[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fwVBWQDoSieFyztc3xHMkxXblvzvS6S0W56WL904f6-I":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},484,"Välskärin kertomuksia 1","Topelius, Zacharias",1818,1898,"484-topelius-zacharias-valskarin-kertomuksia-1","484__Topelius_Zacharias__Välskärin_kertomuksia_1","Kuninkaan sormus. Miekka ja aura. Tuli ja vesi.","romaani",[],[],"fi",1853,1896,70481,451110,false,36190,[23,24],"Gustav II Adolf, King of Sweden, 1594-1632 -- Fiction","Thirty Years' War, 1618-1648 -- Fiction",[26],"Historical Novels","\"Välskärin kertomuksia 1\" by Zacharias Topelius is a historical novel published between 1853-1867. A field barber named Andreas Bäck narrates the intertwined fates of two Finnish families—the Bertelsköldin noble line and the Larsson peasants—across generations of Swedish history. At the story's heart lies a mysterious copper ring once owned by King Gustav II Adolf, bringing fortune to its bearer until a false oath is sworn. Family curses, blessings, wars, and social upheaval shape their descendants through centuries of conflict and change. (This is an automatically generated summary.)",[29],"Aho, Juhani",391,"Topeliuksen historiallinen suurteos seuraa Bertelsköldin ja Larssonin sukujen vaiheita läpi Ruotsi-Suomen historian. Ensimmäinen osa sijoittuu kolmikymmenvuotisen sodan aikaan, jolloin Kustaa II Aadolfin aseenkantaja Bertel ja mystinen kuninkaan sormus joutuvat suurvaltapolitiikan ja taisteluiden keskipisteeseen.","Z. Topeliuksen 'Välskärin kertomuksia 1' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 484. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","VÄLSKÄRIN KERTOMUKSIA 1\n\nKuninkaan sormus. Miekka ja aura. Tuli ja vesi.\n\n\nKirj.\n\nZACHARIAS TOPELIUS\n\n\nSuomentanut Juhani Aho\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1896.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nSuomalaisille lukijoille\nEsipuhe, jossa kerrotaan välskäristä ja hänen elämänsä vaiheista\n\nKuninkaan sormus:\n\n 1. Breitenfeldin taistelu\n 2. Aatelismies ilman nimeä\n 3. Neiti Regina\n 4. Neiti Reginan vala\n 5. Judith ja Holofernes\n 6. Suomalaiset Lech-virran luona\n 7. Uusia seikkailuja\n 8. Nürnberg ja Lützen\n\nMiekka ja aura:\n\n 1. Mies nuijasodan ajoilta\n 2. Hän häpee talonpoikaisnimeään\n 3. Etelän impi pohjolassa\n 4. Talonpoika, porvari ja sotamies\n 5. Neiti Regina saapuu Korsholmaan\n 6. Etelän ja pohjolan rakkaus\n 7. Korsholman piiritys\n\nTuli ja vesi:\n\n 1. Saalis taistelutanterelta\n 2. Kaksi vanhaa tuttavaa\n 3. Aarrekammio\n 4. Herttua Bernhard ja Bertel\n 5. Vihan ja rakkauden sovinto\n 6. Nördlingenin taistelu\n 7. Tuhlaajapoika\n 8. Pakosalla\n 9. Harhaileva ritari\n10. Kajaanin linna\n11. Valtiovanki\n12. Kiusaaja\n13. Abi, male spiritus\n14. Pyhimysten tuomio\n15. Bertel ja Regina\n16. Kuninkaan sormus. Miekka ja aura. Tuli ja vesi\n\nViiteselitykset.\n\n\n\n\nSUOMALAISILLE LUKIJOILLE.\n\n\nNeljäkymmentä vuotta on vanha välskäri maita mantereita vaeltanut ja\nmoniin kansoihin tutustunut. Kun hän nyt näiltä matkoiltaan kotiin\npalajaa, viettääkseen viimeiset päivänsä omassa maassa, tuntuu hänestä\nniinkuin tuntui ennen aikaan, kun hän meren myrskyistä ja jäiden\nkeskestä kotiutui rauhalliseen yliskamariinsa ja vanhain ystäväinsä luo\niltavalkean ääreen. Kiitos olkoon Jumalalle päättyneestä pitkästä\nmatkasta. Muu maa mustikka, oma maa mansikka.\n\nMonta kieltä on välskäri retkeillessään oppinut. Hän on puhunut suomea,\nruotsia, tanskankieltä, saksaa, englantia, ranskaa ja venäjänkieltä.\nNyt, kun hän tulee takaisin, tuntee hän itsensä onnelliseksi voidessaan\npuhua rakasta suomenkieltään niin kansanomaisesti, niin lämpimästi ja\nsointuvasti kuin ainoastaan Aho voi. Nyt tulevat häntä ymmärtämään\nylhäiset ja alhaiset, oppineet ja oppimattomat, vanhat ja nuoret. Hän\non vieraillut kuninkaitten kartanoissa, on nähnyt isoisten loistoa ja\nkuunnellut heidän salaisia neuvottelujaan. Mutta sydämessään on hän\naina ollut rahvaan mies, joka on ottanut osaa sen suruihin ja iloihin,\nymmärtänyt sen salaisimmat huokaukset ja ihmetellyt Jumalan ihmeellisiä\nteitä, joita myöten Hän on tätä kansaa pimeydestä valoon johtanut.\n\nVälskäri kyllä oivaltaa kertomustensa heikkoudet. Hän tietää aivan\nhyvin, että Jumalan ja ihmisten korkeamman mittakaavan mukaan on hänen\noma voimansa heikkoutta ja hänen viisautensa hulluutta. Kaiken sen,\nmikä tässä hänen teoksessaan elää, hyödyttää ja ilahuttaa, on hän\nylhäältä saanut. Kiitollisella ilolla täyttyy kuitenkin hänen mielensä\nsiitä, että kaikkialla, missä tämä teos on saanut ystäviä ja lukijoita,\nsiellä on se levittänyt kunnioitusta Suomen kansaan. Aina Amerikan\naarniometsistä saakka, joissa Suomen nimeäkään ei ennen ole tunnettu,\non hän saanut kirjeitä, jotka ovat uhkuneet rakkautta ja ihailua tätä\nkansaa kohtaan, joka on niin paljon kärsinyt ja kärsimyksensä niin\nmiehuullisesti kestänyt. Jumalaan ja tulevaisuuteensa turvaten. Silloin\non tuo vanha kertoja yliskamarissaan sanonut Jumalalleen: \"Herra, sinä\ntiedät, että tämä kansa ei ole hakenut katoavaa kunniaa, ja sinä\ntiedät, etten minä ole salannut sen heikkouksia, kun olen sen\nmiehuudesta todistanut. Mutta jos se nyt näissä kuvauksissa sen\nkohtaloista esiintyy vieraan nähden näin nöyrän kärsivällisenä ja näin\navomielisen lujana, niin anna sen vast'edeskin pysyttää juurensa\nisiensä uskossa, anna sen olla oma itsensä, ja se ei ole kaatuva, vaan\nse on elävä sinun voimassasi ja täydentyvä rakkaudessasi.\"\n\nVälskäri on antanut kansalleen, mitä _hän_ on kyennyt antamaan.\nJatkakoot muut hänen työtään ja todistakoot uudempien aikojen\nedistyksestä! Häh sulkee nämä kertomuksensa suomalaisten lukijain\nystävyyteen, ja unhottukoon hän itse, kunhan hänen kansansa vain elää.\n\nKoivuniemellä, lokakuun 19 p:nä 1895.\n\nZ. T.\n\n\n\n\nEsipuhe, jossa kerrotaan välskäristä ja hänen elämänsä vaiheista.\n\n\nHän oli syntynyt eräässä pikkukaupungissa Pohjanmaalla 15. p:nä\nelokuuta 1769, samana päivänä kuin Napoleon. Tämä on pysynyt tarkasti\nmielessäni, koska välskärillä oli aina tapana viettää päivää pienillä\nkekkereillä. Kekkerit olivat sellaiset, että kaksi tai kolme hänen\nvielä elossa olevaa vanhaa serkkuansa -- hän kutsui kaikkia vanhoja\ntätejä serkuikseen -- ja kaksi tai kolme hänen veljeään -- hän kutsui\nkaikkia niitä veljikseen, jotka kutsuivat häntä sedäksi -- kokoontuivat\nhänen asuntonsa yliskamariin nauttimaan kahvia ja rinkeleitä. Onneksi\noli kamari tilava ja siinä oli kaksi korkeaa ikkunaa (ja sen edustalla\nkauhean pimeä ullakko). Mutta tilava se sai ollakin, sillä paitsi noita\nkahta tai kolmea serkkua ja kahta tai kolmea veljeä, kokoontui tuonne\nkaton rajaan tusina vallattomia poikia ja suupaltteja tyttöjä, jotka\npitivät kauheata meteliä ja heittelivät nurin niskoin kaikki, mitä\neteen sattui. Sillä välskäri rakasti lapsia aivan sokeasti ja antoi\nmeidän telmiä niin, että vanhain ihmisten korvat eivät tahtoneet\nmitenkään kestää. -- Mutta minä palaan takaisin hänen syntymäpäiväänsä,\njoka tavataan ensimmäisenä kaikkien ihmisten ansioluettelossa, ja\nvälskärin ansioluettelo ei ollut sen pitempi kuin monen muunkaan.\n\nNo niin, välskäri oli syntynyt samana päivänä kuin Napoleonkin, hän\npuhui siitä aina ylpeillen ja se oli alkuna useihin hänen elämänsä\nvaiheisiin. Hän ei koskaan voinut lakata pitämästä sitä jonkin\nmerkillisen tapahtuman hyvin tärkeänä enteenä. Ja vaikkei hänestä\ntullutkaan mitään kuuluisaa, suurta miestä, niinkuin hän nuoruudessaan\nehkä oli haaveillut, olivat häntä kuitenkin nuo enteet ajaneet hakemaan\nmainetta ja onnea elämän monenmoisissa seikkailuissa. Hänen ylpeytensä,\nsamoinkuin hänen kunnianhimonsakin oli laadultaan tuota lempeää ja\nsiivoa, joka naurahtelee syrjässä omalle itselleen eikä tahdo tehdä\npahaa niin maan matosellekaan; se oli noita viattomia haaveita, jotka\nsaavat alkunsa sattumasta ja kaiken aikaa pitävät siitä kiinni kuin\nmistäkin ylen tärkeästä tapahtumasta ja jotka eivät haihdu eivätkä\nhäviä, vaikka todellisuus tuhat kertaa osoittaisi ne vain utukuviksi.\nSe, joka tuntee elämää ja on tutkinut sydämiä, olisi jo aikoja sitten\nvoinut ennustaa välskärille, ettei hänen kunnianhimollaan saada suuria\naikaan, vaikka mies olisikin syntynyt sata kertaa samana päivänä kuin\nNapoleon. Sillä aivan toisenlaista kunnianhimoa tarvitaan murtamaan\ntietä niille kukkuloille, joilla inhimillinen suuruus asustaa. Apunaan\nne äärettömät edut, joita tarjoaa nero, rohkeus ja uupumaton sitkeys,\nei se useimmiten kysy, mitä keinoja se käyttää tarkoituksiinsa, sillä\nmilloin muistaa ylpeä valloittaja kaikkia niitä uhreja, jotka\ntappotanterella ovat vuodattaneet verensä hänen kunniakseen, niitä\nkaikkia ihmisonnen raunioita, joiden yli hänen tiensä kulkee, niitä\nkyyneliä, jotka tätä tietä kostuttavat, pyrkiessään sitä suuruuden\nvirvatulta kohti, joka loistaa läpi vuosisatojen!\n\nJos Madame Letitia Bonaparte Ajacciossa olisi synnyttänyt välskärin\ntuona kuuluisana päivänä, olisi hänestä ehkä voinut tulla jotakin\n_toista_ kuin paljas välskäri, mutta mitään _suurempaa_ hänestä tuskin\nolisi voinut tulla. Tosin tiedetään Napoleonin kuuluisan kokin\nitsestään ylpeillessään lausuneen, että \"kuka hyvänsä voi _tulla_\nkokiksi, mutta paistinkääntäjäksi täytyy jokaisen _syntyä_\". Mutta vaikka\nhän olikin nero, unhotti hän kuitenkin, että nerot on ennakolta\nneroiksi määrätty; kun on synnytty paistinkääntäjäksi, ollaan ja\npysytään paistinkääntäjänä, vaikka kauluksessa kiiltelisikin kultaa ja\ntaskut olisivat täynnä mainekirjoja. Välskäri ei ollut syntynyt\nNapoleoniksi; ei senvuoksi, että hänen nimensä oli vain tuo tuiki\ntavallinen Andreas Bäck -- hän oli lukenut latinaa ja kirjoitti nimensä\nAndreas eikä koskaan Antti -- ei myöskään siksi, että hänen isänsä oli\ntavallinen kersantti, joka oli menettänyt toisen kätensä Pommerin\nsodassa, vaan siitä syystä, että hänenlaisestaan pohjattoman\nhyväluontoisesta ja häilyväisestä miehestä, vaikka hänellä olisikin\nterävämpi pää kuin mikä oli sattunut välskärin hartioille joutumaan,\nmahdollisesti voi tulla rohkea seikkailija, mutta ei koskaan suuri\nsotaherra elämän taistelussa.\n\nOmain puheittensa mukaan oli välskäri lapsena ollessaan ollut suuri\nhulivili; mutta kun hänellä oli hyvä ymmärrys, lähetti hänet hänen\nenonsa, joka oli varakas kauppias, Vaasaan kouluun. Kahdeksantoista\nvuoden vanhana oli hän edistynyt niin pitkälle, että voiastia\nkärryissä ja seitsemäntoista plootua taskussaan matkusti Turkuun\nylioppilastutkintoa suorittamaan. Sen hän suorittikin helposti, ja nyt\nolisi vastaleivotun ylioppilaan enonsa ja suosijainsa toivomuksia\nnoudattaen pitänyt ruveta lukemaan papiksi. Haikeasti huokaillen\nistuutui hän heprealaisen raamatun ääreen, sillä ajatukset ajelehtivat\nkaiken maailman teitä ja silmä karkasi vähän väliä \"Bereshit bara\nelohimistä\" torilla pidettäviin paraateihin, joissa komeata sotajoukkoa\ntarkastettiin, ennenkuin se lähetettiin sotaan. Ja tuo tuleva pappi\najatteli näin: kunpa olisin sotamies ja saisin seisoa suorana tuolla\nrivissä, valmiina taistelemaan kuninkaan ja isänmaan puolesta niinkuin\nisäni ennen! -- Varmaan hän olisikin saanut tätä haluansa noudattaa,\njos vain äiti olisi sen sallinut. Mutta tämä ei voinut koskaan\nunhottaa, että isä oli menettänyt toisen kätensä sodassa, ja hän oli\nottanut pojaltaan sen pyhän lupauksen, ettei tämä koskaan vetäisi\nsotisopaa ylleen. Ja nuori Bäck oli äidilleen kuuliainen: hän ponnisti\nkaikki voimansa ja palasi paraateista kirjan ääreen; mutta hän ei ollut\nehtinyt päästä puoleenkaan ensimmäistä Mooseksen kirjaa, kun uusi pommi\npamahti hänen päähänsä. Tämä pommi oli eräs \"Åbo Tidningarin\", kuulutus\njonka oli allekirjoittanut \"Erik Gabriel Hartman, lääkeopillisen\ntiedekunnan puolesta\" ja jossa ilmoitettiin, että ne ylioppilaat, jotka\nhaluavat ruveta sodan aikana palvelemaan välskäreinä sairaaloissa tai\nrykmenteissä, saapukoot viipymättä saamaan yksityistä opetusta\nlääketieteessä, jonka jälkeen he -- jotenkin pian, tietysti, sillä sota\noli täydessä tulessa -- voisivat päästä viiden tai kuuden riikintalarin\nkuukausipalkalle. Nyt ei mikään enää voinut pidätellä miestä, ja hän\nkirjoitti kotiin, että välskäri tavallisesti katkoo muiden jalkoja,\neikä omiaan, ja saikin paljon tinkimisen perästä toivomansa\nsuostumuksen. Ja samassa oli heprean kirja ylösalaisin hyllyllä. Bäck\nei enää harjoittanut opinnoita, hän ahmi ahmimalla kirurgiaa ja oli\nmuutamien kuukausien kuluttua yhtä hyvä välskäri kuin kaikki muutkin.\nSillä siihen aikaan ei oltu näissä asioissa niin tarkkoja kuin nyt.\nKukapa ei muistaisi Franzénin mainiota laulua \"Ennen ja nyt\", jossa\nlauletaan näin:\n\n    Ennen se lääkär' sormet vei\n    pilalle paleltuneet,\n    nyt hän ne leikkaa, jotka ei\n    heti paikalla parantuneet.\n\nJa onhan hyvin mahdollista, että Franzén tätä laulua kirjoittaessaan\noli ajatellut Bäckiä. Mutta välskäri ei ollut hätäpoikia. Hän otti osaa\nvuosien 1788 ja 1789 sotiin maalla ja vuoden 1790:n sotaan merellä, oli\nmukana monessa kovassa koetuksessa, joi (omain puheittensa mukaan)\nreippaasti ja katkoi käsiä ja jalkoja niin, että paikat soi. Ei hän\nsiihen aikaan vielä tiennyt syntyneensä samana päivänä kuin Napoleon\neikä siis myöskään osannut ajatella olevansa aiottu mihinkään suuriin\ntehtäviin; mutta usein kuultiin hänen jo silloin kertovan, miten hän,\ntuona kuuluisana heinäkuun 3. päivänä, kulki Viipurin lahden läpi ja\nKrosserortin niemeen sijoitetun vihollispatterin ohitse Stedingkin\njohtamassa \"hämemaa\" Styrbjörnissä, joka oli saaristolaivaston\netunenässä, ja miten rikki ammuttu raakapuu silloin haavoitti hänen\noikean poskiluunsa, johon siitä tapauksesta jäi merkki iäksi päiväksi.\nSama kuula, joka merkitsi hänen poskensa, lenti laivaa pitkin ja teki\nsuurta tuhoa, suhahti päällikön pään ohitse ja vei tältä hetken ajaksi\nkaiken kuulon korvasta. Bäck juoksi hätään, otti esille suonirautansa\nja halvausvetensä ja kolmen minuutin kuluttua oli Stedingk saanut\nkuulonsa jälleen. Vaara oli silloin suurimmillaan ja kuulasade\nkuumimmillaan. Ruskis, ja laiva oli ajanut karille! -- \"Pojat, me\nolemme hukassa!\" huusi joku. -- \"Ei hätää mitään!\" vastasi toinen -- ja\nse oli Heikki Lintunen, kotoisin Ulvilan pitäjän Ahlaisten kylästä,[1]\n-- \"komentakaa vain kaikki miehet kokkaan, se on perä, joka on\nkivellä!\" -- \"Kaikki miehet kokkaan!\" komensi Stedingk; laiva tuli kuin\ntulikin taas vesivaraan, ja koko Ruotsin laivasto seurasi mukana sen\nvanavedessä. Tätä tapausta kertoessaan oli välskärillä tapana sanoa:\n\"mitä hittoa olisi laivastosta tullut, jos Stedingk olisi jäänyt\nkuuroksi?\" Ja kaikki ymmärsivät, mitä ukko tarkoitti: hän oli\npelastanut koko Ruotsin laivaston, tietysti; mutta jos joku sattui\nvetämään suunsa nauruun tätä viatonta kehumista kuullessaan, nauroi\nhänkin muiden mukana ja lisäsi leikillisesti: \"Niin, niin, nähkääs,\nhyvät ystävät, minä olen syntynyt elokuun 15. p:nä, niinkuin tiedätte,\nenkä mahda sille mitään.\"\n\nKun sota oli loppunut, alkoi Bäckille tulla ikäväksi sairaaloissa olo,\nja kun hän (omien puheittensa mukaan) oli Stedingkin suosiossa, heitti\nhän laivaston oman onnensa nojaan ja seurasi suosijaansa Tukholmaan --\nperhelääkärinä, niinkuin hän itse muistaakseni kerran selitti, mutta\ntoisten puheiden mukaan lienee hän hoitanut vain jotakin kirjurin\nammattia. Kun oli nokkela, sukkela ja luotettava, ymmärsi hän yskän\nsanasta ja puolesta, ja hänelle uskottiin asioita, joita hän (yhä vain\nomien puheittensa mukaan) osasi pitää salassa. Hän oli kuulemma hyvä\ntuttava kamaripalvelijain, kamarineitojen, käsikirjurien ja monien\nmuiden samantapaisten henkilöiden kanssa, jotka siihen aikaan ottivat\nhyvin tehokkaasti osaa ylhäisten valtiollisiin vehkeisiin, ja olivat\nsekautuneet näöltään vähäpätöisinä, mutta monesti kuitenkin hyvinkin\nvaikuttavina henkilöinä moneen sotkuiseen salaliittoon, joissa\npunottiin ansoja valtakunnan korkeimpien miesten kukistamiseksi. En ole\nkoskaan saanut selkoa siitä, miten paljon välskäri vaikutti näiden\nkuuluisain salaliittojen ratkaisuun; ja mahdollistahan on, ettei hänen\nosansa ollut niin suuri kuin hän joskus koetti uskotella. Rohkenen\nkuitenkin väittää, ettei tuo pohjaltaan rehellinen mies antautunut\nkoskaan petollisia ja rumia juttuja perille ajamaan. Olen päinvastoin\ntaipuvainen uskomaan, että hän ajoi muiden asioita tietämättä,\nmillaisia ne olivat, ennenkun hän näki niistä tulokset julkisuudessa.\nMutta varmaa kuitenkin on, että hänellä näinä aikoina oli tiedossaan\npaljon juoruja ja että hän sekä sen aikuisista että myöskin ennen\neläneistä, vaikuttavista henkilöistä sai kuulla koko joukon sellaista,\njoka tähän saakka on ollut vain vähän tunnettua, mutta joka kuitenkin\non näitä aikoja hyvinkin kuvaavaa.\n\nVälskäri oli samanlainen kustaalainen kuin useimmat Tukholman\nsenaikuiset keskisäätyläiset yleensäkin. Häntä samoinkuin heitäkin\nhäikäisi hovin loistoisa elämä, joka heijasti valoaan alempana olevaan\nympäristöönsäkin. Hän oli ihastunut siihen alavaan esiintymiseen, jolla\nKustaa III osasi voittaa alhaisen kansan suosion silloin, kun hän sitä\ntarvitsi, ja niin ollen oli hän kuninkaalleen järkähtämättömästi\nuskollinen. Mitä välitti hän siitä valtiollisesta tyytymättömyydestä,\njoka jo kauan oli hiiviskellyt valtaistuimen ympärillä ja joka kohotti\npäätään yhä korkeammalle kuninkaan läheisimmässä ympäristössä. Hän oli\nnuori eikä tarvinnut mitään muita vaikuttimia innostukseensa. Kuinka\nkomea kuningas! -- siinä kaikki, mitä hänen tarvitsi ajatella; hän oli\nsiihen aikaan piintynyt kuningasmielinen, ja jos tapahtui, että hän\njuoksi muiden asioita salaliittojen hyväksi, niin tapahtui se siksi,\nettä hän, mies parka, luuli sillä hyödyttävänsä kuningastaan.\n\nEräänä päivänä maaliskuun alkupuolella 1792 oli välskäri, joka siihen\naikaan (omien puheittensa mukaan) oli pulska poika, erään kreivitär\nLantingshausenin kamarineidiltä, joka taas oli hyvä ystävä kreivi Klaus\nHornin lakeijan kanssa, saanut hämärän aavistuksen jostakin\nsalaliitosta kuninkaan henkeä vastaan. Välskäri päätti ottaa Ruotsin\nkohtaloita ohjatakseen ja ilmaista kuninkaalle kaiken, minkä hän tiesi,\nja ehkäpä vielä vähän enemmänkin. Hän pyrki kuninkaan puheille muka\nanomuskirjaa antaakseen, mutta sai jyrkästi kieltävän vastauksen\nvirassa olevalta kamariherralta De Bescheltä. Hän uudisti pyyntönsä\nsillä seurauksella, että hänet ajettiin pellolle. Kolmannen kerran\nasettui hän linnan portille odottamaan kuninkaan vaunuja ja kun ne\ntulivat, juoksutti hän esiin kirjoitetun tunnustuksensa. \"Mitä tuo mies\ntahtoo?\" kysyi Kustaa III seurueessaan olevalta kammariherralta ja\nastui alas vaunuistaan. Onnettomuudeksi oli tuo kamariherra taas\nsamainen De Besche. \"Se on vain muuan virkaheitto välskäri\", vastasi\nhovimies pilkallisesti; \"hän anoo, että teidän majesteettinne armossa\nsuvaitsisi julistaa uuden sodan, että hän saisi jotakin tekemistä.\"\nKuningas hymyili ja välskäri jäi tyhmistyneenä seisomaan portin\npieleen. Muutamia päiviä sen jälkeen ammuttiin kuningas. \"Minä en\nmahtanut sille mitään,\" oli välskärin tapana lisätä, kerrottuaan tämän\nurotekonsa; \"ellei De Bescheä olisi ollut, niin ... niin ... kuka\ntietää ... en sano enempää\"... Mutta hänen ajatuksensa kyllä\nymmärrettiin: olihan hän pelastanut koko Ruotsin laivaston Viipurissa\nja nyt olisi hän pelastanut Kustaa III:n hengenkin, jos ei vain tuo\n_jos_ olisi ollut estämässä eikä tuota ilkeää kamariherraa olisi ollut\nolemassa. Hänessä oli kuin olikin sitä miestä, joka oli syntynyt\nelokuun 15. p:nä, ja ainakin hän itse oli siitä vakuutettu.\n\nHolhoojahallitus ja Reuterholm eivät tyydyttäneet välskäriä ollenkaan.\nHän oli eronnut Stedingkin palveluksesta ja alkanut omin päinsä\npuoskaroida Tukholmassa. Entistä enemmän hän joutui nyt juoruihin\nosalliseksi, ollen itse miehestä mieheen kulkeva kielikello. Siihen\ntoimeen käyttikin häntä vanhan hovin puolue ja monta huhua pantiin\nhänen kauttansa kiertämään. Ennenkuin moni muu hän sai sieramiinsa\nhajun monesta maanalaisesta kydöstä; hän varoitti (niin kerrottiin)\nvuoden 1794:n miehiä, mutta ei kukaan muu kuin Pohjolan Alkibiades\nhäntä uskonut. Hän sai siis kehua pelastaneensa Armfeltin, niinkuin oli\njo sitä ennen pelastanut Ruotsin laivaston ja Kustaa III:n. Ja olihan\nhän valtionkirurgi Fröbergin apulaisena ollut läsnä neiti Rudensköldiä\nmestattaessa. Tämä julma mestaus, jossa nero ja kauneus tallattiin\ntuhkaan, jonka aikana ympärillä seisova kansa vuodatti kyyneleitä ja\njosta ainoastaan alhainen puoluekosto riemuitsi, sai välskärin\nrehellisen sydämen vuotamaan verta. Hänen kielensä, joka ei koskaan\nollut tottunut vaikenemaan, terosi suuttumuksesta entistään\nterävämmäksi ja hän kysyi ääneensä, niin että kaikki sen kuulivat,\nminkätähden neiti ei saanut _istua_, vaikka hänen ylhäisyytensä parooni\nReuterholmin eno _istui_ mestauslavalla.[2] Pistosana tuli pian\nReuterholmin korviin ja jos saamme luottaa välskärin puheisiin, uhkasi\nhäntäkin jo sama kohtalo, joka oli kohdannut tuota onnetonta neitiä.\nVälskäri, jolla oli kuuleva korva joka kadunkulmassa ja valvova silmä\njoka ikkunassa, tunsi jotakin uhkaavaa ilmassa ja päätti ajoissa paeta\nlähenevää myrskyä. Suonirauta taskussaan ja sidekäärö kainalossaan\npiilottautui hän pommerilaiseen laivaan ja nousi muutamain päiväin\nkuluttua maalle Stralsundissa.\n\nEn aio aivan laveasti kertoa välskärin seikkailuista. Muutaman ajan\nkuluttua lähti hän kiertävänä puoskarina kulkemaan Pariisia kohti.\nTäällä oli direktoriohallitus juuri päässyt valtaan; sotajoukko\ntoisensa perästä asetettiin sotajalalle; jokainen ylioppilas tarttui\nmiekkaan tai lansettiin. Välskäri saapui parhaimpaan aikaan, sai pienen\npaikan Italiaan lähtevässä armeijassa ja joutui Napoleonin läheisyyteen\njuuri silloin kuin tämän onnen aurinko oli ylenemäisillään tuolla\npuolella Alppien. Saatuaan nyt vasta selville syntymäpäivänsä\nsalaisuuden, tunsi välskäri äärettömän kunnianhimon rinnassaan\npaisuvan. Muutamana yönä karkasi hän sairaalastaan Nizzassa ja kiiruhti\nMantilaan. Hän tahtoi päästä kenraali Bonaparten puheille, hän tahtoi\nkunnostautua, sanalla sanoen: hän tahtoi elokuun 15. p:stä tehdä\nitselleen kuolemattomuutensa tikapuut. En ole saanut selville, kuinka\nse tapahtui, mutta itse hän ainakin väitti päässeensä Bonapartea\npuhuttelemaan ja pyytämään häneltä välskärin paikkaa. \"Mutta\", huokasi\nvälskäri joka kerta kuvatessaan tuota merkillistä päivää elämässään,\n\"Bonapartella oli paljon puuhaa, hän ei ymmärtänyt minua ja kysyi\nadjutantiltaan, mitä minä tahdoin.\" \"Kansalainen kenraali\", vastasi\nadjutantti, \"se on vain muuan kirurgi, joka anoo kunniaa saadakseen\nensi tilaisuudessa sahata poikki teidän jalkanne.\" \"Samassa\", lisäsi\nvälskäri, \"alkoivat kanuunat paukkua, itävaltalaiset ryntäsivät esiin\nja kenraali Bonaparte käski minun juosta hiiden kattilaan.\"\n\nVälskäri, joka oli pelastanut niin monen mainion miehen hengen, ei siis\nsaanut pelastaa Napoleonin henkeä. Sen sijaan sairastui hän sotaruttoon\nja makasi puolen vuoden ajan surkeana sairaana Bresciassa. Sieltä kulki\nhän Ranskan armeijan jälkiä Itävaltaan, pakeni Sveitsiin ja joutui\njoksikin aikaa Zürichiin. Täällä hoiti hän muuatta apteekkia, rakastui\npieneen, punaposkiseen sveitsittäreen ja oli juuri menemäisillään\nnaimisiin, kun ensiksi ruhtinas Korsakov, sitten Massena ja lopuksi\nSuvorov panivat monilukuisine joukkoineen ylösalaisin tuon rauhallisen\nkaupungin. Tästä syntyneessä sekasorrossa pakeni välskärin morsian eikä\nkoskaan enää palannut. Suruissaan istui hän eräänä päivänä apteekkinsa\nikkunassa; silloin ajaa siihen kaksi kasakkaa, ne hyppäävät alas\nhevostensa selästä, vangitsevat hänet, vaikka hän tekeekin vastarintaa,\nja vievät hänet mennessään täyttä laukkaa laskien. Välskäri luulee jo\nviimeisen päivänsä pimiävän eikä ymmärrä mitään siitä, mitä tapahtuu.\nMutta kasakat kuljettavat hänet vahingoittumattomana matalaan majaan;\nsiellä istuu muutamia upseereja punssimaljan ympärillä ja heidän\njoukossaan muuan karilas mieheksi pitkävartisissa saappaissa. \"Toveri!\"\nsanoi hän lyhyesti ja käskevästi, \"vedä esille hohtimesi, minun\nhammastani pakottaa!\" Siinä ei auttanut mikään, välskärin täytyi kaivaa\nesille hohtimensa. Hän rohkeni kysyä, mitä hammasta pakotti. \"Sinä\njupiset?\" karjasi mies vihaisesti. \"En, enhän minä jupise\", vastasi\nvälskäri ja repäsi irti ensimmäisen hampaan, joka sattui hänen\nhohtimiinsa. \"Hyvin tehty, poikani! Mars!\" Ja välskäri sai 10 tukaattia\nvaivoistaan. Hänen ansioluettelonsa oli odottamattomalla tavalla\npidentynyt; upseeri, jonka hampaan hän oli reväissyt, olikin Suvorov.\n\nTästä mielissään hän päätti etsiä onneaan Venäjältä. Hän matkusti\nPietariin ja kävi Ruotsin lähettilään, kenraali Stedingkin puheilla,\njoka oli hänen suosijansa amiraali Stedingkin veli. Täällä sai hän\nsairaalanlääkärin paikan, eli herroiksi ja keräsi pienen omaisuudenkin.\nNiin kului neljä tai viisi vuotta, kun tuli tieto, että Napoleon oli\ntullut keisariksi. Taas heräsi välskärin vanha kunnianhimo; hän otti\neron virastaan ja palasi isänmaahansa v. 1804. Luottaen ansioihinsa\ntoivoi hän itselleen loistoisaa tulevaisuutta, mutta ei, lääkeopilliset\ntiedekunnat olivat jo koroittaneet vaatimuksiaan ja pyysivät nähdäkseen\nhänen papereitaan. Raivoissaan heitti hän hyvästit lääketieteelle, otti\nesille Zürichistä saamansa todistukset ja osti itselleen apteekin\nTukholmassa.\n\nVälskäri oli nyt viidenneljättä vanha. Hän tarkasteli tähän saakka\nelettyä elämäänsä ja se näytti hänestä hyvin poikamaiselta. Ja hän\nsanoi itselleen: \"Ei ole siinä kylliksi, että olet pelastanut Ruotsin\nlaivaston, Kustaa III:n ja Armfeltin, että olet ollut Bonaparten\npuheilla ja kiskonut hampaan Suvorovin suusta, sinulla täytyy myöskin\nolla jokin tarkoitus, mitä varten elät.\" Ja silloin pisti hänen\npäähänsä, että olihan hänellä isänmaa.\n\nSyttyi vuoden 1808 sota. Välskäri myi apteekkinsa, joutui taas riitaan\ntiedekuntain kanssa ja sai tyytyä alilääkärin toimeen muutamassa\nsuomalaisessa rykmentissä. Mutta samapa se, hän ei enää taistellut\nkunnian eikä elokuun 15. päivän vuoksi; Suomen sotaväessä oli\nharmaahapsisia vanhuksia luutnantteinakin: eikö sitten välskäri, jolla\noli virkavuosia vain parikymmentä, voisi palvella alilääkärinä? Siinä\ntoimessaan otti hän osaa vuosien 1808 ja 1809 sotaretkiin; hänen\npaikkansa oli kaikissa kahakoissa lähellä tappotannerta, jossakin\ntuvassa tai majassa tien varrella. Siellä taisteli hänkin tavallaan\nurhoollisesti ja rehellisesti kurjuutta, tauteja ja kuolemaa vastaan,\nsahasi käsiä ja jalkoja, sitoi, laastaroi, lohdutti, jakoi haavoitetun\nsotilaan kanssa pullonsa viimeisen sisällön, jakoi leipänsä ja rahansa\nja oli aina iloinen ja hyvällä tuulella, kertoen kurjien iloksi toisen\ntoistaan hullunkurisemman tarinan matkoiltaan vierailla mailla.\nSotaväessä tunnettiin hänet kaikkialla \"tupakkatohtorin\" nimellä,\narvattavasti siitä syystä, että hän tuttaviltaan Tukholmasta sai hyviä\n\"lehtiä\" ja oli aina valmis jakelemaan niitä sotamiehille. Tupakankin\navulla voidaan osoittaa kristillistä mieltä. Niin ylpeä ei tosin\nvälskäri ollut, että olisi Konowin korpraalin tavoin kantanut kahta\nmälliä suussaan \"ylpeydestä vain\"; päinvastoin oli hän itse ilman, kun\nhätä oli suuri ja haavoitettu toveri oli saanut viimeisen pään\npikanellirullasta, jonka hän otti esille pitkäin, keltaisten\nnankkiniliiviensä taskusta. Sentähden rakastivat sotamiehet\n\"tupakkatohtoriaan\" ja Fieandt vannoi tuhannen tulimmaisen nimessä\nvihkivänsä hänet arkiateriksi sodan loputtua, sillä lähinnä kuulia ja\nruutia ei ollut mitään maailmassa, joka hänen mielestään olisi niin\nhyvin ansainnut miehisen miehen kunnioitusta kuin kunnon mälli ja viisi\nsinistä veljeä.[3]\n\nVälskärin seikkailuista sodan aikaan voisi hyvästi saada täyttymään\nainakin yhden joulukalenterin. Mutta minä jätän ne tällä kertaa sikseen\nja mainitsen vaan ohimennen, että hän vietti v. 1808 syntymäpäiväänsä\nelokuun _seitsemäntenätoista_ päivänä Alavudella. Sodan loputtua otti hän\neronsa, ilman eläkettä tietysti. Kun vuoden 1809:n jälkeen niin moni\nsuomalainen muutti Ruotsiin, katsoi välskäri kunniakkaammaksi kokea\nkaikki kovat yhdessä isänmaansa kanssa ja jäi Suomeen. Mutta hänen\nlevoton luonteensa ei sallinut hänen pysähtyä mihinkään varmaan\npaikkaan; ensi vuosina rauhan jälkeen hän kuljeksi ympäri maata,\nlääkkeitä myyskennellen ja parannellen kaikkia tauteja suonenlyönnillä,\nkuppasarvella, mixtura simplexillä ja sen semmoisella. Pitäjästä\npitäjään, kylästä kylään hän ajeli vanhalla hevosellaan ja oli yhtä\ntervetullut ja yhtä hartaasti odotettu kuin mikä tohtori Bolliger[4]\ntahansa uudempina aikoina. Välskäri oli vapaa kuin taivaan lintu,\nsukkelapuheinen ja hauska, höysti katkerat rohtonsa hupaisilla\njutuillaan, ja mihin vain tulikin, sai hän aina olla varma tapaavansa\nkatetun pöydän ja puheliaan emännän. Se oli onnellista aikaa; minä olen\nvakuutettu siitä, että välskäri tähän aikaan vaikutti paljon hyvää,\nmutta _siitä_ hän ei koskaan puhunut.\n\nKauan ei hän kuitenkaan saanut oman mielensä mukaan kiertää maita\nmantereita. Vuoden 1788:n jälkeen oli lääketiede yliopistoissa\nedistynyt jättiläisaskelin. Lääkintähallitus alkoi ankarasti ahdistaa\nkaikkia noita puoskareita, jotka tämän vuosisadan alussa täyttivät maan\nja jotka useinkin olivat vahingoksi lääketieteelle ja sen maineelle,\nmutta jotka yhtä usein olivat avuksi hädän hetkenä, kun oikeita\nlääkäreitä oli vähän ja apteekkeja harvassa. Välskäri oli jo tätä ennen\nollut riidassa lääkeopillisten tiedekuntain kanssa Upsalassa ja\nTukholmassa, eikä muuta tarvittu kuin että eräs innokas virkaveli\nilmoitti asianomaiseen paikkaan hänen retkistään maaseudulla. Välskäri\nmanuutettiin Turkuun tutkittavaksi, mutta ei totellut käskyä, joka oli\nepäviisaasti tehty, sillä ansioihinsa nähden sotalääkärinä olisi hän\nennen monta muuta ollut itsemäärätty johonkuhun kaupunginlääkärin\ntoimeen. Mutta hän oli itsepäinen ja rakasti vapauttaan; hän ei siis\nmennyt Turkuun, ja seurauksena siitä oli se, että hänet ankaran sakon\nuhalla kiellettiin harjoittamasta ammattiaan.\n\nKolmannen kerran välskäri luopui nyt lääketieteestä, asettui\nsyntymäkaupunkiinsa ja herkesi kalastajaksi. Se oli hupaista tointa,\nmutta maksoi huonosti vaivat, varsinkin jos niinkuin välskäri oli\ntottunut nauttimaan kupin kahvia päiväkseen ja polttamaan ostotupakkaa.\nVälskäri olisi myötäkäymisensä aikoina voinut koota hyvänkin\nomaisuuden, mutta sitä pitääkseen oli hän liiaksi antelias ja\ntuhlaavainen. Tämän maailman hyvyydestä oli hänellä tuskin muuta\njäljellä kuin vanha, ruskea takkinsa, keltaiset liivinsä ja iloinen\nluontonsa ynnä muutama satakunta koukkua. Jonkin ajan kuluttua saatiin\nhänet sentähden houkutelluksi hakemaan rokottajan tointa, jonka hän\nsaikin vanhain sotatoveriensa puoltolauseilla. Uudessa toimessaan\nviihtyi hän mainiosti, kun sai ainakin pari kertaa vuodessa harhailla\nkylissä ja taloissa, tarinoida emäntien kanssa ja vanhan tapansa mukaan\nelää kädestä kärsään. Eikä ollutkaan toista, joka olisi voinut niin\nhyvin kuin hän viihdyttää pieniä palleroisia, kun neula oli raapaissut\nnaarmun heidän käsilihansa hienoon hipiään; kaikki kävi kuin leikkiä\nlyöden ja ennenkuin huomattiinkaan, oli kipu jo ohitse. Siitä vain\nkasvoi äitien ystävyys häntä kohtaan, ja kernaasti annettiin hänelle\nanteeksi hänen ruma tapansa purra tupakkaa.\n\nJa niin sateli vähitellen vanhuuden lumi hänen päälaelleen, hiljaa ja\nhuomaamatta. Hän oli yksi noita harvoja, jotka ovat mellastaneet\nmaailman myrskyissä kadottamatta uskoaan ihmisiin, jotka aina ovat\nyhtä iloisia ja huolettomia ja joiden sydän ei koskaan kovene\nvastoinkäymisissä eikä paisu ylpeäksi silloin, kun onni heille\nhymyilee. Hän oli sydämeltään hurskas ja hellä ja nauroi kernaasti\nitsekin nuoruutensa kevytmielisyydelle, vaikkei hän siitä vanhoilla\npäivilläänkään tahtonut päästä vapautumaan. Keisari Napoleon -- \"hänen\nkaksoisveljensä\", niinkuin hän leikillisesti virkkoi yhteistä\nsyntymäpäivää muistellessaan -- oli kohonnut nopeammin inhimillisen\nsuuruuden kukkuloille ja vielä nopeammin kukistunut siitä, jotavastoin\nvälskärin elämä oli heilurin tavalla tasaisesti ja säännöllisesti\nsiirtynyt siitä onnesta, jota ei kukaan kadehdi, niihin\nvastoinkäymisiin, jotka eivät koskaan kukista! Eläen kaiken ikänsä\nnaimattomana, sittenkun kerran oli onnellisesti päässyt pakenemaan\nSveitsissä heränneen lempensä satimia, ei hänellä kuitenkaan ollut\nyhtäkään niistä ennakkoluuloista, jotka vievät niin monen hänen\nvertaisistaan halveksimaan sydämen pyhimpiä tunteita. Kirjat hän oli\ntosin heittänyt luotaan liian aikaisin, pääsemättä siis osalliseksi\nperinpohjaisemmasta sivistyksestä, mutta elämän kokemukset olivat häntä\nkouluttaneet niin, että minä aina ihmettelin hänen ihmistuntemustaan.\n\nLapsuudessamme ja aikaisemman nuoruutemme aikoina istuimme me usein\nhänen vanhassa yliskamarissaan kokoontuneina hänen nahkoitetun\nnojatuolinsa ympärille kuuntelemaan tarinoita tarujen maailmasta ja\ntarinoita todellisesta elämästä. Hänen muistinsa oli pohjaton ja\nniinkuin ei vuolas koskikaan anna kaikkien vesiensä vuotaa yht'aikaa,\nniin oli välskärilläkin aina uusia kertomuksia varastossaan, oli\nkertomuksia ajoilta nykyisiltä, mutta vielä enemmän ajoilta, jotka ovat\nkauan sitten unohtuneet. Eihän hänellä ollut mitään laajoja,\nhistoriallisia tietoja, hänen juttunsa olivat enemmän hajanaisia\nkuvauksia kuin kokonaisia kertomuksia. Jälkeenpäin olen huomannut, että\nniistä on poistettava paljon sellaista, joka oli vain sen ajan juoruja\nja puolueiden panettelua. Usein puuttui niistä suuren ja ylevän\nmaailmankatsannon leima, jota ei saavuteta muulloin kuin silloin, kun\najatukset ja tunteet alituisesti saavat vaikutusta siitä, mikä elämässä\non suurta ja jaloa; mutta todenmukaisuutta oli noissa hänen\nkertomuksissaan, oli lämpöä ja ennen kaikkea eloisaa vilkkautta, jota\nen rohkene ruveta muististani jäljittelemään.\n\nKun me olimme kauan kuunnelleet vanhusta yhteen menoon, otti hän joskus\nesille kuluneen sähkökoneen ja houkutteli siitä kipinän toisensa\nperästä. \"Noin räiskähteli maailma minun nuorna miesnä ollessani\",\nsanoi hän nauraen. \"Vei vain sormensa lähelle, niin jo paukahti\njossakin paikassa. Mutta silloin se olikin taatto taivahinen, joka\nkampia pyöritti.\"\n\nHarvoin oli hänellä jokin kertomus paperille pantuna; oli sentään yksi,\n\"Suomen Herttuatar\". Suurimman osan hän kertoi suullisesti; monta on\nsiitä vuotta jo vierinyt, toiset niistä olen unohtanut, toisia niistä\nolen verrannut tarinoihin ja kirjoihin. Jos nämä tulevat lukijaa\nhuvittamaan, ei välskäri ole turhaan kertonut juttujaan noina pitkinä\ntalvi-iltoina.\n\n\n\n\n\n\nVÄLSKÄRIN ENSIMMÄINEN KERTOMUS.\n\nKUNINKAAN SORMUS.\n\n\n\n\nLukija, joka istut tyynessä majassasi rauhan ja sivistyksen\nympäröimänä, muistatko noita milloin suuria, milloin surullisia\nmuistoja, jotka jäävät elämään vielä vuosisatojenkin kuluttua ja jotka\nmilloin loistavat kirkkaasti kuin auringon valo, milloin taas kuin pois\nkulumattomina veripilkkuina himmentävät historian kirjavia lehtiä?\nVoivatko ajatuksesi, lepoon tottuneina, kohota kuvailemaan menneiden\naikojen kauhuja ja riemuja, voivatko ne sen tehdä, ei huolettomasti\nharhaillen toisesta toiseen ja hakien vain uteliaisuudellesi\ntyydytystä, vaan elävästi ja lämpimästi, aivan niin kuin itse seisoisit\nkeskellä noita jo ammoin päättyneitä otteluita, niinkuin oman veresi\nniissä vuodattaisit, niissä voittaisit tai kaatuisit ja tuntisit\nsydämesi sykkivän toivoa ja vavistusta aina sen mukaan kuin onni\nsinulle hymyili tai sinulle selkänsä käänsi? Seisoen historian\nkukkuloilla ja katsellen kauas ympärillesi yli inhimillisten\nintohimojen myllerteleväin taistelutannerten, voitko laskeutua alas\nmenneisyyden laaksoihin, tuohon ruumiillisesti haudattuun ja maahan\nmaatuneeseen, mutta henkisesti kuolemattomaan elämään, jossa on\nhistorian oikea sisältö? Oletko koskaan nähnyt historian kuvattuna\nukoksi, jonka otsa on viisaissa rypyissä ja sydän jähmettynyt ja joka\npunnitsee kaikkea järjen vaaka kädessään? Eikö ole ajantiedon hengetär\nikuisesti kukoistava tyttö, jonka silmä tulta suitsuaa, sydän liekehtii\nja sielu säkenöipi, eikö hän aina ole inhimillisesti lämmin ja\ninhimillisesti kaunis?\n\nSenpätähden -- jos on sinulla kykyä kärsimään ja riemuitsemaan niiden\nkanssa, jotka ovat kadonneet, vihaamaan niinkuin he vihasivat,\nrakastamaan niinkuin he, riemuitsemaan, ihailemaan, ylenkatsomaan ja\nkiroamaan niinkuin he ovat tehneet, sanalla sanoen, elämään heidän\nmukanaan koko sydämestäsi eikä ainoastaan katsomaan heitä kylmän\njärkesi silmillä -- seuraa silloin minua! Minä vien sinut alas\nlaaksoihin; käteni on heikko ja kuvaukseni ovat vähäpätöiset, mutta oma\nsydämesi on ohjaava sinua paremmin kuin minä; siihen luotan minä -- ja\naloitan.\n\n\n\n\n1. BREITENFELDIN TAISTELU.\n\n\nSaksan ja Ruotsin historiassa kaikuu halki vuosisatojen nimi, jonka\nkuullessaan ruotsalainen kohottaa päänsä entistä pystympään ja vapautta\nrakastava saksalainen paljastaa ihmetyksellä omansa. Se on Leipzig,\nBreitenfeld ja syyskuun 7. päivä 1631.\n\nKuningas Kustaa Aadolf oli tullut ruotsalaisineen ja suomalaisineen\nSaksanmaalle puolustamaan sitä, mikä on elämässä pyhintä ja kalleinta:\nvapautta ja uskoa. Tilly, tuo kauhea vanha korpraali, oli marssinut\nSakseniin ja kuningas seurasi häntä kintereillä. Kaksi kertaa olivat he\njo kohdanneet toisensa: tiikeri oli kutsunut jalopeuran taisteluun,\nmutta jalopeura ei liikkunut paikoiltaan. Nyt seisoivat he kolmannen\nkerran toistensa näkyvissä, eikä enää auttanut muu kuin iskeä musertava\nisku, ja Saksa odotti vavisten kohtalonsa ratkaisua.\n\nVarhain aamulla lähtivät yhdistyneet ruotsalaiset ja saksilaiset\nsotajoukot Loder-puron yli Breitenfeldin kylää kohden ja asettuivat\nsotarintamaan. Se oli muodostettu uuden, kuninkaan keksimän sotatempun\nmukaan; jalkaväki prikaateissa, ratsumiehet pienissä eskadroonissa,\nheidän välillään musketöörejä. Kaikki nämä kahdessa linjassa, mutta\nsaksilaiset erillään. Kuningas ratsasti rivejä pitkin, järjesteli ja\ntarkasteli, sanoen väliin aina kehoittavan sanansa. Hän silmäili\nmielihyvällä noita uljaita miehiään; siinä seisoi Kustaa Horn\nratsujoukkoineen vasemmalla sivulla; keskustassa oli urhoollinen\nTeuffel ja hänen edessään Torstenson keveine, mutta kauheine\nnahkakanuunoineen; Banér liiviläisineen ja Hepburn skottilaisineen\nseisoivat toisella sivulla.\n\nViimeksi läheni kuningas vasenta siipeä, jota hän itse johti.\nTäällä seisoi viisi rykmenttiä ratsuväkeä: Tott rykmenttineen, Soop\nlänsi-gööttalaisineen, Stenbock smoolantilaisineen ja äärimmäisenä\nkaikista Stålhandske suomalaisia johtamassa. Kuninkaan katse kirkastui\nkirkastumistaan, hänen hitaasti sivuuttaessaan kunniaa tekeviä rivejä.\nStålhandske -- sanoi hän ja hiljensi suuren mustan juoksijansa kulkua\nsuomalaisten viimeisen rivin kohdalla: -- Te kai ymmärrätte, miksi olen\nteidät laitimmaiseksi asettanut. Meitä vastassa seisoo Pappenheim\nvallooniensa kanssa -- hän haluaa tehdä minun tuttavuuttani, -- virkkoi\nkuningas hymyillen, -- ja arvatenkin saamme me kovaa koettaa, jos hän\ntältä puolen heittää koko laumansa meidän kimppuumme. Minä luotan\nsiihen, että te suomalaisinenne otatte hänet vastaan niin, että tuntuu.\n-- Tämän jälkeen koroitti kuningas äänensä, niin että koko ratsujoukko\nvoi sen kuulla, ja lisäsi: -- Varokaa nyt, pojat, ettette tao\nmiekkojanne tylsiksi noiden miesten rautaisiin varustuksiin, vaan\npistätte ensin kuoliaaksi hevosen, niin kyllä sitten voitte helposti\nvoittaa raskaan ratsumiehenkin.\n\nSuomalainen ratsuväki ymmärsi hyvin kyllä asemansa sekä vaaran että\nkunnian ja oli siitä ylpeä. Kuninkaan osoittama luottamus lisäsi heidän\nrohkeuttaan. Ei ollut ainoatakaan, joka ei olisi ollut valmis käymään\nitsensä pelätyn Pappenheimin kimppuun. Kun näki nuo yleensä\npienikasvuiset ja lyhytvartaloiset olennot pienten, vähäpätöisten\nhevostensa selässä, ei olisi ensi silmäyksellä osannut ajatellakaan,\nettä he voisivat vastustaa noiden suuritekoisten valloonien hyökkäyksiä\nheidän karatessaan eteenpäin tulisilla, suurilla ratsuillaan. Vähän\nennen taistelun alkamista pitämässään puheessa sanoi Tilly itsekin\nylenkatseellisesti noista nälkäisistä, alastomista vihollisistaan ja\nheidän hevosistaan, jotka hänen mielestään olivat kurjempia kuin\nkeisarillisten kurjimmat kuormakonit. -- Ratsastakaa suoraan heidän\npäällensä, -- lisäsi hän -- niin ratsumies ja hänen hevosensa menevät\nmäsäksi teidän korskuvain juoksijainne jaloissa. -- Mutta Tilly ei\ntuntenut tarpeeksi vihollistaan tai ei ollut häntä tuntevinaan. Sillä\nratsumiesten rautaiset jäntereet ja rauhallinen, kuoloon saakka\nkukistumaton rohkeus korvasivat täydellisesti sen, mikä puuttui\nulkoasusta ja ryhdistä, ja heidän pienillä hevosillaan oli apunaan koko\nsuomalaisen rodun sitkeys, joka monta tuntia kestävän, uuvuttavan\nkäsikähmän aikana suuresti vaikutti voiton saamiseen.\n\nSuomalaisten iloisen hurraan seuraamana ratsasti kuningas pois heidän\nluotaan. Stålhandske kääntyi väkensä puoleen ja kertasi kuninkaan sanat\nsuomenkielellä. Reippaiden ratsumiesten kasvot loistivat ylpeydestä ja\nilosta.\n\n-- Kas niin, Perttilä, -- lisäsi Stålhandske, kääntyen nuoren\nratsumiehen puoleen, joka etumaisena ratsasti kauniin, mustan hevosen\nselässä ja oli muita pitempi ja ryhdikkäämpi, -- tekeekö mielesi tänään\nansaita itsellesi ritarin kannukset?\n\nPuhuteltu näytti hämmästyvän, teki kunniaa miekallaan ja punastui\nsotalakkinsa liepeitä myöten. -- En ole koskaan uskaltanut pyrkiä niin\nsuureen kunniaan, -- vastasi hän, mutta hänen hehkuvat poskensa\nosoittivat, että tuon arvon saavuttaminen oli ollut hänen salaisimpain\ntoiveittensa esineenä. -- Minäkö ... talonpojan poika! -- lisäsi hän\nvitkalleen.\n\nStålhandske naurahti. -- Tuhat tulimmaista, poikahan punastuu kuin\nvihille vietävä neitonen. Talonpojan poika? Mitäs me muut sitten olemme\nolleet? Eikö sinulla ole neljä täysin varustamaasi ratsumiestä\nkomennettavanasi? Eikö Luoja ole pannut urhoollista sydäntä rinnassasi\nsykkimään ja eikö kuningas ole pannut miekkaa käteesi? Onhan se sekin\njo aateluuden merkki; pidä itse huolta tähteistä!\n\nTuhannet nopeat ajatukset salamoivat sillä hetkellä nuoren ratsumiehen\nmielessä. Hän ajatteli lapsuuttaan tuolla Suomessa, kaukana\nPohjanmaalla. Hän muisti, kuinka hänen isänsä, vanha Perttilä, joka\nnuijasodan aikana oli ollut herttua Kaarlon parhaita puoluelaisia, oli\nkuningas Kaarlo IX:ltä sittemmin saanut lahjaksi neljä suurta taloa,\njotka kukin varustivat hevosen ja miehen sotapalvelukseen, ja sen\navulla vaurastunut niin, että nyt oli rikkaimpia talonpoikia koko\nmaassa. Hän muisteli ensimmäisiä nuoruutensa aikoja Tukholmassa, jonne\nisä oli hänet lähettänyt siinä kunnianhimoisessa tarkoituksessa, että\npoika kerran tulisi saavuttamaan kunniaa ja suosiota kuninkaan\nläheisyydessä, ja muisteli sitä, kuinka hän itse, ollen vielä\nkunnianhimoisempi kuin isänsä, sen sijaan, että olisi hankkinut\nitselleen rauhallisia tietoja opin tiellä, oli salaisuudessa opetellut\nmiekkailemaan ja ratsastamaan, kunnes ankara isä vihdoinkin muutti\nmielensä ja antoi hänen pyrkiä kuninkaan suomalaiseen ratsuväkeen.\nKaikki nämä muistot risteilivät nyt nuoren sotilaan aivoissa, sillä\nnyt, nyt oli hetki tullut, jolloin hän, rahvaan riveistä lähtenyt\nnuorukainen, voittaisi itselleen tuon ylpeän aatelin vertaisen arvon,\ntuon aatelin, joka tähän saakka oli ylenkatseellisesti kohdellut häntä\nja hänen laisiaan. Ja jo paljas ajatuskin tuon kunnian saavuttamisesta\najoi punan hänen poskilleen; hän tunsi, että se ajatus voisi kannustaa\nhänet vaikka kuolemaankin.\n\nMutta ei yksistään se ajatus. Hänen nuori sydämensä paisui, kun hän\najatteli saavansa sankarikuninkaan silmäin edessä taistella kovan,\nratkaisevan taistelun uskonsa vapauden puolesta, maansa kunnian\npuolesta ja kaiken sen puolesta, mikä on elämässä korkeinta ja\nkalleinta, ja tämä vakaumus se oli, joka elähytti häntä, samoin kuin,\nmuutamia palkkasotureita lukuunottamatta, koko sotajoukkoakin, ja joka\nsynnytti voiton varmuuden jo ennen kuin taistelu oli alkanutkaan.\n\nEnnenkuin nuori ratsumies ehti vastata jalomielisen päällikkönsä\nkysymyksiin, kuului jo kuninkaan voimakas ääni rukoukseen kehoittavan.\nUljas urho paljasti päänsä ja laski miekkansa kärjen maata kohti, ja\nkaikki ympärillä olevat joukot tekivät heti kohta samoin. Ja kuningas\nrukoili kauas kuuluvalla äänellä: \"Kaikkivaltias Jumala, jonka kädessä\nvoitto ja tappio on, käännä laupiaat kasvosi meidän, sinun palvelijaisi\npuoleen! Kaukaisista maista ja rauhallisista majoistamme olemme tänne\nsaapuneet taistelemaan vapauden, totuuden ja pyhän evankeliumisi\npuolesta. Anna meidän voittaa pyhän nimesi tähden! Amen.\"\n\nVakava luottamus täytti kaikkien sydämet. Ruotsalainen airut ratsasti\nkutsumaan keisarillisia taisteluun ja Tilly vastasi ylpeästi, että\nkuningas kyllä tiesi, missä hänet tapaisi.\n\nKello kahdentoista aikaan keskipäivällä tuli hyökkäävällä puolella\noleva Ruotsin sotaväki kantomatkan päähän keisarillisesta tykistöstä,\njoka oli asetettu sotarintaman takana olevalle kukkulalle.\nRuotsalaisten tykistö vastasi ammuntaan, ja taistelu alkoi. Aurinko\npaistoi ruotsalaisten silmiin ja lounaistuuli ajoi pilvittäin tomua ja\npaksua ruudin savua heitä vastaan. Kuningas antoi sotajoukon kammeta\noikealle kädelle väistääkseen tuulta ja aurinkoa; Pappenheim pyysi\nmääräystä sitä estääkseen ja sai sen. Salaman nopeudella karkasi hän\neteenpäin, teki tiukan käänteen ja ryntäsi ruotsalaisten oikeata kylkeä\nvastaan sivulta päin. Samassa silmänräpäyksessä lähetti kuningas\nreinikreivin rykmentin ja Banérin ratsuväen häntä vastaan.\nYhteentörmäys oli kauhea; hevoset ja miehet lensivät kuperkeikkaa\ntoistensa yli. Pappenheim vetäytyi takaisin, mutta hyökkäsi jo\nseuraavana hetkenä suomalaisia vastaan. Valloonien musta rintama\nryntäsi eteenpäin silmittömällä raivolla; turhaa työtä, sillä he\nkilpistyivät rautaista muuria vastaan, heidän etummainen rivinsä\nmusertui, toinen pyörähti takaisin, ja toinen hyökkäys oli torjuttu.\nPappenheim raivosi; kolmannen kerran karkasi hän taisteluun; nyt oli\nsuomalaisilla liiviläiset ja kuurilaiset apunaan. Stålhandske otti\nvastaan vihollisensa yhtä kylmästi, yhtä voimakkaasti; oli mahdotonta\nmurtaa tuota elävää muuria. Hitaina vihaan olivat suomalaiset tähän\nsaakka puolustautuneet järkähtämättömän rauhallisesti. Mutta vähitellen\nviehättyivät hekin taistelun tuoksinasta; neljännen ryntäyksen\nkestäessä oli vihollisten raivo heihinkin tarttunut, ja heitä oli jo\nvaikea hillitä. Stålhandsken mahtava ääni kuului läpi taistelun\nmellakan; vielä kerran sulkeutuivat suomalaisten rivit toisiinsa, vielä\nkerran työnnettiin vihollinen armotta takaisin. Haavojen peittämänä\najoi Pappenheim viidennen kerran vallooninsa eteenpäin. Ja nyt\nmurtuivat suomalaisten rivit itsestään, mutta sulkivat samassa\nrautaiseen syleilyynsä vastaan tunkevan vihollisen. Taistelua alettiin\nnyt taistella mies miestä vastaan, ja valloonien hevoset alkoivat\nuupua. Mutta yhtä suuri kuin oli heidän tappionsa oli myöskin heidän\nraivonsa. Vaikka viidennen kerran takaisin lyötyinä, hyökkäsivät he\nvielä kuudennen kerran, yhtä verisesti, yhtä turhaan. Seitsemännellä\nkerralla oli Pappenheimillä vain uskollisimpansa mukanaan, ja kun\ntämäkin viimeinen, epätoivoinen ryntäys oli torjuttu ja kenttä jäänyt\npäälle karkaavien ruumiita täyteen, ei hänen pelätty äänensä enää\nmitään mahtanut. Valloonien eloon jäänyt joukko hajaantui hurjasti\npaeten Breitenfeldiin päin.\n\nTomuisina ja veren tahraamina huoahtivat suomalaiset hetken aikaa.\nMutta tuskin oli savu vähäksi aikaa hälvennyt, kun he huomasivat muista\nerotetun osaston vihollisen väkeä. Se oli Holsteinin herttuan\njalkaväkirykmentti, joka oli seurannut Pappenheimiä. Suomalaiset\nolivat päässeet tuohtumaan eikä mikään enää voinut heitä pidättää.\nItä-gööttalaisten seuraamina he piirittivät, mursivat ja tuhosivat\nholsteinilaisten rintaman; nuo urhoolliset soturit taistelivat\nviimeiseen mieheen ja kaatuivat siihen, mihin olivat asettuneet.\n\nKun tämä tapahtui oikealla kyljellä, oli vasen kylki joutunut\nsuurimpaan vaaraan. Fürstenberg oli kroatilaisineen käynyt saksilaisten\nkimppuun, ja näiden rivit alkoivat pian horjua. Kun Tilly näki molemmat\nkylkijoukkonsa taistelussa, komensi hän vihdoinkin keskustansa\nkuusitoista suurta kolmiota eteenpäin. Ukkospilvenä pauhasi kenttää\npitkin hänen uljas armeijansa. Torstenson tervehti heitä tulisin\nkourin. Kauheasti lakaisivat nahkakanuunain kuulat keisarillisten\nrivejä; Tilly vetäytyi syrjään, jätti Pappenheimin oman onnensa nojaan\nja hyökkäsi hänkin saksilaisten kimppuun. Ei tee lumivuori vyöryessään\nkauheampaa jälkeä; ensi iskun musertamina hajaantuivat saksilaiset\npaeten kaikille haaroille, vaaliruhtinas etunenässä, ja ryöstivät\npaetessaan kaikki, mitä heidän tielleen sattui. Tilly saattoi nyt\nsysätä kaikki joukkonsa Hornia ja ruotsalaisten vasenta kylkeä vastaan.\nKauhean ylivoiman tunkemana väisti tämä hitaasti vasemmalle, joka hetki\nkukistumaisillaan. Kuningas kiiruhti hätään ja huusi Callenbachia\ntulemaan Jumalan nimessä reservinsä kanssa avuksi. Callenbach teki\nniin, mutta kaatui ensi yrityksessä. Sama onnettomuus kohtasi\nTeuffeliä. Vihdoin marssivat Hepburn skottilaisineen ja Soop\nsmoolantilaisineen Hornin avuksi. Kroatilaiset ryntäsivät taajoin\njoukoin Hepburnia vastaan; silloin avautuivat skottilaisten rivit,\npiilotetut nahkakanuunat alkoivat ampua ja tappotanner peittyi\nkuolleilla. Toisia vihollisia tuli sijaan. Skottilaiset ottivat heidät\nvastaan niin kauhealla muskettitulella, että miehiä kaatui rivittäin\nmaahan. Muun sotajoukon taistelupaikoilta nouseva savu ja pöly ajautui\ntännepäin. Ystävät ja viholliset sekautuivat toisiinsa murhaavaan\nsekasortoon, tapeltiin miekoin ja pyssynperin ja voitto kallistui\nmilloin millekin puolelle.\n\nSilloin alkoi kanuunain pauke kukkulalta odottamatta uudelleen.\nRatsuväkensä ja etupäässä suomalaistensa avulla kuningas oli\nvalloittanut vihollisten tykistön ja käänsi nyt heitä vastaan heidän\nomat kanuunansa. Tämä tapahtuma ratkaisi taistelun. Turhaan oli\nPappenheim koettanut valloittaa takaisin kukkulaa; kahdeksannen\nkoetuksen tehtyään täytyi hänen väistyä. Voitollisen vasemman\nsivustansa kanssa iski kuningas nyt vihollisten kylkeen: kaikki joutui\nmullin mallin. Tilly itki vihasta. Pappenheim, joka omakätisesti oli\nhakannut maahan neljätoista ruotsalaista ja suomalaista, oli menehtyä\nraivoonsa. Eivät auttaneet uhkaukset eivätkä rukoukset; keisarilliset\npakenivat hurjassa sekasorrossa kaikille haaroille; Tilly, jonka\nkuuluisa kimo oli ammuttu hänen altaan, pelastui hädin tuskin vangiksi\njoutumasta, ja kuninkaan voitto oli täydellinen.\n\nVielä oli kuitenkin verinen loppunäytös suorittamatta. Neljä Tillyn\njohtamaa jalkaväkirykmenttiä oli hyvässä järjestyksessä vetäytynyt\nsyrjään taistelusta ja nyt asettuivat ne rinta rintaa vasten\ntakaa-ajavien ruotsalaisten tielle. Kuningas johti heitä vastaan\nsotaväkensä oikean sivustan, Tottin ratsuväen, smoolantilaiset ja\nsuomalaiset. Se oli kuuma kahakka; Tillyn sotavanhukset tappelivat\nepätoivon uljuudella; vielä viimeistä henkeä vetäessään koettivat he\nmiekoillaan lävistää yliratsastavien vihollisten hevosia. Ei armoa\npyydetty, ei armoa annettu. Vihdoinkin pelasti pimenevä päivä tähteet\ntuosta urhoollisesta joukosta, joka vetäytyi Leipzigiin päin. Taistelu\noli lopussa, voitto varma.\n\nTämän voiton tulokset olivat arvaamattomat. Peläten varomattomuuden\nkautta kaikki kadottavansa asetti Kustaa Aadolf vielä k:lo 7 illalla\nsotaväkensä uuteen rintamaan, ja antoi sen viettää yönsä samassa\nasemassa. Mutta sitä ennen ratsasti hän riviltä riville urhojansa\nkiittämään.\n\n-- Stålhandske, -- sanoi kuningas, saavuttuaan suomalaisten rintaman\neteen. -- Te ja teidän miehenne olette kaikki taistelleet kuin kunnon\npojat ja aivan niinkuin olin teiltä odottanutkin. Kiitän teitä,\nlapseni! Olen ylpeä teistä.\n\nRiemuisa hurraa oli kiitettyjen vastaus.\n\n-- Mutta, -- lisäsi kuningas, -- teidän joukossanne oli muuan, joka\nhyppäsi alas hevosen selästä ja ennen muita kiipesi kukkulalle\nvalloittaakseen keisarillisten kanuunat. Missä hän on?\n\nNuori mies ratsasti ulos rivistä. -- Armoa, teidän majesteettinne! --\nsammalteli hän. -- Minä tein sen käskyä odottamatta ja olen ansainnut\nkuolemani.\n\nKuningas hymyili. -- Nimesi?\n\n-- Perttilä.\n\n-- Pohjanmaalta?\n\n-- Pohjanmaalta, teidän majesteettinne!\n\n-- Hyvä. Huomen-aamuna kello seitsemän tulet kuulemaan tuomiotasi.\n\nKuningas ratsasti edelleen ja ratsumies peräytyi riviinsä.\n\nYö levitti vaippansa verisen tappotantereen yli, jota 9,000 silvottua\nruumista peitti. Suomalainen ratsuväki vietti yönsä niiden\nvartijatulien ääressä, jotka se oli virittänyt samalle kukkulalle,\njosta Tillyn kanuunat oli valloitettu. Kuolleitten ruumiit korjattiin\nkiireesti syrjään ja pian leimusi rikotuista laveteista ja\npyssynperistä tehty tuli levittäen valoaan hiljaiseen syysyöhän. Taivas\noli pilvetön ja keveän savun läpi tuikkivat ikuiset tähdet alas tänne\nkiistojen ja kuoleman maahan.\n\nEnsi töikseen juottivat ratsumiehet hevosensa mutaisesta Loder-purosta\nja heittivät sitten niille kauroja eteen. Sen tehtyään ryhmittyivät he\nkukin rivissään tulien ääreen kukkulalle, pysyen täysissä tamineissa ja\nmilloin tahansa valmiina uuteen otteluun. Maa oli niljakka kasteesta ja\nverestä, mutta uupumus niin suuri, että moni nukkui siihen, mihin\nheittihe. Toiset huvittelivat syöden ja juoden; olutta oli viljalti ja\nhaarikat kulkivat kädestä käteen aina etuvartijain luo, ja vähän väliä\nesitettiin leikillinen malja keisarillisten kunniaksi.\n\n-- Kuolkoot he janoon tänä yönä!\n\n-- Tai juokoot omiksi peijaisikseen!\n\n-- Eläköön kuningas!\n\nSilloin kuului aivan läheltä, tulien heikosti valaisemalta kentältä\nhaavoitetun surkeaa valitusta. Tottuneina tuollaiseen kuulivat\nsotamiehet heti kohta vieraasta murteesta, ettei se ollut heidän\nmiehiään eivätkä pitäneet kiirettä. Mutta yhä kuului vain tuo uikuttava\nääni.\n\n-- Pekka, mene ja lopeta tuon itävaltalaisen koiran päivät, -- huusi\nmuuan ratsumiehistä kyllästyneenä valituksiin.\n\nPekka, yksi Perttilän rakuunoita, lyhytkasvuinen, mutta väkevä kuin\nkarhu, lähti vastahakoisesti sulkemaan vaikeroivan suuta. Ollen yhtä\ntaikauskoinen kuin muutkin toverinsa kammottivat häntä nuo vainajat\nkeskellä pimeää yötä. Perttilä oli vaipunut ajattelemaan huomispäivän\ntapahtumia eikä kuullut mitään.\n\nHetken kuluttua tuli Pekka takaisin, laahaten muassaan mustaa ruumista,\njoka kaikkien kummaksi tunnettiin kaljusta päälaestaan munkiksi.\nKarkean kauhtanansa ympärille oli hän sitonut hamppunuoran, josta\nriippui pitkä, miekaton tuppi.\n\n-- Munkki! -- mutisivat ratsumiehet.\n\n-- Ka, mitäs olisi minun pitänyt tekemän, -- puolustelihe Pekka\nhämillään. -- Kun kohotin käteni häntä iskeäkseni, pisti se pakana\nristinkuvan eteen.\n\n-- Pistä sika hengiltä! Se on sitä pirun karjaa, joka kuljeksii\nlammasten vaatteissa ja polttaa roviolla oikeita kristityitä.\n\n-- Kaula poikki konnalta! Kun me ryntäsimme kukkulalle, oli sama mies\nristinkuvineen keisarillisten joukossa kanuunaa laukaisemassa.\n\n-- Annas kun katsotaan, onko kapine hopeasta! -- huusi ratsumiehistä\nmuuan, pisti kätensä kauhtanan alle ja veti sieltä munkin\nvastustelemisesta huolimatta kauniisti silaellun, hopeaisen ristin\nkuvan.\n\n-- Näytähän minulle tuota, -- sanoi muuan vanha ratsumies, -- minä\ntunnen vähän näiden munkkien vehkeitä. -- Sitten tarkasteli hän\nkullattua kuvaa kaikilta tahoilta, ja kas, samassa, kun hän painoi\npientä vieteriä sen rinnassa, ponnahti sieltä ulos teräväksi hiottu\ntikari.\n\nKuin käärmeen puremana nakkasi hän ristiinnaulitun kuvan kauas luotaan.\nKauhu ja inho oli vallannut kaikkien mielen.\n\n-- Hirtä tuo kyykäärme omaan nuoraansa! -- huusivat ratsumiehet.\n\n-- Eihän täällä ole puuta mihin hirttää, -- huomautettiin, -- eikä\nkukaan saa poistua rivistä.\n\n-- Hukuta hänet!\n\n-- Ei ole vettä!\n\n-- Iskekää hänet hengiltä!\n\nMutta vanki inhotti kaikkia niin, ettei kukaan tahtonut käydä häneen\nkäsiksi.\n\n-- Mitäs me hänelle sitten teemme?\n\n-- _Misericordia!_ -- uikutti vanki, joka päähänsä saaman iskun\nhuumaamana oltuaan alkoi nyt vihdoinkin saada puhekykynsä ja voimansa\ntakaisin.\n\n-- Potkaiskaa häntä periin ja antakaa hänen mennä, -- huomautti muuan.\n-- Me olemme kristityitä sotilaita, emmekä pelkää mitään perkeleen\nvehkeitä.\n\n-- Mutta ensin minä kuitenkin merkitsen sinut, korkea-arvoinen\nkirkonisä, jotta tuntisin, jos kerran vielä kohdataan, -- virkkoi muuan\nhämäläinen ratsumies Vitikka, joka oli kuuluisa voimistaan ja\njulmuudestaan. Ja antaen pitkän miekkansa hurahtaa pari kolme kertaa\nilmassa munkin pään ympärillä, leikkasi hän, ennenkuin kukaan ennätti\nsitä estämään, tämän vasemman korvan niin taitavasti irti, ettei\nhiuskarvaakaan katkennut. -- Pyhä Pietari ei olisi voinut paremmin\ntehdä! -- huusi Vitikka nauraa hohottaen.\n\nLähinnä seisovat käänsivät pois kasvonsa. Vaikka olivatkin pohjaltaan\nraakoja ja tottuneita sodan julmuuksiin, oli heistä kuitenkin pila\nliika törkeätä.\n\nVerissään mateli haavoitettu tiehensä. Mutta vielä kauan kuului hänen\näänensä yön pimeydessä sadattelevan: -- _Maledicti Fennones! maledicti!\nmaledicti! Vos comburat ignis sempiternus!_[5]\n\n-- Isä meidän, joka olet taivaissa! -- aloitti muuan ääni ratsumiesten\njoukosta. Ja kaikki yhtyivät hartaudella rukoukseen.\n\n\n\n\n2. AATELISMIES ILMAN NIMEÄ.\n\n\nVarhain aamun koittaessa syyskuun 8. p:nä oli ruotsalaisten leirissä\nkaikkialla iloista liikettä. Voitto oli varma ja joka haaralta saapui\ntietoja siitä, että keisarillinen sotajoukko oli täydellisesti\nhajaantunut. Kuningas komensi osan ratsuväkeä ajamaan takaa vihollista,\nsamalla kun muu sotajoukko sai mieluisaksi tehtäväkseen Tillyn leirin\nryöstämisen. Leiri jaettiin sitä varten eri osiin ja saalis oli niin\nsummaton, että monesta tuli kerrallaan rikas mies koko elinajakseen.\nKaikkialla oli liikettä ja elämää, kuolleet haudattiin kiireen kautta\nja haavoitetut unhottivat kipunsa. Kirkkaana syysaamuna vilisi laajalla\nlakeudella riemuitsevia joukkoja sekä hevosella että jalkaisin ja\ntäällä sopi, jos missään, muistella v. Beskowin säettä, että\n\n    \"viileyttä voittolippu liehui.\"\n\nKuningas oli viettänyt yönsä vaunuissa. Pidettyään aamurukouksen ja\nannettuaan ensimmäiset käskynsä koittavan päivän varalle, kutsutti\nhän luokseen useita niistä, jotka taistelussa olivat eniten\nkunnostautuneet. Moni uroteko palkittiin silloin kunnialla ja arvon\nkorotuksella. Mutta kaikkea muuta palkkaa kallisarvoisempi oli kunkin\nsotilaan sisällinen tyydytys sekä siltä sankarilta saatu kiitos, jota\nkoko Eurooppa nyt oli oppinut ihailemaan.\n\nErityisesti saapuville kutsuttujen joukossa oli sekin nuori mies, josta\ntässä kertomuksessa tullaan paljon puhumaan. Kustaa Perttilä oli vasta\nkahdenkymmenen vuoden vanha; hänen sydämensä sykki tällä hetkellä\nvoimakkaammin kuin se oli sykkinyt taistelun verisimmässä\ntuoksinassakaan. Hän aavisti kyllä, ettei jalo kuningas olisi\nrankaiseva häntä hänen rikoksestaan annettua käskyä vastaan taistelun\ntulisimmillaan ollessa, mutta hän punastui ja kalpeni epätietoisena\nsiitä, mikä mahtoi olla kuninkaan tarkoitus, kun kutsui hänet\nerityisesti puheilleen, joka seikka jo semmoisenaan oli suuri\nkunnianosoitus.\n\nKuningas oli antanut pystyttää telttansa suurien jalavain suojaan\nlähelle Gross Wetteritziä, sillä kaikki lähellä olevat rakennukset oli\njoko poltettu tai pirstoiksi ammuttu. Puolen tuntia odotettuaan vietiin\nPerttilä telttaan. Kustaa Aadolf istui telttatuolilla nojaten\nkyynärpäällään pöytään, joka oli täynnä karttoja ja papereita. Hän oli\nisokasvuinen ja lihavahko mies ja hänen vartalonsa täyteläisyyttä\nlisäsi vielä ruumiin mukainen sotapuku. Kun Perttilä lähestyi, nosti\nkuningas lempeät, henkevät silmänsä äsken allekirjoittamastaan\npäiväkäskystä ja tarkasteli nuorta miestä terävällä, läpitunkevalla\nkatseella. Kustaa Aadolf oli hiukan likinäköinen; nähdessään oudommat\nkasvot oli hänen pakko tarkistaa katsettaan ja siitä tuli hänen\nsilmiinsä tuo terävä ilme, joka kuitenkin kohta katosi.\n\n-- Sinun nimesi on Perttilä? -- kysyi kuningas ikäänkuin varmistuakseen\nsiitä, että hän oli kuullut oikein.\n\n-- Perttilä, teidän majesteettinne.\n\n-- Ikäsi?\n\n-- Kaksikymmentä vuotta.\n\nKuningas tarkasteli häntä, ollen kuin kahdella päällä.\n\n-- Perttilän poika, sanoit?\n\nNuori ratsumies kumarsi punastuen.\n\n-- Omituista!\n\nKuningas lausui tuon sanan ikäänkuin tietämättään ja jäi hetkeksi\nmiettimään. Sitten virkkoi hän vilkkaasti:\n\n-- Miksi et ole ennemmin ilmoittautunut minulle? Isäsi on tehnyt minun\nisälleni ja valtakunnalle suuria palveluksia. Hän siis elää vielä?\n\n-- Hän elää, kiitollisena teidän majesteettinne hyvyydestä.\n\n-- Todellakin?\n\nSekin sana syntyi kuninkaan huulilla enemmän jonkin salaisen ajatuksen\nilmauksena kuin kysymyksenä. Nuori Perttilä tunsi verensä yhä enemmän\nkihoavan poskilleen ja kuningaskin huomasi sen. -- Isäsi ja minä olemme\nkerran olleet epäsovussa, -- lisäsi kuningas, ja hänen huulensa\nhymyilivät, samalla kuin keveä pilvi varjosti hänen kulmiaan. -- Mutta\nkaikki se on jo aikoja sitten unhotettu, jatkoi hän, -- ja minua\nilahuttaa, että niin ansiokkaalla miehellä on niin urhoollinen poika.\nSinä olit noiden seitsemänkymmenen joukossa Demminillä?\n\n-- Olin, teidän majesteettinne!\n\n-- Miksi eivät ole ilmoittaneet sinua arvon koroitukseen osalliseksi?\n\n-- Everstini on luvannut pitää minua muistissaan.\n\n-- Kuninkaasi ei koskaan unhota uskollista palvelusta. Kustaa Perttilä,\nminä olen äsken allekirjoittanut vänrikin valtakirjasi. Ota se ja\npalvele edelleenkin kunnialla.\n\n-- Teidän majesteettinne! -- sammalsi nuori ratsumies.\n\n-- Minulla on vielä sinulle sana sanottava. Käytöksesi eilen oli\nsääntöjä vastaan.\n\n-- Oli, teidän majesteettinne.\n\n-- Minä tahdon, että sotilaani tottelevat käskyjäni täsmällisesti.\nMinulle on kuitenkin sanottu, että laskeuduit hevosen selästä jyrkimmän\nkukkulan kohdalla ehtiäksesi pikemmin ylös.\n\n-- Niin se oli, teidän majesteettinne.\n\n-- Ja että sinä siitä syystä, kun muu ratsuväki teki kierroksen, ehdit\nennen muita kukkulalle, iskit kuoliaaksi kaksi itävaltalaista ja otit\nensimmäisen kanuunan.\n\n-- Niin se oli, teidän majesteettinne.\n\n-- Hyvä! Vänrikki Perttilä, minä annan anteeksi rikoksesi sääntöjä\nvastaan ja nimitän sinut luutnantiksi suomalaisessa ratsuväessäni.\n\nNuori ratsumies ei saanut sanaa suustaan.\n\nKuningas itsekin oli liikutettu. -- Tule lähemmä, nuori mies, -- sanoi\nhän. -- Tiedä, että minä kerran nuoruudessani olen tehnyt isällesi\nsuurta vääryyttä. Jumala, joka näkee katumukseni, on vihdoinkin suonut\nminulle tilaisuuden palkita pojalle, mitä olen isälle velkaa.\nLuutnantti Perttilä, sinä olet urhoollinen ja jalo ja sinut on\nkasvatettu sotilaaksi; olet myöskin tuonut mukanasi sotaan neljä täysin\nvarustettua ratsumiestä. Ollen upseeri minun palveluksessani olet sinä\njo aatelismiehen arvoinen. Mutta ettei kukaan upseereistani, miten\nsuurta sukua hän lieneekin, voisi pitää sinua, talonpojan poikaa,\nitseänsä halvempana, tahdon vielä antaa sinulle nimen, vaakunan ja\nritarin kannukset. Mene, nuori mies ... mene poikani, -- uudisti\nkuningas ja hänen äänensä valtasi käsittämätön liikutus, -- ja osoita,\nettä olet ansainnut kuninkaasi kiitollisuuden!\n\n-- Kuolemaan saakka! -- Ja tunteittensa valtaamana notkisti nuori\nsoturi toisen polvensa Tillyn voittajan edessä.\n\nKuningas nousi ylös. Se liikutus, joka hetkeksi oli kuvastunut hänen\nmiehekkäillä, kauniilla kasvoillaan, katosi nopeasti ja hän oli taas\nmajesteetillinen kuningas ja käskevä sotaherra. Nuori Perttilä käsitti,\nettä hänen olisi ollut poistuminen.\n\nSiitä huolimatta viipyi hän yhä vielä polvistuneessa asennossaan ja\nojensi kuninkaalle kirjeen, joka tähän aamuun saakka oli ollut\nommeltuna hänen takkiinsa.\n\n-- Suvaitkaa lukea tämä kirje, teidän majesteettinne! Kun minä lähdin\nsotaan ja heitin jäähyväiset vanhalle isälleni, antoi hän sen minulle\nja sanoi: \"Mene, poikani, ja koeta ansaita kuninkaasi suosio\nuskollisuudella ja miehuudella. Ja jos kerran sen saavutat omasta\nansiostasi etkä isäsi vuoksi, ojenna hänelle silloin tämä kirje ja\nsano, että siihen on kirjoitettu minun viimeinen tahtoni. Hänen jalo\nsydämensä on minun tarkoitukseni käsittävä.\"\n\nKuningas otti kirjeen, avasi sen ja luki. Hänen kasvonsa näyttivät\nliikutetuilta, vaikka hän koetti sitä peittää; tuo raju, tumma puna,\njoka viime aikoina useinkin oli ainoa ilmaus itseänsä hillitsemään\ntottuneen miehen sisäisistä taisteluista, kohosi keveänä pilvenä\nkuninkaan otsalle, hehkui siinä hetkisen ja katosi sitten\nnäkymättömiin. Kun hän oli lopettanut lukemisensa, katseli hän\najatuksiinsa vaipuneena tuota kaunista, vaaleaveristä nuorukaista, joka\nyhä oli polvillaan hänen edessään.\n\n-- Nouse ylös! -- sanoi hän vihdoinkin. Perttilä nousi.\n\n-- Tunnetko tämän kirjeen sisällön?\n\n-- En, teidän majesteettinne.\n\nKuningas loi häneen terävän katseen ja näytti olevan tyytyväinen tuohon\nrehelliseen, totuutta puhuvaan ilmeeseen nuorukaisen kasvoilla. --\nIsäsi, nuori mies, -- jatkoi hän hetken vaiti oltuaan, -- isäsi on\nomituinen mies. Hän on vihannut aatelia aina siitä alkaen kuin hän\ntalonpoikain etunenässä sai nuijasodan aikana taistella monta ankaraa\ntaistelua herroja vastaan ja Flemingin ratsumiehet väkivallalla\nmajailivat hänen talossaan. Hän kieltää sinua koskaan ottamasta\naatelista nimeä ja kilpeä, jos tahdot välttää hänen kiroustaan.\n\nPerttilä ei vastannut. Kirkkaalta taivaalta tuleva salama oli iskenyt\npirstaleiksi hänen vereksen onnensa, kaikki hänen kunnianhimoiset\nhaaveensa vaakunasta ja kannuksista olivat hälvenneet kuin akanat\ntuuleen.\n\n-- Isän tahtoa on noudattaminen, -- jatkoi kuningas totisesti. -- Sitä\naatelista nimeä, jonka aioin sinulle antaa, et voi enää saada. Mutta\nrauhoitu, nuori ystäväni; saat pitää miekkasi ja luutnantin\nvaltakirjan; niiden ja voimakkaan käsivartesi avulla olet aina raivaava\nitsellesi tien kunniaan.\n\nJa kuninkaan viitattua kädellään poistui nuori sotilas sekavin tuntein\nhänen luotaan.\n\n\n\n\n3. NEITI REGINA.\n\n\nEräänä synkkänä syysiltana alkupuolella lokakuuta 1631, noin kolme tai\nneljä viikkoa Breitenfeldin tappelun jälkeen, istui Würzburgin linnan\ntornikamarissa nuori Regina von Emmeritz, piispan sisaren tytär, kolmen\ntai neljän kamarineitsyensä seurassa, ja kirjaili neitsyt Marian kuvaa\nvalkoisesta silkistä tehtyyn sotalippuun, joka oli aiottu voittoa\ntuottavaksi lahjaksi linnan varusväelle. Nuoret tytöt antoivat kielensä\nkiertää, sillä linnan pöpö, vanha, ahne piispa, oli juuri mennyt\ntiehensä, sanoen lähtevänsä tarkastusmatkalle hiippakuntaansa, mutta\noikeastaan paetakseen Kustaa Aadolfin läheneviä joukkoja. Aarteitaan\npeläten oli hän sitä ennen uskonut kaupungin ja linnan puolustuksen\nurhoolliselle ratsumestarille Kellerille ja hänen 1,500 miehelleen, ja\noli Keller, luottaen linnan vahvaan asemaan Main-virran varrella,\nvakuuttanut hänen ylhäisyydelleen, että ennen tulisi kerettiläisten\nkuningas musertamaan päänsä linnan muureihin kuin yksikään hänen\njumalattomasta joukostaan pääsisi sinne sisään.\n\nNeiti Regina oli tuskin kuudentoista vanha, hänen kiharansa olivat\nmustat kuin yö, posket punakat kuin päivän koitto ja hänen mustat\nsilmänsä hehkuivat kuin tähdet, jotka keskiyön aikana kuvastuvat syvän\nmetsälammen pintaan. Hän oli vanhan piispan silmäterä ja tämä oli\njättänyt hänet jälkeensä yhtä vastenmielisesti kuin vuoreen kätkemänsä\naarteetkin, mutta Keller oli taas saanut hänet vakuutetuksi siitä, että\nkanuunoilla koristettujen, vankkain muurien takana olisi kauneuskin\nnäinä levottomina aikoina paremmassa turvassa kuin missään muualla, ja\nKeller oli ritari nuhteeton ja pelvoton; moinen aarre hallussaan tulisi\nhän ennen hautautumaan linnan raunioihin kuin antautumaan.\n\nNeiti Regina kohotti tummat silmänsä ompeluksestaan ja katsahti pienen\ntornin ikkunan läpi joen toiselle puolelle, jossa juuri muutamain\nratsumiesten vartioimat vaunut kulkivat sillan yli kaupungista linnaan\npäin. -- Kuka mahtanee olla tuo matkamies? -- kysyi hänen haaveileva\nkatseensa, joka ainoastaan harvoin kiintyi muihin esineihin kuin tuohon\nsuureen ja kauniiseen, marmoriseen Marian kuvaan, joka seisoi hänen\nrukouskammiossaan.\n\n-- Oi! -- huudahti Kätchen, neitosista nuorin ja puheliain, -- oi, pyhä\nneitsyt, kuinka hauskaa on elää näin sotaisina aikoina! Joka päivä\nnäkee uusia kasvoja, komeita ritareita, reippaita sotapoikia, ja\nsilloin tällöin on aina pienet pidot kaupungissa. On se kuitenkin\ntoista kuin istua tänne luostariin suljettuna ja aamusta iltaan kuulla\nmunkkien messuavan _de profundis_. Pysyköön vain hänen armonsa herra\npiispa poissa niin kauan kuin mahdollista, lisäsi hän veitikkamaisesti.\n\n-- Kätchen, -- torui Regina, -- varo puhumasta pahaa munkkien\nmessuista! Muista, että meidän rippi-isämme, isä Hieronymus, on\nJeesuksen pyhän veljeskunnan jäsen, ja että hän myöskin on pyhän\ninkvisitsionin jäsen. Linnan vankila on syvä ja pimeä.\n\nKätchen meni vähäksi aikaa sanattomaksi. Kohta sen jälkeen virkkoi hän\nrohkeasti: -- Olisin minä vain neidin sijassa, niin ajattelisin paljon\nenemmän kaunista kreivi Lichtensteiniä kuin tuota rumaa isä\nHieronymusta. Kreivi on komea ritari; suokoon Jumala, että hän\nvoitollisena palaisi sodasta vääräuskoisia vastaan!\n\n-- Ja että ne kaikki tulella ja miekalla hävitettäisiin! -- lisäsi\nmuuan neitosista hyvin hartaasti.\n\n-- Miesparat! -- huudahti Kätchen naurahtaen.\n\n-- Varo itseäsi! -- uudisti neiti Regina lapsellisen totisesti. --\nVääräuskoista ei kannata sääliä. Se, joka tappaa vääräuskoisen, saa\nseitsemän syntiä anteeksi, sen on isä Hieronymus minulle usein sanonut.\nVääräuskoisten vihaaminen on yhdeksäs sakramentti, ja jos yhtäkään\nheistä rakastaa, on se sama kuin jos antaisi sielunsa paholaiselle.\n\nReginan mustat silmät salamoivat hänen puhuessaan. Näkyi, että\nrippi-isän opetukset olivat juurtuneet jo syvälle.\n\nMutta Kätchen ei kadottanut rohkeuttaan. -- Kerrotaan, että heidän\nkuninkaansa olisi lempeä ja jalo, että hän suojelee kaikkia turvattomia\neikä salli sotamiestensä harjoittaa väkivaltaa.\n\n-- Elä usko koskaan vääräuskoisia, Kätchen! Ne voivat muuttaa itsensä\ntaivaan enkeleiksi.\n\n-- Kerrotaan, että hänen sotamiehensä ovat urhoollisia ja ihmisellisiä.\nKuulin vanhan, italialaisen ratsumiehen kertovan sotamiehille tuolla\nalhaalla asetuvassa, että seitsemänkymmentä vääräuskoista, joita\nsanotaan suomalaisiksi, oli yli tunnin ajan puolustanut kuningastaan\n1,500 napolilaista vastaan. Ja kun useimmat heistä olivat kaatuneet,\nsaivat toiset apua ja veivät voiton; mutta sen jälkeen sitoivat he\nkaatuneiden vihollistensa haavoja samalla kuin sitoivat omien\ntovereittensa.\n\nNeiti Regina nousi ylös ja aikoi antaa ankaran vastauksen, kun\npalvelija samassa ilmaantui ovelle ja ilmoitti, että kreivi\nLichtenstein, haavoistaan sairaana, oli saapunut linnaan ja anoi\nvieraanvaraisuutta. Nuori neiti, joka enonsa piispan poissa ollessa oli\ntavallaan linnan emäntä, kiiruhti heti tervehtimään vierasta, joka oli\nhänen kaukainen sukulaisensa. Neitoset katsahtivat toisiinsa ikäänkuin\ntahtoen sanoa, että tapaus oli erittäin merkillinen. He olivat jo kauan\nkuiskailleet keskenään siitä, että vanha piispa oli valinnut kreivin\nheidän nuoren neitinsä tulevaksi puolisoksi. Mutta turhaan olivat he\nodottaneet punan nousevan hänen poskilleen, kun saapui viesti vieraan\ntulosta. Joskin neiti Reginan rinnassa kyti hellempiä tunteita, näkyi\nhän osaavan ne huolellisesti salata.\n\n-- Onko totta, -- kysyi yksi neitosista, -- että vääräuskoisten\nkuningas on suuressa tappelussa voittanut oikeauskoiset ja että hän nyt\non tulossa tännepäin jumalattoman joukkonsa kanssa?\n\n-- Niin sanotaan, -- vastasi toinen. -- Mutta tänne hän ei voi tulla.\nMeikäläiset ovat pystyttäneet ruotsalaisen pyhimyksen Birgittan kuvan\nhänen tielleen Thyringenin metsään ja se on kyllä estävä hänet edemmä\npääsemästä.\n\nSill'aikaa oli neiti Regina laitattanut vieraansa varalle yhden piispan\nomista huoneista ja pitänyt huolta siitä, että häntä hyvästi\nhoidettaisiin. Nuori kreivi Lichtenstein oli komea, solakka\nnuorukainen, tummaverinen kuin espanjalainen ja hänen silmänsä\nhehkuivat melkein yhtä tulisesti kuin Reginan. Hän lähestyi linnan\nnuorta emäntää horjuvin askelin, ja kuitenkin täytyi tämän luoda\nsilmänsä maahan kreivin katseilta. -- Kuinka voinkaan kyllin kiittää\ntaivasta näistä haavoistani -- sanoi hän -- jotka sallivat minun saada\nteidät hoitajakseni!\n\nHänen haavansa olivat monet, mutta henki ei ollut vaarassa. Jouduttuaan\nvangiksi Breitenfeldin luona, oli hän kohta sen jälkeen uupuneena veren\nvuodosta päässyt vaihdon kautta vapaaksi ja kiiruhtanut tänne saamaan\ntakaisin voimansa ja terveytensä sydämensä valitun läheisyydessä. --\nMutta, -- lisäsi kreivi, -- levottomuudella olen kuullut, että\nsaaliinhimoinen vihollinen vyöryttää tuhoavana tulvana joukkojaan tänne\nFrankkien hedelmällisiin laaksoihin. Minä kiiruhdin tänne sitä pikemmin\nvaan, jakaakseni teidän kanssanne, kaunis Regina, samat kohtalot ja\nsamat vaarat. Olkaa levollinen! Königshofen on vastustava vihollista,\nja isä Hieronymus, joka haavoitettuna niinkuin minäkin pääsi pakenemaan\nBreitenfeldistä, yllyttää parhaillaan maakansaa vastarintaan.\n\n-- Mutta luuletteko, -- kysyi Regina levottomasti, -- että nuo\njumalattomat uskaltavat tunkea tänne saakka?\n\n-- Pyhimykset valvovat, ettei teille, ihana impi, ole mitään vahinkoa\ntapahtuva, -- vastasi kreivi vältellen. -- Saamme sitäpaitsi piankin\nvarmempia tietoja.\n\nSamassa katsahti Regina ulos ikkunasta ja näki joukon ratsumiehiä\nlaskevan täyttä karkua linnaa kohti. -- Ellen erehdy, -- huudahti hän,\n-- on se isä Hieronymus itse, joka palaa tänne!\n\n-- Huonoja enteitä! mutisi kreivi itsekseen.\n\nRegina ei ollut erehtynyt; se oli isä Hieronymus, joka ajoi nostosillan\nyli linnan pihaan. Hän oli ulkoapäin nähden pienoinen, vähäpätöisen\nnäköinen mies, kalpea ja laiha, hänen piirteensä olivat terävät ja\nosoittivat lujaa tahtoa, ja silmät olivat painuneet syvälle kuoppiinsa,\njoista niiden katseet alinomaa lentelivät levottomasti esineestä\ntoiseen. Tuo pieni mies oli kirkon vitsa, niinkuin Wallenstein oli sen\nmiekka. Hänen monet ihailijansa vertasivat häntä Paavaliin, jolla oli\njalopeuran uljuus kätkettynä heikkoon ruumiiseen, mutta monet katkerat\ntaistelut olivat tehneet jalosta leijonasta viekkaan ja säälimättömän\njulman pantterin. Tämä mies piti itseään uskonsa marttyyrina ja uhrasi\nsen vuoksi arvelematta kaikki muutkin. Mustan kaapunsa ympärille oli\nhän sitonut hamppuköyden, josta pitkä miekka riippui. Hänen päälakensa\nei ollut enää kiiltävän paljas niinkuin ennen; hänen haavoitettu päänsä\noli peitetty mustaan nahkakalottiin, joka vaikutti kamalasti kalman\nkalpeita kasvoja vasten. Ei koskaan ollut pelätty jesuiitta ollut\nkammottavamman näköinen. Kaikki sotamiehet tekivät kunniaa, kaikki\nlinnan palvelijat kiiruhtivat kuulemaan hänen käskyjään. Salainen\nahdistus valtasi läsnäolijat. Tuntui siltä kuin kuolema ja\nonnettomuudet olisivat hänen seurassaan ajaneet Würzburgin linnan\nporteista sisään.\n\nMunkki tarkasti nopeasti linnan pihalle asetetun miehistön ja tervehti\nsitten neiti Reginaa hymyilyllä, jonka tarkoituksena varmaankin oli\nlieventää hänen ulkomuotonsa kamaluutta, mutta joka vain teki sen kahta\nvastenmielisemmäksi. -- Pyhä Patrikki ja kaikki pyhimykset suojelkoot\nteitä, armollinen neiti! Ajat ovat pahat, hyvin pahat! Pyhä neitsyt on\nsallinut pakanain tunkea aina meidän porttiemme edustalle ... meidän\nsyntiemme vuoksi! -- lisäsi hän tehden hartaan ristinmerkin.\n\n-- Entä Königshofen? -- kysyi kreivi Fritz, joka jo aavisti, minkä\nvastauksen tulisi saamaan.\n\n-- Petollinen komentaja on antautunut.\n\n-- Entä talonpojat, jotka vastustivat vihollisen kulkua metsän läpi?\n\n-- Kaikki hajosivat ne kuin akanat tuulessa ... meidän syntiemme\nvuoksi.\n\n-- Entä pyhän Birgittan kuva?\n\n-- Nuo jumalattomat kerettiläiset ovat pystyttäneet sen pellolle\nvariksen pelätiksi. -- Mutta mitä näen minä, tyttäreni? -- jatkoi hän\nja hänen äänensä kävi käskevän teräväksi. Te olette vielä täällä, ja\nlinna on täynnä naisia ja lapsia, kun vihollista odotetaan saapuvaksi\njoka hetki?\n\n-- Neiti Reginan ei tarvitse pelätä henkeään, niinkauan kuin tämä käsi\nvoipi miekkaa heiluttaa, -- virkkoi kreivi Fritz.\n\n-- Linnassa on ruokavaroja vuoden ajaksi, -- sanoi Regina. -- Mutta te\nolette uupunut, kunnianarvoinen isä, te olette haavoitettu ja kaipaatte\nlepoa. Sallikaa minun hoitaa haavojanne; teidän päänne on haavoitettu.\n\n-- Ei se tee mitään, tyttäreni, ne ovat pikku asioita. Kuka nyt joutaa\nminua ajattelemaan? Teidän täytyy poistua täältä, poistua heti\npaikalla ... vahvasti varustettuun Aschaffenburgiin.\n\n-- Pelkäänpä sen jo olevan myöhäistä, -- huudahti kreivi Fritz, joka\noli katsellut ikkunasta jokea ja kaupunkia.\n\n-- Pyhä Maria, ovatko ne jo täällä?\n\nJesuiitta ja neiti Regina juoksivat ikkunaan. Ilta-aurinko kultaili\nviimeisillä säteillään Würzburgin kaupunkia ja sen ympäristöä.\nRatsumiehiä näkyi täyttä karkua rientävän kaupungin katuja pitkin ja\nlinnaa kohti liikkui jo parvittain pakenevia kaupunkilaisia, munkkeja\nja nunnia, vaimoja ja lapsia, jotka kiireissään kuljettivat mukanaan\nkuormarattaille sälytettyjä tavaroitaan. Kaupungin takana\nSchweinfürtenin puolella näkyi jo osasto ratsumiehiä liikkuvan\nMain-virran itäistä rantaa pitkin. Uhkaavasta, mutta varovasta\nlähenemisestään päättäen olivat ne ruotsalaisen sotajoukon etujoukkoja.\n\n-- _Maledicti Fennones!_ -- huudahti jesuiitta ja sanomattoman vihan\nilme leimahti hänen kalpeilla kasvoillaan. -- Ne lentävät kuin linnut,\nnuo kirotut kerettiläiset. Haljetkoon maa heidän allaan! -- Ja\nhurjistuneena riensi hän ulos järjestämään linnan puolustusta.\n\nPiispan linna, jota myöskin kutsutaan Marienburgiksi, kohosi siinä\nvanhoine muureineen Main-virran oikealla rannalla olevalla kukkulalla.\nJoen puolella kaupunkia oli kukkula äkkijyrkkä ja korkea, mutta\nvastaiselta puolelta oli se viettävä ja helposti noustava. Kuun\npuoliskon muotoinen portin edustalle tehty vallitus oli vankkana\netuvaruksena linnaan hyökkääviä vastaan; jos vihollinen oli tämän\nesteen voittanut, oli hänellä sisäpuolella odotettavanaan syvä,\nkallioon hakattu hauta, ja jos hän onnellisesti oli päässyt senkin yli,\nkohosi hänen edessään sisäinen ja korkein linnanmuuri, täynnä rautaan\npuetuita sotilaita, valmiina raskailla piilukko-pyssyillään ampumaan\nkuoliaaksi jokaisen, joka vain uskalsi lähetä, tai tappamaan hänet\npitkillä pertuskoilla, tai musertamaan isoilla, muurille kootuilla\nkivillä. Kun sen lisäksi muistaa, että ainoa pääsypaikka joen yli oli\nkaitainen silta ja että linnan 48 kanuunaa suojelivat kaupunkia ja\netäämpänä olevaa ympäristöä, niin ei ole ihme, että Keller, jolla oli\n1,500 urhoollista miestä komennettavanaan ja kaikkia tarpeita yllin\nkyllin, oli voinut rauhoittaa lähtevän piispan mielen.\n\nMutta Kustaa Aadolfillakin oli omat syynsä ottaa haltuunsa tämä linna\nhinnasta mistä hyvänsä. Tilly oli haalinut apujoukkoja kaikilta\nhaaroilta ja marssi nyt, muutamia viikkoja Breitenfeldin tappelun\njälkeen, täysin varustettuna ja yhtä kostonhimoisena kuin ennenkin,\n30,000 miehen kanssa Hessenistä Würzburgin linnan avuksi. Kuningas\nkehoitti kaupunkia antautumaan, mutta kun ilta oli jo myöhäinen, oli\nhyökkäys jätettävä seuraavaan päivään. Aamulla antautuikin kaupunki.\nKeller oli käyttänyt yön pimeyttä hyväkseen, vetäytyäkseen kaikkine\nmiehineen linnaan, jonne häntä seurasi joukko pakolaisia ja jonne\nkaupungin kallisarvoinen omaisuus kuljetettiin; sen jälkeen ammutti hän\nilmaan kaksi kaarta Main-virran sillasta ja sulki siten vihollisen\ntien.\n\nMutta palatkaamme linnaan takaisin.\n\nTänä yönä eivät piispan linnassa nukkuneet muut kuin pienet\nrintalapset. Alinomaa tulvi sisään joukoittain uusia sotamiehiä,\nmunkkeja ja naisia; rämisten ajoi kuormavaunuja toinen toisensa perästä\nlinnan portista sisään; holvit kaikuivat vartijain ja upseerien huutoja\nja lasten parkunaa, ja tämän sekasorron seasta kuului selvästi munkkien\nmessuava ääni, kun he linnan kappelissa kutsuivat pyhää neitsyttä ja\nkaikkia pyhimyksiä tämän linnan avuksi, joka oli katolilaisten vankin\nturvapaikka koko Frankkien maassa.\n\nSaadakseen sijaa tälle ihmisjoukolle oli neiti Regina antanut heidän\nkäytettäväkseen sekä piispan huoneet että myöskin kaksi omaa asumaansa,\nkomeasti sisustettua salia, ja muuttanut itse neitsyineen kahteen\npieneen kamariin itäisessä tornissa. Turhaan koetettiin hänelle\nvakuuttaa, että tämä paikka oli enimmin uhattu; hänellä oli tästä paras\nja laajin näköala koko linnasta, ja siitä ei hän suostunut luopumaan.\n-- Älkää estäkö minua, -- vastasi hän jesuiitan varoituksiin, -- minä\ntahdon nähdä, miten vääräuskoiset kaatuvat ja vuodattavat vertaan. Se\non oleva ihana näky!\n\n-- Amen, -- vastasi isä Hieronymus. -- Sinä tiedät, että ihmeitä\ntekevät Marian kuvat, joista toinen on puhtaasta kullasta, toinen\nkullatusta puusta, suojelevat tätä linnaa. Minä pystytän huoneeseesi\npuisen Marian kuvan, se on kääntävä vihollisten kuulat niinkuin\nhöyhenpallot sinun tornisi muureista.\n\nJo aamun koittaessa seisoi neiti Regina tähystämässä tornin pienestä\nikkunasta. Näköala oli loistavan ihana. Aamuaurinko oli alkanut\nvalaista syyspukuunsa pukeutuneita kukkuloita, joiden rinteillä\nviinitarhat vielä vihertivät ja joiden juurella Main-virta poimueli\nkuin hopealla helattu, kultainen vyö. Kaupungista näkyi liikettä ja\nparhaillaan saapui sinne neljä ruotsalaista jalkaväkirykmenttiä\nliehuvine lippuineen ja toitottavine torvineen: ritarien haarniskat\nvälkkyivät päivän valossa ja upseerien hattutöyhdöt hulmusivat\ntuulessa. Pelko ja uteliaisuus taistelivat tätä nähdessä nuorten\nneitosten rinnoissa.\n\n-- Näetkö -- sanoi neiti Regina Kätchenille -- noita kahta ratsastajaa\nkeltaisissa puvuissaan, noita, jotka ajavat kerettiläisjoukon\netunenässä?\n\n-- Kuinka komeilta he näyttävät! Nyt kääntyvät he kulman taa ... nyt\nnäkyvät he taas. Katsokaa, kuinka kaikki väistyvät heidän tieltään!\n\n-- Kutsukaa tänne kreivi Fritz. Hän on ollut kolmatta viikkoa\nruotsalaisten leirissä ja tuntee heidän päällikkönsä.\n\nKreivi, joka haavojensa vuoksi ei voinut ottaa osaa linnan\npuolustukseen, noudatti mielellään kauniin neidin kutsumusta.\nRuotsalaiset olivat ottaneet kaupungin haltuunsa ja alkoivat\nhajanaisissa joukoissa näyttäytyä rannalla ja rikotun sillan luona.\nSamassa alkoivat linnan tykit ampua. Milloin tuolla milloin täällä iski\nkuula ruotsalaisten keskeen, jotka parhaansa mukaan koettivat hakea\nsuojaa rantarakennuksien takaa.\n\n-- Auta, pyhä Maria, tuolla kaatui mies kuolleena maahan! -- huudahti\nKätchen, joka ei voinut salata osanottoaan.\n\n-- Pyhä Fransiskus olkoon siitä kiitetty! -- virkkoi vanha Dorthe,\nneiti Reginan imettäjä, jonka isä Hieronymus oli määrännyt vartioimaan\nkaikkia hänen tekojaan.\n\n-- Mutta onhan kauheata tappaa.\n\nKreivi Fritz hymyili.\n\n-- Neitsyt Kätchen, olisittepa nähneet Breitenfeldin tappotanteren!\nYhdeksäntuhatta ruumista.\n\n-- Se on inhoittavaa.\n\n-- Voitteko sanoa minulle, kreivi, ketä nuo ratsumiehet ovat, jotka\nkeskellä kuulasadetta seisovat rannalla ja näyttävät tarkastelevan\nlinnaa?\n\n-- Suokaa anteeksi, suloinen serkkuni, ruudin savu alkaa himmentää\nnäköalaa. Nuo ratsumiehet ... mutta toden totta, siinähän on kuningas\nitse ja kreivi Pietari Brahe. Minä surkuttelen heitä, jos isä\nHieronymus tuntee heidät. Silloin hän suuntaa kaikki linnan kanuunat\ntuohon yhteen ainoaan paikkaan.\n\nNämä sanat kuultuaan hiipi vanha Dorthe salaa huoneesta.\n\n-- Kuinka, serkkuni, te säälitte vääräuskoisten ruhtinasta?\n\n-- Miksi salamoivat silmänne, kaunis Regina, niin synkästi? Te, joka\nolette niin jalo ja hellä, te kai ymmärrätte, että voin tuntea\nosanottoa urhoollista ja jalomielistä vihollistakin kohtaan. Ruotsin\nkuningas on sankari, joka ansaitsee ihailuamme yhtä suuressa määrin\nkuin vihaammekin.\n\n-- En ymmärrä teitä. Hänhän on vääräuskoinen!\n\n-- Suokoon Jumala, ettei hän pääsisi näiden muurien sisälle ja ettette\ntulisi vastakaan ymmärtämään minua paremmin kuin nyt... Katsokaa, he\nvalmistautuvat siltaa valloittamaan ... he heittävät lankkuja kaarien\npäälle. Se on uhkarohkeaa.\n\n-- Tuolla kaatui neljä miestä yhdellä haavaa! -- huusi Kätchen.\n\n-- Minä tunnen heidät, -- huudahti kreivi Fritz, innostuen yhä enemmän\nsodan melusta ja kasvavasta kanuunain paukkeesta, joka pani linnan\nmuurit vavahtelemaan. -- Minä tunnen heidät, he ovat skottilaisia. Ei\nole yhtään urhoollisempaa joukkoa koko Ruotsin sotaväessä; skottilaiset\nja suomalaiset ovat aina ennen muita siellä, missä vaara on suurin.\n\n-- Älkää liiaksi kiitelkö, serkku, nyt skottilaisenne jo väistyvät, he\neivät uskalla tehdä tuota vaarallista hyppäystä.\n\n-- Mutta siihen tarvitaankin yliluonnollista uskallusta. Neljäkolmatta\njalkaa syvällä tuon kapean lankun alla pauhaa virtava joki.\n\n-- Kaksi solakkaa upseeria juoksee lankkua pitkin.\n\n-- Veljekset Ramsay, molemmat aivan nuoria. Minä tunnen heidät\nsinisistä sotavöistään. He rakastavat molemmat samaa naista ja kantavat\nhänen värejään, rakastamatta kuitenkaan silti toisiaan sen vähemmän.\n\n-- Oi, taivas heitä varjelkoon!... Oi, pyhä Maria, se on kauheaa! -- Ja\nKätchen kätki kasvonsa esiliinaansa. Urhoolliset skottilaiset olivat\ntuskin ehtineet puoli siltaan, kun heidän nähtiin horjuvan, kadottavan\ntasapainonsa ja syöksyvän suin päin jokeen. Hetken aikaa nähtiin heidän\ntaistelevan kuohuja vastaan, mutta pian he vihollisten luotien\nlävistäminä uupuivat, raskas sotisopa veti pohjaan ... vielä hetkinen,\nja ritarilliset nuorukaiset katosivat veden alle.\n\n-- Sinä iloitsit eilen sodasta, -- sanoi neiti Regina kylmästi, vaikka\nhänen sydämensä sykki korvaan kuuluvasti.\n\n-- Voi, voi, enhän minä iloinnut kuin kauneista ritareista, soitosta ja\ntanssista, mutta en tämmöisestä kauheasta! -- huudahti Kätchen itkien.\n\n-- Skottilaiset väistyvät! -- huudahti kamarineitosista muuan.\n\n-- Niin näyttää, -- sanoi kreivi hitaasti, -- mutta ruotsalaiset\nmenevät parhaillaan joen poikki venheillä.\n\n-- Skottilaiset juoksevat taas lankkua myöten!\n\n-- Arvasinhan sen, -- vastasi kreivi kylmästi.\n\n-- Auta taivahinen, he tulevat yli, he ottavat rannan haltuunsa.\nMeikäläiset tekevät hyökkäyksen.\n\n-- Varokaa itseänne, neiti Regina, elkää ojentautuko tuolla tavalla\nulos ikkunasta. Ruotsalaiset tähtäävät tykkinsä juuri tätä tornia\nkohti.\n\n-- Pelkäättekö kreivi? -- Regina hymyili tuota kysyessään.\n\nLichtenstein punastui.\n\n-- Luulen osoittaneeni tarpeeksi selvään, etten pelkää. Kuunnelkaa\nhiukan ja te erotatte joka toinen minuutti suhinan, jonka syytä ette\ntunne, ja rapinan, joka tulee kuin putoavista kivistä. Minä voin sanoa\nteille, mitä se on. Se on kanuunan kuulain suhinaa, neitini; te\nymmärtäisitte helpommin tuota soittoa, jos ei melu tuolla ulkona teitä\nhuumaisi. Puolen tunnin kuluessa ovat luodit jo repineet palasen\ntoisensa perästä tornin muurista ja aina melkein samasta paikasta. Ne\neivät ole mitään sokeriherneitä, serkkuseni. Nuo ruotsalaiset ovat\noppineet ampumataitonsa paholaiselta itseltään.\n\n-- Te luulette todellakin...?\n\n-- Että ruotsalaiset tahtovat ampua maahan tämän tornin täyttääkseen\nsen raunioilla vallihaudan. Minä olen varma siitä, ja luulen, että he\nmyöskin siinä onnistuvat. Henkenne ei ole hetkeäkään täällä turvattu,\nteidän täytyy siirtyä pois täältä!\n\n-- Heti, armollinen herra, heti! Tulkaa neiti! -- huudahti Kätchen ja\nkoetti lempeällä kädellä vetää nuoren emäntänsä mukanaan. Mutta Reginan\nmieli oli kiihoittunut. Hän oli aina tottunut käskemään, hän oli\nsyntyjäänkin uhkamielinen, monet vastakohdat taistelivat hänen\nluonteessaan ja hänen uskonnollinen kiihkonsa oli jesuiitan ainaisesta\nvaikutuksesta ylimmilleen yltynyt ... hän peräytyi askelen, tarttui\nkullattuun Marian kuvaan, jonka isä Hieronymus oli lähettänyt häntä\nsuojelemaan ja asetti sen eteensä ikkunalle. -- Menkää, -- sanoi hän,\n-- jos olette niin heikkouskoinen, ettette luota pyhimyksien suojeluun!\nMinä jään tänne, eivätkä kerettiläisten kuulat minulle mitään mahda!...\n\nNeiti Regina ei ehtinyt lopettaa lausettaan, kun vinoon kulmaan muuria\nvasten kimmonnut kuula jo raastoi irti palasen ikkunanpielen\nulkolaidasta, kivensirpaleita ja kalkin murua tuiskusi sisään\nikkunasta, Marian kuva kaatui maahan ja peitti neiti Reginan\ntomupilveen.\n\n-- Pois täältä! Näettehän nyt itsekin! -- huudahti kreivi. -- Mennään,\nmennään! -- huusivat kamarineitsyet pelkoonsa menehtymäisillään. Mutta\nneiti Regina, joka hetkisen oli ollut hämillään, selvisi pian\nhämmästyksestään, nojautui ottamaan ylös kuvaa ja sanoi uskoonsa\nluottaen: -- he eivät mahda mitään pyhälle neitsyelle.\n\nMutta hän pettyi. Puusta tehty Marian kuva oli haljennut kahteen,\nkolmeen osaan. Kreivin huulille ilmaantui hetkiseksi epäuskon ivallinen\nhymy; ja nyt sai hän vastustelematta viedä hämmästyneen serkkunsa\nvaarallisesta huoneesta.\n\nSill'aikaa kuin tämä tapahtui tornissa, oli Keller nopeasti ja\ntaitavasti johtanut linnan puolustusta. Hän ei tosin voinut estää\nvihollista tulemasta joen yli, mutta kuta lähemmä linnaa he tunkivat,\nsitä lähemmä tulivat he myöskin hänen kanuunoitaan. Kauheasti tuhosivat\nne eteenpäin ryntäävän vihollisen rivejä, eivätkä ruotsalaiset koko\nsinä päivänä saaneet mitään aikaan.\n\nIsä Hieronymus kulki munkkeineen muureja pitkin, ripotti pyhää vettä\nkanuunain päälle ja teki ristinmerkkejä sankkien kohdalla. Vanha Dorthe\noli kuiskannut jotakin hänen korvaansa ja jesuiitan koko huomio oli\nkääntynyt siihen paikkaan, missä äsken nähtiin nuo kaksi keltaiseen\nhaarniskaan puettua ratsumiestä. Arvoisa hengen mies ojensi omalla\nkädellään yhden linnan suurimmista kanuunista tuota paikkaa kohti;\nmutta ennenkuin hän laukaisi, laskeutui hän polvilleen ja luki\nperäkkäin neljä _pater nosteria_ ja neljä _ave Mariaa_. Sen tehtyä\npamahti tykki, mutta turhaan sai jesuiitta tähystellä sen vaikutusta.\nVahingoittumattomina, liikkumattomina, niinkuin ennenkin, näkyivät\nmolemmat ratsumiehet seisovan siellä, sittenkun ruudin savu oli\nhälvennyt. Hieronymus arveli nyt, ettei neljä _paterin ja avea_ ollut\nriittänyt, luki sentähden kahdeksan kappaletta kumpiakin ja antoi\nkanuunan toisen kerran pamahtaa samaan suuntaan. Turhaa työtä! Kuulat\nnäyttivät välttämällä välttävän sattumasta. Kohtalo ei ollut vielä\nmäärännyt Kustaa Aadolfin kuolinhetkeä ja tahtoi kai säästää Pietari\nBrahen Suomea varten. Kuka voi laskea, mitä olisi tullut Ruotsin\nvoitoista ja Suomen sivistyksestä, jos jesuiitan murhaava kuula olisi\nmaaliinsa osunut!\n\nIsä Hieronymus raivosi. Vielä kerran oli hän aikeessa koettaa onneaan\nkahdentoista _paterin ja aven_ avulla, kun joku kosketti häntä\nolkapäähän, ja hänen takanaan seisoi vanha sotilas, joka kreivi\nLichtensteinin kanssa oli ollut ruotsalaisten vankina. -- Heittäkää\nsikseen tuo, -- sanoi vanhus varoittavalla äänellä; -- se vain kuluttaa\nruutia turhan päiten; miestä, johon tähtäätte, on mahdoton satuttaa:\n_hän on loihdittu_.\n\nJesuiitan taikausko oli tällaisissa asioissa suurempi kuin hänen\nviekkautensa. Hän käännähti nopeasti ja mutisi hiljaa:\n\n-- Minun olisi pitänyt se arvata. Mutta mistä tiedät, että hän on\nloihdittu? -- jatkoi hän, korottaen ääntään.\n\n-- Sen kuulin ruotsalaisten omassa leirissä. Kuninkaalla on oikeassa\netusormessaan pieni, kuparinen sormus, täynnä taikamerkkejä. Sen on hän\nnuoruudessaan saanut muutamalta noita-akalta Suomessa, ja niin kauan\nkuin hänellä on se sormessaan, ei häneen pysty lyijy eikä rauta, ei\ntuli eikä vesi.\n\n-- Ei mikään pysty häneen, sanot? O, _maledicti Fennones_, miksi\nseuraatte minua kaikkialle?\n\n-- Ei rauta eikä lyijy, -- jatkoi sotamies kuiskaavalla äänellä, mutta\njos minä tohtisin, neuvoisin teille toisen keinon...\n\n-- Puhu, poikani! Saat siitä jo ennakolta synninpäästön.\n\n-- Mutta, korkea-arvoinen isäni, se keino on syntinen.\n\n-- Pyhää ja oikeaa asiaa edistäessä pyhittää tarkoitus keinot. Puhu,\npoikani!\n\n-- Kulta, joka on otettu pyhimyksen kuvasta, hänet tappaa...\n\n-- Ei, poikani, ei, sitä emme uskalla käyttää. Jos se olisi ollut\nlasinen tikari, tai hieno, kuolettava myrkky, se olisi mennyt mukiin,\nmutta kulta, joka on otettu pyhimyksen kuvasta, ei, poikani, älkäämme\nsitä ajatelkokaan.\n\nIlta oli pimennyt ja tuhon ja tapon työ siksi päiväksi päättynyt.\nUupuneet sotilaat virvoittivat itseään ruualla ja juomalla, ja Keller\nkannatti esille jaloja viinejä rohkaistakseen heidän mieliään. Neiti\nRegina oli muuttanut linnan sisempiin huoneisiin; kreivi Fritz oli\nmennyt levolle. Kohta ei kuulunut linnassa muuta kuin vartijain\nhuutoja, juopuneiden sotamiesten rivoja lauluja ja iloista melua\npidoista, jotka Keller oli pannut toimeen upseeriensa iloksi linnan\nsuuressa salissa. Mutta komeassa linnan kirkossa, ylimpänä alttarin\nkohdalla, seisoivat neitsyt Marian ja Vapahtajan puhtaimpaan kultaan\nvaletut kuvat ja heidän ympärillään apostolien kuvat hienoimmasta\nvuorihopeasta; keskiyön messu oli jo ohi ja munkit olivat toinen\ntoisensa perästä hiipineet levolle tai -- viinipikarin ääreen. Yksi\nainoa yksinäinen olento nähtiin vain vielä polvillaan alttarin edessä,\nja ikuisesti palava lamppu valaisi heikosti rukoilevan jesuiitan\nkalmankalpeita kasvoja.\n\n-- Pyhä Maria, -- rukoili hän, -- anna anteeksi arvottomalle\npalvelijallesi, että hän uskaltaa ojentaa kätensä ryöstääkseen\nkaistaleen sinun kultaisesta vaipastasi. Sinä tiedät, oo kaikkein\npyhin, että se tapahtuu hyvässä ja pyhässä tarkoituksessa, että se\ntapahtuu sinun ja pyhän kirkkosi pahimman vihollisen, vääräuskoisten\nruhtinaan kukistamiseksi, hänen kukistamisekseen, jonka pakanalliset\nsuomalaiset ovat jumalattomilla taikatempuillaan loihtineet\noikeauskoisten katolilaisten miekkaa ja kuulia kestämään. Anna niin\ntapahtua, että se kulta, jonka sinun kunniaksesi vuolen ihanasta\nvaipastasi, lävistäisi vääräuskoisten kuninkaan synnillisen sydämen, ja\nminä lupaan, oo pyhä Maria, sen sijaan, mitä olet kadottanut,\nlahjoittaa sinulle kallisarvoisen juhlapuvun sametista ja kalliista\nkivistä sekä panna kolme kullattua vahakynttilää, yöt ja päivät\npalamaan sinun kuvasi edessä. Amen.\n\nKun isä Hieronymus oli tämän rukouksensa lopettanut, nosti hän vavisten\nkasvonsa ylös ja hänestä näytti kuin olisi pyhän neitsyen kuva\nikuisesti palavan lampun valossa nyökäyttänyt hyväksyvästi päätään\nvastaukseksi hänen kummalliseen pyyntöönsä.\n\n\n\n\n4. NEITI REGINAN VALA.\n\n\nViimeksi kerrottujen tapausten jälkeinen päivä oli verinen ja kuuma.\nRuotsalaiset ampuivat linnaa kiihkeästi ja lähenivät sen muureja\ntaitavasti kaivettuja vallihautoja myöten. Keisarilliset puolustivat\nasemaansa urhoollisesti hekin. Molemmille puolille oli aika kallista,\nsillä muutamien päivien kuluttua voisi Tilly hyökätä Ruotsin kuninkaan\nselkään ja siitä seuraisi varma tappio ruotsalaisille, varma pelastus\npiiritetyille.\n\nNeiti Regina oli nyt kamarineitsyineen sulkeutunut linnaan ja\nkadottanut vapaan, huvittavan näköalansa. Mutta sitä enemmän olikin\nhänellä puuhaa muissa askareissa. Yhä enemmän kasvoi haavoitettujen\nluku, joita täytyi hoitaa ja sitoa; nuori neito kulki kuin lempeä\nenkeli vuoteelta vuoteelle linnan suuressa salissa, jonne haavoitetut\noli sijoitettu, hänen kätensä vuodatti palsamia haavoihin; hänen hellät\nsanansa vuodattivat lohdutusta sydämiin. Hän puhui siitä pyhästä\nasiasta, jonka vuoksi he verensä vuodattivat; hän lupasi kultaa ja\nkunniaa niille, jotka jäivät elämään, ikuisen autuuden niille, jotka\ntaistelussa kaatuivat.\n\nKanuunain pauke oli niin kovaa, että vanhat muurit vavahtelivat. Neiti\nRegina muisti, että hän oli unohtanut torniin rukousnauhansa, jota nyt\ntarvittiin sairasten rukouksia varten. Jo seisoi hän suuren asesalin\nkynnyksellä, kun kauhea rytinä ja jyske pani koko linnan horjumaan\nperustuksiaan myöten. Kalpeana hämmästyksestä pysähtyi hän ja samassa\nsyöksyi sisään kreivi Lichtenstein.\n\n-- Mitä on tapahtunut? -- kysyi nuori neito.\n\n-- Kiittäkää pyhimyksiä, neitini, että eilen tottelitte ystävänne\nneuvoa. Torni on kukistunut.\n\n-- Ja mekö olemme hukassa?\n\n-- Ei vielä. Ruotsalaiset olivat laskeneet, että torni kukistuessaan\ntäyttäisi vallihaudan. Se on kuitenkin kaatunut sisään päin. Vihollinen\nnäkyy aikovan yrittää rynnäkköä. Tulkaa tänne ikkunaan, tästä näemme\nlinnan muurin. Näettekö, isä Hieronymus on polvillaan suuren kanuunan\nääressä. Hän tähtää Ruotsin kuninkaaseen.\n\nKreivi oli oikeassa. Jesuiitan haukansilmät tuijottivat rävähtämättä\nyhteen ainoaan paikkaan ja hänen huulensa näkyivät hätäisin kiirein\nmutisevan rukouksen toisensa perästä. Hänen väijyvät silmänsä olivat\nkeksineet Kustaa Aadolfin, joka nyt niinkuin eilenkin istui hevosensa\nselässä Pietari Brahen vieressä. Molemmat olivat he pysähdyttäneet\nratsunsa aivan lähelle ulkovarustuksia; sorakoko suojeli heitä kyllä\nmuskettitulelta, mutta ei nähtävästi riittänyt seisauttamaan suurempia\nkanuunankuulia. Isä Hieronymus luotti siihen raskaaseen lyijykuulaan,\njonka sydämeen hän paastoten, valvoen ja rukoillen oli valanut neitsyt\nMarian vaipasta vuolemaansa kultaa. Hän kumartui tähtäämään kanuunaa,\nhänen silmänsä mustuaiset pienenivät, hänen sieraimensa suurenivat ja\ntohisivat vihaa ja kiukkua, samalla kuin latinalaisia rukouksia\ntulvimalla tulvi hänen huuliltaan... Nyt ojensi hän nopeasti\nvartalonsa, piirsi palavalla sytyttimellä ristin muotoisen kuvion\nilmaan ja laukaisi.\n\nTulta ja savua syöksyi ulos kanuunan suusta. Voi kirousta, voi kiukkua!\nKun savu hälveni, nähtiin molempien ritarien yhäkin vain\nvahingoittumattomina ratsastavan hiukan syrjään. Mutta tällä kertaa oli\nkuolema ollut Kustaa Aadolfin kintereillä, sillä kuula iski sorakokoon\naivan hänen viereensä ja ajoi hiekkaa ja tomua hänen ja Brahen päälle.\n\nUupuneena ja kiukuissaan jesuiitta kiiruhti alas muurilta.\n\n-- Odota, sinä Belialin kuningas, -- mutisi hän mennessään, -- odota,\nettä vielä kerran varastan sen sormuksen, joka suojelee sinua, ja varo\nsilloin itseäsi!\n\nNyt antoi kuningas käskyn rynnätä linnan ulkovarustuksia vastaan.\nAkseli Lilje, Jaakoppi Ramsay ja Hamilton kiiruhtivat esiin\njoukkoineen. Äärettömät olivat ne vaikeudet, jotka heillä oli\nvoitettavinaan. Kuulien ja iskujen alituisessa tuiskinassa täytyi\nheidän ensin kiivetä ylös jyrkkää vuoren rinnettä, hypätä sitten\nvallihautaan ja lopuksi kiskoa itsensä valleille. Edellä muista\nkarkasivat pohjalaiset ja skottilaiset eteenpäin, hillittömästi,\nvastustamattomasti. Etumaiset heitettiin takaisin halaistuin päin;\nmiekat hampaissa kiipesi kohta toisia sijaan ylös vallille.\nKuningas itse ratsasti niin lähellä kuin voi, kehoittaen väkeään aina\nuusiin ponnistuksiin. Musketinkuula repäisi pois palan hänen\npuhvelihansikkaastaan, tekemättä mitään sen enempää vahinkoa. Se usko\noli yleinen, että Kustaa Aadolf oli haavoittumaton.\n\nKahden tunnin verisen taistelun jälkeen olivat skottilaiset ja\nsuomalaiset päässeet voitolle. Tärkeät ulkovarustukset oli valloitettu\nja vihollinen vetäytyi takaisin linnan muurien suojaan. Kello oli\nsilloin neljän seuduilla iltapäivällä.\n\nTämän edun saavutettuaan levähtivät ruotsalaiset -- muutamia tunteja.\nPidettiin neuvottelu ja päätettiin, että kuuluisa sinikeltainen\nprikaati saisi seuraavana päivänä aamun koittaessa tehdä hyökkäyksen\nlinnaan. Kuningas valitsi pohjalaiset tämän vaarallisen yrityksen\njohtajiksi, mutta skottilaiset, jotka olivat kadottaneet paljon väkeä,\nsaisivat tällä kertaa levähtää. Taru kertoo, että urhoollinen Hamilton\nkatsoi tämän niin suureksi loukkaukseksi, että hän heti paikalla pyysi\neronsa ja jätti sotajoukon.\n\nPiiritettyjen tila ei ollut läheskään toivoton. Heillä oli vielä noin\ntuhat taisteluun kykenevää miestä, jotka he nyt, kun ulkovarustuksia ei\nenää tarvinnut suojella, sitä helpommin voivat koota yhteen paikkaan.\nMutta he olivat kadottaneet uskonsa voittoon ja tämä tappio oli\nsuurempi kuin mikään muu. Turhaan koetti Keller rohkaista heidän\nmieliään; turhaan kuljettivat munkit kultaista Marian kuvaa muureja\npitkin. Yön pimetessä oli kaikki sekaisin, sotamiehet eivät totelleet\nenää käskyjä ja suurimmat pelkurit tuumivat jo keskenään, eiköhän olisi\nparasta pelastua pakenemalla yön selkään.\n\nKeskiyön aikaan oli neiti Regina polvillaan linnan kappelin alttarin\nedessä ja rukoili tulisella hartaudella Jumalan äidin kuvaa.\n\n-- Pyhä Maria, -- sanoi hän, -- suojele tätä linnaa, suojele katolista\nuskoasi vääräuskoisten hävitykseltä! Ja jos tahtosi on, että tämä linna\nkaatuu, anna sen silloin kukistuessaan haudata alleen vihollisemme,\njotka ovat sinunkin vihollisesi ja ennen kaikkia muita tuo jumalaton\nkuningas, heidän ruhtinaansa, sekä hänen pakanalliset suomalaisensa,\njotka tänään ja monta kertaa ennenkin ovat kaikista katkerimmin\ntaistelleet pyhää asiaasi vastaan.\n\n-- Amen! -- sanoi ääni takanapäin, ja kun hän kääntyi, näki hän isä\nHieronymuksen seisovan vieressään. Hänen olentonsa oli synkän\njuhlallinen, synkkä hymyily väreili hänen kalpeilla huulillaan. --\nTiedätkö, mitä anot, tyttäreni? -- kysyi hän.\n\n-- Voittoa katoliselle uskolle! Kuolemaa vääräuskoisille!\n\n-- Olet nuori ja ihmisen mieli on muuttuvainen. Onko sinulla voimia\nvihata uskosi vainoojia, jos tapahtuisi niin, että joskus joutuisit\nkiusaukseen rakastaa jotakuta heistä?\n\n-- On minulla, isä, aivan varmaan on.\n\n-- Olet rippilapseni enkä soisi sielusi joutuvan iäiseen kadotukseen.\nOnko sinulla uskallusta uhrautua pyhän asian pelastamiseksi ja sen\navulla voittaa katoamaton marttyrikruunu?\n\n-- On!\n\n-- No hyvä, tiedä sitten, että linnaa ei voida pelastaa; minä näen,\nettä se ennen pitkää joutuu ruotsalaisten valtaan. He ottavat sinut\nvangiksi, olet nuori ja kaunis, tulet saavuttamaan vääräuskoisten\nkuninkaan suosion. Sinun on sitä hyväksesi käyttäminen lähetäksesi\nhäntä, hän ei osaa epäillä sinua, ja kun pyhä neitsyt suopi sinulle\nsiihen tilaisuuden, tulee sinun... Jesuiitta otti esille hopeaisen\nristinkuvan ja samassa, kun hän väänsi pientä jousta sen rinnan\nkohdalla, välähti sieltä esille välkkyvä tikari.\n\n-- Armoa, isäni, tämä tehtävä on kauhea!\n\n-- Ei mitään armoa. Pyhä kirkko vaatii sokeata kuuliaisuutta. _Perinde\nac cadaver_, niinkuin kuollut, jolla ei mitään tahtoa ole. Rakastatko\nJumalan äitiä?\n\n-- Sinä tiedät, että minä häntä rakastan.\n\n-- Katso, hän on kadottanut palan kultaisesta hameestaan viime yönä. Se\non enne, joka tietää hänen vihaansa. Rakastatko minuakin, tyttäreni?\n\n-- Minä kunnioitan teitä enemmän kuin ketään muuta.\n\n-- Katsele sitten tätä silvottua päätä! -- Ja jesuiitta otti päästään\nmustan nahkakalottinsa ja paljasti leikatun korvansa sijan, -- noin\novat tuon uskottoman kuninkaan sotamiehet, hänen suomalaiset miehensä,\npidelleet ystävääsi, rippi-isääsi. Vitkasteletko vieläkin kostajasta\nJumalan äidin puolesta ja minun puolestani?\n\n-- Mitä tahdotte minulta, isäni?\n\n-- Kuule minua! Kerettiläisten kuninkaalla on oikeassa etusormessaan\npieni, kuparinen sormus; se varjelee häntä kuolemasta ja vaaroista. Tuo\nsormus täytyy sinun viekkaudella houkutella häneltä, ja jos tunnet\nkätesi heikoksi, kutsu silloin minut avuksesi. Me osumme silloin hänen\nsydämeensä, vaikka sitä lohikäärmeen suomukset suojelisivat.\n\n-- Jos se on pyhimyksien tahto ... olkoon menneeksi!\n\n-- Pane kaksi sormea tämän ristinkuvan päälle ja lue perässäni se vala,\njonka sinulle sanelen: minä vannon tämän ristin päällä ja kaikkein\npyhimyksien nimessä täyttäväni sen lupauksen, minkä nyt olen tehnyt\npyhän neitsyen kuvan edessä! Ja jos koskaan tämän valani rikon tulkoon\nsiitä kirous minun ja minun jälkeentulevaisteni päälle aina\nseitsemänteen polveen.\n\n-- Minä vannon tämän ristin päällä ja kaikkein pyhimyksien nimessä\ntäyttäväni sen lupauksen, minkä nyt olen tehnyt pyhän neitsyen kuvan\nedessä! Ja jos koskaan tämän valani rikon, tulkoon siitä kirous minun\nja minun jälkeentulevaisteni päälle aina seitsemänteen polveen.\n\n-- _Fiat voluntas tua, ut in coelis, sic etiam in terra!_[6] Amen!\n\nJa yön hiljaisuus vahvisti tämän kauhean valan, joka rautaisilla\nmuureilla kiinnitti tulevat sukupolvet kuusitoistavuotiaan tytön\nhorjuviin lupauksiin.\n\nSamaan aikaan yöllä kokoontuivat pohjalaiset ja muut ryntäykseen\nmäärätyt joukot vasta valloitettuun etuvarustukseen. Viinipikarit\nkiersivät kädestä käteen, tällä kertaa kuitenkin tavallista hitaammin,\nsillä kuninkaan valvova silmä ei sallinut antautua mihinkään\nvaromattomuuksiin. Joukko vapaaehtoisia useista muistakin rykmenteistä\noli pyytänyt ja saanut luvan ottaa osaa vaaralliseen yritykseen. Kaikki\nolivat hyvällä tuulella, varmoina voitosta ja saaliista.\n\nViimeisenä vapaaehtoisista saapui pitkä, vaaleaverinen ja näöltään\nreipas ja iloinen nuorukainen.\n\n-- Kah, Bertel! -- huudahti hänet nähdessään pieni ja paksu luutnantti\nLarsson, synnyltään ruotsalainen, kuuluen hänkin pohjalaisiin.\n\n-- Niinkuin näet, -- sanoi nuorukainen ja pudisti toverillisesti hänen\nkättään.\n\n-- Kas, poikaa, tahtoo \"krympätä\" uutta luutnantin arvoaan! Minä en voi\nsille mitään, mutta täällä ei ole enää pisaraakaan pikarin pohjalla.\nMutta sano, mies, mikä sinua vaivaa, kun olet nimesi muuttanut? Bertel?\nMitä siansaksaa se on, ei ruotsia eikä suomea!\n\n-- Se tapahtui Breitenfeldin luona, -- vastasi Bertel hiukan punastuen.\n-- Toverit ovat kauan sanoneet minua Berteliksi ... se käy pikemmin\nkuin Perttilä.\n\n-- Puhu pukille, ethän vain hävenne suomalaista nimeäsi nyt, kun olet\npäässyt upseeriksi?\n\n-- Joko arpa on langennut? -- kysyi Bertel vastaamatta.\n\n-- Tulet juuri parahiksi koettamaan onneasi.\n\nOli vedettävä arpaa nuorempien upseerien kesken, jotka kaikki olivat\npyytäneet johtaa ensimmäistä hyökkäysyritystä; riitaa ei voitu\nratkaista muuten kuin arvan kautta. Arpoja pudistettiin rautaisessa\nkypärässä; neljätoista kättä ojentautui ottamaan kukin lippuaan ja se\nonnellinen, jota arpa suosi, oli Bertel.\n\n-- Pidä silmäsi auki, poika! -- huusi pikku Larsson. Saat, saakeli\nsoikoon, pitää mielessäsi, että linna on täynnä jesuiittoja. Joka\naskelesi alla on salainen lattialuukku, jokaisessa ristin kuvassa on\ntikari ja voiton hetkenä itsenään voi voittaja räjähtää ilmaan.\n\nKello kävi viidettä aamulla ja vielä oli puoli tuntia päivän koittoon.\nBertel sai seitsemän miestä komennettavakseen ja hänen tehtävänsä oli\ntarkastaa linnaa niin läheltä kuin mahdollista. Samaan aikaan\npysyttelivät etuvarustukseen sijoitetut joukot valmiina hyökkäämään\navuksi pienimmänkin merkin saatuaan.\n\nYö oli sysimusta. Bertel lähestyi miehineen nostosiltaa varovaisin\naskelin ja sai tehdyksi sen vartijain huomaamatta. Suuri on hänen\nhämmästyksensä, kun hän näkee, että silta onkin alhaalla.[7]\n\nHetkiseksi pysähtyi hän ollen kahdella päällä, ja Larssonin varoitus\nmuistui hänen mieleensä. Olisiko tässä ansa?\n\nKaikki oli hiljaa. Bertel astui miehineen rohkeasti, mutta hiljaa\nsillan yli.\n\n-- Kuka siellä? -- ärjäsi häntä vastaan pimeästä keisarillinen\nvartijamies.\n\n-- Ruotsalainen! -- huusi Bertel ja halkasi yhdellä iskulla huutajan\npään. -- Toverit, linna on meidän! -- Ja nuo seitsemän miestä tunkivat\npäättävästi hänen perässään.\n\nNostosillan päässä seisoi 200 keisarillista vartioimassa.\nHämmästyksissään ja saamattomina eivät he osanneet muuta luulla kuin\nettä ruotsalaiset koko sotavoimallaan ryntäsivät sillan yli. He\nkiiruhtivat valloittamaan takaisin porttia; mutta urhoollinen\nluutnantti puolusti seitsemän miehensä avulla sitä, minkä oli\nvalloittanut. Bertelin onneksi oli porttiholvissa pilkkopimeä; ei\nvoinut erottaa vihollista ystävästä ja keisarillisten iskut sattuivat\nyhtä usein heidän omiin miehiinsä kuin vihollisiin. Kohta kävi ahdinko\nportissa niin suureksi, ettei miekkaa voitu nostaa iskuun eikä paljon\npuuttunut, etteivät yltiöpäät päällekarkaajat musertuneet kuoliaiksi\nmuuria vasten eteenpäin tunkevain rautahaarniskaisten miesten tiellä.\n\nAjoissa oli kuitenkin ulkovarustukseen kuultu Bertelin huuto\nja taistelun melu. Koko ruotsalaisten joukko ryntäsi nyt linnaa\nvastaan; myöskin Keller tarttui aseihin ja kiiruhti apuun linnan\nporttia puolustamaan. Keller ja hänen miehensä taistelivat epätoivon\nuljuudella, moni urhoollinen ruotsalainen ja suomalainen sai surmansa\nitsenään voiton hetkenä. Heidän kuolemansa yllytti toisia kostoon.\nAlettiin huutaa \"Magdeburgin armoa\", ja se huuto merkitsi kuolemata\nilman armoa kaikille keisarillisille. Murhaaminen kävi kamalaksi.\nMunkkejakin nähtiin heittäytyvän uskon vimmassa taistelun tuoksinaan,\nmuutamilla oli soihtuja käsissä, toisilla ristiinnaulitun kuvia,\ntoisilla miekkoja. Useimmat hakattiin maahan; toiset heittäytyivät\nkuolluksiinsa. Päivä alkoi jo koittaa murhantyötä valaisemaan.\n\nSilloin karkasi Lennart Torstenson esiin, tarttui raivoisasti\ntaistelevaa Kelleriä vyötäisiin ja otti hänet vangiksi, siten pelastaen\nhänet sotamiesten raivolta. Elossa olevat keisarilliset heittivät\naseensa, ja linna oli valloitettu.\n\n\n\n\n5. JUDITH JA HOLOFERNES.\n\n\nKun auringon ensimmäiset aamusäteet kimmeltelivät Main-virran\nlaineilla, oli Marienburgin linna jo ruotsalaisten hallussa. Kuningas\nratsasti linnan pihalle, joka oli pohjapeittonaan kaatuneita\nvihollisia, näiden joukossa kolmattakymmentä munkkiakin. Muutamat\nheistä näyttivät kuninkaan mielestä liika punaposkisilta ollakseen\nruumiita. -- Nouskaa ylös, -- sanoi hän heille, -- teille ei tule\nmitään pahaa tapahtumaan! -- Ja hetikohta hyppäsivät useimmat\nvalekuolleista jaloilleen ja kumartelivat iloisina ia kiitollisina\njalomielistä kerettiläisruhtinasta.\n\nLinna oli valloitettu rynnäköllä ja sotamiehille annettiin lupa\nryöstää. Äärettömästi saatiin saaliiksi hopeaa ja kultaa, aseita ja\nkaikenlaisia kalleuksia. Kuningas pidätti itselleen asevaraston, jossa\noli täydelliset sotatarpeet seitsemälle tuhannelle jalkamiehelle ja\nneljälle tuhannelle hevosmiehelle, 48 kanuunaa ja 4 mörsäriä, sen\nlisäksi tallin, jossa oli mitä mainioimpia ratsuja, ja viinikellarin,\njoka oli täynnä mitä hienoimpia viinejä. Kirjasto vietiin lahjaksi\nUpsalan yliopistolle; kultaiset ja hopeaiset pyhäinkuvat joutuivat\nvaltiorahastoon. Vaikkakin monet kaupunkilaisista saivat takaisin tänne\ntuomansa omaisuuden, oli sotamiesten saalis kuitenkin niin suuri, että\nhe jakaessaan kiliseviä rahoja käyttivät hattujaan niiden mittana.\nLopuksi täytyi Kellerin ilmaista se holvi, joka, hakattuna kallioon\nsyvälle linnan kellarin alle, kätki piispan aarteet. Fryxell kertoo,\nettä kun sotamiehet sieltä kantoivat raha-arkkuja, irtautui pohja\nmuutamasta ja joukko kiiltäviä kultarahoja pyöri linnan pihalle.\nSotamiehet kiiruhtivat niitä poimimaan ja jättivät näön vuoksi vain\nmuutamia kuninkaalle, pistäen suurimman osan omiin taskuihinsa.\nKustaa Aadolf huomasi tämän ja virkkoi naurahtaen: -- Antakaa olla,\npojat, koska kulta kerran on joutunut käsiinne, niin pitäkää se\nsitten. -- Niin suuri oli saalis, ettei sen päivän jälkeen ollut\nainoatakaan sotilasta Ruotsin armeijassa, jolla ei olisi ollut uutta\nvaatetusta päällään. Leirissä myytiin lehmä yhdestä talarista,\nlampaasta maksettiin äyri, ja oppinut Salvius kirjoittaa: Meidän\nsuomalaispoikamme, jotka nyt viinimaahan tottuvat tuolla kaukana, eivät\ntaida niinkään pian enää Savonmaahan palata. Liiviläisissä sodissa\ntäytyi heidän useinkin tyytyä veteen ja homehtuneeseen, happamaan\nleipään; nyt valmistaa suomalainen juomansa sotakypärässään viinistä ja\nsämpylästä.\n\nVankien joukossa olivat myöskin kreivi von Lichtenstein ja neiti\nRegina. Kuningas käski, että heitä molempia oli kohdeltava\nritarillisella hienotunteisuudella; nuorelle neidille tarjosi hän\nvapaan matkan enonsa piispan luo. Neiti Regina epäsi tämän tarjouksen\nepävakaisten aikojen vuoksi ja pyysi erityisenä armonosoituksena saada\ntoistaiseksi jäädä kuninkaan suojaan. Kuningas suostui siihen. -- En\nole tästä oikein mielissäni, -- sanoi hän hymyillen maakreivi\nBaden-Durlachille, joka ratsasti hänen sivullaan, -- nuoret neitoset\novat ylellisyystavaraa sodassa ja panevat vänrikkieni pään pyörälle.\nVaan seuratkoon hän nyt kuitenkin minua Frankfurtiin panttivankina,\njolla voin sitoa piispan kädet.\n\n-- Teidän majesteettinne osaa voittaa kaikkien sydämet jaloudellaan --\nvastasi maakreivi hovimiehen kohteliaisuudella.\n\n-- Luutnantti Bertel, -- lisäsi kuningas, kääntyen sen upseerinsa\npuoleen, joka hänen läheisyydessään johti erästä suomalaisen\nratsuväestön osastoa, -- minä uskon neiti von Emmeritzin sinun\nhuostaasi. Hän saa ottaa seuraansa vanhan rouvan, nuoren kamarineitosen\nja rippi-isänsä. Mutta varo itseäsi rakastumasta, luutnantti, ja ennen\nkaikkea, pidä tarkkaa vaaria munkista; hänenlaisiinsa ei ole koskaan\nluottamista.\n\nBertel teki kunniaa miekallaan ja vaikeni.\n\n-- Vielä yksi asia, -- jatkoi kuningas, -- minä en ole unohtanut, että\nolit ensimmäisenä miehenä porttiholviin tunkeutumassa. Sitten, kun olet\nsaattanut nuoren neidon turvalliseen paikkaan, on sinun liittyminen\nhenkivartioväkeeni. Ymmärrätkö?\n\n-- Ymmärrän, teidän majesteettinne!\n\n-- Hyvä. -- Ja kuningas kääntyi taas maakreivin puoleen leikillisesti\npuhellen: -- Uskokaa minua, ei olisi ollut viisasta uskoa tuota\nmustasilmäistä kaunotarta jollekin kuumaveriselle ruotsalaiselle. Tuo\npoika tuolla, hän on suomalainen, enkä tunne toisia hidasluontoisempia\nkuin he ovat; huonoja kavaljeereja, lämpenevät vasta vuosien kuluttua.\nYksi tyttö voi ajaa kymmenen heistä pakoon tanssipaikassa, mutta jos on\npainiskeleminen Pappenheimin kanssa, silloin tietää teidän kreivillinen\narmonne, mihin he kelpaavat.\n\nVielä syksymyöhällä kiiruhti Kustaa Aadolf voitosta voittoon. Tilly,\njoka oli joutunut liika myöhään voidakseen pelastaa Würzburgin, ei\nuskaltanut käydä hänen kimppuunsa ja väistyi, huonon onnensa ja\nalinomaisten pienten tappioiden ärsyttämänä, hänen tieltään Baijerin\nrajalle. Kustaa Aadolf kulki Mainin vartta pitkin, marssi\nAschaffenburgiin ja pakotti varovaisen Frankfurtin avaamaan porttinsa.\nJoulukuun 6. p:nä kulki kuningas Reinin yli Oppenheimin kohdalla ja\nvalloitti saman kuun 9. p:nä Mainzin, jota espanjalainen de Sylva oli\nuhannut puolustaa vaikka kolmea Ruotsin kuningasta vastaan.\nRuotsalaiset olivat nyt ottaneet haltuunsa koko pohjoisen ja läntisen\nSaksanmaan ja voittaja valitsi talviasunnokseen Frankfurt am Mainin.\nTänne kokosi sankari ympärilleen loistavan hovin; täällä hänelle\nimartelijat jo lupailivat Saksan keisarikruunua; tänne kiiruhti myöskin\nMaria Eleonora puolisoansa syleilemään. Hanaussa, jonne kuningas\nratsasti häntä vastaan, sulki kuningatar hänet syliinsä ja huudahti:\n\"Nyt vihdoinkin on suuri Kustaa Aadolf vankina!\"\n\nEräänä päivänä loppupuolella joulukuuta v. 1631 pani kuningas\nFrankfurtissa toimeen suuret tanssiaiset kuningattaren kunniaksi.\nÄärettömiä kansanjoukkoja tunkeili linnan ulkopuolella, jonka korkeat\ngoottilaiset ikkunat loistivat kuin päivän paisteessa. Olutta ja viiniä\nvuoti suurista astioista alituisena virtana väkijoukon juotavaksi:\ntappien ympärillä sysivät toisiaan työmiehet ja sotamiehet\ntinatuoppeineen ja pikareineen, jotka tyhjenivät yhtä pian kuin olivat\ntäyttyneet. Frankfurtilaiset olivat aivan ihastuksissaan suureen\nkuninkaaseen. Miehestä mieheen kulki puheita hänen oikeudentunnostaan\nja lempeydestään; milloin oli hän hirtättänyt sotamiehen, joka väkisin\noli ottanut kanan porvarilta; milloin oli hän pysähtynyt kadulle ja\npuhellut ystävällisesti ohikulkevain kanssa. Nyt luulivat he näkevänsä\nhänen varjonsa ikkunain pienissä lasiruuduissa ja arvelivat, eiköhän\nSaksan valtakunnan kruunua jo tänä iltana pantane hänen mahtavaan\npäähänsä.\n\nLinnan sali oli ruhtinaallisen loistoisesti koristettu. Kustaa Aadolf\ntiesi puolisonsa rakastavan ulkonaista komeutta ja tahtoi kai myöskin\nvaikuttaa tänne kokoontuneeseen Saksan aateliin. Lattiat oli peitetty\nkallisarvoisilla flanderilaisilla matoilla, ikkunoissa riippui\npurppuranpunaisesta sametista tehtyjä verhoja, joiden tupsut olivat\nkullasta, ja kallisarvoisia hopeakruunuja, joita tuhannet vahakynttilät\npainoivat, riippui arabeskeillä koristetusta katosta. Oli vast'ikään\nlopetettu yksi noista arvokkaista, suurellisista espanjantansseista,\njotka siihen aikaan olivat muodissa ja joita tanssiessa raskasjalkaiset\npohjoismaalaiset turhaan koettivat kilpailla ranskalaisten ja\nsaksalaisten aatelismiesten kanssa. Kuningas oli tarjonnut käsivartensa\npuolisolleen ja käveli hänen kanssaan läpi loistavien salien. Hänen\npitkä, pyöreähkö vartalonsa, jonka yksinkertainen arvokkaisuus herätti\nsekä kunnioitusta että rakkautta, näytti vielä pitemmältä ja\nmiehekkäämmältä hienon ja hennon kuningattaren rinnalla, joka\nsydämellisellä hellyydellä nojasi puolisonsa käsivarteen. Maria\nEleonora oli siihen aikaan 32-vuotias ja oli säilyttänyt suuren osan\nsitä kauneutta, joka hänen nuorempana ollessaan hankki hänelle niin\nmonta ihailijaa. Hänen mustan tukkansa ympärillä, joka oli käherretty\nlumivalkoisten ohimojen kohdalla, välähteli äärettömän kallisarvoinen\notsaripa, jonka kuningas oli äskettäin lahjoittanut; hänen älykkäät,\nsiniset silmänsä katselivat huomattavalla hellyydellä kuninkaaseen, ja\nhän näytti kokonaan unohtavan itsensä, nauttiakseen vain siitä\nihastuksesta, jota hänen puolisonsa kaikkialla herätti. Kuninkaallisen\nparikunnan kintereillä kulki koko sen aikuisen protestanttisen\nSaksanmaan parhaimmisto. Täällä nähtiin viralta pantu Böömin kuningas\nFredrik, Weimarin ja Würtembergin herttuat, Hessenin maakreivi,\nBaden-Durlachin maakreivi, sekä joukko muita mainioita ritareita; olipa\nulkomaalaisista hoveista saapunut kaksitoista lähettilästä\nkunnioittamaan tätä koko Euroopan pelkäämää sankaria. Kuninkaan omista\nmiehistä olivat Tott, Banér ja Kustaa Horn muualla sotaisissa\ntehtävissä; mutta saapuvilla oli Kustaa Aadolfin läheisyydessä hänen\nkokoisensa, nerokas Akseli Oxenstjerna ja tämän takana pienehkö, mutta\nteräväsilmäinen sotapäällikkö Lennart Torstenson sekä ylpeä suomalainen\neverstiluutnantti Wittenberg. Monet ruotsalaisista sotapäälliköistä ja\nmelkein kaikki suomalaiset, Stålhandske, Ruuth, Forbus y.m. olivat pian\nkyllästyneet kuninkaallisessa salissa vallitsevaan jäykkyyteen ja\ntuohon ylpeään aateliin, jonka hovitemput tuntuivat noista\nsuorasukaisista sotilaista sietämättömän raskailta, ja sentähden jo\najoissa vetäytyneet pienempään sivusaliin, jossa kullalla kudottuihin\nsamettipukuihin puetut hovipojat lakkaamatta vuodattelivat jalointa\nreininviiniä komeihin hopeamaljoihin.\n\nTähän komeaan seurueeseen on vielä luettava Frankfurtin raatiherrat ja\njoukko kaupungin arvokkaimpia porvareita vaimoineen ja tyttärineen,\nsekä lukuisa seurue naisia jalosukuisesta herttuattaresta aina yhtä\nylpeään raatimiehen rouvaan. Nähtiinpä täällä vielä muutamia katolisia\npappejakin, jotka tunsi helposti heidän kaljuudestaan; sillä kuningas\ntahtoi tälläkin tavalla istuttaa mieliin uskonvapaudenaatettaan, ja\nvaikka papit sydämessään kirosivat nöyryytettyä asemaansa, eivät he\nkutsuttuina kuitenkaan uskaltaneet olla pitoihin saapumatta.\n\nKahta vertaa loistavampi oli näky sen pukujen ylellisyyden vuoksi, jota\ntätä nykyä on vaikea edes kuvaillakaan mielessään. Kuninkaalla\nitsellään oli yllään yksinkertainen, hopealla kirjailtu samettipuku,\nlyhyt, espanjalainen, valkeasta silkistä tehty vaippa, jonka kuningatar\noli omalla kädellään koristellut, jalassa oli hänellä lyhytvartiset\nlierisaappaat keltaisesta nahasta, ja kaulassa tuo tunnettu, alaspäin\nkäännetty pitsikaulus, jonka, ynnä lyhyen tukan ja pitkän suippoparran,\ntapaa kaikista hänen muotokuvistaan. Loistoa rakastavalla\nkuningattarella oli kalliilla kivillä koristeltu hame, joka oli tehty\nhopeaharsosta, ja hänen käsivartensa olivat puoleksi paljaat; yksin\nnoissa pienissä silkkikengissäkin kimmelteli hohtokiviä. Ylhäiset\naatelisnaiset ja rikkaat porvarien rouvat kilpailivat komeudessa sekä\nkeskenään että kuningattaren kanssa; täällä nähtiin sekä hopea- että\nkultakankaita, samettia, silkkiä ja kallisarvoisia Brabantin pitsejä;\nerittäinkin rakastivat nämä arvoisat naiset koristeita kirjavilla,\nkaikenkarvaisilla silkkinauhoilla ja ruseteilla, jotka hulmusivat\nvähimmässäkin ilman hengessä. Ruhtinaat ja ritarit olivat puetut\nlaajaan saksalaiseen, toiset ahtaampaan espanjalaiseen pukuun, ja\nkulkivat he suurissa saleissa, töyhtöniekat hatut kainalossa, samalla\nkuin heidän jäljessään liikkui heitä palvellen joukoittain samettiin ja\nhopeaan puetuita hovipoikia.\n\nKaikkialla, missä kuningas kulki, suitsutettiin hänen edessään\nimartelun ja ihmettelyn uhrisavua. -- Sire, -- sanoi hänelle\nmielittelevä Böömin kuningas, -- teidän majesteettianne voi verrata\nainoastaan Makedonian Aleksanteriin... -- Serkkuseni, -- vastasi Kustaa\nAadolf hymyillen, -- ettehän kuitenkaan tahtone verrata Babyloniin tätä\nkunnon kaupunkia Frankfurtia? -- Ei, sire, -- virkkoi heidän sivullaan\nkulkeva Ranskan lähettiläs Brezé, -- hänen majesteettinsa Böömin\nkuningas tahtoo vaan verrata Reinin virran Granikoon ja toivoo, että\nuuden Aleksanterin Hyphasis on oleva ulkopuolella Böömin rajoja.\n\n-- Myöntäkää, kreivi Brezé, -- sanoi kuningas vaihtaen puheenainetta,\n-- että meidän pohjoismaalaiset ja teidän ranskalaiset kaunottarenne on\ntänään voittanut saksalainen nainen.\n\n-- Sire, minä olen samaa mieltä kanssanne siitä, että hänen\nmajesteettinsa kuningatar ei tarvitsisi kilpailussa voittaakseen kulkea\nteidän sivullanne, -- virkkoi kohtelias ranskalainen.\n\n-- Puolisoni on oleva teille kiitollinen kohteliaisuudestanne, herra\nlähettiläs, mutta hän luopuu neiti von Emmeritzin hyväksi niistä\neduista, jotka kuuluvat nuorisolle.\n\n-- Teidän majesteettinne mielittelee liiaksi meidän saksalaista\nkansallisylpeyttämme, -- lausui Würtembergin herttua kumartaen.\n\n-- Kauneudella ei ole kansallisuutta, teidän armonne. Se oli todellakin\nkallisarvoinen saalis, minkä sotilaani saivat Würzburgista.\n\nKuningas lähestyi nyt neiti Reginaa, jonka loistavaa kauneutta ylensi\nhänen ruumiinmukainen pukunsa mustasta silkkisametista, johon oli\nsiroteltu tähtiä tummasta hopeasta. -- Neitini, -- virkkoi hän\nystävällisesti, -- olisin onnellinen, jos tietäisin, että tuo surupuku,\njota kannatte, peittäisi sydämen, joka osaa unohtaa kaikki surulliset\nmuistot ja elää ainoastaan iloisempia aikoja toivoen, jolloin eivät\nsodat ja kahakat enää voi karkoittaa punaa kauniilta poskiltanne.\nUskokaa minua neitiseni, se aika on tuleva, minä toivon sitä,\nsamoinkuin tekin, kaikesta sydämestäni, ja antakaa nyt tämän toivon\nloihtia ilon hymyily noille huulillenne, joilla sen pitäisi ainaisesti\nasua.\n\n-- Teidän majesteettinne rinnalla unohtuu kaikki se, mitä ennen on\ntapahtunut -- vastasi neiti Regina nousten kunnioittavasti seisoalleen\nsiltä korkealta, punaisella päällystetyltä tuolilta, millä hän oli\nistunut. Mutta hänen poskensa kalpenivat yhä enemmän hänen näin\npuhuessaan ja muistuttivat liiankin selvästi siitä, mitä oli\ntapahtunut, ja että hän vieläkin oli vanki.\n\n-- Ettekö voi hyvin, neitiseni?\n\n-- Voin aivan hyvin, teidän majesteettinne.\n\n-- Teillä on ehkä jotakin valittamista? Uskokaa se minulle ... niinkuin\nystävälle!\n\n-- Teidän majesteettinne on kovin hyvä...\n\nRegina taisteli itsensä kanssa. Viimein lausui hän silmät maahan\nluotuina: -- teidän majesteettinne hyvyys ei anna minulle aihetta enää\nmitään muuta toivomaan.\n\n-- Me tapaamme toisemme.\n\nJa kuningas jatkoi kulkuaan salin läpi.\n\nNeiti Regina vetäytyi viereiseen huoneeseen, piilottautui siellä syvään\nikkunakomeroon ja purskahti itkemään. -- Pyhä neitsyt, -- rukoili hän,\n-- anna minulle anteeksi, ettei sydämeni ole yksistään sinun! Sinä,\njoka näet minun sydämeeni, tiedät, etten minä jaksa vihata tuota\nvääräuskoista kuningasta niinkuin sinä vaadit. Hän on niin suuri, niin\nkaunis! Voi minua, joka vapisen ajatellessani sitä pyhää tehtävää,\njonka olet minulle määrännyt!\n\n-- Rohkeutta, tyttäreni! -- kuiskasi muuan ääni hänen korvansa juuressa\nja neiti Reginan musta peikko, tuo kalpea jesuiitta, seisoi taas hänen\ntakanaan. -- Hetki lähestyy, -- jatkoi hän matalalla äänellä. Jumalaton\nruhtinas on ihastunut kauneuteesi; iloitse, lapseni, pyhä neitsyt on\ntuominnut hänet kuolemaan. Tänä yönä on hän kaatuva.\n\n-- Voi, isäni, mitä vaaditte minun tekemään!\n\n-- Kuule, tyttäreni! Kun Holofernes, assyrialaisten päällikkö, piiritti\nBethuliaa, oli siellä leski, nimeltä Judith, Merarin tytär, kaunis kuin\nsinä, hurskas kuin sinä. Hän paastosi kolmeen kertaan, meni sitten ulos\nja sai armon kansansa ja uskonsa vihamiehen edessä. Ja pyhimykset\nantoivat hänen henkensä Judithin käsiin, Judith veti hänen miekkansa\ntupesta, hakkasi poikki hänen päänsä ja pelasti kansansa.\n\n-- Armoa, isäni!\n\n-- Se luettiin hänelle suureksi kunniaksi ja ikuiseksi autuudeksi, ja\nhänen nimensä mainittiin Israelin suurimpien joukossa. Samalla lailla\ntullaan vielä kerran sinunkin nimeäsi mainitsemaan katolisen kirkon\nsiunattujen pyhimysten joukossa. Tiedä, että viime yönä ilmaantui\nminulle unessa pyhä Fransiskus ja virkkoi: 'hetki on tullut, mene, sano\nJudithille, että minä tahdon antaa Holoferneksen pään hänen käteensä'.\n\n-- Mitä on minun tekeminen?\n\n-- Pane tarkkaan mieleesi, mitä sinulle sanon! Vielä tänä iltana on\nsinun pyydettävä kuninkaalta kahdenkeskistä keskustelua.\n\n-- Mahdotonta!\n\n-- Sinun on ilmaistava hänelle salaliitto hänen henkeänsä vastaan. Hän\non kuuleva sinua. Sinun on houkuteltava häneltä hänen sormuksensa. Jos\nsen kerran saat, olen minä oleva saapuvilla sinua auttamassa. Mutta jos\nhän kieltäytyy sitä antamasta, silloin ... ota tämä paperi, siinä on\nkuolettavaa myrkkyä, pyhä Fransiskus on itse sen minulle antanut. Sinun\non sekoitettava se kuninkaan yöjuomaan...\n\nNeiti Regina otti vaarallisen paperin, nojasi kiherän päänsä ikkunan\npieltä vastaan ja näkyi tuskin kuulevankaan jesuiitan pirullisia\npuheita. Aivan uusi ajatus oli syntynyt hänen hehkuvassa mielessään ja\nkyti siellä jo parhaillaan. Jesuiitta käsitti hänet väärin; hän luuli\nneiti Reginan vaikenemisen tulevan tottelevaisuudesta ja hän luuli\nhänen miettivän sitä marttyyrikruunua, josta hän oli puhunut.\n\n-- Oletko ymmärtänyt minut, tyttäreni? -- kysyi hän.\n\n-- Olen, isäni.\n\n-- Tahdotko vielä tänä iltana pyrkiä hänen puheilleen? Tahdotko...\n\n-- Tahdon.\n\n-- _Benedicta, ter benedicta_, kolmesti ollos siunattu, sinä valikoitu\nase, astu sisälle taivaan loistoon!\n\nJa jesuiitta hävisi väen tungokseen.\n\nSuuri seinäkello kruunaussalissa osoitti puolta yötä. Nerokkaan\nkoneiston avulla, jonka eräs nürnbergiläinen oli keksinyt, työnnettiin\nkellon kahtatoista lyödessä kaksi mahdottoman suurta, kallisarvoisilla\nhopea-astioilla katettua pöytää eräästä sivuhuoneesta esiin ja\nilmaantuivat ne kuin maasta nousseina keskelle suuren salin lattiaa.\nJuhlamenojen ohjaajan antaman merkin mukaan asettuivat kuningas ja\nkuningatar kahden purppuravaatteella päällystetyn tuolin eteen\nperempänä olevan pöydän keskikohdalle ja muut vieraat asettuivat\nympärille riveihin kukin arvonsa mukaisessa järjestyksessä. Eräs\nläsnäolevista papeista luki korkealla äänellä ruokaluvun, jonka jälkeen\nkuningas itse aloitti lyhyen virren, mihin muut tottunein äänin\nyhtyivät. Istuttiin pöytään jotenkin suurella melulla ja kun kerran oli\npäästy ruokiin käsiksi, eivät hovitavat enää suuresti ketään sitoneet.\nRuokaa oli paljon ja voimakasta. Richelieu oli lähettänyt Kustaa\nAadolfille ranskalaisen kokin; mutta kun kuningas ei ollut tottunut\nylellisyyteen, käytti hän tuota hienoa ranskalaista vain jälkiruokain\nlaittamiseen; ehkei hän myöskään luottanut täydellisesti kardinaalin\nlahjaan; sanottiinhan, etteivät Richelieun päivälliset olleet\nvaarattomampia kuin Borgiainkaan ennen muinoin. Myöskin olivat\nalankomaalaiset ja saksalaiset kokit siihen aikaan kuuluisammat kuin\nranskalaiset. Ruokapöydän parhaita koristeita olivat tällä kertaa\nkokonaisena paistettu villisika, joka oli koristettu kukkasilla ja\nlaakereilla, sekä Frankfurtin leipurien lahjoittama leivoslaitos, jossa\noli kuvattu roomalaisen keisarin riemukulku. Jokainen luuli tuossa\nkorttelin kokoisessa torttukeisarissa tuntevansa Kustaa Aadolfin, ja\nantoi se aihetta moneen leikkipuheeseen, kun kukin oli perässä\nastelevissa roomalaisissa tuntevinaan pöytäkumppaninsa. Kuningatar,\njonka hieno käsi oli määrätty ensiksi särkemään tämän leipuritaidon\nnerontuotteen, mursi hymyillen hopealautaselleen riemukulkueen orjista\nviimeisen, mutta Kustaa Aadolf, joka ei ollut taikauskoinen ja jolla\ntavallisesti oli aina hyvä ruokahalu, tarttui jotenkin armottomalla\nkädellä suureen torttukeisariin ja mätti ison osan hänen ruumistaan\nlautaselleen. Samalla aikaa täytettiin hopeamaljat jaloimmilla\nreinin- ja espanjanviineillä, kuningas kilisti jotenkin vaatimattomasti\nkuningattaren kanssa ja kaikki muut vieraat seurasivat hänen\nesimerkkiään. Hovijunkkarit ja hovipojat, joita loistavissa riveissä\nseisoi ylemmän pöydän ääressä yksi kunkin tuolin takana, alemman pöydän\nääressä yksi joka toisen tuolin takana, täyttivät taasen tyhjennetyt\nlasit ja kuningas joi nyt maljan Frankfurtin kaupungin menestykseksi;\njonka jälkeen hän nopeasti nousi pöydästään, tarjosi kätensä\nkuningattarelle ja poistui huoneihinsa. Kustaa Aadolfin elämäntavat\nolivat kohtuulliset, niinkuin sotilaalle sopii, hän aterioi\ntavallisesti nopeasti, vaikka hän hauskemmissa tilaisuuksissa, kun aika\nantoi myöten, viipyikin noin tunnin verran ruokapöydässä. Ei hän\nkuitenkaan vaatinut, että kaikki muut noudattaisivat hänen tapojaan, ja\nhän luovutti poistuessaan isännän viran jollekin lähimmistä miehistään.\n\nTällä kertaa sai vanha, iloinen, skottilainen Patrik Ruthwen jäädä\nisännäksi ja teki hän työtä käskettyä tunnetulla taidollaan.\nOxenstjerna oli poistunut kuninkaan kanssa. Myöskin naiset nousivat\npaikoiltaan ja lähtivät salista, mutta miespuoliset vieraat jäivät\nsijoilleen huvitteleimaan maljojen ja hopea-astioiden ääressä, joissa\ntarjottiin pähkinöitä janon kiihdyttämiseksi. Kolmikymmenvuotisen sodan\nsankarit eivät hylkineet juomatavaroita ja kuin leikkiä lyöden\nsaattoivat he yhdessä henkäyksessä tyhjentää vanhan ritaritavan mukaan\nkolpakollisen reininviiniä. Tällä kertaa ei kuitenkaan eletty niin\nrajusti kuin monessa yksityisessä juomaseurassa; kun tunnettiin\nkuninkaan ankarat periaatteet, ei uskallettu aivan usein lasia pohjaan\nkallistaa. Istuttiin kuitenkin nytkin aamupuoleen yötä ja muutamain\neverstien nähtiin tarjoavan toisilleen muuatta siihen aikaan vähän\ntunnettua, mutta äskettäin Alankomaista tuotua herkkua, jotakin mustaa,\nnauhoiksi punottua ainetta, jota säilytettiin rasioissa ja joka kulki\nmiehestä mieheen niin, että kukin nitisti siitä palasen, jonka toiset\nirvistellen sylkivät suustaan, mutta jota toiset mielihyvällä\npureskelivat. Tämä aine oli -- tupakkaa.\n\nSamaan aikaan kuin juominkeja kruunaussalissa yhä jatkettiin, oli\nkuningatar hovinaistensa seuraamana mennyt levolle, mutta kuningas\nkeskusteli vielä pitkän aikaa Akseli Oxenstjernan kanssa. Mitä nämä\nnerokkaat miehet, sotapäällikkö ja valtiomies, keskenänsä puhelivat,\nsitä voidaan paremmin aavistaa kuin kertoa. Kenties puhelivat he\nRuotsin kurjuudesta, keisarin mahtavuudesta ja Jumalan, joka on sitäkin\nsuurempi; puhuivat ehkä valon voitosta, Rooman valtakunnan kruunusta ja\ntulevasta, protestanttisesta Saksan keisarikunnasta. Ei kukaan tiedä\nsitä varmuudella, sillä kuninkaan kuoltua vei Oxenstjerna hänen\nsalaisuutensa mukanaan hautaansa.\n\nYö oli kulunut jo pitkälle ja Oxenstjerna oli lähtemäisillään pois, kun\nhenkivartijaupseeri Bertel ilmoitti, että hunnutettu nainen välttämättä\nvaati päästäksensä kuninkaan puheille. Tuollainen pyyntö tähän aikaan\nvuorokaudesta kummastutti sekä Kustaa Aadolfia että hänen uskottuaan;\nmutta kun hän aavisti, että syy tuohon salaperäisyyteen mahtoi olla\ntavallista tärkeämpi, käski kuningas Bertelin tuomaan vieraan sisään\nsamalla määräten Oxenstjernan vielä viipymään luonaan.\n\nBertel poistui ja palasi hetken kuluttua mukanaan mustaan puettu,\nhunnutettu ja solakkavartaloinen nainen. Hän näytti vapisevan ja olevan\nihmeissään siitä, ettei tavannut kuningasta yksin; eikä hän virkkanut\nsanaakaan.\n\n-- Hyvä rouva, -- sanoi kuningas jotenkin tylysti, sillä tämä yöllinen\nkohtaus ei ollut hänelle mieleen, koska se tunnetuksi tultuaan\nsaattaisi herättää juorupuheita hovimiesten kesken ja mahdollisesti\nmustasukkaisuutta herkkähermoisessa kuningattaressa, -- hyvä rouva,\nteillä mahtaa olla hyvin tärkeitä asioita, koska tulette näin\nkummalliseen aikaan; ja ennen kaikkea tahdon minä tietää, kuka te\nolette.\n\nHunnutettu nainen vaikeni yhä.\n\nKuningas luuli arvaavansa syyn hänen vaitioloonsa ja virkkoi osoittaen\nOxenstjernaa: -- tämä on ystäväni, valtiokansleri Oxenstjerna, eikä\nminulla ole häneltä mitään salattavaa.\n\nMustaan puettu nainen heittäytyi kuninkaan jalkoihin ja heitti hunnun\nsilmiltään. Kuningas säpsähti tuntiessaan hänet neiti Regina von\nEmmeritziksi, jonka mustat silmät hehkuivat haaveellista tulta, samalla\nkuin hänen hienot, läpikuultavat kasvonsa olivat vaaleat kuin marmori.\n\n-- Nouskaa ylös, neiti, -- sanoi Kustaa Aadolf lempeästi, ojentaen\npolvistuneelle naiselle kätensä ja nostaen hänet seisoalleen. -- Mikä\non antanut aihetta tuloonne tähän aikaan? Puhukaa ja ilmoittakaa\npelkäämättä, mikä mieltänne painaa, olenhan itsekin jo pyytänyt teidän\nsitä tekemään.\n\nNeiti Reginan rinta kohoili raskaasti ja hän alkoi puhua äänellä, joka\nalussa tuskin kuuluikaan, mutta joka pian hänen palavasta\ninnostuksestaan selvisi kirkkaaksi ja voimakkaaksi.\n\n-- Teidän majesteettinne, minä tulen luoksenne, koska olette sitä\nminulta pyytänyt. Minä tulen luoksenne, koska vihaan teitä, koska jo\nkauan aikaa olen joka päivä rukoillut pyhältä neitsyeltä, että hän\nturmelisi teidät ja koko teidän sotajoukkonne. Teidän majesteettinne,\nminä olen heikko tyttö, mutta oikeauskoinen katolilainen; te olette\nvainonnut kirkkoamme, te olette ryöstättänyt luostareitamme,\nkarkoittanut pyhät isämme ja sulatuttanut pyhimystemme kuvat; te olette\nvoittanut sotajoukkomme ja tehnyt meille ääretöntä vahinkoa. Sentähden\nolen minä pyhällä valalla vannonut tuhoavani teidät ja pyhän neitsyen\napuun turvaten olen minä seurannut teidän jälkiänne Würzburgista,\naikomuksessa tappaa teidät. --\n\nKuningas ja Oxenstjerna katsahtivat toisiinsa ikäänkuin kysyen, oliko\ntuo haaveellinen tyttö menettänyt järkensä. Neiti Regina huomasi sen ja\njatkoi varmemmalla ryhdillä:\n\n-- Sire, te luulette minua mielipuoleksi sentähden, että sanon teille,\nte Saksanmaan valloittaja, tämmöisiä asioita. Mutta kuunnelkaa minua\nloppuun! Kun näin teidät ensi kerran Würzburgin linnassa, kun näin,\nmiten lempeästi suojelitte heikkoja ja vapautitte voitetut kuolemasta,\nsilloin sanoin minä itselleni: se on helvetti, joka teeskentelee\ntaivaallista laupeutta. Mutta kun seurasin teitä tänne, kun läheltä\nkatsoen näin teidän suuruutenne ihmisenä ja vertailin siihen teidän\nsuuruuttanne sankarina ... silloin, sire, horjui päätökseni, silloin\noli minun vaikea vihata, minä taistelin itseni kanssa, ja tänä iltana\non teidän hyvyytenne muuttanut minun järkähtämättömän aikomukseni.\nSire, nyt rakastan minä teitä yhtä paljon kuin teitä ennen vihasin ...\nminä ihailen teitä, minä kunnioitan teitä...\n\nJa nuori tyttö loi katseensa maahan.\n\n-- Ja mikä on tarkoituksenne? -- kysyi kuningas liikutettuna.\n\n-- Teidän majesteettinne, minä olen tehnyt tämän tunnustuksen, koska\ntiedän, että olette niin suuri ja jalo, ettette voi käsittää minua\nväärin. Mutta minä en ole tullut luoksenne näin outoon aikaan\nainoastaan ilmaistakseni teille onnettoman tytön tunteita. Minä olen\ntullut tänne teitä pelastamaan, sire...\n\n-- Pelastamaan minua?\n\n-- Kuulkaa minua! Minun käteni on nyt aseeton, mutta muut ja\nvaarallisemmat kädet teitä väijyvät. On armottomia ja säälimättömiä,\njotka ovat vannoneet teidät surmaavansa... Voi, te ette tiedä, mihin\nkaikkeen he kykenevät! He ovat vetäneet arpaa hengestänne ja\nvaarallisin heistä hiipii nyt yöt ja päivät ympärillänne. Teidän\nmajesteettinne ei ole heidän käsistään pelastuva. Huomenna, ehkä jo\ntänään on tikari tai myrkky teidät saavuttava. Teidän kuolemanne on\nvarma.\n\n-- Minun henkeni on Jumalan eikä kurjan salamurhaajan käsissä, --\nvastasi Kustaa Aadolf rauhallisesti. -- Pahoilla ei ole valtaa, vaikka\nheillä tahto olisikin. Olkaa rauhallinen, neiti von Emmeritz, minä en\npelkää ketään muuta kuin Jumalaa.\n\n-- Ei, ei, pyhimykset ovat jo päivänne lukeneet. Minä tiedän, että\nluotatte tähän sormukseen, -- ja Regina tarttui kuninkaan käteen, --\nmutta se ei ole teitä auttava. Sire, minä sanon teille, että kuolemanne\non varma, enkä minä ole tullutkaan tänne pelastamaan teitä ja sen\nkautta kavaltamaan pyhää kirkkoamme.\n\n-- Minkätähden olette sitten tullut?\n\nNeiti Regina heittäytyi taas haltioissaan kuninkaan jalkojen juureen.\n\n-- Sire, minä olen tullut _pelastamaan_ sieluanne. Minä en voi sietää\nsitä ajatusta, että sellainen sankari kuin te, niin jalo ja niin suuri,\nhukkuisi iankaikkisesti. Kuulkaa minua, minä pyydän, minä rukoilen\nteitä iankaikkisen autuutenne nimessä, älkää varma kuolema silmäinne\nedessä paaduttako itseänne väärään uskoonne, jonka palkka on kadotus.\nHeltykää, peräytykää, niinkauan kuin vielä on aika peräytyä, palatkaa\nyksin autuaaksi tekevän katolisen kirkon helmaan, kirotkaa väärä\nuskonne, matkustakaa pyhän isän luo Roomaan, tunnustakaa hänelle\nsyntinne ja käyttäkää voittoisat aseenne kirkon palvelukseen, sen\nsijaan että nyt käytätte niitä sen turmioksi. Hän on avoimin sylin\nottava teidät vastaan ja missä teidän majesteettinne sitten elänee tai\nkuollee, aina on teidän majesteettinne oleva varma paikastaan taivaassa\nvalittujen pyhimysten joukossa.\n\nKuningas nosti toisen kerran hurmautuneen tytön seisoalleen, katseli\nhäntä lujasti ja rauhallisesti säkenöiviin silmiin ja vastasi\ntotisesti:\n\n-- Kun minä olin niin nuori, kuin te nyt olette, neiti von Emmeritz,\nkasvatti minut opettajani, vanha Skytte samaan palavaan hartauteen omaa\nevankeelista uskoani kohtaan kuin mitä teillä nyt on katolista uskoa\nkohtaan. Minä vihasin siihen aikaan paavia koko sydämestäni niinkuin te\nnyt vihaatte Lutheria, ja minä rukoilin Jumalaa, että hän antaisi sen\npäivän koittaa, jolloin minä voisin kukistaa Antikristuksen ja kääntää\nkaikki hänen tunnustajansa totiseen valoon. Ei ole sen jälkeen\nvakaumukseni muuttunut, mutta minä olen oppinut, että tiet ovat monet,\nvaikka henki onkin vain yksi. Minä pysyn järkähtämättömästi kiinni\nsiinä evankeelisessa opissa, jota tunnustan ja jonka edestä olen\nvalmis, jos Jumala niin tahtoo, vaikka maahan kaatumaan. Mutta minä\nannan arvoa kristityn uskolle, vaikka se joissakin kohdissa eroaisikin\nomastani, ja minä tiedän, että Jumala laupeudessaan voi tehdä autuaaksi\nsenkin, jonka tie kulkee kautta erehdysten. Menkää, neiti von Emmeritz,\nminä annan teille anteeksi, että te munkkien sokaisemana olette\ntahtonut oikealta tieltään taivuttaa Herran soturin. Menkää, eksytetty\nlapsi, ja antakaa Jumalan sanan ja vastaisen elämänne opettaa teille,\nettei ole luottamista pyhimyksiin, jotka ovat yhtä suuria syntisiä kuin\nmekin, eikä myöskään epäjumalain kuviin ja sormuksiin, jotka eivät voi\nHerran tuomiota tehdä tyhjäksi. Minä kiitän teitä, sillä te olette\nparastani tarkoittanut, vaikka olettekin ollut lapsellinen ja\nymmärtämätön. Hengestäni älkää huolehtiko, se on Hänen käsissään, joka\ntietää, mihin hän on sitä käyttävä.\n\nSuuri oli kuningas Kustaa Aadolf näitä sanoja lausuessaan.\n\nNeiti Regina seisoi siinä masennettuna ja samalla ihastuksissaan\nkuninkaan suurenmoisesta suvaitsevaisuudesta. Hän muisti ehkä hänen\nvastauksensa Frankfurtin porvareille, kun nämä anoivat saadaksensa\npysyä puolueettomina: -- Puolueettomuus on sana, jota minä en ollenkaan\nvoi sietää, sanoi hän, ja kaikkein vähimmin taistelussa valon ja\npimeyden, vapauden ja orjuuden välillä. -- Kasvatettuna vierasta uskoa\nvihaamaan, ei hän voinut käsittää mahdolliseksi, että sama miekka, joka\nkukisti kirkon maallisen ylivallan, taivutti kärkensä säästäen sen\nhengellistä valtaa sydämissä ja omissatunnoissa.\n\nHaaveksiva tyttö nosti kyyneltyneet silmänsä kuninkaan puoleen ...\nsilloin kalpenivat hänen poskensa, joissa äsken oli innostuksen tuli\npalanut, ja hän tuijotti kauhistuneena kuninkaan vuodetta verhoaviin\npunaisiin uutimiin.\n\nOxenstjerna, joka oli epäluuloisempi kuin kuningas ja oli koko ajan\ntarkalla silmällä seurannut tuon kummallisen tytön liikkeitä, huomasi\nheti kohta hänen pelästyneet katseensa.\n\n-- Teidän majesteettinne, -- sanoi hän ruotsin kielellä kuninkaalle, --\nolkaa varuillanne, täällä on vihollinen viidakossa.\n\nJa odottamatta vastausta veti hän miekkansa ja astui päättävästi\nkomeaa vuodetta kohti, joka oli lahja Frankfurtin kaupungilta,\nmutta jonka pehmeät höyhenpatjat kuninkaallinen sankari oli\nvaihettanut yksinkertaiseen jouhipatjaan ja karkeaan, saksilaiseen\nvillapeitteeseen, jommoisia hänen sotamiehensäkin käyttivät\ntalvileirissä ollessaan.\n\n-- Seis! -- huudahti Regina vaistomaisesti. Mutta se oli jo liika\nmyöhäistä. Oxenstjerna oli ravakasti vetäissyt uutimet syrjään ja\nniiden takaa ilmaantuivat nyt mustaan nahkapäähineeseen ympäröidyt,\nkalmankalpeat kasvot ja palavat, synkät silmät. Vielä tempaus, ja\nsieltä esiytyi koko munkki, puristaen hopeaista pyhäinkuvaa rintaansa\nvasten.\n\n-- Astukaa esiin, korkea-arvoinen isä, -- sanoi Oxenstjerna ankarasti.\nNoin vaatimaton asema ei sovi niin arvokkaalle miehelle. Teidän\nkorkea-arvoisuutenne on valinnut hiukan tavattoman paikan iltarukousta\npitääkseen. Jos hänen majesteettinsa sallii, hankin minä hänelle\nuseampia kuulijoita.\n\nKellon soitua astui luutnantti Bertel sisään kahden vahtisotamiehen\nkanssa, jotka pitkät pertuskat olallaan seisoivat kahden puolen\nsisäänkäytävää.\n\nKuningas loi Reginaan katseen, jossa oli enemmän sääliä kuin vihaa.\nHäntä suretti, että noin nuori ja kaunis tyttö voi olla osallisena niin\nilkeään petokseen.\n\n-- Armoa, teidän majesteettinne! -- huudahti onneton tyttö rukoillen.\n\n-- Salliiko teidän majesteettinne, että teidän puolestanne teen\nmuutamia kysymyksiä? -- kysyi Oxenstjerna.\n\n-- Tehkää niinkuin haluatte, valtiokansleri! -- sanoi kuningas.\n\n-- No niin, mitä teidän korkea-arvoisuudellanne on täällä tekemistä?\n\n-- Tahdoin saattaa suuren syntisen ainoan autuaaksi tekevän kirkon\nhelmaan! -- vastasi sukkela munkki ja loi hurskaan katseen taivasta\nkohden.\n\n-- Todellakin? Täytyy myöntää että harrastuksenne on suuri. Ja näin\npyhää tarkoitusta varten on teillä ristiinnaulitun Vapahtajan kuva\nmukananne.\n\nMunkki kumarsi ja risti hartaasti silmiään.\n\n-- Teidän korkea-arvoisuutenne on kovin hurskas. Antakaa minulle tuo\nristi, että saisin kerran ihailla noin kallisarvoista kapinetta.\n\nMunkki antoi hänelle ristinkuvan vastenmielisesti.\n\n-- Hienoa tekoa! On se mahtanut olla etevä taiteilija, joka on\nleikellyt tämän pyhän kuvan. -- Ja samalla hypisteli valtiokansleri\nsitä joka puolelta. Vihdoinkin, hänen painaessaan kuvan rintaa,\nponnahti sieltä teräväksi hiottu tikari.\n\n-- Kas, kas, teidän korkea-arvoisuutenne rakastaa myöskin viattomia\nleikkikaluja! Mikä hieno tikari, juuri sopiva lävistämään jalon\nkuninkaan sydäntä!... Kurja munkki, -- jatkoi Oxenstjerna jymisevällä\näänellä, -- tiedätkö, että inhoittava rikoksesi muuttuu tuhatta kertaa\ninhottavammaksi tuon jumalattoman keinon kautta, jolla aioit sitä\ntoteuttaa! --\n\nSamoinkuin kaikki muutkin Vaasain sukuun kuuluneet kuninkaat oli Kustaa\nAadolf nuoruudessaan kiivasluontoinen herra ja joutui sen vuoksi\nuseammankin kerran ajattelemattomiin tekoihin. Miehen kehitys ja\nvaiherikkaan elämän kokemukset olivat osaksi jäähdyttäneet hänen\nmielensä hehkua, mutta välistä kiehahti vieläkin Vaasain kuuma veri yli\näyräittensä. Niin tapahtui nytkin. Hänen jalo mielensä salli hänen\nmajesteetillisen rauhallisesti katsella tuota petturia silmiin, joka\noli tahtonut viedä hänen koko Saksanmaalle kalliin henkensä, ja\ntyynesti arvostella hänen kurjia aikomuksiaan. Mutta tuo inhoittava\nKristuksen pyhän kuvan väärinkäyttäminen murha-aseeksi häntä vastaan,\njoka Jeesuksen Kristuksen puhtaan evankeelisen opin puolesta oli valmis\nuhraamaan henkensä ja verensä, se näytti hänestä olevan niin kauheaa\npilkkaa kaikesta siitä, mikä hänelle oli maailmassa kallista ja pyhää,\nettä hänen kylmyytensä silmänräpäyksellisesti vaihtui voimakkaimmaksi\nvihaksi. Korkeana ja suurena niinkuin leijona raivossaan seisoi hän\nkalman kalpean jesuiitan edessä, joka tuskin voi katsoa häntä vasten\nsäihkyviä silmiä.\n\n-- Polvillenne! -- huusi kuningas jylisevällä äänellä ja polki jalkaa,\nniin että palatsin seinissä kajahteli.\n\nJesuiitta typertyi polvilleen, mutta hänellä oli vielä risti\nrukousnauhassaan. -- Tämän kuvan edessä minä vain polvistun, -- sanoi\nhän ylpeästi.\n\n-- Te kyykäärmeitten sikiöt, -- huusi kuningas silmitönnä vihasta, --\nkuinka kauan luulette kaikkivaltiaan Jumalan kärsivän teidän hävytöntä\npilkkaanne! Jumaliste, olen minä jotakin nähnyt, olen nähnyt\nAntikristuksen ja Rooman, sen Baabelin porton, hallitsevan maailmaa\nkaikilla pimeyden töillä, olen nähnyt teidän, munkkien ja jesuiittain,\nmyrkyttävän pelästyneitä omiatuntoja pirullisilla opeillanne murhien ja\nilkitöiden luvallisuudesta, kunhan ne vain tehdään kirkkonne kunniaksi;\nen ole kuitenkaan nähnyt enkä voinut kuvitellakaan tekoa niin mustaa\nkuin tämä, ivaa niin ilkeää kaikkea sitä vastaan, mikä on kalleinta\nmaassa ja taivaassa. Olen antanut teille kaikki anteeksi; te olette\nvehkeilleet henkeäni vastaan Demminillä ja muualla, minä en ole\nkostanut; te olette kohdelleet pahemmin kuin turkkilaiset ja pakanat\nviattomia luterilaisia; missä teillä vain on ollut siihen valtaa,\nolette te häväisseet heidän kirkkojaan, polttaneet heitä elävältä\nrovioillanne, karkoittaneet heidät kodeistaan, ja mikä on vielä enempi,\nolette houkutuksilla ja pakkokeinoilla koettaneet saada heidät\nuskostaan omien epäjumalienne tykö, te pakanat, jotka palvelette\nihmisten töitä ja kurjia kuvia elävän Jumalan ja hänen ainoan poikansa\nasemasta. Tästä kaikesta en ole kostanut teidän luostareillenne, en\nkirkoillenne, en omilletunnoillenne. Vapaasti olette saaneet harjoittaa\nuskoanne eikä kukaan ole sen vuoksi kärventänyt hiuskarvaakaan\npäästänne. Mutta nyt minä vihdoinkin tunnen teidät, te perkeleen\npalvelijat, Herra Jumala on antanut teidät minun käsiini, minä hajoitan\nteidät kuin akanat tuuleen, minä kuritan teitä, te temppelin\nhäväisijät, minä vainoan teitä maailman ääriin, niin kauan kuin tämä\nkäsi vielä voi heiluttaa Herran Jumalan ja Gideonin miekkaa. Te olette\ntähän saakka nähneet minut lempeänä ja hellänä; olkoon menneeksi, tästä\nalkaen olette näkevä minut kovana ja kauheana, minä olen Jumalan\nvoimalla hävittävä teidät ja teidän kirotun oppinne maan päältä ja\nsiitä on syntyvä tuomio ja hallitus, jommoista maailma ei ole nähnyt\nsitten Rooman häviön.\n\nJesuiitta nousi ylös, salama välähti hänen terävissä silmissään, hänen\npieni vartalonsa näytti kasvavan kyynärän pitemmäksi. -- Ylpeile, mitä\nylpeilet, kurja kerettiläinen, -- huusi hän tulisella uskon vimmalla,\n-- ylpeile hetkellisestä vallastasi ja muserra meidät, jos voit! Mitä\nolit sinä eilen? Kourallinen lunta karuilla kallioillasi. Ja mitä olet\noleva huomenna? Kourallinen tuhkaa, joka tuuleen hajoaa. Minut voit\nsinä tuhota; minä en pelkää uhkauksiasi, en välitä vihastasi. Mutta\nminun takanani seisoo pyhä, roomalainen kirkko kalliolla Pietarilla;\nsen perustuksia et kykene järkyttämään. Hän on polkeva sinut jalkojensa\nalle kuin myrkyllisen lohikäärmeen enkeli Mikaelin jalkojen alle, ja\nkun hän kerran kohoaa ehompana entistään, on hän kirjoittava\nhaudallesi: _pulvis et umbra!_\n\nKuningas kulki kiivain askelin edestakaisin lattiata pitkin vähääkään\nvälittämättä ylpeästä jesuiitasta ja vapisevasta Reginasta, joka\nseisten sivullapäin ikkunan pielessä kätki kasvot käsiinsä.\nOxenstjerna, joka aina oli tyyni ja varovainen, pelkäsi kuninkaan\nkiivaudessaan tekevän jotakin ajattelematonta ja koetti heikentää\nmyrskyä.\n\n-- Suvaitseeko teidän majesteettinne, -- sanoi hän, -- käskeä\nluutnantti Bertelin saattamaan tämä munkki varmaan säilöön ja antaa\nsotaoikeuden tuomita hänet kaikille muille varoittavaksi esimerkiksi?\n\n-- Luutnantti Bertel, -- sanoi kuningas terävästi, -- te olette\nkomentanut henkivartiotani tänä yönä; teidän huolimattomuutenne takia\non tämä pilkkaaja päässyt hiipimään sisään. Te viette hänet vankeuteen\nja vastaatte hengellänne siitä, ettei hän pääse karkuun. Sen jälkeen\nastutte paikkaanne rintamassa. Tästä alkaen olette alennettu\nsotamieheksi.\n\nBertel teki kunniaa eikä vastannut sanaakaan. Enemmän kuin arvoasteensa\nmenettäminen katkeroitti hänen mieltään se, että oli kadottanut\nhallitsijansa suosion. Se koski häneen sitä kipeämmin, kun hän tiesi\nerittäin tarkasti vartioineensa ovea. Aivan käsittämätöntä oli hänelle,\nkuinka jesuiitta oli voinut päästä sisään. Äänetönnä, synkkänä ja\nuhkaavana kulki vanki vartijain välissä. Aikakauden jyrkimmät\nvastakohdat, pilkkopimeä yö ja koittava aamu, olivat seisoneet\nvastakkain.\n\nNyt kääntyi kuningas vapisevan tytön puoleen, tarttui hänen käteensä ja\nkatsoi häntä terävästi silmiin.\n\n-- Neitini, sanoi hän ankarasti, -- kerrotaan, että kun pimeyden\nruhtinas tahtoo saada maan päällä aikaan jotakin oikein mustaa\nilkityötä, lähettää hän sinne käskyläisensä valon enkeleiksi puettuina.\nMitä on minun teistä ajatteleminen?\n\nNeiti Reginalla oli sen verran rohkeutta, että hän kerran vielä uskalsi\nkatsahtaa silmästä silmään tuota mahtavaa ja kauheata. -- Minulla ei\nole enää mitään sanottavaa. Ottakaa henkeni, herra!\n\nKuningas katsoi häntä tuimasti mustiin silmiin, ja tuo tuskin voitettu\nviha kuohui vielä hänen rinnassaan. -- Jos teidän isänne olisi ollut\nkunnon mies, olisi hän opettanut tytärtään pelkäämään Jumalaa,\nkunnioittamaan kuningasta ja puhumaan totta kaikkien edessä. Te olette\ntahtonut kääntää minut; minä tahdon palkkioksi siitä kasvattaa teitä,\nsillä te näytte todellakin olevan sen tarpeessa. Menkää, te olette\nvankini siksi, kunnes olette oppinut puhumaan totta. Oxenstjerna,\nelääkö hän vielä tuo vanha ankara Martta-rouva Korsholman linnassa?\n\n-- Elää, teidän majesteettinne.\n\n-- Hän on saava kasvatin. Ensi tilassa lähetetään tämä tyttö Suomeen.\n\nNeiti Regina poistui mykkänä ja ylpeänä.\n\n-- Teidän majesteettinne! -- sanoi Oxenstjerna lempeästi nuhdellen.\n\n\n\n\n6. SUOMALAISET LECH-VIRRAN LUONA.\n\n\nEnnenkuin jatkamme kertomustamme, on meidän vielä hetkeksi palaaminen\nFrankfurtiin. Onnettoman käännytysyrityksensä jälkeen vartioitiin neiti\nReginaa ahkerasti ja lähetettiin hänet kevään tullen ensi avovedellä\nSuomeen, jossa hänet kerran vielä tavannemmekin. Ei se ollut uskonviha,\nei myöskään kostonhalu, joka vaikutti muuten niin jalomielisen Kustaa\nAadolfin ankaruuteen tätä nuorta tyttöä kohtaan; luottamuksen\nväärinkäyttäminen koskee kipeästi jaloon sydämeen, eikä neiti Regina\ntehnyt mitään tuota luultua rikollisuuttaan poistaakseen;\nintohimoisuudellaan hän päinvastoin vahvisti kuninkaan luuloa\nsyyllisyydestään, ja yhä vielä taisteli viha hänen rinnassaan siitä\npaikasta, mikä siinä olisi ollut rakkaudelle tuleva.\n\nMuuan selittämätön tapaus lisäsi kuninkaan suuttumusta. Samana yönä kun\nBertel saattoi jesuiitan, isä Hieronymuksen, valtion vankilaan, josta\nhän seuraavana päivänä oli tuotava hirtettäväksi, pääsi tämä\nvaarallinen munkki pakenemaan kenenkään käsittämättä, mitenkä se oli\nvoinut tapahtua. Noilla pimeyden miehillä oli kaikkialla puolusmiehensä\nja salaiset käytävänsä; vielä samana yönä löydettiin siihen saakka\ntuntematon salaovi kuninkaan makuuhuoneessa. Bertelin viattomuus tuli\nsiis ilmi, mutta hänen uusi virheensä suututti taas kuningasta ja nuori\nluutnantti sai jäädä rintamaan tavalliseksi sotamieheksi.\n\nJo helmikuun keskipaikoilla 1632 alkoi kuningas varustautua\nsotaretkelle, valloitti maaliskuussa kahden viikon piirityksen jälkeen\nvahvan Kreutznachin ja jätti kuningattaren sekä Akseli Oxenstjernan\nMainziin. Mutta Tilly oli sillä välin salaa karannut Kustaa Hornin\nkimppuun Bambergissa ja tehnyt siellä pahaa jälkeä. Kuningas kulki\nhänen jäljessään alaspäin Tonavaa kohti ja koetti tunkeutua Lechin yli\nBaijeriin. Turhaan selittivät hänen sotapäällikkönsä, että virta on\nsyvä ja vuolas sekä että vaaliruhtinas Tillyn, Altringerin ja 22,000\nmiehen kanssa odotti vastaisella rannalla. Kuningas vastasi Aleksanteri\nsuuren sanoilla Granikon luona: \"Onko meidän, jotka olemme kulkeneet\nyli Elben, Oderin ja Reinin, jopa yli itsensä Itämerenkin, pysähdyttävä\navuttomina Lech-virran luo?\" Ja ylimeno päätettiin tehtäväksi.\n\nKauan ratsasti kuningas rantaa pitkin, hakien sopivaa kaalauspaikkaa.\nLopuksi löysi hän sen virran käänteessä; muuan hänen rakuunoistaan\npukeutui talonpojaksi, oli pyrkivinään virran yli ja sai herkkäuskoiset\nbaijerilaiset ilmaisemaan, että Lech oli 22 jalkaa syvä. Muutamia\ntalonpoikaistupia revittiin, hirsistä tehtiin tarpeellisen korkeita\nsiltapukkeja, neljä patteria yhteensä 70 kanuunaa varten, rakennettiin\nrannalle ja vallihautoja kaivettiin tarkk'ampujille, sill'aikaa kuin\ntuoreen puun ja märän sammalen savu peitti koko seudun pimeään\nvaippaansa.\n\nTilly oli kuitenkin vanha ja viisas; kohta oli hän kaikkine joukkoineen\nmetsässä toisella rannalla rakentamassa vahvoja varustuksia ja\nkaivamassa vetelään maahan syviä ojia, joista hänen pyssymiehensä\ntähtäsivät murhaavan tulensa ruotsalaisia kohti. Huhtikuun 3. p:nä\nalkoivat ruotsalaisten kanuunat vastata ja lakasivat pian vastapäätä\nolevan niemekkeen puhtaaksi. Huhtikuun 5. p:nä oli pukit saatu virtaan\naivan vihollisten nenän alla; nyt heitettiin niiden päälle lankkuja ja\ntavallisuuden mukaan lähetettiin suomalaiset ensimmäisinä tuleen. 300\njalkamiehelle, jotka kaikki olivat vapaaehtoisia ja joita johti pieni\npaksu Larsson ja urhokas savolainen Paavo Lyytikäinen, annettiin käsky\njuosta lankkujen yli ja kaivaa vastaisella rannalla vallitus sillan\npään puolustukseksi; kullekin heistä luvattiin palkkioksi 10 talaria.\nHetki oli juhlallinen ja ratkaiseva ja siitä riippui koko Baijerin\nkohtalo, sillä milloin tahansa saattoi jokin Tillyn kuulista sattua\nsiltaan ja estää ylipääsyn.\n\nSuomalaiset panivat pois pyssynsä, tarttuivat kuokkiin ja lapioihin ja\nkarkasivat hurraata huutaen täyttä juoksua lankkujen yli. Mitä kauhein\nristituli suunnattiin kaikista Tillyn varustuksista tätä yhtä ainoata\npaikkaa kohti; joka hetki iski kuulia veteen, heitti vaahtoa korkealle\nilmaan ja sattui vinkuen milloin hoikkaan siltaan, milloin rantaan, ja\nvähän väliä kohtasi se sillan yli juoksevia, sirottaen satutettujen\njäsenet virran vietäviksi. Ei ole tietoja siitä, montako noista 300:sta\npääsi hengissä toiselle rannalle; eikä niillä, jotka sinne pääsivät,\nollut aikaa katsoa jäljelleen tai lukea toisiaan, ravakasti ryhtyivät\nhe työhön lapioilla ja kuokilla ja saivatkin ennen pitkää luoduksi\nmaavallin, joka osaksi suojeli heitä edestäpäin, mutta jätti kuitenkin\nvielä heidän kylkensä alttiiksi rantapatterien tulelle.\n\nTilly käsitti hyvin kyllä tämän paikan tärkeyden ja jatkoi ampumistaan\nkahta kiivaammin. Ruotsalaiset käsittivät sen yhtähyvin ja ruiskuttivat\nvastapäätä olevaan metsään haulia ja kuulia, jotka milloin säkenöiden\niskivät kiviin, milloin katkoivat puiden latvoja ja karistivat oksia ja\npuitten palasia ja katkenneita runkoja baijerilaisten päälle, jotka\nvaan odottivat käskyä hyökätäkseen eteenpäin. Innostuttaakseen väkeään\nkiiruhti kuningas itsekin pattereille ja ampui omalla kädellään jopa\nkuusikymmentä laukausta. Kanuunain jyske oli niin kova, että se kuului\npeninkulmittain pelästyneeseen Baijerin maahan.\n\nEnsiksi yli päässeitten suomalaisten rivit alkoivat kauheasti harveta;\nmutta vasta sitten, kun vallitus oli valmis, katsahtivat jäljelle\njääneet taakseen ja huomasivat, että heidän lukumääränsä oli vähentynyt\nenempään kuin puoleen ja että heistä satamäärä makasi maassa verissään,\npuhumattakaan niistä, jotka virta oli niellyt. Sillä hetkellä käski\nkuningas nuoren, sittemmin niin kuuluisan Kaarlo Kustaa Wrangelin\nkiiruhtamaan heidän avukseen. Suomalaiset, jotka olivat ihastuksissaan\nkansalaistensa rohkeudesta ja levottomia heidän kohtalostaan, vaativat\nkiivaasti, että heidät vietäisiin taistelemaan, ja yht'äkkiä oli\nWrangelilla ympärillään 300 suomalaista vapaaehtoista, joiden kanssa\nhän urhoollisesti juoksi yli notkuvain siltalautojen. Kuuluvilla\nhurraahuudoilla tervehtivät maanmiehet ensiksi yli tulleita.\nUrhoollinen herttua Bernhard, joka samoin kuin kuningaskin suosi\nsuomalaisia, pyysi ja sai luvan tehdä liikkeen heidän edukseen.\nMuutamien suomalaisten ratsumiesten seuraamana löysi hän vähän matkan\npäässä joessa kahlaamon, ratsasti onnellisesti sen yli ja hyökkäsi\nhurjalla rohkeudella vihollisen oikeaan sivun kimppuun. Baijerilaiset,\njotka koko ajan tähystivät siltaa, hämmästyivät kovin tästä\nhyökkäyksestä, joutuivat miesluvustaan huolimatta epäjärjestykseen ja\npuolustautuivat vain laimeasti. Kauheata tuhoa teki herttua Bernhardin\npieni joukko hajaantuneissa riveissä, ja ennenkuin vihollinen oli\nehtinyt tointua, olivat hän ja hänen miehensä tunkeutuneet toisten\nsuomalaisten luo sillan päähän.\n\nTällaisten rohkeain ja musertavain ratsuväkihyökkäystensä tähden saivat\nsuomalaiset siihen aikaan nimekseen \"hakkapeliitat\", sanoista \"hakkaa\npäälle!\", joilla he taistelun tuoksinassa yllyttivät toisiaan\nurhoollisuuteen.\n\nTämän menestyksen elähyttäminä alkoi nyt joukko toisensa perästä, sekä\nruotsalaista että saksalaista jalkaväkeä, juosta sillan yli. Tilly,\njoka viimeiseen saakka oli tahtonut säilyttää väkeään ruotsalaisten\nmurhaavalta kuulasateelta, lähetti nyt Altringerin lukuisan\njalkamiehistön kanssa valloittamaan sillan päähän tehtyä varustusta ja\najamaan takaisin yli tulleet. Baijerilaiset lähestyivät juoksujalassa,\nmutta eivät olleet ehtineet pitkälle, ennenkuin heitä kaatui\nruoduittain maahan. -- Mutta olihan tässä taisteltava oman maansa\npuolesta, -- ja jokainen, jossa vain henkeä oli, karkasi raivoisana\nsuomalaisten varustusta vastaan. Wrangelin nuori sankaririnta kohoili\nmielihyvästä, sillä järkähtämättömänä seisoi hänen väkensä. Nyt oli\nkoetettava. Sankan pilven lailla hyökkäsivät eteenpäin vihollisten\njoukot, harvenivat, mutta saapuivat kuitenkin neljän viiden tuhannen\nmiehen suuruisena joukkona vallituksen luo. Suomalaiset ottivat heitä\nvastaan tulisilla tervehdyksillä; vasta viidentoista askelen päässä\npamahtivat heidän pitkät kiväärinsä ja jokainen laukaus sattui.\nBaijerilaiset säpsähtivät ja pysähtyivät; useimmat heistä olivat\nnuorta, vasta värvättyä väkeä ja he alkoivat horjua ... suomalaiset\nehtivät ladata uudelleen, vielä yksi yhteinen laukaus, ja koko\nhyökkäävien joukko hajaantui hurjasti paeten rantoja pitkin. Altringer\nkiiruhti hätään, kokosi heidät jälleen ja vei väkensä toisen kerran\ntaisteluun; samassa mennä vinkasi kanuunankuula niin likitse hänen\nkorvaansa, että hän kaatui tiedotonna maahan. Toisen kerran peräytyivät\nbaijerilaiset; sen näki Tilly valleiltaan ja lähetti lempipoikansa,\nvanhat valloonit, alas rantaan. Mutta eivät valloonitkaan voineet pitää\npuoliaan tuossa kirotussa kuulatuiskussa. Silloin tarttui Tilly\nsotalippuun ja riensi itse urhojensa etunenässä suomalaisia\nvastaan. Mutta ei ollut hän ehtinyt pitkälle, kun vaipui maahan,\nfalkonettikuulan satuttamana, joka oli musertanut hänen polvensa.\nTunnotonna kannettiin vanha sotapäällikkö tappotanterelta ja kuoli\nkaksi viikkoa senjälkeen huhtikuun 20. p:nä Ingolstadtissa.\n\nBaijerin sotaväki, joka nyt oli kadottanut harmaantuneen sankarinsa,\njoutui häiriötilaan. Vaaliruhtinas, joka itsekin oli saapuvilla,\nvetäytyi yön tultua neuvotonna takaisin, jättäen 2,000 kuollutta\ntappotanterelle ja tien Baijerin sydämeen avoimeksi ruotsalaisille.\n\nSeuraavana päivänä kulki koko Ruotsin sotajoukko Lech-virran poikki.\nKuningas jakeli anteliaalla kädellä palkinnoita urhoilleen. Niiden\njoukossa oli muuan ratsumies, joka oli seurannut herttua Bernhardia ja\njota tämä mitä lämpimimmin suositteli. Ratsumies oli Bertel; kolme\nhaavaa, jotka eivät kuitenkaan olleet vaarallisia, vahvisti herttuan\npuoltolausetta. Bertel sai takaisin arvonsa, mutta ei kuninkaan\nsuosiota ja luottamusta, jolla olisi ollut hänelle paljoa suurempi\nmerkitys. Ja hän päätti voittaa vielä senkin, vaikka se maksaisi hänen\nhenkensä.\n\nTämän jälkeen seurasi Kustaa Aadolfin retki Augsburgiin, joka kaupunki\nvannoi hänelle uskollisuuden valan, ja jossa hänen kunniakseen\ntoimitettiin loistavia pitoja. Huhu, joka yhdisti nimet Gustava\nAugusta, kuiskaili, että kuningas täällä, tulevan saksalaisen\nvaltakuntansa pääkaupungissa, olisi, niinkuin Hannibal Capuassa,\nantautunut velttouteen ja nautintoihin. Huhu valehteli: Kustaa Aadolf\nvain hengähti ja tuumiskeli yhä rohkeampia tuumia. Mutta siitä pitäen\nalkoi kuninkaan ympärillä kummitella. Kuolon enkeli kulki hänen\nedellään paljastettu miekka kädessään ja välähytteli sitä milloin\nsiellä milloin täällä, ikäänkuin yhtämittaa hänen korvaansa kuiskaten:\nkuolevainen, muista, ettet ole jumala!\n\nVoisihan ajatella, että pahat henget, sitten kun kunnianhimo oli\nalkanut sekaantua kuninkaan aikeisiin ja kun häntä ei enää yksinomaan\njohtanut pyhä taistelu uskon puolesta, kahta uutterammin kutoivat hänen\nympärilleen mustia lankojaan. Salainen, mutta kamala vihollinen kulki\nalinomaa hänen kintereillään ja iski milloin sieltä milloin täältä,\nvaikka vielä turhaan. Kun tehtiin rohkea, mutta onnistumaton hyökkäys\nIngolstadtia vastaan, oli, niin kertoo Fryxell, valleilla kanuuna,\nViikuna nimeltään, ja kuuluisa siitä, että se ampui kauas ja tarkkaan.\nTykkijunkkari näki kaukana kedolla töyhtöhattuisen miehen ratsastavan\nkomean hevosen selässä, ympärillään suuri seurue. -- Kas tuolla, --\nsanoi hän, -- ratsastaa ylhäinen herra, -- mutta kyllä minä hänet\nseisautan; -- jolloin hän tähtäsi ja laukasi Viikunan. Kuula paiskasi\nmaahan hevosen ja miehen, toiset juoksivat hädissään luo, mutta\nkuningas -- sillä se oli hän -- kohosi maasta, tomuisena ja vereen\ntahrattuna, mutta kuitenkin vahingoittumattomana ja huudahti kuoliaaksi\nammutun hevosensa vieressä: \"Ei ole vielä hedelmä kypsynyt!\" --\nIngolstadtin porvarit kaivoivat sitten maasta kuolleen hevosen ja\ntäyttivät ja säilyttivät sen nahkan ikuiseksi muistoksi tästä\ntapahtumasta. Vähän aikaa sen jälkeen ratsasti kuninkaan sivulla nuori\nmaakreivi Baden-Durlach, joka äsken juuri oli ollut loistavimpia\nkeikareita Augsburgin pidoissa ja tanssiaisissa. Kanuunan kuula lensi\nvinkuen pari kyynärää kuninkaasta, ja kun hän katsahti taakseen, vaipui\nkreivi päätönnä satulastaan.\n\n\n\n\n7. UUSIA SEIKKAILUJA.\n\n\nIngolstadtista kääntyi kuningas Landshutiin sisä-Baijerissa. Kuta\nsyvemmälle hän tunki tähän maahan, jossa ei ennen oltu mitään\nkerettiläissotajoukkoa nähty, sitä synkemmäksi kasvoi väestön\nuskonvimma, sitä julmemmaksi ja verisemmäksi sen vastarinta. Suuret\ntalonpoikaisparvet väijyivät kaikkialla munkkiensa johtamina,\nsurmasivat jokaisen, joka heidän tielleen sattui ja kiduttivat\nvankejaan kaikilla mahdollisilla keinoilla. Kuninkaan oma väki alkoi\nmenestyksen hurmaamana ja näiden julmuuksien ärsyttämänä luopua siitä\nsotakurista, joka tähän asti oli ollut sen kunnia, ja verisesti kostaen\nhävittää niitä seutuja, joiden kautta se kulki. Murhaten ja väijyen\nseurasi salainen vihollinen ruotsalaisen sotajoukon jälkiä ja onneton\njokainen vähälukuisempi joukkio, joka uskalsi erota muutamiakaan pyssyn\nkantamia pääjoukosta.\n\nTungettuaan syvemmälle sisämaahan halusi kuningas eräänä päivänä\nlähettää uusia, tärkeitä määräyksiä Banérille, joka suojellen kuninkaan\npaluumatkaa hitaammassa marssissa kulki hänen jäljessään Ingolstadtista\npäin. Epävarmojen olojen vuoksi oli tuollainen sanan lähettäminen\nperäti vaarallinen, eikä kuningas tahtonut antaa sitä suuremman joukon\ntehtäväksi. Silloin tarjoutui nuori, suomalainen upseeri ainoastaan\nkahden ratsumiehen seuraamana suorittamaan tämän tehtävän. Kuningas\nsuostui siihen ja nuo uhkarohkeat ratsumiehet lähtivät eräänä toukokuun\niltana vaaralliselle retkelleen.\n\nNuori upseeri ei ollut kukaan muu kuin meidän kaikkien hyvä tuttu\nBertel ja hänen toverinsa olivat pohjalainen Pekka ja hämäläinen\nVitikka. Yö oli pimeä ja pilvinen; nuo kolme miestä ratsastivat\nvarovasti keskitietä peläten yhtä helposti eksyvänsä tuntemattomassa\nseudussa kuin joutuvansa tiepuolessa väijyvien baijerilaisten\nammuttaviksi. Hieno, tuhuttava sade oli pehmittänyt kuormavaunujen\nsärkemän tien, ja joka hetki olivat he vaarassa joko kompastua kiveen\ntai kaatua suulleen likavesirapakkoon.\n\n-- Kuulehan, mies, -- sanoi Vitikka ivaillen vierustoverilleen, -- sinä\nolet pohjalainen ja taidat siis loihtia?\n\n-- Huono miespä minä olisin, ellen taitaisi, -- vastasi Pekka samaan\nhenkeen.\n\n-- Niinpä loihdi minulle sitten tähän Hattelmalan harjanne ja laita\nniin, että tuolla laaksossa näemme tulien tuikkavan Hämeenlinnasta.\nSiellä istuu muuan mustalaistyttö, joka oli ennen henttuni, ja nyt\ntahtoisin minä kernaammin nukkua hänen vieressään kuin rämpiä näissä\nsaakelin rapakoissa tässä pirun pimeässä metsässä.\n\n-- Se nyt ei ole minulle kumma eikä mikään, -- vastasi Pekka kehuen; --\nkatsohan tuonne, etkö jo näe tulien kiiluvan Hämeenlinnasta?\n\nToveri siristi silmiään epävarmana siitä, puhuiko pohjalainen totta vai\nleikkiä, sillä toinen saattoi tapahtua yhtä hyvin kuin toinenkin. Ja\ntodellakin näkyi alhaalla olevasta painanteesta tulen tuiketta, mutta\nhämäläinen käsitti kuitenkin kohta, että kotipuoleen oli vielä\nkahdensadan peninkulman matka. Hevoset pysähtyivät yht'äkkiä eikä niitä\nvoitu saada ottamaan askeltakaan eteenpäin. Tiheä murros tien poikki\nkaadettuja puita esti ratsumiehiä pääsemästä askeltakaan eteenpäin.\n\n-- Hiljaa! -- kuiskasi Bertel, -- minä kuulin ritinää pensaikosta.\n\nRatsastajat ajoivat vähän matkaa syrjään ja kyyristyivät hevostensa\nselkään sanaakaan hiiskumatta. Toisella puolen tietä kuului askelia ja\nkatkeavien oksien ritinää.\n\n-- Niiden täytyy olla täällä neljännestunnin kuluttua, -- sanoi joku\nääni Baijerin murteella.\n\n-- Montako niitä on?\n\n-- Kolmekymmentä ratsumiestä ja toistakymmentä kuormahevosta. Ne\nlähtivät hämärissä Geisenfeldistä ja mukanaan on niillä vangittu tyttö.\n\n-- Ja montakos meitä on?\n\n-- Noin viisikymmentä pyssymiestä ja seitsemän- tai kahdeksankymmentä,\njoilla on kirveitä ja keihäitä.\n\n-- Hyvä. Ei yhtään laukausta saa ampua, ennenkuin ne ovat kolmen\naskelen päässä.\n\nSilloin hirnahti Bertelin hevonen, Lapiksi kutsuttu; se oli kotoisin\nRovaniemeltä, pieni, mutta virkeä ja väkevä.\n\n-- Ken siellä! huudettiin maantieltä.\n\n-- Ruotsalainen! huusi Bertel rohkeasti samoinkuin Würzburgin\nportissakin, laukaisi pistoolinsa ääntä kohti ja huomasi ruutitulen\nvalossa suuren joukon talonpoikia, jotka olivat asettuneet murroksen\nympärille. Hän käänsi hevosensa, käski miehiään seuraamaan ja lähti\nlaskemaan täyttä laukkaa takaisin Landshutiin päin.\n\nRuutitulen valossa olivat talonpojatkin huomanneet nuo kolme\nratsumiestä ja ehättivät nyt sulkemaan heiltä tien kiireimmän kautta.\nBertel pääsi Lappinsa avulla ajoissa pakoon, mutta Vitikan hevonen\nkompastui kantoon ja Pekan lihava työhevonen, kotoisin Isostakyröstä,\nsai suosta ylös pyrkiessään keihään piston rintaansa. Nähdessään\ntoveriensa vaaranalaisen tilan, ei Bertel voinut jättää heitä oman\nonnensa nojaan, vaan käänsi hevosensa ympäri, löi kuoliaiksi lähinnä\nolevat talonpojat, tarttui Pekan hevosen suitsiin ja koetti vetää sitä\nylös suosta, huutaen samalla Vitikalle, että tämä heittäisi hevosensa\nja hyppäisi Lapin selkään. Rohkea yritys oli jo onnistumaisillaan: jo\nolivat kaikki kolme päässeet takaisin maantielle, kun yht'äkkiä kuului\nsuhina ilmassa ja Bertel kiskaistiin nuoran silmukkaan takertuneena\nalas hevosensa selästä. Vitikka putosi hänkin maahan: Lappi laukkasi\ntiehensä ja vasten tahtoaan täytyi Pekankin seurata hevosensa jäljessä,\njoka riensi toisen mukaan. Bertel ja Vitikka vangittiin tuossa\ntuokiossa kädet selän taakse sidottuina.\n\n-- Hirttäkää nuo koirat, ennenkuin toiset ennättävät apuun.\n\n-- Pää alaspäin! -- ehdotteli joku toinen.\n\n-- Ja pään alle pieni rovio! -- lisäsi kolmas.\n\n-- Ei saa tehdä tulta! -- komensi neljäs, jolla näytti olevan johtava\nasema. -- Kuule, toveri, -- kuiskasi hän maassa makaaville vangeille.\n-- puhuitteko te suomenkieltä?\n\n-- Mene helvettiin! -- murahti Vitikka.\n\n-- _Maledicti, maledicti Fennones!_ -- huudahti äskeinen ääni pimeästä.\n-- Nyt olette vihdoinkin käsissäni!\n\n-- Nyt tulevat ne! -- huusi joku joukosta ja todella kuuluikin samassa\nhevosten askelia Ingolstadtista päin. Talonpojat vaikenivat ja sulkivat\nvarovaisuuden vuoksi suun vangituiltakin. Tulijat ratsastivat\ntulisoihtujen valossa ja näkyivät olevan saksalaisia ryöstelijöitä,\njotka palasivat rosvoretkiltään jostakin läheisyydestä. Nopeasti\nratsastaessaan eivät he huomanneetkaan murrosta edessään, ennenkun\nolivat aivan sen luona ja samassa paukahti murhaava laukaus kaadettujen\npuunrunkojen alta. Toistakymmentä etumaista miestä nähtiin kaatuvan\nmaahan, hevoset hyppäsivät pystyyn ja laahasivat perässään\njalustimiinsa takertuneita kaatuneita, koko joukkio joutui\nhämmennyksiinsä, toiset kääntyivät hetikohta takaisin ajaen kumoon\nkuormahevoset, toiset ampuivat umpimähkään murrokseen kätkeytynyttä\nvihollista. Talonpojat hyökkäsivät esiin väijymäpaikaltaan, karkasivat\nraivostuneina jäljelle jääneiden kimppuun ja kiskoivat heitä suopunkien\navulla hevosten selästä. Saksalaiset puolustautuivat epätoivon\nuljuudella; kymmenen minuutin kuluttua oli koko parvi hajaantunut,\nkahdeksan tai yhdeksän oli päässyt pakoon, viisitoista makasi verissään\nmaantiellä, ja kuusi tai seitsemän oli otettu vangiksi, samalla kun\nkaikki mukana tuotu saalis oli joutunut vihollisten käsiin. Ainoastaan\nneljä talonpoikaa oli kaatunut. Baijerilaisten kosto oli kamala. He\nampuivat vankeja paljaalla ruudilla silmiin, kaivoivat heidät vyötäisiä\nmyöten märkään maahan ja kivittivät heidät hitaasti kuoliaiksi.\n\nKun tämä hirmutyö oli tehty, ryhdyttiin saalista korjaamaan. Kädet\nsidottuina viskattiin Bertel ja hänen seuralaisensa hevosen selkään ja\nniin alettiin ajaa metsää kohti. Hetken kuluttua pysähdyttiin\nyksinäiseen taloon, vangit laahattiin sisään ja nakattiin muista\nerillään olevan kamarin lattialle, sill'aikaa kuin talonpojat tuvassa\nantautuivat hurjan voitonriemun valtaan ja virkistivät voimiaan äsken\nanastetulla viinillä. Kamariin astui nyt kalmankalpea munkki, jonka\nvyöllä riippui pellavaiseen nuoraan kiinnitetty miekka. Mielihyvin\nlähestyi hän soihtu kädessään vankeja, irroitti heidän suukapulansa ja\ntarkasteli vaieten heidän kasvojaan. -- Valehtelevatko silmäni? --\nsanoi hän viimein. -- Vai eikö se ole luutnantti Bertel kuninkaan\nhenkivartioväestä?\n\nBertel kohotti kulmiaan ja tunsi jesuiitta Hieronymuksen.\n\n-- Tervetuloa luokseni, herra luutnantti, ja kiitoksia viimeisestä!\nNoin harvinaista vierasta on kestitettävä miten talo parhaiten taitaa.\nLuulen nähneeni toverinnekin tätä ennen, -- jatkoi hän osoittaen\nVitikkaa.\n\nRaaka hämäläinen katsoi häntä tuikeasti silmiin ja veti suunsa\npilkalliseen irvistykseen. -- Minne olet pannut vasemman korvasi,\nmunkki? -- huusi hän kiroten. -- Pois kalotti päästäsi, kananvaras,\nniin nähdään onko sinulle kasvanut aasin korva sijaan!\n\nJesuiitan hahmo muuttui hänen ajatellessaan tapausta Breitenfeldin\ntappotanterella ja raivostuneena puri hän hammasta. -- Kavahda omia\nkorviasi! -- kähisi hän. -- _Anathema maranatha!_ Ne ovat kuulleet\nkuultavansa tässä maailmassa.\n\nNäin sanottuaan taputti jesuiitta kaksi kertaa käsiään ja sisään astui\nseppä tulipunaiset pihdit kädessään.\n\n-- No, toveri, joko korviasi kuumentaa? -- ivaili munkki.\n\nVitikka vastasi uhkamielisesti:\n\n-- Luulet olevasi viisaskin, mutta et ole kuitenkaan kuin rajasuutari\npiruun verraten. Herrasi ja mestarisi ei tarvitse pihtejä, hän nipistää\nnäpillään.\n\n-- Oikea korva, -- sanoi jesuiitta. Seppä, joka oli kuumentanut\nrautojaan läheisessä takkatulessa heilutti niitä hämäläisen pään\npäällä. Vitikka naurahti pilkallisesti. Hänen ruskeat poskensa\npunastuivat, mutta vain hetkiseksi. Hänellä oli enää vain toinen korva\njäljellä.\n\n-- Tahdotko luopua uskostasi tunnustaa paavin ja kirota Lutherin, niin\nsaat pitää toisen korvasi.\n\n-- Saituri! -- huudahti hämäläinen. -- Herrasi ja mestarisi tarjoo\nmaita ja valtakuntia ja sinä tarjoat vaan kurjan korvan!\n\n-- Vasen korva! -- virkkoi jesuiitta kylmästi.\n\nSeppä teki työtä käskettyä. Kidutettu sotamies vain hymyili.\n\n-- Tämä on inhoittavaa! -- huudahti vieressä makaava Bertel. -- Tapa\nmeidät, jos tahdot, mutta tapa pian!\n\n-- Ja kuka on sanonut, että aion _tappaa_ teidät? -- vastasi isä\nHieronymus. -- Päinvastoin on omassa vallassanne, tahdotteko jo tänä\nyönä päästä vapaaksi.\n\n-- Ja mitä vaadit minulta?\n\n-- Te olette urhoollinen nuori mies, luutnantti Bertel! Minua surettaa,\nettä kuningas niin häpeällisesti ja niin väärin on ottanut teiltä sen\narvon, jonka olette verellänne ansainnut.\n\n-- Vai niin, vai surettaa se sinua? Entäpä sitten?\n\n-- Teidän sijassanne minä kostaisin.\n\n-- Kostaisinko? Niinpä niin, olenhan sitä tuuminut.\n\n-- Te kuulutte Kustaa Aadolfin henkivartioväkeen. Te tiedätte kai, mitä\noikeauskoiset, katoliset ruhtinaat antaisivat sille, joka elävänä tai\nkuolleena toimittaisi kuninkaan heidän käsiinsä?\n\n-- Mistäs minä sen tietäisin, aivoisa isä?\n\n-- Ruhtinaskunnan saisi hän, jos olisi aatelismies;\nviisikymmentätuhatta tukaattia, jos olisi aateliton.\n\n-- Arvoisa isä, se on liika pieni palkka niin suuresta palveluksesta.\n\n-- Ota joko kuolema taikka ruhtinaallinen palkkio!\n\n-- Vai tämä olikin tarkoituksesi, arvoisa isä?\n\n-- Tehkää niin kuin tahdotte; kun olette miettinyt ehdotustani, saamme\nsiitä taas puhua. Tällä kertaa voitte kuitenkin ostaa henkenne ja\nvapautenne paljoa halvemmasta, aivan mitättömästä.\n\n-- Mitähän tuo mahtanee olla, arvoisa isä?\n\n-- Kuulkaa minua. Minä pyydän teiltä vain pyhän valan, että teette\nminulle vähäpätöisen palveluksen. Kuningas Kustaa Aadolfilla on\noikeassa etusormessaan pieni kuparisormus. Se on hänelle arvoton, mutta\nminä maksaisin paljonkin sen saadakseni, sillä minä olen ...\nmuinaiskalujen keräilijä. Minä tahtoisin kernaasti omistaa muiston\nkuninkaasta, jota, vaikka vihaankin, kuitenkin ihailen ihmisenä.\n\n-- Entä se sormus...?\n\n-- Se tulee teidän hankkia minulle tavalla millä tahansa, ennenkuin kuu\nensi kerran kääntyy. Luvatkaa se valallanne ja olette vapaa!\n\n-- Siis vaan pieni rikos seitsemättä käskyä vastaan? Ja anteeksi saan\njo edeltäkäsin? Mene, rosvo, ja kiitä onneasi, että käteni ovat\nsidotut; muuten opettaisin sinua pitämään arvossa sotilaan kunniaa!\n\n-- Rauhoittukaa, nuori mies, ja muistakaa, että henkenne on minun\nkäsissäni. Kun olen tehnyt tehtäväni toverinne kanssa, tulee teidän\nvuoronne.\n\nBertel heitti häneen vain halveksivan silmäyksen.\n\n-- Työhösi, seppä! -- mutisi jesuiitta synkästi. Ja seppä tempasi taas\nhehkuvat pihtinsä tulesta.\n\nSamassa syntyi sekavaa melua pirtin puolella, missä talonpojat\nmässäsivät. Huudettiin: -- Aseihin! Ruotsalaiset ovat kimpussamme! --\nOvi paiskattiin auki. Toiset tarttuivat pyssyihinsä, toiset nukkuivat\njuovuksissaan lattialla. Ulkoa kuului selvästi ruotsalaisten upseerien\nkomentosanoja: -- sytyttäkää tupa tuleen, pojat, ne ovat satimessa,\nsaakelit!\n\nJesuiitta hyppäsi ulos ikkunasta.\n\nTulinen, mutta lyhyt kahakka syntyi tuvan ovessa. Talonpojat joutuivat\npian tappiolle ja pyysivät armoa. Mutta etumaiset pistettiin\npertuskoilla kuoliaiksi ja toiset vangittiin, tupa ryöstettiin ja\nBertel tovereineen vapautettiin.\n\n-- Larssonko se on? -- huusi hän iloisesti.\n\n-- Potz donner wetter, ka Bertelhän se on? Tännekö sinun oli vietävä\nkuninkaan käsky?\n\n-- Entä itse?\n\n-- Saakeli vieköön, sinä tiedät, että minä olen onnen poika! Minut\nlähetetään vartioimaan kuormastoa, minä tapaan tiellä muutamia\nryöstelijöitä, jotka kertovat tästä väijymäpaikasta metsässä; minä\nkiiruhdan sinne heidän neuvonsa mukaan ja vapautan yht'aikaa reippaan\npojan ja ihanan immen. Katso häntä: poskipäät punaiset kuin mansikka,\nsilmät kuin taivaan sini!\n\nBertel katsahti kupeelleen ja näki siinä vapisevan tytön,\npuolikuolleena pelästyksestä.\n\n-- Sehän on neiti Reginan kamarineito Kätchen! -- huudahti Bertel, joka\nmonet kerrat oli nähnyt tuon iloisen tytön totisen neidin seurassa.\n\n-- Pelastakaa minut, luutnantti Bertel, pelastakaa! -- huusi tyttö ja\ntarttui tiukasti häntä käsivarteen.\n\n-- Larsson, lahjoita minulle tuo tyttö!\n\n-- Oletko sinä järjiltäsi? Tahdotko riistää minulta tyttöni?\n\n-- Päästä hänet vapaaksi! minä pyydän...\n\n-- Niin teenkin ... muutamien viikkojen kuluttua! Mutta hellitä hänet,\nsanon minä, tahi... -- Tulinen, paksuvartaloinen sotilas kohotti jo\npitkän miekkansa, jolla hän juuri oli seivästänyt talonpojan.\n\n-- Tupa palaa! -- huudettiin samalla kaikilta tahoilta ja paksu,\ntukahduttava savu tunki jo sisään. Bertel kiiruhti ulos tytön kanssa.\nLarsson riensi jäljestä ja mielen kuumuus haihtui tulen kuumuuteen.\nVasta kun ulkona pihalla nähtiin tupa ylt'ympäri tulessa, muisti\nBertel, että se oli täynnä ihmisiä, että siellä oli noin kolmekymmentä\ntalonpoikaa, jotka käsistään ja jaloistaan kiinni kytkettyinä eivät\npäässeet paikaltaan liikahtamaan. -- Pelastakaamme onnettomat! -- huusi\nhän.\n\n-- Oletko hullu? -- nauroi Larsson. -- Nehän ovat niitä roistoja, jotka\näsken löivät niin monta meikäläistä reipasta poikaa hengiltä. Ann'\nroihuta!\n\nOli jo myöhäistä auttaa. Nuo onnettomat baijerilaiset joutuivat aikansa\nraakamaisen sodankäynnin uhreiksi, jolloin julmuuden harjoittamista\npidettiin uljaana tekona. Mutta inholla käännymme me pois näistä aikaa\nkuvaavista tapauksista, ja kiiruhdamme kuvaamaan Ruotsin jalopeuran\nviimeistä taistelua, jonka seuraaminen on sekä suurenmoisempaa että\nmieltä ylentävämpää.\n\n\n\n\n8. NÜRNBERG JA LÜTZEN.\n\n\nTapahtumat ajavat toisiaan kuin aalto ajaa aaltoa kuohuvassa virrassa,\nja ahtaitten kehyksien sisään puristettu kertomus on pakotettu\nkiitämään eteenpäin kosken nopeudella. Pois on meidän kiiruhdettava\nsivu merkillisen ajan merkillisimpien tapahtumien seurataksemme hienoa,\nmutta kautta monenlaisten aikojen ja kohtaloiden kulkevaa kertomuksemme\nlankaa: kuninkaan sormusta.\n\nWallenstein, tuo kauhea mies, oli tehnyt sovinnon keisarin kanssa,\nkoonnut hirveän sotajoukon ja kääntynyt mustan ukkospilven tavoin\nrikasta Nürnbergiä vastaan. Kustaa Aadolf keskeytti voittoisan kulkunsa\nBaijerissa rientääkseen häntä vastaan, ja täällä, kahdessa vahvasti\nvarustetussa leirissä, seisoivat molemmat sotajoukot yksitoista viikkoa\nliikkumattomina vastakkain -- seisoivat siinä kuin pantteri ja leijona\npainautuneina hyökkäystä tekemään ja tarkasti vartioiden toistensa\npienimpiäkin liikkeitä. Koko seutu paljastettiin näiden sotajoukkojen\nelättämiseksi ja alituisilla ryöstöretkillä käyden tuotiin ruokavaroja\npitkien matkojen takaa. Keisarillisten sotajoukossa kunnostivat niissä\ntöissä itseään Isolanin kroaatit, ruotsalaisten sotajoukossa taas\nTaupadelin rakuunat ja Stålhandsken suomalaiset ratsumiehet.\n\nNälänhätä, kesäkuuma, kulkutaudit ja sotamiesten ryöstöretket\nlevittivät hätää ja kurjuutta kaikkialle. Kustaa Aadolfin sotajoukko\noli, sittenkun siihen olivat yhtyneet Oxenstjernan ja Banérin laumat,\n50,000 miestä. Elokuun 24. p:nä 1632 hyökkäsi hän Wallensteinia\nvastaan, joka 60,000 miehen kanssa oli sijoittunut voittamattomien\nvallituksien taa. Jo ennen auringon nousua alkoivat Torstensonin\nkanuunat ampua Alte Vesteä. Yön pimeydessä kiipesi 500 valkeaan\nprikaatiin kuuluvaa saksalaista pyssysoturia jyrkänteitä myöten ylös,\nnousten valleille hirmuisimmasta kuulasateesta huolimatta. Hetken aikaa\nnäytti siltä kuin voitto olisi palkinnut heidän urhoollisuutensa;\nunestaan heränneitten vihollisten hämmennys, naisten huudot ja\nruotsalaisten kuulat, joiden edessä kaatuivat kumoon teltat ja ihmiset,\nolivat hyökkäykselle eduksi. Mutta Wallenstein pysyi tyynenä ja\nrauhallisena, lähetti pois vaimot ja vyörytteli hyökkäävien päälle\njoukon toisensa perästä. Urhoollinen prikaati ajettiin tappiolla\ntakaisin. Kuningas ei hänkään tahtonut taipua; vielä kerran karkasi\nvalkea prikaati eteenpäin; turhaan. Silloin kutsui Kustaa Aadolf esiin\nsuomalaiset \"näyttääkseen, että pohjolan urhous saa saksalaisten\npelkuriuden häpeästä punastumaan\", niinkuin Schiller sanoo. Nuo valitut\nolivat Pohjanmaan miehiä. Kuolema irvisti heitä vastaan tuhannesta\ntulikidasta; mutta siitä huolimatta nähtiin heidän päättävästi ja\njärkähtämättömällä uljuudella kiipeävän ylös sateesta ja verestä\nliukastunutta vuoren rinnettä. Noita vahvoja vallituksia, tuota\nmurhaavaa kuulasadetta vastaan kilpistyi kuitenkin kaikki heidän\nurhoutensa; ne harvat, joihin eivät keihäät ja kuulat sattuneet,\nheitettiin takaisin; ensi kerran nähtiin Kustaa Aadolfin suomalaisten\nväistyvän ja yhtä turhia olivat kaikkien muidenkin joukkojen yritykset.\nKeisarilliset lähtivät ajamaan takaa, mutta heitettiin takaisin, he\nlähtivät uudelleen, mutta heitettiin uudelleen takaisin. Taistelua\njatkettiin koko päivä, suuri oli mieshukka kummallakin puolella, monta\nurhoollista päällikköä kaatui ja kuolon enkeli tähtäsi taas luotinsa\nkuningasta kohden, mutta osui vain kengän korkoon.\n\nKeisarillinen ratsuväki joutui yhteen ruotsalaisen ratsuväen kanssa\nvasemmalla sivustalla. Cronenbergin kyrassierien tieltä, jotka oli\npuettu rautaan kiireestä kantapäähän ja joita kautta kaiken maailman\nkutsuttiin \"voittamattomiksi\", täytyi hesseniläisten väistyä. Hessenin\nmaakreivi virkkoi suuttuneena, että kuningas tahtoi säästää omia\njoukkojaan. -- No hyvä, -- sanoi Kustaa Aadolf, -- minä lähetän\nsuomalaiset taisteluun ja toivon, että miesten muutos on oleva onnen\nmuutos. -- Nyt lähetettiin Stålhandske suomalaisineen Cronenbergia ja\nnoita voittamattomia vastaan. Näiden kantajoukkojen välillä syntyi\nuljas, ihana, ikimuistettava ottelu; pensaita kasvavalla Regnitz-virran\nrannalla iskivät joukot yhteen, mies miestä vastaan, hevonen hevosta\nvastaan; kypäröitä vastaan tylsyivät miekkojen terät, pitkät pistoolit\nsalamoivat, ja moni uljas ratsumies upposi virran liejuun. Luultavaa\non, että suomalaisten hevoset tälläkin kertaa kestivät kauemmin kuin\nnuo kauniit ja nopeat unkarilaiset juoksijat ja siten vaikuttivat\nvoiton saamiseen. Urhoollinen Cronenberg kaatui, hänen voittamattomansa\npakenivat. Hänen sijaansa kiiruhti Fugger melkoisen joukon kanssa ja\nkarkoitti suomalaiset, jotka alituisesti taistellen rinta vihollista\nvastaan peräytyivät viidakkoon. Täällä oli keisarillisten vastassa\nruotsalaisten kiväärituli. Fugger kaatui ja uupuneet suomalaiset\npakoittivat hänen ratsuväkensä peräytymään.\n\nYön tultua oli enempi kuin 3,000 miestä kaatunut. Alte Vesten\ntappelussa, sanoo Schiller, katsottiin Kustaa Aadolf voitetuksi, koska\nhän itse ei voittanut. Seuraavana päivänä vetäytyi hän Baijeriin.\n44,000 ihmistä, ystävää ja vihollista, oli rutto ja sota vienyt noiden\nmurhaviikkojen aikana Nürnbergin ympärillä.\n\nSyysyöt pimenivät pimenemistään, Saksan verellä tahrattu maa oli usvien\npeitossa eikä vieläkään näkynyt taisteluista mitään loppua tulevan.\nAinoastaan yksi suuri mies oli määrätty, monet myrskyt kestettyään,\npurjehtimaan rauhan ikuiseen satamaan ja muuttamaan elon syksyisestä\nyöstä iankaikkiseen valoon. Yhä lähempänä liihoitteli kuolon enkeli\nKustaa Aadolfin jaloa otsaa ja levitteli sen ympärille tuota valoaan\nkorkeammasta maailmasta, jonka joskus nähdään viimeisinä elon hetkinä\nsäteilevän maailman jaloimpien ympärillä. Ympärillä seisova joukkio\nerehtyy niistä, mutta poismenevä itse aavistaa niiden tarkoituksen.\nKaksi päivää ennen kuolemaansa kunnioitettiin Kustaa Aadolfia kuin\nJumalaa, mutta hänen sielussaan vavahti aavistus läheisestä lopusta, ja\nhän virkkoi hovisaarnaaja Fabriciukselle: -- Ken tietää, eikö Jumala\nkerran ole rankaiseva sekä heidän pakanallista mielettömyyttään että\nmyöskin minua, ja näyttävä heille, etten minäkään ole muuta kuin heikko\nkuolevainen.\n\nKuningas oli kulkenut Saksiin päin hävittävän Wallensteinin jäljessä.\nArnstadtissa heitti hän hyvästinsä Akseli Oxenstjernalle ja Erfurtissa\nkuningatar Maria Eleonoralle. Siellä samoinkuin Naumburgissa näkyi\nmonista valmistuksista, että hän oli valmistautunut siihen, mikä oli\ntulossa. Wallenstein, joka luuli hänen asettuneen talvileiriin, lähetti\nPappenheimin ja 12,000 miestä Halleen; itse oli hän Lützenissä 28,000\nmiehen kanssa ja kuningas Naumburgissa 20,000 miehen kanssa.\n\n4. p:nä marraskuuta, saatuaan tietää Pappenheimin poistumisesta, lähti\nkuningas nopeasti liikkeelle yllättääkseen heikontuneen vihollisensa,\nja olisikin se onnistunut, jos hän olisi päässyt tekemään hyökkäyksensä\n5. p:nä. Mutta hänen voittoisalle tielleen viskasi kohtalo vähäisen\nesteen, tuon pienen Rippachin puron, joka viivytti hänen kulkuaan.\nVasta myöhään illalla marraskuun 5. p:nä lähestyi kuningas Lützeniä;\nWallenstein sai aikaa ja ymmärsi käyttää sitä hyväkseen. Pitkin\nLeipzigiin vievää valtatietä kaivatti hän ravit syvemmiksi, teetätti\nrintavarustuksia ja asetutti niiden taa molemmin puolin tietä parhaat\ntarkk'ampujansa, joiden oli määrä ristitulellaan tuhota eteenpäin\nhyökkääviä ruotsalaisia. Kuninkaan sotaneuvosto epäsi hyökkäystä\ntekemästä; ainoastaan herttua Bernhard kehoitti siihen ja kuningas oli\nsamaa mieltä, -- sillä, -- sanoi hän, -- paras on peseytyä ihan\npuhtaaksi, kun on kerran kylpyyn joutunut.\n\nYö oli pimeä ja synkkä. Kuningas vietti sen vanhoissa vaunuissa\nKniephausenin ja herttua Bernhardin seurassa. Hänen valpas päänsä ehti\najatella kaikkea, ja silloin, niin kerrotaan, irroitti hän oikeasta\netusormestaan pienen kuparisen sormuksen, antoi sen herttua\nBernhardille ja käski hänen, jos jotakin erikoista tapahtuisi,\ntoimittamaan sormus eräälle nuorelle, suomalaiselle upseerille.\n\nVarhain aamulla ratsasti kuningas sotarintamaansa tarkastamaan. Hän oli\npuettu hirvennahkahaarniskaan ja harmaaseen päällystakkiin; kun häntä\nkehoitettiin moisena päivänä käyttämään haarniskaa, vastasi hän: --\nJumala on haarniskani. -- Sakea usva viivytti hyökkäystä. Päivän\nkoittaessa veisasi koko sotajoukko virren: \"Jumala ompi linnamme\" ja\nkun sumua yhä kesti, aloitti kuningas itse virren \"Älä säiky joukko\npienoinen\", jonka hän vähän ennen oli itse sepittänyt. Sen jälkeen\nratsasti hän rivien ohi huutaen: -- Tänä päivänä me, pojat, pääsemme\nkaikista vaivoistamme; -- ja kaksi kertaa oli hänen hevosensa vähällä\nkompastua.\n\nVasta klo 11 aamupäivällä hajaantui usva heikon tuulen henkäyksen\ntieltä. Heti kohta teki ruotsalainen sotajoukko hyökkäyksensä: oikealla\nsivustalla, jota kuningas johti, oli taas Stålhandske suomalaisineen,\nlisänään ruotsalaista väkeä; keskustassa oli ruotsalainen keltainen ja\nvihreä prikaati Nils Brahen johdolla; vasemmalla sivustalla oli\nsaksalaista ratsuväkeä herttua Bernhardin komennettavana. Herttuata\nvastaan seisoi Colloredo parhaimman ratsuväen kanssa, keskustassa oli\nWallenstein itse taajain jalkajoukkojen kanssa, jota paitsi hänellä oli\nseitsemän kanuunaa rintaman edessä; Stålhandskea vastassa seisoi\nIsolani raakojen, mutta urhoollisten kroaattiensa kanssa. Sotahuuto oli\nmolemmilla puolin sama kuin Breitenfeldin tappelussa. Kun kuningas\nantoi merkin hyökkäykseen, pani hän kätensä ristiin ja huudahti: --\nJeesus, Jeesus, auta minua tänään taistelemaan pyhän nimesi kunniaksi!\n\nNyt sytyttivät keisarilliset Lützenin, tykistö alkoi jyskää ja\nruotsalaiset hyökkäsivät eteenpäin, kärsien kuitenkin jo alussa suuria\ntappioita. Vihdoinkin pääsi ruotsalaisten keskusta hautojen yli,\nvalloitti nuo seitsemän kanuunaa ja syöksi takaisin kaksi vihollisten\nprikaatia. Jo kääntyi kolmaskin pakosalle, kun Wallensteinin onnistui\nsaada heidät pysähtymään. Ratsuväki hyökkäsi ruotsalaisten kimppuun\nsivulta päin, eivätkä suomalaiset, jotka juuri olivat tapelleet\nkroaatteja ja puolalaisia vastaan ja ajaneet heidät pakosalle, olleet\nvielä ehtineet vallihautojen yli. Silloin kiiti kuningas eteenpäin\nsmoolantilaisten kanssa, mutta ainoastaan harvojen hevoset voivat\nseurata kuninkaan juoksijaa. Taru kertoo, että keisarillinen pyssymies\noli ampunut häntä hopeakuulalla; varmaa vain on, että kuninkaan vasen\nkäsi haavoittui ja että hän koetti salata haavaansa, mutta uupuneena\nveren vuodosta kohta pyysi Lauenburgin herttuata, joka ratsasti hänen\nsivullaan, saattamaan hänet huomaamatta pois tappotanterelta. Mutta\nsodan touhussa hyökkäsivät Götzin kyrassierit ja heidän etunenässään\nMoritz von Falkenberg heidän ohitsensa. Falkenberg tunsi kuninkaan ja\nampui häntä vyötäisiin huutaen: -- Sinua olen kauan hakenut! --\nHetikohta sen jälkeen kaatui Falkenberg itse. Ja silloin on kuningas\nhorjunut satulassaan ja pyytänyt herttuan varjelemaan omaa henkeään; ja\nherttua on tarttunut häntä vyötäisiin tukeakseen häntä, mutta silloin\non koko vihollisten lauma karannut heidän päälleen ja erottanut heidät.\nPistoolinlaukaus on kärventänyt herttuan tukkaa, kuninkaan hevonen on\nsaanut kuulan kaulaansa ja hullaantunut, ja Kustaa Aadolf on vajonnut\nsatulasta, laahannut vähän matkaa mukana jalustimiin takertuneena ja\nsitten pudonnut maahan. Nuori paashi Leubelfingen Nürnbergistä oli\ntarjonnut hänelle hevosensa, mutta ei jaksanut nostaa ylös kaatunutta.\nKeisarillisia ratsumiehiä ajaa ohitse, he kysyvät, kuka on haavoitettu,\nja kun Leubelfingen ei tahdo vastata, syöksee yksi heistä miekkansa\nhänen lävitsensä, toinen ampuu kuningasta päähän; jonka jälkeen muutkin\nampuvat heitä useampia kertoja ja he peittyvät toisten ruumiiden alle;\nmutta Leubelfingen elää vielä muutamia päiviä sen jälkeen kertoakseen\njälkimaailmalle suuren Kustaa Aadolfin surullisesta, ikimuistettavasta\nsankarikuolemasta.\n\nSill'aikaa oli ruotsalaisen sotaväen keskusta ollut pakotettu\nväistymään, tuhat silvottua ruumista lepäsi tappotanterella, mutta\nvielä ei oltu voitettu jalankaan verran maata. Molemmat sotajoukot\nolivat melkein samoissa asemissaan, joilla olivat olleet ennen\ntaistelun alkamista. Silloin nähtiin kuninkaan haavoitettu hevonen,\ntyhjä satula veren vallassa, laukkaavan rivejä pitkin. -- Kuningas on\nkaatunut! -- Ja niin kertoo Schiller kauniisti seuraavaa: \"ihmishengen\narvo aleni polkuhintaan, kun hengistä kallein ei enää ollut olemassa;\nkuolemalla ei enää ollut mitään kauhua kaikista pienimmillekään, sitten\nkun se ei ollut säästänyt kruunattua päätä.\" Herttua Bernhard\nkarahdutti rivistä riviin: -- Te ruotsalaiset, suomalaiset ja\nsaksalaiset, -- huusi hän, -- teidän ja meidän ja vapauden puolustaja\non kaatunut. Se, joka kuningasta rakastaa, kiiruhtakoon eteenpäin hänen\nkuolemataan kostamaan! -- Ennen kaikkia muita totteli tätä kehoitusta\nStålhandske suomalaisineen; äärettömillä ponnistuksilla karkasivat he\nhautojen yli ja ajoivat edellään laumoittain vihollisia; kaikki kaatui\nheidän iskuistaan. Pakoon ajettu Isolani heittäysi toisaalle ja koetti\nvalloittaa ruotsalaisten kuormastoa, mutta hänen täytyi väistyä. Yhtä\nsuurella raivolla tunkeutui Brahe keskustaa vastaan hautojen yli,\nsill'aikaa kuin herttua Bernhard välittämättä siitä luodista, joka\nmusersi hänen kätensä, valloitti yhden vihollisten pattereista. Koko\nkeisarillinen sotajoukko uupui, murtui ja horjui tämän kauhean\nhyökkäyksen edessä; ruutivaunut räjähtivät ilmaan, Wallensteinin käskyt\nja Piccolominin loistava urhoollisuus eivät enää voineet estää\nkeisarillisten nurinniskaista pakoa.\n\nSilloin kajahti yli avaran kentän riemuhuuto: -- Pappenheim on täällä!\n-- Ja Pappenheim, tuo uljahista uljahin, oli todellakin siellä\nratsumiehineen. Hänen ensimmäinen kysymyksensä oli: -- missä on Ruotsin\nkuningas? -- Osoitettiin Stålhandsken joukkoa ja hän hyökkäsi sinne.\nSiinä syntyi mitä kuumin, mitä kiukkuisin kahakka. Keisarilliset\nrohkaisivat mielensä, kääntyivät takaisin ja ahdistivat kolmelta\npuolelta yht'aikaa. Ei kukaan väistynyt. Brahe kaatui ja hänen\nkeltainen prikaatinsa kaatui melkein viimeiseen mieheen. Winckel\nvihreine miehineen kaatui yhtä kauniiseen järjestykseen, mies miehen\nviereen, niinkuin olivat riveissään seisoneet. Muu ruotsalainen\njalkaväki vetäytyi hitaasti takaisin ja voitto näkyi jo suosiollisesti\nhymyilevän tuolle kaikki musertavalle Pappenheimille.\n\nEi hän kuitenkaan, tuo aikansa Ajax, mies sata-arpinen, saisi nähdä\nvoiton päivän koittavan. Jo ensi hyökkäyksessä suomalaisia vastaan\nmusersi falkonettitykin luoti hänen sarvenansa; kaksi pyssynluotia\nlävisti hänen arpisen rintansa; sanotaan, että Stålhandske itse oli\nhäneen osunut. Hän kaatui, vielä kuolemassaankin riemuiten Kustaa\nAadolfin kaatumisesta, ja uutinen hänen kuolemastaan levitti kauhua\nkeisarillisten joukkoihin. -- Pappenheim on kuollut; kaikki on hukassa!\n-- Vielä kerran törmäsivät ruotsalaiset eteenpäin; herttua Bernhard,\nKniephausen, Stålhandske tekivät ihmeitä. Mutta myöskin Piccolomini,\njoka kuusi haavaa ruumiissaan nousi vielä seitsemännen hevosen selkään,\ntaisteli yliluonnollisella uljuudella. Keisarillinen keskusta ei\nväistynyt ja pimeä erotti taistelevat. Wallenstein vetäytyi takaisin ja\nuupunut ruotsalainen sotajoukko leiriytyi taistelukentälle. Yhdeksän\ntuhatta kuollutta luettiin Lützenin kentillä.\n\nSeuraukset tästä taistelusta olivat tuntuvia keisarillisille. He olivat\nmenettäneet kaiken tykistönsä ja uskonsa Pappenheimin ja Wallensteinin\nvoittamattomuuteen. Suuri friedlandilainen raivosi vihasta; ankaralla\nkädellä hirtätti hän pelkurit ja palkitsi kullalla urhoolliset.\nSairaana ja synkkämielisenä vetäytyi hän jäljelle jääneen kymmenen\ntuhannen miehensä kanssa takaisin Böömiin, jossa turvautui tähtien\nyölliseen seuraan, jossa hautoi petollisia tuumiaan ja jossa Buttlerin\nkäsi lopetti hänen loistavan elämänsä.\n\nMutta kuitenkin -- kautta katolisen maailman raikui ääretön voiton\nriemu, sillä lutherilaisuus ja ruotsalaiset olivat menettäneet\nverrattomasti paljon enemmän kuin heidän vihollisensa. Kangistunut oli\nse käsi, joka niin voimakkaasti oli heiluttanut valon ja vapauden\nvoittoisata miekkaa; protestanttien suru, johon sekautui pelko\ntulevaisuudesta, oli yleinen ja syvä. Syyttä ei laulettu _te deumia_\nWienin, Brüsselin ja Madridin tuomiokirkoissa; kaksitoista päivää\nkestävillä loistavilla härkätaisteluilla vietettiin Madridissa pelätyn\nsankarin kuolemaa; mutta kun keisari Ferdinand, joka oli suurempi ja\njalompi kuin hänen aikalaisensa, näki kaatuneen vihollisensa verisen\nhaarniskan, sanotaan hänen vuodattaneen kyyneliä.\n\nMonenlaisia tarinoita kulki suuren Kustaa Aadolfin kuolemasta; milloin\nsyytti kansa Lauenburgin herttuaa Frans Albertia, milloin Richelieutä,\nmilloin herttua Bernhardia kuninkaan kuolemasta; mutta ei yhtäkään\nnäistä epäluuloista ole historia osoittanut tosiksi. Eräs uudempi\nsaksalainen kirjailija[8] kertoo seuraavan kansan suusta saamansa\ntarinan: \"Ruotsin kuningas Kustaa Aadolf sai vielä nuorena ollessaan\neräältä naiselta, jota hän paljon rakasti, rautaisen _sormuksen_, jota\nhän ei sittemmin koskaan antanut irroittaa kädestään. Sormuksessa oli\nseitsemän ympyrää, jotka muodostivat alkukirjaimet hänen kumpaankin\nnimeensä. Seitsemän päivää ennen hänen kuolemaansa katosi sormus hänen\nsillä kertaa huomaamatta tätä omituista varkautta.\"\n\nLukija tietää, että tämä kertomus kutoutuu tuohon sormukseen, mutta\nmonet seikat antavat aihetta luuloon, että sormus oli ollut kuparista.\n\nTaistelun jälkeisenä iltana lähetti herttua Bernhard sotamiehensä\nsoihtujen valossa etsimään kuninkaan ruumista ja he löysivät sen\nruumisko'on alta ryöstettynä ja ruhjottuna. Se vietiin Meuchenin\nkylään, palsamoitiin siellä, ja sotamiehet saivat luvan vielä kerran\nkatsella sankarikuninkaansa kalventuneita kasvoja. Katkeria kyyneleitä\nvuodatettiin, mutta ei ainoastaan surun, vaan ylpeydenkin kyyneleitä,\nsillä vähäpätöisinkin katsoi kunniakseen sitä, että oli saanut\ntaistella noin jalon ja uljaan kuninkaan vierellä.\n\n-- Katsokaa, -- sanoi nyyhkyttäen muuan sotavanhus Stålhandsken\nsuomalaisista, -- ne ovat ryöstäneet hänen kultaiset vitjansa ja hänen\nkuparisen sormuksensa, tuossa näkyy vielä sormuksen valkoinen sija\noikean käden etusormessa.\n\n-- Mitä olisivat he tehneet kuparisormuksella? -- kysyi muuan\nskottilainen, joka äsken sotaväkeen saapuneena ei vielä tiennyt niistä\ntaruista, joita miehestä mieheen kerrottiin.\n\n-- Mitäkö kuparisormuksella? -- virkkoi eräs pommerilainen\nsalaperäisesti. -- Ole varma siitä, että jesuiitat sen tunsivat! Sormus\noli suomalaisen noita-akan loitsima, ja niin kauan kuin se oli\nkuninkaan sormessa, ei häneen pystynyt rauta eikä lyijy.\n\n-- Mutta kas, hän kadotti sen, -- virkkoi kolmas, -- ja sentähden...\n\n-- Mitä se tuo pommerilainen potaattimaha puhuu? -- kivahti suomalainen\nvihaisesti. -- Jumala eikä kukaan muu on suojellut suurta\nkuningastamme, mutta sormuksen sai hän suomalaiselta tytöltä, jota\nnuoruudessaan suuresti rakasti; minä tiedän näistä asioista enemmän\nkuin te, mokomat perunaturvat!\n\nHerttua Bernhard, joka synkkänä ja miettiväisenä oli katsellut\nkuninkaan kalpeita kasvoja, katsahti nuo sanat kuultuaan taakseen,\npisti terveen kätensä poveensa ja kysyi suomalaiselta:\n\n-- Toveri, tunnetko sen Stålhandsken upseereista, jonka nimi on Bertel?\n\n-- Tunnen, teidän ylhäisyytenne.\n\n-- Elääkö hän?\n\n-- Ei, teidän ylhäisyytenne.\n\nHerttua kääntyi hajamielisenä toisen puoleen ja antoi käskyjä oikeaan\nja vasempaan. Hetken kuluttua hän kuninkaan nähtyään taas muisti\njotakin. -- Oliko hän urhoollinen mies? -- kysyi hän.\n\n-- Hän oli Stålhandsken miehiä! vastasi suomalainen yksikantaan, mutta\nomituisella ylpeyden vivahduksella äänessään.\n\n-- Milloin kaatui hän ja missä?\n\n-- Viimeisessä Pappenheimin kahakassa.\n\n-- Etsikää häntä!\n\nHerttuan käsky täytettiin nurkumatta, vaikka uupuneet sotamiehet\nihmettelivätkin, miksi juuri tuo nuori upseeri oli etsittävä, kun Nils\nBrahe, Winckel ja niin moni muu harmaantunut päällikkö virui verissään\ntappelutanterella. Vasta aamupuoleen yötä palasivat lähetetyt sillä\ntiedolla, ett'ei Bertelin ruumista oltu voitu löytää mistään.\n\n-- Hm, -- sanoi herttua tyytymätönnä, -- suurilla miehillä on välistä\npienet oikkunsa; mitä minä nyt teen kuninkaan sormuksella?\n\nJa marraskuun punainen aamuaurinko valaisi Lützenin kenttiä. Uusi aika\nkoitti, mestari oli poissa ja oppilaat saivat tehtäväkseen hänen työnsä\njatkamisen.\n\n\n\n\n\n\nVÄLSKÄRIN TOINEN KERTOMUS\n\nMIEKKA JA AURA\n\n\n\n\nKun välskäri oli lopettanut ensimmäisen kertomuksensa, istuivat\nläsnäolijat vähän aikaa äänettöminä, lienevätkö sitten ajatelleet\nsuuren kuninkaan kuolemaa vai lienevätkö vielä odottaneet jatkoa heidän\nmielestään ehkä keskeytyneeseen kertomukseen. Nahkasohvassa istui\nisoäiti ruskearuutuinen villasaali hartioillaan, hänen vieressään\nkoulumestari, maisteri Svenonius sinisine nenäliinoineen ja\nmessinkisankaisine silmälaseineen; oikealla puolen istui postimestari,\nkapteeni Svanholm, joka viime sodassa oli menettänyt vasemman\netusormensa; vasemmalla taas kaunis Anna Sofia, joka siihen aikaan oli\n18-vuotias ja jolla oli korkea kilpikonnan luusta tehty kampa paksussa,\nruskeassa tukassaan; sekä alempana joko jakkaroilla tai vain paljaalla\nlattialla kuusi tai seitsemän pikkuvekkulia, toiset tyttöjä, toiset\npoikia, kaikki suu selällään, niinkuin olisivat juuri kuulleet\nkummitusjuttuja kerrottavan.\n\nEnsimmäinen, joka keskeytti syntyneen hiljaisuuden, oli Anna Sofia;\npäästäen kimakan huudon hän hypähti ylös tuoliltaan, kompastui ja lensi\nsuoraa päätä maisteri Svenoniuksen syliin. Muihin huoneessa olijoihin,\njotka vielä olivat Lützenissä, teki tämä tapaus melkein saman\nvaikutuksen kuin jos olisivat kaikki Isolanin kroaatit tehneet\nhyökkäyksen rauhalliseen kamariin. Taistelun tuoksinasta kiihoittunut\npostimestari karkasi ylös istuimeltaan ja tallasi isoäidin kipeälle\njalalle rautapohjaisella anturallaan; koulumestari oli hämillään eikä\nollenkaan ymmärtänyt sen ihanan lintusen arvoa, joka oli lentänyt hänen\nsyliinsä, lapset hajaantuivat hädissään mikä minnekin, kaatoivat\njakkaransa ja piiloutuivat välskärin korkeaselkäisen tuolin taa;\nainoastaan Antero, joka äsken oli seurannut Stålhandsken ratsumiehiä\nvallihautojen yli, tarttui välskärin suureen, hopeapäiseen kävelykeppiin\nja asettui sota-asentoon valmiina vastaanottamaan kroaatteja pistin\ntanassa. Vanha Bäck oli ainoa, joka pysyi järkähtämättömän levollisena;\notettuaan esille soikean pikanellirasiansa hän puraisi pikkuisen palasen\nlempitupakastaan ja kysyi sitten hiljaisesti: Mikä sinua vaivaa, Sofia?\n\nHämillään ja punehtuen Anna Sofia irroittautui maisterin syleilystä, ja\nselitti, etsien pahantekijää silmillään, että joku oli pistänyt häntä\nneulalla käsivarteen.\n\nIsoäiti, joka tarpeen tullessa osasi olla ankarakin, pani kohta toimeen\ntutkimuksen, ja katso, siinä tuli selville, että Jonathan oli pistänyt\nnuppineulan hienon rottinkikeppinsä päähän ja sillä häirinnyt\nsisartaan, kun tämä istui ajatuksissaan Lützenin tapahtumia muistellen.\nTuomio julistettiin nopeasti ja lyhyeen niinkuin ainakin\nsotaoikeudessa, ja Jonathan sai kovan käskyn heti kohta mennä alas\nlastenkamariin ja lukea ylimääräisen läksyn huomiseksi.\n\nKun nyt järjestys maailman mahtavain avulla oli saatu palautetuksi\nilman sen suurempaa verenvuodatusta, päästiin hiukan tarkemmin\nkeskustelemaan välskärin kertomuksesta.\n\n-- On se vähän liian meluava kertomus tämä, -- alkoi isoäiti, luoden\nkertojaan tuollaisen paljon merkitsevän, lempeän katseen, jolla hän\nvielä vanhoillaankin voitti kaikkien sydämet. -- Liian meluava se on,\nkunnon serkkuseni, se täytyy minun sanoa; vielä tuntuu nytkin soivan\nkorvissani tuo kanuunain pauke, josta ei ollut loppua tullakaan. On se\ntuo sota kuitenkin kaikitenkin kauheaa ja inhoittavaa, kun ajattelee,\nmiten paljon verta vuotaa tappotanterella ja miten paljon kyyneliä\nkotona. Milloin onkaan koittava se päivä, jolloin ihmiset lakkaavat\nraatelemasta toisiaan ja rauhassa ja sovussa jakavat maan ja Herran\nhyvät lahjat keskenään?\n\nPostimestarin sotaiset tunteet joutuivat tästä heti kohta kuohuksiin.\n-- Sovussa? Jakavatko? Ilman sotaa? Hyi, serkku, hyi, tahtooko serkku\nmuuttaa maailman muurahaispesäksi? Se olisi kaunista se ... kynäsoturit\ntahraisivat maailman pikimustaksi, hottiaiset ja kujoonit hyppisivät\nrehellisten miesten silmille, ja kun yksi kansa karkaisi toisen\nniskaan, pitäisi tämän kai kumartaa nöyrästi ja kiittää kunniasta.\nEihän toki, semmoiset miehet kuin Kustaa Aadolf ja Napoleon, ne\nkouhottelevat hiukan tätä maailmaa, laskevat maahan vähän pilaantunutta\nverta, ja siitä maailma vain paranee. Muistan vielä elokuun 21. päivän\nKarstulassa; Fieandt seisoi vasemmalla ja minä seisoin oikealla, kun...\n\n-- Jos minä uskaltaisin keskeyttää, -- puuttui puheesen maisteri, joka\njo senkin seitsemänkymmentä kertaa oli kuullut jutun Karstulasta, jossa\nSvanholm, siihen aikaan kersanttina, oli menettänyt kuuluisan\netusormensa, -- niin voisin aivan helposti todistaa veljelle, että\nmaailma kulkee paljoa paremmin eteenpäin musteen voimalla kuin veren.\n_Inter arma silent leges_. Jos sodalla olisi sananvalta, niin emme\nistuisi nyt takkatulen ja totimme ääressä, vaan kanuunan suun vieressä\njollakin linnan vallilla, saisimme heiluttaa sytytintä sen sijaan, että\nnyt hämmennämme sokeria teelusikalla, saisimme nuuskia ruudin savua,\nmutta nuuskata emme saisi. Mutta mitä saa muste aikaan? Mustehan se on\ntehnyt veljestäkin postimestarin, musteesta veli elää ja musteesta veli\nkuolee, se on veljen jokapäiväinen leipä, ja mitä olisi veli, jos ei\nmustetta olisi ollenkaan, vaan ainoastaan verta?\n\n-- Mitäkö olisin? Saksan saakeli ... minäkö?\n\n-- Serkku Svanholm! -- virkkoi isoäiti silmäten lapsiin. Ja\npostimestari vaikeni.\n\nVälskäri katsoi pitävänsä rakentaa rauhaa veren ja musteen välillä. --\nMinä luulen, -- sanoi hän, -- että kansat elävät niinkuin\nyksityisetkin. Nuorina ollessaan ovat he rajuja ja hurjia, tappelevat\nja reuhaavat, repivät toisensa palasiksi, mies miestä vastaan. Sitten\nne vanhenevat ja viisastuvat, keksivät ruudin, joka asettaa joukot\njoukkoja vastaan ja antaa heidän kylmäverisesti tappaa toinen toisensa\npitkien matkojen päästä. Lopuksi tulee maailma järkiinsä, lataa pyssyt\nvain paljaalla ruudilla, niinkuin juhannuslaukauksia ammuttaessa, ja\ntarttuu kynään, joka voi olla hyvinkin terävä silloin kuin tarvitaan.\nSilloin alkaa yhteisen järjen valta, joka on kaikista järkevin, ainakin\nminun ymmärtääkseni.\n\n-- Sepä vasta olisi saakelin ... no, no, serkku, minä vaikenen kuin\nmuuri! -- huudahti postimestari. -- Mutta minä vain kysyn: Mikä mies\noli Kustaa Aadolf? Mikä mies oli Napoleon? Olivatko ne huilunsoittajia,\nhäh? Vaiko raakalaisia ja hulluja? Ei kiitoksia, sanon minä! Serkku\nkuulee, etten kiroile; serkku olisi vain kuullut, miten tuhannen\ntulimmaisesti Fieandt kiroili Karstulassa.\n\nVälskäri jatkoi välittämättä postimestarista:\n\n-- Senpätähden alkaakin kaikkien kansain nuoruuden historia sodalla, ja\nsotilas numero yksi maailman ensimmäisessä komppaniassa oli Kain\nnimeltään. Mutta koska sota on niin vanha kuin maailma, tulee se\nmyöskin pysymään niin kauan kuin maailma pysyy. Minä en usko noihin\nuusiin ja kauniisiin ikuisen rauhan aatteihin. Minä uskon, että niin\nkauan kuin on kaksi ihmistä, jotka tahtovat jakaa maan keskenään, niin\nkauan kuin ihmissydämen himot ja halut ovat itsekkäitä, niin kauan\nrasittaa heitä myöskin sotien kirous. Ikuinen rauha on minun mielestäni\nsiinä, ettei meidän enää ole oikeus sotia niin sokeasti, orjallisesti\nja raivoisasti kuin ennen, vaan reippaalla mielellä, niin että ollaan\nselvillä siitä, mistä syystä soditaan, ja että tiedetään oikean asian\npuolesta sodittavan, ja silloin minun mielestäni sodittakoon ilolla ja\nriemulla...\n\n-- Se on siis samaa kuin sotia jonkin aatteen puolesta, -- virkkoi\nmaisteri miettiväisen näköisenä.\n\n-- Olkoon menneeksi, niin juuri, aatteen puolesta. Katsokaas, se on\naina oleva suomalaisen sotamiehen kunnia, että hän kaikkina aikoina on\ntaistellut maataan puolustaakseen, lähtemättä muilta heidän maataan\nanastamaan. Ja jos hän onkin mennyt ulos maailmaan vierailla mailla\npainimaan, silloin on Herra niin kauniisti asettanut, että se on\ntapahtunut kaikista korkeimman ja oikeimman asian hyväksi, nimittäin\npuhtaan evankeelisen uskon ja koko maailman omantunnon vapauden\npuolustamiseksi. Sen kyllä kolmikymmenvuotisen sodan suomalainen tiesi\nja sentähden hän olikin ylpeä itsestään. Hän tunsi, että hänen\nsydämensä oli samaa lajia kuin Kustaa Aadolfinkin sydän, ja tämä, sen\nmukaan kuin minä ymmärrän, oli maailman kaikista suurin sotapäällikkö,\nkoska hän taisteli ja voitti suurimman asian puolesta, minkä puolesta\nyleensä kannattaa taistella ja vertansa vuodattaa.\n\n-- Kertokaa vielä vähän Kustaa Aadolfista! -- huudahti Antero, joka\nkaikesta siitä, mitä välskäri oli kertonut, ei ollut ymmärtänyt muuta\nkuin tämän yhden ainoan nimen.\n\n-- Hyvä setä, vielä vähän Kustaa Aadolfista! -- huusivat muutkin\npienokaiset.\n\n-- Ei, kiitoksia, suuri kuningas on nyt kuollut ja saakoon hän levätä\nmeiltä rauhassa Riddarholman kirkon holvissa. Ja vaikkakin kertomus\nsiitä menettää paljon, niin se siitä hyötyykin, koska muut henkilöt\npääsevät paremmin esille. Sillä tähän saakka emme ole huomanneetkaan\njuuri muita kuin sankarikuninkaamme ja isoäiti on oikeassa sanoessaan,\nettä korvamme ovat menneet umpeen pelkästä kanuunain paukkeesta. Siitä\non ollut seurauksena, että niin hyvin neiti Regina kuin jesuiitta ja\nvarsinkin Bertel, joka on kertomuksemme päähenkilö, ovat kulkeneet\nohitsemme kuin muodottomat varjot.\n\n-- Entä Kätchen, -- huomautti isoäiti. -- Minä puolestani tahtoisin\ntietää jotakin tuosta iloisesta, siivosta lapsesta. En tahdo puhua\npahaa Reginasta, mutta sen sanon kuitenkin, etten paljoa maksaisi\ntuommoisesta mustatukkaisesta, rajusta kissanpojasta, joka milloin\nhyvänsä saattaa repiä silmät päästäni.\n\n-- Entä uljas kreivi von Lichtenstein, jota emme ole nähneet sitten\nkuin Würzburgissa, -- Anna Sofia lisäsi.\n\n-- Minä aavistan, että hänestä lopulta tulee Reginan sulhanen.\n\n-- Kas vain, silläkö korvalla se pikku serkku kuuntelee, -- virkkoi\npostimestari veitikkamaisesti hymyillen. -- Mutta minä pyydän, ettet\nveli Bäck enää puutu jonkinjoutavaan, vaan kerrot meille entistä\nenemmän Stålhandskesta, Lyytikäisestä, paksusta, pikku Larssonista ja\nVitikasta. Mitenkä se mies tulee nyt korvitta toimeen? Minä muistan\nvielä, elokuun 21. p:nä oli muuan korpraali Karstulassa...\n\n-- Veli Bäck, -- puuttui puheeseen koulumestari, joka aina oli\nsaapuvilla, kun Karstulaa mainittiin, -- veli Bäck, jolla on _justitia\nmundi_, oikeuden miekka kädessään, ei varmaankaan voi olla hirttämättä\njesuiitta Hieronymusta Harz-vuoren korkeimman hongan latvaan?\n\n-- Varo itseäsi, veli Svenonius, -- pisti postimestari, -- jesuiitta\noli hyvin oppinut mies, joka taisi hyvin paljon latinaa...\n\n-- Suomalaisista tahdon kertoa teille mitä tiedän, -- sanoi välskäri,\n-- mutta jo edeltäpäin täytyy minun sanoa, etten paljoa tiedä.\nOdottakaamme vielä parikymmentä vuotta, silloin on varmaankin joku\nahkera tutkija kaivava vanhoista aikakirjoista esiin tiedot reippaiden\nkansalaistemme urotöistä. Siihen mennessä on meidän tyytyminen\nhajanaisiin piirteisiin ... ehkä vähän lisäileminenkin omasta päästä --\nlisäsi välskäri niin hiljaa, etteivät sitä pienokaiset kuulisi, joille\nhän kernaasti tahtoi uskotella, että tarina oli täyttä totta.\n\n-- Ja mitäs tuli kuninkaan sormuksesta?\n\n-- Niin, siitäkin saamme kuulla huomeniltana.\n\n\n\n\nI. MIES NUIJASODAN AJOILTA.\n\n\nLoitolla Saksanmaan hedelmällisistä tasangoista aukeaa pohjoiseen päin\nmyrskyinen ulappa, jonka pinnalla ei luode eikä vuoksi vaihtele, jonka\nrantoja joka vuosi peittää talven jää ja jonka jäätyneet selät välistä\novat sotajoukkojakin kantaneet. Vuosituhansien kuluessa ovat sen\nrannoilla asuvat kansat taistelleet tämän meren omistamisesta ja sen\nlaineihin vuodattaneet punaisen verensä; mutta meidän kertomuksemme\naikaan oli tämän meren laajoista rannoista yhdeksän kymmenestä yhden\nainoan valtakunnan hallussa, sen valtakunnan, joka oli mahtavin\npohjolassa: _Itämeri_ oli miltei muodostunut sisäjärveksi Ruotsin\nvaltakunnassa.\n\nJa Itämeri ajaa mahtavat, siniset lahdelmansa toisen itään ja toisen\npohjoiseen, ja sulkee syliinsä kuin meren tyttären erään aaltojen maan,\njoka on sen povesta kasvanut, joka kasvaa siitä vielä tänäänkin ja joka\nkorkeilla kallioillaan suojelee emonsa sydäntä. _Suomi_ on Itämeren\nlempilapsi; vielä tänäänkin se tyhjentää järviensä aarteet äitinsä\nhelmaan, ja mahtava meri ei siitä sentään ylpeile, vaan vetäytyy\nrakastavasti ja hellästi takaisin, niinkuin uhrautuva äiti ainakin,\nettä tytär saisi kasvaa kasvamistaan, ja joka kesä pukea uudet, päivän\nvaloon ilmestyneet rannat ruohoihin ja kukkasiin. Onnellinen se maa,\njonka helmassa tuhannet järvet lainehtivat ja jonka rannat merta vasten\ntekevät sataneljäkymmentä peninkulmaa! Meri luo valtaa ja vapautta,\nmeri antaa varoja ja sivistystä; meri on viljelyksen tuoja maan päällä,\nja maa, joka on yhteydessä meren kanssa, ei koskaan voi jähmettyä hädän\nja sorron alle, jos se vaan ei itse ole siihen syypää.\n\nKaukana Suomen pohjolassa on seutu, joka enemmän kuin mikään muu on\nmeren kasvatti, koska se loivana ja alavana on niin kauan kuin\nmuistetaan kasvamistaan kasvanut aaltojen alta. Lukemattomia\nviheriäisiä saaria kohoaa sen rannoilla: -- Nuorna ollessani -- niin\nkertoo vanha merimies, -- purjehtivat suuret laivat siinä, missä nyt\nvene vaivoin pääsee soutamaan; -- ja muutamia vuosia senjälkeen kulkee\nkarja laitumella entisen meren pohjassa. Leikkivä lapsi uittelee\nkaarnavenettään rannalla: katsahda ympärillesi, pienokainen, ja pane\nmerkille se paikka, missä aaltojen kuohu rantaa uurtaa: kun kasvat\nmieheksi, etsit turhaan tuttua rantaasi ... kaukana viheriän kentän\ntakana kuulet sen kuohun; ja kun kerran seisot vanhuksena samalla\npaikalla, niin kohoaa lapsuutesi aikaisen järven sijalla kukoistava\nkylä. Omituinen seutu, jossa kaupungit, jotka niin viisaasti rakensivat\nsatamansa syvien salmien ja jokien vierelle, saavat kahdensadan vuoden\nkuluttua ajaa peninkulman matkan satamaansa, ja jossa lahonneita\nlaivoja ja ankkureita löytyy kahdeksan peninkulman päässä rannasta\nsoissa ja metsissä.\n\nTämä seutu on _Pohjanmaa_, se on alaltaan suurempi kuin moni\nkuningaskunta ja se ulottuu kauas äärimmäiseen pohjolaan, aina Lapin\nraukoille rajoille, jossa aurinko ei koskaan laske keskikesän aikaan ja\njossa se ei joulunpyhinä nouse. Kolme kuukautta vuodessa valvoo siellä\nluonto päivän alituisessa loistossa, ja voit sinä siellä juhannuksen\naikana yöllä lukea hienointa kirjoitusta; kolme kuukautta kestää yö,\nmutta se on yö, jota tähdet ja revontulet valaisevat, ja jonka aikana\nkuu valkoisella hangella kimmeltelee kylmän kirkkaana ja pyhäisen\nhienona. Kukkien kauneus on siellä haihtuvampi kuin ihmisten ilo;\nseitsemän kuukauden kestäessä kattaa siellä maan silmiä häikäisevä\nhanki ja vedet järkkymätön jää; mutta ei koskaan kevät ole suloisempi\nkuin sellaisen talven kuluttua; ja kuitenkin on sen suloisuudessa\nalakuloisuutta, jota sydän hellii, jota se ymmärtää ja josta se\nnauttii.\n\nMeren rannoilla asuu tässä kaukaisessa maassa kaksi heimoa toisiinsa\nsekoittumattomina ja toisistaan eroavaisina, muodostaen kirjavan kuvan\nkansallisia ja paikallisia omituisuuksia kieleen, tapoihin ja\nluonteesen nähden. Mutta on heissä yhteisiäkin muista maan asukkaista\neroavia piirteitä, on vilkkautta, voimaa ja reipasta avomielisyyttä. Se\nei ole mikään maantieteellinen sattuma, vaan se on seuraus kansan\nluonteesta, että suurimmat ja verisimmät taistelut, joista Suomen\nhistoria tietää kertoa, ovat tapahtuneet Pohjanmaalla.\n\nNeljä peninkulmaa itäänpäin Vaasasta Kyröjoen matalain rantain varsilla\non Isokyrön pitäjä, rikkaimpia koko Pohjanmaalla, jonka eloaitta se on.\nTäällä kasvaa hedelmällisessä savimullassa tuo kuuluisa siemenruis,\njota vuosittain tuhansin tynnyrein viedään laivoilla Ruotsiin; koko\npitäjä on melkein yhtämittainen kenttä aaltoilevia viljavainioita.\nKansa on suomalaista, hämäläistä sukua; pitäjän kallellaan oleva\nkirkko, joka rakennettiin v. 1304, on maan vanhimpia muinaisjäännöksiä.\n\nTänne pyydämme nyt lukijan meitä seuraamaan.\n\nKertomuksemme aikana ei tämä seutu ollut läheskään niin hyvin viljelty\nkuin sittemmin. Nuijasodan hävitykset olivat viivyttäneet viljelystä,\nvielä miespolvenkin kuluttua sen jälkeen tuntui seurauksia tässä\nsodassa kärsityistä tappioista, ja ankarat sodat ja alituiset\nsotamiesten otot estivät ajan noita haavoja parantamasta. Sentähden oli\nvielä kesällä v. 1632 moni metsän rannassa oleva talo autiona, vainiot\neivät ulottuneet kauas joen rannasta, ja soiden epäterveellinen usma\npeitti koko seudun, kun yö oli viileä. Vaikka metsät olikin jo\nhaaskattu, saivat niistä tervanpolttajat kuitenkin vielä tarpeensa; osa\nrahvasta kalasteli Mikonsaarissa, eikä arvoisalla kirkkoherralla, hra\nGeorgius Tuomaanpoika Paturilla, ollut tuhansiin markkoihin nousevia\nvuosituloja niinkuin sittemmin hänen seuraajillaan.\n\nSenpätähden katselikin matkamies mielihyvällä kirkon läheisyydessä\nPerttilän taloa, koska se oli komeampi ja paremmin rakennettu kuin\nkaikki muut ja mitä hyötyisimpien peltojen saartama. Kesä oli\nedistynyt elokuun keskipalkoille ja leikkuu oli juuri alkanut.\nSeitsemättäkymmentä henkeä, miehiä, vaimoja ja lapsia -- nainenkin\nkulkee kesällä ulkotöissä Pohjanmaalla -- nähtiin leikkaamassa\nkellastunutta ruista, lyhteitä sitomassa ja taitavalla kädellä\nkorkeita, kauniita kuhilaita rakentamassa. Päivä oli kuuma ja työ\nvaikeata; usein tapahtuikin sen vuoksi, että joku laiskemmista\ntyömiehistä oikaisi selkänsä ja katseli haikealla mielellä pehmoista\npiennarta, joka oli kuin luotu leposijaksi. Mutta samalla hän\npelokkaasti vilkaisi muutamaan harmaatakkiseen, vanhaan mieheen, joka\nnäytti olevan jonkunlainen päällysmies. Niin pian kuin joku\nlaiskotteli, kuului hänen naapurinsa kuiskaavan: -- Larsson tulee, --\nja sillä oli niin ihmeellinen vaikutus kuin olisi jo selkäsauna ollut\ntulossa.\n\nLarsson oli pieni, pyöreä ukko, hänen partansa oli sakea ja kulmakarvat\ntuuheat ja hänen katseensa oli enemmän hyväntahtoinen ja iloinen kuin\nankara. Parhaillaan hääriskeli hän nyt muutaman naisen ympärillä, joka\nkuumuudesta ja raskaasta työstä voivuksissaan oli vaipunut ojan\nreunalle pitkäkseen.\n\nKalpeista kasvoista päättäen ei tämä nainen enää ollut nuori, saattoi\narviolta olla jo puolivälissä neljänkymmenen; mutta jos vain katseli\nhänen solakkaa varttaan tai tuota lempeää, lämmintä ilmettä hänen\nsinisissä silmissään, olisi hänen tuskin luullut täyttäneen\nkahtakymmentäkään. Koko hänen olennossaan oli jälkiä harvinaisesta,\nmutta aikaisin kuihtuneesta kauneudesta, monista kärsimyksistä ja\npitkällisistä nöyryytyksistä. Hänellä oli yllään hieno, valkea\nvillaröijy, jonka hän oli kuumuuden vuoksi riisunut, sen alla oli\nvalkeimmasta palttinasta tehty paita ja sen päällä kansan tavan mukaan\npunainen liivi, sekä lyhyt, rannukas villahame ja pieni, ruudukas\nhuivi, joka oli sidottu solmulle pään ympäri kiinnittämään hänen\npitkää, kellertävää liinatukkaansa. Hän oli ollut työssä niinkuin\nkaikki muutkin, mutta hänen voimansa eivät riittäneet; hän oli vaipunut\nsirppi kädessä sängelle ja muut olivat ilmeisellä kunnioituksella ja\nrakkaudella kantaneet hänet pehmoiselle nurmikolle, jossa koettivat\nkylmällä lähdevedellä virvoittaa häntä tainnoksista.\n\n-- Kas niin, Meri (Emerentia), -- sanoi vanha Larsson, pitäen isän\nhellyydellä hänen päätä polvellaan ja kostutellen kylmällä vedellä\nhänen ohimoitaan, -- kas niin, lapsi kulta, älä nyt tee niin tyhmästi\nettä kuolet ja jätät vanhan ystäväsi ... mitäpä olisi sitten enää hänen\niloistaan tässä maailmassa?... Eihän se kuule minua, lapsi parka; mikä\nse on semmoinen isä, joka pakottaa tuommoisen hennon olennon nääntymään\ntämmöisessä kuumuudessa!... Lainaa vähän vettä, kas niin, se oli\noikein, nytpä sinä jo avaat kauniit silmäsi. Älä ole milläsikään, Meri,\nsinä saat levätä, etkä tarvitse enää tehdä työtä tänään.\n\nHento, kalpea nainen koetti nousta ylös ja tavoitteli sirppiään. --\nKiitoksia, Larsson, -- sanoi hän heikolla äänellä, jonka sointu\nkuitenkin oli kaunis, -- minä jaksan nyt paremmin, minä tahdon leikata,\nisä tahtoo...\n\n-- Isä tahtoo! -- kivahti tuo pikku ukko. -- Mutta kas, minäpä en\ntahdo, minä, minä kiellän sinua työtä tekemästä, Meri, ja vaikkapa\nisäsi ajaisi minut talostaan ja minun täytyisi kerjätä leipääni, niin\nen minä salli sinun enää tehdä työtä tänään. No, no, lapsi kulta, älä\nnyt pahastu, niin tyhmä ei ole isäsi. Totta kai hän ymmärtänee,\netteivät sinun kätesi ole yhtä lujat kuin meidän, siihen et sinä mahda\nmitään; sen olet perinyt äidiltäsi, joka oli herrassukua ja se tulee\nsinun tukholmalaisesta kasvatuksestasi... Kas niin, mennään kotiin, älä\nnyt ole itsepäinen, Meri!\n\n-- Päästäkää minut, Larsson, tuolla tulee hän itse! -- huudahti Meri,\nriuhtasihe irti, tarttui sirppiin ja alkoi leikata. Mutta kumartuessa\nmusteni hänen silmissään uudelleen ja toisen kerran vaipui hän kalpeana\nja tiedotonna rukiisen.\n\nMutta työmiehet hänen ympärillään ponnistivat kahta uutterammin, sillä\nhän lähestyi itse, tuo ankara mies, kaikkien pelkäämä Perttilän isäntä.\nNiinkuin musta pilvi tuli hän verkalleen kävellen pihasta tuovaa polkua\nmyöten, rotevana ja suorana, vaikka olikin jo seitsenkymmenvuotias.\nHänen pukunsa oli samanlainen kuin muidenkin talonpoikain kesäpuku:\npaidanhihat olivat laajat, liivit pitkät ja punaraitaiset,\npalttinahousut lyhyet, sukat siniset ja virsut somasti koristetut.\nPäässä oli hänellä vaalean tukan peittona suippolakinen neulomalla\ntehty villalakki, joka lisäsi hänen jo muutenkin kookasta vartaloaan.\nMutta vaikka puku olikin yksinkertainen, oli hänen ryhtinsä käskevä ja\nkorska. Suora ryhti, varma käytös, läpitunkevan terävä katse ja\nhorjumaton varmuus sekä vallanhimo ja ankaruus kasvoillaan ilmaisivat,\nettä siinä samalla oli entinen puoluepäällikkö ja nykyinen mahtava ja\nrikas talonpoika, joka oli tottunut käskemään ja hallitsemaan satoja\nalustalaisia. Kun näki tuon vanhuksen, ymmärsi heti, miksi häntä siihen\naikaan omalla paikkakunnallaan kutsuttiin _talonpoikaiskuninkaaksi_.\n\nVanha Aaron Perttilä lähestyi kylmänä ja rauhallisena sitä paikkaa,\nmissä hänen ainoa tyttärensä lepäsi tajuttomana sängellä. -- Ajakaa\nhänet lavoilla pihaan, -- virkkoi hän rengeille; -- kahden tunnin\nkuluttua tulee hänen olla takaisin työpaikalla.\n\n-- Mutta Perttilä... -- virkkoi Larsson kiivaasti.\n\nPerttilä kääntyi päin puhujaan ja loi häneen katseen, joka heti tukki\ntoiselta suun. Senjälkeen käveli hän, niinkuin ei mitään olisi\ntapahtunut, sarkoja pitkin, arvosteli varmalla silmällä tehtyä työtä,\nmilloin kiittäen, milloin moittien, ja taittoi silloin tällöin\ntähkäpään tutkien tarkalla huolella jyvien lukua ja painoa. Riiheltä\nvoitiin nähdä koko tuo laaja, kullankellertävä viljavainio, joka oli\nmonen sadan tynnyrinalan suuruinen suomudasta ojitettu uudispelto.\nVanhus silmäili mielihyvällä ja ylpeydellä tätä aaltoilevaa viljamerta,\nhänen vartalonsa suoristui vielä enemmän, hänen rintansa laajeni ja hän\nviittasi Larssonin luokseen.\n\n-- Muistatko vielä, millainen oli tämä seutu neljäneljättä vuotta\ntakaperin? Flemingin huovit olivat mellastaneet kuin pakanat, kylä oli\npoltettu poroksi, vainiot hevosten polkemat. Tässä, missä nyt seisomme,\noli aivan lähellä kylää kolkko erämaa, puoleksi palaneita kantoja\nkohosi rapakoiden ja rimpien keskestä, ei ollut teitä eikä polkujakaan\ntänne päin, eikä kelvannut tämä paikka asunnoksi edes sudellekaan.\n\n-- Muistanhan tuon, -- vastasi Larsson yksikantaan.\n\n-- Ja nyt, katselepas nyt ympärillesi, mies, ja sano: kuka rakensi\ntämän kylän ehommaksi entistään? Kuka perkasi tämän korven, kuka teki\nteitä ja polkuja, kuka sarat mittasi, suot ojitti, kuka kynti tämän\nihanan, hedelmällisen pellon, kuka kylvi koko tämän vainion, joka nyt\ntuulessa huojuu ja josta sadat nälkäiset pian ravintonsa saavat? Sano,\nLarsson, kuka on se mies, joka on tämän urotyön suorittanut? -- Ja\nvanhuksen silmät loistivat ihastuksesta.\n\nMutta pieni ukko hänen vierellään näkyi muuta miettivän. Hän paljasti\npäänsä, pani kätensä ristiin ja sanoi totisesti: -- Sinä kynnät, sinä\nkylvät, sinä maasi muokkailet, vaan Luoja yksin sadon suopi.\n\nOmiin ajatuksiinsa vaipunut Perttilä tuskin kuuli, mitä toinen virkkoi\nja jatkoi hänen tarkoitustaan ymmärtämättä: -- Niinpä niin, Luoja\ntietää, että olen kovia kokenut, olen elänyt hädän ja kurjuuden ja\npuutteen päiviä, joita miekka tuo mukanaan. Ja itse olen vetänyt\nmiekkani vihamiehen taloa tuhotakseni, ja kokenut olen voiton ja\ntappion päiviä, vahingokseni molempia. Sentähden on minulla oikeus\niloita rauhan töistä; minä tiedän, mitä miekka kaataa ja mitä aura\nrakentaa. Miekan teräksessä väijyy paha henki hekumoidakseen ihmisten\nverestä ja kyynelistä; miekka murhaa, miekka hävittää, mutta aura antaa\nonnea ja elämää... Näetkö, Larsson, tämän vainion on aura perannut.\nTuolla Korsholmassa on Suomen vaakunakilpi, jossa näkyy leijona paljas\nmiekka kädessä. Jos minä olisin kuningas, sanoisin minä: pois miekka ja\naura sijaan! Aura on Suomen vaakuna; jos meillä on leipää, on meillä\nmiehiäkin, ja jos meillä on miehiä, ajamme vihollisen ulos ovesta.\nMutta ilman leipää Larsson, mitä auttaa meitä teräs ja ruuti?\n\n-- Perttilä, -- sanoi Larsson epävarmasti, -- sinä olet kummallinen\nmies. Sinä vihaat sotaa ja sotamiehiä ja senhän minä hyvin kyllä\nymmärrän; ne ovat talosi polttaneet ja karkoittaneet ensimmäisen\nvaimosi pienine lapsineen metsään kuolemaan. Itse olet taistellut\ntalonpoikien etunenässä ja hädin tuskin pelastunut verilöylystä\nIlmajoen jäällä. Ymmärtäähän sen, ettei tuollainen helposti unohdu.\nMutta sitä minä en ymmärrä, että sellainen talonpoikain ystävä ja\nsellainen sotamiesten vihamies kuin sinä ensiksikin otat minut, vanhan\nleivättömän sotamiehen voudiksi taloosi ja sitten varustat Lassi\npoikani ... Jumala häntä siunatkoon ... sotaan, vieläpä lähetät oman\ntyttäresi pojan, Merin lapsen, meidän kaikkien lemmikkimme, pienen\nparrattoman Kustaan taistelutanterelle kuninkaan ratsumiehenä...\n\nVanhan Perttilän kulmat rypistyivät oudosti, puhe oli koskenut hellään\npaikkaan, ja hän katseli arasti ympärilleen, ikäänkuin peläten jonkun\nkuuntelevan riihen takana. -- Kuka puhuu Merin lapsesta? -- sanoi hän\nkuiskaten. -- Minä en tunne ketään muuta lasta kuin _oman_ poikani,\nKustaan, joka syntyi toisesta vaimostani Tukholman matkalla, ja olkoon\nJumala sille armollinen, joka koskaan... Mutta älkäämme puhuko tästä.\nMiksikäkö otin sinut? Miksikäkö laitoin pojan sotaan? Se ei sinua\nliikuta.\n\n-- Ole sitten siitä puhumatta. Minä tiedän jo enemmän kuin\ntahtoisinkaan.\n\n-- Sano, Larsson, jos voit, mitkä kappaleet ovat tarpeelliset oikeaan\nja kristilliseen huoneenhallitukseen?\n\nLarsson katsahti häneen kummastuneena.\n\n-- Minä sanon sinulle sen. Miekassa on kaksi osaa: terä ja kahva. Niin\non aurassakin kaksi, joita tarvitaan: toinen, joka vetää ja toinen,\njoka ajaa. Kaksi on osaa kristillisessä huoneenhallituksessakin,\nnimittäin kansa ja kuningas. Mutta mikä on siltä väliltä, se on vain\nriidaksi ja turmioksi, sillä se riuhtoopi itselleen kuninkaalta valtaa\nja omaisuutta kansalta. Se on pahennukseksi.\n\n-- Sinä vihaat herroja.\n\n-- Ja sentähden, -- Perttilä pani painoa joka sanalleen ja lausui ne\nhymy huulillaan, niinkuin olisi tahtonut laskea leikkiä, -- sentähden\non _minun_ pojastani tuleva joko _talonpoika tai kuningas_. Ei enempää eikä\nvähempää.\n\nLarsson katseli häntä sanatonna hämmästyksestä. Hän ei ollut\naavistanutkaan, mikä ääretön kunnianhimo oli salaa kytenyt vanhan\ntalonpoikaispäällikön rinnassa. Hän ei voinut uskoa mahdolliseksi sitä,\nmitä syystä kyllä katsoi mielettömimmäksi röyhkeydeksi. -- Ethän vain\nikinä toivone, -- sanoi hän arasti, -- että Merin poika...\n\nRotevan vanhuksen silmät säkenöivät, mutta sanat tulivat melkein\nkuulumattomina hänen huuliltaan, niinkuin olisi hän turhaan koettanut\nvoittaa itseään edes tämän yhden ainoan kerran julkilausumasta sitä\nrohkeaa ajatusta, joka vuosikausia oli itänyt hänen riehuvassa\nrinnassaan. -- Kuningas Kustaa Aadolfilla on vain yksi tytär, -- sanoi\nhän viimein oudolla äänen painolla.\n\n-- Neiti Kristiina ... no niin.\n\n-- Mutta valtakunta, joka on sodassa puolta maailmaa vastaan, tarvitsee\nmiehisen miehen hallitsijakseen.\n\n-- Perttilä ... mitä tarkoitatkaan?\n\n-- Tarkoitan vain sitä, että lapsuudessani kuulin kuningas Eerikin\npojan, joka oli syntynyt talonpoikaistytöstä Kaarinasta, julistettavan\nperintöruhtinaaksi.\n\n-- Oletko tullut hulluksi?\n\nTaas hymyili vanhus pilkallisesti. -- Ymmärrätkö nyt, -- sanoi hän\nkylmästi, -- mitenkä on mahdollista vihata sotilaita ja herroja ja\nkuitenkin lähettää poikansa sotaan hankkimaan mainetta ja kunniaa\nkuninkaan silmäin edessä?\n\n-- Heitä pois, Perttilä hyvä, mielestäsi nuo mahdottomat haaveet; sinä\nolet järkevä mies, kun ei vaan ylpeyden henki saa valtaa levottomassa\nrinnassasi. Aikeesi ei tule onnistumaan, se ei voi tulla onnistumaan.\n\n-- Sen täytyy onnistua.\n\n-- Mitenkä? Täytyykö?\n\n-- Täytyy kuin täytyykin. Minä olen sanonut sinulle, että Kustaasta on\ntuleva joko kuningas tai talonpoika. Kumpi tahansa, sama se. Jos tahtoo\ntulla talonpojaksi, niinkuin minä, tulkoon vain!\n\n-- Mutta jos häntä ei enää halutakaan tulla talonpojaksi? Jospa hän\nonkin saanut päähänsä tulla herraksi, taistella aatelisen vaakunakilven\npalkasta?... Muista se, että itse olet ohjannut hänet herrojen\npoluille. Upseerina on hän jo aatelismiehen arvoinen.\n\nPerttilä vaipui mietteihinsä.\n\n-- Ei, -- sanoi hän, -- se on mahdotonta. Hänen syntyperänsä ... hänen\nkasvatuksensa ... minun tahtoni.\n\n-- Hänen syntyperänsä? Oletko unohtanut, että hänen suonissaan vuotaa\naatelista verta sekä oikealta että vasemmalta. Hänen kasvatuksensa?\nOlethan lähettänyt hänet Tukholmaan kaksitoistavuotiaana, olet antanut\nhänen kasvaa aatelispoikain seurassa, joiden hän on jokapäivä kuullut\naatelittomia säätyjä pilkkaavan. Sinun tahtosi? Oletko hullu, Perttilä?\nOlet antanut kotkan pojan kasvaa kotkien parissa, ja luulet voivasi\ntehdä hänestä varpusen. Erehdyt.\n\nVanhus oli vaiti vähän aikaa. Sitten sanoi hän teeskennellyn kylmästi:\n\n-- Sinä olet herkkäuskoinen narri, Larsson, sinä uskot todeksi\nkaikki leikkipuheeni. Minä vastaan pojasta. Älkäämme puhuko tästä sen\nenempää ... mutta varo itseäsi ... ei sanaakaan kenellekään siitä, mitä\nolen puhunut! Ymmärrätkö?\n\n-- Olen sinun vanha ystäväsi Perttilä, olet palkinnut minut\nmoninkertaisesti siitä, että Kuitian Klaus-herran sotamiehenä autoin\nsinut pakoon Ilmajoella; minä en voi koskaan pettää sinua. Mutta minä\nrakastan lapsiasi kuin omiani, vielä enemmänkin kuin omiani. En voi\nsietää, että saatat pojan onnettomaksi; ja entä Merin sitten ... onko\nsinulla isän tunteita, Perttilä? Mitenkä kohtelet lastasi? Ainoata\ntytärtäsi, joka täyttää pienimmätkin oikkusi, joka tekee kaikki\nvoitavansa nöyryydellä ja tottelevaisuudella sovittaakseen nuoruutensa\nhairahduksen, häntä sinä kohtelet kovemmin kuin halvinta palkollistasi,\nteetät hänellä, heikolla ja hennolla, raskaimmat askaret; näet hänen\nmaahan vaipuvan etkä nosta lastasi. Se on julmasti tehty ... sinä olet\nluonnoton isä.\n\n-- Sitä sinä et ymmärrä, -- vastasi vanhus synkästi. -- Semmoiset\nveteläsydämiset miehet kuin sinä eivät ymmärrä, mitä on tiensä suoraan\nkulkeminen, väistymättä oikealle tai vasemmalle. Meri on tullut\näitiinsä, hänessä on herrasneitiä, mutta se on hänestä hävitettävä.\nHänestä ei voi tulla kuningatarta, niinkuin tuli Kaarina\nMaununtyttärestä; sentähden pitää hänen olla talonpoikaisnainen\nkiireestä kantapäähän. Joko kuningas tai kansa ... olen jo sanonut,\nmitä ajattelen välimuodoista, ja nyt kai käsität, miksi minä teen\nniinkuin teen. Palatkaamme työväen luo.\n\n-- Entä Meri ... säästä häntä edes tänään!...\n\n-- Hänen on oltava niinkuin muidenkin työssä iltapäivällä.\n\n\n\n\n2. HÄN HÄPEE TALONPOIKAISNIMEÄÄN.\n\n\nTalonpojan tupa Pohjanmaalla on tätä nykyä avarampi ja valoisampi kuin\nmissään muualla Suomessa. Välistä se on kaksikerroksinen ja ainakin\nkuuluu siihen yliskamareita; usein ovat ikkunat kolme ruutua korkeat;\nmaalattu on se melkein aina, tavallisesti punaiseksi, joskus nurkat ja\nikkunapielet ovat valkeat, välistä ovat ulkoseinät myöskin keltaiset.\nRakennustapa todistaa puusepän taitoa ja varallisuutta, johon tulee\nlisäksi, että pohjalainen ei koskaan rakenna niin suuria ja tiheitä\nkyliä kuin hämäläinen ja Turun seutulainen, mutta ei myöskään muulloin\nkuin hätätilassa muuta muista ihmisistä niin erilleen kuin Savossa ja\nKarjalassa on tapana.\n\nTämän kertomuksemme aikana olivat savupirtit vielä yleisesti\nkäytännössä suomalaisen rahvaan keskuudessa; ainoastaan ruotsalaiset\ntalonpojat käyttivät oikeita tulensijoja ja savutorvia. Mutta jo\nsilloin nähtiin Pohjanmaan rantapitäjissä jokunen uudenaikaisempi,\nruotsalaisten naapurien malliin rakennettu tupa. Nuo äsken perustetut\nkaupungit, jotka houkuttelivat ylimaiden asukkaita rantamaille,\nalkoivat jo totuttaa suurempiin mukavuuksiin, ja kuta varakkaampi\ntalonpoika oli, sitä pikemmin muuttui sekä hän että hänen asuntonsa\nsiistimmän näköiseksi. Ei tosin sitä ylellisyyttä, jota vastaan\n1600-luvulla julkaistiin erityinen asetus ja jota sen avulla koetettiin\nkaikin tavoin hävittää, ollut muualla kuin aatelisten tiloilla ja Turun\nporvari-pohattain kodeissa; mutta talonpojankin tuopissa kuohui jo\nkotitekoinen olut, ja Hollannin herkkuhöysteitä oli hänen kaapissaan\njuhlallisempien hetkien varalle.\n\nSen jälkeen kuin nuijasodan tulipalot olivat hävittäneet savupirtit\nIsonkyrön kirkonkylästä, nähtiin siellä ruotsalainen ja suomalainen\nrakennustapa rinnakkain hyvässä sovussa edustettuina. Perttilän talo,\njoka oli kylän suurimpia ja rikkaimpia, oli rakennettu uuden tavan\nmukaan, siinä oli eteinen ja porstua sekä kaksi kamaria suuren tuvan\ntakana, joista toinen oli isäntää ja toinen hänen tytärtään varten.\nMuu talonväki asui enimmäkseen tuvassa, mutta kesän aikaan nukkuivat\nnuoremmat ulkosalla luhdeissa ja liitereissä. Siihen aikaan ei\nollut vielä tuota suurta, siniseksi ja punaiseksi maalattua\nseinäkellokaappia, joka tätä nykyä on jokaisen varakkaamman talon paras\nkoristus. Iso, penkkien ympäröimä, höylätty pöytä, jonka päässä on\nisännän kunniaistuin, oli asetettu sisäseinälle ovea vastapäätä. Päivä\noli puolisissa ja vellipata porisi liedellä. Tupa oli vielä melkein\ntyhjä; kissa vaan kehräsi penkillä, neljätoistavuotias tyttö hämmenteli\npataa ja Meri istui käsitöitä tehden takan luona.\n\nMeri parka oli tointunut, mutta oli vielä kalpea. Hänen pitkä,\nkeltainen tukkansa aaltoili vapaasti puoleksi paljailla olkapäillä, hän\nkatsahti tuon tuostakin arasti oveen päin, niinkuin olisi joka hetki\npelännyt isän astuvan sisään. Ja sillä välin tarkasteli hän työtään:\nhän neuloi kaunista, kirjavaa vyötä ja lauloi sitä tehdessään vanhaa,\nruotsalaista runoa:\n\n    \"Vyön minä neulon kirjavan,\n    sen lemmikilleni lahjoitan,\n    sodastansa kun saapuvi hän,\n    luo tulevi oman ystävän.\"\n\nOn jo sanottu, ettei Meri ollut nuori. Niissä juovissa, joita\nkärsimykset olivat uurtaneet hänen ennen hienoille poskilleen, näkyi\nmonivuotisten surujen jälkiä; mutta tällä hetkellä, kun hän katseli\nvyötä, kuvastui hänen kasvoillaan melkein lapsellinen tyytyväisyys. Työ\nnäkyi hänen mieltään ilahuttavan; ja se ystävä, josta hän lauloi, oli\nnähtävästi hänelle rakas. Elämä ankaran isän luona ei suuria iloja\ntarjonnut, mutta kun hän katseli vyötään, näytti sen kirjavissa\nsilmukoissa olevan kätkettynä koko tulevaisuus iloa ja onnea. Tätä\nvyötään varten hän eli, se oli hänelle sama kuin hänen ainoan riemunsa\nmuisteleminen ... muisto hänen -- pojastaan!\n\nJa taas kuultiin hänen laulavan:\n\n    \"Ja helmiä siihen mä siroitan\n    iloksi armaani ainoan,\n    vertoa sille sä löydä et,\n    vaikk' kuninkaan hovista hakenet.\"\n\nSamassa astuivat sisään Perttilä ja Larsson ja heidän jäljessään kaikki\nmuu työväki. Vanhan isännän katse oli synkkä, hän ei voinut salata\nitseltään, että Larssonin ennustukset tuntuivat hyvinkin\ntodenmukaisilta. Hänen pojastaanko tulisi herra? Se mahdollisuus, joka\nhänen silmissään oli häväistys, ei ollut tähän saakka johtunut hänen\nmieleensäkään.\n\nMeri oli juuri laulunsa lopettanut. Nopeasti kätki hän isän sisään\nastuessa vyönsä esiliinan alle, mutta vanhuksen epäluuloinen silmä oli\njo päässyt salaisuuden perille.\n\n-- Istutko taas siinä haaveissasi, tyhjäntoimittaja, sen sijaan että\nammentaisit velliä kuppeihin? -- ärjäsi hän. -- Mitä sinulla on\nesiliinassasi? Näytä se tänne!\n\nMerin täytyi kaikkien katseltavaksi vetää esiin tekeillä oleva\nvyönsä, rakkain salaisuutensa. Isä tarkasteli sitä hetken aikaa\nylenkatseellisesti, sitten repäsi hän sen kahtia ja heitti palat uunin\ntaa.\n\n-- Olen sanonut sinulle jo monta kertaa, -- sanoi hän tylysti, -- ettei\nrehellisen talonpoikaisnaisen tarvitse puuttua herrain hetaleihin.\nLukekaamme pöytärukous!\n\nJa vanhus pani kätensä ristiin vanhan tavan mukaan ja kaikki muu väki\nteki samalla lailla. Mutta ennenkuin rukous tuli kenenkään huulille,\nastui Larsson keskelle lattiaa, hänen muuten hyväntahtoiset kasvonsa\nliekehtivät vihasta ja hänen äänensä rehellinen, suoramielinen sointu\nesti ketään nauramasta hänen pienelle, pyöreälle vartalolleen.\n\n-- Hävetä saisit, Perttilä, -- sanoi hän päättävästi, -- hävetä saisit\nhäpäisemästä omaa tytärtäsi kaiken joukon nähden! Niinkuin orja tekee\nhän yöt ja päivät työtä enemmän kuin kukaan meistä muista, ja kuitenkin\nsanot sinä häntä tyhjäntoimittajaksi, sinä! Sen sanon minä sinulle\nvasten naamaasi, niin isäntä kuin oletkin ja vaikken itse olisi\nkerjäläistä parempi, jos minulta leipäsi kieltäisit, ettei sinunlaisesi\nsydämetön isä ansaitse niin hellää ja hyvää tytärtä kuin Meri on. Ja\nennenkuin minä rupean tätä kurjuutta katselemaan aamusta iltaan, lähden\nminä koko talosta palastani mieron tiellä kerjäämään; mutta sinä saat\nvastata Herran edessä lapsistasi. Lue nyt ruokalukusi, jos voit, ja\nsyö, jos maittaa. Hyvästi, Perttilä, minä en kestä kauemmin elämää\ntässä talossa!\n\n-- Heittäkää pellolle tuo niskuri, joka uskaltaa isäntäänsä vastustaa!\n-- huusi Perttilä tavattoman kiukkuisesti.\n\nEi kukaan liikahtanut paikaltaan. Ensi kerran tapahtui se, ettei vanhan\ntalonpoikaiskuninkaan käskyä toteltu.\n\n-- Hyvä isäntä, -- alkoi vanhin rengeistä, -- kyllä se on niin, että me\nja kaikki muut katsomme, että Larsson...\n\nVoimakas korvapuusti oikaisi puhujan pitkäkseen maahan, ennenkuin hän\noli ehtinyt sanoa loppuun sanottavansa. Turhaan tarjoutui Larsson\nmielisuosiolla talosta lähtemään, turhaan yritti Meri sovittaa riitaa;\nniin suuri oli tämän kansan oikeudentunto, että he kaikki ilman mitään\nennen tekemäänsä sopimusta, kysymättä neuvoa muilta kuin omalta\nvakaumukseltaan, miehissä nousivat isäntänsä harjoittamaa sortoa\nvastaan. Neljätoista kiukustunutta, jäntevää miestä seisoi siinä\nvihastunutta Perttilää vastaan. Olisipa hän vielä kohottanut kätensä,\nniin he olisivat jokikinen lähteneet hänen palveluksestaan, ehkäpä\nsalvanneet hänet pieneen kamariin vihaansa haihduttamaan; sillä kuta\npohjoisempana suomalainen talonpoika asuu, sitä arempi hän on\nselkänahastaan. Perttilä tunsi väkensä ja älysi heti, että hän\nkiivauksissaan oli tehnyt tyhmyyksiä. Hän mietti jo keinoa, miten\npääsisi pulasta, tarvitsematta sen enempää nöyrtyä.\n\n-- Mitä te oikeastaan tahdotte? -- kysyi hän jälleen tyyntyneenä.\n\nMiehet katselivat toisiaan.\n\n-- Isäntä on väärässä, -- sanoi viimein muuan rohkeammista. -- Isäntä\non loukannut Meriä syyttömästi, isäntä on käskenyt heittää Larssonin\npellolle ja lyönyt Simoa. Isäntä on väärässä.\n\n-- Meri, tule tänne! -- Meri tuli.\n\n-- Sinä et ole enää mikään lapsi, Meri. Jos et jaksa elää isäsi luona\nhänen vanhoilla päivillään, saat mennä asumaan talooni Ilmajoella. Olet\nvapaa ... mene, lapseni!\n\nPerttilä tunsi tyttärensä. Hän oli lausunut sanat \"mene, lapseni,\"\nlempeämmällä äänellä kuin tavallisesti ja niihin suli tyttären sydän\nheti paikalla.\n\n-- Älä hylkää minua, isä, -- sanoi hän. -- Minä en jätä sinua\nmilloinkaan.\n\nPuolustajain uhka alkoi horjua, ja vanhus huomasi olevansa voitolla.\n\n-- Tänne huoneentaulu! -- huusi hän ukkosen äänellä.\n\nNeljätoistavuotias Reeta toi katkismuksen ja luki niinkuin oli siitä\ntapana lukea pyhäpäivinä:\n\n-- Te palvelijat, olkaat kuuliaiset teidän ruumiillisille isännillenne\npelvolla ja vapistuksella teidän sydämenne yksinkertaisuudessa! Te\npalvelijat, olkaa alamaiset kaikella pelvolla teidän isännillenne, ei\nainoastaan hyville ja siivoille, vaan myös tuimille!\n\nOikealla ajalla sanotut sanat vaikuttivat. Elettiin vielä niitä aikoja,\njolloin isännän ja isän valtaa pidettiin pyhänä ja jolloin toinen\nniinkuin toinenkin olivat ei vain nimellisesti, vaan myöskin\ntosiasiassa \"valta Jumalan armosta.\" Nuo tutut, pienuudesta pitäen\nmieleen istutetut sanat, vanhuksen käskevä varmuus ja Merin antama\nesimerkki täydellisestä nöyrtymisestä isän vallan alle olivat omansa\nlannistamaan noita äsken kapinallisia mieliä niin, että vastustus\nsamassa oli murrettu. Pöytäluku luettiin; kukin istahti nurkumatta\npaikalleen. Ainoastaan vanha ukko Larsson seisoi vielä synkkänä ja\nepäilevänä käsi oven rivassa.\n\nSilloin lensi yht'äkkiä ovi selälleen ja vieras mies astui pirttiin.\n\nTulija oli parrakas sotamies, päässään leveä, komealla kotkan\nsulalla koristettu leirilakki, hänen asetakkinsa oli keltaisesta\nvillavaatteesta ja kupeellaan oli hänellä pitkä miekka sekä kädessä\nnuijapäinen keppi. Kengät olivat matalavartiset, leveäsuiset anturat.\n\n-- Se on onni tuo sotamiehen onni, -- huusi hän iloisesti, -- minähän\ntulen kuin kutsuttuna! Jumalan rauha, talonpojat, väistykääpä vähäsen;\nolen nälkäinen kuin munkki messutessaan enkä jaksa tässä kirotussa\nkuumuudessa enää pappilaan asti. Onko teillä olutta?\n\nVanhuksen mieli kuohahti jo, vaikka pinta pysyikin vielä tyynenä, hän\nkohosi jo puoleksi istuimeltaan, mutta istuutui jälleen.\n\n-- Istu, kuoma, -- sanoi hän hiljaisesti; -- Aaron Perttilän pöydässä\nlienee sijaa kuokkavieraillekin.\n\n-- Vai niin, -- jatkoi sotamies, joka nähtävästi oli tottunut\npitäytymään esillä, -- vai sinä olet se Perttilä. Se ilahuttaa minua,\ntoveri! Kunnia kunniasta, minä voin hauskuuttaa mieltäsi sillä, että\nolen Pentti Ristonpoika Limingasta, kersantti hänen majesteettinsa\nurhoollisessa, pohjalaisessa ratsuväessä, ja lähetettynä tänne pitämään\nsilmällä sotamiesten ottoa. Vähän enemmän olutta tuoppiin, tytöt! ...\nno, no, älkää pelästykö, piikaseni, en minä pure... Perttilä? -- jatkoi\nhän, suu ruokaa täynnä. -- Mitä helvettiä, oletko sinä, talonpoika, sen\nluutnantti Bertelin isä?\n\n-- En tunne sitä nimeä, -- vastasi vanha isäntä, suuttuneena sotamiehen\njulkeasta käytöksestä.\n\n-- Oletko hullu, ukko? Sinäkö et muka tuntisi Kustaa Berteliä, jota\npuoli vuotta sitten vielä kutsuttiin Perttiläksi?\n\n-- Poikani! Poikani! -- vaikeroi vanhus sydäntä särkevällä äänellä. --\nMinä onneton isä! Hän häpee talonpoikaisnimeään!\n\n-- Talonpoikaisnimeään! -- kertoi iloinen kersantti, silmät suurina\nkummastuksesta ja räjähtäen niin isoon nauruun, että tuoppi tanssi\nhänen edessään pöydällä. -- Onko teilläkin nimiä, moukat? No, silloin\nen minä huoli nimistä minä! Oletpa sinä kunnon velikulta, ukko! ...\nsano minulle, mitä sinäkin teet nimellä? -- Ja noin puhuessaan katseli\nvieras talon isäntää niin poikamaisella röyhkeydellä, että loukkaus\nhänen sanoissaan tuntui paljoa pienemmältä kuin olisi muuten tuntunut.\n\nVanha Perttilä ei ollut häntä kuulevinaankaan.\n\n-- Minä mieletön, kun lähetin luotani parrattoman poikasen, ja luulin\nmiehen lähettäneeni! -- lisäsi hän synkästi itsekseen.\n\nMutta kersantti, joka luultavasti oli ottanut muutamia matkanaukkuja jo\nennen taloon tuloaankin ja nyt oli kaatanut olutta entisen päälle, ei\ntahtonut hellittää hyvää puheen ainetta.\n\n-- Älä murjota, ukkoseni! -- jatkoi hän samaan tapaan. -- Te talonpojat\nelelette niin paljon härkäin ja lammasten parissa, että teistä\nitsestännekin viimein tulee paksupäitä. Jos olisit hiukan kohteliaampi\nkuin olet, lähettäisit jonkun sievän tytön tyllykän täyttämään\ntuoppini, josta jo pohja paistaa ... se on niin tyhjä kuin sinun oma\nkallosi. Mutta te nauristurvat ette ymmärrä, mikä kunnia teille\ntapahtuu, kun kuninkaan kersantti alentuu olemaan vieraananne. Tiedä\nsinä, ukkorähjä, että sotamies on tähän aikaan herra, hänellä on nimi,\njoka joltakin helähtää, sillä hänellä on miekka, joka helähtää. Mutta\nte, vetohärät, teillä on vain puuroa päässä ja nauris rinnassa.\nMaljasi, ukko ... urhoollisen luutnantti Bertelin terveydeksi! Etkö\ntahdo juoda rehellisen ritarin maljaa? ... huuti, hävytön!\n\nJa oman arvonsa tunnossa uskalsi kersantti lyödä nyrkkinsä pöytään\nniin, että lautaset tanssivat ja kömpelöt puuvaditkin olivat vähällä\nhypätä lattialle täysineen päivineen.\n\nEnsimmäinen vaikutus tästä raa'asta pilanteosta oli se, että kuusi tai\nkahdeksan miestä karkasi pystyyn istuttaakseen kouraan tuntuvalla\ntavalla kutsumattomaan vieraasen kunnioitusta talonpojan nimeä kohtaan.\nMutta vanha Perttilä ennätti ennen. Ulkonaisesti rauhallisen näköisenä\noli hän noussut seisoalleen, läheni kersanttia vakavin askelin ja\ntarttui sanaakaan sanomatta häntä vasemmalla kädellä niskaan ja\noikealla selkään, nosti hänet penkiltä, kantoi ovelle ja nakkasi Pentti\nRistonpojan suin päin rikkatunkiolle rappusten eteen. Niin ällistynyt\noli iloinen kersantti, että hän tuskin älysi kohottaa jäntevät\nkätensä vastarintaan -- silloin, jos hän olisi sen tehnyt, hänen\nseitsenkymmenvuotias vastustajansa tuskin olisi päässyt voitolle\nepätasaisessa ottelussa.\n\n-- Mene, -- huusi Perttilä hänen jälkeensä, -- ja pidä se, minkä sait,\nmuistonasi Isokyrön talonpojista!\n\nEi mikään vaikuta luonnonlapseen niin voimakkaasti kuin häikäilemätön\nrohkeus ja ruumiillinen voima. Kun vanhus palasi tupaan, osoitti hänen\nväkensä hänelle suosiotaan, jopa ihastustaankin. Unhotettu oli tuo\nhetkellinen epäsopu, joka äsken oli tehnyt vihamiehet isännästä ja\npalvelijoista. Kilpailu auran ja miekan välillä on yhtä vanha kuin\nmaailma. Nuijasota, joka oli syntynyt tästä kilpailusta ja melkoisesti\nsitä kiihoittanut, oli vielä tuoreessa muistissa. Nämä talonpojat,\njoiden itsenäisyys ei, niinkuin monen muun heidän maanmiehensä, koskaan\nollut taipunut hovin herrojen ikeen alle, iloitsivat nähdessään,\nettä heidän arvoaan ja oikeuttaan puolustettiin sotamiehen ylpeyttä\nvastaan; he unohtivat, että ennen pitkää monen heistä ehkä täytyisi\npukeutua sotatakkiin ja taistella isänmaan puolesta. Vanha\ntalonpoikaispäällikkökin oli, onnistuneesta teostaan iloissaan,\nunohtanut synkkämielisyytensä; kerrankin pitkien aikojen perästä\nnähtiin hymy hänen huulillaan, ja kun ateria oli syöty, alkoi hän\nkertoa joukolleen vanhoja seikkailujaan.\n\n-- En koskaan unohda, kuinka me löylytimme sitä vanhaa lurjusta\nAaprahammi Melkiorinpoikaa, joka täällä Kyrössä vangitutti parhaat\ntalonpoikamme ja pieksätti niitä kuin pahantekijöitä. Viidenkymmenen\nhuovin kanssa oli hän vetäytynyt pohjoiseen päin. Oli talvista aikaa,\nhän oli hieno herra, sai nuhayskän pakkasessa ja ajoi käärittynä\nkomeaan sudennahkaturkkiin. Kun hän lähestyi Kokkolan kirkkoa,\npaneusimme me väijyksiin katajikkoon, karkasimme kuin jehut hänen\npäällensä ja löimme kuoliaiksi kaksikolmatta hänen huoveistaan, ja\nhänet itsensä peittosimme me mustelmille, mutta joka kerta kuin hän\nnäki lyönnin tulevan, veti hän sudennahkan korvilleen, niin ettei siinä\nkelmissä mikään tuntunut. Odotahan, sanoi Limingan Hannu Krankka joka\nmeitä johti, se susi täytyy meidän nylkeä ja sen sanottuaan löylytti\nhän Aaprahammia niin tuimasti, että sen täytyi heittää komea turkkinsa.\nKrankalla ei ollut muuta kuin pusero parempaa vaatetta päällään ja\nkylmä oli, että kivet halkeilivat, ja niin arveli mies, että turkki oli\nhyvä olemassa ja heitti sen huomaamattamme omille hartioilleen. Mutta\nkun oli hämärä, niin emme me muut hoksanneet, että Krankalla oli herran\nturkki päällään, vaan aloimme vereksin voimin taas pölyttää samaa\nturkkia, jota ennenkin olimme tottuneet pölyttämään, ja varma on,\nettä löyly siinä sähähteli Krankan kiukaista, mutta Aaprahammi\nMelkiorinpoika virkosi turkista päästyään ja juoksi nuttusillaan kaksi\npeninkulmaa Huusan taloon, siellä sitoi hänet Kokkolan Jaakko ja konna\nvietiin Tukholmaan. Kauan ei hänen tarvinnut surra sudennahkaansa,\nsillä ennen pitkää herttua erotti häneltä pään hartioista.\n\n-- Olkoon, -- sanoi Larsson, joka kernaasti puolusti Flemingiä ja hänen\nmiehiään, -- olkoon, että _sillä kertaa_ olittekin voitolla. Yksitoista\nhuovia oli jäänyt henkiin, vaikka olivat kuolluksissa olevinaan; ne te\nriisuitte alastomiksi. Keskiyön aikana köntivät nuo puoleksi\npaleltuneet lukkarin taloon ja pääsivät huoneeseen; mutta aamulla\ntahdoitte te pistää heidät elävältä jään alle, niinkuin teitte\nUronjoella. Susia olitte ettekä ihmisiä. Jokihan oli niin matala, että\nteidän täytyi hangoilla työntää miehet avantoon, ja kun eivät tahtoneet\nsinne mennä, löivät naisenne heitä vesiämpäreillä päähän.\n\n-- Pidä suusi, Larsson, sinä et tiedä, mitä kaikkea Suitian Klaus teki\n-- vastasi Perttilä vihaisesti. -- En sano mitään kaikista niistä,\njoita hän ja hänen miehensä tappoivat ja kiduttivat. Mutta muistatko\nSeveri Sipinpoikaa Sorsankoskella? Saarrettuaan talonpojat käski hän\nhenkisoturinsa piilulla mestata heidät yksitellen, mutta mies ei\njaksanut katkaista kaulaa useammalta kuin kahdeltakymmeneltä neljältä\nja pyysi herran itsensä jatkamaan. Silloin suuttui herra ja antoi ensin\nhuoviensa hakata henkisoturin neljään palaseen, jonka tehtyä pakotti\ntalonpojat hakkaamaan toinen toisensa palasiksi viimeiseen mieheen.\n\n-- Mutta mitenkä teitte te, peijakkaan pojat, Pietari Gumsen talossa?\nVäkenne hävitti talon, ikkunat särettiin, karja teurastettiin ja\nkatkaistut päät pantiin suut auki pönkitettyinä ikkunoihin\nkummittelemaan. Senjälkeen sahattiin harjavuolet niin heikoiksi, että\nkun väki palasi kotiin, koko huone sortui heidän päälleen. Ja kun\nolitte vanginneet erään ratsumiehen, ammuitte häneen kuin maaliin\nnuolillanne...\n\n-- Ei kannata sinun puolustaa Suitian Klausta. Muistatko sen naisen,\njonka luo eräs Akseli Kurjen ratsumiehistä tuli ja tappoi häneltä\nlapsen äidin omain silmäin edessä. Sitä ei äiti parka voinut sietää,\nvaan tarttui keskenkasvuisen tyttönsä kanssa juopunutta miestä\nvyötäisiin, löi häntä korennolla otsaan ja pisti sitten pyörtyneen\nmiehen avantoon. Mutta sitten tuli Klaus-herra ja hakkautti saman\nnaisen keskeltä kahtia...\n\n-- Se on tyhjää puhetta, jota ei kukaan ole todeksi näyttänyt, --\nvirkkoi Larsson jurosti.\n\n-- Kuolleet vaikenevat kuin siivot lapset. Ne viisituhatta, jotka\ntapettiin Ilmajoella, eivät hiiskahdakaan.\n\n-- Olisit sen sijaan, että teit kersantille väkivaltaa, kysynyt häneltä\nuutisia sekä omasta pojastasi että minun pojastani, -- virkkoi Larsson,\npäästäkseen tuosta ainaisesta riidan aiheesta, onnettomasta\nnuijasodasta.\n\n-- Niin ... sinä olet oikeassa, minun täytyy saada lisätietoja\npojistamme ja sodasta. Huomenna matkustan Vaasaan.\n\n-- Tuleeko hän kohta takaisin? -- kysyi Meri aralla äänellä.\n\n-- Kustaako? Saatanee häntä vartoa -- sanoi isä suuttuneella äänellä.\n-- Hänestähän on tullut herra. Hän häpee vanhaa isäänsä ... hän häpee\ntalonpoikaisnimeään!\n\n\n\n\n3. ETELÄN IMPI POHJOLASSA.\n\n\nNoin 63:lla leveysasteella, muutamia peninkulmia Vaasasta etelään päin,\ntekee Suomen rannikko, joka siihen saakka on kulkenut suoraan etelästä\npohjoiseen, merkillisen käänteen koillista kohti. Suuri, sininen\nPohjanlahti seuraa mukana, kapenee hetkisen Merenkurkun kohdalla,\nlaajenee taas ja nojaa korkean päänsä Suomen rintaa vasten. Vapaammin\nkuin muualla vinkuu näillä vesillä Jäämeren puhuri, ahdistuu\nMerenkurkun rantojen väliin ja ajaa sen laineet hillittömällä raivolla\nkallioita vasten. Keskellä tätä myrskyistä merta ovat Gaddenin kaljut\nkallioluodot, niiden varoittava majakka ja niiden kauas ulottuvat\nmatalikot. Kun tunturituulet nostavat aallon valkeaan vaahtoon näillä\nvaarallisilla karikoilla, silloin on sen laivan tuho tullut, jonka\nperänpitäjä ei ole varma ja jonka purjeet eivät ole oikeinpäin\nkäännetyt ja joka uskaltaa lähteä ahtaaseen Understenin väylään. Mutta\nkesällä, kun tuuli kulkee auringon mukana suven mailta lännen\nliepeille, silloin tapahtuu se ihme, että heikko pohjoinen on ihanin,\ntervetullein tuuli, joka ennustaa pitkiä poutia ja kauniita säitä.\nSilloin kiitävät monet sadat purjeet rannikoilta Merenkurkun saaria ja\nkareja kohti laskemaan verkkojaan sinne tänne muuttelehtavien\nsilakkaparvien tielle, ja levottomasti kohiseva meri leikittelee kuin\nhellä äiti tyttäriensä, vihertävien saarien kanssa, jotka sen rinnoilla\nlepäävät.\n\nPaitsi Ahvenanmaata ja Tammisaarta ei millään paikalla Suomen\nrannikolla ole niin kukoistavaa saaristoa kuin Merenkurkussa ja sitä\nlähinnä olevalla itäisellä rannikolla. Lukemattomat saaret, joista\nsuurimmat ovat Vallgrund ja Björkö, ovat tänne sirotetut kuin vihreät\npisarat avarain siniulappain helmaan. Ne muodostavat siellä oman\npitäjänsäkin, Raippaluodon kappelin, johon kuuluu vain pelkkiä kareja,\nmissä ei asu muita kuin kalastajia. Niin lukuisat ovat nämä\nsaariryhmät, niin vaihtelevat ovat salmet, niin koukeroiset ovat\npurjehdusväylät että eräässä näistä ryhmistä, Mikonsaarissa, jossa on\nuseita satoja saaria, ei outo osaa minnekään, ellei paikalla syntynyt\nluotsi tule hänelle tietä näyttämään. Ei riittäisi kolmekymmentä\nluovijalaivaa täällä estämään salakuljetusta; on vain yksi keino\nhävittää tämä kaikkien rannikkoseutujen perisynti, ja se on\nalhainen tullitaksa, joka onkin jo Suomessa huomattu tehokkaaksi\ntarkoitukseensa.\n\nSamaan aikaan niiden tapahtumien kanssa, joista edellisessä luvussa on\nkerrottu, siis keskipalkoilla elokuuta 1632, nähtiin Pohjanlahden\naaltoja kyntämässä kuninkaallinen, ruotsalainen sotalaiva Maria\nEleonora, joka oli osoitettu kulkemaan Tukholmasta Vaasaan, viedäkseen\nsieltä Pohjanmaalla otettuja sotamiehiä Saksan sotaan. Oli kaunis ja\nkirkas kesäaamu. Aavan meren ulapoilla oli tuo omituinen, sanomaton\nloistonsa, joka samalla on niin suurta ja niin viehättävän kaunista.\nÄäretön kevätauringon valaisema lumiaavikko vetää ehkä sille vertoja\nkomeudessa, mutta lumi on hiljaista ja kuollutta, kimmeltävä aalto on\nliikettä ja elämää. Rauhallinen, loisteleva meri on kuin uinaileva\njättiläistyttö, joka haaveilee säteitä ja kukkasia. Hiljalleen kohoilee\nhänen rintansa; laivan kansi keinuu jalkaisi alla, mutta sinä et\nvapise; hän voisi syöstä sinut syvyyteen, mutta hän levittää lempeästi\nhopeisen vaippansa jalkojesi alle, ja tuo voimakas kantaa sinua,\nheikkoa rannan ruokoa, kuin lasta käsivarsillaan.\n\nPäivä oli juuri noussut. Laivassa vallitsi tuo merielämän\nyksitoikkoinen hiljaisuus, joka syntyy aamulla aina silloin kuin ei\nmikään vaara uhkaa. Osa miehistöstä oli vielä levolla kannen alla,\nainoastaan alipäällikkö, joka oli puettuna hollantilaiseen\nkarvatakkiin, käveli edestakaisin peräkannella, perämies seisoi\näänetönnä ruotelissaan, tähystelijä maston nenässä katseli sanaakaan\nvirkkamatta eteensä ja siellä täällä näkyi etukannella joku matruusi,\nmikä kiinnittäen jotakin nuoran päätä, mikä kenkiään paikaten, mikä\nkantaen puita keittiöön, mikä puhdistellen kanuunoita, joilla oli määrä\nampua tervehdyslaukaukset satamaan tultaessa Korsholman kohdalla.\nNykyajan kankea sotakuri oli silloin melkein tuntematon; ei ollut\nunivormuja, ei vihellyspillejä eikä noita monenlaisia komentosanoja,\njotka tätä nykyä ovat niin pitkälle kehittyneet. Sotalaiva ei eronnut\nkauppalaivasta juuri muuten kuin suuruudeltaan, jonka lisäksi edellinen\noli varustettu kanuunoilla ja muilla aseilla sekä lukuisemmalla\nmiehistöllä ja päällystöllä. Kun muistaa, ettei siihen aikaan ollut\nkahvia eikä viinaa aamukylmään nautittavaksi -- hollantilaisilta oli\nkuitenkin jo opittu käyttämään suutupakkaa tähän tarkoitukseen -- niin\nhuomataan helposti, että merielämää Maria Eleonoralla ei voida verrata\nelämään edes köyhimmälläkään nykyajan sotalaivalla.\n\nLähellä peräkannen viheriäksi maalattua reunaa seisoi kaksi naisolentoa\nväljiin, mustasta villavaatteesta tehtyihin matkapäähineihin\nkäärittyinä. Toinen näistä matkustajista oli pienikasvuinen, hänen\nkasvonsa olivat ryppyiset ja silmät harmaat ja terävän tirkistävät;\nhän oli tavattoman huolellisesti kääriytynyt paksuun Nürnbergin\nhuovasta tehtyyn höllykkään. Toinen oli pitkä ja solakka, yllään\nruumiinmukainen, kärpän nahkalla reunustettu viitta mustasta sametista.\nLaivan reunaan nojaten katseli hän synkkämielisen näköisenä ohi\nrientävää aaltoa ja laivan poreilevaa vanavettä; hänen kasvojaan ei\nvoinut kannella olija nähdä, mutta joka olisi voinut nähdä ne aallon\nkuvastuksessa, hän olisi saanut nähdä ihanat, kalpeat kasvot, joista\nkaksi mustaa silmää säteili kirkkaampina kuin loisteleva aallon pinta.\n\n-- Pyhä Maria, -- huudahti vanha, puhelias nainen paksulla alasaksan\nmurteella, -- milloin tulee loppu tästä kurjuudesta, johon pyhimykset\novat meidät tuominneet meidän syntiemme tähden? Sano, rakkahin neiti,\nmissä paikassa maailmaa me nyt olemme? Minusta tuntuu kuin olisi jo\nkulunut kokonainen vuosi siitä kuin purjehdimme ulos Stralsundin\nsatamasta, enkä ole pitänyt enää päivistä lukua sen jälkeen kuin\nlähdimme Tukholmasta, siitä kerettiläisten kaupungista. Joka aamu luen\nherättyäni seitsemän _avea_ ja seitsemän _pater nosteria_, niinkuin\narvoisa isä Hieronymus neuvoi meidän tekemään varjelukeinoksi aaveita\nja taikuutta vastaan. Eihän tiedä, eikö maailma jo loppunekin täällä,\nnäin kaukana pyhästä oikeauskoisesta kirkosta ja kristityistä\nihmisistä. Eihän tällä merellä, tällä inhoittavalla merellä näy ääriä\nolevankaan. Toista oli Main-virta, joka niin rauhallisesti virtasi\nmeidän pienen torni-ikkunamme alla Würzburgissa. Sano, rakas neiti,\neikö maailma lopu tuonne taivaan rantaan ja emmekö laske täysin purjein\nsuoraan kadotukseen?\n\nTuo pitkä ja solakka, samettiviittaan puettu tyttö ei näkynyt\nkuuntelevankaan suulaan duennansa mielenpurkauksia. Nuo tummat,\nsäteilevät silmät katselivat haaveellisina pitkien, mustien ripsiensä\nalta meren pintaa pitkin niinkuin olisivat koettaneet sen laineilta\nsaada selitystä sydämen sekaviin unelmiin. Ja kun joskus pitkä,\npyöreäselkäinen hyökylaine vyöryi esiin ulapalta muistona menneistä\nmyrskyistä ja laiva hiljalleen kallistelihe niin, että laita läheni\nveden rajaa ja aalloissa oleva kuva läheni kannella olevaa, silloin\nvilahti noilla ihanilla, vaaleilla kasvoilla hymyily, jossa oli sekä\nalakuloisuutta että ylpeyttä, ja huulet liikahtivat melkein\nkuulumattomin sanoin uskoakseen aalloille hänen salaisimmat\najatuksensa.\n\n-- _Ainoastaan suurta ja jaloa kannattaa tässä elämässä rakastaa!_\n\nSitten lisäsi hän tämän ajatuksensa innostamana:\n\n-- Miksi en siis rakastaisi suurta miestä?\n\nJa hän kuiskasi nämä sanat rajattomalla riemulla. Mutta samalla pudisti\nsisällinen väristys hänen hentoa ruumistaan, synkkä salama välähti\nhänen mustista silmistään ja hän virkkoi melkein vapisten:\n\n-- _Ainoastaan suurta ja jaloa kannattaa tässä maailmassa vihata!_\n\n-- Miksi en siis vihaisi?...\n\nHän ei lopettanut lausettaan. Hän nojasi päänsä laivan reunaan, hänen\nsilmäinsä salama sammui, ja sen sijalle ilmaantui kostea kyynel. Kaksi\ntoisilleen vihamielistä haltijaa taisteli tämän hehkuvan sielun\nanastamisesta. Toinen sanoi: rakasta! Toinen kuiskasi: vihaa! Ja hänen\nsydämensä vuoti verta tässä kamalassa taistelussa enkelin ja hornan\nhengen välillä, jotka tappelivat hänen sielustaan.\n\nOn tarpeetonta mainita, minkä lukija varmaankin jo on arvannut, että\ntuo solakka tyttö Maria Eleonoran kannella ei ollut kukaan muu kuin\nRegina von Emmeritz, tuo nuori haaveilija, joka Frankfurt am Mainissa\ntahtoi kääntää katoliseen uskoon kuningas Kustaa Aadolfin. Kuningas,\njoka tunsi ihmissydämen, oli syystä kyllä ajatellut, että tuo\nintohimoinen tyttö voitaisiin saada tekemään mitä tahansa, jos hänet\nedelleenkin jätettäisiin jesuiittain käsiin. Ei hän ollut sentähden\nkostonhimosta, joka tunne ei asunut hänen suuressa sielussaan,\npäättänyt lähettää häntä kauas vieraasen maahan, jossa mustat\nkiusaukset eivät häntä enää saavuttaisi, vaan oli se tapahtunut\njalosta, inhimillisestä säälistä nuorta, suurilla luonnonlahjoilla\nvarustettua naista kohtaan. Lukija muistanee, että kuningas lausui\ntämän aikomuksensa jo tuona merkillisenä Frankfurtin kaupungin\ntoimeenpaneman juhlan jälkeisenä yönä; ja kesemmällä lähetettiin neiti\nRegina Stralsundin ja Tukholman kautta vanhan, ankaran rouvan, Martta\nUlfsparren luo Korsholmaan. Ei hän aavistanut tuo jalo kuningas, että\nse salaperäinen valta, jonka käsistä hän tahtoi pelastaa kauniin\nvankinsa, seuraisi häntä Suomen kaukaisiin seutuihinkin. Sillä neiti\nReginalla oli vapaus valita seuraajakseen yksi luotettavimmista\npalvelijoistaan, eikä hän valinnut siksi iloluontoista, vaaleaveristä,\nhyvää hengetärtään Kätcheniä, joka lähetettiin kotipuoleensa Baijeriin,\nvaan valitsi hän imettäjänsä, vanhan Dorthen, joka jesuiittain\npalkkaamana jo kauan oli pitänyt yllä uskonvimman liekkiä nuoren tytön\nsielussa. Niin oli tuo hyljätty, onneton olento siis yhä edelleenkin\navuton sitä pimeyden valtaa vastaan, joka lapsuudesta pitäen oli\nkauheihin opinkappaleihinsa kietonut hänen jalotunteisen, hellän\nsydämensä. Ja tätä valtaa voittaakseen ei hänellä ollut aseena muuta\nkuin yksi ainoa, vaikka kyllä voimakas tunne, ihailunsa ja haaveellisen\nrakkautensa tunne suurta Kustaa Aadolfia kohtaan, jota hän samalla\nkertaa vihasi ja rakasti, jonka hän olisi voinut kuolemaan syöstä ja\njonka vuoksi hän kuitenkin olisi ollut valmis itse kuolemaan.\n\nÄlykäs Dorthe näkyi aavistavan emäntänsä ajatukset, hän nojautui\neteenpäin, siristi pieniä silmiään ja sanoi tuolla tuttavallisella\näänellä, jonka hänen asemassaan olevat palvelijat niin helposti\nomistavat: -- Ai, ai ... vai ovat asiat niin? Tulevatko ne taas ne\nsyntiset ajatukset kerettiläiskuninkaasta ja hänen joukostaan?\nPaholainen on viisas ja tietää mitä tekee. Kun hän tahtoo saada\npauloihinsa tavallisen kevytmielisen tytön heilakan, lähettää hän hänen\neteensä nuoren, punaposkisen keikarin, jolla on pitkät, kauniit hiukset\nja ritarillinen ulkomuoto. Mutta kun hän tahtoo saada haltuunsa\nhyljätyn tyttöparan, joka on aatteiltaan jalo ja ylevä mieleltään,\nsilloin pukeutuu hän komean sankarin haahmoon, semmoisen, joka\nvalloittaa linnoja ja voittaa sotajoukkoja, ja vähän välittää silloin\ntämä lapsiparka siitä, että tuo ylpeä voittaja on hänen kirkkonsa ja\nuskonsa pahin vihollinen ja miettii yöt ja päivät niiden häviötä.\n\nRegina käänsi kosteat, säteilevät silmänsä pois merestä ja katseli\nsanomattomalla epäilyksellä vanhaa neuvojaansa. -- Sano, -- virkkoi hän\nmelkein kiivaasti, -- onko mahdollista olla samalla haavaa jalo kuin\nenkeli ja ilkeä kuin peto? Onko mahdollista olla samalla haavaa\nmaailman suurin ja vihattavin mies?\n\nRegina katseli taas merelle. Aamun hiljainen rauha väikkyi kimmeltäväin\nulappain yllä ja kehoitti lepoon sydämen myrskyjä. Nuori tyttö vaikeni.\n\nDorthe vastasi: -- Hedelmistään tunnet sen, mikä paha on. Ajattele\nvain, rakas neiti, mitä kaikkea pahaa tuo jumalaton kuningas onkaan\ntehnyt kirkollemme ja meille? Tuhansittain on hän kaatanut\nsotilaitamme, ryöstänyt on hän linnamme ja luostarimme, nunnat ja pyhät\nisät on hän heidän asunnoistaan karkoittanut, ja hurskasta isä\nHieronymusta ovat hänen pakanalliset suomalaisensa kauheasti\nkiduttaneet ja silponeet. Meidät hän on ajanut maanpakoon maailman\nääriin...\n\nTaas Regina katseli saaria ja selkiä, jotka loistivat aamun vienossa\nvalossa. Kun tuo musta haltija kuiskasi hänen korvaansa vihaa ja\nvainoa, tuntui ihana luonto saarnaavan vain pelkkää rakkautta. Jo oli\nhän lausumaisillaan tuon hurmaavan ajatuksensa: mitäpä siitä, vaikka\nhän olisikin tuhansia kaatanut, karkoittanut munkkeja ja nunnia, vaikka\nolisi ajanut meidätkin maanpakoon, mitä merkitsee kaikki tuo, jos hän\nvain on suuri ihmisenä ja toimii oman uskonsa innostuttamana! Mutta hän\nvaikeni pelosta, hän ei uskaltanut rikkoa koko entisyyttään vastaan.\nHän tarttui sen sijaan muutamaan Dorthen sanaan, ikäänkuin\nhaihduttaakseen sitä vihan ja kirouksen ukkospilveä, joka kietoi hänen\nsydämensä mustaan vaippaansa keskellä tätä levollista, lempeää\nmaisemaa.\n\n-- Tiedätkö, Dorthe, -- sanoi hän, -- että suomalaiset, joita niin\nvihaat, asuvat tämän meren rannalla? Näetkö tuolla kaukana idässä tuon\nmatalan maan? Se on Suomenmaa. En ole vielä nähnyt sen rantoja, mutta\nen voi kuitenkaan vihata sitä maata, jota näin kaunis meri huuhtelee.\nEn voi ajatella, että pahoja ihmisiä voisi elää näin ihanan luonnon\nkeskessä.\n\n-- Kaikki pyhät meitä varjelkoot! -- huudahti Dorthe tehden\nristinmerkin laihalla kädellään. -- Onko tuo Suomenmaa? Pyhä Patrikki\nvarjelkoon meitä koskaan astumasta jalkaamme noille kirotuille\nrannoille! Rakas neiti, ettekö sitten ole koskaan kuullut, mitä tuossa\nmaasta ja sen pakanallisesta kansasta kerrotaan? Siellä vallitsee\nikuinen yö, siellä lumi ei koskaan sula, villit pedot ja vielä\nvillimmät ihmiset makaavat siellä vierekkäin vuorien luolissa. Metsät\novat niin täynnä hiisiä ja lempoja, että kun yhtä nimeltään huutaa,\nkohta matelee niitä sadoittain esiin kivien ja kantojen takaa.\nKeskenään loitsivat ihmiset toisiaan kaikenlaisella pahalla, niin että\nkun joku vihaa toistaan, heti muuttaa hän vihamiehensä sudeksi tai\nsiaksi, ja joka sana, minkä he lausuvat, muuttuu siksi, mitä sillä\ntarkoitetaan, niin että kun tahtovat tehdä veneen tai kirveen, niin\nsanovat vain ja se syntyy.\n\n-- Sinä kuvaat heitä sattuvasti, -- sanoi Regina, hymyillen pitkästä\naikaa, sillä meren tuoreus teki hyvää hänen haaveelliselle mielellensä.\n-- Onnellinen on todellakin se maa, jossa saadaan se, mitä toivotaan,\npaljaalla sanan voimalla. Jos olen nälissäni ja haluan kaunista\nhedelmää, sanon vain: omena! ja kohta on minulla omena. Jos minulla on\njano, virkahdan: lähde! ja kohta helmeilee lähde edessäni. Jos surut\nminua painavat, sanon: toivo! ja toivo palaa. Ja jos ikävöin\nrakastettua ystävää, mainitsen vain hänen nimensä ja hän seisoo\nvierelläni. Ihana maa olisi Suomi, jos se olisi semmoinen maa. Vaikka\neläisimmekin petojen kanssa lumihaudassa, katsahtaisimme vaan toisiimme\nja sanoisimme: isänmaa! Ja samalla hetkellä istuisimme käsikkäin Mainin\nrannalla lehmusten siimeksessä, siellä, missä istuimme silloin kuin\nolin lapsi, ja kotiseutumme satakielet soittaisivat meille niinkuin\nennen muinoinkin suloisia säveliään.\n\nDorthe kääntyi pois äreillä mielin. Laiva purjehti nyt sisäsaaristoon,\nkulki hiljaista vauhtia ohi äärimmäisten kallioiden, joista monet,\njotka nyt ovat korkealla veden pinnasta, silloin vielä piilivät\nsuolaisen aallon alla. -- Mikä on tuo pitkä, metsäinen maa tuolla\nvasemmalla? -- kysyi Regina lähellä seisovalta perämieheltä.\n\n-- Susisaari, -- vastasi mies yksikantaan.\n\n-- Nyt sen itsekin kuulitte! -- huudahti Dorthe. -- Susisaari! Se on\nensimmäinen nimi, minkä kuulemme Suomen rantoja lähestyessämme, ja se\ntietää, mikä meitä edempänä odottaa.\n\nLaiva kääntyi nyt pohjoista kohti, kulki Långskärin ja Sundomin\nvälitse, laskeutui taas itää kohti, kulki Palosaaren ohi ja pääsi\nesteettömästi sen matalikon yli, joka nyt näiltä vesiltä sulkee pois\nsuuremmat laivat, Vaasan senaikuiseen mainioon satamaan, ampuen 16\nkanuunan laukausta Korsholman vallien kohdalla.\n\n\n\n\n4. TALONPOIKA, PORVARI JA SOTAMIES.\n\n\nNähtävästi oli rikkaan Aaron Perttilän mieliala muuttunut, sillä kun\nhän istuutui komeihin kärryihinsä pistäytyäkseen päiväseltään Vaasassa,\npäätettiin merkiksi isän ja tyttären välillä syntyneestä sovinnosta,\nettä Meri saisi istua hänen rinnallaan, ja ostaa kaupungista silakoita,\nhumaloita ja kaikenlaisia maustimia niinkuin inkivääriä ja kaneelia,\njoita jo siihen aikaan varakkaimmat talonpojat olivat alkaneet käyttää.\nSekä isällä että tyttärellä oli omat tarkoituksensa matkalle\nlähtiessään mutta ei kumpikaan tahtonut toisilleen tunnustaa, että he\noikeastaan olivat lähteneet kuulustelemaan uutisia Saksanmaalta.\nLarsson sai sill'aikaa tehtäväkseen kotitöiden silmällä pidon.\n\nTämä kaikki tapahtui samaan aikaan kuin Kustaa Aadolf ja Wallenstein\nseisoivat vastakkain Nürnbergin edustalla. Sotamiehiä tarvittiin enempi\nkuin koskaan ennen, ja Oxenstjerna lähetti Saksista kirjeen toisensa\nperästä jouduttaakseen lisävoimia. Vaikkakin elonkorjuu oli\nkiireimmillään, sai kuitenkin sota, jolla silläkin oli kiirein\nelonkorjuuaikansa, suuren joukon nuoria miehiä tulvailemaan\nlähipitäjistä Vaasaan, josta heidän piti jatkaa meren yli matkaansa\nensin Tukholmaan ja sitten Wallensteinin uhkaavia joukkoja vastaan\nSaksanmaalle. Siihen aikaan eivät sotaharjoitukset olleet läheskään\nniin monimutkaiset kuin tätä nykyä; pääasia oli, että osattiin\njotakuinkin hyvin seistä rivissä, että heti käskyn annettua karattiin\nvihollisen kimppuun ja ammuttiin tarkasti -- johon pohjalaiset olivat\nhylkeitä ampuessaan jo vanhastaan tottuneet. Siten on selitettävä, että\nmonet noista äsken aurankurjesta lähteneistä talonpoikaispojista vielä\nennättivät ajoissa perille kunnialla kaatuakseen kuninkaan kanssa\nLützenin taistelutanterella.\n\nVaasan kaupunki oli silloin vasta kahdenkymmenen vuoden vanha ja\nalaltaan paljon pienempi kuin nyt. Siihen ei ollut syynä ainoastaan sen\nnuoruus, mutta myöskin se seikka, että Korsholman tilukset, jotka\nvaltio omisti, estivät sitä laajenemasta etelään päin. Mustasaaren\nvanhan kirkon ympärillä, pitkin nykyisen Kauppa- ja Suuren Pitkäkadun\npohjoista puolta[9] kohosi muutamia vasta rakennettuja, punaisiksi\nmaalatuita taloja, joihin oli sijoitettu kuusi tai kahdeksan\nvähäpätöistä kauppapuotia. Satamassa oli varastohuoneita ja niiden\nympäristössä kalastajain ja merimiesten majoja hajanaisissa ryhmissä,\nsillä säännöllisten kaupunginosien ja suorien katujen suunnittelemista\npitivät sen ajan rakennusmestarit jotenkin joutavana, ja kuta\nahtaammalle alalle talot sijoitettiin, sitä paremmassa turvassa\nluultiin oltavan näinä levottomina aikoina. Vaasan kokoisen kauppalan\nasukkaat katsoivat toisiaan kuin samaan perheesen kuuluviksi, ja\nikäänkuin lohdutukseksi mielelleen silmäilivät kaupunkilaiset\njonkinlaisella ylpeydellä etelään päin olevan Korsholman linnan\nkorkeita, vihertäviä valleja,\n\nTuo kauan uskottu ja Messeniuksen vahvistama taru, että Korsholma olisi\nBirger jaarlin rakentama ja että se olisi saanut nimensä suuresta\npuurististä, joka siihen olisi pystytetty voiton ja uskon merkiksi,\nperustuu toiseen yhtä vanhaan taruun, että mainio jaarli Suomeen\ntullessaan olisi noussut maihin juuri tällä rannikolla. Myöhemmät\ntutkimukset ovat asettaneet sekä tämän tarinan että myöskin tarinan\nKorsholman synnystä arvelun alaisiksi; mutta varmaa on, että linna on\nhyvin vanha, jopa niinkin vanha, että sitä muistetaan tuskin muuna kuin\njätteenä jostakin sitäkin vanhemmasta. Mikäli tiedetään, ei sitä\nvihollinen ole koskaan piirittänyt ja on se asemansa vuoksi ollut\narvoton Suomea puolustettaessa, ja kun Oulun ja Kajaanin linnat\nrakennettiin kertomuksemme aikaa hiukan aikaisemmin, ei Korsholmaa enää\nkatsottu miksikään sota-asemaksi. Sitä käytettiin kuitenkin vielä\nNorrlannin maaherran asuntopaikkana, siihen majoitettiin muitakin\nvaltion virkamiehiä, se oli myöskin vankila, ja antoi se n.s.\nlatokartanona melkoisia lisiä maaherran ylläpidoksi. Senaikainen\nNorrlannin päällikkö, aseupseeri Juhana Maununpoika Ulfsparre,\nTusenhultin herra, jota juuri tähän aikaan seurasi eversti Ernst\nCreutz, Sarvilahden herra, asui vain aika ajoin Korsholmassa; tiedämme\nkuitenkin kertomuksestamme, että hänen seitsenkymmenvuotias äitinsä,\nrouva Martta, ankaralla kädellä hoiti sekä linnaa että latokartanoa\nhänen poissa ollessaan.\n\nTalonpoikien ja uusien kaupunkien porvarien välillä vallitsi siihen\naikaan luonnoton ja molemmin puolin vahingollinen kilpailu, joka oli\nsyntynyt siitä, että hallitus koetti kaupunkien eduksi vaikeuttaa\nmaakauppaa ja pikkumaisilla asetuksilla määräillä tavaran vaihtoa. Kun\nsentähden vanha, mahtava talonpoikaispäällikkö tyttärineen ajoi\nVähäkyrön tullista sisään, sattui kyllä, että joku kaupunkilainen\ntervehti tuota tunnettua miestä hänen rikkautensa vuoksi; ylpeämmät\nkauppiaat sitävastoin, jotka pelkäsivät Perttilän vaikutusta\nkuninkaasen, eivät häntä katselleet suinkaan lempein silmin, ja\nilmaisivat vihansa pistosanoin, jotka Perttilä hyvin kyllä kuuli. --\nTuolla, -- sanoivat he -- tulee Isokyrön talonpoikaiskuningas, eikä\nVaasa ole arvannut hänelle kunniaporttia pystyttää. Taitaa pitää\nitseään liika hyvänä riiheen, ja aikoo varmaankin sotamieheksi ja siitä\nkenraaliksi! Varokaa itseänne, katsokaa, kuinka epäsuosiollisesti hän\nsilmäilee ympärilleen, tuo pirttiparooni! Jos olisi hänen vallassaan,\nniin kytönä hän Vaasan polttaisi!\n\nKiivasluontoinen Perttilän ukko ei ollut koskaan hidas vihaan, mutta\nnyt kätki hän kiukkunsa ja kiirehti hevostaan joutuakseen pian sen\nmerimiehen lesken asuntoon, jonne hän tavallisesti ajoi kaupungissa\nkäydessään. Ei ollut hän kuitenkaan ehtinyt kauas nykyiselle\nKauppakadulle, joka ei nytkään ole leveimpiä, mutta silloin oli tuiki\nkapea, kun joukko juopuneita nostokkaita sulki häneltä tien; he olivat\njuuri läheisessä olutkapakassa viettäneet uuden toveruuden juhlaa ja\nvirvoittaneet voimiaan alettavan matkan varalta. Pari aliupseeria oli\nitseoikeutettuina johtajina liittyneet joukkoon, joka nyt hyökkäsi\nPerttilää vastaan huutaen: \"Pois tieltä, talonpoika!\" Perttilä, joka jo\noli ennestään suuttunut, ei enää voinut hillitä vihaansa, vaan vastasi\nhuutoon jotenkin tuimalla piiskan sivauksella, joka heitti maahan\nhuutajan komean, leveälierisen lakin ja siihen kiinnitetyn kotkan\nsulan.\n\nKahakka olisi syntynyt vähemmästäkin. Lyöty karkasi kärryjen jälkeen ja\nkoko joukko seurasi mukana. -- Vai niin, ukkoseni, huusi loukattu\nsotilas, joka oli sama iloinen kersantti Pentti Ristonpoika, jolle\nPerttilä Isokyrössä oli antanut niin kiireen lähdön, -- kiitoksia\neilisestä, äijä! Pois tieltä, pojat, ukko on minun ja minä tahdon\nyksinäni hänet suomustaa!\n\nPerttilä oli liian vanha koettaakseen enää voimiaan käsikähmässä ja\nkatseli jo, mistä pääsisi pakenemaan. Hän hyppäsi rattailtaan läheisen\npuodin rappusille ja läimäytti piiskallaan hevosta selkään, niin että\nse murtautui läpi ja vei Merin täyttä laukkaa pois kiistapaikalta. Itse\naikoi hän vetäytyä puotiin, mutta erehtyi laskuissaan, sillä puodin ovi\npaukahti kiinni hänen nenänsä edessä. Kun vanha sankari näki paon\nmahdottomaksi, asettui hän selkä puodin ovea vastaan ja uhkasi pitkällä\npiiskallaan, jonka oli pitänyt kädessään, jokaista, joka aikoi häntä\nlähestyä.\n\n-- Puikaamme pois akanat tuosta Isokyrön pohatasta! -- huusi muuan\nLaihelan poika, joka sen yhden viikon kuluessa, minkä oli pyssyä\npidellyt, jo oli ehtinyt unohtaa talonpoikaisnimensä, vaikkei kieli\nvielä ollutkaan unohtunut.\n\n-- Parempi mies oli isäsi ennen, Matti Hinrikinpoika, -- sanoi Perttilä\nylenkatseellisesti. -- Ei hän soittanut suutaan omaisiaan vastaan, vaan\nauttoi meitä kuin kunnon talonpoika pehmittämään herrojen huoveja\nPietari Gumsen kartanossa.\n\n-- Kuuletteko, pojat? -- huusi toinen aliupseereista, -- se koira kehuu\nurhoollisia sotilaita piesseensä.\n\n-- Me emme anna nenällemme hypätä!\n\n-- Talonpoika saa tanssia meidän pillimme mukaan!\n\nJa viisi kuusi kiihkeintä, jotka olivat äsken vielä talonpojantakissa\nkulkeneet, hyökkäsivät vetämään Perttilää puodin rappusilta. Vanhus\nolisi ollut hukassa, ellei hänen eilinen vastustajansa, tuo iloinen\nkersantti, olisi heittäytynyt väliin. -- Seis, pojat! -- huusi\nPentti Ristonpoika jymisevällä äänellä. -- Mitä te ajattelette?\nOletteko rehellisiä sotapoikia vai mitä? Ettekö näe, että äijä on\nseitsenkymmenvuotias ja kuitenkin käytte kuusi yhtä vastaan!\nBlitz-donner-kreutz-Pappenheim! (kersantti oli Saksassa oppinut tuon\nmehevän kirouksen, joka aina vaikutti mahtavasti) onko tämä sotilaan\npeliä tämä? Mitä luulette kuninkaan moisesta sanovan? Pois tieltä,\ntoverit, äijä on minun ja minulla yksin on oikeus hänen housujaan\nliottaa. Olisittepa vain nähneet, kuinka hän eilen nosti minut suoralla\nkädellään ja heitti kuin karvakintaan ovesta mäelle! Se oli miehen teko\nja nyt se kuitataan!\n\nReippaus ja jalomielisyys vaikuttavat aina. Toiset väistyivät ja\nkersantti nousi rappusille. Perttilä olisi voinut iskeä häntä\nruoskallaan, mutta ei iskenyt. Hän tunsi miehensä.\n\n-- Tiedätkö, talonpoika, -- huusi kersantti varmuudella, joka olisi\nsopinut vaikka eversti Stålhandskelle, -- tiedätkö, mitä merkitsee\nheittää kuninkaallisen majesteetin ja korkean kruunun sotilaita ovesta\nulos? Tiedätkö, mitä merkitsee lyödä hattu evankeelisen uskon\npuolustajan ja suurvaltaisen Rooman keisarin voittajan päästä, joka\nomalla kädellään on ajanut vihollisen pakoon neljässätoista tappelussa\nja miekallaan lävistänyt kuusi- tai seitsemäntoista sotamarsalkkaa?\nTiedätkö, mitä se merkitsee, moukka? Jos minä olisin sinun sijassasi...\n\n-- Jos minä olisin kuninkaallisen majesteetin ja korkean kruunun\nsotamiehen sijassa, -- vastasi Perttilä tyynesti, -- antaisin minä\nkunniansa rehelliselle miehelle hänen talossaan ja vanhalle ukolle\nhänen loppuiällään. Ja jos minä olisin Pentti Ristonpoika, ja jos\nolisin voittanut Rooman keisarin ja lävistänyt kaiken maailman\nmarsalkat, niin en kuitenkaan unohtaisi, että isäni Risto Niilonpoika\noli liminkalainen talonpoika, joka kaatui rehellisessä taistelussa\nFlemingin hirmuvaltaa vastaan Ilmajoen jäällä.\n\nKersantti näytti hämmästyvän. Mutta sitten astui hän vastustajansa\neteen ja virkkoi julmasti silmiään mulkoillen:\n\n-- Tiedätkö, moukka, että minä voisin, jos tahtoisin, seivästää sinut\ntähän! -- Ja hän veti kauhean pitkän miekkansa puoliterään huotrasta.\nPerttilä katseli häntä kylmästi silmiin kädet ristissä rinnalla.\n\n-- Etkö pelkää, ukko? -- virkkoi uudelleen Rooman valtakunnan\nkukistaja, ilmeisesti hämillään talonpojan tyynestä käytöksestä.\n\nPerttilä tunsi olevansa voitolla. -- Milloinka olet nähnyt suomalaisen\npelkäävän? -- sanoi vanhus melkein hymyillen.\n\nKersantti ei ollut mikään ilkeä mies. Hän tunsi itsensä yht'äkkiä hyvin\njalomieliseksi, lauhtui heti ja huusi tuolla puoleksi hävyttömällä\npuoleksi leikillisellä äänellä, joka sopi niin hyvin hänen naamaansa:\n-- Tiedättekös, pojat, -- huusi hän tovereilleen, -- tuolla vanhalla\nhärällä on sekä sarvet että sorkat. Siitä olisi saattanut tulla mies\nmaailmassa, jos olisi herrain pariin joutunut. Eilen kun näitä oli\nviisitoista yhtä vastaan -- sillä tietäkää se pojat, että kaikki\nneljätoista renkiä auttoivat minua nostettaessa sen pakanan selkään ja\nmerkkejä jäi heihin siitä jokaiseen -- niin, sanon minä, eilen olisin\ntaputellut äijän mustelmille, jos ei olisi ollut sitä saakelin\nvaimoväkeä, sillä ne istuivat kaikki pöydässä. Mutta tänään on meitä\nviisitoista yhtä vastaan -- ja minä ajattelen, että annamme äijän\nlivistää.\n\n-- Se on rikas kuin piru, -- huusivat jotkut; -- sen pitää pistouvata\ntynnöri olutta.\n\nPerttilä veti taskustaan pienen nahkakukkaron, otti siitä muutamia\nKaarlo IX:n hopearahoja ja heitti ne ylenkatseellisesti joukkoon. Se\nsuututti taas sotamiehiä, he puivat jo nyrkkejään ja myrsky oli taas\npuhkeamaisillaan, kun samassa koko lauma lähti täyttä karkua juoksemaan\nsatamaan päin. Kuului kanuunain pauketta; se oli Maria Eleonora, joka\ntervehti Korsholman linnaa.\n\n\n\n\n5. NEITI REGINA SAAPUU KORSHOLMAAN.\n\n\nKaikki, jotka vain Vaasassa kynnelle kykenivät; juoksivat satamaan\nnäkemään sellaista outoa ilmiötä kuin suurta sotalaivaa. Noin\nviisi- tai kuusisataa henkeä seisoi rannalla; toiset soutivat veneillä\nvastaan, toiset kiipeilivät satamassa olevien jahtien mastoihin tai\nmakasiinien katoille paremmin nähdäkseen. Kahteensataan nouseva\nnostokasjoukko katseli uteliaisuudella, pelolla ja ylpeydellä tuota\nlaivaa, joka kenties iäksi päiväksi veisi heidät isänmaastaan. Heidän\ntakanaan seisoivat äidit, sisaret ja morsiamet vuodattaen vetrehiä\nvesiä kohta tapahtuvaa eroa ajatellessaan.\n\nLinnan isäntä Ulfsparre oli Ruotsissa. Hänen lähin miehensä, vouti\nPietari Thun otti vastaan tulijat yhdessä saapuvilla olevien\npäälliköiden kanssa, nostoväki muodosti kunniakäytävän, ja Maria\nEleonoran päällikkö tarjosi kohteliaasti käsivartensa neiti Reginalle\nsaattaakseen hänet Korsholmaan. Mutta sillä hetkellä tunsi ylpeä neiti\nolevansa vanki. Hän hylkäsi upseerin tarjouksen ja kulki yksin\nruhtinaallisen ryhdikkäänä ja ainoastaan vanhan palvelijansa seuraamana\nohitse sotamiesten ja läpi aukeilevan väkijoukon. Noin outo tapaus pani\nkoko pienen Vaasan kipenöitsemään uteliaisuudesta. Tuossa tuokiossa\nsyntyi ja levisi mitä kummallisimpia huhuja neiti Reginasta. Muutamat\nväittivät häntä itävaltalaiseksi prinsessaksi, keisarin omaksi\ntyttäreksi, joka oli joutunut vangiksi ja nyt tuotu tänne\ntalletettavaksi. Toiset olivat tuntevinaan hänet kuningatar Maria\nEleonoraksi: mutta mitä olisi hänellä Korsholmassa tekemistä?\n\n-- Sen saatan minä sanoa teille, -- kuiskasi hyvin tietävän näköisenä\nmuuan politikoiva porvari. Hän on tehnyt salaliiton kuningasta ja\nvaltakuntaa vastaan ja sentähden teljetään hänet nyt Korsholman\nlinnaan.\n\n-- Ei ole asia aivan niinkään, -- virkkoi toinen, joka kotiin\npalanneilta sotamiehiltä oli saanut kuulla kuninkaan henkeä vastaan\npunotuista vehkeistä. -- Hän on, -- lisäsi hän aralla äänellä,\nikäänkuin peläten, että asianomainen sen kuulisi, -- hän on muuan\nnunna, jonka jesuiitat ovat palkanneet kuningasta tuhoamaan. Kuusi\nkertaa on hän antanut kuninkaalle kuolettavaa myrkkyä ja kuusi kertaa\non kuningasta unessa varoitettu juomasta. Kun hän seitsemännen kerran\ntarjosi hänelle myrkkypikarin, veti kuningas miekkansa ja pakotti hänet\njuomaan oman sekoittamansa myrkyn.\n\n-- Mutta kuinka voi hän nyt sitten olla täällä ilmi elävänä?\n\n-- Ilmi elävänäkö? -- innostui kertoja ollenkaan hämmästymättä. -- Kuka\nsen niin tarkoin tietää? Sellaiset olennot voivat teeskennellä mitenkä\ntahansa ... niin, niin, ettekö muista sitä menneentalvista\nhollantilaista, joka söi sulaa lyijyä? En sano mitään minä, en sano,\nmutta katsokaa vain tuota mustatukkaista nunnaa, sehän on kalpea kuin\nruumis.\n\n-- Onko hän antanut kuninkaalle myrkkyä? -- kuului vapiseva naisääni\nkysyvän. Se oli Meri, joka sydän sykkyrässä oli keskustelua seurannut.\n\n-- Mitä te siinä loruatte! -- virkkoi siihen muuan merimies, joka oli\ntietävinään enemmän kuin muut. Kun minä olin keväällä Stralsundissa,\nnäin minä siellä nuo samat silmät. Tyttöä vietiin silloin Tukholmaan ja\nmuuan hänen vartijoistaan kertoi minulle koko asian. Hän on\nespanjalainen noita-akka, joka on myynyt itsensä paholaiselle\nsaadakseen seitsemän vuotta olla maailman ihanin nainen. Katsokaa vaan\nhäntä, niin näette, eikö paholainen ole sanaansa pitänyt. Mutta varokaa\nitseänne, noissa silmissä on jotakin mustan kiiluvaa, joka polttaa. Kun\nse sitten pääsi niin kauniiksi kuin nyt näette, meni hän Ruotsin\nleiriin ja antoi kuninkaalle lemmenjuoman, niin ettei kuningas nähnyt\neikä kuullut muita kuin häntä seitsemän viikon kuluessa. Se oli\nkenraalien mielestä synti ja häpeä, koska vihollinenkin ankarasti\nahdisti, ja silloin ottivat he hänet eräänä yönä vangiksi ja lähettivät\nhänet tänne istumaan loput seitsemästä kauneutensa vuodesta\nKorsholmassa.\n\n-- Onko kuningas häntä rakastanut? -- kysyi Meri vavisten.\n\n-- Se on tiettyä.\n\n-- Onko hänkin rakastanut kuningasta?\n\n-- Noiden naisten sitä pitäisi kaikki tietää. Mitenkä helvetissä minä\nvoisin sen tietää? Paholainen on kavalampi kuin muut ihmiset, se on\nvarma se. Hän on antanut kuninkaalle kuparisormuksen...\n\n-- Jossa on seitsemän ympyrää sisäkkäin ja kolme kirjainta kanteen\nkaiverrettuna?\n\n-- Mitä hittoa? Mistä sinä sen tiedät? Kirjaimista en tiedä, mutta nuo\nseitsemän ympyrää olen kuullut...\n\nMeri hengitti syvään. -- Se on vielä hänellä! -- virkkoi hän itsekseen\nsalaisella riemulla. Meri oli taikauskoinen niinkuin kaikki muutkin\nsiihen aikaan. Ei johtunut hänelle mieleenkään epäillä noita-akkain,\nloitsujen ja lemmenjuomain olemassaoloa, mutta eikö tuo vieras,\ntummaverinen tyttö, joka rakasti kuningasta ja jota kuningas rakasti...\neikö hän ehkä kuitenkin ollut syytön niihin kauheihin tekoihin, joita\nhänestä kerrottiin? Ja tuo unhotettu naisparka alkoi kiihkeästi toivoa\npäästäkseen lähenemään tätä salaperäistä olentoa, joka oli kuninkaan\nniin läheisesti tuntenut. Ei ollut aikaa arveluihin; muutamien tuntien\nkuluttua täytyi Merin palata kotiinsa. Hän rohkaisi mielensä ja seurasi\nvieraita Korsholmaan.\n\nTuo vanha, vallien sisässä oleva rakennus oli kauniista näköalastaan\nhuolimatta synkkä ja kolkko. Kun linnan päälliköt alinomaa muuttelivat\nja ainoastaan aika ajoin asuivat paikalla, oli tuo kaksikerroksinen\nkivirakennus siihen kuuluvine vankiloineen raskaan ja ränstyneen\nnäköinen. Koko rakennus oli enemmän vankila kuin mahtavan päällikön\nasunnon kaltainen. Paikan synkkyyttä lisäsivät vielä sen nykyiset\nasukkaat, ankara Martta-rouva, hänen vanhat piikansa ja muutamat vangit\nynnä parrakkaat vanginvartijat. Jos Kustaa Aadolf olisi muistanut,\nmissä kunnossa linna oli, ei hän varmaankaan olisi lähettänyt nuorta\nvankiaan noin mieltä masentavaan paikkaan.\n\nMartta-rouva tiesi odottaa nuorta vierastaan, jota oli kuvattu hänelle\nvaaralliseksi, turmeltuneeksi naiseksi ja jonka viekkautta vastaan\neivät mitkään salvat ja muurit riittäneet. Hän oli sen vuoksi neiti\nReginalle ja hänen palvelijalleen varustanut asunnoksi pienen, pimeän\nkamarin oman makuuhuoneensa takana ja päättänyt sadoin silmin vartioida\ntytön pienimpiäkin liikkeitä. Rouva Martta oli pohjaltaan rehellinen,\nkunnon nainen, mutta samalla tuikea, itsepintainen eukko, joka oli\nkasvattanut kaikki lapsensa koivunoksan avulla ja aina luuli heidän\ntarvitsevan lisää. Ei juolahtanut hänen mieleensäkään, että yksinäinen,\navuton ja hylätty tyttö olisi kaukana vieraalla maalla tarvinnut\nlohdutusta ja äidillistä hellyyttä: Martta-rouva oli sitä mieltä, että\nkuri olisi omansa kesyttämään oikealta tieltä eksyneen lapsen, ja vasta\nsitten, kun se olisi tapahtunut, saattaisi ruveta lempeää kohtelua\najattelemaan.\n\nKun neiti Regina, joka jo oli ehtinyt tottua meren vapauteen, astui yli\ntämän synkän asunnon kynnyksen, pudisti yht'äkkinen väristys hänen\nhentoa ruumistaan. Kolkkouden tunne vain lisääntyi, kun häntä vastaan\ntuli rappusissa tuo vanha rouva päänmukaisessa pellavamyssyssään ja\nyllään pitkä, musta villakauhtana.\n\nOnhan mahdollista että neiti Reginan pään kumarrus oli hiukan\nkankea ja koko hänen käytöksensä hiukan ylpeä, kun hän tervehti vanhaa\nMartta-rouvaa linnan portailla. Mutta Martta-rouva ei sitä säikähtänyt.\nHän tarttui nuorta neitoa molempiin käsiin, pudisti niitä lujasti ja\nnyökäytti päätään, niinkuin olisi tahtonut samalla sanoa: terve tuloa!\nja tiedä huutia! Sen tehtyään tarkasteli hän vierastaan kiireestä\nkantapäähän ja ilmoitti sitten mielipiteensä huulissaan mutisten:\n\n-- Vartalo kuin prinsessan ... ei haittaa, silmät kuin\nmustilaisella ... ei haittaa; hipiä valkea kuin maitopytty ... ei\nhaittaa; ylpeä ... ai, ai, se oli paha se; meitä on siis kaksi\nsamanlaista.\n\nRegina teki levottoman liikkeen ja aikoi jatkaa matkaansa. Mutta\nMartta-rouva ei päästänyt häntä niin helpolla. -- Odotahan hiukan,\nsulottareni, -- sanoi tuo ankara rouva, koettaen sopertaa sitä saksaa,\nmikä vielä vanhoilta ajoilta oli hänen muistissaan jäljellä. -- Hiljaan\nhärkä kyntää. Se, joka astuu yli minun kynnykseni, ei saa olla\novenpieltä pitempi. Parempi kumartua nuorena kuin madella vanhoilla\npäivillään. Kas noin ... sillä tavalla tervehtii nuorempi sitä, joka on\nvanhempi ja viisaampi ... -- ja ennenkun neiti Regina aavistikaan, oli\nvanha, kovakourainen rouva pannut oikean kätensä hänen niskalleen ja\nvasemman hänen vyötäisiinsä ja nopealla tempaisulla pakottanut ylpeän\nvieraansa kumartamaan niin syvään kuin rouvan mielestä oli oikein ja\nkohtuullista.\n\nNeiti Reginan kalpeat posket lennähtivät punaisiksi kuin illan rusko,\njoka ennustaa myrskyä. Korkeammaksi ja ylpeämmäksi kuin koskaan ennen\noikaisi hän solakan vartalonsa ja hänen mustista silmistään välähti\nsalama, joka ei kuitenkaan mitenkään hämmästyttänyt Martta-rouvaa.\nRegina ei virkkanut sanaakaan, mutta vanha Dorthe katsoi varmaankin\npitävänsä emäntänsä nimessä antaa Martta-rouvalle muutamia neuvoja\nsiitä, miten tulee toisiaan ihmisiksi kohdella. Hypäten kahta rappua\nylemmäksi huusi hän käsiään huitoen minkä jaksoi:\n\n-- Sinä kurja suomalainen noita-akka, kuinka uskallat sillä tavalla\nkohdella jalosukuista neitoa? Tiedätkö sinä, viheliäinen vanginvartija,\nkenet sinulla on kunnia vastaanottaa huoneeseesi? Etkö tiedä? Niinpä\nsanon minä sen sinulle. Tämä on korkeasukuinen, kaikkein jaloin neiti\nRegina von Emmeritz, syntyisin Emmeritzin, Hohenlohen ja Saalfeldin\nruhtinatar, Wertheimin ja Bischoffshöhen kreivitär, Dettelsbachin ja\nKissingenin perillinen y.m. y.m. y. m. Hänen isänsä oli kaikkein jaloin\nEmmeritzin ruhtinas, joka omisti useampia linnoja kuin sinä omistat\ntöllejä kaupungissasi, mokoma rääsyinen noita-akka! Hänen äitinsä oli\nWürtembergin prinsessa, sukua Baijerin vaaliruhtinaan perheelle, ja\nhänen vielä elävä enonsa, kaikkein arvoisin ja kunniakkain Würzburgin\npiispa ja ruhtinas on Marienburgin ja Würzburgin kaupungin ja niiden\nalusmaiden omistaja. Sinä ylvästelet siitä, että kerettiläiskuninkaasi\non valloittanut maamme ja kaupunkimme ja ottanut meidät itsemme\nvangiksi; mutta vielä on tuleva se päivä, jolloin pyhä Yrjänä ja pyhä\nneitsyt astuvat alas taivaasta ja tuhoavat teidät, te pakanat, ja jos\nsinä revit hiuskarvankaan meidän päästämme, niin me hajoitamme tämän\nlinnasi maan tasalle ja hävitämme sinut ja koko sinun kaupunkisi, sinä\nkurja noita-akka!\n\nOn luultavaa, ettei vanhan Dorthen sanatulva olisi vielä pitkiin\naikoihin tukkeutunut, jollei Martta-rouva olisi antanut pientä\nviittausta palvelijoilleen, jotka muitta mutkitta tarttuivat kiinni\neukkoon ja veivät hänet, huolimatta hänen vastustamisistaan, alikertaan\nja sulkivat hänet sinne erääseen pieneen huoneeseen miettimään neitinsä\nloistavaa sukuluetteloa. Martta-rouva tarttui hämmästynyttä Reginaa\nkäsivarteen ja vei hänet tuohon hänelle määrättyyn huoneeseen, joka oli\nMartta-rouvan oman huoneen takana ja josta oli näköala kaupungille\npäin. Tänne jätti hänet toistaiseksi tuo ankara rouva, katsoen\nsopivaksi vielä mennessään antaa hänelle näin kuuluvan varoituksen: --\nTahdon vain sanoa, että parempi on totella kuin itkeä; lintu joka\nlaulaa liika aikaisin aamulla, on ennen iltaa haukan suussa. Maassa\nmaan tavalla. Kello on nyt seitsemän illalla. Kello kahdeksan tuodaan\nillallinen sisään ja kello yhdeksän panet sinä maata, kello neljä\nnouset, ja jos et osaa kartata tai kehrätä, saatan minä antaa sinulle\nompelemista, ettet aikaasi pitkästy. Sittenpähän taas saataneen\ntarinoida, kun tarvitaan, ja kun piikasi on oppinut hillitsemään\nkielensä, saat hänet takaisin. Hyvää yötä vain: älä unhota\niltarukoustasi ja vuoteesi vieressä on pöydällä virsikirja.\n\nSen sanottuaan paiskasi Martta-rouva oven kiinni ja neiti Regina jäi\nyksin. Yksin oli hän, vankina, kaukana vieraalla maalla, turvatonna,\nankaran vanginvartijan hallussa ... eivätkä hänen ajatuksensa voineet\nolla iloiset. Hän lankesi polvilleen ja rukoili pyhimyksiä, ei\nrukoillut vääräuskoisen virsikirjan mukaan, vaan sitä punatimanttista\nrukousnauhaa sormiellen, jonka muinoin oli saanut kumminlahjaksi\nenoltaan piispalta. Mitä rukoili hän? Sen tietävät vain taivas ja\nKorsholman mustat muurit, mutta hellä ja myötätuntoinen sydän voi\naavistaa hänen rukouksensa. Hän rukoili pyhimysten apua, uskon voittoa\nja vääräuskoisten kukistamista; hän rukoili myöskin, että pyhimykset\nkääntäisivät Kustaa Aadolfin mielen yksin autuaaksi tekevän kirkon\npuoleen, että hänestä, Sauluksesta, tulisi toinen Paulus. Lopuksi\nrukoili hän myöskin vapautta ja suojaa itselleen ... ja tunnit\nkuluivat, illallinen tuotiin sisään, mutta hän ei sitä huomannut.\n\nNeiti Regina katsahti ulos pienestä ikkunasta. Siitä näkyi\nilta-auringon kultaama maisema, tyyni lahdelma ja sen kimmeltävä pinta;\nei se ollut tämä maa tuo rehevä Frankkien maa, jossa rypäleet nyt juuri\nkypsyivät; ei ollut siinä kohisevaa Main-virtaa, eikä tuo kaupunki\ntuolla ollut rikas Würzburgin kaupunki, eikä näkynyt sen monia\nluostareita ja korkeita kirkontorneja. Maa tuossa oli kalpea, köyhä\nSuomi; kaupunki oli pieni aloitteleva Vaasa ja kirkko Mustasaaren\nkirkko, vanhin Pohjanmaalla; voi selvästi nähdä auringon heijastuvan\nsen pieniin, soikeihin ikkunoihin, joiden ruudut olivat vielä maalatut\nniinkuin katolisellakin ajalla, ja neiti Reginasta oli niinkuin olisi\nhän nähnyt kirkastettujen pyhimysten katselevan ulos tuosta muinoisesta\ntemppelistään. Ja eikö alenevan auringon terä ollut kuin sellaisen\npyhimyksen silmäterä, joka autuaallisella rauhalla katselee tämän\nmaailman taisteluita! Kaikki oli niin hiljaista ja sovinnollisen\nlempeää -- illan loisto, maiseman viehättävä vihreys, vasta leikatut\npellot monine kuhilaineen, nuo matalat punaiset huoneet kimmeltelevine\nlaseineen -- kaikki kehoitti hartauteen ja rauhaan.\n\nSilloin kuuli Regina loitolta lempeän, sointuvan laulun, yksinkertaisen\nja koruttoman, joka tuli kuin luonnon omasta sydämestä hiljaisena\niltana, auringon laskiessa, levolleen menneen meren rannalla, jolloin\nkaikki suloiset muistot heräävät kaihoavassa rinnassa. Alussa ei hän\nsitä kuunnellut, mutta laulu läheni lähenemistään ... milloin heikonsi\nsitä jokin eteen sattuva seinä, milloin koivuryhmä, milloin kuului se\ntaas vapaasti, korkeasti ja kirkkaasti, ja lopuksi voitiin sanatkin\nerottaa...\n\n\n\n\n6. ETELÄN JA POHJOLAN RAKKAUS.\n\n\nNyt voi jo erottaa laulun sanatkin yksinäisen laulajan lähetessä. Se\noli lempeä sydän, joka epätasaisin, mutta lämpimin säkein purki surunsa\nja kaihonsa meren rannalla pohjolan elokuun ihanana iltana.\n\n    Ja aurinko kirkas se heloittaa\n    yli maiden ja mannerten.\n    Ja kuuhat se illan kuumottaa\n    ja loistavi lohduttaen.\n    Vaan eipä nyt päivä enää paistakaan\n    suruisihin sydämiin,\n    ja kaihoten kuukin nyt kulkee vaan,\n    kun lempeni hyljättiin.\n\n    0l' ystävä mullakin muinoisin,\n    pois maailma multa sen vei;\n    ja vaikka hän palata aikoikin,\n    hän tullunna koskaa ei.\n    Häll' on sata ystävää, mutt' mulla yksi vain,\n    häll' on kaupunkeja ja linnoja, --\n    minä itken itseksein ja laulan huolissain\n    ja vietän ikäviä iltoja.\n\n    Ja lintunen lentävi kultani luo\n    eteläisehen maailmaan,\n    Ja puuhun istuvi, laulavi tuo,\n    saa kultani kuuntelemaan.\n    Mun kuulevi kultani, rintaansa lyö,\n    ja kyynele tulvahtaa,\n    kun laskevi päivä ja saapuu yö,\n    hän jo omansa unhottaa.\n\nKuta kauemmin neiti Regina kuunteli näitä koruttomia säveliä, jotka\nolivat hänelle vieraita, mutta samalla kuitenkin sydämellisen\nsurumielisyytensä vuoksi niin tuttuja, sitä enemmän liikutti häntä se\nkaipaus, joka niin elävästi muistutti häntä hänen omasta\nmielentilastaan. Hänelle tuli vastustamaton halu hengittää illan\nviileää ilmaa, pieni ikkuna ei tahtonut mitenkään aueta, mutta kaikki\nMartta-rouvan varokeinot eivät kuitenkaan olleet voineet siihen mitään,\nettä ha'at olivat ruosteesta melkein turmeltuneet ja lopuksi murtuivat\nnuoren neidon uudistetuista ponnistuksista. Ainoastaan pari kolme\ntuntia oli hän ollut vankilassaan, mutta kuitenkin hengitti hän jo\nillan tuoksua niinkuin elinkautinen vanki hengittää vapauden ilmaa.\nHänen rintansa laajeni, hänen silmänsä säkenöi, hän innostui ja lauloi,\ntosin niin hiljaa, ettei hänen vartijansa häntä kuulisi, mutta\nkuitenkin tarpeeksi selvästi ja sointuvasti seuraavan laulun, jonka\nvaikutusta sen sanat ainoastaan heikosti tulkitsevat:\n\n    Mun surun' syvä,\n    oi, neitsyt pyhä,\n    mieleni katuvan täyttää yhä.\n    En sanoa emmi:\n    Ma häntä lemmin\n    ain' kuolohon yhä tulisemmin.\n\n    Kuin ratsu korska\n    hän maahan murskaa\n    mun kirkkoni suuren ja hurskaan.\n    Suur' voittaissansa,\n    suur' vihassansa,\n    mut suurin on anteeksi antaissansa.\n\n    Surmansa vannoin,\n    valani annoin,\n    ja tikaria tuhoksensa kannoin.\n    Valasta tästä,\n    oi, äiti, päästä,\n    ja henki sankarin säästä!\n\n    On pyyntö mulla,\n    unhoitetulla,\n    suo autuaaksi hänen tulla.\n    Rikoksistansa\n    suo suuristansa\n    mun kuolla kohta puolestansa!\n\nSe yksinäinen olento, joka oli ensimmäisen laulun laulanut, läheni\nvähitellen linnan muuria; se oli kansannainen, hänen kasvonsa olivat\nkalpeat, mutta hyväntahtoiset, ja näkyi, että hän oli ennen ollut\nkauniskin. Hän näytti koettavan saada selkoa vieraan neidon laulusta,\nmutta kun sävelet soivat hiljaisina ja sanat olivat oudot, ei se\nhänelle onnistunut. Hän istuutui kivelle vähän matkaa muurista ja\nkatseli lakkaamatta lempeillä silmillään linnan ikkunassa olevaa\nvankia. Regina taas tarkasteli häntä mustilla, läpitunkevilla\nkatseillaan; olisi voinut luulla, että he molemmat täydellisesti\nymmärsivät toisensa, sillä laulun kieli ei kaipaa muuta sanakirjaa kuin\nsydämen. Vai aavistivatko he molemmat rakastavansa samaa miestä ja\nlaulavansa molemmat samaa hävinnyttä, mutta kuitenkin niin erilaista\nrakkautta.\n\nYlhäällä pohjolassa ovat kesäyöt kirkkaat aina elokuun alkuun saakka,\njolloin läpikuultava harso alkaa auringon laskettua levitä yli\nrantojen, niemien ja lahdelmien. Elokuun keskivaiheilla on tämä harso\ntihentynyt ja kattaa lempeänä, pehmoisena huntuna kesäiset lehdot.\nJos sitten kuu nousee tätä katoavaa vihreyttä valaisemaan, silloin ei\nole koko luonnossa mitään sen surullisempaa ja kauniimpaa kuin\ntällainen elokuun ilta, jolloin silmä, tottuneena kolmen kuukauden\nlakkaamattomaan päivään, kauhistuu pimeyttä ja kuitenkin näkee tämän\npimeyden kaikkein suloisimmassa hahmossa, näkee sen kuin surunsa, jonka\nläpi säteilee taivaallinen kirkkaus. Tämä tunnelma uudistuu joka vuosi,\nvaikka eläisimmekin satoja vuosia vanhaksi; valo ja pimeys silloin\ntaistelevat samalla kertaa maailmasta ja ihmissydämestä.\n\nNuo molemmat yksinäiset laulajat tunsivat tämän tunnelman voiman; he\nistuivat molemmat äänettöminä, liikkumattomina, katsellen toisiaan\nillan yhä pimetessä; ei kumpikaan virkkanut sanaakaan, ja kuitenkin\nymmärsivät he toistensa sydämen ajatukset.\n\nSilloin nousi yht'äkkiä vaaleaverinen nainen tuolla alhaalla\nistualtaan, kääntyi kaupunkiin päin ja näkyi kuuntelevan meluavia\nääniä, jotka häiritsivät illan pyhää hiljaisuutta.\n\nNeiti Regina seurasi tarkkaavasti tuntemattoman naisen liikkeitä ja\nnojautui ulos ikkunasta nähdäkseen paremmin. Ilta oli tyyni ja\nhiljainen, loitolla vain kuului airon loisketta vedestä tai jonkin\npaimentorven surunvoittoinen, pitkäveteinen puhallus. Tuossa\nhiljaisuudessa, jota lisäsi ensimmäisten syyspimeäin outous, oli\njotakin pyhää ja kunnioitettavaa. Sitä kummallisemmalta kuului se\nkaukainen meteli, joka kaupungista päin tullen häiritsi tätä\nhiljaisuutta. Ei se ollut meren kohinaa, ei kosken pauhua, ei kaukaisen\nkulovalkean räiskinää, vaikka se niitä kaikki muistutti. Se oli\nenemminkin hurjistuneen kansanjoukon huutoa, samalla raivoavaa ja apua\nanovaa ... ja kohta sen jälkeen näkyi loimottavan tulen liekki kaukaa\nkaupungin pohjoisesta päästä.\n\nTuulen nopeudella riensi tuo muurin ulkopuolella istunut yksinäinen\nolento sinne päin, mistä vaara uhkasi... Me kiiruhdamme hetkeksi hänen\nedelleen.\n\nSotalaivan tulo oli pannut kuohuksiin kaikkien niiden nostokkaiden\nmielet, joiden oli määrä purjehtia sillä sotaan. Suru, ylpeys ja\nnautittu olut tekivät nekin tehtävänsä. He olivat alipäällikköjensä\njohtamina keräytyneet olutkapakkain ympärille, ja kun sotamiehellä oli\ntähän aikaan sanomista ja valtaa enemmän kuin kenelläkään muulla,\ntäytyi useinkin hänen vallattomuuttaan kärsiä, ettei hän pääsisi\nsuuttumaan. Ylipäällystö ei siis ollut tietävinäänkään siitä, että\nkaksisataa tappelunhaluista nuorta pohjalaista parhaillaan oli\nryyppypuuhissa ja hyvällä alulla päihtymään päättömäksi; mahdollistahan\nonkin, että tuo menettelytapa tällaisessa tilaisuudessa olisi ollut\npaikallaan, ellei erityinen ja yleiselle turvallisuudelle vaarallinen\nsattuma olisi saanut noita kerran valloilleen päässeitä intohimoja\nilmituleen leimahtamaan.\n\nUrhokas kersantti Pentti Ristonpoika oli ottanut ajasta vaarin\nesiintyäkseen kaikessa loistossaan. Oman arvonsa ihastuttamana\noli hän kiivennyt pöydälle ja perin pohjin todistanut uusille\ntaistelutovereilleen: 1:ksi, että Saksanmaa oikeastaan oli hänen\nvalloittamansa, 2:ksi, että hän jo aikoja sitten olisi ajanut keisari\nFerdinandin kaulaansa myöten Tonavaan, jos tämä vain ei olisi ollut\nliitossa paholaisen kanssa ja noitunut koko Ruotsin sotaväkeä ja ennen\nmuita kuningasta; 3:ksi, että Pentti Frankfurtin porvarien juhlan\njälkeen oli vartioinut kuninkaan makuuhuonetta ja selvästi nähnyt pirun\nitsensä nuoren tytön muodossa pitävän siellä helvetinmoista meteliä,\nsekä 4:ksi, että koko valtakunnan ja maailman onni -- siihen\njohtopäätökseen tuli kersantti aivan luonnollisesti tämän hetken\nhurmaamana -- oli sen noita-akan käsissä, joka nyt oli vankina\nKorsholmassa.\n\n-- Saadaanpahan nähdä, että se mustatukkainen velho vielä saattaa ruton\nkaupunkiin, -- virkkoi päätään pudistaen muuan takkuinen,\nvalkotukkainen maalahtelainen.\n\n-- Se sudenpenikka!\n\n-- Se kuninkaan murhaaja!\n\n-- Mutta sitä me emme salli, että hän istuu siellä ja tuhoaa kansan ja\nkuninkaan taikanuolillaan! -- huusi seuraan yhtynyt päihtynyt\nkäräjäkirjuri.\n\n-- Viruttakaamme hänet meressä! -- huusi muuan närpiöläinen.\n\n-- Nuijalla päähän, ettei jäsentä väräytä! -- kirkui koukkunenäinen ja\ntuuheakulmainen lapualainen.\n\n-- Ja jos eivät anna häntä käsihimme, niin sytytämme tuleen koko\nKorsholman. Polttakaamme huuhkaja pesäänsä! -- lisäsi muuan raaka\nLaihian mies.\n\n-- Parempi sekin kuin että valtakunta häviää, -- huomautti\nkylmäverisesti muuan raippaluotolainen hylkeenampuja.\n\n-- Tuohta tänne ja tuli palamaan! -- kiljui eräs vöyriläinen.\n\n-- Korsholmaan! Korsholmaan! -- pauhasi kohta koko joukko. Ja omien\nsanojensa yllyttämänä, niinkuin usein tapahtuu, hyökkäsi kiihoittunut\nlauma tuvan suuren, avonaisen takan luo, raastaen itselleen niin monta\npalavaa halkoa kuin siinä sattui olemaan. Onnettomuudeksi sattui\nkuitenkin tuvan seinillä riippumaan tukuttain liinavihkoja. Muuan\nnostokkaista sattui heilauttamaan tuohustaan liika korkealle, liinat\nsyttyivät palamaan, aukinaisesta ovesta kulkeva ilmanhenki antoi\nvauhtia tulelle ja tuossa tuokiossa paloi kapakan pirtti ilmitulessa.\nKaikki sisällä olijat karkasivat ulos. Ei kukaan ehtinyt saada\nselville, miten se oli tapahtunut. -- Se oli noidannuoli! -- huusivat\nmuutamat. -- Se oli Korsholman velhon työtä! -- kirkuivat toiset. Ja\nkoko tuo raivoava lauma kiiruhti suin päin vanhalle linnalle.\n\n\n\n\n7. KORSHOLMAN PIIRITYS.\n\n\nTuskin oli Meri -- sillä tuo yksinäinen laulaja ei ollut kukaan muu\nkuin hän -- käsittänyt raivoisan joukon aikomuksen, kun hän tuulen\nnopeudella riensi oikoteitä takaisin Korsholmaan. Elokuun kuutamossa,\njoka vuodatteli hopeitaan seudun yli, erotti hän vielä selvästi\nikkunasta Reginan tummat kiharat, jotka yötäkin mustempina kuvastuivat\npimeää huonetta vasten niinkuin varjo varjoa vastaan. Ja näiden\nkiharain alla kiilteli kaksi haaveilevaa silmää niinkuin tähti\nkimmeltää yöllisen lammen mustassa kuvastimessa. Meri parka ei saanut\nsanaa suustaan, kaikki hänen kuulemansa kummalliset huhut kohosivat\nkuin aaveina hänen mielikuvituksensa eteen. Hän, joka yksin istui\ntuolla ikkunan varjossa, eikö hän ehkä kuitenkin ollut etelämainen\nvelho, joka itki siellä kovaa kohtaloaan pakotettuna noiden muurien\nsisässä elämään seitsemän kauneutensa vuotta ja sitten taas muuttumaan\nsiksi, mikä oli ennen ollut: kamala kummitus, puoleksi nainen, puoleksi\nkäärme?\n\nMeri seisoi kuin kivettyneenä linnan muurien juurella.\n\nMutta yhä lähempää kuuluivat hurjan joukon huudot ja jo näkyivät\nsoihdut lähenevän linnaa. Silloin voitti tuo taikauskoinen\nmaalaisnainen luontonsa ja korotti äänensä parahiksi sen verren, että\nse voi kuulua ylös ikkunaan. -- Paetkaa, neiti! -- virkkoi hän\nkiireesti ruotsinkielellä, -- paetkaa, suuri vaara uhkaa teitä,\nsotamiehet ovat hurjistuneet, sanotaan, että olette tahtonut murhata\nkuninkaan, ja henkenne on vaarassa!\n\nRegina näki tuon kalpean haamun kuutamossa ja hänenkin\nmielikuvituksessaan heräsivät eloon kaikki ne kertomukset, joita hän\noli kuullut tästä taikurien maasta. Kymmenen kuukautta oleskeltuaan\nruotsalaisten seurassa oli hän oppinut heidän kieltään osaksi\nymmärtämään; heti ei hän käsittänyt varoittajan tarkoitusta, mutta yksi\nainoa sana riitti herättämään hänen huomionsa. -- Kuningas? -- virkkoi\nhän murteellisella ruotsinkielellä. -- Kuka olet? Mitä puhut sinä\nsuuresta Kustaa Aadolfista?\n\n-- Teidän armonne ei saa viipyä hetkeäkään, -- jatkoi Meri\nkuuntelematta Reginan puhetta. -- Ne ovat jo portilla ja Martta-rouva\nei voi kuuden vartijansa avulla suojella teitä kahta sataa miestä\nvastaan. Pian, pian! Jos että pääse ulos ovesta, sitokaa yhteen\nlakanoita ja huiveja ja laskeutukaa alas siitä ikkunasta; minä otan\ntäällä vastaan.\n\nRegina alkoi jo käsittää, että vaara uhkasi, mutta sen sijaan, että\nolisi siitä pelästynyt, hän siitä jo salaisesti iloitsi. Olihan hän\nuskonsa marttyyri, heitetty kauas tähän raakalaisten maahan siitä\nsyystä, että oli tahtonut käännyttää kirkon mahtavimman vihamiehen. Nyt\non ehkä tullut se hetki, jolloin pyhimykset vihdoinkin antavat hänelle\nkalliisti ansaitun marttyyrikruunun. Miksi pakenisi hän sitä kunniaa,\njota äsken oli laulaen ylistänyt? Eikö se ollut paha kiusaaja itse,\njoka tuon kalpean naisen haamussa tahtoi vietellä hänet pois tuosta\nkuolemattomasta kunniasta? Ja Regina vastasi: -- _Et dixit diabolus: da\nte praecipitem ex hoc loco, nam scriptum est: angelis suis mandavit de\nte, ut te tueantur, ne ullo modo laedaris_.[10] Silloin kulki kuun valo\nmuurin nurkan ohitse ja loi surullisen loistonsa kauniin naisen\nkasvoille. Hänen poskensa hehkuivat, hänen silmissään paloi\nhaaveellinen tuli. Meri katseli häntä peloissaan ja ihmeissään ... ja\ntaas leimahti hänen mieleensä ajatus, että olento, jonka katse oli noin\nkummallinen ja jonka puhe oli noin outoa, ei voinut olla mikään muu\nkuin velho. Sanomaton kauhu valtasi hänet, ja hän pakeni, tietämättä\nmiksi, kaupunkiin päin.\n\nMutta Reginan korviin kuului jo melua linnan pihalta. Juopunut lauma\noli pysähtynyt tarkoin teljetyn portin eteen ja seisoi nyt siinä\nhuutaen, kiroillen ja uhaten, ettei jättäisi kiveä kiven päälle koko\nlinnasta, jos ei noita-akkaa heti paikalla annettaisi heidän käsiinsä.\nMutta unestaan juuri herännyt Martta-rouva ei antanut niinkään helposti\npelottaa itseään. Nuorena ollessaan oli hän ollut mukana paremmissakin\npiirityksissä ja tiesi, ettei suurilla sanoilla linnoja valloiteta.\nJoka voittaa aikaa, voittaa kaikki, ajatteli älykäs rouva, ja antoi\nsentähden ruveta keskustelemaan antautumisesta pyytäen samalla tietää,\nmitä viholliset oikeastaan tahtoivat ja minkätähden he tahtoivat sitä,\nmitä tahtoivat. Mutta sill'aikaa kaivettiin esille piiloistaan puoli\ntusinaa ruosteisia pyssyjä, joilla linnan invaliidit varustettiin; nuo\nkuusi vanginvartijaa saivat aseikseen nuijia ja keihäitä; annettiinpa\npiioillekin käsky tarttua korentoihin, joista nuijasodan aikana moni\nFlemingin ratsumies oli saanut surmansa. Näin varustettuna luuli\nMartta-rouva jo voivansa keskeyttää kaikki sovinnon hieromiset. Hän\nastui itse portin taa ja alkoi sen läpi saarnan, jossa ei sanoja\nsäästetty: -- Te häpeämättömät roistot, -- huusi urhakka eukko, --\nvieköön piru teidät kattilaansa kiehumaan, te juopot rentut! Korjatkaa\nluunne heti paikalla tahi, niin totta kuin minä olen Martta Ulfsparre,\nannan minä teille patukasta, niin että pakarat soivat, te riiviöt ja\nkonnat, te päihtyneet porsaat, yöjuoksijat ja kunniattomat kelmit!\n\nPatukka, joka oli rottingista palmikoitu ja jonka alinomaisia opetuksia\nlinnan väestö kyllä oli saanut kokea, ei nyt kuitenkaan tehnyt ulkona\noleviin odotettua vaikutusta. Ei liene myöskään yleisessä mellakassa\nniin tarkkaan kuultu Martta-rouvan manauksia, sillä yhä vaan\nryskytettiin honkaista porttia, niin että se ulvahteli liitoksistaan.\n-- Ulos noita-akka! -- huusivat hurjimmat ja muutamat olivat jo\nalkaneet heittää sytykkeitä portin eteen.\n\nMartta-rouvalla oli kaksi kömpelöä Kustaa I:n aikaista kanuunaa, joista\ntoista kutsuttiin Haukaksi, toista Kyyhkyseksi. Niiden viattomana\nvirkistyksenä oli jo kauan ollut ampua vastauslaukauksia laivoille,\njotka mereltä tullessaan tervehtivät linnaa, sekä juhlatiloissa,\nniinkuin kuninkaallisten nimi- ja hääpäivinä, kuuluvalla äänellä\ntulkita yleisen velvollisuuden tunteita. Nyt olivat tosin vallit\nulkopuolella silloista ainoaa suojustaa, tuota rautapiikeillä\nvarustettua lankkuaitaa, joten kanuunat olivat helpommin vihollisten\nkuin piiritettyjen saatavissa. Mutta Martta-rouva oli arvannut oikein\nolettaessaan, että kanuunanpauke valleilta sekä peloittaisi vihollista\nettä ilmoittaisi sotalaivalle ja kaupungille linnan hädänalaisesta\ntilasta. Hän käski senvuoksi parin vanginvartijan hiipiä kanuunain luo,\nladata -- paljaalla ruudilla tietysti -- Haukka ja Kyyhkynen ja ampua,\njonka tehtyään heidän tulisi kiireimmitten peräytyä takaisin linnaan.\n\nTämän toimenpiteen vaikutus oli silmänräpäyksellinen. Huuto ja melu\nlakkasivat yht'äkkiä ja Martta-rouva käytti tilaisuutta hyväkseen,\nantaakseen ulkona oleville vielä uuden läksytyksen: -- Kuuletteko,\nmetsärosvot, -- huusi hän noustuaan tikapuille, niin että hänen\nvalkoinen yönuttunsa näkyi kuutamossa puoli kyynärää portin yli, --\njollette te siinä paikassa mene tiehenne kuninkaallisen majesteetin ja\nkruunun linnasta, niin ammutan minä teidät kanuunoillani, niin ettei\njää riepuakaan päällenne, te sikahumalaiset räyhääjät! Ettekö tiedä,\nettä äkäinen koira joutuu suden suuhun, ja sen minä sanon, että minä\nhakkautan teidät palasiksi, te rakkarit -- minä murennan teidät\nmäskiksi ja heitän teidät sikojen...\n\nUrhakka rouva ei kuitenkaan saanut lopettaa lausettaan. Joku tuolla\nulkona oli löytänyt maasta pilaantuneen nauriin ja nakkasi sen\nkuutamossa paistavaa valkoista myssyä kohden niin taitavalla kädellä,\nettä se sattui keskelle Martta-rouvan otsaa. Hän oli pakotettu ensi\nkerran elämässään antamaan suun vuoron toiselle ja vetäytymään pois.\nJoukko räjähti hillittömään nauruun ja samalla oli Martta-rouvan\narvokin auttamattomasti mennyt heidän silmissään. Yhä rohkeammin\nryntäsi vihollinen porttia vastaan, saranat taipuivat, lankut\nnotkuivat, lopulta kaatui toinen puoli porttia kauhealla pauhulla\nsisään, ja koko piirittäjäin joukko syöksyi linnan sisäpihaan.\n\nNyt olisi voinut lyödä vetoa, että Martta-rouva olisi pakoitettu\nantautumaan. Mutta ei, nopeasti vetäytyi hän väkineen itseensä linnaan,\ntelkitsi oven ja asetti pyssymiehensä ikkunoihin, uhaten ampua\nkuoliaaksi jokaisen, joka koetti tunkeutua sisään. Näin suuri uljuus\nolisi muulloin milloin tahansa tehnyt vaikutuksensa, mutta tuo hälisevä\njoukko ei kuullut eikä nähnyt mitään. Etumaiset alkoivat jo\nlöytämällään rautakangella jyskyttää teljettyä ovea...\n\nSilloin alkoivat takimmaiset huutaa ja hälistä ja kun muutkin\nkatsahtivat taakseen, näkivät he, niin pitkälle kuin silmä kantoi\nepäselvään kuutamoon, päätä pään vieressä ja pyssyä pyssyn vieressä.\nOli niinkuin olisi sota-armeija maasta kohonnut tyyten tuhoamaan kaikki\nrauhan rikkojat, vai olivatko kaikki Korsholman kuolleet sankarit\nnousseet aaveina haudoistaan kostamaan sitä väkivaltaa, jota tehtiin\nheidän vanhalle linnalleen?\n\nYmmärtääkseen, mistä nuo lähenevät varjomaiset olennot olivat siihen\nilmaantuneet, on muistettava, että paljon lähiseudun kansaa oli\nkokoontunut nostokkaiden lähtöä katsomaan. On myöskin mainittava, että\nIsokyrön talonpoikaiskuningas oli jäänyt yöksi kaupunkiin arvattavasti\ntoivoen Maria Eleonoran miehiltä saavansa kuulla jotakin Bertelistä.\nSotamieskapakan palo ja meluavan joukon kulku Korsholmaan oli saanut\nkoko Vaasan jaloilleen ja kun Meri hengästyksissään juoksi isänsä luo,\nrukoillen häntä pelastamaan vangittua neitiä, päätettiin kaikkialla\nnoudattaa hänen pyyntöään. Pohjalainen on pian valmis tappeluun ja kun\ntalonpojat saivat kuulla sotamiesten menettelystä heidän parasta\nmiestään, Perttilän isäntää kohtaan, heräsi heissä vanha sotamiesviha.\nHe unhottivat, että monen oma poika tai veli oli pukeutunut nostokkaan\ntakkiin, eivätkä voineet mitenkään jättää näin mainiota tilaisuutta\nkäyttämättä, kun sekä ihmisyyden nimessä että kuninkaan linnan\npuolustukseksi saatiin antaa sotamiehiä selkään. He marssivat siis\nPerttilän johtamina, noin sadan miehen suuruisena joukkona linnan\navuksi; ne aseet, jotka kuutamossa näyttivät keihäiltä ja pyssyiltä,\neivät olleet muita kuin tiepuolesta kiireesti temmatuita aidaksia ja\nseipäitä, joita tavallisestikin käytettiin aseina paikkakunnan\nsuuremmissa kahakoissa.\n\nNiin pian kuin sotamiehet huomasivat, että heitä ulkoapäin\nahdistettiin, koettivat he peittää hämmästyksensä huutoihin ja\nuhkauksiin. Epävarmoina vihollisen miesluvusta alkoivat muutamat jo\najatella pakoretkeä rautapiikeillä varustetun lankun yli; toiset\nluulivat jo olevansa tekemisissä kokonaisen kummitusjoukon kanssa,\njonka tuo vieras noita-akka oli avukseen manannut, ja rohkeimpainkin\npolvet alkoivat jo tutista. He selvisivät kuitenkii pian\nerehdyksestään, kun kuulivat kummitusten puhuvan selvää Maalahden\nruotsia ja Isokyrön suomea. Kun ulkona oleva vihollinen oli päässyt\nportin luo ja täyttänyt sen niin, ettei kukaan päässyt siitä ulos,\nsyntyi kuin yhteisestä sopimuksesta molemmin puolin hiljaisuus, jonka\nkestäessä kuului kaksi ääntä, toinen jostakin linnan ikkunasta ja\ntoinen ulkovallilta, molemmat yht'aikaa.\n\n-- Enkö minä jo sanonut teille, -- huusi Martta-rouva ikkunasta, --\nenkö jo sanonut teille, juopporatit, että pitää miettiä seitsemän\nkertaa päänsä ympäri, ennenkun sormensa pistää loukkuun, ja jos kettu\non tarttunut hännästään rautaan, ei auta muu kuin purra se poikki!\nSuuri suu vaatii myös leveän selän ja pitäkää nyt hyvänänne, mitä\ntulette saamaan!\n\nJa sen sanottuaan vetäytyi Martta-rouva pois ikkunasta, liekö pelännyt\npilaantuneita nauriita.\n\nValleilta tuleva ääni oli vanhan ukon vielä voimakas ääni, joka huusi\nsotamiehille:\n\n-- Tahdotteko heittää pois aseenne ja antaa meille johtajanne, niin\nsaatte muut palata rauhassa kotiinne. Ellette tahdo, niin tästä on\nsyntyvä tanssi, jonka vertaista ei Korsholmassa ole ennen nähty, ja me\nkyllä pidämme huolen siitä, että viulut vinkuvat.\n\n-- Vieköön saksansaakeli sinut, moukka! -- huusi linnan pihalta iloisen\nkersantin Pentti Ristonpojan tuttu ääni. -- Kyllä minä opetan sinua,\nblitz-donner-kreuz-Pappenheim, kehoittamaan rehellisiä sotapoikia\nhäpeälliseen antautumiseen. Eespäin, pojat, puhdistakaamme portin\nedusta ja ajakaamme nuo roistot puuroansa popsimaan!\n\nOnneksi ei kellään sotamiehistä ollut ampuma-aseita ja harvalla oli\nmiekkaakaan vyöllään, koska nostokkaille ei vielä oltu niitä uskottu.\nUseimmilla oli, paitsi sammuvia kekäleitä ja aisankappaleita,\nainoastaan halkoja, joita olivat ohimennessään temmanneet\nhalkopinoista. Näin varustettuina ryntäsivät pihalla olijat porttia\nvastaan.\n\nEnsi yrityksessä saivat sotamiehet seipäistä ja aidaksista niin, että\nheidän täytyi verisin päin vetäytyä takaisin. Mutta ennen pitkää tuli\ntungos portissa niin suureksi, ettei voitu kättä käännähyttää, vielä\nvähemmän sitä kohottaa tappeluun, ja nyt syntyi etumaisten kesken hurja\npainiskeleminen, sill'aikaa kuin ulommaiset kummaltakin puolelta\ntunkivat päälle ja lopulta litistivät etumaisia niin, ettei kukaan\nkyennyt kättä eikä jalkaa liikahuttamaan ja joka hetki oltiin vaarassa\npuristautua kuoliaiksi. Turhaan koettivat rautaiset käsivarret kaataa\nkumoon vihollisia, turhaan leveät hartiat koettivat tunkeutua joukon\nläpi. Lopulta tuli paino sisästä päin niin suureksi, että talonpoikain\netumaiset rivit hajaantuivat tai kaatuivat kumoon ja noin toinen puoli\nsotamiehistä murtautui vallin ulkopuolella olevalle aukealle paikalle,\njotavastoin toinen osa uudelleen suljettiin linnan pihaan.\n\nNyt vasta päästiin todenteolla tappelemaan. Aseina käytettiin kepakoita\nja halkoja, piiskoja ja nyrkkejä. Annettiin siinä monta iskua, joka\nparemmin olisi ollut paikallaan Isolanin kroaatteja vastaan,\nosoitettiin siinä urhoutta, jota paremmin olisi tarvittu Saksanmaalla.\nSotamiesten miesluku oli suurempi, mutta kun se oli hajoitettuna\nkahteen joukkoon, joutui se sen vuoksi pian epäjärjestykseen. Osa\nnuoremmista nostokkaista pötki pakoon, toiset joutuivat tappiolle ja\npiestiin pahanpäiväisiksi, toiset taas, nuo sotaan tottuneet, vanhat\nsotamiehet, peräytyivät vallille, saadakseen selän suojaa ja\npuolustautuivat hurjan rohkeasti. Voitto näytti nyt ehdottomasti\nkallistuvan talonpoikien puolelle, mutta silloin syttyi taas tappelu\nuuteen tuleen, kun portinvartijat, joista suurin osa oli kiivauksissaan\njuossut valleille, työnnettiin rivakalla ryntäyksellä takaisin ja\nvapautetut sotamiehet juoksivat toveriensa avuksi. Nämä saivat siitä\nuutta rohkeutta ja ahdistivat talonpoikia kiihtyneellä raivolla; voitto\nkävi taas epävarmaksi ja molempain kiukku kasvoi sitä mukaa, kuta\ntasaväkisemmiksi tultiin.\n\nYli tämän meluavan ja huutavan, valittavan ja voitonriemuisen tappelun\ntuoksinan paistoi hopeankirkas kuu niinkuin taivaan silmä, valaisten\nrauhallisesti ja sovittavasti kaikkia maailman murheita ja tuskia.\nKaikki lehdet kimmeltivät kuutamossa; puiden lehvillä ja kosteassa\nruohikossa helmeili tuhannen tuhansia kastepisaroita; koko luonto\nhengähteli sanoin selittämätöntä sopusointua; viileä tuulenhenki kulki\nsuurelta, kirkkaalta mereltä tullen yli rantaseutujen, loitolta kuului\nmainingin yksitoikkoinen kohina kaukaisia kareja vastaan ja illan\ntähdet kuvastelivat tummassa vedessä.\n\nKun linnan piha taas oli käynyt tyhjäksi, uskalsivat Martta-rouva ja\nhänen apumiehensä käydä lähempää tarkastelemaan taistelua valleilla.\nTuo urhakka emäntä ei malttanut hänkään olla omalla tavallaan osaa\nottamatta kahakkaan, ja taas kuultiin hänen korkealla äänellä huutavan\ntalonpojille: -- Se on oikein, pojat, rummuttakaa päälle vaan, antakaa\npalikkain pyöriä! Moni on saanut tanssia huonommankin soiton mukaan. --\nJa sotamiehille huusi hän: -- Olkoon terveydeksi, lapseni, pitäkää\nhyvänänne illallinen, Korsholmassa tarjotaan mitä taidetaan! Älkää\nyhtään hätäilkö, noita-akkanne on hyvässä turvassa, ja jos tarvitaan,\non Korsholmassa lukkoja ja säppiä teidänkin varallenne, roistot!\n\nOnnen oikut ovat käsittämättömät. Näkyi olevan jossakin kirjoitettu,\nettä Martta-rouvan piti tulla valheesta kiinni ilonsa ylimmillään\nollessa ja kaikkien hänen varokeinojensa joutua häpeään. Sillä samalla\nhetkellä nähtiin pitkä ja musta naisolento vallien korkeimmalla\nkohdalla kuutamon valaisemaa yöllistä taivasta vasten.\n\nHämmästyksestä takertuivat sanat Martta-rouvan kurkkuun, kun hän tunsi\ntuon olennon lukkojen taa telkeämäksi vangiksi. Kuinka Regina oli\nvoinut päästä lukittujen ovien ja suljettujen ikkunain kautta, se oli\nhänelle niin selittämätön arvoitus, että häneenkin tarttui tällä\nhetkellä usko vieraan tytön liitosta pimeyden valtain kanssa. Hän\nunohti ruveta ottamaan kiinni pakolaista ja jäi odottamaan, että\nsuuret, mustat siivet kasvaisivat hänen hartioilleen ja hän\njättiläiskorppina lentäisi tiehensä. Lukija voi helpommin arvata asian\noikean laidan. Taistelun melu ja kanuunain laukaukset olivat kuuluneet\nReginan yksinäiseen kamariin. Joka hetki odotti hän jo pyöveleitään,\njotka veisivät hänet varmaan kuolemaan, ja niin ihanaa oli hänestä\nkuolla marttyyrikuolema uskonsa tähden, että hänen levottomuutensa vain\nkasvoi kasvamistaan, kun rähinä tuolla alhaalla ei lakannutkaan eikä\nketään kuulunut tulevaksi häntä noutamaan. Lopulta välähti hänen\nhaaveelliseen mieleensä ajatus, että pimeyden ruhtinas ehkä kadehtii\nhänen ihanaa kohtaloaan ja että taistelu tuolla alhaalla on hänen\ntoimeenpanemansa, jolla hän tahtoo estää hänet kunniakkaasta kuolemasta\nja sen sijaan pakottaa hänet kuihtumaan vankilassa ilman voittoa ja\nriemua. Hän muisti laulavan naisen neuvon, solmi yhteen lakanoita ja\nhuiveja ja laskeutui niitä myöten valleille ja oli ennen pitkää\nkaikkien taistelevien nähtävänä.\n\nMutta niin pian kuin he keksivät tuon pitkän olennon tuolla ylhäällä\nkuutamossa, valtasi heidät sama taikauskoinen pelko, joka äsken oli\nkangistanut Martta-rouvan vikkelän kielen. Taistelu taukosi vähitellen\nitsestään ja sitä kesti enää vain etäisemmillä paikoilla; ystävä ja\nvihamies joutui saman kauhun valtaan ja lähinnä valleja syntyi niin\nsuuri hiljaisuus, että sinne kuului meren kaukainen kohina.\n\nJa silloin puhui neiti Regina äänellä niin kuuluvalla ja heleällä, että\njos hänen ruotsinpuheensa ei olisi ollut niin outoa, kaikki ympärillä\nseisovat olisivat ymmärtäneet, mitä hän sanoi. -- Te Belialin lapset,\n-- sanoi hän ensin vähän värähtelevällä, mutta sitten lujalla ja\nrauhallisella äänellä, -- te vääräuskoiset, miksi viivyttelette\nhenkeäni ottamasta? Tässä seison minä aseetonna, suojatonna, korkea\ntaivas pääni päällä ja maa ja meri jalkojeni juuressa, ja sanon teille:\nteidän Lutherinne oli väärä profeetta; ei ole mitään autuutta paitsi\nyhteisen, oikeauskoisen, katolisen kirkon helmassa. Kääntykää sentähden\npyhän neitsyen ja kaikkien pyhimysten puoleen sekä tunnustakaa paavi\nKristuksen jälkeläiseksi maan päällä, niinkuin hän toden totta onkin,\nettä hän torjuisi päänne päältä Pyhän Yrjänän miekan, joka jo on\nkohotettu teitä tuhoamaan. Minut voitte tappaa, minä kuolen kernaasti\nuskoni oikeuden vuoksi; tässä minä olen, miksi viivytte? Lyökää minua,\nminä nauran teille, te vääräuskoiset; minä ylenkatson teidän uskoanne!\n\nOli neiti Reginan onni, etteivät hänen sanojaan ymmärtäneet ne, joille\nne puhuttiin. Sillä niin suuri oli luterilaisuuden voima tänä kuohuvana\naikana, jolloin valtakunnat ja kansat sen hyväksi uhrasivat onnensa ja\nelämänsä, että halvin ja typerinkin hehkui palavaa intoa ja sokeaa\nvihaa paavia ja hänen miehiään vastaan -- minkä karkeat, mutta\nluonnontuoreet vanhat virsikirjamme yllin kyllin osoittavat. Olisipa\nvain tämä väkijoukko, olivatpa sitten talonpoikia tai sotamiehiä,\nkuullut Reginan paavia ylistelevän ja sanovan Lutheria vääräksi\nprofeetaksi, armotta olisi se repinyt hänet palasiksi. Nyt sitävastoin\nsuhisivat nuoren neidon sanat kuin oudot äänet heidän ohitsensa; he\nnäkivät vain hänen rauhallisen ryhtinsä, ja se kunnioitus, jota rakkaus\nja onnettomuus aina herättävät, vaikutti tuohon äsken niin kiihkoiseen\nlaumaan sen, että he seisoivat siinä epätietoisina, mitä heidän\noikeastaan olisi ajatteleminen ja tekeminen. Turhaan odotti Regina taas\nkuolemaansa. Hän astui alas valleilta, meni peloissaan väistyvää\njoukkoa vastaan, jokainen näki, että hän oli täydellisesti turvaton.\nMutta kuitenkaan ei kukaan uskaltanut kohottaa kättään häntä\nvangitakseen. -- Ei se ole ihmisen luuta ja lihaa tuo, se on varjo, --\nvirkkoi muuan vanha vöyriläinen. -- Kuun näen hänen lävitsensä\npaistavan.\n\n-- Se nyt äkkiä nähtäneen, -- huusi muuan pörröinen ilmajokelainen ja\nlaski jotenkin raskaasti karhean kätensä Reginan hartioille. Hetki oli\nratkaiseva. Nuori neitonen käännähti päin ja katsoi miestä kasvoista\nkasvoihin noilla tummilla, syvillä ja loistavilla silmillään, niin että\ntämä kummallisen tunteen valtaamana veti kätensä pois ja luikki\nhäpeissään tiehensä. Häntä seurasivat useat muutkin lähinnä,\nseisoneista. Ei kukaan voinut selittää noiden mustien, kuutamossa\nkiiltelevien silmien salaperäistä voimaa, mutta kaikki sen tunsivat.\nHetken kuluttua oli paikka Reginan ympärillä tyhjä, taistelu oli\nlakannut ja vihdoin viimeinkin saapunut vartijaväki lopetti mellakan\nvangitsemalla uppiniskaisimmat.\n\nMutta vielä kauan jälkeenpäinkin kesti tuota nuijasodan synnyttämää\nkilpailua talonpoikien ja sotamiesten välillä, uutteran _auran_ ja\nvoittoisan _miekan_ välillä, joista toinen on aina ollut Suomen kunnia,\nja joista toinen tähän aikaan lensi tupestaan kesyttämään itseään\nRooman keisaria.\n\nReginasta sanottakoon tällä kertaa vain, että hän vastustelematta,\nvaikkakin haikeasti huoaten kadotettua marttyyrikruunuaan, antoi viedä\nitsensä takaisin pimeään, yksinäiseen vankihuoneeseensa. Mutta Perttilä\npalasi tyttärineen Isokyröön, isä mietiskellen sukunsa tulevaa\nsuuruutta, tytär entisiä iloja ajatellen. Meidän on muistettava, että\nkaikki tämä tapahtui kahden päivän kuluessa kesällä v. 1632, siis ennen\nKustaa Aadolfin kuolemaa, josta ensimmäisen kertomuksen alussa on\nkerrottu.\n\nKului päiviä ja kuukausia ja ihmisten kohtalot vaihtelivat, mutta\nsiivekkään sanan tulee lennostaan lakata ja vaieta vastaisia hämyhetkiä\nodottaessaan. Sillä välskärin kertomus kesti, niinkuin kestää lasten\nilo tai suru, yhden illan -- käyden lyhyeksi niille, jotka sitä\nkuuntelivat ystävinä, pitkäksi ehkä muille. Mutta ei koskaan katkennut\ntarinan lanka keskeltä kahtia, etteivät nuoret ja vanhat olisi\najatelleet: pian saamme kuulla lisää. Se täytyi välskärin aina luvata.\nPaljo onkin hänellä vielä kertomatta kahden suvun kohtaloiden\nvyyhdestä, joka vasta on puoleksi keritty, mutta jota varmaankin vielä\nkeritään, joskaan ei loppuun, niin ainakin \"pasmaan\" merkiksi siitä,\nettä lanka on niin pitkä kuin pitääkin.\n\n\n\n\n\n\nVÄISKÄRIN KOLMAS KERTOMUS.\n\nTULI JA VESI.\n\n\n\n\nKun välskärin utelias kuulijakunta taas kokoontui, oli noin kuusi\nkuukautta kulunut siitä, kun viimeksi oli oltu yhdessä. Oli näet\nsattunut tapaus vanhalle Bäckille. Itsekullakin on keppihevosensa. Ja\nBäck oli vanhoilla päivillään alkanut rakastaa muutamanlaista\nmukavuutta; hänellä oli ulkovinnillä jotenkin suuri pussi täynnä\nhöyheniä, joita hän syksyisin ja keväisin hankki ampumaretkillään.\nMutta mihinkä noita höyheniä käytettiin, sitä ei kukaan käsittänyt; kun\nsitä häneltä kysyttiin, saattoi hän vastata: -- minä aion tehdä\nniinkuin Posse teki Viipurin pamauksessa: jos Suomi tulee hätään,\nkiipeän minä torniin ja pudistan höyheneni ilmaan, niin että siitä\nsyntyy yhtä monta sotamiestä kuin oli pussissa höyheniä.\n\n-- Veli puhuu kuin hanhen päästä, -- virkkoi kapteeni Svanholm,\npostimestari. -- Parempaa puuta tarvitaan sotamiehen tekoon tänä\naikana. Vai luuleeko veli meitä kananpojiksi?\n\n-- Minä tiedän, -- lisäsi välskäri, kun kapteeni aikoi jatkaa, -- minä\ntiedän, mitä veli tahtoo sanoa: veljellä oli siivet Karstulassa.\n\nEräänä kauniina huhtikuun päivänä lähti välskäri ampumaan lintuja\nkuvilta. Toverinaan oli hänellä vanha, toissilmä korpraali, Ritsi\nnimeltään, s.o. Fritz; nuorena ollessaan oli hän kisällinä kuljeksinut\naina Saksanmaalla saakka, tuomatta sieltä tullessaan kuitenkaan muuta\nkuin saksalaisen nimensä. Jäät olivat vielä paikoillaan, mutta\navannoita oli jo kaikkialla; ukot luovailivat jään reunaa pitkin ja\nampuivat välistä, mutta huonosti he ampuivat ja heikko oli heidän\nnäkönsä. Silloin tapahtui eräänä aamuna, että Bäck luuli näkevänsä\nkaksi kaunista sorsaa ulkojään reunassa, jonne voitiin tulla ainoastaan\npitkän kierroksen tekemällä. Hän lähti liikkeelle ja kun pääsi perille,\nolivat sorsat vielä paikoillaan. Hän hiipi niin lähelle kuin uskalsi,\ntähtäsi ja ampui ... ja näyttivät sorsat hiukkasen pudistelevan\nhöyheniään, mutta paikaltaan ne eivät hievahtaneet. Sitkeähenkisiä\npakanoita, ajatteli Bäck, kumartui, latasi pyssynsä uudelleen ja ampui\nvielä kerran kolmenkymmenen askelen matkalta. Samalla menestyksellä.\nVähän häpeissään hiipi ampuja lähemmä ja huomasi nyt ampuneensa omia\nkuviaan, jotka tuuli hänen huomaamattaan oli kantanut jään sisäreunalta\nsen ulkoreunalle.\n\nNyt aikoi vanha herra lähteä saalineen paluumatkalle, mutta ei\npäässytkään. Tuuli oli irroittanut sen jään, millä _hän_ seisoi, siitä,\nmillä Ritsi seisoi, ja ajoi nyt irtonaista lauttaa merelle.\nSurumielisinä katselivat ukkoset toisiaan kukin lautaltaan; väliä ei\nollut täyttä kymmentä syltä, ja kuitenkaan ei korpraali voinut auttaa\nherraansa ja mestariaan, sillä venettä ei heillä ollut. Bäck ajautui\nhitaasti, mutta varmasti ulapalle. -- Hyvästi nyt, kumppani! -- huusi\nvälskäri. -- Sano terveisiä Svenoniukselle ja Svanholmille, että minun\ntestamenttini on oikeanpuolisessa lukitussa piirongin laatikossa. Sano\nheille, että soitattavat minulle sielukelloja sunnuntaina. Hautausta ei\nteidän tarvitse puuhata, siitä pidän itse huolen.\n\n-- Jumala siunatkoon! -- huusi korpraali vastaan, pyyhkäsi nuttunsa\nliepeen nurealla puolella toista silmäänsä ja lähti hiljalleen ja\ntyynesti kävelemään rantaan päin, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.\n\nNyt on kuitenkin tuon kunnon pikkukaupungin kunniaksi sanottava, että\nvälskärin muut ystävät eivät olleet läheskään niin kylmäverisiä kuin\nkorpraali. Postimestari kiroili ja pauhasi, koulumestari lähti\npoikiensa kanssa liikkeelle ja vanha isoäiti lähetti pari reipasta\nluotsia vakavissa veneissään etsimään välskäriä jäiden seasta. Koko\nkaupunki tuli liikkeelle, siellä meluttiin ja juostiin, ja ne, jotka\nmelusivat ja juoksivat, saivat kaikista vähimmän aikaan. Kaksi päivää\nkului eikä mitään uusia kuulunut; kolmantena päivänä palasivat luotsit\ntakaisin, mutta saalistaan eivät he olleet tavoittaneet. Päätettiin\nettä välskäri oli mennyttä miestä ja herettiin häntä hakemasta.\nKaupungissa syntyi vilpitön suru, sillä tuollainen vanha kapine kuin\nukko Bäck -- kaikkien setä ja kaikkien uskottu -- oli yksi noita\npikkukaupungin kotihaltioita, joita ilman ei luultu yleisen hyvän\nvoivan viihtyä. Mutta mitä tehdä? Kun ei vielä kolmanteenkaan pyhään\nmennessä tuon onnettoman linnustuksen jälkeen ollut kuulunut\nrisahdustakaan välskäristä, soitettiin hänelle sielukellot; samalla\nluettiin hänelle saarnatuolista kaunis kiitos, jonka Svenonius oli\nkirjoittanut ja joka oli koristettu sekä latinalaisilla että\nheprealaisilla korulauseilla. Kaupungin hyvinymmärtäväinen maistraatti\nmääräsi päivän ja hetken tuon noin odottamattomasti hukkautuneen\ntoverin jälkeen toimenpantavaa kalunkirjoitusta varten.\n\nToivon kuitenkin, että ne arvoisat lukijani, jotka ovat huomanneet\ntämän todenmukaisen kertomukseni päällekirjoituksen, eivät vielä ole\nminuun aivan pahenneet. Olisihan ikävää, jos välskäri vaikenisi juuri\nnyt, kun Regina-neiti vielä istuu Korsholmassa Martta-rouvan kovan\nkomennon alla ja Bertel vuotaa verta haavoistaan Lützenin\ntappotanterella. Ja mitä tulisi helläluontoisesta Meristä, mitä\nIsokyrön talonpoikaiskuninkaasta ja niin monesta muusta merkillisestä\nhenkilöstä tässä kertomuksessamme? Mutta rauhoittukaamme, välskäri on\nollut kummemmissakin seikkailuissa eläessään, eikä hän ole turhanpäiten\nsyntynyt samana päivänä kuin Napoleon.\n\nKaikki oli valmiina kalunkirjoitusta varten. Aivan harvinainen\njärjestys vallitsi Bäckin ullakkokammarissa ja siellä oli tapahtunut\njotakin aivan merkillistä: siellä oli lakaistu ja lattia pesty. Kaikki\nkapineet olivat ihmeellisessä järjestyksessä: matka-apteekki oli\ntomutettu, lintujen kuvat olivat asetetut kaikki rinnakkain yhteen\nriviin ja munakokoelman salaisuudet oli paljastettu kaikkien\nkatseltaviksi. Hopeapäinen kävelykeppi seisoi juhlallisen näköisenä\nnurkassa, vanha irtotukka riippui miettiväisenä naulallaan, ja Bäckin\npiirongin kaikkein pyhimmät, nuo vaalenneet hiussuortuvat muinaisilta\najoilta, oli vedetty päivän valoon ruplissa ja kopeekoissa\narvosteltaviksi, vaikkeivät ne varmaankaan suuriin summiin nousseet.\nKaikki oli, kuten sanottu, valmiina, virkanaamainen raatimies oli\nistuutunut kuluneen tammipöydän ääreen, jossa nyt puhdas karttapaperi\nkomeili sillä paikalla, missä välskäri säilytti nikkarikapineensa,\nkirjuri istui vastapäätä raatimiestä ja teroitteli kynäänsä, ja vanha\niso-äiti oli talon emäntänä saapunut vesissä silmin ilmoittamaan Bäckin\ntavaroita, koska tuolla vanhalla miehellä ei ollut muitakaan omaisia\ntai sukulaisia.\n\nYksi kapine oli kuitenkin vielä koskematta jä tutkimatta, nimittäin tuo\nkulunut, hylkeennahkainen kapsäkki välskärin sängyn alla. Raatimies\nsilmäili sitä tuon tuostakin arvaillen, miten suureksi nousisi hänen\nprosenttinsa vainajan perinnöstä, mutta mitä tuo kapsäkki sisältäisi ja\nkuka oikeastaan tulisi sen perimään, sitä ei kukaan tiennyt.\n\nNyt tuli toimituksen alkaa. Svanholm ja Svenonius oli\nkutsuttu arviomiehiksi. Raatimies rykäisi pari kertaa, asetti\nkasvonsa virkamiehen ryppyihin, avasi suunsa ja alkoi: -- Koska\nhyvinymmärtäväisen maistraatin tietoon on tullut, että entinen korkean\nkruunun välskäri, Andreas Bäck nimeltään, harjoittaessaan linnunammuntaa\nlintuja vastaan meren jäällä, on tähän jäähän tapaturmaisesti kuoleman\nkautta kadonnut, ja niin muodoin, vaikkei ruumiillisesti löydettynäkään,\nkuitenkin hengellisesti oikein ja lain mukaan todenmukaisesti kuollut\non...\n\n-- Pyytäisin nöyrimmästi saada ilmoittaa tyytymättömyyteni! -- kuului\nsamassa ääni ovesta, ja sen äänen vaikutus oli ihmeellinen.\nHyvinymmärtäväisen maistraatin edustaja hölmistyi sanattomaksi, hänen\ntukkansa pyrki korkeutta kohti ja hänen kaunopuheinen kielensä takertui\nensi kerran elämässään suulakeen kiinni. Kirjuri, jota sihteeriksi\nkutsuttiin, karkasi pystyyn kuin raketti ja iski päänsä seinään sysäten\nmennessään kumoon oppineen herra Svenoniuksen, joka oli hiukan\nvähäkuuloinen eikä ollut kuullut tuota outoa ääntä yhtä vähän kuin hän\nollenkaan käsitti, mikä oli syynä syntyneesen häiriöön. Pahimmin kävi\nkuitenkin urhoolliselle Svanholmille; olisi voinut vannoa, ettei hän\nKarstulassakaan ollut niin kovaa kokenut. Hän valahti kalpeaksi kuin\nlakana ja koetti turhaan komentaa uppiniskaista oikeata jalkaansa\ntekemään käännöstä vasempaan. Ainoastaan vanha isoäiti säilytti\njotakuinkin mielenmaltiinsa, asetti lasisilmät nenälleen, astui\npäättävästi tulijaa vastaan ja pudisti moittivasti päätään, niinkuin\nolisi tahtonut sanoa (jota ei kuitenkaan sanonut), että on sopimatonta,\nettä ruumiit kulkevat avossasilmin.\n\nMutta vanha Bäck -- sillä kukapa muukaan se olisi voinut olla -- ei\npelästynyt. Hänen tunteensa olivat aivan toista laatua. Nähdessään\nvanhan kamarinsa näin hävyttömästi puhdistetuksi, kallisarvoiset\nkapineensa noin rohkeasti järjestetyiksi, ja hyvinymmärtäväisen\nmaistraatin täydessä toimessa asiain kanssa, jotka Bäckin mielestä\neivät sille ensinkään kuuluneet, joutui hän helposti ymmärrettävistä\nsyistä oikeutetun vihan valtaan, tarttui virkakuntien edustajia niskaan\nja heitti heidät kumpaisenkin toisen toisensa perästä ovesta ulos.\nSitten tuli veli Svenoniuksen vuoro, jota ei säästetty enemmän kuin\nmuitakaan, ja lopuksi myöskin veli Svanholmin, joka hänkin, ennenkun\nsai sanan suustaan, kieri alas ullakon portaita. Kaikki tuo tapahtui\nkerta käden käänteessä. Nyt oli vain vanha isoäiti jäljellä. Ja kun\nBäck kohtasi vanhuksen moittivat katseet, tointui hän heti ja häpesi.\n-- No, no, -- sanoi hän, -- no, no, serkku, älkää panko pahaksenne,\nminä opetan nuo luudat ja rievut saamasta pahaa siivoa huoneeseeni ...\nolkaa hyvä ja istukaa, serkku. Suuttuisihan tuosta kivikin tuommoisia\ntyhmyyksiä nähdessään. Katsos noita konnia, kun ovat pesseet lattian ja\ntomuttaneet kaikki lintuni; sehän on hävytöntä!\n\n-- Hyvä serkku, -- keskeytti isoäiti, joka oli samalla sekä suuttunut\nettä iloinen, -- kaiken tuon olen minä tehnyt; me olimme kaikki siinä\nvarmassa luulossa, että serkku oli hukkunut.\n\n-- Vai hukkunut! -- mutisi välskäri. -- Mutta minä sanon, ettei pahuus\nmaailmasta niin pian katoa. Kyllähän minä purjehdin kolme kokonaista\npäivää sen kurjan jääpalasen päällä. Eikähän minulla juuri ollut\nkatettua pöytää eikä valmistettua sänkyä, mutta hiljalleenhan tuo meni.\nOlihan minulla luotipyssy mukanani ja sillä minä ammuin hylkeen, joka\ntuli liian likelle. Rasvainen se oli, mutta hätä keinon keksii,\najattelin; tulta minulla oli ja oli suolojakin; ja niin minä tein\nroihun metsästyslaukustani ja paistoin pihvin itselleni sitä ruudilla\nmaustaen. Neljäntenä päivänä pysähtyi lauttani kiintonaiseen jäähän\ntoisella puolella Pohjanlahden ja minä marssin maihin. Nyt on aika\nlähteä tallustelemaan kotipuoleen ajattelin minä. Myin pyssyni ja\nlähdin kelirikossa taipaleelle. Ja sen minä sanon teille, hyvä serkku,\nettä kamariani teidän ei olisi tarvinnut näin epäkuntoon laittaa, jos\neivät ruotsalaiset olisi kohottaneet kyytirahaansa neljää vertaa\nsuuremmaksi entisestään. Ennenkuin pääsin Haaparantaan, oli jo\nmatti kukkarossa. Silloin ajattelin minä: nyt välitän viisi\nlääkintähallituksesta, ja aloin matkaa tehdessäni harjoittaa vanhaa\ntointani suoniraudallani ja _essentia dulciksella_, niin että kaikki\nakat ... onneksi olkoon, serkku taisi aivastaa ... niin että akat\nluulivat entisten aikain taas palanneen takaisin. Niukuin naukuin\npääsin minä sillä tavalla perille ... vaikka vähän liian myöhään,\nniinkuin näen, mutta kuitenkin tarpeeksi ajoissa heittääkseni\nkutsumattomat perilliseni pellolle.\n\nNiinkuin näkyy oli välskärin vaikea antaa ystävilleen anteeksi sitä,\nettä he olivat häirinneet häntä hänen rauhoitetuilla aloillaan. Sen hän\nkyllä olisi voinut antaa anteeksi, että he olivat anastaneet hänen\naarteensa ja hänen nimeään loukanneet; mutta että he sen lisäksi olivat\nsiivonneet hänen kamarinsa, sitä ei hänen mielestään jalomielisinkään\nmies maailmassa voinut kärsiä! Vasta vähitellen taukosi myrsky vanhan\nisoäidin riitoja sovitellessa, ja niin koitti taas se päivä, jolloin\nsovintojuhlaa vietettiin uudella kertomuksella, joka tässä alempana\nseuraa. Tosinhan oli vielä niitä typeriä ihmisiä, jotka katselivat\nvälskäriä kuin kuolleista noussutta kummitusta; tosinhan maistraatti\nyhä vielä epäili, oliko välskärillä enää oikeutta elämään, kun hän\nkerran virallisesti oli kuolleeksi julistettu; tosinhan postimestari\nvielä tuhannen tulimmaisesti kiroili pakottavaa selkäänsä, jossa näkyi\nmerkkejä veli Bäckin ylösnousemiskohtauksesta; tosinhan vielä veli\nSvenoniuskin päivitteli sitä reikää, joka oli tullut hänen\nkaksikymmenvuotiseen hännystakkiinsa, minkä hän juhlan kunniaksi oli\npukenut päälleen. Mutta isoäiti hymyili yhtä lempeästi kuin ennenkin,\nAnna Sofia oli yhtä ystävällinen kuin ennenkin ja yhtä vallattomia\nolivat pienokaiset -- ja niinpä haihdutti päiväpaiste usvapilvet ja\ntaivaanranta valkeni kuunneltaessa kertomuksia vangitun neiti Reginan\nkohtaloista.\n\n\n\n\nTULI JA VESI.\n\n\nHyvät ystäväni, alkoi välskäri, -- teistä voi ehkä tuntua oudolta, että\nolen pannut tämän tarinani nimeksi \"Tuli ja Vesi\". Mitä oli kuninkaan\nsormus ja kuinka miekka ja aura ovat taistelleet keskenään, sen\nkäsittää jokainen päätään vaivaamatta. Mutta nyt varmaankin joku\najattelee, että minä aion kertoa teille jotakin luonnontieteellisiä\nasioita, koska otan elementeistä puhuakseni. Hyvähän olisi niinkin,\nsillä minä pidän luontoa suuressa kunniassa, mutta olen minä kuitenkin\nsitä mieltä, että kertomuksessa on ihminen pääasia. Jos katselemme\nmaalauksia, voimme herttaisella ystävyydellä silmäillä hedelmätauluja,\nlintutauluja ja maisemia, mutta ne taulut, joissa kuvataan kauniita\nihmisiä ovat kuitenkin aivan toista. Sanon sen vuoksi heti paikalla,\netten aio kertoa tulipaloista enkä vedenpaisumuksista; kertomukseni\nnimi tulee siitä, että ihmisluonto välistä on merkillisesti elementtien\nkaltainen, milloin tulen, milloin veden, milloin taas keveän ilman\nkaltainen. Aion kertoa neljästä henkilöstä, joista toiset kaksi\nkuuluvat ensimmäiseen luokkaan, toiset kaksi taas jälkimmäiseen. Sillä\nei kuitenkaan ole sanottu kaikki se, mitä voitaisiin sanoa, sillä\nkaikilla nimillä on se vika, että ne ilmaisevat vain yhden puolen\nmonista. Olin myöskin aikonut nimittää kertomukseni \"Vaakunamerkiksi\",\nmutta luovuin siitä, kun huomasin, että sitä yhtä hyvin voitaisiin\nsanon \"Kirveeksi\". Olisin myöskin voinut pelästyttää teitä tuolla\npöyristyttävällä nimellä \"Kirous\" -- mutta kun oikein ajattelin,\nhuomasin että \"Siunaus\" olisi yhtä hyvä nimitys. Sen vuoksi saatte nyt\ntyytyä elementteihin; olen nyt sanonut, mitä tarkoitan, lopun saatte\nitse arvata.\n\n\n\n\n1. SAALIS TAISTELUTANTERELTA.\n\n\nUutta juttua aloittaessamme on meidän ensiksi muistettava, että koko\ntuo välillä oleva kertomus miekasta ja aurasta tapahtui ennen Lützenin\ntappelua, josta kerrottiin ensimmäisen kertomuksen \"Kuninkaan\nsormuksen\" lopussa. Kun nyt palaamme Lützeniin marraskuun 6. p:nä 1632,\nniin saatamme hetkeksi unohtaa, että \"Miekkaa ja auraa\" ollenkaan\non ollut olemassa ja kuvailla mielessämme seisovamme suuren\nsankarikuninkaan verisen paarin ääressä, kun hänet tappelun jälkeisenä\npäivänä palsamoitiin Meuchenin kylässä.\n\nOli ihanaa, mutta samalla hirvittävää nähdä, kun Pappenheim teki\nhyökkäyksensä suomalaisia vastaan Rippach-puron itäpuolella.\nRautapukuiset, vastustamattomat kyrassierit karkasivat Stålhandsken\nkimppuun; kaikki horjui ja ruhjoutui tuon musertavan hyökkäyksen alla,\nsuomalaisten hevoset, jotka samoin kuin heidän isäntänsäkin olivat\naivan uupuneita pitkän taistelun vaivoista, kaatuivat selälleen. Mutta\nStålhandske kokosi heidät uudelleen, asetti miehen miestä, hevosen\nhevosta vastaan, viimeiset voimat ponnistettiin, kuolemasta ei kukaan\nvälittänyt; ystävät ja vihamiehet sekautuivat toisiinsa verisessä\ntemmellyksessä. Siinä kaatui Pappenheim, siinä kaatuivat hänen\nuljaimmat miehensä; puolet Stålhandsken ratsumiehistä sotkeutuivat\nhevosten kavioihin, ja yhtä kaikki kesti raivoisaa taistelua hämäriin\nsaakka. Stålhandsken sivulla ratsasti Bertel, ja niin tapahtui, että\nhän kohtasi Pappenheimin. Kovin heikko oli kaksikymmenvuotiaan\nnuorukaisen käsivarsi tätä teräksestä tehtyä käsivartta vastustamaan;\nurhoollisen sotamarsalkan pitkä miekan isku sattui nuorukaisen kypärään\nniin suurella voimalla, että maailma musteni Bertelin silmissä ja hän\nmeni tainnoksiin. Kaatuessaan tarttui hän tietämättään uskollista\nLappiaan harjaan ja Lappi laukkasi tiehensä laahaten perässään\nisäntäänsä, jonka toinen jalka oli jalustimessa kiinni ja kädet\npuristivat suonenvedon tapaisesti harjasta.\n\nKun Bertel avasi silmänsä, näki hän vain pilkkoisen pimeää ympärillään.\nHämärästi muisti hän kuuman kahakan seikkailut, joista viimeinen oli\nse, että Pappenheim heilautti miekkaansa hänen päänsä päällä. Hänen\nmieleensä johtui ajatus, että hän ehkä oli kuollut ja lepäsi nyt\nhaudassaan. Hän koetteli kädellään sydämensä kohtaa, se sykki vielä;\nhän puri sormeaan, ja tunsi siihen koskevan. Hän käsitti vielä\nelävänsä, mutta miten ja missä, sitä oli hänen mahdotonta arvata. Hän\nojensi kätensä ja sai siihen muutamia oljenkorsia. Hänen kupeellaan oli\nkosteata maata, pään päällä tyhjää ilmaa. Hän koetti nousta ylös, mutta\nhänen päänsä oli raskas kuin lyijypallo; siinä oli vielä muisto\nPappenheimin miekasta.\n\nSilloin kuuli hän läheltänsä äänen, joka puoleksi valittaen puoleksi\nuhaten virkkoi:\n\n-- Tuhannen tulimmaista! Ei tilkkaakaan viiniä! Saakelin valloonit,\novat varastaneet taskumattini, rosvot. Hoi, tänne jokunen, olitpa\nvaikka turkkilainen; kunhan tuot pisarankaan viiniä, sanon sinua\nveljekseni, vaikk' olisit juutalainen, hoi!\n\n-- Onko se Larsson? -- virkkoi Bertel heikolla äänellä, sillä hänenkin\nkieltään kangerteli polttava jano.\n\n-- Mikä maan myyrä se on, joka siellä nimeäni kuiskaa? -- virkkoi sama\nääni pimeässä. -- Hei, pojat, suitset höllälleen ja kannukset jalkaan!\nKun olette laukaisseet pistoolinne, heittäkää ne hiiteen ja iskekää\nmiekalla! Hakatkaa heitä kalloon, noita roistoja, listikää kuin\nnauriita! Peitotkaa, jauhakaa möyhyksi! Kuningas on kaatunut... Raivo\nja riemu! ... semmoinen kuningas ... nyt veri vuotakoon! Nyt kuollaan,\nmutta ensin kostetaan. Kas niin, pojat, hurraa ... eespäin pohjalaiset!\n\n-- Larsson! -- virkkoi Bertel uudelleen, mutta toveri ei kuullut. Hän\noli houreissaan yhä vievinään suomalaisia poikiaan vihollista vastaan.\n\nHetken kuluttua tunki säde myöhäisen syysaamun valoa sen kurjan vajan\nikkunasta, jossa Bertel oli. Hän voi nyt erottaa oljet, jotka oli\npaljaalle maalle levitetty, sillä vaja oli ilman lattiaa ja oljilla\nmakasi kaksi miestä uneen vaipuneena.\n\nOvi aukeni ja pari parrakasta, julman näköistä miestä astui sisään.\nSäälimättä kolhasivat he nukkuvia pyssyn perällä ja huusivat alasaksan\nmurteella: -- Ylös! Lähtötorvea soitetaan! -- Ja tuvan ulkopuolelta\nkuuluivat nuo ratsumiehille tutut torven toitotukset, joilla siihen\naikaan tavallisesti annettiin merkki liikkelle lähtöön.\n\n-- Antaisin seivästää itseni kuin sammakon -- mutisi toinen miehistä\ntyytymätönnä -- jos käsittäisin, mitä korkea-arvoinen isä tekee noilla\nuskottomilla koirilla. Olisi hän yhtä hyvin voinut heti kohta passittaa\nheidät heidän herransa ja mestarinsa paholaisen valtakuntaan.\n\n-- Pässinpää -- vastasi toinen -- etkö tiedä, että kerettiläiskuninkaan\nkuolemaa tullaan Ingolstadtissa viettämään komeilla menoilla.\nKorkea-arvoinen isä aikoo juhlan kunniaksi polttaa loistavat\nilotulitukset.\n\nNukkuneet olivat heränneet ja Bertel tunsi nyt toisen heistä pieneksi,\npaksuksi Larssoniksi ja toisen omaksi palvelijakseen Pekaksi. Mutta\nselityksiin ei ollut aikaa. Kaikki kolme talutettiin ulos, sidottiin ja\nsullottiin maalaisvaunuihin, jonka jälkeen tuo pitkä haavoitettujen ja\nkuormaston jono hiljalleen lähti liikkeelle kroaattien vartioimana.\n\nBertel käsitti nyt, että hän oli tovereineen joutunut keisarillisten\nvangiksi. Kohta selvisi hänen muistonsa ja toisilta sai kuulla, miten\nkaikki oli tapahtunut. Kun hänen uskollinen Lappinsa tunsi suitsien\nolevan irrallaan, laukkasi hän tiedottoman isäntänsä kanssa takaisin\nleiriin. Mutta leiriä olivat muutamat kroaatit parhaillaan ryöstämässä,\nja kun he näkivät ruotsalaisen upseerin puolikuolleena laahaavan\nhevosensa kupeella, ottivat he hänet mukaansa runsaiden lunnaitten\ntoivossa. Kun Pekka ei tahtonut jättää isäntäänsä, joutui hänkin\nsamalla kertaa vangiksi; Larsson oli taas pappenheimiläisten hyökätessä\nurjennut liian kauaksi vihollisten sekaan, saanut keihäästä piston\nolkapäähänsä ja toisen iskun käteensä, ja kun ei enää voinut murtautua\nläpi, vei vihollisten virta hänet mukanaan. Kuka oli päässyt voitolle,\nsitä ei Larsson varmuudella voinut sanoa. Oli jo kolmas päivä tappelun\njälkeen; oli kuljettu etelää kohti kokonainen vuorokausi levähtämättä,\nja sitten oli muutamiksi tunneiksi pysähdytty autioon, ryöstettyyn\nkylään.\n\n-- Kirotut koirat! -- huudahti pikkuinen kapteeni, jonka hyvä tuuli ei\nhaihtunut edes tärisevässä maalaisvaunussa, -- kun eivät vain olisi\nvarastaneet taskumattiani, niin olisimme saaneet kaikki tässä tyhjentää\nmaljan Suomen kunniaksi. Mutta nämä kroaatit ovat rosvojoukkoa, joiden\nrinnalla meidän mustalaiset ovat viattomia kuin enkelit. Tahtoisin\nmielelläni ripustaa heitä pari sataa hirsipuuhun Korsholman valleille\nniinkuin hameita luhdin seinämille.\n\nKuljettiin vielä kolme tai neljä päivää, levähdettiin silloin tällöin,\nmutta vangit, jotka nuoriensa vuoksi eivät voineet auttaa toisiaan,\nkärsivät kovia tuskia huonosti sidotuista haavoistaan. Alussa\nkuljettiin puti puhtaaksi ryöstetyn maan läpi, jossa vain suurella\nvaivalla saatiin mitään syötävää tai juotavaa ja jonka väestö\nkaikkialla pakeni pelättyjen kroaattien tieltä. Mutta kohta saavuttiin\nvarakkaampiin seutuihin, joissa katolismielinen väestö tuli näkyviin,\njoskaan ei muuta varten, niin ainakin kirotakseen kerettiläisiä ja\nriemuitakseen heidän kuninkaansa kuolemasta. Koko katolinen maailma\nriemuitsi heidän kanssaan. Madridissa pantiin toimeen loistavia\nnäytelmiä, joissa Wallenstein, Pyhä Yrjänä, voitti lohikäärmeen, Kustaa\nAadolfin.\n\nSeitsemän päivän vaivalloisen matkan jälkeen ajoivat vaunut\niltamyöhällä natisevan nostosillan yli ja pysähtyivät ahtaalle linnan\npihalle. Vangitut suomalaiset, jotka olivat aivan voivuksissa\nhaavoistaan, saatettiin rikkinäisiä portaita myöten puoliympyrän\nmuotoiseen tornikammioon. Bertelistä tuntui kuin hän olisi nähnyt tämän\npaikan ennenkin, mutta pimeän ja oman heikkoutensa vuoksi ei hän voinut\nerottaa ympärillään olevia esineitä. Yön tähdet tuikkivat sisään\nrautaristikoiden välitse, vangeille annettiin virvoitukseksi\npikarillinen viiniä, ja Larsson huudahti hyvillään: -- Lyönpä vetoa,\nettä nuo sissit ovat varastaneet viininsä meidän kellareistamme, sillä\njalompaa nestettä en ole maistanut sitten, kun vietimme Würzburgissa\nnoita ihania makean leivän päiviä.\n\n-- Würzburg! -- virkkoi Bertel, mietteisiinsä vaipuneena. -- Regina! --\nlisäsi hän sitten melkein tietämättään.\n\n-- Ja viinikellari! -- huokasi Larsson matkien. -- Sanonko sinulle\njotakin, poikaseni:\n\n    Se miehelle suurinta harmia tuottaa,\n    kuu tyttöjen sanoihin liiaksi luottaa.\n    Kun saapuvi lempi, se sydämen ansa,\n    kihlaa tyttö, mutt' kihlaa vain suotta.\n    Ja naimisiin mene -- maljasi kanssa.\n\n-- Mutta mitä Reginaan tulee -- jatkoi hän -- niin kutoo se\nmustasilmäinen penikka nyt sukkaa Korsholmassa. Martta-rouva ei ole\nniitä, jotka kuutamossa itkevät ja huokaavat. Sitten kun me viimeksi\ntavattiin, olen saanut terveisiä Vaasasta iloisen kersantin Pentti\nRistonpojan kautta. Hän oli tapellut isäsi kanssa, sanoi; ukko on\nkuulemma voimissaan vielä, oli nostanut Pentin suoralla kädellä maasta\nja heittänyt ulos ovestaan kuin karvakintaan. Pentti kiroili ja vannoi,\nettä hän kohta sen jälkeen olisi pistänyt ukon ja hänen kaikki\nkaksitoista renkiään tuulimyllyyn ja jauhanut heidät puurojauhoksi, jos\nei Meri olisi rukoillut heidän puolestaan. Sukkela mies se Pentti,\ntappelee kuin rakuuna ja valehtelee kuin matruusi. Terve mieheen!\n\n-- Mitä muuta kuuluu Pohjanmaalta? -- keskeytti hänet Bertel, joka ei\nmillään muotoa olisi tahtonut proosalliselle ystävälleen ilmaista\nelämänsä suurta salaisuutta, rakkauttaan tuohon mustasilmäiseen,\nkauniiseen ja onnettomaan Regina von Emmeritziin.\n\n-- Eipä juuri muuta erikoisempaa kuin että vuodentulo on ollut hyvä,\nsotaverot raskaat ja paljon on sotamiehiä otettu. Perttilän ukot, sinun\nisäsi ja minun isäni, riidellä nalkuttavat niinkuin ennenkin ja sopivat\ntaas. Meri vetistelee sinua ja hyräilee surumielisiä lauluja. Muistatko\nnaapurin Katria? Pulska tyttö, pyöreä kuin nauris, punanen kuin\npihlajan marja ja leuka niin pehmoinen kuin voimurikka. Maljasi, poika,\nhän kuuluu karanneen jonkun sotamiehen kanssa.\n\n-- Eikö muuta mitään? kysyi Bertel hajamielisesti.\n\n-- Vieläkö sinulle pitäisi muuta olla, kun et välitä Isokyrön\nlihavimmasta likastakaan? Mutta on sitä vielä muutakin, noch etwas,\nniinkuin saksalainen sanoo. Korsholmassa on ollut kova tappelu.\nNostokkaat olivat saaneet päihinsä, että neiti Regina oli tahtonut\ntappaa kuninkaan noidan nuolella, karkasivat Korsholman kimppuun ja\npolttivat tytön elävältä. Saakelin sukkelasti tehty! Kerettiläisten\nmalja! Osaamme sitä mekin ilotulia polttaa.\n\nBertel hyppäsi ylös unohtaen haavansa, mutta tuska valtasi hänet\nsamalla ja ääntä päästämättä vaipui hän pyörtyneenä Larssonin syliin.\n\nRehellinen kapteeni sekä suuttui että hämmästyi, Samalla kun hän valeli\nBertelin ohimoita viinin tähteellä ja vähitellen sai hänet taas\ntajuihinsa takaisin, puheli hän siinä kiihtyen ja lauhtuen: -- Älähän\nnyt, Bertel ... mitähän nyt? Riivaako sinua piru, poikaseni? Oletko\nrakastunut tyttöön? Ai, jai, jai, maitoa, paljasta maitoahan sinun\nsuonissasi virtaa! Pyörrypäs kuin herttainen kamarineitsyt! Noh, kah,\nrohkaise mielesi; sanoinko heidän polttaneen hänet? Se oli valetta,\neivät ne ole kuin vähän kärventäneet sen mustia hiuksia, niin kertoi\nPentti Ristonpoika, ja sitten on hän repinyt silmät päästä\nMartta-rouvalta ja kiivennyt kuin orava linnan katolle. Semmoista\ntapahtuu joka päivä sodassa... Vai niin, vai jo aukaisit silmäsi. Vai\nelät sinä vielä, sinä maitoon leivottu nisupulla ... etkö häpeä, poika,\nkäyttäytymästä niinkuin olisit mikäkin posliiniastia! Sinäkö sotamies?\nVai sotamies semmoinen! Blitzdonnerwetterkreutzpappenheim,\npumaatapurkki olet etkä sotamies! Hyi saakeli, nyt on jo pikarikin\ntyhjä!\n\nTuo pienehkö, pyöreähkö sotilas olisi varmaan vielä kauankin antanut\nkiukkunsa kipenöidä, varsinkin kun ei enää saanut lohdutusta\npikaristakaan, ellei ovi samassa olisi avautunut ja naisolento astunut\nsisään vankien luo.\n\nKapteenin hyötyisät, vaikka vähän kalpean pöhöttyneet kasvot valkenivat\nhetipaikalla, ja hän työnsi Bertelin syrjään paremmin nähdäkseen, sillä\nlamppu valaisi heikosti. Mutta tulos hänen tarkastuksestaan ei\nnäyttänyt häntä oikein tyydyttävän:\n\n-- Nunna! Hyi helvetti! ... tuleeko se meitä käännyttämään?\n\n-- Rauha olkoon teidän kanssanne! -- kuului nuorehko, heleä ääni hunnun\nalta virkkavan. Arvoisa Pyhän Äidin kirkon prioritar on lähettänyt\nminut tänne haavojanne sitomaan ja jos se on pyhimysten tahto, niitä\nparantamaan.\n\n-- Kunniani kautta, ihana ystäväni, se on hauskaa kuulla ja\ntutustukaamme hetikohta lähemmin toisiimme! -- virkkoi kapteeni hiukan\nlempeämmällä äänellä ja ojensi kätensä kohottaakseen huntua nunnan\nkasvoilta. Tämä vetäytyi kuitenkin nopeasti pari askelta taapäin, ja\noveen ilmaantui kaksi epäilyttävän näköistä sotamiestä.\n\n-- Ohoh, vai niin, kyllä ymmärrän! virkkoi Larsson hämillään -- kissa\nvieköön, ovatko nunnat täällä noin kopeita. Siihen aikaan kun elelin\nFrankkein maassa Würzburgin linnassa, sain puolitusinaa suuteloa\npäivässä nuorimmilta nunnatytöiltä; sellaiset synnit annetaan aina\nanteeksi.\n\n-- No, -- jatkoi urhokas kapteeni, kun nunna epäröiden viipyi oven\nsuussa, -- teidän korkea-arvoisuutenne ei saa pahastua sotamiehen\nsuorista sanoista. _Numquam nemo nascitur caballerus_, sanoo\nespanjalainen; se tahtoo sanoa, että rehellinen sotilas on kavaljeeri\njo syntyessään. Näettehän, arvoisa neitsyt, että minä, vaikka olenkin\nuskoton kerettiläinen, taidan puhua latinaa kuin oikeauskoinen munkki!\nSiihen aikaan, kun olimme Münchenissä, olin minä läheisessä\nystävyydessä pullakan baijerilaisen nunnan kanssa, joka oli 27-vuotias,\nruskeasilmäinen, koukkunokkainen...\n\n-- Pidä suusi! -- kuiskasi Bertel ärtyisesti. Sinähän karkoitat nunnan\nluotamme.\n\n-- Enhän minä ole mitään sanonut. Astukaa sisään, ihana impi, astukaa\nsisään vain. Lyön vetoa, että siitä on pitkät ajat, kun olette 27\nvuotta täyttänyt. _Posito_, sanoo ranskalainen, olettakaamme, että\nolisitte vanha akka...\n\nNunna lähestyi haavoitettuja mitään virkkamatta ja alkoi kahden\napulaissisaren kanssa tutkia Bertelin huonosti hoidettua haavaa. Hieno,\nvalkea käsi tarttui saksiin ja leikkasi pois nuorukaisen tukan sen\nmustelman ympäriltä, jonka Pappenheimin miekka oli siihen jättänyt.\nKahdenkymmenen minuutin kuluttua oli Bertelin haava tottuneella kädellä\npuhdistettu ja sidottu. Liikutettuna tästä huolenpidosta tarttui Bertel\nnunnan käteen ja suuteli sitä.\n\n-- Kunniani kautta, ihana rouva, -- virkkoi taas tuo suulas kapteeni,\nminunhan pitäisi olla mustasukkainen ystävälleni, joka on minua\nviittätoista vuotta nuorempi. Suvaitkaa nyt ojentaa lempeä kätösenne\ntännekin ja laastaroida tätä urhoollista käsivartta, joka on saanut\nvoiton niin monen hurskaan sisaren hurskaudesta...\n\nNunna, joka ei ollut koko aikana virkkanut sanaakaan vastaukseksi,\nalkoi nyt päästellä sitä repaleista sidettä, joka oli kääritty\nLarssonin haavan ympärille. Hänen kätensä sattui Larssonin käteen.\n\n-- Potz donnerwetter! -- huudahti kapteeni. -- Noin hieno ja pehmonen\nkätönen! Pyydän anteeksi, rakastettava rouva tohtorinna; _ex ungua\nleonem_, sanoo Pyhä Homerus, yksi kirkkoisistämme ... sillä minä olen\ntutkinut kirkkoisienkin teoksia ... se merkitsee suoralla\nsuomenkielellä: kynsistään kissa tutaan. Lyön vetoa kymmenestä\nputelista vanhaa renskaa yhtä rikkinäistä saapasta vastaan, että tuo\npieni, valkea kätönen paljon mieluummin hyväilisi ritarin poskea kuin\nyötä ja päivää sormeilisi rukousnauhaa.\n\nNunna veti jo pois kätensä ja näytti epäröivän. Keimaileva kapteeni\nalkoi jo pelätä pahoja seurauksia keikailustaan. -- En puhu sanaakaan\nenää, minä vaikenen kuin karthausilaismunkki, mutta sen minä sanon,\nettä se, joka uskaltaa sanoa näin pehmeää kätöstä vanhan akan ... no,\nno, minä vaikenen, kuulettehan, että minä vaikenen...\n\n-- _Tempus est consummatum, itur in missam_[11] virkkoi ovelta kumea\nääni ja nunna kiiruhti tekemään viimeiset solmut kääreeseensä. Kohta\nsen jälkeen olivat vangit taas kahden kesken.\n\n-- Tuon äänen olen ennenkin kuullut -- huomautti Bertel miettiväisenä.\n-- Kaikki on täällä kummallisen salaperäistä.\n\n-- Pyh -- sanoi kapteeni pilkallisesti, -- mikä lie ollut kalju,\nmustasukkainen munkki. Hitto vieköön sitä pientä, sievää kätöstä!\n\n\n\n\n2. KAKSI VANHAA TUTTAVAA.\n\n\n\n\nKun syysaurinko seuraavana aamuna heitti ensimmäiset säteensä\ntornikamariin, nousi Bertel vuoteeltaan ja meni ikkunaan, luodakseen\nsilmäyksen ahtaan rautaristikon läpi. Näköala siitä oli ihana. Tornin\njuurella kiemurteli komea joki, sen toisella rannalla oli kaupunki\nkymmenine kirkontorneineen ja kaupungin takana oli vihertäviä\nviinitarhoja.\n\nHeti paikalla tunsi Bertel paikan Würzburgiksi. Marienburgin linna,\njonne vangit oli suljettu, oli ruotsalaisten poistuttua taas joutunut\nruhtinaallisen piispan käsiin vaikkei hänen ruhtinaallinen\nylhäisyytensä ollutkaan levottomien aikojen vuoksi muuttanut sinne\nolemaan, vaan pysytteleikse enimmäkseen Wienissä. Linna oli paljon\nkärsinyt valloittamisesta ja ryöstämisestä; toinen torneista oli\nrauniona ja vallihauta oli monin paikoin soraa ja kiviä täynnä. Tällä\nkertaa oli linnassa vain viidenkymmenen miehen vartioväki, mutta sitä\nenemmän oli siellä haavoitettuja ja sairaita, joita kaupungin\nluostarien nunnat hoitivat. Kun Bertel oikein tarkkaan tutki\nvankilaansa, oli hän tuntevinaan sen Reginan huoneeksi, samaksi, josta\ntuo ihana neiti oli katsellut taistelun kulkua ja jossa ruotsalaisten\nkanuunankuula oli musertanut ikkunaan asetetun neitsyt Marian kuvan.\nHän erehtyi, neiti Reginan huone oli kukistunut tornin mukana, mutta\nluultu keksintönsä tuntui haaveellisesta nuorukaisesta sanomattoman\nsuloiselta. Täällä oli hän seisonut, tuo äärettömän ihana, onneton\nruhtinatar; täällä oli hän nukkunut viimeisen yönsä ennen myrskyä. Se\noli Bertelin mielestä pyhä paikka; kun hän painoi huulensa kylmää\nkiviseinää vasten, luuli hän siinä näkevänsä jälkiä Reginan kyynelistä.\n\nSalaman nopeudella iski outo ajatus hänen mieleensä. Jospa nunna, joka\neilen kävi heidän luonaan, olisikin vain joku naamioitu prinsessa ...\njos tuo hieno kätönen olisi ollutkin Reginan? Se olisi selittämätön\nihme, mutta ... rakkaus uskoo ihmeitä. Bertelin sydän alkoi\nlevottomasti sykkiä. Tuon lempeän hoitajattaren panema side oli jo\nmelkoisesti parantanut hänen haavaansa. Hän tunsi jo paljon\nvoimistuneensa.\n\nHänen toverinsa nukkuivat vielä matkasta uupuneina. Silloin avautui ovi\nhiljaa ja sisään astui hiljaisin askelin eilinen nunna, tuoden\nhaavoitetuille virvoittavaa juomaa. Bertel tunsi päätänsä pyörryttävän.\nMielenliikutuksensa valtaamana heittäytyi hän polvilleen nunnan eteen.\n-- Sano nimesi, sinä suloinen enkeli, joka vangituitakin muistat! --\nhuudahti hän. -- Sano nimesi, paljasta kasvosi ... oi, minä olisin\ntuntenut sinut tuhansien joukosta ... sinä olet neiti Regina!\n\n-- Te erehdytte -- sanoi sama, heleä ääni, jonka Bertel oli kuullut\neilen. Se ei ollut Reginan ääni, ja kuitenkin oli ääni tuttu, mutta\nkenen?\n\nBertel ponnahti ylös ja tempasi hunnun nunnan kasvoilta. Hänen edessään\nseisoi kaunis, lempeä Kätchen hymyilevin kasvoin. Hämillään vetäytyi\nBertel askelen taapäin.\n\n-- Varomaton! -- virkkoi Kätchen ja peitti nopeasti päänsä. -- Olisin\ntoivonut saavani hoitaa teitä ja te pakotatte minut lähettämään toisen\nsijaani.\n\nKätchen katosi. Saman päivän ehtoolla tuli taas nunna haavoitettujen\nluo. Larsson piti taas kauniit puheet, vei hänen kätensä huulilleen ja\npainoi siihen läiskähtävän suudelman. Mutta samalla kuultiin hänen\nkiroavan tuhannen tuhatta tynnyriä; hän oli suudellut vanhaa,\nkuihtunutta kättä, jonka iho oli kuin satavuotista pergamenttia.\n\n-- Toden totta, rakas Bertel, -- sanoi tuo pettynyt kapteeni viisaan\nlevollisuudella, -- on asioita ja tapauksia luonnossa ja ihmiselämässä,\njotka ikuisesti pysyvät arvoituksina terävimmällekin järjelle. Tuo käsi\nesimerkiksi ... _manus, mana, manum_, käsi, niinkuin vanhat roomalaiset\nniin nerokkaasti sanoivat ... tuo käsi olisi varmaankin tullut\nloistavalle sijalle kreikkalaisen runoilijan Ovidion Metamorfoseissa,\njoita me muinoin luimme Turun katedraalikoulussa, siihen aikaan kun\nisäni aikoi tehdä minusta papin. Eilen olisin antanut pääni pirulle\npanttiin, että se käsi oli hieno neitosen käsi, ja tänään keritkööt\nminut munkiksi, jos ei se ollut seitsenkymmenvuotiaan pesuakan käsi.\n_Sic unde ubi apud unquam post_, niinkuin vanhat sanoivat, se on: niin\nhelposti voi kaunis tyttö muuttua syöjättäreksi.\n\nVankien haavat paranivat pian nunnien niitä hoitaessa. Pimeimmän syksyn\nmyrskyt vinkuivat linnan tornien ympärillä ja sade rapisi pieniä\nikkunoita vasten. Viinitarhojen vihreys katosi; paksu ja kylmä usva\nnousi Main-virrasta ja sulki näköalan kaupunkiin päin.\n\n-- En minä enää kestä kauempaa, -- mutisi Larsson. -- Eivät ne konnat\nanna meille ei viiniä eikä arpanappuloita. Ja antakoon minulle anteeksi\npyhä Pirkitta, mutta paavi heidän nunniaan suudelkoon enkä minä, sillä\n_habeo multum respectum pro matronibus_, minä pelkään vanhoja akkoja.\nEi, tätä en minä kestä, ennen hyppään ulos ikkunasta...\n\n-- Hyppää, kun mielesi tehnee! -- vastasi Bertel ärtyisesti.\n\n-- Ei, minä en hyppää ikkunasta, -- sanoi taas kapteeni. -- Ei, hyvä\nystäväni, _micus ameus_, niinkuin meidän oppineiden on tapana sanoa ...\nvaan sen sijaan suvaitsen minä tämän toverini kanssa ruveta panemaan\nkruunua ja klaavaa.\n\nJa tuo kekseliäs kapteeni ryhtyi neljättäkymmentä kertaa Pekan kanssa\npelaamaan tuota yksitoikkoista peliä, joka oli hänen ainoa huvituksensa\nja johon käytettiin Kaarle IX:n kuuden äyrin rahaa.\n\n-- Sano ennemminkin, -- virkkoi Bertel, -- mitä siellä rakennetaan\ntuolla Würzburgin torilla meitä vastapäätä Mainin rannalla?\n\n-- Kapakkaako rakentanevat, -- vastasi Larsson. -- Kruunu!\n\n-- Minusta näyttää kuin rakentaisivat polttoroviota.\n\n-- Klaava! -- Piru vieköön huonon onneni. Tuo kirottu liminkalainen\nvoittaa minulta kohta hevosen, satulan ja jalustimet.\n\n-- Jo vankeutemme ensi aamuna kuulin kerrottavan tulirovioista, joita\noli aikomus polttaa Lützenin tappelun kunniaksi. Mitäs siitä ajattelet?\n\n-- Mitäkö ajattelen? Mitä se minua liikuttaa, jos ne noita-akkojaan\npolttavatkin, polttakoot vaikka tusinan jos tahtovat sillä mieltämme\nilahduttaa.\n\n-- Mutta jos rovio on meitä varten? Jos ne vain odottavat piispan\ntuloa?\n\nLarssonin pienet, harmaat silmät soikenivat ja mietteihinsä mennen\nalkoi hän nypelöidä suippoa leukapartaansa. -- Blitzdonnerkreutz ... ne\njesuiittaroistot! Meitäkö aikovat paistaa, niinkuin nauriita ... meitä\npyhän Rooman valtakunnan voittajia... Minä tarkoitan, että näin\nahtaissa oloissa, _in rebus desperatis_, ei voi moittia rehellistä\nsotilasta, jos hän kaikessa hiljaisuudessa luikkisi tiehensä.\nEsimerkiksi ikkunasta...\n\n-- Ikkuna on seitsemänkymmentä jalkaa yläpuolella Main-virran.\n\n-- Ovesta! ... -- tuumaili kapteeni.\n\n-- Sen takana seisoo yötä päivää kaksi aseistettua vartijaa.\n\nKunnon kapteeni vaipui surullisiin mietteihin. Aika kului, tuli ilta,\ntuli yö. Nunnaa, jonka olisi pitänyt tuoda iltaruokaa, ei näkynyt eikä\nkuulunut. -- Juhla alkaa paastolla, mutisi kapteeni. -- Sanokaa minua\npunasilmäiseksi särjeksi, jos en katkaise niskaa siltä huolimattomalta\nnunnalta niin pian kuin hän taas näyttäytyy.\n\nSamassa aukeni ovi ja nunna astui sisään, tällä kertaa kuitenkin ilman\nseuralaisia. Larsson katsahti merkitsevästi tovereihinsa, teki nopean\nhyppäyksen, tarttui nunnaa kaulaan ja piti häntä kiinni seinää vasten.\n-- Hiljaa, siivosti, arvoisa abbedissa, -- ivaili kapteeni, -- jos\npäästät pienimmänkään äänen suustasi, olet hukassa. Oikeastaan minun\nkai pitäisi heittää sinut ikkunasta ulos Mainiin uimaan, opettaakseni\nsinulle suurempaa täsmällisyyttä. Mutta minä armahdan sinua. Sano\nminulle vain, kurja toriämmä, mikä on tarkoitus sillä roviolla, jota\nrakennetaan tuolla torilla, ja ketä siellä aiotaan kärventää.\n\n-- Kaikkien pyhäin nimessä, puhukaa hiljaa, -- kuiskasi nunna tuskin\nkuuluvasti. -- Minä olen Kätchen ja olen tullut teitä pelastamaan.\nSuuri vaara uhkaa teitä. Huomenna odotetaan piispaa tulevaksi, ja isä\nHieronymus, teidän ja kaikkien suomalasten leppymätön vihollinen, on\nvannonut polttavansa teidät elävältä pyhimysten kunniaksi.\n\n-- Sinun pieni, hieno kätösesi! -- huudahti Larsson ihastuksissaan. --\nKunniani kautta, olenpa minä koko kollo, kun en sitä heti paikalla\ntuntenut. No niin, ihana ystäväni, Pyhän Pirkitan kunniaksi otan minä\nsinulta tuossa paikassa suudelman...\n\nJa kapteeni piti sanansa. Mutta Kätchen riuhtaisihe irti ja virkkoi: --\nJos ei junkkeri pysy aloillaan, saa hän paistua roviolla, se on varma.\nPian, sitokaa minut sängyn jalkaan ja solmitkaa huivi suuhuni.\n\n-- Sitoako sinut sängyn jalkaan? ... -- kysyi kapteeni\nveitikkamaisesti.\n\n-- Pian! Vartijat ovat saaneet viiniä ja nukkuvat mutta kahdenkymmenen\nminuutin kuluttua tulee isä itse heitä tarkastamaan. Te otatte heidän\ntakkinsa ja kiiruhdatte ulos. Tunnussana on: \"Pietari ja Paavali.\"\n\n-- Entä sinä itse? -- kysyi kapteeni.\n\n-- Minut tavataan sidottuna. Minulle on tehty väkivaltaa ja suuni\ntukittu.\n\n-- Kunnon tyttö! Kaikkien Frankinmaan katuvaisten sisarien esikuva!\nJos en olisi vannonut naimatonna kuolevani... No, no ... pian Bertel!\nPian Pekka, sinä sen laiskuri! Jää hyvästi, kyyhkyseni! Yksi suudelma\nvielä ... hyvästi.\n\nJa vangitut kiiruhtivat ulos.\n\nMutta tuskin he olivat päässeet ulos ja alkaneet juosta alas ahtaita\nkiertoportaita, kun rautaiset kourat iskivät heitä niskaan ja heidät\nheitettiin maahan ja sidottiin. -- Viekää aarrekammioon ne koirat! --\nkuului tuttu ääni komentavan. Se oli jesuiitta Hieronymuksen ääni.\n\n\n\n\n3. AARREKAMMIO.\n\n\nKun vangit taas tointuivat, huomasivat he olevansa käsistään ja\njaloistaan sidottuina pimeässä, kosteassa, syvälle kallioon hakatussa\nluolassa, jossa Würzburgin piispa oli säilyttänyt aarteitaan, ennenkuin\nruotsalaiset vapauttivat hänet siitä huolesta. Ei ainoakaan päivän säde\npäässyt tunkeutumaan tähän ummehtuneeseen holviin ja kallion kosteus\ntippui yksitoikkoisella läiskeellä halkeamien läpi lattialle.\n\n-- Salama ja leimaus! Kaikki helvetin peikot sinun kimppuusi, kirottu\nkorvaton munkki! -- huusi kapteeni, kun taas tunsi maata jalkojensa\nalla. -- Älähän muuta kuin suljepas meidät, kuninkaallisen majesteetin\nja kruunun upseerit, moiseen hiiden loukkuun! _Diabolus infernalis\nmultum plus plurimum_!... Oletko vielä elossa, Bertel?\n\n-- Olen. Ainakin sen verran, että saavat minut huomenna elävältä\npolttaa.\n\n-- Niinkö luulet käyvän? -- virkkoi kapteeni alakuloisesti.\n\n-- Minä tunnen tämän rahakammion. Kolmella puolella on vuori,\nneljännellä on rautainen portti, ja se mies, joka meitä täällä vartioi,\non vuorta ja rautaa kovempi. Emme koskaan enää saa Suomea nähdä! En\nkoskaan enää saa nähdä _häntä_...\n\n-- Kuules, Bertel, sinä olet reipas poika, mutta se ei estä, että\nvälistä puhut kuin leikatusta lampaan päästä. Sinä olet rakastunut\nsiihen mustatukkaiseen neitiin; en sano mitään siitä. _Amor est valde\nlurifaxius_, rakkaus on ryöväri, niinkuin Ovidius niin oikein\nhuomauttaa. Mutta minä en voi sietää, että vänistään. Jos saamme elää,\non muitakin tyttöjä suudellaksemme; jos taas kuolemme, niin menkööt\nhelkkariin kaikki tyyni. Vai niin, vai luuletko todellakin, että ne\naikovat paistaa meitä kuin kynittyjä metson poikia?\n\n-- Se on teidän omassa vallassanne! -- vastasi ääni pimeästä. Kaikki\nkolme vankia hätkähtivät kauhistuksesta.\n\n-- Paholainen on keskellämme! -- huusi Larsson.\n\nPekka alkoi lukea rukouksia. Silloin välähti kirkas valon säde\numpilyhdystä ja vangit näkivät isä Hieronymuksen seisovan\nläheisyydessään.\n\n-- Se on teidän omassa vallassanne, -- virkkoi hän uudelleen. --\nPakeneminen on mahdotonta. Kuninkaanne on kuollut, sotajoukkonne on\nvoitettu, koko maailma tunnustaa jo kirkon ja keisarin vallan.\nPolttorovio on valmis, ja ruumiinne tulevat palamaan pyhimysten\nkunniaksi. Mutta pyhä kirkko on lempeydessään ajatellut keinoa, joka\nvoi teidät vielä pelastaa, ja lähettää minut teille armoa tarjoamaan.\n\n-- Todellakin! -- huudahti Larsson ivaten. -- Tulkaa, pyhä isä.\npäästäkää minut siteistäni ja sallikaa minun syleillä teitä. Minä\ntarjoan teille ystävyyteni, ja tietysti luotatte te minuun. Mitenkä\nsanookaan Seneca: _homo homini lupus_, ei koira koiran hännälle polje.\n\n-- Tarjoan teille armoa, -- jatkoi jesuiitta kylmästi, -- _kolmella_\nehdolla, joita ette varmaankaan kieltäytyne täyttämästä. Ensiksi on\nteidän luovuttava väärästä uskostanne ja julkisesti omaksuttava ainoan\nautuaaksi tekevän kirkon oppi.\n\n-- Ei ikinä! -- huudahti Bertel kiivaasti.\n\n-- Vaiti! -- virkkoi kapteeni. -- No niin, _posito_, että me luovumme\nLutherin uskosta?\n\n-- Sitten, -- jatkoi jesuiitta, -- on teidät sotavankeina vaihdettava\njalosukuiseen neitiin ja ruhtinattareen Regina von Emmeritziin, jonka\nteidän tyrannillinen kuninkaanne lähetti vankina pohjolaan.\n\n-- Se on tapahtuva! -- vastasi Bertel innokkaasti.\n\n-- Vaiti! -- virkkoi taas Larsson. -- Niinpä niin, _posito_, että me\nhankimme vapauden neiti Reginalle; entä sitten?\n\n-- Sitten on vain muuan pikku seikka jäljellä. Minä vaadin luutnantti\nBerteliltä kuningas Kustaa Aadolfin sormuksen.\n\n-- Raha tai henki! -- ivasi Larsson.\n\n-- Te pyydätte sitä, mitä minulla ei ole, -- vastasi Bertel.\n\nJesuiitta katseli häntä epäilevin silmin.\n\n-- Kuningas on käskenyt herttua Bernhardin antamaan teille sormuksen,\nja teidän olisi pitänyt saada se.\n\n-- En tiedä mitään kaikesta tästä, -- virkkoi Bertel totuuden\nmukaisesti, mutta oli samalla sekä iloinen että hämmästynyt siitä, mitä\nnyt kuuli.\n\nJesuiitta muuttui taas ulkomuodoltaan kylmäksi.\n\n-- Koska asiat ovat niin, rakkaat lapseni, -- sanoi hän, -- niin\nälkäämme enää puhuko sormuksesta. Mitä nyt tulee siihen, että\nkääntyisitte oikeauskoiseen kirkkoon...\n\nBertel aikoi vastata, mutta kapteeni, joka jo jonkin aikaa oli\nkihnutellen liikutellut varjossa olevaa yläruumistaan jotakin\nnäkymätöntä esinettä vastaan, keskeytti hänet.\n\n-- Niin, mitä nyt siihen tulee, -- kiiruhti hän sanomaan, -- niin\ntiedätte te, arvoisa isä, että sillä asialla on kaksi puolta: _questio\nan ja questio quomodo_. Puhuaksemme nyt ensiksi siitä, mikä on _questio\nan_, niin oli rehtori Vincentius Flachsenius vainajalla aikoinaan\ntapana asettaa sana _negare_ niinkuin _prima regula juris_. Teidän\nkorkea-arvoisuudestanne on varmaankin sekä odottamatonta että mieluista\nkuulla kuninkaallisen kapteenin puhuvan latinaa niinkuin olisi hän\nmikäkin kardinaali. Mutta tietäkäähän toki, että me Turun\nkatedraalikoulussa luimme sekä Ciceroa ja Senecaa että myöskin\nOvidiota, jota myöskin Nasoksi kutsutaan; omasta puolestani olen aina\npitänyt Ciceroa lavertelijana ja Senecaa peruukkina, mutta mitä\nOvidiukseen tulee...\n\nJesuiitta vetäytyi ovea kohti ja virkkoi kuivasti:\n\n-- Siis valitsette rovion?\n\n-- Ennemmin rovion kuin luopumisen häpeän! -- huudahti Bertel, joka ei\nollut huomannut Larssonin merkkejä ja viittauksia.\n\n-- Tämä ystäväni tässä, -- kiiruhti kapteeni lisäämään, -- on sitä\nmieltä, ja oikeassa hän onkin, että ruminta tässä asiassa on julkinen\nhäpeä. Keskustelkaamme siis, arvoisa isä, _questio quomodosta. Posito_,\nettä meistä tulee kunnon katolilaisia ja että me rupeamme keisarin\npalvelukseen ... mutta tehkää hyvin ja tulkaa hiukan lähemmä, ystäväni\nBertel on menettänyt kuulonsa melkein kokonaan siitä pitäen kuin hän\nsai kunnian tutustua suureen Pappenheimiin.\n\nJesuiitta astui varovasti muutamia askelia eteenpäin, katsottuaan\nkuitenkin ensin, että paluumatka oli turvattu.\n\n-- Minun asiani on määrätä ehdot, -- sanoi hän ylpeästi. -- Suostutteko\nvai ette?\n\n-- Suostumme, tietysti suostumme, -- vastasi Larsson nopeasti, yhä\nkihnuttaen ruumistaan. -- Olemme siis selvillä sekä _questio anista_\nettä _questio quomodosta_. Teidän korkea-arvoisuudellanne on vakuuttava\npuhelahja. Tulemme nyt _questio ubiin ja questio quandoon_, sillä sekä\n_logican että metaphysican_ mukaan... Anteeksi, arvoisa isä, minähän en\nvirka sanaakaan, minä suostun kaikkeen. Mutta, -- jatkoi kapteeni,\nalentaen äänensä melkein kuiskaavaksi, -- suvaitkaa tarkastaa ystäväni\nBertelin etusormea. Hän on suuri veitikka ja minä olen melkein varma\nsiitä, että hänellä sittenkin on kuninkaan sormus.\n\nPihisten uteliaisuudesta astui jesuiitta pari askelta lähemmä. Nopeasti\nkuin ankerias vyöräytti Larsson, joka ei siteittensä vuoksi voinut\nnousta seisoalleen, itsensä jesuiitan ja oven väliin, ja kun tämä aikoi\nperäytyä, huomattiinkin, että kapteeni oli terävää kiveä vasten\nhangannut poikki kaikki ne nuorat, joihin hänen oikea kätensä oli\nsidottu. Tällä vapaalla kädellään tarttui hän yht'äkkiä jesuiitan\njalkoihin ja veti hänet ylitsensä. Isä Hieronymus teki epätoivoisia\nponnistuksia päästäkseen vapaaksi; lyhty särkyi, tuli sammui ja\npilkkopimeä ympäröi tappelevia. Voimatta nousta seisoalleen vyöryttivät\nBertel ja Pekka itsensä ääntä kohti, mutta vyöryivät syrjään. Silloin\ntunsi kapteeni pistoksen olkapäässään ja kohta paikalla lämpimän\nverivirran ihonsa ja vaatteiden välissä. Huikeasti kiroten väänsi hän\ntikarin jesuiitan kädestä ja iski takaisin. Nyt pyysi jesuiitta\nvuorostaan armoa. -- Kernaasti, poikani! -- vastasi kapteeni ivaten. --\nMutta ainoastaan kolmella ehdolla: ensiksi: että kiroat herrasi ja\nmestarisi Loyolan, sekä julistat hänet tyhmäksi tarhapöllöksi.\nSuostutko siihen?\n\n-- Minä suostun kaikkeen, -- mutisi jesuiitta.\n\n-- Toiseksi: että menet ja hirttäydyt ensimmäiseen rautanaulaan, joka\ntulee vastaasi.\n\n-- Kyllä, kyllä, päästähän vain minut vapaaksi.\n\n-- Kolmanneksi: että mitä kiireimmiten menet suojelijasi belsebuubin\nluo, -- ja sen sanottuaan nakkasi Larsson vihamiehensä kallioseinää\nvasten, jonka jälkeen kaikki oli hiljaa. Nopeasti katkottiin tikarilla\nvankien siteet ja alettiin etsiä ulos pääsyä.\n\nKun pakenijat, telkittyään oven ulkoapäin, olivat tulleet siihen\nkaitaiseen ja pimeään käytävään, joka vei linnan ylempiin kerroksiin,\npysähtyivät he hetkeksi neuvottelemaan. Heidän asemansa ei ollut\nkadehdittava, sillä he tiesivät vanhastaan, että rappuset veivät\npiispan entiseen makuuhuoneeseen, josta kahden tai kolmen etuhuoneen\nläpi tultiin suureen asesaliin ja vasta siitä linnanpihalle, jonka\njälkeen vielä oli kuljettava ylösnostetun ja vartijoilla miehitetyn\nnostosillan ylitse. Kaikki huoneet, paitsi makuuhuonetta, jonka\njesuiitta näkyi itselleen omistaneen, olivat, silloinkun vankeja kaksi\ntuntia sitten niiden läpi kuljetettiin, olleet täynnä sekä sotamiehiä\nettä haavoitettuja ja niiden hoitajattaria.\n\n-- Yksi asia minua harmittaa, -- kuiskasi Larsson, -- olin tyhmä, kun\nen nylkenyt turkkia sen ketun selästä, vaikka jo sitä korvista pitelin.\nVanhurskauden nahka hartioillani olisin minä niinkuin mikäkin _Saulus\ninter prophetas_ päässyt eheänä läpi kiirastulen. Mutta nyt kysyn minä\nsinulta, ystäväni Bertel: miten aiomme päästä tästä pälkähästä?\n\n-- Me murtaudumme läpi. Väki nukkuu, yön pimeys auttaa meitä.\n\n-- Minä myönnän, ystäväni, että jos joku, olipa hän sitten vaikka itse\nkapteeni Larsson, sanoisi sinua pelkuriksi, niin sanoisin minä sitä\nmiestä valehtelijaksi. Tottahan on, että sinä kerran melkein niinkuin\nyksin, _solo_, valloitit tämän linnan, mutta olihan sinulla silloin\nainakin miekka kädessäsi ja muutamia tuhansia reippaita poikia\ntakanasi. Shss! joku tassuttelee rappusissa ... ei, ei se ollut mitään.\nAstukaamme varovasti eteenpäin. Nyt täytyy hipsutella kuin nuori\nneitonen; tuo typerä liminkalainen marssii niin, että meillä luulisi\nolevan komppanian ratsuväkeä kantapäillämme.\n\nPakolaiset olivat jo kiivenneet kolme- tai neljäkymmentä astinta, ja\nyhä vaan kulkivat portaat vielä ylöspäin, kun heikko valonsäde tuikahti\nkäytävän päästä. Tultiin ovelle; se oli raollaan. Pysähdyttiin ja\nkuunneltiin henkeä vetämättä; ei kuulunut hiiskahdustakaan. Nyt uskalsi\nrohkea kapteeni pistää päänsä oven raosta, sitten jalkansa ja kohta\nkoko pyöreän vartalonsa. -- Me olemme oikealla tiellä, -- kuiskasi hän,\n-- riisukaa saappaat! Koko komppania marssii sukkasillaan, _posito_,\nettä komppanialla on sukkia. Mars!\n\nPiispan makuuhuone, johon he nyt varpaisillaan hiipivät, oli suuri,\nmuinoin komeasti sisustettu huone. Liekehtivä lamppu valaisi heikosti\nkalliita gobeliinitapetteja, kullatuita pyhäin kuvia, ebenpuusta tehtyä\nja simpukanhelmillä silailtua sänkyä, jossa tuo rikas kirkkoruhtinas\nmuinoin oli nukkunut tyhjennettyään ensin maljan vanhaa renskaa. Ei\nnäkynyt ainoatakaan elävää olentoa, mutta ikkunasta, joka antoi linnan\npihalle päin, voitiin nähdä vastapäätä oleva linnankirkko, joka oli\nkirkkaasti valaistu ja täynnä kansaa. Linnanpihakin näytti olevan\ntäynnä ihmisiä, joista useilla oli vahakynttilöitä käsissään.\n\n-- Suolatkoot minut kuin särjen, jos minä vähänkään ymmärrän, mitä nuo\nihmiset tekevät täällä keskellä yötä, -- mutisi kapteeni äreästi. --\nSaadaanpahan nähdä, että ne ovat tulleet tänne katsomaan, mitenkä\nkolmea rehellistä Suomen poikaa paistetaan hiilloksella niinkuin\nAhvenanmaan silakoita.\n\n-- Meidän on hankittava itsellemme aseita ja kuoltava niinkuin\nsankarien tulee, -- sanoi Bertel ja alkoi hakea huoneesta mitä\nlöytäisi. -- Mainiota! -- huudahti hän, -- tässä on kolme miekkaa,\nmuuta emme tarvitse.\n\n-- Ja kolme tikaria, -- lisäsi Larsson, joka suuresta kolpperosta\nmuutaman pyhimyksen kuvan takaa oli löytänyt varaston kaikenlaisia\naseita. -- Arvoisat isät näkyvät rakastavan yhtä paljon tikaria kuin\npohjalainen rakastaa puukkoaan.\n\n-- Minä ajattelen, -- virkkoi yht'äkkiä tuo muuten niin harvapuheinen\nPekka ja veti esille muutamasta nurkasta ison pullon, -- minä\najattelen, että koska tänä yönä on jouluyö, niin...\n\n-- Sinä kunnon poika, -- keskeytti hänet kapteeni ihastuksissaan, --\nsinulla on mainio vainu, kun on ryyppy kierroksessasi. Hurskas\njesuiitta, olet toki sinäkin jotakin hyvää tässä maailmassa\ntoimittanut! Jouluyökö? Pöllö, mikset sanonut sitä heti? Sehän on selvä\nkuin päivä, että koko Würzburg on rientänyt linnaan kuulemaan isä\nHieronymuksen messua. Kunniani kautta, luulenpa, että saavat odottaa\npappiaan. Hei, ystäväni, minä juon maljasi; upseerin tulee aina olla\nväelleen hyvänä esimerkkinä. Maljanne, pojat ... hyi taivaan\ntalikynttilä, hyi helvetin hiilikekäle! ... se peijakkaan munkki on\nmeitä kurjasti pettänyt, minä olen juonut myrkkyä, minä olen mennyttä\nkalua! -- Ja tuo kunnon kapteeni valahti valkeaksi kuin palttina.\n\nMutta sekä Bertelin että Pekan oli vaikea pidättäytyä nauruun\npurskahtamasta nähdessään, että, samalla kun Larssonin kasvot olivat\nkauhusta kalpeat, hänen huulensa olivat mustat siitä nesteestä, jota\nhän oli ryypännyt ja jonka hän samassa oli sylkäissyt suustaan. --\nKatso vasta tarkemmin mitä ryyppäät, ettet mustetta ryyppää! -- sanoi\nBertel.\n\n-- Mustetta? Johan minä arvasin, että se kurja kynäritari oli ansojaan\nmeille asettanut. Kaksi asiaa minua harmittaa enemmän kuin kaikki\npolttoroviot: että se suloinen Kätchen saattoi meidät pettää ja että\nminä olen ryypännyt hyödyttömintä nestettä maailmassa. Hyi,\nsaakeli![12]\n\n-- Jos ei meillä olisi muuta tehtävää, saattaisin minä näyttää sinulle,\nmitä muste voi aikaansaada, -- virkkoi Bertel nopeasti selaillessaan\nmuutamia kirjoituspöydällä olevia papereita. -- Tässä on piispan\nkirjoitus ... hän saapuu huomenna ... meidät aiotaan juhlallisesti\npolttaa ... meidät houkutellaan luopumaan uskostamme ... luvataan\narmoa ... mutta kuitenkin poltetaan meidät elävältä! Konnamaista!\n\n-- Roomalaista! -- lisäsi kapteeni rauhallisesti.\n\nSillä välin oli hän vetänyt esiin kolme munkkikaapua, joihin\npukeuduttiin. Sen tehtyä lähtivät pakolaiset jatkamaan vaarallista\nmatkaansa.\n\nKolmessa lähimmäisessä huoneessa ei ollut ketään. Kahdesta tyhjästä\nyksinkertaisesta vuoteesta päättäen olivat näissä huoneissa asuvat\npalvelijamunkit äskettäin menneet messuun. -- Hyvä, kuiskasi Larsson,\n-- meitä luullaan susien vaatteissa lampaiksi, jotka aikovat mennä\nmessuun. Hyss, kuulitteko mitään? Naisen ääni. Hiljaa!\n\nPysähdyttiin ja kuultiin nuoren naisen äänen pimeässä rukoilevan: --\nPyhä neitsyt, anna minulle anteeksi, ja pelasta minut kuolemasta, niin\nannan minä huomenna vihkiä itseni nunnaksi ja lupaan palvella sinua\nkuolemaani saakka!\n\n-- Se on Kätchenin ääni, -- jatkoi kapteeni. -- Olisiko hän viaton,\nlapsi parka? Kunniani kautta, olisi kehnosti tehty, jos ei kunnon\nritari vapauttaisi niin sievää tyttöä, jolla vielä on niin pehmoinen\nkäsi.\n\n-- Pian pois! -- kuiskasi Bertel suuttuneena. Mutta kapteeni oli jo\nlöytänyt pienen oven, joka oli lukittu ulkoapäin, oven takana kammion\nja kammiossa vapisevan tytön. Tyttö luuli näkevänsä munkkeja edessään\nja heittäysi pitkäkseen kapteenin jalkoihin: -- Armoa, isä, armoa! Minä\ntunnustan kaikki, minä olen auttanut vankeja pakenemaan, olen antanut\nvartijoille viiniä. Mutta säästäkää henkeni, pyhimysten laupeuden\nvuoksi, säästäkää henkeni, minä olen niin nuori, minä en tahdo kuolla\nvielä.\n\n-- Kukas saakeli sen on sanonut, että sinun kuoleman pitää, reipas\ntyttöseni, -- keskeytti hänet kapteeni. -- Eihän toki, elää tulee sinun\nniin totta kuin minä en ole mikään jesuiitta, vaan Lassi Larsson,\nkapteeni kuninkaallisen majesteetin ja kruunun palveluksessa, ja täten\notan minä sinut ... aviovaimokseni rakastaakseni sinua myötä- ja\nvastoinkäymisessä, -- jatkoi kapteeni arvatenkin sen vuoksi, että\nkatsoi pitävänsä sanoa nuo tunnetut sanat loppuun saakka, kun oli\nkerran alkuun päässyt.\n\n-- Pois, pois, tytön kanssa tai ilman tyttöä, sama se, mutta pois!\nTuolla jo tullaan ja meidän täytyy vielä kulkea suuren asesalin läpi!\n\n-- Salli minun sanoa, ystäväni Bertel, että sinä olet suurin hutilus.\n_maximus hutilus_, minkä tunnen. Kuinka olikaan, tyttöseni, etkö\nolekaan nunnaksi vihitty ... noviisi vain? No, se on yhdentekevä. Otan\nsinut kainaloiseksi kanakseni, jos milloinkaan menen naimisiin. Tässä\non kaapu, kas niin, heitä se hartioillesi ja röyhellä ryhtisi!\n\n-- Ei tämä mikään kaapu ole, tämähän on messupuku, -- kuiskasi Kätchen,\njoka tuskin oli ehtinyt tointua hämmästyksestään.\n\n-- Peeveli vieköön, messupukuko! Seis, sinä otat kaapun ja minä otan\npuvun. Minä messuan heille _dies iraeta_, niin että korvat soivat.\n\nAsesalista kuului jo ääniä ja kapteenin täytyi keskeyttää papilliset\nmietteensä. -- Jesuiittaa jo kaivataan, ne hakevat häntä, ja me olemme\nhukassa sinun tyhmien lorujesi vuoksi, -- kuiskasi Bertel vihoissaan.\n-- Nyt riippuu kaikki siitä, ettemme anna itseämme ilmi. Ulos kaikki\nneljä!\n\n-- Ja latina etumaiseksi! -- virkkoi kapteeni.\n\nKaikki neljä lähtivät ulos. Asesalissa oli noin kolmekymmentä\nsairasvuodetta, mutta ainoastaan kaksi hoitajatarta. Se rauhoitti\npakolaisia, mutta sitä vaarallisempi oli kohtaus kahden munkin kanssa,\njotka vilkkaasti väitellen tulivat ovessa vastaan. Huomattuaan\nLarssonin messupuvussa ja hänen takanaan kolme kaapuihin puettua\nolentoa näkyivät nuo hurskaat isät säpsähtävän. Kapteeni nosti kätensä\nsiunaavaan asentoon, julisti juhlallisesti _pax vobiscum_ ja alkoi\nsitten arvokkain askelin astua ohi, kun munkeista etumainen hänet\npysähdytti, -- Arvoisa isä, -- sanoi hän, tarkastellessaan tuntematonta\npappia kiireestä kantapäähän, -- mikä tuottaa linnallemme kunnian näin\noudolla ajalla...?\n\n-- _Pax vobiscum_! -- uudisti kapteeni hyvin hartaasti. -- Pyhä isä\nHieronymus käskee teidän messuta minkä vain keuhkonne kestävät ...\nhänen korkea-arvoisuutensa on sairas ... hänellä on hammastauti...\n\n-- Menkäämme häntä katsomaan, -- sanoi toinen munkeista ja astui\npienempään huoneeseen. Mutta toinen tarttui Larssonin messuhakaan ja\ntarkasteli häntä tavalla, joka ei ollenkaan miellyttänyt urhoollista\nkapteenia. _Quis es et quid vultis_? -- kysyi munkki luoden heihin\nläpitunkevan katseen.\n\n-- _Quis vus et quid eltis_! -- kertasi kapteeni, kokonaan hämmentyen.\n-- _Qui qua quod, meus tuus suus_ ... mene hiiden kattilaan, sinä\nkaljupää apina! -- karjasi Larsson, voimatta enää hillitä itseään,\ntyönsi vastustelevan munkin kamariin ja telkesi oven. Sen jälkeen\nkiiruhtivat kaikki neljä täyttä karkua alas linnanpihalle. Heidän\ntakanaan syntyi heti paikalla melua, munkit huusivat kohti kurkkuaan,\nnunnat säestivät, ja väkijoukko, joka tunkeili linnan pihalla, alkoi jo\nkuulostaa. -- Me olemme hukassa, -- kuiskasi Kätchen, -- jos emme mene\ntakatietä nostosillalle... Kiiruhdettiin sinne ... melu kasvoi,\nkuljettiin vartijan ohi suurella portilla. -- Seis, ken siellä? --\nPietari ja Paavali! -- vastasi Bertel empimättä. Tultiin ulos. Onneksi\noli silta alhaalla. Mutta jo oli koko linnakin liikkeellä. -- Me\nhyppäämme jokeen, yö on pimeä, ne eivät löydä meitä, -- huudahti\nBertel.\n\n-- Ei, -- huusi Larsson, -- tyttöäni en heitä minä, vaikka pääni\nmenköön!\n\n-- Täällä on kolme satuloitua hevosta, joutuin!\n\n-- Satulaan, sinä Frankenin suloisin nunna! -- ja tuo reipas kapteeni\nnakkasi vapisevan Kätchenin eteensä hevosen selkään. He laskivat täyttä\nlaukkaa yön pimeyteen. Mutta heidän takanaan huudettiin ja meluttiin,\nhätäkellot soivat kaikissa torneissa, ja koko Würzburg ihmetteli\nsuuresti, mitä kummaa linnassa oli mahtanut tapahtua itsenään\njouluyönä.\n\n\n\n\n4. HERTTUA BERNHARD JA BERTEL.\n\n\nTaas tapaamme luutnantti Bertelin, tapaamme hänet eräänä päivänä kolme\nkuukautta niiden tapahtumain jälkeen, joista edellisessä luvussa olemme\nkertoneet, Weimarin herttuan Bernhardin eteisessä. Herttuan pieni,\nsotainen hovi oli milloin Kasselissa, milloin Nassaussa, milloin\njossakin muussa paikassa, jonne sodan vaiheet saattoivat hänet\nasettumaan. Oli kevätpäivä maaliskuussa 1633. Ajutantteja tuli ja meni\nedestakaisin ja käskyläisiä kiiruhti joka haaralle, sillä herttua oli\nsaanut suurimman osan eteläistä ja läntistä Saksanmaata\nhoidettavakseen, ja ajat olivat varsin huolestuttavat.\n\nJotenkin pitkän odotuksen jälkeen saatettiin nuori upseeri herttuan\neteen. Tämä katsahti hajamielisenä ylös kartoistaan ja näytti odottavan\nettä häntä puhuteltaisiin. Mutta Bertel oli vaiti.\n\n-- Kuka olette? -- kysyi herttua Bernhard lyhyesti ja kalseasti.\n\n-- Kustaa Bertel, luutnantti kuninkaallisen majesteetin suomalaisessa\nratsuväessä.\n\n-- Mikä on asianne?\n\nNuorukainen punastui eikä virkkanut mitään. Herttua huomasi sen ja\nkatseli häntä tyytymättömän näköisenä.\n\n-- Minä ymmärrän, -- sanoi hän vihdoin, -- te olette tavallisuuden\nmukaan taas tapellut saksalaisten upseerien kanssa naisista. Minä en\nsuvaitse sellaista. Sotilaan tulee säästää miekkansa isänmaan\npalvelukseen.\n\n-- Minä en ole tapellut, teidän ylhäisyytenne.\n\n-- Sen pahempi. Te tulette siis pyytämään lomalupaa Suomessa\nkäydäksenne. Minä kiellän sen. Minä tarvitsen väkeni. Te jäätte\npaikoillenne, luutnantti, jääkää hyvästi!\n\n-- Minä en tule pyytämään lomalupaa.\n\n-- Mutta mitä varten te sitten tulitte? Ettekö voi puhua suutanne\npuhtaaksi, herra! Mutta ilman pitkiä puheita! Antakaa pappien pitää\nrukouksia ja neitosten punastua.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne on autuaasti nukkuneelta kuninkaalta saanut\nsormuksen...\n\n-- Sitä en muista.\n\n-- ... jonka hänen majesteettinsa oli pyytänyt jätettäväksi eräälle\nhänen henkivartioväessään palvelevalle upseerille.\n\nHerttua kosketti kädellään korkeaa otsaansa. -- Se upseeri on kuollut,\n-- sanoi hän.\n\n-- Se upseeri olen minä, teidän ylhäisyytenne. Haavoituin Lützenissä ja\njouduin kohta sen jälkeen keisarillisten vangiksi.\n\nHerttua Bernhard viittasi Berteliä lähemmä, tarkasteli häntä tutkivin\nsilmin ja näytti olevan tyytyväinen tarkastukseensa. -- Sulkekaa ovi,\nsanoi hän, -- ja istukaa tähän vierelleni!\n\nBertel totteli. Hänen kasvonsa hehkuivat levottomuudesta.\n\n-- Nuori mies, -- sanoi herttua, -- teillä on jo kasvoillanne todistus\nsukuperästänne, ja minä en pyydä sen enempiä todistuksia. Teidän\näitinne on suomalaisen talonpojan tytär Isokyröstä, nimeltä Emerentia\nAarontytär Bertila -- Ei, teidän ylhäisyytenne. Mainitsemanne henkilö\non vanhin sisareni, syntynyt isäni ensimmäisestä avioliitosta.\n\nHerttua katseli häntä kummastellen. -- Olkoon niin, -- sanoi hän\nepäillen, selaillen nopeasti eräitä papereita salkussaan, -- puhukaamme\nnyt kuitenkin tuosta _sisarestanne_ Emerentia Aarontyttärestä. Hänen\nisänsä oli tehnyt kuningas Kaarlo IX:lle suuria palveluksia ja\nkehoitettiin häntä pyytämään jotakin armonosoitusta. Hän pyysi saada\nlähettää tyttärensä, joka silloin oli hänen ainoa lapsensa, Tukholmaan\nkasvatettavaksi aatelisten neitojen kanssa kuningattaren\nhoviseurueessa.\n\n-- En tiedä paljo mitään näistä asioista.\n\n-- Kolmetoistavuotiaana lähetettiin nuori talonpoikaistyttö Tukholmaan,\njossa hänen rikas ja turhamainen isänsä kasvatutti häntä aivan toisella\ntavalla kuin hänen säädyssään on tavallista. Hän oli kunnianhimoinen,\nja kun hän itse ei voinut voittaa aatelista kilpeä, vetosi hän\ntyttärensä aateliseen sukuperään äidin puolelta, sillä Perttilän\nensimmäinen vaimo oli ollut eräs Stjernkorsin sukua oleva orpo neiti,\njoka oli joutunut perinnöttömäksi nuijasodassa ja sitten ylpeän sukunsa\nhylkiöksi sentakia, että oli mennyt naimisiin rikkaan Perttilän kanssa.\n\n-- Kaikki tämä on minulle tuntematonta.\n\n-- Nuori Emerentia sai Tukholmassa kärsiä paljon aatelisten toveriensa\nkateudesta ja pilkasta, sillä monet heistä olivat häntä köyhemmät\neivätkä voineet sietää, että aatelitonta tyttöä pidettiin heidän\nvertaisenaan. Mutta hänen kauneutensa oli yhtä erinomainen kuin hänen\nhyvyytensä ja ymmärryksensä. Kahdessa vuodessa oli hän omistanut\nitselleen kaikki suuren maailman hienostuneet tavat, mutta kuitenkin\nsäilyttänyt sydämensä viattomuuden. Tämä harvinainen ilmiö, jossa\nyhtyivät sydämen hyvyys ja ulkonainen viehätys, toi vanhojen ihmisten\nmieliin erään rakastettavan olennon heidän nuoruudestaan ... Kaarina\nMaununtyttären.\n\nHerttua katseli tarkkaavasti nuorta upseeria. Mutta Bertelin kasvot,\neivät mitään ilmaisseet. Kaikki tämä oli hänellä uutta ja\nkäsittämätöntä.\n\n-- No niin, -- jatkoi herttua hetkisen vaiettuaan, -- tämä kaunotar\ntuli pian huomatuksi. Eräs korkeasukuinen nuorukainen rakastui pian\nihanaan impeen, joka silloin oli vasta viisitoistavuotias ja joka\nrakasti häntä ensimmäisen rakkauden koko voimalla. Nuorukaisen tunteet\nhuomattiin pian; valtiomiehet vapisivat ja aateliset tunsivat itsensä\nloukatuiksi tuosta kunniasta, joka tuli halpasäätyisen osalle.\nPäätettiin naittaa tuo nuori tyttö upseerille, joka samoin kuin hänkin\noli aatelitonta sukua, mutta joka oli kunnostanut itsensä Tanskan\nsodassa. Tieto näistä hankkeista tuli nuorten korviin. Lapsiparat, he\nolivat niin nuoria molemmat, toinen seitsentoistavuotias, toinen\nviisitoistavuotias, he olivat kokemattomia ja rakastuneita. Kohta sen\njälkeen meni nuori mies Puolan sotaan, tytön naittamisesta ei tullut\nmitään ja julmistunut aateli lähetti hänet häväistynä takaisin Suomeen.\nTahdotteko kuulla lisää, luutnantti Bertel?\n\n-- En ymmärrä, teidän ylhäisyytenne, mitä kertomus sisareni kohtaloista\nkuuluu...\n\n-- ... siihen sormukseen, jota pyydätte? Rauhoittukaa. Kun tuo nuori\nmies lähti sotaan ja viimeisen kerran oli rakastettunsa kanssa yhdessä,\nantoi tämä hänelle sormuksen, jonka aikaisempia vaiheita en tunne,\nmutta joka lienee suomalaisen noidan takoma ja jolla on taikakalun\nkaikki ominaisuudet. Tyttö vannotti rakastettuaan aina pitämään tätä\nsormusta sormessaan vaarain ja sodan aikana, koska hän silloin säilyisi\nhaavoittumatonna. Kaksi kertaa on tämä varoitus unhottunut, toisen\nkerran Dirschaussa...\n\n-- Herra Jumala!\n\n-- ... ja toisen kerran Lützenin luona.\n\nBertel oli tullut niin liikutetuksi, että veri pakeni hänen poskiltaan\nja hän seisoi kalpeana kuin marmoripatsas.\n\n-- Nuori mies, te tiedätte nyt osan siitä, mitä teidän tulee tietää,\nmutta te ette tiedä vielä kaikkea. Olemme nyt puhuneet sisarestanne,\npuhukaamme nyt teistä itsestänne. Hänen majesteettinsa oli aikonut\nantaa teille sen aateliskilven, jonka olette niin hyvin miekallanne\nansainnut. Mutta vanha Aaron Perttilä, joka vihaa aatelia, on\nerityisenä armonosoituksena anonut, että kuningas antaisi teille\ntilaisuuden kaikkein korkeimpien kunniasijojen saamiseen, mutta ei\nsallisi teidän ottaa itsellenne aatelista nimeä. Kuningas ei ole voinut\nolla isänne pyyntöä täyttämättä ... ja siksi on teidän nimenne\naateliton. Mutta minä, joka en ole sidottu mihinkään lupauksiin\nisällenne, minä tarjoan teille, nuori mies, sen, mikä teiltä tähän\nsaakka on kielletty, tarjoan teille ritarin kannukset ja vaakunakilven.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne ... tämä armo saattaa minut sanattomaksi; millä\nolen sen ansainnut?\n\nHerttua Bernhard hymyili merkitsevästi. -- Milläkö? Ystäväni, te olette\nymmärtänyt minut vain puoleksi.\n\nBertel oli vaiti.\n\n-- No hyvä, ilman teidän suostumustannekin pidän minä teitä jo\naatelismiehenä. Puhukaamme siitä toiste. Sormuksenne ... oh ... olen\nsen jo unhottanut. Muistatteko minkä näköinen se oli? -- Ja herttua\nkaiveli innokkaasti salkkujaan.\n\n-- Sanotaan kuninkaan pitäneen kuparisormusta, jonka sisäpuolelle oli\npiirretty taikamerkkejä ja kirjaimet R.R.R.\n\n-- Tiedän sen piilottaneeni, mutta en nyt voi sitä löytää. _Mort de ma\nvie_, kenellä on aikaa ajatella moisia lapsellisuuksia! Jos sen löydän,\nsaatte te sen. Mutta ellen sitä löytäisikään, tiedätte nyt jotakin,\njoka on suuriarvoisempaa. Menkää, nuori mies, ja pitäkää arvossa\nluottamukseni ja suuren kuninkaan muisto! Ei kukaan saa tietää, mitä\nolen teille puhunut. Jääkää hyvästi, me tapaamme vielä toisemme.\n\n\n\n\n5. VIHAN JA RAKKAUDEN SOVINTO.\n\n\nOn meidän taaskin keväiseltä Saksanmaalta rientäminen talviseen\npohjolaan. Ennenkuin jatkamme matkaamme kolmikymmenvuotisen sodan\nverisellä tiellä, tahdomme vierailla kaukana Pohjanmaalla kahden tämän\nkertomuksemme päähenkilön luona.\n\nOli adventin aika vuonna 1632. Ankara myrsky heitteli lunta Korsholman\nvalleja vastaan ja ajoi Pohjanlahden syksyiset laineet sen jäisiä\nrantoja vastaan. Kaikki laivakulku oli siksi vuodeksi lakannut, ei\nkukaan saapunut enää merta myöten. Pohjanmaalla nostettu sotaväki oli\njo heinäkuun lopussa lähetetty Tukholman kautta Stralsundiin ja\nuteliaisuudella odotettiin tietoja sodasta. Silloin tapahtui jo\nmarraskuun keskipalkoilla, että yht'äkkiä levisi huhu kuninkaan\nkuolemasta; huhut sellaiset lentävät ilmassa, ei tiedetä mistä ja\nmitenkä; suuret onnettomuudet tuntuvat kaukaa niinkuin aavistukset,\nniinkuin kaukainen maanjäristys, joka omaa piiriäänkin edempänä saa\nmielet levottomiksi. Mutta tuollaisia huhuja oli jo monta kertaa\nennenkin kuultu ja kumottu; luotettiin Kustaa Aadolfin onneen, ja kun\nei vahvistusta tullut, unohdettiin koko asia niinkuin perätön satu.\n\nUsein tapahtuu ihmiselämässä, että samoinkuin me vihaamme sitä, jolle\nolemme tehneet vääryyttä, me suopein silmin katselemme sitä, jolle\nolemme tulleet hyvää tehneeksi. Martta-rouva Korsholmassa oli aika\nylpeä siitä, että oli niin urhokkaasti puolustanut linnaansa juopuneita\nsotamiehiä vastaan ja luki sen kokonaan omaksi ansiokseen. Se seikka,\nettä hän oli pelastanut Reginan hengen, kohotti tätä suuresti hänen\nsilmissään; mutta ei hän myöskään voinut olla ihmettelemättä sitä\nrohkeutta ja uhraavaisuutta, jota nuori tyttö oli samassa tilaisuudessa\nosoittanut. Hän ylpeili korkeasukuisesta vangistaan; kuin satasilmäinen\npeikko vartioi hän kaikkia hänen liikkeitään, mutta antoi samalla\nReginalle kauniimmat huoneet, päästi Dorthen häntä palvelemaan ja\nparansi hänen ruokansa. Reginakaan ei enää käyttäytynyt niin ylpeästi\nja tylysti kuin alussa, vaan hän saattoi joskus muutamalla sanalla tai\npään nyökkäyksellä vastatakin Martta-rouvan kysymyksiin. Mutta kaikista\nniistä herkuista, niinkuin juotetun vasikan lihasta ja hyvästä oluesta\ny.m., joita hänelle tarjottiin, ei hän suuresti välittänyt; tuskin hän\nmaistoikaan, mitä hänen eteensä asetettiin, vaan vaipui näennäiseen\nvälinpitämättömyyteen, rukoili ahkerasti, mutta antoi kuitenkin\npäivänsä kulua yhden niinkuin toisenkin.\n\nMartta-rouva oli yhäkin vakuutettuna siitä, että jos hänen vankinsa ei\nollutkaan Rooman keisarin oma tytär, hän kuitenkin oli mitä\njalosukuisin prinsessa. Hän sai sen vuoksi päähänsä tuon onnettoman\ntuuman ruveta kääntämään tätä näin vaikuttavaa henkilöä hänen\npaavillisesta harhaopistaan, toivoen sen kautta, kun sodan loputtua\nvankeja vaihdettaisiin, toimittavansa jotakin hyvin merkillistä. Regina\njoutui sen vuoksi saman käännytysinnon uhriksi, joka hänellä itsellään\noli ollut tahtoessaan saada suuren Kustaa Aadolfin luopumaan uskostaan;\nmutta Martta-rouvan into oli paljoa karkeampaa ja kömpelömpää. Hän\nläjäsi tyttöparan huoneeseen Lutheruksen postilloja, virsikirjoja ja\nlentokirjasia, piti usein pitkiä, kaikenlaisilla sananlaskuilla\nhöystettyjä puheita, ja kun ei tämä mitään auttanut, lähetti hän linnan\npapin saarnaamaan vangilleen. Tietysti sattuivat kaikki sanat kuuroihin\nkorviin. Regina oli siksi vakava uskossaan, että voi kärsivällisesti\nkuunnella kaikkea, mitä hänelle tyrkytettiin, mutta hän kärsi siitä ja\nhänen olonsa Korsholmassa muuttui päivä päivältä yhä kiusallisemmaksi,\nja kukapa voineekaan moittia häntä siitä, jos hän salaisesti huoaten\najatteli vapautuksensa päivää? Dorthe sitävastoin tulistui joka kerta\nkuin tuo vääräuskoinen pappi tai tuo pyylevä rouva alkoi saarnansa, ja\nluki sekä latinaksi että saksaksi vuoroin rukouksia vuoroon kirouksia,\njosta tavallisesti oli seurauksena se, että hänet pariksi päiväksi\npistettiin putkaan, kunnes ikävä neiti Reginan luo hänet jälleen\nlauhdutti. Ja niin kului puoli vuotta neiti Reginan vankeuden aikaa.\n\nOikeampaan osasi Martta-rouvan hyväntahtoisuus siinä, että Regina sai\ntyötä ja että häntä varten syksyllä tilattiin Tukholmasta hienoja\ntyöaineksia. Niinpä sai hän ruveta suurelle silkkikankaalle kullalla ja\nhopealla ompelemaan neitsyt Marian ja Kristuslapsen kuvia. Martta-rouva\nluuli viattomuudessaan tästä tulevan kalkkivaatteen, minkä Regina\nmuuttuneiden mielipiteidensä merkiksi mahdollisesti tulisi\nlahjoittamaan Vaasan kirkkoon. Sotilaan silmä olisi kuitenkin kohta\npaikalla arvannut, että siinä oli tekeillä sotalippu, katolisen uskon\nsotalippu, jota vangittu tyttö hiljaisuudessa valmisteli odottaessaan\nsitä päivää, jolloin hänen kutomansa vaate saisi liehua katolisten\nsotajoukkojen taistelussa.\n\nEi Martta-rouva kuitenkaan ollut kaikin puolin tyytyväinen pyhän\nneitsyen kuvaan, jonka pään ympärillä oleva sädekehä oli hänen\nmielestään vähän liian suuri, ollakseen puhtaasti lutherinuskon\nmukainen. Hän mietti sentähden jo sopivampaa työtä vangilleen. Tapahtui\njoskus, että Isokyrön talonpoikaiskuninkaan tytär Meri kaupungissa\nkäydessään teki asiaa linnaan ja saavuttaakseen vieraan neidin suosiota\nlahjoitti hänelle muutamia vyyhtiä mitä hienointa pellavarihmaa,\njollaista ei kukaan muu koko paikkakunnalla osannut kehrätä niinkuin\nMeri. Martta-rouvan päähän pälkähti sen vuoksi eräänä päivänä\nopettaa vankinsa kehräämään ja ottaa Meri opettajaksi. Se olikin\nMerin salaisin toivo. Hän tahtoi tuolta vieraalta, joka oli ollut\nniin lähellä kuningasta, kuulla jotakin hänestä, tuosta suuresta\nja unhottumattomasta, jonka muisto säteili hänen edessään\nylimaailmallisessa loistossaan. Hän tahtoi kuulla, mitä kuningas oli\nsanonut, mitä tehnyt, mitä hän oli rakastanut ja vihannut; vielä kerran\ntahtoi hän innostua hänen kunniansa loisteesta, ja sitten kuolla iäksi\nunhotettuna. Hän oli sankari, oli kuningas; Meri ei ollut mitään,\nolihan vain kuluneen keväimen kuihtunut kukka.\n\nSillä tavalla tutustui Meri toisen kerran Reginaan Korsholmassa. Hänet\notettiin vastaan alussa välinpitämättömästi ja kylmästi, eikä hänen\nkehruunsakaan miellyttänyt ylpeää neitiä. Mutta vähitellen mieltyi\nRegina hänen nöyrään ja lempeään käytökseensä, ja kun vanki aina haluaa\nyhteyttä linnan muurien ulkopuolella olevien ihmisten kanssa, tuli\nReginakin avomielisemmäksi. Vähän he tosin kehräsivät, mutta he\npuhelivat kuin emäntä ja palkollinen, varsinkin niinä päivinä kuin\nDorthe oli ilkeän kielensä vuoksi putkassa, ja silloin oli Merille\nhyödyksi, että hän taisi entisinä, loistavampina aikoina oppimaansa\nsaksankieltä. Meri osasi aina johtaa keskustelun kuninkaaseen, ja ollen\nälykäs hän oli pian selvillä Reginan haaveellisesta rakkaudesta. Mutta\nRegina ei aavistanut vähääkään Merin aikaisemmista vaiheista; hän\nselitti Merin kysymykset siitä luonnollisesta uteliaisuudesta\nlähteneiksi, jonka niin korkeat henkilöt aina herättävät alhaisessa\nkansassa. Välistä häntä kuitenkin ihmetytti tuon yksinkertaisen\nkansannaisen ajatus- ja puhetavan hienous ja jalous. Oli hetkiä,\njolloin Merin koko olento oli hänen mielestään täynnä vastakohtia ja\njolloin tuli ajatelleeksi, eikö tuo nainen ehkä ollut vakooja. Mutta\nheti kohta hän taas katui tuota ajatustaan; kun kehrääjä rukkinsa takaa\nloi häneen kirkkaan, lämpimän, läpikuultavan katseensa, oli siinä\njotakin, joka kuiskasi Reginan sydämeen: tuo nainen ei teeskentele.\n\nNäin istuivat he eräänä päivänä alkupuolella joulukuuta, ja Dorthe oli\ntaas suljettu vankilaansa osoittamastaan sopimattomasta käytöksestä\nlinnan saarnaajaa kohtaan. Olivat ne toistensa ilmeiset vastakohdat nuo\nkaksi olentoa, jotka kohtalo eri haaroilta oli yhteen tuonut, mutta\njoilla kuitenkin yhdessä asiassa oli samat harrastukset. Toinen nuori,\nkaunis, ylpeä, tummaverinen, silmät säteilevät, ruhtinatar vielä\nvankilassaankin; toinen keski-ikäinen, vaaleaverinen, kalpea, hieno,\nlempeä, vapaa, mutta kuitenkin paljon nöyrempi. Reginaa, joka nyt oli\nseitsentoistavuotias, olisi voinut luulla kaksikymmenvuotiaaksi; Meri\noli kuudenneljättä, mutta hänen olennossaan oli jotakin niin\nlapsellista ja viatonta, että häntä välistä olisi voinut luulla\nseitsentoistavuotiaaksi. Hän olisi voinut olla Reginan äiti, ja\nkuitenkin olisi häntä, joka oli niin paljon kokenut, voinut katsoa\nlapseksi tuon aikaisin kehittyneen etelän kaunottaren rinnalla.\n\nNeiti Regina oli kehrännyt hetkisen ja katkaissut monta\nsäiettä. Suutuksissaan sysäsi hän rukkinsa luotaan ja tarttui\nkorko-ompelukseensa. Se tapahtui usein ja opettajatar oli siihen\ntottunut.\n\n-- Se on kaunis kuva, -- virkkoi Meri katsahtaen silkkivaatteeseen. --\nMitä se esittää?\n\n-- Se on Jumalan pyhä äiti, _Sancta Maria_, -- vastasi neiti Regina ja\nristi silmänsä niinkuin hänen tapansa oli tehdä joka kerta, kun tuli\npyhän neitsyen nimen maininneeksi.\n\n-- Mihinkä sitä käytetään? -- kysyi Meri viattomasti.\n\nRegina tarkasteli häntä ennenkuin vastasi. Taas syntyi epäilys hänen\nmielessään, mutta haihtui samassa.\n\n-- Minä ompelen pyhän uskon sotalippua Saksanmaalle, -- vastasi Regina\navonaisesti ja rohkeasti. -- Kun se kerran sotarivien edessä liehuu,\nsilloin pakenevat vääräuskoiset Jumalan äidin vihaa.\n\n-- Kun minä ajattelen Jumalan äitiä, -- sanoi Meri, -- ajattelen minä\nhäntä lempeänä, hyvänä ja rauhallisena. Ajattelen häntä niinkuin äitiä,\njoka elää yksin rakkaudellensa. -- Meri lausui nuo sanat omituisella\näänen viehkeydellä.\n\n-- Jumalan äiti on taivaan kuningatar, ja taistelee jumalattomia\nvastaan ja tuhoaa heidät.\n\n-- Mutta kun Jumalan äiti lähtee sotaan, tulee kuningas. Kustaa Aadolf\nhäntä vastaan paljain päin ja miekan kärki maata kohden ojennettuna,\nlankeaa polvilleen hänen eteensä ja virkkaa: pyhä neitsyt, minä en\ntaistele sinun kunniaksesi, vaan poikasi, meidän vapahtajamme\nkunniaksi. Ja silloin hymyilee neitsyt Maria ja vastaa: se, joka\ntaistelee poikani puolesta, taistelee myöskin minun puolestani. Sillä\nminä olen äiti.\n\n-- Kuninkaasi on kerettiläinen, -- vastasi neiti Regina tulistuneena,\nsillä ei mikään suututtanut häntä enemmän kuin katolisen uskon\nvastusteleminen, joka usko tärkeänä uskonkappaleena opettaa, että\nneitsyt Maria on taivaan haltiatar. -- Sinun kuninkaasi on tyranni ja\nvääräuskoinen, joka on kaikki pyhimykset vihoittanut. Tiedätkö,\nMerchen, että minä vihaan kuningastasi?\n\n-- Ja minä häntä rakastan, -- virkkoi Meri tuskin kuultavasti.\n\n-- Niin, -- jatkoi Regina, -- minä häntä vihaan kuin kuolemaa, kuin\nsyntiä, kuin kadotusta. Jos minä olisin mies ja minulla olisi voimakas\nkäsivarsi ja jos minä voisin heiluttaa miekkaa, olisi minun elämäni\ntarkoituksena hävittää hänen sotaväkensä ja hänen työnsä. Sinä olet\nonnellinen sinä, Merchen, sinä et tunne sotaa etkä tiedä, mitä Kustaa\nAadolf on tehnyt meille onnettomille katolilaisille. Mutta minä olen\nnähnyt sen ja minun maani ja minun uskoni huutavat kostoa. On hetkiä,\njolloin voisin tappaa hänet.\n\n-- Ja kun neiti Regina valkoisella kätösellään kohottaa välkkyvän\ntikarin kuninkaan päätä kohden, silloin paljastaa kuningas rintansa,\njossa hänen suuri sydämensä sykkii, ja katselee häntä ylevästi ja\nrauhallisesti ja virkkaa: sinä hieno, valkea kätönen, joka Jumalan\näidin kuvaa ompelet, iske, jos voit, tässä on sydämeni, ja se sykkii\nmaailman vapauden ja maailman valkeuden puolesta. Ja silloin vaipuu\nvalkoinen käsi hiljalleen alas, ja tikari putoaa siitä huomaamatta, ja\nJumalan äidin kuva hymyilee taas, sillä hän tiesi kyllä, kuinka olisi\nkäyvä, sillä olihan hänelle itselleenkin käynyt samalla tavalla. Sillä\nkuningas Kustaa Aadolfia ei voi kukaan tappaa eikä kukaan vihata, koska\nJumalan enkeli kulkee hänen sivullaan ja muuttaa rakkaudeksi ihmisten\nvihan.\n\nRegina unohti työnsä ja katseli Meriä suurilla, mustilla, kostuvilla\nsilmillään. Noissa sanoissa oli niin paljon, joka häntä kummastutti ja\nsamalla lämmitti hänen sydäntään. Mutta hän vaikeni. Viimein virkkoi\nhän:\n\n-- Kuninkaalla on taikakalu, joka häntä suojelee.\n\n-- On, -- sanoi Meri, -- hänellä on sellainen taikakalu, mutta se ei\nole kuparisormus, josta ihmiset puhuvat, vaan se on hänen ylevä, jalo\nsydämensä, joka kieltää itseltään kaiken toteuttaakseen sitä, mikä on\nsuurta maailmassa. Kun hän vielä oli aivan nuori eikä hänellä ollut\nkunniaa eikä mainetta, vaan ainoastaan vaalea tukkansa ja korkea\notsansa ja lempeät, siniset silmänsä, silloin ei hänellä ollut mitään\ntaikasormusta, ja kuitenkin kulkivat siunaus, rakkaus ja onni hänen\nvierellään. Kaikki enkelit taivaassa ja kaikki ihmiset maan päällä\nhäntä rakastivat.\n\nReginan mustissa silmissä kiilui kyynel.\n\n-- Oletko nähnyt hänet silloin, kun hän oli noin nuori? -- kysyi hän.\n\n-- Josko olen nähnyt hänet! Olen.\n\n-- Ja sinä olet rakastanut häntä niinkuin kaikki muutkin?\n\n-- Enemmän kuin kukaan muu!\n\n-- Ja rakastat häntä vieläkin?\n\n-- Niin, minä rakastan häntä ... paljon. Niinkuin tekin. Mutta te\ntoivotte hänelle, kuolemaa ja minä tahtoisin kuolla hänen edestään.\n\nRegina hypähti ylös, purskahti itkemään, sulki Merin syliinsä ja\nsuuteli häntä.\n\n-- Älä luule, että minä tahdon hänen kuolemaansa, ... minäkö, joka, oi\npyhä neitsyt, tahtoisin tuhat kertaa uhrata henkeni pelastaakseni hänen\nhenkensä! Mutta tiedätkö, Merchen, että se tuottaa tuskaa, jota sinä et\nvoi ymmärtää, ja synnyttää kärsimyksiä, jotka repivät ja raastavat, kun\nrakastaa miestä jota pitää sankarina, jaloimpana ja suurimpana, mutta\njota usko kuitenkin käskee vihaamaan, tappamaan ja vainoamaan! Sinä et\ntiedä, sinä onnellinen, joka vain saat rakastaa ja siunata, miltä\ntuntuu, kun rakkaus ja viha heittelevät meitä kuin laivaa korkeat\nlaineet; kun on pakotettu kiroamaan häntä, jota kuitenkin tahtoisi\nsiunata ja kun täytyy istua vangittuna ja hautoa mielessään mitä\nristiriitaisimpia tunteita, jotka alinomaa taistelevat keskenään siitä,\nkumpiko voittaisi ja saisi sisimmän sielumme haltuunsa. Oi, oli kerran\nyö, jolloin yritin sovittaa rakkauteni ja uskoni, ja saattaa hänet,\ntuon mahtavan, oikealle autuuden tielle. Jos pyhimykset silloin\nolisivat antaneet heikon ääneni vakuuttaa häntä, saada hänet pois hänen\nepäuskostaan ... silloin olisi Regina-parka ilolla seurannut häntä\nhänen halvimpana palvelijanaan ja ohjannut rintaansa kaikki ne keihäät\nja nuolet, jotka oli heitetty hänen sydäntään lävistämään. Mutta\npyhimykset eivät sallineet minun, kelvottoman, tulla osalliseksi niin\nsuuresta kunniasta, ja sen vuoksi istun minä nyt täällä vankina uskoni\nja rakkauteni tähden, ja vaikka enkelikin astuisi alas taivaasta ja\nmurtaisi vankilani muurin ja sanoisi minulle: pakene, maasi odottaa\nsinua! niin vastaisin minä: se on hänen tahtonsa, hänen, jota rakastan,\nhänen tähtensä minä kärsin ja hänen tähtensä jään minä sinne, missä\nolen. Ja sinä uskot yhä vielä, että _minä_ tahdon hänen kuolemaansa!\n\nRegina itki kauan ja kiihkeästi, itki sen intohimonsa koko voimalla,\njoka ei ollut pitkiin aikoihin päässyt valloilleen. Meri siirteli\nnuo mustat suortuvat hänen otsaltaan, katseli häntä lempeästi\nkyyneltyneihin silmiin ja sanoi kuin olisi ennustanut jotakin: -- Älkää\nitkekö noin! Se päivä on vielä valkeneva, jolloin voitte häntä\nrakastaa, tarvitsematta samalla häntä kirota!\n\n-- Ei se päivä koskaan valkene, rakas Merchen!\n\n-- Se päivä on valkeneva silloin, kun kuningas Kustaa Aadolf on\nkuollut.\n\n-- Voi, ettei se päivä sitten koskaan valkenisi! Kernaammin kärsin\nvaikka ikäni kaiken ... kärsinhän minä kuitenkin hänen tähtensä.\n\n-- Se päivä on kuitenkin valkeneva. Ei sen vuoksi, että te olette nuori\nja hän teitä vanhempi. Mutta ettekö ole koskaan kuullut sanottavan\nlapsesta, joka on nöyrempi ja parempi kuin muut lapset: se ei elä\nkauan, se on liian hyvä tälle maailmalle! Niin näyttää minusta olevan\nKustaa Aadolfkin. Hän on liian suuri, liian jalo ja hyvä vanhaksi\nelääkseen. Jumalan enkelit tahtovat viedä hänet, ennenkuin hänen\nruumiinsa kuihtuu ja sielunsa uupuu. Uskokaa minua, he ottavat hänet\nmeiltä.\n\nRegina katseli häntä melkein kauhistuksissaan.\n\n-- Ken olet sinä, joka noin puhut? Kuinka sinun silmäsi palavat! Sinä\net ole se, joka sanot olevasi. Kuka sitten olet?... Oi, pyhä neitsyt,\nsuojele minua!\n\nJa Regina kavahti seisoalleen kaiken sen taikauskoisen pelon\nvaltaamana, joka oli ominaista hänen aikakaudelleen. Luultavaa on,\nettei hän tarkemmin ajatellut sitä, mikä hänessä tuon kauhun synnytti,\nmutta Merin puhe oli hänestä koko ajan tuntunut oudolta ja\nluonnottomalta ollakseen sivistymättömän naisen puhetta tässä\nraakalaisten maassa.\n\n-- Kukako olen? -- virkkoi Meri yhtä lempeästi kuin ennenkin. -- Olen\nnainen, joka rakastaa. Siinä kaikki.\n\n-- Ja sinä sanot, että kuningas on kuoleva?\n\n-- Jumala yksin johtaa ihmisten kohtaloita ja suurinkin ihmisistä on\nihminen.\n\nJuuri silloin tarttui joku lukkoon ja Martta-rouva astui sisään\ntavallista juhlallisempana ja myöskin hiukan kalpeampana kuin muulloin.\nTavallisen ruudukkaisen villakauhtanansa asemesta oli hänellä musta\nsurupuku, ja koko hänen ulkomuodossaan oli jotakin outoa. Reginan ja\nMerin äskeinen puhelu vaikutti heihin niin, että he molemmat\nsäpsähtivät.\n\nMeri kävi kuolon kalpeaksi, astui suoraa päätä Martta-rouvan eteen,\nkatsoi häntä terävästi silmiin ja virkkoi yksikantaan, suurella\nvaivalla:\n\n-- _Kuningas on kuollut!_\n\n-- Tiedätkö sen jo? -- vastasi Martta-rouva ihmeissään. -- Jumala meitä\nvarjelkoon, surusanoma saapui tunti sitten sanansaattajan tuomana\nPohjanlahden ympäri.\n\nRegina vaipui maahan pyörtyneenä.\n\nMeri, jonka sydän oli pakahtumaisillaan, pysyi tunnossaan ja koetti\nherättää Reginaa henkiin.\n\n-- Kuningas on siis kaatunut taistelutanterella, kaatunut voittaessaan?\n-- kysyi hän vielä hämmästyneeltä rouvalta.\n\n-- Lützenin taistelutanterella 6. päivänä marraskuuta ja keskellä\nihaninta voittoa, -- selitti rouva, yhä hämmästyneempänä siitä, mistä\nMeri tiesi tuon kaiken.\n\n-- Herätkää, armollinen neiti, hän on elänyt ja kuollut kuin sankari,\nkaiken maailman ihailun ansainneena. Hän on kaatunut voiton hetkenä,\nkunniansa kirkkaimmillaan loistaessa, hänen nimensä on elävä kaikkina\naikoina, ja sitä nimeä me molemmat siunatkaamme!\n\nRegina avasi haaveilevat silmänsä ja pani kätensä ristiin\nrukoillakseen. -- Oi, pyhä neitsyt, -- sanoi hän, -- minä kiitän sinua,\nettä olet antanut hänen kaikessa suuruudessaan lähteä maailmasta ja\nettä siten olet poistanut sen kirouksen, joka rakkauttani painoi!\n\nJa Meri polvistui hänen viereensä rukoilemaan...\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta linnan pihan ulkopuolella seisoi pitkä, harmaahapsinen vanhus, ja\nhänen kasvonsa olivat tuskasta ja epätoivosta väännyksissä.\n\n-- Kirottu olkoon työni! -- sanoi hän. -- Suunnitelmani on ennen\naikojaan hajonnut, ja se päämäärä, jota varten olen elänyt, katoo\nnäkyvistäni. Voi minua mieletöntä, joka luotin ihmisen elämänlangan\nkestävyyteen ja sille rakensin; joka toivoin, että kuningas tunnustaisi\nomansa ja eläisi niin kauan, kunnes Aaron Perttilän tyttären poika\nolisi ehtinyt sodassa hankkia itselleen loistavan maineen ja kohota\nsamanarvoiseksi kuin Ruotsin kruunun perillinen! Kuningas on kuollut ja\nminun jälkeläiseni on vain holhuunalainen poika, joka pian hupenee\nmuiden joukkoon. Nyt puuttuu vain se, että hän voittaa aatelisen kilven\nja asettuu muiden verenimijäin kanssa niiden väliin, kuninkaan ja\nkansan väliin, jotka ovat valtion ainoat oikeat vallat. Minua houkkoa,\nminua houkkoa, kuningas on kuollut! Mene nyt hautaasi, vanha Perttilä,\nmene veljenmurhaajan kuningas Juhanan ja aatelisten tuhoojan kuningas\nKaarlen luo, ja kätke heidän uljaat aikeensa samojen matojen sekaan,\njotka jo ovat suuhunsa syöneet prinssi Kustaan ja Kaarina\nMaununtyttären!\n\nJa vanhus tarttui ulos tulevaa Meriä kiihkeästi käteen ja virkkoi:\n\n-- Tule, nyt ei meillä enää ole mitään toimitettavaa tässä maailmassa!\n\n-- On meillä vielä, -- sanoi Meri, koettaen tuskaansa voittaa, --\nmeillä molemmilla on vielä poika!\n\n\n\n\n6. NÖRDLINGENIN TAISTELU.\n\n\nHetki, joka tuottaisi ruotsalaisten aseille musertavan tappion, oli\ntullut. Tähän saakka oli Ruotsin jalopeura Kustaa Aadolfin ja hänen\nlähimpäin miestensä johtamana rientänyt voitosta voittoon ja\nvoimakkailla käpälillään ruhjonut maahan kaikki vastustajansa.\nViimein tuli onnettomuudenkin päivä, ja se päivä oli verinen.\n\nWallenstein, tuo, joka ei mihinkään tyytynyt, mutta jota kuitenkin aina\ntarvittiin, oli kaatunut petturin käden kautta Egerissä; Gallas,\nsotajoukkojen hävittäjä, antoi väkensä tulvia yli koko Keski-Saksan,\nvalloitti Regensburgin ja marssi vapaata Schwabenin valtakaupunkia\nNördlingeniä vastaan. Herttua Bernhard ja Kustaa Horn kiiruhtivat\nRuotsin sotaväen kanssa apuun. Heillä oli vain 17,000 miestä,\nGallaksella 33,000. -- Tehkäämme hyökkäys, -- sanoi herttua. --\nOdottakaamme, -- sanoi Horn. Ja niin odotettiin; 5,000 miestä saapui,\nja kaksi viikkoa kului. Silloin tuli Nördlingen hätään ja poltti öiseen\naikaan hätätulia torneissaan. Taas tahtoi herttua tehdä hyökkäyksen ja\ntaas tahtoi Horn linnoittua ja auttaa kaupunkia ilman tappelua. Häntä,\ntuota urhoollista miestä, sanottiin pelkuriksi mieheksi, ja\nsuutuksissaan, mutta pahaa aavistellen, päätti hän ryhtyä taisteluun.\nRuotsalaiset aloittivat tappelun varmoina voitostaan, sillä alituinen\nonni oli tehnyt heidät ylpeiksi.\n\nElokuun 26 p:nä 1634 oli taistelu. Nördlingenin ulkopuolella on\nmetsäinen kukkula, Arensberg nimeltään, ja sen ja kaupungin välillä on\npienempi ylänkö. Siihen olivat keisarilliset rakentaneet kolme\nvallitusta. Ruotsalaiset olivat sijoittuneet Arensbergin kukkulalle,\nHorn oikealle ja herttua vasemmalle sivustalle. Tunnussana oli sama\nmikä Breitenfeldissä ja Lützenissä: Jumala kanssamme!\n\nVarhain aamulla satoi rankasti. Vielä kerran tahtoi varovainen Horn\nviivähtää, mutta herttualla oli korkein komento ja hän käski marssia\neteenpäin. Horn totteli ja oikea sivusta laskeutui molempain kukkulain\nvälissä olevaan laaksoon. Ratsuväen levottomuus joudutti taistelun\nalkamista. Heti kohta muuttui se ruotsalaisille epäedulliseksi.\nKeisarillisten kanuunat tekivät isoja aukkoja ratsujoukon riveihin ja\nne alkoivat väistyä ylivoiman tieltä. Horn lähetti kaksi prikaatia\nahdistamaan keskimmäistä vallitusta. Se valloitettiin ja vihollista\nalettiin ajaa takaa. Piccolomini pysähdytti pakenevat ja heidät\najettiin takaisin vallituksia kohti. Silloin sattui ruutivarasto\nsyttymään tuleen. Huumaavalla pamahduksella räjähti vallilinna ilmaan\nja useita satoja ruotsalaisia ja suomalaisia seurasi mukana. Se oli\nensimmäinen onnettomuus.\n\nTästä vallituksesta riippui kuitenkin voitto. Muutamia silmänräpäyksiä\noli se tyhjänä; Piccolominin sotamiehiä, jotka olivat säikähtäneet\npamahdusta ja siitä syntynyttä hävitystä, ei saatu sinne menemään.\nViimein he sen kuitenkin tekivät. Horn pyysi apua valloittaakseen\ntakaisin vallituksen. Herttua lähetti hänelle keltaisen rykmentin\nnuoren böömiläisen Thurnin johtamana. Tämä erehtyi, karkasi toisen\nvallituksen kimppuun la kohtasi siellä monta vertaa voimakkaamman\nvihollisen. Seitsemäntoista kertaa hyökkäsi vihollinen eteenpäin, ja\nyhtä monta kertaa ajettiin hänet takaisin. Turhaan ryntäili Horn\nvallitusta vastaan. Thurnin erehdys oli toinen onnettomuus.\n\nVasemmalla sivustalla oli herttua aloittanut taistelun tykistöä ja\nratsuväkeä vastaan. Ensimmäisessä yhteentörmäyksessä väistyivät\nkeisarilliset ja herttuan saksalainen ratsuväki karkasi suitset\nhöllällään ja rivit hajaantuneina pakenevia takaa ajamaan. Mutta Tillyn\nhenki näkyi tänään antavan rohkeutta keisarillisille. He asettivat\njärjestyneet ja mieslukuiset rivinsä hyökkääviä vastaan, pysähdyttivät\nheidät ja ajoivat heidät tappiolla takaisin. Turhaan koetti herttua\nviedä apua Nördlingeniin. Turhaan ajoi hän Gallasta edellään. Yhä uusia\nvihollisia asettui hänen tielleen ja kroaatit ryöstivät kuormastoa\nhänen selkänsä takana.\n\nNyt oli päivä jo ehtinyt puoleen. Hornin joukot olivat kahdeksan tuntia\nperäkkäin kestäneet vihollisen ampumista ja olivat haavoistaan ja\nväsymyksestä aivan näännyksissä. Joka hetki väheni heidän\nvoitontoivonsa, mutta heidän uljuutensa pysyi entisellään,\nmurtumattomana ja sitkeänä. He olivat huomanneet epäjärjestyksen\nvasemmalla sivustalla; itsellään oli heillä kovin huono asema\nlaaksossa, jonne Piccolominin kuulat joka hetki iskivät ja\nräiskyttelivät punaista verta poikki ammuttuihin puitten runkoihin. Nyt\nehdotti Horn että vetäydyttäisiin takaisin Arensbergiin, ja\nahdinkotilaan joutunut herttua oli pakoitettu siihen lopulta\nsuostumaan. Lähes kaksi tuntia oli hän vitkastellut ja näistä kahdesta\ntunnista olisi hän sittemmin tahtonut antaa puolet elämästään. Kello\noli kolme iltapäivällä. Horn käski suomalaisen ratsuväen tekemään\nnäennäisen hyökkäyksen, peittääkseen paluumatkaansa, ja alkoi sitten\nniinkuin älykäs sotapäällikkö ainakin vetäytyä takaisin hyvässä\njärjestyksessä. Keisarilliset huomasivat hänen aikeensa ja tunkivat\npäälle kahta voimakkaammin. He alkoivat toivoa sitä, mitä ennen eivät\nolleet uskaltaneet ajatellakaan, että näet ruotsalaisetkin olisivat\nvoitettavissa; ja tuon pienen, jäntterän Piccolominin nähtiin karkaavan\nhevosensa selässä rivistä riviin yhdistääkseen väkensä ja niiden koko\nvoimalla karatakseen ruotsalaisten suojattomaan sivuun, hajoittaakseen\nheidät ja heidät perin pohjin tuhotakseen.\n\nLaaksossa ruotsalaisen sotajoukon selän takana juoksi noiden kahden\nkukkulan välillä jyrkkärantainen puro, joka oli tulvillaan paljosta\nsateesta. Pienen Hirnheimin kylän luona vei puron yli sen ainoa silta\nja tämän paikan miehitti Horn ajoissa paluumatkaa turvatakseen. Tykistö\nkulki ensiksi sillan yli ja pääsi hyvään turvaan Arensbergiin.\nEtumaiset rivit Hornin joukosta olivat myöskin saapuneet kylään ja muut\nolivat vain parin pyssynkantaman päässä siitä, kun uusi onnettomuus\ntapahtui, kolmas ja kaikista kauhein tänä onnettomuuksien päivänä.\n\nHerttua Bernhard oli ottanut tehtäväkseen vasemman sivustan väellä\nviivyttää vihollista siksi, kunnes Horn olisi ehtinyt joen yli. Heti\nkohta huomasi hän kuitenkin, että hän oli siihen ryhtyessään enemmän\nkysynyt neuvoa rohkeudeltaan kuin älyltään. Yhä taajenivat vihollisten\njoukot, yhä kiihkeämmin hyökkäsivät he eteenpäin. Kolme kertaa ryntäsi\nDe Werth herttuan ratsuväkeä vastaan; kolme kertaa ajettiin hänet\ntakaisin. Neljännen kerran mursi hän herttuan rintaman. Herttua lähetti\nmuutaman osaston ahdistamaan häntä sivulta. Turhaan. Mieletönnä\nraivosta tempasi herttua kullalla kirjaillun lipun vänrikin kädestä ja\nkarkasi urhoollisimpiensa seuraamana vihollisten tiheimpään parveen.\nKaikki turhaan. Hänen urhoollisimpansa kaatuivat, hänen hevosensa\nammuttiin hänen altaan, lippu riistettiin hänen kädestään;\nhaavoitettuna, voitettuna, oli hän vähällä joutua vangiksi, kun hänen\nvierellään ratsastanut nuori upseeri tarjosi hänelle hevosensa, jonka\navulla herttua hädin tuskin pääsi pakoon. Jo pakeni hänen hajaantunut\njalkaväkensä, voimatta aavalla kentällä vastustaa vihollista, Ja kun\nhaavoittunut herttua ohjat höllällään karkasi tiehensä, seurasi koko\nhänen väkensä hurjimmassa paossa hänen perässään luullen, että kaikki\noli kadotettu.\n\nJuuri silloin kulki Hornin jalkaväki kaitaisen sillan poikki. Silloin\nkuului rivien takaa hätääntyneitä huutoja, että taistelu oli menetetty\nja vihollinen kintereillä. Ensin karkasi yksityisiä ratsumiehiä, sitten\nkokonaisia osastoja herttuan joukosta siltaa kohti, ajaen jalkaväen\nkeskeen, suoltaen heitä alleen ja saattaen kaikki mitä kauheimpaan\nepäjärjestykseen. Turhaan koetti Horn saada äänensä kuuluville, hänen\nlähimmät päällikkönsä koettivat hillitä ratsumiesten pakoa, mutta ilman\nmenestystä. Ahtaalla sillalla heitettiin kaikki nurin niskoin, ihmiset,\nvaunut, hevoset, kuolleet ja elävät, ja lopulta ryntäsi herttuan koko\nvasen sivusta tuolle onnettomuuden paikalle. Kuin salama iski\nPiccolomini pakenevien selkään, asetti muutamia keveitä kanuunia\nkukkulalle ja antoi niiden soitella tiheimpään väkijoukkoon, jossa\njokainen laukaus kaatoi maahan pitkän laistin kuolleita ja\nhaavoitettuja. Kohta olivat kroaatitkin siellä ja nyt täytyi kanuunain\nvaieta, etteivät ystävät kaatuisi yhdessä vihollisten kanssa. Kauheata\ntuhoaan tekivät keisarillisten ratsumiesten pitkät keihäät ja leveät\nmiekat. Jokainen Ruotsin ja Suomen mies oli kuolemaan tuomittu.\n\nKustaa Horn, Kankaisten herra, tuo älykäs ja urhoollinen suomalainen\nsotapäällikkö, jota Kustaa Aadolfin oli tapana kutsua \"oikeaksi\nkädekseen\" ja joka alun pitäen oli varoittanut antautumasta tähän\nonnettomaan taisteluun, hän pysyi viimeiseen hetkeen pelkäämättömänä ja\njärkevänä ja koetti vielä itse tuona kauheana hetkenä pelastaa, mikä\noli pelastettavissa. Kolmen rykmentin tähteet oli hän koonnut ja\nasettunut niiden kanssa sillan päähän, jossa pakenevien lauma pauhasi\nhänen ohitsensa voimatta temmata häntä mukaansa. Häntä rukoiltiin\npelastamaan henkensä; hän oli itsepäinen suomalainen eikä liikahtanut\npaikaltaan. Vihollinen uskoi tuskin silmiään nähdessään hänen ei\nainoastaan puolustautuvan, mutta myöskin rohkeasti hyökkäävän. Hetkeksi\nherkesi vihollinen takaa-ajamasta, eikä Horn halunnutkaan muuttaa\nvoittoa mielettömällä hyökkäyksellään. Gallas karkuutti häntä vastaan\nyhden parhaimmista espanjalaisista prikaateistaan. Horn ajoi sen\ntakaisin verisin päin. Voiton hurmaamana syöksyi häntä vastaan De Werth\nrakuunoineen. Yhtä verisesti otettiin heidätkin vastaan. Joka taholla\ntaajenivat vihollisten rivit ja Hornin kimppuun käytiin kolmelta\ntaholta yht'aikaa. Luvattiin säästää hänen henkensä, jos hän\nantautuisi; miekanisku oli hänen vastauksensa, ja samaan vastaukseen\nyhtyivät hänen miehensä. Ei kukaan armoa pyytänyt. Viimein, kun\nuseimmat hänen ympärillään olivat kaatuneet, sortui hän joukon keskeen\nja vangittiin, jonka jälkeen jäljelle jääneet urhot antautuivat hänen\nkanssaan.\n\nKun Ruotsin sotajoukko pakeni Arensbergin yli, repi Sachsen-Weimarin\nherttua Bernhard pitkää tukkaansa ja huusi epätoivoissaan, että hän on\nhullu, mutta että Horn on viisas mies. Sittemmin lohdutteli herttua\nmieltään Elsassilla; mutta tänään oli hänellä syytä katua\nhätäisyyttään. Kuusi tuhatta ruotsalaista, suomalaista ja heidän\nkanssaan liittoutunutta saksalaista loikoi kuolleena Nördlingenin\nverisillä kukkuloilla; kuusi tuhatta joutui vangiksi, niiden joukossa\nsuomalaiset Horn ja Wittenberg, joita vihollinen kohteli jotenkin\nkunnioittavasti; jäljellä olevista 10,000:sta oli puolet haavoitettuja\nja useimmat henkiin jääneet palkkasoturit luopuivat lippujen alta.\nSotajoukko oli menettänyt 4,000 kuormavaunua, 300 lippua ja kaiken\ntykistönsä. Kurja jäännös vetäytyi sitten ryöstäen ja puutetta kärsien\nMainziin päin. Mutta enemmän kuin noiden kahdentoista tuhannen miehen\nhukka merkitsi Ruotsille sen sotakunnian hukka ja vihollisten\nuudistunut luottamus sota-onneensa. Nördlingenin tappelu oli\nkäännekohta kolmekymmenvuotisessa sodassa ja sai koko Euroopan missä\niloitsemaan, missä hämmästymään, kunnes Banérin nero ja onni taas\nhankki ruotsalaisten aseille niiden kadotetun kunnian.\n\nViimeisiä niistä, jotka taistelivat Hornin rinnalla sillan luona,\nolivat pohjalaiset ja niiden joukossa vanha ystävämme ja tuttumme\nkapteeni Larsson. Pienellä, paksulla kapteenilla ei sillä kertaa,\nniinkuin aina muulloin, ollut aikaa suutaan avata; koko hänen pyöreä\nruumiinsa valui hikeä kesän helteessä, hän oli tapellut aamun koitosta\nalkaen eikä kuitenkaan saanut naarmuakaan ihoonsa. Olkoon sanottuna\nhänen kunniakseen, että hän Nördlingenissä ajatteli yhtä vähän\nreiniläisiä viinejä kuin Baierin nunnia, vaan rehellisesti iski ja\npisti minkä kerkesi. Jääköön kuitenkin hänen omiksi puheikseen se,\nmistä hän jälkeen päin kehui, eli että hän oli suuren miekkansa\nkärjellä sinä päivänä lävistänyt kolmekymmentä keisarillista sotilasta.\nHän oli myöskin niitä, jotka joutuivat vangiksi samalla kertaa kuin\nHorn, mutta enemmän kuin vankeutensa harmitti häntä se, että hän\ntaistelun jälkeen näki kroaatilaisten makein suin tyhjentelevän niitä\nviinivarastoja, joita olivat Ruotsin armeijan kuormastosta löytäneet.\n\nToinen ystävistämme, luutnantti Bertel, taisteli koko päivän herttuan\nkupeella, ja hän se oli, joka tarjosi herttualle hevosensa, kun tämän\noma hevonen oli ammuttu. Ettei herttua sittemmin tätä palvelusta\nunohtanut, sen saamme seuraavassa nähdä. Bertel, samoinkuin Larssonkin,\noli aina kuumimmassa kahakassa, mutta sai useita haavoja ja kantautui\npakenevien mukana Arensbergiin. Melkein tietämättä, kuinka se oli\ntapahtunut, huomasi hän seuraavana päivänä olevansa kaukana\ntaistelutanterelta ja vetäytyi herttuan sotajoukon tähteiden kanssa\nMainziin päin.\n\n\n\n\n7. TUHLAAJAPOIKA.\n\n\nOlemme nyt loppiaisen tienoossa v. 1635, siis keskellä talvea. Aaron\nPerttilän tuvassa Isokyrössä räiskää pystyvalkea tilavassa takassa,\nsillä siihen aikaan kasvoi vielä paksua metsää viljavien vainioiden\nympärillä. Ulkona raivoaa lumipyry ja pauhaa ankara myrsky; sudet\nulvovat joen jäällä; nälkäinen ilves hiipii kallion rotkossa.\n\nOn loppiaisilta, ja puhde on jo muuttunut pimeäksi. Isokyrön\ntalonpoikaiskuningas istuu korkeaselustimisessa tuolissaan vähän matkaa\ntakkavalkeasta ja kuuntelee hajamielisenä tytärtään Meriä, joka\ntakkatulen valossa korkealla äänellä lukee muutamaa lukua Agricolan\nsuomalaisesta Uudesta Testamentista, sillä koko Raamattu ei ollut\nsilloin vielä suomennettu. Paljon on ukko Perttilä jo vanhentunut sen\njälkeen kuin viimeksi näimme hänet vielä parhaissa voimissaan.\nAlituisesti kuohuvat ajatukset eivät anna hänelle mitään rauhaa, jo\nkuitenkin ovat nyt, kuninkaan kuoltua, hänen rohkeat aikeensa rauenneet\nja ajelehtavat kuin haaksirikkoon joutuneen laivan jäännökset yöllisen\nmeren hyllyvillä aalloilla. Hänenlaisensa luonteet murtuvat jo vain\nsitenkin, että itse itseään kalvavat. Eivät mitkään hänen kirjavan\nelämänsä tiellä sattuneet vaiheet eivätkä onnettomuudet olleet voineet\nmasentaa häntä, tuota rautaista miestä; harmi loistavien toiveiden\nkukistumisesta, turhat yritykset rakentaa uudelleen tuota kaatunutta\nilmalinnaa, suru siitä, että hänen läheisimpänsä itse repivät alas\nhänen työnsä, kaikki se kalvoi kuin raateleva korppi hänen sielunsa\nsisimpää. Yksi ainoa ajatus oli tehnyt hänet kahtena vuonna kymmentä\nvuotta vanhemmaksi ja tämä ajatus oli mielettömän julkea. Se ajatus oli\ntämä:\n\n-- Miksi ei perilliseni tällä hetkellä ole Ruotsin kuningas?\n\nVälistä kohottaa Meri lempeät, siniset silmänsä ja tarkastelee\nlevottomasti vanhaa isäänsä. Merikin on käynyt vanhemman näköiseksi;\nhiljainen suru on kuin syksy vihannassa lehdossa; se ei murra, ei\nkuoleta, mutta se saapi vaalistumaan tuoreet lehdet elämän puussa.\nMerin katse on täynnä rauhaa ja nöyryyttä. Se ajatus, joka pilkottaa\nhänen sielustaan niinkuin laskeva aurinko taivaan rannalta, on tämä:\ntuolla puolen haudan saan minä tavata hänet, joka oli sydämeni ylpeys,\nja siellä ei hän enää mitään maallista kruunua kanna.\n\nHänen vasemmalla sivullaan istuu vanha Larsson, yhtä pyöreänä ja\npienoisena kuin hänen ruokahaluinen poikansa. Hänen hyväntahtoiset,\npyylevät kasvonsa ovat tällä kertaa hiukan juhlallisemman näköiset,\nniinkuin vaatii sen pyhän kirjan sisältö, jota hän kuuntelee. Hänen\nkätensä ovat menneet ristiin kuin rukouksen aikana ja ainoastaan\nsilloin tällöin kohentelee hän ystävällisellä huomaavaisuudella\nkekäleitä, että Meri voisi paremmin nähdä. Hänen takanaan istuu osa\nlukuisasta palvelusväestä, ja näiden tulenliekin valaisemien olentojen\nlisäksi näemme lattialla kehräävän harmaan kissan ja suuren,\npaksuvillaisen kartanokoiran, joka käärynä makaa Merin jalkojen\njuuressa ja näyttää olevan tyytyväinen siitä, että saa olla emäntänsä\njalkajakkarana.\n\nKun Meri lukiessaan tuli siihen Luukaan evankeliumin 15. luvun\npaikkaan, jossa puhutaan tuhlaajapojasta, alkoivat Perttilän silmät\nsynkästi liekehtiä. -- Se sukunsa häpäisijä! -- mutisi hän puoliääneen\nitsekseen. -- Ei se vielä mitään, joka omaisuutensa tuhlaa ... mutta\njoka unohtaa vanhan isänsä ... jumaliste, se on alhaista!\n\n-- Mutta koska hän vielä taampana oli, näki hänen isänsä hänen, ja\narmahti hänen päällensä, ja juosten lankesi hänen kaulaansa ja suuta\nantoi hänen!...\n\n-- Mikä raukka isäksi! -- huudahti Aaron Perttilä taaskin puoliääneen\nitsekseen. -- Olisi sitonut hänet niininuoralla ja ruoskinut häntä\nkoivuvitsoilla ja ajanut hänet huoneestaan takaisin ilottomien\nporttojensa ja tyhjien viinimaljojensa luo.\n\n-- Isä, -- kuiskasi Meri lempeästi toruvalla äänellä.\n\n-- Ole laupias niinkuin taivaallinen isämme laupias on ja sulkee\nsyliinsä kadotetut lapsensa.\n\n-- Ja jos poikasi koskaan palajaa ... -- alkoi Larsson samalla tavalla.\n\n-- Pitäkää suunne kiinni ja antakaa minun olla! -- vastasi hän äreästi.\n-- Minulla ei ole enää poikaa ... joka katuvaisena lankeaa jalkojeni\njuureen, -- lisäsi hän, kun näki Merin silmien kyyneltyvän.\n\nMeri jatkoi:\n\n-- Mutta poika sanoi hänelle: isä, minä olen syntiä tehnyt taivasta\nvastaan ja sinun edessäsi enkä ole mahdollinen täst'edes sinun\npojaksesi kutsuttaa...\n\n-- Herkeä tuota lukemasta! -- kivahti taas vanhus pahalla tuulella. --\nValmista vuoteeni, ja anna väen mennä levolle, ilta on jo myöhäinen.\n\nMutta juuri samassa kuului hevosen askelien narinaa tieltä päin. Tuo\noli niin outoa näin juhlan aattona, että Larsson meni matalan ikkunan\nääreen ja hengitti lasiin nähdäkseen, kuka semmoisessa pyryssä oli\nliikkeellä. Kahden hevosen vetämä reki pyrki vaivalloisesti kinoksien\nläpi pihaan päin ja pysähtyi rappujen eteen. Kaksi turkkeihin puettua\nmiestä nousi reestä.\n\nOmituinen aavistus mielessään riensi Larsson tulevia vastaan ja\nniinkuin salama syöksyi Meri hänen rinnallaan ulos. Naristen sulkeutui\ntuvan ovi heidän jälkeensä ja hetkinen kului, ennenkun se uudelleen\naukeni.\n\nMutta silloin astui pää kumarassa tupaan nuori sotilaaksi puettu mies,\nheitti luotaan lumisen töyhtölakkinsa, meni suoraa päätä vanhan\nPerttilän luo, notkisti polvensa ja taivutti vielä syvemmälle kauniin,\nkiharatukkaisen päänsä, sanoen: -- Isä, tässä minä olen ja pyydän\nsiunaustasi! -- Ja hänen takanaan seisoivat Meri ja vanha Larsson,\nmolemmat ristissä käsin, ja katsoen ankaraa vanhusta rukoilevasti\nsilmiin, virkkoivat hekin: -- isä, tässä on poikasi, anna hänelle\nsiunauksesi.\n\nHetkisen näkyi Perttilä taistelevan itsensä kanssa, hänen huulensa\nvapisivat hiukan ja tietämättään ojensi hän jo kätensä nostaakseen ylös\nnuorukaisen jalkojensa juuresta. Mutta pian kohosi hänen kalju otsansa\nvieläkin korkeammalle, hän veti kätensä pois, hänen terävät silmänsä\nsalamoivat synkemmin kuin koskaan ennen, eivätkä hänen huulensa enää\nvapisseet. -- Mene, -- virkkoi hän lyhyesti ja äreästi, -- mene, sinä\ntuhlaajapoika, mene takaisin veljiesi, aatelismiesten, ja sisariesi,\nhienojen neitojen luo! Mitä teet sinä täällä yksinkertaisen talonpojan\ntuvassa, jota halveksit? Mene, minulla ei ole enää poikaa!\n\nMutta nuorukainen ei mennyt. -- Älä vihastu, isäni, -- sanoi hän, --\njos minä nuoruuteni kunnianhimossa olen rikkonutkin sinun tahtoasi ja\nkäskyjäsi vastaan. Kuka lähetti minut tuonne loistavaan, suureen\nmaailmaan, voittamaan mainetta ja kunniaa? Kuka käski minun menemään\nsotaan ja aateloimaan talonpoikaista nimeäni ritarillisilla urotöillä?\nKuka heitti minut tuonne suuren kuninkaan luo pyrkimään kuuluisien\nsankarien vertaiseksi? Sen teit sinä, isäni, ja nyt hylkäät sinä\npoikasi, joka sinun tähtesi on kaksi kertaa kieltäynyt aateliskirjaa\nvastaanottamasta.\n\n-- Sinä! -- huudahti vanhus yhä enemmän vihastuen. -- Sinäkö olisit\nkieltäynyt aateliskirjaa vastaanottamasta, sinä, joka olet hävennyt\nrehellistä talonpoikaisnimeäsi ja vaihtanut sen toiseen, muka\narvokkaampaan? Se on valhetta, polvillasi olet vaakunakilpeä itsellesi\nrukoillut; mistä tiedän minä, onko sitä sinulle tarjottu, ja mitä se\nminuun kuuluu? Sen minä vain tiedän, että hamasta lapsuudestasi olen\nkoettanut istuttaa sinuun, sinä sukusi häpäsijä, ettei ole olemassa\nmuita laillisia valtoja kuin _kuningas ja kansa_, ja kaikki se, mikä\nheidän väliinsä tunkee, kutsuttakoon sitä sitten aateliksi tai\npapistoksi tai miksi tahansa, on turmioksi, kiroukseksi maalle ja\nkansalle ... kaikkea tuota olen koettanut sinuun istuttaa ja hyöty\nkaikista opetuksistani on ollut se, että sinä olet hiipinyt tuon\naatelin seuraan, jota minä vihaan ja ylenkatson, että olet himoinnut\nheidän onttoja arvonimiään, pöyhkeillyt heidän valtakunnalle\nturmiollisella loistollaan ja omaksunut heidän ennakkoluulonsa, ja nyt\nseisot sinä täällä lapsuutesi kodissa, valheen sanat huulillasi ja\naatelisylpeys sydämessäsi. Mene, sukupatto talonpojan poika; Aaron\nPerttilä on se mies, mikä hän on ollut, -- talonpoika! -- hän hylkää ja\nkiroo sinut, luopio!\n\nJa nuo sanat sanottuaan käänsi vanhus hänelle selkänsä ja meni lujin\naskelin ja pää pystyssä pieneen kamariinsa tuvan perällä, jättäen\nBertelin polvilleen sille sijalle, missä oli seisonut.\n\n-- Kuule minua, isäni, isäni! -- huusi Bertel hänen jälkeensä,\nreväisten samalla takkinsa auki ja ottaen sieltä esille kokoon\nkäännetyn paperin, -- tämän olin aikonut repiä rikki jalkojesi\njuuressa! -- Mutta vanhus ei kuullut häntä, paperi putosi lattialle, ja\nkun Larsson hetken kuluttua avasi ja luki sen, huomattiin, että se oli\nmainekirja, jonka Tukholman holhoojahallitus oli Weimarin herttuan\nBernhardin ehdotuksesta antanut henkivartioväessä palvelevalle\nratsumestarille Kustaa Bertelille korottaen hänet aatelissäätyyn ja\nsallien hänen vaakunakilvessään kantaa _Bertelsköldin_ nimeä.\n\nKun tuvassa vielä vallitsi täydellinen sekasorto vanhan Perttilän\nsydämettömän kovuuden vuoksi, astui sinne suurella kiireellä sisään\nkolme Martta-rouvan henkivartijaa Korsholmasta. -- Hei, pojat! --\nhuusivat he rengeille, -- oletteko nähneet hänet? Nyt saatatte ansaita\njotakin. Kaksisataa taaleria hopearahaa palkinnoksi sille, joka\nvangitsee tai kuolleena tai elävänä, takaisin saattaa Korsholman\nvaltiollisen vangin, neiti Regina von Emmeritzin.\n\nKuullessaan tuon nimen heräsi Bertel tuskallisesta huumaustilastaan,\nkavahti pystyyn ja tarttui puhujaa kaulukseen. -- Konna, mitä puhut? --\nhuudahti hän.\n\n-- So, so, arvoisa herra, puhutelkaa siivosti kuninkaallisen\nmajesteetin ja kruunun miehiä. Minä vaan sanon, että se saksalainen\npetturi, se paavillinen noita-akka, neiti von Emmeritz on onnistunut\nviime yönä pakenemaan Korsholmasta, ja että se, joka ei tahdo olla\navullisena hänen vangitsemisessaan, on maanpetturi...\n\nMies ei saanut puhua loppuun, ennenkun Bertelin voimakkaan käden isku\nheitti hänet pitkäkseen lattialle. -- Isä, sinä olet näin tahtonut! --\nhuudahti nuorukainen ja oli tuossa tuokiossa hyökännyt ovesta ulos ja\nheittäytynyt rekeen, jonka samassa kuultiin täyttä karkua ajavan pois\npihalta ja katoavan raivoavaan lumimyrskyyn.\n\n\n\n\n8. PAKOSALLA.\n\n\nKuka voi sanoa meille, missä neiti Regina nyt on ja mikä on saanut\nhänet hylkäämään Martta-rouvan hellän hoidon ja lähtemään pakosalle\nkeskellä talvea vieraassa maassa, joka on täynnä erämaita ja jossa hän\nei tunne ainoatakaan tietä eikä polkua, eikä taida edes sen maan\nkieltäkään.\n\nÄlkäämme unhottako, että kertomuksemme kuvaa aikaa, jolloin katolisuus\nja lutherilaisuus olivat mitä ankarimmassa taistelussa keskenään ja\njolloin eivät lutherilaisetkaan, alituisten kiistojen kiihoittamina,\nolleet toisin ajattelevia kohtaan sen suvaitsevaisempia kuin\nkatolilaisetkaan. Kun Martta-rouva oli nyt kerran saanut päähänsä, että\nhänen velvollisuutensa oli käännyttää neiti Regina lutherinuskoon, niin\ntästä epäonnistuneesta ajatuksesta ei kukaan saanut häntä luopumaan.\nYhtä mittaa kiusasi hän sentähden tyttö parkaa milloin kirjoja\ntyrkyttämällä, milloin houkuttelemalla ja vapauden lupauksilla, milloin\ntaas uhkauksilla jos jonkinlaisilla, ja kun Regina kieltäytyi kirjoja\nlukemasta ja pappeja kuulemasta, antoi tuo innokas rouva joka aamu ja\nilta pitää rukouksia vankinsa huoneessa sekä sunnuntaisin\njumalanpalveluksiakin samassa paikassa. Kun eivät nämä keinot mitään\nvaikuttaneet, sanoi Martta-rouva sitä neiti Reginan uppiniskaisuudeksi;\nkuta enemmän Martta-rouva ponnisti voimiaan, sitä tyynemmäksi,\nkylmemmäksi ja jäykemmäksi kävi hänen vankinsa. Regina piti itseään\nuskonsa marttyyrina ja kärsi näennäisen rauhallisesti kaikki\nnöyryytykset pyhän asian vuoksi.\n\nMutta kuuma etelämainen veri kuohui yhdeksäntoistavuotiaan neidon\nsuonissa niin, että se vain suurella vaivalla saatiin pysymään\npinnaltaan tyynenä. Oli hetkiä, jolloin neiti Regina olisi ollut valmis\nräjäyttämään ilmaan koko Korsholman linnan, jos vain olisi voinut.\nMutta nuo vanhat, harmaat muurit eivät välittäneet hänen äänettömästä\nraivostaan, ja pako näytti lopulta olevan hänen ainoa pelastuksensa.\nVuoden ja yön hän sitä mietti; viimein sai hän käsiinsä keinon, jolla\nvoi voittaa Martta-rouvan valppauden.\n\nKajaanin linnassa istui siihen aikaan vankina kuuluisa ja onneton\n_Johannes Messenius_, joka oli kasvatettu jesuiittakoulussa\nBraunsbergissa ja jonka jesuiitat olivat määränneet katolilaisuuden\napostoliksi vääräuskoiseen Ruotsiin. Sigismundin puolueen hyväksi\ntekemiensä häväistyskirjoitusten ja kaikenlaisten muiden vehkeiden\nvuoksi oli hänet vangittu, ja hän oli nyt yhdeksättätoista vuotta\nistunut kuin myyrä kolossaan vankilan seinien sisällä, jossa häntä\nuseinkin pahoin kohdeltiin, kun kertomukset hänen opistaan,\nonnettomuuksistaan ja katolisista mielipiteistään saapuivat neiti\nReginankin kuuluville. Siitä hetkestä alkaen risteili rohkeita tuumia\nvangitun neidon mielessä.\n\nEräänä päivänä uuden vuoden tienoossa ilmaantui Korsholmaan kuljeksiva,\nsaksalainen puoskari, kantaen rohtolaatikkoa selässään, niinkuin\nkoronkiskuri juutalaiset tekivät myöhempään aikaan.[13] Tuollaiset\nkulkurit, jotka samalla kertaa olivat tohtoreita ja apteekkareita,\nviekoittelivat hyviä rahoja herkkäuskoiselta rahvaalta, ja heihin\nturvautuivat usein ylhäisemmät säätyhenkilötkin, sillä koko maassa ei\nsiihen aikaan vielä ollut tutkinnon suorittanutta lääkäriä, ja\napteekkejakin oli ainoastaan yksi, Turussa, eikä sekään ollut erittäin\nhyvin varustettu. Ei ole siis kumma, että mainitsemamme puoskari sai\nyllin kyllin työtä parantaessaan luuvaloa, pistoksia, vatsakipuja ja\nmuuta semmoista; Martta-rouva itsekin, joka aina valitti vatsakipuaan\nja hengenahdistusta joka kerta, kun oli antanut rengeilleen selkään,\notti suurella mielihyvällä vastaan vieraan tohtorin. Muutamissa\npäivissä oli vieras täydellisesti perehtynyt taloon, ja niin tapahtui,\nettä hänet kutsuttiin neiti Reginan luo, joka valitti ankaraa\npäänsärkyä.\n\nMartta-rouvan tavallinen älykkäisyys petti hänet tällä kertaa. Kaksi\npäivää sen jälkeen olivat eräänä aamuna sekä nuori neiti Regina että\nvanha Dorthe kuin myöskin puoskari teillä tietymättömillä. Ulkoapäin\nmurrettu rautaristikko ja jäljelle jääneet nuoraportaat ilmaisivat\nkyllin selvästi, että puoskari oli auttanut vankeja muurien ja vallien\nyli. Martta-rouva unohti pelkästä hämmästyksestä sekä vatsatautinsa\nettä hengenahdistuksensa ja lähetti heti paikalla vanginvartijoitaan\nkaikille haaroille karkureita kiinni ottamaan. Pian saamme nähdä,\nkuinka hänen toimensa onnistuivat.\n\nPalaamme hetkeksi Bertelin seuraan, jonka tapaamme mitä\nristiriitaisimpien tunteiden vallassa ajamassa kautta myrskyisen yön,\nseuranaan vanha palvelijansa Pekka. Tämä kunnon mies ei voinut käsittää\nsitä hulluutta, että kun juuri on tultu kotitaloon, lähdetään heti\npaikalla pois lämpimän takkatulen ja kiehuvan padan äärestä\nlumikinosten ja susien sekaan synkkään korpeen. Eikä sitä Bertel\nitsekään käsittänyt. Äsken oli hän, päästyään lomalle siksi aikaa kuin\nsotaväki oli talvileirissä Saksanmaalla, kulkenut Tornion kautta\nIsokyröön ja aikonut sieltä Vaasaan, joka oli hänen salainen matkansa\nmäärä. Ja nyt kohtasi hänet toisessa paikassa isän kirous, ja toisessa\ntyhjät muurit, joiden sisällä ei ollut enää se, jota hän haki. Regina\noli kadonnut jäljettömiin.\n\n-- Minne ajetaan? -- kysyi Pekka nyreästi, kun oli tultu suurelle\nmaantielle.\n\n-- Aja minne tahansa, -- vastasi yhtä äreästi hänen herransa. Pekka\nkäänsi hevosensa Vaasaan, jonne oli vaan noin kolmen peninkulman matka.\nBertel huomasi sen. -- Pöllö -- huusi hän, -- minähän käskin sinun ajaa\npohjoiseen päin.\n\n-- Pohjoiseen päin, -- virkkoi Pekka yhtä yksikantaan ja käänsi,\nhaikeasti huoaten, hevosensa Uuteen Kaarlepyyhyn, jonne matkaa oli\nseitsemän peninkulmaa. Siihen aikaan ei ollut mitään majataloja eikä\nkyytihevosia matkustajain mukavuudeksi. Mutta siellä täällä teiden\nvarsilla oli taloja, joista kaikkien niiden, jotka kruunun asioissa\nkulkivat, täytyi saada hevosia, jotavastoin muiden matkustavaisten oli\nkyydistä erittäin sovittava. Tavallisia yöpaikkoja olivat pappilat ja\noli niissä jokaisessa eri tupa pihan perällä jossa oli valmiita\nolkivuoteita ja pöydällä kylmää ruokaa sekä tuttujen että\ntuntemattomien varalle. Olihan varsin ymmärrettävää, että Pekka, joka\nei ollut saanut pois mielestään puuropataa, uskalsi vielä kerran kysyä,\neikö ehkä olisi parasta ajaa yöksi Vöyrin pappilaan.\n\n-- Aja Ylihärmään päin, -- vastasi ratsumestari kiukkuisesti ja\nkääriytyi tuuheaan lammasnahkaturkkiinsa, sillä yöllinen tuuli puhalsi\npolttavan tuikeasti.\n\n-- Hullu eessä, hullu reessä, -- mutisi Pekka ja poikkesi sille\nkaitaselle kyläntielle, joka Isokyröstä johtaa yllämainittuun paikkaan,\nmikä silloin oli Lapuan emäpitäjään kuuluva kappeli.\n\nTäällä olivat kinokset miehen korkuisina patoutuneet aitojen väliin ja\nmatkamiehet voivat tunkeutua ainoastaan käymäjalkaa eteenpäin. Tunnin\nverran ponnisteltuaan olivat hevoset uupuneet ja pysähtyivät nyt joka\nkymmenennen askelen päässä. Bertel, joka oli mietteisiinsä vaipunut,\nsitä tuskin huomasi. Oli tultu Kyrön tasangoilta Lapuan metsiin.\nErämaan hiljaisuus, joka keskeytyi ainoastaan myrskyn pauhinasta,\nympäröi matkamiehiä kaikilla tahoilla, eikä missään näkynyt jälkiä\nihmisasunnoista.\n\nPekka oli jonkin aikaa paarustanut reen kupeella ja leveiden hartiainsa\nvoimalla kiskaissut sen ylös kinoksista silloin, kun se vaipui niin\nsyvälle lumeen, etteivät hevoset kyenneet saamaan sitä liikkeelle.\nViimein väsähtyivät kuitenkin hänenkin voimansa ja reki puuttui\nauttamattomasti korkeaan lumivuoreen. -- No? -- huusi Bertel\nkärsimättömästi. -- Mikä hätänä?\n\n-- Ei ole hätänä mikään muu, -- vastasi Pekka rauhallisesti, -- kuin\nettemme tarvitse lukkaria emmekä pappia hautautuaksemme.\n\n-- Kuinka pitkältä on tästä lähimpään taloon?\n\n-- Muistelen olevan peninkulman paikoille.\n\n-- Etkö näe tulta tuikkavan tuolla metsän sisässä?\n\n-- Taitaapa tuikkaa...\n\n-- Riisu hevoset, ja ratsastakaamme sinne!\n\n-- Ei, hyvä herra, se ei käy päinsä. Tässä metsässä kummittelee oikein\nturkasesti, sen tiedän minä vanhastaan, kummittelee aina siitä lähtien\nkuin talonpojat tappoivat täällä voutinsa nuijasodan aikana ja\npolttivat hänen talonsa ja viattomat lapsensa.\n\n-- Loruja! Me ratsastamme.\n\n-- Tehdään niinkuin tahdotte.\n\nKohta oli hevoset riisuttu ja molemmat matkamiehet pyrkivät nyt ratsain\ntulta kohden, joka välistä katosi, välistä taas leimahti esiin lumisten\nhonkien välistä.\n\n-- Sano minulle, Pekka, -- alkoi Bertel, -- mitä se kansa kertoo tästä\nerämaasta? Muistelen lapsuudessani siitä paljonkin kuulleeni.\n\n-- Lienettehän kuullut. Äitinnehän oli kotoisin täältä.\n\n-- Täällä oli muinoin suuri uudismaa metsässä?\n\n-- Suuri se oli, monen sadan tynnyrinalan laajuinen; kaiken sen oli\nvouti Stjernkors perkauttanut ja kaivattanut penikulmaisia ojia jo\nKustaa kuninkaan aikana. Ja täällä kasvoi monta sataa tynnyriä viljaa,\nkertoi isäni, ja uuden ja suuren talon oli vouti rakennuttanut ja eli\nkuin ruhtinas erämaassa. Silloin tulivat nuo talonpojat ja sytyttivät\ntalon tuleen keskellä yötä, ja siinä hukkui ihmisiä ja elukoita, paitsi\nsitä nuorta neitiä, jonka isänne pelasti ja sitten otti rouvakseen.\n\n-- Eikö taloa sitten enää koskaan uudelleen rakennettu?\n\n-- Siinä oli, tiemmä, lihava pala monen mielestä siinä, ja olihan niitä\nniitäkin, jotka uhallakin muuttivat tänne asumaan. Mutta se toinen oli\nvanhempi ja viisaampi ja alkoi pitää semmoista helvetin meteliä sekä\nyöllä että päivällä, ettei kukaan enää voinut olla varma hengestään,\nvielä vähemmin syntisestä sielustaan. Kun tuvassa istuit, niin tempasi\ntuolin altasi, puurokuppi pyöri pöydän alle ja kivet irtautuivat\nuunista ja sinkoilivat ympäri korvia. Jos menit metsään, ei sielläkään\nollut sen parempi ollaksesi, puut kaatuilivat, vaikkei tuullutkaan, ja\nmaa upotti jalkojen alla selvällä, kovalla tiellä ja veti pohjattomaan\nsuohon. Kun nyt ajattelen, että me kuljemme samassa metsässä ... voi.\nvoi, upottaa, upottaa...\n\n-- Vaiti mies! Lumihan se vaan siinä upottaa. -- Entä sitten? Eivätkö\nvoineet sitä kauemmin kestää?\n\n-- Sitten muuttivat ne kaikki pois, niin ettei jäänyt kissaakaan\nkiukaan kulmaan, paitsi muuatta vanhaa torpparia, mutta hänkin on jo\naikoja sitten kuollut. Koko tuo suuri uudismaa joutui taas autioksi,\nojat liettyivät kiinni, niityt metsittyivät ja pellot alkoivat kasvaa\npetäjiä. Siitä on kohta neljäkymmentä vuotta...\n\nJa kun Pekka oli tottumaton pitämään pitkiä puheita ja näytti itsekin\nhämmästyvän tätä monisanaisuuttaan, pisti hän tulpan suunsa eteen ja\npysäytti samalla hevosensa.\n\n-- Mitä nyt taas? -- kysyi Bertel kärsimättömästi.\n\n-- En näe enää tulta.\n\n-- En minäkään. Se on kai puiden peitossa.\n\n-- Ei, hyvä herra, se ei ole puiden peitossa, se on vaan vaipunut maan\nsisään, kun ensin vietteli meidät tänne synkimpään korpeen. Sanoinhan\nminä, että niin tulisi käymään. Täältä emme palaa ikinämme hengissä.\n\n-- Aja mies; luulen näkeväni tuolla edessäpäin jotakin, joka on\nniinkuin tupa.\n\n-- Sen tupa, suuri kivihän se on, jonka kupeilta tuuli on lumen ajanut.\nOlemme hukassa.\n\n-- Suus' kiinni ja aja! Tässähän on kenttä ja nuorta metsää; tuolla\nvilkkuu jotakin lumen sisästä.\n\n-- Kaikki pyhimykset meitä siunatkoot. Olemmehan aivan samalla\npaikalla, missä talo oli ennen. Ettekö näe, miten tuolla vanhat\ntulensijat piipottavat lumen sisästä? Älkää menkö, herra!\n\n-- En erehtynyt ... tuossa on tupa.\n\nBertel ja hänen toverinsa olivat erittäin vaivalloisella maalla, jossa\nhevoset kompastelivat joka askelella kiviin ja lumen peittämiin\nkuoppiin. Miehen korkuiset kinokset ja kaatuneitten puitten rungot\nvielä vaikeuttivat kulkemista, ikäänkuin tukkiaksensa kokonaan tien\ntuohon ränstyneeseen majaan, joka, liekö ollut sattumalta tai\ntahallaan, oli piiloutunut kahden tuuhean kuusen taa, joiden oksat\nulottuivat maahan asti. Tuvan toisella seinämällä oli ulospäin aukeava\nluukku, jota myrsky paiskeli auki ja kiinni, niin että tuli milloin\nkatosi, milloin tuikahti taas näkyviin. Bertel laskeutui hevosensa\nselästä, sitoi sen kuuseen ja läheni ikkunaa silmätäkseen ulkoapäin\ntupaan. Salainen toivo joudutti hänen askeleitaan. Hän oli varma siitä,\nettä jos pakolaiset olivat lähteneet pohjoiseen päin, he eivät olleet\nkulkeneet suurta maantietä myöten, vaan koettaneet syrjäteitä\nnoudatellen eksyttää vainoojiaan. Mutta tällä osalla Pohjanmaan alankoa\nkulki jo siihenkin aikaan sadottain polkuja idässä päin oleville\nuudistaloille. Mistä tietäisi, mitä näistä poluista he olivat\nkulkeneet.\n\nMutta kuitenkin sykki hänen sydämensä levottomasti, kun hän läheni\nikkunaa. Neljästä pienestä ruudusta oli kaksi luusta, jota käytettiin\nlasin asemesta; yksi oli rikottu ja aukko täytetty karhunsammalella;\nainoastaan neljäs oli lasista, mutta niin jäätynyt ja lumettunut, ettei\nsen läpi alussa voinut mitään nähdä. Bertel hengitti lasiin, mutta\nhuomasi harmikseen, ettei hän sisäpuolelle keräytyneen jään läpi voinut\nerottaa mitään. Mutta juuri silloin hirnasi hänen hevosensa.\n\nBertelistä tuntui naurettavalta tähystellä ulkoapäin kurjaan\nmetsätupaan. Hän oli jo aikeessa kolkuttaa ovelle, kun samassa varjo\npeitti tulen ja jää lasin sisäpuolella suli nopeasti jonkun siihen\nsisältäpäin hengittäessä. Sisällä olija näkyi olevan yhtä utelias\nkatsomaan ulos kuin hän sisään. Kohta erotti Bertel ihmisen kasvot ja\nkaksi tulista silmää, jotka ollen aivan ruudussa kiinni tirkistelivät\nulos, ikäänkuin etsiäkseen syytä hevosen hirnumiseen öisessä erämaassa.\n\nIkkunassa olevat kasvot vaikuttivat Berteliin kuin salaman isku.\nKaunista Reginaa ajatellessaan oli hän odottanut jotakin mieluisempaa.\nSen sijaan näki hän kuolonkalpeat kasvot, joita ympäröi musta, pään\nmukainen nahkapäähine, jonka tummassa kehyksessä nuo kalpeat kasvot\nnäyttivät vieläkin kalpeammalta. Kerran ennenkin oli Bertel nähnyt nuo\nkasvot, ja kun hän tarkkaan muisteli, selvisi hänen mielessään muisto\neräästä kamalasta Bayerin metsissä kokemastaan yöstä. Ehdottomasti\nvetäytyi hän takaisin ja jäi hetkiseksi seisomaan epätietoisena mitä\ntekisi.\n\n-- Näettekö hänet? -- kuiskasi Pekka. -- Se on itse paholainen.\n\n-- Vaikka olisikin, -- vastasi Bertel päättävästi, -- niin täytyy\nmeidän ainakin ottaa selko siitä, mitä hänellä on täällä tekemistä. --\nJa sen sanottuaan löi hän muutamia voimakkaita iskuja suljettuun oveen.\n\n\n\n\n9. HARHAILEVA RITARI.\n\n\nEi auennut ovi, ennenkuin pitkän odotuksen jälkeen. Se avattiin\nsisältäpäin ja vanha, vuosien kangistama, valkopartainen ukko ilmaantui\nkynnykselle. Tottuneena sodan tapoihin, jossa _otetaan_ mitä tarvitaan,\nellei sitä hyvällä anneta, työnsi Bertel vanhuksen syrjään ja astui\nkursailematta tuohon ränstyneeseen majaan. Hänen suureksi\nhämmästyksekseen oli tupa tyhjä. Sammumaisillaan oleva uunin rakoon\npistetty päre valaisi heikosti tätä kurjuuden asuntoa. Ei mitään muuta\novea näkynyt kuin se, josta Bertel oli tullut; ei mitään muuta elävää\nolentoa näkynyt kuin tuo harmaahapsinen ukko ja suuri, takkuinen koira,\njoka lieden edessä maaten irvisti ikeniään kutsumattomalle vieraalle.\n\n-- Missä on se mies, jolla oli nahkapäähine päässään? -- kysyi Bertel\nterävästi.\n\n-- Jumala teidän armoanne siunatkoon, -- vastasi ukko nöyrästi ja\nvältellen. -- Ketäpä täällä voinee muita olla kuin teidän armonne?\n\n-- Sano totuus! Täällä täytyy jonkun olla piilotettuna. Sängyn alla ...\nei. Uunin takana ... ei. Ja kuitenkin oli sinulla äsken suurempi tuli\ntakassasi. Mitä? Minä luulen että olet sitä vedellä sammutellut?\nVastaa!\n\n-- On niin kylmä, teidän armonne, ja tupa on hatara...\n\nBertelin epäluulo oli herännyt ja hän tutki tarkasti huonetta joka\ntaholta. Yht'äkkiä keksi hän hienon ja pehmoisen naisen hansikkaan,\njoka oli jäniksen nahalla päällystetty.\n\n-- Tunnustatko, vanha roisto! -- huudahti nuorukainen. Vanhus näytti\nhämmästyvän, mutta tointui pian. Hänen muotonsa muuttui, hän iski\nviekkaasti silmää ja osoitti uunin karsinaan päin. Bertel seurasi hänen\nviittaustaan ... astui muutamia askelia ... ja lattia vaipui hänen\njalkojensa alla. Hän oli astunut kellarin aukkoon, jota ei ollut uunin\npimeästä varjosta erottanut. Kohta putosi luukku ylhäältä aukon päälle\nja samassa kuului kiinni rasahtavan säpin ääni. Säppi oli niin luja,\nettä se esti lattian alle joutuneen, kaikista ponnistuksistaan\nhuolimatta, saamasta luukkua auki.\n\nBartel oli pudonnut tuollaiseen sillanaluiseen, jossa köyhät eläjät\nsäilyttävät juuriksia ja kaljaa. Kuoppa ei ollut syvä eikä putoaminen\nvaarallista, mutta Bertelin suuttumus on kuitenkin helposti\nymmärrettävissä. Pieni hansikas oli hänelle kaikki ilmaissut. Hänen\ntäytyi olla täällä, tuon ihanan, ylpeän, onnettoman ruhtinattaren, jota\nhän niin kauan oli salaisesti ihaillut. Kuka tietää, ajatteli Bertel,\neikö hän ehkä ole joutunut julmien ryövärien käsiin. Ja hän raivostui\najatellessaan, että hän juuri nyt, kun monien vuosien kaipauksen\njälkeen oli päässyt neiti Reginaa näin likelle ja olisi voinut olla\navuksi ja turvaksi onnettomalle, oli joutunut ilkeän väijynnän uhriksi,\nvangiksi tähän hiirenloukkoon, joka oli vielä kurjempi kuin se kurja\nmaja, jonka lattia tällä hetkellä oli kattona hänen päänsä päällä.\nTurhaan koetti hän nostaa hartioillaan ylös lattialautoja; ne olivat\nyhtä taipumattomat kuin se kohtalo joka jo kauan oli ivannut hänen\nhartaimpia toiveitaan.\n\nYlhäältä päänsä päältä kuuli hän hiljaisia askelia, niinkuin olisi\nuseita henkilöitä kulkenut sillan yli. Sen jälkeen oli kaikki taas\nhiljaa.\n\nBertelin ainoaksi toivoksi jäi nyt Pekka, joka ei ollut uskaltanut\ntulla tupaan. Mutta ei häntäkään kuulunut ja niin kului kolme tai neljä\ntuntia ikävimmässä epävarmuudessa, jota vielä lisäsi pelko, että hänet\nehkä oli jätetty nääntymään nälkään ja viluun.\n\nSilloin kuului taas askelia hänen päänsä päältä, säppi avattiin ja\nluukku nostettiin ylös. Kohmettumaisillaan kiipesi Bertel kosteasta\nkuopastaan, vakuutettuna siitä, että Pekka vihdoinkin oli löytänyt\nhänen vankilansa, mutta sen sijaan hän näkikin edessään tuon\nvalkopartaisen miehen, nöyränä ja alistuvaisena niinkuin ennenkin,\nojentamassa hänelle vielä kättäänkin auttaakseen häntä pääsemään ylös.\nSuuttuneena tarttui nuori sotilas vanhusta olkapäähän ja aikoi antaa\nhänelle kouraantuntuvan kurituksen. -- Kelvoton! -- huusi hän, --\noletko kyllästynyt elämääsi vai etkö tiedä mitä teet, houkko? Mikä\nestää minua murskaamasta sinua kuoliaaksi oman uunisi kylkeen?\n\nVanhus tarkasteli häntä silmää rävähdyttämättä. -- Tee se, Perttilän\ntyttärenpoika, -- vastasi hän. -- Tapa vain, jos tahdot, isoäitisi\nvanha palvelija; mitäpä maksaa hänen enää elääkään?\n\n-- Isoäitinikö palvelija?\n\n-- Olen viimeinen elossa oleva kaikista niistä, jotka ennen asuivat\ntässä hedelmällisessä seudussa, joka nyt on erämaa. Minä se olin, joka\nsanoin Aaron Perttilälle silloin, kun herrani talo poroksi paloi:\npelasta neiti! Ja Perttilä teki sen; kirottu olkoon hän, ja siunattu\nsamalla! Hän kantoi lempeän ja jalon neitini palavien liekkien\nkeskestä, ja aatelisneiti rupesi ylpeän talonpojan nöyräksi vaimoksi.\n\n-- Mutta oletko sinä mieletön, ukko? Jos olet niinkuin sanot isoäitini\nvanha palvelija, miksi olet sulkenut minut tähän kirottuun kuoppaan?\nIlmaiset ystävyytesi jotenkin merkillisellä tavalla.\n\n-- Tapa minut, herra, minä olen yhdeksänkymmenen vuoden vanha. Tapa\nminut, minä olen ... paavinuskoinen.\n\n-- Paavinuskoinen! Kautta miekkani, nyt alan ymmärtää.\n\n-- Minä olen viimeinen katolilainen tässä maassa. Olen kuningas Juhanan\nja kuningas Sigismundin ajoilta. Olen yksi niistä neljästä, jotka\nhautasivat viimeisen nunnan Naantalin luostarissa. En ole\nkahteenkymmeneen vuoteen messua kuullut, ei ole sen jälkeen pyhää vettä\npäälleni ripoteltu. Mutta kiitetyt olkoot kaikki pyhimykset, tuntia\nennen kuin tulitte, sain minä pyhän ripin.\n\n-- Majassasi on käynyt munkki.\n\n-- On, herra.\n\n-- Ja hänellä oli mukanaan nuori tyttö ja toinen vanha naispalvelija.\nVastaa!\n\n-- Oli, herrani. He seurasivat häntä.\n\n-- Ja minun tullessani sinä heidät piilotit...\n\n-- Piilotin, teidän armonne. Lakkaan piilotin.\n\n-- Sen jälkeen olet viekoitellut minut kurjaan hiirenloukkuusi,\nsill'aikaa kun päästit munkin ja naiset pakenemaan?\n\n-- En kiellä niin tehneeni.\n\n-- Ja tiedätkö, mikä on oleva palkkasi kaikesta tästä?\n\n-- Olkoon mikä hyvänsä. Ehkä kuolema.\n\n-- Säästän henkesi, mutta yhdellä ainoalla ehdolla. Sinun on neuvottava\nminulle, minne päin pakenijat tästä lähtivät.\n\n-- Henkeni! Olenhan sanonut, että olen yhdeksänkymmenen vuoden vanha.\n\n-- Etkö sinä pelkää ... kidutustakaan.\n\n-- Suokoot pyhimykset että minulle noin suuri kunnia osoitettaisiin!\n\n-- Mutta jos minä poltan sinut elävältä omaan majaasi.\n\n-- Pyhiä marttyyrejakin on roviolla poltettu.\n\n-- En ole, totta puhuakseni, mikään teloittaja; olen kuninkaaltani\noppinut pitämään uskollisuutta arvossa. -- Ja Bertel puristi\nliikutettuna vanhuksen kättä. -- Mutta yhden asian tahdon sanoa\nsinulle, -- jatkoi hän. -- Luulet ehkä, että olen tullut viemään\npakenijoita takaisin vankilaan. En ole sitä varten tullut. Vannon\nsinulle ritarikunniani kautta, että hengelläni ja verelläni tahdon\npuolustaa neiti Reginan vapautta ja tehdä kaikki voitavani hänen\npakoansa edistääkseni. Tahdotko nyt sanoa minulle, minne päin he\npakenivat?\n\n-- En, teidän armonne, -- sanoi vanhus rauhallisesti. -- Nuori neiti on\npyhimysten ja erään älykkään miehen suojeluksen alaisena. Te olette\nnuori ja tulinen, ja te saattaisitte heidät vain turmioon. Kääntykää\nsen vuoksi takaisin tästä, te ette enää voi löytää pakenijain jälkiä.\n\n-- Sinä lautapää-härkä! -- mutisi Bertel harmissaan. -- Hyvästi, minä\ntulen kyllä toimeen ilman apuasikin.\n\n-- Parasta, kun jäätte tänne huomiseksi! _Tänään_ voitte kyllä, jos\ntahdotte paarustaa peninkulman matkan läpi miehen korkuisten\nnietoksien. _Huomenna_ voitte ratsastaa mukavasti.\n\n-- Konna, sinä olet lähettänyt pois hevoseni?\n\n-- Olen. Teillä on varmaankin nälkä. Tässä olisi padallinen keitetyitä\nnauriita. Maistukoot ne teistä makealta.\n\n-- Äh, -- ajatteli Bertel kiivain askelin lattiaa mitellessään, -- en\nsoisi kymmenestä pullosta reininviiniä, että Larsson minut nyi näkisi.\nHän sanoisi minua kengättömäksi hevoseksi. Mitenkä päästä nyt tästä\nlumilinnasta?\n\n-- Mutta -- sanoi hän ääneensä, -- jotakin johtuu mieleeni. Tahdon\nkoettaa, eikö lapsuuteni aikana saamani oppi voisi olla minulle\nhyödyksi. Suksesi tänne, ukko!\n\n-- Sukseniko? -- vastasi ukko hämillään. -- Ei minulla ole suksia.\n\n-- Sinulla on. Ei kukaan tule suksitta toimeen tässä erämaassa. Vedä\nvaan esille! -- Ja huolimatta ukon estelyistä, vetäsi Bertel auki\nluukun lakkaan, josta löysi kahdet mainiot sukset.\n\n-- Kas niin, ukkoseni, -- huudahti ratsumestari, -- mitäs sanot uusista\nhevosistani?... Sanon niitä omikseni, sillä lyönpä vetoa, että myyt ne\nminulle tästä hopeatalarista. Sivakampia hepoja en ole elämässäni\nnähnyt. Jos sinulla on terveisiä munkille ja neiti Reginalle, vien ne\nmielelläni perille.\n\n-- Älkää lähtekö yksiksenne erämaahan, nuori herra, -- virkkoi vanhus.\n-- Ei siellä ole tietä eikä polkuja, metsä on monta peninkulmaa pitkä\nja vilisee susia. Siellä on varma kuolema vastassanne.\n\n-- Erehdyt, ystäväni, -- vastasi Bertel. Ellen muista väärin, on täältä\nkahdet jäljet, toiset minun hevosieni ja toiset pakenijain. Sano\nminulle, ajoivatko ne vai ratsastivatko.\n\n-- Eivätkö liene ratsastaneet.\n\n-- Silloin olen varma siitä, että ajoivat. Sinä olet vanha veitikka.\nMutta minä annan sinulle anteeksi hyvien suksiesi tähden. Jää hyvästi.\nKahden tunnin kuluttua olen saavuttanut ne, joita haen.\n\nSen sanottuaan riensi Bertel ulos.\n\nOli vielä varhainen aamu, ainakin pari kolme tuntia ennen auringon\nnousua. Mutta onneksi oli lumipyry lakannut, ilma oli seljennyt ja\ntalviset tähdet tuikkivat kirkkaasti sinisellä taivaan kannella.\nPakkanen oli kiihtynyt, metsät ja hanget kimaltelivat tuhannen\ntuhansista jäisistä timanteista, jotka matkamiehen silmää viehättävät.\nLumiset puut ja välkkyvät kinokset, joita talvisyön kirkkaus valaisee,\nvaikuttavat aina omituisen virkistävästi pohjoismaalaisen mieleen;\ntuossa ilmiössä on aina jotakin suurta, loistavaa, puhdasta ja\nreipasta, joka johtaa hänen mieleensä lapsuuden muistot ja ensimmäisen\nnuoruuden loistavat haaveet. Ei siinä ole mitään, joka kouristaisi\nsydäntä tai lamauttaisi mielikuvituksen liitelevää lentoa; kaikki on\nniin äänetönnä, niin juhlallista, niin vapaata; tekisi mieli sanoa,\nettä luonto tämän talvisen ja yöllisen hiljaisuuden helmassa on\nkuollut, ja kuitenkin elää se lämpimänä ja uhkuvana matkamiehen\nrinnassa. Tuntuu siltä kuin olisi se tähän pieneen paikkaan, tähän\nyksinäiseen, erämaassa harhailevaan sydämeen koonnut kaiken virkeän\neloisuutensa, antaakseen sen elää kahta kauniimpana keskellä jäätynyttä\nkylmyyttään, keskellä äänettömyyttä ja tähtien tuiketta.\n\nBertelkin tunsi itsensä reippaaksi ja virkeäksi. Hän oli nuori ja altis\nkaikille vaikutuksille. Kun hän vapaasti kuin tuulonen lasketteli\nhankia pitkin puitten lomassa, oli hän mielestään kuin lapsi. Hän oli\nolevinaan tuo entinen poikanen, joka liiteli suksillaan pitkin Isokyrön\ntasangoita virittämään ansoja teerille ja metsäkanoille. Tosin\nhorjahteli hän alussa tottumattomuudesta, kun sukset vallattomasti\nkiitivät jäätyneitä rinteitä pitkin; tosin luiskahti hän joskus poiskin\nsuksiltaan, mutta pian oli hän saanut takaisin vanhan taitonsa ja\nseisoi yhtä varmasti kuin ennenkin epätasaisellakin maalla.\n\nMutta nyt oli pakenevien jäljet löydettävä ja se ei ollut mikään helppo\ntehtävä. Tunnin verran oli Bertel jo harhaillut Ylihärmään päin,\nsaamatta vähänkään vihiä kadonneista. Tuiskun viimeinen puuska oli\najanut umpeen kaikki jäljet; siellä täällä näkyi vaan suden askelia,\nkun se oli hankea pitkin juosta jolkutellut, ja silloin tällöin pyrähti\nmetsäkana lentoon lumisesta pensaasta. Uni, nälkä ja uupumus alkoivat\nrasittaa; pakkanen koveni auringon nousun aikaan ja alkoi huokua\nhuurretta hänen tummiin viiksiinsä ja hattunsa töyhtöön.\n\nSilloin näkyi vihdoinkin muutamalla metsätiellä, jossa tuuheat kuuset\nolivat estäneet lumen juoksemasta, vereksiä reen jalasten ja hevosten\nkavioitten jälkiä. Bertel noudatteli niitä yhä enemmän uupuen; väliin\nkatosivat jäljet, väliin ne taas ilmaantuivat, kun tie vei metsään.\nAurinko nousi punaisen keltaisena kaakkoiselta taivaalta ja valaisi\npuiden latvoja; tuli kylmä ja kirkas päivä; ei missään näkynyt muuta\nkuin metsää ja kinoksia.\n\nMutta kaukana pohjoisessa kohosi pieni savupatsas selkeälle,\nkeltaiselle aamutaivaalle. Bertel ponnisteli sitä kohti, sukset\nliukuivat taas vapaammin, tie parani, ja vihdoin saapui väsynyt\nseikkailija yksinäiseen taloon valtatien varressa. Ensimmäinen, jonka\nhän tapasi, oli Pekka, joka tuli tuvasta hevosiaan ruokkimaan.\n\n-- Peijakkaan poika, -- huudahti Bertel hyvillään, -- kuka on käskenyt\nsinun tänne tulemaan!\n\n-- Kukako? -- vastasi Pekka yhtä hyvillään -- kukas muu kuin se\npaholainen. Varroin vartomistani sen tuparähjän luona siellä metsässä,\nmutta kun ei ketään kuulunut, niin alkoi minua unettaa ja minä nukuin\nhankeen istualleni. Hetken kuluttua heräsin siitä, että kuulin hevosen\nhirnuvan, ja mitä näen mä? Reen, samanlaisen kuin meidän rekemme, joka\nkahden hevosen vetämänä ajoi täyttä karkua metsätielle päin. Joko se on\npiru itse tai on se isäntäni, tuumasin minä, mutta olkoon kumpi\nhyvänsä, minä lasken perässä. Kiipesin taas hevoseni selkään, ja nälkä\nminulla oli niin, että näköä haittasi, mutta perässä minä painoin.\nLopulta uupuivat hevoset, reki katosi näkyvistäni ja minä kiitin\nkaikkia paavilaisia ja luterilaisia pyhimyksiä, että vihdoinkin sain\ntähän taloon, jossa keitätin itselleni padallisen velliä. Liehän ollut\nhelteistä Lützenissä ja Nördlingenin luona, mutta en minä ole\npahemmassa pakkasessa ollut kuin täällä perhanan Ylihärmässä.\n\n-- Hyvä, hyvä, -- sanoi Bertel, -- he eivät pääse käsistämme. Mutta on\nse sitäkin, Pekka, että on hetkiä, jolloin nälkä ja uni ovat\nvoimakkaammat kuin rakkaus. Mennään huoneeseen.\n\nJa Bertel meni tupaan, keitätti itselleen kupillisen lämmintä maitoa ja\nheittäytyi tuvan lattialle olkivuoteelle lepäämään. Sinne jätämme nyt\nharhailevan ritarimme rauhassa nukkumaan.\n\n\n\n\n10. KAJAANIN LINNA.\n\n\nLoitolla ihmisten ilmoilta, kaukana pohjolassa pauhaavat suurien,\nmahtavien järvien vedet jäisten holviensa alla; koskien vaahto ei\nkoskaan jäädy, petäjien vihreys ei koskaan lakastu, eivätkä koskaan\nhorju ne harmaat kalliot, joiden välissä virrat pusertuvat kuohuviksi\nkoskiksi. Täällä ovat luonnon voimat vuosituhansia taistelleet\nlakkaamatonta, uupumatonta taisteluaan, rauhoittumatta, sovintoa\nsolmimatta; virta ei väsy kallioiden kanssa painimasta, kalliot eivät\nväsy virtaa kiusaamasta; vuori ei vanhene; äärettömät suot eivät suostu\nviljeltäviksi; kylmän kirkkaalla, talvisella taivaalla lainehtivat\nrevontulten laineet niinkuin ennen muinoin, ja heijastavat valoaan yli\nmatalien majojen, jotka siellä täällä järvien rannoilla kohoavat.\n\nSiellä on, kaukaisessa pohjolassa, yön ja koskien kotimaa; sieltä\nlankeavat varjot suomalaisen runouden valoisiin maisemiin. Siellä\nvalonarka taikausko kutoo verkkojaan ihmisten uskon ympärille; siellä\novat urhojen haudat; siellä olivat kipujen vuoret. Siellä kuluttivat\nviimeiset lättiläiset kömpelön voimansa vuorisissa erämaissa; täällä\noli hiiden linna, jonka porrasaskelet olivat kukin syltä korkeat.\nSiellä hautoi muinaisuus synkimpiä aatteitaan, ja sinne se askel\naskelelta vetäytyi pakoon uudemman ajan suurempaa valoa. Ja siellä se\nvuodatti verensä voimattomassa kiukussa; valtaistuimeltaan karkoitettu\npakanuus hiipii kristinuskon karitsaksi pukeutuneena, rauhatonna\nseudusta toiseen, vaalien kurjaa noituuttaan yöllisillä hautausmailla.\n\nEnnenkuin nuo suuret, pohjoiset vedet, vimmastuneina taistelustaan\nsadoissa koskissa, heittäytyvät lepoonsa Oulunjärveen, purkavat ne\nvielä viimeiset vihansa kahdessa mahtavassa koskessa _Koivukoskessa_ ja\n_Ämmässä_, pienen Kajaanin kaupungin luona. Äärettöminä hyökylaineina\nsyöksyvät vedet hillittömästi alas ahtaista väylistä, ja niin raivoisa\non niiden voima, että ihminen, joka muutoin on tottunut voitollisesti\ntaistelemaan luontoa vastaan, on pysähtynyt siihen hämmästyneenä ja\ntunnustanut voimattomuutensa. Aina viimeisiin aikoihin saakka ovat ne\nlukemattomat veneet, jotka ovat laskeneet koskia myöten alas Ouluun\npäin, olleet pakotetut nousemaan maihin ja on ne täytynyt vetää\nKajaanin katuja myöten Ämmän alle.[14]\n\nMolempien koskien, Koivukosken ja Ämmän, keskivälillä on litteä\nkalliopaasi, jonne molemmilta rannoilta sillat johtavat. Siinä näkyy\nvielä muinoisen linnan harmaita raunioita, joita virran vesi\nalituisesti huuhtelee. Tuo linna on _Kajaanin linna_, joka v. 1607 Kaarle\nIX:n aikana rakennettiin turvaksi venäläisiä vastaan. Linnan historia\non lyhyt, ja se tietää kertoa ainoastaan yhdestä loistavasta\ntapahtumasta, linnan häviöstä. Kenties edistyy tämä kertomuksemme vielä\nniin pitkälle, että saamme siitäkin puhua. Nyt olemme vuodessa 1635 ja\nlinna on vielä nuoruutensa kukoistuksessa. Se on nuolen muotoinen,\njonka kärki kääntyy vastavirtaan. Ellei tule nälänhätää ja ellei\nvihollinen saa kukkuloille asetetuksi järeitä tykkejä, pidetään linnaa\nvoittamattomana. Mutta miten on vihollisen sotajoukko pääsevä Kajaanin\nlinnaan? Sitä ympäröivissä äärettömissä erämaissa ei ole ainoatakaan\nsellaista tietä, jota myöten voisi rattailla päästä kulkemaan; polkuja\nja ratsuteitä matkustetaan sinne kesällä ja talvella kiitää poro\npuikkineen järvien jäitä pitkin.\n\nOn talvi; paksu rannoille ja linnan muurien ympärille muodostunut\njääkuori osoittaa, että pakkanen on ollut ankara, vaikkei se olekaan\nvoinut vetää jäähän nopeakulkuista virran uomaa. Muutamat sotamiehet,\njotka ovat puetut lyhyihin lammasnahkaturkkeihin, ajavat parhaillaan\nhalkoja linnaan likeisestä metsästä. Maassa on rauha, nostosilta on\nalas laskettu, ja hevosten kaviot kopsavat joen yli vievään siltaan.\nSilloin alkaa linnan pihalta kuulua kiivasta väittelyä. Eräs\nvanhanpuoleinen, suurikasvuinen nainen, jonka kasvojen piirteet ovat\nterävät ja epämiellyttävät, on anastanut toisen halkokuorman ja torjuu\nluotaan sotamiehiä, samalla kuin latoo syliinsä niin monta halkoa kuin\njaksaa kantaa ja komentelee toista nuorempaansa naista tekemään samalla\ntavalla. Sotamiehet haukkuvat häntä hävyttömin sanoin ja nainen antaa\ntakaisin samalla mitalla. Muuan aliupseeri, joka on kuullut mellakan,\ntulee tiedustelemaan syytä riitaan, puhuttelee naista ankarin sanoin ja\nkäskee hänen heittämään pois anastamansa halot. Nainen kieltäytyy\ntottelemasta, aliupseeri käskee käyttämään väkivaltaa; nainen asettuu\nselin seinää vasten, kohottaa halon ilmaan ja uhkaa halkaista kallon\nensimmäiseltä, joka uskaltaa lähestyä. Sotamiehet kiroilevat ja\nnauravat; aliupseeri on epätietoinen, mitä tehdä; naisen rohkeus häntä\nhämmästyttää.\n\nSilloin ilmaantuu rappusien päähän vanhanpuoleinen mies, jonka tieltä\nkaikki kunnioituksella väistyvät. Se on linnan päällikkö Wernstedt.\nHänet nähtyään heittää nainen sotaisen asentonsa ja kantelee\nhengähtämättä siitä vääryydestä, jota hän on kärsinyt. -- Niin,\narmollinen eversti, -- sanoo hän, -- noin uskalletaan täällä kohdella\nmiestä, joka on kunniaksi ja kaunistukseksi koko Ruotsin valtakunnalle.\nEi sillä hyvä, että hänet on suljettu tähän kurjaan loukkoon; sen\nlisäksi tahdotaan hänet täällä palelluttaa kuoliaaksi. Tiedättekö,\nmillaisia halkoja ne ovat meille antaneet! Märkiä, lahonneita pölkkyjä,\njotka ajavat huoneen savua täyteen eivätkä anna lämmintä edes senkään\nvertaa, että muste pysyisi sulana mestarin pöydällä. Mutta sen minä\nsanon herra everstille, etten minä, Lucia Grothusen, enää salli itseäni\nnarrina pitää. Nämä halot ovat hyviä, ja minä otan ne, herra eversti,\nnäiden roistojen nenän alta ne otan, mokomain hirtehisten, jotka\nsaisitte hirtättää Paltamon korkeimman kuusen latvaan. Pois tieltä,\nvetelykset; tietäkää huutia ja totelkaa everstiänne ja minua. Halot\novat minun, ja sillä hyvä!\n\n\nLinnan päällikkö hymyilee. -- Antakaa hänen pitää halkonsa, -- sanoo\nhän sotamiehille, -- muuten emme saa tässä linnassa siunaaman rauhaa.\nJa sinulle, Lucia, sanon minä, että sinun tulee hillitä ilkeää\nkieltäsi, joka on saanut niin paljon pahaa aikaan; voisi muuten\ntapahtua, että antaisin sulkea sinut miehinesi tuohon komeroon, jossa\nEerikki Hare piti teitä ja jonka sillan alla virta juoksee. Näinkö\nkiität minua siitä lempeydestä, jota olen teille osoittanut?\nAlituisesti rakennat sinä riitaa täällä linnassa. Toissa päivänä soitit\nsuutasi, kun et muka saanut tarpeeksi suopaa pesuusi, eilen otit\nväkisin lampaan raajan minun omasta keittiöstäni, ja tänään rähiset\ntaas halkojen vuoksi. Varo itseäsi, Lucia, minun kärsivällisyyteni\nalkaa loppua!\n\nNainen katsoi linnanpäällikköä suoraan silmiin. -- Teidän\nkärsivällisyytenne! -- matki hän. -- Kuinka kauan luulette sitten\n_minun_ kärsivällisyyteni kestävän? Olemme istuneet kohta yhdeksäntoista\nvuotta tässä huuhkaimen pesässä. Yhdeksäntoista pitkää vuotta on se\nhäpeä tahrannut Ruotsin maan mainetta, että sen suurinta miestä\npidetään kuin pahantekijää vangittuna!... Huomatkaa, että sanon\nRuotsin _suurinta_ miestä, sillä se päivä on vielä tuleva, jolloin\nte ja minä ja kaikki nämä ihramahat ja elävät oluttynnyrit joudumme\nmatojen ruuaksi ja jolloin jälkimaailma ei muista meitä enemmän kuin\nsitä sikaa, jonka olette tänä päivänä teurastaneet; mutta _Johannes\nMesseniuksen_ nimi on loistava kuin taivaan tähti kaikkina aikoina.\nTeidän kärsivällisyytenne! Mutta eikö minulla sitten ole ollut\nkärsivällisyyttä, minulla, joka kaikkina näinä iankaikkisen pitkinä\nvuosina olen saanut tappelemalla hankkia teiltä milloin leipäpalasen,\nmilloin halkosylyyksen, milloin olkia vuoteeseen tuolle suurelle\nmiehelle, jota te olette täällä kiduttaneet? Enkö minä ole ainoa, joka\nolen pitänyt yllä hänen heikkoa ruumistaan ja virkistänyt hänen\nhenkeään sen suuren työn loppuun saattamiseksi, joka häneltä näinä\npäivinä on valmistunut! Tiedättekö, mitä se on, kun saapi kärsiä\nniinkuin minä olen saanut, kun täytyy erota lapsistaan ja kulkea suru\nsydämessä ja hymy huulilla, osoittaakseen muka vielä toivovansa, kun ei\nenää ole mitään toivomista ... tiedättekö, eversti, mitä se on? Ja te\ntulette tässä puhumaan minulle kärsivällisyydestä!\n\nSotamiesten äänekäs nauru keskeyttää yht'äkkiä vanhan naisen\nsanatulvan. Hän huomaa vasta nyt, että linnan päällikkö on tehnyt sen,\nmikä hänen asemassaan oli viisainta: mennyt tiehensä. Vaan ei Lucia\nGrothusen ensi kertaa aja linnan päälliköitä tiehensä. Hän voisi ottaa\najaakseen pellolle koko väestönkin, jos niin tarvittaisiin. Mutta häntä\nsuututtaa, ettei hän ole saanut kylliksi sydäntään keventää, hän\nheittää halon lähintä ja pahinta naurajaansa vastaan ja kiiruhtaa\nhalkokuormineen matalaa takaovea kohti. Halko on sattunut sotamiehen\njalkaan, sotamies tempaa kiroten saman halon maasta ja heittää sen\nLucian jälkeen. Kantapäähän satutettuna kirkaisee tämä kivusta ja\nkiukusta ... ja katoo sotamiesten pilkkahuutojen häntä seuratessa.\n\nSamaan aikaan kuin itsensäkieltämys ja raakuus tällä tavalla keskenään\ntaistelevat, saapuu linnaan vasemman sillan kautta muutamia vieraita,\njotka pyytävät päästä päällikön puheille. Sotamiehet katselevat heitä\nuteliaasti; he ovat puetut yksinkertaisiin talonpojan vaatteihin, mutta\nkaikesta päättäen ovat he ulkomaalaisia. Etumaisena kulkee vanhan\npuoleinen mies, hänen silmänsä ovat mustat ja älykkäät, hipiä\nkellertävä ja hänen kasvonsa ovat melkein kokonaan tuuhean\nkoirannahkalakin peitossa. Hänen jäljessään astuu nuori nainen,\npuettuna kotikutoiseen, suoraraitaseen villahameeseen ja\nruumiinmukaiseen, uudesta, hienosta ja valkeasta lammasnahasta tehtyyn\nkauhtanaan. Hänenkin kasvonsa ovat suurimmaksi osaksi kätketyt\nkarkeasta sarasta tehtyyn päähineeseen, joka on reunustettu\noravannahkalla. Päähineen alta tuikkavat vain tummat, ihmeellisen\nkauniit silmät. Kolmas seurueesta on pieni, vanha eukko, joka on niin\nkokonaan kääritty turkkien sisään, että hänen lyhyt vartalonsa on kuin\nhyvin täytetty heinätyyny. Kaikki kolme viedään linnan päällikön luo.\nKoirannahkalakkiin puettu mies vetää esille matkapassin, jonka mukaan\nhän, _Albertus Simonis_, kuninkaallisen majesteetin hallituksen\nmääräyksestä on otettu sotalääkäriksi ensi keväänä Saksanmaalle\nlähetettävään sotaväenosastoon sekä tätä nykyä vaimoineen ja\ntyttärineen on matkalla Danzigista Viipurin ja Kajaanin kautta\nTukholmaan. Linnanpäällikkö tutkii tarkasti miestä ja hänen papereitaan\nja näyttää olevan tyytyväinen tarkastukseensa. Sen jälkeen osoittaa hän\nvieraille huoneen linnan itäisessä osassa ja määrää heille annettavaksi\nkaikkia niitä virvokkeita, jotka voivat olla tarpeen näin ankarana\nvuodenaikana tehdyn pitkän matkan jälkeen.\n\n\n\n\n11. VALTIOVANKI.\n\n\nSe huone, johon nyt astumme, on linnan itäisessä tornissa eikä suinkaan\ntee mitään iloista vaikutusta. Se on suuri ja pimeä. Vaikka se onkin\nauringon puolella, pääsevät talvisen päivän pian haihtuvat säteet\nainoastaan niukasti tunkeutumaan pienen, paksulla rautaristikolla\nvarustetun ikkunan läpi. Suuri harmaasta kivestä muurattu avonainen\ntakka täyttää yhden nurkan kokonaan; huonekaluja on maalaamaton,\nkarkeasti höylätty sänky, pari penkkiä, pari tuolia, vaatearkku, suuri\npöytä ikkunan alla ja sen lähellä oleva karkea nurkkakaappi. Kaikki\nnämä kalut näyttävät uusilta ja se vaikuttaa, ettei silmä aivan paljon\nloukkaannu niiden kömpelyydestä. Muuten on huone osaksi keittiö, osaksi\nkirjoitushuone. Oppi on asettunut huoneen yläosaan ikkunan puolelle;\npöytä on täynnä mustepilkkuja, sillä on kellastuneita käsikirjoituksia\nja suuria pergamenttikansiin sidottuja kirjoja; nurkkakaappia, jonka\novi on auki, näytään käytettävän kirjakaappina. Huoneen alaosa takan\nympärillä on toisennäköinen. Siellä on pesuastia jauhosäkin vieressä;\npadasta näkyy muutamia kuivaneita haukia ja lihapalasia; padan vieressä\non vesisanko ja niiden yläpuolella hylly täynnä saviastioita.\n\nSellainen on se asunto, johon linnanpäällikkö Wernstedt on sijoittanut\nvaltiovangin Johannes Messeniuksen ja hänen puolisonsa ja palvelijansa,\npäästettyään hänet siitä peloittavasta komerosta, jossa Messeniuksen\nkiusanhenki Eerikki Hare oli monta vuotta kiduttanut tuota onnetonta.\nTämä huone on ainakin kuiva ja korkea ja sen huonekalut ovat\nlinnanpäällikön itsensä lahjoittamat. Messenius asustaa itse sen\nyläpäässä, hänen vaimonsa alapäässä takan ympärillä.\n\nSuuren, musteella tahritun pöydän ääressä istuu koukkuselkäinen vanhus,\nruumis kiedottuna turkkeihin, jalat pistettynä poronnahkasaappaihin ja\npäässä paksu villamyssy. Se, joka oli nähnyt tämän miehen hänen onnensa\nja myötäkäymisensä päivinä, kun hän isoäänisenä piti puhetta Upsalan\nkonsistoriossa tai ylpeänä kuin kuningas valtakunnassaan hallitsi ja\nvallitsi kaikkia Ruotsin valtioarkiston historiallisia aarteita, ei\nsuinkaan olisi tuntenut tätä kuihtunutta, vuosien ja onnettomuuksien\nkangistamaa olentoa tuoksi ylpeäksi mieheksi, joka uskalsi vastustaa\nRudbeckiä ja Tegeliä, tuoksi oppineeksi, nerokkaaksi, ylpeäksi\njesuiittalaisapostoliksi ja vehkeilijäksi Johannes Messeniukseksi.\nMutta jos tarkemmin katseli noihin teräviin, levottomiin silmiin, jotka\nnäkyivät tahtovan tunkea yhtä kauas tulevaisuuteen kuin olivat\ntunkeneet syvälle menneisyyteen, ja jos luki sen, mitä hän juuri oli\nvapisevalla kädellään paperille kirjoittanut -- ja jossa ilmaantui niin\nsuuri oman arvonsa tunto, että se jo osoitti röyhkeyttä -- silloin kävi\nselville, että tuossa ränstyneessä ruumiissa oli sielu, jota ei aika\neivätkä kovat kohtalot olleet murtaneet, vaan joka oli ylpeä niinkuin\naina oli ollut ja joka ei koskaan voinut lakata korkeuksia kohden\npyrkimästä.\n\nVanha mies tuijotti paperiin vielä sittenkin, kun hän oli kirjoittanut\nkirjoitettavansa. -- Niin, -- sanoi hän miettiväisenä ja ajatuksiinsa\nvaipuneena, -- niin se on oleva. Eläissäni ovat he minut tallanneet\nkuin matosen multaan, mutta kerran kuoltuani saavat he nähdä, ketä he\novat polkeneet. _Gloria, gloria, in excelsis!_ Se päivä on tuleva,\nvaikka tulisikin vasta sadan vuoden päästä, jolloin tätä kurjaa vankia,\njoka nyt koko maailman unohtamana kuihtuu pois erämaan yksinäisyydessä,\nihaillen ja kunnioittaen nimitetään Ruotsin historian isäksi...\nSilloin, -- jatkoi hän katkerasti hymyillen, -- eivät he enää voi\nmitään minun hyväkseni tehdä. Silloin olen minä kuollut. On se sentään\nkummallista. Vainaja, jonka luut jo kauan ovat haudassa lahonneet, hän\nelää vielä teoissansa, hänen henkensä kulkee ihmiskuntaa elähyttäen ja\njalostuttaen vuosisadasta vuosisataan. Kaikki, mitä hän on eläessään\nkärsinyt, kaikki iva, pilkka ja vaino on unhotettu, niitä ei enää\nmuisteta eikä ajatella, mutta hänen nimensä loistaa vielä niinkuin\ntähti läpi vuosisatain yön, ja jälkimaailma, jonka muisto on niin\nlyhyt, mutta jonka luettelo ihmisten kiittämättömyydestä on niin pitkä,\nsanoo ajattelemattoman ihailunsa innostuttamana: hän oli suuri mies!\n\nHänen näitä haastellessaan astuu huoneeseen se sama vanha nainen, johon\ntutustuimme linnan pihalla. Hän avaa varovasti oven ja kulkee\nvarpaisillaan, niinkuin pelkäisi herättävänsä nukkuvan lapsen. Sen\njälkeen asettaa hän hitaasti ja hiljaa halkokantamuksensa lattialle.\nAivan ilman kolinaa se ei voi tapahtua; vanhus pöydän ääressä\nsäpsähtää, havahtuu ajatuksistaan ja kääntyy kiivain sanoin naisen\npuoleen. -- Vaimo, -- sanoo hän, -- kuinka uskallat sinä häiritä minua!\nEnkö ole sanonut sinulle _iterum iterumque_, että sinun on muutettava\nsinun _penales procul a parnasso_. Ymmärrätkö sen ... _lupa_!\n\n-- Rakas ukkoseni, minähän tuon vain vähän halkoja. Olet palellut niin\npaljon näinä päivinä. Älä nyt ole vihainen, täällä tulee taas hyvä ja\nlämmin ollaksesi, nämä halot ovat mainioita...\n\n-- _Quid mihi tecum?_ Mene hiiden kattilaan. Sinä häiritset minua. Sinä\nväsytät minua. Sinä olet, niinkuin Gustavus-vainaja aina sanoi,\n_Messenii mala herba_, olet minun ohdakkeeni, minun polttoviholaiseni.\n\nLucia Grothusen oli erittäin kiivasluontoinen nainen, pahankurinen ja\nriitaisa koko maailman kanssa, mutta tällä kertaa ei hän hiiskunut\nsanaakaan. Omituisesti olikin hänen perheellinen asemansa muuttunut!\nAina hän oli miestään jumaloinut, mutta niin kauan kuin tämä oli\nmiehuutensa parhaissa voimissa ja hänen elämänsä oli onnellinen, oli\ntuo lujaluontoinen vaimo taivuttanut hänen levottoman, häilyvän\nhenkensä kuin meren kaislan lujan tahtonsa alle. Siihen aikaan oli\noppinut ja pelätty Messenius ollut aimo tavalla akkavallan alla. Nyt\nolivat osat vaihtuneet. Samassa määrässä kuin miehen ruumiilliset\nvoimat heikkenivät ja hän näytti alkavan elämänsä loppua lähestyä,\nsamassa määrässä oli hänen vaimonsa jumaloiva rakkaus joutunut riitaan\nhänen kiivaan, vallanhimoisen luonteensa kanssa ja saanut aikaan sen,\njota ei kukaan olisi voinut aavistaa mahdolliseksi, että näet tämä\ntuima nainen muuttui nöyräksi ja alistuvaiseksi. Hän hoiti nyt miestään\nniinkuin äiti hoitaa sairasta lastaan; peläten hänet kadottavansa kärsi\nhän nöyrästi kaikki, koetti ystävyydellä lepyttää hänen pahaa tuultaan\neikä koskaan vastannut vihaisesti hänen torailuihinsa. Nytkään ei olisi\nmuusta kuin vapisevista huulista voinut päättää, kuinka vaikeaa hänen\noli hillitä kiivasta luontoaan. -- Kas niin, -- puheli hän\nystävällisesti ottaen muutamia askelia häntä lähemmä, -- älähän nyt\nenää ole pahoillasi, ukkoseni, tiedäthän, että se vain vahingoittaa\nterveyttäsi. En minä enää toista kertaa kolistele, minä panen maton\npuiden alle, ettei se sinua häiritsisi. Ja illalliseksi paistan minä\nsinulle mainion lampaanpaistin ... et aavista, mitä vaivaa minulla on\nollut sitä hankkiessani. Olen saanut puoliväkisin ottaa sen\nlinnanpäällikön keittiöstä...\n\n-- Mitä kuulen minä, vaimo, oletko kerjännyt almuja, _beneficia_,\ntyrannien herkkupöydältä? Kautta Jupiterin, luuletko minua koiraksi,\njoka syön niitä muruja, joita heidän pöydältään putoilee? Sinä\nnilkutat? Miksi nilkutat sinä? Vastaa minulle, miksi nilkutat? Oletko\ntaaskin käynyt kantelemassa linnan akkojen kanssa ja kompastunut\npäällikön rappusiin?\n\n-- Nilkutanko minä? -- kysyi Lucia koettaen hymyillä, -- luulenpa\ntodellakin, että vähän nilkutan ... olen satuttanut jalkani...\nKiittämätön! -- lisäsi hän itsekseen. -- Sinun tähtesihän minä kärsin.\n\n-- Mene tiehesi ja anna minun lopettaa hautakirjoitukseni!\n\nLucia ei mennyt, vaan astui yhä lähemmä, hänen silmänsä kyyneltyivät ja\nhän kietoi molemmat kätensä vanhuksen kaulaan. -- Hautakirjoituksesi!\n-- virkkoi hän niin hellällä äänellä, ettei sen olisi voinut luulla\ntulevan noilta kuihtuneilta huulilta, jotka näyttivät olevan luodut\nainoastaan kiroilemaan ja kovia sanoja sanomaan. -- Voi, hyvä Jumala,\n-- virkkoi hän hiljaa, -- pitääkö siis kaiken sen, mikä on maailmassa\nsuurinta ja ihaninta, lopulta muuttuman tomuksi ja tuhkaksi? Mutta se\npäivä on vielä kaukana, se on varmaankin vielä hyvin kaukana. Näytäs\nminulle suuren Johannes Messeniuksen hautakirjoitus!\n\n-- Aivan varmaan, aivan varmaan, -- virkkoi vanhus leppyneenä\nmielittelystä, joka kuitenkin oli sydämestä lähtenyt, -- sinä oletkin,\nLucia, se oikea _persona exsecutrix_, jonka tulee saada lukea minun\n_epitaphiummi_, koskapa sinä olet se, jonka tulee hakkauttaa se\nhautakiveeni. Kas tässä, ystäväni, mitäs sanot tästä:\n\n\"Tässä lepäävät _Doctoris Johannis Messenii_ luut: Hänen sielunsa on\nJumalan taivaassa, maineensa maailmata kiertää.\"\n\n-- Ei koskaan ole, -- sanoi Lucia itkuun purskahtaen, -- todempia\nsanoja piirretty suuren miehen hautakiveen. Mutta älkäämme siitä enää\npuhuko. Puhukaamme sinun suuresta teoksestasi, _Scondiastasi_. Minä\naavistan, tiedätkö, että sen loisto on pian hankkiva sinulle\nvapauden...\n\n-- Vapauden! -- virkkoi Messenius surumielisesti. -- Niin, sinä olet\noikeassa: haudan vapauden, vapauden maaksi maatua, missä mieli tekee.\n\n-- Ei, -- jatkoi Lucia innostuen, -- sinun silmäsi näkevät vielä\nkunniasi tulemisen. Ihmiset tulevat lukemaan sinun suuren teoksesi\n_Scondia illustratan_, se painatetaan ... nimesi loistaa kultasilla\nkirjaimilla kansilehdellä ... koko maailma on ihmetellen huudahtava: ei\nkoskaan ole Pohjolassa ollut hänen vertaistaan!\n\n-- Eikä koskaan ole tuleva! -- lisäsi Messenius. -- Oi, kuka antaa\nminulle vapauden, vapauden, että saan nähdä teokseni ja riemuita\nvihamiesteni ylitse. _Exaudi me, Domine, porrigo manus meas coram facie\ntua! Libera me a miseris, etenim dixisti: prosternam inimicos tuos\ncalcandos pedibus tuis.[15] Kuka antaa minulle vapauden, vapauden ja\nkymmenen vuotta elääkseni ja nähdäkseni sen, mitä olen tehnyt?\n\n-- Minä! -- vastasi synkkä ääni huoneen perältä.\n\nTuon äänen kuullessaan kääntyivät Messenius ja hänen vaimonsa\nkauhistuneina sinnepäin, mistä se tuli. Vankilan yksinäisyys ja heitä\nympäröivän luonnon jylhyys, joka kaikkina aikoina on taikauskoa\nedistänyt, oli heissä molemmissa vahvistanut sen ajan uskoa\nyliluonnollisiin asioihin. Useamman kerran oli Messeniuksen\nmietiskelevä henki ollut eksymäisillään Kabbalan ja noituuden\nviekoitteleviin harhakäytäviin; ainoastaan hänen uuttera työnsä ja\nhänen vaimonsa uskonnolliset varoitukset estivät häntä sitä tekemästä.\nNyt sai hän kysymykseensä odottamattoman vastauksen ... taivaastako vai\nhelvetistä, sama se, se oli kuitenkin vastaus, se oli kuitenkin edes\noljenkorsi hänen hukkuville toiveilleen.\n\nLyhyt talvipäivä oli alkanut pimetä ja siinä osassa huonetta, joka oli\nlähinnä ovea, oli jo hämärä. Tuon hämärän sisästä astui esiin sama\nkeltakasvoinen mies, joka pari tuntia sitten oli saapunut linnaan\nvälskäri Albertus Simoniksen nimellä. Luultavasti oli hän tämän\nlääkärinammattinsa vuoksi päässyt vanginkin puheille, sillä koko\nlinnassa ei ollut muita tohtoreita kuin parranajaja, joka hoiti\nhaavurinammattia, ja vanha sotamiehen leski, jonka sisusvikojen\nparantamistaitoa ylistettiin hyvin suureksi, varsinkin kun hän lisäsi\nsitä \"luvuilla\", joihin aina turvauduttiin saunan löylyn hämärässä,\nvaikka papisto olikin niiden viljelemisen kovasti kieltänyt.\n\n-- _Pax vobiscum!_[16] -- sanoi vieras juhlallisesti, astuessaan\nlähemmä ikkunaa.\n\n-- _Et tecum sit Dominus_,[17] -- vastasi Messenius yhtä juhlallisesti,\nvoimatta kuitenkaan salata uteliaisuutta ja hämmästystään.\n\n-- _Procul sit a concilio lingua mulieris_,[18] -- jatkoi vieras samaan\ntapaan.\n\nLucia, jonka nuorena ollessa oppineiden miesten tyttäret taisivat\nlatinaa paremmin kuin nyt yhdeksännellätoista vuosisadalla taitavat\nranskaa, ei odottanut enempää käskyä, vaan poistui heittäen tutkivan\nkatseen salaperäiseen muukalaiseen.\n\nMessenius antoi vieraalleen merkin istuutua vierelleen. Koko seuraava\nkeskustelu kävi latinaksi.[19]\n\n-- Ole tervehditty, suuri mies, jota onnettomuutesi näkyy vain\nkohottaneen! -- alkoi vieras, kosketellen taitavasti Messeniuksen\nheikointa puolta, hänen itserakkauttaan.\n\n-- Ole tervehditty myöskin sinä, joka et pidä arvoasi alentavana tulla\nhyljättyäkin puhuttelemaan! -- vastasi Messenius kohteliaasti.\n\n-- Johannes Messenius, etkö tunne minua? -- jatkoi vieras kääntäen\nkalpeat kasvonsa valoon päin.\n\n-- Muistelen nähneeni nuo kasvot joskus ennen, -- vastasi vanki\nepäillen. -- Mutta siitä mahtanee olla kauan.\n\n-- Muistatko vielä erään pojan, sinua vähän nuoremman, jota\nkasvatettiin yhdessä sinun kanssasi pyhäin isien koulussa\nBraunsbergissa ja joka sitten sinun kanssasi matkusti Roomaan ja\nIngolstadtiin?\n\n-- Nyt muistan -- se oli suurilahjainen poika, jonka kerran toivottiin\nkirkon tueksi tulevan... Hieronymus Mathia.\n\n-- Minä olen tuo Hieronymus Mathia.\n\nKylmät väristykset pudistivat Messeniuksen jäseniä. Olivatko todellakin\najan hammas, vuosien kokemukset ja jesuiittain ihmishenkeä kalvava oppi\nsiihen määrin voineet muuttaa tuon ennen niin kukoistavan nuorukaisen\nkasvot! Isä Hieronymus -- sillä se oli hän -- huomasi tekemänsä\nvaikutuksen ja kiiruhti vastaamaan: -- niin, arvoisa ystäväni,\nkolmekymmentäviisi vuotta kestänyt alituinen taistelu yksinomaan\nautuaaksi tekevän kirkon hyväksi on saanut ruusut näiltä poskilta\nainaiseksi kuihtumaan. Minä olen työtä tehnyt, minä olen paljon\nkärsinyt tänä pahana aikana. Samoin kuin sinäkin, suuri mies, mutta\npaljon pienemmällä nerolla olen minä uutterasti viinimäessä kaivanut,\nmuuta palkkaa vaivoistani toivomatta kuin pyhien marttyyrien kruunun\nparatiisissa. Sinä olet nuoruudessasi osoittanut minulle paljon\nystävyyttä; tahdon nyt hyvyytesi palkita mikäli voin. Tahdon saattaa\nsinut takaisin elämään ja vapauteen.\n\n-- Arvoisa isä, -- vastasi vanhus syvään huoaten, -- minä en ansaitse\nettä sinä, pyhän kirkon uskollinen palvelija, ojennat kätesi minulle,\nkurjalle luopiolle. Sinä et siis tiedä, että minä olen kieltänyt\nuskomme, että kirjallisesti ja suullisesti olen tunnustanut kääntyväni\ntuohon kirottuun lutherinoppiin, jota sydämessäni inhoan, niin, vieläpä\nvainonnutkin pyhää veljeskuntaa kaikenlaisilla jumalattomilla\nparjauksilla.\n\n-- Enkö toki kaikkea tuota tietäisi, arvoisa ystäväni; eivätkö suuren\nMesseniuksen teot ja maine olisi kuuluneet aina Saksanmaalle saakka!\nMutta sen, minkä olet tehnyt, sen olet tehnyt ainoastaan näön vuoksi,\nvaikuttaaksesi salaisuudessa sitä enemmän pyhän roomalaisen kirkkomme\nhyväksi. Eikö Raamattu opeta meitä viekkautta viekkaudella voittamaan\ntänä jumalattomana aikana; _perinde ac serpentes estote_, teidän tulee\nolla kavalat kuin käärme, pyhä neitsyt on antava teille anteeksi ja\nkirkko on päästävä teidät synneistänne, jos vain sen hyväksi\ntyöskentelette. Arvoisa vanhus, vaikkakin seitsemän kertaa olisit\nuskosi kieltänyt ja seitsemänkymmentä kertaa rikkonut kaikkia\npyhimyksiä ja kirkon opinkappaleita vastaan, niin on se luettava\nsinulle kunniaksi eikä kadotukseksi, jos vain olet tehnyt sen siinä\nsalaisessa aikomuksessa, että sen avulla tahdot pyhää asiatamme\nhyödyttää. Vaikkakin kielesi olisi valehdellut ja kätesi tappanut, niin\non se oleva hurskas ja pyhä teko, kun sen kautta olet tahtonut saattaa\neksyneitä lampaita takaisin laumaan ja lammashuoneeseen.\n\n-- Niin, hurskas isä, totta on, että olen niitä oppeja, joita arvoisat\njesuiitta-isät Braunsbergissa ennen muinoin minun nuoreen sieluuni niin\nkaunopuheisesti istuttivat, uskollisesti elämässäni noudattanut. Mutta\nnyt, vanhoilla päivilläni, tuntuu minusta siltä kuin olisi\nomallatunnollani paljonkin siihen muistuttamista...\n\n-- Perkeleen kiusauksia! Ei mitään muuta! Karkoita ne mielestäsi!\n\n-- Voihan olla niinkin, hurskas isä. Omaatuntoani rauhoittaakseni olen\nkuitenkin valmistanut kirjallisen tunnustuksen, jossa julistan\nkääntymiseni lutherinuskoon teeskentelyksi ja jossa yhtä avoimesti kuin\nennen tunnustan katolisen kirkon ainoaksi oikeaksi.\n\n-- Kätke tuo tunnustuksesi, älä näytä sitä kenellekään kuolevaiselle!\nvirkkoi jesuiitta nopeasti. -- Senkin aika on tuleva, vaikkei se vielä\nole tullut.\n\n-- En ymmärrä vaikuttimiasi, hurskas isä!\n\n-- Kuule minua tarkkaan ja huomaavasti. Luuletko todellakin, vanha\nmies, että minä ilman tärkeitä syitä olisin lähtenyt kulkemaan monta\nsataa penikulmaa läpi erämaiden, joissa nälkä, vilu, pedot ja tämän\nmaan vielä petomaisemmat asukkaat henkeäni joka päivä uhkaavat, joissa\nminut elävältä poltettaisiin, jos tiedettäisiin, kuka minä olen ja\nmillä asioilla kuljen? Luuletko, etten vähille lahjoilleni olisi saanut\nkylliksi vaikutusalaa omassa maassani, ellen toivoisi voivani täällä\nvaikuttaa vielä enemmän? Tahdon lyhyesti selittää sinulle, mistä on\nkysymys... Eihän vain kukaan voine kuulla puhettamme? Eihän täällä vain\nliene salakäytäviä seinissä.\n\n-- Olkaa huoletta. Ei kukaan kuolevainen voi meitä kuulla.\n\n-- Tiedä sitten, -- jatkoi jesuiitta kuiskaavalla äänellä, -- että taas\nollaan aikeissa saattaa vääräuskoinen Ruotsin valtakunta takaisin\nroomalaisen kirkon helmaan. On vain kaksi valtaa, jotka nyt enää voivat\nmeitä vastustaa, ja ne vallat käyvät, kiitos olkoon pyhimysten, päivä\npäivältä yhä vaarattomammiksi. Stuartin huone Englannissa on kiedottu\npauloihimme ja vaikuttaa salaisesti asiamme hyväksi. Ruotsi on vielä\ntainnoksissa siitä kauheasta iskusta, minkä se sai Nördlingenin luona,\neikä voi, ellei ihmeitä tapahdu, kauemmin puolustaa julkeaa asemaansa\nSaksanmaalla. Aika on tullut, tuumat ovat kypsymäisillään; meidän on\nkäytettävä hyväksemme vihollistemme heikkoutta. Muutamien vuosien\nkuluttua putoo Englanti käsiimme kuin kypsynyt hedelmä; Ruotsi, joka\nvielä ylpeilee muinoisista voitoistaan, pakoitetaan tekemään samalla\nlailla. Tämä saavutetaan siten, että uusi hallitsijasuku astuu Ruotsin\nvaltaistuimelle.\n\n-- Kristiina, kuningas Kustaan tytär...\n\n-- On yhdeksänvuotias lapsi ja sen lisäksi nainen. Meiltä ei puutu\npuoluelaisia Ruotsissa, jotka vielä muistavat karkoitettua\nkuningassukua. Heikko Sigismund on kuollut; hänen poikansa Vladislaus\nojentaa nuorukaisen levottomuudella kätensä esi-isiensä kruunua kohti\nTämä kruunu on oleva hänen.\n\n\n\n\n12. KIUSAAJA.\n\n\nVladislaus Ruotsin valtaistuimelle? Minä epäilen sitä -- huomautti\nMessenius päätään pudistaen.\n\n-- Kuule minua loppuun saakka, -- jatkoi jesuiitta, niiden pitkälle\ntähtäävien tuumien elähyttämänä, joita hän oli vehkeilevissä aivoissaan\npunonut. -- Sinä itse, suuri Messenius, olet se, joka olet saava tämän\nihmeen aikaan.\n\n-- Minäkö? ... kurja vanki! Mahdotonta.\n\n-- Pyhimyksille ja nerolle ei ole mikään mahdotonta. Ruotsalainen on\nkuningasmielinen; kuninkaittensa esimerkki johtaa hänet sekä hyvään\nettä pahaan. Erittäinkin kunnioittaa hän suuresti vanhaa kuningas\nKustaata. Jos nyt voidaan todistaa, että sama kuningas Kustaa\nkuolinvuoteellaan katuen julisti lutherinopin harhaopiksi, että hän\nluopui siitä ja kirosi uskonpuhdistuksen, ja että hän määräsi nuoremman\npoikansa, paavinuskoon taipuvaisen Juhanan, aikanaan korjaamaan isänsä\ntekemän suuren erehdyksen...\n\n-- Mitä uskallat puhua? -- huudahti Messenius. -- Sellainen päivän\nselvä valhe, joka on ristiriidassa koko kuningas Kustaan niin varmasti\ntodistettujen viimeisten sanojen kanssa...\n\n-- Rauhoitu, arvoisa ystäväni! -- keskeytti hänet jesuiitta kylmästi.\n-- Jos sen lisäksi vielä voidaan todistaa, että lutherilaisuuden toinen\nperustaja ja valmistaja, Kaarle IX, samalla tavalla vähää ennen\nkuolemataan julisti uskonpuhdistuksen häväistykseksi ja\nonnettomuudeksi...\n\nMessenius katseli jesuiittaa tyrmistyksissään hämmästyksestä.\n\n-- Ja jos lopuksi vielä sekin voidaan todistaa, että itse kuningas\nKustaa Aadolf, ennenkuin heitti henkensä Lützenin tappelutantereella,\noli saanut yht'äkkisen ilmestyksen ja kuollut vääräuskoisen kuoleman\nsuurimman katumuksen ja sielunhädän vallassa...\n\nMesseniuksen kalpeat kasvot punehtuivat.\n\n-- Silloin, -- jatkoi jesuiitta järkähtämättömällä rohkeudella, --\nsilloin ei ole Vaasan suvusta jäljellä muita kuin tuo houkko Eerikki\nXIV, puoleksi paavillinen Juhana III ja kokonaan katolinen Sigismund,\njoiden vuoksi emme huoli vaivata itseämme. Kun Ruotsin kansa kerran\ntulee vakuutetuksi siitä että nämä sen suurimmat kuninkaat, että kaikki\nsen kuninkaat joko ovat olleet paavilaisia tai lopulta siksi tulleet,\nniin putoavat suomut sen silmiltä, se katuu tekoansa ja kääntyy\ntakaisin ainoan autuuttavan roomalaisen kirkon helmaan.\n\n-- Ja mitenkä sinä, arvoisa isä, aiot vastoin selvimpiä todistuksia\nvakuuttaa ruotsalaisia kuninkaittensa luopumisesta?\n\n-- Olenhan jo sanonut, -- jatkoi jesuiitta mielitellen, -- että niin\nsuuri ja ansiokas tehtävä voidaan suorittaa ainoastaan nerokkaan\nJohannes Messeniuksen avulla. Kaikki tietävät, että sinä olet Ruotsin\noppinein mies ja sen suurin historioitsija. Kaikki tietävät, että\nsinulla on ollut ja on vieläkin takanasi useampia historiallisia\nasiakirjoja ja salaisia papereita kuin kenelläkään muulla koko\nvaltakunnassa. Käytä tätä asemaasi sukkelasti ja nerokkaasti; sepitä\ntodistuskappaleita, joita ei koskaan ole ollut olemassa; keksi\ntapahtumia, jotka eivät milloinkaan ole tapahtuneet...\n\n-- Mitä uskallat sinä ehdottaa? -- huudahti Messenius hehkuvin kasvoin.\n\nJesuiitta erehtyi hänen mielenliikutuksestaan. -- Niin, -- jatkoi hän,\n-- yritys vaatii uskallusta, mutta mahdoton se ei ole. Nopea pako\nPuolaan on sitäpaitsi saattava sinut varman turvan taa...\n\n-- Ja tätäkö sinä ehdotat _minulle_?\n\n-- Niin teen, -- lisäsi Hieronymus entiseen tapaansa, -- ymmärrän\nkyllä, että Kustaa Aadolf on tuottava sinulle suurimpia vaikeuksia,\nmutta hänet otankin minä omalle osalleni. Sinun asiaksesi jää siis vain\nesittää Kustaa I ja Kaarle IX siinä valossa, että se hyödyttää asiaamme\nja pyhää kirkkoamme.\n\n-- _Abi a me, male spiritus!_ -- huudahti Messenius. -- Sinä häpäisijä,\nsinä valehtelija, sinä ilkiö, joka kosket kädelläsi siihen, mikä\npyhintä on, luuletko sinä, että minä, Johannes Messenius, olisin sitä\nvarten uhrannut koko elämäni tullakseni Ruotsin kuuluisimmaksi\nhistorian kirjoittajaksi, että nyt yht'äkkiä näin häpeämättömästi, näin\näärettömän julkeasti raiskaisin sitä historiallista totuutta, jonka\nolen niin suurella ja pitkällisellä työllä rakentanut! Korjaa luusi\ntäältä tuossa tuokiossa ... pian ... pois, _in Gehennam!_... -- Ja\nvimmastuksissaan nakkeli vihastunut vanhus jesuiitan päälle mitä\nkäsiinsä sai: kirjoja, papereita, musteastian, hietarasian, sellaisella\nraivolla, että rohkea munkki jo hämmästyi. Jesuiitan keltaisen kalpeat\nkasvot kalpenivat hetkeksi entistään vielä kalpeammiksi ... mutta\nsitten peräytyi hän muutamia askelia, ojensi vartalonsa ja avasi sen\npoimukkaan espanjansametista tehdyn puseronsa, joka peitti hänen\nyläruumiinsa. Säkenöivä timanttiristi, jota ympäröi rubiineista tehty\norjantappurakruunu, välkähti sen alta puolihämärässä.\n\nTuo koriste näytti tekevän Messeniukseen lumoavan vaikutuksen. Hänen\näsken niin kiihoittunut äänensä vaikeni silmänräpäyksellisesti ...\nhänen vihansa muuttui peloksi ... hänen polvensa vapisivat, hän horjui,\noli vähällä kaatua ja pysyi vaivoin pystyssä pidellen kiinni korkeasta\ntuolin selustimesta.\n\nJesuiitta astui nyt hitaasti lähemmäksi, kiinnittäen vankiin nuo oudot\nsilmänsä, joiden katseessa oli ilme niinkuin kalkkalokäärmeen silmissä.\n-- Muistatko vielä, vanha mies, -- sanoi hän tyynellä hallitsijan\näänellä, vaieten jokaisen sattuvan sanan jälkeen kohottaakseen sen\nkautta niiden vaikutusta, -- muistatko vielä niitä rangaistuksia, joita\nkirkko ja meidän pyhän veljeskuntamme säännöt määräävät sellaisista\nsynneistä kuin sinun? Luopumisesta määrätään kuolema ... ja sinä olet\nseitsenkertaisesti luopunut ... häväistyksestä kuolema ... ja sinä\nolet seitsenkertaisesti kirkkoa häväissyt ... tottelemattomuudesta\nkuolema ... ja sinä olet seitsemän kertaa niskoitellut! ... rikoksesta\npyhää henkeä vastaan: kirous ... ja kuka on rikkonut useammin kuin\nsinä! ... vääräuskoisuudesta: polttorovio ... ja kuka on ansainnut sen\nniinkuin sinä!... Herran pyhien pahentamisesta ja ylenkatsomisesta:\nhelvetin tuli ... ja kuka on enemmän pahennusta aikaan saanut?\n\n-- Armoa, pyhä isä, armoa! -- huudahti Messenius kiemurrellen kuin\nkurja mato jesuiitan kauheiden uhkauksien alla.\n\nMutta isä Hieronymus jatkoi -- _Nicolaus Pragensis_, tuo kuuluisa mies,\nkääntyi Kalvinin harha-oppiin ja uskalsi vastustaa meidän\nveljeskuntamme esimiestä. Hän vetäytyi Böömin etäisimpään kolkkaan,\nmutta kosto saavutti hänet. Koirat repivät rikki hänen ruumiinsa ja\nhornan henget raastoivat palasiksi hänen sielunsa...\n\n-- Sääliä! Armoa! ... huokasi vanki masennuksissaan.\n\n-- No hyvä, -- jatkoi jesuiitta ylhäisesti ja kopeasti -- olen antanut\nsinun valita ikuisen kunnian ja iankaikkisen kadotuksen välillä; annan\nsinulle siihen tilaisuuden vielä viimeisen kerran, vaikket ole sitä\nansainnut. Luuletko todellakin, sinä kurja luopio, että minä, Saksan ja\nPohjoismaiden jesuiittain ylin päällikkö, joka en tunnusta itseäni\nkorkeammaksi muita kuin Rooman pyhän isän ... luuletko todellakin, että\nminä, pohjoismaiden salainen hallitsija, olisin antautunut tuhansien\nvaarojen alaiseksi tullakseni luoksesi tähän kurjaan loukkoosi sitä\nvarten, että luopuisin aikeistani sinun tottelemattomuutesi ja\nraukkamaisuutesi vuoksi? Kysyn sinulta vielä, pyhän veljeskuntamme\nnimessä, tahdotko sinä, Johannes Messenius, totella sitä valaa, jonka\nolet nuoruudessasi vannonut ja tahdottomasti seurata minun, esimiehesi\nja tuomarisi käskyjä ja määräyksiä?\n\n-- Tahdon, pyhä isä, -- vastasi vanki vapisten, -- minä tahdon.\n\n-- Kuule sitten, mihin rangaistukseen sinut tuomitsen. Sanot kaiken\nelämäsi aikana pyrkineesi yhteen ainoaan päämaaliin: tullaksesi\nmainituksi pohjoismaiden suurimpana historioitsijana, ja nyt luulet\nvihdoinkin tämän päämaalisi saavuttaneesi.\n\n-- Niin se on, pyhä isä, se on ollut päämaalini ja nyt olen sen\nvihdoinkin saavuttanut.\n\n-- Päämaalisi on väärä! -- huudahti jesuiitta musertavalla äänellä.\nPäämaalisi on synnin ja perkeleen päämaali, sillä sinä olet\ntyöskennellyt omaksi kunniaksesi etkä pyhän kirkon kunniaksi, niinkuin\nolet vannonut. Sentähden käsken minä sinun hävittämään elämäsi\nepäjumala ja suuri maineesi jälkimaailman silmissä siten, että muunnat\nhistorian ja kirjoitat sen niinkuin sen pitäisi oleman eikä niinkuin se\non. Minä tahdon, että sinun on hyljättävä maine ja jälkimaailma\npalvellaksesi nykyhetken tarvetta, joka on roomalaisen kirkon voitto\npohjolassa. Minä tahdon, että sinun on kirjoitettava kuningas Kustaa\nI:n ja kuningas Kaarle IX:n historia niin, että kaikki se, mitä he ovat\nuskonpuhdistuksen hyväksi tehneet, on ollut sekä heille että heidän\nvaltakunnalleen vahingoksi ja turmioksi. Ja minä tahdon, että sinun on\nperustettava tämä uusi historia niin luotettaviin asiakirjoihin, ettei\nniitä kansan silmissä voida vääriksi osoittaa ... asiakirjoihin, joita\nei ole olemassa, mutta jotka sinun on valmistettava ... asiakirjoihin,\njoiden valheellisuus ehkä miespolven kuluttua tulee ilmi, mutta jotka\ntällä hetkellä tekevät tarkoitetun vaikutuksensa.\n\n-- Minun tulee siis, -- sanoi Messenius äänellä, joka vapisi pelosta,\nvihasta ja nöyryytyksestä, -- jälkimaailman silmissä esiintyä alhaisena\nväärentäjänä, historian pyhimpien totuuksien kunniattomana\nraiskaajana...\n\n-- Entäpä sitten! -- virkkoi jesuiitta ivallisesti hymyillen. -- Entäpä\nsitten, jos sinä, kurja välikappale, uhraatkin kunniasi, kunhan kirkko\nsaa takaisin omansa ja voittaa suuren voittonsa! Mitä hyödyttää sinua\nihmisten kiitos, jos sielusi palaa helvetin hehkussa, ja mitä vahinkoa\nvoi sinulla olla ihmisten ylenkatseesta, jos tämän uhrisi kautta olet\nvoittanut marttyyrikruunun taivaassa?\n\n-- Mutta totuus ... historian puolueeton tuomio!...\n\n-- Pyh, mikä on historian totuus? Onko se tuo nöyrä orja, joka\ntallustelee inhimillisten erehdysten kantapäillä ... tuo ajattelematon\npapukaija, joka lavertelee heidän perässään kaikki heidän tyhmyytensä?\nEikö se ennemminkin ole todellisuus semmoisena kuin sen _tulee\nolla_, puhdistettuna hairahduksista, vapautettuna rikoksista ja\nhullutuksista ... eikö se ole Jumalan valtakanta maan päällä, joka on\nyhtä viisas kuin väkevä, yhtä hyvä kuin se on pyhä ja elävä?\n\n-- Mutta meidänkö siis tulee neuvoa Jumalalle, mikä on hyvää ja\nviisasta? Eikö hän itse ole meille sitä ilmaissut todellisuudessa\n_sellaisena kuin se on_?\n\n-- Vieläkö uskallat sinä, horjuva luopio, väitellä esimiehesi kanssa\nsiitä, mikä on oikein ja mikä väärin? Valitse ja tottele! Valitse joko\najallinen ja iankaikkinen kuolema, tahi paratiisin ilot ja pyhimysten\nriemu! Yksi sana vain, ja siitä riippuu onnesi tai onnettomuutesi:\ntahdotko totella käskyäni?\n\n-- Minä tottelen! -- vastasi vanki masennuksissaan. Ja jesuiitta\npoistui äänetönnä ja kylmänä, nyökäyttäen hänelle päätään niinkuin\nkuningas orjalleen, joka on saanut hänen armonsa.\n\n\n\n\n13. ABI, MALE SPIRITUS.\n\n\nViikko oli kulunut siitä salaisesta keskustelusta, josta edellä olemme\nkertoneet. Jesuiitta ei ollut koko sen ajan kuluessa lakannut\nvaltiovankia silmällä pitämästä. Joka päivä nähtiin hänen muka lääkärin\nhoidon varjolla hiipivän Messeniuksen huoneeseen, jossa hän viipyi\nuseita tunteja yhteen menoon. Hän oli liian viisas luottaakseen vangin\nhorjuviin lupauksiin. Mitä heillä molemmilla siellä oli tekeillä, siitä\nei kukaan mitään tiennyt eikä linnan päällikkökään osannut mitään pahaa\naavistaa. Kajaanin linna oli siksi kaukana muusta maailmasta, ettei\nWernstedtin mielessä mitään epäilyksiä voinut syntyä; päinvastoin nautti\nhän vieraan lääkärin seurasta ja ihmetteli hänen suurta oppiaan ja\nsuurta maailmankokemustaan.\n\nOli kuitenkin muuan, joka alituisesti valvovin silmin seurasi vieraan\naskelia, ja tuo ainoa oli Lucia Grothusen, Messeniuksen vaimo. Ollen\nkatolinen kasvatukseltaan ja vakaumukseltaan oli hän aina tukenut\nmiestään hänen paavillisissa vehkeilyissään; sen jesuiittakin tiesi\nvallan hyvin ja luuli sen vuoksi voivansa olla varma hänen\nmyötävaikutuksestaan, vaikkei hän, varovainen kun oli, tahtonut uskoa\naikeitaan liukaskieliselle naiselle. Mutta usein kompastuvat\nviisaimmatkin suunnitelmat noihin ihmissydämen ja varsinkin naisen\nsydämen salaisiin vaikuttimiin, jotka toimivat aivan toiseen suuntaan\nkuin kylmä järki. Viekas jesuiitta oli erehtynyt Lucian luonnetta\narvostellessaan. Hän ei ollut ottanut lukuun sitä, että kun uskonvoima\ntämän aivoissa huusi: käy eteenpäin! huusi rakkaus vielä voimakkaammin\nhänen sydämessään: pidä vastaan! ... ja naisessa pääsee aina voitolle\nrakkaus.\n\nLucia oli tavattoman tarkkanäköinen nainen; hän oli saanut selville\njesuiitan aikeet ennen kuin tämä voi sitä aavistaakaan. Hän näki, mikä\nkalvava sisällinen taistelu raivosi Messeniuksen rinnassa, taistelu\nelämästä ja kuolemasta, taistelu, jota toisaalta piti yllä uskonvimma,\nkäskien hänen uhraamaan maineen ja jälkimaailman tunnustuksen kirkon\nhyväksi, toisaalta: kunnianhimo, joka yhtä mittaa kuiskasi hänen\nkorvaansa: aiotko itse turmella elämäsi työn? Aiotko siis silmät\nummessa häväistä historian kaikkein pyhintä? Aiotko heittää\nylenkatsottavaksi sen loistavan nimen, joka vankilan pimeydessäkin on\nsuurin rikkautesi ja suurin ylpeytesi?\n\nKaiken tämän näki Lucia rakastavan terävällä silmällä; hän näki, että\nse mies, jota hän rakasti ja jolle hän oli uhrannut kärsimyksiä ja\nkärsivällisyyttä täynnä olleen elämänsä, joutuisi hukkaan tässä\nkauheassa sisällisessä taistelussa, ja hän päätti pelastaa hänet\nryhtymällä rohkeihin, ratkaiseviin toimiin.\n\nMyöhään illalla paloi vielä kynttilä Messeniuksen kirjoituspöydällä,\njonka ääressä hän ja jesuiitta olivat yhdessä työskennelleet aamusta\nalkaen. Lucia oli saanut luvan laskeutua levolle vuoteelleen, joka oli\npitkän huoneen toisessa päässä lähellä ovea. Hän oli nyt nukkuvinaan.\nPöydän ääressä istuvat miehet olivat lopettaneet työnsä ja\nkeskustelivat matalalla äänellä latinaksi, jota kieltä Lucia varsin\nhyvin ymmärsi.\n\n-- Olen tyytyväinen sinuun, ystäväni, -- virkkoi jesuiitta\ntyytyväisenä. -- Nämä asiakirjat, jotka tekevät kerrassaan\ntodenmukaisen vaikutuksen, riittävät todistamaan Kustaan ja Kaarlo\nkuningasten kääntymyksen, ja tämä esipuhe, jonka olet allekirjoittanut,\nvahvistaa vain niiden uskottavaisuutta. Palaan nyt Ruotsin kautta\ntakaisin Saksanmaalle painattaakseni nämä todistuskappaleet joko\npuoluelaistemme avulla Tukholmassa, taikka jos se osoittautuu\nmahdottomaksi, Lyypekissä tai Leidenissä.\n\nMessenius ojensi vaistomaisesti kätensä ikäänkuin pelastaakseen kalliin\naarteen ryövärin käsistä.\n\n-- Pyhä isä, -- huudahti hän kuin hämmästyen, -- eikö tätä vielä voi\nlykätä? Minun nimeni ... kunniani ... armahtakaa minua, pyhä isä,\nantakaa minulle nimeni takaisin!\n\nJesuiitta hymyili.\n\n-- Enkö minä anna sinulle nimeä, -- sanoi hän, -- Paljoa suurempaa ja\npaljoa ihanampaa kuin se, minkä nyt kadotat, nimeä, joka aina mainitaan\npyhän veljeskuntamme aikakirjoissa, joka loistaa kirkon marttyyrien ja\nhyväntekijäin nimien joukossa ja joka kenties kerran pyhimyksenkin\nnimeksi julistetaan.\n\n-- Mutta joka siitä huolimatta on kunniaton nimi, valehtelijan,\nväärentäjän nimi! -- huudahti Messenius niin epätoivoisesti kuin\nkuolemaan tuomittu vanki, jolle mestauslavalla puhutaan taivaan\niloista.\n\n-- Heikko, turhamainen mies, joka et tiedä, ettei suuria tarkoituksia\nkoskaan saavuteta ihmisiä peläten ja heidän kiitostaan hakien! -- sanoi\njesuiitta melkein ylenkatseellisella äänellä. -- Voisit varmaankin\nvielä kerran peruuttaa sanasi ja riistää itseltäsi koko kristikunnan\nkiitoksen. Mutta onneksi ei se enää ole mahdollista. Nämä asiakirjat,\n-- ja riemuiten heilutti jesuiitta paperikääröä kädessään, -- ne ovat\nnyt hallussani ja minä osaan ne pitääkin, ja vaikka vasten tahtoasi\nkäyttää ne kirkon kunniaksi, uskon voitoksi ja oman sielusi\niankaikkiseksi autuudeksi!\n\nTuskin oli isä Hieronymus saanut nuo sanat lausutuiksi, kun ravakka\nkäsi tarttui noihin papereihin, joita hän niin voitonriemuisesti ilmaan\nkohotti, tempasi ne hänen kädestään, rutisti ne kokoon, repi ne\ntuhansiksi palasiksi ja sirotti palaset ympäri vankilan lattiaa. Tuo\nliike tuli niin odottamatta, jesuiitta oli voinut sitä niin vähän\naavistaa, että hän hetkeksi menetti tavallisen neuvokkaisuutensa, ja\nennenkuin hän ennätti apuun, oli kaikki jo hävitetty. Vasta sitten, kun\nlattialle sirotetut palaset muistuttivat häntä siitä, mitä hän oli\nmenettänyt, puristuivat hänen huulensa kiukusta kokoon, hänen kätensä\nkohosivat ja tiikerin raivolla karkasi hän tuon kurjan kimppuun, joka\noli uskaltanut tehdä tyhjäksi hänen tuumansa juuri silloin kuin ne\nolivat toteutumaisillaan.\n\nLucia -- sillä tuo ravakka käsi oli hänen kätensä -- otti munkin raivon\nvastaan sillä vakavalla päättäväisyydellä, joka on omituista naiselle\nsilloin, kun hän taistelee pyhimpien tunteittensa puolesta. Jo nuorena\nollessaan oli hän ollut kovakätinen, ja nyt oli hän tuon tuostakin\nsaanut kehittää voimiaan alituisissa otteluissaan linnan raakojen\nsotamiesten kanssa. Nopeasti koppasi hän munkin ranteet kouriinsa ja\npiteli niitä kuin ruuvipenkissä.\n\n-- Entäs nyt -- ilkkui hän; -- tästä ei ole kuin kolme askelta\nkuolemaan, hyvä herra; mitä te tahdotte?\n\n-- Sinä mieletön! hurja! -- kiljui jesuiitta, raivosta kiehuen, -- sinä\net tiedä, mitä olet tehnyt! Sinä kurja rosvo, sinä olet varastanut\nvaltakunnan kirkoltasi ja paratiisin mieheltäsi!\n\n-- Ja teiltä olen minä varastanut saaliinne, sudelta hänen varman\nuhrinsa, eikö niin? -- vastasi Lucia alkaen hänkin vuorostaan\nkiivastua. -- Munkki! -- jatkoi hän yhä kiihtyvällä äänellä, pudistaen\nvoimakkaasti tuota mahtavaa miestä, joka turhaan koetti irtautua, --\nminä tunnen varkaan, joka kirkon lammasnahkaan puettuna on tullut\nvarastamaan suurelta mieheltä hänen kunniaansa, kokonaiselta kansalta\nsen historiaa, köyhältä hyljätyltä naiselta hänen ainoaa ylpeyttään,\nhänen miehensä rauhaa, kunniaa ja elämää. Sano minulle, hurskas ja pyhä\nmunkki, minkä rangaistuksen ansaitsee sellainen varas? Riittääkö vesi\nÄmmän koskessa hänen ruumistaan hukuttamaan ja helvetin iankaikkinen\ntuli hänen sieluaan polttamaan?\n\nJesuiitta vilkaisi ikkunaan, jonka alla mahtavan kosken aallot kolkosti\npauhasivat talviyön hiljaisuudessa.\n\n-- Kas sinua, -- huudahti Lucia katkerasti nauraen, -- sinä pelkäät\nminua, sinä mahtava, joka hallitset valtakuntia ja omiatuntoja! Sinä\npelkäät, että miehen kädellä heitän sinut alas kosken ammottavaan\nkitaan. Turha pelko ... minä olen vaan nainen, ja sentähden taistelen\nminä naisen aseilla. Näetkös ... enhän minä muuta kuin suljen pedon\nlukkojen ja ristikkojen taa. Vapise, munkki, minä tiedän, kuka sinä\nolet! Lucia Grothusen on hiipinyt kantapäilläsi: sinä olet petetty, ja\nse on hän, joka on sinut pettänyt.\n\n-- Petetty! -- kertoi jesuiitta; hän tiesi hyvin, mitä sana merkitsi.\nTänä intohimoisena aikana, jolloin kaksi uskontoa taisteli\nvaltakunnista ja kansojen omistatunnoista ja jolloin jesuiittain\nsalavehkeet olivat mitä suurimmassa määrässä ärsyttäneet mieliä\nRuotsissa, olisi jokainen tämän veljeskunnan jäsen, joka olisi\nvaltakunnan rajain sisällä tavattu valepukuun puettuna, ollut mennyttä\nkalua. Mutta uhkaava vaara karaisi vain hänen voimiaan, tuon rohkean,\njäntevän miehen.\n\n-- Petetty! Tyttäreni minut pettänyt! -- kertoi hän vielä uudelleen,\nsamalla kuin hänen kätensä vaipuivat alas ja hänen kasvoissaan kuvastui\nepäilys ja lempeä murhe. -- Se on mahdotonta!\n\n-- Minäkö sinun tyttäresi? -- huudahti Lucia ja sysäsi inholla\njesuiitan luotaan. -- Valhe tyttäresi ja vilppi äitisi! Siinä sinun\nsukulaisesi!\n\n-- Lucia Grothusen, -- sanoi jesuiitta hyvin lempeästi, -- kun olit\nlapsi ja seurasit isääsi Arnold Grothusenia, joka karkoitettiin samalla\nkuin kuningas Sigismund, niin tulit eräänä päivänä vainoojiesi takaa\najamana talonpojan majaan... Teitä ei aiottu ottaa vastaan, teidät\nuhattiin antaa ilmi. Silloin keksi lapsellinen silmäsi nurkassa neitsyt\nMarian kuvan, joka vetelehti siellä muistona muinaisilta ajoilta,\npahanilkisten lasten leikkikaluna. Sinä otit tuon kuvan, suutelit sitä,\nojensit sen noita kovasydämisiä ihmisiä kohden ja sanoit: kas, neitsyt\nMaria on täällä, hän on meitä suojeleva.\n\n-- Niin no ja mitä sitten, -- sanoi Lucia lempeämmällä äänellä kuin\nitsekään olisi tahtonut.\n\n-- Lapsellinen luottamuksesi ... ei, mitä sanonkaan? ... pyhä neitsyt\nhellytti kovien talonpoikain sydämet, he ottivat teidät suojaansa ja\npiilottivat teidät. Eikä sillä hyvä, he antoivat sinulle tuon kuvan,\njota sitten olet säilyttänyt suojelijanasi ja joka riippuu nytkin\ntuolla seinällä. Niinkuin sinä sanoit silloin, niin sanon minä nyt:\nkas, neitsyt Maria on täällä, hän on minua suojeleva.\n\nLucia oli liikutettu ja koetti turhaan sitä salata. Hän puri huultaan\neikä mitään vastannut.\n\n-- Olet oikeassa, -- jatkoi munkki, viisaasti laskien sanojensa\nvaikutuksen, -- minä olen katolilainen niinkuin sinäkin, vainottu\nniinkuin sinäkin; jos he saisivat selville valepukuni, tappaisivat he\nminut. Henkeni on hallussasi, anna minut ilmi; minä en pakene; minä\nkuolen uskoni edestä ja siunaan sinua kuollessani.\n\n-- Pakene täältä, -- sanoi Lucia, -- saat aikaa huomiseen saakka. Mutta\nainoastaan sillä ehdolla, ettet enää koskaan puhuttele tätä vanhusta,\njonka olet tahtonut häväistä.\n\n-- No niin, sanoi jesuiitta alakuloisesti -- minä pakenen, mutta minä\njätän tänne kauniin unelmani paremmasta tulevaisuudesta. Kuvailin jo,\nettä suuri Messenius ja hänen jalo puolisonsa tulisivat katolisen uskon\nuudistajiksi pohjolassa; olin ajatellut, että se aika ei olisi enää\nkaukana, jolloin miljoonat sanoisivat: me vaelsimme pimeydessä ja\nsokeudessa, mutta menneiden aikojen valo on noussut edessämme\nloistamaan ja suuri Messenius on paljastanut eteemme uskonpuhdistuksen\nvääryyden.\n\n-- Jos se vain voisi tapahtua totuutta loukkaamatta! -- huudahti Lucia,\njonka tulinen mieli yhä enemmän oli alkanut innostua siitä\ntulevaisuudesta, jota jesuiitta niin taitavasti osasi kuvata hänen\neteensä.\n\n-- Mikä on totuus! -- jatkoi jesuiitta lempeästi ja vakuuttavasti. --\nOi, ystäväni, totuus on meidän uskomme, valhe on vääräuskoisten usko.\nJos tulisit vakuutetuksi siitä, etten minä mieheltäsi pyydä muuta kuin\ntotuuden julistamista, tahtoisitko silloin auttaa minua kirkkoasi\nuudelleen rakentamaan?\n\n-- Tahtoisin! sen minä tahtoisin! -- vastasi Lucia innokkaasti.\n\n-- Niinpä kuule sitten ... -- jatkoi jesuiitta, mutta hänet keskeytti\nMessenius, joka tähän asti oli ollut kuin huumautuneena, mutta nyt\nheräsi kuin pahasta unesta.\n\n-- _Abi, male spiritus_! -- huusi hän raivoissaan, ikäänkuin olisi\npelännyt, että jesuiitan käärmeen kieli vielä kerran saisi hänet\nvietellyksi. -- _Abi, abi_! Sinä et ole ihminen, sinä olet pimeyden\nruhtinas, paratiisin käärme! _Abi, abi in aeternam ignem, habitaculum\ntuum, in regnum mendacii, imperium tuum_[20]  -- ja noin sanoen työnsi\nhän jesuiitan ovea kohti, eikä Luciakaan koettanut häntä siitä estää.\n\n-- _Insanit miser_![21] huusi jesuiitta ja katosi.\n\n-- Kiitos ystäväni! -- sanoi Lucia mieli keveänä ja niinkuin lumouksesta\nvapautuneena.\n\n-- Kiitos, Lucia! -- vastasi Messenius, lempeämmin kuin moneen aikaan.\n\n\n\n\n14. PYHIMYSTEN TUOMIO.\n\n\nVarhain seuraavana aamuna astui isä Hieronymus siihen huoneeseen, jossa\nasuivat neiti Regina von Emmeritz ja hänen vanha Dorthensa. Kalpeana\nvalvomisesta ja mielenliikutuksesta istui nuori neiti uskollisen\npalvelijansa vuoteen ääressä. Jesuiitan sisään astuessa nousi Regina\nnopeasti seisoalleen.\n\n-- Pelastakaa Dorthe! -- huudahti hän kiihkeästi -- olen etsinyt teitä\nkaikkialta, ja te olette hyljännyt minut!\n\n-- Hiljaa! -- sanoi jesuiitta kuiskaten, -- puhu hiljaa, seinätkin\ntäällä kuulevat. Mitä? ... Dortheko sairas? Se oli ikävä asia, minä en\nvoi pelastaa häntä. Meidän valhepukuamme epäillään. Meidän täytyy paeta\njo tänä päivänä, heti paikalla.\n\n-- Ei ennen kuin olette tehnyt Dorthen terveeksi. Minä pyydän teitä,\nisä, te olette viisas, te tunnette kaikki lääkkeet; antakaa Dorthelle\nnopeasti vaikuttavia rohtoja, Ja me seuraamme teitä.\n\n-- Mahdotonta! Meillä ei ole hetkeäkään arvelemisen aikaa. Tule!\n\n-- En tule ilman Dorthea, isäni! Pyhä neitsyt, kuinka voisin jättää\nhänet, imettäjäni, äidillisen ystäväni!\n\nJesuiitta meni vuoteen ääreen, tarttui vanhaa naista käteen, kosketti\nhänen otsaansa ja teki liikkeen, jonka merkityksen Regina heti ymmärsi.\n\n-- Hän on kuollut! -- huudahti nuori neiti kauhistuksissaan.\n\n-- Kuollut on! -- sanoi jesuiitta ja omituisen kamala hymyily värähteli\nhänen huulillaan, vaikka hän koettikin tekeytyä surulliseksi. -- Sinä\nnäet, lapseni, -- lisäsi hän, -- että pyhimykset ovat tahtoneet säästää\nuskollista ystäväämme matkan vaivoista ja sen sijaan ottaneet hänet\ntaivaan iloon. Tässä ei voi enää mitään. Tule!\n\nMutta Regina oli kyyneliensäkin läpi nähnyt tuon omituisen hymyilyn ja\nhän kauhistui sitä. Hänelle näytti selviävän kamala salaisuus.\n\n-- Tule! -- kiirehti munkki. -- Messeniuksen vaimo, joka on\nkatolilainen, saattaa ystävämme hautaan.\n\nReginan silmät tuijottivat munkkiin ja häntä pudistutti.\n\n-- Eilen illalla kello 7, -- sanoi hän, -- oli Dorthe vielä aivan\nterve. Heti senjälkeen joi hän sen juoman, jonka joka ilta olette\nhänelle valmistanut voimistavista yrteistä. Kello 8 sairastui hän ...\nkymmenen tuntia sen jälkeen on hänestä henki lähtenyt.\n\n-- Pitkän matkan rasitukset ... vilustus ... enempää ei tarvittu. Tule!\n\nMutta Regina ei tullut.\n\n-- Munkki, -- sanoi hän äänellä joka vapisi kauhusta ja ylenkatseesta,\n-- te olette antanut hänelle myrkkyä!\n\n-- Lapseni! Tyttöseni, mitä sinä ajattelet! Suru on järkesi pimentänyt.\nTule, minä annan sinulle anteeksi.\n\n-- Hän oli teille vaivaksi ... näin kärsimättömyytenne jo tänne\ntullessamme. Ja nyt te tahdotte ottaa minut suojatonna haltuunne. Pyhä\nMaria, pelasta minut! Minä en seuraa teitä.\n\nJesuiitan liikkuvat kasvot muuttuivat yht'äkkiä ja niihin tuli sama\nkäskevä ilme, joka oli saanut Messeniuksenkin vapisemaan.\n\n-- Lapsi, -- sanoi hän, -- älä kutsu päällesi pyhimysten vihaa\nkuuntelemalla vihollisen viekoituksia. Muista _missä_ olet, onneton, ja\n_kuka_ olet. Jos vitkastelet vielä hetkisenkään, niin jätän sinut tänne\npuutteeseen, vankeuteen, kuolemaan, vääräuskoisten pilkattavaksi, jätän\nsinut eksyneeksi lampaaksi, jonka pyhä neitsyt on hyljännyt. Täällä on\nkadotus ja onnettomuus ... tuolla, isänmaassasi, vapaus, onni,\nuskontosi, lohdutus, pyhimysten suosio. Valitse, mutta valitse pian,\nsillä hevonen on jo valjaissa, aamu koittaa, ja päivän valjetessa tulee\nmeidän jo olla kaukana tästä kerettiläisten pesästä.\n\nRegina horjui.\n\nMunkin kasvot kovenivat, niinkuin ne olisivat olleet pronssiin valetut.\n-- Jos olisinkin uhrannut hänet, -- jatkoi hän matalalla äänellä, --\nentä sitten? Tiedätkö, sinä maan muurahainen, mitä maksaa seistä\nkohtalon tiellä? Sinun tulostasi Saksaan riippuu paljon, minun\ntulostani riippuu kaikki. Mitä merkitsee yhden sielun siirtyminen\nautuuteen, jos sen kautta miljoonat sielut pelastuvat kadotuksesta?\nKirkko tarvitsee meitä ja pyhän isän nimessä käsken sinun minua\nseuraamaan.\n\nRegina heittäytyi kuolleen päälle ja hänen koko ruumiinsa vapisi: --\nMinä en voi, minä en tahdo jättää Dorthea; te olette hänet tappanut!\n\n-- Ja jos _en_ olisi?\n\n-- Vannokaa, ettette ole!\n\n-- Mieletön tyttö! No hyvä, minä vannon. Vaipukoon maa jalkojeni alla\nja nielköön minut kitaansa, jos koskaan olen antanut Dorthelle muuta\njuomaa kuin terveyden.\n\n-- Sinä kuulet sen, Jumalan äiti! -- huudahti Regina, vastahakoisesti\nja epäillen. -- Sinä kuulet sen, minä kutsun sinut todistamaan hänen\nsanansa ikuisen tuomarin edessä. Pyhä neitsyt, suojele minua! Mitä on\nminun tekeminen?\n\nUlkona muurilta kuului vahtisotamies veisaavan yksitoikkoista virttään.\n\n-- Jää tänne ja muutu vääräuskoiseksi niinkuin sotamies tuolla ulkona,\n-- vastasi munkki pilkallisesti.\n\nRegina hypähti ylös. -- Hyvästi, Dorthe! Minä seuraan teitä!\n\nMolemmat kiiruhtivat he ulos. Oli vielä pimeä. Vähäinen valojuova vain\nruskotti mustien kuusien takana Koivukosken rannalla. Hevonen oli\nvaljaissa. Uninen portinvartija antoi meneväin mennä, sillä olihan\nlääkäri linnanpäällikön hyvä ystävä.\n\nJo luuli jesuiitta olevansa hyvässä turvassa, kun manteren puolelta\najava hevosmies tuli vastaan kapealla sillalla ja jysähytti pimeässä\nrekensä kiinni pakenevain rekeen. Munkin reki kallistui pahasti ja\nolisi vierinyt koskeen, jollei lahonnut, rutiseva kaidepuu olisi sitä\npidättänyt. Regina huudahti säikähdyksestä.\n\nTuon äänen kuultuaan hyppäsi vastaan tulevasta reestä nuori mies\nnopeasti maahan ja tuli pakenijain luo.\n\n-- Neiti von Emmeritz! -- huudahti tutunpuoleinen, hämmästyksestä\nvapiseva ääni.\n\n-- Te erehdytte, ystäväni, -- kiiruhti jesuiitta vastaamaan\nteeskennellyllä äänellä, -- antakaa tietä, se on tohtori Albertus\nSimonis, sotalääkäri kuninkaallisen majesteetin palveluksessa!\n\n-- Sinäkö se olet, kirottu munkki! -- huusi vieras. -- Vartijat\naseihin! Aseihin, vangitsemaan maailman suurinta roistoa! -- Ja niin\nsanoen tarttui hän munkkia tuuheaan turkin kaulukseen. Alussa koetti\nHieronymus irroittaa rekeä ja päästä pakoon nopean hevosen avulla.\nMutta kun hän huomasi sen mahdottomaksi, jätti hän turkin, kiertäytyi\nvihollisensa käsistä, viskautui kaiteen yli ja hyppäsi jäälle, joka\ntavattoman ankaran pakkasen aikana oli paneutunut linnansaaren ja\nmanteren väliin. Kohta oli hän kadonnut hämärään. Linnan portilla\nseisova vartija ampui osumatta. Muutamat sotamiehet laittautuivat\najamaan takaa pakenijaa.\n\n-- Antakaa olla, -- huusi muuan parrakas kersantti, -- yöllä on\nsuvennut, ja virta on syönyt jään alta päin, luulen sen pian särkyvän.\n\n-- Se juoksi tuonne alaspäin! -- huusivat toiset.\n\n-- Silloin se on kosken oma, -- vastasi kersantti rauhallisesti ja\nsytytti piippunsa. -- Eikö lienekin jo tällä hetkellä Ämmän kurkussa.\n\n-- Mitä sanot? -- huusi reen luona oleva mies kauhistuksissaan.\n\n-- Sanon, että Ämmä on saanut oivan eineen, -- vastasi kersantti yhtä\nrauhallisena kuin ennenkin, -- Kuulkaahan vain, niin haukkuu kuin\nkahlekoira: hyvillään on.\n\nKaikki kuuntelivat kauhistuksissaan veden pauhua. Tuntui siltä kuin\nolisi tuo mahtava putous pauhannut rajummin, kamalammin kuin ennen,\nharmaassa talviaamun hämärässä. Kersantti oli oikeassa; se muistutti\ntodellakin kahlekoiran ulvontaa, jonka eteen on lihapalanen heitetty.\n\n\n\n\n15. BERTEL JA REGINA\n\n\nVäsyneenä matkan vaivoista ja seikkailuistaan jäi meistä tuo harhaileva\nritarimme nukkumaan erääseen Ylihärmän talonpoikaistaloon. Olemme\ntavanneet hänet taas Kajaanin linnan sillalla koettamassa turhaan saada\nkäsiinsä vihattua ja pelättyä jesuiittaa, jonka kasvot hän oli tuntenut\nkurjan metsätorpan ikkunassa. Bertelin harharetket noina kymmenenä tai\nkahtenatoista päivänä, jotka olivat kuluneet siitä kuin hänestä\nerosimme, ovat pian kerrotut. Eksyttyään pakenijain jäljiltä heitä\ntakaa ajaessaan, oli hän harhaillut pitkin kaikkia teitä ja polkuja\nPohjanmaalla, käynyt aina Oulussa asti, ja vasta sitten, kun ei hänellä\nollut heistä vähintäkään vihiä, päättänyt etsiä heitä kaukaa Kajaanin\nerämaista. _Minkätähden_ tuo nuori ritari noin uupumattomalla innolla\ntahtoi saada karkulaiset käsiinsä, selviää kohta.\n\nMuutamia tuntia sillalla tapahtuneen kohtauksen jälkeen tapaamme\nBertelin siinä huoneessa, jonka linnan päällikkö oli antanut neiti\nReginan asuttavaksi ja missä hän oli erään tämän naispuolisen\nsukulaisen suojeluksen alaisena. Neljättä vuotta oli kulunut siitä, kun\nnuo molemmat nuoret olivat niin toisenlaisissa oloissa viimeksi\ntavanneet toisensa Frankfurt am Mainissa suuren kuninkaan\nläheisyydessä. Bertel oli silloin kokematon, kaksikymmenvuotias\nnuorukainen, Regina yhtä kokematon kuusitoistavuotias tyttö. Molemmat\nolivat he senjälkeen paljon kovaa kokeneet; molempien ensimmäinen\npalava nuoruudeninnostus oli jäähtynyt taisteluissa ja kärsimyksissä.\nSukuero ruhtinaan tyttären ja vähäpätöisen luutnantin välillä oli\nvähentynyt hänen sotaisen kunniansa ja aatelisen vaakunakilpensä\nkautta. Mutta oliko sekin ero, mikä oli heidän vakaumuksissaan,\nmielihaluissaan ja tunteissaan, vähentynyt kokemuksien kautta, jotka\ntavallisesti karaisevat entistä vakaumusta eivätkä sitä murra?\n\nBertel lähestyi nuorta neitoa kaikella sillä kunnioittavalla\nkohteliaisuudella, jonka hänen aikalaisensa vielä olivat säilyttäneet\nperintönä vuosisatojen ritarikaudelta.\n\n-- Arvoisa neiti, -- sanoi hän hiukan värähtelevällä äänellä, -- kun\ntoivoni tavata teidät Korsholmassa ei toteutunut, olen seurannut teitä\nläpi metsien ja erämaiden, niinkuin olisin pahantekijää takaa ajanut.\nTe aavistatte kenties sen syyn, joka on saanut minut tätä tekemään.\n\nReginan mustat silmäripset kohosivat verkalleen ja hän katseli\nkysyvästi Berteliä kasvoihin. -- Ritari, -- vastasi hän, -- mitkä\nlienevätkin vaikuttimenne, siitä ainakin olen varma, että ne ovat jalot\nja ritarilliset. Te ette ole tahtonut palauttaa onnetonta tyttöä\ntakaisin vankeuteen; te olette tahtonut temmata hänet sen kauhean\nmiehen käsistä, jota hän kunnioitti, ennenkuin osui hänet oikein\ntuntemaan.\n\n-- Te erehdytte, -- sanoi Bertel vilkkaasti ja lämpimästi. -- Totta\nkyllä on, että minua kammotti nähdessäni teidät tuon miehen seurassa,\njonka oikean luonteen olin oppinut tuntemaan ennen kuin te; etsin teitä\nkahta vertaa kiihkeämmin temmatakseni teidät hänen käsistään. Mutta\nennenkuin tiesin tästä vaarasta, riensin jo hakemaan teitä käsiini ja\nsaattamaan tietoonne iloisen sanoman siitä oikeudesta, mikä teille on\ntapahtunut ... myöhään, vaikkei toivoakseni kuitenkaan liika myöhään.\n\n-- Oikeudesta, sanotte? -- virkkoi neiti Regina hämmästyen niin, että\nhänen poskensa punehtuivat.\n\n-- Niin, arvoisa neiti, -- jatkoi Bertel, ihastuksella katsellen nuorta\npakolaista, -- vihdoinkin on minun onnistunut, turhaan sitä vuosikausia\nkoetettuani, hankkia teille korvausta viattomasti kärsimästänne\nvääryydestä. Te olette vapaa, te voitte Ruotsin aseiden suojassa palata\nisänmaahanne ja tässä, -- Bertel taivutti toisen polvensa ja ojensi\nReginalle holhoojahallituksen sinetillä varustetun paperin, -- tässä on\nkirje, joka turvaa teidän vapautenne.\n\nRegina oli voittanut ensimmäisen liikutuksensa ja vastaanotti tuon\nkallisarvoisen kirjeen miltei ylpeällä kylmyydellä. -- Herra ritari, --\nsanoi hän lyhyesti, -- minä tiedän, ettette pyydä kiitostani siitä,\nettä te, toisin kuin kansalaisenne, olette toiminut niin kuin kunnian\nmiehen tulee.\n\nBertel nousi ylös hämillään tuosta ylpeästä käytöksestä, jota hänen\nkuitenkin olisi pitänyt osata odottaa. -- Sen minkä olen tehnyt, --\nvastasi hän, hänkin vuorostaan kylmästi, -- sen olen tehnyt ainoastaan\nkorvatakseni vääryyden, joka voisi himmentää suuren kuninkaan muistoa.\nJokainen kansalaisistani olisi tehnyt niinkuin minä, ellei sodan hätä\nolisi saanut heitä unohtamaan sitä hyvitystä, jota he olivat velkapäät\nteille osoittamaan. Ennen muita olisi jalomielinen kuningas Kustaa\nAadolf kiiruhtanut hyvittämään hetken kiivaudessa tehtyä tekoaan, ellei\nkohtalo niin pian olisi hänen päiviään päättänyt. Mutta, -- keskeytti\nBertel, -- minä unohdan että vihaatte sitä kuningasta, jota minä niin\nsuuresti rakastan ja kunnioitan.\n\nTumma, kaunis puna peitti uudelleen Reginan kasvot. Bertel oli\ntietämättään koskettanut hänen palavan sydämensä arimpaan paikkaan.\nUusi havainto, ihmeellinen vartalon, äänen, liikkeiden, jopa\nmielipiteidenkin yhtäläisyys, jota hän ei ollut ennen huomannut ja joka\nkolmena viimeisenä vuotena oli kehittynyt Bertelin koko olennossa, teki\nsanomattoman vaikutuksen nuoren etelättären mieleen. Hänestä oli\nniinkuin olisi hän nähnyt hänet itsensä, tuon kaikista kuolevaisista\nsuurimman, unelmiensa esineen, elämänsä autuuden ja onnettomuuden,\nhänet, tuon pelätyn ja rakastetun, maansa, uskonsa, sydämensä\nvalloittajan ... ja niinkuin olisi hän itse sanonut hänelle tuolla\ntutulla äänellään: -- Regina, sinä vihaat minua! -- Tuo vaikutus oli\nniin nopea, niin voimakas, niin odottamattoman valtava, että nuori\nneiti yht'äkkiä kalpeni horjui ja oli pakotettu nojaamaan Bertelin\nojennettuun käsivarteen. -- Pyhä neitsyt, -- kuiskasi hän\nhämmennyksissään, -- minäkö vihaisin teitä ... teitä!\n\nKuullessaan tuon käsittämättömän ja samalla niin paljoa merkitsevän\nhuudahduksen hämmästyi Bertel yhtä paljon kuin Reginakin. Hän ihastui,\nhäntä pelotti, hänen toiveensa heräsivät uuteen eloon, mutta hän ei\nkuitenkaan tahtonut käyttää hyväkseen tuota näin tietämättä tehtyä\ntunnustusta. Sanaakaan sanomatta ja mitä suurinta kunnioitusta\nosoittaen saattoi hän nuoren tytön hänen suojelijattarensa luo, jonka\nhoitaessa hän pian tointui mielenliikutuksestaan, mikä oli ollut\nseurauksena kauan tukahdutetuista, mutta nyt yht'äkkiä uuteen eloon\nheränneistä sydämen salaisimmista tunteista.\n\nBertel oli hankkinut tehtäväkseen saattaa neiti Reginan Tukholmaan,\njosta hän sitten ensi avovedellä voisi jatkaa matkaansa kotimaahansa.\nHänen tuli sen vuoksi viipyä Kajaanin linnassa siksi, kunnes hänen\nsuojeltavansa olisi valmis lähtemään, ja lähtö taas viipyi siitä\nsyystä, ettei korkeasukuisella vangilla ollut sopivaa seuranaista\npitkälle taipalelleen. Sitä odottaessa meni useita viikkoja, ja sen\najan kuluessa kutoutui aivan uusia suhteita, joita tuskin olisi voinut\najatella mahdollisiksi, päättäen siitä ylpeästä kylmyydestä, jota\njalosukuinen ruhtinatar alussa oli vapauttajalleen osoittanut. Mutta\ntuo kylmyys oli vain jäätä hehkuvan tulivuoren laella; päivä päivältä\nse oheni ja suli, päivä päivältä kävi Reginan ylpeys suuremmaksi,\nsamalla kuin sen perustukset horjumistaan horjuivat, ja lopulta oli\njäljellä vain yksi kaikista vahvin välimuuri, uskontojen katkera\ntaistelu. Heikko muuri! Sekin suli lopulta maahan etelämaan tulisten\ntunteiden lämmittäessä ja ennenkuin oli kolme viikkoa kulunut, olivat\nyhdeksäntoista vuotias neito ja kolmen kolmatta vanha nuorukainen,\nunohtaen uskontojensa eron ja säätyrajat, vannoneet toisilleen ikuisen\nuskollisuuden. Lieneekö Bertel tiennyt että hän ihanasta, ylevästä,\nmustasilmäisestä morsiamestaan sai kiittää kuningas Kustaa Aadolfin\nmuistoa?\n\nOmituinen tapahtuma näytti tahtovan odottamattomalla ja ihmeellisellä\ntavalla painaa leimansa tämän liittokirjan alle. Salaisella\nlevottomuudella, ikäänkuin onnensa häviötä peläten, oli Bertel kauan,\nmutta turhaan koettanut ottaa selkoa paenneen jesuiitan kohtalosta. Sen\naamun jälkeen, jolloin tämä hyppäsi kaidepuun yli joen jäälle, ei\nkukaan ollut hänestä mitään kuullut eikä jälkeäkään hänestä nähnyt,\nennenkuin eräänä aamuna kolme viikkoa sen jälkeen muuan talonpoika\nsaapui linnaan ja toi sanan, että avantoa avatessa hiukan alapuolella\nÄmmän putousta siitä oli löydetty miehen ruumis, jolla ei ollut vasenta\nkorvaa ja joka oli puettuna ulkomaan vaatteisiin. Talonpoika oli tuonut\nvaatteet linnaan ja ne tunnettiin isä Hieronymuksen vaatteiksi. Sen\nlisäksi kaivoi rehellinen talonpoika vielä taskustaan pienen,\nvähäpätöisen kuparisormuksen, joka oli riippunut nauhassa kuolleen\nrinnan päällä. Bertel katseli tätä sormusta ihmetellen ja iloiten. --\nVihdoinkin olet minun, -- huudahti hän, -- sinä sormus, jota niin kauan\nolen halunnut omakseni ... ja tuot tullessasi varmuuden tuon\npeloittavan miehen kuolemasta.\n\n-- Se on pyhimysten tuomio valansa rikkojalle! -- huudahti Regina\nhämmästyen.\n\n-- Ja se on tuomio, joka onnemme vahvistaa! -- vastasi Bertel ja\nkoetteli Reginan sormeen _kuninkaan sormusta_.\n\n\n\n\n16. KUNINKAAN SORMUS. MIEKKA JA AURA. TULI JA VESI.\n\n\nTaas palaamme Isokyröön, Perttilän taloon ja vanhan\ntalonpoikaiskuninkaan luo.\n\nOn talvipäivä maaliskuussa 1635. Kevätpäivän paiste tuntuu jo lumessa,\nräystäät tippuvat päivän puolella, hanki kantaa mäkien pohjoisilla\nrinteillä ja upottaa eteläisillä. Aaron Perttilä on äskettäin tullut\nkirkosta kaiken väkensä kanssa; hänen harmaa päänsä kumartuu jo maata\nkohden ja hän nojaa Merin käsivarteen. Hänen vieressään kulkee kaksi\nhauskaa, pyöreätä olentoa: vanha Larsson ja hänen äskettäin sodasta\npalannut samanniminen poikansa, joka on aivan isänsä näköinen. Hänen\nsivullaan käy hänen nuori vaimonsa, soma ja iloinen olento, jonka\ntunnemme. Se ei ole kukaan muu kuin Kätchen, tuo reipas ja virkeä\ntyttö, jonka pehmeä kätönen kerran sai jalon kapteenin kokonaan pois\nladultaan... Sen päivän jälkeen vannoi hän kaikkien kreikkalaisten ja\nroomalaisten kirjailijain nimessä, joiden teoksia hän ennen muinoin oli\nTurun katedraalikoulussa lukenut -- _sic unde ubi apud unquam post_\nkuten vanhoilla oli tapana niin kauniisti sanoa -- että tuo\npehmeäkätinen nunnan kokelas kerran olisi tuleva hänen omakseen. Ja kun\nhe sodan vaiheissa kerran taas olivat yhtyneet ja kun Kätchen oli\nsuojelijaa vailla eikä hänellä muuten ollut mitään rehellistä ja\niloista sotamiestä vastaan, niin oli tuo tyytyväinen ja iloinen\npariskunta vihitty yhteen Stralsundissa ja sen jälkeen lähtenyt\ntervehtimään pyöreää, pyylevätä isäänsä ja appiukkoaan Larssonia\nIsokyröön, jossa heidät oli suurella riemulla otettu vastaan ja\nkohdeltu kuin omina lapsina.\n\nVielä on lisättävä, että Larsson nyt oli heittänyt sodan helkkariin ja\npaljon tinkimisen perästä saanut eronsa, vaikkakin ilman arvon\nylennystä. Valitettavasti ei hän ole säästänyt laihintakaan lanttia\nSaksanmaan sotasaaliista, niinkuin monet muut hänen vertaisistaan.\nKaikki, minkä hän on ansainnut -- ja se nousee miljooniin hänen omien\npuheidensa mukaan -- on haihtunut kuin tuhka tuuleen. Missä?\nNördlingenin luona, väittää hän. Kyllä kai, ei, kesteissä ja\njuomingeissa se on kulunut, samanlaisten veikkojen seurassa kuin hän\nitsekin on. Mutta nyt aikoo hän heittäytyä vakavaksi kuin aidan seiväs,\nruveta isänsä jälkeen pehtooriksi Perttilän laajoilla tiloilla, kyntää,\nkylvää ja niittää _pro modulo virium prolem copiosam lucem proferre_,\nniinkuin ne vanhat taaskin niin kauniisti sanoivat. Vanha Perttilä\nsuosii häntä aivan ilmeisesti. Paljon merkitseviä sanoja on ukko\ntullut lausuneeksi ja äskettäin on hän tuomarin käsiin jättänyt\ntestamenttinsa. Meristä sanottakoon, että hän kuihtuu kuin juureton\nkukka ja että häntä pitää elämässä kiinni vain heikko, katkeava toivo,\ntuo maanpakoon ajettu, hyljätty Kustaa Bertel, aateliselta nimeltään\nBertelsköld.\n\nTuo näin monenlaisista aineksista, varjoista ja valopuolista koottu\nperhe istuu nyt suuressa tuvassa lukuisan palvelusväen ympäröimänä, ja\nvanha Larsson koettaa vielä, ollen salaisessa liitossa Merin kanssa,\nherättää ankaran talonpoikaiskuninkaan mielessä lempeämpiä tunteita\nBerteliä kohtaan. Kaikki heidän rukouksensa ja selityksensä kilpistyvät\ntakaisin ukon murtumattomasta lujuudesta kuin kivi kovasta kalliosta...\nLarsson kääntyy harmistuneena pois, Meri menee salaamaan kyynelensä\ntuvan pimeimpään varjoon. Silloin kuuluu taas tuolta ulkoa kulkusten\nhelinä niinkuin viimeksikin loppiaisiltana; tilava reki pysähtyy\nsuurelle pihamaalle ja siitä astuu kaksi henkilöä, laveaan viittaan\npuettu upseeri ja nuori, ihmeen ihana nainen, jolla on yllään loistava,\nmustalla sametilla päällystetty ja kallisarvoisilla turkiksilla\nreunustettu vaippa. Meri ja Larsson kalpenevat molemmat heidät\nnähtyään; Larsson rientää heitä vastaan, mutta nyt se on jo myöhäistä,\nBertel ja Regina astuvat tupaan.\n\nMolemmat Larssonit ja Meri tervehtivät Berteliä lämpimästi, mutta ovat\nsilminnähtävästi hämillään. Kätchen lennähtää ylös ja heittäytyy,\nhuolimatta siitä erosta, mikä on hänen porvarillisen pukunsa ja tuon\nkallisarvoisen samettiviitan välillä, Reginan syliin, joka liikutettuna\nhalaa uskollista lapsuudensa ystävää.\n\nBertel irroittautuu ystävällisesti omaistensa syleilyistä ja menee\nvarmoin askelin vanhan Perttilän luo, joka äänetönnä ja kylmänä istuu\nkorkeaselustimisessa tuolissaan pöydän päässä eikä ole näkevinään ei\nkuulevinaan. Kaikki odottavat jännittyneinä tämän kohtauksen\nseurauksia, joka -- sen tuntee jokainen -- on oleva ratkaiseva. Nuori\nupseeri on riisunut kauhtanansa ja hattunsa, hänen pitkä, vaalea\ntukkansa poimuilee kauniissa kiharoissa hänen avonaisella otsallaan;\nhänen kasvonsa ovat hyvin kalpeat mutta nuo siniset, eloisat silmät\nkatsovat varmasti ja rävähtämättä harmaantuneen vanhuksen kivenkoviin\nkasvoihin.\n\nBertel notkistaa nytkin, niinkuin ensi kerralla, toisen polvensa ja\nsanoo äänellä, joka samalla on sekä nöyrä että varma: -- Isäni!\n\n-- Kuka olet? En tunne sinua, ei ole minulla poikaa, -- keskeyttää\nhänet vanhus jääkylmällä äänellä.\n\n-- Isäni! -- jatkaa Bertel hämilleen joutumatta. -- Tulen vielä kerran,\nvielä viimeisen kerran, pyytämään sinulta anteeksi ja saamaan\nsiunaustasi. Älä työnnä minua luotasi! Jätän isänmaani taistellakseni\nja mahdollisesti kuollakseni vieraalla maalla. Sinun vallassasi on,\npalaanko koskaan. Muista, isäni, että siunauksesi antaa sinulle pojan,\nmutta kirouksesi ajaa hänet ainaiseen maanpakoon!\n\nVanhuksen kasvoissa ei näy värähdystäkään, mutta hänen äänestään\nkuuluu, että hän taistelee itsensä kanssa. -- Vastaukseni ei ole pitkä,\n-- sanoo hän, -- minulla oli poika. Hän tuli uskottomaksi minulle ja\nniille periaatteille, jotka ovat elämääni johtaneet. Hän hylkäsi kansan\nasian palvellakseen turmiollista aatelisvaltaa, jota vihaan ja inhoan.\nMinulla ei ole poikaa. Olen tänään tehnyt hänet perinnöttömäksi.\n\nYmpärillä seisovain kasvot kalpenevat. Ainoastaan Bertel punehtuu\nheikosti ja sanoo: -- Isäni, en pyydä tavaroitasi. Anna ne sille, jonka\nkatsot ne ansainneen paremmin kuin minä. Pyydän vain anteeksiantoasi,\nsiunaustasi, isäni.\n\nKaikki muut paitsi Regina käyvät vanhuksen luo, lankeavat polvilleen\nhänen eteensä ja huudahtavat: Armoa Bertelille! Armoa pojallesi!\n\n-- Ja jos minulla olisikin poika, -- vastaa vanhus, -- luuletteko\ntodellakin, että hän minun tähteni tahtoisi luopua himoitsemasta\naatelisten kunniaa? Luuletteko todellakin, että hän tahtoisi tulla\ntalonpojaksi niinkuin minä, kansan mieheksi niinkuin minä, elämään ja\nkuolemaan kansan asian puolesta? Luuletteko, että hän pienillä,\nhansikkaisilla käsillään tahtoisi kyntää maata ja ottaa vaimonsa minun\nsäädystäni, ottaa aviokseen yksinkertaisen ja siveän naisen, niinkuin\nrehellisen ja nöyrän maanmiehen tulee ja täytyy.\n\n-- Isäni, -- vastasi Bertel hiukan epävarmemmalla äänellä kuin äsken,\n-- pyyntösi on mahdoton täyttää jo sen kasvatuksen vuoksi, minkä olet\nminulle antanut. Tahdon kunnioittaa säätyäsi, mutta minä olen kasvanut\nsotilaan ammattiin josta en voi enkä tahdo luopua. Yhtä mahdotonta on\nminun valita vaimoni sinun mielesi mukaan. Tässä on puolisoni: hän on\nruhtinaan tytär, mutta hän ei ole hävennyt ottamasta talonpojan poikaa\nmiehekseen. Olkoon se todistuksena siitä, ettei hän ole häpeävä\nkutsumasta sinua isäkseen.\n\nSilloin lähestyy Regina nöyrästi, ikäänkuin suudellakseen vanhuksen\nkättä, ja kaikki, paitsi Bertel ja vanhus, nousevat ylös. Mutta vanhan\ntalonpoikaiskuninkaan tulinen luonto kuohahtaa vihaan.\n\n-- Sanoinhan minä sen, -- huutaa hän jylisevällä äänellä, -- siinä on\nse sukupatto, joka syntyi talonpojaksi, mutta josta tuli herrojen\nkätyri! Kautta kaikkivallan, olenpa eläissäni nähnyt paljon taistelua\nja paljon uhkaa miekan ja auran välillä, mutta tällaista uhkaa en vielä\nole nähnyt! Tuo nulikka, joka kutsuu itseään minun pojaksi, uskaltaa\nminun silmieni eteen tuoda ruhtinaallisen jalkavaimonsa ja kutsua häntä\nvaimokseen.\n\nBertel hypähtää seisoalleen tukeakseen Reginaa, joka on vähällä vaipua\nlattialle. -- Vanha mies, -- sanoo hän vihasta vapisevalla äänellä, --\nkiitä isännimeäsi ja harmaita hiuksiasi siitä, että olet saanut sanoa\nmitä kukaan muu ei olisi sanonut henkeään menettämättä. Tässä on se\nsormus, jonka olen kiinnittänyt laillisesti vihityn vaimon sormeen, --\nBertel irrottaa Reginan sormesta kuninkaat sormuksen, -- ja minä vannon\nsen, että tuo käsi on yhtä puhdas ja yhtä arvokas kuin kenen muun\nkuolevaisen käsi tahansa kantamaan tätä sormusta, joka niin monta\nvuotta on ollut suurimman kuninkaan sormessa.\n\nMeri tuijottaa sormukseen, hänen kalpeat poskensa punastuvat, hän\ntaistelee ankaraa, sisällistä taistelua. Lopulta astuu hän lähemmä,\npainaa ihastuksissaan sormuksen huulilleen ja sanoo katkonaisella\näänellä ja niin suurella liikutuksella, että se kuivaa kyynelet hänen\nsilmistään: -- Minun sormukseni, joka on ollut _hänen_ sormessaan, ja\nminun sormukseni, joka on häntä suojellut ... syytön olet sinä hänen\nkuolemaansa; hän antoi sinut muille; sitten tulivat kuulat, sitten tuli\nkuolema. Tiedätkö sinä, Kustaa Bertel, ja sinä hänen vaimonsa,\ntiedättekö tämän sormuksen voiman? Nuoruudessani vaelsin eräänä päivänä\nsydänmailla ja kohtasin siellä kuolevan miehen, joka oli janoon\nnääntymäisillään. Annoin hänelle lähteestä vettä juodakseen, virvoitin\nhänen kieltään muuraimen mehulla. Hän kiitti minua ja sanoi: --\nystäväni, minä kuolen enkä voi palkinnoksi antaa sinulle muuta kuin\ntämän sormuksen. Sen löysin muinoin erään neitsyt Marian kuvan\nsormesta, joka yksin oli vahingoittumatonna säilynyt Isokyrön kirkossa\npaavikunnan rikkinäisten jäännösten kasassa, ja kun minä tempasin\nsormuksen hänen sormestaan, kukistui kuva tomuksi ja tuhkaksi. Tässä\nsormuksessa on samalla pyhimysten voima ja taikuuden voima, sillä minun\nkanssani vaipuu ikivanhan taikauskon suuruuden aika hautaansa. Jolla\ntämä sormus on, häntä eivät tuhoa tuli, ei vesi, ei teräs, eivätkä\nvaarat minkäänlaiset, ellei hän vanno väärää valaa, sillä väärä vala\nlamauttaa sormuksen voiman. Tätä sormusta seuraa onni rauhan aikana ja\nvoitto sodassa; sitä seuraa rakkaus, kunnia, rikkaus, oma onni ja\ntoisten turmio. Kun tämä sormus kulkee kolme miespolvea peräkkäin\nisästä poikaan, silloin syntyy siitä suvusta suuria sotasankareita ja\nvaltiomiehiä...\n\nMeri vaikeni. Kaikki kuuntelivat häntä jännittynein mielin.\n\n-- Mutta, -- jatkoi hän, -- jos sormus kulkee kuudessa polvessa\nperäkkäin, silloin syntyy siitä suvusta mahtava kuningassuku. Tiedä\nkuitenkin, sanoi sama mies, että suuria lahjoja seuraa suuret vaarat.\nValapattoisuus ja sukuviha tulevat aina kiusaamaan sormuksen omistajaa\nja laimentamaan sen voimaa; ylpeys ja ääretön kunnianhimo kalvavat aina\nhänen rintaansa häntä tuhotakseen ja suuren sielun lujuutta ja suuren\nsydämen nöyryyttä tarvitaan näiden kiusausten voittamiseksi. Jolla on\ntämä sormus, hän saavuttaa kaiken maailman onnen eikä hänen tarvitse\ntaistella muita kuin omaa itseään vastaan; mutta hän on itse olevakin\nonnensa pahin vihamies. Siihen viittaavat nuo kolme kirjainta R.R.R.,\njotka on kaiverrettu sormuksen sisään ja jotka selitetään sanoilla:\n_Rex Regi Rebellis_, kuningas kuninkaan kapinoitsija, s.o.: onnellisin\nja mahtavin ihmisistä kavahtakoon enin sitä vaaraa, mikä uhkaa häntä\nhänen omassa rinnassaan.\n\n-- Ja tämä sormus, oi Regina, tämä sormus on meidän! -- huudahti Bertel\nsekä ilolla että pelolla. -- Mikä rikkaus ja mikä edesvastuu seuraakaan\ntätä sormusta!\n\n-- Valta! Kunnia! Kuolematon maine! -- huudahti Regina riemuissaan.\n\n-- Ole varuillasi, tyttäreni! -- virkkoi Meri alakuloisesti. -- Nuo\nsanat ilmaisevat sormuksen suurimman vaaran.\n\nVanha Perttilä katseli sormusta ja nuoria pilkallisesti hymyillen. --\nKissan kultaa! -- sanoi hän. -- Turhuutta! Joutavia koristuksia! Väärää\nkunnianhimoa! Se on oiva lahja kulkemaan aatelin perintönä polvesta\npolveen. Tule Larsson nuorempi, sinä, joka olet talonpoikaista sukua ja\ntahdot sukuusi palata, vaikka olet ollutkin sotilas. Minä tahdon antaa\nsinulle jotakin, joka ei ole kultaa eikä turhaa koristusta, mutta joka\non oleva sinulle suuremmaksi siunaukseksi kuin kuninkaitten sormukset.\nOta tuo tammivartinen, vanha kirves tuolta seinältä; niin, niin, älä\npelkää, ei se ole mikään taikakalu, isävainajani on sen itse takonut\nKustaa kuninkaan aikana. Sillä olemme isäni ja minä tehneet monta\nurotyötä metsän keskessä ja monta korpea peranneet. Kulkekoon se\nperintönä suvussasi, ja minä lupaan sinulle, että häntä, jolla kirveeni\non, seuraavat onni ja tyytyväisyys hänen rehellisessä työssään.\n\n-- Kiitos teille, taattoseni, -- vastasi kapteeni iloissaan, ja oli\nhyvin ymmärtäväisen näköisenä tutkivinaan vanhan kirveen terää. -- Jos\njotakin kirjoitusta tarvitaan, niin ehdottelisin tähän pantavaksi\nR.R.R., _Ruris Rusticus Robustus_, se on lyhykäisesti sanottuna: hitto\nsemmoista hukaria! Hyvin kaunis ja syvämietteinen sananlasku!\n\nLarsson vanhempi katsoi nyt ajan tulleen tämän katkeran riidan\nsovittamiseksi. Hän astui vanhuksen eteen pitäen kädestä kumpaakin\nvastanainutta pariskuntaa ja virkkoi: -- Rakas isäntä, älkäämme ruvetko\nHerramme töitä parantamaan. Sinun poikasi ja minun poikani ovat\nmolemmat aika velikultia; mutta minkä he sille taitavat, että Herramme\non luonut heidät, toisen tulesta, toisen vedestä? Bertel on kuin\ntulenliekki, palava, kuuma, korkealle pyrkivä, leimahteleva, loistava,\nhäilyvä; ja lyönpä vetoa, että tämä pikku rouva on samaa sukua. Minun\npoikani on puhtainta vettä.\n\n-- Seis! -- huudahti kapteeni. -- Vettä en ole voinut koskaan sietää.\n\n-- Pidä suusi, ukuli! Poikani on puhtainta vettä ... vuotavaa ja\nhäilähtelevää, mutta joka tyytyväisenä pysyy maaperässä ja on kuin\nvartavasten luotu kouraan tuntuvalla arkipäiväisellä elämänsä\nviisaudella sammuttamaan tuon toisen pyhäistä hehkua. Hänen vaimonsa on\nkudottu samoista villoista. Etkö nyt näe, että Herramme on aikonut nämä\npojat ystävinä elämään ... tulen vettä lämmittämään ja veden tulta\nsammuttamaan ... ja sinä tahdot tehdä heistä vihamiehet ottamalla\ntoiselta ja antamalla toiselle. Ei, hyvä mies, se ei käy päinsä, usko\nminua ja anna pojallesi mikä poikasi on; ei minun poikani silti\ntarvitse nälkää nähdä.\n\nPerttilä oli hetkisen vaiti. Sitten sanoi hän kiivaasti:\n\n-- Älä opeta minulle Herran tarkoituksia. Luuletko todellakin, että hän\ntuossa, tuo vastaleivottu aatelismies, jota siinä tuleen vertailet,\nsuostuisi luopumaan sormuksestaan ja sen sijaan kirveeseen tarttumaan?\n\n-- En koskaan! -- vastasi Bertel kuohahtaen.\n\nMeri tarttui hänen käteensä ja katsoi häntä rukoilevasti silmiin. --\nAnna pois sormus! -- sanoi hän. -- Sinä tunnet jo muutamia sen\nvaaroista, mutta et tunne kaikkia. Yhdestä en ole puhunut. Kaikki,\njotka tätä sormusta kantavat, kuolevat väkivaltaisella kuolemalla.\n\n-- Entäpä sitten! -- huudahti Bertel. -- Sotilaan kuolema\ntaistelutanterella on kaunis ja kunniakas. En pyydä parempaa.\n\n-- Kuulehan sitä! -- sanoi Perttilä ylenkatseellisesti. -- Arvasinhan\nsen: hän ajaa kunniata takaa hautaansa saakka. Rauhallinen kuolema\nsamoinkuin rauhallinen elämä on hänelle kauhistus. Mutta, sinä Larsson,\nsano minulle: onko sinulla halua antaa pois kirves ja tarttua\nsormukseen?\n\n-- Hm, -- virkkoi kapteeni mietteissään, -- olisipa tuo sormus edes\nkultaa, niin veisin hänet kaupunkiin ja ostaisin rahalla tynnörin hyvää\nolutta, ehkäpä hiukan toistakin. Mutta nyt se on vain kuparia ... mitä\nvielä minä heitän sen helkkariin ja pidän kirveeni; saattaahan tuolla\nedes halkoja hakata.\n\n-- Oikein puhuttu, -- jatkoi Perttilä; -- se on, niinkuin isäsi\nsanoo, sama kuin heittäisi vettä kuumaan kiukaaseen. En ole minä tehnyt\nvettä ja tulta vihamiehiksi. Tule, Larsson, sinä terveen järjen, sinä\nkouraan tuntuvan käytännön mies, tule pojakseni ja ota omaisuuteni, kun\nminusta aika jättää. Siunatut olkaat sinä ja sukusi! Lisääntykäät ja\ntehkää työtä niinkuin muurahaiset maassa, ja vallitkoon lakkaamaton\nviha teidän ja ylhäisten, aatelisten välillä. Olkoon sota eikä koskaan\nrauhaa heidän ja teidän välillänne, kunnes nuo turhat korukalut\nhäviävät; eläkööt kirves ja sormus alituisessa, avonaisessa riidassa,\nkunnes molemmat samassa tulessa sulavat. Kun se kerran tapahtuu, sadan\ntai kahden sadan tai vielä useamman sadan vuoden perästä, silloin on\naika sanoa: säätyrajoitus on hävinnyt ja ihmisen oma ansio on hänen\nainoa vaakunakilpensä.\n\n-- Mutta, isäni, -- huudahti Bertel vielä viimeisen kerran rukoilevalla\näänellä, -- eikö sinulla ole mitään siunausta annettavana minulle ja\njälkeläisilleni, kun nyt ainaiseksi eroamme?\n\n-- Sinulle! -- virkkoi vanhus yhä vieläkin vihaisella äänellä. --\nMenkää, te kadotetut, turhamaiset, kansan suuren rungon madonsyömät\noksat, menkää kurjaan loistoonne ja varmaan häviöönne! Aina siihen\npäivään saakka, kunnes se tapahtuu, minkä olen sanonut, että kirves ja\nsormus, että väärä kulta ja rehellinen teräs sulavat yhteen ... aina\nsiihen saakka annan minä teille perinnöksi kiroukseni aina kymmenenteen\npolveen, ja sitä kiroustani seuratkoon riita, viha, vaino ja lopulta\nsurkea häviö!\n\n-- Takaisin, taattoseni! -- huudahti nuorempi Larsson. -- Armoa\nBertelille.\n\n-- Ei mitään armoa aatelille! -- vastasi talonpoikaiskuningas.\n\n-- Varo itseäsi! -- huusi vanhempi Larsson. -- Tuomio voi tulla oman\npääsi päälle.\n\n-- En pyydä armoa, -- virkkoi Bertel, näennäisesti rauhallisena. --\nHyvästi, isä! Hyvästi isänmaani! Minä menen, enkä tule koskaan\ntakaisin.\n\n-- Hetkinen vielä! -- keskeytti hänet Meri, joka vaivalloisesti ja mitä\nsuurimman liikutuksen valtaamana asettui hänen eteensä. -- Sinä menet!\nNiin, mene sitten ... sydämeni rakastettu, toivoni, elämäni ... mene,\nen tahdo sinua kauemmin pidättää. Mutta ennenkuin menet, kuule\nsalaisuus, joka samalla on ollut elämäni suurin riemu ja sen suurin\ntuska...\n\n-- Älä kuule häntä! -- huudahti vanha Perttilä murtuneella äänellä ja\nilmeisesti kauhistuksissaan. -- Älä kuule häntä, hän hourailee!...\nAjattele omaa kunniaasi ja minun kunniaani! -- kuiskasi hän ankarasti\nkalpean tyttärensä korvaan.\n\n-- Mitä huolin minä sinun kunniastasi ja omastani! huudahti Meri ennen\nkuulumattomalla kiivaudella. -- Etkö näe, että hän menee ... elämäni\nilo menee eikä koskaan palaja. Hän menee ja sinä tahdot, sinä kova,\nluonnoton isä, että minun pitää antaa hänen mennä kirottuna vieraille\nmaille. Mutta niin ei hän saa mennä. Jokaisen kirouksen sijasta, jonka\njulistat hänen ylitsensä, annan minä hänelle sata siunausta, ja me\nsaamme kerran vielä nähdä, mitkä niistä enemmin merkitsevät Korkeimman\nvaltaistuimen edessä, sinun vihasi vai minun rakkauteni, äidinisän\nkirousko vaiko äidin siunaus...\n\n-- Äitini, sinä? -- huudahti Bertel huumaantuneena hämmästyksestä.\nHerttua Bernhardin hämärät sanat selvisivät nyt yht'äkkiä hänelle.\n\n-- Älä usko häntä, hän ei tiedä, mitä hän puhuu! -- sammalteli\nPerttilä, koettaen turhaan pysytellä rauhallisena.\n\nMeri oli vaipunut Bertelin syliin. -- Nyt se on sanottu -- kuiskasi hän\nsammuvalla äänellä. Kustaa ... poikani! Oi, kuinka on outoa ja ihanaa\nkutsua sinua pojakseni. Nyt tiedät sinä elämäni salaisuuden ... eikä\nminun tarvitse kauan sitä hävetä. Rakastatko minua?... Niin, niin, minä\nnäen sen! Nyt kuolen iloisella mielellä ... huntu on pudonnut ...\nkaikki kirkastuu... Isäni ... minä annan sinulle anteeksi, että olet\nvihannut ja kironnut tyttäresi lasta... Anna sinä minulle anteeksi ...\nettä minä rakastan ... siunaan ... omaa poikaani!\n\n-- Kuule minua, äitini! -- huudahti Bertel, -- kuule minua! Minä kiitän\nsinua ... minä rakastan sinua!... Sinun täytyy tulla mukaani, minä en\nenää koskaan sinua jätä. Mutta sinä et kuule minua. Sinä olet niin\nkalpea ... auta, Jumala!... Hän on kuollut!\n\n-- Tyttäreni! Ainoa lapseni! -- huudahti musertuneena Perttilä, tuo\nvanha, rautainen talonpoikaiskuningas.\n\n-- Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi! -- sanoi vanha Larsson\npannen kätensä ristiin. -- Ja te, lapsemme, käykää ulos elämään\nsuvaitsevin sydämin! Kirous ja siunaus taistelevat tulevaisuudestanne,\neikä ainoastaan teidän, vaan myöskin jälkeentulevaistenne aina\nkymmenenteen polveen. Rukoilkaa taivaan Jumalaa, että siunaus\nvoittaisi!\n\n-- Amen, -- sanoivat Larsson nuorempi ja Kätchen.\n\n-- Tapahtukoon niin, -- sanoivat Bertel ja Regina.\n\n_Ensimmäisen jakson loppu_.\n\n\n\n\nVIITESELITYKSET:\n\n[1] Juttu on kerrottu teoksessa \"Finland, framstäld i teckningar\".\n\n[2] Barfordin \"Märkvärdigheter\", siv. 164. Viittaus tarkoitti Juhani\nGyllensternaa, joka tuomittiin kavaltajana v 1741.\n\n[3] Niin kutsuttiin tavaraleiman mukaan muuatta mieluisaa tupakkalajia.\n\n[4] Muuan kuuluisa ihmetohtori.\n\n[5] Kirotut suomalaiset! Polttakoot teidät ikuinen tuli!\n\n[6] Tapahtukoon sinun tahtosi niin maassa kuin taivaassa.\n\n[7] Muutamat kirjailijat väittävät, ettei nostosiltaa voitu kohottaa\nsyystä, että päälle oli kasautunut taistelussa kaatuneitten ruumiita.\n\n[8] Justinus Kerner, Magikon, Archiv für Beobachtungen aus dem Gebiete\nder Geisterkunde. Dritter Jahrg. Stuttgart 1843. siv. 114.\n\n[9] Ei enää _nykyisten_. Kun tämä välskärin kertomus pantiin paperille,\noli vielä _vanha_ Vaasa olemassa. Puolta vuotta myöhemmin kävi kaupungin\nyli hävityksen kauhistus.\n\n[10] Ja perkele sanoi: \"hyppää tästä alas, sillä kirjoitettu on: hän on\nantanut käskyn enkeleilleen sinusta, että sinua suojelisivat, niin\nettet mitenkään vahingoittuisi.\" Vrt. Math. 4: 6, jossa luterilainen\nteksti eroaa katolisesta.\n\n[11] Aika on mennä messuun.\n\n[12] Tässä polki kapteeni Svanholm serkku Svenoniusta varpaalle ja tämä\npisti totisena nuuskaa nenäänsä.\n\n[13] Vaikka välskäri itse oli vaeltanut rohtolaatikko selässään oli\nhänellä tapana kuitenkin puhua hyvin halveksivasti puoskareista.\n\n[14] Sen jälkeen kuin välskäri yllä olevat mietteensä lausui, on\nv. 1864 rakennettu sulku kumpaankin koskeen, joten veneet nyt\nkeskeytymättä pääsevät vettä myöten kulkemaan. Niin on siis ihminen\ntäälläkin, vaikka kohta ei olekaan voittanut luonnon voimia, kuitenkin\nviekkaudella kulkenut ohitse.\n\n[15] Kuule minua, Herra, minä ojennan käteni kasvojesi edessä! Pelasta\nminut kurjuudestani, sillä sinä olet sanonut: minä olen asettava\nvihamiehesi jalkojesi alle tallattavaksi.\n\n[16] Rauha olkoon kanssanne.\n\n[17] Herra olkoon sinunkin kanssasi.\n\n[18] Olkoon naisen kieli kaukana keskusteluista.\n\n[19] Välskäri suomentaa sen tässä.\n\n[20] Hupene, hupene, saastainen henki, iankaikkiseen tuleen asuntoosi\nvalheen valtakuntaan.\n\n[21] Kurja hourailee.\n\n\n\n"]