[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fqCVJmstA0ZbANFyN6TlwK2J1jisOaRKRxZHIgMPNAIc":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},485,"Välskärin kertomuksia 2","Topelius, Zacharias",1818,1898,"485-topelius-zacharias-valskarin-kertomuksia-2","485__Topelius_Zacharias__Välskärin_kertomuksia_2","Kapinassa omaa onneaan vastaan. Noita-akka. Mainiemen linna.","romaani",[14],"kansanperinne",[],"fi",1856,1896,93655,605762,false,36278,[24],"Sweden -- History -- 1523-1718 -- Fiction",[26,27],"Historical Novels","Mythology, Legends & Folklore","\"Välskärin kertomuksia 2\" by Zacharias Topelius is a historical novel originally published in Swedish between 1853–1867. Through the voice of an old field surgeon, the work chronicles the fates of two Finnish families, the Bertelskölds and Larssons, across generations of Swedish history. A mysterious copper ring with magical powers passes from hand to hand, bringing fortune and misfortune. The narrative weaves through wars, noble aspirations, and family conflicts, exploring themes of honor, destiny, and the clash between social classes. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Aho, Juhani",424,"Historiallinen romaani on toinen osa Topeliuksen laajasta sarjasta, joka seuraa Bertelsköldin ja Larssonin sukujen vaiheita 1600-luvulla. Teos sisältää kertomukset kuningas Kaarle X Kustaan ajalta ja käsittelee sodan lisäksi noitavainoja sekä aateliston ja kansan välisiä suhteita.","Z. Topeliuksen 'Välskärin kertomuksia 2' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 485. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","VÄLSKÄRIN KERTOMUKSIA 2\n\nKapinassa omaa onneaan vastaan. Noita-akka. Mainiemen linna.\n\n\nKirj.\n\nZACHARIAS TOPELIUS\n\n\nSuomentanut Juhani Aho\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1896.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nKapinassa omaa onneaan vastaan:\n\n 1. Ensimmäinen rakkaus\n 2. Mustan Jaana maja\n 3. Mainiemen linna\n 4. Mestari Aatami\n 5. Yöllisiä seikkailuja\n 6. Tappelu Varsovan luona\n 7. Kreivi Kustaa Bertelsköld\n 8. Väärä vala ottaa pois onnen\n 9. Toinen Rakkaus\n10. Vähä Belt\n\nNoita-akka:\n\n 1. Kaarle-kuninkaan metsästys\n 2. Ruhtinatar ja papinrouva\n 3. Kaksi vanhaa tuttavaa\n 4. Kaarle-kuninkaan metsästyksen loppu\n 5. Lapset Hornassa\n 6. Vesikoe\n 7. Oikeudentutkinto\n 8. Airiston aallot\n\nMainiemen linna:\n\n 1. Isännöitsijä\n 2. Hovimestari\n 3. Bertelsköldin perhe\n 4. Juhlapitoja ja vaaroja\n 5. Heinätalkoot\n 6. Kutsumaton vieras\n 7. Reduktsioni\n 8. Uskoton palvelija\n 9. Karhunajo\n10. Kruununvouti\n11. Suuri nälänhätä\n12. Larssonin perhe\n13. Breitenfeldin sotavanhus\n14. Mainiemen linna\n15. Kuninkaan sormus\n\nViiteselitykset.\n\n\n\n\n\n\nVÄLSKÄRIN NELJÄS KERTOMUS.\n\nKAPINASSA OMAA ONNEAAN VASTAAN.\n\n\n\n\nKevät oli kulunut, kesä myöskin, ja syyskuun yöt alkoivat pimenemistään\npimetä. Taas leimusivat iloiset pystyvalkeat vanhan isoäidin huoneissa,\nja välskäri, joka vuosi vuodelta kävi yhä viluisemmaksi, lämmitti\nvahvasti yliskamarissaan. Anna Sofia oli kesällä joutunut kihloihin ja\nvietti nyt suurimman osan aikaansa kangaspuitten ääressä kapioitaan\nkutoen, sillä häihin oli vielä vuosi aikaa. Työ oli hauskaa ja päivät\nolivat kulkeneet yhtä nopeasti ja melkein yhtä yksitoikkoisesti kuin\nsukkulainen, joka lenteli loimien välissä; valkoinen pyöreä käsivarsi,\njoka sukkulaista liikutteli, oli hiukan laihtunut, eikä lyhyt\nliinapaidan hiha huolinut sitä peittää. Mutta tuossa nuoressa povessa,\njoka alinomaa aaltoili kotikutoisen pumpulihuivin alla, sykki sydän\nniin lämpimästi ja uskollisesti kuin ainoastaan yhdeksäntoista vuotiaan\ntytön sydän voi sykkiä silloin, kun toiveet kutovat ruusunkukkiaan\ntulevaisuuden siniselle kankaalle.\n\n-- No, no, -- sanoi vanha isoäiti, kun silloin tällöin katsahti\nkutomahuoneeseen ja asianymmärtävän silmällä tarkasteli rällin\nhienoutta, -- viisas mielensä malttelee, lapsoseni; eihän tässä\njäniksenkään selässä ajettane; katso vaan, ettet kudo tautia\nkeuhkoihisi. Parempi on pitkä ikä kuin pitkät liinat; minä tarkoitan,\nettä Karl Fredrik välittää enemmän tyttönsä punaisista poskista kuin\nhänen valkoisista liinoistaan. Jo riittää tämän päivän osaksi.\n\n-- Mutta kuinka minä voin tulijaispöydän kattaa, jos ei rälli ole\nsiihen mennessä valmis?\n\n-- Ole huoletta, lapseni. Minun kaapeissani tuolla vaatekamarissa on\nkaksi tusinaa kauniita pöytäliinoja hienoimmasta Tukholman rällistä.\nKas niin, nyt menemme puhdistamaan karviaismarjoja.\n\n-- Minulla olisi ehdotus tehtävänä, -- sanoi Anna Sofia eräänä syyskuun\niltapäivänä, kun taaskin oli saanut nuo tavalliset nuhteet isoäidiltä.\n-- Meillä on tänään hyvin sopivaa työtä. Te leikkelette turkinpapuja\nja minä siivoan puolukoita, ja lapset saavat huvikseen silpiä\nherneenpalkoja. Ehdotan, että me kaikki menemme välskärin kamariin ja\npyydämme häntä jatkamaan kertomuksiaan, jotka keväällä keskeytyivät.\nHänen viimeisen kertomuksensa lopussa oli jotakin, joka näytti jatkoa\nlupaavan, ja minun täytyy tunnustaa olevani utelias tietämään, kuinka\nsitten kävi. Mitä isoäiti luulee?\n\n-- Niin, mutta mitäs sanoo Bäck? Luulen, että hän vähän hämmästyisi,\njos me kaikkine rojuinemme vaeltaisimme hänen kamariinsa. Ukko ehkä\nsuuttuisi nähdessään vasumme ja vatimme, veitsemme, saksemme ja\nkalalautamme. Hänellä on omituisuutensa ja hän tahtoo elää rauhassa.\n\n-- Sen otan minä vastuulleni, -- huudahti Anna Sofia iloisesti, ja\nennenkuin isoäiti ennätti keksiä uusia esteitä, oli nuori kankuri jo,\niloisena kuin lapsi, kiitänyt koukkuisia portaita myöten ylös vinnille\nja käynyt vanhan Bäckin kimppuun. Tyttö tiesi olevansa vanhuksen\nsuosikki ja osasi koskettaa häntä hellään paikkaan. Hän oli olevinaan\nniinkuin olisi vihdoinkin tullut katsomaan, miten vanha setä jaksaa ja\nkuinka kanarialinnut viihtyvät. Sitten alkoi hän puhua jotakin\npolitiikasta ja sanomalehdistä, niin että ukko aivan lämpeni; ja\nviimein tipahti asia esille aivan kuin sattumalta, ja ennenkuin puoli\ntuntia oli kulunut, oli hän hankkinut välskärin suostumuksen siihen,\nettä niin hyvin hän itse ja isoäiti ja lapset kuin myöskin Karl Fredrik\nsaisivat kaikkine kampsuineen tulla yliskamariin. Luultavaahan on, että\nvälskäri huomasi, mikä viekkaus tytöllä oli ollut mielessä, mutta ei\nhän siitä ollut tietävinään; Anna Sofia oli nyt kerta kaikkiaan hänen\nsamoinkuin kaiken muunkin talonväen lemmikki, ja niin tyytyi hän\nkohtaloonsa, antoi vanhan Saaran kantaa lisää halkoja ja korjasi\nkiireimmittäin pois kalleimmat kapineensa: kirjat, sirkkelit, kartat ja\nkartuusit, joita lasten olisi eniten tehnyt mieli sormiella. Sitten\nodotti hän nurkumatta kohtaloaan, joka oli tuominnut hänet\npiiritettäväksi rauhaisaan linnaansa, minne eivät mitkäät muut rauhan\nhäiritsijät kuin rotat koskaan saaneet jalallaan astua.\n\nNyt kuului askelia ja melua rappusissa ja sisään astui vähitellen koko\nseurue, isoäiti etunenässä ja Karl Fredrik jälkijoukkona. Ennen pitkää\nolivat he, vanhuksien ensin vähän kursailtua, asettuneet paikoilleen\nniin, että isoäiti istui korkeaselustimisessa nahkanojatuolissa,\nedessään pöydällä pavut ja kalalauta, hänen vieressään Anna Sofia\npuolukoineen ja lapset hernevasuineen jakkaroilla välskärin ympärillä,\njoka istui lähinnä uunia vanhan sohvan nurkassa, minkä niininen sisusta\nsieltä täältä pisti esiin kuluneen nahkapäällyksen läpi. Jotta seurue\nolisi täysilukuinen, saapuivat vähän myöhemmin vielä koulumestari,\nmaisteri Svenonius ja postimestari, kapteeni Svanholm, jotka molemmat\nvastoin tavallisuutta olivat tällä kertaa kutsumalla kutsutut. Kymmenen\nhenkeä -- sen suurempaa yleisöä ei olisi yliskamariin voinut\nmahtuakaan.\n\nPuheen alkuun ei tahdottu oikein päästä, sillä vanha Bäck oli\nnähtävästi hiukan hämillään näin suuresta seurasta. Mutta postimestari\nsai tänä iltana kielet kantimistaan irtautumaan. Heti hänen sisään\ntultuaan näkyi, että \"aviisit\" olivat tuoneet joitakin tärkeitä tietoja\nmukanaan ja niin oli tapahtunutkin, sillä olihan tullut ensimmäinen\ntieto Adrianopolin rauhasta (syyskuun 14. p:nä 1829). Salama ja\nleimaus! Eivätpä olleet sitten tuon kuuluisan Karstulan päivän ja\nNavarinon tappelun hänen silmänsä loistaneet niin suuresta sotaisesta\nuljuudesta kuin tänään. Hän oli aivan pakahtumaisillaan kiukusta, ettei\nturkkilaisia oltu suin päin karkoitettu Euroopasta, vaikka tilaisuus\nsiihen olisi ollut niin mainio; hän raivosi kaikkia Euroopan\nvaltioviisaita vastaan, hän sadatteli Englantia, joka kateellisena\nvielä kerran rupesi tukemaan Ottomaanien portin mädänneitä pihtipieliä.\n-- Emmekö taaskin ole, Jumala paratkoon, osoittaneet aivan liika suurta\nhellyyttä turkkilaisia kohtaan ... miksemme valloittaneet\nKonstantinopolia, kun meidän olisi vain tarvinnut kurkottaa kätemme ja\npistää taskuumme Pyhän Sofian moskeija? Olisivatpa Fieandtin pojat vain\nolleet siellä ja karanneet päälle niinkuin karkasivat Karstulassa.\nMuistan vielä sen päivän niinkuin eilisen...\n\n-- Hyvä veli, -- keskeytti Svenonius, joka aina oli varuillaan silloin,\nkun Karstulaa mainittiin; -- niin on, kuten aina olen sanonut, että\nmuste se maailmaa hallitsee, muste se on, joka on nyt taas ollut\nvallalla Adrianopolissakin ja vetänyt mustan viivan pistimien eteen\nsanoen: lapset, olkaa siivosti hiljaa! Muste, tai oikeastaan järki,\nsanoo voimalle: nyt sinä saat läimäyttää, tai: nyt saat pistää miekkasi\ntuppeen.\n\n-- Mustaile sinä mitä mustailet, -- huusi kapteeni tulistuneena, jos\nmuste on järkeä, olkoon menneeksi, niin silloin on se järki mustaa...\n\n-- Serkku Svanholm! -- varoitti isoäiti lempeästi, viitaten silmillään\nlapsiin, ja kapteeni vaikeni.\n\nVälskärin mieli oli lämminnyt niin pian kuin alettiin politiikasta\npuhua, ja hän alkoi totuttuun rauhalliseen tapaansa selitellä, että\nturkkilaiset tällä kertaa kyllä olivat päässeet muuttamasta, ja että se\noli oikein ja kohtuullista, mutta että aika kyllä tulisi osoittamaan,\nettä huone on lahonnut ja on kerran itsestään kaatuva. -- Sillä, --\nsanoi välskäri, -- Herramme tietää kyllä, mitä hän tahtoo. Hän näkee,\nettä kristikunnan on hyvä nähdä ihan likeltä Islamin häviö\nymmärtääkseen, ettei millään muulla uskonnolla kuin totisesti\nilmoitetulla ole ikuisen elämän mahdollisuutta ja etteivät mitkään muut\nvoi pitää valtioita ja ihmisiä yllä. Ellemme näkisi turkkilaista noin\nkurjana aivan omien silmiemme edessä, ajattelisimme ehkä: Muhamedin\nopilla on yhtä monta tunnustajaa kuin kristinopillakin; mahtanee se,\nkissa vieköön, olla yhtä hyvä se usko kuin mikä muukin.\n\n-- Mutta rakas serkku Bäck, -- virkkoi isoäiti vähän närkästyksissään,\npannen neljä suurta palkoa päällekkäin laudalle, -- emmehän nyt ole\ntulleet tänne puhumaan turkkilaisista, vaan kuulemaan jotakin\nBertelistä ja Larssonista ja heidän jälkeentulevistaan. Koska nyt,\nJumalan kiitos, on olemassa rauha Adrianopolissa, niin olkoon rauha\nmyöskin täällä yliskamarissa! Omasta puolestani luulen minä, että\nturkkilaisillakin on hyvät puolensa: turkinpavut, turkkilaiset liinat\nja turkkilaiset rihmat...\n\n-- Entäpä turkintupakka? -- virkkoi välskäri hymyillen ja käytti\ntilaisuutta hyväkseen sytyttääkseen lyhyen visapiippunsa, jonka koppa\nkuvasi turkkilaisen turbaanipäätä.\n\n-- Rakas, hyvä setä, -- virkkoi Anna Sofia, rientäen sormiaan\nsäästämättä sytyttämään tikun takkatulessa ja ojentamaan sen\nvälskärille, -- minä olen kauhean utelias kuulemaan, mitä tuo\nmerkillinen sormus sai aikaan. Kuinkas sen olikaan? Kaikki ne, joilla\nse oli, olivat kovat tulta, terästä, vettä ja kaikenlaisia muita\nvaaroja vastaan, jos vain eivät väärää valaa tehneet? He tulisivat\nsaamaan kaiken maailman vallan ja rikkaudet, eikä heillä olisi muita\nvihollisia kuin oma itsensä? Mutta itse olisivat he onnensa\nvaarallisimmat vihamiehet ylpeytensä, vallanhimonsa ja keskinäisen\neripuraisuutensa vuoksi? Ja kirous ja siunaus tulisivat taistelemaan\nheidän elämästään?\n\n-- _Rex Regi Rebellis_, -- ne sanat oli sormukseen kaiverrettu, --\nhuomautti Svenonius oppineen näköisenä. -- Omasta puolestani sanoisin\nkernaammin _rebellis in eli contra regem_, mutta ymmärränhän minä, että\nse on munkkilatinaa.\n\n-- Niin se oli, -- huudahti Antero suu täynnä kuivia herneitä, -- ja\nkun sormus on ollut kolmella polvella peräkkäin, niin tulee siitä\nsuvusta syntymään suuria herroja ja rovasteja; mutta jos se kulkee\nkuudessa polvessa isästä poikaan, niin tulee siitä samasta suvusta\nsyntymään paavi...\n\n-- Antero aikoo papiksi, -- virkkoi välskäri; ja sentähden haaveksii\nhän rovasteista ja paaveista. Kolme polvea peräkkäin, niin siitä tulee\nsuuria sotaherroja ja valtiomiehiä; kuusi polvea peräkkäin, ja siitä\ntulee mahtavia ruhtinaita, kuninkaita ja keisareita...\n\n-- Bernadotte ja Napoleon! Nyt minä jo tiedän sen! -- huudahti Anna\nSofia ja löi käsiään yhteen niin, että useita puolukoita pyöri maahan.\nKaarlo Fredrik, joka oli kohtelias kuin sulhasmiehet ainakin, kiiruhti\nheti poimimaan marjat -- suuhunsa.\n\n-- Sitä en ole sanonut, -- virkkoi välskäri tyynesti -- noin levoton\nsuku, jota niin monet vaarat uhkaavat, voipi tuskin pysyä pystyssä ja\nsäilyttää sellaista perheaarretta kuudessa polvessa peräkkäin.\nSitävastoin tahdon minä Anna Sofialle muistuttaa, että Larssonin\nporvarillinen suku, joka on osaansa tyytyväinen ja joka viettää tyyntä\nja ahkeraa elämää, voi paljoa helpommin pysyä pystyssä kauankin\naikaa...\n\n-- Sen sanoo setä vain meitä narratakseen, -- jatkoi Anna Sofia\nveitikkamaisesti. -- Niinkuin en minä jo olisi huomannut, että setä\nhellittelee noita \"tulisia\" aatelisia, vaikka setä aina on pitävinään\nenemmän meidän, porvarillisen \"vesikansan\", puolta. No niin, olihan\nLarssonillakin jonkinlainen taikakalu, tuo hänen tammivartinen\nkirveensä. Saataneenhan nähdä, mitä se sillä toimittaa?\n\n-- Sen kyllä saamme nähdä, -- vastasi välskäri yksikantaan.\n\n-- Hiljaa, lapset, -- varoitti isoäiti, taaskin asettaen neljä suurta\npalkoa päällekkäin. -- Jos Jonathan ei herkiä näppäilemästä herneitä\nAnna Sofian päälle, niin muista mitä sanon, että käy niinkuin kävi\nviimeksikin, kun armollinen herra osoitettiin ulos ovesta. Kas niin,\nserkku Bäck, olkaa nyt hyvä ja aloittakaa!\n\nJa välskäri aloitti neljännen kertomuksensa.\n\n\n\n\n1. ENSIMMÄINEN RAKKAUS.\n\n\nEräänä kauniina kevätpäivänä loppupuolella toukokuuta 1656 nähtiin\nyksinäisen ratsastajan rientävän yksinäistä metsäpolkua myöten eräässä\nLounais-Suomen vesirikkaassa pitäjässä. Hänen kasvonsa peittyivät\nmelkein kokonaan leveälieriseen lakkiin, jonka pieni, sininen töyhtö\nliehahteli miellyttävästi tuulessa ja ilmaisi, että mies oli\njalosukuinen tai oli ainakin sotilas. Tätä luuloa vahvistivat kauniisti\nkirjailtu satula, hopeaiset jalustimet ja keltaiset, kullatuilla\nkannuksilla varustetut metsästyssaappaat. Lyhyt, musta, samettinen\nkauhtana riippui ratsastajan hartioilla. Päättäen hänen notkeista\nliikkeistään ja siitä levottomuudesta, millä hän väisteli koivujen\noksia, jotka sattuivat hänen tielleen, oli ratsastaja nuorukainen, joka\nei vielä ollut tottunut rauhallisesti ottamaan vastaan niitä pieniä\nesteitä, jotka kohtasivat häntä elämän tiellä.\n\nVesakko sakeni ja koivujen vasta puoleksi lehdittyneet oksat kävivät\nniin kiusallisiksi, että ratsastajan lopulta täytyi hypätä satulasta ja\ntaluttaa hevostaan kaatuneiden puiden yli ja läpi tiheän vesakon.\nVihdoinkin kimalteli vettä lehvien välistä ja kohta oli hänen edessään\ntyven, auringon valaisema järven selkä -- yksi noita omituisen ihania\nja meren kuin leikillään luomia vesiä, joita on niin runsaasti tässä\nosassa Suomen rannikkoa. Maisema oli yhtä paljon sisäjärvi kuin\nmerimaisema; poimutellen hiipivät rannat vesien pintoja pitkin,\nsulkivat ne kuin leikillä ahtaihin lahdelmiin ja kaitaisiin salmiin,\nmutta päästivät kohta taas irralleen ja antoivat niiden avautua\naavemmiksi ulapoiksi.\n\nRatsastaja silmäili levottomasti ja tutkivasti järvelle päin ja\npysähtyi sitten kuulostamaan. Ei kestänytkään kauan, ennenkuin hän\nmuutaman viheriän niemen takaa kuuli heleän ja kirkkaan äänen laulavan\ntuollaista puoleksi iloista, puoleksi surunvoittoista laulua, jommoisia\nsyntyy kuin vesililjoja meren rannalla ja joita aalto ja yksinäisyys\nsepittävät, kenenkään voimatta sanoa missä ja kuinka.\n\nJo voitiin erottaa laulun sanatkin.\n\n    Odotellut olen minä ystävää\n    Niinkuin aamua lintunen.\n    Ja aina kun sain sinut nähdäksen,\n    Oli rintani riemuinen.\n\nJo tarttui nuorukainen hattuunsa ja heilutti sitä innolla. Hänen sitä\ntehdessään paljastui mitä kaunein pää, jota ympäröi pitkä, musta tukka,\nja tulivat esiin tummat, säkenöivät silmät, joissa hehkui mitä lämpimin\netelämainen tuli. Hienot, versovat viikset hämärtivät hänen\nylähuulessaan. Nuo kasvot tulisivat ehkä aikain ja vuosien kuluttua\nnäyttämään liika mustilta, mutta nyt niitä kirkasti ensimmäisen\nnuoruuden lempeä loisto. Niemen takaa kiiti nuolen nopeudella esiin\nvene, jossa istui yksinäinen tyttö ja lauloi alun seuraaviin säkeihin:\n\n    Suruinen on sydämein ja rinta rauhaton,\n    kuin kuohuva kosken laine.\n\nMutta silloin hän huomasi rannalla ratsastajan. Heti paikalla lakkasi\nhän laulamasta, mutta airot liikkuivat sitä nopeammin ja veneen kokka\nkoskena vaahtosi. Keveästi kuin vesilintu kiiti tuo pienonen pursi\nsalmen yli ja pian oli se laskenut maihin siihen paikkaan, missä nuori\nritari seisoi. Hän oli sitonut hevosensa puun runkoon, vastasi\nkädellään veneen kokkaan, työnsi sen heti takaisin ja hyppäsi itse\nveneeseen istuutuen kapealle tuhdolle tytön viereen. Nyt tarttui tyttö\ntoiseen airoon, nuorukainen toiseen ja molemmat alkoivat soutaa\nvastapäätä olevaa saarta kohti. Monta sanaa eivät he vaihtaneet, mutta\nepätasaisesta soudusta voi päättää, että milloin toinen, välistä\nmolemmat yhtaikaa unohtivat, minne oli mentävä. He tarvitsivat puolen\ntuntia soutaakseen saman salmen yli, jonka yli tyttö oli äsken kulkenut\nkymmenessä minuutissa. Sattuipa niinkin, että nuorukainen kerran\nlakkasi kokonaan soutamasta ja kun tyttö yhä souti, alkoi vene pyöriä\npaikoillaan.\n\n-- Katsokaahan nyt, -- nauroi tyttö, -- eihän tämä nyt ollenkaan\nvetele. Eihän nuori herra osaa ollenkaan airoja hoitaa. Miksette souda?\n\n-- Siksi, että sinua katselen, -- vastasi nuorukainen viattomasti,\nmutta kuitenkin niin lämpimästi, että neitosen posket sävähtivät\ntulipunaisiksi.\n\n-- Antakaa minulle aironne; minä soudan paremmin kahdella.\n\n-- Souda sinä, niin minä pidän perää! -- Ja samassa siirtyi nuorukainen\nperään, yhä kiinnittäen säteilevät silmänsä tyttöön, jonka kasvot\nolivat vaaleat ja lempeät. Nyt kävi soutaminen paremmin ja matka kului\nkuin kiitämällä, sillä soutaja ei uskaltanut kohottaa kulmiaan peläten\nkohtaavansa nuo tuliset silmät, jotka häntä lakkaamatta katselivat.\nViimein rohkaisi hän mielensä ja virkkoi suuttuneena:\n\n-- Jos hän noin katselee minua, niin en minä voi soutaa. Minkätähden\nhän katsoo minua?\n\n-- Siksi, että olet niin kaunis.\n\n-- Niinkö hän luulee? -- vastasi tyttö niskaansa nakaten. -- Tietääkö\nhän, mitä äiti sanoi, kun olin pieni ja katsoin itseäni peilissä? Kissa\non kaunis etkä sinä, sanoi hän.\n\n-- Mutta sinä olet tullut paljoa kauniimmaksi sitten kun viimeksi näin\nsinut. Ajatteles, Kreeta, että on kulunut kaksi vuotta siitä, kun\nviimeksi kävin Mainiemessä! Enkä nytkään olisi saanut nähdä sinua, jos\nei Jaana tuolla linnassa olisi kuiskannut korvaani, että sinä olit\naikonut tulla tänne tänään niinkuin aina ennenkin. Mutta sinä et sano\nminulle yhtään ystävällistä sanaa; sinä olet vihainen, sinä olet paha\ntänään. Sinä et enää huoli minusta niinkuin ennen...\n\n-- Minusta ei maksa vaivaa puhua! Nuori herra, joka on ollut niin kauan\nTukholmassa, joka on ollut kuningatar Kirstin paasina ja kuninkaan\nhovipoikanakin ... hänkö nyt välittäisi näin tavallisesta tytöstä kuin\nminä ... sitä en ikinä usko.\n\n-- Tukholmassa ... niin, siitä on paljon puhuttavaa ja minä kerron\nsitten siitäkin. Mutta sinä kai tiedät, että minun jo huomen aamuna\npitää lähteä sotaan Puolanmaalle?\n\n-- Mitä hän puhuu? Pitääkö hänen lähteä sotaan, joka on noin nuori,\nvasta seitsentoista vuotias? Aikooko hän tappaa ihmisiä ja tulla\nitsekin tapetuksi? Hyi, se on jumalatonta, se on inhoittavaa... --\nKreeta herkesi soutamasta ja vene liukui yhä hitaammin vettä pitkin.\n\n-- Niin, näetkös, -- jatkoi nuorukainen totisesti, -- meillä on nyt\nsota sekä kotimaassa että ulkomailla. Lewenhaupt marssii venäläisiä\nvastaan Viipuriin, ja ensin oli aikomus, että minä menisin mukaan.\nMutta sitten kirjoitti isäni Puolasta, että minun on tultava sinne;\nsinä tiedät, että hän on everstinä kuninkaan esikunnassa. Ylihuomenna\nlähtee laiva Turusta Riikaan, ja nyt olen minä tullut tänne heittämään\nhyvästiä sinulle ja lapsuuteni kodille. Mutta sinä hylkäät minut, sinä\nvihaat minua ... et sano minua enää sinuksikaan!\n\n-- Minäkö nyt sanoisin nuorta herraa sinuksi! Noin korkeata herraa ...\nkreiviä, jonka äiti on ruhtinatar...\n\n-- Ja jonka isoäiti oli talonpojan tytär! Sinä et tunne sukuamme, sinä.\nNiin, totta kyllä on, että isäni on kohonnut hyvin korkealle kuningatar\nKristiinan suosion avulla sekä urotöittensä ja rikkauksiensa kautta,\njotka hän voitti Saksan sodassa, ja myöskin minun äitini kautta! Totta\non, että hän on ylpeä, hyvin ylpeä, ja saattaahan olla mahdollista,\nettä minäkin olen yhtä ylpeä kuin hänkin, mutta kun katselen sinua, ja\nkun muistelen, mitenkä me lapsina olemme leikkineet ja kuinka me olemme\ntoisiamme rakastaneet, ja kuinka minä keskellä hovin loistoa olen\najatellut sinua sydämeni ensimmäisenä, ainoana ja ikuisena lemmittynä,\nniin silloin minä, Kreeta, unohdan, että sinä vain olet meidän voutimme\ntytär ja että minä olen kreivi Bernhard Bertelsköld; en ajattele\nsilloin enää, että kerran olen kreivikuntanani perivä kolme kokonaista\npitäjää Suomessa, ja kolme kaupunkia Liivinmaalla, sekä saksalaisen\nruhtinaan arvonimen äitini jälkeen -- mitä välitän minä kaikesta\ntuosta, jos et sinä huoli minusta niinkuin ennen etkä kutsu minua\nomaksi rakkaaksi Bernhardiksesi niinkuin ennen, ja jos et lupaa olla\nminun oma pieni tyttöni niinkuin ennenkin ja rakastaa minua niin kauan\nkuin elät? Sano, onko se totta, että olet unohtanut minut poissa\nollessani?\n\nNuorukainen puhui niin innokkaasti ja hänen silmänsä olivat niin\nhaaveelliset ja tummat ja hän oli tuolla hetkellä niin hurmaavan\nkaunis, että Kreeta parka, sen sijaan että olisi vastannut, alkoi taas\nsoutaa minkä jaksoi, josta oli seurauksena, että vene samassa kohahti\nmaihin ja ryyppäsi vettä sisäänsä perän kautta. Nyt kiiruhti tyttö\nojentamaan kättään ritarille avuksi ja nauraen ilmoittamaan, että hänen\nkauhtanansa oli aivan märkä. Mutta vaikka hän koettikin nopeasti\npyyhkäistä silmänsä kulmaa esiliinansa helmalla, huomasi kuitenkin\nnuori kreivi, että pari kirkasta, petollista kyyneltä oli valahtanut\nalas hänen punakoille poskilleen.\n\n-- Tulkaa, mennään tupaan, -- sanoi tyttö kiireesti, osoittaen matalaa\nmajaa, joka koivujen ja vaahterain takaa pilkotti noin kivenheittämän\npäässä rannasta.\n\nNuorukainen, joka ei vielä ollut noussut maihin, ei häntä pidättänyt,\nvaan sysäsi veneen takaisin vesille ja virkkoi: -- Mene sinä vain\nJaanan luo, mene! -- Mitäpä minä sinua seuraan, kun et enää kuitenkaan\nminua rakasta!\n\n-- Mitä aikoo hän tehdä? -- huudahti tyttö hämillään, suutuksissaan ja\nhämmästyneenä. -- Venehän on vettä puolillaan; tuossa tuokiossa saattaa\nse keikahtaa nurin.\n\n-- Sama minulle on, kuolenko täällä vai Puolassa, kun et minusta\nkuitenkaan enää välitä, -- ja samassa hän heilutti venettä, liekö\ntahallaan vai vahingossa, niin että siihen tuli yhä enemmän vettä ja se\noli aivan uppoamaisillaan.\n\n-- Kuinka te voitte olla noin paha! -- huudahti tyttö koettaen turhaan\nolla levollisena. -- Tulkaa nyt takaisin, tulkaa nyt vain, niin sanon\nhänelle jotakin.\n\n-- En tule ennen kuin sanot minua _sinuksi_ ja lupaat rakastaa minua\nniinkuin ennenkin.\n\n-- No niin, niin ... Bernhard, sinä olet ilkein poika maailmassa, ja\nkuitenkin ... kuitenkin täytyy minun sinusta huolia enemmän kuin\nkenestäkään muusta...\n\nNyt survasi nuori kreivi veneen nopeasti maihin ja samassa se keikahti\nkumolleen. Tyttö huudahti, mutta vaara ei ollut minkään arvoinen; vettä\noli tuskin kyynäränkään vertaa, nuorukainen hyppäsi maihin ja kavahti\nKreetaa kaulaan. Molemmat vuodattivat he niin runsaita kyyneliä kuin\nainoastaan seitsentoista vuotiaat rakastavaiset voivat.\n\n\n\n\n2. MUSTAN JAANAN MAJA.\n\n\nVettä! Paljasta vettä! -- huusi ääni nuorten takana. -- Kyyneliä, jotka\nkuivuvat, ennenkuin vesi takista haihtuu! Rakkautta, joka häviää,\nennenkuin nämä lehdet lakastuvat! -- Nuoruutta, joka unohtaa pitkän\ntulevaisuutensa kuunnellessaan hetkellisesti hurmaantuneen sydämen\nlyöntejä!\n\nNuoret hypähtivät erilleen hämmästyneinä ja noloina, koettaen salata\nkyyneliään. Heidän takanaan seisoi vanha, oudon näköinen nainen;\nkulunut, musta päähine peitti hänen harmaat hiuksensa ja osan\nkuihtuneita kasvoja; yhtä kuluneet ja mustat olivat nuttu ja hame,\njoita vastaan valkeat kasvot ja ryppyiset kädet näyttivät vieläkin\nkalpeammilta. Vaikka puku olikin noin kurja, ei siinä näkynyt reikiä\neikä repeämiä. Päättäen siitä siroudesta ja suuresta puhtaudesta ja\njärjestyksestä, jota hänen pukunsa osoitti, oli vanhus varmaankin\nnähnyt parempiakin päiviä, joita vielä muisteli.\n\nMusta Jaana, joksi häntä pukunsa mukaan yleensä kutsuttiin, ei ollut\nmuuta kuin köyhän, eronsa saaneen sotamiehen leski, joka monta vuotta\nsitten oli tänne muuttanut ja Mainiemen rikkaalta kreiviltä saanut\ntämän pienen saaren ja siihen kuuluvan torpan maan asuakseen. Ei\nkellään ollut oikeastaan mitään pahaa sanottavaa hänestä; elatuksensa\nsai hän enimmäkseen linnasta, mutta oli hänellä myöskin tapana pieniä\nsivutuloja hankkiakseen povata kädestä ja toimittaa varastettuja\ntavaroita takaisin ynnä muuta semmoista. Taikauskoiset ihmiset\nkatselivat häntä näiden pienten temppujen tähden syrjäsilmällä,\nvarsinkin kun hän oli saksatar synnyltään ja luulon mukaan vielä\nkatolilainen uskoltaan. Kuiskailtiin, että hänen miehensä\nkolmekymmenvuotisen sodan aikana oli ottanut osaa verisiin tekoihin,\nettä hän oli kätkenyt maahan aarteen, joka oli julmilla ryöstöretkillä\nanastettu, ja että Jaana siitä syystä ja omaatuntoaan rauhoittaakseen\nvietti aikaansa ankarissa katumuksen harjoituksissa. Mutta kaikki nämä\nolivat huhuja, joista ei kukaan voinut varmuudella virkkaa mitään;\ntiedettiin vain, että oli yksi ainoa elävä olento, joka oli päässyt\nvanhuksen ystävyyteen ja suosioon ja että se oli linnan hoitajan kaunis\nKreeta, joka aina pienuudestaan pitäen oli ollut vanhuksen silmäterä ja\nsamalla ainoa, jonka hän salli astua yksinäiseen majaansa. Vaan sitä ei\nkukaan tiennyt, että nuori kreivi lapsellisen rakkautensa tähden\nKreetaan oli hänkin päässyt hiukan osalliseksi Jaanan ystävyydestä ja\nettä hän usein Kreetan kanssa salaa pistäytyi Jaanan majaan.\n\n-- Ei nyt muorin kannata torua, -- virkkoi Kreeta, katsoen pitävänsä\nheittäytyä iloisemmalle tuulelle. -- Vie meidät nyt vain koreasti\ntupaasi; tokihan pitää edes sen verran vierailleen kohteliaisuutta\nosoittaa. -- Ja samalla tarttui hän vanhusta vyötäisiin ja pyöräytti\nhäntä vallattomasti ympäri.\n\n-- Nuoruus ja hulluus! -- mutisi Jaana, joka oli tottunut vallattoman\ntytön kujeihin. -- Tulkaahan sitten, tulkaa vapaasti; saattaahan se\nolla yhtä hyvä kuin että täällä ulkona olette haukkasilla. Tarkoitan\nsitä, ettei mahtaisi isäsi päätäsi silittää, jos tietäisi, -- lisäsi\nmuori, katsahtaen Kreetaan.\n\n-- Isä on matkustanut Turkuun eikä varmaankaan tule kotiin ennenkuin\nmyöhään illalla, -- vastasi tyttö.\n\n-- No, niinpä tulkaa sitten. Pikku kreivihän on märkä kuin kuikka.\nLuulenpa, että hänen korvansa taustatkin vielä ovat märät.\n\n\"Pikku kreivi\" katseli vain Kreetaa eikä kuullut sanaakaan siitä, mitä\nJaana sanoi. Mentiin tupaan, joka oli rakennettu kukkulalle tuuheiden\nlehtipuiden keskeen. Sisästä oli se yhtä köyhän näköinen kuin ulkoakin.\nSiellä oli sänky, pöytä, kaksi tuolia ja suuri, tamminen kirstu; mutta\nseinällä oli kaksi arvokasta kuparipiirrosta, joista toinen kuvasi\nhevosen selässä olevaa Pappenheimia, toinen oli Kustaa Aadolfin\nrintakuva. Tämä jälkimmäinen oli mainion Pontiuksen tekemä\nkuparipiirros von Dykin taulun mukaan. Heitä vastapäätä oli huono,\nnürnbergiläinen neitsyt Mariaa ja Kristusta kuvaava puupiirros.\n\nJaana toi vierailleen virvokkeita, jotka olivat kokonaan kotitekoisia,\nnimittäin katajasiirappiin pantuja karpaloita ja kiviastiaan\njuoksutettua koivun mahlaa. Sen tehtyään sanoi hän menevänsä\npolttopuita hakemaan.\n\n-- Mitä luulet, -- sanoi kreivi Bertelsköld katsahtaen vanhuksen\njälkeen; -- luuletko, että voimme häneen luottaa? Oletko varma, ettei\nhän anna ilmi meitä sinun isällesi tai minun isälleni. Se olisi sama\nkuin jos kupari- tai kivimuuri pystytettäisiin välillemme.\n\n-- Minä luulen, -- sanoi tyttö, -- että Jaanalla on hyvät syynsä suoda\nmeille kaikkea hyvää. Hän suosii meitä; minä tiedän kyllä asioita,\njoita ei kukaan muu tiedä. Häntä pidetään noita-akkana ja kuitenkin on\nhän vain ihminen, joka on paljon kärsinyt ja paljon maailmaa nähnyt ja\nkokenut ja joka sentähden näkee pitemmälle tulevaisuuteen kuin muut.\nIsä on hänelle hyvin vihainen, minä en uskalla tulla tänne muulloin\nkuin hänen poissa ollessaan. Hän voisi poltattaa Jaanan noita-akkana,\njos tietäisi, että me täällä tapaamme toisemme.\n\n-- Mutta rakastatko sinä minua todellakin, Kreeta? keskeytti hänet\nnuorukainen ollen yhä omissa mietteissään. -- Huomenna matkustan minä\ntäältä monen sadan penikulman päähän; minun pitää saada tietää, kenen\nedestä elän ja taistelen.\n\n-- Bernhardin pitää unohtaa minut, -- sanoi tyttö miettiväisenä,\nsamalla kun tietämättään musersi karpalomarjan sormiensa välissä. --\nEn, en ikinä maailmassa voi minä tulla hänen vaimokseen -- minä!\n\n-- Jos sinä noin puhut, niin menen minä heti paikalla tieheni. Isäni\noli talonpoikaistytön poika, ja kuitenkin sai hän ruhtinattaren\nvaimokseen, miksi olisi ero sinun ja minun välillä suurempi kuin isäni\nja äitini? Etkö sinä ole kaikista ihanin ruusu ja...\n\nKreeta hymyili, mutta niin omituisella tavalla, että kyyneleitä\nkimalteli hänen silmäkulmissaan. -- Olisipa sekin laitaa! -- sanoi hän.\n-- Ei koskaan ennen ole hän, Bernhard, puhunut tuolla tavalla. Se on\nkummallista; Tukholmassako hän on sellaista oppinut? Sanonko hänelle\njotakin. Ajatelkoon minua niinkuin sisartaan; muutoin ei maksa vaivaa,\nja minä ajattelen häntä niinkuin lintu talvella ajattelee sitä kesää,\njoka katosi.\n\n-- Sinä et usko, sinä, mutta saatpa nähdä, Jaana osaa povata. Jaana\npovatkoon meille. Lyödäänkö vetoa?\n\n-- Mistä lyömme?\n\n-- Näetkö tämän sormuksen sormessani? Se salamoipi auringon paisteessa\nniinkuin olisi taottu tähtien loistosta ja aaltojen kimaltelusta. Kun\nkuningatar Kristiina matkusti vieraille maille, antoi hän lahjan\nkaikille paaseilleen. Minulle hän antoi tämän sormuksen ja se on\nvähintään tuhannen talarin arvoinen. Nyt me lyömme vetoa. Jos Jaana\npovaa niin, että minä joskus tulen rakastamaan ketään muuta kuin sinua,\nsaat sinä tämän sormuksen. Mutta jos hän povaa niinkuin tiedän hänen\npovaavan, niin pitää sinun antaa minulle ... odota, pitää antaa tuo\nruiskukka, jonka olet neulalla kiinnittänyt huiviisi, ja se merkitsee,\nettä me elämme toivossa.\n\n-- Olisipa sekin veto! Luuleeko hän, että minä uskaltaisin ottaa\nvastaan timantteja ja kuningatarten lahjoja? Luvatkoon hän ennemminkin\nantaa minulle sen kuparisormuksen, jonka aina olen nähnyt hänen isänsä\nsormessa; se olisi omansa minulle.\n\n-- Et tiedä, mitä pyydät, Kreeta! Isäni pitää hyvin suuressa arvossa\nsitä kuparisormusta, vaikkei kukaan tiedä miksi. Bernhard, sanoi hän\nminulle kerran, minä kuolen äkillisellä kuolemalla, niinkuin äitisikin.\nSilloin tulee sinun ennen kaikkea hyvin tarkasti säilyttää tätä\nsormusta; koko onnesi siitä riippuu. Enempää en saanut tietää ... mutta\nmitä välitän minä onnesta ilman sinua! Kun kerran saan käsiini tuon\nkuparisormuksen, niin annan minä sen sinulle, jos näet vetoni menetän.\nTässä on käteni sen asian vakuudeksi.\n\n-- Mutta jos hän katuu...\n\n-- Minä olen antanut käteni siihen. Mutta sinun pitää puolestasi luvata\nminulle ruiskukka.\n\n-- Olkoon menneeksi. Kas niin ... siin' on karpalo; syö se!\n\nNyt tuli Jaana puita tuoden ja kohta roihusi soma kesävalkea takassa.\nVanhus otti kreivin samettikauhtanan ja ripusti sen kuivamaan. Sitten\npani hän hänen tuolinsa takan eteen ja pakotti hänet istumaan. -- Kas\nniin, nyt me kuivaamme ensiksi nämä hienot saappaat. Onkos tuo nyt\nlaitaa, että kuljetaan talviteitä keskellä kesää ja tullaan sitten\nahvenena maihin? Taitaa hän olla aika hulivili; mutta täällä ei hienoja\nherroja kumarrella liioin.\n\n-- Tehkää niinkuin tahdotte, Jaana muori, minä tottelen teitä kuin\nsiivo poika, mutta yksi asia täytyy teidän luvata minulle. Povatkaa\nvähän Kreetalle ja minulle!\n\n-- Povatako teille? Ei toki, antakaa sen asian olla. Ei se ihmistä\nmitään hyödytä, vaan on sille vain synniksi ja vahingoksi, jos hän saa\ntulevaisuudestaan tietää.\n\n-- Ja sen sanotte te, Jaana, joka povaatte koko pitäjälle!\n\n-- Se on eri asia. Tyttärille povaan minä sulhasia ja sitten antavat ne\nminulle sukkaparin. Vaimoille povaan minä pitkiä pellavia, ukoille\nhyvää vuodentuloa, ja palkakseni saan heiltä leipäkakkaran tai\ntuopillisen maitoa. Mutta teille ... ei, antakaa olla sinänsä ... sen\nneuvon antaa teille muuan, joka tarkoittaa parastanne.\n\n-- Mutta minä tahdon, että teidän pitää povata, Jaana. Jos ette povaa,\nniin menen minä pois, enkä tule enää koskaan takaisin.\n\n-- No, no, hyvä herra ... kuuma kuin tulen liekki! Näyttäkää kätenne ja\nsyyttäkää itseänne!\n\nKreivi Bernhard ojensi hänelle kätensä, joka, vaikka olikin hieno,\nkuitenkin oli melkolailla päivettynyt. Vanhus tutki sitä tarkkaan ja\nluki sen viivoja ja poimuja, samalla kuin hänen kasvonsa vuoroin\nkirkastuivat, vuoroin synkkenivät. -- Onnea! -- huudahteli hän\nkatkonaisin sanoin, -- menestystä yhtä paljon kuin isällännekin, nuori\nherra, enemmänkin kuin hänellä... Korkealle te kohoatte ... hyvin\nkorkealle ... ruhtinaat ja prinssit kutsuvat teitä vertaisikseen ... ja\nkuitenkin tulette te kerran kukistumaan, kukistumaan itsenne kautta...\n\n-- Hyvä, hyvä, -- virkkoi nuorukainen kärsimättömästi. -- Jatkakaa.\nSanokaa minulle, Jaana, voinko minä antaa ja tulenko minä antamaan\nsydämeni useammalle kuin yhdelle koko elämässäni?\n\nJaana katseli häntä kysyen ja melkein pilkallisesti. -- Hän on\nseitsentoistavuotias, -- sanoi hän ... -- minä ymmärrän. Mutta koska\nhän kysyy minulta suoraan, niin minä vastaan yhtä suoraan. Kyllä hän\nvoi ja kyllä hän tuleekin rakastamaan montakin, hyvinkin monta.\n\n-- Se on mahdotonta, sen sanot sinä vain kiusataksesi minua, --\nkeskeytti hänet nuorukainen kiivaasti.\n\n-- Mutta se näkyy selvään käden viivoista. Yksi, kaksi, kolme ... tuo\nviiva merkitsee ruhtinatarta ... neljä, viisi ... tässä on meillä\nkuninkaallinen henkilö ... kuusi, seitsemän ... toisen vaimo, hyi,\nherra Bernhard! ... kahdeksan, yhdeksän ... näyttelijätär, ja silloin\nolette te jo itse naimisissa ... kymmenen, yksitoista, kaksitoista ...\nenhän näe teidän lemmityistänne loppua tulevankaan.\n\n-- Hän antaa sydämensä kahdelletoista! -- huudahti tyttö omituisella\näänen painolla, jossa oli sekä leikkiä että surumielisyyttä. --\nKuuleeko hän, Bernhard, kahdelletoista!\n\n-- Se ei ole totta, se on valhetta, se on valhetta yksitoista kertaa!\n-- virkkoi nuori kreivi hämillään.\n\n-- Tahtooko hän kuulla lisää, -- jatkoi Jaana säälimättä, -- kolme-,\nneljä- ja viisitoista ... silloin olette häviönne partaalla. Kuusi- ja\nseitsemäntoista ... se viiva yhtyy ensimmäiseen ... hän on kerran saava\njälleen ensimmäisen rakkautensa, mutta minä pelkään, että heillä\nmolemmilla on silloin harmaat hiukset.\n\n-- Viisitoista valhetta! Kuusitoista valhetta! -- huusi kreivi Bernhard\nraivostuneena. -- Nielkööt kaikki paholaiset sinut kitaasi, vanha\nnoita-akka! -- Ja sen sanottuaan hyökkäsi hän ovelle.\n\n-- Hyvästi, Kreeta, huomen aamulla varhain tapaamme toisemme linnan\npuistossa. Kuparisormus olkoon sinun! -- huusi hän mennessään, juoksi\nveneeseen ja souti niin kiivaasti salmen yli, että pieni vene näytti\njoka hetki olevan kaatumaisillaan. Rantaan tultuaan päästi hän\nhevosensa, nakkasihe satulaan ja riensi pois.\n\nJaana ja tyttö olivat katselleet hänen hurjaa kulkuaan. -- Kuuma veri,\nkuuma veri! -- huokasi vanhus päätään pudistaen. -- Täynnä taisteluita\non hänen elämänsä oleva.\n\n-- Minä olen vihainen teille, Jaana! -- sanoi tyttö vetistellen. --\nOlisitte ennustaneet edes kahta ... sen olisin voinut antaa anteeksi;\nmutta seitsemäntoista ... se oli hyvin ilkeästi sanottu.\n\n-- Minkäs minä sille mahdan? -- vastasi vanhus olkapäitään kohauttaen.\n-- Mutta nyt se vei veneen. Sinun täytyy jäädä tänne huomiseen.\n\n-- Se on mahdotonta, sitä en uskalla mitenkään tehdä. Isä tulee kotiin\nehtoolla, ja jos hän saa tietää minun täällä käyneen, ei hyvä peri.\n\n-- Mutta kuinka aiot päästä salmen yli?\n\n-- Sen saatte kohta nähdä, -- vastasi tyttö reippaasti. Sen sanottuaan\nriisui hän nopeasti vaatteensa ja sitoi ne tiukkaan myttyyn päänsä\npäälle. Kohta sen jälkeen oli kirkas aalto sulkenut syliinsä hänen\nvalkeat hartiansa. Hän ui kuin vesilintu ... kimaltelevat pikku aallot\nlipattelivat hänen kaulansa ympärillä ja veden pinnalla näkyi vain tuo\nkaunis, valkokiharainen pää. Kymmenen minuuttia sen jälkeen oli hän\nonnellisesti saapunut vastaiselle rannalle.\n\n\n\n\n3. MAINIEMEN LINNA.\n\n\nKuudennentoista sataluvun keskipalkoilla oli Ruotsin ja Suomen aatelin\nloistoaika.\n\nSe oli ylpeä syntyperästään, etuoikeuksistaan ja sotaisesta\nmaineestaan, se oli saanut uusia arvonimiä ja perinnöllisiä tiluksia ja\nniittänyt kunniaa ja saalista pitkällisessä, ulkomaisessa sodassa ja\nkaikesta siitä paisunut niin, että se kuningatar Kristiinan aikana\nesitti vaatimuksia ja hautoi tuumia, jommoisista ei oltu tiedetty sen\njälkeen kuin aatelisto itse asetti kuninkaita valtaistuimelle. Samalla\nkun aateli ojensi oikean kätensä kruunua kohden, riisti se vasemmalla\nkädellään itselleen maita ja kartanoita. Ollen kuninkaan ja kansan\nvälissä se painoi yhtä tiukasti sekä ylös- että alaspäin, uhaten\nkuningasta vaalivaltakunnan perustamisella, kansaa orjuudella. Turhaan\noli Kristiina, joka tuhlaten jakeli kaikkea muuta paitsi sitä, jota\nhänellä ei ollut muille antaa -- sydämensä tunteita -- turhaan oli hän\njaellut aatelisarvoja kaikille sekä arvollisille että arvottomille,\nniin että tallirengit, kuskit ja kokitkin saivat ripustaa\nvaakunakilpensä Ruotsin ritarihuoneen seinälle. Aika oli edullinen\naatelistolle, se paisui kuin kevättulva niiden sulkujen yli, joita\nhallitus ja aatelittomat koettivat rakentaa sen tielle ja uhkasi laskea\nvaltansa alle koko valtakunnan. Ja tällä vallan ja vaikutuksen\nhirviöllä oli kuitenkin kaikkien mahdottomien pyyteittensä ohella niin\npaljon todellisia ansioita, niin paljon kunniaa ja jaloutta sekä\nvaakunakilvissään että myöskin sydämissään, että vielä kaksisataa\nvuotta sen jälkeen Ruotsin kaksi parasta historiankirjoittajaa joutuu\nkatkeraan kiistaan siitä, mille puolelle vaaka enin kallistui: oliko\nkuudennentoista sataluvun ylimystöstä valtakunnalle enemmän hyötyä kuin\nvahinkoa.\n\nKustaa Aadolfin kuoleman jälkeen oli kolmekymmenvuotinen sota käynyt\nentistään vielä raaemmaksi ja tuhoavammaksi. Lopussa oli se\nsääliväisyys, millä ruotsalaiset ennen olivat voitetuitaan kohdelleet.\nTaistellen elämästä ja kuolemasta otti voittaja, minkä vain ottaa voi,\nja palasi ryöstettyine saaliilleen kotimaahan. Melkein kaikki Kustaa\nAadolfin jälkeiset sotapäälliköt, jotka eivät olleet vieraalla maalla\nhävittäneet saalistaan, vetäytyivät takaisin Ruotsiin suuret rikkaudet\nmukanaan, rakensivat komeita linnoja sekä Tukholmaan että maaseudulle\nja elivät lopun ikäänsä ruhtinaallisen ylellisesti ja sotilasmaisesti.\nJotkut heistä asettuivat kauempana olevaan Suomeen ja rakensivat sen\nrannoille ylpeät kivilinnansa; useimmat kyllästyivät kuitenkin pian\nmaaseudun hiljaisuuteen ja siihen ainoaan huviin, metsästykseen, joka\ntäällä oli tarjona. Niin kauan kuin voimat siihen riittivät,\nmellastivat he Kristiinan hovipidoissa ja Kaarle Kustaan sodissa ja\nsäästivät Suomea varten vain viimeisen vanhuutensa sammuvan loiston,\njoka lopulta suljettiin Turun tuomiokirkon holveihin tai yksinäisen\nmaalaiskirkon perhehautaan. Ja hävinneet ovat suurimmaksi osaksi heidän\nherraskartanonsakin, ne ovat kaatuneet ajan hampaan niitä jäytäessä ja\nIsonvihan niitä hävittäessä, mutta sadoissa Suomen kirkoissa on vielä\nsurullisia jätteitä tuosta loistavasta ylimystöstä -- on hautaholveja\nja vaakunakilpiä, tauluja ja hautakirjoituksia, kruunuja ja\nalttarikaluja sekä varsinkin noita loisteliaita hautakiviä, joiden\npäällitse nyt astelee välinpitämätön matkamies ja joiden kuluneista\nkirjoituksista aina voi varmuudella löytää vuosilukujen alussa numerot\n1 ja 6.\n\nYksi noista herraskartanoista, jotka kertovat niin suuresta ylpeydestä\nja rikkaudesta, ja joiden loisto viime aikoina on vaalennut sitä myöten\nkuin aateli on merkityksensä menettänyt, oli Mainiemi. Sen oli\nrakentanut kreivi Kustaa Bertelsköld kohta Westfalin rauhan jälkeen ja\nnimensä oli se saanut katolilaisten pyhästä Mariasta. Kansan korvaan\nkuului Marianiemi oudolta ja muuttui se piankin Marjalaksi ja\nMainiemeksi, joka viimemainittu nimi sitten jäi pysymään. Tämän\nkertomuksemme alussa, v. 1656, oli Mainiemi vielä loistavimmillaan; tuo\nkolmikerroksinen, korkea kivirakennus, jonka jyrkkä katto oli kuparista\nja jonka korkeat tornit oli kuparilla katettu, muistutti mieleen noita\nylpeitä keskiajan linnoja, jotka niin halveksivasti katselivat\nympärillään olevia mataloita majoja. Portaat olivat leveät ja\nmarmorilla päällystetyt, salit olivat suuret ja niiden seinillä riippui\nkilpiä, aseita ja hirvensarvia; oli siellä kaitaisia, pimeitä\nkiertoportaita ja pieniä tornikammioita; katot ja muurit oli koristettu\nkummallisilla, vanhaan saksalaiseen malliin tehdyillä koukeroilla;\nkaikki oli loisteliasta ja niin haaveellisen vanhanaikaista, että sitä\nkatsellessaan olisi voinut luulla olevansa Saksanmaan sydämessä,\njossakin muinaisessa ruhtinaallisessa linnassa eikä suinkaan Suomen\nraukoilla rannoilla, köyhyyden ja puutteen kaukaisessa kotimaassa.\n\nKun selaillessaan Dahlbergin teosta _Svecia antiqua et hodierna_\ntarkastelee kuudennentoista sataluvun parhaassa komeudessaan,\nloistossaan ja suuruudessaan olevia ylimyslinnoja, näyttää siltä kuin\nniissä olisi jonkinlaista omituista, syntyperäistä ylpeyttä, joka\nmeidän päivinämme tuntuu painostavalta ja hyvin vanhentuneelta. Vaikka\nMainiemen linna olikin vielä uusi, teki se katsojaan samanlaisen\nvaikutuksen. Vaikkei se vielä ollutkaan seitsentä vuotta vanhempi,\nnäytti se jo siltä kuin olisi seisonut siinä vuosisatoja. Ehkä johtui\ntämä vaikutus siitä, että linnan rakentaja ja sen isäntä, ylpeä kreivi\nBertelsköld, vain muutamia vuosia oli linnassaan asunut, kun uudet\nsodat jo kutsuivat häntä käyttämään vielä voimakasta käsivarttaan\nkuninkaan ja isänmaan palvelukseen. Ehkä johtui se siitäkin, ettei\nkukaan hempeä naisolento ollut vienoudellaan valaissut ja lempeydellään\nlauhduttanut sen uhkamielistä suuruutta noiden kurjien majojen\nrinnalla, joissa linnan alustalaiset asuivat.\n\nKello oli viiden ja kuuden välillä aamulla. Mainiemen linnan uhkeat\nmuurit loistelivat keväisen aamuauringon valossa ja kuvastuivat tyynen\nlahden pintaan, jonka vesi sen perustuksia huuhteli. Ihana, yöllinen\nsade oli luontoa virvoittanut, koko maisema uhkui terveyttä ja voimaa\nja ilmassa oli tuo tuoreuden ja nuortumisen tunne, joka tekee pohjolan\nkevään niin sanomattoman suloiseksi. Leivoset lauloivat taivaalla,\npääskyset kiitelivät halki heleän ilman, ja iloisesti viserteli\npeipponen lehdittyvässä koivussa.\n\nPuistoaidan vieressä lähellä linnaa työskenteli joukko kreivin\nalustalaisia, miehiä, naisia ja lapsia, repaleisia ja nälkäisten\nnäköisiä olentoja. Keskiaikana pidettiin linnan rakentamista koko\npaikkakunnan onnettomuutena. Ajat olivat paljon muuttuneet, laki koetti\nrajoittaa läänitysvallan mielivaltaisuutta, mutta laki oli Suomessa\nvielä voimaton. Korkeat herrat ja heidän voutinsa tekivät mitä\ntahtoivat ja valituksen tekeminen oli tekijälleen vain turmioksi.\nNiinpä tapahtui, että täälläkin, näin lähellä Turkua ja maan korkeinta\ntuomioistuinta, vasta perustettua hovioikeutta, mielivalta ja\noikeudettomuus oli nylkenyt melkein puti puhtaaksi koko sitä ympäröivän\nseudun, ja linnan kalliiksi ylläpidoksi riistettiin nyt se, minkä sota\nja kato olivat säästäneet. Luultavaa on, ettei kreivi Bertelsköldillä\nollut aavistustakaan alustalaistensa hädästä; sodassa ollessaan ei\nhänellä ollut aikaa sitä ajatella, ja hän oli tyytyväinen tiluksiinsa,\nkunhan vouti vain määräaikana lähetti hänelle ne suuret summat, jotka\nhän sen ajan aatelisten tapaan tuhlasi, ajattelematta, että nuo rahat\noli viimeiseen ropoon asti kiskottu hänen köyhiltä talonpojiltaan.\n\nTyömiesten työ oli raskasta ja pitkällistä. Tuo avara puisto, jossa oli\npaljon hirviä ja metsäpeuroja, ja joka ennen oli ollut puuaidalla\nympäröitynä, oli piiritettävä kivimuurilla. Kello neljästä alkaen oli\nvedetty kiviä ja ladottu niitä korkeihin röykkiöihin -- voudin\nasettamat työnjohtajat seisoivat aina vähän matkan päässä valmiina\nsujakoilla pihlajavitsoilla lyömään sitä, joka laiskotteli tai muuten\nniskoitteli. Eräs iäkäs ja nälistynyt vaimo ei jaksanut niin nopeaan\nkuin työnjohtaja olisi tahtonut työntää esiin mukulakivillä täytettyjä\nkärryjään ja sai sentähden muutamia iskuja piiskasta, niin että kaatui\nmaahan. Sen näki vaimon neljätoistavuotias poika, karkasi raivoissaan\ntyönjohtajan kimppuun ja repi ja löi häntä minkä jaksoi. Työnjohtaja,\njoka oli suuri, rotevatekoinen mies, tarttui poikaa niskaan, nakkasi\nhänet maahan ja alkoi armottomasti häntä piestä. Muutamat lähinnä\nolevat lakkasivat työstään, asettuivat pojan puolelle ja uhkailivat\ntyönjohtajaa. Tämä huitoi raivoisasti piiskallaan; muuan työmiehistä,\njonka naamaan piiska sattui, tarttui työnjohtajaa vyötäisiin, heitti\nhänet vuorostaan maahan ja antoi hänelle selkään. Nyt sekaantuivat\nmuutkin riitaan ja siinä syntyi täydellinen kapina. Kauan tukehdutettu\nviha puhkesi ilmi. miehet heittivät pois työkalunsa ja katkoivat\nitselleen aidan seipäitä aseiksi; kaikki työnjohtajat kaadettiin\nmaahan, niille annettiin ilman armoa selkään ja olisi siinä voinut\nhenkiäkin olla vaarassa, ellei erään uuden henkilön ilmautuminen olisi\nmuuttanut asiain menoa.\n\n-- Mestari Aatami! -- huudahti muuan, ja kuin taikavoima vaikuttivat\nnuo sanat. Kiireimmän kautta heitettiin seipäät maahan, piestyt\njätettiin rauhaan ja kukin kiiruhti työhönsä uhkaavaa vaaraa\npelonalaisesti mulkoillen.\n\nKaikkien pelkäämä vouti, mestari Aatami, lähestyi linnasta tulevaa\npolkua myöten. Hän oli pitkä ja tanakka mies, iältään noin\nviidenkymmenen ja puku osoitti puoleksi herraa puoleksi talonpoikaa.\nKoirannahkainen talvilakki peitti hänen lyhyen, melkein vaalean\ntukkansa; kapeat, yhteen puristetut huulensa, pienet harmaat viikset ja\nmatala, mutta teräväkulmainen otsa osoittivat rohkeutta, viekkautta ja\nkovuutta. Hänen vainuva silmänsä oli jo kauas huomannut kahakan, mutta\nhän ei kiirehtinyt kulkuaan, vaan läheni aivan rauhallisen näköisenä,\nvarmana siitä, että hän milloin tahansa hillitsisi tuon väen, joka jo\nmonta vuotta oli oppinut häntä pelkäämään.\n\nKärsivällisesti hän kuunteli työnjohtajien valituksia ja pani heti\nkohta tutkimuksen toimeen. Niin suuresti häntä työmiehet pelkäsivät,\nettei kukaan heistä uskaltanut avata suutaan puolustautuakseen; ehkä\nolivat he jo edeltäpäin varmat siitä, että sen kautta vain pilaisivat\nasiansa. Ainoastaan tuo neljätoistavuotias poikanen, joka oli kapinan\nalkanut, käyttäytyi raivokkaasti, pui kaikkein kauhuksi nyrkkiään\nmestari Aatamille, ja huusi: -- Minä tapan sinut mieheksi tultuani, jos\net anna äidin olla rauhassa. Ensin otit isäni ja hän hukkui sotaan.\nSitten otit vanhemman veljeni eikä hänkään tullut takaisin. Sitten veit\nmeiltä hevosen ulosteoista. Sitten pakotit toisen veljeni vetämään\ntiilikuormaa, kun ei ollut hevosta millä vetää; veljeni veti niin, että\nkuoli siihen. Nyt olet pakottanut äidin ja minut tekemään kolme\npäivätyötä viikossa ilman palkkaa, vaikkei meillä ole leipäpalaa suuhun\npanna. Ja nyt on sinun renkisi lyönyt äitiä ja minua; sinä teet\nvääryyttä, mestari Aatami, ja pieksä vaikka kuoliaaksi minut, mutta\nsittenkin sanon minä, että sinä teet vääryyttä...\n\n-- Mikä on nimesi? -- kysyi vouti lyhyesti ja melkein pilkallisesti,\nkatsoen häntä tuimasti silmiin.\n\n-- Niinkuin et muka sitä tietäisi! -- vastasi poika uhkamielisesti. --\nPekka minä olen ja Pekka oli isäni ja Lampelaisiksi meitä sanotaan sen\nlammin rannalla olevan mökin mukaan, jossa asumme. Kirjoita se vaan\nmustaan kirjaasi, Jumala sen myös kirjoittaa omaansa.\n\n-- On sinulla ilmaa keuhkoissasi, -- jatkoi vouti ivallisesti; --\nolisihan vahinko, jos et saisi huutaa. Pistäkää poika myllykammioon, --\nvirkkoi hän työnjohtajille, -- antakaa hänelle kaksi kertaa päivässä\nselkään ja ilmoittakaa sitten minulle, milloin hän pyytää armoa. Viekää\näiti pois tieltä työn jaloista, hän saa suorittaa päivätyönsä huomenna.\nJa te muut, jotka tässä niskoittelette, tiedättekö roistot, mitä se on,\nettä ollaan uppiniskaisia isäntää vastaan? Hatut päästänne, lurjukset!\nSinä, Niilo, olet ensiksi lyönyt esimiestäsi; minä kyllä tunnen sinut,\njunkkari. Viekää hänet piiskurin luo ja sieltä vanginkyydillä Turkuun.\nTe muut saatte sopia työnjohtajien kanssa ja palkita heidän kipunsa,\nsen jälkeen on teidän keskenne vedettävä arpaa ja kahdeksan teistä on\nlähetettävä sotaan Puolanmaalle. Ymmärrättekö, roistot!\n\nKaksi työnjohtajaa tarttui heti paikalla käsiksi poikaan ja Niiloon,\nviedäkseen heidät pois. Pojan äiti, jota oli lyöty, asettui\nvastarintaan ja heittihe milloin uhaten, milloin rukoillen miesten\ntielle. Kaikki työmiehet, joita siinä oli viidettäkymmentä, olivat\nkokoontuneet yhteen kehään ja katselivat nyt vuoroin toisiaan vuoroin\nvoutia pelon- ja vihansekaisin katsein. Mestari Aatami alkoi aavistaa\npahaa; hetki oli vaarallinen ja hänen valtaansa uhattiin. Mutta sattuma\ntuli hänelle avuksi. Puistosta kuului koiran haukuntaa ja kohta sen\njälkeen laukaus. Kaikkien katseet kääntyivät sinne päin, sillä tähän\naikaan vuodesta, kun hirvillä vielä oli pienet vasikat, ei koskaan\nollut tapana metsästää.\n\nKoiran haukunta läheni, oksat ritisivät, ja esiin karkasi nuori hirvi\nsitä paikkaa kohden, josta vanha aita oli purettu uuden tieltä. Joku\ntyömiehistä päästi huudon, hirvi hätkähti, taas pamahti pyssy, ja\nverissään syöksyi kaunis eläin tieltä väistyvää väkijoukkoa kohden,\nalkoi horjua, kaatui maahan ja heitti henkensä rukoilevasti ympärilleen\nkatsahtaen. Kohta hirven perässä karkasivat koirat esiin ja heidän\nkintereillään tuli nuori kreivi Bernhard hevosen selässä, laukaistu\npyssy olallaan.\n\nNuorukainen pysähtyi hetkeksi, nähtävästi hiukan hämillään siitä, että\nhän sopimattomalla ajalla metsästäessään kohtasi tuon ankaran voudin,\njota hän, vaikka olikin linnan perillinen ja isäntä, lapsuudestaan\npitäen oli tottunut vaistomaisesti pelkäämään. Kohta voitti kuitenkin\nhänen ylpeytensä, hän astui alas hevosen selästä ja lähestyi hirveä,\nhuomauttaen ikäänkuin vain sivumennen, että se oli härkä eikä siis\nollut tullut mitään vahinkoa vasikoille. Työmiehet kumarsivat\nkunnioittavasti, vouti otti koirannahkalakin päästään ja sanoi\nnöyrällä, vaikka samalla ivansekaisella äänellä: -- Teidän armollanne\non kyllä lupa hävittää riistaa, milloin vaan tahtoo.\n\nVouti ei ehtinyt sen enempää virkkaa, kun Lampelaisvaimo heittihe\nnuoren kreivin jalkojen juureen ja huusi: -- Armollinen herra,\narmahtakaa minun poikaani! Ne tahtovat panna hänet myllykammioon; te\nette tiedä, mikä myllykammio on. Suuren vesirattaan päällä on pimeä\nhäkki ja sen lattia on liistakoista, vesi pärskyy sinne sisään, ja\nsiellä pitää vouti vankejaan yötä ja päivää, ruuatta ja juomatta,\npimeässä ja kylmässä, likomärkinä. Armahtakaa poikaani!\n\n-- Onko asia niinkuin hän sanoo? -- kysyi kreivi Bernhard epäilevin\nsilmin voutia katsellen, joka yht'äkkiä oli muuttunut tuomarista\nsyytetyksi.\n\nVouti kertoi kapinasta, osoittaen yhtä suurta ylenkatsetta väkeä\nkohtaan kuin äskenkin. Mutta hän oli erehtynyt luullessaan sillä\ntavalla vaikuttavansa kreiviin. Hän unohti, että seitsentoistavuotias\non arka arvostaan, hän ei ehkä aavistanut, että kreivillinen\nnuorukainen, joka äsken oli ollut pakotettu puolittain pyytämään\nanteeksi sopimatonta metsästystään, käytti mielelläänkin tilaisuutta\nhyväkseen osoittaakseen, että hän oli herra ja toinen vain palvelija.\nKreivi Bernhard katseli työmiehiä mielihyvällä. -- Te olette pahasti\nrikkoneet, -- sanoi hän, -- enkä minä, yhtä vähän kuin isänikään, voisi\njättää sitä rankaisematta, jos se tulisi kerran vielä uudistumaan.\nMutta minä en tahdo, että lyhyttä täällä oloani häiritään\nrangaistuksilla. Minä annan teille tällä kertaa anteeksi, toivoen, että\nvast'edes tulette olemaan tottelevaisempia palvelijoita. Minä nyt\narmahdan teidät kaikista rangaistuksista; minä annan teille tänään\nvapaan päivän ja minä tahdon, että vietätte sen hauskasti. Mestari\nAatami, toimittakaa niin, että väki saa ruokaa päivälliseksi ja\niltapäivällä kaksi tynnyriä olutta.\n\nKreivi meni. Vouti katseli synkästi hänen jälkeensä. Mutta työmiehet\nremahtivat riemuisiin hurraa-huutoihin, ja Lammin Pekka huusi\nrepaleista lakkiaan heiluttaen: -- Eläköön nuori armollinen herra!\nTämän minä aikamiehenä vielä palkitsen!\n\n\n\n\n4. MESTARI AATAMI.\n\n\nVoudin talo oli kivenheiton päässä linnasta, järven rannalla olevalla\nkukkulalla, niin että siitä voi nähdä kaikki, mitä ympärillä tapahtui.\nSe oli monesta syystä tarpeellista mutta varsinkin siitä syystä, että\nvoutia kaikki vihasivat. Pihan ympärillä oli rautakeihäillä varustettu\nlankkuaita, joka oli kuin jonkinmoinen linnan etuvarustus.\nVartioväkenään oli voudilla kolme luotettavaa ja voimakasta miestä.\nRakennuksen päädyssä oli heleä-ääninen kello, jolla vouti voi kutsua\napua linnasta, niin pian kuin hänen kimppuunsa käytiin. Talo oli\nsitäpaitsi varustettu kaikenlaisilla aseilla ja oli enemmän\nvarushuoneen kuin rauhallisen talonhaltijan asunnon näköinen.\n\nVähän aikaa yllä kerrotun kohtauksen jälkeen nähtiin mestari Aatami\ntulevan asunnostaan ja tutkivasti katselevan puistoon päin. Ei kestänyt\nkauan, ennenkuin hänen terävä silmänsä keksi kaksi olentoa liikkuvan\npuiden välissä; toinen oli Kreeta, hänen tyttärensä, ja hänen\nvieressään käveli nuori kreivi Bernhard. Hieno hymy ilmaantui voudin\nhuulille. -- Ei ole hulluinta! -- mutisi hän. -- Nuori kotka tahtoo\najoissa valtaansa näyttää; on minulla kuitenkin rihma, joka hänen\nlentoaan rajoittaa.\n\nSen jälkeen hän meni rauhallisin askelin linnaan ja jätti nuoret\nhäiritsemättä vaeltamaan ja heittämään toisilleen viimeisiä\nhyvästejään.\n\nMestari Aatami ei ollut itsensälainen tänään. Hän käyskenteli\nkokoontuneen väkijoukon keskellä, jaeskeli runsaasti ruokaa ja olutta,\nsanoi jokaiselle jonkin ystävällisen sanan eikä ollut huomaavinaankaan\ntyömiesten pilkallisia, epäluuloisia ja samalla ilkkuvia silmäyksiä.\nLampelan poika ei malttanut kieltään hillitä: -- Terveeksi, mestari\nAatami, -- huusi hän tunkeillessaan oluttynnyrin ääreen; -- tämä olut\nei ole kasvanut myllykammiossa! -- Vouti hymyili ja virkkoi: --\nErehdyt, poikaseni; maltaat ovat juuri sieltä.\n\nNuoret rakastavaiset jatkoivat huvikävelyään viheriässä puistossa.\nLoistaen niinkuin hekin terveyttä ja tulta, katseli heitä toukokuun\naurinko läpi lehdittyvien vaahterain. Kainoina, viattomina, tuoreina ja\ntoivovina kuin ensi lempi, kumartuivat kevään kukkaset heidän\njalkojensa alla, eivätkä he sitä huomanneet. Linnut visertelivät heidän\nympärillään; he eivät sitä kuulleet; ja kuitenkin näkivät ja kuulivat\nhe kaikki, mitä tapahtui. Sillä kaikki sulautui heidän mielessään\nyhdeksi ainoaksi ilmiöksi ja yhdeksi ainoaksi säveleksi: aurinko,\nkukkaset ja lintujen laulu kuvautuvat yhdessä ainoassa olennossa ja\nyhdessä ainoassa äänessä: lemmityn silmässä ja hänen sanojensa\nsoinnussa, kun eron hetki lähestyy ja koko elämä päilyy yhdessä\nainoassa kyynelessä, niinkuin luonto päilyy yhdessä ainoassa\nvesihelmessä.\n\nSyntyperä, arvo, rikkaus, loistavat nimet, suuret toiveet, onni ja\nloisto, kunnia ja valta -- kumartakaa korskea otsanne maahan, sillä\nsydämien maailmassa on voima, joka on teitä suurempi, joka tasoittaa\nkukkulat ja kuilut, joka murtaa aidat ylhäisen ja alhaisen välillä,\njoka on kaikkivoipa siksi, että se uskoo kaikkeen ja toivoo iäti eikä\nkuitenkaan mitään pyydä. Sentähden on ensimmäisen rakkauden loisto niin\nsuloinen ja sentähden se kadottuaankin valaisee menneet muistot niin\nihaniksi ja niin kirkkaiksi, niinkuin runoilija laulaa:\n\n    On pilvi valoisa, on synkkäkin\n    sun kasvos' multa peittänyt,\n    mutt' aina yhtä kirkkaasti sä loistit.\n\nAurinko heloitti jo korkealla taivaan kannella, kun nuori kreivi\nBernhard muisti, että hänen vielä samana päivänä oli ratsastettava\nTurkuun ja sen jälkeen heti lähdettävä vieraille maille. Hän tarttui\ntytön käteen: -- hän, tuo rikas ja jalosukuinen, ei ollut koskaan\nuskaltanut painaa suuteloa hänen punaisille huulilleen. Nyt suuteli hän\ntuota kättä, joka niin lämpimästi puristi hänen kättään; tyttöparan\npäätä huimasi, ja kun hän katsahti taakseen, oli nuorukainen kadonnut\npuiston tammien taa.\n\nKokematon nuorukainen! Hän tuli unelmiensa maailmasta, toivehikkaana ja\nepäitsekkäänä; ei aavistanut hän, että häntä kotona linnassa odotti\njääkylmä oman voiton pyynti; sitä vastustaakseen olisi hänellä pitänyt\nolla miehen voima ja vanhuksen kokemus, eikä hänellä ollut muuta asetta\nkuin sydämensä, joka uhkui alakuloisuutta, onnea ja surua.\n\nMestari Aatami odotti häntä suuressa salissa. Nuorukainen hänet tuskin\nhuomasi. Mutta vouti astui nöyränä ja samalla kuitenkin rohkeana suoraa\npäätä nuoren isäntänsä eteen, ojensi hänelle kunnioittavalla\nkumarruksella pienen, hopearahoilla täytetyn pussin ja virkkoi\ntahallisella äänen painolla: -- Tämän enempää en ole voinut saada\nkokoon teidän armonne matkarahoiksi.\n\n-- Hyvä on, -- vastasi nuorukainen, katsomattakaan rahoihin; -- pane ne\nmatkarasiaani, minä kuittaan sitten kaikki yhdellä kertaa.\n\n-- Mutta tässä on vain 450 hopeatalaria, -- huomautti vouti nähtävästi\nhiukan pettyneenä. Teidän armonne ei voi niillä suorittaa lähtö- ja\nmatkakulujaan.\n\n-- Hyvä on, minä ymmärrän, -- vastasi kreivi Bernhard hajamielisesti;\n-- sinä tahdot jättää minulle enempi; pane sitten vain kaikki\nmatkarasiaani.\n\n-- Valitettavasti en voi tällä hetkellä enempää antaa. Vasta huomenna\ntai ylihuomenna saapuvat verot pohjoisista tiluksista; ja minä olen\npakotettu jättämään muille niiden kantamisen. Pyydän nöyrimmästi, että\nteidän armonne nyt heti myöntää minulle eron palveluksestani, siinä\ntoivossa, että teidän armonne isä ei ole kieltäytyvä siihen\nsuostumasta.\n\n-- Mitä te sanotte, mestari Aatami? -- kysyi nuorukainen, jonka huomion\nnyt oli herättänyt se omituinen äänen paino, millä vouti lausui\nviimeiset sanansa.\n\n-- Teidän armonne lähtee sotaan, -- vastasi vouti. Siellä voi jonakin\npäivänä tapahtua, että miehistönne tekee kapinan, ei teitä, vaan\nkersanttianne vastaan, joka tahtoo pakottaa heitä velvollisuuttaan\ntäyttämään. Kersantti rankaisee rikoksen, jonka anteeksianto voisi\nperin pohjin hävittää kurinpidon. Teidän armonne tulee silloin\nsattumalta saapuville, kuulee kapinoivan joukon valitukset ja armahtaa\nrikokselliset, vieläpä palkitsee heidät laittamalla pidot heidän\nkunniakseen. Teidän käskyläisenne ei voi vastustaa teitä; hän tottelee,\nmutta tekee minkä hänen velvollisuutensa vaatii: pyytää eronsa.\n\n-- Mutta ettehän totta tarkoita, mestari Aatami. Ettehän voi vaatia,\nettä minun, joka monta vuotta poissa oltuani tulen pariksi päiväksi\nvierailemaan isäni kartanoon, pitäisi rangaistuksilla himmentää näitten\npäivien muistoni.\n\n-- Ei teidän armonnekaan voine vaatia, että minä, joka viisitoista\nvuotta olen uskollisesti teidän isäänne palvellut, pysyn toimessa,\njossa minua tästä lähtien vair pilkataan ja vastustellaan.\n\n-- Mitä hyvitystä sitten vaaditte?\n\n-- Minulla ei ole muuta neuvoa kuin joko tänä päivänä lähteä\npalveluksestani tai jo huomenna rangaista syylliset.\n\n-- Mahdotonta on minun suostua siihen, mitä pyydätte. Minun sanaani ei\nvoi peruuttaa enemmän kuin teidänkään. Mestari Aatami, te ette ole\noikein kohdelleet väkeänne. Puutetta ja kiukkua ilmaisevat heidän\nkasvonsa. Minua säälittää heidän tilansa.\n\n-- Teidän armonne ei tunne tätä kansaa. Se on uppiniskaista ja jäykkää\nja ainoastaan ankaruudella voidaan sitä pitää kurissa. Höllentäkää sen\nsiteitä, antakaa sille tänään anteeksi sen viat, ja se on huomenna\nrepivä perustuksiaan myöten teidän linnanne. Kreivi, teidän isänne\ntarvitsee vuosittain kolmekymmentä tuhatta talaria menoihinsa. Teidän\narmonne itse tarvitsee vähintäin kymmenen tuhatta. Linnan ylläpitoon\ntarvitaan saman verran. Mistä otetaan nuo rahat, jos ei kansaa pidetä\ntarpeellisessa kurissa? Kuusitoista teidän tiloistanne on kiinnitetty,\nkolmekymmentä on autiona sotakulunkien vuoksi. Tänään on aateli saanut\nvarustautua kaksinkertaisesti; joka kahdeksas talonpoika puetaan\nsotatakkiin; täällä saaristossa otetaan viidestä talonpojasta kaksi\nmiestä meriväkeen. Rutto on alkanut liikkua Turussa, rahvas huutaa jo,\nettä kaivot on myrkytetty. Velhot ja noita-akat kiertelevät\nkiihoitellen mieliä kaikenlaisilla pirun konsteilla. Antakaa anteeksi\nvanhalle uskolliselle palvelijalle, jos hän kysyy: onko nyt aika\nosoittaa lempeyttä ja sääliä? En tahdo salata teiltä, että jos tänään\nhöllitän ohjia, saattaa huomenna syttyä julkikapina. Mutta ... jos te\ntahdotte kernaammin seurata sydämenne tunteita kuin niitä neuvoja,\njoita äly ja välttämättömyys käskevät noudattamaan, niin ei minulla ole\nmitään muuta lisättävänä. Tilini ovat järjestyksessä, ja minä olen\nvalmis milloin tahansa, yhtä köyhänä kuin tänne tulinkin, muuttamaan\ntäältä tyttärineni Ruotsiin...\n\n-- Osoittakaa minulle jokin keino, kunhan se ei vain ole rangaistus, --\nvirkkoi nuorukainen, johon voudin synkkä kuvaus oli vaikuttanut, ja\njoka myöskin tuli ajatelleeksi, että kaunis Kreetakin siis tulisi\nmuuttamaan pois.\n\n-- Teidän armonne ei tarvitse rangaista, -- vastasi vouti\nsalaperäisesti hymähtäen. -- Teidän armonne matkustaa tänään Turkuun\nkansan siunauksien ja riemuhuutojen seuraamana. Ainoastaan minua\nsyytetään huomenna siitä, että olen toiminut vastoin teidän tahtoanne.\nMinua tullaan vihaamaan vielä enemmän kuin ennen; nähdään ainoastaan\nkäsi, joka rankaisee, mutta ei päätä, joka käskee. Mutta minä olen\ntottunut siihen, että minua ymmärretään väärin; mitä välitän minä\nheidän vihastaan? Minä palvelen herraani, se riittää, ja minä olen\nvalmis hänen tähtensä uhraamaan kaikki.\n\nKreivi Bernhard taisteli itsensä kanssa. Viimein voitti hänessä ylpeys\nja kunniantunto. -- Ei, -- sanoi hän, -- käyköön miten tahansa, teidän\ntäytyy keksiä jokin muu keino. Minä en syö sanaani.\n\nVouti oli vaiti vähän aikaa. Sitten sanoi hän: -- Luvatkaa minulle,\nettä ennenkun lähdette, kutsutte kaikki työmiehet kokoon ja kehoitatte\nheitä olemaan minulle kaikessa yhtä kuuliaiset kuin he olisivat\nkuuliaiset teille itsellenne.\n\n-- Jäättekö silloin paikoillenne?\n\n-- Jään, teidän armonne.\n\n-- Hyvä. Minä lupaan sen.\n\nPuoli tuntia tämän keskustelun jälkeen seisoivat kaikki linnan asukkaat\nnuoren herransa ympärillä, jonka hevonen jo hirnahteli linnan portilla.\nKreivi Bernhard oli suostunut voudin pyyntöön ja käskenyt kaikkia\nalustalaisiaan osoittamaan ehdotonta kuuliaisuutta mestari Aatamille.\nSynkkää nurinaa sekautui hurraahuutoihin; nuori kreivi ei sitä\nhuomannut, vaan laski täyttä laukkaa Turkuun päin. Yksi ainoa oli, joka\nitkettynein silmin katseli, kuinka hänen sininen hattunsa töyhtö\nvilahteli puitten välissä ja viimein tien käänteeseen katosi; se ainoa\noli ankaran voudin tytär, tuo lempeä ja valkotukkainen Kreeta.\n\nTuskin oli kreivi poissa, kun mestari Aatami huusi esiin\ntyönjohtajansa. -- Korjatkaa pois olut! -- huusi hän. Vetäkää esille\nvankirattaat, ja viekää Niilo linnaan. Kahdeksan uppiniskaisinta\notetaan sotamieheksi. Lampelan poika telkitään myllytyrmään, ja hänen\näitinsä häädetään heti paikalla torpastaan.\n\nPelko ja kauhistus valtasi läsnäolijat. Ainoastaan Lampelan vaimo\nuskalsi korottaa äänensä. -- Voi, voi! -- huusi hän valittavalla\näänellä. -- Voi uskotonta palvelijaa, voi uskotonta voutia!\n\nVuonna 1656 oli Suomessa monessa suhteessa surulliset ajat. Vihollinen\noli hyökännyt ryöstäen Karjalaan; siinä sodassa ne Viipurin lukiolaiset\nryhtyivät niin urhoollisesti Viipuria puolustamaan. Sato oli useissa\npaikoin ollut huono, rutto oli tulossa, Puolan sotaan tarvittiin kaikki\nsotakuntoiset miehet. Kuningas oli vastoin lakia otattanut sekä sen\nettä seuraavan vuoden nostokkaat; rahvas nurisi ja sen mieltä\nkiihottivat salaiset urkkijat. Kansan uskollisuus kuningasta kohtaan\npysyi järkähtämätönnä, mutta puutteensa ahdistamana kallisti se\nmuutamin paikoin, varsinkin Turun tienoilla, korvansa puheille, joiden\npitäjät koettivat uskotella, että viimeinen sotamiesten otto tapahtui\nkuninkaan tietämättä itsekkäiden virkamiesten toimesta, jotka sitten\nmuka tahtoivat myydä otetut sotamiehet tanskalaisille ja venäläisille.\nNiinpä tapahtui, että siellä ja täällä syntyi melua, että rahvas\nvastusti sotamiehenottoa ja ainoastaan väkivallalla ja houkutuksilla\nsaatiin tottelemaan esivallan käskyjä.\n\nMainiemen ympärillä asuva väestö, jota oli useiden vuosien kuluessa\nkiusattu ja köyhdytetty, oli herkkähermoisinta. Myöhään illalla samana\npäivänä kuin kreivi Bernhard oli matkustanut Turkuun, nähtiin kaksi\nmiestä ja yksi vaimo soutavan nopeata vauhtia salmen yli mustan Jaanan\nmajalle päin. Vanhus nukkui tai oli nukkuvinaan, mutta herätettiin ja\npakotettiin avaamaan ovensa noille myöhäisille vieraille. -- Onko\npaholainen teihin mennyt, -- kiroili hän, -- kun ette anna ihmisten\nolla yölläkään rauhassa. Ettekö tiedä, että voudin piiska vinkuu päänne\npäällä jo kello neljältä aamulla?\n\n-- Tiedämme kyllä, ja senpätähden me olemmekin tänne tulleet, --\nvastasi Lampelan vaimo, joka oli seurannut miehiä. -- Mutta ei se tästä\npuoleen enää vingu, ja siihen on teidän, Jaana, meitä auttaminen.\n\n-- Minunko? -- huudahti vanhus, ollen käyvinään ihmeisiinsä, vaikka hän\nvarmaankin hyvin kyllä ymmärsi heidän asiansa.\n\n-- Juuri sinun, -- virkkoi vaimo. -- Tässä ei ole aikaa pitkiin\npuheisiin. Arvion Niilo lyötiin rautoihin tänä iltana, Pekka on\nheitetty myllytyrmään, minut on häädetty mökistäni, ja kun aurinko\nnousee, niin lähetetään nämä kaksi miestä ja kuusi muuta Turkuun ja\nsieltä Puolan sotaan.\n\n-- Mutta mitä tämä minuun kuuluu? Saan kiittää onneani niin kauan kuin\nsaan rauhassa asua täällä töllissäni.\n\n-- Kuuluu se, -- vastasi vaimo varmasti ja salaperäisesti, -- sinun\ntäytyy tuhota mestari Aatami vielä tänä yönä.\n\n-- Oletteko hulluja? Tuhota vouti?\n\n-- Kuulehan nyt, musta Jaana, älä nyt heittäydykään viattomaksi. Koko\nmaailma tietää, että sinulla on salaiset keinosi sekä hyvään että\npahaan. Maineesi on melkein yhtä suuri kuin Puu-Jumalan, ja monet\npitävät sinua Tyrvään Kyni-Valpuriakin taitavampana. Älä siinä nyt\ntekeydy itseäsi tyhmemmäksi, sinun pitää valmistaa noidannuoli ja heti\npaikalla, ja kun se tänä yönä ammutaan voudin ikkunasta sisään, niin\nkuolee hän ennen aamun koittoa vuoteeseensa.\n\n-- Menkää tiehenne, olette liiaksi olutta särpineet, huomaan ma, --\nvirkkoi Jaana ärtyisesti.\n\n-- Ohoh! -- huudahtivat miehet, -- luuletko sinä meidän tulleen tänne\npilkattaviksesi? Eihän mitä, ämmä, nyt on hätä käskemässä ja nyt et\nsinä pääse käsistämme. Ellet heti paikalla tee mitä pyydämme, niin\nsytytämme me tuleen tämän sinun kurjan hökkelisi ja kärvennämme sinut,\nvanha noita-akka, omain nurkkaisi roviossa.\n\nJaana tarkasteli tutkivasti vieraitaan ja näytti ymmärtävän, että he\nhädän ja taikauskon ajamina voisivat pitää sanansa. -- Vai niin, --\nsanoi hän hetken aikaa mietittyään, -- minä teen mieliksenne mitä\ntahdotte, mutta tänä yönä se ei voi tapahtua. Luuletteko, että ihmisen\nvoi tuhota niinkuin kissan tappaisi? Luuletteko, että täällä tuvassa\nkasvaa kalmanheiniä, ukkosen kaatamia puita ja lohikäärmeen verta?\nKuolleitten luita saattaisi minulla ehkä olla, ehkä myöskin sisiliskon\npäitä ja sammakon varpaita; mutta mistä tulee nyt yht'äkkiä\nkirkkomullat, huuhkajan sydämet ja käärmeen kielet? Ei sitä niin vain\nmennä. Täytyy odottaa alakuuta, sillä yläkuussa menettävät heinät\nvoimansa eivätkä voi vahingoittaa, vaikkakin voivat parantaa. Tulkaa\ntakaisin kahden viikon päästä!\n\nMiehet näyttivät menevän hämilleen. -- Kahden viikon kuluttua olemme\nmatkalla Puolaan, -- sanoivat he.\n\n-- Ei tässä nyt ole itkuun aikaa! -- huudahti Lampelan vaimo; joka oli\nheitä kaikkia rohkeampi ja kiukkuisempi. -- Jos eivät taiat auta, niin\nauttaa kai käsivoima. Pian takaisin venheeseen; meillä on vielä tunti\npuoliyöhön. Ennenkuin kukko kiekuu, käymme voudin kimppuun\nneljänkymmenen miehen voimalla ja revimme hänet ja hänen talonsa\npieniksi palasiksi.\n\nMiehet vielä epäröivät; yritys näytti heistä liian uhkarohkealta. Jaana\nkoetti lauhduttaa heidän mieliään. -- Minusta nähden olisi parasta,\nsanoi hän, -- että muutamat teistä kiiruhtaisivat yötä myöten Turkuun\nvalittamaan maaherralle hätäänne. Ehkä tapaatte siellä vielä nuoren\nkreivinkin ja niin voitte te saada oikeutta ja vouti saada\nrangaistuksen julmuudestaan.\n\n-- Oikeutta? -- matki Lampelan vaimo katkerasti. -- Valita yhtä hyvin\nrakeiden tuhotöistä tai hallan vahingosta! Ennen voit niiltä saada\noikeuden kuin että korkea herra toiseen korkeaan herraan koskee. Ei\nkoira koiran hännälle polje. Ei meille tyhmille talonpojille oikeutta\nanneta. Mitenkäs kävi muutamia vuosia sitten sen rehellisen viskaali\nCroëllin, joka valitti kruunun käskynhaltijoita vastaan ja sai kiittää\nonneaan, että pääsi elävänä vankilasta, mutta talonpojat eivät\nhyötyneet siitä äyriäkään. Ei ne semmoiset auta, ja raukka on se mies,\njoka tämmöisinä aikoina ei osaa itse auttaa itseään; parasta onkin,\nettä leipäpala hänen hampaistaan kiskaistaan ja lapsensa temmataan\nhänen sylistään; voi teitä kurjia pelkureita, jotka semmoista sortoa\nsuvaitsette, uskaltamatta antaa takaisin sille, joka teille vääryyttä\ntekee!\n\n-- Jos me saisimme koko Arvion kylän ja kaikki Lampelan miehet\nliikkeelle tänä yönä, pitäisi meitä olla viiden- ja kuudenkymmenen\nmiehen vaiheille, -- huomautti miehistä toinen.\n\n-- Kolme työnjohtajaa ja vouti itse neljäs, paitsi Kreetaa ja\npiikatyttöä, -- laski toinen; -- mutta jos hätäkello alkaa soida, saa\nhän linnasta kymmenen tai kaksitoista miestä avukseen.\n\n-- Neljä ja kaksitoista, se on kaikkiaan kuusitoista, -- luki vaimo. --\nHeitä kuusitoista ja teitä vähintäin viisikymmentä; oletteko te miehiä\nvai akkoja? Haukkukaa minua noita-akaksi, jos en ensi pyhänä\nkirkonmäellä kerro kaikelle kansalle, millaisia pelkureita te olette,\nja lapsetkin tulevat teitä nauramaan vasten naamaa.\n\n-- Pian veneeseen! -- huusivat miehet, joiden hidas, suomalainen luonto\nvähitellen alkoi tulla liikkeelle vaimon kiivaista puheista ja joiden\nmieli vihdoinkin oli tullut siihen tilaan, jolloin vähemmän välitetään\nvaarasta kuin asiansa oikeudesta. Ennen pitkää olivat he kaikki kolme\nsoutaneet vastaiselle rannalle.\n\nJaana katseli poistuvien jälkeen ja pudisti huolestuneesti päätään. --\nJoka miekkaan tarttuu, se miekkaan kaatuu, -- sanoi hän itsekseen. --\nEikö Suomessa sitten olekaan enää muuta oikeutta kuin verisen\nväkivallan? Mutta Kreeta on pelastettava; olkoon Jumala sitten hänen\nisälleen armollinen, jos he todellakin saavat hänet käsiinsä.\n\nNiin sanoen irroitti Jaana veneen, joka oli piilotettu rannan kivien\nväliin, ja kiiruhti nopeasti, mutta kuulumattomasti soutaen samanne\npäin, minne voudin vihamiehet äsken olivat menneet. Ja yö oli aivan\nhiljainen, loitompaa metsästä kuului lahorastaan laulu, jota säesteli\nlaineen soitto uinailevia rantoja vasten.\n\n\n\n\n5. YÖLLISIÄ SEIKKAILUJA.\n\n\nNoin kaksi tuntia ennen yllä kerrottua, Jaanan töllissä tapahtunutta\nkohtausta seisoi mestari Aatami talonsa korkeilla portailla, joilta voi\nnähdä kauas kukkulan ympärille. Hänen terävät katseensa tarkastelivat\nseutua milloin vasemmalle linnaan päin, milloin Arvion kylään päin,\njosta oikealla puolen olevien peltojen yli häämöitti matalien huoneiden\nkattoja noin neljänneksen peninkulman päässä talosta. Hän seurasi\ntarkkaan kotiinsa palaavien työmiesten askelia ja näytti olevan\ntyytyväinen, kun miehet eivät käyneet ryhmittäin, vaan astelivat\nyksitellen polkuja ja pientaria pitkin vieviä oikoteitä myöten.\n\nLinnasta tulevaa suurta tietä myöten nähtiin yksinäinen matkamies reppu\nselässä pyrkivän taloa kohti. Hänen käyntinsä kävi sitä ravakammaksi,\nkuta lähemmä hän tuli, ja ennenkuin vouti oli ehtinyt rappusiltaan\npoistua, seisoi matkamies jo suljetun portin takana, kolkutti siihen ja\npyysi päästäkseen sisään. Mestari Aatami meni avaamaan.\n\n-- Ka, Johannesko se on? -- sanoi hän karsaasti, vaikkei ääni ollutkaan\nniin tyly kuin tavallisesti. -- Mistä sinä nyt tulet tähän aikaan?\nParempi olisi ollut istua Turussa kieliopin ääressä kuin reppu selässä\nmaita mantereita kierrellä.\n\n-- Ka, mikäs auttaa, kun täytyy? -- vastasi vieras, joka oli alun\nkolmannella kymmenellä oleva nuorukainen, kalpean näköinen ja laiha,\nmutta jonka jo aikaisin rypistyneissä kasvoissa oli älykkäisyyden ja\nhyväntahtoisen leikillisyyden ilme. -- Mikäs auttaa, kun täytyy?\nEväskonttini tyhjeni, ja Turussa on monta muutakin köyhää teiniä,\neivätkä laupiaat ihmiset voi kaikkia elättää. Sentähden ajattelin minä,\nettä hätä ei lakia lue. Helluntaikin on tulossa ja niin ajattelin minä,\nettä lähden pitäjiä kiertämään ja kerään muutamia äyrejä rahaa ja pari\nleipäkannikkaa, niin jaksan taas mittumaariaan asti päntätä päähäni\nlogiikkaa ja metafysiikkaa. Ettehän minulta yösijaa kieltäne; mestari\nAatami? Kuinkas Kreeta voi? On jo kauan siitä kuin viimeksi näin pikku\nmorsiameni.\n\n-- No, no, hyvä herra, ei ole vielä kuulutuksille kiirettä; luehan\nensin itsesi maisteriksi ja hanki hiukan enemmän leipää konttiisi, niin\nsaammehan sitten siitäkin puhua. Mutta tulehan sentään nyt huoneeseen\nja pistä poskeesi jotakin. On kai hyvä ruokahalu, arvaan ma?\n\n-- Onpa tavallinen. Olen astunut kaksi penikulmaa yhtä kyytiä ja\nmiettinyt uutta väitöslausetta, joka on tuottava suurta iloa oppineelle\nMartinus Miltopaeukselle. _An homo bestia sit?_ Vastaus: _Certe, quia\ncomedit similes suos_[1] -- ja silloin, -- lisäsi ylioppilas\nongelmainen hymy huulillaan, -- ajattelin minä sitä mainiota\nsiankinkkua, jota tulisitte minulle illalliseksi tarjoamaan.\n\nVouti ei näkynyt olevan kuulevinaankaan tuota oppinutta viittausta,\nvaan vei vieraansa avaraan saliin, jonka takana vielä oli kaksi\nkamaria. -- Levähdä nyt, -- sanoi hän, -- minä käsken Kreetan tuomaan\nruokaa.\n\nKreeta tuli. Ylioppilas tarttui hänen käteensä ja puristi sitä lujasti,\nmutta tyttö loi kulmansa alas, varmaankin peittääkseen itkettyneitä\nsilmiään.\n\n-- Mitäs nyt? -- sanoi Johannes ystävällisesti. -- Oletko itkenyt,\n_pullula mea_?[2] Enpä olisi ikinä voinut aavistaa, että sinulla olisi\nollut minua noin ikävä?\n\n-- Hänen koiraskyyhkynsä on lentänyt tiehensä tänään, -- kiiruhti isä\nvastaamaan, ennenkuin Kreeta vielä oli ehtinyt oikein avata kauniit\nsilmänsä. Oletpa hupakko, tyttöseni, kun kuljet alla päin tuollaisen\nkoreapyrstöisen keikarin vuoksi. Kas niin, sano nyt vain pian\nystävällinen sana Johannekselle ja jouduta sitten viilipyttyä pöytään.\nEtkö näe, että hän nälissään näkyisi saattavan vaikka sinutkin suuhunsa\nniellä.\n\nJa tuo ankara vouti hymyili ystävällisesti. Olihan hänelläkin ihmisen\nsydän rinnassaan; ja se lämpeni aina, kun hän ajatteli rakasta lastaan\nja kuvaili, kuinka tyttärensä kerran istuisi ruustinnana kotipitäjän\npappilassa. Mutta Kreeta ei uskaltanut nostaa silmiään eikä vastata;\nhän kiiruhti ulos ja toi sieltä pian ruokaa pöytään. Ylioppilas, joka\nvarmaankin tunsi paremmin kirjansa kuin ihmiset, uskoi täydelleen, että\nsyynä Kreetan kyyneliin oli ollut se, minkä vouti oli ilmaissut, ja\nistuutui pöydän ääreen alkaen levollisesti tyhjentää edessään olevaa\nviilipyttyä. -- Totta totisesti, mestari Aatami, -- sanoi hän, -- te\nolette kadehdittava mies: teillä on lämmin tupa, katettu pöytä,\npehmoinen naisen käsi -- _numen domesticum_, niinkuin me sanomme\nkohteliaammin kuin _dominus_ Bång, joka aina puhuu _mala herbastaan_,\nrikkaruohostaan eli ohdakkeestaan -- ja sitten on teillä maaseudun\nrauha, _otium mentis_ ja ympärillänne joukko paimenpoikia ja\npaimentyttöjä, jotka ruusuisista nauhoista taluttavat teille vuonansa\nja joiden paimenkuningas te olette...\n\n-- Sano minulle, Johannes, -- sanoi vouti, joka luultavasti ei ollut\naivan samaa mieltä maaseudun paimenelämästä kuin ylioppilas, --\nriidelläänkö siellä akatemiassa vielä yhtä äkäisesti kuin ennen?\n\n-- Minä annan teille anteeksi, mestari Aatami, -- vastasi ylioppilas,\ntehden lusikallaan suuren loven viilipyttyyn; -- minä annan teille\nanteeksi, että olette käyttänyt niin jokapäiväistä sanaa kuin\n\"riidellä\" siitä, mitä me sanomme väittelemiseksi. Kyllähän me yhä\nvielä ankarasti ottelemme; _dominus_ Miltopaeus todistaa, että\n_dominus_ Bång on aasi ja _dominus_ Bång todistaa, että _dominus_\nMiltopaeus on pakana. Mitä minuun itseeni tulee, tahdon mieluummin olla\npakana kuin aasi, ja kehumatta voin sanoa, että minä viime viikolla,\nollessani _posterior opponens_, perin pohjin nolasin _dominus_ Bångin,\nsekä _majorem_ että _minorem_ kuin myöskin _conclusionem. Dominus_ Bång\ntuli silloin sellaiseksi jota sanotaan _furibundus_ ja uhkasi vetää\nminut oikeuteen sekä taikuudesta että vääräuskoisuudesta, kun muka\nluuli saavansa näytetyksi toteen, että minä kauan sitten olin lainannut\nkirjoja _dominus_ Stodiukselta, jota, kuten tiedätte, on ankarasti\nahdistettu taikuudesta. Mutta ... kah, minnekä se mestari Aatami\nhävisi?\n\nVouti oli mennyt ulos, ja tarkasteli vielä kerran pimenevää seutua,\nkatsoi, että portti oli lukittuna ja hätäkellon nuora reilassa. Sitten\nantoi hän työnjohtajille määräyksiä yön varalta ja tutki, olivatko\nkahden puolen tuvan ovea riippuvien väkipyssyjen sankit kunnossa.\n\nNämä varokeinot tehtyään palasi hän taas rauhoittuneena tupaan.\n\nKreeta oli käyttänyt isänsä poissaoloa ikäänkuin ohimennen kysyäkseen,\noliko Johannes tavannut ketään vastaantulijaa Turusta tullessaan, ja\noli ylioppilas, suu täynnä voileipää, vastannut, että Mainiemen nuori\nkreivi oli kyllä ratsastanut vastaan kahden palvelijansa kanssa, ja\nettä ne olivat ohi ajaessaan räiskyttäneet likaa hänen silmilleen.\nOnneksi oli huone jo melkoisesti pimennyt, sillä taivas oli vetäytynyt\npilveen ja yöksi näytti tekevän sadetta. Eivät sentähden vouti eikä\nJohannes voineet erottaa sitä hehkuvaa punaa, joka niinkuin leimaus\npimeässä yössä välähti Kreetan ihanille poskipäille.\n\n-- Kello on kymmenen, -- sanoi vouti käskevällä äänellä, jota hän oli\ntottunut kotonaankin käyttämään. -- Hyvää yötä, lapset! Huomennapahan\nsitten nähdään, Johannes, mitä tässä voidaan hyväksesi tehdä.\n\n-- Koreat kiitokset teille, mestari Aatami! -- vastasi ylioppilas. --\nEnpä toden totta ole ollut näin kylläinen sen jälkeen kuin viimeksi\nolin luonanne, ja jos te olisitte _dominus_ Bång, niin kutsuisin teitä\nväittelemään aivan uuden uutukaisesta päätelmästä: _num homo Deus sit_?\nVastaus: _certe, quia Deus nihil desiderat. Ego autem nihil desidero\n(scilicet post coenam copiosam). Ergo, Deus sum. Quod erat\nprobandum_.[3] Hyvää yötä, mestari Aatami!\n\nKreeta suuteli isäänsä kädelle, ojensi oman kätensä Johannekselle\nhyvästiksi ja poistui tuohon n.s. luhtiin, missä oli pari kolme pientä\nyliskamaria, ja jossa hän kesäiseen aikaan nukkui piikatytön kanssa.\nLuhtiin mentiin rakennuksen ulkopuolelle tehtyä käytävää myöten.\nVouti pani levolle toiseen kamariin, mutta ylioppilas oikasihe\nmukavasti toiseen niistä olkivuoteista, jotka oli asetettu päällekkäin\nvastapäätä suurta uunia. Siinä vaipui hän kohta unen helmaan, nähden\nkunnianhimoisia unia niistä väitöksistä, joissa hän oikein tulisi\nnolaamaan _dominus_ Bångia.\n\nMutta luultavasti oli tuo rehellinen, vaikka vähän riitaisa\nkateederisankarimme ahminut vähän liiaksi siankinkkua ja viiliä, koska\nhän, uupumuksestaan huolimatta, nukkui levottomasti ja näki pahoja\nunia. Hän oli istuvinaan _auditorium majusin_ alemmassa kateederissa,\nhänen takanaan ja yläpuolellaan istui Miltopaeus, valkoinen ja pitkä\ntukka keskeltä jakauksella, ja hänen edessään seisoi _ex officio_\nopponenttina, tuo jättiläisen kokoinen, mustaverinen jumaluusopin\nprofessori Bång, säihkyen _odium theologicumia_. Turhaan turvautui\nrespondentti ongelmoihinsa, kaunopuheliaisuuteensa; tuo suurikasvuinen\nvastustaja pölytti hänen päälleen mustana pilvenä kirkkoisien lauseita\nja heprealaisia sanoja, ja Johannes parka meni aivan masennuksiinsa, ei\nsaanut sanaa suustaan. Yhä mustemmaksi muuttui Bångin vartalo, se\nlaajeni, pullistui, kasvoi kirkontornin korkuiseksi ja katseli häntä\nsanomattomalla ylenkatseella; ja kun Johannes tarkasti kateederia, niin\noli se muuttunut äärettömän suureksi polttorovioksi ja sen ympärillä\njuoksenteli sitä sytytellen nokisia olentoja, niin että liekit rätisten\nleimusivat ylös tuhkanharmaalle taivaalle.\n\nSiinä silmänräpäyksessä heräsi ystävämme ylioppilas kauhistuksissaan ja\nasettui istualleen sänkyyn. Huone oli pilkkopimeä, sillä luukut oli\nteljetty ulkoapäin, mutta hänestä tuntui kuin olisivat unen kauhut\npäättäneet ahdistaa häntä vielä valveillakin ollen. Yön hiljaisuudessa\noli hän kuulevinaan outoa ritinää ja suhinaa, joka tuli kuin räystään\nkohdalta. -- Pöllö minuakin! sanoi hän rauhoittaen itseään, -- ulkona\non vaan ruvennut tuulemaan; se on myrsky, joka suhisee puistossa. -- Ja\nhän paneutui uudelleen vuoteelleen varmasti päättäen, ettei enää anna\nkauhean _dominus_ Bångin untaan häiritä.\n\nEi tänä yönä helläluontoinen unetar kuitenkaan antanut rauhaa\nuupuneelle ylioppilaalle. Yhä vain hänen korvissaan sihisi ja suhisi ja\nvälistä oli hän kuulevinaan kaukaista hälinää ja kuin kellojen soittoa.\nToistamiseen nousi hän istumaan. Räystään rajassa, yläpuolella muuatta\nikkunaa alkoi näkyä pieni kiiltävä piste, joka yhä isoni ja\nkirkastui ... ja huoneeseen tunki palaneen hajua.\n\nYlioppilas kavahti pystyyn. -- Tuli on irti! huusi hän ja kiiruhti\nkolkuttamaan voudin kamarin suljettua ovea. Kohta kuului sieltä\nliikettä ja häärinää.\n\nVouti syöksyi ulos vähissä vaatteissa ja koetti avata porstuan ovea. Se\noli suljettu -- telkitty ulkoapäin. Heti paikalla älysi mestari Aatami\nvaaranalaisen asemansa. -- Ne roistot! -- huusi hän. -- Ne ovat\nkiivenneet lankun yli, teljenneet oven ja sytyttäneet katon\ntulipalloilla. Ne kurjat konnat, joilla oli vartijatoimi tänä yönä, ne\novat juoneet liiaksi olutta ja saattaneet nukkuessaan meidät kaikki\nturmioon.\n\nVouti oli, totta puhuen, arvannut aivan oikein. Kapinalliset talonpojat\nolivat piirittäneet talon, tavanneet vartijat nukkumasta ja jousilla\nampuneet katolle palavia tappuroista ja piestä tehtyjä palloja, kunnes\nmuutamat niistä olivat tartuttaneet tulen kattoon. Vaikka seinät ja\nkatto olivat sateesta kosteat, oli vaara kuitenkin sangen suuri sillä\ntuuli kovasti. Oli noin kello 2:n aika yöllä ja taivas oli paksujen,\nusvaisten pilvien peitossa, joka viivytti muuten niin aikaista aamun\nkoittoa.\n\nMutta mestari Aatamin pää ei joutunut helposti pyörälle. Heti paikalla\nmuisti hän hätäkellon; hän riuhtasi nauhaa, mutta ei mitään ääntä\nkuulunut; -- sen sijaan tuli vain nuora alas. -- Tule, Johannes! --\nhuudahti hän. -- Ne ovat leikanneet poikki kellon nuoran, mutta on\nmeillä vielä toinen keino merkitä noita lurjuksia ja herättää väkemme.\n\nKiireesti otti hän väkipyssyt seinältä, antoi toisen ylioppilaalle ja\npisti mukaansa ruutia, luoteja ja sytyttimiä. Sen tehtyään riensi hän\njyrkkiä rappuja myöten ylisille, joiden ahtaasta, ainoastaan luukuilla\nvarustetusta ikkunasta oli laaja näköala. Katossa palava tuli ei vielä\nvoinut seutua valaista, eivätkä talonpojatkaan, joilla ei ollut\ntuohuksia mukanaan, hiiskuneet sanaakaan, arvattavasti odotellen, että\ntuli heidän kostotyönsä suorittaisi. -- Näetkö mitään? -- kysyi vouti\nkuiskaten.\n\n-- En erota muuta kuin puiston puut ja navetan katon. Mutta hiljaa ...\ntuolla, aivan lähellä lankkuaitaa näen varjon liikkuvan.\n\n-- Ne ovat asettaneet vartijoita ylt'ympäri, ettemme pääsisi heitä\npakoon. Ellen erehdy, ovat murhapolttajat piiloutuneet portin pieleen.\nNiitä on ainakin kolme- tai neljäkymmentä henkeä; koko Arvion kylä on\nliittoutunut lampelaisten kanssa minua tuhoamaan. Mutta odotahan, minä\nannan niille roistoille läksytyksen, jonka tulevat kuolinpäiväänsä asti\nmuistamaan.\n\nNäin sanoen pisti vouti väkipyssynsä raskaan piipun luukusta ulos ja\ntähtäsi hyvin huolellisesti, kohotti sytyttimen ja laukaisi. Pyssy\nlaukesi pamahtaen ja sen salama valaisi koko talon ja sen läheisen\nympäristön. Portilla seisovain talonpoikain joukossa syntyi\nhämmennystä, ja kuului sieltä surkeita huutoja. Vouti hykersi riemuiten\nkäsiään ja kiiruhti lataamaan kauheata asettaan uudelleen.\n\n-- Onneksenne olkoon! -- huusi hän. -- Pyssyssä oli 15 luotia! Ammu\nJohannes, ammu, ennenkuin roistot ehtivät hajaantua. Ammu keskelle\nparvea -- oikealle puolelle porttia.\n\nTuo kunnon ylioppilas ei vastannut mitään, mutta hänen kätensä vapisi.\nHän tähtäsi kauan ja oli huolellisesti tähtäävinään; sitten ampui hän\n-- ja ampui ilmaan.\n\n-- Huono ampuja! -- huusi vouti äreästi; -- ei kelpaa muuhun kuin\nsuutaan soittamaan. Lataa uudelleen!\n\n-- Kah, mitenkäs sitä pilkkopimeässä osaa ampua? -- vastasi ylioppilas,\nmuka suutuksissaan, ja tavoitteli kömpelöllä kädellä latasinta pyssyn\nkupeelta. Itsekseen teki ja lausui hän näin kuuluvan logiikkansa\nsääntöjen mukaisen johtopäätöksen: -- nuo kanaljat tuolla, ne ovat\nihmisiä ja kansalaisiani; ihmisiä ja kansalaisia ei ammuta; _ergo_ minä\nen ammu kanaljoita.\n\nHui, samassa suhahti ilmassa, mutta mitään pamausta ei kuulunut;\nsamassa silmänräpäyksessä vingahti jotakin luukun läpi aivan\nylioppilaan korvan juuritse ja iskeytyi kiinni vastapäiseen seinään. --\nMitä se oli? -- huudahti Johannes.\n\n-- Mitäkö oli? -- virkkoi vouti. -- Nuoli se oli. Tuolla kirotulla\njoukkiolla ei ole varaa hankkia itselleen pyssyjä, ruutia ja luoteja:\nse on sitäpaitsi ankarasti kielletty. Sentähden ampuvat he vielä\nesi-isäinsä jousilla ja nuolilla ja ampuvat niin varmasti kuin paraskin\ntarkk'ampuja. Se on oikeata sala-ampumista tuo; ei mitään paukausta\nkuulu, hiljainen suhaus vaan ja kuolo on saaliinsa saavuttanut. Varo\nitseäsi, älä seiso luukussa! Annahan, kun vielä kerran herätän heitä ja\nnoita nukkuvia vartijoita.\n\nSamassa suhahti taas kaksi nuolta ilmassa; toinen sattui ulkoseinään\nluukun viereen, toinen hipasi luukun pihtipieltä, raastoi puuta\npalasen, sattui voudin käteen, repäsi vähän sarkaa hihasta ja teki\nsyvän naarmun käsivarteen. Mestari Aatami kirosi hampaissaan, ojensi\nuudelleen aseensa, jota oli jo ollut laukaisemaisillaan, ja laukaisi.\nUusi valitushuuto portilta päin ilmaisi, ettei tämäkään laukaus ollut\nhukkaan mennyt. Sillävälin oli kuitenkin tuo jo kauan nousemassa ollut\nsade alkanut valaa virtanaan vettä maahan. Se oli onnellinen sattuma\npiiritetyille, sillä räystäässä palava tuli pääsi täten vain hiljalleen\nleviämään, vaikkakin tuuli sitä kiihdytteli. Alhaalta pihalta kuului\nnyt melua, huutoja ja kirouksia, vaikkei voinut vielä saada selkoa\nsiitä, olivatko talonpojat kiukuissaan päättäneet hyökätä pihan sisään,\nvaiko työnjohtajat ampumisesta heränneet ja ryhtyneet vastarintaan.\nTaistelu tuolla alhaalla kävi yhä kiihkeämmäksi, ja vähän väliä kuului\nylisten luukusta väkipyssyn jymäkkä pamahdus; peläten omia miehiään\nampuvansa ei vouti enää uskaltanut kohti laukaista, vaan ampui\nkuitenkin ilmaan siten kutsuakseen apua linnasta.\n\nPäivä valkeni vähitellen. Talonpojat olivat nähtävästi erehtyneet,\ntoivoessaan saavansa huomaamatta polttaa voudin taloineen. Alkaen\npelätä, että he, jos vielä vitkastelisivat, päästäisivät kostettavan\nkäsistään, päättivät he muitta mutkitta lopettaa taistelun, jossa\nheikäläisiä jo oli neljä tai viisi kuollut ja haavoittunut. Sillaikaa\nkun lampelaiset yhä ampuivat tulipalloja katolle, tunkivat Arvion\nmiehet kirveet kädessä pihaan. Yksi voudin työnjohtajista uskalsi mennä\nheitä vastaan, mutta kaatui hetikohta talonpoikain koston uhrina; hänen\npelästyneet toverinsa sulkeutuivat tupaan, telkiten sisäpuolelta ovet\nja ikkunat. Kun ei Arvion miehillä enää ollut mitään vaaraa\npelättävänä, hyökkäsivät he päärakennusta kohti, mursivat ovet ja\ntunkivat sisään. Sillä hetkellä ei mestari Aatamin pää ollut paljonkaan\narvoinen.\n\nMutta ei voutikaan ollut hätäpoikia, vaan odotti yhä apua tulevaksi.\nTuskin oli hän huomannut talonpoikien tarkoituksen, kun hän, verta\nvuotaen ja käsi riepuun käärittynä, kiiruhti portaitten päähän ja sulki\naukon tyhjillä oluttynnyreillä, joita oli varastossa ylisillä.\nYlioppilas auttoi rehellisesti, minkä voi siinä työssä; ennenkuin ovi\noli murrettu, oli portaatkin suljettu. -- Tiedättekö mitä, mestari\nAatami, -- sanoi ylioppilas; -- kaikki on niin kuin olla pitääkin, te\ntässä olette _praeses_ ja minä olen vain _respondens_; mutta minusta\nnäyttää, että toinen tai toinen kahdesta asiasta tulee tapahtumaan.\nJoko murtautuvat _opponentes_ oluttynnyrien läpi, joita minä tahtoisin\nnimittää nimellä _argumenta fundamentalia_, ja siinä tapauksessa saamme\nme nopeamman lähdön kuin rappiolle joutunut kappalaisparka\npastoraalitutkinnossa, tai annamme me opponenteille repposet, ja siinä\ntapauksessa paistetaan meidät elävältä täällä ylisillä; jota minä\nsanoisin disjunktiiviseksi johtopäätökseksi, jos vain tietäisin, että\nte, mestari Aatami, vähänkään logiikkaa ymmärrätte.\n\nMestari Aatami ei huolinut vastata tähän logiikkaan sanaakaan, vaan\nkuunteli yhä kiihtyvällä kiukulla talonpoikien melua tuolla alhaalla,\njossa he kulkivat huoneesta huoneeseen ja ryöstivät ja rikkoivat\nkaikki, mitä eteen sattui, suutuksissaan siitä, kun eivät löytäneet\nsitä, jota etsivät. Vihdoin juoksivat muutamat heistä portaita ylös ja\niskivät päänsä oluttynnyreihin. Kohta kiiruhti koko lauma sinne; mutta\nniin ahtaat olivat portaat, että vain kaksi tai kolme voi kirveillään\nkuontua tynnyrejä rikkomaan. Se työ oli turhaa työtä. Tuskin oli yksi\ntynnyri särjetty ja saatu poistetuksi, kun toinen vyöryi alas ylhäältä\nja sulki tien. Talonpojat koettivat vuorotellen auttaa toisiaan ja\nkiroilivat lakkaamatta; turhaan sen tekivät: tynnyri tynnyrin perästä\nvyöryi lakkaamatta portaiden aukkoon kuin avonaiseen kitaan. Aika\nkului; päivä oli valjennut; joka hetki voi saapua apua linnasta...\nSilloin kuului melun seasta uhkaava ääni huutavan: -- antaa suden\nkärventyä omaan luolaansa! Hän ei ole pääsevä käsistämme!\n\nSamassa tunki huoneihin paksua savua, joka osoitti, että tuli\nvihdoinkin oli ulkopuolelta huoneen sisäosiinkin tunkenut. Huutaen\nvetäytyivät talonpojat ulos ja odottivat riemuissaan vihamiehensä\nvarmaa häviötä.\n\nOn jo aika katsoa, mihinkä vouti ja hänen oppinut toverinsa ovat\njoutuneet. Niin pian kuin mestari Aatami yhä sakenevasta savusta oli\nymmärtänyt, että vaara kasvoi joka hetki ja ettei apua mistään\nkuulunut, tarttui hän ylioppilaan käteen ja sanoi: -- Kiitä nyt\nJumalaasi, Johannes, että olet nähnyt nälkää Turussa ja käynyt\nvyötäisiltäsi hienoksi kuin hämähäkki. Tuo luukku tuolla antaa puistoon\npäin; tunkeudu ulos sen läpi; minä olen liika paksu siitä päästäkseni.\nNiin pian kuin olet laskeutunut siitä alas tätä nuoraa myöten, juokse\nKreetan luo luhtiin, pelasta hänet liekeistä ja vie hänet sisareni,\nleipurin lesken luo Turkuun. Kun sitten saat oman leipäsi, niin nai\ntyttö -- pidä hänestä rehellisesti huolta, ja ole hänelle hellä\npuoliso! Kas niin, Herran haltuun, poikaseni!\n\nJa tuo ankara vouti pyyhki salaa kyynelen silmästään.\n\n-- Mutta mihinkäs te joudutte? -- kysyi Johannes levottomasti. -- Minä\nen jätä teitä.\n\n-- Ei mitään mukinata, poika! -- vastasi vouti äreästi ja työnsi\nJohanneksen puoli väkisin ulos luukusta. Sen tehtyään latasi hän vielä\nkerran raskaan kiväärinsä, ojensi sen talonpoikia kohti, jotka vaaraa\naavistamatta olivat kokoontuneet yhteen ryhmään pihamaalle, ja\nlaukaisi. Vaikutus oli kauhea; neljä tai viisi suistui maahan, muut\nhajaantuivat kauhistuksissaan joka haaralle luullen, että linnan väki\noli tullut apuun ... silmänräpäyksessä oli koko piha tyhjä. Mestari\nAatami käytti tilaisuutta hyväkseen, kiiruhti ulos ja onnistui\nkenenkään näkemättä piilottautua kellariin, jossa ei ainakaan tuli\nhäntä voinut vahingoittaa.\n\nSillä välin oli Johannes kiiruhtanut luhtiin. Se oli tyhjä. Kreeta oli\nkadonnut. Johannes, joka ei tiennyt, että Jaana oli hänet pelastanut,\njoutui ensi kerran eläessään sanattomaksi.\n\nVoudin talo paloi ilmitulessa ylt'ympäri. Mutta vihdoin viimeinkin oli\nhumalassaan maannut linnan väki herännyt melusta. Kaksitoista\naseellista ja voudille uskollista palvelijaa kiiruhti hänen apuunsa.\nVaikka talonpoikain miesluku olikin suurempi, eivät he uskaltaneet\nasettua vastarintaan, kun heillä ei ollut muita aseita kuin kirveitä ja\njousia, ja hajaantuivat kaikille haaroille. Mestari Aatami astui esiin\npiilostaan; hän oli kadottanut talonsa ja tavaransa, mutta henkensä hän\noli pelastunut.\n\nPitemmittä puheitta mainittakoon vain, että tämä tapaus tuotti yhä\nsuurempaa kurjuutta koko Mainiemen ympäristöön. Sotaväkeä tilattiin\nTurusta ja sijoitettiin osaksi linnaan, osaksi kapinallisten\nalustalaisten luo. Sen sijaan, että olisi otettu 8, otettiin nyt 24\nmiestä nostokkaiksi ja lähetettiin Puolaan. Toisia vietiin raudoissa\nTurun linnaan. Kaksi pahinta rauhan häiritsijää tuomittiin kuolemaan ja\nmestattiin. Lukuisat lähiseuduilla asuvat aateliset katsoivat Mainiemen\nkreivin asiata kuin omaansa ja ryhtyivät kaikin tavoin tukehuttamaan\nkansan kapinallista henkeä. Siitä tuli surullinen, tuhoa tuottava\nkevät. Monista taloista lähtivät asukkaat tiehensä; Arvion kylä joutui\nmelkein autioksi ja Lammin taloihin jäi vain naisia, ukkoja ja lapsia.\nJa kaikki tämä tapahtui Suomenmaan siihen aikaan varakkaimmassa ja\ntiheimmin asutussa seudussa.\n\n\n\n\n6. TAPPELU VARSOVAN LUONA.\n\n\nPois riennämme taas hädänalaisesta Suomestamme kauas eteläisiin maihin,\njoissa tämän maan verta ja varoja tuhlattiin kunnianhimoisen kuninkaan\nvalloitussotiin. Kustaa Aadolfin ja Kristiinan valtaistuimella istui\ntuo urhoollinen soturi, tuo suuri sotapäällikkö, tuo jalomielinen ja\nkorkealle pyrkivä, mutta kovin vähän valtioviisas sankari Kaarle X\nKustaa. Ollaan heinäkuussa vuonna 1656. Paljon oli tapahtunut tämän\nvuoden edellisenä vuotena, suuria oli sinä aikana suunniteltu, loistava\noli aika-ajoin ollut menestys, riemukulussa oli kuljettu, mutta myöskin\nnöyrtyneinä peräydytty. Sotaista intoa hehkuen oli Kaarle Kustaa\nkarannut suuren, mutta eripuraisen, hajaantuneen, itsekkään ja\nsentähden voimattoman Puolanmaan kimppuun. Heinäkuun 3. p:nä 1655 oli\ntuo urhoollinen ja kuuluisa, suomalainen Arvid Wittenberg 20,000\nkolmekymmenvuotisessa sodassa harmaantuneen sotavanhuksen kanssa\nlähtenyt liikkeelle Stettinistä ja marssinut Puolaan; nopeana kuin\nmyrskypilvi kiiruhti kuningas jäljestä ja ennen marraskuun loppua oli\nhän valloittanut Puolan avaimet ja pääkaupungit Varsovan, Krakovan ja\nThornin, voittanut tai houkutellut antaumaan valtakunnan hajanaiset\nsotajoukot, karkoittanut sen heikon kuninkaan Juhana Kasimirin yli\nKarpaattien vuorten Schlesiaan, anastanut enemmät kuin puolet tuosta\nlaajasta valtakunnasta ja ottanut uskollisuuden valan sen asukkailta.\nOllen valtansa kukkulalla ei Kaarle Kustaa aavistanut vastoinkäymisen\npäiviä tulevankaan; \"Ruotsin kuningas (niin luettiin eräässä siihen\naikaan ilmestyneessä lentokirjasessa) luulee onnen neliskulmaiseksi,\nkun kaikki muut pitävät sitä pyöreänä.\"\n\nTämän ajan kuluttua, mitä vaihtelevaa vihaa kansojen välillä -- mitä\nuskottomuutta, kavallusta, väijyntää, epätoivoa, salamurhia, kostoa,\nintohimoja -- ja näiden rinnalla isänmaan rakkautta, uljuutta, kunniaa,\nneroa, -- mitä verisiä tappioita -- kalliisti ostettuja voittoja,\nhätää, vaaroja ja kurjuutta, mikä kosto Ruotsin aseille, jotka täällä\nkaikessa loistossaan saivat kokea vääryydellä alotetun sodan kauhut ja\nisänmaansa pelastuksesta taistelevan kansan raivon! Suuria, loistavia,\nmutta kamaloita ovat nämä ihmiskunnan intohimojen ilmiöt! Marras- ja\njoulukuussa 1655 olivat puolalaiset vihdoinkin käsittäneet\nnöyryytyksensä ja heitä uhkaavan vaaran pohjattomuuden. Hätä oli ajanut\ntämän kevytmielisen, mutta samalla ritarillisen kansan kuninkaansa\nympärille yhdistymään; kaikkialla, missä vaan Kaarle Kustaa ja hänen\nurhoolliset miehensä liikkuivat, nousivat kylät ja kaupungit\nvastarintaan, joka majasta lähti kostaja liikkeelle, jokainen käsi\ntempasi miekan, ja Juhana Kasimir palasi kansansa riemuitessa takaisin\nonnettomaan maahansa. Petturien houkuttelemana kulki ruotsalainen\nsotajoukko eteenpäin, niinkuin joka askelella auringon paisteesta\nsulava lumivyöry. Kaarle Kustaa oli kulkenut Kaarle XII:n tulevaa tietä\nJaroslaviin saakka. Täältä täytyi hänen kääntyä takaisin, täytyi\näärettömien vaarojen uhatessa peräytyä Varsovaan, ja hän sai olla\ntyytyväinen, kun sai pelastetuksi edes itsensä ja pienet tähteet\nvalitusta väestään tulevien voittojensa varalle. Mutta suuressa,\nvihollismielisessä Varsovassa oli Wittenberg sill'aikaa 3,000:n\nluotettavan kantajoukkoon kuuluvan sotilaan avulla, joista puolet\nolivat sairaita ja haavoitettuja, kuuden viikon ajan kuolemattomalla\nkunnialla torjunut sekä muurien sisällä väijyviä kavaltajia että sen\nulkopuolella olevia kuninkaan joukkoja, joiden lukumäärä välistä nousi\n120,000 mieheen. Kesäkuun 20 p:nä 1656 joutui Varsova viimeinkin\npuolalaisten käsiin; osaksi valloitettiin se väkirynnäköllä, osaksi\nantautui se kunniallisilla ehdoilla. Wittenberg joutui puolalaisten\nvihan uhriksi, heitettiin vastoin sopimusta vankeuteen ja päätti\nseuraavana vuonna vaiherikkaat päivänsä vankilassa.\n\nVielä koitti kuitenkin onnen ja voitonkin aika. Juhana Kasimirin\nhylkäsivät heti kaupungin valloituksen jälkeen useimmat hänen\njoukoistaan; oli hänellä kuitenkin vielä enemmän kuin 40,000 miestä.\nKaarle Kustaa, joka oli pelastunut kuin ihmeen kautta, oli yhtynyt\nBrandenburgin vaaliruhtinaan Fredrik Vilhelmin kanssa ja riensi 18,000\nkostonhimoisen ja raivokkaan miehen kanssa valloittamaan uudelleen\nVarsovaa. Ensi kerran seisoivat molemmat kuninkaat vastakkain, ja\nheidän yhteentörmäyksensä muodostui tuoksi kuuluisaksi,\nkolmipäiväiseksi tappeluksi Varsovan edustalla.\n\nRanskan lähettiläs koetti estää tappelua ja välittää rauhaa. Juhana\nKasimir vastasi: \"Minä tahdon syöttää ruotsalaiset eineeksi\ntatarilaisilleni.\" Kaarle Kustaa vastasi: \"Olisin iloinen, jos minulla\nnyt olisi kaikki viholliset vastassani, että voisin heidät kaikki\nyhdellä iskulla musertaa.\" Hänen järkähtämätön päätöksensä oli käydä\nmonta vertaa voimakkaamman vihollisen kimppuun. Heinäkuun 18. p:nä\niltapäivällä marssivat sotajoukot taisteluun Veiksel-virran itäistä\nrantaa pitkin, vastapäätä vapisevaa Varsovaa. Puolalaisten vasemmalla\nsivustalla oli virta ja vahvat linnoitukset, oikealla oli Biallalenkan\nmetsä ja räme. Ruotsalaiset ja preussiläiset etenivät joen ja metsän\nvälistä kaitaista kenttää myöten; ratsuväki kahakoitsi vihollisen\nkanssa, mutta ilta pimeni ja ensimmäisen päivän taistelu oli\nvähäpätöinen. Sotajoukot viettivät yönsä paljaan taivaan alla ilman\nsuojaa ja ilman ruokaa.\n\nValkeni heinäkuun 19 päivä. Se oli kuuma kesäpäivä, jota vain silloin\ntällöin viillytteli luoteinen tuuli, joka ajoi pilvittäin ruudin savua\npuolalaisten silmiin. Preussiläiset ahdistivat puolalaisten oikeaa\nsivustaa, veivät kanuunansa rämeen poikki ja miehittivät kukkulan,\njosta torjuivat takaisin vihollisten ankarat hyökkäykset. Ruotsalainen\nsotaväki riensi preussiläisten apuun. Joka taholta ahdisti vihollinen\nraivoisalla rohkeudella. Milloin karkasivat puolalaiset ruotsalaisten\nkeskustaa vastaan, josta heidät karkoitettiin äkäisillä\nraehaulilaukauksilla. Milloin tulvahti metsästä esiin suunnattomin\nparvin tatarilaisia, keihäät ojossa ja kamalasti kirkuen; mutta\nheidänkin täytyi paeta ruotsalaisen ja suomalaisen ratsuväen tieltä.\nKuningas teki rohkean päätöksen, tunki Biallalenkan metsän läpi ja\nseisoi nyt preussiläisten sivulla muodostaen kaaren puolalaisten oikean\nsivustan edessä. Näiden joukosta karkasivat esiin Juhana Kasimirin\nkvartiaanit ja husaarit, joiden vertaisia ratsumiehiä harvassa\ntavataan. Upplannin, Smoolannin ja Itä-Götanmaan ratsumiehet ottivat\nvastaan heidät; mutta isku oli liian voimakas ja ruotsalaiset\nlaukasivat pistoolinsa liian varhain, rivit alkoivat horjua ja\nmurtuivat; isolla äänellä huutaen hyökkäsivät puolalaiset husaarit\neteenpäin. Mutta toisessa rivissä olivat heidän vastassaan Fabian\nBerndesin suomalaiset, sekä Wittenbergin ja Sinclairin ratsumiehet.\nTäällä kohtasi isku iskua ja teräs terästä. Puolalaiset säpsähtivät,\nkääntyivät takaisin ja jättivät useita satoja uljaimmistaan jälkeensä.\nSamaan aikaan karkasi Kaarle Kustaa uusia tatarilaislaumoja vastaan,\ntaisteli itse tulisimmassa tuoksinassa kuin tavallinen sotamies, ampui\nomalla kädellään kaksi tatarilaista ja iski kolmannen kuoliaaksi;\nvillien raivo saatiin laimenemaan. Ilta pimeni ja taistelu oli jäänyt\nratkaisematta; toinen yö vietettiin vielä paljaan taivaan alla ilman\nravintoa, ilman suojaa, vihollisen läheisyydessä, kuolleiden ja\nkuolevain keskessä, huomispäivän verityötä varmuudella odottaen.\nSellaisella sotaväellä voidaan maailma valloittaa.\n\nHeinäkuun 20 p:n koittaessa olivat ruotsalaiset ja preussiläiset\nuudelleen asetetut rintamaan. Nyt oli heidän vuoronsa tehdä hyökkäys.\nEnsimmäinen hyökkäys tehtiin muuatta Pragan etukaupungin edessä olevaa\nmetsikköä vastaan; kiivaan taistelun jälkeen oli asema valloitettu.\nPuolalaiset olivat jättäneet tykistönsä puolustamatta; vaaliruhtinas\nvalloitti sen; puolalaisten oikealla sivustalla oleva jalkaväki lähti\npakoon, kiiruhti sillan yli Varsovaan ja repi tien. Vasen sivusta\nhuomasi sen ja kävi siitä levottomaksi. Turhaan ratsasti Juhana Kasimir\nväkensä keskessä uhkaillen ja rahoja tarjoten; turhaan hänen\njalomielinen puolisonsa kuningatar Maria Loviisa kyynelsilmin kehoitti\nheitä muistamaan maatansa ja kunniaansa. Kaarle Kustaa hyökkäsi\neteenpäin, hänen kanuunansa pyyhkivät rantaa pitkin, puolalaiset\nhajaantuivat hurjasti paeten ja tappelu oli menetetty.\n\nPuolalaiset menettivät tässä kuuluisassa taistelussa yli 4,000\nkuollutta ja haavoitettua, 50 kanuunaa, kaiken kuormastonsa sekä\npääkaupunkinsa Varsovan, joka antautui seuraavana päivänä vastarintaa\ntekemättä. Ruotsalaisten ja preussiläisten tappio laskettiin noin\n700-800 mieheen. Mutta taistelun seuraukset eivät vastanneet\nsen loistavaa menestystä. Ylpeät ja kiukustuneet puolalaiset\nkokoontuivat uudelleen valmiina vastarintaan; preussiläiset ja heidän\nvaaliruhtinaansa tekivät vaatimuksia, joihin Kaarle Kustaa ei voinut\nsuostua, ja menivät tyytymättöminä tiehensä. 8-10,000 miehensä kanssa\nei kuningas voinut jäädä Varsovaan, jossa häntä vihasta hehkuva\nvihollinen uhkasi koko sotavoimallaan. Hitaasti ja varovasti vetäytyi\nhän takaisin pysyen puolustusasemassa, ja niin oli tappelun seurauksena\nPuolan vapautus eikä sen kukistuminen.\n\nMutta kun kuuma heinäkuun aurinko paahteli hieta-aavikoita Varsovan\nympärillä, jossa monta tuhatta ruumista loikoi mätänemässä, syntyi\nsiitä kauhean epäterveellinen ja inhottava ilma, niin että sitä tuskin\nvoi hengittää kaupungissa tai sen läheisyydessä. Samalla oli koko\nkaupunki täynnä kuolevia, sairaita ja haavoitettuja, ja lopulta puhkesi\ntässä mahdottoman suuressa sairaalassa raivoamaan tuhoava rutto, joka\nsäälimättä tempasi pois satoja ja tuhansia, joita miekka oli säästänyt;\nja näiltä myrkytetyiltä pesäpaikoiltaan lähti murhanenkeli kiertämään\nkaikkia Itämeren rannikoita, riehuen lakkaamatta vuosina 1656 ja 1657\nsekä Skandinaviassa ja Suomessa että Venäjällä.\n\nKaarle Kustaan kuuluisalla paluumatkalla Jaroslavista oli kuninkaan ja\nsotaväen asema useinkin aivan epätoivoinen. Suljettuna siihen\nniemekkeeseen, jossa San-joki laskee Veikseliin, näytti Ruotsin\nsotajoukko jo hävinneeltä ja olisi todella hävinnytkin, ellei kuninkaan\nnero, rohkeus ia onni olisi auttanut sitä pääsemään Sanin yli ja\nahdistamaan ja valloittamaan liettualaisten vastaisella rannalla\nolevaa leiriä. Mutta vihollinen riensi hänen edellään aikoen ahdistaa\nja saavuttaa hänet toisessa samanlaisessa nurkkauksessa, missä\nVieperts-joki laskee Veikseliin. Kuningas kutsui sotapäällikkönsä\nneuvotteluun; ainoa pelastus oli johtaa vihollisten huomio harhaan\nsotaväen oikeasta matkasuunnasta. Osasto sotaväkeä olisi lähetettävä\nLubliniin päin uskottelemaan vihollista, että oli aikomus rientää\nsiellä olevan ruotsalaisen linnaväen avuksi. Tämä joukko oli jo\nennakolta kuolemaan tuomittu; sen tehtävänä oli houkutella vihollisten\nkoko sotavoima kimppuunsa ja häviönsä kautta pelastaa pääjoukko.\n\nTämä aie salattiin sotamiehiltä, mutta korkeampi päällystö sai sen\nkyllä tietoonsa. Ken tulisi tämän joukon johtajaksi? Urhoollisimmatkin\nolivat kahdella päällä. Silloin tarjoutui eversti Kustaa Bertelsköld\nvapaaehtoisesti johtamaan tuota kuololle pyhitettyä parvea, johon\nkuului noin 300 liiviläistä ja suomalaista. Tarjoukseen suostuttiin;\ntuo vähäinen joukkio lähti liikkeelle ja houkutteli, niinkuin oli\naavistettukin, koko liettualaisen sotajoukon jälkeensä. Kolme päivää\ntaistelivat he viisikymmenkertaista ylivoimaa vastaan. Viimein\nväsähtivät sen voimat, kuolleina kaatuivat miehet tiepuoleen, vuotivat\nverta ja hävisivät näkymättömiin alinomaa yöt ja päivät taistellessaan.\nEnnenkuin oli ehditty puolimatkaankaan Lubliniin päin, olivat kaikki\nkaatuneet ... ainoastaan neljä tai viisi miestä pelastui uskomattomien\nVarsovan metsissä kestettyjen seikkailujen jälkeen, ja niiden harvain\njoukossa oli myöskin kreivi Bertelsköld.\n\nKohta Varsovan tappelun jälkeen vetäytyi Kaarle Kustaa Länsi-Preussiin.\nKuninkaan mieli oli synkkä; onni, joka äsken oli näyttänyt hänestä\n\"neliskulmaiselta\", oli yht'äkkiä muuttunut pyöriväksi palloksi.\nSaavutetusta voitosta huolimatta menetti hän kaupungin toisensa\nperästä, maan toisensa perästä. Eniten suututti kuningasta Liettuan\nmenettäminen, jossa de la Gardie ja Lewenhaupt yhä toivottomammin\ntaistelivat kavaltajia ja vihollisten kiukkua vastaan. -- Haa! --\nhuudahti Kaarle Kustaa kiukuissaan, -- antakaa minulle Liettua\ntakaisin, ja minä annan sen valloittajalle herttuan kruunun.\n\n-- Teidän majesteettinne, -- vastasi yksi eversteistä, jotka olivat\nkokoontuneet sotaneuvotteluun kuninkaan telttaan, -- antakaa minulle\nkaksi rykmenttiä ja minä takaan hengelläni, että Liettua on oleva\nteidän.\n\nKuningas pyörähti ympäri ihmeissään tuosta vastauksesta, jota ei ollut\nodottanut. -- Ja kuka -- sanoi hän, -- antaa minulle varmat takeet\nsiitä, etten suotta uhraa sekä rykmenttejäni että teidän henkeänne?\n\n-- Onneni, -- vastasi eversti rohkeasti.\n\nKuningas hymyili ja käännähti kreivi Schlippenbachin puoleen, joka\nseisoi hänen vieressään. -- On siis vielä ainakin yksi kuolevainen,\njoka luottaa onneen, -- sanoi hän.\n\n-- Se on teidän majesteettinne, joka on saanut maailman siihen\nluottamaan, -- vastasi Schlippenbach.\n\nVastaus oli kyllä mielittelevä, mutta ei juuri tässä tilaisuudessa\nvarsin sopiva. Kaarle Kustaa rypisti otsaansa ja hänen pitkät, hienot\nviiksensä ja tavattoman paksu ylähuulensa vetäytyivät ivalliseen,\nkatkeraan hymyyn, hänen muistaessaan kaikkia toteutumattomia\ntoiveitaan. -- Te odotatte määräyksiäni varhain huomenaamuna, -- sanoi\nhän Bertelsköldille, joka turhaan koetti kuninkaan muuten niin\navonaisista, sinisistä silmistä arvata, millaiset tehtävät häntä\nodottivat.\n\nKaarle Kustaan levoton luonne vihasi lepoa ja alinomaa mietti hän uusia\nsuunnitelmia, jotka olivat toinen toistaan uhkarohkeampia. Oli niinkuin\nhän olisi aavistanut, että hänen elämänsä kunnian ja vallan kukkuloilla\ntulisi lyhyeksi ja että hänen sen vuoksi tuli käyttää jokaista\nsilmänräpäystä hyväkseen. Hän nukkui aivan vähän. Usein herätettiin\nhänet keskellä yötä -- hän oli antanut ankaran käskyn, että hänet\npienimmänkin vaaran uhatessa välttämättä täytyi herättää -- ja ollen\nvarhain aamulla ylhäällä meni hän useinkin levolle vasta myöhään\nillalla -- jollei vain viini ollut tehnyt hänen päätään raskaaksi.\nNiinpä istui hän nytkin pöytänsä ääressä vielä kauan sen jälkeen kuin\npäälliköt ja sotamiehet olivat menneet levolle. Ollen kahden kesken\nsuosikkinsa Schlippenbachin kanssa tarkasteli kuningas synkkämielisenä\nja ajatuksiinsa vaipuneena Puolan karttaa, tuota hänen unelmainsa\nvaltakuntaa, joka oli levällään hänen edessään pöydällä --\npaperipalanen vain, paljas nimi, sisällötön ja tyhjä niinkuin\ntodellisuuskin tällä hetkellä. -- Kirottu brandenburgilainen! --\nhuudahti hän, silmäillen Itä-Preussia, tuota maapalstaa, jota Fredrik\nVilhelm oli pyytänyt, mutta jota Kaarle Kustaa oli kieltäytynyt\nluovuttamasta ja josta oli ollut seurauksena vaaliruhtinaan poislähtö.\n-- Anna kerjäläiselle voita leivälle, niin vaatii se vielä juustoa.\nSaakeli! Hän luulee siis, tuo sakaali, että kun hän vain seuraa\nleijonan jälkiä, hänen täytyy saada osa hänen saaliistaan, ja kuitenkin\nvoi hän milloin tahansa olla valmis raastamaan rikki kaatuneen herransa\njäsenet!\n\nSchlippenbach, tuo viekas kuurinmaalainen, seurasi kuninkaan katseita\nja pysähtyi, niinkuin tämäkin, Itä-Preussin kohdalle. -- Sakaali on\nkoiran sukua, -- sanoi hän, huulillaan tuo epämääräinen hymyily, joka\noli omituinen sen ajan vehkeileville valtiomiehille. -- Pitäkää\nlihapalaa koiran kuonon edessä, ja se seuraa teitä, minne teidän\nmajesteettinne vain haluaa. Ludvig XI oli suuri valtiomies. Hän\nnoudatti koko hallituskautensa aikana periaatetta: -- \"luvataan, mutta\nei täytetä.\" Ja Ludvig XI kukisti koko Ranskan.\n\n-- Olet oikeassa, -- virkkoi kuningas, jonka valtiotaidossa todellakin\noli paljon jälkiä Schlippenbachin antamista neuvoista. -- Petos\npetosta, kavaluus kavaluutta vastaan ... ah, hyvät herrat ja ruhtinaat,\nodottakaa, kerran kostonne koituu! Te luulette minua vain kädeksi, joka\non puristautunut kiinni miekan kahvaan; mutta minä tahdon näyttää\nteille, että tämä käsi ei ainoastaan kykene iskemään, mutta voipi\nmyöskin tanssittaa teitä kuin nukkeja nuorieni mukaan.\n\nSe oli tuota sen ajan petollista valtioviisautta, joka ei voinut\nkäsittää eikä seurata sitä ylevämielistä rehellisyyttä, joka kammoo\nkäyttämästä alhaisia keinoja korkeiden tarkoitusperien saavuttamiseksi.\nMustin pilkku sankarin Kaarle Kustaan historiassa on se, ettei hän\ntässä kohden ollut aikalaisiaan parempi -- ja se vaikutti hänen\nkukistumiseensakin.\n\n-- Mutta, -- huudahti kuningas sitten, kun hän vielä kerran oli\nsilmäillyt Puolan karttaa, -- mitä hyödyttää viisaus, äly ja sukkela\nnero, ellei onni seuraa kuolevaisen askeleita! Olet viisain ihmisistä;\nolet sankareista suurin, mutta jos joudut taistelemaan tuota\nitsepäistä, oikullista voimaa vastaan, jota onneksi sanotaan -- niin\nturha on taistelosi, turhaan vuodatat veresi, et mitään saavuta. Sano\nminulle, Schlippenbach, onko sitä kuolevaista, joka voisi käskeä onnen\nhäntä ikuisesti seuraamaan?\n\n-- Teidän majesteettinne, -- sanoi suosikki, -- en usko tähtien\nennustuksiin, -- voimallinen mies uskoo ainoastaan itseensä, -- mutta\non niitä kuitenkin olemassa ihmisiä, jotka niin kauan ovat olleet onnen\nsuosiossa, että vastoin tahtoaankin tulee ajatelleeksi tähtien\nvaikutusta. Teidän majesteettinne on noita tähtien suosituita. Vaikka\ntähti hetkeksi pimenisikin, loistaa se kuitenkin kohta taas kahta\nkirkkaampana.\n\n-- Tuo Bertelsköld, -- jatkoi kuningas, kuulematta kuurinmaalaisen\npuhetta, -- hän kehuu onnestaan ja sitä minä en enää voi sietää. Mikä\noikeuttaa hänet noin puhumaan?\n\n-- Todellakin, -- virkkoi Schlippenbach, -- kreivi Bertelsköld on\nomituinen mies. Olematta erittäin älykäs, niin, ollen milteipä vailla\nkaikkia muita suurempia lahjoja kuin uhkarohkeuttansa, on hän kuitenkin\naina nuoruudestaan saakka purjehtinut myötätuuleen. Hän on taistellut\nsadoissa tappeluissa, on pelastunut lukemattomista vaaroista, saamatta\nhaavaa ainoatakaan sen jälkeen kuin kerran tuli haavoitetuksi Lechin\nluona. Yhtämittaa on hän arvossa ylennyt, saanut rikkautta ja voittanut\nkunniaa; hänen syntyperästään ei mitään varmuudella tiedetä, se vain on\nvarma, että hän on nousukas, jolle teidän majesteettinne korkea\nedeltäjätär tuhlaamalla tuhlasi armonosoituksiaan. Hänen alustansa ovat\nnyt suurimmat koko valtakunnassa eikä minua suinkaan ihmetyttäisi, jos\nkaiken tämän jälkeen teidän majesteettinne armollinen pilanteko\nLiettuan herttuakruunustakin hänen suhteensa vielä toteutuisi.\n\n-- Olet oikeassa, -- vastasi kuningas hetken vaiettuaan; tällä miehellä\non jonkin verran oikeutta uskoa onneensa. Sellaisia miehiä minä\ntarvitsen. Ja kuitenkin, -- tällä hetkellä minä halveksin heitä.\n\n-- Nuo miehet ovat pieniä verrattuna neroon, joka itse onnensa takoo.\nJa nero käyttää heitä kuin sokeita välikappaleita tarkoituksiinsa; kun\novat kuluneet, heitetään ne tiepuoleen. Mutta koska on puhe\nBertelsköldistä, niin sallikaa minun huomauttaa, että hänen ylpeytensä\non yhtä suuri kuin hänen onnensa. Ei kukaan teidän majesteettinne\naatelismiehistä suvaitse häntä läheisyydessään; hänen oikea paikkansa\non valloitetussa maassa, jonka ennakkoluuloja ei enää tarvitse säästää.\n\n-- Mutta kuitenkin on minun vielä koetettava saada liettualaiset\npuolelleni.\n\n-- Luvataan, mutta ei täytetä. Hyväillään heitä ensiksi kädellä,\npehmeällä kuin naisen käsi, ja kuritetaan heitä sitten ruoskalla niin\nankaralla kuin Bertelsköld. Jos teidän majesteettinne todella tahtoo\npidättää Liettuan itselleen, parantaa sen haavat ja edistää sen\nvaurastumista, silloin lähettäkää sinne Würtz tai Dahlberg. Mutta jos\nteidän majesteettinne tahtoo vain jonkin aikaa pitää tätä maata\nvoittonsa panttina, silloin lähettäkää sinne Bertelsköld kenraalin\nvaltakirja taskussaan, ja ummessa silmin hän on valloittava maan. Tällä\nmiehellä on merkillinen taito saada toisia lankeamaan samalla, kuin hän\nitse nousee. Onni vaatii aina korvausta. Se tuhlaa antimiaan\nBertelsköldille, mutta saattaa samalla hänen ympäristönsä onnettomaksi.\n\n-- Liettua on miltei menetetty ja on voitettava takaisin, tapahtuipa se\nsitten tavalla millä tahansa, -- virkkoi kuningas synkästi. --\nLewenhauptin olen kutsunut pois Karjalaa suojelemaan; De la Gardie on\nmelkein kukistumaisillaan raivoisien talonpoikaisjoukkojen käsiin. Mitä\nvälitän minä tulevaisuudesta? Liettualaiset ovat jo kaksikymmentä\nkertaa pettäneet minut. Syyttäkööt itseään: minä lähetän kuin\nlähetänkin heidän niskaansa Bertelsköldin.\n\n\n\n\n7. KREIVI KUSTAA BERTELSKÖLD.\n\n\nEräänä päivänä elokuun lopulla v. 1656 oli noin 1,200 miehen suuruinen\njoukko, jossa oli sekä suomalaisia että liiviläisiä, puoleksi\nratsuväkeä, puoleksi jalkaväkeä, matkalla sateen liottamia teitä myöten\nLiettuan erämaihin auttamaan siellä olevia linnoituksia ja pysyttämään\nmaata ruotsalaisten vallassa. Ainoastaan tämän vähäisen sotavoiman voi\nKaarle Kustaa tällä hetkellä lähettää tuota kostonhimoista ja\nraivostunutta kansaa vastaan, joka noin sadantuhannen asekuntoisen\nmiehen voimalla oli noussut puolustamaan isänmaataan ulkomaalaisten\nsortoa vastaan. Hulluudelta, urhoollisten soturien veren hyödyttömältä\ntuhlaukselta tuntui tämä retki kaikkien kokeneiden sotapäällikköiden\nmielestä. Mutta luultavasti oli juuri tämä yrityksen uhkarohkeus\nviehättänyt kuningasta, ja mahdollisesti toivoi hän myöskin jotakin\nvihollistensa erimielisyydestä, heidän tottumattomuudestaan sotaa\nkäymään ja heidän huonoista aseistaan. Ja olisivatkin ne olleet hänelle\neduksi kaikki nämä asianhaarat, kunhan vain sotavoimain suhde olisi\nollut hiukan tasaisempi ja jos ei maa olisi ollut ruotsalaisille niin\nepäedullinen. Sillä ruotsalaisten oli kuljettava poikki virtavien\njokien ja läpi äärettömien metsien, suurien rämeiden ja autioiden\nseutujen, joissa muonaa voitiin hankkia ainoastaan suurella vaivalla ja\njossa sitäpaitsi oli mahdotonta kuljettaa enemmän kuin neljä tai kuusi\nkevyttä kenttäkanuunaa.\n\nTämän joukon etunenässä ratsasti nykyinen kenraalimajuri, kreivi Kustaa\nBertelsköld, vanha tuttavamme Kustaa Aadolfin ajoilta. Tuo ennen niin\nsolakka nuorukainen oli nyt suurikasvuinen ja vähän lihavahko mies,\niältään noin viidenviidettä; hänen tukkansa oli vaalea, silmät siniset,\nja hänen kasvoissaan, jotka olivat ruskettuneet Puolan auringossa,\nnäkyi arpi siitä iskusta, minkä hän oli saanut Lech-virran luona.\nMonessa suhteessa muistutti hän kuningas Kustaa Aadolfia, ja varsinkin\nmuistutti häntä silmien ilme, korkea, kaareva otsa ja roteva vartalo;\npuuttui kuitenkin sankarin yksinkertainen arvokkuus, hänen rauhallinen,\nvaatimaton suuruutensa, joka aina vaikutti niin voimakkaasti juuri\nsiksi, että se oli luonnollista ja syntyperäistä. Muinoisen nuorukaisen\nlempeät piirteet olivat kuusikolmatta vuotta kestäneissä alituisissa\ntaisteluissa ja vaaroissa kovettuneet enemmän uhkaa kuin uljuutta\nmuistuttavaksi ilmeeksi; tuo käskevä katse vaati ehdotonta\nkuuliaisuutta, tuo terävä piirre ylähuulen viiksien alla ilmaisi\njärkähtämätöntä päättäväisyyttä. Kenraalin koko olento oli enemmän\nomansa herättämään pelkoa kuin rakkautta ja luottamusta.\n\nKaikesta tästä huolimatta oli kreivi Bertelsköld kuitenkin,\nratsastaessaan lujatekoisella, suurella raudikko-oriillaan, komea\nsotilas, jonka kiiltelevä haarniska ja töyhtöhattu jo kaukaa näkyi\nsotamiehen silmään siellä, missä vaara oli suurin ja taistelu tulisin.\n\nMuutamia askelia hänen takanaan ratsasti solakka, mustatukkainen ja\nmustasilmäinen nuorukainen, joka tuskin oli vielä seitsemäntoista\nvuotta täyttänyt ja jonka miettivästä ulkomuodosta voi päättää, että\nhän kernaasti vaipui haaveellisiin unelmiin. Bernhard Bertelsköld --\nsillä se oli hän -- ei näyttänyt yksinäistä metsätaivalta kulkiessa\nympäristöstään suuresti välittävän. Hänen sivullaan ratsasti hänen\nisänsä henkivartija, tuo sata-arpinen vanha ratsumies Pekka, jonka\nlukija muistanee tavanneensa Breitenfeldissä ja Baierissa. Silloin\ntällöin avasi hän suunsa vanhan, uskollisen palvelijan oikeudella\nvirkkaakseen jonkin sanan yksitoikkoista matkantekoa hauskuuttaakseen,\nmutta kun hän ei saanut vastausta, sulki vanhus huulensa, eikä sitten\nenää kuulunut muuta kuin hevosten tasaista astuntaa tai jonkun\nratsumiehen huuto, kun hän ohjasi hevostaan pois tiepuolesta.\n\nSillä tavoin kulki ratsumiesten jono hetken aikaa äänetönnä eteenpäin.\nPekka ei kuitenkaan voinut olla itsekseen mutisematta katsellessaan\nnuorta herraansa suuttumuksen ja isällisen hellyyden sekaisilla\ntunteilla: -- Hullu poika, ei näe eikä kuule mitään. Voisi vaikka\nsuohon ajaa sitä huomaamatta. Jumala paratkoon, sen on hän äidiltään\nperinyt; kreivitär vainaja oli tuollainen, joka näki unia selvällä\npäivällä; taisi näkyjäkin nähdä, luulen ma. Lempo semmoista väkeä, en\nminä heitä jaksa ymmärtää.\n\n-- Pekka, -- huudahti kreivi Bernhard, jonka ajatukset yht'äkkiä olivat\njoutuneet toiselle tolalle, -- sano minulle, mitä juttuja ne ovat,\njoita täällä kerrotaan isäni kuparisormuksesta?\n\n-- Lienevätkö nuo mitään? -- vastasi Pekka vältellen.\n\n-- Suomessa oli muuan, joka tahtoi saada sen sormuksen ja minä lupasin\nsen hänelle, kun kerran perin isäni. En sitä silloin sen enempi\najatellut, mutta kun eilen näin sen isäni sormessa, kysyin häneltä,\nmiksi hän pitää niin halpaa sormusta. Silloin rypistyi hänen otsansa,\nhän katseli minua silmiin läpitunkevasti ja synkästi ja kysyi: --\nTiedätkö mitään sen vaiheista? -- En, -- vastasin minä. -- Kun minä\nkerran kuolen, -- sanoi hän, löydät testamenttini Turun hovioikeuden\nsäilöistä; siitä saat tietää mitä tarvitset. -- Sitten varoitti hän\nminua koskaan panemasta pois sormusta, kun sen kerran olin saanut.\nSano, Pekka, mitä tämä merkitsee?\n\n-- Enhän minä tiedä, jatkoi ratsumies äskeiseen tapaansa. -- Liekö mikä\nrakkauden muisto kreivin lapsuuden ajoilta.\n\nKreivi Bernhard tempasi kärsimättömästi ratsastimia.\n\n-- Onko se laitaa? -- huudahti hän. -- Ei koskaan sano isäni minulle\nluottamuksen sanaa! Ei koskaan osoita minulle rakkauttaan! Pelätä ja\ntotella, ja taas pelätä ja totella, ja sillä välin alituisia\nnöyryytyksiä -- se on _minun_ kohtaloni! Jokainen sotamieskin tietää\nenemmän isäni salaisuuksista kuin minä.\n\n-- Kenraali on onnen suosikki, -- virkkoi ratsumies kuin ajatuksissaan.\n-- Kustaa Bertelsköldin onni oli käynyt sananparreksi koko armeijassa.\n\n-- Hänkö onnellinen! -- huudahti nuorukainen miltei katkerasti. --\nOnnellinen tosiaan, jos onni on siinä, että yhä saadaan lisää valtaa,\nkunniaa ja rikkautta. Mutta tiedätkö sinä, että äitini kuoli\nkuudenkolmatta vanhana, että kaksi nuorempaa veljeäni meni ennen häntä\nhautaan, että onnettomuus seuraa kaikkia niitä, joita rakastamme, että\nalustalaisemme kuolevat nälkään ja kiroavat meitä ja että koko Ruotsin\naateli vihaa ja kadehtii meitä! Ja tiedätkö, ettei isän ja pojan\nvälillä koskaan ole ollut muuta kuin epäluuloa ja välistä tuntuu siltä\nkuin enemmän vihaisimme kuin rakastaisimme toisiamme. Voi, minä olen\nhyvin onneton ja isänikin on onneton. Meillä on kaiken ulkonaisen\nloiston siunaus...\n\n-- Se on isoäitinne siunaus, virkkoi ratsumies pyyhkien kyynelen\nsilmästään lempeää Meriä muistellessaan.\n\n-- Niin, mutta kirous tallaa kantapäitämme ja heittää jalkaimme eteen\nkurjuutta, vihaa ja kyynelettömiä hautoja!\n\n-- Se on isoäitinne isän kirous! -- virkkoi Pekka surullisesti päätään\npudistaen.\n\nKreivi Bernhard vaipui ajatuksiinsa eikä vastannut mitään. Laskeva\naurinko valaisi viimeisillä säteillään tiheän lehmus- ja pyökkimetsän\nrintaa, jonka läpi sotajoukon oli kuljettava. Useita tienristeyksiä\nsivuutettiin ja kaikki ne olivat yhtä kurjassa tilassa; mutta se, jota\nmyöten sotaväki kulki, alkoi käydä yhä kapeammaksi, rämeisemmäksi ja\nkurjemmaksi. Kenraali komensi pysähtymään, kutsui oppaan luokseen ja\nkysyi häneltä uhkaavin sanoin, veikö tie todellakin Birzenin linnaan,\nmissä oli matkan ensimmäinen määrä. Mies, joka oli juutalainen,\nvakuutti pyhällä valalla niin olevan ja kumartui maahan saakka ankaran\npäällikön edessä. Kulkua jatkettiin.\n\nMutta aurinko laski puitten latvojen taa, lähestyvä ukkosilma peitti\ntaivaan mustaan pilveen ja joudutti yön tuloa. Tavallisessa menossa\nolisi jo ennen yön tuloa pitänyt ehtiä linnaan, ja sekä miehistö että\npäälliköt ajattelivat sen tähden huolestuneina yön viettoa\nasumattomassa seudussa, jossa viholliset väijyivät joka taholla.\nKenraali käski kiiruhtaa kulkua ja lähetti kolmekymmentä ratsumiestä\nottamaan etuvartiona selkoa siitä, eikö metsä jo kohta päättyisi ja\neikö voitaisi saapua kentälle, ennenkuin yö täydelleen pimenisi.\n\nVartio viipyi kauan poissa. Opasta vartioitiin tarkkaan ja uhattiin\nhirttonuoralla, jos hän näyttäisi pienintäkään kavalluksen merkkiä.\n\nUkkonen alkoi käydä, salamat leimahtelivat pyökkipuiden latvoissa.\nSotaväki oli pakotettu marssimaan tulisoihtujen valossa ja asettumaan\nrintamaan, ollakseen valmiina taisteluun.\n\nSilloin kuului ukkosen jyrinän lomassa pyssyjen pauketta aivan läheltä\nja vastaan ajoi täyttä laukkaa muutamia ratsumiehiä etujoukosta\nilmoittamaan, että metsä ei suinkaan loppunut, vaan kävi yhä\nsakeammaksi ja että tie päättyi suureen murtoon. Vihollista ei ollut\nvielä näkynyt, mutta ratsumiehet olivat laukaisseet pistoolinsa\nvaroittaakseen jäljestä tulevia.\n\nToisen kerran komensi kenraali pysähtymään ja tuomaan luoksensa\nvapisevan oppaan. -- Roisto, -- karjaisi Bertelsköld, -- sinä olet\npettänyt meidät. Valitse toinen tai toinen! -- Ja toisessa kädessään\nkilisteli hän tukaateilla täytettyä kukkaroa, toisella osoitti hän\nhirttonuoraa.\n\nOpas itki ja rukoili armoa. Turhaan. Kreivi pysyi järkähtämätönnä.\nNuora kiinnitettiin korkean lehmuksen oksaan ja ansa pantiin onnettoman\nkaulaan, samalla kuin täyttä kukkaroa kilistettiin hänen korvissaan.\nMyrsky kiihtyi.\n\nSotajoukon asema oli todella hyvin vaarallinen. Petettynä ja eksyneenä\ntuntemattomaan erämaahan ja vihollisten ympäröimänä oli se alttiina\nhyökkäyksille takaapäin, voimatta soiden ja pimeän tähden muodostaa\nsäännöllistä rintamaa. Eikä sateen vuoksi voitu edes ampuma-aseitakaan\nkäyttää. Mutta luottamus johtajan onneen oli niin suuri, ettei kukaan\nvielä ollut kadottanut toivoa pelastuksesta -- ja juuri tämä luottamus\noli epäilemättä sotajoukon pelastus, sillä ilman sitä olisi kaikki\nollut hukassa.\n\nKreivi Bertelsköld osoitti, että hän oli tämän luottamuksen ansainnut.\nEi hetkeksikään kadottanut hänen äänensä käskevää rauhaansa; kaikki\nhänen antamansa käskyt osoittivat selväjärkistä mielenmalttia ja\njärkähtämätöntä päättäväisyyttä. Ainoastaan kaksi keinoa näkyi olevan\njäljellä. Joko oli peräydyttävä samaa tietä kuin oli tultukin, ja\nsitten sijoituttava johonkin varustettuun paikkaan, jossa ainakin selkä\nolisi turvattu; taikka oli jäätävä yöksi siihen, varustus tehtävä\nympärille ja niin hyvässä järjestyksessä kuin mahdollista aamun\nvalkenemista odotettava. Molemmat ehdotukset näyttivät yhtä\nvaarallisilta ja yhtä mahdottomilta toteuttaa, mutta mitään muuta\nkeinoa ei näyttänyt olevan jäljellä.\n\nMutta kenraali tuumi kolmatta ja vielä rohkeampaa keinoa. Kun eivät\nuhkaukset eivätkä houkutukset näkyneet auttavan, antoi hän irroittaa\nhirttonuoran oppaan kaulasta, vei hänet syrjään ja keskusteli hänen\nkanssaan kahden kesken, kenenkään kuulematta. Muutamat ovat\nolleet tietävinään, että kreivi oli kohottanut rahatarjouksensa\nkahdenkertaiseksi ja uhannut kiduttaa kavaltajaa tulisten hiilten\npäällä. Toiset taas luulevat varmuudella tietävänsä, että juutalainen\noli saanut kreivin lupaamaan hänen uskonveljilleen suuria vapautuksia,\nja että hän oli valalla vannonut hankkivansa heille vapaan pääsyn\nkaikkiin Ruotsin alusmaihin, joka heiltä tähän saakka oli ollut lain\nkautta kielletty.\n\nTämän keskustelun seuraus oli joka tapauksessa aivan odottamaton.\nKenraali antoi sytyttää tulia ja kuljettaa kanuunat, hevoset ja\nkuormaston niille tien kohdille, missä maa oli kovempaa, jättäen näiden\nvartijoiksi noin 300 miestä, jonka jälkeen hän piti miehilleen\nkehoittavan puheen, luvaten voittoa, saalista ja lepoa, kunhan vain nyt\ntäsmälleen hänen käskyjään tottelisivat. Mutta itse hän koko muun\nväkensä kanssa vetäytyi vain keveillä aseilla varustettuna muutamia\nsatoja askelia jäljelle päin, sammutti soihdut, antoi uuden tunnussanan\nja poikkesi sen tehtyään oppaan kanssa kaitaiselle syrjäpolulle, joka\nvei oikealle kädelle metsän sisään. Sotamiehet, jotka olivat tottuneet\nhäntä sokeasti tottelemaan, seurasivat häntä sanaakaan sanomatta\nkolmimiehisinä riveinä.\n\nKulku oli ylen vaivalloista. Joka askelella kompastuivat miehet tuulen\nkaatamiin puihin tai vaipuivat vyötäisiään myöten suohon; puheleminen\noli ankarasti kielletty, yö oli sysimusta, ainoastaan silloin tällöin\nleimahti jokin salama ja vettä valui virtanaan. Moni uupui ja jäi\njälkeen, moni eksyi, mutta kaikki muut astuivat uupumatta vaikeaa\ntietä. Noin tunnin kuluttua päästiin ulos metsästä. Oli kierretty\nvihollisen ympäri ja vaikka olikin pimeä, voitiin erottaa suuri kenttä,\nja kaukaa kuului ihmisääniä.\n\nKreivi Bertelsköld tarkasteli nyt väkeään niin hyvin kuin pimeässä\ntaisi, antoi miesten hiukan hengähtää ja vahvistaa voimiaan viinillä.\nSen jälkeen uudisti hän lupauksensa voitosta ja saaliista. -- Tuolla,\npojat, -- ja hän osoitti vasemmalle, mistä äänet kuuluivat, -- tuolla\non vihollisemme. Hän väijyy meitä murroksensa takana niinkuin susi\nsaalistaan; hän on niin varma voitostaan, ettei edes huoli tulla sitä\nottamaan. Me säästämme hänen jalkavaivojaan ja tervehdimme häntä\ntavalla, jota hän kaikista vähimmin odottaa. Älkää luulko, että nuo\nroistot ovat tulleet tyhjin käsin. Aateli on täällä lähtenyt sotaan\ntalonpoikien kanssa; niillä on sekä ruokaa että viiniä, joka tulee\nmeille mainiosti maistumaan. Ja tässä on meillä edessämme lakeus täynnä\nrikkaita aateliskartanolta; päivän koittaessa ovat ne meidän ja minä\nsallin teidän niitä ryöstää. Jos voitamme, tulee teistä jokaisesta\nrikas mies, mutta jos häikäilemme, ei kukaan meistä pääse täältä\nhengissä.\n\nSuostumuksen hyminä kuului miesten riveistä. Vaara, kosto ja saaliin\nhimo, kaikki vaikutti heidän mieliään rohkaisevasti. Nyt lähdettiin\ntaas liikkeelle mitä suurimmalla varovaisuudella. Puro tuli eteen; sen\npoikki kahlattiin; puoleksi korjattu viljapelto tallattiin. Niin\nviisaasti ja varovasti liikkui väki, etteivät liettualaiset tienneet\nvaarasta ennenkuin se jo oli liika myöhäistä. Kiinnittäen kaiken\nhuomionsa metsään ja murrokseen, odottivat he joka hetki ruotsalaisia\nsiltä taholta, ja huvittelivat itseään myrskyn aikana viinillä ja\nruualla, jota olivat tuoneet mukanaan aateliskartanoista.\n\nKiväärien sijasta, jotka eivät sateessa mihinkään kelvanneet, oli\nBertelsköld varustanut väkensä osaksi keihäillä osaksi miekoilla.\nTultuaan aivan vihollisen selän taa, karkasivat suomalaiset ja\nliiviläiset hurraata huutaen liettualaisten leiriin. Ennemmin olisivat\nnämä luulleet taivaan voivan maahan pudota. Syntyi mitä kauhein\nsekasorto. Vaikka vihollinen olikin kahtakymmentä kertaa voimakkaampi,\njoutui se, ollen osaksi aseitakin vailla, niin hämmästyksiinsä, että\nhajaantui heti paikalla kaikille haaroille. Kauheasti, lakkaamatta ja\nsäälittä tekivät suomalaisten keihäät ja miekat tuhoaan; se ei ollut\nenää taistelua, se oli teurastusta, raakaa, säälimätöntä murhaamista;\nkolmatta tuhatta henkeä kaatui voimatta puolustautuakaan, loput\npakenivat minne pääsivät; verinen, kuolleiden ja haavoitettujen\npeittämä leiri, joka sitäpaitsi oli täynnä aseita, ruokavaroja ja\nkaikenlaista muuta saalista, oli vajaan tunnin kuluttua ruotsalaisten\nhallussa.\n\nVoitto oli saavutettu, mutta vaara ei ollut vielä ohitse. Oli vielä\nkaksi tai kolme tuntia aamuun. Peläten odottamatonta hyökkäystä\ntointuneen vihollisen puolelta, asetti Bertelsköld osan väestään\nrintamaan leirin eteen, sill'aikaa kuin toiset suurella vaivalla\nalkoivat raivata murrosta avatakseen tien jälkeen jääneille. Pitkästä\nmatkasta, sateesta, taistelusta ja murhaamisesta ylen määrin uupuneet\nsotamiehet olisivat tahtoneet heti paikalla käydä ryöstämään. Johtajan\nvoimakas ääni esti epäjärjestystä syntymästä; hänet nähtiin kaikkialla,\nväsymätönnä, järkähtämätönnä; hän palkitsi ja rankaisi yhtä pian; tällä\nhetkellä osoitti Bertelsköld, että hän oli kunnolla käynyt oppinsa\nsuuren Kustaa Aadolfin koulussa. Rautaisen tahtonsa avulla onnistui\nhänen taas lujentaa sotakurin höltyneet siteet; vihollisella ei ollut\ntilaisuutta eikä haluakaan kostoon, ja kun viimeinkin tuo toivottu\npäivä koitti, huomattiin, että ruotsalainen sotajoukko oli menettänyt\nvain puolensataa miestä, joista osa oli eksynyt, osa kuollut tai\nhaavoitettu. Hyvässä kunnossa, vaikkakin aivan voivuksissaan kokoontui\nsotajoukko valloitettuun leiriin.\n\n\n\n\n8. VÄÄRÄ VALA OTTAA POIS ONNEN.\n\n\nSe verinen tappio, jonka liettualaisten nostoväki oli kärsinyt, oli\nvain yksi tämän sodan monista vaiheista, jossa ruotsalaiset tuottivat\ntuhoa enemmän kuin saavuttivat todellisia etuja. Tapahtui se, mitä oli\nodotettu. Kun vihollinen päivän tullen oli saanut tietoonsa\nruotsalaisten todellisen sotavoiman, kokoontui se taas kahta\nraivokkaampana niinkuin aalto sen veneen vanavedessä, joka on\nuskaltanut sen rauhaa häiritä. Bertelsköld sai panna liikkeelle kaiken\nsen älynsä ja erinomaisen sotataitonsa, jonka hän oli oppinut ensin\nKustaa Aadolfin ja sittemmin Banérin ja Torstensonin koulussa,\npäästäkseen tasangon yli, jossa viholliset häntä joka taholla\nympäröivät. Se onnistui hänelle, hän hankki väelleen tilaisuuden\ntarpeelliseen lepoon, virkisti sen voimia ja rohkeutta ryöstättämällä\npari kolme aateliskartanoa, yhtyi De la Gardien jättämiin joukkoihin ja\neteni aina Vilnaan saakka. Tuo kaikki onnistui hänelle tarkkaan\nlaskettujen liikkeiden ja ankaran sotakurin avulla, ja edisti hänen\ntarkoituksiaan myöskin vihollisten eripuraisuus ja ryöstön halu. Sillä\nliettualaiset talonpojat olivat aatelisherrainsa ankaran sorron\nalaisina ja käyttivät mielellään tilaisuutta hyväkseen heitä\nnöyryyttääkseen ja ryöstääkseen. Kaikkialla, missä nostoväki kulki\nruotsalaisten jäljessä, vapisivat linnat ja kartanot yhtä paljon oman\nväen kuin vihollisten vuoksi. Sekä ystävä että vihollinen hävitti\nkauheasti maata; kamaloita ilkitöitä tehtiin, mutta kerrotaanpa myöskin\ntältä hävityksen ajalta piirteitä jalosta uhrautumisesta ja orjien\nlempeitä herroja kohtaan osoittamasta liikuttavasta uskollisuudesta.\n\nBertelsköldin rohkeus ja menestys hämmästytti liettualaisia mitä\nsuurimmassa määrässä; Ollen raakoja ja taikauskoisia selittivät he sen\nyliluonnollisella tavalla. Kolmekymmenvuotisen sodan jo puoleksi\nunohtuneet tarut suomalaisten loitsutaidosta uudistuivat; niin suuri\noli liettualaisten pelko, että yksi ainoa suomalainen sotilas\nainoastaan kättään nostamalla ja muutamia salaperäisiä sanoja\nlausumalla ajoi heitä laumoittain pakoon. Bertelsköld osasi mainiosti\nkäyttää tätä taikauskoa hyväkseen. Vankien sallittiin ikäänkuin\nsattumalta olla läsnä kummallisissa taikatoimituksissa, joita oli\ntahallaan toimeenpantu heitä varten. Milloin nousi joksikin Liettuan jo\naikoja sitten kuolleeksi suuriruhtinaaksi puettu sotamies luukun kautta\nlattian alta ja tarjosi kumartaen kenraalille suuriruhtinaallista\nkruunuaan. Milloin päästettiin salaa vapaaksi kesytetty kotka, joka\nsitten laskeutui Bertelsköldin olkapäälle vankien nähden. Milloin taas\nnähtiin kenraalin synkästi tuijottavan johonkin paikkaan kentällä ja\ntekevän salaperäisen merkin kädellään; kun hänen osoittamaansa paikkaa\nalettiin kaivaa, löytyi sieltä suuri varasto aseita ja ruokavaroja.\nKaiken tämän näkivät vangit, jonka jälkeen heidän annettiin paeta.\nTarkoitus oli vähällä onnistua. Pakoon päässeet liettualaiset\nlevittivät mitä kummallisimpia juttuja. Mikä ihmisvoima olisikaan\nvoinut vastustaa tuota mahtavaa päällikköä ja taikuria, joka tarpeen\nmukaan hallitsi henkiä, hallitsi ihmisiä ja eläimiä ja joka pulaan\njouduttuaan vain tarvitsi osoittaa sormellaan maahan kaivattaakseen\nsieltä yltäkyllin ruokavaroja ja aseita?\n\nVaikkakin Bertelsköld oli haalinut kokoon kaikki saatavissa olevat\nruotsalaiset joukot koko maasta, ei hänen armeijansa noussut täyteen\n3,000 mieheen. Tällä vähäisellä sotavoimalla ei ajan pitkään voitu\nmitään sanottavaa saada aikaan. Bertelsköld tuumi sen tähden saavuttaa\ntarkoituksensa viekkaudella, ja luultavasti oli hän sitä varten saanut\nmääräyksiä, jotka olivat alkujaan lähteneet Schlippenbachin\nvaltioviisaasta päästä.\n\nEnsiksi kääntyi hän tilanomistajain puoleen ja lupasi Ruotsin\nhallituksen puolesta laajentaa aatelin suuria etuoikeuksia. Kun se ei\nonnistunut, kääntyi hän kätyriensä kautta talonpoikien puoleen, luvaten\nheille vapautta maaorjuudesta ja kaikista ulosteoista, ja viittasipa\nvielä siihenkin, että he saisivat ryöstääkseen kaikki herrojensa\nlinnat. Tämäkin yritys kilpistyi kansallisvihan kalliosta. Silloin\nturvautui Bertelsköld uuteen petokseen, joka oli yhtä rohkea kuin\nkaikki, mihin hän ryhtyi. Hän oli olevinaan kovasti suuttunut Ruotsin\nhallitukselle, joka tahtoi kukistaa urhoollisen ja mainehikkaan\nLiettuan kansan ja käytti häntä välikappaleenaan. Hän tahtoi sen vuoksi\nLiettuan säätyjen kanssa keskustella siitä, miten sovinto voitaisiin\nparhaiten aikaan saada, ja viittasi jotenkin selvästi siihen, että hän\nolisi valmis pettämään kuninkaansa, kun vain saisi korvaukseksi\ntarpeellisen määrän rahaa ja läänityksiä.\n\nLiettualaisilla oli juuri siihen aikaan syksyllä jonkinlaiset\nvaltiopäivät Vilnassa, jossa he valoja vannomalla ja suurta melua\npitämällä sitoutuivat hävittämään ruotsalaiset viimeiseen mieheen.\nBertelsköldin ehdotusta ei sen vuoksi otettu kuuleviin korviinkaan ja\npidettiin sitä pikemminkin uupumuksen ja hätääntymisen merkkinä. Mutta\nvähitellen muuttuivat mielet. Huhu muukalaisen sotapäällikön liitosta\npaholaisen kanssa oli alkanut levitä ja herätti kaikkialla\ntaikauskoista kauhua. Alettiin katsoa toivottavaksi, että tuosta noin\nvaarallisesta miehestä päästäisiin eroon niin vähällä kuin suinkin, ja\ntämän lisäksi vaikutti aateliin vielä toinenkin salainen syy. He näet\nalkoivat pelätä, että heidän talonpoikansa, kun maa kerran olisi\nvihollisista vapaa, alkaisivat vaatia korvausta vuodattamastaan\nverestä, ja että aatelin valta silloin joutuisi vaaranalaiseksi. Mutta\njos tehtäisiin sovinto Bertelsköldin kanssa, voisi tämä väkensä avulla\npitää kapinoivat talonpoikaisjoukot tarpeellisessa kurissa siksi,\nkunnes kaikki olot taas olisivat ehtineet entiselleen vakaantua.\n\nBertelsköld seisoi hyvin varustetussa leirissä Vilia-joen rannalla\nVilnan ja Kownon välillä, kolme tai neljä penikulmaa ensinmainitusta\npaikasta, ja odotti sopivaa tilaisuutta anastaakseen tuon varakkaan\nkaupungin. Kun liettualaiset olivat keskenään paljon riidelleet ja\nkiistelleet, päätettiin viimeinkin panna toimeen yhtymys ruotsalaisen\nkenraalin ja kuuden mahtavimman herran ja kirkkoruhtinaan välillä\nsovintoehtojen tekemistä varten.\n\nOli paisteinen ja lämmin päivä, vaikka jo oltiinkin syyskuun\nloppupuolella. Kapealle kohdalle laitettiin joen poikki silta, jonka\nkeskelle tehtiin teltta keskustelujen pitämistä varten. Molemmat\npuolueet olivat pyhällä sakramenttien päällä vannomallansa valalla\nsitoutuneet siksi päiväksi lakkaamaan kaikesta vihollisuudesta ja\nantamaan toisensa vapaasti tulla ja mennä. Varmemmaksi vakuudeksi\nsijoitettiin kummaltakin puolen sillan molempiin päihin kaksitoista\nsamanlaisilla aseilla varustettua miestä. Vastapäätä ruotsalaisten\nleiriä toiselle puolelle joen olivat liettualaiset pystyttäneet\ntelttansa, ja viettivät tanssien ja sotaisia lauluja laulaen odotettua,\nruotsalaisten ikeestä pian tapahtuvaa vapautustaan.\n\nEräs tapaus, joka jo edeltäpäin olisi pitänyt olla arvattavissa,\noli vähällä häiritä kokouksen jo heti alussa. Suomalaisten ja\nliiviläisten kesken levisi hämäriä huhuja siitä, että heidän\npäällikkönsä aikoi kavaltaa isänmaansa asian ja myydä väkensä\nviholliselle. Tyytymättömyys, joka alussa vain kuiskaillen kulki,\nmuuttui vähitellen äänekkääksi ja uhkasi puhjeta ilmikapinaksi.\nKenraali oivalsi vaaran ja kiiruhti sitä torjumaan. Hän kutsutti\nmuutamia arvokkaimmista upseereistaan telttaansa ja uskoi heille\naikeensa. Sen jälkeen lähtivät upseerit sotamiesten luo ja tarjoutuivat\nhengellään vastaamaan korkeimman päällikkönsä rehellisyydestä.\nKiukustuneet ja epäluuloiset sotamiehet eivät heitä kuulleet, vaan\npaljastivat aseensa ja uhkasivat vihoissaan hakata kuoliaiksi kaikki\npetturit. Kapina kasvoi. Jaettiin rahaa, mutta turhaan. Sotamiehet\nhuusivat, että kenraali ensin tahtoi ostaa ja sitten myydä heidät. Koko\ntuuma oli jo myttyyn menemäisillään. Bertelsköld oli kiukkuun\npakahtumaisillaan. Silloin hyppäsi vallille nuorukainen,\njalovartaloinen ja kauniin näköinen. Sotamiehet tunsivat Bernhard\nBertelsköldin, tuon mustasilmäisen nuorukaisen, jota kaikki suosivat\nhänen urhoollisuutensa, rakastettavaisuutensa ja anteliaisuutensa\nvuoksi. -- Toverit! -- huusi hän äänellä, joka oli kaikuva, vaikkakin\nvielä hento; -- onko täällä enää ketään niistä, jotka muinoin\ntaistelivat isäni kanssa Breitenfeldin, Lechin ja Lützenin luona?\n\n-- On, on, -- vastattiin usealta taholta, sillä siellä oli todellakin\nvielä sotavanhuksia, jotka, samoinkuin heidän kenraalinsakin olivat\ntaistelleet sadoissa tappeluissa aina vuodesta 1630 alkaen.\n\n-- Missä on sitten teidän joukossanne se, -- jatkoi nuorukainen vihan\nja innostuksen puna hienoilla poskillaan hehkuen, -- missä on se, joka\nuskaltaa syyttää isääni kreivi Kustaa Bertelsköldiä siitä, että hän\nkertaakaan olisi isänmaataan pettänyt ja mainettaan tahrannut? Hävetä\nsaisitte, toverit, että huhuihin ja juorupuheisiin luottaen epäilette\npäällikköänne, joka kunnialla on palvellut Ruotsin kruunua\nkuusikolmatta vuotta, joka on ollut mukananne kaikissa vaaroissa, joka\non vierellänne taistellut ja nälkää nähnyt ja janoa kärsinyt niinkuin\nhalvin joukossanne. Uskallatteko sanoa petturiksi sellaista miestä?\n\nNuorukaisen sanat vaikuttivat. Sotamiehet alkoivat hävetä itseään\ntuon parrattoman pojan edessä, joka muistutti heille sotilaan\nvelvollisuuksia ja kunniaa. -- Ajat ovat kehnot, -- mutisivat jotkut;\n-- eihän enää voi tietää ketä uskoo.\n\n-- Isäni on kunnian mies, -- huudahti kreivi Bernhard uudelleen\ntulistuen. -- Hän on luvannut teille, niinkuin on luvannut\nvihollisellekin, panna toimeen tämän neuvottelun noudattaen mitä\nankarinta rehellisyyttä. Te olette kuulleet, että hän on sen vannonut,\nja se, joka vielä uskaltaa epäillä hänen sanojaan ja rehellisyyttään,\nsen leimaan minä valehtelijaksi ja kutsun hänet taistelemaan kanssani\naseilla millä hyvänsä, olkoon hän sitten upseeri tai sotamies ...\nsodassa on jokainen urhoollinen sotamies aatelismies. Te vaikenette;\neikö ole ketään joukossanne, joka uskaltaa nousta syytöstään\npuolustamaan?\n\nSotamiehet olivat vaiti. Vakaumuksen kieli oli vaikuttanut ja\nkukistanut kapinan. He hajaantuivat vähitellen eivätkä enää\nhalveksineet päällikkönsä heille toimeenpanemaa keskitystä. Kreivi\nBernhard laskeutui alas vallilta ja meni isänsä telttaan. -- Olen\nantanut kunniani takuuseen edestänne -- sanoi hän yksikantaan, luoden\nisäänsä omituisen surullisen ja läpitunkevan katseen.\n\n-- Mene tiehesi, tee tehtäväsi äläkä pyytämättäni sekaannu asioihini,\n-- virkkoi kenraali katsahtaen poikaansa synkästi silmiin... --\nHaaveilija! -- lisäsi hän sitten heti lempeämmällä äänellä, -- aina\npysyt sinä vain äitisi poikana!\n\n-- Mitä aiotte tehdä, isäni?\n\n-- Seurata saamiani käskyjä, -- vastasi kreivi Kustaa Bertelsköld.\n\nKeskustelujen alkamisajaksi sovittu hetki läheni. Oli kello kaksitoista\npäivällä. Liettualaiset saapuivat ensiksi ja lähestyivät siltaa\nsuurella komeudella. Heidän hevosensa kiilsivät kultaisissa heloissa,\nheidän puolalaiset lakkinsa ja kärpännahalla reunustetut takkinsa\nkimmeltelivät jalokiviä. Paitsi neljää parrakasta, käyrillä miekoilla\naseistautunutta ylimystä, nähtiin heidän joukossaan kaksi pitkiin\nsamettiviittoihin puettua piispaa, joilla kummallakin oli kädessä\nkoukkupäinen, kalliilla kivillä silaeltu sauva. Nämä olivat päämiehiä,\njoiden tieltä toiset kunnioittaen väistyivät.\n\nKun tuo loistava seurue oli tullut sillan päähän, nousivat\nnuo kuusi neuvottelijaa maahan, jättäen hevosensa komeasti\npuetuille palvelijoilleen. Sen jälkeen vetäytyi seurue takaisin, nuo\nkuusi astuivat telttaan tulkin seuraamina, ja liettualaisten\nkaksitoistamiehinen henkivartioväki pysähtyi sillan päähän niinkuin\nsovittu oli.\n\nBertelsköld näkyi tahallaan antavan odottaa itseään, jottei hän\nnäyttäisi hätiköivältä. Kovin kauan ei hän kuitenkaan uskaltanut\nviipyä, ettei ennen aikojaan suututtaisi kuumaverisiä vihollisiaan.\nNeljänneksen yli kaksitoista saapui hänkin, poikansa ja neljän upseerin\nseuraamana, jotka kaikki, samoinkuin hänkin, olivat puetut tavallista\nkomeampiin sotapukuihin, ettei vihollinen saisi kovin huonoa käsitystä\nruotsalaisten köyhyydestä; ja luultavaa on, että se kulta ja ne kalliit\nkivet, jotka nyt koristivat köyhäin sotilaiden pukuja, aivan äskettäin\noli ryöstetty jostakin liettualaisesta aateliskartanosta. Kun\nBertelsköldilläkin oli tulkki mukanaan, oli nyt saapuvilla seitsemän\nmiestä molemmin puolin.\n\nTervehdittiin toisiaan kylmästi ja virallisesti; sen jälkeen panivat\nmolemmat puolueet pois miekkansa teltan ovelle merkiksi siitä, että\nvälirauha tällä hetkellä vallitsi. Keskustelu alkoi.\n\nLiettualaiset esittivät ensiksi vaatimuksensa, joissa kyllä oli\ntinkimisen varaa. Ruotsalaisten tulisi riisua aseensa, antaa takaisin\nsaaliinsa ja vankinsa, lähteä maasta, jättää takaisin linnoitukset sekä\nvannoa, etteivät enää tässä sodassa taistelisi hänen puolalaista\nmajesteettiaan vastaan, mistä kaikesta heille luvattiin korvaukseksi\nvapaa kulku ja suojelu rajalle saakka. Nämä olivat pääpykälät ja\nesitettiin ne liettualaisten puolelta pikemmin armona kuin\nmolemminpuolisena, tasapuolisena sopimuksena.\n\nBertelsköld kuunteli kärsivällisesti tuota pitkää puhetta loppuun\nsaakka. Senjälkeen esitti hän vastaukseksi _omat_ vaatimuksensa, jotka\neivät nekään olleet aivan niukat. Liettualaisten tulisi hajoittaa\nnostoväkensä, luovuttaa ruotsalaisille, paitsi muita kaupunkeja ja\nlinnoja, myöskin Vilna, maksaa kolmetuhatta tukaattia kuussa\nruotsalaisen sotajoukon ylläpitämiseksi ja vannoa, etteivät kahdeksan\nkuukauden kuluessa, s.o. ensi kevääseen mennessä, ryhtyisi mihinkään\nvihollisuuksiin ruotsalaisia vastaan. Vastapalvelukseksi sitoutui\nBertelsköld pitämään väkensä kovassa kurissa, olemaan ottamatta\npakkoveroa, suojelemaan henkeä ja omaisuutta sekä hänen ruotsalaiselta\nmajesteetiltaan hankkimaan hyvät rauhanehdot.\n\nOn helpompi ajatella kuin kuvata liettualaisten hämmästystä ja raivoa\nheidän näitä vaatimuksia kuullessaan. Vaivoin saivat he vihansa\nhillityksi siksi, kunnes tulkki oli sanonut sanottavansa. Kiivaimmat\ntarttuivat jo aseihinsa ja aikoivat keskeyttää koko keskustelun; papit\nsaivat heidät kuitenkin hillityksi, luultavasti arvaten, että\nBertelsköld oli tehnyt nämä vaatimukset vain näön vuoksi ja\npysyttääksensä maineensa seuralaistensa silmissä.\n\nLiettualaisten kiivaan luonnon lauhduttaminen ei kuitenkaan kuulunut\nkenraalin tarkoituksiin. Kun papit olivat vaivoin saaneet toverinsa\njäämään, vuodatti tuo ylpeä päällikkö tervaa tuleen, tehden uuden\nvaatimuksen, vielä nöyryyttävämmän kuin edelliset, nimittäin että\nliettualaisten tulisi antaa kaksitoista arvokkainta miestään\npanttivangiksi sopimuksen täsmällisestä noudattamisesta.\n\nNyt puhkesi myrsky täyteen raivoonsa. Tuskin olivat ylimykset tulkin\nsuusta kuulleet nuo häpäisevät ehdot, kun he uudelleen tarttuivat\naseihinsa ja lopulta, yhä enemmän raivostuneina Bertelsköldin\nuhkamielisestä tyyneydestä, vetivät miekat tupesta siinä paikassa\nhakatakseen kuoliaiksi nuo hävyttömät muukalaiset.\n\nSitäpä juuri oli Bertelsköld odottanutkin. Tuskin oli ensimmäinen\nmiekka tupestaan lentänyt, kun kenraali otti vyöstään pienen pillin ja\nvihelsi sillä yhden kerran pitkään ja kimakasti. Silmänräpäyksen\njälkeen kuului kova paukaus ja kohta paikalla rytinä. Silta teltan alla\nhorjui ja näytti aikovan upota; puun pirstaleita ja kiven muruja satoi\nteltan päälle, tunkien paikotellen vaatteen läpi sisäänkin ja satuttaen\njoitakuita läsnä oleviakin, kuitenkaan ketään vahingoittamatta.\n\nEnsi hämmästyksessään laskivat liettualaiset paljastetut aseensa alas.\nTuo taikauskoinen pelko Bertelsköldin yliluonnollisesta voimasta\nlamautti heidän rohkeutensa. Ainoastaan yksi heistä kiiruhti ulos,\nmutta pysähtyi kuin kivettyneenä teltan ovelle. Liettualaisten rannan\npuolella oleva sillan kaari oli ammuttu ilmaan taitavasti kätketyn\nruutimiinan avulla; tuskin kuusi kyynärää teltasta ammotti syyssateista\ntulvehtinut joki, niin että pako oli mahdoton. Suurin osa\nliettualaisten sillan päähän asetetusta vartioväestä oli räjähtänyt\nilmaan.\n\nBertelsköld ei vitkastellut käyttämästä hyväkseen vihollisen\nhämmennystä. -- Vangitkaa nuo petturit, jotka ovat välirauhan rikkoneet\nja tarttuneet aseihin neuvottelujen aikana! -- huusi hän. Käsky pantiin\ntoimeen melkein ilman vastustusta. Ennen pitkää oli liettualaiset\nvangittu, sidottu ja viety ruotsalaisten leiriin.\n\nMutta kun Bertelsköld aikoi lähteä teltasta, asettui hänen poikansa,\nkreivi Bernhard hänen tielleen. Nuorukaisen posket hehkuivat\nsuuttumusta. -- Kenraali, -- sanoi hän, -- pyydän heti paikalla eroni,\nja jos sen minulta kiellätte, niin murran miekkani, heitän sen\njalkojenne juureen ja sanon: tappakaa minut, kenraali, mutta älkää\npakottako minua kauemmin palvelemaan valansa rikkojaa, vaikka hän\nolisikin isäni!\n\nBertelsköld säpsähti. Nähtävästi taisteli hän sisällistä taistelua,\nsillä hän vastasi vitkastellen ja melkein lempeästi: -- Minä ymmärrän\nsinut, mutta sinä et ymmärrä minua. Mene, rauhoita mielesi, äläkä saata\nhäiriötä aikaan; aika on kallista; minä sitten selitän sinulle kaikki.\n\nMutta Bernhard tuskin kuuli häntä; hän vetäisi miekan tupestaan,\nheitti sen kiivaasti kenraalin jalkojen eteen ja huusi kyynelien\ntukehduttamalla äänellä: -- Olen pannut kunniani takuuseen puolestanne,\nisäni. Tappakaa minut, sillä te olette häväissyt oman nimenne ja minun;\ntämän jälkeen täytyy minun punastua jokaisen sotamiehen edessä ja\njokainen sotamies on sanova minulle: mene, sinä olet Bertelsköld, ja\nBertelsköld on syönyt vannomansa sanan!\n\nKenraali kalpeni ja hänen katseensa synkistyi: -- Viekää arestiin tuo\npoika, ettei hän hullutuksillaan saa aikaan levottomuutta leirissä.\n\nKäsky pantiin toimeen; nuorukainen vaikeni vesissä silmin ja antautui\nvastustelematta pois vietäväksi.\n\n-- Ei nyt ole aikaa kuunnella hellämielisten maitopartain jaarituksia!\n-- mutisi kenraali, ikäänkuin vakuuttaen itseään siitä, että hänen oli\ntäytynyt pakosta tehdä niinkuin teki. -- Kaikki miehet paikoilleen! --\nlisäsi hän kuuluvalla äänellä. -- Tykistö esiin! Laukaiskaa!\n\nVihollisten puolisella rannalla syntyi rajaton hämminki ja melu.\nYht'äkkiä paljastettiin ruotsalaisten rannalle kätketty patteri ja\nviidellä kanuunalla alettiin nyt kapean joen yli ampua liettualaisten\nhätääntyneitä laumoja. Tanssit ja leikit päättyivät _sillä_ rannalla\npiankin yleiseen kauhistukseen. Ranta tuli ruumiita täyteen,\nruotsalainen sotaväki käytti tilaisuutta hyväkseen, tunkeutui osaksi\nveneissä, osaksi sillalle asetettujen lankkujen avulla vihollisten\nkimppuun ja anasti suunnattoman määrän saalista sekä useita satoja\nvankeja. Bertelsköld oli vielä toisen kerran tuottanut viholliselle\ntuntuvan tappion. Mutta pian saamme nähdä, eikö hän itselleen ollut\ntuottanut vieläkin suurempaa.\n\nBertelsköldin tarkoitus oli ollut, käyttäen hyväkseen vihollisen ensi\nhämmästystä, tuossa tuokiossa valloittaa Vilna. Sitä tehdäkseen\nkiiruhti hän viemään koko joukkonsa Vilian-joen yli ja ajamaan takaa\nvihollista. Mutta ensi kerran elämässään oli hän liiaksi luottanut\nonneensa, oli kuin onni olisi yht'äkkiä oikullisesti kääntänyt hänelle\nselkänsä.\n\nKun näet tykistöä laahattiin kiireessä korjatun sillan yli, tapahtui se\nkumma, että lankut ja laudat yht'äkkiä murtuivat raskaan painon alla.\nNeljä kanuunaa suistui hevosineen ja miehineen jokeen ja kokonainen\npäivä meni hukkaan, ennenkuin muut pääsivät yli. Sillä välin oli\nsuomalainen ratsuväki siinä luulossa, että jalkaväki ja tykistö\nseurasivat mukana, uskaltautunut aina Vilnan porttien edustalle.\nKenraalin poissa oloa hyväkseen käyttäen olivat ratsumiehet\nhajaantuneet ryöstämään ympärillä olevaa seutua. Äärimmilleen\nkiihoittuneet liettualaiset rohkaisivat mielensä, kokoontuivat taas\ntuhantisiin joukkoihin, iskivät kuoliaaksi jokaisen ryöstöretkeilijän,\njoka oli uskaltanut omin päinsä liikkeelle lähteä, ja asettuivat toisia\nväijymään. Se onnistui. Ratsuväkeä, jota oli vain noin kolmisen sataa\nmiestä, ahdistettiin ankarasti kaikilta tahoilta, sen täytyi peräytyä,\nse joutui satimeen, ajautui metsäsolaan ja tuhoutui melkein viimeiseen\nmieheen. Ainoastaan parin kolmenkymmenen ratsumiehen onnistui\nkiertoteitä paeten yhtyä pääjoukkoon.\n\nBertelsköld vannoi kostavansa. Vihdoinkin oli hän tullut joen yli ja\nkiiruhti nyt rientomarssissa Vilnaa vastaan. Turhaan. Otollinen hetki\noli mennyt; kymmenkertainen vihollinen sulki häneltä tien. Kolme kertaa\nteki Bertelsköld hyökkäyksen, kolme kertaa syöstiin hänet takaisin,\njoka kerta yhä suuremman tappion kärsineenä, ja joka kerralla kasvoi\nvihollisten rohkeus, samalla kuin ruotsalaisten luottamus johtajansa\nonneen väheni. Eivät mitkään temput, ei mikään viekkaus ja rohkeus enää\nauttanut tuota pelotonta päällikköä; jokainen uusi yritys päättyi\nuuteen tappioon. Vajaassa kuudessa päivässä oli ruotsalaisten sotaväki\nsulanut puoleen määräänsä, ja seitsemäntenä päivänä sillan\nräjähyttämisestä huomasi Bertelsköld olevansa kostonhimoisen vihollisen\nsaarroksessa.\n\nAsema oli epätoivoinen. Ruotsalaisten lähimpään varustukseen oli\nviisitoista penikulmaa; mitä hyödytti murtautua läpi, kun muutamien\ntuntien kuluttua tulisi olemaan samanlaisessa tai vielä tukalammassa\nasemassa?\n\nKenraali tarkasti urhoollista, harventunutta miehistöään. Ei mitään\nnurinaa, ei mitään valitusta kuulunut uupuneiden sotamiesten huulilta,\nmutta mieli oli synkkä, rinta toivoton. Bertelsköld koetti heitä\nrohkaista. -- Pelkäisimmekö noita kurjia talonpoikaislaumoja, joita\nniin usein olemme sirottaneet kuin akanoita tuuleen? -- huudahti hän\nkoettaen herättää luottamusta muinaisia aikoja muistelemalla.\n\n-- Ei, kenraali, -- vastasi muuan harmaantunut sotavanhus Kustaa\nAadolfin ajoilta; -- me emme pelkää vihollista, mutta me pelkäämme\nJumalaa. Me yksinkertaiset sotamiehet emme ymmärrä ihmisten viisautta.\nMe olemme aina kuulleet sanottavan, että _väärä vala ottaa pois onnen_.\n\nBertelsköld hymähti kummallisesti. -- Olet oikeassa, -- sanoi hän\nsukkelasti. -- Vihollinen vannoi pitävänsä välirauhan, ja kuitenkin\nvetivät ne roistot miekkansa meitä vastaan. Siitä on meidän\nymmärtäminen, että Jumala on antanut heidät haltuumme, vaikka he nyt\nylpeilköötkin luullusta tappiostamme.\n\nSamalla hetkellä saapui tieto, että vihollinen oli murtanut yhden\nulkovarustuksista ja että tuon pienen sotajoukon oikea sivusta oli\nvaarassa. Bertelsköld heittihe hevosensa selkään ja kiiruhti sinne.\nTuskin oli hän saanut hyökkäyksen torjutuksi, kun samanlainen tieto\ntuotiin vasemmalta sivustalta. Sinnekin riensi kenraali. Taas\nlennätettiin uusia sanomia. Pääjoukkoa ahdistettiin sekä edestä että\ntakaa. Vaara oli uhkaava. Vihollinen toimi nähtävästi tarkkaan mietityn\nsuunnitelman mukaan ja siinä ilmeisessä tarkoituksessa, että se\nahdistaisi yht'aikaa joka taholta ja siten kerrassaan musertaisi\nruotsalaiset.\n\nLeirin keskipaikkeilla oli pieni kukkula, jolle Bertelsköld oli\nedellisenä yönä antanut pystyttää seitsemän hirsipuuta niin, että ne\nselvään näkyivät vihollistenkin puolelle. -- Hän oli säästänyt tämän\nhurjan keinon viimeisen hädän hetkeen, ja nyt oli se hetki tullut. Yhä\nankarammin ahdisti vihollinen, yhä harvemmiksi kävivät puolustajain\nrivit.\n\nNuo kuusi vangittua liettualaista ja heidän tulkkinsa tuotiin\nkukkulalle puettuina kauas näkyviin, komeihin pukuihinsa, jotka heillä\noli ollut neuvottelussa yllään. Torvensoittaja lähetettiin viemään\nviholliselle se uhkaus, että elleivät he lakkaisi ahdistamasta ja\nsuostuisi neuvottelemaan kohtuullisista ehdoista, heidän ylhäiset\nkansalaisensa heti paikalla hirtettäisiin heidän silmiensä edessä.\n\nLiekö nyt käynyt niin, ettei torvensoittajan puhetta ymmärretty, tai\nettä vihollinen raivoissaan ei enää tahtonut mistään sovitteluista\ntietääkään -- mutta mitään helpotusta ei näkynyt. Yhä kauheammin\nhyökkäsivät viholliset vain eteenpäin ja ennen pitkää oli kolme\nBertelsköldin vallitusta heidän hallussaan... Tulkki vedettiin hirteen,\nja liettualaiset hyökkäsivät eteenpäin kahta raivokkaammin. Suurin osa\nsuomalaisista, jotka tavallisuuden mukaan olivat saaneet vaarallisimmat\npaikat puolustettavikseen, oli kaatunut; osa liiviläisistä heitti\naseensa ja alkoi ryöstää omaa leiriä.\n\nNyt käski Bertelsköld tuoda esille etevimmät vangit; nuoransilmukka\npantiin heidän kaulaansa, mutta hirtettävät, jotka hyvin voivat nähdä\nkansalaistensa olevan voitolla, pyysivät uhkamielisinä ruotsalaisia\nvain liikkumaan nopeasti, että sitä pikemmin itse joutuisivat samaan\nhirteen. Verikosto ei kuitenkaan päässyt toteutumaan. Peläten tulevansa\narmotta tapetuiksi, jos vangit hirtettäisiin, liittoutuivat muutamat\nliiviläiset ja saksalaiset upseerit sotamiesten kanssa ilmi kapinaan,\nhyökkäsivät kukkulalle, päästivät vangit vapauteen ja pyysivät heitä\nmyötävaikuttamaan anteeksiantoon. Koko Bertelsköldin leiri oli\nhajoamistilassa; osa väestöstä antautui, toiset hakattiin maahan,\ntoiset koettivat paeta metsiin, mutta saavutettiin, ja saivat he\nkostuttaa kenttiä ja kukkuloita urhoollisella, turhaan vuodatetulla\nverellään.\n\nKenraali itse oli yksi niitä harvoja, jotka pelastuivat tästä suuresta\nhäviöstä. Tuo kamala ja selittämätön onni, joka tuotti hätää ja\nonnettomuutta hänen ympäristöönsä, samalla kun kuitenkin suojeli häntä\nitseään, oli tälläkin kertaa ikäänkuin ihmeen kautta antanut hänen\nsäästyä keskellä sitä täydellistä häviötä, joka hänen väkeään kohtasi.\nAinoatakaan haavaa saamatta oli hän välttynyt kuolemasta, mutta mitä\noli hän sillä voittanut? Hänen sotajoukkonsa oli hävitetty, hänen\npoikansa vangittu; unelma Liettuan suuriruhtinaallisesta kruunusta oli\nhaihtunut pois kuin usmapilvi hänen silmissään; mitä vastaisi hän\nkuninkaalleen, kun tämä kerran kysyisi: -- Kenraali, minne ovat\nurhoollisimpani joutuneet?\n\nMutta se sikseen. -- Bertelsköld harhaili erämaissa niinkuin oman\nsuuruutensa pirstale, yksin jääneenä onnensa kanssa, jota ei kukaan\nhäneltä kadehtinut, ja saapui lopulta, satojen seikkailujen perästä\nPuolaan ja ruotsalaisten alueille.\n\n\n\n\n9. TOINEN RAKKAUS.\n\n\nRiittäköön nyt taas täksi kerraksi noista raivokkaista sodista ja\nverisistä ja synkistä urotöistä, jotka leimuavat kuin kaukaisten\ntulipalojen loimu menneiden aikojen taivaan rannalla. Miksi ovatkaan\nmenneisyyden päivät niin täynnä kyyneleisiä muistoja, jotka viehättävät\nkatsojaa loistollaan, mutta samalla peloittavat häntä armottomalla\njulmuudellaan! Ne tulevat kyllä takaisin tässäkin kertomuksessa vielä,\nmutta levähtäkäämme hetkeksi kukkasten keskeen ja hengittäkäämme\ntiepuolessa kevään tuoksua, sillä sydän siitä nuortuu.\n\nErään Wieprtz-joen sivuhaaran varrella -- joen, jonka puolalaista nimeä\nei kenenkään kieli käänny lausumaan, -- näkyy vielä tänäkin päivänä\nRadzynin linnan jäännökset, josta linnasta samanniminen kaupunki\nmyöhempinä aikoina on nimensä saanut. Seutu, joka nyt on tasankona ja\njossa silmä mielihyvällä seuraa viljavia vainioita, oli tämän\nkertomuksemme aikana tammi- ja pyökkimetsän peitossa ja ainoastaan\nsiellä täällä oli ahkera ihmiskäsi perannut pellon elämän tärkeimpiä\ntarpeita tyydyttämään. Uhkamielisinä kohotti vanha, muurien ympäröimä\nja joen aaltojen huuhtelema ylimyslinna tornejansa taivasta kohden,\nylpeänä niinkuin olisi tahtonut salamaa kiusata -- kuvastaen siinä\nkohden Puolan aatelin senaikaista valtaa ja röyhkeyttä. Sillä Puola oli\ntuhanten pikkukuningasten ja miljoonien orjien maa, eikä tätä kahden\npuolen painavaa ylimystöä ylempänä ollut mitään hallitusta eikä sen\nalapuolella mitään kansaa.\n\nOltiin maaliskuussa 1657. Tänä keväänä oli voipunut Puola päässyt\nvapaaksi vihollisista, mutta linnaa vartioitiin kuitenkin niinkuin\nsodankin aikana. Vartijoita oli asetettu valleille sekä teiden ja\npolkujen suihin. Niin usein kuin joku matkamies läheni, käännytettiin\nhänet takaisin. Ei ainoatakaan muukalaista päästetty sisään, portit\nsuljettiin, nostosillat vedettiin ylös. Mikä oli syynä näihin näin\nerikoisiin varokeinoihin?\n\nSyynä niihin oli kamala vihollinen, joka sulki linnojen ja matalien\nmajojenkin ovet, joka tuhosi kyliä ja kaupungeita, vihollinen, joka oli\npeloittavampi kuin ruotsalaisten aseet, tuhoa tuottavampi ja kauheampi\nkuin ne, ja se vihollinen oli -- rutto.\n\nMutta vallien sisällä oli puutarha, tosin pieni ja ahdas, mutta somasti\nvihertävä varhaisen kevätauringon paisteessa, puutarha, jossa ruusut\ntuoksuivat ja jossa lempi oli löytänyt asuinsijansa, hiljaiset\nkuiskaukset varman piilopaikan. Tässä puutarhassa, seiniläiden\nja akaasiain siimeksessä istui kaksi nuorta hiljaa puhellen\nillan viileässä ilmassa. Toinen oli ruhtinatar Lodoiska,\nkahdenkymmenen vuoden vanha; toinen kreivi Bernhard Bertelsköld,\nkahdeksantoistavuotias.\n\nRuhtinatar oli kaunis kuin mustaa taustaa vasten kuvastuva tulenliekki\nkaunis kuin kipinä, joka pilkkopimeän yön helmassa lentää. Kaunis oli\nnuorukainenkin, mutta kaunis niinkuin kajastus tummansinisellä\ntähtitaivaalla ... miehen ja naisen kauneus oli vaihduksissa näissä\nmolemmissa; toinen oli tulinen ja intohimoinen, toinen haaveilevan\nlempeä, uinaileva ja altis. Kun nuorukainen katsahti neitoon, oli se\nkuin tähden tuike illalla, jolloin harso hiljalleen laskeutuu yli\nlehväisen lehdon; kun neitonen katsahti nuorukaiseen, oli katseessa\netelämaisen auringon häikäisevä hehku.\n\nNuorukainen istui neidon jalkojen juuressa, vienon kitaran kieliä\nkosketellen; neito istui ruohopenkillä ja poimieli oikealla kädellään\nlehtiä riippuvasta oksasta, samalla kuin vasen käsi, ikäänkuin\ntietämättään, hellästi lepäsi nuorukaisen mustilla kiharoilla.\n\n-- Laula minulle vielä, laula tuo äitisi laulu! -- sanoi ruhtinatar,\nkiertäen vasemman kätensä nimettömän sormen ympärille yhden hänen\nvälkkyvän tummia suortuviaan.\n\nJa Bernhard lauloi:\n\n    \"Mun surun' syvä,\n    oi neitsyt pyhä,\n    mieleni katuvan täyttää yhä.\n    En sanoa emmi,\n    ma häntä lemmin\n    ain' kuolohon yhä tulisemmin.\"\n\nJa laulaessaan katsahti hän syvälle Lodoiskan silmiin, katsahti vain\nkerran, sillä pian hän taas tuijotti eteensä maahan, ikäänkuin olisi\netsinyt pyhää neitsyttä, mutta löytänytkin vain ihanimman maallisen\nhengettären. Ruhtinatar huomasi sen kyllä ja hymyili niinkuin hymyilee\nkokenut nainen rakastettunsa ujoutta. -- Varo itseäsi, Bernhard, --\nsanoi hän. -- Sinä laulat pyhästä neitsyestä niin lämpimästi kuin\nainoastaan tosikatolilainen laulaa voi. Jos kansalaisesi sen\nkuulisivat, niin he polttaisivat sinut leimuavalla roviolla.\n\nBernhard vaikeni. -- Ja entä jos nyt olisinkin katolilainen? -- virkkoi\nhän yht'äkkiä ja kitara putosi maahan hänen kädestään.\n\n-- Haaveilija! -- soperteli ruhtinatar. -- Usein olet sanonut minulle,\nettä äitisi kuolemaansa saakka pysyi tulisella innolla katoliselle\nuskolle uskollisena. Mutta sinä -- sinä olet hänen opistaan omistanut\nainoastaan neitsyen kuvan.\n\n-- Lodoiska! -- keskeytti hänet Bernhard vielä kerran, -- puhukaamme\nennemmin sinusta. Kuinka suuressa kiitollisuuden velassa olenkaan\nsinulle! Sinähän isäsi kanssa kävit Vilnan vankiloissa ja pyysit saada\nhoitaa tuota haavoitettua vankiraukkaa juuri silloin, kun hän oli\nkuolemastaan varma... Sinähän kuljetit hänet linnaasi, sinä paransit\nhänen haavansa, annoit hänelle sydämesi ja uskalsit hänen tähtensä\nantautua alttiiksi isäsi ankaruudellekin... Miksi teit sen, Lodoiska?\nMiksi et antanut minun kuolla?\n\n-- Miksikö, sinä veitikka? Siksi, että näin sinut vankilan portailla,\nkun ajoin siitä ohitse isäni vaunuissa, siksi, että rakastin sinua heti\nsinut nähtyäni ja siksi, etten senjälkeen voinut elää ilman sinua. Ja\nsinä kysyt, miksi en antanut sinun kuolla?\n\n-- Mutta et ole enää vapaa, Lodoiska. Olet ruhtinas Radzivilille\nluvattu; jos hän näkisi minut luonasi, tappaisi hän sinut.\n\n-- Bernhard -- minä rakastan sinua!\n\n-- Minä olen maasi vihollinen, koko sinun kansasi vihaa minun kansaani,\nja sen miehen nimi, joka on kaiken Liettuan kauhu, on Bertelsköld.\nRakastaa Bertelsköldiä on sama kuin kirota miljoonia puolalaisia.\n\n-- Bernhard -- etkö sitten kuule, että rakastan sinua! Mitä välitän\nminä pakollisesti antamastani lupauksesta! Mitä välitän minä ankarasta\nisästäni! Mitä välitän miljoonien kirouksesta! Etkö vieläkään ymmärrä,\nettä sinua rakastan? On olemassa mies, jonka oikeudet ovat suuremmat\nkuin hänen rakkautensa. Minä tiedän toisen, jonka rakkaus voisi olla\nsuurempi kuin hänen oikeutensa -- jos sillä vain olisi siihen\nuskallusta.\n\n-- Ota henkeni -- se on sinun!\n\n-- Henkesi -- niin, koko elämäsi, mutta ei kuolemaasi, Bernhard! Sinun\ntähtesi uhraan kaikki -- puolison, sukuni ja isänmaani. Kaikki annan\nsinulle -- kaikki, sillä minä rakastan sinua! Pyydä, ja minä täytän\npyyntösi! Käske, ja minä tottelen sinua! Ei ole taivaassa eikä maan\npäällä mitään, jota voisin sinulta kieltää -- ei mitään, paitsi sinut\nitsesi! Kaikesta, mistä luovun, pyydän vain yhden palkakseni, pyydän\nyhden suuren ja kallisarvoisen palkan: -- pyydän elämäsi!\n\n-- Olenhan sanonut, että se on sinun.\n\n-- Hetken lupauksia vain -- tiedätkö myöskin, mitä olet sanonut?\nOlethan vain kahdeksantoistavuotias. Ehkä jo huomenna, ehkä vuoden\npäästä, kymmenen vuoden päästä olet unohtanut, että Lodoiskaa olikaan\nolemassa. Kauniimmat, nuoremmat naiset ovat sydämesi sitoneet, -- oi,\nsinähän olet niin kaunis ja niin ylevä, miksi eivät sadat naiset\nkilpailisi saadakseen sinut lempensä pauloihin! Mutta minä sanon\nsinulle, Bernhard, että minä en tahdo jakaa kenenkään kanssa, minä\nvaadin sinut kokonaan, yksinomaan itselleni. Jos olet minut unohtava,\ntulen minä elävänä tai kuolleena luoksesi ja sanon: Bernhard, minä\nrakastan sinua; muista että olet iäti minun! Ei mikään yö ole kylliksi\nmusta, ei mikään paikka kylliksi kaukainen peittääkseen sinua minulta.\nSinä pakenet merien poikki, ja minä seuraan sinua; sinä pukeudut\nvalepukuun, kylmennät mielesi minua kohtaan, sysäät minut armottomasti\nluotasi -- turhaan, minä seuraan sinua kuitenkin, minä kiedon käteni\nkaulaasi, painan suudelman tuolle ihanalle, tummien kiharain\nympäröimälle otsallesi -- noin! noin! -- ja vaikkakin isket tikarin\nrintaani, niin tiedä, ettet voi minusta päästä -- tulen luoksesi rinta\nverisenä, sydän muuttumattomana ja palavana ja painan kalpenevat\nhuuleni sinun huulillesi -- noin! -- ja sanon sinulle niinkuin nyt,\nikuisesti, ainaisesti, peruuttamattomasti, varmasti: Bernhard, minä\nrakastan sinua!\n\nTaas uskalsi Bernhard katsahtaa noihin mustiin silmiin, jotka niinkuin\nkaksi palavaa aurinkoa polttivat häntä. Mutta ainoastaan hetkisen voi\nhän kärsiä niiden hehkua; hänen päänsä vaipui uudelleen Lodoiskan\npolvelle ja hän vastasi rakkaudesta väristen:\n\n-- Mitä pyydät minulta?\n\n-- Vanno, että aina rakastat minua.\n\n-- Varo itseäsi, Lodoiska! Kaksinainen kohtalo seuraa minun sukuani.\nSitä seuraa siunaus, joka tuottaa meille itsellemme alituista onnea,\nkun vain täytämme sen ainoan ehdon, ettemme vanno väärää valaa, sillä\nse ottaa pois onnen. Mutta meitä seuraa myöskin kummallinen, synkkä\nkirous, joka vaikuttaa, että kun me itse yhtä mittaa menemme eteenpäin\nvallan ja kunnian tiellä, niin onnettomuus meidän ympärillämme iskee\nkuin korppikotka saaliiseensa, tuottaa tuhoa ystävillemme ja tappaa ne,\njotka meitä rakastavat. Ei, Lodoiska, hurmaajani, niin julma en ole,\nettä sitoisin sinun kohtalosi omaan kohtalooni. Yksin tahdon poistua\nrakkauteni kanssa, sillä rakkauteni on kuolema -- minä tahdon rakastaa\nsinua niin syvästi, että iloitsen toisen helmassa nauttimastasi\nonnesta... Tiedätkö, Lodoiska, että suurin ja puhtain rakkaus on se,\njoka ei mitään muuta pyydä kuin sen onnea, jota rakastaa? --\n\nRuhtinatar hypähti ylenkatseellisesti seisoalleen. -- Oo, te pohjolan\nmiehet, -- sanoi hän ylpeästi, -- kuinka vähän te ymmärrätte, mitä\nikuinen rakkaus on! Kun rintanne on lumesta ja sydämenne on jäätä, niin\nluulette, että kaikkien sydänten tulisi tyytyä teidän kalpeaan,\nhaaleaan rakkauteenne, joka ei ole mitään muuta kuin olkitulta, mikä\npalaa tänään ja sammuu huomenna, voimatta virittää ainoatakaan tunnetta\nhehkumaan. Menkää, kreivi Bertelsköld, ja viekää mennessänne korkea ja\npuhdas rakkautenne, joka ei mitään pyydä silloin, kun voisi kaikki\nsaada -- menkää ja hakekaa pohjolastanne sydän, yhtä paleltunut ja\nkylmä kuin omanne on; kuvailkaa, houkkio, rakastavanne, vaikka vain\nsydämetöntä siveysoppia saarnaatte, ja lohduttakaa itseänne sillä,\nettette aavistanut, ette tuntenut ettekä ansainneet sitä rakkautta,\njoka yksin ansaitsee oikeaksi rakkauden nimen. Kreivi, te olette liika\npikkumainen minulle -- te olette pelkuri!\n\nBernhard hypähti seisoalleen ja hänen poskensa hehkuivat. --\nRuhtinatar! -- huudahti hän ja heitti häneen suoran, rohkean ja ylpeän\nsilmäyksen, -- punnitkaa sananne, kun puhutte suomalaiselle sotilaalle!\nOn sanoja, jotka loukkaavat, vaikka olisi kuinkakin kaunis se nainen,\njoka ne lausuu. Kautta taivaan, te luotatte liiaksi siihen, että olette\nnainen -- ja nainen, jota minä rakastan.\n\n-- Minä uudistan, kreivi Bernhard, te olette pelkuri. Te kieltäytte\nvannomasta sitä valaa, minkä minä pyydän, ja minä sanon teille, miksi\nte sen teette. Te aavistatte tulevanne rikkomaan valanne ja te\npelkäätte, että se on onnenne kukistava. Kaikkien pyhimyksien nimessä,\nhäväistyksenne on kahdenkertainen -- se on uskottomuutta ja pelkuriutta\nsamalla kertaa -- ja minä olen nainen, te olette oikeassa, muutoin en\nsaisi rankaisematta teitä loukata. Menkää, hyvä herra, menkää! menkää!\n-- huudahti tuo intohimoinen tyttö, jonka viha oli yhtä rajaton kuin\nhänen rakkautensa, -- menkää -- minä en ole koskaan rakastanut teitä,\nminä vihaan, minä inhoan teitä!\n\nJa vihansa vimmassa vaipui ruhtinatar Lodoiska ruohopenkille ja alkoi\ntammen runkoon nojaten itkeä niin hillittömästi kuin itkee hemmoiteltu\nlapsi, kun ei hänen kaikkia oikkujaan täytetä. Tekikö hän sen\ntarkoituksella? Vai oliko hänen itkunsa luonnollinen? Siihen on vaikea\nvastata; mutta missä onkaan se mies, jota eivät ainakin kerran hänen\nelämässään kauniin naisen kyynelet olisi voittaneet? Bernhard oli niin\nnuori, niin kokematon; hän ei käsittänyt rakkauden kavalia keinoja, hän\ntunsi vain sen huumaavan, vastustamattoman voiman; hän käsitti vain,\nettä tuossa hänen jalkojensa juuressa oli tyttö hänen tähtensä\nkyyneliinsä menehtymäisillään, pakahtumaisillaan suruunsa äärettömästä\nuhraavasta rakkaudestaan häneen, joka oli sysännyt hänet luotaan --\nsiinä oli kylliksi, hän ei muusta huolinut, hän syöksyi polvilleen\nitkevän tytön eteen, suuteli hänen kättään, vakuutti tuhansin valoin,\nettä hän ei ketään koko maailmassa rakasta niinkuin häntä, yksin häntä\n-- ja Lodoiska ei sysännyt häntä luotaan, hän nautti voitostaan, antoi\nhänen rukoilla kauan, ja kun hän viimein käänsi kauniin päänsä tammen\nkyljestä ja taas katsahti häneen noilla mustilla, tulisilla silmillään,\njotka polttavat sydämen tuhaksi, niin silloin tarvittiin enää vain\npieni silmäys kauniiden kulmien alta, tuskin kuuluva rukous\nhymyileviltä huulilta, ja Bernhard huudahti:\n\n-- Niin, niin, minä vannon elämäni onnen kautta, vannon kaiken kautta,\nmikä on minulle pyhää ja kallista, rakastavani sinua, yksin sinua\nkuolemaani, hautaani saakka, ja jos minä rikon valani, niin tullos,\nelävänä tai kuolleena, vaatimaan minua siitä tilille!\n\n-- Minä otan vastaan valasi ja aion pitää sen omanani! -- vastasi\nLodoiska säihkyvin silmin. -- Ota osaltasi sydämeni ajaksi ja\niankaikkisuudeksi!\n\nAurinko oli jo laskeutunut tammipuitten latvojen taa, kuu kimmelteli\nhiljaa juoksevan joen pinnalla ja yhä vielä kaikui Bernhardin kitara\nLodoiskan jalkojen juurella hämärässä puutarhassa. Nuo onnelliset, he\neivät aavistaneet, että sill'aikaa kuin lempi kevään lemua hengitti,\nsaapui vaara Radzynin linnan portista.\n\nHengästyneenä syöksyi Lodoiskan uskottu palvelija puutarhaan. --\nRuhtinas tulee! -- huusi hän, -- ja melkein samassa tuokiossa seisoi\nnuori ruhtinas Radzivil paljastettu miekka kädessä pienen puutarhan\nportilla. Lodoiska heittäysi väliin, ruhtinas nakkasi hänet raivoisasti\nluotaan sanallakaan häntä puhuttelematta. -- Vihdoinkin tapaan sinut\ntäällä, sinä petollisen isän petollinen poika! -- huusi hän vihaa\nkuohuen.\n\nBernhardilla oli tuskin aikaa vetää miekkansa, sillä vaikka Radzivil\nmuuten olikin jalo ritari, noudatti hän nyt espanjalaista sääntöä:\ntällaisissa tiloissa ei tapella -- vaan tapetaan.\n\nMiekat kilahtivat vastakkain hämärässä kuutamossa. Onni ratkaisi\nriidan; ruhtinas ei nähnyt mitään, ei kuullut mitään, mustasukkaisuus\nja kostonhimo olivat hänet kokonaan vallanneet. Onneton, urhoollinen\nnuorukainen! Pari kolme hyökkäystä tehtyään väistyi hänen vastustajansa\nnopeasti syrjään, Radzivil syöksi miekkansa tammen runkoon ja samassa\nsilmänräpäyksessä lävisti kreivi Bernhardin miekan kärki hänen\nrintansa.\n\nRadzivil kaatui vereensä, ja Bernhard kiiruhti Lodoiskan luo. --\nPakene! Pakene pian! -- huusi tämä. -- Tässä on takaportin avain. Pian\n-- isäni muuten tappaa meidät molemmat.\n\n-- Kuinka voisin jättää sinut hänen kostolleen alttiiksi -- ei ikinä!\n-- vastasi Bernhard vielä hämmennyksissään äskeisestä taistelusta,\nsillä kahdeksantoista vuotiaana ei kylmäverisesti oteta ihmistä\nhengiltä.\n\n-- Tahdotko sitten tuhota meidät molemmat? -- kuiskasi ruhtinatar. --\nPakene! Kun isäni tulee, sanon minä hänelle, että tahdoit pakottaa\nminua päästämään sinut vapaaksi ja että ruhtinas on kaatunut minua\npuolustaessaan. Hyvästi -- me tapaamme vielä toisemme! Muista valasi!\n\nJa Lodoiskan viimeinen polttava suudelma huulillaan riensi Bernhard\nsykkivin sydämin vapauteen ja uusiin vaaroihin.\n\n\n\n\n10. VÄHÄ BELT.\n\n\nTaas on kulunut viikkoja ja kuukausia, ja tuo muistorikas vuosi 1658 on\nalkanut. Ruotsin kuninkaan \"neliskulmainen\" onni oli pyörinyt eteenpäin\nkuin kiitävä pallo, milloin voittoja tuottaen, milloin tappioita,\nmilloin herättäen hurmaavia toiveita, milloin niitä pettäen, mutta aina\ntallaten vainioita, hävittäen kyliä ja kaupungeita ja kansojen\nhyvinvointia, ja levittäen miekan, tulen ja ruton kauhua kaikkialle,\nmissä kulki. Kaikista noista ylpeistä unelmista, jotka kohosivat uusia\nkruunuja ja uusia maita Veikselin varrelta tavoittelemaan, mitä oli\nniistä jäljellä? Ei muuta kuin muisto eräistä väkivallan töistä, muisto\nmuutamista urotöistäkin, ei muuta kuin joitakin verisiä lehtiä lisää\najan suureen kirjaan, ja sen lisäksi melkein kuolluksiinsa vaipunut\nvihollinen ja äärettömiin ponnistuksensa vaipumaisillaan oleva oma\nkansa. Mikä katkera neuvo valloittajalle, mikä ikuinen opetus sille,\njoka valtansa miekkaan perustaa! Kuinka harvat olivatkaan enää elossa\nniistä, jotka olivat lähteneet valloitettuun Puolaan! Vähän oli heitä\nenää jäljellä vastaisia sankaritöitä, isänmaan palvelusta ja omaa\nonneaan varten! Tuskin oli heitä, enää kymmentä tuhatta, ja nekin sodan\nvillitsemiä, röyhkeitä ja raakoja, jotka alituisissa taisteluissa ja\nvaaroissa alituisilla ryöstö- ja hävitysretkillä olivat tottuneet\nrauhan hiljaisempaa onnea ylenkatsomaan ja halveksimaan kaikkia muita\nyhteiskunnan perussääntöjä paitsi raudankovaa sotakuria. Millä\ntunteilla ovatkaan noista miehistä ne harvat, jotka sittemmin\nisänmaahansa palasivat, katselleet kirkkoja ja rauhallisia\nhautausmaita, joita he vieraassa maassa olivat tottuneet häväisemään,\nmillä tunteilla maanmiehen rauhallisia majoja, joita ennen olivat\npolttaneet, puolisojen ja tyttärien rakkautta, jota olivat häväisseet,\npeltojen huojuvia tähkäpäitä ja niitä rauhallisia kotitoimia, joita he\nolivat saaliinhimossaan hävittäneet? Parhaimmat heistä ovat silloin\npyyhkäisseet otsaansa kädellään ja heränneet kuin ilkeästä unesta,\nmutta useimmat ovat säilyttäneet sotaiset tapansa, väkivaltaisen,\nsaaliinhimoisen luonteensa kautta koko elämänsä, ja heidän kotimaansa\non saanut siitä kärsiä. Sillä se sota, jota isänmaan puolustukseksi\nkäydään, on jalo sota, joka lisää kansojen voimia ja ylentää heidän\nmieltään, jotavastoin sota semmoinen, minkä tarkoituksena on vieraiden\nmaiden valloittaminen, useinkin on kuin tiikeri, joka verenhimoisena\nlopulta syö suuhunsa omat sikiönsä.\n\nTuo urotöistä kuuluisa, mutta lopulta onneton Puolan sota oli hankkinut\nKaarle Kustaalle ja Ruotsille kolme uutta vihollista: Venäjän,\nItävallan ja Tanskan. Kahta edellistä pidettiin aisoissa pienemmällä\nsotavoimalla, jotavastoin kuningas tavallisella rohkeudellaan koetti\npelastaa itseään tuottamalla Tanskalle vaurioita. Sentähden luopui hän\nSiebenbürgenin ruhtinaasta, Rákóczista, jonka kanssa hän vielä keväällä\n1657 oli harhaillut Puolassa ja sitä hävittänyt, ja vetäytyi vähäisen\nsotavoimansa kanssa Preussiin sekä sieltä kesemmällä Pommeriin,\nsittenkun Tanskan kuningas kevytmielisesti oli julistanut hänelle\nsodan. Ainoastaan 6 tai 8,000 miestä oli kuninkaalla ja Otto\nStenbockilla vietävänä odottavan Wrangelin avuksi -- mutta nämä\nmiehetpä olivatkin sadoissa vaaroissa koeteltuja, järkähtämättömän\nurhoollisia sotilaita, jotka kykenivät musertamaan kymmenkertaisesti\nvoimakkaamman vastustajan ja joiden avulla miltei voi onneaankin\nvastaan asettua. Pommerista lähti kuningas 13,000 miehen suuruisella\nsotajoukolla Mecklenburgin kautta Holsteiniin, huoahti hetkisen\nHampurin edustalla ja marssi sitten Torstensonin ennen kulkemaa tietä\nJuutinmaalle.\n\nKuninkaan onni oli erinomainen. Heinäkuun 23 p:nä hyökkäsi hän\nHolsteiniin. Elokuun lopulla oli hän koko tämän maan valloittanut,\nsen lisäksi Slesvigin ja eteläisen Juutinmaan ja tunkenut Tanskan\njäljelle jääneen sotajoukon Fredriksudden linnaan, tuohon samaan\nFredericiaan, joka sittemmin on tullut niin kuuluisaksi tanskalaisten\nslesvig-holsteinilaisista saavuttaman loistavan voiton kautta. Tällä\nkertaa, v. 1657, ei Fredericiassa oltu niin onnellisia; tuon mahtavan\nja hyvin varustetun linnoituksen, jossa oli 5,000 miestä, valloitti\nWrangel lokakuun 24 p:nä aamulla rohkean yöllisen hyökkäyksen jälkeen\nja 3,000 miehen avulla, jotka olivat Puolankin voittaneet.\n\nTanskalaiset joutuivat kauhun valtaan ja Kaarle Kustaa alkoi miettiä\nkoko Tanskan valloittamista. Fredericiasta ei ole Vähän Beltin\nkapeimman kohdan yli Fyenin Middelfartiin kuin niukka penikulma.\n\nTalvella 1643-1644 oli Torstenson tehnyt rohkean päätöksen kulkea\njäätyneen Beltin yli Seelantiin, mutta kohtalo oli säästänyt tämän\nkunnian hänen oppilaalleen, ja tuuma meni sillä kertaa myttyyn, kun\ntalvi oli lauhkea eivätkä siis Beltin aallot jäätyneet. Kaarle Kustaan\nrohkea pää käsitti oikeaksi mestarin tuuman ja hän päätti panna sen\ntoimeen. Tanska tulisi voitetuksi ja kaikkien katkerain vihollistensa\njoka taholta uhkaama Ruotsi pääsisi voitolla taistelusta, jossa sen jo\noli ennustettu tappiolle joutuvan.\n\nEnnenkuin nämä suuret tapahtumat toteutuivat, on meidän hetkeksi\npysähtyminen Koldingin läheisyyteen, kolme penikulmaa lounaaseen päin\nFredericiasta, jossa tapaamme kaksi tämän kertomuksemme päähenkilöä.\n\nOli ilta, 26 p:nä tammikuuta 1658. Melkein koko ruotsalainen sotajoukko\noli koottuna pieneen Heilsen kylään ja sen ympärille, pohjoispuolelle\nKoldingin kaupunkia, joka sekin tuli kuuluisaksi 190 vuotta\njälkeenpäin. Kuningas tarkasti joukkojaan kovaan routaan jäätyneillä ja\nlumen peittämillä vainioilla. Hän oli huonolla tuulella sinä päivänä,\nsillä kova suojailma oli uudelleen repinyt rikki osan niistä jäistä,\njoita myöten hänen sotaväkensä ja hänen onnensa olisi pitänyt kulkea\nKööpenhaminaa vastaan. Hän oli sinä päivänä ankara tarkastuksessaan;\nkovia sanoja sateli, ja sekä ylhäiset että alhaiset saivat pitää ne\nhyvänään.\n\nWrangelin, Dahlbergin y.m. urhoollisimpien upseeriensa seuraamana\npysähdytti kuningas yht'äkkiä hevosensa erään äskettäin Pommerista\ntänne kutsutun rykmentin kohdalle. Sen aseistus oli huono, sen\nulkomuoto paraatiin kelpaamaton, mutta ryhti kuin pysty seinä. Kaikki\nnuo arpiset, tuikeasilmäiset, päivettyneet miehet katsoivat kuningasta\nsuoraan silmiin; ei liikettä ainoatakaan, ei ainoatakaan kasvojen\nvärähdystä, ei vähintäkään pelkoa vihastuneen kuninkaankaan edessä.\nKaarle Kustaan mieli lauhtui; hän kääntyi Wrangeliin virkkaen: --\nKatsokaa noita miehiä älkääkä enää sanoko, että meri erottaa minut\nKööpenhaminasta.\n\nWrangel, joka koko ajan oli vastustanut retkeä Beltin yli, virkkoi\nynseästi: -- Teidän majesteettinne voinee kyllä näillä miehillä ajaa\ntanskalaisen Itämereen, mutta ei silti ole tarvis itsenne sulaan\nloikata.\n\nKuulematta neuvoa kutsui kuningas viittaamalla seurueestaan\nsuurikasvuisen upseerin. -- Ne ovat teidän miehiänne, kreivi\nBertelsköld?\n\n-- Ovat, teidän majesteettinne, -- vastasi kreivi ylpeillen ja teki\nkunniaa.\n\n-- Tapasimme toisemme viimeksi Preussissä, -- jatkoi kuningas\nsynkistyen. -- Kenraali, minne ovat joutuneet urhoni, jotka Liettuaan\nlähetin?\n\n-- Olen tehnyt velvollisuuteni, -- vastasi Bertelsköld lyhyesti.\n\n-- Te luulitte kuitenkin voivanne onneanne hallita.\n\n-- Teidän majesteettinne on osoittanut, että onni seuraa uskaliasta\nmiestä. Olen menettänyt Liettuan niinkuin teidän majesteettinne on\nmenettänyt Puolan, mutta minä olen teidän majesteettinne jälkiä\nseuraten puhdistanut Pommerin, Bremenin ja Verdenin ja on minulla ollut\nonni voittaa sadoissa kahakoissa samalla aikaa kuin teidän\nmajesteettinne on suurissa tappeluissa voittanut.\n\n-- Te puhutte rohkeasti, kreivi. Millä todistatte väitteenne onnesta?\n\n-- Sillä, että ensimmäisenä ratsastan Beltin yli.\n\nKuningas hymyili ja kääntyi Wrangeliin. -- Tuo on tehty siitä puusta,\njonka vitsoilla tanskalaista hutkitaan; sellaista väkeä minä tarvitsen.\n\n-- Tyhmänrohkeat mielipuolet! -- mutisi Wrangel.\n\n-- Hyvä on, kreivi Bertelsköld, -- jatkoi kuningas, -- uskon teihin,\njos huomenna ratsastatte Beltin yli ja ennen iltaa tuotte minulle\nvangin Fyenistä.\n\n-- Niinkuin käskette, teidän majesteettinne! -- vastasi Bertelsköld\nlyhyesti ja kuivasti, välittämättä Wrangelin pilkallisesta hymyilystä,\nsillä kaikille oli tunnettua, että Vähän Beltin itäinen virran uoma oli\nauennut suojailman aikana, jonka vuoksi kulku Middelfartin salmen yli\noli mahdoton. Mutta kuningas halusi niin kiihkeästi sinne päästä, että\nhän mielellään uskoi kaikki mahdolliseksi. Luultavasti vaikutti myös\njonkinlainen luonteiden yhtäläisyys sen, että kuningas niin kernaasti\nkuunteli Bertelsköldin rohkeaa puhetta; varmaa ainakin on, että hän,\nsamoinkuin tuo toinenkin onnen hemmoittelema suosikki, mielellään pani\nkaikki onnelle alttiiksi voittipa sitten tai menetti.\n\nTarkastus oli päättynyt. Kuningas ratsasti pois ja sotajoukot\nhajaantuivat leirituliensa ääreen lämmitelläkseen kohmettuneita\njäseniään. Kun kaikki eivät mahtuneet huoneisiin, oli nuotioita\nsytytelty kedolle ja taskumatti kierteli miehestä mieheen niiden\njoukossa, joilla ei ollut kattoa päänsä päällä. Yhä useampia sotaväen\nosastoja saapui. Lopuksi täytyi majoittua kirkkoon. Sodan aikana ei\npidetty mitään pyhänä. Pullo kainalossa istui sotamiehiä penkeissä ja\nkuorissa, ja hurjia, kevytmielisiä lauluja kaikui samojen seinien\nsisällä, missä äsken oli pyhiä virsiä veisattu.\n\nKaarle Kustaan pääkortteeri oli pappilassa, jonka ikkunoista hänellä\noli vapaa näköala rantojen ja jäiden yli. Tuon tuostakin keskeytti\nkuningas neuvottelunsa päällikköjen kanssa, meni levottomasti ikkunaan\nja tarkasteli yhä pimenevää maisemaa. Päivän aikana voi vielä loitolla\nnähdä avonaisen, sinertävän sulavirran lähellä Fyenin rantaa.\nLämpömittaria ei oltu vielä keksitty, mutta pilvinen taivas ja nuoskea\nlumi ilmaisi hänelle kyllin selvästi, että suojailmaa vielä kesti ja\nettä hänen toiveensa olivat ylen vähissä.\n\nYht'äkkiä keskeytti kuningas puhelunsa Dahlbergin kanssa ja kutsutti\nBertelsköldin luokseen. -- Kreivi, -- sanoi hän odottamatta, -- sanokaa\nminulle suoraan ja pelkäämättä: oletteko liitossa paholaisen kanssa?\nÄlkää pelätkö, en suinkaan aio teitä elävältä polttaa.\n\n-- En ymmärrä, mitä teidän majesteettinne tarkoittaa.\n\n-- Tahtoisin oppia teiltä ratsastamaan sulan meren yli Middelfartiin.\n\n-- Se on helposti tehty. Pyydän teidän majesteettianne tekemään hyvin\nja katsahtamaan ulos ikkunasta.\n\nKuningas katsahti ulos ikkunasta. Tuo äsken niin pilvinen taivas oli\nyht'äkkiä kirkastunut, ja kaikki ennusti ankaran pakkasen olevan\ntulossa, niinkuin tapahtuikin vielä samana iltana. Kaarle Kustaa\ntaputti Bertelsköldiä olkapäälle. -- Kreivi, -- sanoi hän, -- tuosta\nuutisesta kannattaa antaa pitäjä Suomessa -- jos saatte aikaan sen,\nmihin olette ryhtynyt.\n\n-- Niinkuin käskette, teidän majesteettinne, -- vastasi Bertelsköld.\n\nKun aurinko seuraavana päivänä alkoi valaista lehdettömien pyökkipuiden\nlatvoja Fyenin rannalla, kimmelteli koko Vähä Belt yhden yön jäässä.\nRuotsalaiset juoksivat rantaan ihmettelemään, miten taitava oli\ntalvinen yö siltoja rakentamaan ja miten onni osasi laittaa niin, että\nsilta tehtiin juuri sopivimpaan aikaan. Kuningas oli hyvällä tuulella.\nPohjolan kolme kruunua näyttivät jo kimmeltävän taivaan rannalla.\n\nPakkanen vain kiihtyi. Jo aamulla kantoi jää jalkamiehen. Illemmalla\nuskalsi Bertelsköld ryhtyä uhkarohkeaan tekoonsa. Hän riisui raskaan\nsotilaspukunsa ja veti ylleen keveän nahkatakin. Suuren, ruskean\noriinsa asemesta valitsi hän pienen, laihan, mutta jäntevän\nvoionmaalaisrotuisen juoksijan. Kaksi ratsumiestä seurasi häntä\nluistimet jaloissa, molemmilla kelkka edessään. Sillä tavalla alkoi\nmatka melkein koko Ruotsin sotajoukon katsellessa.\n\nAlussa, kun jää oli vahvempaa, ratsasti Bertelsköld hyvin hitaasti\nsäästääkseen heikkoa hevostaan. Mutta kuta lähemmä hän tuli salmen\nvaarallisinta paikkaa, jossa vesi oli virtaista, sitä enemmän lisäsi\nhän vauhtia, niin että luistelijain oli vaikea pysyä hänen perässään.\nYhä lähempää näkyi Fyenin luminen ranta; jää lainehti ja ulvahteli\nhevosen jalkojen alla, vähän väliä puhkesi kierä, hieno jää kavion\nalla, niin että vesi purskui ... mutta tuo peloton sotilas riensi\nkiitävää vauhtia eteenpäin ... vielä hetkinen ... ja Bertelsköld seisoi\nvahingoittumattomana Fyenin rannalla, samassa kun hänen hevosensa\nkaatui kuoliaana maahan.\n\nAurinko laskeutui kylmänä ja keltaisena Slesvigin puolelle, ja\ntalvi-ilta alkoi jo hämärtää. Aika oli kallista.\n\nBertelsköld oli noussut maihin erään kylän läheisyydessä eteläpuolella\nMiddelfartia. Joukko tanskalaisia miehiä, vaimoja ja lapsia oli\nkokoontunut rannalle uteliaina kuulemaan, mitä tuolla ratsastavalla\nhurjapäällä mahtoi olla sanomista. Luultavasti pitivät he häntä Ruotsin\nkuninkaan lähettämänä sanansaattajana. Ei kukaan aavistanut oudon\nmatkan oikeaa tarkoitusta.\n\nBertelsköld katsahti taakseen; hänen ratsumiehensä olivat kelkkoineen\nvielä hyvän matkan jälempänä. Hän lähestyi rannalla olijoita ja\nkyseskeli tietä Odenseen, uskotellen olevansa lähetetty rauhaa\ntekemään. Uutinen täytti ilolla kaikkien mielet. Väki kokoontui\nystävällisesti vieraan ympärille, ja niin saapui ennen saamansa käskyn\nmukaan toinen luistelijoista paikalle ja jätti kelkan ja irtonaiset\nluistimet siihen, lähtien heti kohta paluumatkalle.\n\nBertelsköld tiedusteli, eikö voitaisi jäätä myöten päästä Middelfartiin\nja sitoi samaan aikaan luistimia jalkaansa. Talonpojat tarjoutuivat\nhyvillään ollen vuokraamaan hänelle toisen hevosen kaatuneen sijaan.\nKaikki näytti olevan ystävällisimmällä kannalla ... kun Bertelsköld\nodottamatta tempasi joukossa seisovan viisivuotiaan pojan vyötäisistä\nkiinni, heitti hänet kelkkaansa, työnsi kelkan ulos kierälle jäälle ja\nlähti tuulen nopeudella kiitämään saaliinsa kanssa ulapalle. Kaikki tuo\noli tapahtunut silmänräpäyksessä.\n\nHämmästyneet, typertyneet talonpojat eivät osanneet uskoa silmiään,\nennenkuin kuulivat pojan parkuvan kaukana jäällä. Nainen syöksähti\nesiin ... se oli ryöstetyn pojan äiti ... hän repi tukkaansa, lähti\najamaan ryöväriä takaa, lipesi jäällä, kaatui, nousi ylös, kaatui taas,\nlähti vielä kerran juoksemaan Bertelsköldin jälkeen, kunnes kaatui ja\nmeni tainnoksiin. Muutamat nuoret miehet seurasivat hänen esimerkkiään.\nTurhaan, sillä ryöväri oli jo melkein heidän näkyvistään eikä ollut\nmahdollista häntä enää saavuttaa. Kiroten ruotsalaisten petollisuutta\npalasivat takaa-ajajat onnettoman äidin kanssa rantaan takaisin.\n\nOnnellisesti saapui Bertelsköld poikaa kelkassaan työntäen vastaiselle\nrannalle. Heikko kuuvalo edisti hänen rohkeaa tekoaan. Ruotsalaisten\nleirissä luultiin hänen jo hukkuneen. Ilta pimeni ja sitä mukaa pimeni\nkuninkaan muotokin. Hän jo katui tätä uhkayritystään; hän tarvitsi\njokaisen urhoollisen miehensä, ja mikä vielä tärkeämpää -- koko hänen\nsotajoukkonsa mieliala riippui Bertelsköldin retken tuloksesta.\n\nMutta Bertelsköld tuli. -- Olen ratsastanut Beltin yli, teidän\nmajesteettinne, vaikkakin olen luistellen tullut takaisin. Tässä on\nsiitä elävä todistus Fyenistä! -- Ja tuo vangittu poika tuotiin esiin.\nHänen nenän päänsä oli tuulessa punehtunut ja tyytyväisenä pureksi hän\nvehnäleipää, joka oli pistetty hänen kouraansa pahan mielen\nviihdykkeeksi.\n\nKuningas päästi kaulastaan kultakäädyt, joissa riippui kuningatar\nKristiinan muotokuva hohtokivillä koristetun medaljongin sisässä. --\nKenraali, -- sanoi hän, -- ottakaa tämä muistoksi retkestänne. Tämän\njälkeen tulee teidän kantaa Fyenin vaakunaa kreivillisessä kilvessänne.\nJa tämän jälkeen -- lisäsi kuningas ylpeällä varmuudella, -- käymme\ntervehtimään veli Fredrikiä Kööpenhaminassa.\n\n-- Tämän jälkeen, -- kuiskasi Dahlberg Klas Tottille, -- tulee\nBertelsköld saamaan vielä yhden pitäjän Suomessa nyljettäväkseen.\n\n-- Jos Suomessa enää on pois annettavia pitäjiä, -- vastasi Tott; --\nsitä minä suuresti epäilen.\n\nIllalla syötettiin ja juotettiin sotamiehiä ja päälliköitä kuninkaan\nerityisestä käskystä. Kuten tunnettu, oli Kaarle X Kustaa oiva\njuomaveikko. Nuo raa'at sotamiehen tavat hän oli oppinut osaksi\nkolmekymmenvuotisessa sodassa, jossa viiniä vuoti virtanaan niinkuin\nvertakin, osaksi sinä mieltä jäytävän kunnianhimon aikana, jolloin\nhän eläen vapaaehtoisessa maanpaossa Voionmaalla haaveksi Ruotsin\nkruunua päähänsä. Useat kerrat -- ja viimeksi Rákóczin kanssa\ntoimeenpanemallaan murhapolttoretkellä Puolassa -- oli kuningas\nkannettu vaatteet päällä vuoteelleen, ja kuitenkin hän oli aina jo\nseuraavana aamuna varhain uutterassa työssä. Nytkin vuoti jalo\nreininviini, jota oli saatu ryöstämällä Holsteinin ja Slesvigin\nrikkaita aateliskartanolta, ja kuninkaan esimerkkiä seurasivat useimmat\nhänen päälliköistään. Upseerien asunnoissa juotiin kaikkialla Tanskan\npikaiseksi turmioksi, ja välistä mainittiin Bertelsköldinkin nimi.\nOlihan hän ollut ensimmäinen osoittamassa, että pääsy Beltin yli oli\nmahdollinen.\n\nVähän matkaa pappilasta oli kymmenkunta korkeimpaa upseeria, jotka\neivät kuuluneet kuninkaan lähimpään seurueeseen, asettunut tilavaan\ntalonpoikaistupaan syömään ja juomaan hyvin katetun pitopöydän\nympärille. Urotyöt ja viini vilkastuttivat mieliä ja kieliä. Olihan nyt\nsuuri, merkillinen päivä. Tuo vanha, usein voitettu, mutta yhtäkaikki\npelätty vihollinen, Tanska, joka aina oli väijynyt Ruotsia, sen häviötä\nodottaen, oli nyt vihdoinkin murskattava, nöyryytettävä; Skåne,\nHalland, Blekinge, Norja reväistäisiin nyt siitä irti ja\nyhdistettäisiin Ruotsiin; niin, kukapa tietää, eikö Tanskan kansan\nitsenäisyyskin nyt jo ole lopussa. Juutinmaa saarineen muutettaisiin\nruotsalaiseksi maakunnaksi, Kööpenhaminasta tehtäisiin nöyrä\nvasallikaupunki; Tanskan aatelin tilukset joutuisivat Kaarle Kustaan\nsotilaiden haltuun ja he palaisivat kotiinsa rikkaina ruhtinaina. Mikä\nkunnia! Mikä saalis! Ja näitä haaveillessa tyhjennettiin kuohuva malja\ntoisensa perästä! Viinin kiihoittamina leimahtivat kaikki tunteet\nilmituleen. Vanha Ruotsin aateli vihasi nousukkaita, joille Kristiina\noli tuhlaten jakanut arvonimiä ja rikkauksia. Yksi noita oli myöskin\nBertelsköld; usein oli hän saanut sen kuulla; ja sai nytkin. Sten\nBjelke, jonka suonissa vuoti monta sataa vuotta vanha aatelisveri,\npaiskasi kiivaasti pikarinsa Bertelsköldin pikariin, niin että viini\nsiitä maahan läikähti, ja huusi niin, että kaikki sen kuulivat: --\npiruko sinua riivaa, Vähän Beltin vähäinen kreivi, kun et juo! Luuletko\nmeidän suolavettä särpivän?\n\nBertelsköld tyhjensi maljansa sanaakaan vastaamatta.\n\n-- Tuo mies tuossa, -- jatkoi Bjelke, kääntyen toisien puoleen, -- se\non syönyt nauriita Fyenissä tänään. Se on pienestä pitäen nauriita\nsyönyt. Se osaa kaalinpäitä viljellä...\n\n-- Ja niitä listiäkin, kun tulevat hävyttömiksi, -- vastasi\nBertelsköld, joka oli synnyltään kiivasluontoinen hänkin.\n\n-- Kas, mitä ylvästelee, mokomakin Beltin kreivi! -- jatkoi Bjelke\nsamaan tapaan. -- Tiedättekö, mistä se tulee? Siitä, että hänen äitinsä\nisää haukuttiin talonpoikaiskuninkaaksi ... sillä olikin jossakin\nSuomessa hallittavanaan puolen sataa suota ja yhtä monta kivirauniota.\n\n-- Vaiti, kreivi! -- huusi Bertelsköld pystyyn hypähtäen.\n\n-- Ja hänen äitinsä, -- jatkoi yhä Bjelke, -- hänen äitinsä, hyvät\nherrat, oli prinsessa, joka paimensi lampaita. Sentähden...\n\nEi ehtinyt hän lopettaa lausettaan, ennenkuin Bertelsköldin hansikas\nlensi häntä keskelle otsaa. Vihasta punehtuen kavahti ylpeä nuorukainen\npystyyn ja paljasti miekkansa. Samassa silmänräpäyksessä paljasti\nmyöskin Bertelsköld omansa.\n\nLoukkaus oli molemmin puolin niin suuri, etteivät läsnäolijat edes\nkoettaneetkaan rakentaa sovintoa. Heidän toimensa rajoittui vain\nsiihen, että ryhtyivät järjestämään välttämättömäksi käynyttä\nkaksintaistelua; -- Pöytä vietiin pois, useampia kynttilöitä\nsytytettiin, ja todistajat valittiin. Neljännestunnin kuluttua oli\nkaikki järjestettynä tuollaiseen veriseen välikohtaukseen, jotka olivat\nniin tavallisia sodassa ja joita ei edes kuninkaan läsnäolo voinut\nehkäistä. Sillä kun oli kysymys kunnianasiasta, ei sen ajan aateli\nvälittänyt kuninkaankaan mahdista.\n\nMolemmat taistelijat olivat mainioita ja tottuneita miekkailijoita,\nmolemmissa kiehui viha toistansa kohtaan. Läsnäolijat odottivat hauskaa\nhuvitusta, eivätkä siinä erehtyneetkään. Vaikkakin katto oli niin\nmatala, että miekkain kärjet piirsivät naarmuja siihen, taisteltiin\nsiinä kuitenkin molemmin puolin yhtä suurella taidolla, vaikkei yhtä\nsuurella onnella. Bertelsköldin miekka oli jo useamman kerran sattunut\nvastustajaan; Bjelke oli saanut jo kolme tai neljä pienempää haavaa,\nvoimatta raapaista viholliseensa naarmuakaan. Väsyneenä veren vuodosta\npyysi hän kolmen minuutin hengähdysaikaa. Se myönnettiin.\n\n-- Minä kutsun teidät todistajikseni, hyvät herrat, -- huudahti Bjelke,\n-- että tuo konna on loihdittu haavoittumattomaksi. Sitten Nördlingenin\nei hän ole saanut naarmuakaan ihoonsa, ja jokainen tietää mistä syystä.\nHänellä on vasemmassa nimettömässään kuningas Kustaa Aadolfin sormus;\nhän luottaa sen voimaan; ja ainoastaan sen turvissa uskaltaa hän\ntapella rehellisen ritarin kanssa.\n\nNuo sanat vaikuttivat taikauskoisiin sotilaihin. -- Kenraali, -- sanoi\neräs vanhemmista upseereista, -- me olemme kristityitä sotilaita emmekä\nsuvaitse joukossamme mitään pirun konsteja. Sana on valan veroinen;\nsanokaa meille, että kaikki, mitä sormuksestanne kerrotaan, on akkain\npuheita, ja me uskomme sen, niinkuin olisitte sen valallanne\nvakuuttaneet.\n\nBertelsköld epäili hetkisen, -- mutta suuttumus ja kiusaus voittivat...\n-- Totta on, -- sanoi hän, -- että kannan sormusta suuren kuninkaan\nmuistoksi, mutta kaikki se, mitä Bjelke ja muut siitä puhuvat, on\njoutavaa taikauskoa.\n\n-- Alkakoon sitten taistelu uudelleen.\n\nJa taistelu alkoi uudelleen, mutta suojeleva enkeli oli väistynyt\nBertelsköldin sivulta. Ensi iskulla sattui Bjelken miekka hänen\nvasempaan käteensä niin, että kaksi äärimmäistä sormea lensi lattiaan.\nMaailma musteni haavoitetun silmissä, miekka putosi hänen kädestään, ja\nainoastaan ympärillä seisovain pikainen väliintulo pelasti hänet\nkuolemasta.\n\nMuuan upseereista otti maasta poikki leikatut sormet ja veti toisesta\npienen kuparisormuksen. -- Tämäkö olisi se kuuluisa sormus? -- kysyi\nhän.\n\nToiset nauroivat. -- Eihän tuo ole edes kultainen, -- sanoivat he. --\nEi se suinkaan voi olla se oikea sormus.\n\nKysyjä nakkasi ylenkatseellisesti sekä sormuksen että sormen luotaan.\n\nPakanuus ihmissydämessä, eikö sinua siis koskaan saa sieltä pois\njuurrutetuksi? Me synnymme ja kasvamme uskossa iankaikkiseen\nkaitselmukseen, joka johtaa kohtalomme järkähtämättömän oikeudentunnon\nmukaan; ja kuitenkin me tahdomme aina palata uskomaan muinaisuuden\nsokeaa onnea, tuota oikullista, järjetöntä voimaa, joka vihan ja\nintohimojen vaa'alla mittaa onnemme ja onnettomuutemme. Ja juuri sen\nvuoksi, että me siihen uskomme, voipi tuo julma voima meitä vallita;\npelaaja häviää, kun hän pelkää häviävänsä, merimies hukkuu, kun sitä\nitselleen ennustaa.\n\nBertelsköld, tuo rohkea sotilas, oli onnen monivuotisena suosikkina\nollen muuttunut onnensa orjaksi. Siinä silmänräpäyksessä, kun Bjelken\nmiekka katkaisi hänen sormensa, katkesi hänen ylpeä uskonsa niinkuin\ntammi, johon ukonnuoli iskee. Ei hän haavastaan pyörtynyt; hän pyörtyi\nsiitä tiedosta, että hänen onnensa oli mennyttä.\n\nVuorokausi kului. Pakkanen vahvisti jäätä, ja koko Ruotsin sotajoukko\noli vilkkaassa liikkeessä. Tuo näky elätti sotilasten mieliä. Vaivojen\nja vastuksien karaisema Bertelsköld tukahdutti kohta ensimmäisen\nkipunsa. Vaikka olikin verenvuodosta väsynyt, ei häntä kuitenkaan voitu\nsaada pysymään toimetonna. Hän, joka ensimmäisenä oli ratsastanut\nBeltin yli, ei tahtonut jäädä viimeiseksi kun voittoisa sotajoukko\nlähti liikkeelle.\n\nRatkaisevan päivän aattoiltana kutsutti hän luokseen poikansa\nBernhardin, jota hän Liettuassa tapahtuneen yhteentörmäyksen jälkeen\noli kohdellut vanhaa talonpoikaiskuningasta muistuttavalla tylyydellä.\nSokea usko onnensa tähden laskemiseen oli vallannut kokonaan hänen\nmielensä. Kun Bernhard Bertelsköld lähestyi isäänsä kenraalia, oli tämä\nvaipunut pientä medaljonkikuvaa katselemaan. Oliko se kuningatar\nKristiinan kuva, jonka hän äsken oli saanut kuninkaalta? Ei, se oli\nkauniin, mustatukkaisen ja mustasilmäisen naisen, tuon ihmeen ihanan\nRegina von Emmeritzin kuva.\n\nKenraalin silmät olivat kyynelistä kosteat. Niin pitkälle kuin hän\nmuisti, ei hän ollut itkenyt kuin kerran eläessään: silloin kun hänen\näitinsä Meri kuoli. Kun hänen puolisonsa kuoli, ei sureva ollut saanut\nkyyneliä vuotamaan.\n\nBernhardin luonto oli toisenlainen. Nähdessään kyynelet isänsä\nsilmissä, heltyi hänkin samalla itkemään. Kenraali tarttui hänen\nkäteensä -- ja sovinto isän ja pojan välillä oli sanaa sanomatta\nsyntynyt.\n\n-- Tämä oli äitisi! -- sanoi Bertelsköld tavattoman hellällä äänellä.\n-- Poikani, jos joskus tulet rakastamaan jotakin naista, älä sido häntä\nitseesi murtumattomilla siteillä. Yhdistyminen meihin on onnettomuuteen\nyhdistymistä. Aaron Perttilän kirous seuraa meitä.\n\n-- Mutta äidin siunaus seuraa meitä myöskin ja murtaa kirouksen kärjen,\n-- vastasi Bernhard. -- Niin olette, isäni, minulle ennen kertonut! Ja\nteillä on äitinne sormus.\n\n-- Ei, ei, -- vastasi Bertelsköld kiihkeästi -- minulla ei ole sitä\nenää, olen sen kadottanut ja onneni on kadonnut sen mukana. Äitini on\nminulle sen sanonut, ja nyt minä tiedän, että hän puhui totta. Sen\nsormuksen kanssa seuraa onni rauhan aikana ja voitto sodassa, sitä\nseuraa rakkaus, kunnia ja rikkaus; se, jolla on tuo sormus, saavuttaa\nkaiken maailman onnen eikä hänen tarvitse taistella muita kuin itseään\nvastaan, mutta hän on myöskin oman onnensa vihollinen. Valapattous ja\nsukuviha, ylpeys ja ääretön kunnianhimo jäytävät aina hänen rintaansa\nhäntä tuhotakseen... Bernhard, poikani! Sormus riistettiin minulta\nsamalla kertaa kuin sormeni sillä hetkellä, jolloin heikkoudessani sen\nvoiman kielsin ... älä kysy sitä enää, tyydy tyynempään onneen, jota ei\nsen oma kirous seuraa ... ota varteen varoitukseni ... minä olen ollut\nonneni vihollinen, kapinoinut omaa itseäni vastaan, korkeinta, pyhintä\nvastaan ... olen vannonut väärän valan, poikani; sentähden tulee minun\nhuomenna kuolla.\n\n-- Teidänkö, joka olette niin monesta vaarasta pelastunut...\n\n-- Se tapahtui siihen aikaan, kun minulla vielä oli voiton varmuus\ntiedossani. Nyt minä olen häviöstäni varma. Kuule minua, Bernhard, minä\njätän sinulle tilukseni, köyhät, leivättömät, sorretut alustalaiseni.\nKohtele heitä isän tavoin, paremmin kuin minä olen voinut. Mainiemessä\nelää leski ... musta Jaana, jonka tunnet. Hän yksin tietää paikan,\nmihin suuri aarre on kätketty. Tähän aarteeseen yhtyy kyyneliä ja\nverta, sillä se on sotasaalis, saatuna hurjien taistelujen kautta\nBöömissä. Kaiva esiin tämä aarre, sillä se on ollut alkujaan minun;\nrakenna sen avulla nuo hävitetyt majat entistään ehommiksi, viljele\nautiot ahot, aitaa metsittyneet niityt, anna tämän aarteen pestä\nkiitollisuuden kyynelissä verinen velkansa.\n\n-: Minä lupaan sen isäni. Mutta...\n\n-- Hyvästi, poikani! Me tapaamme toisemme huomenna ja sitten -- äitisi\nluona!\n\nBernhard syleili isäänsä; hellämielinen nuorukainen itki kuin lapsi.\nSen tehtyään poistui hän nopein askelin.\n\nTammikuun 29 päivä valkeni. Pakkanen oli yhäkin vain kiihtynyt. Jo\naamun koittaessa oli koko sotajoukko valmiina lähtöön. Jäätä oli\ntarkastettu ja se kantoi. Varovainen Dahlberg ei vieläkään siihen\nluottanut täydellisesti. Virtavimmille paikoille oli hän levityttänyt\nolkia, valelluttanut niitä vedellä ja panettanut lautoja päälle.\nIkuisesti muistettava retki, jota Gyllenborg sata vuotta myöhemmin\nylisti lauluillaan, alkoi.\n\nRatsuväki ja kanuunat lähtivät ensiksi liikkeelle kulkien Heilsesta\npienen Brandsön yli erästä eteläpuolella Iversnäsiä olevaa Fyenin\nlahdelmaa kohti. Edellä muista ratsasti oikea sivusta Wrangelin ja\nTottin johdolla; sitten tuli vasen sivusta, jota johtivat kuningas ja\nBerends; jalkaväki kulki muita pohjoisempana. Oli se omituinen retki\ntuo aavalla, sinisellä jäällä ... hiljainen ja totinen, niinkuin olisi\navonaisen haudan yli kuljettu. Kun lähestyttiin virtaista väylää,\nlaskeutuivat ratsumiehet alas hevostensa selästä ja taluttivat niitä\nsuitsista jonkin matkan päässä toisistaan. Mutta kun oli tultu\nvaarallisimman kohdan yli, hyppäsivät kaikki taas satulaan ja ajoivat\nhurraten rannalla odottavaa vihollista vastaan.\n\nNoin 4,000 tanskalaista sotilasta, 1,500 talonpoikaa, jotka oli\nkomennettu jäätä sahaamaan, ja useita tuhansia katselijoita seisoi\nFyenin rannalla rukoillen palavia rukouksia, että Ruotsin sotajoukko\nhukkuisi niinkuin muinoin Faraon joukko meren syvyyteen. Mutta\nruotsalaiset pääsivät onnellisesti ylitse koko suuren sotaväkensä\nkanssa, ja rohkeutensa menettänyt tanskalainen sotajoukko osaksi\nhajoitettiin, osaksi vangittiin.\n\nKaarle Kustaa, joka tuli jäljessä, näki tappelun, mutta ei nähnyt\nsotajoukkonsa nopeata voittoa. -- Seuratkaa minua! -- huusi hän ja teki\nvasemmalla sivustallaan mutkan oikealle aikoen nousta maalle toisessa\npaikassa ja sitä tietä kiertää tanskalaisten selkään. Koko sivusta\nhyökkäsi sinnepäin. -- Varokaa itseänne, Bertelsköld, -- huusi Dahlberg\nohi rientävälle kenraalille, joka vasen käsi siteessä syöksi etumaisena\neteenpäin ... varovasti, ratsumiehet enemmän erilleen ... te\nratsastatte liian taajassa!\n\nMutta Bertelsköld ei kuullut eikä nähnyt mitään muuta kuin rannan\ntuolla loitolla ja uneksi jo uusista urotöistä kuninkaan läheisyydessä.\nTaajoissa riveissä hyökkäsivät etumaiset osastot virtapaikan yli, kun\nyht'äkkiä heikko silta rusahti kauhealla pauhinalla, ja tuo ylpeästi\neteenpäin rientävä joukko upposi. Niin nopeasti, niin odottamatta tuli\nkeskellä suurinta riemua tämä häviön hetki, että hevosten ja miesten\nnähtiin vain muutamia silmänräpäyksiä taistelevan esille hyökkäävää\nlainetta vastaan, ennenkuin virta heidät vei ja he vaipuivat syvyyteen.\nMolemmat osastot olivat auttamattomasti hukassa; kuninkaan ja Ranskan\nlähettilään vaunut suistuivat hevosineen samaan avantoon.\n\nKaarle X Kustaa näki miestensä häviön, mutta ei voinut sitä auttaa.\nTanskan kruunu kimmelteli hänen silmissään ... kuningas käänsi\nkatseensa pois tuosta avonaisesta, sinisestä haudasta, teki kierroksen\nja pääsi jäljelle jääneiden kanssa onnellisesti maihin. Täällä oli\ntaistelu jo lopussa, Fyen oli voitettu, Seeland vapisi, ja kuningas\nFredrik lähetti sanansaattajan toisensa perästä anomaan rauhaa, sillä\nTanskan vanha valtakunta vapisi hänen jalkojensa alla.\n\nMutta Ruotsin leijona harppasi harpattavansa. Dahlberg vaati sitä,\nmutta Wrangel ja petturi Corfitz Ulfeld olivat vastaan. Kuningas päätti\njonkin aikaa mietittyään suostua Dahlbergin rohkeasti mietittyyn\ntuumaan. Helmikuun 6 p:nä, jo ennenkuin päivä valkeni, marssi ratsuväki\nSvendborgista Tassingin saaren yli Langelantiin. -- Se oli kamala,\nsynkkä retki, -- kirjoittaa siitä Fryxell. -- Hevosten kavioiden alla\nmuuttui jäälle satanut lumi tummaksi hyhmäksi, niin että tie kulki kuin\nsulan, leveän virran yli. Tässä saivat sotamiehet kahlata vettä\npuolipolveen, peläten joka hetki, että haurastunut jää pettäisi.\nMuutamat eksyivät ja hävisivät syvyyteen.\n\nMutta vastustamattomasti kuin lumivyöry jono kulki eteenpäin,\nLangelannista Laalantiin, Laalannista Falsteriin, Falsterista\nSeelantiin. Uskoton meri petti omat lapsensa, nuo ihanat Tanskan\nsaaret, ja kantoi kuin toinen Ulfeld, vihollisen selässään maihin.\nHelmikuun 12 p:nä 1658 saapui Ruotsin sotajoukko Wordingborgiin\nSeelandin rannalle. Urotyö oli tehty, ikuisiksi ajoiksi piirretty\nhistorian muistolehdille. Roeskilden rauha oli siitä seurauksena, ja\nSkåne, Halland ja Blekinge joutuivat Ruotsin omiksi.\n\nKuningas Kaarle X Kustaa ei antanut samaa arvoa ihmishengelle kuin\nsuuri Kustaa Aadolf. Muistellessaan, mitä tämä retki oli maksanut\nhänelle ja mitä hän sen kautta oli voittanut, ajatteli hän itsekseen:\n-- Tanskan sain minä halvasta.\n\nNuori kreivi Bernhard Bertelsköld seisoi kerran kuninkaan läheisyydessä\nja katseli merta kyynelet silmissä. Silloin ajatteli kuningas taaskin\nitsekseen: -- Bertelsköld oli urhoollinen soturi -- nuo muutamat sadat\nhukkuneet ratsumiehet olivat myöskin urhoollisia poikia ... mutta\nTanskan sain minä sittenkin halvasta. -- Niinpä niin ... mutta ei hän\nsitä saanutkaan.\n\nUsein senjälkeen katseli Kaarle X Kustaa Beltin aaltoja ylpein mielin.\nMitä onkaan enää sillä voitettavana, joka on maailman voittanut?\n\nOma itsensä.\n\nKaarle X Kustaa ei kyennyt itseään voittamaan. Se oli sankarin\ninhimillinen heikkous ja hänen perikatonsa.\n\n\n\n\n\n\nVÄLSKÄRIN VIIDES KERTOMUS.\n\nNOITA-AKKA.\n\n\n\n\nEi, serkku hyvä, -- virkkoi isoäiti tuolla omituisella varmuudellaan,\njoka sopi hänelle niin hyvin ja joka saattoi olla aika tiukka silloin,\nkun hän oli tosissaan -- mutta nyt oli se leikkiä, sillä eukko ei\nmitenkään saanut itseään vakuutetuksi siitä, että välskärin kertomukset\nolisivat olleet tositarinoita, -- ei, serkku hyvä, älkää koettakokaan\nuskotella, että vanhemmasta Bertelsköldistä oli tullut se, miksi hän\nolisi voinut tulla ja miksi hänen oikeastaan olisi pitänyt tulla. Minä\nvain kysyn, onko se oikein? Hän oli toivehikas nuorukainen, kun hänet\nensiksi kohtasimme Breitenfeldin tappelussa; hiukan hentomielinen ja\nujo hän oli, niinkuin hänen ikäisensä nuorukaisen sopiikin, sitäpaitsi\nhellä, siivo ja reipas, mutta ei ollenkaan raju. Kuka olisi voinut\nluulla, että hänestä tulisi sellainen hurjapää, sellainen tunteeton ja\nsydämetön mies, miksi olette kenraali Bertelsköldin kuvannut? Se on\nanteeksi antamatonta, serkku, ja sen minä vain sanon, että jos te\nteette Bernhard Bertelsköldistä, joka vielä on nuori ja siivo,\nsamanlaisen kuin hänen isänsä, niin en tahdo sen enempää tietää\nhänestä, en totta tosiaan tahdokaan.\n\nPuhuessaan oli vanha isoäiti hiukan lämmennyt -- hän lämpeni aina, kun\npuhui siitä, mikä oli hänen mielestään oikeata ja totta tässä\nmaailmassa -- ja siitä oli aina seurauksena, että nuoret hänen\nympärillään vaikenivat kuin myyrät, sillä vaikka eukko olikin niin\nsydämellisen hyvä ja hellä, pidettiin hänen sanaansa suuressa arvossa.\nAnna Sofia puhdisti puolukoitaan niin totisen näköisenä kuin olisi hän\nkirkossa istunut; ehkä oli hänen totisuuteensa sekin syynä, että\nhänen sulhasensa oli syksyllä matkustanut Lyypekkiin kaikenlaista\nkorutavaraa ostamaan. Serkku Svanholm otti miettiväisen näköisenä\npikanellirasiansa, ja serkku Svenonius oli saanut käsiinsä\npaperiliuskan, josta laitteli kukkoja ja makeislaatikoita lapsille.\n\n-- Serkkuseni, -- virkkoi välskäri säyseästi, -- sallikaa minun tehdä\nteille seuraava kysymys: Miten tulee teidän mielestänne romaanin\nsankarin päättää päivänsä?\n\n-- Romaanien ja komediain tulee päättyä häihin, se on sekä soveliasta\nettä asianmukaista, ja sitäpaitsi ilahduttaa se kuulijan mieltä, kun\nhän tietää ystäväinsä olevan hyvässä turvassa sitten, kun he ovat\nsaaneet mitä tahtoivat. Kaikki, mikä sen lisäksi kerrotaan, on turhaa\nja saa jäädä sanomatta; niin, tosin minä saatan myöntää, että silloin\ntällöin voi tehdä pienen lisäyksen, esim. sellaisen, että tuo nuori\npariskunta vuosien kuluttua istuu asunnossaan lukuisten lasten ja\nlastenlasten ympäröimänä. Mutta se on kokonaan sopimatonta, että kirjat\npäättyvät surullisesti, ja semmoisten kirjain ilmestyminen olisi\nkiellettävä. Mitenkäkö romaanin sankarin tulee päättää päivänsä?\nNiinkuin jo sanoin, hänestä täytyy tulla aviomies.\n\n-- Serkku saattaa olla oikeassa; tavalliselle romaanin sankarille\nkäyköön vain sillä tavoin. Mutta minun Bertelsköldini, suokaa anteeksi,\nserkku, eivät ole mitään tavallisia Lafontainen malliin leivottuja\nromaanisankareita; jos heidät sellaisiksi käsitettäisiin, olisi se\nvarsin ikävää minulle, joka kernaasti haluan kasvattaa heistä\nsamanlaisia ihmisiä kuin me itsekin olemme. Se on välttämätöntä\nvarsinkin sen vuoksi, että olen koettanut painaa heihin jonkinlaista\nhistoriallisen todenmukaisuuden leimaa. Olkaa hyvä ja muistelkaa hiukan\nvielä vanhempaa Bertelsköldiä. Heti alusta alkaen oli hänessä\nkunnianhimon siemen, ja se siemen joutui mainioon peltoon\nkolmekymmenvuotisen sodan verisessä maaperässä. Mutta kunnianhimo\nidättää vuorostaan itsekkyyttä, ja jos nämä siemenet saavat valtoinaan\ntuleentua alinomaisten kovain taistelujen vaikutuksen alaisina, joissa\nkukin ajattelee vain omaa parastaan, niin siitä on seurauksena\nsellainen luonne kuin Kustaa Bertelsköldin. Älkää sanoko, ettei\ntällainen luonne ole johdonmukainen; päinvastoin se on johdonmukaisempi\nkuin mitä serkku ja minä olisimme toivoneetkaan. Serkku näkyy luulevan,\nettä minä olisin oikeutettu veistelemään sankareitani niinkuin mieleni\ntekee, melkein samalla tavalla kuin Anna Sofia huvitteleikse\nleipoessaan samasta taikinasta milloin rinkilöitä milloin kakkuja...\n\nAnna Sofia nykäisi välskäriä nutun liepeestä, sillä hän näki, ettei\nisoäiti pitänyt tästä vertauksesta.\n\n-- Niin, niin, -- jatkoi välskäri lieventäen sanojaan, -- minä tiedän\nkyllä, että serkku osaa erottaa kakut ihmisluonteista. Mutta kertojan\nensimmäinen velvollisuus on totuudessa pysyminen, sillä tavoin näet,\nettä hän mittaa kuvauksensa sisällisen totuuden mittapuulla; ja niin\nollen ei hän suinkaan saa tehdä ihmisestä muuta kuin miksi hänen on\ntultava, nimittäin tulokseksi luontaisista taipumuksistaan ja niistä\nvaikutuksista, joita hän elämässä saa. Nyt on kyllä luultavaa,\nettä _jos_ Bertel olisi kasvanut äitinsä isän, Isokyrön\ntalonpoikaiskuninkaan läheisyydessä, eikä Tukholman aatelisherrain\nseurassa ja sittemmin sodan touhussa; tai _jos_ hän miehuutensa ikään\ntultuaan olisi saanut viettää rauhallista perhe-elämää Mainiemen\nlinnassa, niin hänen luonteensa lempeämmät taipumukset olisivat päässeet\nkehittymään ja hänestä olisi niin ollen tullut toinen mies kuin mikä\nhänestä tuli. Mutta siihen voidaan vain sanoa, että jos ei _jos'ia_\nolisi ollut, niin olisi akka ... niin, älkää panko pahaksenne, serkku,\nmutta niin on todellakin asianlaita. Ottakaa sen lisäksi lukuun, miten\nyhtämittainen myötäkäyminen vaikuttaa sellaiseen luonteeseen, jota\neivät mitkään vakavat periaatteet ole alusta alkaen tukemassa, niin te\nhuomaatte, että olen oikeassa.\n\n-- Vanhempi Bertelsköld olkoon nyt mikä on, -- virkkoi isoäiti, joka\nvain puoleksi tahtoi myöntyä, -- mutta luvatkaa minulle, ettette\nsamalla tavalla tee nuoresta Bernhardista kovasydämistä valtiasta.\nMinua surettaisi se pojan itsensä vuoksi; ehkä on hän hiukan\nkevytmielinen, mutta hyväsydäminen hän samalla on, ja paljon hellempi\nkuin isänsä.\n\n-- En lupaa enempää kuin mitä voin täyttää, -- vastasi välskäri\nmiettiväisen näköisenä. -- Serkku kai muistanee, että äidin siunaus ja\näidinisän kirous taistelevat Bertelsköldien kohtaloista; kysymys on\nvain siitä, kumpiko voittaa. Me kerroimme viimeksi siitä ajasta,\njolloin kenraali Bertelsköld oli osansa loppuun näytellyt. Hänen\npoikansa Bernhard oli silloin vielä nuori, noin kahdeksantoistavuotias;\nmutta suuret ovat vaarat ja kiusaukset tarjona sillä joka\nkahdeksantoistavuotiaana jää orvoksi ja pääsee äärettömien rikkauksien\nainoaksi omistajaksi, varsinkin niin levottomina aikoina. Sillä onni on\naina sellainen, että jos se paljon antaneekin, niin ottaa se vielä\nenemmän takaisin, ja te muistatte, että ylpeys ja kunnianhimo oli alun\npitäen määrätty Bertelsköldien onnen pysyväisiksi vihollisiksi.\n\n-- _Rex regi rebellis_, oikeammin: _in regem_, -- virkkoi Svenonius\nhyvin ymmärtäväisen näköisenä.\n\n-- Tuollaista vaikertelemista en minä kehtaa kuulla, -- huudahti\nkapteeni Svanholm, jonka sotainen ulkomuoto jo kauan oli osoittanut\nsuuttumusta ja levottomuutta. -- _Rex_ sinne ja _rex_ tänne, mitä\nhelvettiä hyödyttää ruotia urhoollisen sotamiehen sielua niinkuin\nsilliä! Antakaa Bertelsköldien olla aloillaan semmoisina, miksi\nHerramme on heidät luonut, ja mitä haittaa se, jos ovatkin hiukan\nylpeitä itsestään? Pääasia on, että ovat reippaita poikia, oikeita\npeijakkaan poikia, jotka peittoavat vihollista niin, ettei tervettä\npaikkaa jäljellä, ja tuottavat kunniaa sekä Suomelle että Ruotsille.\nMuistan vielä, mitenkä minä Karstulassa, juuri kun olimme tulleet\nkeskelle kuuminta kahakkaa...\n\n... -- toivoin vain siitä mitä kiireimmän kautta pois pääseväni, --\nkeskeytti hänet tuo aina varuillaan oleva Svenonius.\n\nKapteenin huulet jo aukenivat antamaan vastausta, joka ei suinkaan\nolisi ollut siivoimpia, ellei vanha isoäiti taaskin olisi ehättänyt\nmyrskyä vaimentamaan. -- Minä olen varma siitä -- virkkoi hän, -- että\nserkku Bäck tällä kertaa tulee kertomaan muistakin, ei vain\nBertelsköldeistä. Me olemme rauhallisia kansalaisia emmekä viihdy\nkaikkea ikäämme sotaisten ylimysten seurassa. Minun tekee mieleni\nkuulla jotakin iloisesta Larssonista ja hänen hyvästä rouvastaan, josta\nemme ole pitkään aikaan mitään kuulleet; toivon, että he elävät ja\nvoivat hyvin.\n\n-- Ja minä, -- huudahti Anna Sofia, -- minä tahtoisin kuulla hiukan\nvielä Mainiemen pikku Kreetasta. Jos hän todellakin on niin ihastunut\nBernhard Bertelsköldiin kuin on syytä luulla, niin minä surkuttelen\nhäntä. Että voi rakastaa tuollaista perhos-kreiviä -- ennen minä -- ...\nAnna Sofia vaikeni.\n\n... -- Ennen minä ottaisin siivon nuoren miehen porvarissäädystä, aioit\nsanoa, -- lisäsi välskäri. -- Hyvä kaikki, minä en vihaa aatelisia, ja\nosoitteena siitä on se, että minä heistä puhun niin paljon\nkertomuksissani, varsinkin sen vuoksi, että heidän historiansa on ollut\nniin likeisessä yhteydessä maani historian kanssa, erittäinkin\nkuudennellatoista sataluvulla. Niin, väitänpä vielä, että aateli siihen\naikaan, ainakin Ruotsissa, oli sitä ainesta, josta historiaa\nrakennettiin. Mutta kun sekä sukuperäni että elämäni kokemukset ovat\nherättäneet minussa paljon ystävyyttä aatelittomia säätyjä kohtaan,\nniin täytyy minun tunnustaa, että heille tehdään väärin, jos sallitaan\nsuurten heitä himmentää. Ajatelkaahan vain, että suurin osa meidän\nnykyisestä arvokkaimmasta keskisäädystämme polveutuu miehistä, jotka\novat omalla työllään hankkineet itselleen kunniallisen nimen juuri\nkuudennellatoista sataluvulla ja alkupuolella seitsemättätoista; niin,\nluulenpa vielä, ettei kukaan korkeasti oppineista akatemian\nherroistakaan voi minua sormille lyödä, jos tunnustan, että Suomen\nhistoria Isonvihan ajoista alkaen on saanut parhaat rakennustarpeensa\njuuri aatelittomasta keskisäädystä. Sentähden -- ja välskäri kääntyi\nisoäidin puoleen -- saa serkku hyväntahtoisesti antaa minulle anteeksi,\nettä minä, niin kauan kuin on puhe tapahtumista kuudennellatoista\nsataluvulla, vähän niinkuin suosittelen aatelisia, antamalla heidän\nesiintyä kuvausteni etualalla. Kun me sitten, jos Herra terveyttä\nantaa, olemme tallustelleet läpi vuosisatojen seitsemännelletoista\nsataluvulle, muuttuvat olot toisenlaisiksi. Aina on minusta näyttänyt\nsiltä kuin olisi suomalaisilla pappis- ja kauppiassuvuilla oma pieni ja\nmerkillinen historiansa heilläkin -- merkillinen juuri siitä syystä,\nettä se hienoista, mutta kestävistä säikeistä kutoo uuden porvarillisen\nylimystön.\n\n-- Serkku puhuu arvoituksin.\n\n-- Tulevaisuus puhuu aina arvoituksin. Muistakaa, että olemme vielä\nkuudennellatoista sataluvulla.\n\n-- Mitä on serkulla siitä vielä kerrottavaa?\n\n-- Äärettömän paljon ja samalla äärettömän vähän, verrattuna tuon\nvuosisadan tavattomaan ainerunsauteen. Me elämme nyt järjestetyllä ja\nvalistuneella aikakaudella, jolloin kaikki asiat kulkevat säännöllistä\nkulkuaan, kulkevat yhteiskunnan tarkkaan viittomia teitä, joita lait\nvartioivat ja joiden varrella eivät ennakkoluulot, ainakaan julkisesti,\nastu päivän valoon uhkaamaan miekalla ja roviolla niitä, jotka eivät\nvakaumuksestaan luovu. Voi olla hyödyllistä kerran katsahtaa toiseenkin\naikaan, jolla kyllä oli hyvätkin puolensa, mutta jolloin, totta puhuen,\nmonet kohdat olivat paljon huonommalla kannalla kuin nyt.\n\n-- Se ei ole mahdollista, serkku. Tuo vanha, hyvä aika oli paljon\nparempi kuin nykyinen.\n\n-- Senpähän nähnemme. Ja nyt aloitan minä viidennen kertomukseni.\n\n\n\n\nI. KAARLE-KUNINKAAN METSÄSTYS.\n\n\nAjan pyörä ei seiso. Taas on kolmetoista vuotta kulunut\nsiitä, kun näimme Kaarle X Kustaan onnensa kukkulalla ja kreivi\nKustaa Bertelsköldin uppoavan Beltin aaltoihin. Kadonnut on\npfalzilais-kuninkaan sotainen suuruus, kadonnut kuin komea ilotulitus:\nonni oli lopulta hylännyt uhkarohkean lemmikkinsä; ei ollut pyssyn\nluoti häntä saavuttanut, vaan sen sijaan oli hiljainen kuolema\ntautivuoteella hänet tavannut, silloinkuin hän hautoi uusia kaukotuumia\nvaltansa vahvistamiseksi pohjoismaissa. -- Hän kaatui kuin tuppeensa\ntaittunut miekka, vähän ennen kuin sen uudelleen odotettiin vihollisten\npään päällä välkkävän. Ja suurien, kansain verellä saavutettujen\nvoittojen, ja loistavien, äärettömillä ponnistuksilla ostettujen\nvalloitusten jälkeen vaati uupumuskin osansa -- valtakunnan hermot\npuutuivat väsymyksestä, sen varat näyttivät olevan lopussa, ja\nruohottuneet viljapellot, autiot ja köyhtyneet kylät, tyhjentyneet\nvaltion varastot, kaikki näytti syyttävän Kaarle Kustaan ääretöntä\nsodanhimoa alkavasta yleisestä häviöstä.\n\nRuotsi oli ensimmäisen luokan valtakuntana suhteessaan muuhun\nEurooppaan niinkuin pienikasvuinen nuorukainen, joka on pukeutunut\njättiläisen varustuksiin ja on ylpeä urotöistään. Nuorukainen oli\nelänyt liian nopeasti, hänen voimansa näyttivät olevan lopussa ja hänen\nsotisopansa painoi häntä niin, että hän välistä lyykähti maahan\npolvilleen. Mutta voittojen muisto on suuri perintö; kun kansalla on\nitsestään se käsitys, että se on maailman parhaita ja uljaimpia,\nunohtaa se hetkiseksi vuotavan verensä ja heikontuneen selkäpiinsä, sen\nlihakset pysyvät jäntevinä, se ei kuole -- se elää vielä, taistelee,\nvoittaa -- se toivoo vielä kunniakasta tulevaisuutta jatkoksi\nmuinaiselle loistolleen.\n\nKas, siinä näemme aatteen voiman ja suuruuden kansojen\npystyssäpitäjänä.\n\nMutta aineellinen pohja -- ruumis, joka välikappaleena palvelee tätä\nsuurta sielua -- vaatii sekin hoitoa ja huolta. Ellei Kaarle XI olisi\nollut olemassa, olisi paljon ennen Pultavaa taistelutanner muuttunut\nRuotsin suuruuden haudaksi ja muistomerkiksi. Olkoon, ettei tämä\nkuningas ollut läheskään niin suuri valtiomies kuin minä häntä on\npidetty -- että hän toisin kuin isänsä, tuo sankari ja suuri\nseikkailija, katsoi aatteiden voiman liian vähäiseksi ja\nvaltiotaloudellisen voiton liian suureksi; mutta häntä on kuitenkin\nRuotsin kiittäminen siitä, että Ruotsi vielä viisikymmentä vuotta\nKaarle X:nnen kuoleman jälkeen painoi paljon Euroopan valtiollisessa\nvaa'assa. Hänen reduktsioninsa valmisti Itämeren maakuntain\nkukistumista, sanoo Fryxell; olkoon, mutta hänen lainlaadintansa loihti\nesiin uusia ja runsaita tulolähteitä, jotka olisivat uhkuneet satoja\nvuosia, ellei poika olisi tuhlannut niitä kahdessakymmenessä.\n\nKun Kaarle X Kustaa kaatui niinkuin ukonnuolen iskemänä keskellä\nrataansa, alkoi Ruotsi etsiä itselleen kuningasta ja huomasi, että\nkruunun kantajana oli nelivuotias lapsi. Kaksitoista vuotta kestävä\nholhoojain hallituskausi ei ollut mikään onnellinen aika; olisi tarvittu\ntyyntä myrskyjen jälkeen, levon aikaa taisteluissa vuodatetun veren\ntakaisin saamiseksi; sen sijaan seurasi aika, jolloin suuret keskenään\nriitelivät ja pieniä sortivat, jolloin yksityinen voitonhimo oli ylinnä\nja alinna yhteinen hyvä. Aateli näytti olevan saavuttamaisillaan sen\ntarkoitusperän, johon se Kristiinan hallitessa oli pyrkinyt ja johon\nKaarle Kustaa oli estellyt sitä pääsemästä, vaikkei voinutkaan tietä\nkokonaan tukkia. Ruotsi oli harvojenvalta; muutamat suuret sitä\nhallitsivat ja imivät itseensä valtion parhaan mehun.\n\nSuomi oli vuodattanut vertansa suurissa ulkomaan sodissa; Karjala oli\nhävitetty ja suuret alat olivat jääneet autioiksi vuoden 1656:n\njälkeen. Kaikki oli hervoksissa paitsi kansan kärsivällisyys ja\nuskollisuus. Nuo muutamat Pietari Brahen onnelliset hallitusvuodet\nolivat loppuun kuluneet, haihtuneet kuin poutainen taivas synkkien\npilvien väliin. Tuskin hän oli poissa, kun häiriö alkoi uudelleen. Osa\naatelistoa tuhlasi ulkomailla suurten läänitystensä aarteita; toiset\nriehuivat kotimaassaan kuin myrsky syksyisessä metsässä. Voudit\nkiristivät talonpojalta hänen viimeisen äyrinsä; puolueellisuus teki\ntuomioita; raakuuden soraääniä kuului kirkoissakin; uskonkiihkoiset\npuhdasoppiset saivat piispa Terseruksen viralta, mutta taikausko\nkohotti päätään korkeammalle kuin koskaan ennen; kamalat, mielettömät\nnoitavainot raivosivat kuin kulkutauti ihmisten mielissä ja\ntuomioistuimien edessä. Mutta tämän pimeän ajan läpi tuikkaa kuitenkin\nkaksi katoamatonta valopilkkua, parempaa tulevaisuutta ennustaen: ne\nvalopilkut ovat suomalainen raamattu ja Suomen yliopisto.\n\nOi, kuinka hartaasti häntä odotettiin siihen aikaan, tuota nuorta\nkuningasta Kaarle XI:ttä, jonka nyt tuli tarttua hallituksen ohjiin,\nmitkä siihen saakka olivat \"loassa ajelehtineet\", niinkuin eräs mainio\nkirjailija lausuu. Monet tuhannet kohottivat ankarain aikain vallitessa\nhäntä kohden silmänsä niinkuin pelastuksen enkeliin. Hän oli nuori, ja\nnuorilla on aina sydän paikallaan. Hänen sydämensä toivottiin tulevan\nmaan hätää hellimään.\n\nKertomuksemme käsittelee hetkisen niitä aikoja, jolloin Kaarle XI,\nollen vielä holhouksen-alaisena, ensi kerran astui Suomen manterelle.\nOikeastaan ei Suomen, sillä meren saaristo oli enemmän ruotsalainen\nkuin suomalainen. Mutta myöhempinä aikoina on sitä suomalaiseksi\nkutsuttu, ja luonto, joka on asettanut nämä seudut etuvartioksi maan\näärimmäiselle rajalle länteen päin, on ollut samaa mieltä.\n\nMerellä on monta tytärtä Suomen pitkällä rannikolla, sillä on monta\nuljasta impeä, jotka antavat meren kivistä rintaansa huuhdella -- monta\nhempeää tyttöä, jotka ovat viheriäisiin lehtivaatteihin puetut. Mutta\nsuurin näistä kaikista on tuo kivenkova neito, kolmen meren tytär,\nvihertelevä Ahvenanmaa.\n\nPohjanlahden pitkät laineet hyökkäävät pohjoisen puhaltaessa sen\nrantoja vastaan; kaakkoistuuli kuohuttaa Suomenlahden aaltoja sen\nkallioita vasten, ja eteläinen heittää kaikki Itämeren äärettömät\nvesimäärät vaahtoisina vuorina sen rannikolle, samalla kun Ahvenanmeri\nkesäisen lännen puhaltaessa koettelee voimiaan sen horjumattomia\nkivimuureja vastaan.\n\nAhvenanmaahan kuuluu yhdeksättäkymmentä asuttua saarta, paitsi\nlukemattomia kallioita ja asumattomia kareja; joiden rannalla\nkalastajan vene välistä laskee ankkurinsa ja joutsen keväällä levittää\nvalkoiset siipensä. Maa on enimmäkseen kovaa ja karua; kallio ei anna\nleipää eikä hiekka heinää, mutta meri on sitä anteliaampi, ja näillä\nrannoilla asuu karaistu merimies- ja kalastajaväestö.\n\nTämän saari- ja kariryhmän keskellä kohoaa Ahvenanmaan manner\nkirkkoineen ja kylineen purjehtijan nähtäväksi. Kertomuksemme aikana\noli se harvemmin asuttu ja vähemmän viljelty kuin nykyjään. Tiheät\nmetsät, joihin kirves ei uskaltanut koskea, peittivät suurimman osan\nsaarta, ja näissä metsissä eleli pohjolan jaloin eläin, hirvi. Sillä\nsuurin osa saarta kuului Kastelholman kuninkaankartanoon, jonka rauniot\nvielä tänäkin päivänä kuvastuvat kaitaiseen meren lahdelmaan, ja sen\nmetsät olivat rauhoitettuja metsästysmaita, joissa ei kukaan muu kuin\nlinnan haltija ja kuningas saanut metsästää. Niin ankara oli\nmetsästyslaki, että myöskin lempeän kuningas Kustaa Aadolfin elokuun\n2 p:nä 1620 antaman asetuksen mukaan \"se, joka Ahvenanmaalla hirven\ntappaa, rangaistaan _kuolemalla_\", mutta jos hän erityisestä armosta\nsiitä vapautettiin, joutuivat hänen tavaransa valtiolle ja hänet\nitsensä lähetettiin Inkerinmaalle elinkautiseen maanpakoon. Tämän\nasetuksen ankarinta määräystä ei tietääksemme ole koskaan pantu\ntäytäntöön, mutta onpa kuitenkin hirven ampujia tuomittu maanpakoon,\nkujanjuoksuun ja linnantyöhön. Myöhempinä aikoina on liioiteltu\npäinvastaiseen suuntaan. Tuota kaunista, jaloa eläintä on mielin määrin\nvainottu ja on se kohta kokonaan maastamme hävinnyt.[4]\n\nKun matkamies Turusta tullen on ensin kulkenut Kihdin ja sitten Teilin\npoikki, sivuuttaen oikealla kädellä Bomarsundin linnoituksen[5] sekä\nvasemmalla Lumparlannin ja Lemlannin, tulee hän leveään, sittemmin\nkapenevaan lahteen, jonka maanpuoleisella rannalla nähdään Ahvenanmaan\nsuurimman kirkon, Sundin kirkon, terävä, ristillä varustettu torni,\nsekä siitä vähän matkan päässä Kastelholman rauniot. Elokuun 31 p:nä\n1671 oli koko tämä seutu mitä vilkkaimman liikkeen keskustana, sillä\nodotettiin niin suurta vierasta kuin itseään Kaarle XI:ttä, jonka oli\nmäärä saapua prinsessain ja melkein koko hovin seuraamana. Onnellinen\nkuningas tuo, joka tuli kansansa luo tämän kansan rakastamana ja\nikävöimänä, ennenkuin se hänet tunsikaan! Mutta Ruotsin ja Suomen\ntulevaisuus tuli hänen kanssaan; ja muuta ei tarvittu.\n\nPäivä oli ollut myrskyinen ja sateinen; luonnon voimat eivät mielistele\nmaailman mahtavimpiakaan. Iltapäivällä selkeni taivas, myrsky lakkasi,\nlaineet laskeutuivat levolle, ja iltarusko punasi salmet ja lahdelmat\nviehättävän ihaniksi. Ne ahvenanmaalaiset, joilla oli jotakin\nleikkaamista, olivat sen unohtaneet, kalastaja oli verkkonsa jättänyt,\npaimen karjansa. Kaikki kiiruhtivat rantaan kuningasta odottamaan,\nsillä jo kaksi tai kolme päivää ennen oli hovin palvelusväki saapunut\ntilaamaan huoneita ja elintarpeita kuninkaallisille osaksi Sundin\npappilasta, osaksi voudin luota, joka asui uudemmassa puurakennuksessa\nlähellä suurimpia ja parhaiten varustettuja talonpoikaistaloja.\n\nKellon käydessä viittä iltapäivällä nähtiin komean kuninkaallisen\nfregattilaivan \"Iriksen\" majesteetillisesti halkovan meren suolaisia\naaltoja ja paikkakunnan kokeneimpien luotsien ohjaamana varovasti\nlähestyvän Sundin lahtea. Kaksi sievää huvipurtta, joista toinen oli\n\"Kastor\", toinen \"Pollux\", ja jotka molemmat olivat varta vasten\nkuninkaan huviksi rakennetut -- sillä Kaarle XI oli nuoruudessaan sekä\nrohkea purjehtija että uskalias ratsumies -- luovi veitikkamaisia\nmutkia tehden suuren laivan ympärillä, joka nyt kulki vähillä purjeilla\nvälttyäkseen karille joutumasta. Monet päättelivät, että kuningas itse\nohjasi jompaa kumpaa noista purjeveneistä ja että vain naiset ja\npelkurit hoviherrat kulkivat suuressa laivassa; mutta niin ei\nkuitenkaan ollut asian laita, vaikkei kuninkaalta suinkaan olisi halua\npuuttunut. Sillä kuninkaan opettaja, turhan tarkka Krister Horn, oli\nalamaisesta uskollisuudesta seurannut mukana, ja vaikka nuori kuningas\nosoittikin kärsimättömyyttä tätä ikävää kaitsijaansa kohtaan, oli hän\nsentään taipunut Hornin pyyntöön, ettei hänen majesteettinsa myrskyn\nkestäessä panisi kallista henkeään vaaralle alttiiksi.\n\nKello 7 illalla laski \"Iris\" ankkurinsa kimmeltävälle meren selälle, ja\nkuninkaalliset nousivat nyt hoviväen seuraamina matalammassa kulkeviin\npursiin ja purjeveneisiin rantaa lähestyäkseen. Loppumattomin\nriemuhuudoin tervehti lukuisa rannalla seisova väkijoukko kuninkaan\nnousua Ahvenanmaan manterelle.\n\nSiitä paikasta, missä maallenousu tapahtui, oli noin puolen\nruotsinneljänneksen matka pappilaan. Kun maa oli sateesta vetelöitynyt,\neivät korkeat vieraat voineet astua jalkaisin, eikä Ahvenanmaalla ollut\nmuita vaunuja kuin raskaita, nelipyöräisiä talonpoikaisrattaita. Mitä\noli tehtävä? Kuninkaalle, kuningattarelle ja arvokkaimmille\nhovinaisille oli varustettu ratsuhevosia Tukholmasta pitäen; kaikki\nmuut hovin hienot herrat ja naiset saivat valita kahden pahan välillä:\njoko kävellä jalkaisin liassa tai nousta lihavien maalaiskonien\nselkään, jotka oli peitetty villaisilla, kotikutoisilla loimilla. Mikä\nturvautui mihinkin; siitä oli sekä harmia että hauskuutta, mutta kaikki\ntämä huvitti kuningasta sanomattomasti. Lisätkäämme vielä, että tie\npappilaan oli peitetty katajilla ja tuoreilla koivunlehvillä, joista\nlevisi mieluinen lemu viileän illan ilmaan.\n\nNiin kulki nyt tietään tuo loistava seurue, jossa, palvelijat mukaan\nlaskettuina, oli ainakin sata henkeä. Siinä nähtiin ensiksikin nuori\nkuningas, jonka tukka oli kaunis, pitkä ja kihara ja silmät pienet ja\nvilkkaat; hän oli puettuna hirvennahkahaarniskaan, ja kupeellaan oli\nhänellä suuri ja pitkä miekka, vaikka hänen olentonsa muuten olikin\nenemmän poikamainen kuin kuninkaallinen; sitten tuli leskikuningatar\nHedvig Eleonora, jonka vartalo oli pyöreähkö ja ulkomuoto\nporvarillinen; prinsessa Juliana, kuninkaan kaunis, mutta sittemmin\nniin kiusoittavan kuuluisa serkku, joka silloin oli vasta\nyhdeksäntoistavuotias ja joka kansan kesken jo mainittiin Ruotsin\ntulevana kuningattarena. Oli siinä sitten vielä hänen kanssaan\nkauneudesta kilpaileva kuningattaren hovineiti Stina Wrangel; oli\nvaltioneuvokset Krister Horn ja Juhana Gyllenstjerna, jotka taistelivat\nkeskenään vallasta; tallimestari Martti Reutercrantz, hovijunkkari\nKustaa Gyllenstjerna ja monta muuta kuninkaan nuorempaa toveria, kaikki\nperhosia, jotka jo olivat alkaneet liihotella nousevan auringon\nympärillä. Lukuunottamatta kuningasta itseään, jonka puku oli kaikkein\nmuitten pukua yksinkertaisempi, esiintyivät useimmat hänen\nseuralaisistaan ylellisen komeissa puvuissa, niinkuin oli tapana\nholhoojahallituksen aikana -- tuona aikana, joka loisti kuin laskeva\naurinko ja jonka tapoja Kaarle XI:n ankara säästäväisyys ei vielä ollut\nehtinyt muuttaa.\n\nVäkijoukko oli vieraiden maalle noustessa itsestään muodostanut\nkäytävän, jota myöten hätiköivät hovipalvelijat kiiruhtivat edeltäpäin\npihaan, milloin hätistellen pois liian lähenteleviä poikasia, milloin\ntukkien suun joltakin puheliaalta akalta, joka ääneensä ihmetteli tätä\nennen näkemätöntä komeutta. Tämän käytävän läpi kulkivat nyt\nkuninkaalliset ja hovilaiset, kuninkaan tervehtiessä joka taholle.\nYlhäiset naiset olivat iloissaan siitä, että vihdoinkin olivat päässeet\nmyrskyisen meren käsistä. Nuoret aatelisherrat katselivat ylpeästi ja\nhuolettomasti ympärilleen väkijoukkoon, alentuen silloin tällöin\nnyökäyttämään päätään kauneimmille talonpoikaistytöille.\n\nPäätään pitempänä kaikkia muita kulki kuninkaan seurueessa ihmeen\nkaunis aatelismies, arviolta noin kolmenkymmenen ikäinen. Sen ajan\ntavan mukaan valuivat hänen pitkät, mustat hiuksensa alas hänen\nhartioilleen, -- ja valmisti tuo muoti toista silloin jo alkavaa\nmuotia, kiehkuraperuukkia. Hänen kasvonsa olivat miehekkään jalot,\nenemmän viehkeät kuin käskevät; hän silmäili väkijoukkoa lempeästi ja\nhellästi. Väljä matkakauhtana oli heitetty hänen hartioilleen ja esti\nnäkemästä, oliko hänen pukunsa sotilaan vai siviilimiehen;\nleveälierinen, hohtoneulalla kiinnitetty hattu varjosti osaa hänen\nkasvoistaan ja mustista kiharoistaan.\n\n-- Ei, mutta katsopa tuota! -- huudahti jotenkin kuuluvasti muuan\nlähinnä seisovista talonpoikaistytöistä, pieni rakastettava tytöntynkä,\njonka kirkkaat, siniset silmät olivat uteliaisuudesta revetä. --\nKatsohan nyt,\n\n-- Kreeta, se on itse kuningas, tuo -- semmoiselta pitääkin kuninkaan\nnäyttää!\n\n-- Mistä sinä sen tiedät? -- kysyi hänen viereisensä, toinen\nkukoistava, mustatukkainen tyttö, jonka avonaiset, iloiset kasvot\nuhkuivat terveyttä ja viattomuutta. _Sinäkö_ muka tietäisit, millainen\nkuningas on!\n\n-- Niinkuin en minä tietäisi! -- jatkoi toinen toimessaan. -- Kuningas\non pitkä kuin honka, kauniimpi kuin kevätaamu, lempeämpi kuin kesäilta\n-- semmoinen on kuningas. Sen olen kuullut pappilan kanamuorilta; hän\non nuorena ollessaan ollut hovissa kuningatar Kristiinan kananpoikien\nkaitsijana.\n\n-- Mitä ne tytöt hupattavat! -- äsähti muuan punanaamainen kalastajan\nvaimo, joka oli liittynyt joukkoon kantaen kampeloita kopassaan ja\ntoivoen oikein kuninkaallista maksua tavarastaan. -- Ettekö nyt näe,\nettä kuningas käy tuolla kaukana edellä -- se on tuo ylevän ja\njuhlallisen näköinen mies -- ja eukko osoitti Krister Hornia.\n\n-- Noin vanhan näköinen eikä ole ikää kuin kuusitoista vuotta! --\nhuudahti Liisan naapuri.\n\n-- Entäpä sitten? -- toimitti eukko. -- Olisikos ihme, vaikka\nkuninkaalla olisi otsa rypyillä jo syntyessään?\n\n-- Olisi se minusta ihme, -- vastasi tyttö viattomasti.\n\n-- Sinä puhut niinkuin pökkelön päästä, -- virkkoi Krister Hornin\nihailija ja tukki suun tytöiltä.\n\nEräs neljäskin henkilö oli katseillaan seurannut tuota kauhtanaan ja\njalokivillä koristettuun hattuun puettua solakkavartaloista herraa, ja\nhänen kasvonsa kävivät sitä tehdessä vuoroin mansikan punaisiksi,\nvuoroin vaaleiksi kuin talvinen lumi. Se oli Saltvikin pappilan nuori\nemäntä, joka oli tullut tänne markkinoille ja samalla kuninkaallisia\nkatsomaan. Kuka olisi tuntenut hänet ankaran mestari Aatamin lempeäksi\ntyttäreksi, Mainiemen ihanimmaksi kukkaseksi, joka jo kuusi vuotta\nsitten oli ojentanut kätensä ylioppilas Johannekselle, kun tämä\nvihdoinkin monivuotisten kateederikahakkain jälkeen oli päässyt niin\npitkälle, että sai komministerin viran etäällä Ahvenanmaan luotojen\nkeskessä? Se, joka oli nähnyt hänet siihen aikaan, olisi varmaankin\nhelposti huomannut, että sydän suri mennyttä nuoruuden unelmaa -- mutta\nnyt oli vuosia kulunut, posket olivat uudelleen käyneet pulleiksi,\nsydän ja sielu olivat saaneet takaisin sen terveyden, joka on\njumalanpelon ja rehellisten kilvoittelujen palkka -- kaikki oli taas\nhyvin, menneisyys kangasteli kuin ihana unelma kaukaisen taivaanrannan\ntakana -- kun yht'äkkiä sydämen parantunut haava revähti vuotamaan,\ntosin hetkeksi vain, mutta sitä enemmän se vuoti, ja siihen koski niin\nkipeästi, niin kipeästi! Sillä nuori nainen kuiskasi tuskin kuuluvasti:\n-- Se on hän -- se on Bernhard -- Bernhard Bertelsköld! Ja hän ei\nnähnyt minua! Ei minua tuntenut!\n\nMutta Bertelsköld jatkoi matkaansa muiden kanssa pappilaan, jossa oli\nlaitettu ateria kuninkaalle ja niille muille kaikkein ylhäisimmille,\njotka mahtuivat siellä asumaan sill'aikaa, kun toiset hajaantuivat\nennakolta määrättyihin asuntoihinsa. Oli siinä kursailua, sen arvaa. Jo\nrannassa olivat kirkkoherra ja hänen maahan asti niiaileva rouvansa\nolleet korkeita vieraita vastassa, ja Krister Horn, tuo entinen\nviinaveikko, josta nyt oli tullut säntillisen tarkka hovimies, piti\nhuolta siitä, että arvojärjestystä noudatettiin tarkasti.\nKuninkaallisten perässä tulivat kreivit ja vapaaherrat, jotavastoin\nalhaisempi aateli nyt niinkuin aina ennenkin sysättiin syrjään\narvokkaampien tieltä eikä voinut lohduttaa mieltään muulla kuin sillä,\nettä se kyllä ensi tilassa riistäisi vallan vihattujen kilpailijainsa\nkäsistä. Nuori kuningas ei olisi mitenkään tahtonut alistua noiden\nkankeiden hovitapojen alle. Hän oli toivonut täällä luonnon helmassa\nkerrankin saavansa nauttia inhimillisistä oikeuksistaan ja olla nuori\nja vapaa; -- mutta sen toivon esti toteutumasta äidin arkuus ja\nepäluuloisen holhoojan aina valvova silmä. Eipä kumma, että kuningas\nlevottomuudella odotti sitä hetkeä, jolloin hän Ahvenanmaan tasangoilla\nitse saisi omaa hevostaan ohjata -- ja niin lisäsi ajatuksissaan tuo\ntuleva itsevaltias, kerran ohjata omaa maatansa.\n\nSeuraavana päivänä, syyskuun 1:nä, oli ilma taas ruma; vettä valoi\nvirtanaan; ei kukaan naisista uskaltanut astua ovesta ulos ja harvat\nhoviherroistakin sen tekivät. Pappilassa oli ahdasta ja tukalaa,\nhuoneet olivat pienet, vieraita oli paljon, ja kuningatar oli huonolla\ntuulella. Rovasti ja ruustinna, jotka olivat muuttaneet erääseen\ntorppaan asumaan, kutsuttiin armollisesti omaan pöytäänsä\npäivällisille, jotka hovin mestarikokki oli mitä herkullisimmasti\nvalmistanut. Hedvig Eleonora tahtoi elää pulskasti matkoillaankin.\nSyöminen suoritettiin kaiken kartanolle kokoontuneen väen nähden,\nmatalain ikkunain läpi kun voi nähdä kaiken, mitä sisällä tapahtui.\n\nIltapäivällä leikkivät hovilaiset sateen yhä kestäessä kaikenlaisia\nleikkejä, ja vaihteen vuoksi kutsuttiin muutamia talonpoikaistyttöjäkin\ntuohon ylhäiseen seuraan, jota tyttöjen kömpelyys ja ujous suuresti\nhuvitti. Vahinko vain, että sali oli niin pieni, ettei voitu tanssia;\nja vahinko, että muutamat olivat niin liian isoisia, ettei voitu\nhuvitella niinkuin mieli olisi tehnyt.\n\nMutta missä on hänen majesteettinsa kuningas? kysyivät hoviherrat\ntoisiltaan, ja monet neitosista kysyivät itsekseen samalla lailla. Hän\nmetsästää, vastattiin. Rankkasateessa? Niin kyllä. Kuninkaatkin\nrakastavat vapautta. Mitäpä välitti Ruotsin nuori ruhtinas siitä, että\nhänen viittansa oli likomärkä ja saappaat savessa, kun sai kokonaiseksi\npäiväksi unohtaa kuninkaankruununsa! Tallimestari Reutercrantzin ja\nyltiöpäisen Kustaa Gyllenstjernan kanssa, jotka olivat hänen lähimpiä\nystäviään siihen aikaan, harhaili Kaarle XI aamusta iltaan metsissä,\npyssy olalla ja metsästystorvi kupeellaan, iski kannukset hevosen\nkylkeen, ja hui, hai, yli vuorten ja mäkien, yli aitojen ja purojen,\nsäälimättä yhtä vähän miestä kuin hevosta. Mistään oikeasta\nmetsästyksestä ei voinut olla puhetta tänä päivänä; ammuttiin mitä\neteen sattui, milloin varis, milloin orava, milloin metso, milloin\njänis, milloin -- totta puhuen -- rauhallinen pässi tai parrakas vuohi,\njoka viattomuudessaan oli asettunut töllistelemään täyttä karkua ohi\nkiitäviä metsämiehiä; tietysti sai omistaja kohta kaksinkertaisen\nmaksun elukastaan. Vähät muusta, kunhan saatiin ratsastaa, ja vettä\nvaluen päätyivät ratsastajat kalastajan majaan, jossa he nautinnolla\nsöivät tuoretta silakkaa ja Ahvenanmaan juustoa. Sillä tavoin\nraivosivat nuo ylhäiset hurjapäät koko päivän metsässä, eivätkä\nnuhteiden pelossa uskaltaneet illaksikaan palata pappilaan. Sen sijaan\nyöpyi kuningas Kastelholmaan, jonne joukko nuorempia herroja oli\nasettunut maljojen ja arpanappulain ääreen, ja hät'hätää lähetettiin\nhuolestuneelle kuningattarelle sana, että hänen majesteettinsa voi\nhyvin ja että hän huomenna tulee näkyviin, jos ilma on kaunis.\n\n-- Kreivi Horn, kreivi Horn, -- huokasi kuningatar, -- mitä ajattelette\nRuotsin tulevaisuudesta? -- Ja kreivi Horn pudisti velvollisuutensa\nmukaisesti päätään. Mutta eivät he kumpainenkaan aavistaneet, että tuo\nnyt niin hurja kuninkaallinen metsästäjä kerran tulisi viettämään\nkuusitoista tuntia vuorokaudessa työpöytänsä ääressä ja että hänestä\ntulisi ahkerin ja itseään kohtaan ankarin työmies valtakunnassaan.\n\n\n\n\n2. RUHTINATAR JA PAPIN ROUVA.\n\n\nSyyskuun 2 päivä oli sunnuntai. Taivas katseli yhä synkin silmin\nkuninkaallista metsästystä. Mutta vaikkakin aurinko olisi täydeltä\nterältään paistanut, ei siitä olisi mitään vaaraa ollut metsän\nasukkaille. Niin hehkuvan palava oli vielä lutherinusko, joka äsken oli\nvoitollisena päässyt taistelujen tulesta, niin ankarat olivat vielä sen\najan uskonnolliset vaatimukset, ettei Kristiinan kevytmielinen pila, ei\nKaarle X:n hurja sotilaselämä eikä holhoojahallituksen ylimyksellinen\nturhamaisuus ollut voinut kuluttaa edes ulkonaista kuortakaan sen\nytimen ympäriltä, jota uskottomuus ja nautinnonhimo jo olivat alkaneet\nsisältä jäytää. Niin pian kuin hovi virallisesti esiytyi, vaikkapa vain\nmetsästysretkelläkin, ei kukaan sen jäsenistä uskaltanut olla poissa\nsunnuntain jumalanpalveluksesta. Kuningas saapui aamulla varhain\npappilaan, kasvoissa oli jälkiä yön valvonnasta; äidillisistä nuhteista\nei hän päässyt, mutta hän otti ne vastaan kärsivällisesti. Kastelholman\njuomaveikot ja Horn katselivat toisiaan kieroin silmin, mutta sen\nsuurempaa yhteentörmäystä ei tällä kertaa tapahtunut.\n\nSanomattakin on selvää, että kirkkoherran saarna Sundin kirkossa sinä\npäivänä oli sekä pitkä että perinpohjainen ja täynnä esimerkkejä Vanhan\nTestamentin Nimrodista, joka oli mahtava metsästäjä Herran edessä. Sinä\npäivänä ei unilukkarin tarvinnut kepillään pistää nukkuvia vaimoja\nniskaan; jos hartaus ei ollutkaan suuri, niin oli uteliaisuus sitä\nsuurempi. Kuningas pani haaviin kymmenen tukaattia, kuningatar viisi ja\nmuut hovilaiset samassa suhteessa.\n\nIltapäivällä selkeni taivas, hovin nuoriso alkoi ikävöidä\nhuvittelemaan, ja opettajansa suostumuksella panetti kuningas toimeen\nkilpa-ammunnan. Pitkän, huojuvan riu'un latvaan kytkettiin räpyttelevä\nkyyhkynen, ja taitavimmat ampujat koettivat kuuliaan. Ympärillä seisoi\nsatoja katsojia; joka kerta, kun luoti meni ohitse, panivat hovinaiset\npilkkojaan, mutta jokaista satutettua kyyhkystä tervehdittiin\nhurrahuudoilla. Kaikista voimakkaimmin hurrattiin silloin, kun\nkuninkaan kuula sattui.\n\nVasta syyskuun 3 p:nä alkoi varsinainen metsästys. Päivä oli poutainen\nja ilma leuto; ei yhtään pilveä noussut pimittämään Kaarle-kuninkaan\nmetsästystä. Koko tuo loistava seurue lähti ratsastaen, mikä kävellen,\nmikä ajaen Saltvikin rajametsiin päin. Somalle tammien, lehmuksien ja\nkoivujen ympäröimälle kukkulalle pystytettiin kaksitoista telttaa;\nkaksi niistä oli aiottu kuninkaallisille, toinen oli punaisesta\nsametista, toinen valkoisesta silkistä, ja molempain huipulla liehui\nkorkealla ilmassa sinikeltainen lippu.\n\nHalloo -- ja irti laskettiin koirat, jalointa holsteinilaista rotua,\njotka kreivi de la Gardie oli kuninkaan huviksi tilannut. Kuningas ja\nseitsemän tai kahdeksan parhainta ratsastajaa astui hevosten selkään,\nmuut metsästäjät kulkivat jalkaisin määrätyille paikoilleen, sill'aikaa\nkuin naiset harhailivat leikkien ja ilakoiden metsäisiä mäkirinteitä\npitkin.\n\nYksi ainoa heistä oli uskaltanut lähteä hevosen selässä seuraamaan\nmetsästystä ja hän oli ruhtinatar Juliana. Tarvittiin todella rohkeutta\nja taitoa sellaiseen ratsastukseen. Usein oli metsä niin tiheätä, ja\nkatajat ja pensaat niin korkeita, että hevoset kyllästyneinä\nheittäytyivät syrjään ja laukkasivat omin valloin aukeammille maille\naina sen mukaan, mistä päin kuului koirain haukunta. Usein tapahtui,\nettä mättäät pettivät hevosten kavioiden alla, ja upottava hete väijyi\nnurmen alla, tai saavuttiin suon reunaan, josta ei päästy yli eikä\nympäri. Tai saivat ratsastajat miekkainsa avulla raivata tiensä\nleppäpensaikon läpi, toivoen sen takana saavuttavansa riistan, mutta\nnäkivätkin sen sijaan edessään aavan, välkkyvän meren loiskivan\nrantakiviä vastaan.\n\nRuhtinatar Juliana oli kaikkialla ensimmäisten ja uskaliaimpien\njoukossa. Puut ja pensaat eivät kuitenkaau osanneet kuninkaan serkkua\nkunnioittaa. Kuusi ojensi tuuhean oksansa ja otti kiitävältä hänen\nsievän hattunsa, jonka töyhtö oli tehty ruusunpunaisista kameelikurjen\nhöyhenistä; petäjä teki kaikki voitavansa pihkataksensa hänen\nruumiinmukaisen mustasta sametista tehdyn ratsuhameensa; koivu\nkaristeli hänen päälleen kellastuvia lehtiään; tuuhea katajapensas\ntempasi sivumennen hänen kullalla reunustetut pienet ratsusaappaansa;\nmaahan kaatunut satavuotinen honka oli paneutunut pitkäkseen hänen\ntielleen; mäkirinteet väijyivät, suo väijyi, kaikki tahtoivat omakseen\ntuota kaunista, tuota yltiöpäistä ratsastajatarta. Mutta hän kiiti\neteenpäin kuin metsänneito ikään, hehkuvin poskin ja tuulessa liehuvin\nhiuksin, ja komea oli hän nähdä; ei mikään pidättänyt häntä; ei mikään\nhäntä pelottanut, kaikista vähimmin se, että tärvelisi kallisarvoisen\npukunsa, sillä se oli jo pilalla. Kaikki hovin naiset ja useimmat\nherroista lahjoittivat metsästyspäivän jälkeisenä iltana koko pukunsa\npalvelijoilleen ja pukeutuivat seuraavana aamuna uuteen, antaakseen\ntaas senkin pois samalla tavalla.\n\nKaikki olisi käynyt hyvin, jos vain hirvet olisivat olleet niin\nkohteliaita, että olisivat antaneet ampua itsensä. Tunnettua on, että\ntätä nopeaa eläintä parhaiten pyydystetään talvella, jolloin hanki sitä\nupottaa, ja metsämies keveillä suksilla hiihtäen saavuttaa sen joko\nkeihäällä pistääkseen tai pyssyllä ampuakseen. Kesällä juoksee hirvi\nhelposti kolme penikulmaa tunnissa ja on sitä vaikea saavuttaa.\nNopeinkaan koira ei voi pysyä sen perässä. Kuninkaalliset metsästäjät\nsaivat kyllä sen kokea. Tottuneina häiritsemättä metsissään elämään\npelästyivät nuo jalot eläimet tuota ennen kuulematonta melua\nrauhoitetussa kodissaan; metsästystorvien raikuna, koirien haukunta,\nhevosten hirnunta, metsästäjäin huudot, jotka kaikkialla kajahtelivat,\nniitä pelästyttivät, ja joukoittain nähtiin niiden tuulen nopeudella\nkiitävän pakoon. Turhaan ponnistivat koirat viimeiset voimansa, yhden\ntoisensa perästä täytyi niiden palata isäntiensä luo, tai tavattiin\nniitä kuolleina jonkin puron partaalta, josta olivat koettaneet janoaan\nsammuttaa. Turhaan kannustivat metsämiehet hevosiaan hurjaan laukkaan:\n-- yli soiden, läpi metsikköjen pakenivat vainotut eläimet omia\npolkujaan, joita myöten ei kukaan voinut eikä uskaltanut niitä seurata.\nTurhaan vedettiin suuria verkkoja kaitaisten kannasten poikki, joista\nhirvien tie kulki; ne heittäytyivät veteen ja uivat ohi; ne poikkesivat\nmetsiin ja tunkeutuivat läpi. Metsästäjät hehkuivat suuttumusta ja\nintoa; kaksi kertaa oli kuninkaan hevonen uponnut suohon ja suurella\nvaivalla saatu siitä ylös; kaksi kertaa oli Reutercrantz, joka oli\ntaitavin ratsumies koko Ruotsin valtakunnassa, jäänyt puun oksaan\nriippumaan hevosen juostessa alta pois; eikä sittenkään oltu vielä\nhaavoitettu, vielä vähemmän tapettu ainoatakaan hirveä.\n\nIltapäivällä täytyi metsästys keskeyttää, sillä metsästäjät, hevoset ja\nkoirat olivat lopen uupuneet. Kuningas kutsutti luokseen saksalaiset\nmetsänvartijat, jotka varta vasten oli määrätty hirviä hoitamaan, ja\nmoitti heitä jotenkin ankarin sanoin siitä, etteivät olleet paremmin\nosanneet pysäyttää hirviä pakenemasta. Vartijat vastasivat pelkäämättä,\nettä jos hänen majesteettinsa suvaitsisi tulla helmi- tai maaliskuussa,\nhe varmaan voisivat taata, että metsästysonni olisi parempi.\n\nKun ilta oli kaunis ja lämmin, päätettiin yöpyä telttoihin. Ainoastaan\nkuningatar asettui vasta rakennetun mökin pirttiin ja vietti iltansa\nHornin ja parin hovinaisensa seurassa viittä lehteä ja valttia\npelaamalla. Hedvig Eleonoran himo tähän peliin oli niin tunnettu, että\nirvihampaat sanoivat, viitaten sen ajan tuhlaavaisuuteen, että\nkuningatar viiden holhoojan kanssa pelasi viittä lehteä ja valttia\nvaltakunnan tuloista.\n\nSeuraavakin päivä oli kaunis ja kirkas, ja metsästys järjestettiin\nnyt suurenmoisemmin. Metsästäjät etenivät kauemmaksi Saltvikin\nalueelle, jossa maan laatu oli vieläkin louhisempaa, mutta hirvien\npako samalla vaikeampaa. Kuningas oli tuolla sittemmin niin hyvin\ntunnetulla itsepäisyydellään päättänyt, että hirvet olisi pitkän\nmetsästäjärintaman avulla ajettava Ahvenanmaan äärimmäisiin niemiin,\nmissä niitä sitten joukoittain surmattaisiin. Onneksi luopui hän tästä\naikeestaan kun hänelle selitettiin, että ahdinkoon joutuneet hirvet\npolkisivat ja hävittäisivät vasta kylvetyn rukiin. Sen sijaan\npäätettiin panna toimeen sissisota siinä toivossa, että nuo jalot\neläimet saataisiin yksitellen kierretyiksi ja tapetuiksi. Se\nonnistuikin tänään paremmin kuin eilen. Ensimmäisen hirven ampui\nlähellä Saltvikin pappilaa ruhtinatar Juliana. Yleisellä riemulla\ntervehdittiin hänen onneaan ja rohkeuttaan. Mutta kuninkaan kasvot\nsiitä vain synkistyivät; yhä hurjemmin kannusti hän hevostaan yli\nkallioiden ja jyrkänteiden; hän oli saanut eteensä komean hirven, joka\nkivien välissä oli nyrjähdyttänyt jalkansa ja nilkutti; yhä hitaammin\npääsi se pakenemaan ... sitä ajettiin rantaa vasten, pako oli mahdoton.\nKoirat karkasivat esiin, hirvi pysähtyi yht'äkkiä, kääntyi päin ja\nodotti epätoivon tyyneydellä vainoojiaan. Tunnettua on, että kun nämä\njalot eläimet näkevät perikatonsa tulleen, luovat ne metsästäjään niin\nliikuttavan silmäyksen, melkein niin inhimillisen surullisen, että\nkovinkin sydän voisi siitä sulaa. Mutta kuningas ei nähnyt eikä kuullut\nmuuta kuin haluamaansa saalista; hän pysähdytti hevosensa, tähtäsi ...\nmutta silloin pamahti pensaikosta laukaus vieraan pyssystä, ja tuo\nylpeä hirvi kaatui veriinsä toisen ampumana juuri silloin, kun kuningas\nvarmasti luuli saaneensa kunnian sen kuolemasta.\n\nKuusitoistavuotias metsästäjä kuohui kiukkua. Tarkastettiin metsää,\nmutta ketään ei löydetty. Täytyi aloittaa metsästys uudelleen, sillä\nilman omaa ampumaansa riistaa ei kuninkaallinen metsästäjä voinut eikä\ntahtonut kotiin palata.\n\nSill'aikaa oli menestyksen hurmaama ruhtinatar päättänyt, maksoi mitä\nmaksoi, ampua vielä toisenkin hirven. Seuraten koirain haukuntaa erosi\nhän yhä enemmän muista seuralaisistaan, joiden hevoset jo olivat\nuupuneet. Hänen suuri, holsteinilainen juoksijansa laukkaili korvat\nluimussa ja sieraimet suurina yli pensaiden ja aitojen ... yhä\nkiivaammaksi kävi haukunta, yhä hurjemmaksi ratsastus ... ruhtinatar\noli saapunut pienelle vuorenkukkulalle, jonka laella kasvoi näreitä, ja\nalhaalla laaksossa juoksi virtava joki. Rohkea ratsastajatar tahtoi\noikaista hirveä kohti ja kannusti rohkeasti hevostaan sateen\nliukastuttamaa mäen rinnettä pitkin. Holsteinilainen totteli, mutta\nkompastui ja kaatui, heittäen kuninkaallisen kuormansa kauas luotaan.\nEräs yksinäinen ratsumies oli loitolta seurannut tuota vallatonta\nkulkua ja kiirehti nyt apuun. Ruhtinatar makasi tainnoksissaan korkean\nhongan juurella; jalo holsteinilainen korisi kuolevana jonkin matkan\npäässä ja sen kylkiluut olivat poikki. Ratsastaja otti ruhtinattaren\nsyliinsä, kantoi hänet lähteen luo ja hautoi hänen otsaansa kylmällä\nvedellä. Hetken kuluttua avasi hän kauniit silmänsä ja tarkasteli\npelastajaansa katsein, joiden ilmettä on mahdoton kuvata. -- Oletteko\nte Bertelsköld? -- kuiskasi hän. -- Se on hyvä; antakaa minun nyt\nkuolla.\n\n-- Ei, -- vastasi Bertelsköld. -- Ruotsin tulevalla kuningattarella on\nmuutakin tekemistä. Suvaitkaa, teidän korkeutenne, istuutua hevoseni\nselkään; minä talutan sen pappilaan, joka ei ole kaukana.\n\nRuhtinatar ei vastannut ... hän puristi auttajansa kättä, joka koetti\nirroittautua. Koirien haukunta oli tauonnut, metsästys oli siirtynyt\ntoiselle suunnalle, ja yksinäisessä metsässä ei kuulunut muuta kuin\nlähteen lorina ja meren hiljainen kohina etäistä rantaa vastaan.\n\nRistiriitaiset tunteet taistelivat vallasta Bertelsköldin rinnassa. --\nTeidän ylhäisyytenne, -- virkkoi hän, -- eläkää suurta tulevaisuuttanne\nvarten, eläkää pohjolan kunniakkainta kruunua varten! Kuningas kaipaa\nteitä. Tulkaa, lähtekäämme hakemaan teille parempaa hoitoa!\n\nRuhtinatar vastasi hänen kehoitukseensa katseella jossa näkyi sekä\nsuuttumusta että kipua. -- Kuningas? -- virkkoi hän. -- Mitä välittää\nminusta tuo tunteeton poika, joka ei huoli muista kuin sotamiehistä ja\nhevosista. Ruotsin kruunu! Mitä välitän minä siitä, kun sydämeni on\nsärkynyt!... Bernhard, -- jatkoi hän kiihkeästi, -- minä tiedän\nkuolevani, ja silloin on minulle samantekevää, mitä minusta sanotaan.\nMinä tahdon kuolla -- teidän luonanne...\n\nSiinä oli hän, tuo Kaarle XI:n hovin kaunein ritari, polvillaan maassa\nmakaavan kupeella -- ja tämä painoi hänen kätensä levottomasti sykkivää\nsydäntään vastaan, ja heidän pitkät kiharansa sekaantuivat toisiinsa.\nMutta vain hetkeksi. Sanaakaan vastaamatta tarttui kreivi Bernhard\nkuninkaallista suojattiaan vyötäisiin ja kantoi hänet hevosensa luo.\nVarovasti astui hän satulaan, pitäen ruhtinatarta sylissään, ja lähti\najamaan neljänneksen päässä olevaan pappilaan päin. Ei kumpikaan heistä\nsanaakaan virkkanut.\n\nMutta pappilassa ei ollut kukaan kotona. Kaikki sekä suuret että pienet\nolivat ulkona kuninkaallista metsästystä katsomassa. Ainoastaan\nkeskenkasvuinen tyttö istui kapalolasta soudattamassa.\n\nKreivi Bernhard meni sisään tukien horjuvaa ruhtinatarta kainaloista.\nSaltvikin pappila oli samanlainen kuin kaikki muutkin pappilat, ei\nsuurempi eikä tilavampi kuin tavallinen talonpoikaistalo tähän aikaan.\nPienestä eteisestä tultiin suureen saliin eli tuohon n.k. tupaan, jonka\nseinämällä seisoi suuri uuni, ja tuvan perällä oli pienoinen kamari.\nSiinä olivat huoneet. Mutta toimelias emäntä oli osannut tehdä tämän\nyksinkertaisen asumuksen hauskaksi ja siroksi. Kaikki oli halvan, mutta\nkodikkaan näköistä, lattialle oli ripoteltu hienoja katajia, honkaiset\nseinät olivat paljaat, mutta kuitenkin kiiltävän keltaiset, astiat oli\nkirkkaiksi hangattu ja pytyillä täytetty maitohylly niin maukkaan soma.\nPienissä ikkunoissa oli hienot, liinavaatteiset verhot; kamarissa oli\nkirjoituspöytä ja kirjahylly, kaikissa ikkunoissa oli kukkasia\nruukuissaan. Kaikkialla näkyi merkkejä hyvästä hengettärestä, joka oli\nläpi huoneiden liihotellut ja niihin jälkensä jättänyt.\n\nKreivi Bernhard vei ruhtinattaren kamariin, suuteli hänen kättään ja\nvirkkoi: -- Teidän ylhäisyytenne, te olette sairas, te olette\nvahingoittunut pudotessanne. Levätkää täällä hetkinen, minä menen\nilmoittamaan tilanteen kuninkaalle ja hankkimaan tänne hovinaisia teitä\nhoitamaan.\n\n-- Bernhard, -- kuiskasi ruhtinatar uupuneella äänellä -- älkää jättäkö\nminua! Ehkä emme koskaan enää tapaa toisiamme. Sanokaa, että olen\nsairas, että olen järkeni menettänyt, sanokaa mitä tahdotte, mutta\nälkää jättäkö minua. Ette tiedä, kuinka minä kärsin kaikista noista\nvehkeistä, kaikista noista sydämettömän politiikan juonista,\njoita ympärilläni punotaan. Se on valinnut minut itsekkyytensä\nvälikappaleeksi, toiset minua vihaavat, toiset mielistelevät, eikä\nminulla ole ainoatakaan oikeata ystävää, joka minua koko sydämestään\nrakastaisi. Kuningatar, jonka pitäisi olla minulle äidin sijassa, on\nkova ja kylmä; hän haaveksii huvilinnoistaan ja huolehtii pojastaan;\nminua rakastaa hän vähemmän kuin kivipalatsejaan. Kerran uskalsi hän\nsanoa minulle: Juliana, muista, miten kävi äidillesi! Tuo inhoittava,\nmiten uskalsikaan hän noin puhua äidistäni! Ainoastaan te, kreivi\nBernhard, olette osoittanut minulle ystävyyttä ja hellyyttä -- olen\nnähnyt sen silmistänne, sielumme ovat jo kauan ymmärtäneet toisensa,\nvaikkakin velvollisuudentunto on estänyt teitä mitään ilmaisemasta.\nMinä vapautan teidät tuosta velvollisuudesta -- minä en rakasta\nkuningasta, en tule koskaan hänen omakseen -- kuuletteko: en koskaan!\n\nJa tuo kiihoittunut tyttö katseli taaskin pelastajaansa hehkuvin\nsilmin, joissa kuvastui kokonainen maailma intohimoja yhteen ainoaan\nkysymykseen keskitettyinä.\n\nMutta kreivi Bernhard oli nyt mies; hän jaksoi vastustaa elämänsä\nvaarallisinta kiusausta, vaikkakin niitä oli hänen tiellään paljonkin\nollut samanlaisia. Vielä kerran suuteli hän kaunista kättä ja virkkoi:\n-- Teidän ylhäisyytenne, te olette ruhtinatar Juliana, kuninkaan serkku\nja hänen tuleva puolisonsa. Minä olen teidän alamaisenne ja minulla ei\nole muuta oikeutta kuin kunnioittaa teitä, valittaa teidän kohtaloanne\nja ainiaaksi kätkeä sydämeeni muisto teidän hyvyydestänne. Jääkää\nhyvästi!\n\nVähän aikaa oli ruhtinatar vaiti. Sitten sanoi hän kylmästi ja\nkäskevästi: -- Minä kiitän teitä, kreivi, huolenpidostanne, Menkää\nnoutamaan hovinaisiani; minä odotan heitä täällä.\n\nBertelsköld meni, ja kohta kuului hän täyttä laukkaa ajavan poispäin\npappilasta. Mutta ruhtinattaren yksin jäätyä purkautui hänen\nlyhytaikainen ylpeytensä kyyneliin niin kiihkeihin ja niin\nhillittömiin, jommoisia ainoastaan yhdeksäntoistavuotiaan hyljätty\nlempi voi vuodattaa. Tähän saakka tukahdutetut ruumiilliset kivut\npalasivat kahta kovempina; hän heittäytyi vuoteelle, palava kuume\npoltti hänen suonissaan, hänen korvissaan suhisi, hän meni tainnoksiin\nja alkoi houraillen puhua sanoja, joita ei kenenkään muun olisi pitänyt\nsaada kuulla kuin hänen, jolla äsken oli ollut voimaa niiden vaikutusta\nvastustaa.\n\nVähän aikaa kreivin mentyä tuli tupaan talon rakastettava emäntä, nuori\npappilan muori -- sillä ainoastaan piispan puolisoa kutsuttiin siihen\naikaan rouvaksi -- ja hänen helmoissaan seurasi neljä poikaa, kaikki\nhänen omiaan, suurta ääntä pitäen ja aivan haltioissaan kaikesta siitä\nkummasta, mitä olivat nähneet. Ruhtinattaren ratsastusviitta, joka oli\nheitetty penkille, sattui kohta tulijan silmään. Tyttö juoksi kätkyen\näärestä hänen syliinsä ja huudahti: -- Äiti, äiti, tuolla kamarissa on\nruhtinatar, joka itkee niin kovasti ja huutaa yhtä kreiviä, jonka nimi\non Bernhard Bertelsköld.\n\nNuo sanat kuultuaan kalpeni nuori nainen niin, että lapsi huolestuneena\nkysyi:\n\n-- Oletko sairas, äiti?\n\nKreeta -- kutsukaamme häntä sillä nimellä, sillä olihan hän kappalaisen\nnuori vaimo, vanha ystävämme Mainiemestä -- toimitti pois uteliaat\nlapset ja astui kamariin.\n\nMitä hän näki siellä? Hän näki nuoren ja kauniin tytön, puettuna\npitkään, ruumiinmukaiseen hameeseen, joka oli tehty tummanpunaisesta\nsametista -- hän oli kalpea kuin marmori, hänen silmänsä olivat\nsuljetut ja hän oli heittäytynyt pitkäkseen vuoteelle. Kreeta oli hänet\nnähnyt kuninkaallisten maalle noustessa; hän käsitti, että hän se nyt\noli tuo ruhtinatar; hän huomasi, mitä kreivi ei ollut huomannut, että\nhänen ylhäinen vieraansa vuoti verta haavasta, joka oli vasemman ohimon\nkohdalla. Ja hän kiiruhti kylmällä kääreellä jäähdyttämään tuota\nkaunista, ruskeakutrista päätä.\n\nMutta ruhtinatar houraili yhä kovan kuumeen vallassa ja puhui\nkatkonaisin lausein asioista, joita kuullessaan hänen hoitajattarensa\nvapisi.\n\n-- Varokaa itseänne, Bertelsköld ... tietäkää, että minä olen Ruotsin\nkuningatar ... oo, minä vihaan teitä! Te olette inhoittava ... te\nluulette, että minä rakastan teitä? Näettekö mestauslavan tuolla\nBrunkebergin torilla ... teidän mestauslavanne ... ja minun ... ja\nkoko Ruotsin mestauslava! Oo, ... verenne on vuotava ... verenne on\nvuotava ... paljon! ja minun vereni vuotaa teidän kanssanne ... sillä\nte tiedätte, että minä rakastan... Älkää sanoko sitä sanaa, kreivi,\nsillä silloin minä tapan teidät!... Hiljaa ... kuningatar tulee ...\nniin teidän majesteettinne ... te saatte käskeä. Minä tottelen.\n\nNyt huokasi ruhtinatar syvään, hänen huulensa sulkeutuivat, ja hän\nnäytti nukahtavan. Samassa kuului ääniä tuvasta, Kreeta kiiruhti sinne\nja näki edessään kuninkaan ja Reutercrantzin.\n\nEi kumpikaan heistä ollut tavannut Bertelsköldiä, eivätkä he\naavistaneet ruhtinattaren läsnäoloa. Kreeta huomasi sen ja rauhoittui.\n\n-- Jumalan rauha! -- huudahti kuningas reippaasti ja katsahti\nmaitohyllyä. -- Meillä on nälkä. Antakaa meille palanen leipää ja\nviilipytty!\n\n-- Jos vain teidän majesteettinne tyytyy meidän halpaan ruokaamme -...\nvastasi Kreeta ja punastui korviaan myöten.\n\nKuningas pyörähti selin harmissaan. -- Se on sietämätöntä, että minut\nkaikkialla tunnetaan, -- kuiskasi hän toverilleen.\n\n-- Emäntä hyvä, -- huudahti tämä reippaasti, -- te taidatte luulla\ntätä poikanulikkaa kuninkaaksi! Kruununi kautta, te olette huono\nihmistuntija. Olisipa sekin laitaa; tuommoisen kuninkaan levittäisi\ntanskalainen voileivälleen ja söisi makeaan suuhunsa. Mutta koska\nmeidät tunnetaan, en tahdo kauemmin salata, keitä olemme. Ystäväni, --\nminä olen kuningas! Tänne viilipytty!\n\nReutercrantz asettui käskevän juhlalliseen asentoon. Kreeta valitsi\nmakeimman viilipytyn ja toi pöydälle muutamia kakkuja mitä mainiointa\nuudisleipää ja vakallisen voita, joka oli keltaista kuin täysikuu\nkirkkaalla taivaalla. Köyhässä pappilassa oli vain yksi ainoa\nhopealusikka; Reutercrantz otti sen kursailematta, näyttääkseen\nkuninkaallista arvoaan, mutta kuningas itse tarttui puulusikkaan. Ja\nsen tehtyään kävivät he molemmat viilipyttyyn käsiksi niin\ntalonpoikamaisella ruokahalulla, että vanhin pojista nyhti äitiään\nhameesta ja kuiskasi: -- Onko tuo tuommoinen kuningas?\n\nReutercrantz, joka kuuli sen, kääntyi päin, pyyhkäisi suutaan ja\nvirkkoi: -- Näetkös, ystäväni, kuninkaankin täytyy olla vähän filosofi\n-- ja filosofia on arvossapidettävä tiede -- lisäsi hän, tehden taaskin\nsyvän loven viilipyttyyn.\n\nSilloin kuului taas selvästi ruhtinattaren ääni kamarista. --\nPelastakaa minut, kreivi ... kuningas tulee!\n\nKuningas ja Reutercrantz katsahtivat toisiinsa. Hopealusikka pysähtyi\nliikkumattomaksi pytyn laitaan; puulusikka pysähtyi yhtä\nliikkumattomaksi kuninkaan huulille. Kalpeana hämmästyksestä kiiruhti\nKreeta kamariin.\n\nÄäni kuului jatkavan: -- Ja te luulette, herra kreivi, että minä tahdon\ntulla hänen omakseen!... Olenhan sanonut, että minä vihaan tuota\nsietämätöntä nulikkaa, joka ei välitä muista kuin hevosista, koirista\nja sotamiehistä!\n\n-- Teidän majesteettinne! -- sanoi Reutercrantz ja hypähti seisoalleen.\n\nKuningas punastui hiukan, mutta jäi istumaan ja virkkoi, tekeytyen\nrauhalliseksi ja alkaen uudelleen käyttää puulusikkaa: -- Äitini on\naina pelännyt Suomea; hän luulee täällä kummittelevan.\n\n-- Niinpä todellakin! -- virkkoi toveri ja istuutui.\n\nNyt kuultiin tuolla sisällä suloisen äänen puhuvan rauhoittavia sanoja,\nmutta ruhtinattaren ääni siitä vain kiihtyi. -- Pois! -- huusi hän. --\nTappakaa minut! Häväiskää minua! Minä en tahdo olla sinun\nkuningattaresi! Nukke nukelle, kuinka kohteliasta! Pois, teidän\nmajesteettinne! Pois, pois, pois! Olenhan sanonut teille, että rak ...\nen, enhän ole sanonut. Te voitte tappaa minut, herra, minä en ole\nsanonut sitä.\n\nKuningas nousi ylös. Olihan hän vasta poikanen vain. Hän tahtoi\ntekeytyä rauhalliseksi ja hyvin kylmäksi; hän menikin vakavin askelin\ntuvan poikki, mutta ei huomannut, miten hän sysäsi kätkyttä, kaatoi\npenkin ja polki rikki yhden poikien puuhevosista. Samassa kun hän\ntahtoi mennä kamariin, kohtasi hän Kreetan ovessa. -- Teidän\nmajesteettinne, -- sanoi tämä vapisten, -- minä pyydän teiltä armon\nosoituksena, ettette häiritse mielipuolta sisartani.\n\n-- Sisartanne?\n\n-- Niin, onneton sisar parkani, joka muinoin oli kamarineitsyenä\näitinne, hänen majesteettinsa kuningattaren luona. Hän kärsi\nonnettomasta rakkaudesta ja hänen järkensä on siitä pitäen ollut\nsekaisin. Hän luulee yhä vieläkin olevansa hovissa...\n\n-- Merkillistä! -- sanoi kuningas hämmästyneenä ja epäröiden. -- Ääni\naivan muistutti ... mutta sehän on mahdotonta...\n\n-- Niin, eikö todellakin ole? -- virkkoi Reutercrantz nauraen, samalla\nkuin iski silmää Kreetalle. -- Jos en olisi tunti sitten nähnyt hänen\nylhäisyytensä ruhtinattaren ratsastavan aivan toiselle suunnalle,\nolisin voinut panna pääni paholaisen pantiksi siitä että... Niin, hänen\nmajesteettinsa kuningatar on oikeassa, täällä kummittelee turkasesti\nkeskellä selkeää päivää. Tulkaa, jos teidän majesteettinne käskee, niin\najamme kiinni pakolaisemme. Olen kuulevinani koiran haukuntaa tuolta\nviidakosta.\n\nKuningas ei vastannut mitään, mutta mennessään pisti hän tukaatin\nvanhimman pojan käteen. Poika piti päivää vasten tuota keltaista rahaa\nja näytti sitä pienemmälle veljelleen. Yksi nuoremmista rohkaisi sen\njohdosta mielensä, juoksi kuninkaan jäljessä ovelle ja huusi ääneensä:\n-- Odotahan, kuulehan, anna minullekin raha; sinä olet polkenut rikki\nhevoseni.\n\nKuningas kääntyi hymyillen poikaan päin. -- Ka, -- sanoi hän, -- jos\nolen polkenut rikki hevosesi, täytyy sinun saada toinen sijaan. -- Ja\nsen sanottuaan kiiruhti hän pois Reutercrantzin seurassa.\n\nKertoaksemme joka asiasta ajallaan, voimme jo nyt heti lisätä, että\nseuraavana aamuna seisoi pappilan pihalla mitä kaunein pikku\nvoionmaalainen varsa, täysissä tamineissa satuloineen, suitsineen, ja\npalvelija, joka talutti sitä, toi semmoiset terveiset, että hänen\nmajesteettinsa lähettää tämän hevosen sen sijaan, jonka oli tullut\nrikki polkeneeksi.\n\n\n\n\n3. KAKSI VANHAA TUTTAVAA.\n\n\nMutta palatkaamme ruhtinattaren luo. Tuskin oli kuningas poistunut, kun\nnuori pappilan muori taitavalla ja varmalla kädellä avasi yhden noista\nsinisistä suonista, jotka piilivät ruhtinattaren käsivarren hienon\nhipiän alla. Sen ajan papit ja papinrouvat olivat melkein kaikki\nenemmän tai vähemmän perehtyneet kotilääkkeihin ja yksinkertaiseen\nkäytölliseen sairaanhoitoon; sillä oppineita lääkäreitä ei ollut\nainoatakaan koko maassa ja välskäreitä ei niitäkään ollut niinkään joka\noksalta otettavissa.[6] Suonenlyönnistä oli seurauksena se, että\nruhtinatar lakkasi hourailemasta, kuume katosi, ja kohta vaipui hän\nvirkistävään uneen.\n\nSamassa saapui Bertelsköld kuninkaan lääkärin ja kahden hovinaisen\nkanssa, joilla oli mukanaan kaksi kamarineitsyttä, ottamaan huostaansa\nhaavoitettua. Kreivi astui kiireesti tupaan ja aikoi sen enempää\nkysymättä mennä seurueineen kamariin, kun hänet keskellä lattiaa\npysähdytti hiukan vapiseva käsi, joka tarttui häntä käsivarteen. --\nMihin aiotte kreivi Bertelsköld? -- virkkoi ääni, joka teki kreiviin\nomituisen vaikutuksen, vaikkei hän heti päässyt selville sen syystä.\n\n-- Onko hänen ylhäisyytensä hyvinkin sairas? -- huudahti kreivi ja\naikoi uudelleen mennä sisään.\n\n-- Hänen ylhäisyytensä ruhtinatar ei ole enää täällä, -- virkkoi sama\nääni, ja nuori papin vaimo seisoi uudelleen hänen tiellään.\n\n-- Kuinka? Hän jäi tänne tuskin kaksi tuntia sitten! ... huudahti\nkreivi ihmeissään ja kumartaen.\n\n-- Hänen ylhäisyytensä tunsi heti voivansa paremmin ja jatkoi\nmetsästystään hevosensa selässä, -- vastasi nuori nainen, luoden\nsilmänsä maahan, ja vartioiden yhäkin kamarin ovea. Noilta puhtailta\nhuulilta oli tuskin koskaan ennen mikään hätävalhe päässyt pujahtamaan,\nja hän häpesi lastensa edessä, jotka eivät voineet olla huomaamatta,\nettä hän valehteli.\n\nBertelsköld huomasi hänen epävarmuutensa, ymmärtämättä kuitenkaan\nsyytä siihen. Omituisia ajatuksia välähti hänen päähänsä. Vaikka hän\nolikin synnyltään suomalainen, uskoi hän kuitenkin ainakin osaksi\nkansalaistensa loitsutaitoon. Nuoren naisen itsepäisyys, hänen melkein\nilmeinen valheensa mahtoi perustua johonkin salaiseen syyhyyn. Yhä\nenemmän kiivastuen tarttui kreivi häntä käteen ja vetäsi hänet pois\novelta. -- Te valehtelette! -- huudahti hän -- ruhtinattaren täytyy\nolla täällä.\n\nMutta Kreeta ei väistynyt. Kolmannen kerran asettui hän päättävästi\nkamarin oven eteen ja sanoi matalalla äänellä: -- Ei kreivi, ette pääse\nsisään. Te surmaisitte mielipuolen sisareni, ja sitä minä en salli.\n\nBertelsköld kääntyi ratsusotamiesten puoleen, jotka olivat seuranneet\nhäntä tupaan, ja huusi vihoissaan: -- Viekää pois tuo mieletön nainen\nkamarin ovelta. Ruhtinattaren täytyy olla siellä, elävänä tai\nkuolleena.\n\nSotamiehet astuivat lähemmä, lapset alkoivat itkeä. Ainoastaan yksi\npojista, pikku Pekka, tuo samainen, joka oli juossut kuninkaan perästä,\nheittäytyi äitinsä ja toisen sotamiehen väliin, koettaen heittää hänet\nkumoon jalkakammilla. -- Jos sinä teet äidille pahaa, -- huusi hän, --\nniin lyön sinut kuoliaaksi puusapelillani.\n\nSotamies koetti turhaan irroittaa poikaa jaloistaan ja kohotti jo\nratsupiiskansa vapautuakseen kiusanhengestään. Sitä ei äiti voinut\nsietää. Tuokion verran taisteli Kreeta itsensä kanssa; sitten juoksi\nhän kreivin luo, nousi varpailleen ja kuiskasi hänen korvaansa:\n_Bernhard_, sinä saat mennä kammariin, mutta ei kukaan muu. Minä\npyydän, lähetä pois nuo ihmiset!\n\nNoiden sanain vaikutus oli ihmeellinen. Nähtiin kreivin punastuvan,\nkäännähtävän päin ja katsovan nuorta naista hämmästynein, epävarmoin\nkatsein. Mutta samassa hän tointui, kääntyi seuralaistensa puoleen ja\nvirkkoi äänellä, jonka liikutusta ei voinut kokonaan peittää: -- Hän on\noikeassa, ruhtinatar on todellakin ratsastanut pois ja on luultavasti\njo hänen majesteettinsa kuningattaren luona. Suokaa anteeksi, arvoisat\nnaiset, että olen vaivannut teitä tänne tulemaan. Minä pyydän teitä\nkiiruhtamaan edellä, minulla on kunnia heti paikalla seurata teitä.\n\nKuiskaillen keskenään poistuivat hovinaiset epävarmoina siitä, mitä\nheidän tulisi ajatella yht'äkkisestä muutoksesta kreivin käytöksessä.\n\nNuo kaksi vanhaa tuttavaa jäivät kahden kesken, lapset vain saapuvilla.\nEi kumpikaan heistä mitään virkkanut. Suloiset olette te, muinoin\nhehkuneiden sydänten muistot -- suloiset olette muistot keväisen\nnuoruuden -- onnelliset olette viattomuuden ja lemmen muistot -- oi,\nkuinka suloiset olette surulliset ajatukset, jotka heräätte, kun\nuudelleen näemme teidän kaukomailla kangastelevan, tähtien ja\naamuruskon reunustamina, täynnä kukkasia ja niiden lemua kauan sitten\nkuluneilta ajoilta! Vuodet vierivät ja elämä taistelee kiihkeää\ntaisteluaan; sydämeen ilmaantuu arpia parantuneiden haavojen jäljeltä,\njoista toiset vielä vertakin vuotavat; ajatukset ja aistit vanhenevat,\nvärit kalpenevat, kukkaset kadottavat tuoksunsa, ja milloin siellä\nmilloin täällä putoaa kuivunut lehti elämän puusta; mutta ajan hampaan\nsaavuttamattomana, kuihtumatonna, pyhänä, ihmeellisenä säilyy\nensimmäisen rakkauden muisto uurtuneena sielumme syvyyteen: se on aamu,\njoka voi ehtoonsa nähdä, mutta jonka hento rusko punoittaa pilvissä\nvielä sittenkin, kun muu maailma on yön peittoon piiloutunut.\n\nViisitoista vuotta oli kulunut siitä, kun Bernhard Bertelsköld ja hänen\nensilempensä esine olivat heittäneet toisilleen hyvästinsä Mainiemen\npuistossa. Millainen oli nyt hän, ja millainen oli hänen lemmittynsä?\nToinen oli maailmanmies, hovimies, joka pitkiä ulkomaanmatkoja tehden,\ntaistellen ja seikkaillen, ja alituisesti seurustellen mitä\nkorkeimmissa piireissä oli koonnut itselleen runsaasti tietoja hyvästä\nja pahasta, hän oli mies, jonka sydämeen oli eron jälkeen mahtunut\nkaksikymmentä eri lempeä vierailemaan ja jolle rakkaus oli muuttunut\n\"vanhaksi, jokapäiväiseksi saduksi\". Toinen oli kolmenkymmenen vuoden\niällä melkein lapsi vielä, oli viaton ja kaino; hänen elämänsä oli\nvierinyt hiljaa ja tasaisesti niinkuin metsäpuro; välistä oli se hiukan\nkohahtanut kivien kohdalla, vilissyt hiukan nopeammin siinä, missä maa\noli viettävämpää; mutta muuten oli se ollut vain alituista hiljaista,\nviatonta lorinaa, tuottaen tuoreudellaan siunausta niille rannoille,\njoiden välitse se vilisi. Nyt seisoivat he taas vastakkain, tuo suuren\nmaailman mies ja tämä maalaistyttö, ja he molemmat olivat vaiti\nvertaillessaan menneisyyttä nykyisyyteen.\n\nPikku Pekka avasi ensiksi suunsa. -- Äiti, -- huudahti hän luoden\nkieron silmäyksen kreiviin päin. -- Sano tuolle pahalle herralle, että\nhän menee tiehensä!\n\nLapsen hiljainen viha herahdutti kyynelen ylpeän kreivin silmään. Hän\nkohotti pojan syliinsä, suuteli häntä ja sanoi lempeästi: -- En minä\ntahdo tehdä äidillesi mitään pahaa. Tiedätkö, poikaseni, että äitisi ja\nminä olemme olleet hyvin hyviä ystäviä -- ennen vanhaan, -- lisäsi hän\nhiljaa.\n\nJää oli sulanut. Mutta Kreeta pelkäsi koskettamasta tuota arkaa\nainetta. -- Älkäämme siitä enää puhuko, herra kreivi, -- virkkoi hän\nvältellen.\n\n-- Ei, -- sanoi Bertelsköld, -- juuri siitä pitää meidän puhua. Et\ntiedä, kuinka sydäntäni viillyttää kauan sitten unhotettujen\nviattomuuden aikain muisteleminen. Muistatko vielä vanhan Jaanan\nennustuksia? Minä luulen, että hän laski lemmittyni seitsemäksitoista,\n-- lisäsi hän leikillisesti, mutta samalla surumielisesti. -- Hän\nerehtyi laskuissaan, laski ne liian vähäksi. Olisi voinut sanoa tulevan\nkolmekymmentäkin. Ja ainoastaan yksi niistä on unhottumaton.\n\n-- Te olette velkaa minulle vedon, herra kreivi, -- sanoi Kreeta. -- Te\nlupasitte minulle isänne kuparisormuksen sinivuokkoa vastaan.\n\n-- En voi täyttää lupaustani, vaikka tahtoisinkin. Kuninkaan sormus\nhävisi eräässä kaksintaistelussa Slesvigissä, jossa isäni menetti kaksi\nsormea vasemmasta kädestään. En ole sen koommin saanut takaisin\nsormusta, enkä juuri sitä toivokaan; jos itse olen sen katoamisesta\nkärsinyt, ovat alustalaiseni sen sijaan voittaneet. Olen monta kovaa\nkokenut, Kreeta, olen usein ollut sairaana, haavoitettuna ja\nkuolemaisillani, olen saanut murheita mielelleni, mutta omaiseni ovat\neläneet onnellisina. Uusi isännöitsijäni kirjoittaa minulle, että\nMainiemi joka vuosi kohentuu vaipumustilastaan ja että alustalaisteni\nhyvinvointi lisääntyy. Mieleni tekee nähdä vanhaa kotiani. Sano\nminulle, Kreeta, elääkö vanha Jaana vielä?\n\n-- Eläähän hän, mutta...\n\n-- Mutta mitä?... Sanot sen niin surullisella äänellä.\n\n-- Niin, kun ... en tiedä, sanonko. Häntä on syytetty noituudesta, ja\ntutkinto alkaa näinä päivinä. Voi, jos te voisitte matkustaa sinne!\n\n-- Noituudesta! -- virkkoi kreivi päätään pudistaen. -- Se on\nvaarallinen syytös tähän aikaan. Kaikkialla Ruotsinmaassa palavat tätä\nnykyä polttoroviot, ja noita-akoista kulkee mitä kummallisimpia\nkertomuksia. Olet oikeassa, minun pitää viipymättä matkustaa\nMainiemeen. Mutta ... jatkoi hän leikkiä laskien, -- ethän sanokaan\nminua enää _sinuksi_?\n\n-- Minäkö, herra kreivi? -- kysyi Kreeta punastuen.\n\n-- Sanoithan kuitenkin äsken.\n\n-- Sanoin siksi, koska ette muuten olisi minua tuntenut, ja silloin\nolisi ... teidän yhdesneljättä rakkautenne ollut lopussa.\n\n-- Yhdesneljättä rakkauteni? Mutta minähän olen aivan unohtanut\nruhtinattaren. Onko hän tuolla sisällä?\n\n-- On, hän nukkuu. Hän ei tiedä, että kuningas äsken oli täällä ...\nettä kuningas kuuli hänen houreissaan ilmaisevan inhonsa häntä kohtaan\nja rakkautensa toiseen, jonka nimeä hän ei onneksi maininnut... Hän ei\ntiedä, että minä hädin tuskin ja valheen avulla sain hänet estetyksi\nsaamasta selkoa kaikesta. Kuningas ei saa tietää, että ruhtinatar oli\nkamarissa hänen täällä ollessaan, sillä silloin kadottaisi Ruotsi\nkuningattaren ja te... Kreeta ei saanut sanotuksi tuota sanaa.\n\n-- Ja sen vuoksi sinä?...\n\n-- Sen vuoksi olin minä pakotettu puhuttelemaan teitä niinkuin ennen\nvanhaan. Muuten olisitte saanut paljon onnettomuutta aikaan.\n\n-- Ihmeteltävä nainen, teit tämän siis pelastaaksesi sen, mitä sanot\nminun rakkaudekseni...\n\n-- En toki, herra kreivi, -- vastasi Kreeta melkein moittivalla\näänellä, -- tein sen pelastaakseni nuoren neidon tulevaisuuden ja hänen\nkunniansa. Tein sen torjuakseni häpeätä ja eripuraisuutta kuninkaan\nperheessä. Olen tehnyt velvollisuuteni, nyt on _teidän_ vuoronne tehdä\nsamoin.\n\n-- Olet oikeassa, ystäväni, -- virkkoi kreivi totisena. --\nYksinkertaisen pukusi alla sykkii suuri ja jalo sydän, --\njalosukuisempi kuin minun, kuninkaallisempi kuin monen kuninkaan\nlapsen. Meidän täytyy pelastaa ruhtinatar, mutta miten?\n\n-- Hänen ylhäisyytensä tarvitsi vain suonenlyöntiä ja unta\nparantuakseen. Minä olen auttanut luontoa tekemään tehtävänsä. Pian voi\nhän kenenkään huomaamatta poistua pappilasta ja palata kuninkaallisten\nluo. Teidän on keksittävä sopiva syy hänen poissa-oloonsa.\n\n-- Kreeta, sinä olet yhtä älykäs kuin jalo. Miten voinen sinua kiittää?\n\n-- Siten ... että Ruotsin tuleva kuningatar ei tästä lähtien enää ole\nkreivi Bertelsköldin ... lemmitty.\n\n-- Sinä enkeli ... kuinka ylevästi osaat koskettaa olentoni hyviin\nsoittimiin! Oi! miten usein ovat kevytmielisyys ja turhamaisuus saaneet\nvoiton parhaimmista aikomuksistani. Se on tapahtunut siitä syystä,\nettei minulla ole ollut vierelläni hyvää hengetärtä, joka olisi minulle\nkuiskannut: varo itseäsi, noiden ruusujen alla piilee rikos ja katumus!\nOi, ole sinä suojelusenkelini niinkuin ennenkin olit! Ei kukaan ole\nollut sellainen minulle kuin sinä -- ei kukaan koko elämässäni.\n\nJa tuon ylhäisen herran silmästä tipahti kyynel nuoren naisen kädelle,\njota hän kumartui suutelemaan. Mutta Kreeta irroitti hiljaa kätensä,\nveti kyyneltyvin silmin kaksi poikaansa syliinsä ja virkkoi: --\nNäettekö herra kreivi, nämä ovat minun suojelusenkelini. Rukoilkaa\nJumalaa, että hän kerran opettaisi teidät ymmärtämään totisen\nrakkauden; silloin ei sydämemme enää yksin kärsisi!\n\n\n\n\n4. KAARLE-KUNINKAAN METSÄSTYKSEN LOPPU.\n\n\nJa metsästystä jatkettiin taas seuraavana päivänä mitä ihanimman\nsyyssään vallitessa. Joko olivat nyt hirvet paljosta ajosta uupuneet\ntai metsästäjät olivat ottaneet oppia, oli miten oli, nyt onnistui\nhirvenajo paljon paremmin kuin alussa. Kuningas ampui omakätisesti\nhirven, Reutercrantz sai toisen, Kustaa Gyllenstjerna kolmannen ja\nuseat hoviherrat kukin omansa. Nuori ruhtinas oli iloisella mielellä,\nhän kirjoitti päiväkirjaansa kaikki laukaukset, sekä sattuneet että\nohimenneet; hän retkeili halki koko Ahvenanmaan manteren ja välistä yli\nsalmienkin, kun ajettu hirvi oli uiden paennut johonkin saareen. Hänen\nratsuretkensä olivat hurjempia kuin koskaan ennen; neljä kertaa\npäivässä vaihtoi hän hevosta. Mutta kuningatar ja valtioneuvokset\nolivat huonolla tuulella. He alkoivat ikävöidä takaisin Tukholmaan ja\nkatselivat levottomuudella kuninkaan hurjaa elämää. Kuiskauksia kulki,\nettä Kastelholman voudintalossa vietettiin iloisia iltoja maljojen\nääressä ja että majesteetin arvo siellä usein joutui unhotuksiin.\n\nEräänä päivänä oli Sundissa markkinat, ja tuhansittain tulvi sinne\nkansaa koko saaristosta, Turustakin saakka. Monet tulivat vain\nkuninkaallisia katsomaan. Täällä oli rivi markkinakojuja pystytetty\nkirkon läheisyyteen, ja kuninkaalliset olivat antaneet tehdä muutamia\ntelttoja kukkulalle, josta voi katsella väen liikettä alempana.\nKuningatar teki hovinsa kanssa kävelyretken markkinapaikalle, jossa\ntungeskeli joukoittain pikkukauppiaita, kalastajia, merimiehiä ja\ntalonpoikia; nimismiehet ja heidän renkinsä koettivat kehoittaa\nmeluavaa joukkoa vaikenemaan, hovin alhaisempi palvelusväki tahtoi\nsekin näyttää mahtiaan ja oli aina valmis kurittamaan niitä, jotka\ntunkeutuivat liian likelle. Mutta siitä huolimatta oli säännöt ja\nhovitavat siksi päiväksi syrjäytetty; hovinaiset juoksentelivat nauraen\nostelemassa nauhoja ja hattuja kauppiailta; aateliskeikarit\nkiinnittivät talonpoikaispojilta ostamiaan kukon höyheniä\nsamettihattuihinsa; kuningatar itse osti korkean omakätisesti\npäivälliskalat, niiden joukossa sanotaan enimmäkseen olleen kampelaa ja\nsiikaa. Mutta kuningasta ei näkynyt missään. Missä piileskeli taaskin\ntuo hurjapää?\n\n-- Missäkö? -- kysyi reipas ja kielevä neiti Stiina Wrangel, joka\nsattumalta oli kuningattaren huulilta kuullut tuon huudahduksen, jossa\ntämän äidinsydän niin peittelemättä ilmaisihe. -- Missäkö? Salliiko\nteidän majesteettinne minun puhua suuni puhtaaksi?\n\n-- Puhu; sinä saat loruta tänä päivänä! -- Stiina Wrangel oli\nkuningatar Hedvig Eleonoran suosikkeja.\n\n-- Minä tahdoin vain sanoa, että jaloja otuksia täytyy pyydystää\nviekkaudella. Niin kauan kuin teidän majesteettinne käyskentelee kansan\nkeskellä kuninkaallisen arvonsa loistossa, kumartavat kaikki\nnöyrimmästi, mutta ei kukaan ilmaise, missä kuningas piilee. Jos me\nsitävastoin -- minä tarkoitan, teidän majesteettinne ja muutamat meistä\ntytöistä teidän majesteettinne henkivartijoina -- lähtisimme hämärissä\nvalepukuun puettuina...\n\nKuningatar hymyili. -- Sinä tarkoitat, -- virkkoi hän, -- että minä\nrupeaisin teidän tyhmyyksienne suojaksi... Mutta sama se, hankkikaa\nmeille heti muutamia talonpoikaispukuja ja antakaa neljälle\nhenkivartijalle määräys seurata meitä loitolla, huomiota herättämättä.\nAinoastaan Juliana, Märtha Leijonhufvud, Ebba Wachtmeister ja sinä\nsaatte olla mukana. Mars!\n\nPieni, veitikkamainen hovineiti lensi kuin nuoli tiehensä, ja tunnin\nkuluttua oli kuningatar muuttunut kunnianarvoiseksi, pyhäpukuun\npuetuksi Ahvenanmaan muijaksi, samalla kun hänen neljä hovineitiään,\njotka olivat koristelleet itsensä äsken ostamillaan kirjavilla\nnauhoilla, hyppelivät ilosta ja käyttäytyivät kuin maalaistytöt\nkonsanaan. Ainoastaan ruhtinatar Juliana oli vielä kalpean ja kärsivän\nnäköinen. Kaikki viisi olivat jo valmiit lähtemään liikkeelle, kun\nkuningatarta alkoi pelottaa, että puvut ehkeivät ole tarpeeksi\nonnistuneet, että hänet tunnettaisiin ja että hänen arvonsa joutuisi\nvaaraan. Vähän aikaa mietittyään kutsutti hän luokseen suosikkinsa\nBertelsköldin, ilmaisi hänelle, mitä oli tekeillä ja käski hänen\nseurata varalta mukana. Kreivi joutui aika lailla ihmeihinsä; hänen oli\nvaikea löytää talonpoikaispukua, joka sopi hänen pitkään vartaloonsa,\nmutta onneksi oli niitä koko joukko varastossa naamiaisten varalta, ja\nniin oltiin vihdoinkin valmiita. Kello oli seitsemän illalla, ja pimeä\noli jo tullut. Kaikki hiipivät hiljaa ulos pappilasta ja lähtivät\nkäymään kylään päin.\n\nSiihen aikaan tunnettiin kyllä jo paloviina, mutta se ei ollut vielä\ntehnyt markkinoista tappelupaikkoja; olutkapakoissa sentään pidettiin\njo aika suurta melua. Salaisella pelolla lähetti kuningatar\nBertelsköldin ottamaan selkoa siitä, näkyisikö kuningasta jossakin\nolutkapakassa. Kreivi meni, sai siellä ja täällä tunkeilla\nkyynärpäittensä avulla eteenpäin, sai kuulla haukkumisiakin, mutta\npalasi tuoden rauhoittavan vastauksen, ettei kuningasta näkynyt.\n\nKylän päässä oli suuri talonpoikaistupa, jonka ympärille oli\nkokoontunut paljon kansaa. Sisästä kuului rakkopillin soittoa ja\nlaulavia ääniä sekä suuren, vasikannahkasta tehdyn patarummun pärinää.\nKaikesta päättäen siellä sisällä leikittiin ja tanssittiin. Kuningatar\nantoi merkin seuralaisilleen, Bertelsköld asettui etunenään tietä\nraivaamaan ja niin sitä varovasti tungettiin läpi väkijoukon. Taru\nkertoo, ettei kaikki käynyt aivan ilman seikkailuja. Muutamat iloiset\nvelikullat sattuivat vastaan rappusissa; yksi tarttui kuningatarta\nvyötäisiin ja pyöräytti häntä pari kertaa ympäri; toinen heitti\nkäsivartensa Stiina Wrangelin kaulaan ja moiskautti hänen huulilleen\nleveän suudelman; kolmas pisti kätensä Ebba Wachtmeisterin kainaloon ja\naikoi muitta mutkitta ryöstää hänet. Kaikki naiset olivat vähällä mennä\ntainnoksiin säikähdyksestä ja katuivat jo katkerasti tätä\najattelemattomuuttaan; mutta Bertelsköldin kylmäverisyys pelasti\npulasta. Hän huusi isolla äänellä ja niin ahvenanmaalaisittain kuin\nsuinkin osasi: -- Pojat, tuolla vastapäätä on kuningas avauttanut tapin\noluttynnyristä; jokainen saa juoda niin paljon kuin haluaa. -- Se\nvaikutti. Suurin osa väkijoukosta hyökkäsi sinne, ja naiset pääsivät\nvapaiksi ihailijoistaan, jotka juoksivat heidän luotaan juomajumalan\niloihin.\n\n-- Kääntykäämme takaisin, kreivi, -- sanoi lihavanläntä kuningatar,\njoka vielä huohotti äskeisen tanssipyöräyksensä jälkeen ja oli saanut\njo kyllänsä seikkailusta.\n\n-- Niin, niin, lähtekäämme jo, -- kuiskasivat tytöistä pelkurimmat.\nMutta Stiina Wrangel ei vain ollut rohkeuttaan menettänyt. --\nOdottakaa, antakaa minun katsoa vähän, ennenkuin menemme, -- sanoi hän,\nja vastausta odottamatta hän tunkeutui avonaisesta tuvan ovesta sisään\nToiset olivat vasten tahtoaankin pakotetut odottamaan porstuassa ja\npiilottautuivat sen pimeimpään nurkkaan.\n\nTuvassa vietettiin häitä. Huone oli jotakuinkin suuri ja täynnä kansaa,\nniin että vain keskellä lattiaa oli avonainen paikka, jossa\ntanssileikkejä leikittiin. Rakkopillin puhaltaja puhalsi kovasti ja\nkauan, minkä keuhkot kestivät; kun hän väsyi, yltyivät tytöt laulamaan\nja sillä välin pärisi rumpu. Palavat päreet ja nauriisiin pistetyt\ntalikynttilät valaisivat huonetta hulmuten ilmanhengessä, joka\npuhalteli viileyttä aukinaisista ovista ja ikkunoista. Nuoret näkyivät\nsydämensä pohjasta iloitsevan; silloin tällöin vetäistiin joku vanha\nkalastaja tai iäkäs emäntä piiriin ja hän sai hytkytellä siinä oikein\nsydämensä pohjasta. Aivan hienoisittain ei siinä juuri käyttäydytty;\nnuotanainoa ja kirvesvartta puristamaan tottuneet kourat olivat luonnon\nhansikkaihin puetut ja tarttuivat lujasti kiinni kaikkeen, mikä eteen\nsattui; askeletkaan eivät olleet kuningatar Kristiinan tanssikoulussa\nopittuja, mutta rehellisesti ja reimasti siinä liikuttiin. Kömpelyys\noli viatonta ja kelpasi kyllä vastakohdaksi hovin hienontuneelle\nkevytmielisyydelle, ja tuo hieno hovineiti nautti sydämensä pohjasta\nkatsellessaan oven suusta tätä hänelle outoa näytelmää.\n\nNopeasti palasi hän porstuaan, nyhtäisi kuningatarta helmasta ja\nvirkkoi: -- Teidän majesteettinne, kuningas on siellä!\n\nKuningas oli todellakin siellä kahden tai kolmen parhaimman toverinsa\nkanssa. Kaikki olivat he puetut yksinkertaiseen metsästäjänpukuun,\nmelkein samanlaiseen kuin hovin ratsupalvelijat; Reutercrantz oli\nvarovaisuuden vuoksi hankkinut näille tekemistä toisaalla, etteivät\nsekaantuisi kuninkaan seikkailuun. Luultavaahan on, että jotkut\ntalonpojista aavistivat, keitä vieraat olivat, eikähän ole ihme, jos se\nherätti huomiota, että huomentuoppia juotaessa lautaselle ilmaantui\nkolme kultarahaa hopea- ja kuparilanttien sekaan; mutta ne, jotka\njotakin aavistivat, ymmärsivät kyllä, ettei heidän pitänyt olla mitään\nnäkevinään, ja niin siinä tanssittiin yhä edelleen eikä kukaan\nujostellut outoja metsästäjiä. Kuninkaan kasvoista näkyi, että hän\nviihtyi hyvin -- niinkuin Kaarle XI sittemminkin aina viihtyi paremmin\nsivistymättömäin kuin ylhäisten ja hienosti sivistyneiden seurassa,\njossa hänen, ujoutensa ja tottumattomuutensa vuoksi käyttäytymään, aina\noli tukala tulla toimeen. Hän pyöritteli tyttöjä ja emäntiä niin, että\nsitä ilokseen katseli, ja kun talon hopeamalja täynnä ranskanviiniä,\njohon oli sekoitettu kuminaa ja kardemummaa, kierteli arvokkaampien\nvieraiden kesken kädestä käteen, pistäytyi kuningas mieluummin\nvaahtoavan oluthaarikan ääreen, joka oli kaikkia muita varten asetettu\npöydälle uunin luo, ja otti siitä kulauksensa oikein talonpojan\ntavalla.\n\nMutta kaikesta huolimatta näkyi olevan tähtiin kirjoitettu, etteivät\nkorkeat vieraat saisi tuntemattomina päättää ilojaan. Pappilan pikku\nPekkakin oli äitinsä kanssa tullut markkinoille ja oli hänet,\nhengelliseen säätyyn kuuluvana, kutsuttu häihinkin. Siellä hän oli\nkiivennyt kiukaan kulmalle lähelle oluthaarikkaa. Tuskin hän oli nähnyt\nnuoren metsästäjän, kun hän jo huusi: -- Kiitoksia hevosesta!\n\nKuningas kääntyi selin.\n\nÄiti koetti saada pienokaista vaikenemaan ja onnistuikin vähäksi aikaa,\nmutta kauan ei kestänyt, ennenkuin Pekka taas keksi metsästäjän ja\nhuusi niin kovalla äänellä, että kaikki sen kuulivat: -- Tuolla menee\nse hyvä kuningas, joka antoi minulle hevosen.\n\nLapsi oli lausunut julki sen, mitä useat häävieraista olivat jo kauan\naavistaneet. Läsnäolijat alkoivat hämillään ollen katsella toisiaan, ja\npian huomasivat vieraat metsästäjät, että heidän ympärilleen oli\nmuodostunut tyhjä piiri lattialle ja että hääväki asettui heitä\ntarkastelemaan tarpeellisen välimatkan päähän. Kohta antoi kuningas\nystävilleen merkin ja he vetäytyivät ovelle päästäkseen huomaamatta\ntiehensä. Mutta tieto hänen läsnäolostaan oli lentänyt kuin kulovalkea\nsuusta suuhun ja ehtinyt ulos kartanollekin, josta väkeä nyt tulvi\nsisään näkemään edes vilahdukselta nuorta herraa ja kuningasta. Tungos\novessa kävi niin suureksi, ettei kukaan päässyt sisään eikä ulos, ja\nsiinä seisoi nyt kuningas hämillään ja nolona, miettien, miten\nparhaiten pääsisi pälkähästä.\n\nSamaan aikaan olivat kuningatar, ruhtinatar Juliana, Bertelsköld ja\nhovineidit tunkeutuneet ovelle kuningasta nähdäkseen ja joutuivat nyt\nkiinni niiden väliin, jotka tahtoivat sisään ja niiden, jotka tahtoivat\nulos. Saltvikin pappilan nuori emäntä olisi hänkin tahtonut vetäytyä\npois hämillään siitä häiriöstä, minkä hänen poikansa oli aikaan saanut.\n\nMutta lapsi pelästyi ja alkoi itkeä; vieressä seisovan merimiehen tuli\nsääli pienokaista, hän otti hänet syliinsä ja asetti olkapäälleen\nauttaakseen häntä ahdingossa.\n\nMutta nyt oli Pekka miestä mielestään, istuessaan aikamiehen pään\ntasalla, ylempänä kaikkia muita. Hän silmäili ympärilleen kuin kuningas\nvaltaistuimeltaan ja lopulta sattuivat hänen silmänsä muutamiin\nhenkilöihin, jotka hän luuli tuntevansa vanhastaan. -- Varo itseäsi,\näiti, tuolla on se ilkeä kreivi, joka tahtoi tehdä sinulle pahaa\nkotona!\n\nSattumalta seisoi kuningas lähellä; hän oli juuri äsken tuntenut\npienokaisen ja saanut todistuksen tuosta huomiokyvystä, jonka usein\ntapaa teräväpäisissä lapsissa. -- Mitä sanot sinä? -- kysyi\nkuninkaallinen metsästäjä ja tarttui poikaa käteen.\n\n-- Niin, niin, -- puheli pienokainen mielissään, -- luuletko, etten\nsinua tunne? Sinä olet kuningas ja tuolla seisoo kreivi, ja tuolia\nseisoo ruhtinatar, joka oli kamarissa silloin, kun sinä olit meillä,\nkyllä minä tunnen teidät, vaikkette te tunne minua.\n\nKuningas seurasi silmillään sitä suuntaa, jonne poika sormellaan\nosoitti ja luuli tuntevansa talonpoikaisvaatteihin puetun ruhtinatar\nJulianan, vaikka tämän kasvot olivatkin puoleksi peitetyt valkeaan\npäähineeseen. -- Oliko hän kamarissa, kun minä olin teillä? -- kysyi\nkuningas, jonka ääni hiukan vavahti.\n\n-- Mitä tyhmyyksiä sinä latelet, Pekka? -- kuultiin äidin kuiskaavan.\n-- Tässä on sinulle vehnästä; -- äiti koetti sulkea suun Pekalta.\n\nMutta pienokainen vain yltyi puhumaan, kun sai vehnästä. -- Olipahan\nse kamarissa silloin, kun sinä söit viiliä ja potkasit rikki minun\npuu-Polleni, ja sitten raapasi äiti sitä käteen, niin että veri vuoti;\nja sitten sanoi äiti kreiville: se on minun sisareni, sanoi hän. Ei\näidillä ole mitään sisarta.\n\nSillä välin oli Bertelsköldin onnistunut raivata naisilleen tie\nväkijoukon läpi. Kaikki korkeat vieraat pääsivät vihdoinkin ulos, ja\nkuningatar, joka ei enää voinut hillitä vihaansa, tarttui poikaansa\nkäsivarteen ja kuiskasi: -- Teidän majesteettinne, tällä tavallako\nRuotsin kuningas ylläpitää arvoaan kansan silmissä?\n\nKuningas punastui ja kuiskasi yhtä hiljaa: -- Teidän majesteettinne,\nkreivi Horn on aina asettanut korkean esimerkkinne seurattavakseni.\nMutta kuka on tuo valkeapäähineinen nainen, joka myöskin on\nkunnioittanut tätä juhlaa läsnäolollaan?\n\n-- Hän on tuleva kuningatar, jota syystä kyllä ovat tulevan kuninkaan\npoikamaisuudet huolestuttaneet.\n\n-- Sanokaa sitten terveisiä tuolle tulevalle kuningattarelle, että\ntuleva kuningas, \"tuo sietämätön nulikka, joka ei välitä muusta kuin\nhevosista, koirista ja sotamiehistä\", \"ei tahdo tehdä häntä nukeksi\nnukelle\" -- ei, teidän majesteettinne, tuosta tulevasta kuningattaresta\nei tule koskaan kuningatarta -- ei ainakaan Ruotsissa, ellei hän tahdo\nodottaa minun seuraajaani!\n\nJa sen sanottuaan riensi kuningas pois, ja kuningatar jäi kummissaan ja\nvihoissaan miettimään tapausta, josta hän ei käsittänyt alkua eikä\nloppua.\n\nEi ollut muuta jäljellä kuin hiljaa hiipiä takaisin pappilaan. Taru ei\ntiedä, tapahtuiko matkalla enää mitään muita seikkailuja, ja luultavaa\non, että yhden miehen rohkeus ja viiden naisen viekkaus riitti kaikkia\nvaaroja torjumaan. Mutta hääkansa, joka oli yhtä hidastuumaista kuin\nmuutkin Suomen asukkaat, oli vasta kuninkaallisten poistuttua päässyt\nselville, mikä kunnia heidän tietämättään oli häätalolle tapahtunut. Ja\nnyt vasta purkausi sen rakkaus kuninkaalliseen huoneeseen ilmoille\nkaikuvana hurraahuutona, joka kuului illan tyynessä aina pappilaan\nsaakka.\n\nMutta Saltvikin Kreeta painoi vedet silmissä pikku Pekkansa rintaansa\nvasten ja virkkoi: -- Onneton lapsi, sinä olet rikkonut kruunun.\n\nPekka hämmästyi vähän, vaikkei hän mitään ymmärtänyt. Mutta sen verran\nhän kuitenkin ymmärsi, että hän oli tehnyt jotakin pahaa. Hän seistä\ntökötti vähän aikaa hyvin mietteissään; sitten sanoi hän: -- Älä ole\nvihainen, äiti! Kuningas rikkoi hevoseni ja antoi minulle toisen\nsijaan. Jos minä olen rikkonut hänen kruununsa, niin teen minä hänelle\ntoisen sijaan. Älä nyt ole vihainen äiti, älä!\n\nKreeta hymyili: -- Mitäpä ei lapsi luulisi osaavansa!\n\nMutta varmaa on, ettei ruhtinatar Julianasta tullut Kaarle XII:n äitiä.\nKuka tietää, miltä olisi pohjoismaissa näyttänyt, jos niin olisi\nkäynyt? Tuli päivä, jolloin tuo Ruotsin kuningattareksi aiottu nainen\nluki itselleen onneksi, kun voi peittää hairahduksensa kauppiaan nimen\nsuojaan -- kun hänen täytyi vaihtaa sen kruunun loisto, joka hänen\nnuorena ollessaan oli hänen päänsä päällä kimallellut, väkinäiseen\nmaanpakolaisuuteen, tahrattuun nimeen, katumukseen ja unhotukseen.\nKaunis ruhtinatarparka -- kuka heittää päällesi ensimmäisen kiven?\n\nMutta palatkaamme luomaan viimeinen silmäys kuninkaan metsästykseen.\n\nSyyskuun 6. päivä v. 1671 oli määrätty lähtöpäiväksi. Kuningatar ja\nvaltioneuvokset lähtivät iloisin mielin Ahvenanmaan rannoilta, mutta\nkuningas ja kaikki nuorimmat hovin jäsenet heittivät kaipauksella\nhyvästinsä vapaalle elämälle raittiin luonnon ja metsien helmassa.\nKuiskailtiin, että jotkut nuoremmat aatelismiehet olivat aikoneet\ntäällä julistaa kuninkaan täysi-ikäiseksi vuotta ennen laillista aikaa,\nja samalla itsevaltiaaksi; tämä tuuma ei kuitenkaan toteutunut. Ja hyvä\noli, että niin kävi; yksinvalta ennätti tulla vielä sittenkin, kun sen\naika oli valmis.\n\nKuninkaallisten käynnin johdosta tapahtui useita laupeudentöitä. Kirkot\nja köyhät lienevät saaneet melkoisia lahjoja; kirkonkirjat, jotka\nIsonvihan aikana hävisivät, eivät niistä mitään tiedä. Muuan\nAhvenanmaan reippaimmista metsästäjistä, joka oli kaatanut hirven ja\njoutunut kuolemaan syypääksi, sai armon kuninkaalta. Hirviä korkeine,\nkomeine sarvineen nähtiin vielä neljäkymmentä vuota tämän jälkeen\nAhvenanmaan lehdoissa. Mutta Isoviha, joka tuhosi niin paljon, tuhosi\nnekin. V. 1710, kun vihollista odotettiin, surmattiin suurin osa niistä\nRuotsin hallituksen käskystä; lihat suolattiin ja nahkoista tehtiin\nsotisopia Kaarle XII:n ratsumiehille, vihollinen ampui loput. Sen\njälkeen harhaili vielä yksi ja toinen hirvipari entisillä laitumilla,\nkunnes v. 1778 viimeinen hirvi ammuttiin Flakan tilalla Lemlannin\npitäjässä.\n\nTämä Kaarle XI:n ensimmäinen retki Suomeen oli myöskin viimeinen.\nKuninkaallinen fregatti oli valmiina nostamaan ankkurinsa, sadat liput\nliehuivat sen mastoissa, veneet työnnettiin rannasta -- nuo lukuisat\njoukot, jotka ylt'ympäriinsä seisoivat rannoilla ja veneissään\nsoutelivat lähtöä katsellen, kohottivat tuhatkertaisen hurraahuudon\nrakastetulle kuninkaalleen -- ja fregatin kanuunat vastasivat. Kun\nviimeisen laukauksen savu oli haihtunut, nähtiin kuninkaan paljastetuin\npäin heiluttavan hattuaan jäähyväisiksi -- ja kohta uursi komea laiva\nleveän uomansa laineeseen, joka kullalle kimalteli iltaruskon\npaisteessa.\n\n\n\n\n5. LAPSET HORNASSA.\n\n\nEnnenkuin annamme tämän kertomuksemme edistyä, on meidän palattava\najassa noin neljä kuukautta takaisinpäin. Oli Valpurin aika v. 1671.\nMaa oli juuri paljastunut, ja muutamia ihania, lämpimiä sadepäiviä oli\nseurannut yhtä ihania poutapäiviä; keveä höyry kohosi kellahtavan maan\npinnasta, josta ensimmäiset vihreät heinänkorret alkoivat pistää\nnäkyviin; olisi miltei voinut luulla kuulevansa, kuinka ruoho kasvoi;\nhetki hetkeltä kävivät niityt vihreämmäksi, ja puut tulivat urvelle.\n\nJa taasen me olemme Mainiemen seuduilla vähän matkaa Turusta. Sen\njälkeen kuin viimeksi kävimme täällä noin viisitoista vuotta takaperin,\non kaikki käynyt iloisemman ja ystävällisemmän näköiseksi. Suuri on\nvielä köyhyys matalissa majoissa, jotka ylpeää linnaa ympäröivät; mutta\nse puute, epätoivo ja viha, joka vallitsi siellä kreivi vainajan\naikana, on paljon vähennyt. Kreivi Bernhard Bertelsköld on ottanut\ntoisen voudin linnaansa; vanha mestari Aatami on alustalaisten kostoa\npeläten muuttanut Turkuun asumaan, niinkuin lohikäärme vartioidakseen\nniitä rikkauksia, joita hän oli köyhiltä talonpojilta kiskonut.\nUusi vouti on saanut isännältään ankaria määräyksiä kohdella\nsäälivästi talonpoikia sekä auttaa ahkerimpia heistä pienillä\nrahalainoilla ja köyhimpiä heidän verojaan vähentelemällä. Sillä tavoin\novat monet autiot talot taas tulleet asutuiksi, kesantopeltoja on\njälleen kylvetty; voisi jo toivoa parempien aikojen koittavan,\njos vain aatelisten tilain talonpojilla olisi jotakin varmuutta\ntulevaisuudestaan. Mutta ken voi taata hänelle, ettei hänen nykyisen\nlempeän isäntänsä jälkeen kerran tule hirmuvaltias, joka taaskin\nkohtelee alustalaisiaan kuin järjettömiä luontokappaleita? Ja niin teki\ntalonpoika työtä vain huomisesta huolimatta, ollen tyytyväinen, kun sai\nrauhan ja leipää siksi hetkekseen; mutta vastaisia viljelyksiä ja\ntulevan polven parasta ei kukaan ajatellut, sillä kukapa olisi tahtonut\ntehdä työtä jonkun uuden mestari Aatamin hyväksi?\n\nNoin neljänneksen päässä linnasta oli Arvion kylä, tuo sama, joka\nmelkein kokonaan oli hävitetty kapinan jälkeen mestari Aatamin aikana.\nSuurin osa väestä oli ulkotyössä, kun iltapäivä oli niin kaunis; kylän\nläpi kulkevalla tiellä nähtiin yksinäinen eukko kulkemassa. Hän oli\nkokonaan mustaan puettu, ja hänen vaatteensa olivat karkeasta, mutta\npuhtaasta villakankaasta. Kangistuneesta vartalosta päättäen hän oli jo\nhyvin vanha, vaikka hänen terävät, läpitunkevat silmänsä ilmaisivatkin\nälyä ja toimeliaisuutta, samalla kuin hänen reippaat liikkeensä\nosoittivat ruumiinvoimia, joita vanhuus ei vielä ollut voinut\nhuomattavasti murtaa.\n\nJos tarkemmin tarkasteli vanhusta, niin tunsi hänet helposti \"Mustaksi\nJaanaksi\", jonka lukija muistanee edellisestä kertomuksesta.\nSe, joka ei häntä tuntenut, olisi voinut luulla häntä noin\nkuusikymmenvuotiaaksi; toiset tiesivät hyvin kyllä, että hän oli\nainakin seitsemänkymmenenviiden vuoden ikäinen. Nähtiin hänen varovasti\nastuvan tietä myöten ja silloin tällöin katsahtavan taloihin. Niin pian\nkuin ei luullut tarvitsevansa mitään pelätä, pistäytyi hän nyyttyineen\ntupaan, viipyi siellä hetkisen, palasi nyytty yhä suurempana ja jatkoi\nmatkaansa toisiin taloihin. Mitä oli hänellä siellä tekemistä, ja mitä\ntoi hän sieltä?\n\nEttei mitään epäluuloja syntyisi henkilöä kohtaan, joka tavallaan on\nvanha ystävämme, tahdomme seurata häntä noille retkille. Ensimmäisessä\ntalossa oli emäntä kotona ja kirnusi voita. Musta Jaana otettiin\nystävällisesti vastaan, suljettiin hetkiseksi maitohuoneeseen ja kun\nhän lähti pois, oli hänellä pari uusia sukkia mytyssään, ja monet\nhartaat kiitokset seurasivat häntä. Toisessa talossa oli parinkymmenen\nvanha tyttö kotona pieniä lapsia kaitsemassa. Tännekin oli Jaana yhtä\ntervetullut, tehtiin tuli takkaan ja hiiloksesta povattiin tulevia\nasioita. Ennustukset lienevät olleet nuoren tytön mieleen, silla Jaanan\npoistuessa talosta oli hänen nyyttyynsä ilmaantunut iso juusto.\nKolmannessa talossa oli isäntä kotona ja sairasti. Jaana kutsuttiin\nsisään, mutta tuli väkinäisesti; hän suostui kuitenkin lukemaan sairaan\nparantumiseksi ja sai siitä palkakseen kirkkaan hopeatalarin ja\nluvattiin vielä toinenkin, jos mies huomenna voisi mennä ulos.\nNeljännessä talossa tuli häntä vastaan piika, veti hänet perässään\nnavettaan ja kertoi kuiskaten, että hänen sulhasensa oli hänet\njättänyt, jonka vuoksi Jaanan pitäisi valmistaa hänelle taikajuoma.\nTarina ei kerro, minkä vastauksen tyttö sai, mutta varmaa on, että\nJaana sai siitä parin uusia sukkanauhoja. Viidennestä talosta ajettiin\nhänet uhkauksin ja ankarin sanoin; emäntä syytti häntä siitä, että hän\noli varastanut villoja pääsiäisyönä ja pilannut karjan lypsämättömäksi.\nKuudennessa talossa otettiin hänet taas ystävällisesti vastaan, kun\nhevonen oli sairastunut ja uhkasi kuolla. Jaana antoi hevoselle viinaa,\nsitoi pussin sen kaulaan ja sai kapan suoloja vaivainsa palkkioksi.\nSeitsemännessä talossa tarvittiin oluenpano-onnea; Jaana pesi astiat\npihlaja- ja kanervavedellä, jonka tiettiin onnea antavan, ja sai tästä\ntyöstään palkkioksi kaksi leipää ja pari naulaa voita. Niin kulki hän\ntalosta taloon; lopulta oli hänellä niin suuri kuorma selässään, ettei\nhän enää luullut voivansa enempää kantaa tällä kertaa. Ja kun jo ilta\npimeni, näki hän hyväksi lähteä kotimatkalle, eikä enää ollut\nhuomaavinaan niitä viittauksia, joita hänelle tehtiin melkein joka\ntalosta tien varrella. Sillä tällaisia käyntejä ei tapahtunut joka\npäivä, ja Jaanalla oli työtä toisissakin kylissä. Sentähden tahtoi\nkukin käyttää tilaisuutta hyväkseen.\n\nSillä välin olivat miehet alkaneet töistään palata, ja Jaanasta oli\nparasta olla heitä tapaamatta. Hän tiesi, että useimmat heistä häntä\npelkäsivät, mutta hän tiesi myöskin, että monet syyttivät häntä\nkaikesta pahasta, jota kylässä tapahtui, ja jotkut olivat uhanneet\nantaa hänet ilmi, mikä näihin aikoihin olisi ollut arveluttava asia.\nHän oikaisi sen vuoksi niittyjen poikki ja kääntyi siitä syrjäpolulle,\njoka vei metsän läpi rantaan.\n\nSinne oli vielä noin neljänneksen matka ja vaikka vanhus astuikin\nreippaasti eteenpäin, valahti ilta-aurinko puitten latvojen taa hänen\nvielä metsässä ollessaan. Yö tuli, ja tuskin on luonnossa mitään\nrakastettavampaa kuin pohjolan toukokuun yö, kun pimeyden huntu\nhienoisena väikkyy puiden ja pensaiden yllä niinkuin hyvä, miellyttävä\nuni, samalla kuin laulurastas tummassa havumetsässä helkyttelee\nsurullisen kauniita laulujaan. Olipa vielä toinenkin laulaja, jonka\nääni kuului kauempaa järven rannalta ja jota kuunnellessaan rastas\nlakkasi laulamasta; se oli satakieli, joka silloin samoinkuin nytkin\noli rakas ulkomaan vieras Suomen etelärannalla.\n\nJaana kiirehti kulkuaan, sillä olisihan joku ilkiö voinut ottaa\nrannasta hänen veneensä, ja silloin hän olisi saanut viettää metsässä\nyönsä. Hänen noin yksin kävellessään kauniina yönä ja muistellessaan\nmenneitä aikoja, hän kuuli metsästä oudon äänen. Ei se ollut teeren\nkuherrusta, ei suden ulvontaa, ei kehrääjän hurinaa eikä ruisrääkän\nnarinaa. Se oli itkevän lapsen ääni.\n\nJaana rakasti lapsia ja meni sinnepäin, mistä ääni kuului. Pitkän\nkierroksen tehtyään löysi hän kolme lasta, pojan ja kaksi tyttöä,\nkaikki noin neljän tai viiden vuoden vanhoja, kyyristyneinä puun\njuurelle. Kaksi heistä nukkui viattomuuden unta kostealla maalla, mutta\ntoinen tytöistä oli valveilla ja itki itsekseen nälästä ja pelosta\nvavisten.\n\nJaana meni lasten luo. -- Miksi olette yksin metsässä? -- kysyi hän.\n\n-- Voi, voi, -- valitti tyttö, -- kun me menimme ensi kerran paimeneen\ntänä päivänä, niin alkoi sataa puolenpäivän aikana, ja siellä oli niin\nkaunis sateenkaari. Tommu sanoi: otetaan kiinni sateenkaari, se on\naivan lähellä mäen rinteessä. Mutta kun me tulimme sinne, oli se vielä\nvähän kauempana, ja niin menimme me yhä edemmä metsään, emmekä enää\nosanneetkaan kotiin.\n\nJaana hymyili melkein surullisesti. Ehkä ajatteli hän sitä, kuinka nämä\nlapset olivat koettaneet sateenkaarta tavoittaa, niinkuin ihmiset\nkoettavat tavoittaa onneaan. He sanovat niinkuin lapset: se on aivan\nlähellä, ottakaamme kiinni se! Ja kun he tulevat sinne, on se taas\nhiukan matkaa edempänä, ja kun he taas sinne saapuvat, näkyy se\nkimmeltävän kaukana pilvissä, ja niin seuraavat kuolevaiset ihmiset sen\nkatoavia jälkiä, kunnes lopulta eksyvät synkän metsän syvyyteen.\n\n-- Seuratkaa minua, -- sanoi Jaana, -- niin saatte maata yötä\ntuvassani. Huomenna näytän teille tien kotiinne.\n\nNukkuvat saatiin vaivoin heräämään, ja niin jatkoi koko seurue\nmatkaansa rantaan. Lapset kulkivat äänettöminä ja peloissaan; he\ntunsivat kyllä mustan Jaanan ja olivat kuulleet, millainen hän oli;\nehkä he olisivat mieluummin jääneet metsään kuin häntä seuranneet,\nmutta he eivät uskaltaneet pelkoaankaan ilmaista. Tommi vain rohkeni\nitku kurkussa virkkaa: -- En minä tahdo peikon mukana metsään mennä;\nminä tahdon mennä kotiin äidin luo.\n\n-- Me tahdomme mennä kotiin äidin luo, -- nyyhkyttivät tytötkin.\n\n-- Ka, mitäs te nyt, pikku hupakot? -- toruskeli Jaana. -- Äiti nukkuu,\nja kylään on puolen penikulman matka. Kas niin, tassutelkaa nyt vain\nperässä; minä annan teille voileipää ja maitoa.\n\nVoileipää ja maitoa! Jokainen, joka on ollut lapsi ja ollut nälissään,\ntietää, mikä viehätys on noilla sanoilla, jotka sillä kertaa sisältävät\nkaiken maallisen onnen ja makeuden! Kyynelet herkesivät vuotamasta ja\nlapset tallustelivat eteenpäin uusin voimin; ainoastaan toinen tytöistä\ntaittoi välistä pieniä oksia ja ripotti niitä jälkeensä polulle. --\nMiksi noin teet? -- kysyi toinen tytöistä. -- Hiljaa! -- kuiskasi\ntoinen. -- Mummo on kertonut tytöstä, jonka peikko ryösti ja vei\nmetsään, mutta joka ripotti oksia jäljelleen tielle, ja sittenkun hän\nnäki ne oksat, niin osasi hän niitä myöten kotiinsa.\n\nJos Jaana olisi nuo sanat kuullut, olisi hänellä ollut syytä vavista.\nKun jokin aate, ennakkoluulo tai mikä käsitys tahansa on tarttunut\nihmisten mieliin, niin näkyy sen merkitys ja tärkeys kaikista parhaiten\nsiitä, millaisena se lasten suusta kuullaan. Jos he eivät siitä mitään\ntiedä, niin voi olla varma, ettei tuo aate vielä ole juurtunut eikä\nmuuttunut sydämen asiaksi. Mutta jos se alkaa lasten huulilla\nkummitella, silloin iloitkoon se, joka siitä hyötyy, mutta vaviskoon\nse, jota se voi vahingoittaa, sillä silloin on aate mennyt kaikkien\nmieliin, tunkenut perheiden kaikkein sisimpään, jopa yksin äidin\nmaitoonkin, eikä sitä voida miespolviin hävittää.\n\nSiihen aikaan, jota tässä kuvailemme, oli usko noitiin ja taikuuteen\ntuollainen luulo, joka, vaikkakin jo ikivanha, taas on uudelleen\nleimahtanut ilmituleen mitä kauhistavimmalla tavalla. Juuri sillä\nvuosisadalla, joka oli synnyttänyt Newtonin, Leibnizin ja Voltairen,\njuuri samaan aikaan, jolloin uskonpuhdistuksen kautta oli suurimmalle\nosalle Eurooppaa valoisamman ajan aamurusko koittanut, juuri silloin\ntapahtui tuo merkillinen taantuminen pakanuuden ja keskiajan synkimpään\npimeyteen. Vääräuskoisten polttoroviot katolisessa Euroopassa eivät\nvielä olleet lakanneet roihuamasta, kun noitain tulet alkoivat palaa\nprotestanttisessa maailmassa. Taikuus muuttui uskonkappaleeksi, jota\neivät älykkäimmätkään miehet epäilleet. Yleisiä rukouspäiviä säädettiin\ntorjumaan \"saatanan raivoa\", kuninkaalliset kuulutukset varoittivat\nihmisiä, vahvistivat heidän uskoaan ja kiihoittivat heidän\nmielikuvitustaan; taikakomissiooneja, joihin kuului puoleksi\nhengellisiä, puoleksi maallikoita, asetettiin, ja ne tuomitsivat monta\nsataa henkeä \"sielunsa autuuden vuoksi\" roviolla poltettaviksi, mistä\nkaikesta tuonnempana kerromme. Ruotsissa alkoi tämä villitys\nNorrlannissa jo Kustaa Aadolfin aikana, kiihtyi ja raivosi sitten koko\nmaassa, mutta erittäin ja kaikista julmimmin Taalain maakunnassa.\nSuomi, tuo taikuuden vanha kotimaa, joutui myös pian tämän tartunnaisen\nvaltaan ja sairasti sitä ankarasti, niin että roviot leimusivat siellä\nmelkein koko jälkimmäisen puoliskon kuudettatoista satalukua; eipä\ntarvittu paljon muuta kuin että vanha, ruma suomalainen akka ilmaantui\nRuotsiin, kun hänet jo vedettiin noiden kauheiden tuomioistuinten\neteen, jotka langettivat tuomionsa säälimättä siksi, että langettivat\nsen järjettömästi. Ja mikä merkillinen osa pienillä lapsilla oli näihin\nhirmutöihin, se selviää seuraavasta.\n\nPalatkaamme Jaanan ja häntä seuraavien lasten luo. Oli jo myöhäinen yö;\nkun he saapuivat rantaan, astuivat veneeseen ja soutivat Jaanan majaan,\njonka lukija muistanee edellisestä kertomuksesta. Täällä oli kaikki\nniinkuin oli ollut viisitoista vuotta takaperin, paitsi että katosta\nriippui kummallinen koriste -- irvistelevä pääkallo. Joko se oli nyt\nsiihen pantu peloittamaan taikauskoista kansaa tupaan tulemasta sillä\nJaana ei suvainnut ketään luonaan, tai oli Jaanan rakkaus kaikkeen\nkamalaan, joka usein syntyy yksinäisyydessä -- oli miten oli, kun Jaana\nteki tulen takkaansa, nähtiin kuolleen ontelot silmäkuopat kuin ilmasta\ntuijottavan tulijoita vastaan.\n\nLapset parkaisivat pelästyksestä. -- Suunne kiinni, -- tiuskasi Jaana\nvihoissaan. -- Semmoisiksi kuin tuo tuossa on, tulemme me kerran\nkaikki, sillä ihminen on mato maan päällä. Kas niin, rakkaat lapset,\nistukaa nyt vain tänne pöytään ja syökää mahanne täyteen; sitten saatte\nkiivetä nukkumaan minun omaan sänkyyni.\n\nSen sanottuaan otti hän nyytystään tuoretta leipää ja vastakirnuttua\nvoita, asetti ainoan viilipyttynsä pöydälle ja kehoitti sydämellisesti\nlapsia nälkäänsä sammuttamaan. Viihdyttääkseen heitä otti hän vielä\nesille kolme kirkasta messinkilautasta, jotka kiilsivät kuin kulta, ja\nkolme samasta metallista tehtyä lusikkaa, kaikki muistoja muinoisilta\najoilta. Mutta lapset pakenivat loukkoon eivätkä uskaltaneet pelosta\njäsentäkään liikauttaa. Lopulta sai hän heidät puoleksi väkisin pöytään\ntulemaan.\n\nLapsiparoilla oli nälkä, mutta samalla heitä hirveästi pelotti. Jo oli\nnälkä vähällä voittaa, kun muuan vähäpätöinen seikka riisti heiltä\nkaiken ruokahalun. Muuan viaton kuoriainen, joita keväisin asustelee\nseinänraoissa, oli sattunut asettumaan viilipytyn laidalle, josta se\nlähti kulkemaan viilin yli niinkuin ihminen kulkee jään yli. Tuskin\nolivat lapset sen huomanneet, kun he heittivät lusikat ja voileivät\nluotaan ja juoksivat vavisten nurkkaan. -- Mikä teitä vaivaa? --\nhuudahti Jaana suuttuneena. Lapset eivät vastanneet. Hän uudisti\nkysymyksensä ja astui lähemmä. Silloin rupesivat kaikki kolme täyttä\nkurkkua kirkumaan ja vanhin tytöistä huusi yli muiden: -- Emme koskaan\nsyö noidan ruokaa; noidan ruoka muuttuu madoiksi!\n\nJaana koetti turhaan rauhoittaa pienokaisia, kun ovi samassa aukeni ja\nkaksi oudon näköistä henkilöä astui sisään. Toinen oli melkein musta --\nsiitä luonnollisesta _syystä_, että hän oli hiilenpolttaja. Toinen taas\noli vanha vaimo, joka oli puettu kummalliseen punaiseen hameeseen ja\nkaikenlaisilla merkeillä kirjailtuun puseroon, ja kaulassa oli hänellä\nsimpukan kuorista tehty helminauha, joita talonpojat luulevat käärmeen\npäiksi ja joilla he vielä tänäkin päivänä suitsiaan koristelevat. Tämän\nuuden kauhistavan ilmiön nähtyään ryömivät lapset sängyn alle ja\npysyivät siellä niin hiljaa, että tuskin uskalsivat hengittääkään.\nTulijat eivät heitä huomanneet.\n\nJaana katsahti vihaisesti uusiin vieraihinsa ja kysyi äreästi: -- No,\nmitäs nyt taas? Olenhan sanonut, etten voi teitä auttaa.\n\nMies rupesi puhumaan ja sanoi melkein nöyrällä äänellä: -- Älä nyt\nsuutu, Jaana, vaikka tulemmekin näin outoon aikaan. Nyt on puolenyön\naika, ja Valpuri sanoo, ettei kukaan muu kuin sinä voi minua auttaa. Jo\nneljänä yönä peräkkäin olen nähnyt noidantulen metsässä palavan; olen\nheittänyt siihen terästä, olen vaiennut kuin seinä, mutta kattila ei\nvain ota pinnalle noustakseen. Valpuri sanoo, että lempo ratsastaa\nkahareisin sen selässä ja ettei sitä saada siitä pois, ellet sinä taio\nsitä seitsemän kertaa lohikäärmeen verellä ja itsensä menettäneiden\nluilla ja pienten, murhattujen lasten pikkusormilla. Sentähden...\n\n-- Niin, sentähden täytyy sinun auttaa häntä, -- puuttui akka kiivaasti\npuheeseen. Älä nyt ole olevinasi, sen kyllä kaikki tietävät, ettei\nkukaan voi tehdä sitä niin hyvin kuin sinä, sillä sinä olet paholaisen\ntuttava ja hyvä ystävä. Herra Jeesus, siinähän se jo on ... -- kirkaisi\nhän samassa, kun näki katosta riippuvan pääkallon.\n\n-- Tukitko suusi heti paikalla! -- huusi Jaana vihoissaan. -- Etkö\nhäpeä sellaisia sanoja käyttämästä minun omassa huoneessani?\n\nVieras vaimo käsitti väärin hänen sanansa ja vastasi hämillään: -- Ka,\nniin, tyhmästihän tein, Jaana, kun täällä Jumalan nimen mainitsin, se\nkun ottaa sinun taioiltasi kaiken voiman ja vaikutuksen. Mutta katsos\nnyt, nyt minä korjaan vikani. -- Ja hän otti, tuo puolihullu, taikuuden\nsokaisema naisparka, kaksi oljenkortta, asetti ne ristiin lattialle,\npolki siihen ja sylkäisi. -- Kas niin, -- virkkoi hän riemuiten, -- nyt\nei enää haittaa, vaikka mainitsinkin Jumalan nimen.\n\nOnneton, hän ei tiennyt mitä teki. Taikauskon musta peikko oli saanut\nhänessä vallan; sen musta aave oli astunut esiin epäoleellisesta\ntyhjyydestään ja kasvanut kauhistuttavaksi todellisuudeksi, synniksi,\njoka pilkkasi sitä, mikä oli kaikista pyhintä.\n\nJaanakin oli taikauskoisuuden vaikutuksen alainen, mutta ei antautunut\nkokonaan sen valtaan. Valpurin pilkka pyöristytti häntä. Hän hypähti\nseisoalleen ja huusi uhkaavasti kättään huitoen: -- Ulos minun\nhuoneestani, te jumalanpilkkaajat! Ulos, te kadotetut! Ulos! Ulos!\nUlos!\n\nEi ollut hyvä sillä hetkellä asettua Jaanaa vastustamaan. Hän oikaisi\nkoko pitkän vartalonsa; harmaa tukka liehahti, luinen nyrkki kohosi\nuhkaavasti. Hiilenpolttaja ja hänen toverinsa riensivät ulos, mutta\nValpuri mutisi mennessään: -- Hän tahtoo pitää taitonsa itsellään,\nmutta sen hän saa kalliisti vielä maksaa.\n\nJaana meni ulos ruohoja keräämään, sillä oli juuri täysikuu sinä yönä.\nKun hän tuli takaisin, muisti hän lapset. Heidän piilopaikkansa sängyn\nalla oli tyhjä. Hän etsi heitä kaikkialta, mutta turhaan. He olivat\nkadonneet jäljettömiin.\n\n\n\n\n6. VESIKOE.\n\n\nVarhain eräänä kauniina kesäkuun aamuna v. 1671 liikkui Turun kaupungin\nkaduilla ja joen rantoja pitkin suuri väen paljous. Oli silmin\nnähtävää, että jotakin erikoista ja tavatonta oli tekeillä, vaikkei\naikaa ja paikkaa niin tarkkaan tiedettykään. Sillä milloin kuului\nrannalta melua, ja kohta kiiruhti tuo moneen sataan nouseva\nkansanjoukko sinne näkemään, mitä siellä tapahtui; milloin\nkeräännyttiin torille tuomiokirkon eteen, ja kohta kasvoi tungos\nmoninkertaiseksi, kun yhä uusia uteliaita saapui joka haaralta; milloin\nvälähtivät vartiosotamiesten kiväärit vastatehdyllä Linnankadulla, ja\nkohta kiiruhtivat kaikki heitä vastaan. Aurajoki oli täynnä veneitä ja\npursia, joiden valkeat, kuivumaan levitetyt purjeet somasti\nliikahtelivat tyynessä ja kirkkaassa aamuilmassa, ja maalta päin tuli\njonottain kärryjä, joiden omistajat toivat tavaroitaan kaupaksi\nkaupunkiin ja ihmetellen pysähtyivät toimettomain torilla seisojain\ntungokseen.\n\nVastatulleiden joukossa oli kannellinen pursi, joka näytti muita\nisommalta ja komeammalta ja joka, parhaimmalla Vaasan rukiilla\nlastattuna oli tunkeutunut aivan lähelle sitä ainoata siltaa, jota\nmyöten liike siihen aikaan kulki joen poikki. Sen pienestä kajuutasta\nryömi esille lyhyt ja paksu ukko, jonka vaalennut tukka ja suippoparta\nolivat omituisena vastakohtana myhäilevälle ja punakalle naamalle.\nKohta hänen perässään kömpi samasta piilosta ilmoille yhtä pieni ja\nyhtä pyöreä eukko, ollen ehkä muuatta vuosikymmentä nuorempi ukkoa,\nmutta yhtä iloinen ja hyvinvoipa kuin hänkin. Molemmat virkkoivat\njoitakin sanoja kahdelle nuorelle miehelle, jotka olivat purren\nmiehistönä, ja nousivat sitten maihin. Vähän vaivalloista se tosin oli,\nsillä veneellä ei päässyt liikkumaan eteen eikä taaksepäin toisiinsa\nkiinni ahtautuneiden pursien välissä, ja vanhusten piti sen vuoksi,\nennenkuin rantaan pääsivät, kiivetä toisten pursien yli, jotka olivat\nheidän purtensa ja rannan välissä.\n\nVanhukset näyttivät olevan oikein sydämensä pohjasta toisiinsa\ntyytyväisiä. Ukko tarjosi eukolleen kätensä tuolla epämukavalla\ntaipalella, ja kun tuli hypätä rantaan, tarttui hän häntä vyötäisiin ja\nkeikautti hänet voimakkaalla kädellä maihin. Eukko taas kiitti avusta\niloisella päännyökkäyksellä, ja niin lähtivät he tallustelemaan\ntorille tavatakseen sitä kauppiasta, jolle aikoivat rukiinsa myydä.\nMatkallaan joutuivat he kuitenkin väkijoukon keskeen ja eukko sattui\nsyyttömästi saamaan survauksia milloin hartevilta merimiehiltä,\nmilloin nenäkkäiltä katupojilta. Ukon valkeat kulmakarvat rypistyivät\nsilloin jotenkin tuimasti ja päästäen viiksiensä välistä mehevän\n\"blitz-donnerkreutz-pappenheimin\" työsi hän tunkeilijat ravakasti\nsyrjään. -- Kuule, hyvä ystävä, -- virkkoi hän muutamalle vanhalle,\njykeväluiselle miehelle, joka juuri oli tullut maalta päin, ajaen\njuurikasveilla täytettyä kuormaa, -- ovatko ihmiset täällä Turussa\naivan hulluja? Mitä varten hyppäävät he tuolla tavalla näin varhain\naamulla, _mane manium et sero venientibus ossa_, niinkuin meidän oli\ntapana sanoa siihen aikaan kuin minä kävin täällä katedraalikoulua?\n\nPuhuteltu kääntyi verkalleen päin, pyöräytti yhtä verkalleen mälliä\nsuussaan ja vastasi jonkin aikaa arveltuaan: -- Mustaa Jaanaahan ne\nkuuluvat aikovan vedellä koettaa.\n\n-- Vai niin, vai niin, -- vastasi ukko, ja avasi lyhyen\nlammasnahkaturkkinsa, joka oli alkanut varistaa päiväpaisteessa; --\nmusta Jaana on siis noita-akka, _mala sibylla_, jos mä oikein ymmärrän.\n\n-- Niin on, -- vastasi mies kuormansa päältä.\n\n-- Onko hän Pohjanmaalta? -- kysyi eukko hiukan murtaen ulkolaisiksi.\n\n-- Eikä olekaan, -- vastasi taas maalainen. Mutta sitten lisäsi hän\npuoleksi ylpeillen puoleksi pelonalaisesti, niinkuin olisi halunnut\nomistaa osan Jaanan maineesta, mutta samalla pelännyt seurauksia: --\nJaana on kotoisin Mainiemestä.\n\n-- Ystäväni, -- jatkoi pieni ukko naurettavan totisesti, -- minä panen\nvetoon purteni rukiineen ja rottineen vanhaa viskainta vastaan, että\nsinä olisit parempi toveriksi yöllisellä hyökkäysretkellä kuin\npuhujaksi ristiäiskesteissä! Sanokoot minua kroaatiksi, mutten\nsittenkään tunne minä sitä pitäjää. _Ubi nunc ecclesia_ ... sepä nyt on\nmerkillistä, että niin pian kuin minä näen tuon vanhan rehellisen\ntuomiokirkon, jonka katolta ennen vanhaan niin monta naakkaa\nnuolipyssylläni ammuin, kohta kasvaa latina esiin niinkuin rukiin tähkä\nkantojen välistä vanhassa kaskessa.\n\n-- Minä muistelen, että kreivi Bertelsköldillä on suuri säteritila,\njota Mainiemeksi sanotaan, -- virkkoi tuo pieni ja pyöreä eukko, tehden\nsamalla turhan yrityksen jatkaakseen matkaa ja vetääkseen miestään\nperässään.\n\n-- Bertelsköld? -- mutisi vanhus -- vai niin, vai semmoinen sato kasvaa\n_hänen_ vainioillaan. Hän kylvi taikuutta ja niittää nyt noitia, sehän\non niinkuin olla pitää, _hoc est in suum ordinem_, niinkun ne vanhat\nniin oikein sanoivat. Tule eukkoseni, kastakoot noitansa; olen varma\nsiitä, että hän pysyy veden päällä, jos kerran on oikeata sorttia.\n\nVanhukset aikoivat nyt lähteä, mutta kuorman vieressä seisonut mies oli\ntoisella kädellä tarttunut ukkoa turkin helmaan samalla kuin toinen\nkäsi haparoi koirankarvalakkia, joka hänellä oli päässään. -- Olisiko\nse ... olisiko se kapteeni? -- änkytti mies ja tarkasteli ukkoa ja\nhänen turkkiaan ihmeen lämpimillä ja rehellisen tyhmillä katseilla.\n\n-- Mitä nyt ... sapperment, sinut olen minä nähnyt joskus ennenkin, --\nvirkkoi vanhus ja tutkisteli tuota muinoin jäntevää vartaloa,\njonka selkä oli vuosien painosta melkoisesti koukistunut. --\nBlitzdonnerkreutz, Pekkahan se on, numero 30 Larssonin eskadroonassa\nautuaan kuningas vainajan suomalaisia rakuunia?\n\n-- Sepä ... sehän minä olen, ja te olette minun kapteenini, -- vastasi\nkuorman kuljettaja, ja vierähti siinä yksi ainoa hyväsydäminen\nvesikarpalo hänen päivettyneille, ryppyisille kasvoilleen, josta se\ntipahti lammasnahkaturkille, kun tuo entinen rakuuna painoi sen\nlievettä partaisille huulilleen.\n\nUkko -- jonka lukija ehkä jo on tuntenut vanhaksi, hyväksi ystäväksemme\nLarssoniksi Kustaa Aadolfin ajoilta -- unohti latinansa ja tuomiokirkon\nnaakat pudistaakseen vakavasti ja sydämellisesti vanhan toverin kättä.\n-- Blitzpappenheim, Pekkako se on! -- huudahti hän. -- Onhan siis vielä\nyksi reipas poika elossa kuningas vainajan ajoilta: niin, niin, ei\nmeitä ole monta jäljellä enää, jotka voivat sanoa katsoneensa vanhaa\nkorpraalia silmästä silmään Breitenfeldillä ja jotka suuren kuninkaan\nkanssa ovat Lützenin kentillä vertansa vuodattaneet. Kas niin, Pekka,\nvai olet sinä talonpoika nyt ja kuormia kuljetat; talonpoika minäkin\nolen ja kuljetan rukiitani omalla purrellani, jossa omat poikani\novat miehistönä. Tässä on eukkoni, niin, niin, vähän lihavammaksi\nja harmaammaksi on eukko käynyt sen jälkeen, kun ensi kerran\ntoisillemme suuta suikkasimme Würzburgin tornikammiossa ja vedimme\njesuiittaroistoja nenästä, niin että on ilo sitä ajatella. Mutta tiedä\nse, että eukko sen jälkeen on lahjoittanut minulle kahdeksan poikaa ja\nkuusi tyttöä, yhteensä neljätoista, hyvä ystäväni, joista on elossa\nkaksitoista, kuusi kumpiakin. Niin, niin, Kätchen, ei nyt silti maksa\nvaivaa sen vuoksi tekeytyä ylpeäksi. Mutta sanos, Pekka, mikä riivattu\nsiihen Berteliin meni, kun se viime aikoina niin kokonaan muuttui?...\nMutta, -- lisäsi hän, -- tässä minä seison ja rupattelen, vaikka\npitäisi kauppiaan puheille mennä; suuni on minulla tallessa vielä,\njumalan kiitos, ja olutta siihen mahtuu vielä vanhoilla päivilläkin.\nHetken päästä palaan tätä samaa tietä ja silloin täytyy sinun tulla\nlaivaani tyhjentämään kunnon oluthaarikka vanhan kapteenisi kanssa.\n\nVanhukset jatkoivat matkaansa. Sillä välin oli väkijoukko jakaantunut\nniin, että toiset olivat menneet kirkkoon, toiset asettunet\nLinnankadulle. Syy siihen selvisi pian. Laivasta lähestyivät\nvankikärryt, joita seurasi korpraalin johtama sotilasvartio. Kärryillä\nistui kalpea, laiha ja kuihtunut olento, jota tuskin olisi voinut\ntuntea vielä kuukausi sitten niin reippaaksi, vanhaksi Jaanaksi. Kokoon\nkyyristyneenä, käsistä ja jaloista rautoihin lyötynä ei hän näyttänyt\nhäpeästään ja onnettomuudestaan mitään välittävän. Katsojain mielissä\nvaihteli hänen ohimennessään pelko, inho ja ilo siitä, että tuo\nkuuluisa noita nyt vihdoinkin oli saava rangaistuksensa. Ei ainoatakaan\narmahtavaa katsetta, ei ainoatakaan säälivää kyyneltä näkynyt noissa\nsadoissa silmissä, jotka nyt häntä katselivat. Ei kenenkään päähän\npistänyt, että tuo vanha nainen oli yksi noita sokeimman taikauskon\nmonia onnettomia uhreja; ei kukaan aavistanut, että hänenkin rinnassaan\nihmissydän sykki ja kärsi; jokainen oli varma siitä, että noita-akka,\njoka oli luvannut sielunsa pimeyden ruhtinaalle, samalla oli kironnut\nkaikki inhimilliset tunteensa ja menettänyt kaiken oikeutensa toisten\nsääliin.\n\nHitaasti kulki tuo surullinen saattue matkaansa katsojain\npilkkahuutojen sitä seuratessa. -- Miksi ei noidalle ole annettu luutaa\nratsuksi? -- Jaana, Jaana, missä nyt on piru, kun ei se tule sinua\nauttamaan? -- Puhalla kahleet käsistäsi! Kasvata korpinsiivet\nolkapäihisi ja lennä huuhkajana hornaan; älä ole olevinasi, Jaana,\nkyllä sinä lentää osaat! -- Monet tekivät salaa ristinmerkin, joka\nkatolinen tapa ei ollut vielä unohtunut, vaikka uskonpuhdistajat olivat\nvoimainsa takaa koettaneet sitä hävittää.\n\n-- Mitä tuo peikko on tehnyt? -- kysyi Larsson palatessaan kauppamiehen\nluota eukko käsipuolessaan.\n\n-- Mitäkö on tehnyt? -- virkkoi lähellä seisova, punanaamainen porvari.\n-- Ei se ole niinkään vain sanottu. Kirjoita hänen syntinsä\npergamentille, niin se luettelo ulottuu Turusta Viipuriin. Mitäkö on\ntehnyt? Kysy sitä! Sen minä vain sanon, että se on noitunut ihmisiä ja\nelukoita, muuttanut rehellisiä kristityitä susiksi ja vienyt monta\nviatonta lasta pimeyden pitoihin hornan hinkaloon.\n\n-- No, polta sitten se pakana, -- mutisi rehellinen kapteeni\nsuutuksissaan, -- mutta älä seiso siinä ja panettele vankia, joka ei\nvoi jäsentä liikauttaa. Donnerblitz, oikein tahtoo suututtaa, kun näen\nmonen sadan miehen soittavan suutaan vanhalle akalle, joka ei voi\npuolustautua.\n\nNyt oli saattue saapunut tuomiokirkon eteen, jonne kaikki kansa oli\nkokoontunut aamurukousta kuulemaan. Kello oli kuusi. Siihen aikaan\noltiin ylhäällä varemmin kuin nyt; päivän työ alkoi _kaikissa_\npiireissä kello viisi aamulla ja loppui kello kahdeksan illalla. Nyt\nkertoi huhu, että ankara piispa Gezelius itse tulisi toimittamaan\nrukouksen tuomiokirkossa. Noita-akka, jonka likainen henki saattaisi\nkirkon saastuttaa, ei saanut tulla Herran temppeliin. Hänen täytyi\nvartijainsa kanssa pysähtyä ahtaaseen eteläisen ristin eteiseen ja\nsieltä aukinaisten ovien läpi kuunnella rukousta.\n\nHuhu oli totta tiennyt. Virren ja tavallisen rukouksen jälkeen astui\npiispa itse keskelle eteläisen ristin suurta käytävää, luki ensin\nvoimakkaan rukouksen sitä taikuutta ja saatanan petosta vastaan, joka\ntänä jumalattomana aikana oli vienyt niin monta sielua iankaikkiseen\nkadotukseen, sekä kääntyi sitten suoraan vangin puoleen yhtä\nvoimakkaalla varoituksella kehoittaen häntä vihdoinkin tekemään\nkatumuksen Jumalan seurakunnan edessä ja itselleen pelastukseksi ja\nmuille varoitukseksi avonaisesti tunnustautumaan syylliseksi pirun\nvehkeisiin ja siihen syntiseen seurusteluun, jota hän oli paholaisen\nkanssa harjoittanut.\n\nNäitä sanoja lausuessaan astui piispa Gezelius aivan lähelle ovea,\njonka suussa Jaana seisoi, ja loi häneen tuiman, ankaran katseen.\nMiehekäs, ankara ja käskevä oli tuon jo kuudennella kymmenellä olevan\nkirkkoruhtinaan ryhti; hänen vielä punakat poskensa, koukkuinen\nnenänsä, pitkä, käherretty ja jo vaalennut tukka, harmaa parta, joka\nvalahti alas hänen rinnoilleen -- kaikki tuo oli omansa vaikuttamaan\ntässä miehessä, jonka vertaa voimassa ei oltu nähty sitten kuin Maunu\nTavast istui Turun piispan istuimella. Oli kuin olisi siinä ollut\nEndorin noita, joka oli manannut Samuelin hengen hänen haudastaan.\n\nKatse, jonka edessä papit ja maallikot aina Turusta Tornioon vapisivat,\npani Jaanankin vapisemaan. Mutta vähitellen näkyi hän rohkaisevan\nmielensä; hehkuva puna nousi hänen kuihtuneille kasvoilleen, hän\nuskalsi jo silmänsäkin maasta nostaa; niin, lopulta uskalsi hän sen,\nmitä pahat omattunnot eivät koskaan olleet uskaltaneet: hän katsoi\npiispaa suoraan silmiin; salama salamaa vastaan. Kirkon päämies vaikeni\nja odotti tunnustusta syntisen vaimon huulilta.\n\nMutta suoraksi oikaisihe seitsemänkymmenenviiden vuoden vanhan naisen\nkoukistunut vartalo, ja hän virkkoi yhden ainoan sanan, joka sai kaikki\nläsnä olijat kauhistumaan. -- _Vääräuskoinen!_ -- huusi hän.\n\nPiispa säpsähti. Hän muisti nyt, että yksi pahimpia (ja järkevimpiä)\nsyytöksiä Jaanaa vastaan oli se, ettei hän miesmuistiin ollut Herran\nehtoollisella käynyt. Hän alkoi aavistaa siihen toista syytä kuin\njumalatonta sakramenttien halveksimista. Ja piispa oli yhtä\nkiivasluontoinen kuin voimakaskin. -- Mitä uskallat sinä sanoa? --\nhuudahti hän, ja hänenkin kasvoilleen kohosi vihan puna.\n\n-- Minä sanon, että sinä, joka sanot itseäsi kirkon paimeneksi ja joka\nseisot tässä minun synnintunnustustani kuullaksesi, et ole muuta kuin\nvääräuskoinen Jumalan huoneessa. Sinä ja sinun tuomiokapitulisi ja\npappisi ja koko kansasi, te olette kaikki kadotettuja oikean uskon\nluopioita. Te istutte tuomitsemassa oikeauskoista katolilaista, mutta\nminä sanon teille: parempi olisi, jos pukeutuisitte tuhkasäkkeihin ja\nmenisitte Roomaan anomaan pyhältä isältä anteeksiantoa suurista\nsynneistänne. Kuule, mitä sanon sinulle: minä olen katolilainen, ja\nuskollinen Baieri on isänmaani. Yli kolmenkymmenen vuoden olen teidän\nvääräuskoista oppianne saanut kuulla, olen ollut pakotettu kieltämään\noman uskoni ja kätkemään rukousnauhani, niinkuin varas kätkee\nvarastamansa alttarikalkin, enkä minä ole suutani avannut. Te olette\nvanginneet minut viattomasti vähäpätöisen syyn tähden ja heittäneet\nminut kuuden sylen syvyyteen maan alle tuohon kauheaan reikätorniin\ntässä Turun linnassanne; siellä olen nälkää nähnyt ja janoa kärsinyt ja\nkaikkia pimeyden kauhuja kokenut, ja minä olen kestänyt sen\nvalittamatta. Nyt te vedätte minut oikeutenne eteen ja viette minut,\nköyhän, vanhan ja turvattoman naisen kuolemaan ja roviolle\npoltettavaksi, ja minä kärsin senkin niinkuin pyhät marttyyrit sen\nmuinoin ovat kärsineet. Mutta kun te vedätte minut väkisin kirkkoonne\nja vaaditte, että minä, oikeauskoinen, teille syntini tunnustaisin,\nsilloin nousee sydämeni vastaan ja ensi kerran avaan minä\nneljättäkymmeneen vuoteen suuni sanoakseni teille: Totta on, että\nsyntini ovat suuret, mutta teidän syntinne ovat vielä suuremmat kuin\nminun: te olette kaikki vääräuskoisia ja luopioita, ja niinkuin\nmaallinen tuli on minun ruumiini polttava tuhkaksi, niin on ikuinen\ntuli teidän sielunne polttava, te suuren, pyhän ja yhteisen katolisen\nkirkon kadotetut lapset!\n\nMitä virkkoi piispa Gezelius, tuo ankara ja mahtava protestantti, tähän\nkolmikymmenvuotisen sodan hehkuvan tulivuoren viimeiseen purkaukseen?\nHän hillitsi vihasta vapisevan äänensä, kohotti kätensä taivasta kohti\nja sanoi: -- Minä kiitän sinua, Jumalani, ettei näitä häpäiseviä sanoja\nole lausuttu sinun temppelissäsi, vaan ainoastaan temppelisi eteisessä.\nTosin annat sinä saatanalle suuren vallan täällä maan päällä, kun\nsallit hänen uskonmantteliinkin pukeutua ja pilkata sitä, mikä kaikkein\npyhintä on. Kuitenkin olen minä varma siitä, että olet raja-aidan hänen\neteensä asettanut, eikä hän ole siitä sivuitse pääsevä, vaikka hän\nviekkaudessaan köyhäksi, kurjaksi ja viattomaksikin tekeytyisi. Viekää\npois tämä paatunut vaimo siihen koetukseen, jonka lait määräävät, ja\nvasta kun laki on hänet tuominnut, on taas kirkon aika vielä kerran,\nvielä viimeisen kerran, tarjota hänelle armonsa parantavaa lahjaa.\n\nJa piispa Gezelius poistui pää pystyssä. Mutta Jaanan kuihtunut vartalo\noli taaskin lyyhistynyt kokoon tuon kiivaan, voimia kysyvän purkauksen\njälkeen, ja vastustelematta antoi hän kuljettaa itsensä siihen julmaan\nnarrinpeliin, joka odotti häntä lain nimessä.\n\nYhtä uteliaina, säälimättöminä kuin muinoin roomalaiset\neläinsirkuksessaan odottivat tuhannet katsojat kirkon edustalla noidan\nvesikoetta. Tuskin näyttäytyi Jaana uudelleen ja tuskin ennätti levitä\nväkijoukkoon tieto siitä, että hän ei ollut tunnustanut, kun kansa\npuhkesi myrskyäviin riemuhuutoihin niillä vankia tervehtien. Melkein\nriemusaatossa kuljetettiin hänet joen rantaan -- mutta se oli julmaa\nriemua, se oli kissan leikkiä hiiren kanssa, se oli ivaajan iloa, kun\nhänen pilkkansa uhri ei enää voinut päästä häntä pakoon. Niin\nraaistuneet olivat jo mielet näistä eriskummallisista, yhtä mittaa\ntoistuvista noitatutkinnoista; niin raaistuneet olivat niiden\nvaikutuksesta käsitykset inhimillisyydestä ja säälistä, että ihmiset\nluulivat tekevänsä Jumalalle palveluksen ivaamalla tuota onnetonta\nhänen häpeässään ja alennustilassaan. Ja kun sen lisäksi vielä tuli\ntiedoksi, että Jaana itsensä tuomiokirkon eteisessä oli häväissyt\npiispaa ja avonaisesti tunnustanut kuuluvansa paavinuskoon, silloin ei\nollut kansan riemulla ja raivolla enää mitään rajaa; jos ei olisi\ntoivottu niin suurta hauskuutta vesikoetuksesta, niin oli pahoin\npelättävä, että vanki parka jo sitä ennen palasiksi revittäisiin.\n\nNiin pian kuin Jaana vartijoineen oli saapunut määrätylle paikalle joen\nrannalla, asettuivat sotamiehet puoliympyränmuotoiseen kehään hänen\nympärilleen, pitääkseen yhä kasvavaa väkijoukkoa loitommalla. Sen\njälkeen luki kaupunginpalvelija viran puolesta asiata varten asetetun\nnoitakommissionin päätöksen, jossa ennen mainittu leski, Mustaksi\nJaanaksi kutsuttu, niinkuin se, joka noituutta ja yhteyttä perkeleen\nkanssa harjoittanut oli, mutta jota ei kuitenkaan tätä suurta syntiään\noltu hyvällä tunnustamaan saatu, nyt Jumalan kunniaksi ja totuuden ilmi\nsaamiseksi oli määrätty pantavaksi erehtymättömän vesikoetuksen\nalaiseksi, josta selvästi tultaisiin saamaan ilmi, voisiko hän\nnoituudellaan muuttaa luonnonjärjestyksen, mikä selvästi osoittaa, että\nveteen heitetty ihminen vaipuu ilman pirun apua pohjaan.[7]\n\nJaana laskettiin kärryistä maahan. Hänen kätensä ja jalkansa sidottiin\nlujasti ja säälimättömästi vahvoilla nuorilla, ja tuossa surkeassa\ntilassa kannettiin hänet sitten matalalle laiturille, joka oli\njoen syvimmän paikan partaalla. Ei pienintäkään valitusta kuulunut\nhänen huuliltaan. Mutta katsojain uteliaisuus oli kiihoittunut\nkorkeimmilleen. Sillä hetkellä olivat lauta-aidat, kaikki katot ja\nvarsinkin silta niin kauas kuin silmä kantoi täynnä ammottavia suita ja\nojennettuja kauloja; niin, olivatpa vartijasotamiehet pakotetut\nkeihäillään ja muilla ristiin panemillaan aseilla pidättämään päälle\ntunkevia.\n\n-- Sata talaria viittäkymmentä vastaan, että hän pysyy veden päällä! --\nhuudahti sama punanaamainen porvari, joka äsken oli Larssonia\nsuututtanut.\n\n-- Olkoon menneeksi, -- vastasi tämä heittäen kiukustuneen silmäyksen\nriitaveljeensä.\n\nVielä viimeisen kerran kysyi oikeuden palvelija korkealla äänellä\nsyytetyltä, tahtoiko hän vapaaehtoisesti tunnustaa itsensä syylliseksi.\nVäkijoukko vapisi pelosta, että Jaana tunnustaisi. Mutta Jaanan\nhuulilta kuului hiljainen, päättävä: \"_ei_\"!\n\nTämä vastaus oli ratkaiseva. Kaksi väkevää miestä tarttui onnetonta\ntoinen jalkoihin toinen kainaloihin; he heiluttivat häntä muutamia\nkertoja vauhtia saadakseen ja lennättivät hänet sitten kauas\nkevättulvan paisuttamaan jokeen. Kun vanha naisen ruumis polskahti\nveteen, remahti villiintynyt väkijoukko huumaavaan hurraahuutoon.\n\n-- Hän uppoaa -- olen vetoni menettänyt! -- huudahti porvari\nvihoissaan. Samassa kuin Jaana putosi veteen, katosi hän pinnan alle,\nvain vaahtoinen paikka osoitti, mihin hänet oli heitetty. Riemuhuudot\ntaukosivat; jokainen tunsi kuitenkin itsessään, että tämä leikinteko\noli liian karkeaa ja ettei se ollut murhaa parempi.\n\nVeneitä työnnettiin heti paikalla vesille etsimään ja pelastamaan\nhukkuvaa. Merkillinen johtopäätös! Se, että hän upposi, oli todistus\nhänen viattomuudestaan; mutta tämä todistus tulisi viemään hänen\nhenkensä. Tähän epäjohdonmukaisuuteen ei totta puhuen oltu\nvalmistauduttu; oikeuden palvelijat olivat varmasti olettaneet, ettei\nnoita uppoaisi.\n\nJaana oli heitetty jokeen sillan yläpuolella. Yht'äkkiä syntyi nyt\nsillalla melua, joka kohta muuttui mitä hurjimmaksi riemuksi. -- Hän\nkelluu! Hän kelluu! -- huudettiin ja muutamat pilkkakirveet lisäsivät:\n-- Ylös, akka, vastavirtaan! Ylös vastavirtaan!\n\nTodella näkyikin Jaanan pää hetken aikaa veden pinnalla lähellä siltaa.\nSamassa se kyllä taas upposi, mutta veneitä oli saapuvilla ja niiden\nonnistui onkia kuiville tuo onneton, ennenkuin virta olisi iäksi\npäiväksi hänet syvyyteensä niellyt. Tunnotonna vietiin hänet linnaan.\n\nVäkijoukossa syntyi melua, huutoja ja väittelyä. Oliko noita kellunut?\nOliko hän uponnut? Molempiin kysymyksiin voitiin vastata kieltävästi ja\nmyöntävästi. Niin hyvin Larsson kuin porvarikin väittivät voittaneensa\nvedon. Mutta useimmat jäivät siihen uskoon, joka heitä parhaiten\nmiellytti, nimittäin että noita oli kellunut, ja kaikki olivat\nyksimieliset siitä, ettei sen kummempia todistuksia hänen\nrikollisuudestaan tarvittu. Huutaen ja meluten hajaantui kansa kaikille\ntahoille, ja siihen oli päättynyt tuo häpeällinen, mutta ajan tapoja\nräikeästi valaiseva näytelmä.\n\nMerkillinen vastakohta! Sama joki, joka nyt hylkäsi luotaan tuon\ntaikauskoisuuden uhrin -- sama joki, joka sai olla tämän uudemman ajan\njulman raakuuden todistajana -- sama joki oli tuo kuuluisa _Aura_,\njonka rannoilla Suomen sivistys niin kauniisti kukoisti -- tuo Aura,\njota runoilijat sittemmin niin lämpimästi ylistivät -- tuo Aura, jonka\nnimeen on liittynyt kaikki, mitä Suomessa yliopiston ensi vuosisatoina\noli mainiota tieteen, taiteen ja kirjallisuuden alalla!\n\n\n\n\n7. OIKEUDENTUTKINTO.\n\n\nSe suuri tulipalo, joka toukokuun 29. p:nä 1681 hävitti suurimman osan\nTurun kaupunkia, joka vast'ikään oli tointunut v. 1656 tapahtuneesta\npalosta, poltti poroksi myöskin hovioikeuden talon ja suuren osan sen\ntärkeitä asiakirjoja. Arvattavasti olisi niistä muuten saatu joitakin\ntietoja tuosta pitkällisestä oikeudenkäynnistä Mainiemen noita-akkaa\nvastaan v. 1671.\n\nKoko kesän, joka seurasi äsken kuvaamaamme julmaa vesikoetusta, oli\nJaana istunut vankina Turun linnassa. Kaikkia keinoja käytettiin, jotta\nsaataisiin hänet tunnustamaan syyllisyytensä; yksin tuota kauheaa\nreikätorniakin linnan päärakennuksessa, jonne pimeät käytävät veivät\nmilloin ylös milloin alaspäin kulkien ja jonne syytetty paljaaseen\npaitaan puettuna jätettiin kitumaan kylmässä ja pimeydessä kuusi syltä\nmaan alla, koetettiin käyttää tähän tarkoitukseen, mutta turhaan. Jaana\nei tunnustanut, ja vaikka häntä pidettiin puolella näytteellä\nrikokseensa syylliseksi todistettuna, ei tuomari kuitenkaan uskaltanut\nlangettaa häntä roviolla poltettavaksi, koska vesikoetus oli jäänyt\nhämäräperäiseksi ja koska sitä ei voitu täysin todistavaksi katsoa.\nVarmaankin pelättiin tällä puolen merta vielä vanhan Brahen\nvalistuneita mielipiteitä -- hänen, joka jo oli pelastanut niin monen\ntaikauskon uhrin.\n\nTämä taru tietää kuitenkin kertoa, että tutkintoa jatkettiin Turun\nhovioikeuden edessä keskipalkoilla syyskuuta 1671, ja kun moiset\ntutkinnot usein tarjoavat merkillisiä kuvauksia ajan tavoista ja\nmielipiteistä, lienee huvittavaa seurata hiukan sen kulkua.\n\nHovioikeuden istuntohuoneen ahtaassa eteisessä seisoi syytetty\nvartijoiden ja todistajain ympäröimänä; viimeksimainittujen joukossa\noli useita lapsiakin. Ulkopuolella oleva tori ja talon rappuset olivat\ntäynnä uteliaita, jotka levottomuudella seurasivat tutkinnon kulkua.\n\nVihdoinkin näyttäytyi hovioikeuden vahtimestari eteisessä ja kutsui\nsyytetyn sisään. Jaana seurasi häntä horjuvin askelin. Hänen voimansa\nolivat murtuneet vankilan huonosta ilmasta ja pitkällisistä\nkärsimyksistä; hänen silmissään hehkui outo tuli; hän katseli\nympärilleen sekaisin silmin; hänen ennen siisti pukunsa oli käynyt\nrepaleiseksi ja vaalennut, takkuinen tukka ympäröi kuihtuneita,\nvaaleankeltaisia kasvoja.\n\nIstuntohuoneen suuren pöydän ympärillä näkyi vain muutamia hovioikeuden\njäseniä. Presidentti, valtioneuvos Sparre, oli matkustanut Tukholmaan.\nPöytäkirjuri, harmaapäinen Juhana Gartzius piti pöytäkirjaa ja yleinen\nsyyttäjä Laurentius Wigelius luki syytöskirjan. Läsnä oli myöskin kaksi\nnoitakommissionin jäsentä, joista toinen maallikko, toinen pappi.\n\nWigeliuksen esitys tarkoitti todistaa sitä, miten tuo kauhistava\nnoituus, Jumala paratkoon! näinä pahoina aikoina oli niin nopeasti\nlisääntynyt, ettei enää ilman sääliä ja surkua voinut nähdä, kuinka\nmonet lunastetut sielut saatanan viekkauden kautta olivat iankaikkiseen\nkadotukseen joutuneet. Ja hän katsoi asian epäilemättömän todellisuuden\nolevan, mitä siihen jumalattomat filosofit sitten vastaan\nuskaltanevatkin väittää; kuitenkin tahtoi hän asian enemmäksi\ntodistamiseksi esittää hänen korkea-arvoisuutensa piispa Gezeliuksen\ntodistuksen tästä asiasta hänen kirjoituksessaan _encyclopedia\nsynoptica_, jossa selvästi ja suurella opilla selvitetään, että\nnoita-akat, perkelettä avukseen huutamalla, voivat vahingoittaa viljan\nkasvua, tuhota karjan, tehdä ihmiset ontuviksi, kuuroiksi ja sokeiksi,\njopa panna sarvia ihmisten päähän, niellä talonpoikain hevosia ja\nkärryjä sekä harjoittaa kaikenlaista muuta sietämätöntä ja hävytöntä\nilkeyttä.[8] On myöskin arvoisa ja oppinut Dominus Enevald eräässä\n_disseriatione theologicassa_ täysin todistanut, että Pragin torilla\noli poppamiehen nähty nielevän vatsaansa elävän porsaan. Ja on kaikille\nhyvin tunnettua, ei ainoastaan, että pahat naiset ovat aina viimeisiin\naikoihin saakka harjoittaneet pirullisia konstejaan, niinkuin\noikeudenkäynti korkea-arvoisen piispan ja _Dominus Alanus_-vainajan[9]\nlesken välillä selvästi osoittaa, vaan myöskin että monta sellaista\nennen vanhaan sekä täällä että Ruotsissa on tuomittu ja noituudesta\npoltettu, ilman että tässä metelissä vielä mitään näkyvämpää\n_diminuatiota_ on huomattu, vaan on se päinvastoin yhä itsepintaisemmin\n_continuerannut_, kuta kauemmin sitä on kestänyt.\n\n-- Nyt, -- jatkoi sitten syyttäjä, -- on täällä saapuvilla oleva\nnainen, Mustaksi Jaanaksi kutsuttu, puolittain syylliseksi todistettu\nmonenlaisiin synnillisiin vehkeisiin ja pirun kanssa seurusteluun,\njoita kaikkia tässä kävisi liian pitkäksi luetella. Mutta koska hän\nilmeisestä ilkeydestä yhä nämä tekonsa kieltää ja koska myöskin hänen\npäälleen pantu vesikoetus, paholaisen toimen kautta, on epäilyksen\nalaiseksi osoittautunut, tahtoo syyttäjä, korkeimmasta käskystä,\nhänelle vielä näistä asioista kysymyksiä tehdä ja hänet todistajain\nkautta langettaa, tehden kaiken tämän Jumalan kunniaksi, totuuden\nedistämiseksi ja monen syntisen sielun iankaikkisesta kadotuksesta\npelastamiseksi.\n\nTämän esipuheen jälkeen ryhdyttiin tutkintoa pitämään. Alussa vastasi\nJaana kaikkiin kysymyksiin miltei uhkamielisesti. Kysymykset olivat\npääpiirteissään seuraavat.\n\n_Kysymys_. Missä hän oli syntynyt ja miten oli tänne tullut. --\n_Vastaus_. Oppelsbachin kylässä lähellä Augsburgia Baierin maassa.\nJoutui kahdenkymmenen vuoden vanhana naimisiin suomalaisen sotamiehen\nkanssa ja seurasi häntä, monien retkien ja seikkailujen perästä, tähän\nmaahan v. 1640. Joutui kohta sen jälkeen leskeksi ja on asunut miehensä\ntuvassa Mainiemen maalla.\n\n_Kysymys_. Miksi kutsutaan häntä _Mustaksi_ Jaanaksi, ja eikö se ole\nsaanut alkuansa siitä, että hänen katsottiin osaavan noitua. --\n_Vastaus_. Häntä kutsutaan mustaksi syystä, että hän aina pitää\nsurupukua. Hän suree miestään, uskoaan ja isänmaataan.\n\n_Kysymys_. Mitä uskoa hän tunnustaa. -- _Vastaus_. Oikeauskoisen\nyleisen roomalaisen kirkon uskoa.\n\n_Kysymys_. Eikö hän ole osoittanut halveksimista lutherilaista uskoa ja\nsakramentteja kohtaan. -- _Vastaus_. Ei muulloin kuin silloin, kun\nteidän piispanne tahtoi pakottaa minut synnintunnustukseen omassa\nkirkossaan. Silloin olen kutsunut häntä vääräuskoiseksi, joka hän\nmyöskin on.\n\nNyt kutsuttiin todistajat sisään ja he vannoivat, että Jaanaa kyllä oli\nepäilty paavillisesta opista, koska hän ei milloinkaan missään kirkossa\nkäynyt, mutta ettei hän koskaan vastannut, kun sitä häneltä kysyttiin.\nKappalainen Stigzelius, noitakommissionin jäsen, todisti, että syytetty\nitsepintaisesti oli kieltäytynyt vastaamasta niihin kysymyksiin ja\nvaroituksiin, joilla häntä vankilassa oli koetettu saada luopumaan\nkirotusta paavillisesta epäuskosta. Todistajaa kehoitettiin jatkamaan\nkäännytystyötään.\n\n_Kysymys_. Millä hän on henkeään elättänyt noiden kolmenkymmenen vuoden\nkuluessa miehen kuoleman jälkeen. _Vastaus_. Kehräämisellä, ja kun\nhyvät ihmiset ovat auttaneet.\n\n_Kysymys_. Onko totta, että hänen tupansa läheisyyteen on aarre\nkaivettu maahan. -- _Vastaus_. Joka sen tietää ja uskoo, hakekoon sen\nkäsiinsä.\n\nHiilenpolttaja, joka ennen kerrottuna yönä oli ollut Jaanan tuvassa,\nkutsuttiin sisään ja otti valalleen, että hän oli nähnyt noidantulen\npalavan saaren rannalla. Kysyttiin häneltä, oliko Jaana opettanut häntä\ntaikoja tekemään aarretta löytääkseen. Vastasi, että hän sitä heikkona\nhetkenä oli pyytänyt, mutta että Jaana ankarin sanoin oli hänet ajanut\novesta ulos. Kehoitettiin etsimään aarteita jumalansanasta eikä mistään\npirun konsteista.\n\n_Kysymys_. Olihan kaikille tunnettua, että Jaanan oli tapana povata\ntuhkasta; miksi hän siis sen kieltää? -- _Vastaus_. Yksinkertaiset\nihmiset ovat häneltä sitä pyytäneet, eikä hän ole osannut sitä syntinä\npitää. Kun puu palaa, näkyy hiilessä kaikenlaisia näkyjä, jotka eivät\nole muuta kuin tulen vilkettä. Sellaisella huvitetaan lapsia, ja\nviisaat ihmiset sille nauravat.\n\nNeljä talonpoikaistyttöä kutsuttiin sisään ja he kaikki todistivat,\nettä Jaana oli povannut heille porosta, mille sulhasen, mille muita\nrikkauksia; kolme heistä valitti itkien, etteivät ennustukset vieläkään\nolleet käyneet toteen. Ainoastaan neljäs oli vaiti ja vastasi vasta\nsiitä kysyttynä punastuen, että asia oli jo viikon kuluttua tapahtunut\nniinkuin ennustettu oli. Sentähden oli hän antanut Jaanalle seitsemän\nkyynärää palttinaa. Joka merkittiin.\n\n_Kysymys_. Eikö hän ollut tuhonnut mestari Aatamin renkiä, joka oli\nvarastanut säkin jauhoja isäntänsä myllystä. -- _Vastaus_. En ole\ntuhonnut häntä, olen vain tehnyt hänet sairaaksi. Mestari Aatami vaati\nminulta sitä, uhaten muuten ajaa minut pois torpastani. -- Mestari\nAatami kutsuttiin saapuville, mutta ei sanonut mitään muistavansa.\n\n_Kysymys_. Miten hän teki rengin sairaaksi. -- _Vastaus_. Minä otin\nvanhan aurtuan, käärin pikeä sen ympärille, heitin sen maahan ja\nsanoin: \"Avaa korvas, herra Jumala, ja anna varkaan palkkansa\nsaada.\" [10] Sen olen oppinut Oulun Puujumalalta.\n\n_Kysymys_. Tekikö hän rengin terveeksi jälleen ja millä lailla. --\n_Vastaus_. Luin hänelle evankeliumin pääsiäisyönä, ja siitä hän parani,\nkun ensin oli vienyt varastetun tavaran takaisin.\n\n_Kysymys_. Onko lukenut suolasta. -- _Vastaus_. Välistä on lukenut\nsairaita ihmisiä parantaakseen. Se ei liene mikään synti. -- _Kysymys_.\nOliko hänen tapana lukea sairaiden lehmien ylitse. -- _Vastaus_. (Vähän\nmietittyä). Oli. -- _Kysymys_. Mitä sanoja oli hän siihen käyttänyt. --\n_Vastaus_. Näitä sanoja: \"Neitsyt Maria valitti: lehmäni on huutavassa\nhukassa; se on paraneva, sanoi Jeesus. Jeesus meni palavalle vuorelle\nja näki nuo mielettömät naiset. Manaan sinua, mieletön nainen, sinä\nsaat minulta omani jälleen, täynnä kuin munan, punaisena kuin kukon,\nennen kolmea auringon kiertoa, merkittynä tai ristittynä.\" [11] -- Joka\nmerkittiin.\n\n_Kysymys_. Voiko hän parantaa olutpanoksen ja mitä siihen käyttää. --\n_Vastaus_. Otan sitä varten katajaa, pihlajaa ja kanervaa, hakkaan ne\nhienoksi ja sekoitan veteen. Sillä vedellä pesetän minä olutastiat. --\n_Kysymys_. Hankkiiko hän myöskin vointeko-onnea ja millä tavalla. --\n_Vastaus_. Panen harmaakiven kiehuvaan veteen ja pesen sillä vedellä\nkirnun. Se ei ole syntiä. -- Monta todistajaa huudettiin esiin ja\nvakuuttivat he, että niin oli tapahtunut. Varoitettiin heitä vasta\nsellaista taikuutta harjoittamasta. Arvion kylän akat lupasivat itkien,\netteivät koskaan sellaista taikuutta enää harjoita.\n\n_Kysymys_. Eikö hän erään kerran ollut kieltäytynyt tulemasta häihin ja\nuhannut muuttaa hääväkeä susilaumaksi. -- _Vastaus_. Emäntä oli minut\nkutsunut, mutta isäntä ajoi ulos ovesta. Kun muutamat heittivät kiviä\njälkeeni, sanoin minä heille: \"te elämöitte kuin sudet metsässä.\"\n\nTodistajat kutsuttiin sisään ja vakuuttivat he Jaanan heille huutaneen:\n\"muuttukaa susiksi metsässä!\" Kohta sen jälkeen oli yksi niistä\nnuorista miehistä, jotka olivat kiviä heittäneet, juossut häätupaan\nhuutaen ja käsiään huitoen, tahtoen purra jokaista, joka eteen sattui.\nParani kuitenkin, kun pappi oli hänelle lukenut. Tähän vastasi Jaana,\nettä poika oli ollut oluesta päissään. Joka kiellettiin, ja todistus\npöytäkirjaan merkittiin.\n\n_Kysymys_. Oliko totta, että hän oli lehmän selässä ratsastanut,\nehdyttänyt sen sitten kuiviin eikä koskaan parantanut. -- _Vastaus_.\nSitä ei hän ollut koskaan tehnyt. -- Todistaja todisti nähneensä Jaanan\nvoihin sylkevän, ja kohta oli se muuttunut palaneeksi. Kun hän kävi\nkylässä, tapahtui usein, että karja pysähtyi häntä katsomaan. Joka\nmerkittiin.\n\nTutkinto siirtyi nyt syytteen tärkeimpään osaan, kysymykseen\nhornanretkistä. Kysymyksiä tehtäessä oli sali vähitellen tullut täyteen\nsisään kutsutuita todistajia, joista suurin osa oli naisia ja lapsia,\nja kaikkien kasvoilla kuvastui vuorotellen kauhu, viha ja kiihkeä\nuteliaisuus. Juuri tällaiset mielettömät, kaikissa muissa asioissa\nymmärtäväisten ja arvossapidettyjen miesten toimeenpanemat tutkinnot ne\njuuri olivat omiansa vahvistamaan rahvaan uskoa taikuuteen ja sen\nkauhistavaan todellisuuteen.\n\n_Kysymys_. Onko totta, että hän pääsiäisöinä, ja sillä välinkin, oli\najanut hornaan, palvellut pirua ja samaan suureen syntiin viekoitellut\npieniä, viattomia lapsia, sekä miten se oli tapahtunut. -- _Vastaus_.\nSitä en ole koskaan tehnyt. Kaikki, mitä ihmiset siitä ovat sanoneet,\non pelkkää taikauskoa ja valhetta. Hän voisi ottaa Jumalan todistajaksi\nsiinä asiassa. -- Kehoitettiin uudelleen tunnustamaan ja hän antoi\nsiihen samanlaisia vastauksia.\n\nNyt kutsuttiin todistajat esille. Ensimmäinen heistä, myllärin vaimo,\ntodisti, että hän eräänä helluntaiyönä oli nukkunut myllyssä, kun mies\noli ollut matkoilla. Keskiyön aikana oli hän herännyt siihen, että\nsaatana enkeleineen tuli suurella jymäkällä lentäen, ja kohta sen\nperästä neljä tai viisi noita-akkaa, joiden joukossa oli myöskin Musta\nJaana, ratsastaen luudilla; ja heillä oli kullakin ollut selässään\nkuorma varastettuja villoja. Silloin oli piru punninnut villat väärällä\npuntarilla ja huomannut ne aivan riittämättömiksi, jonka jälkeen hän\noli puntarin varrella takonut noita-akkoja selkään ja sanonut heille:\n\"tuppateera! tuppateera!\" [12] Kun noita-akat olivat tulleet, olivat he\nsanoneet: \"nyt olemme täällä, herra.\" Ja kun olivat menneet: \"nyt me\nmenemme, herra.\" Ja jokakerta, kun olivat paholaista puhutelleet,\nolivat he sanoneet: \"seis, piru!\" ja hän oli vastannut: \"piru seisoo.\"\nJa koko yön oli vesirattaasta kuulunut kummaa sihinää ja suhinaa, mutta\ntodistaja oli maannut nurkassa piilossa ja vetänyt säkit korvillensa.\nKysyttiin, kuinka hän sitten oli voinut nähdä ja kuulla mitään.\nVastasi, että hän välistä kauheasti peläten oli tirkistänyt säkkien\npeitosta. Sitten oli hän nukkunut hätäänsä, ja kun hän heräsi, oli\nkummitus kadonnut, ja mylly seisoi paikoillaan. Joka merkittiin.\n\nUseat todistajat kertoivat toiset nähneensä toiset kuulleensa\nnoita-akkojen pääsiäisen aikana ratsastavan läpi ilman ja oli joukossa\nollut myöskin Musta Jaana. Heidät voidaan parhaiten nähdä kolme kertaa\nmuutetun huoneen katolta. Ja joka kerta, kun noita-akat valmistautuvat\nlentämään, voitelevat he itseään pukinsarvessa säilyttämällään\nrasvalla, ja hokevat sitä tehdessään: \"pitkin poikin, ilmass' loikin.\"\nJonka tehtyään he lentävät kuin linnut lakeisen läpi, loukkautumatta.\nMutta yksi heistä on erehdyksestä sanonut: \"pitkin poikin, maassa\nloikin\"; jonka jälkeen oli kolhinut itseään puihin ja seiniin ja siitä\nruhjoutunut kuoliaaksi. Ja jos he lentäessään tulevat liian likelle\nkirkontornia, niin kohta se vetää heidät puoleensa ja musertaa\npalasiksi y.m.s.\n\nKun todistajia moneen kertaan oli varoitettu puhumaan ainoastaan sitä,\nmitä tiesivät Jaanasta kertoa, todistivat useat heistä, että heidän\nlapsensa olivat olleet poissa yöllä, ei kukaan tietänyt missä, ja\nheidän vuoteisiinsa oli pantu kivi tai puupalanen. Ja kun lapset\ntoisena aamuna olivat palanneet, oli heiltä kysytty: \"oletteko olleet\nhornassa yötä?\" johon he ovat vastanneet siellä olleensa; ja kun heiltä\noli kysytty, oliko musta Jaana heidät sinne vienyt, olivat he sen\nitkien myöntäneet. Äitejä käskettiin tuomaan lapsensa esille, joka\ntapahtui; ja selvästi näki, että lapset suurella pelolla katselivat\nsyytettyä, ja useita heistä ei saatu suutansa avaamaan, ennenkuin Jaana\noli viety toiseen huoneeseen.\n\nPääsisältö lasten sekavissa kertomuksissa oli seuraava: Jaana oli yön\naikaan ottanut heidät vuoteelta ja vienyt ilman läpi hornaan. Siellä on\npaljon huoneita ja hyvin komeata. Suuri, musta mies kastaa lapset\nkuumassa vedessä; sitten juoksuttaa hän heidän verensä, kirjoittaa\nsillä paperille ja opettaa heitä lukemaan. Pieniä lapsia on hän pannut\nkiehuvaan kattilaan ja kuorinut rasvan, sittenkun he ovat kiehuneet;\ntoisia hän on hienontanut jauhoksi, ja siitä hän on tehnyt voidetta\nnoita-akoille. Jaanalla on ollut sarvet jaloissa ja hän on koettanut\nnyhtää niitä irti, ja joka kerta on hän sanonut: \"kirottu sarvi, kun ei\nirtaudu.\" Eräänä iltana oli hänellä ollut päällään kaulustakki ja hän\noli hyppinyt lasten ympärillä kuin harakka. Hornassa on enkelikamari,\njossa rukouksia luetaan ja virsiä veisataan, mutta sinne ei lapsia\npäästetä. Se suuri, musta mies opettaa heitä lukemaan uskonkappaleita\ntakaperin, ja ne, jotka sen hyvin tekevät, saavat pestilahjoja, jotka\novat kultarahojen kaltaisia, mutta muuttuvat seuraavana päivänä\nkuiviksi lehdiksi j.n.e.\n\nViimeksi tuotiin esille myöskin ne kolme lasta, jotka olivat olleet\nJaanan luona Valpurinmessuyönä, ja kertoivat he seuraavaa:[13] Jaana\noli variksena heidän edessään lentänyt ja heidät metsään houkutellut.\nSiellä oli hän ottanut heidät kiinni ja vienyt hornaan, ja siellä\nolivat he nähneet paholaisen, joka irvisti heitä vastaan niinkuin\npääkallo. Sitten oli hän antanut heille ruokaa kultalautasilta, mutta\nvanhin tyttö oli lukenut ruokaluvun, ja silloin oli ruoka muuttunut\nilkeiksi madoiksi. Kohta sen jälkeen oli paholainen tullut sisään ihan\nmustana ja oli hänellä ollut noita-akka mukanaan. He olivat hieroneet\nJaanan kanssa kauppaa lasten sieluista, mutta eivät olleet sopineet\nhinnasta, ja olivat sitten lentäneet pois suurilla, mustilla siivillä.\nJaana oli sitten samalla tavalla heidän jäljessään lentänyt, mutta\nsilloin olivat lapset juosseet tiehensä ja löytäneet rannasta veneen.\nSillä olivat he soutaneet monta sataa penikulmaa suuren meren yli, ja\nsitten oli muuan mies löytänyt heidät metsästä, jonne olivat nälkään\nkuolemaisillaan.\n\nTämän kertomuksen jälkeen kutsuttiin Jaana sisään, pöytäkirja luettiin\nhänelle ja kysyttiin, mitä olisi hänellä siihen sanomista. Kaikki\nodottivat hänen yhä edelleenkin kieltävän, mutta noiden muutamain\ntuntien kuluessa oli merkillinen muutos tapahtunut onnettomassa\nnaisessa. Kärsimys oli häneltä voimat vienyt; sen, mitä kaikkien muiden\ntodistus ei ollut voinut aikaan saada, sen saivat aikaan lapsien\nkertomukset. Kun hän ne sai luulla, alkoi hän vapista kiireestä\nkantapäähän, hänen silmänsä sumenivat, ja hän vastasi tuskin\nkuuluvasti: -- tottapa se lienee, koska lapset sen sanovat.\n\nHän tunnustaa! -- kuului kaikkien huulilta ja heidän kasvoissaan\nkuvastui hämmästys ja inho, suurempi vielä kuin ennen, jolloin noita\n_ei ollut_ tunnustanut. Tuomarejakin puistatti. -- Sinä tunnustat siis,\n-- sanoi puheenjohtaja, -- että olet harjoittanut yhteyttä pimeyden\nruhtinaan kanssa? -- Tunnustan. -- Että synnillisillä taikatempuilla\nolet noitunut ihmisiä ja eläimiä? -- Olen. -- Että kovasta sydämestä ja\npahasta aikomuksesta olet vietellyt pieniä lapsia kaikenlaiseen\npirullisuuteen, lentänyt heidän kanssaan ilman läpi hornaan, pettänyt\nheidät, myynyt heidät ja luovuttanut heidät ihmiskunnan viholliselle?\n-- Koskapa lapset sen sanovat, niin olen sen kyllä tehnyt. --\n\nTämän langettavan tunnustuksen jälkeen seurasi hetken hiljaisuus.\nSilloin kohosi seisoalleen kuusikymmenvuotias hovioikeuden asessori\nOlavi Wallenius[14] vihan puna arvokkaalla otsallaan, pyysi sananvuoroa\nja lausui: -- Jo kauan on minusta näyttänyt kuin istuisin\njaarittelevain ämmien parissa enkä älykkäiden tuomarien totisessa\nseurassa, joiden tulee tuomita Jumalan ja ihmisten lain mukaan järkeään\nja omaatuntoaan noudattaen. Onhan kaikille selvä, joilla silmät ja\nkorvat on, että kaikki nämä todistajat ovat törkeän taikauskon\nkahleihin sidotut, niin että he kyllä omassa uskossaan vilpittömät\novat, mutta kuitenkin valheen ruhtinaan kaikenlaisilla surkeilla\nennakkoluuloilla saastutetut. En myöskään tahdo kieltää, että voi olla\npaljonkin totta siinä, mitä oppineet ja oppimattomat tätä nykyä\nkertovat perkeleen kavaluudesta, vaikka suurin osa on pelkkää lorua ja\nerehdystä. Ja ihmettelen minä suuresti, että oikeuden jäsenet eivät ole\nsitä huomioonsa ottaneet, että tämä nainen, joka tähän saakka on\nkieltänyt, on tehnyt sen siitä syystä, että hänellä silloin vielä oli\njärkeä enemmän kuin teillä kaikilla. Mutta kun hän nyt kauheassa\nvankeudessa on ruumiiltaan kurjaksi käynyt ja monien ihmisten ilkeyden\nkautta hänen sielunsa on hämmentynyt, niin ei hän enää voinut sitä\nkestää, että lapset ovat hänestä kaikenlaista hullutusta todistaneet,\nja on hän siis ruumiinsa ja sielunsa heikkoudessa menettänyt järkensä\nja sanoo nyt tehneensä, mitä ei koskaan tehnyt ole. Sen vuoksi panen\nminä vastalauseeni kaikkea tutkintoa vastaan mielipuolen ihmisen\nkanssa, ja kiellän hänen tunnustukseltaan kaiken arvon ja merkityksen,\nkunnes taitavain lääkärien todistuksen kautta on selville saatu, missä\nmäärin hän on ollut pätevä lain edessä vastaamaan siitä, mitä hän\nnoituudestaan tunnustanut on.\n\nTuollaisia jaloja ja valistuneita mielipiteitä pilkistää välistä esiin\ntaikauskoisen ajan pimeydestä, joka niiden kautta jälkimaailman\nsilmissä kuitenkin näyttää vain kahta synkemmältä, Walleniuksen\npuheesta syntyi oikeuden kesken melua ja eripuraisuutta. Jotkut olivat\nsamaa mieltä kuin hän, useimmat kuitenkin vastaan. Todistajat ja\nsyytetty käskettiin ulos, ja kiivaan väittelyn jälkeen päätti oikeus --\nlukija varmaankin luulee, että oikeus päätti pyytää lääkärin todistusta\nJaanan sieluntilasta -- ei, vaan se päätti, että Jaanan olkapäitä oli\ntutkittava, olisiko niissä tuo tavallinen noidan merkki. Ja katso,\nhänen oikeasta olkapäästään löytyi kaksi ristiin menevää viivaa, ja\ntämä merkki katsottiin niin todistavaksi, niin langettavaksi, ettei\nmistään vastalauseesta nyt enää voinut olla puhettakaan.\n\nMutta kiiruhtakaamme ohi tämän mustan esi-isiemme raakuutta osoittavan\nnäytelmän. Tarpeellisten oikaisujen ja keskustelujen jälkeen\njulistettiin yksimielisesti, Walleniuksen ääntä lukuunottamatta, se\ntuomio, että koska noita-akka Jaana, Augsburgista kotoisin ja Mustaksi\nJaanaksi sanottu, täysillä näytteillä ja omasta tunnustuksestaan oli\nhuomattu syypääksi pakanalliseen noituuteen, seurusteluun pirun kanssa\nja kristityn nuorison viettelemiseen, ja koska hän myöskin oli\npaavillisessa uskossaan korkea-arvoista piispaa ja puhdasta\nlutherilaista oppia pahasti pilkannut, niin on hän tämä Jaana,\nAugsburgista kotoisin, oman sielunsa pelastukseksi ja muille\nkauhistukseksi ja varoitukseksi, tuomittava asianmukaisen valmistuksen\nsaatuaan kristillisen seurakunnan läsnäollessa roviolla poltettavaksi;\njoka julistettiin Turussa sinä 10 päivänä syyskuuta vuotena Kristuksen\nsyntymän jälkeen tuhantena kuudentenasadantena yhdentenä kahdeksatta.\n\nTietoa tästä tuomiosta, joka siinä tuokiossa levisi kautta koko\nkaupungin, tervehti torille kokoontunut utelias väkijoukko kaikuvilla\nhurraahuudoilla.\n\n\n\n\n8. AIRISTON AALLOT.\n\n\nSanotaan, että syksy on synkkä ja kolkko ja kai välistä niin onkin, ja\nalakuloinen se on aina, koska se elää kaikkien niiden ilojen\nmuistoista, jotka ovat olleet ja menneet. Sen hymyily on niin kalpea\nkuin kätkeytyisi suru sen taa, ja kun se on kauneimmillaan, on se kuin\nkuoleva kaunotar, joka vielä kerran katsahtaa ympärilleen\ntaivaallisilla silmillään, silloin kun ne iäksi ummistaa.\n\nMutta sanomattoman ihana on syksy kuitenkin, punaiset pihlajat ja\nkirjavat haavat seisovat tyynen järven rannalla kasvavien ikuisten\nvihreäin kuusien rinnalla -- kun ilta-aurinko niin autuaasti kuin hyvä\nhenki vaipuu yön helmaan ja sanomattoman hieno valaistus leviää yli\nhiljaisten vesien ja kuihtuneiden rantojen. Se on luonnon ylevää\nnöyrtymistä, se on sen kärsivällinen, rauhaisa, säteilevä silmäys\nkuolon valtakuntaan -- sillä se tietää olevansa kuolemassaankin\nkatoamaton, se tietää, että uudet keväät hiljalleen versovat\nmenneisyyden tuhkasta. Sellainen ihana, kirkastunut syysilta on aina\nkuin muistutus elämästä tuolla puolen haudan: kuolevainen, miksi\nvalitat, että majasi lahoaa ja että elämän kukkaset niin nopeasti\nkuihtuvat? Katso minua; minä olen kärsivällinen ja lempeä, ja minä\nkuolen rauhan hymy huulillani, sillä toivo ei kuole kanssani, se elää\nikuisesti, minäkin olen elävä ja henkeni ihanimmat kukkaset elävät\nkanssani eivätkä koskaan kuihdu!\n\nSellainen liikuttavan kaunis ilta oli nyt, kaksi viikkoa noiden\nsynkkien tapahtumien jälkeen, joista äsken olemme kertoneet. Yksin\nistui tuomionsa saanut noita-akka Jaana Turun linnassa sen päivän\nedellisenä iltana, jolloin hänet oli roviolla poltettava. Hänen\nikkunansa antoi linnanselälle päin ja sen takana kimmelsivät\nAiriston laineet iltaruskon hehkussa. Valo tuli sisään ahtaasta\nristikko-ikkunasta ja punasi sitä vastapäätä olevan seinän; ja koska\nvalo heijastui merellä käyvästä hiljaisesta mainingista, nähtiin sen\nseinällä niin hienosti ja miellyttävästi väräjävän, että tyly\nkivimuurikin siitä lämpeni ja loisti kuin olisi ollut kirkkaista\nhohtokivistä tehty. Jaana sitä katseli, mutta mitä hän siinä ajatteli,\nsen tietää vain Hän, joka salaisimmatkin tietää; ehkä hän ajatteli\niloisia lapsuutensa aikoja Lech-virran rannalla; ja iltaruskon loiste\nlinnan muurilla, se oli muiston viimeinen ilo, joka seuraa onnetonta\nhänen elämänsä äärimmäisille rajoille.\n\nJaanan siinä istuessa ja auringonlaskua katsellessa aukeni ovi hiljaa,\nja sisään astui vanha mies, joka, vaikka hänen hiuksensa olivatkin\nvaalenneet, oli vielä voimakkaan näköinen. Hän kosketti Jaanaa keveästi\nolkapäähän ja kysyi: -- Nukutko sinä?\n\nJaana katsahti ylös ja tunsi mestari Aatamin, Mainiemen entisen\nhirmuvaltiaan. Mutta kysymykseen hän ei mitään vastannut.\n\n-- Kuule minua, -- jatkoi vanhus toisen välinpitämättömyydestä\nhuolimatta. -- Siihen olet nyt joutunut, Jaana, kun et ole minua\ntotellut etkä jakanut aarretta kanssani. Nyt näet auringon viimeistä\nkertaa laskevan; polttoroviotasi jo rakennetaan Hämeentullin\nulkopuolella, ja paljon kultaa, paljon kultaa olen saanut maksaa\npuheillesi päästäkseni. Ketä varten nyt enää aarrettasi kätket? Lapsia\nei sinulla ole eikä sukulaisia; vanhemmistasi ja sisaristasi et ole\nmitään kuullut neljättäkymmeneen vuoteen. Ole siis nyt kerrankin\njärkevä ja neuvo minulle aarteen piilopaikka. Palkkioksi autan minä\nsinut pakoon vielä tänä yönä.\n\nJaana katseli ukkoa hetkisen. -- Mihinkä aikoisit sitten käyttää\naarteeni? -- kysyi hän vitkalleen ja melkein epäilevästi.\n\n-- Mihinkäkö? Ah -- minä tahdon kätkeä sen kellariini; minä tarvitsen\nkultaa, enemmän kultaa! Kullatta en voi elää. Sinä et tiedä, mitä se\non, kun isoaa ja janoaa tuota keltaista metallia. Kun minä olin\nnuorempi, Jaana, silloin raivosi rinnassani monta intohimoa -- minä\nvoin rakastaa, vihata, kostaa ja tappaa; nyt olen siivo kuin lammas,\nkylmä kuin kallio, ilman rakkautta ja ilman vihaa. Yksi ainoa säie\nminua vain enää elämään kiinnittää: kultaa! kultaa! minun täytyy saada\nenemmän vain kultaa. Kuule, minun täytyy saada aarteesi, muuten sinut\nhuomenna poltetaan.\n\n-- Et koskaan ole sitä saava, sinä, -- vastasi Jaana kuivasti.\n\n-- Ei, älä sano niin, Jaana; etkö näe, ettei minulla ole mitään rauhaa\nmaan päällä eikä haudassanikaan niin kauan kuin tiedän, että niin\nsuuret rikkaudet olisivat voineet tulla omikseni, mutta eivät ole\ntulleet. Mitä tahdot, että minun on tekeminen ne saadakseni? Olet\nkatolinuskoinen; tahdotko sitten, että annan niistä osan luostarille\nBaieriin?\n\n-- En, -- vastasi Jaana. -- Nuo rikkaudet on ryöstetty luostareista ja\nkirkoista, synnillisesti ja väkivaltaisesti, ja luostareihin ja\nkirkkoihin täytyy niiden jälleen tulla. Mutta et sinä, kelvoton, ole\ntätä siunattua työtä suorittava. Kolmeen paikkaan on ne kätketty ja\nyksi on jo kaivettu. Bertelsköldille annoin minä vähimmän aarteista, ja\nminä tiedän, että hän on siitä lahjoittanut hienosta hopeasta tehdyn\nkruunun Augsburgin tuomiokirkkoon. Toiset kaksi saavat levätä maan\npovessa siksi, kunnes...\n\n-- Mitä sanot?\n\n-- Siksi, kunnes Suomi on palannut takaisin roomalaiskatolisen kirkon\nhelmaan.\n\n-- Malta mielesi, Jaana; puhut järjettömiä. Kenelle olisit neuvonut\npaikan, johon aarteet ovat kätketyt?\n\n-- Pyhä neitsyt sen kyllä tietää.\n\n-- Jaana, Jaana, anna minulle kultasi -- se ahdistaa ajatuksiani, se\npainaa sieluani! Jaana, anna minulle kultasi!\n\n-- Käännytä Suomi, niin sinä olet sen saava.\n\n-- Niinpä pala sitten roviollasi, kurja noita-akka! -- huusi äijä ja\nsyöksyi pois.\n\nJaana jäi yksin. Hän lankesi polvilleen ja rukoili. Olivat riistäneet\nhäneltä rukousnauhan ja ristin. Mutta vankilan muuriin, siihen\npaikkaan, minkä aaltojen kimmellys punaiseksi kuvasi, oli hän piirtänyt\nitselleen pienen ristin. Sen eteen hän polvilleen notkistihe; se\nkimmelteli hänen silmissään kuin kultainen ristiinnaulitun kuva ja hän\nuskoikin sen sellaiseksi. Se oli ihana näköhäiriö, ja kuitenkaan hän ei\nenää ollut mielipuoli sinä hetkenä.\n\nAurinko laski, varjot painautuivat yhä pitempinä seudun yli, ja ahdas\nvankila pimeni. Jaana oli vielä polvillaan ristin edessä, jota ei enää\nnähnyt. Hän rukoili, tuo onneton, että Suomi kääntyisi oikeaan uskoon.\n\nSilloin ovi avautui taas hiljaa, ja sisään astui vaippaan kääritty\nnaisolento, ja sulki varovasti oven jälkeensä. -- Jaana, -- kuiskasi\nhän, -- tunnetko minut?\n\n-- Kreeta? -- huudahti vanhus, kavahti seisoalleen ja lankesi tulijaa\nkaulaan. -- Äsken oli isäsi luonani pyytämässä kultaani. Tuletko\nsinäkin minua kiusaamaan?\n\n-- Puhu hiljaa, Jaana, ettei tuolla alhaalla käytävässä oleva vartija\nmeitä kuulisi. Tulen sinua pelastamaan. Pian, ota tämä vaippa, vedä\nhuivini päähäsi ja kulje niin suorana kuin voit. Avaa sitten ovi, ja\nkun kohtaat vartijan, niin pudota tämä kultaraha hänen kouraansa, mutta\nvaro koskettamasta häntä käteen, ettei hän huomaisi, kuka olet. Kun\nsitten kuljet linnan portilla olevan vartijan ohi, anna hänelle tämä\ntoinen kultaraha, kas tässä. Aivan portin edessä odottavat sinua\nBertelsköld ja mieheni. He saattavat sinut rantaan, vene on sinne\nhankittu, ja pieni laivamme on ankkuroituna vähän matkan päässä\nulapalla. Jo tänä yönä se purjehtii kanssasi Ahvenanmaalle, ja sieltä\nmenee huomenna laiva Danzigiin. Joudu, aika on täpärällä!\n\n-- Entä sinä, Kreeta, mihin sinä joudut?\n\n-- Minä jään tänne sinun sijaasi. Luuletko todellakin, että he minut\npolttavat, niinkuin aikovat sinut polttaa?\n\n-- Mutta tiedätkö, Kreeta, että minä olen ilkeä noita-akka, joka noidun\nsekä ihmisiä että eläimiä? Varo itseäsi, sinulla on pieniä lapsia;\nvoisinhan minä pelastukseni palkaksi saattaa lapsesi turmioon.\n\n-- Ihmiset ovat luulleet sinusta pahaa, Jaana, mutta minä tunnen sinut\nparemmin. Sinä olet turhien kappalten kanssa askaroinut, mutta mitään\npahaa et ole sillä tarkoittanut.\n\nJaana puristi nuoren naisen käsiä. -- Et siis usko, että olen muuttanut\nihmisiä susiksi? -- sanoi hän.\n\n-- En, sitä et ole koskaan tehnyt.\n\n-- Enkä vienyt pieniä lapsia hornaan?\n\n-- Et koskaan, Jaana: se on ihmisten valheita.\n\n-- Ja minä olen vielä ihminen ja minulla on ihmisen sydän, eikä minulla\nole sarvia jaloissani eikä siipiä olkapäissäni eikä helvettiä\nsielussani?\n\n-- Sinä olet ihminen niinkuin me kaikki muutkin, Jaana-parka.\n\n-- Kiitos! Kiitos! -- huudahti vanhus, kumartui alas ja suuteli Kreetan\nhameen helmaa. -- Niin, nyt tiedän sen, minä olen ihminen niinkuin te\nmuutkin, ja minulla on Jumala, niinkuin teilläkin; oli aika, jolloin en\nsitä uskonut. Sillä katsos, Kreeta, he ovat kohdelleet minua kuin\nmetsänpetoa. Ja nyt minä saan nähdä kotimaani, ihanan Baierin,\nlapsuuteni virrat, nuoruuteni viheriät viinitarhat ja vanhan Augsburgin\nkirkkojen tornit! Kuinka voisin sinua siitä kiittää, lapsi!\n\n-- Joudu, Jaana, aika kuluu, ja vartijat, jotka olemme lahjoneet,\nmuuttuvat.\n\nJa vanhus kiiruhti pois käärittynä väljään viittaansa. Mutta Kreeta jäi\npimeään vankikomeroon, pani kätensä ristiin ja rukoili: -- Anna, hyvä\nJumala, minulle anteeksi, että olen maallista lakia vastaan rikkonut;\n_sinun_ lakisi ei ole tuomitseva häntä eikä minua. Hän oli niinkuin\näiti minulle; minä olen menetellyt häntä kohtaan niinkuin tytär olisi\ntehnyt. Ja kun itse olen äiti, niin kuule minun inhimillinen\nrukoukseni: pelasta minut lasteni tähden!\n\nMutta ulkona ulapalla keinui kohta sen jälkeen vene odottavaa laivaa\nkohti. Sen peräsimessä istui jalo aatelisherra, ja veneen pohjalla\nistui tuo kurja, vainottu Mainiemen noita-akka. Ja he saapuivat laivaan\nkenenkään estämättä, ja sen valkoiset purjeet odottivat levottomasti\naamun koittoa levälleen lennähtääkseen. Ja kuu oli kohonnut vuorien\ntakaa ja kuvastui veteen pitkänä, väräjävänä valojuovana. Silloin\nkumartui Jaana laidan yli ja loi kummallisen ennustavan katseen hiljaa\nlainehtivaan meren pintaan, joka hitaasti nousi ja laski levein,\ntyynipäisin lainein.\n\n-- Mitä näet Airiston aalloista? -- kysyi Bertelsköld koskettaen\nvanhuksen käsivartta.\n\n-- Suomen tulevaisuuden näen, -- vastasi Jaana matalalla äänellä.\n\n-- Ja millainen on tuo tulevaisuus? -- jatkoi kreivi samalla uteliaana\nja epäillen.\n\nJaana loi häneen terävän silmäyksen. -- Pitkällisiä tuskia ja\nkauka-aikaisia iloja, ikuisia taisteluja ja ikuista palkkaa, pimeyttä\npaljon ja valoa viimein, -- vastasi hän totisesti.\n\nKreivi Bertelsköld hymyili. -- Mene levolle, Jaana parka, -- sanoi hän;\n-- taikauskon henki sinua vielä hallitsee. Mutta vapaalla, ihanalla\nmerellä ei rovioita pala; sen kirkkaalla pinnalla ei mitään vääriä\ntuomioita enää kirjoiteta.\n\nYö tuli ja yö kului.\n\nSeuraavana aamuna oli rovio valmis, ja koko Turku oli liikkeellä\nnähdäkseen, miten noita-akkaa poltetaan. Mutta lintu oli lentänyt\npesästään, ja häkki oli tyhjä. Kansa raivosi, kun ei saanut\nuteliaisuuttaan tyydyttää. Mutta tuomarit eivät vaatineet mihinkään\nankariin toimenpiteihin ryhtymistä; Kreeta päästettiin vapaaksi\nmuutamin vihaisin sanoin ja vartijat vedettiin sotaoikeuden eteen. Nuo\narvoisat hovioikeuden herrat, jotka olivat kunnon miehiä, vaikkakin\noman aikansa ennakkoluulojen sokaisemia, aavistivat ehkä, että tuleva\naika oli lempeämmin kuin he tuomitseva Mainiemen noitaa.\n\n\n\n\n\n\nVÄLSKÄRIN KUUDES KERTOMUS.\n\nMAINIEMEN LINNA.\n\n\n\n\nKun välskäri oli lopettanut viidennen kertomuksensa kuninkaan\nmetsästyksestä ja noitatutkinnosta, olivat kaikki hänen kuulijansa\nvähän kaamealla mielellä. Hiilet suuressa uunissa olivat himmenneet,\nkynttilän sydän savusi, ja välskärin pitkä hyljepyssy loi kummallisia\nvarjoja seinälle ruutisarven ja metsästyslaukun viereen. Kertoja itse\nistui äänetönnä; kaunis Anna Sofia ei huomannut, että ne viilekkeet,\njoita hän neuloi sulholleen, olivat pudonneet lattialle; serkku\nSvanholm kierteli miettiväisen näköisenä viiksiään; serkku Svenonius\netsi hyvin totisen näköisenä viimeisiä nuuskan muruja tyhjän rasiansa\npohjasta; vanha isoäiti, jonka raitis, käytännöllinen mieli pysytteli\nenemmän todellisuudessa kuin haaveitten maailmassa, oli huomaamattansa\nneulonut sukkansa terän ainakin paria tuumaa pitemmäksi kuin mikään\nsopusuhtainen jalkaterä olisi vaatinut.\n\nVihdoinkin virkkoi vanhus: -- Sen minä vain sanon, serkku hyvä, että\nkovin oli kamala tuo kertomus. Hyvä toki, että lähetin lapset pois, kun\nserkku alkoi kertoa vanhasta Jaanasta. Voisi vähemmästäkin ruveta\npimeätä pelkäämään. Ja vaikka minä omasta puolestani uskon voivan\ntapahtua ihmeellisiä asioita, joita sokea järkemme turhaan koettaa\ntutkiskella, niin sen kuitenkin sanon, että noituus ja velhous ja muut\nsen semmoiset sotkut ovat kristitylle ihmiselle inhoittavaa taikuutta.\n\n-- No, no, -- vastasi kapteeni Svanholm toimessaan, -- voi olla hyväkin\nkristitty ja kuitenkin tutustuu paholaiseen, kun niin sattuu. Pelkuri\nen ole koskaan ollut; se joka minua siksi sanoo, on roisto, ja minä\nvoisin kertoa teille jotakin Karstulasta...\n\n-- Jossa veljellä oli niin sukkelat jalat, -- virkkoi Svenonius.\n\n-- Herra! -- karjaisi kapteeni, mutta hillitsi itsensä samassa, sillä\nkoulumestarin pahanilkiset pistokset alkoivat tottumuksen voimasta jo\nmenettää vaikutuksensa, niinkuin Mithridateen myrkky. -- Minä vain\ntahdoin sanoa, -- jatkoi hän vähän vielä sieraimiinsa tuhkien, -- että\ntunsin ennen muinoin erään turkulaisen akan; hän oli noita ja ennusti\nkahviin katsoen v:n 1809 vallankumouksen ja v:n 1812 sodan ja\nNapoleonin kukistumisen ja Kaarle XIII:n kuoleman.\n\nSvenonius kierteli jo uutta pistosanaa kielellään, kun välskäri\ntavallisella levollisuudellaan, puoleksi leikillä, puoleksi totisesti\nvirkkoi: -- Veli Svanholm on oikeassa, minä olen nuoruudessani nähnyt\nkummallisia asioita neiti Arvidssonin korteista, ja Pariisissa näin\nminä kerran paholaisen sukkelimman oppilaan. Hänen nimensä oli\nmuistaakseni mamselli Lenormand.\n\nAnna Sofia, joka välistä oli sanomalehtiä lukenut, tuli yht'äkkiä\nhirveän uteliaaksi. -- Hyvä, paras kummi, -- huudahti hän vilkkaasti;\n-- kertokaa meille jotakin mamselli Lenormandista.\n\n-- Niin, kertokaa, serkku, -- sanoi isoäiti, joka samoin kuin hänen\ntyttärentyttärensäkin oli siinä kohden rakastettavan sukupuolensa\nkaltainen, että aina tahtoi tietää enemmän kuin mitä milloinkin tiesi.\n-- Mitenkä serkku sanoi? Lenormandko?\n\n-- Oli kerran pimeä ja kolkko marraskuun ilta, -- alkoi välskäri. --\nEllen väärin muista, oltiin juuri adventtiin pääsemäisillään, ja oli\nsiis oikea aaveiden aika käsissä. Eräällä Pariisin autiolla kadulla\nkuultiin tornikellon kumealla lyönnillään ilmoittavan, että puoliyö oli\nkäsissä.\n\nSilloin kavahti Anna Sofia seisoalleen ja parkaisi kauhistuksesta, ja\nhänen muutoin niin punakat poskensa olivat yht'äkkiä käyneet\nkummallisen kalpeiksi. Välskärin kertomus katkesi keskeltä kahtia ja\nkaikkien katseet kääntyivät sinnepäin, mihin Anna Sofia tuijotti. --\nSiellä liikahti jotakin tuolla pimeässä nurkassa.\n\nVälskäri nousi ylös ja meni silmää räpähyttämättä nurkkaan päin. --\nTääll' on keppi, veli Bäck, tääll' on keppi! -- huudahti Svanholm,\njonka sotainen mieli ei sallinut, että hänen vanha ystävänsä meni\naseetonna tuntemattomia vihollisia vastaan. Mutta välskäri pisti\npelkäämättä kätensä suuren supiturkin taa, joka rauhallisesti riippui\nnuorassaan vaarallisen paikan päällä, ja sai käsiinsä jotakin, joka ei\nkuulunut turkkiin. -- Esille, junkkari! -- Se karusteli vastaan, mutta\npian veti välskäri sieltä tukasta esiin pienen Jonathanin, joka huusi\nja potki hänen käsissään.\n\n-- Mitä? -- sanoi isoäiti. -- Etkö sinä mennytkään tiehesi silloin kuin\nAntti ja ne muut menivät?\n\n-- Niin kun minä, -- selitti poika itku kurkussa ... -- minä kun ...\nkun minun teki mieleni kuulla kummin kertovan mustasta Jaanasta ja\nlapsista, joita se vei hornaan ... ja niin minä piilottauduin turkin\ntaa. Ja sitten, kun kummi alkoi puhua kummituksista, pistin pääni ulos,\nja...\n\n-- Niin, silloin se turkki liikahti, -- virkkoi Anna Sofia vähän\nhämillään.\n\n-- Mene sinä tiehesi ja varo kuuntelemasta toisen kerran, -- varoitteli\nisoäiti ankarasti. -- Tukkapöllysi saat tällä kertaa anteeksi.\n\nJonathan katsoi ovelle, mutta ei liikahtanut paikoiltaan.\n\n-- Minä en uskalla mennä pimeän vinnin läpi, -- tunnusti hän vihdoin\nmatalalla äänellä.\n\n-- Näytä hänelle tulta, Anna Sofia, -- jatkoi isoäiti. -- Siinä nyt\nnähdään, mitä seuraa, kun lapset saavat kuulla sellaista, joka ei ole\nheitä varten aiottu.\n\n-- Ehkä jätämme kertomuksen mamselli Lenormandista toiseen kertaan, --\nsanoi välskäri.\n\n-- Jätämme, -- sanoi Svenonius; -- muuten ei veli Svanholm uskalla\nmennä vinnin läpi ilman keppiä.\n\nSvanholm murisi jotakin viiksiinsä, mutta ei virkkanut mitään.\n\n-- Minulla on muutamia kysymyksiä tehtävänä serkulle viimeisen\nkertomuksen johdosta, -- virkkoi isoäiti miettiväisen näköisenä. --\nEihän ole epäilystäkään siitä, että noituus ja taikausko ovat olleet\nkansan keskessä yleisemmät ennen kuin nyt. Mutta että täällä olisi\npantu toimeen oikeudenkäyntejä ja että täällä Suomessa välistä olisi\nnoituuden tähden ihmisiäkin roviolla poltettu -- suokaa anteeksi,\ntämähän onkin vain romaania, josta kukin saa uskoa minkä verran tahtoo!\n\n-- En pakota ketään uskomaan, -- vastasi välskäri vähän närkästyneenä,\n-- enkä myöskään kiellä, että niitä nimiä, joita tässä kertomuksessa\nkaikenlaisia käytän, turhaan saa aikakirjoista hakea. Sillä minulla on\nvapaista kuvauksista se ajatus, että niiden totuus piilee siinä, että\nne _voivat_ olla tosia siten, että ne ovat sopusoinnussa sen ajan\nvarsinaisen ja yleisen hengen kanssa, jota kuvataan; niin, väitänpä\nvielä senkin, että sellainen kuvaus voi olla vieläkin todellisempi kuin\ntodellisuus itse. Voin esim. kuvata Napoleonin voileipää syömässä, jos\nnimittäin olen nähnyt hänen voileipää syövän; mutta voinko silloin\nmyöskin sanoa, että olen maalannut Napoleonin sellaisena kuin hän\ntodella oli? Mutta katsos, nyt voi sattua, että kerron hänen tehneen\nurotyön, jota koskaan ei ole tapahtunut, mutta joka on häntä hyvin\nkuvaava; tai panen minä hänen suuhunsa rautaisen sanan, jota hän ei\nkoskaan ole sanonut, mutta joka sopii kuin naulattuna hänen oikeaan\nluonteeseensa; eikö silloin siinä, jonka olen keksinyt, ole enemmän\n_todellista_ sisältöä kuin tuossa pienessä voileivässä, joka vain\nsattumalta oli tosi? No niin, sama on mustan Jaanan ja Turun\nnoitatutkintojen laita. Aivan varmaa ja kieltämätöntä on, että\nnoita-akkoja on meidänkin maassamme poltettu, ja että noitatutkinnot\novat tapahtuneet melkein niin kuin olen kertonut. Mutta vaikka asia\ntosiasiana on kieltämätön, niin myönnän kuitenkin, että on vielä kovin\nhämärää ja vaikeaa ymmärtää esim. se, kuinka jotakin niin mieletöntä\nsaattoi tapahtua vielä miespolvia sen jälkeen kuin Suomeen oli\nperustettu yliopisto.\n\n-- Se oli pimeyden ruhtinas, joka oli suuttunut evankelisen uskon\nvaloon, -- virkkoi koulumestari.\n\n-- Veli Svenonius tekee niinkuin monet muut, hän syyttää kaikesta\npiruparkaa, -- vastasi välskäri. -- Mutta minä luulen, että tässä\nniinkuin monessa muussakin syy on haettava ihmisistä itsestään. Täällä\npohjolassa ovat tavat ja käsitykset hyvin sitkeät. Minä ajattelen, että\nkatolinen oppi -- joka olennoltaan on _sokeaa_ uskoa, vastakohtana\nevankeliselle opille, joka on _valistunutta_ uskoa -- vielä satoja\nvuosia uskonpuhdistuksen jälkeen itsepintaisesti riippui ihmisten\nmielissä kiinni, niin että kirkon muoto ja henki kyllä olivat\nlutherilaisia, mutta kansanusko sitävastoin pohjaltaan katolinen. Ei saa\nunohtaa, että Raamattu siihen aikaan ruotsinkielisenäkin oli harvinainen\nja että se vasta v. 1642 käännettiin suomenkielelle. Nyt ajattelen minä,\nettä niin kauan kuin lutherilaisuus hehkui ensimmäistä nuoruutensa\nlämpöä, valmiina sotimaan sekä uskon kilvellä että maallisella miekalla,\nniin kauan kuin sitä elävä henki elähytti, niin kauan tunsivat myöskin\nmieliin kätkeytyneet katoliset muistot ikäänkuin vaistomaisesti, että\nsuuri hengellinen voima niitä tunki takaisinpäin; hiukan ne kyllä\npotkivat tutkainta vastaan, mutta aivan rajusti eivät ne sitä tehneet.\nSitävastoin tiedetään, että jonkin aikaa kolmikymmenvuotisen sodan\njälkeen valtasi lutherilaisuuden eräänlainen ruumiillinen ja hengellinen\nuupumus, niin että, vaikka sillä kyllä uskon elämässä oli vanha voimansa\ntallella -- sitä osoittaa vuoden 1695 virsikirja -- sen henki oli\nkadonnut kirkon opinkappaleista ja voipunut kirjanoppineiden\nopinkirjaimesta käymissä, kurjissa sodissa. Sen tunsivat nuo vanhat,\nsokeat katoliset muistot, tunsivat sen vaistomaisesti taaskin -- sillä\nkansa on lapsi, se ei mietiskele, se vain tuntee, ja se toimii -- ja\nsiitä saivat ne voimaa kohottamaan viimeisen hurjan rovionsa taikauskoa\nvastaan. Ja taikausko oli fenix-lintu, se nousi uutena ja entistään\nehompana jokaisen polttorovion tuhkasta. Se sai sen kautta oikeuden\npäätöksen ja valtakirjan olemassaoloonsa, ja kun sitä vastaan kirkossa\nrukoiltiin, niin merkitsi se vain sitä, että taikausko oli uskonkappale,\nja joka sitä epäili, oli vääräuskoinen. Siitä huomaa, miten\nlutherilaisuus tuli tässä itselleen uskottomaksi ja kuinka Jumalan vitsa\nsitä ruoski. Mutta tästä aineesta voisi pitää loppumattomia puheita,\nvarsinkin täällä Suomessa, jossa taikausko on perisynti, ja sentähden\nlienee parasta jättää se tällä kertaa omaan arvoonsa. En kuitenkaan voi\nkieltää, että se tavallaan on suurenmoisen jylhää ja on omansa meitä\nkaikkia kauhistuttamaan. Sillä mitäpä onkaan nykyajan vähäpätöinen,\npikkumainen taikausko sen raivoavan sieluntaudin rinnalla, joka\nkuudennellatoista sataluvulla sai tuhansien mielet valtaansa, jota sekä\nteloittajat että heidän uhrinsa uskoivat, joka oli tunkenut tieteen\noppisaleihin, tuomiopöytien ääreen, jopa kuninkaiden valtaistuimillekin!\n-- Onko veli Svenoniuksella vielä nuuskaa rasiassaan?\n\n-- _Ne gutta quidem_, ei niin hiventäkään.\n\n-- Kiitos, kiitos, Anna Sofia, kyllä minä itsekin hoidan piippuni.\nTotta puhuen olen nyt iloinen, että olemme päässeet taikauskon ohitse,\nsillä samalla on lopussa kohtaloittemme kirjan synkkä luku. Sitä kyllä\njatkui vielä kappaleen aikaa jälkeenpäinkin, aina kolmannelle ja\nneljännelle kymmenluvulle seitsemättätoista satalukua, mutta ainoastaan\naika-ajoin se enää leimahti tuleen ja sammui vähitellen itsestään.\nTarkoitan, että saamme muuta ajattelemista ja tekemistä seuraavassa\nkertomuksessamme, sillä nyt tulee tuo suuri reduktsioni ja sen mukana\nyksinvaltius, jonka kautta ei ainoastaan omaisuus, vaan myöskin Ruotsin\nja Suomen sisäinen asema suuresti muuttuivat. Ja sitten tulemme uuden\najan partaalle, joka alkoi kauheammilla onnettomuuksilla kuin mitä\nmaamme koskaan on saanut kokea, ja paljon tarvitaan kaiken tämän\nkestäessä hyvällä tuulella pysyäksemme.\n\n-- Minä luulen, serkku, -- virkkoi isoäiti hiukan hämmästyksissään, --\nettä menemme siivosti tämän ajan ohi ja annamme sen levätä verisessä\nhaudassaan. Mitä hyötyä on vanhojen haavojen repimisestä? Minä ainakaan\nen koskaan mene teatteriin murhenäytelmiä katsomaan; itkeä saapi tässä\nmaailmassa kyllä ilman sitäkin. Suokaa anteeksi, serkku, mutta minä\ntahdon iloita kaikesta, mitä näen ja kuulen, ja sentähden rakastan minä\nhuvinäytelmiä, joissa kaikki loppuu niinkuin pitääkin, yksiin tai\nkaksiin kunniallisiin naimisiin.\n\n-- Sotaa pitää väliin olla, ja muutamia reippaita poikia, joilla on\ntarmoa rinnassa, sitä minä rakastan, -- huudahti Svanholm, muistellen\nMontfauconin \"Johannaa\", jota oli Wiederbergin seurueen äsken nähnyt\nesittävän. -- Lazarra rukoilee silloin, kun hän voisi käskeä, -- lisäsi\nhän itsekseen.\n\n-- Ennen kaikkea klassillisia kappaleita, -- virkkoi Svenonius\nvastapainoksi.\n\n-- Täytyy kuitenkin olla hiukan ryövärejä ja paljon uljuutta, -- sanoi\nAnna Sofia, joka oli ihastuksesta itkenyt katsellessaan \"Hedvigiä\" eli\n\"Pahantekijän morsianta\", eikä koskaan voinut unohtaa Kaarle\nLindegrenin \"Suojelusenkeliä\".\n\n-- Minä tarkoitan, että suurempaa näytelmää kuin Isoviha oli, ei vielä\ntäällä pohjolassa ole esitetty, -- alkoi taas välskäri. -- Mutta\nonneksi on meillä vielä matkaa sinne, ja ensi kerralla me näemme\nesiripun vain laskevan kuudennentoista sataluvun taistelujen eteen. Se\noli suuri vuosisata, ja minun on tunnustaminen, että siitä kaipauksella\nluovun. Sillä vuosisadalla olivat ruumis ja sielu tasaväkiset,\nmolemmat jättiläisen voimakkaat, ja sydän ja pää olivat yhtä\nkehittyneet; sen vuoksi on sen tekemä vaikutus niin kokonainen. Mutta\nseitsemännellätoista sataluvulla oli ruumis veltto, vaikka sielu olikin\nsuuri, sydän kylmä, vaikka äly loistava: sen vuoksi täytyy sitä\nihailla, vaikkei voikaan rakastaa. Niin, niin, en puhu mitään Kaarle\nXII:sta enkä Pietari Suuresta, sillä nämä molemmat karhut olivat\nkuudennentoista sataluvun nisiä imeneet. Mutta olkaa hyvä ja asettakaa\nFredrik I Kustaa Aadolfin rinnalle, niin pahoin pelkään, että hän\nnäyttää pieneltä, ja minä epäilen, tekevätkö kaikki Lehnbergin saarnat\nyhteensä sitä vaikutusta, minkä teki yksi ainoa piispa Rothoviuksen\nsuusta lähtenyt voiman sana tai yksi ainoa vanhan Spegelin virsi. --\nAnna Sofia, ystäväni, niistä kynttilä!\n\nIsoäiti oli vaipunut ajatuksiinsa, ja välskäri luuli kai, että hän\nmietti, mikä oli ero Kustaa Aadolfin ja Fredrik I:n välillä. Mutta kun\nvälskäri herkesi puhumasta, kysyi isoäiti yht'äkkiä: -- Tuo juttu\nruhtinatar Julianasta oli kai sekin satua? Oliko hän todellakin aiottu\nRuotsin kuningattareksi?\n\n-- Serkku hyvä, siitä asiasta voin minä vain sanoa niinkuin entinen\nherra: kyllä minä voin vannoa sen, mutta vetoa en mene lyömään. Sen\nvain tiedän, että ihmiset niin uskoivat, ja että kuningatar Hedvig\nEleonora, jonka suosikki Juliana oli, uskoi samaa, ja että hän oli\nvaikeampiakin asioita perille ajanut.\n\n-- Serkku viittasi hänen myöhempiin kohtaloihinsa. Minun täytyy sanoa,\nettä minun oli sääli tyttö parkaa, vaikka pelkäänkin, että hän oli\nhiukan kevytmielinen.\n\n-- Sen hän oli perinyt äidiltään, pfalzkreivitär Eleonora Katharinalta.\nEn huoli puhua kauniin ruhtinattaren myöhemmistä seikkailuista;\nriittäköön, kun tiedämme, että hän lopulta meni naimisiin erään\nkauppiaan lesken pojan kanssa, jonka kuningas aateloitsi nimellä\nLiljenborg. Tässä nyt siis päättyy huvinäytelmä naimisiin, mutta\nepäilen, tokko serkku pitää sitä iloisena ja opettavana.\n\n-- Ja kreivi Bernhard Bertelsköld, mitä on hänestä tullut? -- kysyi\nisoäiti, iloisena siitä, että sai keskeyttää aineen, joka alkoi käydä\nvisaiseksi.\n\n-- Sen saamme nähdä _kuudennesta_ kertomuksesta, -- vastasi välskäri.\n\n\n\n\nMAINIEMEN LINNA.\n\n\nNeljäkolmatta vuotta on kulunut siitä, kun viimeksi kerroimme Airiston\nkirkkailla aalloilla kulkevasta Mainiemen noita-akasta. Paljon on\nnuorta vanhentunut, paljon on kukoistavaa kuihtunut. Uutta on tullut,\nvanhaa on mennyt; uudet kirkkaat silmät katsovat nyt valkean\nlapsentukan alta Suomen tutuissa tuvissa; uudet neitoset poimivat nyt\nkukkasia Suomen niityillä. Nuorentaen ja inhimillisiä oloja\nmuodostellen on aika rataansa kulkenut; suuret muutokset ovat\nyhteiskuntaa uudistaneet, ja onnellista on, että uudistus on tällä\nkertaa tullut sisältä käsin ja käynyt enimmäkseen parempaan päin --\nhiljaa ja rauhallisesti, niinkuin suuret vallankumoukset aina käyvät.\nSe, mikä on todella suurta, ei nosta melua. Se on kuin keväinen\nauringon valo: se sulattaa hiljalleen jäätyneet maat ja kovat jäät, se\nsilmäilee niitä rakkauden lempeällä lämmöllä, ja ne eivät voi\nvastustaa. Kaiken maailman kirveet ja miekat eivät riittäisi särkemään\nSuomen järvien jäitä, ja kuitenkin sulavat ne kevään vienosti\nhymyillessä. Turhaan tyhjentää viha myrkkyisen maljansa; turhaan tuhlaa\nväkivalta jättiläisvoimiaan; rakkaus on niitä voimakkaampi; se yksin\nvoi kaatuneen nostaa pystyyn ja sovittaa sijoilleen murtuneen ja\nkuolleista herättää; se yksin rakentaa maailman uudelleen.\n\nVuosien 1671 ja 1695 välillä, johon sisältyi alku ja loppu Kaarle XI:n\nhallituksesta, oli melkein neljännes vuosisataa kulunut. Tämä aika oli\nmonessa suhteessa lumisen talven jälkeen seurannutta kevättä. Tosin\nsynkistytti yksinvaltius varjollaan moniakin oloja; tosin oli paljon\nsisällisiä taisteluita ja puolueriitoja, ja vääryyttäkin harjoitettiin;\ntosin seurasi voittoja ja niiden loistoa synkkä syysyö raivoavine\nmyrskyineen, joiden vuoksi lähinnä edellisen ajan hedelmät vasta\nvuosisatain päästä pääsivät tuuleentumaan. Mutta näistä varjopuolista\nhuolimatta puhalsi raitis ja elähyttävä henki läpi Kaarle XI:n\nhallituskauden; sill'aikaa kuin valtio keräsi aarteita, jotka piankin\ntuhlautuivat, alkoi yhteiskunnassa uusi elämä, joka pysyi vireillä\nmyrskyissäkin, ja joka muodostui siksi äidinhelmaksi, josta ne voimat\nversoivat, mitkä myöhempinä aikoina ovat olleet Ruotsin ja Suomen\nonneksi...\n\nVälskäri vaikeni, ikäänkuin olisi hänen ollut vaikea irtautua noista\nsuurista ilmiöistä ja palata pienempiin. Mutta sitten hymähti hän\nherttaisella tavallaan, katsahti ympärilleen ja virkkoi: nyt me palaamme\nMainiemeen, sillä siellä on merkillisiä asioita tekeillä.\n\n\n\n\n1. ISÄNNÖITSIJÄ.\n\n\nOli kirkas, paisteinen päivä keskipalkoilla kesäkuuta v. 1695.\nEdellinen talvi oli lokakuusta alkaen ollut niin tavattoman kylmä,\nettei sen vertaista muistettu olleen sitten v:n 1658, jolloin Kaarle X\nkulki Beltin yli. Tämän rautaisen talven jälkeen, joka koko Euroopassa\nsynnytti paljon surkeutta, tuli niin myöhäinen kevät, että maa vielä\ntoukokuun lopulla oli roudassa, ja epätoivoon joutunut maamies odotti\nvain joka päivä lämpimämpää säätä kevätkylvöjä tehdäkseen. Vasta\njuhannukseen päästessä suli maa, ja Mainiemen viljavilla vainioilla\nnähtiin nyt kaikki linnan talonpojat hiukan iloisemmin mielin\nkylvämässä ohraa vasta kynnettyihin peltoihinsa. Toivo pitää ihmisten\nmieliä vireillä viimeiseen saakka; nytkin toivottiin, että ehkäpä\nlämmin ja hedelmällinen kesä korvaa viljelijän vaivat.\n\nMutta linnan muurien sisällä ja sen laajassa ympäristössä oli ihmisillä\nmuuta ajattelemista. Siellä siivottiin ja puhdistettiin ylen ahkerasti\nnoita suuria, mutta jo hiukan ränstyneitä juhlahuoneita, sillä linnan\nomistaja, kreivi Bernhard Bertelsköld oli viidenkolmatta vuoden\nkuluessa vain kolme tai neljä kertaa käynyt vanhassa linnassaan,\nviipyen silloinkin vain muutamia kuukausia kerrallaan. Täällä oli siis\npaljon tekemistä huoneiden saattamiseksi siihen loistavaan kuntoon,\njota komeutta rakastavan linnan herran arvo ja rikkaus vaati.\nKaikenlaiset käsityöläiset, joita tänne oli lähetetty Tukholmasta\nsaakka, muutamia aina Saksanmaalta, olivat jo pari viikkoa olleet\nlinnaa kuntoon panemassa, ja heidän kanssaan työskenteli täällä monta\nrehellistä suomalaista mestaria ja kisälliä, jotka oli Turusta tuotu\ntänne samassa tarkoituksessa. Monta kertaa nämä saivat vanhaa\nkansallista \"perkelettä\" mainiten puida nyrkkiä noille ylpeille\ntulokkaille, jotka pitivät suomalaista työmiestä paljon huonompana\nitseään sekä arvoon että taitoon nähden. Nuo kunnon turkulaiset\nmestarit olivat tottuneet pitämään itseään maansa parhaimpina ja monet\nheistä olivatkin reppu selässä ja roskulakeppi kädessä vaeltaneet läpi\nSaksanmaan, joista retkistään sitten olivat sepittäneet monta hauskaa\nkisällilaulua, yhdenkin tämmöisen:\n\n    I Prämen hawer jag wantra\n    Perfuttan keinum tallarna\n    Å hawer låti hämta, sänta\n    Ortor å rusor.\n    Linnun launan prassikka.\n\ny.m.s., joista voimme lukea monessa tositarinassa. Oli siis anteeksi\nannettavaa, että he pitivät itseään yhtä kykenevinä kuin nuo\nmuukalaisetkin ja jos niin tarvittiin, osasivat he sitä osoittaakseen\nkäyttää sekä kieltä ja laastilapiota että maalarinharjaakin.\n\nAika ajoittain, kun riitapuolet rupesivat käsikähmään käymään, täytyi\nlinnan isännöitsijän sekautua asiaan, useimmiten rauhaa rakentaen,\nmutta välistä myöskin rangaisten. Ehkä on meidän vaikeanlainen tuntea\ntuota kolmikymmenvuotista, pienikasvuista ja jäntterävartista miestä,\njoka on puettu siniseen, suurilla, kiiltävillä messinkinapeilla\nkoristettuun sarkakauhtanaan; jolla on päässään harmaa, vaaleata tukkaa\nvarjostava lierilakki; jonka silmät ovat siniset ja rehelliset ja\nkasvot rauhalliset ja hyväntahtoiset, mutta osoittavat samalla lujaa\ntahtoa. Lienee sen vuoksi parasta, kun heti kohta ilmaisemme, että\nolemme tutustuneet häneen kerran ennenkin, vaikka aivan toisissa\noloissa, nimittäin Saltvikin pappilassa ja Sundin markkinoilla\npidetyissä häissä siihen aikaan, kun kuningas Kaarle XI vielä\npoikamiehenä ollessaan metsästeli Ahvenanmaalla. Se oli todellakin sama\npikku Pekka, joka sai voionmaalaisen korvaukseksi rikkipoljetusta\npuuhevosestaan ja joka sitten, poikaparka, tuli vasten tahtoaan\nkukistaneeksi aiotun Ruotsin kuningattaren hänen tulevalta\nvaltaistuimeltaan. Sen koommin ei Pekka ollut valtiollisiin asioihin\npuuttunut. Sen sijaan rakasti hän yhä vieläkin hevosia ja kärtti yhtä\nmittaa vanhemmiltaan ratsuväkeen päästäkseen; mutta siihen eivät isä ja\näiti koskaan suostuneet. Kun ei Pekalla ollut halua muiden veljien\ntavoin ruveta \"papiksi lukemaan\", pääsi hän äärettömäksi ilokseen 16\nvuoden vanhana kreivi Bertelsköldin ratsupalvelijaksi. Tässä toimessa\npääsi hän suureen suosioon uskollisuutensa ja luotettavaisuutensa\nvuoksi, sai oppia kaikenlaista matkoillaan vierailla mailla, ja vaikka\nSuomella ei siihen aikaan ollutkaan mitään Mustialaa, huomattiin Pekka\n28 vuoden vanhana kykeneväksi avonaiseksi joutuneeseen Mainiemen\nisännöitsijän virkaan. Tähän toimeen ryhtyi hän suurella innolla jo\nsenkin vuoksi, että hänen kunnon isä-ukkonsa jo kymmenen vuotta\ntakaperin oli päässyt kirkkoherraksi pitäjään, jossa Bertelsköldillä\noli papinotto-oikeus.\n\nSelvästi näkyi, että Mainiemessä oli toinen hallitus nyt kuin ennen\nmestari Aatamin aikana. Kyllähän kreivi tarvitsi rahoja ja yhä enemmän\nrahoja nyt niinkuin ennenkin, mutta onneksi oli hänellä muitakin\ntulolähteitä kuin Mainiemi, jotenka kirkkoherran rukoukset ja mestari\nPietarin tiedonannot saivat toimeen sen, että hän heltyi luopumaan\nsuuresta osasta päivätöitä ja muita läänitysrasituksia, jotka siihen\nsaakka olivat kovin raskaasti painaneet Mainiemen alustalaisia. Eipä\nolisi linnan ympäristöjä enää entisiksi tuntenutkaan. Ennen kuljeksi\nsiellä repaleisia, nälkäisiä olennoita, joiden synkillä kasvoilla\nkuvastui viha ja onnettomuus; nyt oli väki reipasta ja kaikki olivat\npuettuina ehyihin, vaikkakin yksinkertaisiin vaatteihin; hevoset\nvetivät nyt kuormia eivätkä työnjohtajien ruoskimat ihmisorjat niinkuin\nennen. Kadonneet olivat entiset kurjat hökkelit, jotka synkistivät koko\nseudun tuon komean linnan ympärillä, ja niiden sijalla kohosi hauskan\nnäköisiä, hyvin rakennettuja huoneita, jotka oli laitettu tähän saakka\ntuntemattomilla lasi-ikkunoilla ja oikeilla tulisijoilla, joita tätä\nennen oli vain harvoissa paikoissa nähty. Maamies oli kohonnut tähän\nsaakka näillä seuduin tuntemattomaan varallisuuteen, ja varallisuus oli\ntuonut mukanaan ei ainoastaan ulkonaista siisteyttä, vaan myöskin\nahkeruutta, jumalanpelkoa ja rauhallista elämää sinne, missä ennen\nlaiskoteltiin, niskoiteltiin ja raakuutta harjoitettiin. Suuri ja jalo\ntyö oli tehty ennen niin onnettomassa Mainiemessä: talonpoika, jota\nennen ei pidetty juuri orjaa parempana, oli saanut oikeutensa takaisin\nja niiden mukana ihmisarvonsa, ja kun ihmisyys ja lempeys kaikkina\naikoina kantaa ulkonaisestikin siunauksen hedelmiä, niin oli täälläkin\nse ihme tapahtunut, että Mainiemi vapaamman ja lempeämmän hallinnon\naikana oli vähitellen alkanut tuottaa enemmän kuin mitä mestari Aatamin\nennen oli onnistunut haalia kokoon, vaikka kansalta silloin säälimättä\nkiskottiin viimeinen ropo ja viimeiset työvoimat kulutettiin.\n\nTakapihalla, aivan lähellä rantaa oli pitkä rivi komeita ulkohuoneita,\ntalli 50 hevoselle, navetta 100 lehmälle, renkitupa, piikain kamari,\njuomakeittiö, leipomatupa ja pesutupa. Kaikkialla oltiin yhtä\nvilkkaassa liikkeessä kuin ylhäällä linnassakin. Kaikkialla korjattiin,\npuhdistettiin, leivottiin, pantiin olutta ja pestiin. Oli siinä\nliikettä ja kiirettä, joka tiesi tärkeitä tulossa olevan. Vähän väliä\nnähtiin kunnianarvoisen ja iloisen, siniseen villakauhtanaan puetun\nemännän toimessaan tassuttelevan yhdestä tuvasta toiseen pitämässä\nsilmällä noita monilukuisia töitä. Jos kysyit joltakulta piialta, kuka\ntuo kunnon mummo oli, joka niin keveästi kiipesi rappuja ylös ja\nrappuja alas, vaikka olikin aika lihava, niin vastattiin sinulle\nnopeasti: -- Pappilan muorihan se on, tiemmä, joka auttaa poikaansa\nhänen askareissaan.\n\nNiinhän onkin, että täällä me tapaamme useamman kuin yhden vanhan\nystävän. Pappilan muori oli nyt 56 vuoden vanha. Vaikka hän olikin 14\nlapsen äiti, joista kymmenen vielä oli elossa, oli hän, paitsi terävää\nälyään ja iloista, hurskasta ja reipasta sydäntään, vielä säilyttänyt\nsuuren osan nuoruutensa reippautta ja kukoistavaa terveyttään. Tuo\nennen muinoin seitsentoistavuotias Mainiemen salmen uimari,\ntuo sittemmin kahdenneljättä vanha Saltvikin pappilan emäntä,\nse oli se sama herttainen, peräti rehellinen Kreeta, joka nyt,\npäästyään emännöimään kirkon luona olevassa punaiseksi maalatussa,\nyksinkertaisessa pappilassa, oli tullut auttamaan poikaansa, mestari\nPietaria, kun tällä oli paljon puuhia Mainiemessä. Varovasti olivat\nvuodet luntaan ripotelleet hänen kauniin päänsä päälle; tuskin oli\nainoatakaan harmaata hiusta ilmaantunut hänen ennen niin tuuheaan,\nvaaleaan tukkaansa; tuskin oli ainoatakaan ryppyä tuossa avonaisessa,\niloisessa otsassa. Nuo siniset silmät katselivat vielä yhtä kirkkaasti,\nhuulet hymyilivät yhtä herttaisesti kuin ennen; yksi ainoa noista\nvalkoisista hampaista oli vain pudonnut pois ja lihavuus oli\nvaikuttanut, että ennen keveä käynti oli muuttunut vähän keinuvaksi.\nNuoruus katoaa, vuodet kuluttavat, mutta sydämen kauneus levittää\nkuitenkin kasvoille kirkkauttaan, joka kestää kauemmin kuin poskien\npuna, kauemmin kuin lemmen ensi hymyily, jopa kauemmin kuin\naikakin.[15]\n\nPesutuvassa silitettiin juuri parhaillaan hienoja hollantilaisia\npöytäliinakankaita, jotka vuosikausia olivat kaapeissaan\nkäyttämättöminä kellastuneet, mutta joiden nyt täytyi valmistautua\ntarkoitustaan täyttämään. Silitys on raskasta työtä, joko sitten\nmankelia vedetään tai työnnetään, ja vaatteen levittäjällä täytyy olla\nkäsi sekä nopsa että taitava. Sen vuoksi kai lienevät ne pesijättäret,\njoiden työnä oli ennen manklausta tapahtuva vähempiä voimia vaativa\nvaatteiden venyttely, katsoneet velvollisuudekseen huvittaa mankelia\nkiskovia tovereitaan ja samalla itseäänkin tarinoimisella, jota ei\nsuinkaan haitannut kielen kankeus.\n\n-- Sanokaa, mitä sanottekin, Riitta, -- virkkoi naisista terhakin, --\nmutta minä olen nähnyt pyykkiä ennenkin, minä. Kuka oli se, joka niin\nmonena herran vuonna pesi piispa vainajan yömyssyt ja paikkasi hänen\nsukkansa ja joka useamman kuin yhden kerran kiillotti piispan\nkaulukset, kun hän, Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen, seisoi\nsiellä niin arvokkaana kuin Aaron Israelissa? Kukas muu kuin minä, eikä\nminusta saakaan sanoa, etten osaisi erottaa Hollannin rälliä Tukholman\nliinasta. Jos armollinen rouva ei tahdo minun pesuuni tyytyä, ja jos\nhän halveksii näitä liinoja, joita parempia ei koskaan ole paistetun\nporsaan alle levitetty, niin sanon minä hänelle, mitä piispan muorin\noli tapana sanoa -- piispan muori oli aina alava köyhiä kohtaan, vaikka\nolikin ruhtinaallista sukua...[16]\n\n-- Eivät taida teidän pesunne, Sanna muori, eivät meidän manklauksemme\neikä koko Mainiemikään kelvata ylhäiselle kreivittärelle! -- kiiruhti\nRiitta-muori virkkamaan, sill'aikaa, kun Susanna veti henkeänsä. --\nIhmiset sanovat sitä julman ylpeäksi.\n\n-- Mutta onpa sillä oikeuskin olla ylpeä, -- keskeytti taas vuorostaan\nSanna, -- koska on syntyisin Sparre, ja kaikki Sparret[17] ovat kovaa\npuuta. Senhän toki minä tiennen, että kreivi on nuorta aatelia, ja\nvaikka hänen äitinsä sattuikin olemaan ruhtinatar, niin eihän sille\nmitään taida, että mummo on (tässä puhui Susanna kuiskaamalla)\npesinkarttua heiluttanut ja suopaa käsitellyt niinkuin muutkin oikeat\nihmiset. Ja silloin ajatteli armollinen kreivi, ettei kai haittaisi,\njos hänen lapsensa saisivat vähän lisää aatelisverta suoniinsa,\nvarsinkin kun kreivitär vielä oli jumalattoman rikas, mutta nähkääs,\nkulta on multaa, niinkuin lukee siinä ihka uudessa virsikirjassa.\nJumala kuningasta siitä siunatkoon, että on sen teettänyt, kaikille\nkristityille sieluille ylösrakennukseksi ja autuudeksi. Niinpä niin,\nmitäs minun pitikään sanoman? Niin, että rikkaudet ne hupenivat ja\nhävisivät, reduktsioniherrat iskivät kouransa kreivin moniin\nkirkkopitäjiin sekä Liivinmaalla että Suomessa, ja kreivittären tavarat\nmenivät saman tien, ja eipä aikaakaan (tässä eukko taas puhui\nsupattamalla), kun paha viepi itsensä Mainiemenkin. Sanokaa mitä\nsanotte, mutta minä olen ollut täällä mestari Aataminkin aikana; se\nmikä on väärin saatu, se pian kaatuu. Ja sentähden -- tässä hän taas\nkorotti äänensä -- ajattelen minä, että kreivitär saapi tyytyä siihen,\nmitä talo tarjota taitaa. Sillä vaikka täällä nyt tuhlataan satoja,\njopa tuhansiakin talareita turhanpäiväiseen pesuun ja kiillotteluun,\nniin älkää luulkokaan, että linnassa on kaikki niinkuin olla pitää...\n\n-- Saisitte hävetä, Sanna-muori, seisomasta täällä kuin tarhapöllö ja\nennustamasta pahaa lempeälle ja hyvälle herrallemme, -- virkkoi taas\nRiitta äänen painolla, jonka hän katsoi pitävänsä panna sanoihinsa joka\nkerta, kun oli talon puolella olevinaan. -- Olkoonpa, että täällä ennen\non ollut pahoin, nyt ainakin ovat asiat oikealla tolallaan. Senhän jo\nlapsikin voi nähdä ja ymmärtää. Älä sylje pääsi yli, äläkä soimaa sitä,\njonka leipää syöt, sanoo sananlasku. Sanotaan kuninkaan kyllästyneen\nreduktsioniin, ja verimadot ovat imeneet vatsansa täyteen. Ajattelen,\nettä antavat Mainiemen olla rauhassa.\n\n-- Verimadot! -- huudahti Susanna vuorostaan niin tolkussaan kuin\nainakin korkean kruunun puolustaja. -- Senkötähden, että armollinen\nkuninkaamme on oikeutensa mukaisesti ottanut takaisin sen, mitä korkeat\nherrat pyynnöllä ja pakolla ovat kruunulta ja köyhältä kansalta monina\nherran vuosina anastaneet...\n\n-- Tietääkö kukaan, mikä mies se oikeastaan on se hovimestari, jota\nodotetaan tänne tänään taikka huomenna? -- puuttui taas Riitta\npuheeseen, varmaankin päästäkseen keskusteluaineesta, joka saattoi olla\nhiukan vaarallinenkin näinä yksinvallan aikoina, jolloin teloittaja oli\nvastannut moneen ajattomana aikana lausuttuun varomattomaan sanaan.\n\n-- Aina se haukka teeren pesään mahtuu, ja kyllä tanskalaisen selkä\nsujuu ruotsalaisen tuolin selustimen mukaan, -- vastasi Susanna.\n\n-- Siihen aikaan, kun Niilo Janssen vielä oli halpa kamaripalvelija,\nsanottiin häntä ylpeäksi ja ilkeäksi mieheksi, -- tuumaili Riitta, --\nja minä ajattelen, ettei ihminen tässä maailmassa paljosta\nmyötäkäymisestä parane. Mutta sillä miehellä sanotaan olevan\nihmeellinen onni kaikessa, mihin hän ryhtyy, niin että kaikki käy hänen\nmielensä mukaisesti aivan niinkuin itsestään. Kuta köyhemmäksi ja\nlempeämmäksi kreivi on käynyt, sitä rikkaammaksi ja kovemmaksi hänen\nhovimestarinsa. Moni luulee, että palvelija on rikkaampi kuin hänen\nherransa; niin, niin, sanotaanpa, että monta murua on pudonnut\nposkeisen pussiin niistä monista pitäjistä ja tiluksista, joita on\notettu kreivi Bertelsköldiltä. Sen tietää tuo ilkeä mies hyvin kyllä,\nja senpätähden hänellä on enemmän sanomista talossa kuin kreivillä\nitsellään. Hän siellä hallitsee ja vallitsee. Voisin kertoa jotakin\nminäkin siitä, mitä itse kreivittärestäkin puhutaan, mutta, kas, sitä\nkorvaapa ei olekaan olemassa, joka olisi kuullut vanhan variksen\nnauravan kilpaa harakkain kanssa.\n\n-- Miksi ei kreivi sitten, jos kerran hänellä valta ja herruus on,\nerota niin vaarallista palvelijaa? -- kysyi muuan nuoremmista naisista.\n\n-- Miksi ei eroita? -- matki Sanna-muori toimessaan. -- Pese sinä\nlakanoitasi, Saara, äläkä pistä nenääsi ylhäisten avaimenreikiin. Sen\nsaatan kuitenkin sanoa sinulle, että kreivillä saattaa olla syynsä,\nminkä vuoksi pitää hovimestarinsa palveluksessaan. Olenhan sanonut\nteille, että se mies onnistuu kaikessa, mihin ryhtyy, mutta kreiville\ntapahtuu vain onnettomuuksia silloin, kun hovimestari ei häntä auta.\nKuka toimitti kreivin rikkaisiin naimisiin, kuka lainasi hänelle rahoja\nreduktsioniherrojen lahjomista varten, kun Mainiemi viimeksi oli\nvaarassa? Kuka pelasti hänet merihädästä Ahvenanmerellä? Kuka sammutti\nniin ihmeellisesti sen suuren tulipalon täällä linnassa seitsemän\nvuotta takaperin? Niin, näetkös, sen kaiken teki... Kah, mitä seisot ja\ntöllötät siinä, Saara, kuin mikäkin kiiski suu selällään. Soisinpa\npapin muorin tulevan neuvomaan sinua tekemään työtä ruokasi edestä,\nlunttu. Siinä on tarmoa siinä perheessä, ja tahtoisinpa nähdä sen\npäivän, jona mestari Pietari Niilo Janssenia niskaan tarttuu. Totta\ntosiaan soisinkin.\n\n-- No no, älkäähän nyt sentään suuttuko, Susanna-muori, -- lepytteli\nRiitta, toivoen saavansa kuulla vielä enemmän noita juoruja, joita\nalhaisemmat niin mielellään ylhäisemmistään kuuntelevat. -- Näettehän,\nettä me kaikki kuuntelemme teitä kuin pappia kirkossa? Sanoittehan,\nettä hovimestari on onnen lapsi? Muistelenpa kuulleeni, että hän\njollakin kummallisella tavalla joutui kreivin palvelukseen.\nKerrotaanhan, että vanha kreivi Bertelsköld, tämän nykyisen isä, eräänä\ntalvena kuningas vainajan aikana ratsasti jään yli Tanskaan, ja toi\nsieltä muassaan pienen pojan, jonka oli ryöstänyt tanskalaisilta...\n\nSusanna, jonka mieli meni hyväksi siitä, että häntä edes pesutuvassa\nkunnioituksella kuunneltiin, oli heti valmis loistavalla tavalla\nvastaanottamaan tämän luottamuksen, kun kaikkien huomio samassa kiintyi\nylemmästä linnan pihasta kuuluvaan huutoon ja meluun, joka siksi kertaa\nkeskeytti kaiken juoruamisen. Ymmärtääksemme tätä tavatonta tapausta on\nmeidän kertomuksessamme peräydyttävä puoli tuntia.\n\nSe puoli Mainiemen linnan päätyä, joka, oli linnan pihalle päin,\noli koristettu sillä raskastekoisella, mutta suurenmoisella\nylimyksellisellä loistolla, joka vielä tänäkin päivänä tekee\nseitsemännellätoista vuosisadalla rakennetut herraskartanot niin\nvaikuttaviksi. Rakennus oli ylellisesti koristettu sen ajan sekä\npuu- että kipsityön parhaimmilla teoksilla. Muun muassa näkyi\nikkunoiden välissä jättiläiskokoisia sankarien kuvia, jotka kuin\nmenneen ritariajan haamut kilpineen, miekkoineen ja kypärineen\nvartioivat muuria. Sade, tuuli ja aika eivät kuitenkaan olleet\nujostelleet katkaisemasta missä kättä, missä jalkaa, missä\nkypärätöyhtöä, jonka vuoksi nyt oli pakko tikapuitten ja telineitten\navulla paikkailla noita sankareita tavalla, johon ne tuskin itse\nolisivat suostuneet, jos olisivat olleet luuta ja verta.\n\nAinoastaan saksalaiset mestarit olivat siihen työhön tottuneet, ja\nTurun muurarit saivat tällä kertaa tyytyä olemaan näiden toisten\napureina. Vaikkeivät he voineetkaan keksiä mitään oikeata syytä tästä\ntoimesta kieltäytyäkseen, ei toveruus saksalaisten kanssa kuitenkaan\nollut sen parempi kuin että siinä molemmin puolin soitettiin suuta.\nSuomalaisten joukossa oli siinä pieni, hartiakas muurari, Yrjö-niminen,\njoka oli muita mainiompi ruotsinkieltä rääkkäämään. Sillä vaikka Turku\njo seitsemännentoista vuosisadan lopullakin oli suomalaisempi sekä\nmieleltään että kieleltään kuin moni muu kaupunki maassamme, oli\nkuitenkin ruotsinkieli sekä yliopiston että aatelin niinkuin myös\njoskus epäviisaitten kirkonmiestenkin kautta päässyt jonkinmoiseen\nylempään arvoon niin hyvin hovin kuin sivistyksenkin kielenä.\nSeurauksena siitä oli, että alemmat kansanluokat koettivat tätä kieltä\nmatkia omalla tavallaan, kenties hyvinkin oivaltaen, että tämä\nsekasotku oli jonkinlaista ivaa sekä ruotsinkielestä että heistä\nitsestään, samalla kuin se oli kostoa siitä halveksimisesta, joka tuli\nheidän oman kielensä osaksi.\n\nTikapuitten päässä seisoi nyt muuan saksalainen mestari sankarien\njalkoja paikkaillen, sill'aikaa kun Yrjö maasta käsin ojensi hänelle\nkipsiseosta, sanoen sen olevan \"saksalaista puuroa suomalaisessa\nkapustassa.\" Vastaukseksi ripautti saksalainen tuon tuostakin\ntaitavasti ja muka tapaturmaisesti paakun kipsiä Yrjön otsaan. Tämä ei\nollut sitä huomaavinaan. Mutta kun saksalainen aikansa huviksi alkoi\nisolla äänellä laulaa jotakin kotimaansa laulua, viritti Yrjökin\nkurkkunsa omaan äänilajiinsa ja lauloi:\n\n    Hyykä pärju, juupa taalar,\n    härät tanssaa, mihi haakar,\n    konkommu lilla syötävän:\n    Viska tanssaa suullen hyppijän.\n    Konkommi lilla tokka\n    viska tanssako hoppaa.[18]\n\nHetken aikaa kesti tätä omituista kilpalaulantaa, ja yhä tiheämpään\nsateli kipsipaakkuja Yrjön kasvoille saamatta häntä vaikenemaan.\nViimein loppui mestarin kärsivällisyys, ja taitavalla kädellä sinkautti\nhän savilusikkansa vasten hävyttömän apumiehensä otsaa. Siinä oli jo\nliiaksi leikkiä lystikkään turkulaismuurarin osaksi. Tuota pikaa\nköyristi hän vankat olkapäänsä tikapuiden alle, nosti ne miehineen\npäivineen ylös maasta ja tanssi sääriään sätkyttelevän vastustajansa\nkanssa, joka töin tuskin kykeni itseään kiinni pitämään, ympäri linnan\npihaa yhä edelleen jatkaen lauluaan \"Konkommi lilla tokka, viska\ntanssako hoppaa.\" Urhea Yrjö ei sillä hetkellä ollut mielestään\nhuonompi Simsonia, joka kantoi Gazan portin olallaan. Yrjön\nturkulaisten toverien ja linnan renkien ja piikojen mielestä, jotka\nmelu oli sinne houkutellut, oli tämä ilveily niin mainiota, että kaikki\nyhtyivät tuttuun säveleen, ja joka kerta kun tultiin sanoihin \"tanssako\nhoppaa\", kävivät muurarin pyörähdykset ja saksalaisen ylhäinen asema\nyhä arveluttavammiksi. Mutta saksalaisen tovereista ei asia ollut\nollenkaan hauska, ja heihin yhtyivät tukholmalaiset. Tuota pikaa oli\nmuodostunut kaksi melkein tasaväkistä puoluetta, toinen tikapuilta\nvankia pelastaakseen, toinen tanssia jatkaakseen. Seurauksena siitä\noli, niinkuin helposti voi arvata, tora, haukkumasanat ja käsikähmä.\n\n-- Alas tikapuut! -- huusi samassa tilanhoitajan jymisevä ääni toiselta\npuolen pihaa, mutta taistelevat eivät kuunnelleet mitään muuta kuin\nomaa kiukkuaan ja rummuttivat kaikin voimin, vuoroin kiroten, vuoroin\nnauraen, toistensa selkään tahtia lauluun \"Konkommu lilla syötävän,\nviska tanssaa suullen hyppijän!\"\n\n-- Alas tikapuut, sanon minä! -- huusi toiseen kertaan Pietari-mestarin\nkäskevä ääni, ja muutamat tuimat korvapuustit oikeaan ja vasempaan\nantoivat lisäpontta hänen käskyilleen. Yrjö päästi tikapuut, joita niin\nurhoollisesti oli puolustanut, vanki hyppäsi maahan, ja taistelijat\nerkanivat nuristen toisistaan.\n\nIsännöitsijä oli tuimistunut. -- Saisitte hävetä lannoittamasta ilmaa\nsuurilla sanoilla ja varastamasta päiväpalkkaa isännältänne. Sinä Yrjö,\njos tästä lähin vielä tanssit, niin tanssit patukan mukaan, tiedä se.\nJa te, Müller, sivelkää seinäkuvianne tai muuten teitä itseänne\nsivellään. Työhön, sanon minä! Jos kenelle on vääryyttä tapahtunut,\nniin tulkoon valittamaan iltasella, sittenkun kello on soinut. Mars!\n\nMeluava joukko vaikeni isännöitsijän lujan äänen masentamana. Silloin\nkuului yht'äkkiä kuiva, terävä ääni kysyvän: -- Kuka se on, joka täällä\nkäskee?\n\nOuto matkavaatteisiin puettu mies seisoi kädet puuskassa portilla.\n\n\n\n\n2. HOVIMESTARI.\n\n\nOuto tulija, joka niin käskevästi keskeytti kahakan linnan pihalla,\nnäytti olevan hiukan viidennelläkymmenellä oleva mies; lyhyt ja laiha\noli hän varreltaan, eikä ensi katsannolta juuri kunnioitusta herättävä.\nMutta jos seurailit hänen pienten, teräväin silmäinsä vilkkaita\nliikkeitä, ja jos panit merkille sen rohkean, miltei röyhkeän\npäättäväisyyden juonteen, mikä oli hänen ohuen ylähuulensa ympärillä,\nniin aavistit, ettei häneltä puuttunut kykyä keksiä rohkeita tuumia,\neikä tarmoa niitä toteuttaa, olivatpa ne sitten hyviä tai pahoja. Mies\noli puettuna ruumiinmukaiseen, vähän kuluneeseen, vihreään ihokkaaseen,\njosta, ynnä lyhyestä kuvetapparasta, saattoi arvata hänet\nmetsästäjäksi; mutta metsästyspyssyn asemesta pistivät hänen vyöstään\nesiin kahden pienen terserolin perät, lyhyt, harmaa matkakaapu oli\nheitettynä hänen hartioilleen, ja vaaleanruskeata, vähän punertavaa\ntukkaa peitti leveälierinen, hopeasoljella koristettu, mutta töyhdötön\nhattu.\n\nMuukalaisen äänessä oli jotakin läpitunkevan terävää, mikä vaikutti,\nettä hänen ensimmäiset sanansa, vaikka matalasti sanotut, kuitenkin\nkuuluivat hyvin selvästi pihan yli ja saattoivat sekä isännöitsijän\nettä työntekijät ehdottomasti katsahtamaan taaksensa. Samassa\nmuukalainen tunnettiinkin, sillä hän oli käynyt linnassa useita kertoja\nennenkin, vaikka viime käynnistä jo oli vuosia kulunut, eikä hän ollut\nodottamaton nytkään. Hiljainen hämmästyksen humahdus kuului\nväkijoukosta: -- Se on hovimestari, -- kuiskittiin.\n\nMestari Pietari punastui, tervehti kohteliaasti ja näytti joutuneen\nhämilleen. -- Älkää pahastuko, herra Niilo, -- sanoi hän; -- täällä oli\nvähän riitaa työntekijäin kesken, mutta se on jo sovittu. --\nMuistettava on, että herran arvonimeä siihen aikaan annettiin harvoin\nmuille kuin aatelisille tai muille ylhäisille miehille ja että, kun se\nannettiin jollekin alhaisemmalle henkilölle, se oli tavatonta\nkohteliaisuutta, joka osoitti joko pelkoa tai suuria ajatuksia henkilön\narvosta ja merkityksestä.\n\n-- Kysyn, kuka täällä käskee? -- uudisti hovimestari miltei\npilkallisesti. -- Kuka sinä olet, mies? On kuin olisin sinut ennen\nnähnyt.\n\n-- Arvatenkin, ja useammin kuin yhden kerran, -- vastasi Pietari\nnärkästyneesti, punastuen aina korvalehtiään myöten. -- Siihen aikaan\nkun ruokkosin kreivin mustaa tammaa, ei Niilo Janssen ollut vielä liian\nhyvä sen häntää typistämään.\n\nPikaisella, tuskin huomattavalla vilkaisulla katsahti hovimestari\nentistä toveriaan päästä jalkoihin, mutta tämä silmäys ilmaisi kyllin\nselvästi, että Pietari oli saanut vaarallisen ja leppymättömän\nvihamiehen. Huolimatta tilanhoitajan rohkeasta vastauksesta, kääntyi\nherra Niilo vieraiden työntekijäin puoleen ja vaati heitä selittämään\nlinnan pihalla tapahtuneen hälinän ja kapinan syytä. Kahdesti\nei näiltä tarvinnutkaan kysyä ja tietysti he esittivät asian niin,\nettä syy kokonaan tuli olemaan Yrjön, talonväen ja viime lopussa\nisännöitsijänkin.\n\nHovimestari kuunteli tätä esitystä. Sitten kääntyi hän kylmästi mestari\nPietarin puoleen ja sanoi äänellä, joka ei vastaansanomista suvainnut,\nällistynyttä Yrjöä osoittaen: -- Paneta tuo mies kaakinpuuhun kiinni ja\nannata hänelle kaksikymmentä paria selkään.\n\nKunnon isännöitsijä tunsi veren yhtä äkisti hyökkäävän pois poskiltaan\nkuin se vast'ikään oli niihin töytännyt, ja hämmästyksestä kalpeana\nänkytti hän: -- Se ei voi olla aikomuksenne, herra Niilo!\n\nHovimestari katseli häntä ylenkatseellisesti ja viittasi sitten\nkädellään, että rikollinen oli viipymättä kiinni otettava. Kaikkia\nläsnäolevia pudistutti. Heistä tuntui niinkuin vanhan mestari Aatamin\naika jälleen olisi palannut kaikkine laittomine hirmuineen, jolloin\nihmisten onni ja menestys tutkimatta ja tuomitsematta asetettiin raa'an\nmielivallan alaiseksi.\n\nMestari Pietari rohkaisi mielensä. -- Peruuttakaa käskynne, herra Niilo\n-- sillä ette voi puolustaa sitä Jumalan, ette ihmisten ettekä\nkreivinkään, armollisen herramme edessä. Muurari Yrjö on tehnyt\ntyhmyyksiä, sitä en tahdo kieltää, mutta hän on vapaa käsityöläinen\neikä kuulu linnan alustalaisiin. Ja vaikka hän niihin kuuluisikin, niin\nei hän sentähden ole orja, jota saa häväistä ja lyödä mielivaltaisesti.\nJos hänet on rangaistava, niin on häntä lain tuomiosta lyötävä, herra\nNiilo, eikä teidän käskystänne, vaikka olisitte seitsemän kertaa\näreämpi näöltänne, kuin näytätte olevan. Haastattakaa hänet käräjiin,\nsitä vastaan minulla ei ole mitään, mutta niin totta kuin nimeni on\nPietari, niin ette sitä ennen koske häneen sormellannekaan, sen takaan.\n\nIsännöitsijän miehevät sanat vaikuttivat kaikkiin muihin, mutta eivät\nsiihen, jota ne tarkoittivat. Hyväluontoisten saksalaisten\noikeudentunto heräsi: -- Ist schon gut, Ihre Gnaden! -- he sanoivat; --\nlassen wir den armen Teufel laufen.\n\nTukholmalaisetkin, jotka kyllä olivat käsirysystä vast'ikään\nkiihtyneet, mutta kuitenkin olivat rehellisiä miehiä, jotka kuninkaan\nomain silmäin alla olivat tottuneet näkemään lain vallitsevan ja\nkorkeiden herrain itsevaltaisuutta hillittävän, menivät muurarin\npuolelle ja arvelivat, että mies kyllä ansaitsi saada selkäsaunan\nystäväin kesken, mutta ei millään muotoa julkista rangaistusta niinkuin\ntavallinen pahantekijä.\n\nMies, joka näin näki käskyjään yhä useammalta taholta vastustettavan ja\njolla silminnähtävästi oli tarkoituksena polkea isännöitsijän arvoa\nvalitsemalla Yrjöparan uhrikseen, kuunteli näöltään välinpitämättömästi\nympärillä seisovain vastaväitteitä, ikäänkuin katsoen niihin\nvastaamisen halventavan itseään. Kun hovimestari mielestään oli\ntarpeeksi kuunnellut, katkaisi hän jyrkästi saksalaisten, ruotsalaisten\nja suomalaisten kauniit puheet kysymällä lyhyesti, tahdottiinko häntä\ntotella vai ei.\n\nSille, joka ei likemmin tuntenut hovimestaria, tämä kysymys tuli aivan\näkkiarvaamatta, juuri silloin kun jo luultiin hänen taipuneen\nleppeämpään menettelyyn. Mestari Pietari oli yksi niitä. Hän jäi\nsanatonna seisomaan; muut niinikään. Mutta ei yksikään käsi eikä jalka\nliikahtanut ankaraa käskyä tottelemaan.\n\nHerra Niilo näytti sitä aavistaneen. Tuhlaamatta sen enempiä sanoja\nnoille, joita hän piti niin paljon halvempina itseään, otti hän esiin\nlyhyen pillin, semmoisen, jota metsästäjät käyttävät pyitä\nhoukutellakseen, ja vihelsi -- lyhyen, kimakan vihellyksen, joka pahaa\nennustavasti vihlaisi keräytyneen väkijoukon korvia. Pian sen vaikutus\nnähtiinkin. Kuusi metsästäjää, kaikki samanlaisilla aseilla\nvarustettuja kuin heidän herransakin, astui portista sisään.\n\n-- Sitokaa tuo lurjus likimmäiseen puuhun, -- sanoi hovimestari Yrjöä\nosoittaen, -- ja antakaa hänelle neljäkymmentä paria.\n\nKäsky oli lyhyt, mutta ei sen toimeenpanokaan tällä kertaa viipynyt.\nMetsämiehet tarttuivat hämmästyneeseen muurariin käsiksi, ja ennenkuin\nkukaan ympärillä seisovista ajattelikaan nostaa kättänsä häntä\npuolustaakseen, oli mies jo pois vietynä ja tuomiota pantiin jo täyttä\npäätä täytäntöön.\n\nOliko se pelkuruutta? Oliko se hätäytymistä? Suomalaisen luonne on\nhidas. Joukko ei ollut arvannut odottaa syrjäisten sekaantumista asiaan\nja antoi ensimmäisessä neuvottomuudessaan häkellyttää itsensä.\nAinoastaan saksalaiset mutisivat kreutz-sappermenttiään ja\ntukholmalaiset ilmaisivat säälinsä suomalaisia kohtaan tavalla, joka\noli Ruotsissa yleinen siihen aikaan: -- Kun käy hullusti, niin käy\nniinkuin Suomessa! -- sanoivat he.\n\nKunnon mestari Pietari tarvitsi useita minuutteja selvittääkseen\najatuksiaan ja sill'aikaa olivat sekä hovimestari ja metsästäjät että\nrangaistu kadonneet kartanolta. Mutta kun Pietari vihdoinkin oli\nennättänyt tointua, valtasi hänet mitä kiihkein viha, hän tarttui\nlähimpään rautatankoon ja huusi talon väelle, että he seuraisivat\nhäntä; maksoi mitä maksoi, syyttömästi häväisty oli pelastettava.\n\nOlihan siellä useita, joiden suuttumus oli yhtä suuri kuin\nisännöitsijänkin, mutta ei ollut kaikilla hänen rohkeuttaan. Useimmat\nluikkivat tiehensä, kun taistelusta alkoi tulla täysi tosi, ja\nainoastaan kuusi tahi seitsemän miestä tarjoutui varustettuina niillä\naseilla, joita käteen sattui, seuraamaan isännöitsijää. Vanha Sanna\nkurkisteli linnan kylkirakennuksen nurkan takaa, jonne hän oli\nasettunut tähystelemään, ja korotti rohkeasti äänensä, kun ei\nhovimestaria enää näkynyt.\n\n-- Mitä nyt, mestari Pietari! -- huusi hän isolla äänellä, -- onko itse\nilkeä pelsepuupi mennyt teihin ja kääntänyt silmänne, niin että\njuoksette tuon viheriän takin perässä niinkuin sonni punaisen huivin\nperässä? Vaikka olisitte kuinka hyvä talonkoira tahansa, mestari\nPietari, niin sen sanon teille, varokaa itseänne tuolta susilaumalta,\nälkääkä pistäkö päätänne kitaan, muuten saatte tulevalla kerralla\nkatsoa, mihin hattunne panette. Korppi on onnen miekkonen, mestari\nPietari, sentähden se elää sata vuotta, mutta älkää koskeko häneen,\nsormianne alkaa särkeä. Olen monta herran vuotta silittänyt piispa\nvainajan papinkauluksia, ja sen sanon minä teille, että joilla valta\non, niitä vastaan ei ole hyvä potkia. Tehkää niinkuin minä ja muut\nymmärtäväiset ihmiset, mestari Pietari, ja haukkukaa häntä lemmon\nlailla, kun hän ei ole kuulemassa, mutta varokaa lukemasta hänen\nviheriän takkinsa lankoja. Katsokaa minua, minä osaan puhua, kun niin\ntarvitaan, ja sillä välin pitää suuni kiinni, ja se on minulle vain\nhyväksi, mutta teikäläiset tuliset junkkarit eivät paljon huoli, mitä\nvanhat ja viisaat ihmiset sanovat teidän omaksi hyväksenne.\n\nNämä viimeiset sanat tuli Sanna-muori jo närkästyksissään sanoneeksi,\nnähdessään, ettei isännöitsijä huolinutkaan hänen hyvistä neuvoistaan,\nvaan hyökkäsi väkensä kanssa muuraria pelastamaan. Taistelu näytti\nvälttämättömältä, mutta olisi tuskin päättynyt hyvän asian voitoksi,\nsillä mestari Pietari unhotti kiivaudessaan, että hovimestari ja hänen\nmiehensä olivat hyvästi varustetut sekä pistooleilla että muilla\naseilla. Onneksi ilmaantui oikeaan aikaan pappilan muori itse, tuo\nreipas ja kelpo Kreeta, jonka äidillinen huolenpito ei sallinut hänen\nnoin vaarallista yritystä toimetonna katsella.\n\n-- Pietari, oma poikaseni, -- sanoi hän ja tarttui häntä lujasti\nkäsivarteen; -- ole siivolla ja tottele äitiäsi, niinkuin aina olet\ntotellut. Väisty ylivoiman edestä, kelpo miehen arvoa se ei milloinkaan\nhalvenna; älä mene, kunnon poikani, lain rajamerkkien yli, vaikka\nväkivalta menee; pysy oikeudessa kiinni, niin Jumala kaikkivaltias\nauttaa meitä aikanaan...\n\n-- Tahdotko, että minä vapaaehtoisesti suvaitsen tapahtuvan moista\nväkivaltaa; ei, äiti, se ei käy laatuun, eikä saa käydä, -- huusi\nPietari vimmoissaan. -- Olen ollut Virossa, Liivinmaalla ja Puolassa,\nolen nähnyt ei ainoastaan herrain, vaan voutien ja käskyläistenkin\nkohtelevan työntekijää kuin järjetöntä eläintä; mutta se ei saa\ntapahtua täällä Suomessa, äitiseni, niin kauan kuin meillä on\nkirjoitettu laki ja minulla miehen käsi vielä sitä puolustamaan...\n\n-- Ei, Pietari, -- jatkoi Kreeta, -- älä koetakaan riuhtoa itseäsi\nirti. Annat ampua itsesi kuin koiran ... tahdotko antaa? Mene sitten,\nmene, mutta minä seuraan sinua; ennenkuin heidän luotinsa sinuun\nkäyvät, käyvät ne minuun. Mene, uppiniskainen poika, anna surmata\nminut, jos välttämättömästi niin tahdot, mutta silloinpa oletkin äitisi\nsurmannut...\n\nPietari ratkesi itkemään. -- Tahdotteko siis, että minun, jonka tulee\nvastata siitä, että kaikille tehdään oikein täällä linnassa herrani\npoissa ollessa, pitää suvaita...? Mitä tahdotte minulta?\n\n-- Pyydän vain kärsivällisyyttä hetkiseksi, -- sanoi Kreeta, koettaen\nturhaan puhua äskeiseen päättäväiseen tapaansa. -- Ole järkevä,\nPietari, ole hyvä! Tiedäthän, että kreivi vanhastaan suosii meitä\nkaikkia. Hän on meitä kuuleva. Hän on hyvittävä Yrjön ja niinkuin\noikeutta harjoittava herra rankaiseva palvelijainsa väkivaltaisuuden...\n\n-- Muuta neuvoa ei enää ole, nyt se on jo myöhäistä, -- vastasi\nisännöitsijä huoaten ja katsahti linnan portille, josta hovimestari\nmiehineen näkyi palaavan rangaistuksen toimeenpantuaan. Eräs Pietaria\nseuranneista miehistä läheni häntä ja kuiskasi hänelle korvaan: -- Sano\nvain sana, niin muserran tuon konnan kallon rautakangella niin, ettei\nhän ikinä enää anna hosua kunniallista miestä.\n\n-- Kiellän sinua häneen koskemasta, -- kuiskasi Pietari. -- Antaa hänen\nolla tällä kertaa, Lammin Matti! Tiedän sinulla olevan vanhaa äkää\npikku tyranneille mestari Aatamin ajoilta; mutta anna hänen olla,\nukkoseni; Herramme käsi on tekevä sen asian paremmin kuin sinä ja minä.\n\n-- Olipa vahinko, -- jupisi Lammin mies, sama, jonka mestari Aatami\nennen muinoin oli panettanut myllykammioon. -- Olisipa tehnyt hyvää\nsaada tukkia tuon roiston röyhkeä suu. Mutta jos tarvitaan toiste, niin\nluottakaa minuun.\n\nHovimestari läheni luontevasti ja reippaasti, voitollinen pilkkanauru\nohuilla huulillaan, ja tervehti pappilan muoria, niinkuin ei mitään\nolisi tapahtunut. -- Minua ilahduttaa nähdä teidät noin reippaana,\nKreeta muori, -- sanoi hän. -- Armolliselle rouva kreivittärellemme\ntulee olemaan mieluista tutustua teihin ja pappilan oivallisiin\nvasikkoihin ja kesävoihin. Pikku kreivi Kustaa Aadolf on oikea susi\npäästessään viilipytyn ääreen; surkuttelen maitohyllyjänne, jos häntä\nhuvittaa usein käydä pappilassa.\n\n-- Saamme siis odottaa hänen armoaan kreivitärtä ja lapsia kohtakin? --\nkysyi Kreeta iloisena päästessään puhumaan toisista ja rauhallisemmista\naineista, sillä mestari Pietari seisoi yhä vielä kasvot synkkinä hänen\nvierellään.\n\n-- Viimeistään ylihuomenna jälkeen puolen päivän, -- vastasi\nhovimestari mielipalvelijan mahtavuudella ja huolimatta edes katsahtaa\nisännöitsijään. -- Kreivi ei voi päästä irti Tukholmasta ennenkuin\ntuonnempana kesällä, mutta hänen armonsa soisi, että kreivitär ja\nkaikki lapset, kreivi Torsten ja kreivi Kustaa Aadolf ja neiti Ebba,\nsaisivat nauttia vuoden kauneimmasta ajasta täällä Mainiemessä. Hänen\narmonsa kreivittären terveys ei ole ollut oikein hyvä viime kevännä, ja\nkreivi Torsten on sangen heikko neljätoistavuotiaaksi, mutta kun näkee\nkreivi Kustaa Aadolfin ja neiti Ebban, niin ei uskoisikaan kreiviä\nainoastaan kaksitoista- ja neitiä kymmenvuotiaaksi, niin vahvan ja\nrehevän näköisiä he ovat -- juuri niinkuin teidän juotetut vasikkanne,\nKreeta muori, käyttääkseni vähemmän sopivaa, vaikka kyllä näin\nmaaseudulla hyvinkin tavallista vertausta. -- Mutta, -- jatkoi\nhovimestari, katkaisten oman puheensa ja jyrkästi ja huolettomasti\nkäännähtäen mestari Pietarin puoleen, -- tässä haaskaan aikaa\nmuistelemalla kreivillisen perheen sukuluetteloa ja unhotan kokonaan,\nettä paljon on vielä tekemättä, mikä pitää olla valmiina ylihuomiseksi.\nMitä näenkään, mestari hyvä! Työntekijät joutilaina kuin pyhäpäivänä,\nnyt kun kaikki kädet pitää olla liikkumassa! Pihalla ajelehtii kalkkia,\nkiviä ja pölkkyjä; ystäväiseni, pyydän teitä muistamaan, että hänen\narmonsa kreivitär on tottunut näkemään ympärillään mitä hienointa olla\nsaattaa. Linnan seinät vielä märät rappauksesta? Teidän olisi pitänyt\nkäyttää enemmän väkeä, olihan teillä käsky syytää kultaa kahmaloittain\nmenemään. Entä portaat? Luulenpa totta tosiaan teidän panettaneen\nniihin rautakankia entisten kullattujen messinkitankojen sijaan. Mitä\nse merkitsee, ystäväni?\n\n-- Unohdatte, herra Niilo, -- sanoi tilanhoitaja tuimasti, --\nunohdatte, että entiset käsipuut hävisivät tulipalossa seitsemän vuotta\ntakaperin. Ja kun minulla harvoin on ollut, niinkuin sanotte, kultaa\nkahmaloittain syytää, niin panetin niihin käsipuut hyvästä Dannemoran\nraudasta.\n\n-- Mutta, mestari hyvä, _mihinkä_, jos saan kysyä, olette käyttänyt\nMainiemen tulot kahtena viimeisenä vuotena? Sillä sen tiedätte itse\nparhaiten, että hänen armonsa kreivi tuskin on saanut niistä sen vertaa\nkuin olisi saattanut tarvita tavallisen ratsuhevosen ostoon.\n\n-- Mihinkä? -- matki mestari Pietari närkästyen. -- Sen sanon teille\nheti paikalla, herra Niilo Janssen, joka niin kernaasti syydätte\nherranne kultaa menemään -- _toisella_ kädellä ainakin. Kreivin luvalla\nolen käyttänyt hovin tulot linnan maiden uudelleen viljelemiseen,\nuseiden autiomaiden viljamaaksi tekemiseen, peltojen ojittamiseen,\nkoulun perustamiseen, ja ihmisasuntojen rakentamiseen alustalaisille,\njotka tähän saakka asuivat huonommin kuin kreivin kehnoin hevonen;\nheidän rasitustensa lieventämiseen, heidän varustamiseensa työaseilla\nja juhdilla, heidän ihmistyttämiseensä, herra Niilo! Ajattelen, että\nkreivi, joka on hyvä ja jalo herra, muistaessaan, minkä näköinen\nMainiemi _ennen_ oli, ja omin silmin nähdessään, minkä näköinen se\n_nyt_ on, on unhottava kysymästä kullatuita käsipuita.\n\n-- Te tulistutte, -- sanoi hovimestari pilkaten; -- juokaa lasillinen\nvettä ja malttakaa mielenne, niin saamme sitten puhella noista uusista\nparannuksista. Ei mikään ole täydellistä tässä maailmassa, eipä edes\nrakkautenne tämän seudun roistoväkeen. Olette unhottanut yhden asian:\nkuka _te_ olette ja kuka _minä_ olen ja kuka linnan herra. Teillä on\naivan liian paljon huolia, ystäväiseni; vast'edes olen koettava\nhuojentaa taakkaanne.\n\nNäin sanottuaan pyörähti hovimestari kantapäillään ja lähti linnaan,\nkoettaen matkia ylhäisten huoletonta käytöstä. Mestari Pietari ja hänen\näitinsä jäivät äänettömiksi paikoilleen, hämmästyneinä katsellen\npalvelijaa, joka uskalsi näytellä herransa osaa.\n\n\n\n\n3. BERTELSKÖLDIN PERHE.\n\n\nKaksi päivää kului Mainiemessä suuria valmistuksia tehtäessä. Tunnustaa\ntäytyy, että hovimestari oli tavattoman ponteva mies. Kahtena, kolmena\nhän liikkui, oli saapuvilla kaikkialla. Hänen käskiessään oli jokainen\nkäsi pakotettu tekemään työtä neljän edestä. Linna muuttui uskomattoman\nlyhyessä ajassa kokonaan toisen näköiseksi. Työt tarkoittivatkin\nainoastaan ulkonäköä. Milloin täytettiin jokin seinän halkeama; milloin\npeitettiin rapistunut paikka uudella maalilla; kaikki käytävät\nsiistittiin, somistettiin; kaikki paraatihuoneet verhottiin uusilla\ntapeteilla; huoneisiin levitettiin kalliita mattoja; puutarhassa\npantiin suihkulaitos kuntoon; piha kaunistettiin nuorilla koivuilla,\njotka tosin olivat hakatut ja tuomitut muutamain päiväin perästä\nlakastumaan -- mutta mitäpä siitä? Hovimestari oli niitä, jotka\nkatsoivat kuoren tärkeämmäksi kuin ytimen ja joiden mielestä hetken\nloisto on pääasia, vähät siitä, joskin kaikki tulevaisuudessa\nkuihtunee.\n\n-- Hyvältä näyttää, -- sanoi hän, tyytyväisesti silmähtäen nopeasti\nsuoritetun työnsä hedelmiä. -- Enemmän kultaa -- enemmän, enemmän vain\npohjattomaan kuiluun. Kreivi on oleva tyytyväinen, työni menestyy! --\nlisäsi hän hiljaa hymyillen ja samalla synkistyen.\n\nMestari Pietari oli ylen huonolla tuulella. Hän mörisi kuin kahlekoira\nkaikille, joita kohtasi. Mitä enemmän hovimestarin otsa kirkastui, sitä\nenemmän tilanhoitajan kasvot synkistyivät. -- Kurja Mainiemi! hän\nhuokaili.\n\nKolmannen päivän illalla oli kaikki väki juhlavaatteihin puettuna, ja\nkoko pihamaa ja melkoinen kappale tietä ripoteltu lehtiä ja kukkasia\ntäyteen.\n\nNäin odotettiin ja odotettiin. Mutta Turusta tulevaa sanantuojaa, jonka\npuolta tuntia ennen piti julistaa kreivittären tulo, ei kuulunutkaan.\nViimeinkin tuli hän myöhään yöllä tuoden sen sanoman, että oli\nvastatuuli saaristossa ja että Tukholmasta lähtenyt laiva oli jäänyt\nankkuriin Korppooseen. Se oli tavallista silloin ja kauan sen\njälkeenkin, ennenkuin vielä tunnettiin höyryvoiman ihmeitä.\n\nUseat odottavista nolostuivat. Mutta hovimestari katsoi asiaa toiselta\nkannalta. -- Meillä on vielä yksi päivä, -- sanoi hän, -- ja se on\nkäytettävä. Enemmän kultaa, vielä enemmän.\n\nJa Turusta pantiin noutamaan kalliita maljakoita kukkineen ja\nharvinaisine kasveineen, jotka asetettiin pitkin portaita ja käytäviä;\nriemuportteja, köynnöksiä ja lehdityksillä koristettuja, rakennettiin\ntien yli, ja noille kuudelle metsästäjälle valmistuivat heidän uudet,\nhopeakudoksilla koristetut samettipukunsa. Mutta vieläkin yhden päivän\nviipyivät odotetut, ja sitten taas päivän ja jälleen päivän,\nvastatuulen tähden. Ja yhä kylvi hovimestari kultaa menemään,\nja joka päivä hakattiin uusia koivuja ja hankittiin uusia kukkia,\nja päivä päivältä kasvoivat komeus ja laitokset kreivittären\nvastaanottoa varten. Hovimestari meni innoissaan niin pitkälle,\nettä maalautti punaiseksi kaikkien seudun talonpoikaistupien maantielle\npäin olevat seinät. Yksin aidatkin koristeltiin viireillä ja\npihlajankukka-kiehkuroilla, jotka levittivät hurmaavaa lemua. Mutta\nteille kokonaisen penikulman päähän linnasta ruiskutettiin vettä pölyn\npoistamiseksi.\n\nJa viimein seitsemäntenä päivänä hovimestarin tulon jälkeen saapui\niltapäivällä sanansaattaja vaahtoisen hevosen selässä ja julisti, että\nkreivitär Bertelsköld oli ennen iltaa oleva täällä, oltuaan\npäivällisillä Turussa maaherran, vapaaherra Lorenz Creutzin tykönä.\n\nNyt ei tarvinnut kauemmin epäillä. Neljä kertaa oli hovimestari\nharjoittanut linnan alustalaisia innostustaan ilmaisemaan, nyt\nvaadittiin sitä vielä viidennen kerran. Kello seitsemän aikana illalla\nnäkyivät neljät kreivilliset vaunut tulevan, kaksi esiratsastajaa ja\nneljä ratsastavaa lakeijaa jäljessä saattovartijoina. Ilta oli kaunis,\nja hauskan vaikutuksen tekivät laitokset. Niin pitkälle kuin silmä voi\nseurata tien mutkia, oli kaikkialla pelkkää vihannutta, kukkia,\nlehdityksiä, kunniaportteja ja juhlapukuja, hattuja huiskuteltiin ja\nhurraahuudot kaikuivat. Ei olisi keisarinnaakaan voitu näin\nmaalaiskylässä sen suuremmalla komeudella ottaa vastaan.\n\nKun neljän valkoisen hevosen vetämät etumaiset vaunut ajoivat linnan\nportista sisään, annettiin merkki ja sinikeltainen Bertelsköldien\nvaakunalla merkitty viiri nousi jokaiseen linnan viiteen torniin, ja\npuolella tusinalla vanhoja, rannalle asetettuja tykkejä ammuttiin\ntulijain tervehdykseksi. Seurakunnan kirkkoherra, isä Johannes, oli\nehdottanut, että kreivitär otettaisiin riemuvirrellä vastaan, mutta\nhovimestari oli sen kieltänyt, ja arvoisa kirkkoherra sai, ainoastaan\nsillä ehdolla että tekisi sen hyvin lyhyesti, luvan tervehtää linnan\nemäntää hengellisellä tervetuliaispuheella.\n\nIsä Johannes teki tehtävänsä parhaan ymmärryksensä mukaan. Se ihme\ntapahtui, että puheessa oli vain kuusi tahi seitsemän latinalaista\npuheenpartta, mitkä olivat sen ajan parhaita kaunopuheisuuden\nkoristuksia, mutta sitävastoin sovelias lukumäärä raamatunlauseita. Hän\nvertasi kreivitärtä Saaraan, Aaprahamin vaimoon, joka palvelijoineen\nsamosi luvattuun maahan, ja toivotti, että Rebekan ja Raakelin siunaus\nvihmasateen tavoin lankeisi armollisen rouvan ja kaiken hänen perheensä\npäälle. Hän vertasi hänen lapsiansa Saaronin liljoihin ja Kidronin\nkukkasiin, _flor es in horto Domini_, ja toivotti että Salomon viisaus\nja Gideonin urhoollisuus tulisi heidän ajalliseksi perintöosakseen,\nmutta kunnian kruunu heidän iankaikkiseksi omaisuudekseen. Eikä\nunhottanut hän verrata itseään Jaakopin huoneen ovenvartijaan ja lausui\nmielevästi sen toivomuksen, että, jos se oli Jumalalle otollista,\ntäällä, heidän kreivillisten armojensa turvissa, hunajaa ja mannaa\nsataisi näiden Mooseksen lapsien päälle heidän vaivainsa korvessa\nja ... ja...\n\n-- Mutta lopettakaahan jo, isä Johannes, muutenhan teette meistä\nkaikista juutalaisia, -- kuiskasi hovimestari huolestuneena nykäisten\nkirkkoherraa kauhtanasta. -- Ettekö näe, että hänen armonsa jo alkaa\ntuskastua?\n\nYlhäisen kreivittären kauniissa kasvoissa näkyi todellakin jo\nkyllästymisen ensi oireita. Hän, jonka vuoksi kaikki tämä komeus oli\nhankittu ja jota tervehdittiin näin kaunopuheisilla vertauksilla,\nnäytti olevan keskikokoinen nainen, tuskin yli viidenkolmatta vuoden,\nvaikka hän vanhimman poikansa rinnalla oli arvattava vähintään\nyhdenneljättä ikäiseksi. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, miltei\nkärsivät, erinomaisen hienot ja säännölliset, hyvin lempeät, vaikkakaan\neivät suorastaan kauniit; silmät siniset, tukka vaalea, otsa avonainen,\nja etenkin suu erinomaisen kaunis helmivalkeine hampaineen. Hän oli\npuettu pitkään, vaaleanharmaasta sametista tehtyyn, kultahakasilla\nvarustettuun ja kalliilla turkiksilla sisustettuun matkakaapuun, joka\nkyllä tuntui vähän liian varovaiselta tähän vuodenaikaan;\nkoristelematon musta hattu ja valkoinen harso enensivät vielä kasvojen\ntavatonta kalpeutta, joihin kumminkin vieno puna ilmaantui, hänen\nkeskeyttäessään ujostelevan kirkkoherran onnentoivotukset sanomalla: --\nPaljon kiitoksia, hyvä kirkkoherra!\n\nSitten kääntyi hän, vaunun astuimella vielä seisoen, lukuisan, vaunujen\nympärillä tungeksivan väkijoukon puoleen, ja sanoi äänellä, joka oli\nkovin heikko kuuluakseen muille kuin likinnä seisoville: -- Kiitän\nteitä kaikkia, hyvät ihmiset, hyvästä tahdostanne, ja toivon, että\narvoisan kirkkoherranne toivomukset Jumalan avulla tulevat toteutumaan.\n\nUusi riemuhuuto remahti vastaukseksi näihin sanoihin, vaikkeivät\netempänä olevat tietäneetkään, mistä syystä nyt taas huudettiin. Mutta\nympärillä seisovat olivat huomaavinaan, että kreivitär oli lausunut nuo\nharvat sanat tosin kyllä lämpimästi ja lempeästi, mutta kuitenkin\ntuolla omituisella alentuvalla tavalla, joka osoitti, ettei hän\nniinkään suuresti hämmästynyt kaikista näistä hänen kunniakseen\ntehdyistä laitoksista, vaan päinvastoin näkyi hyvinkin tottuneen\nsemmoisia alamaisen huomaavaisuuden osoituksia ottamaan vastaan.\n\nNiinpiankuin voi tehdä sen ketään loukkaamatta, vetäytyi kreivitär\nhuoneihinsa linnaan, jossa hänet otti vastaan Kreeta muori;\nväkijoukolla oli sen sijaan yltä kyllin huvia hänen seurueensa\ntarkastamisessa. -- Kuka on tuo pitkä, laiha ja mustaverinen nainen,\njonka käsivarteen hänen armonsa nojaa? -- kysyi Riitta-muori eräältä\nhätiköivältä kamaripalvelijalta.\n\n-- Hänen armonsa seuranainen, muuan köyhä neiti Sinclair, -- vastasi\nkamaripalvelija.\n\n-- Kah kaikkiakin, -- sanoi Riitta, luulinpa häntä ainakin\nparoonittareksi; hän näyttää yhtä ylhäiseltä kuin hänen armonsa itse.\nEntä tuo toinen ruudukkaiseen villakaapuun puettu nainen, kuka hän on?\n-- jatkoi Riitta, osoittaen erästä vaaleaveristä ja hyväluontoisen\nnäköistä, mutta niin nuoreksi miltei liian lihavaa tyttöä.\n\n-- Neiti Linderoth, armollisen neidin opettajatar, -- kuului lyhyt\nvastaus.\n\n-- Senpä olisin saattanut kysymättäkin arvata, -- sanoi Riitta; -- ei\nole siinä tytön tyllerössä enemmän aatelista verta kuin minussakaan.\nMutta katsokaapas, tuolla auttaa hän pikku neitiä vaunusta. Jumala\nsiunatkoon sitä lasta, mikä kaunis Jumalan enkeli hän on! Ja kuinka hän\non mammaansa! Ja tuo, joka yhdellä hyppäyksellä vaunuista laskeutui,\ntotta se lienee vanhin kreivi, pikku Torsten! Ja kuinka iso ja komea\nhänestä on tullut! Ja kuinka hän on pappaansa!\n\n-- Pitäkää suunne kiinni, ystäväiseni, -- tiuskaisi kamaripalvelija, --\nälkääkä vaivatko heidän armojensa korvia tyhmillä lörpötyksillänne.\nMuuten sanon teille, ettei se olekaan kreivi Torsten, vaan nuori kreivi\nKustaa Aadolf. Kyllä ei kreivi Torsten hyppäisi vaunusta sillä lailla!\n\nNe kaksi lasta, jotka olivat istuneet opettajattaren kanssa toisissa\nvaunuissa, ansaitsivatkin, ainakin ulkonäkönsä puolesta, Riitta-muorin\nheihin tuhlaaman kiitoksen. Ebba-neiti oli äitinsä ilmeinen kuva, jota\nkaunistivat lapsuuden tuoreus ja hyväntahtoisuus. Vaikka kreivittären\nkasvot muuten olivatkin miellyttävät, puuttui niistä tuo hyväntahtoinen\npiirre. Kustaa Aadolf Bertelsköld taas oli reipas, voimakas, tulinen,\nhilpeä ja vallaton poika, tukka musta kuin isällä, niin musta, että se\nmiltei sinerti, silmät mustat ja elävät, ruumiinrakenne hänen\nvuosikseen vahva ja jäntevä. Vaunuista alas hypättyään juoksi hän ensi\ntöikseen taputtamaan hevosia kaulalle, kaatoi sivumennen erään\nkamaripalvelijan jalkakammilla kumoon, sieppasi sitten sisarensa\nvyötäisistä kiinni ja kantoi hänet ylös suuria rappusia harpaten kaksi\nkolme porrasta kerrallaan. Kaiken tämän suoritti hän muutamissa\nsilmänräpäyksissä.\n\nKolmannessa vaunussa istui kreivi Torsten opettajansa kanssa. Torsten\nBertelsköldin ulkonäkö ei herättänyt katselijain huomiota likimainkaan\nniin paljon kuin veljen ja sisaren. Hän vivahti sekä isäänsä että\näitiinsä, tukka oli vaalea ja silmät ruskeat, muuten näkyi hänessä\njonkinlaista ylpeyttä yhdistettynä tunteelliseen, heikkohermoiseen ja\nkivulloiseen ulkomuotoon. Nuorukainen hän oli, 14:n vanha, mutta näytti\npaljon vanhemmalta. Hän istui paksuun, turkiksilla sisustettuun kaapuun\nkäärittynä, nojasi, vaunusta astuessaan, opettajansa olkapäähän ja\nastui kartanon poikki miltei horjuvin askelin, tervehtimättä ketään\nympärillä seisovista. Opettaja, maisteri Schönberg, vanhaa, mutta\nköyhtynyttä ja rappiolle joutunutta aatelista sukua, näytti olevan noin\n40-vuotias mies, laiha, kalvakka ja kuivan näköinen.\n\nNeljännessä vaunussa istui neljä kamarineitsyttä vaalimassa\nkaikenlaisia huviksi ja hyödyksi aiotuita kaluja, joista mainittakoon\nkaksi sylikoiraa, Ebba-neidin mielikissanpoika, marakatti nimeltä\nBobbo, kaksi papukaijaa ja eräs hollantilainen kääpiö nimeltä Dick.\nJäljessä tuli vielä useita kuormavaunuja kuljettaen kaikenmoisia\nkesätarpeita, joista ei mitään ajan ylimykselliseen ylellisyyteen\nkuuluvaa saanut puuttua. Katselijat eivät kyllästyneet töllistelemästä\nnoita kummallisuuksia, joista useat olivat heille nimeltäänkin\ntuntemattomia. Enintä huomiota herättivät kumminkin kääpiö, marakatti\nja papukaijat. Mutta näidenkin maine oli vielä himmenevä.\n\n-- Kas, mimmoinen pieni ja nätti herra! -- Mikä sen pikku herran nimi\non? -- huudahti Riitta-muori mielinkielisesti, kumartuen vaunuun\nkatsomaan, paremmin nähdäkseen marakattia, joka istui siellä, korea\nhattu päässä, loukkoon kyyristyneenä. Bobbo arvattavasti luuli tätä\nkehoitukseksi likemmän tuttavuuden tekemiseen, sillä yksi hyppäys vain,\nhän istui kahdareisin Riitta-muorin niskassa ja alkoi käherrellä hänen\nhiuksiaan tavalla semmoisella, että ämmä lähti kohti kurkkuaan parkuen\njuoksemaan, luullen paholaisen ihka elävänä hänen selkäänsä hypänneen.\nSanna-muori, joka oli ollut Turussa ja kiilloittanut piispavainajan\nkauluksia, oli useammin kuin yhden kerran nähnyt marakatteja torilla\nnäyteltävän ja alkoi ylenkatseellisesti puhua \"ihmisistä, jotka eivät\nymmärtäneet erottaa ihmisiä eläimistä\". Sentähden, kun pieni Dick,\nkääpiö, aikoi astua vaunusta ulos, piti Sanna-muori varansa, otti hänet\nsyliinsä, silitteli häntä kuin kissaa ja sanoi: Kis, kis, kuinka\nkauniit vaatteet sillä on, oi oi, niin kaunis takki, kissa mirriseni!\n-- Mutta Dickistä mokomat mairittelut eivät olleet ollenkaan mieleen,\nhän iski kyntensä ällistyneen ämmän poskiin ja huusi vihasta tirskuen:\n-- Kissa olet sinä itse enkä minä, sen tuhannen naaras!\n\nJos Riitta-muori parkui vast'ikään, niin parkui nyt Sanna-muori\nkymmentä kertaa kovemmin. Ämmän huudoista syntyneen hälinän kestäessä\nkuului kavion kapsetta portilta, ja kartanolle ilmestyi kuusi pulskeata\nratsuhevosta, kukin ratsupalvelijansa kanssa, sekä niiden etunenässä\nmurjaani, koreaan, hopealla kirjattuun jakkuun puettu, mutta musta kuin\nsynti. Kauhistus oli yleinen; katselijat hajausivat joka haaralle. Joko\nnyt murjaani närkästyi herättämästään inhosta tai tahtoi hän huvikseen\nvielä enemmän pelästyttää taitamatonta joukkoa, hän irvisti julmasti ja\npisti kielensä ulos näyttäen kaksi riviä valkoisia ja teräviä hampaita.\nAlettiin huutaa, manata ja rukoilla. Sanna-muori toipui toki siksi,\nettä ennätti saada mietityksi, miten perkele tietystikin kulkee mukana\nsiellä, missä ihmiset ovat kissoiksi muuttuneet ja kissat ihmisiksi;\nmutta, lisäsi hän riemuiten, pappia se kuitenkin pelkää; eipähän\ntohtinut tulla tänne, ennenkuin sen jumalanmiehen puhe oli loppunut.\n\nOikeastaan oli asianlaita niin, että murjaani, jolla oli tuo musta nimi\nNero, oli kreivittären tallimestari ja oli hiljalleen tullut\njäljestäpäin Turusta, ratsuhevosia kuljettaen.\n\nLinnaan tulonsa jälkeisenä aamuna istui kreivitär Bertelsköld komeassa\nsänkykamarissaan, katsellen Mainiemen salmen ihanaa näköalaa\nsill'aikaa, kun hänen kamarineitsyensä asetteli hänen tuuheaa tukkaansa\nylös samalla tarkkuudella, kuin jos olisi ollut mentävä loistaviin\njuhlapitoihin Ruotsin pääkaupungissa. Pöydällä kreivittären edessä oli\nhopeinen tarjotin ja sen päällä kiinalaiset posliinikalut, joista hän\nvast'ikään oli suklaata aamujuomakseen nauttinut; hänen kullalla\nkirjattuihin tohveleihin pistetyt jalkansa lepäsivät vaatetuspöydän\neteen asetetulla silkkityynyllä, ikäänkuin ei pehmeä persialainen\nmattokaan olisi ollut kyllin hieno ja lämmin sitä tallaavalle jalalle.\nViereisestä huoneesta kuului papukaijain ilkeää kuherrusta, joka\nkokonaan olisi estänyt linnunlaulun rannan koivuista kuulumasta, vaikka\ntämä olisikin voinut tunkea huolellisesti suljettujen ikkunain läpi.\n\nKello oli 7:n paikoilla, ja luonto loisti niinkuin se vain voi kesäkuun\nkosteisena aamuna loistaa. Ihana oli näköala tuuheille, lehväisille\nrannoille päin, joiden välitse peilikirkkaat lahdelmat luikertelivat\nniinkuin hopeanauhat vaaleanvihreällä samettimatolla. Meri, tuo valtava\nja iso, joka syvinä hyökyinä kohoili tuolla taampana, oli tänne\nlähettänyt ainoastaan leppeimmät tyttärensä, nuo kaidat lahdet ja\nsalmet, jotka armaasti syleilivät pihlajilla, koivuilla ja kukkivilla\ntuomilla reunustettuja niemiä ja saaria.\n\n-- Vedä ikkunaverho paremmin syrjään, Kaarina, -- sanoi kreivitär\nihastuksissaan tuosta lumoavasta näköalasta. -- Bertelsköld oli\noikeassa, -- lisäsi hän ajatuksiinsa vaipuen -- tämä maa, niin\nköyhä kuin onkin, on kuitenkin ihana, miltei yhtä ihana kuin\nLänsi-Göötanmaani.\n\n-- Teidän armonne älköön vilustuttako itseään, -- virkkoi kamarineitsyt\nmielipalvelijan toimeliaalla tuttavuudella. -- Oi, taivaan kirkkaus,\nkuinka teidän armonne tänäpäivänä on kaunis, oikein ihastuttava; lyön\nvetoa, että kreivi sanoisi samaten. Kukapa olisi uskonut, että tuo\nilkeä merituuli ja tämä kylmä Suomen ilma tekisi niin hyvää teidän\narmollenne! Anteeksi ... vielä yksi kihara ... kas noin. Mutta\nkannattaako todellakin olla noin viehättävä näille tyhjille seinille\ntai tuota ikävää pappia tai noita muita tomppeleita varten tässä\nmoukkain maassa. Oi, teidän armonne!\n\n-- Mitä huokaat, hupsu!\n\n-- Oi, teidän armonne, Suomi on sittenkin iljettävä maa, minkätähden\npiti meidän tänne lähtemän? Erämaita ja mäntymetsiä, noita joka kannon\ntakana, entä sitten kieli, kiks, kaks, kuks! Ajattelen Ranskanmaalla ja\nItaliassa suorittamiamme matkailuja. Siellä voi ihastua maalla asumaan.\nMissä ikänä käveli, sai oikein kylpeä kukkasissa ja tuoksuissa; hunajaa\nkaikilla huulilla, joka askelella markiisi, joka pensaassa kreivi. Oli\nse sentään viehättävä, se kaunis kreivi d'Ayrac Rouenissa.\n\nKamarineitsyt odotti, että hänen rohkea huomautuksensa loihtisi\nhymyilyn kreivittären huulille tai punan hänen poskilleen, mutta sen\nsijaan näkyi äkillinen kalpeus kreivittären kauneilla poskilla. --\nMissä Sinclair on? -- kysäisi hän keskeyttäen.\n\n-- Näen hänen tulevan tuolla puutarhassa. Hän kävelee kirja kädessä; ei\nhän näe eikä kuule. Mutta ... hän seisahtuu, hän näyttää\nhämmästyneeltä. Niinpä tosiaankin, hän huutaa apua. Hän hosuu\nympärilleen tulipunaisella saalillaan ... hän juoksee ... ei kukaan\nkuolevainen ole tätä ennen nähnyt neiti Sinclairin juoksevan! ... nyt\nhän taas seisahtuu. Mutta mikä on hänellä hätänä? Mutta katsokaa,\nteidän armonne, katsokaahan. Tämä on kovin hullunkurista!\n\nJa vallaton kamarineitsyt remahti niin makeaan nauruun, ettei\nkreivitärkään malttanut olla ikkunan luo tulematta. Itsensäkin täytyi\nhänen hymähtää sille, mitä näki. Neiti Sinclair seisoi puutarhan muurin\nvierellä, mistä hän ei enää päässyt eteen eikä taakse, ja hosui\nriivatusti punaisella saalillaan ympärilleen, peloittaakseen pois\nkalkkunakukkoja, jotka kaulat kurollaan ja pyrstöt levällään häntä\nahdistivat; ja jota enemmin hän saalilla hosui, sitä hurjemmiksi hänen\nhöyhenpukuiset vihollisensa kävivät.\n\n-- Olenpa varma siitä, että kaikki tyyni on Kustaa Aadolfin ilveitä, --\nsanoi kreivitär voimatta pidättää nauruaan, vaikka olikin pahastunut.\n-- Juokse alas, Kaarina, ja pelasta neiti; lähetä tänne tuo huimapääni,\njos näet hänet.\n\nKaarina meni ja tuli kohta takaisin Kustaa Aadolfin ja pelastetun\nneidin kanssa; tämä jälkimmäinen oli närkästyksestä yhtä punainen kuin\nhänen saalinsa. Paikalla pidettiin tutkinto. Kustaa Aadolf selitti\nolleensa tallissa Neron kanssa hevosia ruokkimassa. Sitten oli hän\nollut isännöitsijän kanssa pellolla ja koettanut \"opetella kyntämään.\"\nSitten oli hän sattunut aukaisemaan puutarhan portin kalkkunoille...\n\n-- Sen teki kreivi tahallaan, kun näki minun siellä kävelevän, -- sanoi\nneiti terävästi.\n\n-- Niin, -- sanoi Kustaa Aadolf rohkealla suoruudella, joka sopi\nhänelle oivallisesti, -- minun kävi sääliksi, että neidin piti kävellä\nniin yksinään, ja tahdoin hankkia neidille sopivaa seuraa.\n\nJos äidin sydän olikin taipuisa puolustamaan kaunista, mustasilmäistä,\niloisen ja rohkeamielisen näköistä pahantekijää, niin kreivitär toki\nymmärsi sen mestarillisesti salata. -- Aatelismiehen ei sovi oppia\ntapojaan tallissa, -- sanoi hän ankarasti, -- ja vielä vähemmän astua\nkuin talonpoika auran perässä. Sitäpaitsi olet käyttäytynyt\nsopimattomasti neiti Sinclairea kohtaan. Tahtoni on, että pyydät\nhäneltä anteeksi.\n\nKustaa Aadolf puri huultansa. -- Pyydän _teiltä_ anteeksi, äitini! --\nsanoi hän.\n\n-- Mutta minä vaadin, että pyydät anteeksi _neidiltä_.\n\nPoika oli vaiti vähän aikaa. Sitten sanoi hän sukkelasti: -- Ei,\näitini, aatelismiehen ei sovi pyytää anteeksi siltä, jota kalkkunat\novat ahdistaneet. Luuletteko minun olevan velvollinen antamaan neidille\nhyvitystä? Olkoon, en kieltäydy siitä, jos hän tahtoo tapella kanssani.\n\nTuskin huomattava hymy ilmaisi, että heikko äiti, jonka lujuus oli\nenemmän näennäinen kuin todellinen, vaivoin voi pysytellä ankarana.\nSamassa tuli vanhempi veli, kreivi Torsten, ja kuuli tuon taistelu\nvaatimuksen. -- Kustaa ei pelkää muuta kuin yhtä vihollista, -- sanoi\nhän, -- ja se on ikävyys.\n\n-- Olet oikeassa, -- sanoi äiti, iloisena keksiessään keinon, joka oli\nhänen lemmikkiään vähemmän nöyryyttävä. -- Suvaitkaa, neitiseni,\n_minun_ pyytää anteeksi uppiniskaisen poikani puolesta. Mutta sinä,\nKustaa Aadolf, menet heti kohta ylös huoneeseesi ja pysyt siellä iltaan\nasti arestissa. Se olkoon rangaistuksesi tällä kerralla.\n\nTuomittu pahantekijä kumarsi kankeasti ja totteli. Tuskin oli hän\ntullut huoneesta ulos, ennenkuin pieni Ebba, joka oli kuunnellut oven\ntakana, lensi häntä kaulaan ja itku kurkussa huudahti: -- Älä ole\npahoillasi, Kustaa, tahdon olla koko päivän luonasi. Kaikki vauvani\nhaen sinulle, kun vain lupaat, ettet, niinkuin viimeksi, ripusta niitä\npellinnauhaan.\n\n-- Anna minun olla, -- sanoi poika äreästi. Mutta heti sen jälkeen\nkatui hän, ja kyynelet herahtivat hänen silmiinsä. -- Kyllä olisi\nsinulla hauskempi siellä ulkona, -- sanoi hän, -- mutta tule kumminkin.\nOletpa oikein hyvä, kun huolit minusta. En koskaan enää tee vauvoillesi\npahaa.\n\nVeli ja sisar menivät yhteiseen arestiinsa. Mutta makuuhuoneessa syntyi\nneuvottelu kreivittären, hänen seuranaisensa ja kreivi Torstenin\nvälillä.\n\n-- Kustaa Aadolf on kovin taipuisa pahoihin tapoihin, -- sanoi äiti\npuolustaen. Vahinko, ettei hänellä täällä Mainiemessä ole sen parempaa\nseuraa kuin palvelijat ja talonpojat.\n\nNeiti Sinclair, joka vielä oli suutuksissaan, tahtoi sanoa sanan linnan\nalustalaisten kovin itsenäisestä käytöksestä. Hän oli juuri puutarhassa\nihastuksekseen lukenut erästä Scudéryn uutta romaania, kun häntä\näkkiarvaamatta oli alettu ahdistaa ... ja siinä oli hän nähnyt\npuutarharenkien vähän matkan päässä hänestä olevan työssä, mutta ei\nyksikään ollut jalkaansa liikauttanut hänelle avuksi tullakseen. Olipa\nvielä isännöitsijäkin kulkenut juuri silloin pihan poikki ja --\nuskaltanut nauraa...\n\nTorsten otti tämän muistutuksen varteen tavalla, joka oli osoituksena\nniistä sukuylpeistä periaatteista, mitkä hän aikaisin oli\nopettajaltaan, ehkäpä osaksi isältäänkin imenyt.\n\n-- Mainiemestä, -- sanoi hän, -- on kovin kauan puuttunut paikalla\nasuvaa herraa. Väestö on tottunut elämään omin päinsä; sen täytyy\ntottua siihen vallanalaiseen asemaan, joka sille kuuluu. --\nIsännöitsijä ei ollut hänestä vastenmielinen; hän näytti olevan kelpo\nmies, mutta kovin itsevaltainen. Hovimestari oli kertonut vallan\nmoitittavasta uppiniskaisuudesta. Semmoista olisi toiste estettävä\ntapahtumasta.\n\nKreivitär katseli mietteissään ihanaa näköalaa. -- Anna sanoa\nisännöitsijälle, -- sanoi hän huolettomasti, -- ettei hän vast'edes\nopeta Kustaa Aadolfia kyntämään. Anna sanoa hänelle, että alamaisuus,\nulkonainen ja sisällinen, on hänen ja hänen väkensä velvollisuus. Tule,\nTorsten, ja katso tuonne! Näetkö tuon, tuolla lehtipuiden latvojen\ntakana? Se on meri, Torsten! Oi, kuinka suuruus on ihana, kun se\nymmärtää olla lempeä!\n\nTorsten katsoi merelle. Hän huomasi ristiriitaisuuden äitinsä sanoissa,\nja vastasi tavalla, jota ei olisi odottanut hänen ikäiseltään: --\nMutta, äitiseni, eikö suuruuden suurin velvollisuus ole olla suuri?\n\n-- Juuri senpä tähden, -- sanoi kreivitär, -- sen ei tarvitse halveksia\nmitään muuta rinnallaan. Näetkö, Torsten, tämä on se Suomenmaa, jota on\nkuvailtu meille niin autioksi ja jylhäksi. Minusta se kuitenkin on sekä\nihana että suurenmoinen.\n\n\n\n\n4. JUHLAPITOJA JA VAAROJA.\n\n\nKaarle XI:nnen tarmokas, järkevä, vakainen, miltei juromielinen\nhallitus oli yht'äkkiä pannut sulun Ruotsin aateliston loistolle, joka\noli aivan yli äyräittensä kuohunut aina siitä pitäen kuin Kristiina\nkuningatar nousi valtaistuimelle. Tulipa äkkiä loppu sekä Ruotsissa\nettä Suomessa kaikista noista komeista ja viikoittain kestävistä\njuhlapidoista, kilpa-ajoista, turnauksista, ilvenäytelmistä,\nkaksintaisteluista, viinivirroista, paistetuista karjuista, kullatuista\njuhlavaunuista, silkin kahinasta ja hopean helinästä. Elämä muuttui\nhiljaiseksi, milteipä kolkoksi noissa uhkeissa aatelislinnoissa;\njuhlapitojen hälinä oli loppunut, pöytäin ylellisyys oli vähiin\nsulanut, komeus oli kalvennut, hopea oli vaeltanut kuninkaan\nreduktsionin avaamaa tietä valtion rahastoon. Ja sen sijaan tulivat\nkankeat kiehkuraperuukit, pitkät saarnat, ankarat tutkimukset,\nraudankova kaksintaistelu-asetus, ja niiden ohessa eräänlainen juro\nraakuus, johon kuningas itse antoi esimerkkiä. Mutta ikäänkuin pimeyden\nvallat olisivat harmistuneet siitä jumalanpelosta, vakavuudesta ja\nankarasta siveellisyydestä, mikä kaiken tämän ohessa tuli tavaksi ja\nlaiksi, niin alkoi koko pohjolan rauhalle vaarallisin ja mitä suurinta\ntuhoa tuottava vihollinen samaan aikaan vuodattaa myrkkyään\nyhteiskunnan sydämeen. Loisto katosi, mutta paloviina tuli sijaan.\n\nMahtavan aateliston masentajan viimeisinä hallitusvuosina olikin\nsentähden aivan tavatonta, jopa kerrassaan kuulumatonta, että tuo\nsuurimmaksi osaksi perin köyhtynyt aateli uskalsi edes osaksikaan\nlevitelläidä vanhassa loistossaan, ja jos se joskus tapahtui, niin\ntapahtui se ainoastaan tienoilla niin etäisillä, joilla ei enää luultu\ntarvittavan pelätä reduktsioniherrain aina väijyviä silmiä. Oliko näin\nlaita Mainiemen, tulemme kohta näkemään. Varma vain on, että heti\nkreivillisen perheen sinne tultua, kesällä 1695, alkoi sarja\njuhlapitoja niin loistavia, niin tuhlaavaisia, etteivät ne juuri\nnäyttäneet sopivan yhteen ajan tavan, rikkauden vaarain eivätkä sen\nmaakyläisen rauhan kanssa, johon kreivitär Bertelsköld oli vetäytynyt\nheikkoa terveyttään hoitamaan.\n\nVaikka kreivi Bertelsköld itse olikin nuorempaa Kristiinan luomaa\naatelia, kuului kuitenkin hänen puolisonsa, syntyään Sparre, maansa\nvanhimpiin sukuihin ja otti täydellisesti osaa heidän nykyistä\nhallitusta kohtaan tuntemaansa tyytymättömyyteen. Valitettavasti ei\ntässä todenperäisessä kertomuksessa ole säilynyt kaikkien niiden\nympärillä asuvaan vanhaan aateliin kuuluvain korkeasukuisten ja\nuljaiden vieraiden nimiä, jotka siihen aikaan kävivät Mainiemessä ja\nottivat osaa sen juhlapitoihin.\n\nVarmana sopinee kuitenkin pitää, etteivät sieltä olleet poissa\nKankaisten Hornit -- joista kumminkin eversti Eevert Kustaanpoika oli\nkuollut v. 1687 ja Suomen kenraalikuvernööri Henrik Horn, Marienborgin\nvapaaherra, v. 1693 -- ei Lemunsaaren ylhäinen paroonitar Anna Maria\nCruus, syntyjään Horn, eivätkä myöskään Louhisaaren yhtä isoiset\nFlemingit, jotka silloin olivat siirtyneet kreivillisestä suvusta\nsamannimiseen vapaaherrasukuun. Eikä suinkaan puuttunut sieltä myöskään\nTurun maaherraa, Cassaritzin vapaaherraa, Sarvilahden, Tyysterinkylän\nja äskettäin rakennetun Teijon herraa Lorenz Creutzia, eikä hänen\nisoista puolisoaan vapaaherratar Hedvig Eleonora Stenbockia, jonka äiti\noli syntyjään De la Gardie. Lukuisa joukko Turun ja sen lähiseutujen\naatelisia seurasi näitä päämiehiään Mainiemeen.\n\nKesä oli sateinen ja kylmä eikä juuri sopiva ulkoilmahuvituksiin. Oli\nkuin olisi sää ollut noiduttua; joka kerta, kun kreivitär oli\njärjestänyt oikein iloiset pidot taivasalle, alkoi taivas pilvettyä,\ntuli rankkasadetta ja tuulta, kaikki oli pilalla, ja vieraat saivat\nhuvitella linnan muurien sisällä. Heinäkuun lopulla hän päätti\nkuitenkin viettää heinäntekoa oikein loistavilla pidoilla ja kutsutti\nhovimestarin luoksensa. -- Hyvä Janssen, -- sanoi hän, -- luonnonvoimat\novat liittoutuneet minua vastaan; teillä sitävastoin on aina hyvä\nilma-onni; määrätkää jokin ensi viikon päivä, jona saan kutsua ystäväni\nniittäjäisille. Ensi maanantaina esimerkiksi?\n\nHovimestari oli heti valmis. -- Teidän armonne laskee leikkiä, --\nvastasi hän. -- En tiedä tosin muusta onnesta kuin onnesta voida\ntäyttää teidän armonne käskyjä. Mutta maanantaita ja perjantaita\npidetään sopimattomina päivinä. Suvaitseeko teidän armonne määrätä\ntulevan torstain?\n\n-- Niinkö myöhään? Ehkäpä olisi siinä tapauksessa syytä odottaa\nkreiviä. Mutta olkoon, määräämme torstain. Onko teillä rahaa?\n\n-- Kreivin lähettämä vähäinen summa on aikoja sitten loppunut, --\nvastasi hovimestari, -- ja minä olen kantanut kaikki, mitä olen voinut\nisännöitsijältä pusertaa. Sillä miehellä on ihmeteltävä kyky kaivaa\nkaikki tilan tulot pohjattomiin soihin. Kuitenkin (ja tässä kumarsi\nJanssen hyvin nöyrästi) tarvitaan vain viittaus teidän armoltanne\nniinkuin ennenkin...\n\n-- Lainaamaanko teiltä, arvelette? -- keskeytti hänet kreivitär\nylpeästi. -- Herraseni, en kaipaa palvelijaini suosionosoituksia.\nApuanne tarvitessani olen sen sanova teille.\n\n-- Niinkuin teidän armonne käskee, -- vastasi hovimestari samaan tapaan\nkuin ennenkin, mutta hänen silmissään leimahti loukatun ylpeyden\nsalainen salama ja hän hankkiutui lähtemään huoneesta.\n\n-- Odottakaa, -- virkkoi kreivitär, -- luulen kreivin olevan täällä\nkahden viikon kuluttua. Saatatte siis vielä tämän kerran suorittaa\nkustannukset; on kysymyksessä vain muutamain päiväin etumaksu. Kuinka\npaljon olen teille velkaa?\n\n-- Aivan mitättömän summan, teidän armonne, jota en voi muistaa, --\nvastasi silmänpalvelija yhä samaan tapaan. -- Muistini on sangen huono\nkaikkeen muuhun paitsi teidän armonne käskyjä täyttämään.\n\n-- Ja tuon muistinne huonouden vuoksi te kai olette antanut minun joka\nkerta allekirjoittaa kuitin summasta jo ennen kuin olen sen saanutkaan?\nJanssen ... entä jos pettäisitte minua?\n\n-- Teidän armonne, tämä epäluulo...! Tahdon heti paikalla teidän\narmonne silmäin edessä repiä palasiksi nuo onnettomat kuitit, jotka\nriistävät minulta sen, minkä pidän kalleimpana maan päällä, teidän\narmonne luottamuksen.\n\n-- Se on tarpeetonta, jääkää tänne. Luuletteko neljä sataa hopeatalaria\nriittävän kaikkiin torstaiksi Turussa tehtäviin ostoksiin -- pukuihin,\nmusiikkiin, ilotulituksiin, rypäleihin, maustimiin y.m.\n\n-- Jos teidän armonne antaa minun toimittaa ostokset huolellisesti ja\nsäästäväisesti, niin toivon voivani kolmellasadalla talarilla...\n\n-- Huolellisesti! Säästäväisesti! -- keskeytti kreivitär kiivaasti. --\nKerjäläisen palveluksia en teiltä pyydä, herraseni. Tahtoni tunnette;\nolkaa tarkka ja säästäväinen omissa asioissanne eikä minun. Täksi\nillaksi teette suunnitelman juhlapitoja varten, ja mitä kustannuksiin\ntulee, kas tässä...\n\nKreivitär meni kirjoituspöydän luo ja kirjoitti käsialalla, josta\ntuskin sai selvää, seuraavan kuitin, jonka antoi hovimestarille:\n\n    \"Janssenilla on saamista 400 hopeatalaria. Kuitataan.\n    Ebba Kristiina Bertelsköld, omaa sukuaan Sparre.\"\n\nTorstai tuli, ja ensi kerran pitkästä ajasta nähtiin poutaisen taivaan\nennustavan kaunista kesäpäivää. Kello 8 paikoilla aamulla pyrki\nhovimestari kreivittären puheille hänen viimeisiä käskyjään vastaan\nottamaan.\n\nKuulumattomin askelin astui hän vastaanottohuoneeseen; kreivitär ei\nnäkynyt hänen tuloaan huomaavan. Hovimestarin katseet hyväilivät\nsalaisella mielihyvällä tuota ihanaa, vielä nuorekasta, keveään\naamupukuun puettua olentoa. Kreivitär istui ajatuksissaan ja oli\nvaipunut erään vast'ikään saapuneen kirjeen lukemiseen.\n\nHovimestari odotti vähän aikaa äänetönnä, mutta viimein kadotti hän\nkärsivällisyytensä, sillä aika oli täpärällä. -- Tulen kuulemaan, onko\nteidän armollanne vielä jotakin käskettävää, -- sanoi hän nöyrästi. --\nTeidän armonne on tehnyt väärin epäilemällä onneani. Päivä tulee\nolemaan ihana, ja pidoistakin tulee ihanat.\n\nKreivitär katsoi ylös -- vähän närkästyneesti kenties sillä hän vastasi\nlyhyesti ja miltei vihaisesti: -- Pidoista ei tulekaan mitään.\nPeruuttakaa kaikki tyyni.\n\n-- Teidän armonne! ... sopersi hovimestari.\n\n-- Pitääkö minun sanoa kahteen kertaan, mitä teidän on tekeminen.\nPidoista ei tule mitään.\n\n-- Suokaa anteeksi, teidän armonne, se on mahdotonta. Kaikki on\nvalmiina. Hänen ylhäisyytensä Turussa ja heidän armonsa Louhisaaressa,\nLemunsaaressa, Kankaisissa ja kaikki muut ylhäiset vieraat kutsuttiin\nkaikki eilen aamupäivällä ja ovat täällä jo puolenpäivän aikaan. Heille\nei käy enää peruutusta lähettäminen.\n\n-- Tehkää niinkuin tahdotte. Pidoista ei tule mitään.\n\n-- Täytyy kumminkin olla jokin syy sanottavana.\n\n-- Tarvitseeko minun tehdä tiliä syistäni. Sinclair olkaa hyvä ja\ntulkaa tänne. Luuletteko syitä tarvittavan?\n\nNeiti Sinclair tuli. -- Arvelen, ettei teidän armonne voi olla syytä\nselittämättä, -- vastasi hän hämillään, -- nuo Hornit ja Flemingit\nvaativat huomaavaisuutta. Heidän sukuperänsä, arvonsa...\n\n-- Sanokaa heille, mitä tahdotte. Voinko minä mitään sille, että\nmieheni on poissa järjiltään? Kuulkaa itse, mitä hän kirjoittaa:\n\"Valtiolliset syyt vaativat, kallis ystäväni, että tänä kesänä elät\nniin _retirée_ kuin mahdollista. Ei juhlapitoja, ei ylellisyyttä, ylen\n_risquablea_ on näyttää loistoa, _splendeuriä_, mikä voisi herättää\neräiden henkilöiden _jalousieta_. Epäilykseni olen itse ennen pitkää\nsinulle _expliceraava_. Siihen asti, _ma très chère_, olisin sinulle\n_obligé_, jos tarkoitukseni suosiolliseen huomioosi ottaisit.\"\n\n-- Jos rohkenen sanoa ajatukseni, -- sanoi neiti yhäkin hämillään, --\nniin ei herra kreivin tarkoitus _pas du tout_ ole ollut panna esteitä\njuhlapidoille, jotka teidän armonne jo on ilmoittanut. Se on aina oleva\n_question de demain_.\n\n-- Hänen armonsa kreivi, -- säesti hovimestari, -- varmaan pahastuisi\nkuullessaan, että sen arvoisia henkilöitä, kuin esim. vapaaherra\nCreutzia, loukataan peruuttamalla annetut kutsut.\n\n-- Mutta mitä tulee minun tehdä? -- jatkoi huolestunut kreivitär. --\nMieheni tahto on selvä, vaikka en voi käsittää sen syytä.\n\n-- Teidän armonne olettaa, että kirje tuli huomenna eikä tänäpäivänä,\n-- vastasi Sinclair rohkeammasti.\n\n-- Päivä tulee olemaan ihana, pidot komeat, -- virkkoi hovimestari\nsamaan tapaan. -- Tämmöistä päivää ei tule toista kertaa. Teidän\narmostanne tullaan sanomaan, että hänellä on määräävä asema Suomen\naatelin kesken.\n\nKreivitär horjui päätöksessään. Mutta hän oli mieheensä suuresti\nkiintynyt ja olisi arvattavasti sittenkin päättänyt noudattaa hänen\nmieltänsä, ellei pikku Ebba olisi samassa tullut sisään aivan\nihastuksissaan uudesta puvustaan, jossa hänen oli esiinnyttävä pidoissa\nja joka oli kuvaavinaan metsänneitoa. Äidin heikkous voitti. Vähän\nepäröityään päätti kuin päättikin kreivitär juhlapidot pidettäviksi --\nmutta ainoastaan tällä kertaa.\n\nSinclair ja hovimestari riensivät kumpikin taholleen riemuiten siitä,\nettä olivat saaneet tuumansa toteutumaan. Nyt ilmoitti kamarineitsyt\nisännöitsijän. Kreivitär ei olisi kernaasti tahtonut ottaa vastaan\ntuota tuimaa, nuorta miestä, joka useammin esiintyi hänen edessään\ntylynä kuin iloisena ja tyytyväisenä, mutta taipui siihen kuitenkin\nlopulta.\n\n-- Mitä tahdotte? -- kysyi hän lyhyesti.\n\nMestari Pietari ei ollut hätäpoikia, kun oli käytävä vaikka karhun\nkimppuun, mutta nyt tunsi hän rohkeutensa katoavan. Hän oli lukenut\nniin kauniin läksyn matkalla; nyt hän oli sen kokonaan unhottanut ja\nmurahteli sekavasti jotakin, joka oli olevinaan onnentoivotusta kauniin\nilman johdosta.\n\n-- Hyvä, hyvä, -- vastasi kreivitär kärsimättömästi. -- Oliko teillä\nmitään muuta sanottavaa?\n\nMestari Pietari änkytti jotakin semmoista kuin että vuoden kasvu oli\nvarsin huono ja että niittyjen pitäisi saada vielä kasvaa, ennenkuin ne\nniitettiin.\n\nKreivitär kadotti kärsivällisyytensä. -- Paha kyllä, ettei teillä ole\nheiniä, -- sanoi hän, -- se on oma syynne. Vieraani tulevat niittämään\nlinnan niityn tänä päivänä. Jos kasvu on kovin niukka, niin niittäkää\nlikimmäiset niityt ja viekää niitetyt heinät linnan-niitylle. Minä\ntahdon, että niitty on rehevän näköinen. Mainiemi on rikas; niityt\neivät saa olla köyhät. Hyvästi; tehkää niinkuin olen sanonut.\n\nEnnenkuin mestari Pietari huomasikaan, oli hän jo linnanportaita\nlaskeutumassa. -- Kirottu pölkkypää! -- mutisi hän. -- Olinhan aikonut\nniin kauniisti esittää asiani, olinhan aikonut avata kreivittären\nsilmät näkemään totuuden alusta loppuun. Kuinka hevoset käyvät\nlihavimmilla niityillämme laitumella! Kuinka metsästäjät tallaavat\nparhaat peltomme! Kuinka elo ei tee terää! Kuinka heinä näivettyy!\nKuinka katovuosi irvistelee kaikilla kedoilla! Kuinka nälkä kolkuttaa\nkaikkia ovia! Kuinka röyhkeys meitä sortaa! Kuinka ahneus kiskoo meitä!\nKuinka laiskat, röyhkeät palvelijat pitelevät talonpoikia! Kuinka\nkaikki tuhlataan! Kuinka väki napisee! Kuinka täällä valehdellaan!\nKuinka varastellaan! Kuinka Mainiemi menee häviötään kohti! Kuinka\nkaikki työni hävitetään! Hyvä Jumala, ei minun, vaan sinun työsi!\nVarjele sinä tätä onnettomuuden linnaa, etteivät ne päivät palaisi,\njoista miehet ja äijät vielä peloissaan puhuvat!\n\nNämä sanat kuohuivat epäselvinä niinkuin etäisen kosken kohina\nisännöitsijän leveästä rinnasta. Mutta ei ollut hänellä aikaa\nkauemmin antautua näihin surullisiin ajatuksiin. Portaissa olivat\nkamaripalvelijat juostessaan vähällä paiskata hänet kumoon; kartanolla\nahdistettiin häntä joka haaralta. Siellä kysyttiin kauroja, heiniä ja\ntallisuojaa sadalle hevoselle, runsasta kestitystä vieraiden lukuisille\nseurueille; viirejä torneihin; uusia lehtimajoja; uusia riemuportteja;\nkaikkien linnan alustalaisten piti olla paikoillaan, juhlallisesti\npuettuina, hyvin notkeina, kaikin mokomin _iloisen näköisinä_. Kaikki\nvarastot oli tyhjennettävä, kaikkien kellarien piti luovuttaa\nsisällyksensä. Mainiemen piti näyttää rikkaalta, kreivilliseltä,\nruhtinaalliselta, kuninkaalliselta, samalla kuin puute jo sen\nhökkeleihin hiipi, ja vaarat vaanivat sen loistavan ulkonaisen komeuden\ntakana.\n\nMestari Pietari oli suora ja rehellinen maanviljelijä. Hän ei voinut\nkäsittää, miten näin loistavasti kävi peittäminen noin uhkaavaa\nhäviötä. Mutta eräs ajatus oli hänen lohdutuksensa: -- Kreivin tultua\nkyllä kaikki muuttuu paremmaksi! Kreivi on jalomielinen, kreivi on\nrikas! Hän on ymmärtävä kansansa tarpeet! Ehkäpä hän viskaa tynnyrin\nkultaa puutteen kitaan; ja enemmänkin kuin kultaa hän on luova säteen\nihmisyyden päivänvaloa tähän tyranniuden pimeyteen.\n\nMutta ken ei mestari Pietarin tavoin tuntenut kaikkia linnan\nsalaisuuksia -- joita ei hänkään täysin tuntenut -- se varmaankin kulki\niloisemmissa ajatuksissa ihanan kesäpäivän paisteesta nauttien. Tuossa\nkohosi tuo komea linna viisine torneineen vihannan seudun yli niinkuin\nkoko valtakuntansa ympäröimä kuninkaan linna. Mainiemen sirkkuset\nlauloivat lehdoissa; kesä oli niin myöhäinen, että luonto vielä eleli\nkevään jälkiloistossa. Hiljaisina laineina keinui lahtien hopea rantain\nvaiheilla. Kuusien tummat latvat humisivat menneen ajan muistoja;\nkoivujen vaaleissa kutrisissa haaveili tulevien keväitten toivo. Kaiken\nsen, mitä inhimillinen ylpeys milloinkaan voi Suomessa saada aikaan,\nsen oli se tässä koettanut toteuttaa; mutta sen komeutta komeammin, sen\nihanuutta ihanammin levitti luonto selkeän, heloittavan rauhansa pitkin\nMainiemen kukoistavia rantoja.\n\n\n\n\n5. HEINÄTALKOOT.\n\n\nKello kahdentoista aikaan päivällä alkoi vieraita saapua. Siellä tuli\npitkissä jonoissa sen ajan raskaita umpivaunuja, jotka tarvitsivat\nneljä hevosta paikalta liikahtaakseen. Ja niiden rinnalla nelisteli\nkeveästi ja sievästi siroja, monivärisiin pukuihin pukeutuneita nuoria\naatelismiehiä, jotka milloin oikealla, milloin vasemmalla puolen\nvaunuja antoivat korskuvien hevostensa, päät pystyssä, keikailevasti\ntanssia, voittaakseen jonkunkaan ihastelevan katseen niistä ihanista\nsilmistä, jotka vaunujen ikkunoista katselivat.\n\nTeille oli pirskotettu vettä ja kukkasilla sekoitettuja koivunlehtiä\nripoteltu. Pitkin aitoja riippui, samoin kuin kreivittärenkin\ntullessa, nauhoihin sidottuja, pienistä pihlajan- ja kuusenlehvistä\ntehtyjä kiehkuroita. Ennenkuin käännyttiin isolle ajoportille, ajettiin\nnoin sadan kyynärän kaarros koivuista ja kuusista keinotekoisesti\ntehdyn holvin kautta, joka levitti suloista viileyttä kesän helteeseen.\nKustakin viidestä tornista liehuivat nytkin nuo sinikeltaiset\nviirit kuulakassa ilmassa, ja suurin päätorniin pystytetty viiri\noli koristettu Bertelsköldien vaakunalla, täysissä aseissa\nolevalla ratsastajalla, joka toisella puolen oli alaslaskettu,\nMarienburgia[19] tarkoittava nostosilta ja toisella Fyenin vaakuna,\njonka kantamisoikeuden Kustaa Bertelsköld oli saanut kuningas Kaarle\nX:ltä muistoksi siitä, että hän ensimmäisenä ratsasti Vähän Beltin\npoikki.\n\nPäivällinen laitettiin isoon linnansaliin juuri kello 1 ajaksi, mikä\noli tavattoman myöhäistä Kaarle XI:nnen aikaiseen elämänjärjestykseen\nnähden, jolloin tavallisesti noustiin ylös kello 4 aikaan aamulla,\nsyötiin päivällinen kello 11 ja mentiin nukkumaan kello 9 aikaan. Sali\nansaitsee oman selityksensä. Se oli niin iso, että sata vierasta --\nsillä niille paikoin niitä oli -- hyvästi mahtui pöytäin ympärille,\njotka oli asetettu B:n muotoon, tietysti siten, että helposti voitiin\npäästä molempain puoliympyräin väliin. Kumminkin voi salin korkeutta\nsanoa suhteellisesti vieläkin suuremmaksi, ja keskeltä kattoa riippui\nkaksitoista-haarainen, puhtaasta kullasta taitehikkaasti tehty, ylen\nkallis kynttiläkruunu, joka kolmikymmenvuotisen sodan aikana oli\nryöstetty jostakin saksalaisesta ruhtinaanlinnasta (kenties jostakin\nluostarinkirkosta) ja jonka vanhempi Bertelsköld oli muiden kalliiden\naarteiden muassa kotiinsa kuljettanut. Katto oli koristettu lukuisilla\nkuvilla. Siinä nähtiin Egyptin seitsemän maanvaivaa, israelilaiset\nkorvessa, Joosuan ja makkabealaisten taistelut y.m. mieltä ylentäviä,\nVanhan Testamentin aiheisia maalauksia, niin valikoituja, että selvästi\nvoi huomata linnan herran mieltymyksen sotaisiin aiheisiin. Seinät\nosoittivat samaa aistia vielä suuremmassa määrässä, sillä ne oli\nkatosta lattiaan asti peitetty suunnattoman suurilla öljymaalauksilla,\njotka esittivät kohtauksia kolmikymmenvuotisesta sodasta ja Kaarle\nXI:nnen sotaretkistä. Tekotapa osoitti hollantilaisen taiteilijan\nkäsialaa, ja ratsuväen taistelut olivat pääaiheena. Muun muassa nähtiin\nsiinä Wallensteinin hyökkäys Stålhandskea ja suomalaisia vastaan\nBreitenfeldin taistelussa; kulku Lech-virran yli; Kustaa Aadolfin tulo\nMüncheniin; Kustaa Aadolfin kuolema Lützenin luona; Nördlingenin ja\nWittstockin taistelut; Varsovan taistelu y.m. kuuluisia tapauksia.\nMyöhemmin syntynyt ja toisen käden tekemä oli eräs iso taulu, johon\nretki Vähän Beltin yli oli kuvattu; siinä nähtiin etäämpänä, kuinka\nkuningas voitollisena nousi Fyenin maalle, samalla kun etualalla\nratsastajajoukko vaunuineen ja kuormineen vajosi särkyvän jään alle, ja\nylälaidassa näkyi maineen jumalatar, musta vaakunakilpi kädessä, johon\nkullatuilla kirjaimilla oli kirjoitettu:\n\n_Gustavus Bertelsköld, comes, obiit 29 Jan. 1658. Jacet indomitus\nvictor pro rege sub unda._[20]\n\nTämän taulun opastamana voi helposti muissa tauluissa, tavallisesti\nKustaa Aadolfin tai Kaarle X:nnen rinnalla, tuntea vanhan kreivi\nBertelsköldin rotevan sankarivartalon antamassa iskuja taistelun\ntulisimmassa tuoksinassa. Maalari tietysti ei ollut halventanut\nurhoollisen kreivin urotekoja; mutta tunnustettava on, että todellisuus\ntarjosi hänen siveltimelleen runsaasti aiheita. Ikäänkuin näiden\nveristen taulujen vaikutuksen lievennykseksi oli keskellä isoa seinää,\nvastapäätä ovea, toinen rauhallisemman näköinen taulu, johon Kristiina\nkuningatar oli kuvattu antamassa kreivillistä arvoa teräkseen puetulle\nsotilaalle, ja alla luettiin niin ikään kullattu päivämäärä lokak. 20\np. 1650. Pitkällä seinustalla olevain kuuden ikkunan välissä nähtiin\nvielä viisi isoa kuvaa, joista heti kohta tunsi Kustaa Aadolfin,\nKristiinan ja Kaarle X Kustaan kuvat. Neljäs taulu, ritari täysissä\naseissa, esitti samaa ensimmäistä kreivi Bertelsköldiä, jota maalari\njoka paikassa oli pitänyt esillä, ja viides taulu oli hänen aikaisin\npoismenneen puolisonsa ihmeen ihana kuva, jonka alle oli merkitty\nkuolinpäivä, kesäkuun 24 p. 1653. Nykyisen kreivin ja kreivittären\nkuvat olivat vaatimattomammalla paikalla n.s. marmorisalissa.\n\nTurhaa olisi koettaa selittää aterian komeutta. Olkoon vain sanottu,\nettä noiden sadan vieraan pöytäkalusto oli hopeasta, ja oli\nBertelsköldien vaakuna siihen kaiverrettu erään nyt tuntemattoman,\npuolalaisen vaakunan yläpuolelle, joka osoitti, että tämä kalleus,\nsamoin kuin kynttiläkruunukin, oli tuotu saaliina jostakin Puolan\nvalloitetusta linnasta. Sotain muistot uudistuivat; nyt nähtiin\nainoastaan niiden loisto, unhotettu oli niiden kyynelet.\n\nKahvi ei ollut enää tuntematonta, mutta sitä ei juotu vielä suuremmissa\ntilaisuuksissa. Sen sijaan tarjottiin monien Tukholman leivosten ja\nRanskan hedelmähillojen jälkeen aterian lopulla erästä imelää Espanjan\nviiniä pienistä, hiotuista, norsunluisilla jaloilla varustetuista\nlaseista. Kreivitär, joka oli istunut kunniaistuimella parooni Creutzin\nrinnalla, nousi heti sen jälkeen ylös, vieraat seurasivat esimerkkiä,\nja ateria päättyi kello 4 aikaan iltapäivällä.\n\nNyt tarjosi kukin herroista käsivartensa jollekin naiselle, ja niin\nmentiin linnan puutarhaan kävelemään. Historia ei ole kirjoittanut\nmuistoon, mitä he sanoivat toisilleen, nämä ylhäiset Mainiemen vieraat,\nkävellessään lehtimajain siimeksessä. Valikoituja kohteliaisuuksiako\ntuolla ruotsalais-ranskalaisella kielellä, jota siihen aikaan\nkäytettiin ja jota ei kuninkaiden esimerkit eikä runoilijain harrastus\näidinkielen hyväksi vieläkään ole saanut puhdistumaan? Mahdollista\nkylläkin, sillä seurassa oli herroja ja naisia tuota _vanhempaa_\nkoulua, joka oli saanut sivistyksensä suorastaan \"suuren vuosisadan\"\nloistavasta keskustasta, häneltä, johon katsottiin ylös niinkuin\naurinkoon ja epäjumalaan, kaiken täydellisyyden esikuvaan, kaiken\nsivistyksen oraakkeliin, mahtavalta, suurenmoiselta, loistavalta\npuolijumalalta Ludvig XIV:ltä. Mutta nämä vanhemmat jo melkein\nsyrjäytti nuorempi suku, joka oli kasvanut Kaarle XI:nnen tuiman ja\ntosivakavan hallituksen aikana, joko Tukholmassa tahi kotona\nlinnoissaan, ja jonka varat eivät enää riittäneet tuhlaaviin\nulkomaanmatkoihin. Ja näillä nuoremmilla oli aikansa hienostuksesta\nainoastaan lauseparret tallella; niiden takana piili vallan usein\nmaalaisjunkkarin rehellinen raakuus tahi soturin kömpelöt\nnyrkkioikeuden aatteet.\n\nMutta onpa kuin näkisin heidät vieläkin, semmoisina kuin Dahlberg kuvaa\nheitä silloisessa _Suecia hodiernassaan_ 1695 vuoden piirroksissa --\nherrat puettuina kenkiin, silkkisukkiin ja lyhyihin housuihin, pitkiin,\nkaikkia selän mutkia näyttäviin takkeihin niissä olevine pitkine\nnappiriveineen, muodottomine alasriippuvine hihankäänteineen, hienoon\nvalkeaan pitsihuiviin ja suunnattoman pöyheään kiharaperuukkiin, joka\naaltoili maidon valkeain ja puolukan punakkain kasvojen ympärillä -- ja\nnuo ihanat naiset kaarretuissa, lyhytrintaisissa, kapeissa, mutta\npitkissä hameissaan niissä olevine monine reunustuksineen, yllä lyhyt\n19:nnellä vuosisadallakin uudelleen nähty viitta, nuo naiset paljaine\nkäsivarsineen, kädessä keikaileva viuhka ja päässä tavattoman korkea\npäähine _à la Maintenon_ -- ei, ei kaikkein pyhimmän _Maintenonin_, ei\ntoki -- vaan sen _Maintenonin_, joka ei vielä ollut hurskaaksi\nmuuttunut.\n\nLinnan molemmat päädyt olivat pohjoiseen ja etelään päin.\nPohjoispuolella olivat ajoportti, linnanpiha ja iso ylöskäytävä.\nEteläinen pääty sitävastoin oli puutarhaan päin, jonka latvotun\npensasaidan yli linnan akkunoista oli mitä ihanin näköala\nmerenlahdelle. Itäpuolella olivat ne avarat ulkohuoneet, joissa tämän\nkertomuksen alussa mekin olimme pyykin pesussa, jotavastoin avara\npuisto levisi länteen päin linnasta ja siltä puolen oli yhdistetty\npuutarhan kanssa sillalla, joka vei keinotekoisen lammikon yli.\n\nKuvataksemme Mainiemen puutarhaa tarvitsisimme seikkaperäisiä tietoja\nsen ajan puutarhanhoidosta, johon uhrattiin uskomattomia summia ja jota\nvarten asian alkaen kutsuttiin kaikkein taitavimpia hollantilaisia\npuutarhureita. Meidän aikamme pitäisi ehkä kovin eriskummaisena sitä,\nmikä siihen aikaan oli hienointa hienoutta; yksinkertaisempia\ntunteitamme kenties loukkaisi nähdessämme sitä väkivaltaa tai ehkä\noikeammin sitä kavaluutta, millä luonnon kaunis säännöttömyys\npuserrettiin linjasuoriksi, matemaattisiksi kuvioiksi, jotka tekevät\nyksitoikkoisen, miltei tuskallisen vaikutuksen. Mutta puutarhan\nhoitotaidossa oli taidon kannalta katsottuna siihen aikaan kehitytty\npitkälle, ehkä pitemmälle kuin nykyaikana, koska tähän huvitukseen\nsilloin uhrattiin summia, jotka nyt näyttäisivät tarumaisilta; ja\nolihan tämä huvitus muodostunut aivan raivoksi Hollannissa, muodiksi\nRanskassa, ylellisyydeksi Englannissa, intohimoksi Saksassa,\nsaatettiinhan se kaikissa näissä maissa viimeisiin mahdollisuuksiin\nasti; loistonhaluinen ruotsalainen ja suomalainen aatelistokin oli sen\nomaksunut, kenties enemmän matkimisen halusta kuin todellisesta\ntaipumuksesta. Sillä eteläisempien maiden uhkean kasvullisuuden\nrinnalla näyttivät nämä laitokset täällä pohjolassa kovinkin kelmeiltä;\npuuttui maiseman mehevä vihannuus, puuttui tuo etelän lämmin, yli\nkukkien hehkuvien värien henkäilevä valaistus. Mutta samassa määrässä\nkuin täkäläinen luonto joutui tappiolle etelämaisen kasvullisuuden\nrinnalla, samassa määrin ponnisti taito täällä kaikkia keinojaan\ntäyttääkseen näitä aukkoja, peittääkseen tätä huonommuutta.\n\nVarmaankin oli moni muu puutarha siihen aikaan Ruotsissa, joskaan ei\nSuomessa, Mainiemen puutarhaa etevämpi. Ja yhtä hyvin tämä puutarha\ntekotaitoon ja komeuteen nähden olisi voinut kilpailla monen\nyhdennentoista vuosisadan kuninkaallisen huvilinnan kanssa. Kahdeksana\nisona kohtisuorana nelikulmana, joista jokainen oli leikatulla\nakaasia- tahi ruusupensas-aidalla ympäröity, levisi se kuin\nsametinpehmoinen matto linnan ikkunain alla. Jokainen neliö oli tehty\ntaidokkaasen rokoko-tapaan, jokaisessa oli kukkapenkereitä, kalliita\ntulpaaneja, koukeroisia, ylen kapeita hietapolkuja ja erästä hienoa,\nulkomaista ruoholajia, joka helposti saatiin mitä eriskummallisimmalla\ntavalla vivahtelemaan. Jokaisen neliön keskikohdalla seisoi sitäpaitsi\nmarmorinen kuvapatsas kantakivellään; Juppiterillä, Junolla, Marsilla,\nVenuksella, Apollolla, Minervalla, Merkuriuksella ja Cereksellä oli\nkullakin vähäinen kukkia ja vihreyttä käsittävä valtakuntansa.\nJokaisessa noiden kahdeksan neliön muodostamassa äärimmäisessä nurkassa\noli loistava suihkukaivo, josta loiskiva tritoni ruiskutti kirkasta\nsuihkuaan ilmaan. Mutta keskellä puutarhaa oli ympyriäinen lammikko,\nnoin 10 kyynärää yli mitaten, jonka keskeltä hirmuinen, kolmipäinen\nlohikäärme kustakin kolmesta kidastaan ruiskutti leveän vesipatsaan\nsillä tapaa, että nämä kolme suihkua, käyden ristiin keskenään,\nmuodostivat auringossa kimmeltelevän B:n.\n\nKukkain ja suihkukaivojen katseluun kyllästyttyä ei tarvinnut mennä\nkauas ennenkuin löysi siimeksen isossa, kuusihaaraisessa, humaloista\ntehdyssä tähdessä; nämä kiemurtelivat päistään yhdistettyjä tankojaan\npitkin, muodostaen ihanoita kaariholvia, joiden alla kävelijä tapasi\nsiroja penkkejä levähtääkseen. Tämän tähden keskikohdalla oli\nympyriäinen, tuoksuva humalamaja, sen keskellä seisoi marmorinen pöytä\nja sievä Heben vartalokuva, jonka päähän sattui keveän lehtilaen läpi\ntunkeva ja sen vihreyden miedontama päivänvalo.\n\nVanhemmat vieraat levähtivät tässä majassa hetken aikaa, jotavastoin\nnuoremmat hajautuivat pitkin rantaa missä viisi tai kuusi venettä oli\nvaralla, jos ketä halutti lähteä merelle soutelemaan. Herrat soutivat,\nnaiset leyhyttelivät pois hyttysiä viuhkoillaan, ja niin soudettiin\nsaaren ympäri, jossa mustan Jaanan mökki vielä seisoi rapistuneena ja\nasumattomana niinkuin muinaisaikainen raunio. Tämän kuolemaan\ntuomitun noita-akan muisto oli juurtunut kansanuskoon; paikkaa\nkatseltiin taikauskoisella kauhulla, eikä ketään olisi saatu tuossa\npahamaineisessa huoneessa asumaan. Veneseurakin souti nopeasti ohi,\nlaskien leikkiä siitä, että Mainiemen aarteet olivat sinne haudattuina.\nHuilun ääni väikkyili hyväillen kirkkaan vedenpinnan yli, nuoruus ja\nlempi kulkivat keinuen edelleen, ja kauniit neidit kallistautuivat\nveneen laidan yli, ja nähdessään poskensa punastuvan tyynessä vedessä,\nkastoivat he valkoiset kätösensä veteen ja pirskottivat leikillisesti\nmuutamia pisaroita soutajainsa päälle, jotka rangaistukseksi uhkasivat\nlaskea heidät maihin tuolle epäluulonaiaiselle saarelle.\n\nKauan ei retki kumminkaan saanut kestää, sillä nyt annettiin merkki,\nettä heinänkorjuu alkoi linnan niityllä. Pietari-mestari seisoi siellä\nmurahdellen, että kaste alkoi laskeutua luo'on päälle, joka oli niin\nkallista tavaraa tänä hallavuotena; mutta hänen synkkä otsansa\nkirkastui, kun pieni opettajatar Linderoth paimentytöksi puetun Ebban\nkanssa hyppeli niittyä pitkin, kiirehtien saamaan haravoita vieraille\nneideille. Pietari-mestari oli voitettu; saatiin mitä pyydettiin,\ntuotiin esille ainakin kolmekymmentä sievää, keveätä, siniseksi\nmaalattua haravaa, jotka asian alkaen oli veistetty kätösiä varten,\nmitkä olivat tottuneet työtä pitämään leikkinä. Kaikki seuran vanhemmat\nsijoittuivat nurmipenkeille ja sinne siirretyille sohville, mutta\nkaikki nuoret kävivät reippaasti työhän käsiksi. Nousipa siitä melu ja\nleikki, niin että Mainiemen rannat raikuivat. Ylhäisistä naisista\nolivat muutamat varsin harjaantumattomia ja käyttäytyivät\nhullunkurisesti haravoidessaan, toiset taas, jotka olivat maalla\nkasvaneita, olivat pidelleet haravaa ennenkin. Mutta, oi taivaan\nkorkeus, mimmoista jälkeä siinä syntyi! Pietari-mestari, jonka\nkäytännöllinen mieli ajatteli aina etupäässä hyötyä, oli lumoutunut\nvain hetkiseksi näiden armaiden haravoitsijain edessä. Kohta näki hän\nkauhukseen, kuinka toiset heiniä kyllä rukoihin haravoivat, mutta\ntoiset taas hajoittivat tai rukoihin toisiaan sysien niitä tallasivat\ntai ympäri niittyä nakkelivat. Pahin kaikista oli nuori Kustaa Aadolf;\nhän raivosi niityllä, elämöiden ja hävittäen kuin Attila, hunnien\nkuningas, sillä jos ruohoa kasvoikin hänen jäljissään, niin ei ainakaan\nkasvanut heiniä karjalle. Muut aateliset nuoret herrat olivat\nkantavinaan heiniä rekiin minkä voivat, mutta varistelivat sillä välin\ntoiset puolet ympärilleen. Onnettomassa tilassa olivat tällä hetkellä\nkiharaperuukit; ei yksikään Turun tai Tukholman kähertäjä olisi\nharmistumatta voinut nähdä noita heidän babyloonisen rakennustaitonsa\nuhkeita, ylimyksellisiä mestariteoksia! Litistyneinä, perin\npilautuneina, täynnä heinänkorsia ja pölyä nämä peruukkiparat viimein\nripustettiin puiden oksiin, vallattomain iltatuulten leikkikaluiksi.\nOlihan se vähän hurjaa, eikä aivan hienon hienoakaan tämä meno\nMainiemen linnanniityllä; vanhukset pudistivat tyytymättöminä pitkien,\nliikkumattomien peruukkikiharain verhoamia päitänsä; mutta minkäpä\nsille teki, tavat olivat hiukan villiytyneet, ja he saivat tyytyä\nniiden herkullisten lakkain ja kirsikkain maistelemiseen, joita\npaimeniksi ja metsänhaltijoiksi puetut kamaripalvelijat runsaasti\ntarjoilivat.\n\nMutta aurinko alkoi vähitellen vajota länteen puiston tammien ja\nkoivujen taakse, herrat työntekijät alkoivat väsyä, ja talonpojat\nsaivat alkaa siitä, mihin toiset olivat lopettaneet. Silloin kuului\ntorven toitotuksia puistosta, ja esiin ajoi kaksi ratsastajaa, toinen\npäästä jalkoihin sysimusta mustan hevosen selässä, ja toinen yhtä\nlumivalkea valkoisen hevosen selässä, julistaen, että jos\nkorkeasukuinen seura tahtoisi astua Floran linnaan, niin prinssi\nTalvilumi ja prinssi Syysyö palvelijoineen kävisivät taistosille\nvieraiden kunniaksi. Seura lähti heti kohta liikkeelle puistoon päin.\n\nFloran linna oli jotenkin korkea kukkula keskellä puistoa, ja sen\nhuipulla oli huvihuone, josta oli erinomaisen loistava näköala merelle,\npuistoon, puutarhaan ja kasvihuoneihin, joiden ikkunat kiilsivät kuin\nkulta illan auringossa. Neiti Sinclair otti Floraksi puettuna vieraat\nvastaan, ja ojensi isosta vasustaan itsekullekin, siinä järjestyksessä\nmissä tulivat, valitun kimpun harvinaisia kukkia, ilmaisten\nkiitollisuutensa siitä, että vieraat olivat tehneet työtä hänen\nvaltakunnassaan. Kunnaan alla itäpuolella oli sannoitettu tanner, joka\nulottui lammikon partaalle, ja siellä oli laitoksia kehäjuoksua varten:\npahvipaperisia turkkilaispäitä, renkaita ja räpytteleviä, nuoralla\nkiinni sidottuja kyyhkysiä.\n\nVieraiden paikoilleen istuttua ratsastivat eri tahoilta prinssi\n_Syysyö_ viiden muun yhtä mustan ratsastajan seuraamana, ja prinssi\nTalvilumi viiden yhtä lumivalkean ratsastajan kanssa. Molemmat puolueet\ntervehtivät vieraita; torvet törähtelivät ja kehäjuoksu alkoi. Nyt oli\nmääränä kolme kyynärää pitkän keihään kärjellä, kehän ympäri kovasti\nratsastaessa, joko tavoittaa riippuva rengas, syöstä irvistelevä\nturkkilaispää maahan tai pistää kuoliaaksi kyyhkysraukka, joka turhaan\nkoki välttää vaaraansa. Musta prinssi väkensä kanssa näytti tässä\nolevan valkoista prinssiä ja hänen väkeään huomattavasti etevämpi.\nSilmäntarkkuudessa, käden sukkeluudessa ja hevosensa hallitsemisessa ei\nprinssi Syysyöllä näkynyt vertaansa olevan; hän oli ottanut kuusi\nrengasta, yhtä monta turkkilaista ja neljä kyyhkystä, ennenkuin vielä\nprinssi Talvilumi oli saanut ainoatakaan. Vilkkaalla mieltymyksellä\nhäntä katselijat tervehtivätkin, ja merkin annettua heitti Flora\nkukkasauvansa radalle, jonka jälkeen kilpailu lakkasi, prinssi Syysyö\njulistettiin voittajaksi ja sai haltiatarten kuningattareksi\nkoristetulta Ebba-neidiltä ensimmäisen palkinnon, silkistä solmitun ja\nRanskan karamelleilla täytetyn metsästyslaukun; karamellit olivat\nEbba-neidin omaa keksintöä, josta hän melko lailla ylpeili.\n\nNyt tarjottiin simaa, ja vähän aikaa levähdettyä alkoi karkelon toinen\nja vakavampi osa, joka oli jäännös muinoisilta ajoilta, mutta joka\nsilti sopi hyvin ajan sotaiseen luonteeseen -- ajan, jolloin ne\nkaroliinit olivat kasvamassa, jotka muutamia vuosia sen jälkeen tulivat\nmaineellaan täyttämään koko Euroopan. Oli kumminkin se melkoinen erotus\nnäiden ja muinaisajan sotaisten karkeloiden välillä, että todelliset\nritarit istuivat nyt katsomassa silloin, kun heidän palvelijansa ja\nalhaisempaa säätyä olevat henkilöt ottivat osaa taisteluun.\n\nKustaa Aadolf, joka hehkuvalla mielenkiinnolla oli katsellut kilpailun\nmenoa, puikahti nyt prinssi Talvilumen korvaan kuiskaamaan: \"Pidä\npuolesi, mestari Pietari; näytä, että olet ripeä ja paiskaat häijyn\nJanssenin maahan. Varo Neroa, hänellä on sukkelampi hevonen; älä anna\nhänen survaista sinua kylkeen, hän on vahva kuin susi. Älä pelkää,\nPietari; jos hän on susi, niin oletpa sinä karhu, laita niin, että ajat\nheidät molemmat lammikkoon, tee se, Pietari, niin pidän sinusta.\"\n\nPrinssi Talvilumi ei vastannut, nyökäytti vaan suopeasti päätään ja\nkiinnitti rynnäkköhytyrän ja nahkahaarniskan päällensä.\n\nKaikki muutkin taistelijat varustautuivat nyt samoin kuin valkoinen\nprinssi rynnäkköhytyröillä ja nahkahaarniskoilla. Sen jälkeen annettiin\nmerkki kisan uudestaan aloittamiseen.\n\nRata oli kovin ahdas, niin etteivät kaikki voineet yhtä haavaa\nkäydä taisteluun osallisiksi. Oli sentähden sovittu, että taistelijain\npiti kohdata toisensa parittain, yhden valkoisen ja mustan aina\nkerrallaan siten, että heidät ensin asetettiin vierekkäin; sitten\nratsasti toinen oikealle, toinen vasemmalle puolelle, kunnes he\nkohtasivat toisensa radan vastakkaisella puolella, joten heidän\nhevosensa saivat parahiksi vauhtia, voidakseen törmätä yhteen\ntarpeellisella voimalla ja nopeudella. Oli näet tarkoituksena, että\ntaistelijat haapakeihäillään[21] koettaisivat survaista toisensa\nhevosen selästä. Mutta kun hyökkäys tehtiin puoliympyrässä, niin\ntapahtui, että ratsastajat keskipakoisvoiman ajamina kampeutuivat\nulospäin ja helposti menettivät tasapainonsa, jota oli taitavasti\nvältettävä, ettei se taistelun päättymiseen vaikuttaisi.\n\nSeuraus olikin se, että ensimmäinen valkoinen ja ensimmäinen musta,\nyhteen karatessaan, eivät arvanneetkaan välttää tätä vaaraa, vaan\nkellahtivat kumpikin yht'aikaa hevosen selästä ja suistuivat hiekkaan\nkatselijain suureksi huviksi. Hiekka oli pehmeätä, molemmat nousivat\nvahingoittumattomina, vaikkakin aivan pölyisinä ylös, ja poistuivat\nharmistuneina syrjään, äkäisesti toisilleen viittilöiden.\n\nMolemmat johtajat käyttivät tätä vahinkoa hyväkseen varoittaakseen\nniitä taistelijoita, joiden vuoro nyt oli käydä taisteluun. Karkaus\ntehtiin nyt suuremmalla varovaisuudella ja yhteentörmäys tuli olemaan\nratkaisevampi. Valkoinen kaatui, musta pysyttelihe reippaasti satulassa\nja katselijat tervehtivät häntä ihastushuudoin voittajaksi.\n\nMolemmat puolueet, ja samalla katselijatkin, alkoivat lämmetä\ntaistelusta. Uhkauksia, huutoja ja kehoituksia kuului; Floran linnassa\nlöivät herrat vetoa toisen tahi toisen puolueen puolesta, ja naiset\nviskelivät milloin kukkia, milloin makeisia taisteleville.\n\nKaikesta tästä innostuneena ratsasti kolmas pari esiin, samalla sekä\nvarovasti että ravakasti, mutta valkoinen oli kovin kiihkoisa, hänen\nkeihäänsä katkesi; musta käännähti heti kohta syrjään ja tähdäten\nvastustajaansa oikean olkapään alle, survaisi hänet satulasta. Taas oli\nvalkoiset voitettu, taas remahtivat mustain ystävät Floran linnassa\näänekkääseen riemuhuutoon.\n\nNeljännen parin ryntäyksestä ei tullut mitään, samoin kuin ei\nensimmäisenkään. Ylen kiivaasti ajamaan lähdettyään putosi kumpikin\nhevosen selästä, ja valkoinen nyrjäytti siinä niin pahoin jalkansa,\nettä oli talutettava pois taistelupaikalta.\n\nNyt oli valkoisista ainoastaan kaksi jäljellä, mutta kun kaksi mustista\noli voittanut ja niillä oli oikeus jälleen koettaa onneaan, oli heitä\nyhteensä neljä. Samassa suhteessa nousivat panokset Floran linnassa\nniin, että pantiin vetoon neljä kahta vastaan mustain voitosta\nvalkoisista. Valkoisten rohkeutta kannatti vielä se, että heidän\nparhaat miehensä eivät vielä olleet koetelleet onneaan. Mutta olivatpa\nmustatkin säästäneet parhaansa viimeiseksi.\n\nPrinssi Talvilumi lähetti nyt ainoan jäljellä olevan taistelijansa\notteluun, ja Kustaa Aadolf, joka kokonaan oli käynyt valkoisten\npuolelle, ei malttanut olla huutamatta: \"Pidä puolesi, Lammin Matti,\npidä puolesi kuin mies ja nakkaa mustat maahan!...\" Valkoinen näytti\naikovan seurata nuoren kreivin kehoitusta. Kahdessa karkauksessa\nperäkkäin kaasi hän kaksi mustaa -- samat, jotka sitä ennen olivat\nkumpikin voittaneet valkoisen vastustajansa. Riemuhuutoja ja\npilkkasanoja kuului sekaisin katselijain joukosta. Valkoisten osakkeet\nolivat nousseet hinnassa; he olivat nyt tasavoimaiset vastustajain\nkanssa, kaksi kahta vastaan.\n\nPrinssi Talvilumi näki kuitenkin hyväksi antaa ainoan jäljellä olevan\ntaistelijansa levähtää vähän aikaa ja kannusti itse hevosensa toista\nmustaa vastaan. Jo heti ryntäykseen lähtiessään havaitsi hän\nvastustajansa olevan hänen kanssansa tasaväkisen, kenties hevosensa\nhallitsemisessa häntä etevämmänkin. Kun he kohtasivat toisensa,\nkyyristyi musta alas, väisti prinssin hyvästi tähdätyn keihään, ja\nantoi hänelle, hevostaan pyöräyttäessään, niin kovan syrjäiskun\nrynnäkköhytyrää vasten, että prinssi välttämättömästi olisi\nsuistunut hevosensa selästä, jolleivät nahkanauhat olisi katkenneet ja\nhytyrä pudonnut maahan. Koko seura tunsi nyt prinssi Talvilumen\nPietari-mestariksi, joka harmista ja häpeästä punastuen otti maasta\nrautahytyränsä, aloittaakseen leikin uudestaan.\n\n-- Musta koira, -- jupisi hän itsekseen, -- toista kertaa et pääse\nkäsistäni! -- Merkki annettiin, ratsastajat töytäsivät yhteen, mutta\ntaas syrjähti Pietari-mestarin keihäs, sillä musta mies oli, ainoastaan\noikea jalka jalustimessa, heittäynyt pitkin hevosen oikeata kylkeä\nriipuksiin ja tähtäsi sieltä uuden salaisen iskun, joka kuitenkin kävi\nvain vastustajan jalkaan. Prinssi Talvilumi ei semmoista leikkiä\nymmärtänyt, pyörähti päin, tarttui vihollisensa hevosta vasemmalla\nkädellä ohjaksiin ja anteli sitten oikealla kädellä riippuvalle\nmiehelle iskun toisensa perään, hevosten sillä välin pystyyn\nkavahdellessa, kunnes musta viimein oli pakotettu päästämään kätensä\nirti ja romahti raskaasti maahan. Samassa pääsi teräsristikko irti, ja\nhytyrän alta irvistelivät Nero-murjaanin sysimustat kasvot.\n\nNyt oli prinssi Syysyö kahta valkoista vastaan. Mutta kohta kyllä\ntasapaino taas tuli entiselleen, sillä jo ensi hyökkäyksessä syöksi hän\ntoisen valkoisen maahan. Se oli Lammin Matti, joka ei saanut\ntoivomiansa kostotuumia toteutetuksi. Hän oli ylen tulinen, iski\nsyrjään ja kaatui samassa mustan prinssin voimakkaasta ryntäyksestä.\n\nNiin olivat siis ainoastaan molemmat johtajat enää jäljellä. Kaikkien\nsilmät kääntyivät heihin; molemmat olivat jo osoittaneet tarmoa ja\ntaitavuutta. Vedot kukkulalla pantiin tasan; ei kukaan voinut ennakolta\nsanoa, miten taistelu päättyisi. Arveltiin vain valkoisen prinssin\nolevan enemmän väsyksissä, hän kun vast'ikään oli kestänyt kovemman\nottelun. Sitävastoin näytti hänen hevosensa vahvemmalta ja notkeammalta\nkuin hänen mustan vastustajansa.\n\nTaistelijat ratsastivat verkkaisesti paikoilleen ja tervehtivät\ntoisiaan ritarilliseen tapaan. Ei käynyt teräsristikkojen läpi\nnäkeminen, kuinka vihaisesti he katseillaan mittelivät toisiaan, vaikka\nkoko ottelu oli olevinaan sulaa leikkiä.\n\nTorvi törähti, hevoset kiitivät kannusten kiihoittamina yhdessä\nvilauksessa puoliympyränsä päähän kumpikin. Toisensa kohdatessaan\nkummankin prinssin keihäät lensivät pirstoiksi, ja kumpikin ratsastaja\nhorjahti iskusta, mutta vain silmänräpäyksen ajaksi. Molemmat pysyivät\nsatulassaan, ja rajut käsien taputukset ja ihastushuudot ilmaisivat\nselvästi että katselijat olivat mieltyneet ja ihastuneet tähän\nkauniiseen ratsastusleikkiin.\n\nRatsastajat palasivat paikoilleen, ja taas torvi toitahti. Toisessa\nkarkauksessa oli mustan prinssin käydä onnettomasti. Hänen hevosensa\nkompastui, ja valkoisen olisi ollut helppo sysätä hänet syrjästä\nmaahan, mutta hän ei tehnyt sitä. Hän kääntyi rauhallisesti takaisin,\nkatselijain äänekkäiden ihastushuutojen kaikuessa, ja nyt aloitettiin\nkolmas kerta.\n\nMusta prinssi ei näkynyt tietävän jalomielisyydestä. Taistelevain\nyhteentörmätessä meni valkoisen prinssin keihäs toisen kerran\npirstoiksi, mutta musta oli tahallaan tehnyt keveämmän iskun ja sai\naseensa säilytetyksi. Eikä hän häikäillyt sitä käyttäessään, ankara\npisto paiskasi vaaraansa aavistamattoman valkoisen prinssin satulasta,\nmutta hän ei pudonnut, hän jäi tuokioksi jalustimestaan riippumaan ja\nonnistui hänen ohjista kiinni pitämällä keikahtaa jälleen ylös.\nAseetonna ratsasti hän raivoissaan mustaa kohti, jonka hevonen kavahti\npystyyn, peräytyi, tallasi rikki aidan ja oli vähällä heittää\nratsastajansa lammikkoon. Mutta musta prinssi ei hätäytynyt.\nRatkaisevalla hetkellä, juuri lammikon partaalla, ennätti hän töin\ntuskin nostaa keihäänsä ja läimäyttää valkoista kasvoihin. Tämän teki\nhän niin voimakkaasti, että verta purskahti suusta ja sieraimista, ja\nvalkoinen prinssi suistui päistikkaa hevosen selästä alas lammikkoon.\n\nNaisilta pääsi kauhistuksen huuto. Vaara ei kumminkaan ollut suuri,\nsillä voitetut valkoiset riensivät heti luo ja vetivät vedestä\npyörtyneen johtajansa, joka vietiin pois linnaan saamaan tarpeellista\nhoitoa. Mustat olivat nyt voittaneet; heidän johtajansa, prinssi\nSyysyö, ratsasti Floran linnaan ja sai luvatun palkinnon, kauniin\nkullatusta hopeasta tehdyn metsästystorven.\n\nTällaista oli tämä vähän hurja leikki, joka helposti olisi voinut\npäättyä pahastikin, mutta joka ei kuitenkaan ollut sen kovempaa leikkiä\nkuin moni muukaan aseharjoitus Kaarle XI:n aikana, jolloin useinkin\nverta vuosi ja kauloja katkottiin ja kylkiluita rikottiin tulevain\nkaroliinien tuimissa leikkisodissa. Hetken aikaa sen jälkeen oli\nkukkulalla oleva seurue uusissa huvituksissa unhottanut äskeiset\naseleikit. Kesäyön vieno hämärä kattoi maan, ja hienoon pilveen\nvetäytynyttä taivasta vasten loisti kohta komea ilotulitus\naurinkoineen, tähtineen ja häikäisevine raketteineen. Komeata oli elämä\nMainiemessä siihen aikaan. Väkeä ravittiin ja lukuisat muukalaiset\npalvelijat mässäilivät iloisesti linnan alakerroksissa, ja ainakin sata\nhevosta rouskutteli pilttuissaan kauroja purren ja varistellen niitä\nkukkuraksi täytetyistä seimistä maahan.\n\n\n\n\n6. KUTSUMATON VIERAS.\n\n\nJuuri kun ilotulet Mainiemen puistossa paloivat komeimmillaan ja\npuunlatvain yli korkealle kimpoilevat raketit piirtelivät tulijuovia\nkalpealle yötaivaalle, ajoi kaksi ratsastajaa täyttä laukkaa isoa\nTurusta tulevaa maantietä. Tultuaan linnan puiston aitauksen luo\nkääntyivät he oikeaan käteen syrjätielle ja astuivat ratsailta erään\ntakaportin luona, jonka kautta voi päästä puistoon. Siellä otti toinen\nratsastaja hevoset huostaansa, jotavastoin toinen äkisti katosi puiston\nvarjoihin.\n\nVähän ajan perästä ilmaantui hän Floran linnan tienoille ja jäi sinne\nhetkiseksi puuta vasten nojautuneena ja kädet ristissä rinnalla\nilotulitusta katselemaan. Musta kaapu suojasi häntä yökylmältä,\npeittäen osan hänen kasvojaan. Kirjavia haamuja, paimenia ja fauneja\nparveili hänen ympärillään valkean valossa. Kunnaalta soi iloinen\nsoitto, ja niin pitkälle kuin nähdä voi, oli puisto täynnä leikkiä ja\nlaulua, iloa ja vallattomuutta. Paitsi linnan omaa väkeä oli sinne\nkeräytynyt useita satoja katselijoita lähiseudulta, ja ettei soitto\nkaikuisi turhaan, pyörähteli milloin siellä, milloin täällä iloisia,\ntanssivia ryhmiä vihannalla nurmella puiden välissä.\n\nMatkamies ei juuri näyttänyt olevan halukas käymään öisiin iloihin\nosalliseksi ja aikoi jo lähteä eteenpäin, kun häneen äkkiarvaamatta\ntakertui eräs linnan palvelijoista, jonka vihreässä takissa riippui\nkaislan jäännöksiä: nähtävästi hän oli päivän huvituksissa näytellyt\njonkun vedenhaltian osaa. Lystikäs palvelija oli nauttinut hieman\nliikaa ja luuli arvattavasti puun luona seisovaa äänetöntä miestä\njoksikin ylhäisten vieraiden palvelijaksi, joka puolestaan oli saanut\nliian vähän kestitystä. Hän katsoi kai sentähden linnan kunnian\nvaativan, että hän nyt esiintyi isäntänä. Tarttuen vierasta olkapäähän\npyöräytti hän tämän kerran ympäri hoilottaen:\n\n    Pätö puro se on, jonka vetten luo\n    hepo nääntyvi janoissaan.\n    Pätö isäntä se, joka vieraansa suo\n    mennä selvinä pidoistaan!\n\n-- Eikö niin? Kah, älä tuossa estele. Merkurius vai mikä Dromedarius\nlienet, vai ketä olet tänäpäivänä näytellyt! -- huusi kunnon isäntä\nlinnan puolesta, turhaan koettaen vetää kaapuun verhoutunutta ja synkän\nnäköistä miestä muassaan. -- Minä olen Neptunus, vai Näkkikö lienen vai\nLempoko, häh? Tiedätkö, veikkoseni, minä olen märkä ulkoa ja märkä\nsisästä, märkä selästä ja märkä mahasta. -- Ja tiedätkö, veikkoseni,\nmärkiin kun kuulun, niin olen tänäpäivänä märässä mässännyt. -- Lempo,\nminkälainen ruhtinas se on se meidän hovimestari! Luulivat siellä\nsisällä, etteivät ne muut kuin ylhäiset Espanjan viinejä juo, mutta\nniin totta kuin tässä seison -- suo anteeksi veikkoseni, en seisokaan,\nvaan purjehdin, uiskentelen niinkuin kala -- niin tuotatti Niilo\nJanssen meille viimeisen ankkurin tuosta kurjasta linnankellarista,\njossa rotatkin tästä lähin saavat janoon kuolla, sillä kuulepas, armas\nystäväiseni, Niilo Janssen se on meidän kreivimme, ja vanha herra\nsiellä Tukholmassa -- soisinpa hänen kukoistavan kuin katajapensas\nkuivalla kivikkomäellä, darum kein Feindschaft nicht, sanoi juutalainen\njesuiitalle. Tiesi lempo, mitä huomenna syötäneen ja juotaneen, mutta\nsiitä saa Niilo Janssen pitää huolen, hänellä on rahaa kuin pähkinöitä\npähkinäpuistossa; mutta kreivi, tiedätkö, on köyhä kuin baierilainen\nmunkki ruotsalaisessa sakaristossa. Sen saat uskoa, veikkoseni,\nkoht'sillään on kreivistä tullut loppu, perin pohjin tullutkin, aivan\nsukkelaan, kaikki tyyni nurinnarin.\n\nPalvelija koetti näiden sanain perästä alentaa ääntänsä kuiskaavaksi,\nikäänkuin kertoakseen jotakin suurta salaisuutta, ja raastoi yhä\nvierasta miestä mukaansa. Tällä oli kumminkin pää ja jalat paremmin\nvallassaan ja hän antoi, niinkuin näytti, taluttaa itseään, vaikka hän\noikeastaan ohjasi molempain kulkua ja ohjasi niin, että he välttivät\nväentungosta.\n\n-- Vai niin, -- sanoi vieras omituisella äänen painolla, -- vai on siis\nkreivistä tullut loppu, ja mistä sen tiedät?\n\n-- Mistäkö tiedän? -- matki mies änkyttäen, sillä öinen ilma näkyi\nsekoittavan hänen päätään sen sijaan, että olisi sitä selvittänyt. --\nMistäkö? Sen sanon sinulle tuossa paikassa, Juppiter tai Posidonius,\nvai mikä nimesi lienee, sillä jumaliahan me kaikki olemme. Mistäkö?\nTietänenhän toki, että kreivin on kunnia, kreivittären on huvi, ja\nhovimestarin ovat rahat. Jollei Niilo Janssen lainaisi rahojaan\nkreivillisen vallasväen kunniaksi ja huviksi, niin eipä olisikaan elämä\ntäällä Mainiemessä näin isoista ja hupaista.\n\n-- Sinä valehtelet, konna! -- tiuskaisi muukalainen; mutta samassa\nhillitsi hän itsensä. -- Sanon, -- lisäsi hän, -- että valehtelet kuin\naika poika. Tuosta on hovimestari kerskunut sinulle, pikariin liian\nsyvälle kurkisteltuaan.\n\n-- Pikariinko? Maltapas hiukan, sanonpa sinulle jotakin. Niilo\nJanssenilla on eräs vika, hän ei koskaan kurkistele pikariin, ei\nvähääkään, rundarum nichts, sanoo saksalainen. Mutta tiedänpä jotakin,\nmitä et sinä, Posidonius, tiedäkään.\n\n-- No, mitä tiedät, jalo Neptunus? -- kysyi muukalainen.\n\n-- Tiedänpä, että pitkä Valentin on kuullut Kirstiltä ja Kirsti on\nkuullut Katrilta, että Niilo Janssen on sulamaisillaan kuin voi\nrakkaudesta erääseen ylhäiseen naiseen, ja Katri on sanonut Kirstille,\nja Kirsti on sanonut Valentinille, ja Valentin on sanonut minulle, että\neräs ylhäinen nainen ei ole niinkään haluton armollisesti silmäilemään\nerästä hovimestaria, ja ... ka, mitä sinä, Posidonius ... älähän...\n\nLystikkään palvelijan juorut keskeytyivät aivan odottamatta. Hän ei\nollut vielä ehtinyt saada sanottavaansa loppuun sanotuksi, kun\nmuukalainen, ikäänkuin äkillisen vihan valtaamana tarttui häntä lujasti\nhartioihin ja paiskasi hänet päistikkaa maahan. Tämä sattui tapahtumaan\nlähellä lammikkoa Floran linnan luona, ja palvelija suistui kaulaansa\nmyöten veteen. Kiroillen ja puoleksi selvinneenä nousi hän sieltä ylös,\npäättäen maksaa velkansa kiittämättömälle Posidoniukselle; mutta tämä\nolikin kadonnut eikä häntä löytynyt mistään.\n\nJätämme nyt palvelijan vertailemaan toisiinsa sisällistä ja ulkonaista\nmärkyyttään ja siirrymme erääseen toiseen linnan läheisyydessä olevaan\npaikkaan.\n\nYö oli jo myöhäinen, tai oikeastaan oli jo aamu; useimmat vieraat\nolivat jo lähteneet linnasta, muutamia oli vielä jäänyt sinne,\nmajoitettuina vierashuoneisiin, jotka täyttivät kokonaisen\nsivurakennuksen ja olivat aina valmiina Mainiemen vierasvaraisuuteen\nvedonneille sekä tutuille että tuntemattomille. Elämä äsken niin\nmeluisella linnanpihalla hiljeni hiljenemistään; hiljeni se\nhuoneissakin, ja kynttilä kynttilän perästä sammui ikkunoissa.\nAinoastaan puistosta saattoi vielä kuulla myöhästyneiden yöjuoksijain\nääniä, ja sivurakennuksista kuului hopea- ja porsliiniastiain kilinää,\njoita ahkerat piiat papinmuorin valvonnan alla pesivät, saadakseen\nhuomispäiväksi edes osan juhlapitojen jäännöksistä poistetuiksi.\n\nMutta mikä yö! Kadonneet olivat jo vetten ja lehtien yltä kaikki\nvarjojen hunnunhäilähdykset; jokaisella oksalla Mainiemen puistossa\nvisertelivät lintuset, ja koillisten lehtojen yli kohosi punoittava\naurinko kaikessa kirkkaudessaan lyhyen leponsa helmasta. Ja aina sitä\nmukaa kuin aurinko yleni, alkoivat ensiksi linnan tornien ylimmät\nikkunat kullalta kimmellellä; sitten tuli alempain ikkunain vuoro,\nsitten räystään alla olevain pienten ikkunain, sen jälkeen kolmanteen\nkerrokseen kuuluvain, sen jälkeen toisen ja viimeksi ensimmäisen\nkerroksen ikkunain, kunnes viimein kuusi tai seitsemänsataa ruutua yhtä\nhaavaa loisti kultaisena tulena, ja linna näytti ikäänkuin\nuiskentelevan aamuruskon punertavassa valovirrassa. Ja vielä\nsuurenmoisemman ihanaksi muuttui näköala, kun auringon vastapäätä nousi\nlounaasta musta ukonpilvi, jonka tummaa pohjaa vastaan uhkea rakennus\nkimalteli kuin tarujen linna, jonka haltiattaret loihtivat keskelle\nvalon ja pimeyden maailmaa -- sulaa ihanuutta auringon, sulaa surua yön\npuolella, helmiä ja kristalleja suruharsoon ja kauhuun kiedottuna --\ntäällä kirkkaus, rauha ja onnellisuus, tuolla uhka, myrsky ja\nonnettomuus -- täällä nouseva aamu, joka koitti hurmaavan kauniina --\ntuolla lähestyvä yö, joka kätki salamoitaan synkkiin pilviin.\n\nNäky oli tosiaankin niin viehättävä, että voi ymmärtää, kuinka ainakin\n_yksi_ mies, sen näkemiseen vajonneena, unhotti yön vaivat ja levon\nsulouden. Se mies oli sama, joka vähän ennen oli niin jyrkästi\nkatkaissut palvelijan tuttavalliset tunnustukset. Yksinään,\nliikkumattomana ja miettiväisenä hän katseli linnaa tuossa sen ihanassa\nvalaistuksessa. Huomaamatta pääsi nyt huokaus hänen rinnastaan, ja hän\npuheli itsekseen: -- Komeus, joka katoaa, valta, joka horjuu, suuruus,\njoka vajoaa! Vielä muutamia lyhyitä, katoavia vuosia, ja tämä suuri\nvuosisata on loppunut, sen teot kadonneet ja sen urotyöt elävät\nainoastaan taruissa. Hän, joka rakensi tämän linnan vieraasta maasta\nväkivallalla anastettujen aarteiden avulla, hän luuli kai rakentaneensa\nvuosisatoja kestävän rakennuksen ja pystyttäneensä ikuisen kivisen\nmuistomerkin sukunsa kunniaksi ja jälkeläistensä ihmeteltäväksi. Ja\nkenpä tietää -- tuo aurinko nousee niin ihanana, ja se on kenties\nMainiemen viimeinen aurinko? Ja tuleva aika lähettää jo ennakolta\ntuossa myrskyisessä pilvessä salamansa kukistamaan kopeita unelmia ja\nylvästelevän ihmisen suurentelevia tekoja.\n\nSamassa havahti hän äkisti unelmistaan, riensi pois ja katosi\ntuntemattomain salaportaiden kautta linnaan.\n\nMelkein samaan aikaan aamulla istui kreivitär Bertelsköld unettomana\nmakuuhuoneensa ikkunan edessä, mietteihinsä vaipuneena katsellen sitä\nhurmaavaa näköalaa, joka oli hänen silmäinsä edessä nousevan auringon\nvalossa. Juhlapidot olivat olleet onnistuneet ja loistavat; kaikki\nkorkeasukuiset vieraat olivat ilmaisseet ihastuksensa Mainiemen\nloistoisuuteen, sen kalliisiin laitoksiin, sen tuhlaavaan komeuteen,\nsen erinomaiseen kauneuteen. Kreivittären turhamaisuus oli tyydytetty;\nmutta sekaantui siinä vielä eräs toinenkin anteeksi annettavampi tunne\ntämän nuoren ja loistonhaluisen vallasnaisen uneksiviin ajatuksiin. Hän\noli kasvanut perheen helmassa, jossa vielä oli säilynyt melkoisia\ntähteitä ruotsalaisen ylimystön entisestä rikkaudesta ja jolla\netäisissä linnoissaan, kaukana tuiman, totisen kuninkaan katseilta, oli\nollut tilaisuutta esiintyä ainakin osaksi muinaisen loistonsa\nmukaisesti. Vastenmielisesti oli kauniin kreivittären muutamia vuosia\nsitten täytynyt mukautua siihen säästeliääseen, juroon elämäntapaan,\nmikä vallitsi hovissa ja kuninkaan lähimmässä ympäristössä. Olihan\nymmärrettävää, että hän täällä maaseudun vapaudessa luuli olevansa\noikeutettu uudistamaan nuoruutensa muistoja ja ympäröimään itsensä\nsillä ruhtinaallisella komeudella, mikä sopi hänen synnylleen,\narvolleen ja rikkaudelleen.\n\nVälistä sekaantui näihin ajatuksiin pieni pelko siitä, mitä kreivi,\nhänen puolisonsa, tulisi tästä kaikesta sanomaan, ja hänellä oli syytä\nepäillä, ettei kreivi suostuisi olemaan asiasta samaa mieltä kuin hän.\nMutta molempain puolisoiden keskeiset välit olivat olleet hyvät, joskin\nviimeisinä vuosina toisinaan hiukan kylmät. Kreivitär luotti\nkauneutensa lumousvoimaan varmana siitä, että se saattaisi puolison\nvastaväitteet vaikenemaan. Olleen päivän politiikkaan perehtymätön, ja\ntuntematta kreivin todellisia vaikuttimia, luuli hän niiden syntyneen\nenemmän huonosta tuulesta, oikusta tai ehkä luulevaisuudestakin kuin\ntodellisista syistä. Hän päätti siis kreivin tulijaisiksi panna toimeen\nuudet juhlapidot, vielä kauniimmat ja loistavammat, ollen vakuutettuna\nsiitä, että hän siten kutkuttaisi hänen ylpeyttään ja hellää\nhuomaavaisuutta osoittaen hankkisi hänen hyväksymisensä.\n\nNäihin tuumiinsa ihastuneena soitti kreivitär kamarineitsyttään\nluoksensa kysyäkseen, oliko neiti Sinclair jo mennyt levolle. Hän tunsi\ntarpeen ilmaista jollekin uskotulle uudet ajatuksensa -- ja sitäpaitsi\noli jo yö mennyt ja aamu tullut, eikä kreivitär voinut enää nukkua. Ovi\naukeni, ja hän kääntyi samalla selin oveen.\n\n-- Kirsti, -- sanoi kreivitär, katsomatta taaksensa ja odottamatta\nneidin tuloa, -- eivätkö nämä juhlapidot olleet ihanat? Ateriat,\nhuvikävelyt, veneretket, heinänteko, kehäjuoksu, keihäisilläolo,\nilotulitus, naamiaiset, soitanto, tanssit ... sano, luuletko\nsuomalaisen aateliston milloinkaan nähneen semmoista kotimaassaan? Ah,\nolenpa nöyryyttänyt heidät, nuo Kankaisten ja Louhisaaren herrat ja\nLemunsaaren kopean paroonittaren. Mutta ei, Kirsti -- en tehnyt sitä\nsen tähden; tein sen antaakseni heille esikuvan; he tulevat sitä\nseuraamaan, _mon enfant_; ja niin on meillä kaikilla hauskuutta siitä.\nMitä arvelet? Kreivin tultua pidettävät juhlapidot tulevat olemaan\nkahta loistavammat. Jo huomenna matkustamme Turkuun tilaamaan uusia\npukuja. Meillä täytyy olla täydellinen paimennäytelmä, vai mitä luulet,\nkenties olisi parempi esittää jokin allegoorinen tai jokin\nmuinaistarullinen näytelmä? Minä rupeaisin Dianaksi ja kantaisin\ntimanteilla koristettua kuuta. Sinclair voi hyvin käydä Junosta, hän\ntahtoo mielellään näyttää uljaalta. Torsten saa ruveta Apolloksi -- ei,\nhän on liian kumara, ruvetkoon Merkuriksi; Torsten on diplomaatti.\nKustaasta tulee Mars, Ebbasta Eos, aamurusko, ja Linderoth saanee\nkureliivinsä siksi kiristetyksi, että voi esiintyä Minervana. Nero saa\nolla Vulkanuksena ja Bobbo Cerberuksena. Maisteri Schönberg kirjoittaa\nrunot, ei kuitenkaan latinaksi. Pastorin puheista pyydämme päästä.\nNiin, Kirsti, me matkustamme Turkuun, me tyhjennämme kauppapuodit; me\npuhdistamme kaikki puutarhat ja kasvihuoneet; on niin ihanaa tuhlata!\nNeljäsataa viiriä tulee liehumaan molemmin puolin tietä. Ruusujen\npäällitse on kreivi ajava, riemuporttien alitse, joita on rakennettu\naina kahdenkymmenen askelen päähän toisistaan ja jotka hän on tapaava\njo peninkulman päässä linnastaan; ja hänen tullessaan pitää kanuunain\njyristä ja soiton kaikua ja koko linnan olla kukitettuna ja\nlehditettynä, ja minä otan hänet vastaan ruumiinmukaisessa, vihreässä,\nsamettisessa ratsastuspuvussani, ja hän tulee, onnellisena ja ylpeänä\nrakkaudestani, hän levittää kätensä ja sanoo...\n\nKreivitär vaikeni. Aikeihinsa ihastunut hän oli, mutta häntä alkoi\nkuitenkin arveluttaa, mitä kreivi oikeastaan siitä sanoisi... Silloin\nkuului hänen takaansa ääni:\n\n-- Ja hän sanoo: Ebba, sinä olet palkinnut hänen luottamuksensa\nvalmistamalla hänen häviönsä!\n\nKreivitär hätkähti. Edessään olevasta isosta peilistä näki hän\nensimmäisten auringonsäteiden valaisemana puolisonsa haamun, joka\nseisoi siellä hänen takanaan ja katseli häntä sekä rakastavin että\nsamalla suuttunein ja surullisin silmin.\n\nAika oli taikauskoinen, ja kreivittären ensimmäinen ajatus oli, että\nhänen takanaan seisoi kummitus. Äkillinen kauhistus kuvastui hänen\nkauniilla kasvoillaan; nuo muutenkin niin heleänvalkoiset posket\nkävivät nyt lunta valkoisemmiksi, nuo vast'ikään niin elävät silmät\ntuijottivat kankeasti tuohon peilissä näkyvään kamalaan olentoon, ja\nhänen äsken niin kaunopuheiset huulensa eivät voineet lausua\nainoatakaan sanaa. Syntyi äänettömyys, jolla välin haamu turhaan näytti\nodottavan vastausta.\n\nMutta kreivi Bernhard Bertelsköld -- sillä hänhän se olikin -- oli,\nniinkuin lukija muistanee, oikeastaan hento ja lempeä, eikä koskaan\nvoinut iloita toisten kärsimyksistä. Häntä suretti, että hänen tulonsa,\njota kreivitär äsken oli niin suurella ihastuksella kuvaillut, nyt\nherättäisi näin päinvastaisia tunteita. Hän riensi luo, kävi puolisoaan\nsyliksi ja painoi suudelman hänen kalpealle otsalleen.\n\n-- Rauhoitu, rakas Ebbani, -- sanoi hän sanomattoman lempeästi ja\nsamalla arvokkaasti. -- Tulen luoksesi kuin kummitus yön\nhiljaisuudessa, ja Jumala tietää, etten tule iloisin tuntein. Mutta\noletpa yhtä ylevämielinen kuin olet ylpeäkin, ja jos häiritsen\njuhlapitojasi, Ebbaseni, niin tiedän, että sielussasi on tilaa\nsuuremmillekin ajatuksille, ja sinä olet kestävä kovimmatkin\nkoettelemukset, kun vain kaatuvan suuruutemme alta pelastamme kaksi\naarretta loukkaamattomina: kunniamme ja rakkautemme!\n\nKreivitär katsahti ylös -- epäröivänä, pelokkaana, levotonna. Puna\npalasi takaisin hänen poskilleen, mutta sen sijaan kyynelet himmensivät\nhänen silmänsä; epämääräisellä pelolla otti hän vastaan puolisonsa\nsuutelon. -- Sinä kova, julma ystävä, -- sanoi hän, -- miksi tulet noin\nluokseni, ja mitä merkitsevät salaperäiset sanasi?\n\n-- Sano minulle, Ebba, saitko kirjeeni heinäkuun 14. päivältä?\n\n-- Sain, -- vastasi kreivitär vapisten.\n\n-- Ja kuitenkin... -- Kreivi vaikeni. -- Mutta -- jatkoi hän hetken\nkuluttua, -- sinun täytyy saada tietää kaikki. Niin olen tullut\nlinnaani pahantekijänä -- älä pelkää, en ole mitään rikkonut -- sillä\nmaine loistavista juhlapidoistasi saavutti minut heti kohta Turkuun\ntultuani, ja minä olen sanonut, että nämä juhlapidot tulevat olemaan\nhäviömme. Sentähden ratsastin tänne yksinäni, ainoastaan yhden\nratsupalvelijan seuraamana, sillä minulla ei ollut sydäntä nauraa\nkohtalolleni siitä syystä, että se on sinunkin kohtalosi. Viittaani\nverhoutuneena näin, kenenkään minua tuntematta, pitosi ja\nilotulituksesi. Soiton pauhina ja tanssin riemu kirvelivät sydäntäni.\nAioin paeta pois päästäkseni näkemästä kaikkea tuota vaaran partaalla\nvallitsevaa kevytmielisyyttä, kun muuan katala konna pakotti minut\njuorujaan kuuntelemaan. Kaikeksi onneksi oli vielä hämärä. Jos olisi\nollut päivä, olisivat omat palvelijani nähneet minun häpeästä\npunastuvan.\n\n-- Mutta minä en ymmärrä, mitä tarkoitatte kreivi... Selittäkää\nsananne! -- keskeytti kreivitär, joka samoin kuin hänen miehensäkin\npian tulistui.\n\n-- Älä nyt hätäile, olen levollinen niinkuin näet (kreivin ääni\nkuitenkin ilmaisi, että hänen mielensä yhäkin kuohui), mutta tuolla\nulkona olisin voinut tahrata miekkani eräiden katalain verellä, sillä\nheitä mainittiin nimeltä. Sano minulle, kuka on lainannut sinulle rahat\nnäiden poissa ollessani toimeenpantujen juhlapitojen kustannuksiin? Ne\nsummat, mitkä olen sinulle lähettänyt, ovat valitettavasti olleet\nriittämättömät niitä korvaamaan?\n\nKreivitär punastui kovasti. -- _Monsieur le comte_ -- sanoi hän ääntään\nkoroittaen, -- puolisonani on teillä oikeus tehdä moisia kysymyksiä,\nmutta aatelismiehenä teille olisi sopinut paremmin olla tekemättä\nniitä. Säästäkää minua tarvitsemasta tulonne ensi hetkellä ruveta\ntekemään tiliä talousasioista. Huomenna saatte nähdä kaikki asiaan\nkuuluvat paperit.\n\nItaruudesta ei kukaan olisi voinut kreivi Bernhard Bertelsköldiä\nsoimata, ei edes taloudellisesta tarkkuudestakaan. Kreivittären sanat\nsattuivat sentähden arkaan paikkaan. Kreivi astui pari kertaa kiivaasti\nlattian poikki.\n\n-- Rouvaseni, -- sanoi hän, -- minulla on ollut enemmän alusmaita kuin\nmonella ruhtinaalla, ja ne olen kadottanut -- tällä hetkellä kenties\nkaikki. Minulla on ollut miljoonia, ja olen nähnyt niiden haihtuvan\nkuin tuhkan tuuleen. Teidän pitäisi tietää, kreivittäreni, että kaikki\nnämä vahingot eivät ole maksaneet minulle yhtä ainoaa huokausta, eivät\ntuottaneet yhtä ainoaa unetonta yötä. Jos te olette tuhlannut\ntaipumuksesta, niin olen minä tehnyt sitä periaatteellisista syistä;\n_siinä kohden_ ei meillä ole mitään, josta voisimme toisiamme syyttää.\nMutta kulta, minkä minä viskasin pois, oli omaani. Se, mitä te olette\nmaahan syytänyt, se oli erään palkollisen, se oli erään katalan, joka\nrohkeni tulla teille rahojaan lainaksi tarjoamaan päästäkseen siten\nemäntänsä velkojaksi ja kenties velvoittaakseen hänet nöyryyttävään\nkiitollisuuteen. En olisi sanonut sitä teille, sillä jos olisin\nloukannut puolisoni kunniaa vähimmälläkin epäluulolla, niin en nyt\nseisoisi tässä ... mutta koska sanotte minulle, mitä aatelismiehen\ntulee tehdä, niin tahdon sanoa teille, mitä kreivitär Bertelsköldin\n_ei_ tule tehdä. Tiedättekö, mihinkä on johtanut tuo kevytmielinen\npalkollistenne hyväntahtoisuuteen turvautuminen. Siihen, että jokainen\nheistä nyt siitä kuiskailee, pannen maineenne juorupuheille alttiiksi.\nOlette tanssinut tänäpäivänä, olette pitänyt loistavia juhlapitoja,\nsokaistu puolisoparkani! Sillaikaa, kun huvittelette ja tuhlaatte,\nkuiskivat päihtyneet palkolliset jokaiselle, joka tahtoo sitä\nkuunnella, että kreivitär Bertelsköldin hovimestari julkeaa nostaa\nsilmänsä aina teihin itseenne asti.\n\nKreivitär kohosi kiivaasti seisoalleen. Hän tahtoi vastata, mutta\nylpeät sanat takertuivat hänen huulilleen, hän tunsi itsensä\nnöyryytetyksi naisena ja puolisona, ja hänen tunteensa sulivat\nsanattomaan kyynelvirtaan.\n\nBertelsköld tunsi vihansa lauhtuvan. -- Älä vastaa minulle, Ebba --\nsanoi hän, -- taikka vastaa vain -- ainoastaan kyynelilläsi.\n\nKreivitär kuivasi kumminkin kohta kyynelensä, kohotti päänsä ja sanoi:\n-- En tahdo kuulla enempää. Hovimestarini ei _voi_ loukata minua. Hänet\najetaan pois ... siinä kaikki. Ja sitten jätämme koko tämän Suomen,\njossa meillä on tarjona vain ikävyyksiä ja nöyryytystä. Eikö niin --\nlisäsi hän kiivaasti -- me matkustamme takaisin Ruotsiin, pian, hyvin\npian?\n\n-- Suomi on synnyinmaani, se on ollut minulle rakas aina lapsuudestani\nsaakka -- sanoi kreivi. -- Se on antanut meille, mitä sillä oli antaa:\nmaaseudun rauhan, uskollisuutta ja hartaita ystäviä; onnettomuutemme\ntoimme tänne muassamme meren yli. Olen samaa mieltä kuin sinä, että\nNiilo Janssen on erotettava ja hinnasta mistä hyvänsä.\n\n-- Mutta ... voinethan suuremmitta vaikeuksitta suorittaa nuo\nmitättömät tuhat talaria, jotka olen hänelle velkaa?\n\n-- Kenpä tietää! Hän on vaarallinen mies, älykäs, voitonhaluinen ja\nkostonhimoinen. Janssen on perintö isältäni; jo aikoja sitten olisin\nkäskenyt hänet pois, jollei minulla mielestäni olisi ollut hänelle\njotakin korvattavaa. Muistathan, että tehtäessä tuota merkillistä\nretkeä Beltin poikki v. 1658 isäni oli ensimmäinen, joka ratsasti jään\nyli Fyeniin. Todistukseksi siellä käynnistään toi hän kuninkaalle erään\ntanskalaisen pojan, viisivuotiaan, jonka oli temmannut väkijoukosta ja\näidin käsistä Fyenissä. Se poika on Janssen. Kunnioitan tanskalaisia,\nhe ovat kunnon kansaa. Mutta ylen väkivaltaisesti ja luonnottomasti\ntämä vesa siirrettiin tanskalaisesta maaperästä muukalaisten sekaan;\nhän kasvoi sotaisena aikana ja huonossa hoidossa; senpätähden hän tuli\nsukuaan huonommaksi ja hänestä tuli konna. Ikävä kyllä, tässä on velka,\njoka rasittaa sukuani. Olen koettanut sitä suorittaa -- turhaan. Kosto\ntuli olemaan sen väkivallan hedelmä, joka tempasi tämän pojan meidän\npuolellemme. Hänestä tuli käärme, joka kalvaa rintaani. Kasvaneena aina\nlapsuudestaan asti kodissamme, tietää Janssen enemmän kuin hänen\npitäisi tietää. Pelkäänpä hänen voivan meidät kukistaakin vielä.\n\n-- En taaskaan ymmärrä! Mies semmoinen kuin hän, sukupatto, halpa\npalkollinen, voisi kukistaa kreivi Bertelsköldin!\n\n-- Voi, Ebba, kreivi Bertelsköld on, taikka hänestä tulee ennen pitkää\nkerjäläinen. Et tunne sinä sitä pelättävää liittokuntaa, joka ojentaa\nkyntensä aateliston valtaa ja omaisuutta anastaakseen, joka on\nryöstänyt ja köyhdyttänyt rikkaimmat, joka on kukistanut ja häväissyt\nmahtavimmat, ja joka, saaliiseen vielä kyllästymätönnä, alinomaa aukoo\navaraa kitaansa nielläksensä ruotsalaisen ylimystön ikivanhojen\nperintötiluksien tähteetkin. Niin tiedä siis, että tuo Moolok uhkaa\nniellä meidätkin polttavaan kupariuuniinsa, ja että sen nimi, jota\nRuotsi ja kaikki sen maakunnat vapisevat, on -- _reduktsioni_!\n\n\n\n\n7. REDUKTSIONI.\n\n\nReduktsioni -- huudahti kreivitär Bertelsköld hämmästyneenä, voimatta\nitsekään oikein käsittää syytä siihen. Hän tunsi hyvin kyllä tämän\nsanan -- kukapa sitä ei olisi tuntenut? -- mutta hänellä oli vain\nepäselvä aavistus tämän suuren mullistuksen täydestä merkityksestä,\nmullistuksen, jossa kaksi hyökyaaltoa, toinen korkeudesta tullen,\ntoinen syvyydestä, yhtyivät hukuttamaan kuohuunsa koko Ruotsin\naateliston, uhaten rangaista sitä sen ylpeydestä ja hävittää\ntäydellisesti sen vallan.\n\nKreivi tarttui puolisoaan käteen ja istui hänen vierelleen. -- On\nvälttämätöntä -- sanoi hän -- että opit tuntemaan tilanteemme ja ne\nvaarat, jotka meitä ympäröivät. Minä lähenen sitä elämän ikää, jolloin\nvarjot ilmoittavat illan olevan tulossa. Voin jonakin päivänä poistua,\nja silloin olet yksinäsi kolmen alaikäisen lapsen kanssa, ilman tukea\nja turvaa. Mutta sinä olet älykäs nainen, Ebba, joskin toisinaan\nerehdyt; Luoja on antanut sinulle tarmoa, joka vastuksista on saava\nvain uutta jäntevyyttä. Maltatko kuunnella minua? Mutta sinä olet\nväsyksissä, sinä tarvitset lepoa. Jättäkäämme tämä keskustelu\ntuonnemmaksi.\n\n-- Ei, keskeytti kreivitär hänelle ominaisella kiivaudella, -- en tunne\nväsymystä. Sano minulle kaikki ja sano se säälimättä. Luuletko\ntosiaankin, että saattaisin nukkua tietäessäni totuudesta vain toisen\npuolen ja aavistellen vaaroja, jotka uhkaavat koko tulevaisuuttamme?\nMinä pyydän sitä, vaadin sitä; sano minulle totuus kokonaan. Minulla on\nkuin onkin voimaa kuulla se.\n\n-- No niin -- vastasi kreivi. -- Sinä tiedät, että Bertelsköldin suku\non nuorta aatelia; vaakunakilpemme polveutuu vasta vuodesta 1636. Mutta\nKristiina-kuningattaren suosio, yhdessä eräiden perhesalaisuuksien\nkanssa, kohotti isäni aikaisin valtakunnan vanhimpain aatelissukujen\nrinnalle. Kreivillinen arvomme on vuodelta 1650. Ensimmäiset\nrikkautemme olivat osaksi Saksanmaalta saatua sotasaalista, osaksi\näitini ruhtinaalliset myötäjäiset. Nämä aarteet olisivat kumminkin\nkohta olleet tyhjennetyt, kun isäni aatelisarvonsa uutuutta\nylentääkseen koetti tuhlaavalla komeudella voittaa vanhat suvut. Mutta\nsamaan aikaan sai isäni suuria maaomaisuuksia läänityksiksi osaksi\nSuomesta, osaksi Liivinmaalta, ja näitä läänityksiä Kaarle X\nmelkoisesti lisäsi Puolan sodan aikana ja tuon kuuluisan, Beltin yli\ntehdyn retken jälkeen, jolloin isäni hukkui. Näin oli minulla tämän\nkuninkaan kuollessa v. 1660 Suomessa neljä pitäjää, joissa oli enemmän\nkuin 300 kokonaista taloa, ja tiloillani Liivinmaalla oli enemmän kuin\n12,000 maaorjaa.\n\n-- Olitpa mahtava ruhtinas.\n\n-- Niin, _olin_. Mutta nyt minun tulee ilmaista sinulle jotakin, josta\nen tähän asti ole mitään virkkanut. Sano sitä lapsellisuudeksi, jos\nniin tahdot, mutta isäni uskoi sen, enkä minäkään voi kieltää, että\nsattumus merkillisesti on häirinnyt epäuskoani siinä kohden. Sukuamme\nseuraa siunauksen ja kirouksen kaksinainen, ristiriitainen kohtalo.\nTämä salaisuus on yhteydessä erään sormuksen, erään taikakalun kanssa,\njosta vanhin poikani kerran on löytävä selonteon eräästä salaisten\npaperieni joukossa olevasta kääröstä. No niin, tätä sormusta piti kauan\naikaa kuningas Kustaa Aadolf ja se joutui sitten isälleni. Niin kauan\nkuin hän sitä piti, seurasi häntä ylen harvinainen, melkeinpä uskomaton\nmenestys kaikissa hänen yrityksissään, mutta samalla kiusaus yhtä\näärettömään ylpeyteen ynnä kaiken sen lisäksi vielä onnettomuus hänen\nläheisimmilleen. Tämä sormus hävisi. Eräässä viheliäisessä kylässä\nJyllannissa syntyi kaksintaistelu, jossa isäni vasemman käden kaksi\nsormea hakattiin poikki; sormet löydettiin, mutta ei sormusta. Kaksi\npäivää myöhemmin isäni hukkui. Sormus jäi kateisiin, ja sen mukana\nkatosi onni suvustamme. Suurin osa elämääni on sittemmin ollut\ntäynnä ulkonaisia vastuksia, mutta samalla kuitenkin sisällistä\ntyytyväisyyttä. Hovissa koetettiin minua kaikenlaisten juonien avulla\nkukistaa; monta kertaa olin perikatoni partaalla, mutta kuningatar\nEleonoran suosio minut sentään aina pelasti. Etsin kunniata Turennen ja\nCondén lippujen alla; kunnian löysin, mutta en koskaan menestystä.\nMiltei joka taistelussa jouduin tappiolle, ja jos se lippu, jonka alla\ntaistelin, voitti, niin oli saamani haava sitä ennen tehnyt minut\nkykenemättömäksi pääsemään voitonriemusta osalliseksi. Kuningatar\nlähetti minut lähettiläänä ulkomaisiin hoveihin. Rohkenen sanoa, että\ntoimitin tehtäväni taitavasti ja tunnollisesti, mutta alinomaa minua\nkohtasivat aavistamattomat vastukset. Olin pannut toivoni erään\nitsevaltiaan suosioon: hän kuoli. Minulla oli eräs ministeri\ntäydellisesti vallassani: hän kukistui. Olin hankkimaisillani Ruotsille\nloistavan liittolaisen: Fehrbellinin tappelu teki kaikki tyhjäksi. Ja\nsillä välin rikkauteni sulivat kuin lumilinnat kevätauringon\npaisteessa. Osa maa-omaisuuksiani Liivinmaalla pantattiin ja\nmenetettiin. Toinen osa suistui reduktsionin ensimmäisiin pyörteihin.\nEn niitä surrut, sillä lemmen suloinen onni oli minulla jäljellä. Ihana\nEbba Sparre ojensi minulle kätensä. Samalla kuin ulkonainen maallinen\nonni ilvehti kanssani, näytti kaikki ympärilläni kukkivan onnea. Yksin\ntälle Mainiemellekin, joka muinoin oli niin onneton ja poljettu\nkaikessa komeudessaan, näytti iloisempi aika koittavan uskollisen ja\nihmisrakkaan palvelijan sitä hoitaessa.\n\n-- Ja kuitenkin on olemassa jotakin, joka sinua surettaa? -- sanoi\nkreivitär hellästi. -- Eikö sinulla ole rohkeutta kieltäytyä\nulkonaisesta kunniasta sydämen hiljaisempien riemujen vuoksi?\n\n-- Rohkeutta! -- toisti kreivi synkästi. -- Tiedäthän, etten ole\nhorjunut. Mutta mies ei ole ainoastaan oma miehensä; hänellä on\njalompia harrastuksia, joiden vuoksi hänen tulee elää ja taistella.\nOlen kietoutunut suureen ja yhteiskunnan syvyyksissä riehuvaan\ntaisteluun. Lienenkö sanonut sinulle, että isäni äiti oli talonpojan\ntytär Pohjanmaalta. Tällä isäni äidillä oli isä, joka kaiken\nelinaikansa oli taistellut erään aatteen puolesta, sen näet, että\nkaikkinainen väkivalta, mikä asettausi kuninkaan ja kansan väliin, oli\nturmiollista ja turhaa. Luoja ja hänen oma kunnianhimonsa asetti niin,\nettä juuri hänen omat jälkeläisensä, hänen tyttärensä lapset, joutuivat\naatelisiksi ja että heistä heidän asemansa vuoksi täytyi tulla\naateliston luonnollisia asianajajia. Silloin kirosi vanha\ntalonpoikaiskuningas oman sukunsa, teki erään ystävänsä pojan\nlapsekseen ja otti häneltä ja hänen jälkeläisiltään sen pyhän\nlupauksen, että he leppymättömästi taistelisivat aatelistoa\nhävittääkseen, sen täydellisesti tuhotakseen. Tämä lupaus on jo\nkantanut hedelmiään. Sallimus asetti niin, että tämän Larssonin\nlapsista, jotka täten perivät isäni äidin-isän omaisuuden ja\nmielipiteet, tuli varakkaita, kunnollisia, korkeasti kunnioitettuja\nmiehiä ja sen lisäksi vielä älykkäitä puoluepäälliköitä. Niin tapahtui,\nettä toisesta tuli Suomen talonpoikaissäädyn valtiopäivämies, toisesta\ntaas porvarissäädyn edusmies. Nämä miehet olivat toimekkaimpia aatelin\nvihollisia 1680 vuoden valtiopäivillä, ollen osaltaan avullisina tuossa\nsuuressa hävitystyössä. Minun ja heidän välillään on siis olemassa\nperinnöllinen sukuviha, ja he tekevät tälläkin hetkellä kaikkensa minut\nperinpohjin tuhotakseen. Mutta heidän kunniakseen samoin kuin\nomaksenikin tulee minun sanoa, että henkilöt katoavat suurten\nkysymysten rinnalla. Kysymys ei ole minusta eikä heistä, vaan siitä,\nonko enää oleva muuta aatelistoa kuin se, joka liehakoi kuninkaan\neteisessä ja elää komeasti hänen armolahjoistaan. Oh! -- onpa minuakin\nkoetettu saattaa kiusaukseen. Ovathan he luulleet, että minä,\nnuorempaan sukuun kuuluvana, astuisin noiden nousukkaiden riviin, jotka\nrakentavat onnensa vanhan aateliston häviön varaan. Mutta he ovat\npettyneet. Periaatteesta olen asettunut ylhäisaatelisten puolelle;\nerottamattomasti olen yhdistänyt omat etuni sen etuihin mennessäni\nnaimisiin sinun kanssasi, enkä minä eivätkä lapseni milloinkaan tule\nkannattamaan hillitöntä kansanvaltaa, rajatonta kuningasvaltaa ja\norjamaista, liehakoivaa virka-aatelistoa.\n\n-- Ja sentähden sinä...?\n\n-- Niin, juuri sentähden tuntisin itseni onnettomaksi, jos menettäisin\nkaiken valtani, kaiken vaikutusvoimani siinä suuressa taistelussa, joka\nminun vakuutukseni mukaan koskee valtakunnan sisällistä menestystä.\nJopa nostaa vastapuolue vahingonilosta riemuiten päätään, nauttiakseen\nmeidän täydellisestä tappiostamme. Mutta he riemuitsevat vielä kovin\naikaisin, nuo tyhmät talonpojat, nuo ahnaat rihkamasaksat, nuo\nulkokullatut papit -- nuo, jotka saarnatuoleista julkisesti julistavat,\nettä alamaiset eivät ole muuta kuin kuninkaan orjia.[22] Mutta vielä on\ntuleva meidänkin aikamme, jolloin otamme heiltä heidän saaliinsa\ntakaisin ja karkoitamme heidät jälleen myyränpesiinsä! Ja voi silloin\ntuota meille tyrkytettyä, yksin- ja rahvasvaltaa ja noita aateliston\nluopioita, noita Gyllenstjernoja, noita Wachtmeistereita, tuota Klaus\nFlemingiä ja koko heidän lahkoaan, ja kaikkia noita loisia, jotka ovat\nheidän paisteessaan lekotelleet, Lindsköldejä ja muita -- tulee\njumal'auta, jälkilasku, ja he tulevat näkemään, että vanhan tammen\nsydän ei ole sen juuressa eikä sen latvassa, vaan yksinomaan sen\nterveessä ytimessä!\n\nKreivi Bertelsköld oli noussut istualtaan ja mitteli lattiaa kiivain\naskelin, jotka ilmaisivat hänen kuohuvia tunteitaan. Niiden tosin\nylevämielisten ja pontevain, mutta samalla kovin vihamielisten ja\npuolueellisten piirteiden sijasta, joilla hän kuvaili reduktsionia,\ntahdomme koettaa muutamin sanoin antaa puolueettomamman esityksen tästä\nmerkillisestä, siihen aikaan Ruotsin ja Suomen sisällisessä tilassa\ntapahtuvasta mullistuksesta.\n\nRuotsin ja Suomen maa oli jaettu silloin, niinkuin se on vielä tänäkin\npäivänä, kruununmaihin, rälssimaihin ja perintömaihin. Omistajainsa ja\netuoikeuksiensa kautta edusti ensimmäinen kuningasta, toinen\naatelistoa, kolmas kansan suurta enemmistöä. Kaikkien näiden kolmen\nkesken oli ylimuistoisista ajoista ollut luodetta ja vuoksea,\nkilpailuja ja muutoksia, milloin laillisia, milloin väkivaltaisia,\nmilloin hitaampia, milloin äkillisempiä. Keskiajalla vei n.s.\n_hengellinen rälssi_ voiton, kun kirkoille ja luostareille\nlahjoitettiin paljon maita. Kustaa Vaasa anasti kaikki kirkon tilukset,\nkaikkiaan enemmän kuin 20,000 maatilaa, _kruunulle_, josta nyt tuli\nsuurin maanomistaja. Sitten alkoi _aatelinen rälssi_ sotain ja\nvaltiollisten mullistusten suosimana päästä valtaan ja pani allensa\nison osan valtakunnan maata, kunnes Kaarle XI:n reduktsioni sen\nkukisti. Nykyisempinä aikoina taas _perintömaa_ -- oikeammin\ntalonpoikaissääty, sillä osa maata on nyt \"luonnolleen\" muuttumatonta\n-- alinomaa laajenee kruunun- ja rälssimaan tappioksi. Kullakin\nluokalla on siis ollut aikansa ja ylivaltansa, joka on painanut paljon\nvaltion sisällisten asiain vaakakupissa.\n\nRuotsissa ja Suomessa oli vuonna 1655 kokonaisia, kaikenlaista laatua\nolevia maatiloja kaikkiaan noin 65,000. Näistä olivat Kustaa Aadolf,\nKristiinan holhoojat ja etenkin Kristiina itse, osaksi myyneet, osaksi\nlahjoittaneet 38,750 kruununtilaa, joista vuotuinen tulo oli toista\nmiljoonaa talaria; suurin osa oli joutunut aatelisille, niin että\naatelistolla siihen aikaan, kun sen entiset omaisuudet otetaan lukuun,\noli maatiloja 40:n ja 50:n tuhannen välillä. Palmsköldin kokoelmat\nantavat käsityksen aateliston läänityksistä Kristiinan aikana. Koko\nPohjanmaa oli lahjoitusmaina, Kruunupyyn pitäjää lukuunottamatta.\nSiellä oli seuraavat vapaaherrakunnat: Stjernsköldeillä oli Kemi; Aake\nAkselinpoika Natt och Dagilla oli Ii ja Pudasjärvi; Gyllenstjernoilla\noli Oulu; Tauben suvulla oli Hailuoto; Soopin suvulla oli Liminka;\nBrahen suvulla oli Kajaani, Paltamo, Sotkamo, Salo, Raahen kaupunki,\nSiikajoki, ynnä vielä Pielisjärvi, Nurmes, Iisalmi ja Kuopio;\nFalkenberg ja Niilo Bjelke jakoivat Pyhäjoen; Shering Rosenhanella oli\nKalajoki; Kankaan Horneilla enin osa Lohtajaa; Rosenholmilla oli\njäännös, ja hänen leskensä sai päällisiksi Kälviän; Banéreilla oli\nKokkola; De la Gardien suvulla oli Pietarsaaren pitäjä ja kaupunki;\nKlaus Tottilla oli Uuden Kaarlepyyn kaupunki ja pitäjä, Lapua, Ilmajoki\nja puolet Vöyriä kreivikuntana; jäännös Vöyriä oli Patkullilla\nvapaaherrakuntana; Oxenstjernoilla oli Isokyrö, Vähäkyrö, Mustasaari ja\nVaasa; Bonden suvulla oli Maalahti ja Laihia; valtaneuvos Helmfeltillä\noli Lapväärti. Ja kaikki tämä oli kuitenkin yhtä ja samaa Pohjanmaata,\njoka niin verisesti oli taistellut kansan vapauden puolesta puoli\nvuosisataa sitä ennen nuijasodassa.\n\nJos tätä menoa olisi häiritsemättä jatkunut, niin ennen pitkää\nolisi sekä Ruotsin että Suomen vapaasta, maata omistavasta\ntalonpoikaissäädystä tullut aateliston vuokralaisia, alustalaisia,\ntorppareita ja loisia. Sitä ylhäisaatelisten toimet tarkoittivatkin.\nPuolan, Tanskan, Liivin ja Viron esimerkki, joissa maissa aatelistolla\noli kaikki valta, orjuutetulla talonpojalla valtaa vähemmän kuin sillä\nhevosella, joka hikoili hänen auransa edessä, kun hän itse ei sitä\nvetänyt -- olihan tämä esimerkki houkutteleva! Mutta tätä vastaan\nnousi kansan ikivanha itsenäisyyden tunto yhdessä säätyvihan ja\nalhaisempienkin vaikuttimien kanssa, kaikilta haaroilta keräytyi\nmyrskypilviä aatelisten pään yllä pauhaamaan. Eihän kuninkailla ollut\noikeutta antaa pois valtion luovuttamatonta omaisuutta. Valtion rahasto\noli vararikkoon joutumassa. Talonpojat kantoivat kahta raskaampia\nveroja ja rasituksia kuin aateliset. Sitä vartenko he olivat\nvuodattaneet vertansa valtakunnan voitoksi noissa monissa sodissa!\nOliko Ruotsin kunniasta oleva seurauksena kansan orjuus! Ensimmäinen\nmyrsky jymähti 1650 ja puhkesi 1655, jolloin aatelisto luovutti\nvähäisen osan omaisuudestaan n.s. neljänneksenkorjauksessa, mikä\nsittemmin useita kertoja uudistettiin. Tämä myrsky meni ohitse, se\njymähti uudelleen 1672, johdettiin pois, seisahtui, mutta pyyhkieli\n1680 vuodesta alkaen kaksi kolmannesta ruotsalaisen aateliston\näärettömistä omaisuuksista.\n\nKuinka siinä kävi, siitä annamme kreivi Bertelsköldin kertoa. Kuvaus on\nsynkkä ja puolueellinen, mutta siinä on suuri osa tottakin.\n\n-- Kaarle XI, sanoi hän, pyrkii kovin paljon yksinvaltaan. Yksi Jumala,\nyksi kuningas, yksi kirkko -- niinpä kyllä; mutta täällä ei kukaan saa\nuskoa, mitä kirkko ei tahdo, eikä kukaan saa omistaa, mitä kuningas ei\ntahdo. Semmoisten kuninkaiden ympäriltä ei koskaan puutu niitä, jotka\notsaansa ja kulmiaan rypistellen puhuvat valtion voitosta ja yhteisestä\nhyvästä, kehoittaen sitä varten anastamaan alamaisten omaisuutta. He\nliittyivät meitä vastaan; rengit ja kirjurit olivat heidän\nneuvonantajansa: Ruotsin valtakunnan suurin kahlekoira oli heidän\npäämiehensä.[23] He eivät olleet mitään muuta tahtovinaan kuin\nhuojennusta valtakunnan hädälle. Kaikenlaiset kuiskailijat veivät\nheidän sanansa säädyille; palkatut salakirjurit kolkuttivat heidän\novilleen ja kirjoittivat häväistyskirjoituksia aatelistoa vastaan. Näin\nsai asia alkunsa, ja pelinukkein takana nauroivat ne, jotka rihmoja\nvetelivät. Aatelisten joukossa oli luopioita, jotka kiljuivat niin\nkovasti, että heitä luultiin enemmistöksi. Sitten syntyi siellä\näänestys, eriskummaisin mitä koskaan on kuultu; sillä ne, joilla oli\nsuurin kurkku ja vähimmin omaatuntoa, vannoivat ja vakuuttivat, että\nkaikki olivat samaa mieltä kuin hekin, ja niin saatiin päätös tehdyksi\nsill'aikaa, kun muutamat meistä olivat poistuneet kuninkaan suljetulle\novelle kolkuttamaan. Se päivä oli lokakuun 20:s 1680, ja siitä on\nRuotsin voimattomuuden alku luettava. Sillä kotoisen sotarintaman\nsisällä oli se valta murrettu, joka suojeli kansallista vapautta\nkuninkaallisia oikkuja vastaan, ja sotarintaman ulkopuolella taas\ntehtiin Viron- ja Liivinmaan ritaristosta, joka oli uhrannut niin\npaljon Ruotsin puolesta, keppikerjäläinen, ja se oli pakotettu\nheittäytymään ensimmäisen vastaantulijan syliin, joka vain lupasi\npalauttaa heille heidän menetetyt oikeutensa. Asetettiin toimikuntia,\njoiden tuli tutkia kruunun ja alamaisten oikeutta ja langettaa\ntuomionsa kummastakin sill'aikaa, kun kuningas seisoi takana ja _otti_;\nja noissa toimikunnissa istui miehiä, joita ei omatunto haitannut\neivätkä lailliset lahjoituskirjat sitoneet. Ja he ottivat kaikki, mitä\ntaisivat, ensin mahtavimmilta, sitten varakkailta, viimein myös\nhalvimmiltakin. Ja silloin syntyi voivottelua niiden joukossa, jotka\nolivat ummessa silmin juosseet puoluemiesten ansaan, sillä nyt he\ntunsivat sen oman kaulansa ympärillä, ja se kiristettiin niin tiukalle,\nettä heidän hätähuutonsakin siihen tukehtuivat. Ja samalla, kun\nmuutamat harvat rikastuivat ja pöyhkeilivät ryöstetyissä puvuissaan,\nköyhtyivät kaikki muut, ja kaikkialla koko valtakunnassa kohosi yksi\nainoa valituksen voivottelu köyhtyneiden perheiden, ryöstettyjen\nleskien ja suurten, ansiokkaiden miesten perillisten huulilta, joilta\nnäin isien veren hinta ryöstettiin, ettei moista ole koskaan kuultu,\neikä tulla koskaan kuulemaan, ellei vihollinen pääse maan sisimpää\nsisustaa hävittämään.\n\nKreivi vaikeni vähäksi aikaa, ja me tahdomme käyttää hänen vaitioloaan\ntäydentääksemme hänen kuvaustaan _toiselta_ puolelta.\n\nRuotsin suurimpain silloisten historioitsijain, Geijerin ja Fryxellin,\nvälillä oli muutamia vuosia sitten kiivas kynäsota \"ylimystön\ntuomitsemisesta Ruotsin historiassa.\" Vaikea lienee myöntää kummankaan\nheistä olleen yksinomaan oikeassa. Mutta että Geijer historiallisen\ntarkkanäköisyytensä avulla on tunkenut syvemmälle kuin vastustajansa,\nsiitä ovat m.m. todistuksena Fryxellin omat, myöhemmin julkaistut\nteokset, joissa hän kiitettävällä puolueettomuudella, vastoin kaikkea\nsitä loistoa ja niitä suuria ansioita, jotka kieltämättömästi on\netenkin kuudennentoista sataluvun ylimyskunnan kunniaksi tunnustettava,\nsamalla esittää ne vaarat, jotka uhkasivat sekä kuningasvaltaa että\nkansan vapautta aateliston niitä kumpaakin ahdistaessa. Geijerin mukaan\non ruotsalaisen ylimystön mielessä, sen ollessa loistavimmillaan Kustaa\nAadolfin kuolemasta Kaarle XI:n reduktsioniin asti, kangastellut ajatus\nmuuttaa Ruotsi toiseksi Puolaksi, jota hallitsisi valittu, ei\nperinnöllinen kuningas. Kuninkaan valtaa sitoisi mahtava neuvoskunta,\nja kansa saisi maaorjuuden alle painettuna nöyrästi suudella sen\njalkapohjia. Myönnettävä on, että tähän tarkoitusperään oltiinkin\npääsemäisillään siihen aikaan, kun aateliston hallussa, loistoisimman\nsotakunnian ja suunnattomien etuoikeuksien ohessa, oli kaksi kolmatta\nosaa Ruotsin maata. Mutta Kristiina, joka teki 17 uutta kreiviä ja 46\nuutta vapaaherraa,[24] laajensi siten aukon ylhäisen ja alhaisen\naateliston välillä, loi eripuraisuutta säädyn omaan keskuuteen, ja sen\nkautta, että ylhäisön aatelisarvo täten menetti arvonsa ja alhaisen\naatelin kateus kiihoittui ylimmilleen, halkaisi voimakkaan ylimysvallan\nkahtia, tehden aatelittomille säädyille mahdolliseksi sulun murtamisen\naltapäin. Oikeastaan tuli hyökkäävä virta kuitenkin ylhäältäpäin,\nvaikka salaa, niinkuin vuorivirta; jonka nähdään vastustamattomasti\nkuohuvan kallioiden juurella, mutta joka kumminkin on kukkuloilta\nsaanut alkunsa ja voimansa. Seurauksena siitä oli kuitenkin tulva,\njoka matkallaan pyyhkäisi pois ensin kreivien hovilinnat ja\nvapaaherrakunnat, jotka kaikki siitä ajasta lähtien tulivat olemaan\nvain tyhjiä arvonimiä, sitten alhaisemmat läänityslinnat, viimein\nhalvemmat asunnot, lopuksi majatkin. Reduktsioni oli todellakin\nsärjetyn sulun kaltainen siinä, että se aukko, joka alussa luultiin\nniin tarkoin rajoitetuksi, vähitellen yhä laajeni niin, että oli monta,\njotka alussa huusivat hei ja hoi, mutta sitten kauhistuksekseen\nnäkivät, että hekin joutuivat veden valtaan. Pitkät ovat kertomukset\nkaikista niistä vääryyksistä, joita reduktsioni teki, ja muutamat\nolivat semmoisia, että ne ulottuivat pilviin. Valtiollisetkin\nseuraukset olivat sekä pahoja että hyviä, mutta varmana kumminkin\npysyy, että suuri enemmistö, yleinen etu, kansan ja valtion etu vielä\ntänäkin päivänä siunaavat reduktsionia valtiovaraston järjestämisestä,\nomaisuuden jaosta, kansallisen vapauden turvaamisesta, yleisestä\nvarallisuudesta ja sivistyksen leviämisestä yhteisen kansan keskuuteen,\njossa se sitä ennen oli ollut kokonaan tuntematon.\n\n-- Mutta, -- keskeytti kreivitär, -- et ole vielä sanonut minulle,\nkuinka sinun niiden viidentoista vuoden kuluessa, jotka seurasivat\nmyrskyn puhkeamista, on ollut mahdollista säilyttää Mainiememme,\nsill'aikaa kun kaikkialla munalla Kristiinan läänitykset peruutettiin\nkruunulle.\n\nKreivi sanoi: -- Oli kerran isä, joka eräänä talvi-iltana meni metsään\nlastensa kanssa. Siellä joutui hän susien keskeen, ja kohta näki isä,\nettä tuho lähestyi kaikkia. Silloin hän, pelastaakseen muut, viskasi\nyhden lapsistaan susille...\n\n-- Niin julmasti ei ikinä äiti olisi tehnyt! -- huudahti kreivitär\nkauhistuen.\n\n-- Ei, -- sanoi kreivi tyynesti, -- hän olisi kenties itse heittäytynyt\nuhriksi, ja silloin olisivat yhtä hyvin kaikki hukkuneet hänen\nkanssansa. No niin, käyden saaliinsa kimppuun jättivät sudet isän\nlapsineen vähäksi aikaa rauhaan, mutta sitten tulivat ne takaisin. Nyt\nviskasi isä heille toisen lapsensa, ja hetken perästä kolmannen. Mutta\njoka kerta päästiin vain vähän matkaa pakoon. Lopuksi oli hänellä vain\nyksi lapsi jäljellä, ja se oli hänen rakkaimpansa. Nyt sanoi hän: Ei,\ntätä lasta en heitä enää luotani. Kernaammin hukkukaamme molemmat...\n\n-- Ja mitä sitten...? kysyi kreivitär.\n\n-- Niin, mitä sitten tapahtui, -- sanoi kreivi synkästi, -- sen on\ntulevaisuus pian osoittava.\n\n\n\n\n8. USKOTON PALVELIJA.\n\n\nKun kreivi Bertelsköld ei näyttänyt olevan halukas antamaan tarkempia\nselityksiä siitä, miten hänen oli onnistunut toistaiseksi säilyttää\nMainiemi omanaan, ei hienotunteinen kreivitärkään sen enempää\nkysynyt,[25] hän uskalsi vain arasti kosketella eilispäivän\njuhlapitoja. Ei hän sanonut voivansa käsittää, että niillä ja\nreduktsionikysymyksillä oli jotakin yhteyttä.\n\nKreivi virkkoi: -- Minun tulee Kaarle XI:n kunniaksi myöntää, että\nhenkilöt hänestä ovat olleet vähempiarvoisia kuin asia. Hän aloitti\nreduktsionin vastoin tätinsä miehen ja oman velipuolensa mieltä, ja hän\nantoi sen ärjyaallon erotuksetta kuohua yli ystäväin ja vihamiesten.\nMutta kun hän on tuon yhden ainoan aatteen valtaan joutunut, kun häntä\nhallitsee tuo valtiovarain säästämishimo, niin hän on samalla\nsellaisten vaikutustenkin vallassa, jotka ovat yhteydessä sen kanssa.\nKuningas on nyt kaikki, kuningas on laki, kuningas on omatunto,\nkuningas on hyvä tapa. Yksityinen ihminen sitävastoin ei ole mitään;\nhänen tekonsa eivät saa olla toisenlaisia kuin kuninkaan teot, hänen\nsanansa eivät toisenlaisia kuin kuninkaan sanat, ja, jos se olisi\nmahdollista, pitäisi hänen ajatellakin niinkuin kuningas ajattelee.\nSentähden täytyy nyt kaiken elämän, kaikkien tapojen, mikäli ne\njulkisesti näkyvät, mukautua kuninkaan elämään ja kuninkaan tapoihin.\nJa kuningas on tiukka, ankaran vakava, juro ja säästäväinen herra.\nSentähden täytyy elämän hänen ympärillään käydä yhtä saranharmaaksi\nkuin hänen oma elämänsäkin on, eikä siinä saa näkyä muuta loistoa kuin\nteräksen. Muistathan, kuinka säästäväisesti elimme viimeisinä vuosina\nTukholmassa, kuinka huolellisesti vältimme yksin sen komeuden\nvarjoakin, mikä oli kuninkaasta vastenmielinen. Ainoastaan siten\nonnistui minun, vaikka kuulunkin reduktsionia vastustavaan puolueeseen,\nlepyttää kuninkaan mieli niin, että hän otti vain enimmän osan eikä\nkaikkea. Vapaaherrakuntani on kruunulle peruutettu, mutta Mainiemi on\njäljellä, siitä syystä muka, että isäni on saanut sen korvaukseksi\n1000-miehisestä rykmentistä, jonka hän v. 1644 omilla varoillaan\nperusti ja Lennart Torstensonin komennon alla vei sotaan Tanskaa\nvastaan. Mutta tähän oikeusperusteeseen ei ole paljon luottamista,\nsitten kun Aake Tott, jolla samasta syystä oli kuninkaallinen\nlahjoituskirja suomalaisiin kruunun omaisuuksiin nähden, menetti ne,\nsaamatta minkäänlaista korvausta suorittamistaan kustannuksista. Neljä\nkertaa on Mainiemi jo ollut reduktsionin mustalla taululla; neljästi on\nse jälleen pyyhitty pois. Mutta kuta kauemmas reduktsioni on edistynyt,\nkuta enemmän se on niellyt, sitä ahnaammin se on uusia saaliita\netsinyt, ja sitä ahtaammalle ovat mahdollisesti vielä otettavina\nolevat tilukset joutuneet. Kaksi viikkoa sitten ilmoittivat\nreduktsionitoimikunnassa olevat salaiset ystäväni, että Mainiemi oli\nollut esillä viidennen kerran. Gyllenborg on katkerin vihamieheni;\nPiper samoin; Lovisin horjuu, ja paljon on Hastferillakin sanomista.\nMutta kaikki on viime lopussa kuninkaan itsensä vallassa, ja jos\nhänelle saadaan toteen näytetyksi, että Bertelsköldin perhe on\nuudistanut holhooja-ajan ylellisyyden Mainiemessä, niin on tämä\nviimeinen äärettömän omaisuuteni jäännös peruuttamattomasti hukassa.\n\n-- Mutta, -- sanoi kreivitär vähän levottomana -- tänne, tähän etäiseen\nmaaseutuun kuninkaan katseet eivät tunge. Kuka olisi ilmoittanut\nhänelle...?\n\n-- Kuka! -- huudahti kreivi vähän kiivastuen. -- Yksinvalta on aina\nepäluuloinen; sillä on silmä joka pensaassa ja korva joka seinässä.\nMissä julkinen sana on ääneti tai esittää vain yhden puolen asioista,\nsiellä vääristellään mutkattomimmatkin, siellä väritetään\nviattomimmatkin asiat, siellä tehdään kärpäsestä härkänen. Kuningas\nitse on julkaissut kirjoja reduktsionin puolustukseksi, mutta hänen\nkorkeimman epäsuosionsa uhalla ei kukaan ole saanut kirjoittaa mitään\nniitä vastaan. Ja sinä vielä kysyt, kuka voisi asettaa meidät\nvihattavaan valoon? Kolmesataa ihmistä on ollut eilisiä juhlapitoja\nnäkemässä, ja sinä kokematon luulet, ettei maine niistä ennättäisi\nniiden kuuluville, jotka ovat teroittaneet korvansa kuulemaan jokaista\nepäluulon alaista ääntä maailman neljältä ilmansuunnalta! Tahdon\nsitäpaitsi sanoa sinulle erään asian. Täällä, aivan keskuudessamme, on\nvarmasti joku kavaltaja, joku Gyllenborgin ostama vakoilija.\n\n-- Onko se mahdollista! -- huudahti kreivitär hämmästyen.\n\n-- Olen vakuutettu siitä. Salaisten ystäväini kautta kuulin, että\nGyllenborg tiesi jo alkupuolella kesää toimeenpanemistasi juhlista ja\nhän on ymmärtänyt tarpeellisessa valossa kuvata ne kuninkaalle.\nYhteydessä sen kanssa tuli kysymys Mainiemen reduktsionista uudestaan\nesille. Nyt ymmärrät syyn kirjeeseeni. Eikä sillä hyvä, eilisistä\nsuurista juhlapidoistasi tiedettiin Tukholmassa jo viikko sitten,\ntiedettiin ennenkuin Turussakaan, ja sentähden kiiruhdin tänne\nennenkuin olin aikonutkaan, estämään niitä, jos mahdollista. Tulin\nneljäkolmatta tuntia liian myöhään.\n\n-- Olivat tietona Tukholmassa viikko sitten? -- Mutta se on mahdotonta.\nSilloin tuskin itsekään tiesin niistä mitään.\n\n-- Muistelehan, ajattele, etkö noin pari viikkoa sitten puhunut niistä\nkenenkään seurueeseesi kuuluvan henkilön kanssa.\n\n-- En voi muistaa puhuneeni. Kenties olen Sinclairin kanssa niistä\nleikkiä laskenut. Mutta ... maltahan, johtuu hämärästi mieleeni, että\nkaksi viikkoa takaperin puhuin hovimestarin kanssa muutamista puvuista,\njotka oli Turussa tehtävä _siinä tapauksessa, että_ täällä heinätalkoot\npidettäisiin.\n\n-- Ja mitä hän siihen vastasi?\n\n-- Hän kuvasi niin vilkkaasti semmoisten pitojen maaseudun\nyksitoikkoisuuteen tuovaa vaihtelua ja hauskuutta, että päätökseni oli\nsamassa tehty. Luulenpa, että suunnilleen mainitsin päivänkin ja\nmuutamia muitakin yksityiskohtia.\n\nKreivitär punastui, ja kreivi puri huuliaan. -- Arvattavasti ovat\nmuittenkin tämänkesäisten pitojen suunnitelmat hänen tekemiään?\n\n-- Myönnän, että hän oli niin kekseliäs, taitava ja aistikas\njärjestämään, että minä...\n\n-- Tiedän jo, mitä tarvitsen tietää, kreivitär. Mitä ajattelette tästä:\nlähtiessänne Tukholmasta se mies lupasi minulle pyhästi, että hän --\ntietysti teidän käskyjänne kaikin tavoin kunnioittaen -- noudattaisi\nsuurinta säästäväisyyttä toimeensa kuuluvissa asioissa, pitäisi\npalvelusväkeä silmällä mitä ankarimmin, sanalla sanoen välttäisi\nkaikkea, mikä jollakin tavoin voisi tehdä linnani tuhlaavista tahi\nylimielisistä elintavoista tunnetuksi! Ja kun äkkiarvaamatta tulen\nomaini luokse kesäyön hiljaisimpana aikana, mitä silloin näen ja\nkuulen? Hurjan tuhlarimaiset juhlapidot, joiden maine Kaarle XI:n\naikana välttämättömästi tulee kuulumaan kautta koko valtakunnan --\nuseita satoja ihmisiä yösydännä liikkeellä -- päihtyneitä palkollisia\n-- herjasanoja heidän huulillaan -- ja alustalaiseni epäilemättä\nkerjäläisiksi nyljettyinä! Mutta linnani, se loistaa rikkaampana kuin\nmilloinkaan ennen -- kiiltää kultaa ja hohtaa hopeata ja marmoria, ja\non siinä kalliita kasvihuoneita -- kaikkea semmoista, mikä sopi\nruhtinaalle ja Bertelsköldille kolmekymmentä vuotta takaperin, sitä on\ntäällä yltä kyllin, jotavastoin kaiken tämän komeuden omistaja kulkee\nrauhatonna kuin aave yöllä, astuen niiden ruusujen päällä, joita on\nkylvetty hänen maallensa, ja tuntien samalla, että hän tällä hetkellä\nkenties omistaa tyhjää vähemmän -- niin, tyhjää vähemmän, puolisoni,\nsillä enin osa tätä komeutta on lainattu hänen armonsa kreivittären\nhovimestarilta, konnalta, joka pettää meidät kaikki! Sillä selväähän\non, että Janssen on Gyllenborgin vakooja, ja tämä kaikki on ennakolta\nmietittyä meidän kukistamiseksemme![26]\n\nKreivitär vastasi ainoastaan kyynelillä, ja siitä oli se tavallinen\nseuraus, että kreivin kuohuva mieli tyyntyi. -- Suvaitsetko, että heti\nkohta kutsun Janssenin vierashuoneeseen? -- sanoi kreivi vähän\nleppeämmällä äänellä. -- Mutta -- parempi on, että soitat\nkamarineitsyen luoksesi ja kutsutat hovimestarin puheillesi; hänen ei\ntarvitse tietää tulostani vielä mitään. Pyyhi kyynelesi, Ebba; ei\nkannata kostuttaa noin kauniita silmiä moisen asian vuoksi. Sano\nminulle, olethan samaa mieltä kuin minäkin, ettei tuo konna saa\nsilmänräpäystäkään kauemmin viipyä talossamme?\n\n-- Olen, olen -- vastasi kreivitär ja tarttui soittokelloon. Kreivi\nastui puolisonsa vuoteen avarain uutimien taa, ja sovittiin niin, että\nkreivittären ensin piti ottaa vastaan petollinen palvelija.\n\nKello oli lähes viisi aamulla, ja aurinko oli jo kohottanut kultaisen\npallonsa Mainiemen rannan koivujen yli. Yökulkijain räyhy oli vaiennut\npuistossa; koko linna, koko tienoo nukkui niin sikeästi kuin nukutaan\npäivän perästä, joka on ollut täynnä vaivoja ja väsyttäviä huvituksia.\n\nKamarineitsyt odotutti itseään. Jo viimein tuli Kirsti, unen\npöpperössä, ja kysyi sekaisin silmin tirkistellen, mitä hänen armonsa\nkäski.\n\n-- Kutsu heti kohta hovimestari tänne! -- sanoi kreivitär. -- No,\nymmärrätkö? Tänne vierashuoneeseen.\n\nTyttö hämmästyi niin, että miltei heräsi. -- Hovimestariko? -- matki\nhän, ikäänkuin ei olisi oikein kuullut. -- Hän varmaankin nukkuu nyt,\nja minä en tohdi häntä herättää, -- lisäsi hän.\n\nKreivitär suuttui. -- Mene, -- sanoi hän, -- kun minä käsken. Mutta älä\nherätä ketään muuta linnassa, kolkuta itse hänen ovelleen ja sano, että\nhaluan keskustella hänen kanssaan eräästä asiasta, jota ei käy\ntoistaiseksi jättäminen.\n\nKirsti oli vähän tungetteleva ja liiaksi hemmoteltu kamarineitsyt,\nmutta hän oli emännälleen vilpittömästi uskollinen ja luuli, että hänen\npiti väittää vastaan sitä, mitä hän piti mahdottomana oikkuna. --\nTeidän armonne, -- sanoi hän, -- nythän on miltei keskiyö, ja mitä\nihmiset sanoisivat, jos...\n\nEnempää ei kreivi kärsinyt kuulla. Hän astui esiin. Kirsti kiljaisi\nkauhistuksesta nähdessään pitkän miehen astuvan esiin uutimien takaa.\n-- Eikö jo riitä, sinä itsepäinen hupakko, että kreivitär sinua käskee!\nPitääkö minunkin vielä käskeä? Mene, mutta henkesi uhalla älä\nkenellekään ilmaise minun täällä oloani!\n\nTyttö riensi ulos. -- Kreivi! -- huudahti hän hiljaa itsekseen; --\nnytpä en tahtoisi olla Niilo Janssenin sijassa.\n\n-- Nyt kuulette itse, puolisoni, -- sanoi kreivi taas suutuksissaan, --\nnyt kuulette, mihin palvelijain suositteleminen on saattanut. Jokainen\ntalari, jonka hän on antanut ja jonka te olette ottanut vastaan, on\nollut hietamurunen hyvän maineenne hautakummulla. Niin pitkälle vie\najattelemattomuus. Tahdon nyt itse kuulla, mitä teillä on hänelle\nsanomista.\n\nKreivitär ei virkkanut mitään. Neljännes tuntia kului.\n\n-- Hän ei pidä kiirettä, -- sanoi kreivi kärsimättömästi.\n\nHetken kuluttua kuului vierashuoneen ovi aukenevan, ja kreivitär meni,\npukunsa järjestettyään, ulos. Makuuhuoneen ovi jäi puoleksi auki, niin\nettä kreivi voi selvästi kuulla joka sanan toisesta huoneesta.\n\nSamoin kuin Kirsti lienee hovimestarikin katsonut tämän kutsumuksen\nyhdeksi noita oikkuja, jotka ovat niin tavallisia niillä, jotka ovat\noppineet vain komentamaan eivätkä koskaan tottelemaan. Hän tuli,\nvaarasta tietämätönnä, suosikin täydellisin itseluottamuksin, ihan\nlevollisesti, vähän huolettomasti, huolimatta edes haukotuksiaan\nsalata. Jotenkin ujostelematta kysyi hän, mitä kreivittärellä oli\nkäskemistä.\n\n-- Kuinka paljon olen teille velkaa, Janssen? -- kysyi kreivitär\näänellä, jonka piti olla muka kylmä ja kopea, mutta joka kumminkin\nvapisi harmista, kun täytyi tehdä noin nöyryyttävä kysymys.\n\nJanssen oli odottanut saavansa kuulla kauniita kiitoksia juhlapidoista,\njoitten onnistumisen hän suurimmaksi osaksi luki omaksi ansiokseen,\nmutta oivalsi kuitenkin heti kohta asemansa ja vastasi uudestaan\nhaukotellen: -- Teidän armonne näkee hyväksi laskea leikkiä. Kaikki\nmuut sitoumukset olen unhottanut, paitsi omani. Minähän olen teille\nvelkaa ettekä te minulle. Teidän armonne hyvyys on kaikiksi ajoiksi\ntehnyt minut teidän kiitolliseksi velalliseksenne.\n\nJa samassa astui hän askelen likemmä.\n\nHovimestarin astuessa askelen eteenpäin, peräytyi kreivitär\ntietämättään askelen taapäin. -- _Riittääkö tämä_? huudahti hän,\nvoimatta hillitä närkästystään, ja näin sanottuaan viskasi hän\nhovimestarin jalkain juureen kalliin, hohtokivillä koristetun\nrannerenkaan niin kiivaasti, että pari sen kimmeltelevistä timanteista\nirtautui juotoksestaan ja vieri kuin vesipisarat pitkin turkkilaista\nmattoa, joka peitti vierashuoneen lattian.\n\nHovimestari astui takaisin sen askelen, minkä hän vast'ikään oli\nastunut eteenpäin. Hän hämmentyi, mutta vain silmänräpäykseksi. Samassa\noli hän jo selvillä siitä, että tämä oli vain tuollainen tavallinen\npahan tuulen puuska, joiden valtaan tuo muuten niin rakastettava nainen\ntuon tuostakin joutui. Hän otti rannerenkaan ylös, laski sen pöydälle\nja kumarsi sanaakaan vastaamatta.\n\n-- Mitä? -- sanoi kreivitär yhä enemmän ärtyneenä tästä\näänettömyydestä, -- ettekö näe, että rannerengas on vähintäin\nkuudentuhannen talarin arvoinen? Eikö se riitä saamisianne korvaamaan?\nTahdotteko enemmän? Kas tässä! Ja tässä! Ja tässä -- ottakaa kaikki\nkoruni, pyytäkää mitä tahdotte, mutta älkää rohjetko luulla, että\nolette jotakin _minulle_ lainannut -- te, halpa palkollinen, jonka\nsaatan milloin tahansa heitättää portista ulos!\n\nNäin sanottuaan tyhjensi kreivitär järjettömällä kiivaudella\npiirongistaan, jossa hän säilytti parhaita korujaan, erään laatikon, ja\nkultaketjuja, sormuksia, helmiä ja timanttikorvarenkaita varisi\nJanssenin jalkain eteen.\n\nHovimestari poimi kaikki tyynni ylös ja pani ne nöyrästi, mutta\narvokkaasti takaisin pöydälle. -- Teidän armonne, -- sanoi hän\nkunnioittavasti, -- pieninkin näistä kalleuksista riittää sen summan\nmaksuksi, jolla onnettomuudekseni olen suututtanut teidän armonne.\nTämän sormuksen, -- ja hän valitsi pienimmän, -- olen teidän armonne\nsuostumuksella ottava vastaan maksuksi, ja se on alati lepäävä\nsydämelläni sen kalliin suosion muistona, jota teidän armonne muinoin\non nähnyt hyväksi minulle osoittaa.\n\n-- Mitä sydämellänne kannatte, -- sanoi kreivitär, -- on minulle yhtä\nyhdentekevää kuin mitä sydämenne sisällä kannatte. Antakaa tänne minun\nvelkasitoumukseni. Jos ne eivät ole mukananne, niin menkää niitä\nnoutamaan -- menkää! menkää! menkää! -- ja kreivitär polki pientä\nsilkkikenkään pistettyä jalkaansa pehmoiseen lattiamattoon.\n\nHovimestari kumarsi, otti esille vähäisen lompakon, joka hänellä aina\noli mukanaan, ja ojensi kreivittärelle tukun pieniä paperilehtisiä,\njoissa kaikissa oli kreivittären allekirjoitus. -- Minä tottelen teidän\narmonne käskyä, -- sanoi hän samaan tapaan kuin ennenkin. --\nSuvaitseeko teidän armonne katsoa, ovatko ne oikeita?\n\nMiehen koko käytös oli niin hyvin mietittyä, että kreivitär vasten\ntahtoaan tunsi itsensä miltei aseettomaksi. Neuvottomuuttaan\nsalatakseen oli hän tarkastavinaan papereita ja sitä tehdessään päätti\nhän alentua petoksen tekoon, paljastaakseen teeskentelijän ja\ntullakseen asiassa johonkin loppupäätökseen, jota ei äsken ollut voinut\nkiivaudellaan saavuttaa.\n\n-- Älkää panko pahaksenne, -- virkkoi hän hetken aikaa vaiti oltuaan.\n-- Nämä paperit ovat tuottaneet minulle levottomuutta; minä luulin\nsummaa suuremmaksi kuin se onkaan, ja kreivistä ei ole mieleen, että\nlainaan. Sattumalta hän vielä viipyy jonkin aikaa Tukholmassa.\nLuuletteko, että sill'aikaa voisi järjestää elonleikkuujuhlan\nruisvainioiden tuleentuessa?\n\nHovimestari oli liian viisas mennäkseen ansaan. -- Teidän armonne\nkäskyt ovat minun lakini, -- sanoi hän kierrellen, samalla kun hänen\nepäluuloiset silmänsä kokivat tutkia, mitä tämä äkillinen muutos\nmerkitsisi. Mutta kreivitär osasi tekeytyä niin huolettoman näköiseksi,\nettä hovimestari ei päässyt hänen tarkoitustensa perille.\n\n-- Tämä maaseudun elämä -- jatkoi kreivitär -- on niin kuolettavan\nyksitoikkoista; alinomaa samoja näköaloja, samoja kasvoja, samaa\nhitaisuutta kaikissa askareissa. Vaihtelut eivät huvita kreiviä; onhan\nluonnollista, että _hänen iällään_ enemmän rakastetaan hiljaisuutta ja\ntotisuutta. Teidän täytyy auttaa minua, Janssen, keksimään jotakin\nuutta, jotakin oikein ihastuttavan hauskaa. Jos meillä vain olisi\nlyhempi matka Tukholmaan! Turku on pikkukaupunki, kaikki, mitä siellä\non, on jo käytetty. Mutta valitettavasti ei minulla ole Tukholmassa\nketään, jolle voisin uskoa tarpeidemme ostamisen.\n\nHovimestari astui puolen askelta likemmä. -- Vaikeaksi se käynee, --\nsanoi hän varovasti, mutta teidän armonne käskyt voinevat kenties tehdä\nmahdottomankin mahdolliseksi. Ei minulla tosin ole tuttavuuksia\nTukholmassa, mutta jos teidän armonne käskee, niin tahdon koettaa.\n\n-- Kiitos, Janssen, te yksin ymmärrätte minut. Minun asemassani oleva\non niin sidottu ... on ennakkoluuloja, on oikkuja, enkä minä ole\nkoskaan luostarielämää rakastanut. Mutta meidänhän piti puhua\njuhlapidoista. Kenties kumminkin on parasta, ettei niitä ajatella\nkreivin vuoksi?\n\nJanssen astui kokonaisen askelen likemmä. Hänestä oli, niinkuin hänelle\nyht'äkkiä olisi valo koittanut. Tuo kiivaus, tuo viha alussa oli siis\nvain temppu, johdanto... Hänen rohkeimmat unelmansa näyttivät olevan\ntoteutumaisillaan, ja tämä odottamaton keksintö sokaisi hänet niin\ntäydellisesti, että hän kadotti kaiken varovaisuutensa. Hän uskalsi\nlangeta polvilleen, eikä kreivitärkään peräytynyt.\n\n-- Ei, teidän armonne, -- huudahti hän, -- olisin kiittämätön, kurja,\njos sallisin niin suuren hyvyyden hukkaan mennä. Suokaa minun tässä\nteidän jalkainne edessä vannoen vakuuttaa rajatonta uskollisuuttani!\nKäskekää, ja kaikki teidän vähimmätkin toivomuksenne tulevat\ntäytetyiksi! Olen elävä ainoastaan teitä varten, olen jumaloitseva\nainoastaan teitä! Puhukaa noista juhlapidoista, puhukaa kaikesta, mikä\nteille tuottaa huvitusta, ja kaikki olen täyttävä! Ette kenties tiedä,\nettä onni auttaa minua kaikessa -- mutta _minä_ olen siitä varma, ja\njos sitä epäilisinkin, niin huomaisin sen todeksi tässä teidän\njalkainne juuressa, teidän armonne! Te pidätte minua ainoastaan halpana\npalvelijana, ja se on tosi, orjannehan olenkin, ihana, lumoava\nkreivitär! Mutta, jumal'auta, minulla on enemmän valtaa kuin\nluulettekaan. Minulla on ystäviä, minulla on suosijoita, jotka ovat\nkaikkivaltiaita. Yksi ainoa teidän sananne -- ja te olette vapaa siitä\ntyranniudesta, joka teitä sortaa, siitä kelvottomasta kohtelusta, jota\nteitä kohtaan on julkeasti käytetty. Yksi ainoa minun sanani, ja minä\nkannan teidän syntyperäänne ja arvoanne vastaavaa nimeä ja\nvaakunakilpeä! Kaukana ihanassa etelässä, loiston, huvitusten ja\nrikkauden ympäröimänä, tulette ihmisten ihailemana rientämään voitosta\nvoittoon, ja uskollinen, jumaloitseva orjanne on kaikesta siitä anova\nainoastaan silmäyksen ihanista silmistänne, hyväksyvän sanan\nviehättäviltä huuliltanne, ja kaikki olen unhottava, muistaakseni\nainoastaan teitä, niin teitä...!\n\n-- _Ja minua_! -- huudahti kreivi Bertelsköld, joka samassa\nsilmänräpäyksessä seisoi Janssenin takana, tarttui häntä lujasti\nolkapäähän ja heitti hänet niin voimakkaasti taapäin, että hän kaatui\npitkäkseen pehmeälle samettimatolle.\n\nSyntyi hetken äänettömyys, jolloin kreivitär heittäysi puolisonsa\nsyliin ikäänkuin etsiäkseen turvaa tuota ääretöntä loukkausta vastaan\nja vapautuakseen siitä painosta, jonka alle hänen äsken oli täytynyt\ntukehduttaa ylpeytensä ja naiselliset tunteensa.\n\nHovimestari ei enää haukotellut. Hän nousi ylös kalpeana, sanaakaan\nvastaamatta. Hänen tavallinen mielenmalttinsa oli luopunut hänestä, ja\nhän tarvitsi aikaa tointuakseen.\n\nKreivi mittaili häntä ylenkatseellisin, musertavin katsein. Sitten\nsanoi hän kylmästi: -- Poimikaa ylös nuo (kaksi sormusta oli vielä\nlattialla), ja pankaa ne pöydälle. Te tiedätte, ettei kreivitär\nsuvaitse huolimattomuutta palkollisissaan.\n\nHovimestari totteli koneentapaisesti.\n\n-- Ja nyt, -- jatkoi kreivi samalla äänellä, -- tahdon nähdä\nvelkalaskunne. Summa tekee 6200 talaria hopeassa. Siinäkö kaikki?\n\n-- Siinä kaikki, -- vastasi hovimestari hammasta purren.\n\n-- Kaipaan kuitenkin erästä myöhempää velkakirjaa, jonka pitäisi olla\nyhteydessä eilisten pitojen kanssa. Antakaa se tänne.\n\n-- Ei minulla ole semmoista, herra kreivi.\n\n-- Tosiaankin? Antakaa kumminkin tänne se sormus, jota aiotte\nkantaa sydämellänne. Te voitte, jos niin tahdotte, saada toisen\nkamarineitsyeltä. Kreivitär ei suvaitse, että lakeijat saastuttavat\nhänen korujaan -- ja teidän sydämenne läheisyydessä menettäisi kultakin\nkiiltonsa.\n\nMahtoi kuohua hovimestarin rinnassa, mutta tottumus aina lapsuudesta\npitäen olemaan herransa silmänpalvelija oli kuitenkin niin voimakas,\nettä hän hämmennyksissään pisti kätensä poveen ja otti esiin sormuksen.\nAikoessaan ojentaa sitä kreiville havaitsi hän, että sormus oli\nsilkkinauhaan sidottu. Se ei ollutkaan siis oikea. Nopealla liikkeellä\nkoki hän salata erehdystään ja ojensi esiin kreivin pyytämän sormuksen.\n\nBertelsköld huomasi sen heti kohta, ja miehen hätäytyminen näytti\nhänestä kummalliselta. Yhtäkaikki jatkoi hän niinkuin ei mitään olisi\nhuomannut: -- Menkää ja tuokaa kreivittärelle jalkajakkara. Näytte\nunhottavan velvollisuutenne hänen armoansa kohtaan.\n\nHovimestari epäili ensin, mutta totteli sitten. Laskiessaan\njakkaran kreivittären jalkain juureen asennossa niin toisenlaisessa\nkuin äsken, koetti hän saada selkoa, oliko tämä aseman muutos\ntapahtunut kreivittären tietäen vaiko tietämättä. Ylpeän vallasnaisen\nylenkatseellinen katsanto ilmaisi hänelle viimein koko totuuden, ja hän\npäätti sen mukaan toimia.\n\nHän nousi röyhkeästi ylös, katsoi kreiviä rohkeasti kasvoihin ja sanoi:\n-- Riittää jo, herra kreivi! Te olette palkinnut pitkän palvelukseni\ntavalla, joka vapauttaa minut kaikesta kiitollisuudenvelasta teitä\nkohtaan. Tästä hetkestä alkaen en olekaan enää teidän palvelijanne,\njota saatatte mielin määrin huvittaa ja nöyryyttää. Minä olen vapaa\nmies, ja minä olen tietävä käyttää vapauttani. Varokaa itseänne, kreivi\nBertelsköld, tunnette kovin vähän sitä miestä, jota olette rohjennut\nloukata. Te puhutte velkakirjoistanne, mutta olette unhottanut, että\nminäkin olen teille vähän velkaa. Ja se on kerta maksettava, ja\nmaksettava koron kanssa.\n\nKreivin veri kuohahti. -- Tunnen, -- sanoi hän, ilkiön, jonka olen\nkasvattanut kodissani ja jolle olen ylenmäärin hyvää tehnyt -- jonka\nkonnanteot olen antanut anteeksi, jonka kavalluksia en ole ollut\nhuomaavinani, vaikka ne ovat maksaneet minulle suunnattomia summia.\nTämä katala on palkinnut luottamukseni ilkeimmällä petollisuudella, ja\npalkaksi herransa armosta hän on ollut niin halpa, että on loukannut\nherransa puolisoa ja niin mieletön, ettei ole heti käsittänyt, kuinka\nsalama välkkyi hänen viheliäisen päänsä päällä. Jos kenties tiedätte\njotakin lisäksi siitä miehestä, niin sanokaa, minä tahdon vielä\nhetkiseksi alentua teitä kuuntelemaan.\n\n-- Tiedän, herra kreivi, tiedän vielä hieman enemmänkin, -- vastasi\nJanssen. -- Oli kerran isätön poika, viisivuotias, hyvä ja viaton,\nniinkuin lapset useimmiten ovat, kun niitä ei turmella. Hänellä oli\näiti, jonka ainoa poika hän oli, ja joka rakasti häntä enemmän kuin\nmitään muuta maailmassa. Äiti oli onnellinen kaikessa köyhyydessään;\nhän toivoi pojastaan rehellistä miestä niinkuin pojan isä oli ollut.\nMutta eräänä päivänä tuli siellä eräs ratsastava mies jäätyneen meren\nyli Fyenin saarelle Tanskan maassa, ja kun hän sanoi olevansa rauhan\nsanansaattaja, jota kaikki ikävöitsivät, niin keräytyi hänen\nympärilleen sävyisää, herkkäuskoista kansaa kuulemaan, eikö onneton\nsota jo kohta päättyisi. Tässä väkijoukossa olivat myös poika ja hänen\näitinsä. Nyt jätti muukalainen kaatuneen hevosensa, pani jalkoihinsa\nluistimet, ja kenenkään vähintäkään pahaa aavistamatta tarttui ryöväri,\nuskottomampi kuin talvi, joka rakensi siltoja maan vihollisille, pientä\npoikaa kaulukseen, viskasi hänet kelkkaansa, riensi pois avaralle,\nkierälle jääkentälle ja katosi. Poika itki ja huusi äitiään, ja äiti\nkuuli hänen vaikeroivan äänensä ja juoksi ryövärin jälkeen aavalle\nulapalle, mutta hänen jalkansa ja sydämensä eivät olleet raudasta\nniinkuin ryövärin -- hän lipesi, nousi ylös, juoksi taas, kaatui taas,\nnousi taas ylös ja kaatui jälleen, kunnes ei enää noussutkaan ja hänet\nlöydettiin hengetönnä jäällä, sydän särkyneenä rinnassa.\n\nBertelsköld seisoi synkkänä ja vaiti, ja Janssen jatkoi: -- Vaikka\nolikin pieni, ei poika sittemmin koskaan voinut unhottaa äitinsä\nviimeistä huutoa, jonka kuuli takanaan epätoivoisena kaikuvan. Se\nkuului hänen korvissaan yötä ja päivää kaiken elinajan, ja jos hänestä\nolisi tullut hyvä ihminen, olisi siitä kenties ollut paremmat\nseuraukset hänelle itselleen ja muille. Mutta tästä lapsenryöstöstä ei\nkasvanut ainoastaan se rikos, vaan lukemattomia muitakin. Tämä\nkodistaan ja isänmaastaan temmattu poika kasvoi sodan jaloissa, raakain\nsotamiesten joukossa ja kaikenlaisten paheiden keskellä; hän jäi\nkaikeksi ajakseen ilman kotia ja isänmaata. Näin temmelsivät pahat\nvallat esteettömästi hänen nuoressa sielussaan, ja hänestä tuli -- mikä\ntuli. Kerran kävi tämä hänelle ylen raskaaksi, ja hän päätti paeta\nlapsuutensa maahan jälleen ja ruveta paremmaksi ihmiseksi; mutta hänen\nsinne tultuaan ei kukaan enää häntä tuntenut, ja häntä luultiin\nruotsalaiseksi vakoilijaksi ja hänet ajettiin pois. Silloin vannoi tämä\npoika, joka vielä oli aivan nuori, leppymättömästi vihaavansa\nonnettomuutensa aikaansaajia ... ja nyt tiedätte, kreivi Bertelsköld,\nmitä teillä on odotettavana, en huoli enää kauemmin edessänne\nteeskennellä. Vuosikausien kuluessa olen rosvonnut teidän aarteitanne\nja tehnyt ne omikseni. Olen kukistanut kaiken onnenne. Olen antanut\nteidät reduktsionin kynsiin, enkä minä ole lopettava, kopea herra\nkreivi, ennenkuin olen tehnyt teistä kunniattoman kerjäläisen.\nKomentakaa minua vielä kerran tuolla pöyhkeällä katsannolla, joka sopii\nteille niin hyvin, nostamaan jakkaraa kreivittärenne jalkain alle!\nSanokaa minua vielä tuolla kreivillisellä äänellänne palkolliseksi ja\nlakeijaksi! Vielä puuttui kostostani jotakin, ja te olette tehnyt sen\ntyhjäksi, mutta älkää riemuitko kovin aikaisin, ette vielä ole nähnyt\nloppua siitä kostosta, joka seuraa isänne rikosta, ja minä olen mies,\njoka onnistan _kaikessa_.\n\nNäin sanottuaan kumarsi hovimestari pilkallisesti, ja ennenkuin kreivi\nehti häntä pidättää, hän oli kadonnut.\n\nSilloin Bertelsköld hypähti seisoalleen, löi kädellä otsaansa ja\nhuudahti äkillisen kauhistuksen valtaamana: -- Ebba, puolisoni, _me\nolemme hukassa! Sillä miehellä on kuninkaan sormus!_\n\n\n\n\n9. KARHUN AJO.\n\n\nKertomus siirtyy nyt noin seitsemän kuukautta eteenpäin -- seitsemän\nkuukautta, jotka olivat täynnä huolia ja koetuksia. Kuta enemmän Kaarle\nXI:n voimakas hallituskausi läheni loppuaan, sitä tummemmiksi kävivät\nsen varjot ja mustenivat viimein synkkäin onnettomuuksien yöksi, jossa\nKaarle XI:n tähti laski ja Kaarle XII:n nousi.\n\nOlemme nyt ruotsalaisella maaperällä. On tavattoman lauha päivä\nhelmikuulla vuonna 1696. Luonto näyttää tähän aikaan olevan\nhämmästyttävällä tavalla suistuneena säännöllisestä menostaan. Kun\nedellisen vuoden talvi oli verrattoman kylmä ja ankara, niin oli talvi\n1696 yhtä tavaton ennenaikaisen kevätilmansa tähden. Jo helmikuun 2.\npäivänä oli nähty sormenpituista ruohoa maanteiden syrjillä Tukholman\nlähistössä, ja helmikuun 17. päivänä alkoi Eläintarha vihannoida.\nSamaan aikaan sulatti suoja Meelarin jäitä, ja sen rannoilla oli\nrekikeli jo loppumaisillaan.\n\nTiellä, joka Södermanlannista vei Vestmanlantiin Arbogan sivu Kaarle\nXI:n mielipaikkaan, kuuluisaan Kungsöriin, nähtiin varhain aamulla\nkahden reen työläästi pyrkivän pohjoiseen päin talvilumen viimeisillä\ntähteillä. Vähän oli apua vienosta yökylmästäkään, joka liukastutti\ntietä ja peitti sen lätäköt ohuella, paperinkaltaisella jäällä.\nEtumaisessa reessä, jonka eteen oli valjastettu kolme hevosta, istuivat\nkreivi Bertelsköld ja hänen vanhempi poikansa Torsten; jälkimmäisessä,\njota kaksi hevosta veti, istui nuorempi poika Kustaa Aadolf\nsuosituimman jahtipalvelijansa Tanelin kanssa, joka oli mestari\nPietarin nuorin veli sekä isä Johanneksen ja Kreeta-muorin nuorin\npoika. Kreivin otsa oli synkkä; välistä katseli hän äänetönnä\ntummanvihreätä havumetsää; välistä vaihtoi hän muutamia sanoja poikansa\nkanssa; välistä taas kääntyi hän taapäin, antaen tyytymättömän merkin\njäljessä tulevalle reelle.\n\nSyynä siihen oli se, että aika kävi nuorelle Kustaalle liian pitkäksi.\nMilloin tarttui hän ohjiin käsiksi ja koetti kantojen ja ojain yli\nohjaten ajaa isästä edelle. Milloin havaitsi hän metsäkanan tahi pyyn\ntiepuolessa, seisautti hevoset, kaappasi Tanelin pitkän luotipyssyn ja\nampui, tavallisesti osumatta ja sillä seurauksella, että hevoset\nsäikähtivät ja olivat pillastua. Milloin taas hän hyppäsi tielle ja\nkoki huvikseen pidättää rekeä, pannen hevoset kaikin voimin vetämään,\nsillä tämä vasta kolmetoistavuotias poika alkoi jo osoittaa omaavansa\njättiläisvoimat, joiden avulla hän useamman kerran oli paiskannut\naikuisia miehiä tantereeseen. Vähäinen asia hänelle oli, reen ojaan\nvajottua, yksinään nostaa se ylös jälleen.\n\nSill'aikaa synkistyi taivas, nousi ankara tuuli ja tuulen kanssa\nlumipyry, joka ennen pitkää pani harmaat tiet vaalenemaan. Kulku kävi\nnyt nopeammin, ja kenties tämä oli syynä siihen, että kreivin synkeä\nmieli vähän keveni, ja hänen äänettömyytensä useammin keskeytyi.\nPuhelusta, joka nyt syntyi hänen ja Torstenin välillä, voimme saada\njoitakin tietoja perheen nykyisestä tilasta ja matkan tarkoituksesta.\n\nPerhe oli jo elokuussa viime vuonna lähtenyt Suomesta ja viettänyt\nsyksyn sekä suurimman osan talvea Tukholmassa. Nyt olivat kreivi\nBertelsköld ja hänen poikansa saattaneet kreivittären ja Ebba-neidin\nSparren suvun sukukartanoon Itä-Göötanmaalle, missä kreivittärellä oli\nläheisiä omaisia ja missä hän aikoi viettää kauniin vuodenajan. Mutta\nkreivi oli liian ylpeä nauttiakseen vieraanvaraisuutta, joka hänen\nnykyisessä tilassaan näytti miltei nöyryyttävältä. Hän oli muutamain\npäiväin perästä, jotka vietti puolisonsa sukulaisten luona, palannut\npohjoiseen päin, ei kuitenkaan suoraa tietä Tukholmaan, vaan niinkuin\nhänen nykyisestä matkansa suunnasta näemme, Kungsöriin. Syynä siihen\noli hänen halunsa itse päästä kuninkaan puheille, joka juuri silloin\nvietti muutamanviikkoista oleskeluaikaa lempipaikallaan, ja tähän taas\nkreivillä oli syitä, jotka hänelle olivat ylen tähdellisiä.\n\nMainiemen, hänen viimeisen ihanan ja rikkaan perintökartanonsa, oli\nvihdoinkin, kun reduktsioni viidennen kerran sitä uhkasi, sen ahnas\närjyaalto nielaissut. Turhaan olivat Bertelsköld ja hänen ystävänsä\nkäyttäneet kaikkea jäljellä olevaa vaikutusvaltaansa. Turhaan oli hänen\nomat kalleutensa ja hänen vaimonsa hohtokivet uhrattu lahjoiksi eräille\nreduktsionin kätyreille, jotka eivät halveksineet harjoittaa tätä\ntuottavaa liikettä silloinkaan, kun heidän ei onnistunut, tahi he eivät\ntodella tahtoneet auttaa niitä, jotka heihin turvautuivat.\nSelvitystoimikunta oli vielä kerran näön vuoksi tarkastanut kreivin\noikeudenvaatimuksia ja katsonut ne ala-arvoisiksi. Mainiemi\njulistettiin, samoin kuin niin monet muut lahjoitukset, kruunun\nluovuttamattomaksi omaisuudeksi, jota Kristiina-kuningattarella ei\nollut ollut oikeutta antaa lahjaksi.\n\nMutta, muistutti siihen Bertelsköldin asiamies, Mainiemi on vain\nkorvaus siitä rykmentistä, jonka Kustaa Bertelsköld perusti vuonna\n1644.\n\nOlkoonpa niinkin, sanoivat reduktsioniherrat, mutta silloin se ainakin\non _\"hedelmätön\" saaminen_. Hedelmättömiksi saamisiksi sanottiin\nsellaisia, joista kruunua ei katsottu velvolliseksi maksamaan korkoa,\nja sellaisiksi vaatimuksiksi katsottiin maksamattomat palkat,\netumaksut, tavarat, ruokavarat, sotajoukot y.m., joita kruunu oli\nyksityisille velkaa; mutta _hedelmällisiksi_, s.o. korkoatuottaviksi\nkatsottiin ainoastaan puhtaat yksityisen miehen valtiolle antamat\nrahalainat. Kun siis sota-aikana syntyneissä rahapulissa useimmat\nkruunun velat olivat tulleet kruunun tiloilla maksetuiksi, ja nämä näin\npois annetut tilat nyt palautettiin kruunulle, niin syntyi kysymys:\nonko omistaja saanut ne hedelmällisestä vai hedelmättömästä saamisesta?\nEdellisessä tapauksessa sai omistaja pitää tilan _niin kauan_, kunnes\nsen katsottiin korvanneen sekä pääoman että koron, niin että jos\nvuotuiset tulot ainoastaan vastasivat vuotuista korkoa, jäi tila\nomistajalleen; muussa tapauksessa se otettiin pois, kun koko summa\nkatsottiin maksetuksi. Jälkimmäisessä tapauksessa, missä velkojalla oli\noikeus ainoastaan korvauksen saamiseen pääomasta, laskettiin, kuinka\nmonen vuoden tulot vastasivat tätä pääomaa, ja jos se aika jo oli\nkulunut, otettiin tila kruunulle. Eikä sillä hyvä. Jos omistaja oli yli\nsen ajan pitänyt tilaa hyödykseen, luullen sitä omakseen, niin\nvaadittiin nyt takaisin ei ainoastaan tila, vaan myöskin tulot niin\nmonesta vuodesta kuin hänen katsottiin niitä laittomasti nauttineen. Ei\nsiis siinä kyllin, että hän menetti omaisuutensa, hän huomasi\näkkiarvaamatta olevansa velassa kruunulle, ja tavallisesti niin\nsuuressa, että se, varsinkin kun tuli aivan odottamatta, saattoi hänet\naivan perikadon partaalle. Niin juuri oli Mainiemenkin laita.\nBertelsköldien suvulla se oli nyt ollut 48 vuotta, ja toimikunta teki\nsellaisen laskun, että 20 vuoden tulojen olisi pitänyt riittää\nennenmainitun rykmentin maksuksi. Tämän johdosta tuomittiin Bertelsköld\nei ainoastaan jättämään tila takaisin, vaan myös korvaamaan kruunulle\n28 vuoden tulot, jotka 10,000 talariksi vuodelta arvioituma sälyttivät\nhänen selkäänsä 280,000 talarin odottamattoman velan.\n\nTämmöiset toimenpiteet olivat tavallisesti täysivalmiit ja\nkumoamattomat samalla hetkellä, kun ne päätettiin, sillä minkä kruunun\nrautakoura kerran oli kaapannut, siitä se nyt harvoin, tuskin koskaan\nenää luopui. Mutta kun kreivi oli valittanut päätöksestä, tarvittiin\nkuninkaan vahvistus, ennenkuin reduktsionituomio voitiin panna\ntäytäntöön, ja tätä vahvistusta ei oltu vielä annettu. Tähän perusti\nBertelsköld viimeisen heikon toivonsa, että tuomio vielä voisi tulla\nperuutetuksi, ja senpä tähden kiirehti hän pyrkimään majesteetin\npuheille Kungsöriin.\n\nYlpeä kreivi ei ollut keveällä mielellä alistunut tätä nöyryyttävää\nmatkaa tekemään. Hänen ritarisielunsa oli useamman kuin yhden kerran\ninhoa tuntien alentunut reduktsionin verenimijäin kanssa sovintoa\nhieromaan. Hän ei ollut se mies, joka tahtoi kerjätä armopalana sitä,\nmitä luuli olevansa oikeutettu vaatimaan oikeutenaan. Mutta tässä oli\nkysymys tärkeimmistäkin asioista kuin Mainiemestä. Oli kysymys hänen\nlastensa ainoasta perinnöstä ja hänen yhteiskunnallisesta asemastaan;\nsillä ilman Mainientä hänellä ei ollut muuta jäljellä kuin nimensä\nkaiku ja rikkautensa muisto; oli lopuksi vielä kysymys kaikkea tätäkin\npaljon tärkeämmästä, nimittäin niiden ylimyksellisten periaatteiden\npuolustamisesta, joiden vuoksi hän oli elänyt ja joita hän nyt kaikella\nvakaumuksen lämmöllä koki vanhimpaan poikaansa istuttaa.\n\n-- Sinuun, Torsten, panen toivoni, -- sanoi hän. -- Kustaan luonne on\ntoinen; hänestä tulee hyvä sotamies, siitä olen vakuutettu, reipas\nmaanviljelijä, siitä olen varma; mutta sen enempää ei hänestä tule.\nNuori olet, Torsten, mutta sinulla on jo täysi-ikäisen miehen\nharkitseva järki. Sinun pitää hankkia itsellesi oppia, kokemusta; sinun\npitää ruveta valtiomieheksi. Kenties kerran vielä kohoat sijalle, missä\nsanoillasi on ratkaiseva paino valtakunnan asioita ratkaistessa. Muista\nsilloin, poikani, että mitä järkesi muuten käskeneekin, sinä et koskaan\nsaa tinkiä velvollisuutesi, periaatteittesi etkä vakaumuksesi kanssa.\nÄlä tee niinkuin muutamat meidän puoluelaisemme, jotka ovat koettaneet\ntorjua vaaraa tekemällä myönnytyksiä joka haaralle ja imartelemalla\nsitä puoluetta, joka kulloinkin on vallassa. Älä koskaan etsi\nkansansuosiota; se on tuulahdus, joka tänä hetkenä nostaa kevykäisen\nhöyhenen pilviä kohti, viskatakseen sen seuraavana hetkenä joka miehen\njalkain alle. Pysy lujana, poikani, siinä, minkä katsot oikeaksi,\ntodeksi ja hyväksi; pysy lujana, vaikka kansansuosio tahtoisikin sinua\nhoukutella tahi räyhäävä joukko sinut merkitä vääräuskoiseksi. Älä\nkoskaan kumarra kuninkaiden armoa; liian hyvä on kilpesi olemaan\nruhtinaallisen tohvelin alusimena. Älä koskaan kumarra kansan suosiota;\nkun päivän häilyvät mielipiteet kiljuvat äänensä sorruksiin ja\nhuutavat: totuus on tuolla! totuus on siellä! -- niin paina kätesi\nrintaasi ja vastaa heille hiljaisella mielellä: _ei, se on täällä_!\nMuista, että vaikka en jättäisikään sinulle muuta perintöä, niin jätän\nsinulle erään aatteen perinnöksi, ja tämä aate on yksinvaltaa ja\nmonivaltaa välittävän vallan kannattaminen, vallan, joka on kuninkaan\nehdottoman, kaikkein muiden oikeutta kieltävän vallan, ja hillittömän,\nkaikkea puolueiksi hajoittavan kansanvallan välillä. Toiset ajat\nkenties keksivät jonkin toisen tavan näiden iäti taistelevain\nvastakohtain sovittamiseksi. Minun eläessäni ja sinun eläessäsi,\nTorsten, on riippumaton aateli näiden vastakohtain ainoa sovittaja --\nlupaa minulle, että alati taistelet aateliston välittävän oikeuden\npuolesta!\n\nTorsten, joka oli luonteeltaan kylmempi ja päättäväisempi kuin hänen\ntulinen, miltei haaveksiva isänsä, katsoi häntä lujasti silmiin ja\nsanoi: -- Se on liian vähän. Te teette aateliston kahden vallan\nvälittäjäksi, jotka kumpikin välttämättömästi tahtovat sen kukistaa. Se\non liian vähän. Aateliston pitää olla _kaikki kaikessa_, ja minä\nlupaan, että siitä on tuleva kaikki kaikessa.\n\nKreivi säpsähti sitä jyrkkyyttä, millä viisitoistavuotias poika lausui\nnuo sanat. -- Alinomaa, -- sanoi hän, -- luulee nuoriso voivansa\nuudistaa maailman, ja totta on, että nuorison voima on siinä. Mutta\nota, Torstenini, kokemuksen opetukset onkeesi. Olen elänyt Ranskassa ja\nnähnyt sen muinoin mahtavan aateliston vajoavan luikerteleviksi\nhovilaisryhmiksi, jotka kilpailevat puolijumalansa Ludvig XIV:n\narmollisesta silmänluonnista tahi pyhän Maintenonin huulien hymystä.\nOlen elänyt Venetsiassa ja Sveitsissä, jotka sanovat itseään\ntasavalloiksi ja jotka periaatteessa tunnustavat kansan kuninkaaksi, ja\nminä olen nähnyt toisen puolueen toisensa perästä julmasti kohtelevan\nkansaa, herraansa. Olen elänyt Puolassakin...\n\nKreivi vaikeni. Torsten ymmärsi hänen tarkoituksensa ja sanoi: -- Niin,\nPuolassa on aatelisto kaikki kaikessa!\n\n-- Älä liioittele, poikani, -- sanoi Bertelsköld kohauttaen\nhartioitaan; _noblesse obligé_. Ei Ranskan tavoin. Ei Puolan. Ei\nVenetsian. Vaan Englannin tavoin, niinkuin olot siellä ovat\nmuodostuneet 1688 vuoden jälkeen. Ylimysvalta ja vapaus. Kuningas\nvallitsee, mutta ei hallitse. Aatelisto hallitsee, mutta ei vallitse.\nKansa tottelee, mutta ei ole orja. Älä hävitä latvaa äläkä juurta, vaan\nanna sydämen olla puun väkenä.\n\nTorsten oli sanomaisillaan saman tulevaisuuden sanan \"liian vähän\",\njonka aika vielä kerran oli neljännesvuosisadan kuluttua tuleva, kun\nodottamaton tapaus keskeytti keskustelun isän ja pojan välillä.\n\nPyryilma oli yltynyt ja sullonut tiet niin täyteen epätasaisia\nnietoksia, että hevoset vain vaivoin pääsivät liikkumaan. Kyytimies oli\nsilloin poikennut eräälle metsän kautta menevälle oikotielle, missä\ntuuli oli heikompi ja lumen tulo tasaisempaa. Mutta täällä oli honka\nkaatunut kaitaisen tien poikki, ja kulkijat oli pakotettu seisahtumaan.\nJuuri kun Kustaa ja miehet kokivat saada puuta syrjään, kuului\nyht'äkkiä koiranhaukuntaa aivan läheltä metsästä, ja heti sen jälkeen\njuosta ruhvelsi iso emäkarhu vakaisena esiin, puuhkea, ruskea turkki\nylt'yleensä lumessa. Joka kerta, kun karhua nopeammat koirat yrittivät\nkarata sen päälle, kääntyi se päin, mörähti ja näytti kaksi riviä\nhirvittäviä hampaita sillä seurauksella, että koirat pysyivät\ntarpeellisen välimatkan päässä. Mutta nähdessään hevoset, reet ja\nmatkamiehet ja tultuaan noin viidenkymmenen askelen päähän heistä, teki\nse jyrkän käänteen ja poikkesi jälleen metsään päin, sen erikoisemmasti\nhuolimatta takaa-ajajainsa rähinästä.\n\nNalle oli kuitenkin viipynyt siksi kauan tiellä, että Kustaan veret\nennättivät siitä kuumimmilleen kiehahtaa. Välittämättä mistään muusta\nkuin karhusta tempasi hän Tanelin ladatun pyssyn ja juoksi nietosten\nläpi karhun jäljessä metsään. Turhaan varoitti ja uhkasi isä. Poika\nkatosi puiden taa, eikä ollut nyt muuta neuvoa kuin lähettää Taneli ja\nkuski huimapään jälkeen.\n\nHetki hetken perästä kului levottomassa odotuksessa, eikä Kustaata\neikä miehiä näkynyt, ei kuulunut. Hevoset seisoivat pystyssä korvin,\nikäänkuin ottaen matkustajain levottomuuteen osaa; ei päästy\neteen- eikä taapäin, ja lunta tuli niin sakeasti, että ilma oli kuin\nlevitetty, valkoinen lakana. Koirain haukunta eteni, läheni, kävi\npuoliympyrässä ja eteni taas. Yht'äkkiä muuttui se yhtämittaiseksi\nulvonnaksi, ja heti sen jälkeen kuului laukaus ja sitten taas laukaus\nja taas laukaus. Hetken kuluttua pamahti vielä neljäs laukaus. Kreivi\noli siksi vanha metsästäjä, että heti kohta tunsi pamauksen.\n\n-- Neljäs oli Kustaan! -- huudahti hän.\n\nNäistä neljästä perättäisestä laukauksesta voi päättää, että jotakin\noli tekeillä metsässä, vaikka puut ja lumisade estivät mitään\nnäkemästä. Seuraamme sen vuoksi Kustaata hänen retkellään, kun hän\nseurauksia ajattelematta lähti ajamaan karhua takaa.\n\nKustaa vajosi monesti polviaan myöten, kompastui kantoihin ja repi\nvaatteensa riippuviin oksiin. Mutta jos hänen matkansa oli\nvaivalloinen, niin haittasipa syvä lumi kontiotakin, joka tähän vuoden\naikaan oli tottunut nukkumaan pehmeässä talvipesässään. Kustaa ei\noikein ymmärtänyt, minkätähden karhu oli luopunut turvallisesta\nlinnastaan ja lähtenyt näin vaaralliselle retkelle; sillä hän oli\nkuullut, että metsän kuninkaan tavallinen tapa on puolustaa itseään\nsiellä viimeiseen asti eikä juuri huolia nelijalkaisten vihollisten\närsyttävästä, mutta vaarattomasta nalkutuksesta. Jos Kustaa olisi\ntullut ajatelleeksi vuodenajan tavatonta, kevääntapaista lauhkeutta,\nniin ehkä hän olisi arvannut, että karhu oli \"viikkopöllö\". Kun koirain\nhaukunta herätti sen horroksistaan ja se vainusi kevätilmaa leveällä\nkuonollaan, se varmaankin arveli jo tarpeeksi kauan tuutineensa ja\nolevansa huhtikuussa sen sijaan, että oli helmikuussa. Näin heräsi\nsiinä halu jälleen nähdä, miltä maailma näytti sen pitkän ruokaunen\njälkeen, ja se älysi erehdyksensä vasta sitten, kun sai alkaa paininsa\nkinosten kanssa.\n\nKontio sai kohta kyllänsä huvikävelystään ja näytti, niinkuin taitava\nsotapäällikkö ainakin, olevan taipuvainen peräytymään linnoitukseensa\njälleen. Mutta erinomaiseksi närkästyksekseen näki se, että tien olivat\ntukkineet muutamat metsästäjät, jotka olivat kiertäneet pesän ja\nturhaan hakeneet sitä sieltä. Möristen lähti se uudelleen metsään\nristeilemään, mutta eipä käynyt nytkään paremmin, sillä Kustaa\nhavaitsi, että säännöllisesti järjestetty metsästäjäin rintama oli\nkiertänyt metsän mahtavan ruhtinaan, ja että tämä rintama vetäytyi joka\nhetki yhä ahtaammalle. Kustaasta oli käsittämätöntä, minkätähden eivät\nmetsästäjät ampuneet, vaikka karhu useamman kerran oli ollut\nammuttavissa. Näytti melkein siltä kuin olisivat he säästäneet häntä\narvokkaammille ampujille.\n\nJa niin olikin. Tuskin oli karhu väsyksissään liiasta jaloittelustaan\ntoistamiseen lähennyt pesäänsä, kun laukaus pamahti tuuhean kuusen\ntakaa. Luoti oli hyvästi tähdätty, mutta matka vielä kovin pitkä; totta\nlienee käsi, joka sen ampui, ollut nuori ja kiihkeä. Silmänräpäyksen\najaksi karhu seisahtui, ravistelihe ikäänkuin paarmaa pois\npudistellakseen, ja astui sitten edelleen. Nyt paukahti toinen laukaus\nnoin 60 askelen päästä, mutta sekin repäisi vain hiukkasen otson\nruskeata, lumettunutta turkkia oikean etulavan yläpuolelta.\n\nTämä pilanteko alkoi viimein suututtaa kontiota, varsinkin kun koirat\nyltyivät laukauksista ja metsästäjäin huudot jo ahdistivat sitä joka\ntaholta. Sen äskeinen levollisuus vaihtui kiukkuiseksi närkästykseksi.\nEräs kaunis, ruskea, englantilaisrotuinen narttu oli ensimmäinen, joka\nsai kokea sen pahaa tuulta. Nopeammin kuin olisi luullutkaan pyörähti\nse taapäin, ja yksi ainoa sivallus sen leveästä käpälästä paiskasi\närhentelevän nartun kuoliaaksi maahan.\n\nNyt paukahti kolmas laukaus ja sattui karhua keskelle rintaa. Nyt oli\njo leikkiä liiaksi. Hirveästi möristen nousi kontio molemmille\ntakajaloilleen, veri pisaroi pitkin sen karvaista rintaa, ja vihaa\nsäihkyvin silmin se etsi salaista vihollistaan.\n\nPaikka oli karua ja epätasaista; siinä oli rytöjä, tiheitä pensaikkoja\nja isoja vierinkiviä ärtyneen karhun tiellä. Metsästäjän olisi ollut\nhelppo antaa piilopaikastaan kontiolle yksi tai pari laukausta lisää,\nmutta hän näytti halveksivan niin epäritarillista taistelua. Kustaa,\njoka hengästyksissään oli kontannut likelle, näki hämmästyksekseen\naivan nuoren miehen, miltei pojan niinkuin hänkin, viskaavan laukaistun\npyssyn kädestään, koppaavan lyhyen metsästyskeihään ja juoksevan\nkaksintaisteluun tuon mahtavan kanssa. Tämä rohkeus oli käydä nuorelle\nmetsästäjälle kalliiksi. Karhu tempasi keihään etukäpäläinsä väliin ja\nrutaisi sen kuin leikkikalun pieniksi palasiksi. Metsästäjä astui\ntaapäin ja aikoi vetää kuvetapparaansa, mutta ennenkuin hän ehti sen\ntehdä, paiskasi hirvittävä, leveä käpälä hänet kumoon, ja hän suistui\nlumeen,\n\nKauhistuksen huudahdus pääsi muiden takana seisovain metsämiesten\nhuulilta. Ampua he eivät voineet, peläten satuttavansa toveriinsa.\nKaksi heistä juoksi keihäs kädessä esille, mutta silminnähtävää oli,\nettä he tulisivat myöhään, sillä yksi ainoa sekunti vielä, ja karhu\nolisi musertanut hoikan nuorukaisen jalkainsa alle yhtä helposti kuin\nkotka rutistaa hamppulinnun kynsiensä välissä.\n\nRuotsi, Suomi ja Venäjä olisivat kenties toisen näköiset, jos pelastus\nolisi jäänyt tulematta.\n\nMutta tuskin kymmenen askelen päässä oikealla kädellä siitä makasi\nKustaa Bertelsköld ison rydön takana, ja hänen pyssynsä oksaan nojattu\nsuu oli jo muutamia silmänräpäyksiä seuraillut karhun päätä, vaikkei\nhän vielä ollut tohtinutkaan laukaista. Nyt hän älysi, että elämä tahi\nkuolema oli silmänräpäyksen varassa. Samalla sekunnilla kun nuorukainen\nkaatui, ja karhu toisen kerran nosti käpälänsä kaatunutta rusentaakseen\n-- paukahti Kustaan laukauskin.\n\nVaikeroivasti parkaisten karhu astahti kolme askelta takaperin,\npyyhkäisi etukäpälällään päätään, vaappui hetkisen aikaa takajaloillaan\nja kaatui koristen maahan. Veri purskahti molemmista sieraimista ja\npunasi lumen, missä se makasi. Metsän väkevä kuningas ojensi vielä\nkerran jättiläiskäpälänsä; sitten se ei enää liikahtanut; se oli\nkuollut.\n\nMetsästäjät hyökkäsivät luo ja nostivat varovasti jaloilleen kaatuneen\nnuorukaisen, joka hirmuisesta lyönnistä huumautuneena tarvitsi hiukan\naikaa tointuakseen. Tuskin hän oli jälleen jaloillaan, kun hän koko\nnuoruutensa innolla heittäysi kaatuneen vihollisensa päälle, saadakseen\nselkoa sen surmasta. Silloin huomattiin, että aivan vähäinen, tuskin\nherneen kokoinen luoti oli mennyt oikean korvan kautta aivoihin ja\nsaanut aikaan melkein silmänräpäyksellisen kuoleman. Isompi luoti oli\npysähtynyt rintaan ja tuntui sinne litistyneen lonkkaluun sisempiä osia\nvasten. Karhu oli suurimpia, mitä on nähty, ja vielä kaatuneenakin\nmetsästäjät sitä ihmettelivät ja koirat suuresti kammoivat.\n\n-- Olipa se aika moskovalainen! -- huudahti nuorukainen sekä iloisena\nettä vihoissaan, sillä häntä harmitti että toinen oli korjannut voiton\nhänen rohkeasta urotyöstään. -- Otan teidät todistajiksi, hyvät herrat,\nettä minun luotini se kuitenkin oli, joka teki tuon leveän naarmun\npukarin tuuheaan turkkiin. Mutta toiste, Fleming, täytyy sinun antaa\nminulle parempi keihäs, ja sen pitää olla pyökistä tahi tammesta, eikä\nniinkuin tuo aapistikku, koivusta. Olipa se kelpo korvapuusti, minkä se\nminulle antoi; se putosi kuin vuori päälleni, mutta minä luiskahdin\nsamalla, ja _sentähden_ minä kaaduin. Kiitos sinulle, Rosen,\nviimeisestä laukauksesta. Ei ikinä ole nähty kauniimpaa lyijyn kulkua;\nkuulin sen vinkuvan kuin mikä lemmon sikiö kaksitoista tuumaa pääni\npäällä, ja oikeaan se osui, muuten en olisi ikänäni enää hanaa\nvirittänyt. Tässä annan sinulle kuvetapparani, muuta minulla ei ole\nsinulle antaa. Mutta älä virka isälleni mitään siitä, että kaaduin.\n\n-- Karhulla on kahdentoista miehen voima, -- vastasi Rosen lohduttaen;\n-- ei ole häpeä kaatua yksi kahtatoista vastaan.\n\n-- Niinkö luulet? -- vastasi nuorukainen mietiskellen. -- Hyvä, niinpä\ntahdon siis oppia kaatumaan, jos tarvitaan, mutta väistymään -- en\nikinä! Mahtaa olla ihanaa voittaa taistelussa yksi kahtatoista vastaan!\nTyydyn voittamaan yksi kymmentäkin vastaan -- en ole ylpeä. Mutta mitä\nnäen... Luoti ei olekaan lähtenyt sinun pyssysi suusta, Rosen; siihen\nse on liian pieni.\n\n-- Ei, -- sanoi Rosen vähän hämillään, -- enhän ampunutkaan viimeistä\nlaukausta. Joku teidän ylhäisyytenne metsästäjistä oli onnellisempi\nkuin minä, joka en uskaltanut ampua, kun teidän korkeutenne itse oli\nampumalinjalla.\n\n-- Sano, -- jatkoi nuori urho, -- oletko koskaan nähnyt mokoman otuksen\nkaatuvan näin pienestä luodista? Luulisi sitä herneellä ammutuksi.\nAinoastaan norrlantilaiset ja suomalaiset käyttävät niin pienireikäistä\npyssyä säästääkseen ruutia ja lyijyä. Hoi, pojat, kuka teistä ampuu\nkarhuja varpus-hauleilla? Kiväärit tänne! Neljä tukaattia viimeisen\nlaukauksen palkinnoksi!\n\nKustaa, joka oli sekä hämillään että iloissaan, ei rohjennut\nliikahtaakaan, vaikka kehoitus aivan selvästi koski häntä. Hän näki\nmetsämiesten kokoontuvan nuorukaisen ympärille, jota sanottiin hänen\nylhäisyydekseen ja jonka hän muisteli nähneensä jo ennen Tukholmassa.\nHän ajatteli heti kohta perintöruhtinas Kaarlea, mutta hänet oli Kustaa\naina nähnyt luonnottoman isossa irtotukassa, jonka pitkät kutrit\nvaluivat aina olkapäille asti, molemmin puolin sieviä, miltei\nnaisellisia kasvoja. Nuorella metsästäjällä, joka nyt seisoi hänen\nedessään, oli lyhyeksi leikattu ruskea tukka, majavannahkainen lakki,\nsininen, karkeasta verasta tehty ihokas, nahkavyö vyöllä ja jalassa\nsuuret saappaat, jotka ulottuivat parahiksi niin ylös, etteivät\nhaitanneet käyntiä. Hän ei ollut ollenkaan sankarin näköinen. Hoikasta\nvartalosta, leppeistä, sinisistä silmistä, heleänvaaleista, pakkasen\npunaamista poskista ja noista solakoista jäsenistä päättäen olisi tätä\nnuorta metsästäjää voinut luulla valepukuun puetuksi tytöksi, ellei\näänessä, joka juuri oli murroksessaan, olisi ollut jotakin karkeata ja\nkoko hänen ryhdissään jotakin reipasta, joka osoitti, että hän oli\ntottunut oleskelemaan metsässä ja ulkoilmassa.\n\nKaikki metsästäjät vakuuttivat, ettei yksikään heistä ollut ampunut\npuheenalaista laukausta, vaikka kaikki sanoivat _aikoneensa_ sen tehdä,\njollei heidän edelleen olisi ennätetty. Tästä asiasta väitettäessä\nläheni kuusi- tahi seitsenmiehinen ratsastajajoukko metsän laitaa niin\npitkälle kuin kivikkomaalta ja lumelta voivat päästä, jonka jälkeen\nyksi heistä nousi ratsailta, kompuroi tappotanterelle ja esitti\nkuninkaan kysymyksen, mikä oli hätänä metsässä. Isoääninen hurraa oli\nvastaus; kontion raskas ruumis pantiin nuorista koivuista tuota pikaa\nkyhätyille paareille ja kannettiin voitonriemun, melun ja ilohuutojen\nkaikuessa odottavan kuninkaan luo.\n\nSill'aikaa Kustaa makasi kaatuneen kuusen tuuheiden oksain väliin\npiiloutuneena. Hän oli sekä pelännyt että toivonut tulevansa\nkeksityksi, mutta hänen piilopaikkansa oli parempi kuin hän oli\nluullutkaan. Koko mieslauma kulki melkein hänen ylitseen; ja kuitenkaan\nei yksikään tuon yleisen riemastuksen takia havainnut oksain välissä\nolevaa.\n\nHäpeissään, miltei närkästyksissään poika nousi ylös ja lähti\nmetsästäjäin jäljessä alas tielle päin. Siellä hän kohtasi Tanelin ja\nkuskin, jotka turhaan olivat häntä etsineet ja nyt seisoivat\nkummastuksesta suut selällään, nähdessään metsästäjoukon, joka osaksi\nratsastaen, osaksi jalkaisin poistui Kungsöriin päin.\n\nKustaa Bertelsköld palasi nyt isänsä ja veljensä luo, jotka levottomina\nhäntä odottivat. Kreivi oli suuttunut; sen sijaan, että häntä olisi\nvoittajana tervehditty, sai Kustaa kovia nuhteita. Tuskin kreivi huoli\nkysyä edes sitäkään, miten karhun oli käynyt; Kustaalla ei ollut\nrohkeutta ilmoittaa, mikä merkillinen osa hänellä oli ollut karhun\ntapossa, ja niin jäivät hänen voitostaan tietämättömiksi kaikki muut\npaitsi Taneli, jolle hän uskoi menestyksensä, häpeänsä ja kovan\nonnensa. Kungsöriin oli vielä runsas ruotsinpenikulma, mutta ennenkuin\nsinne päästiin, tapahtui lähimmässä majatalossa jotakin, josta emme voi\nolla sitä ennen kertomatta.\n\n\n\n\n10. KRUUNUNVOUTI.\n\n\nNäkemään kuningasta ja kaadettua karhua katselemaan oli Mölnan\nmajataloon, kolme neljännestä Kungsöristä, kokoontunut paljon kansaa.\nKun matkustajat sinne saapuivat, oli eräs metsästäjä väkijoukon\nkeskessä parhaillaan julki lukemassa kuulutusta, jossa ilmoitettiin,\nettä se tuntematon ampuja, joka voisi todeksi näyttää olevansa tämän\nkarhun tappaja, saisi anoa jotakin armoa kuninkaalta.\n\nMonia arveluita lausuttiin miehestä mieheen. Kertomukseen\nsalaperäisestä neljännestä laukauksesta oli jo sekautunut senaikaista\ntaikauskoa. Toiset väittivät sen tulleen ilmasta, toiset sen\npaukahtaneen maasta. Muutamat olivat aivan varmasti vakuutettuja siitä,\nettä metsänhaltia oli ampuja eikä kukaan muu. Mitkä taas luulivat\ntietävänsä, että perintöruhtinaalla oli tonttu vierellään, ja että hän\nkaikissa vaaroissa oli sen suojeluksen alainen, ja vaikka tonttu\nenimmiten näki hyväksi olla näkymätönnä, niin oli niitäkin, jotka\nväittivät nähneensä hänet harmaassa takissa, punaisessa myssyssä ja\npunaisissa kintaissa, josta päätettiin, että paljon verta tulisi\nvuotamaan tulevan hallituskauden aikana. Ne vihdoin, jotka luulivat\nitseään muita viisaammiksi, katselivat viekkain silmin kuninkaan\nenimmin suosittua metsästäjää, vanhaa Hookanaa, joka tavallisesti\nlähetettiin vaarallisissa tilanteissa pitämään vaaria prinssistä ja\njota nyt hiljaisuudessa luultiin karhun todelliseksi tappajaksi.\n\nMutta ei Hookana eikä kukaan muukaan astunut esiin luvattua palkintoa\nvaatimaan. Kuningas, niin sanottiin, oli siitä sangen tyytymätön. Ne,\njotka tunsivat hänen syntyjään kiivaan ja epäluuloisen luonteensa,\nalkoivat jo pelätä, että jos ampuja viipyisi kauemmin tulemasta esiin,\nkuninkaallinen armo helposti voisi muuttua kuninkaalliseksi\nepäsuosioksi.\n\nBertelsköld ihmetteli itsekseen sitä, että väkijoukko kartanolla oli\ntavattoman hiljaa ja ainoastaan kuiski keskenään. Noin kaksikymmentä\nhevosta seisoi satuloituina kuningasta, perintöruhtinasta ja heidän\nseuruettaan varten. Mutta paluun Kungsöriin sanottiin tulleen\nviivytetyksi. Kuningas oli ratsastanut kovin ankarasti, kenties\nvilustunut, ja kärsi nyt viime vuosina tavallisesta taudistaan:\noksennuksista ja päänkivusta. Perintöruhtinaan päätä taas oli äkisti\nruvennut huimaamaan. Sanottiin, että karhun käpälän raskas lyönti nyt\nvasta alkoi oikein tuntua, ja että kaikki luut prinssin ruumiissa\nolivat kuin rikki rouhitut. Kuitenkaan ei ollut lääkäriä eikä lääkkeitä\nsaatavilla, ei edes Kungsörissäkään. Semmoisia Ruotsin Kaarlet\nylenkatsoivat.\n\nAsiain näin ollen ei ollut puheillepääsyä ajatteleminenkaan, ja kreivi\nmeni hollitupaan odottamaan hevosia kärsivällisesti. Ei hän ollut kauan\nsiellä istunut, kun odottamaton melu syntyi kartanolla. Peläten\nkuninkaan kenties olevan pahoinkin sairaana, riensi Bertelsköld ulos\nkysymään, mitä hälinä merkitsi. Mutta syy oli kokonaan toinen. Eräs\npienoinen, nokkela ukko, kuuluisa noita Vermlannin suomalaismetsistä,\noli sattunut olemaan saapuvilla ja kuullut kuninkaan sairaudesta.\nToivossa, että tavoittaisi onnensa, hän oli rohkeasti tunkeutunut aina\nkuninkaan huoneisiin asti ja suurentelevin sanoin tarjoutunut tuossa\npaikassa _loihtimaan_ pois kaikki vaivat korkeasta sairaasta. Kuningas\noli hetkisen aikaa kuunnellut häntä ja sitten, niinkuin hyvä kristitty\nainakin suuresti vihoissaan mokomasta tarjouksesta, kavahtanut ylös\nsängystä, kaapannut kepin ja omalla korkealla kädellään kepittänyt\nnoidan ovesta ulos. Sanottiin, että noita oli ollut oikea noita ja että\nhänen parannuskokeensa oli onnistunut, vaikka toisella tavoin kuin\ntarkoitettu oli, sillä äkillinen vihastus oli yht'äkkiä ajanut kaikki\nkivut tiehensä, ja kuningas tunsi itsensä taas kyllin voimakkaaksi\nnoustakseen ratsaille. Pahempi oli prinssi Kaarlen laita; vaikka\nkuningas ei suinkaan ollut kova lapsilleen silloin, kun hänen synkeä\nluontonsa ei häntä ahdistanut, inhosi hän kuitenkin sydämensä pohjasta\nruumiillista heikkoutta eikä säästänyt muita enemmän kuin itseäänkään.\nPrinssi oli kalpea ja sairaan näköinen. Mutta ei auttanut. Muutamain\nminuuttien kuluttua istui koko seurue ratsailla (turhaan oli yritetty\nhoukutella kuningasta reellä ajamaan), ja sairaat ja terveet laskivat\nsamaa laukkaa tiehensä.\n\n-- Siinä ratsastaa yksinvaltias ensimmäisen orjansa kanssa, -- kuiskasi\nTorsten Bertelsköld, joka hoiti terveyttään sairaalloisen huolellisesti\nja oli perintöprinssin täydellinen vastakohta.\n\n-- _Taisez vous_, -- vastasi kreivi ankarasti. -- Kotka opettaa\npoikaansa lentämään. Mitä muuten prinssi Kaarlesta tulee, se on Jumalan\nja tulevaisuuden varassa, mutta se on ainakin varma, että hänestä tulee\nmitä sinusta ei ikinä tule, poikani -- tulee hyvä soturi.\n\nHevoset oli nyt valjastettu, ja matkustajat lähtivät taas liikkeelle\nKungsöriin päin, vähän matkaa jäljempänä nopeasti rientävää\nkuninkaallista metsästysseuruetta, jota he eivät edes koettaneetkaan\nsaavuttaa. Kustaa Bertelsköldillä oli matkan kestäessä ylen tähdellisiä\nneuvotteluja Tanelin kanssa. Onnellinen laukaus surisi hänen korvissaan\nkuin paarma lasiastiassa, eikä hän kuitenkaan rohjennut päästää sitä\nirti. Mutta tuo tärkeä neuvottelu koski nyt sitä, mitä hänen pitäisi\nvaatia, kuinka korkeaan hintaan hänen pitäisi myydä salaisuutensa.\nMyyminen oli Tanelin tuumia, mutta ei miellyttänyt nuorta\naatelismiestä. -- En käy luotikauppaa, -- hän vastasi närkästyneenä; --\nmutta jos kuningas tahtoo nimittää minut perintöruhtinaan paasiksi,\nniin se on vain oikein ja kohtuullista. Isäni sanoo, että minun olisi\npitänyt olla paasi jo aikoja sitten; mutta tiedäthän, Taneli, kuningas\nja hän eivät ole oikein hyviä ystäviä. En voi suvaita eräitä noista\ntoisista paaseista; he ovat mielestään kauhean ylhäisiä, vaikka ovatkin\nvain halpoja aatelismiehiä, ja muutamat heistä ovat päässeet kreiveiksi\nja parooneiksi vasta eilen tai toissapäivänä. Mutta perintöprinssi on\nmies! Lyönpä vetoa, että hän on väkevämpi kuin luuletkaan, Taneli,\nvaikka näöltään on kuin tyttö.\n\nTaneli vastasi sivaltamalla hevosta selkään, ja niin saavuttiin\nKungsöriin noin puoli tuntia myöhemmin kuin metsästysseurue. Kungsör on\nArbogan joen suulla, missä se laskee vetensä Galten järveen Meelarin\nsisimpäin lahtien luona, eikä sillä ole koskaan ollut mitään muuta\nmerkitystä kuin kaunis asemansa ja Kaarle XI:n erinomainen mieltymys\npaikkaan. Oikealla puolen jokea oli vähäpätöinen kauppala, jossa asui\ntalonpoikia, tallirenkejä, kalastajia ja muutamia maakauppiaita.\nVasemmalla puolella oli avaroita talleja, jotka kuuluivat tänne\nsijoitetulle hevossiitoslaitokselle -- hevoset olivat Kaarle XI:n\nheikko puoli -- ja likempänä joen suuta sijaitsi varsinainen\nkuninkaankartano, vähäpätöinen tiilirakennus, sisältäen kaikkiaan 15\ntahi 20 huonetta, jotka oli määrätty yksinomaan kuningasta ja hänen\nlikimmäisiä ystäviään varten. Siitä oli seurauksena, ettei kuningas\nkoskaan voinut tarjota niille lukuisille matkustajille ja ulkomaisille\nlähettiläille, jotka täällä kävivät hänen luonansa, majaa\nkuninkaankartanossa, vaan he olivat pakotettuja, niin hyvin kuin\ntaisivat, hankkimaan itselleen asunnon kauppalasta toiselta puolen\njokea, jonne tästä syystä oli syntynyt jonkinlainen, jotenkin\nkeskinkertainen ravintola. Kuninkaan vihamiehet sanoivat, että hän\nahneudesta eli näin ahtaasti, ettei tarvitsisi kestitä kalliita\nvieraita, mutta oikea syy oli todennäköisesti se, että hän, ollen arka\nluonteeltaan ja edustamaan vähän tottunut, tunsi muukalaisten\ntunkeilemisesta olevan itselleen vaivaa, ja sentähden kernaimmin oli\nyksin kotonaan, missä ei ollut pakotettu noudattamaan kiusallisia\nhovitapoja.\n\nKreivi Bertelsköldin saapuessa olivat ravintolan huoneet täynnä\nmatkustajia, sillä kuninkaan saapuvilla ollessa keräytyi sinne\ntavallisesti kaikensäätyisiä ihmisiä, joilla oli jokin asia\nesitettävänä tai jotakin armoa rukoiltavana. Väen tungos oli tällä\nhaavaa tavattoman suuri, ja kreivi olisi ollut pakotettu hakemaan\nitselleen huonetta jostakin matalasta majasta, ellei ravintolan isäntä,\neräs kohtelias tukholmalainen, olisi luovuttanut hänelle kahta omaa\nhuonettaan ja sulloutunut itse perheineen kolmanteen. Epämukavaahan se\noli, mutta täytyi tyytyä.\n\nAlakuloisena ja levottomana heittäysi kreivi sohvalle. Hänen asemansa\nei ollut hauskimpia. Hän tuli kuninkaalta oikeutta hakemaan ja\nkuitenkin voitaisiin hänen matkaansa katsoa armonkerjuuretkeksi.\nKuningas oli kipeä, äreä ja toraisa; pitäisikö Bertelsköldin alentua\nkenties maistamaan kuninkaallista keppiä, joka yhtä helposti voi sattua\naatelismiehen kuin halvimman palvelijan selkään? Tätä ajatellessa alkoi\nkreivin veri kuohua. Mainiemi oli hänelle rakas, se oli välttämättömän\ntarpeellinen hänen perheelleen, se tarvittiin poikain kasvatukseen.\nMutta nyt, kun sen kohtalo ehkä voi riippua kuninkaallisen vatsan\nhuonosta ruuansulatuksesta, oliko se todellakin sen arvoinen, että\nkannatti ostaa se mieskohtaisen nöyryytyksen hinnalla? Ei, Bertelsköld\npäätti uskaltaa, mitä hänen tuli uskaltaa -- päätti pyrkiä kuninkaan\npuheille ja esittää lailliset vaatimuksensa, mutta ei hiuskarvankaan\nverran enemmän. Kävi miten kävi, uljaana ja otsa pystyssä hän oli\nastuva esiin; uljaana ja otsa pystyssä hän oli poistuva.\n\nHän ilmoittautui puheillepyrkijäksi ja sai vastoin luuloaan sen\nvastauksen, että hän pääsee klo 4:n aikaan iltapäivällä hänen\nmajesteettinsa puheille. Sanantuoja tiesi kertoa, että hänen\nmajesteettinsa taas voi paremmin ja että kuninkaankartanossa\nvalmistettiin karhunpeijaisia.\n\nSohva, jolle kreivi oli heittäytynyt, oli vierashuoneeseen vievän,\nsuljetun oven edessä. Siinä levähtäessään ja odottaessaan päivällistä,\njota kukaan ei ikävöinyt enemmän kuin Kustaa, kuuli hän ääniä\nviereisestä huoneesta eikä voinut välttää kuulemasta seuraavaa\nkatkonaista ja kiivasta keskustelua seinän takaa:\n\n-- Hän paljastaa meidät ihoon asti.\n\n-- Hän ottaa meiltä monivuotisten vaivaimme hedelmän.\n\n-- Hän tempaisee maankin jalkaimme alta.\n\n-- Kaupunkien lahjoitusmaan! Se on kuulumatonta!\n\n-- Metsätoimikunta! Pelkkää hulluutta!\n\n-- Kaikki perintömaa kruunun omaa! Tyranniutta!\n\n-- Eikö Schillerin hirsipuu vielä ole valmis?\n\n-- Mepä kuitenkin olimme, jotka...\n\n-- Niin, kun aateliston kukkaro oli avattava.\n\n-- Pitääkö meidän kärsiä niin törkeätä kiittämättömyyttä?\n\n-- Minkäpä teet? Hän on yksinvaltias!\n\n-- Mutta ilman porvarissäätyä...\n\n-- Ja ilman talonpoikia...\n\n-- Vaiti, puhukaa hiljemmin!\n\nYlenkatseellinen, pilkallinen hymy väreili Bertelsköldin huulilla. --\nNo hyvä, herrat porvarit ja talonpojat, -- sanoi hän itsekseen, -- joko\nnyt vihdoin viimein olette päässeet niin pitkälle? Joko nyt käsitätte\nreduktsionin ovelat ongelmat? Joko nyt vihdoin ymmärrätte, mitä\nyksinvalta merkitsee? Kuinka makealta, kuinka suloiselta on teistä\ntuntunut, kun suuressa innossanne edistätte kruunun ja valtakunnan\nparasta, olette molemmin käsin työntäneet tuota suurta laitosta\neteenpäin, joka oli pyyhkäisevä pois aateliston, niinkuin minkäkin\nrikkaruohon, minkäänlaista maaomaisuutta tässä maassa omistamasta!\nKuinka helppoa oli silloin työnne! Kuinka mieluista vaivannäkönne!\nKuinka isänmaallinen intonne! Mutta lehti on kääntynyt, nälkäinen lapsi\nkäy syömään isän, äidin, imettäjät, kätilöt, kummit ja koko hurskaan\nristiäisseuran. Ettekä naurakaan enää. Ette rukoilekaan enää kaikkea\ntaivaan mannaa isolle egyptiläiselle lihapadalle, josta jokainen teistä\ntoivoi saavansa lihavan paistin syödäkseen! Mutta huutakaa nyt toki\nhurraata, onhan tekonne ylenmäärin hyvin onnistunut, se on ylittänyt\nrohkeimmatkin odotuksenne, se on niellyt meidät, ja nyt se nielee\nteidätkin, te suuret, oivalliset isänmaan ystävät! Reduktsionin velli\non valmis, ja kokit itse siitä hämmästyvät. Onpa se, jumal'auta,\nmainiota. Toivon sydämestäni, että aterianne maistuisi, ja surkuttelen\nvain, etteivät pyhät herrat papit yhdy mieltä ylentävään litaniaanne.\n\nKas, tässä muutamia sanoja selitykseksi siihen, mitä kreivi Bertelsköld\nnimitti porvarien ja talonpoikain litaniaksi.\n\nKaikki kolme aatelitonta säätyä, yhdessä pikkuaatelisten kanssa, olivat\nilolla suostuneet Kaarle XI:n reduktsioniin siinä kolminkertaisessa\ntoivossa, että valtakunnan rahapula siten saataisiin poistetuksi,\nylhäisaateliston valta murretuksi ja he itse saisivat turvaa ajan\nmyrskyjä vastaan. Tämä viimeinen toivo meni aivan odottamatta hukkaan.\nAlhaisaatelisto, joka oli toivonut saavansa pitää ne lahjoitustilat,\njotka antoivat vuotuista veroa alle 600:n talarin, alkoi jo v. 1682\nsaada paiskella rukkasiaan pöytään. Samana vuonna suuntasi kostonhimoa\nhehkuva ylhäisaatelisto reduktsionin nälän kaupunkien lahjoitusmaihin,\njotka osaksi nekin kruunulle peruutettiin; 1686 ja 1689 alettiin\nankarasti tutkia porvariston suostuntaa laivaosuuksiin, kauppayhtiöihin\ny.m., ja yleiseksi tyytymättömyydeksi ehdotettiin peritty ja ansaittu\nomaisuus tarkastuksen alaiseksi. 1687 peruutti reduktsioni pappien\nnauttiman korvauksen n.s. kestityksestä, ja 1695 syntyi hälinää ja\nlevottomuutta, kun vaadittiin luetteloa kaikista tuloista, joita kirkot\nja papisto kruunulta nauttivat. Mutta papit, jotka olivat kuninkaan\nsuosikkeja ja innokkaimpia liittolaisia, pääsivät kumminkin\nhelpoimmalla. Talonpojat pelastuivat petturi Schillerin hankkeesta,\njoka väärennetyllä asiakirjalla oli vähällä peruuttaa kruunulle 4,000\nmaatilaa. Mutta hekin, samoinkuin porvaristokin, joutuivat kärsimään\nn.s. metsätoimikunnan takia, joka 1694 vuoden jälkeen tutki ja pani\nkanteeseen kaikki laittomat, kruunun metsiä, järviä ja virtoja koskevat\nvaltaukset, eikä siinä kelvannut puolustukseksi ylimuistoinenkaan\nnautinto-oikeus. Mutta kaikkea tätä vaarallisempi oli se usein lausuttu\nväite, että _kruunu muka on perintömaankin oikea isäntä_. Tätä\nmielipidettä -- yksinvallan äärimmäistä johtopäätöstä, josta oli vain\naskel siihen väitteeseen, että _kaikki omaisuus on kruunun_ -- ei toki,\nvaltakunnan, vapauden ja omistusoikeuden onneksi, koskaan voitu panna\ntoimeen. Mutta vuoden 1693 jälkeen alkoi useita perintötiloja muuttua\nkruununtiloiksi syystä, että se oli tilaluvun veronhuojennuksen ehtona\nruotujakolaitoksessa. Ylimalkaan reduktsioni kuninkaan viimeisinä\nelinvuosina paisui leveydelleen. Epävarmuus eneni. Kuninkaan valta\ntaajeni, rahastohuone täyttyi, mutta sen leveä perustus kansan\nhartioilla alkoi horjua pelon ja tyytymättömyyden tähden. Arveltiin jo\nkruunun tahtovan ottaa kaikki tyyni, ja jättävän alamaisten ainoaksi\nomaisuudeksi spartalaisen köyhyyden.\n\nMutta palatkaamme kertomukseemme.\n\nPäivällisten jälkeen huvittelivat Bertelsköldin nuoret\nherrat kumpikin luonteensa mukaisesti. Kustaa meni katsomaan\nhevossiitoslaitosta ja kauniita hevosia; Torsten istui tutkimaan Hugo\nGrotiusta. Kreivi, heidän isänsä, pukeutui sen ajan hovipukuun,\nsuunnattomaan kiharaperuukkiin, hienoon, valkoiseen pitsikaulahuiviin,\nruumiinmukaiseen, pitkäselkäiseen, siniseen samettitakkiin, jossa oli\nluonnottoman avarat, roikkuvat hihansuut, keltaiseen silkkiliiviin,\njoka ulottui vyötäisten alapuolelle, lyhyihin, sinisiin housuihin,\nmustiin silkkisukkiin, nilkkaan ulottuviin, suurilla nauharuusuilla\nkoristettuihin kenkiin eli puolisaappaihin, sulkatöyhtöiseen lakkiin;\nlisäksi tuli riippuva, pitkä miekka ja mitä vielä lienee kuulunut\nsenaikuisen täydellisen herrasmiehen ulkoasuun. Miekasta on huomattava,\nettä sen olisi ranskalaisen muodin mukaan pitänyt olla aivan hento ja\nlyhyt, mutta Kaarle XI ei suvainnut näitä kynäveitsiä, joiksi hän niitä\nsanoi, ja tietysti hänen hovimiehensä, joskin vastenmielisesti,\nseurasivat esimerkkiä.\n\nKreivi Bernhard Bertelsköld, nyt 56:n vuoden vanha, oli nuorempana\nollessaan ollut Ruotsin hovin komeimpia keikareita. Ludvig XIV:n\naikakaudelle ominainen hieno käytös, erinomainen kauneudenaisti,\nhienostunut sivistys, joka siihen aikaan voitiin saavuttaa ainoastaan\nmonivuotisella oleskelulla ulkomaisissa hoveissa ja juuri sen miehen\nläheisyydessä, joka huikaisi vuosisataansa -- kaikki nämä yhdistyivät\nBertelsköldissä uljaaseen, päättäväiseen ryhtiin, joka oli enemmän\nhänen kokemiensa monien vaarojen ja onnen vaiheista, kuin hänen\nsynnynnäisen luonteensa seurauksena, joka oli lempeä ja alkujaan hyvin\nhento. Hän ei ollut syntynyt puoluevihaa varten, se vain samensi hänen\nmuuten kirkasta katsettaan, se vain katkeroitti hänen muuten rakkautta\nuhkuvaa sieluaan. Samoin kuin Magnus de la Gardie, hän oli tavoitellut\nylevämielisen mesenaatin, oppinsa ja ansioittensa yhtä hyvin kuin\nsyntyperänsä ja rikkautensa vuoksi loistavan aatelismiehen nimeä. Mutta\nBertelsköldin kunnianhimo ei mennyt niin pitkälle, hän ei halunnut\nvaltaa, vaan loistoa, ei pelkoa, vaan rakkautta, ehkäpä toisinaan\nihastustakin, sillä ihmissydän on heikko. Jos se olisi ollut hänen\nvallassaan, ei hänellä olisi ollut vihamiehiä, ja kuitenkin oli hänellä\nniitä useita. Tunne siitä oli uurtanut hänen otsansa ja harmentanut\nhänen muinoin niin kauniit, mustansiniset hiuksensa; mutta vielä nytkin\nkohosi hänen sopusuhtainen, kaunis vartalonsa puolta päätä ylemmäksi\nmuita; vielä nytkin hehkui hänen silmissään se älykäs, lauhkea loiste,\njoka oli lumonnut niin monen naissydämen, ja hänen äänensä oli\nsäilyttänyt kaiken entisen ihastuttavan sointunsa. Lisätkäämme, että\nhän myöhempinä vuosinaan, kun häntä ei enää käytetty dilpomaattisissa\nlähetystöissä, palveli hovissa kuningatar Hedvig Eleonoran\ntallimestarina, nauttien hänen suosiotaan, joka kumminkaan ei voinut\npelastaa hänen omaisuuttaan. Ludvig XIV oli säätänyt univormut\nsotaväelle, ja useimmat hallitsijat, myöskin Kaarle XI, olivat aikaa\nvoittaen seuranneet esimerkkiä, mutta siviilivirkamiehille ei vielä\noltu annettu mitään määräyksiä tässä suhteessa, ja sentähden esiintyi\nBertelsköldkin nyt siinä puvussa, mitä yleisesti käytettiin hovissa ja\nRuotsin aateliston kesken.\n\nSemmoinen oli se mies, joka nyt oli aikeissa astua Kaarle XI:n eteen,\nja tunnustettava on, että se kireä väli, mikä vallitsi kuninkaan ja\ntämän hänen alamaisensa välillä, perustui sekä sisällisiin että\nulkonaisiin molempain luonteissa, tottumuksissa ja ajatustavassa\nvallitseviin vastakohtiin. Kaarle XI oli tarmokas henki, kuuluisa\nmonista hyveistään, joita eivät hänen katkerimmat vihollisensakaan ole\nvoineet kieltää; hän oli myöskin, kun oli kysymys suurista\ntarkoitusperistä, niinkuin hänen valtakuntansa onnesta, _suuri\nhallitsija_, jonka vuoksi moni hänen laitoksistaan onkin jaksanut\nkestää vuosisatain myrskyt ja ollut siunaukseksi tuleville\nsukupolville. Mutta ihmisenä hän toisinaan vajosi pienuuteen asti;\nhäneltä puuttui kokonaan se, mitä sanotaan ritarillisuudeksi\neikä hän voinut ikinä käsittää esim. Kustaa Aadolfia, jota hän\nja hänen ystävänsä, osoittaaksensa muka halveksimistaan kaikkea\nkorkealle pyrkivää ja seikkailevaa kohtaan, tavallisesti kutsuivat\n_Teiri-kuninkaaksi_. Ja ikäänkuin kohtalo olisi tahtonut antaa nimen\nnimestä, kutsui sata vuotta senjälkeen Kustaa III, joka yhtä vähän\npystyi käsittämään Kaarle XI:ttä, kuin tämä pystyi käsittämään Kustaa\nAadolfia, samaa Kaarle XI:ttä _kruununvoudiksi_ -- sillä ivatakseen\nreduktsionia, joka, vaikka siitä olikin hyötyä valtakunnalle, usein\nmuuttui pikkumaisuudeksi, rettelöimiseksi ja ahneudeksi, joita Kustaa\nIII aina inhosi.\n\nJälkimaailma ei osaa imarrella ruhtinaita.\n\nBertelsköld kuninkaansa edessä, se oli Kustaa III:n tulevaisuus Kaarle\nXI:n edessä; se oli Teiri-kuningas kruununvoudin edessä; se oli ritari,\nvaltiotaloudenhoitajan edessä -- vastakohtia, jotka eivät ikinä\nvoi keskenään sopia, luonteita, joiden täytyy sisällisestä\nvälttämättömyydestä olla toisilleen vihamieliset.\n\nKellon juuri neljää lyödessä seisoi Bertelsköld kuninkaan eteisessä,\nsillä Kaarle XI:n läheisyydessä kävi kaikki tarkasti ja säntillisesti.\nTällä kertaa sai hän kumminkin odottaa noin kymmenen minuuttia. Hänelle\nsanottiin, että kaksi suomalaista, eräs porvari ja eräs talonpoika,\nolivat kuninkaan puheilla.\n\nKaksi hiukan verran kuudennellakymmenellä olevaa miestä astui ulos.\nBertelsköld tunsi heidät heti kohta vanhoiksi vihamiehikseen, entisiksi\nvaltiopäivämiehiksi, Larssonin veljeksiksi, joista toinen oli\nkauppiaana Vaasassa, toinen talonpoikana Isokyrössä. Molemmat olivat\nalakuloisen näköisiä; tottapa heidän asiansa ei liene hyvin käynyt. He\nvaihtoivat jäykän tervehdyksen kreivin kanssa. Kenties väreili tällä\nhetkellä hymy hänen huulillaan -- kenties hän naurahti vasten\ntahtoaankin tuolle kummalliselle kohtalolle, joka toi tähän paikkaan\nnuo kaksi keskenään taistelevaa valtaa: aatelisvallan ja kansanvallan,\nrukoilemaan kolmatta valtaa, yksinvaltaa, joka oli niellyt heidät\nmolemmat. Tottuneita puoluepäälliköitä ollen käsittivät Larssonit heti\nhänen ajatuksensa. -- Herra kreivi, -- kuiskasi talonpoika ohi\nmennessään, -- jos me kukistumme, niin eipä kansa sentähden kukistu.\n\n-- Ei, -- sanoi kreivi samaan tapaan, -- ei se kukistu, vaan se\npolvistuu.\n\n-- Välikatto on poissa, lattiapalkit ovat jäljellä, -- virkkoi porvari.\n\n-- Niin, -- vastasi kreivi; -- senpätähden sataakin ulkokaton kautta,\nja lattia alkaa lahota.\n\nNyt kutsuttiin Bertelsköld sisään, ja tämä lyhyt, mutta katkera\nsananvaihto keskeytyi.\n\nKaarle XI:n aikalainen Pufendorf kuvaa kuningasta hänen vanhemmilla\npäivillään seuraavasti: Hän on varreltaan keskinkertaista pienempi;\ntukka on musta ja kiherä, suurella huolella hoidettu 1687 vuoteen asti,\njolloin se ennen aikaansa harmaantui, jonka jälkeen kuningas rupesi\npitämään peruukkia. Hänellä on kohtalaisen korkea otsa, pienet ja\nystävälliset silmät, suora nenä, suippo leuka, paksut huulet, leveät\nhartiat, kaunis asento, suuret kädet[27] ja pienet jalat. Hän ontuu\nvähän, sitten kun taittoi vasemman jalkansa, on hyvin voimakas,\nruumiinharjoituksissa notkea, työssä ja matkoilla väsymätön, syö\nnopeasti, juo kohtuullisesti, nukkuu vähän; on jumalinen, säästäväinen,\nsodassa urhoollinen, rakastaa hevosia ja sotamiehiä, mutta on kylmä\nnaisille. Hän ei ole ylhäisen näköinen; majesteetillista ei näy hänen\nulkomuodossaan; jollei häntä tuntisi, ei häntä suinkaan luulisi\nkuninkaaksi. Hänen käytöksensä on yksinkertaista ja teeskentelemätöntä;\nteeskennellä hän sentään osaa. Hänen hengenlahjansa eivät ole\nhuonoimpia eikä parhaita, mutta hänen kasvatustaan on paljon lyöty\nlaimin, hän ei puhu latinaa eikä ranskaa, ja osaa tuskin nimeään\nkirjoittaa. Hän puhuu kankeasti, änkyttää vähän eikä voi pitää yllä\nkeskustelua. Hänen pukunsa on yksinkertainen, hän käy aina\nruumiinmukaisessa takissa ja kupeella pitkä miekka...\n\nKreivin astuessa sisään istui kuningas tammisen kirjoituspöydän\nääressä, joka täytti melkein neljännen osan tätä sangen kohtalaisesti\nsisustettua työhuonetta. Korkeaselkäisen, ruskean nahkatuolin takana\nseisoi reduktsionimies, apteekkarin poika Jaakko Gyllenborg, hän, jota\npidettiin kuninkaan pahana henkenä. Bertelsköld aavisti heti kohta, mitä\nhänellä oli odotettavana. Hän kumarsi ääneti, odottaen, että häntä\npuhuteltaisiin.\n\nMutta kuningas näytti odottaneen samaa ja sanoi ynseästi tervehdittyään\nja vähän aikaa vaiti oltuaan:\n\n-- No, mitä nyt? Te olette valittanut Mainiemen reduktsionista.\n\n-- Olen, teidän majesteettinne! -- vastasi Bertelsköld levollisesti.\n\n-- Se oli tarpeetonta. Millä oikeudella valitatte laillisesta\ntoimenpiteestä, jossa on vain se vika, että se on tullut viisitoista\nvuotta myöhemmin kuin sen olisi pitänyt tulla?\n\n-- Olen anomuskirjassani selittänyt vaatimusteni oikeusperusteet ja\ntulen nyt henkilökohtaisesti vetoamaan teidän majesteettinne\noikeamielisyyteen.\n\n-- Katsokaa, mitä kreivillä on esitettävänään, -- sanoi\nkuningas kääntyen Gyllenborgin puoleen. Tämän selaillessa isossa\nkirjalaukussa olevia asiapapereita, tarkasteli kuningas Kungsörin\nhevossiitoslaitoksen äskettäin saapuneita edellisen vuoden tilejä,\nvähensi omalla kädellään useita kruunun osalle merkittyjä maksueriä ja\ntutki tarkkaan kaikki niissä olevat numerot. Toisinaan näytti hänen\nsäästäväisyytensä joutuvan ristiriitaan hänen hevosiin kohdistuvan\nmielitekonsa kanssa; jokin jo pyyhitty numero muutettiin jälleen ja\nentinen muutos pyyhittiin; jokin reunamuistutus poistettiin ja\nparhaille tallirengeille myönnettiin kuin myönnettiinkin\npalkankorotusta.\n\nTähän tehtävään kiintyneenä näytti kuningas kokonaan unhottaneen\nBertelsköldin läsnäolon. Joko nyt oli niin, että haettavat asiapaperit\nolivat vaikeat löytää, tai että Gyllenborg tahtoi nöyryyttää ylpeätä\nkreiviä, se vain on varmaa, että hakemista kesti kauan, ja Bertelsköld\nsai sillä aikaa odottaa, seisoallaan ja äänettömyyden vallitessa, jota\nainoastaan silloin tällöin kuninkaan rykäisy tahi tililaskujen johdosta\nsyntynyt tyytymättömyyden murina hetkeksi keskeytti.\n\nViimein löytyi haettu paperi, ja Gyllenborg esitti sen\nsisällön: pääpiirteet -- Kreivi Bertelsköld vetoaa erääseen\nKristiina-kuningattaren lahjoituskirjaan, mutta kuninkaallisen\nmajesteetin ja säätyjen päätöksen mukaan ei millään kuninkaallisella\nkirjeellä ole voimaa kruunun luovuttamattoman oikeuden vahingoksi.\n\nKreivi tahtoo kumminkin, että tila pidettäköön korvauksena eräästä\nhänen isä vainajansa saamisesta kruunulta v. 1644, joka saaminen oli\n100,000 talaria hopearahaa; mutta toimikunta selittää, että tila\nsiinä tapauksessa on pidettävä panttitilana, joka, 1686 vuoden\nvaltiopäiväpäätöksen mukaan on nautinnossa ainoastaan niin kauan,\nkunnes kruunu sen lunastaa tahi sen tulot ovat korvanneet kruunun velan\nja 5 prosentin vuotuisen koron. Koska Mainiemi tuottaa 10,000 talaria\nvuosittain, ja kruunun velka korkoineen siis pitäisi olla maksettu 20\nvuoden kuluttua, eli vuonna 1667, niin on kreivi Bertelsköld syystä\ntilalta häädetty ja velvoitettu kruunulle takaisin suorittamaan, mitä\nhän sen ajan yli on nauttinut, nimittäin 28 vuoden tulot, 280,000\ntalaria sanottua rahaa.\n\n-- Herra kreivi[28] unhottaa alamaisen katsaukseni Mainiemen tuloihin\nviimeisinä 30 vuotena, -- muistutti Bertelsköld. -- Siitä näkyy selvää\nselvemmin, että tulot ainoastaan kahtena vuotena, 1682 ja 1689,\nnousivat siihen korkeimpaan määrään, jonka toimikunta on keskimääräksi\notaksunut. Olen osoittanut, että tulot useina vuosina alenivat aina\n3,000 jopa 2,000 talariin, sekä että keskimäärää ei millään muodoin käy\nlaskeminen korkeammaksi kuin 6,500 talariksi vuodessa. Jo tämä tekee\nkruunun muka olemassa oleviin saamisiin 28 vuoden ajalta 168,000\ntalarin lyhennyksen.\n\n-- Meidän asiamme ei ole sitä tutkia, -- vastasi kuningas synkeänä. --\nMeillä on sitä varten toimikunta, jonka tutkinnon mukaan teidän tulee\nitsenne ojentaa.\n\n-- Ja toimikunta, -- sanoi siihen vielä Gyllenborg, -- ei ole voinut\nottaa lukuun, että tilaa mahdollisesti on jonkin aikaa hoidettu\nhuonosti ja sen tuloja siten vähennetty. Kruunun tulee saada omansa.\n\n-- Teidän majesteettinne, -- vastasi Bertelsköld, reduktsionimiestä\npuolella katseellakaan kunnioittamatta, -- en ole tullut tänne\nkuluttamaan kuninkaani kallista aikaa yksityisiin luvunlaskuihin.\nVetoan toisiin ja jalompiin syihin, jotka eivät koske minun etuani\neivätkä minun häviötäni, niistä vähät välitän, vaan valtakunnan ja koko\nkansan yhteistä hyvää. Teidän majesteettinne on Ruotsinmaan mahtavuuden\nja menestyksen hyväksi tehnyt enemmän kuin tuskin kukaan muu kuningas\ntätä ennen. Ehkei teidän majesteettinne ole siitä saanut paljonkaan\nkiitosta tähän saakka, mutta jälkimaailma on ymmärtävä, että teidän\nmajesteettinne on ennen kaikkea tahtonut maan ja kansan parasta. Älkää\nhimmentäkö suuruutta, joka levittää loistoaan niin laajoihin\ntarkoituksiin, pienillä toimenpiteillä, jotka voivat tuottaa valtiolle\nmuutamia satoja tuhansia talareita, mutta jotka maksavat sille ja\nmaksavat teidän majesteetillenne mitä eivät miljoonat korvaa, nimittäin\nsen, mikä on korkeampi, pysyvämpi kuin itse kruununkin, kansan ja\nteidän majesteettinne oma etu: oikeuden! Älkää uskoko noita\nliehakoitsevia suosikkeja, jotka luulottelevat teidän majesteetillenne,\nettä valtion voitto on jotakin muuta kuin alamaisten voitto! Jos\nvaltakunnan hätä on oikeuttanut reduktsionin toimeenpanemisen, niin\nolkoon siinä kyllin: monet kyynelet ruostuttavat viimein hopeankin.\nValtakunta on pelastettu, sen valta turvattu, sen valistusta edistetty,\nsen rahastohuone täytetty, sen sotajoukko ja laivasto ovat kunnioitusta\nherättävässä kunnossa. Kun teidän majesteettinne hallinto on kantanut\nniin loistavia hedelmiä, älkää enempää pyytäkö, älkää antako teidän\nmajesteettinne vihollisille ja parjaajille aseita käsiin! Aateliston\nvalta on murrettu: olkaa leppeä, teidän majesteettinne; olkaa viisas!\nÄlkää tallatko jo kaatunutta, älkää pusertako viimeistä ropoa köyhän\nkädestä! Teidän majesteettinne on yksinvaltias kuningas: suurta valtaa\npainaa yhtä suuri edesvastuu, ja mitä ikinä säädyt päättänevätkin, tai\ntoimikunnat oikeaksi katsonevat, taikka omatekoiset lait tuominnevat,\nsiitä koituu vielä kerran edesvastuu teidän majesteetillenne ja teidän\nmajesteettinne neuvonantajille Jumalan tuomion, kansan uskon, nykyajan\nja jälkimaailman edessä. Minä vannotan teidän majesteettianne kaikkien\njalojen hyveiden nimessä, joita maailma Kaarle XI:ssä ihailee (tässä\nkreivi notkisti toisen polvensa kuninkaan edessä), kuunnelkaa totuuden\nääntä miehen suusta, joka jo on uhrannut seitsemän kahdeksatta osaa\nomaisuuksistaan valtiolle ja joka ei ole tullut kerjäämään armoa\nviimeiselle jäännökselle, vaan hakemaan oikeutta, ei ainoastaan\nitselleen, vaan kaikille! Pankaa sulku reduktsionin jälkilaskuille!\nKumotkaa sen viimeiset vääryydet! Erottakaa nuo miehet, jotka myyvät\nteidän majesteettinne kunnian pilkkahintaan! Ottakaa vaari Jumalan\nvaroituksista! Kuulkaa nälän hätähuutoa ja vääryyttä kärsineiden\nvaikeroimista! Olkaa suuri, teidän majesteettinne, olkaa jalo! Ja\npysyväisemmälle perustukselle kuin mitä on ilkeä omanvoitonpyynti on\nteidän majesteettinne maine ja valtakunnan onni rakennettava, ne on\nrakennettava oikeuden, jalomielisyyden ja kokonaisen kansan täydellisen\nrakkauden pohjalle.\n\nBertelsköld nousi, odottaen ihastuksissaan, miltei nöyränä, sanainsa\nvaikutusta, joita Gyllenborg pari kertaa oli koettanut keskeyttää.\n\nHämmästyneenä sanoista, jollaisia hän ei pitkiin aikoihin ollut\nkuullut, oli kuningas ääneti antanut rohkean alamaisensa puhua loppuun.\nMutta hän oli noussut sijaltaan, tumma puna peitti hänen muuten kalpean\notsansa, ja hän oli tarttunut Gyllenborgia niin kovasti käsivarteen,\nettä tämä murti kivusta kasvojaan. Bertelsköldin lopetettua pääsi ensin\nainoastaan muutamia katkonaisia sanoja kuninkaan huulilta. Myrsky oli\nlähenemässä.\n\n-- Edesvastuu! -- huudahti hän. -- Edesvastuutako?... Enkö ollutkin\noikeassa ... he tekevät kapinan herraansa ja kuningastaan vastaan!...\nHe ovat sortaneet kansaani!... Pikkukuninkaat!... He ovat tuhlanneet\njuhlapidoissaan valtakunnan kultaa!... Ranskalaisia apinoita! ... ja\nnyt vaativat he minua edesvastuuseen... Mielettömät! Kapinoitsijat...!\n\nJa kuningas astui pikaisin askelin ympäri huonetta, etsien turhaan\nmiekkaansa, joka onneksi hänen äskeisen tautinsa aikana oli korjattu\npois. Silmittömäksi suuttuneena siitä, että ei löytänyt miekkaansa,\nhyökkäsi hän ulos, paiskasi ovet auki ja huusi, osoittaen Bertelsköldiä\nkahdelle henkivartijalle, jotka seisoivat pitkine musketteineen ovea\nvartioimassa: \"_ampukaa tuo koira_!\"\n\nBertelsköld päästi miekkansa irti ja laski sen ääneti kuninkaan jalkain\neteen. Ei ainoakaan juonne hänen kasvoissaan muuttunut, levollisena,\nkookkaana, nöyränä seisoi hän paikallaan, ja ainoastaan hänen mustat,\nkiiltävät silmänsä katselivat kuningasta yhtä haavaa leppeästi,\nsurullisesti ja nuhtelevasti.\n\nGyllenborg seisoi hämmästyksestä liikkumatonna. Henkivartijat eivät\npelästyksissään tienneet, mitä tekisivät. Toinen heistä kävi\npolvilleen, toinen kohotti kiväärinsä, mutta epäili vielä, koskisiko\nliipasimeen... Syntyi väliaika, uhkaava, epätietoinen, kiusallinen\nkaikille.\n\nKuningas astui taas muutamia askelia kiivaasti edestakaisin, käskyä\nkumminkaan uudistamatta. Sitten seisahtui hän äkisti Bertelsköldin\neteen, joka seisoi liikkumattomana ja yhtä surullisen näköisenä kuin\näsken, katsoi häntä tuikeasti silmiin ja sanoi: _Ettekö pelkää?_\n\n-- En, -- vastasi Bertelsköld. -- Varsovan ja Kööpenhaminan luona\nteidän majesteettinne isän, ja Lundin luona teidän majesteettinne oman\njohdon alla olen oppinut sen ruotsalaisen tavan, etten pelkää.\n\nKaarle XI polki jalkaansa lattiaan. -- Mutta minäpä tahdon, minä, että\npitää pelätä Jumalaa ja kuningasta! -- sanoi hän.\n\nBertelsköld ei vastannut. Hän kallisti hiukkasen, mutta\nkunnioittavasti, kaunista, harmaantunutta päätänsä ja katseli yhä\nedelleen kuningasta noilla selittämättömän kauniilla silmillään, joiden\nkiilto voi saada kivettyneenkin sydämen sulamaan.\n\nVaikea on sanoa, mitkä vallat tällä hetkellä taistelivat voitosta\nkuninkaan mielessä. Kenties hän horjui kahden ristiriitaisen tunteen\nvälillä: toinen kehoitti häntä ammuttamaan kapinoitsijan, toinen käski\nhäntä likistämään kapinoitsijaa syliinsä. -- Menkää tiehenne! -- sanoi\nhän viimein äänellä, joka koetti olla kova, mutta joka paljon enemmän\nilmaisi taistelua niiden molempain ristiriitaisten tunteiden välillä,\njotka nyt pyrkivät valtaan kuninkaan povessa.\n\nBertelsköld huomasi sen, mutta ei tahtonut pingoittaa jännettä\ntiukemmalle. -- Jumala kaikkivaltias valaiskoon ja varjelkoon teidän\nmajesteettianne kaikkina elämänne päivinä! -- sanoi hän nöyrästi ja\npoistui kuninkaallisesta työhuoneesta yhtä lujin askelin kuin oli sinne\nastunutkin.\n\nOvet suljettiin hänen jälkeensä, ja henkivartijat astuivat taas\npaikoilleen, iloisina, että asia oli päättynyt tällä tavoin. Silloin,\nkuninkaan jäätyä yksinään Gyllenborgin kanssa, sanotaan hänen kiivaasti\nkääntyneen tämän puoleen ja sanoneen: -- Teidän on Jumalan tuomion\nedessä vastattava kaikesta pahasta, mitä reduktsionista sanotaan![29]\n-- Mitä Gyllenborg siihen vastasi, ei ole tiedossa, mutta varma on,\nettä reduktsionia sittenkin jatkettiin aina kuninkaan elämän loppuun\nasti.\n\nSill'aikaa, kun tämä tapahtui kuninkaankartanossa, oli nuori\nKustaa-kreivi lähtenyt kuninkaan tallirenkien kanssa juottamaan hevosia\njoelle, joka jo oli luonut jääpeitteensä. Tallirengit olivat kurillaan\nantaneet hänelle nuoren varsan, jota ei vielä oltu opetettu\nratsastettavaksi, toivoen hänen pian lentävän selästä. Mutta eipä\nKustaa ollutkaan sellainen poika, joka päästi ohjat käsistään. Ilman\nsatulaa ja ainoastaan suitsien avulla suoriutui hän niin hyvin, että\nvarsan muutamia kertoja turhaan pystyyn karattuaan täytyi tunnustaa\nhänen ylivaltansa ja antautua nöyrästi ohjattavaksi edes ja takaisin.\nPrinssi Kaarle oli sattunut näkemään sen ja asiantuntijana kummastellut\nvieraan pojan taitoa. Uskollinen Taneli käytti tilaisuutta hyväkseen,\nluikahti ravintolaan pyssyä noutamaan ja ilmaisi todistus käsissään\nprinssille, kuka karhun oli ampunut. Seuraukset tulivat olemaan\nratkaisevat Kustaa Bertelsköldin koko tulevalle elämänradalle.\n\nPrinssi tahtoi kuitenkin vielä kerran koetella nuoren ratsastajan\nrohkeutta, hyppäsi siis hevosen selkään ja ratsasti täyttä laukkaa\nrannasta tulevia vastaan. Tultuaan kohdalle hän ajoi suoraa päätä\nKustaan hevoseen kiinni, aikoen ratsastaa hänet kumoon -- leikki oli\nrajunpuoleinen ja vaarallinen, mutta isältä opittu. Mutta aikomus ei\nonnistunutkaan. Vaikkei Kustaa ollutkaan varuillaan, käänsi hän\nkuitenkin hevosensa niin nokkelasti syrjään, että prinssi livahti ohi.\nSen nähtyään pyörähti prinssi heti kohta päin, kävi poikaa käteen ja\nsanoi: -- Näenpä, että kelpaat sekä ratsastamaan että ampumaan!\nTahdotko jäädä luokseni, niin saat hyvän pyssyn ja hyvän hevosen.\n\n-- Tahdon! -- vastasi Kustaa ylenmäärin iloissaan.\n\n-- Olkoon menneeksi! -- sanoi prinssi Kaarle.\n\nTunnin kuluttua sai kreivi Bertelsköld yhdessä miekkansa kanssa, jonka\nhänelle toi eräs kuninkaan adjutantti, Kaarle XI:ltä seuraavan\nomakätisen kirjeen, jonka huonon oikeinkirjoituksen[30] korvasi sen\nkuninkaallinen, jalomielinen sisällys:\n\n  \"Herra Kreivi.\n\n  Me lähetämme tässä teidän miekkanne, toivoen, että sitä yhä\n  edelleen palveluksessamme kunnialla käyttää tahtoisitte. Teidän\n  Mainientänne ei käy lain vuoksi auttaminen -- mitä suinkin yli\n  sen on teille kuuluvaa, tahdomme nyt ja aina lahjaksi jättää.\n  Kuninkaallisen armonne todisteeksi tahdomme täten nimittää Teidät\n  kuninkaalliseksi lähetiksemme Berliiniin sekä poikanne Kustaan\n  paasiksi rakkaan poikamme hänen ruhtinaallisen armonsa prinssi\n  Kaarlen luo. Me uskomme Teidät Jumalan Kaikkivaltiaan haltuun\n  armollisesti.\n\n  Kungsörissä Helmik. 24 p:nä 1696.\n\n                                 CAROLUS.\"\n\n\n\n\n11. SUURI NÄLÄNHÄTÄ.\n\n\nOi Vaasa, sinä kuninkaitten kuuluisa nimi, pohjolan vaakunakilvellä\nensimmäinen -- sinä heloittava tähti, jota vuosisadat ovat ihaillen\nkatselleet -- sinä voimakas lippu, jonka ympärillä sankarien veri on\nvuotanut -- sinä rauhallinen tähkälyhde, joka lupasit viljelyksen\nsatoja -- täälläkö olet mättään löytänyt, johon voit jalkasi laskea, ja\njossa voit toivoa suvusta sukuun eläväsi vielä sittenkin, kun kruunujen\nloiste on himmennyt! Olen matkustanut kautta maailman: Eurooppa oli\ntäynnä mainettasi, ja valtamerien yli se on kulkenut Uuteen Ruotsiin;\nmutta en ole tavannut majaa, jonka oveen olisit ollut piirrettynä, en\nkiveä, joka olisi kantanut nimeäsi, ellen ota lukuun Schwedensteinia,\njossa suurin urhosi kaatui. Olen matkustanut kautta koko Ruotsin ja\nkaikkien sen maakuntain ylt'ympäri Itämeren, jota ne syleilevät kuin\nmorsianta; koko Ruotsin valtakunta oli hurmaantuneena kunniastasi, joka\nsamalla oli senkin kunnia, niin että se sinun tähtesi unhotti\nvertavuotavat haavansa ja poikansa vieraalla maalla vaalenevat luut;\nmutta turhaan olen etsinyt sitä kartoista ja tiedustellut sen teillä,\nen ole nimestäsi enempää löytänyt kuin vähäisen talonpojan talon\nSkeptunan pitäjässä ja nyt tämän vähäpätöisen pilkun Pohjanlahden\nrannikolla. Onko siis suuruus niin nöyrä ja vaatimaton, että se samalla\nvoi täyttää maailman ja tyytyä muutamiin kyynäriin maata hautaansa\nvarten ja muutamain satain jalkain maa-alaan nimensä ikuistuttamiseksi!\nOnnellinen, vähäinen Vaasa, missä on kaupunki avarassa maailmassa, jota\nsinä kadehdit ja joka ei sinua kadehdi! Rooma, Aleksandria,\nKonstantinopoli, maailman pääkaupunkeja kaikki, kantavat ylpeydellä\nsankariensa nimeä, ja se nimi oli kumminkin vain yhden ainoan miehen.\nMutta sinun nimesi, sinä suuruuden turvallinen lymypaikka, se kätkee\nhelmaansa kokonaisen sarjan muistoja, joita historia rakastaa ja kansat\nihailevat, ja vaikka itse kuolisitkin, niin ole varma, että nimesi ei\nkuole, vaan elää vuosisadasta vuosisataan iankaikkisesti.\n\nNämät sanat pääsivät kreivi Bertelsköldin huulilta, kun hän\ntilanhoitajansa, mestari Pietarin seuraamana kulkien rantatietä\nMaalahden ja Sulvan kautta läheni Vaasaa, ja tämä pieni kaupunki\nahtaine katuineen ja punattuine huoneineen sievästi esiintyi hänen\neteensä auringon valossa. Nyt oltiin alkupuolella maaliskuuta 1697. Syy\nsiihen, miksi nyt tapaamme kreivin Suomessa, vaikka tiedämme, että\nkuningas oli nimittänyt hänet lähettilääksi Berliiniin, on lyhyesti\nsanottuna se, että Bertelsköld kuninkaallisesta armosta ja vastoin\ntavallisuutta oli saanut Mainiemen luovuttamisen siirretyksi tulevaan\nlähtöpäivään eli maaliskuun 14:nteen asti 1697 ja sen johdosta oli\nanonut ja saanut lomaa matkustaakseen Suomeen, järjestääkseen siellä\nasiansa ja heittääkseen jäähyväiset sukukartanolleen. Syy siihen, minkä\nvuoksi kreivi nyt on Vaasan seuduilla, on taas yhteydessä eräiden\nmuistojen kanssa, jotka ovat mitä synkimpiä pohjoismaiden historiassa\n-- niin sanottujen nälkävuosien eli suuren nälänhädän kanssa vuosina\n1695, 1696 ja 1697.\n\nKaarle XI:n hallituskauden loppuvuosina rasitti maata pitkä katovuosien\njono, joihin tavattomat häiriöt vuodenaikain säännöllisessä menossa\nolivat syynä. Aina vuodesta 1688 alkaen, jolloin ensimmäinen katovuosi\ntuli, ja sitten yhä enemmän kaikkina seuraavina kahdeksana vuotena\nluonto näytti olevan ikäänkuin tasapainostaan siirtynyt. Kesä 1689 oli\ntavattoman kuuma ja syksy niin kuiva, että vilja kuivettui ja ihmisten\nmonesti täytyi kulkea useita penikulmia juottamaan karjaansa ja\njauhattamaan eloansa. Sitten seurasi ankara talvi ja semmoinen\nnälänhätä Taalain maakunnassa, että suuria ihmislaumoja vaelsi sieltä\npois hakemaan uusia ja parempia olinpaikkoja. Molempina vuosina 1689 ja\n1690 liikkui kulkutauteja ja kulovalkeita. Vuonna 1691 tuli kevät\naikaisin ja äkisti; jo huhtikuun 28 päivänä poimittiin kypsiä\nmansikoita Tukholmassa. Kesällä kuultiin hyvin ankaria ukkosilmoja,\nrakeita ja rankkasateita mainittavan. Vuonna 1692 huhtikuussa tuli niin\nkova pakkanen, että sen vertaista ei sinä vuoden aikana oltu ennen\nkoettu. Ajettiin jäitä myöten kauas merelle. Monta ihmistä paleltui\nkuoliaaksi. Keski-Euroopassa satoi tavattoman paljon lunta, ja sitten\nseurasi tulvia ja maanjäristyksiä. Vuonna 1693 talvi oli ankara, kevät\nja kesä kovin kuumat. Suunnattomat heinäsirkkaparvet hävittivät Unkaria\nja Saksanmaata; tulivuoret kävivät levottomiksi; Etna ja Hekla purkivat\ntulta. Enteet enenivät. Ruotsissa satoi vahvan lumen toukokuulla, mutta\nsitten oli poutaa ja hellettä koko kesäkauden. Laiho oli\npienikasvuista, elonhinta nousi 20 talariin tynnyriltä.\n\nV. 1687 ja 1688 oli Suomessa ollut kato, mutta seuraavat vuodet 1693\nvuoden loppuun saakka olivat antaneet hyvän, toisinaan runsaankin\nsadon, niin että kerrotaan, kun sittemmin muisteltiin \"vanhoja hyviä\naikoja\", kuinka eloa silloin oli niin paljon, että jyväkuormat monesti\nsaivat seisoa useita vuorokausia kaupunkien toreilla ostajien\npuutteessa. Mutta kaikki elivät siksi päiväkseen, ei kukaan ajatellut\ntulevaisuutta. Yleisiä makasiineja ei ollut; varastaja ei hankittu;\ntaivaan linnut söivät maahan varisseita jyviä, ja ihmiset elivät\niloisia päiviä, kuuntelematta luonnon aavistelevia huokauksia ja\nylt'ympäri jo alkavia varoituksia. Ja niin tuli turma raskaana,\näkillisenä ja odottamattomana pohjoismaita kurittamaan.\n\nVuonna 1694 oli tiheitä maanjäristyksiä etelässä, kallis aika ja\nnälänhätä Keski-Euroopassa. Loistavassa, rikkaassa Pariisissa sanotaan\nsinä vuonna 92,000 ihmistä kuolleen nälkään ja tauteihin. Rakeet\nhävittivät viljan toisessa Ruotsin jyvä-aitassa, Pommerissa. Toisessa,\nSuomessa, saatiin niukka sato, ja edellisen vuoden varat olivat\nlopussa. Nyt jo käytiin puunkuoreen käsiksi, ja nyt jo nähtiin joskus\nnälkään nääntyneitä ihmisiä kuolleina tiepuolissa.\n\n1695 vuoden alkupuolella oli talvi niin kylmä, ettei sen vertaista\ntietty olleen sitten vuoden 1658, jolloin Kaarle X samosi Beltin yli.\nSaksanmaalla joet olivat niin paksussa jäässä, että katolilaiset\nmuutamilla paikkakunnilla saivat luvan syödä lihaa paaston aikana, kun\nei kalaa ollut saatavissa mistään hinnasta. Moni paleltui kuoliaaksi;\nSuomen kirkonkirjat mainitsevat, että sudet hyökkäsivät ihmisten\nkimppuun kotona heidän huoneissaan. Portugalissa ja Espanjassa kuoli\nkolmas osa karjaa rehun puutteesen. Tätä talvea seurasi myöhäinen ja\nkylmä kevät, minkä jo olemme Mainiemessä käydessämme nähneet, niin että\nkevätkylvöjä ei ehditty lopettaa ennen kuin juhannuksen aikaan, ja tätä\nkevättä seurasi kylmä ja sateinen kesä. Vilja ei ennättänyt tuleentua;\npelloilla näkyi vain muutamia harvoja viheriöitä korsia ja muuten musta\nmulta, jonka tähden tämä vuosi oli tunnettu _suuren mustan vuoden_\nnimellä. Uudellamaalla ruis heilimöi vasta heinäkuun lopulla, ja\nsyyskuun alussa teki pakkanen lopun keskeneräisestä viljasta. Hätä\neneni. Tynnyri rukiita maksoi 10 riksiä, joka oli suunnaton hinta!\nHerrasmiehet ja varakkaammat talonpojat alkoivat vähennellä\npalkkaväkeään puoleen entisestä määrästä, päästäkseen heitä\nelättämästä. Kuningas antoi jyväinvientikiellon, ja tilasi niitä\nulkomaalta. Seitsemän laivanlastia hukkui syysmyrskyissä Merenkurkkuun.\n\nVuosi 1696 alkoi perin erilaisilla, mutta yhtä tavattomilla enteillä.\nTalvi oli lauha kuin kevät. Jo helmikuun 2. päivänä nähtiin Tukholmassa\nsormenpituista ruohoa. Helmikuun 20. päivän paikoilla jäät katosivat,\nHallantiin tuli pääskysiä, ja moni aloitti jo kevätkylvönsä. Mutta\nmaaliskuun 7. päivänä tuli pakkanen takaisin, kaikki järvet ja lahdet\nmenivät jälleen niin vahvaan jäähän, että niitä voitiin ajaa hevosella.\nKevättouot olivat hävinneet, syyskylvöt olivat mädänneet maassa. Ne\nharvat, joilla vielä oli jotakin kylvettävää, pettyivät kuitenkin\ntoivossaan. Kesä tuli kolkko. Elokuun 8. päivää vasten yöllä oli\nmuutamin paikoin Suomessa niin kova pakkanen, että jyvätähkät olivat\naamulla paksussa jäässä. Neljänä yönä perätysten elokuun 22. päivän\njälkeen kävi uusi pakkanen, joka teki tähteistä lopun. Sitävastoin oli\nsyksy niin lauha, että Tukholmassa syötiin kypsiä mansikoita syyskuun\n1. päivänä ja tuoreita vaaraimia lokakuun 10. päivänä.[31] Vuodentulo\noli miltei mitätön. Siltä vuodelta mainitaan Mäntsälän kirkonkirjassa,\nettä jänikset ja muutamat lintulajit, esim. käki, katosivat kokonaan,\nkukko herkesi laulamasta, muuten niin arka ilves tunkeusi kyliin,\nrottia tuli nälkäisinä isoissa laumoissa sinne, missä niistä ei koskaan\nennen ollut mitään tiedetty, ja söivät kaikki mitä tapasivat.\nKesälahdella kerrotaan tuntemattomia ulkomaisia lintuja näkyneen\nmetsissä.\n\nNyt vasta alkoi Kaarle XI tuntea yksinvallan painoa, sillä kaikki\nihmiset syyttivät hädästään häntä, jonka hallussa kaikki valta oli ja\njoka tahtoi kaiken omaisuuden itselleen. Jo v. 1696, jolloin\nNorrlannissa ja Suomessa nääntyi nälkään niin monta sotamiestä, että\nrykmenteissä tuskin oli puolta määrää jäljellä, oli paljon niitä, jotka\nmuistelivat, kuinka kuningas oli näistä miehistään ylpeillyt, ja häntä\nverrattiin kuningas Taavettiin, jota Jumala rankaisi sentähden, että\nhän ylpeydessään toimitti väenlaskun. Kuningas Faaraolla, niin\nsanottiin, oli toki Jooseppi, joka selitti hänen varoittavat unensa;\nnytkin oli edelläkäyviä merkkejä näkynyt, mutta ei kukaan Jooseppi\nollut niitä kuninkaalle selittänyt. Tällaiset puheet koskivat kovasti\nkuninkaan mieleen. Noina kahtena vuotena 1695 ja 1696 jakoi hän\nkansalle halvasta hinnasta 110,682 tynnyriä jyviä, mutta ne eivät\npitkälle riittäneet.\n\nSillä nyt seurasi -- mikkelistä v. 1696 lähtien, koko v:n 1697 ja\nkappaleen seuraavaa -- niin kova ja yleinen hätä kaikissa\npohjoismaissa, että sen vertaista ei oltu ikinä koettu eikä myöskään\nJumalan avulla koskaan enää tultane kokemaan. Se, joka tahtoo nähdä,\nmitä kansa voi menehtymättä kärsiä, ollen vielä kahden tai kolmen\nvuoden perästä sen jälkeen valmis uudelleen valloittamaan puolen\nEurooppaa -- hän seuratkoon meitä.\n\nEi ainoakaan Ruotsin maakunnista, kenties Skoonea lukuunottamatta,\npäässyt vapaaksi sen ajan vaivoista. Helpoimmalla pääsi Etelä-Ruotsi;\nsen jälkeen Pommeri; sitten Keski-Ruotsi. Norrlanti kärsi paljon,\nViron- ja Liivinmaa vielä enemmän, Suomi luultavasti kaikista eniten.\n\nNämä olivat ne haamut, joihin pukeutuen hätä yleisimmin näytti kalpeita\nkasvojaan -- kalpeampia ja hirvittävämpiä, kuta enemmän kevät läheni\nvuonna 1697. Ensiksi alkoivat isännät panna pois palkollisiaan, ja\npalkolliset, yhdessä loisten kanssa olivat pakotetut lähtemään\nisäntäinsä luota, kun nämä eivät enää voineet hankkia heille elatusta.\nJoukoittain tulvi semmoista irtolaisväkeä kaupunkeihin. Jo ennestään\nhalvat työpalkat alenivat tyhjää vähemmiksi, niin että pelkällä\nruokapalkalla sai työmiehiä enemmän kuin tarvitsikaan, ja nuoret miehet\ntyöntäytyivät kilvan sotapalvelukseen. Mutta useimmat kaupungit, paitsi\nmuutamia, niinkuin Tukholma, Turku, Riika ja Tallinna, olivat itse\nköyhiä, miltei leivättömiä, ja sieltä, missä leipää alussa olikin, se\npian loppui. Maaseuduille virtaileva väenpaljous ei saanut työtä eikä\nleipää, vaan ajelehti siellä täällä, surkeasti kerjäten, ja nääntyi\nviimein nälkään ja kaikenlaiseen viheliäisyyteen. Fryxell tuo esiin\nerään kertomuksen Tukholmassa huhtikuun 24. päivältä 1697. \"Monta\ntuhatta köyhää on maaseudulta lähtenyt pääkaupunkiin. Ne horjuvat,\nkonttaavat tai loikovat joka paikassa kaduilla. Ei kukaan tahdo ottaa\nheitä huoneihinsa. Näin täytyy näiden viheliäisten onnettomuuden uhrien\nviettää vielä talvikylmiä öitä paljaan taivaan alla, maaten milloin\nsiellä milloin täällä seinävierillä. Useat eivät siitä enää koskaan\nnouse ylös, ja aamusilla tulevat kaupungin vartijat ja vievät pois nuo\nkuolleet ruumiit, jotka viskataan suuriin kuoppiin ja niihin yhteisesti\nhaudataan.\"\n\nIrtolaisväestö[32] joutui siis ennen muita hätää kärsimään. Mutta kohta\nastui hätä askelen kauemmas. Maata omistava tai ainakin maata viljelevä\ntalonpoika torppareineen kävi kohta käsiksi petäjänkuoreen, joka ei\ntavallisinakaan vuosina ollut mikään harvinainen ravintoaine Suomessa\nja Pohjois-Ruotsissa. Tämä kuori hienonnettiin jauhoksi ja paistettiin\nleiväksi, taikka myös hakattiin se rikki, silputtiin hienoksi,\nsurvottiin, keitettiin vedessä eräänlaiseksi velliksi tai puuroksi ja\nsyötiin ilman enempää särvintä. Tämä ruoka ei suinkaan ollut maukasta\neikä terveellistäkään, mutta mukiin se kumminkin meni niinkauan kuin\noli vähän ruis- tai ohrajauhoja siihen sekoittaa. Mutta yhä pienemmiksi\nkävivät jauhoannokset, kadoten viimein useimmilta kokonaan. Hätä alkoi\nnyt etsiä apua muualta. Sekoittamaton petäjäleipä oli mustaa ja kovaa\nkuin kivi. Koetettiin siihen sekoittaa kuivista, puiduista rukiin- tai\nohrantähkistä survottuja jauhoja, ja tämä oli vielä herkkua. Senkin\nloputtua seurasivat järjestyksessä ruumenet, kaunat, oljet, mäski.\nNämäkin loppuivat, ja nyt koeteltiin ruohoja, nokkosia ja muita\nkasveja, muun muassa vehkan juuria (_calla palustris_). Tämmöinen leipä\noli vaikeata valmistaa, se hajosi vähänkin siihen koskiessa ja paloi\nhelposti poroksi leivinuunissa. Talonpoika oli tottunut käyneesen\nkaljaansa, mutta nyt ei ollut maltaita. Koetettiin siis panna juomaa\nmilloin oljista, milloin katajanmarjoista tai suomyrteistä, mutta sitä\nei saatu käymään, siitä tuli terveydelle vahingollista ja\npahanmakuista. Nauriit ja juurikkaat olivat jonkin aikaa muutamain\nturvana; perunoita -- tätä siunattua amerikkalaista juurikasvia, joka\nnyt antaa Suomen talonpojalle lähes puolen hänen ravintoaan ja enemmän\nkuin mikään muu tekee mahdottomaksi sellaisen hädän kuin oli v. 1697 --\nei tunnettu nimeltäkään. Saaristossa ja eräiden sisäjärvien rannikoilla\ntultiin paremmin toimeen, kun toki oli kalaa; ei ole tosin muistiin\nkirjoitettu, mutta todenmukaista kuitenkin on, että tämä vedenanti on\npelastanut monet tuhannet kuolemasta. Sillä maitoa ja lihaa ei pitkälle\nriittänyt; rehun puute seurasi nälänhätää; sen vuoksi täytyi teurastaa\nkarja, niin että vain rikkaimmilla oli jokin elukka laitumelle\nlaskettavana tuona surun keväänä v. 1697.\n\nKun kuljeksivat, nälkiintyneet ihmiset tapasivat hengissä olevan\neläimen, löivät he sen paikalla kuoliaaksi, repivät sen palasiksi,\njoivat sen veren ja söivät sen lihan, malttamatta sitä edes keittää.\nMetsälinnut olivat harvinaisia, syystä että niiden poikaset olivat\nnoina kylminä kesinä paleltuneet kuoliaiksi. Kun sarvikarjaa, sikoja ja\nlampaita alkoi puuttua, tuli vuoro hevosten, koirain ja kissain,\nrottain, varisten, eläinten vuotain, kuolleiden eläinten ja\nkaikenlaisten haaskain. Eikä siinä vielä kyllin. Tarut, joita\nkuunnellessaan ihmissydän kauhistuu, kertovat, että vanhemmat olivat\nsyöneet kuolleita lapsiaan ja että lapset epätoivoissaan olivat\ntyydyttäneet nälkäänsä kuolleiden vanhempainsa ruumiilla.\n\nTalonpojan tuvasta hiipi hätä pappiloihin, etäisimpiin ensin, toisiin\nsitten. Petäjäisellä ja survejauholla katettiin monen köyhän\nkappalaisen pöytä. Viimein kova aika sai kaupunkeihin, maakaupunkeihin\nensin, merikaupunkeihin sittemmin. Niiden satamat olivat jäässä, niiden\nlaivat hukkuivat myrskyissä. Nälkäiset maalaiset kalvoivat niitä\nniinkuin rotat syöden kaiken, minkä käsiinsä saivat. Itse Tukholmassa\nryöstettiin eräs leipurinpuoti. Kuningas antoi tutkia joka\nperheen kodin; kenellä vain oli suurempi varasto kuin minkä hän\nvälttämättömästi tarvitsi, hänen täytyi se myydä. Mutta ei mikään\nriittänyt. Ruistynnyri maksoi 15-20 riksiä. Tähteetkin loppuivat kevään\nkuluessa. Tanskan ministeri ei saanut ostaa sen verran jyviä kuin mitä\nhänen taloutensa muutamiksi viikoiksi tarvitsi, vaan hän oli pakotettu\ntilaamaan niitä Helsingöristä. Pienemmissä kaupungeissa oltiin vieläkin\npahemmassa pulassa. Koko valtakunta näki nälkää alhaisimmasta\npäiväläisestä alkaen aina yhteiskunnan ylhäisimpiin asti.\n\nKaikesta tästä nälästä, kaikenlaisista puutteista ja niistä\nepäterveellisistä ravintoaineista, joita täytyi nauttia, syntyi\nvoimattomuutta, tauteja ja kuolemaa. Terveet kävivät niin heikoiksi,\nettä vaivoin pysyivät pystyssä, saatikka sitten voivat jotakin\ntoimittaa. Usealla pöhöttyi ruumis ja kangistui kokonaan; toisilla\njäsenet näivettyivät, iho kävi tummanruskeaksi, kasvot tuntemattomiksi.\nKaikkialla nähtiin ihmisiä horjuvan haamuina sinne tänne, kunnes\nlaupias kuolema teki lopun heidän kivuistaan, useinkin aivan yht'äkkiä\nkirkossa, kartanolla, tiellä, työssä. Kerjäläisen käsi kangistui juuri\nsamassa, kun hän sen anoen ojensi; äidin ääni vaikeni juuri silloin,\nkun hän koki laululla viihdyttää nälkäistä lastansa. Kulkutaudit\nseurasivat hädän kintereillä; murhanenkeli raivosi hillittömästi joka\npaikassa.\n\nYhdentoista penikulman päässä Tukholmasta pohjoiseen, sanoo eräs sen\naikalainen, nähtiin teiden varsilla ylen harvassa hengissä olevia\nihmisiä, ainoastaan siellä täällä menehtyneitä olentoja, jotka istuivat\nnälkään kuolleiden eläinten ruumiiden vieressä. \"Minua kauhistuttaa\nvieläkin\", sanoo eräs samanaikainen tarttolainen, \"ajatellessani\nkaikkea sitä viheliäisyyttä, jota olen ollut pakotettu näkemään;\nkauhistuttaa ajatellessani noita nälkiintyneitä ihmisiä, nuoria ja\nvanhoja, joita joka päivä kömpi kaduilla, kasvot nälästä ryppyisinä ja\nmurtuneina.\" Ihmiset kuolivat lopulta niin laumoittain, että viimein ei\nehditty heitä haudatakaan, vaan heitettiin ruumiit läjittäin toistensa\npäälle kirkkomaihin. \"Siihen aikaan\" -- sanoo H. Forsius vuonna 1757\njulkaisemassaan Helsingin kuvauksessa -- \"vihittiin Kampilla oleva\nhautausmaa kuolleiden leposijaksi, kun nuo monet maaseudulta tulleet\nihmiset eivät kaupungin kirkkomaahan mahtuneet. Voineeko kukaan\nmurtumattomin mielin kuulla vanhustemme kertovan, että ihmisten\nkaduilla käydessään täytyi ruuan puutteesta kaatua toistensa päälle?\nVoiko kukaan mielikarvaudetta kuunnella kertomuksia siitä, kuinka moni\nsiihen aikaan meni hautausmaalle, siellä lähenevää pelastustaan\nodottamaan? He näkivät itse sen paikan, missä heidän raukeat luunsa\ntulisivat lepäämään. Heidän hajalliset ryysynsä tulevat olemaan heidän\nkäärinliinansa ja ruumisarkkunsa. Kaksi heikkoa jalkaa tulee nyt\nolemaan heidän hautapaarinsa ja nälkäinen vatsa heidän ainoa\nsaattueensa. Älkäämme tätä lukeko, suutelematta _Herran_ kättä, joka\npitkinä aikoina on varjellut Ruotsiamme semmoisesta nälänhädästä!\"\n\nTäydellistä tilinpäätöstä tämän suuren hävityksen uhreista ei ole voitu\ntehdä. Ainoastaan Viron- ja Liivinmaalla lasketaan 50,000 ihmistä\nkuolleen nälkään. Useista Suomen paikkakunnista puuttuu tietoja syystä,\nettä niin useat sen ajan kirkonkirjat osaksi tuhoutuivat kohta sen\njälkeen alkaneen Isonvihan aikana, osaksi korjattiin pois Ruotsiin tai\nmuuten joutuivat hukkaan. Ne tiedot, joita on saatu kokoon, riittävät\nkuitenkin osoittamaan hävityksen suuruutta ja laajuutta.\n\nMaaliskuussa 1697 sanotaan kuningas Kaarle XI:n yhdellä kertaa saaneen\nkuusi postia Suomesta. Ne sisälsivät tiedon siitä, että 80,900 ihmistä\noli nälkäkuolemaan nääntynyt, että yhdeksästä pitäjästä olivat kaikki\nihmiset kuolleet sukupuuttoon ja niiden kirkot suljetut.[33]\nNeljätoista päivää sen jälkeen sai kuningas saman tiedon viidestä\nmuusta maan kirkosta. Yhdessä ainoassa pitäjässä oli yhtenä päivänä 156\nhenkeä kuollut nälkään. Sanottiinpa, että melkein kaikki Uudenmaan\nrykmentin sotamiehet olivat nälkään kuolleet. Syyskuun 1 päivästä 1696\nsamaan päivään 1697[34] oli Turun hiippakunnassa sillä tavoin 60,371\nihmistä saanut surmansa, Pohjanmaalla 19,540, Uudenmaan ja Hämeen\nläänissä 28,248, jotka numerot ovat pikemmin alhaisiksi kuin korkeiksi\nlasketut. Viimeksimainitussa läänissä jäi 857 tilaa autioksi. Seuraavat\nnumerot mainittakoon näytteinä. Lohjalla kuoli mainitun ajan kuluessa\n840, Karjalla 436, Janakkalassa 1,152 ja 69 vierasta kerjäläistä,\nTammelassa 658 ja 124 vierasta, Sääksmäellä 789 ja 116 vierasta,\nNaantalissa 401 ja 178 vierasta, Raumalla 370, Porissa ja Ulvilassa\n716, Huittisissa 671 ja 173 vierasta, Laitilassa 373 ja 71 vierasta,\nTyrväällä 865, Kangasalla 1,304, Pirkkalassa 789, Orivedellä 840,\nRuovedellä 1,017, Längelmäellä 685 ja 150 vierasta, Messukylässä 873 ja\n25 vierasta, Oulun kaupungissa ja pitäjässä 1,592 (kaupungissa\nyksistään 713), Limingassa 895 ja 122 vierasta, Kalajoella 1,238 ja 66\nvierasta, Raahessa 484 ja 38 vierasta, Kemissä 676, Paltamossa 1,612,\nSotkamossa 1,584, Kokkolassa 814, Uudessa Kaarlepyyssä 514,\nPietarsaaren pitäjässä 1,026 henkeä j.n.e. Yksistään toukokuussa\nhaudattiin Turussa 165 kuollutta.\n\nPorvoon hiippakunnasta ei ole tietoja. Tiedetään kuitenkin, että\nPorvoon kaupungissa ja pitäjässä vuonna 1697 kuoli 2,294, Helsingin\npitäjässä 439, Sipoossa 533, Pernajassa 815, Hillolassa 1,906,\nOrimattilassa 540, Elimäellä 670, Hauhossa 1,266, Lammilla 1,165\nj.n.e.[35] Pyörein luvuin arvaten oli Suomenmaan koko ihmishukka yhtenä\nainoana vuotena 1697 100,000 ja kaikkina kolmena nälkävuotena 150,000\nkuollutta, eli 7-8 kertaa enemmän kuin tavallisina vuosina. Ja näin\nolivat asiat, vaikka Suomen koko asukasluku todenmukaisesti ei noussut\nkorkeammalle kuin noin kolmanteen osaan sen nykyisestä, eli puolen\nmiljoonan paikoille.[36]\n\nNäin ankarat sallimuksen rangaistukset eivät voineet olla haavoja ja\narpia jättämättä. Viljelyksen ja valon suuret valloitukset pysähtyivät,\nuudisviljelykset hävisivät, ja erämaa otti hengen uhalla takaisin\nomansa, temmaten kyntäjältä ne kedot, jotka jo oli menettänyt\nvuosisatoja sitä ennen. Toisinaan höltyivät yhteiskuntajärjestyksen\nsiteet; Mikkelin tienoilla ryösti rahvas herraskartanot 1696 ja löi\nkruunun veronkantajat kuoliaiksi. Ylenmääräinen hätä tekee ihmisen\nitsekkääksi, ja kun oli pitkäin aikain kuluessa täytynyt pieninkin ropo\nantaa muille, löyhtyivät tai kuluivat toisinaan tottumuksen ja hädän\nkautta rakkauden siteet, niin että jolla oli varaa antaa, se ei enää\nantanut, ja jolla oli voimia ottaa, hän otti, ja itkun ja valituksen\nkyynelet juoksivat jälkeä jättämättä maahan, ja epätoivon huokaukset\nkatosivat, kenenkään niitä kuulematta, avaruuksiin. Useimmathan\nistuivat, niinkuin Forsius sanoo, omaa hautaansa katsellen.\n\nMutta Jumala antoi kaiken tämän ainoastaan aikansa kestää, ja senkin\najan kuluessa kantoi kansa onnettomuutensa miehuullisesti. Koko\nyhteiskunta olisi voinut hajautua, mutta täällä se pysyi koossa. Kun\nmoni muu olisi kaatunut tahi epätoivoon joutunut, seisoi suomalainen\nvielä pystyssä, raudanlujana, sitkeänä, luottavaisena. Paras todistus\nsiitä on se nopeus, millä hävityksen jäljet, joskaan niitä ei voitu\nsaada pois, ainakin saatiin lievennetyiksi. Avautuva meri, hyvä\nvuodentulo v. 1698 -- ja taas alkoi aura kyntää tulevaisuuden maata,\ntoivo palasi, ja inhimilliset olot alkoivat järjestyä ja selvetä, ja\nSuomen kansa vetäisi henkeään niin syvältä, että se kohta taas kykeni\nkantamaan, sitäkin suuremmaksi kunniakseen, suurempaa taakkaa kuin\nmilloinkaan ennen. Mikä opetus kaikille ajoille! Totta puhuu tosiaan\nsananlasku, joka sanoo, että \"hukassa on vain se, joka itse itsensä\nhukkaa!\"\n\n\n\n\n12. LARSSONIN PERHE.\n\n\nKun kreivi Bertelsköld ensi kerran elämässään ajoi vähäiseen Vaasaan,\nhämmästyi hän nähdessään jonkinlaisen varallisuuden jälkiä suuren,\nselvästi huomattavan köyhyyden rinnalla. Pienten, kauniiksi punattujen\nrakennusten vierellä, joiden kaksiosaiset portit oli taitavalla kädellä\nkoristettu, nähtiin siellä täällä jonkun menehtyneen kerjäläisen\nnojaavan seinää vasten tahi hapuilevan porttia kohti. -- Mutta enimmin\nhämmästytti kreiviä kuitenkin se, että kaikki nämä portit oli suljettu.\nKaduilla vallitsi kamala hiljaisuus, jota ainoastaan nälkäisten\nvalitukset häiritsivät; mutta kreivin jäljessä kulki hälisevä seurue,\njota hän ei voinut häätää luotaan. Kaikista hänen matkansa tuhansista\nvastuksista tämä ehkä oli kaikista suurin. Kaikkialla, missä hän\nliikkui, keräytyi nälkiytyneitä ihmisiä hänen tiellensä, ja kun hänellä\nei ollut enää mitään antaa, tapahtui, että muutamat heittäytyivät\nhevosten jalkoihin, estääkseen häntä poistumasta, samalla kun kaikki\nmuut, hänen irti päästyään, juoksivat hengästyneinä hänen rekensä\njäljessä, kunnes uupuneina sortuivat maahan.\n\nBertelsköld oli toivonut pääsevänsä näkemästä tätä masentavaa surkeutta\nlähetessään Vaasan seutua, jota syystä pidettiin Suomen jyväaittana.\nVähän paremmalla kannalla olivatkin asiat Närpiössä ja Maalahdessa, kun\nsiellä toki oli menneenvuotista kalaa. Mutta Vaasaan tunki laumoittain\nkansaa etäämpää maaseudulta Ilmajoen, Lapuan ja Ruoveden köyhistä\npitäjistä. Näitä vaeltajia olivat kaikki kaupungin lähistössä olevat\ntiet niin täynnä, että matkustajat vaivoin pääsivät kulkemaan.\nSuopeamielinen mestari Pietarikin menetti välistä kärsivällisyytensä\nniin, että armotta sysäsi pois ne, jotka astuivat jalaksille tahi\ntarttuivat hevosten ohjaksiin riippumaan, huutaen sydäntä vihlovalla\näänellä: \"leipää! leipää!\" Mutta nämä viheliäiset eivät totelleet\nrukouksia enemmän kuin uhkauksiakaan; he seurasivat tämän oudon, komean\nherran jälkiä kaikkialla, ja niin ajoi Bertelsköld kaupunkiin,\nperässään kiljuva seurue, jossa oli vähintäin 60 tai 70 kerjäläistä.\n\nTuskin hän oli ehtinyt torille, ennenkuin sai nähdä uuden meluisen\nilmiön nälän kauhuista. Iso pörhökarvainen karhukoira oli nälän pakosta\nuskaltautunut kadulle. Heti kohta alkoi yleinen takaa-ajo. Kaikki\nhyökkäsivät koiran jälkeen; voimaton kerjäläinenkin sai uusia voimia\nodottamattoman saaliin nähtyään, ja hänen hervonneet jalkansa\nvertyivät. Koira parkaa ajettiin kadulta kadulle, pihasta pihaan,\ninnokkaammin kuin sutta metsässä. Välistä kääntyi se päin ja näytti\nhampaitaan; mutta turhaan, joukko ei siitä huolinut; uusi pako, uusi\najo! Jo viimein saatiin tämä vainottu raukka ahtaaseen umpisopukkaan\nkahden huoneen väliin. Siellä ryhdyttiin sitä ahdistamaan kepeillä,\nkivillä ja jääpalasilla. Vähän aikaa se puolusti itseään epätoivon\nuljuudella, mutta sortui viimein, vedettiin riemuiten esiin, vietiin\ntorille, teurastettiin, paistettiin ja syötiin -- ja tämä kaikki oli\nmuutaman silmänräpäyksen työ.\n\nOlihan tässä kumminkin vähän enemmän ihmisyyttä kuin usein muulloin,\nsillä Bertelsköld oli samanlaisissa tilanteissa nähnyt otuksia syötävän\nraakanakin. Surullisena kääntyi hän pois ja kysyi kauppias Larssonin\ntaloa. Hänelle osoitettiin erästä Kauppiaskadun varrella olevaa\nkartanoa, joka oli kaupungin pulskimpia, ja jonka ikkunat olivat muita\nisommat ja portti tavattoman komeasti koristettu. Mutta tämäkin portti\noli suljettu niinkuin kaikki muutkin, ja useimmat akkunaluukut kiinni\nväännetyt. Kreivi kolkutti porttia.\n\nPitkän odotuksen jälkeen kuului vihdoin portin takaa ääni, joka huusi:\n-- Menkää tiehenne! Meillä ei ole eloa myydä eikä leipää muille antaa.\n\n-- Sanokaa isännällenne terveisiä, että kreivi Bertelsköld on tullut\ntänne varta vasten häntä tapaamaan, -- huusi kreivi ulkopuolelta\nvastaukseksi.\n\nHetkinen kului, ja sitten nähtiin punaposkisen tytönpään pilkistelevän\nullakolta, uteliaasti katsellen muukalaisia kiireestä kantapäähän.\n\n-- No, -- huusi kreivi uudelleen, -- tahtooko isä Larsson antaa minun\nmatkustaa liki 40 penikulmaa häntä tavatakseni ja sitten sulkea\nporttinsa juuri silmäini edessä?\n\nTyttö peräytyi, taas kului hetkisen aikaa, ja nyt aukaistiin portti.\nKartanon isäntä tuli kreiviä vastaan vähän hämillään ja tätä\nepäkohteliasta vastaanottoa anteeksi pyydellen. -- Me elämme kuin sodan\njaloissa -- sanoi hän -- öin ja päivin on kartanomme satain ihmisten\nsaartamana, ja jollemme pitäisi porttia kiinni, olisi talo tuossa\ntuokiossa puti puhtaaksi ryöstetty. Mutta astukaa sisään, ja pitäkää\nhyvänänne, mitä köyhä talo voi tarjota näin leivättömänä aikana.\n\nSe, joka näin kreiviä tervehti, oli noin 54 vuoden vanha,\nruumiinmukaiseen villapuseroon, sarkapolvihousuihin ja pieksuihin\npuettu mies. Hänen olennossaan oli jotakin sekä talonpoikaista että\nherrasmaista; jokapäiväiset tavat eivät olleet voineet kokonaan\nkuluttaa pois jonkinlaista omintakeista käytöstavan sievyyttä, joka oli\nsiihen aikaan opittu, kun tämä rikas porvari valtiopäivämiehenä ja\nkansanjohtajana näki ylhäisten ja alhaisten valtakunnan pääkaupungissa\nympärillään hyörivän. Muuten ei mikään kohta talossa osoittanut, että\nse olisi ollut niin köyhä kuin miksi isäntä oli sitä sanonut. Reipas\nemäntä, lihava, kaksikymmenvuotias poika ja kaksi vankkaa,\npulloposkista tyttöä olivat todistuksena siitä, ettei perhe ainakaan\nollut kärsinyt välttämättömäin tarpeiden puutetta. Ruokaa tuotiin\nrunsaasti pöytään ja näkyi siinä sitä, mikä tähän aikaan oli ylen\nharvinaista, nimittäin selvää rukiista leipää, ei kumminkaan tuoretta,\nsillä ei kukaan kaupungissa ollut tohtinut pitkään aikaan leipoa,\njottei tuoreen leivän haju saattaisi kadulla kulkevia kerjäläisiä aivan\nvimmoihinsa. Vielä harvinaisempi oli kenties se savustettu\nlampaanliikkiö ja tuopillinen olutta, jotka kreivin kestitykseksi\npantiin esiin. Ei koskaan ollut hieno ylimys vilpittömämmällä\nhartaudella ruokalukuaan lukenut.\n\nTahtoen haihduttaa muiston viimeisestä vihamielisestä kohtauksesta\nLarssonien kanssa kuninkaan vierashuoneessa, lausui Bertelsköld\nperheelle muutamia kohteliaisuuksia heidän iloisen ulkomuotonsa\njohdosta. Sen sanoi hän ilahduttavan häntä sitäkin enemmän, kun hän\nkahden viikon aikaan ei ollut nähnyt muuta kuin kalpeita, kuihtuneita\nkasvoja, ja mitä taas ruokaan tuli, niin hän tahtoi vilpittömästi\ntunnustaa, että hän ei ollut näihin kahteen viikkoon syönyt nälkäänsä\nsammuksiin, vaikka oli matkustanutkin pappilasta pappilaan, sillä\npettuleipä, suolaiset silakat ja vähän kaljaa väliin olivat ne ainoat\nherkut, joita pappiraukoilla oli ollut vieraalle tarjottavana.\n\nKreivin näin heitä kiitellessä katselivat isäntä ja emäntä hämillään\nympärilleen, ikäänkuin tullakseen vakuutetuiksi, ettei kukaan ollut\nsattunut kuulemaan tätä sopimattomaan aikaan talon varallisuudesta\nannettua kiitosta. -- Niin, herra kreivi -- sanoi Larsson -- eihän\nlähimmäistä palvella sillä, että itse nälkään kuollaan. Olemme antaneet\nniin paljon kuin olemme tainneet, mutta jonkin vähän olemme raappineet\nitsellemme kokoon jyvähinkaloiden pohjilta. Mene ja katso, Maijaseni,\nonko portti suljettu. Pahat ajat, herra kreivi, ei varmuutta\nminkäänlaista, maankulkijoita kaikkialla ylt'ympäriinsä. Saa onneaan\nkiittää, ettei leipää suusta temmata.\n\n-- Luulenpa kuitenkin, -- sanoi kreivi, -- että jos nuo kurjat raukat\ntuolla ulkona olisivat muuta kansaa kuin mitä ovat, niin vähänpä olisi\napua porttinne sulkemisesta. Onko teillä sotaväkeä ja poliisia\nkaupungissa?\n\n-- Jumala varjelkoon! Korsholmassa asuu muutamia vartiomiehiä, mutta\ntäällä ei ole kuin kolme kaupunginpalvelijaa, joista yksi on rampa,\ntoinen kuuro ja kolmas ei kelpaa muuhun kuin iltarumpua lyömään.\n\n-- Ja eikö täällä ole ollut häiriöitä? Tarkoitan todellisia,\narveluttavia häiriöitä, niin että taloja olisi ryöstetty ja ihmisiä\ntapettu?\n\n-- Jumala varjelkoon, miten kreivi puhuu! Ei toki mokomia ole\ntapahtunut.\n\n-- No hyvä, -- sanoi kreivi arvokkaasti, -- ettette ajattelisi pahempaa\nkansastamme kuin mitä se ansaitsee, tahdon kertoa teille, miten käy\nmuissa maissa, mahtavimmissa ja rikkaammissa kuin meidän silloin, kun\nsuuri hätä saattaa ihmiset epätoivoon. Kerrankin olin läsnä kapinassa,\njonka nälänhätä oli saanut aikaan Lontoossa. 34 leipurinpuotia\nryöstettiin, noin 200 ihmistä tapettiin tai haavoitettiin. Vuonna 1683\nnäin samanlaisen melskeen Kartagenassa Espanjassa; väestö huusi leipää\nja sytytti kuvernöörin palatsin palamaan; vasta sitten, kun enin osa\nkaupunkia oli ryöstetty, saatiin järjestys tykeillä palautetuksi.\nSamana vuonna ja samasta syystä raivosi kolme viikkoa verilöyly\nPalermossa. Kohta sen jälkeen sain nähdä yhtäläisiä melskeitä Kölnissä;\nkaupungin porvarit tarttuivat aseihin, verta vuoti kosolti, ja\nkokonainen kaupunginosa poltettiin. Vuonna 1693 keväällä oli yötä ja\npäivää monta tuhatta miestä sotaväkeä aseissa Pariisissa estämässä\nväestön epätoivon purkauksia, ja yhtäkaikki meni tuskin päivääkään,\nettei olisi tapahtunut murhaa, murhapolttoja ja hurjia, verisiä\nkahakoita, joissa enemmän kuin tuhat ihmistä sai surmansa. Huomatkaa\ntarkoin, että kaikki nämä suuret kaupungit perustivat puolustuksensa\nhätää vastaan asevoimaan. Entä täällä, mitä asetatte täällä turvaksenne\nuseita satoja, jopa tuhansiakin tänne tulvaavia ihmisiä vastaan, jotka\nkuolevat nälkään juuri silmäinne edessä? Kolme invaliidia ja suljetun\npuisen portin, jonka kuka tahansa voi kokkona polttaa. Mutta nämä\nhuutavimpaan hätään joutuneet kerjäläiset tyytyvät ajelemaan koiria\nkaduillanne! Heitä kuolee akkunainne edessä, eikä sormeakaan nosteta\nporttianne särkemään! Minunlaiseni matkustaja kulkee neljättäkymmentä\npenikulmaa mitä suurimpaan epätoivoon joutuneen maan kautta, enkä ole\nvielä pistoolia tarvinnut. Mikä olisi estänyt noita laumoja, jotka\nminua maanteillä alinomaa ympäröivät ja jotka, puolikuolluksissa ollen,\njo olivat tehneet tilinsä elämän kanssa, minua ryöstämästä tahi\ntappamasta, kun heitä usein oli satoja yhtä vastaan? Mutta he eivät\nsitä tehneet. Sekä siellä että täällä, kaikkialla, vielä äärimmäisenkin\nhädän hetkenä, kun luulisi, että kaikki inhimilliset velvollisuudet\nalkavat horjua ja luonnon vieteistä voimakkain -- itsensä säilyttämisen\noikeus -- vaatii osansa, silloin pidättävät näitä ihmisiä vielä\nyhteiskuntajärjestyksen siteet ja heidän siveellisen tunteensa\njärkkymätön voima, ja hätä, joka kaikkialla Euroopassa olisi täyttänyt\nmaan väkivallalla, murhalla ja tulipalolla, se tyytyy täällä ojentamaan\nrukoilevaa kättä, suljetun portin takana seisomaan äänetönnä ja\nvalittamatta, maahan nääntymään, kuolemaan! Jumal'auta, se on suurta,\nse on ihmeteltävää, ja jos kansamme olisi yhtä mahtava toimiessaan kuin\nse on suuri kärsiessään, niin sillä ei olisi vertaistaan maan päällä!\n\n-- Olette oikeassa, -- sanoi Larsson liikutettuna. -- Suokaa minulle\nanteeksi nuo nyreät sanat, jotka hädän johdosta vast'ikään tulin\nlausuneeksi. Olen kansan keskestä lähtenyt mies, te olette ylhäinen\nherra, ja sentähden liikuttaa mieltäni, kun puhutte hyvää köyhästä\nrahvaasta. Siihen saatan vain vastata: Jumala maata ja kuningasta\nvarjelkoon!\n\n-- Niin, varjelkoon heitä Jumala! -- sanoi kreivi. -- Parempain aikain\nkoittaessa saamme opiksemme nähdä, mitä kumpikin voi. Teidän\nmielipiteenne, Larsson, on, että pitää olla kansa ja kuningas eikä\nmitään niiden välillä. Hyvä, en tahdo nyt siitä väitellä. Mutta jos\ntunnustamme kansan kunnian, niin tunnustakaamme kuninkaankin. Siitä\nsuuresta, ihmeteltävästä lainkuuliaisuudesta, jonka tänä hädän aikana\nolemme huomanneet vallitsevan, siitä saamme lähinnä Jumalaa ja kansaa\nitseään kiittää sitä lujaa, lakien turvaamaa yhteiskuntajärjestystä,\nminkä Ruotsin kuninkaat ovat meille antaneet, ja etenkin Vaasan suvun\nkuninkaat. Ikuinen kunnia tästä lahjasta Kustaa Vaasan suvulle! Siitä,\nmitä Suomi nyt on, siitä saa se suureksi osaksi kiittää tätä\nkuningassukua, jonka rauhalliset muistot elävät kauemmin kuin sen\nvoittojen muistot. Luuletteko tätä kiitollisuuden velkaa milloinkaan\n_voitavan_ unhottaa -- ja unhottaa _Vaasassa_?\n\n-- Ei milloinkaan, -- vastasi Larsson.\n\n-- Mutta käykäämme asiaan, -- jatkoi kreivi. -- Arvannette jo matkani\ntarkoituksen? Olen tullut tänne teiltä jyviä ostamaan.\n\n-- Niinpä niinkin, -- vastasi Larsson huolestuneena.\n\n-- Ja jotta ette sitä kummastelisi, niin tulee minun sanoa teille, että\nolen matkustanut Mainiemeen erään tähdellisen asian vuoksi -- lyhyesti\nsanoen, tila on kruunulle luovutettava, ja piakkoin on siellä katselmus\npidettävä. Tiedätte, millaisia nuo katselmukset ovat; minun täytyy\nitseni olla saapuvilla estämässä sitä, etteivät isäni ja minun kaikki\nkustannukseni tulisi aivan polkuhintaan arvioitaviksi. Mutta siellä\nhallitsee kuninkaankin käskyjä voimakkaampi valtias. Nälkä on\nkuninkaana, hätä sen käskyjen täyttäjänä. Minun ei tarvitse kuvailla\nteille, minkä näköistä siellä nyt on. Puolet alustalaisistani ovat jo\nkuolleet puutteeseen. Jäljelle jääneet elävät kalalla, jota heidän on\nonnistunut saada jäässä olevasta merestä. Ei missään, ei Turussakaan,\nole jyviä kaupan, ei vaikka niistä maksettaisiin painonsa puhdasta\nkultaa. Silloin sanoin tilanhoitajalleni: ainoa toivomme on Pohjanmaa,\nmatkusta sinne, Larssonit ovat kunnon miehiä: juuri sen tähden, että\nolemme epäsovussa olleet, he meitä auttavat, ja vaikka minulta menisi\nomaisuuteni viimeiset tähteet, niin en tahdo, että viimeinen muisto,\nmikä Bertelsköldin suvusta Mainiemeen jää, on oleva se, että sen\nentiset isännät ovat antaneet väkensä kuolla nälkään.\n\n-- Kyllä ymmärrän; tilanhoitaja ei tohtinut -- sanoi Larsson.\n\n-- Ei, hän ei tohtinut. Hän sanoi minulle: ette tunne hädän suuruutta.\nJos saisinkin eloa Vaasasta tahi Isokyröstä, niin enpä saisi sitä tänne\nkuljetetuksi. Ei käy näyttäminen leipää tuhansille, jotka ovat nälkään\nkuolemaisillaan, eikä voi vaatia, että he rauhassa antaisivat\njyväkuorman kulkea ohitse. Niinpä seuraan minä sitten mukana, sanoin\nminä, ja kyllä me kai aina jonkin keinon keksinemme estääksemme\nkerjäläisiä aavistamasta, mitä muassamme kuljetamme. Ja nyt olen\ntäällä, Larsson; voitteko ja tahdotteko myydä minulle jyviä mihin\nhintaan hyvänsä?\n\n-- En voi, -- vastasi kauppias. -- Minulla ei ole sen enempää kuin mitä\nitse juhannukseen asti tarvitsemme.\n\n-- Sitten täytyy teidän neuvoa minut jonkun toisen luokse, -- sanoi\nBertelsköld. -- Ette suinkaan saata antaa minun palata takaisin tältä\npitkältä, vaaralliselta matkalta asiaani toimittamatta.\n\nLarsson ei virkkanut mitään. Mutta nuori Maija, joka erinomaisella\nhyväntahtoisuudella oli kantanut miellyttävän tilanhoitajan eteen\nparasta, mitä talo tarjota voi, virkkoi rohkeasti: -- Sedällä\nIsokyrössä on kyllä, jos vain tahtoo antaa.\n\nEi ollut siihen aikaan tapana, että lapset puhuivat vanhempain läsnä\nohessa, kun ei heitä puhuteltu. Isällä oli jo ankara sana huulillaan,\nkun äiti, ihastuksissaan tämän ylhäisen herran kohteliaisuudesta ja\nalentuvaisuudesta, rupesi hänen ja tyttärensä liittolaiseksi. --\nVoisihan Lassi seurata herra kreiviä Perttilään? -- sanoi hän nöyrästi\nkysyen. Pojan nimi oli näet Lassi.\n\n-- Kreivin vuoksi olkoon menneeksi, -- vastasi Larsson vitkastellen. --\nMutta ei ole Perttilään niin varmasti luottamista.\n\n-- Muuta neuvoa ei enää ole, -- sanoi kreivi. Jos suvaitsette, niin\nlähdemme heti kohta matkalle.\n\nIsäntä ehdotti näön vuoksi, että kreivi levähtäisi täällä päivän.\nMielessään hän oli kuitenkin ehkä hyvillään, kun ei tarjousta otettu\nvastaan. Perheen naispuoliset jäsenet sitävastoin olivat pahoillaan\nvieraiden lähdöstä ja panivat heille mukaan eväitä, joita näihin\naikoihin sopi sanoa ruhtinaallisiksi.\n\nSamana iltana kello 7:n paikoilla ajoivat matkustajat Isokyrön\nPerttilän pihaan. Niinä kuutenakymmenenä vuotena, jotka ovat kuluneet\nsiitä, kun kertomuksemme viimeksi näitä seutuja kosketteli, oli\nkartanoa melkoisesti laajennettu. Päärakennus oli vielä sama, missä\ntalonpoikaiskuningas Aaron Perttilä ennen muinoin hallitsi; mutta sen\nläheisyyteen oli rakennettu pitkä jono sivurakennuksia ja\nvarastohuoneita; metsä ja erämaa olivat vetäyneet niin kauas, että\nnäkyivät vain tummana juovana taivaan rannalla, ja koko tämä viljava\ntasanko, niin pitkälle kuin silmä kantoi, oli talon tiluksia ja\nuudisviljelyksiä, jotka todistivat, että Perttilä oli Suomen\njyvärikkaimman pitäjän jyvärikkain talo. Perttiläkin oli menettänyt\npaljon reduktsionin vuoksi: siitä oli otettu pois useita siihen\nkuuluvia tiloja, jotka Kaarle IX oli Aaron Perttilälle lahjoittanut\ntämän nuijasodan aikana tekemistä palveluksista, ja metsätoimikunta oli\npitänyt ankaran tutkinnon kaikesta, mitä se katsoi anastetuksi kruunun\nmetsistä y.m. Mutta onneksi nämä vahingot eivät kohdanneet talon\npäätiluksia, ja taloa pidettiin siitä syystä vieläkin pitäjän\näveriäimpänä.\n\nUteliaisuuden sekaisin liikutuksen tuntein astui kreivi Bertelsköld nyt\nensi kertaa tähän isänsä vanhaan lapsuuden kotiin. Isäntä Lauri\nPerttilä (sillä paikkakunnan tavan mukaan kutsuttiin häntä talon\nnimellä) oli juuri ruvennut illalliselle lukuisan perheensä, vaimon ja\nneljän täysi-ikäisen pojan, kolmen tyttären, kuuden rengin ja neljän\npiian kanssa. Kaikki nämä 11 miestä ja 8 naista sekä kaksi\nruotivaivaista ja kaksi loista, kaikkiaan 23 henkeä, astuivat tänä\nnälkävuoden kovimpana aikana pöytään, jossa oli selvää rukiista leipää,\ntuoretta voita, suolakalaa ja puuroa -- jotka siihen aikaan olivat\nSuomessa miltei verrattomia herkkuja.\n\nKreivi Bertelsköldillä oli hyvää aikaa iloita tästä harvinaisesta\nnäystä, sillä hänen sisään astuessaan ei kukaan liikahtanut paikaltaan.\nNuorin tytär, iältään noin kymmenvuotias, luki juuri ruokalukua, jonka\nsanoja kaikki muut hiljaisina ja seisoallaan ollen hartaasti\nkertasivat, niinkuin sen ajan tapa vaati. Vasta rukouksen loputtua ja\nmuiden istuuduttua astui isäntä esille ylhäistä vierastaan\ntervehtimään, samalla kun hänen väkensä mistään huolimatta kävi\naterioimaan. Näkyi selvästi, että kansanvaltainen henki vielä eli\nPerttilässä; nämä rikkaat ja itsenäiset talonpojat eivät ketään\nkumarrelleet.\n\nVaikkakin tämä tällainen hänelle outo vastaanotto alussa hiukan\nloukkasi kreivin ylpeyttä, alkoi hän kuitenkin pian ymmärtää\nympäristöään. Ei hän ollut Etelä-Ruotsissa eikä Etelä-Suomessa, missä\ntalonpoika välittömästi tahi välillisesti oli suurten aatelistilain\nvaikutuksen alaisena, tullut tuntemaan tuota Pohjanmaan talonpojalle\nominaista ujostelemattomuutta, joka on lähtöisin siitä, että hän itse\non ollut maansa isäntä ylimuistoisista ajoista ja ettei Pohjanmaalla\nkoskaan ole ollut mainittavampia herraskartanoita. Kreivi alkoi\naavistaa, että Aaron Perttilästä lähtenyt oppi kuninkaasta ja\naatelittomasta kansasta perustui muuhunkin kuin vain yksityisen\nmielijohteihin; hän alkoi ymmärtää, että tämä oppi päinvastoin oli\nhyvin läheisessä yhteydessä näiden seutujen koko kansan luonteen,\ntottumusten ja katsantotapojen kanssa.\n\nKokien peittää hetkellisen, hänelle oudon hämmennyksensä\nleikkipuheeseen pudisti Bertelsköld sydämellisesti vastaansa astuvan\nisännän kättä ja virkkoi: -- Hyvää iltaa, ukko Perttilä. Tässä näette\nminun niinkuin kalan kuivalla maalla, sillä olenpa kuullut, että ravut\nja aatelismiehet eivät menesty Pohjanmaalla. Mutta kohtaapa minua\nilahduttava näky täällä heti sisään tultuani. Toivotan teille onnea,\narvoisa isäntä, että hyvä Jumala on siunannut talonne noin runsailla\nantimilla tänä aikana, ja toivon teille aina sitä onnea ja sitä iloa,\nettä voitte elättää näin paljon reipasta väkeä.\n\nKreivi varoi koskettamasta siihen kohtaan, että tämä oli hänen isänsä\nkoti, sillä talo olisi tietysti ollut hänen, ellei talonpoikaiskuningas\nolisi tehnyt tyttärensä poikaa Kustaa Bertelsköldiä perinnöttömäksi.\nKai oli tieto siitä, samoin kuin muisto monista valtiopäiväkiistoista\nsyynä siihen, että Lauri Perttilä, reipas ja arvokas 60-vuotias ukko,\nnäytti olevan vielä enemmin hämillään kuin hänen vieraansa. Hän\ntervehti kreiviä kohteliaasti, mutta harvasanaisesi ja vähän kylmästi.\nSen enempää kursailematta valmistettiin vieraalle sija pöydän yläpäähän\nja talonväen ateriaansa jatkaessa aloitti kreivi emännän vieressä\nistuen ateriansa hänkin. Teeskentelemättömällä käytöksellään valloitti\nhän pian talonväen ja varsinkin naisten sydämet. Pojat ja tyttäret\nesitettiin; uutisia kyseltiin kuninkaasta, kovasta ajasta haasteltiin,\nmutta kreivi ei tuonut vielä varsinaista asiaansa esille, sillä isännän\notsaa peittävä pilvi ei näyttänyt lupaavalta. Aterian jälkeen pidettiin\nyhteinen iltarukous ja sitten mentiin levolle. Ison tuvan perällä oli\nvain nuo kaksi kamaria, joissa ennen oli toisessa asunut Aaron\nPerttilä, toisessa hänen tyttärensä Emerentia. Tämä jälkimmäinen\nkamari, jossa isäntä ja emäntä muuten nukkuivat, annettiin nyt\nvieraalle, ja Bernhard Bertelsköld vietti siis yönsä lempeän isoäitinsä\nhuoneessa, kenties samalla vuoteella, jossa tämä ennen muinoin oli\nlevännyt.\n\n\n\n\n13. BREITENFELDIN SOTAVANHUS.\n\n\nKreivi Bertelsköld oli vain ohimennen ehtinyt luoda silmäyksen\nKorsholmaan, jossa hänen äitinsä oli istunut vankina. Tämä huone, jossa\nhän nyt lepäsi ja joka hänen isänsä kertomusten mukaan varmaankin oli\nollut hänen iso-äitinsä huone, sai hänen mielikuvituksensa vilkkaampaan\nliikkeeseen. Sen muistoihin yhdistyivät kaikki tarut noista\nkahdesta vihamielisestä vallasta, jotka taistelivat hänen sukunsa\nonnenkohtaloista. Hän, joka muinoin asui tuossa viereisessä huoneessa,\noli Bertelsköldien nimeä vastaan sinkauttanut äidinisän kirouksen\nsuvusta sukuun. Se taas, joka muinoin _tässä_ kamarissa asui, oli sitä\nvastaan suojelevaksi kilveksi asettanut äidin siunauksen. Ja hämärästi\nkutoutui näihin öisiin unelmiin tuo salaperäinen, kummallinen tarina\nkuninkaan sormuksesta. Kreivistä näytti siltä kuin olisi häntä kohden\nyön pimeydessä ojentunut musta käsi, joka tarjosi hänelle kadonnutta\nkuninkaan sormusta. Ahnaasti tarttui hän aarteeseen, mutta silloin\nkuului yön hiljaisuudessa hänen isoäitinsä surullinen, varoittava ääni:\n\"Älä ota sitä takaisin, älä ota sitä!\" Ja musta käsi sormuksineen\nkatosi, ja taas vallitsi hiljaisuus, ainoastaan kaukainen huokaus\nkuului haihtuvan pimeään yöhön.\n\nViimein vaati väsymys osansa, ja kreivi vaipui sikeään, vahvistavaan\nuneen. Kevätaamun varhainen aurinko paistoi pienestä ikkunasta sisään,\nkimallellen hänen vielä vanhoillaankin kauniin päänsä ympärillä: ehkä\nse olikin hänen isoäitinsä henki, joka katseli häntä näin äidillisen\nhellästi ja näin heloittavan kirkkaasti. Sillä pojanpoikahan se oli\neikä poika, joka oli perinyt hänen sydämensä lempeyden.\n\nKohta sen jälkeen heräsi Bertelsköld viereisen huoneen seinän takaa\nkuuluvasta veisuusta. Sieltä kuului ukon vapiseva ääni, joka veisasi\nruotsalaista virttä, ei noita uusia, joita Spegel ja muut tarmokkaat\nhengen miehet olivat äskettäin ilmestyneeseen virsikirjaan sepittäneet,\nvaan noita Lutherin vanhoja virsiä, jotka jo olivat eläneet viisi tai\nkuusi miespolvea. Bertelsköld säpsähti. Hän oli vielä yön ja huoneen\nvaikutuksen alaisena; hän oli unissaan kuullut lempeän isoäitinsä\narmaan äänen, ja nyt hänestä tuntui, niinkuin hän kuulisi vanhan,\nraudankovan talonpoikaiskuninkaan äänen viereisestä huoneesta.\n\nSamassa kreivi naurahti itsekin mielikuvitukselleen, pukeutui\nhuolellisesti, niinkuin hänen tapansa oli, ja meni tupaan. Siellä\nolivat jo kaikki kokoontuneet aamurukoukseen, jonka perheen isä itse\ntoimitti, ja jonka edellä ja jälkeen veisattiin virsi, mihin kaikki\nyhtyivät.[37] Ketään ei kreivin tulo näyttänyt häiritsevän.\n\nMutta ylinnä kunniasijalla ei nyt seisonutkaan isäntä, vaan pienoinen,\nköyry, valkeapäinen äijä, vasemmalla kädellään keppiin nojaten ja\nyllään paksu lammasnahkaturkki, vaikka tupa oli jokseenkin lämmin.\nVirttä kuunnellessaan katseli Bertelsköld ukkoa mieltymyksellä, johon\nkenties oli syynä hänen äskeinen mielikuvituksensa. Hänen teki jo\nmielensä kysyä, vieläkö tosiaankin vanha Aaron Perttilä oli entisellä\nkunniapaikallaan ... mutta Perttilähän oli jättiläinen sekä ruumiin\nettä sielun puolesta, ja tuo pieni äijä tuossa oli sävyisän ja vähän\nrappeutuneen näköinen, oli niinkuin uudelleen lapseksi muuttunut.\n\nPerttilän isäntä näkyi aavistavan kreivin ajatukset. Rukouksen loputtua\nja kohteliaasti kysyttyään, kuinka kreivi oli nukkunut, talutti hän\nvieraansa vanhuksen luo ja sanoi ruotsiksi: -- Arvaatteko, isä, kuka\ntämä herra on!\n\nUkko painoi umpeen toisen silmänsä, joka ei enää oikein tahtonut tehdä\ntehtäväänsä ja tarkasteli kreiviä lapsellisella uteliaisuudella. -- En\ntunne, en tunne, -- sanoi hän päätään pudistaen. -- Monta ylhäistä\nherraa olen päivinäni nähnyt ja olenpa ollut kelpo otteluissakin heidän\nkanssaan, mutta nykyajan pojat ovat minulle tuntemattomiksi kasvaneet.\nKomea mies, varmaankin kolme tuumaa päälle kolmen kyynärän. Luulinpa\nsen suvun jo maailmasta hävinneen, sillä nykyajan ihmiset ovat vain\nketuroita, pelkkiä keturoita, eivät ole vanhan jalustimenkaan\nveroisia ... paitsi sinä, Lassi, sinä ja veljesi. Kuka on tuo herra?\n\n-- Onko tämä tosiaankin teidän isänne, minun isäni vanha asetoveri? --\nkuiskasi kreivi Perttilälle silminnähtävästi hämmästyksissään.\n\n-- Hän se on, -- vastasi isäntä. -- Älkää panko pahaksenne hänen\nvanhuudenheikkouttaan; Jumala yksistään tietää, minkänäköisiä me olemme\nyhdeksänkymmentä ja yhdeksän vuotta elettyämme.\n\n-- Yhdeksänkymmentä yhdeksän vuotta! -- kertasi Bertelsköld.\n\n-- Niin, ja kahdeksan kuukautta vielä päälle. Ei isä ole niin\nraihnainen, ettei vielä voisi elää sadankin vuoden vanhaksi, jos Herra\ntahtoo.\n\n-- Mutta, -- sanoi Bertelsköld, liikutettuna puristaen äijän vasenta\nkättä (koko oikea käsivarsi oli vanhojen haavojen takia surkastunut) --\neikö ole minussa mitään, joka muistuttaisi teille jotakin nuoruutenne\najoilta -- jotakin, joka johtaisi mieleenne henkilöitä, joiden kanssa\nolette hyviä ja pahoja päiviä viettänyt?\n\nUkko varjosti silmiä kädellään. -- Sen verran näen, -- sanoi hän, --\nettä ylhäistä verta on hänen suonissaan, mutta hänellä ei ole Hornien\nsinisiä silmiä, ei Flemingien leveätä otsaa, ei Wredein kotkannenää, ei\nStålhandsken karhunkäpäliä eikä Wittenbergin yhteen puristettuja huulia\n-- ajakoon minut kroaatti kumoon, mutta hän ei ole ruotsalainen eikä\nsuomalainenkaan, vaan saksalainen hän on, Baierin rotua, joku pienoinen\nnunna... Jumala minulle vanhalle rakuunalle anteeksi suokoon, että ne\nvanhat ajat niin mieleeni tulevat ... blitzdonnerpapp ... onpa yksi,\njonka muistan tuosta ylhäisestä alahuulesta ja tuosta syvästä,\ntummasta, silmien yllä olevasta juonteesta, ja se oli ihanin nainen,\nminkä Herra on luonut ... lähinnä äitiäsi, Lassi... Mutta kuka on tämä\nherra?\n\n-- Bernhard Bertelsköld, Kustaa Bertelsköldin, entisen sotatoverinne\npoika!\n\n-- Bertel-sköld ... sköld? -- tapaili ukko. -- Vai niin, vai niin,\nBertelsköld? Bertelinkö poika olet? Etkä ole isääsi enemmän kuin\nunkarilainen varsa on holsteinilaiseen raudikkoon! Mutta sama se, tule,\nsalli minun syleillä Bertelin poikaa, oletpa, poika, runsasta kahta\ntuumaa isääsi pitempi! Niin, niin, pientä Berteliä olen sylissäni\nkantanut, ja useamman kerran olemme mäikyttäneet kroaatteja\npahanpäiväisesti. Missä nyt olisit, jollen olisi tullut oikeaan aikaan,\nkun baierilaiset talonpojat olivat isääsi elävältä paistamassa? Lempo\nheitä! Minäpä annoin sulkea ovet ja ... silloin oli meillä hauskat\npäivät, poikani! Muistatko sitä jouluyötä Würzburgissa, kun suljimme\nsen jesuiittahurtan hänen omaan rahastohuoneeseensa, ja kun narrasit\nminut mustetta juomaan, ja kun messusin latinaa munkeille ja kun\nratsastimme tytön kanssa juuri heidän nenänsä alitse tiehemme? Niin,\nniin, tunnusta vain pois, että pitkiä laukkoja loikkailit silloin\nlinnanpihan poikki! Entä, blitzdonner, Lützenin luona, kun sait sen\nsivalluksen Pappenheimin miekasta vasempaan ohimoosi, ja kunsne konnat\nriuhtaisivat minut hevosen selästä ja joivat kaiken viinini... Jumala\nsiunatkoon kuningasta! semmoista kuningasta ei enää ikinä synny ...\nja ... mutta minkätähden et ole itsestäsi niin pitkään aikaan tietoja\nantanut, pikku poikaseni? Pelkkiä rakkauden houreita, niin, niin ...\nnuoruus ja hulluus, vanhuus ja viisaus... Lassi, annapa minulle\nkirnupiimätuoppini!\n\nMuistoistaan sekä innostuneena että uupuneena vaipui pieni äijä,\nhenkeään vedellen, penkille, samalla kun poika ojensi hänelle hänen\nmielijuomansa. -- Isä kulta unhottaa, -- sanoi hän, -- että kenraali\nBertelsköld on kuollut jo neljäkymmentä vuotta sitten ja että tämä on\nhänen poikansa kreivi Bernhard, joka ei enää ole lapsi hänkään.\n\n-- Kenraali Bertelsköld? kreivi Bernhard? kertasi vanhus\nkoneentapaisesti. -- Vai niin. En tunne niitä herroja. Mutta muistanpa\nerään illan täällä tuvassa, kun vanha Aaron lahjoitti meille talon ...\nherra, jos olette Bertelin poika, niin teidän tulee tietää, että\ntarjosin isällenne taloa jälleen, kun talonpoikaiskuningas silmänsä\numpeen laski, koska sydäntäni kirveli ottaa sotatoveriltani hänen\nlaillinen perintönsä, mutta hän lähetti terveisiä Pentti Ristonpojan,\nsen reippaan kersantin muassa, joka lasketteli senkin seitsemänkymmentä\nvalhetta yhtenä iltapuhteena, että hän oli saanut seitsemän tai\nkahdeksan ruhtinaskuntaa Saksanmaalla omalle osalleen, ja että minä\nkernaasti saisin pitää myyränpesän Isokyrössä... Olkoon menneeksi,\nsanoin, koska niin on, niinpä pidän sen.\n\n-- Tahdotteko olla hyvä ja näyttää minulle isoäitini haudan! --\nkeskeytti kreivi, päästäkseen tästä arkaluontoisesta aineesta, joka jo\noli alkanut synkistyttää isännän otsaa.\n\n-- Tulen itse saattamaan herra kreiviä sinne, -- vastasi Perttilä\niloissaan, kun parhaaseen aikaan pääsi erilleen ukon laverteluista. --\nMutta meiltä on sinne matkaa neljännes penikulma, ja sill'aikaa, kun\nhevosia valjastetaan, voi herra kreivi pitää hyvänään, mitä talossa on\ntarjolla.\n\nJo höyrysikin lämmin velli tuvan isolla pöydällä, eikä kreiviä\ntarvinnut kahta kertaa käskeä siihen käsiksi käymään. Suurustaessaan\nvaihtoi hän silloin tällöin jonkin sanan vanhemman Larssonin kanssa,\njoka oli niin vajonnut muinaisiin aikoihinsa, että unhotti kaiken muun\nympärillään, unhottipa sen ankaran jumalisuudenkin, jota tässä talossa\nvaadittiin ja joka monien vuosien kuluessa oli hillinnyt entisiä\nkevytmielisiä ajatuksia tämän vanhan rakuunan sielussa. Niin suuri on\nkumminkin muistojen voima, etenkin sillä iällä, joka vain menneissä\najoissa elelee, että myöhempinä aikoina opitut hyvät ja pahat asiat,\nkuinka huolellisesti niitä lieneekin mieleen teroitettu, saavat niiden\nedestä väistyä, ja vanha taistelija ojentaa ihastuksissaan turtuneen\nkätensä -- hänen kainalosauvansa muuttuu miekaksi -- hänen tuntilasinsa\nvaahtoaa entisten pikarien mehua!\n\n       *       *       *       *       *\n\nIsokyrön kirkko on rakennettu vuonna 1304. Jo kertomuksemme aikana\nseisoi se kunnianarvoisena muistona muinaisilta ajoilta viljavalla\nlakeudella Kyröjoen varrella. Vuosisadat näyttivät huomaamatta\nliukuneen alas sen suippoa, jyrkkää kattoa myöten; menneet ajat\nkatselivat sen pienistä ikkunoista, joissa moni maalattu ruutu\npolveutui vielä katoliselta ajalta.\n\nKirkkoa ympäröi aidattu hautausmaa. Etevimmät seurakuntalaiset\nhaudattiin kirkon lattian alle. Talonpoikaiskuningas Aaron Perttilä oli\nkumminkin omasta ja sukunsa puolesta luopunut tästä kunniasta. Vaikka\noli kopea eläessään, oli hän kuollessaan nöyrä. Kirkkomaan luoteisesta\nnurkasta oli hän valinnut itselleen erikoisen aidatun paikan. Sileä\nkivi, johon kirjaimet A. P. ja vuosiluku 1638 oli hakattu, oli hänen\nainoa muistomerkkinsä. Oikealla puolellaan oli hänellä ainoastaan\nE-kirjaimella merkitty kivi; se oli hänen tyttärensä Emerentia,\nBertelsköldin isoäiti; vasemmalla puolella osoitti kolmas kirjaimilla\nL. L. merkitty kivi ensimmäisen Larssonin leposijaa. Iso, jo\nviidenkymmenen vuoden vanha kuusi levitti tuuheita oksiaan näiden\nsydämien yli, jotka muinoin olivat niin voimakkaasti sykkineet elämän\ntaistelussa, mutta nyt saaneet rauhan.\n\nBertelsköld kumartui suutelemaan kantaäitinsä haudan sammaltunutta\nkiveä. Sitten seisoivat molemmat miehet kotvan aikaa ääneti. Kreivi\notti lompakkonsa ja kuvasi paikan, \"että hänen lapsensa\", sanoi hän,\n\"eivät unhottaisi talonpojan tyttärestä polveutuvansa\".\n\nNyt ilmaisi Bertelsköld asiansa, puhui Mainiemen kurjuudesta ja sanoi\nhaluavansa ostaa eloa hinnalla millä hyvänsä. Perttilä ei virkkanut\nmitään. Heidän poistuessaan lumen vielä puoleksi peittämältä\nkirkkomaalta osoitti Perttilä mustaa, lähellä kirkon ovea olevaa\nesinettä. Se oli nainen, joka kangistuneeseen syliinsä likisti kahta\nkuollutta lasta -- kaikki kolme makasivat kuolleina armon ja laupeuden\ntemppelin portaiden juurella.\n\n-- Nyt näette itse, taidanko ja tuleeko minun antaa teille mitään vielä\ntallella olevista tähteistäni, -- sanoi Perttilä.\n\nKreivi Bertelsköld ei voinut mitään vastata. Synkein mielin molemmat\npalasivat taloon.\n\nMutta täällä kohtasi heitä odottamaton näky. Talon suurin eloaitta oli\nauki. Rengit olivat sälyttämässä täytettyjä ruissäkkejä kuuteen rekeen,\ntukkien säkkien väliin ja niiden ympärille hyvin huolellisesti vanhoja\nliinaryysyjä, niin että kuormat olivat lumppukuormain näköisiä, joita\ntoisinaan täältä kulki Turkuun ja sieltä Tukholmaan, sillä siihen\naikaan ei ollut ainoatakaan paperitehdasta koko Suomessa.\n\n-- Kuka on rohjennut tämän tehdä? -- huudahti tämän nähtyään Lauri\nPerttilä vihan vimmassa.\n\n-- Sen olen minä tehnyt, -- vastasi pieni, satavuotias ukko, astua\nnilkuttaen aitasta ulos niin harmaana pölystä, että häntä olisi voinut\nluulla makasiinirotaksi tai ainakin makasiinin aarteita vartioivaksi\nhaltiaksi. -- Niin, sen olen minä tehnyt, -- toisti hän, -- kreivin\ntilanhoitaja on kertonut minulle, miten asiat ovat. Mitäpä sinä\nkuudesta ruiskuormasta, Lassi? Vai tahdotko, että ystäväni Bertelin\npojan on sallittava matkustaa tänne tyhjin käsin palatakseen?\n\n-- Onko meillä varaa elättää ulkopitäjäläisiä, kun omat\npitäjäläisemmekin nälkään kuolevat? -- vastasi Perttilä, kuiskaten\njotakin erään rengin korvaan.\n\nPieni äijä näytti tuota pikaa nuorentuneen. -- Vai niin, -- sanoi hän\nja astui poikaa likemmä, -- etkö aiokaan totella isääsi, nulikka!\nBlitzdonner, kiittämätön lurjus olet sinä, eikä sinussa ole kahden\näyrin arvosta tointa ja tolkkua. Ajattelepa, että kaikki, mitä sinulla\non, ja koko kartano ja kaikki, mitä tässä näemme, se olisi ollut\nBertelin laillinen äidinperintö, jollei vanha Aaron aikoinaan olisi\nsitä meille lahjoittanut. Ja nyt tulee saman Bertelin poika ja tahtoo\nostaa sinulta eloa helisevällä hopealla, koska hänen sukukartanonsa\nalustalaiset kuolevat nälkään -- ja yhtäkaikki et häpeä, tyhmä poika,\npuhua ulkopitäjäläisistä ja kieltäytyä myymästä, mitä sinun olisi\npitänyt hänelle maksutta tarjota! -- Hyi, Lassi, häpeänpä sinun\ntähtesi, mutta etpä olekaan ollut sotamiehenä, myyrä olet, joka maata\nkaivat etkä älyä kunniallisen urhon tavoin _leben ja leben lassen_.[38]\nMene nyt sisään äläkä hiisku sanaakaan, poika; kyllä minä kuormat\nlaitan.\n\n-- Isä on höperö vanhuudenheikkoudesta, -- mukisi kuusikymmenvuotias\n\"poika\"; mutta niin suuri oli hänen kunnioituksensa isää kohtaan, ettei\nhän sen enempää vastaan väittänyt, vaan saattoi kreivin sisälle ja\nantoi kuormain laittamisen mennä menojaan. Hyvään aikaan aamupäivällä\nolivat ne valmiit. Bertelsköld tarjosi maksuksi 20 riksiä tynnyriltä ja\nkysyi, tahtoiko Perttilä enempää. -- En, -- sanoi tämä, -- olen\nsanonut, etten jyviä myy, mutta nämä minä lahjoitan teille.\n\n-- Ja minä en ota mitään lahjoja vastaan, -- vastasi kreivi ylpeästi.\n-- Tässä ovat rahat.\n\nRikas talonpoika ei halveksinut hohtavaa hopeaa. Mutta nyt hän pani\nitsepäisesti vastaan. Asia päättyi niin, että hinta olisi annettava\nIsokyrön pitäjän köyhille.\n\nBertelsköld söi vielä päivällisen isänsä lapsuuden kodissa.\nSitten muutti hän toiset vaatteet päälleen, pukeutui talonpojaksi\nja lähti matkalle tilanhaltijansa ja muutamain palkattujen miesten\nseuraamana, jotka olivat vievinään lumppuja Turkuun. Jäähyväiset\nolivat kohteliaat, joskaan eivät sydämelliset. Viimeinen, joka pudisti\nkreivin kättä, oli vanha rakuuna. -- Hyvästi, Bertelin poika, -- sanoi\nhän. Lähtiessäsi luotani on niinkuin vuosisata lähtisi kanssasi.\nBlitzdonnerkreutzpappenheim, nyt on jo aika, että satulanlyöttämä\nrakuunakin lähtee etsimään tovereitaan Breitenfeldin pelloilta ja\nLützenin ojista. Jumala varjelkoon kuningasta ja isänmaata, hurraa!\n\n\n\n\n14. MAINIEMEN LINNA.\n\n\nKreivi Bertelsköldin matka kuuden jyväkuorman kanssa oli, niinkuin\ntilanhoitaja oli aavistanut, jotenkin vaarallinen: jos ne nälkiintyneet\nlaumat, joita matkustajat kaikkialla kohtasivat, olisivat tienneet,\nmitä lumppujen alle oli kätkettynä, olisi kiusaus varmaankin käynyt\nliian suureksi. Suurinta varovaisuutta oli sen vuoksi noudatettava,\neikä tohdittu seisahtua siellä, missä isompia väkijoukkoja oli koolla.\nAinoastaan yksinäisissä taloissa uskallettiin toisinaan levähtää. Ja\nniin jatkui matka onnellisesti, vaikka vaivalloisesti.\n\nVaikka kreivi kaikin tavoin koki matkaa jouduttaa, oli hänen mahdotonta\nennättää Mainiemeen ennen kuin maaliskuun 14. päivän illalla, jolloin\ntila oli luovutettava. Ne muutamat tunnit, mitkä hän yli määrätyn ajan\nviipyi, tulivat hänelle paljon maksamaan. Matkalle lähtiessään ei hän\nvielä tiennyt, kuka olisi kruunun puolesta yhdessä paikkakunnan\ntuomarin kanssa tilan ottava vastaan, pitävä katselmuksen ja arvion, ja\nylimalkaan valvova kruunun oikeutta. Hämmästyksekseen hän sai sen nyt\ntietää. Tiellä vähän matkaa talosta tuli häntä vastaan ryysyinen,\nhurjistunut, nälän näännyttämä haamu, jonka hän vaivoin tunsi Lampelan\nMatiksi, samaksi, joka hamasta lapsuudestaan kuohui niin sammumatonta\nvihaa talonpoikain kiusaajia kohtaan. -- Tulettepa parhaasen aikaan,\nteidän armonne, näkemään, miten Niilo Janssen haaskaa omaisuuttanne.\nJos tahdotte, niin palaan kanssanne takaisin ja rutustan korpin\nhengiltä juuri, kun se parhaillaan saalistaan raatelee?\n\n-- Niilo Janssenko! -- huudahti kreivi.\n\n-- Niin, hänpä juuri on nyt korkean kruunun asiamiehenä, -- vastasi\nLammin mies. -- Teidän armonne tietäköön, että hän tekee tehtävänsä\noiva lailla. Enpä ole vielä nähnyt tyytyväisemmän näköistä lurjusta.\nHän oikein hykertelee kämmeniään ilosta; hän voisi hotkaista koko\nMainiemen ja sen lisäksi vielä Lammin ja Arvion kylät yhdellä\nnielaisulla. Ajakaa vain; katselmus on jo pidetty linnassa, ja nyt\npidetään sitä kylissä.\n\nMies oli oikeassa. Ankaran vihollisen käsi oli käynyt koskettelemassa\nlinnan kaikkea komeutta. Ei mitään oltu hävitetty, hyvin vähän\nsiirretty paikoiltaan, näköjään oli kaikki entisellään, mutta liidulla\npiirretty kaininmerkki loisti kaikista esineistä osoittaen, että\nirtaimisto ja kiinteimistö oli arvioitu ja arvioitu mitä kiireimmän\nkautta. Kreivi tarkasteli pikimmältään vihollisen jälkiä; tultuaan\nisoon asesaliin seisahtui hän vihan ja masennuksen valtaamana: hänen\nisänsä luonnollisenkokoisen kuvan ja sen alla olevan Bertelsköldien\nvaakunan yläpuolelle oli isoilla kirjaimilla kirjoitettu: 15 talaria\nhopearahaa!\n\nOlemme usein nähneet, että kreivi Bertelsköld oli perinyt kiivaan ja\ntulisen luonteen, vaikka hän monesti ymmärsikin hillitä sitä oikeaan\naikaan. Mutta tällä kertaa hän niin vimmastui entisen palvelijan\nkäytöksestä, ettei tiennyt enää mitä teki.\n\nHän otatti pois liitumerkit arvioiduista irtaimista kaluistaan\nja odotti, niinkuin näytti, maltillisesti Niilo Janssenia\nkatselmusretkeltä palaavaksi. Janssen tuli vasta iltahämärissä ja astui\nrohkeasti sisään Turun hovioikeuden antamalla valtakirjalla varustetun\npaikkakunnan tuomarin kanssa. Kreivi otti hänet istualtaan vastaan\nalakerran n.s. viheriässä salissa. Lieneekö se tapahtunut vanhasta\ntottumuksesta tahi kunnioituksesta, jota uljaan aatelismiehen ryhti\nehdottomasti herätti -- se vain on varma, että Janssen seisahtui oven\npieleen ja epäröi hetkisen aikaa. Huolimatta häneen edes katsahtaakaan\nkääntyi kreivi tuomarin puoleen ja muistutti, että hänen poissa\nollessaan pidetty katselmus oli laiton, koska oikeudenkäymiskaari\nsäätää, että jos jompikumpi riitapuoli jää katselmuksesta pois, tuomari\nmäärätköön toisen päivän, jolloin katselmus pidettäköön, ellei\nlaillista estettä vähin tule.\n\nJanssen kiirehti vastaamaan, että Mainiemi jo menneen vuoden\ntoukokuussa oli tuomittu panttitilana kruunulle peruutettavaksi ja\nettä, sittenkun kuninkaallinen majesteetti oli sallinut tuomion\ntäytäntöön panon viipyä kokonaisen vuoden ajan, enemmästä viivytyksestä\nei nyt enää voinut olla puhettakaan.\n\nTuomarikin sanoi niin olevan. Kreivi muistutti vielä, tuomarin\npuoleen edelleen kääntyneenä, että maaomaisuuden katselmus lain mukaan\nolisi pidettävä Vapun ja pyhäinmiesten päiväin välillä, taikka ainakin\nsulan maan aikana, eikä siis nyt, kun maa vielä osaksi oli lumen\npeitossa. Janssen väitti tähän, että asianlaita oli sama tässä kuin\nedellisessäkin kohden ja että kreivi sitäpaitsi ei ollut valittanut,\nvaikka oli saanut ilmoituksen katselmuksen ajasta. Tämänkin sanoi\ntuomari niin olevan.\n\nKreivi muistutti lopuksi, että kun kuninkaallinen majesteetti oli\nantanut anteeksi kruunun luullut saamiset tilan tuloista tätä ennen ja\nkreivillä siis, tilasta luopuessaan, olisi täydellinen omistusoikeus\nilman vähennystä ja enempää velkaa kaikkeen täällä olevaan\nirtaimistoon, ja niin ikään linnan rakennuksiin, jotka hänen isä\nvainajansa oli omilla varoillaan rakentanut ja joita hän itse oli\nlisännyt, niin olisi kaikenlainen ryöstö ja muun kuin maan ja siihen\ntarpeellisten huoneiden arvioiminen oikeudetonta, eikä hän tulisi sitä\nsuvaitsemaan; sen lisäksi oli hän vielä vaativa edesvastuuta siitä,\nettä hänen poissa ollessaan oli tunkeuduttu hänen huoneihinsa ja siellä\nsopimattomalla tavalla merkitty kaluja, joiden kanssa kruunulla ei\nollut mitään tekemistä.\n\nTätä oli Janssen epäilemättä odottanutkin, sillä ilkkuvin silmin veti\nhän esille äsken kirjoitetun katselmuskirjan konseptin, josta kävi\nselville, että talon metsä 1644 vuodesta alkaen oli puoleensa\nvähennyt...\n\n... -- Mutta sehän on tapahtunut enimmäkseen uudisviljelyksen vuoksi,\n-- keskeytti kreivi kiivaasti; -- ja tottahan minulle on hyväksi\nluettava, että tilan viljeltyä maata mainitusta vuodesta alkaen on\nlähes kaksi vertaa entisestään laajennettu.\n\n... -- Ja sen lisäksi, -- jatkoi leppymätön ryöstömies, -- on melkoinen\nmaa-alue metsästä aidattu puistoksi, josta tilalle ei ole ollut mitään\nhyötyä, sekä myöskin joukko muita tässä erittäin lueteltuja\nlaiminlyömisiä keksitty, jotka kaikki on panttitavaran haaskaukseksi\nkatsottava ja siis korvattava; siihen nähden tulisi kuninkaallisen\nhovioikeuden päätöksestä riippumaan, eikö Mainiemen tähänastinen\nhaltija olisi velvoitettava melkoisella summalla korvaamaan kruunulle\nsen tilan huonoa hoitoa. Ja on toimitusmies sentähden tuomarin\nsuostumuksella katsonut kohtuulliseksi, toistaiseksi ja kunnes asia on\nselville saatu, panna kreivin täkäläisen irtaimiston takavarikkoon sekä\narviolta laskea sille hinnan, tehden tämän kuitenkin asianomaisen\ntutkinnon ehdolla... Ja katsonee kreivi -- lisäsi Janssen pilkallisesti\n-- tämän johdosta kohtuulliseksi, että korkean kruunun oikeuden\nvakuudeksi kaikki linnan huoneet heti paikalla pannaan sinettiin,\njotavastoin kruunun asiamies ei tahdo kieltää talon palvelijoita\ntoistaiseksi huoneissaan asumasta eikä kreiviäkään niihin muuttamasta,\njos hän sen hyväksi näkee ... eikä myöskään tahdo toimitusmies kieltää\nkreiviä ottamasta linnasta mukaansa tarpeellisia pito-, makuu- ja\nliinavaatteita sekä ruokavaroja, mikä kumminkin on tapahtuva tuomarin\nja kuninkaan valtuutetun läsnä ollessa...\n\nJos Janssenin tarkoitus oli todellakin jännittää jousi niin kireälle,\nettä sen täytyi katketa, niin hän onnistui. Kuunneltuaan häntä loppuun\nasti tarttui Bertelsköld soittokelloon. Mestari Pietari astui sisään,\nja hänen takanaan ovessa näkyi Lampelan Matti. -- Heitä tuo hävytön\nmies portaista alas ja aja hänet portista ulos! kuului kreivin lyhyt\nkäsky.\n\nSe täytettiin silmänräpäyksessä -- huolimatta Janssenin ja huolimatta\ntuomarin \"korkean kruunun nimessä\" panemista vastalauseista. Sanotaanpa\nLampelan miehen vielä sätkineen kuninkaallista asiamiestä Janssenia\nvitsoillakin.\n\nTällaisia jäännöksiä keskiaikaisesta lääniherrain uppiniskaisuudesta\nkruunun valtaa vastaan rankaisi Kaarle XI mitä suurimmalla\nankaruudella. Turun maaherralle oli sitä varten annettu ankaroita\nohjeita, ja jo puolenpäivän aikaan seuraavana päivänä seisoi Janssenin\ntilaama 50-miehinen komennuskunta Mainiemen linnan suljettujen porttien\nulkopuolella, vaatimassa toimeenpanevalle vallalle tarpeellista\nkuuliaisuutta.\n\nMahdollistahan on, että kreivi Bertelsköld katui pikaisuuttaan. Mutta\nennemmin kuin kärsisi entisen palvelijansa röyhkeyttä, päätti hän\nuskaltaa koettaa viimeisimpiä keinoja. Hän varusti väkensä, kaksi- tai\nviisitoista hänelle rajattomasti kuuliasta miestä aseilla, ja pani\nsovintolähetin ilmoittamaan, että hän antaisi linnan ainoastaan sillä\nehdolla, ettei kukaan saisi koskea hänen irtaimeen omaisuuteensa, jonka\nkanssa, lain ja oikeuden mukaan, kruunulla ei ollut mitään tekemistä.\nVastaus tuli semmoinen, että kreivin tuli antautua ilman mitään ehtoja.\n\nLinnaa ei tosin voitu sanoa varustetuksi, etenkin kun puutarha, joka\noli ainoastaan matalan muurin ympäröimä, ulottui aina linnan\nmerenpuoleisen sivun ikkunain alle. Mutta ikkunoihin asetti kreivi\ntarkkampujia mestari Pietarin johtoon, jotavastoin päävoima puolusti\nkivihuoneiden kolmelta taholta ympäröimää linnanpihaa, jolla oli\nneljännellä puolellaan korkea muuri ja siinä pääportti ja kaksi\nkäymäporttia, yksi kummallakin puolella. Piirittäjät olivat\nmiesluvultaan kolmea vertaa vahvemmat, mutta heidän vahvemmuuttaan\nvähensi pelko, että tilaan kuuluvien Lammin ja Arvion kylien asukkaat,\njoiden kesken kreivi oli suuresti rakastettu, varsinkin sitten, kun hän\noli tuonut jyviä ankaran nälänhädän huojennukseksi, yhtyisivät\nviholliseen. Suurimman osan tuomiaan jyviä kreivi oli näet jo iltaa\nennen maksutta jakanut molempiin kyliin. Tuskin olivat sotamiehet\ntulleet näkyviin, ennenkuin eräs kylänmiesten lähettämä pienoinen poika\nhiipi puutarhan kautta sisään, tuoden kreiville sen sanoman, että 40\nkirveillä ja viikatteilla varustettua miestä oli valmiina karkaamaan\nsotamiesten selkään, jos nämä ryhtyisivät linnaa väkirynnäköllä\nvalloittamaan.\n\nTähän ilmoitukseen vastasi Bertelsköld niinkuin hänen tapaiseltaan\njalomieliseltä mieheltä sopi odottaakin. Talonpoikia varoitettiin\nankarasti pysymään siivosti kotonaan eikä hyödyttömästi saattamaan\nonnettomuutta itselleen. Riita ei näet koskenut tilaa, sillä se oli nyt\nperuuttamattomasti kruunun oma; se koski ainoastaan kreiviä itseään,\njota ei käynyt vastoin lakia ja oikeutta häväiseminen panemalla\ntakavarikkoon hänen omaisuuttansa, ennenkuin oli toteen saatettu, että\nhän todellakin oli velkaa kruunulle. Tämän vastauksen kanssa pantiin\nsanansaattaja menemään. Samalla kreivi Bertelsköld kuitenkin\nvarovaisuuden vuoksi kirjoitti Turun maaherralle, parooni Creutzille ja\nselitti syyn riitaan, pyytäen hänen välitystään verenvuodatusta\nvälttääkseen.\n\nNiilo Janssenin tuumat näyttivät toteutuvan toinen toisensa perästä:\nkun nyt vain voisi saada väkivaltaisuuksia aikaan, kun kreivi vain\nsaataisiin tekemään aseellista vastarintaa ja siten valtiorikokseen\nsyylliseksi, niin kaikki olisi saavutettu. Sentähden hän antoi kerätä\nniin paljon tikapuita kuin oli saatavissa, ja sillä aikaa, kun muutamat\nhänen väestään pantiin näön vuoksi hyökkäämään pääporttia vastaan,\nlähetettiin päävoima puutarhaan, kiipeämään tikapuita myöten alakerran\nikkunoihin, hakkaamaan puiset luukut rikki, ja sitä tietä tunkeutumaan\nlinnaan.\n\nMutta kreivi Bertelsköld, joka oli ollut vaiherikkaan elämänsä aikana\nmonessa pahemmassakin piirityksessä, keksi kohta vihollisensa tuuman ja\npäätti estää sen, jos mahdollista, ilman verenvuodatusta. Hän oli\nmuutamia vuosia sitten tuottanut Hollannista linnaa varten kolme siihen\naikaan vasta keksittyä isoa paloruiskua. Nämä antoi hän viedä\nkolmanteen kerrokseen ja täyttää linnan kaivon jääkylmällä vedellä.\nVähäinen linnaväki jaettiin niin, että vain kolme miestä asetettiin\nkartanoa vartioimaan ja tyhjiä laukauksia ampumaan, jotavastoin\npäävoima, linnan naispuolisten asukkaiden auttamana, komennettiin\nosaksi ruiskujen luo, osaksi toisen ja kolmannen kerroksen luukuttomiin\nikkunoihin.\n\nVasta kello kuuden aikaan illalla piirittäjät olivat järjestyneet\nja marssivat esiin. Janssen luki asiaan kuuluvat pykälät\nRikoskaaresta:[39] \"Joka kiihoittaa ja yllyttää yhteistä kansaa\ntottelemattomuuteen kuningasta taikka sitä vastaan, joka esivallan\npuolesta määrää ja käskee, menettäköön henkensä. Jos siitä kapina\nnousee, menettäköön sekä henkensä että tavaransa. Jos kansaa kokoutuu\nja asettautuu kuninkaan tai hänen käskynhaltijansa käskyä vastaan,\nrangaistakoon päämies niinkuin edellä sanottu on, ja toisista\nmenettäköön arvalla joka kymmenes mies henkensä, ja muut rangaistakoon\nkukin neljälläkymmenellä parilla raippoja tai kuukauden vesi- ja\nleipä-vankeudella;\" jonka jälkeen uppiniskaisia vielä kerran\nkehoitettiin antautumaan.\n\nKun ei tähän vastausta kuulunut, ryhdyttiin rynnäkköön. Komennuskunta\nportin ulkopuolella melusi, kiljui ja ampui ilmaan, samalla kun nuo\nkolme vastamainittua Tanelin johtamaa miestä tekivät samoin, koettaen\nsiten salata vähää voimaansa. Merkin saatuaan hyökkäsi päävoima\npuutarhaan, nosti tikapuut pystyyn ja valmistautui hakkaamaan luukkuja\nrikki. Mutta sitä tehdessä tuli heille kova onni vastaan jääkylmäin,\nikäänkuin pilvistä pudonneiden ruiskausten muodossa. Ruiskut tekivät\ntehtävänsä oivallisesti. Niiden alaspäin suunnatut suihkut olivat niin\nvoimakkaat, että pyyhkivät miehen toisensa perässä tikapuilta maahan,\nja läpimärkinä, kiroillen ja häpeissään hiipivät ryntääjät yksitellen\ntiehensä.\n\nKoko tuo pelättävä piiritys oli vähällä muuttua nauruksi. Voittoisa\nlinnaväki ja varsinkin sen naiskaarti ei juuri pistosanojaan säästänyt.\n-- Enemmän vesivelliä, enemmän vesivelliä ruunun nälkäisille!\nJanoissaan ei kenenkään tarvitse Mainiemestä lähteä! Mokomat mankujat,\nkääpiöt, pakanat, joko nyt olette kastetut? Katsopas, toveri, ovatko\nkorvasi taustat kuivat! Röhki mitä röhkit! Pistä varras sisään, nauriin\nnakertaja, tahi pistä itsesi vartaaseen, mokoma valmiiksi kaltattu,\nnälkäänkuolija ruunun rötkäle! Luulit kenties kiipeäväsi yhtä helposti\nMainiemen tikapuita ylös kuin kiipeät piikain luhtiin lauantai-iltoina!\n\nTurhaa oli kuitenkin luulla, että vihollinen näitä ja muita yhtä\nkohteliaita pistosanoja pakenisi. Niilo Janssen ei ollut se mies, joka\njätti työnsä keskeneräiseksi. -- Ja tuommoista sinä voit suvaita, sinä?\n-- kuiskasi hän eräälle sotamiehelle, joka kiroillen oli peräytynyt\nerään vanhan tammen taa. -- Raukkoja olette ettekä kunnon sotureita,\njos annatte kaikkien hullujen pilkata itseänne! Näetkö tuota veijaria\ntoisen kerroksen ikkunassa? Se oli hän, joka...\n\nSotamies, joka oli märkä ja kiukustunut, ymmärsi yskän. Tuossa paikassa\nkoppasi hän kiväärinsä, nojasi sen tammea vasten, tähtäsi ja ampui.\nLaukaus sattui Lammin Mattia olkaan.\n\n-- Haavoittuiko kukaan? -- huusi kreivi Bertelsköld, joka oli kuullut\nluodin vinkuvan.\n\n-- Ei, vastasi Lammin mies hammasta purren. -- Niilo Janssen lähetti\nherneen akkunaa kohti; hän on saava pavun takaisin.\n\n-- Henkesi uhalla -- ei lyijyä pyssyyn! -- komensi kreivi.\n\n-- Lyijyä! -- vastasi mies tuskissaan irvistellen. -- Teidän armonne on\nollut niin armollinen ja antanut meille suoloja! -- Kreivi olikin\nantanut heille ruutia ja kiväärejä, mutta vain karkeita suoloja luotien\nja haulien asemesta. Lammin Matti oli kumminkin siksi vanha pyssymies,\nettä oli paremmin varustettu, ja pisti kuin pistikin salaa pari luotia\nkivääriinsä.\n\n-- No, säikäytä häntä, jos niin tahdot.\n\n-- Se tehdään, teidän armonne! -- pyssy pamahti, ja laukauksesta\nkellahti kumoon, ei Janssen, vaan sotamies, joka samassa\nsilmänräpäyksessä oli kumartunut entisen hovimestarin eteen.\n\n-- Onneton, mitä olet tehnyt? -- huusi Bertelsköld.\n\n-- Ammuin syrjään, teidän armonne! Tähtäsin korppia ja ammuin käen.\nMitäpä minun tarvitsisikaan tunkeutua pirun ammattiin? Kaikki, mikä on\nmustaa, pitää hän itseään varten, -- ja sen sanottuaan nilkutti mies\npois, olkaansa vanhaan esiliinaan käärimään. Huolissaan seurauksista\notatti Bertelsköld aseet pois epäluotettavimmilta miehiltä ja lähetti\ntiedustelemaan laukauksen seurauksia. Hänelle vastattiin, että\nsotamiestä oli ammuttu rintaan ja ettei hänellä varmaankaan enää ole\nmonta tuntia elettävänä. Ei saanut kreivi Bertelsköld sinä yönä unta\nsilmiinsä.\n\nJanssen oli saavuttanut tarkoituksensa. Saatuaan todistajia siihen,\nettä sotamiestä oli ammuttu linnan ikkunasta, vei hän väkensä pois\nlinnaa sen enempää ahdistamatta ja meni yöksi pappilaan.\n\nSeuraavan päivän aamuna tuli maaherra, parooni Creutz paikalle ja piti\ntarkan tutkinnon. Sotamies eli vielä. Bertelsköld antoi heti kohta\navata linnan portit. -- Parooni, -- sanoi hän ranskan kielellä, -- te\nolette rehellinen aatelimies; pelkäämättä uskon asiani teidän\nhuostaanne. Tutkinto on kyllä näyttävä, että sotamiehet ampuivat\nensimmäisen laukauksen.\n\n-- Surkuttelen teitä vilpittömästi, kreiviseni, -- vastasi parooni\nCreutz samalla kielellä. -- Ei mitään, mitä laki suinkin sallii, ole\nlaiminlyötävä, mutta -- tässä alensi sotavanhus äänensä -- te tiedätte\nyhtä hyvin kuin minäkin, että yksinvaltias kuningas ei koskaan _voi_\nolla väärässä. Niin arassa asiassa kuin reduktsioni on, pelkään, että\nse, joka on rohjennut ruveta toimeenpaneville virkamiehille vastarintaa\ntekemään, on joutuva tappiolle. Tässä ei ole enää kysymys teistä eikä\nmuista, ei ole kysymys maan laistakaan, vaan siitä periaatteesta, jonka\nmukaan hallitaan -- ja teitä on syytetty kapinasta, herra kreivi! Olen\npakoitettu vangitsemaan teidät ja palkollisenne.\n\n-- Minä seuraan teitä, -- vastasi Bertelsköld. -- Tässä on miekkani.\nTahrattomana jätän sen, ja jätän miehen käteen, jota jalompaa en näissä\noloissa ole voinut toivoakaan kohtaavani.\n\nOn helposti ymmärrettävä, mikä hämminki nyt Mainiemessä syntyi. Linna\njätettiin Niilo Janssenin haltuun, sittenkun kumminkin muutamat\nhuoneet, kreivin pyynnöstä, oli maaherran sinetillä suljettu.\nBertelsköld sai luvan ottaa mukaansa mitä halusi. Kaikki miespuoliset\npalkolliset, jotka olivat linnan puolustukseen osaa ottaneet, niiden\njoukossa mestari Pietarikin, keräytyivät Turun linnaan vietäviksi,\nkuitenkin ilman köysiä ja kahleita.\n\nKaiken tämän tapahtuessa läheni Janssen entistä herraansa, kumartaen\nhänen edessään teeskennellyn nöyrästi, mikä semmoisella hetkellä oli\nmitä katkerinta ivaa. -- Teidän armonne, -- kuiskasi hän, -- te näette,\nettä teidän nöyrä palvelijanne on sanansa pitävä mies. Olen tehnyt\nteidät kerjäläiseksi; nyt häpäisen teitä ja vien teidät, armollinen\nkreivi, niin likelle mestauslavaa kuin on mahdollista niin\nkorkeasukuiselle ja ylhäiselle herralle kuin te olette. Olkaa huoleti,\netuanne olen valvonut ja olen valvova perheennekin etua. Muistatteko\ntuota yötä, jolloin niin kohteliaasti vaaditte minulta noita\nvelkasitoumuksia, jotka armollinen kreivittärenne kirjoitti\n\"lakeijalle\". Voittonne ei ollutkaan niin täydellinen kuin luulitte,\nteidän armonne! Olipa vielä jäljellä eräs vähäpätöinen, aivan\nvähäpätöinen paperilippu, jonka avulla käy vallan hyvin paljastaminen\neräitä perhesuhteita ja joka voi panna jotakin enempääkin aavistamaan\n-- tuosta \"saastaisesta sydämestä\". Kas tässä, lukekaa itse -- onhan se\nkreivittärenne omaa käsialaa, eikö niin?\n\nJa Janssen kohotti Bertelsköldin silmäin eteen vähäisen paperilipun,\njohon oli kirjoitettu:\n\n\"Janssenilla on saamista 400 talaria hopeassa. Kuitataan. Ebba\nKristiina Bertelsköld, omaa sukuaan Sparre.\"\n\n-- Konna! Mitä aiot tehdä? kysyi kreivi.\n\n-- Vaatia kreivittäreltä saamiseni oikeuden kautta. Sitten tulee\nlastenne vuoro!... Oi äitini, kolmanteen ja neljänteen polveen olet\nkostettava! -- lisäsi mies äänellä niin synkällä ja tuimalla, että\nehdoton kauhistus karmi kreivin selkäpiitä.\n\n-- Ja tuolla konnalla on kuninkaan sormus! -- huudahti onneton kreivi,\njoka hänkin oli aikansa taikauskon kahleihin kietoutunut.\n\n-- Siis tiedätte sen? -- sanoi Janssen matalalla äänellä. No hyvä --\ntiedätte siis voimanikin. Uskotteko, kreivi Bertelsköld, siihen, mitä\nihmiset sallimukseksi sanovat? Olkoon kumpi tahansa -- onnen kohtalo\ntahi sattumus; tahdotteko tietää, kuinka kummallisesti koston siemen\nputoaa pahain tekojen vakoon? Viisivuotiaana istuin itkien erään\njyllantilaisen talonpoikaistuvan loukossa, samana iltana, jona isänne\noli ryöstänyt minut äitini sylistä. Minulle oli annettu nisuleipää:\nsillä hinnalla tahdottiin minulta ostaa menneisyyteni muistot ... minä\nsöin, sillä olinhan lapsi, mutta syötyäni itkin jälleen, sillä äitini\nvaikerointi kuului yhä edelleen korvissani. Ajatellessani siinä, kuinka\nhänen sydämensä pakahtui, syntyi kiivas tora tuvassa olevain ylhäisten\nherrain kesken, kaksi heistä paljasti miekkansa ja kaikin voimin\niskivät he toisiaan. Vetäydyin peloissani vielä syvemmälle loukkoon,\nvapisin, ummistin silmäni, etten mitään näkisi -- silloin lensi jotakin\nsyliini. Minä tapailin sitä kädelläni ... se oli verinen, poikki\nhakattu sormi, ja sormessa oli kuparisormus. Lapset ovat uteliaita;\nminä vedin sormuksen sormesta ja kätkin sen, vaikka kuulin sitä\nhaettavan. Vaikka olinkin pieni ja pahainen, älysin kuitenkin sitä\ntallettaa; olihan siihen liittynyt muisto hirmuisesta päivästä. Vasta\nkauan sen jälkeen sain tietää sen voiman; te, herra kreivi, sen\nilmaisittekin; kuuntelin teitä eräänä päivänä, kun kerroitte sen\nvoimasta eräälle lemmityllenne. Silloin ymmärsin, minkä tähden ryövärin\nverinen sormi oli syliini pudonnut, ja minä huomasin heti, että olin jo\ntietämättäni saanut sormuksen voimaa kokea. Kaikissa onnistuin -- ja\nonnistuva olen edelleenkin, armollinen herrani! Katsokaa -- ja Janssen\nnäytti sormusta -- tämän näköinen se on, se pikku kalunen, josta\nsukunne kohtalo riippuu! Antaisitte siitä varmaankin puolet jäljellä\nolevaa elämäänne... Mutta suokaa anteeksi, unohdinhan, että olette\nsyytetty kapinasta herraanne ja kuningastanne vastaan. Onnea matkalle,\nherra kreivi!\n\n\n\n\n15. KUNINKAAN SORMUS.\n\n\nLähes kuusi viikkoa on kulunut ja nyt olemme huhtikuun lopulla 1697.\nKreivi Bertelsköld asui vankina kahdessa kauniissa huoneessa, jotka\nparooni Creutz oli antanut sisustaa hänelle Turun linnassa, eikä tämä\nritarillinen maaherra ollut edes vaatinut kreiviltä hänen\nkunniasanaansa, vaikka kreivillä oli vapaus kulkea ja liikkua, missä\nvain halusi linnan alueella. Bertelsköld käytti kuitenkin aivan vähän\nhyväkseen hänelle suotua vapautta. Hän oli alakuloinen ja hänen\nmielensä oli kovin masentunut; oli jo kulunut toista kuukautta siitä,\nkun hän viimeksi oli saanut tietoja omaisistaan Ruotsista, sillä\npostinkulku Ahvenanmeren yli oli silloin huonommin järjestetty kuin\nnyt, eikä ollut harvinaista, että syksyisin ja keväisin neljä jopa\nkuusikin viikkoa kului, jolloin tie Ruotsin ja Suomen välillä oli\ntukossa.\n\nKreivin ja hänen palvelijainsa asia oli parast'aikaa esillä\nhovioikeudessa, ja maaherra oli, kaikki mahdollisesti lieventävät\nasianhaarat esittäen, ilmoittanut sen kuninkaalle. Asia riippui osaksi\nammutun sotamiehen hengestä. Haava oli varsin vaarallinen; molemmat\nluodit olivat tunkeutuneet rintaan, ja ainoastaan toinen saatiin ulos.\nVastoin kaikkia luuloja pysyi hän kumminkin hengissä, ja kauan elämän\nja kuoleman vaiheilla häilyttyään hän alkoi vähitellen toipua. Asia\nvenyi tästä yhä pitemmälle. Sill'aikaa istuivat kreivin palkolliset\nlinnassa vankeina, mutta asiaan vähimmin sekaantuneet oli laskettu\nirti, ja se oli tehty vallan omituisesta syystä: korkealla kruunulla ei\nollut antaa heille ruokaa. Pahimmin syytetyn, Lammin Matin, oli\nonnistunut päästä karkuun, eikä häntä oltu saatu kiinni.\n\nLevottomuus ja surut painoivat viimein kreivi Bertelsköldin\ntautivuoteelle. Joka päivä katseli hän pienestä akkunastaan\nlinnanlahtea; niin kauas kuin silmä kantoi, se oli vielä jäässä, ja\ntoivon sinertävää juovaa ei vielä näkynyt loitollakaan. Tiedot\nhovioikeudesta eivät olleet hyviä; nälänhädän kauhut raivosivat\nylt'ympärinsä; kreivi oli mielestään koko maailman hylkiö, ja tämä\nennen niin tarmokas mies vaipui ruumiiltaan ja sielultaan sortuneena\nraskasmielisyyteen, josta ei edes maaherrankaan tunnollinen huolenpito\nvoinut häntä irtauttaa.\n\n-- Sukuni tähti on laskenut, -- huokasi hän: -- en sure itseäni, suren\nvain nimeäni ja lapsiani.\n\n-- Älkää surko, -- sanoi lempeä naisen ääni:\n\n    \"Ken uskoo Jumalaan,\n    on Hänen turvassaan\n    kaikkina päivinänsä.\"\n\nKreivi kääntyi päin. Ääni oli hänestä niin rakas ja niin tuttu kuin\nmuisto ammoin kuluneilta nuoruuden ajoilta. Hänen vierellään seisoi\nKreeta, isä Johanneksen vaimo Mainiemen pappilasta, hän, jonka jälleen\ntapasimme tämän kertomuksen alussa. Kreeta katseli kreiviä\nystävällisillä, hellillä silmillään, jotka vielä vanhuudenkin\nsyyspäivänä olivat säilyttäneet kaiken entisen kirkkautensa ja joista\nnyt, vastoin hänen tahtoaan, kimmeltävä kyynel hänen poskilleen salaa\nherahti. -- Älkää surko! -- toisti hän. -- Jumala kaikkivaltias kääntää\nsurun paremmaksi iloksi kuin syntisen sydämen ilot ovat sitä ennen\nmilloinkaan olleet.\n\nBertelsköldistä tuntui niinkuin hänen hyvä hengettärensä olisi tullut\nkuin tähti tuikahtaen niiden synkeiden pilvien raosta, jotka estivät\nhänet tulevaisuuttaan näkemästä. -- Kreetako se on? -- sanoi hän\nraukeasti. -- Mene iloiseen kotiisi jälleen; minun ovat kaikki\nhyljänneet, suruni minulle vain enää seuraa pitää! Sanoinhan: mene\nkotiisi -- äiti parka. Unohdinhan, että olen kenties vienyt sinulta\nrakkaimman poikasi.\n\nKreeta koetti hymyillä niinkuin oli aina ennenkin hymyillyt, jolloin\nhänen ilonsa valaisi kuin aurinko kaikkea, mitä kohtasi. -- Nyt on\nkreivi aivan väärässä, -- sanoi hän. On niin monta, jotka pitivät\nkreivistä, sekä tässä maassa että toisella puolen merta. Ja jos ei\nmuuta olisikaan, niin muistaahan kreivi, mitä musta Jaana ennen muinoin\npovasi meille mökissään: minä olisin oleva viimeinen, joka pysyisin\nteille uskollisena, sanoi hän. Jaana hupatti toisinaan, sitä ei\ntarvitse muistella.\n\n-- Ensimmäinen ja viimeinen! vastasi kreivi mietteissään. -- Hän povasi\ntotta: muistatko, hän sanoi minulle senkin, että kerta olin kukistuva\nomasta syystäni. Nyt olen kukistunut ... Mainiemi on kukistunut ...\nsukuni on niin ikään kukistuva!\n\n-- Te olette sairas; silloin tulee niin surullisia ajatuksia. Tulin\ntänne katsomaan poika raukkaani, mutta poika on reipas ja hyvällä\nmielellä, hänellä ei ole hätää. Muut lapseni siellä kotona ovat niin\nikään terveet. Luvatkaa sentähden, että saan hoitaa teitä, kunnes\nolette saanut terveytenne jälleen.\n\n-- Hyvä, uskollinen ystävä! Jää tänne, jos tahdot, kauan se ei tule\nkestämään. Äitini kuoli sydäntautiin; olen saanut sen häneltä\nperinnöksi, nykyajan lääkärit eivät voi sitä parantaa. Kenties joskus\ntoiste onnistutaan sekin tauti parantamaan.\n\n-- Ette saa sitä alinomaa ajatella. Minulla on teille uutinen, joka ei\nkyllä ole iloinen, mutta joka ehkä voi saada teidät muuta ajattelemaan.\nTietänettekö, että Niilo Janssen on kuollut?\n\n-- Janssen kuollut! -- huudahti kreivi kiivaasti.\n\n-- Hiljaa, muuten en kerro mitään. Niin, se tapahtui eilen. Hän elämöi\nkuin mikä tyranni Mainiemessä, ja kun suuri menestys aina synnyttää\nkopeutta ja ylimielisyyttä, niin alkoi mies juoda enemmän kuin oli\ntarpeellista; ennen hän ei koskaan ollut liiaksi juonut. Nyt tapahtui\ntoissapäivänä, joka oli sunnuntai, että hän tuli juovuksissa pappilaan\nja tarjoutui päivälliselle, kun ei tuossa viheliäisessä linnassa muka\nollut rotallekaan ruokaa, sanoi hän. Isän ja minun täytyi olla niinkuin\nemme olisi olleet millämmekään. Mutta pöydässä kehui Janssen suurta\nonneaan tässä maailmassa, kuinka ei kukaan voinut häntä vastustaa, kun\nhänellä muka oli taikakalu, joka teki hänet voittamattomaksi. Ja sitten\notti hän esiin sormuksen, jota näytti meille.\n\n-- Sormuksen! Sormuksen! toisteli Bertelsköld.\n\n-- Tiedättehän, ettei isän kanssa ole leikkimistä, jos hän kuulee\nJumalan sanaa ylenkatsottavan ja Hänen kunniaansa loukattavan.\nPelkäämättä tuon mahtavan miehen vihaisia silmäyksiä alkoi Johannes\nankarasti nuhdella häntä noituudesta ja liitosta perkeleen kanssa, ja\nkun meille keräytyi paljon köyhiä, niinkuin tavallisesti, saamaan\nruokaa ja almuja sunnuntaina, niin tupa vähitellen tuli täyteen\nihmisiä, jotka kummastellen kuuntelivat isän nuhdesaarnaa. Liekö\nJanssen nyt väkeä hävennyt, en tiedä, mutta yht'äkkiä hän muutti\nkäytöksensä ja alkoi nauraa ja vannoi, että kaikki, mitä hän oli\nsormuksesta kertonut, oli sulaa ilvettä, ja ettei siinä ollut sanaakaan\ntotta, sillä sormuksessa ei ollut muka enempää voimaa kuin muussakaan\nkuparipalasessa, ja että me olimme oikein narrimaisia, kun pidimme\nhänen sanansa täytenä totena.\n\n-- Valapatto! Sanoiko hän niin, Kreeta? Silloin oli hukka hänet perivä,\nsillä samalla tavalla kävi ... minun isälleni, aikoi kreivi sanoa,\nmutta pojan kunnioitus isän muistoa kohtaan keskeytti hänen sanansa.\n\n-- En tiedä, sekö siihen oli syynä vai jokin muu, -- vastasi Kreeta\nlevollisesti, -- mutta iltapäivällä ajoi Janssen Jaanan saarelle, ja\nhänellä oli paljon väkeä muassaan, aarretta hakemaan -- tiedättehän.\nJääkeli oli juuri viimeisillään, ja kaikki varoittivat häntä ajamasta,\nmutta hurjana ja hulluna pieksi hän hevostaan, ja niin murtui jää ja...\n\n-- Ja kaikki...?\n\n-- Ei kuin hän yksinään. Kuusi vajosi, mutta viisi pääsi jälleen ylös.\nKuudes oli Janssen.\n\n-- Jumalan olkoon kiitos! -- huudahti Bertelsköld, ja syvä helpotuksen\nhuokaus kevensi hänen rintaansa.\n\nKreeta katseli häntä hämmästyen, miltei ankarasti. -- Jumalaa kiitetään\nihmisen kuoltua, -- sanoi hän, -- mutta se tehdään siksi, että sielu on\npelastunut ja ruumis päässyt lepoon elämän vaivoista. Jumalaa ei\nkiitetä vihamiehen kuolemasta. Kun syntinen kuolee paatumuksen tilassa,\non kristillisempää rukoilla hänelle iankaikkista laupeutta.\n\n-- Sinä olet oikeassa, -- sanoi kreivi, -- se oli synnillinen\nkiitosuhri. Mutta ei se ollut minun tähteni, se oli vaimoni ja lasteni\nvuoksi. Jos se mies olisi saanut elää, olisi hän tuhonnut meidät\nkaikki: minä olisin erinnyt maailmasta tietoisena siitä, että\nrakkaimpiani uhkasi varma häviö.\n\n-- Ja sen sanoo kreivi, vaikka on kristitty ja vaikka on mies, -- sanoi\nKreeta nuhdellen. -- Onko siis Jumalan kaikkivaltiaan väkevä käsi\nherpaantunut? Te se soitte vihamiestänne vastaan niinkuin ihminen\nihmistä, niinkuin mies miestä vastaan. Ja te, joka olette niin\nritarillinen ja uljas, olette alentunut häntä pelkäämään!\n\n-- En ole ihmisiä pelännyt, -- sanoi kreivi kiivaasti; -- satoja\nkertoja olen henkeni alttiiksi pannut enkä koskaan kalvennut. Mutta\ntuon miehen kosto ahdisti meitä sovittamattoman pahanteon painolla.\nOnhan hirmuinen rikos ryöstää lapsi, surmata sen äiti ja sitten kantaa\nedesvastuuta tämän lapsen tuhoutuneesta ajallisesta ja iankaikkisesta\nonnesta. Sen on isäni tehnyt -- tosin kyllä sen seurauksia aavistamatta\n-- mutta isien pahat teot kostetaan lapsille aina kolmanteen ja\nneljänteen polveen asti... Nyt ymmärrät, minkä vuoksi olen pelännyt.\nSano minulle -- ja kreivi tarttui Kreetaa lujasti käteen -- minne on\nkuninkaan sormus joutunut?\n\nKreeta näytti hämmästyvän, miltei pelästyvän. -- Ellei kreivi pane\nkauniisti vuoteelle lepäämään, -- sanoi hän, -- niin menen tieheni.\nSopiiko nyt sairaan saattaa mielensä tuolla tavoin hehkumaan? Kreivillä\non kuume; parasta kun ajattelemme jotakin virkistävää lääkettä.\n\n-- Sormus! Sormus! -- jatkoi Bertelsköld. -- Minun täytyy tietää, minne\nkuninkaan sormus on joutunut. Jos se jälleen joutuu vieraisiin käsiin,\nniin siitä kasvaa uusi vaara suvulleni koko miespolven ajaksi.\n\n-- Sanokaa minulle, -- sanoi Kreeta leppeästi nuhdellen, -- eikö ole\nepäkristillistä ja pakanallista uskoa, että sellainen voima voisi olla\nkätkettynä kuparipalaseen? Te, joka olette niin viisas ja hyvä, ettekö\nitsekin huomaa, että semmoinen usko kieltää Jumalan kaikkivaltiuden,\nsotii hänen viisasta kaitselmustaan vastaan ja panee ihmisten elämän,\njoka kumminkin on kokonaan Jumalan isällisessä kädessä, sokean\nsallimuksen varaan, jossa on yhtä vähän oikeutta kuin siinä on\nlaupeuttakaan?\n\n-- Sinä onnellinen, hurskas sielu, sinä olet oikeassa; kuinka\nmielelläni tahtoisin vaihettaa lujan luottamuksesi omaan epäuskooni!\nMutta sinä, joka tiedät, kuinka ihmeellinen voima usko on, sinä myöskin\ntiennet, kuinka kummallinen voima on epäusko. Eikö tuo noituuden meno,\njoka on ollut häpeäksi vuosisadallemme, ole muuttunut todellisuudeksi\nsen kautta, että ihmiset niin lujasti siihen uskoivat? Ja sama on\nkuninkaan sormuksen laita. Noita-akat katoavat ja sormus kadottaa\nvoimansa, kun niihin ei enää uskota -- mutta me olemme aikamme lapsia;\nminä en voi päästä siitä erilleni, minä uskon sormuksen voimaan, ja\nsentähden se on muuttunut minulle niin pelottavaksi todellisuudeksi.\nMinä tahdon tietää, missä sormus, on.\n\nKreeta koetti vielä kerran johtaa kreivin ajatuksia pois tästä\nvaarallisesta aineesta. -- Olenko minä velvollinen pitämään teidän\nsormuksistanne huolta! -- sanoi hän, ollen närkästyvinään. -- Pitäisi\nriittää, kun tuon teille jotakin muuta, joka löytyi Janssenin taskusta,\nnimismiehen ottaessa hänen kapineitaan talteen. Tässä on velkakirja\nkreivittäreltä; minä arvasin, että olisitte halukas saamaan sen\ntakaisin, ja pyysin siis miestäni jättämään vastaavan summan pantiksi,\nettä enemmittä rettelöittä saisitte sen lunastetuksi. Oli meillä,\nJumalan kiitos, vähäinen säästöraha, joka parahiksi riitti.\n\n-- Se oli oikein ja hyvästi tehty, Kreetaseni, -- vastasi kreivi,\nkiireesti repäisten paperin pieniksi palasiksi, ja kirjoittaen nopeasti\nmuutamia sanoja lompakkonsa lehdelle. -- Jos minulle tapahtuisi\njotakin, niin tässä on teille tunnustus velastani. Mutta vastaa minulle\nnyt vilpittömästi, sillä tottapa tiedät sen: minne on kuninkaan sormus\njoutunut?\n\n-- Se on minulla, -- vastasi Kreeta vastenmielisesti huomatessaan,\nettei voinut muutenkaan päästä asiasta.\n\n-- Sinullako? Onko se täällä?\n\n-- Se on minulla täällä.\n\n-- Niin anna se tänne -- pian! En jouda odottamaan.\n\n-- Mieletöntä minua, kun ollenkaan tulin luoksenne! Jos se ei olisi\ntapahtunut teidän tähtenne, niin enpä tosiaankaan olisi antanut\nkihlasormustani nimismiehelle pantiksi tuosta katalasta\nkuparipalasesta. Ja nyt saan kiitokseksi sen, että kiivastutte, ja\ntilanne siitä huononee. Niinhän olette kalpea kuin valkoinen pilvi.\n\n-- Kas tässä, -- sanoi kreivi yhtä kiireesti, kiskaisten sormestaan\nkalliin sormuksen, -- kas tässä se kalleus, minkä Kristiina-kuningatar\nantoi minulle pois lähtiessään. Ota se, pidä se, mutta anna minulle\nkuparisormus. En ole koskaan sitä pitänyt, ja kuitenkin täytyy minun\nsaada pistää se sormeeni, vaikkapa vain tuokion ajaksi, sillä sen voima\nkasvaa suvusta sukuun, kun vain poika isänsä jälkeen, polvesta polveen,\nkeskeytymättä sitä kantaa; sitä suuremmaksi silloin paisuu sen\nomistajan voima -- ja kuudennessa miespolvessa hänestä tulee\nkuningas...\n\n-- Oi, sinuas synnillinen, maailmallinen, turhamainen himo, joka pyrit\nvaltaan ja kunniaan! Kääntäkää ajatuksenne siitä! Jos niin olisi kuin\nluulette, silloinhan sormus olisi onnettomuuden perintö, joka alinomaa\npitäisi sukuanne kietoutuneena tämän maailman turhuuteen. Muistakaa,\nmikä isästänne tuli tuon sormuksen takia. Olen kuullut sanottavan, että\nhän oli hyvä ja jalo nuoruudessaan, mutta lopulla sai synti hänessä\nvallan. Ja te itse, joka ette koskaan ole sormusta pitänyt, te olette\npysynyt jalona ja hyvänä, aina siihen asti, kunnes minä mieletön toin\nsen luoksenne, ja nyt, vaikkette vielä ole nähnytkään sitä, vaikkei se\nvielä teillä olekaan, se jo näkymätönnä vaikuttaa teihin, niin että\nkunnianhimon peikon tähden kaiken muun unohdatte -- oi, tottapa se on\npaha peikko, joka voi villitä miehen semmoisen kuin te olette!\n\n-- Sitä et sinä ymmärrä, Kreetaseni. En ole elänyt enkä taistellut oman\netuni vuoksi, eivätkä poikanikaan tule sitä tekemään. Me elämme aatetta\nvarten -- kuninkaan ja kansan, yksinvallan ja monivallan, tyranniuden\nja anarkian välistä tasapainoa varten, joka on saavutettava aateliston\nnäitä molempia välittävän aseman avulla -- ja _siihen_ me tarvitsemme\nvaltaa, paljon valtaa. Ymmärrätkö nyt, minkä tähden minulla täytyy olla\nkuninkaan sormus?\n\nKreetan silmät täyttyivät kyynelillä. -- Olen köyhä ja oppimaton\nnainen, -- sanoi hän, -- enkä paljon ymmärrä tämän maailman riitoja.\nSen vain ymmärrän, että kaikki, mikä eksyttää ihmisen mielen Jumalasta\nja iankaikkisista asioista ja kääntää sen ajallisiin ja katoaviin, se\non syntiä ja turmelusta ja se on pahasta. Kun en voi taivuttaa\nsydäntänne muulla tavalla, niin vetoan nuoruutenne aikaan. Nyt on\nyksiviidettä vuotta kulunut siitä, kun kohtasimme toisemme eräänä\npäivänä Jaanan majassa. Olitte silloin minulle hyvin rakas, kreivi\nBernhard, ja te vakuutitte samaa minulle. Muistatteko, että nuoruutenne\nymmärtämättömyydessä pyysitte minua, isänne tilanhoitajan tytärtä ...\nvaimoksenne?\n\n-- Niin niin. Se oli elämäni onnellisin aika. Ja sinä, köyhä tyttö,\nkieltäydyit...\n\n-- Minä sanoin teille: -- Bernhard on unhottava minut, ja minä\nolen häntä ajatteleva niinkuin lintu talvella ajattelee kadonnutta\nkesää. Mutta te vakuutitte, ettette ilmoisna ikänä pitäisi kenestäkään\nmuusta kuin minusta. Siitä löimme veikan. Te tahdoitte panna\nKristiina-kuningattaren sormuksen sinivuokkoa vastaan, jonka olin\nkaulahuiviini kiinnittänyt. Se on liian paljon, sanoin, mutta jos\nBernhard menettää veikan, niin voi hän antaa minulle isänsä\nkuparisormuksen. Sen lupasittekin, ja Jaanan piti povata,\nratkaistakseen veikan. Muistatteko, mitä hän teille povasi?\n\n-- Luulen niitä olleen seitsemäntoista... Oi, Lodoiska, näin sinusta\nunta viime yönä!\n\n-- Kahdessakin olisi ollut kyllin veikan menettämiseksi, ja Jaana\npovasi seitsemäntoista. Onko hän totta povannut?\n\n-- Hän povasi kovin vähän. En ole ollut sinun arvoisesi.\n\n-- Te olitte nuori, rikas, kaunis ja ylhäinen. Älkäämme enää puhuko\nsiitä. Mutta kun poistuitte vihoissanne ja huusitte mennessänne, että\nJaana oli povannut kuusitoista valhetta, silloin sanoitte minulle nämä\nsanat: \"Kuparisormus on oleva sinun.\"\n\n-- Mutta sormus oli silloin isäni oma.\n\n-- Ja nyt on se teidän, kreivi Bernhard. Lupaus on pyhä. Siispä on\nsormus minun, sillä te olette menettänyt veikan.\n\n-- Pyydä, mitä tahdot ... älä vain sormusta.\n\n-- Ei, herra kreivi, minä en tarvitse mitään enkä pyydäkään mitään\nmuuta kuin sitä, mihin minulla on oikeus. Sormus on minun, ja sen\nomistuksen takuuna on minulla miehen kunniasana. Tässä se on...\n\nJa Kreeta otti esiin pienoisen puurasian, veti käsineen oikeaan\nkäteensä ja asetti sormuksen peukalon ja keskisormen vähin. -- En\ntahdo, -- sanoi hän, -- paljain käsin koskea tuohon onnettomuuden\nesineesen, joka jo on saanut niin paljon pahaa aikaan. Niin, tässä on\nnyt noitakalu, joka on ollut kateissa lähes neljäkymmentä vuotta --\ntässä on se taikakalu, josta sanotte sukunne onnen riippuvan -- tässä\nvallan ja onnen paha henki, joka nostaa ihmisten mielet kopeaan\nkapinaan Jumalaa vastaan, tekee heidät itsekkäiksi ja julmiksi muita\nihmisiä kohtaan -- ja nyt se on minun hallussani, nyt se on minun\nomani, ja tahdotteko tietää, mitä nyt sillä teen...?\n\n-- Minä rukoilen sinua, Kreeta, -- huudahti kreivi niin ankaran\nmielenliikutuksen vallassa, ettei voinut vuoteeltaankaan kohota.\n\n-- Tahdon sanoa teille, mitä nyt teen tälle pahalle hengelle, -- jatkoi\nreipas nainen hänelle tavattomalla innostuksella. -- Tuossa ikkunan\nalla kohisevat linnanlahden aallot ... minä hautaan iäksi päiväksi\nkuninkaan sormuksen sen syvyyteen, ja te ja lapsenne tulevat siunaamaan\nminua teostani.\n\nJa samassa särki hän ruudun, astahti takaperin ja valmistautui\nnakkaamaan sormusta niin tarkasti ja niin kauas kuin hänelle oli\nmahdollista. Juuri samassa silmänräpäyksessä lennähti musta lumipilvi\nauringon eteen, ja huone kävi miltei pilkkopimeäksi.\n\n-- Hetkinen vielä! Lyhyt hetkinen vain! -- rukoili Bertelsköld, saaden\ntuskin sanaa suustaan.\n\nKreivin muuten heleä ääni oli nyt niin tavattoman kaiuton, että Kreeta\nepäili. -- Mitä vielä tahdotte? -- kysyi hän, vasten tahtoaan vapisten.\n\n-- Pyydän vain ... viiden minuutin aikaa. Paina sormus sormeeni... Jos\nviisi minuuttia kuluu ... eikä kohtaloni sillä ajalla muutu ... niin\nettä sormus osoittaa voimaansa ... niin se on sinun ... muuten ... se\non minun!\n\n-- Synnillinen, surullinen taikausko! -- sanoi Kreeta. -- Ja sillä\nehdolla siis annatte minulle sormuksen vapaaehtoisesti?\n\n-- Annan.\n\n-- Ja jos ne viisi minuuttia kuluvat ilman suuria muutoksia, lupaatteko\nsitten kääntää mielenne tästä maailmasta eikä koskaan enää uskoa tuon\nonnettoman sormuksen voimaan?\n\n-- Lupaan.\n\n-- Olkoon sitten, anna minulle anteeksi, rakas Jumala, jos teen syntiä\nhänen pyyntöönsä suostumalla ja kiusaan sinua ihmiskeinoihin\nturvaamalla! Tässä on sormus!\n\nJa hän painoi sen kreivin sormeen. Sitten peitti hän särjetyn\nikkunan, suojellakseen sairasta kylmältä. Noin minuutin aika kului\nhiljaisuudessa. Hetkisen perästä vilahti aurinko näkyviin. Tämä aivan\ntavallinen tapaus sai kumminkin sekä kreivin että papinvaimon\nvapisemaan. Mutta sitä kesti vain muutaman sekunnin ajan. Aurinko\nkatosi taas pilviin.\n\nOlipa melkein niinkuin olisi kuullut kahden sydämen sykkivän.\n\n-- Aika on kulunut, -- sanoi viimein Kreeta. Nyt näette, kuinka\nmielettömiä uskoitte. Antakaa minulle kiusaaja takaisin, ja se on iäksi\npäiväksi vajoava aaltojen syvyyteen.\n\n-- Vielä on minuutti jäljellä! -- kuiskasi Bertelsköld, jonka silmät\nmuuanne kääntymättä seurasivat suuren, oven pielessä riippuvan\nseinäkellon viisarin hidasta kulkua.\n\nKreeta pudisti päätään. -- Maallisten toiveiden viimeinen oljenkorsi!\n-- sanoi hän säälien. -- Vielä kerran liikauttaa aika siipeään, ja\nsitten on kaikki lopussa.\n\nTuskin oli hän sen sanonut, kun askelia kuului, ja oven ripaan\ntartuttiin. Jos huoneessa olisi ollut valoisampi, olisi Kreeta nähnyt,\nkuinka Bertelsköldin haamu muuttui, niin että hänen kalpeille\nkasvoilleen yht'äkkiä kohosi hehkuva puna.\n\nMaaherra, parooni Creutz, astui sisään. Jo hänen synkkä surupukunsa\nosoitti, että jotakin erikoista oli tapahtunut.\n\nHän läheni kreivi Bertelsköldiä ja sanoi lempeällä ja totisella\näänellä: -- Tulen antamaan teille tietoa eräästä surusanomasta, jonka\näskettäin tänne tullut ruotsalainen posti vihdoin viimeinkin on tuonut\nSuomenkin rantamille. Hänen majesteettinsa, meidän armollinen\nkuninkaamme Kaarle XI ei enää ole elävien joukossa. Hän on jo tämän\nhuhtikuun 5. päivänä silmänsä Herransa ikuiseen uneen ummistanut, jonka\njälkeen hänen valtaistuimensa perillinen, meidän nyt hallitseva\nkuninkaamme Kaarle XII on Ruotsin maan valtaistuimelle astunut. Rauha\nvainajalle! Hän on useissa kohdissa ollut oikea maan isä, ja jos hän\nlieneekin inhimillisesti erehtynyt, on hänet kumminkin aina luettava\nRuotsin valtakunnan parhaitten kuningasten joukkoon. Suokoon Jumala,\nettä hänen poikansa hallituskausi tulee olemaan onnellinen.\n\nBertelsköld nyökäytti päätänsä heltynein mielin.\n\n-- Sen jälkeen, -- jatkoi maaherra, -- on minulla iloisempia tietoja\nteille itsellenne ilmoitettavana. Vihamiehenne Gyllenborg on menettänyt\nvaltansa. Nykyinen armollinen kuninkaamme, joka, jos huhu totta\nkertonee, ei ole reduktsionin ystävä, on käskenyt, että kanne teitä\nvastaan on peruutettava ja kuninkaallinen asiamies Janssen viralta\npantava ja nuhdeltava häntä ankarasti hänen sopimattomasta\nkäytöksestään, joka nyt enää on tarpeetonta, koska kuulin miehen\nhukkuneen. Hänen majesteettinsa on käskenyt minua teille erittäin\nilmaisemaan, että hän paheksuu sitä vääryyttä, mikä teille on\ntapahtunut, ja kehoittaa hänen majesteettinsa teitä samalla, niin pian\nkuin terveytenne sen sallii, saapumaan Tukholmaan ja rupeamaan\njäseneksi kuninkaan ja valtakunnan neuvostoon.\n\nHuoneessa oli niin pimeä, ettei kumpikaan huomannut, kuinka Kreeta,\njoka oli vetäytynyt vuoteen uutimien taa, kauhistuneena peitti kasvot\nkäsiinsä. Bertelsköldiin nämä uutiset tekivät toisenlaisen vaikutuksen.\nSen sijaan, että olisi vastannut, veti hän parooni Creutzin lähemmä\nitseään, näytti hänelle vasemmassa kädessään olevaa sormusta ja\nkuiskasi: Tämä sormus ... Torstenille ... sanokaa hänelle ...\nkuningas ... ja kansa ... aateliston avulla...\n\nKenties oli jalo parooni jo hiukan tottunut kreivi Bertelsköldin\nhaaveiluihin tämän sairastaessa. Oli miten oli, mutta toivoen voivansa\nilahduttaa vierastaan, joka nyt oli kohonnut arvossa häntä niin paljon\nylemmä, jatkoi parooni Creutz: -- Kun mainitsitte poikanne Torstenin,\nniin tahdon ilmoittaa, että kreivittärenne ja tyttärenne voivat hyvin.\nOlen kuullut sen sisareltani, ja tässä ovat molempain poikainne\nkirjeet. Tahtomatta kertoa samaa, mistä hekin varmaan kirjoittavat,\nrohkenen vain tuttavuuden vuoksi ilmoittaa, että poikanne Torsten, niin\nnuori vielä kuin onkin, on erinomaisten tietojensa nojalla saanut\npaikan kuninkaan kansliassa, samalla kun poikanne Kustaa reippautensa\nvuoksi joka päivä saavuttaa yhä enemmän nuoren hallitsijamme suosiota.\nMitäs tästä kaikesta sanotte, jalo vieraani? Jos ette nyt heti paikalla\nparane, niin se ei ole minun syyni. Ja vielä sittenkin on minulla\nteille pieni loppuherkku tarjottavana. Niihin melkoisiin kustannuksiin\nnähden, joita te ja isänne olette maan kaunistamiseksi Mainiemen\nlinnaan uhranneet, on armollisen kuninkaamme tahto, että elinaikananne\nsaatte hallita tilaa tahtonne mukaan. Kuolemanne jälkeen siirtyy tila\nTurun läänin rykmentin everstin virkataloksi, koska, niinkuin\nkuninkaallinen majesteetti leikkiä laskien on virkkanut, poikanne\nKustaa todenmukaisesti joka tapauksessa tulee olemaan lähin\njälkeläisenne. -- Mutta ette edes kiitäkään minua. Hyvä kreiviseni,\nmitä tulee minun ajatella teistä? Te hymyilette, luulen ma, -- hyvä\nmerkki! Lyönpä vetoa, että huomenna olette terve; me lähdemme yhdessä\nmetsästämään, varokoon karhu turkkiaan; olen onnellinen päästessäni\nmetsälle niin kokeneen metsästäjän seurassa! Tavattoman pimeä päivä\nkevätpäiväksi... Ah, nyt pilkistää aurinko esiin... Mutta...\n\nNiinkuin tumma, musta harso yht'äkkiä olisi pudonnut pois luonnon\notsalta, välähti aurinko kaikessa kirkkaudessaan, ja kevätloistollaan\nlinnan ruutujen läpi tunkien valaisi hämmästyneen linnanpäällikön\nkasvoja, polvistuneen naisen kyyneltyviä silmiä ja Mainiemen kuoleman\nuneen nukkuneen kreivin, Bernhard Bertelsköldin jaloja piirteitä. Hänen\nihmeen ihana, ennen niin mustien, mutta nyt ajan hopeoimien kutrien\nympäröimä päänsä johti vielä kuoltuakin mieleen hänen jalon,\nhienotunteisen, ylpeän ja sankarimaisen urhean luonteensa. Hän nukkui\nniinkuin mennyt aika nukkuu pois uuden ajan päivänpaisteessa.\n\nAurinko, joka nyt Turun linnaa valaisi, oli ylevämielisen, urotöistä\nkuuluisan, hengen ja aineen maailmoissa yhtä jättiläisvoimaisen\nseitsemännentoista vuosisadan ilta-aurinko. Sen ilta oli nyt tullut.\nKun Kaarle XI:n tähti laski, nousi taivaanrannalle kaksi uutta, vielä\nmahtavampaa ja paljon loistavampaa tähteä, toinen lännessä, toinen\nidässä. Se sinertävä juova, jota Bertelsköld turhaan oli meren jäiden\nseasta etsinyt, oli nyt laajennut kimmeltäväksi ulapaksi, jolla laineet\nvapaina liikkuivat -- ja nyt oli kevät kaikkialla hengen valtakunnissa,\nja epäuskon jäät alkoivat sulaa, ja ihmisajatuksen iäti lainehtivat\naallot alkoivat yhä vapaammin vyöryä äärettömyyden ja ikuisuuden\navaruuksia kohden aikojen etäisten rantain tuolla puolen.\n\nPysähtykäämme tähän kevättä ihailemaan. Lumen, joka sulaa, tulee aina\nmuistaa, että sen taivahan aurinko sulattaa; vihannan, nousevan nurmen\ntulee aina muistaa, että nietokset ovat suojelleet sen juuria hallalta.\nVanhuus menköön, nuoruus astukoon rakastavana sijaan!\n\nJa näin päättyy kertomus keväisenä iltana. Jumala tietää, milloin\nvaaraimet metsässä kypsyvät.\n\n\n\n\nVIITESELITYKSET:\n\n\n[1] Onko ihminen järjetön luontokappale? Tietysti on, koska syöpi\nvertaisiaan.\n\n[2] Kanaseni.\n\n[3] Onko ihminen jumala? Varmaankin, sillä jumala ei mitään kaipaa.\nMutta en minäkään mitään kaipaa (s.o. runsaan aterian jälkeen). Siis\nolen jumala. Joka oli todistettava.\n\n[4] Välskärin aikana ei vielä ollut laadittu lakia, joka rauhoittaa\nhirven meillä kokonaan.\n\n[5] V. 1854 ampuivat englantilaiset ja ranskalaiset raunioiksi tämän\nlinnan.\n\n[6] Tässä katsoi välskäri sopivaksi kehua oikein tarmonsa takaa sitä\nonnellista aikaa, jolloin tiedekunnista ei mitään tiedetty ja välskäri\noli ainakin nykyaikaisen arkiaatterin arvoinen.\n\n[7] Nämä vesikoetukset samoin kuin niitä vastaavat tulikoetukset, joita\ntehtäessä syytetyn täytyi tarttua tuliseen rautaan, olivat jo kauan\ntätä ennen käytännössä ja tavataan usein keskiajan kronikoissa\nmainittuina. Kummallista kyllä, oletettiin, että ainoastaan perkele voi\npelastaa syyllisen, jotavastoin n.k. jumalantuomiot sisälsivät sen,\nettä Jumala ihmeen kautta pelastaa syyttömän.\n\n[8] Gezelii den äldres minne, kirj. J. J. Tengström, siv. 106.\n\n[9] Vrt. samaa teosta, siv. 142 ja seur. Piispa syytti Alanuksen leskeä\nsiitä, että tämä muka olisi käyttänyt erästä mynämäkeläistä naista\nnoituuteen, hankittanut itselleen takaisin erään koristeen ja muutamia\npalasia sianlihaa, kiduttanut Dn. Enevaldia noidannuolilla ja tahtonut\ntaikajuomalla tuhota itsensä piispan puolison tämän sairaana ollessa.\nJuttu kesti liki viisi vuotta ja vedottiin siinä lopulta Tukholman\nneuvostoon, joka tuomitsi piispan maksamaan leskelle 400 talaria\nhopeaa.\n\n[10] Vrt. Åbo Tidn. 1795. N:o 8.\n\n[11] Vrt. Åbo Tidn. 1792. N:o 19.\n\n[12] Suullisten kertomusten mukaan.\n\n[13] Jota lukija verratkoon edelliseen kertomukseen samasta retkestä.\n\n[14] Seitsemän vuotta sen jälkeen aateloituna nimellä Wallenstierna.\n\n[15] Anna Sofia katseli ihastunein silmin vanhaa isoäitiä, ikäänkuin\nolisi tahtonut sanoa, että hänestähän oli välskäri saanut tuon kauniin\nvanhuksen ihanteen. Vanhus ymmärsi tytön ajatukset ja nyökäytti\nkiittäen, melkein liikutettuna hänelle päätään. Mutta välskäri ei ollut\nhuomaavinaan sanojensa vaikutusta, vaan jatkoi kertomustaan niinkuin ei\nmitään olisi tapahtunut.\n\n[16] Susanna tarkoittaa varmaankin tuota pfaltzkreivin arvonimeä, jonka\nkeisari Fredrik III antoi piispa Maunu III Särkilahdelle ja hänen\njälkeläisilleen, ei piispoille, vaan Turun tuomiorovasteille.\n\n[17] Sparre suomeksi orsi, vuolihirsi. Suoment. muist.\n\n[18] Tavataan Kantelettaressa I: 233, siv. 91.\n\n[19] Würzburgin luona, jossa suvun päämies ennen muita tunki linnan\nnostosillan yli.\n\n[20] Kustaa Bertelsköld, kreivi, kuoli tammik. 29 p. 1658.\nLannistumattomana voittajana kuninkaansa puolesta lepää hän aallon\nalla.\n\n[21] Keihäät tehtiin tämmöisiin tilaisuuksiin hauraasta puulajista että\nne vahinkoa tuottamatta taittuisivat, jos sysäys tulisi olemaan liian\nankara.\n\n[22] Historiallista.\n\n[23] Juhana Gyllenstjerna.\n\n[24] Sitä ennen oli ainoastaan 6 kreiviä ja 14 vapaaherraa.\n\n[25] Saanemme tuonnempana tarkastaa sekä näitä että muita reduktsionin\nyksityiskohtia.\n\n[26] Kreivi Bertelsköldin oli tapana, aina kun oli vihoissaan, puhua\nranskankieltä, jonka tähden hän silloin myöskin puolisoaan teititteli.\nOlemme kuitenkin katsoneet parhaaksi suomentaa hänen sanansa.\n\n[27] Luodut vartavasten ottamaan, sanoivat hänen vihollisensa.\n\n[28] Gyllenborg aateloitiin 1680, tehtiin vapaaherraksi 1689, kreiviksi\n1695. Siihen aikaan kohottiin nopeasti.\n\n[29] Kuolinvuoteellaan sanotaan Kaarle XI:n vierittäneen tämän\nedesvastuun Gyllenborgin hartioille.\n\n[30] Ruotsinkielisen. Suom. muist.\n\n[31] Kaikkialla _vanhaa_ lukua.\n\n[32] Köyhälistöä, tämän sanan nykyisessä merkityksessä, ei oikeastaan\nsiihen aikaan ollut olemassa. Päiväläiset, palvelijat, loiset,\nmäkitupalaiset katsoivat, tavallisten olosuhteiden vallitessa,\nkuuluvansa isännän perheeseen tai maahan.\n\n[33] Fryxellin mukaan. Ei liene aivan sanan mukaan ymmärrettävä. Kirkot\nvoivat tulla lukituiksi senkin johdosta, että papit olivat kuolleet\ntahi hädän ja puutteen tähden tulleet pakotetuiksi siirtymään pois.\n\n[34] Toisten tietojen mukaan mikkelistä 1696 juhannuksen aikaan 1697.\n\n[35] Saatavilla olleet tiedot on koottu valtioneuvos Pippingin kirjaan\n\"Historiska underrättelser om boktryckeriet i Finland\" (S. T:de S:n\nToim. 1846.)\n\n[36] Välskärin aikaan.\n\n[37] Isokyrön pitäjä on suomalainen, jonka vuoksi kaikki kävi\nsuomenkielellä, mutta Larssonit puhuivat ruotsiakin, Bertelsköld,\nsamoin kuin kaikki _sen ajan_ Suomen aateliset, ymmärsi ja _puhui\nsuomenkieltä täydellisesti_.\n\n[38] Elää ja antaa muidenkin elää. Suom. muist.\n\n[39] Välskäri teki tässä virheen ajanlaskussa, sillä hän luki sanat\n1734 vuoden lain mukaan.\n\n\n\n"]