[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fFXXqM9Nj1_HNq0aH5gZz4Q-NvHb7SDeDXUO6UBX4Aws":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},486,"Välskärin kertomuksia 3","Topelius, Zacharias",1818,1898,"486-topelius-zacharias-valskarin-kertomuksia-3","486__Topelius_Zacharias__Välskärin_kertomuksia_3","Siniset. Pakolainen. Erään nimen varjo.","romaani",[14],"seikkailu",[],"fi",1858,1896,82658,541412,false,36328,[24],"Sweden -- History -- Charles XII, 1697-1718 -- Fiction",[26,27],"Adventure","Historical Novels","\"Välskärin kertomuksia 3\" by Zacharias Topelius is a historical novel published between 1853-1867. Through the frame narrative of field surgeon Andreas Bäck, the work follows the intertwined fates of the Bertelsköld and Larsson families across generations of Swedish and Finnish history. A mysterious copper ring, once owned by King Gustav II Adolf, passes through family hands, bringing fortune and misfortune. The saga weaves through wars, family curses and blessings, class conflicts between nobility and peasants, and the relentless march of history from the Thirty Years' War to the late eighteenth century. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Aho, Juhani",330,"Topeliuksen historiallisen romaanisarjan kolmas osa sijoittuu Kaarle XII:n valtakaudelle ja suuren Pohjan sodan vuosiin. Kertomukset kuljettavat lukijan Pultavan taistelukentiltä isonvihan aikaisen Suomen koettelemuksiin ja sissisotiin seuraten Bertelsköldin ja Larssonin sukujen vaiheita.","Z. Topeliuksen 'Välskärin kertomuksia 3' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 486. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","VÄLSKÄRIN KERTOMUKSIA 3\n\nSiniset. Pakolainen. Erään nimen varjo.\n\n\nKirj.\n\nZACHARIAS TOPELIUS\n\n\nSuomentanut Juhani Aho\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1896.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n\nSiniset:\n\n 1. Leijona lepää\n 2. Leijona herää\n 3. Miten leijona alkaa otusta ajaa\n 4. Aurora Königsmark\n 5. Rex regi rebellis\n 6. Ebba Bertelsköldin kirje Kustaa Aadolf Bertelsköldille\n 7. Metsästys Liebewerdan luona\n 8. Pultavan tappelun edellisenä iltana\n 9. Pultavan laskeva aurinko\n\nPakolainen:\n\n 1. Ylioppilaat lähtevät sotaan\n 2. Isonvihan Klingspor\n 3. Rutto vuonna 1710\n 4. Porvoon päämaja\n 5. Sissit\n 6. Kotkanajo\n 7. Mainiemen linna\n 8. Isokyrön tappelu\n\nErään nimen varjo:\n\n 1. Valtiopäiväkerho\n 2. Valtioviisaan sodanjulistus\n 3. Pakolaiset\n 4. Karoliini\n 5. Hatut päästä!\n 6. Sanansaattaja Suomesta\n 7. Voittojen kirja\n 8. Voittojen kirjan kirjoittamaton lehti\n 9. Kun leijona palasi otuksen ajosta\n10. Kohtaus Stralsundin luona\n11. Kaarle XII:n puheilla\n12. Vieraita Suomesta v. 1715\n13. Hollantilaiset Pohjanmaalla v. 1715\n14. Kajaanin linna\n15. Amatsoonien maassa\n16. Kun Suomen viimeinen linna kukistui\n17. Myyrän käytäviä jättiläisrakennuksen juurella\n18. Sotaväen katselmus ja eräs yhtymys\n19. Kuninkaan sormus\n20. Erään nimen varjo\n\nViiteselitykset.\n\n\n\n\n\n\nVÄLSKÄRIN SEITSEMÄS KERTOMUS.\n\nSINISET.\n\n\n\n\nKokonainen kesä on kulunut siitä, kun välskäri lopetti kuudennen\nkertomuksensa. Sillä välin oli häntä harvoin nähty kaupungissa, ja kun\nhän ilmaantui sinne harmaassa kalastajantakissaan, isot pieksusaappaat\njalassa, kantoi hän olallaan pahkuraista sauvaansa, jossa leiviskän\npainoinen hauki riippui ikäänkuin voitonmerkkinä. Hauki oli aiottu\nisoäidin pöydälle. Tietysti Bäck silloin kutsuttiin päivällisille, ja\nhänen tähtensä oli jälkiruokana sinä päivänä mitä kauneimpia mansikoita\nkuorimattoman maidon kera. -- Panette liian vähän sokeria, serkkuseni,\n-- ja isoäidin tapana hymysuin sanoa, vaikka Bäck oikein pyryttämällä\npyrytti sokeria mansikkain päälle. Bäck ei suinkaan ollut mikään hyvien\npäivien pitäjä, hän voi elellä useita viikkoja kalapirtissään piimällä\nja keitetyillä simpuilla, mutta makeisille hän oli perso, tuo kunnon\nukko, kun niitä vain oli tarjona. Sen isoäiti hyvin kyllä tiesikin, ja\nvaikka hän ei koskenut sokerilusikkaan itseään varten, sanoi hän\nystävällisesti uudestaan: -- vähän enemmän sokeria, serkkuseni!\n\nVälskäri sai silloin kuulla kaikki sanomalehdissä olleet uutiset eikä\nhän lausunut juuri kohteliaita sanoja Don Miguelista, joka siihen\naikaan piti meteliä. Vastavuoroon hän tiesi tavallisesti kertoa jonkin\nhupaisen jutun metsästys- ja kalastusretkiltään, esim. kuinka veli\nSvanholm äsken oli ollut jäniksiä ampumassa. Toverit, ja niiden\njoukossa oli ollut myös Bäck, olivat ennakolta ampuneet jäniksen,\naukaisseet ja tyhjentäneet sen vatsan, panneet siihen paistia,\nsilakoita ja keitettyjä perunoita sekä sitten neuloneet vatsan umpeen.\nSen tehtyä asetettiin jänis sopivalle paikalle metsän rantaan, ja\nSvanholm vietiin hänen sitä huomaamattaan sinne päin. Koirat alkoivat\najaa, ja samassa huusi joku joukosta: pidä varasi, veli Svanholm!\nSvanholm tähtäsi tuossa tuokiossa -- pyssy pamahti, jänis kellahti\nnurin niskoin ja vietiin riemulla pirttiin. Suurempaa urotyötä ei\nSvanholm ollut tehnyt tuon suuren pakoretken jälkeen. Urhokas kapteeni\noli päivän sankari. Hän pidätti itselleen oikeuden saada aukaista\njäniksensä kaikkien sääntöjen mukaan, antaakseen sydämen ja maksan\nkoirille. Mutta mitä ihmettä, hän löytää lampaanpaistia jäniksestään!\nMitä lempoja, veli Svanholm, jäniksesi syövät lampaitamme! -- Sitten\nlöytää hän silakoita -- mitä saakelia, jäniksesi käyvät kalassa! --\nviimein keitettyjä perunoita -- no tuhannen tulimmaista, veli Svanholm,\njäniksesi osaavat sekä keittää että paistaa! Mutta Svanholm suuttui\nsiitä silmittömästi ja murisi Bäckille koko viikon päivät sen jälkeen.\n\nKesä meni menojaan. Kun elokuu alkoi lopuilleen kallistua ja Bäck,\ntavallisuuden mukaan, oli kutsuttu päivälliselle syömään omaa haukiaan,\ntuli pikku Jonathan eräänä päivänä hyvin toimessaan välskärin luo ja\ntarjosi hänelle oksan, jossa riippui kolme isoa, tummanpunaista\nvaarainta. -- No? -- sanoi välskäri, nostaen tapansa mukaan pienoisen\nkaulustasta syliinsä, melkein niinkuin kissanpoikaa nostetaan.\n\n-- Niin, kummi, -- vastasi Jonathan reippaasti; -- nyt ovat vaaraimet\nkypsyneet metsässä.\n\n-- Se on hyvä se, -- sanoi välskäri ja asetti pojan jälleen jaloilleen,\nkiepautettuaan häntä kerran ympäri ilmassa.\n\nAnna Sofia pienensi sokeria kaapin ääressä. -- Niin, -- huusi hän, --\nnyt ovat vaaraimet kypsyneet metsässä ja nyt on meillä oikeus vaatia\nuutta kertomusta.\n\n-- Hm, -- sanoi välskäri. -- Lehtisiika nousee parhaillaan, ja\nsorsanpojat alkavat lennellä parvissa; kolmen viikon perästä minulla\nehkä on aikaa.\n\nKoetettiin kyllä väitellä vastaan, mutta ei mikään auttanut. Kolme\nviikkoa kului. Välskäri oli suolannut monta kaunista nelikollista\nsiikoja ja lähettänyt monta jaloistaan yhteen sidottua vesilintuparia\nkotiin. Ilmat kävivät pimeiksi ja myrskyisiksi ja kolkkoa oli oleskella\nulkona merellä. Silloin kuultiin eräänä päivänä vanhuksen itsestään\nvirkkavan päivällispöydässä: -- Tänä iltana saatamme aloittaa.\n\nTuumasta toimeen. Kello kuuden aikaan, kun alkoi hämärtää, istui\ntavallinen seura taas välskärin kamarissa. Kapteeni Svanholm, joka\naikoja sitten jo oli leppynyt, punoi viiksiään takan edessä; maisteri\nSvenonius, koulumestari, siirteli halkoja likemmä toisiaan, isoäiti\nkutoi sukkaa, Anna Sofia puhdisti puoloja ja lapset asetettiin kynimään\nhöyheniä vähän syrjempään, etteivät marjat heitä kovin paljon\nhoukuttelisi.\n\nVälskäri katseli keveätä, vaaleankeltaista liekkiä, joka luikerrellen\nkohosi pitkin valkoisia koivuhalkoja, eikä hänellä ensinkään näyttänyt\nolevan kiirettä aloittamaan. Lapset kävivät malttamattomiksi. -- Nyt\nsaamme kuulla Kaarle XII:sta, -- kuiskasi Jonathan tahallaan niin\nkovasti, että toisetkin kuulivat sen.\n\n-- No, annapa kuulua! -- sanoi Svanholm. -- Veljellä on tänään\ntekemistä karskin pojan kanssa. Joka vähänkään on ruudinsavua päivinään\nhaistellut, niinkuin veli ja minä, ymmärtää hiukan paremmin Kaarle\nXII:ta kuin kaikki ne kynäsankarit, jotka ovat hänestä kirjoittaneet.\n\n-- Ruudinsavusta ihmiset vain mustuvat, -- sanoi tästä ärsytyksestä\nkiivastunut koulumestari. -- Ajatukseni on, että Kaarle XII saa kiittää\nkynäsankareita suurimmasta osasta suuruuttaan. Jos sitä olisi kysytty\nverensä vuodattaneelta, autiolta ja nälkiintyneeltä maalta hänen\nkuolemansa jälkeen...\n\n-- Niin, kysy vain, -- vastasi kapteeni. -- Kysy vain, niin köyhinkin\ntorppari vastaa veljelle: me olemme pahanpäiväisiksi peitonneet sekä\ntanskalaiset että saksalaiset, turkkilaiset ja venäläiset, tuli ja\nleimaus, sen olemme tehneet, herraseni, ja sen olemme tehneet Kaarle\nXII:n johdolla. Hän ei ollutkaan mikään saivartelija eikä saituri,\nniinkuin hänen isänsä, ja jos hän ei säästänyt muita, niin eipä hän\nsäästänyt omaa kuninkaallista itseäänkään. Kynäilijätkö olisivat\njotakin hänen kunniakseen tehneet? Hyi helvetti, he olisivat tahrineet\nhänen sinikeltaisen sotalippunsa musteella!\n\n-- Bernhard Bertelsköld on nyt kuollut, -- sanoi vanha isoäiti\nsaadakseen sanakiistan loppumaan. -- Minusta on kuin olisin tuntenut\nhänet aina hänen lapsuudestaan asti, ja kelpo mies hän olikin, ja vielä\npäälliseksi täytyy minun sanoa, että olen pitänyt hänestä aina alusta\nalkaen.\n\n-- Piru vieköön! -- puuttui kapteeni tyhmän töykeästi puheeseen. --\nSemmoisilla maitoparta-kreiveillä ei ole kahden äyrin edestä tarmoa\njänteissään.\n\nIsoäiti alensi äänensä ja puhui äänellä semmoisella, että urhokas\nkapteeni yht'äkkiä vaikeni: -- Olen sanonut sen monet kerrat ja sanon\nvieläkin, että on säädytöntä noin kiroilla lasten kuullen. Jos serkku\nSvanholm olisi antanut minun puhua loppuun, niin olisi minulla ollut\nvielä muutakin sanottavaa. Serkun pitäisi muistaa, että kreivi\nBertelsköld-vainaja otti eläessään osaa useampaan taisteluun kuin mistä\nserkku on koskaan kuullut kerrottavankaan, ja jos hän olikin kohtelias\nja sävyisä ja sivistynyt herra eikä mikään törkimys ja tappelija, niin\nhän sittenkin oli serkkua urhoollisempi mies eikä lainkaan maidosta tai\npiimästä tehty. Mutta hänen loppuaan en voi oikein hyväksyä. Minusta\ntuntuu epäkristilliseltä ja kamalalta, että niin hyväsydäminen ja\nymmärtäväinen mies joutuu kuollessaan niin kokonaan taikauskon ja\nmaallisten ajatusten orjaksi, että ei muista ajatella köyhää sieluaan.\nMinkä hyväksi hän eli? Aatelisvallanko? Me olemme kaikki tavallisia\nihmisiä; emme tuollaista ymmärrä.\n\n-- Vertaisemme kyllä astuvat esille, kun tulee Larssonien aika, --\nmuistutti Svenonius. -- Aatelisvallan, kansanvallan ja kuningasvallan\nvälinen riita kestää kautta _saecula saeculorum_. Kerronpa joskus\nserkulleni vanhoista Rooman patriiseista ja plebeijeistä.\n\n-- Kiitoksia, serkkuni, en ole ollenkaan utelias; paavilaisten tieltä\nkernaimmin väistyn. Jotakin paavilaista pahusta lienee kuninkaan\nsormuksessakin. Taivahan pyhät, moista turmiontuojaa! Saadaanpa nähdä,\nettä se sormus vielä turmelee koko Bertelsköldin suvun. Miksi ei se\nkelpo Kreeta nakannut sormusta mereen niinkuin aikoi! Se olisi ollut\njärkevästi ja oikein tehty, mutta sen sijaan hän antoi houkutella\nitsensä ja antoi noitakalun kreiville. Uskokaa minua, kyllä Torsten\nBertelsköld kerran vielä häntä siitä soimaa.\n\n-- Mutta, -- puuttui Anna Sofia vilkkaasti puheeseen, -- entäs se, kun\nkaikessa onnistuu. Ajatelkaapa sitä, isoäiti! Yhä kasvaa sen suvun\nmahtavuus, ja jos sormus kulkee isältä pojalle, niin tullaan\nkuudennessa polvessa kuninkaaksi! Nyt se on jo kolmannessa tai\nneljännessä polvessa Torsten Bertelsköldillä. Paha vain, ettei voi\nselailla kummia niinkuin kirjaa, jonka lopusta tahdotaan saada selkoa\nedeltäpäin.\n\n-- Lapsikultani, -- sanoi isoäiti vakavasti, -- minusta näyttää\nniinkuin kuninkaan sormus oikein syvälle teroittaisi mieleemme nämä\nsanat: mitä auttaa ihmistä, vaikka hän kaiken maailman voittaisi ja\nkumminkin saisi sielullensa vahingon? Mitä iloa oli vanhemmalla\nBertelsköldillä, mitä hyötyä oli Janssenilla kaikesta onnestaan? Kaksi\nparempaan aiottua ihmistä sormus on jo turmellut; kolmannen se on\nluovuttanut Jumalasta hänen elämänsä lopulla. Saat olla varma siitä,\nettä se turmelee useampiakin. En pidä oikein nuoresta Torstenista, ja\nhänen veljeään Kustaa Aadolfia tunnen vielä kovin vähän. Kun en ota\nlukuun Kreetaa, niin ovat kaikki, joita edellisissä kertomuksissa olen\njotenkin suosinut, jo manalle menneet. Kai on meidän nyt tutustuminen\nuusiin ihmisiin, kun aikakin on uusi.\n\nNäin puhuttuaan isoäiti tarkasteli utelevin silmin vanhaa välskäriä,\njoka ääneti ja ajatuksissaan katseli liekkien leikkiä suuressa\nvanhanaikaisessa avonaisessa takassa. Valkean valon kohdatessa\nhänen kookasta varttansa ja päivettyneitä, vielä tarmokkaita\nkasvonjuonteitaan, näytti kaikista niinkuin jokin tavattoman tuikea\nmielenilmaus olisi synkistänyt hänen ryppyistä otsaansa. Usein ennen\noli tämä yksinkertainen, vaatimaton mies ikäänkuin kasvanut\nkertoessaan, niin ettei ollut enää sama mieskään. Nyt synkistyivät\nhänen kasvonsa siinä määrin, että lapset miltei peläten häntä\nkatselivat. Ja hän sanoi ikäänkuin itsekseen: -- Uusi aika!\n\nHeti sen jälkeen hän kääntyi jälleen tointuneena ja kirkkain silmin\nAnna Sofian puoleen: -- Pane enemmän puita pesään, tyttöseni,\nkernaammin katselen liekkejä kuin tuhkaa. Ja istu niin, että paremmin\nnäen sinut, lapseni. Siitä on etua kertomukselleni, että kaiken ajan\nsaan katsella sinun hyviä ja iloisia kasvojasi.\n\n\n\n\n1. LEIJONA LEPÄÄ.\n\n\nSuuri, voimakas ja jalosydäminen seitsemästoista vuosisata oli äsken\nlaskenut viimeisen kiven suureen maailmanhistorialliseen\nrakennukseensa. Esirippu oli laskenut peittämään sen ankaroita,\nvallasta ja valosta käytyjä taisteluita; sen pitkät vuosijaksot ja\nurotyöt avautuivat kuin taulu ajattelijan silmäin eteen, ja kysymys\nheräsi siitä, mitä nyt seurasi. Sillä eivät yksistään numerot nyt\nmuodostaneet uutta aikakautta maailmalle; nyt oli tähtiä sammunut ja\nvaltoja hävinnyt, ja uusia valtakuntia ja uusia ajatuksia pyrki\nsyntymään, ja missä oli se mies, joka kykeni niitä hallitsemaan? Hän,\njoka enemmän kuin miespolven ajan oli ollut sekä älyn että vallan\nlainsäätäjä; hän, joka ihailijainsa ylistämänä antoi koko\naikakaudelleen nimensä, Ranskan kuningas Ludvig XIV eli vielä ja luuli\nitseänsä kutsutuksi kirjoittamaan lakia uudelle vuosisadalle niinkuin\noli kirjoittanut vanhalle. Mutta samalla, kun runoilijat vielä\nylistivät häntä ja kuninkaat pelkäsivät hänen valtiotaitoaan miltei\nenemmän kuin hänen aseitaan ja kultaansa, alkoi vanhuus painaa hänen\npäätään, katumusteot hänen mieltään; samalla kun hän ojensi kättään\nuusia valtikoita anastaakseen, alkoi hänen oman valtikkansa kultaus\nkulua; ja epäily, joka tätä ennen oli vaiennut, ja pilkka, joka oli\nkyllästynyt suunsa salpaan, alkoivat pidellä pahoin aikakautensa\nylistyspuheita ja etsiä niistä sitä sallimusta, joka ennemmin tahi\nmyöhemmin kohtaa maailman kunniaa.\n\nMitä alemma aurinko laskeutui Ludvig XIV:n aikakauden taivaanrantaa\nkohti, sitä selvemmin käsittivät sekä ajattelijat että itse kansatkin,\nettä aika tarvitsi uusia miehiä samoin kuin se tarvitsi uusia\naatteitakin. Aatteet tulivat itsestään; ne olivat kauan kasvaneet\nhiljaisuudessa ja odottivat vain aurinkoa ja ilmaa, päästäkseen lehteä\ntekemään. Mutta turhaan vielä odotettiin aatteiden toteuttajia.\nAjateltiin Eugenia ja Marlboroughia; katseltiin tuota suurta Bourbonien\nja Habsburgien välistä taistelua. Englannin nähtiin äkisti ylenevän ja\npääsevän yhä enemmän kilpailijansa Hollannin edelle; poispäin loivat\nodottajat silmänsä voipuneesta ja poljetusta Espanjasta; pois\nhajanaisesta ja veltostuneesta Saksasta; pois itsekkäästä ja itseään\nhävittävästä Puolasta, ja katselivat mielihyvällä Turkin vallan alkavaa\nheikkoutta -- tuon Euroopan pelätin, jota ei kukaan enää säikkynyt.\nKaikkialla oli kansoja ja valtoja, mutta harvassa miehiä. Harvat\nsilmäilivät pohjoiseen päin. Raakalaisen kannalla oleva Venäjä lepäsi\nnäköjään kuolleena ja kiisteli siitä, oliko ristinmerkki tehtävä\nkahdella vaiko kolmella sormella. Ruotsi, Itämeren vallitsija, oli\nollut välittäjänä Ryssvikin rauhanteossa; mutta sen miekka oli\nlevännyt, kultaa tulvasi Kaarle XI:n reduksionikamareihin, ja parraton\nnuorukainen, mieletön ja päätön niinkuin sanottiin, oli astunut\nvaltaistuimelle pyytämään -- karhuja.\n\nEi tiedetty silloin, että Pietari I työskenteli kirvesmiehenä Saardamin\ntelakoissa. Ei tiedetty silloin, että Kaarle XII lukiessaan Curtiusta\njo lapsena oli sanonut, kun häneltä kysyttiin, mitä hän ajatteli\nAleksanteri suuresta: -- Tahtoisin tulla hänen kaltaisekseen. -- Ja kun\nmuistutettiin: -- Aleksanteri suuri eli vain 32 vuoden ikään -- niin\nkaksitoistavuotias prinssi Kaarle vastasi: -- Eikö siinä ole kylliksi,\nkun on valtakuntia valloittanut?\n\nOli uudenvuoden aika v. 1700. Oli kylmä, mutta kirkas talvi-ilta.\nTähdet tuikkivat Meelarin jäisen pinnan yllä, tuon tuostakin kuului\njäältä hevosten askelia ja kulkusten helinää kylmänä iltana. Muutamia\ntunteja sitä ennen oli liike ollut vilkkaampi. Osa hoviväkeä oli\nistuutunut koreisiin, töyhtöillä kaunistettuihin rekiin ja ajanut\nhuviretkelle, ja moni punainen neidon poski oli siinä käynyt vieläkin\npunaisemmaksi, ja moni ylhäinen herra oli omin käsin ohjannut korskuvaa\norittaan jääkentän yli. Mutta illaksi oli leskikuningatar Hedvig\nEleonoora, kuninkaan isoäiti, kutsunut hoviväen illanviettoon\nDrottningholmaan. Kuningatar parka oli ikävissään. Hän olisi niin\nmielellään ottanut osaa valtakunnan hallitukseen, nyt niinkuin Kaarle\nXI:nkin nuoruuden aikana, mutta hän oli vanhentunut, ja pojanpojan\npikaiset, erään komppanian katselmuksessa kreivi Piperille lausumat\nsanat, että hän \"tahtoi itse komentaa niin urheita miehiä\", olivat\ntoteutuneet melkein samalla hetkellä, kun hän ne lausuikin. Hedvig\nEleonoora teki päätöksensä. Hän rakenteli yhä vain huvilinnoja, keräsi\nympärilleen nuoria ja iloisia ihmisiä, varsinkin taiteilijoita, ja\neleli näin vallan hupaisesti vanhat päivänsä runsailla tuloillaan.\n\nVahakynttilät loistivat kirkkaasti järvelle Drottningholman korkeista\nikkunoista, kun kaksi lyhyihin sotaviittoihin pukeutunutta ratsastajaa\najoi täyttä karkua jään yli linnaa kohti, samalla kun kolme tai neljä\njäljempänä tulevaa rekeä näytti turhaan koettavan heitä saavuttaa.\nLinnan pihalle tultua astui toinen ratsastaja alas hevosen selästä ja\nläheni toista, joka istui ratsailla, jonka jälkeen tämä kuiskasi\nhänelle jotakin. Ensimmäinen ratsastaja köytti sitten hevosensa portin\npieleen ja riensi linnan portaita ylös, jotavastoin toinen jäi kylmään\ntalvi-ilmaan hevosensa selkään istumaan ja näytti tahtovan\nhuolellisesti peittää kasvojaan niiden tulisoihtujen ja tervatynnyrien\nvalolta, jotka pihalla paloivat.\n\nHetken mentyä tuli ensimmäinen ratsastaja ulos ja sanoi matalalla\näänellä: -- Hård on sairas eikä voikaan tulla, vaikka hänen mielensä\nkovasti tekeekin. Silmät paloivat hänen päässään kertoessani hänelle\nteidän majesteettinne seikkailuista, ja hän vastasi vain: Ei olisi\nnaaras verkkoa murtanut, jos minä olisin ollut mukana.\n\n-- Jos hän olisi ollut mukana? -- toisti toinen nyrpeästi. -- Sanoiko\nhän niin, se vanha jöröpää? No niin, siinä on hänelle kunniaa kyllin,\nettä tulen Drottningholmaan häntä varta vasten noutamaan. Me\nratsastamme takaisin kaupunkiin, reet seuraavat meitä, ja me koetamme\nonneamme huomenna.\n\n-- Tuskin maksaa vaivaa, että koetammekaan saartaa naaraskarhua Hårdin\npoissa ollessa, -- sanoi toveri. -- Teidän majesteettinne on\ntänäpäivänä kaatanut karhun, jonka vertaista ei moni ole nähnyt. Lyönpä\nvetoa, että kuningas vainajan metsästyskirjassa ei löydy semmoista\ntekoa mainittuna.\n\n-- Huomenna koetamme, -- oli lyhyt vastaus. Kuningas, sillä hänhän\nse oli, käänsi hevosensa ratsastaakseen pois, kun samassa\nleskikuningattaren tallimestari Höghusen, tulisoihtuja kantavain\npalvelijain seuraamana, kuningattarensa puolesta pyysi hänen\nmajesteettiaan kunnioittamaan linnassa olevaa huviseuraa korkealla\nläsnäolollaan. Hämmästyneenä siitä, että hänet tunnettiin niinkuin\nnaapurin hedelmäpuusta tavattu poika, pyöräytti kuningas hevosensa\nperin, karkuutti sen portaita kohti ja ajoi tahallaan erään siron\nkamaripalvelijan päälle, joka silkkisukissa ja matalissa kengissä käydä\nsipsutti pihan yli, kantaen vadissa hillottuja hedelmiä ja muita\nhovinaisille aiottuja makeisia. Leikinteko oli liian kovakouraista;\nmies parka kompastui niin, että sai nenänsä veriin, ja koko hänen\nvatinsa makea sisältö luiskahti lumeen. Nauraen nakkasi kuningas\nhänelle kultarahan ja meni ylös isoäitinsä luokse paremmalla tuulella\nkuin ehkä muuten olisi ollut ilman tätä tapausta.\n\nDrottningholman linnan sisemmät portaat ovat niinkuin tiedetään,\nNikodemus Tessinin mestarillista tekoa -- niin keveät ja somat\nlaatuaan, että näyttävät nimenomaan olevan rakennetut lemmetärten\njalkoja ja prinsessain varpaiden teriä varten. Kuningas saapasteli\nnäitä portaita ylös helisevin kannuksin ja niin raskain askelin, että\nolisi luullut hänen ratsastavan ylös. Ylä-eteisessä otti hänet\nleskikuningatar vastaan, Ceresiksi puettuna; ainakin hänellä oli\nkunnioitustaherättävä runsaudensarvi ja kimppu hopeoituja tähkiä\nkädessä; ja kun oli lausuttu muutamia kohteliaisuuksia, jotka kuninkaan\npuolelta olivat hyvin kankeat, vietiin kuningas yhteen noita suuria\nsaleja; joiden seinillä vielä tänäkin päivänä nähdään Ehrenstrahlin\nmaalaamia Kaarle Kustaan ja Kaarle XI:n taisteluita esittäviä tauluja.\n\nKaarle XII oli perinyt hyvän annoksen isänsä naisten seurassa\nosoittamaa ujoutta ja välitti, jos mahdollista, vielä vähemmän heidän\nsuloudestaan. Seitsentoistavuotias hän oli, oli ollut jo lähes kolme\nvuotta kuninkaana, ja monet viettelykset olisivat pyydystäneet hänet\npauloihinsa ja lukemattomat viattomankin lemmen verkot tahtoneet\nkietoa, ellei hänen jäykkä kylmyytensä jo ennakolta olisi kaikki\npyyteet tehnyt turhiksi. Hänen astuessaan saliin, jossa vilisi kirjava\nseura mitä heleimmissä puvuissa, syntyi siellä yht'äkkiä hiljaisuus,\nikäänkuin talven lumi olisi peittänyt tuon nuoruuden ja ilon kevään,\njoka vast'ikään oli laskenut leikkiä vahakynttiläin valossa. Näöltään\nvähän hämillään astui kuningas lyhyitä kumarruksia tehden näiden\nloistavien rivien välitse, kunnes salin perällä tapasi muutamia\nhenkivartijaväkeen kuuluvia upseereja, joiden kanssa hän ryhtyi\npuhelemaan, nähtävästi iloissaan siitä, että pääsi pois häntä\nvaivaavien uteliaiden silmien piiristä.\n\nTuskin hän oli kadonnut väkijoukkoon, kun nuoruus ja kevytmielisyys\ntaas astuivat keskilattialle. Nuoret naiset ja keikailevat nuorukaiset\neivät malttaneet olla hymyilemättä veitikkamaisesti ja tekemättä\npisteliäitä muistutuksia. Milloin he katsoivat vahalla kiilloitettua\nlattiaa, milloin taas toisiinsa, koettaen salata nauruaan, joka siitä\nvain kävi hillittömämmäksi. Syy oli selvä. Ajattelematta asiaa oli\nkuningas, kolme penikulmaa ankarasti ratsastettuaan, tullut\nsemmoisenaan tanssisaliin metsästysretkeltään. Se näkyi selvästi hänen\npuvustaan; luultavasti se oli vielä tahrattu karhun verellä, joka\nvast'ikään oli virrannut hänen lyhyen keihäänsä tiessä. Mutta\nsemmoisiin oli totuttu, ja metsästäjän rohkeus, samoin kuin\nsotilaankin, vaikuttaa aina vilkkaisiin mieliin. Mutta oli siinä vielä\nmuutakin, joka yllytti hoviväkeä nauramaan -- vähäinen asia tosin,\nmutta kuitenkin semmoinen, josta kuningaskin joutuu naurun alaiseksi --\nhän tuli sisään korkeissa metsästyssaappaissaan, jalat lumisina.\nSeuraus siitä oli, että joka askelella, minkä kuninkaallinen\nnuorukainen astui kirkkaaksi kiilloitetulla lattialla, joka näytti\nvarta vasten olevan aiottu ainoastaan silkkikengillä astuttavaksi, jäi\nsiihen musta märkä tahra noista suurista saappaista. Noita\nkuninkaallisia jälkiä nyt nuoriso piloillaan osoitteli, kun eräs neiti\noli ollut niin rohkea, että kehoitti ystäviään katsomaan \"Kaarle\nkuninkaan talvitietä\".[1]\n\nHe eivät silloin tienneet, nämä iloiset ja meluavat perhoset, että\nKaarle kuningas oli jättävä paljonkin jälkiä maailman läpi\nmarssiessaan, mutta ei valkoisia lumisia jälkiä, vaan punaisia ja\nverisiä, jotka kulkivat Tukholman saleista halki Euroopan aina\nMustanmeren rannikoille asti.\n\nNiiden joukossa, jotka muita pisteliäämmin puhuivat noista\nkuninkaallisten jalkain tekemistä viattomista jäljistä, oli eräs\npitkäkasvuinen, hoikka nuorukainen, kalpean ja kivulloisen näköinen,\nvaaleatukkainen ja kasvoiltaan hieno ja älykäs, mutta vähän\npilkallinen. Hänen huulillaan pyöri jo uusi pilapuhe \"karhun\nkäpälistä\", kun hän samassa tunsi kovan käden laskeutuvan olalleen ja\nkuuli jonkun kuiskaavan korvaansa vihasta värisevällä äänellä: -- Varo,\nTorsten, ivaamasta karhua; voi tapahtua, että hänen käpälistään\nlöytyvät leijonan kynnet.\n\nPuhuteltu kääntyi päin ja näki edessään kauniin, mustatukkaisen\nnuorukaisen, tuskin kuusitoistavuotiaan, mutta niin leveärintaisen ja\nhartevan, että hän, vaikka olikin niin nuori, näytti olevan vaarallinen\nvastustaja. Tämä nuorukainen oli sama ratsastaja, joka oli seurannut\nkuningasta Drottningholmaan, ja hän oli puettu samanlaiseen\nratsastuspukuun kuin se, mikä oli saattanut hänen herransa hoviväen\npilkattavaksi.\n\nKalpea Merkuriukseksi pukeutunut nuorukainen koetti silmäillä toista\nisällisen huolestuneesti, mutta ei kuitenkaan voinut ivaansa peittää.\n-- _Mais qu'avez-vous donc, Gustave?_ -- hän sanoi -- minkälainen puku!\nKatso ympärillesi, _mon ami_, et ole nyt metsässä. Olet ilmeisesti\nerehtynyt; tämä seura tässä ei ole mäntyjä ja kuusia, niinkuin\nehkä luulet, äläkä suinkaan luule, _mon coeur_, näitä naisia\nkatajapensaiksi. Oletko varma siitä, että olet kutsuttu, _pauvre\nGustave_? Pyydän sinua, lainaa minulta siivet ja hupene pois, tai\nvaihda ainakin pukua; saatathan ruveta esim. Kerberokseksi.\n\nMustatukkainen nuorukainen, jonka käsivarsi varmaankin oli vahvempi\nkuin hänen kielensä, olisi arvattavasti antanut kiivaan vastauksen,\njollei samassa hyvin nuori, tuskin viisitoistavuotias tyttö, joka oli\nmetsänneidoksi pukeutunut, olisi tarttunut hänen käsivarteensa ja\nkuiskannut: -- Älä huoli hänestä, Kustaa, hän on tottunut hiomaan\nkieltään teräviä hovineitejä vastaan. Tule, minäkin olen metsänväkeä;\nminä tuon sinulle vihreällä sulkatöyhdöllä koristetun myssyn, ja sitten\nannamme kamaripalvelijan harjata takkisi. Oletpa toki kauniimpi kaikkia\nmuita, -- lisäsi hän veitikkamaisesti, ja hänen lempeät, siniset\nsilmänsä hymyilivät niin hellästi ja kirkkaasti, että Kustaa tunsi\nleppyneensä ja mielellään antoi viedä itsensä erääseen syrjähuoneeseen.\n\nTorsten naurahti ja pyörähti kantapäillään, hakeakseen uusia esineitä\nsukkeluuksilleen.\n\n-- Voiko teidän armonne sanoa minulle, ketä nuo kolme nuorta tuolla\novat, -- sanoi muuan äsken tullut muukalainen diplomaatti eräälle\nkuningattaren hovinaiselle. -- Yksi heistä näyttää päältä, toinen\nkädeltä ja kolmas sydämeltä, kaikki samaa runkoa.\n\n-- Oikein arvattu, kreiviseni, -- vastasi hovinainen. -- He ovat kaksi\nveljeä ja yksi sisar, kaikki Bertelsköldin perhettä -- kenties\ntunsittekin kreivi vainajan; hän oli hieno, rakastettava herra, mutta\nhävisi reduktsionin takia. Tuo kalpea nuorukainen, kreivi Torsten,\naikoo diplomaattiselle uralle ja on äskettäin saanut paikan Ruotsin\nlähetystössä Parisissa. Nuorempi veli, kreivi Kustaa Aadolf, on\nhenkivartijarakuunain kornetti ja yksi nuoren kuninkaamme alituisia\nseurakumppaneita. Tuo suloinen vaaleaverinen tyttö on Ebba Cecilia\nBertelsköld, josta eivät edes hovin pahat kieletkään voi mitään pahaa\nsanoa, vaikka hän äskettäin tätinsä, kreivitär Sparren välityksellä on\npäässyt virkaatekeväksi kamarineidiksi prinsessa Ulriika Eleonooran\nluo. Mutta mitä kummia! Hänen majesteettinsa on nähnyt hyväksi pukeutua\nsodanjumala Marsiksi. Jos alamaisimmasti rohkenen tehdä pienen\nmuistutuksen, niin sodanjumalaltamme puuttuu vähäinen tuntomerkki, joka\nennen muinoin aina kuului hänen ulkomuotoonsa -- _et cela, c'est la\nbarbe_. Todellakin kreivi, parraton ukkosen jumala on minusta yhtä\nvähän luonnollinen kuin viiksikäs sulotar.\n\nKreivi myhähti, ja hänen huulillaan pyöri yksi noita vastaväitteitä,\njotka ovat varta vasten aiotut kumottavaksi. Mutta ennenkuin\nkuuntelemme tämän keskustelun jatkoa, käykäämme saamaan selkoa siitä,\nmiten tämä juro kuninkaallinen nuorukainen, joka vastikään oli\nkarhunajosta palannut, oli saatu hovin naamiohuveihin ottamaan osaa.\n\nLeskikuningatar Hedvig Eleonooralla oli yhtä paljon huolta\npojanpojastaan Kaarle XII:sta kuin ennen muinoin pojastaan Kaarle\nXI:sta. Tälle rajupäiselle, takkuiselle ja kömpelölle pojalle, joka ei\nedes osannut ranskaakaan, olisi pitänyt opettaa ihmisyyttä ja\nkuninkaallisia tapoja; äidillisessä huolessaan ei kuningatar luullut\nolevan siinä kyllin, että poika osasi harjoitella sotamiehiä ja puhua\nlatinaa; valtakunnan hallitsijan piti myöskin osata mielistellä\nkauniita naisia ja tanssittaa heitä taitavasti. Äiti parka, hänen\nkasvatuksensa ei ollut siinä kohden Kaarle XI:n suhteen ensinkään\nonnistunut, sen hän oli mieliharmikseen saanut kokea viitenäkolmatta\npitkänä vuotena, jolloin hovissa ei tiedetty muusta kuin jumalisuuden\nharjoituksista, sotaharjoituksista, kilpa-ajoista, metsästyksestä ja\njääkalastuksesta. Kuningatar Ulriika Eleonoora vanhempi ei ollut\noppinut edes viittä lehteä ja valttia pelaamaan; mutta nyt oli aika\ntullut, jolloin iloisempi elämä taas oli saatava Ruotsissa vallalle.\nKaarle XII oli kasvatettava keikariksi; lujille se otti, ja sinä\npäivänä, jolloin tämä itse asetti kruunun päähänsä kruunausjuhlassa,\nalkoi vanha isoäiti aavistaa, että poika, päästyään itse hallitsemaan,\nei enää olisikaan muiden hallittavissa.\n\nKuinka paljon vaivaa ja vastusta hän olikaan jo ennen saanut nähdä\npikku Kaarlesta, kun tämä hovimaalari Behmille sanoi vasten silmiä,\nettä tämä oli marakatin näköinen!\n\nLeskikuningatar piti maalarin puolta, prinssin täytyi pyytää anteeksi\n-- mutta eipä, hän ei peruuttanutkaan sanojaan; Behm oli kuin olikin\nmarakatin näköinen. Ei ollut helppo taivuttaa niin jäykkää luonnetta\nkohteliaisuuteen. Mutta vanha isoäiti pysyi lujana ja tarkoitti\nvarmaankin hyvää, oman katsantokantansa mukaan. Hän muisteli kaihoten\nvanhan holhooja-ajan komeutta; tuskin oli Kaarle XI silmänsä sulkenut,\nja tuskin oli toinnuttu suuren linnanpalon jälkeen, ennenkuin vainajan\nhautajaisia vietettiin hyviksi alkajaisiksi semmoisella loistolla, jota\nei Ruotsissa ollut moneen aikaan nähty. Sitten tuli kruunausjuhla,\nsitten eräät kuninkaalliset häät y.m., ja niin tulivat hovitanssiaiset\nvähitellen tavaksi. Nuori kuningas oli myöntyväinen sillä ehdolla, että\nsai pitää huolta _hänkin omista_ huvituksistaan oman päänsä mukaan.\nMutta ei oma taipumus eikä myöskään myöntyväisyys isoäidin tahtoon\nsaattanut Kaarle XII:ta näiden loistavain huvitusten tielle. Siihen\nsai hänet rakkaus rakastettavaan vanhempaan sisareensa Hedvig Sofiaan,\njoka juuri silloin ikänsä kukoistuksessa ollen meni naimisiin\nSchleswig-Holsteinin nuoren ja iloisen herttuan Fredrikin kanssa. Tämän\nsisaren vuoksi virtasi reduktsionin hopea Kaarle XI:n rahastohuoneesta\nnaamiohuveihin ja hovipitoihin; hänen vuoksensa unohti Kaarle XII\nuseasti omat metsästysseikkailunsa, käydäkseen sisaren lempeämpiin\nhuvituksiin osalliseksi; hän se oli, tämä hyvä ja iloinen\nkuninkaanlapsi -- kylliksi lapsi vielä vaihtaakseen hänelle tarjotun\nEnglannin kruunun vähäiseen riidanalaiseen herttuakuntaan, ja kylliksi\nviaton vielä huomatakseen niitä orjantappuroita, jotka niin aikaisin\npistivät esiin hänen vähäisen ylhäisyytensä kruunusta -- hän se oli,\njoka sai Euroopan erehtymään nuoren leijonan luonteesta ja siten\nvälillisesti kutoi kokoon suuren pohjoismaisen sodan sekavat langat.\n\nHedvig Sofia oli nyt Kielissä ja kirjoitti sieltä\nkahdeksantoistavuotiaan ruhtinattaren kirjeitä seitsentoistavuotiaalle\nruhtinaalle. Sanansaattaja oli juuri tuonut yhden näitä kirjeitä, jotka\nolivat täynnä lapsellista viattomuutta, ja leskikuningatar oli ottanut\nsen vastaan kuninkaan poissa ollessa. Vanha rouva oli ymmärtänyt salata\nnärkästystään siitä, että kuningas tahratussa metsästyspuvussa oli\ntullut hänen loistaviin tansseihinsa ja päätti vielä kerran \"kasvattaa\"\npojanpoikaansa. Hän haki hänet käsiinsä sotaherrain joukosta, ja pyysi\nsaada puhutella häntä ikäänkuin hänellä olisi ollut hyvinkin tärkeitä\nasioita ilmoitettavana. Nämä tärkeät asiat olivat Hedvig Sofian kirje\nja sitä seurannut siro harlekiinin naamio, joka oli pistetty kauniisti\nkudottuun holsteinilaiseen koriin.\n\nKuningas luki kirjeen, ja mitä pitemmälle hän luki, sitä enemmän\nkirkastui hänen korkea otsansa, kunnes hän naamion nähtyään remahti\nniin makeaan ja iloiseen nauruun, että selvään näkyi, kuinka lämpimästi\nhän rakasti sisartaan -- tuota sisartaan, joka äidin ohella oli ainoa\nnainen, jota Kaarle XII:n saattaa sanoa rakastaneen.\n\nHymyillen ojensi hän kirjeen leskikuningattarelle, joka vähän\nvaivalloisesti tavaili kokoon seuraavat herttaisella huolimattomuudella\nkirjoitetut rivit:[2]\n\n  \"Au roy de Suede.\n\n  Suurivaltaisin Kuningas.\n\n  Toivon tämän kirjeen kohtaavan Teidän Majesteettinne terveenä,\n  ja koska edellisessä kirjeessäni lupasin kertoa Teidän\n  Majesteetillenne niistä huvituksista, joita P. Kristian\n  silloin aikoi panna toimeen, niin ilmoitan nyt tämän kautta\n  että perjantaina oli täällä tanssiaiset ja pidot samalla,\n  ja kun oli päästy ruualta, pukeutuivat P. Maria Elisabet ja\n  P. Kristian ja me muut naiset ja herrat narrinkurisiin\n  vaatteisiin ja tanssimme erään aivan sievän hypyn, ja kun\n  oli tanssittu tarpeeksi, paneuduimme herttua ja minä ja\n  minun seuranaiseni täydelliseen narrinpukuun ja niin tulimme\n  tanssien sisään. Herttua oli narri, minä hänen rouvansa ja\n  toiset olivat muita ilvehtijöitä. Se näytti varsin huvittavalta,\n  ja me tanssimme aina aamuun asti. Tänne Kieliin on kokoontunut\n  paljon kansaa ympäristöstä. Kolme kertaa viikossa on meillä\n  iltaseura ja kaksi kertaa viikossa tanssit, ja muina viikon\n  päivinä käymme katsomassa näytelmiä. Nyt on herttuan ja minun\n  vuoro saada jotakin hauskaa toimeen, ja niin saattaa ehkä\n  kohta tapahtuakin. Minä toivon, että voisimme olla niin\n  onnelliset, että Teidän Majesteettinne olisi täällä, sitten\n  ilomme olisi täydellinen. Herttua jättäytyy alamaisuudessa\n  Teidän Majesteettinne suosioon ja hänen ylhäisyytensä herttuatar\n  tekee samoin; muuten pyydän aina hiljaisuudessa saada pysyä\n  Teidän Majesteettinne armoissa ja olen suurimmalla kunnioituksella\n  Teidän Majesteettinne\n\n                                  nöyrin ja uskollisin sisar\n                                  ja palvelija\n                                  _Hedevig Sofie_.\n\n      Kielissä 16 p:nä tammikuuta.\n\n  Minä tarjoudun alamaisuudessa kuningattaren suosioon ja pyydän\n  Teidän Majesteettianne sanomaan terveisiä sisarelleni minun\n  puolestani. Jos Teidän Majesteettinne haluaisi nähdä naamiopukuni,\n  lähetän sen tässä mukana, ja toivon, ettei Teidän Majesteettinne\n  pahastu, että rohkenen...\"\n\nTämä iloinen kirje sai aikaan, että Kaarle XII vastustelematta suostui\npukeutumaan siihen asuun, joka leskikuningattarella oli hänen\nvaraltaan, nimittäin sodanjumala Marsin.\n\nMutta sodanjumala ei ollut tällä kertaa pelottava. Valon loiste hänen\notsallaan vaikutti elähdyttävästi kaikkiin noihin perhosiin, jotka\nlentää lekuttelivat kuninkaan saleissa. Tanssi kävi huimemmaksi;\nesitettiin baletti, jossa kaunis Stiina Fleming esitti Kalypson osaa ja\nsittemmin niin kuuluisa suomalainen Arvid Horn näytteli Ulyssestä.\nTanssi vuorotteli paimenlaulujen kanssa, jotka kreivi Kaarle Gyllenborg\noli sepittänyt ja joissa Kalypson kuultiin lausuilevan:\n\n    \"Aurinkoinen armahainen,\n    meren helmaan vaipuvainen,\n    anna tulla synkän yön,\n    pian laata kaiken työn.\n\n    Meri, metsä, kuunnelkaa,\n    kuin tuo koito valittaa:\n    Missä, kulta, viipynet,\n    luokseni kun tule et!\"\n\nKuningas ei tanssinut. Hänen opettajainsa joukossa mainitaan kyllä eräs\ntanssin opettajakin, mutta prinssin edistys tässä jalossa taidossa oli\nja pysyi, niinkuin erään tunnetun kadetinkin, \"näennäisenä\".\nKaksitoistavuotias prinsessa Ulriika Eleonoora oli myöskin muassa\npaimentyttönä. Ruusunpunaisesta nauhasta talutti hän, ei karitsaa,\nniinkuin puvusta päättäen olisi luullut, vaan kuninkaan lempikoiraa\nPomppea, joka sitä varten oli koristettu kirjaillulla kaulanauhalla. Se\noli sama, sittemmin niin kuuluisa Pomppe, jonka Holmströmin kirjoittama\nlatinalainen hautakirjoitus tuli hyvin tunnetuksi ulkomaillakin;\nsuomennettuna se on näin kuuluva:\n\n    \"Pomppe, koira kuninkaan,\n    nukkui luona ruhtinaan.\n    Väsyneenä ikään suureen\n    kuoli vihdoin jalkain juureen.\n    Moni kaunis neitonen\n    Pompen lailla elää soisi;\n    monen urhon halu oisi\n    kuolla lailla koiran sen.\"\n\nBaletin aikana nähtiin leskikuningattaren toisinaan syrjäsilmällä\nutelevan, eivätkö kauneus ja hempeys toki viimeinkin tekisi jotakin\nvaikutusta seitsentoistavuotiaaseen marmorisydämeen. Hän olisi\nmielellään toivonut edes jotakin merkkiä siitä näkevänsä ja rohkeni\nvirkkaa muutamia sanoja Kalypson lumousvoimasta, mutta kuningas vastasi\nkiireesti: Kalypso oli noita, enkä minä aio antaa noitua itseäni.\n\n-- Mutta se päivä on kumminkin tuleva, jolloin kaunis prinsessa lumoaa\nteidän majesteettinne, ja Ruotsinmaa saa kuningattaren.\n\n-- Kenties, -- sanoi kuningas naurahtaen, -- kun tulen kolmenkymmenen\nikäiseksi![3]\n\nSillä välin jatkoi vieras diplomaatti kuulusteluaan siitä, mitä\nkuninkaasta ajateltiin. -- Sanotaanhan kuitenkin, että kuningas on\nrohkea ja pelkäämätön ja että häneltä voi odottaa suuriakin hankkeita,\n-- sanoi hän.\n\n-- Jumala meitä varjelkoon semmoisesta rohkeudesta, kreiviseni, --\nvastasi armo nojatuolista. -- Jos sanotte rohkeudeksi sitä, että\ntaitetaan niskat hevosilta, karhuilta ja ihmisiltä -- _eh bien_,\nsilloin myönnän kuninkaallisen majesteetin voivan siinä kohden\nkilpailla vaikka Teiri-kuninkaan kanssa. Ajatelkaahan, kesällä oli\ntäällä meritaistelu. Hänen majesteettinsa ja kapteeni Horn taistelivat\npienissä venheissä Meelarin järvellä. Olihan heillä kyllä tykkien\nsijasta vain kaupungin paloruiskut, ja kiväärien asemesta oli heillä\nkäsiruiskuja. Näillä ruiskuttivat he vettä toistensa päälle siksi,\nkunnes Hornin vene alkoi upota ja hänen itsensä täytyi hypätä järveen.\n-- Onko se hyppäys vaarallinen? -- huusi kuningas. -- Ei, kun ei vain\npelkää, -- vastasi Horn, joka on hyvä uimari. -- Loiskis, ja silloin\nhyppäsi hänen majesteettinsakin järveen, ja minä vakuutan pyhästi, että\npfalzilainen suku sillä hetkellä olisi miehiseltä puolelta lakannut\nhallitsemasta, jollei Horn olisi saanut kuningasta tukasta kiinni ja\nvetänyt häntä maalle.\n\n-- Kuninkaatkin voivat olla poikamaisia, -- sanoi kreivi. -- Mutta\nosoittaahan se sentään ritarillista mieltä tuo tuommoinen.\n\n-- Ritarillistako? _Grand Dieu!_ Jos olisitte viime keväänä nähnyt\nnuoren majesteetin Ystadin luona Skoonessa! Siellä oli ripustettu\neläviä hanhia hirsipuihin, ja talonpoikaisvaimoja ja tyttöjä koottiin\nsuuret joukot ratsastamaan täyttä laukkaa ja vetämään kaulat poikki\nhanhilta; ja jokaisesta hanhenpäästä saivat he tukaatin. Mitä siitä\nsanotte, kreiviseni?\n\n-- Kuninkaallisen majesteetin sanotaan kumminkin hyvin ahkerasti\nharjoitelleen tieteitä, -- sanoi kreivi, kohauttaen olkapäitään.\n\n-- Kohtalaisesti! Hänen sanotaan lukeneen vähän matematiikkaa, mutta\nkuninkaaksi tultuaan hän on unohtanut, minkänäköinen kirja onkaan.\n\n-- Kuninkaallisen majesteetin sanotaan olevan tavoissaan ankaran ja\ntarkan.\n\n-- Niinkuin aatelismies maaseudulla. Jumala varjelkoon minua\nvirkkamasta yhtään halventavaa sanaa nuoresta herrastamme. Epäilemättä\nhän on oikein siveellinen nuorukainen; mutta kerrotaanpa kumminkin\nhänen osoittaneen eräälle Saara Törnelle, kamaripalvelijansa Dübenin\nvaimolle, suurta huomaavaisuutta.[4] _Que voulez-vous_ -- hän on\ntottunut olemaan itsevaltias jo pienuudesta pitäen.\n\nSamassa alkoi baletti, ja puhe keskeytyi.\n\nTanssin jälkeen oli illallisateria, ja luultavaa on -- niinkuin kreivi\nTessin sanoo -- että silloin tuotiin esille 15 ruokalajia, 4 pientä\nvatia ja hillakekoja sekä 17 korillista makeisia. Illalliselta päästyä\npalattiin kaupunkiin, palattiin hyvinkin eriskummallisella tavalla.\n\nKaikki hovin herrat ja naiset, joilla vain siihen oli rohkeutta,\nsullottiin kaksittain pikkuisiin rekiin, jotka kiinnitettiin aisoista\ntoisiinsa, kaikki yhteen jonoon, niin että siten saatiin 16 rekeä\nperättäin. Ensimmäisen reen eteen, jossa kuningas istui Hornin kanssa,\nvaljastettiin 16 hevosta, mutta ei parittain eikä rinnatusten, vaan\nkaikki 16 peräkanaa yhteen jonoon, niin että ratsastaja, joka istui\nensimmäisen hevosen selässä, ohjasi kulkua. Ja niin lähdettiin\nliikkeelle, 16 hevosta ja 16 rekeä perätysten -- alussa varovasti\nkäännösten kohdalla, mutta jäälle tultua täyttä vauhtia, niin että lumi\npyrysi ympärillä. Ei siinä nyt auttanut kammostella eikä kalveta, kun\nKaarle-kuningasta seurattiin, sillä armoa ei annettu. Jos kellahdit\nkumoon, niin sait auttaa itseäsi ja koettaa pyöräyttää rekeä pystyyn,\nmuuten sait laahata lumessa, eikä kukaan huolinut seisauttaa.\nSenpätähden saatiinkin ennen kaupunkiin pääsyä monta naarmua ja kuhmua,\nmutta kuningas ei ollut milloinkaan niin hyvällä tuulella kuin oikein\nhurjasti ajettaessa, jolloin sekä hän että muut kellahtivat kumoon ja\nhengenvaara oli aina tarjona.\n\nKun sitten taas oltiin kaupungissa, istuutui diplomaatti vielä samana\nyönä lopettamaan hallituksensa varalle aloittamaansa kertomusta\nRuotsinmaan nuoresta yksinvaltiaasta; tätä kuvailtiin siinä seuraavaan\nsuuntaan: \"Ruumis vahva ja kestävä, ulkomuoto ikään nähden tavallista\nmiehekkäämpi, henkiset lahjat vähäiset, opetus laiminlyöty,\nluonteeltaan huolimaton, halukas kaikenlaisiin lapsellisiin\nhuvituksiin. Siihen vielä arvaamaton uhkarohkea itsepäisyys, joka\nepäilemättä on lyhentävä hänen ikäänsä, jollei häntä vietellä\nhuikentelevaisuuteen, mihin hän ei ole niin aivan taipumaton kuin on\nluultu. Teidän majesteettinne hallitus voi olla huoleton siitä, että\nrajaton valta on tämän _hurjan pojan_ käsissä. Valtiollisiin asioihin\nse ei tule vaikuttamaan. Hän ei koskaan tule saamaan mitään suurta\naikaan, ja jos hän yrittää, hän epäilemättä ajaa ojaan. Olkaamme\nlevolliset; tästä kotkanpojasta koituu aikaa voittaen vain käki!\"\n\nKuinka ihmisten ennustukset toteutuvat mainiosti!\n\n\n\n\n2. LEIJONA HERÄÄ.\n\n\nKukapa ei liene nähnyt ukkosilman kesällä lähenevän ja mustia pilviä\nkeräytyvän taivaanrannalle? Maalaiset tanssivat niityllä, lapset\nleikkivät nurmikolla; ei kukaan aavista vaaraa, kaikki elävät vain\nsiksi hetkekseen. Hurjemmaksi käy tanssi, ilma rasittaa, hiki valuu\notsalta ja poskilta kenenkään sitä tuntematta; huumaus on vallannut\nmuuten levollisimmatkin; hillitön ilo rientää tyhjentämään huvituksien\nkuohuvaa maljaa ennenkuin se kumoon syöstään; kärpäset purevat\nrohkeammin, linnut lentävät nopeammin; yltäkylläisyys valtaa luonnon ja\nihmiset.\n\nSilloin, tanssin huimuuden ja leikkijuoksujen ylimmillään ollessa,\nvälähtää salama mustan pilven povesta; jymähtelevä jyrinä seuraa, ja\nsade alkaa putoilla raskaina pisaroina. Leikkivien rivit hajautuvat,\nkäsi irtautuu kädestä, nauru lakkaa, laulu ja soitanto vaikenevat --\nkaikille haaroille hajaantuneena rientää joukko etsimään suojaa alkavaa\nrajuilmaa vastaan.\n\nMelkein samanlainen oli tila Ruotsin hovissa 1700-vuoden alussa. Pilvet\nsynkistyivät näköpiirin perillä; tarkka silmä olisi voinut keksiä\ntsaari Pietarin jättiläishahmon tuolta idästä sekä saksilaisen\nHerkules-nuijan ja tanskalaisen puristetun kouran eteläisten pilvien\nseasta. Mutta Svedenborg oli vielä vaiti; Kaarle-kuningas,\nseitsentoistavuotias, luotti vielä ruhtinasten valoihin, ja\nharmaantuneen valtiotaidon varoittava sana kaikui kuin ilkeä korpin\nrääkynä hovin jyryävissä pidoissa ja pohjolan nuorison keväisillä\nmetsästysretkiltä.\n\nPaeten Tanskanmaan hyökkäystä olivat Holsteinin herttua ja herttuatar\nturvautuneet Ruotsin kuninkaaseen. He tulivat kuin auringon välähdys\nennen ukkosta hovin pitoja kultaamaan; nuori herttuatar Hedvig Sofia\noli unohtanut maanpakonsa ja menetetyn herttuankruununsa nauttiakseen\nvielä kerran kotimaansa talvisesta ilmasta ja nähdäkseen entistä\niloisemman hoviväen parveilevan isänsä palaneissa saleissa.\n\nJos silloin tanssin vilinässä joku lappalainen tietäjä-akka olisi\nastunut esiin ja sanonut armaalle \"narrin rouvalle\": \"Tanssi, tanssi,\nkaunis ruhtinatar, niin kauan kuin elämä vielä voi sinulle ruusuja\ntarjota! -- Ennenkuin kaksi kesää on kulunut, kaatuu nuori herttuasi\nensimmäisenä loistavana uhrina Kaarle XII:n rinnalla; seitsemän vuotta\nolet leskenä poikaasi holhoava; tämä poika on naiva sen miehen\ntyttären, jota vastaan hänen isänsä on taistellut; poikasi poika on\nvallitseva siinä keisarinlinnassa, joka rakennetaan Ruotsin nykyiselle\nalueelle, minkä poikasi appi riistää veljeltäsi ja sisareltasi --\npoikasi pojanpoika[5] ja hänen jälkeläisensä tulevat polvi polvelta\nkantamaan idän valtikkaa -- sinusta syntyvät ne väkevät, jotka\nhallitsevat avarampia maita kuin mikään kuolevainen ennen heitä on\nvallinnut -- sadan vuoden kuluttua on pojanpoikasi pojanpoika ottava\nisäsi ja veljesi maasta kolmannen osan sen tähteenä olevaa aluetta --\nsadan viidenkymmenen vuoden perästä on Eurooppa oleva haarniskassa\npoikasi pojanpojan pojanpoikaa vastaan, ja vieras kuningassuku on\nvaivoin pelastava isäisi maan\" -- ehkä olisi nuori herttuatar Hedvig\nSofia silloin tanssimasta lakannut ja miettien luonut lempeät, siniset\nsilmänsä hänelle avautuneeseen tulevaisuuteen. Mutta onnettaret\nsäälivät nuoria ja viattomia, he kätkivät tulevaisuuden onnenvaiheet\nruusunpunaiseen harsoon, ja herttuatar jatkoi tanssiaan, iloaan ja\nhyppyään niinkuin nuoret tekevät eläessään vain hetkeä varten ja\nsamalla iäisyydestä haaveksiessaan.\n\nTaivaanranta synkistyi, rajuilma läheni. Tanskan kuningas Fredrik IV\nhyökkäsi Holsteiniin, piiritti Tönningeniä, valloitti Gottorpin. Hedvig\nSofia itki linnaansa ja hymyili kyynelten lomassa.\n\nSaksin ja Puolan kuningas Fredrik August, joka oikeassa kädessään\npuristi hevosenkengän kokoon, vei hiljaisuudessa sotajoukkonsa\nLiivinmaan rajoille, samalla kun hänen lähettiläänsä puhuivat sanoja\nmakeita kuin hunaja ikuisesta ystävyydestä. Isänmaanrakkauden ja vihan\najamana ahdisti Patkull yllytyksillään vuorottain ruhtinaita ja kansoja\nRuotsin häviöksi. Ruotsin hovissa vain huviteltiin.\n\nPietari I oli ruvennut jättiläis-olallaan kohottamaan Venäjää. Antaen\nEuroopan mannerilman puhallella avaran valtakuntansa aromaille, hän\nsamalla etsi huokureikää, josta lämpimämpikin kuin Jäämeren meri-ilma\nvoisi maahan virrata. Azowin tornien huipuilta katseli hän itämaita ja\nMustaamerta. Mutta nämä näyttivät hänestä vielä liian kaukaisilta;\nhänen ikäväänsä voi jäähdyttää ainoastaan Itämeren laine. Hän\nkokosi hurjat laumansa ja ojensi saksilaiselle kätensä Birnaussa.\nKaarle-kuningas komensi karhunajon pidettäväksi Kungsörin tienoilla.\n\nMaan viisaat sanoivat: kuninkaamme on sokea. Mutta Kaarle-kuningas ei\ntiennyt muusta kuin vannotuista valoista ja solmituista liitoista,\njotka estivät kuin muuri häntä mitään muuta näkemästä.\n\nEräänä päivänä maaliskuun alussa v. 1700 kokoontui metsästysseura\nKungsöriin, neljäntoista penikulman päähän Tukholmasta. Kuningas oli\nhyvällä tuulella, ja Holsteinin herttualla, joka seurasi häntä alati,\noli loppumaton varasto hullunkurisia metsästysjuttuja. Milloin oli\nhirvi, milloin metsäsika, milloin joku vaaliruhtinas, milloin joku\nkaunis myllärintyttö ytimenä näissä kertomuksissa. Kuningas suvaitsi\nniihin hyvin mieltyä. Kevätilma humisi raikkaana kuusikoissa, nietokset\nsulivat puolenpäivän aikaan, ja hanki kantoi mainiosti aamuisin.\n\nJo ensi päivänä oli karhu saatu kierretyksi, ja Hård tuli herransa\nkäskyjä vastaan ottamaan. Kuningas kääntyi herttuan puoleen: _Mon\nfrère_ sanoi Brandenburgin vaaliruhtinaan pyytävän metsäsikojaan\nmieluimmin elävältä?\n\n-- Niin, -- vastasi herttua. -- Hän pyysi otuksiaan ansoilla, joita\nviritteli milloin pyökkimetsiin, milloin myllynsulkujen vaiheille.\n\n-- Ansoja en suvaitse, -- jatkoi kuningas. -- Mutta jos vaaliruhtinas\non pyytänyt metsäsikoja, niin minä pyydän karhuja. Hård, käy\nvirittämään verkkoja. Mutta ei yksikään metsästäjä saa ottaa kivääriä\nmukaansa.\n\n-- Karhukeihäät ovat kunnossa, -- vastasi Hård.\n\n-- Ei yksikään metsästäjä saa ottaa keihästä.\n\n-- Mutta ... muistutti hämmästynyt tallimestari, -- ne pedot ovat liian\njykeviä kauluksesta pudistettavaksi.\n\n-- Hanki meille kaikille hyvät kanget, seitsentä korttelia pitkät,\ntammesta tahi koivusta, kummasta tahdot. Aseta jokainen paikalleen ja\nkäske piestä pöly pois kontion turkista, missä ikinä se tavattaneenkin.\n_Mon frère_ saa nähdä, ettemme mekään ole pekkoja pahempia, -- lisäsi\nhän hykerrellen käsiään, uuteen tuumaansa tyytyväisenä.\n\n-- Poika on hullu, -- jupisi Hård itsekseen; ei ollut isäkään\nhätäpoikia, mutta tämä käyttäytyy kuin riivattu. Saadaanpa nähdä, että\nhitto hänet kerran vielä perii.\n\nEi kestänyt kauan, ennenkuin karhu oli ajettu pesästään ja hyökkäsi\nverkkoa kohti. Ensimmäisen metsästäjän se paiskasi kumoon, Tätä lähinnä\nseisoi Kustaa Bertelsköld. Tammikanki suhahti ilmassa, isku sattui\nkarhun korvanjuureen, ja ukko muksahti maahan eikä siitä sen koommin\nnoussut.\n\n-- Ei, -- sanoi kuningas tyytymättömänä, -- ei se kelpaa, sinä olet\nliian kovakourainen. Valitse keveämpi ase ja malta vähän mieltäsi, kun\nlyöt. Uskotteko, _mon frère_, -- jatkoi hän kääntyen herttuaan päin, --\ntuo poika nostaa aikamiehen suoralla kädellä aidan yli.\n\nKierrettiin toinen karhu. Tuskin se oli pesästään päässyt, kun\nsaamistaan iskuista ällistyi niin, että kompastui lumeen ja saatiin\nilman suurempaa vastusta köytetyksi. Kuningas oli tyytymätön ja\nviritytti seuraavalla kerralla verkot niin, että karhu sai vähän aikaa\narvellakseen ennenkuin siihen käytiin käsiksi. Hård kiroili itsekseen,\nmutta totteli täsmälleen.\n\nTemppu onnistui niinkuin oli toivottu. Kolmas karhu hyökkäsi möristen\nesiin ja koetti päästä pakoon. Kun se ei onnistunut, nousi se koiran\nhärsyttämänä takajaloilleen, paiskasi neljä metsästäjää maahan,\nhaavoitti herttuaa ja oli vähällä päästä läpi, kun kaatui kuninkaan ja\nArvid Hornin yhteisistä iskuista.\n\nMetsästystä jatkettiin useita päiviä. Urjettiin jotenkin kauas\nKungsöristä. Syötiin talonpoikaistuvissa ja torpissa. Nukuttiin\npappiloissa. Ja kohta aamun sarastaessa alkoi taas sota metsän\nkuningasta vastaan.\n\nNeljäs ja viides karhu saatiin suuremmitta seikkailuitta. Kuudes pääsi\npakoon ja sitä ajettiin kokonainen päivä, kunnes se viimein putosi\nsudenhautaan. Seitsemäs asettui vastarintaan, tappoi koiran ja kouristi\nniin tuntuvasti erästä kuninkaan tallirenkiä, että mies vietiin pois\npuolikuolleena. Verkkoa vastaan karatessaan se viimein sai surmansa\nkuninkaan omasta kädestä. Jos urhoollisuuden mitalit olisivat siihen\naikaan olleet käytännössä, olisi Kaarle-kuningas suonut sen tälle\nurhoolliselle vastustajalleen.\n\nVähitellen oli saatu kolmetoista karhua eikä useampia ollut kierretty.\nPalaamiskäsky oli jo annettu, kun tuotiin sana, että vielä yksi karhu\noli saatu kierretyksi penikulman paikoilla kuninkaan kartanosta.\nSeurue lähti heti liikkeelle ja painui jälleen synkimpään korpeen.\nKaarle-kuningas oli hurjan iloisella tuulella. Ruvettiin tavallisuuden\nmukaan verkkoja virittämään. -- Pois verkot! -- huusi kuningas. --\nMetsästäjät tottelivat, tottuneet kun olivat näkemään herransa\nrohkeimmissakin seikkailuissa onnistuvan. Ilman muita aseita kuin\nkanget asetettiin miehet suljettuun jonoon pesän ympärille, ja\netumaisimpana seisoi kuningas.\n\nKovalle otti, ennenkuin karhu saatiin pesästä ajetuksi. Turhaan koirat\nrähisivät; turhaan pistettiin pitkiä seipäitä pesän suusta sisään.\nKarhu katkoi keihäät, ja ärhentelevimmät koirat palasivat sieltä\nverisin kuonoin. Ei ollut siis muuta neuvoa kuin savu. Kuusen- ja\nkatajanhavuja kerättiin pesän ympärille ja pantiin palamaan. Vähän\naikaa kuultiin karhun siellä sisällä mörisevän; jo viimein nähtiin sen\nturpa pesän suulla läähättävän.\n\nKaarle kuningas antoi metsästäjäin jonon peräytyä noin kolmenkymmenen\naskelen päähän. Vierelleen pesän suulle hän asetti ainoastaan herttuan,\nHornin, Hårdin ja nuoren Bertelsköldin.\n\nTurkki käryten ja vihoissaan ärjyen hyökkäsi karhu ulos. Vihollistaan\netsien syöksyi se, tämän eläimen merkillisellä vaistolla, suoraan\nkuningasta kohti. Samassa jysähti neljä vankkaa iskua sen päähän --\nviides, Bertelsköldin, luiskahti syrjään, sattui kiveen, ja tammikanki\nkatkesi.\n\n-- Pois tieltä kaikki, ja yksi yhtä vastaan! -- huusi kuningas,\nkohottaen aseensa toistamiseen. Mutta ennenkuin hän ennätti iskeä, oli\nkarhun raskas käpälä tarttunut hänen oikeaan käsivarteensa, reväissyt\nhänen takkinsa ja pudottanut aseen hänen hervahtuneesta kädestään.\n\nKuningas tempasi vasemmalla kädellään kangen Hornilta, mutta syöstiin\nsamassa kumoon -- herttua ja Horn juoksivat luo ja karhun viha kääntyi\nnyt vuorostaan heitä vastaan; ankarasti he huimivat, mutta ennen pitkää\nhe olivat aseettomina ja heidän kankensa poikki. Metsästäjät lähenivät;\nmutta ennenkuin yksikään ennätti luo, oli Kustaa Bertelsköld aseetonna\nheittäytynyt karhun päälle, saadakseen kunniallisella ruotsalaisella ja\nsuomalaisella tavalla painiskella voitosta.\n\n-- Yksi yhtä vastaan! -- huusi hänkin.\n\n-- Oikein puhuttu! -- kuultiin kuninkaan sanovan, kun taas oli noussut\njaloilleen, taisteluun kykenemättömänä.\n\nKustaa oli, kun hänen vihollisensa seisoi pystyssä takajaloillaan,\nkarannut siihen syliksi, toivoen voivansa yhdellä ainoalla tempauksella\nkeikauttaa sen lumihankeen. Hän ei ollut ajatellut, että hän siten sai\nkarhun läähättävän kidan päänsä päälle ja sen raskaat käpälät\nkummallekin olalleen. Tempaus ei onnistunut, vaikka olikin tuima. Jos\nkarhu nyt olisi käyttänyt hampaitaan, ei Kustaa Bertelsköldistä\nvarmaankaan olisi mitään enempää sanomista. Mutta savusta ja iskuista\nhölmistyneenä karhu unohti käyttää etuaan hyväksensä. Ainoastaan sen\nkämmenet ja niiden kahdentoista miehen voima painoivat nuorukaista\nvastustamattomasti maata kohden. Kustaa kaatui, mutta ei yksinään; hän\nveti karhun muassaan.\n\nNyt riensi kuningas vielä kerran esiin, huolimatta mistään aseista,\nettei ketään voitaisi mainita häntä etevämmäksi, ja häntä uhkaava\nvaara olikin nyt suurempi kuin kenenkään muun, sillä hänellä oli\nainoastaan vasen käsi varanaan. Karhu luopui varmasta saaliistaan ...\nsen nähtiin horjuvan kuninkaaseen päin, sen nähtiin kohottavan\nhirmuista käpäläänsä ... ja jo pääsi huuto ympärillä seisovilta. Mutta\nkohotettu kämmen vaipui verkalleen alas ... pedon voimat olivat\nväsähtäneet ... muutamia askelia hoippui karhu syrjään ikäänkuin\njuovuksissa; silloin kuningas tarttui sitä rintaan ja heitti sen\nhelposti maahan ... ja raskas rumilas kaatui vastustamatta, ääntä\npäästämättä, ikäänkuin tietäen oikean ajan, milloin sen oli kunnialla\nkaaduttava kahdennentoista Kaarlen eteen.\n\nIsoääniseen riemuhuutoon remahtivat kaikki metsämiehet nähdessään\nkarhun kaatuvan. Kuningas katseli kaatunutta otusta miltei\nystävyydellä. -- Köyttäkää se, mutta älkää vetäkö köysiä kovin lujalle,\n-- sanoi hän tallimestarille. -- Hankkikaa reki, nuorilla kuusilla\nkoristettu, ja antakaa torvien soida. Tästä tulee pidot, joiden\nvertaista ei ole Kungsörissä ennen nähty.\n\nKäsky täytettiin. Lujasti mutta varovasti köytettynä köysillä,\njoiden ympärille oli pantu sammalia, etteivät solmut vaivaisi, vietiin\nkarhu riemusaatossa ja soiton kaikuessa kuninkaankartanoon. Aurinko\nvalaisi tätä iloista kulkuetta; silmiä huikaisi valkoinen lumi.\nTalonpoikaisnaisia ja lapsia juoksi maantielle näkemään tuon\nisoäänisesti riemuitsevan joukon kulkua. Ukot ja pojat heittelivät\nhattujaan ilmaan hurraten kuninkaalle. Metsästäjät vastasivat heille\nriemusta huudahdellen. Kaarle-kuningas oli onnellinen -- ehkäpä\nonnellisempi kuin sittemmin veristen voittojensa jälkeen. Nyt\naurinko vajosi verkalleen kuusten latvain taa. Sen viimeinen säde\nkarkeloi kirkkaana ja lempeänä kuninkaan korkealla otsalla. Lapsuuden\nilo lähetti tässä säteessä viimeiset jäähyväisensä suurelle\nKaarle-kuninkaalle. Sillä tänä päivänä laskeutui aurinko hänen\nlapsuutensa, hänen nuoruutensa ja koko hänen elämänsä rauhan taivaalta!\n\n       *       *       *       *       *\n\nKungsörissä pidettiin suurenmoiset pidot. Tuota pikaa pystytettiin\nkartanolle kuusista tehty aitaus, jonka sisällä elävät karhut --\nniinkuin muinoin vangitut kuninkaat Rooman keisarien voittosaatoissa --\nsäilytettiin sidottuina ja josta niiden ärjyntä sekaantui soitannon\nilosäveliin. Kuolleiden karhujen lihasta valmistivat hovin taitavimmat\nkokit vieraille kestitystä.\n\nLähikylistä kokoontui joukoittain kansaa, miehiä, vaimoja ja lapsia\nkuninkaankartanoon katsomaan Kaarle-kuninkaan suurinta tähänastista\nvoittoa. Paloviinaa tarjottiin, mutta kohtuullisesti; olut sitävastoin\nvuoti virtanaan. Hollannin tupakkaa oli jo runsaammin tarjona; useat\nmiehet jo purivat pikanellia ja tupakoivat lyhyillä piipuilla.\nVanhukset istuivat haastelemaan kuningas vainajan ajoista ja hänen\nrauhallisesta ja onnellisesta hallinnostaan, nyt kun reduktsioni ei\nenää tuntunut niin rasittavalta ja kun suuri nälänhätä oli lakannut\nkirvelemästä. Sekavia huhuja kaukaisista sotamelskeistä oli alkanut\nkuulua yhteisenkin kansan korviin. Pyrstötähti oli nähty, ja\nTaalainmaassa oli satanut verta. Eräs näiltä seuduilta kotoisin oleva\ntietäjä-akka oli nähnyt unta, että koko Ruotsin valtakunta oli kullalla\npeitettynä ja ruusuihin puettuna. Tämän hän oli selittänyt, niinkuin\nunia selitetään, päinvastaiseen suuntaan, eli niin, että suurta\nköyhyyttä ja surua oli odotettavissa. Mutta reippaimmat ja iloisimmat\nolivat sitä mieltä, että sellaiset unet on sanan mukaisesti\nselitettävä. Maa ja kansa olivat tottuneet voittoihin ja luonnonlapsi,\njoka ihastelee rohkeutta ja käsivoimaa, arvosteli oikeammin kuin\ndiplomaatit nuoren kuninkaan sankarikykyä. Tarkka tutkija olisi\naavistanut, että suurten voittojen toivo kyti kansan mielessä juuri\nsodan aattoiltana.\n\nNuoret saivat tanssia palkollisten puolella olevassa suurimmassa\nsalissa. Metsästysmusiikki soi; näin komeasti ei ollut milloinkaan\nKungsörissä tanssittu. Kuningas tuli seurueensa kanssa katsomaan\ntanssia ja otettiin vastaan isoäänisin huudoin. Hän oli karhujuhlansa\nkaunistukseksi koristanut metsästyspukunsa muutamilla senaikuisilla\nkoristeilla. Yhä vielä käytti Kaarle-kuningas pitkää kähäräperuukkia,\njoka näkyy kaikissa kuvissa, mitkä hänestä on tehty hänen\nperintöruhtinaana ollessaan ja hänen ensimmäisinä hallitusvuosinaankin;\nvielä hän piti hienoa, valkoista pitsikaulahuivia; kallis kaulus oli\npoissa, mutta eivät nuo kalvosimet, joita hän sittemmin nyhteli pois\nhoviherrainsa ranteista ja jotka olivatkin kovin epäkäytännölliset\nankaroissa otteluissa hänen sotaretkillään. Herttua, jonka jalka samoin\nkuin kuninkaankin oli vähän haavoittunut, oli mitä hauskimmalla\ntuulella ja osoitteli leikin vuoksi, mitkä talonpoikaistytöt olivat\nhänestä kauneimpia. Luultavasti hänen toimestaan oli viimeisen ja\nurheimman karhun pörheä otsa koristettu laakeriseppeleellä, jonka\ntuoreet lehdet oli otettu kasvihuoneesta. Sitten oli karhu seppelöity\nja köytetty rekeen, ja niin lykättiin se äkkiarvaamatta saliin\ntanssivain keskelle.\n\nNämä, jotka eivät edeltä käsin tienneet mitään, riensivät hädissään\nmikä minnekin; soittajat unohtivat soittonsa, kaikki pyrkivät\nseinävieriin, ja niin jäi keskelle lattiaa tilava paikka, jossa\nkuninkaan nähtiin vähän kummastellen odottavan, mitä karhulla olisi\nhänelle sanomista.\n\nValpuri Eerikintytär oli kaunein talonpoikaistyttö, pullea ja\npunaverinen vestmanlantilainen, oikein lämpöinen ja kaihomielinen\nsilmiltään, jotka olisivat sopineet vaikka kuningas Augustin loistavan\nhovin kaunottarelle. Tyttö astui nyt esille -- Dianaksi puettuna ja\nkantaen havukoristeita, jousta ja nuolia -- puhumaan karhun puolesta.\nHyvin reippaasti ja karhun mörinää säikkymättä tyttö otti seppeleen sen\npäästä ja kietoi sen kuninkaan otsan ympärille, lukien seuraavat\ntuntemattoman runoilijan sepittämät säkeet:\n\n    Niin kaukana kuin kuus' ja koivu kasvaa pohjanmailla,\n    on metsän kuningas ain' ollut vertaistansa vailla;\n    mut tästä hetkest' alkaen on metsän jaarlin suuren\n    nyt pakko tuoda seppeleensä Kaarlen jalkain juureen.\n\n    On valtakunta se, min voitti voimallansa,\n    viis' vertaa suurempi kuin peri taatoltansa,\n    se ulottuu niin kauaksi kuin metsät pohjolan\n    ja nimensä maine viepi kerran kautta maailman.\n\nKuningas oli iloisella tuulella ja otti tämän kunnioituksen sekä\narmollisesti että hilpeästi vastaan, sanoen, ettei hän tahtonut riistää\nkunniaseppelettä niin mahtavalta ja urhoolliselta jaarlilta kuin karhu\noli. Näyttääkseen heti, mitä hän näillä sanoilla tarkoitti, otti hän\nseppeleen päästään ja laski sen jälleen karhun otsalle. Samassa huomasi\nhän, että karhu vielä oli köysissä. -- Ei käy laatuun, -- sanoi hän, --\nettä voittaja seppelöitsee vangittua vihollista, ikäänkuin pilkaten ja\nhäväisten sen tappiota. Nouse ja kävele ja ole vapaa urhoollisuutesi\npalkkioksi!\n\nEnnenkuin kukaan ennätti tai rohkeni virkkaa mitään, oli kuningas\nsiepannut metsästyspuukkonsa ja katkonut karhun siteet. Tämän\nnähtyään hyökkäsivät kaikki kauhistuksissaan ovesta ulos. Ainoastaan\nKaarle-kuningas ja ne muutamat hänen miehistään, jotka eivät tahtoneet\nolla häntä aremmat, jäivät asemilleen, kädet miekan kahvoissa kiinni,\nja odottivat uteliaasti, mitä karhu vapaaksi päästyään tulisi\ntekemään.\n\nMetsän pörheä kuningas ei kumminkaan näyttänyt haluavan käyttää\nvapauttaan. Se nosti, hiljaa päristellen, päätään, oikoi puutuneita\nraajojaan ja näytti miettivän. Sitten se nousi vaivoin ylös\nreestä, katseli alakuloisesti kynttiläin valoa ympärillään, astui\nmuutamia askelia, horjui eteenpäin, huokasi syvään, ja oikaisihe\nliikkumattomaksi kuninkaan eteen. Käytiin sitä tarkastamaan -- se oli\nkuollut, ja laakeriseppeleensä, jonka Kaarle-kuningas niin kauniisti\noli antanut sille takaisin, se oli pudottanut voittajansa jalkain\njuureen.\n\nKuningas kosketti petoa jalallaan; se makasi ääneti, hengetönnä. Ne,\njotka olivat olleet karhua ajamassa, käsittivät helposti syyn\ntapaukseen. Mutta tuo odottamaton ratkaisu, mihin vaarallinen leikki\noli näin äkkiä päättynyt, näytti miltei enteeltä eikä voinut olla\nnuoreen mieleen vaikuttamatta. Kuningas seisoi äänettömänä pitkän\naikaa.\n\nHerttua sitävastoin huudahti iloisesti: -- Kunniani kautta, _sire_, tuo\nkömpelö otus on tehnyt teille kunnianosoituksen, jota hienoin hovimies\nsiltä kadehtisi. Hei, uljaat sankarit ja sankarittaret, jotka niin\nurhoollisesti olette ovia puolustaneet, tulkaa sisään, vaara on ohi;\nkontiolla on ollut ymmärrystä enemmän kuin teillä kaikilla yhteensä.\n\nVäkijoukko hyökkäsi sisään, ja jos riemu sitä ennen oli ollut\nisoääninen, niin nyt se kävi miltei hurjaksi. Mahtava karhu kannettiin\nriemusaatossa ulos, ja ensi kiihkossa nostettiin kuningas rahvaan\nolkapäille. Ukot, nuorukaiset, tytöt, kaikki kilpailivat saadakseen\nkäsillään kantaa tätä nuorta yksinvaltiasta, jonka ylevä katsanto\nkykeni lannistamaan metsän vapautetun kuninkaan hänen jalkainsa\njuureen.\n\n-- Viiniä tänne! -- huusi herttua, kuninkaan vielä istuessa\nväkijoukon olkapäillä. Viiniä tuli. Dianaksi puettu tyttö ojensi\nkuninkaalle maljan. Hän otti sen vastaan. Samassa kuiskasi herttua\nvallattomuudessaan niin kovasti, että likinnä seisovat sen kuulivat: --\nDiana anoo syvimmässä alamaisuudessa, että teidän majesteettinne näkisi\nhyväksi lohduttaa häntä armollisella suudelmalla.\n\nHeti kohta nostettiin hämmästynyt tyttö vastustuksistaan huolimatta\nkuninkaan tasalle. -- Suudelkaa häntä, -- kuiskasi herttua hiljemmin;\n-- kansa selittäisi kieltäymisenne ylenkatseeksi.\n\nEi koskaan, ei ennen eikä sen jälkeen koko elämässään Kaarle-kuningas\nliene ollut näin oudossa asemassa. Seitsentoistavuotias hän oli, malja\noli hänellä toisessa kädessään; toisella puolen oli kaunis tyttö; iloa\nja riemuhuutoja ylt'ympäri. Kaikki nuoruuden tunteet kuohuivat hänen\nrinnassaan. Hän punastui kuin poikanen, toivoen olevansa täältä senkin\nseitsemän taipalen takana.\n\nSamassa kuului aisakellon helinää kartanolta. Mutta kuningas kohotti\nmaljansa, vaikka kohottikin sen epäröiden, ja joi uskollisten\nmaanmiestensä onneksi. Sitten hän kallistui sivulle päin, ujostellen ja\narastellen, ja suuteli Valpuri Eerikintytärtä. Ääretön riemuhuuto\nkajahti samassa ympärillä seisovan väen huulilta.\n\nSamassa aukeni ovi, ja sisään astui kreivi Piper, synkeänä ja pahaa\nennustavan näköisenä, kokoontuneen kansan keskelle.\n\nVäkijoukko ei häntä huomannut, mutta liki kattoa nostettu kuningas näki\nhänet heti kohta. Yhdellä hyppäyksellä hän oli lattialla, niin että\npuoleksi tyhjennetystä maljasta roiskahti viiniä ympärillä seisovain\npäälle ja kauniin Valpurin hehkuville poskille.\n\n-- Mitä uutta? -- kysyi hän lyhyesti ja nopeasti uudelta vieraalta,\njonka korkea arvokin heti pani tärkeitä asioita aavistamaan.\n\n-- Pahoja uutisia! -- vastasi kreivi matalalla äänellä. -- Suvaitseeko\nteidän majesteettinne puhutella minua kahden kesken?\n\n-- Pahoja uutisia? -- matki kuningas, joka nyt, vaarallisesta tilastaan\nnäin hyvään aikaan pelastettuna, jälleen tunsi itsensä aina\nvallattomuuteen asti rohkeaksi ja iloiseksi. -- Ei, kreiviseni, pyydän\nteitä, säästäkää ne uutisenne soveliaampaan aikaan. Tänä päivänä emme\njouda niitä kuuntelemaan.\n\n-- Teidän majesteettinne suokoon anteeksi, mutta asia on tähdellinen\neikä siedä viivytystä.\n\n-- Seuratkaa minua, hyvät herrat! -- jatkoi kuningas, joka ei ollut\nkreivin muistutusta kuulevinaankaan. -- Nämä kunnon ihmiset tarvitsevat\nvirvoitusta, ja -- Hård, missä olet? Eikö karhunpaisti jo höyryä\nruokasalissa?\n\n-- Ateria on valmis, teidän majesteettinne.\n\n-- Tulkaa, herra kreivi, -- sanoi herttua, hienosti pistelevällä\näänellä; -- vakuutan, ettei teillä ole pienintäkään vaaraa, sillä\nhirviö, jota nyt käymme voittamaan, on hajustettu kuin hovimies, lihava\nkuin kapusiinimunkki, makea kuin Taalain tyttö ja hyvästi paistettu\nkuin kunnon sotamies. _Allons_.\n\nKungsörin keittiöt ja ruokasalit esiintyivät tänä päivänä ehompana\nentistään. Pöydät notkuivat ruokalajien alla, joista mainioin oli\npersiljalla ja laakerinlehdillä koristettu karhunpää. Ranskan- ja\nespanjan viinejä kimalteli suurissa hopeakannuissa. Kunkin vieraan\nedessä seisoi hopeamalja, kyllin suuri koettelemaan sen voimia, joka\ntahtoi kuntoaan näyttää. Oli kuin olisi taas eletty holhoojakauden\nylellisiä aikoja.\n\nJa kun lyhyt ruokaluku oli luettu, käytiin käsiksi vateihin ja\nkolpakoihin, sillä metsämiehet olivat nälissään ja janoissaan nyt\nniinkuin ainakin. Ei kukaan saanut olla poissa; haavoittuneet\nmetsästäjät tulivat nilkuttaen sisään; niiden joukossa puolikuoliaaksi\npuserrettu Kustaa Bertelsköldkin.\n\nKaikkien piti juoda. Joka kerta, kun kuninkaan silmät sattuivat\nhämillään olevaan ja levottomaan Piperiin, kävi hän kannuun käsiksi ja\nnyökäytti hänelle päätään kuin virkkaen _res severas in crastinum_![6]\nEi koskaan Kaarle-kuninkaan nähty juovan niin paljon; ja kumminkin hän\njoi vielä kuin neito. Mutta siihen taitoon harjaantuneet vanhukset\nalkoivat toivoa hänenkin \"ajan oloon paisuvan mieheksi.\"\n\nViiniä tulvi, pidot kävivät isoäänisiksi. Hurjia sotatekoja,\nhullunkurisia metsästysjuttuja, naurettavia rakkaudenseikkailuja\nkerrottiin. Gyllenborgia kehoitettiin sepittämään jokin runo. Hän nousi\npöydälle ja lausui, tarkoittaen \"Kaarle-kuninkaan ensimmäistä voittoa\":\n\n    \"Diana Marsille kun tarjoo suunsa terää,\n    hymyilee Bakkus; Astridille, joka herää,\n    näin lausuu Venus...\"\n\nNyt löi iso seinäkello kahtatoista. Piper nousi istuimeltaan, mutta\nkuningas antoi runoilijalle merkin, että tämä jatkaisi:\n\n    \"Näin lausuu Venus: käske Vulkanusta pian;\n    on panssar rikki, siveys on saanut vian\"...\n\nVielä kerran kajahti riemuhuuto -- kajahti kerran viimeisen --\nvastaukseksi runoniekan pilanteolle. Mutta sen jälkeen nousi\nKaarle-kuningas, yht'äkkiä vakavaksi muuttuneena, pöydästä ja sanoi\nPiperiin päin kääntyneenä: -- Herra kreivi, minä olen luvannut\nystävilleni iloisen päivän. Se on nyt lopussa, ja minä olen valmis\nkuuntelemaan teitä. Te näette ympärillänne miehiä, jotka voivat\nsalaisuuksia säilyttää. Puhukaa ja puhukaa vapaasti; mitä on teillä\nminulle sanomista?\n\n-- Teidän majesteettinne, -- sanoi Piper epäröiden, tanskalaiset\netenevät. Holsteinia hävitetään. Tönningen on kukistumaisillaan. _Sota\non välttämätön_.\n\n-- Jatkakaa! -- sanoi kuningas, pikaisesti katsahtaen herttuaan, joka\npunastui.\n\n-- Tsaari Pietari kerää 100,000 miestä Inkerinmaata vastaan. Varmoja\ntietoja on tullut, että hän on tehnyt liiton Puolan ja Tanskan\nkuninkaiden kanssa riistääkseen Ruotsilta Itämeren maakunnat. _Sota on\nvälttämätön_.\n\n-- Jatkakaa! -- sanoi kuningas, tarttuen koneentapaisesti lähellä\nseisovaan espanjanviinillä täytettyyn pikariin.\n\n-- Saksilaiset ja puolalaiset ovat hyökänneet Liivinmaahan. Fleming on\nväkirynnäköllä ottanut Kobrunnerin linnoituksen ja pommittaa Riian\nkaupunkia. Kreivi Dahlberg pyytää apua. _Sota on välttämätön_.\n\nPiperin näitä sanoja lausuessa ruiskahti punainen suihku valkoiselle\npöytävaatteelle. Kuningas oli tietämättään puristanut kokoon kädessään\nolevan espanjanviinillä täytetyn hopeapikarin. Hänen korkea otsansa oli\nvetäytynyt synkkään pilveen; valat oli rikottu, sanat syöty,\nuskollisuus ja kunnia hukattu. Mutta Kaarle-kuningas vastasi vain:\n\n-- Olette oikeassa. _Sota on välttämätön_.\n\nSitten hän kääntyi herttuan puoleen, ylevänä, uljaana, vakavana,\njommoisena häntä ei oltu ennen nähty. Kaikki nuo pienet ja vähäpätöiset\nasiat, jotka muulloin viehättävät ihmisten mieliä ja hyvittelevät\nheidän intohimojaan, olivat nyt kadonneet, nuoren kuninkaan silmien\neteen aukeni mahdollisuus oikeutettuun taisteluun, johon oli\nryhdyttävä vaikkapa koko maailmaa vastaan. -- Onpa kummallista, --\nsanoi hän, -- että molemmat serkkuni tahtovat sotaa. Olkoon menneeksi.\nAugust-kuningas on syönyt sanansa ja toiminut valoja ja sopimuksia\nvastaan. Asiamme on oikea. Jumala on meitä auttava. Ensin suoritan\nasian toisen kanssa; sitten saatan haastaa sanasen toisellekin!\n\nSiitä päivästä alkaen luopui Kaarle kaikista pukunsa koristuksista,\nkaikesta ylellisyydestä ja kaikista huvituksista.\n\nSiitä päivästä alkaen tuli sota olemaan hänen metsästyksensä ja kuulain\nvinkuna hänen soittonsa.\n\nSiitä päivästä alkaen hän ei juonut olutta eikä viiniä, vaan ainoastaan\nvettä.\n\nSiitä päivästä alkaen hän ei ikinä enää naisen huulia suudellut.\n\nSiitä päivästä alkaen hänestä tuli sankari, jota ei mitata\ntavallisten ihmisten mittapuulla; suuri myötäkäymisissä, suurempi\nvastoinkäymisissä, ainutlaatuinen hyveissään, ainutlaatuinen\nvirheissään, monien ihailema, harvain ymmärtämä eikä kenenkään\nsaavuttama.\n\n\n\n\n3. MITEN LEIJONA ALKAA OTUSTA AJAA.\n\n\nHenkivartijarakuunain kornetin Kustaa Aadolf Bertelsköldin kirje\nsisarelleen Ebba Bertelsköldille, prinsessa Ulriika Eleonooran\nkamarineidille.\n\n  Narvassa 7. p:nä joulukuuta 1700.\n\n  Sangen rakas sisareni!\n\n  Aina siitä pitäen, kun viimeksi olimme yhdessä viime keväänä,\n  jolloin niin herttaisesti huvittelimme ja minä viimein vähän\n  sairastelin Kungsörin luona sattuneiden otteluiden jälkeen ja\n  sisareni minua niin armaasti paranteli voiteilla ja harpunsoitolla,\n  jonka kaipuussa, Jumala paratkoon, nyt saan elää. Siitä ajasta\n  on kohta kahdeksan kuukautta monessa melskeessä kulunut, jonka\n  tähden rohkenen nöyrimmästi pyytää sisartani, ettei hän suurta\n  laiminlyöntiäni panisi pahakseen, koska olen huono kirjoittamaan,\n  jonka kyllä maisteri Schönberg voi todistaa puolustuksekseni, hän,\n  joka ennen muinoin Mainiemessä vertasi kirjoitustani vereksessä\n  lumessa nähtäviin harakan jälkiin. Olen myös oikein saanut r.\n  sisareni kirjeet toukokuun 8. p:ltä ja elokuun 17. p:ltä, joista\n  en saata kyllin sanoa, kuinka suuresti ne ovat mieltäni\n  ilahduttaneet; ja minä pyydän sisartani näistä koukeroisista\n  riveistä huomaamaan veljellisen kiitollisuuteni. Minulla on nyt\n  siihen vähän enemmän aikaa kuin mitä ennen oli, sillä minä\n  makaan täällä Narvassa sairaalassa, parantamassa naarmua, jonka\n  sain viimeisessä venäläisten kanssa käydyssä kahakassa, se ei\n  kumminkaan ollut pahempi kuin pyssynkuula, joka sattui vasempaan\n  olkaan, ja se on jo onnellisesti poistettu, niin että minulla\n  nyt kahden viikon perästä on lupa kirjoittaa, mutta en minä\n  saane ennen joulua nousta ratsaille.\n\n  R. sisareni on varmaankin jo kuullut ne suuret sanomat voitoistamme\n  niin tanskalaista kuin venäläistä vastaan taistellessamme;\n  ajattelen kumminkin, ettei liene r. sisarelleni vastenmielistä\n  kuulla vähän enemmänkin niistä eräältä, joka oli niissä mukana\n  ja hutki käsivartensa väsyksiin. R. sisar muistanee sen päivän\n  viime talvena, kun heitin Kustaa Aadolf Douglasin portaita alas\n  hänen herjaustensa tähden Suomen aatelisia vastaan, että muka\n  olisivat tolvanoita, jotka eivät hävenneet puhumasta keskenään\n  ilkeätä suomalaista äidinkieltään itse kuninkaallisessa linnassakin;\n  jonka kaiken tähden Douglas mennessään ei muistanut lukea rappuja.\n  Ja kun sitten arestista pääsin, muistanee r. sisareni Eeva\n  Falkenbergin sanoneen minulle: että kyllä olin rohkea käymään\n  tuommoisen nuorempani paasiraukan kimppuun, mutta mitä miehuutta\n  näyttäisin valtakunnan vihollisia vastaan käytäessä, sen tahtoi\n  neiti jättää sanomatta. Ja r. sisar muistaa, että r. sisaren\n  kirja juuri silloin oli aukaistuna pöydällä; jonka tähden sanoin,\n  lukematta kirjan lehtien lukumäärää: sen Eeva-neiti tietäköön,\n  etten palaa tänne Tukholmaan ennenkuin minulla, jos Jumala suo,\n  on voitto, tahi ainakin kunniallinen ottelu kirjoitettavana\n  jokaiselle sivulle Ebba-sisareni muistikirjaan. Ja tähän vastasi\n  Eeva Falkenberg: en usko sitä; kornetti saa olla iloinen, kun\n  saa nuijia karhuja; johon minä sanoin: Mitä neiti lupaa minulle,\n  jos tapahtuu niinkuin olen sanonut? Ja siihen hän sanoi: sitten\n  saa kornetti pyytää minulta mitä hyvänsä, en ole sitä kieltävä.\n  Onko se varmaa, sanoin minä. Niin varmaa, sanoi hän, kuin kukko\n  Jaakopin kirkon tornin huipulla; ennen se laulaa, kuin minä teidät\n  petän. Ja nyt pyydän sisartani aloittamaan muistiin kirjoittamista\n  ja pränttäämään ensi sivulle Seelannin (eli Tiberupin) ja toiselle\n  sivulle Narvan vähän isommilla kirjaimilla. Sitten saan verkalleen\n  jatkaa, kunnes lehdet täyttyvät; en tosiaankaan tohdi sitä ennen\n  palata Tukholmaan; lienee myöskin parempi, etten tiedä, kuinka\n  monta lehteä kirjassa on.\n\n  Tahdon siis tässä kertoa r. sisarelleni, että 14. p:nä huhtikuuta\n  viime keväänä lähdin Tukholmasta kuninkaan seurueessa Malmöön, ja\n  meitä oli siellä lähes 12,000 miestä, ja silminnähtävää oli, että\n  nyt oli tanskalaisten nahka parkkiin pantava. Mutta sillä välin\n  oli esteitä laivastolla, joka oli yhdistettävä Englannin ja\n  Hollannin laivastoihin, niin että pääsimme otteluun vasta heinäkuun\n  25. p:nä,[7] joka oli sunnuntai, klo 5:n ja 6:n välillä\n  iltapäivällä. Olisinpa suonut sisareni näkevän sen kauniin\n  näyn, joka meillä sinä päivänä laivastosta oli, kun\n  punainen viiri nostettiin amiraalilaiva Fredrika Amalian isoon\n  mastoon; mutta kuningas oli Sofia-jahdissa. Tuuli ei ollut kovin\n  ankara, kuitenkin niin, että hevosemme polkivat laivankantta\n  kärsimättömyydestä; ja ilma oli muuten ihanan kirkas ja lämmin.\n  Siinä oli nyt edessämme vihanta Seelanti pyökkimetsineen,\n  Humlebäckin kartano ja eräs valotorni ja tuulimylly, jossa\n  myllärillä ei ollut aikaa jauhaa. Ja nyt laskettiin laivoista\n  paljon veneitä vesille, joilla soudettiin maata kohti, mutta\n  siellä kävi vesi liian matalaksi, silloin hyppäsi kaartin majuri\n  Kaarle Numers ulos veneestä kahlatakseen maihin, ja hänen\n  pataljoonansa hänen kanssansa. Kuningas tuli sen nähtyään varsin\n  malttamattomaksi, niin ettei kukaan voinut häntä hillitä, vaan\n  hän hyppäsi kainaloita myöten veteen, viitaten miekallaan muita\n  tekemään samaten; jota esimerkkiä kreivi Piper heti seurasikin,\n  mutta naurettavaa oli nähdä Ranskan lähettilään Herra Guiscardin\n  hienoissa mustissa silkkisukissaan hyppäävän mereen, vaikka\n  kuningas sanoi: -- Herralla ei ole tanskalaisten kanssa mitään\n  tekemistä.\n\n  Nyt tanskalainen tosin ampui rannasta kuudella pienellä tykillä,\n  niin että vesi vähitellen punertui; mutta 400 ratsumiestä,\n  jotka piilivät metsänrinteessä hakatakseen ruotsalaiset maahan,\n  tuskin tohtivatkaan tulla esille, ennenkuin kuulat meidän isoista\n  laivatykeistämme alkoivat rapista kuin herneet heidän ympärillään,\n  kiskoen hietaa ja kiviä maasta, ikäänkuin pyryilma olisi ollut,\n  niin että hevoset juoksivat tiehensä ja olivat mahdottomat hillitä;\n  eikä käynyt paremmin tanskalaisen jalkaväenkään, jota oli 300\n  talonpoikaa, joille oli luvattu vapautus orjuudesta, jos tahtoisivat\n  sotapalvelusta tehdä. Niin ajettiin tanskalainen ennen pimeätä\n  metsään; ja kun Kaarle-kuningas oli saanut tämän kauniin voiton,\n  kävi hän heti kohta polvilleen ja kiitti Jumalaa. Samana iltana\n  asetuttiin leiriin rannalle.\n\n  Me ratsumiehet katselimme kaikkea tätä vain kaukaa, mutta millä\n  sydämen halulla, voi sisareni kyllä ajatella. Emme voineet enää\n  sinä päivänä mennä maihin pimeän tähden, ja seuraavana maanantaina\n  oli julman ankara luodetuuli, niin että missä vene laskettiin\n  vesille, siinä hyökkäsi meri heti sen päälle, niin että muutamia\n  miehiä hukkui. Oli myös ankara merenkäynti sinä päivänä hevosille,\n  joista yksin meidän rykmentistämme kuusi taittoi jalkansa; mutta\n  tiistaina oli ilma tyyni, ja me pääsimme maihin. Leirissä kävi\n  heti kohta se puhe, että neuvottomuus ja pelästys vallitsi\n  Kööpenhaminassa, sillä heidän kuninkaansa oli poissa Holsteinissa,\n  ja kaupunginpäällikkö Schack oli tulostamme niin hölmistynyt,\n  ettei tiennyt seisoiko hän päällään vai jaloillaanko. Mutta\n  ylioppilaat ja osa porvaristoa olivat nousseet valleille\n  miehuullisesti meitä kohtaamaan ja kunnon miehinä maatansa\n  puolustamaan; sillä eihän kenkään voinut tulla muuhun luuloon,\n  kuin että Kaarle-kuningas piirittäisi kaupungin ja valloittaisi\n  sen pikemmin kuin hänen isoisänsä aikoinaan oli voinut sen tehdä.\n\n  Sisareni arvelee, ettei sellaista voittoa, johon minä vain\n  katselemalla otin osaa, voi muistikirjaan merkitä. En tahdo\n  siis jättää sanomatta, että minut ratsujoukkoni kanssa\n  komennettiin puhdistamaan maata tanskalaisesta ratsuväestä,\n  joka oli metsiin turvautunut. Ja meillä oli sitä tehdessä\n  useita kahakoita, jotka kestimme niin hyvästi, että palasimme\n  leiriin tuoden 40 vankia. Totta on, että meillä oli enemmän\n  vaivaa Seelantia puolustaessa kuin sitä valloittaessa, sillä\n  muutamat meidän väestämme, ja vielä enemmän hollantilaiset ja\n  englantilaiset matruusit, jotka laivastoista kävivät maihin,\n  rupesivat ryöstämään aateliskartanoita. Sitä täytyi meidän\n  väkisin estää, eikä käynyt sitä kurittamatta tekeminen; sillä\n  kuninkaan tahto oli, että herran ja talonpojan piti saada\n  pitää omansa. Kun maaorjuudessa elävä tanskalainen talonpoika\n  sen näki ja ajatteli, mitenkä voudit hätistivät häntä ruoskalla\n  auran ääreen, ihastui hän meihin ikihyväksi; ja kun joku\n  talonpoika tuotiin vankina leiriin, päästi kuningas hänet heti\n  kohta irti ja antoi hänelle hopeariksin sanoen: -- Pitäkää\n  töistänne huolta, vaarikulta; en ole tullut häviötänne hankkimaan,\n  vaan ainoastaan hyvää naapurisopua. -- Jonka kuultuaan\n  tanskalais-äijä itki niin sydämensä pohjasta, että kyynelet\n  vierivät hänen partaansa, ja hän sanoi: -- Jumala siunatkoon\n  teidän majesteettianne; ettehän teekään meille pahaa; olettehan\n  hurskaan Ulriikamme poika!\n\n  Kun kuningas Fredrik kuuli, kuinka väestö joukoittain riensi\n  ruotsalaisten leiriin, niin että siellä oli melkein suuremmat\n  markkinat kuin Kööpenhaminassa, muuttui hänen mielensä, ja hän\n  teki rauhan Travendalissa, luvaten pitää vanhat sopimukset ja\n  maksaa Kaarle-kuninkaalle 260,000 riksiä sotakuluja. Eivätkä\n  voineet useat meistä kyllin kummastella, kun sen kuulimme juuri\n  tultuamme Rungstedin kapakkaan 2 1/2 penikulman päähän\n  Kööpenhaminasta, ja kun luulimme nyt lujalle otettavan.\n  Muutamat arvelivat kuninkaan menetelleen oikein poikamaisesti,\n  kun tiesi voittavansa, mutta ei käyttänyt voittoa hyväkseen;\n  tanskalainen kyllä purisi meitä kantapäähän, kun häneen selin\n  kääntyisimme. Sen ratkaiskoot meitä viisaammat; Jumala hallitsee\n  meitä kaikkia. Sitä vain en tahdo r. sisareltani salata, että\n  koko Eurooppa kummikseen on nähnyt kuninkaamme eroavan muista\n  ruhtinaista niin, ettei hän pyydä mitään muuta kuin oikeutta,\n  vaikka hänellä on valta pakottaa toista kovimpiinkin ehtoihin;\n  niinpä vaatimaan vaikka koko Norjan; luulenpa, että tanskalaisten\n  olisi täytynyt kirvelevin sydämin siihen suostua. Sen sijaan on\n  kuningas lähtiessään sanonut talonpojille, että: \"hänen mieltään\n  pahoittaisi, jos jotakin erittäin pahaa olisi heille tapahtunut;\n  mitä hän oli tehnyt, sen hän oli tehnyt vasten tahtoaan, mutta he\n  saisivat olla varmat, että hän siitä hetkestä alkaen tahtoisi\n  olla heidän kuninkaansa vilpittömin ystävä\".[8]\n\n  Niin päättyi se leikki Seelannissa neljässä viikossa, kuninkaalle\n  ja Ruotsin aseille suureksi kunniaksi. Suomalaisia ei siellä\n  ollut, koska sisareni kirjoittaa, etten saa jättää suomalaisten\n  käytöstä mainitsematta, jos niin tapahtunut olisi että kuningas\n  olisi vienyt heidät taisteluun sinisten poikainsa kanssa.\n\n  Sisareni ei varmaankaan enää tuntisi kuningasta sen jälkeen,\n  kun sotaan lähdimme. Hänen majesteettinsa on luopunut pitkästä\n  tekotukastaan ja pyyhkäissyt hiuksensa ylöspäin, mikä tekee\n  hänet erinomaisen reippaan näköiseksi; käyttää niinikään\n  mustaa kaulahuivia, jota sisareni kenties ei kiittäisi, eikä\n  mitään peliä eikä mässäystä suvaita koko armeijassa.\n  Tanskalaiset vallasnaiset ovat olleet kauhean uteliaita\n  saadakseen nähdä hänen majesteettiaan, niin että muutamilla\n  leirissä käyneillä aatelismiehillä on ollut rouvansa mukanaan,\n  mutta hänen majesteettinsa ei ole ollut siitä mielissään.\n\n  Täällä leirissä kävi myös eräs venäläinen ruhtinas Hilkoff,\n  jonka tsaari Pietari oli lähettänyt tuomaan suuria ystävyyden\n  osoituksia ja samalla vakuuttamaan, että rauha vallitsi\n  itäisillä mailla; josta kuningas suuresti ihastui. Ja hänestä\n  näytti herra Guiscard tekevän sangen pahoin siinä, että niin\n  usein puhui niistä 300:sta rautakanuunasta, jotka hänen\n  majesteettinsa äskettäin lähetti tsaari Pietarille lahjaksi\n  turkkilaisia vastaan käytettäviksi; ikäänkuin voitaisiin nämä\n  kanuunat kääntää hänen majesteettiansa vastaan; mutta sitä\n  hänen majesteettinsa ei tahtonut uskoa, ennenkuin hän Skoonessa\n  sai kuulla asian oikean laidan.\n\n  R. sisar tietäköön sitten, että hänen majesteettinsa, palattuamme\n  Ruotsiin, pitää henkivartijaväkensä katselmuksen Kristianstadissa;\n  ja on niitä ainoastaan 150 miestä, mutta joka mies on sankari.\n  Kuningas itse on heidän kapteeninsa, kukaan luutnantti ei ole\n  everstiä halvempi mies, kukin korpraali on everstiluutnantti,\n  ja miehistökin on paljaita ratsumestareita tai kapteeneja, joilla\n  on käytös ja ryhti semmoinen, ettei parempi käsi ennen ole miekkaa\n  pidellyt. Armas sisar kultani, rukoile uskollisesti puolestani,\n  että minäkin kerta tulisin niin suureen kunniaan mahdolliseksi,\n  silloin olisin yhtä tyytyväinen, vaikka osakseni tulisikin uhrata\n  henkeni nuorella iälläni kuninkaan ja isänmaan puolesta. Mutta en\n  tohdi sitä ajatellakaan, vaikka olen ajattelevinani; Eeva-neiti\n  lienee jo minut perin unohtanut ennenkuin se voi tapahtua.\n\n  Syksyllä marssimme sitten Karlshamniin, mennäksemme Liivinmaalle\n  vetämään sormikoukkua Saksin kuninkaan kanssa, jolla kuuluu\n  olevan niin tavattomat käsivoimat. Sillä välin tuli tietoja\n  Narvasta, että venäläinen oli suurin sotajoukoin hyökännyt\n  maahan ja sitä hävittänyt; ja se oli tapahtunut heti sen jälkeen,\n  kun sota Moskovassa julistettiin. R. sisar ei liene valtiollisiin\n  seikkoihin paremmin tutustunut kuin minäkään; jätän siis muiden\n  mietittäväksi, miten päteviä sodan syyt lienevät olleet, esim. se,\n  että kreivi Dahlberg Riiassa kolme vuotta tätä ennen olisi huonosti\n  kestinnyt hänen tsaarillisen majesteettinsa lähettiläskuntaa, jonka\n  mukana tsaari itsekin oli, ja kiskonut siltä suuret maksut huonoista\n  majapaikoista y.m. Mutta yhtä asiaa en tahdo jättää mainitsematta:\n  tottapa r. sisar muistaa hovijunkkari Kasperi Klingenstjernan, joka\n  Jumalalle ja koko maailmalle oli velkaa; sodanjulistuksessa\n  valitettiin muun muassa sitä, että hän oli velkaa venäläisille\n  eikä tahtonut maksaa.\n\n  Tämän kuultuaan hänen majesteetinsa ei virkkanut paljon mitään,\n  mutta amiraali Ankarstjernalle hän sanoi: älkää laskeko Riikaan,\n  vaan Tallinnaan. Me lähdimme purjehtimaan lokakuun 1. p:nä, ja\n  kuningas oli henkivartijoineen Westmanland-nimisessä laivassa;\n  minäkin sain armon olla samassa laivassa. Se oli vaikea retki,\n  myrsky ja aallot olivat hirmuiset, niin että kuningaskin, vaikka\n  puri hampaitaan yhteen, joutui meritautiin ja oli pakotettu\n  menemään Sofia-jahdilla Pärnun kaupunkiin, jonne muutamat laivat\n  häntä seurasivat. Mutta muut laivat, risteiltyään kovassa ilmassa\n  Helsingin ulkopuolella, pääsivät hädin tuskin Tallinnan satamaan.\n  Siellä saimme tietää, että venäläinen suurella sotavoimalla\n  piiritti Narvaa, mutta Hemming Horn puolusti itseään viimeiseen\n  saakka urhoollisen ritarin tavoin. Syksy kului kulumistaan, eikä\n  Kaarle-kuningaskaan hidastellut. Koottiin siis kaikki käytettävinä\n  olevat joukot kaupunkiin, jonka nimi oli Rakvere, ja sinne vietiin\n  suomalaisetkin joukot meren poikki Turusta ja Helsingistä. Kuningas\n  tarkasti väkensä marraskuun 6. p:nä, ja koko armeijan huomattiin,\n  hevosväki, jalkaväki ja tykkiväki yhteenluettuina, olevan 13,000\n  miestä. Sinä päivänä saimme ylimääräisen kestityksen.\n\n  Kun nyt 5,000 miestä jätettiin Vironmaata puolustamaan, ei ollut\n  meitä enemmän kuin 8,000 ja ehkä vielä 300 siihen lisäksi, jotka\n  lähdimme moskovalaista vastaan. Oli sentähden useita, jotka\n  sanoivat kuninkaalle: älkää hullutelko (en kyllä tiedä, puhuivatko\n  niin sopimattomasti, mutta muuta he eivät ajatelleet), ja\n  erittäinkin koetti herra Guiscard saada kuninkaan luopumaan\n  aikeesta. Hänen majesteettinsa pysyi kuitenkin päätöksessään\n  eikä antanut itseään häiritä; vastasi vain: \"vaikka olisivat kahta\n  vertaa lukuisammat, niin olen pelastava Narvan, sillä Jumala on\n  meidän kanssamme, ja meidän on oikea asiamme.\"\n\n  Marraskuun 13 p:nä aloimme marssia Narvaa kohti; huonompia teitä\n  en ole koskaan nähnyt; me samosimme ilman kuormastoa sateessa ja\n  usvassa, ja vihollinen oli hävittänyt koko maan ihan autioksi\n  ympäriltämme. Sisareni varmaankin käy sääliksi uskollista\n  hevostani Bogatiria, joka, niinkuin sisareni hyvin muistaa, on\n  syntynyt Mainiemessä puolalaisesta rodusta; se ei viiteen päivään\n  saanut kauroja kahta mittaa enempää ja vähän kuloutunutta ruohoa;\n  suomalaisen ratsupalvelijani Tanelin rinnasta se pusersi monta\n  syvää sydämen huokausta. Mutta 17. p:nä valtasimme haltuumme erään\n  venäläisen joukkokunnan, jonka Scheremetjeff oli lähettänyt\n  hankkimaan rehua, ja silloin otettiin niin monta kimppua heiniä,\n  että Bogatir sai syödä mahansa täyteen.\n\n  Vielä parempi onni oli meillä, kun Scheremetjeff luopui Pyhäjoen\n  salosta ja heti sen jälkeen Siltamäestäkin, jossa kaikki odottivat\n  ankaraa ottelua syntyväksi, ja niin tulimme 19. p:nä aamulla\n  Laggenan metsään, puolentoista penikulman päähän täältä, mutta me\n  olimme tuiki väsyneitä ja viluisia; erittäinkin jalkaväki laahasi\n  kivääreitään väsyksissään, ja hevosilla oli korvat riipuksissa\n  aivan kuin kyytikoneilla. Jonka tähden sinä päivänä olimme pakotetut\n  levähtämään miltei vihollisen näkyvissä; upseerit saivat viiniä ja\n  sotamiehet olutta lämpimikseen, sillä ilma oli jotensakin kylmä, ja\n  useimmat nukkuivat paljaan taivaan alla. En voi sanoa r. sisarelleni,\n  kuinka kummallisin tuntein sen yön kulutimme; me tiesimme, että\n  taistelu oli välttämätön ja että meidän köyhäin, väsyneiden ja\n  värisevien sotilaiden oli käytävä 80,000 täysin varustetussa\n  leirissä olevaa vihollista vastaan. Mutta me luotimme Jumalaan\n  ja nuoreen kuninkaaseemme, joka kävi kanssamme kaikkiin vaivoihin\n  osalliseksi ja jolla oli teltassaan miekka vieressään ja Raamattu\n  päänpohjissa; ja kuninkaan palvelija Stenbock on kertonut minulle,\n  että hänen majesteettinsa sinä yönä levitti oman viittansa hänen\n  päällensä, kun oli niin kylmä.\n\n  Nyt, sisar kultani, minä kehno kirjoittaja en osaa sitä päivää\n  tarpeeksi kuvata, joka oli 20. päivä lokakuuta, eikä kukaan sitä\n  pian unohtane. Sitä en tahdo jättää mainitsematta, että vihollisen\n  valleilla varustettu leiri, jossa oli 145 kanuunaa, ulottui pitkän\n  puolikuun muotoisena kolmelle puolelle kaupunkia, niin että tämän\n  kuun molemmat kärjet olivat Narvanjoen rantaa vasten, ja kaupungin\n  takana oli joki neljännellä sivulla. Tsaari ei ollut siellä, hän oli\n  samana aamuna matkustanut pois ja jättänyt päällikkyyden de Croin\n  herttualle.\n\n  Klo 10 aikaan ammuttiin kahdenkertainen ruotsalainen tunnuslaukaus,\n  ja me odotimme turhaan vihollista liikkeelle lähteväksi. Kuningas\n  ratsasteli sinne tänne auringonpaisteessa, huolellisesti tarkastaen\n  väkensä asemia; pysähtyessään henkivartijain luo havaitsi hänen\n  majesteettinsa minut, halvan palvelijansa, ja nyökäytti minulle\n  päätään sanoen: \"Kustaa, nyt ajamme karhun pesästään\", mikä\n  tapahtuikin niinkuin kuningas oli sanonut.\n\n  Kun sitten kello oli 2 iltapäivällä näimme kaksi merkkirakettia\n  kohoavan meidän väkemme kohdalta metsän yli, ja heti nähtiin\n  vielä kaksi nousevan kaupungista vastaukseksi. \"Jumala kanssamme!\"\n  oli tunnussanana, ja niin hyökkäsimme reippaasti eteenpäin, ja\n  samalla alkoivat vihollisen tykit paukkua niin, että maa tärisi.\n  Siihen asti meillä oli ollut kirkas ilma, mutta nyt meni taivas\n  pilveen ja musteni, ja pohjoisesta alkoi metsän yli kovasti\n  tuulla, ja samalla alkoi sataa lunta, ja tuuli tuprutti lunta\n  venäläisten leirin yli, että vihollinen kerrassaan soaistui\n  eikä voinut tähdätä eikä nähdä liikkeitämme.\n\n  Meidän 37 tykkiämme aloittivat niin ikään heti kohta iloisen\n  soittonsa lymipyryssä. Kenraali Wellingkin komentama oikea\n  sivusta hyökkäsi eteenpäin kilvan myrskyn kanssa. Ensimmäisenä\n  pääsi perille luutnantti Rehnsköld 50:n krenatöörinsä kanssa;\n  näitä seurasi kaarti, kaartia taas vestmanlantilaiset,\n  helsinglantilaiset ja turkulaiset Tiesenhausenin johtamina.\n  Sitten tuli ratsuväki Wachtmeisterin johdolla: ensiksi\n  henkivartijarakuunat Hamiltonin, sitten uusmaalaiset Klingsporren\n  komentamina; sitten Kaarle Maunu Rehbinderin suomalaiset rakuunat\n  ja hänen veljensä Hannu Henrikki Rehbinderin karjalainen ratsuväki,\n  ja se oli tavattoman pikainen voitto, sillä venäläisten ratsuväki\n  heitettiin nurin niskoin, ajettiin täyttä laukkaa virtaa kohti, ja\n  heitä ratsasti sen yli niin monta kuin taisi, mutta sillä paikalla\n  oli koski ja useita hukkui. Mutta venäläisten jalkaväki ei\n  päässytkään yli ja kun samassa tuli pimeä, niin ei sinä päivänä\n  enää voinut sillä sivustalla toimittaa mitään.\n\n  Kovempi oli ottelu vasemmalla sivustallamme, jonka vastassa oli\n  vahvimmat vallitukset ja jota kenraalit Majdel ja Maunu Stenbock\n  johtivat. Majdelin pojat ryntäsivät kohti syrjemmitse oikean\n  käden puolelta: ensiksi krenatöörit Klysendorfin, Gründelin ja\n  Roosin komentamina; sitten pataljoona suomalaisia Mellinin\n  johtamana ja toinen Loden, ja pataljoona Hämeenlinnan rykmenttiä\n  majuri Bergin johdolla, joka kaatui pataljoonansa etupäässä;\n  sitten tuli vermlantilaisia Fockin, vielä samaa jalkaväkeä\n  Feilitzin ja sitten taas suomalaisia[9] Sassen johdolla. Samaan\n  aikaan tekivät taalalaiset Stenbockin ja Turun läänin jalkaväki\n  Hastferin johdolla ryntäyksensä; näiden takana oli kuningas\n  Rehnsköldin ja henkivartijain kanssa; ei mikään voinut häntä\n  pidättää, vaan hän hyökkäsi mukanaan B. Rehbinderin johtama osa\n  henkivartijarakuunoita, Lievenin johtama aatelislippu ja osa\n  Turun läänin ratsuväkeä Vepsäkylää kohti, jota molemmat rivit\n  voivat ampua. Saanen sanoa r. sisarelleni, koska olin muassa,\n  ettei se ollut leikintekoa, vaan me ryntäsimme ankaran tulen läpi\n  leirin sisävarustuksiin saakka raivaten tiemme piikeillä ja\n  miekoilla. Hetken kuluttua olimme heittäneet kaikki nurin niskoin,\n  ja vihollinen, joka tässä häiriössä ja lumipyryssä oli niin perin\n  hämmentynyt, ettei yksikään rykmentti voinut käskyä totella eikä\n  taistella, syöksähti täyttä vauhtia alas siltaa kohti ja tunki\n  niin hirveästi edelleen, että silta murtui ja tuhansia hukkui\n  surkeasti virtaan.\n\n  Mutta vaikein työ oli meillä vielä tekemättä. Kun moskovalainen\n  näki virran olevan edessään ja tappion takanaan, pysähtyi hän ja\n  puolustihe hurjalla rohkeudella kuormastonsa takana. Heitä oli\n  vielä neljä yhtä vastaan; heidän ei sopinut peräytyä eivätkä he\n  kuollakaan tahtoneet. Kuningas lähetti oikean sivustan vasemmalle\n  avuksi, mutta syyspimeä saavutti meidät, ja nyt alkoi ankara\n  ammunta kaartin ja taalalaisten kesken, jotka eivät pimeässä\n  tunteneet toisiaan. Sattui toki niin onnellisesti, että venäläiset\n  epäilivät saksalaisten päällikköjensä uskollisuutta ja huusivat\n  kavallusta tehtävän, niin että Croi ja muut herrat, henkeään\n  varjellakseen, olivat pakotetut antautumaan. Sen kepposen perästä\n  antautuivat viholliset laumoittain, toiset yöllä, toiset seuraavana\n  päivänä, ja heitä kohdeltiin oikein ystävällisesti, niin että nuo\n  nälkiintyneet raukat saivat ruokaa ja haavoitetut tilaisuutta myöten\n  hoitoakin. Mutta kun heitä oli niin paljon, emme voineet heitä pitää\n  luonamme, vaan täytyi heidän antaa aseensa pois ja astua kuninkaan\n  ohi paljain päin, keppi kädessä; sitten saivat he mennä kotiinsa\n  jälleen. Tällä tavoin laskimme enemmän kuin 20,000 miestä menemään:\n  mutta Croin ja muut päälliköt pidimme vankina, heille kaikkea\n  kunniaa osoittaen. Croi lienee saanut kuninkaalta 1,000 tukaattia,\n  kun hänellä ei ollut muuta kuin vaatteet päällään.\n\n  Sisareni saanee kyllä muilta kuulla paremman kuvauksen tästä\n  voitonpäivästä; sen vain tahdon sanoa, että sinä päivänä kaatui\n  tahi hukkui vihollisia 18,000 miestä; meikäläisiä oli kuolleita\n  ja haavoitettuja noin 2,000. Ja me valloitimme koko leirin ja\n  vapautimme kaupungin, johon vaskirumpujen päristessä ja kellojen\n  soidessa marssimme kolmantena päivänä.\n\n  Vaikka jokainen meistä tappeli niinkuin ei olisi arvioinut\n  henkeään lahonneita mäkivöitä paremmaksi, niin ei kuninkaalla\n  kuitenkaan vertaansa ollut. Missä kahakka oli kovin, siellä\n  hänen majesteettinsa oli aina saapuvilla; sai myös luodin\n  kaulahuiviinsa ja menetti suohon miekkansa ja toisen saappaansa,\n  sieltä vedimme hänet hädin tuskin ylös, ja näin hän sai\n  sukkajalassa suuren voiton. Jos sisareni tahtoo kuulla jotakin\n  suomalaisista, niin sanon totuuden nimessä, että koko ratsuväki,\n  paitsi henkivartijoita, oli pelkkiä suomalaisia, ja siihen vielä\n  kolmas osa jalkaväkeä, niin että ainakin puolet armeijasta Narvan\n  luona oli suomalaisia; he ovat, samoin kuin ruotsalaiset,\n  rehellisesti maksaneet sen päivän kunnian punaisimmalla\n  sydänverellään.\n\n  Mitä minuun halpaan palvelijaan tulee, en tahdo r. sisartani\n  kauemmin väsyttää, sen vain sanonen, että hakkasin hakkaamistani\n  muiden kanssa, ja Bogatir sai naarmun kaulaansa. Ottaessani osaa\n  viimeiseen kahakkaan rannalla tunsin vähän pistävän olkaani,\n  mutta en heti huomannut sitä luodiksi, ennenkuin ratsastin\n  kappaleen matkaa ja huomaamattani pyörryin verenvuodosta.\n  Maattuani siinä kolme tai neljä tuntia verisessä lumessa monien\n  kuolleiden keskellä, olivat minut korjanneet ja vieneet välskärin\n  luo, mutta tällä ei ollut aikaa ruveta hoitamaan minua ennenkuin\n  toisen päivän illalla. Irvistellä täytyi, mutta eipä kannata\n  siitä nyt puhua, sillä ilo teki minut terveeksi jälleen.\n\n  Sillä ei koskaan saata sisareni kuvitella, millä sydämen halulla\n  ja innolla suuren Kaarle-kuninkaan johdolla taistellaan ja\n  voitetaan. Ei kukaan huoli haavoista, ei kuolemasta, vaan\n  ainoastaan siitä suuresta kunniasta, että saa vuodattaa verensä\n  niin suuren sankarin rinnalla; sisareni ei usko minua, kun sanon,\n  että halpa sotamieskin katsoo itsensä osalliseksi kuninkaan\n  suuruuteen ja on sillä hetkellä aatelismiestä parempi. Onneksi\n  ei r. sisareni nyt saa nähdä kuningasta; r. sisareni rakastuisi\n  häneen kokonansa, eikä kuningas sitä ymmärtäisi. Tervehdä\n  rakkaasti armollista äiti rouvaa ja lähetä hänelle tämä kirje.\n  Älä unohda muistikirjaa äläkä rakkaan sisareni vilpitöntä,\n  uskollista veljeä _K. A. B:iä_.\n\n  J. K. Enhän tohtine Eeva-neidille lähettää terveisiä. Tämä\n  koukeroinen kirje on maksanut minulle kahdeksan päivän työn.\n  Hyvästi, sydänkäpyseni.\n\n\n\n\n4. AURORA KÖNIGSMARK.\n\n\nEräänä kylmänä talvi-iltana tammikuussa 1702 istui kaksi nuorta\nupseeria teltassaan aivan lähellä Würgenin linnaa Kuurinmaalla, jossa\nKaarle-kuninkaalla oli pääkortteerinsa, ei kumminkaan linnassa, vaan\nsen luona. He olivat, kuninkaan esimerkin mukaan, peittäneet telttansa\noljilla ja parhaan vointinsa mukaan lämmittäneet sitä tulikuumilla\nkuulilla. Mutta kovin tehottomat nämä apukeinot olivat kirpeätä\ntammikuun pakkasta vastaan. Ainoan viheliäisen, telttaa valaisevan\ntalikynttilän valossa näkyi nuorten sotilaiden hengitys keveän savun\ntavoin haihtuvan kylmään ilmaan.\n\nKreivi Kaarle Lindsköld, kaartin kapteeni, laitteli olkia paksummalti\ntelttatuolinsa alle, kaatoi läheisellä pöydällä olevaan lasiin jalointa\nreininviiniä, jota oli tuonut pullollisen viittansa alle kätkettynä, ja\ntyhjensi lasin. Pakkasta vastaan tällä tavoin suojattuna jatkoi hän\ntuttavallista keskustelua ikäisensä ystävän Kustaa Aadolf Bertelsköldin\nkanssa, joka nyt oli henkivartijarakuunain luutnanttina.\n\n-- Mitä sen vietäviä teillä oli Triskissä tekemistä? Kuulin viisaan\nStenbockin unohtavan tavallisen varovaisuutensa ja sanovan Piperille:\n_Mais, monsieur le comte_, tuo ei ole enää sotaa, se on poikamaisuutta.\n\n-- Stenbock voi olla viisas mies, mutta Kaarle-kuningasta hän ei silti\nymmärrä. Kuinka olisimme voineet suuttumatta suvaita, että Oginski joka\npäivä pyöri leirimme ympärillä kuin mikäkin ampiainen? Milloin hän oli\nsivullamme milloin takanamme, ei koskaan siellä, mistä häntä etsimme,\naina siellä, mistä häntä ei odotettu, tehden meille enemmän vahinkoa\nkolmella- tai viidelläsadalla ratsumiehellään kuin kaikki muut\npuolalaiset ja saksilaiset yhteensä. Piru hänet vielä perii, sanoi\nkuningas eräänä päivänä -- ei, ei hän kuitenkaan kironnut, tiedätkö,\nLindsköld, kiroaminen on tyhmää, se ei ole siunaukseksi, eikä\nkuningaskaan koskaan kiroa. No niin, me lähdimme liikkeelle joulukuun\nalussa ja kokoonnuimme Schaueniin; ei kukaan tiennyt, mitä nyt oli\ntuleva. Meitä oli 1,100 ratsumiestä, hummerhjelmiläisiä ja\nmeyerfeltiläisiä, ja lisäksi odotimme 400 miestä jalkaväkeä, joiden\npiti tulla reellä ajaen jäljestämme. Jos meillä vain olisi ollut\ntekemistä Oginskin kanssa, olisi pari eskadroonaa riittänyt, mutta\nkuurilaiset ovat perhanan joukkoa. Eikö ole pirullista, että minun aina\npitää kirota? Sen olet sinä minulle opettanut, Lindsköld, se on sinun\nsyysi, mutta siitä täytyy minun päästä eroon.\n\nLindsköld nauroi. -- Varo, ettet jonakin kauniina päivänä saa nähdä\nitse paholaista hameeseen puettuna edessäsi, -- sanoi hän. -- Luet kai\nRaamattua niinkuin muutkin?\n\n-- Luenpa niinkin, sitä teen melkein joka päivä, ja sitä pitäisi\nsinunkin tehdä. Kuningas lukee joka aamu pari lukua Raamatusta.\n\n-- No, kuinkas muuten, kun kuningas tekee niin, pitää meidän kaikkien\ntehdä samaten. Entäs sitten, kerro nyt, miten kävi Triskissä.\n\n-- Joka paikassa, mihin tulimme, oli Oginski ollut ennen meitä. Me\njuoksimme hänen jäljissään niinkuin lapsi sateenkaaren perässä. Sillä\nlailla tulimme Samogitiaan, eikä jalkaväki enää jaksanut meitä seurata,\nEräänä iltana hämärissä näimme edessämme linnan ja muutamia viheliäisiä\nhökkelejä, joita sanottiin muka kaupungiksi. Se oli Triski; linna ja\nkaupunki olivat Oginskin ja siis valloitettavat. Nyt siellä oli\nvähäinen joki, ja silta oli hävitetty; mutta meillä ei ollut aikaa\nodottaa. Mitäs muuta kuin miehet ja hevoset veteen -- huh, se oli kuin\nolisi talviavantoon hypännyt! Mutta me pääsimme onnellisesti yli kaulaa\nmyöten märkinä ja niin viluissamme, että hampaat kalisivat. Koko väestö\noli paennut kaupungista; ainoastaan pappi ja lukkari löydettiin erään\ntallin ylisiltä. Olimme kuitenkin iloisia, että saimme viritetyksi\ntulen ja hitusen ruokaa suuhumme; kuningas meni linnaan majailemaan, me\nmuut kaupungille, ja kaikki voivat oivallisesti. Juuri kun olimme\npäässeet jotensakin kuiviksi ja suloisesti oikoilimme oljilla\nraajojamme, ollen nukkumaisillamme, olivat nuo s----nan puolalaiset\nkuin jehu kimpussamme -- nyt taas kirosin! Me heräsimme huutoihin ja\nhälinään; kaupunki paloi; kello oli 11 illalla. Alastomina tai\npuolialastomina -- muutamat paitasillaan, kun olivat ripustaneet\nvaatteensa kuivumaan -- syöksyimme ulos. Mikä on hätänä? Oginski on\ntäällä! Missä? Eikä kukaan tiennyt missä. Sach ja Fleming joutuivat\nensiksi käsikähmään ja tappelivat kuin riivatut. Oli niin pimeä, ettei\nnähnyt kättä silmäinsä edessä. Hetkisen kuluttua kuulimme kuninkaan\nhuutavan: hakatkaa päälle, pojat! Ja me hakkasimmekin tietämättä\ntarkoin, mihin isku milloinkin sattui. Sitten havaitsimme, että joukko\nympäriltämme alkoi harveta: Oginski oli pyörähtänyt tiehensä; ennenkuin\nolimme oikein valveillammekaan, oli hän päässyt käsistämme.\n\n-- Taikka te hänen käsistään. Ei vartijoita ensinkään -- myönnä, että\nse oli poikamaisesti tehty.\n\n-- Hän pääsi käsistämme, ja se meitä pisteli. Me ajoimme häntä takaa\nKovnoon päin ja ratsastimme vihollisen nähden Niemen-virran poikki,\nuittaen hevosia lautan rinnalla. Oginski pakeni, me jätimme\nvartijaväkeä Kovnoon. Sieltä ratsastimme metsäin ja erämaiden kautta\narmeijaamme.\n\n-- Ottakaa enemmän väkeä mukaanne, teidän majesteettinne, sillä maa\nvilisee vihollisia, -- sanoi Hummerhjelm. -- Enemmän väkeä, -- sanoi\nkuningas, osoittaen meitä muutamia, jotka häntä seurasimme; -- eikö\neversti näe, että itse olen kymmenes. -- Sillä meitä oli vain kymmenen.\nSiitä tuli vaivalloinen retki. Tuon tuostakin kuulimme laukauksia\npensaikoista. Puolalaisia ja kuurilaisia parveili kuin sääskiä\nympärillämme. Mutta kaikki luulivat meitä suuremman sotaväenosaston\netujoukoksi eivätkä estäneet kulkuamme. Viisi vuorokautta ratsastimme\nyötä päivää, tappelimme ja näimme vilua ja nälkää. Kuudentena päivänä\nkuulimme ruotsalaisten sotahuudon ja tunsimme lampaanpaistin käryä.\nTakaanpa, Lindsköld, että söimme oinaan mieheen.\n\n-- Koko leiri oli levotonna. Kuninkaan luultiin hukkaan joutuneen, ja\nArvid Horn lähetettiin henkivartijain kanssa hakemaan. Aiotko\nkirjoituttaa Triskin nimen sisaresi muistokirjaan?\n\n-- Luuletko sen kannattavan? Tiberup, Narva ja Väinäjoki ovat siellä jo\nennestään, Triski oli vain mitätön juttu.\n\n-- Minä neuvon sinulle jotakin parempaa. Oletko koskaan nähnyt\nnoita-akkaa?\n\n-- Noita-akkaako? Olenpa, muistelen nähneeni muutaman Turussa useita\nvuosia sitten. Ihmisillä ei juuri ollut muuta todistusta häntä vastaan\nkuin että hän oli ilkeän näköinen ja että hänellä oli punaiset, vettä\nvaluvat silmät.\n\n-- Kustaa veikkoseni, kuinka lapsellinen olet. Eivät pahimmat\nnoita-akat ole sen näköisiä. Ajattele pitkää, uljasta naisen vartaloa,\nniin kaunista kuin kevätaurinko on mustissa pilvissä, säihkyviä silmiä,\nuhkeita muotoja, vastustamatonta hempeyttä, pukua kuin kuningattaren,\nryhtiä kuin keisarinnan... Sanalla sanoen, puhuimme vast'ikään\nhameeseen puetusta paholaisesta, koska herkkätuntoisten korvaisi\nkuullen ei saa puhua pirusta. Tahdotko hänet nähdä? Usko minua, se\nolisi voitto Ebba-sisaresi muistikirjaan, voitto sellainen joka\nparemmin ansaitsisi tulla Eeva Falkenbergin nähtäväksi kuin Tiberup,\nNarva ja Väinäjoki...\n\n-- Kuules mies, luulenpa sinun kurkistaneen liian syvälle pulloon.\nAivan oikein; ei tippaakaan enää.\n\n-- Se hyöty niistä on noista jumaluusopillisista tieteilemisistä\nsota-aikana. Poikaparkaa, aina hän ajattelee pirulla olevan lyhyet ja\npaksut sarvet ja hevosenkaviot tai pukinsorkat, miten milloinkin. Mutta\nme vapaa-ajattelijat, jotka olemme nähneet maailmaa, emme usko miestä\nniin tyhmäksi. Me tiedämme hyvin kyllä, että ukko välistä voi tekeytyä\nsuloiseksikin, kun niin tahtoo -- ukko, tai oikeammin akka, sillä\nnoita-akastahan nyt puhummekin.\n\n-- Mistä noita-akasta?\n\n-- Kreivitär Königsmarkista.\n\n-- Ei ole minulla kunnia tuntea hänen armoaan.\n\n-- Etkö ole jo parin kolmen viikon kuluessa joka aamu nähnyt vaunujen\nlähtevän linnasta, kääntyvän kuninkaan teltalle päin, ja sitten, pitkän\nkaarron tehtyään, jälleen palaavan linnaan? Vaunuissa istuu\nvallasnainen -- huikaisevan kaunis!\n\n-- Niin -- muistelenpa nähneeni.\n\n-- Muistelet nähneesi? Katsopas tarkasti silmiini, Kustaa! Niin,\nvannonpa Amorin nuolien kautta, ettei se poika ole edes nähnytkään\nkreivitär Königsmarkia. Ja kuitenkin kreivitär on koko leirin puheen\naiheena. Sanotaan, että kuningas August on lähettänyt hänet\ntänne ja että kreivitär on pannut kaikki keinonsa liikkeelle\npäästäkseen kuninkaamme puheille. Mutta muistathan, kuinka Valpuri\nEerikintyttären suukkonen kärvensi kuninkaan huulia kuin tuliset\nhiilet. Kaarle-kuningas on liian viisas tarttuakseen tenhottaren\npauloihin. Mutta kuulehan Bertelsköld, minulla on ehdotus sinulle\ntehtävänä. Asetu seitsemäksi päiväksi tien viereen, jota vaunut\nkulkevat, ja katsele oikein tarkoin kreivitärtä, joka niissä istuu. Jos\nsinulla niiden seitsemän päivän kuluttua vielä on ainoakaan soppi\nsydämessäsi jäljellä korskeata, ruskeaveristä Eeva Falkenbergiä varten,\nniin voit hyvällä omallatunnolla kirjoittaa sisarellesi: armas\nsisareni, olen voittanut enemmän kuin Narvan; olen nähnyt Aurora\nKönigsmarkin, enkä ole voitetuksi tullut.\n\n-- Loruja!\n\n-- Usko pois! Hyvästi, poikaseni, sinulla on hiiden kylmä teltassasi,\nja viini on loppunut. Tunnussana tänä yönä on Kungsör. Soisinpa\nolevamme siellä!\n\nNäin sanoen lähti iloinen kapteeni tiehensä, hyräillen jotakin laulua,\nja meni luultavasti hakemaan muita tovereita, joilla oli enemmän\ntarjottavaa. Kustaa heittäysi telttavuoteelleen ja koetti kuluttaa\npitkää talvi-iltaa ajattelemalla tuolla kaukana pohjolassa olevia\nystäviään. Milloin muisteli hän äitiään, jaloa uljasta kreivitärtä;\nmilloin veljeään Torstenia, joka yhä vielä hengitti Ranskan hovi-ilmaa;\nmilloin armasta Ebba-sisartaan, joka nyt oli nuoruutensa ensimmäisessä\nkukoistuksessa; milloin mustasilmäistä Eevaa, joka kenties jo oli\nunohtanut kuljeksivan ritarinsa; milloin Tukholman hovilinnoja; milloin\nKungsörin metsästysmusiikkia; milloin lapsuuden muistoja Mainiemestä,\njotka sekä Kustaassa että hänen sisaressaan olivat herättäneet\nkatoamattoman rakkauden Suomeen. Kaikki nämä kuvat kutoutuivat nuoren\nsotilaan ajatuksissa yhteen, ja niihin yhdistyi kunnianhimon unelmia ja\nrohkeita tuumia tulevista voitoista. Kustaa Bertelsköld oli jo käynyt\nKaarle XII:n koulua; hän ei katsonut hyvälle omalletunnolle,\nvoimakkaalle kädelle ja pelottomalle mielelle mitään mahdottomaksi;\nmutta kaikessa muussa ja erittäinkin siinä, mikä koski sen ajan vapaita\nrakkaudenseikkailuja, hän oli, niinkuin hänen ystävänsä oikein oli\nhuomauttanutkin, vielä kokonaan lapsi.\n\nEikä kaikesta tästä huolimatta kuitenkaan ollut kumma, että kauniin\nkreivittären kuva tuon tuostakin palasi yhdeksäntoistavuotiaan\nnuorukaisen mieleen. Hänen uteliaisuutensa oli herännyt; hän koki\nmuistella vaunuissa istuvaa naista; hän luuli häntä todellakin\ntavallista ihanammaksi; ja olihan siitä aina jotakin vaihtelua\ntalvileirin yksitoikkoisuudessa! Kuta enemmän Kustaa tätä ajatteli,\nsitä uteliaammaksi kävi hän nähdäkseen jälleen tämän naisen, josta koko\nEurooppa oli puhunut jo kymmenen vuotta, ylistäen häntä älyn ja\nihanuuden ihmeeksi.\n\nLevotonna lähti nuorukainen teltastaan. Kello oli jo 8 illalla; kirkas\ntähtitaivas valaisi lumista tienoota, jossa teltat seisoivat riveissä\nkuin tuiskun keräämät nietokset. Näkyi tulia linnasta, joka oli tuskin\n300:n askelen päässä. Kustaa tiesi Stenbockin asuvan toisessa\nkylkirakennuksessa ja päärakennuksen olevan sotakanslian hallussa.\nMutta hän arvasi myöskin, että eräs linnan pienempi sivurakennus oli\ntällä kertaa annettu kreivitär Königsmarkin asuttavaksi. Juuri tässä\nrakennuksessa kimalteli kynttilän valo niin ihmeellisen kirkkaasti.\n\nKukapa meistä ei liene jolloinkin kokenut sitä tunnetta, joka syntyy,\nkun talvisena iltana katselemme tuollaista valon tuiketta ja kun\nmielikuvituksemme yhdistää sen johonkin, joka sillä hetkellä erittäin\nkiinnittää mieltämme. Kustaa Bertelsköld katseli valoa, katsoi sitten\nmuualle ja katseli taas valoa. Miltei huomaamattaan hän oli tullut\nlinnan portille, jossa vahtimiehen huuto herätti hänet ajatuksista.\n\nHän häpesi miestä; olisi näyttänyt naurettavalta, jos hän olisi\nkääntynyt takaisin. Saatanhan käydä nuorta Stenbockia tapaamassa, hän\nsanoi itsekseen, kokien rauhoittaa omaatuntoaan. -- Kungsör! -- vastasi\nhän ja oli pian joutunut linnanpihalle.\n\nKustaa ei ollut ennen käynyt linnassa. Sen sisärakennukset olivat\nhänelle perin tuntemattomat. Kun hän ei tavannut ketään pihalla, lähti\nhän umpiarviolta nousemaan portaita, jotka pimeässä arveli oikeiksi.\nPortaat veivät pitkään, pimeään käytävään. -- Tottapahan viimein tapaan\njonkun, joka voi neuvoa minut Stenbockin huoneeseen, -- ajatteli\nnuorukainen ja hamuili käsillään seiniä pitkin.\n\nSamassa joku tarttui häntä käsivarteen. -- Tekö siinä olette? -- sanoi\nouto ääni.\n\nBertelsköld tapaili miekkansa kahvaa. Mutta kohta malttoi hän mielensä\nja vastasi samaan tapaan: -- Niin, minä tässä olen.\n\nTaas hän oli keksinyt tekosyyn omaatuntoaan rauhoittaakseen. Kuinka\nolisin noin tyhmään kysymykseen voinut muulla tavalla vastata? ajatteli\nhän itsekseen.\n\n-- Seuratkaa minua! -- sanoi tuntematon. -- Voitte ottaa vyöstäni\nkiinni, niin pääsette haparoimasta pitkin seiniä. Teidän tähtenne minua\non käsketty sammuttamaan yhdyt portaissa.\n\nVai minun tähteni! ajatteli Bertelsköld.\n\n-- Olettepa täsmällinen, -- jatkoi saattaja puhettaan. Mutta kuinka\nsaitte tietää tämän yön tunnussanan?\n\n-- Hm! -- vastasi luutnantti. Keneksi häntä luultiin!\n\n-- Arvaan ... vähän kultaa vain. Ei kannata ruotsalaisten kerskua\nrehellisyydellään. Mutta ettehän toki liene tavannut ketään\nlinnanpihalla? Luulisin teidän olevan pahemmassa kuin pulassa, jos\nStenbock saisi vihiä teidän täällä olostanne.\n\n-- Hm! -- vastasi nuori soturi jälleen. Itsekseen hän ajatteli: tästä\nnäyttää tulevan oikein hauska seikkailu. Maltapa, herraseni, mieleni\ntekisi iskeä ruotsalaista rehellisyyttä selkääsi. Mutta malttakaamme\nmielemme, saapa nähdä, mitä tästä tulee!\n\n-- Nyt olemme perillä, -- sanoi opas heidän kuljettuaan useiden\nkäytäväin kautta, jotka olivat yhtä pimeät kuin ensimmäinenkin. --\nKäykää sisään ja odottakaa tässä, kunnes olen teidät ilmoittanut.\n\nKustaa Bertelsköld seisoi noin viiden minuutin ajan yksinään pimeässä\nhuoneessa. Kaikenlaisia kummallisia ajatuksia risteili hänen\naivoissaan. Mitä oli tekeillä? Mitä odotettiin? Mitä pelättiin? Pitikö\nhänen jäädä paikoilleen? Vai pitikö hänen paeta? Ei kukaan vastannut.\nHän oli aivan kuin kaukaa kuulevinaan sitran ääniä; heti sen jälkeen\noli kaikki taas hiljaista, pimeätä ja salamyhkäistä.\n\nNyt aukaistiin kaksipuolinen ovi huoneen perällä ja hämmästyneen\nnuorukaisen silmien eteen avautui niin eloisa ja huikaisevan kaunis ja\nsamalla niin taiteellisesti harkittu näky, ettei parhainkaan maalari\nolisi osannut järjestää varjoa ja valoa, ryhmitystä ja värejä\nvaikuttavammin ja älykkäämmin.\n\nKustaasta näytti niinkuin teatterin esirippu olisi hänen silmäinsä\nedessä nostettu ylös. Hänen ja näyttämön väli oli pimeä; mutta näyttämö\noli valaistu ja viehätti silmää. Näkymättömäin lamppujen valossa istui\ntuolla näköpiirin perällä naisen haamu, haltiatar, tai kenties joku\nnoita Olympon jumalattaria, joita senaikainen runollinen kuvakieli\ntiesi luetella niin lukemattomia.\n\nTämä nainen oli uljas ja varteva kuin Juno ja kumminkin niin ihana ja\nriutuva kuin runoilijain kuvailema Afrodite. Dianan kuu ei olisi ollut\nliiaksi hyvä valaisemaan hänen kuninkaallista otsaansa, samalla kun\nMinervan äly ja sukkeluus elehti hänen hienoilla, täyteläisillä\nhuulillaan ja hänen mustain ripsiensä alla. Jos siihen aikaan olisi\nelänyt joku ihastuttava Tegnér, niin olisi Kustaa Bertelsköldin mieleen\nheti juolahtanut:\n\n    Kas, sorjaa kulta-hasta,\n    mi sankarin saa luo;\n\nmutta hän olisi heti oikaissut runoilijaa eräässä kohdassa: tämä ei\nollut kultahapsi, vaan tukka oli musta kuin etelän yö ja valui kuin\nvarjoisa kehä otsan ja vaaleiden poskien ympärillä. Kaikkia noiden\nihmeen ihanain kasvojen eri osia ei hämmästynyt nuorukainen heti\npaikalla voinut erottaa. Hän ei nähnyt noiden kulmakarvain siroa\nkaarevuutta, joita senaikuiset runoilijat vertasivat nousevan auringon\nyllä lepääviin öisiin pilviin. Hän ei nähnyt tuon suun pyöreyttä, jota\nrunoilijat sanoivat milloin Helikonin ruusuksi, milloin Aganippen\nlähteeksi, ja joka oli niin pienoinen ja kirsikkamarjan kaltainen, että\nnykyajan kauneudenaisti ei olisi sitä hyväksynyt; mutta hänen aikansa\nja useiden seuraavien miespolvien mielestä se oli ja pysyi kaiken\nihanuuden esikuvana. Hän ei nähnyt sulottaria, jotka, jos saa uskoa\nsamoja runollisia kuvauksia, vallattomasti parveillen alati karkeloivat\nhänen ruusuhuulillaan. Hän ei myöskään nähnyt -- kenties onnekseen --\ntuota miltei huomaamatonta silmäluomien alla olevaa velttoutta ja\nomituisen vienoa, ylähuulen äärimmäisessä hupenevassa viivassa\nesiintyvää veitikkamaista piirrettä, joka osoittaa, että kauniin naisen\nsuu on luotu muitakin, kuin vain taivaallisen rakkauden suudelmia\nvarten.\n\nKreivitär Aurora Königsmark osasi oivallisesti asettaa\nesiytymisensä, niin että tarkoitettu vaikutus näytti aivan\nluonnolliselta ja satunnaiselta. Hän istui nytkin tavallisessa\nasennossaan kirjoituspöytänsä ääressä, vähän huolettomasti\neteenpäin nojaten ja kirjoittaen kirjettä kahden alabasterilampun\nruusunpunertavassa valossa, jotka levittivät hienoa lemua pienoiseen,\nerinomaisella kauneuden aistilla koristettuun huoneeseen. Hänen pukunsa\noli yksinkertainen niinkuin sen täytyi olla Kaarle XII:n leirissä,\nmutta samalla mitä tarkimmalla aistilla valikoitu. Paha vain, että\nKaarle XII:n historioitsija, oppinut ja perinpohjainen Nordberg,\nkolmessa suuressa paksussa nidoksessaan on vain ohimennen ja muutamalla\nrivillä kertonut kauniin kreivittären käynnistä eikä sanallakaan\nkoskettanut hänen pukuaan. Se vain on varmaa, että hänen ohimollaan\noleva ainoa timantti ei heloittanut kirkkaammin kuin ne kaksi, jotka\nluonto oli luonut vähän alemma, ja että musta samettihame, joka oli\naiottu tehostamaan kaulan valkoisuutta, ei ollut niitä mustia kiharoita\npehmeämpi, joita laitellessaan kreivitär ei koskaan täydellisesti\ntaipunut muodin orjuuden alaiseksi, vaan noudatti sitä ainoastaan sen\nverran kuin se hänelle sopi.\n\nBertelsköld astui muutamia askelia eteenpäin, mutta pysähtyi jälleen.\nEnsi kerran elämässään häntä pelotti, sillä tämä oli ensi kerta, kun\nhän omasta mielestään ei ollut menetellyt avonaisesti ja\nritarillisesti.\n\nVaikka välillä oli kaksi pimeätä huonetta, kuuli kreivitär kuitenkin\nraskaiden karoliinilais-saappaiden askelet, kohotti keveästi päätään ja\nvirkkoi saksaksi: -- Tekö se olette, rakas Törnflycht? Astukaa sisään,\n_mon page_!\n\n-- Luutnantti Törnflycht, kreivi Piperin lanko -- kreivittären\nhovipalvelija! häneksikö minua luullaankin! ajatteli kreivi\nBertelsköld, rohkaisi mielensä, astui vieläkin pari askelta eteenpäin\nja tuli lamppujen valopiiriin. Samassa astui toisesta huoneesta\nkreivittären puolalainen hovimestari häntä vastaan, tarttui häntä\nkovasti käsivarteen ja sanoi samalla äänellä, joka juuri vähän ennen\noli portaissa kuiskaten puhunut: -- Ettehän olekaan oikea mies? Kuka\nolette ja kuinka olette rohjennut tunkeutua tänne?\n\nBertelsköld irroitti hiljaisesti kätensä ja kuiskasi, miehen\nkysymyksistä huolimatta:\n\n-- Kuka on tuo nainen?\n\nTurha kysymys! Hän jo kyllä aavisti, kuka se oli.\n\nNuoren sotilaan sävyisyys vietteli hovimestarin harhaan ja hän kävi\nniin rohkeaksi, että tarttui Kustaata kaulukseen heittääkseen hänet\nulos ovesta. -- Te vintiö, te yöjuoksija, -- sanoi hän, -- uskallatteko\ntulla uhkaamaan armollista kreivitärtä? Te lurjus! Te miehistä\nmitättömin! Kyllä minä opetan...\n\nJos siinä olisi ollut saapuvilla ken muu hyvänsä kuin Aurora\nKönigsmark, olisi nuori mies menettänyt malttinsa jo tämän puhuttelun\nensi osaa kuullessaan. Mutta toinen osa oli jo kuitenkin liikaa.\nVastaamatta kävi Bertelsköld hovimestarin rintaan, nosti hänet\nlattiasta ylös, riiputti häntä edessään suoralla kädellä, kantoi ovelle\nja heitti hänet jotensakin kovakouraisesti pimeään käytävään. Mies\nparka ällistyi niin pahanpäiväisesti, ettei käytävän lattialle\npudotessaan saanut sanaakaan suustaan.\n\nMelusta häiriytynyt kaunis kreivitär unohti kokonansa äskeisen\nasentonsa, kavahti ylös ja soitti kamarineitsyttään sisään. Mutta jo\nennenkuin neitsyt ennätti tulla, seisoi Kustaa huoneen ovella. Luonto\nei ollut koskaan aikonut häntä hovimieheksi, mutta olihan hän elänyt\nkolme iloista vuotta hovissa, ja vaistomaisesti hän tunsi olevansa\nvelvollinen antamaan tälle kauniille vallasnaiselle selityksen\nodottamattomasta tulostansa.\n\nHän mainitsi nimensä, sanoi erehtyneensä portaista ja pyysi, ettei\nhänen armonsa panisi pahaksi, että hän vastasi: minä! kun häneltä\nkysyttiin: tekö siinä olette?\n\nSelitys otettiin armollisesti vastaan. Herttainen hymy, yksi noita\nhymyjä, jotka saattoivat puolen maailmaa haltioihinsa, väreili\nkreivitär Königsmarkin huulilla. Nuoren kreivin suora selitys, ehkäpä\nmyös hänen kookas, voimakas, vaikkakaan ei vielä täysin kehittynyt\nsankarivartalonsa miellyttivät kreivitärtä. Kenties välähti siinä heti\nkohta jokin mietekin mieleen, sillä kreivitär oli tunnettu hyväksi\nkeinoja keksimään. Maailma, elämä ja omat kirjavat onnenvaiheet olivat\nopettaneet hänelle sen taidon perinpohjin. Luultavasti oli hänen älykäs\npäänsä heti keksinyt tuuman, miten tämä ikävä erehdys oli hyödyksi\nkäytettävä.\n\nKamarineitsyt, joka nyt tuli sisään toiselta, ja hovimestari toiselta\npuolen, saivat viittauksen poistua. Kustaa Bertelsköld oli nyt\nkahdenkesken sen naisen kanssa, joka niin monen miehen rauhan oli\nhäirinnyt. Kreivitär osoitti hänelle istuinsijan aivan lähelle itseään,\nja Bertelsköld istui -- jotakuinkin hämillään ollen.\n\n-- Kiitän onneani tästä erehdyksestä, -- sanoi kreivitär keveästi ja\nluontevasti. -- Tiedättekö, kreiviseni, että minulla on kunnia lukea\nitseni sukulaiseksi perheenne kanssa? Äitinne on Sparre; toivon hänen\nvoivan hyvin. Onpa olemassa kaksinkertainenkin sukulaisuus meidän ja\nSparrein välillä, sekä isäni että lankoni Lewenhauptin kautta. Siis,\njos suvaitsette -- _mon cousin_...\n\nKreivi Kustaa punastui ja vastasi vain kumartamalla.\n\n-- Oli minulla myöskin onni tulla tutuksi isänne kanssa Hampurissa, --\njatkoi kreivitär. -- Sallikaa minun naisena sanoa teille, että olen\nnähnyt harvoja miehiä semmoisia kuin hän, _sans peur et sans reproche.\nMon cousin_, minä toivon teistä kerran tulevan isänne kaltaisen.\n\nKreivittären äänessä oli hänen näitä sanoja sanoessaan jotakin\nsisarellista, miltei äidillistäkin, ja hän jatkoi:\n\nToivotan teille onnea siihen sankarikouluun, johon olette päässyt niin\nsuurta mainetta saavuttaen taistelemaan. Kuningastanne ihailen\nvilpittömästi. Uskokaa minua, _mon cousin_, ei löydy lujempaa sidettä\nyleväin luonteiden välillä kuin kunnia on; kova onni voi saattaa heidät\nseisomaan vihollisina toisiaan vastaan, ja yhtä hyvin he voivat ihastua\nurhouden voitoista. Kuninkaanne on uusi Aleksanteri. Onnitelkaa minua,\n_mon cousin_, etten enää ole siinä iässä, jossa haaveksitaan; sillä\ntiedättekö -- ainoastaan yhden kerran olen nähnyt hänet, ja kuitenkin\nolen muististani maalannut hänen kuvansa.\n\nNäin sanottuaan otti kreivitär esille soikean palasen elefantinluuta,\njohon oli maalattu Kaarle XII:n vielä valmistumaton kuva -- jotensakin\nhänen näköisensä, vaikka tosin paljon kaunisteltu.\n\n-- Mitä pidätte kuvasta? -- kysyi kreivitär tekeytyen ylhäisen\nvälinpitämättömäksi.\n\n-- Teidän armonne ehkä lienee nähnyt hänen majesteettinsa hovissa:\nsilloin oli kuva hänen näköisensä, mutta nyt se on liian nuoren\nnäköinen. Hänen majesteettinsa on päivettyneempi.\n\n-- Niinkö luulette? Teen sen sitten vähän tummemmaksi -- paljon\ntummemmaksi! Minulla onkin syytä siihen. Hänen majesteettinsa on\npilviin peittynyt Jupiter; hänestä ei näe muuta kuin leimauksen. Sen\nvoin vakuuttaa omasta kokemuksestani, _mon cousin_. Mutta kun hän\nviikoiksi ja kuukausiksi salpaa itsensä tuon ukonpilven taa, ettei\nolisi pakotettu näkemään naista, jonka suurin rikos on se, että hänellä\non kaksi isänmaata, jotka hän tahtoisi sovittaa -- se ei ole oikein, se\nei ole jalosti tehty! Kuninkaanne on...\n\nTörkimys -- oli kreivittären varmaankin aikomus sanoa, mutta hän\nmalttoi mielensä. Hänen äänensä, joka äsken oli kuulunut vähän\nkiivaalta, lauhtui jälleen lempeäksi; hänen intohimoisista silmistään\npaistoi taas hellä päivä. -- Kuninkaanne on sankari, jonka mielestä me\nmuut kuolevaiset olemme liian vähäpätöisiä! -- puhkesi hän sanomaan,\nkätkien ivansa kärjen kuin pehmoiseen villaan. -- Olen ollut niin\nrohkea, että olen kirjoittanut hänestä runon; tahdotteko kuulla sen?\nJohan kohteliaisuutennekin kehoittanee teitä olemaan hiukan\nkärsivällinen. Leirinne, _mon cousin_, on oikein ikävä paikka; eihän\ntäällä tiedä, kuinka aikansa kuluttaisi! Sitrani on hiukan epävireessä,\nmieleni samoin. Epätoivoissani kirjoitan runoja.\n\nNäin sanottuaan otti kaunis kreivitär vähäisen lehden salkustaan ja\nluki siitä runoelman, jossa kaikki muinaisajan jumalat esiintyivät\ntoinen toisensa perästä Kaarle XII:n hyveitä ylistellen: Mars hänen\nurhoollisuuttaan, Apollo hänen kauneuttaan, Jupiter hänen\nrehellisyyttään, Minerva hänen viisauttaan, Diana hänen\nmetsästysretkiään j.n.e.\n\n    \"Näin vietiin hänet maineen temppelihin,\n    ja kaikki jumalat hänt' ylistivät;\n    vain Bakkus, Afrodite oli vaiti!\"\n\nOlisi luullut kuulevansa Afroditen itsensä lausuvan siinä mielensä\nkarvautta ja pettymystään ja tekevän sen tavattoman hempeästi ja\nhienosti. Paha vain, että suomalainen suorasukainen sotilas ei osannut\nnäistä neron kukkasista oikein nauttia. Hän kyllä näki sen, mitä\njokaisen nuorukaisen täytyi nähdä, näki aikansa ihanimman naisen\nloukatun ylpeyden voimalla kuvaavan omaa tappiotaan -- enempää hän ei\nnähnyt; neron tuli ja naisen sydämen ongelmat olivat salattuja asioita\nhänen kokemattomille silmilleen.\n\nNuori aatelismies tunsi vähäpätöisyytensä; hän oli mielestään kovin\nsaamaton ja onneton; hän ei rohjennut katsoa kohti, sillä noiden\nsilmien loimo poltti häntä niinkuin kuumien maiden aurinko polttaisi\npohjolan havumetsää. Hän nousi ylös lähteäkseen.\n\nKreivitär, joka oli tottunut kuulemaan imartelijain hänen taitojaan\nylistelevän -- ja runous oli siihen aikaan ainoastaan taito sovitella\nsanansa kauniisti ja sukkelasti -- näytti hiukan hämmästyvän kuulijansa\nvälinpitämättömyyttä, mutta kohta hän oli keksinyt hänen ajatustensa\njuoksun. Kaarle XII:n sotilas ei ollut sillä keinoin voitettavissa.\n\nHän alkoi heti puhua toiseen tapaan. -- Ei, serkkuseni, en voi ottaa\nomalletunnolleni, että ikävällä runoelmallani olen teidät\nikävystyttänyt. Suvaitkaa kuunnella minua vielä hetkinen. Jättäkäämme\nsikseen nuo joutavat huvitukset, joiden avulla koetamme saada\nyksinäisiä hetkiämme kulumaan. Olen tavallaan vankina leirissänne.\nTeillä on valta. Minulla on vain rukouksia. Joko tahdotte mennä,\nkreiviseni...?\n\n-- Teidän armonne...\n\n-- Teillä on sisar; ajatelkaa, että olisin sisarenne. Teillä on äiti;\najatelkaa, että olisin äitinne. Te olette todellinen aatelismies,\nsentähden saatan vilpittömästi puhua kanssanne ja kiertelemättä sanoa\nteille, että pyydän apuanne eräässä asiassa.\n\n-- Jos se vain on minun voimissani...\n\n-- Tuon sanotte äänellä semmoisella kuin pelkäisitte minun aikovan\npyytää teitä isänmaatanne pettämään. _Fi donc, mon cousin!_ Oletteko\nkoskaan kuullut jonkun Königsmarkin tahranneen kilpeään petoksella?\nLuulen, etteivät sukuni vaiheet ole teille tuntemattomat. Valittuamme\nRuotsin isänmaaksemme me palvelimme sitä rehellisesti. Meillä oli se\nonni, että teimme valtakunnalle melkoisia palveluksia. Meillä oli\nääretön omaisuus; me luotimme kuningasten sanoihin ja kunniaan. Kaarle\nXI otti meiltä kumminkin kaikki, mitä voi ottaa, ja loukattuina, perin\npettyneinä ja köyhtyneinä me jätimme tuon kiittämättömän maan, joka oli\nkäyttänyt hyödykseen palvelustamme ja nyt käytti hyödykseen ryöstettyä\nrikkauttamme.\n\nKreivitär piirteli ajatuksissaan viuhkansa varrella kirkkaaksi\nkiillotettua pöytälautaa ja jatkoi: -- Te ymmärrätte, että tällaiset\ntapahtumat olivat omiansa kylmentämään tunteitamme pfaltzilaista\nkuningassukua kohtaan. Veljeni kaatuivat parhaassa miehuutensa iässä.\nSisareni ja minä olimme kaksi turvatonta naista. Oikeutta, jonka Kaarle\nXI oli meiltä kieltänyt, odotimme hänen pojaltaan. Kaarle XII ei laske\nminua edes puheilleenkaan. Kolmen viikon kuluessa olen turhaan sitä\npyytänyt. Kreivi Piperinkin puoltosanat ja rukoukset ovat tyhjiin\nrauenneet. Olen alentunut rukoilemaan, vaikka minulla olisi oikeus\nvaatia. Te, kreiviseni, olette ylpeä arvostanne; te käsitätte siis,\nmitä on nöyrtyminen kuninkaan uskotun edessä... Kaarle ei tahdo minua\nnähdäkään. -- Ah, hän ei tunne Königsmarkeja. Hänen _täytyy_ nähdä\nminut, hänen _täytyy_ kuulla minua, tahtokoon tai ei. Ja siinä, kreivi\nBertelsköld, pitää teidän olla minulle apuna.\n\n-- Minunko, armas kreivitär?\n\n-- Taas tuo samainen katsanto, _mon aimable cousin_, aivan niinkuin\npyytäisin teitä rikokseen! Mitä siis minusta luulette? Kenties on\nteille sanottu, että kuningas August on lähettänyt minut tänne\nvälittämään rauhaa. Ja jos niin olisikin, jonka saatatte uskoa tai olla\nuskomatta, aivan niinkuin teitä haluttaa, niin olisiko tuo liian\njumalatonta, että koettaisin sovittaa kahta ylevämielistä ruhtinasta,\njotka toisiinsa yhdistyneinä voisivat kääntyä kummankin vaarallisinta\nkilpailijaa, Venäjää vastaan. Saksinmaa on toinen isänmaani, sen\nnimessä silloin puhuisin ensimmäiselle isänmaalleni. Mutta olkoot\nvaltiolliset asiat sinään, sukuni oikeutetut vaatimukset Ruotsin\nkruunulta riittävät yllin kyllin selittämään syyn siihen, miksi\nminä onneton, maailman herjaama nainen, olen tullut käymään\nruotsalaisten leirissä. Onko rikos, että autatte minua siinä? Ovatko\nritaritavat nykyjään Ruotsissa semmoiset, että kielletään vainotulta\nmahdollisuuskin saada oikeutensa takaisin? Ei, kreiviseni, _bon gré,\nmal gré_, kuninkaan _täytyy_ kuulla minua, vaikkapa heittäytyisin hänen\nhevosensa kavioiden tallattavaksi. Tahdotteko auttaa minua siinä?\n\n-- En ymmärrä tarkoitustanne.\n\nKreivitär tarttui nuorukaista käteen ja katseli häntä silmin,\njoiden ilme oli olevinaan äidillinen tai sisarellinen, mutta jotka\nkuitenkin, kenties vastoin hänen omaa tahtoaan, olisivat voineet\nyhdeksäntoistavuotiaan sydämen poroksi polttaa. -- Joka päivä, -- sanoi\nhän, -- oleskelee kuningas hetkisen päivällisen jälkeen yksinään\nteltassaan. Muutamat sanovat hänen silloin kirjoittavan sisarelleen,\nHolsteinin herttuattarelle -- hän tarvitsee viikon päivät yhtä kirjettä\nkirjoittaakseen. Toiset sanovat hänen silloin hartauttaan harjoittavan.\nOli miten oli ... te laitatte niin, että pääsen kuninkaan telttaan\nsiihen aikaan...\n\nNuori sotilas ei virkkanut mitään.\n\n-- Ymmärrän teidät. Se voisi herättää huomiota. Olkaa huoleti! Minä\ntulen upseerinkauhtanaan kääriytyneenä. Se tapahtuu hämärissä. Ei\nkukaan tunne minua.\n\nBertelsköld pysyi yhä äänettömänä. Kreivittären silmät paloivat yhä\ntulisemmin.\n\n-- Luulette kenties kuninkaan vihastuvan. Se on kyllä mahdollista.\nMutta minä en pelkää häntä. Tunnen ruhtinasten luonteen. Osaan voittaa\nheidät. Kaarle-kuningas on kenties ensin närkästyvä, mutta hän on\neroava minusta leppyneenä.\n\nBertelsköld oli vieläkin vaiti. Puna hänen poskillaan kävi yhä\nheleämmäksi. Kreivitär huomasi sen. Hän ponnisti äärettömän\nlumousvoimansa viimeisilleen.\n\n-- Bertelsköld ... panen teihin viimeisen toivoni. Kaikki muut keinot\novat kuninkaan taipumattomuuden tähden olleet turhat. Ilman teitä on\nkaikki hukassa. Teidän kädessänne on sukuni onni. Ja vielä enemmän --\nteidän kädessänne on kahden valtakunnan onni tai onnettomuus ja\nmaailman rauha. Ja te yhä vielä epäilette! Jalo kreivi, vaaditteko\nvielä suurempaa palkintoa -- vieläkin suurempaa! Haluatteko jotakin\nvielä suurempaa, vielä ihanampaa, niin sanokaa, ja kiitollinen Aurora\nKönigsmark on valmis palkitsemaan ritarillisen palveluksenne\nkunnioituksellaan, ihailullaan, ikuisella ystävyydellään...\n\nOi velho, velho, sinä enkelin haamussa esiintyvä pimeyden ruhtinatar,\nsinä, joka silmäisi loisteella olet puolen Eurooppaa lumonnut -- sinä,\njonka edessä ruhtinaat ovat polvistuneet, jolle ihailijasi joukoittain\novat sytyttäneet suitsutus-uhrejaan aivan kuin epäjumalalleen -- sinä\nihana, älykäs, vastustamaton haltiatar -- sinä lupaat huikaisemallesi\nnuorukaiselle palkinnon, jota hän rohkeimmissakaan unelmissaan ei ole\nrohjennut toivoa -- sinä lumoat hänet suloisimpien sanaisi soinnulla --\nja nyt seisoo hän huumauksissaan jyrkänteen reunalla, eikä yksikään\npelastava ääni kuiskaa hänelle: varo, varo, synnin kaunein tenhotar\nkietoo sinua ruusuilla, mutta niiden sisällä on teräviä piikkejä.\n\nMutta -- tämä ääni kuiskasi kuiskattavansa; halpa, vähäarvoinen muisto\n-- voittojen kirja, jota sisar talletti kotona Tukholmassa. Muuta ei\ntarvittu. Kustaa Bertelsköld pyyhkäisi kädellään hehkuvaa otsaansa,\nikäänkuin saadakseen varmuutta siitä, ettei tämä ollut vain pelkkää\nilveilevää unta. Sitten rohkaisi hän mielensä, veti kätensä pois\nkreivittären kädestä ja vastasi kovasti, ankarasti -- karkoittaakseen\nitsestään kaiken epäilyksen:\n\n-- Kreivitär -- te sanoitte vast'ikään, ettei kukaan Königsmark ole\nvielä tahrannut kilpeään petoksella. Ettehän siis todella tahtone\nketään Bertelsköldiäkään petokseen kehoittaa. Se, mitä pyydätte, on\npetosta -- mutta herraani ja kuningastani en ikinä petä. Ette voi\nminulle mitään palkintoa antaa, joka olisi kunniani arvoinen. Hyvästi!\nEtte saata minua väärin ymmärtää. Olette naisena kysynyt minulta; minä\nolen vastannut teille sotilaana, ja jokainen leirimme sotilas on\nvastaava teille samoin kuin minä.\n\nNäin sanottuaan riensi Kustaa Bertelsköld pois, nopeasti, äkisti,\nuskaltamatta enää edes nostaa silmiään tuota vaarallista tulta kohden,\njoka uhkasi sytyttää tuleen koko hänen olentonsa.\n\nTelttaansa palattuaan hän koetti rukoilla. Hän tahtoi kiittää Jumalaa\nsiitä, että oli kiusauksesta päässyt. Mutta turhaan. Hänen päätänsä\nhuimasi yhä vieläkin. Kaikki hänen verensä olivat kuohuksissa. Hän\nheittäysi kovalle vuoteelleen; unta ei tullutkaan! Hän syöksähti ulos\nkylmään talviyöhön viileyttä saamatta. Tulinen koski kuohui hänen\nsuonissaan. Ehtimiseen hän näki silmäinsä edessä tuon lumoavan haamun\ntuolla loistavassa huoneessa. Vihdoin viimein hän sytytti kynttilän ja\nistui kirjoittamaan. Hän kirjoitti armaalle, rakastetulle sisarelleen;\nhän johdatti mieleensä erään toisen olennon, jonka armaat kasvot jo\nkauan sitten olivat hänen mieleensä painuneet. Ja katso, se onnistui.\nTulinen koski kohisi heikommin, se jäähtyi, sammui ja muuttui hyvän\nomantunnon selittämättömäksi, onnelliseksi rauhaksi. Kustaa Bertelsköld\nuskalsi vielä kirjeensä lopussa pyytää Ebbaa kirjoittamaan nimen Würgen\nvoittojen kirjaan. Enempää hän ei rohjennut siitä ilmoittaa.\n\nMutta nuorukaisen linnasta rientäessä iskivät kreivittären silmät\nsynkkiä salamoita, ja pala palalta hän mursi loistavan viuhkan\npirstaleiksi sormiensa välissä. Sitten hän helisti kelloa. --\nCzernicki, huomenna saat virastasi eron. Kuinka uskalsit lähettää\nminulle mokoman tomppelin! Kuinka uskalsit nöyryyttää minua mokoman\nmarmorikuvan edessä. Lähetä tänne Törnflycht! Ei, anna olla, en tahdo\nnähdä häntä. En tahdo nähdä ketään tuosta iljettävästä leiristä!\n\nHovimestari meni. Kaunis kreivitär ratkesi itkemään. Oi, hänkin oli\nnainen, hänelläkin oli sydän, tämä sydän oli kerran ollut jalo ja ihana\nniinkuin hänen ulkomuotonsakin, eikä synti ja maailma olleet voineet\nhävittää kaikkia sen alkuperäisen ylevyyden jälkiä. Kokonaisen\naikakauden kevytmielisyys, ja kaikki viettelyksen hienoimmat paulat\nolivat liittäytyneet hänen häviötään valmistamaan. Kuinka monella\nkuolevaisella on ollut voimaa kantaa hänen voittojaan ja hänen\nkohtaloaan välttää! Joka sen voi tehdä, heittäköön ensimmäisen kiven,\ntätä ihailtua, kadehdittua ja kuitenkin sydämensä pohjassa muserrettua\nnaista, Maria Aurora Königsmarkia kohtaan, tätä erään kuninkaan\nlemmittyä ja erään sankarin äitiä!\n\nHänen käynnistään ruotsalaisten leirissä sopii vielä mainita, että hän\npani rohkean päätöksensä toimeen ja ettei hän siinä ensinkään\nonnistunut. Eräänä päivänä onnistui hänen kohdata kuningas eräällä\nahtaalla tiellä, jossa kuningas ei voinut päästä hänestä ohi. Heti\nastui hän alas vaunuistaan. Mutta kuningas kohautti hattuaan, ei\nenemmän eikä vähemmän kuin hän nosti sitä halvimmallekin, pyöräytti\nheti sen jälkeen hevosensa ympäri ja ratsasti tiehensä sanaakaan\nvirkkamatta. Tämä oli kreivittären viimeinen yritys. Mielikarvauden\nkyyneliä itkien hän lähti ruotsalaisten leiristä, vieden muassaan\nvarmuuden siitä, että hän oli ainoa kuolevainen, jota Kaarle XII oli\npelännyt.\n\n    Kas, sorjaa kulta-hasta,\n    mi sankarin saa luo;\n    kakskymmenvuotiasta\n    ei sentään kiehdo tuo.\n\n\n\n\n5. REX REGI REBELLIS.\n\n\nYhä kesti myrskyisiä aikoja, ja yhä eteenpäin kulki Kaarle-kuningas.\nVoittojen kirjaan, jota nuori Ebba Bertelsköld talletti Tukholmassa,\nilmaantui alinomaa uusia nimiä uusille sivuille. Tulo Varsovaan, voitto\nKlissowin luona 19 p:nä heinäkuuta 1702 ja Krakovan valloitus olivat\nsen vuoden suurimmat ja mainioimmat teot.\n\nSamaan aikaan oli juonia ja salavehkeitä käymässä Puolan kruunusta,\njonka anastaminen nyt oli tullut verisen sodan määräksi.\nVastoinkäymiset alkoivat pelkurin varkaan tavoin pimeässä hiipiä\nvoittajan kantapäillä. Jesnan luona, jossa Wiecnowiecki tuhosi\nurhoollisen Hummerhjelmin ratsumiehet, joutuivat ruotsalaiset ensi\nkerran tappiolle. Patkull hajoitti Schlippenbachin joukon Erastferin\nluona. Krakovan luona, jossa Maunu Stenbock milloin kiskoi pakkoveroja\nkirkoilta ja porvareilta, milloin antoi jaloimpain viinien virrata\nloistoisissa aterioissaan, kuningas taittoi jalkansa. Mutta vähät\nKaarle-kuningas moisista välitti.\n\nEi mikään kynä voi kuvailla, mitä vaivoja hänen sotaväkensä, tuo\nvähäinen, katkerain vihollisten ympäröimä joukko sai kestää\nmarssiessaan nälkää nähden ja hellettä ja vilua kärsien. Usein he\nvoittivat juuri sentähden, että henkensä edestä tappelivat. Maine kävi\nheidän edellään kuin tuulispää: pelästys lamautti vihollisen\nkäsivarren, puolalaisen kirkkaan haarniskan alla alkoi sydän tykyttää;\nsaksilaisen kirjaillun takin alla piili pelko, kun hän kaukaa näki\nruotsalaisten sotalipun metsänrinnassa liehuvan. Krakovan rautaportin\ntakana seisoi vanha Wielopolski, lujasti päättäen puolustaa linnaa ja\nkaupunkia. Kaarle-kuningas meni Stenbockin ja muutamain miesten kanssa\nVeikselin yli. \"Avatkaa portti!\" huusi kuningas ranskaksi -- portit\navattiin. Puolan toinen pääkaupunki joutui vihollisen valtaan.\n\nMutta näissä taisteluissa ja voitoissa koveni kuninkaan sydän,\nniinkuin rauta tihenee alinomaisesta takomisesta. Kaikki hänen\nkuninkaalliset ja inhimilliset hyveensä ikäänkuin jäykistyivät omasta\nylenmääräisyydestään ja kävivät vähitellen tulevan häviön varmoiksi\nenteiksi. Hänelle tarjottiin rauhaa: ei koskaan ole voittaja\nsuuremmalla sokeudella hävittänyt voittojensa hedelmiä. Ruotsi oli\nsaava Kuurinmaan, kuningas August oli luopuva Saksinmaan vaaliruhtinaan\narvosta, maksava 6 miljoonaa riksiä sotakulunkeja ja yhdessä Puolan\ntasavallan kanssa käyvä liittoon Ruotsin kanssa Venäjää vastaan. Kaarle\nei suostunut näihin ehtoihin, hän tahtoi välttämättömästi temmata\nPuolan kruunun valapattoisen Augustin päästä, \"vaikka hänen sitä varten\ntulisi viipyä viisikymmentä vuotta Puolan maassa.\" Nämä sanat\nmerkitsivät paljon. Ne sisälsivät Puolan häviön, Ruotsin tappion ja\nSuomen menettämisen. Jos Ruotsin sankari silloin olisi kääntänyt\nmiekkansa itää kohti, josta jäävyöry raskaasti, verkalleen, mutta\njärkähtämättä vieri Volgan lähteiltä länsimaille päin, silloin olisivat\nmonet kohdat toisin kuin nyt; mutta -- Kaarle XII kenties ei silloin\nolisi ollutkaan se mies, josta runoilija sanoo, että:\n\n    \"Ei väistyä hän voinut,\n    vain kaatua hän voi.\"\n\nKoko kesän ja syksyn v. 1703 seisoi ruotsalaisten armeija hajallisessa\nasennossa Thornin vahvan linnoituksen edustalla. Linnassa oli 7,000\nsaksilaista, kuningas Augustin armeijan parhaita miehiä, joita\nurhoollinen Kanitz komensi, ja he olivat yhdessä porvariston kanssa\nvannoneet puolustavansa paikkaa viimeiseen asti. Täällä kaatui nyt\naivan kuninkaan viereen kanuunan kuulan satuttamana harmaantunut\nsankari Bernhard von Lieven -- ja hänen kuolemansa oli tuntuvin tappio\nKaarlelle sen jälkeen, kun Holsteinin herttua kaatui falkkonetin kuulan\nlävistämänä Klissowin luona. Vasta syyskuussa, kun olivat saaneet\njäreätä tykistöä ja lisäväkeä, voivat ruotsalaiset ruveta ampumaan\nlinnaa, jota tähän asti olivat koettaneet nälkään näännyttää. Koko\nruotsalaisten leiri oli joka sivulta avonainen eikä sillä ollut muita\nvarustuksia kuin puolustajainsa miehuus. Tämä oli jo hurjuuden rajalla\nolevaa rohkeutta -- uhmailevinta vaaralla leikkimistä, mihin mikään\nsotapäällikkö on uskaltanut antautua; sillä kaikkialla parveili\npuolalaisten kevytaseisia ratsujoukkoja Brandtin johtamina leirin\nympärillä. Ei edes multavallia ollut kuninkaan teltan eteen luotu;\nvihollisen kuulat lentelivät ehtimiseen sen yli ja sen ympärillä.\nRintavarustukset, sanoi Kaarle-kuningas, ovat enemmän sydämen arkuuden\nkuin varovaisuuden merkkejä.\n\nEräänä iltana myöhään kuningas palasi taas tienoota tarkastelemasta,\nhiipi varpaillaan telttaansa, ettei herättäisi nukkuvaa palvelijaansa,\nheittäytyi kovalle vuoteelleen ja nukkui sikeään uneen. Varhain aamulla\npalvelija heräsi ankarasta iskusta, joka tärisytti teltan puitteita ja\nsen keveää vaatetta. Kuula oli sattunut teltan huippuun ja reväissyt\nsiitä kappaleen: päivä paistoi reiästä sisään. Mutta kuningas nukkui.\n\nKuningas ja saksalaiset prinssit olivat eräänä päivänä juuri nousseet\npöydästä, kun kuula mennä suhahti suoraan läpi teltan ja miltei hipaisi\npöydällä olevia hopea-astioita. Kuningas naurahti.\n\nEräänä toisena päivänä seisoi kuningas vallihaudassa, itse kurottaen\nrisukimppua sotamiehelle, työtä jouduttaakseen. Kuula vinkui ohitse ja\nriuhtaisi risukimpun hänen kädestään. Kaarle-kuningas otti uuden kimpun\nja jatkoi työtään niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.\n\nNäillä vaaroilla oli lumouksensakin; tämmöinen persoonallinen sankaruus\nei ollut vaikuttamatta. Halvinkin sotamies tottui pitämään henkeään\nyhtä vähässä arvossa kuin näki kuninkaankin sitä pitävän.\n\nEräänä aamuna lokakuun alussa oli eskadroona henkivartijarakuunoita\nasettautunut äärimmäisille varustuksille suojaamaan työmiehiä ja\nkenties parhaasta päästä vartioimaan niitä onnettomia puolalaisia\ntalonpoikia, jotka pakotettiin keskellä luotituiskua luomaan valleja ja\npattereita heidän maansa vahvimman linnan valloittamista varten.\nKuningas itse oli tapansa mukaan ensimmäisenä vaarassa, vähän matkan\npäässä työpaikalta. Rakuunat alkoivat silloin haastella keskenään, kun\nei heillä ollut muutakaan tekemistä.\n\n-- Bogatir on aika tavalla laihtunut viime aikoina, -- sanoi eräs\npartaniekka ratsumestari Kustaa Bertelsköldille, joka oli seisauttanut\nhevosensa hänen kohdalleen. -- Panenpa jalustimeni vetoon kulunutta\nhevosenkenkää vastaan, ettei se enää kestä ensi ryntäystä. Ampukaa sitä\notsaan, se on parasta; Thornissa saamme kyllä parempia koneja.\n\n-- En ole niin hullu, -- vastasi nuori luutnantti suuttuen. -- Bogatir\non suomalaista rotua, vaikka sen isä oli puolalainen, ja kaikki, mikä\non suomalaista, on sitkeätä kuin synti; juuri kun luulet sen olevan\nmennyttä kalua, niin silloin se vasta tapansa näyttääkin. Ei, parempi\non suomalainen sitkeys kuin tuo puolalainen vilkkaus, joka kuohahtaa\nkerran, laukkaa alussa ja sitten laahaa sääriään ennenkuin ratsastus on\nloppunutkaan. Milloin luulet, Lagercrantz, meidän pääsevän noiden\nmuurien sisäpuolelle?\n\n-- Silloin kun Jumala ja kuningas sen tahtovat -- kuului vastaus.\n\n-- Tuolla hän seisoo nyt taas äärimmäisellä patterilla. Se on\nkuningasta, se. Luodit rakeilevat kuin herneet hänen ympärillään. Ei\nKaarle-kuninkaalla ole mitään hätää. Jumala on hänen kilpensä.\n\n-- Uskokoon kuka tahtoo. Minulla on oma uskoni!\n\n-- Ei tarvita muuta kuin usko Jumalaan ja hyvään omaantuntoon.\n\n-- Tietänethän, että -- kuningas on _kova_!\n\n-- Loruja!\n\n-- Mutta sanohan minulle sinä, joka olet ollut kuninkaan mukana monessa\nseikkailussa, oletko koskaan nähnyt hänestä verta vuotavan?\n\n-- En, sitä en muista nähneeni.\n\n-- Siinä se nyt on. Kahdesti olet nähnyt kuninkaan kaatuvan karhun\nkämmenen sivalluksesta. Kaksikymmentäkin kertaa olet nähnyt hänen\nikäänkuin huitovan luodeille: pois tieltä, hävyttömät! Mutta et koskaan\nole nähnyt hänen verta vuotavan. Minusta tuo on selvän selvää. Kuningas\non kova. Häneen ei pysty rauta eikä lyijy, eivät elävät eivätkä\nelottomat aineet.\n\n-- Sitä en ikinä usko. Jumala on hänen kilpensä.\n\n-- Ei kuningas ole pahempi mies sentähden, että on kova. Tietäähän\njokainen lapsikin, että Kustaa Aadolfkin oli kova. Häneen ei pystynyt\nmikään muu kuin pyhimyksen kuvasta valettu hopeakuula. Sanotaanpa\nisoisäsikin olleen kovan.\n\n-- Olen kuullut niin sanottavan. Mutta minä luulen, että ihmiset\nmielellään etsivät vähiä syitä suuriin asioihin. On suurenmoista, että\nmiehellä on sankarillinen sydän ja että sotapäällikkö tai kuningas ei\ntuumankaan verran väistä vaaraa, vaan pikemmin etsii sitä enemmän kuin\nhänen halvin sotamiehensä. Semmoista eivät tavalliset ihmiset ymmärrä,\nvaan turvautuvat kaikenlaiseen taikauskoon, ettei heidän tarvitsisi\nuskoa urhoollisuutta, jota eivät voi käsittää.\n\n-- Ei, Bertelsköld, nyt olet olevinasi. Ethän voi kieltää isoisäsi\nolleen kovan senvuoksi, että eräs suomalainen noita-akka oli antanut\nhänelle sormuksen. Sinäkin olet suomalainen; tiedät siis paljon enemmän\nkuin olet tietävinäsikään. Jos voisit hankkia minulle semmoisen\nnoitakalun, en ollenkaan häpeäisi sitä käyttämästä. Silloin vasta\nminusta peikko tulisi; yksinäni valloittaisin koko Thornin.\n\n-- Sen voit tehdä sormuksettakin. Sitä en voi sinulle hankkia; se on\nveljelläni Torstenilla.\n\n-- Sepä on vahinko, se. Kynäsankarilla moisella kuin hän ei tule\neläessään olemaan muun kuin musteen kanssa tekemistä. Mutta maltapas --\nnytpä johtuu jotakin mieleeni. Tapasin Torstenin päivää ennen, kun hän\nlähti Parisiin. Oli puhe sormuksesta, ja silloin hän vakuutti\nkadottaneensa sen viikkoa sitä ennen.\n\n-- Onko se mahdollista? Ei hän minulle siitä mitään virkkanut.\n\n-- Ei kai virkkanut, kun te kaksi aina olitte torassa keskenänne.\nJohtuu jotakin mieleeni. Sanottiinhan isoisästäsi, että hänellä oli\nonni kaikessa ja että hän siitä tuli niinkuin hiukan kovaksi\nmieleltään, niin että vähät välitti kaikesta muusta, kunhan vain itse\nonnistui siinä, mihin ryhtyi.\n\n-- Olenhan kuullut tuota noin kerrottavan.\n\n-- No joko ymmärrät? Mitä sanot kuninkaasta? Eikö hän ole niinkuin\nhiukan jäykkä mieleltään, niin ettei lempokaan saa häntä luopumaan\nsiitä, minkä hän kerran on päähänsä saanut, vaikka se olisi kuinkakin\nmieletöntä?\n\n-- Niin, mutta kun hän aina tahtoo sitä, mikä on oikeata, reipasta ja\nhyvää.\n\n-- Seis, poikaseni! Kuningasta kyllä kunnioitan siinä missä toinenkin,\nsitä älköön kukaan tulko toisin sanomaan. Mutta onko se hänen syynsä,\nettä hän on ihminen ja voi erehtyä? Silloin ei kukaan saa häntä\ntaipumaan. Kun nyt siihen lisäksi tulee, että hänelle kaikki onnistuu,\nniinkuin tiedämme, niin....\n\n-- Niin mitä?\n\n-- Niin uskallan vannoa, että hänellä on sormus, jonka Torsten on\nkadottanut. Juuri sama sormus!\n\n-- Oletko hullu?\n\n-- Näetkö, -- jatkoi ratsumestari -- kuinka saksilaiset tuolta\nvalliltaan ehtimiseen ampuvat vallihautaa kohti siihen paikkaan, jossa\nkuningas seisoo? Lempo vieköön! He ovat hinanneet sinne suurimman\nkanuunansa; tunnen sen, eräs karkuri on kertonut minulle, että sitä\nkutsutaan Kissaksi.\n\n-- Mutta sepä kissa ei voitakaan meidän kärppää.\n\n-- Jos sinulla on paremmat silmät kuin minulla, niin sano: minusta\nnäyttää niinkuin tykkimies lähenisi kanuunaa sytytin kädessä. Lyönpä\nvetoa, että ne ovat saaneet vihiä kuninkaasta ja tähtäävät häntä. Tuhat\ntulimmaista, Bertelsköld! Ratsastanko sinne varoittamaan hänen\nmajesteettiaan?\n\n-- Jos ratsastat sinne, niin kuningas käskee sinun tietämään huutia. Ei\nikinä ole Kaarle-kuningas vastannut annettuun varoitukseen muutoin kuin\nkulmiaan rypistämällä, ja kun niin on sopinut, vähäisellä\nselkäsaunalla.\n\n-- Mutta tuohan on sulaa mielettömyyttä! Tuskin 400 askelta! Odota\nvähän, niin saat nähdä, että Kissa tuossa paikassa sylkäisee.\n\nPum! Tuskin oli ratsumestari puhunut loppuun, ennenkuin lähimmäiseltä\nvallilta kuului niin kova ja ankara pamahdus, ettei muuta ampumista\nsillä hetkellä voinut erottaa. Sakea tupruava pöly- ja hiekkapilvi\nosoitti selvästi, että raskas kuula oli käynyt siihen matalaan\nvallikopista tehtyyn, vallihaudan äyräällä olevaan varustukseen, missä\nkuningas seisoi.\n\n-- Jumaliste! kiljaisi ratsumestari. -- Minne kuningas joutui?\n\n-- Vast'ikään näin hänen seisovan tuolla vallikoppain luona. Jumala\nvarjelkoon, olisiko jokin onnettomuus...? Pölyltä ei näy mitään.\n\n-- Enkö sitä sanonut? -- huusi ratsumestari kannustaen hevostaan.\nKustaa Bertelsköld seurasi häntä.\n\nVallihaudan luona oli kaikki epäjärjestyksessä. Leveä ura vallissa\nosoitti tien, mistä kuula oli kulkenut; se oli vienyt pään eräältä\ntalonpojalta ja käsivarren eräältä sotamieheltä; kolmas oli ikäänkuin\npois lakaistu maan päältä, ja se kolmas oli kuningas itse.\n\nMahdoton on selittää sitä hämmästystä, joka nyt valtasi kaikki\nympärillä seisovat. Kuningas oli kaikki kaikessa armeijalle ja,\nniinkuin näytti, myöskin koko Ruotsinmaalle. Hänen muassaan kulki\nvoitto; hänen kanssansa oli mahdotonkin mahdollista; ilman häntä oli\nkaikki hukassa. Armeija oli niin tottunut tähän ajatukseen, ettei\nkukaan voinut tulevaisuutta ajatellakaan, jos kuningas kaatuisi.\n\nTätä ensimmäistä mielenliikutusta kesti tuskin minuutin ajan. Kun tuuli\noli pölyä hiukan hajoittanut, nähtiin kuninkaan käden ja hyvin tunnetun\nsinisen takinliepeen kohoavan ja pyrkivän pois hietaläjästä. Heti\nriensivät kaikki sinne lastoineen ja lapioineen luomaan multaa pois. Ja\nhetkisen kuluttua Kaarle-kuningas nousi multaläjästä, ikäänkuin\nhaudasta -- harmaana kuin maa, mutta reippaana ja vähän muristen sitä,\nettä oli saanut suunsa hiekkaa täyteen. Ihme oli tapahtunut:\nkuninkaallinen sankari oli vahingoittumaton; kuula oli vain lakaissut\nhänen päälleen pienoisen vuoren hiekkaa ja soraa.\n\n-- Enkö sitä sanonut! -- kuiskasi Lagercrantz, unohtaen äskeisen\npelkonsa. Hän on kova -- kova kuin harmaakivi. Kaikki maailman kissat\nkatkovat kyntensä hänen harmaaseen takkiinsa!\n\n-- Ei haittaa mitään! -- huusi kuningas. -- Enemmän koppia tänne!\nLadatkaa, pojat! Antakaa Kissalle herneitä vasten silmiä, niin herkeää\nkynsimästä.\n\nHirmuinen tuli kaikista ruotsalaisista pattereista ja sitä seuraava\nkaikuva riemuhuuto ilmoitti saksilaisille, missä vaarassa kuningas oli\nollut, miten hän oli pelastunut ja mikä sankari hän oli. Vähän ajan\nperästä korjattiin Kissa pois paikoiltaan kelpaamattomaksi käyneenä.\nIsoja kappaleita linnan valleja ja rintavarustuksia romahti maahan.\n\nPuolenpäivän aikaan ilmoitti Kanitz antautuvansa, jos saisi vapaasti\nlähteä linnasta. Kuningas ei tähän ehtoon suostunut ja alkoi kahta\nankaramman pommituksen. Kenties viimeisestä tapauksesta ärtyneenä hän\npäätti tehdä rynnäkön kaupunkia vastaan.\n\nEnsiksikin piti kenraalien Possen ja Stenbockin 2,000 miehen kanssa\nvallata eräs keskellä Veikselin virtaa oleva, kanuunilla ylt'ympärinsä\nvarustettu saari. Sieltä oli sitten rynnäkkö kaupunkia vastaan tehtävä.\nMutta kuningas oli eräässä asiassa erehtynyt. Oli aivan mahdoton\nhankkia veneitä enemmälle kuin 600:lle miehelle.\n\nKun se ilmoitettiin, nähtiin Kaarle-kuninkaan otsalla tuo hyvin\ntunnettu tuikea ryppy, ja hänen ainoa vastauksensa oli tämä yhtä hyvin\ntunnettu:\n\n-- Eteenpäin -- mars!\n\nKaarle XII oli titaani, valmis ryntäämään vaikkapa ukkosen iskuja\nvastaan. Ehdottomasti johtuivat Kustaa Bertelsköldin mieleen ne kolme\nkirjainta R.R.R., jotka oli kaiverrettu hänen sukunsa kupariseen\nperintösormukseen ja jotka oli selitetty näin: _Rex Regi Rebellis_,[10]\nkuningas kapinassa kuningasta vastaan. Nämä sanat olivat hänestä niin\nkamalan sattuvat, että hänelle vasten tahtoaan johtui mieleen\nLagercrantzin epätodenmukainen arvelu sormuksesta, ja hän päätti\nensimmäisessä kirjeessään tiedustella asiaa sisareltaan Ebbalta.\n\nMutta yö oli tullut, ja vaarallinen yritys oli pantava toimeen.\nRynnäkkö näytti kuitenkin niin ilmeisen vaaralliselta, jopa\nmahdottomaltakin, että urhoollisimmatkin epäröivät. Stenbock, joka oli\naina viisas ja varovainen, sai rohkeutta siitä oudosta ilmeestä, jonka\nhän näki kaikkien silmissä ja uskalsi koko päällikkökunnan puolesta\nennen kuulumattomalla rohkeudella puhutella Kaarle-kuningasta seuraavin\nankaroin sanoin:\n\n-- Teidän majesteetillanne on vapaa valta ryhtyä tähän rynnäkköön,\nvaikka se tapahtuisikin koko päällikkökunnan alamaista mieltä vastaan\nja vaikka väkenne siinä vietäisiinkin varmaan kuolemaan. Uskollisina\nalamaisina ja sotilaina seuraamme teidän majesteettianne minne hyvänsä,\nmutta ilmaisemme myöskin kaikki täten, että samalla hetkellä, kun\nteidän majesteettinne lykkää veneensä vesille, me ryntäämme\nsilmittömästi valleja vastaan saadaksemme kaikki kuolla siinä, missä\nkuninkaamme ja herramme ei voi kuolemaansa välttää.\n\nKuullessaan nämä sanat, jotka olivat hänen omassa koulussaan opitut,\nsäpsähti Kaarle-kuningas. Öinen synkeys levisi hänen sankariotsalleen,\nja hän katsoa tuijotti pitkän aikaa ääneti linnan synkkiin torneihin ja\ntuohon leveään virtaan, jonka tumma, myrskyn myllertämä vesi ikäänkuin\nodotti saadaksensa ahnaasti nielaista tuhansittain urhoollisia miehiä\nöiseen hautaansa.\n\nEnsi kerran eläessään oli Kaarle-kuningas kahdella päällä; voimakkaat\najatukset taistelivat toisiaan vastaan hänen raudankovassa mielessään.\nMutta hänen siinä miettiessään, kumpiko uhri olisi suurempi: hänen\ntahtonsako vai tuhansien hengenhukkako -- läheni häntä Piper, joka\nmuita paremmin osasi älynsä avulla taltuttaa tätä hillitöntä leijonaa.\n\n-- Teidän majesteettinne, -- hän sanoi varovasti, -- suvaitkaa luoda\nsilmänne kaakkoa kohti. Päivä koittaa; on myöhäistä jo tehdä rynnäkkö.\n\nKuningas käänsi koneentapaisesti päänsä. Myöhäisen syysaamun vieno\naamurusko sarastikin jo pilvissä nukkuvan kaupungin torninhuippuja\nvalaisten.\n\n-- Olet oikeassa, -- sanoi kuningas, nähtävästi iloissaan, kun sai\nsopivan syyn peruuttaakseen jo annetun ryntäyskäskyn -- tällaista\ntapahtui nyt ensi kerran hänen elämässään.\n\nKuninkaan kapina kuningasta vastaan oli tällä kertaa kukistettu.\n\nOikean asian voiton palkitsi pian riemuvoitto. Kanitz näki\nruotsalaisten ryntäysvalmistukset ja tarjosi toistamiseen\npakkosovintoa. Linna antautui lokakuun 13 päivänä; upseerit saivat\npitää miekkansa; koko linnaväki joutui sotavangiksi. Thorn oli\nmiehuullisesti puolustanut itseään. Enin osa kaupungin asukkaita oli\nkuollut puutteeseen ja tauteihin. 7,000:sta puolustajasta oli vain\n1,600 tervettä ja 2,500 sairasta jäljellä. Urhoollista Kanitzia\nkohdeltiin suurella kunnioituksella ja hän sai istua kuninkaan\npöydässä. Mutta linnoitukset tasoitettiin maahan, ja 100,000:n riksin\npakkovero vei viimeiset tähteet tämän äsken niin rikkaan kaupungin\nvaroista.\n\nKaikkia edellisiä voittoja suurempi voitto oli kuitenkin se, että äly\nja ihmisyys olivat voittaneet itsevaltiaan uppiniskaisuuden. Samoin\nkuin Kaarle Kustaan aikana, tuli nytkin usein esille tuo kysymys, joka\naina on uudistuva joka kerta, kun suurten ja väkeväin luonteitten\nylpeys paisuu myötäkäymisen tuulessa:\n\nMitä on sillä vielä jäljellä, joka on maailman voittanut? Itsensä\nvoittaminen.\n\n\n\n\n6. EBBA BERTELSKÖLDIN KIRJE VELJELLEEN, HENKIVARTIJARAKUUNAIN\nLUUTNANTILLE KUSTAA AADOLF BERTELSKÖLDILLE.\n\n\n                           Tukholmassa 24. p:nä tammik. 1704.\n\n  _Cher Gustave!_\n\n  En voi sinulle kyllin kertoa, millä sydämen halulla minä,\n  hyljätty sisar, olen ottanut vastaan kirjeesi. Minä pidän sinua\n  niin herttaisen rakkaana, ettei maailmassa ole toista olemassa:\n  ainoastaan yksi, joka johonkin määrin voi olla kaltaisesi, ja\n  se on... _Coeur de ma vie_, Kustaa, ellet pian tule takaisin,\n  niin ei sisarellasi ole ketään, joka häntä voisi lohduttaa...\n\n  Rakas veljeni, en ole unohtanut, mitä minulle kirjoitit, että\n  kaikki voittosi merkitsisin siihen siniseen muistikirjaan, jonka\n  olen saanut Eerikki Falkenbergiltä. Sen olen uskollisesti tehnyt,\n  ja siinä on nyt jo koko joukko nimiä, joita en voi muistista\n  luetella. Käydessään luonani on Eeva aina utelias tietämään, onko\n  jotakin uutta tullut lisäksi. Olen sanonut hänelle, että se kaikki\n  on hänen tähtensä tehty, vieläpä että Ruotsin ja Puolan kuninkaat\n  ja Venäjän tsaari varmaankin tekevät rauhan, jos vain Eeva ei pane\n  sitä vastaan ja kiihoita sinua semmoiseen kunnianhimoon, ettei\n  rauhaa voi syntyä ennenkuin sinisilmäinen Eeva Falkenberg siihen\n  suostuu.\n\n  \"Ne siniset, siniset ne syynä siihenkin\", sanoo Gyllenborg uudessa\n  laulussaan Dafnesta ja Kloesta. Siihen vastaa Eeva toisella värillä,\n  jota ei ole Ruotsin lipussa, nimittäin punaisella. Niin, rakas\n  Kustaa, nyt on jo enemmän kuin puoliviidettä vuotta kulunut siitä,\n  kun lähdit, ja yhä punastuu Eeva vieläkin joka kerta, kun sinusta\n  puhumme. Mutta enpä voi taata hänen sentähden kaiken ikänsä\n  punastuvan, mahdotonta, herra vaeltava ritariseni, mahdotonta.\n  Eeva täyttää yhdeksäntoista vuotta maaliskuussa ja minä\n  huhtikuussa, _enfants d'Eve que nous sommes_. Vuoden tahi\n  kaksi saa vielä sotaa kestää, muuten...\n\n  Ah, ei, eräs Smoolannin tyttö lauloi minulle tuonnoin erään\n  heidän vanhoja laulujaan:\n\n      \"Viis'toista vuotta mä tahdon odotella.\n      Ja jos et tule silloin, niin yhä odotan;\n      ja ruusut ne kukkivat...\"\n\n  Rakas Kustaa, onnittelen sinua ja kuningasta -- ei kun kuningasta\n  ja sinua -- kaiken suuren urhoollisuutenne johdosta, joka täyttää\n  koko Euroopan maineellaan. Tahdon kuitenkin sinulle hiljaa\n  kuiskata korvaan, että on monta, jotka pitävät rauhaa Bellonan\n  urotöitä parempana, ja että moni surullinen tyttö ajattelee\n  niinkuin minä -- tarkoitan: niinkuin kaikki muutkin -- älä heitä\n  siitä soimaa. Täällä Tukholmassa sanotaan kuninkaan poissa olon\n  olevan valtakunnalle suureksi kunniaksi, mutta vähäksi hyödyksi;\n  ja neuvoskunta alkaa tehdä syviä kumarruksia suurivaltaiselle\n  neidille, armollisimmalle prinsessalleni Ulriikalle, joka on\n  kasvanut suureksi, sittenkun viimeksi näit hänet, ja joka on\n  vähän äiti vainajaansa, mutta hän ei ole niin herttaisen hyvä\n  kuin kuningatar vainaja. Tottahan on, että hän välistä on meille\n  niin ystävällinen, että voisimme luulla häntä vertaiseksemme;\n  erittäinkin silloin, kun yhdessä ruokimme kanarialintuja; mutta\n  toisinaan hän taas on ylpeä eikä pidä meitä kreivittäriäkään\n  kamaripiikoja parempina, niin että se on oikein kiusallista;\n  kuitenkin tahdon lisätä, että hän useimmiten on oikein herttainen\n  ja minä tiedän tarkalleen, että hän on ollut neljä kertaa\n  (neljä!) rakastunut, mutta Kustaa kulta, ethän tahtone, että minä...\n\n  Eilen, kun oli tammikuun 23. päivä, vietettiin hänen kuninkaallisen\n  korkeutensa syntymäpäivää. H. M. leskikuningatar teki siitä\n  ilmoituksen hovimestarinnan ja lakeijainsa välityksellä ainoastaan\n  ylhäisyyksille, kreivittärille, ulkomaiden ministereille ja\n  kaikille muille vallasnaisille, jotka tavallisesti hovissa käyvät.\n  Klo 5:ltä illalla oli soittoa ja tanssia hänen majesteettinsa\n  leskikuningattaren luona, jossa tanssittiin ympyriäisessä huoneessa.\n  Tavallisessa ruokapöydässä söivät sitten ylhäisistä niin monta kuin\n  siihen mahtui, ja ylhäällä naisväen huoneessa oli vielä pöytä\n  neljine vateineen ja makeiskekoineen valmistettu 18:lle hengelle.\n  Ympyriäisessä huoneessa oli soikea pöytä, katettu 17:llä\n  makeiskorilla, mutta illallisen jälkeen ei tanssittu, kun oli\n  lauantai-ilta.[11]\n\n  Sinua ei suuresti huvittane, Kustaa kulta, kuulla hovijuoruja,\n  mutta pesästäänhän lintu mieluimmin visertää. Sitä en toki\n  saata olla mainitsematta, että Katariina Lillje perjantaina\n  meni kihloihin hovijunkkari Palmfeltin kanssa, saman, joka\n  kokonaisen vuoden paloi ilmitulessa Eeva Falkenbergin tähden;\n  ole huoleti, veliseni, hän on niin varmasti kiedottu pauloihin\n  ja kahleisiin, kuin minä olen vapaa, mutta... Tähän suljen\n  kirjeen rakkaalta äidiltämme, joka, Jumalan kiitos, on terve,\n  ja niinikään Torstenilta; hän on viime kesänä ollut Pyrmontissa\n  kylpemässä. Hyvästi, tuhat kertaa hyvästi, rakas veljeni, en\n  ennätä enempää, tätä kirjoitan varhain aamulla kynttilän valossa\n  ja aamupuvussani, mutta prinsessa odottaa meitä palvelukseen\n  aina klo 8, en saa millään muotoa lyödä laimin, hyvästi, hyvästi.\n\n                              Aina uskollinen pikku sisaresi\n                                        _Ebba_.\n\n  P. S. klo 2 i.p. En saata sulkea tätä kirjettä kertomatta sinulle,\n  mitä prinsessa sanoi tänä aamuna. Minä tulin hänen luoksensa\n  neljännestä yli kahdeksan; hänen kuninkaallinen korkeutensa\n  nyrpisti nenäänsä, jonka vuoksi puolustin viipymistäni sillä,\n  että olin kirjoittanut sinulle. -- Kuinka voi teidän kaunis\n  veljenne? -- sanoi hän yht'äkkiä. -- Hänen majesteettinsa kuninkaan\n  luona kaikki voivat hyvin, -- vastasin minä. -- Se on hyvä, sanoi\n  hän vielä kerran -- haluaisinpa tietää, ovatko hänen kauniit\n  siniset silmänsä mustuneet ruudin savusta? -- Taas nuo siniset!\n  Taivaan pyhät, Kustaa, olisitko tosiaankin ollut prinsessa\n  Ulriikan ensimmäinen lemmitty! Etkä sinä ole minulle sanaakaan\n  siitä virkkanut... Nyt vasta johtuu mieleeni, mitä kirjeessäsi\n  kysyt. Sormus... Kustaa, saatanko luottaa vaitioloosi ja\n  kirjeenkuljettajaan? Sanotaanhan kreivi Piperin välistä avaavan\n  Tukholmasta lähetettyjä kirjeitä.\n\n  Älä toru minua, hyvä ystäväni, minä olen lapsellisesta teostani\n  hirmuisen pahoillani, mutta ajattele, että olin vain 14-vuotias,\n  hänen kuninkaallinen korkeutensa herttuatar on syypää kaikkeen.\n  Tiedät kyllä, kuinka hän rakastaa Kaarle-kuningasta ja kuinka\n  kuningas häntä. Kuninkaan sotaan lähtiessä hän eräänä päivänä\n  kutsutti minut luoksensa, mielitteli minua suuresti ja antoi\n  minulle ison pussillisen makeisia. Sitten hän sanoi minulle:\n  Sanokaa minulle, pikku neitiini, onko totta, että veljellänne\n  Torstenilla on sormus, jota kuningas Kustaa Aadolf on pitänyt\n  sormessaan ja joka tekee ihmisen haavoittumattomaksi sodassa?\n\n  -- Olen kuullut siitä kerrottavan, teidän kuninkaallinen\n  korkeutenne, -- sanoin minä, -- mutta en tiedä sitä varmaan.\n\n  -- Jos pikku neiti hankkii minulle sen sormuksen, -- sanoi hän,\n  -- niin annan Torstenille sen sijaan sormuksen, joka on paljon\n  enemmän arvoinen. Eihän Torsten ole mikään sotilas, ei hän\n  tarvitse semmoisia kaluja.\n\n  -- Minä kyllä pyydän sormusta Torstenilta, -- sanoin minä.\n\n  -- Ei, se ei sovi ollenkaan, -- sanoi herttuatar, -- älkää\n  millään muotoa sitä tehkö, pikku ystäväiseni; siitä ei saa\n  puhua kellekään, hänen majesteettinsa kuningas on julman\n  vihainen noitakaluille. Mutta vaihtakaa sormus sormukseen\n  Torstenin tietämättä, ja antakaa sitten minulle se sormus,\n  jota minä tahdon omakseni, niin lupaan, että saatte olla\n  niissä suurissa juhlapidoissa, jotka toimeenpannaan ennen\n  kuninkaan lähtöä.\n\n  Voi, hyvä Kustaa, minä kadun sitä niin, etten voi sanoa, kuinka\n  sitä kadun, että tein hänen kuninkaallisella korkeudelleen\n  mieliksi. En olisi sitä eläessäni tehnyt, ellei sallimus olisi\n  tahtonut, että juuri samana iltana, jolloin Torsten vannoi ja\n  vakuutti vanhalle Posse-neidille olevansa hulluna rakkaudesta\n  häneen (mikä oli sulaa pilantekoa, sillä sittemmin kuulin hänen\n  lyöneen siitä veikan toveriensa kanssa) -- juuri samassa hän\n  veti hansikkaan kädestään ja pudotti sen, ja otettuani hansikkaan\n  ylös oli sormus siinä, vaikka se muuten tavallisesti oli niin\n  lujasti sormessa kiinni, ettei kukaan saanut sitä irti.\n\n  Vähän ajan perästä kysyi Torsten hansikastansa, kysäisten noin\n  vain pilkallisesti niinkuin hänen tapansa oli, olinko löytänyt\n  paremman hansikkaan kuin omani olivat; meillä oli sinäkin iltana\n  ollut sanakiistaa ja olimme torailleet kuin pienet lapset, hän\n  oli aina niin halukas toista kiusaamaan. Johon vastasin: tässä\n  on pahanpäiväinen hansikkaasi, en panisi siihen pikkusormeanikaan.\n  Niin annoin hänelle hansikkaan takaisin, mutta en sormusta, koska\n  aikomukseni oli tehdä hänelle kiusaa, kun hän alkaisi sitä\n  kaipailla. Eikä hän sinä iltana havainnutkaan, että se oli poissa.\n\n  En saata varmaan sanoa, ystäväni, huomasiko hänen kuninkaallinen\n  korkeutensa kiistaani Torstenin kanssa ja arvasiko hän sen johdosta\n  jotakin, mutta kohta sen jälkeen hänen kuninkaallinen korkeutensa\n  tuli luokseni ja pyysi sormusta, sanoen sen varmaankin minulla\n  olevan. Josta lensin aivan punaiseksi enkä tohtinut kieltää, vaan\n  annoin hänelle sormuksen, mitä olen sitten katkerasti katunut.\n  Torsten tuli sangen pahoilleen, huomattuaan sormuksen olevan\n  poissa, ja antoi tarkoin etsiä kaikista huoneista, joissa olimme\n  sinä iltana olleet; rakas veljeni voi arvata, millä menestyksellä\n  hän sen teki. Hän kielsi minua mainitsemasta siitä mitään sinulle;\n  kun kyllä muutenkin tahtoisit häntä moittia, sanoi hän. Niin täytyi\n  hänen lähteä sormuksetta matkalle, ja hänen mielensä oli siitä niin\n  karvas, että minun oli oikein paha ollakseni: mutta voinko sitä\n  silloin enää auttaa? Herttuattaren sormuksen annoin hänelle sijaan,\n  sanoen sitä jäähyväislahjaksi hänen kuninkaalliselta korkeudeltaan,\n  minkä hän uskoikin.\n\n  En rohjennut sitten kysyä hänen kuninkaalliselta korkeudeltaan,\n  mitä hän sormuksella aikoi tehdä, mutta kun ajattelen hänen\n  suurta rakkauttaan kuninkaalliseen majesteettiin ja hänen\n  kysymystään sitä ennen, eikö ihminen sen sormuksen avulla voisi\n  päästä eheänä ja terveenä kaikista taisteluista, niin olen\n  miltei varma siitä, että hän on antanut sormuksen kuninkaalle\n  (ellei ole antanut sitä herttua vainajalle, puolisolleen). Ja\n  sitten tahdon sanoa sinulle, että kuninkaalla se on, mutta itse\n  hän ei tiedä siitä mitään; en usko hänen tahtovan noitakalua\n  käyttää, jos sen tietää. Olen myös kuullut hänen kantavan\n  medaljonkia, jossa on hänen äiti vainajansa kuva; en kuitenkaan\n  saata sitä ihan varmaan sanoa. Jos tästä salaisuudesta voisit\n  varman tiedon saada, olisi se minulle mieliksi. Kovin olen\n  pahoillani tuosta mielettömästä teostani, anna se minulle\n  anteeksi, Kustaa kulta en koskaan enää semmoista tee.\n\n                            Ymmärtämätön ja katuvainen sisaresi\n                                        _Ebba_\n\n\n\n\n7. METSÄSTYS LIEBEWERDAN LUONA.\n\n\nNyt oli kuningas Kaarle XII mahtavan voittoretkensä ylimmällä\nkukkulalla. Mitkä pikaiset voitot! Mitkä suunnattomat myötäkäymiset!\nVarsova valloitettu, menetetty ja vielä kerran valloitettu; Lemberg\notettu väkirynnäköllä vähäisen ratsuväen osaston avulla; saksilaiset\nPunizin luona lyödyt, puolalaiset Jakobstadtin, venäläiset\nGemäuerthofin luona; Liettuanmaa, Wolhynia valloitetut; juonien verkko\nmiekalla rikki hakattu; Puolanmaan kruunu Augustin päästä temmattu ja\nStanislain päähän painettu; voittaja ryntää kuin hyökyaalto Saksiin;\nkoko Saksanmaa vapisee; koko Eurooppa on hämmästyksissään; Rooman\nkeisari vapisee valtaistuimellaan ja on valmis myöntämään valtakuntansa\nsorretuille protestanteille kaikki, mitä he haluavat!\n\nJa kaiken tämän ohessa, sill'aikaa kun voitto, ikäänkuin tottelemaan\npakotettu onnetar, riensi ruotsalaisten lippujen jäljessä etelässä,\nmateli tappio hiipivän ukonnuolen tavoin voittajan selän takana ja\notti, hiljaa mutta varmasti, maapalan toisensa perästä, rannikon\nrannikon jälkeen, korvaukseksi hyödyttömistä voitoista ja mielettömästä\nkunniasta. Pähkinälinna valloitettiin; Nevanlinna pakotettiin kolmen\nväkirynnäkön jälkeen antautumaan; Tartto piiritettiin ja valloitettiin;\nNarva otettiin väkirynnäköllä; Inkeri ja Viro joutuivat vihollisen\nvaltaan; Liivin- ja Kuurinmaata uhattiin; Pietarin kaupunki\nperustettiin; Ankarstjernan hyökkäys Kronstadtia vastaan torjuttiin --\neivätkä mitkään näistä tapahtumista voineet saada Ruotsin sankaria\nluopumaan kunniakkaasta, mutta onnettomasta retkestään Puolan kruunun\nanastamiseksi. Hän ei nähnyt, minkä hänen ympärillään olevat viisaat\nmiehet näkivät, että nuo sotajoukot, jotka hänen poissa ollessaan\npystyttivät Venäjän eteenpäin ryntäävän lipun länsimaihin, eivät enää\nolleetkaan samat, jotka hän oli Narvan tappelussa voittanut. Sota oli\nheitä kasvattanut, tsaari Pietari oli ymmärtänyt ottaa pysyväistä oppia\ntappioistaan, jotavastoin Kaarle-kuningas niitti turmiota\nvoitoistaankin.\n\nAltranstadtin rauhanteko, jossa Puolan kruunu hetkeksi putosi\nnöyryytetyn Augustin päästä, oli vielä valtainvälinen salaisuus,\nkun Menshikoff Kalischin luona tuhosi Marderfeldtin komentamat\nruotsalaiset. Ei mikään -- ei edes tämäkään -- voinut häiritä\nKaarle-kuninkaan lujaa uskoa onneensa -- sitä samaista uskoa, josta\nDahlberg muinoin niin sattuvasti sanoi: \"Kuningas Kaarle X luulee onnea\nneliskulmaiseksi!\"\n\nKuningas Kaarle XII oli suuri ihminen; hän taisteli, katsomatta\noikealle tahi vasemmalle, sen puolesta, minkä katsoi oikeaksi ja\nhyväksi. Hän ei voinut väistyä; sentähden hän kaatui. Tsaari Pietari\noli suuri hallitsija; hän taisteli valtakuntansa uudestisyntymisen\npuolesta; hän osasi väistyä vastoinkäymisen tieltä, sortumatta;\nsenpätähden hän ei kaatunutkaan ennenkuin oli päässyt tarkoitustensa\nperille.\n\nAltranstadtin luokse, lähelle Lützenin kuuluisaa tappotannerta, asetti\nRuotsin armeija leirinsä. Kaarle XII halusi nähdä paikan, missä Kustaa\nII Aadolf kaatui. Kuninkaan kuultiin sanovan: \"Olen koettanut elää\nniinkuin hän, ehkäpä Jumala suo minulle yhtä kauniin kuolemankin!\"\n\nEi Kaarle XII:n kuolema kuitenkaan tullut olemaan Kustaa Aadolfin\nkuolema -- eikä hänen elämänsäkään ollut Kustaa Aadolfin elämän\nvertainen.\n\nKuningas Kaarle ja kuningas August olivat ensi kerran tavanneet\ntoisensa Günthersdorfissa likellä Leipzigiä. Neljällä pitkällä\npalstalla kertoo Nordberg tästä merkillisestä tapauksesta. Nähdä nämä\nmolemmat kuninkaat, synnyltään serkukset, joiden taistelut jo\nseitsemisen vuoden kuluessa olivat peittäneet avaroita ja hedelmällisiä\nmaita hurmeella ja hävityksellä -- nähdä heidän avosylin heittäytyvän\ntoistensa kaulaan, se oli niin liikuttavaa, että kyynelet vierivät\npitkin ympärillä seisovain sotilaiden poskia. Tuo yhtymys oli\nherttainen ja veljellinen; Kaarle-kuningas oli, vastoin tavallisuutta,\nkohtelias ja huomaavainen; hän kohteli kuningas Augustia alinomaa\nparempanaan; he aterioivat rinnatusten, nukkuivat saman katon alla,\nhaastelivat kauan ja tuttavallisesti kahden kesken. Pilkkaaja Voltaire,\njoka ei edes ihmetellessään lakkaa irvistelemästä kaikelle mitä näkee,\nkertoo, kuinka Kaarle-kuningas tämän yhtymyksen aikana oli puettuna\nsuuriin ratsusaappaisiin, mustaan kaulahuiviin, karkeaan siniseen,\nkullatuilla vaskinapeilla varustettuun takkiin, vyöllään se pitkä\nmiekka, joka hänellä oli ollut Narvan luona ja jonka kahvaan hän usein\nnojautui. Ja silloin oli Kaarle XII kertonut vierailleen, kuinka hän\nkuuteen vuoteen ei ollut riisunut saappaita jalastaan muulloin kuin\nmaata mennessään, eikä silloinkaan jos vihollinen oli lähiseudulla, ja\nsemmoista oli heidän puheensa ollut -- joka pilanteko hurskasta\nNordbergia kovasti suututtaa. Mutta kuningas Augustista on sanottu,\nettä hän oli aikakautensa täydellisimpiä hovimiehiä ja osasi esiintyä\niloisesti, huolettomasti ja mitä luontevimman kohteliaasti, vaikka\nhänen sydämensä oli täynnä surua, levottomuutta ja kuohuvaa raivoa.\n\nSaman yhtymyksen muistoksi lyötiin mitali, jossa oli molempain\nkuningasten rintakuvat ja reunakirjoituksena: \"Sankarit, joiden\nsotakunnia on noussut tähtiin saakka, sopivat toivotusta rauhasta ja\nkohtaavat toisensa Altranstadtissa 17 p:nä joulukuuta 1706.\" Mitali,\nsamoin kuin yhtymyskin jäi maailman silmissä pelkäksi muistorahaksi.\nRaivo kuohui yhä Augustin rinnassa; Kaarlen jäykkä tahto ei antanut\nrahtuakaan myöten; nöyryytys ja voitto pysyivät entisellään, ja\nAltranstadtin rauha tuli olemaan aselepo, jonka kestäessä molemmat\nvastustajat varustausivat uusiin taisteluihin.\n\nTämä talvi Saksinmaalla -- 1706, 1707 -- oli Ruotsin sankarin\nloistokohta. Kaksi kuningasta, joitten kruunut hän oli riistänyt tahi\nmuille lahjoittanut, osoitti hänelle kunnioitustaan; kaksikymmentä\nruhtinasta, prinssiä ja vieraiden maiden lähettilästä tungeskeli\npelätyn nuorukaisen ympärillä, joka oli voittanut kuudella sotaretkellä\nperätysten. Marlborough, aikakautensa sankari yhdessä suuren Eugenin\nkanssa, tuli Kaarlelta \"oppimaan, mitä hän ei vielä ollut sotataidossa\noppinut.\" Useita ylhäisiä ruotsalaisia rouvia oli matkustanut tänne\nTukholmasta miehiään tervehtimään. Hovin loisto oli yhtä suuri kuin\naseidenkin Ruotsin armeijassa, jossa suomalaisiakin taisteli, oli\n16,000 ratsumiestä ja enemmän kuin 19,000 miestä jalkaväkeä; ei mikään\narmeija Euroopassa ollut sotataidossa, urhoudessa, kurissa ja voiton\nvarmuudessa siihen verrattavissa.\n\nTähän aikaan, helmikuussa 1707, samosi vähäinen ruotsalaisjoukko, jossa\noli kymmenen rakuunaa ja yhtä monta tallirenkiä, taluttaen irtonaisia\nratsuhevosia, ja sitten vielä kaksi- tahi viisitoista metsästäjää\nvitjoineen ja koirineen, Elster-virran rannalla olevan Liebewerdan\nlinnan nostosiltaa kohti. Päivä jo pimeni, kun matkue ehti perille,\neikä sen tulo näyttänyt olevan odottamaton, sillä osa linnan\npalvelusväkeä tuli heti sitä vastaan ja vei vilustuneen metsästysseuran\nlämpimiin huoneisiin, joissa liharuokia höyrysi pöydillä ja isoja\noluella ja viinillä täytettyjä kolpakoita oli vieraita varten varattu.\n\nUpseeri, joka oli joukkoa johtanut, harjasi tuota pikaa sinisen\nratsutakkinsa puhtaaksi metsän sammalista, sitten hänet vietiin\nkirkkaasti valaistuun saliin, jossa lukuisa seura vielä oli koolla\npitkällisen päivällisaterian jälkeen. Kylmästä tulevan ja nälkäisen\nupseerin silmä keksi heti, että seura oli nauttinut väkeviä hiukan\nliiaksi; mutta siitä huolimatta näkyi vielä jälkiä kursailevasta\nkunnioituksesta, jolla kokoontuneet juomasankarit kohtelivat erästä\nhenkilöä, jonka kaunis ja ritarillinen vartalo heti ensi näkemältä\nilmaisi, että hän oli ylhäistä syntyä ja tottunut käskemään.\n\nTämä mies, joka oli iloisen seuran keskuksena, ei ollut kukaan muu kuin\nSaksin vaaliruhtinas, nyt Puolan entinen kuningas, ja tuo hänen\nvierellään oleva mustaverinen, vaanivakatseinen mies oli hänen mainio\nsotapäällikkönsä, Väinänsuun valloittaja, kenraali Fleming.\n\nRuotsalainen upseeri astui esiin kunnioittavasti tervehtäen, sanoi\nnimensä ja toi sen sanoman, että hänen herransa, Kaarle-kuningas, oli\nhuomenna tuleva linnaan, ottaakseen osaa siihen suureen metsästykseen,\njohon hänen majesteettinsa oli kutsuttu, sekä että kuninkaan\nmetsämiehet ja koirat lähetin valvonnan alaisina oli tänne jo\nedeltäkäsin lähetetty.\n\nRuotsalainen lähetti oli nuori mies, tuskin yli kahdenkymmenen vuoden,\nmutta varteva ja hartiakas. Entinen kuningas tarkasteli häntä vähän\naikaa tuntijan silmillä, rypisti kulmiaan havaitessaan, millä taidolla\nruotsalainen, muuten kaikkea kunnioitusta osoittaen, vältti antamasta\nhänelle majesteetin arvonimeä, mutta tekeytyi pian jälleen kohteliaaksi\nja alavaksi, lausuen mielihyvänsä siitä, että Kaarle-kuningas tahtoi\nläsnäolollaan kunnioittaa hänen metsästystään, ja tarjosi viimein äsken\ntulleelle vieraalle sijan pöydässä. -- Minulle on sanottu -- lisäsi\nvaaliruhtinas hyvään muistiinsa nojaten -- minulle on sanottu, että\nkreivi Bertelsköld on ollut urhoollisena toverina kuninkaallisen\nsukulaiseni karhunajoissa. Saksin metsäsioille tulee olemaan kunniaksi,\nettä saavat kaatua niin kokeneen vastustajan iskuista.\n\nKustaa Bertelsköld -- hänhän se oli tämä kuninkaan lähetti -- oli liian\nvähän harjaantunut puhuja, voidakseen vastata tähän kohteliaisuuteen.\nHän kävi sentähden ääneti kumartaen osoitetulle sijalleen.\n\nKun kaikki taas olivat asettuneet paikoilleen, jatkettiin juominkia\ninnolla, joka meidän aikanamme tuskin kävisi laatuun itsevaltiaan\nruhtinaan läsnäollessa. Mutta ritarillinen August oli mies, joka osasi\nnäyttää kuntoansa yhtä hyvin lasin ääressä kuin rakkausseikkailuissa,\ntörkeimmässä pilapuheessa yhtä hyvin kuin hienoimmassa keikailussa.\nOlihan tunnettua, kuinka kaksi kruunattua hallitsijaa oli muutama\nvuosi sitä ennen juopotellut Birsenissä! Niinpä juotiin täällä\nLiebewerdassakin edeltäkäsin metsäsikain peijaisia menestyksellä\nsemmoisella, että se melko lailla muistutti sen eläimen tunnettua\nluontoa, jota kaatamaan nyt varustauduttiin. Eivät totta tosiaan olleet\npuolitäysiä ne kolpakot, joita tässä metsästysseurueessa tyhjennettiin,\nja luvallinen ja rehellinen tapa vaati, että heti kun vaaliruhtinas vei\npikarin huulilleen, olivat kaikki vieraat velvolliset tekemään samaten,\nollen sillä välin itsekunkin vallassa maistaa helmeilevää nestettä niin\nusein kuin mieli teki.\n\nViinirypäleen iltarusko nousi vähitellen kokoontuneiden poskilla yhä\nkorkeammalle, ja yhä äänekkäämmäksi kävi puhelu, ja yhä\nvallattomammaksi leikinlasku, eikä siellä unohdettu viitata niihin\nkevytmielisiin hovijuttuihin, jotka on kerätty kuuluisaan _La Saxe\ngalante-_kirjaan,[12] mikä sittemmin julkaistiin painosta Amsterdamissa\nv. 1736, 416:n kahdeksantaitteisen sivun kokoisena nidoksena ja\nalkulehdellään jotenkin häpeämätön nimikoriste ja siihen sopiva lause\n_Vis inita major_. Eikä myöskään puuttunut siellä juttuja\nvaaliruhtinaan nuoruudenaikuisista seikkailuista, ja niistä muisteltiin\nennen kaikkea Madridissa tapahtunutta härkätaistelua, jossa silloinen\nSaksin prinssi esiintyi menestyksellä, joka kävi vaaralliseksi Espanjan\nkaunotarten sydämille.\n\nKuningas Augustiin -- miksikä kieltää häneltä arvonimeä, jonka hän\nsittemmin otti takaisin? -- nämä muistot eivät olleet elähyttävästi\nvaikuttamatta. Hymyillen hän otti pöydältä hopealautasen ja taivutti\nsen varsin helposti ja ilman nähtävää ponnistusta kättensä välissä\nkääröksi, jonka sitten nakkasi niinkuin pikku juomarahan palvelijoille.\n\nIsoääninen mieltymyksen huuto seurasi tätä ruhtinaallista tekoa, ja\nesimerkki kehoitti tekemään samaten. Eräs roteva saksilainen\nratsumestari otti kuparirahan, veti pöytäliinan syrjään, pani rahan\npöydälle ja löi sen nyrkillään niin syvälle tammiseen pöytään, että se\ntarttui siihen kiinni. Uudet riemuhuudot ilmaisivat heti kohta yleistä\nihastusta.\n\nYhä enemmän innostuen tuotatti kuningas sisään muutamia hevosenkenkiä,\ntutki niitä tarkoin, pani pois muutamia ja valitsi viimein yhden, jonka\nantoi kiertää miehestä mieheen, näyttääkseen kaikille, että kenkä oli\neheä ja vankka, ilman pienintäkään rosoa. Sitten hän nousi seisomaan,\notti rautakengän kättensä väliin ja väänsi sitä verkalleen kaksi tai\nkolme kertaa. Kolmatta kertaa väännettäessä katkesi kenkä keskeltä\nmutkaansa kahteen yhtä suureen osaan, joita kuningas riemuiten\nnäytteli, puolikas kummassakin kädessään, näytteenä siitä, ettei viini\neikä lempi ollut hänen rautaakin lujempia jäntereitään heikontanut.\n\nNyt nousi ihastus ylimmilleen. Kaikki kolpakot täytettiin ja\ntyhjennettiin ja taas täytettiin ja tyhjennettiin \"kunniaksi uudelle\nHerkuleelle, aikakautensa etevimmälle ritarille, voittamattomalle,\nvoimassa ja sulossa yhtä vastustamattomalle ruhtinaalle ja herralle,\nSaksin vaaliruhtinaalle ja Puolan kuninkaalle, joka murtaa raudat ja\nsydämet\"...\n\n-- ja joka vielä kerran on murtava kaikki vihollistensa miekat niinkuin\ntämän hevosenkengän, kahdenkymmenen lumikuninkaan uhalla -- puuttui\npuheeseen viinistä ja riemuhuudoista kiihtynyt ratsumestari, huolimatta\nkuninkaan synkistyvistä katseista.\n\nKustaa Bertelsköld nousi istuimeltaan lähteäkseen pois; -- ainoa\nvastaus, jonka hän katsoi tässä tilanteessa soveliaaksi.\n\nMutta ratsumestari asettui hänen tielleen. -- Tosiaankin, -- sanoi hän,\n-- luulenpa pienen ruotsalaisen kreivin pelkäävän meitä. Siivosti nuori\nystäväiseni, siivosti; teidän sievät neidonsormenne eivät suinkaan\nilmoisna ikänä murra rautakenkää kahtia. Juokaa, perhana soikoon --\njuokaa, sanon minä, hänen puolalaisen majesteettinsa malja! _Mort de ma\nvie_, eihän tuo ruotsalainen poikanen ole tyhjentänyt yhtään kunnon\npikaria vielä!\n\nNuori Kustaa vei kätensä miekkansa kahvaan; harvoin oli matka pitkä\nkädestä kahvaan siihen aikaan. Mutta hän malttoi mielensä parahiksi,\notti pikarin käteensä, tyhjensi sen pohjaan asti ja sanoi tyyneydellä,\njoka olisi sopinut kokeneemmallekin taistelijalle: -- Tämän herran\npyynnöstä minä juon hänen majesteettinsa kuningas Stanislain onneksi.\nEläköön hän kauan ja hallitkoon onnellisesti!\n\nTuskin hän oli sen sanonut, kun muuan läsnäolevista puolalaisista\naatelismiehistä paljasti miekkansa ja asettui uhkaavasti rohkean\nkaroliinin eteen. -- Paljastakaa miekkanne, -- huusi hän, -- muuten,\nsen vannon Krakovan muurien kautta, piirrän punaisella tuon maljanne\nsanasta sanaan siniseen takkiinne!\n\n-- Malttakaa mielenne, Wielopolski, -- keskeytti hänet kuningas\nkäskevällä äänellä; luultavasti oli hänen mielestään nyt paras aika\nlopettaa tämä meteli, josta voisi olla vaarallisia seurauksia. --\nLobenstein, muistakaa, että kreivi on vieraamme. Hyvät herrat, miksi\nhaaskata aikaa joutavalla toralla? Jos kreivi Bertelsköld on juonut\nStanislaus Leszczynskin onneksi, niin olkoon se hänen oma asiansa,\nniinkuin te, hyvät herrat, olette juoneet minun onnekseni. Kysykäämme\nhäneltä ennemmin, huvittelevatko ruotsalaiset leirissään moisilla\nhauskoilla kokeilla kuin me täällä vast'ikään. Ruotsalaiset ovat yhtä\nkovakouraista kuin urhoollista väkeä. Lyönpä vetoa, ettei nuori kreivi\nole teitä huonompi, rakas Lobenstein.\n\n-- Jos korkea isäntäni suvaitsee, tahdon koettaa jotakin, mikä meillä\non tapana, -- vastasi Bertelsköld, päästäen toistamiseen miekankahvan\nkädestään.\n\n-- Niin, tehkääpä se, kreiviseni; sillä huvitatte minua suuresti, --\nvastasi kuningas, iloissaan siitä, että sai riidan soveliaalla\nleikkipuheella taltutetuksi.\n\n-- Niin, näyttäkää kaikin mokomin, millaiset ovat teidän tapanne! --\nyhtyivät ympärillä seisovat sanomaan jotenkin ilmeisellä ivalla --\nvakuutetut kun olivat, että tämä nuori mies August II:n ja Lobensteinin\nperästä joutuisi häpeään.\n\nBertelsköld katseli vähän aikaa ympärilleen vastaamatta. Sitten hän\nkaappasi yht'äkkiä Lobensteinia oikealla ja Wielopolskia vasemmalla\nkädellä rinnasta kiinni, nosti molemmat yhtä haavaa ylös lattiasta,\npiteli sääriään siristeleviä herroja suorin käsin edessään ja kantoi\nheidät siten, huolimatta heidän vastuksistaan, kahdesti juomapöydän\nympäri, jonka tehtyään hän varsin varovasti laski heidät molemmat\nhämmästyneen kuninkaan jalkain eteen.\n\nHyväksymishuutoa ei nyt kuulunutkaan hölmistyneiden taistelijain\nhuulilta, mutta heidän äänettömyytensä todisti paremmin kuin heidän\näskeinen riemunsa, minkä vaikutuksen tämä suunnaton voimannäyte heihin\nteki.\n\nTuskin olivat puolalainen ja saksilainen päässeet maahan, kun he,\nviinin ja vihan vimmastuttamina, paljastetuin miekoin karkasivat\nBertelsköldiä kohti. Kuninkaan mahtisanakaan ei näkynyt tahtovan\nauttaa. Kumminkin onnistui hänen saada Lobenstein malttamaan mielensä,\nmutta Wielopolski kiljui täyttä kurkkua, ettei hän antaisi\nruotsalaisten eikä saksilaisten naljailla kanssansa. Hän muka oli\nvapaasukuinen tasavaltalainen ja aatelismies; kuninkaan pitäisi varoa,\nettei antaisi häväistä jaloa puolalaista aatelismiestä; jokainen\npuolalainen aatelismies on yhtä hyvä kuin hänkin ja ehkäpä hiukan\nparempikin; puolalaiset olivat osoittaneet hänelle sen kunnian, että\nvalitsivat hänet kuninkaaksi, mutta semmoisia kuninkaita voisi kyllä\nlöytyä tusina joka voivodikunnasta; valtiopäivät tulisivat saamaan\ntiedon hänen käytöksestään j.n.e.\n\nAugust näytti hetken aikaa neuvottomalta, mutta kohta kirkastui hänen\nkatsantonsa, hän vei Wielopolskin muutamia askelia syrjään ja kuiskasi\nhänelle jotakin korvaan. Se vaikutti. Puolalainen vaikeni, katseli\nmilloin kuningasta, milloin Bertelsköldiä synkein ja epäluuloisin\nsilmin ja lähti salista, uhkaavasti ja kopeasti liikehtien.\n\n-- Hyvät herrat, -- sanoi kuningas, -- toivon, ettei kukaan teistä pidä\nlukua tästä vähäpätöisestä kiistasta. Meillä on huomenna loistoisa\npäivä, kun kullakin on tilaisuus hänen ruotsalaisen majesteettinsa\nsilmäin edessä näyttää loistavaa urhouttaan. Levähtäkäämme nyt vähän\naikaa, sillä juomanlaskija sanoo vielä monta jaloa viiniastiaa olevan\njäljellä Liebewerdan kellareissa. Ennenkuin aurinko ensi kerran laskee\nja nousee, me saamme kurkistaa niiden pohjaan, ja minä lupaan teille,\nettä koko Saksanmaa on ihmettelevä urotekojamme. Levollista hyvää yötä,\nhyvät herrat!\n\nArmollisesti päätään nyökäten lähti kuningas salista, ja kaikki vieraat\nlähtivät hänen muassaan.\n\nBertelsköldille osoitettiin vähäinen huone eräässä linnantornissa.\nTalvinen yö oli kylmä, ja kuu valaisi kirkkaasti lumista seutua. Kustaa\nistui vähän aikaa ikkunan edessä näköalaa katsellen. Kummallisia\najatuksia johtui hänen mieleensä. Mitä oli vaaliruhtinas Wielopolskille\nkorvaan kuiskaissut? Ja mitä merkitsi se, että \"koko Saksanmaa oli\nihmettelevä\" huomispäivän urotekoja? Tässä linnassa oli jotakin, mikä\nei oikein miellyttänyt Bertelsköldiä.\n\nVähän ajan perästä juolahti hänelle mieleen käydä katsomassa, olivatko\nhevoset hyvästi varustetut kylmää talviyötä kestämään. Ratsupalvelijat\nolivat kenties juovuksissa; hän oli kuulevinaan Bogatirin hirnahtavan.\nHän lähti siis huoneesta ja hapuili alas jyrkkiä, pilkkopimeitä\nportaita.\n\nMutta linna oli konstikas rakennus, jossa oli kaikenlaisia mutkaisia\nportaita ja kierteleviä käytäviä. Hetken aikaa pimeässä haparoituaan,\nlöytämättä mitään ulospääsyä, tarttui hän ensimmäiseen oveen, mikä\nkäteen sattui. Se vei erääseen vierashuoneeseen, jota lamppu himmeästi\nvalaisi. Kaksi vahdissa olevaa hovipalvelijaa istui siellä sikeässä\nunessa. Bertelsköld pudisteli heitä, saadakseen tietää, mistä voisi\npäästä ulos; mahdotonta, pojat olivat kallistelleet maljoja ja käskivät\nunenhorroksissa hänen mennä tuhannen tulimmaisiin.\n\nKärsimättömänä hän meni edelleen, kulki erään tyhjän huoneen läpi ja\nvielä toisenkin, Nyt kuuli hän puhetta lähimmästä huoneesta ja\nseisahtui tuntiessaan kuninkaan äänen.\n\n-- Mutta jos hän pääsee pakoon... Jumaliste, jos hän pääsee? Ei, hyvä\nFleming, ei; vaara on kovin suuri. Me voimme saada koko parven niinkuin\nampiaiset päällemme, ja Kaarle-serkkuni ei ole ikinä antava minulle\nsitä anteeksi...\n\n-- Kaikki on tarkoin mietitty, -- sanoi toinen ääni. -- Wielopolski\n100:n ratsumiehensä kanssa väijyy Königsschluchtin takana ja on kuin\njehu hänen niskassaan. Sen täytyy onnistua. Ajatelkaa, että teidän\nmajesteettinne on hyvitettävä Wielopolski; meillä on vähän niin\nmahtavia ystäviä; niitä ei saa loukata. Ja toisekseen, kun se \"hurja\npoika\" [13] on rautaristikkojen ja telkien takana Königsteinissä, on\nteidän majesteettinne saneleva hänelle uudet rauhanehdot.\n\n-- Mutta mitä Eurooppa siitä sanoo?\n\n-- Eurooppa pitää aina väkevimmän puolta. Sitäpaitsi on teidän\nmajesteettinne ihan syytön. Nuo hullut puolalaiset ... nuo\nmaantierosvot ... mitäpä teidän majesteettinne sille voi, että...\nMainitsin Königsteinin. Siellä on komeroita, joihin se, joka kilpailee\nvallasta, katoaa yhtä kuulumattomiin kuin se, joka kilpailee\nrakkaudesta... Teidän majesteettinne, tuo kopea Kaarle, jonka edessä\nSaksanmaa vapisee -- mikä kosto, jos hämmästynyt maailma eräänä päivänä\nhuomaa hänen kadonneen maineensa ylimmältä kukkulalta, hävinneen jälkeä\njättämättä niinkuin tähdenlento öiseltä taivaalta -- ja ainoastaan\nKönigsteinin rotat ja hämähäkit tietävät kertoa hänen lahonneen\nsuuruutensa lopusta...\n\nBertelsköld ei kuullut enempää. Hänen silmänsä pimenivät. Tietämättä\nmiten hän tuli linnanpihalle, tapasi Bogatirinsa ja riensi täyttä\nlaukkaa takaisin ruotsalaisten leiriin, jonne kuusi tuntia\nratsastettuaan saapui vähää ennen aamunkoittoa. Tämä ratsastus maksoi\nhänelle uskollisen ystävän hengen; se oli kovin ankara tuolle jo\nvanhalle, uskolliselle Bogatirille. Tämä jalo eläin, joka oli kantanut\nherraansa niin monessa taistelussa ja vaarassa, joka kahdeksatta vuotta\noli hänen kanssansa ottanut osaa sekä hyvien päivien iloihin että\npahojen päivien kärsimyksiin, tämä uskollinen toveri kaatui kuoliaana\nolkikuvolleen neljänneksen tuntia sen jälkeen, kun oli päästy perille.\nKustaa Bertelsköld taputteli sitä ystävällisesti kaulalle, niinkuin\nhänen tapansa oli tehdä. -- Hyvä, Bogatir, hyvä, -- sanoi hän kyynelet\nsilmissä; -- kuninkaamme edestä olet kaatunut!\n\nMutta ei nyt ollut aikaa semmoisia ajatella. Kustaa ilmoitti heti kohta\nPiperille, mitä oli kuullut. Piper pudisti epäilevästi päätään ja vei\nhänet Lagerkronan luokse. Tämä katsoi asian arveluttavaksi ja näytti\nerään vihollisilta kaapatun kirjeen, jossa muuan ystävä kirjoitti\nPatkullille: \"König August gewinnt mehr durch eine Jagd, als König Carl\ndurch eine Schlacht.\" [14]\n\nSeurauksena tästä oli, että Piper ja Lagerkrona mitä hartaimmin\nrukoilivat, että kuningas jättäisi lähtönsä Liebewerdaan sikseen.\nHevoset oli jo satuloitu. Synkein mielin kuunteli Kaarle-kuningas\nystäväinsä neuvoa. Missään muussa tapauksessa hän tuskin olisi heitä\ntotellut. Mutta sukulaistaan kuningas Augustia kohtaan hän oli saanut\nepäluulon, jota ei kukaan enää voinut haihduttaa. Nämä ruhtinaat olivat\nluonteeltaan ihmisinä ja henkilöinä paljon erilaisemmat kuin\nvaltiomiehinä. Kuningas August edusti oivallisesti aikakautensa\npetollista valtiotaitoa ja kaunisteltuja paheita, jotavastoin hänen\nruotsalainen vastustajansa seisoi hämmästyneenä aikakautensa edessä\nniinkuin aave muinaisen ritarillisen uskollisuuden ja vanhanaikaisten\nhyveiden päiviltä.\n\nKaarle-kuningas kuunteli tällä kertaa viisaiden neuvoa ja lähetti\nLagerkronan sijastaan Liebewerdaan viemään semmoisia terveisiä, että\nkuningas oli estetty saapumasta. Taru ei mainitse, millä tavoin\nkuningas August ja hänen uskottunsa ottivat tämän tiedon vastaan, mutta\nluultavaahan on, että he vähän noloina ajattelivat otusta, joka noin\noli heidän käsistään pujahtanut.\n\nKahdeksan kuukautta myöhemmin, kun ruotsalainen armeija lähti\nSaksinmaasta, tapahtui, että kuningas August eräänä iltapäivänä istui\nvasta puoleksi pukeutuneena huvilinnassaan Dresdenin porttien luona,\nkun Kaarle-kuningas, muutamain upseerien seuraamana, äkkiarvaamatta\nastui sisään korkeata serkkuansa tervehtimään ja kiittämään kutsuista\nLiebewerdaan. Sekä August että hänen ministerinsä hämmästyivät niin\nkokonaan, etteivät tienneet, mitä tekisivät. Kaarle-kuningas oli sillä\nkertaa yhtä viisas kuin rohkea; hän ei jättänyt vaarallisia isäntiään\nsilmänräpäykseksikään näkyvistään; hän ei antanut heille aikaa\nminkäänlaiseen neuvottelunpitoon. Jäljestäpäin kuningas kertoi, että\nhän Flemingin silmistä oli lukenut ajatuksia, jotka eivät olleet juuri\nystävällisiä. Mutta kaikki kävi kohteliaasti molemmin puolin.\nPalattuaan tapasi Kaarle-kuningas koko armeijansa hämmästyksissä; hänet\nluultiin jo vangituksi, ja mietittiin keinoja hänen vapauttamisekseen.\nTurhaa pelkoa! Vielä oli Kaarle-kuninkaan onni vastustamaton. Vasta\nseuraavana päivänä neuvotteli kuningas August ministeriensä kanssa\nsiitä, mitä heidän edellisenä iltana olisi pitänyt tehdä.\n\n\n\n\n8. PULTAVAN TAISTELUN EDELLISENÄ ILTANA.\n\n\nKaarle-kuningas istui eräänä iltana pääkortteerissaan lähellä Pultavaa,\nkanuunankantaman päässä kaupungista, ja aivan lähellä ruotsalaisten\njuoksukaivantoja. Siinä oli äskettäin ollut kehno kasakkain tupa, joka\noli rakennettu erään hietakummun juurelle: sen seinissä oli jälkiä\nvenäläisten kuulista, jotka joka päivä kiskoivat sälöjä sen seinistä ja\nnurkista. Nyt oli kuninkaan täytynyt siirtyä erääseen tyhjille\njätettyyn läheiseen luostariin.\n\nKuningas oli jotenkin kalpea. Hän oli juuri äsken itse ottanut pois\nvähäisen luusirun, joka ajamalla oli irtautunut hänen haavoitetusta\nvasemmasta jalastaan. Kuula, joka oli pysähtynyt isoon varpaaseen,\noli kaivettu pois, mutta joka päivä otettiin vielä luusiruja ulos,\neikä koskaan ollut kuningas sitä tehtäessä muotoaan muuttanut. Ei\nyhtään kenraalia ollut saapuvilla. Ainoastaan pöydänkattaja Hultman\njatkoi, poistaakseen herransa levottomuutta, kertomusta\nlänsigööttalais-ruhtinaan Götrikin seikkailuista.\n\nViimein kävi kuningas kuitenkin tuskaiseksi, ja keskeytti yht'äkkiä\nuskollisen palvelijansa. -- Uskotko loihtuihin ja merkkeihin? -- kysyi\nhän Hultmanin juuri päästyä kertomasta kuningas Götrikin taiotusta\nrautapaidasta.\n\nPöydänkattaja ei vastannut.\n\n-- Vastaa minulle, mies, uskotko loihtuihin? -- kysyi kuningas\nuudelleen, kiivaammin kuin hänen tapansa muuten oli.\n\n-- Uskon ainoastaan Jumalaan, -- vastasi palvelija, vähän mietittyään.\n-- Mutta jos Jumala niin sallii, voinee tapahtua, että taikuuskin voi\nvahinkoa tehdä, mutta ei koskaan tosi hyvää niinkuin tiedämme\nGötrikistä.\n\n-- Kuka tässä puhuu taikuudesta? -- jatkoi kuningas samaan sävyyn. --\nMinä tarkoitan ainoastaan semmoista muistokalua, jonka olemme saaneet\njoltakin rakkaalta henkilöltä -- esimerkiksi äidiltä -- ja jota on\nkantanut lapsuudesta asti ja jolla on siunaus muassaan sentähden, että\nse on hurskas muistoesine eikä ole annettu pahassa aikomuksessa, vaan\nkristillisessä rakkaudessa. Uskotko semmoisen muistokalun onnea\ntuottavan?\n\n-- En ymmärrä oikein, mitä armollinen herrani tarkoittaa.\n\n-- Tahdon sanoa sinulle jotakin, Hultman; minusta on tähän aikaan\nvälistä tuntunut omituiselta, että juuri viime syksynä kadotin\nkuningatar vainajan medaljongin. Siinä talletin hänen kuvaansa ja\nhiuksiaan. Sotaan lähtiessämme panetti herttuatar siihen vähäisen\nkuparisormuksen renkaaksi medaljonkiin. Syyskuun 20. päivänä\ntaistelimme Rajovkan luona; siellä otettiin jotensakin lujille -- minä\nolin sinä päivänä pahalla tuulella, minun oli täytynyt pettää\nkasakoita. Menetin myös hevoseni ... tappelin henkeni uhalla ...\npainiskelin erään riiviön kanssa, joka tarttui minua rintaan kiinni. Se\noli onneton päivä, Hultman; Hård kaatui; siinä kahakassa kadotin\nkuningatar vainajan medaljongin.\n\n-- Armollinen herrani älköön sitä niin kovin pahaksensa panko. Kenties\nmedaljonki vielä löytyy; kuningatar vainajan kuvan tuntee joka mies.\n\n-- Sitä en usko. Mutta ei se mitään ... minulla on kuumetauti, ei\nmitään muuta. Milloin taas saanen ratsaille nousta?\n\n-- Eikö armollinen herrani tahdo sanoa, mikä hänen mieltään painaa?\nEhkä löytyisi jokin parannuskeino.\n\n-- Hullutuksia! Jumala paratkoon, ihminen on viheliäinen. Minusta\nnäyttää toisinaan siltä kuin olisi kaikki käynyt minulle hyvin niin\nkauan kuin medaljonki oli hallussani. Juuri vähää ennen olimme\nvoittaneet venäläiset Holofzinin luona -- sielläkö siis onneni aurinko\nlaski? Aina siitä asti ovat vastoinkäymiset minua seuranneet.\n\n-- Eihän armollinen herrani voinut edeltäpäin tietää, että talvi aina\nsyyskuun lopusta alkaen tulisi olemaan niin tavattoman ankara, että\nuseimmat miehistämme paleltuivat kuoliaiksi ja loput kävivät taisteluun\nkykenemättömiksi. Ei voinut armollinen herrani arvata, että Liesnan\ntappelussa ryöstettäisiin sotaväeltä sen ruokavarastot ja että niin\nmonta kunnon sotilasta kaatuisi...\n\n-- Kuka on sanonut sinulle, etten olisi voinut, ettei minun olisi\npitänyt edeltäpäin arvata kaikkea sitä?... Mutta nyt se on myöhäistä.\nKunpa vain tuo ilkeä kuula ei olisi jalkaani raadellut! Olen päässyt\neheänä niin monesta kovasta leikistä, kunnes tuo... Hultman, et saa\nvirkkaa mitään siitä, mitä nyt olen sinulle sanonut. Se on kaikki tyyni\nhullutusta. Kuume on pääni huumannut. Kyllä kaikki taas kääntyy\nhyväksi, kun vain Jumala terveyttä suo... Kuka siellä?\n\nSotamarsalkka kreivi Rehnsköld astui sisään antamatta ilmoittaa\ntuloaan. Hultman sai paikalla astua ulos. Eikä siinä enää näkynytkään\nhaavan vaivaamaa miestä, levottomuuden kalvamaa sielua, joka\ninhimillisen heikkouden hetkenä, mistä ei suurinkaan ihminen ole vapaa,\nilmaisee uskolliselle palvelijalleen umpinaisen mielensä maailmalta\nsalattuja huolia -- näkyi taas vain kuninkaallinen sankari, voittaja,\ntuo voittamaton, joka ei koskaan vielä ollut vaaraa väistänyt eikä\naikonutkaan väistää. Kaarle-kuningas otti ylipäällikön yhtä\nlevollisesti ja uljaasti vastaan kuin oli ottanut hänet Narvan tai\nHolofzinin jälkeisenä päivänä.\n\n-- Teidän majesteettinne, -- sanoi Rehnsköld, -- tsaari kulkee\nparhaillaan joen yli juuri kaupungin yläpuolelta. Epäilemättä hän\ntietää teidän majesteettinne olevan haavoitetun ja toivoo tapaavansa\nsotajoukon alakuloisena.\n\n-- Se on hyvä, -- vastasi kuningas; -- sitä vaikeampi on hänen kahlata\njoen yli takaisin.\n\n-- Hänen arvelunsa ei ole aivan perätön. Sotamiesten kesken käy\nkuiskeita, että teidän majesteettinne tahallaan etsii kuolemaa, kun ei\nenää kenelläkään ole toivoa pelastumisesta.\n\n-- Ei haittaa. Ensimmäinen voitto on näyttävä, että he lörpöttelevät\nturhia.\n\n-- En saata salata teidän majesteetiltanne, että asemamme käy päivä\npäivältä yhä vaarallisemmaksi. Vihollisen keveät joukko-osastot\nparveilevat ympärillämme joka taholla ja väsyttävät meitä alituisella\nvalppaudellaan yötä ja päivää. Piiritystoimet eivät edisty.\nValakkialaisia ja saporogeja karkaa suurin joukoin venäläisten\npuolelle.\n\n-- Rehnsköld -- meidän täytyy tapella!\n\n-- Minun tulee lisätä, että meiltä puuttuu ruutia ja lyijyä. Kiväärit\nladataan niin heikosti, että paukahtavat juuri kuin löisi kahta\nhansikasta yhteen, ja luoti lentää vain 30 askelta. Sitävastoin paranee\nvenäläisten sotataito, ja heidän rohkeutensa kasvaa päivä päivältä.\nTsaari on väsymätön; hänellä on hyvin harkittu keino häviöksemme. Hän\non hävittänyt maatansa, sulkeakseen meiltä tien; hän ei ole kammova\nminkäänlaisia uhrauksia tuhotakseen meidät perinjuurin.\n\n-- Rehnsköld, -- meidän täytyy tapella!\n\n-- Edessämme on vielä valloittamaton linna, ympärillämme\n50,000-miehinen armeija lukuunottamatta maan koko väestöä, joka pitää\nmeitä pakanoina ja on vimmoissaan karkaava kimppuumme, jos kerta\ntappiolle joudumme.\n\n-- Rehnsköld -- meidän täytyy tapella!\n\n-- Jos teidän majesteettinne sen käskee. En ole milloinkaan tappelua\npelännyt enkä tiedä nytkään muuta neuvoa. On kokonaan Lewenhauptin syy,\nettä olemme tähän pulaan joutuneet.\n\n-- Sotamarsalkka, älkää ketään syytelkö. Kuka se oli, joka kehoitti\nminua kiirehtimään marssiamme Mohilevista, jossa aioin Lewenhauptia\nodottaa? Kuka se oli, joka alinomaa, vastoin Piperin ja useiden muiden\nvaroituksia yllytti minua tälle retkelle Ukrainaan ja uskotteli\nminulle, että kasakkain vakuutuksiin kävi luottaminen? Te se olitte,\nkreivi Rehnsköld, te, joka nyt vieritätte edesvastuun päältänne toisen\nhartioille.\n\n-- En minä -- vastasi sotamarsalkka ylpeästi -- en minä, vaan teidän\nmajesteettinne oma tahto, joka on kaikkein muiden tahtoa mahtavampi, ja\nteidän majesteettinne järkähtämätön luottamus alinomaiseen voittoon,\nminne ikinä aseemme vain käännämme. Se, se on meidät Pultavaan\nsaattanut; suokoon Jumala, että se saattaisi meidät onnellisesti täältä\ntakaisinkin!\n\nKaarle-kuningas katseli tuimasti rohkeata alamaistaan, joka puhui\ntavalla, jota ei ennen oltu kuultu ruotsalaisten leirissä. -- Tämä\nkuulostaa siltä kuin tappio olisi tulossa, sanoi hän viimein, käyden\nvastoin tavallisuutta synkkämieliseksi.\n\n-- Tulevaisuus on Korkeimman käsissä, -- vastasi sotamarsalkka.\nPäättyköön taistelu kuinka tahansa, teidän majesteettinne armeija on\ntaisteleva niinkuin se aina on taistellut.\n\n-- Oikein, Rehnsköld, oikein! -- sanoi kuningas jälleen leppyneenä. --\nJumalan nimessä siis. Ei silmänräpäystäkään saa laiminlyödä. Nyt taikka\nei koskaan. Huomenna taistelemme.\n\n-- Teidän majesteettinne ... tämä päivä on vuosisadoiksi ratkaiseva\npohjoismaiden yliherruudesta käydyn riidan. Huomenna siis?\n\n-- Huomenna.\n\n-- Minä lähden panemaan teidän majesteettinne käskyjä toimeen.\n\n-- Rehnsköld ... antakaa minulle kätenne. Se ei vapise?\n\n-- Se ei ole koskaan vapissut, teidän majesteettinne!\n\n-- Hyvä. Huomenna raivaamme tiemme Moskovaan.\n\n-- Taikka myös menetämme, niinkuin Kroisos, suuren valtakunnan, --\nmutisi sotamarsalkka itseksensä.\n\n\n\n\n9. PULTAVAN LASKEVA AURINKO.\n\n\nNyt se oli tullut, peruuttamattomasti tullut, se päivä, joka oli\nratkaiseva pohjoismaiden ja ehkäpä Euroopankin kohtalon. Leijonan ja\nkaksipäisen kotkan oli nyt taisteltava viimeinen sankaritaistelunsa.\nNyt oli tulossa kaksintaistelu elämästä ja kuolemasta kahden miehen\nvälillä, joita suurempia ei ole pohjoismaissa syntynyt. Tämä päivä oli\nvievä joko toisen Itämeren rannalle tahi toisen vanhan Kremlin muurien\neteen, Narvan kunnia ei ole koskaan kuoleva, Pultavan kaiku ei koskaan\nvaikeneva. Holofzin ja Smolensk -- Pultava ja Borodino; tappio on\nkaikkina aikoina kulkenut voiton portista sisään.\n\nLewenhaupt, Kaarle XII:n suurin sotapäällikkö, oli viimeisiä, jotka\nsaivat tietää, mitä kuningas ja Rehnsköld olivat päättäneet muun\npäällikkökunnan mieltä kysymättä. Rehnsköld oli hänelle vihoissaan;\nmuuten oli urhoollisen sotamarsalkan käytös kaiken päivää käsittämätön.\nValmistukset tehtiin niinkuin juhlapitoja varten eikä ollenkaan\nniinkuin olisi ollut kysymys päivästä, joka oli ratkaiseva vuosisatojen\nkohtalon.\n\nKun sairaat ja haavoitetut otetaan lukuun, oli koko Ruotsin armeijassa\nnoin 20,000 miestä, joihin vielä tuli lisäksi 12,000 Mazeppan ja\nPoniatovskin johtamaa kasakkaa ja puolalaista. Näiden 20,000 miehen\njoukossa olivat seuraavat joukot Suomen väkeä: 1) Turun läänin\nratsuväkirykmentin 8 eskadroonaa majuri von Holdenin johdolla, joka\nsitten joutui vangiksi; 2) Uudenmaan ratsuväki, 8 eskadroonaa, eversti\nkreivi Anders Torstensonin johdolla (kaatui); 3) Karjalan\nratsuväkirykmentti, 8 eskadroonaa, eversti Löschern von Hertzfeltin\njohdolla (vangittiin); 4) Porin jalkaväki, 2 pataljoonaa,\nkenraalimajuri vapaaherra Stackelbergin ja majuri Willebrandin\nkomentamina (molemmat vangittiin); 5) Turun läänin pataljoona,\neverstiluutnantti Sinclairin johdolla (vangittiin); 6) Uudenmaan\npataljoona, everstiluutnantti Modeen komentamana (vangittiin); 7)\nPohjanmaan pataljoona, everstiluutnantti De la Gardien johtamana\n(kaatui); 8) Porin kolmannes-rykmentti, 2 pataljoonaa, eversti\nWrangelin johdolla (kaatui). Kaikki nämä, samoin kuin ruotsalaisetkin\nrykmentit, olivat niin huvenneet, että monessa pataljoonassa tuskin oli\nyli 200:n miehen ja monessa eskadroonassa tuskin 50 miestä. Arviolta\ntehdyn laskun mukaan oli siis Pultavan tappelussa noin 2,600 tai 3,000\nsuomalaista. Sitä ennen oli jo moni kaatunut Liesnan luona. Kun 6,000\nmiestä oli jätettävä juoksuhautoihin ja tykistön suojaksi, niin ei\njäänyt enempää kuin noin 12,000 miestä Ruotsin ja Suomen väkeä tässä\nratkaisevassa taistelussa käytettäväksi.\n\nIllalla ennen taistelua näyttäytyi kuningas urhoilleen. Häntä\nkannettiin paareilla, saapas toisessa jalassa ja miekka kädessä. Kun\nkierros oli tehty, laskettiin hänet maahan; kenraalit ja everstit\nheittäysivät hänen ympärilleen pitkäkseen muutamia tunteja\nlevähtääkseen. Leirissä vallitsi hiljaisuus; ainoastaan vartijain\nhuudot ja etäisen Worskla-virran hiljainen kohina häiritsi yön\nhiljaisuutta ja sankarien unennäköjä, näiden sankarien, jotka nyt\nkaukana isänmaastaan uinailivat kuninkaansa paarien ympärillä, tulevana\nyönä kenties kuoleman unta uinaillakseen.\n\nEi mikään Tegnér ole runoillen ylistänyt tätä yötä, niinkuin ei kukaan\nole ylistänyt sitä päivää, joka seurasi. Onnettaret katselivat synkeinä\nja ääneti karoliinien viimeisiä voitonunelmia.\n\nHeti puoliyöstä kesäkuun 28. päivänä 1709 komensi Rehnsköld sotaväen\nliikkeelle. Joukot järjestettiin jo pimeässä, ja sekaannuksia syntyi.\nVenäläisten leirissä oltiin hiljaa kuin haudassa; ainoastaan kaukaa\nkaupungista kuului kirveen kalketta venäläisten varustuksilta.\n\nKaksi kuninkaan henkivartijaa, Kustaa Bertelsköld ja Eerikki\nFalkenberg, jotka molemmat oli kirjoitettu ratsumestareiksi\nhenkivartijajoukkoon Holofzinin tappelun jälkeen, heittivät toisilleen\njäähyväiset aamuhämärissä. -- Jos kaadun, -- sanoi Falkenberg, -- niin\nsano minulta sisarellesi terveisiä, että olen kaatunut kuninkaani ja\nmaani edestä, säilyttäen hänen kuvaansa sydämessäni viimeiseen asti.\n\n-- Ja jos minä kaadun, -- vastasi Bertelsköld, -- niin tervehdä\nsisartasi samoilla sanoilla ja sano vielä lisäksi, että voittojen\nkirja pysyi loppuun asti tahratonna, vaikka useita lehtiä jäikin\nkirjoittamatta.\n\nNyt kuului rummutusta venäläisten leiristä, ja ilmoitus tuli, että\ntsaari asetteli armeijaansa vallitusten väliin, 130 kanuunan suojaan,\nPultavan kaupunki tukenaan. Oikeata siipeä komensi Bauer, vasenta\nMenshikoff; keskustaa tsaari itse Sheremetjeff apulaisenaan.\n\nRuotsin jalkaväki sai käskyn Lewenhauptin johdolla rynnätä venäläisten\nvarustuksia vastaan. Se tehtiin kanuunitta ja melkein kivääreittäkin,\nsillä ruudista oli puute, ja joukkojen tuli järjestäytyä vihollisen\nampuessa. Siitä huolimatta ryntäsivät siniset paljain miekoin esiin ja\nvalloittivat ensi hyökkäyksessä kaksi varustusta. Menshikoff teki, mitä\nurhoollinen päällikkö voi tehdä; kolme hevosta kaatui hänen altansa.\nMutta ei mikään voinut pidättää ryntääviä.\n\nNyt lähti Ruotsin ratsuväki Hamiltonin, Krusen, Schlippenbachin ja\nCreutzin komentamana Venäjän ratsuväen kimppuun hyökkäämään. Tämä\nväistyi tieltä, oli vähällä joutua hämmennyksiin eikä paljon puuttunut,\nettei sitä ajettu Worskla-virtaan tai erääseen suohon. Vanhan tavan\nmukaan suosi voitto ruotsalaisten aseita, ja Pultavan onnettaret\nrypistivät alussa kulmiaan Venäjän Pietarille.\n\nSilloin alkoi ruotsalaisten päällikkökunnassa tuo keskinäinen kateus,\njoka sittemmin sai aikaan vuosien 1714, 1742, 1788, 1809 tappiot ja\njoka nyt tuotti vuoden 1709 tappion. Juuri voiton hetkellä, menestyksen\nensimmäisellä askelella horjui kaikki ja hajosi liikkeiden yhteyden ja\nyhtenäisyyden puutteessa, kun ei ollut selvänäköistä ja johtavaa\nsilmää, joka olisi tarkastanut asemaa ja vallinnut tapausten menoa.\nKertomukset tästä ovat ristiriitaisia; useimmat vierittävät koko tämän\näärettömän edesvastuun painon Rehnsköldin hartioille, mutta kaikki\nviittaa siihen, että Kaarle-kuninkaan jäntevä henki oli sinä päivänä\nveltostunut eikä leimunnutkaan enää kuin ukontuli sinistensä edessä.\nSamassa määrässä järjestyi ja voimistui venäläisten puolustus, jota\ntsaarin luja tahto johti; erehdykset korjattiin, yksilöiden vähempää\nvoimaa korvasi laumain paljous, kaikkeen toimintaan vaikutti siellä se\nyksimielisyys, joka voittoa ennustaa, ja viimein muuttui puolustus\nhyökkäykseksi, alkanut tappio täydelliseksi riemuvoitoksi.\n\nLewenhaupt oli juuri aikeissa täydentää ensimmäistä menestystään ja\nmarssi jo täyttä karkua eteenpäin, kun sai käskyn seisahtua,\nvenäläisten rivien juuri alkaessa väistyä ja peräytyä virran yli.\nSeurauksena tämmöisistä käskyistä oli turmiota tuottava epäröiminen.\nVenäläiset estivät kenraali Roosin yhtymästä pääarmeijaan, jonka vuoksi\nhän siirtyi likemmä Pultavaa ja oli pakotettu, vähän aikaa vastarintaa\ntehtyään, antautumaan vangiksi. Virheelliset suulliset käskyt lisäsivät\nhämmennystä. Ei koskaan ollut semmoinen neuvottomuus vallinnut Kaarlen\nitsensä johtajana ollessa. Vasen sivusta sai käskyn tehdä viholliselle\nvastarintaa, sill'aikaa kun ratsuväki samalla siirrettiin niin\nhankalalle paikalle, että \"sen täytyi pusertua kokoon kuin puuro.\"\n\"Tämä näky\" -- sanoo Lewenhaupt omatekoisessa elämäkerrassaan -- \"oli\nminulle kuin puukonpisto; sydämeni vavahti, sillä vihollinen oli kolmea\nkertaa vahvempi ja saarteli meitä joka haaralta\".\n\nKahdentoista pataljoonan, yhteensä 4,000:n miehen voimalla kävi\nLewenhaupt vihollisen koko jalkaväen kimppuun, jota oli noin 20,000\nmiestä. -- \"Me menimme\", sanoo päällikkö, \"kuin uhrit päät seinää\nvasten.\" -- Ensimmäinen hyökkäys oli vastustamaton ja mursi avaran\naukon vihollisen rintamaan. Mutta pian kokoutuivat he jälleen ja\nkiersivät heikon ruotsalaisen rintaman, jolla ei ollut ratsuväkeä\napunaan. Aukkoja syntyi, ruotsalaisten vasen sivusta erotettiin\noikeanpuolisesta, kierrettiin, muserrettiin ja hajoitettiin. Lewenhaupt\nratsasti oikealle sivustalle. Se oli niin ikään tulien saarroksessa,\nrusentui, hajosi ja pakeni. -- \"Minä asettauduin\", sanoo hän, \"miekka\nkädessä heitä vastaan, hutkin ja hakkasin, kun en saanut heitä\npidätetyiksi. He huusivat kyllä kaikki seiso! seiso! mutta pakenivat ja\njuoksivat kuitenkin minkä jaksoivat.\"\n\nSillä aikaa oli Kaarle-kuningas kannattanut itseään paareilla\nsinne, missä milloinkin tulisimmin taisteltiin. Useita kuulia oli\nsattunut paareihin; hevonen oli ammuttu hänen altaan, kun hän\nmalttamattomuudessaan koetti ratsastaa, ja henkensä pelastuksesta hän\nsai kiittää erästä nuorta upseeria, joka, itse ollen haavoitettu, antoi\nhänelle hevosensa. Jalka satulannuppiin nostettuna tapasi kuningas\nLewenhauptin. -- Vieläkö elätte? Mitä nyt ryhdymme tekemään,\nLewenhaupt? -- Tämä kokosi tuota pikaa jalkaväen jäännökset vasemmalta\nsivustalta ja kaiken ratsuväen, ympäri kuninkaan ja vetäytyi kuormaston\nluo.\n\nKauan vielä puolustihe oikea sivusta urhoudella, joka on mainittava\nkaroliinien loistavimpain urotekojen rinnalla. Niiden monien\nesimerkkien joukossa, jotka ovat säilyneet jälkimaailmalle, mainitaan\nmyöskin Uudenmaan rykmentti. Tämän urhoollisen joukon johtajana\nhyökkäsi nuori, suurta sukunimeään kunnialla kantava kreivi Torstenson\nvarustusten puolustajain päälle ja heitti heidät nurin niskoin, mutta\navuttomaksi jätettynä hän kaatui ja hänen kanssaan suurin osa hänen\nurhokkaita miehiään.\n\nMyöskin tsaari Pietari ymmärsi voiton tärkeyden ja taisteli itse\nsuurella miehuudella. Ratsastaen turkkilaisella hevosella, jonka hän\noli sulttaanilta saanut, kiiti hän rivistä riviin, kehoittaen\nsotamiehiä ja upseereja kunnon sotilaiden tavoin tekemään\nvelvollisuutensa. Hänen hattunsa läpi ammuttiin luoti, kun hän tahtoi\nuudestaan järjestää pakenevaa ratsuväkeään. Katariina Aleksejevna,\nsittemmin Venäjän keisarinna, työskenteli väsymättömästi taistelevain\nrivien takana. Väsyneille jakoi hän paloviinaa ja leipää,\nhaavoittuneille kääreitä ja lääkkeitä.\n\nVähitellen raukesivat karoliinien voimat. Useat heidän urheimmista\nsankareistaan viruivat kuolevina Pultavan verisellä kentällä.\nRehnsköld, Piper, Würtembergin prinssi, Schlippenbach, Roos ja useat\nmuut sotapäälliköt olivat pakotetut vangeiksi antautumaan. Kaatuneita,\nhaavoitettuja ja vangituita oli ruotsalaisten puolella 4,000 tai 5,000\nmiestä; venäläisten puolella oli kaatuneiden lukumäärä suurempi, mutta\nse oli vähäinen asia voiton äärettömään tärkeyteen nähden.\n\nHelppo on arvata, mitä sitten seurasi -- surullinen paluuretki voitetun\nsotajoukon tähteiden kanssa. -- Kaksi päivää taistelun jälkeen,\nkesäkuun 30. päivänä klo 2 tienoissa jälkeen puolenpäivän, seisoi\nKaarle-kuningas sotajoukkonsa jäännösten kanssa Dnieper-virran\nrannalla, \"sopessa, jossa pikemmin sopi kaitsea lampaita ja vuohia kuin\njohtaa sotalaumoja väkevää ja voitollista vihollista vastaan\". --\nVihollisen sulkemana, ruumiin ja sielun ponnistuksista voipuneena,\nraivoten kuin se leijona, jonka näemme mitalissa, mihin on kirjoitettu\n_indocilis pati_, torjui voitettu, mutta sortumaton sankari vielä kauan\nsotapäällikköjensä rukouksia, \"että pelastaisi itsensä, voidakseen\nkerran Ruotsinmaan pelastaa\". -- Vihdoin, myöhään illalla, kun\nvenäläisten sotajoukko jo ahdisti ruotsalaiset Dnieper- ja\nWorskla-virtain yhtymäpaikkaan, antoi kuningas viedä itsensä 1,000:n\nuskottunsa sekä Mazeppan ja 3,000:n kasakan kanssa joen yli -- näin\njättäen pakahtuvin sydämin sen uskollisen armeijan, josta on sanottu,\nettä se rakasti voittoa enemmän kuin henkeään, mutta kuningasta enemmän\nkuin voittoa. Eikä se ollutkaan Kaarle-kuningas, joka näin menetteli,\nse oli sortunut sielu, jolle sanottiin: jätä sotapäällikkyys ja rupea\nhallitsijaksi! Kumpiko oli viisaammin tehty, sen historia ratkaiskoon;\nsisällinen tunto sanoo meille: Kaarle-kuningas olisi ollut itselleen ja\nmaineelleen uskollisempi, jos hän, sen sijaan, että puoliväkisin vaati\nitselleen vieraanvaraisuutta kristikunnan vihollisilta, olisi koko\nsotajoukkonsa kanssa kaatunut Dnieper-virran rannoilla!\n\nJo heinäkuun 1. päivänä antautui Lewenhaupt koko ruotsalaisen armeijan\nkanssa Dnieperin luona ja vietiin vankina Venäjän sisämaahan. Pultava\nkantoi hedelmänsä. Pultava säilytti muistojaan. Yksi niitä muistoja on\nse suuri lakeus kaupungin ulkopuolella, jota vieläkin sanotaan\n\"ruotsalaisten haudaksi\".\n\nJa tähän loppuu kertomus sinisistä ja voittojen kirjasta. Sitä\njatketaan vielä toiste ja puhutaan siinä silloin vähemmän loistavista\nurotöistä -- mutta ne kohtalot ovat omia muistojamme ja tunteitamme\nlähempänä.\n\n\n\n\n\n\nVÄLSKÄRIN KAHDEKSAS KERTOMUS.\n\nPAKOLAINEN.\n\n\n\n\nKun seura taas kokoontui yliskamariin, huomattiin, että yksi sen\njäsenistä ei ollut saapuvilla. Sallimus, joka toisinaan tekee oikein\nhauskaa pilaa inhimillisistä asioista, oli lähettänyt oppineelle\nkoulumestarille, maisteri Svenoniukselle, ankaran pakotuksen oikeaan\nkäsivarteen, jota jäsentä kaikkina aikoina on katsottu koulumestarille\nvirantoimituksessa välttämättömän tarpeelliseksi. Svenonius, joka\nsamoin kuin kaikki muutkin hänen ammattiveljensä piti patukkaa kaiken\nkoulujärjestyksen varsinaisena ohjaajana, oli nyt ahkerassa työssä\nsaadakseen vastahakoinen, patukkaa käyttävän käsivartensa entiseen\nvoimakkaaseen kuntoon ja ilmoitti olevansa estetty välskärin\niltaseuraan saapumasta.\n\nPikku Jonathan ja muut lapset olivat ristiriitaisten tunteiden\nvallassa. He eivät voineet salata riemuaan siitä, että pelättävän\npatukan täytyi pysyä toimetonna; mutta heidän iloaan karvastutti\nkuitenkin pelko siitä, että välskärin kertomukset nyt keskeytyisivät ja\nettei aurinko enää nousisikaan Pultavan verisiä tantereita valaisemaan.\nOlipa heidän ilonsa sentähden odottamaton, kun välskäri eräänä iltana\nkenenkään pyytämättä ilmoitti, että lanka jälleen tulisi rullalta\njuoksemaan, ja että verinen vyyhti oli valmis kerittäväksi.\n\n-- Minusta on hauskempi olla rankkasateessa kuin ensimmäisen\nukonleimauksen painostavassa ilmassa, -- sanoi hän, -- ja minä olen\noikein levoton päästäkseni pois Ukrainan aromailta. Vuosien 1700 ja\n1709 välillä eläneille se aika tosin lienee ollut ylevän mielialan ja\nvoitonriemun aikaa, mutta me, jotka tiedämme, mitä sitten seurasi,\ntunnemme ikäänkuin helteen sydäntämme ahdistavan ajatellessamme sitä\nvarjoa, joka peitti voittojen loistoa. Parempi on siis seisoa\nhirvittävän todellisuuden keskellä kuin surumielin katsella riemujaan\ntuon tulevan onnettomuuden yön mustan harson läpi.\n\n-- Ellei serkulla ole parempaa ja hupaisempaa kerrottavaa, on aivan\nyhdentekevää, jos aloitamme lopusta -- puuttui vanha isoäiti puheeseen,\nsuorasukaisesti niinkuin hänen tapansa oli. -- Aikakirjoissa satakoon\nja leimutkoon; mutta teidän kertomustenne kanssa ei sillä ole mitään\ntekemistä. Saatattehan taivaan nimessä antaa pahan ilman mennä menojaan\nja puhua sitä seuranneesta päivänpaisteesta. Sanokaa meille siis\nsuoraan ja muitta mutkitta: ystäväiseni, niin ja niin kävi Kaarle\nXII:n, hän kohosi ilmaan kuin aurinko ja putosi maahan kuin\nkarvakinnas, tappeli kyllä paljon ja kuoli naimatonna; johonka serkku\nsaattaa lisätä, että oli vahinko niin urhoollista miestä ja että\nhänen aikanaan vaski oli parempaa kuin hopea. Sitten saattaa serkku\nantaa nuoren Bertelsköldin mennä naimisiin ja pitää komeat häät\nMainiemen linnassa, ja siten olemme, toivoakseni, onnellisesti\npäässeet ohi isonvihan melskeiden ja saamme kuulla hiukan lisää Ebba\nBertelsköldistä, siitä kunnon ihmisestä, ja kuninkaan sormuksesta.\n\n-- Enpä toivoisi, -- murahti kapteeni Svanholm, joka kyllä kunnioitti\nja ihaili vanhaa isoäitiä, mutta samalla suuresti surkutteli hänen\nhuonoa aistiaan; -- en kuitenkaan toivoisi, että veli Bäck niin\nhelposti heittää luotaan Kaarle XII:n sotasäilän ja rupeaa hääpöydän\nsokerileivoksia rakentelemaan.\n\n-- Sekä kuningas että Kustaa Bertelsköld ovat maanpaossa ja\nvankeudessa; meidän täytyy ensin saada heidät sieltä takaisin, --\nkiiruhti Anna Sofia muistuttamaan, kun hän kapteenin viiksien\ntempauksista luuli aavistavansa myrskyilman tuloa.\n\n-- Miehuus! -- huudahti kapteeni; -- se maksaa kelpo iskuja, se!\n\n-- Löikö hän kaikki venäläiset kuoliaiksi? -- kysäisi pikku Jonathan.\n\n-- Ei, -- vastasi välskäri. -- Sill'aikaa, kun venäläiset valloittivat\nhänen maitaan, peittosi Kaarle XII ystäviään turkkilaisia hengiltä. Se\nkuuluu suuren miehen eriskummallisuuksiin. Muuten saan sanoa serkulleni\n-- ja samassa kääntyi välskäri hiukan närkästyneenä isoäidin puoleen --\nettei kelläkään ihmisellä ole lupa olla aikansa eli aikansa tapausten\nulkopuolella. Yhtä vähän saatan hankkia häitä Mainiemen linnaan\nisonvihan aikana kuin kellekään voisi pistää päähän hankkia tanssia\nhuoneeseen, jonka kaikki neljä nurkkaa ovat ilmitulessa. Rauhallisina\nja hiljaisina aikoina -- jos semmoista aikaa onkaan, joka sen nimen\nansaitsee -- silloin ehkä käy laatuun, että yksi ja toinen ikäänkuin\nputoaa saranoiltaan ja menettelee tässä maailmassa oman päänsä mukaan.\nMutta suurina ja myrskyisinä aikoina muuttuvat kaikki niiden\nmukaisiksi. Mitä korkeammalle tapausten aallot nousevat, sitä\nkorkeammalla keinuu jokainen pieni pursi, jopa jokainen niiden päällä\nuiskenteleva lastukin, eikä lepoa ole ennenkuin synkässä syvyydessä. Ja\nsuomalaisella aatelismiehellä, sotilaalla, Kaarle XII:n henkivartijalla\nei olisi isonvihan aikana muuta ajattelemista kuin naimistaan! Eihän\nkuninkaalla itselläänkään ollut siihen aikaa, vaikka oli kysymys hänen\nsuvulleen tulevasta kruunusta. Ei, serkkuseni, käydessämme istuttamaan\najantiedoista otettua siementä täytyy meidän laskea se semmoiseen\nmaanlaatuun, joka soveltuu sen omalle luonteelle, ja antaa sen kasvaa\nomista juuristaan, paikkailematta sitä millään koristuksilla: Voinhan\nantaa koko siemenen olla sillänsä, niinkuin lukemattomat menneiden\naikain siemenet ovat olleet hedelmälliseen maahan lankeamatta; mutta\njos mieli sen kasvaa, täytyy sen kasvaa _itsestään_ eikä _minusta_. En\nvoi aikakausia valaa uudelleen. Herra on ne kerran suuressa valimossaan\nsemmoisiksi valanut.\n\n-- No-no, -- sanoi vanha isoäiti leppeästi hymyillen niinkuin aina, --\nei saa serkkuni panna pahakseen, että minä, joka olen rauhaa rakastava\nihminen, hiukan pelästyn tuota historian ankaraa ryöppyilmaa. Kertokaa\nte vain niinkuin asia vaatii; jos meno käy liian julmaksi, koetan pitää\nvarani, että saan sukkani oikein kudotuksi, jottei toinen jalkaterä\ntule toista pitemmäksi. Täällä on kyllä kuuntelijoita, jotka ovat\nsotaan innostuneempia kuin minä. Näenpä jo serkku Svanholmin sotaisasta\nkatsannosta, että suuria tappeluita on tulossa, ja johan näkyvät sekä\nAnna Sofia että Jonathan luulevan olevansa sakeimmassa kuulatuiskussa.\n\n-- Kummi kulta, kertokaapa, kuinka hän peittosi turkkilaisia hengiltä,\n-- puuttui taas puheeseen erinomaisen sotaisa pikku Jonathan, joka heti\nkohta rohkaisi mielensä, kun kuuli, että hänetkin luettiin Kaarle XII:n\nihailijain joukkoon.\n\n-- Ei ukkoseni, -- vastasi välskäri, -- Siitä leikistä saat parempia\ntietoja Ruotsin historiasta. Meidän tulee varoa kuljeksimasta liian\nkauas maailmalle, voisimme silloin viipyä poissa yhtä kauan kuin\nkuningas Turkinmaalla, omaksi ja valtakuntansa suureksi vahingoksi.\nSiitä on jo kauan, kun viimeksi olimme Suomessa, ja meidän on nyt\nkatsottava, kuinka tämä maa kantaa raskasta osaansa Kaarle XII:n\nvoitoissa ja vaurioissa.\n\n-- Mikä on siis kahdeksannen kertomuksen nimi?\n\n-- _Pakolainen_. Sillä siihen aikaan pakenivat kohtaloaan kaikki, jotka\npaeta taisivat. Sotavanki karkasi vieraasta maasta; naapuri pakeni\nnaapurin luo, talonpoika jätti poltetun talonsa, kaupunkilainen\ntyhjennetyn kauppapuotiinsa ja oppinut kumoon kaadetut kirjahyllynsä.\nMyrsky pyyhkäisi mukaansa kaikki, mitä sen tielle sattui: vei ahneelta\nhänen raha-arkkunsa ja köyhältä hänen viimeisen äyrinsä, puhalsi\nsatamista rauhalliset laivaliput ja maasta siemenet, hevosen valjailta,\nhärän laitumelta, miehen aurankurjesta, lesken viimeisen pojan, maan\nleivän ja ytimen, jopa toivonkin kansan sydämestä. Aika, joka nyt\neteemme avautuu, on mullistusten aika, jolloin voitonhuudot muuttuivat\nvoihkinaksi, ja jolloin taisteltiin hurjia taisteluita hyljätyn ja\npoljetun maan tähteistä. Sillä hän, jonka lähinnä Jumalaa olisi pitänyt\nsuojella rajaa ja säilyttää sille viljelyksen hedelmiä, joita niin\nmonet vuosisadat vaivalloisesti, jopa sanomattomalla kieltäymykselläkin\nolivat erämailta vallanneet -- hän jatkoi loitolla uskottomain maassa\ntuota vaarallista, vieraista kruunuista käymäänsä peliä: -- hän, jonka\npaljas nimikin oli enemmän kuin sotajoukko ja jonka pieninkin, nyt\nhyödytön voitto olisi pelastanut Suomen häviöön joutumasta, hän kurotti\nvielä maanpaossakin päänsä yli Euroopan ja yli maailman kuullakseen\nmaineen tuhatkielistä sorinaa, joka kertoeli hänen nimeänsä,\nkuullakseen osmanien sotahuudon hälinää, joka oli päästävä hänet hänen\nonnensa pilauksesta. Järkähtämätönnä uskossaan totuuden ja oikeuden\nvoittoon ei hän havainnut, kuinka tutkimaton sallimus uursi hänen\nvaltansa perustuksia ja irroitti kiven toisensa perästä hänen\nedeltäjiensä jättiläisrakennuksesta. Maakuntia, linnoja, sotajoukkoja\nsortui toinen toisensa perästä väkivaltaan ja vereen, Ruotsi hajosi,\nSuomi nääntyi ja kaikki horjui hänen allansa, mutta hän seisoi\npystyssä, yksinään, lannistumatonna, kyeten kaikkeen muuhun, mutta ei\ntaipumaan epävakaisen inhimillisen onnen alle; voittaen kaiken, mitä\nhistoria tietää kertoa sankariavuista, mutta kuitenkin ollen\npienintäkin pienempi siinä, ettei osannut unhottaa ja antaa anteeksi --\nsuurempi kuin kukaan muu kaikesta kieltäytyessään, mutta kuitenkin\nkykenemätön itseänsä kieltämään!\n\n\n\n\n1. YLIOPPILAAT LÄHTEVÄT SOTAAN.\n\n\nEräänä kauniina kevätpäivänä loppupuolella huhtikuuta 1710 oli erään\npommerilaisen kaljaasin onnistunut päästä pujotteleimaan Aurajoen\nsuulla vielä ajelehtivien jäälauttojen välitse, ja se laski nyt maihin\nTurun rantasiltain luona jyvälastiaan purkamaan. Edellisenä vuonna oli\nmaassa ollut kova kato, niin että rukiitten hinta talvella nousi aina\n20:een ja 30:een talariin tynnyriltä, ja tietysti tunkeutui nyt koko\njoukko halullisia ostajia esille, päästäkseen osalliseksi pommerilaisen\ntuomasta avusta. Kansaa kaikenlaista, kauppiaita, porvareita,\nvirkamiehiä, oppineita ja oppimattomia, sekä joukko leivättömiä\nkäsityöläisiä ja merimiehiä tulvasi rantaan, saadakseen tarpeensa\nkohtuullisella hinnalla, ja pommerilaisen oli varsin vaikea saada heitä\nymmärtämään, että korkea kruunu jo oli tilannut hänen lastinsa Suomen\nsotaväkeä varten.\n\nToiveissaan pettynyt väkijoukko alkoi napista. -- Mitä tämä on? --\nhuusi eräs roteva teurastaja, jolla ei enää ollut mitään teurastamista,\n-- pitääkö meidän nähdä nälkää lihoittaaksemme kenraali Lybeckerin jo\nennestään lihavaa kukkaroa! Anna mennä viidestätoista talarista, ja\npäällisiksi kunnon kimpale sianlihaa, jollet ole juutalainen!\n\n-- Kenraali syököön vähän vähemmän, niin hän marssii paremmin, --\nvirkkoi eräs toinen. -- Kuulepas sinä, pommerilainen naurisnaama, älä\npäästä ruununrottaa jyvähinkaloosi, muuten se nakertaa siihen reiän.\n\n-- Etkö häpeä, härkäsaksa! -- huusi eräs paksu varusmestari, joka\nkyynärpäittensä avulla tunkeusi joukon läpi. -- Tässä on mies, jolla on\nkomissariaatin käsky ottaa jyvät vastaan, ja jos joku tohtii jotakin\nmukista, kyllä minä hänet muokkaan!\n\n-- Napauttakaa vähän tuota ruunun rosvoa! -- huusivat taas toiset\näänet. -- Vetäkää häntä vasten kuonoa, mokomaa valtionpetturia! Nyt he\naikovat anastaa itselleen kaiken viljan, nylkeäkseen sekä meitä että\nkruunua!\n\n-- Odottakaapa, te olutratit, te paltunpaistajat, te tiskinnuolijat,\nkyllä minä opetan teitä herjaamaan hänen ylhäisyyttään kenraalia, kun\nkoko maan onni on meidän miekankärjessämme! -- kiljui varusmestari\nvihoissaan, päästyään onnellisesti pommerilaisen laivan kannelle\npujahtamaan.\n\n-- Kyllä vain, kurkussanne on maan onni, eikä miekkanne kärjessä, --\nvastailtiin väkijoukosta. -- Liisteröikää tuo hätähousu mastoon kiinni!\nKastakaa häntä joessa! Mäikyttäkää! Poukuttakaa häntä! Pärpättää he\nkyllä osaavat, mutta annapas ryssien tulla, niin saamme nähdä, kuinka\npötkivät käpälämäkeen.\n\nAjat olivat niin levottomat, mielet niin riitaisat, että pieninkin\nkipinä voi sytyttää kaikki ilmituleen, ja niin oli tämäkin tora\nmelskeeksi ja väkivallaksi yltymäisillään, kun kaikeksi onneksi joukon\nhuomio kääntyi toisaalle. Kiivaimmat kiljujat aikoivat jo rynnätä\npommerilaisen laivan kannelle, ajaakseen lihavan varusmestarin tuhannen\ntuuteriin, kun samassa siihen aikaan niin harvinaiset miesäänisen\nlaulun sävelet saattoivat heidät seisahtumaan ja kuuntelemaan, mitähän\ntuokin merkitsisi. Kohta nähtiinkin lukuisa joukko ylioppilaita\njärjestyneinä rivistöön marssivan esille siitä osasta kaupunkia, joka\nvanhastaan on tunnettu Ryssänmäen nimellä; nimi lienee saanut alkunsa\n-- jos saa uskoa oppinutta Taneli Jusleniusta -- siitä, että\nmoskovalaiset juuri tuolle paikalle olivat asettaneet leirinsä, kun\nv. 1318 hävittivät kaupungin. Tämän nuoren joukon miesluku lienee\nnoussut vähän yli kahdensadan, vaikka sen rivit eivät suinkaan olleet\nniin suorat ja niin hyvin järjestetyt, että niistä olisi käynyt heidän\nlukumääräänsä yhtä tarkalleen arvaaminen kuin sen voi arvata\nsäännöllistä sotajoukkoa lukiessaan. Puuttui myöskin tuo yhdenmukainen\nulkonainen käytös, jota etenkin nykyaikana on totuttu näkemään\nyhteisessä univormussa ja säntillisissä liikkeissä; sillä enin osa\nnäistä tuota pikaa haalituista sotureista oli aivan ujostelematta\npuettu samaan harmaaseen tai siniseen sarkatakkiin, minkä pitäjän\nräätäli kotiseudulla oli heille valmistanut, ja ainoastaan harvat\nheistä olivat keltaisilla hihansuilla ja samanvärisillä nahkavöillä\nkoettaneet hiukan mukailla maailmanmainiota ja kuuluisaa\nkaroliinilaista univormua. Ryhtiä vastaan olisi niin ikään\nvarsinaisella soturilla ollut paljonkin muistuttamista, sillä monen\nniska oli ennen aikaansa köyristynyt latinan kieliopin raskaan painon\nalla; mutta sitävastoin nähtiin rotevia ja jänteviä vartaloita ja\nvoimakkaita jäseniä, jommoisia tuskin missään nuorukaisjoukossa tähän\naikaan nähtäneen. Moni leuka oli siihen aikaan parroittunut jo ennen\nkouluun tuloa, ja joskaan neljän- ja viidentoista vuoden vanhat\nylioppilaat silloin -- ja niinhän nytkin on asianlaita -- eivät olleet\nniin aivan harvinaisia Suomen yliopistossa, niin oli kuitenkin enin osa\nheistä ehtinyt kolmen- ja neljänkymmenen vuoden vakavaan ikään, kun nyt\nhankkiutuivat vaihtamaan kirjaa miekkaan. Kun vielä ottaa huomioon,\nettä noita kaikkein nuorimpia, joita vanhemmat toverit pitivät\nankarassa kurissa eivätkä kohdelleet paljon paremmin kuin juoksupoikia,\nei katsottu kelvollisiksi ottamaan osaa sotaharjoituksiin, niin voi\narvata, ettei ankarinkaan tarkastaja olisi löytänyt montakaan\npoistettavaa tästä joukosta, joka nyt samosi pitkin Turun katuja.\n\nYlioppilaat lauloivat -- ja milloin eivät ylioppilaat laula riemujaan\nja ihastustaan! Taidokkaasti harjoitettua ei heidän laulunsa tosin\nollut eikä kyennyt vetämään vertoja nykyajan neliääniselle laululle,\nmutta voimakas ja uskollinen henki kaikui kuitenkin näistä sävelistä.\nLaulettiin Dahlstjernan tunnettua laulua herra Pietarista,\njoka tavoitteli pyytääkseen Narvan uljasta ja ihanaa impeä, ja\nKaarle-kuninkaasta, joka piti hänestä huolta.\n\n    \"Nyt parku kuului etähältä metsist' itämaan:\n    Voi meitä, tuli miesten tuhonpäivät!\n    Ken käy nyt aurankurkeen, ken käyttää karhiaan?\n    Ja herrammekin kaikki vangiks' jäivät!\n    Sen kuulleet ootte kai, että Kaarle piti Narvasta huolen...\"\n\nEräs tavattoman pitkä ja harteva merimiespukuinen mies oli vast'ikään\nastunut maalle pommerilaisesta kaljaasista ja kääntyi nyt lähimmän\nmiehen, erään nokisen sepän puoleen kysyen, mitä tämä sotainen meteli\nmerkitsi ja oliko vihollinen jo maassa, koska yksin ylioppilaatkin\nnäkyivät tarttuvan aseihin sotaan lähteäkseen.\n\n-- Mitäkö merkitsee? -- vastasi seppä. -- Sitäpä tietenkin, että neljä\nviikkoa umpeensa olen nyt yötä ja päivää takonut kiväärinputkia ja\nmiekkoja, puhumattakaan jalustimista, hevosenkengistä ja muista\nsemmoisista, joiden tähden ei olisi ollut aikaa korjata ainoatakaan\nlukkoa, vaikka itse rikas herra Wargelin olisi tullut sitä\nraha-arkkuunsa teettämään. Ylioppilaatko? Saakeli soikoon, he ovat nyt\njo kahdeksan vuotta miekkoja heilutelleet ja äkseeranneet kuin\nsotamiehet, vaikka täällä on ollutkin rauhallista välimmiten. Mutta nyt\non venäläinen Viipurin edustalla, ja pääsiäisyönä tuli käsky maaherra\nPalmenbergilta, että kaikkien ylioppilaiden pitää käydä pyssyyn käsiksi\nja marssia nostoväen kanssa. Tuhannen tulikekäle! Se tarttui kuin tuli\ntappuroihin. Professorit kinaavat vastaan minkä voivat, sillä kreikka\nja latina ovat joutuneet huonoon huutoon Turussa, ja kirjain ääreen\njääpi vain köyryselkiä ja rampoja. Mutta sotaan ylioppilaat tahtovat,\nniin että savu suitsee. Niissä peijakkaan pojissa on ruutia. Tappelin\nheidän kanssansa seitsemän vuotta, parina kolmena iltana viikossa,\nsiihen aikaan, kun olin kisällinä, ja monella voi-mahalla on vielä\nnytkin kuhmuja päässään minun moukarini jäljeltä; mutta mestariksi\ntultuani pidän aina heidän puoltansa. Katsokaapa vain noita kirkkaita\nmusketteja; ne ovat kaikki minun pajastani -- suoria ja kirkkaita kuin\nauringon säteet! Ja puolet niistä ovat he saaneet velaksi.\n\n-- Kuka on tuo, tuolla kadunkulmassa seisova kunnianarvoisa, pitkään\nkauhtanaan ja tuuheaan tekotukkaan puettu mies, joka näyttää niin\nkarsain silmin katselevan ylioppilaiden marssia?\n\n-- Se on professori Tammelin, yliopiston rehtori. Se arvon mies on\npahemmassa pinteessä kuin kolmituumainen naula kaksileiviskäisen\nmoukarin alla. Piispa on Tukholmassa, ja koko kaupunki on sekaisin.\nPääsiäisyönä ammuttiin kolme luotia asessori Gyllenkrokin kamariin\nhänen saunassa ollessaan. Tiesi lempo, ovatko ylioppilaat olleet\nsemmoisissa vehkeissä osallisina, mutta sen kyllä tiedän, että heidän\nputkassaan on parin viikon kuluessa ollut enemmän väkeä kuin\nluentosaleissa ja että kaksi uutta munalukkoa on minun täytynyt tehdä\nsen oveen. Älkää tehkö niistä kovin lujia, Vasara-Jaakko, sanoivat\nylioppilaat; ymmärrättehän hyvinkin, että ennemmin tappelemme\nKaarle-kuninkaan puolesta kuin pyydystelemme hämähäkkejä putkassa. En\ntiedä muusta kuin virastani, vastasin minä; mutta jos teillä olisi\nKaarle-kuninkaan kourat, kyllä lukkojen kanssa toimeen tulisitte.\nUskokaa minua, ne hiiden veitikat tekivät työtä käskettyä ja eräänä\naamuna he olivat murtaneet uudet lukkoni rikki. Mutta sen perästä\nlyötätti korkeasti oppinut konspiratoriumi...\n\n-- Konsistoriumi, -- oikaisi merimies.\n\n-- Olkoon menneeksi! Sen perästä lyötätti korkeasti oppinut\nkonsistoriumi vankan rautateljen oven eteen, ja siitä päivin istuvat\nlinnut siivosti häkissään. Mutta nuo toiset kiljuvat sitä pahemmin ja\nkokoontuvat joka päivä Ryssänmäelle äkseeraamaan. Kuulkaapa vain! Nyt\nhe seisattuvat neuvottelemaan joistakin uusista vehkeistä. Panenpa\nalasimeni veikkaan kaatunutta savutorvea vastaan, etteivät he nyt puno\nviisaita päitään tuumiakseen tutkintoasioita. Saas nähdä -- kuulkaapa\nvain! Nyt saa kopin vartija, vanha Tuuli tekemistä.\n\nLaulu oli vaiennut, ja ylioppilaat olivat seisahtuneet rantakadulle.\nHeidän vähän aikaa kiivaasti neuvoteltuaan kuului joukosta yhä\näänekkäämpiä huutoja: -- karsserille! karsserille! -- Ja kohta oli koko\njoukko liikkeellä yliopistolle päin, jonne merimieskin paremman työn\npuutteessa seurasi heitä.\n\nTurun kuninkaallisella yliopistolla oli siihen aikaan, niinkuin vielä\nsatakunta vuotta jälkeenpäinkin, vähäpätöinen huoneistonsa juuri siinä\nkorkeassa muurissa, joka oli kirkkomäen ympärillä lähinnä\ntuomiokirkkoa; ja saman muurin sivulla, kalustohuoneen ja kirjaston\nvälillä, oli erityinen ulkoneva rakennus, jonka tärkeänä tehtävänä oli\nolla karsserina eli koppina, joksi seppä sen oikein suomensi. Tänne\nylioppilaat nyt ohjasivat kulkunsa, ja tuskin olivat he tulleet\npaikalle, kun jo uskalsivat tehdä, mitä arvattavasti eivät olisi\nuskaltaneet, jos ankara ja pelätty piispa Johannes Gezelius nuorempi,\nyliopiston varakansleri, olisi ollut kaupungissa, nimittäin että\nsuurella huudolla vaativat vangittujen toveriensa vapauttamista. --\nVangit ulos! -- huusivat he. -- Karsseri auki! Peldanus ulos!\nMiltopaeus ulos! Bång ulos! Kaikki vangit vapaiksi taistelemaan\nkuninkaan ja isänmaan puolesta!\n\nVahtimestari Tuuli, vanha eronsaanut lipunkantaja, joka oli tullut\nsotaan kykenemättömäksi Lundin tappelussa, ei arvatenkaan ollut\ntottumaton tällaisiin vieraisiin, sillä hän piti varansa eikä\naukaissutkaan teljettyä porttia, vaan kurkisti ainoastaan pienestä,\nportin päällä olevasta, rautaristikolla varustetusta ikkunasta, ja\nkysyi äreällä äänellä, \"mitä tyhmyyksiä he nyt taas aikoivat tehdä?\"\nPari tarkasti nakattua mädännyttä munaa ja uudistettu huuto \"vangit\nulos!\" oli vastaus kysymykseen, vastaus siksi selvä, ettei sitä käynyt\nväärin ymmärtäminen. Tuuli pysyi kuitenkin tyynenä, mitä ei hänen\nnimestään päättäen olisi voinut uskoa, ja lähti sen enempää sanasotaan\nryhtymättä katsomaan, olivatko lukot ja ristikot tarpeellisessa\nkunnossa.\n\nYlioppilaat seisoivat hetkisen neuvottomina. Rohkeimmat ehdottivat,\nettä heti tehtäisiin rynnäkkö porttia vastaan ja sitä tietä väkisin\ntunkeuduttaisiin karsserihuoneeseen. Toiset katsoivat helpommaksi ja\nviisaammaksi, että käytäisiin kulman ympäri, tunkeuduttaisiin sisään\nisosta portista, joka kaiken päivää oli auki, ja pihan puolelta\nvapautettaisiin vangitut toverit. Varovaisimmat sitävastoin olivat sitä\nmieltä, että miehissä mentäisiin rehtorin luo anomalla anomaan sitä,\nmistä muuten voisi olla pahat seuraukset.\n\nEnnenkuin vielä oli päätöstä tehty, keskeytyivät heidän tuumailunsa\näkisti sen johdosta, että rehtori parin konsistorin jäsenen kanssa\nläheni kokouspaikkaa. Meidän on muistettava, että nuo tarmokkaat\npiispat, molemmat Gezeliukset, isä ja poika, lähes kahden miespolven\najan olivat pitäneet opiskelevaa nuorisoa Turussa ylen ankarassa\nkurissa, jota muutenkin sen ajan henki vaati ja jonka nyt ainoastaan\nuhkaava yleinen vaara ja ankaran esimiehen poissa-olo oli saanut\nhorjumaan. Kun piispa Gezelius nuorempi, joka muuten oli punaverinen ja\nhyvinvoipa kasvoiltaan, tapansa mukaan tarkasteli terävillä ruskeilla\nsilmillään ylioppilasten joukkoa, silloin ei kukaan uskaltanut suutaan\navata eikä kättään liikauttaa muuta varten kuin osoittaakseen\nrajattominta kuuliaisuutta ja nöyryyttä. Nyt hän oli poissa, mutta\npolvesta polveen kulkenut kunnioitus yliopistollista virkamahtia\nkohtaan ei ollut vielä ehtinyt unohtua, ja niin pian kuin rehtori\nhuomattiin, lensivät kaikki lakit päästä, ei hiiskaustakaan kuulunut,\nja kaikki odottivat paljain päin, mitä yliopiston lähinnä ylimmällä\npäällysmiehellä oli heille sanomista.\n\nRehtori, professori Tammelin, oli laiha mies ja vähäpätöinen\nulkonäöltään, jota kumminkin vähän ylensi hänen papillinen pukunsa ja\nse itsetietoisuuden tunne, joka näinä aikoina kieltämättä oli\njumaluusopillisen tiedekunnan tunnusmerkkejä. Hän astui nuorison\nkeskelle niin varmasti kuin kirkkoruhtinaan sijainen ainakin, ja\npuhutteli ylioppilaita latinaksi, sillä silloin käytettiin tätä\noppineiden kieltä yleisesti kaikissa opettajain ja oppilasten välisissä\nasioissa, ja tällä kertaa tapahtui se ehkäpä senkin tähden, ettei\nympärillä seisova, paikalle rientänyt väkijoukko pääsisi selville\nyliopiston sisällisistä riidoista. -- Mitä tämä melunne tarkoittaa? --\nsanoi hän. -- Miksikä tulette tänne aseiden kanssa, ja mikä on syynä\nsiihen meteliin, joka jo useita viikkoja on häirinnyt yliopiston rauhaa\nja sitä kunnioitusta, jota olette velvolliset sen säännöille\nosoittamaan?\n\nGabriel Peldan,[15] sen urhean Israel Peldanin veli, joka tällä kertaa\nistui arestissa, astui nyt joukosta esiin, kumarsi syvään rehtorinsa\nedessä ja vastasi kysymykseen pelkäämättä ja yhtä sujuvalla\nlatinankielellä kuin oppinut professorikin. -- Teidän jaloutenne, --\nsanoi hän, -- tuntee paljon paremmin kuin me halvat oppilaat sen hädän\nja vaaran, johon maa on joutunut moskovalaisten äkkiarvaamattoman\npäällekarkauksen johdosta, ja tietää, kuinka kruunun käskynhaltija on\nkuuluttanut, että ylioppilaidenkin on saatava aseet ja harjoitettava\nvihollista vastaan lähtemään. Minä uskallan sanoa sen, ja me kaikki\ntulemme sen verellämme todistamaan, että me ylioppilaat suurimmalla\nhalulla ja innolla tahdomme tätä korkeata käskyä totella ja mielellämme\nkuolla urhoollisen kuninkaamme ja rakkaan isänmaan edestä. Mutta nyt\novat, kenties vastoin teidän jaloutenne tietoa ja tahtoa, muutamat,\njoiden tarkoitukset maan ja meidän suhteen eivät ole rehellisiä,\nasettaneet kaikenlaisia esteitä ja viivykkeitä tämän meidän hartaimman\nhalumme tielle. Ja kun me, niistä huolimatta, olemme käskettyihin\nsotaharjoituksiimme kokoontuneet ja kenties liian isolla äänellä hyvän\ntarkoituksemme ilmaisseet, on muutamat meistä kapinannostajina suljettu\nkarsseriin ja sillä tavoin estetty isänmaata palvelemasta. Sentähden\nolemme, nöyrää kuuliaisuuttamme ja kunnioitustamme teidän jaloutenne\nkäskyille muuten osoittaen, tulleet tänne alamaisuudessa rukoilemaan\nvangittujen toveriemme vapauttamista, että me kaikki, niin pian kuin\nmahdollista on, voisimme sotaan lähteä ja että kuninkaallisen\nmajesteetin tahto siten, mitä meihin tulee, pian täytettäisiin,\n\n-- Teidän nöyrä puheenne, Peldanus, -- vastasi rehtori, -- ei sovi\noikein yhteen sen röyhkeän käytöksen ja sen melun kanssa, joka täällä\njuuri yliopiston pyhien muurien juurella on omansa ajamaan sen\nrauhalliset runottaret pakosalle. Nuoret miehet, te erehdytte suuresti,\njos luulette isänmaan vaaraa voitavan poistaa uhkauksilla ja hälinällä,\nkun kaikkien pelastus voidaan saavuttaa vain kaikkien yksimielisyyden\navulla. Yliopiston viranomaiset eivät tietysti ole voineet asettua\nmaaherran käskyä vastaan, mutta eivät tahdo myöskään tinkimättä totella\nsitä, mikä on julkisesti lakia ja asetusta vastaan. Yliopiston\nsääntöjen viimeisen luvun toisessa pykälässä sanotaan selvästi:\n_Studiosi habebunt vacationem militice, cujuscunque sortis sint\nconditionis_[16]\n\n-- Teidän jaloutenne suvaitkoon muistaa heti sen jälkeen seuraavat\nsanat: _nec sub quocunque denique titulo ad eam inviti trahentur_[17]\nvastasi Peldanus, johon nähtävästi oli tarttunut tuo tavallinen\nakateeminen väittelynhalu, niinpian kuin ruvettiin puhumaan roomalaista\nkieltä.\n\nHieno puna rehtorin poskilla osoitti, että muistutus oli sattunut,\nmutta hän katsoi parhaaksi olla rupeamatta mihinkään vastaväittelyyn.\n-- Konsistoriumi, -- jatkoi hän, -- on tarkoin punninnut sen suuren\nvaaran, joka uhkaa Suomen tulevaisuutta, jos opiskeleva nuoriso, joka\non kutsuttu aikanaan maan virkoja hoitamaan ja sen valistuksesta\nhuolta pitämään, kaatuisi vihollista vastaan taistellessaan ja siten\npitäisi tulevia sukupolvia raakuudessa ja pimeydessä. Juuri sentähden\novat yliopiston hallitusmiehet katsoneet tarpeelliseksi lykätä\nsotaharjoitukset toistaiseksi, kunnes kuninkaallinen neuvoskunta on\nehtinyt antaa päätöksensä meidän alamaisten epäilyksiemme johdosta,\nja myöskin antaneet kurittaa niitä teidän joukostanne, jotka\nmalttamattomimmin ovat käyneet näitä teidän esimiestenne viisaita\ntoimenpiteitä tyhjäksi tekemään. Nyt on tästä kumminkin jo varmoja\ntietoja saapunut, ja asianomaiset ovat säätäneet, että vain\nkaksikymmentä miestä, jotka ovat ruumiiltaan kookkaat ja vahvat, mutta\nopin harjoituksiin vähemmän halulliset, tulee lähteä sotaan, mutta muut\npysykööt rauhallisesti alallaan _in literis et artibus_.[18] Nuoret\nmiehet, teidän alkujaan hyvään aikomukseenne nähden ja ajan vaatimuksia\nhuomioon ottaen tahdomme me, teidän esimiehenne, tällä kertaa antaa\nteidän vähemmän soveliaan käytöksenne anteeksi ja laskea vapaiksi\ntoverinne, jotka karsserissa istuneet ovat, sillä ehdolla, että te\nnoudatatte kuninkaallisen hallituksen käskyä ja itse valitsette\njoukostanne nuo kaksikymmentä sotilasta. Menkää siis rauhassa te muut,\nja palvelkaa maatanne ei melulla ja uhalla, vaan kiitettävillä teoilla.\n\nNäin puhuttuaan poistui rehtori, jättäen koko tämän nuoren joukon\nneuvottomuuden ja epäilyksen valtaan. Mieluinen ei ollut se sanoma,\nettä vain harvat heistä oli valittava vuodattamaan vertansa isänmaan\nedestä. Heidän innostuksensa ei ollut sitä laatua, joka, ollen sanoissa\nmahtava, kuohahtaa maljan ympärillä ja huomenna jo on riutunut. He\nolivat aikansa ja kansansa tosi poikia, valmiita lähtemään -- ei\nkoreihin juhlapitoihin, vaan raudankovan aikakauden tositoimiin, ja he\ntunsivat itsensä, samoin kuin koko Ruotsin ja Suomen kansa siihen\naikaan, kyllin väkeviksi taistelemaan vaikka koko maailmaa vastaan.\nSentähden masensi vanhuuden viisas varovaisuus kuin kylmä sadekuuro\nheidän nuorekasta intoaan, ja muutamat rohkeimmat uskalsivat ehdottaa,\nettä heti kohta ja sen enempää lupaa kysymättä samottaisiin vihollista\nvastaan. Toiset taas muistuttivat, että kenraali Lybecker jo silloin\noli kovissa vihoissa yliopiston varakanslerin, piispa Gezeliuksen\nkanssa, ja luultavasti tulisi puoltamaan heidän uppiniskaisuuttaan,\npiispaa suututtaakseen. Mutta Lybecker ei ollutkaan mies innostamaan\nsuomalaisten ylioppilaiden isänmaallista mieltä. Inhon huudahdus kuului\nheti kohta, kun hänen nimeään mainittiin, ja kun kohta sen jälkeen\nvangitut laskettiin irti, päätettiin vastustamatta mukautua rehtorin\nkäskyihin.\n\n-- Se aika tulee vielä ja tuleepa ennenkuin soisimmekaan, jolloin\njokainen meistä, joka voi pyssyä hoitaa, saa tapella oman kynnyksensä\nedessä, -- sanoi viisas ja reipas Gabriel Peldan tulevia tapahtumia\naavistaen.\n\n-- Mutta minä tahdon mennä nyt heti kohta vihollista vastaan -- ja minä\n-- ja minä -- ja minä, -- huusi viisikymmentä innokasta ääntä yhtä\nhaavaa. Ja samassa alettiin kiistellä siitä, kuka olisi pääsevä noiden\nkahdenkymmenen joukkoon ja vannottiin, kaikkien muinaisajan jumalain ja\njumalattarien nimessä, ettei kukaan ollut \"opin harjoituksiin vähemmin\nhalullinen\" kuin puhuja itse, ja jos ruumiin voimaa kysyttäisiin, niin\nsopisihan koettaa heti kohta. Pyrkivien luku oli ylen suuri; täytyi\nviimein vetää arpaa. Ne, jotka saivat sota-arvan, kiinnittivät sen heti\nkohta uljaasti lakkiinsa, jotavastoin ne, jotka tuomittiin kirjan\nääressä pysymään, närkästyksissään ja pahoilla mielin polkivat\narpalippunsa jalkoihinsa.\n\nKun arpa oli vedetty, syntyi noiden kahdenkymmenen onnellisen kesken\npuhe siitä, kuka heidän keskuudestaan olisi korpraaliksi valittava.\n\n-- Simon Bång olkoon korpraalimme! -- huusivat useimmat äänet, ja Simon\nBång nimitettiin paikalla toimeensa. Hän oli yksi noista kahdeksasta\nrauhanhäiritsijästä, jotka olivat karsserissa olleet, ja oli hän joukon\nhartevimpia miehiä. Mutta Simon Bångilla oli epäilyksensä ja hän\nilmoitti ottavansa tarjotun arvon vastaan ainoastaan sillä ehdolla,\nettä joukkoa samalla johtaisi sotaan harjaantunut kapteeni.\n\n-- Joutavia! -- sanoivat muutamat. -- Joka yksinään on ajanut\nyksitoista kisälliä pakoon Kerttulinmäellä, voi myöskin yksinään\nhajoittaa kokonaisen vihollisen armeijan.\n\n-- En peruuta sanojani, -- vastasi Bång, joka oli yhtä hyvin tunnettu\nvoimastaan kuin itsepäisyydestään.\n\n-- Bång on oikeassa, -- sanoi Peldan. -- Mutta kenenkä valitsemme?\nTäällä ei ole yhtään oikeata karoliinia enää kaupungissa, paitsi nilkku\nTavast, kädetön Ridderstorm ja juoppo Falström. Jos menemme Lybeckerin\nluo ilman omaa päällikköä, niin hän pistää meidät riveihin, tai antaa\nmeille miehen, joka on häneltä oppinut peräytymään.\n\n-- Jos herrat haluavat päällikökseen ja toverikseen kunnon karoliinin,\njoka on ollut tulessa vähän jo ennenkin, niin olen minä valmis siksi\nrupeamaan, kunnes korkein päällikkyys osoittaa minulle toisen paikan,\n-- kuului yht'äkkiä voimakas miehen ääni virkkavan. Ylioppilaat\nkääntyivät päin ja näkivät tuon jo ennenmainitun, merimiehen\nvaatteisiin puetun pitkän miehen, joka oli astunut maihin\npommerilaisesta kaljaasista. Simon Bång tuskin ylettyi tämän\njättiläisen olkapäiden tasalle.\n\nKysyttiin vähän kummastellen, kuka hän oli.\n\n-- Köyhä karoliini, niinkuin jo olen sanonut, ja nimeni on Kustaa\nAadolf Bertelsköld.\n\n-- Oletteko kreivi Bertelsköld, henkivartijarakuunoita -- kuninkaan\nseuralaisia -- hän, joka on taistellut niin urhoollisesti kaikissa\nkuninkaan voitoissa -- hän, joka haavoittui Pultavan luona ja joutui\nDnieperin luona vangiksi? -- kysyivät useat äänet yhtä haavaa,\nihmetellen ja kunnioittavasti, mistä voi nähdä, että urhoollisen\nkreivin sankariteot tunnettiin hänen isänmaassaankin.\n\n-- Sama mies olen ja minulla on ollut kunnia olla läsnä kuninkaallisen\nmajesteetin voitoissa, vaikka miekkani niissä ei ole toimittanut sen\nenempää kuin halvimman sotamiehenkään, -- vastasi Bertelsköld. --\nElämäni vaiheet sen jälkeen on pian kerrottu. Olin kahdeksan kuukautta\nvankina, karkasin sitten Puolaan ja Saksaan, ja minun onnistui viimein\nPommerin kautta päästä tänne Turkuun, tarjoamaan jälleen vähäistä\napuani isänmaalleni.\n\n-- Hurraa! Hurraa! Bertelsköld olkoon kapteenimme! Eläköön kuningas!\nEläköön Bertelsköld! -- riemuitsivat ylioppilaat.\n\n-- Nyt se käy niinkuin tanssi! Me ajamme moskovalaiset kotiinsa suureen\nNovgorodiin! -- huudettiin.\n\n-- Hyvät herrat, -- sanoi Bertelsköld, ja hänen kaunis miehekäs äänensä\nkuulosti hiukan surunvoittoiselta, -- oli aika, jolloin minäkin\nryntäsin eteenpäin yhtä voitonvarmana kuin kaikki muutkin. Monet\ntuhannet miehistämme ovat kuolleet tai vankina -- voitonseppelemme on\nlakastunut, vaikka väkemme vertaista ei ole ollut toista -- kaikesta\ntästä olen sittemmin oppinut sen, ettei saa halveksia vihollista, joka\non oppinut sotataidon meiltä itseltämme ja joka aina voi asettaa\ntuhansien voiman yksityisen urhoutta vastaan. Nähdessäni vast'ikään sen\niloisen rohkeuden, jolla kaikki ylioppilaat kilvan pyrkivät kuninkaan\nja maan puolesta sotimaan, sanoin itsekseni: Vielä saatamme toivoa,\nsaatammepa totta tosiaan vielä voittaakin, sillä tuommoisia olemme\nkaikki! Emme tiedä, mitä pelko on. Mutta me tarvitsemme viisautta\nvoittaaksemme. Ei mitään ylimielisyyttä, hyvät herrat. Meillä on\nedessämme vihollinen, josta voi tulla vaarallinen, jos arvaisimme hänet\nhalvemmaksi kuin mitä hän on. Minä otan tarjouksenne vastaan, minä\nrupean kapteeniksenne ja johdan teitä niin kauan kuin muilta toimiltani\nsaatan, ja niinkuin minä vannon nyt teille rehellisen, viimeiseen\nveripisaraani asti kestävän toveruuden valan, niin tulee teidänkin\nvannoa minulle sotilaan kuuliaisuus.\n\n-- Sen vannomme! Ole vain johtajamme! Vie meidät paikalla vihollista\nvastaan!\n\n-- Jos se on mahdollista, lähdemme jo huomispäivänä. Jumala suokoon\nmeille onnea, hyvät herrat, että jotakin saisimme aikaan köyhän maamme\nhyväksi. Ainakin tiedämme sen puolesta taistella ja sen puolesta\nkuolla. Eläköön Kaarle-kuningas!\n\n-- Eläköön Kaarle-kuningas! Aseihin! Aseihin!\n\n\n\n\n2. ISONVIHAN KLINGSPOR.\n\n\nJo kauan oli itäinen taivas ollut synkässä pilvessä, ja myrskyilma\nuhkasi. Niinkuin purjehtija kaukaisella ulapalla vähitellen näkee veden\nmustenevan ukonpilven noustessa taivaanrannalta, ja levottomana kääntää\nsilmänsä ja korvansa sinnepäin, ollakseen varuillaan vaaraa vastaan,\nsamoin oli Suomi jo kymmenen vuotta silmin tähystellyt, korvin\nkuunnellut pitääkseen itäisistä ajanmerkeistä vaarin. Salamoita\nvälähteli alinomaa noista synkistä pilvistä; mutta ne olivat vielä\nloitolla, ja niiden jyrähdyksiä heikensi niiden etäisyys. Vielä\ntoivottiin rajuilman ohitse kohahtavan, kun äkisti Pultavan nimi\nhirvittävän ukkosen pamauksen tavoin vieri idästä länteen, ennustaen\nuhkaa ja vaaraa. Siitä hetkestä alkaen oli turvallisuus kadonnut tältä\npuolen Pohjanlahden. Joka illalla meni levolle, kysyi Jumalalta, mikä\naurinko mahtanee huomenna paistaa, ja kuunteli yön pimeydessä jokaista\noutoa ääntä metsänrannasta tai järven selältä. Joka meni töihinsä\nkedolle, teroitti kotiin jääviä lapsia rientämään sanaa tuomaan, jos\njotakin kummallista kuuluisi naapuristosta, ja joka lähti matkalle,\npuhutteli ennen lähtöään naapureita, että nämä tarkoin katsoisivat\nhänen taloaan, jos jotakin tapahtuisi. Vanha metsästäjä koetteli joka\nilta pyssynsä hanaa; äiti kiitti joka aamu Jumalaa, että hänen\npienoisensa vielä olivat tallella; poikalapset olivat sotasilla;\ntytärten rukinpyörät herkesivät surisemasta, kun joku vieras näkyi\novessa, ja talon koira alkoi ulvoa kuultuaan pyssynlaukauksen\nläheisestä metsästä. Kun joku matkustaja tuli, sateli hänelle\nkysymyksiä, ja jo hänen katsannostaan koetettiin arvata, oliko\nvihollinen jo käynyt rajan yli. Ihmiset, jotka pitivät huolta\nhuomisesta, kylvivät naurismaita erämaihin hätäajan varalle. Toiset\nmuurauttivat salaisia kellareita omaisuuttaan tallettaakseen, ja moni\nlähetti jo aikaisin hopeansa Ruotsiin. Kaupungit harjoittivat jäljellä\nolevia nuorukaisiaan aseita käyttämään ja asettivat vartijoita teiden\nvarsiin, saadakseen aikanaan tiedon, jos jotakin outoa kuuluisi. Kansaa\nkokoontui joka sunnuntai lukuisammin kuin koskaan ennen kirkolle,\nsaadakseen tietoja sodasta, ja kesken sotarukouksen tapahtui monesti,\nettä kaikki syöksähtivät ulos, kun jokin huuto kuului tieltä tahi\naisakellon ääni häiritsevästi kaikui tuolta puolen järven. Näinä\naikoina oli kivääri suurempiarvoinen kuin hopeinen taskukello,\nruostunut miekka oli parempi kuin paras aura, ja lähinnä Jumalaa oli\nKaarle-kuningas ensimmäinen ja viimeinen sana, ensimmäinen ja viimeinen\ntoivo, jonka luultiin voivan torjua uhkaavan vaaran.\n\nSeitsemäntenätoista sadantena ja kymmenentenä Kristuksen syntymän\njälkeisenä vuotena puhkesi myrsky pauhaamaan. Aluksi se pyyhkäisi pois\nvain Suomen itäiset linnat, heikkeni sitten vähäksi aikaa, mutta\npuhkesi ennen pitkää uudelleen tuhotakseen maan eteläisen osan ja\nsitten, vastustamatonna kuin sallimus, temmatakseen mukaansa koko\nsisemmän ja pohjoisen osan tätä avaraa maata. Luonto ja ihmiset\nnäyttivät liittoutuneen yhteen sen etenemistä auttamaan, ja kun se\nviimeinkin asettui, olivat sen aallot iäksi päiväksi huuhtoneet pois\nkaakkoisen osan Suomen nientä.\n\nTuskin oli pikaviesti tuonut tsaari Pietarille tiedon Maunu Stenbockin,\nHelsingborgin luona saavuttamasta voitosta, kun tsaari jo aavisti, että\nStenbock voisi uudistaa Kaarle X:n ja Kaarle XII:n vaarallisen\nyrityksen, menemällä salmen yli Seelantiin pakottamaan Tanskaa\nrauhantekoon. Tämän hän tahtoi estää ja päätti tavallisella tarmollaan\nantaa Ruotsille muuta ajattelemista. Hänellä oli ilmankin vanha\nvelka-asia vuodelta 1706 Viipurin kanssa selvittämättä, ja hän antoi\nsentähden heti kohta Retusaarelle kerättyjen sotajoukkojensa marssia\njäätä myöten Suomeen. Helmikuun 22. päivänä 1710 tulivat nämä joukot\nVehkalahden kautta Viipurin tienoille, mutta jatkoivat marssiaan ja\nasettivat leirinsä Hietalaan ja Airontaipaleeseen, kolmen penikulman\npäähän kaupungista, vallituksen avulla katkaistakseen viipurilaisilta\nkaiken yhteyden sisämaan kanssa. Venäläisten voima oli noin 18,000\nmiestä ja 15 kanuunaa, ja heitä johtivat Apraksin, Bruce ja Birckholz;\nsotamiehet asuivat lumesta luoduissa kojuissa ja kärsivät paljon kovan\npakkasen kourissa. Kenraali Lybecker oli neuvoskunnan käskystä\nperäytynyt Viipurista. Häntä lähinnä korkein päällikkö oli eversti\nSakarias Aminoff, iäkäs sotavanhus, joka tuskin voi vuoteeltaan nousta,\njonka tähden urhoollinen eversti Maunu Stjernstråle valittiin linnan\npäälliköksi. Hän oli oikea urho Kaarle XII:n tapaan, kyvykäs ja\ntarmokas, ja kun hänellä oli linnassa 4,000 urhoollista miestä ja hyvät\nvarastot, ei kukaan epäillyt hänen voivan vastustaa vihollista ainakin\nniin kauan, kunnes Lybecker ehtisi apuun.\n\nKoko Suomen, koko Ruotsin, kaikkien pohjoismaiden silmät olivat nyt\nViipuriin ja Lybeckeriin luodut. Ruotsi oli jo sitä ennen menettänyt\nPähkinälinnan, Narvan ja Nevanlinnan; Viipuri oli nyt valtakunnan\nitäisen rajan ja Suomen viimeinen vankka avain. Etupäässä Lybeckeristä\nriippui pelastus. Saamme pian nähdä, kuinka hän käsitti tämän asemansa\ntärkeyden.\n\nPommitus alkoi, linnantornin huippu ammuttiin alas ja kaupunki syttyi\nkolme kertaa tuleen, mutta joka kerta sammutti linnanväki liekit.\nHuhtikuussa, kun meri oli jäistä puhdistunut, asettui vahva venäläinen\nlaivasto yliamiraali Apraksinin johdolla Viipurin ulkopuolelle, tukki\nsataman suun upottimilla ja toi lukuisia lisäjoukkoja piirittäjien\navuksi. Tsaari itse tuli kohta sen jälkeen järeän tykistön kanssa,\nja Venäjän yhdistetyn armeijan miesluku nousi nyt 23,000:een;\nsitäpaitsi sillä oli 80 kanuunaa ja 26 mörssäriä. Yötä ja päivää\nsatoi pommeja ja tulisia kuulia onnettomaan kaupunkiin. Stjernstråle\nvastasi tervehdyksiin parhaan kykynsä mukaan. Hietalan luona, toisella\npuolen Kivisiltaa, on kivi, jota vielä tänäkin päivänä sanotaan\nKasakankiveksi. Tälle kivelle kerrotaan tsaarin nousseen kaupunkia\ntarkastelemaan ja ryntäyssuunnitelmiaan tekemään. Linnanväki havaitsi\nsen eräänä päivänä ja tähtäsi kanuunan kiveä kohti. Mutta lähellä oleva\nkasakka huomasi vaaran, sai vaivoin tsaarin astumaan alas ja kävi itse\nhänen sijaansa. Tuskin oli se tapahtunut, kun kuula jo tulla suhahti\nlinnasta ja vei kasakalta pään. Mutta tsaari ei viipynyt kauan täällä,\nvaan palasi Pietariin, annettuaan ankaran käskyn valloittaa Viipuri,\nmaksoi mitä maksoi.\n\nPuolustajat vuosivat verta, varat vähenivät. Lybecker oli kohta\nahdistetun kaupungin ainoa toivo. Hänen joukkonsa varassa, jonka apuna\noli nostoväkeä koko maasta, oli nyt Suomen avain.\n\nJa kuka oli tämä Lybecker, jota kaikkien silmät vartioitsivat? Hän oli\nyksi niitä, jotka, jos olisivat pysyneet syrjäisemmässä asemassa, eivät\nolisi parempia eivätkä pahempia kuin useimmat muutkaan kuolevaiset,\nmutta joiden huono maine historian lehdillä on kallis korvaus siitä\nylhäisestä sijasta, jolle sallimus heidät asetti heidän omaksi\nturmiokseen ja kansojen onnettomuudeksi.\n\nKenraaliluutnantti parooni Yrjö Lybecker oli urhoollisena ja onnen\nauttamana sissipäällikkönä saavuttanut kuninkaansa suosion, mutta oli\nkorkeampaan päällikkyyteen perin kykenemätön. Vielä vähemmän hän kykeni\nnäin vaarallisena aikana pitämään vaipuvaa Suomea pystyssä ja\nyhdistämään sen viimeisiä urhoollisia voimia viisaaksi, pontevaksi\npuolustukseksi. Ihmisenä hän pilasi maineensa sillä kurjalla\nahneudella, joka aina harrastaa omia pieniä mielitekoja silloinkin, kun\najan vaarat enemmän kuin milloinkaan ovat suurten aatteiden tarpeessa.\nSotapäällikkönä hän oli osoittanut perinpohjaisen kykenemättömyytensä\nkuuluisalla, v. 1708 Inkerinmaahan tehdyllä retkellä. Tällä retkellä\nhän olisi näet 14,000:n miehen avulla voinut muuttaa pohjoismaiden\nkohtalot hävittämällä Pietarin uuden kaupungin, mutta hän antoi\nApraksinin säikäyttää itsensä kavalalla kirjeellä, joka keinoteltiin\nhänen käsiinsä ja jossa uhattiin 40,000:n venäläisen avulla estää hänet\nmerenrantaan palaamasta. Ei ikinä ole loistavampaa sotatekoa kurjemmin\npilattu, ei koskaan ole häpeällisempää pakoretkeä tehty. Niin päätön\noli hänen paluunsa luulotellun ja näkymättömän vihollisen tieltä, että,\npaitsi muiden sotatarpeiden tuhoa, 6,000 hevosta ammuttiin tai\nvuojustettiin jotta Lybecker sitä pikemmin pääsisi yhtymään Ruotsin\nlaivastoon, jota Anckarstjerna komensi.\n\nEi ole siis ihme, että hänen nimensä jo 1710 oli Suomessa huonossa\nmaineessa. Hänen myöhempi, onneton elämänuransa teki tämän nimen vielä\nvihattavammaksi. Totta kyllä on, että hänen sotavoimansa olivat\nriittämättömät ja varastot huonot, mutta eipä vihollinenkaan, ensi\nkertaa maahan hyökätessään, ollut paremmin varustettu. Lybecker löi\nlaimin tilaisuuden käydä heti maaliskuussa taudeista ja vilusta\nheikontuneen venäläisen sotajoukon kimppuun ja vetäytyi sen sijaan\ntakaisin, saman mielettömän pelon valtaamana, mikä ajoi hänet pois\nInkerinmaasta, ja vihollinen sai siten aikaa vahvistaa voimiaan, kunnes\ntaistelun toiveet päivä päivältä kävivät yhä epätasaisemmiksi ja\nViipurin kukistuminen joka hetki yhä välttämättömämmäksi.\n\nEräänä kauniina iltapäivänä kesäkuun alussa istui kenraali\npääkortteerissaan Keltissä, tarkastellen sotarahaston tilejä, jotka,\nniinkuin tavallista oli, osoittivat paljon enemmän maksamattomia\nlaskuja ja palkkoja kuin rahavaroja. Helle vähin haittasi urhoollista\nkenraalia; hän oli siirtänyt tekotukkansa syrjään, nuuskarasia oli\nvankalla tammipöydällä hänen vieressään, ja tuon tuostakin hän siemaisi\nuusia voimia kirnupiimäastiasta, jonka sisällys oli siellä täällä\njättänyt selvästi näkyviä jälkiä pöydälle levitettyihin tilikirjoihin.\nSiitä hyväntahtoisesta hymystä päättäen, joka silloin tällöin väreili\ntämän korkeata luottamusta nauttivan miehen ohuilla huulilla, hän\nnäytti tässä työssä olevan oikealla alallaan -- ollen siinäkin kohden\nkuuluisan sotamarsalkka Klingsporin esikuva, hänen, jonka Suomen kova\nonni sata vuotta myöhemmin asetti samalla menestyksellä samaa\nmenettelytapaa uudistamaan -- kaksi Fabiusta, jotka kumpikin _cunctando\nrestituit rem_ -- vihollisen erinomaiseksi mielihyväksi.\n\n-- Mitäs nyt, Rydholm, sanoi hän sotakamreerille, joka tarpeellisen\nvälimatkan päässä odotti tarkastuksen tulosta; -- 134 talaria\nsaappaisiin uusmaalaisille? Ja talari joka parista? Ne pieksusuutarit\nolisi hirtettävä...\n\n-- Miehistö on useita viikkoja käynyt avojaloin, teidän\nylhäisyytenne...\n\n-- Ja yhtä hyvin he pyrkivät vihollista vastaan marssimaan! Kylläpä\nkruunua nyljetään! Sarkaa hämäläisille? Jos heidän vaimonsa ja\ntyttärensä ovat niin tuiki laiskoja, etteivät voi kutoa vaatteita\nmiesväelleen, niin menkööt miehet tuhannen kattilaan.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne, he ovat jo kauan käyneet ryysyissä.\n\n-- Ja yhtä hyvin tahtovat tapella! Selkäänsä pitäisi heidän saada...\nMitä tämä on? Sata tynnyriä rukiita Hämeenlinnaan hankittava? Oletteko\nhullu?\n\n-- Pohjanmaan nostoväki on tulossa, eikä ole leivänpalaakaan heitä\nvarten varalla.\n\n-- Jos neuvoskunta on lähettänyt roistoväkeä niskoillemme, niin\npitäköön itse huolen heidän ravinnostaan. Pyyhkikää pois, se ei koske\nminua... Herra, te olette vastoin suoraa käskyäni antanut maksuja\nsuorittaessanne tukaatin käydä 14 talarista.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne, -- änkytti sotakamreeri...\n\n-- Ei vähemmästä kuin 15 talarista, mies! 15 talarista ja 1 äyristä, ei\nhituistakaan sen alle. Piru teidät perii, herra, jos annatte käydä 15\ntalaria vähemmästä; saatte itse maksaa eron.\n\nSotakamreeri aikoi sanoa jotakin. -- Teidän ylhäisyytenne ei kenties\ntiedä, mitä häjyt kielet sanovat rahanvaihetuksista...\n\n-- Vai niin? Mukistaanko? Puhukaa suunne puhtaaksi, herra; mitä ne\nsanovat? Kai ne ovat taas olleet kieltään pieksämässä, nuo kielikellot,\njoilla ei ole enemmän ymmärrystä eikä häpyä kuin vanhalla\nhevoskaakilla! Mitä ne roistot sanovat rahanvaihetuksista?\n\n-- He sanovat ... pyydän, ettei teidän ylhäisyytenne pahastuisi...\n\n-- No? Otan kai lahjoja venäläisiltä?\n\n-- Sitä eivät julkea edes pahimmatkaan panettelijat sanoa teidän\nylhäisyydestänne.\n\n-- No? Puhukaa suunne puhtaaksi tai suorikaa tiehenne!\n\n-- Sanotaan teidän ylhäisyytenne ottavan kruunun tukaatteja vastaan 13\ntalarista, mutta maksunsuorituksissa käyttävän niitä 15:sta.\n\n-- Loruja, puhukoot mitä tahtovat. Minä, perhana vieköön, opetan heitä\njaarittelemaan, jahka kuningas tulee!\n\n-- Sentähden ajattelin, että jos annettaisiin tukaatin käydä 14:sta;\nniin parjaajain suut tukkeutuisivat.\n\n-- Viidestätoista, sanon minä, viidestätoista talarista ja 2 äyristä,\nsillä kultaraha katoaa yhä enemmän liikkeestä. Jos kuningas saa\nelää muutamia vuosia vielä, Rydholm, niin tukaattia ei saada\nkahdellakymmenelläkään talarilla. Leimaus! Ja minunko pitäisi tulla\nkerjäläiseksi teidän vaihetustenne tähden. Siinä olisi kiitos siitä,\nettä kulutan saappaitani tässä rämeisessä syrjämaassa -- siitä, että\nkomennan renkejä ja lurjuksia, jotka eivät muuta ymmärrä kuin juoda\npalkkansa oluena ja paloviinana. Minun pitäisi mukamas ulottua joka\npaikkaan. Muutamilla sadoilla talareilla, jotka hätäisesti on minua\nvarten kokoon haalittu, pitää minun ruokkia kaikkia noita juoppolalleja\nrieskaleivällä ja makkaralla, laittaa makasiinit sinne, missä ei ole\nmitään niihin panemista, ommella univormut kaikille housuttomille\npirttikarhuille ja karkoittaa venäläiset pivollisella rekryyttejä,\njotka ovat tyhmiä kuin härät -- jotka, kohdatessaan minut, tekevät\nkunniaa neljänneksen tunnin päästä siitä kuin olen heidät sivuuttanut.\n\nVahdissa oleva aliupseeri ilmoitti nyt, että eräs upseeri, joka sanoi\nolevansa kreivi Bertelsköld, anoi päästä hänen ylhäisyytensä puheille.\n\n-- Antaa hänen odottaa. Minä sanon teille, Rydholm, viisitoista talaria\nja kolme äyriä pitää teidän tukaatista ottaa. Minusta tulee\nkeppikerjäläinen, saan lopuksi panna saapasteni kannukset ja miekkani\ntupen panttiin. Tuhat tulimmaista, he luulevat täällä kasvavan kultaa\nkuin variksenmarjoja. Mitä olette maksanut voista ja sianlihasta? 68\ntalaria muutamista viheliäisistä tynnyreistä! Oletteko kokonaan\njärjiltänne? Saadaanpa nähdä, että vielä kuormastopojatkin paistavat\nläskiä voissa!\n\n-- Saan alamaisimmasti muistuttaa, että läski ja voi ovat teidän\nylhäisyytenne omaa pöytää varten. Miehistö ja useat upseerit ovat\nmonesti saaneet tyytyä puoliin ruoka-annoksiin, ja sentähden valittavat\ntalonpojat, että heidän navettansa ja kanahuoneensa kohta on\nputipuhtaiksi ryöstetty.\n\n-- Vai niin, että talonpojat valittavat? En tiedä mitään, näettekö,\nRydholm, siitä en mitään tiedä. Nuo lihavat moukat venyvät kiuastensa\ntakana ja ajavat puuroa maaruihinsa, sill'aikaa, kun maan puolustajat\nelävät vedellä ja leivällä. Menkööt hiiteen! Antaapa venäläisen tulla;\njumaliste! Hän kyllä opettaa heille, mistä Taavetti olutta osti.\nHeinäin hintaa saatte tinkiä, sanon minä. Nuo hevoskaakit syövät sekä\nminut että kruunun suuhunsa.\n\n-- Ratsuväen hevoset laahaavat kinttujaan rehun puutteessa, ja puolet\nkuormaston hevosista on kaatunut.\n\n-- Niin hakekoot ruokansa omin päinsä. Pitääkö meidän itsemme syödä\nheiniä, hankkiaksemme hevosille kauroja?\n\n-- Laitumet ovat vielä huonot, teidän ylhäisyytenne, ja kaikki ladot\novat tyhjät. Talonpojat valittavat, että ratsuväkemme tallaa viljan\nheidän pelloillaan.\n\n-- Minä hirtätän ne lurjukset ja komisarjukset päällisiksi! Pitääkö\nminusta heidän ahneutensa tähden tulla kerjäläinen. Teidän pitää tinkiä\nheinäin hintaa, Rydholm. Sanokaa heille, etteivät he saa arastella\nkukkaroitaan, koska ei armeijakaan arastele nahkaansa maata\npuolustaessaan. Soisinpa, että he saisivat moskovalaiset niskoillensa.\n\n-- Heille ehkä kävisi antaminen rahannostolippuja, jotka rauhan tultua\nmaksettaisiin...\n\n-- Rauhan? Te puhutte asiasta, jota ette ymmärrä. Jollei piru vie\nkuningasta, ei rauhaa ole odotettavissakaan.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne! -- kuului yht'äkkiä outo ääni huoneen ovelta,\nja pitkä henkirakuunain univormuun puettu upseeri seisoi siinä kunniaa\ntehden.\n\nKenraali punastui, työnsi kirnupiimänsä syrjään ja mittaili äsken\ntullutta närkästynein ja nolostunein silmin. -- Kuka te olette, joka\nhiipien tulette sisään ja häiritsette minua toimituksissani, antamatta\nilmoittaa itseänne? -- oli sotapäällikön tuima kysymys.\n\n-- Nimeni on Bertelsköld, majuri ja kuninkaallisen majesteetin\nhenkivartijoita. Hiipiminen ei ole koskaan tapani ollut, ja teidän\nylhäisyytenne suonee anteeksi, että ilmoitutin itseni hetkisen aikaa\nsitten, mutta että en jouda odottamaan, sillä asiani ei suvaitse\nviivytystä.\n\n-- Vai niin. Bertelsköld? Ja teillä on jokin käsky hänen\nmajesteetiltaan. Olkaa tervetullut, herra majuri. Rydholm saa poistua\nja mennä tililaskuja tarkastamaan. Muistakaa käskyni!\n\n-- Kyllä, teidän ylhäisyytenne, tahdon tinkiä heinäin hintaa, --\nvastasi sotakamreeri pilkallisesti kumartaen poistuessaan.\n\n-- Minulla ei ole kunnia tuoda mitään käskyjä kuninkaalliselta\nmajesteetilta, -- jatkoi Bertelsköld, jonka melkein kävi sääliksi\nhämillään olevaa kenraalia. -- Jouduin vangiksi Dnieperin luona, olen\nkarannut vankeudesta, ja tulen nyt vapaaehtoisen joukon johtajana\ntarjoutumaan teidän ylhäisyytenne ja maan palvelukseen.\n\n-- Te olette tervetullut, hyvä majuri, -- toisti Lybecker. -- Mutta en\nvoi ymmärtää, kuinka tuo teidän tarjouksenne, joka tietysti otetaan\nvastaan, oli niin kiireellistä laatua.\n\n-- En olekaan sentähden anonut päästä teidän ylhäisyytenne puheille, --\nvastasi majuri kylmästi. -- Minun on tänne marssiessani onnistunut\nsaada luotettavat tiedot siitä, että sen laivaston, jonka hallitus on\nlähettänyt Tukholmasta Viipuria auttamaan, on täytynyt tyhjin toimin\npalata, syystä että moskovalainen on tukkinut kulkuväylät ja ennättänyt\nvarustaa ne pattereilla.\n\n-- Sepä on paha, herra majuri, oikein paha. Stjernstrålen täytyy\nantautua.\n\n-- Vielä olen saanut tiedon, että Pohjanmaan nostoväki on ollut\nmatkalla Viipuria auttamaan. Kokkolan pohjoispuolella olevat 14 pitäjää\novat tarttuneet aseihin pohjoista rajaa suojellakseen, ja saman\nkaupungin eteläpuolella olevat 14 pitäjää ovat lähteneet liikkeelle\nkapteeni Faberin johdolla. Joka paikassa on innostus suuri, ja kansaa\non elähyttänyt vilpitön halu uhrata henkensä isänmaan puolustukseksi.\n\n-- Ilahuttavaa, varsin ilahuttavaa. Mutta, herra majuri, te, joka\nolette kokenut sotilas, sanokaa minulle vilpittömästi, mitä pitää minun\ntekemän kaikella tuolla Pohjanmaan roistoväellä. Ilman aseita, ilman\nkuormastoa, ilman harjoitusta, ilman kuria, tekeväthän semmoiset\nirtonaiset talonpoikaisjoukot sulaa häiriötä ja hämmennystä\nsäännöllisten sotajoukkojen seurassa, eikä heistä muutenkaan ole muuta\nhyötyä kuin että rosvoavat maata ja kuolevat kuin kärpäset\nsairaaloissa. Mitä pirua pitää minun tekemän kaikella tuolla\nroskaväellä, jota Tukholman hallitus näkee hyväksi lähettää\nniskoilleni?\n\n-- Teidän ylhäisyytenne on oikeassa, nostoväkeä on vaikea harjoittaa ja\npitää ruuassa, mutta luulisin kuitenkin sen olevan mahdollista\nkelvollisten päälliköiden ja viisaiden toimien avulla. Mutta teidän\nylhäisyytenne on väärässä, kun sanoo näitä rehellisiä talonpoikia\nroisto- ja roskaväeksi. He ovat todellakin maan mehu ja ydin, ja heidän\nrehellinen ja miehuullinen aikomuksensa käydä vihollista vastaan\nansaitsee paremman nimityksen ja parempaa kohtelua. Valitettavasti\nlienee nyt kuitenkin koko väennosto mennyt myttyyn.\n\n-- Millä tavoin?\n\n-- Suokaa anteeksi, että sanon sen -- syynä siihen on uskomaton ja\nylenmäärin moitittava huolimattomuus. Eräs Pohjanmaalta äsken tullut\nylioppilas kertoi minulle, että oli pidetty katselmusta Ilmajoella, ja\nsittenkun yksi mies kustakin talosta oli saanut luvan palata kotiinsa\nja yksi tai kaksi semmoisiin taloihin, jotka jo olivat antaneet kolme\ntai neljä miestä kruunulle, oli siellä kuitenkin ollut tähteenä\nnimismiestensä ja pitäjänkirjuriensa sekä arvokkaimpien talonpoikain\njohtamana 4,200 miestä, kaikki hyvää ja kelvollista väkeä. Tämä joukko\noli lähtenyt liikkeelle, mutta ei oltu heidän kuormastostaan eikä\nravinnostaan pidetty pienintäkään huolta. Heidän kulkunsa kävi\nsentähden kohta mahdottomaksi. Ensin karkasivat nimismiehet ja\npitäjänkirjurit, sitten enin osa miehistöä, niin että tästä joukosta,\njoka olisi voinut pelastaa Viipurin, tuskin on muutamia satoja miehiä\nja nekin kurjassa tilassa saapunut Kelttiin.\n\n-- No, mitäs minä sanoin majurille? Pelkkää kokoon haalittua\nroistoväkeä, joka ei sotakurista mitään tiedä. Jumalan kiitos, että\nheistä pääsimme.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne -- te voitte yhtä hyvin sanoa: Jumalan kiitos,\nettä pääsemme Viipurista ja kohta koko Suomenmaasta!\n\n-- Mitä minä sille mahdan? Stjernstråle saa antautua. Minulla on\ntarpeeksi tekemistä itsestänikin.\n\n-- Ei, teidän ylhäisyytenne. Stjernstråle ei saa antautua. Meidän\ntäytyy pelastaa Viipuri, vaikka se maksaisi kaiken armeijamme ja vielä\noikean kätemme.\n\n-- Meidän! Meidänkö? Vaikka herra majuri onkin hänen majesteettinsa\nhenkivartija, niin hänen majesteettinsa on kuitenkin suvainnut uskoa\nminulle Suomen päällikkyyden. Minä pyydän, ettei majuri sitä unohtaisi,\nkun puhuu siitä, mitä _meidän_ täytyy tehdä.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne, minä vannotan teitä kuninkaan ja oman\nkunnianne nimessä, maan pelastuksen ja jälkimaailman nimessä, joka\nkerran on tuomitseva tekojamme -- pelastakaa Viipuri! Jos se kukistuu,\nniin on kenties piankin koko Suomi mennyttä kalua. Älkäämme laiminlyökö\nhetkistäkään, vaan lähtekäämme liikkeelle ja käykäämme rohkeasti\nvihollisen kimppuun, missä hyvänsä hänet tapaamme! Minä ymmärrän teidän\nylhäisyytenne epäilykset; minä tiedän, että me olemme vihollista sekä\nmieslukuun että varustuksiin nähden paljon heikommat, mutta meillä on\nsitävastoin kuninkaamme esimerkki ja lannistumaton rohkeutemme; me\npuolustamme maatamme, me voimme ainakin kuolla sen edestä. Peräytyminen\nja paikoillaan pysyminen lamauttaa mielet koko armeijassamme. Niin\nkauan kuin seisomme toimettomina täällä, vaikka melkein kuulemme\ntykinjyskeen Viipurista ja vaikka joka päivä jokin osa sen muureista\nkaatuu, jokin osa sen harvoista puolustajista vuotaa verta -- niin\nkauan on jokainen käsi hervoton ja jokainen sotilas joukossamme kuin\nraajarikko. Mutta käskekää meidän käydä kohti ja karata vihollisen\nkimppuun, niin jumal'auta, meidän käsivartemme tulevat lujiksi kuin\nteräs, ja heikoinkin meistä on vetävä vertoja kymmenelle. Minä tunnen\ntämän kansan; teidän ylhäisyytenne pitäisi myöskin tuntea se. Se ei\nkelpaa leirielämään, se tahtoo veressä työtä tehdä, kun ei saa auran ja\näkeen ääressä työskennellä. Jos kuninkaamme olisi täällä keskellämme,\nniin -- minä vannon kunnon miekkani nimessä -- hän ei viipyisi nyt\nleirissä, hän olisi kuin jehu vihollisten kimpussa ja ajaisi heidät\nkuin sudet pois heidän varmalta saaliiltaan. Lähtekäämme siis\nliikkeelle, jo tänä päivänä, nyt heti kohta! Minulla on johdossani\nvähäinen, viisikymmenmiehinen joukko ylioppilaita ja teinejä. Suokaa\nminulle se kunnia, että saan olla ensimmäisenä etujoukossa ja raivata\ntiemme puhtaaksi. Minä vannon teidän ylhäisyydellenne, että ellei\nViipuri ole vapaa ennen tulevan kuun syntyä, on juhannuksen aurinko\npaistava sen muurien vierellä minun ja minun kumppanieni haudalle.\n\n-- Herra majuri, milloin olette oppinut noin kauniita puheita pitämään?\nNe olisivat totta tosiaan oivallisia maljan ääressä, mutta vanhana\nsoturina ja _teidän päällikkönänne_, herraseni, tulee minun ilmoittaa\nteille, etten ole neuvojanne pyytänyt enkä myöskään aio ottaa niitä\nohjeekseni. Mitä teen, siitä vastaan minä yksistään hänen\nkuninkaalliselle majesteetilleen, joka on antanut minulle selvät\nkäskyt, ja niitä totellakseni en katso itseäni oikeutetuksi ryhtymään\ntyhmänrohkeihin yrityksiin riittämättömillä voimilla. Ellei\nStjernstråle voi auttaa itseään, niin en ainakaan minä pane kuninkaan\nväkeä hänen tähtensä alttiiksi, seuratkoon sitten siitä mitä hyvänsä.\n\n-- Seuraus tulee olemaan se, että teidän ylhäisyytenne Viipurin\nkukistuttua saa koko Venäjän voiman niskaansa.\n\n-- Se on oleva minun asiani. Jääkää hyvästi, herra majuri! Suonette\nanteeksi, että tähdelliset tehtävät...\n\n-- Teidän ylhäisyytenne, suvaitkaa kumminkin, että minä vähäisen\njoukkoni kanssa menen partioretkille, pyytelemään vihollisen\nsanansaattajia ja kuormastoja...\n\n-- Kuinka sanoittekaan? Ylioppilaita ja teinejä? Ei, herra majuri, minä\nen voi vastata siitä, että te menetätte heidät uhkayrityksissänne. Te\njäätte tänne joukkonne kanssa, kunnes saan sopivamman tilaisuuden\nkäyttää teitä.\n\n-- Veri vuotaa juuri lähellämme, kanuunat jyskävät, Suomen esimuuri\nkaatuu, ja te kiellätte minua taistelemasta!\n\n-- Minä käsken teitä pysymään paikoillanne, ja te tottelette minun\nkomentoani. Hyvästi!\n\n-- Teidän ylhäisyytenne... Nyt näen jo edeltäpäin Suomen kohtalon!\nMistä syystä täytyy kansan, joka niin mielellään tahtoisi sotia, olla\nonnettomuudekseen kytkettynä kelvottomaan päällikköön!\n\nNämä viimeiset sanat mutisi urhoollinen henkivartija partaansa ja\npoistui kenraalin huoneesta sydän täynnä surua ja mielikarvautta.\n\n\n\n\n3. RUTTO VUONNA 1710.\n\n\nUrhoollisen puolustuksen perästä oli Viipuri, oman onnensa nojaan\nheitettynä, ollut pakotettu suostumaan pakkosovintoon 10. päivänä\nkesäkuuta, ja Stjernstrålen täytyi suuremman osan kanssa jäljellä\nolevia sotilaitaan antautua sotavangiksi ja jättää viholliselle 140\nkanuunaa, 8 mörssäriä ja melkoinen määrä kaikenlaisia sotatarpeita.\nVielä samana vuonna 3. päivänä syyskuuta täytyi Käkisalmen linnan\n231:ne kanuunoineen, 40:ne mörssäreineen ja 381,00:ne ruutinauloineen\nantautua, sittenkun sen vähälukuinen, kolmen- tai neljänsadan miehen\nsuuruinen vartijaväki kahden viikon päivät oli puolustanut linnaa\nenemmän kuin kymmenkertaista voimaa vastaan. Ikuisiksi ajoiksi oli\nRuotsi nyt kadottanut Suomen ja Laatokan. Hirveitä väkivaltaisuuksia\nharjoitettiin Viipurin ympärillä olevissa pitäjissä, hurjia tekoja,\nhirmuisuuksia, joiden muistoa vuosisadat tuskin ovat voineet hävittää\nja joille ainoastaan Pohjanmaalla muutamia vuosia myöhemmin tehdyt\nilkityöt vetävät vertoja. Emme tahdo uudistaa surullisia muistoja,\ntahdomme äänettöminä käydä niiden ohitse ja muistuttaa vain, että\nVenäjän sotajoukkojen ankara kuri ja ylimalkaan sääliväinen käytös\nmaata kohtaan myöhemmissä sodissa ei onneksi ole voinut antaa mitään\nkäsitystä Isonvihan kauhistuksista.\n\nMutta niinkuin tuomion enkelit olisivat tyhjentäneet kaikki vihansa\nmaljat tänä onnettomana aikana, tuli vielä kolmas murhanenkeli\netsimään, mitä nälkä ja sota olivat tähän hävitettyyn maahan tähteeksi\njättäneet. Ajan synkästä kohdusta syntyi uusi maanvaiva, hävittävä\nrutto, joka verkalleen levisi pohjoiseen ja läntiseen osaan Euroopan\nmannerta. Vaikka olikin kotoisin itämailta, näytti se saaneen alkunsa\nPuolan ja Galizian tappotanterilta nousevista myrkyllisistä höyryistä\nkeskellä Kaarle XII:n voittoretkiä vuonna 1707, ja tapasi\nleviämiselleen yleensä otolliset olot niissä puutteissa ja suruissa,\njotka sotia seurasivat. Tutkimaton, luonnon salaisissa työpajoissa\npuhjennut hämmennys näytti nyt, samoin kuin suurina nälkävuosina,\nirroittelevan terveyden ja elämän liitoksia. Hirmuiset kylmät talvet\nsusilaumoineen, tukalan kuumat kesät, maanjäristykset ja katovuodet\nolivat kulkutaudin edelläkävijöitä. Nälkään ja kurjuuteen\nnääntymäisillään olevat, Virosta ja Liivinmaalta lähteneet pakolaiset\nlevittivät hävitystä Suomen ja Ruotsin rannikoille. Syyskuun 9. päivänä\nrutto tuli kahden liiviläisen naisen tuomana Helsinkiin. Saastuneet\nhuoneet suljettiin heti kohta, ja kaikki meren puolelta tulevat\npakolaiset vietiin kaukaiseen, saaristossa olevaan luotoon (Suureen\nMjölöhön?). Mutta kulkutauti yltyi yhtäkaikki ja tappoi kolmessa\nkuukaudessa 1,185 henkeä tästä silloin vielä pienestä kaupungista.\nSitten se ilmaantui Porvooseen ja tappoi 652 henkeä, jonka perästä se\nlevisi edelleen pitkin rannikkoa ja sisämaahan päin. Suurinta osaa\nSuomea, vieläpä Ouluakin, kuritti tämä hirmuinen vieras. Muutamin\npaikoin, niinkuin Janakkalassa ja Mäntyharjussa, se hävitti enemmän\nkuin puolet väestöä, ja kokonaiset kylät jäivät autioiksi. Toiset\nseudut pääsivät paljon helpommalla; muutamat näyttävät kokonaan\nsäästyneen.\n\nKertomuksemme vie meidät Turkuun. Ollaan saman onnettoman vuoden\nlokakuun keskivaiheilla.\n\nNiiden harvojen matkustajain joukossa, jotka siihen aikaan tärkeimpiä\nasioitaan toimitellen kävivät Turussa, oli myöskin hyvä tuttavamme,\nBertelsköldin vapaajoukon korpraali Simon Bång. Hänen tulonsa sinne ei\nollut loistava; se tapahtui jalkaisin siten, että hän ohjista talutti\nvanhaa rakuunahevosta, joka tähän asti oli häntä kuljettanut, mutta nyt\nnälän ja monien vaivojen masentamana oli kaatumaisillaan. Kunnon Bång\ntuskin enää tunsikaan syntymäseutuaan -- niin oli Turku muutamissa\nkuukausissa muuttunut. Sumuinen ja raskas etelätuuli puhalteli hiljaa\nkaupungin yli, savu painui alas, ja sameaksi käyneen Aurajoen rannat\nolivat paksun vihreän liman peitossa. Nuo ennen väkeä vilisevät\nrantasillat olivat autiot, yliopiston salit tyhjillään, kadut autiot,\ntorit kellastuneiden syyslehtien peitossa. Siellä täällä hiipi joku\ninhimillinen olento hätäisesti ja kiireesti apteekkiin päin. Suljetut\nhuoneet olivat kuin äsken umpeenmuurattuja hautoja, ja useimmat ikkunat\noli valkeilla liinoilla verhottu. Tuon tuostakin jyrisivät raskaat\nkärryt kaduilla. Niitä ajoi synkkänä ja verkalleen mies, joka päästä\njalkoihin asti oli verhottu mustasta vahakankaasta tehtyyn mekkoon ja\nnaamariin, joka teki hänen ulkomuotonsa kahta kamalammaksi. Näiden\nkärryjen perässä juoksi toisinaan kiljuvia lapsia, muutamat itkien,\ntoiset pienillä nyrkeillään uhaten lyödä tuota julmaa miestä, joka ei\ntahtonut antaa heille takaisin heidän isäänsä tai äitiänsä, joita hän\nkärryissään kuljetti. Simon Bång ei ollut mikään itkunherkkä mies,\nmutta tätä nähdessään hän käänsi silmänsä pois, ja pari suurta kyyneltä\nvierähti hänen mustalle, takkuiselle parralleen.\n\nHän läheni nyt kaupungin keskustaa, arvokasta tuomiokirkkoa. Sen ovet\nolivat auki, vaikka oli arkipäivä, ja urut siellä sisällä hymisivät\nhautausvirttä. Kirkkomaalla sen ulkopuolella oli metelöivää kansaa.\nSeppä, jonka jo tunnemme, Vasara-Jaakko, oli yöllä haudannut sinne\nruttoon kuolleen vaimonsa, ja tämä oli kovasti kielletty, sillä kaikki\nruttoon kuolleet oli vietävä kaupungin ulkopuolelle uuteen\nhautausmaahan. Niin pian kuin rikos tuli tunnetuksi, otatti siis\nmaaherra Palmenberg, joka oli ankara herra, kuolleen ylös ja panetti\nsepän vankeuteen. Mutta Vasara-Jaakko ei luopunutkaan niin helposti\nsiitä, minkä hän katsoi inhimilliseksi oikeudekseen. Hurjistuneena hän\nhutki nokisilla nyrkeillään ympärilleen kuin vimmattu ja paiskasi\nvartiomiehen toisensa perästä selälleen maahan. Väkijoukko kävi hänen\npuolelleen, vartijat ajettiin tiehensä, ja kuollut pantiin jälleen\nhautaan. Täydellinen laittomuus näytti jo päässeen vallalle.\nYhteiskuntajärjestyksen siteet olivat katkeamaisillaan, ja\nvallattomuutta lisäämään sekaantui ryhmään joukko juopuneita kisällejä\nja merimiehiä, jotka edellisenä yönä olivat tyhjentäneet äskettäin\nkuolleen kauppiaan viinivaraston.\n\nEräs vanha akka, silmät päässä hurjasti tuijottaen ja hiukset\nhajallaan, kiipesi eräälle hautakummulle ja rupesi ennustamaan. Yksi\nkiljuja toisensa perästä vaikeni hänen ympärillään ja vähitellen syntyi\näänetön hiljaisuus kirkkomaalla. Kaikki tunsivat Tyrvään Inkerin; hän\noli, samoin kuin Mainiemen noita-akka, jo kauan kulkenut ihmisten\nkauhuna ja ollut tuomioistuinten tutkittavana. Puolella todistuksella\nnäytettynä noituuteen syylliseksi hän oli istunut tunnustuksilla\nvankeudessa -- ollen yksi sen kauhistavan noitavainon viimeisiä uhreja,\njosta on kerrottu Välskärin viidennessä kertomuksessa. Eipä toki\nsentään oltu enää ihan niin varmoja kuin ennen semmoisten rikosten\nmahdollisuudesta; tuomarit miettivät jo kauemman aikaa ennen kuin\nuskalsivat tuomita ketään roviolla poltettavaksi. Eikä Inkeri ollutkaan\nentisten aikain noitia. Häiriytyneessä mielikuvituksessaan hän pikemmin\npiti itseään pyhimyksenä, nais-profeettana kuin paholaisen palvelijana,\nja hänen tapansa olikin manauksiinsa sekoittaa mitä ankarimpia\nparannussaarnoja. Hänen hulluutensa olisi ollut varsin viatonta laatua,\njos hänen olisi annettu olla rauhassa, mutta nyt hän saattoi ymmälle\ntuomarinsa, jotka eivät tienneet, hyväkö vai paha henki hänessä puhui.\nNäin istui vanha Inkeri vuosikausia lukkojen ja telkien takana\ntuomiotaan odottaen, kunnes hän nyt, tiesi kuinka, oli ruttotaudin\nhäiriöiden aikana päässyt irti.\n\n-- Voi, voi sinua Turku! -- huusi akka vimmoissaan. -- Voi, voi sinua,\nkirottu kaupunki, joka, niinkuin Israel, olet polttanut profeettasi ja\nvetänyt tietäjäsi tuomioistuinten eteen ja heittänyt heidät virtaan\nihmisten pilkaksi! Minä sanon sinulle, että tuli on putoava taivaasta\nja pyyhkäisevä sinut pois maan päältä, kun vihan päivä tulee päällesi,\nja rovioiden kipinät leimahtavat ilmituleen ja polttavat sinut poroksi.\nVoi, voi sinua, tuomiokirkko, joka olet porttisi avannut kiroamaan\npyhiä ja Jumalan vihittyjä! Minä sanon sinulle, kirkko, että näitä\nsinun porttejasi ei suljeta ennenkuin hävityksen kauhistus seisoo sinun\npyhimmässä paikassasi, ja hevosten kaviot polkevat kuolleittesi\nkammioita. Voi sinua, virta, joka olet niellyt Valpuri Kynin, minun\näitini äidin, ja muut hänen kaltaisensa, joilla on ollut profeettain\nlahja! Minä sanon sinulle Aurajoki, että sinun aaltosi tulevat\npunaisiksi verestä ja harmaiksi tuhkasta, ja tulen liekit kuivaavat\nsinun urasi, ja vihollisen alukset tungeksivat sinun päälläsi niin\ntiheässä kuin jääkappaleet suuressa kevättulvassa. Voi sinua,\nhietamäki, joka olet lainannut maasi noita-akkain roviopaikaksi! Minä\nsanon sinulle, että sinut peitetään kuolleiden hautaamattomilla luilla\nja kastetaan verellä ja sinä tulet olemaan kotkain ja sutten\npesäpaikkana. Voi sinua, metsä, joka olet lainannut puitasi rovioita\nvarten! Minä sanon sinulle, että sinä olet kaatuva vihamiehen kirveen\nja väkivallan liekkien edessä ja maan päältä hävitettävä, eikä ole\nmaasi enää ruohoa kasvava. Voi sinua, kansa...\n\n-- No, mutta saattakaa nyt toki tuo hullu akka vaikenemaan! -- kuului\nsamassa maaherran voimakas ääni, kun hän hevosella ratsastaen oli\ntullut paikalle järjestystä palauttamaan.\n\nEi kukaan tohtinut koskea ämmään. Koko lukuisassa joukossa ei yksikään\nkohottanut kättänsä, eikä kukaan muu edes aukaissut suutansa,\nkäskeäkseen häntä vaikenemaan.\n\n-- Voi sinua, Turun kansa, -- jatkoi hän, -- sinä, joka pesit kätesi\nmarttyyrien veressä ja ilkkuen nauroit heidän valitushuudoilleen! Minä\nsanon sinulle, että sinä olet höystävä pellot ja kirkkomaat ruumiillasi\nja sinut hajoitetaan ympäri niinkuin akanat myrskyssä. Voi sinua, koko\nsuuren Suomen kansa, jonka synnit huutavat taivaaseen ja vaativat\nkostoa! Minä sanon sinulle, että sinun vihamiehesi käyvät sinun\nkimppuusi, ja katso, hän seisoo jo tupasi kynnyksellä, ja hän on tuleva\nsisään ja hävittävä sinut ja sinun lapsesi, niin ettei yhtään harmaata\nhiusta eikä yhtään imevää lasta sinusta säästetä, ja seitsemän vuotta\nhän on sinua rautaisella valtikalla hallitseva ja hosuva sinut\nkuoliaaksi ja tallaava sinut niinkuin rikkaruohon maan päältä. Voi\nsinua kuningas...\n\n-- Hakatkaa maahan tuo kirottu noita, hän herjaa kuningasta! -- huusi\nmaaherra vihan vimmassa. Mutta kauhistus oli herpaissut jokaisen käden\n-- ei kukaan liikahtanut paikaltaan.\n\n-- Voi sinua, kuningas! -- puhkesi akka sanomattomassa raivossa\nhuutamaan, -- voi sinua, Kaarle, Ruotsin, Göötan ja Vendien kuningas,\njoka sanot itseäsi kristilliseksi ruhtinaaksi ja olet kuitenkin\nuskottomain liitossa ja tahraat maailman verellä ja kauhistuksella!\nMinä sanon sinulle, että sinun onnesi tähti on laskenut eikä ole\nkoskaan enää yön pimeydestä nouseva. Veriset ovat sinun askelesi, ja\nveressä olet sinä turman tietä astuva, ja sinun vihollisesi tulevat\nsinusta riemuitsemaan, ja ne, joita sinä enimmin uskoit, ottavat sinun\nhenkesi salaisesti yöllä...\n\nNyt tunkeusi maaherra ylenmäärin suuttuneena tietäjäakan eteen, ja\nkaksi vartiomiestä rohkaisi mielensä ja astui esiin häntä kiinni\nottamaan.\n\n-- Älkää koskeko minuun, -- huusi hän, -- minussa on rutto!\n\nMiesten kohotetut kädet vaipuivat alas tämän taikaiskun tavoin\nsatuttavan sanan vaikutuksesta.\n\nMutta nyt olivatkin onnettoman naisen voimat rauenneet. Hän oli vähän\naikaa ihan ääneti. Sitten hän vaipui verkalleen alas, mutta hänen\nhuulensa liikahtivat vielä kerran vienosti ja hänen kuultiin sanovan:\n-- Voi, voi Inkeriäkin! Synnissä hän on syntynyt ja on synnissä elänyt\nja synnissä puhunut, ja henki on tullut hänen päällensä hukuttamaan\nhäntä ja viemään häntä elävän Jumalan eteen...\n\nNäin sanottuaan vaipui hän liikkumattomaksi maahan. Hänet nostettiin\nylös. Hän oli kuollut.\n\nVäkijoukko hajaantui tämän tapauksen kamalan vaikutuksen alaisena.\nUhkamielisyyden kapinallinen henki oli ikäänkuin poispuhallettu joukon\nmielistä. Tietäjäakan sanat olivat hillinneet myrskyn kuin rankkasade.\nSeppä antoi mielellään viedä vaimonsa ruumiin pois; ei yksikään\nvirkkanut enää sanaakaan vastaan. Tulevaisuuden haamut, jotka kuoleva\nvaimo oli esiin loihtinut, kummittelivat kaikkien mielessä.\n\n-- Enemmän hietaa, enemmän hietaa haudoille! -- komensi taas maaherran\nääni... -- Ka, Bånghan se on! Minä tiedän asianne, ja olen vast'ikään\nsaanut vastauksen Tukholmasta. Hallitus on myöntynyt anomukseen.\nHuomenna lähtee kirje kenraali Lybeckerille sisältäen sen\nkuninkaallisen senaatin antaman kehoituksen -- sillä ylipäällikköä ei\nkäy käskeminen -- että hän antaisi kreivi Bertelsköldin vapaajoukon\ntoimia omin päinsä vihollisen vahingoksi. Jääkää hyvästi, minä toivotan\nteille ja tovereillenne onnea!\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaiken syksyä kesti terveydelle vahingollista, sumuista ilmaa --\nmyrskytöntä, sateetonta, hallatonta, lumetonta -- alinomaa raskas ja\npilvinen taivas, joka lyijyisen holvin lailla peitti onnetonta maata.\nJa tämän ahdistavan ilmakehän alla jatkoi rutto yhä edelleen\nhävityksiään, ja raskas ja synkeä alakuloisuus vallitsi kaikkialla.\nVasta itse jouluyönä, jolloin maailman valkeus astui alas kuoleman\nvarjojen maahan, selkeni taipumaton taivas, ensimmäinen pakkanen tuli,\nja joulupäivänä klo 11 edellä puolenpäivän, väen kirkosta tullessa,\nnäkyi aurinko, jota ei oltu nähty moniin pitkiin kuukausiin. Samalla\nvirkosi toivo uuteen eloon onnettomain sydämissä eikä se heitä nyt\npettänytkään. Rutto helpotti äkisti, ja tammikuussa seuraavana vuonna\nse lakkasi kokonaan. Mutta sen hävitykset olivat suuret. Turussa vei se\nkolmannen osan väestöä, joka silloin arvioitiin noin 6,700:ksi\nhengeksi. Kuinka suuri kuolleiden lukumäärä koko Suomessa oli, ei\ntiedetä, mutta yksistään Ruotsinmaan osaksi tuli vähintään 100,000\nhenkeä. Hovi ja virkakunnat pakenivat Tukholmasta; 20,000 ihmistä\nheitti henkensä; Kööpenhaminassa 23,000. Monet, jotka olivat menneet\nruttoa pakoon, palasivat vasta myöhään talvella kaupunkeihin. Historia\nsäilyttää tältä ajalta vieläkin kertomuksen eräästä suomalaisesta\nyli-inspehtorista Johan Erik Nordebergista, joka on kuuluisan\nNordenskiöldin suvun kanta isä. Hän varusti luotettavan aluksen\nkaikenlaisilla tarpeilla, astui sitten, niinkuin muinoin Nooa,\nalukseensa vaimoineen, lapsineen ja palkollisineen ja purjehti niin\nuseita kuukausia ympäri Ahvenanmaan saaristoa, päästämättä yhtään\nvenettä tai ihmistä lähelle alustaan; ja tätä menoa hän jatkoi, kunnes\npahin taudin aika oli mennyt ohi.\n\n\n\n\n4. PORVOON PÄÄMAJA.\n\n\nVuodet 1711 ja 1712 menivät ilman suurempia sotatapauksia. Venäläisiä\njoukkoja liikkui hävitysretkillä Viipurista käsin; Venäjän laivasto\nilmaantui saaristoon; mutta tsaari Pietarilla oli yllin kyllin huolta\nturkkilaisista eikä hänellä ollut aikaa ajatella Suomea. Varsovan luona\nvoittajana suoriutunut kreivi Nieroth, rehellinen ja uskalias, mutta\nikänsä ja kivulloisuuden heikontama sotavanhus, sai ylipäällikkyyden\ntässä maassa ja teki yrityksen valloittaakseen takaisin Viipurin. Se\nepäonnistui tykistön ja ruokavarain puutteessa. Ei voitu hänen\nnostoväkeänsäkään, joka oli huonosti varustettua, saada säännölliseen\npiiritykseen ryhtymään, vaan karkasi se lipuiltaan kotiseuduilleen\ntakaisin. Viipurin kohtalo oli tähtiin kirjoitettuna.\n\nNieroth kuoli vuoden 1712 alussa, ja heinäkuussa samana vuonna kuningas\nmääräsi Lybeckerin jälleen ylipäälliköksi, kenties juuri sentähden,\nettä neuvoskunta oli tehnyt niin paljon kanteita häntä vastaan.\nBenderin mellakka lensi nyt huhun siivillä ympäri Euroopan, ja\nrauhoittunut tsaari alkoi katsella pohjoiseen päin. \"Kaarle XII on\nhullu\", huusivat yhteen ääneen sen ajan valtiomiehet, ja tsaari Pietari\noli luultavasti samaa mieltä. Ainakin oli Ruotsin leijona menettänyt\nkaikki toiveensa Konstantinopolissa, ja tsaari sai nyt huoletta ruveta\nvalloittamaan Suomea ja siten täydentämään valtaansa Itämerellä.\n\nEnsimmäisen iskun kotkan kynsistä sai Helsinki. Tätä tapausta kuvailee\nHenrik Forsius topografisessa kertomuksessaan vuodelta 1757 seuraavin\nsanoin:\n\n\"Vuonna 1713 rukoussunnuntaina klo 11 a.p. tuli tänne Venäjän\nmerilaivasto vihamielisessä aikomuksessa; ja koska tsaari silloin,\nmiltei kenenkään tietämättä, vedätti aluksensa Herttonaisten salmen\nyli, niin eivät täkäläiset suomalaiset rykmentit[19] tästä\nhämmästyneinä voineet tehdä hänelle mitään sanottavaa vastarintaa, vaan\nolivat pakotetut, kyynelet silmissä, täältä paetessaan itse pistämään\nkaupungin tuleen. Venäläinen astuu sitten esteettömästi maihin ja jakaa\nmiehistönsä siten, että yksi osa kokee sammuttaa julmaa tulenliekkiä\nkaupungissa, mutta ei voita tällä työllään sen enempää, kuin että saa\nmuutamia puoleksi palaneita hirsiä ja meripuoteja sekä rannalla olevia\ntaloja pelastetuksi. Toisella osalla joukoistaan hän ajattaa meidän\npakenevaa väkeämme takaa, mutta pysähtyy vähän kulussaan, kun meidän\nväkemme ylimennessään oli polttanut kaksi Hämeentullin luona likellä\nkaupunkia olevaa siltaa. Kuitenkin on venäläinen niin väsymätön, että\njäljelle jääneistä hirsistä tekee lautan ja vie väkensä yli. Sillä\nvälin saivat meidän miehemme aikaa kokoontua tekemään vastarintaa\nVanhassakaupungissa, mutta täytyi heidän kumminkin häiriötilaan\njouduttuaan väistyä vihollisen tieltä. Venäläinen saa nyt kaikki paikat\nhaltuunsa, mutta on pari päivää sen jälkeen, kun meidän ruotsalainen\nkaleerilaivastamme saapuu paikalle, pakotettu lähtemään täältä takaisin\nPorvooseen; josta se syksypuoleen tulee Helsinkiin jälleen, jolloin\nsuuremmalla rohkeudella valloittaa kaupungin, ja pitää sen vallassaan\n1721 vuoteen asti. Pakolaiset, joilla tähän aikaan oli suurempi\nturvallisuus metsän petojen keskellä kuin kotonaan, alkoivat nyt\nvähitellen parempaa toivoen hiipiä esiin. Jos venäläinen ei olisi pois\nlähtiessään jättänyt eheiksi kasarmejaan, jotka se täällä ollessaan oli\nrakentanut lähiseuduilta sinne kuljetetuista huoneista, niin asukkaat\neivät olisi tienneet, mihin päänsä pistivät. He ovat kumminkin\nlauhemman ilman toivossa tyytyväiset siihen, että entisten hyvin\nrakennettujen huoneittensa ja kalliimman tavaransa sijaan saavat\nsijoittua muutamiin äkkipikaa kelvottomasti rakennettuihin ja\npilaantuneihin kasarmeihin. Asukasten verellä tahrattu tuhka\nhämmästyttää heitä niin, että he vaivoin voivat tuntea entiset\ntonttipaikkansa.\"\n\nHelsinki poltettiin, kun ei ollut aikaa eikä hevosia korjaamaan pois\nsinne koottuja runsaita varoja. Muutamat sanovat sen tapahtuneen\nLybeckerin käskystä, ja varmaa on, että neuvoskuntakin häntä siitä\npaljon moitti. Lybeckerillä oli erinomainen kyky herättää närkästystä\nja nurjaa mieltä. Kesällä hän tahtoi venäläisten lähetessä polttaa\nTurunkin -- \"vihollista vahingoittaaksensa.\" Se kyllä saatiin\nestetyksi, mutta paljas huhu siitä herätti yleistä suuttumusta\nLewenhaupt ei näy unohtaneen esikuvaansa Lybeckeriä, kun hän 29 vuotta\nmyöhemmin häpeällisellä pakomatkallaan pistätti Haminan kaupungin\ntuleen.\n\nUrhoollinen Kaarle Kustaa Armfelt, joka silloin oli Uudenmaan jalkaväen\nkenraalimajuri, peräytyi Helsingistä Suomen pääarmeijan luo Porvooseen,\nja nyt odotettiin taistelua. Mutta kohta lähestyi Venäjän laivasto, ja\nLybecker peräytyi pois tieltä Mäntsälään sekä sieltä vielä ylemmäksi\nHämettä kohti. Sillaikaa hävitti vihollinen rantamaata ja koko seutua\nPorvoon ympärillä. Samaan aikaan tuli sekä nuhteita neuvoskunnalta että\nlisäväkeä armeijalle. Lybecker samosi nyt takaisin Porvooseen, ja\ntäällä tapaamme hänet jälleen kesällä 1713.\n\nPorvoo, joka Viipurin kukistumisen jälkeen oli viimeinen vielä säilynyt\nkaupunki idän puolella, oli paljon kärsinyt 11. päivänä toukokuuta 1708\ntapahtuneesta venäläisten hyökkäyksestä, jolloin 300 miehisen\nretkikunnan onnistui anastaa tämä linnoittamaton kaupunki. Tosin\nasettui 80 kaupungin nuorta miestä sillalle vihollista vastaan ja ajoi\nsen takaisin, jolloin vihollinen menetti 50 miestä; mutta seuraavana\naamuna nousi tämä uudestaan maalle Tarkkisissa, löi puolustajain\njärjestämättömän joukon, ryösti kaupungin ja poltti osan siitä sekä\nläheiset maalaistalot. Tämän onnettomuuden ja sitä seuranneen\nruttotaudin jälkeen ei Porvoo vielä ollut tointunut, puolet sen\nasukkaista oli kuollut tai hajaantunut sinne tänne, ja vanha\njyrkkäkattoinen ja teräväharjainen tuomiokirkko katseli äänettömän\nvakavasti noita ahtaita, mutkaisia ja puoleksi poltettuja katuja ja\nnoita sotilaslaumoja, joita päämajan ympärillä vilisi.\n\nKaupungissa ja sen lähitienoilla oli vilkasta liikettä. Osa sotajoukkoa\noleskeli teltoissa sillä korkealla hiekkatöyräällä, jota kutsutaan\nLinnanmäeksi, ja joka on muinaisten varustusten jäännös, toiset taas\nmajailivat läheisissä herraskartanoissa, jotavastoin nostoväki, jolla\nei ollut telttoja saatavilla, oli ryhmittäin asettunut Näsinmäelle,\nvastapäätä kaupunkia. Satojen leirivalkeain savu nousi sinistä elokuun\ntaivasta kohti, ja rummut rämisivät maahan sotketuilta viljavainioilta\nja ryöstetyiltä naurismailta.\n\nSuomen sotavoima oli taas karttunut 9,000:ksi mieheksi, jotka olivat\nsekä sotaan kykeneviä että taistelunhaluisia ja joista noin puolet oli\nsäännöllistä sotaväkeä ja loput nostoväkeä. Tieto ja tunto siitä, että\noli vähemmälläkin voimalla lyöty suuri venäläinen sotajoukko Narvan\nluona, asui vielä jokaisen rinnassa, eikä siis voittoa epäillyt kukaan.\nJo vihdoin viimeinkin, niin monen häpeällisen ja vaivalloisen\nperäytymisen jälkeen, oli nyt siis saatava toden takaa taistella, ja\nensi kerran pitkästä kotvasta kaikuivat taas iloiset ja rohkeat\nsotalaulut Suomen koivujen alla.\n\nKun siis kenraali Lybecker päällystönsä kanssa ratsasti sotajoukkojensa\nkatselmusta pitämään, unohti sotamies vanhan kaunansa ja tervehti häntä\nkaikuvin hurraahuudoin siinä varmassa vakaumuksessa, että tämä\nkatselmus ennusti rohkeata hyökkäystä joko Helsinkiä kohti, jossa\nvihollisen voima oli vähäpätöinen, tai Viipuria vastaan, jossa kovimpia\nkolahduksia, mutta suurempi kunniakin oli odotettavana.\n\nNämä toiveet kiihtyivät aina ilmeiseksi riemuksi, kun tieto tuli\nonnellisista retkistä, joita suomalaiset partiojoukot sekä idässä että\nlännessä olivat äskettäin vihollisen vahingoksi tehneet. Vähän matkaa\nPorvoosta sijaitsevan Jakarin kartanon herra, eversti Ramsay, oli\nalustalaisistaan kokoamansa vapaajoukon kanssa retkeillyt aina\nHelsingin porteille asti ja toi tänne vankeja yli neljänkymmenen;\nniiden joukossa kaksi upseeria. Idässä oli Bertelsköld vapaajoukkonsa\navulla anastanut ison kuormaston Viipurin tienoilla, ja sitten vielä\nsaanut kiinni erään lähetin, joka kuljetti tärkeitä kirjeitä\nsotaministeriltä Pietarista. Korpraali Bång, joka vei nämä kirjeet\nylipäällikölle, ilmoitti, että osa Karjalan väestöä oli aseissa rohkean\ntalonpojan Sallisen johtamana; että pelkäämätön Luukkonen, yhdessä\nalipäällikkönsä Långströmin kanssa vehkeili vihollisen selän takana, ja\nettä lopuksi Bertelsköld toivoi voivansa katkaista kaiken maitse\nylläpidettävän yhteyden Viipurin ja Pietarin väliltä, jos vain voisi\nluottaa Suomen etenevään sotajoukkoon.\n\nYlipäällikkö otti vastaan nämä sanomat vähän hämillään. Korkeimmasta\nkäskystä hän oli vähän ennen antanut Luukkoselle majurin valtakirjan\nsekä nimittänyt Långströmin kapteeniksi. Mutta partiolaiset eivät\nolleet hänelle mieleen. Hän ei ollut hurraahuutoja kuulevinaankaan. Hän\nnäki niissä epäsuoran kehoituksen taistelemaan; hän tunsi väkensä.\nJuromielisenä ratsasti hän Armfeltin rinnalla, peitellen toisinaan\nnolouttaan muutamilla äreillä, nostoväen kirjavia pukuja ja heidän\ntomppelimaista kiväärin kantotapaansa koskevilla muistutuksilla.\n\n-- En vastaa näistä miehistä paraatirintamassa, mutta kun he ovat\nsilmätysten vihollisen kanssa ja kun kymmenen askelen päässä\nlaukaistaan, silloin käyn takuuseen heistä, -- vastasi urhoollinen\nArmfelt vähän närkästyen. -- Teidän ylhäisyytenne antakoon vain heille\ntilaisuutta siihen.\n\n-- Johan ne lurjukset Viipurin luona näyttivät, mihinkä kelpaavat, --\njatkoi Lybecker. -- Eivätkö pötkineet käpälämäkeen kuin lammaslauma\nheti, kun kuulivat koiran haukunnan.\n\n-- Ei, teidän ylhäisyytenne, he eivät paenneet sentähden, että\npelkäsivät vihollista; he pakenivat sentähden, kun eivät saaneet\nkohdata sitä mies miestä vastaan käsikähmässä, ja saman he tekevät\nnytkin, jos eivät saa tapella. Heidän reppunsa ovat kohta tyhjät,\nviljat heidän pelloillaan ja niityillään ovat korjaamatta. Kuinka\nsaattaa teidän ylhäisyytenne vaatia heitä kestämään pitkällistä\nleirielämää, kun he eivät näe siitä muuta seurausta kuin alituisia\nmarsseja eteen- ja taaksepäin, sill'aikaa kun vihollinen estämättä\nhävittää maata heidän ympärillänsä! Tämän väen kanssa ei suoriteta\nliikkeitä, vaan taistellaan. Pitääksemme sotajoukkomme koossa meidän\ntäytyy taistella.\n\n-- Me olemme liian heikot, meidän täytyy odottaa lisäväkeä.\n\n-- Ja sill'aikaa, kun me saamme muutamia satoja miehiä lisää, saa\nvihollinen kymmeniä tuhansia. Sill'aikaa, kun säännölliset joukkomme\nehkä saavat pari komppaniaa alokkaita lisäkseen, luopuu kenties\nkaksituhatta nostoväen miestä lipuistaan. Kaunis vuodenaika menee ohi,\nja kohta tekevät syyssateet tiet mahdottomiksi kulkea. Teidän\nylhäisyytenne, meidän täytyy taistella!\n\n-- Jos tiet tulevat mahdottomiksi kulkea, niin on siitä enin haittaa\nviholliselle. Meille on eduksi, että viivytämme sitä niin kauan kuin\nmahdollista.\n\n-- Sill'aikaa, kun vihollinen elämöi tulella ja miekalla ... kun maa\nvuotaa verta ... kun närkästys, katkeruus ja häpeä täyttää kaikkien\nmielet! Ei, teidän ylhäisyytenne, sillä kannalla kuin asiat nyt ovat,\nei tuumita, vaan toimitaan. Meillä on nyt 9,000 miestä, ja vihollisella\ntuskin on enempää kuin 12,000 yhteen paikkaan koottuna. Jos emme nyt\ntohdi taistella, niin meillä kolmen viikon perästä ei ole enempää kuin\npuolet näistä joukoista, jotavastoin vihollinen sillä ajalla on\nkasvattanut voimansa kahta vertaa suuremmaksi. Tässä ei ole\nvalitsemisen varaa, meidän täytyy tapella!\n\n-- Herra kenraalimajuri, te tiedätte minun ajatukseni ja hänen\nmajesteettinsa selvän käskyn. Tahtoni on, että keskeytämme tämän\npuheen, ja te tekisitte paremmin, kun harjoittaisitte väkeänne edes\nkaikkein yksinkertaisimpiin käsitemppuihin. Lempo vieköön, nuo miehet\ntekevät kunniaa kuin rupikonnat!\n\n-- Suvaitkaa minun vielä tehdä yksi kysymys! Aikooko teidän\nylhäisyytenne odottaa vihollista tänne?\n\n-- Minä toimin niinkuin asianhaarat vaativat.\n\n-- Mutta jos se käy kimppuumme, niin toivon, että pidämme paikkamme.\nAsemamme on edullinen...\n\n-- Minä olen sanonut herra kenraalimajurille, että minä toimin niinkuin\nasianhaarat vaativat ja minä olen käyttävä teidän miekkaanne, jos sitä\ntarvitsemme. Haluatteko olla päivällisellä luonani?\n\nArmfelt nosti, keveästi kumartaen, kätensä hattunsa reunaan. S\n\n-- Auf Wiedersehen!\n\nJa molemmat päälliköt erosivat -- Lybecker tyytyväisenä, että oli\npäässyt kuulemasta muistutuksia mieheltä, jota hän sekä pelkäsi että\nvihasi ja jonka rinnalla hän sotilaana tietystikin tunsi itsensä\ntuhatta kertaa huonommaksi -- Armfelt sitävastoin harmissaan ja punoen\npäässään keinoa, miten hän, niinkuin muinoin Themistokles, pakottaisi\nylipäällikön taistelemaan. Tuskin hän oli asuntoonsa palannut, kun jo\nistui kirjoittamaan seuraavaa kirjettä vaimolleen Loviisalle, syntyisin\nAminoff, Isnäsin kartanoon:\n\n  Rakas Loviisani!\n\n  Tämä vain pikimmältään, antaakseni sinulle edeltäkäsin tiedon\n  mahdollisesta käynnistäni siellä, jos tulisimme voitetuiksi ja\n  pakotetuiksi Ruotsiin pakenemaan. Tilanne täällä on toivoton,\n  armeija kapinassa, ruokavarat lopussa ja ampumavarat viimeisistä\n  sateista perin pilaantuneet. Toivon, ettei vihollinen toki\n  hätyytä meitä tänäpäivänä eikä huomennakaan tässä kovin\n  epäedullisessa asemassa, sillä jos niin onnettomasti kävisi,\n  niin aavistan edeltäkäsin, että tappiomme on oleva täydellinen\n  ja välttämätön. Ole kumminkin hyvässä turvassa, minä pelastan\n  meidät kaikki, unohtaakseni sinun uskollisessa sylissäsi onnen\n  epävakaisuuden. Suutele pientä Kustaatani, ja anna Stoltin\n  harjoitella häntä ahkerasti sotatemppuihin; muutamain päiväin\n  kuluttua olen kenties luonanne ja kahden viikon perästä\n  Ruotsissa. Hyvästi! Kuolemaan asti sinun K.K.A.\n\n  Porvoossa, 4. p:nä elok. 1713.\n\nKenraali sinetöi kirjeen ja helisti kelloa. -- François! -- sanoi hän\nuskolliselle kamaripalvelijalleen, joka oli seurannut häntä\nRanskanmaalta ja oli kyllin harjaantunut siihen aikaan ylen tärkeään\ntoimeensa, ymmärtääkseen puolesta sanasta isäntänsä tahdon, -- haluatko\nansaita kaksikymmentä tukaattia?\n\nRanskalainen naurahteli. -- Teidän armollanne on erinomainen taito\nkiihoittaa intoani, muistuttaen minua siten entisistä iloisemmista\npäivistä -- Valenciennes'ssä esimerkiksi...\n\n-- Vaiti, veitikka. Ei nyt ole kysymys nuoruuden hullutuksista. Hanki\nitsellesi niin pian kuin suinkin talonpoikaispuku ja ompele tämä kirje\ntakkisi vuorin ja päällystän väliin, mutta, älä ompele sitä kovin\ntaitavasti ... ymmärrätkö?\n\n-- Eikö kovin taitavasti? Hyvä.\n\n-- Lähde sitten kuljettamaan tyhjiä pyttyjä ja mitä muuta rojua satut\nsaamaan vihollisen etuvartijain ohitse. He ovat tuskin kahden\npenikulman päässä täältä, Sipoossa. He ottavat sinut vangiksi,\nymmärrätkö?\n\n-- Hyvä. He ottavat minut vangiksi.\n\n-- Ja sitten sinut lunastetaan takaisin, ellei sinua sitä ennen\nhirtetä.\n\nKamaripalvelija veti ilveillen suunsa irviin.\n\n-- Toivon, että tämä kirje tulee olemaan sinun pelastuksesi. Sinua\ntutkitaan -- sinä puhut itsesi pussiin -- sinua ahdistetaan,\ntarkastetaan, ja kirje, joka sinun piti viedä Isnäsiin, löydetään.\nVälttääksesi hirsipuuta sinä valehtelet minkä osaat meidän huonosta\nasemastamme ja annat viimein, paljon tingittyäsi, houkutella itsesi\nrupeamaan vihollisten oppaaksi, johtaaksesi heidät huomenna varhain\näkkiarvaamatta päällemme. On hyvin mahdollista, että Lybecker\nvuorostaan hirtättää sinut palattuasi, mutta olethan siihen silloin jo\ntottunut. Maltahan -- nyt muistuu mieleeni, että voisimme paeta\nMäntsälän puolelle. Sinun tulee jollakin sukkelalla tavalla huomauttaa\nsiitä vihollisille ja toimittaa niin, että he lähettävät sotaväkeä\nmeidän selkämme taa ja jos mahdollista joka taholta kiertävät meidät.\nJoka taholta, kuuletko, oo, se olisi suurenmoista se! Kun ovat ottaneet\nsinut hirrestä alas, niin teen sinut hovimestarikseni ja korotan\npalkkasi kahta vertaa suuremmaksi.\n\n-- Teidän armonne käskyjä olen säntilleen noudattava. Rohkenen vain\nalamaisimmasti anoa...\n\n-- Puhu vain suusi puhtaaksi. Ethän ainakaan kahtakymmentä tukaattia\nlisää?\n\n-- _Fi donc_, kuinka teidän armonne saattaa semmoista minusta ajatella?\nMinä rukoilen vain kaikkein nöyrimmästi, että jos he ottaisivat minut\n_liian myöhään_ alas ylhäisestä asemastani, teidän armonne siinä\ntapauksessa piirrättäisi seuraavan kirjoituksen haudalleni: Tässä lepää\nuskollinen velikulta, joka eli ja kuoli herransa koirankureja\ntäyttäessään.\n\n-- Hyvä, hyvä, -- nauroi Armfelt, -- anomuksesi on kohtuullinen ja se\ntäytetään. Mutta suoria nyt tiehesi, sillä muuten pelkään, että\nperäydymme huomenna.\n\n-- Kas niin, sinä urhokas ylipäällikkö! -- huudahti kenraali\nkamaripalvelijan mentyä. -- Olet kutsunut minut päivällisille tänään;\nsuokoon Jumala, että vuorostani voisin kutsua sinut hyvälle aamiaiselle\nhuomenaamuna.[20] François ei ole mikään tyhmä poika, hän on syöttävä\nheille tämän tarinan kuin mämmikakun. Jospa nyt vain kiertäisivät\nmeidät joka puolelta! Tahtoisinpa, jumaliste, kerran saada pakotetuksi\ntuon kurjan pelkurin todenteolla tappelemaan!\n\nPäivä sai kuluneeksi, ja Armfelt oli erinomaisen hyvällä tuulella.\nVaikka olikin suorapuheinen, ei hän malttanut olla silloin tällöin\nylipäällikköä pistelemättä. Päivällispöydässä tuli puheeksi Rutger von\nAscheberg, joka yöllä karkasi Czarnieckin puolalaisten kimppuun\nKunitzin luona ja hakkasi heidät maahan. -- Czarniecki oli narri, --\npuuttui Armfelt puheeseen; -- miksi hän ei vuojustanut hevosiaan ja\npaennut laivastoon!\n\nLybecker sai pitää hyvänään tämän pilkallisen viittauksen kuuluisaan\nperäytymiseensä Inkerinmaalta. Mutta Czarnieckin kohtalo lienee\nherättänyt hänessä joitakin pahoja aavistuksia, koskapa hän yön\ntullessa lähetti vakoojia kaikille suunnille pitämään silmällä\nvihollisen liikkeitä.\n\nArmfelt sitävastoin ratsasti sotajoukkoja tarkastamaan tullakseen\nvakuutetuksi -- ilman että kukaan huomasi hänen tarkoitustaan -- siitä,\nettä kaikki vartijat olivat paikoillaan ja että hajalla olevat osastot\nolivat helposti kokoon saatavissa. Nostoväen leiristä kuljetutti hän\nsalaa pois kaiken paloviinan, ja uusmaalaisensa antoi hän nukkua\ntäysissä varusteissa ja kiväärit ladattuina, sanoen syyksi sen, että\noli huomenna varhain lähdettävä seutua tarkastamaan.\n\nYö oli jo pitkälle kulunut, kun eräs vakoojista täyttä laukkaa palasi\nLybeckerin luo tuoden sen sanoman, että hän Sipoon puolelta oli kuullut\nvahvan ratsujoukon lähenevän. Kohta sen jälkeen tuli toinen ja\nkolmaskin, molemmat tuoden samanlaisen ilmoituksen, että vihollinen oli\nliikkeellä pitkin koko linjaa Mäntsälään päin. Lybecker, jota ei\nsuinkaan käy soimaaminen siitä, ettei hän olisi ollut _varovainen_,\nantoi heti kohta kaiken ratsuväkensä nousta ratsaille ja samota tuota\npohjoisesta päin uhattua paikkaa kohti, jonka jälkeen jalkaväki sai\nkäskyn lähteä liikkeelle. Kuormasto koottiin ja kaikki, mitä ei käynyt\ntuota pikaa mukaan ottaminen, poltettiin tahi turmeltiin.\n\nArmfelt raivosi. Hänen tuumansa oli ennen aikojaan tullut ilmi, mutta\nhän toivoi vielä sittenkin, että vihollinen koettaisi käyttää tätä\nnäennäistä häiriötä hyväksensä. Mutta turhaan. Venäläiset, jotka eivät\ntavanneetkaan suomalaisia valmistumattomina, eivät jatkaneet\nhyökkäystään, vaan palasivat entisiin asemiinsa. Vähäpätöinen kahakka\nkasakkain ja Uudenmaan ratsuväen välillä oli ainoa seuraus tästä\nlaajalle tähdätystä yöllisestä äkkiyllätyksestä.\n\nKun armeija neljä päivää ankarasti marssittuaan taas pysähtyi\nPälkäneellä, puhkesi kauan pidätetty viha Suomen armeijassa ilmi\ntuleen. Upseereilla ja erittäinkin sotamiesten lemmikillä Armfeltilla\noli tekemistä saadakseen täydellisen kapinan estetyksi. -- Miksi emme\nsaa tapella! -- huusivat sotilaat ja syljeskelivät harmissaan sitä\nkirjallista päiväkäskyä, jossa ylipäällikkö velvoitti heitä\njärjestykseen ja sotakuriin. -- Miksi emme saa tapella! -- toisti\nnostoväki närkästyksissään. -- Senkö vuoksi olemme niin monta\npenikulmaa samonneet kotiseuduiltamme ja kärsineet kaikenlaisia vaivoja\nja vastuksia, että häpeällisesti palaisimme sinne takaisin,\nlaukaisematta kertaakaan kivääriämme, kun vihollinen sillä välin vie\nmeiltä maat ja mannut!\n\n-- Miksikä laukkailemme ympäri maata kuin ajetut jänikset vihollisen\nmeitä pilkatessa ja nauraessa. Emmekö ansaitsisi, että poikanulikat\njoka kylässä osoittaisivat meitä sormellaan, ja että omat naisemme\najaisivat meidät luudan varrella takaisin!\n\n-- Korkein päällikkömme pötkii pakoon kuin jänis rumpua! Pitääkö meidän\nsuvaita, että maamme kavalletaan! Pitääkö meidän suvaita, että vaimomme\nja lapsemme myydään kuin kynityt kanat ensimmäiselle moskovalaiselle,\njoka säikäyttää kenraalin pakosalle!\n\n-- Hakekaamme käsiimme suurin pönttö Pälkäneen kirkonkylästä,\npistäkäämme kenraali siihen ja heittäkäämme järveen! Vahinko pönttöä,\nei kenraalia...\n\n-- Niin pojat, ja sitten otamme Armfeltin päälliköksemme.\n\n-- Ja lähdemme uudelleen vihollista vastaan, vastarintaa tehdäksemme.\n\n-- Mitä nyt, te hävyttömät lurjukset! -- ärjäisi Armfelt, joka juuri\nratsasti ohitse. -- Tunnetteko sotalakeja ja tiedättekö, mikä\nrangaistus kohtaa sitä, joka pitää kapinallista puhetta korkeinta\npäällikköä vastaan?\n\n-- Hurraa! Hurraa Armfeltille! -- oli sotamiesten vastaus.\n\n-- Eläköön kuningas! -- vastasi Armfelt. -- Malttakaa mielenne pojat!\nEi kapinaa, muuten täällä silmuksia liikutetaan. Niin totta kuin Jumala\nauttaa, sanon minä teille, että me saamme tapella, jos ei tänäpäivänä,\nniin jonakuna toisena päivänä. Pitäkää nyt suunne kiinni, minä menen\nkenraalin luokse.\n\nArmfelt meni ja tapasi kenraalin ankarassa sananvaihdossa nostoväen\nlähettämän lähetystön kanssa, jonka johtajana oli eräs uljas nuori\ntalonpoika Lauri Larsson Isokyröstä, yksi heidän itsensä valitsemia\npäälliköitä. Lybecker oli tavallisuutensa mukaan ottanut heidät\nylenkatseellisesti vastaan ja haukkunut heitä kulkureiksi ja\nroistoväeksi, jotka eivät kelvanneet muuhun kuin rottain tavalla\nsyömään armeijan muonavarat suuhunsa.\n\nTalonpojat olivat kovasti kiihkoissaan. -- Me emme kärsi mitään\nherjauksia teidän puoleltanne, herra Takaperin, tai miksi teitä\nsanottaneen! -- puhkesi nuori Larsson suomeksi sanomaan. -- Me emme ole\nroistoväkeä emmekä kulkureita, vaan vapaita kunniallisia talonpoikia,\njotka olemme tulleet tänne uhraamaan henkemme ja veremme maamme ja\nkuninkaamme edestä, emmekä semmoisten herrain haukuttaviksi, joiden\nsuurin miehuus on heidän suuressa suupalttisuudessaan. Me emme\nole maan hylkyväkeä, vaan pikemmin sen mehu ja ydin ja se aine, josta\nKaarle-kuningas nyt kolmenatoista vuotena on ottanut ne sotajoukot,\njoilla hän on voittonsa saavuttanut. Ja sen sanomme teille, kenraali,\nkoska niin vähän huolitte suuren kuninkaamme esimerkistä, että jos ette\nnyt anna meidän pysähtyä ja tapella, vaan aiotte vielä kerran antaa\nmeidän narreina juosta ympäri maata, niin me vapaat talonpojat heitämme\nteille hyvästit ja palaamme jälleen kotiimme, ja sitten saatte vastata\nJumalan ja kuninkaan edessä siitä, kuinka olette tämän onnettoman maan\nkanssa menetellyt.\n\n-- Vangitse tuo petturi! -- huusi kenraali vartijasotamiehelle.\n\nMutta Armfelt astui väliin. -- Antakaa heidän mennä, herra kenraali, --\nsanoi hän sillä ankaralla totisuudella, joka vielä toistasataa vuotta\njälkeenpäin näkyy tämän uljaan ja urhoollisen karoliinin kuvassa. --\nAntakaa heidän mennä, jos henkenne on teille kallis, sillä se on\nhiuskarvan varassa!\n\nLybecker kalpeni. -- Mitä puhutte, herra kenraalimajuri, -- sanoi hän,\nannettuaan talonpojille merkin, että poistuisivat. -- Kauan olen jo\ntiennyt, että tekin olette vihamiehiäni, mutta en ole uskonut teidän\nrohkenevan uhmailla kuninkaan käskyjä, jotka hän minun välitykselläni\nantaa. Ei, herraseni, niin helposti ette voi astua sijaani.\n\n-- Hävetkää! -- sanoi Armfelt, nähtyään, että he olivat kahdenkesken.\n-- Hävetkää, herra kenraali, noin puhuttelemasta miestä, jonka avutta\ntällä hetkellä armeija olisi ilmi kapinassa. Teidän arkuutenne ja\nnurinkuriset marssinne ovat saattaneet maamme viholliselle alttiiksi ja\nsekä sotamiehet että nostoväen epätoivoon. Viimeisen kerran kehoitan\nnyt teitä muuttamaan menettelyänne ja vastustamaan vihollista. Ellette\nsitä tee, en voi enää sotaväestä vastata.\n\n-- Se on minun asiani. Minä tottelen kuninkaan käskyjä enkä tarvitse\nteidän neuvojanne.\n\n-- Suomi on hukassa -- ja se tapahtuu teidän tähtenne! Ajatelkaa, herra\nkenraali, että tämä häpeä tahraa nimeänne tulevain sukupolvien\nsilmissä!\n\n-- Onko teillä mitään muuta minulle sanottavana?\n\n-- On. Minä näen, että ummistatte korvanne sekä järjen että kunnian\nkäskyiltä. Hyvä on, hallitus on käytöksenne tuomitseva. Minä olen\nmenettelevä niinkuin velvollisuuteni ja omatuntoni vaativat. Hyvästi!\n\nJa Armfelt poistui, jättäen Lybeckerin neuvottomuuden ja pelon valtaan.\nKenraali alkoi jo hämärästi aavistaa, että hänen tehtävänsä oli\nlopussa, ja hänen aavistuksensa kävi toteen. Peräytyminen Porvoosta oli\nratkaiseva tapaus. Talonpojat luopuivat joukoittain armeijasta, ja\nsuuri osa sotamiehiä seurasi heidän esimerkkiään. Muutamia viikkoja\ntämän onnettoman paluuretken perästä oli Suomen sotajoukko ilman\ntaistelua huvennut vähempään kuin puoleen määräänsä, ja puute ja\nalakuloisuus lamauttivat niidenkin rohkeuden, jotka vielä lippuja\nseurasivat.\n\n\n\n\n5. SISSIT.\n\n\nSe kolmekymmentäkuusi miestä käsittävä ylioppilas- ja teinijoukko, joka\nv. 1713 lähti Turusta sotaan, oli jo kesällä 1713 huvennut puoleen\nmääräänsä. Muutamat olivat kuolleet ruttoon, toiset kaatuneet\nvihollisen kuulista, ja viisi tai kuusi heistä oli katsonut paremmaksi\npalvella Armfeltin johdolla säännöllisten sotajoukkojen riveissä.\nSitävastoin oli Bertelsköldin maine siitä, että hän oli rohkea sissi,\nkoonnut hänen lippunsa ympärille kaikista yhteiskuntaluokista koko\njoukon nuoria miehiä, joista hän kumminkin valitsi ainoastaan\nkaksitoista kelvollisinta, lähettäen toiset Armfeltin riveihin\nastumaan. Bertelsköldin vapaajoukkoon kuului siis, siihen aikaan kun\nLybecker teki kuuluisan paluuretkensä, ainoastaan kolmekymmentä miestä,\nmutta miestä semmoista, jotka mieluimmin taistelivat yksi kymmentä\nvastaan -- rohkeita, neuvokkaita urhoja, jotka tunsivat kaikki tienoon\nsopet ja piilopaikat paremmin kuin jos olisivat olleet siellä\nsyntyneitä, ja jotka kuin ukkosilma syöksähtivät metsistä huolettoman\nvihollisen niskaan ja yhtä äkisti jälleen katosivat, tehtyänsä sille\njoka kerta niin paljon vahinkoa kuin mahdollista. Semmoisia\nvapaajoukkoja hiiviskeli useampia vihollisen selän takana ja parveili\nsen ympärillä joka taholla, kaapaten sanansaattajia ja kuormastoja,\nkaraten päälle, hakaten maahan tai vangiksi ottaen siellä täällä\nliikkuvia pienempiä osastoja ja useastikin häiriten vihollisen\nparhaiten harkittuja sotasuunnitelmia. Kun ei vihollinen näille\nsisseille mitään voinut, kosti se useinkin heidän tekonsa mitä\nhirmuisimmalla tavalla seudun asukkaille, joiden, syystä kylläkin,\nluultiin olevan yksissä tuumin rosvojen kanssa ja auttavan heidän\nvehkeitänsä. Myöhemmät historioitsijat, niinkuin Lencqvist, ovat\nsentähden pitäneet näitä sissejä hyvin suurta turmiota tuottaneina, ne\nkun kiihoittivat niin paljon viatonta verta vuodattamaan; mutta varmaa\non, että maamme on oikein omiansa \"pikku sodan\" käyntiin, ja jos\nvapaajoukot olisivat saaneet jotakin tukea maan säännölliseltä\nsotavoimalta, niin ne epäilemättäkin olisivat vaikuttaneet suuresti\nmaan vapauttamiseksi. Kansantaruissa elävät heidän urotekonsa vielä\ntänäkin päivänä, ja vielä tänäkin päivänä kertoo vanhus pirtissään\nkummasteleville kuuntelijoilleen Luukkosen, Långströmin ja Löfvingin\nurotöistä -- Kivekkäistä, Härkmannin pojista ja useista muista\nmuinaisuuden haamuista, jotka sadun salakätköisessä hämärässä ovat\nsaaneet miltei jumalaistarullisen merkityksen.\n\nVuodesta 1710 vuoden 1713 loppuun asti oli Vanha Suomi, eli oikeammin\nViipurin läheiset seudut ja Laatokan lounainen rannikko, suomalaisten\nsissien varsinaisena temmellyspaikkana. Täällä tapaammekin elokuussa\nviimeksimainittuna vuonna Bertelsköldin miehineen eräässä suuressa\nmetsässä Kivennavan pitäjässä, lähellä Rajajokea ja Pietarista\nViipuriin vievän valtatien pohjoispuolella.\n\nOli yö, ja alkava syyspimeä oli jo luonut pitkät varjonsa tuuheiden\nkuusien ympärille, jotavastoin leimuava nuotiotuli valaisi korkeiden,\nsammaltuneiden puunrunkojen välissä olevia kiviä ja mättäitä. Sitä\nmyöten kuin valo välähteli tai jälleen heikkeni, kohtasi sen\nhaaveellinen loimu etäisempiä tai lähempänä olevia esineitä, ja tässä\nepävakaisessa, liekkuvassa valossa näytti siltä kuin metsän jättiläiset\nolisivat tunkeutuneet ahtaammalle valkean ääreen, sill'aikaa kuin\npöllöt lentää räpistelivät oksalta oksalle ja sudet[21] säikäyksissään\nlymysivät luoksepääsemättömiin rotkoihin.\n\nValkean ympärillä istui tai loikoi kaksikymmentä hyvästi varustettua\nvenäläisiin sotaviittoihin puettua miestä, jotka olivat ottaneet sekä\nvaatetavaransa että ruokansakin viholliselta. Vast'ikään he olivat\nlopettaneet yksinkertaisen ateriansa ja antoivat kutakuinkin hyvällä\nviinillä täytetyn hopeapikarin -- sekin sotasaalis -- kiertää miehestä\nmieheen. Tuon tuostakin herätti jokin outo metsästä kuuluva ääni heidän\nhuomiotaan, mutta kun he, sitä tarkemmin kuunneltuaan, olivat saaneet\nselville, että ääni oli vain läheisten vartijain huutoa toisilleen tai\ntuulen huminaa pitkissä kuusissa, jatkoivat he taas pakinoitaan\nhauskalla huolettomuudella, joka osoitti, että he jo olivat tottuneet\nseikkailijaelämäänsä näissä metsäisissä seuduissa.\n\n-- Pitäisipä Bångin olla jo täällä, -- sanoi Bertelsköld,  ja minä\ntoivon hänen tuovan hyviä uutisia. Jos vain saamme armeijan\nkahtakymmentä penikulmaa likemmäksi, niin takaan, että Bruce Viipurissa\non näkevä aaveita keskellä päivää.\n\n-- Ja joka yö näkevä unta Viipurin pamauksesta, -- lisäsi Miltopaeus,\nyksi entisiä Turun koppivankejamme.\n\n-- En osaa toivoa mitään ennenkuin näen Lybeckerin ratsastavan Turun\nkatuja pitkin istuen takaperin nälkäisen kuormakonin selässä,\nlammasnahkainen turkki päällä ja kaksi pitkää jäniksen korvaa hatussa,\n-- vastasi Israel Peldan, eräs toinen karsserihuoneen entisiä\nasukkaita.\n\n-- Hiiteen kaikki jäniksen korvat! -- jatkoi Bertelsköld. --\nTyhjentäkäämme tämä pikari huomisen retkemme menestykseksi. Viisitoista\nruudilla lastattua vaunua, kuusi arkkua kiväärinkuulia, kahdeksansataa\nsaksilaista kivääriä, sitten vielä läskiä ja paloviinaa, kaviaaria ja\nhedelmiä ynnä muita herkkuja tsaarin omaa pöytää varten, sillä hänen\nsanotaan aikovan käydä Viipurissa. Maksaapa vaivan koettaa, pojat! Olen\nsaanut tietää sen luotettavalta mieheltä. Vanha Eero on itse ollut\nkuormia kuljettamassa, ja he levähtävät nyt tuskin puolen penikulman\npäässä täältä Rajajoella. Lempo tiesi, minkätähden he eivät ole\nlähettäneet kaikkia noita herkkujaan meritse, mutta kenties heillä on\nollut olevinaan vähän vihiä Ruotsin laivastosta. Saamme kyllä otella\nnoin 200:n miehen kanssa, paitsi kuormaväkeä, mutta kasakoita lienee\ntuskin 40. Ja muiden kanssa me kyllä toimeen tulemme...\n\nNuo hurjat nuotion äärellä olevat miehet naurahtelivat. He pitivät\nkasakoita arvossa, ne olivat urhokasta väkeä, mutta aina sitä sentään\ntultaisiin toimeen 40:n donilaisen toverin kanssa.\n\n-- Olen pitänyt huolta siitäkin, että esteitä on asetettu sinne tänne\ntielle, niin että ainakin muutamat hevoset tulevat nilkuiksi. Sitä\npaitsi houkuttelemme heidät tien viereen panemalla toimeen hälyytyksen\nmetsässä. Eerolla on poika, joka merkinantojen puhaltamisessa voi\nkilpailla parhaimman henkivartijarakuunain torvensoittajan kanssa, ja\nkasakat eivät viimein tiedä, mistä vaara uhkaa. Paha vain, etteivät\nLångström ja Luukkonen nyt ole kanssamme.\n\n-- He ovat aina tahtoneet menetellä omin päinsä, syyttäkööt siis\nitseänsä! -- virkkoi Miltopaeus. Kateuden perisynti oli jo hiipinyt\nnäidenkin urhoollisten sissien sydämiin.\n\n-- Isäni haamun nimessä! -- huudahti Bertelsköld suuttuen, -- sinun\npitäisi hävetä puhumasta pahaa miehistä, jotka palvelevat maatansa\nparemmin kuin sinä ja minä. He katosivat kolme viikkoa sitten ja\nkostuttavat kaiketi nyt Venäjän tannerta rehellisellä suomalaisella\nverellään. Antaisin vasemman käteni, jos sillä voisin ostaa heidät\ntakaisin isänmaalleni!\n\nTuskin hän oli tämän sanonut, kun itäisellä puolella oleva vartiomies\nhuusi: \"kuka siellä?\" ja askelia kuului metsästä. Nuotion äärellä\nlevänneet miehet hyppäsivät pystyyn ja tarttuivat aseihinsa, valmiina,\nkuten aina, henkensä uhalla taistelemaan voimallisempaa vihollista\nvastaan, joka usein ajoi heitä takaa kuin metsän petoja ja mihin\nhintaan hyvänsä koetti saada heidät tuhotuksi.\n\nEi viipynyt kauan, ennenkuin kaksi miestä astui valkean ääreen. He\nolivat puettuina vangin vaatteihin ja niin lian ja tomun vallassa, että\noli miltei mahdoton tuntea heitä.\n\n-- Kaarle-kuningas! -- huudahtivat miehet ja vaipuivat väsymyksestä\nnääntyneinä valkean ääreen, kykenemättä vähään aikaan virkkamaan\nenempää kuin nämä kaksi sissien yhteistä tunnussanaa.\n\n-- Luukkonen! Långström! -- huudahti ihastunut Bertelsköld. --\nHopeapikari tänne! Ei koskaan ole maljaa kallistettu parempien urhojen\nkunniaksi. Ja minkä näköisiä olette! Tuletteko suoraa päätä hornasta?\n\n-- Moskovasta tullaan! -- läähätti Luukkonen vähän toinnuttuaan. --\nMoskovasta, tahi oikeammin sanoen hirrestä! Vielä kulaus, veikkoset!\nKiitoksia paljon! Kuusi päivää olemme nyt olleet suden ajossa ...\nsuohon kyyristyneinä, sill'aikaa kuin kasakkain piikit ovat vinkuneet\nkorviemme ympärillä. Mutta mitäpä siitä ... nyt olemme taas täällä ja\ntuomme hyviä uutisia.\n\nNuotiolla istuvat sijoittuivat äsken tulleiden ympärille, löivät heille\nsydämellisesti kättä ja kehoittivat heitä kertomaan seikkailuistaan.\n\n-- No niin, -- vastasi Luukkonen, mutta Långström oli ääneti ja joi, ja\ntaas oli ääneti ja joi, kunnes hän väsyneenä tuuskahti istualtaan\nnukkumaan. Mutta viinirypäleen neste ja vaarasta pelastuminen olivat\nirroittaneet harvapuheisen suomalaisen kielenkannan. -- Sen voi kertoa\npitkästi, -- jatkoi hän puhettaan, ja sen voi kertoa lyhyeenkin. Me\nolimme kuulleet puhuttavan ruutikuormista, jotka nyt ovat tulossa, ja\nolimme sentähden Rajajoen puolella tiedustelemassa. Vilahduksessa\nolivat kasakat niskassamme, ja kun pari heistä oli kaatunut, saivat he\nmeidät kiinni ja veivät sitä tietä Pietariin. He tunsivat näet\nLångströmin hänen ryysyisestä univormustaan, ja niin he veivät meidät\nmolemmat tsaarin eteen. Kun hän hetkisen aikaa oli meitä tutkinut, ja\nme olimme valehdelleet niin hyvin kuin siinä kiireessä osasimme,\närjäisi hän lyhyesti: \"hirteen se koira!\" Koska minä olin\ntalonpoikaisessa takissa, niin ymmärsin heti yskän ja aloin huutaa: --\n\"teidän tsaarillinen armonne, minä olen upseeri!\" -- ja kaikeksi\nonneksi oli äsken saamani majurinvaltakirja vielä povellani. Tsaari\nsilmäsi sitä ja rypisteli kulmiaan. Hänen kanssansa ei ole\nleikittelemistä silloin, kun hän noin tekee, ja kaikki ympärillä\nseisovat alkoivat vapista kuin haavanlehdet. Mutta hän viskasi vain\nvaltakirjan minulle takaisin ja ärjäisi: -- \"Olenko minä velvollinen\nkaikkia suomalaisia suomyyriä tuntemaan? Antakaa miehille sarkka\npaloviinaa ja lähettäkää heidät Moskovaan; he voivat olla meille\nhyödyksi.\" -- Sitten rupesi hän leppeämmän näköiseksi, taputteli meitä\nolkapäälle ja sanoi ruotsiksi: -- svedski hund bra hund (Ruotsin koira\nhyvä koira)! -- ja sitten hän käänsi taas venäjäksi ja sanoi meistä\npitävänsä, koska tappelimme kuin pikku perkeleet, ja meidän piti\nopettaa hänen väkeänsä äkseeraamaan, -- sanoi hän... Jumala minulle\nanteeksi antakoon, olinpa vähällä mielistyä moskovalaiseen! Lähinnä\nomaa kuningastamme tuskin tunnenkaan parempaa miestä.\n\n-- Entä sitten? Sinulla oli vielä kappale matkaa Moskovaan.\n\n-- Ei, niin pitkälle emme päässeet. Meitä kyydittiin vankikyydillä ja\nneljä miestä pantiin vartijoiksi. Kolmantena tahi neljäntenä yönä\nlepäsimme jossakin kapakassa, ja vartijamme olivat tavallisuuden mukaan\nhiukan nauttineet. Minä makasin valveillani enkä saanut unta, sillä\nsiteet pakottivat kalvosiani. -- Oletko hereillä Långström? -- kysyin\nminä. -- Olen, -- sanoi hän, -- minä ajattelen, että saattaisimme\nsiirtyä tuonne pihalle. -- Sitäpä juuri minäkin tässä tuumin, -- sanoin\nminä, -- kun vain saisin irti nuo saatanan siteet. -- Käännypä vähän\ntoisinpäin, -- sanoi hän -- ja viidessä minuutissa hän oli järsinyt\nköydenpätkät poikki. Sitten minä päästin hänet siteistä, ja sitten\notimme sotamiesten kiväärit ja päällystakit heidän nukkuessaan ja vähän\nruokaa laukkuun ja lähdimme tiehemme. Mutta Långströmin pisti vihaksi,\nettä yksi lattialla kuorsaavista roistoista oli edellisenä päivänä\nsivaltanut häntä patukallaan, ja kun mies oli hyvin ihastunut pitkään,\nruskeaan partaansa, otti Långström lähtiessämme sakset ja leikkasi\nhäneltä parran pois. Jonka tehtyä se junkkari heräsi ja alkoi rähistä,\nmutta me sivalsimme häntä korvalle ja syöksähdimme ulos. Kaikeksi\nonneksi ennätimme sulkea oven ulkopuolelta, niin että hädin tuskin\nehdimme ottaa kaksi hevosta, ja niin lähdimme ajamaan pimeässä yössä\ntäyttä laukkaa, tietämättä minnekä, koko kylä kintereillämme. Vihdoin\nsaavuimme suolle, ja meidän täytyi jättää hevoset ja olla kyyryllämme\nliejussa koko seuraavan päivän. Mutta yöllä jatkoimme kulkua, ja sitä\nteimme joka yö kaikkiaan kahdeksan vuorokautta, eläen nauriilla ja\nmarjoilla, ja kun niin sopi, varastimme hevosia kylistä. Eräänä iltana\ntuli meitä vastaan kaksi tyttöä, kumpikin maitoastiataan kantaen;\nsilloin satoi rankasti, ja niillä raukoilla oli vilu. Odottakaas vähän,\nhuusi Långström. Sitten joimme heidän maitonsa ja annoimme heille\npäällystakkimme sijaan. Kas sentähden, veikkoset, täytyy meidän nyt\ntehdä kunniaa näissä ryysyissä.\n\n-- Ei hätää mitään! -- huudahti Bertelsköld. -- Suuri Novgorod on\npitänyt huolen vaatteistamme. No niin, toverit, koska meidän yhteinen\nhyvä onnemme on meidät jälleen yhteen saattanut, niin tahdotteko käydä\nosallisiksi kunnon kepposeen?\n\n-- Minä aioin ehdottaa juuri samaa teille, -- vastasi Luukkonen.\n\n-- Siis lähdet yhdessä ruutikuormastoa ryöstämään?\n\n-- Minä viisi piittaan teidän viheliäisistä ruutitynnyreistänne! Toist'\nsorttia!\n\n-- Ethän ainakaan aikone kokonaista arsenaalia?\n\n-- Toist' sorttia!\n\n-- Vankeja ottamaan? Joku eversti?\n\n-- Toist' sorttia!\n\n-- Kenraali?\n\n-- Toist' sorttia!\n\n-- Mitä hittoja, ethän ainakaan aikone väijyä...\n\n-- Tsaaria!\n\n-- Selitä tarkemmin!\n\n-- Muutamilta kivekkäiltä,[22] jotka näillä tienoin liikkuvat, kuulin\nvast'ikään, että tsaari, ainoastaan muutamien uskottujensa seuraamana,\nhuomenna syö päivällistä Menshikovin maakartanossa Valkeasaarella,\nneljä penikulmaa täältä. Kun minulla ei ollut toivoa saada kokoon\nenemmän kuin 10 tai 15 miestä, ja nekin olivat vielä harjaantumattomia\nratsastamaan, niin riensin sinua etsimään, ehdottaakseni teille, että\njakaisimme yritykseen yhdistetyn kunnian ja vaaran.\n\n-- Ottaa tsaari vangiksi!\n\n-- Miksei? Hän on urhoollinen mies, ja hänen henkivartijansa\npuolustavat häntä viimeiseen verenpisaraan asti. Mutta pelkuriraukkoja\nemme ole mekään. Mitä se tekee, jos puolet meistä kaatuukin, kun vain\ntoisten onnistuu tehdä enemmän kuin kokonaisen armeijan, enemmän kuin\nKaarle-kuninkaan itsensäkään on onnistunut!\n\n-- Luukkonen, sinä olet talonpoika, ja minulla on kreivin arvonimi,\nmutta tämä ylevä ajatus koroittaa sinut ylemmä kaikkia Ruotsin\nvaltakunnan kreivejä. Sinä olet oikeassa; mitä se tekee, jos sinä ja\nminä ja me kaikki kaadumme tässä yrityksessä, kunhan vain kaksi meistä\njää viemään niin kallista saalista hyvään talteen! Tuossa käteni: me\nkoetamme.\n\n-- Luukkonen! -- huudahti Miltopaeus, pudistaen vuorostaan rohkean\ntalonpojan kovaa kämmentä: -- sattui tässä äsken niin, että tulin\nsinusta tyhmän sanan sanoneeksi. Nyt sen peruutan, ja sen, joka\nuskaltaa muuta sanoa kuin että sinä olet paras kaikista kunnon miehistä\nAuran ja Rajajoen välillä, vieköön Lybecker karvoineen päivineen.\n\n-- Luukkonen olkoon päällikkömme tässä yrityksessä -- jatkoi\nBertelsköld. -- Minä ja me kaikki rupeamme hänen komennettaviksensa.\n\n-- Entä ruutikuormasto ... musketit ... kaviaari ja kakki ne muut\nherkut? -- muistutti Peldan, joka jo oli toivonut saavansa syödä\nmetsässä kerrankin hienon aterian.\n\n-- Saadaksemme kotkan pyydystetyksi täytyy meidän jättää rastaat\nrauhaan, -- vastasi Bertelsköld. -- Ei risahdusta, ei rasahdusta saa\nkuulua mistään melskeestä näillä tienoin ennenkuin olemme\nValkeasaarella. Me odotamme sinun käskyjäsi, majuri Luukkonen.\n\nNyt tehtiin niin hyvä sotasuunnitelma kuin asianhaarat myönsivät.\nViipymättä oli liikkeelle lähdettävä ja yön pimeyttä käytettävä, että\nmetsäpolkuja myöten päästäisiin niin pitkälle kuin mahdollista\nInkerinmaahan, ja sitten päivän noustessa levähdettävä. Sitten piti\nLuukkosen ja Bertelsköldin miesten, joita yhteensä oli hiukan\nviidettäkymmentä, talonpojiksi pukeutuneina lähestyä maakartanoa\npienissä ryhmissä eri haaroilta ja niin pian kuin Luukkonen pistoolin\nlaukauksella oli antanut merkin, tehdä hyökkäys. Mutta koska oli\nerittäin tähdellistä, että tehtäessä tämmöistä yritystä, jonka menestys\nkokonaan riippui liikkeiden nopeudesta, hevoset olivat mukana, ja kun\nniiden kuljettaminen liejuisilla metsäteillä oli mahdotonta, niin\npäätettiin hankkia niin monta paria rattaita kuin voitaisiin saada ja\nlähettää ne Bertelsköldin hevosten vetäminä pitkin suurta maantietä\nmäärättyyn yhtymäpaikkaan, ikäänkuin ne olisivat Viipurista palaavia\ntyhjiä kuormakärryjä. Komento tässä toimessa uskottiin Miltopaeukselle,\njoka mongersi venättä kotitarpeiksi ja jonka piti olla olevinaan se\nkomisarjus eli varusmestari, joka tavallisesti kulki semmoisten\nkuormastojen mukana. Heinäin alle kärryihin kätkettiin satuloita ja\naseita, jotapaitsi neljä nopeinta hevosta valittiin tarvittaessa\nkuljettamaan korkeata vankia ja hänen vartijoitaan Suomen rajan yli.\n\nKun nukkuva Långström vaivoin oli saatu hereille, riensivät kaikki\nsuurimmalla innolla panemaan tuumaansa täytäntöön.\n\n\n\n\n6. KOTKAN AJO.\n\n\nSeuraavana aamuna oli tämä vähäinen joukko, ylen vaivalloisia\ntaipaleita metsien kautta kiireesti kuljettuaan, lähellä Rajajokea ja\nainoastaan puolen penikulman päässä Valkeasaaresta. Varhainen elokuun\naurinko oli jo tunnin ajan kultaillut koivujen latvoja, kun joukko\npaneusi levähtämään, saadakseen uusia voimia vaaralliseen yritykseensä.\nOnneksi oli seutu sodan takia suureksi osaksi autioksi joutunutta ja\nilmankin niin täynnä pohjattomia soita, joiden läpi Laatokan ääretön\nvedenpaljous tihkuu maanalaisten norojen kautta merta kohti, että\npakoilevat ilvekset, sudet ja ketut tähän asti olivat ainoat elävät\nolennot, jotka näyttivät tahtovan vastustaa kivekkäiden tunkeutumista\nInkerinmaahan.\n\n-- Olisipa Löfving nyt kanssamme, -- virkkoi Luukkonen; -- liukkaampaa\nmiestä vihollista vakoilemaan ei ole toista. Långström koettakoon\nonneaan; hän tuntee täällä joka pensaan, eikä ole monta tuntia siitä,\nkun viimeksi olimme täällä.\n\nLångström, joka nyt oli yhtä väsymätön kuin yöllä oli ollut uninen,\notti yhden kivekkäistä mukaansa ja lähti seutua tutkimaan. Aamupäivä\noli jo pitkälle kulunut ja toverit alkoivat jo pahinta pelätä, kun hän\nvihdoinkin palasi. Maakartano, sanoi hän, oli täynnä venäläisiä ja\nsuomalaisia uudisasukkaita -- luvultaan ainakin sadan paikoille --\njotka kaivoivat ojia, istuttivat puutarhoja ja rakentelivat komeita\nkivirakennuksia. Komppania Preobrashenskin kaartia oli majoitettu\nlikimpään kylään virstan päähän rakennuspaikalta; tuskin oli\nkolmeakymmentä sotamiestä enempää itse kartanossa, ja nämäkin olivat\nheittäneet kiväärinsä pois ja riisuneet takkinsa kaivaakseen ja\nmuuratakseen -- niin innokkaasti joudutti tsaari tätä työtä. Hän oli,\nainoastaan Mesnhikov ja kamaripalvelija muassaan, ratsastanut aivan\nlähitse sitä latoa, jonka lattian alla sissit piilivät. -- Tuskin oli\nviittätoista askelta välillämme, -- sanoi Långström; -- minä olisin\naivan hyvin voinut ampua hänet pistoolillani; mutta minä ajattelin\nitsekseni: olkoonpa vaikka itse perkele, mutta liian hyvä hän on\nkaatumaan noin häpeällisellä tavalla kunniallisen sotamiehen kädestä,\nja tuskin on kolme viikkoa siitä, kun hän lahjoitti minulle henkeni.\nNiinpä annoin hänen ratsastaa ja, sen verran kuin ymmärsin, sanoi hän\nMenshikoville, että hänen pitäisi tuoda enemmän väkeä Suomesta, ne\nymmärtäisivät paremmin viljellä suomaita, sanoi hän. Johon Menshikov\nvastasi, että hän oli tänne tuotattanut kolmattakymmentä suomalaista\ntyttöä ja naittanut heidät venäläisille orjilleen, sillä eduksihan\nolisi aina rotujen sekoittaminen toisiinsa, sanoi hän. Ja se näytti\ntsaaria huvittavan.\n\nKun he nyt olivat selvillä siitä, että uhkayritystä saattoi koettaa,\njaettiin joukko sopimuksen mukaan pieniin osastoihin ja niin lähdettiin\nsykkivin sydämin matkalle maakartanoa kohti.\n\nLähetäkseen sitä täytyi seikkailijaimme kulkea erään alavan, mutta\nviljavan lakeuden yli, jommoista Inkerinmaa on melkein laidasta\ntoiseen. Muutamat siellä täällä kellertävät ohravainiot, joita\nhävittävien sotien jälkeen taas oli ruvettu viljelemään, odottivat,\ntähkät täysinäisinä, elomiehen sirppiä ja soivat samalla hyvää suojaa\neteenpäin hiipiville aina kartanoon saakka. Täten onnistui kahden\nBertelsköldin ja Långströmin johtaman parven kenenkään huomaamatta\npäästä maakartanon portille asti.\n\nSamoin lähenivät muutkin parvet, Luukkosen, Peldanin ja erään\nkivekkään, Toivosen, johtamina esteettömästi samaa määräpaikkaa\nvastaisilta suunnilta pitkin maantietä, selitettyään muutamille\nnenäkkäille kasakoille olevansa rajapitäjien työmiehiä, jotka tsaarin\nkäskystä olivat tulleet tänne työhön osaaottamaan. Kaikki näytti\nhyvästi menestyvän; ainoastaan Miltopaeusta ei näkynyt hevosten kanssa.\n\nHäntä odotettiin odottamistaan, mutta mahdotonta oli kauemmin odottaa.\nTsaari istui päivällisillä tuolla sisällä; hänen tarkkaa\nkotkansilmäänsä peljättiin, jos hän tulisi ulos ja sattuisi huomaamaan\nvalepukuun puetut.\n\nLuukkonen aikoi juuri antaa hyökkäysmerkkinsä, kun samassa alkoi kuulua\nsekavaa melua maantieltä, ja heti sen jälkeen nähtiin moniaiden noista\nodotetuista hevosista ilman kärryjä ja satuloita laukkaavan maakartanoa\nkohti, selässään muutamia seikkailijoistamme. Täyttä neliä heidän\njäljessään tuli alun toistakymmentä kasakkaa. Syynä tähän oli niinkuin\nsittemmin kuultiin, että kasakat olivat tahtoneet ryöstää kärryt, kun\ntarvitsivat niitä kuormastoa varten. Mutta nyt olivat aseet ja satulat\nheinäin alle kätketyt. Miltopaeus tinki siis vastaan niin kauan kuin\nsuinkin, mutta puhui itsensä venäläisillä lauseparsillaan niin\nloistavasti pussiin, että viimein muuan kasakoista jokseenkin\narmottomasti kosketti häntä piikkinsä varrella. Tätä loukkausta\nurhoollinen ylioppilas ei voinut enää suvaita, ja yks' kaks' keijotti\nmies piikkinensä maassa. Tappelua ei voitu välttää, sissit tempasivat\naseensa rattailta ja heidän onnistui hetkiseksi karkoittaa viholliset,\nei kuitenkaan kauemmaksi aikaa kuin että kymmenen hevosta ehdittiin\nriisua ja yhtä monta kivääriä ottaa myötä, jonka jälkeen koko joukko,\nystävät ja viholliset, täyttä lentoa riensivät Valkeasaarta kohti.\n\nLuukkonen näki heti, ettei tässä ollut aikaa siekailla ja laukaisi\nyhden niistä pistooleista, jotka hän oli kätkenyt takkinsa alle,\nportilla seisovaa henkivartijaa kohti. Tämän merkin kuultuaan\nhyökkäsivät kaikki sissit esiin, nostaen kovaäänisen sotahuutonsa\n\"Kaarle-kuningas!\" ja tunkeutuivat kartanon pihalle.\n\nTäällä loikoili noin parikymmentä miestä henkivartioväkeä huolettomassa\nrauhassa päivällislepoaan pitäen ja he olivat asettaneet kiväärinsä sen\nvähäisen puuhuoneen seinämälle, jonka kohta piti väistyä komean\nkivirakennuksen tieltä. Ennenkuin he ennättivät aseittensa luo, olivat\nsissit jo siellä ennen heitä, ja näiden onnistui, nyt hyvästi\nvarustettuina, muutamilla kiivailla iskuilla ajaa heidät puolitekoisten\nmatalain muurien ulkopuolelle.\n\nTämä oli vasta alkuleikkiä siihen varsinaiseen taisteluun, joka tähtäsi\nsuurempaan saaliiseen. Heti ensimmäisen kehoitushuudon kuultuaan\nkarkasi Bertelsköld pääovea kohti, tunkeutuakseen taloon ja\nsaavuttaakseen tarkoituksensa ennenkuin puolustajat ennättivät tointua\nhämmästyksestään. Mutta siellä kohtasi häntä heti kookas henkivartija,\njoka seisoi vahtina eteisessä ja esti hänet pääsemästä sisään. Hurja\ntaistelu syntyi tämän ja Bertelsköldin välillä -- taistelu jättiläisten\nkesken, sillä molemmat olivat yhtä pitkät ja väkevät. Jo viimein pääsi\nkreivi, ollen harjaantuneempi miekkailemaan, voitolle; uskollinen\nhenkivartija kaatui paikalleen sotamiehen tavoin, ja Bertelsköld\ntunkeutui eteenpäin.\n\nSiellä kohtasivat häntä uudet vastukset. Ovet oli jo ehditty salvata\nsisäpuolelta.\n\n-- Ikkunain kautta sisään! -- huusi Luukkonen. -- Ei ollut aikaa murtaa\novia.\n\nLångström hyppäsi ensimmäisenä sisään. Hän oli tullut keittiöön.\nTuoksuvat paistit höyrysivät siellä vielä, mutta ei kellään ollut aikaa\nniitä nauttia. Långström sysäsi lähimmän oven auki ja oli nyt keskellä\nkiljuvia naispalvelijoita. Mutta kun kohteliaisuus hienompaa sukupuolta\nkohtaan ei koskaan ollut kuulunut tämän miehevän kapteenin tapoihin,\noli se tällä kertaa hänen mielestään yhtä vähän paikallaan kuin\nmuulloinkaan. Päästäkseen eteenpäin survaisi hän sentähden heitä\njotenkin lemmettömästi sekä eteen että taakse, mutta huonolla\nmenestyksellä. Näiden orjain uskollisuus hallitsijaansa kohtaan oli\nyhtä suuri kuin eteisessä seisoneen jättiläisenkin. He takertuivat\nsissin jalkoihin, heittäysivät lattialle hänen jalkainsa eteen, hänen\ntäytyi astua heidän ylitsensä. Isoa miekkaansa ei Långström kumminkaan\nhennonut käyttää, ja niin sai taas muutamia minuutteja hukkaan\nkuluneeksi.\n\nSill'aikaa ja ennenkuin hyökkääjät ehtivät ruveta vartioimaan huonetta\njoka haaralta, oli useampia henkilöitä hypännyt ikkunoista ulos ja\npäässyt kedolle pakoon. Yksi näistä, tavattoman väkevä ja vikkelä, oli\nmurtautunut Luukkosen miesten välitse ja antanut likimmäiselle\nvastustajalleen Toivoselle kuolinhaavan.\n\nMuutamat luulivat häntä tsaariksi ja tahtoivat ajaa häntä takaa. Mutta\ntoiset väittivät nähneensä tsaari Pietarin sisimmäisen huoneen\nikkunassa ja tunteneensa hänet hänen nauhoitetusta hatustaan ja\ntummanvihreästä, kullalla kirjaellusta takistaan. Sissit eivät\nuskaltaneet hajaantua ja riensivät sentähden murtamaan sisimmän huoneen\novea; tätä käytti ruhtinas työhuoneenaan maakartanossa oleskellessaan.\n\nTäällä kohtasi heitä ylen kiivas vastarinta. Ovi oli suljettu\nkaikenlaisilla huonekaluilla, ja kun se vihdoinkin saatiin sysätyksi\nsaranoiltaan, vastaanotettiin ryntääjät pistoolinlaukauksilla. Kaksi\nheistä haavoittui; huone oli savua täynnä. Mutta savun lävitse nähtiin\ntsaari ja yksi hänen kamaripalvelijoitaan kumotun kirjoituspöydän\nsuojassa ja paljastetut miekat kädessä, valmiina puolustautumaan\nviimeiseen asti.\n\n-- Antautukaa, teidän majesteettinne! -- sanoi Bertelsköld saksaksi. --\nVastustus on mahdotonta, ja teidän majesteettianne kohdellaan kaikella\nsillä kunnioituksella, joka teidän korkealle asemallenne kuuluu.\n\nTsaari ei virkkanut mitään, mutta kamaripalvelija otti vastataksensa.\n-- Polvillesi, orja, puhuessasi kaikkien venäläisten itsevaltiaan\nkanssa! -- huusi hän. -- Suuri tsaari ei antaudu rosvojen vangiksi;\nheidän velvollisuutensa on anoa häneltä armoa.\n\n-- Me emme ole orjia emmekä rosvoja, -- vastasi Bertelsköld ylpeästi,\n-- vaan upseereja ja sotamiehiä hänen ruotsalaisen majesteettinsa\npalveluksessa. Minä pyydän teitä, teidän majesteettinne, älkää\npakottako meitä väkivaltaa käyttämään, sillä minä vannon kruununne\nnimessä, että teidän täytyy seurata meitä, ja heti!\n\n-- Hänen tsaarillinen majesteettinsa suostuu kuulemaan teidän\nehtojanne, -- sanoi kamaripalvelija jälleen, kuiskattuaan muutamia\nsanoja herransa korvaan.\n\n-- Hän kuluttaa aikaa! -- huusi Luukkonen. -- Hänen väkensä kokoontuu\njoka haaralta. Ottakaa hänet kiinni!\n\nBertelsköld ymmärsi kyllä hyvin, että jokainen silmänräpäys oli kallis\nja hyppäsi sentähden pitemmittä mutkitta pöydän yli tsaariin käsiksi,\nsamalla kun Långström hirmuisella miekallaan oikaisi kamaripalvelijan\nlattiaan. Miekka väännettiin taistelevan hallitsijan kädestä, ja\nBertelsköld kantoi hänet hänen kiivaasta vastarinnastaan huolimatta\nvahingoittumattomana portaille.\n\n-- Kuolema ja kadotus! -- huusi Långström, kun oli tultu savusta ulos\nja kirkas päivänpaiste valaisi vangitun kasvoja; -- eihän tämä olekaan\ntsaari.\n\n-- Hän se on! -- huusivat toiset; -- me tunnemme hänen kullalla\nkirjaellun takkinsa ja hattunsa!\n\nLuukkonen, joka vähän ennen oli ollut pelätyn hallitsijan kanssa\ntekemisissä, tunkeusi esille ja pyyhkäisi ruskeat hiukset vangin\notsalta syrjään. -- Ei, sanoi hän pettymystä ja harmia ilmaisevalla\näänellä; -- tämä ei ole tsaari! Jumala meitä auttakoon, hän on päässyt\nkäsistämme!\n\n-- Enkö minä sitä sanonut, -- huusi joku kivekkäistä. -- Se oli tsaari,\njoka hyppäsi ikkunasta ulos ja halkaisi Toivoselta otsan.\n\nNiin olikin. Vanki oli vain pukeutunut tsaarin hyvin tunnettuun hattuun\nja takkiin ja asettautunut ikkunaan, pettääkseen vihollisia ja\nviivyttääkseen heitä niin kauan kuin mahdollista, kunnes hänen herransa\nennättäisi päästä hyvään turvaan. Menshikov oli niin ikään päässyt\npakoon. Rohkea yritys oli mennyt kokonaan myttyyn.\n\n-- Sinä saat meille maksaa tämän kepposen, sinä kavala koira! -- huusi\nLångström vihan vimmassa, kohottaen surma-aseen vangin pään päälle.\n\n-- Iske vain, jos mielesi tekee, -- sanoi venäläinen uhkamielisesti. --\nMinä olen vain herrani ja ruhtinaani halvin orja, mutta minä tiedän\nkuolla hänen edestään, jos niin on pyhien tahto, ja hän on pitävä\nhuolen vaimostani ja lapsistani. Miksi viivyttelet, veren tahraama\nmies? Etkö näe, että tsaari, minun herrani, on päässyt pauloistanne ja\non kostava teille minun puolestani. Iske siis!\n\nMutta Långström ei iskenytkään.\n\n-- Ei, -- sanoi Bertelsköld, -- tämä mies on vain tehnyt\nvelvollisuutensa ja menetellyt herransa suhteen niin kuin itsekukin\nmeistä olisi tehnyt oman herransa suhteen. Antakaa hänen mennä,\n\nVanki laskettiin irti. Nämä hurjat sissit, jotka itse kuolemaan saakka\nuskollisina taistelivat kuninkaansa edestä, ymmärsivät ensimmäisessä,\nhuonosti menestyneestä yrityksestä johtuneessa närkästyksessäänkin\nkunnioittaa sitä uskollisuutta, jolla Venäjän kansa kaikkina aikoina on\nvuodattanut vertansa hallitsijainsa edestä. Totta kyllä on, että tämä\nkansa menetteli näin siksi, että se katsoi sitä itsestään selväksi\nasiaksi, kun sitävastoin lännen vapaat miehet seurasivat vakaumustansa;\nmutta molempain uhraukset, molempain alttiiksiantavaisuus ja molempain\nkäytöstapa olivat lopuksi kumminkin samat.\n\n-- Ratsaille toverit! Ratsaille! -- kaikui Luukkosen ääni. Ja jopa aika\nolikin täpärällä. Hajaantuneet kaartilaiset olivat yhtyneet kartanoon\nratsastavaan kasakkajoukkoon ja uhkasivat sulkea sisseiltä paluumatkan.\nOsa työmiehiäkin alkoi kirvein ja rautakangein piirittää kartanoa. Joka\nhaaralta nähtiin maalaisia rientävän hätään ja etäämpänä tupruava pöly\nilmaisi, että Preobrashenskin kaarti, luultavasti tsaarin itsensä\nkomentamana, oli tulossa kurittamaan näitä rohkeita sissejä.\n\nTaistelua oli kestänyt tuskin kahtakymmentä minuuttia kauemmin, mutta\nvaara kävi joka hetki yhä suuremmaksi. Vähäisestä suomalaisten joukosta\noli jo yksi kuollut ja kaksi haavoittunut. Onneksi oli kymmenen miestä\njäänyt hevosia vartioimaan. Mutta nämäkin olivat ilman satuloita, ja\nhevosia olisi tarvittu neljänkymmenen paikoille. Vaikka kaksikin miestä\nolisi samalla hevosella ratsastanut, olisi sittenkin puolet joukosta\nollut hukassa, jolleivät kasakat olisi tuoneet kartanoon niitä hevosia\nja kärryjä, jotka he vähän ennen olivat Miltopaeukselta ryöstäneet.\nLuukkonen huomasi sen ja käski kymmenen ratsumiehen Bertelsköldin ja\nLångströmin johdolla karata kasakkain päälle, sill'aikaa kun toiset\ntäyttä karkua juoksivat työmiesten kimppuun, hajoittivat heidät vähällä\nvaivalla ja anastivat kärryt hevosineen, joiden avulla kohta pääsivät\nmaantielle ja sitten, kiivaasti ajaen, rajalle ja Suomen metsiin.\n\nBertelsköld ja Långström saivat nyt kahdeksan toverinsa kanssa,\nsatulattomain hevosten selässä istuen ja ilman avun toivoa,\nrynnistää enemmän kuin sadan sotamiehen ja talonpojan sekä kolmen-,\nneljänkymmenen kasakan muodostaman joukon läpi, samalla kun kaarti\npikamarssissa kiirehti kartanoa kohti. Heidän tuhonsa näytti\nvälttämättömältä; mutta nämä urhoolliset, kaikenlaisissa vaaroissa\nkaraistut sissit eivät hätääntyneet. Odottamatta päällekarkausta\nkävivät he itse ahdistajiin käsiksi, hyökäten ensiksi vaarallisimpain\nvihollistensa, kasakkain kimppuun.\n\nMutta tulisen rohkeat ja taistelunhaluiset kasakat käyttivät kuitenkin\nhyväkseen sitä etua, mikä heillä oli pitkistä piikeistään ja\noivallisista hevosistaan, ja pyörähtivät syrjään, karatakseen sivulta\nja takaa vastustajainsa päälle. Tilanne kävi tukalaksi; kaksi sissiä\nkaatui piikkien lävistäminä, ja kolmannen, Miltopaeuksen, joka suistui\nhevosen selästä, otti jalkaväki riemuiten vangiksi.\n\nBertelsköld joutui tästä onnettomuudesta aivan raivoihinsa. Muistettava\non, että hänellä oli jättiläisen voimat ja että hän sen lisäksi vielä\noli aikansa rohkeimpia ratsastajia, lapsuudesta pitäen ikäänkuin\nkasvanut kiinni hevosen selkään.\n\nHän oli huomannut, että kasakkain johtajalla oli erinomaisen hyvä\nhevonen, paljon parempi kuin kellään muulla, ja että hän sentähden kävi\nvaaralliseksi heille kaikille, kun hän milloin hyvänsä voi pyörähtää\nheidän sivuitsensa ja karata heidän päällensä takaapäin. Bertelsköld\nratsasti nyt häntä kohti ja oli samalla hevosen selästä putoavinaan,\nniin että hän, pitäen harjasta kiinni, jäi hevosen kupeelle riippumaan.\nHeti oli kasakka hänen rinnallaan kohottamassa pitkää piikkiään hänet\ntuhotakseen, mutta samassa oli Bertelsköldkin jälleen pystyssä, tarttui\nkasakkaa oikealla kädellään rinnuksiin ja nosti hänet pois satulasta,\njolla aikaa hän vasemmalla kädellään kävi irtonaisen hevosen ohjiin\nkiinni ja tempasi sen mukaansa. Tässä kummallisessa asennossa,\nkuljettaen potkivaa vastustajaansa suoralla kädellä edessään ja\nkarkuuttaen hänen hevostaan perässään, ratsasti nyt tämä mahtava\nkaroliini jalkaväen kimppuun, huolimatta luodeista ja sapeliniskuista,\nja viskasi vankinsa suin päin keskelle tiheintä joukkoa. Kauhistunut\njoukko hajausi joka haaralle, luullen paholaisen itsensä ratsastavan\nheidän keskellään -- mutta enin kaikista hämmästyi Miltopaeus, jonka\nkäsiä oli juuri ruvettu sitomaan selän taakse. Nyt antoi Bertelsköld\nhänelle hevosensa ja hän itse otti kasakan hevosen, jonka tehtyä\nmolemmat riensivät Långströmin avuksi, joka tunnetulla kauhealla\nlyömämiekallaan hakkasi kuin vimmattu ympärilleen.\n\nPäästyään taas satulaan ja nauttien siitä riemusta, mikä valtaa\nintohimoisen ratsastajan hyvän hevosen selässä, hevosen, joka pärskyy\nkuin tulenliekki ja on väkevä kuin myrsky, oli Bertelsköld nyt kokonaan\nkuin toinen mies mielestään, ja sen saivat hänen vastustajansa kohta\ntunteakin. Vuorostaan pyöri hän nyt nuolen nopeudella joka haaralla\nheidän ympärillään, hätyyttäen ehtimiseen heitä suojattomilta puolilta,\nja ratsastaja toisensa perästä suistui päistikkaa maahan hänen\nsurmaavan säilänsä iskuista. Samoin kuin muinaisajan taistelijoilla\nnäytti hänelläkin olevan taiottu rautapaita; piikit ja iskut\nkimmahtivat takaisin tästä raivoavasta Herkuleesta, joka paiskasi nurin\nniskoin kaikki, mikä tielle sattui, ja kohta kallistui voitto sissien\npuolelle. Joka mies sai nyt uutta rohkeutta ja tappeli neljän miehen\nvoimalla; \"Kaarle-kuningas! Kaarle-kuningas!\" kaikui heidän\nsotahuutonsa, ja kun vihollinen alkoi epäillä olevansa tekemisissä\njonkin Suomen armeijan etujoukon kanssa, hajautui se hurjasti paeten\njoka haaralle, juuri kun kaarti lähestyi kartanoa tuskin pyssynkantaman\nmatkan päässä.\n\nBertelsköld ja hänen joukkonsa katsoivat parhaaksi olla odottamatta sen\ntuloa. Kaksi miestä menetettyään ja vieden muassaan useampia\nhaavoitettuja he karkasivat tiettömiä metsiään kohti, jättäen\ntaistelupaikalle, paitsi Toivosta ja noita kahta ratsastajaa, enemmän\nkaatuneita ja haavoittuneita vihollisia kuin mitä nykyaikana kuullaan\nmainittavan tavanmukaisissa sotatiedonannoissa. Suureksi harmikseen\ntäytyi heidän jättää sinne toivonsa tuosta suuresta saaliista, joka\nolisi koko sodan menoon vaikuttanut niin arvaamattomasti; mutta heidän\nmieltään rauhoitti kuitenkin tieto siitä, että taas olivat voittajina\npäässeet noin tuiki epätasaisesta taistelusta ja että he, niin\nvähälukuiset kuin olivatkin, kumminkin olivat uskaltaneet ryhtyä\nurotekoon, joka olisi jäänyt tekemättä kokonaisilta armeijoiltakin.\n\n\n\n\n7. MAINIEMEN LINNA.\n\n\nNyt oli tapahtunut se, minkä jo edeltäpäin voi aavistaa. Lybeckerin\nperäydyttyä Pälkäneelle jäi maan koko eteläinen osa alttiiksi\nviholliselle, joka pian otti sen haltuunsa. Anastettuaan Helsingin\nlähti se viipymättä Turkua kohti, löi eversti Stjernschantzin, joka\n800:lla miehellä koetti viivyttää sitä Karjanjoen sillan luona, ja\nmarssi kaupunkiin elokuun 28. päivänä, joka oli viimeinen rukouspäivä\nsinä vuonna. Kaikki virkakunnat, yliopisto ja suurin osa asukkaita\nolivat paenneet pelättyä vihollista, joka nyt tapasi kaupungin puoleksi\npalaneena. Turussa oli näet vuonna 1711 ollut suuri tulipalo -- joten\nInkeri-noidan ensimmäinen ennustus oli käynyt toteen. Venäjän\nsotajoukot asettuivat sentähden leiriin linnankentälle. Tsaari itsekin\nsaapui kohta sen jälkeen ja asui Wittfoothin talossa sillan luona.\nTurkuun tulonsa muistoksi hän lyötätti mitalin, jonka etupuolella oli\nhänen rintakuvansa ja takapuolella Herkules nuijallaan ajamassa\nNeptunusta vaunuista mereen. Sen alle oli piirretty: Turku 8. päivänä\nsyyskuuta 1713. Kaupungin avaimet riippuvat nyt voitonmerkkeinä\nPietari-Paavalin kirkossa tsaarien valkoisten marmorihautain kohdalla.\n\nTähän aikaan, jolloin alinomaisia pikku kahakoita oli Suomen\nmaaseuduilla -- kun vihollinen yhä eteni ja maan säännöllinen\nsotajoukko peräytyi -- vie meidät tapausten virta jälleen Mainiemen\nlinnaan, josta kertomuksemme ei ole tiennyt mitään sitten vuoden 1697,\njolloin linna reduktsionin johdosta peruutettiin kruunulle. Silloin\nmainittu ehdotus, että tämä suuri tila ja sen loistoisa herraskartano\nmäärättäisiin Turun läänin rykmentin everstin puustelliksi, ei näy\ntoteutuneen, koskapahan Kuusiston kartano, sittemmin niinkuin ennenkin,\nnäkyy olleen sitä tarkoitusta varten määrättynä. Sen sijaan oli kruunu\npitkällisen sodan takia syntyneen ylen tiukan rahapulansa poistamiseksi\nkoettanut saada myydyksi muitten kartanoiden mukana Mainiemenkin. Mutta\nSuomen aatelistokin oli reduktsionin ja sodan vaikutuksesta niin\nköyhtynyt, ettei kellään sen jäsenistä näin epävakaisina aikoina ollut\nhalua ruveta ostajaksi, jonka tähden kartanoa yhä vielä hoiti kruunun\npuolesta mies, jonka lukija edellisistä kertomuksista muistanee,\nnimittäin rehellinen ja reipas mestari Pietari, jonka jo kreivi\nBernhard Bertelsköld nimitti isältään perimänsä tilan haltijaksi ja\nvoudiksi -- sama Pietari, joka lapsena ollessaan sai voionmaalaisen\nhevosen lahjaksi Kaarle XI:ltä tuon kuuluisan Saltvikin pappilan\nläheisyydessä tapahtuneen metsästyksen aikana.\n\nTämä kunnon mies, jolla nyt 46:n vuoden ikäisenä oli monta kovaa\nkannettavana aikain epävakaisuuden vuoksi, istui eräänä iltana\nyksinkertaisessa asunnossaan tililaskujaan tarkastaen, sill'aikaa kun\nvaimo ja lapset hänen ympärillään silpivät papuja, jotka vast'ikään oli\npoimittu isosta, puoleksi metsittyneestä puutarhasta, kun yht'äkkiä\nkoputettiin suljettua porttia. Koko perhe kavahti kolkutuksen kuultuaan\nistualtaan, sillä he odottivat joka päivä vihollisen tuloa, joka jo\nennen oli marssinut siitä ohi neljän tai viiden penikulman päässä\nolevaan Turkuun; mutta kun Mainiemi oli syrjässä, oli se tähän asti\nsäilynyt noilta pelätyiltä vierailta.\n\nPietari-mestari meni sykkivin sydämin ottamaan selkoa siitä, oliko\nheidän pelossaan perää, ja näki nyt portinvartijan ikkunasta\nkolmattakymmentä ratsastajaa, jotka olivat pysähtyneet portin\nulkopuolelle. Oli jo jotensakin pimeä, mutta sen hän luuli näkevänsä,\nettei ratsastajilla ollut pitkiä piikkejä eikä korkeita lakkeja,\nniinkuin hän oli pelännyt, vaan että ne pikemminkin olivat kuin\nsiviiliviittoihin pukeutuneita metsästäjiä ja omaan kansaan kuuluvia.\nVähän levollisemmalla mielellä päätti hän siis avata ikkunan ja kysyä,\nkeitä he olivat, jotka näin myöhään illalla tulivat linnan tätä nykyä\nniukkaa vieraanvaraisuutta hyväkseen käyttämään.\n\n-- Hyviä ystäviä! -- vastattiin ulkopuolelta. -- Sanokaa\nPietari-mestarille terveisiä, että Kustaa Bertelsköld, jota muinoin\nkutsuttiin Mainiemen kreiviksi, on täällä muutamain ystäväinsä kanssa\nyösijaa pyytämässä.\n\nPietari ei malttanut edes vastatakaan, vaan harppasi tuota pikaa portin\nluo. -- Jumala varjelkoon, -- sanoi hän, ja kyyneleitä herahti hänen\nrehellisiin harmaisiin silmiinsä; -- Jumala varjelkoon Mainiemen\nporttia olemasta milloinkaan suljettuna rakastetun herrani pojalta\ntaikka keneltäkään muilta, joita hän ystävikseen sanoo.\n\n-- Niinpä niin, kunnon Pietari, -- sanoi kreivi, -- riennähän panemaan\ntulta takkaan ja anna hevosille vähän heiniä. Me olemme tänään\nratsastaneet seitsemän penikulmaa kelvottomia teitä, ja venäläinen on\nkintereillämme. Me aioimme auttaa Stjernschantzia Turun puolustuksessa,\nmutta kuulen, että olemme myöhästyneet. No, sinä ja perheesi voitte\nhyvin?\n\n-- Niin hyvin kuin näinä surullisina aikoina käy voiminen, -- vastasi\nvouti näyttäen tietä vieraille. -- Vanha äitini käski sanoa teidän\narmollenne terveisiä. Hän nukkui viime kesänä otolliseen aikaan tästä\npahasta maailmasta 74:n vuoden iässä, hurskaana ja Jumalalle\notollisena, niinkuin hän oli elänytkin.\n\n-- Vai niin, että vanha Kreeta-muori on tämän ajallisen elämän\njättänyt! -- sanoi Bertelsköld liikutettuna. -- Hän oli isä vainajani\nnuoruudenystävä ja valonsäde tämän maailman pimeydessä... Mutta me\nhäiritsemme sinua kodissasi, kunnon ukkoseni. Etkö saattaisi majoittaa\nmeitä joihinkin linnan huoneisiin.\n\n-- Teidän armonne täytyy tyytyä minun omaan huoneeseeni, -- sanoi\nvouti; -- siellä on lämpimämpi. Ystäviänne varten saatan siivota\nlinnan alakerroksen ison salin. Luulen, että takkaan voi vielä virittää\ntulen. Voi, armollinen herra, linna on nyt toisen näköinen kuin\nkahdeksantoista vuotta sitten sieltä lähtiessänne!\n\nNäin sanottuaan vouti riensi tekemään tarpeellisia valmistuksia\nvierasten vastaan ottamiseksi, ja Bertelsköld jäi ajatuksiinsa\nsuurelle, pimeälle linnanpihalle. Kuu, joka samassa pilkisti esiin\nsyksyisten pilvien raosta, valaisi surullisesti hänen isäinsä linnan\npäätyä, tämän linnan, jota hän ei ollut nähnyt sen mahtavuuden\npäivien jälkeen. Myrsky oli kiskonut kattopellit osaksi irti,\nsärkenyt korkeiden ikkunain ruutuja ja pidellyt pahoin niitä suuria\nsankarien kuvia, joita oli linnan seinillä. Linna oli rakennettu\nkolmikymmenvuotisesta sodasta ryöstetyillä aarteilla. Sen raudankovan\nsotilaan jälkeläinen, joka kenties oli tahrannut näitä aarteita\npaljolla verellä ja verikylvöstään niittänyt kirouksia, seisoi nyt\nsynkkämielisenä noiden rapistuneiden muurien vieressä, joiden\nsisäpuolelle hän astui kuin muukalainen pimeänä iltana. Hänen\nseikkaileva elämänsä oli opettanut hänelle keinon, miten sodassa\nrikastutaan, ja vastoin tahtoakin tunki hänen mieleensä ajatus, joka\nmuistutti tuota vanhaa sananlaskua: \"Mitä synnillä ja vääryydellä\nkootaan, se surulla ja murheella menetetään.\"\n\nBertelsköld oli vaipunut niin syvälle näihin surullisiin ajatuksiin,\nettä tilanhoitajan viimein täytyi muistuttaa häntä siitä, että\ntakkavalkea ja tuota pikaa laitettu illallinen jo häntä odottivat. --\nTeidän pitää tulla muoriani katsomaan, -- sanoi hän. -- Kelpo muori,\nvaikka jo kappaleen matkaa kukoistusaikaansa tuonnempana! Hänen nimensä\non Larsson, isä on vaasalainen kauppias, ja me tulimme tutuiksi\nkuusitoista vuotta sitten, kun teidän isänne, kreivi vainajan kanssa\nkävin siellä ostamassa jyviä sinä suurena nälkävuonna.\n\nAstuttiin tilanhoitajan yksinkertaiseen, mutta hauskaan asuntoon, jossa\nBertelsköld otettiin vastaan liikuttavalla kunnioituksella ja\nherttaisuudella. Vuosia oli vierinyt siitä, kuin tämä urhoollinen\nkaroliini -- jolla ei ollut kotia koko avarassa maailmassa -- oli\ntuntenut kodin hiljaista onnea ympärillään. Hänen levoton, koditon\nhenkensä oli niin kauan ajelehtinut elämän myrskyisellä merellä, että\nhän miltei oli unohtanut, mitä rauha ja tyytyväisyys, mitä rakkauden\nhymyilyt ja oman takan lempeä valo ovat ihmissydämelle. Hänet valtasi\ntunne, niinkuin hän kerran taas olisi ollut _kotonaan_, ja hän kuunteli\nystävällisellä osanotolla hyväntahtoisen tilanhoitajan kertomuksia\nkaikista Mainiemen kohtaloista niinä kuutenatoista vuotena, jotka\nolivat kuluneet siitä, kun se joutui pois entiseltä isännältään: kuinka\nkruunu ei ollut määrännyt mitään varoja linnan ja puutarhan kunnossa\npitämiseen, joten ne olivat saaneet rapistua; kuinka hyvästi avaroita\ntiluksia oli viljelty ja kuinka rahvas oli tullut hyviin varoihin\nkreivi vainajan kyläkoulun ja muiden älykkäiden toimenpiteiden\nvaikutuksesta, kunnes sota ja rutto olivat temmanneet puolet miehiä\nauran kurjesta; ja kuinka kreivi vainajan muistoa vieläkin siunattiin\nsiitä avusta, jolla hän hirmuisina katovuosina oli pelastanut\nalustalaisensa nälkään kuolemasta.\n\nNämä kertomukset keskeytyivät, kun joku uudelleen kolkutti portille, ja\nmestari Pietari, luottaen urhoollisiin puolustajiinsa, meni avaamaan.\nKohta hän toi mukanaan nuoren, talonpoikaisessa puvussa olevan miehen,\njonka jäntevä vartalo osoitti yhtä paljon voimaa kuin hänen viekkaat\nsilmänsä ilmaisivat älyä ja sukkeluutta.\n\n-- Löfving! -- huudahti Bertelsköld hämmästyksissään ja samalla\niloissaan. -- Sinäkö täällä, reipas poikaseni! Ja me kun luulimme sinun\njo aikoja sitten kiikkuvan kunniallisen miehen tavoin venäläisessä\nniiniköydessä.\n\n-- Ei vielä! -- vastasi kuuluisa sissi ja vakoilija Tapani Löfving\niloisella äänellä. -- Minä tulen Turusta, jossa olen käynyt tsaarin\nomassa keittiössä ja myynyt neljä tiuta munia. Kokilta ja kokkipojilta\nsain jotenkin tarkat tiedot kaupungissa vallitsevasta tilanteesta;\nsiellä emme tätä nykyä voi mitään saada toimeen, mutta minä lähetin\nsanansaattajan Taubelle Ahvenanmaan saaristoon, että hän voisi käydä\ntervehtimässä kaupunkia kaleereillaan, sillä minä panin liikkeelle\nsemmoisen huhun, että olin nähnyt koko Ruotsin laivaston saaristossa.\nJa kun mieleeni juolahti, että pitäisihän tässä ansaita jotakin\nomaankin pussiin, niin tekeydyin tyhmäksi ja olin vahingossa\nvirkkavinani jotakin niistä lihavista vasikoista, joita talonpojat\nolivat vieneet kätköön eräälle Paraisten pitäjään kuuluvalle saarelle.\nHeti he alkoivat pakottaa minua opastamaan heitä sinne. Paljon\ntingittyäni suostuinkin siihen viimein, ja niin me lähdimme, alikokki\nja kaksi muuta miestä, paisteja pyydystämään. Sitten minä vein heidät\nyksinäiselle kalliolle, jossa vedin pistoolit takkini alta sanoen\nheille: tenka tänne! -- jonka he heti ymmärsivät ja alkoivat rukoilla\narmoa. Näin otin heiltä kaksi kivääriä ja kaksi sapelia, mutta kun ne\neivät mihinkään kelvanneet, niin möin ne kahdeksasta talarista\ntalonpojille. Ja minä sain sitä paitsi kauniin pussillisen Venäjän\nruplia; mutta vangit jätin kalliolle vasikoita hakemaan... Kiitoksia\nviimeisestä, Pietari-mestari. Tässä ovat ne kymmenen talaria, jotka\njäin teille velkaa, kun autoitte minua olkikuormassa kasakoita pakoon\npääsemään. Tahdon nyt sanoa teille jotakin, eikähän haittaa, että\nmajurikin sen kuulee. Vihollinen on kolmensadan askelen päässä täältä.\n\n-- Vihollinen! -- huudahti Pietari-mestari. Tämä ainoa sana oli\nsilmänräpäyksessä ajanut veret iloisen perheen kasvoilta ja niinkuin\nmyrskyilma puhaltanut pois sen hiljaisen onnellisuuden kangastuksen,\njoka vast'ikään oli Bertelsköldiä ihastuttanut.\n\n-- Kulkiessani syrjätietä lehtokujan lähitse näin tien vieressä\nkasakan, joka oli tienoota tähystelemässä. Heitä oli varmaan\nuseampiakin tuolla ulompana kylässä.\n\n-- Olet oikeassa, -- sanoi Bertelsköld. -- Olisihan minun pitänyt se\narvata. Olihan meillä illan suussa heitä parvi kintereillämme; mutta me\ntahdoimme ehtiä linnaan ennen yötä emmekä pysähtyneet heitä\nkurittamaan. Jos tunnen sinut oikein, et häntä suinkaan niin vähällä\npäästänyt?\n\n-- Karkasin häneen käsiksi, niin ettei hän voinut käyttää pitkää\npiikkiään, ja koetin kiskoa häntä hevosen selästä, mutta kun hän ei\ntahtonut tuumaan tyytyä, täytyi minun iskeä häntä vasten otsikkoa. No,\nsitten hän ei enää virkkanut mitään. Paha vain, että hevonen pääsi\nmenemään; se kenties kantelee kieliä.\n\n-- Me emme saa menettää silmänräpäystäkään, vaan meidän täytyy paikalla\nvalmistautua puolustamaan linnaa! -- huudahti uhkaavasta vaarasta\ninnostunut Bertelsköld. -- Kaiken ruudin ja kaikki aseet, mitkä voitte\nhankkia, kunnon Pietari, viette isoon saliin. Käskekää renkien nukkua\nvaatteet yllä tämä yö. Olkaa huoleti; naiset ja lapset levätkööt\nrauhassa. Löfving -- ota kaksi miestä mukaasi ja mene tiedustelemaan\nsill'aikaa, kun minä asetan vartijoita linnan ympärille.\n\nKäskyt täytettiin. Nyt syntyi vilkas liike koko Mainiemessä. Lyhtyjä\nkiiteli pihan yli, ja valkeita välkkyi autioista linnan ikkunoista.\nAstuessaan isoon saliin tapasi Bertelsköld toverinsa aterialla, jonka\nPietari-mestari tuota pikaa oli heille valmistanut. Vielä kerran kulki\npikari miehestä mieheen Mainiemen linnassa. Nyt juotiin viimeisiä\ntähteitä kellarin vanhoista varastoista; kunnon vouti ei ollut ennen\ntahtonut niihin koskea. -- Tämän puoliankkurillisen jaloa Unkarin\nviiniä, -- sanoi hän, -- löysin maan alta sorasta, ja päätin sen\ntyhjennettäväksi ainoastaan entisen rakastetun herrani pojan onneksi.\nJumala varjelkoon teidän armoanne kaikissa vaaroissa ja suokoon teidän\nvielä kerran ja parempinakin aikoina palata tänne takaisin ja isäntänä\nistua isäinne pöydän ääressä!\n\nTuskin oli hän tämän sanonut, kun samassa kuului kova jysähdys ja heti\nsen jälkeen pölähti tomua seinämällä. Kantaisän, kenraali Bertelsköldin\nkuva oli raskaine kehyksineen pudonnut paikoiltaan ja pudotessaan\nlohkaissut kiviä ja savea seinästä.\n\nBertelsköldin huulet vetäytyivät synkkään hymyyn. -- Isäni isä, --\nsanoi hän, -- vastaa tähän omalla tavallaan amen. Kenties nyt viimeisen\nkerran rehelliset soturit tyhjentävät maljojaan näiden muurien\nsisäpuolella.\n\n-- Älkää niin sanoko! Me tahdomme puolustaa niitä viimeiseen\nverenpisaraan asti! -- huudahtivat sissit.\n\n-- Kaatukoot nämä muurit, kun vain maamme pysyy pystyssä! -- jatkoi\nBertelsköld. -- Mainiemen hyväksi en tahdo hukata teistä ainoatakaan,\nellei siitä ole maallemme hyötyä.\n\n-- Ei, -- vastattiin. -- Me olemme täällä Turkuun vievän valtatien\nvarrella ja saatamme tehdä viholliselle paljon vahinkoa. Me puolustamme\nMainientä.\n\n-- No, Jumalan nimessä! -- huudahti päällikkö. -- Mutta käykäämme nyt\nhetkeksi levolle; huomenna kyllä tarvitaan taas voimia.\n\nTilanhoitaja antoi nyt levittää olkia lattialle, ja väsyneet soturit\noikoilivat mielihyvällä kangistuneita jäseniään. Mutta sallimuksen\nkirjaan oli kirjoitettu, että he, samoin kuin Muhametin soturit, saivat\nsanoa: \"paratiisissa saamme levätä!\"\n\nLöfving palasi. Hän oli talonpojaksi pukeutuneena käynyt keskellä\nvihollisten joukkoa, kun nämä, sata ratsumiestä luvultaan, olivat\nmajoittuneet Arvion kylään. Hän oli istunut heidän nuotionsa ääressä,\njuonut heidän kanssansa, valehdellut heille kuin aika poika ja\nvarastanut heiltä hevosen. Pitäisipä, arveli hän, koettaa vielä tänä\nyönä yllättää heidät, sillä he odottavat varhain aamulla melkoista\njalkaväen joukkoa avukseen ja aikovat epäilemättä silloin käydä\nhätyyttämään linnaa.\n\nSissit olivat heti valmiit. Ravistaen itsestään iltaunensa suloisen\nraukeuden he kavahtivat ylös hevosiaan satuloimaan ratsastaakseen\nuudelleen ulos pimeään yöhön. Semmoista oli heidän elämänsä.\n\nSill'aikaa Pietari ryhtyi sellaiseen varotoimeen, että vielä samana\nyönä lähetti kaksi uskollista palvelijaa linnan kaikkien naisten ja\nlasten kanssa eräälle kaukaiselle meren saaristossa olevalle saarelle,\njonne hän jo sitä ennen oli kuljetuttanut kalleimmat tavaransa.\nSurun kyyneliä vuodattaen nämä kunnon ihmiset pakenivat -- niinkuin\nsiihen aikaan niin moni muu Suomessa pakeni -- rakkaasta kodistaan,\njota eivät milloinkaan enää luulleet näkevänsä. Eivät suinkaan\nPietari-mestarinkaan tunteet olleet iloisinta laatua, kun hän\nsaatettuaan perheensä matkalle yksinään palasi linnan autioon pihaan.\nMutta eipä hän ollut niitä miehiä, jotka väistyvät paikaltaan; hän\ntahtoi viimeiseen asti varjella kruunun omaisuutta ja palvella entisen\nrakastetun herransa poikaa nyt uhkaavissa vaaroissa.\n\nHänen palatessaan alkoivat jo päivän ensimmäiset säteet kultailla\nlinnan katolla kirkuvia tuuliviirejä, ja hevosten kavioiden kapsetta\nkuului tieltä. Pietari-mestari kuunteli sykkivin sydämin; ääni läheni,\nja kohta karkuutti ensin yksi, sitten toinen, ja sitten useampia\nsissejä yht'aikaa, ja viimein Bertelsköldkin hevosineen linnan pihaan.\nKaikki olivat niin verissään ja pölyissään, että heitä tuskin voi\ntunteakaan. Heillä oli ollut kova ottelu kylässä, sillä vihollinen oli\nherännyt hevosten hirnunnasta ja tehnyt miehuullista vastarintaa.\nKaikeksi onneksi olivat vihollisen ratsumiehet hajallaan siellä täällä\ntaloissa eivätkä voineet yön pimeydessä saada selkoa hyökkääjäin\nvähäisestä lukumäärästä. Neljäkymmentä miestä oli maahan hakattu;\nkolmekymmentä vankia ja yli kuusikymmentä hevosta tuotiin saaliina.\nBertelsköldin väestä oli kaksi kaatunut ja kuusi saanut haavoja tässä\nyöllisessä taistelussa.\n\nKun vangit oli salvattu linnan kellariin ja hevoset korjattu tilaviin\ntalleihin, heittäytyivät soturit tuiki väsyneinä olkilyhteille\npitkäkseen ja nukkuivat muutamien minuuttien kuluttua niin levollisesti\nkuin elomies, joka illalla on korjannut viljansa öisen pakkasen\npantavilta. Päällikölle ja kaikille niille, joita tarvittiin linnan\nvartioimiseen ja haavoitettujen sitomiseen, ei kuitenkaan lepoa\nriittänyt. Myöskin Löfving, joka oli kenties kaikista tehokkaimmin\nottanut tuohon yölliseen seikkailuun osaa, nousi jo varhain aamulla\ntaasen hevosensa selkään vakoiluretkelle lähteäkseen.\n\nKello kymmenen tienoissa aamupäivällä hän tuli taas takaisin tuoden sen\ntiedon, että odotettu vihollisen jalkaväki, neljäsataa miestä kolmen\nkenttäkanuunan kanssa, oli tulossa linnaa kohti. Pakolaiset olivat\nluultavasti jouduttaneet sen marssia ja tappioistaan kertoen\nyllyttäneet sen kostonhimoa. Nyt oli siis päätettävä, paettaisiinko\nvastakkaiselle suunnalle vai hengen uhallako taisteltaisiin monin\nkerroin lukuisampaa ja vimmastunutta vihollista vastaan.\n\nVähän aikaa keskusteltuaan valitsivat sissit jälkimmäisen vaihtoehdon.\nHe tarkastivat joukkoaan, jossa, sairaita lukuunottamatta, oli vain\nkolmekolmatta miestä; mutta kun tähän vähäiseen joukkoon liittyi vielä\nmestari Pietari linnaan jääneine palvelijoineen ja joukko lähikylistä\ntulleita pakolaisia, niin Bertelsköldin vähäisen armeijan lukumäärä\nnousi kuitenkin viidenkymmenen miehen paikoille, jotka kaikki oli hyvin\nvarustettu viholliselta äsken otetuilla aseilla. Paitsi tätä oli\nPietari-mestari linnan alimmaiseen kellariin kätkenyt koko joukon\nkruunun ruutia, jota ei oltu ennätetty korjata pois vihollisen\nlähestyessä. Havaittiinpa vielä, että ne kuusi vanhaa, pientä tykkiä,\njoilla ennen onnellisimpina aikoina oli tervehdyslaukauksia ammuttu,\nolivat käyttökelpoisessa kunnossa, vaikka ne kuulain puutteessa olikin\npienillä kivillä ladattava.\n\nTuskin oli ehditty ryhtyä tarpeellisimpiin valmistuksiin, kun\nvihollinen puolenpäivän aikaan alkoi näyttäytyä Turun puolelta\ntulevalla tiellä. Ensin se läheni varovasti pienissä parvissa, peläten\nväijytyksiä; mutta kohta kävi se rohkeammaksi ja lähetti jääkärijoukon\ntunkeutumaan linnan ja meren välillä olevaan puistoon. Tämä yritys oli\nkaikin mokomin estettävä, sillä puistossa olevat kukkulat olivat\nkorkeammalla kuin linna, ja olisi vihollinen siellä saanut vanhat\nniinipuut suojakseen. Bertelsköld oli sentähden asettanut parhaimmat\npyssymiehensä sinne, ja jääkärit ajettiin tappion kärsineinä takaisin.\n\nTämä oli vain alkusoittoa. Vihollinen oli vast'ikään saanut kokea,\nkuinka vaarallista on yön viettäminen näiden hurjain seikkailijain\nläheisyydessä ja toivoi sen vuoksi voivansa jo ennen iltaa valloittaa\ntämän varustamattoman maakartanon, jota vain kourallinen talonpoikia ja\nmetsäritareita puolusti. Se tuotatti siis viipymättä esiin\nkenttätykkinsä ja asetti ne kiväärinkantamattomiin siitä matalasta\ntiilikivimuurista, joka ympäröi linnan pihaa. Jo kello 2 aikaan\nalkoivat kuulat rapista muuriin ja linnan seiniin saamatta kuitenkaan\nmitään muuta aikaan kuin että sieltä täältä varistivat rappausta\nseinistä ja rikkoivat ikkunanpieliä. Ei yhtään laukausta, ei yhtään\nhiiskausta kuulunut linnasta vastaukseksi tähän tehottomaan\nhätyytykseen. Ainoastaan nuo vanhat, sinikeltaiset liput -- samat,\njoita ennen muinoin iloisemmat tuulet olivat liehuttaneet kreivitär\nBertelsköldin juhlallisissa tuliaisissa -- liehuivat vieläkin rohkeasti\nja yllyttävästi ylimyksellisen aateliskartanon viidestä pienestä\ntornista.\n\nVihollinen alkoi tuskastua. Tehdäksensä asiasta kerrassaan lopun,\nlähetti se kolme komppaniaa puistoa valloittamaan, sill'aikaa kuin sen\nmuu väki hätyytti linnaa etu- ja itäpuolelta.\n\nTämän oli Bertelsköld jo edeltäpäin arvannut. Sill'aikaa, kun toinen\npuoli hänen väkeään teki viholliselle vastarintaa puistossa, hyppäsi\nhän kahdenkymmenen nopeimman miehensä kanssa ratsaille, ratsasti\ntakaportista ulos, teki kierroksen ja iski vihollisen kylkeen puiston\nmuurin läntiseltä puolelta. Jos ukkosen nuoli olisi lyönyt ryntääjien\nkeskeen, eivät he olisi voineet siitä enemmän hämmästyä kuin tästä\näkillisestä, arvaamattomasta, hirmuisesta hyökkäyksestä. He hajautuivat\nkuin akanat tuuleen, kaatuivat kuin kypsynyt vilja viikatteen tieltä,\nja kun melkein koko heidän ratsuväkensä oli viime yönä tuhottu, ei\nheillä ollut muuta neuvoa kuin kiivetä kiviaidan yli puistoon ja yhtyä\ntoisten kanssa linnan puolustajia ampuen ahdistamaan. Kuormasto, aseet,\nampumavarat ja tykit, sanalla sanoen koko vihollisen sotavarasto joutui\ntäten Bertelsköldin valtaan, ja hänen kuultiin sittemmin monesti\nsanovan, että olisipa hänellä vain ollut kaksikymmentä miestä enemmän\nväkeä linnan ulkopuolella ja saman verran lisää puistossa, olisi\nvihollinen sillä kertaa joko joutunut vangiksi tai olisi se hakattu\nmaahan viimeiseen mieheen asti.\n\nVähäinen ratsastajajoukko oli hädin tuskin ennättänyt naulata nuo kolme\nkanuunaa umpeen, kun sovittu merkki, punainen lippu keskimmäisen tornin\nhuipussa, ilmaisi Bertelsköldille, että linnassa oltiin ahtaalla. Hänen\ntäytyi sentähden heti paikalla kääntyä takaisin ja ajaa täyttä laukkaa\nportille. Täällä kohtasi hänet Pietari-mestari, joka oli saanut haavan\nkäsivarteensa ja huusi: -- Jumalan tähden, teidän armonne, rientäkää\npuistoon! He ovat valloittaneet Floran linnan ja ampuvat sieltä\ntulikuulia linnaan!\n\n-- Floran linnan! -- toisti Bertelsköld niiden lapsuuden muistojen\nvaltaamana, joita tämä kauan unohduksissa ollut nimi johdatti hänen\nmieleensä. -- Siellähän prinssi Talvilumi ja prinssi Syysyö kerran\nleikillään voitoista taistelivat.[23] Nyt me käymme samaan leikkiin,\nmutta totta tehden!\n\nEnnenkuin Pietari ennätti vastata, olivat Bertelsköld ja hänen\nhevostensa selästä hypänneet miehensä jo täydessä karussa puistoa\nkohti. Tilanne ei ollut kehuttava. Ne kaksikymmentä pyssymiestä, jotka\noli asetettu tänne vihollista vastaan, hupenivat avaraan puistoon ja\nvoivat ainoastaan sieltä täältä, puiden suojassa seisoen, kaataa jonkun\nvihollisen, voimatta estää heitä tiheiden lehtokäytäväin ja entisten,\nnyt jo rappeutuneiden kasvihuoneiden välitse tunkeutumasta aina\nkorkeimmalle ja keskimmäiselle kummulle asti, joka ennen muinoin komean\nhuvihuoneensa mukaan oli saanut nimekseen \"Floran linna.\" Tappiostaan\nkovin kiukustunut vihollinen alkoi täältä ampua linnan ikkunoihin ja\nheitellä tulipalloja niiden vierellä olevien vanhojen puuhuoneiden\nkatoille, joissa Pietari-mestari ja hänen perheensä oli asunut. Linnan\nikkunoista ampuivat tosin pikku tykit kivikuuliaan parhaan taitonsa\nmukaan ja joka laukauksen jälkeen kuului kahinaa niinipuiden latvoista,\nsamalla kun katkenneita oksia putoili maahan. Mutta tämä tykistö oli\nvain lasten leikkiä eikä voinut vihollista kummulta karkoittaa.\n\nVielä kerran kokosi Bertelsköld väkensä; heitä oli nyt enää vain\nkolmekymmentä. Mutta huolimatta siitä, oliko heitä enemmän vai\nvähemmän, ja välittämättä sadan pyssyn tulesta, ryntäsivät kaikki\nkumpua kohti. Täällä taisteltiin nyt viimeinen murhaava taistelu\nMainiemestä -- mies miestä, miekka miekkaa vastaan. Ei milloinkaan\nollut Kustaa Aadolf Bertelsköldin raudankova käsi semmoisella raivolla\npaiskinut kenttään kaikkia, jotka sen tielle sattuivat; eivät\nmilloinkaan olleet hänen urhonsa niin vastustamattomasti rynnänneet\nvihollisen horjuvien rivien keskeen. Vaikka vastarinta olikin\nurhoollista, syöstiin venäläinen kuitenkin kukkulalta alas. Floran\nlinna tulvehti kaatuneiden verta, ja lammikon vesi punoitti. Vielä\nkerran näytti voitto hymyilevän Mainiemen urhokkaille puolustajille,\nmutta se oli hyvästijättöhymyily -- viimeisen toivonsäteen heijastus\nMainiemen lipuilla koristettuihin torneihin, jotka sallimus oli\nmäärännyt kukistumaan.\n\nTuskin oli Bertelsköld saanut kukkulan valtaansa, kun hänen takanaan\nruvettiin huutamaan, että linna alkoi palaa. Hän katsahti taakseen.\nIlta loi jo varjojaan korkeaan rakennukseen, ja neljästä tai viidestä\npaikasta näkyi jo katonrajasta esiin luikertelevien tulenliekkien\npunaista hohdetta. -- Linnaan pojat! -- huusi hän jylisevällä äänellä.\n-- Jos meidän onnistuu sammuttaa valkea, ei vihollinen enää tohdi meitä\nhätyyttää, ja voitto on meidän!\n\nNämä sanat kuultuaan kaikki riensivät linnaan. Mutta he tulivat\nmyöhään. Sakea, tukahduttava savu esti pääsemästä ylisille tulta\nsammuttamaan. Kun linnan vierellä olevat puurakennuksetkin leimahtivat\ntuleen, oli kaikki sammutusyritykset heitettävä sikseen.\n\nKoko väki rummutettiin sentähden koolle isoon saliin ja sai käskyn\nlähteä paluumatkalle. Pietari-mestari ja muut haavoittuneet nostettiin\nkärryihin, jotavastoin taisteluun kykenevät miehet, tiheinä riveinä ja\nvastarintaan valmiina, asettuivat hevosineen kuormien ympärille.\n\nBertelsköld oli ryhtynyt kaikkiin näihin toimenpiteisiin rauhallisesti\nja kylmäverisesti, mutta nyt viimeisen kerran isäinsä linnasta\nlähtiessään kadotti hän rohkeutensa. Hän tahtoi sentään vielä kerran\nsanoa jäähyväiset isossa asesalissa oleville sukunsa kuville. Hän\nriensi sinne.\n\nPalavista puuhuoneista nouseva liekki loisti kirkkaasti korkeista\nikkunoista sisään valaisten savulla täytettyä salia kuin päivänpaiste.\nKantaisän uudelleen seinälle nostettu kuva näytti synkein ja uhkaavin\nsilmin katselevan jälkeläistään, ja liekkien lekkuvassa valossa näytti\nsiltä kuin nuo kolmikymmenvuotisen sodan aikaiset rautaan puetut urhot\nolisivat alkaneet liikkua ja tahtoneet astua ulos kehyksistään. Katkera\ntunne vihlaisi karoliinin sydäntä. Hänen veljensä Torsten oli\nhuolimattomuudessaan jättänyt taulut korjaamatta; niiden täytyi hävitä,\nhänen sukunsa mainehikkaiden muistojen täytyi kadota, eikä hän voinut\nniitä pelastaa. Kantaisä oli aaltoihin hautautunut; hänen kuvansa oli\ntulessa palava. Tutkimaton sallimus, mikä oli tarkoituksesi?\n\nVielä kerran katsahti Bertelsköld taaksensa. Silloin kohtasivat häntä\ntaulusta nuo unohtumattoman kauniit, haaveilevat silmät, joilla Regina\nvon Emmeritz kerran oli lumonnut hänen kovan isänisänsä. Pojanpoika\nseisoi kuin kivettyneenä -- nuo mustat silmät säihkyivät, nuo\nruhtinaallisen ihanat piirteet näyttivät elehtivän; leppeä,\nsanomattoman haikea hymy väreili jalon ruhtinattaren vaaleilla\nhuulilla ... hän tahtoi puhua... Mitä hän tahtoi sanoa?\n\nMutta oven suusta kuului nyt hätäilevä ääni: -- Tulkaa Jumalan nimessä,\nherra kreivi! Pietari-mestari käskee sanoa, että holvi on täynnä\nruutia...\n\nBertelsköld syöksyi ulos. Hänen väkensä oli jo portilla; sanoma\nruudista joudutti kaikkien juoksua. Ja niin riennettiin pois illan\npimeydessä, eikä yhtään vihollista ollut näkyvissä.\n\nOli jo päästy pohjoiseen päin vievälle tielle, kun Bertelsköld äkisti\npysähdytti hevosensa ja katsoi taaksensa. Hänen isiensä linna oli nyt\njoka taholta liekkien ympäröimänä -- yhtenä ainoana suunnattomana\ntulipatsaana, jonka hohde kirkkaasti valaisi tienoota.\n\n-- Vangit! -- huudahti Bertelsköld. -- Onko kukaan päästänyt vankeja\npois kellarista?\n\nKaikki olivat vaiti. Ei ollut kellään ollut aikaa ajatella näitä\nonnettomia.\n\n-- Kaksi vapaaehtoista seuratkoon minua, -- jatkoi kreivi, -- muuten\nratsastan yksinäni, ja muut saavat jatkaa marssiaan.\n\n-- Seis, teidän armonne! -- huusi Pietari. -- Panette henkenne\nalttiiksi! Muutamissa silmänräpäyksissä on tuli ehtinyt holviin.\n\n-- Vihollinen on itse sytyttänyt linnan; vastatkoon siis\nvangeistaankin! -- virkkoivat toiset.\n\n-- Hävetkää! -- vastasi Bertelsköld kiivaasti. -- Ystävä tahi\nvihollinen -- ovathan he ihmisiä hekin, nuo kolmekymmentä vankia! -- Ja\nnäin sanottuaan ajoi hän täyttä laukkaa linnaan takaisin. Kaksi miestä\nlähti hänen mukaansa -- hänen uskollinen Bånginsa ja rohkea, neuvokas\nLöfving.\n\nLinnanpiha oli niin savun peitossa ja kuumuus niin ankara, että he\nsuurimmalla vaivalla ja mitä suurimman vaaran uhalla pääsivät kellarin\novelle. Se oli raudasta, vahvalla lukolla suljettu, eikä avainta\nlöydetty mistään. Mutta vaaran enetessä enenivät yhä Bertelsköldin\njättiläisvoimatkin. Hän kiskaisi isoista portaista polttavat rautaiset\nkaiteet; toiset seurasivat esimerkkiä; vankka ovi lenkousi heidän\nponnistuksistaan ja halkesi. He hyökkäsivät sisään ja tapasivat vangit\nkuumuudesta puolikuolleina. Heidät oli pihalle kannettava ja sieltä\npuistoon. Onneksi oli jo joukko sotarosvoja vihollisen puolelta tullut\nsaalista hakemaan, Bertelsköld viskasi rahakukkaronsa vangeille, jätti\nheidät heidän maanmiestensä hoitoon ja saapui tovereinensa syrjätietä\npuiston kautta takaisin maantielle.\n\nTäällä seisautti hän vielä kerran hevosensa. Kirkkaassa tulen valossa\nnäki hän vihollisten yhä tiheämpinä ryhminä parveilevan niin likellä\nlinnaa kuin suinkin oli mahdollista. Tuli oli jo ennättänyt\nperustuksiin asti. Viiden minuutin ajan tulipalo vielä punasi pilvistä\niltataivasta... Yht'äkkiä tärisytti silloin maata hirvittävä pamaus ...\nhevoset vavahtivat ... raskas tuhkanharmaa savu- ja sorapatsas kohosi\nlinnasta ja tukahdutti tuossa tuokiossa hohtavan valkean, niin että\näsken kirkkaasti valaistu seutu yht'äkkiä kävi pilkkoisen pimeäksi.\nSitten seurasi rapiseva kivisade joka taholta tuli kiviä alas\ntunkeutuen maahan usean jalan syvyyteen. Koko tuo korkea, vast'ikään\nvielä niin komea linna oli viisine torneineen kadonnut maan päältä\nhaudaten raunioittensa alle kaikki elävät olennot kahden pyssynkantaman\npiirissä.\n\nSillä paikalla, missä Mainiemen linna muinoin seisoi, nähdään nyt\nkauniin merenlahden rannalla vähäinen, varakas, pitkien koivujen\nympäröimä talonpoikaistalo. Entinen puisto on laidunhakana, karjan\nkellot kilisevät, ja paimentyttö laulelee yksinäisiä laulujaan siellä,\nmissä ylhäiset neidit muinoin tanssivat Floran linnan kukkulalla.\n\n\n\n\n8. ISOKYRÖN TAISTELU.\n\n\nSeuraukset Lybeckerin onnettomasta peräytymisestä näyttäytyvät pian\nsekä hänelle itselleen että koko maallekin. Hänet pantiin kuninkaan\ntietämättä pois viralta ja kutsuttiin vastaamaan toimistaan\nneuvoskunnan edessä. Siellä hänet viimein julistettiin syyttömäksi, kun\nArmfelt jalomielisesti otti häntä puolustaakseen. Tällä välin hän oli\nankarasti riitautunut piispa Gezeliuksen kanssa ja vaati nyt hyvitystä\npiispalta. Tästä syntyi uusi ja katkerampi oikeudenkäynti, joka päättyi\nsiten, että Lybecker todistettiin syylliseksi tuohon tunnettuun\nlausumaansa: \"Ellei piru peri kuningasta, ei meillä ole toivoakaan\nrauhasta\". Tämä vähäinen, ajattelemattomasti lausuttu sana luettiin\nhänelle suuremmaksi syyksi kuin koko Suomenmaan menetys. Hänet\ntuomittiin henkensä, kunniansa ja omaisuutensa menettäneeksi, sai armon\nkuolemanrangaistuksesta uudenvuodenpäivänä 1718, mutta kuoli muutamia\nkuukausia sen jälkeen, enemmän surkuteltavana kuin tahallisena\nrikollisena, sillä historia on puhdistanut hänen muistonsa kavalluksen\nhäpeästä, vaikkei olekaan voinut vapauttaa häntä siitä taakasta, jolla\nhänen aikalaistensa viha häntä painoi.\n\nSyyskuussa 1713 urhoollinen Kaarle Kustaa Armfelt sai ylipäällikkyyden\nSuomessa, mutta silloin oli jo myöhäistä korjata Lybeckerin erehdyksiä.\nSuurimmillaan ollessa oli hänen sotaväessään vain 6,000 miestä, ja maan\nkoko eteläinen osa oli venäläisten hallussa. Estääkseen heitä\npääsemästä edemmäs, asettui hän vastarintaan Kuokkalan solassa\nPälkäneellä, keskellä Hämettä. Mutta varhain eräänä sumuisena\nsyysaamuna, lokakuun 6. päivänä 1713, onnistui 7,000 venäläisen päästä\nhirsilautoilla Pälkäneen järven yli ja hyökätä Armfeltin niskaan. Mitä\nurhoollisinta vastarintaa tehtyään täytyi tuon vähäisen suomalaisen\njoukon peräytyä, menetettyään 12 kanuunaa, 8 lippua ja enemmän kuin 500\n-- muutamat sanovat 1,000 miestä. Tampereella tahtoi Armfelt taaskin\npysähtyä; mutta täällä horjui ensi kerran suomalaisen sotamiehen, eli\noikeammin sanoen, vielä tähteinä olevan nostoväen sitkeä kestävyys.\nPuolialastomat, nälkiintyneet ja kylmissä syyssateissa marssiessaan\nperäti väsyneet miehet seurasivat samaa tapaa mihinkä Lybeckerin aikana\nolivat tottuneet, ja karkasivat niin isoissa joukoissa tiehensä, että\nArmfelt oli pakotettu peräytymään Vaasan tienoille. Enin osa nostoväkeä\noli näiltä seuduilta; täällä he varmaankin tulisivat tekemään\nvastarintaa viimeiseen mieheen.\n\nSillä välin samosi Venäjän armeija Tampereen, Pirkkalan ja Hämeenkyrön\nkautta Poriin. Marraskuu kului sinne marssittaessa, ja talvi tuli\naikaiseen ja oli ankara.\n\nJoulukuun alussa teki Venäjän ratsuväki partioretken Närpiön ja\nKristiinankaupungin suunnalle ja ryösti seutua. Suomen armeija keräytyi\nsentähden Sulvaan, ja talonpoikaisia vartijoita asetettiin Laihialle ja\nIlmajoelle. Täällä, Kauhajoen kappelissa, tapaamme nyt jälleen Kustaa\nBertelsköldin vähäisen vapaajoukkonsa kanssa uutterasti harjoittamassa\ntalonpoikia aseidenkäyttöön ja sotakuriin, jossa toimessa reippaat\nveljekset Gabriel ja Israel Peldan ovat hänelle apuna. Hänen\njoukkoonsa, jonka miesluku vähitellen oli kasvanut 290:een liittyi\nvielä kuusi Larssonin veljestä Isokyröstä vanhimman veljen Laurin\njohtamina, saman miehen, joka Pälkäneellä puhui talonpoikain puolesta\nLybeckerin edessä. Vihollinen pysyi kuitenkin talvimajoissaan, ja niin\nsai joulu- ja koko tammikuu v. 1714 kuluneeksi ilman erityisiä\nseikkailuja tulevia tapauksia odottaessa.\n\nMutta helmikuun alkupuolella tuli sanoma, että vihollinen oli lähtenyt\nPorista ja kulki talviteitä ja Hämeenkyrön ja Ikaalisten jäätyneitä\njärviä myöten pohjoista kohti. Talonpoikaiset etuvartijat saivat\nhelmikuun 12. päivänä käskyn rientää Kurikan kappeliin vihollisen\nliikkeitä vakoilemaan ja saapuivat sinne kaksi päivää marssittuaan.\n\nOli hämärä kuutamoyö, ja vakoilijat olivat ennättäneet kolme\nneljännestä penikulmaa Luopan kylän eteläpuolelle, kun saatiin tietää,\nettä vihollisen etuvartijat olivat vajaan penikulman päässä metsän\ntoisella puolen. Nyt oli sen asemaa tutkittava ja aikeita urkittava\nniin likeltä kuin mahdollista. -- Ystävät, -- sanoi Bertelsköld, --\nhevosemme eivät voi päästä lumen ja metsän läpi. Onko joukossa kuutta\nreipasta suksimiestä, jotka uskaltavat panna henkensä alttiiksi\nkuninkaan ja isänmaan puolesta?\n\n-- Herra majuri, -- vastasi Lauri Larsson kerkeästi, -- meitä on juuri\nniin monta veljestä kuin haluatte, ja aina lapsuudestamme asti olemme\ntottuneet erämaissa susien jäljissä hiihtämään. Käskekää, ja me olemme\nvalmiit.\n\n-- Oikein puhuttu, kunnon Larsson, -- vastasi päällikkö. -- Jos sanani\njotakin merkitsevät kenraalin korvissa, niin on se kynä teroitettu,\njoka on allekirjoittava upseerinvaltakirjasi. Mutta varokaa aukeita\nketoja; jos kasakat saavat teidät kiinni, olette hukassa.\n\n-- Ei hätää mitään, -- vastasi talonpoika, -- ellemme päivän koittaessa\nole palanneet, viekää terveisiä vanhalle isällemme. Ja mitä\nupseerinvaltakirjaan tulee, herra majuri, niin kiitoksia paljon, mutta\nsiitä en välitä. Sukumme pitää kansasta kiinni, ja te olette ainoa\naatelismies, jonka kanssa tähän asti olen kättä pudistanut. Jumalan\nnimessä, eteenpäin mars!\n\n-- Uppiniskaista, kansanvaltaista sukua nuo Larssonit! -- sanoi\nBertelsköld Gabriel Peldanille. -- Isäni ja isäni isä ovat olleet\nriidassa heidän kanssansa. Mutta reippaita miehiä, jumal'auta, ja\nrehellisiä talonpoikia!\n\n-- He asuvat vieläkin entisen talonpoikaiskuninkaan Perttilän talossa,\n-- vastasi Peldan; ainoastaan yksi haara samaa sukua on kauppiaina\nVaasassa. Mutta tulkaa, levähtäkäämme muutamia tunteja tuolla torpassa.\n\nYö kului eivätkä Larssonit palanneetkaan. Päivä alkoi valjeta eikä\nheitä vieläkään näkynyt. Nyt lähti Bertelsköld kymmenen miehen kanssa\nerästä kaartotietä metsän ympäri ratsastamaan ja sai tietää, että\nvihollinen jo oli lähtenyt liikkeelle siitä autiosta kylästä, jossa se\noli levähtänyt. Mutta hevosten jäljet veivät eräälle lakealle, miltei\nlumettomalle metsän liepeessä olevalle niitylle, ja täältä löydettiin\nLarssonit. He olivat nähtävästi uskaltautuneet liian likelle kylää, ja\nluultavasti vihollisen ratsumiehet olivat lumettomalla maalla heidät\nsaavuttaneet. Kaikki kuusi lepäsivät vierekkäin verisillä mättäillä\nkuoleman uneen vaipuneina; tapettu hevonen ja veriset kylään vievät\njäljet osoittivat, että he olivat myyneet nuoren henkensä kalliiseen\nhintaan. He olivat kaatuneet kuin veljekset ainakin; ei yksikään ollut\nyrittänyt luopumaan toisista, ja niinkuin veljekset haudattiinkin nuo\nkaikki kuusi vieretysten.\n\nSurumielin riensivät Bertelsköld ja hänen toverinsa yhtyäkseen\npääjoukkoon. Tämä vähäinen alkutapaus oli ikäänkuin suuren, verisen\nIsokyrön taistelun enne.\n\nKun Armfelt helmikuun 16. päivänä sai varman tiedon vihollisen\nlähenemisestä, kutsuttiin koko päällikkökunta Isokyrön pappilaan\nneuvottelua pitämään. Useimmat äänestivät taistelua vastaan, ja\nolletikin ratsuväen päällikkö, kenraalimajuri de la Barre, vetäen\nmielipiteensä syyksi sen, että tuskin puolet niistä vapaaehtoisista,\njoita joka haaralta tulvasi sotajoukkoon, vielä oli ennättänyt saapua.\nMutta urhoollinen Armfelt oli nähnyt surullisia esimerkkejä\nperäytymisen seurauksista; hänen sotilaskunniaansa oli loukattu\nTukholmasta tulleilla nuhteilla, joissa tätä urhoollisista\nurhoollisinta oli syytetty siitä, että hän muka, niinkuin sanat\nkuuluivat, \"arasteli omaa nahkaansa.\" Hän vaati taistelua, eikä hän\nollut ainoa, joka sitä vaati. Ulkopuolella odottavat sotamiehet\npistivät lakkinsa pistimiensä neniin, vaatien isolla äänellä taistelua,\nja talonpojat lisäsivät siihen, että jos heidän kotiseutunsa nyt\njätettäisiin vihollisen hävitettäväksi, he miehissä luopuisivat tästä\nkatalasta armeijasta, joka ei osannut muuta kuin paeta vaaraa.\n\nPäätettiin siis taistella, ja Suomen sotajoukko, jossa silloin oli\n4,500 miestä säännöllistä väkeä ja 1,500 miestä Isokyrön, Vähäkyrön,\nLaihian, Mustasaaren, Vöyrin ja Maalahden pitäjistä sekä Vaasan\nkaupungista saatua nostoväkeä,[24] asetettiin vainioille kahden puolen\njäässä olevaa Kyrönjokea, niin että selän suojana oli sula, kuohuva\nkoski ja laajat erämaat ja kivikkomäet. Lähellä oleva, kuusi taloa\nkäsittävä Napuen kylä, joka oli lähes neljän penikulman päässä kaakkoa\nkohti Vaasasta, revittiin ja siirrettiin rintavarustukseksi. Tässä\nasemassa odotettiin vihollista kolme päivää pakkasessa sellaisessa,\njommoista ainoastaan Kaarle XII:n soturit olivat tottuneet kestämään.\n\n18. päivänä ilmaantui joukko vihollisen ratsuväkeä, ja sitä\ntervehdittiin päämajasta tykinlaukauksilla, \"jotka\", sanoo aikakirja,\n\"surulliseksi enteeksi eivät osuneet sen paremmin kuin että\nammuttiin hevonen etuvartijana seisovan piispa Gezeliuksen\naatelisratsastajan alta\", jonka jälkeen venäläiset, asemaa hyvinkin\nlikeltä tarkasteltuaan, taas vetäytyivät takaisin.\n\nHelmikuun 19. päivänä puolenpäivän aikaan nähtiin Venäjän armeijan\ntäydessä marssissa tulevan jäätynyttä jokea pitkin. Sen suuruuden\narvioivat venäläiset itse 8,384:ksi, mutta ruotsalaiset 15-20:ksi\ntuhanneksi mieheksi, ja sen päällikkönä oli urhoollinen ruhtinas\nGalitzin, joka sittemmin valloitetun Suomenmaan ylimmäisenä päällikkönä\n\"lempeydellään ja jalomielisyydellään pystytti itselleen ikuisen\nmuistopatsaan onnettomain asukasten sydämiin\". Armfelt oli siis saanut\narvoisensa vastustajan, ja vaikka ei yksikään suomalainen olisi\nepäillyt, kummalleko heistä hän enemmin olisi voiton kunnian suonut,\nvoitiin todellakin sanoa, että kumpikin olisi sen ansainnut yhtä hyvin\nsoturina kuin ihmisenä. Armfelt ratsasti ennen taistelua pitkin\nrintamaa väkeänsä tarkastaen ja rohkaisi miehiään, jotka paleltuneissa\nsormissaan tuskin voivat kiväärejään pidellä, lyhyellä puheella ja\nrukouksella. He olivat, sanoi hän, \"maan viimeinen sotajoukko ja heihin\nperustui maan viimeinen toivo.\" Heidän tunnussanansa tuli olla \"Jumalan\navulla\", ja Jumala oli totisesti auttava heitä, jos he yksimielisesti\nja miehuullisesti taistelisivat, niinkuin olivat luvanneet, viimeiseen\nverenpisaraan asti.\n\n\"Jumalan avulla!\" kajahuttivat sotamiehet vastaukseksi, ja taistelu\nalkoi. Eräs venäläinen osasto nousi jäältä pohjoiselle joenrannalle,\nyhtyi erääseen toiseen, metsästä tulevaan joukkoon ja kävi suomalaisten\nvasemman sivustan kimppuun. Samalla sytyttivät venäläiset Turpalan\ntalon, ja suomalaiset maahan revityistä huoneista tehdyn varustuksensa.\nTaivas, joka kaiken aamua oli ollut pilvessä, alkoi nyt itäisen myrskyn\nraivotessa viskoa lunta, joten sekä savu että lumiräntä ajautuivat\nvasten suomalaisten silmiä, niin että he tuskin näkivät vihollistaan.\nMutta eipä sittenkään malttanut vasemman sivustan jalkaväki odottaa\nvihollisten hyökkäystä, vaan ryntäsi rohkeasti eteenpäin ja ampui,\nniinkuin sen päälliköt olivat oppineet Kaarle XII:n koulussa,\nensimmäisen laukauksen vasta kymmenen askelen päässä vihollisesta.\nSeurauksena siitä olikin, että vihollisen ensimmäiset rivit kaatuivat\ntoistensa päälle ja loput heitettiin kiivaasti takaisin. Mutta ne\nkeräytyivät uudelleen ja tekivät hyökkäyksensä toistamiseen. Sillä\nvälin oli kumminkin suomalaisten oikea sivusta pyörähtänyt jään yli\nvasemman avuksi. Venäläisten toinen hyökkäys torjuttiin sentähden vielä\nsuuremmalla menestyksellä. Nyt hyökkäsivät suomalaiset vuorostaan ja\nvaltasivat viholliselta 6 tykkiä, jotka viipymättä tähdättiin\nvenäläisiä kohti. Turhaan ratsastivat kasakatkin, helpomman voiton\ntoivossa, nostoväen tiheisiin riveihin; heidät lyötiin verissä päin\ntakaisin, ja taistelu kääntyi silminnähtävästi venäläisten tappioksi.\n\nRuhtinas Galitzin seurasi levottomana näitä liikkeitä ja kutsutti\nlähimmät päällikkönsä neuvotteluun. Noin hurjistunutta väkeä vastaan,\nsanoivat he, olisi pantava kaikki alttiiksi, sillä jos vielä kolmaskin\nhyökkäys torjuttaisiin, olisi Venäjän armeija auttamattomasti hukassa\nnäissä rämeissä ja metsissä, aseellisten talonpoikain keskellä.\nPäätettiin siis hyvässä järjestyksessä peräytyä; ja kenraali Bruce\nlähetettiin neljän rakuunarykmentin kanssa estämään Suomen\nratsuväkeä häiritsemästä peräytyviä. Kun nyt Bruce oli tätä käskyä\ntoimeenpanemassa, ja ennenkuin hänen väkensä oli ainoatakaan pistoolia\nlaukaissut, kummastui hän suuresti nähdessään de la Barren käännähtävän\npoispäin ja komentavan peräytymään,[25] ja sen hän teki semmoisella\nkiireellä, että kun viimeinen ratkaiseva taistelu alkoi, Suomen\nratsuväen päällikkö oli jo puolen penikulman päässä taistelukentältä\nKomssilan tilalla, jossa hän kehoitti nimismies Gumsea pakenemaan. Näin\njäi Suomen jalkaväen oikea sivusta suojattomaksi, ja Bruce sai heti\nkäskyn antaa rakuunainsa astua alas satulasta ja rynnätä päälle. Hän\ntapasi ensiksi talonpojat ja onnistui hänen saada heidän rivinsä\nepäjärjestykseen. Samalla kääntyi Venäjän karkoitettu jalkaväki\ntakaisin ja syöksähti kolmannen kerran suomalaisia kohti, jotka nyt\njoutuivat joka haaralta paljon lukuisamman vihollisen saarrokseen. Ja\nnyt alkoi yksi noita hirvittäviä verilöylyjä, joiden muistoa eivät\nvuosisadatkaan saa häipymään ja joissa urhoolliset sankarit\ntaistelevat:\n\n    ei pelastukseen enää luottain,\n    vaan kuolemaa vain yhdess' vuottain.\n\nKoko Suomen jalkaväki oli ikäänkuin puristettu keihäistä ja pyssyistä\nmuodostuneen kehän sisään, josta laukaukset välähtelivät savun ja\nlumipyryn läpi. Armfelt teki kaiken, mitä hänen aikalaisensa ja tulevat\npolvet voivat häneltä vaatia näin ratkaisevassa tilanteessa. --\n\"Sydämeni on vielä tänä päivänä pakahtua\" -- sanoo eräs läsnä ollut --\n\"ajatellessani, kuinka kenraalimajuri, sotamiehiä liikuttavasti\nkehoitellen, ratsasti edestakaisin; kuinka sotamiehet rohkeudella, jota\ntuskin voi todeksi uskoa, lupasivat taistella kuolemaansa asti ja sillä\nvälin, nähdessään vihollisten suuren paljouden, kyynelet silmissä\nlankesivat polvilleen ja rukoilivat Jumalalta apua ja sitten\ntaistelivat viimeiseen hengenvetoon asti. Näin siellä silloin monta\nkaatunutta suomalaista, jotka kangistuneissa käsissään vielä pitelivät\nkiväärejään, joiden pistimet olivat uponneet niin ikään kaatuneitten\nvihollisten ruumiiseen.\" -- Eikä se ollutkaan mikään lammaslauma, joka\naitaukseen ajettuna vastustelematta antaa teurastaa itsensä. Ne olivat\nhurjistuneita miehiä, jotka jokaisesta saamastaan iskusta antoivat\nkaksi takaisin ja jotka ammuttuaan ruutinsa loppuun, hakattuaan\nmiekkansa poikki ja taitettuaan pistimensä vielä sittenkin\npaleltuneilla kourillaan tarttuivat kiväärin kuumenneeseen piippuun ja\nlöivät perän palaisiksi vihollisen päähän. Kerta toisensa jälkeen\nkoetettiin järjestää murtuneita rivejä ja rynnätä vihollisten läpi;\njoka kerta kaatuivat upseerit komppaniansa etunenässä; joka kerta\nheitettiin nämä takaisin jalkaväen veristä, kokoon puristettua\nkeskustaa kohti. Ainoastaan kolme komppaniaa Turun läänin ratsuväkeä\npuolusti miehuullisesti aseittensa kunniaa Akseli Buren sekä Kuhlfeltin\nja Freudenfeltin johdolla, joista ensimmäinen kaatui ja jälkimmäiset\npahoin haavoittuneina pääsivät pakenemaan.\n\nKolme tuntia taistelu riehui, ja kun se päättyi, oli Suomen sotajoukko\ntuhottu. Kolmatta tuhatta miestä lepäsi kaatuneena verisellä hangella:\nsotamiehet ruoduittain, talonpojat pitäjittäin, upseerit niin miehissä,\nettä kolmen rykmentin tähteitä viime lopussa komensi eräs aliupseeri.\nVenäläistenkin tappio oli suuri, mutta sen korvasi yllinkyllin\nsaavutettu voitto, josta oli seurauksena Suomen valloitus.\n\nArmfelt itse oli viimeisiä tappotanterella ja oli vähällä joutua\nvangiksi. Muutamain harvain kanssa riensi hän halki metsän Laihialle ja\nsieltä Vaasaan. Mutta vasta Kokkolassa kokoontuivat jälleen Suomen\nviimeisen sotajoukon tähteet, jotka nyt, kun de la Barre oli pitänyt\nhuolta omiensa pelastamisesta, olivat suurimmaksi osaksi ratsuväkeä; ja\nhyvin harvinaista oli, sanoo senaikainen aikakirja, nähdä jalkaväen\nupseeria, joka hengissä oli päässyt tappelusta, mutta sitä useampia\nnähtiin ratsailla istuneita.\n\nNäin päättyi siis Isokyrön onneton taistelu, joka sen pohjoiseen\npaikkaan ja sen kestäessä vallinneeseen ankaraan pakkaseen sekä myöskin\ntaistelijain urhouteen ja mieshukkaan nähden -- noin kolmas osa\ntaistelevista jäi tappotanterelle -- on huomattavimpia tapahtumia\nkaikkien maiden sotatapahtumain joukossa. Onnettaret näyttävät\nmääränneen tämän seudun Suomenmaan kohtalojen uhrialttariksi; sillä\nyhdeksänkymmentä neljä vuotta sen jälkeen tapahtui eräänä pilvisenä\nsyyspäivänä Oravaisten taistelu tuskin neljän ruotsinpenikulman päässä\nIsokyrön tappotanterelta, ja kun aurinko meni mailleen valaistuaan\nnäitä molempia päiviä ja näitä molempia kenttiä, pimeni siihen aikaan\neläneiden ihmisten toiveiden yö niin synkäksi, ettei enää uskottu\nhuomispäivän koittavankaan heidän verta vuotavassa, muserretussa\nisänmaassaan.\n\nMutta Kustaa Aadolf Bertelsköldistä tarina kertoo, että hän ja hänen\nurhoollinen joukkonsa koko taistelun ajan seisoivat tulisimmassa\ntaistelussa vasemmalla sivustalla. Siellä olivat hänen miehensä, yksi\ntoisensa perästä, kaatuneet hänen rinnaltaan; hartiakas, rehellinen\nSimon Bång, uskollinen ja reipas Miltopaeus ja kaikki entiset\nylioppilaat, paitsi Peldanuksen veljeksiä, kaatuivat siellä\nkunniakkaista haavoista viimeisessä taistelussa isänmaan puolesta. Ja\nsilloin oli Bertelsköld kuolemaa etsien hyökännyt vihollisen tiheimpiin\njoukkoihin; mutta kaikki väistyi, kaikki sortui hänen hurjain iskujensa\nalla, ja miltei tietämättään ja tahtomattaan hän pääsi vihollisten\nläpi, ja oli seuraavana päivänä, kummeksien itsekin, että vielä oli\nelossa, Vaasan seuduilla. Kerrottiin, että hän tällä pakomatkallaan oli\najanut de la Barrea takaa kostaakseen hänelle kaiken sen häpeän, kaiken\nsen vahingon, jonka tämä oli saanut aikaan Isokyrössä; mutta Suomen\nratsuväen päällikkö oli jo ennättänyt melkoisen matkan häntä edelle,\neikä käynyt häntä enää saavuttaminen. Varmaa on, että Bertelsköld kohta\nsen jälkeen katosi, ja se luulo oli yleinen, että hän rajattomassa\nraivossaan joutui surman suuhun tai venäläisten vangiksi. Oliko tässä\narvelussa perää, sen saamme nähdä seuraavasta kertomuksesta.\n\nSillä kedolla, jota helmikuun 19. päivänä 1714 monen urhoollisen miehen\nveri kostutti, aaltoilee nyt joka kesä heiluvana satona se oivallinen\njyvälaji, joka on tunnettu vaasanrukiin nimellä. Se imee ytimensä mehun\nsankarien luista, jotka lahovat vihannoivien sarkojen alla\ntuomiopäivään asti; ja välistä tapahtuu vielä nytkin, että kun aura\nuurtelee tuttua vakoa, kolahtaa sen rautaista vannasta vasten\nruostuneita miekan kappaleita tai jokin muinoin jäntevän ja taisteluun\nharjaantuneen käsivarren haurastunut jäännös. Se leveä virta, jonka\njäätyneellä pinnalla niin moni mies on viimeisen kerran hengähtänyt,\njuoksee hiljaisesti kohisten näiden viljavien ketojen halki, ja sen\ntasaisilla ranta-ahteilla kohoaa miellyttäviä kyliä, joiden punaisiksi\nmaalatuissa kauneissa taloissa asuu uutteria ihmisiä. Koko maisema on\nniin hyvin viljellyn ja varakkaan näköistä, että vaeltaja kummastellen\nkysyy, onko Luojan tarkoitus se, että rauha niittäköön, missä sota on\nkylvänyt. Metsä on kadonnut tai siirtynyt kauas syrjään; ainoastaan\nkivikkomailla tuolla kaukana kylän takana nähdään vieläkin noita seudun\nraivaamattomuuden ajoista asti säilyneitä jylhiä kalliomöhkäleitä,\njotka kerran olivat Suomen sotajoukon tukipaikkoina. Väestön\nluonteessakin on vielä ikäänkuin arpi muinaisista taisteluista;\njonkinlainen hurjuus asuu sen uutteran, rauhallisen mielen pohjalla, ja\nkun talven lumi taas tupruten hillittömästi pyyhkäisee yli avaran\nlakeuden, on ikäänkuin vieläkin kuulisit Armfeltin komentohuudot,\nBrucen rakuunain ja lumipyryssä pakenevan suomalaisen ratsuväen\nkavioiden kapseen, joiden alle Suomen toivo kerran tallattiin.\n\nSekä Isokyrön että Oravaisten yöstä on nyt päivä koittanut. Sen aurinko\nei ole tarpeeksi synkkä ainoastaan muinaisuuden hautoja valaistakseen,\nmutta ei myöskään kyllin iloinen luodakseen ainoastaan iloisia ja\nruusuisia värejä tulevaisuuden tuntemattomiin kohtaloihin.\n\n\n\n\n\n\nVÄLSKÄRIN YHDEKSÄS KERTOMUS.\n\nERÄÄN NIMEN VARJO.\n\n\n\n\nEräänä iltana lokakuun lopussa kuului askelia pimeistä ullakon\nportaista, ja joku hamuili välskärin kamarin oven lukkoa. Kaikki\nkääntyivät uteliaina oveen päin, koska ei ketään odotettu tulevaksi.\nSeura oli nimittäin täysilukuinen, jollei oteta lukuun koulumestari\nSvenoniusta, joka useita viikkoja oli sairastanut ja jota ei tällä\nkertaa osattu odottaa senkään tähden, että kaupungin kaikkitietävät\nkielikellot kertoivat, että oppinut maisteri samana iltana oli aikonut\nkuppauttaa itseään.\n\nUkko Svenoniushan sieltä nyt kuitenkin astui kuin astuikin sisään,\nvähän laahaten jalkojaan ja läähättäen hankaloita portaita kiivettyään.\nHänen pitkä, laiha vartensa, joka oli tuskin kämmenen leveyttä lyhyempi\nvälskärin omaa vartta, näytti kuluneessa mustassa takissa vielä\nlaihemmalta kuin ennen. Silmälasit, joiden sangat haihtuivat hänen\ntakkuiseen mustaan tukkaansa, joka ympäröi hänen vaaleita kasvojaan\nniinkuin mäntymetsä talvista lampea, eivät mitenkään tahtoneet enää\npysyä tuolla terävällä, kuivettuneella nenällä, joka aina herätti\nterveellistä kunnioitusta ja pelkoa kaupungin koulupojissa. Ei tämän\noppineen herran kasvoja ohuine huulineen, ulkonevine leukoineen\nja vilkkaine ruskeine silmineen käynyt juuri miellyttäviksikään\nsanominen, mutta niitä lauhensi nyt melkoisesti koulumestari paran\nteeskentelemätön ilo siitä, että hän taas oli seurassa, jota hän niin\nkauan oli kaivannut, sillä vaikka tuo seura olikin hieman särmikästä,\nyhtä särmikästä kuin hän itsekin, niin olivat he kaikki kuitenkin\npohjaltaan perin hyviä ihmisiä.\n\nHelppoa ei ollutkaan tavata kahta jyrkempää vastakohtaa kuin tämä\noppinut välskärin kuuntelija ja hänen ystävänsä ja riitakumppaninsa,\nlyhytvartinen, lihava ja pyylevä postimestari, kapteeni Svanholm, joka\nainakin omasta mielestään oli hyvin sotaisen näköinen lyhyeksi\nleikattuine vaaleine hiuksineen ja pitkine viiksineen, joiden\nalkuperäisen punaisen värin aika oli muuttanut harmaaksi ja joista\nhänen hamuileva peukalonsa aina tärkeissä tilaisuuksissa pusersi\nviisaita mietteitä ja vaikuttavia voimasanoja. Postimestari oli\ntavallisuuden mukaan puettu ruumiinmukaiseen, vihreään metsämiehen\ntakkiin, jonka napit oli koristettu postitorvilla ja joka oli yhtä\nnukkavieru kuin koulumestarinkin; sitten oli hänellä vielä\nnuuskanruskeat housut, kultapistooli kellonvitjain kellukkeena,\nkeltaiset liivit ja väriltään epämääräinen kaulahuivi. Kaikki\nnämä hiukan kirjavat pukimet verhosivat miestä, jonka vertaista\nvanhoillaan-eläjää ei löytyne merienkään takaa ja joka olisi seurassa\nvoinut käydä hyvinkin kyllästyttäväksi, jollei luonto olisi tehnyt\nhänestä tuittupäistä ja hutikassa ollessa riitaisaa miestä -- vaikkei\nnyt hutikassa-olo koskaan tullut kysymykseen ankaraa raittiutta\nrakastavan välskärin iltaseuroissa.\n\nSvanholm ehättikin ennen muita sanomaan oppineen ystävänsä\ntervetulleeksi ja ilmaisemaan ilonsa siitä, että tämä taas \"näytti niin\nvirkulta kuin kasakka illan hämärässä\", johon tervehdykseen vanha\nisoäiti, Anna Sofia ja välskäri itsekin täydestä sydämestään yhtyivät,\nsamalla kuin lapset ehdottomasti tunsivat entisen kunnioituksensa\nmelkoisesti nousevan huomatessaan nuo uudet ja terävämmät särmät, jotka\ntauti oli koulumestarin muotoon uurtanut.\n\nEniten ihmeteltiin kuitenkin sitä, että tämä kaikkia terveyden sääntöjä\nnoudattava mies oli Döbelnin tavoin sysännyt kaikki lääkkeet loukkoon,\nkuunnellakseen välskärin sotatarinoita.\n\n-- Minä viisi teidän sotatarinoistanne! -- vastasi koulumestari\niloisesti. -- _Quidquid delirant reges plectuntur Achivi_. Uroiden\nkunnian saavat kansat maksaa. Ei, veikkoseni, \"Sinisistä\" sain jo\nkylläni; minä olen hyvänä kristittynä ja rauhallisena ihmisenä antanut\nenimmän osan Isonvihan myrskyjä riehua ohitseni ja tulen nyt pahimman\nmelskeen tauottua kuulemaan uuden ja rauhallisemman ajan alkua, kun\nraivohullu Pohjan leijona on aikansa mellastanut.\n\n-- Tuhat tulimmaista! Sanooko veli niin? -- kuohahti Svanholm ja\nkavahti seisoalleen kuin tappelunhaluinen kukko.\n\n-- Sanon kuin sanonkin, -- vastasi koulumestari. -- Parempi on pala\nleipää kuin kappale lyijyä, parempi olkikaton alla kuin leiritulen\nääressä, parempi kirja kuin säilä, parempi elovainio kuin tappotanner.\nJa tapahtui niin, että Kaarle XII hankki valtakunnalleen lyijyä,\nleirivalkeita, miekkoja ja tappotanteria kyllin, mutta sitä vähemmän\nasumuksia, leipää, kirjoja ja elonkorjaajia.\n\n-- Tuon olemme kuulleet jo ennen, -- vastasi välskäri, joka ei tahtonut\nantaa vanhan toran alkaa uudelleen, -- ja sentähden olisi veli\nSvanholmin pitänyt elää menneen vuosisadan kahtena ensimmäisenä\nvuosikymmenenä ja veli Svenoniuksen lähinnä seuraavina vuosikymmeninä,\nniin olisi kumpikin teistä elänyt oikealla ajallaan sensijaan, että\ntässä nyt turhia kinailette ja olette yhtä yksipuolisia molemmat. Veli\nSvanholm saa vielä kuulla, mitä sodat maksavat, ja veli Svenonius tulee\nnäkemään, kuinka tarujen jättiläiset luovat varjonsa kauas tuleviin\naikoihin. Tarun laita on kuin laskevan auringon: kuta alemma se painuu\nmuinaisuuden yöhön, sitä suuremmaksi kasvaa niiden maallisten esineiden\nvarjo, jotka ovat sattuneet tulemaan sen valopiiriin.\n\n-- Luulenpa, että serkku Bäck vielä osaa -- Jumala paratkoon --\nhävitystenkin kauhistuksista kertoa -- sanoi isoäiti, estääkseen hänkin\nosaltaan riidan syntymistä. -- Toivon kuitenkin, ettei tämä kertomus\ntule olemaan likimäärinkään niin verinen ja julma kuin edellinen.\n\n-- Ei tulekaan, -- sanoi välskäri. -- Nyt alemme tulleet vuoteen 1714.\nSeurasi vielä seitsemän niin pitkää ja surullista vuotta, ettei Suomi\nole moisia koskaan kokenut. Mutta suuri pohjoismainen sota oli jo\nsilloin, samoin kuin Kaarle XII itsekin, varsinaisen merkityksensä\nmenettänyt, ja mitä sen jälkeen tuli, se oli haavakuumetta; se oli\npitkällinen ja kamala kuolonkamppailu, täynnä tuskallisia ponnistuksia\nsortuneen suuruuden pelastamiseksi; se oli raukeiden rauhan töiden\naikaa, jolloin uusia tulevaisuuden siemeniä vähitellen alkoi juurtua\nkukistuvan jättiläisrakennuksen soraan, yksi noita ihmeellisiä\naikakausia, joilla tuskin on mitään nykyisyyttä, mutta jotka elävät\nkokonaan menneiden aikain muistoissa ja tulevien toivossa, tyytyväisinä\nmihin muutokseen hyvänsä, kunhan vain pääsevät siitä hirmuisesta\nepätietoisuudesta, joka niitä rasittaa ja lamauttaa. Merkillistä on\nnähdä, kuinka kansa vanhenee. Niinä kahtenatoista vuotena, jotka\nseurasivat vuotta 1709, Ruotsin kansa muuttui pojasta ukoksi; onneksi\npojan luonto jäi vielä jäljelle ja on sitä siinä vielä nytkin olemassa,\nniin ettei tiedä taata, minä päivänä nyrjähtänyt käsivarsi on taas\nvalmis iskemään. Mutta on arpia, jotka eivät koskaan oikein parane,\nsielun arvet paljon vähemmin kuin ruumiin, ja totta on, että pohjolan\nsuojelushenki vuoden 1721 jälkeen ei enää ollut sama kuin ennen. Ei\nKaarle XII, ei Pietari Suuri eikä heidän aikakautensa synny kahdesti.\n\n-- Serkkuni on nyt kertonut meille yhtä ja toista Kustaa\nBertelsköldistä, mutta ei paljon mitään hänen veljestään Torstenista,\n-- puuttui puheeseen isoäiti, jonka käytännöllinen aisti aina vei hänet\n\"_from sounds to things_\", tuumista toimiin. -- Minä epäilen, tuleeko\nheistä kummastakaan semmoista miestä kuin heidän isänsä oli; eihän\nheillä, poika paroilla, siihen ole aikaa noiden ainaisten sotien\ntähden.\n\n-- Serkku unohtaa, -- vastasi Svanholm tolkussaan, -- että Kustaa\nBertelsköld karkasi vankeudestaan ja otti näinä vuosina sissisoturina\nosaa vähintäänkin viiteenkymmeneen kahakkaan, puhumattakaan suuremmista\ntaisteluista. Esimerkiksi, kun hän viidenkymmenen urhon kanssa puolusti\nMainiemen linnaa ja oli vähällä tulla haudatuksi sen raunioihin.\n\n-- Onko Mainiemi hävitetty? -- kysyi Svenonius.\n\n-- Tulimmaista! Eikö veli sitä muista? Sehän tapahtui sen maalle nousun\naikaan, jonka tarkoituksena oli häiritä venäläisten vehkeitä Turussa,\n-- vastasi postimestari.\n\n-- Mutta siitähän en ole kuullut sanaakaan, -- jatkoi koulumestari.\n\n-- Jo pitää miehen olla innostunut vitsoihinsa ja kielioppeihinsa, kun\nvoi semmoisia unohtaa! -- vastasi postimestari. -- Veli kai ei muista\nsitäkään, mitä Turussa ja Porvoossa tapahtui, eikä sitä, kuinka\nkoetettiin ottaa tsaari vangiksi, yhtä vähän kuin hän muistanee\nLöfvingin urotöitä tai de la Barrea, jonka vieköön karvoineen päivineen\nse ja se, -- koska täällä ei ole lupa kiroilla.\n\n-- En sanaakaan kaikesta tuosta, veli Svanholm!\n\n-- Tulimmaista! Hän on koulumestari ja opettaa pojille ihmistapoja eikä\ntiedä hölyn pölähtävää Isokyrön taistelusta! Maisteri on hän vielä\npäällisiksi ja saisi minä päivänä hyvänsä reput ylioppilastutkinnossa!\n\n-- Veli Svanholm älköön huoliko sekoittaa asiaan sellaista, mikä ei\nsiihen kuulu, -- vastasi Svenonius nähtävästi närkästyneenä. -- Luulen\ntietäväni Isokyrön tappelusta yhtä paljon kuin veli itsekin, mutta veli\nBäckiltä en ole kuullut siitä halaistua sanaa.\n\n-- Taivahan turkkilainen! Ja hän on kertonut siitä kokonaisen\niltakauden!\n\n-- Niin, mutta silloinhan oli setä Svenonius poissa, -- puuttui pikku\nJonathan puheeseen, ollen vähän niinkuin miestä mielestään, kun noin\nsattuvalla muistutuksella yht'äkkiä voi tehdä lopun herrojen kiistasta.\nVälskäri oli iskenyt silmää isoäidille, että annettaisiin heidän\notella, ja Anna Sofia, joka nyt keri lankaa, oli nauranut niin, että\nlanka oli kahdesti katkennut.\n\n-- Olet oikeassa, poikaseni, -- vastasi postimestari vähän hämillään.\nVeli Svenonius ei ollut läsnä Isokyrön tappelussa. Sen sijaan, että\nolisi ollut haltuunsa ottamassa Viipuria, otti tämä kunnon rauhanmies\nsisäänsä seljateetä.\n\n-- Jos veli olisi ollut Isokyrössä, ei veljen olisi tarvinnut juosta\nKarstulassa, -- jatkoi koulumestari, joka ei voinut sulattaa sotaisan\nkapteenin hänen korkeaoppisuudestaan laskettelemia pilkkapuheita.\n\n-- Herra, minä en juossut, peräydyin vain hyvässä järjestyksessä! --\närjäisi postimestari, ja hänen viiksiensä kärjet kohosivat melkein kuin\nvanhan talonkissan turpakarvat, kun se yht'äkkiä näkee nälkiintyneen\njuoksukoiran keittiössä.\n\n-- No, mutta sanokaa heille, serkku Bäck, että olemme onnellisesti\npäässeet Kyröjoen jään yli ja olemme nyt -- niin enpä tiedäkään missä,\n-- huudahti isoäiti, johon myöskin iloisuus oli tarttunut, mutta joka\nkapteeni Svanholmin viiksistä päätellen alkoi aavistaa myrskyä ja\nsadetta, aivan niinkuin niitä kuun kehistäkin on tapana ennustaa. --\nHeittäkää jo, -- sanoi välskäri lepytellen. -- Me olemme tätä nykyä,\nvuonna 1714, Tukholmassa, ja meillä on täysi työ tutkiessamme\nvaltioviisasten juonia, jotka olivat kaikkialla maata uurtamassa, missä\npohjolan leijona astui viimeisiä rohkeita askeleitaan. Ja koska minussa\nei mielestäni ole miestä tuntemaan kaikkia niitä, jotka milloin sieltä\nmilloin täältä kurottivat kätensä horjuvaa kruunua ja lahonnutta\nyksinvaltiutta anastaakseen, niin katsokaamme ennemmin, mikä on tullut\nTorsten Bertelsköldistä, joka siihen aikaan oli tulevaisuuden mies ja\nedusti sitä, jota sopii sanoa veli Svenoniuksen aikakaudeksi, samoin\nkuin karoliini Kustaa Bertelsköld ruumiineen ja sieluineen kuului veli\nSvanholmin aikaan, joka nyt on loppuun kulumaisillaan.\n\n-- En sinä ilmoisna ikänä usko, että veli Bäck tahtoo syöttää meille\nkynäkiistoja niin kauan kuin Kaarle XII vielä on elossa -- virkkoi\nkapteeni jurosti.\n\nVälskäri oli vähän aikaa vaiti. -- Lapsellista olisi, -- sanoi hän\nviimein, -- odottaa harppausta kansain kohtaloissa ja aikakausien\nkehittymisessä. Saattaa olla aikoja, jolloin kehitys käy tavallista\nuraansa, niin että kaikki näyttää olevan entisellään, mutta yht'äkkiä\ntulee kumous, joka mullistaa kaikki tyyni ja ikäänkuin synnyttää uuden\najan täysikasvuisena. Mutta jos tarkemmin katselet, niin havaitset,\nettä tuo uusi jo aikoja sitä ennen on juurtunut ennen olleeseen eikä\nolekaan muuta kuin kypsynyt hedelmä siemenestä, joka vuosia ja\nmiespolvia sitten kylvettiin. Ei ole ollut eikä ole semmoista aikaa,\njoka olisi itseensä niin sulkeutunut, ettei se samalla olisi jonkin\nuuden vaihdekohta. Minä otan esimerkin ja sanon, että jokainen\naikakausi kohoaa arvossa askel askelelta. Sitä esim. ei saata kukaan\nkieltää, että veli Svanholm aikansa oli luutnanttina; no niin, mutta\nveljen ollessa luutnanttina oli veljessä vielä vänrikki jäljellä ja\nkapteeni tekeillä, ja kas sentähden veli oli luutnanttina ainoastaan\nsivumennen.\n\n-- Mutta kapteeni on iskenyt lippunsa kenttään ja asettunut\ntalvileiriinsä, -- vastasi Svanholm pyylevästi, huoaten samalla sitä,\nettä hänenkin repussaan ehkä olisi voinut olla sotamarsalkan sauva\nkätkettynä.\n\n-- Aikaa voisi ehkä paremmin verrata postimestariin, -- muistutti\nSvenonius.\n\n-- Niin, tai koulumestariin tahi välskäriin, -- vastasi isäntä-vanhus.\n-- Aikaa sopii verrata mihin muuhun tahansa, paitsi harmaapäisiin\nukkoihin, jollaisia me olemme, vaikka sitä kyllä usein juuri ukoksi\nkuvataan. Ajan oikea ominaisuus on ikuinen nuoruus; se ei suvaitse\nmitään lahoa, vaan liehtoo sen pois suurilla myrskyisillä siivillään,\npannakseen ehtimiseen jotakin uutta ja verestä sijaan. Mutta vanhat\neivät sitä käsitä, vaan luulevat ajan ja maailman alinomaa vanhenevan\nsentähden, etteivät he itse voi tottua siihen ajatukseen, että uusi\naika ilmenee uusissa muodoissa.\n\nAnna Sofia, joka Kaarle XII:n ihailijana melkein voitti postimestarin\nja jolla oli tässä suhteessa vertaisensa vain mahtipontisessa pikku\nJonathanissa, oli kauan aikaa töin tuskin malttanut hillitä kieltänsä,\nja kävi nyt, ikäänkuin etuvartijataistelua aloittaen, välskärin\nkimppuun sanoen: -- Kummi ei nyt kumminkaan voi kieltää, että aika\nKaarle XII:n jälkeen näivettyi kääpiöksi!\n\n-- Niinpä niin, tahrimiseksi ja töhrimiseksi ja viheliäiseksi ja\nkurjaksi! -- lisäsi kapteeni Svanholm.\n\n-- Malttakaa, malttakaa, vielä on meillä hyvä palanen matkaa sinne, --\nvastasi välskäri kartellen. Tarkoin punniten me kaikki olemme liian\nvähäpätöisiä varatuomareita tuomitsemaan semmoista äytäriä kuin\nihmiskunta on. Parasta, että jätämme hänet oman itsensä tuomittavaksi.\n\n-- Eikö serkku aio viedä meitä vähäksi aikaa takaisin Suomeen? -- kysyi\nisoäiti.\n\n-- Kenties, ellei sitä käy välttäminen. Minä osaltani olen suuresti\nmielistynyt luonnon alkuperäiseen jylhyyteen, mutta keinotekoisesti\ntehdyistä erämaista en välitä, olletikin siellä, missä esi-isäni ovat\nasuneet.\n\n-- Nuo hyvät, kunnon ihmiset! Paljon kovaa he mahtoivat kokea!\n\nVälskäri ei vastannut, hänen harmaat kulmakarvansa rypistyivät, ja\nhuomaamattaan hän taittoi hammasluun vanhasta hopeoidusta\nvisapiipustaan.\n\nKun kaikki olivat vaiti, kysyi isoäiti viimein, eikö hän aikonut\naloittaa. -- Aion, -- vastasi hän ykskantaan.\n\n-- Ja mikä on yhdeksännen kertomuksen nimi?\n\n-- _Erään nimen varjo_.\n\n\n\n\n1. VALTIOPÄIVÄKERHO.\n\n\nEräänä iltana maaliskuussa v. 1714 oli viisi-, kuusikymmenhenkinen\nseura kokoontunut eversti, kreivi Kustaa Lewenhauptin asuntoon lähelle\nRitarihuoneen toria Tukholmassa. Ikkunain luukut oli huolellisesti\nsuljettu ja palvelijoista päättäen, joita ilman nähtävää syytä oli\nasetettu sekä portaille että portin pieleen, näkyi isäntä tahtovan\nosoittaa, ettei kokous suinkaan ollut salainen, ja samalla olla\nvaruillaan kaikkia odottamattomia vieraita vastaan.\n\nKokenut silmä voi kuitenkin seuran hyvin kirjavasta kokoon panosta\nhelposti huomata, ettei tässä ollut kysymyksessä mikään tavallinen\niltahuvi, joista ylhäiset herrat hakevat virkistystä päivän monien\nhuolien jälkeen, eikä myöskään mikään puoluekokous, jotka olivat niin\ntavallisia tänä levottomana aikana ja olletikin nyt valtiopäiväin\naikana, kun \"hiiret kissan poissa ollessa pöydällä hyppivät\", niinkuin\nmuuan kuninkaan ystävistä peittelemättä lausui ritarihuoneessa. Täällä\nnähtiin vanhoja, kokeneita Kaarle XI:n tuiman ajan miehiä, nöyryytetyn\nja nyt köyhän ylhäisaatelisten jäseniä, jotka eivät voineet antaa\npfaltzilaiselle suvulle reduktsionia ja yksinvaltaa anteeksi;\nkeski-ikäisiä miehiä, jotka olivat tuskastuneet sotiin, veroihin,\npalkanvähennyksiin ja sotilasvaltaan; nuoria miehiä, jotka olivat\n\"täynnä tulevaisuutta\", mutta sillä hetkellä varsin tyhjiä\nsisällykseltään, ja jotka eivät mitään sen kernaammin halunneet kuin\nmillä keinoin hyvänsä nostaa melua tässä maailmassa. Nämä kaikki olisi\nkumminkin saatu yhteen puolueeseen mahtumaan, jos he vain kaikki,\nniinkuin talon isäntä, olisivat kuuluneet ylhäisaatelistoon; mutta\npaitsi tätä ruotsalaisen aateliston kermaa, jota täällä useat loistavat\nnimet edustivat, nähtiin joukossa myöskin useita alempaan aatelistoon\nkuuluvia, niinkuin Stjerneld, Leijonmark, Wulfvenstjerna, ja sen\nlisäksi vielä useita aatelittomia pappeja ja virkamiehiä, joiden nimien\nkaiku oli hyvinkin jokapäiväistä laatua, niinkuin Lauri Molin, Eerikki\nBenzelius, Aatami Schütz, mutta jotka yhtäkaikki oli kutsuttu\ntehokkaasti ottamaan osaa ajan valtiollisiin mullistuksiin.\n\nVähän erillään muista erään ikkunan syvennyksessä seisoi ryhmä miehiä\nvilkkaasti keskustellen. Siinä oli kenraalimajuri, kreivi Abraham Brahe\nja vara-amiraali, vapaaherra Akseli Lewenhaupt, jotka olivat seuraansa\nvetäneet Turun hovioikeuden varapresidentin Sven Leijonmarkin ja hiljaa\nmutta vilkkaasti näyttivät tätä mahtavaa puoluesankaria omalle\npuolelleen pehmittävän. Tähän ryhmään liittyi kohta myöskin eräs\nneljäs, nim. Upsalan yliopiston kunink. kirjaston hoitaja Benzelius,\njoka erään hänen aikalaisensa arvostelun mukaan olisi voinut kohota\nhyvinkin korkealle, -- ellei olisi pyrkinyt Upsalan arkkipiispan\nistuinta ylemmä. Keskustelut koskivat sitä kirjallista lausuntoa\nvaltakunnan viheliäisestä tilasta, jonka Leijonmark oli jättänyt\nritarihuoneelle, osoittaakseen sillä, että näin epätoivoisissa oloissa,\nja kun ei näkynyt olevan enää mitään toivoa kuninkaan takaisin tulosta,\nolisi välttämätöntä asettaa -- uusi hallitsija.\n\nNuo rohkeat sanat olivat saaneet aikaan melkoista hämminkiä. -- Kun\nhänen majesteettinsa loistavista sotaretkistä ei ole meillä mitään\nmuuta kuin kunnia jäljellä, on tarpeellista, että pidetään huolta sen\nsäilyttämisestä niin kotona kuin kylässä, -- lausui Akseli Lewenhaupt.\n\n-- Kuninkaallinen majesteetti ei suinkaan pahastune, että eräät asiat,\njoista ei Demotikassa käy mitään päättäminen, otetaan täällä pikemmin\nratkaistaviksi, -- virkkoi Kustaa Lewenhaupt varovasti.\n\n-- Jumala on asettanut kuninkaillekin rajan, jonka yli ei kukaan taida\nastua, ja semmoisen kuolemantapauksen varalta katsokoot Ruotsin miehet\najoissa eteensä, -- vastasi jumalinen ja taitava puoluemies Sven\nLeijonmark, hänelle ominaisella rohkeudella.\n\nIvansekainen hymy väreili Benzeliuksen huulilla. -- Te laaditte, hyvät\nherrat, -- sanoi hän, koroittaen ääntänsä niin, että kaikki olivat\npakotetut kuuntelemaan, -- te laaditte täällä valtio-oikeudellisia\njärjestelmiä ja kuiskitte toistenne korviin sanoja, joissa tuntuu sekä\nha'at että kannukset, arvellen, etteihän kukaan tarkoin tiedä, milloin\nluodetuuli vie ne kaikki Demotikaan. Suoraan puhuen, hyvät herrat\naateliset, me papit ja porvarit olemme kutsutut tänne keskustelemaan ja\nsopimaan siitä, mitä on tehtävä isänmaan pelastukseksi.\n\n-- Talonpojat tahtovat prinsessan hallitsijaksi! -- huusi majuri\nStjerneld, tavallisella karkealla tavallaan katkaisten kysymyksen\nvaikeimman solmun. Hän se sitä innokkaimmin puuhasikin, vaikka\ntoistaiseksi menestyksettä, sillä talonpojat olivat kaikista enimmin\nkuninkaaseen mieltyneitä.\n\n-- Herra majuri puhuu siitä ihmeellisen varmasti, -- virkkoi piispa\nMolin valtiomiehen varovaisuudella.\n\n-- Minulla on todistukset taskussani, ja ne esitetään huomenna\naatelistolle, -- vastasi Stjerneld arvelematta.\n\n-- Minä olin luullut, että talonpojat ennemmin pyrkivät tuon kuuluisan\nsaappaan hallittaviksi.[26] -- virkahti siihen laamanni, vapaaherra\nKonrad Ribbing ylenkatseellisesti. Benzelius, joka itse oli\ntalonpoikaista sukua, kuohahti ja närkästyi. -- Herra laamanni, --\nsanoi hän, -- tietää yhtä hyvin kuin me kaikki, että saapas on vain\njonkin ritarihuoneen suutarin tekemä; ja tietäköön hän senkin, etteivät\nRuotsin talonpojat nyt eivätkä vast'edes suvaitse saapasten hallitusta,\nvaikka ne olisivat kuinkakin kultaisilla kannuksilla kaunistetut.\n\n-- Eivätkä myöskään tarvitse viidettä pyörää vaunujen alle, -- vastasi\nnärkästynyt Ribbing, tarkoittaen sitä ehdotusta, että valtakunnan\naatelittomista virkamiehistä muodostettaisiin viides sääty, jota\nehdotusta silloin luultiin Benzeliuksen aikaansaamaksi.\n\n-- Älkäämme riidelkö, hyvät herrat, -- puuttui piispa puheeseen, -- Me\nolemme tulleet tänne sopimaan parhaista keinoista voimakkaan\nhallituksen muodostamiseksi kuninkaan poissa ollessa. Asia tulee\nhuomenna esille ritarihuoneessa, ja isänmaanystäväin tulee vetää yhtä\nköyttä, ettei kaikki menisi myttyyn.\n\n-- Entä sitten! -- alkoi Stjerneld. -- Me katkaisemme käpälät\nholsteinilaiselta puolueelta, kun asetamme tuossa paikassa hänen\nkuninkaallisen korkeutensa prinsessan hallitsijaksi.\n\n-- Antaen hänelle kumminkin sen rajoitetun vallan, jota valtakunnan\nmenestys moisessa tilassa vaatinee, -- virkkoi kreivi Brahe, nakaten\nylpeästi aatelista niskaansa.\n\n-- Kreivi on oikeassa, -- sanoi tasavaltalaismielinen Leijonmark. --\n\"_Fata trahunt nolentes_\". Siltä varalta, että jokin onnettomuus, josta\nJumala varjelkoon, sattuisi kohtaamaan kuningasta, on välttämätöntä,\nettä kaikki onnenonkijat estetään valtakunnan turmioksi vehkeilemästä.\n\n-- Valtakunnan menestys vaatii, että ennen vuotta 1680 olemassa ollut\nhallitusmuoto uudistetaan ja että säädyt saavat takaisin heille tulevat\netuoikeutensa, lausui Kustaa Lewenhaupt.\n\n-- Menneet ajat todistavat, että milloin kukin sääty on nauttinut\noikeutensa mukaisia etuja, silloin on myöskin valtakunta ollut\nparhaissa voimissaan, -- arveli kreivi Brahe.\n\n-- Te hyvät herrat aateliset, -- huudahti Benzelius, jonka luonto taas\noli kuohahtanut, -- puhutte aina niinkuin vanha hyvä aika olisi vain\neteiseen ajettu, ja teidän on vain tarvis avata ovi ja pyytää sitä\nsuosiollisesti sisään astumaan. Te ette muista, että kuningas vainajan\naikana tehtiin paljon muutoksia, jotka olivat valtakunnalle suureksi\neduksi ja joista aatelittomat säädyt eivät liene halukkaat luopumaan.\nTe tahdotte hallitsijan, joka pantaisiin vitsan ja kurin alle --\ntietystikin vain siinä surullisessa tapauksessa, että jokin onnettomuus\nsattuisi nyt hallitsevalle kuninkaallemme, jota Jumala varjelkoon\nhengen ja terveyden puolesta. Mutta sen minä sanon teille, että jos\nniin tapahtuu, tahdomme me aatelittomatkin sananvuoroa asiassa, emmekä\ntule enää sallimaan, että kourallinen pikkukuninkaita kynii meitä kuin\npyitä, sanokootpa he sitten itseään valtakunnan tai kuninkaan\nneuvoksiksi tai neuvottomiksi.\n\nNämä rohkeat sanat synnyttivät salissa sanomattoman hälinän. Yhdet\nhuusivat yhtä, toiset toista, ja sillävälin kuin kaikkien kiivaimmat\nkirkuivat, että puhuja olisi ajettava ovesta ulos, kuultiin sukkelan\nWulfvenstjernan virkkavan Ribbingille: -- Hirttäkää tahi aateloikaa\nhänet, kummassakin tapauksessa hän vaikenee kuin kiltti lapsi.\n\nMolin koetti turhaan rakentaa rauhaa, muistuttaen, ettei oltu tultu\ntänne eri säätyjen eduista riitelemään, vaan neuvottelemaan koko\nvaltakunnan menestyksestä. Yhteisten onnettomuuksien ajat riitauttavat\nmieliä yhtä usein kuin yhdistävät, eikä eripuraisuuden vitsaus suinkaan\nollut pienimpiä niistä onnettomuuksista, joita pohjoismaat nyt saivat\nkärsiä. Oli näet silminnähtävää, että kaikki läsnäolijat, joiden\njoukossa oli monta valtakunnan parasta tarkoittavaa miestä, olivat yhtä\nmieltä ainoastaan siinä, että muutos oli tarpeen; mutta niinpian kuin\ntuli kysymys siitä, mitä olisi muutettava, mitä muutoksen tulisi\noikeastaan tarkoittaa, hajautuivat mielet eri lahkoiksi, jotka\ntaistelivat toinen toistaan vastaan. Benzeliuksella oli kohta\nympärillään melkoinen puolue, joka näytti lujasti päättäneen sekä\ntäällä että säätyjen istunnoissa vastustaa ylhäisaatelisten\netuoikeuksia, ja pelko tämän puolueen loukkaamisesta hillitsi noiden\nkorkeain herrain vihan ilmi tuleen leimahtamasta. Schütz istuutui\npöytäkirjaa laatimaan, ja niin tehtiin kuin tehtiinkin päätös, että\nprinsessa Ulriika Eleonoora olisi koroitettava hallitsijaksi kuninkaan\npoissa ollessa.\n\n-- Yksissä neuvoin säätyjen valiomiesten kanssa, lisäsi Sjrerneld, jota\nheti Benzelius ja tämän ystävät voimakkaasti kannattivat.\n\n-- Mitä nyt? -- huudahti Akseli Lewenhaupt. -- Tahdotaanko meille\nasettaa pitkä parlamentti ja Cromwell?\n\n-- Leijonmark on sopivin mies Cromwellin osaa esittämään, -- kuiskasi\nWulfvenstjerna Schützille.\n\n-- Olkoon menneeksi valiomiesten kanssa! -- huudahti\nsiihen sukkelapäinen Konrad Ribbing. -- Onhan siinäkin luupalanen\nvastustuspuolueen rakkien kitaan ja se sopii kauniisti\nveroituskysymyksissä.\n\n-- Hyvät herrat, -- sanoi Kustaa Lewenhaupt kaksimielisesti hymyillen,\n-- pelkäänpä pahoin, että olemme laatineet laskun ilman arvoja. Ellen\nerehdy, tulee tuossa mies, joka voinee vähentää epäilyksiämme siinä\nkohden.\n\nSamassa astui sisään vähän neljännellä kymmenellä oleva mies, joka oli\nhoikkavartaloinen ja vaaleaverinen ja muuten älykkään näköinen. Hänen\nerinomaisen hieno ja huolellinen pukunsa, siihen välttämättömästi\nkuuluvine kiharaperuukkeineen, hänen kirjaellun takkinsa mahdottoman\navarat hihat ja hänen luonteva, vähän ylpeä ryhtinsä osoittivat heti\nkohta, että hän kuului korkeampaan aateliin ja että hän oli saanut\nsivistyksensä ulkomaisten hovien salongeissa, eroten siinä kohden\naikakautensa nuoremmista aatelismiehistä, joiden esiintymisessä oli\njälkiä tappotanterella saadusta karkeammasta kasvatuksesta.\n\n-- Kuka tuo ylpeä herra on? -- kysyi muuan äskentulleista\nvaltiopäivämiehistä vierellään olevalta Schütziltä.\n\n-- Se on mies, -- vastasi Schütz, -- josta ei tiedä, kumpi on\nvaarallisempaa: ollako hänen ystävänsä vai vihamiehensä, kohdatako\nhäntä salongissa vai kabinetissa; suurikykyinen mies, mutta vielä\nkunnianhimoisempi; mies, joka tutkii ja näkee kaikkien mielet, mutta\njonka mieltä harvat tai ei kukaan tutki eikä näe; mies, joka synnyltään\nja taipumukseltaan on ylhäistä aatelia, mutta joka kuitenkin on osannut\ntehdä itsensä kaikille puolueille väittämättömän tarpeelliseksi,\nvaikkei yksikään voi sanoa häntä omaksensa; mies, joka on liitossa\nkaikkien kanssa, mutta ei kenenkään oikea ystävä; syrjäytetty kaikissa\nvirkanimityksissä ja kuitenkin käytetty tärkeimmissä tehtävissä;\nvielä miltei nuorukainen ja jo harmaantunut valtioviisauden\nteeskentelytaidossa, sanalla sanoen, suuren mestarinsa ja suosijansa,\nkreivi Arvid Hornin oivallinen oppilas -- lähetystön sihteeri, kreivi\nTorsten Bertelsköld.\n\nEi kestänyt kauan, ennenkuin parvi eri mielipiteisiä puoluemiehiä oli\nkokoontunut äsken tulleen ympärille, joka ujostelemattomalla\nsuoruudella kertoi, mitä tiesi tai luuli tietävänsä. Holsteinilainen\npuolue, sanoi hän, pani kaikki keinonsa liikkeelle; kuningasmieliset\nolivat taipuvaisia yhtymään yritykseen; prinsessa ei ollut päätöstään\ntehnyt; kreivi Horn oli sekä häntä että herroja kohtaan suosiollisella\nkannalla eikä ensinkään epäillyt asian päättyvän kaikkien mieliksi.\n\n-- Kreivi Horn on siis ehdotuksen _puolella_! -- huudahtivat\nLewenhauptit. -- Silloin on voitto varma.\n\n-- Kreivi Horn, -- vastasi Bertelsköld, -- ei ole lausunut\nmielipiteitään herrojen aikomuksesta, mutta minä luulen tietäväni, että\nhän kuninkaallisena neuvoksena on huomenna istuvan neuvoskunnan edessä\nja prinsessan läsnäollessa antava kuudelle tahi seitsemälle herroista\nvakavan muistutuksen.\n\n-- Mitä? -- huudahtivat taasen Lewenhauptit y.m. -- hän on siis\nehdotusta _vastaan_! Hän tahtoo siis häväistä meitä, kukistaa meidät!\n\n-- Minä olen vakuutettu siitä, että kreivi pitää sekä herroja että\nheidän asiataan mitä suurimmassa arvossa ja että hänen kuninkaallisella\nkorkeudellaan prinsessalla ei tule olemaan syytä olla kreiviin\ntyytymätön.\n\n-- Mutta onko hän siis puolellamme, vai onko hän meitä vastaan?\n\n-- En tiedä sanoa muuta kuin että kreivi epäilemättä on tekevä\nvelvollisuutensa.\n\n-- Kirottu mies, hänestä ei milloinkaan tiedä, millä oksalla hän istuu!\n-- huudahtivat puoluemiehet, ja kerho hajausi epätietoisuuden ja\nhämmingin vallitessa.\n\n\n\n\n2. VALTIOVIISAAN SODANJULISTUS.\n\n\nKerhon kokouksen jälkeisenä iltana kreivi Torsten Bertelsköld astui\nkorkeiden, koristeltujen, tammisten ovien kautta kenraali, kreivi\nLiewenin asuntoon. Kenraali oli lähetetty kuninkaan luo Turkinmaalle\nneuvoskunnan puolesta esittämään valtakunnan todellista tilaa ja\nkehoittamaan Kaarle XII:ta palaamaan kotiinsa. Ilmoittamatta itseään\nBertelsköld jatkoi kulkuaan näiden tyhjien huoneiden läpi, kunnes\nsaapui kreivittären makuuhuoneeseen. Kohteliaasti, miltei\nsydämellisesti hän suuteli kreivittären kättä ja tiedusteli hänen\nterveydentilaansa.\n\nKreivitär oli noin kolmenkymmenen vuoden ikäinen, pikemmin lyhyt kuin\npitkä, mustiin puettu nainen, näöltään hän ei ollut juuri erikoisen\nkaunis, mutta suloinen ja herttainen hän oli. Vähänkään loukkautumatta\ntuosta tuttavallisuudesta, jota tosin ei voinutkaan selittää väärin,\nhän näytti tulevan siitä jopa liikutetuksikin; kostea kiilto ilmaantui\nhänen kauniisiin silmiinsä, ja hän vastasi Bertelsköldin tervehdykseen\nvielä suuremmalla lämmöllä kuin millä tämä oli häntä tervehtinyt.\n\nNe, jotka muistavat Mainiemen linnan ja Drottningholmassa toimeenpannut\npukutanssit, tuntenevat vielä kreivittären entiseksi herttaiseksi Ebba\nBertelsköldiksi, joka siihen aikaan oli hovineitinä, mutta nyt\nvaltarouvana hänen kuninkaallisen korkeutensa prinsessa Ulrikka\nEleonooran luona. Monen pitkän vuoden kuluessa eräs surullinen muisto\noli saattanut hänet hylkäämään kaikki naimistarjoukset, kunnes kreivi\nTorsten muutamia vuosia sitten sai hänet seitsemänkolmatta vuoden\nvanhana suostumaan avioliittoon jo harmaantuvan leskimiehen, nykyisen\npuolisonsa kanssa. Mutta mustan surupuvun riisui yltään hän vain\nsilloin, kun hovitavat sitä välttämättömästi vaativat.\n\n-- Toivon, etten sinua häiritse? -- sanoi kreivi Torsten, istuutuen\nsisarensa viereen.\n\n-- Niin harvinainen vieras ei voi häiritä, vaikkei olisikaan niin\ntervetullut kuin sinä, -- vastasi kreivitär.\n\n-- Luulenpa tosiaankin useita viikkoja kuluneen siitä, kun minulla\nviimeksi oli ilo nähdä sisartani. Työt ja toimet...\n\n-- Siitä on jo kolme kuukautta. Olkoon se nyt unohdettu...\n\n-- Samoin kuin tuo silloinen pieni riitammekin. Sinä pidit puolesi kuin\n-- karoliini. Mutta asiasta toiseen: oletko kuullut päivän uutisia?\n\n-- En. Mutta jotakin erinomaista lienee kai tapahtunut; tiedänhän,\nettet sinä koskaan tule ilman syytä. Saatanko olla sinulle hyödyksi\njollakin muulla tavalla kuin viimeksi pyytämälläsi, ystäväni?\n\n-- Ebba, sinä olisit viisas nainen, jos vain ymmärtäisit käyttää\nasemaasi hyväksesi. Mutta älkäämme siitä enää riidelkö. Tärkeitä\nasioita on täällä tekeillä. Puolueet ovat ilmikahakassa keskenään;\nkruunua katsotaan miltei avonaiseksi. Suoraan sanoen, mitä hyötyä on\nkuninkaasta, joka on kolmensadan penikulman päässä täältä ja jota yksi\nluulee hulluksi, toinen kuolleeksi, kolmas vangituksi? Ajatteles, että\nGörtz ja holsteinilaiset ovat saavuttaneet tänään voiton, tietystikin\nuskollisuuden ja laillisuuden nimessä ja sen hyväksi. Prinsessan\nvehkeilijät, puoluelaiset, joiden joukossa on useita hyvinkin\nepäilyttäviä henkilöitä, ja joita rehellinen Creutz johtaa, ovat tänään\nsaaneet muistutuksen istuvan neuvoskunnan edessä. Herrat saivat aika\npuskuja meidän suomalaiselta sarvikuonoltamme;[27] Crusbjörn esim. sai\nkuulla, että hän on yhtä kehno valtiomiehenä kuin hyvä soturina.\nEnimmän sutkauksia sai osakseen kuitenkin Akseli Lewenhaupt.\nValtiopäivät on armollisesti hajoitettu; prinsessa on pyytänyt, että\nsen tulisi tapahtua hellävaroen. Kuitenkin aatelisto on äänestänyt\nprinsessaa hallitsijaksi. Arvaapa kuinka! Heillä oli kaksipalstainen\npöytäkirja; toinen palsta oli niitä varten, jotka heti tahtoivat auttaa\nhänen kunink. korkeutensa tuolle loistavalle istuimelle, toinen niitä\nvarten, jotka alamaisimmasti tahtoivat kehoittaa häntä malttamaan\nmieltänsä niin kauan, kunnes joku janitsaari auttaisi valtakunnan\nnäistä selkkauksista.\n\n-- Ne kavaltajat! Jatka!\n\n-- Läsnä oli 235 aatelismiestä. Ensimmäiseen palstaan kirjoitettiin 137\nnimeä, toiseen ei yhtään. Tunnethan Cederhjelmin?\n\n-- Sukkelin mies ja suurin veijari Tukholmassa -- lähinnä veljeäni.\n\n-- Paljon kiitoksia. No niin, hänellä oli olevinaan hyvin kiire, tuhri\njotakin ensimmäiseen palstaan ja riensi sitten tiehensä _kiihtyneenä_.\nKun tarkastettiin hänen tuherrustaan, havaittiin se näin kuuluvaksi:\n\"_att anmoda hennes höghet nekar jag intet är det nyttigt för oss och\nhenne, Carl Gustaf Cederhjelm_\".\n\n-- Hän oli hallitsijan asettamista vastaan?\n\n-- Taikka sen puolella, -- miten kukin tahtoo ymmärtää. Kaikki riippuu\nsiitä, kummalleko puolelle sanaa \"_intet_\" pilkku pannaan.\n\n-- Oikein sinun tapaistasi. Minua ihmetyttää, ettet sinä itse...\n\n-- Minä en kirjoittanut kumpaankaan palstaan. Mahdotonta, sarvikuono\nkatsoo parhaaksi olla mieltänsä ilmaisematta, ja hänen politiikkansa on\ntätä nykyä minunkin politiikkani. Mutta asiain nykyisellä kannallaan\nollen luulen minä prinsessan ennemmin tahi myöhemmin pääsevän voitolle\nja silloin ei hän ikinä unohda, että olemme hänen etujaan vastustaneet.\n_Me voilá_. Olen oleva sinulle suuressa kiitollisuuden velassa, jos\nilmaiset prinsessalle, että minä olen hänen hartaimpia puoluelaisiaan\nja työskentelen hiljaisuudessa hänen eduksensa.\n\n-- Arvasin siis oikein; huomasit minun voivan olla sinulle hyödyksi, ja\nmuistit, että sinulla on sisar. Torsten -- ei minulla ole suuria\nvaatimuksia ystävyydestäsi, mutta sinä tiedät, mitä minä ajattelen\nvaltiollisista vehkeistäsi. Mitä hyödyttää tuo puolinaisuus, joka\nimartelee ja pettää kaikkia puolueita? Eilen olit kuningasmielinen,\ntänään olet hesseniläinen, huomenna holsteinilainen, ylihuomenna vähän\nsitä, vähän tätä tai et mitään. Valitse puolueesi, _mon frère; ainakin\non sinulla kolme osaa valittavana, ja mille puolelle kallistunetkin,\naina on valtiollinen kykysi sinua auttava. Mutta salli minun sanoa\nsinulle: tuommoinen kaikkien puolueiden palveleminen hankkii sinulle\nvihamiehiä kaikkialla eikä ystäviä missään. Torsten, käytöksesi ei ole\nnimesi arvoinen, enkä minä aio ruveta kätyriksesi.\n\n-- Taas nuhdesaarna. Etkö ihmettele kärsivällisyyttäni, kreivittäreni,\nkun en ole pelästynyt sitä ankaraa varoitusta, millä minua viimeksi\nkunnioitit, kun pyysin sinua rupeamaan liittolaisekseni ja pitämään\nsilmällä prinsessan puuhia ja toimia. No niin, en tahdo nyt siitä enää\npuhua...\n\n-- Se ei ole ainoastaan mieletöntä, se on halpamaista. Isämme ei olisi\nmilloinkaan niin menetellyt.\n\nKreivi Torsten punastui. Tottunut kun oli pitämään hyvin suuressa\narvossa omaa valtiollista älyään -- jota muutoin monet muutkin pitivät\nsuuressa arvossa -- katsoi hän tietysti nämä naisen antamat nuhteet\nvarsin sopimattomiksi. Mutta hän malttoi mielensä. -- Sydänkäpyseni on\noikeassa, -- sanoi hän. -- Ei olisi viisasta eikä jaloa panna moista\njärjestelmää elämänsä ohjeeksi. Mutta oletko ajatellut, millainen on se\naika, jossa elämme? Me seisomme kaikki kolmen kuilun partaalla, joista\nyksi tahi toinen on tänään taikka huomenna nielaiseva kitaansa kaikki\nne, jotka ovat vastakkaisella puolella. Joko kuningas tai prinsessa tai\nHolsteinin herttua on voittava; ja voi silloin heidän vihollisiaan! Ja\njospa asia koskisikin ainoastaan henkilöitä, mutta kun se koskee\nmyöskin periaatteita. Sinä mainitsit isämme. No niin, minä tahdon\nkertoa sinulle, mitä hän sanoi minulle elämänsä lopulla. Sinuun minä\nluotan, Torsten, sanoi hän. Muista, että jos en jätäkään sinulle muuta\nperintöä, niin jätän sinulle perinnöksi periaatteeni ja se periaate on\nyksinvaltaa ja monivaltaa, kuninkaan ehdotonta yksinomaista oikeutta ja\nrahvaan hillitöntä valtaa välittävän vallan kannattaminen, joista\nedellinen kieltää kaikilta muilta oikeuden ja jälkimmäinen hajoittaa\nkaikki puolueiksi. Lupaa minulle, Torsten, että alati taistelet\nkuningasta ja kansaa välittävän aateliston puolesta!\n\n-- Niinpä pysykin sinä lujana äläkä tingiskele muiden puolueiden\nkanssa.\n\n-- Ei, sinä olet väärässä. Minä tiedän puolueeni, se on sama kuin\nkreivi Hornin, ainoa puolue, joka on sukumme arvoinen. Kerran olen minä\noleva tämän puolueen tuki ja turva; ja olisiko minun nyt, kun kaikki\nhorjuu, heittäydyttävä ajan pyörivän rattaan alle ja annettava\nensimmäisen tielleni sattuvan kuninkaallisen, prinssillisen tahi\nherttuallisen lakeijan musertaa itseni! Oi -- jospa minulla vain olisi\nsormukseni, sormukseni, niin nauraisin kaikille noille kataloille\nmatelijoille, sen sijaan että minun nyt...\n\n-- Sulaa taikauskoa tuo kuninkaan sormus.\n\n-- Sen kyllä tiedän, ja kuitenkin antaa se niin ihmeellisen voiman,\nettä kaikki salaisimmatkin toiveet toteutuvat...  Mutta se sikseen,\ntahdotko siis valvoa etujani prinsessan luona?\n\n-- Sisarenasi olen sen tekevä. Valtiollisena kätyrinäsi en.\n\n-- Sinä pakotat siis minut heittäytymään holsteinilaisen puolueen ja\nGörtzin turviin?\n\n-- Niin kauan kuin Ruotsilla on Kaarle XII, ei uskollisten alamaisten\nkesken voi olla puhetta kuin yhdestä puolueesta. Pysy kuninkaan\nmiehenä, Torsten, käytä älyäsi saadaksesi ilmi hänen vihollisensa,\nvahvistaaksesi hänen valtaansa ja palvellaksesi...\n\n-- Yksinvaltaa? En milloinkaan! Jalomielisyytesi vie sinut harhaan,\nEbba. Minäkö palvelisin miekkaa, tuota raakaa valtaa, joka polkee\nkaikkia oikeuksiamme -- tuota sotilasjoukkuetta, joka kohtelee meitä\nvapaasukuisia aatelismiehiä kuin janitsaareja; minäkö palvelisin tuota\nkuningasta, jonka olemassa olosta valtakunta saa tietää ainoastaan\nsilloin, kun hän tarvitsee veroja ja niitä kiskoo; noita kukistuvia\nsuuruuksia, menneiden voittojen varjoja, jotka ovat tappioihin\nhuvenneet; voimattomia valtoja, joilla ei ole muuta jäljellä kuin\nitsekäs kunnianhimonsa ja hillittömät vaatimuksensa! Minäkö, mies,\njossa asuu uusi aika, vapauden ja oikeuden aika, joka ei salli vallan\nylvästellä eikä heikkouden purra itseään kantapäähän -- minäkö\nkuluttaisin kykyni ja tulevaisuuteni menetetyn asian vuoksi, joka\ntänään voi meidät musertaa, mutta huomenna on vain satu tarujen\naikakaudelta! Ei ... sen tehtävän jätän tuhansissa vaaroissa\nretkeilevälle ritarille, rakkaalle Kustaallemme, jolla juuri tällä\nhetkellä on oiva tilaisuus pystyttää Suomessa karoliinilaisia\ntuulimyllyjään...\n\n-- Torsten, älä herjaa Kustaata! Hän on oikea ritari, yhtä vilpitön\nkuin peloton, kuolemaan asti uskollinen sille kuninkaalle ja sille\nasialle, joiden lippua hän on vannonut palvelevansa...\n\n-- Epäilemättä. Mutta Kustaasta johtuu mieleeni, että Eeva Falkenbergin\nsanotaan jääneen leskeksi vanhan Rhenfeltin jälkeen. Lupasit minulle\nvast'ikään sisarellisen suojeluksesi. Annan nuhteesi anteeksi ja\ntoivon, että autat minua, jos näkisin hyväksi kilpailla tuon armaan\nlesken omistamisesta.\n\n-- Taas kauppa-asia! Taaskin tuumia ja laskuja! Te suuret\nvaltioviisaat, kuinka vähän te tunnette naisen sydäntä!\n\n-- Olkoon menneeksi. Niinkuin itse tahdot. Tiedät kuitenkin, että olen\nihaillut Eeva Falkenbergiä aikoja ennen hänen naimistaan. Ja sen, että\nalinomaa olimme riidassa keskenämme, pitäisi osoittaa, ettei kaunis\nvastustajani toki ollut minusta aivan kokonaan välittämättä. Tiedän,\nmitä aiot sanoa: se oli vain nuoruuden rakkautta niinkuin sinunkin\nrakkautesi, se oli vain niitä haaveita, jotka himmenevät kahdenkymmenen\nja katoavat kolmenkymmenen iällä! Kustaa on jo aikoja sitten unohtanut\nhänet, samoinkuin Eeva on Kustaan unohtanut; se naimiskauppa sopii\nminulle, enkä käsitä miksi en...\n\n-- Te laskelmain laatijat, sellaiset kuin sinä, ystäväni, laskette\ntavallisesti koko joukon ihmissydämeen pieniä numeroita yhteen ja\nunohdatte suuremmat. Sinun pitäisi tuntea Eeva Falkenberg, hän on\nitsenäinen luonne, paljon tarmokkaampi kuin minä. Hän hylkää\ntarjouksesi...\n\n-- Miksi, jos saan kysyä?\n\n-- Siksi, että hän vieläkin rakastaa Kustaata, ja siksi ettei hän\nkoskaan ole voinut kärsiä sinua, ystäväiseni. En voi tehdä mitään sinun\nhyväksesi.\n\n-- Sitä enemmän on minulla syytä valloittaa hänen sydämensä.\nKreivittäreni, minä olen nyt haastellut kanssanne niinkuin veli\nainakin, mutta te ette ole nähnyt hyväksi vastata minulle sisaren\ntavoin. Olen tunnustanut teille muutamia tuumiani, toiveitani; ette\nkuitenkaan ole päässyt kaikkien aikeitteni perille. Olette unohtanut,\nettä minullakin on melkoinen määrä isältä perimääni ylpeyttä. Sentähden\nvoimme nyt lopettaa. Mutta sen sanon teille edeltäkäsin, että me olemme\ntästälähin ilmi sodassa keskenämme. Minä olen kukistava prinsessanne,\njos näen sen periaatteelleni hyödylliseksi; minä olen asettava hänet\nvaltaistuimelle, jos näen sen edullisemmaksi. Mitä rouva Rhenfeltiin\ntulee, niin tulee hänestä, myöten tahi vasten teidän tahtoanne, myöten\ntahi vasten suomalaista Don Quixoteamme, vuoden tahi parin kuluttua\nkreivitär Bertelsköld. Nöyrin palvelijanne, kreivittäreni!\n\n-- Torsten! -- huudahti kreivitär, mutta kreivi oli jo mennyt.\nKreivittären kauniit silmät täyttyivät kyynelillä. -- Miksi täytyy, --\nsanoi hän itsekseen, -- suuren itsekkyyden himmentää noin suuria sielun\nkykyjä! Oi, te miehet, te miehet, jotka aina asetatte oman itsenne\ntarkoitusperäksenne ja kaikki muut välikappaleiksenne -- kuinka usein\nte unohdattekaan, että paitsi teitä vielä on olemassa muitakin sydämiä,\njotka kärsivät ja Jumala, joka hallitsee!\n\n\n\n\n3. PAKOLAISET.\n\n\nRuotsin senaikuinen suurin valtiomies, suomalainen kreivi Arvid\nBernhard Horn, istui työhuoneessaan, yhdessä lähetystösihteerin kreivi\nTorsten Bertelsköldin kanssa sepittämässä kiertokirjettä ulkomaisissa\nhoveissa oleville Ruotsin lähettiläille. Kreivi Horn oli uljas ylimys,\nvartalo oli kookas, kasvot erinomaisen suorat ja säännölliset. Kasvojen\narvokasta ilmettä lisäsi taapäin taivutettu, erinomaisella huolella\nkammattu tekotukka, joka pöyheinä kiharoina valui hänen niskalleen ja\nkaulalleen, nenä oli kyömy, alahuuli paksunlainen, ja lujaa luonnetta\nosoittava suu muutenkin ulkoneva -- otsa korkea ja kaunis, silmät\nsuuret, vaaleansiniset ja terävät. Koko hänen pukunsa oli hänen\ntyöhuoneessakin ollessaan mitä suurimmalla huolella hoidettu ja\nerinomaisen aistikas; kirjaellussa sinisessä yönutussa ja mustissa\nalusvaatteissa ei näkynyt pienintäkään tahraa eikä ryppyä; hienot\nsilkkisukat peittivät pohkeita, joissa ei ollut moitteen sijaa, ja\njalat oli pistetty ylen hienoihin samettitohveleihin. Huonekin oli\nerittäin komeasti sisustettu siihen aikaan vallitsevaan ranskalaiseen\ntyyliin ja olisi, vaikka ajat olivatkin köyhät, voinut vetää vertoja\nmille Ludvig XIV:n ministerin Versaillesissa olevalle työhuoneelle\ntahansa.\n\nKreivi nousi istuimeltaan ja läheni Bertelsköldiä, ontuen vielä sen\nhaavan johdosta, minkä 13 vuotta sitten oli saanut polveensa Väinäjoen\nyli mentäessä. -- Joko se on valmis? -- kysyi hän tottuneen esimiehen\npäättäväisellä ja kuitenkin kohteliaalla äänellä.\n\nBertelsköld ojensi hänelle konseptin, jonka kreivi tarkkaavasti\nluki läpi. -- \"Teidän on hovissanne mitä tarkimmalla huolella\npidettävä silmällä niitä yrityksiä, joihin mahdollisesti ryhdytään\nvallanperimyksen järjestämiseksi Ruotsissa, sillaikaa kun Hänen\nMajesteettinsa, kaikkien uskollisten alamaistensa iloksi, vielä elää ja\non täysissä voimissa. Kaikella ahkeruudella on Teidän koetettava estää\nsemmoisia puuhia, jotka voisivat olla Hänen Majesteetilleen ja\nvaltakunnalle varsin vahingollisia ja loukkaavia, niin että niiden\nonnistuminen käy peräti mahdottomaksi siellä Teidän hovissanne.\nKuninkaallisen senaatin tietoon on tullut, että parooni Görtziä\nkäytetään semmoisiin tarkoituksiin Ranskan hovissa. Senaatti on kunink.\nkansliakollegion välityksellä antanut lähettiläs Cronströmille käskyn\nmasentaa Görtzin vaikutusvaltaa; jonka ohessa huomannette, että, paitsi\nTanskaa ja valtakunnan hoitajaa, myöskin Hollannin ministeri on se,\njoka enemmän kuin muut vallat on tehnyt Hänen Majesteetilleen kiusaa ja\ntuottanut valtakunnalle vahinkoa ... j.n.e.\"\n\n-- Hyvä on, -- jatkoi kreivi, luettuaan kirjoituksen. -- Minä näen,\nettä olette tarkoituksen ymmärtänyt, ja minua ilahduttaa, että minulla\non mies, johon saatan luottaa. Me tahdomme säilyttää kruunun Hänen\nMajesteetilleen niin kauan kuin mahdollista.\n\n-- Niin kauan kuin mahdollista, -- toisti Bertelsköld, hienosti,\nmelkein huomaamattomasti hymyillen.\n\n-- Tuo Görtz voi tulla meille vaaralliseksi, -- jatkoi kreivi, ollen\nolevinaan ymmärtämättä Bertelsköldin kaksimielistä vastausta. Hän on\nvaltioviisaudessa samanlainen kuin Kaarle XII on sotakentällä, mies,\njoka aina pelaa uhkapeliä. Jos sallimus kerran saattaisi nämä näin\nerilaiset ja kuitenkin näin yhtäläiset miehet yhteen, niin miehet\nsemmoiset kuin te ja minä olisimme liikaa.\n\n-- Pelionni on epävakainen, vastasi lähetystösihteeri niinkuin\nennenkin.\n\n-- Saatatte olla oikeassa. Pitäkäämme nyt vain huolta pelastuslautan\nhankkimisesta tässä uhkaavassa yleisessä haaksirikossa. Mitä uutta?\n\n-- Teidän ylhäisyytenne kenties ei tunne sitä huhua, jonka Suomesta\ntulleet pakolaiset tänä aamuna ovat levittäneet?\n\n-- Kun vihollinen sulki Suomen rantatien, ei hallitus ole saanut yhtään\npostia Pohjois-Suomesta.\n\n-- Armfeltin sanotaan joutuneen kokonaan tappiolle jossakin\nPohjanmaalla, ja koko armeija lienee tuhottu.\n\nKreivi Horn kalpeni kovasti, mutta malttoi mielensä melkein samassa\ntuokiossa ja sanoi: -- Minä toivon, ettei huhussa ole perää. Viimeisten\ntietojen mukaan oli Armfelt saanut lisäväkeä Pohjanmaalla, ja Galitzin\noli vielä Porin tienoilla. Pitää kumminkin pakolaisia kuulustella.\nMuistelen kuulleeni, että teidän veljenne muutaman sissijoukon kanssa\non yhtynyt Armfeltiin. Ettekö ole saanut tietoja häneltä?\n\n-- Veljeni on kokonaan unohtanut kirjoitustaidon. Sen vain tiedän, että\nhän turhaan typerällä puolustuksellaan ärsytti vihollisen perinjuurin\nhävittämään isäimme linnan Mainiemen, joka oli lähellä Turkua.\n\n-- Tuomitsette kovin ankarasti sitä koulua, jossa Ruotsin\nmainehikkaimmat voitonseppeleet ovat kasvaneet, -- vastasi Horn\nolkapäitään kohauttaen.\n\n-- Minä suurimmasti kunnioitan koulua, jossa teidän ylhäisyytenne on\nollut oppilaana, -- vastasi Bertelsköld; mutta minä vetoan teidän\nylhäisyytenne äsken pelureista lausumaan arvosteluun. Veljeni on pannut\nkaikki tyyni yhden kortin varaan ja -- hävinnyt.\n\n-- Veljenne on urhoollinen mies; minä en saata syyttää häntä\nonnettomuudestaan. Mutta olkaa hyvä ja tiedustakaa, mitä meteliä\nkadulla pidetään.\n\nKreivin huomio olikin jo jonkin aikaa ollut kiintyneenä tavattomaan\nulkoa kuuluvaan hälinään. Ulos mentyään tapasi Bertelsköld suuren\nkiljuvan ja karjuvan väkijoukon hieromassa tappelua poliisipalvelijain\nkanssa, jotka kaksikymmen-miehisen sotilaspatrullin avustamina\nnäyttivät vielä olevan kahden vaiheilla, oliko käytettävä väkivaltaa\nvai ei. Tukholma oli näet jo jonkin aikaa ollut niin täynnä Virosta,\nLiivinmaalta ja Suomesta tulleita pakolaisia, ettei viimein enää\ntiedetty, mihin heitä majoittaa. Kaupunkilaiset, jotka itse saivat\nkärsiä kovan ajan rasituksia, olivat niin kauan kuin mahdollista\nkoettaneet auttaa hätääkärsiviä; mutta kun ehtimiseen uusia laumoja\ntulvasi kaupunkiin, tyhjenivät vähitellen kaikki varat, ja ensimmäinen\nhyväntahtoisuus muuttui kärsimättömyydeksi ja nurkumiseksi. Kun siis\ntaas toista sataa pakolaista, paleltunutta ja nälkiintynyttä väkeä,\nsaapui jäätä myöten enimmäkseen Ahvenanmaalta, nousi napina\nylimmilleen, ja nämä onnettomat ajettiin tiehensä joka paikasta, mihin\nikinä tulivat suojaa anomaan. Poliisimiehistö tahtoi nyt saada\npakolaisia lähtemään pois kaupungista ja hakemaan turvapaikkaa jostakin\nmaaseudulta, mutta kun nämä perin väsyneinä vaikeasta meren yli\ntekemästään matkasta eivät suostuneet lähtemään, oli heidät nyt\nväkivallalla siihen pakotettava. Tämä toimenpide hellytti jälleen\ntukholmalaisten sydämet pakolaisten eduksi; väkijoukko kävi heidän\npuolelleen ja vaati kovin huudoin hallitusta huolehtimaan heidän\nelatuksestaan. Kapina oli syttymäisillään, sitäkin vaarallisempi, kun\ntyytymättömillä oli tavallaan oikeus puolellaan ja se kääntyi\nneuvoskuntaa vastaan, jolla oli korkein hallitusvalta kuninkaan poissa\nollessa. Tunnettua oli myöskin, että kuninkaallinen neuvos kreivi Horn\nsekä totutun tavan että taipumuksiensa mukaan eli ylellisesti ja\nkomeasti silloinkin, kun yleinen hätä oli ylimmillään eikä kukaan\ntiennyt tai muistanut, että jalomielinen kreivi, joka oli yhtä antelias\nkuin rikas, oli tehnyt suurempia yksityisiä uhrauksia kuin kukaan muu\nsekä valtakunnan puolustukseksi että hätää kärsivien maanmiestensä\nhyväksi.\n\nSekä pakolaiset että muu väkijoukko samosivat sentähden, aseellisen\nvoiman uskaltamatta heitä estää, kreivi Hornin talon luo ja täyttivät\nvähitellen tiukkaan ahtautuen koko kadun. Tungosta lisäsivät ne monet\nreet, joita pakenevat suomalaiset muassaan kuljettivat, mitkä\nhevosilla, mitkä käsivoimilla, ja jotka olivat täpösen täynnä\nvoimattomia vanhuksia, itkeviä äitejä, parkuvia lapsia ja kaikenlaisia\nhuonekaluja ja arvokkaampia kapineita, joita ei oltu tahdottu jättää\nvihollisten saaliiksi. Koko tämä surkuteltava lauma päästi nyt pahan\nporinan, johon uhkaavampiakin huutoja sekaantui.\n\n-- Leipää, leipää! Me kuolemme nälkään!\n\n-- Huoneita ja lämmintä! Me palellumme kuoliaiksi!\n\n-- Pois poliisi!\n\n-- Onko meillä huoneita kaiken maailman kerjäläisille?\n\n-- Se on hallituksen asia.\n\n-- Pitäkööt siitä huolta ne, jotka ovat syypäät kaikkeen pahaan.\n\n-- Ja jotka estävät kuningasta rauhaa tekemästä.\n\n-- Saadakseen itse hallita sitä kauemmin.\n\n-- Kuninkaan syy se ei ole!\n\n-- Ei, ei, semmoista kuningasta ei ole toista.\n\n-- Eläköön kuningas!\n\n-- Hän elää itse kuin halvin sotamies.\n\n-- Ei se ole hän, joka rasittaa meitä veroilla.\n\n-- Ei, ei, vaan _herrat_ ne rasittavat!\n\n-- Ne ne ylellisyydessä elävät.\n\n-- Ne ne meitä nylkevät.\n\n-- Saadakseen itse olla mahtavia ja elää herkullisesti.\n\n-- Sentähden he estävät kuningasta palaamasta; hän kyllä pian ajaisi\nheidät neuvospöydän äärestä.\n\n-- Ja sitten ne vielä yllyttävät venäläistä hätyyttämään meitä,\nsaadakseen yhä edelleen nostaa sotaveroa.\n\n-- He ovat ottaneet lahjoja Tanskalta.\n\n-- Ja tehdäkseen meidät perin avuttomiksi ottavat he kaiken nuoren väen\npois ja lähettävät sen vihollista vastaan surman suuhun.\n\n-- Täällä on niin _monta_[28] jotka ovat viluissaan ja nälissään, mutta\nrikas kreivi istuu vain sisällä samettitakissaan ja sukii suutansa\npaistilla ja espanjan viinillä.\n\n-- Alas neuvosherrat! Alas Horn!\n\n-- Rauhaa ja leipää! Alas kaikki petturit!\n\n-- Eläköön kuningas! Eläköön!\n\nJa samassa alkoivat ensimmäiset kivet lennellä kreivin ikkunaruutuja\nvasten, mutta aluksi meni vain yksi kulmaikkuna rikki.\n\nBertelsköld huomasi pian aseman vaarallisuuden. Hänen ensimmäinen\nkäskynsä palvelijoille oli, että portti oli salvattava ja alakerran\nluukut suljettava, toinen, että heidän tuli varustautua aseilla, mitä\nsattuisi olemaan saatavilla. Kenenkään huomaamatta ladattiin muutamia\nvanhoja väkipyssyjä kartanon pihalla. Mutta tuo tuhoa tuottava käsky\n_massacrer la canaille_, joka sitä ennen ja sen jälkeen on syössyt niin\nmonen suuren miehen korkealta asemaltaan, ei toki päässyt tämän ylpeän\nnuorukaisen huulilta. Hän muisti, miten hänen isänsä kävi Mainiemen\npuolustuksessa, ja muutenkin oli käskijän valta tässä talossa toisella.\nHän ilmoitti asian vain muutamin sanoin Hornille.\n\n-- Tehkää, mitä tahdotte -- virkkoi kreivi olematta koko asiasta\nmilläänkään ja tuskin kohauttaen kynäänsä paperista. Hänen työhuoneensa\noli pihalle päin.\n\n-- Mutta teidän ylhäisyytenne itse on vaarassa.\n\n-- Teettehän hyvin ja kirjoitatte konseptinne valmiiksi?\n\n-- Mutta rahvas ryhtyy väkivaltaan, tyytymättömyys kasvaa, kapina\nuhkaa, neuvoskunnan valta on vaarassa, ja ellei onnistuta väkijoukkoa\nrauhoittamaan, voi prinsessa ennen iltaa olla hallitsijaksi huudettuna.\n\nNyt laski kreivi Horn kynän kädestään, katseli Bertelsköldiä muotoaan\nvähänkään muuttamatta ja sanoi aivan huolettomasti: -- No niin,\nrauhoittakaa joukkoa, jos teitä haluttaa; mutta antakaa miesten pihalla\npurkaa panokset pyssyistä; minä en tahdo, että lapset leikittelevät\nruudilla.\n\n-- Olen käyttävä teidän ylhäisyytenne antamaa valtuutusta, -- vastasi\nBertelsköld kiukuissaan siitä, että yhä sai seisoa tuossa kuin\nkoulupoika mestarinsa edessä. Ennen pitkää hän ilmestyi erääseen toisen\nkerroksen ikkunaan. Aika olikin jo näyttäytyä, sillä kiviä alkoi sataa\ntiheämmin, ainakin puoli tusinaa ruutuja oli jo särjetty, ja joka\nruudun kilahdukselle hurrasi väkijoukko. -- Koetetaan olla puskusilla\ntuon suomalaisen sarvikarjan[29] kanssa! -- huusi joku pilkkakirves\njoukosta, ja tämä karkea pila sai palkakseen uusia hurraahuutoja.\n\nNiin pian kuin huomattiin Bertelsköld, joka seisoi siinä näöltään\ntyynenä ja seinää vasten rapisevista kivistä huolimatta, hiljeni hälinä\nhetkiseksi. Haluttiin kuulla; mitä hänellä oli sanomista.\n\n-- Hyvät ystävät! huusi hän hyvillään siitä, että tuo sisällä oleva\nylimys sai ainakin _maksaa_ jotakin ylpeydestään, -- hänen\nylhäisyytensä kreivi Horn katsoo syntyjään suomalaisena olevansa\nvelvollinen omalla kustannuksellaan elättämään äsken Suomesta\nsaapuneita pakolaisia ja tarjoaa heille maksuttomat asunnot ja\nelatuksen Fågelvikissä, Stjernebergissä ja Hvitvikissä, missä he vain\nmieluimmin tahtovat ruveta asumaan.\n\nPakolaiset puhkesivat kovaääniseen ilohuutoon.\n\n-- Ja ettei yhdenkään heistä tarvitsisi puutetta kärsiä ennen sinne\nsaapumistaan, tahtoo hänen ylhäisyytensä jakaa 10 talaria matkarahoiksi\njokaiselle perheelle ja 5 talaria jokaiselle naimattomalle tahi\nlapsettomalle pakolaiselle.\n\n-- Hurraa! Eläköön kreivi Horn! huusivat suomalaiset.\n\nMutta nyt alkoi melua taas kuulua tukholmalaisten joukosta. Tuo\nvaarallinen huuto: -- me tahdomme kuninkaan takaisin! -- kuului\nuudestaan.\n\nSamassa Bertelsköld näki korkeammalta paikaltaan komppanian sotaväkeä\nkiiltävät kiväärit olalla, pikamarssissa lähenevän kadun päästä. --\nVielä yksi sana -- huusi hän pilkallisen kohteliaasti. -- Ystävät ja\nnaapurit tukholmalaiset, hänen ylhäisyytensä saattaa teidän tietoonne,\nettä hän lahjoittaa teille -- ne ruudut, jotka te hyväntahtoisesti\nolette korjanneet hänen huoneissaan!\n\n-- Alas Horn! Alas neuvoskunta! Eläköön Kaarle-kuningas! -- kiljui\njoukko uuden vihan vallassa, ja pakolaisten rukoilevat äänet hupenivat\nyhä yltyvään melskeeseen.\n\n\n\n\n4. KAROLIINI.\n\n\nKäsittääksemme, mikä merkitys oli tällä katumellakalla, joka toisissa\nolosuhteissa olisi päättynyt vain vähäiseen rähinään ja tuottanut\nhiukan ansiota lasimestarille, on meidän muistettava, että neuvoskunta\noli äskettäin määrännyt säädyt tyhjin toimin hajalle, että\ntyytymättömyys oli yleinen, asema epätoivoinen, mitä kummallisimpia\nhuhuja kuninkaasta oli kulkemassa, kaikki puolueet olivat riidassa\nkeskenään ja pääkaupunki melkein kokonaan vailla sotaväkeä. Ei kukaan\nvoinut edeltäpäin arvata, miten kaikki päättyisi, jos sattumalta jokin\nkipinä sytyttäisi kaikki tulenarat aineet palamaan.\n\nTulossa oleva sotavoima oli eräs äskettäin kokoonpantu Uplannin\nrykmentin varakomppania, enimmäkseen ihan nuoria rekryyttejä, joita\nmuutamat Maunu Stenbockin jäljelle jääneistä helsingborgilaisista,\nTönningenin tappiossa pelastuneista sotamiehistä olivat aseiden\nkäyttöön harjoittaneet. Komppania seisahtui lähimpään kadunkulmaan ja\npäällikkö komensi: Jalalle -- vie! Näytti siltä kuin tahdottaisiin\nhieroa rauhaa väkijoukon kanssa, joka eneni ehtimiseen. Kaikkien\nkatseet kääntyivät nyt kreivi Hornin asuntoon; odotettiin tämän\nkuuluisan neuvosherran näyttäytyvän. Mutta hän ei tullutkaan; hän\nhalveksi rauhan hieromista kapinallisen roistoväen kanssa.\n\nKatu oli nyt kokonaan suljettu. Eräät vaunut, joissa nähtävästi oli\nmaaseudulta tulevia matkustajia, eivät päässeet tungoksessa eteen eikä\ntaapäin. Muutamat vallattomat pojat sivalsivat hevosia ruoskalla, ne\nhyppäsivät pystyyn ja työnsivät vaunuja takaperin väkijoukon päälle.\nLähinnä seisovat siirtyivät syrjään, haukkuivat ajajaa ja uhkailivat\nkaataa vaunut. Eräs naisen ääni käski ajajaa hillitsemään hevosia,\nmutta se oli mahdotonta; melu ja tungos oli hurjistuttanut ne.\n\nSamassa tunkeutui tavattoman kookas ja hartiakas mies väkijoukon läpi.\nSotainen ryhti ja harmaalla talonpojan takilla peitetyt univormun\njäännökset osoittivat miehen ammatin; mutta kulunut, huolimaton puku\nsekä tuo kummallinen, hänen alkujaan jaloilla ja kauniilla kasvoillaan\nelehtivä riutunut, miltei hurjistunut ilme tekivät hänet pikemmin\nrosvon näköiseksi, joka vasta oli tullut metsästä ja nyt ihmeekseen\nhuomasi olevansa keskellä pääkaupungin vilinää.\n\nMuukalainen näytti huomanneen vaaran, johon vaunut olivat joutuneet, ja\ntyönteli vankoilla käsivarsillaan väkijoukkoa pois tieltään meikein\nniinkuin harjaantunut uimari halkoo aaltoja uidessaan. Ennen pitkää\nseisoi hän vaunujen vieressä, tempasi oven auki ja huusi selvällä\nruotsinkielellä vaunuissa olevalle vallasnaiselle, että tämä astuisi\nulos eikä hätäilisi, sillä hän kyllä veisi hänet hyvään turvapaikkaan.\n\n-- Minä en pelkää, -- vastasi nainen, joka oli tavattoman kaunis,\nsurupukuun puettu ja näöltään 30-vuotias; -- mutta onhan yhtä\nmahdotonta jäädä tähän seisomaan kuin ajaa eteenpäin. Olkaa hyvä ja\nviekää minut tässä vastapäätä olevaan kreivi Hornin asuntoon.\n\nOuto mies ei vastannut, hänen jo ojennettu kätensä vaipui alas, ja hän\nseisoi tuokion liikkumatonna. Sillaikaa tunki väkijoukko päälle, ja\nahdinko kävi niin ankaraksi, että tuskin voi liikauttaa kättä tai\njalkaa vaunujen vierellä.\n\n-- No...? -- sanoi mustiin puettu nainen malttamattomasti. -- Tekö\ntässä pelkäättekin?\n\n-- Jalkaisin ette pääse kulkemaan, -- vastasi vieras epäröiden.\n\n-- Niin, olkaa siis hyvä ja kantakaa minut. Näytättepä kantaneen\nraskaampiakin taakkoja ja rynnänneen tiheämpienkin muurien läpi.\n\nVaikka taalalaishattu oli syvälle painettuna muukalaisen otsalle ja\nhänen poskensa kaikenlaisista tuulista ahavoituneet, saattoi kuitenkin\nnähdä, kuinka hän punastui. Mutta tässä ei ollut aikaa viivytellä. Hän\nnosti kauniin taakkansa keveästi kuin lapsen vasemmalle käsivarrelleen,\nsamalla kun oikealla kädellään alkoi työnnellä väkijoukkoa syrjään\nniinkuin myrsky huojuttaa aaltoilevaa viljavainiota. Molemmin puolin\nhäntä kaatui kiroilevia ja kiljuvia yksi toisensa perästä. Jo viimein\nhän pääsi osoitetun talon portille. Siellä laski hän taakkansa maahan\nja asettautui puolustamaan kantamansa naisen eteen, sillä portti oli\nsuljettu.\n\nJoko lienevät lähinnä seisovat närkästyneet muukalaisen vähän\nkovakätisestä kohtelusta, tai lienee häntä siinä portin edessä\nseistessään ruvettu luulemaan kreivin väkeen kuuluvaksi, oli miten oli,\nei kestänyt kauan, ennenkuin väkijoukon kiukku kääntyi portin luona\nseisovaa miestä vastaan. Ensimmäisten herjaussanojen jälkeen alettiin\nheitellä kiviä ja keppejä heilutella. Mies ei kumminkaan näyttänyt\nvaarasta mitään välittävän. Hänen ainoana tarkoituksenaan oli olla\nkilpenä kaikkia niitä aseita vastaan, jotka voisivat sattua mustiin\npuettuun vallasnaiseen. Pari lähinnä seisovaa miestä, eräs vaskisepän\nkisälli ja muuan oluenpanijan renki, lienevät luulleet tätä pelon\nilmaukseksi ja astuivat rohkeasti esiin tarttuakseen tuota pitkää\nmiestä kaulukseen ja heittääkseen hänet maahan sekä antaakseen hänelle\nselkään. Mutta tästä erehdyksestä oli heille käydä hullusti.\nMuukalainen tarttui kummallakin kädellään miehiä rinnukseen, nosti\nheidät molemmat suoralla kädellä ylös maasta ja paiskasi heidät sitten\nniin ankarasti kenttään, että kaikki jäsenet rutisivat, ja veri\npurskahti molempain urhojen suusta ja sieraimista.\n\nVoimanosoitus vaikuttaa aina kansaan, varsinkin, kun se on noin\ntavaton, ja ruotsalaisen mieli haltioitui siihen aikaan\nhämmästyttävistä uroteoista, siinä määrin, että ympärillä seisovain\nmieliala yht'äkkiä vaihtui kunnioitukseksi, miltei ihastukseksi,\njotavastoin kaatuneita alettiin pilkata. -- Kas, siinä sinua\nkoputettiin, kupariseppä! Siinä sait näppäyksen henkitappiisi,\noluenpanija! -- kiljui joukko.\n\n-- Hän tuolla portilla ei olekaan mikään kyyhkysen poika! Ken haluaa\nkoettaa uudestaan?\n\n-- Antakaa hänen olla! -- huusi eräs toinen ääni. -- Ettekö näe tuota\npitkää säilää, joka riippuu hänen talonpoikaisen takkinsa alla? Ettekö\nhoksaa, pöllöt, että hän on kuninkaan sinisiä poikia?\n\n-- Aa ... onko hän kuninkaan sinisiä! Onpa kyllä, sen näin heti hänen\notteistaan. Eläköön Kaarle-kuningas!\n\n-- Eläköön hänen reippaat poikansa! Hurraa!\n\n-- Kas, näetkö vain? Mies nostaa hattuansa. Olipa tyhmästi, että\nruvettiin toraamaan sinisen kanssa. Kuulepas, sinä portin luona seisova\ntoveri, älä ole leikkipuheista milläsikään, tule juomaan lasi meidän\nkanssamme, me panemme kolme äyriä mieheen ja annamme noiden toisten\nriidellä kreivin kanssa niin paljon kuin heitä ikinä haluttaa.\n\n-- Kiitoksia vain, -- vastasi vieras leppyneenä noista sen kuninkaan\nkunniaksi kohotetuista eläköönhuudoista, jonka nimeä mainittaessa hän\naina hattuaan kohautti. -- Minulla on teille terveisiä tuotavana, --\nlisäsi hän, -- mutta niistä saamme sitten jutella. Auttakaa minua nyt\nsaamaan tämä nainen turvalliseen paikkaan.\n\n-- Odottakaa, -- vastasi eräs hansikkaiden tekijä, joka oli asioissa\nylhäisten kanssa, -- jättäkää se asia minun huolekseni. Kreivi\nBertelsköld! Kreivi Bertelsköld!\n\nVieras punastui taas, mutta huomasi samalla, että huuto tarkoitti\nerästä toista henkilöä, joka taas näkyi ikkunasta. Hansikkaiden tekijä\nvaihtoi tämän kanssa vielä muutaman sanan, eikä kauan kestänyt\nennenkuin portti avattiin, ja Torsten Bertelsköld tuli näkyviin,\ntarjoten kätensä mustiin puetulle naiselle. -- _Madame Rhenfelt_! --\nhuudahti hän. -- Kätenne, pyydän; nyt saatatte olla aivan huoleti.\n\n-- Kiitän teitä, kreiviseni, mutta suvaitkaa minun tuoda urhoollinen\npuolustajani muassani! -- sanoi sotaneuvos Rhenfeltin nuori leski,\nsillä hän se oli. Mutta pitkä vieras oli jo kadonnut.\n\n-- Lundberg, -- huusi kreivi Torsten eräälle palvelijalle, -- hae\nkäsiisi se pitkä mies, joka seisoi tässä portilla ja anna hänelle tämä\nrahakukkaro. Olen onnellinen, Eeva hyvä, voidessani pelastaa teidät.\nSeuratkaa minua, kreivittären huoneet tuolla ylhäällä ovat toki onneksi\npihalle päin.\n\nMustapukuinen nainen seurasi häntä. Mutta vielä portilla katsahti hän\ntaaksensa ja virkahti ikäänkuin ajatuksissaan: -- Kummallinen mies!\nTahtoisin kuitenkin mielelläni saada itse kiittää häntä.\n\n-- Älkää olko millännekään, -- vastasi kreivi Torsten hymyillen; -- hän\nkenties jo parhaillaan istuu kapakassa ja juo kuninkaan onneksi.\nHänenlaisillaan miehillä on aina tarpeeksi aihetta maljan\ntyhjentämiseen.\n\n-- Hänen käytöksessään oli kuitenkin jotakin... Mutta te saatatte olla\noikeassakin. Kummallista! Minä tiedän vain yhden, joka voisi hänelle\nvoimissa vertoja vetää.\n\n-- Ja kuka se olisi, jos rohkenen kysyä?\n\n-- Teidän veljenne.\n\n-- Mikä päähänpisto! Mutta te tarvitsette lepoa. Tulkaa, niin menemme\nkreivittären luo.\n\n\n\n\n5. HATUT PÄÄSTÄ!\n\n\nMeteli kreivi Hornin talon edustalla jatkui yhä. Puolueiden salaiset\nurkkijat olivat nähtävästi liikkeellä yllyttämässä väestöä\nmielenosoituksiin, pakottaakseen hallitusta päätöksentekoon. Tuo\nsekava, kuohuva tyytymättömyys oleviin oloihin piti mielten hehkua yhä\nedelleen vireillä; ja ne, jotka tiesivät, samoin kuin myös ne, jotka\neivät tienneet, mitä oikeastaan tahtoivat, olivat kuitenkin kaikki\nsiinä kohden yksimielisiä, että tahtoivat muutoksia -- joitakin\nmuutoksia oleviin sietämättömiin oloihin.\n\nSeuraukset puolueiden tahallisista yllytyksistä huomattiinkin kohta,\nkun ensimmäiset hajanaiset huudot vähitellen keskittyivät yhdeksi\nainoaksi, joka silloin todella olikin kaikkien puolueiden,\nkuningasmielistenkin, yhteinen tunnussana: \"_Rauhaa! Rauhaa!_ Me\ntahdomme rauhaa!\"\n\n-- Kuulkaapa, mitä roistoväki tuolla ulkona huutaa! -- sanoi\nkuninkaallinen neuvos Falkenberg, joka yhdessä useampien muiden\nneuvoskunnan herrain kanssa oli rientänyt paikalle ja päässyt sisään\neräästä takaportista. -- Siellä pidetään paljaan taivaan alla uusia\nvaltiopäiviä, vähän meluisempia vain kuin entiset. Tekisi mieli sanoa:\nRuotsin suu nyt puhuu!\n\n-- Ruotsin suu on ollut niin kauan puhumatta, että se nyt oudokseltaan\nkiljuu, -- virkkoi eräs toinen neuvoskunnan jäsenistä, kreivi Hornin\nappi, sotamarsalkka, kreivi Niilo Gyllenstjerna, joka, samoin kuin\nFalkenbergkin oli epäsuosiossa ja miltei ilmeisessä epäsovussa\näärimmäisten kuningasmielisten kanssa.\n\n-- Suukopua! -- virkkoi kreivi Horn lyhyesti. Hän, joka paremmin kuin\nkukaan muu tunsi aseman, tiesi myöskin, ettei uusi aika vielä ollut\nkypsynyt kuin hedelmä puusta poimittavaksi. -- Tehkää hyvin ja antakaa\njakaa luvatut apurahat pakolaisille! -- lisäsi hän, kääntyen Torsten\nBertelsköldin puoleen.\n\n-- Rauhaa! Rauhaa! -- kiljui väkijoukko yhä kovemmin, ja taas kilahti\nikkunaruutu viereisessä huoneessa.\n\nNaiset, jotka olivat paenneet pihanpuoleisiin huoneisiin, eivät voineet\npysyä niin tyyninä kuin herrat. Kreivitär Horn rukoili isäänsä\nlepyttämään joukkoa, ja Eeva Rhenfelt pyyteli samaa enoltaan, vanhalta\nFalkenbergiltä. Kaikki ahdistivat sitten yksissä tuumin kreivi Hornia.\n\nTämä uljas aatelismies, josta eivät edes hänen kadehtijansakaan voineet\nsanoa, että hän koskaan olisi pelännyt, oli ennen valtiomieheksi\ntuloaan ollut soturi. Vaikka hän vast'ikään oli kieltänyt ryhtymästä\nmihinkään ankariin toimenpiteisiin väkijoukkoa vastaan, välttääkseen\nvähintäkin epäluuloa siitä, että hän käytti väkivaltaa oman itsensä\nsuojelukseksi, niin on kuitenkin luultavaa, että hänen soturina oli\nvaikea taipua valtiomiehelle välttämättömän maltin alaiseksi.\nTiedustelijoita lähetettiin kadulle, ja ne toivat uusia tietoja ulkona\nvallitsevasta tilanteesta. He sanoivat havainneensa, että väkijoukolle\njaettiin rahaa ja että kapakoissa annettiin juomatavaroita ilmaiseksi.\nKreivi Horn neuvotteli muiden neuvoskunnan herrain kanssa, ja tuloksena\nsiitä oli se, että vihdoin lähetettiin sotapäällystölle käsky puhdistaa\nkadut kiväärinperillä ja vangita metelinnostajat.\n\nTahdottiinko siis jouduttaa yleistä kapinaa? Mutta kuka voi sanoa,\nmilloinka toimenpiteet järjestyksen palauttamiseksi ovat lailliset ja\noikeudenmukaiset? Nämä ylhäiset herrat tiesivät, että he enemmän kuin\nkukaan muu tahtoivat rauhaa; mutta kuninkaan tunnussana oli sota.\nRahvas vaati rauhaa ja löi Hornilta ruudut rikki, samalla huutaen:\neläköön kuningas! Tämmöistä on kaikkina aikoina rahvaan johdonmukaisuus\nollut.\n\nTuskin oli tämä käsky annettu, kun Bertelsköld, joka kiikari kädessä\noli seisonut ikkunassa, kuiskasi kreivi Hornille jotakin korvaan, ja\nseurauksena siitä oli, että heti kohta lähetettiin vastakäsky. Kreivin\nvieraat lähenivät nyt yksi toisensa perästä ikkunaa ja näkivät, että\nilmeinen muutos oli tapahtunut väkijoukon käytöksessä. Hälinä oli\nmelkein kokonaan lakannut, vihollisuudet tauonneet, ja joukko alkoi\nahtautua yhteen. Kaikki tunkeutuivat yhteen paikkaan tuolla tuonnempana\nkadun kulmassa. Tuon tuostakin kuului hyväksymisen sekavaa sorinaa tahi\nnureksimisen hillittyä jupinaa, niinkuin olisi kaukainen koski\njymissyt; sitten olivat kaikki niin hiljaa, että etäisimmätkin, jotka\neivät voineet tietää, mistä oli kysymys, vaikenivat, kun huomasivat\netumaisten olevan ääneti ja koettivat tunkeutua likemmä kuullakseen,\nmitä oikeastaan oli tekeillä.\n\n-- Valtiopäivämme ovat aina samanlaiset, -- sanoi Falkenberg hieman\npilkallisesti. -- Nuorallatanssijoilla siellä aina on parhaat\nmarkkinat.\n\n-- Enpä luule, että rahvas tänä päivänä välittää moisista huvituksista,\n-- arveli Gyllenstjerna. -- Vai olisiko kreivi Horn lähettänyt jonkun\nilveilijän heitä huvittamaan?\n\n-- Minä tunnustan, -- vastasi kreivi, että olisin saattanut sitä\nkoettaa. Mutta ajat muuttuvat, rahvas, joka aina on leikkikaluihin\nmieltynyt, huutaa nyt jotakin uutta -- kenties meidän päitämme. Yritys\nei olisi luullakseni tällä kertaa onnistunut. Tuolla he tunkeutuvat\nerään puhujan ympärille, ja mieleni tekisi tietää, mitä hänellä on\nheille sanomista.\n\n-- Lundberg on lähetetty kuulustelemaan ja on kohta ilmoittava, miten\nasiat ovat, -- sanoi Bertelsköld, ojentaen kiikarin esimiehelleen.\n\n-- Olen näkevinäni pitkän vartalon keskellä väkijoukkoa, -- sanoi\nkreivi Horn.\n\n-- Kenties se on teidän ylhäisyytenne kasööri Långström, joka jakelee\nrahoja.\n\nKokenut valtiomies naurahti. -- Kun ihmiset palvelevat kultaista\nvasikkaa, niin he hyppivät ja riekkuvat sen ympärillä; harvoin sen\nvoima riittää melua noin yht'äkkiä vaientamaan eikä se olisi voinut\nsaada noita satoja äänettöminä yhteen ainoaan paikkaan kokoontumaan.\nKatsokaapa tarkemmin, hyvät herrat, se on varmaan pappi, joka tuolla\nsaarnaa.\n\n-- Melu alkaa taas ... ei, nyt se vaikenee ... kuulkaapa! siellä\nhuudetaan: hatut päästä! hatut päästä!\n\n-- Juppiterin nimessä, hatut lentävät pois, kaikki päät paljastuvat,\nkatsokaahan, liike käy keskeltä ulospäin niinkuin ympyrät tyyneen\nvedenpintaan viskatun kiven ympärillä.\n\n-- Miehet pyyhkivät hihoillaan silmiään ja naiset esiliinansa\nliepeillä.\n\n-- Jollei se kunnon Isogaeus olisi kuollut jo useita vuosia sitten;\nluulisin hänen nousseen haudastaan Klaaran kirkkotarhasta pitämään\nnuhdesaarnaa noille ilkivaltaisille veitikoille.\n\n-- Hyvät herrat, -- jatkoi Horn puhettaan, -- lähinnä Jumalan nimeä on\nRuotsinmaassa vain yksi nimi, jolle kaikki päät paljastetaan. Jos tuo\npuhuja ei ole pappi ja hänen puheensa saarna, niin hän varmaankin on\njoku kotiin palannut soturi, joka kertoo heille...\n\n-- Eläköön Kaarle-kuningas! Kaarle-kuningas!... Rajaton hurraahuuto\nkaikui väkijoukosta, alkaen etumaisista riveistä ja leviten viimeisiin\nasti, täydentäen kreivi Hornin keskeytyneen lauseen. Sitten oltiin taas\nhiljaa; puhuja pitkitti puhettaan ja väkijoukko kuunteli, mutta matkan\npituus esti herroja tänne ylös asti erottamasta, mistä oli kysymys.\n\n-- Mitähän se heille sanoo? -- kyseli kreivitär Horn naiselle\nluonnollisella uteliaisuudella.\n\n-- Mitäpä hän voinee sanoa kansalle, joka kärsii nälkää ja vilua,\nnääntyy kaikenmoisten kuormain alla ja on joka haaralta vihollisen\nympäröimänä -- mitäpä hän voinee muuta heille sanoa kuin mitä kansa\nitse vast'ikään huusi: rauhaa! rauhaa! -- vastasi Gyllenstjerna.\n\n-- Olen varma siitä, että hän lupaa heille rauhaa kevääksi, sanoi\nFalkenberg. -- Se mies on otettava talteen. Kenties on hän joku\nsalainen Tanskan lähetti.\n\n-- Jos se on hän, joksi minä häntä luulen, -- kuiskasi rouva Rhenfelt\nenolleen, -- niin rauhaa hän viimeksi vaatii.\n\nTuskin oli tämä sanottu, kun uusi sekava sorina syntyi kadulla, ja\nselvästi voitiin erottaa sanat: sotaa! sotaa! eläköön kuningas!\nSuomeen! Suomeen!\n\n-- Mitä? -- huudahti Gyllenstjerna. -- Vast'ikään he tahtoivat kukistaa\nneuvoskunnan, saadakseen rauhaa; nyt tulevat he meitä ahdistamaan\nsaadakseen sotaa. Minun täytyy sanoa, että heidän edellisessä\npyynnössään oli koko joukon enemmän järkeä.\n\n-- Rahvaan järkeä! huudahti Falkenberg ylenkatseellisesti hymähtäen.\n\n-- Niin, -- sanoi Horn. -- Ja rahvaan innostusta. Mitä olisikaan tämän\nkansan avulla voitu tehdä, ellei sitä olisi kuolemaan asti ahdistettu!\nSe on vuosikymmeniä vuodattanut verta sadoilla tappotanterilla; se on\nantanut auran äärestä ainoan miehensä; se on antanut itseään teurastaa,\nryöstää, polkea, ollakseen sen sankarin jalkalautana joka nyt täyttää\nmaailman urotöillään ja hullutuksillaan. Ja kun se kurjuuden kuorman\nalle nääntyneenä huokaa rauhaa, silloin ei tarvita muuta kuin että joku\nsininen ilmaantuu joukkoon ja kertoo heille taruja, niinkuin niitä\nlapsille kerrotaan, Kaarle-kuninkaasta ja hänen voitoistaan -- ja heti\npaikalla on tämä kansa valmis unohtamaan kaikki tappiot, kaikki\nkärsimykset ja jälleen huutamaan eläköötänsä hänelle, joka on sen veren\nvuodattanut, ja jälleen huutamaan: sotaa! sotaa! ikäänkuin se ei\nkoskaan olisi päässyt tietämään, mitä sodat maksavat! Hyvät herrat --\ntätä kansaa sopii moittia, sitä sopii sanoa hyvin kevytmieliseksi --\nmutta ihmetellä sitä sentään täytyy.\n\n\n\n\n6. SANANSAATTAJA SUOMESTA.\n\n\nKreivi Hornille saapuneet ilmoitukset vahvistivat kohta sen, että tämä\nkokenut valtiomies oli arvannut oikein. Eräs tavattoman pitkä, oudosti\npuettu soturi oli ilmaantunut väkijoukkoon ja alkanut voimakkaasti\nvastustaa rauhan vaatimuksia. Hän oli yksinkertaisella ja miltei\nraa'alla sotamiehen kielellä, joka parhaiten pystyikin kuulijoihin\npuhunut heille kuninkaan ihmeellisistä sankaritöistä ja hänen\nerinomaisesta alttiiksiantavaisuudestaan; kuinka hän ei milloinkaan\nollut säästänyt itseään enemmän kuin halvin sotamieskään; kuinka hän\nkourallisella urhoollisia miehiään oli tuhansia voittanut ja oli\nvieläkin voittava; kuinka hänen suurin virheensä oli se, että hän oli\nluullut ja vieläkin luuli ruotsalaisia voittamattomiksi; kuinka hän nyt\noli kovassa pulassa ja varmasti toivoi, että vaikka koko maailma hänet\nhylkäisi, hänen kansansa ei sitä tekisi; kuinka hän kerran vielä oli\npalaava ja rautakädellään musertava kaikki valtakunnan viholliset;\nkuinka se hänen mieltänsä pahoittaisi, jos ruotsalaiset hänen poissa\nollessaan alkaisivat luulla omaansa ja hänen asiaansa menetetyksi;\nkuinka vihollinen nyt oli valloittanut Itämerenmaakunnat ja viimeksi\nSuomenkin, joka kaikkina aikoina oli niin uskollisesti vertaan\nvuodattanut ja taistellut Ruotsin etuvartijana; kuinka Armfeltin\narmeija äskettäin oli kamppaillut verrattoman urhoollisesti, mutta\njoutunut tappiolle Isokyrössä de la Barren pelkuruuden tähden, ja\nkuinka häpeällistä olisi ruotsalaisille, jos he tässä ylen suuressa\nhädässä jättäisivät tuolla puolen merta olevan aseveljensä apua vaille.\nSeuraus tästä oli tuo kiihkeästi kajahtava uusi sotahuuto, ja\nväkijoukko pakkausi uudelleen kreivi Hornin asunnon ympärille pyytämään\npikaista apua hävitetylle Suomelle.\n\nNämä sanomat saatuaan katselivat neuvosherrat toisiaan vähän hämillään.\n-- Koko maailma tietää siis, että olemme kärsineet tappion\nPohjanmaalla, mutta hallitus ei tiedä siitä mitään, -- sanoi\nFalkenberg.\n\n-- Onhan mahdollista, -- vastasi Horn, -- että joku yksityinen henkilö\non ennättänyt Merenkurkun poikki, ennenkuin Armfeltin sanansaattaja\nehtii tuoda sanoman Tornion kautta.\n\n-- Oli miten oli, sanansaattaja on talteen otettava ja häntä tarkoin\nkuulusteltava, -- arveli Gyllenstjerna.\n\n-- Se pitkä soturi seisoo portilla ja anoo päästä teidän ylhäisyytenne\npuheille, -- ilmoitti lähetti Lundberg, joka taas oli ollut ulkona\ntiedustelemassa.\n\n-- Laske hänet sisään, -- vastattiin lyhyesti.\n\nKaikkien katseet kääntyivät ovea kohti. Torsten Bertelsköld, joka tällä\naikaa oli hoitanut yksityisiä asioitaan ja selittänyt sotaneuvos\nRhenfeltin ihanalle leskelle, kuinka väärin tämä tekisi, jos hän, joka\noli syntynyt ja kasvatettu elämään mitä loistoisimmassa asemassa,\nkuluttaisi elämänsä kukoistusajan maatilallaan Smoolannissa, havaitsi\nharmikseen, ettei hänen mielistelynsä mitään vaikuttanut. Kaunis rouva\nRhenfelt näytti hajamieliseltä, ja hänen ihailijansa tarkka silmä\nhuomasi hyvin, että nuo kauniit silmät, samoin kuin muidenkin silmät,\nolivat ilmeisellä mielenkiinnolla luodut ovea kohti, josta tuota kovan\nonnen sanansaattajaa odotettiin sisään astuvaksi.\n\nTorsten Bertelsköld arvasi syyn. -- Teitäkin, kaunis Eeva, -- sanoi hän\npisteliäästi, -- miellyttävät niinkuin muitakin naisia kummalliset\nasiat. Pelkään kuitenkin, että nuo Suomen pirttien onneaan ajelevat\nritarit ovat pitäneet mielessään vain toisen puolen muinaisten ritarien\ntunnussanasta. Meidän aikamme ritarit ovat _Orlando furiosoltanne_[30]\noppineet pitämään kunniaa suuressa arvossa, mutta kauneutta sitä\nvähemmässä, ja suuresti erehtyisin, jos ei esim. veljeni, joka on niin\nmainio jäsen tuossa kuljeksivassa ritarikunnassa, pitäisi suuremmassa\narvossa hevosta kuin hovinaista, ja katsoisi, että on paljon\nkunniakkaampaa valloittaa jokin Pohjanmaan räme -- kuin Tukholman\nhempein naisensydän.\n\n-- Te olette kenties oikeassa, -- vastasi Eeva Rhenfelt, -- ja mitä\nveljeenne tulee, niin voivat asiat paljon muuttua neljässätoista\nvuodessa, jotka ovat kuluneet siitä, kun hänet viimeksi näin. Mutta\nsitä en usko, että Kaarle-kuninkaan välinpitämättömyys sentään estää\nketään Euroopan ruhtinatarta, ketään Euroopan naista, _häntä_\nihailemasta, häntä rakastamastakin, jos joku rohkenisi kurottaa\nrakkautensa niin korkealle.\n\n-- Olen kyllä kuullut sanottavan, että naisen sydämeen ratsastetaan\nsuorinta tietä pölyisin saappain ja verisin kannuksin, mutta en ole\nvoinut uskoa ovien olevan niin selkoselällään. Miesten ja naisten osat\nmahtavat näinä aikoina olla vaihdoksissa, koska luulen, että\nkaunottaret väkisin tahtovat ensi askelen astua. Mutta jättäkäämme tämä\nasia siksensä. Minä odotan hyvin malttamattomasti tuota Suomesta\ntullutta sanansaattajaa. Olemme joutuneet tappiolle; veljeni oli\nepäilemättäkin taistelussa, ja kun tuntee hänen uhkarohkeutensa, voisin\nsanoa hänen hurjapäisyytensä...\n\n-- Niin te, kreiviseni, toivotte, että tämä urhoollinen ja ritarillinen\nsotilas ei enää ole oleva esteenä, kun valtioviisaus ryhtyy vähemmin\nvaarallisia voittojaan voittamaan...\n\n-- Rouvaseni, meillä ei ole mitään perintöä toisiltamme kadehdittavana,\n-- vastasi Torsten Bertelsköld vihastuen.\n\nSamassa astui soturi sisään.\n\nEeva Rhenfelt tunsi heti suojelijansa, joka pari tuntia sitten oli\nkantanut hänet väentungoksen läpi. Hänen eriskummaisessa puvussaan ja\nharmaassa talonpoikaisessa takissaan, joka oli vedetty miltei\nrepaleiksi kuluneen sinisen asetakin päälle, näkyi merkkejä äskeisestä\nkadulla syntyneestä ahdingosta, ja nuo partaiset posket, jotka eivät\nmoneen aikaan olleet partaveistä nähneet, tekivät hänet villiytyneen\nnäköiseksi ja olivat omituisena vastakohtana hänen muutoin komealle\nvartalolleen ja jaloille, miehuullisille kasvoilleen -- vastakohtana,\njonka tuo loistava seura ja hovilaisten huolelliset vaatteet tekivät\nvieläkin tuntuvammaksi.\n\nVieras itsekin nähtävästi huomasi esiintymisensä outouden; hän kävi\nhämilleen ja tapaili sanojaan.\n\n-- Astukaa lähemmä! -- sanoi kreivi Horn sillä ylhäisen kohteliaalla\näänellä, millä hänen asemassaan oleva mies puhuttelee alhaisempaansa,\nkun tämä pelkästä kunnioituksesta kadottaa rohkeutensa. -- Olette\ntahtonut puhutella minua. Mikä on nimenne?\n\n-- Nimeni ei ollut tuntematon silloin, kun minulla oli kunnia lainata\nteidän ylhäisyydellenne hevoseni Narvan luona, tai kun minun suotiin\nVäinäjoen, Klissovin ja Thornin luona taistella teidän ylhäisyytenne\nkomennossa, -- vastasi vieras uljuudella, joka sopi hänelle\noivallisesti, parrasta ja sarkatakista huolimatta.\n\n-- Mitä! -- huudahti kreivi tuolla tuttavallisella äänellä, jolla hän\naina puhutteli vanhoja asekumppaneitaan -- ja missä rykmentissä\npalvelitte -- _au diable_, minä olen unohtanut nimen; suokaa se minulle\nanteeksi, kunnon ystäväni!\n\n-- Nimeni on Kustaa Aadolf Bertelsköld, siihen aikaan henkirakuunain,\nsittemmin henkivartijain kornetti; ja tätä nykyä jälleen henkirakuunain\nmajuri teidän ylhäisyytenne palvelukseksi.\n\nYlhäinen seura sai suuret silmät, ja Torsten Bertelsköld kaikista\nsuurimmat. Ollen mestari teeskentelemään, tervehti hän heti kohta\nveljeään mitä herttaisimmalla sydämellisyydellä. Tähän yhtyi kreivi\nHornkin, ja kilvan riennettiin nyt äsken tulleelle huomaavaisuutta\nosoittamaan. Ainoastaan kreivitär Horn osoitti, ollen hämmästyvinään,\nniitä selviä jälkiä, joita odottamattoman vieraan märät, kannuksilla\nvarustetut saappaat olivat kalliille matoille jättäneet.\n\nKustaa Bertelsköld irroittautui pian kyselevien käsistä ja astui suoraa\ntietä kreivi Hornin eteen ja sanoi yht'äkkiä:\n\n-- Teidän ylhäisyytenne! Armfelt on voitettu ja Suomi menetetty. Minä\nolen henkeni uhalla tullut Merenkurkun yli ja ratsastanut tänne yötä ja\npäivää pyytämään pikaista apua. Toivon teidän ylhäisyytenne sentähden\nsuovan anteeksi, että tällä tavoin astun teidän eteenne.\n\n-- Mikä onnettomuus! -- huudahti kreivi Horn panematta mitään huomiota\nviimeisiin sanoihin. -- Herra kreivillä on luultavasti ilmoituksia ja\nohjeita kenraalimajuri Armfeltiltä?\n\n-- Minä jouduin taistelussa pääjoukosta erilleni ja murtauduin Vaasaan;\nsieltä tulin Pirkkiön saaristoon ja sieltä jäitse Länsipohjaan.\n\n-- Tehkää hyvin ja kertokaa taistelun meno.\n\nKustaa Bertelsköld kertoi sen.\n\n-- Se on ääretön onnettomuus, -- jatkoi Horn totisena. -- Valtakunnan\nvarat ovat tyhjentyneet; on aivan mahdotonta lähettää suomalaisille\ntäältä mitään apua.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne lienee oikeassa. Ja yhtäkaikki -- suokaa\nanteeksi rohkeuteni -- ei sovi, ei saa Suomea menettää. Ruotsin varat\novat lopussa, mutta sillä on toki vielä kädet vapaina kotonansa. Kun\noman ruumiin jäsen on vaarassa, kun veri omaa verta, sydän omaa sydäntä\navuksi huutaa, silloin täytyy pelastuskeino keksiä. Teidän\nylhäisyytenne tietää, mitä Suomi on ollut Ruotsille ja mitä se tällä\nhetkellä vielä on. Se puolustautuu vielä niinkuin viimeinen urho\nvaltakunnan ulkovarustuksilla, mutta se sortuu ylivoiman alle, se\nvuodattaa verensä kuiviin, se kuolee. Teidän ylhäisyytenne! Suomi\n_täytyy_ pelastaa, vaikka se maksaisi kaiken, mitä meillä on, oikean\nkätemme ja puolet elämästämme!\n\n-- Nuori mies, -- sanoi Gyllenstjerna, -- hallitus on tekevä, mitä se\nsuinkin voi, sen enempää ei saata kukaan järjellinen mies vaatia\nmeiltä. Rahavarastomme ovat tyhjät...\n\n-- Me otamme hopeat pöydiltämme...\n\n-- Se on jo tehty. Prinsessa itse syö tina-astioista.\n\n-- Timantit kuninkaan kruunusta! Tukaatit lastemme säästölaatikoista.\nVihkisormuksen äitimme kädestä!\n\n-- Miksi ei toteutettaisi Stjerneldin esitystä, että Breitenfeldin,\nLützenin, Varsovan ja Narvan voittomerkit olisi säätyjen suostumuksella\nhuutokaupalla myytävä! -- huudahti Falkenberg pisteliäästi.[31]\n-- Eikö mitään muita keinoja löydy? Asetettakoon vapaajoukkoja.\n\n-- Naiset, lapset ja ukot kyntävät peltoja. Tilat joutuvat autioiksi.\nKoko Skoonessa tuskin on 12,000 miestä.\n\n-- Ne 12,000 lähtekööt sotaan! Lapset asettavat kiväärin ukkojen\nolkapäille ja laukaisevat. Äidit valmistavat ruutia ja valavat luoteja.\nTyttäret puolustavat Ruotsia, niinkuin Värendin tytöt muinoin tekivät.\n\n-- Tanska karkaa niskaamme.\n\n-- Ruotsilla on useampi kuin yksi Stenbock.\n\n-- Joka haaralta vihollisia, kateutta ja petosta; kaikkialla odotetaan\nRuotsin sortumista.\n\n-- Kuningas tulee!\n\n-- Rauha -- mutta ei kuningas voi meidät pelastaa.\n\n-- Jalot herrat ja valtakunnan hallitusmiehet! -- puhkesi Suomen\nsanansaattaja sanomaan, ja kuuma kyynel vieri hänen miehekästä,\nruskettunutta poskeaan pitkin -- kun on taisteltava hengen, veljen\nasunnon, tyttären kunnian puolesta -- silloin ei ole aikaa arveluun.\nSilloin ei kysytä, mistä ase saadaan ja kuka sillä lyö -- silloin\nlyödään nyrkillä, silloin taotaan, niinkuin karthagolaiset muinoin,\nmiekkoja porttien saranoista, liesien arinoista ja viimeisestä aurasta!\nNaiset leikkaavat hiuksensa köysienpunontaan, ja lapset antavat\nviimeisen paitansa sotavöiksi... Oi, jalot herrat, huomenna riennän\ntakaisin Suomeen; älkää kieltäkö minua viemästä sinne lohdutusta,\ntoivoa -- sillä toivoton taistelu on taistelua kuolema povessa. Kreivi\nHorn, jalo, urhoollinen kreivi Horn, te olette niinkuin minäkin\nsuomalainen syntyjänne! Nämä toiset herrat ja kuninkaan neuvokset ovat\nrehellisiä, viisaita ja isänmaataan rakastavia miehiä -- minä pyydän\nheitä antamaan anteeksi soturille, joka puhuu kotimaansa puolesta ja\njoka jo ammoin on unohtanut taidon asettaa sanansa niinkuin ehkä\nvaadittaneen valtakunnan korkeimmasti uskottujen miesten edessä --\nmutta he voivat vielä ajatella Ruotsin olevan ilman Suomea -- me,\nkreivi Horn, emme voi sitä ajatella -- me emme jaksa enää elää, jos\nSuomi kuolee -- pelastakaa se! pelastakaa se! muuten täytyy meidän\nhukkua sen pirstaleihin!\n\nKreivi Horn nousi istuimeltaan. Vaikka hänen mielenmalttiaan olikin\nmonesti koeteltu, vaikka hänen ryhtinsä olikin järkähtämättömän luja,\noli hänen äänensä nyt kuitenkin tavattoman lämmin. -- Herra kreivi, te\nolette puhunut niinkuin mies, ja minä olen varma siitä, että me kaikki\ntäällä ymmärrämme toisiamme. Minä lupaan teille, että niin pitkälle\nkuin valtani ulottuu, on kaikki tehtävä, mitä tehdä voidaan. Enempää en\nsaata, en saa luvata. Onko teillä mitään erityistä ehdotettavaa?\n\n-- Suvaitseeko teidän ylhäisyytenne, että koetan täällä Tukholmassa\nsaada toimeen vapaaehtoisten värväystoimiston?\n\n-- Tehkää se, jos sillä voitte jotakin saada aikaan. -- Ja koska\nvast'ikään olette pitänyt puheen tuolla ulkona väkijoukossa, niin\nkoettakaa, kreivi hyvä, jälleen tyynnyttää mieliä. Sitten pyydän teitä\nhyväntahtoisesti olemaan luonani tänä iltana; meillä on vielä teiltä\npaljon kyseltävää.\n\nKustaa Bertelsköld kumarsi ja poistui. Hänen mennessään seisoi Eeva\nRhenfelt häntä vastassa ja puristi hänen kättään. -- Jumala teitä\nsiunatkoon, kreivi Kustaa, ja suokoon sydämenne toivon toteutuvan! --\nsanoi hän äänellä, joka pani tämän naisia kainostelevan soturin kasvot\npunaisina hehkumaan,\n\nVäkijoukko oli jo suureksi osaksi hajaantunut -- olkien liekki oli\nleimahtanut ja sammunut, hätä ja huolet jäähdyttivät pian heidän\ninnostuksensa. Paikalle jääneet saivat tyytyi siihen puolinaiseen\nlupaukseen, jonka neuvoskunnan herrat olivat uskaltaneet antaa ... ja\nvähitellen hajaantuivat hekin.\n\nBertelsköld tuli takaisin. Kaiken iltaa puhuttiin Suomesta. Sieltä oli\nniin paljon ja niin surullista kerrottavaa; aivan vähän tiedettiin\nsiitä Tukholmassa. Parast'aikaa puheltaessa kello löi 7. Silloin\nkeskeytti kreivi Horn puheensa puolilauseeseen, koko talonväki\nkutsuttiin sisään, Raamattu avattiin, ja kaikki kävivät polvilleen\niltarukoukseen, niinkuin sen ajan hurskas tapa vaati.\n\nKun taas oli noustu ylös, jatkoi kreivi puhettaan siitä, mihin oli\nlopettanut. -- Hyvät herrat kanssaveljeni, -- sanoi hän, --\nkeskustelkaamme nyt siitä kirjeestä, joka tänään tuli hänen\nmajesteetiltaan ja joka koskee -- prinsessan kihlausta.\n\n\n\n\n7. VOITTOJEN KIRJA.\n\n\nIsojen, rajujen myrskyjen raivotessa, jotka kukistavat valtakuntia,\npyyhkäisevät pois valtoja ja kääntävät ajan virran uusia uria\nkulkemaan, katoaa tuhansia huokauksia kuulumattomina niiden pauhinaan.\nKuninkaat, sotapäälliköt, valtiomiehet seisovat niissä kuin huojuvat\nmastonhuiput meren kuohuissa; ken lukee ne lukemattomat aallot, jotka\nhyökyvät heidän ympärillään, kimmeltävät hetkisen aikaa laskevaa\naurinkoa vasten ja sitten painuvat alas, unohdettuina kadotakseen.\nHistoria piirtää muistiinsa ainoastaan suuret joukot ja huiput, noiden\nuhrien summat, noiden kyynelten virran; yksityiskohdat katoavat ja\nvirkoavat kuitenkin yhä uudestaan eloon; ihmissydän sykkii aikojen\nsisimmässä alati samaa sykintäänsä.\n\nEdellisessä luvussa kerrottujen tapausten jälkeisenä päivänä sykki\nkolme semmoista sydäntä kreivitär Liewenin kabinetin kodikkaassa\nhämärässä. Useita vuosia olivat he olleet ajan myrskyjen erottamina,\njokainen heistä oli syvistä haavoista verta vuotanut ja kuitenkin\nkohtasivat he toisensa murtumattomina, vaikkeivät enää olleetkaan\nsamanlaisia kuin ennen nuoruuden ensi kukoistuksen aikana, jolloin\nelämä liekehti heille ruusunpunaisena nuoren kuninkaan hovissa;\nkohtasivat toisensa olentojensa pohjalta muuttumattomina, yhtä jaloina,\nyhtä rakastavina, elämän koettelemuksista vain karaistuneina. Kätensä\nsydämelleen painaen voivat nämä kolme harvinaisen jaloa ihmistä sanoa\ntoisilleen, että he neljäntoista myrskyisen vuoden kuluessa eivät\nhetkiseksikään olleet luopuneet velvollisuudestaan, rakkaudestaan ja\nmuistoistaan!\n\nKustaa Bertelsköld oli värväystensä tähden pakotettu viipymään\nTukholmassa. Hän oli suostunut sisarensa luona majailemaan, ja hän oli\nnyt ulkonaisesti jotensakin entisessä kunnossaan; parta oli ajettu ja\nasetakki tarpeenmukaisesti paikkailtu. Olipa hänet saatu tulemaan\nnaistenkin seuraan -- hänet, joka ei ollut rohjennut naista silmiin\nkatsoa aina tuon vaarallisen, Aurora Königsmarkin luona vietetyn illan\njälkeen! Mutta nämä naiset olivatkin vain hänen sisarensa, kreivitär\nLiewen, ja heidän molempien lapsuudenystävä Eeva Falkenberg, tätä nykyä\nRhenfeltin leski, jotka olivat saaneet tämän yksipäisen soturin yhdeksi\nillaksi jäämään luoksensa. He olivat saaneet hänet houkutelluksi\nkertomaan muutamia seikkailujaan -- lyhyitä, reippaasti kerrottuja\njuttuja, joissa tavallisimmin kuningas, välistä Horn, Lewenhaupt tahi\nArmfelt, mutta ei koskaan hän itse, olivat kertomuksen päähenkilöinä.\nJa naiset vuorostaan kuvailivat hänelle voittojen tuottamaa ihastusta,\ntappioiden tuottamaa tuskaa, sitä hirveätä, kuukausittain kestänyttä\nepätietoisuutta, joka näiden sotaisten harharetkien aikana oli milloin\nihastuttanut, milloin kiusannut ja kiduttanut kotona olevia.\n\nOli kumminkin eräs kipeä kohta, jota kaikki olivat vältelleet\nkoskettamasta, kunnes Bertelsköld kovalla kourallaan tarttui sisarensa\nhienoon, pehmeään kätöseen, katsoi häntä hellästi ja uskollisesti\nsilmiin ja virkkoi: -- Ebba, minulla on sinulle terveisiä Eerikki\nFalkenbergilta!\n\nKreivitär oli vaiti, ja hänen herttaiset silmänsä, joista kyynelten\nlähde ei koskaan ollut kaukana, kostuivat vähitellen, kunnes kirkkaat\nvesihelmet alkoivat niistä pisaroida pitkin hänen armaita poskiaan. Hän\nvain nyökytti päätään merkiksi siitä, että hän oli ymmärtänyt veljensä\najatukset.\n\n-- Yöllä vasten Pultavan taistelua, -- jatkoi Bertelsköld, -- ja vähän\nennen keskiyötä lepäsimme me kumpikin valveilla saman vartiotulen\nvierellä ja sanoimme jäähyväiset toisillemme. Jos minä kaadun, sanoi\nEerikki Falkenberg, niin tervehdä sisartasi ja sano, että minä kaaduin\nkuningastani ja isänmaatani puolustaessa, hänen kuvansa sydämessäni,\nviimeiseen asti... Lopun tiedät. Hän kaatui seuraavana päivänä\npuolenpäivän aikaan, meidän suojatessamme kuninkaan paluuretkeä; ja\nminä ennätin vain puristaa hänen kättänsä, sillä ei ollut enää aikaa\nviipyä.\n\nMolemmat naiset olivat kyyneleihinsä sulaa. Eeva Rhenfelt puristi\nBertelsköldin kättä. -- Veljeni haamu kiittää teitä minun\nvälitykselläni siitä, että olette perille saattanut hänen terveisensä,\n-- sanoi hän hellästi.\n\n-- En ole voinut tehdä sitä ennen, -- sanoi Bertelsköld -- ja pusersi,\ntietämättään, ojennettua kättä niin kovasti, että kaunis Eeva puri\nhuultaan tuskasta. Bertelsköld havaitsi sen ja punastui kovasti; se oli\nvain hänen tottumattomuuttaan, kun harvinainen sattuma oli saattanut\nhänet naisten seuraan.\n\n-- Tietänettekö myöskin, kreivi Kustaa, -- sanoi Eeva häntä\nrauhoittaakseen -- tietänettekö, että teidän sisarenne suri viisi\nvuotta veljeäni, ja kun hän vuosi sitten suostui rupeamaan kreivi\nLiewenin puolisoksi, niin se tapahtui vain sillä ehdolla, että hän aina\nvast'edeskin saisi kantaa surupukuaan kaikkialla, missä eivät hovitavat\nvälttämättä vaadi iloisempia värejä... Mutta se siksensä. Kreivi Kustaa\non täällä niin rakas ja harvinainen vieras, ettemme saa näillä\nsurullisilla muistoilla pelottaa häntä pois.\n\n-- Eeva hyvä, -- puuttui kreivitär puheeseen, -- suvaitse minun vedota\nvanhaan ystävyyteesi. Kutsu häntä sinuksi!\n\n-- Jos ei kreivillä ole mitään sitä vastaan ... vastasi Eeva Rhenfelt,\nja ennenkuin kyynel oli ehtinyt kuivua hänen pitkiltä mustilta\nsilmäripsiltään, ilmaantui jo entinen veitikka silmäkulmaan.\n\n-- Minullako? -- toisti Bertelsköld kovin hämmästyen, ja toivoi\nvarmaankin jo olevansa sadan penikulman päässä kasakkain piikkien\nkeskellä Isokyrön jäällä.\n\n-- _Allons_, -- sanoi kreivitär; -- olkoon se siis päätetty. Meitä on\ntässä kolme ikäänkuin samasta juuresta, samasta ajasta, samoista\niloista ja samoista suruista kasvanutta. Harjoittakaamme kerta mekin\nkolmen kesken valtioviisautta ja tehkäämme keskenämme hyökkäys- ja\npuolustusliitto ... tietystikin mieheni suostumuksella. Eihän tiedä,\nmitä voi tapahtua. Me saatamme kaikki tulla tarvitsemaan luotettavaa\nystävää.\n\nBertelsköldin ei sopinut kieltää kättänsä, mutta nyt hän varoi liian\nkovasti puristamasta. Hänestä tuntui niinkuin hänen kättänsä polttaisi,\nkun hän kosketti Eeva Rhenfeltin kättä. Kreivitär hymyili. Se onni,\nettä hänellä taas oli rakastettu veli luonaan, kuivasi pian kyynelten\nlähteen.\n\n-- Tunteeko urhokas veljeni erästä kirjaa -- _le voici!_ -- Ja samassa\nojensi kreivitär hänelle vihreisiin, vähäisen kullalla silattuihin\nsahviaanikansiin sievästi sidotun muistikirjan; kannet osoittivat\nkumminkin selvästi, että sitä usein oli auottu.\n\nKustaa Bertelsköld avasi kirjan ja luki sen ensimmäiseltä sivulta Ebban\nkäsialalla kirjoitetut sanat:\n\n\"_Voittojen kirja Kustaa Aadolf Bertelsköld. Anno 1700_.\"\n\nTämä koski karoliinin sydämen herkkään paikkaan. Hän nauroi ja itki\nyhtä rintaa; hän heittäytyi niin rajusti sisarensa kaulaan, että tämä,\njoka oli vähällä tukehtua, väkisin kiskoutui irti hänen sylistään.\n\n-- Koska muutamat henkilöt tässä seurassa kenties ovat unohtaneet,\nmiten tämän pikku kirjan laita on, niin tahdon verestää heidän\nmuistiaan, -- jatkoi kreivitär. -- Sattuipa eräänä kauniina\ntalvipäivänä, että minun pikapäinen veljeni näki hyväksi heittää\nhovipalvelijan Kustaa Otto Douglasin Drottningholman portaista alas,\nsiitä syystä, että Douglas sanoi suomalaisia aatelismiehiä tolvanoiksi,\njotka eivät hävenneet kuninkaan linnassa keskenänsä puhua rumaa\näidinkieltänsä, suomea. Tästä uroteostaan sai veljeni arestia, ja\npäästyään sieltä joutui hän riitaan Eeva Falkenbergin kanssa, joka\nnuhteli häntä hänen hovipalvelija parkaa kohtaan näyttämästään\nmiehuudesta, mutta uskalsi epäillä, tokko hän yhtä uljaasti esiintyisi\nvaltakunnan vihollisia vastaan. Minun uusi kirjani, johon ei vielä\nollut mitään kirjoitettu, oli juuri silloin hänen edessään pöydällä;\nherra Kustaa otti kirjan ja sanoi, lehtiä lukematta: sen Eeva neiti\ntietäköön, etten palaa Tukholmaan, ennenkuin minulla on voitto tai\nainakin kunniallinen kahakka kirjoitettavana joka ainoalle tämän kirjan\nlehdelle... Ja koska hän lähti matkalle seuraavana päivänä ja nyt\nensikerran neljäntoista vuoden kuluttua palaa Tukholmaan, on aika lukea\nlehdet ja katsoa, onko hän pitänyt sanansa.\n\n-- Se on totta, -- sanoi Eeva Rhenfelt. -- Miehen tulee näyttää, että\nnuorukainen on pitänyt sanansa.\n\nKreivi Kustaa alkoi selailla kirjaa. Useimmille lehdille oli  jo\nkirjoitettu Ebban käsialalla. Ensimmäiseltä lehdeltä luki hän:\n_Tiberup, 25. p. heinäkuuta_ 1700. Toiselta: _Narva, 20. p.\nmarraskuuta_ 1700. Ja samoin yhä edelleen, lehti lehdeltä, vuosi\nvuodelta, voitto voitolta, aina onnettomaan vuoteen 1709 asti. Mutta\nsiihen loppuivat muistiinpanot, ja 10 tahi 15 lehteä oli vielä\nkirjoittamatta.\n\n\n\n\n8. VOITTOJEN KIRJAN KIRJOITTAMATON LEHTI.\n\n\n-- Ei minulla ole voittoja enää! -- huudahti Kustaa Bertelsköld\npuoleksi leikillään, puoleksi surumielin, katsellessaan tyhjiä lehtiä\nvuoden 1709 jälkeen.\n\n-- Taikka myös kunniallinen kahakka -- sehän luvattiin! -- sanoi hänen\nsisarensa, jonka hyvä sydän aavisti, että voitetun karoliinin sydäntä\nsentään mahtoi kirveliä, vaikka hän hymyilikin.\n\n-- Minäkin suostun siihen, -- kiirehti Eeva Rhenfelt lisäämään. --\nSuostun sitä kernaammin, kun Narva, Väinäjoki, Klissova, Holofzin,\nVarsova, Thorn ja niin monet muut voitot, jotka täyttävät pitkiä sivuja\nhistorian lehdillä, tässä täyttävät vain yhden ainoan lehden, yhden\nainoan rivin voittojen kirjassa, jonka tekijä on Kustaa Aadolf\nBertelsköld.\n\n-- Jonka tekijä on Kaarle XII, -- oikaisi Bertelsköld.\n\n-- Niinkuin tahdot. Jonka tekijä on nykyajan ja ehkä kaikkienkin\naikojen suurin kirjailija tämänlaisen kirjallisuuden alalla, mutta joka\non painettu hänen soturiensa verellä ja sidottu kansiin, joiden\nkullattu reunakoriste on tehty Ruotsin kansan viimeisestä tukaatista.\nJatka; yksi kahakka siis jokaisen jäljellä olevan lehden osaksi!\n\n-- Olkoon menneeksi. Minä myönnyn esitykseen sillä ehdolla, että\nkahakka ei pääty tappioon ja että asekunnia jää tahrattomaksi.\n\n-- Tiedän tappioita, jotka ovat tuottaneet katoamattoman kunnian, kun\nvoitto sitävastoin on tuottanut varsin vähän. Ja ilmankin -- milloinka\novat ruotsalaiset häväisseet aseitaan, lieneepä voitto tahi kova onni\nsitä seurannut?\n\n-- Soisin voivani tähän vastata: eivät milloinkaan. Mutta\nkirkkaimmatkin aseet voivat joskus saada tahran, ja me olemme kaikki\nkuolevaisia, jotka emme voi tehdä kerta tehtyä tekemättömäksi, vaikka\njäljestäpäin katkerasti kadummekin, mitä taistelun riehuessa olemme\nrikkoneet. No niin, minä kirjoitan, koska minun on pidettävä sanani.\nMutta siitä on kauan aikaa, kun viimeksi olen kynää ja mustetta\nkäsitellyt.\n\n-- Siltäpä näytätkin, ystäväiseni, -- sanoi Ebba leikillään. Ja\nBertelsköldin ensimmäinen kirjallinen yritys olikin iso mustetahra\nvoittojen kirjaan.\n\n-- Kovin kamaloita variksenjalkoja nämä ovat noin hienolle paperille,\n-- vastasi soturi hämillään, mutta jatkoi kuitenkin kirjoitustaan ja\noli vähitellen täyttänyt jokaisen lehden jollakin nimellä ja\npäivämäärällä, aina siihen saakka, kun kirjoitti \"_Pälkäne 6. päivänä\nlokakuuta_ 1713.\" Viimeinen lehti jäi kumminkin kirjoittamatta.\n\nMolemmat naiset katselivat kirjan uutta sisältöä -- isoja, jäykkiä\nkirjaimia, piirretyt juuri kuin miekan kärjellä. -- Entä viimeinen\nlehti! -- huudahtivat molemmat yhteen ääneen.\n\n-- Tyhjä!\n\n-- Ja miksi ei Isokyröä?\n\n-- Me jouduimme tappiolle.\n\n-- Mutta vasta mitä urhoollisinta vastarintaa tehtyänne, vasta sitten,\nkun kahdesti olitte ajaneet vihollisen pakosalle ja vallanneet 6\nkanuunaa, niinkuin itse olet kertonut...\n\n-- Me jouduimme tappiolle, sanon minä.\n\n-- Kaksituhatta suomalaista kaatui mitä kauneimmassa järjestyksessä,\nrivi rivin, mies miehen viereen, upseerit komppaniainsa, aliupseerit\nruotunsa etunenässä; he kaatuivat kunnialla saaduista haavoistaan,\naskeltakaan paikaltaan väistymättä ja kaatuneitten vihollisten\nympäröiminä. Sinä olet soturi, Kustaa, ja kiellät tältä tappiolta sijan\nvoittojen kirjassa!\n\n-- Kaatua osaa jokainen kuormastopoika. Iskeä osaa jokainen\npalkkasotilas. Mutta tehdä velvollisuutensa!... Sitä emme tehneet\nIsokyrössä, ja sentähden se päivä ei tule Ebban kirjaan. Meidät kaikki,\njotka sen päivän jälkeen jäimme elämään, olisi sotaoikeuteen vedettävä.\n\n-- Mutta Armfelt, sinä, te kaikki, ratsuväkeä lukuun ottamatta,\ntaistelittehan te verrattoman miehuullisesti aina loppuun asti.\n\n-- Ratsuväkeä lukuun ottamatta, niin kyllä. Olkoon syy kenen hyvänsä,\nmutta meillä ei ole tapana jäädä elämään semmoisten päivien jälkeen.\nAsia on mutkaton; kaadutaan vain, eikä siitä ole sen enempää sanomista.\nMinä puolestani tein voitavani saadakseni saman lopun kuin muutkin,\nmutta koska en taistelematta voinut sitä saada, satuinkin pääsemään\nhengissä. Älkäämme siitä enää puhuko.\n\n-- Mutta mitä kirjoitamme viimeiselle lehdelle?\n\n-- Sitä en tiedä. Ehkä uskoo Eeva sen köyhälle soturille toistaiseksi\nvelaksi, uusien voittojen korkoa ja luotettavaa, hänen sydänverensä\nvahvistamaa velkakirjaa vastaan.\n\n-- Toistaiseksi on petturi.\n\n-- Sitten en tiedä, mitä tehdä.\n\n-- Ellet pane itseäsi pantiksi, -- keskeytti Ebba. -- Se olisi\nluotettavampi pantti kuin sydänveresi, jota jokainen vihollisen kuula\non vaatimassa.\n\n-- Ei Eeva tahdo niin halpaa panttia, eikä se olekaan minun vallassani\ntätä nykyä, -- vastasi Bertelsköld ja taittoi huomaamattaan sievät\nenglantilaiset sakset, jotka oli ompelupöydältä ottanut.\n\nEeva katseli ikkunasta ulos ja rummutti ruutua vasten \"Kaarle XII:n\nmarssia Narvan luona\".\n\n-- Tiedänpä vielä yhden keinon, -- jatkoi kreivitär, jonka oli\nhauska nähdä, millaiseen pulaan hän oli saattanut yhden sen ajan\nurhoollisimpia miehiä ja yhden sen ajan uljaimpia naisia. -- Etkö voi\nsitä arvata?\n\n-- Minä olen varsin huono arvoituksia selittämään, -- vastasi Kustaa.\n-- Anna Torstenin arvata minun puolestani, hän osaa tehdä sen paremmin\nkuin minä.\n\n-- Epäilenpä, olisiko Torsten nyt samaa mieltä minun kanssani, --\nnaurahti Ebba, -- ja sentähden on parempi, että me kolme liittolaista\narvaamme yhdessä. Tässä on yksi lehti, johon on kirjoitettu: \"_Würgen\n20. päivänä tammikuuta_ 1702.\" Ystäväni on sen ehkä unohtanut. Tahdon\nsiis muistuttaa hänelle, että hän on saanut voiton, joka syystä kyllä\nvoi käydä kahdesta, sillä paitsi hänen majesteettiaan kuningas Kaarle\nXII:ta Kustaa Bertelsköld arvattavasti on ainoa kuolevainen, joka\nyhdeksäntoistavuotiaana on voittamattomana eronnut Aurora\nKönigsmarkista.\n\n-- Siis tarkoitat...?  -- Että kirjoitamme viimeiselle lehdelle: Saldoa\nyksi voitto vuodelta 1702. Hyväksytään maksettavaksi: Eeva Rhenfelt,\nsyntyjään Falkenberg.\n\n-- Hyväksytään, -- vastasi Eeva.\n\n-- Protesteerataan, -- väitti Bertelsköld.\n\n-- Mitä? huudahti kreivitär. -- Oletko siis pettänyt? ... olet kenties\nsortunut taistelussa?\n\n-- En, mutta...\n\n-- Salli minun virkistää muistiasi erään asian suhteen, joka kenties\ntekee suotavammaksi, että viimeinenkin lehti on täyteen kirjoitettuna.\n_Voici_. Samassa kirjeessä, päivätty Narvassa 7. päivänä joulukuuta\n1700, jossa ystäväni kertoo lupauksestaan, minkä hän teki Tukholmasta\nlähtiessään, luetaan vielä: \"Ja tähän vastasi Eeva Falkenberg: en sitä\nusko; kornetti saa olla iloinen, kun saa karhuja nuijia; johon minä\nsanoin: mitä neiti lupaa minulle, jos tapahtuu niinkuin olen sanonut?\nJa siihen sanoi hän: sitten saa kornetti pyytää minulta mitä hyvänsä,\nen ole sitä kieltävä. Onko se varma? sanoin minä. Niin varma, sanoi\nhän, kuin kukko Jaakopinkirkon tornissa; ennen se laulaa kuin minä\nteidät petän.\" --  No niin, eikö Eeva Rhenfelt tahdo täyttää Eeva\nFalkenberg^ lupausta?\n\n-- Toivoni on Pyhän Jaakopin kukon varassa, -- vastasi Eeva hymyillen.\n\n-- Niinpä siis, -- sanoi kreivitär, -- jos voittojen kirjaan tulee\nviimeinen lehti kirjoitetuksi, on tämän velkakirjan omistajalla oikeus\nnykyiseltä sotaneuvoksen leskeltä, vapaasukuiselta rouva Eeva\nRhenfeltiltä, syntyjään Falkenberg, vaatia sitoumuksen täysi summa,\nnimittäin _mitä hyvänsä_.\n\n-- Minä vetoan tornin huipussa olevaan oraakkeliin, -- toisti Eeva\nsamaan tapaan.\n\n-- Kun velkakirja on kirjoittamatta, joutuu, paha kyllä, laillisinkin\nsaaminen mitättömäksi, -- huudahti Bertelsköld, yhtyen pilaan hänkin.\nNäin armaiden opettajattarien koulussa käy edistyminen nopeasti.\n\n-- Näin harvinaisessa riita-asiassa täytyy poiketa tavallisesta\noikeudenkäyntijärjestyksestä, -- jatkoi kreivitär. -- Minä ehdotan\nriitapuolille sovintoa. Velkakirja kuoletetaan, mutta velkoja ottaa sen\nsijaan kiinnityksen velalliseen.\n\nRiitapuolet eivät virkkaneet mitään. Molemmat tunsivat hyvin kyllä,\nettä koko heidän elämänsä onni nyt oli kysymyksessä. Aina ensimmäisen\nnuoruuden ajoilta oli Eeva Falkenbergin kuva lähtemättömäksi juurtunut\ntämän urhoollisen karoliinin sydämeen; tämä kuva oli kulkenut hänen\nkanssaan sadoissa taisteluissa, tappotanteren surmain keskellä ja\nyöllisen vartiotulen ääressä yksinäisiä ajatuksia hautoessa; se oli\nvarjellut häntä lukemattomista vaaroista hänen hurjan, monivaiheisen\nsotilaselämänsä retkillä, ja tätä armasta kuvaa sai hän kiittää siitä,\netteivät hänen huulensa koskaan olleet naisen huulia kohdanneet ja että\nhän tähän hetkeen asti, kolmanteenkymmenenteen ensimmäiseen\nikävuoteensa saakka, oli säilyttänyt ensimmäisen nuoruudenajan kaiken\nkainouden ja viattomuuden. Eeva taasen -- leskeksi jääneenä\nkahdeksankymmen vuotisen ukon jälkeen, jonka riutuvaa elämää hän\nystävyydestä oli kaksi vuotta alttiiksi antautuen holhonnut -- millä\nihastuksella hän olikaan kuullut puhuttavan noista voitoista, joiden\nmaine täytti maailman ja joihin hänen lapsuuden ystävänsä otti\nkunnialla osaa! Mitä lumousta olikaan hänen uljas ja ylevä luonteensa\ntuntenut kaikista noista tarumaisista vaaroista ja seikkailuista! Kuta\nvanhemmaksi hän tuli, sitä selvemmäksi hänelle kävi, että vain\ntällainen mies, mies tämän sanan uljaimmassa merkityksessä, ansaitsisi\nhänen rakkautensa. Ja nyt, yhdeksänkolmatta vuoden iällä, jolloin\nnaisen rakkaus on koko hänen elämänsä, -- nyt seisoi hänen edessään tuo\ntarujen sankari, kainona niinkuin hän itsekin, yhtä hehkuvana, mutta\nyhtä äänetönnä, ja leikkiä laskettiin siinä sanoin, jotka, miten\nmilloinkin sattuivat, kuitenkin aina sisälsivät kummallekin kokonaisen\ntulevaisuuden. Sentähden oli Kustaa Bertelsköld vaiti. Sentähden oli\nEeva Rhenfelt vaiti. Kevään myrskyt humisivat lumisin siivin\nikkunaruutuja vasten, ja huoneessa syntyi pitkällinen rajujen tunteiden\ntäyttämä hiljaisuus.\n\nBertelsköld nousi istuimeltaan ja otti hattunsa. Jäähyväiset oli\npitkäksi ajaksi sanottava. Ebba Liewen tunsi sen ja otti puhuakseen. --\nKustaa, sydänkäpyseni -- sanoi hän hellästi, -- elämäsi on tähän asti\nollut pelkkiä vaaroja ja taisteluita; ei kukaan rohkene epäillä sinun\nurhouttasi. Sinä olet tähän asti ollut maanpakolainen, jonka nuoruus on\nhuvennut verenvuodatuksissa vierailla mailla; mutta isänmaasi tarvitsee\nsinua yhtä hyvin täällä kotona meidän luonamme. Sinä et saa enää elää\nyksistään kunnian vuoksi. Sinun pitää elää meidänkin tähtemme, jotka\nsinua rakastamme, sisaresi ja -- Eevan vuoksi. Älä lähde enää luotamme;\njää tänne Ruotsiin! Kreivi Horn tarvitsee sinun kokemustasi; kenties\nkättäsikin, jos tanskalaiset hyökkäävät päällemme. Jää meidän\nluoksemme!\n\n-- Älä puhu siitä! Minä ymmärrän hyväntahtoisuutesi -- teidän\nystävyytenne; eikö Ruotsi olisi minulle rakas! Mutta minä olen Suomessa\nsyntynyt; Suomi on oman onnensa nojaan heitetty ja mitä suurimmassa\nhädässä; jos jäisin teidän luoksenne, silloin hylkäisin syntymämaani.\n\n-- Koko Suomi on vihollisen vallassa, se on menetetty, ja sinä et _voi_\nsitä pelastaa. Jää meidän luoksemme.\n\n-- Jos se on menetetty, ja jos en voi sitä pelastaa, niin voinpa\nkumminkin kuolla sen edestä. Minun täytyy palata Suomeen.\n\n-- Ajattele, mitkä sanomattomat vaivat sinua odottavat; en puhu\nvaaroista, sillä niitä sinä ylenkatsot -- mutta olla kuin metsän peto\nvihollisten ajettavana noissa asumattomissa metsissä, nääntyä nälkään\nja viluun ilman mainetta, ilman voittoa tuossa hävitetyssä maassa,\njossa ei enää ole majaakaan, missä voit saada lepoa ja hoitoa,\nsittenkun taisteluissa olet veresi hukkaan vuodattanut! Oi, jää meidän\nluoksemme!\n\n-- Lumi on useasti ennenkin ollut vuoteeni ja taivaan tähtinen laki\nöinen kattoni. Minä lepään siellä levollisemmin kuin kotona sinun\nluonasi pehmeimmällä vuoteella.\n\n-- Kotona meidän luonamme sinulla on muutakin kuin lepoa, muutakin kuin\nhyvää hoitoa, on mainehikas toiminta-ala! Täällä on sinulla muutakin\nkuin sisar -- ah, en puhukaan itsestäni! -- on sydän, joka on sykkinyt\nsinulle kaikissa kohtaloissa, sydän niin jalo ja uljas kuin omasi on,\nsydän, jota Ruotsin urhoollisimmat aatelismiehet tulevat sinulta\nkadehtimaan. Jää tänne Kustaa! Siellä kaukana odottavat sinua erämaat,\nyksinäisyys, pakkanen, pimeys, epätoivo, kuolema -- täällä onni,\nystävyys, valo, rakkaus, elämä! -- Valitse!\n\n-- Olen valinnut. -- Hyvästi Ebba.\n\nSisar heittäytyi hänen syliinsä. -- Eeva, Eeva! -- huusi hän, -- auta\nminua pidättämään häntä! Sinä voit sen tehdä, sinä.\n\nMutta Eeva Rhenfelt astui yleväryhtisenä lähemmä, ja hänen silmänsä\nloistivat uljuudesta. Ennenkuin kukaan vielä arvasi hänen\ntarkoitustaan, oli hän tarttunut kynään ja ripeällä kädellä\nkirjoittanut voittojen kirjan viimeiselle lehdelle:\n\n\"_Tukholma 24. päivänä maaliskuuta_ 1714.\"\n\n-- Mitä olet kirjoittanut? -- kuiskasi Ebba. -- Tämänkö päivän?\n\n-- Tämän päivän.\n\n-- Voitonko?\n\n-- Voiton suurimman.\n\n-- Entä lupauksesi?\n\n-- Se täytetään, jos ja milloin kreivi Bertelsköld siis vaatii. Mene\nJumalan haltuun, jalo, uljas sankari, taistelemaan onnettoman maasi\npuolesta. Tullet takaisin tahi et muistanet minua tahi unohtanet --\nlupaukseni on luettavana voittojen kirjan viimeisellä lehdellä!\n\n\n\n\n9. KUN LEIJONA PALASI OTUKSEN AJOSTA\n\n\n1. päivänä joulukuuta 1714 -- tämä päivä on merkkipäivä -- oli muutamia\nrohkeimpia puoluemiehiä kokoontunut Sven Leijonmarckin luo\nFinstaholmaan vähän matkan päähän Upsalasta. Rekikeli oli tullut\nvarhain, ja talvi oli tuima, niinkuin aina on ollut silloin, \"kun\nryssät ovat liikkeellä\"; sanottiinhan niiden olevan liitossa\nluonnonvoimain kanssa. Ylt'ympärinsä kuului susien ulvontaa\nlumituiskussa, ja rengit pystyvalkean ääressä kuiskasivat toisilleen,\nettä susien ulvonta tuolla ulkona merkitsi jonkin uuden ihmisuhrin\njäällä tapahtuneen. Kuusi tai kahdeksan suomalaista pakolaista oikoili\nväsymyksestä nääntyneitä jäseniään valkean ääressä; tuon kamalan äänen\nkuultuaan kuulostivat he ja katselivat toisiaan silmissä synkeä\nalakuloisuus. He tiesivät liiankin hyvin, että harvoin sai siihen\naikaan yhtä päivää kuluneeksi, ettei sen jälkeisenä aamuna kuultu\nyksinäisen matkustajan, toisinaan kokonaisten perheiden, jotka\nviluissaan ja nälissään kulkivat talosta taloon, joutuneen susien\nraadeltaviksi talvisen yön yksinäisyydessä.\n\nHerrat tuolla sisällä eivät hekään näyttäneet paremmalla mielellä\nolevan. He olivat tavallisella kellonlyömällä ottaneet osaa yhteisiin\niltarukouksiin, joita harvoin laiminlyötiin; mutta rukoukset\ntoimitettiin nyt hajamielisesti ja levottomin mielin. Ei edes\nLeijonmarck itsekään, joka useasti sanoi anovansa pyhältä hengeltä\nneuvoa, ollut nyt saanut mitään välitöntä ilmoitusta ylhäältä.\nNeuvotonna selaili hän muutamia pöydällä olevia kirjoitettuja\npaperilehtiä, joiden otsakkeena oli: \"Kaikkien Suomenmaan neljän säädyn\npuheet Tukholman ritari-, pappis- ja porvarisäädyille.\"\n\nSyynä herrain kokoontumiseen oli huhu, että kuningas oli paluumatkalla\nTurkinmaalta. Mutta huhu oli niin kauan ja niin useasti tuhansin kielin\nvalehdellut, ettei kukaan tiennyt, mitä piti uskoa, mitä tuli tehdä.\nVarovainen tuomiorovasti Molin pysyi vaiti, rohkea Eerikki Benzelius\nmietti uusia keinoja, sukkela laamanni Gyllencreutz oli nolona ja\nhämillään ja Leijonmarck, joka muuten oli kohtuuden mies, maisteli\ntavallista useammin seuran kestitykseksi esille pannusta isosta\nolutkannusta.\n\nTämän herrojen suuren epätietoisuuden keskeytti pihalta kuuluva\nkulkusten kilinä, ja kohta astui Torsten Bertelsköld sisään,\nmielihyvällä heittäen hienon soopeliturkkinsa päältään. Herrat\ntunkeusivat hänen ympärilleen kysellen Tukholman uutisia, ja\nmerkillistä oli kuulla, kuinka viisaasti he osasivat sanansa sovittaa,\nennenkuin vastauksesta saivat jonkinlaisen varmuuden siitä, mitä tuleva\noli.\n\n-- Kreivi näyttää tuovan lohdullisia tietoja tullessaan, -- sanoi\nMolin. -- Hänen majesteettinsa taitaa piankin ilahduttaa uskollisia\nalamaisiaan kaivatulla kotiintulollaan.\n\n-- Sen Jumala suokoon! huudahti Leijonmarck.\n\n-- Antaisinpa viimeisenkin talarini köyhille, kun vain varmaan voisimme\nsiihen luottaa, -- puuttui Gyllencreutz puheeseen.\n\n-- Lähinnä valtakunnan menestystä täytyy kuninkaan menestyksen olla\nhartaimpana toivomuksenamme, -- virkkoi Benzelius, aivan liian vilpitön\nmies, voidakseen edes tässä epätietoisuudessakaan tekeytyä liian\nuskolliseksi.\n\n-- Mitä uutta? -- huudettiin yhteen ääneen.\n\n-- Ei mitään erinomaista minun tietääkseni, -- vastasi Bertelsköld\nhiukan pahanilkisesti, sillä häntä silminnähtävästi huvitti tehdä pilaa\nherrain uteliaisuudesta.\n\n-- Mutta tottapa hallitus on saanut sen sanan, jota eilen odotettiin\nStralsundista, -- sanoi Molin.\n\n-- Sanantuoja tuli kyllä tänä aamuna, mutta hänen on täytynyt tehdä\nkierros, välttääkseen tanskalaisia.\n\n-- Ja mitä hän tiesi kuninkaan kotiin tulosta?\n\n-- Ei mitään -- paitsi että kuningas August on pannut kokonaisen\narmeijan siepposissejä liikkeelle, pyydystääkseen, jos mahdollista,\narmollisen kuninkaamme paluumatkalla paulaansa.\n\nSeurasi äänettömyys, jolla aikaa herrat vähän hämillään katselivat\ntoisiaan. Jo pelkkä mahdollisuus, että kuningas joutuisi tämän kavalan\nverivihollisensa vangiksi, oli sitä laatua, että Kaarle XII:n\nkatkerimmatkin vihamiehet sitä kammoksuivat.\n\n-- Me olemme rehellisiä miehiä, -- sanoi Benzelius hartaasti, -- ja me\nsuomme kuninkaalle hyvin käyvän, vaikka ei kukaan saata lukea sitä\nmeille viaksi, että asetamme _salutum regni_ tarkoitusperäksemme.\nKreivi voi siis jättää pois kaikki kiertelemiset. Kreivi tulee Hornin\nluota ja tietää sekä hänen että muiden neuvoston jäsenten arvelut tässä\nasiassa. Suoraan sanoen, mitä neuvoskunta siitä ajattelee?\n\n-- Neuvoskunta ajattelee alamaisimmasti aina samaa kuin hänen\nmajesteettinsa, -- vastasi Bertelsköld. -- Ja koska hänen\nmajesteettinsa arvelee kohta seisovansa Ruotsin manterella, niin\nneuvoskunta arvelee samoin. Luulen, että herrat kaikki ovat samaa\nmieltä.\n\n-- Epäilemättä, -- arveli Gyllencreutz. -- Mutta koska tässä ei ole\nmitään tosiasioita olemassa, vaan ainoastaan arveluita -- mitä kreivi\nHorn siitä ajattelee?\n\n-- Hyvät herrat, minä en tiedä mitään -- ja tuo diplomaattinen\nolkapäännykäys sopi kreivi Torstenille mainiosti -- minulla ei ole\nkunnia tuntea neuvoskunnan arveluita. Pelätään vain hänen\nmajesteettinsa paluumatkan jollakin ikävällä tavalla keskeytyneen.\nVarmoja tietoja on siitä, että hänen majesteettinsa on lähtenyt\nmatkalle syyskuun 20. päivänä klo 10 a.p.,[32] ja kun tiedetään, miten\nhänen majesteettinsa matkustaa...\n\n-- Meillä on tänään joulukuun 1. päivä, -- virkkoi Molin.\n\n-- Eikä marraskuun 10. päivän iltana, jolloin sanantuoja lähti\nStralsundista, ollut vähintäkään tietoa hänen majesteetistaan, --\nlisäsi kreivi Torsten huolettomasti.\n\n-- Lähtö oli varmaan sekä tsaari Pietarin että kuningas Augustin\ntiedossa, -- puuttui Gyllencreutz puheeseen.\n\n-- Ja luultavasti on, -- sanoi Leijonmarck, -- Belialin ruhtinas\nDresdenistä on lähettänyt hänen majesteettinsa muotokuvia kaikille\nteille, joita majesteetin on sopinut kulkea.\n\n-- Turhaa vaivaa! -- sanoi Benzelius. -- Kaarle XII:n muotokuva on jo\nennestään jokaisessa töllissä koko Euroopassa.\n\n-- Kun nämä kaikki laskemme yhteen, -- arveli Gyllencreutz...\n\n-- Kuninkaan tunnetun uhkarohkeuden kanssa, -- keskeytti hänet rauhaa\nrakastava Molin...\n\n-- Ja jumalattomain vehkeilijäin hankkeitten kanssa, -- lisäsi\nLeijonmarck...\n\n-- Ja Ruotsin kohtalon kanssa! -- huudahti Benzelius...\n\n-- Niin...\n\n-- Niin on hyvin todennäköistä, että hänen majesteettinsa on...  --\nVangittu!\n\n-- Ei... Kaarle XII ei ikinä anna vangita itseään elävältä, -- virkkoi\nBenzelius synkästi. Kaikki kävivät vähäksi aikaa ihan äänettömiksi.\nPaljas ajatus, että moinen jättiläinen olisi kukistunut, mykisti\njokaisen.\n\n-- Hyvät herrat, -- sanoi viimein kreivi Torsten, ainoa, jolla vielä\noli rohkeutta hymyillä; -- arvelua kaikki, _rien de plus!_ En ole\nmitään sanonut.\n\n-- Mutta asianhaarain yleiseen menoon katsoen, -- arveli\nGyllencreutz...\n\n-- Ja säilyttäen alamaisen uskollisuutemme ja kunnioituksemme, --\nlisäsi Molin...\n\n-- Niin on meidän toimiminen, -- sanoi Benzelius.\n\n-- Aika on tullut! -- säesti Leijonmarck rohkeasti. -- Saul on\nsyöksynyt miekkansa kärkeen, ja Herra on pelastava Israelin\nfilistealaisten käsistä.\n\n-- Jos niin onnettomasti on käynyt, että kuningas on sortunut, --\njatkoi Molin, -- niin varovaisuus vaatii meitä olemaan valmiit siihen,\nmitä tuleva on. Neuvoskunta tulee siinä tapauksessa heti kohta\nkutsumaan säädyt kokoon, ja minä luulen, että näiden ensimmäisenä\ntoimena on oleva solmia rauha niin pian kuin mahdollista ja millä\nehdoilla hyvänsä.\n\nBenzelius kuohahti vihasta. -- Herra tuomiorovasti menee\nrauhankiihkossaan kovin pitkälle, -- huudahti hän. -- Ennenkuin niin\npitkällä ollaan, pitää Ruotsilla olla kuningas.\n\n-- Tai kuningatar!\n\n-- Joka tapauksessa vapaus!\n\n-- Me olemme yksinvaltaa tarpeeksi kokeneet emmekä tahdo enää olla\nmissään tekemisissä turkkilaisten pashain kanssa.\n\n-- Meitä on poljettu, sorrettu!\n\n-- Riistetty ja raastettu, vertamme vierasten varjokuningasten vuoksi\nvuodatettu!\n\n-- Kaikki Puolan, ei mitään Ruotsin hyväksi!\n\n-- Käytetty Moolokin astinlaudaksi!\n\n-- Dshingis-khanin teurasuhriksi!\n\n-- Raivotarten hekatombiksi!\n\n-- Mekö alistuisimme Ahabin tyranniuden ja Saulin hulluuden alaisiksi?\n\n-- Ei milloinkaan! Hyvät herrat, tehkäämme heti kohta ehdotus uudeksi\nvaltiomuodoksi!\n\n-- Asettakaamme säätyjen erikoisoikeudet entiselleen!\n\n-- Tarkastakaamme reduktsionin toimet!\n\n-- Puhdistakaamme virkakunnat!\n\n-- Vähentäkäämme armeijaa!\n\n-- Poistakaamme verot!\n\n-- Hyvät herrat, se on jo kaikki edeltä käsin tehty, -- puhkesi\nLeijonmarck kiireisen innokkaasti sanomaan, otti eräästä salakaapista\nesille paksuja paperikimppuja ja alkoi isolla äänellä lukea kauan\ntekemäänsä ehdotusta, joka pääasiallisesti sisällykseltään oli\nsamanlainen kuin se, joka viittä vuotta myöhemmin tuli valtakunnan\nperustuslaiksi, mutta melkoista jyrkempi, mikä todisti, että mies oli\ntulevaisuuden miehiä. Tuon tuostakin keskeyttivät hänen lukunsa toisten\näänekkäät hyväksymishuudot tai vastaväitteet. Sanomaton innostus\nvaltasi koko seuran. Eivätpä edes hengenmiehetkään huomanneet, kuinka\ntiheään he kurkistivat aina uudestaan täytetyn olutkannun pohjaan.\n\nTorsten Bertelsköld yksinään seisoi siinä välinpitämättömän ja tyynen\nnäköisenä, mutta liehtoi vain taitavasti syttynyttä tulta.\n\nKiisteltiin juuri mitä riemastuneimman mielialan vallitessa\nkuningasvallan rajoittamisesta ja puolalaisen mallin mukaan perustetun\ntasavallan mahdollisuudesta, kun samassa lumettunut sanantuoja, itseään\nilmoittamatta, astui sisään ja jätti Bertelsköldille kirjeen. Sinetti\noli Hornin. Mestarin oppilas ei voinut salata kalpenemistaan. Läsnä\nolijat huomasivat sen ja hälinä salissa vaikeni.\n\n-- Hyvät herrat, -- sanoi Bertelsköld, turhaan koettaen puhua\ntavallisella pilkallisella äänellään, -- pahat arvelumme ovat toki\nolleet perättömiä. Kreivi Horn ilmoittaa minulle, että uusi sanantuoja\non tullut kahta tuntia myöhemmin edellistä ja tuonut sen iloisen\nsanoman, että hänen majesteettinsa, meidän armollisin kuninkaamme\nmarraskuun 11. päivänä klo 1:n aikana aamulla on terveenä saapunut\nStralsundiin.\n\nHerrat katselivat toisiaan -- kummallisen hartaasti. Siinä tuli loppu\nhallitusmuodosta, loppu tarkastuksista, puhdistuksista, vapauksista,\nloppu Ahabista, Saulista, Moolokista ja Dhingis-khanista, loppu\nhiiristä, jotka juoksentelivat pöydällä kissan poissa ollessa.\nLeijonmarck pistää sukaisi mitään hiiskumatta paksun ehdotuksensa\nuuniin; se leimahti tuleen ja paloi! Itsekukin siirtyi siivosti\nkotiinsa. Erään nimen varjo oli heidät lyönyt kauhulla.\n\n\n\n\n10. KOHTAUS STRALSUNDIN LUONA.\n\n\nEräänä kauniina kesäaamuna heinäkuun lopulla v. 1715 purjehti pieni\nruotsalainen kuunari Stralsundin satamaan. Särkyneistä raakapuista,\npuhkotuista purjeista ja höllällään riippuvista mastonuorista päättäen\noli alus vast'ikään joko kärsinyt ankaran merivaurion tai myös hädin\ntuskin pelastunut vihollisen kuulien keskestä. Jälkimmäinen oletus\nosuikin oikeaan. Tordenskiöldin ja Sehestedin tanskalaiset laivueet\nristeilivät herroina näillä vesillä, ja likeltä piti, ettei yritys\npäästä lyhyen kesäyön pimeässä lävitse puikahtamaan, käynyt tälle\nrohkealle purjehtijalle kalliiksi. Se oli pelkäämättä vaihtanut\nlaukauksia parin kolmen tanskalaisen fregatin kanssa ja sen oli viimein\nonnistunut lähellä Rügenin rantaa päästä matalammalle vedelle, missä\nisot laivat eivät enää voineet sitä seurata. Nyt oli se pelastunut ja\ntervehti reippaasti linnaa ruotsalaisella tunnusmerkillä, jota antaessa\nkaksi leimauksen ja paukauksen seuraamaa kevykäistä savupatsasta\ntuprahti ilmaan laivan keulalaidalla.\n\nEräs hieno ja kalpea herrasmies, joka oli puettu kalliiseen\nsoopeliturkkiin, vaikka kirpeä merituuli jo aikoja sitten oli\nluovuttanut valtansa lauhoille maatuulille, ilmestyi nyt peräkannelle\nkiikarilla katselemaan noita ammottavia tykinsuita. Hänen kääntyessään\nlaivan päälliköltä jotakin kysymään, kuvastui hänen muuten kylmissä\nkasvoissaan äkillinen hämmästys, kun hän aivan selkänsä takana näki\ntavattoman kauniin, solakan naisen, joka samalla uteliaisuudella kuin\nhän itsekin katseli linnan varustuksia.\n\n-- Sanovatko silmäni totta? Rouva Rhenfelt täällä, ja minä en ole\nosannut aavistaakaan, missä suloisessa seurassa olen tullut Ystadista!\n-- huudahti soopeliturkkiin puettu herra.\n\n-- Se johtuu siitä, että kreivi Torsten tällä matkalla kaiken aikaa on\nvartioinut kajuuttaa, -- vastasi Eeva Rhenfelt vähän kärkevästi, linnaa\nyhä katsellen. -- Ei edes ottelu tanskalaisten kanssa voinut herättää\nkreiviä hänen tyynestä rauhastaan.\n\n-- Mitä minun mielestänne olisi pitänyt tehdä, ihana Eeva? -- vastasi\nBertelsköld vähän närkästyen -- sillä hänen oli vaikea tunnustaa\noikeata syytä, joka ei ollut pelko, vaan meritauti, -- antautua\nalttiiksi teidän pureville pistopuheillenne ja samalla tanskalaisten\nkuulille, se olisi ollut samaa kuin joutua kahden tulen väliin. Mutta\nsuvaitkaa minun kysyä, mikä tuottaa Stralsundille sen onnen, että se\nsaapi vastaan ottaa näin pelättävän lisävoiman muuriensa sisäpuolelle?\nLyön vetoa, ettei rouva Rhenfelt tavoittelekaan vähempää kuin ollakseen\nRuotsin Jeanne d'Arc.\n\n-- Ja mikä on saanut kreivin ensi kerran elämässään lähtemään sotaan\nvaltakunnan vihollisia vastaan ja näin tavattomasti panemaan alttiiksi\nRuotsin diplomaattisen tulevaisuuden?\n\n-- Eräs vähäpätöinen asia, eräs neuvoskunnan antama lähetystoimi, joka\ntoivottavasti kyllä onnistuu, saatuani armollisen sotaneuvoksettaren\nliittolaisekseni. Minä olen huomauttava hänen majesteetilleen, ettei\nStralsundilla enää ole mitään hätää. Ei tarvitse muuta kuin käyttää\nteidän pistopuheitanne paalutukseksi linnan ympärille: kyllä vainen\ntanskalaiset ja preussilaiset niihin seivästyvät _Eh bien_, teemmekö\nrauhan?\n\n-- Kun valtioviisaat puhuvat rauhasta, he tarkoittavat sotaa. Minä\ntyydyn sodanjulistukseen.\n\n-- Kuulkaa minua, Eeva, tehkäämme se sanomattoman suuri uhraus, että\nsiedämme toinen toistamme. Vaikka olemmekin vihollisuudessa keskenämme,\nniin olen yhtäkaikki teidän ystävänne enemmän kuin luulettekaan. Kun\nteidänlaisenne järkevä nainen...\n\n-- Oh, herra kreivi, te alatte imarrella! Totta on, teidän asemanne on\narveluttava, te tarvitsette vaikutusvaltaa hänen majesteettinsa luona,\nmutta kääntykää kernaammin jonkun toisen puoleen, joka paremmin voi\nteitä auttaa.\n\n-- Jättäkää nuo pistopuheenne, näettehän, etteivät ne minuun pysty. Kun\nsanon teitä järkeväksi naiseksi, niin olen lausunut teille suurimman\nkohteliaisuuden, minkä mies voi naiselle lausua...\n\n-- Te erehdytte; silloin hän lausuu hänelle suurimman kohteliaisuuden,\nkun sanoo häntä sydämelliseksi.\n\n-- Sallikaa minun puhua loppuun. Te olette vielä vähän harvinaisempi,\nte olette lujaluontoinen nainen. Minä pyydän, älkää minua keskeyttäkö;\nmiksikä teitä imartelisin? Tiedänhän, että vihaatte minua. No niin,\nvihatkaa minua, jos niin haluttaa, mutta tehkäämme liitto, sillä me\nvoimme vahingoittaa toisiamme vihollisina ja auttaa toisiamme ystävinä.\nSallimus on saattanut meidät yhteen kaidalle laudalle, johon sama kuula\nhelposti olisi voinut sattua. Aika on lyhyt, minä käytän tilaisuutta\nhyväkseni ja pyydän teitä vaimokseni.\n\n-- Vaikka vihaamme toisiamme?\n\n-- Minä kunnioitan teitä, ja te pelkäätte minua. Siinä kaikki, mitä\ntarvitaan.\n\n-- Te petytte. Minä en pelkää enkä tarvitse teitä.\n\n-- Te olette itsenäinen ja rohkea; kaksi ominaisuutta, jotka voivat\nsaattaa teidät korkeimpaan loistoon tai myös pikaiseen kukistumiseen,\naina sen mukaan, kuinka niitä käytätte. Miettikää kerran elämänne\npäämäärää, miettikää sitä vakavasti ja viisaasti, niinkuin taidatte,\njos tahdotte. Jos viisaasti mietitte, tulette huomaamaan, että\nprinsessa kumminkin kerta on tuleva kuningattareksi, ja silloin teillä\nminun puolisonani on mahdollisuuksia äärettömiin. Mutta jos sidotte\nkohtalonne nykyisyyteen, joka riippuu minkä tanskalaisen tykkijunkkarin\nkuulasta hyvänsä, ja jos hylkäätte liiton minun kanssani, niin etsikää\nitsellenne ajoissa leskenmaja Smoolannin kaukaisista metsistä, sillä\nmaailma on kohta unohtava, että Eeva Rhenfeltiä oli olemassakaan.\n\n-- Oletteko puhunut puhuttavanne, herra kreivi...?\n\n-- En vielä. Teissä on vielä eräs kolmas ominaisuus, joka tekee\ntyhjäksi kaikki teidän järkenne laskelmat. Te olette hieman haaveileva,\narmollinen rouva, ja siihen olette tavallanne oikeutettukin, sillä koko\nRuotsin kansa, ja erittäinkin sen naismaailma, on nyt -- te muiden\nmukana -- viisitoista vuotta umpeensa haaveillen ihaillut samaa miestä\nja samoja poikamaisuuksia. Te näette, mihin se on vienyt, ja seuraus\ntulee olemaan teillekin sama. Haaveksikaa, haaveksikaa vain\nkahdennestatoista Kaarlestanne ja te heitätte todellisuuden ja\nsyntyperäisen asemanne luotanne, ajatellaksenne unelmia, valhekuvia,\nkangastuksia -- kunniata, joka viimein hajoaa riekaleiksi, ja\nkorkeutta, jota viimein ei säiky kamarineitsytkään. Ja puhuakseni\nlopuksi tuosta hiukan romanttisesta mieltymyksestä minun veljeeni...\n\n-- Millä oikeudella, herra kreivi...?\n\n-- Malttakaa mielenne, minä pyydän; tosin on tämä hyvin arka kohta,\nmutta parastahan on, että viritämme kitaran kielet täysin sointuviksi,\nniin ne eivät häiritse meidän duettoamme, armollinen rouva. Niin,\npuhuakseni siis tuosta hiukan romanttisesta mieltymyksestänne minun\nveljeeni, niin saan sanoa teille, etten sitä ensinkään pelkää. Teidän\ntaipumuksenne on hyvin luonnollinen. Kustaassa on miehuutta, ja\nStralsundissa oleva alkukuva luo aina hiukan heijastusta Lapinmaassa\nolevaan jäljennökseensä -- sillä tällä haavaa Kustaa luullakseni on\nLapinmaan tienoilla; hänen urotekonsa eivät enää mahdu mihinkään muuhun\nosaan Eurooppaa. Mutta nähkääs, jos teidän taipumuksenne on mahdollinen\nja ymmärrettävä, niin on hänen sitä mahdottomampi ja käsittämättömämpi.\nMinä panen Drottningholman linnan vetoon suomalaista savupirttiä\nvastaan, että Kustaa, aina siitä asti, kuin hän lähti, on ollut\nkasakkain tappamiseen niin kokonaan innostunut, ettei hän hetkeäkään\nole joutanut teitä muistamaan, ihana Eeva...\n\n-- Niinkö luulette kreivi? -- vastasi Eeva Rhenfelt pilkallisesti,\nnäyttäen Bertelsköldille kirjettä, jonka kankeasta, kuin hiilihangolla\nkirjoitetusta osoitteesta Torsten heti tunsi veljensä Kustaan käsialan.\n\n-- Se ei minua liikuta, -- vastasi kreivi ylpeästi. -- Olen puhunut\npuhuttavani ja pyydän teiltä vastausta.\n\nKuunari oli lähestynyt satamaa vasten olevia ulkovarustuksia ja\nvalmistui ankkuria laskemaan. Nuori leski näytti linnan katselemiseen\nniin kiintyneen, ettei hän enää huomannutkaan peräkannella olevaa\nvieruskumppaniaan. Sattumalta pudotti hän sillävälin matkalaukkunsa;\nhovimies, kreivi Torsten otti sen ylös ja ojensi sen leskelle, sitä sen\nenempää ajattelematta.\n\n-- Antakaa minulle sisällys, niin kreivi saa pitää kuoren, -- sanoi\nEeva Rhenfelt huolettomasti, linnan varustuksia yhä tähystellen.\n\nNyt vasta huomasi Bertelsköld, että matkalaukku oli tehty viheriästä\nsahviaanista yhteenkäännetyn korin muotoiseksi.[33] -- Tämä on siis\nvastauksenne? -- kysyi hän purren huultaan.\n\n-- Näettekö, -- jatkoi sotaneuvoksetar, joka, kiikari silmän edessä, ei\nollut kreiviä kuulevinaankaan; -- näettekö, tuolta kaukaa heittelevät\ntanskalaiset ja preussilaiset mörssärit pommeja Stralsundiin. Teille\nkäy vaaralliseksi, kreivi Torsten, mennä niitä vastaan kynä miekkana ja\nmustetolppo kilpenä. Mutta vielä arveluttavammaksi käy kohdata tuolla\nlinnassa häntä, jonka tarkka silmä on pystyvä teihin paremmin kuin\nluulettekaan. Aina te puhutte viisaista laskelmistanne. Kuinka te\nvoitte niiden avulla minulle selittää, että tuo kuningas, joka palaa\nperäti voitettuna, yhden ainoan matkatoverin kera, puoli Eurooppaa\nvastassaan, joka tulee valtakuntaan vielä köyhempään, vielä enemmän\npaljastettuun kuin mitä hän itse on -- kuinka voitte selittää, että\npelkkä varmuus hänen paluustaan, hänen sinisen takkinsa ja keltaisen\nvyönsä pelkkä näkeminen ikäänkuin taikaiskulla varustaa muurit\nkanuunoilla, meret laivastoilla, polkee maasta esiin uusia armeijoja,\nkaraisee joka käden, elähyttää joka rinnan ja, jos se olisi\nmahdollista, herättää kaatuneetkin heidän verisistä haudoistaan? Kaksi\nkuningasta piirittää häntä täällä monta vertaa suuremmalla\nsotavoimalla; kaikkien laskelmien mukaan olisi Stralsundin jo pitänyt\nantautua. Selittäkää siis, minkätähden kaikki pysyy pystyssä niin kauan\nkuin hän pysyy, minkätähden kaikki toivovat niin kauan kuin hän elää,\nja minkätähden maailma, joka muuten aina menestystä myöten jakaa\nylistystään, tämän ainoan kuolevaisen suhteen on tehnyt poikkeuksen ja\nihmettelee häntä, jos mahdollista, vielä enemmän kovan onnen kuin\nmenestyksen päivinä? Kreivi Torsten, te olette sukkela luvunlaskija; te\nlaskette yhteen ja vähennätte ainoastaan ihmiskunnan pieniä numeroita\nja saatte niistä vain pieniä summia ja murtolukuja; mutta te unohdatte,\nettä yksi ainoa suuri numero saattaa merkitä enemmän kuin lukemattomat\npienet ja voittaa arvossa kaikkien teidän laskujenne tulokset. Olkaamme\nsuorat: minä en pidä suuriin päihin kätketyistä pienistä sieluista, ja\nte, kreivi Torsten, olette epäilemättäkin liian suuri valtioviisas\nkatsoaksenne niin huonoa luvunlaskijaa kuin minä sen suurempaa huomiota\nansaitsevaksi... Ankkuri on laskettu, arpa on heitetty. Nöyrin\npalvelijanne, kreiviseni!\n\n-- Olkoon menneeksi, -- vastasi Bertelsköld suutuksissaan, -- tepä sen\nsanoitte, kopea nainen, arpa on heitetty; te tahdotte leikkisotaa, ja\nsotaa tulettekin saamaan -- mutta sotaa, jossa taistellaan elämästä ja\nkuolemasta! Hyvästi!\n\n\n\n\n11. KAARLE XII:N PUHEILLA.\n\n\nKolme tahi neljä päivää oli kulunut siitä, kun lähetystön sihteeri\nkreivi Torsten Bertelsköld, jonka Tukholman neuvoskunta oli lähettänyt\nviemään tärkeitä tietoja kuninkaalle, saapui Stralsundiin, eikä ollut\nvieläkään päässyt kuninkaan puheille. Milloin hänen majesteettinsa oli\npoissa Rügenin saarella, milloin hänellä oli jotakin tekemistä\nvihollisen kanssa, milloin hän oli parooni Görtzin kanssa kahdenkesken\nhuoneeseensa sulkeutuneena. Näytti siltä kuin kuningas tahallaan olisi\ntahtonut nöyryyttää neuvoskuntaa käyttäytymällä tylysti sen\nlähettilästä kohtaan; tai epäili hän syystä kyllä, että lähettiläs\nvirallisten tointensa ohessa oli kreivi Hornilta saanut salaisia\nkäskyjä urkkia tilannetta, tiedustella kuninkaan aikeita, kuulustella,\nmiten hänen itsensä laita oli ja salaa vehkeillä Görtziä vastaan, joka\ntuota pikaa oli kohonnut kaikkia mahtavia mahtavammaksi.\n\nBertelsköld meni kenraali Dükerin luokse. -- Niin, mitä voimme tehdä?\n-- vastasi Düker vähän ilkeästi. -- Tulkaa illalla kanssani\nRanskanportin sivuvallitukselle, niin siellä kenties saamme vähän\nloma-aikaa pommeilta. Sillä tavalla diplomaatit tavallisesti\npuhelevatkin Kaarle XII:n kanssa.\n\nNyt jätämme kumminkin hovimiehen vähäksi aikaa, seurataksemme Eeva\nRhenfeltiä, joka tähän asti yhtä turhaan oli koettanut päästä kuninkaan\npuheille. Ei yksikään päälliköistä tohtinut häntä ilmoittaa; tiedettiin\nhyvin kyllä, että pohjan leijona katsoi kauniit naiset aivan\nliikanaisiksi leirissä ja linnassa; ja missä Aurora Königsmark oli niin\nloistavasti tappiolle joutunut, siellä ei muillakaan naisilla ollut\ntoivoa paremmin menestyäkseen.\n\nLuultavasti oli kuitenkin kuninkaan lähimmässä seurueessa joku, joka,\nollen ritarillisempi ja tunteellisempi kuin hän, oli antanut kauniille\nleskelle viittauksen; sillä samana päivänä kuin Bertelsköld kävi\nDükerin luona, nähtiin rouva Rhenfeltinkin jalkaisin -- sillä kaikki\nvaunut oli otettu sotatarkoituksiin -- kävelevän Ranskanporttia kohti.\nKuta likemmä muureja hän tuli, sitä kovemmin jyrisi häntä vastaan\nvihollisen pommitus; haavoitettuja kannettiin paareilla\nulkovarustuksilta, katuja tukkivat kuormavaunut, porvarien vaimot\npalasivat tyhjiä koreja kantaen miestensä luota valleilta, ja kaikki\nosoitti sitä vilkasta, pauhuista elämää, joka on niin tavallista\npiiritetyssä linnassa.\n\nEeva Rhenfelt ei ottanut pelästyäkseen. Hän meni portista sisään eikä\nollut kuulevinaankaan vartijain varoituksia, jotka kielsivät häntä\nmenemästä vihollisten kuulain saavutettaviin. Kenties sykähti hänen\nnaisellinen sydämensä vähän kovemmin, kun hänen lähellään pommin\nsirpale särki erään jo rikki ammutun huoneen seinää, tai kun vereksiä\nverisiä jälkiä näkyi maassa hänen jaloissaan; mutta hän vain kulki\neteenpäin. Ratsumiehiä tuli täyttä laukkaa häntä vastaan, viitaten\nhäntä takaisin kääntymään; yksityisiä sotaväenosastoja riensi hänen\nohitsensa, aina heittäytyen maahan pitkälleen, kun heidän tottunut\nsilmänsä keksi jonkin kaitaisen suitsuavan juovan pään päältä. Pari\nkertaa täytyi tämän rohkean naisen seurata heidän esimerkkiään; hän\nkyyristyi maahan, lentävä hirviö räjähti rikki, ja sirpaleet lentelivät\npyrynä hänen ympärillään. Mutta hän vain jatkoi kävelyään, huolimatta\nhuudoista ja varoituksista.\n\nViimein saapui hän osoitetulle varustukselle. Sen nimi oli Carolus,\nsiinä oli 14 kanuunaa ja se oli Ranskanportin parhaita varustuksia.\nRuotsin sinikeltainen sotalippu liehui vallilla repaleiksi ammuttuna,\nmutta uljaana ja ylpeänä vieläkin, niinkuin tuo lannistumaton sankari,\njoka siellä oli komentajana.\n\nVavisten, ei vaaraa, vaan sitä väkevää henkeä, joka tuolla sisällä\nvaaraa uhmasi, astui Eeva Rhenfelt varustukseen. Ei kukaan häntä\nestänyt, ei kukaan hänestä välittänyt. Ei ollut siihen aikaa\nkenelläkään. Saksilaiset, jotka luultavasti arvasivat kuninkaan olevan\nsiellä, olivat edellisenä yönä luoneet uuden juoksuhaudan ja ampuivat\nnyt noin 30:llä kanuunalla Carolus-varustusta tuskin 600-700:n askelen\npäästä. Ammunta oli niin kiivasta, että se olisi voinut peloittaa\nvahvempiakin hermoja. Melkein joka silmänräpäys upposi kuula\nmaavalliin, ryöpyttäen multaa ympärillä seisovain päälle, tai tuhoutui\nkanuuna, tai putosi pommi vallin syrjään, räjähti ja uursi syviä juovia\nhiekkaiseen maahan. Useimmat ruotsalaisten tykeistä olivat jo pilalla,\nmutta uusia pidettiin varalla, ja seitsemän rautakitaa pystyi vielä\nantamaan viholliselle sanan sanasta. Neljä tahi viisi ammuttua miestä,\njoita ei oltu ennätetty korjata pois, makasi tuossa kädettöminä ja\njalattomina. Ainakin kaksikymmentä haavoitettua koetti verissään itse\nryömiä vallitukselta pois. Eeva katseli heitä; ei yksikään heistä\nvaikeroinut, heidän kuultiin vain peläten arvelevan, että kuninkaan\nvoisi käydä samoin. Neljä miestä oli nostanut erään kuninkaan\nadjutantin, joka vast'ikään oli haavoittunut hänen vierellään,\nkantopaareille ja haavuri oli juuri lopettanut ensimmäisen sitomisensa.\nEi kukaan pitänyt haavoitetuista mitään huolta. Kaikki linnoituksessa\nolevat miehet, luvultaan noin 200 tai 300, joilla kädet ja jalat vielä\nolivat ehjinä, puuhasivat ja raatoivat niin, että hiki valui heidän\nahavoituneita poskiaan pitkin, kantaen kuulia ja ruutia, ladaten,\ntähdäten ja laukaisten, sill'aikaa kuin toiset korjasivat maavallia,\njota vihollisen kuulat alinomaa särkivät. Kun vielä ajattelee, että\nkoko linnoitus oli sakean savun peitossa, ja jyrinä niin ankara, että\nmaa tärisi jalkain alla, niin voi saada jonkinlaisen käsityksen siitä,\nmitä tämä rohkea nainen sai kokea astuessaan Carolus-varustukseen,\npäästäkseen sen miehen puheille, jota hän ei mitenkään ollut saanut\ntavata vaarattomammassa paikassa.\n\nYhtäkaikki astui hän sisään. Jotakin valtavaa liikkui hänen sykkivässä\nsydämessään. Oliko se hetken oma suurenmoisuus, vai oliko se jonkin\nväkevämmän hengen läheisyys, joka hurmasi sen ja hurmasi hänet. Sitä\nhän ei tiennyt, mutta hän tunsi kasvavansa tasaväkiseksi vaaran kanssa.\nHänestä tuntui, että kaikki tämä oli niin kuin olla pitikin; Kaarle\nXII:n puheilla käynti ei voinut toisin tapahtua.\n\n-- Pois tieltä, naiset! -- ärjäisi hänen takanaan eräs tuima tykkimies,\njoka kiireisesti lykkäsi edellään ruudilla kuormattuja käsikärryjä, ja\nsamassa tunsi rouva Rhenfelt pyörän käyvän hennon jalkansa yli. Hän oli\nvähällä huudahtaa tuskasta, mutta hillitsi itsensä. -- Missä kuningas\non? -- kysyi hän.\n\n-- Missäs muualla kuin tuolla Saksansurman luona, -- vastasi mies.\nHän ei edes joutanut kummastelemaan, että tämmöinen vieras oli\nCarolus-varustuksessa. Kielimurteesta Eeva heti tunsi hänet\nsuomalaiseksi. Suomalaisen soturin tapasi siihen aikaan melkein joka\npaikasta, paitsi sieltä, missä häntä parhaiten olisi tarvittu --\nSuomesta.\n\nKulkija läheni Saksansurmaa; se oli tämän varustuksen järein kanuuna ja\nenimmin alttiina vihollisen tulelle, jonkatähden se jo kahdesti oli\nvioittunut. Luultavasti oli Kaarle-kuninkaalla juuri siksi sen luona\npäämajansa.\n\nSavua oli niin sakealti, että Eeva vasta vajaan 7:n tahi 8:n askelen\npäästä näki ja tunsi kuninkaan. Tämä seisoi rikkiammutuilla\ntykkiteloilla, nojaten vasemmalla kädellään rintavarustukseen, ja oli\nniin korkealla, että pää ja hartiat jäivät suojattomiksi. Oikeassa\nkädessä hänellä oli kiikari, jolla hän näkyi tarkasti katselevan\nsaksilaisten vastapäätä olevia pattereita. Alempana rintavarustuksen\nvieressä seisoivat Ranskan lähettiläs, kenraali Croissy, suosikki\nGrothusen, Turkinmaalta seurannut matkatoveri Otto Fredrik Düring sekä\nkenraalit Bassewitz ja Dahldorf, kaikki neljä urhoollisia miehiä, jotka\nsallimus oli määrännyt Stralsundissa kuolonsa kohtaamaan. Vähän matkan\npäässä heistä puhelivat kenraali Düker ja Torsten Bertelsköld\nkeskenään. Tuo hieno valtiomies oudoksui silminnähtävästi asemaansa;\nhän ei ollut tottunut tällaisiin puheillakäynteihin.\n\nEeva Rhenfelt odotteli ääneti ja apein mielin, että hänet\nhuomattaisiin. Mutta häntä ei huomattu. Kuulat jatkoivat hurjaa\nkarkeloaan hänen ympärillään tuiskuttaen hiekkaa hänen päällensä.\n\nSamassa räjähti vinkuva pommi multavallia vasten niin likellä\nkuningasta, että hän silmänräpäyksessä peittyi savuun ja pölyyn.\nKenraalit syöksähtivät luo, valtioviisaat unohtivat hymynsä, Eeva\nRhenfeltin valtasi tunne, ikäänkuin kuula olisi puhkaissut hänen\nsydämensä. Mutta ei aikaakaan, kun jo nähtiin kuninkaan astuvan alas\ntykkiteloilta; hän oli vain hukannut hattunsa. -- Se ei ampunut\nhuonosti, se mies! -- huudahti kuningas. -- Dahldorf, sanokaa numero\nkahden miehille, että he ampuvat liian ylös. Düring, astu ratsaille,\nota muutamia kanssasi ja puhdista tuolla oikealla oleva nisuvainio;\nheidän sala-ampujansa tekevät meille haittaa. Maltahan, parasta on,\nettä itse ratsastan sinne.\n\n-- Jos teidän majesteettinne lähtee ratsastamaan, luulevat nuo koirat\nteidän pakenevan, -- vastasi Düring sukkelasti, koska katsoi\narveluttavaksi antaa herransa ja mestarinsa ratsastaa nisuvainioon,\njoka oli täynnä vihollisen pyssymiehiä.\n\n-- Niinpä jään paikalleni; -- sanoi kuningas iloisesti hymyillen; --\narvelen, että kestämme vielä iltaan asti, ja sitten yöllä korjaamme\nvallin. Tänne jo hattuani etsimään!\n\nCroissy, kohtelias ranskalainen, tarjosi hänelle omaansa, mutta\nkuningas naurahti eikä ottanut sitä vastaan. Hattu oli eräällä\nrintavarustuksen ulkonemalla, ja kaksi likinnä seisovaa tykkimiestä\nkiipesi alas sitä noutamaan. Mutta ennenkuin tämä onnistui, ammuttiin\ntoiselta jalka poikki ja tuskissaan tarttui hän katokseen kiinni, ettei\nputoisi. Toiselta, joka tahtoi auttaa häntä, luiskahti jalka ja hän\nsuistui alas.\n\nKuningas suutahti. -- Auttakaa tuota miestä! -- huusi hän katsoen\nBertelsköldiin, joka ei kestänyt hänen katsettaan, vaan loi silmänsä\nalas, kenties ensi kerran eläessään.\n\nGrothusen ja Bassewitz heittäytyivät rintavarustukselle ja saivat\nhaavoitetun suurimmalla vaivalla ylös, juuri kun hänen kätensä oli\nlaukeamaisillaan. Kaarle XII:n tapana ei ollut säästää suosikkejaan\nenemmän kuin itseäänkään.\n\n-- Kuka te olette ja mitä te tahdotte? -- kysyi kuningas tuimasti,\ntarkastettuaan Bertelsköldiä nopeasti kiireestä kantapäihin.\n\nKreivi, joka oli luonnoltaan rohkea, pian tointui hämmästyksestään ja\nalkoi alamaisuudessa esittää asiaansa, selittäen mahdottomaksi saada\nuusia sotaveroja kootuksi ja anoi kuparirahan uuden pakkokurssin\nviivyttämistä, joka pakkokurssi oli yksi parooni Görtzin suurimpia\nkultalähteitä.\n\nKuningas keskeytti hänet äkisti: -- Minä tiedän, mitä tahdotte sanoa.\nSanokaa neuvoskunnalle terveisiä, että tanskalainen ja saksilainen\nkysyvät meiltä raudalla; me tahdomme vastata heille teräksellä. Ettekö\nole kreivi Hornin yksityissihteeri?\n\n-- Neuvoskunta on määrännyt minut palvelemaan hänen ylhäisyyttänsä...\n\n-- Neuvoskunta määräilee paljonkin, jota kerta tulemme tarkemmin\ntutkimaan. Herranne on kasvanut päätään pitemmäksi, sittenkun viimeksi\ntapasimme toisemme.\n\nBertelsköld ei virkkanut mitään. Hän näki tuon tunnetun, myrskyä\nennustavan punan nousevan Kaarle XII:n poskille ja kuninkaan ylähuulen\npari kertaa kohoavan ylöspäin. Kreivi oli kyllin viisas vaietakseen.\nKuningas käänsi hänelle selkänsä ja meni käskyjään antamaan.\n\nMutta samassa tarttui hänen oikeanpuolinen kannuksensa Eeva Rhenfeltin\nhameeseen, hän kiskaisi jalkansa irti, ja helmaa repesi vähän. -- Mitä\nteillä on täällä tekemistä? -- huudahti hän nähtyään suureksi\nkummastuksekseen mustaan samettiin puetun naisen ruudinsavun ja\nkuolevien keskellä.\n\nEeva Rhenfelt huomasi hetken tärkeyden, notkisti tuota pikaa polvensa\nja huudahti: -- Teidän majesteettinne, armoa Suomenmaalle!\n\nKuningas säpsähti. -- Mitä teillä on minulle sanomista? Puhukaa!\n\n-- Teidän majesteettinne, minä syytän neuvoskuntaa ja vetoan teidän\nkuninkaalliseen armoonne. Neuvoskunta lupasi heti Isokyrön tappion\njälkeen lähettää apua Suomeen, mutta sen sijaan jätettiin kenraali\nArmfelt aivan avuttomaksi ja hänen täytyi peräytyä Länsipohjaan. Hänen\näärimmäiset etuvartijansa ovat nyt Kemissä, koko maa on vihollisen\nvallassa, ja ainoastaan Kajaanin linnassa tekee Suomen puolustajien\nviimeinen jäännös vielä vastarintaa. Teidän majesteettinne, te olette\nsuuri ja jalomielinen, Suomi on vuodattanut verta teidän kuninkaallisen\nhuoneenne edestä ja vuodattaa vielä tänäkin päivänä kaikissa teidän\ntaisteluissanne. Pelastakaa Suomenmaa! Lähettäkää sille armeija, taikka\nantakaa sille takaisin sen omat sotamiehet, ja he voittavat teidän\nmajesteetillenne jälleen jalokiven, joka on kalleimpia teidän\nkruunussanne!\n\nNaisen näin puhuessa räjähti taas pommi muutamain askelien päässä\nhänestä, kaksi miestä sai surmansa hänen vierellään, ja verta pirskahti\nhänen mustalle samettihameelleen. Mutta urhea nainen ei liikahtanut\npaikaltaan.\n\nKaarle XII katseli häntä miltei kummastellen. Leppeä hymyily levisi\nhänen tuimille huulilleen, hän ojensi Eevalle kätensä ja sanoi: --\nNouskaa ylös! Minua ilahduttaa, että ruotsalainen nainen ei pelkää.\n\n-- Kuka on käskenyt teitä puhumaan minulle Suomenmaan puolesta? --\nkysyi hän edelleen leppein kasvoin.\n\n-- Eräs, jolla on ollut kunnia taistella teidän majesteettinne lippujen\nalla Narvasta Pultavaan asti ja joka on vannonut taistelevansa\nviimeiseen asti syntymämaansa puolesta -- majuri Kustaa Bertelsköld,\njoka tätä nykyä on Kajaanin linnassa.\n\n-- Vai hän, minun reipas karhun-kurikoitsijani! Uljas poika! Sanokaa\nhänelle terveisiä minulta, että pitäköön puoliaan niin kauan kuin voi.\nJos Jumala tahtoo ja minä elän, emme me jätä Suomenmaata avuttomaksi,\nkun vain ensin olemme suoriutuneet näistä tanskalaisista ja\nsaksilaisista. Tätä nykyä meillä on yllin kyllin tekemistä. Hyvästi. Te\nette pelkää, te, mutta menkää nyt kaupunkiin takaisin, täällä käy\nteidän työlääksi olla. Eversti Wolfrath, saattakaa tätä naista.\n\n-- Minä olen muistuttava teidän majesteettianne lupauksestanne, --\nsanoi Eeva Rhenfelt ja kosketti huulillaan kuninkaan karkeaa,\nvastahakoista kättä.\n\n\n\n\n12. VIERAITA SUOMESSA V. 1715.\n\n\nEräänä lokakuun iltana vuonna 1715 oli hämärä jo heittänyt varhaisen\nvaippansa Vaasan saaristossa olevan Pirkkiön saaren yli, kun eräs\nhollantilainen kauppalaiva hyvin varovasti purjehti muutamaan niistä\nlukemattomista salaloukoista, joita luonto vartavasten näkyy tänne\nlaatineen salakuljettajain pesäpaikoiksi. Sen purjeet olivat siniset,\njotteivät ne aaltojen väriä vasten niin silmään pistäisi; lippua ei\nollut; ei kuulunut ainoatakaan laukausta; kaikki oli laivassa niin\nhiljaista, että se hämärässä pikemmin näytti merikotkalta, joka mustat\nsiivet levällään lentää liitelee aution rannikon yllä, hiipiäkseen\nluotojen lomissa saaliinsa kimppuun kuin merimiesten reippaalta,\niloiselta tulolta ikävöityyn satamaan. Sama hiljaisuus vallitsi saaren\nkivisellä lepikkorannallakin; ainoastaan siellä täällä nähtiin jokin\npuoleksi rapistunut tölli ja sen nurkkain takana joku pakoileva\nihmisolento, joka hätäisen uteliaana katseli purjehtijaa, epätietoisena\nsiitä, oliko tuo ystävänä odotettava vaiko vihollisena pelättävä.\n\nLaiva laski ankkuriin yhtä hiljaa kuin oli tullutkin, ja vesille\nlaskettiin vene, jolla varovasti soudettiin läheiseen rantaan, jonka\ntehtyä kolme tai neljä aseilla hyvin varustettua miestä nousi maalle ja\nlähti erästä tölliä kohti astumaan. Miesten lähestyessä syntyi vilkasta\nliikettä mökkien asukasten kesken; naisia ja ukkoja kiirehti metsään\nkintereillään parkuvia lapsia, ja ne, jotka vanhuuden tahi\nraihnaisuuden tähden eivät ajoissa ennättäneet pakoon, kokivat\nhätäisesti piiloutua kivien taa. Turhaan huusivat äsken tulleet heitä\nseisahtumaan, pakolaisia ei voinut pidättää; kauhea, voittamaton pelko\noli heidät yht'äkkiä kokonaan vallannut.\n\nVieraat astuivat mökin ovesta sisään; valkea paloi vielä takassa; pata,\njossa oli illaksi keitettyä kehnoa, pettujauhon mustentamaa puuroa, oli\nvielä tulella, rikkinäiset siikaverkot, joita juuri oli paikkailtu,\nolivat vielä levällään lattialla; pahanpäiväinen sänky tuntui vielä\nlämpimältä, luultavasti jonkun sairaan jäljeltä, joka äkisti oli\nlevoltaan temmattu; yksin maalaamattomassa kehdossakin viheliäisine\nriepuineen oli jälkiä siitä, että siinä vast'ikään oli ollut asukas;\nmutta ei yhtään elävää olentoa näkynyt; musta kissa vain oli mukavasti\nsijoittunut tyhjään sänkyyn, ja köyristi vihaisesti selkäänsä\nkutsumattomien vieraiden sisään tullessa.\n\n-- Aika tyhmiä ihmisiä! -- huudahti merimiesten närkästynyt johtaja\nhollanninkielellä. -- Tyhmää väkeä! Me panemme laivamme ja henkemme\nalttiiksi auttaaksemme heitä vähän suoloilla, ja he karkaavat metsään\nkuin päättömät kanat.\n\n-- Lämmitelkäämme tässä vähän aikaa valkean ääressä, kapteeni, -- sanoi\neräs hänen matkakumppaneistaan. -- He luulevat meitä vihollisiksi;\nsiitä voi päättää, ettei vihollista ole näillä seuduilla. Alus on\nhyvässä turvassa, ja totta kai asukkaat vähitellen palaavat.\n\n-- Hiisi vieköön! Tuolla sängyn alla liikkuu jotakin, -- huusi taas\nkapteeni. -- Hoi -- tule esille, kissa tai koira, vai mikä lienetkin!\nTule esille!\n\nNäin sanottuaan pisti hän kätensä sängyn alle ja veti esille\nkimpuroivan ja kiljuvan olennon, joka lähemmin katsoen havaittiin\nvalkeatukkaiseksi pojaksi, joka oli pelosta aivan suunniltaan. --\nKatsohan petoa! -- kiljaisi kapteeni pyöräyttäen pojan kiivaasti pois\nluotaan; -- puretko sinä minua käteen? Hyi, lurjus!\n\nNeljä merimiehen kovassa nyrkissä olevaa veristä haavaa osoittikin nyt,\nettä tuo pieni villi oli puolustanut itseään niillä ainoilla aseilla,\nmitkä luonto on ihmiselle antanut. Mutta kapteeni oli hyvänluontoinen\nmies, ja ennenkuin veri oli kuivanut, oli hänen vihansa jo lauhtunut.\n-- Hitto näitäkin mokomia Suomen äyriäisiä! -- naurahteli hän, pyyhkien\nkättänsä pikisellä takinhihallaan.\n\n-- Täällä lienee otettu koville näinä aikoina, koska lapsetkin ovat\noppineet puremaan kuin kissat.\n\nPoika parkui vain edelleen täyttä kurkkua. -- Tukitko suusi, nulikka!\n-- ärjäisi laivuri taas naurahtaen, otti valkoisen nisuisen laivakorpun\nja piti sitä pojan silmäin edessä.\n\n-- Sanopas meille, missä isäsi ja äitisi ovat, niin saat tämän korpun!\n-- lisäsi hän ystävällisesti ruotsiksi, sillä pirkkiöläiset puhuvat\nruotsinkieltä.\n\nPoika sieppasi korpun tuota pikaa ja vei sen huulilleen. Hän ahmi sitä\nsilmillään, hänen huulensa alkoivat kouristuksentapaisesti värähdellä;\nmutta hän ei käynyt siihen hampain kiinni, hän rusensi sen rikki\nhyppysissään, katsoa töllisteli, kuinka muruset putoilivat lattialle,\neikä virkkanut sanaakaan.\n\n-- Hitto vieköön tuommoiset ihmiset! -- huudahti laivuri jälleen. --\nNäettekö mokomaa, lyön vetoa, että siitä on pitkät ajat, kun tämä poika\non selvää leipää syönyt, ja yhtäkaikki se pukari ei anna itseään\nlahjoa. Kovat ajat, kovat ajat, koska kansa on käynyt noin\nuppiniskaiseksi! -- Kas tässä poika! vielä yksi korppu -- riennä nyt\nhakemaan isääsi ja äitiäsi ja sano heille, että me olemme heidän hyviä\nystäviään, jotka olemme tuoneet heille lastillisen suoloja.\n\nPienoinen kiisi ulos kuin nuoli. Merimiehet istuutuivat valkean ääreen\nja rupesivat puuroa maistelemaan. Se oli pohjaan palanutta, mustaa,\nmahdotonta syödä, eikä ollut siinä suolan makuakaan. Vähäisten\nruokavarain joukosta löydettiin myöskin nuolella ammuttu keitetty lintu\nja hiilillä paistettu siian puolikas; kaikki ihan suolatonta.\n\n-- Kovat ajat! -- toisti sääliväinen laivuri. -- Jos täällä olisi niin\nviljalti tukaatteja kuin täällä on suuri puute suoloista, niin\ntekisimme hyvät kaupat.\n\nMuuan nainen kurkisti arasti ovesta sisään ja hänen jäljessään tuli\nkohta muitakin. Vähitellen päästiin selville siitä, että vieraat olivat\nrauhallisia hollantilaisia merimiehiä, jotka vihollisen risteileväin\nsotalaivain välitse olivat uskaltaneet purjehtia köyhään pohjolaan,\ntuomaan sinne sen ainoata välttämätöntä tuontitavaraa -- ainoata, jota\nSkandinavia ja Suomenmaa välttämättömästi tarvitsivat ulkomailta saada\n-- kalleinta, hyödyllisintä ja terveellisintä kaikista maustimista,\nsitä, jonka ääretön arvo ainoastaan silloin huomataan, kun ollaan sen\npuutteessa -- suoloja.\n\nTuskin oli tämä uutinen levinnyt, kun jo uusi ja iloisempi liike syntyi\npelästyneessä, hävitetyssä ja paljastetussa saaristossa. Sananviejiä\nlähetettiin vielä samana iltana veneillä kaikkiin läheisiin saariin\nantamaan tietoa tämän kalliin tavaran tulosta. Muutamissa tunneissa\nkeräytyi useita satoja henkiä, enimmin ukkoja, naisia ja lapsia --\nsillä Pohjanmaan, samoin kuin koko valtakunnan miehet olivat\nenimmäkseen tappotanterilla kaatuneet, paenneet pois pohjan perille,\nLänsipohjaan, taikka myös vihollinen oli heidät maahan hakannut tai\nvienyt vankeuteen. Nyt syksypuoleen oli kuitenkin osa niistä\nsaaristolaisista, jotka olivat Länsipohjaan paenneet, taas uskaltaneet\npalata kotejaan katsomaan ja kenties korjaamaan talteen maahan\nkaivamiansa arvokkaimpia esineitä. Sillä manteren puolelta oltiin nyt\nvähäksi aikaa turvattuja; vihollisen sotaväki, 8000 rakuunaa ja 5000\nkasakkaa, oli kenraalien Tshekinin ja Brucen johdolla lähtenyt\nliikkeelle leireistään Vaasan ja Isokyrön muinoin rikkailta, nyt\ntyhjiksi syödyiltä seuduilta edemmä pohjoista kohti. Saaristoa\nrasittavat kaleerit olivat nyt lokakuussa enimmäkseen siirtyneet\netelään päin, tai pitkin rannikkoa seuranneet maaväen kulkua\nsuojellakseen itseään äkilliseltä hyökkäykseltä, jos sattuisivat\njäätymään aikaisin kiinni. Koko tienoo huoahti helpotuksesta, ja syksyn\nmyrskyt ja pimeys olivat nyt tervetulleemmat kuin koskaan ennen --\nmitäpä olikaan luonnonvoimain raivo sodan onnettomuuksiin verraten!\n\nKaikki, jotka kynnelle kykenivät, riensivät tänne saamaan suoloja,\nniitä oli jo kauan ostettu ja myyty harvinaistavarana, jonka maksuksi\nriistettiin vaikka paita päältä; ja vielä tiukemmalla tietysti oltiin\nsisämaassa ja maan pohjoisissa osissa. Täällä saaristossa myytiin\nsuoloja tuopittain ja korttelittain; ylempänä maassa mitattiin niitä\njumprun mitalla;[34] vielä ylempänä niitä myytiin lusikoittain, jopa\nrakeittainkin ja viimein ei niitä saatu rahalla millään. Jo täälläkin,\njossa hätä ei ollut likimainkaan niin suuri, näkivät hollantilaiset\nsekä säälittäviä että naurettavia kohtauksia. Kun muutamia\nsuolanrakeita tipahti mitatessa maahan, heittäysivät lapset niiden\npäälle ja nuolivat maata. Äidit ojensivat rintalapsilleen näitä\nkalliita rakeita, jotka heille olivat suurempiarvoisia kuin sokeri\nmeidän aikoinamme, ja vanhukset joiden oli täytynyt kuukausittain olla\ntätä ikävöityä maustetta vailla, olivat mielestään nyt yht'äkkiä\nrikastuneet, suolasivat ihastuksissaan kalansa ja lintunsa, leipänsä ja\nsärpimensä kirpeän suolaisiksi ja söivät sen heti mielihyvästä\nirvistellen, ikäänkuin olisivat tahtoneet suolata itsensäkin tulevia\naikoja kestääkseen, kun tästä hyvästä tavarasta taas oli puute tuleva.\n\nKaupanteko alkoi jo myöhään illalla ja sitä kesti koko yökauden. Eihän\ntietty, millä hetkellä vihollisen laiva voi tehdä tästä kaikesta\nsurkean lopun. Mutta mimmoista kauppaa! Suolat vietiin maalle, ja\nhalullisista ostajista ei ollut puutetta, mutta sitä suurempi oli puute\nsiitä, millä ostaa. Jos kenellä sattui olemaan kupariäyri tai\nhopeatalari, oli se harvinainen löytö, joka vast'ikään oli kaivettu\nrannalta kiviraunion alta tahi metsästä kuusen juuresta. Maine näistä\nmaanalaisista kätköistä on vielä sata vuotta sen jälkeen kummitellut\nkansantaruissa ja houkutellut aarteenkaivajan ammattiin ihmisiä, jotka\novat tahtoneet nopeasti ja vaivaa näkemättä rikastua. Kun vihollisia\nvuonna 1714 tulvi maahan, ja kaikki, jotka paeta taisivat, pakenivat --\nja pakenivat niin, että mies, joka avopäin oli mennyt veräjälle, ei\nennättänyt palata lakkiaan ottamaan, ja vaimo, joka oli mennyt kaivolle\nvettä noutamaan, ei ehtinyt muuta kuin huutaa lapsia mukaansa --\nsilloin kätkettiin paljon arvokkainta tavaraa, jota ei voitu muassa\nkuljettaa, ensimmäisen sopivimman kiven, tai ensimmäisen sopivimman\npuun ja mättään tahi pientaren alle. Mutta monet, jopa useimmatkin\npaenneista eivät koskaan enää palanneet, ja ne harvat, jotka palasivat,\neivät enää muistaneet paikkaa, mihin olivat kiireissään tavaransa\nkätkeneet; puu oli hakattu pois tahi oli rajuilma sen kaatanut; kiveä,\njonka piti olla merkkinä, oli mahdoton tuntea satojen muiden\nsamanlaisten kivien joukosta, mätäs oli sammaltunut, piennar oli\nmetsittynyt. Senpätähden oli harvinaista, että noita vähiä maahan\nkaivetuita rahoja ja muita arvokaluja enää löydettiinkään, ja paljon\novat sittemmin tuntemattomat sukupolvet jäljestäpäin löytäneet, ja\npaljon on vieläkin kätkettynä Suomenmaan povessa. Mutta tapahtui kyllä,\nniinkuin sanoimme, toisinaan niinkin, että kätköt olivat tallella, ja\nnyt haettiin esille, mitä niissä oli, ja hollantilaisilta ostettiin\nsuoloja. Muutamain saaristolaisten oli onnistunut kuljettaa kalaa ja\ntervaa salaisesti Länsipohjaan, jossa olivat tavarastaan saaneet vähän\nrahaa, mikä nyt oli hyvään tarpeeseen. Mutta useimmilla ei ollut muuta\nkuin kuivattua kalaa; mannermaalaisilla oli ainoastaan ketun- ja\noravannahkoja ja karhuntaljoja suoloihin vaihtaa, ja hollantilaiset\nolivat kyllin viisaita ja harjaantuneita kauppiaita ottaakseen kaikkia\nnäitä tavaroita vastaan niiden kaikkein halvimmasta arvosta.\n\n\n\n\n13. HOLLANTILAISET POHJANMAALLA V. 1715\n\n\nTieto hollantilaisten tulosta oli levinnyt laajalle pitkin rannikkoa,\nja vene toisensa perästä lähti sieltä yön pimeydessä purjehtimaan tätä\nkallista tavaraa hankkiakseen. Mitä ei voitu muassa kuljettaa,\nkaivettiin kaksinkertaisilla pohjilla varustettuihin kellareihin ja\nkaivoihin tai kätkettiin latoihin ja ulkohuoneisiin. Kaksi päivää ja\nkaksi yötä anniskeli hollantilainen kauppalaiva suolojaan\npirkkiöläisille. Kauppa olisi ollut hollantilaisille hyvinkin\nedullinen, ellei köyhyys olisi ollut niin suuri. Heidän aluksensa\nsisältö oli laadultaan aivan erikoinen. Turkiksia kaikenlaisia, jyviä,\npikeä, tervaa, käsin sahattuja lankkuja, villoja, pellavia, kankaita,\nvieläpä villapaitoja ja sarkapuseroitakin oli otettu vaihtotavaroina\nsuoloista ja niitä sovitettiin nyt sekaisin laivaan niin hyvin kuin\ntaidettiin. Eikä kuitenkaan täällä Suomen rannikon miltei\nvarakkaimmassa seudussa oltu saatu kaupaksi puoltakaan lastia tätä\nkaivattua, välttämättömän tarpeellista tavaraa.\n\nHollantilaisten joukossa oli kaksi matkustajaa, jotka eivät ottaneet\nosaa kaupantekoon, vaan tuon tuostakin kävivät maissa ja puhuttelivat\nmilloin yhtä milloin toista suomalaista, kysellen heiltä, miten maassa\noltiin ja elettiin. Toinen näistä, hoikka nuorukainen, hattu syvään\nhienoille kasvoille painettuna, kääntyi aina tuon tuostakin\nmalttamattomasti ja kysyvästi katsellen rotevan, harmaapäisen\nkumppaninsa puoleen, joka vanhan palvelijan kunnioittavalla\ntuttavallisuudella joka kerta päätänsä pudistaen vastasi: -- Ei vielä!\nei vielä!\n\nSuolan ostajain joukossa oli eräs iäkäs talonpoika, kahden noin 14- ja\n16-vuotiaan poikansa kanssa. Hänen kookas vartensa ja noita muita\nköyhiä arvokkaampi ulkomuotonsa näytti herättävän tuon nuoren\nmuukalaisen huomiota, ja hän kysyi hyvällä herrasmiehen ruotsilla hänen\nnimeänsä.\n\n-- Lauri Larsson eli Perttilä Isokyröstä, -- kuului suomeksi hänen\nlyhyt vastauksensa, jonka palvelija heti tulkitsi herralleen.\n\n-- Ovatko nämä teidän poikianne? -- kysyi muukalainen taas.\n\n-- Kaksi kahdeksasta jäljellä -- vastasi mies jurosti, kääntyen\npoispäin nostamaan uutta suolasäkkiä laivan kyljessä olevaan\nveneeseensä.\n\n-- Perttilä! Perttilä! -- toisti muukalainen, muististaan jotakin\ntapaillen, niinkuin tämä nimi ei olisi ollut hänelle aivan tuntematon.\n-- Se oli, muistaakseni, Bertelsköldin nykyisen kreivillisen suvun\nperintötalo.\n\nMies katsahti herraan, mutta ei vastannut mitään.\n\n-- Tunnetteko kenties erään samannimellisen miehen -- majuri Kustaa\nBertelsköldin?\n\nTalonpojan ahavoittuneet kasvot sävähtivät tummanpunaisiksi, ja\nhetkisen aikaa kului ennenkuin hän vastasi: -- Muistanenhan sen miehen,\njoka vei minulta kuusi reipasta poikaa -- kaikki täysikasvuisia, kuuden\njalan ja kahden tuuman pituisia miehiä, joilla oli voimaa kädessä ja\nrohkeutta rinnassa.\n\n-- Isä parka! -- sanoi muukalainen säälitellen. -- Voineehan\nkaipuutanne kuitenkin lieventää tieto siitä, että poikanne ovat\nkaatuneet kuninkaan ja isänmaansa puolesta urhoollisen miehen johdolla\ntaistellessaan.\n\nPerttilä oli taas ääneti. Hänen surunsa oli liian katkera salliakseen\nhänen, Tuomas Haanen[35] tavoin, siunata kohtaloaan siitä, että oli\nsaanut uhrata kuusi poikaa isänmaan puolustukseksi.\n\n-- Vanhus, -- sanoi muukalainen taas, -- jos voitte hankkia minulle\nluotettavan oppaan erämaiden halki Kajaanin linnaan, niin palkitsen\nteidät runsaasti siitä avusta.\n\nTalonpoika naurahti surullisesti, miltei surkuttelevasti -- Kaikki,\njotka paeta voivat, pakenevat tästä maasta, jota Herran vitsaus etsii;\nylt'ympäri näkee vain verta, tuhkaa ja viheliäisyyttä, metsän pedot\nkuljeksivat useissa ennen niin rikkaissa kylissä, ja ihmiset\npiiloutuvat metsissä niiden luoliin; kaikki tiet ja polut vilisevät\nvihollisia; kaiken maailman kullalla saatte tuskin suojaa päänne päälle\ntahi leipäpalasta nälkäänne -- ja te aiotte Kajaanin linnaan! Te\nolette, herra, nuori, nuori ja kokematon; kuulkaa neuvoa vanhan miehen,\njonka käy sääliksi kauniita parrattomia kasvojanne. Palatkaa sinne,\nmistä olette tullut; ehkä teillä siellä on äiti, joka valmistaa joka\nilta teille vuoteen, tahi sisar, joka sukii teidän mustan tukkanne,\ntaikka morsian, joka hyväilee teidän punaisia poskianne, taikka kenties\nvanha isä, joka kerta on itkevä kuullessaan, että vihollinen piikillään\non naulannut teidät Suomen hongan runkoon tahi sitonut teidät satulansa\nnuppiin ja niin pakottanut teidät juoksemaan avojaloin lumessa, kunnes\nhenkenne heititte. Palatkaa, nuori mies: vielä on teillä aikaa. Jos\nkuolemaa etsitte, niin etsikää sitä sen leppeämmässä muodossa jollakin\nvieraalla sotatanterella; täällä ei ole mitään sotatannerta, ainoastaan\ntuntemattomia kipuja ja unohdettuja hautoja. Menkää! Mitä täältä\netsitte? Täällä ei vallitse ainoastaan kuolema, täällä vallitsee\ntoivottomuus!\n\nNäin puhuttuaan hyppäsi ukko laivan kupeella olevaan veneeseensä,\nviittasi äänettömän jäähyväisen ja oli kohta kadonnut erään niemen\ntaakse. Synkein mielin katseli muukalainen hänen katoamistaan. -- Mikä\nnyt neuvoksi? -- sanoi hän epäröiden itsekseen.\n\n-- Mennään hollantilaisen muassa, -- sanoi hänen takanaan palvelijan\nääni, -- Täällä ei käy maalle nouseminen, rannikko on vihollisen\nvallassa, ja erämaat tällä vuodenajalla mahdottomat kulkea.\nHollantilainen on tänään päättänyt mennä edemmä pohjoista kohti, kun ei\nsaanut enempää kuin puolet lastistaan myydyksi. Meidän täytyy mennä\nhänen muassaan.\n\n-- Sinä olet oikeassa, Topias, -- vastasi muukalainen.\n\n-- Meidän täytyy koettaa pohjoisempaa.\n\nHollantilainen lähtikin seuraavana yönä purjehtimaan, jatkaen\nvaarallista kulkuaan pohjoista kohti. Oli kuultu, että vihollisen\npäävoima tätä nykyä majaili Kokkolassa ja sen ympäristöllä, jonne\njäljelle jäänyt kaleerilaivastokin oli siirtynyt, ollakseen yhteydessä\nmaa-armeijan kanssa. Rohkea purjehtijamme painui sentähden likemmä\nRuotsin rannikkoa, kunnes oli tullut ryöstetyn Uudenkaarlepyyn väylän,\npoltetun Pietarsaaren ja Kokkolassa olevan päämajan sivuitse. Mutta\ntultuaan Kalajoen kohdalle läheni hän taas Suomen rantaa ja teki\nvieläkin varovaisia yrityksiä pohjoista kohti tiedustellakseen,\nuskaltaisiko maihin laskea. Hän koetti sentähden tavoittaa pakolaisia\nmerellä; näiden pelko oli niin suuri, että he heittivät arvokkaimmat\nlastinsa mereen, päästäkseen paremmin pakenemaan. Hollantilainen ei\nollut mikään paha mies; aluksi hän kiroili \"noita aasin päitä\" ja\nlopuksi antoi hyvät lahjat \"noille kurjille raukoille\". Hoikka\nmuukalainen ja hänen Topiaksensa olivat tulkkina. Ja \"ei vielä\" vastasi\nlyhyesti aina tuon tuostakin Topias.\n\n-- Me tiesimme, -- kertoivat pakolaiset, -- että vihollinen 13 000:n\nmiehen suuruisena joukkona oli leirissä Kokkolan kaupungin ja pappilan\npelloilla. Mutta kun se ei näyttänyt aikovan sen edemmä ja kun meillä\noli vahva vartijajoukko Siikajoella, mahdollisia partiojoukkoja\npidättämässä, niin palasivat elokuun lopussa sekä papit että\ntalonpojat, jotka sitä ennen olivat Kemiin paenneet. Vuoden 1714\nsyysvilja seisoi valmiina pelloilla; joka rukiinjyvä oli aarre, ja\nkenpä ei olisi tahtonut korjata, mitä korjata voitiin! Leikkaamiseen ei\nollut aikaa, pellot niitettiin viikatteilla; puimiseen ei ollut aikaa,\nlyhteet pantiin rattaille, ja joilla vielä oli hevonen, ne ajoivat\nsillä pohjoista kohti, mutta useimmat valjastivat itsensä ja vaimonsa\nkuorman eteen, ja lapset lykkäsivät perästä, ja pienimmät pantiin\nolkien päälle. Moni haki nyt käsiinsä, mitä oli kätkenyt ja mitä ei\nollut ennättänyt ensimmäiselle pakoretkelle lähtiessään mukaansa ottaa;\nja niin nähtiin nyt taas loppumattomia ratasjonoja maantiellä, kaikki\nmenossa pohjoiseen päin. Se, joka oli ollut edellisen vuoden kohtaloita\nkokemassa, sai nyt taas nähdä saman surkeuden kuin silloin, kun\nvihollisen kaleerit laskivat maihin Lapuanjoen suussa, sillaikaa kun\nkasakat hyökkäsivät maantietä eteenpäin. Yksi ainoa jonon jälkipäästä\nkuuluva huuto voi säikyttää satoja edellä ajavia; jyvät ja tavarat ja\nvaatteet viskattiin tien viereen; jos hevonen oli rattaita vetämässä,\nriisuttiin se valjaista, ja se, joka ennätti, ratsasti tiehensä; jos\npyörä meni rikki, ei ollut aikaa sitä korjata, ja kaikki täytyi jättää\nvihollisen hyväksi. Mies etsi vaimoaan, äiti etsi lapsiaan, lapset\näitiään, eksyneinä tuohon suureen kiirehtivään joukkoon. Ja vihdoinkin\ntuli vaara toden takaa. Siikajoen vartijajoukolla, joka oli pelkästään\ntalonpoikia, ei ollut sen parempia päälliköitä kuin eräs vanha maalari\nja muuan juoppo aliupseeri. He eivät ymmärtäneet asettaa etuvartijoita\nja saivat äkkiarvaamatta vihollisen kimppuunsa. Mannstein ja\nTsherkasnikoff karkasivat ratsuväen kanssa heidän kimppuunsa ja löivät\nja hajoittivat koko vartijajoukon, jonka tehtyään he samaa vauhtia\nriensivät aina Liminkaan ja Ouluun asti ahdistellen pakolaisia\ntakaapäin. Mitä sitten tapahtui, sen voi paremmin ajatella kuin sanoa.\nMonta pappia ja herrasmiestä otettiin nyt vangiksi ja vietiin sitten\nTurkuun, mutta jäljelle jäänyt väestö pakeni metsiin, ja -- niin\nlopettivat pakolaiset puheensa -- koko maa Siikajoen ja Oulun välillä\non tällä hetkellä asumaton, suitseva erämaa.\n\nHollantilainen rypisti kulmiaan ja jatkoi kulkuaan. Täällä ei ollut\nmitään ansaittavaa.\n\nOulun kohdalla hän vaihtoi laukauksia erään venäläisen kaleerin kanssa,\njoka vielä myöhään syksyllä oli pakolaisia tavoittelemassa. Kevyt\npurjealus käytti hyväkseen sitä etua, mikä sillä oli raskassoutuiseen\nkaleeriin nähden, lähetti sille sivu mennessään muutamia hyvästi\ntähdätyitä kuulia laitaa vasten ja jatkoi vaarallista kulkuaan näillä\ntuntemattomilla vesillä, missä paremmatkin merikartat kuin ne, joita\nsiihen aikaan käytettiin, parinkymmenen vuoden perästä käyvät\nkelvottomiksi maan kohoamisen ja veden vähenemisen vuoksi.\n\nVihdoinkin lokakuun viimeisinä päivinä laski alus ankkurinsa Suomenmaan\nsuurimman joen, valtavan Kemin suulle, alkoi siinä tehdä edullista\nkauppaa asukasten kanssa. Kemissä majailivat siihen aikaan Suomen ja\nRuotsin armeijan äärimmäiset etuvartijat eversti Boijen komennon alla,\nnoin neljän- tahi viidensadan miehen suuruinen osasto säännöllistä\nsotaväkeä, jolla oli apunaan melkein yhtä paljon nostoväkeä. Seutu oli\nsiis ainakin siksi hetkeksi turvattu, ja koska se tähän asti oli sodan\nrasituksista vähemmin kärsinyt, niin että _ainoastaan_ puolet väestöstä\noli surmattu tahi hajoitettu ja kenties _ainoastaan_ kolme neljättä\nosaa seudun omaisuudesta oli mennyt sotaveroiksi tahi hävinnyt\nviimeisten vuosien onnettomuuksissa, niin oli suoloilla täällä hyvä\nmenekki ja niitä voitiin ostaa osaksi myöskin kovalla rahalla.\nEritäinkin kelpasivat hollantilaisille ne raskaat leimatut vaskiharkot,\njotka muutaman ajan, niinkuin Spartan rautaraha, kiersivät liikkeessä\nkullan ja hopean verosta, ja joita, sittenkun niitä kohta taas\nruvettiin ala-arvoisilla rahamerkeillä pois vaihtamaan, useissa paikoin\nkätkettiin maahan, tullakseen sadan vuoden perästä sieltä esille\nkaivettaviksi ja suomalaisiksi kahvipannuiksi taottaviksi.\n\nMuukalainen kysyi Topiakseltaan, ja tämä, kysyttyään neuvoa\nasiantuntevilta, antoi vihdoin viimeinkin vastaukseksi, että \"nyt voisi\nkoettaa\"; jonka jälkeen molemmat, herra ja palvelija, oppaan seurassa\nlähtivät vaaralliselle matkalleen Suomen ainoaan jäljellä olevaan\nvarustukseen, vähäiseen Kajaanin linnaan.\n\n\n\n\n14. KAJAANIN LINNA.\n\n\nVielä muistanet, ystävällinen lukija, ne muinaiset päivät, jolloin\naikansa suurin historioitsija ja eräs ihana saksalainen ruhtinatar\nhuokailivat Kajaanin linnan muurien sisäpuolella. Seuraa siis meitä\nvielä kerran tuonne kauas pohjolaan, noiden harmaiden muurien luo,\npauhaavan Ämmäkosken ääreen. On talvi nyt niinkuin silloinkin; valkea\nlumi peittää kuusien oksat, ja jää kurottaa voimatonna äärimmäistä\nreunaansa ärjyvää putousta kohti, jota se ei voi sulkea jähmettyneeseen\nsyliinsä. Mutta seutu linnan ympärillä ei ole enää niin autio kuin\nennen. Pieni kaupunki sen vierellä vilisee sotaväkeä; kaikki lähiseudun\npirtit ja mökit ovat täynnä harmaita takkeja, ja kun niihin ei\nlikimäärinkään koko armeija mahdu, on joen rannalle pystytetty\nrivittäin lautakojuja, ja kun ei edes niissäkään ole sijaa yhä\neteneville joukoille, on lumesta luotu majoja, jotka sisäpuolelta on\nverhottu niinimatoilla ja varustettu ovilla ja pienillä ikkunoilla,\njotka lasiruutujen asemesta on telttakankaalla peitetty.\n\nVenäjän armeija kenraali Tshekinin johtamana piiritti Suomen viimeistä\njäljellä olevaa varustusta, Kajaanin linnaa. Nopea oli miesten vaihdos\ntässä tilapäisessä leirissä. Neljä tuhatta miestä marssi tänne\njoulukuun alussa v. 1715, ja tammikuun alussa seuraavana vuonna oli jo\nenin osa niitä kadonnut maan päältä. Mutta eivät puolustajain miekat\neivätkä kuulat olleet heitä kaataneet niinkuin elomiehen viikate oljet,\nvaan kaataja oli Egyptin surmanenkeli, joka muinoin hävitti Sanheribin\nsotajoukon ja joka nyt hävittävän sotaruton hahmossa tapaili satoja ja\ntuhansia piirittävästä sotajoukosta. Kaksi suurta parakkia oli\nsairaalaksi laitettu; yhä tuotiin niihin uusia sairaita; yhä korjattiin\nniistä pois toisia, jotka olivat taistelunsa loppuun taistelleet ja nyt\nsaivat käydä levolle pohjolan lumen alle. Niin kauhistava oli\nmieshukka, että kun 3000 miestä verestä väkeä tammikuussa taas tuli\nleiriin, ei sotaan kykenevä miehistö vähän ajan kuluttua ollut\nsuurempi, vaan pienempi kuin piirityksen alussa kuukautta sitä ennen.\n\nKuitenkin oli tämä voima mahdottoman suuri piiritettyjen voimaan\nverraten. Majuri Fieandtilla oli linnan puolustajina 50 invaliidia,\nontuvia, rampoja ja silmäpuolia Suomen armeijan loppumiehiä, joiden\napuna oli muutamia tuolla salaperäisellä ja pelätyllä \"sissien\" nimellä\ntunnetuita partiolaisia, kaikki sydäntynyttä ja ryysyihin puettua\nväkeä, jotka olivat tottuneet viikoittain ja kuukausittain tappelemaan\nilman katon suojaa, ilman muuta ruokaa kuin pettuleipä, nuolella\nammutut oravat ja tautiin kuolleet hevoset. Nämä puolustautuivat\nsellaisella miehuudella, jota sopii verrata karoliinien kauneimpiin\nurotekoihin tänä ylen epätoivoisena aikana. He torjuivat rynnäkön\ntoisensa perästä ja tekivät yöllisiä hyökkäyksiä linnasta, ei tosin\ntoivossa voittaa mitään ratkaisevaa etua, vaan lisätäkseen vihollisen\nruoka- ja ampumatarpeilla linnan omia niukkoja varoja. He taistelivat\nyötä ja päivää ilman mitään avun toivoa, ollen enemmän kuin 30\npenikulman päässä lähimmistä ruotsalaisista sotajoukoista -- he\ntaistelivat ilman pelastuksen toivoa menetetyn maan puolesta, jonka\nkoko avara ala aina tähän äärimmäiseen kolkkaan asti oli vihollisen\nvallassa -- oman onnensa nojaan jääneinä ja kuninkaansa unohtamina,\njonka edestä he kuitenkin vertansa vuodattivat -- ja maailman\nunohtamina, joka ihmetellen ja säälien katseli toisia etelämpänä olevia\ntaistelijoita tässä suuressa Kaarle-kuninkaan ja hänen miestensä\nkuolonkamppauksessa -- joka päivä nälkää, vilua, tautia ja pakolaisten\nvaikeroimisia kärsien ahtaissa linnan holveissa. Ja he eivät horjuneet,\neivät napisseet eivätkä koskaan valittaneet. Joka aamu ja ilta pitivät\nhe rukouksia keskimmäisessä holvissa, jossa Paltamon rovasti Cajanus,\njoka koko perheensä kanssa oli linnaan paennut, totisen jumalanpelon\njärkkymättömällä levollisuudella kehoitti heitä aina kuolemaan asti\nlujina pysymään. Ja kun he lukivat harvoja rivejänsä ja kun milloin\nmikin heistä havaittiin haavojen tai taudin takia kykenemättömäksi\nsotimaan, silloin nähtiin näiden riutuneiden, ryysyisten, ruudinsavusta\nmustuneiden haamujen vapaaehtoisesti astuvan tyhjiksi jääneille\npaikoille; he nukkuivat tuntia vähemmän, he tekivät työtä tuntia\nkauemmin, he vuodattivat verta vähän enemmän kuin ennen, he kävivät\nyksi monen verosta, he olivat joka paikassa läsnä -- ja vihollinen näki\nkummakseen puolustajain luvun pikemminkin karttuvan kuin hupenevan. --\nVaeltaja, sinä, joka pohjolan kesäpäivänä astuskelet kukistuneen\nKajaanin linnan soralla, älä käy välinpitämättömänä näiden muurien\nohitse; nosta hattuasi niiden haamujen edessä, jotka näillä raunioilla\naaveilevat, sillä oli aika, jolloin tämä vähäinen maan kolkka oli ainoa\npaikka, mikä oli Suomesta tähteenä, ja urhoollisia Suomen miehiä olivat\nne, jotka täällä vuodattivat verensä isänmaansa edestä!\n\nTuskin olisi kumminkaan puolustajain urhoollisuus mitään auttanut, jos\nvihollinen olisi saanut järeätä tykistöä muassaan tuoduksi. Onneksi se\noli sille mahdotonta. Se ampui pienillä kenttätykeillä ja kranaateilla,\njotka eivät mitään mahtaneet lujille muureille, ja linna, jonka tykistö\noli vielä surkeammassa tilassa, vastasi ammuntaan hyvästi tähdätyllä,\nhyvin säästävästi käytetyllä kivääritulella. Sen ohessa ammuttiin\nmolemmin puolin nuolillakin; kalmukit ja muut säännöttömät joukot\nolivat siihen aikaan hyvin harvoin pyssyillä varustettuja, ja\nsuomalaiset kävivät usein jouseen käsiksi ruutia säästääkseen -- se oli\nikivanhan jousella ampumisen viimeinen aika, sillä Isonvihan jälkeen ei\njousia enää käytetty ja niitä löytyy vain maasta tai vanhoista\nromukätköistä, ja ne ovat usein luukoristuksilla kauniisti silattuja ja\nvarustettuja teräskaarella, jota vuosisadat ovat ruostuttaneet ja jota\nnykyajan käsivarret eivät enää kykene jännittämään.\n\nEräässä linnan kammiossa, jonka pieni rautaristikolla varustettu ikkuna\noli Ämmään päin, makasi kookas nuori mies, pahojen haavain uuvuttamana\nja kykenemättömäksi käyneenä halvalta vuoteeltaan nousemaan. Hänen\npartansa oli kasvanut pitkäksi, hänen silmänsä olivat kuopalla; hänen\njäntevä, nyt hervoton kätensä lepäsi sängyn syrjällä, koneentapaisesti\npidellen nukkea, jonka eräs pienoinen tyttö vast'ikään oli hänelle\nantanut. Cajanuksen perhe asui näet viereisessä huoneessa, ja\nhaavoitettu katseli aikansa kuluksi lasten leikkiä. Ajan luonnetta\nkuvaavaa oli, että nukellakin oli pieni puumiekka kupeellaan. Pienet\ntyttösetkin leikkivät sotaa, vieläpä rintalapsetkin olivat niin\ntottuneet tykkien jyskeeseen ja kuulain rätinään linnan muuria vastaan,\nettei niitä enää muulla kehtolaululla tarvittu nukuttaa.\n\nHaavoitettu soturi oli Kustaa Bertelsköld. Oli ilta. Eräs nuori mies\nastui sisään, istuutui sängyn syrjälle ja katseli haavoitettua hellällä\nystävyydellä. Kehittymättömistä, lapsimaisista kasvoista päättäen oli\näsken tullut tuskin vielä ennättänyt nuoruuden ikään, ja todella olikin\nhän vasta 12:n tai 13:n vuoden vanha. Mutta pituudessa hän veti jo\nvertoja Bertelsköldille, joka oli seitsemän jalan pituinen. Tämä nuori\njättiläinen, joka sittemmin kasvoi kahdeksan jalan ja neljän tuuman\npituiseksi, oli Taneli Cajanus, rovasti Juhana Cajanuksen pojanpoika,\nGyllenhjertan aatelista sukua.\n\n-- Tänä yönä tehdään hyökkäys -- sanoi tämä kummallinen poika\nmiellyttävästi hymyillen; -- ja nyt hankimme majurille pisaran viiniä.\nSitäpaitsi ovat halot lopussa, ja päästyämme kerta venäläisten\nlimppujen makuun ei pettuleipä enää tahdo maistua.\n\n-- Tuleeko hyökkäys pitkällekin ulottumaan? -- kysyi Bertelsköld.\n\n-- En tiedä; mutta Manamansalossa sanotaan olevan sissejä; meidän\ntäytyy pyrkiä niin kauas kuin suinkin sille suunnalle, ja ruutimiina on\nluotu räjäytettäväksi heti, kun olemme linnaan palanneet. Olipa hyvä,\nettä valtasimme ne kolme tynnyriä ruutia viimeisessä hyökkäyksessä;\nmeillä on nyt sitä tarpeeksi asti räjäyttääksemme vaikka koko linnan\nilmaan.\n\n-- Se kai tässä viime lopussa täytynee tehdäkin, vai mitä luulet,\nTaneli? -- sanoi haavoitettu sankari surullisesti hymyillen.\n\n-- En minä sentähden Ämmään hyppää, -- sanoi poika uljaasti. -- Kaikki\nportit selkoselälleen -- tuhat vihollista kimppuumme, ja jos ei kukaan\nmuu halua viedä sytytintä ruutikellariin, niin minä sen teen. Mutta\nhyvästi nyt, majuri; älkää maatko valveilla ampumista kuunnellen, kyllä\nse käy hyvästi, ja ennenkuin päivä koittaa, tuon minä majurille\npullollisen hyvää viiniä -- jos silloin vielä elän.\n\nIlta kului. Yö tuli. Sydänyön aikana, kun kuu oli peittynyt paksuihin\npilviin, kuului hälinää linnan läntiseltä puolelta, samalta suunnalta,\nmistä Ämmän putouksen ikuinen pauhu kuului pohjoisen talviyön\nhiljaisuudessa. Haavoitettu sotilas ei saanut unta: hän kuunteli\ntottunein korvin jokaista laukausta, jokaista aseen kalskausta, joista\nvoisi arvata tappelun menon. Mutta kovin vaillinaiset olivat tällä\ntavoin saadut tiedot. Hän huomasi lähimmissä huoneissa valkeata.\nHyökkäys oli mitä rohkeimpia, ja sinä yönä nukkuivat linnassa\nainoastaan pienet lapset, joilla ei ollut mitään aavistusta vaarasta.\nEnemmän kuin puolet varusväestä oli mennyt ulos; alun neljättäkymmentä\nmiestä kolmea tahi neljäätuhatta vastaan. Muut seisoivat vartiossa,\nkäsi sytyttimellä, sormi liipasimessa kiinni. Vieläpä naisetkin\nseisoivat vartiossa, valmiina laukaisemaan, ja lapsia, joilla kullakin\noli määrätty paikkansa, mihin heidän piti ruutia ja kuulia kantaa,\nlohduteltiin sillä makealla toivolla, että he saisivat palkakseen\nkupillisen maitoa niistä viidestä tai kuudesta lehmästä, jotka linnassa\nvielä olivat elossa.\n\nVihollinen ei kumminkaan liikkunut, joko sentähden, että se pelkäsi\nväijytystä, tai kenties oli varma saaliistaan eikä huolinut ruveta\nmiehiään hukkaamaan. Sekava hälinä ilmaisi kumminkin, että koko\nvihollisen leiri oli jalkeilla. Jo viimein, viiden tahi kuuden pitkän\ntunnin kuluttua kuului taas aseitten kalsketta aivan muurien viereltä,\nja pohjoispuolinen portti avattiin palaaville. Bertelsköld kuunteli.\nLaukauksista ja hälinästä voi hän arvata, että palaavien vain hädin\ntuskin ja kovasti taistellen onnistui päästä linnaan takaisin. Kuinka\nkernaasti olisi haavoitettu karoliini luopunut vaikka vasemmasta\nkädestään, saadakseen olla mukana ja taistella oikealla!\n\nVaikka huone oli etelään päin, ei tammikuun aamun ensimmäistä\nsarastusta vielä näkynyt, kun nuori jättiläinen syöksähti huoneeseen,\nkantaen kädessään vähäistä saviastiaa. -- Juokaa majuri, juokaa! --\nhuusi hän, -- se tekee teille hyvää! -- ja niin puhuen vaipui hän\ntainnoksiin sotilaan vuoteen viereen.\n\nNaiset riensivät sisään ja saivat hänet jälleen tointumaan. Bertelsköld\npuristi kiitollisena hänen kättänsä. -- Se pisara on maksanut enemmän\nkuin viinipisara maksaakaan -- sanoi hän liikutettuna.\n\n-- Älkää minusta huoliko, -- sanoi poika, joka vuoti verta useista\nlievistä haavoista. -- Minä olen tehnyt tehtäväni; olen hakannut maahan\nviisi tai kuusi vihollista; se ei paljon auta. Mutta sissit olen\ntavannut ja auttanut heitä tänne. Me ryntäsimme aina Oulunjärven jäälle\nasti ja puhalsimme torviin, niin että Hiiden linna tuolla etäällä\nkajahteli. Me olemme ottaneet halkoja, mutta emme muonaa. Palatessamme\noli meillä puolet vihollisen voimasta vastassamme. Ei ainoakaan meistä\nolisi tullut takaisin, ellei Ämmä olisi auttanut meitä kuluttamalla\njäätä altapäin, niin että se murtui vihollisen alta ja tempasi heistä\nainakin satakunnan syvyyteen. Mutta voiton me ostimme kalliisti --\nkovin kalliisti, majuri, sillä puolet meidän miehistämme kaatui tai\njoutui vangeiksi. En tiedä, onnistuiko viidentoista tahi kahdenkymmenen\npäästä portille. Mutta meillä on kymmenen ripeätä sissiä muassamme, ja\nniiden joukossa yksi, joka heti kysyi majuria.\n\n-- Ripeitä poikia! -- huudahti Bertelsköld. -- Kuka vielä muistaa, että\nminäkin olen elossa?\n\n\n\n\n15. AMATSOONIEN MAASSA.\n\n\n-- Kukako teitä muistaa? -- toisti Taneli. -- Mistäpä minä sen\ntietäisin? Eräs pienoinen hienohipiäinen keikari, joka hyvin mahtuisi\ntakinhihaani! -- Ja jättiläispoika naurahteli ylenkatseellisesti.\n\nSamassa nähtiin ovessa takkatulen valossa hoikkavartaloinen, kalliiseen\nturkistakkiin puettu nuorukainen; leveäreunainen hattu, jota hän sisään\ntullessaan ei ollut päästään ottanut, varjosti hänen kasvojaan, niin\nettä vain hänen parraton leukansa ja hienot vaaleat kasvonsa, jotka\nolivat taistellessa ruudinsavusta vähän mustuneet, olivat näkyvissä.\nSyntyi äänettömyys huoneessa. Kummallinen tunne valtasi Bertelsköldin.\n-- Mene, Taneli, mene ystäväni! -- sanoi majuri. -- Tällä nuorella\nherralla on ehkä jotakin kahdenkeskistä puhuttavaa.\n\nTaneli meni, luoden tyytymättömän katseen outoon vieraaseen. Hän näytti\nluonnonlapsen tarkalla vaistolla aavistavan, että äsken tulleesta voisi\ntulla kilpailija, joka sysäisi hänet pois majurin suosiosta, jota hän\ntähän saakka aivan riidattomasti oli nauttinut.\n\nSyntyi uusi äänettömyys, jota ei kumpikaan näyttänyt tahtovan\nkeskeyttää. Viimein nousi Bertelsköld puoleksi ylös vuoteeltaan ja\nsanoi: -- Nuori mies, te olisitte saattanut valita paremman turvapaikan\nkuin tämä on. Mutta lienette ehkä pakolainen jostakin poltetusta\ntalosta?\n\n-- Koko valtakunta on kuin poltettu talo, -- sanoi vieras sointuvalla\näänellä, joka ajoi veret Bertelsköldin kalpeille kasvoille. -- Ihmiset\netsivät ystäviänsä; mistä heidät löytävät; yksi asunto ei ole toistaan\nhuonompi.\n\nHaavoitetun ajatukset sekaantuivat, hänen päänsä vaipui kovalle\npäänalustalle. Houreisia sanoja kuului hänen huuliltaan. -- Hevoseni!\n-- huusi hän; -- hevoseni! Hakatkaa päälle, pojat, hakatkaa! He vievät\ntuon naisen muassaan, ja meidän täytyy pelastaa hänet!\n\nTuota pikaa oli vieras hänen vierellään, asetti päänalustan paremmin ja\nlaski sievän valkoisen kätensä majurin korkealle kaarevalle otsalle.\nMutta haavoitettu jatkoi: -- Ratsasta, Taneli, kiireesti! Suitset\nhöllälleen, kannukset kupeisiin! Meidän täytyy löytää hänet, vaikka\nhenkemme menisi. Mutta varo, lapseni, ettet ratsasta talonpoikain\npeltojen yli. Meidän täytyy säästää omaa maatamme! Kiireesti, Taneli,\nkiireesti ... ei sinne, se tie vie Pultavaan ja Isokyröön ... tänne,\ntänne, täällä on Narva ... täällä!\n\nTaneli kuuli huudon, riensi huoneeseen ja tarttui vierasta kovasti\nkäsivarteen. -- Varo lumoamasta majuria, -- huusi hän; -- muuten heitän\nsinut muurin yli hyppimään harakkaa vihollisen edessä! Se on ainoa\nkonsti, mihin kelpaat.\n\n-- Taneli, Taneli! sinua etsitään, vihollinen hankkiutuu rynnäkköön! --\nhuudettiin ulkoa. -- Pitäkää häntä silmällä, ettei hän surmaa\nmajuriani! -- huusi Taneli ja riensi ulos. Ei kukaan nyt joutanut\nBertelsköldiä hoitamaan. Vieras puhalsi pieneen pilliin, ja vanha\nTopias astui sisään. Lukija on arvattavasti jo tuntenut tämän äsken\ntulleen samaksi nuoreksi matkustajaksi, jonka näimme hollantilaisen\naluksessa suolakauppoja tehtäessä.\n\nTopias, harvapuheinen, Porin omituista murretta puhuva ukko, kävi\nmajurin haavoja tutkimaan ja pudisti päätänsä. -- Ovatko ne\nvaarallisia? -- kysyi levottomasti hänen nuori herransa.\n\n-- Voisivat tulla, -- vastasi ukko lyhyesti. -- Nämä Lapin tietäjät\nluulevat siinä olevan kyllin, että vain sulkevat verenjuoksun\nluvuillaan.\n\n-- Niin käytä sitten ruohojasi ja jos saat hänet pelastetuksi, niin\nvalitse pitäjäsi paras maatila; minä ostan sen sinulle.\n\nTopias nyökäytti päätänsä; hän katsoi tarpeettomaksi ruveta sen enempää\npuhumaan näin selvästä asiasta, ja hetkisen kuluttua olivat haavat,\nrinnassa ja käsivarsissa olevat neljä tahi viisi piikinpistoa ja yhtä\nmonta sapeliniskua taitajan kädellä sidotut. Sitten hän antoi\nhaavoitetulle jotakin juotavaa, jonka oli valmistanut pienessä pussissa\nmukanaan kuljettamistaan ruohoista. Hourailu lakkasi; Bertelsköld\nvaipui levolliseen uneen ja nukkui umpeensa 12 tuntia, sill'aikaa kuin\ntaistelu riehui muurien ympärillä, ja linnanväki töin tuskin sai uuden\nrynnäkön torjutuksi.\n\nIlta oli jo tullut, kun hän rauhallisesti heräsi, tuntien itsensä\nuudistuneista voimistaan onnelliseksi. Topias oli mennyt erään väsyneen\nvartijan sijaan muurille vartioon; tuo hieno nuorukainen istui sängyn\nluona eikä malttanut olla ilosta hiljaa huudahtamatta. Takkatulen valo\nsattui nyt kirkkaammin hänen kasvoihinsa, joissa ei enää näkynyt ruudin\nsavua. Bertelsköld katseli häntä ihan äänettömänä; hänen silmistään\nnäkyi, ettei hän oikein tiennyt, istuiko hänen edessään ainoastaan\nkauniin unennäön haamu.\n\n-- Voitko nyt paremmin? -- kysyi vieras. -- Ei, noin kummallisesti et\nsaa minua katsella, -- lisäsi hän, punan taas noustessa haavoitetun\nposkiin. -- Olisipa minun tosiaankin pitänyt närkästyä, ettei minua\nheti tunnettu -- mutta minä annan sinulle anteeksi sillä ehdolla, että\n_nyt_ tunnet minut ja kuuliaisesti mukaudut käskyihini.\n\nSamassa tempasi nuorukainen päästään leveäreunaisen hattunsa, jota\ntähän asti oli siinä pitänyt, ja Bertelsköld tunsi heti paikalla Eeva\nRhenfeltin, syntyisin Falkenberg, ihanat, uljaat ja päättäväisyyttä\nosoittavat kasvot. Pitkä musta tukka oli vain poissa ja kaarelle\nleikattu niskassa, ettei se omistajaansa ilmaisisi.\n\n-- Mutta eikö tämä ole vain unennäköä! -- huudahti majuri -- ja\naavistaen rakastettunsa uhrauksen suuruuden, vierähti yksi ainoa iso\nkirkas kyynelkarpalo hänen miehuullisesta silmästään.\n\n-- Hiljaa, herraseni, en salli mitään mielenliikutusta; siitä saat\nvastata uuden lääkärisi edessä. Lupaa kuunnella minua niinkuin siivo\nlapsi, niin kerron sinulle sadun. Minä sain kesällä kirjeesi, jossa\nuudestaan pyydät minua panemaan kaikki vaikuttimet liikkeelle,\nhankkiakseni apua Suomelle. Mitäpä auttanee, että käännyn\nneuvoskunnalta sitä pyytämään, ajattelin minä; neuvoskunta on kerran\nennenkin luvannut, mitä ei ole voinut täyttää. Minä hain käsiini\nkuninkaan Stralsundista; se ei ollut helppoa, kuten ymmärrät, mutta\nminä näin hänet...\n\n-- Näitkö hänet, Eeva?\n\n-- Hiljaa! Minä sekä näin että puhuttelin häntä. Hän muisti sinut\nvallan hyvin...\n\n-- Ah, hän muisti minut vielä!...\n\n-- Hiljaa, jos luulet minua unennäöksi, niin älä pakota minua jälleen\nkatoamaan. -- Hän puhui sinusta kunnioituksella. -- Urhokas mies! sanoi\nhän -- kuuletko, se on jo jotakin, kun Kaarle-kuningas sanoo miestä\nurhokkaaksi! No niin, en tahdo sinua kovin ylpistyttää. Mitä siihen\napuun tulee, jota Suomelle pyysin ... niin kuningas lupasi, ettei hän\nsitä unohtaisi, kun vain ensin oli suoriutunut preussiläisistä,\nsaksilaisista ja tanskalaisista. Sinun tulisi pitää puoliasi, sanoi\nhän, niin kauan kuin voit...\n\nBertelsköld naurahti. -- Kun Kaarle-kuningas sanoo: niin kauan kuin\nvoit, niin se tietää: niin kauan kuin minulla on tynnyri ruutia\ntähteenä räjäyttääkseni itseni ja linnan ilmaan. Onpa hyvä tietää;\njuuri samaa olen jo kauan ajatellut.\n\n-- Ei, se ei voinut olla kuninkaan tarkoitus, -- jatkoi Eeva\nhämmästyksissään; -- minä olen vakuutettu siitä, että hän mieluummin\nkäyttää kättäsi siellä, missä se parhaiten voi olla hyödyksi\nisänmaalle. No niin, minä palasin Tukholmaan. Smoolantiin; minä etsin\nmaaelämän rauhallisuutta tilallani. Turhaan; ajatukseni asustivat sinun\nluonasi, sinun vaaroissasi ja kärsimyksissäsi, ne ajelivat minua yötä\nja päivää ja karkoittivat unen silmistäni. Kykenemätön kun olen aseita\nkantamaan isänmaani hyväksi, niin mitäpä varten olisin elänyt, jollen\nsinua varten! En voinut kauemmin enää kestää, minun täytyi etsiä sinut,\nkuollakseni kanssasi, jos niin täytyy; enhän kumminkaan voi elää ilman\nsinua! Suomen pakolaisten joukosta tapasin ukon, jolla oli uskallusta\nseurata minua, uhrasin pitkät hiukseni sinulle, koska en, niinkuin\nKarthagon naiset muinoin, voinut uhrata niitä isänmaalleni. Tahdoin\npäästä Suomen puolelle, mutta millä keinoin? Menin erääseen\nhollantilaiseen alukseen; me laskimme siellä täällä maihin, tehdäksemme\nkauppaa suoloilla; mahdotonta oli löytää ainoatakaan turvallista\npaikkaa ennenkuin perimmässä pohjolassa, Kemissä! Siellä erkanin\nhollantilaisista, pyrkiäkseni hävitetyn maan kautta luoksesi. Enemmän\nkuin kolme pitkää kuukautta olen minä harhaillut erämaissa tänne\npäästäkseni -- Kustaa, sinun ei tarvitse hävetä minua, minäkin olen\nkärsinyt sotaa, nälkää ja janoa. Mikä elämä noiden partiolaisten,\nnoiden sissien ja kivekkäitten seurassa, jotka elävät kuin rosvot\nsakeimmissa metsiköissä ja äkisti hyökkäävät suksillaan esiin,\nhätyyttääkseen vihollisen kuormastoa, kaapatakseen jonkin vartijajoukon\nvangiksi, hakatakseen maahan jonkin retkeilijäjoukon, ja sitten taas\nkadotakseen kuin sumu luoksepääsemättömiin lymypaikkoihinsa! Kaiken\nkultani olin jo menettänyt, olinpa menettänyt toivonikin päästä enää\nluoksesi, kun vihdoin viimein tapasin partiojoukon, jonka onnistui\npäästä aina Oulunjärven jäälle asti ja sieltä yöllisen hyökkäyksen\ntapahtuessa tänne Kajaanin linnaan!\n\n-- Eeva, -- sanoi Bertelsköld liikutettuna, -- tiedätkö, että nyt olet\namatsoonien maassa, joilla, sen mukaan kuin Messenius ja Rudbeck\nväittävät, ennen vanhaan on ollut valtakuntansa ja oikea pesäpaikkansa\ntäällä Kajaanissa? Kuka heistä on vetänyt sinulle vertoja rohkeudessa?\n\n\n\n\n16. KUN SUOMEN VIIMEINEN LINNA KUKISTUI.\n\n\nOli paukkuva pakkasaamu tammikuussa 1716. Kajaanin linnan päällikkö,\nmajuri Fieandt oli kutsunut sotaneuvoston kokoon linnan keskimmäiseen\nholviin. Emme saa ajatella loistavaa, komeissa vormupuvuissa olevaa\nesikuntaa. Siinä oli vain linnan puolustusväki, niin monta kuin sillä\nhetkellä muureilta liikeni. Mikä seura! Kahdenkymmenen paikoille\nnälkiintyneitä ja ryysyisiä haamuja, paleltuneita, uupuneita ja\nvertavuotavia viimeisen, melkein kaiken yötä kestäneen rynnäkön\njälkeen, jonka he epätoivon hurjistuneella rohkeudella olivat\ntorjuneet. Kaikki linnan ruoka- ja halkovarat olivat loppuneet.\nViimeinen lehmä oli teurastettu, viimeinen lavitsa, jopa lasten\nmakuusijatkin oli polttopuiksi särjetty. Oli niin kylmä, että hengitys\nnousi kuin savu kaikkien huulilta, ja kädet tarttuivat kiinni\njäätyneihin kiväärinpiippuihin.\n\nAsiain näin ollen oli vihollinen ehdottanut armoille antautumista,\npakkosovintoa. Linnan päällikkö katsoi velvollisuudekseen ilmoittaa\nsiitä väelleen, mutta hänen käytöksestään havaittiin jo heti kohta,\nettei hän tehnyt sitä niinkään paljon neuvoa kysyäkseen kuin\nosoittaakseen kunnioitusta urhoollisille miehille, jotka olivat\nkalliisti ostaneet kunnian saada päättää omasta kohtalostaan.\n\nEräs äsken tulleista sisseistä astui esiin ja kehoitti suostumaan\nvihollisen tarjoukseen. Hän oli tuonut surullisia sanomia lännestä.\nKemissä ollut suomalaisten vartijajoukko oli vähän ennen joulua\nvoitettu ja hajoitettu. Rangaistukseksi talonpoikain vastarinnasta ja\nkun Pohjanmaan lääni ei ollut tehnyt uskollisuuden valaa, oli tullut\nankara käsky hävittää koko pohjoinen maakunta Kemistä etelään päin sekä\nviedä lapset ja nuoriso vankeuteen. Paljon lumen tähden tätä oli vaikea\npanna toimeen metsäisillä seuduilla, mutta alku oli tehty metsättömässä\nLimingassa ja sieltä alaspäin Pyhäjoen Yppärinkylään asti. Jatkuva\nvastarinta saattaisi Kajaanin seudut saman kohtalon alaiseksi. Hän,\npuhuja, ei pitänyt henkeään suuremmassa arvossa kuin ammuttua\netulatinkia, mutta hän ei tahtonut ottaa tuhansien onnettomuutta\nomalletunnolleen.\n\n-- Mikä on majurin ajatus? -- kysyi Fieandt Bertelsköldiltä, joka,\nlääkkeistä ja levosta vähän voimistuneena, oli tullut sotaneuvostoon\nsaapuville.\n\n-- Minun ajatukseni -- vastasi haavoitettu, -- on, että teemme\nvelvollisuutemme. Kuningas on lähettänyt meille semmoiset terveiset,\nettä _meidän tulee pitää puoliamme niin kauan kuin voimme_, ja jokainen\nmeistä tietää, mitä se merkitsee. Onko meillä ruutia?\n\n-- Muutahan meillä ei olekaan, -- vastasi Fieandt olkapäitään\nkohauttaen.\n\n-- Niinpä arvelen minä, -- sanoi Bertelsköld, -- että urhoolliset\nkaroliinit eivät huoli turhiin puheisiin aikaansa haaskata. Me annamme\nheidän tehdä vielä yhden rynnäkön, suljemme keskimmäisen holvin, ja kun\nlinna on vihollisia täynnä, räjäytämme itsemme ja heidät ilmaan.\n\n-- Juuri niin, -- vastasi Fieandt kylmästi. -- Se on minunkin\najatukseni. Onko vielä ketään, jolla on jotakin lisättävää?\n\n-- On, -- vastasi rovasti Cajanus. -- Linnassa on, paitsi\nhaavoitettuja, enemmän kuin 70 naista ja lasta. Minä ehdotan, että me\nsitä ennen lähetämme heidät pois linnasta, ei kenraali Tshekinille,\nvaan eversti Mannsteinille. Minä tunnen hänet, hän on lempeä ja\ninhimillinen, hän on säästävä heitä. Minä jään linnaan luoksenne;\nennenkuin ruutikellari sytytetään, nautimme me Herran leipää ja viiniä.\n\nSyntyi hälinää kokoontuneiden joukossa. -- Miksikä lähettäisimme naiset\nhäpeään ja lapset orjuuteen? Ennemmin kuolkoot kaikki meidän kanssamme.\n\nEeva Rhenfelt oli miehenpukuunsa puettuna pistäytynyt rovastin puhuessa\nulos ja toi nyt uusia jäseniä sotaneuvostoon. Ne olivat naisia ja\nlapsia -- näytelmä, jota voi ajatella, mutta ei kuvata! Näiden itkusta\nnääntyvien, kuihtuneiden viattomien raukkain paljas ilmestyminen\nsaattoi kyynelet noiden jäykkien soturien silmiin. -- Antautukaamme!\nAntautukaamme! -- huusivat äidit, koettaen kylmällä povellaan\nlämmitellä kangistuneita lemmittyjään.\n\n-- Pois naiset! pois lapset! Onneton oli se päivä, jolloin sallin\nheidän turvautua linnaan! -- huudahti Fieandt.\n\nMutta he eivät lähteneet. He tarttuivat kiinni miestensä vaatteihin ja\npitkittivät vain tuota sydäntä vihlovaa huutoaan: -- Antautukaamme!\nAntautukaamme! Meitä ei saa lähettää vihollisen luo. Ennemmin tahdomme\ntäällä kuolla teidän kanssanne!\n\n-- Pois, pois! -- komensi linnan päällikkö samalla tuimalla äänellä,\nkääntyen itse poispäin, ettei kukaan näkisi petollista kyyneltä hänen\nsilmännurkassaan.\n\n-- Kuuletteko vain? kuuletteko? -- kiljui eräs äiti vimmoissaan. --\nMekö pois! Tiedättekö, minkätähden hän niin sanoo? Sentähden, että hän\nitse on kahdesti karannut vihollisen käsistä. Hän tietää hyvin kyllä,\nettei hänellä itsellään ole mitään armoa odotettavana, ja sentähden\ntahtoo hän syöstä meidät kaikki turmioon.\n\nFieandt kalpeni. Tuota hän ei ollut ajatellut. Häntä, nuhteetonta\nsankaria, syytettäisiin siitä, että hän olisi epätoivoissaan viatonta\nverta uhrannut. -- Mitä sanot sinä mieletön nainen! -- huusi hän.\n\nSanomaton sekasorto syntyi tuossa hälisevässä joukossa. -- Ruutia!\nRuutia eikä kyyneliä! -- kuultiin Bertelsköldin sanovan. Samassa\nsattuivat hänen silmänsä tuohon hoikkaan, mustatukkaiseen ja\nkirkassilmäiseen nuorukaiseen. -- Mikä on sinun ajatuksesi? --\nkuiskasi hän hämillään, voimatta kestää noiden armaiden silmien\nkatsetta.\n\n-- En pyydä mitään itselleni; enpä edes sinullekaan, kuiskasi Eeva\nvastaukseksi. -- Mutta ajattele näitä onnettomia. Antautuminen\nviimeisessä hätätilassa ja kunniallisilla ehdoilla ei ole vielä koskaan\nsoturin kunniata tahrannut.\n\nRovasti Cajanus kuuli nämä sanat. -- Minä ehdotan, sanoi hän, -- että\nräjäytämme itsemme ilmaan, ellei meille tarjota parempaa kuin\npakkosopimusta. Mutta jos meille luvataan esteetön lähtö, sotilaille\nheidän aseensa ja muulle väelle yksityinen omaisuutensa, niin\nantautukaamme.\n\n-- Naiset ja papit! -- huudahti suuttunut linnanpäällikkö. -- Ei\nkuningas ole antanut minulle Suomen viimeistä linnaa pois\nlahjoitettavaksi.\n\n-- Ruutia! Ruutia! toisti Bertelsköld.\n\n-- Hänkin on karannut vihollisen käsistä! -- huusi vimmastunut äiti. --\nVoi, voi, noita sotaherroja! He tahtovat viedä meidät kaikki muassaan.\nMeidän veremme tulkoon heidän päällensä!\n\n-- Kuuletko? -- kuiskasi nuorukainen Bertelsköldin korvaan.\n\n-- Leipää! Leipää! -- itkivät lapset, ja heidän pienet huulensa olivat\nniin siniset vilusta, että hampaat kalisivat.\n\n-- Tulkaa, -- sanoi Fieandt synkeällä äänellä Bertelsköldille. -- En\nkestä tätä kauemmin. Jättäkäämme sielumme Jumalan huomaan ja\nräjäyttäkäämme mitä pikimmin itsemme iankaikkisuuteen. Seitsemän\ntynnyriä ruutia oli tuolla alhaalla. Sekunnissa se on tehty. Tulkaa!\n\nBertelsköld meni. Mutta jättiläispoika Taneli Cajanus astui heidän\ntiellensä. -- Antakaa minulle sytytin, -- kuiskasi hän reippaasti, --\nniin lupaan, että laukeaa. Mutta ei ennenkuin äitini ja sisareni ovat\nmenneet pois linnasta.\n\n-- Uskallatko mukista? -- karjaisi suuttunut Fieandt -- Pois tieltä,\npoika!\n\n-- En askeltakaan, ennenkuin äitini ja sisareni ovat porttien\nulkopuolella! -- jatkoi poika samaan ääneen ja salpasi oven kookkaalla\nruumiillaan.\n\nFieandt veti miekkansa. Hänen kätensä oli aina ripeämpi kuin hänen\nkielensä. Paltamon jättiläinen olisi saanut loppunsa, ellei Bertelsköld\nolisi pidättänyt kohotettua kättä.\n\n-- Tehkäämme hyökkäys eteläisestä portista! -- kuiskasi hän. -- Se on\nparempi. Poika päästäköön sill'aikaa naiset ulos pohjoisesta ja\npitäköön sitten sanansa ruutikellarista.\n\n-- Olkoon menneeksi, -- sanoi Fieandt. -- Meitä ei ole enää\nkahtakymmentäkään asekuntoista miestä, mutta meitä on tarpeeksi monta\nkaatumaan hyvässä seurassa.\n\nSamassa tuli ilmoitus muureilta, että vihollinen läheni tiheinä mustina\nriveinä jäätä myöten, uudistaakseen rynnäkkönsä itäiseltä puolelta,\njossa väsynyt linnanväki ei enää ollut voinut pitää avantoja auki\nkovassa pakkasessa. Läntiselle puolelle, joka oli Ämmään päin, oli\nmahdoton paeta; pohjois- ja eteläpuolella juoksi virta kahtena niin\nvuolaana haarana linnan vähäisen saaren ympäri, että jää ei olisi\nmitenkään kestänyt suurempaa joukkoa, vaan vienyt sen varmasti\nvaanivaan hautaan.\n\nSotaneuvosto hajausi; itsekukin riensi taas paikalleen, mutta uupuvin\nvoimin ja särjetyin sydämin.\n\nAirut tuli ja kysyi viimeisen kerran, tahtoiko linna antautua.\n\n-- Tahtoo, -- huusi rovasti Cajanus niin kovasti, että kaikki sen\nkuulivat. -- Me antaudumme, mutta vain sillä ehdolla, että saamme\nesteettömästi lähteä perheinemme, aseinemme ja viedä yksityisen\nomaisuutemme kanssamme.\n\n-- Niin, niin, me antaudumme, -- kiljui sama äiti, joka vast'ikään niin\npahasti oli purkanut kiukkuaan linnan päällikölle.\n\nFieandt aikoi juuri antaa jyrkän kieltävän vastauksen, kun Cajanus\ntarttui häntä käsivarteen ja osoitti erästä vallinsarven nurkkaa. Muuan\nnainen istui siinä, lapsi rinnoilla; he eivät liikkuneet, eivät enää\nvalittaneet. He olivat kuolleet nälkään ja viluun.\n\nFieandt antautui.\n\nVastoin kaikkea luuloa vihollinen suostui ehtoihin. Ei tiedetty\nKajaanin linnassa, että jos linna vielä viikon päivät olisi pitänyt\npuoliansa, olisi vihollisen täytynyt piirityksestä luopua. Niin\nhirveästi olivat taudit tehneet tuhoa noissa ahtaaseen leiriin\nsullotuissa joukoissa, että pitempi viipyminen luultavasti olisi\ntuottanut koko vihollisen armeijalle perikadon. Jos saa uskoa\nsenaikaisia ilmoituksia, oli Kajaanin pieni linna jo maksanut\npiirittäjille noin 4,000 miestä.\n\nAntautua! Ilkeältä soipi tämä sana soturin korvissa. Ei milloinkaan ole\nantautumiseen ollut enemmän syytä kuin nyt, ja yhtäkaikki surivat\nKajaanin linnan harvat urhoolliset puolustajat sitten kaiken\nelinaikansa sitä, ettei heille oltu suotu samaa kunniakasta kohtaloa,\nmikä oli tullut monen muun karoliinilaisen linnan osaksi, jotka\nkukistuessaan olivat haudanneet tuhansia vihollisiakin alleen.\n\nLevitettiin olkia molempain virranhaarain heikolle jäälle, valettiin\nvettä olkien päälle, annettiin sen jäätyä ja lujennettiin kuljettava\nkohta vielä hirsillä ja laudoilla. Tätä hätävaraista siltaa myöten\nastuivat puolustajat ulos ja piirittäjät sisään. Urhoolliset upseerit\nvihollisen puolella tuskin uskoivat silmiään, nähdessään tämän\nvähäisen, ryysyisen, menehtyneen joukon, joka kokonaisen kuukauden\npäivät oli puolustanut Kajaanin linnaa ja jossa oli kolme ukkoa, naista\nja lasta yhtä sotakykyistä miestä kohden. Kenraali Tshekinin suuttumus\noli ääretön. Hänen sanotaan heti paikalla tahtoneen hakkauttaa heidät\nmaahan, mutta silloin oli eversti Mannstein irroittanut miekan vyöltään\nja vannonut luopuvansa palveluksestaan, jos niin tapahtuisi. Sen ajan\nhistoria on täynnä moisia väkivallantekoja; eivät mitkään kansat, eivät\nruotsalaiset enemmän kuin suomalaisetkaan aina jaksaneet taistelun\nvimmasta puhtain käsin erota. Mannsteinin sanat kumminkin tepsivät;\nuseimmat vangit saivat pitää henkensä, mutta vietiin pois ryöstettyinä\nja puoleksi alastomina ankarassa pakkasessa. Rovasti Cajanus, jota\nsyytettiin siitä, että hän oli viimeiseen saakka yllyttänyt linnanväkeä\nvastarintaan vietiin anoppinsa ja lastensa kanssa Turun linnaan,\n\nHaavoitettu Bertelsköld sai Mannsteinin käskystä reen ja vietiin pois\nmuiden muassa. Hänen sivullaan astuivat muiden vankien muassa tuo\nhoikka nuorukainen, vanha Topias ja jättiläispoika Taneli. Tämä\nkatsahteli tuon tuostakin taaksensa, niin että majuri vihdoin kysyi,\noliko hänestä hauskaa nähdä isäinsä linna vihollisten vallassa.\n\n-- Ei, -- sanoi poika. -- Haluaisin vain nähdä, ovatko ne virittäneet\nvalkean isäni pohjoisessa tornissa olevan huoneen takkaan.\n\n-- Ja mitäpä se meihin enää kuuluisi?\n\n-- Ei juuri erittäin. Olen vain puhkaissut uunin arinan ja sen alla\nolevan lattian ja johtanut reiän kautta kaksi tulilankaa\nruutikellariin. Se on, niinkuin majuri tietää, juuri takan alla.\n\n-- Poika, mitä olet tehnyt?\n\n-- En mitään. Olen vain pitänyt sanani.\n\nEi sinä päivänä kuitenkaan mitään kuulunut. Mutta toisena aamuna,\nvankien ja näiden vartijain vielä lepäillessä noin kahden peninkulman\npäässä linnasta, tärähdytti räjähdys maata ikäänkuin etäisen ukkosen\njyrähdys, salaman kaltainen liekki punersi pilviä, ja sakea, musta\nsavu- ja sorapatsas tuprahti taivaanrannalle siltä suunnalta, missä\nlinna oli. Silloin kouristuivat jättiläispojan nyrkit kokoon, ja hänen\ntummissa silmissään nähtiin ikäänkuin vastavälähdys tuohon katoavaan\nleimaukseen, joka nyt valaisi Paltamon harmaata talvista taivasta.\n\n-- Mikä se oli? -- kysyivät hämmästyneet vangit.\n\n-- Se oli Kajaanin linna, joka lensi ilmaan! -- kuiskasi jättiläispoika\nsuomeksi, sanomattomalla riemulla hampaitaan kiristäen.\n\n-- Niin, -- sanoi Bertelsköld surullisesti, -- se oli Suomen viimeinen\nlinna, joka nyt kukistui![36]\n\nNäin loppui lyhyt taru Kajaanin linnasta. Sen raunioista ovat vielä\ntänä päivänä muurit jäljellä, ja ovat ne nyt sen sillan tukena, joka\nvirran poikki johtaa maantien Kajaanin kaupungista Paltamon kirkolle.\nVielä tänäkin päivänä silmäilevät petäjiä kasvavat kukkulat synkästi\nSuomen viimeisen, Isonvihan kauhujen aikaisen taistelun näyttämöä; --\nvielä tänäkin päivänä on niinkuin toisinaan näkisi Fieandtin mahtavan\nvarjon surevana seisovan holvien raunioilla; vielä tänäkin päivänä\nliikkuu siellä jättiläispojan haamu, palava sytytin kädessä, etsien\nkellaria, jossa ruudin salaperäinen voima vaaniskeli linnan kohtaloa;\nja vielä tänäkin päivänä tietää Ämmän kumea kohina kertoa\nmuinaisaikaista tarua linnan kukistumisesta ja karoliinien urotöistä\nperimmässä pohjolassa.\n\n\n\n\n17. MYYRÄN KÄYTÄVIÄ JÄTTILÄISRAKENNUKSEN JUURELLA.\n\n\nNiillä on hauska tuolla sisällä! -- kuiskasi toinen kahdesta turkkiin\nkääriytyneestä kulkijasta, jotka eräänä iltana helmikuussa 1718\nkäyskelivät edestakaisin Kristinehamnin kaupungissa erään\nsuurenpuoleisen talon edustalla, jonka ikkunat olivat kirkkaasti\nvalaistut.\n\n-- Nehän ovat ihan kuin tarjottimella! -- vastasi toveri\nvieraanvoittoisella kielellä. -- Minkätähden ei uutimia ole laskettu\nalas?\n\n-- Siellä vietetään häitä. Prinsessa naittaa kamarineitsyensä Eleonoora\nUttermarkin henkivarusmestari David Geddalle. Näettekö, hyvä Siquier,\nkuinka hyvin minä olen asioista selvillä, vaikka vasta puoli tuntia\nsitten saavuimme kaupunkiin. Meidän maassamme ei ole tapana koskaan\nlaskea uutimia alas häitä vietettäessä. Se tietäisi huonoa avio-onnea.\nJa meidän majesteettimme tahtoo huolellisesti noudattaa vanhoja tapoja,\nsilloin kun ei näe hyväksi keksiä uusia.\n\n-- Katsokaapa, katsokaapa vain, kuinka ne juoksevat tuolla sisällä kuin\npäättömät kanat! Minun täytyy tunnustaa, kreiviseni, että jos tuo on\nolevinaan tanssia, niin ei se juuri ole omansa herättämään suuria\najatuksia tämän ihanan taiteen edistymisestä isänmaassanne.\n\n-- Heittäkää, herra eversti, Versailles mielestänne, kun Ruotsiin\ntulette. Olemme kyllä mekin oppineet astumaan _pas de deux_ ja _pas de\nquatre_ Drottningholmassa, kun ajat olivat paremmat, se on, kun meidän\nmajesteettimme huvikseen keihästeli janitsaareja Benderissä. Mutta nyt\non tansseista tullut loppu. Meidän verrattomalla pyöreän pöydän\nkuningas Arturillamme[37] on vahvemmat kädet kuin jalat, ja sentähden\nhovilaiset tätä nykyä ovat huviksensa sokkosilla, kengänkätkösillä tahi\npanevat toimeen vedenpaisumuksentakaisia ilveitä. Meidän majesteettimme\non kuin luotu sokoksi: ei ketään ole helpompi vetää nenästä. Häntä\npetetäänkin oikein sydämen pohjasta. Yksi huutaa hänelle: -- hei!\ntäällä on Puolan kruunu! -- ja paikalla hyökkää hän sinne, side\nsilmillä. Toinen huutaa: -- hei, täällä on Suur-Mogulin parta! -- ja\nhän juoksee sitä tavoittamaan. Kolmas huutaa: -- hei! täällä on\nKööpenhaminan avain! ja sinne hän rientää. Neljäs kuiskaisee: -- hei!\ntäällä on Englannin valtaistuin! -- ja niin hän ottaa vauhtia, kerralla\nharpatakseen yli koko Pohjanmeren. Mutta ei kukaan ole häntä niin\ntaitavasti petkuttanut kuin eräs tunnettu naapuri, joka ei tosin ole\nhuutanut hei! vaan sen sijaan on ottanut häneltä pantin toisensa\nperästä.\n\n-- Pelkäänpä, kreiviseni, että kuninkaalla nyt on apunaan mies, joka on\nhiukan kohottanut sidettä ja joka näkee selvemmin kuin me muut kaikki.\n\n-- Mahdollista. Mutta varmaa on, että sama mies on suurin \"hei\"\nhuutajakin. Hän se on, joka on ottanut houkutellakseen tuon\nkuninkaallisen sokon meidän kaikkien hyväksi iskemään päänsä seinään.\nAntaa hänen vain jatkaa!\n\nSiquier katseli liukkain ja oudoksuvin silmin matkatoveriaan. -- Olen\njo kauan tietänyt, -- sanoi hän, -- että kreivi Bertelsköld -- kenties\nerästä vielä vaarallisempaa poikkeusta lukuun ottamatta -- on\nvaarallisin hämähäkki kuninkaallisen sokkopaarman läheisyydessä; mutta\nenpä olisi uskonut hänen onnistuneen kääriä parooni G:ä pauloihinsa --\nHiljaa! Me olemme kadulla, ja yksin kivet ovat ihastuksissaan tuohon\nkuninkaalliseen kannukseen, joka niiden päällitse astuu. _Fi donc_,\nSiquier, te olette liian kauan käynyt koulua Orleansin herttuan luona.\nJoka lahjoo toisen puolen maailmaa vakoillakseen ja pettääkseen toista\npuolta, siitä tulee viimein huono ihmistuntija. Raha voi paljon, herra\neversti, mutta intohimot voivat vielä enemmän. Täytyy osata käyttää\ntoista hyväkseen ja tehdä toinen vaarattomaksi. Görtz -- _au diable_,\npuhunhan itseni pussiin -- se raastinrauta piti minun sanoa, on\ntavattoman viisas ja samalla tavattoman intohimoinen mies. Hän on mies,\njossa on puoleksi kunnianhimoa, kolme kahdeksannesta kateutta, ja yksi\nkahdeksannes vihaa. Hänelle nyt emme voi mitään, mutta antakaamme hänen\nolla! Hän työskentelee meidän eduksemme!\n\n-- Minä epäilen sitä. Mutta katsokaapa, tuolla on kuningas ikkunassa.\nHyvä ranskalainen pyssy ja pari liukasta luotia -- ja pohjoismaiden\nkohtalo muuttuisi!\n\n-- Ette ole epäonnistuneempaa pilaa puhunut, Siquier, siitä pitäen, kun\nOrleansista lähdimme. Täällä Ruotsissa emme tapa leijoniamme -- me\nannamme niiden ajaa otuksiaan, kunnes itse kaatuvat kuoliaina maahan.\n\n-- Niinkuin tahdotte. Hän katselee meitä. Tulkaa, niin siirrymme vähän\nsyrjemmälle!\n\n-- Eversti hyvä, ellei se olisi niin perin uskomatonta, voisin luulla\npahan omantunnon teitä vaivaavan. Tuolla huoneissa on kirkas valaistus\nja täällä pilkkoisen pimeä. Kas niin, no, lempo soikoon, sehän on juuri\nmeidän majesteettimme itse, joka on iskenyt kätensä prinsessan\nkäsivarteen. Voi poloinen ylhäisyyttäsi! Tietäkää, ystäväni, että\nprinsessa on vähän ylpeä kauniista käsivarsistaan; muuta kaunista ei\nhänessä tähän saakka olekaan huomattu. Mutta minä olen itse kuullut\nhovin haavalääkärin vakuuttavan, että prinsessa aina, kun hovissa\nleikitään, pitää varalla pullollisen lyijyvettä, sillä harvoin\ntapahtuu, ettei prinsessa saisi paria mustelmaa veljensä hellyyden\nmuistoksi. Muiden paljaita käsivarsia meidän majesteettimme hieman\nkainostelee. Mutta ei kainostele hänen korkeutensa Hessenin prinssi ...\nnäettekö vain, tuolla hän ajelee morsianta ... ooh, sehän käy sievästi\nkuin sukkelan pyytäjän ainakin. _Diable_, lopuksi taidan tässä minä\nsaada pitää Gedda-parkaa hyvällä tuulella, sillä miksipä salaisin\nteiltä, että minähän se olen, joka tämän avioliiton olen pannut\ntoimeen, sijoittaakseni kuuntelevan korvan prinsessan makuukamariin ja\ntoisen hänen majesteettinsa armeijaan ... tuhat tulimmaista!\n\n-- Mikä teitä vaivaa? Äänenne vapisee.\n\n-- Minunko? Te erehdytte.\n\n-- Ei, minä pyydän teitä, älkää menkö enää lähemmä tuota\nkynttilänvaloa. Ketä te katselette tuommoisella tarkkuudella? Ah,\nymmärränpä. Erästä naista ... vaaleata... viehättävän mustasilmäistä...\nTe ette vastaa minulle, herra kreivi. Suvaitkaa minun sanoa teille yhtä\nkohtelias sana kuin te minulle äsken! _Fi donc_, kuinka saattaa\nsellainen diplomaatti kuin Torsten Bertelsköld tuolla tavalla hurmautua\nkahteen mustaan silmään!\n\nBertelsköld ei vastannut. Hänen silmänsä olivat yhä vaan luodut erästä\nikkunaa kohti.\n\n-- Tuo nainen lähenee nyt kuningasta, -- jatkoi ranskalainen\nkevytmielistä puhettaan. -- Ymmärrän, hän on yksi niitä kärpäsiä, jotka\nalinomaa kärventävät siipiään kynttilän liekissä. Kuningas kääntyy\ntoisaalle ... hän näyttää hämmästyvän, joutuvan hämilleen... Nainen\npuhuttelee häntä... Vannonpa Ranskan auringon nimessä, että tuo nainen\npuhuu rohkeita sanoja, koska leikki taukoo hänen ympärillään ja kaikki\nkatselevat häntä levottomasti. Mitä sillä naisella on kuninkaalle\nsanomista?\n\n-- Minun täytyy saada se tietää, -- mutisi Bertelsköld itsekseen ja\nastui nopein askelin kuninkaallisen päämajan porttia kohti.\n\n-- Sallikaa minun muistuttaa teille, -- kuiskasi ranskalainen\nlevottomasti, -- että etumme vaatii meitä huomiseen asti pysymään\ntuntemattomina.\n\n-- Se ei voi olla kukaan muu kuin hän ... mutta jos se on _hän_, niin\ntäällä on _eräs toinenkin_... Minun täytyy päästä siitä selville, --\njatkoi Bertelsköld ja oli jo portilla, kun Siquier tarttui häntä\nkäsivarteen. -- Yksi sana vain, -- sanoi ranskalainen. -- Se, joka\naikoo voittaa vastustajan joka on puoleksi kunnianhimoa, kolmeksi\nkahdeksanneksi kateutta ja yhdeksi kahdeksanneksi vihaa, ei saa\nkäyttäytyä niinkuin hän olisi seitsemäksi kahdeksanneksi rakastunut ja\nvain yhdeksi kahdeksanneksi diplomaatti.\n\n-- Menkää hiiteen, herra! -- oli Bertelsköld vähällä huudahtaa, mutta\nhymähti sen sijaan vain pilkallisesti ja virkkoi: -- Kyllä kuuluu,\nystäväni, että tulette hemmetärten hovista. Te erehdytte meidän\npohjoismaalaisten tunteisiin nähden. Minkä te luulette päivän\npilkahdukseksi, se on vain viluista, hallaista revontulta -- ja\nkylmettyneitä kyyneliä, -- lisäsi hän itsekseen. -- Mutta te olette\noikeassa, -- jatkoi hän; -- on parempi, että palaamme majapaikkaamme;\nsinne kokoontuu tänä iltana koko joukko väkeä anniskeluhuoneeseen.\nMeidän majesteettimme ei suvaitse mässäystä mutta kun kuningas Artur\nitse hyppää harakkaa pyöreän pöydän ympärillä, arvelevat saman pöydän\nritarit saattavansa tehdä samaa oluthaarikan ympärillä. Kenties saamme\nkuulla jotakin uutta viereisessä huoneessa illastaessamme.\n\nTuumasta toimeen. Ennen pitkää olivat herrat tuossa täpötäydessä\nravintolassa, jossa olivat saaneet pienoisen huoneen, minkä ovi oli\nauki anniskeluhuoneeseen. Siellä oli enimmäkseen aliupseereja, jotka\ntänään olivat heittäytyneet huvittelemaan ja jo käyneet jotenkin\nisoäänisiksi laskiaisoluesta.\n\n-- Tulimmaista![38] -- huudahti yksi urhoista; -- meitä on nyt kohta\n35,000 miestä; nyt pehmitämme tanskalaisen!\n\n-- Koko maailman, Matti Stång, koko maailman! -- vastasi toinen\njoukosta. -- Ensiksi nitistämme tanskalaisen, sitten preussilaisen,\nsitten puolalaisen, sitten venäläisen, sitten englantilaisen, joka\npitää laivastoamme koiranaan, ja sitten turkkilaisen, joka käski meidän\nmennä hiiden kattilaan _Carolus vivat!_\n\n-- Ei, turkkilaisen annamme olla, -- kiljaisi kolmas -- Hän on parempi\nkristitty kuin moni muu, hän sai meiltä selkäänsä ja suuteli sitten\nsaapastamme. Minä arvelen niin että kuningas ensin ottaa Saksan\nmakkarat ja sitten Ranskan rusinat. Se on helppo asia kuninkaalle, hän\nvoi, mitä tahtoo. Parisissa, veikkoseni -- siellä me tanssitamme\ntyttösiä, ja jokaisesta kelpo miehestä pitää tulla kesän tultua\nvähintäinkin herttua.\n\n-- Kuulkaapa vain, -- kuiskasi närkästynyt Siquier. -- Karoliinilainen\nolut kuohuu kuin samppanja.\n\n-- Ne miehet ovat tutkineet historiaa paremmin kuin te, -- vastasi\nBertelsköld naurahtaen. -- Onpa tapahtunut kerran ennenkin, että eräs\nnoista olutrateista otti ruvetakseen Normandian herttuaksi.\n\nSamassa astui eräs päämajasta vartiovuoroltaan päästetty vartija\nsisään. -- Oletteko kuulleet mokomaa pojat? -- huusi hän. -- Piruhan\nnyt riivaa naisia tähän aikaan.\n\n-- No, mitä kuuluu? -- huudettiin.\n\n-- Saakaas tänne oluthaarikka ensin, minulla on vilu kuin Suomen\nsudella ja jano kuin moskovalaisella. Niin minä tulen kuninkaan luota\nminä, ja koko päämajassa kulki ihan totena taruna, että eräs lemmon\nnainen, jonka nimi on Rhen-, Rhen-, no olipa mikä hyvänsä, se vain,\nettä hän äskettäin on karannut moskovalaisten vankeudesta ja uhallaan\nvannonut, että, niin pian kuin hän tapaisi kuninkaan, hän kysyisi\ntältä, mihinkä hän on pannut Suomenmaan. Onpas mokomakin asia,\nolemmehan menettäneet maatilkkuja useampiakin kuin ne pirtit siellä. No\nniin -- piruko sinua riivaa, Stång, että kaappaat haarikan kädestäni?\n-- hän tapasi kuninkaan, niinkuin sanoin, tänä iltana ja sanoi hänelle\nensi sanakseen: teidän majesteettinne, mihinkä olette pannut\nSuomenmaan?... Niin, niin, ei ole hyvä mukista Caroluksen edessä, mutta\nhänpä sen sanoi, hän. Ei, jumaliste, se nainen hätäillyt.\n\n-- Ja mitä kuningas vastasi? Minä lyön vetoa, että hän vastasi\nnaiselle: tiedä huutia!\n\n-- Niin, sepä tässä onkin merkillisintä, kuningas vain pyörähti\nsaappaansa korolla poispäin eikä vastannut mitään.\n\n-- Niin, mitäpä hiidessä hän taisi vastatakaan noin ilkikuriseen\nkysymykseen? Vie nyt hiiteen! Mokoma saakuri naiseksi!\n\n-- Se on hän! -- ajatteli Bertelsköld itsekseen. -- Mikä nainen! Ja hän\nolisi voinut tulla minun omakseni!\n\n\n\n\n18. SOTAVÄEN KATSELMUS JA ERÄS YHTYMYS.\n\n\nOmituisen surumieliset tunteet heräävät meissä nähdessämme, miten\nKaarle XII sankarielämänsä lopulla oli väkisillä ja kengänkätkösillä\niloisen hoviväen seurassa Kristinehamnissa. Viimeisen kerran ympäröi\nhäntä nyt ilon päivänpaiste, jota muut kuolevaiset tavoittelevat ja\njonka puutteessa he eivät voi elämässä menestyä. Viimeisen kerran\nsisaren pehmoinen, hento käsi kosketteli hänen kovaa, miekan kahvassa\njäykistynyttä kättänsä, ja sekaantui sisarenpojan lapsellinen iloisuus\naseiden kalskeeseen -- viimeisen kerran lempeät inhimilliset tunteet\nhymyilivät hänen ympärillään, hänen, joka seisoi niin paljon ylempänä\nmuuta ihmiskuntaa, että sen ilot niinkuin surutkin näyttivät\nvastakaikua vaikuttamatta kimmahtavan takaisin hänen haarniskoidusta\nrinnastaan. Tämä auringon vilahdus katosi nyt iäksi. Tästä alkaen oli\ntämän yksinäisen suuren miehen elämän ilta täynnä varjoja ja salamoita,\npäättyen viimein synkeään yöhön, jota valaisi vain murhaavan luodin\nleimaus.\n\nJo kello 3:n aikana aamulla sen päivän jälkeen, josta edellisessä\nluvussa näimme vilahduksen, nousi kuningas telttasänkynsä oljilta, luki\nlyhyen rukouksen ja käski kamaripalvelijan sytyttää vahakynttilät.\nHuoneessa oli jokseenkin kylmä; pesävalkean ääressä ei kuningas koskaan\nhalunnut paistatella itseään. Kamaripaasi nukkui vielä puolipukeissaan\nlattialla, kuningas katseli häntä hetkisen aikaa kynttilän valossa,\nmyhäili niinkuin hänen tapansa oli ollessaan yksin ajatuksissaan,\nlevitti viittansa nukkuvan nuorukaisen päälle ja istui sitten lukemaan\nkuningas Kustaa Aadolfin rukouskirjaa, joka hänellä aina oli mukanaan.\nHän oli ennen joka aamu lukenut pari lukua Raamatusta; vuoteen 1708 hän\noli lukenut Vanhan ja Uuden Testamentin neljästi läpi, mutta sittemmin\nhän ei enää pitänyt siitä kirjaa, peläten, että hänen luultaisiin\ntekevän sitä kerskaillaksensa. Näemme siis, että Kaarle XII osasi\npelätäkin. Jonkin aikaa sitten oli Raamattu kuitenkin monesti joutunut\nsyrjään lyhyemmän rukouskirjan tieltä. Arveltiin, että seurustelu\nfilosofi Leibnizin kanssa Leipzigissä ja sittemmin olo uskottomain\nluona oli järkyttänyt hänen ankaran puhdasoppista lutherilaista\nuskoaan. Miten sen asian laita lieneekin ollut, hänen vilpitön\njumalanpelkonsa pysyi samanlaisena elämän loppuun asti, esikuvana\nkuninkaille ja kansoille, ja voimana, joka kannatti häntä kaikissa\nelämän vaiheissa, pysyttäen häntä maltillisena myötäkäymisessä,\nraudanlujana vastoinkäymisen päivinä.\n\nKello ei vielä ollut neljä, kun parooni Görtz, jolla oli kaksi huonetta\nsamassa talossa asuttavanaan, tuli saapuville ja työskenteli kuninkaan\nkanssa kello kahdeksaan asti, jolloin aamiainen, johon kuului vain yksi\nainoa liharuoka ja kupillinen maitoa, tuotiin pöytään tinalautasilla\nrautapeltisten veitsien ja kahvelien kanssa, jotka olivat Polhemin\nkeksimiä, kotimaassa valmistettuja. Hopeata ei enää näkynyt, se oli\nkaikki rahapajaan lähetetty; leskikuningatar ja prinsessa olivat niin\nikään jo useita vuosia syöneet tinaisista astioista, mutta kun kuningas\nkotiin tultuaan oli sen huomannut, oli hän joutunut hämilleen, jonka\ntähden Feif viime kesänä oli kehoittanut Tessiniä teettämään, ikäänkuin\nomalla luvallaan, vähäiset hopeiset pöytäkalut naisille. Ateriata kesti\ntuskin kymmentä minuuttia, ja sitten kuningas ratsasti tarkastamaan\nsotajoukkoja, jotka olivat hirmuisessa lumituiskussa torille asetetut.\nHänen terävät silmänsä kulkivat rivistä riviin, ikäänkuin tarkastaen,\nräpäyttikö kukaan silmiään tässä vihaisessa viimassa. Tyytyväisenä, kun\nnäki heidän seisovan siinä melkein yhtä välinpitämättöminä kuin hän\nitsekin, alkoi hän tarkastaa joka miestä erikseen. Melkein kaikki\nolivat 15- ja 20-vuotiaita poikia, jotka purivat hampaitaan yhteen,\nettei kukaan näkisi, kuinka ne vilusta kalisivat; ainoastaan\npäällikkökunta oli vanhoja, sadoissa taisteluissa koeteltuja\nkaroliineja, viimeinen pienoinen tähde siitä armeijasta, joka kerran\noli pannut Euroopan vapisemaan. Siinä nyt harjoiteltiin ja tehtiin\nliikkeitä. Rivit monestikin mutkistuivat käännöksiä tehtäessä, kiväärit\neivät aina olleet yhtä paljon kallellaan, sääriä ei aina säntilleen\nyht'aikaa nostettu, hatut eivät aina olleet sääntöjen mukaisesti\npäässä, takit eivät aina oikein napeissaan, mutta tuommoisista Kaarle\nXII:n koulusta lähteneet päälliköt vähän välittivät. Pääasia oli, että\nkomentosanat heti ymmärrettiin ja silmänräpäyksessä täytettiin, mutta\nei koneentapaisesti, vaan niin, että silmä, korva, käsi ja sydän olivat\nsiinä mukana ja että halvinkin sotamies, samalla kun komentoa totteli,\ntunsi olevansa mies puolestaan hänkin. Tottumus monivuotisiin\ntaisteluihin aina monilukuisempia vihollisia vastaan, jolloin\ntavallisesti joka miehellä oli kolme, viisi, vieläpä kymmenenkin\nvastustajaa, oli Kaarle XII:n sotilaissa kehittänyt tuon oman kyvyn\ntuntemisen, mikä jokaisesta sotamiehestä teki armeijan ja oli syynä ja\nselityksenä heidän voittoihinsa. Vasta Fredrik II keksi ja Napoleon\ntäydensi sen joukkojen asettelutaidon, joka on otettu uudemman\nsotataidon perusteeksi. Mutta Kaarle XII, \"viimeinen ritari\", taisteli\nvielä vanhaan ritaritapaan, ja vaikka Kustaa II Aadolf oli opettanut\nhänelle periaatteen: kaikki yhden edestä! lisäsi hän siihen,\nTiberupista alkaen Fredrikshalliin asti, mielilauseensa; yksi kaikkien\nedestä! Tämä tiesi sitä, että jokaisen, sekä sotamiehen että\ntalonpojan, tuli seisoa niinkuin heidän kuninkaansa seisoi ja\npyyhkäistä sana _mahdoton_ pois sanavarastostaan. Tämä oli kyllä\nliiaksi vaadittua, ja sentähden kaikki viimein luhistuikin; mutta niin\nkauan kuin se kesti ja voi pysyä koossa, tunsi nuorinkin alokas itsensä\nkahta vertaa väkevämmäksi tietäessään, että hän oli sekä oikeutettu\nettä velvollinen olemaan samalla mies hänkin puolestaan.\n\nNäitä periaatteita noudattaen tarkasti kuningas joka miestä\nhuolellisemmin kuin hän tarkasti sotajoukkoa kokonaisuudessaan; hänen\nisänsä Kaarle XI oli mainio \"veivaamaan\" sotamiehiä, ja Kaarle XII oli\nhyvä oppilas. Tuon tuostakin hän huusi milloin yhden milloin toisen\nrivistä ulos ja antoi hänen yksinään ja muista erillään tehdä käsketyn\ntempun; ei ollut hyvä siekailla, kun kuningas huusi: kuhnitko siellä!\nVaikka kiroukset muiden ranskalaisten muotien mukana olivat alkaneet\ntulla tavaksi, ei niitä kuulunut Kaarle XII:n harjoituskentillä. Vaikka\nnuhteita ei puuttunut näytti kuningas tänään olevan erinomaisen hyvällä\ntuulella. Kuulatuiskua ja juoksuhautoja lukuun ottamatta hän ei missään\nniin hyvin menestynyt kuin lumipyryssä ja vesisateessa reipasten rivien\nedessä. Näissä joukoissa oli jotakin, joka nyt enemmän kuin muulloin\nriemastutti häntä ja täytti hänen sydämensä uusilla toiveilla.\nMahdottomaksi luultu asia oli tapahtunut; verta vuotava, henkitoreisiin\nasti nääntynyt maa oli hankkinut uuden, täysin varustetun sotajoukon,\njolta semmoisen johtajan komentamana taas voi odottaa mitä hyvänsä.\nHämmästynyt Eurooppa tuskin uskoi silmiään. Näiden sotahankkeiden\nmaineen muassa lenteli ympäri lukemattomia vakoilijoiden tuomia sanomia\nparooni Görtzin vaarallisista tuumista. Aikakauden suurin sotapäällikkö\naikakauden suurimman valtiollisen älyn kanssa yksissä tuumin, kyllä\nsiinä olikin pelättävää! Valtaistuimet vapisivat, eikä ole milloinkaan\nnäytetty todeksi, mutta tuskinpa myöskään hyvillä syillä vääräksi\nväitetty, että Kaarle XII:n kuolema oli jo edeltäkäsin päätetty\nvaltojen neuvopöytien ääressä. Hänen loppunsa, sanoo eräs älykäs\nkirjailija, ei ollut häpeäksi hänen elämälleen sillä hän kaatui\nyhdistyneen Euroopan eteen, joka pelkäsi häntä ja jonka sopi sanoa\nhänestä tyrannin sanoilla: olkoon jumala, kunhan vain ei elä!\n\nKatselmuksen päätyttyä ratsasti ylipäällikkö, Hessenin prinssi\nkuninkaan luo ja esitti hänelle eversti Siquierin joka eversti\nMaigret'n kanssa oli kutsuttu Ruotsin palvelukseen. Hän oli taitava\nlinnoitusupseeri ja jo edeltäkäsin aiottu kenraaliadjutantiksi.\nSotaiset tavat vaativat, ettei näillä herroilla, niinkuin ei\nkuninkaallakaan, ollut päällystakkia yllä, vaikka lämpömittari, jos se\nsiihen aikaan olisi ollut olemassa, kenties olisi osoittanut -- 20°\nCels. Siquier oli sinikalpeana vilusta ja harmista. Prinssi oli\nparemmin asiansa oivaltanut; hän oli eilisestään vähän lihonut,\nja kun hän eleli hyvästi, tuo kunnon ruhtinas, niin ei se ketään\nkummastuttanut; mutta asian laita oli se, että hänellä tällaisissa\ntilaisuuksissa varovaisuuden vuoksi oli avarain päällysvaatteittensa\nalla Hollannin flanellista tehdyt ylimääräiset alusvaatteet.\n\n-- Mitä te, herra eversti, pidätte minun sinisistä pojistani? -- kysyi\nkuningas, joka aina joutui hämilleen puhellessaan muukalaisten kanssa\nja tarttui ensimmäiseen tarjolla olevaan puheenaiheeseen.\n\n-- He lienevät voittamattomia, sillä te olette, sire, osannut\nharjoittaa heidät yhtä koviksi Boren kuin Marsin nuolia vastaan, --\nvastasi Siquier käyttäen senaikaisten hovimiesten korukasta kuvakieltä.\n\nKuningas hymyili; harvoin hän oli vielä hymyllä vastannut kenenkään\nranskalaisen kohteliaisuuteen. Tänään oli hänen mielestään tuossa\npuheessa perää. -- Kyllähän ne hiukan lumiräntää kestävät, -- sanoi hän\niloisesti, -- mutta en takaa, kuinka auringon helteessä puhkunevat. Jos\njoskus saamme tilaisuuden käydä tervehtimässä teidän ranskalaista\nmajesteettianne, tulee minun olemaan hauska nähdä, että ne kestävät\nkoetuksen.\n\n-- En luule, sire, että kuninkaani saattaa toivoa saavansa nähdä niin\narvokkaita vieraita, -- vastasi Siquier satutettuna kansansa arimpaan\nkohtaan. -- Mutta jos teidän majesteettinne sotajoukot joskus\nkunnioittaisivat Ranskanmaata siellä käymällä, luulen varmaan, että\nheidät otettaisiin lämpimästi vastaan.\n\nKuningas nauroi ja palasi prinssin, Siquierin ja esikuntansa kanssa\npäämajaan. Tällä aikaa oli siellä sattunut kohtaus, joka hyvin kuvaa\nsen ajan laatua ja mielialaa.\n\nKaikki tiesivät, että parooni Görtzin saman päivän iltana piti lähteä\nAhvenanmaalle. Ulkomaisia lähettiläitä, ruotsalaisia virkamiehiä ja\nonnenonkijoita kaikista kansoista tunkeili mahtavan suosikin\nvierashuoneessa. Mutta samalla oli myös kaksinkertaiset vartijat\nasetettu hänen asuntonsa ympärille, koska ei hänen suuri mahtavuutensa,\neipä edes kuninkaan läsnäolokaan voinut suojella häntä siltä\nsanomattomalta vihalta, jota Ruotsin sekä ylhäiset että alhaiset miltei\nkaikki tunsivat häntä kohtaan.\n\nKreivi Torsten Bertelsköld, joka kulki täällä kreivi Hornin ja\nneuvoskunnan asioilla, oli nyt tämän mahtavan paroonin ja rahaministerin\npuheilla. Että he sydämensä pohjasta vihasivat toisiansa, sen he hyvin\nkyllä tiesivät. Sitä kohteliaammin he toisiaan kohtelivat; olisipa\nluullut heitä parhaimmiksi liiketuttaviksi. Kopea ruotsalainen kreivi\nesitti mitä notkeimmalla alamaisuudella tukalan asiansa, jonka\ntarkoituksena oli saada estetyksi väkivaltaisin kaikista sen ajan\njulmista kiskomisista, nimittäin kaikkien liikkeessä olevien rahalajien\npoisto pakkolunastuksella valtion obligatioihin ja uuteen ala-arvoiseen\nrahaan; jonka jälkeen kaikki vanha raha oli oleva kielletty ja\ntakavarikkoon otettava.[39] Holsteinilainen parooni, vaikka oli yhtä\nylpeä kuin ruotsalainenkin, oli tällä kertaa sulaa hunajaa. Hän oli\nmuka puolestaan taipuvainen kaikkeen mahdolliseen sääliväisyyteen,\nmutta valtakunnan tila, armeijan tarpeet ja majesteetin tahto ... mikä\nneuvoksi? Eihän hän voinut rahoja munia. Kaikki riippui rauhasta, ja\nhän puolestaan olisi tekevä mitä voisi taivuttaakseen kuninkaan\nitsepäisyyttä, mutta majesteetti _voilá tout_; kääntykää kuninkaan\npuoleen! -- Ei ole luultavaa että Bertelsköld, yhtä vähän kuin\nneuvoskuntakaan uskoivat onnistuvansa; heidän etujensa mukaista oli\npikemminkin viedä hädänalainen asema äärimmilleen ja toimia vain näön\nvuoksi. Sitä innokkaammin ja lämpimämmin puhui asianajaja; tietysti\nturhaan. -- Tämä oli vain yksi niitä historian monia esimerkkejä,\njolloin toisella puolen on omavaltainen ministeri, joka vierittää\nkaiken syyn yksinvaltiaan niskoille ja pesee kätensä lumivalkean\nviattomiksi, ja toisella puolen puolue-edut, jotka hoilottavat ja\nhuutavat maansa perikadon partaalla, mutta salavihkaa ovat mukana sitä\njouduttamassa päästäkseen sitä pikemmin varman saaliin jakoon.\n\nKun molemmat herrat arvelivat kylliksi puhuneensa näön vuoksi, alkoi\nnaamio heistä kummastakin tuntua tukalalta. -- Minulla ei ole mitään\nlisättävää, -- sanoi Bertelsköld, nousten pois lähteäkseen. -- Teidän\nylhäisyytenne vastatkoon valtakunnan ja omantuntonsa edessä niistä\ntoimenpiteistä, joihin tulee ryhdyttäväksi -- ja joihin on ryhdytty.\n\n-- Toimenpiteistäni, _herra lähetystön sihteeri_, minä olen vain\nkuninkaalle tilivelvollinen, ja minä luulen, ettei teillä eikä kellään\nmuullakaan ole omantuntoni kanssa mitään tekemistä, -- vastasi Görtz\neikä noussut istuimeltaan, niinkuin kohteliaisuus noin korkeasukuista\nmiestä hyvästellessä olisi vaatinut. Parooni Görtz jätti harvoin yhtään\ntilaisuutta käyttämättä Ruotsin aatelistoa nöyryyttääkseen ja juuri\ntämä ärsyttävä ylenkatse se sittemmin, enemmän kuin mikään muu,\nsaattoikin hänen päänsä pyövelin kirveen alle.\n\nBertelsköldin kielellä pyöri jo kärkevä vastaus, kun samassa\nikkunanruutu kilahti, kivi lensi sisään ja putosi juuri suosikin\njalkojen eteen. -- Ruotsin kansa vastaa teidän ylhäisyydellenne minun\nsijastani; saatte ollakin vakuutettu siitä, että vielä kerta tulette\nsaamaan ansionne mukaisen palkan, --virkkoi Bertelsköld jääkylmästi,\nkumarsi ja lähti.\n\nGörtz naurahti pilkallisesti: -- Tuommoisia ovat kaikkina aikoina\npuolueiden todistukset, -- sanoi hän ja helisti kelloa. -- Kutsu\nHollannin lähettiläs sisään!\n\n\n\n\n19. KUNINKAAN SORMUS.\n\n\nEbba Cecilia Liewen, syntyjään Bertelsköld, oli valtarouvana prinsessa\nUlriika Eleonooran seurueessa seurannut hovia Kristinehamniin. Hovin\nnaiset olivat niin hyvin kuin voivat majoittuneet parhaimpiin taloihin,\nja kreivitär Ebballa oli hallussaan kolme tai neljä huonetta lähellä\nprinsessan asuntoa. Oli iltapuoli samana päivänä, jona äskenkerrottu\nkatselmus pidettiin. Kuningas työskenteli kahden kesken parooni Görtzin\nkanssa, hoviväellä ei ollut mitään huveja sinä iltana, ja kreivitär\nistui kotona huoneissaan, oltuaan tavallisuuden mukaan prinsessan\nseurassa päivällistä syötäessä.\n\nHän ei kumminkaan istunut yksinään. Hänen luonaan oli rakas nuoruuden\nystävä Eeva Rhenfelt, jonka viimein jätimme vankeuteen ilmaan\nräjäytetyn Kajaanin linnan luona ja joka niin salaperäisesti\noli näyttäytynyt Torsten Bertelsköldille edellisenä iltana.\nYstävykset olivat kertoneet toisilleen viime tapaamisensa jälkeisiä\nelämänvaiheitansa. Kreivitär Ebban vaiheet oli pian kerrottu; hän oli\nviettänyt nuo neljä ankaraa ja levotonta vuotta täyttämällä\nvelvollisuuksiaan osittain puolisoansa, osittain lukemattomia\nhädänalaisia kohtaan, joille hän, vaikka itse unohti siitä puhua, oli\nollut hyvänä hengettärenä näinä surullisina aikoina. Eevan vaiheet\nolivat sitävastoin olleet kirjavat ja vaaralliset. Hän oli\nmiehenvaatteissa seurannut haavoitettua Kustaa Bertelsköldiä hänen\nvankeuteensa Turun linnaan, jossa tämä voipuneena vaivalloisesta,\nkeskellä talvea tapahtuneesta matkasta kauan oli häilynyt elämän ja\nkuoleman vaiheilla, kunnes uskollisen hoitajattaren huolenpito ja\nTopiaksen lääkintätaito saivat hänet terveeksi jälleen. -- Silloin, --\nnäin jatkoi Eeva, -- saimme eräänä päivänä kesäkuussa 1716\nlinnanpäälliköltä luvan vartioituina lähteä linnasta yhdessä ystävämme\nrovasti Cajanuksen, hänen perheensä ja Topiaksen kanssa. Me kävelimme\nnoilla autioilla kaduilla; kaikkialla kohtasi meitä hävityksen\nkauhistus! Tuskin kahdettakymmenettä osaa kaupungin asukkaista oli\njäänyt aloilleen; useimmat talot olivat vailla ovia ja ikkunoita;\nmuutamia käytettiin talleina, toisia oli polttopuiksi revitty. Pitkää\nruohoa kasvoi kaduilla; tori oli kasakkain hevosten laitumena; ei\nmissään kuulunut merimiesten iloista laulua, ei työmiesten ääniä, ei\nlasten hälinää; rumpu vain rämisi toisinaan autioilla kujilla. Me\ntulimme kunnianarvoisan tuomiokirkon luo. Vartijan ei tarvinnut avata\nmeille ovea, urut eivät soineet meitä vastaan noiden korkeain holvien\nalla. Ovet olivat selkoselällään; tuuli vinkui rikottujen\nikkunaruutujen läpi. Tornikello seisoi; viisarit olivat pudonneet pois;\naika oli pysähtynyt paikoilleen. Alttarilta oli koristukset ryöstetty;\nkuori oli täynnä soraa; ainoastaan sankarien hautain muistomerkit\nhäämöittivät sivukuorista. Me astuimme lähemmä; naakka lähti\nsaarnatuolista lentämään ja istahti alttarin kehälle. Me lähenimme\nalttaria, naakka lähti lentoon ja istahti tyhjälle urkulehterille.\nEräällä virsitaululla oli vielä kaksi numeroa paikoillaan; ne\nosoittivat kuningas Daavidin psalmia n:o 62;[40] se oli viimeinen\nvirsi, minkä seurakunta oli veisannut. Avasimme sen itkusilmin ja\nveisasimme:\n\n    \"Auta mua, Jumalani, tässä tuskass',\n    Vedet syvät sieluni ylits' puuskaa,\n    Virta väkevä upottaa minun,\n    Pohjattomaan mutaan vajoon,\n    Muotoni muuttuu, hahmoni hajoo,\n    Kuitenk' viel' turvaan sinuun.\n    Huutain väsyn, äänen rauvenn',\n    Näköni soennut, ett' niin kauvan\n    Odotan minun Jumalan' jälkeen,\n    Hän apuuni kummink' kerkii.\"\n\n-- Tämän veisattuamme, -- jatkoi Eeva, -- vihki rovasti Cajanus meidät\nalttarin edessä, ja minusta tuntui niin kummalliselta, että meidän\nonnemme alkoi juuri Suomenmaan suurimman hädän aikana ja tässä\nhävitetyssä temppelissä, jossa niin monet sukupolvet olivat kantaneet\nrukouksiaan Kaikkivaltiaan istuimen eteen. Vielä samana kesänä vietiin\nmeidät meritse Narvaan ja sieltä yhä eteenpäin moskovalaisten maahan\nerääseen kaupunkiin, jonka nimi oli Novgorod, ja siellä palvelimme\nvankeudessa ja meitä kohdeltiin säälien. Minä olin heittänyt\nmiehenpukuni pois ja seurasin miestäni hänen palvelijanaan, ja koska\nhän osasi paremmin kuin kukaan muu kesyttää virmoja hevosia, pääsi hän\nerään ylhäisen herran tallimestariksi ja hänen suureen suosioonsa.\nSiellä antoi Jumala meille pojan vankeudessamme, ja hänet kastettiin\nkuninkaan mukaan Kaarleksi, mutta koska vielä toivoimme voiton päivää,\nsai hän myöskin nimen Viktor.[41] Myöhään syksyllä 1717 me matkustimme\nisäntämme kanssa Narvaan. Siellä tapasimme erään ruhnusaarelaisen\njahdin. Tämän saaren asukkaat ovat ruotsalaista syntyperää, ja me\nteimme miehistön kanssa sopimuksen, että eräänä pimeänä yönä menisimme\nheidän alukseensa ja karkaisimme vankeudesta. Mutta kun vuoden aika oli\nniin myöhäinen, emme päässeet edemmä kuin Gotlantiin, jossa olimme\npakotetut viipymään siksi, kunnes saaren ja manteren väli menisi\njäähän, ja sillä aikaa elätimme itseämme niin hyvin kuin taisimme,\nmieheni hevosia kengittämällä ja minä kutomalla ja kehräämällä.\nKun vihdoin saavuimme Tukholmaan kaksi viikkoa sitten, päätettiin\nniin, että Bertelsköld ilmoittautuisi palvelukseen Armfeltin\nsotaväenosastoon, joka majailee Geflen seuduilla, koska nämä joukot\nenimmäkseen ovat suomalaisia; mutta minä matkustin sinun luoksesi,\nEbbaseni, vaikuttaakseni siihen suuntaan, että Bertelsköld pääsisi\nArmfeltin, vanhan päällikkönsä adjutantiksi. Se minulle onnistuikin,\nniinkuin tiedät, mutta hädin tuskin, sillä nähdessäni tuon uuden\narmeijan, joka oli aiottu hyökkäämään Norjaan sillaikaa, kun Suomi\nvuotaa verensä kuiviin, kouristi sydäntäni, ja vastustamattomasti\nnousivat nämä sanat huulilleni: \"mihinkä on teidän majesteettinne\npannut Suomenmaan?\" -- Lopun tiedät. Olen onnellinen, että olen jälleen\nsaanut sinut nähdä ja että olen saanut kuninkaan suostumuksen. Huomenna\ntaas eroamme ja kenties iäksi päiväksi.\n\n-- Miksikä niin surullisia ajatuksia? -- sanoi tuttu ääni ovella, ja\nTorsten Bertelsköld astui sisään. -- Onko ihana viholliseni yhä yhtä\nleppymätön?\n\nNaiset iskivät silmää toisilleen. -- En uskonut, -- vastasi Eeva\nkylmästi, -- kreivillä enää olevan mitään lisättävää Stralsundin\nsatamassa tapahtuneen viime kohtauksemme jälkeen.\n\nTuo viittaus näkyi sattuvan arkaan paikkaan, sillä kreivi teroitti\näänensä sanoessaan. -- Ah, te olette oikeassa, minä olin jo unohtaa,\nettä niin äskettäin näimme toisemme. Toivon aikanne hupaisesti kuluneen\nsiellä Suomen pirteissä. Ei varmaankaan ole huvituksia ja tuttavuuksia\npuuttunut... Suoraan sanoen, niin vähäpätöinen vahinko kuin minun\nystävyyteni menettäminen on kai tullut monin kerroin palkituksi...\n\n-- Torsten! -- sanoi Ebba nuhdellen.\n\n-- Onpa tosiaankin, -- vastasi Eeva hymysuin, monin kerroin palkituksi!\nSallikaa, kreiviseni, minun tässä esittää teille yksi palkinnoistani.\n\nNäin sanoen viittasi Eeva eräälle viereisessä huoneessa olevalle\npalvelustytölle, ja sisään astui nyt mustakiharainen poikanen, noin\npuolentoistavuotias, harvinaisen iso ikäisekseen ja juuri äskettäin sen\nverran vaurastunut, että nyt astui ensimmäisiä askeliaan tässä\nmaailmassa.\n\nKysymys kreivi Bertelsköldin huulilla katosi samassa kuin syntyikin.\n\nMutta Ebba otti pojan, asetti hänet lempeästi hämmästyneen veljensä\npolvelle ja sanoi: -- Älä työnnä häntä luotasi, Torsten, salli hänen\nolla sovinnon ja ystävyyden panttina riitautuneiden sydäntenne välillä.\nOle hänelle hyvä setä; hän on meidän sukuamme -- hänen laillinen\nnimensä on Kaarle Viktor, Bertelsköldin kreivi.\n\nEi riittänyt diplomaatin harkittu mielenmaltti tällä kertaa salaamaan\nkreivi Torstenin kasvojen ilmettä. Sanomaton katkeruus taisteli niissä\nsitä voimakasta tunnetta vastaan, jonka lapsuuden viattomuus ja\nsukulaisuuden siteet synnyttivät. Hän suuteli poikaa otsalle, pani\nhänet hiljaa pois luotansa ja sanoi, Eevan puoleen kääntyneenä,\näänellä, jonka tarkoitus oli olla levollinen ja kylmä, mutta joka sen\nsijaan ilmaisi hukkaan rauenneiden toiveiden kipua ja tuhkaa: --\nSisareni on oikeassa, meidän välillämme ei saa enää olla mitään vihaa\nja kaunaa. Lausun teidät, kreivittäreni, teidät ja teidän poikanne\ntervetulleiksi perheeseemme. _Eh bien_, onni on oikullinen, se on\nsuonut veljelleni sen, minkä se on minulta kieltänyt, älkäämme enää\nsiitä riidelkö. Mutta koska onnesta tuli puhe, sisareni, niin johtuu\neräs asia mieleeni: olen tullut vaatimaan sinua tilille eräästä\nsormuksesta, jonka varassa meidän perheemme onnen sanotaan olevan. Sitä\nolen kaivannut jo 18 vuotta, aavistamattakaan, minne se on kadonnut,\nkunnes sattumalta pistettiin käteeni tukku kirjeitä, jotka veljeni oli\njättänyt jälkeensä neljä vuotta sitten. Niissä oli yksi sinultakin,\nkirjoitettu Tukholmassa tammikuun 24. päivänä 1704. Siinä kerrot, että\nminä olin kadottanut sormuksen hansikkaaseen, että sinä olit jättänyt\nsen Holsteinin herttuattarelle ja tämä oli antanut sen kuninkaalle,\nsovitettuna medaljonkiin, jossa oli kuningatar Ulriika Eleonooran kuva.\nEt tiedä, sisareni, mitä olet tehnyt. Olet hukannut perheemme onnen ja\ntulevaisuuden!\n\nEbba-kreivitär punastui kovin ja tarttui veljeään käteen. -- Minä\ntunnustan, -- sanoi hän, -- että lapsellisesta ymmärtämättömyydestä\nolen rikkonut kenties enemmän kuin voitkaan minulle anteeksi antaa.\nMutta, Torsten, miksi luotatkaan joutavaan taikakaluun? Iäinen\nsallimushan johtaa elämämme vaiheita, ja itsehän me sen suojaamina\nolemme oman onnemme sepät.\n\n-- Lapsena opittua läksyä tuo! Ja kuitenkin on ihmeellisiä sattumuksia,\njoita ei käy minkään katkismuksen avulla selittäminen. Isäni jätti\nkuollessaan jälkeensä sinetillä lukitun käärön, jossa tuon sormuksen\nvaiheet kerrottiin; riittänee, jos sanon sinulle, että meidän perheemme\nkohtalot on tuohon sormukseen erottamattomasti yhdistetty ja että sen\nhukkaaminen aina ennenkin on tuottanut meille vastuksia vastusten\nperästä, samoinkuin sen omistaminen on vienyt meitä mahtavuuteen ja\nkunniaan. Siitä olen itse esimerkkinä ... mutta, sano suoraan, onko tuo\nmedaljonki vielä kuninkaalla?\n\n-- Kustaan kertomuksen mukaan on kuningas sen hukannut jo syksyllä 1708\neräässä kahakassa Rajowkan luona, samassa, missä Hård kaatui.\n\n-- _Diable!_ Kadotettu, ikipäiviksi kadotettu! Rajowkan luona? Sehän\noli kohta Holofzinin tappelun jälkeen! Sehän oli vähän ennen Ukrainan\nretkeä! Se oli juuri Kaarle XII:n onnen käänteessä. Siihen asti pelkkiä\nvoittoja! Sen jälkeen pelkkiä tappioita! Tuo kirottu sormus tuottaa\nsiis aina onnea tai onnettomuutta, kuka sitä kantaneekin tai sen\nkadottanee. Ja minä mieletön, joka sen jo omistin ja joka en paremmin\nosannut sitä säilyttää! Kun se oli minulla, ylenin minä pikaisesti; sen\nkadotettuani minä turhaan taistelen kohtaloani vastaan. Kaikki on\nvastoinkäymistä... Ja kuka takaa, ettei joku renkipoika tällä hetkellä\nkeikahda minun taikakaluni avulla valtakunnan korkeimmille\nkunniasijoille.\n\nKreivi Torsten mitteli lattiata kiivain askelin. Oliko se sormuksen\nsalainen voima, vai oliko se kunnianhimon henki ja mielikarvaus niin\nmonesta hukkaan menneestä hankkeesta, joka nyt vei Hornin oppilaalta\nkaiken hänen diplomaattisen malttinsa? Ei koskaan ollut sisar nähnyt\nhäntä semmoisena; katuen ajattelemattomuuttaan hän ei tohtinut enää\nvirkkaa sanaakaan häntä lepyttääksensä.\n\nKamaripalvelija astui sisään ja ilmoitti tulleeksi vieraan, joka kaikin\nmokomin pyysi päästä sotaneuvos Rhenfelt-vainajan rouvan puheille\n(tämän myöhäisempi avioliitto ei ollut vielä tunnettu). Eeva meni ulos;\nhetkinen kului, jolla aikaa veli ja sisar istuivat äänettöminä,\nmenneitä aikoja muistellen ja kumpikin ajatellen omia ajatuksiaan\nelämän onnesta.\n\nViimein palasi Eeva, tarttui liikutettuna ja itkettyneenä kreivitärtä\nkäsivarteen ja virkkoi: -- Suvaitsetko, että tuon luoksesi erään vanhan\nystävän?\n\nUteliaana nyökäytti Ebba päätään suostumuksen merkiksi.\n\nYleväryhtinen upseeri astui kalpeana ja vesissäsilmin sisään. Hänen\nhiuksensa olivat harmaantuneet, hänen poskensa olivat kuopalla, mutta\nkoko hänen olennossaan oli jotakin, joka ilmaisi, ettei hän ollut\nvanhuuden koukistama, vaan että hän oli onnettomuuksien murtama mies\nparhaassa iässään. Kreivitär Ebba ei ollut monta sekuntia häntä\nkatsellut, ennenkuin hänen kasvonsa äkisti kalpenivat ja hän äänetönnä\nja pyörtyneenä vaipui ystävänsä syliin.\n\n-- Mitä tämä on? -- huudahti kreivi Torsten, joka ei voinut käsittää\nsyytä sisarensa äkilliseen mielenliikutukseen.\n\nVieras ei kuullut häntä. Hänen silmänsä seurasivat pois kääntymättä ja\nsanomattoman viehkeitä tunteita ilmaisten kreivittären leppeiden ja\nkalpeiden kasvojen liikkeitä, tämän vähitellen tointuessa.\n\n-- Herra, kuka te olette, ja kuka antaa teille oikeuden pelästyttää\nkreivitär Lieweniä? -- virkkoi Torsten yhä kiivaammin.\n\n-- Kuolleiden ylösnoustessa elävien veri jähmettyy, -- vastasi vieras\nsurullisesti. -- Kukako olen? Haudasta noussut mies, joka muinoin ei\nollut teille tuntematon, herra kreivi. Hiukseni ovat harmaantuneet\nlähes yhdeksänvuotisessa vankeudessa, miksikä vaatisinkaan, että enää\ntuntisitte kuolleeksi luultua Eerikki Falkenbergia, joka ennen muinoin\noli yksi hänen majesteettinsa henkivartijoita ja veljenne Kustaa\nBertelsköldin läheisin ystävä.\n\n-- Falkenberg? Samannimisen kuninkaallisen neuvoksen veljenpoikako?\nKreivitär Eeva Bertelsköldin, syntyjään Falkenberg, velikö?\n\n-- Juuri sama. En tiennyt, herra kreivi, että...\n\nTorsten puri huultaan.\n\n-- Te erehdytte, -- sanoi hän. -- Se on minun veljeni, jolle onni on\nsisarenne suonut. Olkaa tervetullut kotimaahan. Olen iloinen siitä,\nettä huhu, joka kertoi teidän kaatuneen Pultavan verisellä kentällä,\noli perätön.\n\n-- Se kertoi vain puolittain totta, -- vastasi Falkenberg surullisesti\nkatsahtaen Ebbaan, joka nyt oli toipunut, mutta ei vielä rohjennut\nkatsoa tuota muinoin rakastettua, kauan itkettyä, vihdoin palannutta ja\nkuitenkin iäksimenetettyä nuoruuden ystävää silmiin...\n\n-- Minä jätin paremman osan elämästäni ja kaiken onneni Pultavaan. Mitä\ntähteenä on, herra kreivi, ei ole juuri minkään arvoista.\n\n-- Et siis lue miksikään kaikkia vastaisia urotekoja? Unohdatko\nsisaresi lämpimimmän rakkauden? -- sanoi Eeva hellästi.\n\n-- Ja uskollisen nuoruuden ystävän? -- lisäsi Ebba hiljaisella äänellä.\n\nFalkenberg ei virkkanut mitään.\n\n-- Teidän pelastuksenne lienee ollut aivan ihmeellinen? -- sanoi\nTorsten päästäkseen noista vaarallisista muistoista.\n\n-- Tuskinpa ihmeellisempi kuin monen muunkaan, -- vastasi Falkenberg;\n-- mutta kelvannee kumminkin saduksi lapsille. Suvainnette minun\nsäästää naisia kuulemasta kertomusta, joka heitä vain kauhistuttaisi.\nLyhyesti sanoen, minä makasin kaksitoista tuntia kuolleiden seassa\ntappotanterella; eräs sotarosvo huomasi minussa hengen kipinän ja otti\npelastaaksensa minut; hän teki hyvät kaupat myymällä minut eräälle\npajarille, joka oli tilannut häneltä ruotsalaisen sotavangin orjakseen.\nMinut vietiin kauas sisämaahan, minua katsottiin kuin kummitusta, minua\nkammottiin vääräuskoisena, mutta ylimalkaan ei minua juuri pahasti\npidelty. Kun vähän ymmärsin puutarhanhoitoa, oli minusta hiukan\nhyötyäkin. Viimein minä ylenin puutarhanhoitajaksi ja ansaitsin\nvähän rahaa. Eräänä päivänä tuli siihen kylään eräs kuljeksiva\nrihkamakauppias, joka kaupitsi pyhäin kuvia. Käsitätte kummastukseni,\nkun hänen kirjavasta tavarakasastaan löysin erään medaljongin...\n\n-- Jossa oli kuningatar Ulriika Eleonooran kuva?\n\n-- Mutta kuinka te, herra kreivi, tiedätte...\n\n-- Se oli siis todellakin se! -- huudahti Torsten kiivaasti.\n\n-- Se oli sama medaljonki, jonka hänen majesteettinsa kadotti Rajowkan\nluona, koko henkivartijajoukko tunsi sen. Töin tuskin kyeten\nhämmästystäni salaamaan, tyhjensin minä puolet säästörahoistani\nkauppiaan kukkaroon ja sain medaljongin.\n\n-- Entä sormus? Missä se on? Antakaa se tänne!\n\n-- Olen onnellinen voidessani jättää sen hänen majesteettinsa omaan\nkäteen, -- vastasi Falkenberg rauhallisesti. -- Kumma kyllä, muuttui\nkohtaloni kohta saatuani tämän kalleuden haltuuni. Kaikki kävi mieltäni\nmyöten, isäntäni nuori puoliso, joka oli nähnyt minun kotimaan ikävästä\nriutuvan ja harmaantuvan, puhui niin hartaasti minun vapauttamiseni\npuolesta, että isäntäni mustasukkaisuudesta suostui siihen ja itse vei\nminut Riikaan, jossa hankki minulle tilaisuuden päästä Kööpenhaminaan\nja ... minä sain jälleen nähdä isänmaani.\n\n-- Olkaa hyvä ja näyttäkää minulle medaljonki, --  sanoi Torsten\noudolla äänellä.\n\nFalkenberg otti sen esiin nahkaisesta kotelosta, jossa oli sitä\nsäilyttänyt. Sormus oli sovitettu medaljonkiin niin, että se muodosti\nrenkaan, mihin kaulanauha oli kiinnitetty.\n\n-- Tämä sormus on minun! -- huudahti Torsten Bertelsköld, temmaten sen\nkäteensä niin intohimoisesti kuin ei olisi aikonut antaa sitä takaisin\nkaiken maailman rikkauksistakaan.\n\n-- Se on kuninkaan oma, ja minun on vielä tänä päivänä se hänen\nmajesteetilleen annettava, -- väitti Falkenberg.\n\n-- _Rex regi rebellis!_ -- ah, näettekö, minä tiedän, mitä siihen on\nkirjoitettu. Tiedättekö, että jos kuningas vielä kerran saisi tämän\nsormuksen eikä kadottaisi sitä valheen eikä väärän valan takia --\nainoastaan siten voi sen menettää -- silloin hänen onnensa kääntyisi,\nhän panisi Euroopan taas jalkainsa juureen ja pohjoismaiden kohtalo\nolisi vuosisadoiksi muutettu!\n\nKaikki seisoivat äänettöminä. Näytti siltä kuin jokin tuntematon\nsalaperäinen voima, jota uskonto ja järki turhaan nousivat\nvastustamaan, olisi heihin vaikuttanut. Eeva esti Falkenbergin\ntempaamasta takaisin medaljonkia. -- Sormus on hänen, -- sanoi hän; --\nkuninkaalla ei ole siihen mitään oikeutta; mutta jos te rakastatte\nkuningastanne, kreivi Torsten, ja jos rakastatte isänmaatanne, niin\nantakaa hänelle sormus takaisin!\n\n-- En anna, vaikka hän murtaisi miekkansa poikki minun jalkaini\njuuressa ja polvistuisi eteeni ja suutelisi jalkaani! En, vaikka hän\ntarjoaisi minulle Norjan kruunun ja Englannin valtaistuimen! Medaljonki\non hänen ja hän saakoon sen; mutta sormus on minun!\n\nJa kreivi Torsten riensi pois.\n\nSilloin katosi se herpaiseva tunne, joka vast'ikään cli vallannut\nkaikki muut. Falkenberg raivosi. Naiset itkivät. Mutta se oli\nmyöhäistä. Torsten Bertelsköld oli saanut kuninkaan sormuksen eikä\nantanut sitä takaisin.\n\n\n\n\n20. ERÄÄN NIMEN VARJO.\n\n\nJouluaamun myöhäinen aurinko vuonna 1718 nousi Norjan Jemtlantia vasten\nolevalla rajalla Tydalenin tunturin yli. Yö oli ollut kylmä ja selkeä,\nmutta lännestä päin nousi merestä nyt mustia lumipilviä, joiden synkkiä\nreunoja vasten auringon ensimmäiset säteet kimalsivat kuin kultainen\npäärme synkän suruhunnun ympärillä. Tunturien kukkulat kohosivat\nkorkeina ja lumipeittoisina synkistyvää taivasta vastaan, ja kun\npäiväpaiste sattui niiden jäisiin huippuihin, näyttivät nämä\nvalkoisilta ja keväisiltä kuin toivo, joka loitolla loistellen aina\nihmissilmää pettelee.\n\nTunturin rinteellä oli vilkasta liikettä. Siellä olivat Armfeltin\njoukot, siellä oli viimeinen pirstale Suomen viimeisestä sotavoimasta,\njoka Trondhjemiin turhaan hyökättyään nyt palasi Norjan vuorilaaksoista\ntalvimajoilleen Ruotsin puolelle. Yö oli ollut ankara, sotamiehet\nolivat keränneet kanervia ja kallioiden lomissa kasvavia hentoja\nvaivaiskoivuja, virittääkseen valkean tässä kovassa pakkasessa. Mutta\nliian äkkiä leimahti tämä heikko liekki, yhtä äkkiä sammuakseen, ja\nmonelta olivat jo kädet ja jalat paleltuneet. Mutta vielä kyti kipinä\nrohkeutta näissä kangistuneissa jäsenissä. Sotaretki oli menetetty;\nurhokas ja kuuluisa Långström, Suomenmaan parhaita sissejä, oli juuri\nvähän ennen kaatunut eräässä noita yksinäisiä, vimmaisia taisteluita,\njoissa vain tunturien kaiku vastaa uroiden huutoihin eikä voitetulla\nole pelastusta missään. Ankara oli kulku, ruokavarat varsin vähissä;\nmutta vielä painui suomalainen joukko eteenpäin, sillä vielä eli\nKaarle-kuningas, ja vaikka kaikki olikin menetetty, niin olipa vielä\nkaikki voitettavissakin niin kauan kuin hän oli hengissä. Sekavia\nhuhuja hänen aikomistaan suurista yrityksistä kulki miehestä mieheen;\nja nämä tulevaisuuden tarut, samoin kuin tarut menneisyydestä, ne\nelähyttivät vielä yönuotion ääressä istuvain lannistuvaa rohkeutta.\nTiedettiin, että Görtz menestyksellä hieroi rauhaa vaarallisimman\nvastustajan, tsaari Pietarin kanssa, jonka puheilla hän itse oli ollut\nHaagissa ja Pietarissa. Tiedettiin vielä, että tsaari oli tyytymätön\nsaksalaisiin liittolaisiinsa, jotka kadehtien ja peläten seurasivat\nhänen yrityksiään saada jalansijaa Saksanmaalla. Tiedettiin niinikään,\nettä tsaarin luonne oli sitä laatua, että se voi sopia yhteen Kaarle\nXII:n luonteen kanssa -- rohkea, korkealle tähtäävä, suuria\nsuunnitteleva. Kuiskailtiin yhtä ja toista aiotusta avioliitosta\nKaarle-kuninkaan ja tsaari Pietarin herttaisen tyttären Annan[42]\nvälillä. Sitten piti muka näiden mahtavain urhojen, jotka niin kauan\nolivat otelleet ylivallasta pohjolassa, sopia keskenänsä ja käydä\nliittoon, joka panisi Euroopan valtaistuimet vavahtelemaan. Ruotsi\nluopuisi Virosta ja Inkerinmaasta ikuisiksi ajoiksi, mutta Liivinmaasta\nviideksi, kymmeneksi vuodeksi, jotavastoin tsaari antaisi Suomenmaan\ntakaisin ja laivastollaan auttaisi Kaarlea korvaukseksi valloittamaan\nNorjan. Sitten asettaisi Kaarle, rangaistakseen Yrjö-kuninkaan\npetollisuutta, 30,000:lla miehellä Stuartit Britannian valtaistuimelle;\nmutta itse olisi hän, liitossa tsaari Pietarin kanssa, hyökkäävä\nSaksanmaahan, ottava menetetyt alueet takaisin, luova uudeksi Euroopan.\n\nNämä olivat jättiläistuumia auringonlaskun edellä; ne kiertelivät\nkaikki saman keskustan, saman sankarinimen ympärillä. Ja ainakin kaksi\ntahi kolme kuolevaista tiedetään olleen jotka tunsivat itsensä\nkykeneviksi näitä tuumia toimeen panemaan; ne olivat syntyneet erään\nvaltioviisaan nerokkaissa aivoissa ja salaman iskuina sytyttäneet\nkahden urotekoja haaveksivan yksinvaltiaan mielet tulena palamaan.\nSekin tiedetään, että nämä uhkatuumat olivat järkevämmät kuin ne, joita\nKaarle XII omin päin keksiskeli. Mutta se on kenties unohdettu, että\nvielä tuhannet muutkin uskoivat niiden mahdollisuuteen, ja niiden\njoukossa olivat viimeiset suomalaisetkin. Vuosikausia oli Ruotsin\nvaltakunta kulkenut voittojen unenhoureessa; onnettomuudet ja uhraukset\nolivat herättäneet ne, jotka lähinnä nääntyivät kuormain painon alle,\nmutta sotamies eli yhä vielä siinä uljaassa uskossaan, että hän\nkuninkaan lipun alla oli maailman voittava. Hidas suomalainen ei\nhevillä heitä lempituumiaan. Ei mikään, eivät edes tappiot, eivät\nperäytymiset eivätkä tuhannet vaaratkaan voineet järkyttää Armfeltin\nsotajoukon lannistumatonta rohkeutta, niin kauan kuin kuningas oli\nelossa. He taistelivat varjossa, niinkuin Leonidas taisteli\npersialaisten nuolien varjossa -- erään nimen varjossa.\n\nMutta se tuli, se sanoma, joka herpaisi jokaisen käden ja pyyhki kaiken\ntulevaisuuden pois voittojen kirjasta. Kuiske, kamala kuin kuolon,\nkulki miehestä mieheen: Kaarle XII ei enää ollut olemassa; hän oli\nkaatunut niinkuin oli elänytkin, rintavarustusta ylempänä, käsi miekan\nkahvassa, silmä vihollista kohti, kuulain vinkunan keskellä. \"Hän\nkaatui\", sanoo eräs hänen aikalaisensa, \"kuulasta, joka kävi suoraan\nhänen päänsä läpi, ja tämä kuula kaasi Ruotsin.\" _Kuinka_ hän kaatui,\nsiitä ei silloinen sukupolvi muistanut ottaa tarkempaa selkoa. Kaatuiko\nhän \"Euroopan yhdistyneiden valtain toimesta\", -- kaatuiko hän\nruotsalaisesta vai norjalaisesta kuulasta, ehkeipä kuulasta ensinkään,\nvaan miekasta -- se oli sen ajan miehistä yhdentekevää. Pääasia oli,\nettä se mies kaatui, joka, ollen korkea kuin vuori aikakautensa\nkääpiöiden keskellä, yksinään kantoi olallaan tätä aikakautta, joka\nkukistui hänen kanssansa, eikä enää haudastaan noussut. Hänen\naikakautensa ei ollut samaa mieltä kuin suurin Ruotsin uudemmista\nhistoriankirjoittajista, että näet Kaarle XII:n kuolema oli \"loppunut\nelämä\"; se odotti hänen elämänsä jälkimmäiseltä puoliskolta\nuskomattomia asioita, samoin kuin oli odottanut edelliseltäkin, ja\nkukapa voi arvata ja varmuudella sanoa sen suotta odottaneen?[43] Se\nvain on varmaa, että maailma hengitti helpommin viimeisen jättiläisen\nkaaduttua, sillä aseellinen suuruus painaa maata, ja se painoi Ruotsia\nniinkuin olisi vuori laskeutunut sen rinnan päälle. Yhtä varmaa on\nkuitenkin, että kun inhimillinen suuruus siihen yhdistyy, se kohentaa\nenemmän kuin painaa, ja yllyttää ihmisten sydämet tekoihin, jotka iäti\nelävät. Kaarle XII:n aikana tunsi jokainen poikanen Ruotsissa ja\nSuomessa kasvavansa jättiläiseksi. Ne, jotka punnitsevat tämän\nkuninkaan tekoja tavallisen vastattavan ja vastaavan mukaan, saavat\ntulokseksi: saldo tappiota niin ja niin paljon. Eikä toisin voi\nollakaan, sillä Kaarle XII oli kenties suurin tuhlari, mikä milloinkaan\non elänyt, tuhlari, joka hukkasi valtakuntansa, voittomaansa,\narmeijansa ja itsensä. Mutta luvunlaskijat ovat unohtaneet yhden, hänen\nhyväkseen puhuvan saldon, joka ylensi hänen aikakautensa ja on ylentävä\nkaikkia tulevia sukupolvia, nimittäin hänen suuruutensa loiston. Hän\noli skandinavialaisen sankarihengen viimeinen ja korkein huippu, tämän\nsankarihengen, joka jo tuhat vuotta ennen häntä riehui ympäri Euroopan.\nHänessä oli siis enemmän kuin yksi aikakausi, enemmän kuin yksi kansa,\nhänessä oli menneen vuosituhannen sielu. Mennyt se oli, ja sentähden se\nkatosi hänen kanssansa; mutta hänen nimensä varjo, joka täytti ja\npimensi pohjoismaita hänen eläessään, se täyttää ja kirkastaa pohjolaa\nhänen kuoltuansa...\n\nSurusanoman kuninkaan kuolemasta sai Armfelt eräältä vangiksi otetulta\nnorjalaiselta postinkuljettajalta.[44] Sitä ei käynyt kauan\nsotamiehiltä salaaminen, ja siitä hetkestä alkaen oli Suomen sotajoukko\nhukassa. Ihastuksen, voiton voima, joka oli niin kauan ylläpitänyt\nnäitä urhoja heidän yliluonnollisissa ponnistuksissaan -- se voima oli\nnyt murrettu. Todellisuus karkasi heidän kimppuunsa ja ylivoimallaan\nlannisti heidät niinkuin kallio, jonka jättiläinen on jyrkänteen\nreunalle vierittänyt, vyörähtää takaisin hänen puutuneelle\nkäsivarrelleen. Ja todellisuus oli tällä hetkellä jouluaamu Norjan\ntiettömillä tuntureilla.\n\nArmeija lähti liikkeelle Tydalenista, josta vielä oli seitsemän\npenikulmaa lähimpään Jemtlannin kylään. Armeijan mukana oli norjalaisia\nvankeja ja näiden joukossa tunturien asukkaita, jotka saivat valita\njoko runsasta palkintoa vastaan oppaana ollakseen tai hirsipuuhun\nkuollakseen. Vielä valaisi aurinko korkeimpia vuorenhuippuja,\nBokhammaria, Öjetunturia, Remmeniä ja Einhagenia. Mutta sitten valo\nsammui mustaan lumipilveen, joka nousi yhä ylemmä ja kumeasti kohisten\nyhä läheni luoteiselta ilmalta. Tuossa tuokiossa olivat tunturit,\nihmiset, hevoset, reet peittyneet lumipyryyn niin sakeaan, ettei enää\nnähnyt kymmentä kyynärää eteensä ja niin kirpeän kylmään, että se tunki\nlämpimimpäinkin talvivaatteiden läpi. Harvat olivatkin ne, joilla oli\nyllään lammasnahkaturkki tahi kulumaton sarkatakki. Oppaat eksyivät ja\npaleltuivat kuoliaiksi. Armeija samosi samoamistaan, tietämättä minne,\nmutta eteenpäin kuitenkin mentiin -- niin kauan kuin mentiin. Ja\nkylläpä mentiinkin niin kauan kuin mahdollista; eiväthän he muuten\nolisikaan olleet suomalaisia. Mutta pian täytyi lakata kulkemasta.\nHevoset kaatuivat. Aseet putoilivat sotamiesten käsistä; muutamat\nheistä peittyivät lumen alle; toiset vajosivat voipuneina hankeen ja\nnukkuivat, koskaan enää heräämättä. Toiset taas suistuivat syviin,\npetollisen lumivaipan peittämiin rotkoihin. Toiset koettivat nuotioiden\nturvin säilyttää henkeänsä. Kallioiden suojaan tehtiin tulia; kaikki\nmitä polttaa voitiin -- kiväärinperät, laastukit, kuormaston reet,\nlavetit, satulat -- poltettiin säälimättä. Mutta lumipyry raivosi\nheikentymättömällä voimalla koko ensimmäisen ja toisen joulupäivän.\nTulia ei voitu enää vireillä pitää. Koko sotajoukko oli tuhon oma.\n\nTässä kauheassa joululeikissä nähtiin erään kookkaan sankariolennon\nhäämöttävän lymipyryssä, noin 300 miestä muassaan, jotka vielä häntä\nseurasivat. Hän oli yksi niitä harvoja, jotka eivät vielä olleet\njoutuneet epätoivon valtaan. Hän se oli, joka tuolla kuuluisalla\nretkellä Trondhjemiä vastaan ensiksi nosti kanuunan olalleen ja kantoi\nsen syvyyksien yli. Hän se oli, joka nyt paluuretkellä taittoi polveaan\nvasten jykevätekoisen kuormareen ja käytti sen polttopuiksi. Se oli\nhän, joka, yksinään väsymätönnä, nosti milloin yhden milloin toisen\ntoverin ylös kinoksista ja vuorenkoloista ja koetti saada heitä\nvirkoamaan. Hänen joukkonsa seurasi häntä kuin pelastavaa enkeliä ja\nraivasi arvaamattomien vaarain läpi tiensä Eina-joelle, joka laskee\ntuntureilta Handöliin, Jemtlannin ensimmäiseen kylään.\n\nKun nämä kolmesataa miestä olivat saapuneet joelle, nostivat he\nilohuudon, sillä heillä oli nyt kompassi, joka ei enää pettänyt heitä,\nniinkuin aurinko, kuu ja tähdet olivat pettäneet tässä hirmuisessa\nlumituiskussa. He hakkasivat avannon jäähän ja katsoivat, minnepäin\nvesi juoksi: sielläpäin oli Jemtland, sielläpäin pelastus. Toivo\nhymyili vielä kerran näille harvoille jäljelle jääneille urhoille. He\nympäröivät kiitollisina johtajansa, majuri Bertelsköldin, ja pyysivät\nsaada vuorotellen kantaa häntä; sillä sittenkun hän 36 tuntia oli\nreutonut enemmän kuin kaksikymmentä muuta miestä yhteensä, alkoivat\nhänenkin jättiläisvoimansa uupua. Mutta hän puristi heidän käsiään\njäähyväisiksi ja puhui heille muutamia sanoja, jotka kuuluivat\nmyrskynkin läpi.\n\n-- Astukaa eteenpäin pojat, -- sanoi hän; -- se on tie elämään. Minä\nkäännyn tästä takaisin, eikä kukaan saa minua seurata. Neljätuhatta\nmiestä harhailee vielä noilla tuntureilla; Jumala tietää, kuinka moni\nheistä voi jalkaansa liikuttaa. Mutta se on Suomen viimeinen\nsotajoukko, minä en saata sitä jättää, minun täytyy etsiä käsiini niin\nmonta kuin voin, opastaakseni heidät tänne Eina-joelle. Älkää\nvastustako minua; viimeisen kerran minä teitä nyt komennan, lapseni; te\ntiedätte, etten minä suvaitse ketään, joka mukisee palveluksessa. Jos\nen enää palajaisi, niin tervehtikää vaimoani ja pientä poikaani, Kaarle\nViktoriani. Sanokaa heille, että he, lähinnä Jumalaa, ovat olleet\nviimeinen ajatukseni. Sanokaa heille, että veljeni Torsten pitäköön\nheistä huolen ja kasvattakoon poikani kelpo mieheksi, joka pelkää\nJumalaa ja kunnioittaa kuningastaan. Sanokaa heille, että minä kuolin\nniinkuin olin elänyt, Suomenmaan ja Kaarle-kuninkaan palveluksessa. Kun\nei niitä enää ole, ei kannata minunkaan enää elää. Jääkää hyvästi,\npojat. Jumala olkoon teidän kanssanne. Jos joku teistä vielä saapuu\nSuomeen, niin sanokaa minulta terveisiä!\n\nNäin puhuttuaan pyyhkäisi urhoollinen soturi kylmettyneen kyynelen\nlumisella hihallaan silmästään ja riensi reippain askelin pois,\nikäänkuin peläten, että rakkaus puolisoon, lapseen ja elämään\nviimeisellä hetkellä pettäisi isänmaan. Sotamiehet katsoivat surumielin\nhänen jälkeensä, ei kukaan tohtinut vastustaa hänen viimeistä käskyään,\nja niin hän katosi pian heidän näkyvistään tuntureille ja lumituiskuun.\n\nTämä olikin viimeinen kerta, jolloin jotakin kuultiin tämän kertomuksen\nsankarista, rehellisestä ja urhoollisesta karoliinista Kustaa Aadolf\nBertelsköldistä. Onnistuiko hänen pelastaa ketään Suomen viimeisestä\nsankarijoukosta ja ketä ne pelastetut olivat, siitä ei koskaan ole\ntietoja tullut. Se vain on varmaa, että hän jälkeä jättämättä katosi\ntuhansien muiden kanssa tunturien äärettömään lumipeittoiseen hautaan,\nvahvistaen kuolemallaan sen rakkauden kuninkaaseen ja isänmaahan, joka\njärkähtämättä oli elähyttänyt hänen uskollista sieluaan sadoissa\ntaisteluissa, voitoissa ja vastuksissa, hänen elämänsä alusta aina sen\nloppuun asti.\n\nKaikki, tai melkein kaikki, jotka tunturien jouluna hengittivät,\ntuhoutuivat. Taru kertoo, että muutamat jäljelle jääneistä päästivät\nnorjalaisia vankeja vapaiksi ja lähettivät heidät anomaan apua\nTrondhjemin linnan päälliköltä, ja että tämä oli lähettänyt 300\nsuksimiestä ja 150 keveätä rekeä etsimään ja pelastamaan eksyneitä.\nNämä rehelliset norjalaiset, jotka lähtivät pelastamaan vihollisen\nsotajoukkoa, eivät kumminkaan päässeet tuntureille, niin kauan kuin\nrajuilmaa kesti. Sen lakattua he seurasivat Suomen sotajoukon jälkiä,\nja hirvittävä oli se näky, mikä nyt kallioiden keskessä heitä kohtasi.\nArmeijan kulkua osoittivat liiankin selvästi jälkeenjätetyt, kinoksiin\nuponneet kanuunat ja sinne tänne kaikkialle sirotetut aseet. Sitten\ntavattiin viluun kuolleita upseereja ja sotamiehiä, ensin yksitellen,\nsitten kokonaisia ruotuja, viimein kokonaisia komppanioita ja\npataljoonia. Muutama tavattiin kuolleina sammuneen nuotion äärestä,\ntoiset istuvina tahi makaavina reistä, joiden edestä hevoset olivat\nkaatuneet; useat olivat syviin rotkoihin ruhjoutuneet, toiset taas\nolivat kangistuneina sortuneet samaan järjestykseen, jossa olivat\nmarssineet. Ylt'ympärinsä kuului susien ulvontaa, tunturien kotkat\nkiertelivät laumoittain tämän kuoleman suuren tappotanteren ympärillä,\nja Tydalen oli sitten monena vuonna Norjan paras metsästyspaikka.\n\nMieshukkaa, jonka tämä hävityksen joulu tuotti, ei ole koskaan voitu\nvarmuudella määritellä. Siitä voidaan saada jonkinlainen käsitys, kun\nmuistetaan, että Armfeltin armeijan, sen Norjaan tullessa arvioitiin\nkäsittävän 6,500 asekuntoista miestä, ja näistä palasi vain noin 500\nmiestä, melkein kaikki jäseniltään osaksi paleltuneina. Jos kuolleiden\nja vangittujen luku sotaretken muuna aikana lasketaan 2,500:ksi, niin\ntulee paleltuneiden luku olemaan 3,500. Muutamat sanovat sen\nsuuremmaksi, toiset pienemmäksi; varmaa vain on, että mieshukka oli\nsenaikaiseksi ääretön.\n\nNäin päättyi Kaarle XII:n suuren viimeisen murhenäytelmän viimeinen\nseikkailu, ja näin kaatuivat Suomen viimeiset karoliinit, joista\nrunoilija laulaa:[45]\n\n    \"Käy tuntureille viimeinen\n    tuo eräjoukko Suomen\n    kans' sankarinsa sortumaan,\n    vain lumihanget hautanaan -- -- --\"\n\nJa vielä hän laulaa:\n\n    \"Kyll' itki Ruotsi, Suomikin\n    kuin äiti, leski itkee\"...\n\nSinä, joka kevään vihannoidessa ja lempeämpiin oloihin ihastuneena olet\nkuunnellut tätä surullista, mutta jalosydämistä tarua; sinä, joka\nlämmittelet sydäntäsi Ruotsin kunnian loisteella ja Suomen laulun,\nuudemman ajan urotöistä kertomilla, kuolemattomilla tarinoilla, muista,\nettä Suomella myöskin ennen niitä on ollut sankareita, tarujen\nmuistojen arvoisia, vaikkakaan sillä ei koskaan ennen ole ollut eikä\nkoskaan tulle olemaan kuin yksi vänrikki Stool, joka heitä lauluillaan\nylisteleisi.\n\n_Kolmannen jakson loppu_.\n\n\n\n\nVIITESELITYKSET:\n\n\n[1] Vintergata = linnunrata (taivaalla).\n\n[2] Tavataan alkukielellä kirjassa: Handl. rör. Skand. historia,\n6. osassa.\n\n[3] Tähän pilapuheeseen vetosi sitten hänen sisarensa Ulriika\nEleonoora.\n\n[4] Hovijuoruja, Lambertin mainitsemia.\n\n[5] Tässä isoäiti alkoi laskea sormillaan.\n\n[6] Tärkeät asiat huomiseksi! Suoment. muist.\n\n[7] Kaikki vanhaa ajanlaskua.\n\n[8] Vaeltaessani Tanskanmaalla, sanoi välskäri, näytti kansa vielä\nsadan vuoden perästä Kaarle XII:n lähdettä Enerumissa, ja Rungstedin\nluona on vanha pyökkipuu, jonka latvaa sanotaan Kaarle XII:n kruunuksi.\n\n[9] Päällikköjen nimiin näkyy voivan luottaa; useista pataljoonista\ntiedetään vain, että ne olivat suomalaisia, mutta ei mistä olivat.\n\n[10] Kuullessaan nämä sanat mutisi maisteri Svenonius aina jotakin\nmunkkilatinasta, muistuttaen: _rectius: in regem_.\n\n[11] Nic. Tessinin omakätisistä kirjoituksista.\n\n[12] Jota prof. Palmblad on käyttänyt lähteenä historialliseen\nromaaniinsa \"Aurora Königsmark\", jossa muutamat paikat on kirjoitettu\nsuurella taidolla, mutta toiset syystä on luettu \"kelvottomaan\nkirjallisuuteen\".\n\n[13] Patkullin sanat Kaarle XII:sta.\n\n[14] Historiallista. -- \"Kuningas August voittaa enemmän yhdellä\nmetsästyksellä kuin kuningas Kaarle yhdellä taistelulla.\"\n\n[15] Jos saa uskoa sitä kertojaa, joka Åbo Tidningar'issa vuodelta 1792\non kertonut sittemmin niin kuuluisan Ilmajoen rovastin Gabriel Peldanin\nelämänvaiheita, on tämä v. 1710 oleskellut Tukholmassa, josta asiasta\nvälskäri väitelköön mainitun kertojan kanssa.\n\n[16] Ylioppilaat olkoot vapaat sotapalveluksesta, missä tilassa tahi\nsuhteissa hyvänsä he olla mahtavat.\n\n[17] Ja älköön heitä siihen missään nimessä _vastoin heidän tahtoaan_\npakotettako.\n\n[18] Tieteiden ja taiteiden harjoituksissa.\n\n[19] 1,500 miestä K.K. Armfeltin johdolla. Forsius ei muista mainita,\nettä Armfelt torjui vihollisen suurella menestyksellä ja peräytyi vasta\nsitten, kun tsaari Pietari itse saaristolaivastonsa kanssa ahdisti\nHelsinkiä ja uhkasi saartaa vähäisen suomalaisen joukon.\n\n[20] Välskäri lisäsi, että jos ei tätä kohtausta löydetäkään\narkistoista, löydettäneen siihen kuitenkin selitys urhoollisen\nkenraalin rohkeasta ja neuvokkaasta luonteesta.\n\n[21] Kun Kivennapa myöhempinä aikoina joutui suurten lahjoitusmaiden\nalueeksi, tulivat sen sudet surullisen kuuluisiksi. Joka vuosi ne\nveivät kylistä lapsia, ja väestöä oli kielletty pitämästä pyssyjä,\nettei se saisi hävittää tilanomistajain metsänriistaa.\n\n[22] _Kivekkäiksi_ nimittävät kansantarinat näitten aikojen\nsissisankareita. Nimi johtuu eräästä Antti Klvekkäästä, joka oli\nkarjalaisten sissien johtaja.\n\n[23] Välskärin kuudes kertomus.\n\n[24] Koko Pohjanmaan sotaan kykenevä väestö oli käsketty maata\nsuojelemaan, ja olikin osaksi jo tulossa. Uudenkaarlepyyn rahvas oli\ntaistelun aikana vain penikulman päässä Isokyröstä.\n\n[25] Brucen oman, rovasti Wahlille 1718 esittämän kertomuksen mukaan.\n\"Hän on, sanoi hän, kenraali de la Barrelle suuressa kiitollisuuden\nvelassa, sillä jos tämä vain olisi käskenyt ratsuväkensä seisoa\nalallaan ja sytyttää piippunsa, olisi voitto ollut ruotsalaisten.\"\nSemmoinen oli yleinen käsitys suomalaistenkin kesken, ja siihen\nlisättiin, että de la Barre kateudesta Armfeltia kohtaan ei suonut\ntälle voittoa. Mutta Armfeltin antamat viralliset ilmoitukset sanovat,\nettä kaikki tekivät velvollisuutensa; eikä de la Barrea milloinkaan\npantu syytteeseen tästä menettelystä, vaan hän pysyi edelleenkin\nvirassaan ja teki Armfeltin kanssa tuon onnettoman retken Trondhjemiin\nv. 1718.\n\n[26] Tässä tarkoitetaan sitä hyvin tunnettua ja Voltairenkin levittämää\nvalhetta, että Kaarle XII olisi lähettänyt saappaansa neuvoskuntaan\nsijaishallitsijaksi.\n\n[27] Kreivi Arvid Horn -- Horn = Sarvi.\n\n[28] Välskäri pani painon tälle sanalle siitä syystä, että, kuten hän\nsanoi, jo aikaisin kyllä osattiin puhua _monesta_, mutta vasta vuodesta\n1789 ruvettiin _kansasta_ puhumaan.\n\n[29] Sarvi = horn. Suom. muist.\n\n[30] \"_Raivoisa Roland_\" on italialaisen _Arioston_ 1500-luvun alussa\nkirjoittama runoelma. Suoment. muist.\n\n[31] Ehdotuksen tekikin siihen aikaan Stjerneld leikillään, Ja säädyt\nmyöntyivät siihen, jonka tähden S., joka oli tuittupäinen, lausui:\n\"Minä olin väärässä, kun en muistanut, ettei saa heittää helmiä\nsioille, sillä ne syövät niitä kuin herneitä.\"\n\n[32] Kuninkaan matka kävi alussa hitaasti. Vasta 26. p:nä lokakuuta\nalkoi hänen maailmanmainio ratsastuksensa Pitestistä Stralsundiin.\n\n[33] Korin antaminen = rukkasten antaminen. Suom. muist.\n\n[34] Jumpru (ruots. jungfru), pienin suomalainen (ruotsalainen)\nastiamitta, jota käytettiin ennen metrijärjestelmän voimaan astumista\nj. = 1/32 kannua = 1/16 tuoppia = 1/4 korttelia = 8,179 cl. Suoment.\nmuist.\n\n[35] Runebergin runoelmasta \"Hauta Perhossa\". Suoment. muist.\n\n[36] Senaikaiset kertomukset sanovat venäläisten räjäyttäneen\nlinnan ilmaan. -- \"Meidän väkemme\", sanoo Mathesius, \"oli\najattelemattomuudessaan jättänyt 7 tynnyriä ruutia linnaan. Vastoin\nsovinnon ehtoja käytti vihollinen nämä ruutitynnyrit hävittääkseen\nlinnan, jolloin sekä molemmat pyöreät tornit asuinhuoneineen lensivät\nilmaan, että myöskin hyvin tukeva kehämuuri halkesi monesta kohti 4:n,\n5:n, 6:n ja 7:n sylen pituudelta.\" -- Koko lääni hävitettiin niin, että\nainoastaan 5 asuntoa jäi jäljelle.\n\n[37] Arthur, brittiläinen tarukuningas, esiintyy keskiaikaisissa\nritarisaduissa kristinuskon ihannoituna esitaistelijana, kahdentoista\nritarin (\"pyöreän pöydän ritarien\") ympäröimänä. Suoment. muist.\n\n[38] Tässä paikassa kapteeni Svanholm väänsi viiksiään, sillä\n\"tulimmaista\" oli hänen mielikirouksensa, ja teki hyvää, kun sai kuulla\nsen nyt karoliinin huulilta. Mutta välskäri, joka huomasi sen, lisäsi\nhuvikseen: \"Jätän sanomatta, eikö mies siitä huolimatta ollut pelkuri,\nsillä pelkureita oli myöskin siihen aikaan olemassa. Ei kuulla usein\nmainittavan, että todelliset sankarit pitäisivät tapoinaan moisilla\nvoimasanoilla komeilla.\" -- Svanholm murisi jotakin, mitä kukaan ei\nkuullut, ja kertomus jatkui.\n\n[39] Käsky siitä annettiin maaliskuulla 1718.\n\n[40] Vanha virsikirja. Suoment. muist.\n\n[41] Latinal. sana _victor_ = voittaja. Suoment. muist.\n\n[42] Joka sittemmin naitettiin Holsteinin nuorelle herttualle, Kaarlen\nsisarenpojalle, ja on entisen Venäjän keisarillisen huoneen kantaäiti.\n\n[43] Kaarle XII antoi vähän ennen kuolemaansa käskyn laittaa huvilinnat\nkuntoon. Moni on luullut hänen päättäneen omistaa jälkimmäisen osan\nelämäänsä rauhan töihin ja valtakunnan entiselleen palauttamiseen.\n\n[44] Aikaisemmin. Juuri tämä sanoma sai hänet peräytymään.\n\n[45] Franzén, \"Vanha soturi\"; ensimmäinen painos, sittemmin muutettu.\n\n\n\n"]