[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fQYShrtTumpLXfe4hBxVBnlN5FQVZ5MUOUgozdVPXTLw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},487,"Välskärin kertomuksia 4.1","Topelius, Zacharias",1818,1898,"487-topelius-zacharias-valskarin-kertomuksia-4-1","487__Topelius_Zacharias__Välskärin_kertomuksia_4.1","Erämaiden kevät. Porvariskuningas.","romaani",[],[],"fi",1864,1897,83920,541906,false,36466,[23],"Sweden -- History -- Adolphus Frederick, 1751-1771 -- Fiction",[25],"Historical Novels","\"Välskärin kertomuksia 4.2\" by Zacharias Topelius is a historical novel written between 1851-1866.\n\nThrough the stories of field surgeon Andreas Bäck, the work follows the intertwined fates of two Finnish families, the Bertelskölds and Larssons, across generations of war and upheaval. A mysterious copper ring, once belonging to King Gustav II Adolf, passes between characters, bringing both fortune and danger. The narrative spans Swedish history from the Thirty Years' War through the Great Northern War, blending family drama with historical events. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Aho, Juhani",287,"Topeliuksen historiallisen romaanisarjan neljännen osan alkuosa sijoittuu 1700-luvun alkupuolelle, Uudenkaupungin rauhan jälkeiseen aikaan. Teos seuraa Bertelsköldin suvun vaiheita ja valtapeliä Ruotsi-Suomen poliittisten murrosten, erämaaseikkailujen ja porvariston nousun keskellä.","Z. Topeliuksen 'Välskärin kertomuksia 4.1' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 487. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","VÄLSKÄRIN KERTOMUKSIA 4.1\n\nErämaiden kevät. Porvariskuningas.\n\n\nKirj.\n\nZACHARIAS TOPELIUS\n\n\nSuomentanut Juhani Aho\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1897.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nErämaiden kevät:\n\n 1. Uudenkaupungin rauha\n 2. Uudenkaupungin satamassa\n 3. Kolme pakolaista\n 4. Syysmyrskyt v. 1721\n 5. Sotaretki Raumalla\n 6. Joulukuun päivä Vaasassa\n 7. Larssonin perhe\n 8. Pakolaiset erämaassa\n 9. Talvi- ja kevätpäiviä\n10. Sissi ajaa saalistaan\n11. Valtioviisas ja hänen omatuntonsa\n12. Omatunto vaikenee\n13. \"Lapinmaa on löydetty\"\n14. Jatkoa sissin seikkailuihin\n15. Jupiter ja Juno\n16. Junon kosto\n17. Kevät 1722\n\nPorvariskuningas:\n\n 1. Valtiopäivämiesvaali\n 2. Ratsastus\n 3. Kreivi ja porvaristyttö\n 4. Viskaali Spolin\n 5. Raharuhtinas\n 6. Eräs huviretki v. 1738\n 7. Vähäkyrön pappilan sadin\n 8. Seikkailuja rauhan aikana\n 9. Utukuningattaren sukkanauha\n10. Hiidenkiuas metsässä\n11. Vaasan satamassa\n12. Esterin havainnot\n13. Vähäkyrön metsäseikkailun loppu\n14. Istvanin seikkailu\n15. Perttilän talossa\n16. Valtiomiehen työhuoneessa\n17. Hämähäkki ja heinäsirkka\n18. Kohtaus luistinjäällä\n19. Harpunsoittoharjoituksia\n20. Valtiollisia juonia\n21. Ullakkokamarissa Läntisen Pitkäkadun varrella\n22. Naamiaiset\n23. Samana yönä\n24. Kavalia juonia\n25. Isä ja tytär\n26. Ratsastuksen seuraukset\n27. Miinat alkavat räjähdellä\n28. Kreivi Hornin kukistuminen\n29. Ester Larssonin pako\n30. Vanhoja tuttuja\n31. Suuri miina räjähtää\n32. Kreivitär Eeva Bertelsköldin kirje pojalleen kreivi Kaarle\n    Viktor Bertelsköldille\n33. Eräänä iltana Falkbyssä\n34. Vieras Falkbyssä\n35. Vuosisatain perintö\n36. Kuninkaan sormus\n37. Puolitoista vuotta myöhemmin\n\n\n\n\n\n\nVÄLSKÄRIN KYMMENES KERTOMUS.\n\nERÄMAIDEN KEVÄT.\n\n\n\n\nEräänä talvi-iltana, kun kuulijat taas olivat kokoontuneet välskärin\nkamariin, ja lumipyry kevein, pehmein hiutalein peitti ikkunanruudut,\nsuvaitsi postimestari, kapteeni Svanholm, vastoin kaikkien muiden\nluuloa, hauskuttaa seuraa läsnäolollaan. Hän oli nimittäin edellisen\nkertomuksen lopussa jotenkin miehekkäästi kiroten ilmoittanut, että hän\noli nyt kuullut kaikki, mitä halusi kuulla ja ettei hän suinkaan enää\naikonut vaivata itseään tulemalla kuulemaan kaikenlaisia joutavia\npikkujuttuja Kaarle XII:n kuoleman jälkeen. Siitä huolimatta tömisivät\nhänen rautakantaiset saappaansa tänä iltana jo ennen muita ullakon\nrappusissa, ja rehellinen kapteeni marssi vanhan tavan mukaan sisään\nniinkuin ennenkin ja oli nähtävästi jo kokonaan unohtanut kiireessä\ntekemänsä päätöksen. Kenties hän ei myöskään luullut saavansa kotonaan\ntarpeeksi torailla tänä iltana vanhan narisevan emännöitsijänsä kanssa,\nsillä ilman joka-iltaista riitaa oli kapteenin vaikeata saada unta\nsilmiinsä. Hän astui siis sisään, näöltään rauhallisena, mutta oli jo\nennakolta pörhistänyt mielensä niinkuin urhokas kukko pörhistää\nhöyhenensä valmistautuen ankaraan otteluun.\n\nVälskärin tottunut silmä huomasi sen ja hän tervehti hymyillen\nvierastaan. Mutta koulumestari, maisteri Svenonius, joka istui siinä,\nvoitonvarmuuden loistaessa laihoista, mustanpuhuvista kasvoista, ei\nollut halukas tällä kertaa päästämään niin vähällä vanhaa\nriitaveljeään, jonkavuoksi hän heti tervehdykseen vastattuaan teki sen\npilkallisen huomautuksen, että veli Svanholm varmaankin tahtoisi\nlämmitellä itseään Norjan tuntureilla _anno mundi_ 1718 kestetyn\njouluyön pakkasen jälkeen ja olisi sentähden hyvä ja asettuisi niin\nlähelle valkeaa kuin mahdollista.\n\nKapteeni kirosi, mutta vastasi sitten niin sävyisästi kuin suinkin,\nettä jos veli Svenonius haluaisi paistaa perunoita tuhkatulessa, hän\nvoisi sen tehdä, mutta että hän, Svanholm, kuitenkin oli tullut tänne\nkuulemaan jotakin viimeisten karoliinien kohtalosta; muusta hän viisi\nvälittää. Hän toivoi näet, että veli Bäckillä vielä olisi murunen\nruutia tallessa Isonvihan ajoilta voidakseen mustata nenän ainakin\nkirjatoukilta.\n\nViittaus ei ollut hieno, ja koulumestari luuli kenties, että hänen\nmustaa korvapartaansa oli tahdottu loukata. Hän vastasi sentähden\nvuorostaan, ettei hän ollut se mies, jonka tarvitsi mustata viiksiään\n(kapteenin viikset olivat, niinkuin tiedämme, punertavat), ja mitä\nKaarle XII:n ruutiin tulee, niin se oli nyt loppuun ammuttu. Veli\nSvanholm saisi kyllä haistaa palanutta vielä seuraavassakin\nkertomuksessa, mutta hän myöskin saisi nähdä, kuinka \"kirjatoukkain\"\nvähitellen onnistui pestä ilkeä ruudinsavu pois aikakauden kasvoista\nvuoden 1721 jälkeen.\n\n-- Niin, oli se kaunista pesemistä vuosina 1741 ja 42, -- vastasi\nkapteeni ylenkatseellisesti. Silloin kynämiehet oikein näyttivät, mihin\nhe kelpaavat. Olihan jotakin kelvollista tuossakin aikakaudessa, oli\n\"erään nimen varjo\" ja ne vanhat krenatöörit, jotka vielä kummittelivat\nmaailmassa Kaarle XII:n ajoilta.\n\n-- 1741 oli vain kerskausta Kaarle XII:n tapaan -- jatkoi koulumestari.\n\n-- Niin, sittenkun oli lyöty valtti pöytään ja vain kakkoset olivat\njäljellä. Tuli ja leimaus! Suuri tappio oli jo edeltäpäin tiedossa ja\nyhtäkaikki uskallettiin yhdeksän kaatoa hertalla. Pietiksihän täytyi\ntulla mokomilla korteilla.\n\nKoulumestari jatkoi: -- Merkillisintä, mitä edellisessä kertomuksessa\nhuomasin, olivat Eeva Rhenfeltin Kaarle XII:lle Kristinehamnissa 1718\nlausumat sanat: \"_Mihinkä on teidän majesteettinne pannut Suomenmaan_?\"\nPane tämä mieleesi, veli Svanholm, näissä sanoissa oli ruutia, jos veli\nniin tahtoo. Ne olivat rohkeita sanoja, sitä ei saata kieltää. Hän\nolisi kyllä voinut lisätä niihin: mihinkä on teidän majesteettinne\npannut Vironmaan? Liivinmaan? Inkerinmaan? puoli valtakuntaansa ja\nviimein itse Ruotsinkin? Mutta jo riitti tuo yksikin kysymys. Jos nyt\nveli olisi ollut kuninkaan sijassa, mitä veli olisi vastannut?\n\n-- Minäkö? -- toisti Svanholm mielissään ja hämillään.\n\n-- Niin, me oletamme, että veli olisi ollut Kaarle XII, mitä veli olisi\nvastannut?\n\n-- Minä olisin vastannut: mene hiiteen, onko minulla nyt aikaa\nkuunnella akkain lörpötyksiä?\n\n-- Veli kumminkin muistanee, ettei Kaarle XII vastannut siihen\nsanaakaan, vaan käänsi kysyjälle selkänsä. Eikö veli usko kysymyksen\nkäyneen kuin kasakanpiikin hänen kuparilla panssaroidun omantuntonsa\nläpi? Ja eikö veli luule sen kysymyksen yksinään lausuneen tuomion\nKaarle XII:n elämästä ja kaikista niin sanotuista sankareista, jotka\nmaineensa ja oman kunniansa vuoksi vievät kansojaan teurastettaviksi?\n\n-- Tuli ja leimaus! -- karjaisi kapteeni kovin hämmästyksissään ja\nnärkästyksissään tästä turhanpäiväisestä pikkumaisesta hyökkäyksestä\nkaikkia sankareita vastaan; mutta sotaisessa raivossaan hän kykeni vain\npartaansa jupisemaan sekavia vastaväitteitä, joista voi erottaa\nainoastaan sanat \"kynäsankari\", \"kirjatoukka\", \"ihmisiä, jotka eivät\nedes kelpaa harjaamaan Kaarle XII:n saappaanpuhdistajan takkia,\nsaatikka sitten tuomitsemaan sellaista jättiläistä kuin hän oli!\"\n\nLukija muistanee, että Kaarle XII:lla oli seuran nuoremmissa jäsenissä,\njos mahdollista, vieläkin kiivaampia puolustajia kuin sotaisa\npostimestari, ja kapteeni sai heti kohta pelkäämättömän liittolaisen\nAnna Sofiasta, joka aina vähän väliä hyökkäsi vihollisen kylkeen,\nsillaikaa kuin pieni Jonathan niin sanoaksemme \"jälkijoukon kinttuja\nkutkutteli\" niin julkeasti kuin hänen erinomainen kunnioituksensa\nkoulumestaria kohtaan suinkin salli. Siinä syntyi siis erinomaisen\nvilkas taistelu, jossa milloin hyökkääjät väkirynnäköllä valloittivat\nja kukistivat Kaarle XII:n maineen jalustan, milloin taas puolustajat\nottivat sen takaisin ja ylensivät pilviin saakka. Saattaa sanoa, että\nsamaa taistelua erilaisten mielipiteiden välillä on kestänyt\npohjoismaissa kohta puolitoista vuosisataa ja että sitä ehkä kestää\nniin kauan kuin \"Teiri-kuningas\" ja \"Ruununvouti\" taistelevat Ruotsin\nhistorian ensimmäisestä sijasta; niin kauan kuin ihanteet ja numerot\novat aseissa toisiansa vastaan. Välskärin ajalla, jolloin Tegnérin\n\"Axel\" vasta oli ilmestynyt, voitto kieltämättä oli niiden puolella,\njotka runoilijan kanssa ajattelivat:\n\n    \"Tuot' aikaa minä rakastan,\n    mi kunniata Kaarlen kantaa;\n    se mielenrauhan, ilon antaa,\n    ja maine sill' on voittajan.\"\n\nMyöhempi aika on taipuvampi kirjoittamaan tunnusteensa ja\nhyväksymisensä sille verolipulle, jonka Fryxell on laatinut Kaarle\nXII:n kuolinpesälle; mutta tässä syrjäisessä yliskamarissa oli\nkaroliininen puolue päästä kokonaan voitolle koulumestarista, olletikin\nkun nuo kaksi suurvaltaa eivät näyttäneet pitävän kummankaan puolta.\nVälskäri viskasi tahallaan aina silloin tällöin jonkin ärsyttävän\nhuomautuksen taistelijain eteen, pitääkseen taistelunhalua vireillä, ja\nisoäiti koetti tapansa mukaan, vaikka onnistumatta, kääntää kiistaa\njohonkin viattomampaan syrjäaiheeseen, melkein niinkuin pillastuva\nhevonen hätätilassa ohjataan tien vieressä oleviin nietoksiin.\n\n-- Olkaa hyvä ja sanokaa minulle eräs asia! -- huudahti viimein\nisoäiti, koroittaen ääntänsä, -- kaatuiko Kaarle XII todellakin\nsalamurhaajan käden satuttamana, niinkuin voisi päätellä muutamista\nedellisen kertomuksen lauseista?\n\nKaikki läsnäolijat olivat valmiit vastaamaan tähän kysymykseen\nmyöntävästi. Välskäri vain liitti siihen sen muistutuksen, että asiaa\nei oltu varmasti todistettu, hän oli siitä kertonut vain sen, mitä\nuseat oppineet miehet, ja niiden joukossa useat historioitsijat ennen\nhäntä olivat sanoneet. Hän halusi kumminkin lisätä, että kansat aina\nkernaasti uskottelevat itselleen, että erinomaiset miehet ja sankarit,\njotka ovat maailmaa urotöillään hämmästyttäneet, eivät voi kuolla\nniinkuin muut kuolevaiset. Herkuleen tappoi myrkytetty vaate;\nRomuluksen otti pilvi mukaansa; Kaarle suuri istuu vieläkin vuoressa ja\nodottaa viimeistä tuomiota tulevaksi silloin, kun hänen partansa\nkasvanut kivipöydän yli; Olavi Trygvenpoika ei hukkunut Svolderin\nluona; Kaarle rohkea ei kaatunut Nancyn luona; Kustaa II Aadolf\nammuttiin hopealuodilla j.n.e. Minkätähden olisi Kaarle XII kaatunut\nnorjalaisen, Fredrikshaldin valleilta tulleesta luodista?\n\n-- Niin se on, -- vastasi isoäiti. -- Yksinkertaisinta asiaa on aina\nvaikein ymmärtää. Olisihan aivan liian luonnollista, että semmoiseen\nuskalikkoon kuin Kaarle XII:een, joka seisoo kädet rintavarustuksella\nvihollisen tulelle alttiina, olisi luoti sattunut niin kuin tavalliseen\nsotamieheen. Eihän toki, vaan siinä pitää olla olemassa \"liitto\nEuroopan yhdistyneiden valtain välillä\", ennenkuin saadaan särkymään\nruukku, joka niin kauan kävi vettä kaivolta..\n\n-- Ruukku? -- toisti kapteeni Svanholm, tulisen palavana. -- Kaarle\nXII:sta ruukkuko!\n\n-- Ruukku taikka ämpäri, samapa se, -- vastasi isoäiti. -- Serkkuni\nolkoon hyvä ja siivilöiköön ajatuksiani eikä sanojani. No niin, hän\nkaatui, mitäpä merkillistä siinä oli? Ihmeellisempää oli se, ettei hän\nkaatunut paljon aikaisemmin.\n\n-- Ihmeellisintä oli se, että hän kaatui oikealla hetkellä, ennenkuin\n_kaikki_ kaatui hänen kanssaan, -- muistutti välskäri vakavasti.\n\n-- Älkäämme enää siitä kiistelkö, -- jatkoi vanha isoäiti tyytyväisenä\nsiitä, että hiukan aineesta poiketen oli saanut taistelun sen\npahimmasta paikasta syrjäytymään. Minä suon vainajalle kaiken sen\nvähäisen ilon, mikä hänellä haudassaan voinee olla niistä monista\nkauniista runoista ja kaikesta muusta, mitä hänestä on kirjoitettu\nmutta kyllä hän olisi meille hyvän teon tehnyt, jos olisi jättänyt tuon\nnorjalaisen joulumessun sikseen, sillä silloin olisi meillä oivallinen\nmajurimme Bertelsköld vielä tallella. En saata sanoa juuri erittäin\nihailleeni hänen metsärosvonelämäänsä enkä hänen monia kummallisia\nseikkailujaan; mutta uskollinen sydän on kultaa kalliimpi, ja sen\nsaattaa sanoa Kustaa Aadolf Bertelsköldistä. Jospa hänen leskensä, tuo\nmiehekäs rouva, saisi elää niin kauan, että näkisi heidän pienestä\nKaarle Viktoristaan tulevan kelpo miehen!\n\n-- Tuleeko hänestä yhtä vahva kuin majuri oli? -- kysyi pieni Jonathan,\njoka nyt joka päivä koetti Bertelsköldin tavoin nostaa miestä suoralla\nkädellä maasta. Tämä oli Jonathanin silmissä inhimillisen\ntäydellisyyden korkein huippu.\n\n-- Jonathan kulta, miehet käyvät yhä heikommiksi käsivarsiltaan ja\nkylmemmiksi sydämiltään, -- vastasi Anna Sofia ivallisesti. -- Ennen\nmaailmassa he voivat murtaa hevosenkenkiä; vielä isoäidin nuoruuden\naikana he voivat taistella niinkuin taistelivat Porrassalmella ja\nLapualla, mutta tähän aikaan he ovat henkensä menettää, kun heidän\npitää sulhasta häissä ukoksi tanssittaa.\n\n-- Mitä kahvi ja tee, paloviina ja tupakka, toti ja yönutut,\nhöyhenpatjat ja kamari-ilma, läksyt, kalossit ja lämpimät eteiset\nlienevät vaikuttaneet, sitä en tahdo mennä sanomaan, -- muistutti\nvälskäri. -- Mutta ylimalkaan tuskin luulisin nyt elävää sukupolvea\npaljoa heikommaksi kuin karoliinit ennen muinoin olivat. Erotus on vain\nsiinä, että miehuutta sekä pidettiin arvossa että tarvittiin silloin\nenemmän kuin nyt, ja sentähden siihen harjaannuttiin jo lapsuudesta\nalkaen. Yhdeksänkymmentä siihen kenties sortui, mutta kymmenen siitä\nvoimistui, ja niin nuo yhdeksänkymmentä unohdettiin näitä kymmentä\nylistäessä. Painiskele sinä vain, Jonathan, niin jaksat sinäkin nostaa\nmiehen ja kääräistä hopealautasen torvelle.\n\n-- Onneksi Kaarle Viktor Bertelsköld syntyi aikana, jolloin hyviä avuja\nja oppia opittiin pitämään korkeammassa arvossa kuin raakaa\nruumiillista voimaa, -- vastasi koulumestari, yllyttävästi katsahtaen\nsotaista vastustajaansa silmiin.\n\n-- Jos hän raukaksi syntyi, niin hänestä raukka tulkoon, sama se\nminusta, -- vastasi närkästynyt postimestari. -- Mutta jos hän syntyi\nmieheksi, ja jos hän on isäänsä ja äitiinsä, niin saadaan nähdä, että\nKaarle Viktor Bertelsköld ei nimeään pilaa. Toivon hänen saavan\nparemman opettajan kuin tuo hänen perin viekas, liukas setänsä on, jota\nen suvaitse takamaillenikaan. Tuli ja leimaus! Siinä on veli\nSvenoniukselle mielensä mukainen malliherra.\n\n-- Tiedetäänkö mitään enempää niistä karoliineista, jotka jäivät\nkuninkaan jälkeen elämään? -- kysyi Anna Sofia.\n\n-- Tiedetään, -- vastasi välskäri, -- että ne harvat, jotka suuresti\nkunnioitettuina vielä elivät neljä- tahi viisikymmentä vuotta kuninkaan\nkuoleman jälkeen, eivät milloinkaan olleet hattuaan nostamatta Kaarle\nXII:n nimeä mainittaessa, ja että he verrattomalla kunnioituksella ja\nihastuksella puhuivat sankarikuninkaasta ja hänen urotöistään, hänen\nyksinkertaisista elintavoistaan, hänen vilpittömästä jumalanpelostaan\nja hänen järkähtämättömän rautaisesta tahdostaan. En luule kenenkään\nniin helposti unohtavan \"Vanhaa soturia\", -- \"viimeistä maan päällä,\njoka Kaarle-kuninkaan näki\"... Viimeinen jälkeen jäänyt, korkeampaan\npäällikkökuntaan kuulunut karoliini oli kenraali Cronstedt, joka kuoli\n1750. Viimeinen tunnettu upseeri oli kapteeni Gutoffsky, joka kuoli\n1784 99 vuoden iässä. Viimeisen tunnetun sotamiehen nimi oli Niilo\nÖrberg, ja hän kuoli 1816, 108 vuoden vanhana Taalainmaassa Ruotsissa.\n\n-- Mutta silloin hän ei ollut kuin kymmenvuotias kuninkaan kuollessa,\n-- huomautti isoäiti, joka oli nopea laskuja tekemään.\n\n-- Niinpä kyllä, -- sanoi välskäri, -- mutta arvattavasti hän palveli\njo niin nuorena, samoin kuin moni muukin siihen aikaan, piiparina tai\nkuormastopoikana. Örbergiä en tuntenut, mutta tunsinpa erään toisen\nvanhan karoliinin, joka kaiketikin oli heistä viimeisiä maan päällä.\nHänen nimensä oli Abraham Lindqvist, oli syntynyt 1696, palveli\nKaarle-kuninkaan johdolla ja rupesi, otettuaan palveluksesta eron,\npitämään vähäistä kauppaa Tampereella, muutti sitten Uuteen\nKaarlepyyhyn ja kuoli 1801, 105 vuoden vanhana. Hän oli niitä harvoja\nkuolevaisia; jotka saattavat sanoa eläneensä _kolmen vuosisadan\naikana_. Hän olikin nuoruudessaan nostanut hevosen ja kuorman aidan yli\nkun kasakat ajoivat häntä takaa; mutta viimeisinä vuosinaan oli tämä\nkookas mies kutistunut pieneksi lumivalkoiseksi äijäksi, jonka selkä\noli köykyssä ja jota senaikuiset ihmiset miltei kammoten katselivat\nniinkuin jotakin muinaisaikain aavetta.\n\nÄänettömyys syntyi. Sotaa käyvät vallat näyttivät taipuvaisilta\nsolmimaan rauhan karoliinien haudoilla. Lopuksi kysyi vanha isoäiti,\nmitä nyt kaiken tuon julman sotamelskeen jälkeen on kymmenennessä\nkertomuksessa odotettavana. Välskäri, joka tähän asti oli katsonut\nlumisen ikkunanruudun läpi ulos pyryilmaan, kääntyi nyt kukoistavan\nkuulijansa Anna Sofian puoleen, tarttui häntä käteen ja sanoi\nhyväntahtoisesti silmäillen:\n\n\"_Erämaiden kevät_.\"\n\n\n\n\n1. UUDENKAUPUNGIN RAUHA.\n\n\nLunta ja rakeita oli pitkinä surullisina vuosina satanut Suomenmaan\nverta vuotaneelle sydämelle, ja moni jo luuli sen iäksi herenneen\nsykkimästä, kun syksypuoleen v. 1721 toivon sanoma lensi suusta suuhun\npohjolan valtakuntien ylitse. Se oli sanoma siitä, että kolmivuotisten,\nusein keskeytyneiden, tähän asti turhain keskustelujen jälkeen --\njuonien, lykkäysten, vehkeiden, uskottomuuksien, uhkausten,\nlahjomisten, liehakoimisten, itsepäisten vastaväitteiden ja\nkaikenlaisten uusien sodan kauhujen jälkeen -- ikävöity rauha\njo viimeinkin, elokuun 30. päivänä vanhaa lukua, oli tehty\nUudessakaupungissa ja että näin siis oli päättynyt se suuri\npohjoismainen sota, jota katkeamatta oli kestänyt ummelleen 21 vuotta\naina vuosisadan alusta alkaen. Sodan murhanenkeli, yksinvaltiaiden\nsalaisissa valtakammioissa syntynyt ja kansain verellä ja kyynelillä\njulkisesti imetetty, oli juuri ennättänyt lailliseen ikään, kun hänen\nravinnon puutteesta täytyi hellittää saaliinsa. Mutta eipä hän sitä\nhellittänyt, ennenkuin vampyyrin tavoin oli imenyt kaiken sen veren ja\nherpaissut sen elinvoiman, niin että pohjolan jättiläiskansa tämän\nhirmuisen käänteen jälkeen kutistui kääpiöksi.\n\nMitä olikaan maksanut tämä rauha, joka iäti on piirtänyt vähäisen\nUudenkaupungin nimen pohjolan aikakirjoihin! Kahden vuosisadan\nvoittojen ja valloitusten hedelmän: rikkaan Liivinmaan ja sen uutteran\nkaupan, viljavan Viron, Suomen sisarmaan, ja sen kanssa koko\nSuomenlahden eteläisen rantamaan; Saarenmaan ja Hiidenmaan ynnä muita\nsaaria, joilla vielä tänä päivänä asuu Ruotsista tulleita siirtolaisia;\nInkerinmaan verisen riidan alaisina olleet tasangot ja Nevajoen\nmahtavan suonen, jonka luonto vartavasten on luonut suuren vallan\nkeskukseksi; -- avaran, ihanan Laatokan, joka yksinäänkin on meri ja\nvaltakunta -- vanhan Viipurin, Ruotsin vallan äärimmäisen tukipisteen,\njonka valleista idän hyökylaine on niin monesti takaisin tyrskähtänyt,\nja Viipurin kanssa siihen kuuluvan alueen, Suomen kaakkoisen kulman,\njossa veljekset kiskaistiin erilleen veljeksistä kahden puolen\nluonnotonta rajaa -- kaikkiansa enemmän kuin kuningaskunnan, enemmän\nkuin merivaltion, Itämeren valtiuden, sillan länsimaihin, meri-ilmaa\nkotkan siipien alle, johtavan aseman ja etevämmyyden pohjolassa.[1]\nTosin kyllä luvattiin siellä molemmin puolin \"alati pysyvä, ikuinen,\nvilpitön ja rikkomaton rauha maalla ja merellä, ynnä totinen sopu ja\nerottamaton iäinen ystävyyden side\" molempain valtakuntain välillä,\nniin että entisiä vihollisuuksia \"ei koskaan enää ajatella\", ja\nniinkuin Ruotsin kunink. majesteetti \"niin voimakkaasti, kuin suinkin\ntapahtua taitaa, iäiseksi ajaksi luovuttaa Itseltään, sen Jälkeisiltä,\nja koko Ruotsin Valtakunnalta, kaiken oikeuden, vaatimuksen ja\nsananvallan, mikä Hänen Kunink. Majesteetillaan on ollut ja saattanut\nolla\" y.m.; samaten luvattiin myös, että \"hänen Tsaarillisella\nMajesteetillaan, sen perillisillä ja jälkeläisillä ei ole koskaan oleva\neivätkä he voi väittää itsellänsä olevan mitään oikeutta tahi\nvaatimusta, oli se minkä varjon ja nimen alla hyvänsä, nyt takaisin\nannettuun Suuriruhtinaskuntaan Suomenmaahan\" ynnä jäljellä olevaan\nosaan Käkisalmen lääniä. Aikakirjat ovat luetteloonsa ottaneet tämän\n\"ikuisen rauhan\" monien muiden samanlaisten joukkoon, jotka näyttävät\nkirjaimen epäluotettavuuden ja kunkin aikakauden kykenemättömyyden\npäättämään, mitä sen jälkeen, toisina aikoina ja toisten sukupolvien\neläessä on tuleva.\n\nJa kuitenkin, huolimatta kaikista näistä sanomattomista uhrauksista,\nhuolimatta kaikista uhkaavista tulevista vaaroista, jotka rauha\npikemminkin toi lähemmäksi kuin poisti, tuskin on milloinkaan mitään\nsanomaa suuremmalla ilolla pohjolassa vastaan otettu kuin tätä\nsamaista Uudenkaupungin rauhansopimusta. Jälkimaailma kenties on\nehtoja sovittelevinaan ja moittii rauhanhierojia liian suuresta\nmyöntyväisyydestä; mutta silloin, _sillä_ hetkellä oli voipumus niin\nsuuri, levon tarve niin yli kaiken muun tuntuva, että rauha, rauha\nmihin hintaan hyvänsä oli kaikkien hartain ajatus, kovaääninen huuto\nkaikilla huulilla. Koko Ruotsin valtakunta oli kuin nääntyvä sankari,\njoka yöt ja päivät on valvonut paikallaan yliluonnollisissa\nponnistuksissa, kunnes käsi on puutunut, polvet hervahtaneet, silmät\numpeen painuneet ja sydän tullut toivottomaksi. Tällaisissa oloissa ei\nvalikoida pehmeintä vuodetta, lyyhistytään ensimmäiselle tien vieressä\nolevalle mättäälle, huolimatta mitään siitä, mitä lepo maksaa, kunhan\nvain voidaan kääriytyä riekaleiksi ammuttuun sotalippuun ja pelastaa\nkunnia parempien päivien varalle.\n\nJa kuitenkin oli tässä alttiiksiantavaisuuden katkerassa kalkissa\npisara makeata mettäkin. Oli saatu takaisin yhdeksän kymmenettä osaa\nsiitä, mitä oli menetetty, oli saatu tuo kovin kaivattu Suomenmaa; äiti\noli palavan huoneen jäännöksistä, joihin hänen rikkautensa hupenivat,\ntoki viimeksi pelastanut armahimman lapsensa, voipuneen, pyörtyneen,\nverensä miltei kuiviin vuotaneen, hengen merkkiä tuskin näyttävän,\nmutta sittenkin toki toivoa ja tulevaisuutta varten pelastuneen\nlapsensa. Ehkäpä olisi _hän_ voinut senkin uhrata ja siitä huolimatta\nelää, ja niinhän kerran oli käyvä. Mutta lapsi ei olisi voinut elää,\njos se olisi joutunut hukkaan vuonna 1721. Ei mitään kaikesta siitä,\nmitä sittemmin, vuosisadan kehittymisen jälkeen, tuli Suomen hyväksi,\nolisi _silloin_ voinut joutua sen osaksi. Niin kuolluksiin asti\nvoimaton, ruhjottu ja runneltu kuin maa oli Uudenkaupungin rauhanteon\naikana, ja silloisen ajanhengen vallitessa, olisi Suomi auttamattomasti\nuponnut kuin katoava pirsta valtameren laineihin, ja sen nimi\ntavattaisiin tällä hetkellä ainoastaan kuvernementin nimenä, jonka\nasema ja arvo tuskin vetäisi Virolle vertoja.\n\nTähän voittoon verrattuina olivat muut rauhanehtojen edut -- vakuutus\nFredrik-kuninkaan pysymisestä horjuvalla valtaistuimellaan, viljan\ntulliton vienti Liivinmaasta ja ne kaksi miljoonaa riksiä, jotka Venäjä\nalmuna myönsi vararikkoiselle Ruotsille -- mitättömiä seikkoja, jotka\ntuskin vastasivat sitä nöyryytystä, ettei Mazeppan kasakoille voitu\nhankkia anteeksiantoa.\n\nTuo tätä nykyä niin vireä pieni Uusikaupunki, jonka Kustaa II Adolf v.\n1617 perusti, oli jo 16:nnella sataluvulla päässyt jonkinlaiseen\nvarallisuuteen, erittäinkin puuastioittensa ja lankkujensa avulla,\njoita ahkerasti vietiin jahdeilla Tukholmaan. Vuonna 1685 syyskuun 14.\npäivänä oli tulipalo hävittänyt kaupungin, joka ei ennättänyt oikein\ntoipua tästä onnettomuudesta, ennenkuin nälkä, sota ja rutto tulivat\nsenkin rauhallisia seutuja hävittämään. Nyt, 1721, ei vielä oltu\nehditty saada valmiiksi edes uutta kivikirkkoakaan, jota rakentamaan\noli ruvettu 1706. Talot olivat pieniä punattuja yksikerroksisia\npuurakennuksia ja kadut ahtaat, niin että kaupunki tarjosi varsin vähän\nmukavuuksia noille ylhäisille rauhanhierojille, joista Ruotsin\nlähettiläät, valtioneuvos, kreivi Liljenstedt ja maaherra, parooni\nStrömfelt sekä venäläinen tykistön ylipäällikkö, kreivi Bruce olivat jo\nkeväällä sinne tulleet, mutta tsaarin mahtava suosikki, salaneuvos\nÖsterman oli odotuttanut itseään ja hidasteli tahallaan, saattaakseen\nruotsalaiset viimeisillensä ja ennättääkseen vielä perin köyhtyneestä\nSuomesta kiskoa veroja. Lähettiläitä ja heidän lukuisia palvelijoitaan\nvarten oli kaupungin ulkopuolella olevalle Kivikarran saarelle\nrakennettu iso huoneisto. Täällä ruotsalaiset kyllä tinkivät vähän\nvastaan, mutta tässä kaupassa ei pitänytkään paikkaansa tuo tunnettu\nohje, että\n\n    \"kauan kauppoja hierota ei, ei tingitä paljon,\n    puolet vain heti tingitähän...\"\n\nLopuksi kiisteltiin Saarenmaasta ja Viipurista. Saarenmaa meni pian\nmenojaan, kun hätähuutoja alkoi kuulua Uuteenkaupunkiin Ruotsin\nrannikoilta, missä Venäjän laivasto nyt jo kolmantena kesänä laski\nmaihin ja hävitti. Sittemmin, ja kun Österman pyysi Ruotsin\nlähettiläitä tarkemmin lukemaan erään kohdan heidän (ei hänelle)\nsalaisista ohjeistaan, meni Viipurikin. Ennen rauhantekoa oli heinäkuun\n20. päivänä sopimus tehty kahden kuukauden aselevosta.\n\nTuskin oli aselepo tullut tiedoksi, kun joukko veneitä ja pieniä\naluksia lähimmäisiltä rannikoilta riensi Uuteenkaupunkiin, joka nyt\nkatsottiin turvallisimmaksi paikaksi ja jossa varmimmat tiedot olivat\nsaatavina siitä, minnepäin ajan tuulet puhalsivat ja viirit kääntyivät.\nMyöskin vastapäätä olevasta Roslagenista tuli suomalaisia pakolaisia\nveneillä, vapisten malttamattomuudesta saadakseen tietää Suomen\nkohtalon ja samalla omansakin, sillä useat heistä kärsivät Ruotsissa\nyhtä suurta puutetta kuin kotona omassa hävitetyssä maassaan. Syntyi\njokseenkin vilkas vaihtokauppa. Venäjän ja Hollannin kauppiaat, jotka\nolivat tulleet lähettiläiden ja näiden seurueitten mukana, eivät\nhalunneet ottaa vastaan arvottomia ruotsalaisia rahamerkkejä, vaan\nmyivät suoloja, jauhoja ja hamppua vaihtamalla niitä voihin, taliin,\nturkiksiin, rautaan ja vaskilevyihin, joita suomalaiset olivat sieltä\ntäältä saaneet haalituiksi.\n\nSen talon ympärillä, jossa valtakuntain rajoista ja pohjoismaiden\nasemasta tähän aikaan päätettiin, seisoi useana kesäpäivänä varhaisesta\naamusta myöhäiseen iltaan levottomasti odottava väkijoukko, joka\nsuurten herrain ja näiden seuralaisten ilmeistä koki arvata, oliko\nkysymyksessä rauha vai sota. Jokaista livreapukuista kamaripalvelijaa,\njoka sulkatöyhdöllä koristettuun hattuun ja kirjailtuun, avarahihaiseen\ntakkiin puettuna, salaperäisesti silmäillen näyttäytyi portailla tai\novella, katseli joukko kuin oraakkelia, ja arvonsa tunnossa tekeytyi\ntämä niin mahtavaksi kuin olisi pohjoismaiden kohtalo hänen\nhartioillaan levännyt. Jos katselijat luulivat noista tärkeännäköisistä\nkasvonilmeistä keksivänsä pahoja uutisia, kuului joukosta moni puoleksi\ntukahdutettu huokaus ja vierähti moni toivoton kyynel; mutta jos\nherrain ja palvelijain ilmapuntari osoitti kaunista säätä, silloin\nvirkistyi jälleen väkijoukon laimeneva luottamus, ja itsekukin puhui\nvain tulevaisuudensuunnitelmistaan. Oli tultu siihen, että jokainen\ntuollainen kirjaeltu narri Uudessakaupungissa voi rypistetyllä\notsallaan säikäyttää tämän muuten niin pelottoman kansan, joka monet\nmonituiset vuosikaudet oli kestänyt mitä suurimpia onnettomuuksia ja\nrohjennut vastustaa monin kerroin voimakkaampaa vihollista.\n\nVaikka olikin aselepo, oli kuitenkin aika-ajoin huolestuttavia huhuja\nliikkeellä. Milloin sanottiin sodan taas syttyneen, ja tsaarin itsensä\nsuurella laivastolla purjehtivan Tukholmaa kohti; milloin sanottiin\nylhäisten herrain tuolla sisällä joutuneen kiivaaseen riitaan ja\nuhanneen viipymättä lähteä pois Uudestakaupungista; milloin taas oli\nmuka koko Suomi rauhansopimuksessa luovutettu. Tiheään kulkevista\nsanansaattajista ja jokapäiväisistä neuvotteluista voitiin jo viimein\narvata, että ratkaiseva hetki lähestyi. Päivä päivältä eneni\nlevottomuus, ja neuvotteluhuoneen ulkopuolelle asetettujen kasakkain\noli monta kertaa vaikea saada uhkaavilla piikeillään uteliaiden kovin\nlähentelevä joukko ulohtaalla pidetyksi.\n\nEräänä päivänä -- se oli elokuun 31. päivä varhain aamulla -- tuli\ntiedoksi, että lähettiläät olivat olleet koolla koko edellisen päivän\nja että sanansaattaja myöhään illalla oli lähtenyt Pietariin, samalla\nkuin toinen sananviejä nopeakulkuisessa purjealuksessa oli lähetetty\nTukholmaan. Näiden viestien sisältö ei pysynyt kauan salaisuutena.\nUusikaupunki heräsi riemupäivää viettämään, ajattelematta sitä\nsuruharsoa, jolla tämä päivä oli verhoava sen nimen Ruotsin\nhistoriassa. Hengästyttävästä odotuksesta, epätietoisuuden kaikista\ntuskista vaihtuivat väestön tunteet hillittömäksi iloksi. Suomalainen\nluonne oli hetkiseksi kadottanut hitaisuutensa. Siellä itkettiin,\nnaurettiin, kiljuttiin, syleiltiin, tutut ja tuntemattomat, ystävät ja\nvihamiehet kaikki sekaisin; yksinpä nuo hurjat, mutta iloiset\nkasakatkin, jotka niin kauan olivat olleet maan kauhistuksena,\npyörähtelivät satamassa käsitysten merimiesten ja talonpoikaisakkain\nkanssa, pullot kädessä, hurraata huutaen! Kaikki oli unhotettu, kaikki\nmitä oli kärsitty, kaikki mitä oli alttiiksi pantu, vuosikausien\nviheliäisyys, verivirrat, sadattuhannet haudat, köyhyys, nälkä,\nmaanpako, kuolema, toivottomuus, kaikki, kaikki oli tällä hetkellä\nunhotettu sen sanomattoman, autuaallisen tunteen vallassa, että\nihmisillä taas oli isänmaa, koti ja tulevaisuus. Ihmiset tunsivat\npelastuneensa äärimmäisen hädän perikadosta; he olivat olleet niin\ntuiki sorrettuja, etteivät enää oikein osanneet toivoa vastakaan\nparempia päiviä. Mitäpä nyt enää merkitsivät kärsimykset ja tappiot;\nihmiset tunsivat nyt taas olevansa oikeutettuja elämään, ja tämän\ntuntiessaan he olivat taas rikkaita, onnellisia, huolettomia ja\nvapaita.\n\nHallitsijain vahvistusta rauhanteolle, molemmat annettu 9. päivänä\nsyyskuuta, ei tarvittu kauan odottaa. Mutta jo ennenkuin räikkyvät\ntorvet julistivat tämän ilosanoman kansalle, oli tieto siitä lentänyt\nyli maan ja valtakunnan, ja verta vuotava Ruotsi, verensä jo\nvuodattanut Suomi, hengittivät jälleen.\n\nJos jälkimaailma, joka synkein silmin on katsellut Uudenkaupungin\nrauhansopimusta, olisi yhden ainoankin päivän kokenut noita\nsuunnattomia suruja ja noita nimettömiä tunteita, ehkäpä se olisi\nsilloin leppeämmällä kädellä kosketellut Uudenkaupungin suruharsoakin\nja kirjoittanut sen nimen niiden sallimuksen neuvonpiteiden joukkoon,\njoiden alle on painettu välttämättömyyden leima.\n\n\n\n\n2. UUDENKAUPUNGIN SATAMASSA.\n\n\nNiille nuorille hienoille ja ylhäisille herroille, jotka seuralaisina\nja apulaisina olivat seuranneet lähettiläitä Uuteenkaupunkiin, oli\ntäällä kovin vähän huvituksia tarjona. He käyttivät sentähden muutamain\ntuntien joutoajan kävelläkseen saman 31. päivän iltapuolella satamassa\nja katsellakseen niitä kirjavia väkijoukkoja, jotka tottumattomina\niloisia päiviä viettämään nyt käyttäytyivät sitä meluisemmin.\n\nElämä satamassa oli hyvin vilkasta. Kaikki alukset ja veneet oli\nliputettu, ja ne, joilla ei lippuja ollut, kokivat korvata tämän\npuutteen vihannoilla koivuilla, joita oli pystytetty niin kosolti, että\nsatama oli kuin lehto. Syyskuun aurinko (sillä uuden luvun mukaan olisi\njo ollut 11. päivä syyskuuta) paistoi kirkkaasti tyynelle\nvedenpinnalle, joka vast'ikään oli sekin tehnyt rauhan meren myrskyjen\nkanssa. Puoteja oli tuota pikaa pystytetty rannalle, oluesta ja\npaloviinasta ei ollut puutetta, ja venäläiset sotamiehet, ainoat,\njoilla oli rahaa, pitivät menekistä huolen. Heidän nähtiin anteliaasti\nja ilomielin kestitsevän uusia ystäviään, etenkin, missä nuoria tyttöjä\noli seurassa. Useat näistä sotamiehistä olivat täällä ollessaan naineet\nsuomalaisia naisia, joita verraten runsaasti oli saatavana, sillä maan\njäljelle jääneistä asukkaista oli ainakin kolme naista yhtä miestä\nkohden. Toiset olivat solmineet rakkaudenliittoja paikkakunnalla, ja\ntoiset kiirehtivät tekemään sitä nyt, kun tiesivät, että heidän oli\npakko neljän viikon kuluessa poistua maasta. He olivat tottuneet\ntässä toimessa suuremmitta mutkitta menettelemään, sillä tavat olivat\npitkän viheliäisyyden aikana valitettavasti niin höltyneet, että miltei\nkuka nainen hyvänsä salli myydä itsensä vaimoksi ilettävimmälle\nkoirankuonolaiselle, kun tämä vain tarjosi moniaita kirkkaita\nhopearuplia tai lypsävän lehmän, ja yhtäkaikki oli hän mielestään\nonnellinen, ettei häntä ilmaiseksi otettu, niinkuin usein tapahtui,\nkun naisia ja lapsia vietiin siirtolaisiksi Venäjälle. Sotakurikin,\njota kaivattu ruhtinas Galitzin oli ankarasti pitänyt niin pitkälle\nkuin hänen kätensä ulottui, oli viimeisinä vuosina, uuden\nkenraalikuvernöörin, kansanryöväri Douglasin aikana paljon höltynyt,\nniin että sotaväki oli tottunut harjoittamaan valloitetussa maassa\nkaikenlaista vallattomuutta.\n\nNälästä ja kaikenlaisista puutteista menehtyneet suomalaiset eivät\nsietäneet montakaan tilkkaa paloviinaa, kun heidän verensä jo alkoi\nkuohua, niin että tuo yhden päivän vanha \"ikuinen\" rauha oli jo vähällä\nalkuunsa loppua. Kateuden, kenties myöskin nöyryytyksen tunne täytti\nsuomalaisten mielet ja ehkä lisäksi harmiakin siitä, että sotamiehillä\noli kaikkea mitä tarvitsivat, jopa rahaakin taskut täynnä. Siellä\ntäällä syntyi riitaa puotien ympärillä, ja riidasta sukeutui käsikähmä,\njoka tavallisesti päättyi suomalaisten tappioksi, sillä heidän\njoukossaan oli vain harvassa nuoria ja väkeviä miehiä; melkein kaikki\nolivat harmaapäisiä ukkoja tai puolikasvuisia poikia. Onneksi oli ilo\nrauhanteosta kaiken tämän ohessa niin suuri, ja naiset, jotka olivat\nkärhämän aiheena, niin ahkerat rauhaa rakentamaan, että riidat\npäättyivät yhtä pian kuin olivat alkaneetkin ja että suurin osa\nkansasta ei ottanut niistä huoliakseen.\n\nKaksi nuorta ja komeata herraa, parooni Sparrfelt ja eräs von Weidern,\nedellinen kreivi Liljenstedtin yksityissihteeri ja jälkimmäinen samassa\ntoimessa salaneuvos Östermanilla, kävelivät käsitysten ikäänkuin\nrauhansovinnon vertauskuvana, huvikseen katsellen melskettä, kun heidän\nhuomionsa kiintyi uuteen, lähellä rantaa syntyneeseen meteliin. Muuan\npitkä venäläinen krenatööri ajeli nauraen ja kiroillen erästä nuorta\nsuomalaista talonpoikaistyttöä, joka, päästäkseen häntä pakoon, juoksi\nveneeseen, ja lykkäsi sen ulos rannasta. Krenatööri juoksi hänen\njälkeensä matalaan rantaveteen ja tarttui veneen keulaan kiinni. Tyttö\nuhkasi airolla, ja kun mies ei hellittänyt otettaan, läimäytti tyttö\nhäntä kelpo lailla olkaan. Tästä vihastunut krenatööri painoi veneen\nkeulan veteen; tyttö menetti tasapainonsa ja luiskahti hänkin veteen,\njossa uusi taistelu syntyi hänen ja ahdistajan välillä.\n\nNuoret herrat lähenivät uteliaina tätä melskettä katsomaan. Vielä\nkerran pääsi tyttö pakoon, mutta sen sijaan, että olisi paennut\nrannalle, jäi hän rohkeasti seisomaan ja uhkasi krenatööriä jälleen\nairolla.\n\n-- _Morbleu_, -- huudahti Sparrfelt hienosti kiroten, -- luulenpa\nnähneeni tuon urhoollisen tytön joskus ennenkin. Oikein; sehän on\nTukholman pikku Maria, hän, joka on tenhonnut oman veljeni,\nratsumestarin. Millä pirun lailla hänestä on tullut talonpoikaistyttö\nja miten hän on tullut Uuteenkaupunkiin?\n\nKrenatööri juoksi, huolimatta uudesta sätkäyksestä, tyttöön käsiksi, ja\nväänsi airon hänen käsistään.\n\n-- Tekeepä totisesti mieleni sysätä veljeni syrjään, huudahti\nSparrfelt, juosten rantaan auttamaan heikompaa sukupuolta. Mutta hän\ntuli yhtä postipäivää myöhemmin kuin olisi pitänyt. Eräs\ntalonpojantakkiin puettu nuori mies ehti ennen häntä, juoksi veteen ja\ntarttui vuorostaan krenatööriä vyötäisiin. Tämä päästi tytön ja kääntyi\nraivostuneena uutta vastustajaansa vastaan. Kiivas painiskelu syntyi\nmolempain kesken, ja tyttö riensi sillä aikaa rannalle, mutta seisahtui\nsinne, kasvot tulipunaisina, odottamaan ottelun loppua.\n\nKrenatööri, joka oli päätään pitempi vastustajaansa, heittäysi\nruumiinsa koko painolla hänen päällensä, painaaksensa hänet veteen.\nVastoin kaikkia luuloja hän oli kuitenkin tuossa lyhyessä, mutta\nhartevassa talonpojantakkiin puetussa nuorukaisessa tavannut\nväkevämpänsä. Ei kestänyt kauan, ennenkuin mies nosti hänet ylös ja\npaiskasi sitten pitkäkseen savensekaiseen veteen, joka tässä oli vain\nnoin kyynärän syvyistä.\n\nRannalla oleva väkijoukko kirkui ilosta.\n\nSparrfelt otti sillä välin tilaisuudesta vaarin ja meni tervehtimään\nnuorta tyttöä, jonka harvinainen, mielenliikutuksen ylentämä kauneus\nsaattoi von Weiderninkin hämmästyksestä huudahtamaan.\n\n-- Pidän itseni onnellisena, rakastettava Maria, voidessani tarjota\nteille suojelustani noita raakoja sotamiehiä ja talonpoikia vastaan, --\nvirkkoi nuori ritari ranskaksi äänellä, joka oli samalla suojeleva ja\nkeikarimainen. -- Tulkaa, minä vien teidät lähettilään asuntoon; siellä\nvoitte rauhassa kertoa minulle, minkä kummallisen sattuman johdosta\nminä tapaan teidät täällä ja tuossa oudossa valepuvussa.\n\nNuoren tytön huomio oli miesten taisteluun niin kiintynyt, ettei hän\nensin huomannutkaan uutta suojelijaansa. Mutta tuskin kuuli hän nimeään\nmainittavan, kun hän äkkiä kalpeni ja veti nopeasti villahuivinsa\nalemma otsalleen. -- Armollinen herra erehtyy, -- sanoi hän ruotsiksi\nvähän vapisevalla äänellä ja Ahvenanmaan murretta puhuen.\n\n-- _Mille tonnerres!_ -- jatkoi hämmästynyt Sparrfelt; -- olisiko se\ntosiaankin?... Mutta ei, ihana Maria, älkää yrittäkökään pettää minua.\nKen kerran on nähnyt teidät, hän jo heti ensi silmäyksellä tuntee Maria\nLarssonin kreivitär Hornin rakastettavan holhokin, jota niin monta\nvuotta on kasvatettu hänen talossaan Tukholmassa.\n\n-- En tunne sarvia[2] enkä sorkkia, -- vastasi tyttö nauruun remahtaen\nja vielä enemmän ahvenalaisiksi murtaen. -- Minä olen Ahvenanmaalta ja\nolen tätini kanssa ollut seitsemän vuotta Roslagenissa. Kas, sepä oli\nkonvehti, sanoi äiti silakkata. Mutta sitten satuin tungoksessa\nkadottamaan tätini, ja niin tuli tuo ilkeä mies...\n\n-- Sepä olisi tuhannen tulimmaista, -- vastasi parooni Sparrfelt, taas\nsuurellisesti keikauttaen tekotukalla koristettua niskaansa, mutta\nnähtävästi kahden vaiheilla. -- Jos et sinä ole, se on, jos _te_ ette\nole sama Maria, jonka kanssa minulla oli kunnia tanssia espanjalainen\nkatrilli viime talvena kreivi Bertelsköldin luona, niin on varmaan joku\nsuomalainen noita-akka kopioinut teidän muotokuvanne ja sekoittanut\nrakkaudenjuomaa siihen reininviiniin, jota minun oli kunnia\npäivällisillä juoda teidän menestykseksenne kreivi Liljenstedtin luona.\nKaikkien Cupidon oikkujen kautta, ihana Maria, lienette kuka hyvänsä,\nniin pyydän tänä päivänä saada olla teidän ritarinne.\n\n-- Hoitakoon hän Cupidoa, jos hänellä on senniminen hevonen, mutta\nantakoon minun olla rauhassa, sillä en minä ole mikään noita-akka, --\nvastasi tyttö. -- Kas, tuolla tulee Elias! -- ja näin sanoen jätti hän\nparoonin ja kiirehti tuota talonpojantakkiin puettua miestä kohti, joka\nvoitettuaan pitkän krenatöörin tuli nyt tytön luo.\n\nAsianlaita oli se, että venäläisten päällikkö, joka ankarasti oli\nkäskenyt ehkäisemään tänä päivänä riitaisuudet suomalaisen väestön\nkanssa, oli pannut patrullin liikkeelle, ja se saapui juuri oikeaan\naikaan ottaakseen krenatöörin kiinni ja viedäkseen hänet rauhattomuuden\ntekijänä päävartioon. Täten keskeytyi taistelu; ja talonpojantakkiin\npuettu mies pääsi ilman sen enempiä seikkailuja kuivalle maalle\njälleen.\n\n-- Tule, Elias, -- sanoi tyttö ja kävi nuorukaista käsivarteen; --\nhakekaamme täti käsiimme.\n\nParooni Sparrfelt esteli, mutta kun hän ei varmaan tiennyt, kuka tuo\nkummallinen tyttö oikeastaan oli, laski hän hänet menemään, ja ennen\npitkää oli tyttö saattelijansa kanssa kadonnut väkijoukkoon.\n\nWeidern kohautti olkapäitään. -- Meillä, -- sanoi hän, -- ei tarvita\nnoin monia mutkia orjatytön suhteen, olkoonpa hän sitten ihana kuin\nPyhä Anna tai kuin itse keisarinna Katariina.\n\n-- Meillä ei ole orjia, -- vastasi Sparrfelt. -- _Morbleu_, olen\nkenties erehtynyt tuon ruskean tukan ja noiden ilkamoivien sinisten\nsilmäin suhteen. Mutta vieläkin panen kreivi Liljenstedtin vetoon\nhalpaa kirjuria vastaan, että tämä on se oikea Maria Larsson, joka\nlumosi kahtena viime vuotena kaikki Tukholman nuoret herrat. Selittäkää\nminulle tämä pulma, parooni hyvä! Onko hän, tuo viehättävä olento, äkkiä\nmuuttunut ahvenanmaalaiseksi talonpoikaistytöksi vai olemmeko rauhan\nmaljaan liian syvälle kurkistaneet?\n\n\n\n\n3. KOLME PAKOLAISTA.\n\n\nTurhaa oli pitää salassa Uudenkaupungin rauhantekoa, kun hallitsijain\nvahvistus oli tullut Tukholmasta ja Pietarista. Niinkuin pimeässä yössä\nvalo tunkee suljetusta majakasta kaikkien rakojen kautta, niin kihoili\nheti alussa tämä suuri uutinen hataroilta huulilta ja tuli pian,\njoskaan ei virallisesti, kaikkien tietoon. Kokkolan raatimies Jaakko\nFahlander, jota jälkimaailma saa kiittää parhaasta senaikaisesta\nkuvauksesta, mikä meillä suomalaisilla on Isonvihan ajoilta, kuuli\ntämän uutisen rauhanhierojain omasta suusta Uudessakaupungissa ja sai\npuolinaisella vaitiolon lupauksella vietäviksi ne terveiset\nvenäläiselle linnanpäällikölle Vaasaan, että valtuutetut eivät olleet\nturhaan keskustelleet. Linnanpäällikkö puolestaan ei myöskään voinut\npitää suutansa kiinni, ja niin lensi rauhansanoma pitkin rannikkoa\npohjoiseen päin suureksi iloksi venäläisillekin sotajoukoille, jotka jo\nolivat kovin kyllästyneet tämän hävitetyn maan kehnoihin\nmajapaikkoihin.\n\nAamulla edellisessä luvussa kerrotun tapauksen jälkeen kutsutti kreivi\nLiljenstedt sihteerinsä, parooni Sparrfeltin luoksensa ja antoi hänelle\nnuhteita eilispäivän johdosta. -- Paroonin on nähty antautuvan puheisiin\nhyvin epäluulonalaisten henkilöiden kanssa, -- sanoi hän.\n\nSparrfelt kertoi pienen seikkailunsa. -- Se nuori tyttö, -- sanoi hän,\n-- jos se on hän -- on suomalainen porvarintytär Vaasasta ja sai,\nyhdessä useiden muiden Tukholmaan tulleiden suomalaisten pakolaisten\nkanssa, kreivi Hornin välityksellä armon. Kreivitär Hornin huomio\nkiintyi tähän pieneen porvarintyttäreen ja hän toimitti tytölle hänen\nsäätyään paljon hienomman kasvatuksen, jonka tähden tyttö toisinaan\nmyös sai armon olla saapuvilla ylhäisten iltaseuroissa. Luonnollista\noli, että äkkiarvaamatta nähtyäni sellaisen henkilön valepuvussa ja\nnoin tukalassa asemassa...\n\n-- Niin täytyi teidän tietysti nuorena keikarina antaa hänelle\nritarillinen suojeluksenne, kyllä ymmärrän. Mutta tietäneekö parooni,\nettä tytön toveri, eräs nuori, talonpojantakkiin puettu mies on\ntunnettu olevan kuuluisan Löfvingin rohkeimpia sissejä, sanalla sanoen,\nolevan kivekäs?\n\nSparrfelt vakuutti olleensa tästä tietämätön.\n\n-- Niin se kumminkin on, -- jatkoi kreivi. -- Tuskin kolme viikkoa\nsitten, siis aseleposopimuksen jälkeen, on sama mies todistettavasti\nollut sen aseellisen rosvojoukon johtajana, joka karkasi erään\nParaisten saaristossa olleen vihollisen kaleerin kimppuun, ryösti ja\npoltti sen. Hänen ilmestymisensä tänne on herättänyt huomiota, kreivi\nBruce puhuu asiasta närkästyksellä, ja pelättävä on, että tuskin vielä\nsolmittu rauha voi joutua vaaraan moisten kovin epäilyttävien\ntapahtumain tähden.\n\n-- Entä luvattu yleinen anteeksianto?\n\n-- Se ei ulotu rosvoihin. Muuksi ei nyt enää voi sanoa noita\nuppiniskaisia kivekkäitä, jotka kiukustuttavat vastustajiamme juuri\nsilloin, kun kaikki riippuu rauhallisista tarkoituksista. Ruotsin\nvirastojen täytyy osoittautua yhtä innokkaiksi kuin venäläistenkin\nestäessään mokomia rosvouksia, ja tahtoni sentähden on, että parooni\nheti kohta liittyy siihen venäläiseen komennuskuntaan, joka on saanut\nkäskyn etsiä puheenalaista miestä ja ottaa kiinni hänet ynnä kaikki\nhänen seuralaisensa ja kumppaninsa.\n\nSparrfelt kumarsi, tyytyväisenä siitä, että vielä kerran ja nyt\nlaillisin valtakirjoin, sai esiintyä tuon salaperäisen tytön\nsuojelijana. Ei hänellä myöskään liene ollut erittäin suurta halua\nsäästää tuota talonpojantakkiin puettua nuorta miestä, jota hän syystä\npiti suosittuna kilpailijanaan. Hän noudatti siis kiireesti esimiehensä\nkäskyä ja oli puolen tunnin perästä sen jälkeen tiedusteluretkellä,\nyhdessä palvelijansa ja venäläisen komennuskunnan kanssa, johon kuului\nyksi upseeri ja kaksikymmentä kasakkaa.\n\nPian oli pieni Uusikaupunki tutkittu. Etsityt eivät olleet kaupungissa.\nKyseltiin talonpojilta, jotka olivat tuoneet kaupunkiin kunkin\nmanttaalin, rauhanneuvottelijoille suoritettavaksi määrättyä voita. Ei\nkukaan tiennyt pakolaisista mitään tai ei ollut tietävinään, Useimmat\nolivat liitossa kivekkäiden kanssa, ja ne, jotka eivät olleet,\npelkäsivät heidän kostoansa.\n\nKreivi Brucen käskystä julisti nyt rummunlyöjä Uudenkaupungin kaduilla,\nettä sadan ruplan palkinto (mahdottoman suuri summa siihen aikaan)\nluvattiin sille tahi niille, jotka voivat ottaa kiinni ja venäläisten\nvirastojen käsiin jättää rantarosvon Elias Pietarinpojan, joka oli\nkanteenalaisena siitä, että oli hyökännyt tsaarillisen majesteetin\nkaleerin Golubkan kimppuun ja polttanut sen sekä rikkonut aselevon.\nSamaan tarkoitukseen lupasi kreivi Liljenstedt sata hopeatalaria ja\njokaisesta Pietarinpojan kumppanista kaksikymmentä.\n\nJo viimein antoi muuan ämmä lahjoa itseltänsä sen tunnustuksen, että\neräs nuori mies ja nuori tyttö olivat varhain aamulla matkustaneet\nkaupungista pohjoiseen päin kärryillä, härkä edessä. Mutta samalla\nilmoitettiin satamasta, että kaksi samanlaista henkilöä, vanha nainen\nmuassaan, jo edellisenä iltana oli lähtenyt purjeveneellä pohjoiseen\npäin. Sparrfelt, joka ei löytänyt venettä, mihin tyttö edellisenä\npäivänä oli juossut, piti tätä jälkimmäistä ilmoitusta oikeana,\nmiehitti nopeakulkuisen jahdin ja otti mukaansa moniaita venäläisiä\nsotamiehiä ynnä yhden aliupseerin. Kasakat sitävastoin ratsastivat\npohjoiseen päin pakolaisia kiinni ottamaan, jos nämä olisivat maitse\nmatkustaneet.\n\nOli navakka lounaistuuli, ja jahti laski laitatuulta Lyökin majakkaa ja\nPyhämaata kohti. Jokainen pieninkin vene, joka vain meni pohjoista\nkohti, saavutettiin ja tutkittiin. Milloin tavattiin kalastaja, joka\noli laskenut verkkonsa Kukkaistenmaan vierelle; milloin joku\neurajokelainen talonpoika, joka palasi Uudestakaupungista muassaan pari\nkapallista suoloja. Mutta tuuli kiihtyi sillä välin, pakottaen\ntakaa-ajajat pysymään ulompana rannikosta.\n\nTuolla ikään luikahti purje ihan maan rannassa. Sparrfelt koetti kaikin\nmokomin saavuttaa sen, ennenkuin se ehtisi Kursilan salmelle. Se ei\nonnistunut: vene puikahti salmeen, mutta jahti kulki parempaa vauhtia,\nväli lyheni, ja nyt voitiin selvästi erottaa veneessä mies ja kaksi\nnaista.\n\nSparrfelt nostatti kaikki purjeet ja seurasi venettä salmessa. Nyt\noltiin vain parin pyssynkantaman matkan päässä veneestä, jota\nhuutamalla kehoitettiin laskemaan jahdin viereen. Ensin se näytti\naikovan noudattaa käskyä; purje vedettiin kokoon, ja jahti tuli\nlähemmä. Sparrfelt tunsi nyt saman nuorukaisen, joka eilen oli\nheittänyt krenatöörin veteen. Varmana asiastaan otatti hän jo köysiä\nesille, sitoakseen rosvon.\n\nMutta veneen äskeisen liikkeen huomattiin kohta olevan vain\npahankurista pilaa. Jahti oli tuskin päässyt muutamia syliä eteenpäin,\nennenkuin se oli tuulen alapuolella tuuhean metsän suojassa Kamelan\nluona; purjeet riippuivat irrallaan ja alkoivat lepattaa. Veneestä\nsitävastoin pistettiin veteen kahdet hangat, ja se loittoni tasaisesti,\nmutta nopeasti, kunnes pääsi aukealle merelle, ja sen purjeet taas\npullistuivat vinhan lounaistuulen puhaltaessa.\n\nSparrfelt raivosi. Airoihin täytyi nyt jahdissakin turvautua, mutta\ntämä kävi hitaasti, ja kun vihdoin taas saatiin tuulta purjeisiin,\nnäkyi pakeneva vene kaukana pohjoisessa ainoastaan pienoisena valkeana\npilkkuna vaahtoavain aaltojen keskessä.\n\n-- Piru vieköön sen riiviön! -- huudahti nimismies, joka virkansa\npuolesta oli muiden mukana jahdissa. -- Se luikahtaa juuri nyt\nPitkäluodon taa, ja tunnin perästä meillä on pimeä. Tänään tuskin\nsaamme rosvoa kiinni.\n\n-- Pilvi käy sakeammaksi, ja myrsky kiihtyy; eikö olisi parasta turvata\nmaihin ennen yön tuloa? -- kysyi aliupseeri, eräs saksilainen\nmaamoukka, josta alkoi tuntua tukalalta noilla yhä yltyvillä aalloilla.\n\n-- Pidä paremmin tuuleen ja laske suoraan tuota purjetta kohti! -- oli\nSparrfeltin vastaus. Hän oli palvellut laivastossa ja tahtoi näyttää,\nettei hän suolaista vettä pelännyt. Käskyä toteltiin, ja jahti kiisi\nnuolen nopeudella yli pimenevien aaltojen.\n\nMe jätämme nyt toistaiseksi tämän hienon vapaaherran nimismiehinensä ja\nsotilainensa innokkaasti taistelemaan Pohjanlahden laineita vastaan ja\nluomme sen sijaan silmäyksen tuohon epäluulonalaiseen veneeseen, jota\nhe ajavat takaa innokkaasti kuin otusta.\n\nSe oli tavallinen pienenpuoleinen, ainoastaan peräpurjeella ja\nhalkaisijalla varustettu verkkovene semmoista terävää ja sopusuhtaista\ntekoa, joka osoittaa hyvää purjehtijaa. Peräsintä hoiti sama\nnuori mies, joka oli paininut krenatöörin kanssa ja jota hänen\nvangitsemiskuulutuksessaan kutsuttiin Elias Pietarinpojaksi. Hän ei\nliene ollut paljon yli kahdenkymmenen vuoden vanha, hänellä oli vaalea\ntukka, avoimet, vähän päivettyneet kasvot, rehelliset harmaat silmät,\nja koko hänen olentonsa osoitti neuvokkuutta, ravakkuutta ja\nilomielistä hyvyyttä. Jos murhat ja rosvoukset olivat noita käsiä\ntahranneet, niin se ei ollut tapahtunut ainakaan julmuudesta ja\nsaaliinhimosta. Tämä ryöväri näytti pikemmin sellaiselta, että hän\nvoisi antaa myrskyssä oman takkinsa hädänalaiselle, kuin että hän oman\nvoiton vuoksi kävisi ryöstämään häntä pimeässä ja tyynellä vedellä.\nVenettään hän hoiti tarkalla kädellä ja pelottomasti, miltei\nuhkarohkeasti.\n\nKeskellä venettä istui noin 70-vuotias, vanhaan lammasnahkaturkkiin\npuettu vähäkuuloinen nainen. Joka kerta, kun vene kallistui, siirrähti\nhän hätäisesti tuulen puolelle ja mumisi hiljaa jonkin rukouksen\nhampaidensa välitse.\n\nVeneen keulassa oleva kolmas henkilö oli se sama nuori tyttö, jota\nparooni Sparrfelt oli kutsunut Maria Larssoniksi ja joka niin rohkeasti\npuolusti itseään pitkää krenatööriä vastaan. Hän oli pikemmin lyhyt\nkuin pitkä, jäntevä ja kaikissa liikkeissään ripeä; hänellä oli pitkä,\nruskea, kahdelle palmikolle pantu tukka, älykkäät siniset silmät,\nhienot ja kauniit kasvot, liian hienot talonpoikaistytön, mutta samalla\nliian reippaat kaupunkilaisnaisen kasvoiksi, ja koko hänen olennossaan\noli synnynnäistä, huolellisen kasvatuksen jalostamaa hempeyttä. Hän oli\nsoutanut salmessa ja oli siitä vielä palavissaan, mutta käsiin\nkohonneet rakot osoittivat hänen tottumattomuuttaan sellaiseen työhön.\nKun jahti oli vähällä saavuttaa veneen, hän oli säikähtänyt enemmän\nkuin tahtoi tunnustaa, mutta nuorukaisen vakava ryhti rohkaisi taas\nhänen mielensä ja aaltoja väisti hän vain silloin, kun vettä pärskähti\nlaidan yli veneeseen kastellen hänen mustasta kamlotista tehdyn\ntäytetyn röijynsä.\n\nPakolaisia pikimmältään silmäten olisi helposti voinut luulla, että\nsiinä oli nuori herrasneiti hoitajattaren ja uskotun palvelijansa\nseurassa; niin huomattava oli ero käytöksessä tuon nuoren neidin ja\nhänen seuralaistensa välillä. Mutta tarkemmin katsottaessa huomasi\npian, että hänen varmuutensa oli vain tuon nuoren miehen vakavan ryhdin\nheijastusta, ja että tuon näennäisen välinpitämättömyyden takana\npiilivät kaikki nuoren sydämen vaihtelevat tunteet: pelko, epäilys,\ntoivo, levottomuus ja -- kukapa sen voi niin tarkoin tietää? -- kenties\nmyöskin semmoisia muistoja, joita ajatellessa sydän sulaa surullisten\nmietteiden valtaan.\n\n\n\n\n4. SYYSMYRSKYT v. 1721.\n\n\n-- Onko meillä vielä pitkälti Raumalle? -- kysyi nuori tyttö vähän\naikaa levottomasti katseltuaan paksua mustaa pilveä, joka kohosi\nlounaiselta taivaanrannalta. Elias oli selin sinnepäin ja hänellä oli\nkirkas taivas edessään, istuessaan veneen perässä kasvot pohjoiseen\npäin.\n\n-- Raumalle on meillä vielä kaksi runsasta penikulmaa, emmekä taida\nolla sinne juuri erittäin tervetulleita, -- vastasi nuorukainen. --\nMaria kyllä saattaa mennä sinne, mutta minä en, -- lisäsi hän.\n\n-- Ja miksi et sinä? -- kysyi tyttö.\n\n-- Niin, minkätähden on meillä puolelta päivin asti ollut tuo\nvainukoira kintereillämme? -- jatkoi nuorukainen naurahtaen ja samalla\nkatsahtaen taaksensa jahtia, joka oli levittänyt kaikki purjeensa ja\naika vauhtia puski aaltojen läpi noin penikulman etelämpänä.\n\n-- Et ole siitä vielä mitään puhunut, Elias. Vasta\nUudessakaupungissahan tapasimme toisemme, sittenkun ahvenanmaalainen,\njoka oli tuonut minut Tukholmasta, jätti meidät. Minä tunsin sinut\ntalonpojantakissasi heti, vaikket sinä minua tuntenut, ja sinä olit\nkovin hyvä, kun lupasit viedä minut aina Vaasaan asti.\n\n-- Enhän toki voinut jättää sinua oman onnesi nojaan moiseen seuraan.\nEnsiksikin olemme oikeat orpanukset; äitini oli sinun tätisi, isäsi\nsisar. Mutta näethän, Maria, tuo purjetilkku pyrkii meitä kovin lähelle\nja saapi apua Raumalta, sillä sinne on sotaväkeä majoitettu. Mutta\ntällä kertaa se pahasti pettyy. Meillä on, jumalankiitos, pimeä\npuolen tunnin perästä ja vähän myrskyä ja lumipyryä talon tarpeiksi.\nNäetkö tätä nuoranpätkää; isäni isä on saanut sen Turussa eräältä\nnoita-akalta, jota kutsuttiin Mustaksi Jaanaksi, mutta hän ei koskaan\ntahtonut sitä käyttää. Siinä on ollut kolmetoista solmua, mutta nyt on\nniitä vain kaksi. Minä päästin tänä päivänä tuolla salmen luona yhden\nja aion juuri nyt päästää toisen.\n\n-- Hyi, Elias, kuinka saatat käyttää mokomaa pahusta merellä! Mitä\nsillä teet?\n\n-- Se on hyvä kapine, se on auttanut minua monet kerrat, kun ajokoirat\novat olleet vähällä haukata kinttujani. Jos päästän solmun auki, niin\nminulla on tuuli miltä ilmalta haluan. Jos päästän kaksi, on minulla\nmyrsky, niin että vinkuu nurkissa, ja jos päästän kolme, niin ei voi\nmikään laiva kestää merellä, ja lumi tulee kuin valkoinen vaippa\npäällemme keskellä kesää, ja myrsky pyyhkäisee metsät ja huoneet\ntiehensä, ja silloin jyskää ja ryskää kuin tuomiopäivänä. Näethän, että\nminulla vielä on kaksi solmua.\n\n-- Mutta sehän on jumalatonta! Jos et olisi niin hyvä kuin olet, voisin\nruveta sinua pelkäämään. Myrsky nousee kyllä ilmankin tänä iltana.\nMutta sano minulle, miksi he ajavat meitä takaa?\n\n-- Onhan se semmoinen pienoinen juttu, eikä aivan pitkäkään. Sinä yönä,\njona Mainiemi lensi ilmaan, antoi isäni viedä äitini ja meidät lapset\nerääseen vähäiseen merensaaristossa olevaan saareen, aikoen noutaa\nmeidät pois, mutta silloin kävikin niin pahasti että isäni haavoittui.\nMe kärsimme kurjuutta kolmen viikon ajan, kunnes eräässä Paraisten\nlaivassa pääsimme Ruotsiin. Siellä asuimme muutamia vuosia, ja\nsiellä tapasin sinut kreivi Hornin luona. Eräänä päivänä tuli isäni\ntakaisin, urhoollinen Löfving muassaan, ja kun Löfving taas lähti\nseikkailuilleen, pyysin minä päästäkseni hänen kanssansa. Lujalle se\notti, sen saat uskoa, sekä isän että äidin puolelta, mutta minä olin\nitsepäinen kuin synti ja sain viimein tahtoni täytetyksi. Niin seurasin\nsitten Löfvingiä neljä vuotta tuhansissa vaaroissa ja opin hänen\nsotakeinonsa. Ne olivat ainoat kelvolliset keinot siihen aikaan, enkä\nole enää pannut muistiin kaikkia niitä kertoja, jolloin olen, akaksi\ntai kerjäläiseksi puettuna, ollut kasakan piikkiä, musketin suuta ja\nhirsipuuta likellä. Löfving oli kyllästynyt maalla retkeilemään; me\nretkeilimme sen sijaan merellä. Venäjän kaleereja tuli saaliilla\nlastattuina Ruotsin rantamailta; me otimme vähäisen osan saaliista\ntakaisin; mitäpä pahaa siinä voi olla? Aselevosta emme tienneet. Eräänä\nkauniina kuutamoyönä tapahtui, että tulimme Paraisten saaristoon.\nSiellä oli kaleeri rantaan kytkettynä; Golubka oli sen nimi; miehet\nolivat menneet maihin renttuamaan, ja vartija nukkui. Kaksikymmentä\nmiestä meitä oli, kolme venettä meillä oli. Sukkelasti siinä\nliikuttiin. Me iskimme kaleeriin kiinni, otimme mitä taisimme ja\npoltimme loput. Kaleeri upposi kuin paha omatunto; siinä oli\nkirkonkelloja, ja ne soivat nyt aamusaarnaan meren pohjassa aina\ntuomiopäivään asti.\n\n-- Voi voi, jos tietäisivät sinun tehneen sen, Elias!\n\n-- Niinkuin eivät tietäisi! Minut tuntevat kaikki ihmiset, ehtimiseen\nvihjailtiin minulle Uudessakaupungissa salaisesti, että painuisin\ntieheni. Douglas ei minua suosi, ja Bruce on luvannut palkinnon\npäästäni. Heti kun näin tuon virolaisen purjetilkun, ajattelin: tuossa\nne nuuskijat nyt ovat! Ei hätää mitään, Maria! Näillä solmuilla kyllä\npidän puoliani, jos niiksi tulee, niin ettei heihin ole jäävä yhtä\nainoaa kuivaa riepua.\n\nTuli hämärä. He olivat ennättäneet Rihtniemen kohdalle, joka\npuolentoista penikulman päässä Raumalta lounaaseen pistää ulos mereen,\nja aikoivat juuri purjehtia myötätuulta niemen ympäri, kun vene\nyht'äkkiä törmäsi niin ankarasti vedenalaista kalliota vasten, että\nsekä tyttö että vanha nainen lensivät soututeljolta alas. Heti kohta\ntempasi aalto veneen ylös ja nyt se oli taas väljällä vedellä. Mutta\nvaarasta ei oltu päästy. Alempi aspi, johon peräsin oli kiinnitetty,\noli katkennut, ja venettä saattoi ohjata vain mitä suurimmalla\nvaivalla. Onnettomuuden lisäksi virtasi vielä vettä sisään melkoisen\nsuuresta emäpuun juureen tulleesta reiästä.\n\nNuoren miehen ensimmäinen ajatus oli rauhoittaa naisia. -- Istukaa\nkauniisti aloillanne! -- huusi hän. -- Tunnen hyvin tuon salakavalan\nkallion; se on pettänyt monen kelpo miehen syyshämärissä. Ei vaaraa\nmitään. Ennen neljännestunnin kuluttua voimme olla maissa.\n\nVanha nainen ei ottanut rauhoittuakseen. Hän huusi kohti kurkkua, että\nvene uppoaa ja heittäysi joka kerta, kun vene kallistui, vastakkaiselle\npuolelle. Maria sitävastoin tempasi viskaimen ja ammensi reippaasti\nvettä veneestä. Eliaksen täytyi koota purje ja käydä airoihin käsiksi.\nTätä tehdessä nähtiin jahdin aika vauhtia lähenevän, vaikka oli hämärä,\nsillä vene oli arvattavasti vielä sen näkyvissä.\n\n-- Mitä sinä teet? -- kysyi tyttö, kun Elias hetken ajaksi herkesi\nsoutamasta.\n\n-- En mitään, -- vastasi Elias. -- Päästän vain tuon toisen solmun.\n\nJa ikäänkuin olisi ilma tätä merkkiä odottanut, kiihtyi myrsky äkkiä\nhirvittävällä voimalla, niin että ulappa laajalti niemen ympärillä\npeittyi vaahtoon, ja salakarit alkoivat ärjyä kuin metsänpedot\npimeässä. Sillä vähäisellä matkalla, mikä vielä oli kuljettavana,\nuhkasi vene joka hetki joutua perikatoon. Kumminkin saapuivat he, vene\nvettä puolillaan, onnellisesti rantaan.\n\n-- Pois tuo valkea nenäliina! -- huusi nuorukainen. Maria totteli.\nLiinanen, jonka tämä oli päähänsä sitonut, olisi voinut ilmaista\npakolaiset.\n\nHeidän varotoimenpiteensä tuli kenties liian myöhään. Vielä voivat he\nrannalta erottaa, kuinka jahti kulki niemen sivu, kääntyi laitatuulessa\nkaakkoon päin ja tuli kohta alle tuulen niemen suojaan, niin että se\nvähän matkan päässä maasta voi laskea ankkuriin. Ja tuskin oli tämä\ntehty, kun vahvasti miehitetty vene lähti laivan kupeelta ja laski\nAnnilaan päin, nähtävästi estääksensä pakolaisia palaamasta niemeltä\nmanterelle ja isolle Rauman kaupunkiin vievälle maantielle.\n\nElias naurahteli seuratessaan kalliolta vainoojainsa aikeita. --\nViimeinen solmu! -- jupisi hän, purki solmun ja nakkasi nuoran kauas\nluotansa metsään. Silloin tunsi hän sydämensä äkkiä kevenneen. Tuntui\nsiltä kuin hän olisi lopullisesti irroittanut itsensä esi-isäinsä\ntaikauskoisesta noituudesta, josta hän lapsuudessaan Mainiemessä oli\nkuullut niin monta kummallista juttua.\n\nOlkoonpa niin, että Mustan Jaanan henki liikkui vetten päällä\nantaakseen voimaa hänen viimeiselle taialleen, tai että rajuilma aivan\nluonnollisesti oli jo kauan piileksinyt tuossa mustassa lumipilvessä,\nse vain on varmaa, että siitä syntyi hirmuinen ilma, jonka vertaista ei\noltu näillä myrskyisillä tienoilla nähty miesmuistiin. Tuuli pyörähti\nyht'äkkiä kaakkoon ja yltyi hirmumyrskyksi, joka lumisin siivin riehui\npitkin rannikkoa. Tuota pikaa oli kaikki peittynyt pilkkoisen pimeään.\nLunta ja rakeita tuiskusi sekaisin niin sakealti, että kaikki tiet ja\npolut muutamissa minuuteissa kävivät mahdottomiksi kulkea. Tässä\njäädyttävässä kylmässä, tässä hirvittävässä pimeässä kuului\nylt'ympärinsä meren ärjyntää, kajavien kiljuntaa, susien ulvontaa,\nmyrskyn pauhinaa ja satavuotisten mäntyjen ryskettä, jotka tuulispään\ntieltä yksi toisensa perästä ja välistä pitkissä jonoissa rojahtivat\nmaahan, runko rungon päälle, niinkuin joku Ilmestyskirjan tuomionenkeli\nolisi näillä mailla elämöinyt vihan vaakakuppi kädessä, hävittäen\nkaiken mennessänsä. Näytti siltä kuin luonto olisi vielä tarvinnut\njotakin väkivaltaista purkausta päästäkseen tasapainoon niiden monien\ntavattomien ja hävittävien ilmiöiden jälkeen, jotka tekivät\nseitsemännentoista vuosisadan lopun ja kahdeksannentoista alun niin\nmerkillisiksi. Senaikaiset kirjailijat puhuvat kaikki 1721 vuoden ennen\nkuulumattomista syysmyrskyistä, jotka peittivät onnettoman Suomenmaan\nrannikot alusten pirstoilla ja haaksirikkoon joutuneilla pakolaisilla,\njotka heti ensimmäisen rauhan huhun kuultuaan tahtoivat rientää\nkotiinsa armaaseen maahansa; mutta sen sijaan tapasivatkin kuoleman sen\nrannikoilla.[3]\n\nEräässä luonnon laatimassa, ulkonevan kallionsyrjän muodostamassa\nluolassa istuivat nuo kolme pakolaista, ainoastaan puolittain rajuilman\nkauhuilta suojattuina. He eivät tohtineet valkeata virittää, peläten\nsiten ilmaisevansa piilopaikkansa; ja jos olisivat tohtineetkin, se\nluultavasti olisi ollut mahdotonta. Nuoren miehen koko huolenpito\ntarkoitti noiden kahden turvattoman olennon suojelemista, jotka sattuma\ntai sallimus oli hänen hoitoonsa uskonut. Hän keräsi sammalia lumen\nalta ja kuusenhakoja metsästä, tehdäkseen heille jonkinlaisenkaan\nleposijan; hän riisui, huolimatta heidän vastaväitteistään, lyhyen\ntakkinsa päältään, suojellakseen heitä kylmältä, hän rohkaisi heidän\nmieltään ja vakuutti, että he ennen päivän koittoa olisivat vaarasta\npelastetut. Ja kun hän siitä palkinnokseen sai ystävällisen katseen\ntytön lämpöisistä silmistä, silloin tunsi hän itsensä onnelliseksi,\nsilloin unohti hän hurjan, vaaroista rikkaan seikkailija-elämänsä ja\ntunsi tämän lumisen kallion alla, keskellä myrskyä, pimeyttä, pakkasta\nja luonnonvoimien raivoa itsensä onnellisemmaksi kuin koskaan ennen\nsiitä pitäen, kun oli viettänyt lapsuutensa onnellisia päiviä kotonaan\nMainiemessä.\n\n-- Maria, -- sanoi hän tytölle tavattomalla äänen hellyydellä, -- minä\nen tahdo kysyä sinulta, minkätähden lähdit pois Tukholmasta, jossa\nasuit levossa ja yltäkylläisyydessä ylhäisen kreivin ja hänen hyvän\nkreivittärensä luona, vaihtaaksesi onnellisen elämäsi niihin moniin\nvaaroihin ja kieltäymyksiin, jotka kohtaavat sinua täällä raadellussa\nja hävitetyssä maassamme. Mutta tottapa sinulla lienee ollut siihen\npätevät syyt.\n\n-- Tiedäthän, että olen tullut etsimään vanhaa isääni, -- vastasi tyttö\nvältellen. -- Kuuteen vuoteen emme ole hänestä mitään kuulleet. Sen\nvain tiedän, ettei mikään saanut häntä Ruotsiin siirtymään, kun hän\nvihollisen maahan hyökätessä lähetti äitini ja sisareni maasta pois.\nMeitä oli yksitoista lasta, kahdeksan veljeä ja kolme sisarta. Kuusi\nveljistä kaatui eräällä majuri Bertelsköldin johtamalla retkellä vähän\nennen Isokyrön tappelua. Kaksi veljestä jäi kotiin isän luo, ja näistä\nkahdesta vietiin toinen Venäjälle, toinen lähti sotaan ja paleltui\nsitten kuoliaaksi Norjan tuntureilla. Äitini on nyt kuollut, sisareni\novat Ruotsissa naimisissa. Kaikista yhdestätoista olen minä nuorin ja\nainoa, joka voin hoitaa vanhaa isäämme, joka, jos hän vielä elää,\nkenties elää puutteessa ja viheliäisyydessä. Olisitko sinä, Elias,\njäänyt Ruotsiin ja elänyt ylellisyydessä, jos olisit ollut minun\nsijassani?\n\n-- Mutta mitä varten tuo valepuku, jos vain tahdoit isääsi etsiä?\nMinkätähden et ennemmin matkustanut isommassa aluksessa ja paremmassa\nturvassa, jonka kreivi Horn olisi saattanut sinulle toimittaa?\nMinkätähden et tule isäsi luo ennemmin rikkaana ja hyvästi varustettuna\nkuin köyhänä ja tuen tarpeessa itsekin? Kreivitär rakasti sinua kuin\nomaa lastaan; hän olisi niin mielellään toimittanut niin, että olisit\nvoinut pelastaa vanhan Tuomas Larssonin puutetta kärsimästä.\n\nMaria ei vastannut, ja jollei olisi ollut niin pimeä, olisi voinut nähdä\nhänen kirkkaiden sinisten silmäinsä katseen kosteina vaipuvan lumisia\nsammalia kohti. -- Älä nyt kysy minulta sitä, -- sanoi hän viimein\nrukoillen. -- Ehkä tulee sekin päivä, jolloin saatan sanoa sinulle\nkaikki tyyni.\n\nNuorukainen ei enää kysellyt. Synkkä salama leimahti kenties tällä\nhetkellä hänen mielessään. Tyttö aavisti sen ja tarttui häntä\nkäsivarteen. -- En voi sitä nyt sanoa, -- sanoi hän nöyrästi; -- mutta\nälä luule minusta mitään pahaa, Elias! Minä sanon sinulle, että sinä\nvielä kerran olet näkevä kaikki yhtä kirkkaana ja valoisana kuin mikä\nnyt on pimeätä ja mustaa ympärillämme.\n\nEi puhuttu enää paljon sinä yönä Rihtniemellä. Ainoastaan silloin\ntällöin kuului myrskyn pauhinan läpi hätähuutoja mereltä, jossa\npurjehtijoita hukkui, taikka metsästä, jossa eksyneitä matkustajia\nkuoliaaksi paleltui. Mutta nämä kolme pakolaista eivät uskaltaneet\nlähteä turvapaikastaan; ja mitäpä he tänä kauhun yönä olisivatkaan\nvoineet luonnonvoimien raivoa vastaan.\n\n\n\n\n5. SOTARETKI RAUMALLA.\n\n\nAamu, joka koitti tämän hirvittävän myrskyn jälkeen, oli\npäiväpaisteinen ja tyven. Paksu valkea lumivaippa oli levinnyt kaikille\nkaduille ja katoille vanhassa Rauman kaupungissa, joka siihen aikaan\noli paljon rapistuneemman näköinen kuin Uusikaupunki. Juhannusiltana\nvuonna 1682 paloi suurin osa kaupunkia: ainoastaan vanha\nkunnianarvoinen fransiskaanien kirkko säilyi aikain hävityksiltä ja\nseisoi silloin siinä, missä nytkin. Nyt olivat sodan kauhut puhaltaneet\npaikkakunnan ylitse. Raumalla oli siihen aikaan 6 (sanoo kuusi)\nporvaria. Äskettäin niin kukoistava koulu, sekin perintö keskiajalta,\noli lakkautettu, opettajat ja oppilaat olivat sinne tänne hajautuneet\ntai kuolleet. Seitsemään vuoteen ei oltu täällä kirvestä heilutettu, ei\nsivellintä liikutettu, ei lasiruutua leikattu talojen ylläpitämiseksi.\nKaupunki oli kuin hylätty ja autio kylä, jonka särjetyistä ikkunoista\nkalpeita, laihtuneita kasvoja siellä täällä kurkisteli. Eivät\nolleetkaan sievät neidit pitkään aikaan tarvinneet noita mainioita\nRauman pitsejä, jotka olivat jääneet sinne perinnöksi muinoisten\nNaantalin luostarikammioitten vireiltä nunnilta. Mutta kuitenkin\njatkoivat tänä synkeänä ahdistuksen aikana muutamat iäkkäät naiset\nvanhan tavan mukaan yhä edelleen -- kuten Penelope muinoin --\nnypläilemistään, toivoen parempia aikoja, jolloin ehkä taas\ntarvittaisiin hiukkasen koristeitakin Suomenmaassa -- hiukkasen tuota\nviatonta, sievää ja miellyttävää ylellisyyttä, joka kyllä ikivanhan\nsyntynsä ja soman taiteellisuutensa vuoksi ansaitsisi hiukan\nyllykettäkin. Onnellinen olisi Suomi, jos se ei koskaan antaisi\nturmiollisemman ylellisyyden itseään viekoitella kuin ovat nuo kauniit\nja viattomat Rauman pitsit.\n\nTänä aamuna panivat nämä köyhät nypläilijät työnsä pois ja riensivät\nuteliaina ikkunoihin. Kaupunkiin majoitettu krenatöörikomppania marssi\nnyt esiin ja kasakoita ratsasti täyttä laukkaa näillä muuten tyhjillä\nkaduilla. Nuo kunnon naiset tekivät ristinmerkin -- heidän sanottiin\nvielä hiljaisuudessa noudattavan tätä katolista tapaa, joka venäläisten\nesimerkistä nyt muutenkin virkistyi. He eivät osanneet uskoa muuta kuin\nettä sota uudestaan oli ilmituleen leimahtanut. Eikä vähemmästä\npuhuttukaan kuin vihollisten Rihtniemelle tapahtuneesta maihinnoususta,\nja ne, jotka eivät ymmärtäneet, mitä tämä maihinnousu rauhanteon\njälkeen tarkoittaa, olivat siinä varmassa uskossa, että ainakin joukko\nhurjanrohkeita kivekkäitä oli yöllä noussut niemelle, surmatakseen\nvenäläisen vartijajoukon.\n\nAsianlaita oli se, että Uudestakaupungista lähteneet kasakat olivat\npakolaisia ajaessaan saapuneet kaupunkiin ja samaan aikaan oli parooni\nSparrfelt samoissa asioissa tullut meren puolelta haaksirikkoutuneen\nmiehistönsä jäännösten kanssa. Jahti oli myrskyssä hävinnyt kaikkineen\npäivineen; vene oli kaatunut niemen päässä aallokossa ja puolet\nmiehistöstä hukkunut. Sen sijaan, että olisi saanut pakolaiset niemelle\nsaarretuksi, täytyi kreivi Liljenstedtin innokkaan asiamiehen vilusta\npuolikuolleena ja nyrjähtynein jaloin etsiä turvapaikkaa Raumalta,\njossa hän ilmoitti sotapäällystölle, että tuo rohkea rosvo joukkoineen\noli nyt aivan kaupungin läheisyydessä.\n\nKivekkäät olivat Länsi-Suomessakin niin pelättyjä, että venäläisten\npäällikkö, joka luuli saavansa otella melkoisen joukon kanssa näitä\nhurjia partiolaisia vastaan, katsoi olevansa pakotettu ryhtymään\nerinomaisiin toimenpiteisiin. Pari kaupungissa olevaa kenttätykkiä\nkiskottiin esiin, ja koska ratsuväki tarvitsi kaikki hevoset, sai\npormestari Hannu Reinman käskyn hankkia kuormastohevosia. Mutta\nkaikesta innostaan huolimatta hän ei voinut tässä kiireessä Rauman\nkaupungista saada enempää kuin neljä hevosta.\n\nRatsu-, jalka- ja tykkiväki, kaiken kaikkiansa 150:n miehen paikoille,\nlähti nyt aamulla Rihtniemelle marssimaan. Kun tuisku oli ajanut kaikki\ntiet umpeen, käskettiin kaupungin ja lähikylien miehet lunta pois\nluomaan, mutta tähänkään ei pormestari voinut saada useampaa kuin 30\ntahi 40 työhön kykenevää miestä, enimmäkseen ukkoja ja poikia,\njonkatähden myöskin vaimojen ja tyttöjen täytyi käydä työhön. Osastoja\nlähetettiin edeltäkäsin tiedustelemaan vihollisen asemaa ja hankkeita,\njonka tehtyä koko miesvoima, taistelurintamassa ja joka hetki\nhyökkäykseen valmiina, samosi niihin louhuisiin metsämaihin, jotka\nmuodostavat tämän mereen pistävän niemen.\n\nVakoilemaan lähetettyjen pienempäin partiokuntain joukossa oli eräs\nkersantti neljän miehen kanssa, jotka olivat saaneet käskyn tutkia\nniemen eteläistä, lähinnä mannerta olevaa osaa. Kersantti oli\nneljissäkymmenissä oleva mies, jotensakin paksu ja kömpelö, huulissa\nhirveät viikset ja päässä pari lystikästä harmaata silmää, jotka\ntirkistelivät niin pörröisten kulmakarvain alta, etteivät sellaiset\nvielä milloinkaan liene miehuullisen soturin urhokkaita silmiä\nvarjostaneet.[4] Huolimatta tästä uhkaavasta ulkomuodostaan näytti hän\nkuitenkin niin vähän mielistyneeltä tähän vaivalloiseen vaellukseen,\nettä, päävoiman näkyviltä parahiksi päästyään, istui kivelle\nlevähtämään, ja käski, puhuen hullunkurista sekakieltä -- jossa oli\nvenäjää, ruotsia ja suomea ja näiden alla vahva pohjakerros hänen\näidinkieltään, saksaa -- sotamiestensä painua hiiden pisaan eli mihin\nheitä vain halutti; nyt oli muka rauha, eikä hän aikonut enää laukata\n\"mitunter einander wie ein Eselsjunge für diese kirotut Kivikäet und\nTeufels nasibratten. Mars!\"\n\nSotamiehet, jotka eivät oikein tienneet, mitä tästä komennosta\najattelisivat, menivät erääseen läheiseen rapistuneeseen latoon,\ntoivoen saavansa siellä kaikessa mukavuudessa pehmeillä heinillä\nlopettaa sotaretkensä. Mutta tuskin oli ensimmäinen heistä pistänyt\njalkansa aukimurretusta ovesta sisään, ennenkuin hän kiljaisten\nhyökkäsi ulos, pidellen molemmin käsin päätään, joka vuosi verta\njotensakin kovalla kädellä päälakeen annetusta iskusta.\n\nTästä vastaanotosta hämmästyneenä laukaisivat nuo kolme sotilasta\npyssynsä latoa kohti ja juoksivat sitten haavoitettu kumppani\nkeskellään, niin paljon kuin jaksoivat päävoiman luo, huolimatta enää\nmitään esimiehestään kersantista.\n\nTämä oli sinellintaskusta ottanut piippunysänsä ja oli juuri päässyt\nensimmäisiä suloisia savuja vetelemään, kun kuuli kiljahduksen ladolta\nja heti sen jälkeen laukaukset. Vaikkei tämä häiriö keskellä rakkaita\ntupakkatoimia ollutkaan mieleen, näki hän vähän mietittyään hyväksi\nnousta ylös ja lähestyä latoa, paljastettu miekka kädessä ja piippu\nhampaissa. Kivääriä ei hänellä ollut, tällä kunnon miehellä.\n\n-- Was der Henker, perkele, stoi, durak! -- karjui kersantti, huutaen\njoukkoa luoksensa; mutta tämä oli jo pitkäin matkain päässä, poissa\nnäkyvistä, ja urhoollinen johtaja oli nyt armeijaton sotapäällikkö.\n\nTällaiseen tilanteeseen jouduttuaan tavalliset sotapäälliköt katsovat\nperäytymisen kuuluvaksi asianhaarain yleiseen menoon, mutta urhoollinen\nkersantti päätti kiusata sotaonnea ja tarsi ravakasti eteenpäin.\nLadosta astui ulos harmaaseen talonpojantakkiin puettu nuori mies,\nkädessä paljastettu miekka -- yksi noita pitkiä lyömämiekkoja, jotka\nsiihen aikaan olivat karoliinien mieliaseita -- sanalla sanoen, nuori\nElias Pietarinpoika itse.\n\n-- Antaudu, muuten olet kuoleman oma! -- huusi nuorukainen käyden\nvastustajaansa käsiksi.\n\n-- Wech mit miekkojen kanssa und polvilleen, koira, oder der Teufel\naname dich! -- huusi kersantti puolestaan, ollen heti valmis torjumaan\niskua, pudottamatta kuitenkaan piippua hampaistaan.\n\nPian osoittautui, että molemmat olivat tottuneita taistelijoita. Minkä\nverran nuoremmalla oli enemmän voimaa ja vikkelyyttä, sen verran oli\nkersantilla enemmän järkähtämätöntä mielenmalttia. Hän antoi ja torjui\niskuja ja veteli aina sillä välin paksuja savuja piipustaan.\n\nTämä pisti nuorukaisen vihaksi. Hänen iskunsa kävivät tiheämmiksi,\nmutta samalla varomattomammiksi. Miltei samassa tuokiossa, kun hänen\nmiekkansa kärki sipaisi piipunvarren poikki, oli kersantin säilä\nviiltänyt hänen takkinsa vasemmalta olalta.\n\n-- Jach skall saakeli soikoon läre den tusan perkele särke min hyvä\nstambulka! -- kiljui vuorostaan vihastunut kersantti, käyden\ntulisemmasti vihollisensa kimppuun, mutta tällä kertaa vähemmällä\nmenestyksellä, sillä samassa lensi säilä hänen kädestään, ja kersantti\noli nyt aseettomana.\n\n-- Antaudu! -- huusi nuori mies vielä kerran ja kohotti uhaten vankkaa\nlyömämiekkaansa.\n\n-- Still, nur ganz sachte, kamraatti, minä tahto mans giwe den pamp och\nlappe den stambulka, -- vastasi voitettu. -- Aber ein gut Rath tahto\nmans giwe dazu. Packe tiehesi, padi suda! Den koko joukko ist ganz\nlähellä!\n\n-- Sinä olet oikeassa, toveri! -- vastasi Elias, ja pisti miekkansa\ntuppeen, tuntien jo ystävyyttä aseetonta vastustajaansa kohtaan. --\nJuokse tiehesi, -- jos muuten lienet juoksemaan luotu, -- lisäsi hän,\nlystikkäästi silmähtäen kersantin pyöreää ruumista.\n\n-- Noch ein aberdass, -- vastasi kersantti. -- Oletko kivekäs? Mihin\nreissu?\n\n-- Kivekäs olen, mutta enempiä syntejäni en aio sinulle tunnustaa.\nTallusta nyt tiehesi ja paikalla! -- vastasi nuorukainen.\n\n-- Mut minäkin kivekäs! Jach will verdame mich, seurata häntä vaikka\npohjan perään. Hän voi anamme mich mukaansa. Jach palttua viralle,\ntausend Schweinefleisch, meillä ole rauha.\n\nElias nauroi. Mies näytti tarkoittavan totta. Mutta hetket olivat\nkalliit. Hän näytti aikovan miekan lappeella ajaa tuon hänen jälkeensä\nkärhentelevän miehen hiiteen.\n\n-- Inte klappe den hyvä Erik Burchard, burgermeister in Vaasa. Ein\nburgermeister anta selkään, ei otta, -- jatkoi kersantti loukatun\narvokkaasti.\n\n-- Mitä? -- huudahti nuorukainen. -- Oletko se mainio saksilainen\nrakuuna Eerikki Burchard, jonka Schmidtfeld pani Vaasan pormestariksi,\nvaikkei se osaa nimeäänkään kirjoittaa?\n\n-- Den burgermeister olen, den ganz kunnioitettava und kuuluisa person.\nJach kirjoitta nimi mit den pamp und mit den nagajka. Nun ei\ntsinovnikka: soldat! durchaus! Nun ei soldat: kivekäs! durchaus! Nur\nimmer mit dem Ström! Zwanzig mal besoffen im Arreste gesessen; njetu\ndobra! Marschiren nach Vaasa, freies Leben, rauha und den amnesti!\n\nElias oli omituisessa asemassa. Kersantti ei näyttänyt ensinkään\nluotettavalta, ja kuitenkin puhui hän avomielisyydellä, jota ei juuri\nvoinut pitää teeskentelynä. Hauskalle veitikalle, joka oli kyllästynyt\nsotapalvelukseen, lieneekin viettelys karkaamaan nyt ollut sitä\nsuurempi, kuta enemmän vaara jälkilaskuista rauhan tultua ja\nsotajoukkojen maasta lähtiessä väheni. Kun Elias ei päässyt miehestä\nerilleen, päätti hän pitää hänen toveruutensa hyvänään, niin kauan kuin\nei sitä välttääkään voinut, mutta piti häntä kuitenkin tarkasti\nsilmällä. Hän kutsui ulos Maria Larssonin ja vanhan naisen, jotka\nolivat olleet ladossa piilossa, jonka jälkeen kaikki neljä kiireesti\nlähtivät manterelle ja suurelle maantielle päin.\n\n-- Den Teufel marschiren in lunta poron, -- huudahti kömpelö kersantti,\njoka vaivoin seurasi toisia. -- Alter Junge tietä hyvä neuvo. Kamrat\notta den duschinka, jach pelasta matuschka. Mars!\n\nJa näin sanottuaan veti Burchard säikähdyksestä vähissä hengissä olevan\neukon muassaan maantielle, jonne kuormasto oli pysähtynyt ja jossa\nmuutamain rekien eteen oli hevosia valjastettu. Elias ymmärsi hänen\ntarkoituksensa; pakolaiset ottivat kaksi rekeä, eivätkä kuormanajajat,\njotka hyvin kyllä tunsivat urhoollisen kersantin, hänen pelättävät\nviiksensä ja vielä pelättävämmän puhekielensä, tohtineet vähänkään\nvastustella.\n\nLumi, joka oli tullut sulaan maahan, suli pian vedeksi, mutta rekikeli\noli oivallinen, ja niin mentiin täyttä laukkaa kaupunkiin. Päästäkseen\nedelleen pohjoiseen päin täytyi heidän ajaa juuri tullin ohitse, ja\ntäällä oli se talo jossa parooni Sparrfelt nyrjähtynyttä jalkaansa\nhaudellen majaili. Innokas vapaaherra istui juuri ikkunassa, mielestään\nkenties tyytyväisenä siitä, ettei hänen itsensä tarvinnut uudistaa\ntuttavuutta Rihtniemen erämaiden kanssa, kun näki rekien tulevan ja jo\nkaukaa tunsi nuo niin innokkaasti etsityt ja nyt luultavasti saavutetut\npakolaiset. Hän avasi sentähden ikkunan iloitakseen voitostaan ja vielä\nkerran tarjotakseen nuorelle tytölle suojelustaan. Mutta jokainen\nkäsittää hänen harminsa ja hämmästyksensä, kun reet kiitävät sivuitse\nja talonpoikaistakkiin puettu nuorukainen tervehtii häntä kysyen\npilkallisesti, oliko herra parooni tyytyväinen eiliseen otuksenajoon!\nSparrfelt raivosi ja teki minkä tehdä taisi pannakseen koko kaupungin\nliikkeelle. Mutta se oli helpommin ajateltu kuin tehty. Kaupungin\nkuudella porvarilla oli muuta tekemistä, sotaväki oli sotaretkellä, ja\nainoa, minkä Sparrfelt sai aikaan, oli, että sinä päivänä nyplättiin\nRauman kaupungissa pitsejä muutamia kyynäriä vähemmän kuin\ntavallisesti.\n\nEi tarvitse lisätä, että tämä Rihtniemelle tehty sotaretki päättyi\nilman mieshukkaa ja ilman muuta tappiota kuin muutamia lintalleen\nastuttuja saappaita, ellei tahdo mainita sitä merkillistä tapausta,\nettä pormestari Hannu Reinman jäi tekotukastaan kuuseen riippumaan.\nTämä arvoisa virkamies pelastui kuitenkin Absalomin kuolemasta, kun\njätti tekotukkansa ennemmin kuin itsensä oksaan riippumaan; ja näin\npäättyi Isonvihan viimeinen sotaretki näillä tienoin, tosin yhtä\nvaivalloisesti, mutta paljon vaarattomammin kuin moni edellinen\nseikkailu.\n\n\n\n\n6. JOULUKUUN PÄIVÄ VAASASSA.\n\n\nHaaksirikkoisen ja myrskyisen syksyn jälkeen v. 1721 tuli aikainen ja\nankara talvi, jolla vielä oli lähinnä edellisten talvien vihainen\nluonne. Isonvihan muisto on nimittäin tähän päivään asti jättänyt niin\nsyviä, vaikkakin vaalenneita jälkiä kansan muistiin, että Pohjanmaalla\nkuullaan, puoleksi leikillä, puoleksi todella, puhuttavan \"siitä\najasta, jolloin oli niin kylmä, että tuli jäätyi takassa\". Toinen taru\npuhuu ajasta, \"jolloin oli niin pimeä, ettei nähnyt seinässä palavaa\npärettäkään\". Mielikuvitus ei voinut keksiä kyllin kamaloita vertauksia\nkuvatakseen näiden aikojen hirmuista hätää, ja jälkipolvet arvelivat\nsentähden, että Isonvihan aikana vallitsi ylen suuri pimeys ja\nsanomattoman kova pakkanen. Ehkäpä tuntuikin ilmanalan ankaruus sitä\nmukaa kovemmalta, kuta vähemmän hävitetyllä maalla oli keinoja sen\nvastustamiseksi. Kaikki kertomukset tältä ajalta ovat yhtäpitävät\nsiinä, että talvet sotavuosina olivat tavattoman kylmiä.\n\nEräänä päivänä joulukuun alussa oli joukko ihmisiä kokoontunut Vaasan\nkirkon edustalle. Tämä tapahtui eräänä sunnuntaina puolenpäivän aikaan,\nja kaakkoismyrsky ryöpytti kosolti lunta kaupungin ylitse. Oli\nvast'ikään tultu kirkosta; vanha kunnianarvoisa kivitemppeli oli\nhät'hätää saatu kuntoon; jumalanpalvelusta oli siinä, muutamia\njuhla- ja sunnuntaipäiviä lukuunottamatta, pidetty koko Venäjän vallan\naikana, ja viimeinen maaherra Stackelberg oli laitattanut ikkunat\nkuntoon, niin ettei enää, niinkuin Schmidtfeldin aikana, vettä ja lunta\nsatanut seurakunnan päälle. Mutta kirkosta oli otettu kaikki sen\nkoristeet, joita vihollisen maahan tullessa ei oltu kätketty tai\nRuotsiin viety.\n\nPoissa oli alttaritaulu ja sen kehyskin irti revitty; poissa vanhat\nurut, koristeet saarnatuolista ja kynttiläkruunut katosta, samoin\nhalvat rautapeltiset kynttiläputketkin penkkien selkäpuista, olkoon\nsitten, että vihollinen oli ne anastanut, tai että innokas\nkirkonvartija oli pelastanut pienimmätkin kirkon omaisuuteen kuuluvat\nesineet. Kaikki oli rappiolla, penkit olivat lahonneet, kalkitus oli\nsieltä täältä varissut pois, muutamat kirkonlattian alla olevat haudat\noli auki murrettu, rosvottu, ja osa 16:lta sataluvulta polveutuvia\nhautakiviä kirjoituksineen oli rikottu. Itse kaupunki sitävastoin ei\nollut niin rappiolla kuin useimmat muut kaupungit, sillä kun se oli\nläänin hallituskaupunki, oli sitä pidetty jotakuinkin kunnossa. Mutta\nsen elämä oli varjoelämää. Paitsi sotaväen majapaikkoja, Korsholman\nvirkataloa ja vihollisen asettamien virkamiesten asuntoja oli kaikki\nautiona. Kymmenestä isosta laivasta, jotka Vaasan kauppiaat omistivat\nv. 1714, ei ollut jäljellä ainoatakaan.\n\nKärsivällisesti odottaen seisoi väkijoukko lumituiskussa kirkon\nulkopuolella. Talvesta ja hävityksestä huolimatta heräsi toivo uuteen\neloon näilläkin tienoin. Rauha, rauha oli kaikkien huulilla ja sitä\nlähinnä se, kuinka sodan tuottamat suuret vauriot olisi korjattava.\nNiin kauan kuin vihollisen järjestämä hallinto vielä oli toimessa, meni\nyhteiskunnan koneisto menoaan, tosin monesti vinoon, mutta kumminkin\njotenkuten. Stackelberg, läänin viimeinen päämies, oli ollut hyvänsuopa\nherra. Mutta nyt oli kellon koneisto seisahtunut. Venäläiset\nvirkamiehet olivat poissa, suomalaiset eivät olleet vielä sijaan\nastuneet. Kaikki oli hajoamistilassa, koko yhteiskunta miltei ilman\nmitään hallitusta. Ja kuitenkin nähtiin nyt sama omituinen järjestys\nkuin 25 vuotta sitten suuren nälänhädän aikana. Laki lepäsi, mutta\nkukaan ei yrittänyt polkemaan sen käskyjä jalkainsa alle. Toimeenpaneva\nvalta oli käsiä vailla, mutta ei kenenkään mieleen johtunut, että nyt\nsopi menetellä mielivaltaisesti. Rikoksella ei ollut syyttäjää, ei\ntuomaria; nuo perin köyhtyneet talonpojat ja porvarit olisivat\nsaattaneet herroina menostaa ja ottaa kaikki, mitä vielä oli jäljellä,\nmutta ei kukaan tehnyt sitä. Niin luja oli Kaarle XI:n viisaan\nhallituksen aikana perustettu lainalainen yhteiskuntajärjestys, että se\nnoin järkyttävissäkin oloissa kesti koetuksen, eivätkä ole Suomenmaan\nlait milloinkaan niin loistavasti näyttäneet voimaansa kuin juuri tänä\nmurrosaikana, jolloin kaikki oli hajoamaisillaan ja jokainen muu maa\nolisi joutunut valloillisten nälkäisten ja hurjistuneiden joukkojen\nhillittömien intohimojen uhriksi.\n\nMutta tämän kansan koko tuona kovana koettelemusten aikana osoittama\nkäytöstapa onkin malliksi kelpaavaa kaikille aikakausille. Kun papit v.\n1715 pyysivät päästä heille pakollisesti pannusta voudintoimesta,\nvalitsi Pohjanmaan venäläinen hallitus kirjoitustaitoisia talollisia ja\ntalollisten poikia voudeiksi. Nämä voudit valitsivat kussakin pitäjässä\nnimismieheksi talonpoikaisen miehen niinkuin itsekin olivat. Ajan tavan\nmukaan oli heidän kaikkien, niin voutien kuin nimismiestenkin\nvirkaohjeena selkäsaunan tai hirsipuun uhka, elleivät heti paikalla\nveroja kantaneet ja niitä suorittaneet. Palkasta ei ollut puhettakaan;\ntalonpoikain käskettiin vain elättää voutinsa, jonka tähden näiden\nelatuksena tavallisesti oli jokunen surveleipä, vähän kalaa ja lintua,\nhyvin harvoin voita tai maitoa, sillä karja oli teurastettu tahi\nkuollut. Nykyiset voudit tai nimismiehet kuvitelkoot olevansa heidän\nasemassansa. Vaikka virkaohje, vaikka palkka oli tämmöinen, sanotaan\nheistä kuitenkin v. 1721, että \"he olivat keskenään hyvin yksimielisiä,\nniin että hädän tullessa aina neuvottelivat, muistaen edesvastuusta ei\nainoastaan nykyisen, vaan myös tulevan, muuttuvan hallituksen aikana.\nHe valitsivat sentähden kussakin pitäjässä ymmärtäväisimpiä ja\narvokkaimpia talonpoikia neuvonantajiksi ja tarkastajiksi, joiden tuli\nsaatujen käskyjen toimittamisessa, maksuerien jaossa, veronkannoissa ja\nsuorituksissa, rästien perimisessä ja tilinteoissa olla saapuvilla;\njonkatähden myös tutkimuksessa 1722 vuoden talvikäräjillä maaherran\nläsnäollessa heitä vastaan ei ollut mitään muistuttamista, vaan saivat\nhe päinvastoin kiitosta suorittamistaan toimista.\"\n\nKunnia vielä sadan vuoden perästä näille huomaamatta jääneille, nyt\ntuntemattomissa haudoissansa lepääville rehellisille miehille! Kansa,\njoka on tällaisen koetuksen kestänyt, kestää totta tosiaan minkä\nkoetuksen hyvänsä.\n\nKirkossa oli kuulutettu, että kauan odotettu uusi maaherra, parooni\nReinhold Wilhelm von Essen, viimeinkin oli saapuva Vaasaan ja että\nväestön sopii hänelle vetoumuksiaan ja valituksiaan esittää. Ahdinko\noli suuri, kaikki tarvitsivat apua ja kaikki odottivat sitä uudelta\nmaaherralta. Mutta samalla alkoi mielten kuohuakin. Useat tuon katalan\ntyrannin Schmidtfeldin kätyreistä olivat kiskomisillaan saaneet\nosakseen yhteisen kansan katkeran vihan. Stackelberg oli ankarasti\nrangaissut pahimpia heidän joukostaan. Kaksi talonpoikain rasittajaa,\njoiden nimet ovat jälkimaailmalle säilyneet, nimittäin Lappajärven\nnimismies Martti Essevius ja eräs hänen toverinsa, Juho Ahlgren oli jo\nedellisenä kesänä tuomittu hengen, kunnian ja tavaran menettäneiksi.\nEräs kolmas nimismies, Antti Vidbäck Laihialla, oli erotettu virasta ja\ntuomittu palauttamaan kaikki, mitä oli anastanut. Mutta nyt oli\nlevinnyt sellainen huhu, että näihin pikkutyranneihin ulotettaisiin\nrauhansopimuksen johdosta julistettu yleinen amnestia, ja muutakin\nrikkaruohoa oli vielä pois perattavana. Talonpojat päättivät siis\nvaatia maaherralta näille kovaa rangaistusta, ja kirkkotorilla kuultiin\nmonta vihaista sanaa Schmidtfeldin kätyreitä vastaan.\n\n-- Antti piileskelee täällä kaupungissa! Antin täytyy tulla\nesille. Antti pitää meidän saada teilatuksi, -- huusivat muutamat\näänekkäimmät. -- Schmidtfeldillä oli näet ollut kaksi mainiota renkiä,\nIsraeli ja Antti, jotka hän oli lähettänyt viskaaleina lääniä\nkiertämään, ja missä nämä raa'at verenimijät liikkuivat, siellä he\nkiskoivat viimeisenkin äyrin, milloin herralleen, milloin itselleen.\nIsraeli oli kyllä painunut pakoon, kun Schmidtfeldin hallinto oli\nloppunut, mutta Antti oli nähty näillä tienoilla; hänen luultiin\nkätkeneen anastamansa tavarat maahan ja nyt hiipivän täällä niitä pois\nkorjailemassa.\n\nTuskin oli tämä ennätetty sanoa, kun meluava joukko, enimmäkseen\nkatupoikia, läheni pitkin Kauppiaskatua, kuljettaen keskellään\nryysyistä olentoa, jonka takkuinen tukka ja hurja ulkomuoto herättivät\npikemmin sääliä kuin pelkoa. -- Nyt se on kiinni! nyt se on kiinni! --\nkiljuivat pojat riemuiten. -- Beckmanin Juuso näki hänen konttaavan\nHidénin saunan lattian alle, ja sieltä vedimme hänet jaloista esille.\n-- Rangaistava pahantekijä oli sama Antti, jota äsken oli kyselty.\n\n-- Lyö sitä koiraa! Hutki hänestä ulos jokainen talari, minkä hän on\nryöstänyt leskiltä ja orpolapsilta! -- huusi väkijoukko vihoissaan.\n\n-- Låt mans den hohe esivalta piestä se tusan perkele koiran brun und\nblau! Den rygg ist von härkän nahka jach känne den rygg; men den\nesivalta muss man respektiren! -- puheli eräs paksu lammasnahkaturkkiin\npuettu mies, joka oli vetänyt silmilleen koirannahkalakkinsa.\n\n-- Purkki! Purkki on täällä! Purkillakin on tilit tekemättä! -- hälisi\nväkijoukko ja keräytyi viimeisen puhujan ympärille, joka turhaan koetti\nvetäytyä syrjään. Pieninkin Vaasan poika tunsi entisen mainion\npormestari Burchardin hänen kummallisesta kielensotkustaan, ja\nkaupungissa hän oli yhtä paljon lihavuutensa kuin nimensä tähden\ntunnettu haukkumanimellä Purkki.\n\n-- Es lebe Carolus! -- huusi virkaheitto maistraatin virkamies, joka\ntässä odottamattomassa pulassaan tahtoi osoittaa uskollista mieltään\nlailliselle esivallalle.\n\n-- Tukkikaa sen Purkin suu! -- huusivat muutamat. -- Mitä Carolusta hän\nhuutaa? Eikö hän ole venäläisten palveluksessa?\n\n-- Hän lihoi liiaksi maistraatissa -- vastasivat toiset; -- sentähden\ntarvitsi hänen laihtua ja sentähden tuli hän uudestaan venäläiseksi\nkersantiksi.\n\n-- Jach ei olla sergeant! -- kiljasi pormestari. -- Jach olla den\närliche pakolainen, den karkuri, den kivekäs, durchaus! Zwanzig mal in\nArrest gesessen! Sto djelat? Prastsai! Jach pakene nach Vaasa! Jach\ntykkä Vaasasta, jach on Vaasassa, jach schwöre den grossmächtigen\nFridericus! Durchaus!\n\n-- Kyllä meillä on ollut kehnompiakin pormestareita kuin Purkki on, --\nvirkkoi eräs vanha porvari. -- Hän joi kotona ja kuorsasi\nmaistraatissa; mutta jos hänellä oli tilkkakin juotavaa maljassaan,\nniin kyllä hän muillekin tarjosi.\n\n-- Minulle hän annatti kaksikymmentä paria selkään siitä, että huusin\nhurraata kuninkaan kotiintulolle, jupisi uhkaavasti eräs partaniekka\nkalastaja.\n\n-- Immer den esivalta respektiren! -- vastasi pormestari. -- Eilen\ntsaaria tänään kuningasta, nur immer den rechten Potentaten, durchaus!\n\n-- Pois Korsholmaan Antti ja Purkki! -- huusivat taas etempänä\nseisovat.\n\n-- Hiljaa! -- sanoi eräs mahtavan näköinen mies, joka nyt astui\nmeluavan väkijoukon keskelle. -- Ettekö tiedä, että maaherraa odotetaan\njoka hetki kaupunkiin? Hän tuomitkoon heidät, emmekä me. Ja mitä\nBurchardiin tulee, niin joka akkakin tietää, että hän on narri, ja se\non pahinta, mitä hänestä saattaa sanoa. Seuratkoon hän minua kotiini\ntoistaiseksi.\n\n-- Larsson on oikeassa! Maaherra tuomitkoon heidät, -- huudettiin nyt\njoka taholta, ja hälinä asettui, kun oltiin varmat siitä, että molemmat\nolivat hyvässä tallessa.\n\n\n\n\n7. LARSSONIN PERHE.\n\n\nSe mahtavan näköinen mies, joka näin hyvään aikaan tuli puolustamaan\nvirasta erotettua pormestari Burchardia, oli sen ajan Vaasan rikkain\nkauppias ja sen Larssonin poika, jonka luona kreivi Bernhard\nBertelsköld kävi tuon suuren nälänhädän aikana.[5] Tämä suku oli sen\njälkeen, kun se esiintyi näissä kertomuksissa, kuudennentoista\nsataluvun edellisellä puoliskolla jakautunut kahteen päähaaraan. Toinen\nhaara oli jäänyt talonpojiksi Isokyröön Perttilän perintötilalle ja\nsiellä koonnut itselleen jommoisenkin varallisuuden. Mutta tämä haara\noli sodan aikana melkein kokonaan hävinnyt. Kaikki sen omaisuus oli\nhävitetty, isä, Tuomas Larsson, oli kadonnut, äiti kuollut, kahdeksan\nkukoistavaa poikaa oli sodassa kaatunut, kaksi tyttäristä oli jäänyt\npakoretkelleen Ruotsiin ja ainoastaan nuorin tytär Maria palasi köyhänä\nja turvatonna isänmaahansa, vaivoissa ja vaaroissa etsiäkseen\nkadonnutta isäänsä.\n\nToisesta haarasta sitävastoin oli tullut Vaasaan kauppamiehiä ja sen\nkantaisä oli Lauri Larsson, joka renkipojasta oli päässyt\nkirjanpitäjäksi, kirjanpitäjästä yhtiömieheksi ja yhtiömiehestä vävyksi\nrikkaalle kauppias Hagelinille, joka lähetti joka vuosi viisi laivaa\nTukholmaan; ja siitä sai Vaasan Larssonien rikkaus alkunsa. Tämän\nkauppahuoneen nykyisen päämiehen nimi oli niin ikään Lauri Larsson. Kun\nsodan ukkonen alkoi jyristä, lähetti tämä varova mies jo syksyllä v.\n1713 vaimonsa ja lapsensa ynnä arvokkaimman irtaimistonsa Tukholmaan,\nja kun maa Isokyrön tappelun jälkeen oli menetetty, onnistui hänen\nitsensä pohjoista tietä Tornion kautta päästä pakoon. Viholliselle\njätti hän kartanon, makasiinit, pikitehtaan ja laivaveistämön, mutta\nolisi tähteidenkin turvin ollut rikas mies, ellei varsinainen ryöstö\nolisi alkanut kuninkaan kotiin tulon jälkeen ja Görtzin valtaan\npäästyä. Larsson oli silloin ruvennut Tukholmassa pitämään jyväkauppaa;\nmutta nyt tuli mielivaltaisesti määrättyjä maksuja ja veroja toisensa\nperästä, ja viimein sai Tukholman kaupunki v. 1718 käskyn tuottaa\n100.000 tynnyriä jyviä ulkomailta. Larssonin viimeiset kirkkaat\nkaroliinit vaelsivat sen tien; mutta tuskin olivat jyvät tulleet, kun\nGörtz määräsi hinnan, mihinkä jyvät oli myytävä, ja laski sen niin\nalhaiseksi, että kauppiaat hävisivät 6 ja 8:kin talaria joka\ntynnyriltä. Larssonin kaupasta oli nyt tullut loppu, niinkuin useimpain\nmuidenkin, ja hän sai kiittää onneaan, kun hänellä, heti rauhanteon\njälkeen vihdoin viimein Vaasaan palattuaan, koko suuresta\nomaisuudestaan oli tallella muutamia piiloon pantuja vanhoja\nhopeapikareita, sata vaskilevyä ja muutamia tuhansia arvottomia\nrahamerkkejä. Vähänhän se oli, mutta se oli kuitenkin enemmän kuin\nkenelläkään muulla vaasalaisella siihen aikaan, ja Larssonilla olikin\nsentähden syntymäkaupungissaan se maine, että hän oli järkevä mies,\njoka oli pelastanut pirstansa tuosta yleisestä haaksirikosta. Tätä\nmainetta hän osasi käyttää ulkomaista luottoa saadakseen ja oli\nsentähden yksi niitä harvoja, jotka voivat taas heti kohta aloittaa\nkauppansa suurella menestyksellä; hän osti näet halvalla hinnalla\ntervaa ja tuotatti suoloja. Kenellä siihen aikaan oli rahaa, se teki\nloistavia kauppoja. Niin korkea oli rahan arvo ja niin suuri oli tämän\ntavaran puute, että eräs vanhus jalkaisin vaelsi Oulusta Raaheen\nkokonaista kahdeksan penikulmaa noutamaan yhtä kuuden äyrin lanttia,\njonka hän oli kätkenyt tuvan uunin taa.\n\nLarsson oli vast'ikään saanut rosvotun talonsa jotensakin kuntoon.\nSeinät oli valkaistu ja ruudut oli pantu kaikkiin ikkunoihin; mutta\nkaksinkertaiset ikkunat olivat siihen aikaan, kireimpinäkin talvina,\ntuntematonta ylellisyyttä. Pienten katettujen portaiden ja ahtaan\neteisen kautta astuttiin melkoisen avaraan, mutta matalaan saliin,\njonka sisustuksena olivat suunnattoman suuri avoin takka, iso\nruokapöytä, maalaamattomat penkit, visainen nojatuoli isäntää varten,\ntilava ruokakaappi ja seinällä Kaarle XII:n muotokuva, jonka talon\nnuori väki joka sunnuntai seppelöi vereksillä kuusenhavuilla. Kaikki\nvihankauna, jota Larsson ja kaikki kauppiaat siihen aikaan olivat\nkantaneet kuningas vainajaa vastaan, joka oli käynyt heille hyvin\nkalliiksi, oli jo ammoin aikoja sitten suunnattu vihattuun Görtziin.\nHän yksinään sai kantaa porvariston katkeran vihan kaikesta siitä\nonnettomuudesta, minkä kuninkaan sodanhalu oli kaupalle ja\nelinkeinoille tuottanut; ja vaikka Larsson oli saanut olla liian paljon\nmukana täyttämässä vastattavaa puolta Kaarle XII:n kirjanpidossa,\nvoidakseen juuri ihailla tätä sankaria, salli hän kumminkin poikansa ja\ntyttärensä siinä kohden olla toista mieltä.\n\nOikealla puolen salia oli kaksi kamaria, toinen isäntää ja emäntää,\ntoinen tyttäriä varten. Vasemmalla puolella oli niin ikään kaksi\nkamaria, joista ulommainen oli kauppapuotina, sisimmäinen konttorina ja\nsamalla poikain asuinhuoneena. Sitten vielä oli vastapäätä toisella\npuolen pihaa suomalainen pirtti talonpoikia varten ja sen päällä n.s.\nyötupa arvokkaimpien vieraiden varalle. Jos tähän lisäämme, että\nsisustus kaikissa näissä huoneissa oli vielä yksinkertaisempi kuin\nsalissa, niin voimme saada jommoisenkin käsityksen senaikaisesta Vaasan\nkaupungin rikkaimmasta kauppahuoneesta.\n\nMuutamia tunteja kirkon luona sattuneiden tapausten jälkeen tapaamme\ntaas Larssonin ja hänen perheensä illallispöydän ympärillä kello 7\naikana illalla. Kauppiaan vasemmalla puolen istui hänen vaimonsa, muori\nLarsson, tuimanpuoleinen viidenviidettä vuoden vanha emäntä; lähinnä\nhäntä tyttäret, neitsyt Kaisa, 20-vuotias, enemmän reippaan kuin\nsuloisen näköinen, ja pieni Veronika, kirkassilmäinen, mutta kalpea ja\nsievävartaloinen, noin 12-vuotias tyttö. Lähinnä isää istui kolme\nreipasta poikaa. Näistä oli vanhin, 26-vuotias Lauri, jo tehnyt\ntehtävänsä sodassa, palvellen kuninkaan johdolla Norjassa, jossa oli\nmenettänyt vasemman silmänsä, mutta oli nyt isän ensimmäinen\nkirjanpitäjä ja oikea käsi. Toisen, 22-vuotiaan Matin, oli määrä ottaa\nhoitoonsa Isokyrössä oleva maatila, perintönä isän orpanan, kadonneen\nTuomas Larssonin jälkeen, ja nuorin, Bertel, joka oli vasta 15-vuotias,\noli käynyt koulua Tukholmassa ja aikoi antautua opinteille, niin pian\nkun taas saataisiin yliopisto Turkuun. Alempana pöydässä istui eräs\nruotsalainen kirjanpitäjä nimeltä Grenman, ynnä kaksi vanhaa renkiä ja\nkolme piikaa, ja näiden joukossa oli myös entinen pormestari Eerikki\nBurchard saanut sijansa.\n\nAikakauden ankaran järjestyksen mukaan ei kukaan saanut puhua pöydässä,\nellei isäntä suoraan kysynyt häneltä jotakin. Mutta tämä, joka muuten\nkaikella vakavan liikemiehen ylenkatseella kohteli tuota seikkailijaa,\njonka sattuma oli hänen taloonsa saattanut, alentui nyt tekemään\nmuutamia kysymyksiä, joita muut äänettöminä pöydässä istujat uteliaasti\nkuuntelivat.\n\n-- Burchard kävi Uudessakaupungissa? -- kysyi Larsson.\n\n-- Jach oli Uusikaupunki ja rauha rakenti, -- vastasi entinen\npormestari, antaen melkoisen haudikas-nauriin seurata isoa silakkaa\npitkäin viiksiensä taa. -- Jach oli Kivikarta, se saari, wo den grossen\nHaus war aufgebaut, und wo der grossmächtige Graf Bruce die\nSchwedenhunden an der Nase zog.\n\n-- Mitä hän sanoo? -- jatkoi Larsson otsaansa rypistäen.\n\n-- Jach sano wo der grossmächtige Graf Liljenstedt die Russenhunden zog\nan der Nase, -- pitkitti pormestari, olematta mistään milläänkään. --\nJach tuntemas den grossen Potentaten, alle zusammen, kaikki tyyni,\ndurchaus! Den Liljenstedt, den Österman, den Bruce, den Strömfelt, den\nSparrfelt; guten Tag, mein lieber Burchard, kapuschewaite? Jach\npresentire das gevär. Gott befehle Ihre Gnaden, so und so, grosser\nDurst, aber der pullo so ganz pikku liten! Da hast du einen Dukaten,\nBurchard, me teemme zusammen rauhan! Schön Dank, ihre Gnaden, es lebe\nder grosse Tsar!\n\n-- Vai niin! -- murahti Larsson naurahtaen.\n\n-- Wollte sagen: der grossmächtige Fridericus soll leben! -- oikaisi\npormestari sukkelasti sanansa. -- Nur immer den rechten Potentaten,\ndurchaus!\n\n-- No, ja siellä hän tapasi erään nuoren tytön, joka kylissä kuulusteli\nTuomas Larssonia?\n\n-- Uudestakaupungista minä saa kyyti Raumaan. Raumasta marssi kivekät\nvastaan. Eben aus dem Arreste wech, schlecht geschlafen, miserabel\ngetrunken, pfui! Jach sage zu mir: bin ein gut Finnländer, bin\nvirkamies, tsinownik, Burgermeister in Vaasa gewesen, marschiren nach\nVaasa, den alten prächtigen Larsson zu sehen und den trefflichen Bier\n-- mit Erlaubniss, maljasi -- und so, paff, drei Hundsfotten in den\nalten ladossa! Jach sito alle zusammen: ei, jach sito de stacker nicht,\nnimmer grausam gewesen. Jach sano: Kinder, lasst uns gute Freunde und\nkumppanit werden. Hagel! Das junge Flicke fiel mir um den Hals, so\nverdammt froh war sie.\n\n-- Heitä oli kolme, sanoo Burchard? Ja missä erosi hän heistä?\n\n-- Jach dem konwojierte kaikki kolme bis nach den Malaks,\nkirkonkylässä. Alleweil spazieren, la la, zuweilen aja hevosta, kataj!\nDen junge kivekäs war verdammt vergnügen mich zu haben. So ein\nverfluchter Bummler! Hinta päästä, sata talaria och sata rubel\nverdienen -- eta sto rublej! Jach nichts verdiene, so ein Kerl ist der\nalte Burchard. Jach suojeli heitä; vanha mummo jammerte nur immer fort,\naber die kleine duschinka nannte mich immer den bra Burchard, den\nHerzens ystävä. Wie sie verliebt war, Donnerwetter; ganz verpicht war\nsie wegen des alten Burgermeisters. Und so (ja tässä pisti pormestari\nposkeensa niin paljon puuroa, että se olisi riittänyt puolelle\nkomppanialle) in den Malaks, traf jach ein miserables Brantwein, na\nwodki! Nahm ein tsarka, denn ich hatte grossen Durst, und war so ein\nwenig besoffen -- halloh! Die junge duschinka ward schräckt, der\nTeuffelskerl schliess den oven kiinni, und die ganze Gesellschaft war\nputzwech..\n\nLarssonin katsanto synkistyi, mutta hän ei virkkanut mitään. Kaikki\npöytävieraat olivat lopettaneet ateriansa; pormestari vain koki\nahkerasti korvata, mitä kertoessaan sankarillisista seikkailuistaan oli\nlaiminlyönyt, kun ovi aukesi ja nuori tyttö astui saliin.\n\nVaikka nuttu oli lumessa ja villahuivi otsalle vedettynä, tunsivat\nkaikki läsnä olevat ensi silmäyksellä Maria Larssonin kauniit siniset\nsilmät ja solakan sorean vartalon.\n\nPerheen nuoremmat jäsenet nousivat häntä sydämellisesti tervehtimään;\nyksin pormestarikin laski pois puulusikan, joka oli tehnyt niin\nsuunnattoman kuopan kaurapuuroon. Mutta isännän käskevä silmäys pidätti\nkaikki paikoilleen.\n\n-- Ruokaluku! -- sanoi hän yksikantaan, huolimatta edes tervehtiä äsken\ntullutta.\n\nVeronika, jonka vuoro oli lukea ruokaluku, teki tämän tehtävänsä\ntapaillen. Kaikkien silmät vilkuivat salaisesti tyttöön, joka seisoi\narkana ja äänetönnä oven suussa.\n\nKun rukous oli luettu, meni Larsson Marian luokse ja talutti hänet,\nsanaakaan virkkamatta, kamariinsa, jonka tehtyään hän sulki oven ja\nkatseli tyttöä tuomarin ankaruudella.\n\n-- Ennenkuin sanon sinut tervetulleeksi talooni, -- sanoi hän, --\ntäytyy minun tietää, oletko mahdollinen astumaan tänne ja olemaan\nmeidän väkeämme. Minä olen sinulle isän sijainen ja minun täytyy\ntietää, minkätähden pimeän yön aikaan karkasit Tukholmasta ja noin\npahasti rikoit korkeita hyväntekijöitäsi, kreivi ja kreivitär Hornia\nvastaan.\n\n-- Minä kirjoitin kreivittärelle Vaxholmasta ja pyysin häntä antamaan\nminulle anteeksi, -- vastasi Maria itkuun purskahtamaisillaan.\n\n-- Kirjeen, jota ei kukaan ymmärtänyt ja jossa et mitään tunnustanut.\nMinä tahdon tietää, _minkätähden_ sinä karkasit.\n\n-- Antakaa minulle anteeksi, setä, voi, antakaa anteeksi! En nyt voi\nsitä sanoa; se kenties syöksisi meidät kaikki onnettomuuteen. Uskokaa\nminua, minä olen viaton, minä en voinut muuta tehdä! Minun täytyi,\nminun täytyi paeta!\n\n-- Maria, ethän saattane ajatella minun aikovan tyytyä tyhjiin\nverukkeihin. Sano minulle kaikki, niin minä koetan korjata erehdyksesi.\n\n-- Minä en ole rikollinen, mutta kuitenkaan en nyt saata sanoa teille,\nkuinka asian laita on. Olkaa minulle armollinen! Saatatteko ajaa minut\npois huoneestanne?\n\n-- En. Mutta minä en suvaitse sinun puhella täällä kenenkään kanssa;\netkä sinä saa ojentaa kättäsi orpanoille ja tädillesi, ennenkuin olet\nitsesi puhdistanut. Käytä järkeäsi, lapseni! Jos olet syytön, niin ei\nsinun tarvitse sanoa kuin yksi tosi sana.\n\n-- Ja se sana olisi kenties teidän onnettomuutenne! Ei, setäseni! En\nvoi, minä en voi nyt!\n\n-- Vai niin! Kuule siis, mitä lupasin kreivi Hornille Tukholmasta\nlähtiessäni. Minä lähetän tytön takaisin, _milloin_ ja _missä_ vain\nhänet tapaan; niin sanoin, ja minun ei ole tapana sanaani syödä. Meri\nei ole vielä jäässä. Brändön luona on eräs Uumajan vene, joka huomenna\npalaa Ruotsiin. Täksi yöksi saat jäädä tänne, mutta ei kukaan muu kuin\nminä saa puhua kanssasi. Huomenna päivän koittaessa vien sinut\nBrändöhön ja pidän huolen siitä, että tulet jälleen Tukholmaan. Hyvää\nyötä!\n\nNäin puhuttuaan lähti ankara setä huoneesta ja pani oven ulkopuolelta\nsäppiin. Maria peitti kasvonsa käsiinsä ja itki.\n\nEi kukaan uskaltanut edes yrittää nousta pelättyä isäntää vastustamaan.\nVeronika vain pisti salaa palan sunnuntaikakkuaan tarjottimelle, jolle\nhänen lukkojen taakse teljetylle orpanalleen aiottu illallinen\nasetettiin.\n\nKun tämä oli tehty, nosti Larsson säpin pois ja meni itse viemään\ntarjotinta vangille. Hämmästyksen huuto -- ja kaikki seurasivat häntä\nkamariin. Ikkuna oli auki; Maria parka oli paennut yksinään ja avutonna\npimeään talviyöhön.\n\n\n\n\n8. PAKOLAISET ERÄMAASSA.\n\n\nKaiken syksyä v. 1721 ja vielä seuraavana talvenakin tulvaili\npakolaisia Suomeen. Muutamat tulivat pohjoista tietä Tornion ja Kemin\nkautta; toiset tulivat meritse Ruotsista takaisin; vielä toiset tulivat\nsisämaan erämaista, joissa olivat olleet piilossa, takaisin entisille,\nlähempänä merenrantaa oleville kotipaikoillensa; muutamat harvat\npalasivat vankeudestaan Venäjältä. Kaikilla heillä oli suuria\nvaikeuksia kestettävänä. Täällä ei ollut muita teitä kuljettavassa\nkunnossa kuin välttämättömän tarpeelliset sotaväen tiet. Millään muilla\nteillä ei ollut ainoatakaan siltaa, ei ainoatakaan lauttaa, tuskin\nvenettä rannoilla; ei majataloja, ei hevosia, ei ruokavaroja, ei\nasuinhuoneita eikä ihmisiä. Kun myrskyt Antinpäivän aikana 1721\nviskasivat maaherran, parooni von Essenin maihin Kasabölen luona\nMerikarvian pitäjässä ja hän täältä tahtoi matkustaa pohjoiseen päin\nlääniinsä, ei hän isolla rantamaantielläkään huomannut ryhdytyksi\nminkäänlaisiin toimenpiteisiin matkustavaisten kulkua varten. Venäjän\nhallitus oli kyllä hankkinut tänne postinkulun ja majataloja, mutta ne\noli nyt lakkautettu. Maaherra pääsi vain mitä suurimmalla vaikeudella\neteenpäin ja useissa paikoin täytyi hänen siihen käyttää härkiä. Tästä\nvoi suunnilleen arvata, miten oli muiden matkustavaisten laita.\n\nNe, jotka kulkivat pitäjän- ja kylänteitä, eivät monessakaan paikoin\nenää löytäneet entistä tietä, vaan sen sijalla suon tahi viidakon,\njossa siellä täällä rattaanjälkiä näkyi. Ja jos löysivätkin tien,\nolivat kaikki ojat umpeen sortuneet, kaikki rummut hävinneet, ja\nyleensä olivat kaikki entisten peltojen ja niittyjen aidat kumossa.\nPakolaiset etsivät kotiseutunsa kirkkoa; vaivoin he sen löysivät;\nmetsää oli kasvanut sen ympärille peittäen sen vaeltajan silmiltä. Aita\noli revitty maahan kirkkomaan ympäriltä -- missä näet aitaa oli ollut,\nsillä useimmat kuolleet haudattiin vielä kirkon lattian alle -- ja\nristit oli maahan tallattu. Tornissa ei ollut kelloa, millä olisi\njumalanpalvelukseen soitettu; taivaan tuulet puhalsivat särjetyistä\nikkunoista sisään; alttari ei ollut juhla-asussa, sillä ei ollut\nehtoolliskalkkia, ei viiniä, ja vain harvoin pappi, tai oli siellä\nentisen kirkkoherran sijassa joku nuori teini, joka umpimähkään oli\nTurussa virkaansa vihitty. Sittenkin notkistivat pakolaiset\nsydämellisellä hartaudella polvensa autiossa temppelissä; heistä tuntui\nniinkuin he jälleen seisoisivat lähempänä Jumalaansa, kun saivat\npalvella häntä omassa kirkossaan, vaikka se olikin rappeutunut.\n\nKirkosta lähtivät pakolaiset hakemaan kyläänsä ja taloansa. He\nhieroivat silmiään ja katselivat hämmästyneinä ympärilleen. Oudolta ja\nerilaiselta näytti nyt entinen ranta ja tutut kunnaat. Veräjä oli\npoissa, kaivo umpeen sortunut, pirtti kadonnut; ei ollut helppo tuntea\nentistä rakasta pihamaata, joka nyt oli kasvanut täyteen kuusia ja\nkatajapensaita. Tai jos joskus tapahtui, että uusi pirtti viimeisinä\nvuosina oli kohonnut vanhan rauhoitetulle paikalle, oli uudessa\npirtissä uudet, tuntemattomat asukkaat, jotka olivat ottaneet tämän\naution tilan haltuunsa; silloin syntyi siellä keskinäisiä valituksia ja\npitkällisiä riitoja omistusoikeudesta; ja outoa oli nähdä, kuinka nämä\nihmiset riitelivät juuri tästä vähäisestä ja metsittyneestä\nmaatilkusta, vaikka maa useiden penikulmien laajuudelta oli autiona ja\nasumatonna.\n\nKymmenen tai kaksitoista päivää ennen joulua samosi tällainen\npakolaislauma Isokyrön pitäjän kautta. Heitä oli noin kymmenen\nhuonekuntaa. Mutta heillä ei ollut kuin kaksi hevosta vähiä tavaroita\nvetämässä. Tie vei heidät entisen tappotanteren poikki; joki oli taas\njäässä, rannat lumen peitossa, samoin kuin tuona merkillisenä päivänä\nlähes kahdeksan vuotta sitten.\n\nSiellä täällä voi lumipeiton alta huomata jonkin hevosen luurangon tai\nmultaläjiä, jotka oli luotu kaatuneiden haudoille; muutoin ei\nlähitienoolla merkkiäkään tuosta suuresta taistelusta. Mutta Napuen\nkylä oli vielä autiona ja asumatonna, puoleksi maahan revittynä,\npuoleksi poltettuna. Muutamia rapistuneita huoneita oli vielä jäljellä,\nmutta ihmiset kammoivat niitä. Läheinen tappotanner oli kovin kamala\nnaapuri ja siihen liittyi katkeria muistoja. Pakolaiset kulkivat\nedelleen ja tulivat kaartotietä kirkolle. Suurelle viljellylle\nlakeudelle oli kasvanut koivunvesoja ja nuoria pajupensaita; ketulla\noli luolansa ja metsäkanalla pesänsä keskellä Suomenmaan suurimpia ja\nviljavimpia vainioita. Mutta lakeudella oli paikoitellen vielä\nviljelyksen jälkiä.\n\nSiellä olivat kylät vielä osaksi asuttuja, ja pakolaiset saivat\nkaivatun suojan päänsä päälle. He hajausivat taloihin, ja köyhä väestö\notti heidät vieraanvaraisesi vastaan. Muutamat heistä olivat tältä\ntienoolta kotoisin. Liikuttavaa oli nähdä, kuinka he kävivät talosta\ntaloon tiedustamassa sukulaisiaan ja ystäviään. Aivan harvat olivat\nenää elossa; mutta toisinaan tapahtui, että vanhemmat löysivät\nkadonneet lapsensa, ja lapset kaivatut vanhempansa; veljet ja sisaret\nlöysivät toisensa, joita jo ammoin olivat kuolleiksi luulleet, ja\nentinen nuorukainen tapasi nuoruutensa rakkaan morsiamen toisen\ntoverina. Ah, noita armaan isänmaan kurjia, eksyneitä pakolaisia! He\ntunsivat itsensä kuin haaksirikkoon joutuneiksi, joista moni oli saanut\naalloissa hautansa, mutta muutamat rannalle ajautuneet, ja milloin\nsurren milloin iloiten lukevat he harventuneita rivejänsä.\n\nNäiden matkustajain joukossa oli eräs viisihenkinen seurue, jolla oli\nyksi hevonen. Kolme heistä muodosti erään kotiin palaavan perheen:\nnuori entinen sotamies nimeltä Heikki, hänen niin ikään nuori vaimonsa\nRiitta, ja tämän voimaton isä, vanha Hilli. Heikki oli talollisenpoika\nIsokyröstä, ja isänsä vanhimpana poikana tilan laillinen perijä. Mutta\nkun Heikki, jota oli luultu kuolleeksi, nyt palasi Ruotsista, tapasi\nhän maan ja talon nuorimman veljen viljelemänä, joka oli asunut siinä\nperheineen jo useita vuosia. Tila oli liian pieni jaettavaksi, eikä\nHeikillä ollut halua häätää veljeään pois. Siispä levähti hän vain\nmuutamia päiviä Isokyrössä ja lähti sitten vaimoineen ja appineen\nedemmä pohjaan päin Munsalan kappeliin, aikeissa ruveta siellä\nuudestaan viljelemään erästä autiota appensa ennen omistamaa tilaa.\nMunsalan seurakunta on tätä nykyä kokonaan ruotsalainen, mutta\npaikkakunnan oma nimi (Munasalo) ja useat muut nimet (Väkisalo,\nLohilahti y.m.) todistavat, että väestö ennen muinoin oli suomalainen.\nIsoviha muutti monin paikoin Pohjanmaan suomalaisen ja ruotsalaisen\nväestön asuma-alueita.\n\nNäihin kolmeen oli Vaasan seudulla liittynyt eräs nuori tyttö, jota\nmuuan harmaatakkinen nuorukainen saatteli. Kun helposti tunnemme heidät\nkahdeksi vanhaksi tuttavaksi, tarvitsee meidän vain lisätä, että Maria\nLarsson, paettuaan setänsä talosta, löysi turvapaikan sen vanhan vaimon\nsisaren luona, joka siihen asti oli häntä seuraillut ja joka nyt jäi\nVaasaan. Täällä oli Elias Pietarinpoika taasen tavannut hänet, ja kun\nMaria ei millään muotoa tahtonut antautua setänsä uhkauksen alaiseksi\nja suostua väkisin Tukholmaan lähetettäväksi, päätti hän ennemmin\nEliaksen avulla omin päinsä tiedustella kadonnutta isäänsä. Molemmat\nseurasivat siis muita pakolaisia Isokyröön. Mutta täällä ei ollut\nkukaan nähnyt Tuomas Larssonia neljään vuoteen, ei sen koommin, kun hän\nriitaantui erään venäläisen komennuskunnan kanssa, joka oli lähetetty\nsinne veroja vaatimaan. Tässä tilaisuudessa ryöstettiin ja poltettiin\nPerttilän rakennus, ja sen vanha isäntä katosi. Mutta huhuttiin, että\nhänet kaksi vuotta sitten oli nähty Munsalassa tai Oravaisissa, ja tämä\nhuhu sai Marian seuraamaan noita toisia pohjoiseen päin, sitä\nkernaammin, kun hän oli mieltynyt Riittaan ja toivoi täten\nhaihduttavansa setänsä jäljiltään. Eliaksella oli omat syynsä, joiden\nvuoksi hän ei tahtonut palata Etelä-Suomeen, eikä hän kauan miettinyt,\nennenkuin liittyi seurueeseen viidenneksi.\n\nPakolaisilta meni kumminkin yhdeksättä päivää kuuden penikulman\ntaipalella Isokyröstä Munsalaan. Useita kertoja oli heidän pakko\nviettää yönsä jossakin rappeutuneessa ladossa tai autiossa torpassa, ja\nhevosparka sai tyytyä muutamiin näivettyneisiin lehtiin, joita lumen\nalta kerättiin. Usein olivat sudet keskellä kirkasta päivää niin\njulkeita, että Eliaksen ja Heikin täytyi kangeilla ajaa niitä tiehensä\nhevosta hätyyttämästä. Usein tavattiin metsästä myöskin jonkun\nyksinäisen pakolaisen jäännöksiä jonka nuo silloin niin tavattoman\nrohkeat pedot olivat repineet ja syöneet.\n\nOnneksi oli jo jää muodostanut luonnollisia siltoja jokien ja soiden\nyli, ja matkustajat olivat Isokyrössä varustautuneet ruokavaroilla.\nNiinpä tulivatkin he viimein väsyneinä, mutta hyvissä voimin\nmääräpaikkaansa Lohilahteen (nyt ruotsiksi Lojlax), joka on\nneljänneksen penikulmaa pohjoiseen Munsalan kirkolta ja kolme\nneljännestä etelään Uuden Kaarlepyyn kaupungista.\n\nHillin entisestä maatilasta oli jäljellä vain vanha riihi maantien\nvarrella. He tulivat sinne kahta päivää ennen joulua. Kuinka aikoivat\nnämä kodittomat pakolaiset nyt viettää Vapahtajan iloista\nsyntymäjuhlaa?\n\nHe asettuivat riiheen asumaan ja huomasivat, että sitä vielä kävi\nlämmittäminen, kun vain varovasti lämmitti. Vähän ajan päästä räiskivät\nvankat petäjähalot uunissa. Heikki ja hänen nuori vaimonsa katselivat\ntoisiaan viihtyisin mielin. He eivät olleet koskaan ennen oman katon\nalla yhdessä istuneet, ja tämä rappeutunut, savustunut rakennus oli\nheidän ensimmäinen kiinteä omaisuutensa ja ensimmäinen kotinsa. Vaikka\nvanha Hilli ei voinut kyllin ylistää tilan entistä rikkautta eikä\nkyllin huokailla ajatellessaan sen nykyistä köyhyyttä, olivat nämä\nnuoret vastanaineet mielestään nyt rikkaammat kuin koskaan ennen.\nSurullisena ja mietteihinsä vaipuneena istui Maria uunin vieressä, ja\nvastoin hänen tahtoaan lensivät ajatukset Tukholmaan, rikkaaseen\nkreivin taloon, jossa Ruotsinmaan köyhyyden ylimmillään ollessa kaikki\noli vielä samettia, silkkiä, peililasia ja kultaa. Kiusaaja, joka aina\non läsnä tämmöisinä hetkinä, kuiskasi hänen korvaansa: miksi vaihdoit\ntuon komeuden viheliäiseen kinosten ja erämaiden keskellä olevaan\nvajaan? Mutta hiljainen sisällinen ääni vastasi tähän: Maria, sinä teit\noikein! Ja kiusaaja vaikeni.\n\nElias palasi nyt pyssyineen metsästä, tuoden kaksi ammuttua metsoa,\njotka heti ruuaksi valmistettiin. -- Minun tekee mieleni ehdottaa\nsinulle jotakin, Heikki, -- sanoi hän iloisesti. -- Minä rupean\ntorppariksesi, ja niin rakennamme huoneita yhdessä; täällä on hyvää\nhirsimetsää. Ensin autan sinua rakentamaan hyvän talon tälle kunnaalle\nja sitten pitää sinun auttaa minua rakentamaan pienoista pirttiä tuonne\nmeren rantaan. Sinä hoidat peltoa ja niittyä, riihtä ja karjaa; minä\nsitävastoin kalastelen tuolla kauniilla lahdella silloin, kun et\ntarvitse minua, sillä mieleni palaa merelle.\n\n-- Tuohon käteen! -- vastasi Heikki reippaasti, -- mutta silloin\nsinulla myös pitää olla reipas vaimo, joka ottaa sinut iloisin silmin\nvastaan, joka valmistaa sinulle räiskävän tulen ja lämpimän puuron\npalatessasi viluisena ja märkänä mereltä.\n\n-- Sitä sietää vielä paljon miettiä -- vastasi Elias hämillään,\ntyöntäen halkoa uuniin. Halko räiski, kipinät säihkyivät ja valkeanvalo\nsattui huikaisten Mariaa silmiin hänen istuessaan uunin edessä pää\nkäsiin vaipuneena. Ehkä hän valkean hohteen tähden kääntyi toisaalle,\neikä kukaan tiennyt, tykyttikö hänen kaksikymmenvuotias sydämensä\nkiivaasti vaiko verkalleen näitä tulevaisuuden suunnitelmia\nkuullessaan.\n\n\n\n\n9. TALVI- JA KEVÄTPÄIVIÄ.\n\n\nSeuraava talvi Lohilahden uudisasukkailla oli jotensakin luminen. He\nolivat olleet joulukirkossa Uudessa Kaarlepyyssä, josta heidän\nmuutenkin oli suolaa ja rautaa hankittava ja jonne heillä oli vain\nkolmen neljänneksen penikulman matka. Tämä vähäinen kaupunki oli\nv. 1714 joutunut pahasti sodan jalkoihin. Täällä oli venäläinen\nkaleerilaivasta laskenut sotaväkeä maalle joen suussa. Täältä oli tuo\nhirvittävä Pohjanmaalla tapahtunut pako ja vaino alkanut. Toisia\nvihollislaumoja samosi maitse etelästäpäin Isokyrön tappelun jälkeen.\nMutta kaupungin varakkaimmat porvarit keräsivät kaiken hopean ja\nkullan, mikä sodasta oli heille säästynyt, ja menivät sen kanssa\nlähenevää vihollista vastaan eteläpuolelle siltaa. Naapurikaupungin\nPietarsaaren asukkaat, jotka eivät ryhtyneet tähän varokeinoon, saivat\nkohta sen jälkeen nähdä kaupunkinsa porona. Uudessa Kaarlepyyssä näkyi\nvielä vähän varallisuuden tähteitä siitä syystä, että sen rohkeat\npienet kannettomat alukset, huolimatta vihollisen valppaudesta, aika\najoin olivat käyneet kauppaa Länsipohjassa. Muutoin olivat paikat\ntäälläkin ryöstetyt ja autiot. Kaupungissa oli, silloin kun rauha\ntehtiin, tuskin 150 asukasta; mutta syksyllä oli jo yhtä monta\npakolaista tullut Ruotsista takaisin. V. 1708 rakennettuun kirkkoon\nkokoontuivat silloin, niinkuin vielä tänäkin päivänä, sekä kaupungin\nettä maaseudun asukkaat tätä suurta juhlaa viettämään. Ensi kerran\nmoneen vuoteen oli taas elämä iloisempaa kirkkomäellä. Taas kuultiin,\nniinkuin muinoinkin, kulkusten kilinää ja hevosten hirnumista pimeänä\njouluaamuna kilpaa ajettaessa. Kirkko loisti niinkuin ennenkin valoa ja\nhartautta. Tosin olivat ruunut ja kynttilähaarat väliaikaisesti vain\npuusta, ja kynttilöitä oli vähän ja nekin pieniä. Mutta ei ollut kirkko\nvielä koskaan juhlallisemmin loistanut eikä hartaampia kiitosvirsiä\nkaikunut. Oli niinkuin hurmaava kiitollisuuden ja onnellisuuden tunne\nolisi heijastunut seurakunnan vakavista kasvoista katossa oleviin\nenkelinkuviin ja kivipaasien läpi aina kirkon sillan alla oleviin\nvainajien kammioihin saakka.\n\nLohilahden uudisasukkaat palasivat puolipäiväsaarnan jälkeen kotiinsa.\nEliaksesta näytti, niinkuin joku paksu, pörheään lammasnahkaturkkiin\npuettu mies olisi seurannut heitä kappaleen matkaa heidän mennessään\nkirkosta majapaikkaansa raatimies Fortellille. Meidän on muistettava,\nettä Elias oli rauhattomaksi julistettu mies, joka ei mielellään\nhalunnut tavata tuttavia, ja hän päätti sentähden pitää silmänsä auki.\nMutta kun Heikki kohta sen jälkeen istui rekeen kyyditäkseen Riitan ja\nMarian takaisin Lohilahdelle, ja Elias itse ilman mitään seikkailuja\nkulki jalkaisin sillan yli, niin tuo hetkellinen epäluulo kohta haihtui\nhänen mielestään.\n\nHeti joulun jälkeen rupesivat Heikki ja Elias kaikin voimin taloa\nrakentamaan. Eikä viipynytkään monta viikkoa, ennenkuin tilava pirtti\nseisoi salvettuna ja valkoisena Lohilahden kunnaalla, itäpuolella\nmaantietä, joka kulki kunnaan ja meren välitse. Toinen kahdesta\npienestä kamarista, joista voi nähdä kauniin, silloin kunnaan juurelle\nasti ulottuvan lahden, vaikka se nyt on paennut kauas taapäin,\nmäärättiin jo alusta alkaen Marialle. Toisessa kamarissa asui Heikki\nvaimonsa kanssa; mutta Elias ei ottanut vastaan hänelle tuvassa\ntarjottua sijaa. Hän meni joka yöksi riiheen majailemaan; -- \"siellä\nnukun niin hyvästi oljilla uunin vieressä\", -- sanoi hän piloillaan.\nMutta eipä Elias nukkunutkaan. Toisten levätessä hän vartioi taloa\nkylminä talviöinä ja kuunteli tarkoin jokaista maantieltä kuuluvaa\nääntä. Elias oli tottunut sotajalalla elämään; nyt oli rauha, mutta\nElias tunsi ilmassa jotakin epäiltävää; hän ei katsonut viisaaksi, että\nkaikki Lohilahden asukkaat nukkuivat.\n\nKuitenkin kului viikkoja ja kuukausia rauhallisesti, ja Elias alkoi\ntoisinaan suoda itselleen vähän lepoa. Välistä tapahtui, että joku\nvaeltaja, tuvasta näkyvän hupaisen valkeanvalon houkuttelemana, etsi\nsuojaa pimeän ja rajuilman aikana. Milloin se oli joku vanha karoliini,\njoka vihdoin viimeinkin saapui kotiseuduilleen; milloin joku sotavanki,\njoka vihdoin viimeinkin palasi Ukrainasta ja turhaan tiedusteli\nsukulaisiaan ja ystäviään, joista oli eronnut kaksikymmentä vuotta\nsitten; milloin joku köyhä kappalainen tai lukkari, joka kulki\njalkaisin seurakuntaansa takaisin; milloin pari puolikasvuista lasta,\njotka etsivät kadotettua kotiaan eivätkä muistaneet siitä sen enempää\nkuin että kartanolla oli kaivo, tallissa hevonen ja vuoteen vieressä\nhyvä äiti, joka luki heille siunauksen, heidän muinoin pieninä\nollessaan. Kaikki nämä vaeltajat saivat täällä turvapaikan, samoin kuin\nLohilahden asukkaat itsekin olivat äskettäin saaneet sen muiden luona.\nJa he kertoivat kukin tarujaan pitkinä talvi-iltoina; sillä todellisuus\noli siihen aikaan ihmeellisempi kuin moni satu nyt, ja ihmiset olivat\nkokeneet niin eriskummaisia kohtaloita, että nykypäivinä harvoin kukaan\nenää sellaisia elämässään nähnee.\n\nEräänä päivänä alkupuolella maaliskuuta, kun rauhan ensimmäinen\nkevätaurinko pani lumen sulamaan Suomen kuusien oksilta, olivat\nMunsalan kappelilaiset kokoutuneet jäälle Veksalankylän luo nostamaan\nylös kirkon kelloa, joka sinne oli upotettu vihollisen maahan\nhyökätessä. Se oli niinä yhdeksänä vuotena, jotka olivat kuluneet sen\nupottamisesta, vajonnut niin syvälle liejuun, ettei sitä syksyllä saatu\nylös proomun ja ranankaan avulla -- eikä nyt enää oikein tarkkaan\ntietty paikkaakaan. Täällä, niinkuin muuallakin Suomen rannoilla, kuuli\npaimen tahi sunnuntaiaamuna kirkkoon vaeltava eukko kellon soivan\nvedessä, oltiin siitä niin varmat, että näiltä eukoilta ja paimenilta\nkysyttiin paikkaakin, missä kello oli. Kuulevathan vanhukset vieläkin\nsemmoisten upotettujen kellojen järvissä soivan.\n\nEräs Monäsin kylästä kotoisin oleva tietäjäukko neuvoi väestöä\nviskaamaan terästä veteen siinä, mistä kelloa etsittiin. Teräs ihan\nvarmaan helähtäisi vihittyyn malmiin koskiessaan. Mutta koe ei\nonnistunutkaan; teräs helähti kaikkiin pohjassa oleviin kiviin.\nMuutamat arvelivat vian olevan siinä, ettei oltu ihan ääneti niinkuin\nmaakätköjä haettaessa. Toiset eivät luulleet voivansa saada mitään\naikaan, ellei pappi lukisi rukoustaan avannon reunalla. Vasta sitten,\nkun Elias keksi sen keinon, että kelloa naarattaisiin kalastajain\ntavoin, löydettiin se viimein, vedettiin miehissä ylös päivän valoon ja\nvietiin meluten ja ilosta huudellen kirkkoon jälleen.\n\nAlkoi jo hämärtää, kun Elias ja Heikki palasivat jäätä myöten\nLohilahdelle. Hyhmä, jota puolenpäivän aikana oli keräytynyt kuoppiin\nja rattaan jälkiin, oli taas iltakylmässä tehnyt ohutta riittää, joka\nratisten murtui kävelijäin jalkain alla. Taivas oli niin puhdas, niin\nsininen kuin se vain täällä pohjolassa kauniina maaliskuun iltana voi\nolla, ja omituinen kevättunnelma henki koko luonnosta. Niinpä\nhengittivät nämä molemmat vaeltajatkin, jotka eivät muuten olleet\nhaaveiluun taipuvaisia, mielihyvällä tätä puhdasta ilmaa -- katsellen\näänettöminä kuusimetsän yllä tuikkivaa iltatähteä.\n\nHe olivat tulleet maantielle, vähän matkan päähän siitä suunnattoman\nsuuresta kiviröykkiöstä, jonka valtameri muinoin on luonut tälle\nrannalle, kun Elias kokeneen partiolaisen tarkalla silmällä havaitsi\nkaksi mahdottoman leveätä jalaksenjälkeä tiellä. -- Joku venäläinen\nherra on ajanut pohjoiseen päin tänään, -- sanoi hän, vähän\nlevottomasti katsahtaen vartioimattoman talon puoleen.\n\n-- Se kai on ollut ylhäinen herra, -- vastasi Heikki, tarkastaen\nkavionjälkiä; -- häntä on saattajana seurannut kolme ratsastajaa, yksi\nkummallakin puolen rekeä ja yksi reen takana.\n\n-- Riihen ovi on auki, -- huomautti Elias ja kiirehti nyt kulkuaan.\nRiihtä käytettiin myös Lohilahden talon ainoan hevosen tallina,\nennenkuin oikeata tallia ehdittiin ruveta rakentamaan.\n\nMiehet tulivat riiheen; hevonen oli poissa, valjaat kadonneet. Lumi\nriihen edessä oli hevosten kavioiden ja ihmisten jalkojen tallaamaa.\n\nLevottomien aavistusten valtaamina riensivät miehet tupaan. Mutta\nHeikin pelko asettui kohta, kun Riitta levollisena astui ovessa häntä\nvastaan. Riitta oli muutamia viikkoja sitten lahjoittanut miehelleen\nvankan pojan ja poistui kätkyen vierestä ainoastaan päästääkseen\npalaavat sisään.\n\n-- Kuka on käynyt tallissa ja ottanut meidän hevosemme? -- kysyi\nHeikki.\n\n-- Minä luulin sinun jo tietävän sen, -- vastasi Riitta. -- Jahtivouti\nlähetti sitä noutamaan ja käski sanoa, että hän on käskenyt\nseurakuntalaisten tuoda kaikki hevoset vetämään kelloa kirkkoon. Sinun\nhevosesi oli kymmenes, sanoi hän; sen useampia hevosia ei ollut koko\nkappelissa.\n\n-- Mitä tämä on? -- huudahti Heikki. -- Me tulemme jäältä ja sinne ei\nole käsketty tuoda kuin kolme hevosta, jotka hyvin riittivät koko\nkuljetukseen.\n\n-- Hyvänen aika! -- Sen kai Maria tietänee, joka seurasi miehiä riiheen\nantaakseen heille avaimen, -- vastasi Riitta, nyt hänkin hämmästyneenä.\n\nElias, joka sillä aikaa oli hakenut Mariaa joka paikasta, kysyi nyt\nRiitalta, minne nuori tyttö oli mennyt. -- Eikö hän ollutkaan teidän\nkanssanne? -- vastasi Riitta. -- Kyllähän minua kummastutti, kun hän\nvastoin tapaansa viipyi niin kauan poissa, mutta minä luulin hänen\nmenneen hevosen kanssa jäälle katsomaan, kun ne ottivat kelloa ylös.\n\nElias ei kysellyt sen enempää. Hän syöksähti ulos, tuli riihelle ja\nsieltä maantielle. Ilta oli kirkas ja tyyni; kuu nousi metsän takaa. Ei\nkuulunut risahdusta, ei rasahdusta. Mariasta ei näkynyt ei kuulunut\nvähintäkään vihiä.\n\nElias seisoi muutaman tuokion ääneti, hengittämättä, tyrmistyneenä.\nHänestä oli niinkuin maailma hänen ympärillään äkkiä olisi tullut\nautioksi ja pimeäksi, eikä hän enää ymmärtänyt tuota keväistä taivasta,\njonka tähtiä hän vast'ikään oli hiljaisella ilolla katsellut. Maria oli\npoissa: kaikki oli tyhjää; mitäpä hän enää tekisi maailmassa!\n\nMutta tämän huumaavan tunteen sijaan tuli uusi pelko. Kuka oli Marian\nvienyt? Ja minne hänet oli viety? Eikö ollut luultavaa, että tämä\nväkivaltainen väijytys oli jossakin yhteydessä sen salaisuuden\nkanssa, joka oli ajanut Marian Tukholmasta pois, ja jota hän niin\nitsepintaisesti kieltäytyi ilmaisemasta? Ja jos niin oli, mikä kohtalo\nodotti nyt Mariaa?\n\nHänen etsimisensä, hänen pelastamisensa tuli nyt Eliaksen ainoaksi\najatukseksi. Hänen mielenmalttinsa palasi. Hän heittäytyi kontalleen\ntarkastamaan maantiellä olevia jälkiä heikossa, epäselvässä\nkuunvalossa. Hän luuli näkevänsä, että tuo leveäjalaksinen reki oli\npysähtynyt taloon eroavan ajotien kohdalla ja sitten jatkanut kulkuaan\npohjoiseen. Minkätähden pohjoiseen, jos Marian vaasalainen setä oli\nhänet noudattanut? Lisäksi tuli vielä tämä: hän luuli näkevänsä, että\nreen eteen, joka sitä ennen oli kulkenut kahden hevosen vetämänä, talon\npohjoispuolella oli valjastettu kolmas. Hänelle johtui mieleen, että\ntotta kai kolmas hevonen oli Heikin. Hän luuli tuntevansa oikean\ntakajalan jäljen; sen kenkä oli yhdestä kohti taittunut. Hän ymmärsi\nnyt, että hevosen pois viemisen tarkoituksena oli ollut estää hänet\najamasta takaa väkivallan tekijöitä.\n\nElias, jonka neuvokkuus oli monissa seikkailuissa hyvin harjaantunut,\nymmärsi kohta, mitä hänen oli tehtävä. Hän kiirehti tupaan takaisin,\npisti taskuunsa sen hopeakellon, jonka hän kerran oli ottanut\nsotasaaliiksi eräältä vihollisen upseerilta, ja muutamia samalla\ntavalla saatuja, kauan säästetyitä hopearuplia. Sitten hän sanoi\nHeikille ja Riitalle pikaiset hyvästit, luvaten, ettei palaisi ilman\nMariaa.\n\nNyt hän tiesi, ettei ainoaakaan hevosta ollut kullallakaan ostettavissa\nkokonaisen penikulman alalta Uuteen Kaarlepyyhyn päin. Hänen täytyi\nsentähden mennä etelään päin Munsalan kirkonkylään, vaikka tämä tie vei\nkokonaan toisaalle kuin minne pakolaiset olivat ajaneet. Mutta\nEliaksella ei ollut valitsemisen varaa. Hän tuli kylään ja meni siihen\ntaloon, missä tiesi nopeimman hevosen olevan. -- Lainaa minulle\nhevosesi, Simuna, -- sanoi hän, -- ja jos en tule takaisin, niin ota\ntämä kello ja nämä rahat vahinkosi korvaukseksi; ne ovat\nsuurempiarvoisia kuin sinun hevosesi.\n\nSimuna, vanha hevoshuijari, kapasi jonkin kerran korvansa taustaa\nennenkuin taipui kauppaan. Ei toden totta ollutkaan viljalti hevosia\ntähän aikaan; niitä oli täytynyt tuottaa viidenkymmenen penikulman\ntakaa aina Karjalasta asti, eikä niitä nyt saanut sieltä rahallakaan;\nniitä oli täytynyt viimeksi syksymyöhällä tuoda Länsipohjasta. Mutta\njos hevoset olivat harvinaisia, niin olivat kirkkaat hopearahat vielä\nharvinaisempia, ja Simuna ei voinut kiusausta vastustaa. Hän vannoi\nja vakuutti, että hän ennen tahtoisi menettää vaimonsa kuin\nhevosensa; mutta kuinka olikaan, ruplat huilahtivat hänen vanhaan\nnahkakukkaroonsa, ja kauppa oli tehty.\n\nMuutamia minuutteja sen jälkeen ratsasti Elias täyttä laukkaa\nLohilahteen takaisin, valjasti hevosensa Heikin keveän kirkkoreen eteen\nja lähti aika vauhtia ajamaan pohjoiseen päin tähtien tuikkiessa\ntyynessä, kylmässä kevätyössä.\n\n\n\n\n10. SISSI AJAA SAALISTAAN.\n\n\nElias Pietarinpoika ei ollut niitä, jotka vitkastelevat, kun jotakin\ntähdellistä on toimitettavana. Yhdentoista aikaan illalla hän oli jo\nUudessakaarlepyyssä, jossa pysähtyi kaupungin pohjoisessa osassa\nolevaan vähäpätöiseen majataloon. Maaherra, parooni von Essen oli näet\ntalvella laitattanut uusia majataloja kaikkien huomattavien teitten\nvarsille, ja kyytipalkka oli, kalliin ajan ja hevosten puutteen vuoksi,\nkoroitettu kuudeksi hopeaäyriksi penikulmalta.\n\nKoko kaupunki nukkui syvimmässä yölevossaan. Siihen aikaan mentiin\nvanhan hyvän tavan mukaan maata kello 7 tai 8 aikaan illalla ja oltiin\njalkeilla kukon laulaessa kello 3 aamulla. Valvominen kynttilän\nääressä, silloinkun takkavalkean tai päreen roihun valo ei tyydyttänyt\noli tänä talvena jo itsestäänkin mahdotonta, sillä talikynttilät olivat\nkalliita ja hyvin harvinaisia. Vielä harvemmassa oli siihen aikaan\nyhtään ainoata katulyhtyä Suomen kaupungeissa.\n\nElias koputti pelkäämättä suljettua porttia, ja rohkeni, kun ei\nvastausta tullut, huutaa: -- Kruunun nimessä!\n\nViimein ilmaantui unenpöpperöinen renki, joka aukaisi portin vihaisesti\nkysyen: -- Kuka lempo se ei anna ihmisten rauhassa nukkua?\n\n-- Minä olen maaherran sanansaattaja, -- vastasi Elias sukkelasti, --\nja minut on lähetetty Vaasasta viemään sanaa sille herralle, joka tänä\niltana kulki tästä kautta kolmen hevosen vetämässä isossa venäläisessä\nreessä. Minä tahdon tietää, milloin hän lähti täältä ja menikö hän\njäitse pohjoiseen päin.\n\nRenki, jonka ymmärrys vielä torkkui, tuijotti äsken tulleeseen ja kysyi\nhaukotellen: -- Kuka herra?\n\n-- Se, joka matkusti tämän kautta tänä iltana kello 6 tai 7 aikana ja\njolla oli muassaan nuori nainen ja kolme ratsastajaa.\n\n-- Täällä ei ole semmoisia herroja käynyt, enkä minä huoli vastata\nmokomiin kysymyksiin, -- vastasi renki äreästi ja paiskasi portin\nkiinni aivan kruunun sanansaattajan nenän edessä.\n\nElias mietti, pitäisikö hänen lyödä portti rikki ja herättää talonväki.\nTämä ei juuri näyttänyt hänestä sopivalta. Toinen parempi keino\njuolahti hänelle mieleen. -- Varo, Matti, -- sanoi hän, -- etten\nkatseluta sinua sotamieheksi, kun kahden viikon päästä tulen tänne\nmaaherran kanssa. -- Suurimpia huolia talvella v. 1722 oli nimittäin\nuuden ruotujaon toimeenpaneminen silloisessa väen puutteessa, ja vaikka\nei enää käynytkään laatuun, niinkuin kuningas-vainajan aikana,\nsotamieheksi \"katseluttaa\" mikä sopiva mies hyvänsä, eli kuitenkin tuon\nankaran sotamieheksioton kauhu yhä vieläkin kansan muistossa.\n\n-- No, -- jatkoi Elias portin takaa, -- tahdotko hyvällä sanoa minulle,\nmitä tietä he täältä lähtivät pohjoiseen päin?\n\n-- He majailivat raatimies Fortellilla, ja minä luulen heidän jäätä\nmyöten menneen Flatanabbaan päin, -- vastasi renki melkoista\nsävyisemmin. -- Tarvitseeko sanansaattaja hevosta?\n\n-- En. Mutta jos he jättivät tänne vaaleanpunaisen ruunan, jonka oikean\ntakajalan kenkä oli poikki, niin sano Fortellille, että se on\nLohilahden Heikin hevonen. Hyvästi!\n\nNyt ajoi Elias täyttä ravia Joensuun lastauspaikalle ja sieltä alas\njäälle, mennäkseen oikotietä Pietarsaareen, joka on lähes puoli\npenikulmaa syrjässä isolta rantatieltä. Maaliskuun yö oli edelleen\nkuutamoinen ja kirkas, jääkeli erinomainen, ja rannat näyttivät lentäen\nrientävän reen ohitse. Elias joka tänä talvena kerran ennen oli ajanut\nsamaa tietä, käänsi kulkunsa aika vauhtia Joensuun ja niemien poikki\nPietarsaaren saariston ulapoille ja pysähty: kello yhden aikana aamulla\nPietarsaaren majatalon pihalle.\n\nTäällä näyttivät paikat kovin autioilta ja hävitetyiltä. Kaupunki oli\nvielä raunioina maaliskuun 4. päivänä 1714 tapahtuneen palon jälkeen,\njolloin viisi laivaakin paloi satamassa. Pietarsaarella oli kolme\nvapaavuotta, mutta ei ollut vielä raivattu pois soraläjiäkään, jotka\nyhä muodostivat töyrämiä ja onkaloita talven lumipeitteen alla. Vireä\nja kätevä Pietarsaaren pitäjän väestö oli perinpohjin hervahtunut ja\nisoksi osaksi kuollut. Sinne tänne vain oli jokin vähäinen äsken\nsalvettu huone rauhanteon jälkeen ilmautunut. Ainoastaan etelän\npuolella hävitettyä kaupunkia oleva Pietarsaaren pitäjän vanha\nkunnianarvoinen kivikirkko, jonka pelastusta perintätieto pitää\nkummallisena ihmeenä, katseli kuunvaloisessa kevätyössä synkeänä ja\nlumipeittoisena hävitettyä ympäristöänsä. Kaupungin kirkko poltettiin\nmarraskuun 30. päivänä 1714.\n\nElias uudisti juttunsa sanansaattajasta ja pääsi pitkän keskustelun\nperästä sisään. Ei oltu vielä ennätetty unohtaa sota-ajan\nilkivaltaisuuksia eikä oudolle vieraalle mielellään avattu porttia tai\novea yön aikana.\n\nEnsimmäinen kysymys koski venäläistä rekeä. Vastaukseksi annettiin,\nettä nainen oli tullut rekikipeäksi ja hänen oli täytynyt nousta reestä\nja mennä tupaan istumaan, mutta sitten oli reki jatkanut matkaansa\nkello 8 aikaan illalla jäitse Kokkolaan päin. Elias puri hammasta.\nHänen täytyi viipyä tunnin ajan hevostaan ruokkiakseen.\n\nSitten hän lähti taas taipalelle. Taas katosivat rannat ja jäät hänen\nnopean hevosensa kavioiden alla, kevätaamu valkeni hänen ympärillään,\nja kello 6 aikaan hän oli Kokkolassa.\n\nTämä kaupunki ei ollut juuri paremmassa tilassa kuin edellinenkään. Se\noli rakennettu uudestaan v. 1664 tapahtuneen palon jälkeen, mutta oli\nsota-aikana ryöstetty; alukset ja rantapuodit oli poltettu. Kokkolan\nhistorian kirjoittaja Jaakko Chydenius kuvaa kaupungin ulkomuotoa\nUudenkaupungin rauhan jälkeen seuraavasti: \"Harvassa olevat talot, yksi\nsiellä, toinen täällä olivat katottomia ja hajalle revittyjä. Tuskin\noli täällä yhtään asukasta. Sillä porvaristo oli, mikäli päästä voi,\npaennut, ja ne, joiden oli ollut pakko pysyä aloillaan, surmattiin\nväkivaltaisesti ja kiduttaen.\" -- Kaupunki harjoitti kumminkin\njonkinlaista kauppaa. Kuinka vähäistä tämä oli, sen voi päättää siitä,\nettä eräs hollantilainen alus, joka oli aikonut Vaasaan, mutta oli\npurjehtinut harhaan ja laskenut ankkuriin Kokkolan luona, sai vain\nvähäisen osan suoloistaan, tupakastaan ja karttuuneistaan kaupaksi\nmenemään, ja kun hollantilainen koetti tuota siihen aikaan tavallista\nkeinoa, vaihtokauppaa, ei voitu tällä silloin vielä metsäisellä\npaikkakunnalla saada kokoon haalituksi enempää kuin 30 tervatynnyriä.\n\nTäällä luuli Elias tapaavansa pakolaiset. Turha toivo! Kun hän sykkivin\nsydämin kysyi venäläistä rekeä, vastattiin hänelle, että se oli mennyt\nmaitse pohjoiseen päin kaksi tuntia sitten. Nuori nainen oli itkenyt,\nja eräs nuori mies, joka oli hevosta ajanut, oli turhaan kokenut häntä\nlohduttaa. Muutoin olivat matkustajat levähtäneet täällä muutamia\ntunteja, ratsastajat olivat syöneet kuin nälkäiset sudet, ja turpein\nheistä, jolla oli hirmuisen pitkät viikset, jotka nähtyään lapset\njuoksivat ovesta ulos, oli puhunut jotakin rengonkieltä, jota ei kukaan\nymmärtänyt.\n\nTämä oli ensimmäinen tieto, joka antoi Eliakselle vähän valoa hänen\nmonissa arveluissaan. Tuo turpea mies ei saattanut olla kukaan muu\nkuin entinen pormestari Burchard; mutta kuka oli se Marian nuori\nlohduttaja? Ensi kerran tunsi tämä rehellinen sissi, että hiukkasen\nmustasukkaisuuttakin liittyi hänen, tuon rakkaan tytön kohtalon takia\ntuntemaansa tuskaan. Mitä oli tehtävä? Hevonen oli uuvuksiin ajettu\neikä käynyt sitä enää käyttäminen, ellei tahtonut menettää kalliista\najasta puolta tahi kokonaistakin päivää. Mutta he olivat vain kaksi\ntuntia edellä. Elias vaihtoi hyvän hevosensa huonompaan, mutta\ntarpeeksi levähtäneeseen, ja jatkoi matkaansa pohjoista kohti.\n\nHän ajoi Kälviän ylänteen poikki ja tuli Lohtajan tasangoille. Tämä\nseutu oli kärsinyt verraten vähän. Elias näki täällä harvaan asuttuja\nkyliä; hän kohtasi talonpoikia, jotka ajoivat kaupunkiin. Mutta hänellä\nei nyt ollut juuri halua vertailla sodan eri seuduille tuottamia\nvahinkoja toisiinsa. Lohtajan kirkon luona hänen oli pakko lepuuttaa\nhevostaan. Onneksi olivat pakolaiset, jotka luultavasti eivät enää\npelänneet takaa-ajamista, levähtäneet samassa paikassa. Kertomus heistä\nkävi yhä kummemmaksi. Nuori nainen oli ollut hyvin iloinen, sanottiin,\nja puhellut tuttavallisesti saattajansa kanssa. Elias aikoi jo kääntyä\ntakaisin. Mutta siihen hän oli liian itsepäinen.\n\nHän jatkoi matkaansa, viipyen taloissa niin vähän aikaa kuin\nmahdollista, kulki aution Kalajoen ja vielä autiomman Pyhäjoen, näiden\ntätä nykyä tiheästi asuttujen ja hyvin viljeltyjen rantamaiden kautta.\nKuta pohjoisemmaksi hän tuli, sitä hirvittävämpiä jälkiä oli sota\njättänyt. Pyhäjoen pohjoisesta osasta alkaen oli kaikki erämaana; lumen\npeitossa olevat soraläjät osoittivat kyläin entisiä paikkoja; pelloilla\nkasvoi tiheätä metsää; muutamia mökkejä vain, jotka samalla olivat\nmatkustajain majoina, oli vielä kirkkojen vierellä, mutta näiden\nvälillä sai matkustaa penikulmittain näkemättä yhtään ihmisasuntoa ja\nkohtaamatta ainoatakaan elävää olentoa paitsi joka paikassa\njuoksentelevia susia. Mutta Elias ei antanut mielensä masentua. Hän\najoi järkähtämättä, väsymättä yötä ja päivää, alinomaa ajatellen, miten\ntavoittaisi ja veisi takaisin Marian joka nyt oli tuskin penikulmaa tai\nkahta häntä edellä. Tällä tavoin hän tuli Saloisiin ja Raahen\nkaupunkiin.\n\nRaahe näytti ulkoapäin jotenkin säilyneeltä, mutta oli perin köyhtynyt.\nMuutamiin autioiksi jätettyihin taloihin oli läheisestä hävitetystä\nympäristöstä tullut asumaan talonpoikia, jotka elättivät itseänsä\nkalastuksella. Kun entiset paenneet asukkaat alkoivat syksypuoleen\npalata, syntyi siellä kovia kahakoita, kun uudet asukkaat niin kauan\nkuin suinkin tahtoivat puolustaa paikkojaan, Ja pormestari Wickmanilla,\nerään tässä kaupungissa aina tältä ajalta asuneen suvun kantaisällä,\noli paljon työtä ja vaivaa saadakseen edes jotakin järjestystä aikaan\ntässä vähäisessä, hurjistuneessa yhteiskunnassa.\n\nElias oli tuskin oikein ennättänyt majatalon toisesta portista sisään,\nkun jo iso venäläinen reki, kolmen ratsastajan vartioimana, täyttä\nlaukkaa ajoi toisesta ulos.\n\nNuori mies, jonka hänen hurja ammattinsa oli opettanut rohkeaksi ja\npäättäväksi, hyppäsi reestä, heittäytyi portin pieleen sidotun vieraan\nhevosen selkään ja syöksyi vimmatusti pois rientävien jälkeen. Nämä\neivät olleet vielä ennättäneet kaupungin portille, kun Elias jo\nratsasti heidän päällensä niin rajusti, että oikeanpuoleinen rekeä\nvetävistä hevosista kaatui, ja koko matkueen oli pakko seisahtua.\n\n-- Joko viimeinkin, kirotut naisen varkaat, olette käsissäni! -- huusi\nvihaa kuohuva nuori mies ja oli samalla maassa ja reen vieressä,\nhuolimatta ratsastajista, jotka, luullen hullun ihmisen karanneen\nheidän päällensä, paljastivat miekkansa, mutta empivät niitä vielä\nkäyttää.\n\n-- Der Teufel anamme dich, tausends perkelen koira! Wech mit dir! Padi!\n-- kiljui Eliaksen takana pormestari Burchardin tuttu ääni.\n\nMutta Elias ei häntä kuullut. Hän oli jo vetänyt reen uutimet syrjään\nja seisoi nyt hämmästyksestä sanatonna. Aivan tuntematon nuori\nherrasnainen katsoi häntä silmiin, säikähdyksestä kalpeana.\n\n-- Mitä tämä merkitsee? -- huusi vuorostaan yhtä tuntematon sotilas,\njoka hyppäsi kuskilaudalta ja tarttui Eliasta kaulukseen.\n\n-- Der man ist hullu; ferryckt, ganz toll, durchaus! -- kiljui\npormestari taas, mutta kuiskasi samassa Eliaksen korvaan: -- packe din\nväg, geschwind, kamrat, seitschas! Bei Gott, jach muss verrathen den\nkivekäs!\n\n-- Maria! Mihinkä on Maria viety? -- jupisi sissi voimatta ajatella\nmitään muuta kuin kadonneen pelastusta.\n\n-- So, so, die duschinka? Gut, kamrat. Die duschinka reise nach\nStockholm över den is. Jach dem begegnet perjantaina, abends bei\nMunsal. Der alte Larsson dabei. Links um, kamrat; hast gal marsch\neingeschlagen! Links um![6]\n\n-- Voi minua mieletöntä! Voi minua mieletöntä! -- huusi Elias. -- He\nmenivät etelään päin, ja minä haen heitä pohjoisesta. Ja kuin\nmielipuoli syöksyi hän takaisin majataloon.\n\n\n\n\n11. VALTIOVIISAS JA HÄNEN OMATUNTONSA.\n\n\nPresidentti, kreivi Torsten Bertelsköld istui eräänä aamuna huhtikuun\nalkupuolella v. 1722 kauniissa työhuoneessaan Tukholmassa,\nhuolettomasti kuunnellen anomuksia ja muita asioita, joista hänen\nsihteerinsä saapuneiden kirjeiden mukaan lyhyesti esitti pääkohdat.\nTämä hieno, erinomaisen huolellisesti puettu kreivi, kaikkien muodin\nsääntöjen mukaan käherrettyine tekotukkineen, kirjailtuine, mustasta\nsametista tehtyine yönuttuineen, jossa oli avarat hihat ja isot\nhihansuut, lyhyine, ruumiinmukaisine keltaisine housuineen,\nsilkkisukkineen ja komeasti kirjattuine tohveleineen, istui\nhuolettomasti selkäkenossa nojatuolissaan, virkahtaen vain silloin\ntällöin muutamia oraakkelimaisia sanoja vastaukseksi palvelijan\nkysyviin esityksiin. Joskus vain liikkui miltei huomaamaton ivallinen\nhymy hänen älykkäillä, mutta salaperäisillä kasvoillaan, ilmaisten sitä\nkenties teeskenneltyä ylenkatsetta, millä hän näki hyväksi kohdella\nniitä, jotka jossakin asiassa etsivät hänen suojelustansa.\n\n-- Pastori Ringbom anoo teidän ylhäisyytenne puoltolausetta\nkuninkaalliseen kirkkoherran virkaan Smoolannissa, -- selosteli\nsihteeri, matkien herransa kylmän kopeata käytöstä ja laski erään\nkirjeen luotansa pöydälle.\n\n-- Muistelen hänen viime valtiopäivillä äänestäneen yksinvaltaa\nvastaan? -- kysyi kreivi huolettomasti.\n\n-- Niin, -- vastasi sihteeri, ymmärtäen väärin kysymyksen, --\nvalitettavasti hän ei ollut luotettava kuningasmielinen.\n\n-- Hän saakoon viran, -- vastasi Bertelsköld.\n\n-- Asessori Berling anoo tulla armollisesti huomioon otetuksi avonaista\nhovioikeudenneuvoksen virkaa täytettäessä, -- luki sihteeri vähän\nällistyksissään.\n\n-- Eikö hän ollut se, joka kyhäsi Vermlannin talonpoikain valitukset\ntehtaanisäntien mielivaltaisista toimenpiteistä, pistäen niihin\nmuutamia salaviittauksia rajattoman kuningasvallan eduksi? -- jatkoi\nkreivi.\n\n-- Valitettavasti se oli hän, -- vastasi taas sihteeri, yrittäen\nkääntää purjetta tuulen mukaan.\n\n-- Hän saakoon viran, -- vastasi kreivi yhtä lyhyesti.\n\n-- Maaherra, parooni Essen anoo uusia vapaavuosia Pohjanmaan\nkaupungeille, jotka ovat sodan tähden vahinkoja kärsineet, Vaasalle,\nKristiinankaupungille, Uudellekaarlepyylle...\n\n-- Kukapa ei ole sodan tähden vahinkoa kärsinyt? Se asia ei koske\nminuun. Neuvokaa häntä kääntymään kreivi Hornin puoleen.\n\n-- Ratsumestari, parooni Sparrfelt pyytää nöyrimmästi teidän\nylhäisyyttänne muistamaan häntä luvattua majurinvirkaa täytettäessä.\n\n-- Sparrfelt?... Oh, muistanpa, hän on kelvoton onnenonkija. Odottakoon\nvielä muutamia vuosia.\n\n-- Sörmlannissa olevat suomalaiset pakolaiset muistuttavat\nmatka-avusta, jonka kreivi Horn on luvannut heille teidän ylhäisyytenne\nvälityksellä...\n\n-- Kreivi Horn! Se on hänen asiansa. Jos hän on luvannut heille\njotakin, niin kääntykööt he hänen puoleensa.\n\n-- Ranskan lähettiläs toivoo teidän ylhäisyytenne puolustavan hänen\nasiaansa, ja mitä niihin 60.000:een livreen tulee, jotka hänellä on\nollut kunnia lähettää teidän ylhäisyydellenne osoitteeksi hallitsijansa\nsuuresta kunnioituksesta...\n\nKreivi Bertelsköldin katse synkistyi.\n\n-- Minä luulen, -- jatkoi hän, -- että hävyttömät suomalaiset ovat\nkannelleet minusta kreivi Hornille. Ehrenbrand -- oletteko kreivin\npalkkalainen?\n\n-- Minäkö kreivin palkkalainen? -- toisti hämmästynyt sihteeri.\n\n-- _Eh bien_, en tahdo sitä uskoa. Minunhan avullani olette saanut\nvaakunakilpenne. Te olitte vain tavallinen herra Brand, kunnes\narmollinen kuningattaremme minun esityksestäni näki hyväksi\nkirjoituttaa teidät 171:n uuden aatelismiehensä joukkoon. Uskollisella\nkäytöksellä saatatte te vielä korkealle kohota, hyvä Ehrenbrand.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne, uskollisuuteni, virkaintoni...\n\n-- Hyvä. Mutta kuka häiritsee meitä näin varhain aamulla?\n\nKamaripalvelija ilmoitti kreivitär Liewenin. Tämän tulo ei näyttänyt\nolevan mieluista, mutta ei sopinut häntä käskeä poiskaan. Kreivi laski\nsihteerin menemään, ja kreivitär astui sisään.\n\nKreivitär Ebba Liewen, syntyjään Bertelsköld, oli sama jalo, suloinen\nnainen, jonka olemme tulleet edellisissä kertomuksissa tuntemaan, ja\nvaikka aika ja surut olivat noita hempeitä kasvoja vähän kalventaneet,\noli kumminkin koko hänen olennossaan vieläkin sama älyn ja hyvyyden\npiirre, millä hän voitti kaikkien muiden sydämet, paitsi kylmän ja\nvaltioviisaan veljensä. Hän tervehti jotenkin liikutettuna, istui\nkreivin viereen ja näytti epäröivän, kuinka puheensa aloittaisi.\n\n-- Lyön vetoa, että armaalla Ebballani taas on keräyslista suomalaisia\npakolaisia varten ja että hän sisarellisesta ystävyydestä pelkää perin\ntyhjentävänsä minun hoikan kukkaroni -- sanoi kreivi tekeytyen\niloiseksi.\n\n-- Ei, -- vastasi kreivitär hiukan vapisten, minkä veljen tarkka silmä\nkyllä huomasi, -- minä tulen puhuttelemaan sinua Eevan, Kustaan lesken\nja hänen poikansa puolesta.\n\n-- Kuinka? Urhoollinen kälymme aikoo siis taas lähteä sotaretkelle\nlappalaisia ja kasakoita vastaan, ja sinä olet hänen kanssansa tehnyt\nhyökkäys- ja puolustusliiton.\n\n-- Ei, Torsten, pilkkasi ei saa minua pelästymään. En tule anomaan\nalmua, vaan oikeutta. Ei siinä kyllin, että olet karkoittanut veljesi\nlesken Tukholmasta, jossa hän vain pyysi päästä kuninkaan puheille...\n\n-- Minäkö karkoittanut urhoollisen kälyni! _Ma chère_, mitä ajattelet\nminusta? Tiedäthän, että armollisella kuningattarella, niinkuin\nkaikilla naisilla, on omat oikkunsa. Hän oli nyt kerta kaikkiaan saanut\npäähänsä, että Eeva vehkeili holsteinilaisen puolueen hyväksi ja tahtoi\nmihin hintaan hyvänsä häiritä laillista vallanperimystä.\n\n-- Älä keskeytä minua. Sinä olet julistanut Eevaa vastaan elämästä ja\nkuolemasta käytävän sodan, ja ensi työksesi sinä karkoitit hänet\nTukholmasta. Sitten otatit häneltä maatilan toisensa perästä noiden\nkirottujen, Görtzin aikaisten mielivaltaisten veroitusten takia\nsyntyneiden kruununrästien maksuksi, ja nyt sinä annat samojen rästien\ntähden myydä hänen viimeisen, Itä-Göötanmaalla olevan tilansa. Kostosi,\nTorsten, on leppymätön, sen tiedän; mutta ei se toki saisi olla\nhalpamielinen.\n\n-- Jatkakaa, kreivitär. Naisille täytyy antaa anteeksi silloinkin, kun\npuhuvat tyhmyyksiä.\n\n-- Görtz kuoli mestauslavalla, sinä itse olit hänen katkerimpia\ntuomareitaan etkä suonut hänelle sitäkään, minkä laki suopi\nhalvimmallekin pahantekijälle. Kaikkien hänen tekojensa, niin hyvien\nkuin pahojenkin kumoamisessa olet ollut osallisena; mutta kun veljesi\nleski, veljesi poika, hänen kiskomistensa seurauksista pelastettavan,\nsilloin hyväksyt sinä Görtzin järjestelmän, sillä se on ajanut kostosi\nasioita.\n\n-- Ebba kultaseni, keneksi minua luulet?\n\n-- Tahdotko, että sanon sen sinulle?\n\n-- Sano kaikin mokomin. Tästä alkulauseestasi päättäen ei tarkoituksesi\nole julistaa minua pyhimykseksi.\n\n-- No, olkoon menneeksi, Torsten, minä sanon sinulle, mikä olet. Minä\ntahdon puhua niinkuin olisin omatuntosi.\n\n-- Aiot pitää saarnan? On hauska kuulla!\n\n-- Isältämme, joka kaiken ikänsä toimi ja menetteli varman periaatteen\nmukaan, sait sinä perinnöksi sen periaatteen, että aateliston\nvaikutusvaltaa oli ylläpidettävä siten, että se olisi välittäjänä\nkuningasvallan ja kansanvallan välillä.\n\n-- _Eh bien_, mitä sinulla on sitä vastaan?\n\n-- Kuinka olet seurannut tätä periaatetta? Sanon sen sinulle.\nKävit kuningas vainajan aikana kreivi Hornin puolelle, kiivetäksesi\nhänen olkapäilleen, ja sinua pidetään vieläkin hänen hartaana\npuoluelaisenaan. Mutta sinä olet valmis kukistamaan hänet millä\nhetkellä hyvänsä, kun etusi vain niin vaatii.\n\n-- Todellakin? Niin tarkkanäköiseksi en olisi sinua uskonut.\n\n-- Ilvehdi, jos niin mielesi tekee; minä jatkan. Sinä liehakoit\nkaikkia puolueita, kaikki pitivät sinua välttämättömän tarpeellisena,\nja sinä petit ne kaikki. Prinsessa ja herttua, ylimysmieliset ja\nkansanvaltaiset, kaikki luulivat sinun heidän edukseen puuhaavan. Oli\nvain yksi mies ja yksi nainen, jotka tiesivät tarkoituksesi. Se mies\noli kuningas, se nainen oli Eeva Rhenfelt, sittemmin kreivitär\nBertelsköld. Siitä syystä sinä vannoit leppymättömästi vihaavasi heitä\nkumpiakin, ja minä myönnän, että olet pitänyt sanasi kuin mies; ei,\nminä erehdyn: _mies_ on kuninkaalleen uskollinen eikä vainoa\nturvattomia naisia. Olet pitänyt sanasi kuin -- Machiavelli.\n\n-- Nyt alkaa saarna. Jatka; mutta älä vain ole kovin kaunopuheinen.\nToivon sinun lopettavan ennen puoltapäivää.\n\n-- Näit itsellesi hyödylliseksi auttaa prinsessa valtaistuimelle; siten\npääsit hänen suosioonsa. Mutta samalla huomasit itsellesi hyödylliseksi\nolla avullisena yksinvallan poistamisessa. Siitä sait vapaudenystävän\nmaineen. Kreivi Horn, suojelijasi ja Ruotsin suurin nyt elossa oleva\nvaltiomies, joutui auttamattomasti riitaan hovin kanssa; mutta sinä,\nhänen oppilaansa ja turvattinsa, pysyit hovin suosiossa, ja kun\nvehkeesi alkoivat näyttää kovin kaksimielisiltä, onnistui sinun siirtää\nkruunu Fredrik-kuninkaan päähän. Taas olit pelastettu, pääsit\ntarkoitustesi perille ja tulit kaikkivaltiaaksi näkyvissä olevien\nesimiestesi selän takana.\n\n-- Johan alat imarrella. Se ei ensinkään sovi katumussaarnaajalle.\n\n-- Malta. Sinulla on edelleen kahdet kasvot, mutta sydäntä ei\nensinkään. Sinä olet yhtä rintaa rojalisti ja patriootti,[7] niinkuin\nnyt on ruvettu puolueitanne nimittämään. Sinä olet ihmeellisesti\npäässyt kaikista pälkähistä olemalla kaikille uskoton. Sinä olet\nylennyt ja yhä ylenet. Neljässä vuodessa sinä olet alhaisesta\nlähetystösihteeristä kiivennyt erään valtakunnan kaikkein tärkeimpiin\nkuuluvan viraston presidentiksi, ja ennen pitkää, se on: kreivi Hornin\nkukistettuasi, istut sinä valtakunnan neuvosten joukossa. Tämä,\nTorsten, on kovin paljon miehen osaksi, jonka ei sovi kiittää älyään,\nvaan ainoastaan sattumaa vallastaan ja ylenemisestään.\n\n-- Nyt tulemme siis saarnan opettavaiseen osaan.\n\n-- Niin, sattumaa on sinun uskosi ydin. Torsten, Torsten, mitä auttaa\nmeitä terävinkään äly, ellei meillä sen ohessa ole sydäntä, joka antaa\narvoa elämässä tavattavalle kunnialle ja uskollisuudelle! Sinä, joka et\nusko Jumalaan etkä omaantuntoon, sinä panet kaiken luottamuksesi\nviheliäiseen taikauskoon, mielettömyyteen, taikakaluun! Sinä ylenkatsot\nitseäsi niin syvästi, että arvioit kaiken valtasi ja onnesi tuon\nkamalan noitavoiman vaikuttamaksi, joka vainoaa sukuamme ja valmistaa\nsen tuhoa! Ainoa, hartain uskosi on usko _kuninkaan sormuksen_\nvaikutusvoimaan.\n\n\n\n\n12. OMATUNTO VAIKENEE.\n\n\nPilkallinen hymy katosi kreivi Bertelsköldin huulilta.\n\n-- Suo minulle anteeksi -- sanoi hän -- minulla ei nyt ole aikaa.\nPuhukaamme asiasta toiste, jos niin haluat. Kuinka suuri on ruunun\nsaaminen Falkbyn tilalta?\n\nKreivitär jatkoi, vastaamatta kysymykseen: -- Jos sinua elähyttäisi\nsama oikeuden ja jalomielisyyden tunne, mikä johti isäämme kaiken hänen\nelinaikansa, niin vetoaisin minä vain siihen, ja sinä kuuntelisit\nminua. Nyt täytyy sinun tietää, että minäkin tiedän tarkoituksesi -- ja\nminua et saata vihata, se on mahdotonta. Luulet, ettei mikään pysty\nsinun vehkeilevään ja tunnottomaan valtioviisauteesi, ja kuitenkin on\neräs arka kohta, johon sinua helposti käy haavoittaminen. Saatuasi\nsormuksen takaisin sinä joka päivä sanoit itsellesi: tämä sormus on\ntekevä minut vastustamattomaksi; tämä sormus on kohottava minut\nvihamiesteni juonten, vieläpä inhimillisten olojen pysymättömyydenkin\nyli. Minä olen ylenevä, alati ylenevä, huolimatta siitä, kenenkä siinä\ntallaan jalkaini alle, eikä kukaan ole minua kukistava. -- Niin, älä\nsentään noin synkästi katsele minua; se on sisin ajatuksesi, ja tähän\nsaakka on todellisuus sen todeksi näyttänyt. Mutta ajatteles -- jos\nvielä kerran kadottaisit sormuksen?\n\nKreivi Torsten hymyili väkinäisesti. -- Kyllä minä katson, ettei\njalomielinen Ebbani toista kertaa myy sitä makeistötteröstä, -- sanoi\nhän.\n\n-- Muistelen sormuksen olleen useita kertoja kateissa, ja joka kerran\nväärän valan tähden. Itse olet kadottanut sen kerran, kun ilvehtien\nvannoit vanhaa neiti Possea rakastavasi. Oletko varma siitä, ettet\nkoskaan tee väärää valaa?\n\n-- Ebba -- sinä käytät kärsivällisyyttäni väärin.\n\n-- Koko valtioviisautesi on uskottomuutta! Koko elämäsi on väärä vala!\nVaro, Torsten, noita sallimuksen salaisia valtoja, joita yhtä haavaa\nylenkatsot ja pelkäät. Kun ei mikään muu saa sinua taipumaan, niin\najattele kukistumistasi! Menettele jalosti, Torsten, ja jos et tee sitä\nperiaatteen vuoksi, niin tee pelosta! Sinä, joka et usko Jumalaan, vaan\nluotat kuparisormukseen -- vapise epäjumalasi edessä, ettei se vain\npilkkaa ja petä sinua!\n\nKreivi astui kiivaasti edestakaisin huoneessa. Hänen mielenmalttinsa\noli kadonnut. Hän, joka oli mestari senaikaisessa vilpillisessä\nvaltiotaidossa, ja joka nauroi kaikille inhimillisille tunteille, hän\noli hetken ajaksi kadottanut tasapainonsa. Kreivitär koetti nopeasti,\nmutta kenties liian malttamattomasti käyttää edukseen tätä harvinaista\njäisen sydämen liikutusta.\n\n-- No niin, -- sanoi hän, -- sinun vallassasi on muuttaa ruunulle\nFalkbystä määrätty saaminen ja julistaa se mitättömäksi, jollainen se\nonkin, koska se verovaatimus, johonka se perustuu, oli kokonaan laiton.\nTe olette kutsuneet parooni Görtziä \"rautasuoksi\"; teidän ei sovi\nvahvistaa hänen toimenpiteitään, teloitettuanne hänet.\n\nEnnenkuin kreivitär oli loppuun puhunut, oli hetki haukansiivillä\nlentänyt ohitse, ja kylmä hymyily oli jälleen palannut tavalliselle\npaikalleen valtiomiehen huulille. -- Tunnusta, ystäväiseni, -- sanoi\nhän hymysuin, -- että sittenkin olemme kaksi isoa lasta. Me inttelemme\ntuulentuvista ja unohdamme, että todellisuudellakin on omat\nvaatimuksensa. Minä tahdon miettiä esitystäsi. Kaikki asiat on\nmahdollisuuden mukaan järjestettävä.\n\nKreivitär Liewen näki kyllä, ettei hänen yrityksensä ollut onnistunut.\nMutta hän tunsi sukunsa koko rohkeuden ja uljuuden leimahtavan\nilmituleen ajatellessaan sitä vääryyttä, joka uhkasi hänen\nlapsuudenystäväänsä ja hänen rakkaan veljensä, Kustaan, poikaa. -- Minä\nehdotan välikeinon, joka ehkä sopii sinulle paremmin -- sanoi hän.\n\n-- Hyvä. Heittäkäämme opetukset ja saarnat ja palatkaamme\ntodellisuuteen.\n\n-- Eurooppa seisoo kahtena leirinä. Sanotaan ranskalaisia rahoja näinä\npäivinä jaetun -- apuvaroina muka -- jotta saataisiin Ruotsi yhteen\ntuumaan. Jos sattumalta jokunen määrä tätä ulkomaista kultaa olisi\nsinunkin jalkaisi eteen pirahtanut, niin sinä, niinkuin kunnian mies\nainakin, annat sen olla ottamatta. Olenko sinut ymmärtänyt?\n\n-- Apuvarojako? Mahdollista. Niistä en tiedä mitään.\n\n-- Kukaan Bertelsköld ei myy isänmaatansa. Mutta -- ellen erehdy, on\napuvaroja tullut Venäjältäkin? Ruotsi on onnellinen, sitä tarjotaan\nhuutokaupalla myytäväksi, se joutuu enimmän tarjonneen omaksi.\nSiitäkään veljeni ei tiedä mitään?\n\n-- Rahvas houreksii. Sano suoraan: tahdotko ostaa Falkbyn takaisin\nnoilla luulotelluilla ulkomaisilla rahoilla?\n\n-- En Falkbytä, en omaa onneani, vaikka minun täytyisi kadulla leipäni\nkerjätä. Ennen kuolisin nälkään. Mutta kummin tahansa, joko peruutat\nFalkbyn huutokaupan, taikka minä paljastan kuningattarelle kaiken\nkaksinaisuutesi. Hän on uskova minua, sillä hän tietää -- ja Jumala\ntietää -- mitä se tunnustus minulle maksaa. Nyt olen sanonut sinulle\nkaikki, nyt saat katsoa minutkin viholliseksesi, ellet tahdo pitää\nminua uskollisimpana ystävänäsi. Valitse!\n\nJa kreivitär Liewen lähti tiehensä mieli kuohuen ja vapisten, pää\npystyssä, mutta kasvot tulipunaisina. Olisi tarvittu vain yksi ainoa\nsana, ja hän olisi itkien heittäytynyt veljensä syliin. Mutta tätä\nsanaa ei kuulunut, ja veli ja sisar olivat iäksi eronneet.\n\nKreivi Torsten seisoi vähän aikaa hämmästyneenä tästä tuon leppeän ja\nhennon olennon noin tavattomasta kiivaudesta. Hän mietti sisarensa\nrakkauden hintaa. Hänen olisi tarvinnut antaa vain viittaus, ja Falkby\nolisi ollut pelastettu, hänen sisarensa lepytetty. Mutta hänkö,\nvaltioviisas, tutkimaton mies, tunnustaisi itsensä voitetuksi ja\npunastuisi naisen edessä? Ei -- kylmä hymyily palasi vielä kerran hänen\nhuulilleen. Hän helisti kelloa. Sihteeri tuli.\n\n-- Ehrenbrand -- sanoi kreivi armollisesti hymyillen -- olen ajatellut\nteidän ylentämistänne. Huomenna menee eräs lähetystö Pietariin.\nYstäväni, valmistautukaa lähtemään, teidän diplomaattinen uranne alkaa\nnyt. Olkaa varma minun suosiostani.\n\nNuori mies seisoi hämmästyneenä ja epävarmana siitä, miten hänen tulisi\nselittää tämä odottamaton ylennys.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne... -- änkytti hän.\n\n-- Ymmärrän. Te tarvitsette matkarahoja. Kas tässä! Näyttäkää, että\nolette minulle kunniaksi. Hyvästi!\n\nJa konemaiseen kuuliaisuuteen tottunut nuori diplomaatin alku huomasi\nhetken kuluttua olevansa ulkona tietämättä, kuinka kaikki oli\ntapahtunut. Mutta kreivin katsanto synkistyi, kun hän taas oli yksin.\n\n-- Minun täytyy puhdistaa ympäristöni -- sanoi hän itsekseen. -- Minun\npalveluksessani olevain ei tule tietää kovin paljon. Kuinka on Ebba\nsaanut vihiä...? Saattaako hän todellakin tulla minulle vaaralliseksi?\nLapsen loruja! Naisilla on omat hellätuntoiset oikkunsa. Mutta oikeassa\nhän on. Minä ehkä voisin joutua epäluulon alaiseksi hovissa. Minun on\ntarpeen yletä kuninkaan suosiossa. Mutta kuinka? Uskotellako hänelle\nmahdolliseksi tuota yksinvaltaa, jota hän niin halukkaasti pyytelee?\nTaikka -- \"Noihin herroihin\" vaikuttavat vähäiset välikappaleet usein\nparemmin kuin suuret. Mistä saan nyt käsiini rihman, joka nukkea\ntanssittaa? Jospa minä...?\n\nKreivi soitti ja kamaripalvelija tuli sisään.\n\n-- Jacques, kutsuta ratsumestari, parooni Sparrfelt tänne.\n\n-- Hän on jo odottanut tunnin ajan vierashuoneessa päästäkseen teidän\nylhäisyytenne puheille.\n\n-- Hyvä. Laske hänet sisään.\n\nSparrfelt tuli -- komea nuori sotilas, jonka pää nähtävästi ei\nkuitenkaan ollut kuin partaveitsi.\n\n-- Hyvä herra ratsumestarini -- sanoi kreivi ystävällisesti ja\nkohteliaasti -- olen pahoillani, ettei ole pidetty huolta niin\nansiollisen miehen ylennyksestä. Jos asia olisi ollut minun vallassani,\nolisitte te aikoja sitten majurina. Ei kukaan ole siihen oikeutettu\nparemmin kuin te. Mutta kreivi Horn -- ymmärrätte. Mutta asiasta\ntoiseen, minulle on kerrottu, että teidän veljenne yhä vielä turhaan\ntiedustelee tuota kreivi Hornin perheestä paennutta kyyhkystä. Älkää\nkieltäkökään, että olette jollakin lailla ollut osallisena tuon\nkesyttömän suomalaisen linnun katoamiseen.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne näkee hyväksi laskea leikkiä.\n\n-- En laske leikkiä, en toden totta. Te juuri olette hänet vienyt, ja\nnyt haetatte häntä veljellänne Suomen erämaista. Myöntäkää, että tämä\nkepponen on teidän keksimänne. Olettepa oikea Don Juan, paras paroonini.\nTe vain yhä teette valloituksia, ja pikku Maria on ihastuttava.\n\nHyvillään näin paljosta kohteliaisuudesta väitti ratsumestari yhä\nedelleen asiaa perättömäksi, mutta tavalla, jota kävi selittäminen\nmiten tahtoi.\n\nSamassa astui kutsumatonna sisään kookas vanhanpuoleinen, siviilipukuun\npuettu mies. Ulkomuodoltaan hän oli ankaran, miltei karkean näköinen.\nTämä mies ei ollut kukaan muu kuin vaasalainen kauppias Lauri Larsson.\n\nKreivin otsa, joka oli rypistynyt tästä kursailemattomasta\nesiintymisestä, sileni kaikkein kirkkaimmaksi päiväpaisteeksi heti\nkohta, kun hän oli tuntenut miehen Larssoniksi. Hänestä oli, sanoi hän,\nyhtä mieluista kuin odottamatonta saada tähän aikaan vuodesta nähdä\nniin arvokas suomalainen tuttava.\n\nKauppias kumarsi juuri sen verran kuin velvollisuus vaati ja selitti,\nettä maan puutteenalainen tila ei sallinut viivyttelemistä. Hän oli\ntullut jäitse Uumajaan ja sieltä tänne Vaasan kaupungin porvariston\nasiamiehenä alamaisuudessa anomaan lisää vapaavuosia ja tullimaksujen\nhelpotuksia, jota varten hän nyt nöyrimmästi rohkeni pyytää hänen\nylhäisyytensä suosiollista puoltolausetta. Syyt olivat ne ja ne -- ja\nnyt alkoi Larsson, huolimatta ratsumestarin läsnäolosta, laajasti\nesittää tulonsa syitä: kuinka tarpeellista oli saada ensi avovedellä\nSuomeen suoloja, rautaa, viljaa, humaloita, köysiä, ja --\nehtoollisviiniä, jonka puute oli pakottanut monen kirkon tässä suuressa\nköyhyydessä käyttämään paloviinaa tähän tarpeeseen.\n\nKreivi Torsten näytti kuuntelevan suurella mielenkiinnolla ja\nosanottavaisuudella tätä esitystä, mutta keskeytti viimein puhujan\nvastaten, että hän oli täydellisesti vakuutettu Vaasan porvariston\nanomuksen kohtuullisuudesta ja että hän oli puolestaan kaiken vointinsa\nmukaan koettava saada siihen suostumusta. Valtakunnalla oli nyt leppeä\nja armollinen kuningas, joka kaikin keinoin tahtoi edistää alamaisten\nmenestystä j.n.e., j.n.e.\n\nAnkara vaasalainen kansanmies vastasi tähän kopeammin kuin anojain on\ntapana, ettei hän armoa rukoillut, vaan oikeutta, ja koska nyt oli\nolemassa lainalainen vapaus, niin hän toivoi, ettei sitä kiellettäisi.\nSe oli ollut kreivi Horninkin mielipide, lisäsi hän.\n\n-- Epäilemättä, -- vastasi kreivi mitä kohteliaimmin. -- Jos Larsson on\njättänyt anomuskirjansa kreivi Hornille, ja hänen ylhäisyytensä on\nkatsonut sen mahdolliseksi, niin saatan edeltäkäsin onnitella teitä\nmenestyksestänne.\n\n-- Minä en ole antanut mitään anomuskirjaa kreivi Hornille, -- vastasi\nLarsson jurosti. -- Minä vein vain veljeni tyttären takaisin kreivin\nperheeseen, ja puhelin samalla kreivin kanssa asioistamme.\n\n-- Veljenne tyttären, pikku Marianko?\n\n-- Niin, herra kreivi -- ja Larssonin ahavoittuneet kasvot kävivät\ntummanpunaisiksi.\n\n-- Sepä on iloista kuulla. Hyvästi, Larsson, olkaa varma\npuoltolauseestani. Ja te, majuri Sparrfelt, kuulettehan, teidän\nvalloittajamaineenne on vaarassa. On vain yksi keino, jolla voitte sen\nkorjata.\n\n-- Voinko tehdä jotakin teidän ylhäisyytenne hyväksi?\n\n-- Minunko? Mitä ajattelette? Mutta kyllä omaksi hyväksenne! Ryöstäkää\nkaunottarenne!\n\n\n\n\n13. \"LAPINMAA ON LÖYDETTY\".\n\n\nJärnan seuduille Sörmlantiin tehtiin huhtikuussa 1722 kuninkaallinen\nmetsästysretki. Kuningas Fredrik rakasti näitä huvituksia melkein yhtä\nintohimoisesti kuin hänen kaksi edeltäjäänsä ja oli melkein yhtä\ntaitava ja kokenut metsästäjä kuin hekin. Erotus hänen ja Kaarlein\nmetsästysten välillä oli se, että ne nyt enää harvoin olivat\nhengenvaarallisia. Retket supistuivat pieniin, joko ratsain tai\njalkaisin suoritettuihin ponnistuksiin, mistä seurasi hyvä ruokahalu;\neikä kuningas suinkaan halveksinut hyvää ruokapöytää. Vieläkin oli hän,\nvaikka oli lihava ja kömpelö, varsin taitava ratsastaja. Tuskin oli\nkoko Ruotsin valtakunnassa parempaa ampujaa kuin kuningas, ja usein\nampui hän huvikseen täyttä vauhtia juoksevalta jänikseltä korvat,\njättäen koirilleen ja metsämiehilleen tuon halvemman tehtävän, otuksen\ntappamisen. Sillä välin tyytyi kuningas, samoin kuin suuret Kaarletkin,\ntuoreeseen voihin ja keltaiseen kermaan pappiloissa käydessään,\nkuitenkin niin, että hänen ranskalainen kokkinsa suosiollisesti auttoi\npapin rouvaa ruokaa laitettaessa; tapahtuipa niinkin, ettei kuningas\nhalveksinut viilipyttyäkään, jonka joku kaunis talonpoikaistyttö\nhänelle tarjosi, mutta siihen piti riputella kaneelia ja sokeria, joita\naina tuli olla mukana siinä pienessä hopeakiskoilla varustetussa\nlippaassa, jota hovimestari aina kuljetti mukana maustaakseen maaseudun\nkarkeita ruokia hänen armonsa mieleisiksi.\n\nKevät oli pitkälle kulunut, ja lumi isoksi osaksi jo sulanut. Näillä\ntiheämmin asutuilla tienoilla ei oltu saatu enempää kuin yksi karhu\nkierretyksi, ja sittenkun tämä oli kaikkien taiteen sääntöjen mukaan\nkuninkaan omasta luodista saanut surmansa, käytiin ajamaan kettuja ja\nmuita otuksia, joita olikin yllin kyllin. Nyt oli metsästys siksi\npäiväksi päättynyt, ja kuningas oli laitattanut pappilaan oivan\nillallisen. Ei sieltä puuttunut espanjanviinejä eikä voimakasta olutta,\nja kun kuningas Fredrik oli kansanmielinen kuningas, jolla oli omat\nsyynsä koettaa pysyä hyvissä väleissä Ruotsin rahvaan kanssa, oli\nmuutamia seudun arvokkaimmista talonpojistakin kutsuttu pitoihin.\n\nKuningas oli tavallisesti hyvin lempeä ja armollinen, päästyään\ntyöläistä hallitustoimista erilleen. Hän näki armossa hyväksi mennä\neräisiin häihinkin, joita samana iltana vietettiin talon isossa\nväentuvassa. Varmaankin oli häät asetettu tuoksi päiväksi siinä\ntoivossa, että kuningas niitä läsnä olollaan kunnioittaisi ja\nkuninkaallisella lahjalla muistaisi. Eikä tässä toivossa petyttykään.\nHänen majesteettinsa näki hyväksi nipistää morsianta poskesta ja panna\nneljä tukaattia huomentuoppiin, jonka tehtyä hän tuntijan silmällä\ntarkasteli tämmöisestä kuninkaallisesta armosta kovin hämmästyneitä\nmorsiustyttöjä. Tarkastus ei kuitenkaan näyttänyt tuottavan erikoista\ntyydytystä, koska kuningas kohta sen jälkeen kääntyi kahta harmaapäistä\ntalonpoikaa puhuttelemaan ja alkoi kysellä maan tilaa, mikä suuresti\nkummastutti miehiä, jotka tiesivät, kuinka vastenmielisesti hänen\nmajesteettinsa näin iloisissa tilaisuuksissa tavallisesti otti\nvaltakunnan asioista puhuakseen.\n\nTalonpojat eivät suinkaan lyöneet laimin tilaisuutta avomielisin,\nvaikkakin nöyrin sanoin selittää kansan suurta ahdistusta ja\nvaltakunnan, pitkällisestä sodasta johtunutta uupumusta, ja heillä oli\nsamassa käsillä koko joukko anomuskirjoja, jotka pappi oli heille\nkirjoittanut, hankkiakseen tämän korkean vieraan käynnistä edes jotakin\nhyötyä paikkakunnalle. Kuningas otti anomuskirjat armollisesti vastaan\nja lupasi, häistä lähtiessään, tehdä mitä hänen vallassaan oli, mutta\nlisäsi kuitenkin hiukan olkaansa kohauttaen, että \"hän voi tehdä vähän\nvaltakunnan menestymiseksi, heidän tulisi kääntyä neuvoskunnan puoleen;\njos _hän_ vastaisuudessa saisi enemmän _mahdollisuutta_, niin\nkyllä kaikki kävisi rehellisten talonpoikain mielihyväksi ja\ntyytyväisyydeksi\".\n\nTalonpojat, jotka eivät oikein tienneet, kuinka heidän tulisi selittää\nnämä kuninkaan ongelmalliset sanat, olivat kuitenkin ihastuksissaan\nkorkean vieraan erinomaisesta alavuudesta, ja muutamat heistä alkoivat\noluthaarikan ääressä suuresti ylistää nykyistä hallitusta edellistä\nparemmaksi. -- Kauan on siitä, kun ruotsalainen talonpoika on nähnyt\nherransa ja kuninkaansa silmästä silmään, -- huudahti eräs häävieras.\n\n-- Ja jos hän saa tehdä niinkuin tahtoo, on meidän hyvä olla, -- sanoi\ntoinen. -- Mutta korkeat herrat ovat panneet hänelle päitset päähän ja\ntekevät kuninkaalle ja talonpojille mitä tahtovat.\n\n-- Ovatpa päitset saattaneet tarpeeseen ollakin kaiken sen jälkeen,\nmitä näimme tapahtuvan kuningas Kaarle-vainajan aikana, -- vastasi\ntoinen.\n\n-- Kuka rohkenee herjata Kaarle-kuningasta ja hänen sinisiä poikiaan!\nkarjaisi eräs vanha, arpinen, tuvan loukossa istuva puujalkainen\nkaroliini. -- Ei tarvittu muuta kuin kuulla Kaarle-kuninkaan nimi, niin\njo heti kuningas Fredrikin osakkeiden hinta aleni.\n\n-- Vanha Hannu on oikeassa, siinä oli kuningas, joka johonkin kelpasi,\nja että kävi hullusti, se oli Görtzin ja herrain syy -- huusivat useat\näänet.\n\n-- Laki ja vapaus ovat nyt meidän herramme, -- muistutti sävyisästi\neräs vuoden 1719 valtiopäivämies.\n\n-- Laki ja vapaus! matki karoliini polkien puujalallaan lattiaan, niin\nettä tupa kaikui; -- tahdotteko, pojat, kuulla uuden laulun, tänä\nvuonna painetun? Se kuuluu näin:\n\n    \"Kun kaikk' on huipussaan -- saa maahan särjetyks';\n    niin kakstoist' oltuaan löi Ruotsin kello yks'.\"\n\nÄänekäs ihastuksenhuuto palkitsi tämän yleisesti tunnetun, hallitsijain\njärjestysnumeroita tarkoittavan viittauksen, ja kuningas Fredrikin\nosakkeet laskivat yhä edelleen tämän kummallisen kansan silmissä, joka\nennemmin tahtoi kärsiä sankarin hirmuvaltaa kuin elää vapaana\nnukkekuninkaan hallitessa. Turhaan väitti ensimmäinen puhuja,\nettä Fredrik oli tunnettu urhoolliseksi sotilaaksi ja että\nhänellä ruumiissaan oli useampia luodin ja piikin arpia kuin edes\nKaarle-kuninkaalla. Tämän jälkimmäisen nimen varjo himmensi jo nyt, kun\nkaikki karoliinisen ajan haavat vielä vereksinä verta vuotivat, siihen\nmäärin kaikki muut nimet, että seuraaja kokonaan unohtui niitä\ntarumaisia urotekoja ja seikkailuja kuunnellessa, joilla puujalka mies\nnyt alkoi kestitä oluthaarikan ääressä istuvia tovereitaan.\n\nSillaikaa istuutui kuningas Fredrik herkullisen pöydän ääreen pappilan\nsalissa ja söi hyvällä ruokahalulla, kuunnellen pilapuheita ja iloisia\nmetsästysjuttuja, kun muuan hänen metsästäjistään astui sisään ja jätti\nkuninkaan suosikille, Bromanille, kirjeen. Hetken kuluttua otti Broman,\njoka silloin yksityissihteerinä aloitteli vastaista presidentinvirkaa\nkohti kulkevaa rataansa, lautasen kuninkaan edestä ja pudotti kenenkään\nhuomaamatta kirjeen lautasliinalle. Kuningas laski leikkiä ja jutteli\nyhä edelleen, mutta pisti kirjeen poveensa. -- Was giebts? -- kysyi hän\nsitten sihteeriltään ikäänkuin sivumennen.\n\n-- Lapinmaa on löydetty, -- vastasi Broman matalalla äänellä.\n\nKuningas nousi heti pöydästä. -- Hyvät herrat, -- sanoi hän\nkohteliaasti, -- valitan, etten enää voi viipyä hupaisessa seurassanne.\nTärkeät valtionasiat vaativat minua heti kohta Tukholmaan; mutta minä\npyydän teitä, jatkakaa, älkää olko tästä lähdöstäni millännekään!\nHyvästi, meine Herrn! Auf Wiedersehen!\n\nKuningas lähti. Keveän, yhdenistuttavan reen eteen, jota hänen\nhenkikuskinsa ajoi, oli paras juoksija valjastettu, ja heti jäljessä\nseurasi Broman ja kamaripalvelija kuomureessä. Rinnalla ratsasti\ntavallinen vartijajoukko, yksi adjutantti ja neljä henkirakuunaa.\n\nKuningas Fredrik sääli hevosia yhtä vähän kuin kukaan Kaarleistakaan ja\najoi \"kuninkaan kyytiä\" niinkuin hekin. Sitäpaitsi oli hevosia jo\nedeltäkäsin tilattu, ja Söderteljen ohi ajettiin, siellä seisahtumatta,\nhyvään aikaan illalla. Sitten hiljennettiin kovaa kulkua tuntuvasti.\nBroman sai kahden rakuunan saattamana käskyn ajaa edelle, \"katsomaan,\noliko jäihin luottamista\", ja kuninkaan reki muiden vartijain kanssa\nseurasi hiljaista juoksua kappaleen matkaa jäljessä.\n\n-- Mikä paikka tämä on? -- kysyi kuningas, osoittaen oikealla puolen\ntietä olevaa isoa, rappeutunutta rakennusta.\n\n-- Se on Gärdinge, Sparrfeltien omaisuutta, -- vastasi reen kupeella\nratsastava adjutantti.\n\n-- Se näyttää asumattomalta.\n\n-- Siinä ei ole asunut moneen vuoteen muita kuin tilanhoitaja väkensä\nkanssa.\n\n-- Voiko Strömberg nähdä, onko yläkerrassa valkeata?\n\n-- Ei vähintäkään, teidän majesteettinne. Siellä on pimeä.\n\n-- Nuoret miehet tekisivät paremmin, jos viljelisivät maatansa eivätkä\nlähettiläinä laiskottelisi... Aber was giebts da am Ufer? Broman\nlamentirt ja wie ein Verrückter. Kör på, zum Teufel![8]\n\nKovaa meteliä, josta voi erottaa Bromanin äänen, kuului tosiaankin\nkappaleen matkan päästä läpi kylmän yöilman. Kun kuningas ja adjutantti\nolivat paikalle saapuneet, näkivät he Bromanin reen ajautuneen kiinni\nerääseen toiseen vastaan tulleeseen rekeen siinä, missä talvitie\nlaskeutui niittymäkeä alas Mälarin jäälle. Tora oli jo muuttunut\ntappeluksi, ja Broman molempine rakuunoineen oli jo joutumaisillaan\nalakynteen taistellessaan erään upseerin ja kahden tahi kolmen\nsotamiehen kanssa, jotka kaikki olivat paljastaneet miekkansa ja\nmistään huolimatta huimivat niillä vastustajiansa. Rauha oli vielä niin\nuusimuotinen asia; ei tahdottu oikein päästä vanhoista tavoista.\n\n-- Aja roistot hiiteen ja hanki meille tilaa! -- komensi kuningas, eikä\nadjutanttia tarvinnut kahdesti käskeä. Vilahduksessa oli hän siellä\nrakuunoineen, ja taistelu sai nyt toisen käänteen. Nähden tappiolle\njoutuvansa pakeni vastapuolue metsään; outo upseeri vain taisteli vielä\nkuin riivattu puoleksi kaatuneen reen luona.\n\n-- Antautukaa, parooni Sparrfelt! -- huusi Strömberg, joka nyt tunsi\nvastustajansa. -- Kuninkaan nimessä minä vangitsen teidät tierauhan\nrikkomisesta.\n\n-- Ja naisrauhan rikkomisesta! -- säesti Broman närkästyksellä, joka\nnäytti vallan ritarilliselta. -- Tässä reessä on nainen, joka sanoo\nolevansa väkisin Tukholmasta ryöstetty.\n\nMiekka putosi tyrmistyneen ratsumestarin kädestä.\n\nKuningas astui reestään ulos. -- Me emme olleet odottaneet, --\nsanoi hän sillä ylpeällä ankaruudella, jota hän tämmöisissä\ntilaisuuksissa osasi niin taitavasti käyttää, -- me emme olleet\nodottaneet, että kohtaisimme upseerimme tilanteessa, mikä paremmin\nsopii maantierosvoille. Näinkö te, hyvät herrat, lakia ja\nsäädyllisyyttä noudatatte? Parooni Sparrfelt menee tuossa paikassa\nGärdingeen ja jääpi sinne, kunnes ehdimme hänen käytöksensä tarkemmin\ntutkia. Mitä naiseen tulee, käskemme me teidän, Broman, viedä hänet\nterveenä ja eheänä takaisin sukulaistensa luo Tukholmaan. Jokaisella\nviattomalla on oikeus nauttia kuninkaallista suojelustamme. Te\nvastaatte minulle hengellänne siitä, ettei tälle naiselle vääryyttä\neikä vahinkoa tapahdu.\n\nKuninkaan käskyä toteltiin, ja hetken kuluttua oli Sparrfelt matkalla\nGärdingeen, jotavastoin kuninkaallinen seurue jatkoi kulkuaan\nTukholmaan, mukanaan äänetön, vapiseva ja yön hämärässä tuntemattomana\npysynyt nainen.\n\n\n\n\n14. JATKOA SISSIN SEIKKAILUIHIN.\n\n\nJätimme nuoren, miehuullisen maantieritarimme Elias Pietarinpojan,\nviimeksi hänestä kertoessamme jotensakin vaaralliseen asemaan Raahen\nkaupunkiin, ja nyt on aika ottaa selkoa siitä, minne hän on joutunut.\nVimmoissaan rakkaan Mariansa menettämisestä, ollen ilman rahaa, ilman\ntuttavia ja tohtimatta edes anoa virastojenkaan apua, kun palkinto yhä\nedelleen oli luvassa hänen hengestään, harhaili hän nyt kaukana\npohjolassa, sillaikaa kuin selittämätön sallimus väkisin oli temmannut\nMarian takaisin Tukholmaan, jota tämä niin käsittämättömistä syistä\npelkäsi. Elias luuli jo koko yrityksensä hukkaan menneeksi. Hänestä\ntuntui niinkuin maa olisi vajonnut hänen allansa.\n\nSilloin pudisti häntä kova käsi kauluksesta, ja eräs talonpoika, joka\noli juossut majatalosta hänen jälkeensä, vaati hevostaan takaisin.\nSissin päähän pälkähti eräs rohkea tuuma ja se kypsyi valmiiksi\npäätökseksi pikemmin kuin tässä maassa on tapana.\n\n-- Kyyditse minua nyt heti kohta pohjoiseen päin, kunnes saavutamme\nupseerin, joka lähti tästä vast'ikään, niin saat hevoseni kyytirahasta!\n\nTalonpoika katseli häntä suurin silmin. -- Mies on joko hupsu tai hän\non varastanut hevosen, -- ajatteli hän itsekseen. Mutta Elias veti\nhänet muassaan majataloon, ja miten lieneekin asiasta sovittu, molemmat\nolivat kohta sen jälkeen matkalla Ouluun. Kaikeksi onneksi oli\nmatkustajain iso venäläinen reki mennyt rikki Siikajoella, joten Elias\ntällä kertaa saavutti heidät helposti.\n\nReippaasti astui hän Kerttulan majatalon tupaan ja tapasi siellä samat\nihmiset, joita hän muutamia tunteja sitten oli niin ajattelemattomasti\nhätyyttänyt Raahen tullin luona. Entinen pormestari Burchard nousi\njuuri nauriskupin äärestä, jonka sisällyksen hän oli tilavaan\nmahalaukkuunsa tyhjentänyt, ja yritti tukkia tien sisään tulevalta. --\nDen tusan perkele kivekäs will durchaus hängen! -- huusi hän.\n\nElias sysäsi hänet syrjään ja meni suoraan upseeria kohti, joka oli\nkeski-ikäinen, jalon ja rehellisen näköinen mies. -- Antakaa minulle\nanteeksi, -- sanoi hän, -- että vielä kerran teitä häiritsen; mutta en\nminä, jumal'auta, tee sitä pahassa tarkoituksessa.\n\n-- Kuka olette? Mitä tahdotte? -- kysyi upseeri otsaansa rypistäen.\n\n-- Olenpahan vain muuan kuningas vainajan ja Löfvingin halvimpia\npalvelijoita, ammatiltani kivekäs, niinkuin he kutsuvat meitä, tämän\nmaan vapaita miehiä, -- vastasi Elias. Sadan talarin palkinto on\nhengestäni luvattu sentähden, että poltin erään venäläisen kaleerin\nParaisten saaristossa, ja teidän vapaasukuisuutenne saattaa helposti\npäästä minusta antamalla minut ilmi paikkakunnan nimismiehelle. Mutta\nkaroliiniahan puhuttelen; häntä en tarvitse pelätä.\n\n-- Etpä tosiaankaan; jos niin on kuin sanot, poikani, niin et tarvitse\nkatua, että olet kääntynyt puoleeni. Minä olen majuri Düker, Uplannin\nväkeä ja palaan Venäjältä, oltuani siellä vankeudessa lähes 13 vuotta.\nVaimoni seuraa minua pohjoista tietä Tukholmaan.\n\n-- Tukholmaan! -- toisti Elias. -- Herra majuri, -- ottakaa minut\nmukaanne! Minä palvelen teitä kengänpuhdistajana, minä ajan kaikki\nhevoset kuoliaiksi teidän edessänne -- minä tappelen teidän puolestanne\n-- mutta sitähän ei nyt enää tarvitakaan -- sanalla sanoen, herra\nmajuri, minä tahdon kuolla teidän edestänne, kun vaan otatte minut\nmukaanne!\n\n-- Nuori mies, -- sanoi Düker hymysuin, -- jos ajat niinkuin ratsastat,\nuskon kyllä sinun pitävän sanasi. Mutta miksi sinulla on semmoinen\nkiire Tukholmaan?\n\nElias teki lyhyesti selkoa Marian katoamisesta.\n\n-- Se on arveluttava juttu, -- sanoi majuri; -- meillä on nyt rauha,\npoikaseni, ja niin reipas kuin oletkin, pelkään, ettet pääse pitkälle\ntytön holhoojan kanssa. Mutta sama se; olla henkipattona sentähden,\nettä on tehnyt vahinkoa viholliselle, se ei minun mielestäni\nole mikään vika. Eräs vanha sotamieheni, joka on seurannut minua\nvankeudestani, jääpi Ouluun, ja Burchard koettaa siellä saada jonkin\nnimismiehenpaikan. Sinä saat astua heidän sijalleen. Mutta älä\nratsastakaan hevosiani kuoliaiksi, sen ehdon panen.\n\n-- Eläköön Kaarle-kuningas! -- huudahti Elias hattuaan pyöräyttäen.\n\n-- Wollte sägen den grossmächtigen Friederich, -- oikaisi Burchard. --\nNur immer den rechten Potentaten, durchaus!\n\nMatkue lähti taas liikkeelle. Nyt kuljettiin kauheasti hävitettyjen\nseutujen kautta. Koko Limingan lakeus oli erämaana, jossa ei ollut\nkiveä kiven päällä tähteenä ihmisten asunnoista. Vasta Oulun\nläheisyydessä nähtiin taas siellä täällä jokin hökkeli tien varrella.\nKaupunkia itseään oli pahoin kohdeltu. Sen historian kirjoittaja\nJohannes Snellman (1736) kertoo, kuinka vihollinen tuli tähän\nturvattomaan kaupunkiin Antinpäivänä v. 1714, ja kuinka kaikki sodan\naikana ryöstettiin ja 143 asukasta vietiin vankeuteen ja kuinka useat\nmuut paetessaan hukkuivat merellä. Talvella oli nyt monta pakolaista\npalannut Tornion kautta; mutta kaupunki oli vielä puoleksi autiona, ja\nsen rakennukset olivat rapistuneita hökkeleitä, jotka tuskin oli saatu\nrakennetuiksi v. 1705 tapahtuneen palon jälkeen, kun rutto 1710 ja\nvihollisen maahanhyökkäys saattoivat Oulunkin varallisuuden melkein\nkokonaan katoamaan.\n\nMatkustajat eivät viipyneet Oulussa sen kauemmin kuin että hetkisen\nlevähtivät, Kulkua jatkettiin kokien vaivoja ja vaaroja, joita nyt\ntuskin voidaan kuvitellakaan, yhä edemmä pohjoiseen päin. Aina\nvähäiseen rappeutuneeseen Tornioon asti ulottuivat sodan hävitykset.\nSieltä alkaen oli toki suojaa pään päälle, mutta Ruotsinkin puolella,\nvaikka vähemmässä määrin, oli väestö kuollut, köyhyys oli suuri ja maa\nmetsittynyt. Monta kertaa saivat matkustajat kiittää ainoastaan sissin\nneuvokkuutta ja tottumusta suoriutumaan pahimmastakin pulasta siitä,\nettä terveinä ja eheinä pääsivät kaikista näistä vastuksista.\n\nVihdoinkin, kahdeksan viikkoa kelirikossa kuljettuaan näkivät\nmatkamiehet Tukholman torninhuippujen kiiluvan kevätauringon\npaisteessa. Silloin kyyneltyivät rehellisen Dükerin silmät. Nyt oltiin\ntoukokuun alkupuolella. Elias sanoi sydämelliset hyvästit\nmatkatovereilleen ja lähti omin päinsä astumaan silloin vielä ahtaaseen\nja sokkeloiseen pääkaupunkiin, jossa valmistumaisillaan oleva, mutta\nvielä asumaton Tessinin teettämä uusi kuninkaallinen hovilinna jo\nsilloin, korskeana kuin leijonanluola, silmäili sitä paikkaa, missä\nMeelari valuttaa vetensä Itämeren aaltoihin.\n\nTottuneena samoin kuin mestarinsa Löfvingkin esiintymään minä hyvänsä\nmeni neuvokas sissi heti kohta kreivi Hornin taloon ja sanoi olevansa\nerään suomalaisen herran kamaripalvelija, joka tahtoi kreivi Hornille\njättää sievillä sanoilla ja hyväntekijäisillä höystetyn, virkaylennystä\nkoskevan anomuksen. Kohta oli hän houkutellut palvelusväen kertomaan\nkaikki, mitä he tiesivät kreivistä, kreivittärestä ja tämän\nottotyttärestä. Valitettavasti eivät tiedot olleet ilahduttavia.\nLarsson oli tuonut Marian takaisin kreivin perheeseen; Maria oli paljon\nitkenyt ja enimmäkseen pysynyt sisällä, mutta eräänä iltana hän oli\nmennyt tervehtimään sisartaan, joka oli Tukholmassa käymässä ja sieltä\npalatessaan hän oli kadonnut. Turhaan oli Larsson, turhaan kreivi itse\npannut puolen kaupunkia liikkeelle kadonnutta löytääkseen; siitä oli\nnyt kolme viikkoa eikä Mariasta oltu saatu vähintäkään vihiä. Kreivitär\noli epätoivoissaan, Larsson koetti turhaan salata katumustaan ja\nlevottomuuttaan siitä, että oli tuonut tytön Tukholmaan. Lyhyesti\nsanoen, kaiken tämän alla piili jotakin outoa, arvelivat viisaat\npalvelijain joukossa. Tytöllä oli sydämensuru, se näkyi kyllä hänen\nkasvoistaan, ja lopulta kai saataisiin kuulla, että hän on mereen\nhypännyt.\n\n-- Mitäpä se auttaisi? -- sanoi vanha portinvartija, joka luuli itseään\nmuita viisaammaksi. -- Jos hän olisi mereen hypännytkin, niin hän olisi\njäänyt veden päälle, se on varmaa se; sen verran on hän toki Suomessa\noppinut. Hänhän karkasi kotiin varastamaan sitä taitoa joltakin\nvanhalta Lapin noita-akalta, mutta sitäpä hänen setänsä toki häpesi ja\ntoi hänet tänne takaisin, tehdäkseen hänestä uudelleen kristityn, mikä\nei taida olla niinkään helppoa saada Suomessa aikaan. Parooni\nSparrfeltin paras mies, arpiotsa Nuutti, vannoi ja vakuutti, että\nkreivittären Maria oli lumonnut hänen herransa ja vielä jonakin päivänä\nveisi hänet hornaan.\n\n-- Ollaankohan niin varmoja, ettei Maria ole sitä jo tehnytkin? --\nkysyi Elias rauhallisesti, vaikka hänen mielensä teki hakata tuo vanha\nlörpöttelijä palasiksi.\n\n-- Ei se niin varmaa ole, -- sanoi eräs nenäkäs kamarineitsyt, joka ei\nkoskaan ollut voinut antaa Marialle anteeksi kreivittären suosiota. --\nSamana päivänä, kun hän katosi, näin minä Sparrfeltin ratsastavan tästä\nohitse, ja siitä päivästä asti ei ole kukaan nähnyt paroonia.\n\n-- Soita sinä sokerisuutasi! -- sanoi kreivin ylpeä kamaripalvelija,\njoka aina tiesi enemmän kuin kaikki muut. -- Parooni Sparrfelt on\nsyössyt miekan erään rakuunan läpi ja istuu nyt putkassa maatilallaan\nGärdingessä, kolmen penikulman päässä Tukholmasta.\n\nElias oli kuullut tarpeekseen. Puolen tunnin perästä oli hän jo tiellä\nGärdingeen ja tällä kertaa tilanhoitajana, joka kulki ostamassa hevosia\nSuomeen. Eikä viipynytkään kauan, ennenkuin hänellä oli selvillä\nGärdingen asiat. Sparrfelt oli siellä, ikävästä ja mielikarvaudesta\npuolikuolleena, mutta pakotettuna pysymään kotiarestissa, \"sentähden\nettä hän ja hänen väkensä olivat ajaneet jäällä kuninkaan yli ja\nlyöneet kuoliaaksi neljä rakuunaa, missä tilaisuudessa hänen\nmajesteettinsa töin tuskin pääsi hengissä heistä erilleen, josta\nkaikesta armollinen parooni arvattavasti mestattaisiin\". Syynä tähän\nkaikkeen oli ollut eräs suomalainen noita-akka, jonka armollinen parooni\noli tahtonut viedä Gärdingeen parantamaan talon hevosten patteja, mutta\nkun luutnantti Strömberg näki noita-akan, hakkautti hän reiän jäähän\nja työnsi hänet sinne kiväärinperällä, sillä noita pysyi tietysti veden\npäällä.\n\nTämän tiedon saatuaan palasi Elias Tukholmaan, eikä hän saanut rauhaa,\nennenkuin tapasi luutnantti Strömbergin. Tälle hän sanoi olevansa\nLarssonin asialla, jättämässä muka erästä anomuskirjaa kuninkaalle, ja\nvirkkoi tämän ohessa jonkin sanan Sparrfeltista ja noita-akasta. --\n\"Larsson oli aikonut ostaa hevosia Gärdingestä, mutta oli saanut\nkuulla, että Sparrfeltin oli tapana parantaa hevosiaan taikatempuilla.\"\n\nStrömberg nauroi täyttä kurkkua. -- Se olisi kyllä Sparrfeltin\ntapaista, mutta siinä tapauksessa oli Broman tehnyt hänelle aikamoisen\ntepposen, kun oli vienyt hänen noitansa. Kenties Bromaninkin hevoset\novat pattijalkoja.\n\nNäin sanottuaan käänsi luutnantti anojalle selkänsä, ja Elias lähti\nraivoissaan ja hammasta purren hakemaan Bromania käsiinsä.\n\n\n\n\n15. JUPITER JA JUNO.\n\n\nTavoissa ja mielipiteissä oli Ruotsin hovissa tapahtunut Kaarle XII:n\nkuoleman jälkeen kummallinen muutos, mikä meidän on muistettava,\nvoidaksemme uskoa tätä kertomusta todenmukaiseksi, tai edes\nmahdolliseksi. Kaarle XI:n aikana olivat tavat varsin ankarat, ja hovi,\nsamoin kuin kuningaskin, käytti päivänsä osittain työhön ja osittain\nhartaudenharjoituksiin. Paljon tämän ajan vakaamielisyydestä haihtui\nKaarle XII:n hurjissa nuoruudenhuvituksissa; mutta sittemmin kohottivat\nensin voitot ja sitten tappiot kansan takaisin vakavampaan\nmielentilaan. Kuohuva sisällinen eripuraisuus, puolueviha, juonet,\nriidat valtaistuimesta ja taistelu joko yksinvallan puolesta tahi sitä\nvastaan, kaikki tämä karkaisi alussa mielet sitä tapainturmelusta\nvastaan, joka jo enemmän kuin miespolven ajan oli levinnyt\nkevytmielisestä Ranskan hovista muuhun Eurooppaan. Ruotsi pysyi\nylimalkaan ankaroita tapoja noudattavana maana, ja vielä täytyi\nkulua 50 vuotta heikkoudessa ja sisällisissä riitaisuuksissa,\nennenkuin Kustaa III:n aikana toinen ajatustapa pääsi ylhäisempiin\nyhteiskuntaluokkiin juurtumaan. Mutta Fredrik I oli käynyt toista\nkoulua kuin kahdestoista Kaarle. Hän oli kasvanut samain kevytmielisten\nhovitapojen keskellä kuin aikakauden kuuluisimmat irstailijat,\nAugust II ja Orleansin herttua, ja hän taisteli peräti toisenlaisia\nvalloituksia tehdäkseen kuin hänen tuima edeltäjänsä. Onneksi\nhänen vaikutusvaltansa ei ulottunut kauas hovin loistavasta\npiiristä, ja puolueet, jotka elämöivät hänen ympärillään, hänen\nala- ja yläpuolellaan, peloittivat hänet noudattamaan ulkonaista\nsäädyllisyyttä, mikä näytti kovin naurettavalta niiden silmissä, jotka\nhänet tarkemmin tunsivat.\n\nSuurten tapausten pohjalla kulkee aina vahva lanka, joka niitä\nyhdistää, mutta pinnalla tämä lanka hupenee heikoiksi, sattumusten ja\ninhimillisten intohimojen kutomiksi hämähäkinverkoiksi, jotka silloin\ntulevat näyttämään tapausten varsinaisilta johtolangoilta. Tämän\nkertomuksen aikana sekaantui Ruotsissa muihin puolueriitoihin katkera\nvihollisuus voittaneen hessiläisen ja voitetun holsteinilaisen puolueen\nvälillä. Kreivi Horn oli nyt se mies, joka valtakuntaa hallitsi. Mutta\nomavaltainen Ulriika Eleonoora ei voinut antaa anteeksi hänelle sitä,\nettä hän, joka oli ollut hänen sisarensa pojan ja kilpailijan,\nHolsteinin prinssin opettajana, yhä edelleen piti entistä oppilastaan\nniin rakkaana kuin valtakunnan menestys ja uusi vallanperimys sallivat.\nKreivi Horn teki ja toimi kuin mies, mutta hänen kuningattarensa vihasi\nkuin nainen. Hornin kukistaminen oli päätetty; ja jos hän olisi\nkaatunut sillä hetkellä, jolloin vapaus vielä oli vallaton lapsi, niin\nolisi ehkä yksinvalta, joka yksinään oikein tiesi, mitä tahtoi, jälleen\nkohottanut kruunatun otsansa Ruotsissa.\n\nKuningas Fredrik vapisi sitä hetkeä yhtä paljon kuin hän sitä toivoi\ntulevaksi. Hän ei pitänyt kreivi Hornista, mutta hän pelkäsi häntä.\nVäkinäisesti hän myöntyi kuningattaren yhä uudistettuihin vaatimuksiin,\nettä uuden järjestyksen pylväs oli kukistettava. Viimein hän kumminkin\nantoi siihen suostumuksensa.\n\nNäiden hovijuonien takana seisoi näkymättömänä ja mahtavana eräs näissä\nkertomuksissa hyvin tunnettu mies, kreivi Torsten Bertelsköld. Hänen\nneuvojaan kuningatar kuunteli. Hänet hän oli määrännyt astumaan Hornin\nsijaan. Ei kukaan muu siihen kyennyt.\n\nKaikki oli ennakolta valmistettu. Päivä ja tunti oli määrätty.\nKaikkivoivan Hornin virasta erottamiseksi ja karkottamiseksi ei\ntarvittu muuta kuin kuninkaan allekirjoitus; ja sitten oli jälkeläisen\nnimitys heti kohta seuraava.\n\nKuningas odotti kuningatarta työhuoneessaan, astuen levottomana\nedestakaisin lattiata pitkin. Hän oli käskenyt kaikkien suosikkiensa ja\nuskottujensa poistua, sihteeri Broman vain istui kirjoituspöydän\nääressä, kuninkaan sanelun mukaan pannen paperille erästä\nneuvoskunnalle tarkoitettua kirjoitusta, jolla tuota itsevaltaista ja\nuskallettua toimenpidettä oli puolustettava.\n\nKuinka ikäviksi nuo valtiolliset asiat ajan pitkään kävivätkään!\nKuningas muutteli ja taas muutteli tämän arveluttavan kirjoituksen\nlauseita, mutta ei saanut sitä sittenkään oikein mielensä mukaiseksi.\nViimein heittäytyi hän suutuksissaan sohvalle, keskeyttäen sanelunsa\ntällä odottamattomalla kysymyksellä: -- Noch nichts von Lappland? Eikö\nvielä mitään uutta suomalaisesta noidasta?\n\n-- Teidän majesteettinne ... sanoi Broman alamaisen hämmästyneesti\nkohottaen katseensa kokonaan toista ainetta koskevasta, tärkeästä\nkirjoituksesta kuninkaaseen.\n\n-- Nun was? Sinun täytyy hankkia hänet minulle takaisin. Enemmän kuin\npuolen vuotta on hän minulta alinomaa päässyt menemään. Sinä olet\ntaitamaton pöllö, Broman; tuskin kelpaat harakanvarpaita töhrimään.\nEselsjunge!\n\n-- Teidän majesteettinne käskystä minä vein hänet luotettavaan talteen\nhoviräätälin, mestari Gerhardin vaimon luo, joka sai käskyn tarkasti\nsulkea ovet ja ikkunat ja olla päästämättä ketään ihmistä sisään\nennenkuin teidän majesteettinne saisi tilaisuuden tuntemattomana\nkunnioittaa heitä käynnillään. Valitettavasti...\n\n-- Geh zum Teufel! Seuraavana aamuna hän oli tipotiessään.\n\n-- Gerhardin muori näytti minulle ikkunan, josta tyttö oli laskeutunut\nmaahan. Sen teki hän toisesta kerroksesta, neljänkolmatta jalan\nkorkeudesta. Käsittämätöntä!\n\n-- Käsittämätön seuraus niistä tukaateista, mitkä se kielikello on\nsinulta petkuttanut. Kenties olet ne omaan avaraan taskuusi pistänyt?\n\n-- Teidän majesteettinne, minun alamainen intoni...\n\n-- Bah, Zuckerwasser! Mitä olet tehnyt, saadaksesi hänet käsiisi?\nGeschwind!\n\n-- Ensin menin kysymään kreivi Bertelsköldiltä, joka houkutteli\nSparrfeltiä ryöstämään tytön, toimittaakseen hänet oikeihin käsiin. Hän\nei tiennyt mitään.\n\n-- Eikö mitään? Tukholman liukkain konna ei tiennyt mitään? Weiter\nfort!\n\n-- Kreivi Hornin perheessä, jossa kamaripalvelija on minun kätyrini, ei\nmyöskään tiedetty mitään. Siellä luultiin tytön hypänneen mereen.\n\n-- Ruotsia osataan hallita eikä sittenkään mitään tiedetä. Weiter fort!\n\n-- Sittenkun minä, yhtä turhaan kuin kreivi Horn, olin tutkituttanut\nkoko Tukholman, tuli luokseni mies, joka ensin sanoi tahtovansa jättää\nanomuskirjan. Mutta kun hän näki olevansa kahden kesken kanssani,\ntarttui hän minua kaulustaan ja pakotti minut, pitäen pistoolia rintani\nedessä, sanomaan, mitä tiesin Maria Larssonin katoamisesta.\n\n-- Ja sinä sanoit hänelle kaikki mitä tiesit, und noch was dazu?\n\n-- Ennen kuolisin tuhat kertaa kuin pettäisin suuren kuninkaani\nluottamuksen, -- jatkoi suosikki samaan tapaan alamaisesti luikerrellen\nja samalla tekeytyen hävyttömän tuttavalliseksi. -- Huomasin hänen\ntietävän, miten Sparrfeltin oli käynyt ja sepitin hänelle jutun\nsemmoisen, että tyttö muka oli kätkössä erään hoviparturin luona\nkaupungin eteläisessä osassa. Mutta se lemmon mies ei ollut niinkään\npetettävissä. Minun täytyi saattaa hänet sanotun parturin luo. Onneksi\nkohtasin portailla poliisikomissaari Frifältin. Hän ymmärtää\nsilmäniskunkin, ja mies istuu nyt kaupungin vankilassa, syydettynä\nkotirauhan rikkomisesta ja ryöstöstä.\n\n-- Gut, Broman, gut! Laita mies hirteen ja pian! Hän voi tehdä\ntyhmyyksiä ja tulla vaaralliseksi. Roskaväen siveyttä on\nkunnioitettava.\n\n-- Teidän majesteettinne suvaitkoon olla rauhassa. Selville on saatu,\nettä mies, joka sanoo olevansa nimeltään Elias Pietarinpoika, on ilkeä\nsuomalainen sissi ja että viime syksynä on luvattu jonkinlaisen hänen\ntekemänsä ryöväyksen takia palkinto hänen hengestään. Onpa kyllin syytä\nhirttää kymmenenkin hänenlaistaan miestä.\n\n-- Geschwind, Junge, geschwind! Hän älköön huomiseen enää eläkö. On\nsyitä olemassa -- hovilla on kissankorvat -- kuningatar on olevinaan\nniin kovin siveellinen -- luulevainen, ymmärretäänkö?\n\n-- Teidän majesteettinne tahto täytetään.\n\n-- Kukin ajattelee omaa kaulaansa. Kissan leikki -- hiiren kuolema!\nMaria tuodaan viikon kuluttua takaisin taikka virkaero on valmis.\nYmmärretäänkö? Mene! Kuningatar tulee.\n\nSihteeri katosi alamaisimmasti kumarrellen, herransa epäsuosio tiedossa\nja harmi sydämessä. -- Semmoiset aseet kuluvat pian ja särkyvät ennen\npitkää, -- sanoo eräs kuuluisa kirjailija.\n\nKreivi Bertelsköld ilmoitettiin ja otettiin armollisesti vastaan. Ei\nainoakaan kasvojenjuonne ilmaissut hänen sisällistä levottomuuttaan\ntällä ratkaisevalla hetkellä, joka oli saattava hänet vallan\nkukkuloille. Hän oli, niinkuin ainakin, kylmä ja rauhallinen.\nVaihdettiin vain muutamia välinpitämättömiä sanoja. Fredrik I ei\nsuosinut niitä, jotka tiesivät hänen tarkoituksensa.\n\nKuningatar astui sisään; hovinaiset jäivät ulkopuolelle. Kukapa ei\nmuistaisi Ulriika Eleonoora nuoremman kookasta ja kankeata vartaloa,\nylös kammattuine hiuksineen, avorintaisine pukuineen, luonnottoman\npitkine liiveineen, jotka oli kuin liisteröity pullottavan pönkkähameen\npäälle, sekä korkeakantaisine kenkineen. Vartalo oli kokonaisuudessaan\nhyvin pronssisen käsikellon näköinen. Pfalzilaisen suvun suuria silmiä\nja paksuja huulia lievensi Kaarle XII:n vanhemmassa sisaressa\nnaisellinen hempeys, mutta Ulriika Eleonooralle ne antoivat\njonkinlaisen miesmäisen piirteen, joka, yhdessä ison nenän ja paksujen\nkäsivarsien kanssa, ei oikein tahtonut sointua niihin kauneuden\nylistyksiin, joilla silloiset runoilijat häntä kilvan mielistelivät.\nMyöskin oli hän perinyt veljensä koko itsevaltaisuuden, perimättä hänen\nlujuuttaan, jonkatähden hän usein oli horjuva päätöksissään ja lausui\nloukkaavia sanoja kiivaudessaan, mihin Kaarle XII:n tuskin milloinkaan\nnähtiin hairahtuvan. Tänä iltana hän ei ollut hyvällä tuulella.\nKuningas huomasi heti hänen sisään astuessaan ukkospilven hänen\nkorkealla otsallaan ja kiiruhti heti estämään sitä salamoimasta.\n\n-- Aina ihana kuin Juno ja vastustamaton kuin rakkauden jumalatar! --\nhuudahti hän suudellen kuningattaren kättä. Keskustelu kävi saksaksi.\n\n-- Vertaus on tavallaan sattuva, -- vastasi kuningatar terävästi. --\nAinakin on minun korkea puolisoni ihmeellisesti Jofurin kaltainen --\nmajesteetillinen ja uskollinen! Olympolaisten sopisi meitä kadehtia --\nme näyttelemme joka päivä Ovidiuksen metamorfooseja -- onhan teidän\nmajesteettinne lukenut Ovidiusta? Käytännössä kenties? Niissä tapaa\nihastuttavia opetuksia. Kas, siinähän on Merkurius -- jumalien\nsanansaattaja! Te teette tehtävänne pelotta ja moitteetta!\n\nKreivi Bertelsköld kumarsi tyvenesti ja hymyssäsuin, ikäänkuin hän\nolisi vain kuunnellut kuningattaren erinomaisia sukkeluuksia. Kuninkaan\noli vaikeampi salata hämmästystään. Jotakin oli epäkunnossa, sen hän\nselvästi huomasi. Hänen puolisonsa, jota hän sai kruunustaan kiittää,\ntiesi enemmän kuin hänen olisi pitänyt tietää. Mutta _mikä_ noista\nmonista seikkailuista oli nyt joutunut hänen korviinsa ja herättänyt\nhänen vihansa?\n\nHän pyysi kuningatarta istuutumaan tänne erityisesti häntä varten\nsiirrettyyn purppurasamettiseen nojatuoliin. -- Katsooko teidän\nmajesteettinne hyväksi kunnioittaa minua käskyillään? -- sanoi\nkuningas.\n\nKun Kaarle XII oli vihoissaan Demotikassa, silloin oli suurvisiirin pää\nlöyhässä turbaanin alla. Kun Ulriika Eleonoora oli suutuksissaan,\nsilloin täytyi Fredrik I:n näytellä uskollisimman alamaisen osaa.\n\nKuningatar istuutui, tumma puna nousi yhä ylemmä hänen kasvoilleen ja\notsalleen. Rakastettava hän ei silloin ollut, mutta hänessä oli\nkumminkin jotakin, mikä muistutti Benderin kalabaliikkia. Hän ei vielä\nvirkkanut mitään.\n\n-- Toivon teidän majesteettinne voivan hyvin? -- kysyi kuningas,\nkenties itsekään huomaamatta äänessään olevan ivaa. -- Kylpyretki\nMedeviin ensi kesänä on palauttava teidän majesteettinne kalliin\nterveyden.\n\nEi mitään vastausta. Ukkospilvi ei ollut vielä valmis salamoimaan.\n\n-- Mutta tullaksemme valtakunnan asioihin, -- jatkoi kuningas,\nnähtävästi hämillään ja selvästikin tahtoen asettaa myrskyn millä\nmyönnytyksillä hyvänsä, -- niin olen aivan samaa mieltä kuin teidän\nmajesteettinne, että kreivi Hornia ei voida kauemmin suvaita. Meidän\ntäytyy puhdistaa hallituksemme epäluulonalaisten tarkoitusten ajajista.\n\n-- Rhadamantus on erotettava jumalien neuvostosta, jotta Merkurius --\nvarkaiden jumala -- astuisi sijaan! Viisas Jofur, sehän on\ntarkoituksenne? -- tiuskaisi loukkautunut puoliso.\n\n\n\n\n16. JUNON KOSTO.\n\n\nHämilleen joutunut kuningas katsahti Bertelsköldiin, joka seisoi yhtä\nkylmänä ja levollisena kuin jos olisi tullut kuuntelemaan jotakin sen\najan pitkäpiimäisiä paimenrunoelmia. Mutta kuningatar jatkoi vain,\nodottamatta vastausta ja voimatta enää kauemmin kuohuvaa vihaansa\nhillitä.\n\n-- Niinpä niin, sen Jumala tietäköön, että minä vihaan tuota\nsuomalaista sarvikuonoa, tuota pöyhkeätä ylimystä, joka nyt on\nolevinaan kruunattujenkin herra, ja se päivä on tuleva, jolloin minä\ntallaan hänet jalkaini alle. Mutta uhrata hänet -- miehen, jolla on\nkykyä, jossa on jaloutta -- katalan juonittelijan, teeskentelijän,\nhalpamielisen petturin vuoksi -- niin syvälle, teidän majesteettinne,\nei ole vielä perimämme kruunu vajonnut! Viipykää täällä, herra kreivi;\nkuningattarenne käskee sen. Te hymyilette vieläkin, te olette\nihastuksissanne, kun näette kohtauksen meidän kuninkaallisessa\nkodissamme, mutta kreivi Hornin jälkeläiseksi ette pääse sinä ilmoisna\nikänä! Kas tässä, lukekaa ja päättäkää, kuinka syvästi Ruotsin\nkuningatar teitä halveksii.\n\nNäin puhuen ojensi kuningatar hänelle nimettömän, kreivi Bertelsköldin\ntunnetulla käsialalla kirjoitetun paperilipun, joka sisälsi vain nämä\nsanat:\n\n\"Tänään klo 6 tahi 7 aikaan i.p. ryöstää Sparrfelt Lapinmaan ja viepi\nsen Gärdingeen. Pitäkää varanne!\"\n\nBertelsköld luki lipun aivan tyynen näköisenä, ja antoi sen takaisin\nkylmästi kumartaen kuningattarelle. -- Teidän majesteettinne suvaitkoon\narmollisimmasti suoda minulle anteeksi, -- sanoi hän, -- tämä lippu on\ntosiaankin minulta. Sattumalta kuulin, että erästä nuorta, kreivi\nHornin perheessä olevaa tyttöä eräs narri ajeli takaa, ja minä katsoin\nolevani velvollinen varoittamaan hänen holhoojaansa, erästä vaasalaista\nkauppiasta, nimeltä Larsson.\n\n-- Joutavia! Palatkaamme valtakunnan asioihin, -- puuttui puheeseen\nkuningas, joka viimeisen selityksen kuultuaan alkoi toivoa kalabaliikin\nloppuvan paremmin kuin hän alussa oli uskonut mahdolliseksi.\n\nUlriika Eleonoora repi kirjelipun rikki ja heitti sen lattialle. --\nJumalien sanansaattajan tekemäksi sangen keskinkertaista! -- huusi hän.\n-- Odottakaa: minä teen teidän majesteetillenne ja herra kreiville sen\nkunnian, että vähän virkistän huonoa muistianne. Kreivi Hornin\nperheessä oli vuosi sitten eräs suomalainen porvaristyttö; hänen\nnimensä olen unohtanut, mutta eräät ylhäiset herrat, jotka ovat\nkunnioittaneet häntä huomaavaisuudellaan, sanoivat häntä Lapinmaaksi.\nTosiaankin huonolla aistilla valittu lempinimi, hyvät herrat. Tämä\ntyttö oli kaunis, niin sanottiin -- se on minulle yhdentekevää -- ja\nhän oli saanut jonkinlaisen kasvatuksenkin. Kovaksi onneksi hän ei\nollut mikään Danaé. Jofur ei saanutkaan armoa hänen silmissään ja minä\nsoisin, että eräällä toisella henkilöllä, joka on korkea-arvoisempi\nkuin tuo tyttö, olisi ollut yhtä hyvä aisti. Kerrottiinpa niinkin, että\nhän oli aivan viaton ja hänen kunniansa tahraton. Se on mahdollista;\nainakin hän pakeni kreivi Hornin perheestä, välttääkseen mahtavan\nihailijansa vainoa. Kuitenkin salasi hän tämän vainon niin\ntunnollisesti, niin pyhästi kuin on tapana peittää isän hairahduksia.\nKaikki hänen teostaan annetut häpäisevät selitykset hän kärsi\nkernaammin kuin ilmaisi ruhtinaan heikkoudet, jotka -- jos ne olisi\nilmaistu tälle kansalle, joka ei osaa kunniastansa leikkiä laskea --\nolisivat kovin halventaneet kruunun loistoa ja sen miehen arvoa, joka\nsitä kantaa. Mitä teidän majesteettinne arvelee? Eikö tämä tyttö olisi\nansainnut parempaa kohtaloa?\n\nKuningas koki nauraa. -- Aisopos, -- sanoi hän, -- kadehtisi teidän\nmajesteetiltanne tuota kykyä, jolla te kerrotte siveyttä opettavia\nsatuja noin erinomaisen nerokkaasti ja huvittavasti.\n\n-- Malttakaa, sire! Tulemme opettavaiseenkin osaan. Tyttö ei välittänyt\nminkäänlaisista vaaroista päästäkseen kotiseudulleen ja kadonneen\nisänsä luo. Kovaksi onneksi oli hänellä setä, joka luuli vanhan ajan\nrehellisyydellä ja kunnialla vielä olevan arvoa Tukholmassa. Vihoissaan\ntytön karkaamisesta hyväntekijänsä, kreivitär Hornin luota, ja\ntuntematta sen syitä, joita ei tyttö sanallakaan ilmaissut, pakotti hän\ntytön palaamaan kanssansa Tukholmaan ja anomaan kreivittäreltä\nanteeksi. Tyttö teki sen, ja hän teki sen, sire, ilmoittamatta\nsilloinkaan salaisuutta, joka olisi voinut saattaa ikävään välikäteen\nhenkilöitä niin ylhäisiä, ettei vähintäkään varjoa saisi heihin\nlangeta.\n\nKuningas vastasi vain olkapäitänsä kohauttamalla. Kuinka saattoikaan\nkuningatar, ylhäinen, 34-vuotias nainen, sekaantua mokomiin pikku\nasioihin? Fredrik I unohti, että 34-vuotias nainen kaikista vähimmin\nvoi antaa anteeksi sen, että hänellä on nuorempi kilpailija.\n\nKuningatar jatkoi yhä enemmän kiivastuen puhettaan, katsoen suurilla\njäykillä silmillään terävästi Bertelsköldiin: -- Viimein tyttö\npakotettiin puhumaan. Eräs henkilö hovissa oli niin hävytön, että pani\ntoimeen ryöväyksen, luultavasti koroittaakseen hänet -- tuon halvan\nporvaristytön -- Diana de Poitiers'in tai herttuatar de la Valliéren\narvoon, en tiedä, kummanko; no niin: tämä henkilö antoi eräälle\nLeporellolle, palvelijalleen, viittauksen, ja tyttö ryöstettiin\ntoistamiseen Gil Blas'ilta joutuakseen Don Juanin omaksi. Onneksi antoi\nhänen epätoivoinen tilansa hänelle rohkeutta pelastaa itsensä; sen hän\nteki siten, että solmi uutimia toisiinsa ja laskeutui niitä myöten\nmaahan toisen kerroksen ikkunasta. Vielä kerran vältti hän vainoojansa.\nYösydännä ja vilusta väristen etsi hän turvaa erään hovinaiseni,\nkreivitär Liewenin, luota. Täällä, vasta täällä, sire, ilmaisi hän,\npuhdistaakseen itsensä, kaikki nuo häväistykset ja juonet, joiden\nuhrina hän niin kauan oli ollut; ja te, kreivi Bertelsköld, te voitte\nnyt kieltäytyä tunnustamasta sisartanne sisareksenne, jos teillä on\nsiihen rohkeutta. Mutta sitäpä teillä ei ole. Te olette pettänyt minut,\nkreivi, hävyttömästi pettänyt minut! Minä pidin teitä aatelismiehenä,\nvaltiomiehenä; minä olin vähällä uskoa hoitoonne kruunun korkeimmat\nedut, ja te olette pakottanut oman sisarenne paljastamaan teidät.\nKatala teeskentelijä, luuletteko Ulriika Eleonooran antavan kohdella\nitseänsä Orleansin herttuattaren tavoin? Ettekö pelkää, kaksikielinen\nonnenonkija, että vihani vielä kerran on musertava teidät? Ah, Hessenin\nherra, ja te, Tyhjälän kreivi -- missä teidän kreivikuntanne lienee\naikoinaan ollut! -- sentähden, ettei enää ole _häntä_, jota te ja\nmaailma vapisitte, luulette te saavanne polkea jalkainue alle naisen ja\npuolison pyhimpiä oikeuksia; mutta te olette unohtaneet, molemmat\nherraseni, että se nainen vielä tänäkin päivänä on Ruotsin kuningatar!\n\nUlriika Eleonoora peitti vähäksi ajaksi kasvonsa hienolla\npitsinenäliinallaan ja sysäsi pois kuninkaan käden, kun tämä tarttui\nhänen käteensä, painaakseen sitä huulilleen. Sitten hän jatkoi vähän\nmieltänsä malttaen:\n\n-- Tällä tytöllä, tällä \"Lapinmaalla\", niinkuin häntä nimititte, oli\nrakastaja, alhainen, mutta kunniallinen ihminen niinkuin tyttö itsekin.\nHän tuli tytön jäljessä tänne, pelastamaan häntä teidän kynsistänne, ja\nteidän kätyrinne heitättivät hänet vankeuteen, päästäksensä hänestä\nerilleen. Eikö niin?\n\n-- Teidän majesteettinne, joka on kaikkitietävä, -- vastasi kuningas\nkärkevästi, -- tietänee myöskin, että tuo mies on suomalainen sissi,\njoka on tehnyt Tukholmassa itsensä syypääksi kotirauhan rikkomiseen, ja\nettä on luvattu palkinto hänen hengestään.\n\n-- Tiedän, sire, että siihen aikaan, jolloin teidän suuri sotataitonne\nei voinut estää vihollista polttamasta ja ryöstämästä Ruotsin\nrannikoita, tämä nuori mies oli yksi niitä suomalaisia sissejä, jotka\nhäiritsivät vihollista sen omalla alueella. Hänen rikoksensa, sire, on\nettä hän on aselevon aikana polttanut yhden venäläisen kaleerin ja että\nhän Tukholmassa on koettanut suojella turvatonta tyttöä. Minä olen\nvast'ikään käskenyt päästää hänet vapaaksi.\n\nKuninkaalta loppui jo kärsivällisyys. -- Teidän majesteetillanne on\nvalta käskeä, -- sanoi hän, -- mutta sallikaa minun muistuttaa, että\ntämmöinen perhekohtaus paremmin olisi sopinut suoritettavaksi kahden\nkesken...\n\n-- Että teidän, sire, sitten sopisi irstaissa jahtiseuroissanne pitää\npilkkananne naista, jolla oli se heikkous, että hankki teille kruunun!\nJa että teidän mateleva virka-aatelistonne yhä edelleen saisi\nrankaisematta tehdä pilkkaa kuningattarensa kunniasta! Kreivi\nBertelsköld arvannee paremminkin kuin teidän majesteettinne,\nminkätähden hänellä on ollut kunnia olla läsnä tässä kahakassa.\nMuutoin, -- jatkoi nyt kuningatar ylpein, ylenkatseellisin ilmein, --\non meille aivan yhdentekevää, mitä tämä herra näkee hyväksi ajatella\nmeidän kuninkaallisesta persoonastamme.\n\n-- Alamainen ajatukseni, -- vastasi kreivi pilkallisesti, -- on aina\nnöyryydessä ihmettelevä teidän majesteettinne yleviä ominaisuuksia\nsilloinkin, kun olen niin onneton, että näen intoani ja uskollisuuttani\nepäiltävän...\n\n-- Emme halua kuulla teidän ajatustanne, herra kreivi. Onhan teillä\nmaatiloja, eikö niin? Jossakin paikassa kuussa? Olette aina pyrkinyt\nkukkuloille. Me toivomme maaseudun ilman tekevän teille hyvää.\nOdottakaa, jääkää tänne vielä hetkiseksi! Saatte olla läsnä todistajana\nvielä toisessa kohtauksessa.\n\n-- Käskeekö teidän majesteettinne vielä jotakin? -- puuttui puheeseen\nkuningas, pyyhkien hikeä otsaltaan.\n\n-- Sallitteko, sire, minun puhua muutamia sanoja teidän nimessänne,\nniinkuin te vielä kaksi vuotta sitten puhuitte minun nimessäni?\n\n-- Ellen erehdy, on teidän majesteetillanne ollut puheenvuoro kaiken\naikaa. Voinko muuta kuin olla ääneti?\n\n-- Voitte, sire, te voitte antaa suostumuksenne. No niin!\n\nJa kuningatar helisti kelloa. Ovet aukenivat, ja sisään astui Maria\nLarsson, vavisten, ja Elias Pietarinpoika, joka vähän hämmästyi\nnähdessään itsensä näin ylhäisessä seurassa. Kuningatarta palvelevat\nnaiset ja herrat jäivät edelleen ulkopuolelle, ja ovet suljettiin taas.\n\nUlriika Eleonoora katseli hetkisen aikaa nuorta tyttöä tuimasti.\nKenties tunsi hän halua musertaa ja nöyryyttää tämän viattoman\nkilpailijan; mutta voitonvarmuus tukahdutti sen vihan, minkä\nmustasukkaisuus taas oli vähällä sytyttää hänen rinnassaan. Hän koetti\nnyt sanoihinsa sovittaa armollisen kuningattaren ylevyyttä ja\nlempeyttä.\n\n-- Lapsukaiseni, -- sanoi hän Marialle, -- hänen majesteettinsa, joka\nmielipahakseen on kuullut kelvottomain ihmisten ahdistelleen sinua ja\njoka ei mitään sen hartaammin suo, kuin että kaikki hänen rehelliset\nalamaisensa nauttisivat täyttä oikeutta, on nähnyt hyväksi käskeä minun\nottaa sinut erityiseen armolliseen suojelukseeni. Ja ettei sinulta,\nkotiseudullesi kohta palatessasi, puuttuisi suojelijata, joka\ntästälähin voi puolustaa sinua kaikkia loukkauksia vastaan, on hänen\nmajesteettinsa armollinen tahto -- ellei sinulla itselläsi ole\nmitään sitä vastaan -- että sinut tulevana sunnuntaina meidän\nhovikappelissamme vihitään yhteen tämän nuoren miehen kanssa, joka\nrakastaa sinua ja jota on vainottu yhtä syyttömästi kuin sinuakin.\nOnhan se teidän majesteettinne oma korkea käsky, ellen erehdy?\n\n-- Aivan niin! Hänen majesteettinsa kuningatar on armollisimmasti\nnähnyt hyväksi noudattaa mieltäni, -- vastasi kuningas, huultansa\npurren.\n\n-- Muutoin jää minun asiakseni hankkia holhoojasi suostumus ja pitää\nmyötäjäisistäsi huolta. Sinä saat kotiin palattuasi valita parhaan\nkaupungintalon tai parhaan maatilan Vaasan läänistä, kumman vain\ntahdot, ja nostaa ostosumman käsirahastostani. Että sitten vielä\nkuninkaallisella suosiollamme korvaisimme sen häväistyksen, jota sinä,\nlapseni, olet niin syyttömästi kärsinyt, tahdomme me, hänen\nmajesteettinsa ja minä, yhdessä hovimme kanssa, kunnioittaa teidän\nhäitänne kuninkaallisella läsnäolollamme. Eikö niin, teidän\nmajesteettinne? Ja te, kreivi Bertelsköld, joka niin jalomielisesti\nolette tämän tytön kohtaloihin osaa ottanut, ette suinkaan ole\nlaiminlyövä siihen iloiseen tilaisuuteen saapumasta?\n\nKuningas nyökäytti päätään, Bertelsköld kumarsi -- molemmat\näänettöminä, kiukustuneina ja nöyryytettyinä.\n\n-- Minä kiitän teitä, sire! Minä kiitän teitä, herra kreivi! -- jatkoi\nkuningatar, pistellen joka sanallaan. -- Mikä onni, lapseni, kun\njalomielinen kuningas ja uskollinen aatelisto yhtyvät suojelemaan\nhalvimpainkin alamaistensa viattomuutta ja oikeutta! Jääkää hyvästi,\nystäväni, me näemme vielä toisemme! Hyvästi, sire; älkää panko itseänne\nkovin alttiiksi tulevalla metsästysretkellä! Hyvästi, herra kreivi!\nSanokaa kreivi Hornille terveisiä, kun tapaatte hänet, ja vakuuttakaa\nhänelle meidän armollista suosiotamme.\n\n\n\n\n17. KEVÄT 1722.\n\n\nOi, jos poltetut asunnot, hävitetyt vainiot, köyhyys, kuoliaaksi\nlyödyt, kidutetut tai vankeuteen ja orjuuteen viedyt ihmiset, jos\nvaltiolliset onnettomuudet, niinkuin menetetyt maat, hunningolle\njoutuneet raha-asiat ja yleinen voipumus, olisivat ainoat seuraukset\npitkällisestä ja hävittävästä sodasta, niin ei se näky lähimainkaan\nolisi kamalinta, mikä ihmisen silmää kohtaa tämän maailman\nveljessodissa. Asunnot voidaan jälleen rakentaa, vainiot jälleen\nkylvää, asukkaat voivat jälleen lisääntyä luonnon viisaan järjestyksen\nmukaan, joka suurten hävitysten jälkeen tekee kansat kahta\nhedelmällisemmiksi. Niin ikään voidaan valtakunnatkin voipumuksestaan\nkohottaa ja menetetyt alueet, viljelemällä omien rajojen sisäpuolella\nolevia maita, ikäänkuin takaisin valloittaa. Mutta suurin kaikista\nonnettomuuksista, joka täyttää katselijan mielen haikeimmalla surulla,\non suuri siveellinen rappiotila, joka tavallisesti seuraa sodan\nhävityksiä ja joka Suomessakin seurasi Isoavihaa. Sinä, jota ehkä tässä\nkertomuksessa silloin tällöin on kammoksuttanut nähdessäsi senaikaista\nsiveellistä turmelusta, ole varma siitä, että olet saanut siitä vain\nkaukaisen aavistuksen. Se on ollut kertomuksen todenmukaisuuden vuoksi\nvälttämätöntä, mutta sinua on säästetty tutustumasta törkeimpiin ja\nkauhistavimpiin rikoksiin yhteiskunnan alemmissa kerroksissa, missä ei\nsivistynyt pinta peitä tuota hillitöntä ja iljettävää itsekkyyttä,\njonka siemenet on kylvetty itsekunkin ihmisen sydämeen. Sen, joka\nkerran tahtoo kuvata Isonvihan kaiken hirvittävän todellisuuden, täytyy\nkuvata nainen, joka yksinään talvisena yönä jäätä kulkiessaan syö\nkuolleen lapsensa, taikka -- kenties se kuva on vielä sattuvampi --\nnainen, joka, verisen tappion jälkeisenä päivänä kurjan hopeapenningin\npalkasta Juudaksen tavoin suutelee miehensä murhaajaa ja maansa\nvihollista.\n\nOnnellisiksi saamme katsoa itsemme, että tämän syvän turmeluksen aikana\ntämä kuolluksiin asti ruhjottu Suomen kansa toki ylimalkaan nääntyi\nkunniallisesti ja miehuullisesti, noustakseen uuden huomenen koittaessa\njälleen pystyyn. Kaikkein synkimpäin tapausten rinnalla, joista\nhistoria kertoo, esiintyy lieventävinä ja sovittavina jalojen\nuhrausten, hädän katkerimpina hetkinä osoitetun uskollisuuden ja\nkieltäymysten muistoja, joita nähdessään sydän sykkii ilosta ja\nihastuksesta, samalla kuin synkimmät varjot useinkin ainoastaan\nkirkastavat hyveen ja kunnollisuuden luomia valokohtia. Paha vain, että\nkohta puolentoista vuosisadan yö on kätkenyt useimmat näistä jaloista\nteoista unholaan -- jäljelle jääneet riittävät kumminkin puhdistamaan\nisien muistoa jälkimaailman silmissä.\n\nJa nyt, hyvä lukija, viemme sinut seikkailuista, vaaroista, suruista ja\nhädästä Suomen pohjoiselle rannalle ihailemaan erästä kaunista\nkevätiltaa alkupuolella kesäkuuta 1722. Kevät oli myöhäinen, mutta tuli\näkkiä, niin että puut muutamissa päivissä puhkesivat lehteen. Ei\nmilloinkaan ole mitään kevättä Suomessa niin oudoin tuntein vastaan\notettu. Palaavista pakolaisista tuntui niinkuin he nyt lähtisivät uutta\nelämää elämään. Kaikki heidän ympärillään näytti niin oudolta. Alussa,\nlumen sulaessa, he surullisin tuntein katselivat entisten kotiensa\nsoraläjiä, metsittyneitä vainioitaan ja metsää, joka oli kasvanut\ntiheäksi kyläin entisille paikoille, umpeen sortuneita kaivoja,\nlahonneita aitoja ja ovettomia, ikkunattomia kirkkoja. Mutta kun ruoho\nalkoi vihannoida ja puut lehteä tehdä ja järvien sinisten aaltojen\nloiske taas alkoi kuulua heidän ympärillään, näytti heistä maa kaikessa\nautiudessaan niin sanomattoman ihanalta, etteivät he ikinä ennen olleet\nsen vertaista missään nähneet. Olihan tämä kumminkin heidän oma armas\nmaansa, heidän lapsuutensa rakas seutu, eikä heidän enää tarvinnut,\nniinkuin muinoin Baabelin juutalaisten, ripustaa harppujaan pajupuihin\ntuntemattomalle rannalle ja kyynelillään kostuttaa muukalaisen\narmoleipää. Vähätpä siitä, että paljon puutetta ja monia murheita vielä\noli edessä, ennenkuin he voivat saada uuden asuinpaikkansa kuntoon ja\nodottaa elonsatoa, jonka kylvökin vielä oli tekemättä! He tekivät nyt\ntyötä ilolla ja innolla, sillä he tekivät sitä uutta kotia ja parempaa\naikaa varten; sillä olihan heillä taas isänmaa ja tulevaisuus, joita\nvarten kannatti elää.\n\nEräänä kesäkuun iltana, kun koivut äsken auenneine viheriäisine\nhiirenkorvineen katselivat kuvaansa kirkkaan Lohilahden pinnasta,\nnähtiin erään ennen muinoin kookkaan, mutta nyt suruista ja vanhuudesta\nkumarruksissa olevan harmaapään verkalleen vaeltavan maantietä, joka\nUudestakaarlepyystä vie etelään päin Vaasaan. Tultuaan talon uuden ja\nvalkoisen aidan niin ikään uudelle veräjälle, istahti hän kivelle\nlevähtämään. Tien vasemmalla puolella oli vasta rakennettu talo, jonka\nhaassa kaksi lehmää ahnaasti jyrsi vielä lyhyttä nurmea. Mies ja nainen\nkuokkivat ahkerasti pientä peltotilkkua. Oikealla puolen tietä oli\nlahti, ja sen rannassa rakensi toinen mies pienoista alusta, sillaikaa\nkun nuori nainen vähän matkan päässä hänestä keritsi muutamia uhkeita,\ntuuheaturkkisia lampaita. Ilta oli kirkas, tyyni ja lauhkea; koko\nluonto näytti myhäilevän rauhaa niinkuin olisivat ihmisten uudet\ntoiveet kahta ihanampina kuvastuneet sen armaista äidinkasvoista.\nVanhus näkyi olevan kahdella päällä, mennäkö edemmä vaiko asettua tähän\nyöksi, sillä vaellus oli nähtävästi häntä väsyttänyt.\n\nEnnenkuin hän vielä oli tehnyt päätöksensä, olivat rannassa olevat mies\nja nainen lopettaneet työnsä ja palasivat nyt tien poikki taloon.\nNähtyään ukon kivellä lepäävän, he pyysivät häntä ystävällisesti yöksi\ntaloon. Jäykästi päätään nyökäytettyään ja kiittämättä näin\ntavallisesta vieraanvaraisuudesta seurasi hän sitten heitä taloon.\n\nHeidän sisään astuessaan olivat vanhat tuttavamme, Heikki ja Riitta,\nmyöskin palanneet kuokkamaalta, ja yksinkertainen illallinen oli pian\nvalmiina pöydällä. Elias Pietarinpojalla ja hänen nuorella vaimollaan\nMarialla -- sillä nämähän ne olivat rannassa työssä olleet -- oli\nmuuten jonkinlainen kunniasija pöydässä lähinnä Heikin appi-isää;\nHeikki ja hänen vaimonsa olivat pakottaneet heidät siihen, sittenkun\nElias nyt oli ostanut koko tilan. Mutta tällä kertaa annettiin\nkunniasija maantieltä tulleelle harmaapäälle, joka kursailematta sen\nomistikin. Aikakauden kaunis tapa vaati, että vanhuksia tällä tavoin\nkunnioitettiin.\n\nKun vanhus ruokalukua luettaessa otti karvaisen talvilakin päästään,\nsamassa paljastaen kaljun otsansa ja aaveentapaiset, harmaapartaiset\nkasvonsa, kalpeni Maria äkkiä, mutta tointui jälleen ja kuunteli nyt\nkiinteällä tarkkuudella miesten puhetta.\n\n-- Tänään olemme tehneet koko paljon työtä, -- sanoi Elias Heikille.\nSinulla ja Riitalla on hernemaa valmiina, ja minä olen pannut kaaripuut\npieneen purteeni, joka ennen syksyä on tuova meille, mitä tarvitsemme,\nTukholmasta. Purren nimeksi pannaan Maija; kaikilla Maijoilla on hyvä\nonni, -- lisäsi hän, ihastunein silmin katsahtaen kauniiseen vaimoonsa.\n\n-- Ja kaikilla Riitoilla samaten, -- vastasi Heikki myhäillen. -- Kyllä\ntäällä, vaariseni, on raatamista syksyyn mennessä. Ohrapellon olen nyt\nsaanut kylvetyksi, ja hernemaan kylvämme huomenna, mutta ruispelto\nantaa meille työtä koko kesäksi, ja sitten saamme odottaa viljaa\nsyksystä vielä vuoden. Tänä talvena olemme syöneet enimmäkseen pettua,\nmutta Eliaksen ja Marian tultua Tukholmasta kotiin, armollisen\nkuningattaremme antamin apurahoin, on meillä ollut selvä leipä,\nniinkuin näette. Hän on nyt isäntä, näettekö, ja minä vain lampuoti,\nmutta kun hänellä vielä on vanhat tapansa ja hänen mielensä palaa\nulapoille aukeille, niin minä hoidan maanviljelystä, kunnes saan toisen\ntilan. Eikä ole Mariakaan kovin ylpeä istuakseen pöydässä meidän\nkanssamme, vaikka on käynyt oppia kreivittären luona ja pitänyt\nhäitänsä kuninkaan ja kuningattaren armollisesti läsnäollessa. Meillä\non kauhean armollinen kuningas tätä nykyä, ja kuningatar, se kuuluu\nloistavan kuin messinkiviulu juhannuskokolla.\n\n-- Kyllä tässä nyt eteenpäin mennään, jos Herra on niin armollinen,\nettä antaa kasvua maalla ja tuulta merellä, -- sanoi Elias, keskeyttäen\nystävänsä ylistykset. -- Kyllähän minunlaisestani maankulkijasta tuntuu\nhiukan oudolta ruveta muitten ihmisten tavoin yhdessä kohden asumaan;\nmutta kun minulle käy ahtaaksi maalla, otan minä pikku Maijani mukaan\nja lähden Tukh -- niin no; ei Maija tahdokaan merelle, hän neuloo\nennemmin sukkaa ja kutoo sarkaa täällä kotona. Hän se täällä vallitsee,\ntiedättekö; muuten olin ajatellut pyrkiä porvariksi Uuteenkaarlepyyhyn,\nkoska merenkulku ja maanviljelys eivät oikein tahdo sopia yhteen, mutta\nMaijalla ei ole halua kaupunkielämään, ja mitä hän tahtoo, sitä tahdon\nminäkin. Nyt voitte maistaa kotipanoista oluttamme, ukkoseni; olemmehan\ntoki saaneet maltaita tänä vuonna. Saatte uskoa minua, kun sen sanon,\nminä, joka tähän asti olen elänyt sodasta ja vainosta: Jumala rauhaa\nsiunatkoon! Ellei rauhaa olisi, saisimme kaikki elää puolella\nruoka-annoksella.\n\n-- Rauhaa? -- jupisi maantieltä tullut äijä, synkästi pudistaen\nharmaata päätänsä; -- mitä hyvää on kuolleilla rauhasta?\n\n-- Kuuluu niinkuin olisitte paljon menettänyt sodan takia, vaariseni,\n-- sanoi Elias osaa ottavasti. -- Mutta älkää antako murheelle ikuista\nvaltaa; kyllä Jumala vielä ohjaa kaikki parhainpäin.\n\n-- Yksitoista lasta! Yksitoista lasta! -- jatkoi vanhus,\nsilminnähtävästi yhden ainoan ajatuksen valtaamana. -- Kahdeksan\npoikaa! Pitkiä, reippaita, vahvoja, kaikki kuutta jalkaa ja kolmea\ntuumaa, paitsi nuorinta! Benjamin-raukkani -- vanhuuteni ilo -- oli\nkolmea tuumaa lyhyempi. Seitsemän on kaatunut; kuusi otti Bertelsköld;\nolette kenties kuulleet? -- Ilmajoella -- talvella -- suksilla --\nkaikki kuusi yhtenä aamuna; se on jo vanha asia. Seitsemännen otti\nkuningas mukaansa Norjaan; senkin olette kai kuulleet; se tapahtui\njouluyönä; yksin vuoretkin värisivät vilusta; poikaparka ei ollut kiveä\nkovempi. Entä Benjamin sitten; olisittepa nähneet Benjaminin, hän oli\nniin lempeäkasvoinen kuin tuossa tuo nuori nainen; niin, hän itkenee\nnyt silmänsä punaisiksi. Me korjasimme eräänä päivänä maahan tallattua\nruistamme; silloin tulivat kasakat ja nostivat pienen Benjaminin\nhevosen selkään... Siitä päivästä alkaen en enää uskonut Jumalaan.\n\n-- Mutta, -- sanoi Elias yht'äkkiä, nähdessään Marian painavan kasvonsa\nkäsiinsä, -- kuka te olette, vanhus, joka olette niin paljon menettänyt\nja syytätte siitä laupiasta Jumalaa?\n\nVanhus jatkoi kysymystä kuulematta: -- Minä juoksin ratsastajain\nperässä niin kauan kuin jaksoin -- päivän -- kaksi päivää --\nviikoittain -- kuukausittain: en tiennyt viimein, missä olinkaan.\nVenäjällä minä jo olin, jossa ei kukaan minua ymmärtänyt. He näkivät\nminun menehtyvän, ja he antoivat minulle leipää. Minä sanoin heille:\nantakaa minulle viimeinen, ainoa poikani takaisin! Jaakopilla oli vielä\nyksitoista poikaa, kun nämä veivät hänelle Joosefin verisen paidan, ja\nkuitenkin raastoi hän vaatteensa rikki ja ripotti tuhkaa päähänsä.\nMinulla ei ole yhtään, ei yhtään! Mutta he eivät ymmärtäneet minua.\nSitten en osannut takaisin -- kerjäten pääsin eteenpäin, yksinäni\nköyhänä kuljeksien ... ja kuitenkin oli minulla neljä isoa maatilaa...\nolihan minulla yksitoista lasta. Mutta eipä Jumalaa olekaan! Jos Jumala\nolisi, olisi hän jo ammoin minua armahtanut.\n\n-- Tiedättekö niin varmaan, ettei hän tee sitä nyt, vaikka\nsokeudessanne ja murheessanne kiellätte hänet. Olihan teillä kolme\ntytärtäkin?\n\n-- Kolme tytärtä ... kaikki kauniita kuin päivän valo ... ja nuorin\nniistä oli, lähinnä Benjaminiani, kaunein ja armahin heistä kaikista.\nMutta he ovat kaikki jättäneet minut, kaikki unohtaneet minut; ja enhän\ntiedä, onko heistä enää yhtään näillä ilmoilla?\n\nUkon näin puhuessa oli Maria hiljaa hiipinyt hänen lavitsansa taa ja\nhalasi häntä nyt kuumin kyynelin. -- Ettekö enää tunnekaan minua, isä\nkulta? kuiskasi hän nyyhkien hänen rinnoillaan. -- Minähän olen teidän\noma pikku Marianne, joka vielä olin lapsi, kun lähetitte meidät\nRuotsiin, ja sentähden en heti tuntenut teitä isäkseni. Voi, kuinka\nolen teitä etsinyt, isä parka! Mutta nyt ette saakaan enää lähteä\nluotamme, nyt tulette meille asumaan; nyt tulette taas uskomaan, että\non Jumala!\n\nVanhus katseli häntä jäykkänä ja liikkumatonna. Hän oli kokenut niin\nkovia kohtaloita, että hän oli miltei unohtanut, mitä ilo onkaan. Mutta\nnyt suli hänen sydämensä. Hän ummisti silmänsä ja avasi ne jälleen\nkatsellakseen tuota ihanaa, kukoistavaa tytärtä, ikäänkuin\nvarmistuakseen siitä, ettei koko tämä kohtaus ollut vain unelma\nmuinaisilta ajoilta. Kenties oli hän usein ennen, vaeltaessaan\nyksinäisenä ja köyhänä tuolla vieraassa maassa, nähnyt tämän kohtauksen\nunissaan, ja se oli kadonnut, jättääkseen hänet kahta yksinäisemmäksi\nköyhyyteen ja murheisiin. Nyt se ei enää kadonnut, nyt oli hän\nyht'äkkiä rikas jälleen, ja vavisten nousi hän lavitsalta, samalla sekä\nonnellisena että nöyryytettynä, polvistuakseen ja kunnioittaakseen\nJumalaa, jonka hän vast'ikään oli kieltänyt.\n\n-- Jaakopin Jumala siunatkoon sinua, lapseni, ja häntä, jota rakastat!\n-- kuiskasi hän. -- Niinkuin minä nyt tässä seison, niin seisoo koko\nmeidän Suomenmaamme tänä kevännä, ja on menettänyt kymmenen lasta\nyhdestätoista; mutta löydettyänsä yhdennentoista, tuntee se taas\nolevansa onnellinen ja rikas niinkuin ei koskaan olisi iloaan\nkadottanut. Tule, lapseni, on liian ahdasta täällä tuvassa.\nKatselkaamme, kuinka Jumalan armon aurinko laskee valossa ja nousee\nlaupeudessa!\n\nJa he menivät ihmeellisin tuntein ulos keväisen illan ilmaan -- tuon\nkeväisen illan, jolloin niin monet itkettyneet silmät Suomessa turhaan\netsivät omaisia, mutta jolloin myöskin niin monet erotetut sydämet\njälleen sykkivät voimakkaasti toisiaan vasten. Aurinko meni mailleen\nniemen kuusien taa, kullaten lahden tyyntä pintaa; ruisrääkkä narisi\nvainiolla; rauhallisten tervahautain ja kytömaiden savu kietoi\nvaippaansa taivaanrannan; etäältä kuului taas paimentytön laulu ja\nhaasta kellojen kalke -- kaikki uhkui rauhaa, valoa, luottamusta ja\ntoivoa, ja näin koitti taas rauhan ensimmäinen vihanta kevät Suomen\nerämaille.\n\n\n\n\n\n\nVÄLSKÄRIN YHDESTOISTA KERTOMUS.\n\nPORVARISKUNINGAS.\n\n\n\n\n-- Mihinkä viimeksi lopetimme? -- kysyi vanha isoäiti, kun tavallinen\nseura taas oli koolla eräänä iltana joulun ja uudenvuoden välillä.\nJuhla oli tuonut niin paljon huolia, että toimeliaalle talonemännälle\non suotava anteeksi, jos hän oli unohtanut menneet asiat nykyisten\ntähden.\n\n-- Kun kivekäs poltti venäläisen kaleerin, -- vastasi pikku Jonathan\nnopeasti, mutta vain puoliääneen ja ikäänkuin itsekseen, sillä kuri oli\nankara, ja lapset tohtivat harvoin avata suutaan vanhempain ihmisten\nläsnäollessa, ellei heiltä suorastaan jotakin kysytty.\n\n-- Muistelen kertomuksen loppuneen Uudenkaupungin rauhaan, jolloin\nihmiset tulivat taas järkiinsä, -- vastasi koulumestari, vetäen hänelle\nominaisella arvokkuudella siniraitaisen nuuskanenäliinansa taskustaan.\n\n-- Suokaa anteeksi, se loppui Rihtniemelle tehtyyn sotaretkeen ja\ntappeluun Gärdingen luona, -- puuttui puheeseen postimestari, kapteeni\nSvanholm, joka kernaasti muisteli kaikkea, mikä vain vähänkin vivahti\nsodalle.\n\nMutta Anna Sofian huomio oli kiintynyt lempeämpiin tapahtumiin. -- Eikö\nisoäiti muista erämaiden kevättä? -- huudahti hän. -- Olivathan\nkuningas ja kuningatar Elias Pietarinpojan ja Maria Larssonin häissä,\nja sitten näimme nämä eräänä iltana Lohilahden talossa, kun vanha\nTuomas palasi vaelluksiltaan Venäjältä.\n\n-- Nyt muistan sen, -- vastasi isoäiti. -- Olipa hyvä, että kerrankin\ntoki tuli oikeat häät. Paha vain, että niin harvinaisesta tilaisuudesta\nnoin vaillinaisesti mainittiin. Minä odotin perinpohjaista kertomusta\nhäistä: kuinka siellä kaikki kävi, miten morsian oli puettu, mitä\nvierailla oli yllään ja mitä siellä oli ruokana. Se on toki jotakin,\nmitä voi ymmärtää ja johon käy käsin koskeminen. Mutta jos tuo tai tämä\nkorkea herra, presidentti tai kuningas, on harjoittanut sitä tai tätä\nkonnuutta pettääkseen kunniallisia ihmisiä, niin se liikuttaa meitä\nkauhean vähän, varsinkin kun asia kerrotaan vain kautta rantain. Täytyy\ntunnustaa, etten koskaan ole menestynyt Torsten Bertelsköldin parissa;\nviekas hän oli jo poikana, ja yhä pahempi tuli hänestä vanhempana.\nMutta presidentiksi päästyään hän on vallan sietämätön. Hyi, mokomaa\ntunnotonta miestä!\n\n-- Kun kaikki punnitaan oikealla mitallaan, ei hän kenties ollut\nparempi eikä pahempi kuin koko sen ajan valtiotaito, -- vastasi\nvälskäri sävyisästi. -- Minkätähden maailma ällisteli Kaarle XII:ta?\nEipä suinkaan ainoastaan hänen urotekojensa, vaan yhtä paljon hänen\nrehellisyytensä tähden, joka sai hänet hyökkäämään suin päin seinään.\nSillä valtioiden kesken hyväksyttiin muuten aina se periaate, että\nkavalin petturi oli suurin mestari; eikä ollut olemassa yhtään petosta,\nmikä ei silloin saanut valtiollisen viisauden nimeä, kun vain\nnaapurilta oli jotakin anastettava. Myönnän kyllä, että meidänkin\naikamme valtiotaito hiljaisuudessa voi olla samaa mieltä -- niin\nsiltäpä tosiaankin näyttää: kaksisataa vuotta on oppi kansainvälisestä\noikeudesta ollut paperille kirjoitettuna, ja yhtäkaikki valtiot\nvieläkin elävät luonnontilassa, niin että mies se, joka voi kaapata\nrunsaimman saaliin joko kavaluudella tai väkivallalla. Mutta erotus on\nsiinä, että nyt on olemassa yleinen mielipide, oikeudentunto, joka\nkiroo petollisuuden ja usein yhdellä henkäyksellä pyyhkäisee\nhämähäkinverkot pois. Ja sentähden petollisuus ei nyt enää julkene\nkoristelemattomana esiintyä: se ei rohkene enää esiintyä periaatteena;\nse ei tohdi enää saarnata sitä oppia, jota Kaarle Kustaa Tessin tahtoi\nistuttaa Kustaa III:een, tämän vielä ollessa lapsi, että näet \"hyve on\nsekoitus hyvää ja pahaa\", aina asianhaarain mukaan. Muistettava on,\nettä Tessin oli Arvid Hornin jälkeen sen ajan Ruotsin suurin valtiomies\nja maineeltaan loistava nero, mikä hän kyllä olikin, eikä muutenkaan\nmikään huono mies.\n\n-- Katinkultaa -- väärää kultausta -- miekaton tuppi! -- jupisi\nkapteeni riemuiten. Svanholm vihasi koko sydämensä pohjasta kaikkea\nvaltioviisautta.\n\n-- Kutakin asiaa arvosteltakoon ansionsa mukaan, -- tarttui\nkoulumestari puheeseen vähän kiivastuneena. -- Ilman älykkäitä miehiä\nme kaikki olisimme taivasalla. Muistelenpa, että seitsemännenkintoista\nsataluvun valtiomiesten tapana oli vedota yleiseen mielipiteeseen.\n\n-- Oli kyllä, -- vastasi välskäri. -- Kun Pietari I, August II ja\nFredrik IV tekivät liiton Kaarle XII:ta vastaan koettivat he puhdistaa\nasiaansa lähettämällä kiertokirjeitä kaikkiin suuriin Euroopan\nhoveihin. Kaarle XII, tai oikeammin Piper, kumosi ne kynällä yhtä\nripeästi kuin miekalla. Tämä kävi sekä tavalliseksi että tarpeelliseksi\nkuta enemmän tasapainojärjestelmä kehittyi ja sotia alettiin käydä\nliittojen avulla. Yksi esimerkki useiden joukossa oli kuuluisa, v. 1739\ntapahtunut Sinclairin murha, jonka seurauksena oli vilkas kirjeenvaihto\nkaiken Euroopan nähden. Mutta taistelu tapahtui silloin hovien,\nhallitusten ja näiden palkattujen kynäniekkojen kesken. Erotus on\nsiinä, että meidän aikanamme tahtovat kansatkin saada mielipiteensä\nkuuluville ja keskustella sellaisista asioista sanakkaiden\nsanomalehtien avulla; ja kun seitsemännellätoista sataluvulla riippui\nasian menestyksestä katsottiinko se lopulta väkivallaksi vai\noikeudeksi, tapahtuu nyt, että yleinen mielipide panee vastalauseen\nsemmoisiakin asioita vastaan, jotka jo aikoja sitten on vakaantuneiksi\ntunnustettu. Ja samalla on naamari yhä löyhemmässä petollisten otsalla,\nsanottakoon heitä sitten valtioviisaiksi tai yksityisiksi\nonnenonkijoiksi. Meidän päivinämme olisi Torsten Bertelsköld, jos ei\nsuorastaan mahdoton, niin ainakin helposti paljastettu.\n\n-- Ellei hän olisi Talleyrand, -- virkkoi kapteeni Svanholm vähän\npilkallisesti.\n\n-- Veli on urhoollinen sotilas ja etenkin uuttera postimestari, --\njatkoi välskäri tuolla ivallisella totisuudella joka sopi hänelle niin\nhyvin; -- mutta enpä luule, että miestä, joka on pannut Napoleonin\nviralta pois ja viivoittanut Euroopan kartan, voidaan luotimitalla\npunnita. Palataksemme Bertelsköldiin, niin kuuluvat luonteet semmoiset\nkuin hänen oikeastaan murrosaikoihin, jolloin vanhat periaatteet on\nkumottu eivätkä uudet vielä ole täysin selvinneet. Vuonna 1721 oli\nvapaus Ruotsissa tuskin vielä muuta kuin yksinvallan kieltämistä; siitä\nolivat kaikki puolueet yksimielisiä ja heillä oli siis yhteinen pohja.\nMutta kun tuli kysymykseen rakentaa jotakin pysyvää tälle uudelle\nperustukselle, silloin syntyi heti kohta juopa hattujen ja myssyjen\nvälille, ja silloin ei voinut kukaan enää olla ystävä kaikkien\npuolueiden kanssa, pettääkseen heitä kaikkia. Koettakaamme katsoa tätä\naikaa suoraan silmiin.\n\n-- Jos minä saan sanoa ajatukseni, -- sanoi vanha isoäiti\npäättäväisesti, -- niin olisi oikein hyvä, jos voisimme päästä kaikista\nvaltiopäiväkiistoista. Olkaa hyvä ja pankaa sulkatöyhtöjä hattuihin ja\nnauhoja myssyihin, ja asettakaa ne sitten tekotukkaisiin päihin, joiden\nhiukset on ylöspäin sivelty ja puuteroitu, niin tulee siitä semmoista,\nminkä kaikki ymmärtävät. No niin, kuinka käy kuninkaan sormuksen? En\ntoki soisi, että se onneton kapine viimein turmelisi pienen Kaarle\nViktor Bertelsköldin, Kustaa Bertelsköldin ja hänen rouvansa pojan,\nhänen rouvansa, joka oli omaa sukua Falkenberg. En voi kieltää, että\nolen ikäänkuin vähän mielistynyt poikaan jo edeltäkäsin: hänen\nvanhempansa olivat kunniallisia ja siivoja ihmisiä; toivon, ettei poika\nperi heidän haluaan maailmaa kiertelemään. Ruvenneeko hän soturiksi?\n\n-- Se on tietty, jos hänessä on tarmoa vähänkään, -- sanoi kapteeni. --\nEi hän suinkaan koulumestariksi ruvenne?\n\n-- Jos hän ei siksi kelpaa, niin voi hänestä tulla ainakin\npostimestari, -- vastasi kapteeni Svanholmin pistosten ainainen\nmaalitaulu loukkaantuneena.\n\n-- Kummiseni -- tehkää hänestä jotakin oikein suurta ja komeata --\ntehkää hänestä kuningas tai ainakin sotapäällikkö, joka voittaa\nloistavia voittoja ja muodostaa uudestaan maita ja aikakausia! -- sanoi\nAnna Sofia säkenöivin silmin, innoissaan siitä onnellisesta\nmielijohteestaan, että 18:nnen vuosisadan historia olisi muutettava\npienen Kaarle Viktor Bertelsköldin eduksi.\n\nVälskäri nyökäytti päätään suopeasti myhäillen. -- Onpa suuri vahinko,\n-- sanoi hän, -- ettei Anna Sofia ole mitä Onnettaria, jotka kehräävät\nkohtalon lankoja ja panevat aikakausia kerälle; silloin olisi meillä\nvain pelkkiä sankareita ja ihania sankaritaruja. Sankarien haavoista\nvaluvan veren hän muuttaisi vaarainmehuksi, ja kaikki heidän\nympärillään vihmovat kyynelet hän loihtisi lauhkeimmaksi kesäsateeksi.\nEi -- Kaarle XII oli viimeinen romantikko[9] ja se sankari, joka hänen\njälkeensä esiintyi, Fredrik II, oli nero ilman sydäntä, oli kylmä,\nitsekäs ihminen ilman innostuksen kipinääkään. Seitsemännentoista\nsataluvun keskikohta oli juuri tuollainen kylmä, itsekäs aikakausi joka\nymmärryksellänsä sai suuria aikaan, mutta sangen vähän sisällisen\ninnostuksen avulla. Se oli Voltairen, Fredrik II:n ja Pompadourin\naikakausi...\n\n-- Ja Klopstockin, Haydnin, Svedenborgin, Linnén aikakausi, --\nhuomautti Anna Sofia.\n\n-- Olkoon menneeksi. Eihän ole ollut aikakautta jolloin ihmiskunnan\nsydän olisi herennyt sykkimästä. Mutta älä odotakaan saavasi semmoisina\naikoina tarun prinssejä kohdata. En voi mitään sille, että me siihen\naikaan esim. Ruotsista ja Suomesta turhaan saamme etsiä noita mainioita\nsotilaita, jotka vähän ennen hämmästyttivät maineellaan maailmaa. Sen\nsijaan tapaamme uuraita ihmisiä erämaita ojittamassa, kaupunkeja ja\nkyliä rakentamassa, maita viljelemässä ja meriä laivastoilla\nkyntämässä, sekä valistusta ja varallisuutta hävitettyihin seutuihin\nlevittämässä. Hyödyn aikana tämmöisenä, jolloin kaikki oli uudestaan\nrakennettava ja jokapäiväinen leipä ennen muuta hankittava, ei tapaa\nkimmeltäviä valopilkkuja, jotka silmää huikaiseisivat synkkävarjoista\ntaustaa vasten. Mutta jos rehellistä työtä kunnioitetaan; jos rauhan\nhyvillä töillä, valistuksen edistyksellä ja ihmisten onnella on jotakin\narvoa, loihtii tämä aika eteemme kuvan, joka niin monien koettelemusten\nperästä tekee mieltä rauhoittavan vaikutuksen. Pelkään, että Anna\nSofiaa on vaikea tyydyttää. Mutta mikäpä tässä auttaa? Jännittävä\nsankariaika on auttamattomasti mennyttä; meidän täytyy hakea uusia\naiheita kuulijoita jännittääksemme; saa nähdä, kuinka se onnistuu.\n\n-- Siis saamme nyt odottaa idyllejä: Atista ja Camillaa paimenpoikineen\nja -tyttöineen ja -- lampaineen? Ruusuisissa nauhoissa, vai kuinka?\n\n-- Sitä en lupaa. Luuletko intohimojen palavan laimeammin porvarin\ntakin kuin aatelismiehen samettinutun alla?\n\n-- Siis sarkaanpuettujen seikkailuja? Arvaanko oikein?\n\nVälskäri kopautti perät piipustaan takansyrjää vasten ja pystytti pari\nuutta pitkää halkoa palamaan. -- Nyt käymme aarteita kaivamaan -- sanoi\nhän.\n\n\n\n\nPORVARISKUNINGAS.[10]\n\n1. VALTIOPÄIVÄMIESVAALI.\n\n\nArmon vuonna 1738 ensimmäisenä päivänä toukokuuta oli Vaasan kaupungin\nvanhimmat ja porvaristo kutsuttu edellä puolenpäivän maistraatin eteen\nvalitsemaan edusmiestä läheneville lakimääräisille valtiopäiville\nTukholmaan. Jo varhain aamulla oli tässä pienessä kaupungissa\nhuomattavissa tavatonta liikettä. Käsityöläiset ja muut pienemmät\nporvarit olivat joukoittain lakanneet työstään, keskustellakseen päivän\ntärkeästä kysymyksestä kadunkulmissa tai majatalossa, joka samalla oli\nolutkapakka; etevimmät porvarit olivat päättäneet kokoontua pormestarin\nluo samasta tärkeästä asiasta keskustelemaan, ja kaupungin viskaalin\nnähtiin salaista puuhaa pitäen kulkevan talosta taloon tapaamassa\nniitä, joiden sana enimmän painoi. Silminnähtävästi oli nyt\nkaikenlainen vaikutusvalta käymässä, ja siinä oli pieni, mutta selvä\nkuva niiden monien pienten rattaiden pyörinästä, jotka yhdessä\nmuodostivat monimutkaisen valtiopäiväkoneiston.\n\nEikä ollutkaan valtiopäivämies mikään vähäinen mies näinä aikoina,\njolloin säädyt hallitsivat Ruotsin valtakuntaa kuninkaan ja\nneuvoskunnan avulla, joilla ei ollut muuta tehtävää kuin panna\npäätökset toimeen. Nämä kuningasvaltaiset säädyt tosin olivat\nmonipäinen olento ja sitäpaitsi nelijakoiset, niin että sangen vähäinen\nmurto-osa vallasta näytti tulevan kunkin valtiopäivämiehen osalle.\nMutta paitsi sitä, että kansan majesteettioikeudet tekivät tämän\nmurtoluvun yhden kokonaisen painoiseksi, riippui päätös aina viimeksi\nsiitä, mikä näistä monista murtoluvuista voi saada enimmän suunvuoroa\nvaltiopäivillä ja kohota siksi kokonaisluvuksi, jolla oli enin nollia\nkintereillään. Ja voihan halvimmallakin sotamiehellä olla marsalkan\nsauva repussaan. Vaasan kaupungin porvarit olivat siis vallan varmat\nsiitä, että valtiopäiväin ja samalla myös Ruotsin ja Suomen kohtalo oli\ntänä päivänä heidän käsissään, ja sentähden oli tekotukat mitä\nhuolellisimmin harjattu, sentähden kiilsivät messinkinapit ja\nkengänsoljet tavattoman kirkkaina, ja sentähden vedettiin parhaat\nmustat juhlasukat ylös polviin, huolimatta noilla ahtailla ja\nkiveämättömillä kaduilla vallitsevasta keväisestä kelirikosta.\n\nLuodakseen silmäyksen tämän valtiopäivämyrskyjen pienoiskuvan esiripun\ntaa, lähtenee lukija suosiollisesti käymään Pohjanmaan silloisen\nmaaherran, kreivi Kaarle Frölichin luokse hänen asuntoonsa Korsholmaan.\n\nVanha kivirakennus oli kadonnut ajan vaivoissa ja vastuksissa, ja sen\nsijalla kohosi vallien sisällä iso, mutta matala puuhuoneisto kaksine\nkylkirakennuksineen. Korsholma oli nyt kummallinen linnoituksen ja\nvirkatalon välimuoto. Uhkeat vallit oli hiljakkoin korjattu, portti oli\nrakennettu vankemmaksi, ja korkea lauta-aita, joka muodosti sisemmän\nvarustuksen, oli taas pantu täyteen puolustuskuntoon. Portin päällä oli\npuuhun leikattu valtakunnan vaakuna ja sen sydänkilvessä oli kaupungin\nvaakuna, kuninkaallinen maljakko; mutta sen alla upeili Frölichin suvun\nkreivillinen vaakuna. Tämä kaikki osoitti selvästi, että tuo\nuudenaikaistetun ritarilinnan asukas oli ensi sijassa sotilas, toisessa\nylimys.\n\nVanhan karoliinin kreivi Frölichin ulkomuoto osoittikin tämän arvelun\noikeaksi. Hän istui työhuoneessaan ylpeänä kyllä, mutta samalla\nyksinkertaisena niinkuin sotilaalle sopii. Hän oli siihen aikaan 58\nvuoden vanha, mutta näytti kymmentä vuotta vanhemmalta. Ei ikä eivätkä\nsotilaselämän pitkälliset vaivat olleet hänen kookasta varttaan\nkoukistaneet ja hänen tukkaansa vaalistaneet, vaan sen olivat tehneet\nne kaksi pahaa haavaa, jotka hän 37 vuotta sitten oli saanut Väinäjoen\nyli mentäessä. Hänen oli vaikea liikkua, sillä hänen toinen jalkansa\noli kangistunut; mutta käskevä ryhti ja hänen tuuheitten kulmakarvainsa\nalta singahtava kotkankatse ilmaisi ylhäisille ja alhaisille, että\nleijonalla vielä oli sekä kynnet että hampaat jokaiselle, joka vain\nrohkeni astua häntä askelenkaan liian lähelle.\n\nKello oli 8 aamulla, ja vanhalla herralla oli nyt juuri luonansa\nvieras, jonka kanssa pantiin kova kovaa vastaan. Hän istui\nkorkeaselkäisessä pähkinäpuisessa nojatuolissaan, ja hänen edessään\nseisoi ukko, joka oli yhtä pitkä kuin hänkin ja yhtä suurellinen\nkäytöksessään. Eikä tämä mies mikään vähäpätöinen mies ollutkaan, hän\noli Vaasan rikkain kauppias, vanha tuttavamme Lauri Larsson, siihen\naikaan noin seitsenkymmenvuotias, vaikka hän, päinvastoin kuin kreivi,\nei näyttänyt kuuttakymmentä vanhemmalta. Hänen tukkansa oli tuskin\nennättänyt vielä harmaantua; hänen jäntevä käsivartensa näytti\nkykenevän heittämään jättiläisenkin maahan, ja hänen lujasta\nkatseestaan loisti äly ja neuvokkuus, tarmo ja itseluottamus. Jos hän\nei olisi seisonut ja kreivi istunut, olisi outo saattanut jäädä\nepätietoiseksi siitä, kumpiko heistä oli maaherra, sillä siltä he\nkumpikin näyttivät.\n\n-- Hän siis, -- jatkoi maaherra nähtävästi tyytymätönnä, -- pysyy\nlujana päätöksessään eikä mukaannu minun tarkoituksiini?\n\n-- Alamainen ajatukseni on, että rehellinen mies tekee niin kuin katsoo\nvaltakunnalle hyödyllistä olevan, -- vastasi porvari.\n\n-- Hän aikoo puolustaa liittoa Venäjän kanssa?\n\n-- Teidän armonne tarkoittaa sopimusta, joka valtakunnan kaupalle ja\nmenestymiselle on välttämättömästi tarpeellinen. Siinä en näe mitään\npahaa.\n\n-- Vai niin! Hän mättää suunsa täyteen Venäjän jauhoja ja kukkaronsa\nhopeatalareita, se on hänen politiikkaansa. Hän ei älyä, että se\nnöyryyttää meitä sen silmissä, jonka edessä meidän tulisi ylpeimpinä\nesiintyä. Hän puolustaa kreivi Hornia?\n\n-- Rohkenen uskoa, että valtakunnan hoito on hyvissä käsissä.\n\n-- No, kuinka paljon on Horn maksanut hänelle hänen kallisarvoisesta\nalamaisuudestaan?\n\n-- Teidän armonne, viljani myyn, mutta en vakaumustani. Sitä ei myydä\nhyvällä eikä pahalla -- ei yhdelle kreiville enemmän kuin toisellekaan.\n\n-- Hiiteen, mies, pidä veikkonen vakaumuksesi. Minä kysyn, mitä etuja\nhän aikoo hankkia Vaasan kaupungille. Hän kai ei tyydy vähempään kuin\nettä Vaasa saa tapulikaupungin oikeudet?\n\n-- Ajatukseni on, että meidän suomalaiset kaupunkimme eivät koskaan\npääse edistymään, ellei niiden merenkulku tule vapaaksi.\n\n-- Joutavaa jaaritusta; niin ne kaikki lörpöttelevät. Ikäänkuin eivät\ntarpeeksi rikastuisi Tukholman kaupasta! Herrat rihkamasaksat tahtovat\nkäydä kauppaa Välimerellä palataksensa kotiin Espanjan grandeina!\n\n-- Tukholmalaiset tarjoavat meille mitä tahtovat niin kauan kuin meidän\nmarkkinamme ovat suljetut. Vuonna 1729 he tarjosivat ruistynnyristä\nmeille 24 killinkiä. Ei armollinen Jumala ole luonut Suomenmaata\nlaajoine rantamineen ja kauniine satamineen Tukholman keittiöpiiaksi.\n\nKaroliini kreivi Frölich, joka ei sotilaana eikä aatelismiehenä juuri\nsuuresti kunnioittanut tuota kauan allakynsin ollutta ja usein\nmatelevaa porvarissäätyä, katseli hämmästyneenä ja vihaisena tuota\nrohkeata kauppiasta, joka suorana ja pelkäämätönnä uskalsi vastustaa\nhäntä hänen omassa huoneessaan. Vanhan soturin sisu kuohahti. -- En ole\nkäskenyt häntä tänne kaupastaan väittelemään, vaan kysyäkseni, mitä\njärjestelmää hän aikoo puolustaa, jos hänet tänään valitaan\nvaltiopäivämieheksi, -- tiuskaisi kreivi.\n\n-- Olen jo sanonut teidän armollenne, että katson valtakunnan hoidon\nolevan hyvissä käsissä, -- vastasi Larsson yhtä tyynen näköisenä kuin\nennenkin ja vähänkään maaherran tuikeita katseita arastelematta.\n\n-- Vai niin. Siis on tahtoni, että kaupunki valitsee Aulinin.\n\n-- En tiedä, kenenkä kaupunki valinnee, mutta sen tiedän, että Ruotsin\nvaltakunnan perustuslaki vuodelta 1720 vakuuttaa porvaristolle oikeuden\nsaada itse valita edusmiehensä, vaivaamatta siihen korkeita\nasianomaisia.\n\n-- Piru teidät perii, mies, jos rohkenette käydä salahankkeisiin\nesivaltaa vastaan. Jumaliste, eikö siis minun tahtoni enää merkitsekään\nmitään Vaasassa?\n\n-- Se merkitsee paljon, teidän armonne, mutta ei niin paljon kuin\nRuotsin laki.\n\n-- Ulos ovesta -- ulos, kirottu jyväjuutalainen! Rohkenee vielä\nvastustaa minun hankkeitani! Minäpä, lempo vie, opetan teidät\npöyhistelemään. Ulos, sanon minä!\n\nLarsson kumarsi vähän, hyvin vähän vain uljasta otsaansa ja poistui\nverkalleen huolimatta enää virkkaa sanaakaan vihastuneelle\nesimiehelleen.\n\nKreivi Frölich ei oikeastaan ollutkaan mikään hirmuvaltias. Mutta\nvapaus oli vielä nuori, yksinvalta oli ikäänkuin kasvanut kiinni vanhan\nsukupolven luonteeseen, ja kuta kauempana maaherra oli valtakunnan\nkeskustasta, sitä suurempi oli vielä kiusaus esiintyä satraappina.\n\nPortailla kohtasi Larsson viskaali Spolinin, joka tuli jotakin\nilmoittamaan ja joka muutamia minuutteja sen jälkeen taas nähtiin\nkaupungilla saatuja käskyjä levittämässä. Larsson naurahti: hän tunsi\npohjalaisensa ja tiesi vanhastaan, mitä virkakäsky vaikuttaa.\n\nHeti kello 9:n jälkeen alkoi vaali ja sitä kesti kello 12:een asti.\nAlussa näytti siltä kuin olisi ollut tulossa kiivas taistelu ja kuin\nolisi sen tulos ollut epätietoinen, sillä alempi porvaristo katseli\nniinkuin tavallisesti karsain silmin kaupungin pohatoita ja oli\npäättänyt antaa äänensä ruokakauppias Aulinille, joka lupasi vaatia\nkovia lakeja nurkkamestariutta ja maakauppaa vastaan. Jos nämä olisivat\nvetäneet yhtä köyttä, olisi kenties heidän suurempi lukumääränsä\nvastannut rikkaampien ääniä, ja Larssonin voitto olisi ollut täpärällä.\nMutta kun tuli tiedoksi, että viskaali hääri maaherran asioilla Aulinin\neduksi, meni mies toisensa perästä Larssonin puolelle, ja kun kaikki\nolivat äänestäneet, huomattiin Larsson valituksi Vaasan kaupungin\nvaltiopäivämieheksi niin paljon suuremmalla enemmistöllä, että hänen\nvastustajansa oli saanut tuskin viidettä osaa äänistä.\n\nKreivi Frölich kuohui vihaa. -- Vielä minä keksin keinon, jolla saan\ntuon porvariskuninkaan valtaistuimeltaan syöstyksi! -- huudahti hän.\n\nLause tuli tunnetuksi, ja siitä päivästä alkaen kutsuttiin Lauri\nLarssonia porvariskuninkaaksi.\n\n\n\n\n2. RATSASTUS.\n\n\nSe paikka, jossa myöhempinä aikoina seisoi Vaasan kaupungin kaunistus,\nkomea, viimein kirkoksi muutettu hovioikeuden huoneisto, jonka Kustaa\nIII vuonna 1784 rakennutti vastapäätä Korsholman kunnasta, oli tämän\nkertomuksen ajalla suurimmaksi osaksi asumaton. Nykyisen kauniin,\nvanhan lehtokujan sijalle, jossa kuningas Kustaan muisto joka syksy\najan hallan panemana lakastuu ja joka kevät jälleen puhkeaa verekseen\nvihantaan, nähtiin Lauri Larssonin aikana rivi pieniä, lanttuja,\npersiljaa ja tilliä kasvavia ryytimaita, joita siellä täällä\nvaarain- ja viinimarjapensaat reunustivat. Mutta Korsholman\npohjoispuolella ja länteenpäin aina \"Salmeen\" asti ulottui laidunhaka,\njossa nuorison oli tapana leikkiä kesällä ja jossa koulupojat tekivät\nsotaisia hyökkäyksiä syyttömiä valleja vastaan.\n\nSaman toukokuun ensimmäisenä päivänä, jolloin valtiopäivämiesvaali\ntoimitettiin aamupäivällä, oli suuri joukko kaupungin lapsia ja\nnuorisoa lähtenyt hakaan iltapäiväänsä viettämään. Maa, joka vähäistä\nennen oli paljastunut, oli vielä kellahtava ja keväisen kostea, puut\nolivat vielä lehdettömät, ja ainoastaan vallien päivän puolella\nilahdutti silmää veres vihanta nurmi. Mutta jo tämä vähäinenkin\nvihannuus riitti keväisiä tunteita herättämään, kun taivas oli korkea\nja sininen ja kun auringon säteet kimaltelivat Salmen silloin vielä\nkirkkaassa vedenpinnassa. Nuorisolla oli hauskaa; palloa lyötiin ja\npiippaa lyötiin ja vannetta lyötiin; kissasilla ja rottasilla,\nväkisillä ja leskisillä oltiin ja \"fria vill Simon i Sälle'ä\"\ntanssittiin. Koulupojat, joilla oli iltapäivällä vappulupa, leikkivät\n\"ruotsalaisia ja venäläisiä\". Pienimmät heistä tulivat luokittain\nrummuilla ja kivääreillä varustettuina ja valmiina valloittamaan\nmaailman ja ensi aluksi Korsholman. Ei ole muistiin kirjoitettu,\nvoittivatko ruotsalaiset vai venäläiset tässä merkillisessä aseiden\nmittelyssä, mutta luultavasti olivat molemmat sotaakäyvät vallat viime\nlopussa tehneet sovintoliiton keskenään, koska he myöhemmin illalla\nkääntyivät uutta vihollista, kaupungin oppipoikia vastaan, jotka olivat\nkokoontuneet valleille leikkejä katsomaan. Sukuunsa olivat jo pojat;\nsillä kun pohjalaisella ei ole suurta sotaa, on hän hyvin halukas\nkäymään pientä; hän on maailman rauhallisin mies, kunhan vain joskus\nsaa sydämensä pohjasta mäikyttää. Nyt oli sitäpaitsi vanhoja tappioita\nkostettava, uusia voittoja saatava, ja ennenkuin aavistitkaan, oli\nsiellä käymässä uusi kalabaliikki \"kristittyjen ja turkkilaisten\"\nvälillä; ja koska voiton, niinkuin oikeus ja kohtuus vaati, lopulta\npiti kallistua kristittyjen puolelle, niin tapahtuikin nyt, että\noppipojat, urhoollisen vastarinnan jälkeen, vaatteet repaleina ja\nposket turvoksissa, karkoitettiin tappelutanterelta.\n\nSillaikaa kuin tämä tapahtui kaupungin puolella Korsholmaa ja itsensä\nrehtorin nähden, joka seisoi vallilla ja katseli huvikseen, niinkuin\nvanhan koulupukarin sopi, poikain urotekoja, varoittaen heitä vain\nsilloin tällöin jonkun koulunpalvelijan välityksellä aseita\nkäyttämästä -- nähtiin kaksi ratsastajaa lähenevän eteläpuolelta\nKristiinankaupungista tulevaa tietä ja pyörähtävän vallin mutkan\nympäri, johon he sitten seisahtuivat ottelua katselemaan. Toinen\nratsastaja, joka ajoi edellä, oli hyvin tunnettuun karoliiniasetakkiin\npuettu hoikka ja kaunis nuorukainen. Keveä matkaviitta oli hänen\nhartioillaan. Hän ratsasti nuoren kimon selässä, joka liikkui kuin\ntanssien ja jota vaivoin voi seurata se uupunut punainen ruuna, jolla\ntoinen matkamies ratsasti. Tämä oli vanhanpuoleinen ja hartiakas mies,\npuoleksi sotamies, puoleksi renki, mikäli voi päättää hänen harmaan\ntalonpoikaistakkinsa takana olevasta ratsurepusta ja siitä sotaisesta\njärjestyksestä, millä pari myttyä ja pari saapasta oli satulannuppiin\nsidottu.\n\nMolempien tultua linnanportille pidätti vanhempi hevosensa, ikäänkuin\nodottaakseen herraansa, joka oli ratsastanut portin ohi; mutta nuori\nupseeri ei tätä huomannut, vaan jatkoi ratsastustaan. Samassa hän sai\nnäyttää, ettei hän ollutkaan satulassa mikään variksenpoika.\nTurkkilaiset olivat juuri silloin joutuneet täydellisesti tappiolle ja\npakenivat nyt täyttä karkua vallin sivuitse, voittoisain kristittyjen\nmeluten ja kiljuen ajaessa heitä takaa. Kimo säikähti ja pillastui:\ntuulispäänä lensi se kivien ja kantojen yli. Kristityt ja turkkilaiset\nsaivat varoa korviaan, mutta ratsastaja istui hevosensa selässä kuin\nvalettu ja hänen onnistuikin, tehtyään jokseenkin pitkän kaarroksen,\njoka oli vaarallisempi muille kuin hänelle itselleen, hiljennettyä\nvauhtia palata takaisin vallien luo. -- No no, -- huudahti hän,\ntaputellen virmaa ja uljasta hevostaan kaulalle; -- häpeisit Bogatir\nnäyttämästä pahoja tapojasi Vaasassa! Siivolla, sanon minä! Luuletko\narolla olevasi?\n\nHevonen pysähtyi, mutta vilkutteli yhä korviaan, kuunnellen jokaista\nepäilyttävää ääntä. Hevonen ja ratsastaja olivat sillaikaa tulleet\nlännen puolelle valleja, eivätkä olleet enää kaukana Salmesta, kun\näkkiä uusi tapaus herätti ratsastajan huomiota.\n\nTällä puolen oli rauhallisempaa nuorisoa leikkimässä, lapsia, nuoria\ntyttöjä ja muutamia vanhempia poikia, jotka eivät välittäneet niin\njokapäiväisestä huvituksesta kuin taistelu pohjoispuolella valleja oli.\nOuto ratsastaja hurjan hevosensa selässä oli sitävastoin harvinainen,\nsuurta uteliaisuutta herättävä ilmiö Vaasassa; juoksut ja leikit\ntaukosivat ja toinen kysyi toiseltaan, kuka tuo korea herra mahtoi\nolla.\n\nOli kuitenkin kaksi leikkivää, jotka joko eivät olleet huomanneet\nvierasta tai eivät innoissaan hänestä välittäneet. Nämä olivat eräs\nnuori, hento ja ruskeasilmäinen tyttö, joka oli puettu lyhyeen\nvalkoiseen hameeseen ja oli vielä miltei lapsi, ja eräs pitkäsäärinen\nrehtorinluokkalainen, joka \"haukkaa ja kyyhkystä\" leikittäessä ajoi\ntyttöä takaa, mutta huolimatta seitsenpenikulmaisista askelistaan\nturhaan yritti häntä saavuttaa. Tyttö teki kuin metsäkauris satoja\nmutkia juostessaan, ja juuri, kun oli kiinni joutumaisillaan, kiepsahti\nhän aina taas syrjään. Mutta vähän aikaa paettuaan häätyi hän yhä\nlikemmä Salmea, ja siellä hänen tietystikin täytyisi antautua. Tämä\nnäytti häntä suututtavan, ja hän seisahtui hetkeksi rantamakasiinien\nluo, ikäänkuin etsiäkseen sieltä pakopaikkaa. Luultavasti huomasi hän\nkuitenkin tämän keinon arveluttavaksi, hypähti taas syrjään ja tuli\nniin erään vanhan lepän juurelle, joka kasvoi rannalla, likellä\nvedenrajaa puoleksi riippuen veden päällä kallellaan. Nyt oli hän\nvankina, sillä palaamaan hän ei päässyt. Mutta ajelijan juuri lähetessä\ntarttui hän puunoksaan ja kiipesi kuin kissa leppään. Pitkä,\nsaaliistaan varma koululainen seurasi kohta esimerkkiä. Ja niin\nistuivat kuin istuivatkin linnut samassa puussa. Mutta nyt kuului\nrasahdus, ja sama oksa, joka oli kestänyt pakenevan kyyhkysen, katkesi\nraskaamman haukan alla, ja poika pudota mulskahti pitkäkseen veteen.\n\nOuto ratsastaja oli pakoa ja ajoa huvikseen katsellen vähitellen\nratsastanut yhä likemmä. Nähtyään, mikä loppu leikistä tuli, ei hän\nkauan aprikoinut, vaan hyppäsi tuota pikaa satulasta alas ja riensi\nrantaan hukkuvaa pelastamaan. Onneksi ei hätä ollut niin suuri kuin\nmiltä näytti. Salmi, jossa vielä sata vuotta sitä ennen isot laivat\nolivat kulkeneet, oli jo 1738 melkoisesti mataloitunut Pohjanmaan\nsuuren luonnonilmiön, maan ylenemisen vaikutuksesta, ja tuo Vaasan\ntriviaalikoulun toivorikas vesa putosi sentähden aivan pehmeästi ja\nviattomasti neljää tahi viittä korttelia syvään veteen, jossa oli vähän\nharmaata mutaa pohjassa. Ennenkuin muukalainen vielä ennätti ojentaa\nhänelle taittuneen lepän oksan, oli hän jo likomärkänä ja liejuisena\nkavunnut rannalle.\n\nNäin ratkaisevaa tappiota ei sopinut jättää kostamatta. Siipeen\nammuttu ja kovin vihastunut haukka keksi taas kyyhkysen, joka ensi\nhämmästyksessään oli hypännyt puusta avuksi, mutta jonka nyt, kun näki\najelijansa vaarattoman aseman ja hänen muuten tuiki surkean tilansa,\npisti päähän ruveta niin raittiisti ja makeasti nauramaan kuin\nainoastaan kyyhkynen voi nauraa.\n\n-- Odotahan, -- huusi hurjistunut haukka -- kyllä mä sinut nauramaan\nopetan! -- ja samassa harppasi hän taas seitsenpenikulmaisen askelen,\nuhaten ryvettää ajettavansa valkoiset vaatteet saven liejulla. Tyttö\nlähti siis uudestaan pakoon, mutta varsin vähän oli hänellä nyt enää\npelastumisen toivoa. Kuta enemmän hän mitteli matkaa vallille, sitä\nselvemmin hän näki, että pakeneminen sinne oli mahdotonta. Mitä oli\nhänen tehtävä? Hän turvautui siihen ainoaan keinoon, mikä hänellä enää\noli tarjona, mutta johon harva tyttö hänen sijassaan olisi turvautunut:\nhän juoksi odottavan Bogatirin luo, pisti hyvin varovaisesti\nvasemman jalkansa jalustimeen ja istui, tiesi mitenkä, tuota pikaa\nsatulassa. Nähtävästi hän ei ensi kertaa hevosen selässä istunut.\nMutta mitä taitoa ja kykyä vaadittiin Bogatirin selässä, sitä\nei hän aavistanutkaan, ja tämä leikki oli päättyä pahemmin kuin\nhaukkasilla-olo. Tuskin oli virma hevonen tuntenut satulassa olevan\nkeveän kuormansa, tuntematta samalla herransa pelättyjä ohjia,\nennenkuin se karkasi halki haan kaupunkiin niin hirvittävää vauhtia\nettä tyrmistynyt ratsastaja menetti sekä kuulonsa että näkönsä. Hänen\nnähtiin päästävän ohjat kädestään, kallistuvan eteen päin ja\nvaistomaisesti tarttuvan molemmin käsin satulankaareen. Pian olivat\nhevonen ja tyttö näkymättömissä. Haukka oli loistavasti kostanut\nkyyhkyselle, ja nyt oli hänen vuoronsa hämmästyksestä kalpeana\ntuijottaa pois rientävän jälkeen.\n\nVieras upseeri koetti kaikkia niitä hyväilysanoja ja uhkauksia, joita\nhänen Bogatirinsa ennen tavallisesti oli totellut. Se ei auttanut, ja\nhän ymmärsi itsekin, että vast'ikään säikähtynyt hevonen oli uudestaan\npillastunut. Tyttö näytti olevan hukassa, eikä nyt ollut muuta neuvoa\nkuin kiirehtiä jalan Bogatirin jälkeen kenties tavatakseen tytön\njossakin maahan suistuneena ja pää murskautuneena.\n\nSilloin kuului läheltä Korsholman valleja vihellys niin kova ja kimeä,\nettä sen selvästi erotti kaiken sen hälinän seasta, mikä oli syntynyt\npillastuneen hevosen ohi karatessa. Muukalainen näkyi tuntevan tuon\näänen: hän seisahtui; hän kuunteli; hänen kalpeat kasvonsa punehtuivat,\nikäänkuin hän olisi hävennyt sitä, ettei itse voinut saada aikaan\nsamanlaista ääntä. -- Se on Istvan, se on minun uskollinen Tapanini, --\nsanoi hän pojalle, joka häntä seurasi. -- Tuota vihellystä ei voi\nkukaan matkia. Bogatir tuntee sen; se on Unkarissa syntynyt, ja tuo on\nse merkki, jolla unkarilaiset kutsuvat hevosiaan arolta. Kuuletko! Nyt\nhän taas viheltää!\n\nTuo kimeä, läpitunkeva ääni kuului vielä toisen ja kolmannenkin kerran.\nJa katso: kolmannen vihellyksen perästä nähtiin Bogatirin näköjään\naivan rauhallisena noudattavan ääntä ja hiljaista hölkkää lähenevän\nvalleja, joiden luona toinen ratsastaja helposti sai sen seisahtumaan.\n\nMuukalainen ja hänen seuralaisensa riensivät sinne. Valkopukuinen tyttö\npiti vieläkin suonenvedontapaisesti satulasta kiinni. Mutta hän oli\nmennyt tainnoksiin.\n\n-- Ester! Ester-kultani! Oi, hyvä Jumala, hän on kuollut! -- huudahti\neräs vaalea ja kaunis nuori nainen, joka tunkeutui esiin väkijoukosta.\n\n-- Eikö Veronika näe, että tyttö vielä pitää itseään kiinni? --\nhuomautti eräs koulunopettaja, joka nosti tytön hevosen selästä. Olikin\naika suuri työ, ennenkuin kädet saatiin satulasta irti.\n\n-- Kuka tuo nuori tyttö on? -- kysyi muukalainen osaaottavasti.\n\n-- Se on Ester Larsson, rikkaan Larssonin nuorin ja rakkain lapsi, --\nvastasi koulunopettaja.\n\n-- Niin, niin, siinä saapi Larsson nyt nähdä, kuinka käypi, kun\nlennetään ylemmä kuin siivet kantavat, -- jupisi eräs teurastaja, joka\naamupäivän vaalissa oli kuulunut Aulinin puolueeseen. -- Saadaanpa\nnähdä, että hän ratsastaa uhka-uljaasti valtiopäiville, mutta miten hän\nsieltä ratsastaa takaisin, ja kuka silloin hänelle viheltää, sitä ei\nvoi niin tarkoin tietää.\n\n-- Niinpä kyllä, -- sanoi muuan ämmä joukosta, --  muistakaa minun\nsanani, tämä, tämä ennustaa jotakin Larssonille. Ylpeys, ylpeys --\nmitenkä sanoo sananlasku?\n\n\n\n\n3. KREIVI JA PORVARISTYTTÖ.\n\n\nVieras nuori upseeri näkyi tahtovan hyvittää sen vahingon, johon hänen\nhurja hevosensa oli niin suuresti syypää. Hän riensi noutamaan vettä\nlähimmästä kaivosta, kostutteli sillä pyörtyneen tytön otsaa ja antoi\nhänen hengittää jotakin hyvätuoksuista hajuvettä, jonka hän otti\nsatulapussissa olevasta kotelosta. Hän saattoi nyt lähemmin tarkastella\ntytön kasvoja, eikä hänen säälinsä suinkaan vähennyt siitä, että ne\nolivat tavattoman kauniit. Ester Larsson oli enintään neljän- tai\nviidentoista vanha; hän oli vielä lapsi, niinkuin hänen käytöksensäkin\nkyllä oli osoittanut, mutta nuoruuden rajalla oleva lapsi; hoikka ja\nhento hän oli, tukka kiiltävän ruskea, iho vähän päivettynyt\nkevätauringon paisteesta, kädet liian hienot pikkukaupungin\nporvaristytön käsiksi. Pienoinen, vasemmassa kädessä oleva hohtokivillä\nkoristettu sormus ja pienoiset, tuota hienoa raumalaista tekoa olevat\npitsikalvosimet, jotka nyt ovat jääneet yhä enemmän pois käytännöstä,\nsittenkun eivät enää hinnan puolesta ole voineet kilpailla\nbelgialaisten koneteosten kanssa, vahvistivat muukalaisen ensimmäistä\narvelua, että tämä nuori tyttö oli rikkaan miehen hemmoiteltu\nlempilapsi.\n\nKenties joku vielä muistaa entisen pikku Veronikan joka samana iltana,\nkuin ankara setä otti niin tylysti vastaan Maria Larssonin, lähetti\ntälle lohdutukseksi palasen sunnuntaikakkuaan.[11] Veronika Larsson oli\nkasvanut ja kukoistanut rakkaudessa; hän ei enää ollut nuori, hän oli\nnähnyt jo 29 kesää, mutta vielä hän levitti rakkauden tuoksua\nympärilleen. Hän oli hylännyt montakin kosijaa hoitaakseen isänsä\ntaloutta ja omistaakseen koko sydämensä nuorimmalle sisarelleen\nEsterille, joka niin kipeästi tarvitsi hänen holhoustaan, sittenkun\nheidän äitinsä oli kuollut ja isällä yhä harvemmin oli aikaa lastensa\nkasvatukseen ja sittenkun isä oli ruvennut hemmoittelemaan pientä\nlemmikkiään, jonka Luoja oli hänelle lahjoittanut vanhain päiväin\niloksi. Veronika oli ainoa, joka uskalsi vastustaa Esterin oikkuja; hän\nyksin tohti kieltää häneltä jotakin; ja kun itsepintainen tyttö\nkumminkin sai tahtonsa täytetyksi, niinkuin nyt näissä vapunpäivän\nleikeissä, oli Veronika aina pitämässä häntä silmällä ja korjasi\nsamassa kaikki ne erehdykset, joita ei voinut estää. Tuota hurjaa\nratsastusta hän ei ollut voinut estää ja nyt sai hän niinkuin aina\nennenkin käydä äidin hellyydellä vaalimaan pientä, ymmärtämätöntä\nlastaan.\n\n-- Älä nyt pelkää, Ester, vaara on ohi, ja sinä olet minun luonani! --\nkuiskasi hän hellästi kalpealle sisarelleen, joka hänen sylissään alkoi\ntointua pelästyksestään ja aukoa silmiään. Ei ollut vanhemman sisaren\nsanoissa nuhteen varjoakaan kaikesta siitä julmasta levottomuudesta,\njota hän äsken oli kärsinyt, tuo hyvä Veronika.\n\nEster katseli pää pyörällä ympärilleen ja jo huomasi hän\nleikkitoverinsa, tuon pitkäsäärisen rehtorinluokkalaisen, joka\nhämmästyksestä vieläkin hengästyneenä tuijotti häneen sisaren olan yli.\n\n-- Näethän nyt, Ringblom, -- sanoi hän, ja riemuitseva, vaikkakin vielä\nraukea uhka ilmaantui hänen vaaleanpunaisille huulilleen, -- sanoinhan\nminä sinulle, raukka, ettet ikinä saisi minua kiinni!\n\nSamassa huomasi hän toisella puolen vieraan upseerin, joka häntä\nsäälien katseli, ja heti valahti hänen kalpeille kasvoilleen mitä\nhelein puna. Arkana kuin ujo lapsi kätki hän oitis päänsä sisarensa\nhelmaan.\n\nTuo huvitti muukalaista. Hän laski kätensä tytön ruskealle tukalle ja\nvirkkoi hymyillen: -- Älä nyt enää pelkää. Bogatir on huimapäinen\nveitikka, joka tarvitsee kovat ohjat, ja minä olen nähnyt vanhainkin\nratsastajain lentävän samasta satulasta, jossa sinä pysyit. Tulevalla\nkerralla käy paremmin. Tahdotko oppia ratsastamaan?\n\nEster katsahti puhujaan: luultavasti häntä suututti, että häntä\nkohdeltiin kuin lasta. -- Myytkö hevosesi? -- kysyi hän.\n\n-- Tuskinpa, -- vastasi muukalainen. -- Luulen sinun jo saaneen siitä\ntarpeeksesi.\n\n-- Isäni maksaa sinulle siitä niin paljon kuin tahdot.\n\n-- Bogatir on unkarilainen eikä anna myydä itseään! -- jatkoi nuori\nupseeri. -- Mutta jos myisin sen sinulle, mitä sitten tekisit?\nTahtoisitko vielä kerran koettaa onneasi?\n\n-- Tahtoisinpa kyllä, -- vastasi tyttö, luoden taisteluhaasteisen\nsilmäyksen hevoseen, joka siinä jalkojaan malttamattomasti tömisteli.\n\n-- Entä jos se ei näkisi hyväksi totella sinua? Jos se heittäisi sinut\nsatulasta, vauvaseni?\n\n-- Sitten ammuttaisin sen, -- vastasi Ester arvelematta.\n\nMuukalainen naurahti. Mutta Veronikasta ei tämä leikinlasku ollut\nmieleen. -- Tule, menkäämme kotiin, nojaa minua vasten! -- sanoi hän.\n-- Tule, Ester, ennenkuin isä saa muilta kuulla sinun olleen vaarassa.\n\nEsterin ilme muuttui äkkiä, ja hän koetti turhaan salata\nlevottomuuttaan. -- Ei, Veronika, ei, -- sanoi hän; -- et saa puhua\ntästä isälle. Hän suuttuisi tuolle vieraalle herralle. -- Ja isä\nei ole hyvä silloin, kun hän on suutuksissaan! -- lisäsi hän\nteeskentelemättömästi, katsahtaen muukalaiseen.\n\n-- Mistä on kysymys? -- sanoi samassa käskevä ääni heidän takanaan, ja\nsiinä seisoi maaherra, kreivi Frölich, joka palasi kävelyltään\nsatamasta ja kummastuksekseen näki Korsholman portilla tämän\nväenkokouksen. Samassa huomasi hän nuoren upseerinkin, joka\nkunnioittavasti kosketti kädellään kolmikulmaista hattuansa.\n\n-- Mitä näen mä? -- huudahti maaherra ranskaksi. -- Kreivi Bertelsköld\ntäällä! Ole sydämellisesti tervetullut tänne pohjan perille. Kuustako\nnuori orpanani on tänne tipahtanut?\n\nLinnoitusväen luutnantti, kreivi Kaarle Viktor Bertelsköld, joka\näitinsä puolelta oli sukua kreivi Frölichille, unohti nämä sanat\nkuultuaan pienen uhkarohkean porvaristytön, joka häntä nyt suurin\nsilmin katseli. Vaasassa ei ole koskaan ollut liiaksi kreivejä ja sitä\nainoata, joka siellä ennestään oli, katsottiin niin erinomaisen\nsuureksi herraksi, että hänen vertaisiaan tuskin voi olla\nTukholmassakaan. Kukapa olisi uskonut, että Vaasa nyt yht'äkkiä oli\nsaanut yhden kreivin lisää? Ester tointui tuossa paikassa niin\ntäydellisesti, ettei häntä mitenkään saatu kotiin lähtemään.\nHän vain siirtyi vähän noiden ylhäisten herrain tieltä ja katseli yhä\nvain lapsellisen uteliaasti tuota nuorta muukalaista, jonka kanssa\nhän vast'ikään oli puhellut niin ujostelematta ja jota hän\nvallattomuudessaan oli sinuksikin sanonut. Mutta Esterin mielestä se ei\nollut niin vaarallista; tuskin oli koko Vaasassa muita kuin itse\nmaaherra, jota hän ei olisi puhutellut samalla tuttavallisella tavalla.\nSe vain oli hänestä merkillistä, että tuo nuori herra oli noin komea,\nnoin pitkä, noin ylhäinen kaikessa käytöksessään; että hänellä oli noin\nkirkkaat siniset silmät, vaikka hänen hiuksensa olivat niin mustat,\nettä ne miltei siniselle vivahtivat; ettei hänellä ollut irtotukkaa;\nettä pieni hattu sopi hänelle niin hyvin; että hänellä oli miekka ja\nvyö lyhyen päällystakin alla; että hän näytti olevan niin hyvä, vaikka\nkummallinen sallimus oli luonut hänet kreiviksi; että oli sattunut\nolemaan juuri hänen hevosensa, joka oli ollut hänet kuoliaaksi\nsäikäyttää, ja että tuo kreivi oli laskenut kätensä hänen otsalleen ja\nluvannut opettaa hänet ratsastamaan. Kaikki nämä ajatukset risteilivät\npienen vallattoman tytön ruskeakiharaisessa päässä eikä hänellä ollut\nollenkaan aikaa kuulla sisarensa lempeitä varoituksia.\n\nKreivi Kaarle Viktor -- sillä siksi voimme kutsua häntä erotukseksi\nhänen sedästään Torsten Bertelsköldistä -- selitti nyt, ranskaksi\nhänkin, muutamin sanoin, mitä varten hän oli tullut Suomeen. Hän oli\nviime syksynä palannut Ruotsiin Wienistä ja Unkarista, jossa hän oli\nottanut osaa turkkilaisia vastaan tehtyyn sotaretkeen ja viisi vuotta\nollut oppimassa sotataitoa suuren prinssi Eugenin oivallisella\njohdolla. Nyt oli hänen äitinsä laskenut hänen sydämelleen, että hänen\ntulisi tutustua esi-isäinsä maahan, tähän Suomeen, jota hänen isänsä\noli puolustanut viimeiseen mieheen asti ja rakastanut aina kuolemaansa\nsaakka. Hänen setänsä kreivi Torsten oli neuvoskunnalta hankkinut\nhänelle toimeksi tarkastaa Suomen linnoituksia ja tehdä ehdotuksia\nSuomen rantamaiden puolustukseksi mahdollisesti uhkaavan sodan varalta;\nja koska eräs alus oli lähtenyt Kristiinaan viemään vaatteita\nPohjanmaan rykmentille, oli hän käyttänyt tätä tilaisuutta hyväkseen\npistäytyäkseen huvikseen Vaasassakin. Nyt hän oli täällä ja tahtoi,\narmollisen eno Frölichin luvalla, viikon tahi kaksi istua Korsholmassa.\n\n-- Ei kuitenkaan vedellä ja leivällä? -- vastasi kreivi Frölich\nnauraen. -- Tiedätkö, _mon cher ami_, että kravut ja aatelismiehet\neivät menesty Pohjanmaalla?\n\n-- Sen tietää sukuni vanhastaan, -- vastasi nuori kreivi samaan tapaan.\n-- Melkein kaikki Bertelsköldit ovat olleet riidassa Pohjanmaan\nkansanvaltaisten kanssa. Itse olin tuskin jalallani tänne astunut, kun\njo hevoseni joutui erään pienen villikkotytön Larssonin käsiin...\n\n-- Larssoninko? Toivotan onnea; minullakin on ollut kunnia tutustua\nmuutamaan heistä. Mutta tule, katsokaamme, vuotavatko Korsholman\nlähteet muutakin kuin kaivovettä...\n\n\n\n\n4. VISKAALI SPOLIN.\n\n\nEi ollut vielä kahta viikkoa kulunut siitä, kun kreivi Kaarle Viktor\noli tullut Vaasaan. Sillaikaa hän oli jo ehtinyt tulla vakuutetuksi\nsiitä, että Korsholma ei kelvannut linnoitukseksi uudemman sotataidon\nvaatimusten mukaan. Sitävastoin oli hän miettinyt suunnitelman Vaasan\nsataman suun varustamiseksi odottamatonta vihollisen hyökkäystä vastaan\nja oli nyt, nämä hankkeet mielessään, seurannut maaherraa, kreivi\nFrölichiä tämän tavalliselle iltaratsastukselle satamaan. Jää oli vielä\nsisemmissä lahdissa aloillaan, mutta edempänä Raippaluodon saaristossa\noli ankara lounaistuuli särkenyt jään, ja molemmat ratsastajat\nseisahduttivat vähäksi aikaa hevosensa nauttiaksensa siitä\nvirkistävästä tunteesta, minkä meren näkeminen tuotti. He näkivät\nlännessä olevan sinertävän juovan laajenevan ja selkenevän; he näkivät\nsiellä kaukaisuudessa liikkuvien nuorten aaltojen milloin nousevan,\nmilloin taas laskevan, mitä kauneimpia koukeroita muodostellen; he\nnäkivät niiden rynnistävän kallioita tahi jääröykkiöitä vastaan ja taas\nmurtuessaan räiskyttelevän sulanutta hopeaansa korkealle kuulakkaaseen\nkevätilmaan. Hylkeenampujat palasivat vaaralliselta retkeltään\njääteleiltä, laahaten perässään rekien täydeltä kaatuneita vedenkoiria,\njotavastoin toiset, jotka olivat ampuneet vesilintuja kuvilta jään\nreunasta, kantoivat saalistaan säkeissä.\n\nSatamassa oli kahdeksan alusta, jotka kaikki hankkiutuivat merelle\nlähteäkseen, niin pian kuin jäät ja tuulet sen myöntäisivät; ja näistä\nkahdeksasta oli viisi suurinta rikkaan laivanisännän ja kauppiaan Lauri\nLarssonin. Yhtenä hänen rikkautensa lähteenä oli juuri se, että hän\njoka vuosi myi Tukholmassa kolme tahi neljä uutta alusta, jotka oli\nvartavasten myytäviksi rakennettu; viidennen aluksen, jonka perässä\nkomeili Esterin nimi, hän oli määrännyt omaan laskuunsa, mutta erään\ntukholmalaisen laivanomistajan nimissä, tekemään matkoja Rostockiin ja\nWismariin.\n\nMaaherra katseli synkein silmin näitä hankkeita ja kääntyi sitten\ntoveriinsa, yht'äkkiä kysäisten, odottiko tämä sotaa?\n\nBertelsköld vastasi, että Tukholmassa yhä enemmän oltiin sotaisissa\ntuumissa. Tahdottiin käyttää hyväksi suotuisia olosuhteita ja ottaa\ntakaisin Venäjältä Uudenkaupungin rauhassa tehdyt suuret uhraukset.\nMutta oli siellä olemassa kaksi säppiäkin nykyisen rauhan ovea\npitämässä, nimittäin kreivi Hornin johtama valtakunnanneuvosto sekä\nedellisten valtiopäiväin rauhaa puoltava enemmistö. Molemmat säpit\ntoivoi sotapuolue pian voivansa murtaa; ja sitten merkitsisi taas\nsotamieskin jotakin Ruotsissa.\n\n-- Aivan oikein, onkin jo aika, etteivät vasta leivotut kyynäräherrat\nvie voittoa vanhoista kavaljeereista, -- vastasi maaherra kiivaasti. --\nTiedätkö, Kaarle, että tuohon alukseen kohta astuu valtiopäivämies,\njolla on rauha taskussaan? Myyrä menestyy kolossaan, ja kauppiaan\nnäköpiiri ulottuu tiskin takaa puodin oveen. Nuo rauhan sankarit\nvoisivat myydä Riian tynnyrillisestä omenoita, Narvan voittomerkit\nsuolakapasta ja koko Pietarin kaupungin pohjanahkanpalasesta. Mutta\nvoinko minä sitä estää? En, paha kyllä, en, olemme pahaksi onneksi\nvapaita kansalaisia; Vaasan maaherra on tätä nykyä vähempiarvoinen kuin\nPietarsaaren pormestari! Ah, kuinka loistava menestys meillä olisi! Me\nsaisimme voiton, joka hankkisi meille takaisin alueemme tuolla puolen\nNevajokea! Me saisimme kostaa kaikki tappiomme! Ja yhtäkaikki sanotaan\nmeille, että meidän tulee odottaa! Ikäänkuin meillä olisi aikaa\nodottaa, meillä vanhoilla sotureilla, Kaarle-kuningas vainajan\naikaisilla (tässä kohotti maaherra hattuaan niinkuin vanhat karoliinit\naina tekivät kuninkaan nimeä mainitessaan)! _Parbleu, Charles_, ne\njotka jälkeemme tulevat, malttakoot mielensä, jos heitä haluttaa. Mutta\nmeidän, joilla on vain muutamia päiviä jäljellä, meidän täytyy korjata\nkunniamme, emmekä me saa antaa hiirien nakertaa Kaarle-kuninkaan\nmuistoa!\n\n-- Setä tarkoittaa myssyjä, -- jatkoi Bertelsköld naurahtaen, mutta\nvanhan sotilaan muistoista lämmenneenä.\n\n-- Mitä se merkitsee?\n\n-- Eno ei siis ole kuullut, että kuningas Fredrikin sana on tullut\nhistorialliseksi: \"Sie sind alle Nachtmützen.\" [12]\n\n-- Fredrik-kuninkaalla on toisinaan sukkelatkin sanansa; sopisi\nkumminkin Ruotsin kuninkaalle itselleenkin, ettei hän painaisi yömyssyä\nliian syvälle korviinsa. Mutta tuo Larsson on vimmattu mies, joka\nrohkeudellaan, viekkaudellaan ja porvarissäädyssä nauttimallaan\nvaikutusvallalla voi pilata koko kunniakkaan yrityksemme. Jos valta\nolisi ollut minulla ja minä olisin määrännyt vaalin, ei häntä ikinä\nolisi valittu. Se on Hornin ohjelman seurauksia; roskaväki anastaa\nvallan aatelistolta ja tallaa valtakunnan kunnian lokaan. Mutta se mies\non nyt valtiopäivämies; sitä ei voi lempokaan auttaa; hän hankkiutuu\njuuri Tukholmaan lähtemään. Antaisinpa vuoden tulot koko läänistäni\nsille, joka voisi estää hänet lähtemästä.\n\n-- Suokaa anteeksi, eno, että satu tuulesta ja päiväpaisteesta muistuu\nmieleeni. Ettekö imartelevalla alavuudella -- pitämällä esimerkiksi\npäivälliset hänen kunniakseen -- voisi taivuttaa tuota jäykkää miestä\nja lähentää häntä puolueeseenne?\n\n-- Turhaa vaivaa! Tunnen nuo Pohjanmaan kansanvaltaiset:\nikimuistoisista ajoista asti he eivät tunnusta muuta ylimystöä kuin\nkirkon ja rahan ylimystön. Periaatteihinsa piintynyt mies on aina\nvaarallinen, ja sellainen on Larsson. Hänellä on olemassa ainoastaan\nkuningas ja kansa eikä mitään niiden välillä. Kuningas Fredrik tuntee\nhänet, kuningatar suosii häntä, ja lisäksi hän on Plomgrenin,\nKjerrmanin ja muiden vaikutusvaltaisten Ruotsin porvarien läheinen\nystävä, puhumattakaan Suomesta, jossa hänellä on ehdoton kannatus. On\nvain yksi keino hänen lannistamisekseen.\n\n-- Ja se on?\n\n-- Hänen omain säätyveljiensä kateus. Jos hänen lähtöänsä voidaan\nviikonkaan viivyttää, niin ettei hän ehdi valtiopäivien alkuun, niin ei\nhänestä ole vaaraa. Mutta minä en osaa kulkea mutkateitä. Minulla on\nviskaali, -- kas tuossa, niinhän mies tulee kuin käskettynä! Spolin!\n\nSe, jota näin puhuteltiin, oli pienoinen, kalvakka, laiha ja\nvaaleaverinen mies, puettuna kuluneeseen, mutta hyvästi harjattuun,\nisoin messinkinapein komeilevaan ruskeaan takkiin ja hän tuli\nratsastajia vastaan kehnoissa talonpoikaiskärryissä ajaen. Maaherran\nhuudon kuultuaan hän seisahtui, hyppäsi kiireesti alas kärryistä ja\nlähestyi niin nöyrästi kumarrellen kuin olisi aikonut poimia kiviä\nmaantieltä. -- No, -- jatkoi maaherra, -- kuinka ovat asiat?\n\n-- Hyvästi tai pahasti, aina sen mukaan, miten teidän armonne käskee,\n-- vastasi viskaali varovasti ja luoden kysyvän syrjäkatseen nuoreen\nkreiviin.\n\n-- Mitä tuo merkitsee, herra koiransilmä? Puhu suusi puhtaaksi; tämä\nherra on minun sukulaiseni. Parin päivän perästä on meri auki;\nkauppiaamme aikovat lähteä merille. No, Spolin?\n\n-- Tulli ei voi panna esteitä eteen. Paperit ovat selvät.\n\n-- Vai niin? Mitä varten meillä on tullilaitos? Ymmärräthän, mies,\nettei minun sovi kieltää passia valtiopäivämieheltä?\n\n-- Teidän armonne -- pyydän alamaisuudessa kysyä, onko selkäni\nturvattu?\n\n-- Hm, tuo maistuu raippavitsoilta. Ethän aikone mitään koiruutta\nharjoittaa?\n\n-- Korkein haluni on vain noudattaa teidän armonne käskyjä.\n\n-- Hyvä. Tee niinkuin tahdot. Ja muista, että saatoit minut ikävään\nasemaan toukokuun 1. päivänä. Sinulla on erehdys korjattavana, Spolin.\nMinulla ei ole mitään sitä vastaan, että koetat korvata tyhmyytesi.\nOlen ajatteleva virkaylennystäsi.\n\n-- Teidän armonne -- kysymyksessä oleva henkilö ei tule lähtemään\nTukholmaan; ei ainakaan toukokuussa.\n\n-- Älä hiidessä? No no, Spolin tekee niinkuin tahtoo, se on hänen\nasiansa. Lähtekäämme, Kaarle! -- Ja kun maaherrasta nähtävästi oli\nvastenmielistä jatkaa keskustelua, kannusti hän hevostaan palatakseen\nkaupunkiin. Mutta viskaali Spolin, jonka selkä taas oli hyvästiä\nheittäessä melkoisesti koukistunut, oikaisi itsensä vähitellen pystyyn,\nkuta enemmän hänen korkea esimiehensä eteni, ja viimein näytti hän\nsiinä suorana seistessään olevan ainakin viiden jalan ja kahden tuuman\npituinen. Sitten hän taas hypähti kärryihin ja jatkoi matkaansa\nsatamaan jupisten itsekseen: Ennen mikkeliä minulla on Korsholman\nvoutikunta.\n\n-- Oliko se suomalaisen kansanvaltaisuuden näyte? virkkoi Bertelsköld,\nheidän ratsastaessaan edelleen. -- En tiedä, minkätähden\nratsupiiskallani oli niin suuri vetovoima tuon miehen selkään.\n\n-- Niin oli minunkin ratsupiiskallani, -- sanoi maaherra leikillään. --\nLempo soikoon, onko se minun syyni, että keppi tarvitsee kenkäintä\nlokaa kosketellessaan? Mitäpä voin muuta tehdä? Vapaus voi olla hyvä\nkyllä kerjäläisille ja talonpojille, mutta maaherralle se on epämukava.\nEi, siinä tapauksessa katson Kaarle-kuninkaan aikaisen yksinvallan\nparemmaksi. Mars, mies! ja mies meni. Seis, koira! ja koira seisoi. Nyt\nsitävastoin... Mutta kuulehan, kuka on harjoittanut Bogatiriasi?\n\n-- Ratsupalvelijani Istvan.\n\n-- Mies on joko hurjin uskalikko tai myös hienostunein ratsastaja, mikä\nmilloinkaan on hevosta suistanut. Katsohan vain, se elukka kuuntelee\njokaista pienintäkin, puolen penikulman alalla tapahtuvaa varpusen\npyrähdystä! Aivan toisenlainen oli isäsi Bogatir; muistan sen niinkuin\neilisen päivän, kun menimme Väinäjoen poikki: suomalaista rotua, joka\nei turhia hätäillyt; jalat paksut, kaula lyhyt, rinta leveä ja keuhkot\nhyvät -- kesti siinä, missä Venäjän ja Puolan hevoset sortuivat kuin\nvasikat. Sano minulle, mistä sait tämän korkeakaulaisen kissanpojan\npuikkosäärineen ja kaitaisine korvineen, jotka alinomaa värähtelevät?\n\n-- Siitä asiasta täytyisi kertoa kokonainen seikkailu, enoseni.\n\n-- Hyvä. Voimme säästää sen asian siksi, kunnes taas vietämme yötä\nvanhan rudesheimini[13] patterien suojassa. _Par miracle_, tekeepä\nmieleni nähdä, kumpiko heistä pietiksi joutuu: Larssonko vai Spolin.\nSarvikuono on joutunut krokotiilin kynsiin.\n\n\n\n\n5. RAHARUHTINAS.\n\n\nTämän kertomuksen aikana oli rikkaan Lauri Larssonin talo vielä melkein\nsamassa kunnossa kuin 16 vuotta sitten, jolloin se korjattiin Isonvihan\njälkeen. Sama matala sali, samat neljä kamaria, sama suomalainen pirtti\nja makuutupa tarvekaluineen, se vain eroa, että huoneet olivat nyt\npulskemmasti laudoitetut ja että osa huonekaluista oli valkealla\nöljyvärillä maalattu, mikä siihen aikaan oli suurta komeutta. Torin\nvieressä oikealla puolen vanhaa kartanoa oli uusi kartano, jossa asui\nvanhin poika Lauri lukuisan perheensä kanssa; vasemmalla puolella oli\nvanhempi, tytär Kaisan omistama kartano, jossa hän asui ylpeän ja\nmahtavan miehensä, raatimies Blomin kanssa. Kaikki kolme, Larsson itse,\npoika ja vävy pitivät kukin omaa kauppaansa omissa puodeissaan\nkilpaillen pohjalaisten tapaan tervamiehistä, voinkaupitsijoista ja\nsuolankaupasta, mutta harjoittivat laivaliikettä yhtiömiehinä ja\nvallitsivat siten paikkakunnan merenkulkua. Voi sanoa, että heidän\nkeskensä vallitsi rauha ja liitto ulkomaan asioissa, mutta alituinen\nkiista oman maan markkinoilla -- sopu ja yksimielisyys, kun oli\ntaisteltava vierasten kilpailua vastaan, mutta samalla myös keskinäinen\nkilpailu, josta voi syntyä aika jupakoita. Jos kaksi heistä oli\nmatkalla joillekin suurille sisämaan markkinoille, ajoivat he, jos vain\npääsivät, yöllä toistensa sivuitse, ennättääkseen tuntia ennen\nanastamaan itselleen parhaat ostajat; ja jos joku ennen tuntematon\nhämäläinen tahi savolainen talonpoika tuli, niinkuin silloin oli\ntapana, Vaasaan, riensi kukin kilvan houkuttelemaan häntä puolelleen,\nluvaten kukkuraisia suolamittoja tai niin ja niin monta savipiippua\nkaupantekijäisiksi. Mutta kaikki tämä ei estänyt poikaa ja vävyä\nulkonaisesti osoittamasta vanhalle porvariskuninkaalle ja hänen\nsuurille pääomilleen ylen suurta kunnioitusta, niin että he ulkonakin\npuhuttelivat häntä hatuttomin päin, eivätkä koskaan huoneessa\nvastanneet hänelle istualtaan. Sitäpaitsi kokoontui koko tämä suuri\nperhekunta sunnuntaipäivinä jumalanpalveluksen jälkeen päivällisille\nvanhemman Larssonin kotiin, ja silloin istui vanhus siellä kuin\npatriarkka Aabraham, rehevänä ja yksinvaltiaana, lastensa,\nlastenlastensa ja palkollistensa keskellä suuren perhesalin pitkän\npöydän ääressä.\n\nNyt ei ollut sunnuntai, vaan päinvastoin tulinen arkikiire; mutta\nkuitenkin nähtiin klo 11 aikana aamupäivällä molempain naapuritalojen\nasukasten lapsineen ja kaikkineen astuvan juhlavaatteissa vanhaan\ntaloon. Ei ollut helppo asia pujotella siinä hevosten ja ihmisten\nvälitse, jotka täyttivät pihan. Talonpoikia, merimiehiä ja joitakuita\narvokkaampia kaupunkilaisia oli keräytynyt portaille ja eteiseen\nsisäänpääsyä odottamaan. Pirttiin oli pöytä katettu kaukaisille\nliiketuttaville; leipomatuvasta, jossa Veronika alipäällikkönsä Esterin\nkanssa komensi kolmea tahi neljää palavissaan juoksentelevaa piikaa,\nhöyrysi vasta leivotun leivän suloinen lemu; makuutupa oli tulleiden\nmatkamiesten hallussa. Asianlaita oli se, että saaristo vast'ikään oli\njäistä puhdistunut, ja Larsson oli viiden aluksensa kanssa lähdössä\nTukholmaan. Tuhansia tehtäviä oli siis ennen lähtöä suoritettava, ja\nkaikki asiat, jotka vaativat esimiehen henkilökohtaista käsittelyä, oli\nnyt ratkaistava. Mutta ennenkuin perheenisä ja päämies lähti merelle,\noli perheen määrä ottaa osaa yhteisiin lähtöpäivällisiin.\n\nHälinän ja tungoksen ylimmillään ollessa astui kartanolle nuori kreivi\nKaarle Viktor Bertelsköld nostamaan Larssonilta erästä Tukholmasta\ntullutta kreditiiviä. Hieno ja ylhäinen kun oli ja puettuna vaatteihin,\njotka olivat omansa kaikkia Vaasan tyttöjä ihmetyttämään, näytti hän\nolevan vähän hämillään tullessaan näin lähelle noita takkuisia\nkansalaisiaan ja odotti nähtävästi, että portailla oleva väkijoukko\nitsestään siirtyisi hänen tieltään. Mutta siinä hän erehtyi; ei kukaan\nliikahtanut paikaltaan, ja paria tervaista merimiestä näytti tämä tien\ntukkiminen huvittavankin. Herra kreivi sai odottaa ja odottaa\nmielestään kenties liiankin kauan.\n\n-- Olkaa hyvä ja siirtykää tieltä! sanoi hän merimiehille käskevällä\näänellä.\n\n-- Herra hiljentää vauhtia, ettei töksähdä, -- sanoi toinen\nmerimiehistä, katsellen häntä pilkallisin silmin.\n\n-- Siirtykää, minulla ei ole aikaa odottaa kauemmin! -- toisti\nBertelsköld.\n\n-- Ei Jumala ole kiirettä luonut, -- vastasi toinen merimies kädet\nhousujentaskuissa.\n\nSamassa juoksi solakka tyttö, jauhoista aivan valkeana, kartanon\npoikki, lensi portaita ylös ja puikahti, sukkelasti kuin kissanpoika,\ntungoksen läpi, jättäen kuitenkin ohi kiitäessään selviä leipomatuvan\nmerkkejä kreivin hienoon siniseen verkatakkiin.\n\n-- Ester, -- huusi kreivi hänelle, -- sano isällesi, että minä haluan\npuhutella häntä!\n\nTyttö pysähtyi hetkiseksi, katsahti häneen vilkkailla, ruskeilla\nsilmillään ja katosi sitten eteiseen.\n\n-- Seis, risteilijä! Älä luovi virrassa, muuten joudut tuuliajolle! --\njupisi edellinen merimies ja laski pikisen kätensä tuttavallisesti\nkreivin olalle.\n\nArvattavasti ei tarkoitus ollut paha, mutta Bertelsköld ei nyt ollut\nleikkituulella. Hän koppasi merimiestä niskasta ja heitti ennenkuin\ntoinen osasi tällaista temppua odottaakaan, hänet alas portailta.\n\nSemmoista kohtelua ei vaasalainen matruusi toki voinut sietää. Tuskin\noli kaatunut uros jälleen päässyt jaloilleen, kun hän vihapäissään\nhyökkäsi takaisin portaille, ja samalla tarttui toinen Ahdin poika\nBertelsköldiä kaulukseen.\n\n-- Ruori tiukasti alatuuleen! -- huusi merimies.\n\nTilanne oli vaarallinen ja olisi käynyt vieläkin vaarallisemmaksi,\nellei tuo pieni jauhoinen tyttö taas olisi tunkeutunut esille\ntaistelevain väliin, jolloin merimies hellitti otteensa. -- Isä tulee\nheti! -- kuiskasi hän ja kiiti kuin raketti jälleen leipomotupaan\npiiloutuen oven taa nähdäkseen, miten taistelu päättyisi.\n\nBertelsköld käytti tilaisuutta hyväkseen, juoksi kartanolle, asettui\nselin seinää vasten ja paljasti miekkansa. -- Varokaa korvianne! --\nhuusi hän.\n\n-- Kaikki miehet kannelle! -- vastasivat merimiehet, koppasivat kukin\nkankensa ja hankkiutuivat tappelemaan. Kartanolla nousi melu ja hälinä.\nUseimmat merimiehet kävivät toveriensa puolelle. Pari sotamiestä, jotka\nsattuivat olemaan joukossa läsnä, asettautuivat ahdistetun puolelle, ja\ntalonpojat, joita tämä ilmainen näytelmä suuresti huvitti, valelivat\nöljyä tuleen. -- Lyökää päälle vain! -- huusivat he. -- Puu terästä\nvastaan! Riuhtaiskaa vartaat heidän käsistään ja paistakaa niillä\nsilakoita! Puikaa heitä, niin että ruumenet pölisee!\n\nNäytti jo olevan syntymässä yksi noita käsirysyjä, jotka olivat ennen\nja muutamin paikoin ovat vieläkin miltei jokapäiväisenä huvituksena\nPohjanmaan kaupungeissa -- kun portaille ilmaantunut vanhan Larssonin\nkookas hahmo teki metelistä pikaisen lopun. -- Kuka uskaltaa pitää\npahaa ääntä minun kartanollani? -- huusi hän mahtavalla äänellä. --\nPois kanget! Niin totta kuin minä olen herra täällä, niin Jumala\narmahtakoon sitä, joka mukisee sanallakaan vastaan! Ja te, nuori herra,\njoka unohdatte, ettette nyt seisokaan turkkilaisten ja pakanain\nkeskellä, pistäkää miekkanne tuppeen, jos henkenne on teille kallis, ja\nastukaa sisään minun luokseni! Minä sanon teille, ettei hiuskarvaakaan\nnykäistä päästänne.\n\nHälinä kartanolla lakkasi heti paikalla, ja nostetut aseet vaipuivat\nitsestään alas.\n\nBertelsköld ei olisi ollut suuren prinssi Eugenin oppilas, ellei hän\nolisi katsonut kunniakasta peräytymistä paremmaksi kuin vaarallista\nasemaa, jossa voitto voi helposti kääntyä tappioksi. Hän seurasi siis\nkutsumusta huolettomasti ja välinpitämättömästi ja astui väistyvän\nväkijoukon välitse Larssonin saliin. Tämä oli puolillaan odottavia,\njoista yksi kerrallaan laskettiin vasemmalla olevaan konttoriin. Kreivi\nsai seisten odottaa halvimman päiväläisen vertaisena, kunnes hänen\nvuoronsa tuli. Tapahtuiko tämä erityisessä tarkoituksessa vai oliko\ntapa semmoinen? Hän ei sitä tiennyt, mutta hänen ylhäinen nuori verensä\njoutui taas kuohuksiin tästä uudesta nöyryytyksestä, jonka tuo\nrajattoman ylpeä raharuhtinas -- kuten hän luuli -- tahallaan hänelle\nvalmisti.\n\nVihdoin tuli hänen vuoronsa, ja hän astui tuohon vähäpätöiseen\nhuoneeseen, joka oli tämän rikkaan ja arvokkaan kauppahuoneen ainoa\nkonttori. Pähkinäpuusta tehty kaappi, maalaamaton tamminen pöytä,\nsamanlainen pulpetti, rautainen raha-arkku, yksinkertainen yhden miehen\nmaattava sänky ja kolme tai neljä kömpelötekoista tuolia -- siinä\nolivat konttorin ainoat huonekalut. Pulpetin ääressä hikoili vanha\nkirjanpitäjä Grenman tuhansien huolien painamana, kynä kummankin korvan\ntaa pistettynä; pöydän ääressä istui mahtava Lauri Larsson itse,\nedessään suuri kasa kirjeitä ja konttorikirjoja. Sen useampia\nhenkilöitä ei tässä konttorissa ollutkaan.\n\nBertelsköld esitti tuhannen riksin kreditiivin, mutta sanoi, ehkä\nylpeämmin kuin mihin Larsson oli tottunut, että hän toivoi viimeisen\nkerran tarvitsevansa vaivata miestä, jolla oli niin vähän aikaa puuttua\nmoisiin pikkuasioihin.\n\n-- Herra mahtaa olla muukalainen tässä maassa, -- vastasi Larsson\nkylmästi, ottaessaan raha-arkustaan muutamia kirkkailla rikseillä\ntäytettyjä pusseja. -- Jos tuntisitte täkäläiset olomme, niin ehkä\noivaltaisitte, että hävitettyä maata, jommoinen meidän maamme on, ei\ntemmata voipumuksestaan kursailemalla ja kumartelemalla luulotellun\nkunnian edessä, vaan rehellisellä ahkeruudella ja suurimmilla\nponnistuksilla. Teistä, joka ette ole nähnyt toisia aikoja, voi näyttää\nsiltä, että meidän halpain porvarien tulisi pitää suurena kunnianamme\ntulla teitä vastaan portaille ja nöyrimmästi anoen pyytää teitä\ntekemään hyvin ja ottamaan rahamme vastaan. Mutta minä, nuori herra,\nolen nähnyt ne päivät, jolloin tässä maassa ei ollut viidenkymmenen\npenikulman alalla sen vertaa, millä olisi ostanut kymmenen tynnyriä\nsuoloja, ja jolloin Görtzin täytyi verta imeä, haaliakseen kokoon\nsumman, jota te sanotte pikkuasiaksi. Suokoon Jumala, ettette koskaan\nnäkisi semmoisia aikoja; silloin ehkä oppisitte työtä ja työn hedelmiä\nparemmin kunnioittamaan. Tässä ovat rahat. Hyvästi; toivotan teille\nonnea matkallenne.\n\n\n\n\n6. ERÄS HUVIRETKI v. 1738.\n\n\n-- Sinä ratsastat kaupungista pohjoisen tullin kautta. Tultuasi\nVeikariin kääntyy kyläntie vasemmalle kädelle merenrantaan, mutta sinä\nseuraat valtatietä Kyrönjokea pitkin Vähäkyrön kirkolla olevan\nsillan luo. Sieltä menee rantatie pohjoiseen päin Vöyriin ja\nUuteenkaarlepyyhyn, mutta sinä pysyt oikealle kädelle kääntyvällä\nylämaan tiellä, joka vie Isokyröön, ellet katso paremmaksi olla yötä\nVähäkyrön pappilassa, mikä olisi turvallisempaa, sillä maankiertäjät\ntahtovat näillä tienoin häiritä matkamiestä.\n\n-- Minä kiitän teitä, eno, ja toivon olevani ylihuomenna taas kotona.\n\n-- Mieluummin soisin, että jättäisit seikkailusi siksi, kunnes voin\nantaa sinulle miehiäni mukaan. Tätä nykyä en voi luovuttaa ainoatakaan\nmiestä; roistoväki on liikkeellä; itse olet nähnyt, millä tuulella se\non. _Par honneur, Charles_, vapaudesta olen saanut kylläkseni. Olla\nmaaherrana ja joka askelella tuntea jalassaan paula, jonka nimi on\nperustuslaki, etuoikeudet, tuomioistuin -- se on sietämätöntä!\nPerhana! Anna minullekin hiukkanen vapautta kotitarpeikseni --\nvapautta karata noiden riivattujen kimppuun, kun ne käyvät kovin\nnenäkkäiksi -- vapautta antaa heille aika löylytys, niinkuin tapamme\noli Kaarle-kuninkaan aikana Puolassa -- ja vielä saamme nähdä, että\nsiitä on hyötyä maalle ja valtakunnalle. Mutta ethän ole vielä sanonut,\nmikä tuottaa Isokyrön talonpoikaislurjuksille sen kunnian, että käyt\nheidän luonansa.\n\n-- Haluan vain huvikseni katsella tätä maata vähän enemmän kuin mitä\nKorsholman vanhoilta valleilta voin nähdä. Ja sitä paitsi, enoseni,\ntekee mieleni tavata isäni vanhaa sotatoveria, tuota Lauria eli\nLaurikaista, joka kuuluu olevan jossakin Kyrön pitäjässä ja jota äitini\nkäski minun kuulustella siltä varalta, että hän olisi avun tarpeessa.\n\n-- Ole varuillasi! Nuo entiset kivekkäät eivät aina ole käytökseltään\naivan hyvässä maineessa. Muutamat heistä ovat asettuneet rauhallisesti\nentisille tiloilleen ja käyvät nyt metsäin ja soiden kimppuun yhtä\ntuimasti kuin muinoin ahdistivat venäläisten kuormastoja. Mutta toiset,\njotka eivät ole oikein osanneet rauhaan tottua, ovat asettuneet\nautiotiloille metsiin ja harjoittavat siellä kaikenlaisia\nsyrjäammatteja, mikä ei oikein miellytä kruununpalvelijoita,\nesimerkiksi kruununmetsäin luvatonta hakkuuta, viinanpolttoa,\nsalakuljetusta ja tuon tuostakin vaihteen vuoksi pientä rosvoustakin\nmaanteillä. Meillä on, Kaarle, ollut uusi yhteiskunta rakennettavana,\nja sellaista ei saada yhdessä miespolvessa valmiiksi. Paljon on vielä\ntekemättä, paljon täytyy vielä sietää semmoista, jonka vain vähitellen\nsaamme lain ja asetusten alle taipumaan. Näiden vanhain kivekkäiden\nkanssa me vasta pulassa olemme. Väestö pelkää heitä kuin itse\nperkelettä; mahdotonta saada todistajia, ja nimismiehet eivät uskalla\nheidän pesiinsä ilman suuria miesjoukkoja. Sanon vieläkin kerran, ole\nvaruillasi, poikaseni; älä lähde metsiin seikkailemaan.\n\n-- Eno saa olla huoleti; minä olen aseistettu, ja Istvan tulee\nkanssani.\n\n-- Niinkuin tahdot; olen sinua varoittanut, mutta en sentään aio\nkehoittaa vanhan ystäväni poikaa mihinkään pelkuruuteen. Näkemiin siis!\nSillaikaa tahdon katsoa, mitä voisi tehdä tuon juutalaisen, tuon\nLarssonin suhteen, jonka niskoille lempo itse jonkin käräjäasian\nhankkikoon. Mutta kun tuli puhe hänestä, etpä ole vielä sanonut minulle\nmielipidettäsi hänen kartanollaan tapahtuneesta kahakasta. Entä jos\nsillä voisi estää hänen lähtönsä... Annammeko vangita merimiehet?\n\n-- Ei, enoseni, ei, minä pyydän teitä, antakaa asian jäädä siksensä.\nTahdotteko sekoittaa minut käräjäjuttuun?\n\n-- Saatatpa olla oikeassa. Voin ehkä keksiä muitakin keinoja. Hyvästi\nja -- vielä sananen! Jos sinua hätyytetään metsissä, niin sano niille\nkonnille nimesi. Lohtajan metsistä aina Lapväärtiin asti ei ole yhtään\nroistoa, joka ei olisi valmis menemään hirteen Kustaa Bertelsköldin\npojan puolesta. Jumala niitä riiviöitä siunatkoon, on niillä toki sydän\npovessa riekaleisen koiranturkkinsa alla...\n\nNeljännestunnin kuluttua tämän, maaherra, kreivi Frölichin ja hänen\nvieraansa, nuoren kreivi Bertelsköldin välillä tapahtuneen keskustelun\njälkeen nähtiin tämä jälkimmäinen uskollisen palvelijansa Istvanin\nseuraamana ratsastavan harmaantäplikkäällä hevosellaan Bogatirilla\nVaasan pohjoisesta tulliportista. Nuori aatelismies oli pukeutunut\nyksinkertaiseen ratsastajanpukuun ja pistänyt satulakoteloonsa pari\nvankkaa, isältään perimäänsä ratsupistoolia; mutta isän suunnattoman\nsuuri lyömämiekka oli jo, rauhan ja muodin vaikutuksesta, vaihtunut\nkaitaiseen, hienointa unkarilaista tekoa olevaan pistomiekkaan.\nIstvanilla sitävastoin oli turkkilainen damaskolaismiekka ja olalla,\npaitsi reppua, lyhyt musketti.\n\nKello oli 3 iltapäivällä, päivä oli kaunis ja kirkas, vaikka vähän\nkolea. Molemmat ratsastajat ajoivat keveätä hölkkää koilliseen päin, ja\nkohta olivat Vaasan matalat puutalot ja kunnianarvoisa vanha kivikirkko\njääneet heidän taakseen. Ensimmäinen penikulma oli silloin niinkuin\nnytkin suureksi osaksi metsätöntä, tasaista ja yksitoikkoista,\nainoastaan siellä täällä oli peltovainioita, joiden ruokaisessa\nsavimaassa kasvoi vihantaa laihoa. Kyliä ja taloja oli niin ikään\nharvassa siihen nähden, että seutu oli niin lähellä eteläisen\nPohjanmaan pääpaikkaa ja siihen aikaan varakkainta kaupunkia; laveita\naloja oli vielä autiona, mutta näkyvissä olevat talot olivat kaikki\nisoja ja vastarakennettuja. Kaikenlaisia kuormia tuli tiellä vastaan\npakottaen ratsastajat aina ojanreunalle väistymään. Silminnähtävää oli,\nettä näiden seutujen ruotsalaisella väestöllä, joka oli luonteeltaan\nlevotonta ja joka harjoitti etupäässä tervanpolttoa, merenkulkua,\nmaakauppaa ja laivanrakennusta, ei vielä ollut ollut aikaa korjata\nIsonvihan hävityksiä maanviljelyksen alalla, varsinkin kun Pohjanmaan\ntalonpojilla oli oikeus harjoittaa merenkulkua Ruotsiin. Kuuluisa\nVaasan ruis kasvaakin vain osaksi kaupungin läheisimmässä ympäristössä,\nsillä tämän oivallisen viljalajin varsinaiset kasvupaikat ovat\nympärillä olevissa Vähäkyrön, Isokyrön, Laihian ja Ilmajoen\nsuomalaisissa pitäjissä.\n\nMaisema muuttui toisenlaiseksi heti, kun ratsastajat tulivat\nsuomalaisen väestön alueelle, joka kaitaisena kiilana pistää\nruotsalaisen alueen keskestä Vähäkyrön pitäjän kohdalla aina\nmerenrantaan asti. Tie kulki täällä enimmäkseen pitkin tuon muinoin\ntasavirtaisen Kyrönjoen rantaa, joka nyt, jääkahleistaan juuri\npäästyään, vallattomana vaahtoili matalain, leppää ja pajua kasvavain\nsavirantainsa välissä. Aukeilla lakeuksilla näkyi jo jommoisiakin\nmetsiä, jotka olivat sodan aikana saaneet aikaa kasvaakseen ja joita\nkirves ei vielä ollut haaskannut tervahautain tarpeiksi. Metsäin\nlomissa kohtasi kulkija jo tiheämmässä kuin äsken paremmin hoidetuita\npeltovainioita: entiset alat eivät tosin vielä kaikki olleet\nviljelyksessä, mutta pellot olivat hyvästi aidatut, paremmin ojitetut\nja ulkonäöltään semmoiset, että selvään voi huomata maanviljelyksen\nolevan näillä tienoin pääelinkeinona. Talot tihenivät, mutta pienenivät\nsamalla ja useimmat olivat yksinäisiä, paitsi kirkonkylässä, sillä\nsuomalainen rakasti täälläkin yksinäisyyttä ja itsenäisyyttä ja tahtoi\nasua väljästi; vain hämäläiset ovat toisinaan keräytyneet suuriin\ntiheästi asuttuihin kyliin, ikäänkuin pitääkseen puoliaan\nherraskartanoiden sortoa vastaan. Väestö kävi hiljaisemman, vakavamman\nja juromman näköiseksi; kun ratsastajat tulivat näkyviin, lapsia juoksi\naidoille ja naisia ikkunoihin katsomaan, mutta harvoin nyt enää lakkia\nnostettiin tervehdykseksi, ja veräjät sai matkustaja enimmäkseen itse\naukaista, mitä hänen ei tarvinnut tehdä hilpeämmän ruotsalaisen väestön\nalueella lähempänä kaupunkia.\n\nMelkolailla hämmästyttivät Bertelsköldiä lukuisat lapsilaumat, joita\nnäkyi olevan matalimmissakin majoissa. Parissa paikassa nousi hän\nhevosen selästä ja meni pyytämään vettä juodakseen. Yleensä kohtasi\nhäntä sama ilmiö kaikkialla: kymmenen tai parikymmentäkin\npaljasjalkaista ja vaaleatukkaista lasta, joilla ei ollut verhonaan\nmuuta kuin paljas paita; nuorenpuoleinen mies useampain naisten\navustamana ulkotyössä; muutamia harmaapäisiä eukkoja ja joku ukko ja\nhyvin harvoin joku 40- tahi 50-vuotias mies. Syy siihen oli selvä:\nrauhanteon aikana 17 vuotta tätä ennen oli tuskin yhtä täysikasvuista\nmiestä neljää tahi viittä naista kohden, sillä lähes neljä viidettä\nosaa miehisestä väestöstä oli tuo hirvittävä sota niellyt. Mutta tästä\najasta alkaen huomattiin sekä täällä että muualla koko Suomessa\nvaikuttamassa eräs ihmeellinen luonnonvoima, joka kaikkialla elämässä\npyrkii suurten häiriöiden hävittämää tasapainoa korjaamaan. Kaikki,\ntahi melkein kaikki avioliitot olivat siihen aikaan niin hedelmälliset,\nettä aivan tavallista oli tavata samassa perheessä kymmenen,\nviisitoista, jopa kaksikymmentäkin lasta. Väkiluku lisääntyi niin\nnopeasti, että se -- osaksi kyllä pakolaisten palaamisen vaikutuksesta,\nmutta enimmäkseen kuitenkin tästä luonnon ihmeellisestä luomisvoimasta\njohtuen -- 27 vuotta rauhanteon jälkeen oli, mikäli tiedetään, kasvanut\nkaksinkertaiseksi ja noussut 29:stä hengestä 60:een henkeen\nneliöpenikulmaa kohti. Mutta tämä kansa oli lapsikansaa! Suurin osa\nSuomen poikia ja tyttäriä katseli nyt kirkkain sinisin lapsensilmin\nonnellisempaa tulevaisuutta kohti. Ne olivat kummallisia aikoja, jotka\neivät koskaan palaja. Mitä olisikaan silloin voitu tehdä kaikkien\nolojen uudistamiseksi ja uuden, vanhoista vammoista vapaan suvun\nkasvattamiseksi Herran pelossa ja totuuden valossa, tiedossa ja hyvissä\navuissa!\n\nOli jo ilta, kun matkustajat maaherran neuvon mukaan päätyivät joen\nahteella olevaan Vähäkyrön pappilaan. Kunnianarvoisa kirkkoherra Gumse,\nvanha viluinen mies, puettuna lammasnahkaturkkiin, päällyssaappaihin ja\nnahkakalottiin istui ulkoeteisen penkillä ja näytti parhaillaan\nläksyttävän erästä mylläriä, joka lakki kädessä ja suuresti huolissaan\naina tuon tuostakin sipaisi jauhoista tukkaansa.  -- Sen sanon sinulle,\nAntti, -- puhui rovasti isällisen hyväntahtoisella äänellä, joka oli\nomituisen ristiriitainen puheen sisällön kanssa, -- niin, sen sanon\nsinulle, vanha veräjänpylväs, että katalampaa talonkoiraa kuin sinä ei\nole Vähäkyrön sillan ja Vöyrin pitäjänrajan välillä! Annat noiden\nfilistealaisten varastaa hevosesi juuri nenäsi edestä, sinä näivettynyt\nnauris, etkä edes ärähdäkään, että nimismies olisi saanut siitä vihiä,\nennenkuin ne metsään ennättivät, sinä vanha puuromylly! Luuletko sinä\nniiden istuvan ja odottavan tulevana sunnuntaina kirkossa luettavaa\nkuulutusta, sinä koninraaja? Huonosti tunnet Laurin, jos luulet, että\nhän tuo takaisin hevosesi!\n\nMylläri penkoi taas tukkaansa ja vastasi ällistyksissään, että hevonen\noli kadonnut laidunhaasta, mutta kuka sen oli ottanut, sitä hän ei\nosannut sanoa. Sen hän vain tiesi, että hänen poikansa Jaakko, joka oli\npoiminut karpaloita metsässä, oli tänä aamuna nähnyt Laurin palaavan\nviuluineen eräistä kylässä pidetyistä häistä, ja sentähden hän\najatteli...\n\n-- Pääsi on yhtä jauhoinen kuin tukkasi, Anttiparka, -- jatkoi\nvihastunut kirkkoherra samanlaisella ystävällisellä äänensävyllä, mutta\nkatkaisi saarnansa siihen, nähtyään Bertelsköldin tulevan. Tämä läheni\nrovastia uteliaana tietämään, oliko hänen etsimänsä mies sama, jota\ntässä näyttiin epäiltävän ei enemmästä eikä vähemmästä kuin myllärin\nhevosen anastamisesta.\n\n\n\n\n7. VÄHÄKYRÖN PAPPILAN SADIN.\n\n\n-- Jos korkea-arvoinen rovasti tuntee erästä vanhaa sotamiestä Lauria\neli Laurikaista ja hänen olinpaikkansa, niin olisin suuresti\nkiitollinen, jos saisin sen tietää, -- sanoi Bertelsköld kohteliaasti\ntervehtien.\n\nRovasti Gumse otti esille messinkisankaiset silmälasit, pyyhki ne hyvin\nhuolellisesti, nosti ne arvoisalle nenälleen ja katseli vierasta\nilmeisellä kummastuksella. -- Olinpaikkansa? -- toisti hän. -- Laurinko\nolinpaikan? Suokaa anteeksi, mistä herra on kotoisin?\n\n-- Minä tulen Vaasasta ja minulla on asiaa mainitulle miehelle, joka\ntaitaa asua näillä seuduin.\n\n-- Asuako? -- toisti rovasti taas. -- Hm, hm, jos herra, niinkuin\narvelen, on viskaali, hm, hm, vaikka herra vielä näkyy olevan nuori,\nniin -- suokaa anteeksi -- luuleeko herra Lauria mieheksi, joka\njossakin asuu?\n\n-- Tiedän vain hänen olleen viimeisiä maansa puolustajia viime sodan\naikana ja haluaisin mielelläni tietää jotakin hänen nykyisistä\noloistaan, -- vastasi Bertelsköld tahtomatta huomauttaa rovastille\nhänen erehdyksistään.\n\n-- Oloistaanko? -- vastasi taas itsepäinen vanhus. -- Nuori mies, te\nsaisitte yhtä hyvin kysyä pohjoistuulen oloja, kun se humisee tuolla\nkoivikossa, missä se asuu. Sota on suuri onnettomuus, jolla Herra on\netsiskellyt meitä meidän synteimme tähden; Jumala armahtakoon sitä,\njoka semmoista kokee. Te, joka olette nuori, ette suinkaan ole nähnyt\nmuuta kuin arpia, mutta kysykää siltä maalta jolla seisotte: Ammonin\nlasten hevosten kaviot ovat sitä tallanneet. Mainitkaa vain Isoviha, ja\nte kuulette kivien puhuvan.\n\n-- Suokaa anteeksi, mutta voiko se olla sama Lauri, jonka epäillään\nvarastaneen myllärin hevosen?\n\n-- Mitä sanotte? Minulla ei ole mitään todistuksia, ei ensinkään.\nOlenko sanonut, että hän on varastanut hevosen? -- Ja levottomasta\nsilmäin räpytyksestä päättäen pelkäsi arvoisa pappi jostakin syystä\nantautua tästä asiasta pitempiin puheisiin.\n\n-- Siinä tapauksessa pyydän nöyrimmästi saada joitakin tietoja, mistä\nminun on miestä haettava. Jos hänet on nähty täällä päin tänä aamuna,\nvoin kenties saavuttaa hänet vielä tänä iltana.\n\n-- Hänetkö saavuttaa? -- Hm, hm, jos tyydytte vanhan miehen neuvoon,\nniin jääkää tänne yöksi ja pitäkää hyvänänne, mitä talo voi tarjota.\nRiitta, mene kokemaan makuutupaa! Luulen siellä olevan sijaa teille\nyhtä hyvin kuin jollekin toiselle.\n\nRoteva, punaverinen tyttö ilmestyi samalla kartanolle ja toi hetken\nkuluttua sen vastauksen, ettei makuutuvassa tällä kertaa ollut muita\nkuin tuomarin pitkä kirjuri. Ajan kaunis ja vierasvarainen tapa näet\nvaati, että talossa aina oli isonpuoleinen lämmin huone valmiina\nlevitettyine vuoteineen kaikkien matkustavain varalle, jotka\nkursailematta ja ilmoittautumatta niihin poikkesivat ja joille sinne\nhankittiin mitä he tarvitsivat, isäntäväen useinkaan edes tietämättä,\nkeitä vieraat olivat. Aina tuon tuostakin, etenkin aamusella,\nlähetettiin joku palvelija katsomaan, keitä sinne oli poikennut ja mitä\nhe ehkä tarvitsivat ja tätä sanottiin _makuuluvan kokemiseksi_, aivan\nniinkuin kalastaja aamulla kokee rysänsä ja lohipatonsa.\n\nNämä vieraanvaraiset satimet olivat erittäin paikallaan semmoisena\naikana, jolloin niin vähän muita mukavuuksia oli matkustaville tarjona.\nEi isäntä eivätkä vieraat tarvinneet nähdä sen suurempaa vaivaa kuin\nitse tahtoivat; Suomessa ei ollut ainoatakaan sanomalehteä, mutta\njokainen matkustaja vastasi yhtä meidän aikamme sanomalehden numeroa ja\nmaksoi kestityksensä läheltä ja kaukaa tuomillaan vereksillä uutisilla.\nJos sattui niin, että sadin huomattiin koettaessa tyhjäksi, tunsi\nmonikin kunnon maalaispappi samaa pettymystä kuin jos posti sinä\npäivänä olisi jäänyt tulematta.\n\nKenties oli luullun viskaalin ulkomuodossa jotakin, jonka johdosta\nrovasti Gumse toivoi tavallista runsaampaa saalista, sillä hän uudisti\nystävällisen kutsunsa, käskien Riitan valmistaa sängyn vieraalle\nherralle; kirjuri voisi maata penkillä, ja mies saisi maata\nrenkituvassa; hevoset oli juotettava ja talliin vietävä, sillä ruohoa\noli haassa vielä kovin vähän; tulisi sitäpaitsi muistaa, kuinka oli\nkäynyt Antin hevosen.\n\nBertelsköld suostui vain syömään illallista pappilassa sillaikaa, kun\nhevosia ruokittiin. Hänet vietiin talon matalaan saliin, joka yhdessä\nkahden kamarin ja keittiön kanssa muodosti tämän varakkaan pitäjän\nkirkkoherran ja hänen perheensä asunnon; apulainen, jolla oli palkkaa\nkolmekymmentä plootua, asui yliskamarissa. Katetun pöydän ääressä\ntapasi hän kodikkaan papinrouvan, joka oli puettu harmaaseen, kotona,\nomain lampaitten villoista kudottuun nuttuun; ja molemmin puolin häntä\nruokahaluisen lauman lapsia ja lastenlapsia, jotka äänettöminä\ntyhjentelivät suuren puurokupin sisältöä. Ei siinä huolittu kursailla,\nsillä istuihan täällä joka päivä vieraita samassa pöydässä talonväen\nkanssa. Kun luultu viskaali nyt oli asetettu pöydän päähän\nkunnianarvoisan isännän viereen, niin se luultavasti oli ylimääräinen\nkunnianosoitus, joka voi johtua siitä, että hän ulkomuodostaan päättäen\noli hienompaa säätyä kuin pappilan tavalliset jokapäiväiset vieraat.\n\nRovasti Gumsella oli paljon kyselemistä: mitä Vaasassa arveltiin\nvaltiopäivistä; kuinka oltiin vaaliin tyytyväisiä; mitä rukiista\nmaksettiin; oliko sota tulossa; mitä voi maksoi; kuinka oli Puolan\nasiain laita; kuljetettiinko täältä paljon paloviinaa salaa Ruotsin\npuolelle; oliko Rooman keisari pahastikin sairaana; kuka pääsisi\nKorsholman kihlakunnan voudiksi ja oliko siinä perää, että paavi aikoi\nluopua hallituksestaan. Sittenkun Bertelsköld oli näihin kysymyksiin\nvastannut minkä tiesi ja ehkä vähän enemmänkin, koetti hän taas kääntää\npuheen Lauriin. Mutta tuskin oli hän toisen kerran maininnut tämän\nnimen, kun syntyi äänettömyys, toinen katsoi toiseensa ja yksi\npienimpiä poikia kysyi kuiskaten äidiltään, \"tahtoiko vieras herra\npanna Laurin putkaan\".\n\nSelvää oli, että tämmöiseen varovaisuuteen oli olemassa jokin syy, ja\nkun nuorella kuljeksivalla ritarilla ei ollut halua ilmaista, kuka hän\noli, kiitti hän kestityksestä ja hylkäsi kaikki kehoitukset jäädä\ntaloon yöksi, kohteliaasti selittäen, ettei hänen aikansa sallinut\nviipyä: hänen täytyi heti kohta jatkaa matkaansa, ja hän olisi hyvin\nkiitollinen, jos saisi jonkun, joka kunniallista palkintoa vastaan\nopastaisi hänet Laurin asunnolle.\n\nKunnianarvoisa rovasti rykäisi pari kertaa, katsoi milloin isoon\nseinäkelloon, milloin muorinsa kaulahuivin nipukkaan, ikäänkuin\nkeksiäksensä jonkin hyvän keinon ja sanoi vihdoin viimein, että\nmyllärin Jaakko tunsi kaikki metsän polut ja osaisi parhaiten häntä\nopastaa, \"jos hän välttämättömästi kernaammin tahtoi tutustua rosvoihin\nsoihin ja yösumuihin kuin lämpimään sänkyyn kunniallisten ihmisten\nluona\".\n\nKun Jaakko oli seurannut isäänsä pappilaan ja parast'aikaa ahtoi\nsisäänsä puuroa renkituvassa, ei ehdotus kohdannut mitään erityistä\nestettä, ja hetken kuluttua nähtiin molempain ratsastajain, hoikka,\navojalkainen, noin 13- tahi 14-vuotias, liukkaan näköinen poika\noppaanaan, lähtevän pappilasta, kaikkien sen asukasten heitä hiukan\nkummastellen katsellessa.\n\nLuutnantti Bertelsköld oli kasvanut mieheksi kaukana isäinsä maasta ja\noppinut tuntemaan monen muun maan olot paremmin kuin tämän, mutta taisi\nkuitenkin hiukan suomenkieltä. Hän oli elänyt osan lapsuusaikaansa\nvanhan Topiaksen seurassa, joka ennen muinoin seurasi hänen äitiään\ntuolla vaarallisella retkellä Kajaanin linnaan,[14] ja häneltä oppinut\nisäinsä kieltä. Paljon oli sitä senjälkeen unohtunut, mutta sen verran\nhän sitä kuitenkin osasi, että jotakuinkin voi selittää ajatuksensa\npojalle, joka nyt vainukoiran ketteryydellä juosta viiletteli\nmaantienojan reunaa molempain ratsastajain edellä. Hän sai nyt tietää,\nettä noin penikulman päässä pappilasta oli metsässä torppa, jossa\nLaurin oli tapana toisinaan oleskella. Ja jos hän ei olisi siellä, niin\nehkäpä rahalla ja hyvällä puheella saataisiin selville, mistä häntä\nolisi etsittävä. Näine laihoine tietoineen jatkoivat miehet\nratsastustaan valoisana kevätiltana.\n\nKello kävi yhtätoista, kun ratsastajat Jaakon johtamina erosivat\nsuurelta maantieltä ja poikkesivat eräälle pienemmälle kyläntielle\nvasempaan käteen. Tämäkin tie kapeni vähitellen, sittenkun oli kuljettu\nohi muutamain talojen, joissa koirain haukunta houkutteli uteliaita\nihmisiä pieniin ikkunoihin, joista muutamat olivat vain luukuilla\nsuljettavia tai avattavia reikiä. Bertelsköld huomasi, että eteisten\novet näissä taloissa oli suljettu, jollaista varovaisuutta muuten\nharvoin noudatettiin tässä rauhallisessa ja harvaan asutussa maassa.\n\nViimein muuttui tie kaitaiseksi poluksi, rattaanjäljet katosivat\nsaviseen maahan, eivätkä ratsastajat enää voineet kiviin, kantoihin ja\nkatajapensaihin kompastumatta ajaa rinnan. Viimeinen talo oli jäänyt jo\nkauas jäljelle; koiranhaukunta lakkasi; karjankellot eivät enää\nkilisseet; ei enää tuntunut tuota omituista, niistä lastuläjistä\nnousevaa savun hajua, joita kesantopelloille lehmien suojelemiseksi\nsääskiltä sytytetään. Valpas toukokuun aurinko oli mennyt levolle\nkoivujen ja kuusien taa; yö-usva nousi rämeiköistä ja levisi kuin harso\nkosteille ja alaville paikoille. Metsä tiheni, ilma viileni,\nhiljaisuutta häiritsi vain sääskien surina, hevosten tasainen kavioiden\nkapse, jonkin taittuneen oksan rasahdus, tai laulurastaan ääni, sen\nhelähytellessä tässä yksinäisyydessä sulosointuisia säveliään puiden\nlatvoissa.\n\n\n\n\n8. SEIKKAILUJA RAUHAN AIKANA.\n\n\nKuta syvemmälle ratsastajat metsään painuivat, sitä kaidemmaksi kävi\npolku, niin että viimein erotti tuskin muuta kuin kaitaisen karjanuran.\nHevoset kompastelivat alinomaa murtoihin, kuusien oksat pieksivät\nratsastajain kasvoja. Ei mitään merkkiä halkopinoista eikä muitakaan\nihmisten jälkiä voitu huomata tässä asumattomassa, metsäisessä,\nkivikkoisessa, sammaleisessa ja rämeisessä erämaassa.\n\n-- Mitäs nyt, lurjus, tiehän loppuu tähän! -- huudahti Bertelsköld\näreästi, kun tiheä metsä vihdoin pakotti hänet nousemaan ratsailta ja\ntaluttamaan hevosta ohjaksista. Viimeisetkin jäljet olivat loppuneet,\nmutta Jaakko luikerteli yhä vielä oravan ketteryydellä ja puoleksi\nkontaten pensaiden välitse eteenpäin.\n\n-- Onko tie loppunut? -- kysyi poika niin tyhmännäköisenä katsellen,\nettä se missä muussa tilanteessa tahansa ehdottomasti olisi pakottanut\nnauramaan.\n\n-- Ellemme kohta tule torpalle, niin panen sinut poikkiteloin satulaan\nja annan maistaa koivurieskaa, -- jatkoi vihastunut kreivi.\n\n-- Torpalleko? -- toisti poika. -- Mahtaisikohan olla torppa, joka\nnäkyy tuolta puiden välitse? -- Sieltä näkyikin jokin tumma esine\nkuusien hämärästä varjosta.\n\nSamassa lensi hän tiehensä kuin nuoli puunrunkojen sekaan. Istvan, joka\nkaiken aikaa oli häntä epäluuloisin silmin seurannut, päästi ohjansa ja\nlähti juoksemaan samaan suuntaan. Ennen pitkää olivat molemmat\nnäkymättömissä.\n\nBertelsköldillä, joka ei tiennyt, mitä ajattelisi pojan katoamisesta,\nei ollut muuta neuvoa kuin kytkeä hevoset puuhun ja lähteä jalkaisin\nsinne päin, mistä tuo tumma esine häämötti öisen sumun läpi. Ei hän\nollut monta askelta astunut, kun huomasi erehdyksensä. Se, mitä hän oli\nluullut ihmisasunnoksi, olikin vain iso sudentarha, joka oli rakennettu\nyhteenliitetyistä puunrungoista ja sisäpuolelta varustettu satimella.\nRungot oli kuitenkin useista paikoin maahan revitty, ja koko laitoksen\nrapistunut tila osoitti, ettei sitä nähtävästi oltu moneen vuoteen\nkatsottu eikä hoidettu alkuperäistä tarkoitustaan varten. Tämä sadin\noli kaikin puolin epämiellyttävämpi kuin tuo vieraanvarainen Vähäkyrön\npappilan sadin.\n\nBertelsköld jäi kuuntelemaan. Ylt'ympäri vallitsi hiljaisuus niinkuin\nmeren pohjalla: ei ainoatakaan lintua, ei ainoatakaan tuulahdusta;\netäältä vain kuului hiljainen, niinkuin miljoonain sääskien siivistä\nlähtenyt suhina. Paikka oli ylänteinen, mutta aivan sen vieressä oli\nräme, ja sen yllä häilyi läpinäkymätön sumu. Tämä näytti yhä enemmän\nlaajenevan; se liukui kuin kevykäinen pumpulinen järvi puiden juurien\nja runkojen ylitse; latvat vain näkyivät vielä kevätyön omituisessa\nkirkkaudessa. Vähitellen nousi sumu yhä korkeammalle, eikä kestänyt\nkauan, ennenkuin kuljeksiva ritarimme oli niin kokonaan sumun sisässä,\nettei voinut erottaa esineitä kymmenen askelen päähän.\n\nHän huusi; ei kaikukaan vastannut. Hän vihelsi; ei vastausta. Hän luuli\nkuulevansa taittuneen oksan rasahduksen ja pyrki sinne päin; hän oli\npettynyt; se oli ehkä metso, joka oli lentänyt jotakin kuivettunutta\noksaa vasten. Ei ollut enää epäilemistäkään: tuo petollinen opas oli\ntahallaan vienyt hänet eksyksiin erämaahan, ja hän luuli aavistavansa\nsyynkin siihen. Häntä oli luultu matkustavaksi viskaaliksi, ja kuta\nenemmän hän muisteli sitä varovaisuutta, millä oli Laurista puhuttu,\nsitä selvemmin ymmärsi hän, että Jaakko mahtoi olla jossakin liitossa\ntämän seikkailijan kanssa ja oli tahtonut johdattaa hänen luulotellun\ntakaa-ajajansa harhaan, antaakseen rosvolle tiedon vaarasta.\n\nSuutuksissaan ja pahalla tuulella hapuili Bertelsköld edelleen\nerämaassa, tietämättä minne meni. Ei häntä se huolettanut, että ruoho\noli märkää ja yöilma kolea; milloin sieltä, milloin täältä luuli hän\nkuulevansa toveriensa äänen. Mutta jatkettuaan tätä työlästä vaellusta,\nniinkuin hänestä tuntui, lähes penikulman, oli hän jälleen sudentarhan\nluona, josta hän jo aikoja sitten oli lähtenyt. Hän oli kulkenut miltei\nsäännöllisessä kehässä paikan ympäri.\n\nVähän ajan kuluttua kuului metsästä selviä askeleita. Jotakin liikkui\nsumussa, ja heti sen jälkeen hyppäsi solakka haamu ihan hänen\nohitsensa. Se oli tyttö; sillä oli valkoinen päähine ja luultavasti se\nei häntä nähnyt, sillä kuultuaan huudon: \"odotapas vähän!\" säpsähti se\nja katsahti hämmästyen taaksensa, mutta pakeni taas linnun nopeudella\nja katosi usvaan.\n\nVaikka tyttö niin nopeasti vilahtikin hänen ohitsensa, oli Bertelsköld\nkuitenkin suureksi kummastuksekseen luullut tuntevansa hänen\npiirteensä. Jollei se ollut utukuva, haltiatar, aavenäky, niin oli se\nainakin hämmästyttävästi samannäköinen kuin eräs hyvin tuttu henkilö,\njonka hän oli tavannut kaksitoista tuntia sitten Vaasassa -- sama, joka\noli vappuna ratsastanut hänen hevosellaan -- pelastanut hänet\naamupäivällä merimiesten käsistä -- sanalla sanoen: vallaton ilkamoinen\npikku porvaristyttö Ester Larsson.\n\n-- Ester! Pikku, kaunis Ester, hennotko jättää minut yksinäni tähän\nerämaahan? -- huudahti nuori luutnantti hänen jälkeensä,\nhämmästyksissään tästä odottamattomasta kohtauksesta.\n\nEi kukaan vastannut. Bertelsköldistä näytti niinkuin tuo oikullinen\ntyttö olisi kätkeytynyt muutamain askelten päähän erään ison kuusen\ntaa. Hän riensi sinne; mutta se, jota hän oli luullut tytön valkeaksi\npäähineeksi, olikin vain koivun valkoinen runko, joka veljellisessä\nsovinnossa oli kasvanut kuusen viereen. Hänen täytyi hymähtää vilkkaan\nmielikuvituksensa synnyttämälle näköhäiriölle. Kuinka hän oli voinut\nhetkeäkään luulla, että rikkaan kauppiaan tytär, isänsä lemmikki ja\nsilmäterä, samoilisi yksinään keskellä yötä täällä tiettömässä\nerämaassa näin kaukana Vaasasta.\n\nTyytymätönnä palasi hän takaisin sudentarhalle, toiveen Istvanin toki\nviimein hakevan hänet käsiinsä tämän varman merkin luota. Tuskin oli\nhän sinne kumminkaan ennättänyt, kun uusi haamu tunkeutui esiin\npuunrunkojen lomitse.\n\nSe oli noin 50:n ja 60:n vuoden vaiheilla oleva mies, tavattoman\nlyhyt varreltaan, mutta hyvin harteva, puettu seudun tavalliseen\ntalonpoikaispukuun ja kirves olallaan. Mies tuli samaa tietä kuin tyttö\n-- ja Bertelsköld huomasi siinä nyt vähäisen, tuskin tuntuvan polun --\nseisahtui hiukan ihmeissään, ja kysyi: -- Mitä herra tähän aikaan\nmetsässä tekee?\n\n-- Ja mitä te itse täällä teette, ystäväni? -- vastasi kreivi\ntyytyväisenä, että nyt vihdoin viimeinkin oli tavannut jonkun, joka\nvoisi vapauttaa hänet tilanteesta, joka jo häntä kyllästytti.\n\n-- Minä hakkaan mastopuita, vastasi mies kuivasti.\n\n-- Ja minä haen erästä lemmon poikaa, jonka piti opastaa minua ja joka\nkarkasi tiehensä. Oletteko nähnyt häntä? Tai oletteko kohdannut\npalvelijaani, joka vähän aikaa sitten meni tuonnepäin?\n\n-- Muistelen kohdanneeni erään pojan, -- virkkoi mies.\n\n-- Missä hänet kohtasitte? Ja milloin?\n\n-- Puolenpäivän aikana maantiellä.\n\n-- Kuulkaapa, mies, te tekisitte paremmin, jos sanoisitte, mistä minun\ntulee hakea tovereitani, sillä ilvehtimistä en suvaitse.\n\n-- Ja herra tekisi paremmin, jos tähän aikaan päivästä nukkuisi\nsängyssään kuin että jänisten jäljessä juoksee.\n\n-- En pyydä neuvoja, -- vastasi Bertelsköld hieman ylpeästi -- vaan\ntoivon, että opastatte minut pois tästä kirotusta metsästä. Voitte\nansaita hyvän päiväpalkan.\n\n-- Mahdollista kyllä, herra, mutta minä en siitä välitä, -- vastasi\nmies välinpitämättömästi. -- Opastaa teitä en voi; minulla on\nurakkatyöni ja honkien pitää olla maantiellä ennen iltaa. Mutta hyvän\nneuvon saatan teille antaa, ja jos ette ole kovin kopea uskoaksenne\nmastonhakkaajaa, niin kuunnelkaa tuota tuolta kaukaa kuuluvaa ääntä.\nEttekö kuule mitään?\n\n-- Luulen kuulevani suhinaa, niinkuin paarma surisisi ikkunaa vasten.\n\n-- Se on iso paarma se, ja jos olisitte sitä muutamaa penikulmaa\nlähempänä, niin ehkäpä ymmärtäisitte paremmin sen aamuvirren. Ettekö\nkoskaan ole kuullut Pohjanlahden koirain haukkua nalkuttavan kallioita\nvasten?\n\n-- Luuletteko sitä meren kohinaksi?\n\n-- Luulenpa kuin luulenkin. Auttakaa nyt itse itseänne. Jos sumulta\nette näkisi aurinkoa, niin kuunnelkaa koirain haukuntaa: tuolla on\nteillä länsi, ja sitten saatatte laskea oman kompassinne mukaan. Kahden\ntunnin päästä alkaa lounaistuuli puhaltaa; silloin katoaa sumu, mutta\nsamalla kompassikin; aamupuolella kämpii aurinko nahkasiinsa, ja me\nsaamme kuulla Ukon käyvän. Hyvästi, hyvä herra; jos suotte isänne\npojalle hyvää, niin älkää kengänpohjianne säästäkö. Toivotan teille\nonnea matkalle.\n\n-- Ettekö tahdo ansaita kymmentä plootua?\n\n-- Mastoni maksaa viisikymmentä. Jumala olkoon kanssanne.\n\nJa näin sanottuaan oli mieskin kadonnut samalle suunnalle, minne\nvast'ikään tyttö. Bertelsköldin teki kovasti mieli lähteä ajamaan takaa\ntuota hävytöntä ja pakottaa hänet oppaakseen, mutta hän oli äsken\nnähnyt, kuinka semmoiset hakemiset menestyvät. Hänen asemansa oli\nhänestä enemmän naurettava kuin vaarallinen, ja ajatellessaan niitä\npaljon vaarallisempia öitä, jotka hän oli viettänyt etuvartijana\nUnkarin metsissä, päätti hän tyynesti istuutua ja odottaa usvan\nhälvenemistä.\n\nSallimus näkyi kuitenkin määränneen, ettei Kaarle Viktor Bertelsköld,\nkunink. majesteetin linnoitusväen luutnantti, tänä yönä saisi nauttia\nedes neljännestunnin lepoa, sillä kauan ei kestänyt, ennenkuin kimakka\nvihellys vingahti metsästä. Tällä kertaa se oli Istvan, ja jos joku\nvielä olisi sitä epäillyt, ilmaisi Bogatirin vilkas hirnunta, että se\noli kuullut tuon hyvin tunnetun merkin. Bertelsköld vastasi\nunkarilaisten tavallisella sotahuudolla, eikä kestänyt kauan, ennenkuin\nhänen uskollinen palvelijansa astui esille aivan toiselta suunnalta\nkuin minne oli lähtenyt.\n\nIstvan kertoi nyt kerrottavansa. Hän oli ajanut karkulaistaan liki\ntunnin ajan; mutta tuo viekas poika oli osannut käyttää edukseen\nseuduntuntemustaan niin hyvin, että alinomaa jokin este oli ollut ajoa\nkeskeyttämässä: milloin räme, milloin pensaikko, milloin jokin noita\nhuoneenkokoisia vierinkiviä, joita on siellä täällä pitkin koko\nPohjanmaan rannikkoa. Tämmöisen ison kivikummun taa oli Jaakko\nkadonnut, ja kun Istvan itsepintaisesti yhä vieläkin etsi häntä, oli\nhän \"nähnyt väkeä vuoressa\".\n\nTämän hän sanoi niin vakavin naamoin, että se nosti hymyn hänen\nheikkouskoisen herransa huulille. -- Kai menit sisään heidän luoksensa\nja pyysit heitä sinulle tietä neuvomaan? -- kysyi Bertelsköld.\n\n-- Minäkö menisin vuoreen! toisti Istvan teeskentelemättömällä\nhämmästyksellä. -- Minä menen minne teidän armonne käskee, kunhan\nsiellä vain teräs pystyy nahkaan eivätkä kuulat maalistaan kilpisty;\nmutta minä olen ihminen, teidän armonne, enkä tahdo olla missään\ntekemisissä sen kanssa, mitä näin. Minä ymmärsin, etteivät kaikki asiat\nole oikeinpäin täällä metsässä ja laputin pois niin pian kuin pääsin\nhakemaan teidän armoanne; mutta siitä olen varma, että tuo ilkeä sumu\non vartavasten meitä varten lähetetty, ja niin olen juossut kehässä\nkuin jänis, kun koirat ovat sen kinterillä.\n\n-- Sinä olet narri. Olen kuullut sanottavan, että täällä vielä on\npaljon lymypaikkoja metsissä Isonvihan ajoilta, jolloin ihmiset\npiiloutuivat maakuoppiin ja vuorenkoloihin välttääkseen vihollista.\nKuka tietää, emmekö juuri siitä kolosta löydä sitä miestä, jota\netsimme.\n\nIstvanin huomio oli kuitenkin toisaalle kiintynyt. Hän paneutui alas,\nkorva maata vasten, makasi siinä minuutin ajan yhdessä kohti henkeänsä\npidättäen ja kysyi sitten yht'äkkiä: -- Onko teidän armonne päästänyt\nhevoset irti?\n\n-- Minä kytkin ne tähän lähelle, eivätkä ne ole voineet kiskoutua irti,\nsillä minä kuulin Bogatirin hirnuvan samalla paikalla, jonne olin sen\njättänyt.\n\nIstvan kuunteli taas. -- Ne ovat irti, ne ovat kappaleen matkan päässä\ntäältä itään päin -- ne etenevät -- nyt seisahtuvat -- nyt taas astuvat\n-- verkalleen -- ne astuvat pölkkyjen ja kuivain oksien päälle --\nniiden askelet ovat raskaammat ja tasaisemmat kuin hevosten, jotka ovat\nkarkuteillä... Teidän armonne! Hevosemme on varastettu; noin astuvat\nvain hevoset, joilla on ratsastajat selässään.\n\n-- Tule, -- sanoi Bertelsköld, joka hyvin kyllä tiesi Istvanin\nlapsuudesta asti kasvaneen vaaroissa ja aarniometsissä, missä aistit\nterovat tavallista paljon tarkemmiksi; -- kohta näemme, oletko arvannut\noikein ja silloin alkaa ajo, jonka rinnalla tähänastinen on ollut\nlapsenleikkiä.\n\n\n\n\n9. UTUKUNINGATTAREN SUKKANAUHA.\n\n\nPian olivat nämä Vähäkyrön metsien kuljeksijat sillä paikalla, mihin\nolivat hevosensa kytkeneet, ja heti huomattiin, että Istvanin tarkka\nkuulo ei ollut häntä pettänyt. Paikka oli tyhjä, pehmeässä sammalessa\nnäkyi vereksiä jälkiä, ja hevoset olivat poissa. Mahdotonta oli, että\nne olisivat pudistaneet päitsensä pois tai repineet itsensä irti. Ei\nedes niiden puiden kuorissa, joihin hevoset olivat olleet sidotut,\nnäkynyt pienintäkään sellaiseen viittaavaa merkkiä.\n\nIstvan oli suunniltaan. Hän heittäytyi maahan, ryömi nelinkontin ja\nnuuski jälkiä kuin metsäkoira; hän päristeli harmista. -- Kas tässä! --\nkiljaisi hän; -- Bogatir on karannut pystyyn. Eivät olekaan noin vain\npäässeet sen selkään eivätkä varmaankaan pysyisi satulassa, ellei tuo\nlemmon metsä olisi näin tiheä.\n\n-- Seis! He ovat jotakin pudottaneet! -- huudahti Bertelsköld,\nkumartuen alas ja ottaen lähimmästä katajapensaasta kiiltävän esineen.\nSe oli pieni ja sievä silkkinen sukkanauha hopeasolkineen, joka kiilsi\nkuin jalokivi katajapensaan kastehelmien keskessä.\n\nIstvan katseli kapinetta mielestään hyvinkin oikeutetulla kauhulla. --\nJohan ma sen sanoin! -- riemuitsi hän. -- Kyllä tunnen _sen_ ja kyllä\ntiedän, mitä se merkitsee. Juuri noin löysin sen kerran Bukovinan\nvuorilla Zablatovin ja Kolomean välillä. Se tapahtui yöllä, kirkkaassa\nkuutamossa mutta oli vähän sumua joen rannalla; me kuulimme uskottomain\nhevosten hirnuvan laaksossa. Minusta olisi voinut tulla mahtava pasha,\nmutta enpä onneani ymmärtänyt, nakkasin pahuksen Prutiin! Päivän\nkoittaessa oli vihollinen kimpussamme, ja me saimme selkäämme. Miksi\nolin tyhmä?\n\n-- Niin vaarallinen ei toki mokoma nauhanpala liene, -- vastasi\nBertelsköld naurahtaen. -- Minusta se on ihmeesti tytön sukkanauhan\nnäköinen.\n\n-- Näköinenkö? Niin, herra, se on vaikka minkä näköinen, milloin tuon\nmilloin tämän. Se, joka sen on pudottanut, voi niinikään olla milloin\nyhden milloin toisen näköinen, välistä kannon, välistä kiven, välistä\nakan, välistä tytön. Kaikki riippuu siitä, mikä aika päivästä on ja\nmillä tuulella on _se_, joka sumussa liehuu.\n\n-- Minkätähden viskaisin minä luotani sen, jonka avulla ehkä voin saada\nvarkaat ilmi?\n\n-- Sen sanon teidän armollenne, että olin tyhmä kuin bosnialainen, kun\nviskasin sen pois; mutta sen huomasin vasta jäljestäpäin. Minun olisi\npitänyt kätkeä se takkini alle, niin olisin tullut haavoittumattomaksi;\nja se, joka oli sen pudottanut, olisi ollut pakotettu tulemaan luokseni\nja pyytämään sitä takaisin. Silloin olisin saattanut ehtoni sanella,\nteidän armonne, vaikka olisin kruunua pyytänyt. Ja silloin olisi _se_,\njoka sumussa liehui, antanut minulle mitä olisin pyytänyt. Pankaa se\ntalteen, herra, mutta pankaa tuohta sen ympärille, taikka pankaa se\nkahden litteän kiven väliin liivintaskuunne; se ehkä polttaa tuohen\nläpi.\n\n-- Narri olet; suurin ihme tässä on se tyttö, joka... Mutta sillaikaa,\nkun kuuntelen taikauskoisia tarinoitasi, päästämme me varkaat menemään.\n\n-- Sandecin vuoren nimessä, niinpä on kuin herra sanoo. Seuratkaa\nminua, jos voitte, ja jos taas tulemme tasaiselle maalle, niin näytän\nminä niille veitikoille, kuka käski.\n\nNäin sanottuaan paneutui Istvan taas korva maata vasten, ja päästyään\nselville suunnasta, jonne heidän oli lähdettävä saavuttaakseen varkaat,\nalkoi hän, enemmän ryömien kuin juosten pensaiden ja puunrunkojen\nvälitse tunkeutua eteenpäin niin nopeasti, että hänen herrallaan,\nvaikka oli melkoista nuorempi, oli täysi työ häntä seuratessa.\nIhmeellistä oli nähdä, millä oveluudella unkarilainen innoissaan otti\nselkoa jokaisesta merkistä, mikä osoitti hevosten jälkiä tässä\nerämaassa. Milloin oli siinä mätästä tallattu, milloin oksa taitettu,\nmilloin näkyi kavion jälki kaatuneessa, lahoavassa puunrungossa;\nmilloin taas näyttivät jäljet katoavan kivikkoon, ja silloin ilmaisi\nhänelle tien jokin paikka, josta sammal oli irtautunut tai jokin\nkumolleen kääntynyt pieni kivi, jonka märkä puoli oli ylöspäin.\nBertelsköld luuli huomaavansa, että he nyt kulkivat itään päin ja\nmelkein suorassa kulmassa sitä suuntaa vastaan, jota he olivat metsään\ntulleet; mutta sitten tuntui hänestä taas niinkuin hän olisi nähnyt sen\nja sen väärän männyn, sen ja sen sammaltuneen vierinkiven jo edellisenä\niltana. Tästä hän päätti, että heidän petollinen Vähäkyrön pappilasta\nsaamansa opas tahallaan oli vienyt heidät mutkaista kaartotietä\nmetsään, estääkseen heidät omin päin osaamasta takaisin.\n\nTässä luulossaan vahvistui hän vielä enemmän, kun he kovin vaivalloisen\nmatkan perästä ja ennenkuin osasivat toivoakaan, näkivät metsän\nharvenevan ja taas lähenivät viljeltyjä seutuja. Aamuruskosta päättäen\nsaattoi kello olla ehkä 2, mutta sumu, joka sakeana peitti märkiä\nniittyjä, esti näkemästä edemmä kuin viidenkymmenen askelen päähän. He\ntulivat aidan luo: toisella puolen sitä oli vastakuokittu kytömaa.\nTäällä ei ollut mitään hyötyä korvan panemisesta maata vasten:\nkaukaisten äänten kumu katosi kokonaan tuohon pehmeään mutaiseen\nsavimultaan. Heidän täytyi juosta pitkin ojapientaria ja niin he\ntulivat vähäiselle tielle. Kun he muutamia minuutteja olivat sitä\nseuranneet näkivät he pienoisen talon sumussa.\n\n-- Seis! -- huusi Bertelsköld, ihan väsyksissään ja kiukuissaan. --\nKoputa ovea, koira, ja levähtäkäämme tunnin aika; en kestä kauempaa.\nOlen marssinut yökausia Unkarin aroilla, ja minulla on ollut yhtä hyvä\npohjanahka jalkaini alla kuin sinullakin, mutta hiisi sinua kauemmin\nseuratkoon. Mars, mies, mitä siinä ällistelet?\n\n-- Arvelen, että tämän kummun alla on vuori, -- vastasi palvelija, eikä\nollut kuulevinaankaan herransa käskyä. Sen sijaan kävi hän sormin\nraapimaan multaa mäenrinteeltä aidan vierestä, ja heti sen jälkeen\nkumartui hän taas maahan kuuntelemaan. -- Siinä ne nyt taas ovat! --\nhuusi hän. -- He ovat neljännespenikulman päässä täältä. Nyt saamme\nnähdä, ymmärtääkö Bogatir isäinsä kieltä!\n\nSen sanottuaan lähti Istvan juoksemaan mäkeä ylös niin keveästi kuin ei\nolisi koko yönä askeltakaan astunut. Mäelle tultuaan hän kiipesi siellä\nkasvavaan haapaan ja päästi suustaan yhden noita kimakoita vihellyksiä,\njoilla hän osasi viiltää ilmaa kuin naskalilla. Vaikka aamu oli\nsumuinen, lienee tämä vihellys kuulunut hyvinkin kauas, kun ääntä\nkantoi vieno tuuli, joka jo alkoi tuntua kukkulalla ja puhalsi\nkoillista kohti sinnepäin, minne Istvan kääntyi.\n\nParin minuutin ajan oli kaikki hiljaa hänen ympärillään; kuului vain\npienen, kivien välitse mäen rinteellä puikkelehtivan keväisen puron\nsolina. Istvan vihelsi toisen kerran, kolmannen kerran. Ei ääntäkään\nvastaukseksi.\n\nMutta kolmannen merkin annettuaan laskeutui hän puusta alas, asettui\nkuuntelevaan asentoonsa ja ilmoitti vilkkain elein, että hän kuuli\nBogatirin kavioiden lähenevän. Kohta huomasi Bertelsköldkin niin\nolevan. Ennenkuin vielä usvan läpi voi mitään erottaa, kuuli hän\nuskollisen ratsunsa lähenevän tuota lyhyttä tunnettua laukkaa, joka oli\nsaattanut ratsastajatytön Korsholman luona niin suureen pulaan. Ja\nmuutamien minuuttien kuluttua laukkasikin Bogatir, merkinantoa\ntotellen, noiden eläinten ihmeellisellä vaistolla suoraan halki sumun\nkaitaista kyläntietä pitkin.\n\nMutta se ei tullut yksin. Matkamiesten suureksi huviksi ja ihmeeksi\nnäkyi sen selässä sekä surkuteltava että naurettava olento, joka kaikin\nvoimin piti hevosen harjasta kiinni, samalla kun paljaat jalat, jotka\nolivat liian lyhyet jalustimiin ulottuakseen, pomppivat kuin\nrummunpalikat kahden puolen satulaa. Ja kuka oli tuo ratsastaja parka?\nEi kukaan muu kuin Jaakko, tuo poikanulikka, tuo opas, jonka nyt\nkummallinen sallimus toi vastoin hänen tahtoaan vastaamaan töistään\nniiden edessä, jotka hänen koirankuriensa tähden olivat saaneet kaiken\nyötä metsässä harhailla. Hänen rangaistuksensa oli täydellinen, kun\nBogatir, joka oli hyvin harjoitettu kaikenlaisiin sotatemppuihin,\nmiltei täydestä laukasta äkkiä pysähtyi herransa eteen sillä\nseurauksella, että onneton ratsastaja silmänräpäyksessä suistui hevosen\nkaulan yli päistikkaa maahan.\n\nTämä oli kuitenkin Jaakolle sangen onnellinen sattuma, sillä se säästi\ntämän toivehikkaan nuorukaisen muuten varmaankin välttämättömästä\nselkäsaunasta. Sen sijaan saivat hänen tuomarinsa nyt auttaa hänet\njaloilleen jälleen ja tutkia, oliko hän vahingoittunut pudotessaan.\nOnneksi hän oli lentänyt aivan pehmeään, tien vieressä olevaan\nsavirapakkoon ja nousi siitä, joskaan ei aivan siistin näköisenä, niin\nkuitenkin ehyenä kuin savikukko.\n\nJaakko paran vastoinkäymiset eivät kuitenkaan vielä olleet lopussa.\nSillaikaa, kun Istvan sysäsi hänet ylenkatseellisesti syrjään ja meni\nhevosta taputtelemaan sillä hellyydellä, jota tämmöisissä\ntilaisuuksissa osoitetaan kauan kaivatulle ja taas tavatulle ystävälle,\nryhtyi hänen herransa pitämään sitä tutkimusta, johon asianhaarat\nantoivat aihetta. Mutta tuota pientä veitikkaa ei ollutkaan niin helppo\ntutkia. Niin pian kuin hän vähän oli hengähtänyt ja näki olevansa\npinteissä, alkoi hän ulvoa taidolla semmoisella, että sudenpenikkakin\nolisi saattanut häneltä sitä kadehtia. Mahdotonta oli saada häneltä\nainoatakaan ymmärrettävää sanaa.\n\n-- Istvan, -- sanoi Bertelsköld vakavaksi tekeytyen, -- mene ja\npalmikoi luja vitsa tuosta koivusta!\n\nUlvonta kävi nyt kahta rajummaksi, mutta kun se ei auttanut, näki\nveitikka hyväksi ruveta rukoilemaan. Herrain pitäisi antaa hänelle\nanteeksi, ei hän ollut hevosia ottanut, Lauri ne oli irroittanut ja\npakottanut hänet olemaan apunaan. Tyttö ei ollut uskaltanut istuutua\nkimon selkään ja sai sentähden ratsastaa toisella hevosella, Laurin\ntaluttaessa sitä ohjista; sitten oli Lauri ottanut kimonkin, etteivät\nherrat häntä saavuttaisi; ja niin oli Jaakon tehnyt mieli vähän\nratsastaa ja niin -- uhuu (tässä alkoi ulvonta, kun Jaakko ajatteli\nsitä huvitusta, joka oli niin lyhyeen loppunut) -- niin he olivat\ntulleet maantielle, kun kimoon yht'äkkiä oli sattunut noidannuoli, ja\nse oli lähtenyt karkaamaan usvan läpi -- ja sitten -- uhuu (musiikki\nalkoi taas, kunnes pieni vitsan näppäys teki tarpeellisen vaikutuksen).\n\n-- Lauriko se oli, joka vast'ikään meni sudentarhan sivuitse? kysyi\nkreivi. -- Poika sanoi niin olleen.\n\n-- Kuka oli tyttö, joka häntä seurasi?\n\n-- Tyttö? -- toisti veitikka tyhmäksi tekeytyen. -- Kai se oli hänen\noma tyttärensä.\n\n-- Älä koetakaan koukutella! -- vastasi hänen jäykkä kurittajansa. --\nMitä tiedät tytöstä?\n\n-- Uhuu -- ihmiset sanovat Laurin olevan hänen kumminsa -- nyyhkytti\npoika.\n\n-- Herra, -- kuiskasi Istvan, -- ei ole hyvä puhua semmoisista niin\nkauan kuin sumu vielä peittää niityn.\n\n-- Sinä parahiksi muistutat minua toisesta asiasta, -- jatkoi\nBertelsköld. -- En tahdo, että olen aivan hukkaan kahlannut näitä\nkirottuja rämeitä. -- Mars, lurjus! -- jatkoi hän Jaakolle, -- opasta\nmeidät metsässä olevalle kiviröykkiölle, jossa miehet piilevät. Tällä\nkertaa olen katsova, ettet vedä meitä nenästä.\n\nIstvanin vastaväitteet olivat yhtä turhia kuin Jaakon musiikki, ja\nkohta oli matkue taas liikkeellä metsään päin, Bertelsköld ratsain ja\nhänen edellään tuo vastahakoinen poika, suitsittuna kuin vikuri varsa\nvitsasköydellä, jonka toinen pää oli Istvanin kouran ympärille\nkäärittynä.\n\n\n\n\n10. HIIDENKIUAS METSÄSSÄ.\n\n\nNouseva aamuaurinko ei ollut vielä ehtinyt tunkeutua sumun läpi, joka,\nollen tuulen suojassa peitti sisemmät osat Vähäkyrön metsää, kun\nseikkailevat ratsastajat vastahakoisen oppaansa kanssa lähenivät erästä\nisoa kiviröykkiötä, jonne oli tuskin neljännespenikulman matka isolta\nmaantieltä länteen päin. Maa oli peräti karua, rämeikköjen ja siellä\ntäällä olevien äärettömän suurien kivimöhkäleiden peittämää, niin että\ntarvittiin sekä varovaisuutta että kärsivällisyyttä kulkiessa. Mutta\nniin houkuttelevia olivat nämä vaivat tuon Korsholmassa vallinneen\nyksitoikkoisen hiljaisuuden jälkeen, niin vilkkaasti heräsi peritty\nseikkailijaluonne eloon nuoren aatelismiehen rinnassa, että tämä\nyritys, joka sen hyödyttömyyteen katsoen jokaisesta toisesta olisi\nvoinut tuntua lapselliselta ja naurettavalta, sai hänet unohtamaan\nnälän ja väsymyksen sen toivon rinnalla, että hän nyt pääsisi sen\nsalaisuuden perille, joka äsken oli niin kovasti säikäyttänyt hänen\nrohkeata, mutta taikauskoista matkakumppaniaan. Omituisen viehättävää\noli hänestä kuljeksia näissä erämaissa, joissa hänen isänsä muinoin oli\ntaistellut hurjia sissitaisteluitaan ylivoimaista vihollista vastaan;\nja jos hän, tuon isän poika, ei voinutkaan maatansa puolustaa, niin voi\nhänelle kenties olla jotakin hyötyä siitä, että oppi tuntemaan tätä\nmaata kaikessa sen köyhyydessä ja jylhyydessä, jommoisena se vielä joka\naskelella esiintyi tuon suuren hävityksen jälkeen.\n\nNähtävästi tunsi Jaakko tien paremmin kuin oli tuntevinaan, sillä\nmuutamain pienten turhien pakoyritysten perästä opasti hän vaeltajat\nkaitaiselle ajotielle; siinä oli vereksiä rattaiden jälkiä ja se vei\nrämeiden ja kivien sivuitse mainitulle kiviröykkiölle, jonka Istvan\ntunsi samaksi, mikä oli häntä niin kovasti pelästyttänyt. Se oli yksi\nnoita luonnon vankkoja varustuksia, joita tavataan siellä täällä\nPohjanmaan rannikoilla ja jotka ovat kuin suunnattoman suuria,\nkaatuneiden hiisien haudoille ennen vedenpaisumusta rakennettuja\nkiukaita. Tämä kumpu oli ainakin tuhat jalkaa ympärimitaten; pohjana\neli perustuksena oli isoja sammaltuneita ja syrjiltään kuluneita\nkallionlohkareita, jotka jokin suunnaton voima on paiskannut\npäällekkäin hurjaan epäjärjestykseen, mutta läjännyt ne varmaan\nsuuntaan, niinkuin jokin vastustamaton aalto olisi ne sinne huuhtonut.\nNäiden möhkäleiden päällä oli pienempiä, mutta samanmuotoisia kiviä,\nkaikki pyöreäkulmaisia, ja ylinnä näiden päällä oli yhä pienempiä\nkiviä, niin että muutamat ylimmistä, jotka muodostivat röykkiön harjan\neli huipun, olivat tuskin kananmunaa isompia. Tuo röykkiö oli enemmän\nharjun kuin pyramidin näköinen ja päättyi kaiken sekasotkuisen\nepäjärjestyksensä ohessa miltei säännölliseen kupuun, joka oli melkein\nkumotun kaukalon kaltainen.\n\nBertelsköld katseli huvikseen ja uteliaasti tätä luonnon suurenmoista\nmullistusta, joka näytti erinomaisen hyvin sopivan hautakummuksi\nkahdennelletoista Kaarlelle, kun Istvan, joka varsin vastenmielisesti\noli suostunut kulkemaan röykkiön ympäri, osoitti merkitsevästi erästä\nkummallista kiveä, jonka piirteet sumussa muodostuivat mahdottoman\nsuureksi hevosenpääksi.\n\n-- Tässäkö se oli? -- kysyi hänen herransa matalalla äänellä.\n\n-- Tässä oli, -- vastasi palvelija ynseästi. -- Se, joka tässä\nhuoneessa asuu, on jättänyt hevosenpään jälkeensä sisään\nratsastaessaan.\n\nBertelsköld jätti nyt pojan ja hevosen Istvanin hoitoon ja lähti\nyksinään nousemaan tuota kummallista kiveä kohti, joka oli melkein\npuolivälissä röykkiön huipulle mentäessä. Vaellus oli lyhyt, mutta\nvaivalloinen: milloin luiskahti hänen jalkansa niljakassa sammalikossa,\njoka peitti näitä alkuaikain mullistusten jäännöksiä; milloin siirsi\nhänen jalkansa jonkin kiven asemiltaan ja pani sen kumisten vierimään\nalas ikäänkuin kellariholvin kattoa pitkin. Röykkiö oli läheltä katsoen\nkadottanut säännöllisen muotonsa: kaikki näytti jylhältä ja sekavalta;\nharmaat graniittimöhkäleet näyttivät sattumoisiltaan ja hullunkurisesti\npäällekkäin ladotuilta. Ja se, mikä etäältä katsoen näytti\nhevosenpäältä, ei ollutkaan muuta kuin iso muodoton kivi, joka riippui\nröykkiön rinteessä ikäänkuin joka hetki siitä alas vyörähtääkseen.\n\nTämän kiven alla oli niin iso kolo, että mies mahtui siihen. Lähellä\noleva litteä paasi näkyi kerran olleen asetettuna tuon kolon suulle,\njoka nyt oli auki. Röykkiö oli tähän muodostanut luonnollisen\nluolan,[15] ja hädän ja vaaran aikoina se varmaankin oli ollut seudun\nasukkaille oivallisena turvapaikkana, jota hätätilassa kävi\npuolustaminen voimakastakin vihollista vastaan.\n\nMutta eivät liene ihmisolennot huviksensa etsineet turvaa tästä\naukinaisesta haudasta, joka ammotti äänettömänä ja pimeänä röykkiönä\ntuhatvuotisten kallioiden alta. Bertelsköldistä tuntui niinkuin täällä\nolisi jotakin, jolla oli syytä kammoa päivän valoa. Samassa, kun hän\nkumartui alas, lemahti heikko savunhaju häntä vastaan; hän luuli\nnäkevänsä himmeätä tulenvaloa luolan pohjasta, ja heti sen jälkeen\nhuomasi hän tikapuut, jotka oli pystytetty luolan suuta vasten ja\nselvästi osoittivat, ettei siinä asunutkaan henkiä, jotka eivät\nsuinkaan olisi tarvinneet semmoisia apuneuvoja ylös ja alas\nkiivetäkseen.\n\nTutkittuansa niiden kahden pienen pistoolinsa sankkiruutia, joita hän\naina Unkarin sotaretkestä asti kantoi vyössään, päätti nuori\nseikkailijamme laskeutua alas tikapuita ja tutkia luolaa. Varmuuden\nvuoksi pudotti hän kolosta pienen kiven ja päätti sen synnyttämästä\näänestä, ettei luola ollut syvempi kuin että tikapuut otaksuttavasti\nsen pohjaan ulottuivat.\n\nHän astui siis rohkeasti tikapuita alas, tuon tuostakin kuitenkin\nvarovasti tutkien kapuloiden kestävyyttä ja katsahtaen taakseen, koska\nlaskeutumisen piti käydä takaperin. Muutamia askelia astuttuaan hän oli\ntullut kirkkaasta aamuvalosta hämärään, jota aukosta tuleva\npäivänkajastus heikosti valaisi. Vielä moniaita askelia, ja tämä\nhämäräkin katosi, jolloin täydellinen pimeys sai vallan, ja ylhäällä\noleva valoreikä näkyi pyöreänä valoisana pilkkuna luolan katosta.\n\nLuettuansa alun kolmattakymmentä tikasta saapui kreivi luolan pohjaan,\njossa oli soraa ja liukkaita pikkukiviä. Kaikkein ensiksi kiintyi hänen\nhuomionsa puoleksi riutuneeseen valkeaan, joka paloi eräässä tämän\nmaanalaisen asuinpaikan nurkassa, levittäen himmeätä valoaan tummille\nkivimöhkäleille, jotka olivat luolan seininä. Bertelsköld oli\nsäännöttömässä kellarintapaisessa holvissa, joka ei ollut isompi,\nvaikkakin vähän korkeampi kuin tavallinen talonpoikaistupa.\n\nKallioiden välissä lirisi pieni vesisuoni, vaaran aikana korvaamaton\naarre tällaisessa lymypaikassa. Paitsi muutamia sammakoita, jotka\nluiskahdellen oikoivat sääriään märillä kivillä, ei luolassa näkynyt\nyhtään elävää olentoa, mutta kaikki osoitti, että siinä kuitenkin aivan\näskettäin oli asuttu. Tuli oli kenties noin tunnin verran palanut\nkohentamatta; eräällä paadella näkyi aterian tähteitä; ja kahdella\nmuulla paadella, joita oli makuusijoina käytetty, oli lampaannahkoja\nvuoteina.\n\nPaitsi näitä esineitä oli luolassa vielä kaikenlaisia työaseita,\nniinkuin valinkauhoja, alasimia, vasaroita, pihtejä, sulattimia,\nvalinmuotteja ja monenlaisten metallien jänteitä, joita näyttiin\nkäsiteltävän tässä maanalaisessa työpajassa. Bertelsköld oli nähnyt\nmaailmaa siksi paljon, ettei antautunut vielä hänen aikanaan yleisen\ntaikauskon valtaan, ja ymmärsi siis, että kaikilla näillä kapineilla\noli aivan luonnollinen, vaikkakin hänelle vielä epäselvä tehtävänsä.\nMutta hän oli kumminkin liian nuori voidakseen kokonaan irroittautua\ntämän äänettömyyden ja haudantapaisen hämäryyden salaperäisestä\nvaikutuksesta täällä 30 jalan syvyydessä, loitolla valosta ja elämästä\nja paikassa, jossa ei mikään inhimillinen voima voisi tulla hänen\navukseen, jos kalliot hänen päänsä päällä syöksyisivät yhteen. Vaikutus\noli niin voimakas, että Bertelsköld hetken aikaa luuli sammuvan valkean\nvalossa näkevänsä kääpiöiden ryömivän kallioseinän halkeamista esiin,\nja pienillä mustilla käsillään tavoittelevan vasaroita, jatkaakseen\ntyötänsä, jonka oli keskeyttänyt kutsumattoman vieraan tunkeutuminen\nheidän maanalaiseen asuntoonsa.\n\nNärkästyksissään tästä mielikuvituksensa tuottamasta harhaluulosta ja\npettyneenä toivossaan, kun ei löytänytkään niitä, joita etsi, päätti\nnuori soturi jättää enemmät tutkimukset sikseen ja palata takaisin\nvaloisampaan maailmaan. Hän kävi siis etsimään tikapuita ja löysikin ne\nhetken aikaa haparoituaan, sillä tämä osa luolaa oli käynyt\npimeämmäksi, kenties sentähden, että tuli oli sammumaisillaan.\n\nHän lähti nyt paluumatkalleen Ariadnen-lankaansa myöten, nousten\ntikkaalta toiselle, mutta pimeyttä kesti yhä. Olisihan hänen jo pitänyt\nnähdä tuo päänsä päällä oleva pyöreä valoaukko. Mutta sitä ei näkynyt.\nHän kapusi kärsimättömästi edelleen, ja tikapuut tuntuivat hänestä nyt\nkahta vertaa pitemmiltä, kun hän äkkiä satutti päänsä johonkin kovaan\nesineeseen. Hän hapuili käsin pimeydessä ja tunsi tulleensa tikapuiden\nyläpäähän, mutta aukko oli kadonnut, ja sen sijaan oli sen suulla nyt\nraskas paasi, joka tietysti oli sama, mikä hänen alas astuessaan oli\naukon vieressä. Tahallaan taikka tahtomattaan oli joku sulkenut häneltä\npaluutien, ja hän oli vankina tuossa kamalassa, pimeässä ja autiossa\nvuoren luolassa.\n\n\n\n\n11. VAASAN SATAMASSA.\n\n\nKäyttäen hyväksemme samaa säälimätöntä oikeutta jolla oikukas kohtalo\njoskus jättää kuolevaiset epätietoisuuden tuskien kidutettaviksi,\ntäytyy meidän nyt vähäksi aikaa jättää nuori luutnantti vankilaansa ja\nsiirtyä takaisin Vaasaan, jossa rikas ja mahtava valtiopäivämies Lauri\nLarsson vihdoinkin oli lähdössä aiotulle matkalleen Tukholmaan ja\nvaltiopäiville.\n\nOli lauantaiaamu ja juuri sama aamu, jolloin kreivi Bertelsköld ja\nhänen ratsupalvelijansa muutamia tunteja aikaisemmin harhailivat\nVähäkyrön metsien sumussa. Erinäiset esteet olivat viivyttäneet\nLarssonin lähtöä. Jokin muodollisuus oli laiminlyöty maaherran passia\nhankittaessa, ja valtiopäivämiehen valtakirja oli ollut vailla\ntarpeellisia allekirjoituksia. Tullikamari ei ollut antanut laivan\nasiakirjoja, ja viskaali Spolin oli edellisenä päivänä panettanut kaksi\nsen matruusia katurauhan rikkomisesta putkaan. Lyhyesti sanoen, köydet\nolivat epäkunnossa, niinkuin merimiehet sanovat, ja kenties oli jotakin\nvikaa Larssonin omassa päätöksessäkin, sillä ensiksi määrätty\nlähtöpäivä oli perjantai, ja tämän katsoi moni jo yksinään riittäväksi.\nKukapa tahtoi ja kukapa voi suurimmatta pakotta lähteä perjantaina\nmatkalle? Se olisi sen ajan yleisen uskon mukaan ollut samaa kuin\nsokeasti antautua alttiiksi kaikkien pahaenteisten tähtien\nvaikutuksille.\n\nMiten paljon Larsson itse näki hyväksi kuunnella ystäväinsä ja\nsukulaistensa puhetta perjantain onnettomasta merkityksestä, siitä ei\nole mitään tietoja saatu, mutta varmaa on, että hän viisaan liikemiehen\ntavoin käytti viivytystä edukseen. Kaiken yötä lisättiin aluksen lastia\npaikkakunnan tavallisilla Tukholmaan vietävillä tavaroilla, etupäässä\njyvillä, sitten voilla, lihalla ja suolakalalla, mutta myös tervalla ja\npiellä, joita kiireessä ei oltu ennätetty ennemmin laivaan panna. Vanha\nkirjanpitäjä, joka itse oli paikalla lastausta valvomassa, vietti\nunettoman yön satamassa, jotavastoin hänen esimiehensä lepäsi muutamia\ntunteja; mutta kun tämä vanha uskollinen palvelija oli valvonut\nedellisenkin yön, kävivät hänen silmäluomensa vähitellen raskaiksi, ja\nviimein putosivat verhot kokonaan alas hänen silmäinsä eteen, hänen\nistuessaan laiturilla muistikirjaan merkitsemässä laivaan tuotuja\ntavaroita.\n\nHänen virka-intonsa näin vasten tahtoaan väsähtäessä tapahtui, että\nsillalle tuotiin kuormallinen pieniä nassakoita, jotka ulkomuodoltaan\nolivat pikeä sisältävien puolinelikkojen kaltaisia, joita toisinaan\nkäytettiin lastin telkeeksi. Ne olisivat nyt olleet kirjaan pantavat.\nMutta kun kirjanpitäjä nukkui, annettiin hänen nukkua, ja tavara\nvietiin laivaan ja otettiin vastaan kirjaan panematta.\n\nSillaikaa kohosi aurinko yhä ylemmä, paistaen suoraan kirjanpitäjä\nGrenmanin kasvoihin, niin että hän heräsi juuri parahiksi vastaan\nottaakseen esimiehensä, joka saapui perheensä seuraamana satamaan klo 9\nja 10 välillä aamupäivällä. Passi ja asiakirjat olivat vihdoin viimein\nkunnossa, matruusit vapaina arestista, tuuli myötäinen, ja ankkuri\naiottiin heti kohta nostaa. Sukulaiset tulivat laivaan sanomaan\nviimeisiä jäähyväisiä, ja kun osa porvaristoa oli osoittanut\nvaltiopäivämiehelleen sen kunnian, että saattoivat häntä satamaan\ntoivottaakseen hänelle onnellista matkaa, tarjottiin sen johdosta\netevämmille vieraille ranskanviiniä ja miehistölle paloviinaa.\n\nLarssonin vävy, raatimies Blom, piti apelleen puheen: hän sanoi häntä\nmaan kaunistukseksi ja tuleentuneeksi tähkäksi (jonka kuultuaan nahkuri\nVidlund kuiskasi viereisensä korvaan, että Blom vain odotti riiheen\npäästäkseen) ja arveli hänen nauttiessaan kuninkaallisen majesteetin\narmoa ja valtakunnan herrain suosiota sekä valvovan porvariston\netuoikeuksia, että myöskin niin laittavan, että Vaasan kaupunki saisi\ntapulikaupungin oikeudet, ja saisi ne yksinään Pohjanmaalla...\n\nMutta tässä keskeytti Larsson kärsimättömästi innokkaan vävynsä puheen\nselittäen, että hän piti kuninkaallista majesteettia kaikessa\nvelvollisessa kunniassa, mutta mitä valtakunnan herroihin tuli, niin\nhän oli vapaan valtakunnan vapaa mies eikä tietänyt muista herroista\nkuin kuninkaasta ja laista. Ja kun tuuli alkoi kiihtyä, tahtoi hän nyt\nkiittää ystäviään kunniasta, jonka he olivat hänelle osoittaneet ja\nsanoa heille sydämelliset jäähyväiset.\n\nTätä vastaan ei ollut kenelläkään mitään muistuttamista, ja vaikka nämä\nhyvät ystävät vielä olisivatkin halunneet kurkistaa puoliankkurin\npohjaan, salasivat he pettyneet toiveensa remahtaen kaikuvaan\nhurraahuutoon, johon koko miehistö yhtyi.\n\n-- Kiitos ja kunnia! -- vastasi laivan isäntä. -- Ja nyt, pojat --\nkaikki selväksi!\n\n-- Hurraa patruuna Larssonille! -- kaikui vielä kerran huuto raittiissa\naamuilmassa.\n\n-- Hauska nähdä herrat kaikki näin iloisina! -- virkkoi samassa hyvin\ntunnettu, vähän nenään honottava ääni, ja laitaportin kautta astui\nlaivaan eräs pienoinen, laiha ja vaaleatukkainen olento, joka ei ollut\nkukaan muu kuin itse viskaali Spolin.\n\n-- Nostakaa ankkuri! huusi Larsson käskevästi, ja laivuri uudisti\nkäskyn.\n\n-- Anteeksi, -- jatkoi viskaali hyvin kohteliaasti, mutta\näänenpainolla, josta jo edeltäpäin kuului huonosti salattua\nvahingoniloa -- anteeksi, herra patruuna; mutta ennenkuin laiva lähtee\nmerelle, on minulla käsky toimittaa tarkastus.\n\n-- Mitä se merkitsee? -- karjaisi Larsson kiivaasti. -- Minulla on\nselvät paperit tullikamarista...\n\n-- Se on mahdollista, -- jatkoi viskaali olkapäitänsä kohauttaen; --\nmutta minulla on selvät määräykset. -- Ja samassa hän veti esiin\nmaaherranvirastolta saamansa kirjallisen käskyn, että \"sattuneista\nsyistä\" tarkastus oli pidettävä Ester-nimisessä laivassa, ennenkuin sen\noli lupa satamasta lähteä.\n\n-- Niinpä näkyy olevan, -- vastasi Larsson ylenkatseellisesti,\npapereita silmäiltyään. -- Laivuri Märssi! -- antakaa viskaalin\ntarkastaa, mitä hän tahtoo, mutta tehkää se joutuin ja katsokaa, ettei\nmitään turmella. Jos hän särkee yhden ainoankaan uurteen tahi rikkoo\nyhden ainoankaan kannen, niin ottakaa todistajat, se tulee aikanaan\nvelottavaksi.\n\n-- Älkää huoliko todistajista, ne on minulla itselläni, -- vastasi\nviskaali vähän ivallisesti, viitaten erään tullipäällysmiehen ja erään\nkaupunginpalvelijan mukaansa tälle odottamattomalle, tullilaitoksen\npyhitettyyn alaan kuuluvalle tarkastusmatkalle. Ja kun hän,\nnähtävästikin vain näön vuoksi, oli pikapäin kurkistanut muutamain\npressujen alle ja vilahdukselta katsahtanut kajuuttaan, riensi hän\nrohkeasti alas ruumaan, jossa hänen vaaniva silmänsä heti kohta keksi\nyhden noista pienistä nassakoista, jotka oli viety laivaan sillaikaa,\nkun kirjanpitäjä Grenman veteli viattomuuden unta laivasillalla.\n\n-- Lyö auki tuo nassakka! -- komensi hän mahtavasti hämmästyneitä\napulaisiaan.\n\n-- Mutta pikeähän siinä vain on, rohkeni tullivirkamies nöyrästi\nmuistuttaa, vähän närkästyneenä loukatun arvonsa puolesta.\n\n-- Lyö nassakka auki! -- kuului lyhyt komento.\n\nViskaalia toteltiin, ja tuskin oli kantta kirveellä longistettu, kun\nnassakasta vierähti kokonainen röykkiö kirkkaita ja uusia hopeariksejä.\n\nTullimies ja kaupunginpalvelija ällistyivät. Laivuri ja matruusit,\njotka uteliaina katselivat toimitusta, ällistyivät yhtä paljon. Kuin\nkulovalkea levisi laivassa tieto siitä, että Larsson kuljettaa hopeata\nTukholmaan ja on pistänyt kalleimman nassakkansa telkeeksi tervan ja\npien väliin.\n\nEnin kaikista hämmästyi kuitenkin rikas kauppias itse tämän\nodottamattoman löydön johdosta. Hänen ensimmäinen tuikea silmäyksensä\nsattui vävyyn, raatimies Blomiin, joka usein oli yrittänyt vetää\narvoisaa appeaan nenästä kaikenlaisilla salaisilla keinotteluilla.\nMutta hyvin arvoisan raatimiehen kasvot osoittivat niin vilpitöntä\nhämmästystä, että pikemmin voi luulla hänen epäilevän appeaan siitä,\nettä tämä ehkä näin viekkaasti koetti riistää häneltä hänen tulevaa\nperintöään. Laivan ruumassa syntyi hetkeksi paljon merkitsevä\näänettömyys.\n\n-- Nämä rahat eivät ole minun, eikä minulla ole niistä vähintäkään\ntietoa, -- ärjäisi Larsson viimein närkästyksellä, jota ei huolinut\nsalata.\n\n-- Se on hyvin mahdollista, että niin on, -- vastasi viskaali\nsävyisästi. -- Mutta patruuna suokoon anteeksi, että minä asiain näin\nollen toistaiseksi olen pakotettu kieltämään laivan lähtemästä.\n\nLarssonin kärsivällisyys loppui. -- Ja millä oikeudella, -- huudahti\nhän, -- rohkenette te estää valtiopäivämiestä määräpaikkaansa\nsaapumasta? Missä se on kirjoitettuna, että laiva kielletään lähtemästä\nsentähden, että se vie hopeata paikasta toiseen valtakunnan rajain\nsisäpuolella?\n\n-- Hopeata? -- vastasi Spolin ivallisesti, pitäen yhtä noista uusista\nrahoista isosta luukusta tulevaa valoa vasten.\n\n-- Hopeata vieköön patruuna Larsson minne vain tahtoo valtakunnan\nrajain sisäpuolella, mutta leimattujen tinakappaleiden kuljettaminen ei\nluullakseni ole asetuksissa sallittua. Nämä rahat ovat kaikki _vääriä!_\n\n\n\n\n12. ESTERIN HAVAINNOT.\n\n\nJos Ester-laiva olisi haljennut kahtia ja yht'äkkiä alkanut upota,\nolisi se tuskin synnyttänyt suurempaa hämmästystä kuin tuo ainoa pieni\nsana _väärä raha_. Kun Kaarle XII:n raskaita kupariplootuja ja Görtzin\nrahamerkkejä vielä jotenkin yleisesti oli liikkeessä, oli hopearaha\nsitävastoin harvinaista ja sitä katseltiin jonkinlaisella\nkunnioituksella. Joskus oli tätä rahalajia koetettu törkeästi\njäljitellä, ja saksalaisten tinanvalajain oli onnistunut salaa tuoda\nmaahan jokunen määrä tätä petollista tavaraa. Mutta vaikkakaan\ntällainen petos ei ollut aivan tuntematonta, oli kumminkin mitä\nsuurimmassa määrässä hämmästyttävää, että tuota väärää rahaa nyt\ntavattiin näin tavattoman suuri määrä, ja että se sen lisäksi oli\ntavattoman hyvästi mukailtua niin että tarvittiin vanhan nuuskijan\ntarkka vainu sen oikean arvon ilmi saamiseksi. Se epäluuloinen murina,\njoka oli ollut vastauksena viskaalin ensimmäiseen vaatimukseen, lakkasi\nkuitenkin samassa, kun tämä innokas virkamies huolettomasti pudotti\nrahan ruuman pohjaan, eikä mitään oikean hopean helähdystä\nkuulunutkaan.\n\nLiikemiehen semmoisen kuin Larssonin silmissä oli tuskin mitään maan\npäällä inhoittavampaa kuin väärät rahat. Ensimmäisestä hämmästyksestä\ntoinnuttuaan selitti hän suoraan, että tämän asian alla piili jokin\nilkeä salahanke, ja että hän, ollen loukkaamaton valtiopäivämies, ei\nsiitä huolinut, vaan aikoi jatkaa matkaansa. Tähän viskaali Spolin\nkohteliaasti muistutti, että se asia oli kokonaan patruunan omassa\nvallassa ja että vain hänen laivansa Esterin tulisi tällä kertaa jättää\nlähtönsä toistaiseksi.\n\nLarsson vaati ankaraa tutkintoa, ja innokas viskaali vastasi, että se\nkyllä tulisi pidettäväksi, mutta laillisessa järjestyksessä, oikeuden\nedessä ja pöytäkirjaa pitäen. Vihastunut laivan isäntä rupesi siis itse\npitämään tutkintoa. Mutta se oli mahdotonta; hänen kirjurinsa oli\nnukkunut, ja vain se saatiin selville, että tuntemattomat miehet olivat\ntuoneet nassakat sillalle, jonka jälkeen ne muun tavaran kanssa oli\nviety laivaan.\n\nNyt tutkittiin muutkin nassakat ja havaittiin, että ne aivan oikein\nsisälsivät pikeä eivätkä rahaa. Ei tiedetty, mitä oli kaikesta tästä\najateltava.\n\nLaivassa oli kumminkin valtiopäivämiestä saattaneiden sukulaisten ja\nystäväin joukossa eräs hentoinen olento, joka tähän asti ääneti ja\nkenenkään huomaamatta oli vilkkain silmin seurannut asiain menoa, ja se\noli Ester Larsson, kauppamiehen nuorin tytär. Hän luikahti nyt isänsä\nluokse ja kuiskasi viskaaliin vilkaisten: -- Kysykääpä häneltä, mitenkä\nhän heti kohta löysi sen nassakan, jossa rahat olivat.\n\nTytön huomautus oli paikallaan, ja isä, joka harvoin kysyi neuvoa\nkeneltäkään kuolevaiselta, näki nyt hyväksi seurata tyttärensä\nkehoitusta.\n\n-- Mitenkäkö? -- vastasi viskaali Spolin silminnähtävästi hämillään. --\nSiten, että rahanassakka sattui olemaan päällimmäisenä.\n\nEster sysäsi, ikäänkuin sattumalta, pienellä jalallaan tuota\ntyhjennettyä, nyt laivankannella olevaa nassakkaa ja huomautti kuin\nsivumennen, että sen reunassa oli pykälä, jonkalaista ei ollut muissa\nnassakoissa.\n\nViskaali selitti tämän sattumaksi, joka ei häneen kuulunut. Mutta hän\noli tullut tekemisiin kiusanhengen kanssa, joka ei niin hevillä\npäästänytkään häntä käsistään.\n\n-- Missä viskaali Spolin oli viime yönä kello 1:n ja 2:n välillä? --\nkysäisi Ester nokkelasti, ja hänen ruskeat silmänsä vilkkuivat niin\noudosti, että hämmästynyt oikeudenpalvelija seisoi hetkisen aikaa\ntyrmistyneenä ja äänetönnä. Vaivoin sai hän änkytetyksi, että hän oli\ntäällä syyttäjänä eikä syytettynä, ja ettei hän ollut velvollinen\ntyhmiin kysymyksiin vastaamaan. Hän oli kaiken yötä nukkunut\nlevollisesti vuoteellaan.\n\n-- Viskaali saattaa vastata kuitenkin, -- vastasi Ester yhtä\nilkamoisesti. -- Mutta jos viskaali nukkui, niin kenties ei vuode ollut\noikein hyvästi laitettu. Sanonko, missä viskaali nukkui?\n\n-- Viekää pois tuo nenäkäs tyttöreppana ja väistykää, että saan korkean\nkruunun puolesta panna ruuman sinettiin, kunnes asianmukainen tarkka\ntutkimus toimitetaan -- jatkoi virkamies, tahtoen kaikin mokomin päästä\nkiusanhengestään.\n\nMutta Ester kallistui ihan hänen korvaansa ja kuiskasi hiljaa: -- Älkää\nkieltäkö, viskaali, että olitte kello 1:n aikana viime yönä\nhiidenkiukaan luona Vähäkyrön metsässä.\n\nJos ukonnuoli olisi iskenyt pöytä- ja kannekirjain keskeen hänen\nvirkahuoneessaan, ei vaikutus olisi ollut ankarampi. Tuo tyrmistynyt\nmies näkyi läsnäolevain hämmästyneistä kasvoista etsivän vahvistusta\njohonkin kovin odottamattomaan huomioon, ja hänen puolustuksensa\nrajoittui siihen, että hän heikosti jupisi: \"Näytä toteen!\"\n\nMutta eipä Ester päästänyt häntä käsistään. -- Antaako viskaali heti\nkohta laivan purjehtia ja selittää kaikki väärinkäsitykseksi? --\nkuiskasi hän taas, pannen painoa sanoihinsa.\n\nTuo onneton mies oli kuin kärpänen, joka iloisesti lennellessään on\ntarttunut hämähäkinverkkoon. -- Siinä nyt on seuraus siitä, kun\nvanhemmat eivät kurita lapsiaan! -- huudahti hän ja läheni samalla\nlaivan porttia, pitääkseen selkänsä vapaana.\n\n-- Mitä sinä sanot, Ester? -- kysyi Larsson.\n\n-- Minä sanon, että viskaali voi tavata vanhoja tuttuja, jos\nvälttämättömästi niin tahtoo, -- vastasi Ester, kenkänsä kannalla\npyörähtäen ja osoittaen erästä vanhanpuoleista miestä, joka istui\neräässä laivan kupeella olevassa veneessä, puettuna avaraan harmaaseen\ntakkiin, ja näkyi kuuluvan soutajain joukkoon. Viskaali Spolin vilkaisi\nlaivan laidan yli mieheen, ja siitä oli se merkillinen seuraus, että\nhän heti kohta, jalka portailla, selitti koko suuren löytönsä\nväärinkäsitykseksi. Päivänselvää oli, sanoi hän, että patruuna\nLarssonilla ei ollut mitään tietoa tuosta luvattomasta yrityksestä,\neikä hän tahtoisi millään muotoa olla estämässä niin kunnianarvoisaa\nmiestä saapumasta asianomaiselle paikalleen valtakunnan säätyjen\nkokoukseen. Hän, Spolin, olisi vastedes ottava mahdollisimman tarkan\nselon tästä ikävästä asiasta eikä hänellä suinkaan olisi mitään sitä\nvastaan, että laiva heti kohta lähtisi purjehtimaan, jonka tähden hän\nei myöskään tahtoisi läsnäolollaan tämän enemmän olla kenellekään\nvaivaksi, vaan hän toivotti kaikille onnellista matkaa.\n\nNäin sanottuaan hän laskeutui veneeseensä, useita kertoja taakseen\nkatsahtaen, ikäänkuin peläten saavansa tervasangon täyden niskaansa, ja\npoistui pian venettään nopeasti soudattaen laivan kupeelta.\n\nOli kenties onneksi tälle uskolliselle virkamiehelle, ettei kukaan\nlähtöpuuhissa joutanut kyselemään hänen virkaintonsa kummallisen\nmuutoksen syitä. Laivassa tuli kova kiire, vieraat astuivat alas\nkannelta veneisiinsä, ja purjeita alettiin nostaa. Larsson sulki\ntyttärensä syliinsä ja kuiskasi hänelle jotakin semmoista, että hän\ntoisi hänelle koreita vauvoja ja sokeriryynejä Tukholmasta palkinnoksi\nhänen osoittamastaan älystä.\n\nLuultavasti Ester tunsi noiden lupausten, jotka nyt kuuluivat hänestä\nniin lapsellisilta, loukkaavan itseään, koska hän punastui ja kääntyi\npois. Isä katseli häntä: hänestä näytti niinkuin tytär olisi kasvanut\npäätänsä pitemmäksi eilisestään. Hänen alahuulensa venähti ylähuulta\npitemmälle, niinkuin aina tapahtui, kun jokin tähdellinen päätös oli\ntekeillä, ja vähän mietittyään kysyi hän äkkiä, halusiko Ester lähteä\nhänen mukanaan Tukholmaan.\n\nPieni vallaton tyttö säpsähti, katseli isäänsä suurin silmin ja vastasi\nheti kohta, että juuri sitä hän oli hartaimmin halunnut, vaikkei ollut\nuskaltanut pyytää. -- Ja saanko minä nähdä kuninkaan? Entä linnan! Entä\nne kauniit upseerit, joilla on töyhtöjä hatussa! Ja saanko katsoa, kun\nsota alkaa?\n\nAnkaran isän kasvot rypistyivät, mutta pilvi haihtui pian. -- Minä\nlupaan, että saat nähdä kuninkaan, -- vastasi hän, -- mutta siihen\nsinun täytyykin tyytyä. Ymmärtäväinen tyttö ei huoli loistavista\nhullutuksista. Muista, pikku hupakko, ettet pääse mukaan ainoastaan\nhuvitellaksesi, vaan myöskin oppiaksesi jotakin hyödyllistä, jota et\nsaa täällä kotona oppia. Minä panen sinut parhaaseen sikäläiseen\nkouluun ja sinä saat oppia enemmän kuin moni neitikään, ja sinun tulee\ntuottaa vanhalle isällesi kunniaa.\n\n-- Minä saan nähdä kuninkaan! Minä saan nähdä kuninkaan! -- huudahti\nEster, joka tämän merkillisen uutisen tähden kokonaan unohti tuon hänen\nmielestään hyvin mitättömän lisäyksen koulusta. Ja ihastuksissaan hän\ntäydensi heti kohta lauseensa: -- Minä saan nähdä Kaarle\nkahdennentoista! Minä saan nähdä sodan!\n\n-- Jumalan ja säätyjen avulla toivon, ettet tule sitä näkemään, --\nsanoi isä hymyillen. Mutta jo on aika, että laittaudut valmiiksi,\nlapseni. Veronika, katso, että tyttö heti joutuu valmiiksi; olemme jo\nilmankin tarpeettomasti viipyneet.\n\n-- Mutta, isä hyvä, -- muistutti sisar, joka nyt vasta suureksi\nhämmästyksekseen kuuli puhuttavan tästä odottamattomasta lähdöstä, --\nEster ei voi lähteä noin vain. Täytyyhän meidän toki lähettää kotiin\nnoutamaan paitoja ja sukkia, ja se musta juhlaleninki, ja ne uudet\nkengät, ja matkahuntu, ja hillikka, ja kultaketjut, ja mahdotonta hänen\non lähteä ilman harmaata villahametta, ja sitten hän vielä tarvitsee\nmerellä viittansa; ja se uusi harso, jonka hän viime kesänä sai, ja\npitsikalvosimet, ja se pieni ompelulipas, ja Uusi Testamentti ja\nvirsikirja, ja käsipuuhka, ja helminauha ja...\n\n-- Lakkaa toki jo rojujasi luettelemasta! Minkätähden et niitä ennen\najatellut? Mutta ei lapsi saa vilustuakaan. Riennä siis kaupunkiin\nnoutamaan välttämättömimpiä, mutta koristeet jääkööt kotiin... Niin,\ntuota, että kultaketjut voit ottaa, ja helminauhan ja sormuksen; lapsi\nei saa olla kuin kerjäläiskakara, ja se maksaa rahaa, jos kaikki\nsemmoiset ostetaan uudestaan. Ja kuules, Grenman, sinä menet Veronikan\nkanssa ja lähetät puodista lapselle vähän rusinoita ja manteleja\nevääksi. Pidä renkejä tarkasti silmällä, mies, äläkä nuku kynttilän\nääreen! Anna suomalaisille määrän perästä viinaa, etteivät käy\nrajuiksi, ja pidä tupakkaa säästäen, Grenman, siinä on kylliksi, kun\nsaavat pari lehteä kaupantekijäisiksi, jos terva on sakeata ja tynnyrit\nhyvästi täytettyjä. Mutta (ja tämä sanottiin kuiskaamalla) pidä Blomia\nsilmällä, ettei hän saa tarjota enemmän kuin me, ja jos jotakin siihen\nsuuntaan havaitset, niin älä sääli yhtä kappaa suoloja ja paria\nsavipiippua, pitääksesi talonpoikia hyvällä tuulella. Äläkä mittaa\nkamlottia ja karttuunia tytöille enemmän kuin akoillekaan, sinä vanha\nnarri, äläkä laske poikia lakerilaatikolle. Maltahan -- me tarvitsemme\nvähintään tuhannen neljäsataa tolttia lankkuja syksyksi; ei tee mitään,\njos Blom saa odottaa. Katso humalatarhaa, ja pitele tarkasti mausteita:\nkahta luotia enempää ei saa inkivääriä kulua talon tarpeisiin viikossa.\nJa vielä yksi asia! Jos maaherra tahi hänen väkensä pyytävät puodista\njotakin velaksi, niin vastaa kohteliaasti, mutta varmasti, ettei siitä\nvoi olla puhettakaan. Minä tunnen ne kuningas-vainajan hallituksen\naikaiset suuret herrat; ne ovat niin kauan ottaneet maksutta sodassa,\nettä ovat unohtaneet maksaa rauhan aikana. Mutta jos se nuori mies\nBertelsköld joskus sattuu olemaan rahapulassa ja jos hän haluaa koettaa\nmeidän flanderinverkaamme tai maistaa espanjanviiniämme, niin saakoon\nsen tehdä; hänellä on hyvät paperit ja voi maksaa kaksikymmentä\nprosenttia luotostaan ja -- no niin, Jumala olkoon kanssasi, hyvä\nGrenman! Jo on aika, että laittaut maihin.\n\nSillaikaa kun isä kuiskutti noita salaisia neuvoja uskotun apumiehensä\nkorvaan, oli Ester äkkiä käynyt miettivän näköiseksi. Hänen nähtiin\nhyppäävän alas viimeiseen jäljelle jääneeseen veneeseen, joka laivan\nkupeella odotti hänen sisartaan kaupunkiin, ja puhuvan innokkaasti ja\nhiljaa saman miehen kanssa, jonka nähtyään viskaali oli niin äkkiä\nmuuttanut käytöksensä. Vanha soutaja pudisti useita kertoja\ntyytymätönnä päätänsä, mutta näytti viimein myöntyvän johonkin hyvin\nhartaaseen pyyntöön, ja hänen kuultiin mutisevan jotakin siitä, että\nitsepintaisten lasten täytyy saada tahtonsa täytetyksi. Heidän puheensa\nkeskeytyi kumminkin Veronikan ja Grenmanin veneeseen astuessa, jonka\njälkeen vene kiireesti poistui laivan kupeelta, kun Ester oli taas sen\nkannelle kiivennyt.\n\n\n\n\n13. VÄHÄKYRÖN METSÄSEIKKAILUN LOPPU.\n\n\nMutta jo on aika palata vangin luo, jonka kohtalo kenties jo on alkanut\nlukijaamme huolettaa, ja siirrymme sentähden taas takaisin Vähäkyrön\nmetsässä olevalle hiidenkiukaalle, jossa kreivi Kaarle Viktor\nBertelsköld niin odottamattaan huomasi olevansa vuorenkoloon\nsuljettuna.\n\nKuumaveriselle nuorelle miehelle, jonka maltti harvoin ulottui\npitemmälle kuin kädestä miekankahvaan, oli tämä vastentahtoinen\nvangiksi joutuminen hyvää harjoitusta odottamisen taidossa. Ei\nBertelsköld kuitenkaan sitkeättä vastarinnatta vapaudestaan luopunut.\nSaatuaan selville, ettei luolaan ollut kuin yksi ainoa aukko, johon hän\nvain tikapuiden avulla voi päästä, rupesi hän alhaalta löytämällään\nrautakangella vääntämään pois paatta, joka peitti aukon. Paaden\npoistaminen ei tuntunut hänestä mahdottomalta: hän oli osaksi perinyt\nisänsä tavattomat ruumiinvoimat, ja vaikka hänen asentonsa olikin ylen\nhankala, väistyi paasi kumminkin vähitellen, niin että päivänvaloa\npilkotti aukosta sisään. Uudistettujen yritysten jälkeen hän voi jo\npujottaa käsivartensa rakoon. Hänen malttamattomuutensa kasvoi; hän\nlongisti paatta kaikin voimin. Mutta tätä ponnistusta ei hänen\njalkanojansa kestänyt; tikapuut katkesivat hänen allaan, ja hän suistui\npirstaleiden kanssa alas luolaan.\n\nOnneksi ei tässä keikauksessa kuitenkaan käynyt niin pahasti kuin olisi\nvoinut luulla. Iloissaan siitä, että toki kädet ja jalat olivat vielä\neheinä, nousi nuori sotilas taas seisoalleen ja alkoi tutkia\ntilannetta. Ei ollut enää mitään toivoa päästä omin voimin luolan\nsuulle, ja siintävä valojuova hänen päänsä päällä näytti vain ilkkuvan\nhänen voimattomalle vihalleen.\n\nHänen täytyi siis tyytyä kohtaloonsa. Hän meni juuri sammumaisillaan\nolevan valkean luo ja sai sen viritetyksi. Sen valossa hän näki karkean\nreikäleivän, rasian, jossa oli voita, ja toisen, jossa oli suolakalaa.\nKun on kaiken yötä metsiä samoillut, on sellainen löytö varsin\ntervetullut, ja Bertelsköld pitikin heti kohta aterian hyvänään. Se oli\noivallinen, ja luolan vesisuoni piti särpimestä huolen. Kun vain olisi\nollut hyvää seuraa ja toivoa päästä pian vapaaksi, niin olisi tässä\nollut yhtä siedettävä olla kuin ennen sodan aikana vartiotulen ääressä.\n\nKun nälkä oli sammutettu, pääsi huoleton nuorenmiehen mielikin\nvirkoamaan, ja huolehtimatta juuri sen enempää kohtalostaan heittäytyi\nBertelsköld löytämiensä nahkasten päälle lepäämään ja vaipui, yön\nvaivoista väsyneenä, pian levolliseen ja virkistävään uneen.\n\nTodennäköisesti hän oli nukkunut jotensakin kauan sillä hän tunsi perin\npohjin levänneensä, kun heräsi siitä, että joku astui hänen jaloilleen.\nHän nousi istumaan ja näki edessään viisi tai kuusi miestä, jotka\nräiskähtelevän päresoihdun valossa häntä katselivat.\n\nEnsi töikseen hän aikoi tarttua aseihinsa, mutta ne eivät olleetkaan\nsaatavilla. Miekka oli vedetty tupestaan, pistoolit, jotka hän oli\nlaskenut viereensä, olivat poissa. Sen enemmän miettimättä hyppäsi hän\nseisoalleen, koppasi rautakangen, jolla oli turhaan koettanut vääntää\npaatta syrjään, ja asettui selin kallioseinää vasten.\n\nTämä kaikki tapahtui niin ravakasti, että luolaan äsken tulleet miehet\neivät yrittäneetkään häntä estää. He katselivat milloin häntä, milloin\ntoisiaan, eivätkä näyttäneet tietävän, mitä tekisivät.\n\nViimein astui yksi heistä esiin ja pani toimeen jonkinlaisen\nkuulustelun tiedustellen, kuka vieras oli, mistä hän tuli ja mitä\nvarten hän oli täällä vuorenkolossa. Bertelsköld vastasi epäröimättä,\nettä heitä ei liikuttanut, kuka hän oli; hän tuli Vaasasta ja etsi\nerästä Lauria eli Laurikaista, jonka hän luuli olevan tässä luolassa.\nAukko oli ollut suljettuna, kun hän oli tahtonut lähteä täältä pois, ja\njos he auttaisivat häntä löytämään sen miehen, jota hän etsi, olisi\nheillä kunniallinen palkinto tiedossa.\n\nTämän vastauksen seuraus oli neuvottelu, joka pidettiin matalalla\näänellä, ja Bertelsköld näki nyt, että yhdellä noista tuntemattomista\nmiehistä oli hänen pistoolinsa, toisella hänen miekkansa ja että muut\nolivat varustetut sekä kirveillä että myöskin puukoilla, jotka\npaikkakunnan tavan mukaan riippuivat nahkavyössä kunkin kupeella.\n\nSama mies, joka äskenkin oli puheen aloittanut, sanoi nyt suoraan, että\nhe kyllä tiesivät, kenen kanssa olivat tekemisissä, nimittäin sen\nruotsalaisen viskaalin kanssa, joka edellisenä iltana oli käynyt\npappilassa vakoilemassa. Nyt oli tuo sama viskaali hiipinyt tänne\nnuuskimaan heidän hankkeitaan ja panemaan Lauria kiinni, mutta siitä ei\ntulisi mitään; hänen olisi parasta lukea isämeitänsä, sillä he eivät\nole narreja, eivätkä päästä häntä vapaaksi heitä ilmiantamaan, niin\nettei viskaalin tarvitse luullakaan pääsevänsä yhtä eheänä ylös kuin\noli tullut alas.\n\nBertelsköld vastasi hätäilemättä, ettei hän ollut se, joksi he häntä\nluulivat, vaan että hän oli kruunun palveluksessa oleva luutnantti, ja\nhe saisivat kalliisti maksaa, jos kärventäisivät hiuskarvankaan hänen\npäästään. Ei hän aikonut antaa heitä ilmi, vaan hän varoitti heitä\npysymään vähän loitommalla rautakangesta, jonka kanssa ei ollut hyvä\nleikkiä laskea.\n\nNuoren soturin mieli ei kuitenkaan ollut aivan niin levollinen kuin\nmiltä näytti. Hän tiesi hyvin kyllä, että nämä olivat nyt noita\nIsonvihan aikaisia miehiä, joista maaherra Frölich oli häntä\nvaroittanut silloin, kun hän lähti tälle vaaralliselle retkelle --\nvilliytyneitä entisiä partiolaisia, jotka eivät olleet nähneet hyväksi\ntaipua yhteiskunnallisten lakien määräämän järjestyksen alaisiksi, vaan\nkuljeksivat yhä edelleen metsissä ja harjoittivat kiellettyjä ammatteja\n-- sanalla sanoen, haaksirikkoon joutuneita pitkällisen ja hirmuisen\nsodan myrskyissä, joiden aallot tarvitsivat miespolvia asettuakseen ja\nsilitäkseen niinkuin kuohuvan meren mainingit vielä kauan vaahtoisina\nmurtuvat rantoja vasten.\n\nLuultavasti oli hänen uhkauksensa jotakin vaikuttanut, sillä sen\njälkeen pidettiin taas uusi neuvottelu miesten kesken, mutta päätös ei\nollut rauhoittava, sillä päresoihtu viskattiin maahan, ja siten\nsyntyneessä hämärässä kuuluivat anastettujen pistoolien hanat jo\nnapsahtelevan. Asema alkoi käydä vaaralliseksi. Joka hetki oli kallis.\nBertelsköld tarttui molemmin käsin rautakankeensa, päättäen rohkeasti\nkarata rosvojen kimppuun ja ennemmin käydä yksinään taisteluun heitä\nkaikkia vastaan kuin antaa vastustamatta ampua itsensä omilla\naseillaan.\n\nMutta ennenkuin hän ennätti ryhtyä tähän epätoivoiseen tekoon, jonka\ntulos oli hyvinkin epätietoinen noin sitkeitä ja kaikenlaisiin\ntaisteluihin hyvin tottuneita miehiä vastaan taistellessa, kuului\nylhäältä valoaukosta pyypiiskun hieno vihellys. Miehet näyttivät\nhätkähtävän. Mutta vähän aikaa epäröityään vastasivat he merkkiin\nsamalla tavalla. Heti sen jälkeen pimeni valoaukko, ja harmaaseen\ntakkiin puettu mies laskeutui alas köyttä myöten, joka riippui aukosta\nluolan pohjaan.\n\n-- Mihinkä olette panneet sen vieraan herran? -- kysyi äsken tullut\nankaralla ja komentavalla äänellä, kun ei heti, kirkkaasta\npäivänvalosta tultuaan, voinut erottaa esineitä tuolla alhaalla.\n\n-- Hoi, toveri, jos olette kelpo mies, niin auttakaa minua kurittamaan\nnoita konnia, jotka ovat anastaneet aseeni! -- huudahti Bertelsköld,\niskien rautakangella kallioon, niin että kivi kipenöitsi.\n\n-- Oletteko siellä? -- vastasi mies. -- Luulin jo, ettei kukaan\nammattiin kuulumaton voisi pysyä kymmentä minuuttia elävänä\nhiidenkiukaassa. Antti, anna miekka takaisin herralle -- Mörtti, anna\nhänelle pistoolit! Minä vastaan hänestä.\n\nRosvot eivät näyttäneet aikovan totella. He jupisivat vihaisesti\njotakin siitä, että oli mieletöntä antaa kruunun koirien nuuskia heidän\npiilopaikkaansa.\n\n-- Mitä nyt? -- ärjäisi mies. -- Enkö sanonut jo, että vastaan hänestä?\nAseet takaisin, muuten teidät piru perii! Ettekö häpeä, mokomat\npelkurit, hiipimästä miehen kimppuun, joka eilen niin mainiosti\nsuoriutui pikihousujen käsistä Larssonin pihalla!\n\n-- Mutta sotamiehetpä pitivät hänen puoltansa, hän on kruunun\nnuuskijoita! -- väitti jyrkästi ja pelkäämättä yksi hätyyttäjistä, joka\nnähtävästi oli itsekin ollut mukana eilisessä väentungoksessa Vaasassa.\n\n-- Se ei ole totta -- minä näin hänen heittävän yhden sotamiehen\nportailta alas. -- Valehdelkaa heille jotakin älkääkä Jumalan tähden\nhiiskuko sanaakaan siitä, että olette maaherran väkeä, -- kuiskasi hän\nsamassa Bertelsköldin korvaan ruotsiksi äänellä, josta voi huomata,\nettä hän pelkäsi kapinaa.\n\nMutta tämä varoitus vaikutti päinvastoin ja kiihoitti vain nuoren\naatelismiehen ylpeyttä. -- Olenhan sanonut teille, lurjukset, -- huusi\nhän, -- etten tahdo teitä ilmiantaa; mutta tietäkää, että minä asun\nmaaherran luona ja olen hänen sukulaisensa.\n\nNyt vasta melu nousi. -- Siinä sen nyt kuulet! Ja juuri sinut, Lauri,\nhän tahtoo viedä linnaan! -- Samassa laukesi toinen pistooli niin\nlähellä, että sen tuli kärvensi Bertelsköldin mustaa tukkaa. -- Toinen\ntähdättiin aivan hänen päätänsä kohti; mutta käteen, joka sitä ojensi,\nsattui rautakanki niin voimakkaasti, että pistooli putosi maahan ja\nlaukesi.\n\nTappelu olisi epäilemättä käynyt veriseksi, ellei se mies, jota\nLauriksi nimitettiin, olisi hypännyt väliin, huolimatta siitä, että\njokin niistä kirveistä ja puukoista, joita hämärässä heiluteltiin,\nolisi voinut käydä häneen. -- Hullut! -- huusi hän vimmastuneille\nmiehille, -- oletteko koskaan kuulleet puhuttavan vahvasta majurista?\n\nTämä nimi vaikutti ihmeellisesti. Iskevät aseet pysähtyivät, huudot ja\nkiroukset vaikenivat, ja rosvot näyttivät epäröivän.\n\nLauri käytti tätä tilaisuutta hyväkseen. -- Hävetkää! -- huusi hän. --\nMajurin aikana me seisoimme yksi kuutta, täysissä aseissa olevaa miestä\nvastaan, ja tässä te seisotte kuusi yhtä vastaan, jolta vielä olette\nhänen aseensakin riistäneet! Jos teillä olisi hiukankaan kunniantuntoa,\nte käsillänne kantaisitte majuri Bertelsköldin poikaa!\n\n-- Onko hän vahvan majurin poika? -- jupisivat miehet selvästi\nhämillään.\n\n_Vahvan majurin_ nimellä oli Kustaa Bertelsköld näillä tienoin tunnettu\nja sillä nimellä häntä mainittiin, kun kerrottiin hänen urotöistään,\njotka vielä elivät kansan suussa tämän kertomuksen aikana.\n\n-- Minä sanon teille, että hän on _vahvan majurin_ poika, -- jatkoi\nLauri, -- ja jos tietäisitte, mitä varten hän on tänne tullut, niin\nkiittäisitte minua siitä, että olen estänyt teidät tekemästä elämänne\nsuurinta tyhmyyttä. Hän on tullut tänne, pojat, hankkiakseen teille\njotakin tekemistä. Hän tahtoo hankkia meille sodan!\n\nTuskin oli tämä sanottu, kun kaikki oli muuttunut. Aseet putosivat\nrosvojen käsistä; nämä hurjistuneet, yhteiskunnan hylkimät miehet\ntunkeilivat nyt nuoren soturin ympärillä, likistivät hänen käsiään,\nrukoilivat anteeksi, ja se heistä, jonka oikea käsi riippui lyönnistä\nhervotonna, ojensi nyyhkien vasemman kätensä saadakseen hänkin osansa\nsen miehen anteeksiannosta, jonka he vast'ikään olivat tahtoneet koston\nja pelon kiihoittamina tappaa.\n\n-- Nuori herra, -- sanoi Lauri yksinkertaisen arvokkaasti nuorelle\nkreiville, joka seisoi siinä liikutettuna ja hämmästyneenä, -- te ehkä\njoskus jätätte pojan jälkeenne. Pitäkää huoli siitä, että hän perii\nteiltä nimen, joka karistaa maahan aseet hänen vihollistensa käsistä ja\nvoi lämmittää jälkeentulevaistenkin sydämiä! Mutta tulkaa, -- kuiskasi\nhän, -- jo on aika lähteä täältä; teitä haetaan kaikkialta, enkä minä\nmillään muotoa soisi vainukoirain etsivän teitä täältä hiidenkiukaasta.\n\nNämä sanat kuultuaan riensivät kaikki luolan suulle, josta köysi\nriippui äskeisten tikapuiden sijalla.\n\n\n\n\n14. ISTVANIN SEIKKAILU.\n\n\nKun kreivi Bertelsköld nousi ylös hiidenkiukaasta, oli aurinko jo\nehtinyt keskipäivän korkeuden ohi. Mikä suloinen tunne nuorelle\nmielelle nousta kosteasta, kylmästä pimeydestä kuin haudasta\nkirkkaaseen päivänvaloon, keväiseen ilmaan, vapauteen, elämään ja\nraittiiseen tuuleen kuulemaan kaikilta oksilta heläjävää linnunlaulua!\nVaikutus oli niin valtava, että nuori soturi hiljaisessa mielessään\nlähetti sanattoman kiitoksen vapaudestaan ja elämästään maailmoiden\nHerralle; sillä eivät olleet myrskyiset kohtalonvaiheet eivätkä\naikakauden jo silloin alkavan epäuskon kiusaukset voineet hänen\nmielestään poistaa niitä rukouksia, joita hänen äitinsä, joka\nvastoinkäymisten koettelemuksissa oli oppinut Jumalaa pelkäämään, oli\nhänelle opettanut hänen lasna ollessaan. Lapsen rukous on kuin lähteen\nsuoni; talvien lumet tuiskuttavat sen umpeen, ja kalliot paneutuvat\nraskaina hiedalle, mutta salainen suoni lirisee alla, ja nurmi sen\npäällä vihannoi.\n\nBertelsköldin ensimmäinen kysymys koski Istvania. Mutta tämä uskollinen\npalvelija oli kadonnut. Bogatir ja opas olivat poissa. Mutta sen\nsijaan, että kertoisimme ne tiedot, joita Laurin onnistui miehiltä\nhankkia kadonneiden kohtalosta, palaamme me kertomuksessamme siihen\nhetkeen, jolloin palvelija näki herransa luolaan katoavan, ja itse jäi\nvartijana seisomaan hiidenkiukaan juurelle.\n\nHän ei ollut siinä kauan seisonut, toinen käsi hevosen ohjissa, toinen\npojan niskassa, kun hän näki hevosen ja kärryt, jotka, kahdeksan miehen\nvartioimina, vaivalloisesti pyrkivät eteenpäin koleikkoa metsätietä\nmyöten. Miehet puolestaan näyttivät hämmästyvän nähdessään oudon miehen\nhiidenkiukaan luona, ja neljä heistä erosi heti tovereistaan, Pyrkien\nsuoraan Istvania kohti. Yksi heistä näytti hänelle viinapulloa. Mutta\nhe olivat nyt yhtyneet mieheen, joka satoja kertoja oli seisonut\nvahdissa vaaroja ja vihollisia uhmaten. Istvan veti tyynesti pistoolin\nsatulakotelosta ja odotteli näin varustettuna outojen miesten tuloa.\n\nMutta näistä ei tuo tuollainen teko ollut aivan mieleen. He\nseisahtuivat neuvottelemaan, erosivat sitten toisistaan ja lähenivät\nneljältä eri haaralta ilmeisesti vihamielisessä tarkoituksessa.\n\nIstvan käytti epäedullista asemataan hyväkseen niin paljon kuin voi,\nasettui selin hevoseen ja viritti pistoolinsa hanan. Kovaksi onneksi\ntuli hän tätä tehdessään päästäneeksi pojan käsistään, jolloin tuo\nkavala nulikka puikahti hevosen mahan alitse tiehensä. Hätyyttäjät\ntulivat yhä likemmä, ja nyt alkoi seuraava lyhyt keskustelu:\n\n-- Toveri, tahdotko ryypyn aamutuimaan?\n\n-- Suuri kiitos, toveri. Tahdotko lyijyä maksuksi?\n\n-- Kuulehan, mitä hevosesi maksaa?\n\n-- Varkaan pääkallon, jos sen välttämättömästi tahdot tietää.\n\n-- Kaunis elukka. Liekö vanhakin?\n\n-- Vähän vanhempi, luullakseni, kuin se nuora, jossa kerran tulet\nkillumaan.\n\n-- Annapa kumminkin, kun katson sen suuhun.\n\n-- Varo -- se puree!\n\nMutta sen pitemmälle ei tämä miehuullinen palvelija ennättänyt jatkaa\nkinailua, kun hän tunsi jonkin takertuvan jalkaansa ja vetävän häntä\nkumoon. Kun hän ei ollut osannut ollenkaan varoa tätä vihollista, joka\nei ollut kukaan muu kuin se sama pieni hirtehinen, joka oli tehnyt niin\npaljon kiusaa tänä yönä, koetti Istvan nyt kaikin voimin riuhtoa\njalkaansa irti. Mutta samassa olivat miehet hänen kimpussaan, ja yksi\nheistä nakkasi hevosenloimen hänen päänsä ympärille. Siinä hurjassa\npainiskelussa, joka nyt alkoi, laukesi pistooli, ja rosvot, jotka\nnähtävästi olivat yhtä harjaantuneet kuin hän itsekin tällaiseen\nleikkiin, pääsivät viimein voitolle ja saivat köytetyksi Istvanin, joka\nkuitenkin sitä ennen teki mitä urhoollisinta vastarintaa. Luultavasti\noli joku heistä tämän voiton jälkeen ollut niin varovainen, että asetti\npaaden luolan suulle.\n\nKuohuen voimatonta vihaa ja voimatta nähdä tai kuulla mitään\nhevosenloimen alla, tunsi Istvan, kuinka roistot nostivat hänet hevosen\nselkään, jonka tehtyä yksi heistä kiipesi hänen taaksensa ja karkasi\npois saaliinsa kanssa nopeudella semmoisella, ettei sitä olisi uskonut\nmahdolliseksi näin koleikolla maalla.\n\nHetkisen kuluttua erotti vangin tottunut korva tasaisemmasta ja\npehmeämmästä kaviontöminästä, että oli tultu raivatulle tielle; ja\nratsastusta jatkettiin nyt yhä nopeammin ja keskeytyksittä arviolta\nnoin kaksi tuntia. Vähitellen tunsi hän Bogatirin voimain, joita oli\nkoeteltu enemmän kuin puolen vuorokauden alituisissa rasituksissa,\nolevan loppumaisillaan; ja se ajatus, että tämä jalo eläin, joka oli\nhänestä rakkaampi kuin kukaan ihminen, viimein sortuisi tähän\narmottomaan ajoon, suretti häntä paljon enemmän kuin hänen oma\nkummallinen ja epämukava tilansa.\n\nVähitellen kuitenkin hiljennettiin Bogatirin alussa ankaraa juoksua, ja\nviimein annettiin sen pysähtyä, joko sentähden, ettei se enempää\nkestänyt, tai siksi, että vanki ja hänen kuljettajansa olivat tulleet\nmatkansa perille. Istvan nostettiin hevosen selästä, kannettiin\nhuoneeseen ja heitettiin suin päin lattialle. Siinä hän sai maata noin\ntunnin ajan, turhaan koettaen vapauttaa jäseniään. Hän sai kuitenkin\nloimen solutetuksi päältään ja silloin hän huomasi olevansa saunassa.\nSiihen tuli hiukan verran päivänvaloa lauteiden yläpuolella olevasta\nreiästä, joka oli siksi iso, että kissa parahiksi olisi mahtunut siitä\nkulkemaan, mutta josta hänen kokoisensa miehen ei ollut\nyrittämistäkään.\n\nTässä muutoin tavallisessa huoneessa oli kuitenkin jotakin, joka\nerityisesti herätti vangin huomiota, ja se oli eräs kiukaan kiviin\nhakattu risti, arvattavasti jokin katolisen taikauskon jäännös, jonka\ntarkoitus oli tehostaa saunan lääkitsevää voimaa ja varjella sitä\nkaikkien pahain noitain vahingolliselta vaikutukselta. Istvan ei saanut\nsilmiään kääntymään tästä rististä: hänestä tuntui niinkuin hän olisi\nnähnyt sen jo ammoin sitten ja niinkuin hän joskus olisi kylpenyt juuri\nnoilla lauteilla, punaisena ja lämpimänä, äsken puhjenneista\nkoivunlehvistä sidottu vasta kädessä ja samalla tavalla kylpeväin\nmiesten ja naisten ympäröimänä.\n\nKoetellessaan selvitellä näitä hämäriä muistoja, näki Istvan saman\nmiehen astuvan sisään, jota hän sai kiittää tästä pakollisesta\nretkestään; mies irroitti hänen köytensä ja tarjosi hänelle leipää,\njuustoa ja piimää. Istvanin ensimmäinen kysymys koski Bogatiria, ja hän\ntunsi mielensä melkoisesti kevenevän, kun kuuli, että tämä uskollinen\neläin tosin kyllä oli hyvin uuvuksissaan, mutta muutoin voi hyvin ja\nparhaillaan pureksi kauroja tallissa. Hänen seuraavaan kysymykseensä,\nmitä hänelle oikeastaan aiottiin tehdä, vastattiin lyhyesti ja\ntöykeästi, että hän toistaiseksi pitäköön suunsa kiinni; sittenpähän\nnähdään, mikä mies hän on, kunhan \"Sarkatakki\" tulee kotiin.\n\nIstvan jo vilkuili ovea kohti, mutta ennenkuin hän ennätti panna\ntuumansa toimeen, oli hänen vastustajansa lähtenyt saunasta ja\nsalvannut oven. Muuta neuvoa ei nyt ollut kuin pitää hyvänään ateria,\njota paasto, yön valvonta ja rasitukset mainiosti höystivät. Syötyään\nkömpi Istvan lauteille savureiästä tämän puolen maailmaa katsomaan.\n\nHän näki edessään isot alat viljavia vainioita, joilla rukiin oras\nvihannoi ja joiden halki virtasi leveä joki. Joen rannalla oli kylä,\njonka hän luuli tuntevansa, ja ihan likellä saunaa oli kaivo, josta hän\njoskus ennen oli muiden kanssa nostanut vettä hevosille. Kaivon\nlähettyvillä oli vanha, käyrä mänty, jonka alimmaiset paksut ja\nrosoiset oksat muodostivat ikäänkuin istuimen, ja tämä näky vaikutti,\nettä Istvanin rintaan tunki outoja tunteita. Hänen ruskeat, jäykät ja\nahavoittuneet kasvonsa vääristyivät vähitellen irvistykseen, joka oli\npuoleksi naurua, puoleksi itkua, ja hänen siinä katsellessaan, ja\npyyhkiessään aina tuon tuostakin silmiään, joita oudot kyynelet\nhimmensivät, kävi tämä tunne niin valtavaksi, että hän viimein\nheittäytyi oljille pitkäkseen ja itki -- ei itkenyt, vaan ulvoi kuin\nvanha karhu, joka on joutunut loukkuun ja turhaan taistelee siitä pois\npäästäkseen.\n\nIstvan parka, hän ymmärsi nyt selvästi, että hän kerran varmaankin oli\nistunut tuossa käyrässä männyssä ja nakellut käpyjä noiden samain\npoikain kanssa, jotka nyt satulatta ratsastaen tulivat kaivolle; mutta\nmiten ja milloin, sitä oli hänen mahdoton käsittää; sen hän vain tiesi,\nettä siitä varmaankin oli kulunut hyvin kauan aikaa.\n\nHänen herransa, joka muutamien tuntien kuluttua saapui paikalle tuon\nkummallisen miehen kanssa, jota Sarkatakiksi nimitettiin, tapasi\nIstvanin niin sikeään uneen vaipuneena, että tarvittiin oikein\nkäsivoimia häntä hereille saadessa. -- Tulkaa, -- houraili unen\nhorroksissa oleva palvelija, tuijottaen eteensä ja sekoittaen vanhoja\nmuistoja uusiin, -- tulkaa, niin ratsastamme kaivolle hevosia\njuottamaan! Isä on sanonut, etten saa ratsastaa ruunalla, sanoi hän,\nsillä se potkii, vaan Mustilla tahdon ratsastaa ja ottaa pikku sisareni\nMaijan syliini -- ja sitten tappelemme poikain kanssa tuolla männyn\nluona -- ja kaikki seitsemän veljestä saavat nähdä, kuinka vahva olen\n-- ja tuolta tulee isä pellolta ja ajaa heidät kaikki riiheen, ja --\nylös toverit! Pyhä Istvan! Pyhä Istvan! Uskottomat ovat kimpussamme!\n\n-- Katalat! -- huusi Bertelsköld vihoissaan; -- mitä olette tehneet\nuskolliselle Istvanilleni? Mies parkahan on menettänyt järkensä.\n\nMutta Istvan oli sillaikaa ehtinyt unestaan selvitä ja kavahti alas\nlauteilta. -- Missä ollaan? -- kysyi hän sanomattomasti\nhämmästyksissään.\n\n-- Perttilän talossa Isokyrössä, -- vastasi mies, jota Sarkatakiksi\nsanottiin.\n\n\n\n\n15. PERTTILÄN TALOSSA.\n\n\nJos tämä kertomus suosiollisesta lukijasta näyttänee liian\nseikkailurikkaalta ja uskomattomalta, niin sopinee hänen olla\nsaapuvilla kuulemassa seuraavaa keskustelua nuoren kreivi Bertelsköldin\nja sen miehen välillä, jota muutamat sanoivat Sarkatakiksi, toiset\nLauriksi eli Laurikaiseksi, ja joka nyt vei kumppaninsa erääseen, sen\nsaunan lähellä olevaan torppaan, jossa nuo kummalliset muistot\nvast'ikään olivat Istvania niin ankarasti ahdistaneet. Huomattava on,\nettä tämän nuoren aatelismiehen avomielinen ja reipas käytös sillä\nkahden penikulman taipalella, jonka hän ja Sarkatakki olivat yhdessä\nkulkeneet Istvania hakeakseen, melkoisesti oli lähentänyt heitä\ntoisiinsa, samalla kuin \"vahvan majurin\" nimi ja muistot ynnä luolassa\nsattunut tapaus olivat olleet omansa herättämään ystävällisiä tunteita\nvanhan sissin ja hänen entisen rakkaan päällikkönsä pojan välillä.\n\n-- Onko tämä Perttilän talo? -- kysyi nuori kreivi, tutkien uteliaasti\nköyhän näköistä torpan tupaa, jonka merkillisin koriste oli töhryinen,\nkotitekoisiin puupuitteisiin pantu Kaarle XII:n kuva, samalla kuin\nkaksi raskasta luotipyssyä, pitkä lyömämiekka ja vanha kenttäpullo\nriippuivat savustuneella seinällä veljellisessä sovinnossa kirveen,\nsahan, purasimen ja muiden rauhallisia tarkoituksia varten aiottujen\ntyöaseiden kanssa.\n\nSarkatakki veti partaisen suunsa nauruntapaiseen vireeseen. -- Hui hai,\nteidän armonne! -- sanoi hän. -- Tämä nauriinkuori, joka riittää\nvanhalle kivekkäälle ja joka aina on hiukan lämpimämpi kuin\nkarhunsammal metsässä, on kenties pienin Perttilän maalla oleva torppa.\nArmollinen herra katsokoon ikkunasta länteen päin: siinä on sievä\nmaapalanen, neljä manttaalia vanhan maakirjan mukaan, ja maata, joka\nsen vertaisesti pystyisi täysipainoista ruista kasvamaan, saa teidän\narmonne hakea kautta koko Suomenmaan. Se kaikki on Perttilän taloon\nkuuluvaa, se on koottu siihen tila tilalta Larssonien aikana, ja vaikka\ntilat eivät vielä ole päässeet entiseen kuntoonsa isonvihan jälkeen,\nniin voi koko omaisuus vielä olla kuuden- tahi seitsemänkymmenen\ntuhannen talarin arvoinen veljesten kesken. Niinpä niin, teidän armonne\nsaakoon kyllä katsella tuota maatilkkua, koska teidän esi-isänne ovat\ntäältä syntyisin ja nimikin täältä saatu, ja ihmiset sanovat, että\nteidän armonne -- odottakaapas vähän -- niin, isoisän isän äidinisä,\nniin se oli, aikoinaan suuttui teidän armonne isoisän isän äitiin ja\ntestamenttasi koko tilkun Larssoneille; sen tietää joka ainoa akka\ntässä kylässä; mutta kuinka se kävi laatuun Ruotsin lain mukaan, se ei\nminua liikuta. Ihmiset sanovat, että siitä ajasta lähtien ovat kaikki\nBertelsköldin kreivit, isät ja pojat, kerran elämässään käyneet täällä\nkatsomassa sitä, jonka olisi pitänyt olla heidän omaansa, mutta se on\naina ennustanut maalle jotakin suurta onnettomuutta. Viimeksi kävi\ntäällä vahva majuri ja värväsi mukaansa ne kuusi Larssonia, jotka\nkaikki kaatuivat samassa ottelussa, ja muutamia päiviä sen jälkeen oli\nIsokyrön tappelu... Mutta joka vanhoja muistelee, sitä tikulla silmään.\n\n-- Luulisi näin suuressa kartanossa olevan isommat asuinrakennukset, en\nnäe kuin pieniä majoja, -- vastasi Bertelsköld.\n\n-- Suuressa kartanossa? -- toisti sissi vihaisesti, osoittaen samaa\nnurjaa mieltä kartanonherroja kohtaan kuin kaikki muutkin pohjalaiset.\n-- Täällä ei ole yhtään semmoista hovia; täällä on vain talonpoikia,\njotka itse omistavat maansa, ja Larssonit ovat siksi viisaita, etteivät\nkynnä peltojaan samettitakissa. Hyvät rakennukset oli täällä ennen\nsotaa, mutta ne paloivat, ja paljon muuta niiden mukana, ja Matti\nLarsson, porvariskuninkaan poika, asuu tuossa pienessä punaisessa\ntuvassa, jonka teidän armonne voi nähdä muutamain pyssynkantamain\npäässä täältä tuolla joen varrella.\n\n-- Kuinka porvariskuningas on saanut niin suuren maatilan?\n\n-- Sitä teidän armonne kysyköön hänen serkultaan, Tuomas Larssonilta,\njoka haudassaan makaa. Hupelo oli ukko vanhoillaan, vaellettuaan\nVenäjällä hakemassa poikaansa, jonka kasakat ottivat tukasta kiinni\neräänä kauniina päivänä ja jota sitten ei ole sen koommin kuulunut.\nLauri Larsson huomasi, että nyt kauppoja sopi tehdä, ja miksi ei\njyväjuutalainen myisi jyviä omasta riihestään yhtä hyvin kuin muiden?\nSehän on kuin omalla ruudilla lataisi. Tuomas Larssonilla oli kolme\ntytärtä elossa eikä poikia yhtään; kaksi tytärtä oli naitu Ruotsiin ja\nne olivat heti valmiit suutelemaan vaikka porvariskuninkaan\nnahkasormikkaita kiitokseksi niistä 8.000:sta talarista, jotka tulivat\nheidän osalleen Perttilästä. Nuorin tytär Maria on naimisissa Löfvingin\nlempipojan, Elias Pietarinpojan kanssa Munsalassa, ja semmoiselle\nahvenelle käytettiin toisia koukkuja. Elias sai, paitsi rahoja, pienen\nnopeakulkuisen kuunarin, juuri parahiksi niin teräväkeulaisen, että se\nvoi vajaassa viikossa purjehtia Danzigiin, ja tietystikin Larssonin\nhyväksi; se mies ei, lempo vieköön, tee mitään ilmaiseksi. Kun tämä oli\nnäin hyvin järjestetty, siirtyi Matti tänne ja alkoi kuokituttaa\nkaikkia nurmettuneita sarkoja, kunnes sai sadan tynnyrin siemenet\nniistä kahdestasadasta, jotka täällä ennen kylvettiin. Mitä minuun\ntulee, niin sain tämän torpan kuolinpäivääni asti palkkioksi\njoutavanpäiväisestä palveluksesta, jonka tein ukolle Isonvihan aikana,\nmutta se ei kuulu tähän.\n\n-- Kuulehan, Lauri, entä nuo toverisi tuolla kiviröykkiössä...?\n\n-- Hoh, mitäkö miehiä ovat? Poikanulikoita, jotka varastivat nauriita\nsiihen aikaan, kun me kasakoita nujersimme. Mutta he ovat sukuunsa, ja\njollakinhan pitää elää.\n\n-- Entä nuo kaikki valinkauhat ja painimet ja muut semmoiset -- myönnä,\nmies, että se on ammattia, johon nimismiehellä ehkä olisi syytä\nsekaantua.\n\n-- Kah, kasakan piikki sinuas, minkätähden teidän armonne piti niitä\nveitikoita siinä uskossa, että he olivat viskaalin kanssa tekemisissä?\nKulkupuheilla on pitkät koivet, ja ennenkuin te, hyvä herra, olitte\nastunut ulos pappilan portista, oli sana jo mennyt pojille metsään,\nettä pitäisivät silmänsä auki, vaikka lempo laittoi niin, että he\nantoivat viskaali Spolinin vetää itseään nenästä.\n\n-- Mitä voi viskaalilla olla tekemistä noiden laista piittaamattomien\nseikkailijain kanssa?\n\nSarkatakki iski silmää. -- Sanonpa teidän armollenne erään asian, --\nvastasi hän. -- Kun kuningas on rahapulassa, tekee hän rahaa hopeasta,\nja siihen hänellä on varoja. Kun Görtz oli rahapulassa, teki hän\nhopeatalareja kuparista; siihen hänellä oli varoja. Kun reippaat\nmetsien pojat joutuvat rahapulaan, lyövät he itselleen hopeatalareja\ntinasta ja siihen heillä on varoja. Mutta kun viskaali Spolin joutuu\nrahapulaan, lyö hän rahaksi kelvottoman sielunsa, joka ei ole\ntinapalasenkaan arvoinen, ja siihen hänellä on varoja. Hän sai pojat\nuskomaan, että hän toimittaisi heidän kotitekoiset talarinsa meren yli\nRuotsiin ja jakaisi voiton, tietysti, ja koska niin oli ennenkin\ntapahtunut, niin nuo naudat antoivat sen ilkikurisen konnan vetää\nitseään nenästä. Väärä lataus, teidän armonne! Ensiksikin oli\nSpolinilla todistukset heitä vastaan, ja sitten hän sai oivan\ntilaisuuden rettelöidä Larssonin kanssa. Mutta pitkäksipä venähti hänen\nnaamansa, kun Ester sai hänet verkkoonsa, sillä tyttöreppana oli\nsattunut näkemään hänet aamupuhteella metsässä.\n\n-- Se oli siis Ester Larsson, joka juoksi ohitseni ja auttoi sinua\nvarastamaan hevoseni?\n\n-- Varastamaan? Pyydän teidän armoanne puhumaan suuremmalla\nkunnioituksella kummityttärestäni. Totta puhuen, hän oli illalla\nmatkustanut maalle isänsä asioissa, kun ei ketään muuta luotettavaa\nihmistä siinä kiireessä ollut saatavana, eikä se tyttö ollut ensi\nkertaa pappia kyydissä, hänellä on isänsä rohkeus ja ymmärrys kuin\nriivatulla. Mutta metsäpoikain päähän pälkähti kaapata pois hänen\nhevosensa ja renkinsä, juuri samoin kuin he sitten tekivät teidän\nIspanalle, vai mikä Hispanja hänen nimensä lienee, ja se oli luvallinen\nsotajuoni, teidän armonne, koska he joka hetki odottivat viskaalia.\nTyttö ei tahtonut menettää hevostaan hyvällä ja haki sentähden\nkumminsa. Minä otin nyt opastaakseni hänet kaupunkiin takaisin, jossa\ntyössä hevoset olivat hyvään tarpeeseen. Mutta hän on harvinainen\nlapsi, hän näkee enemmän kuin muut, ja hän pelkäsi teidän kimoanne;\neikä hän erehtynytkään, teidän armonne, sillä juuri, kun ratsastimme\nparasta vauhtia, alkoi se lemmon eläin höristellä korviaan, hyppäsi\nsitten äkisti syrjään ja kiiti kuin nuoli pojan kanssa tiehensä.\nVähätpä siitä, ihmisillä on omat tapansa, ja eläimillä samaten; mutta\nme ratsastimme kaupunkiin ja saavuimme hyvissä ajoin auttamaan\nSpolinia. En, lempo vieköön, olisi viitsinyt lähteä uudestaan\nliikkeelle auttamaan teidän armoanne pulasta, ellei tyttö olisi niin\nhartaasti pyytänyt. Mutta hänen nyt pitää saada tahtonsa perille,\nvaikka koko Vaasa ja hänen isänsä päälle päätteeksi kuinka jyrkästi\ntahansa panisivat sitä vastaan.\n\nBertelsköld seisoi vähän aikaa ääneti takan luona. Hänen ajatuksensa\nolivat muualla menneitä aikoja muistelemassa. Hän pyysi Sarkatakkia\nsaattamaan häntä Isokyrön kirkkomaalle hänen kantaäitinsä haudalle.\n\n-- Käyhän se laatuun, -- vastasi sissi. -- Mutta mikäli minä tiedän, ei\nsiellä ole paljon katsomista, sillä kaikki ylhäiset ihmiset ovat\nhaudatut kirkon lattian alle, ja lukkari tuskin enää tietääkään, missä\nteidän armonne esi-isät lepäävät.\n\n-- Minun isoisäni isänäiti ja tämän isä ovat haudatut kirkkomaan\nluoteiseen nurkkaan, -- jatkoi Bertelsköld. -- kas tässä, minä en\ntahtonut matkustaa Suomeen ilman tätä piirrosta, jota säilytetään\nmeidän suvussamme ja jonka isoisäni teki käydessään Isokyrössä\nostamassa jyviä 1697 vuoden nälänhädän aikana.[16]\n\n-- Olkoon menneeksi, niinpä siis matkustamme kartan mukaan, vastasi\nLauri. -- Mutta nyt on siitä kulunut neljäkymmentäyksi vuotta, ja\nihmisen muisto maan päällä on kuin ammuttu etulatinki: se suitsuaa\nvähän aikaa, ja sitten se sammuu aamukasteessa ja tallataan ja unohtuu.\n\nSarkatakki oli oikeassa. Tultuaan kirkkomaalle etsivät he turhaan niitä\nkolmea hautakiveä, jotka Bernhard Bertelsköld ennen muinoin oli\npiirustanut jälkeentulevaisten muistoksi. Ne olivat maahan vajonneet\ntai kaatuneet, ja joku välinpitämätön ihminen oli ne toimittanut tieltä\npois. Poissa oli talonpoikaiskuninkaan, poissa hänen vanhan aseveljensä\nLarssonin muistomerkki. Ainoastaan yksi noista hautakivistä oli\njäljellä, sekin niin sammaliin ja soraan peittyneenä, että vain yksi\nkulma näkyi maanpinnalla. Viidennen polven jälkeläinen nosti nyt tämän\nunohdetun kiven pystyyn, ja raavittuaan sammalet pois löysi hän sen\netupuolelta E-kirjaimen. Se oli hänen kantaäitinsä Emerentian hauta.\nKadonnut oli kaikki rikkauden, urotöitten ja maallisen arvon muisto:\nainoastaan rakkaus, ainoastaan sydämen hyvyys oli kestänyt\nkatoavaisuuden kourissa. Puhtain ja jaloin noista kolmesta oli kauimmin\nelänyt; hänen viaton sielunsa oli, vielä sata vuotta kuoleman jälkeen,\npelastanut kovan kivenkin unohtumasta ja katoamasta!\n\n\n\n\n16. VALTIOMIEHEN TYÖHUONEESSA.\n\n\nPohjanmaan metsistä siirrymme nyt muutamia kuukausia eteenpäin Ruotsin\npääkaupunkiin. On jo myöhäinen syksy vuonna 1738. Kylmä koillistuuli\nroiskuttaa lumiräntää Tukholman kaduille ja on hyvässä sopusoinnussa\najan levottomuuden kanssa. Maltiton, huikenteleva ruotsalainen\nviikinkiluonne oli nyt levähtänyt 17 vuotta ja oli mielestään nukkunut\ntarpeeksi, oli mielestään saanut uusia voimia ankaran, Kaarle XII:n\naikana tapahtuneen verenvuodon jälkeen. Uusi suku oli kasvanut rauhan\naikana, suku, joka muisti voitot, mutta unohti, mitä ne olivat\nmaksaneet, ja tämä suku halusi taas päästä meluamaan maailmassa. Nuori\nRuotsi hautoi tulevaisuuden tuumia. Se näki, että maailma oli paljon\nmuuttunut noiden seitsemäntoista vuoden kuluessa, kun vallan painopiste\npohjolassa oli siirtynyt Meelarilta Nevajoelle ja kun idän jättiläinen\noli vironnut eloon ja alkanut haluta kolmessa meressä kylpeäkseen. Se\nei voinut kärsiä, että oli muuttunut pohatasta torppariksi;\nsankariunelmat alkoivat taas kummitella sen aivoissa, ja se vannoi\nmullistavansa tämän uuden järjestelmän.\n\nMutta ennen sitä täytyi päästä isäntävaltaan omassa talossa. Tämä valta\noli aina hallitusmuutoksesta ja Uudenkaupungin rauhanteosta asti ollut\nHornin ja hänen ystäväinsä varovaisissa käsissä. Nämä oli nyt pois\nsaatava ja siinä tarkoituksessa innokkaasti puuhattiin vuodesta 1731\nalkaen. Mutta se ei ollut niinkään helposti tehty. Hallitsevilla oli\npuolellaan kaksi henkilöä, jotka vielä vanhan tottumuksen mukaan\npainoivat paljon vaakakupissa, nimittäin kuningas ja kuningatar, jotka\neivät tosin heitä rakastaneet, päinvastoin olivat sanoneet heitä\n\"yömyssyiksi\", mutta jotka monesta syystä vielä vähemmän luottivat\nvaltaan pyrkivään puolueeseen. Ja kansan silmissä saattoikin Horn\noikeutetulla ylpeydellä osoittaa noita seitsemäätoista rauhallista\nvuotta, joiden kuluessa valtakunta odottamattoman pian oli saanut\ntakaisin osan entistä hyvinvointiaan -- tuota onnellista aikaa, jota\nvielä jälkeenpäin kauan kahdeksannentoista vuosisadan myrskyissä ja\neripuraisuudessa vanhukset ylistivät hyväksi kultaiseksi ajaksi,\njolloin rauha, vapaus, yksimielisyys ja jumalanpelko vallitsivat koko\nmaassa ja valtakunnassa.\n\nAikakauden valtiollisen vyyhden langat juoksivat kautta koko\nRuotsinmaan ja olivat punotut jo valtiopäivämiesvaaleissa; ne olivat\nvähitellen kudottu isoksi nuotaksi, jolla yhtä haavaa aiottiin\npyydystää kuningas, neuvoskunta ja säädyt. Kalat oli piiritetty, perä\nsolmittu, apaja oli vedettävä. Niitä, jotka köysiä pitelivät, ei\nnäkynyt; nähtiin vain kaikenlaista kuohua ajan aalloissa ja tuon ison\nnuotan maalatut kohot, jotka loistivat tuolla korealla nimellä\nisänmaanrakkaus.\n\nEräänä aamuna presidentti, kreivi Torsten Bertelsköld, sukunsa päämies,\nistui työhuoneessaan Kuningattarenkadun varrella. Tavallisuuden mukaan\noli hänellä nytkin sekä paljon työtä että paljon vastaan otettavia\nvieraita. Tällä miehellä oli harvinainen kyky ennättää kaikkeen ja olla\nkaikkien kanssa. Aina hänellä oli muutamia minuutteja joutoaikaa kunkin\nvieraan, ylhäisen ja alhaisen varalle; jokaisesta tuntui niinkuin\nkreivi vain häntä varten käyttäisi aikansa; tuskin koskaan nähtiin\nhänet työssä, ja kuitenkin hän sai kaikki tehtävänsä aikanaan valmiiksi\nja ennätti vielä olla läsnä hovin iltaseuroissa ja katsomassa sukkelia\nranskalaisia huvinäytelmiä kreivi Tessinin luona. Hänen toimintansa\nsalaisuus piili siinä, että hän nukkui vain kolme tuntia vuorokaudessa,\noli peräti kohtuullinen kaikissa elintavoissaan ja osasi heti voittaa\ntakaisin ne hetket, jotka oli menettänyt. Kuningatar vihasi häntä,\nkuningas pilkkasi häntä, Horn varoi häntä; hänellä oli vihamiehiä\nkaikissa puolueissa sentähden, että hän oli pettänyt heitä kaikkia,\nmutta kaikki häntä pelkäsivät, ja kaikki häntä tarvitsivat. Kylmänä ja\nitsekkäänä hän istui siellä, huulet ylpeään pilkalliseen hymyyn\nvetäytyneinä, niinkuin hämähäkki keskellä verkkoansa. Hänen aina\nterävät kasvonpiirteensä olivat käyneet vielä terävämmiksi, vielä\nkovemmiksi noina 16 tahi 17 vuotena, jotka olivat kuluneet siitä, kun\nviimeksi näimme hänet vehkeilemässä; mutta ylen huolellisesti hoidettu\ntekotukka salasi kaikilta muilta paitsi kamaripalvelijalta, että hänen\nhiuksensa olivat lumivalkeat, vaikkei hän ollut kuin 56 vuoden vanha;\nmustassa samettitakissa, jossa ajan kuosin mukaan oli kultakirjauksia\nja muodottoman suuret käänteet, ei koskaan näkynyt pienintäkään\npöytäkirjoista tarttunutta tomunhiukkasta, ja mustat silkkisukat, jotka\nulottuivat polviin asti keltaisten, ruumiinmukaisten housujen alle,\nolivat vedetyt niin moitteettomain pohkeiden ylle, että niitä melkein\nolisi voinut luulla vanulla täytetyiksi. Ja jos oikein läheltä tarkasti\nhänen vielä nuorekasta ihoansa ja hänen harmaiden kulmainsa\nsäännöllistä kaarevuutta, joutui väkisinkin ajattelemaan hyvin\ntaitavasti siveltyä poskiväriä mutta harvat olivat ne, jotka tulivat\nhäntä niin lähelle. Muutoin ei tämä keinotekoinen nuoruus enää ollut\nharvinaista Kaarle XII:n jälkeläisten hovissa, sillä Fredrik I itse oli\nsuuri keikari, ja ranskalaiset tavat virtasivat muun maailman ilman\nmukana Tukholman uuden kuninkaallisen linnan ikkunoista sisään.\n\nTämän ylhäisen herran edessä, joka istui yksinkertaisella, mutta\nsorealla mahonkisella tuolilla, joka oli helmiäisellä päällystetty,\nseisoi pitkä, kankea ja suora, siniseen koruttomaan verkatakkiin puettu\nvanhus. Hänen ryhdissään ei ollut mitään rukoilevan anojan tapaista,\nvaan pikemminkin hän oli luonnollista oikeuttaan vaativan miehen\nnäköinen, mutta kreivin vastaukset osoittivat, että tämä katseli asiata\ntoiselta kannalta.\n\n-- Malttakaa mielenne, hyvä Larsson, -- sanoi kreivi hänelle. --\nMinulla on ollut armo esittää teidän alamainen Vaasan tapulikaupungin\noikeuksia koskeva anomuksenne, ja hänen majesteettinsa on nähnyt\nhyväksi ottaa sen suosiollisesti tutkittavakseen. Mutta, niinkuin\ntiedätte, asia on säätyjen päätettäviä asioita, ja nyt riippuu sen\nkohtalo, ystäväiseni, niistä ansioista, joihin kenties voitte vedota.\nMinä sanon teille vilpittömästi, että porvariston käytös ja\ntarkoitukset ovat epäluulonalaisia; sanotaan, että omat edut asetetaan\nvaltakunnan kunniaa ja menestystä tärkeämmiksi. Porvaristo menee niin\npitkälle, että hyväksyy liiton Venäjän kanssa.\n\n-- Porvaristo tahtoo rauhaa ja katsoo sen parhaiten edistävän\nvaltakunnan todellista parasta, -- vastasi epäröimättä jäykkä\nvaasalainen valtiopäivämies.\n\n-- Hyvä, ystäväiseni, hyvä, minä olen aivan samaa mieltä kuin tekin,\nmutta ymmärtäkäämme toisemme. Te tiedätte, että neuvoskunta\nuudistaessaan tuon liiton toimi tavalla, johon sillä ei ollut tukea\nvaltakirjassaan. Laki ja oikeus ennen kaikkea muuta, hyvä Larsson.\nTeillä on suuri vaikutusvalta, teillä on säädyssänne asema, jota teidän\ntäytyy käyttää valtakunnan hyväksi. Olen varma siitä, ettette hyväksy\nneuvoskunnan menettelyä; teidän tulee taivuttaa säätyveljenne\näänestämään niinkuin heidän tulee.\n\n-- Niin, teidän ylhäisyytenne. Niinkuin heidän tulee.\n\n-- Ja sitten, ystäväiseni, kun olette äänestäneet hyvän asian puolesta\nneuvoskunnan omavaltaisuutta vastaan, on luonnollista, että anomuksenne\notetaan suosiollisesti huomioon ja että kysymys tapulikaupungin\noikeuksistakin tulee esille. Ensi kesänä, siitä olen varma, purjehtivat\nteidän laivanne suoraan Välimerelle.\n\n-- Mutta jos katson neuvoskunnan menetelleen niinkuin sen on tullut\nmenetellä ja äänestän sen mukaan? -- vastasi valtiopäivämies kylmästi.\n\n-- Niin, silloin en voi mitään! Asianne on menetetty, ja laivanne\npurjehtivat Tukholmaan, niinkuin ennenkin.\n\n-- Jääkää siis hyvästi, teidän ylhäisyytenne! Nyt tiedän, mitä toiveita\nVaasalla on tämän oikean asian ratkaisun suhteen.\n\n-- Kaikkea, ystäväiseni, kaikkea; asianne edistyy mainiosti.\n\n-- Niin minäkin luulen. Kun menetellään velvollisuuden ja vakaumuksen\nmukaan, niin päättyy kaikki lopulta kumminkin hyvin. Suokaa minun vain\nsanoa teille, herra kreivi, että me Pohjanmaan kauppiaat kyllä myymme\njyviä ja tervaa, mutta me emme myy omiatuntojamme, joskin saisimme\nkaupatuksi ne -- vaikkapa Välimerelle.\n\nNäin sanottuaan poistui porvari tehden jäykän kumarruksen, joka tuskin\nolisi katsottu riittävän syväksi pikkukaupungin pormestarinkaan edessä.\nKreivi rypisti otsaansa. -- Aina taipumaton! -- jupisi hän. Frölich on\noikeassa; nuo rihkamaruhtinaat alkavat paisua meitä ylemmä. On jo aika\nmasentaa heidän pöyhkeytensä. Mies on saatava meidän mieheksemme;\nhänellä on hallussaan kaksi kolmattaosaa säädystään.\n\nHän tarttui soittokelloon. -- Käske Plomgren sisään! -- sanoi hän\nkamaripalvelijalle.\n\nPlomgren tuli. Hän oli Tukholman arvokkaimpia kauppiaita, rikas,\nneuvokas eikä juuri liian omantunnontarkka mies. Hän ja hänen\nsäätyveljensä Kjerrman, molemmat valtiopäivämiehiä, olivat\nhattupuolueen virkeimpiä kätyrejä porvarissäädyssä.\n\n-- No, hyvä Plomgren, -- kysyi kreivi huolettomasti, -- kuinka asiat\nsujuvat? Toivon vaimonne ja kahvisäkkienne voivan hyvin? Täällä\nTukholmassa on ruvettu juomaan paljon kahvia. Toivon, että hovihankinta\non annettu teidän toimeksenne.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne on ollut niin suosiollinen, että on antanut\narmollisen puoltolauseensa -- vastasi tämä säätynsä edustaja tehden\nsellaisen kumarruksen, että itse majesteetinkin olisi luullut siihen\nmielistyvän. -- Se on vain vähäinen asia, neljäneljättä säkkiä, mutta\nsäästäen tulemme toimeen, teidän armonne, ellei vain Kjerrman tulevana\nvuonna saa suorittaakseen veran hankintaa sotaväelle.\n\n-- Tulee elää ja antaa toistenkin elää, hyvä Plomgren. Kjerrman on\nniinkuin tekin mies, joka harrastaa valtakunnan parasta; en kumminkaan\nymmärrä, minkätähden juuri hän saisi veran hankinnan ennen teitä. Mutta\nasiasta toiseen, kuinka sujuvat asiat porvarissäädyssä tätä nykyä? En\nole pitkään aikaan joutanut sitä ajattelemaan.\n\n-- Huonosti sujuvat, helkkarin huonosti, teidän ylhäisyytenne, suokaa\nanteeksi rohkeuteni. On varsinkin yksi mies, joka sotkee asiat, ja se\non tuo Pohjanmaan Larsson. Teidän ylhäisyytenne tuntee hänet;\nuppiniskainen kuninkaan mies, jyväjuutalainen, joka on valmis\nnujertamaan niskan vapaudelta, kunhan vain saa hyvän maksun\nsiemenrukiistaan.\n\n-- Olette oikeassa. Hän oli vast'ikään luonani, ja saatatteko arvata,\nmitä hänellä oli asiaa? Hän anoo tapulikaupungin oikeuksia kaikille\nPohjanmaan kaupungeille. Mitäs ystäväni Plomgren siitä sanoo?\n\nPlomgren kalpeni. -- Tapulikaupungin oikeuksia Pohjanmaan kaupungeille!\n-- toisti hän kuvaamattoman hämmästyneesti. -- Voi taivaan tuulet ja\ntuulispäät! Tapulikaupungin oikeuksia noille viheliäisille\nkauppaloille! Eikö enää ole oikeutta maailmassa? Vapaata merenkulkua\nSuomelle! Sehän olisi Tukholman häviö!\n\n-- Epäilemättä varma häviö. Mutta mitä voin tehdä? Hänen majesteettinsa\nei sanota olevan asiata vastaan, ja kenpä tietää, mitä säätyjen päähän\npälkähtää? Asiat ovat huonosti, hyvä Plomgren, jos suomalaiset rupeavat\nitse viemään tervaansa ja lankkujaan ulkomaille ja kenties päällisiksi\nvielä ottavat Tukholman suolakaupankin haltuunsa.\n\n-- Se on mahdotonta! -- huudahti kauhistunut kauppias -- Silloinhan\nolisi maailma mullin mallin! Vapaus olisi lopussa, ja valtakunnan varma\nhäviö ovella.\n\n-- Niin ajattelen minäkin, ja vaikka asia ei koske minua, niin olen\nkatsova, mitä voin tehdä, jos edelleen pysytte ahkerana ja teette mitä\nvoitte taivuttaaksenne porvarissäädyn toisiin tuumiin. Voitte ehkä\nmyöskin hankkia minulle jonkun miehen Suomesta, jonkun, joka tuntee\ntuon Larssonin asiat. Ei kenties haittaisi, jos hänen vehkeilleen\nhankittaisiin vastapainoa, vai mitä arvelette?\n\n-- Se rosvo! Se valtion petturi! Niin -- odottakaapas, tunnenpa kuin\ntunnenkin miehen, joka tuli pari viikkoa sitten Vaasasta -- viskaali\nSpolinin.\n\n-- Hyvä. Lähettäkää hänet tänne ensi tilassa. Tahdon ajatella\nverkojanne, kunnon Plomgren. Sanokaa vaimollenne terveisiä ja pyytäkää\nhäntä pitämään hyvänään se pieni parisilainen hajuvesilaatikko; se on\nsamaa hajuainetta mitä kuningatarkin käyttää.\n\n\n\n\n17. HÄMÄHÄKKI JA HEINÄSIRKKA.\n\n\nUskomattoman nopeasti, vain neljännestunnin aikana, joka oli kulunut\nsiitä, kun valtiopäivämies Plomgren oli lähtenyt presidentti, kreivi\nBertelsköldin työhuoneesta, oli tämä ehtinyt suorittaa neljä asiaa:\nallekirjoittaa valtakirjan hyvätuloisiin kirkkoherran virkoihin\nkahdelle pappissäädyn valtiopäivämiehelle ja antaa arvonylennyksen\nparille vastapuolueeseen kuuluvalle porvarissäädyn jäsenelle, joista\ntoinen nimitettiin kauppaneuvokseksi, toinen pormestariksi. Sitten\nlähetettiin yksityissihteeri Feldman salaisin ohjein talonpoikaissäädyn\nsihteerin Troiliuksen luo. Ritarihuoneen enemmistöön saattoi hänen\nylhäisyytensä luottaa; mutta vieläkin oli eräs, ei aivan vähäpätöinen\nvaltiomahti voitettava asian hyväksi, ja se oli majesteetti itse.\n\nNyt astui kuin kutsuttuna sisään kuninkaan suosikki, kamariherra ja\nkauppakollegin jäsen, sittemmin presidentti Broman, eli _de Broman_,\nniinkuin tämä turhamainen mies kirjoitti nimensä ruusunpunaisille,\nhajuvesiltä lemuaville ranskalaisille nimikorteilleen. Sitten kun\nviimeksi näimme entisen kamaripalvelijan ja Fredrik I:n kätyrin, oli\nhänen ulkomuotonsa samalla kuin arvonsakin melkoisesti muuttunut. Hän\noli nyt ylen hieno ja sorea, ja vaikkakin nousukas aina tuli näkyviin\nhovimiehen lainahöyhenien alta ja teki hänen pönäkän arvokkaisuutensa\nhiukan naurettavaksi, niin sopi tämä arvokkaisuus kuitenkin hänen\nhyötyvään vartaloonsa ja muuten lystikkääseen olentoonsa. Vaikka Broman\nei enää ollut nuori, oli hän kuitenkin semmoinen, jota meidän aikanamme\nsanottaisiin mukavaksi mieheksi; kekseliäs, hyväsydäminen hän oli;\ntuhlaavainen ja perin velkaantunut, mutta ei sentään koskaan\nraha-asioissa neuvoton, koska, sanoo hänestä Kaarle Kustaa Tessin, \"hän\nsai kanasta paremman hinnan kuin minä sain espanjalaisesta hevosesta\"\nja koska hän lainasi rahaa 12 prosenttia vastaan ja, jos niin\ntarvittiin, kaksinkertaisen summan velkakirjaa vastaan, mikä ei estänyt\nhäntä lainaamasta niitä taas ystävilleen 6 prosenttia vastaan sillä\nmenestyksellä, että hän jätti jälkeensä noin 400.000 riksin velat.\nSanalla sanoen, tämän miehen \"olisi vain tarvinnut päästä Perun\nisännäksi, ollakseen maailman vakavaraisin, mainioin ja avuliain mies\",\nja kaikki nämä ominaisuudet vaikuttivat osaltaan siihen, että hän\nkauemmin kuin kukaan muu häilyvän kuninkaan lemmikeistä pysyi tämän\nalinomaisessa suosiossa.\n\nPresidentti Bertelsköld vastaanotti hänet tuolla tuttavallisella\ntasa-arvoisuudella, joka niin suuresti miellyttää kaikkia nousukkaita.\nTällä kertaa ei sanottukaan \"Broman hyvä\", vaan \"rakastettavin\nkamariherraseni\", jota pyydettiin istumaan ja puhelemaan hetkinen --\nranskaksi tietysti, vaikka kamariherran ranskankielen taito oli vähän\nniin ja näin -- viimeisistä hovin tanssiaisista, uudesta ranskalaisesta\ntanssijattaresta, jota tänne odotettiin, naamiaispuvun oikeasta\nkuosista tai mademoiselle Scudéry'n vereksimmästä romaanista. Hänellä\noli nyt niin hyvää aikaa, tällä kohteliaalla kreivillä, hänellä \"ei\nollut mitään, joka olisi huvittanut häntä niin paljon kuin puheleminen\ntämän hovin pelottoman\" -- joskaan ei juuri moitteettoman -- \"ritarin\nkanssa\" ja sitäpaitsi hän tahtoi pyytää hyviä neuvoja niiden uusien\n_landau-_vaunujen johdosta, jotka hän aikoi tilata Parisista ensi\nkeväänä. Tässä kohden oli Bertelsköldillä hyvät tiedot. Kamariherralla\noli juuri semmoiset vaunut kuin kreivi halusi; ne olivat maksaneet\nhänelle 600 riksiä, ja hän sanoi nyt mielellään luopuvansa niistä, jos\nsillä voisi tehdä hänen ylhäisyydelleen pienimmänkin palveluksen. Hänen\nylhäisyytensä puolestaan selaili erästä parisilaista hintaluetteloa ja\nsai selville, että ne uudet vaunut, jotka hän aikoi tilata, tulisivat\nmaksamaan vähintään 1.000 riksiä, jonka tähden hän piti oikeana ystävän\ntekona, jos kamariherra luopuisi vaunuistaan samaan hintaan. Kaupoista\nsovittiin pian, sillä olivathan he molemmat kunnian miehiä ja heillä\noli syytä olla niihin tyytyväiset; toinen oli ostanut hyödyllisen\nkätyrin; toinen oli saanut rahaa, millä voi maksaa nälkäisten\npalvelijainsa palkat.\n\nIkäänkuin sattumalta kysyi kreivi sitten, näin \"ystäväin kesken\",\nheidän majesteettiensa nykyistä mielipidettä neuvoskunnasta.\nKamariherra vastasi yhtä tuttavallisesti, että jos myssyt eivät olleet\nerityisessä suosiossa, niin olivat hatut vielä vähemmin, ja että\nheidän majesteettinsa eivät aikoneet sekaantua koko tuohon\nvallananastamis-rettelöön, tuon vallan, jonka...\n\n-- Jonka heidän majesteettinsa mieluimmin haluaisivat pitää itsellään,\n-- keskeytti hänet kreivi iskien silmää, mikä oli tarpeeksi selvä\nmerkki valtiomiesten kesken.\n\nMutta Broman joutui tästä vähän hämilleen, eikä osannutkaan kunnolla\njatkaa diplomaatinosansa esittämistä. -- Piru vieköön kaikki ne,\njotka pilaavat hänen majesteettinsa ruokahalun tuolla kirotulla\nvaltiopäivätoralla! -- huudahti hän ja katseli kenkänsä solkea\nlojuessaan siinä jalat ristissä mukavassa samettisessa nojatuolissa,\nikäänkuin hän olisi ollut joku omia palvelijoitaan. Luultavasti katsoi\nhän arvonsa vaativan, ettei hän mitenkään häiritsisi mukavuuttaan.\n\n-- Ja siihen hurskaaseen toivomukseen vastaan minä amen, -- jatkoi\nBertelsköld. -- Mutta myöntäkää toki, _monsieur_ de Broman, että\nneuvoskunta on kohdellut hänen majesteettiaan välinpitämättömästi,\ntekeepä mieli sanoa katalasti! Neljäsataa tuhatta talaria matkarahoiksi\nKasseliin, mikä naurettava summa! Minä kysyn, käykö majesteetin arvoa\nmokomilla pilkkarahoilla edustaminen? Voiko kuningas mokomilla rahoilla\nansion mukaan palkita uskollisimpia palvelijoitaan? Ei, _monsieur_;\nvaltakunnan hallinto on asetettava toiselle kannalle, sen kyllä\nkäsitätte te, joka olette niin taitava raha-asioissa, paremmin kuin\nminä. Pitääkö meidän suvaita juutalaisia neuvostossa? Esimerkiksi Horn,\njolla ei koskaan ole rahaa, kun kruunun arvo on kysymyksessä, mutta\naina tarpeeksi, kun hän itse tahtoo loistaa! Bjelkeä, joka ei kutsu\nniin arvokasta ja ansiokasta miestä kuin te olette iltaseuroihinsa --\nteitä, hovin miellyttävintä miestä, jolla on onni kuulua hänen\nmajesteettinsa lähimpään seurapiiriin. En tahdo puhuakaan, _monsieur_,\nkreivi Hårdista, joka on suvainnut poikansa tehdä tuon pilkkarunon,\nniinkuin kyllä tiedätte, teidän lemmenseikkailuistanne. Te ymmärrätte,\nettei moista hallitusta voida kauemmin sietää.\n\nKamariherra Broman ei juuri vähistä punastunut, mutta tällä kertaa\nkohosi kuin kohosikin entistä helakampi puna hänen kukoistaville\nposkilleen. -- Vähätpä niistä -- sanoi hän välinpitämättömyydellä, joka\nsopi hänelle mainiosti, -- teidän ylhäisyytenne näkee hyväksi imarrella\nminua. Se on aina kunniaksi minulle, että minut katsotaan pilkkarunon\nansainneeksi; armollisesta herrastani ja kuninkaastani tehdään joka\npäivä semmoisia. Esimerkiksi everstiluutnantti Coyetin tekemä; mitä\nteidän ylhäisyytenne siitä sanoo?\n\n-- Coyet? -- toisti kreivi, joka nyt oli tullut juuri siihen, mihin oli\ntahtonut; -- mitä hänestä sanotaan? Onko hänellä ollut liian paljon vai\nliian vähän menestystä naismaailmassa? Välistä voi olla yhtä hyvin niin\nja yhtä hyvin näin.\n\n-- Luulin teidän ylhäisyytenne kuulleen puhuttavan eräästä\nkirjoituksesta, jota kohta laulettanee kaikilla Tukholman kaduilla, --\nvastasi suuttunut suosikki. Tuo siveä Coyet lukee nerontuotteensa\nkaikille, jotka viitsivät sitä kuunnella. Se kuuluu olevan anomus\nsäädyille...\n\n-- Niin, nyt muistelen kuulleeni siitä jotakin. Hän vaatii, että\npalkkapiika Haagar poikineen ajettakoon pois Aabrahamin huoneesta.\nCoyet parka, luulenpa tosiaankin, että hän on päättänyt ruveta\nsukkelaksi; se tietysti on tuottanut hänelle tavattoman suuria\nponnistuksia. Hän on tosiaankin tehnyt hänen majesteetilleen suuren\nkunnian vertaamalla häntä patriarkka Aabrahamiin; mutta jätän\narvaamatta, onko neiti Taube yhtä mielissään tästä vertauksesta.\n\n-- Sekaantua hänen majesteettinsa perheasioihin ... mitä pirua on\nCoyetilla kaiken tämän kanssa tekemistä?\n\n-- Se nyt on sitä myöten, miten kukin tahtoo. _Meidän_\nsiveydentuntomme, _monsieur_ de Broman, voi tuntea itsensä\ntäydellisesti tyydytetyksi siitä, että hänen majesteettinsa on\nvihityttänyt itsensä salaa neiti Taubeen; miksikä ei? Tiedän\nhallitsijoita, jotka eivät välitä moisista muodollisuuksista. Mutta\nsallikaa minun huomauttaa teille, että Kaarle XII oli naimaton, ja\nhänen ajastaan alkaen on täällä Ruotsissa koko joukko ihmisiä, jotka\nkatsovat yhden vaimon olevan liikaa ja pitävät kahta vaimoa\nylellisyytenä. Hänen majesteettinsa kuningatar oli epäilemättä\nikäisekseen ymmärtäväinen nainen, mutta on kumminkin asioita, joita ei\nkuningatarkaan mielellään anna miehelleen anteeksi, olletikin jos ne\ntulevat julkisiksi. Ja kun Coyet on onnettomuudekseen verrannut hänen\nmajesteettiaan kuningatarta Saaraan, joka ei enää ollut mikään\nkaunotar, niin pelkään pahoin, että armollinen kuningattaremme ... te\ntiedätte, että hän on veli vainajaansa.\n\n-- Sen tietänen parhaiten minä, jota jo monetkin torat ovat uhanneet\nhovinaisten kielevyyden tähden. _Parbleu_, sitä en ollenkaan salaa, ja\nsitäpaitsi ovat torat rajoittuneet vain uhkauksiin.\n\n-- Te olette oikeassa, mitäpä emme kärsisi kuninkaamme vuoksi?\nKuitenkin tulette juuri te, _monsieur_ de Broman, olemaan ensimmäinen\nuhri.\n\n-- Minäkö? Se on mahdotonta. Minä olen syytön kuin muumio koko tuohon\nrakkauden asiaan.\n\n-- Sitä ei kukaan epäile. Ja kuitenkin -- muistatteko satua leijonista,\njotka torailivat ja jälleen sopivat? Te juuri, rakastettava ja siveä\nkamariherra, tulette olemaan se hinta, jolla armollinen kuninkaamme on\nostava kotirauhansa.\n\nSuosikki ei enää punastunut; hän vaaleni. -- Teidän ylhäisyytenne\nlienee oikeassa, -- sanoi hän. Olen teidän käskettävänänne.\n\n-- No hyvä, -- jatkoi Bertelsköld, huolimatta enää peittää\nylenkatsettaan, -- en tahdo riistää isänmaalta niin välttämätöntä ja\ntaitavaa palvelijaa. Te menette heti kohta kuninkaan luo. Te kerrotte\nhänelle -- ikäänkuin itsestänne, ymmärrättekö -- että Coyetin kirjoitus\non kaikkien huulilla ja että se epäilemättä jätetään säädyille ja että\nsiitä on syntyvä kauhea häväistysjuttu, lukuunottamatta sitä, että\nkuninkaan täytyy lähettää neiti Taube pois maasta, ellei hänen\nmajesteettinsa anna ehdotonta suostumustaan ja myönnytystään toimiin ja\npuuhiin neuvoskuntaa vastaan. Kuningattarelle sanotte, mitä hyväksi\nnäette. Oletteko minut oikein ymmärtänyt?\n\n-- Olen, teidän ylhäisyytenne, -- vastasi nöyryytetty suosikki\nkumartaen nyt paljon syvempään kuin ennen.\n\n-- Hyvästi, _monsieur_ de Broman! Te voitte sopivan tilaisuuden tullen\nlähettää minulle vaununne.\n\n\n\n\n18. KOHTAUS LUISTINJÄÄLLÄ.\n\n\nTämän kertomuksen aikana oli entinen \"Vallmarin\" eli\n\"Valdemarin-saari\", joka sittemmin on tullut niin kuuluisaksi Tukholman\nDjurgårdenin eli Eläintarhan nimellä, vielä suurimmaksi osaksi\nmetsästysmaata, joka oli täynnä kallioita, liejuisia alankoja ja\nkauniita, mutta raivaamattomia lehtoja, joissa kuninkaan ja hovin\nhuvimetsästystä varten aiotut jalot metsäneläimet kävivät jotenkin\nrauhallisesti laitumella, vaikka paikka olikin aivan pääkaupungin\nläheisyydessä. Jo Kaarle X Kustaa oli vuonna 1658 antanut käskyn tämän\nsaaren muuttamisesta \"huvipuistoksi\" ja ranskalainen De la Vallée oli\nkohta sen jälkeen Versaillesin mallin mukaan tehnyt erään Hedvig\nEleonooran hyväksymän piirustuksen \"lähteineen, käytävineen ja\npuistoineen\". Mutta se aurinko joka oli saattava Eläintarhan\nvihannoimaan, ei ollut vielä noussut. Työt Piispansaarella taukosivat;\nloitolla harmaiden pilvien takana uinaili vielä Kustaa III:n aikakausi;\nvielä olivat kätkössä Sinisen portin ja Rosendalin ihanuudet, ja\naineelliset puuhat Hornin ja Fredrik I:n aikakaudella olivat ilman\nkilpailijoita tämän tulevaisuuden saaren rannoilla.\n\nAmiraalikunta oli, kun laivasto oli siirretty Karlskronaan, vuokrannut\npois entiset, näillä tienoin sijaitsevat alueensa. Tukkukauppias\nLodsach oli silloin saaren lounaiselle niemelle perustanut\nlaivaveistämöjä parhaiden ulkomaisten mallien mukaan, ja nämä veistämöt\nherättivät juuri nyt tukholmalaisten suurinta ihastusta ja\nuteliaisuutta. Ei ollut harvinaista, ja sitä katsottiin sopivaksi\nsuosionosoitukseksi, että hänen majesteettinsa itse ja osa hovilaisia\ntoisinaan kunnioitti hyödyllistä veistämöä armollisella läsnäolollaan.\n\nEräänä yönä marraskuun lopussa 1738 oli tuima pakkanen -- tulevaa,\ntavattoman ankaraa talvea ennustaen -- vetänyt jäähän sekä meren että\nMeelarin Tukholman lähellä; ainoastaan virtapaikka lähinnä sulkuja oli\nauki. Sitten tuli tyyni, selkeä ja lumeton pakkaspäivä. Oli siis sopiva\ntilaisuus panna toimeen oikein pohjoismaiset huvit Ranskan lähettilään,\nkreivi Saint Sévérin d'Arragonin kunniaksi, jota nyt kaikin tavoin\nmielisteltiin Ranskan kanssa äskettäin tehdyn niin sanotun\npuolustusliiton jälkeen, joka tuotti Ruotsille vuosittain 300.000\nHampurin pankkomarkkaa apuvaroina sitä sotaa varten, jota jo kauan\nennakolta valmisteltiin.\n\nHänen majesteettinsa ja hoviväki, ynnä valtojen lähettiläät, ajoivat\nsiis aamupäivällä vaunuissa Eläintarhaan; mutta kuningatar, vihoissaan\nja pahoilla mielin Coyetin kirjoituksen johdosta, joka koski hänen\nkilpailijaansa neiti Taubea, sekä kaikesta siitä häpeästä, mitä siitä\nkenties seuraisi, sanoi olevansa pahoinvoipa ja jäi kotiin. Päivän\nohjelma oli: 1) ajelua Eläintarhan ympäri vaunuissa; 2) käynti\nlaivaveistämöllä; 3) metsästystä Eläintarhassa; 4) päivällinen\nveistämöllä klo 1; 5) luistelua; 6) paluumatka kaupunkiin klo 5; 7)\ntanssit hovissa klo 7; 8) illallinen klo 11.\n\nKaikki kävi oivallisesti. Ajelu oli herttaista, näköalat vähän\nkuuroittuneine puineen olivat ihastuttavat, veistämö huomattiin\nmainioksi, metsästys maksoi neljän tai viiden hirven hengen ja\npäivällinen oli laitettu niin herkulliseksi, että kuningaskin oli\nsiihen ylen tyytyväinen. Ajat olivat nyt toiset kuin v. 1725, jolloin\nrehellinen, vanha hovimarsalkka Düben rohkeni tarjota kuninkaalleen\nkaroliinien jokapäiväistä ruokaa ja jolloin niin suuri melu nousi\nvanhoista konvehdeista ja \"juomattomista\" viineistä. Kuningas Fredrik\noli siitä pitäen antanut mitä ankarimmat säännöt viinikellarinsa\nkunnossa pitämiseksi, eikä yhdelläkään reininkreivillä ollut pöydällään\njalompaa nestettä kuin hänellä. Ei puuttunut muutakaan ylellisyyttä\ntällä pönkkähameiden hyvällä aikakaudella. Kuinka vähän Ruotsin\ntarvitsi odottaa Kustaa kolmattaan päästäkseen osalliseksi ulkomaisiin\nkoristeihin, näkyy jo siitä kreivi Tessinin valituksesta, että hän oli\nnähnyt papinrouvia, jotka vetivät perässään kadulla silkkisiä\nlaahuksia, (_á la robe trainante_) ja asessoreja, jotka ajoivat\nkomeissa vaunuissa mukanansa kaksi nauhoitettua palvelijaa takanaan\nseisomassa.\n\nPäivällisten jälkeen lähdettiin luistelemaan. Jää oli kuin peili ja\nkyllin luotettava, kun vain ei menty virran kohdalle; ja ettei olisi\nmitään vaaraa pelättävänä, oli seurueen mukaan otettu hovin\npalvelijoita, jotka edellään lykkäsivät pitkiä, keveitä rekiä. Hovin\nkeikarit näyttivät parhaan kykynsä mukaan taitoaan, ja niiden naisten\nvaralle, jotka uskalsivat lähteä tuolle liukkaalle jäälle, oli pieniä,\nsametilla verhotuita jalastuolia, joiden takana aina oli joku kohtelias\nritari, valmiina lykkäämään nuorta kaunotarta eteenpäin ja tuon nopean\nkulun kestäessä kuiskaamaan suloisia kohteliaisuuksia hänen pieneen\npunoittavaan ja palelevaan korvaansa.\n\nNäiden keikarien joukossa oli myöskin luutnantti, kreivi Kaarle Viktor\nBertelsköld, joka syksyllä oli palannut Suomesta. Hänen naisensa oli\neräs nuori ranskalainen kreivitär de Lynar, kreivi d'Arragonin\nsukulainen. Tämä etelän hilpeä lapsi oli aivan ihastunut tuohon\nkeveyteen ja nopeuteen, millä hän nyt näin ensi kerran elämässään kiisi\niljannetta pitkin. Hän taputteli pieniä käsiään sekä ihastuksesta että\nkylmän tähden; hän halusi aina edemmä, yhä edemmä tuolle kirkkaalle\nlakeudelle, eikä taru mainitse hänen ritarinsa sitä iloa häneltä\nkieltäneenkään. Luultavasti tuo salaperäinen kuiskailu kylmästä\npunoittuneeseen korvaan oli kumpaisestakin niin hupaista, että he\nunohtivat kuinka pitkälle he jo olivat tulleet, ja kuitenkin olivat he\njo niin kaukana, että olivat lähempänä vastapäätä olevaa Danvikiä kuin\nEläintarhan veistämöä, josta olivat lähteneet.\n\nTäällä nuori kreivi kumminkin pysähtyi ja ehdotti, että palattaisiin,\nsillä hänen muistaakseen kulki virta Meelarin puolelta lähempänä\neteläistä rantaa. Mutta neiti de Lynar pani vastaan. -- Katsokaahan\nvain, -- huusi hän, -- tuolla toisella rannalla luistelee eräs nainen!\nMinua suuresti huvittaisi tulla hänen kanssansa tutuksi ja oppia hänen\ntaitonsa. Katsokaapa vain, kuinka taitavasti hän kiertelee tuota vanhaa\nvaimoa, joka seisoo siellä niin hämmästyneenä ja tuskin pysyy\njaloillaan.\n\nToisella rannalla olevasta väkijoukosta, joka sieltä käsin katseli\nhovilaisten huvituksia, olikin eräs ruumiinmukaiseen levättiin puettu\nnainen -- levätti oli kotimaista flanellia, jota siihen-aikaan oli\nalettu Ruotsissa valmistaa -- lähtenyt jäälle luistelemaan, ja hän\nosoitti siinä mitä kauneimpia kaarroksia tehden niin tavatonta taitoa,\nettä katsojat häntä kilvan ihailivat ja ranskalaisen neidin oikein kävi\nkateeksi. Kädessään hän piti raudoitettua viippapuuta luultavasti\nvaroen jään heikkoutta, mutta tämä keveä kapine muuttui hänen\nhallussaan pikemmin vain keikailukaluksi. Milloin piti hän keppiä\nedessään keihään tavoin, milloin heilautti hän sitä päänsä ylitse,\nmilloin iski hän sen jäähän ja lykkäsi itseään sillä kuin hiihtäjä,\nmilloin hypähti hän sen yli näppärästi kuin nuoralla tanssija. Kaikki\nhänen liikkeensä olivat yhtä haavaa niin oikullisia ja niin\nmiellyttäviä, että neiti de Lynar kääntyi ritarinsa puoleen kysyen\nvähän pilkallisesti, oliko Tukholmassa balettia -- \"tuo pieni\nkeijukainen on epäilemättä tanssijatar.\"\n\n-- Rohkenen olla toista mieltä, -- vastasi kreivi; -- ensiksikin\nsentähden, ettei kukaan voi kilpailla sulossa ranskalaisten naisten\nkanssa, ja toiseksi sentähden, ettei kukaan tanssijatar henno puristaa\njalkoihinsa luistinhihnoja.\n\n-- _Mais si_, -- sanoi nuori nainen, joka ei sietänyt vastaväitteitä.\n-- Olkaa hyvä ja työntäkää vähän likemmä; onhan meidän helppo ottaa\nomin silmin asiasta selko.\n\n-- En tiedä, uskallanko, -- vastasi hänen ritarinsa. Kenties jää on\nheikompaa täällä päin.\n\n-- Mitä, herraseni? -- huudahti neiti de Lynar. -- En tiennyt tätä\nennen, että ruotsalaiset kykenevät kaikkeen -- vähän pelkäämäänkin, kun\nniin sattuu.\n\n-- Kiitän kohteliaisuudestanne, -- vastasi nuori kreivi hiukan\nloukkautuneena, -- ja jos se teitä huvittaa, on minulla kunnia seurata\nteitä kuolemaan. -- Näin sanottuaan työnsi hän kelkkaa aika\nvauhtia eteenpäin, toivoen salaisesti, että pieni ranskatar saisi\nylimielisyydestään sopivan rangaistuksen.\n\nJa tuskin he olivat ennättäneet kymmenen tai viisitoista syltä\neteenpäin, kun yksiöinen jää murtui heidän allaan ja molemmat, sekä\nneiti että hänen ritarinsa vajosivat kylmään, petolliseen meriveteen.\n\n-- Auttakaa! Minä kuolen! -- huusi neiti de Lynar kovin\npelästyksissään, kun tunsi uppoavansa. Mutta hänen asemansa ei ollut\nvaarallinen, sillä nojatuoli yksin riitti hänet pinnalla pitämään.\nPahempaan pulaan joutui kreivi Bertelsköld, koettaessaan estää tuolia\nkaatumasta. Joka kerta, kun hän yritti turvautua jään laitaan, murtui\nsiitä palanen toisensa perästä hänen allaan. Katselijat Danvikin\nrannalla alkoivat kovasti huutaa. Hovin luistelijat ja lakeijat\nhuomasivat vaaran ja riensivät apuun. Mutta heillä oli jotenkin\npitkältä liukasta jäätä kuljettavana, ja onhan elämässä välistä\ntilanteita, jolloin ei ole aikaa kauan odottaa.\n\nNuori tuntematon nainen, joka tietämättään oli saanut tämän\nonnettomuuden aikaan, oli sillä välin ryhtynyt sekä älykkäihin että\nnopeihin pelastustoimiin. Hän paneusi pitkäkseen jäälle, lähestyi\navantoa, vaikka oma henki oli ilmeisessä vaarassa ja ojensi viippapuun\nvajoavalle. Onneksi jää kantoi häntä; kreivi tarttui tankoon ja hänen\nonnistui sen avulla pysytellä veden pinnalla, sillaikaa kun hän\ntoisella kädellä piteli neiti de Lynaria, joka pelästyksestä aivan\npyörällä riuhtoili irti päästäkseen. Ennenkuin yksikään hovilaisista\nennätti tulla avuksi, oli Bertelsköldin, tarjottua apua hyväkseen\nkäyttäen, onnistunut päästä kestävälle jäälle ja samalla pelastaa\nläpimärkä toverinsa.\n\nTuskin neiti de Lynar tunsi lujan jään jalkainsa alla, kun hän jo\npurskahti mitä iloisimpaan nauruun. Hän näki jalkainsa alla mitä\nkirkkaimman peilin; tuosta kiiltävästä jäästä kuvastuivat hänen ja\nhänen ritarinsa hahmot niin hullunkurisen näköisinä, että täytyi\nväkisinkin nauraa. -- Taivaan pyhät! -- huudahti hän; -- meidän pitäisi\nlähteä näyttelemään itseämme rahan edestä! Parisissa maksettaisiin\nkaksi _souta_, kappaleesta, kun saisivat nähdä meidät!\n\nMutta kreivi ei häntä kuullut; hän seurasi silmillään vain tuota\ntuntematonta naista, joka yhdellä hyppäyksellä oli taas noussut\nluistimilleen ja riensi pois. Hänestä tuntui kuin hän olisi ennenkin\nnähnyt nuo kasvot ja tuon vartalon; Vähäkyrön metsien udutar johtui\nyht'äkkiä hänen mieleensä. -- Ester! -- huusi hän hänen jälkeensä, --\nEster Larsson, odottakaahan toki, että saamme teitä kiittää!\n\nMutta Ester -- jos se todellakin oli hän -- ei odottanut, vaan katosi\nkohta rannalla olevien katselijain joukkoon, jossa eräs vanhanpuoleinen\nnainen näkyi ottavan hänet vastaan sekä hätäisenä että vihoissaan.\n\n-- Enkö ollut oikeassa? -- virkkoi neiti de Lynar iloisesti. --\nTanssijatar hän sittenkin on, ja todistuksena siitä on se, että hän on\nlumonnut teidät, kreiviseni!\n\nBertelsköld olikin melkein kuin lumottu. -- Hän on suomalainen nainen,\nja kaikki Suomen naiset osaavat lumota, -- vastasi hän samaan tapaan.\nItsekseen hän ajatteli: -- Onko mahdollista, että tuosta vaasalaisesta\npyryharakasta on kuudessa kuukaudessa tullut täydellinen sulotar.\n\n\n\n\n19. HARPUNSOITTOHARJOITUKSIA.\n\n\nJos kaikki merivirrat alinomaa kulkisivat samaan suuntaan, niin olisi\nhelppo oppia merta kulkemaan; ja jos kaikki halut ja toiveet tässä\nmaailmassa alati noudattaisivat samaa kompassia, ei elämisen taitoa\nolisi vaikea oppia. Mutta ei mikään suunta ole niin suora, ettei\nlaitatuuli laivaa sivulle kantaisi, eikä yksikään luonne ole valettu\nniin hyvästä teräksestä, ettei jokin vieteri siinä painaisi\nepätasaisesti. Elämän kompassi näyttää vähän väliä väärin, ja siitä on\ntodistuksena tämäkin kertomus.\n\nAina siitä asti, kun luutnantti, kreivi Kaarle Viktor Bertelsköld\nmarraskuussa 1738 näki Ester Larssonin, porvariskuninkaan nuorimman\ntyttären, Eläintarhan laivaveistämön ja Danvikin välisellä jäällä\nTukholman lähellä, kun sekä hän että neiti de Lynar saivat kiittää\nhengestään tytön neuvokkuutta, ei hän enää voinut karkoittaa\najatuksistaan tuota ihmeellistä, ihastuttavaa olentoa. Kun sattuma jo\nneljännen kerran oli vienyt heidät vastakkain, oli siinä hänen\nmielestään tarpeeksi syytä oppia hänet tuntemaan; mutta hänen\ntietämättään oli hänen haaveksiva luonteensa, joka kenties oli perintö\nisoisältä Bernhard Bertelsköldiltä, kietonut Ester Larssonin olennon\nsiihen salaperäisyyden hohtavaan huntuun, joka niin voimakkaasti\nkiehtoo nuorukaisen sydäntä. Hovin huvitukset, ylhäisten naisten\nhienosteleva hempeys, vieläpä neiti de Lynarinkin ranskalainen\niloisuus, kaikki oli hänestä nyt yhdentekevää, ja kaiken sen ajan, jota\nei tarvittu virka- ja muihin tehtäviin, kulutti hän nyt osaksi\nTukholman kaduilla, osaksi meren jäätyneillä rannoilla, toivoen\nlöytävänsä tuon pienen uhkamielisen suomalaisen porvaristytön kadonneet\njäljet.\n\nTämä ei ollut niinkään helppoa, sillä hän kuuli kohta, että\nvaltiopäivämies Larsson asui yksinään eräässä vaatimattomassa huoneessa\nKauppiaskadun varrella, ja hänen tyttärestään ei tiennyt kukaan mitään.\nMutta nuori kreivi ei hellittänyt. Tukholma ei ollut siihen aikaan niin\nsuuri, että ihmiset voivat siellä jäljettömiin kadota, ja niinpä hän\nsai eräänä päivänä tietää, että Larsson töistään päästyään tavallisesti\njoka ilta kävi eräässä Läntisen Pitkänkadun varrella olevassa talossa,\njossa oli rikkaan rouva Sagerin liinavaatekauppa.\n\nLuutnantti Bertelsköld huomasi yht'äkkiä, että hänen\nliinavaatevarastoansa täytyi melkoisesti lisätä. Ei missään ollutkaan\nniin ylen hienoja Hollannin nenäliinoja, niin valkoista Norrlannin ja\nTurun palttinaa, niin oivallista sekä saksalaista että ruotsalaista ja\nsuomalaista reivasta kuin juuri rouva Sagerilla. Ja kun nuori siivo\nmies, joka ei koskaan tingi, vaan heti paikalla maksaa ostoksensa ja\naina kehuu tavaraa hyväksi, hintaa helpoksi, puotia sieväksi ja ehkäpä\nvielä talon rouvan pitsimyssyäkin hyvin silitetyksi ja hänelle hyvin\nsopivaksi; kun sellainen nuori mies on kaikkiin puoteihin tervetullut\nvieras, niin eipä kestänytkään kauan, ennenkuin luutnantti\nBertelsköldiä onnisti niin, että pääsi rouva Sagerin suosioon. Vanhan\nhyvän tavan mukaan tämä seisoi itse puodissaan myymässä yhdessä vanhan\nsilmäpuolen neitsyen ja jöröpään pojan kanssa, joka oli Tukholman\nnykyisten sivistyneiden puotiherrain näköinen yhtä paljon kuin\ntakkukarva karjakoira on sileäksi kammatun, pestyn ja  hyvälle lemuvan\nsylikoiran näköinen.\n\nEttä rouva Sager oli entisen valtiopäivämiehen leski, miehen, joka oli\npoistanut yksinvallan, perustanut vapauden ja auttanut Fredrik\nkuningasta valtaistuimelle; että hän itse oli hyvin merkillinen\nhenkilö, joka vihasi yksinvaltaa ja voimakkaasti tuki vapaata\nhallitusmuotoa; että hänellä -- luultavasti sentähden -- oli onni olla\nylhäisten ostajain suosiossa ja että hänen puodissaan joka päivä kävi\nkreivejä, vapaaherroja ja valtakunnanneuvosten rouvia -- että kreivitär\nTessin osti häneltä palttinatarpeensa, sekä että kreivi Horn ja muut\nKaarle XII:n urhoista olivat hänen puodistaan sotapaitansa ostaneet;\nkaiken tämän ja paljon muutakin hän oli jo ensi näkemässä ennättänyt\nkertoa, mitatessaan kreiville parasta palttinaa, joka \"kelpaisi\nkuninkaallekin\". Seuraavalla kerralla Bertelsköld kuuli, että tämä\nmahtava rouva oli syntyjään suomalainen ja kaukaista sukua Larssonille,\njota ne siellä kotona sanovat porvariskuninkaaksi; vaikka Jumala kyllä\ntietäköön, sanoi rouva, että hänellä oli enemmän huolta kuin kunniata\nsiitä sukulaisuudesta, kun Larsson oli saanut päähänsä majoittaa hänen\nluoksensa hemmoitellun lapsensa, joka yöt ja päivät tuotti huolta ja\nmurhetta...\n\nTähän katkaisi yht'äkkiä tämä puhelias rouva sanatulvansa, katsahtaen\nkadulle, ikäänkuin olisi pelännyt, että jokin asiaan kuulumaton henkilö\nolisi kuullut hänen puheensa. Turhaan koetti luutnantti viittailla\nsiihen, että hänellä, joka vast'ikään oli tullut Suomesta, oli rakkaita\nterveisiä Esterille kotipuolesta. Rouva Sager nakkasi vain niskaansa,\nikäänkuin sanoakseen, että semmoiset terveiset olivat tarpeettomia, ja\nsiksi päiväksi olivat kaikki enemmät tiedustelut turhia.\n\nMutta jo seuraavana päivänä, kun uusia liinoja yhä taas oli koeteltava,\nja kun eukko oli puhellut palaviinsa asti politiikkaa ja hurskaana\nmyssynä toivottanut kaikki hatut velkavankeuteen, kuuli Bertelsköld\nhänellä olevan senkin seitsemän huolta päivässä niistä monista\nkoulumestareista, jotka Larsson mukamas oli lähettänyt hänen\nniskoilleen tyttärensä sivistämistä varten. Milloin tuli niitä yksi,\njonka piti opettaa tytölle, kuinka pitkä matka on Roomaan; milloin\ntoinen, joka tuhersi rihvelitaulut täyteen numeroita; milloin kolmas,\njolla oli suu täynnä vanhan maailman historioita; milloin neljäs, joka\nopetti lasihelmiä ompelemaan; milloin viides, jonka piti opettaa\nEsterille saksaa; milloin kuudes, joka opetti häntä ratsastamaan\nhurjemmin kuin turkkilainen sillä hurjalla päistäriköllä, jonka tyttö\noli saanut isältään lahjaksi; lyhyesti sanoen kaikenlaista hyödytöntä\nja joutavaa oppia, paitsi Jumalan sanaa ja ranskankieltä, sillä\nRaamattua tyttö luki isänsä kanssa, ja mitään ranskalaista ei ukko\nsuvainnut, vaan sanoi sitä hattulaisroskaksi. Tosin olivat kaikki nämä\nopettajat vanhoja harmaapäisiä ihmisiä; vaikka, Jumala paratkoon, eivät\njuuri silti sen parempia; mutta nyt tuli pahin pula. Isä oli nimittäin\nsaanut päähänsä, että tytön pitäisi oppia harppua soittamaan, sillä se\noli, arveli hän, oikeaa ja jumalista taidetta, jota itse jumalanmies\nkuningas Daavidkin oli aikoinaan harjoittanut ja siitä niin suurta\nmainetta niittänyt. Mutta kun ei koko Tukholman kaupungissa löytynyt\nainoatakaan taitavaa opettajaa tahi opettajatarta, ei ainakaan ikäänsä\nnähden tarpeeksi vakavaa...\n\n-- Jos minun vähäinen harpunsoittotaitoni voisi olla miksikään hyödyksi,\n-- puuttui nuori luutnantti puheeseen, itsekin hämillään siitä, että voi\nsemmoista esittää halvalle palttinankaupustelijattarelle.\n\nRouva Sager mitteli häntä hämmästynein silmin ja kysyi, tunsiko hän\nporvariskuninkaan.\n\n-- Tunnen hiukan, -- vastasi Bertelsköld.\n\n-- Jos teidän armonne tuntee Larssonin, -- vastasi rouva vilpittömästi,\n-- niin teidän armonne tietää silloin myöskin, että itse kuningas\nDaavid ei olisi tarpeeksi hyvä opettajaksi tytölle, jos hänellä vain\nolisi kreivin arvonimi varsinaisen nimensä edellä. Olen sanonut\nLarssonille: mikset seurustele niinkuin minä ylhäisten ja alhaisten\nkanssa ja mittaa valtakunnanneuvoksia samalla kyynärmitalla kuin\nmittaat suutarin oppipoikia; sitä sanon minä oikeaksi kaupaksi, minä.\nMutta tuli on nyt tulta ja vesi vettä; aatelisia hän ei suvaitse, ja\nkuitenkin tahtoo kouluttaa tyttärensä neidiksi. Eikö teidän armonne\nhalua samanlaisia lautasliinoja kuin kreivi Hornilla on?\n\nBertelsköld meni, mutta tuli seuraavana päivänä takaisin. Hän oli\nsaanut tietää, että rouva Sagerilla oli poika, joka puhalsi huilua.\n\n-- Niin no, mitä Kalleen tulee, -- jatkoi rouva, kun tuota hellää\nkohtaa oli taitavasti kosketettu, -- niin hänellä on kyllin tekemistä\nvirassaan kunink. majesteetin kamarikollegiossa. Kallesta olisi\nsaattanut tulla yhtä hyvä palttinankauppias kuin kenestä tahansa ja\nkenties parempikin, mutta hänellä on pää, teidän armonne, tosiaankin\npää kuin partaveitsi; hän osaa kreikkaa, latinaa ja ranskaa, jos niksi\ntulee, ja sentähden ajattelin, että antaa hänen nyt koettaa onneaan\nmaailmassa ja kamarikollegiossa, kyllä minä puodin hoidan, ja hänellä\non jumalankiitos vähän säästössäkin, kun moni muu ylhäinen herra vie\nkengänsolkensakin panttiin. Minä pidän aina vapauden puolta, mutta,\nJumala kuningasta siunatkoon, pojastani saattaa tulla asessori, jos saa\nelää, ja sitten ... mitäpä sitten, jos hän soittaa huiluakin?\n\n-- Päinvastoin, -- keskeytti hänet kreivi, -- se lisää aina vähän hänen\narvoaan. Kreivi Tessinin silmissä esimerkiksi -- (kreivi Tessin ei\nsietänyt musiikkia).\n\n-- Niinkö teidän armonne luulee? -- kysyi äiti ihastuneesti hymyillen.\nEhkäpä teidän armonne tahtoisi olla niin armollinen että lausuisi\njonkin hyvän sanan Kallen puolesta...\n\n-- Sen teen mielelläni, hyvä rouvaseni, ja ehkäpä voin setäni\nvälityksellä vielä toimittaa hänen majesteetilleen kuningattarelle\nnäytteitä näistä hienoista reivaistakin.\n\n-- Voi, mitä teidän armonne sanoo? Hänenkö majesteettinsa kuningatar\nnäkisi hyväksi aterioida minun pöytäliinoiltani? Ja kenties\nseisahduttaa tähän oven eteen kuninkaalliset vaununsa, ajaessaan\nUlriksdaliin?\n\n-- Ei se ole ollenkaan mahdotonta, jos vain hänen majesteettinsa\nkuningatar saapi asiasta sopivan viittauksen. Ja koska Kalle soittaa\nhuilua, voisimmehan sopivassa tilaisuudessa soittaa huilua ja harppua\nyhdessä...\n\n-- Teidän armonne näkee hyväksi laskea leikkiä...\n\n-- Ei suinkaan, on hyvin harvinaista tavata taitavia huilunsoittajia.\nKenties Ester haluaakin oppia soittamaan huilua mieluummin kuin\nharppua.\n\n-- No vie sun! Sepäs vasta oli naulanpäähän osattu! Totta puhuen ovat\nlapset jo kauan toisiaan kierrelleet ja vaikka Ester kyllä on huonosti\nkasvatettu tyttö, niin luulen kuitenkin, että hänestä hyvällä\nkomennolla saadaan kunnon aviovaimo, eikä hän aivan avojaloinkaan\ntaloon tule, niin että ... niin, jos teidän armonne suvaitsee, niin on\nhalpa taloni kernaasti avoinna niin kohteliaalle herralle, ja voihan\nteidän armonne ottaa harpunkin mukaansa, jos haluttaa; sehän on aivan\nyhtä hyvä, kuin jos palkkaisimme vanhan, juopon urkurin maksaen hänelle\nkorttelin riisiryyniä tunnilta.\n\nNuori, Fredrik I:n hovin aatelismies naurahti vertaukselle ja suostui\nkutsuun. Noissa jyrkissä vastakohdissa oli tavallaan jotakin\nhoukuttelevaa ja kiihoittavaa. Toisaalla oli hänen setänsä,\npresidentti, tuo pöyhkeä ylimys, joka ylenkatsoi ja halveksi kansaa --\ntoisaalla Larsson, tuo pinttynyt kansanvaltainen, joka huusi\nonnettomuutta aatelisvallalle -- näiden välissä tuo kaupparouva, joka\nhuusi vapautta ja oli valmis suutelemaan ylhäisten hameenhelmoja; --\nsitten tuo luonnonlapsi, joka oli kesytettävä uusimpain Tukholman\nmallien mukaan -- lopuksi hän itse, loistavan nimen perijä, joka\nhienosteli hovissa ja lähti sieltä suoraa päätä palttinapakkain\nkeskeen säestämään Kalle Sagerin huilua, saadakseen tavata\npientä porvaristyttöä, jota hänen setänsä tuskin olisi huolinut\nkamarineitsyeksi suositella -- ja kaikki tämä tapahtui sillä uhalla,\nettä jos hänen puuhansa tulisivat ilmi, toinen tekisi hänet\nperinnöttömäksi ja toinen heittäisi ulos ikkunasta; lyhyesti sanoen,\ntämä tilanne näytti nuoresta luutnantista niin hullunkuriselta, että\nhän lähti rouva Sagerin kauppapuodista mitä mainioimmalla tuulella,\neikä hän muistanut hymyilleensä vielä näin herttaisesti tuon\nhullunkurisen, Vähäkyrön metsissä tapahtuneen seikkailun jälkeen.\n\n\n\n\n20. VALTIOLLISIA JUONIA.\n\n\nAsiain kulkua seuratessamme joudumme taas presidentti, kreivi Torsten\nBertelsköldin työhuoneeseen, tähän niin monien sotkuisten vehkeiden\nsalaiseen keskustaan, josta valtiopäiviä johdettiin ja jossa haudottiin\nei enempää eikä vähempää kuin hallitusmiesten ja koko valtiollisen\njärjestelmän muuttamista.\n\nKaikki oli täällä ennallaan: sama erinomainen järjestys, sama\nulkonainen somuus; ei tomun hituistakaan valtiomiehen hienolla\nsamettitakilla; ei syrjähtänyttä kiharaakaan hänen kaikkien taiteen\nsääntöjen mukaan käherretyssä tekotukassaan; ei kiireen merkkiäkään\nmahonkisille ja elefantinluisille hyllypöydille ladotuissa\npaperiläjissä; kaikessa näkyi ikäänkuin filosofinen tyyneys, mutta\ntyyneys, joka oli tehtyä ja tarkoitettu näkymään. Oven eteen asetetusta\nisosta peilistä sai jokainen vieras heti sisään astuessaan ihmetellä\nomaa itseään. Pehmeä flanderilainen matto näytti olevan pantu lattialle\nvartavasten sitä varten, ettei edes silkkikengän narina häiritsisi\nhuoneen harrasta hiljaisuutta. Kaarle XI:n rintakuva katseli tuimasti\nvierustovereitaan, Ranskan Ludvigeja, XIV:ta ja XV:ta, jotka taas\nvuorostaan silmäilivät erästä siihen aikaan kaikkivaltiaan ministerin,\nkardinaali Fleury'n alempana olevaa rintakuvaa; mutta turhaan sai etsiä\nsomasti koristetuilta jalustoilta Kaarle XII:n pystyä päätä. Kreivi\nTorsten oli liian kopea kieltääkseen vastenmielisyyttään tätä\nhallitsijaa kohtaan, ja jokainen tiesi hänen olleen sankarikuninkaan\nkatkerimpia vihamiehiä. Lopuksi oli vielä yksi jalusta, jolla olisi\nluullut tapaavansa kuningas Fredrik I:n kuvan. Mutta ei; sillä sijalla\noli eräs ranskalainen tanssijatar, mademoiselle Zoë.\n\nKello oli 8 aamulla, ja kreivi, joka harvoin pani maata ennen klo 2\nyöllä, oli ollut työssä klo 5:stä alkaen. Vieras vieraan perästä tuli\nja meni. Sisään astui nyt yhtä haavaa kaksi kookasta, komeata herraa.\nToinen, joka oli soturi, oli puvussaan osaksi säilyttänyt jätteitä\nvanhasta karoliinien univormusta, joka Fredrik I:n aikana oli saanut\nsiirtyä senaikaisen preussilaisen kuosin tieltä, joka taas\nkankipalmikkoineen, puuteroituine tekotukkineen, pitkineliiveineen ja\npolvihousuineen oli vain ranskalaisen univormun huonoa jäljittelyä.\nTällä herralla oli ratsusaappaat, rannehansikkaat ja pitkä\nkaroliinilainen miekka vyöllä, aivankuin sotaan lähtevällä; hänen\nkäytöksensä oli rohkeaa ja käskevää, mutta ei loukkaavaa, pikemmin\navonaista, rehellistä, miltei ritarillistakin, vaikka vähän liian\nsuorasukaista. Kun hän puhui, puhui hän kiivaasti, ikäänkuin ei olisi\nsietänyt mitään vastaväitteitä, mutta taitavasti keksitty vastasyy\nhämmensi hänet, sukkela käännös muutti pian hänen mielipiteensä. Voi\nmelkein aavistaa, että ajan olot olivat tehneet tämän miehen päätään\npitemmäksi kuin hän oikeastaan olikaan; toiset ajat tulisivat tekemään\nhänet päätään lyhyemmäksi. Tätä nykyä oli hänen arvonsa ylimmillään;\ntämä mies oli tuon lähenevän surullisen sodan sankari, kenraali, kreivi\nKaarle Emil Lewenhaupt, jota hänen rohkeimmat puoluelaisensa nimittivät\n\"Kaarle XIII:ksi.\"\n\nToinen herra oli keski-ikäinen siviilimies, hänen pukunsa oli\nyksinkertainen, mutta niin aistikas ja arvokas että tuon keikarimaisen\nvaltiomiehenkin puku sen rinnalla joutui varjoon. Pieninkin pitsi hänen\nkaulahuivissaan oli kaikkein hienointa lajia. Ranteita peittivät hienot\nkalvosimet, ja kädet, jotka aina olivat vilkkaassa liikkeessä hänen\npuhuessaan, olivat valkeat ja kauniit. Ja hän puhui mestarillisesti,\ntämä herra, hänen puheensa oli täynnä suloa ja sukkeluutta; ruotsia\npuhuttaessa sekoitti hän siihen alinomaa puhtainta ranskaa, joka näytti\nolevan hänen oikea äidinkielensä. Hän oli ryhdiltään täydellisen\nmaailmanmiehen esikuva; koko hänen ylimyksellisessä olennossaan oli\njotakin erinomaisen miellyttävää, monen mielestä mielistelevääkin,\nsillä hän osasi varsin notkeasti väistyä vastakkaisten mielipiteiden\ntieltä, kumminkin niin, että hän useimmiten sittenkin pysyi omassa\nmielipiteessään. Itse hän näytti tahtovan olla jonakin myrskyisen\naikakauden äärimmäisyyksien sovittavana välittäjänä, vaikkakin hän\nsiinä kohden lienee arvioinut kykynsä liian suureksi, sillä\nulkopuolella hovin saleja poti hän tahtonsa teräksen puutetta, ja 1738\nvuoden Ruotsi, joka kukisti Lewenhauptin, voitti lopulta ylimyksellisen\ntasavaltalaisen kreivi Kaarle Kustaa Tessininkin, joka tätä nykyä oli\nmaamarsalkkana valtiopäivillä.\n\nNämä kolme mahtavaa herraa -- tuo kylmä, viekas, hienostunut\ndiplomaatti, tuo kiivas, ritarillinen, mutta ei juuri teräväpäinen\nsotilas ja tuo älykäs, sukkela, mutta pintapuolinen hovimies --\nliittyivät nyt asianhaarain pakosta saman lipun alle, hallitakseen\nisänmaatansa. Keskustelu kävi enimmäkseen ranskaksi.\n\n-- Minua ilahuttaa nähdä teidän ylhäisyytenne täällä näin ratkaisevalla\nhetkellä, kun isänmaa enemmän kuin koskaan tarvitsee urhoollisten ja\nälykkäiden miesten tukea, -- lausui kreivi Bertelsköld; hyvin tietäen,\nettä Lewenhaupt heti kohta tulisi siirtymään yleisistä korupuheista\nvarsinaiseen keskusteluaiheeseen.\n\nTessin ehti kuitenkin sitä ennen sanoa yhtä kärkeväksi sorvatun\nkohteliaisuuden. -- Teidän ylhäisyytenne -- sanoi hän, osoittaen\nrintakuvia, -- istuu niin kuuluisien ja jalojen henkilöiden\nympäröimänä, että me tuskin uskallamme toivoa voivamme kartuttaa\nkokoelmaa. Kardinaali Fleury ja mademoiselle Zoë; näytte tahtovan hakea\ninnoitusta sekä tästä että tulevasta maailmasta.\n\n-- Te muistutatte minua todellakin, kreiviseni, siitä, että olemme\nunohtaneet, mitä ensi äänestykseen tulee, kysyä oraakkelilta neuvoa.\nKenties teidän ylhäisyytenne, jolla on onni olla asessori Svedenborgin\nystävä...\n\n-- Asiaan, hyvät herrat, -- keskeytti Lewenhaupt malttamattomasti.\n-- Meillä on vain muutamia minuutteja käytettävänämme ennen\ntäysi-istuntoa. Hänen majesteettinsa horjuu. Englannin suostumus\nvallanperimykseen Hessenin prinssin eduksi miellyttää hänen\nmajesteettiaan paremmin kuin liitto Ranskan kanssa.\n\n-- Onneksi, -- jatkoi kreivi Tessin, -- on Ranskalla jotakin, joka\nmiellyttää kuningas Fredrikiä. Hänen majesteettinsa sanotaan antaneen\nkardinaalille viittauksen siitä, että muutamat härkätynnyrit\nranskanviinejä, _première qualité_ ja arvoltaan noin 100.000 _ecuta_,\nvoisivat vaikuttaa korkeimmasti samaisen mielialaan Ranskaa kohtaan.\nOlisi epäkristillistä, jos kardinaali kitsastelisi mokomassa\npikkuasiassa, kun koko Euroopan menestys on kysymyksessä.\n\n-- Mahdollista. Mutta kuka menee takuuseen hänen majesteettinsa\nsuostumuksesta valtakunnanneuvoston virastaerottamiseen?\n\n-- Minä, -- vastasi Bertelsköld tyynesti.\n\n-- Rohkenenko kysyä, mihin teidän ylhäisyytenne perustaa varmuutensa\ntuon jotenkin epäilyttävän suostumuksen saamisessa?\n\n-- Aivan yksinkertaiseen asiaan. Coyet'n säädyille jättämä neiti Taubea\nkoskeva kirjoitus on tehnyt toivotun vaikutuksen. Hänen majesteettinsa\ntahtoo, maksoi minkä maksoi, välttää häväistystä, ja kuningattaren\nvihakin merkitsee vielä jotakin Ruotsissa.\n\n-- Onnittelen teitä, herra kreivi, -- sanoi Tessin ivallisesti. -- Te\npelaatte shakkia kuin mestari. Se siirto on tehnyt kuninkaan matiksi.\n\nBertelsköld vastasi pienellä kumarruksella. -- Sallikaa minun, -- sanoi\nhän, -- pitää itseäni vain sen diplomaattisen koulukunnan, jossa teidän\nylhäisyytenne on Orleansin ruhtinaan johdolla opinnoita harjoittaessaan\nsaanut tohtorinarvon, vähäpätöisenä jäsenenä.\n\n-- Mutta, hyvät herrat, -- huudahti Lewenhaupt tähän sanasotaan\ntyytymätönnä, -- tietänettekö, että meitä tahdotaan ostaa Venäjän\nrahoilla? Bestusheff on äskettäin saanut 6.000 tukaattia, jotka hän on\ntallettanut pankkiin. Sillä kullalla hän ostaa puolet puoluelaisiamme.\n\n-- _Fi donc_, kuusituhatta tukaattia! Mikä pilkkahinta ruotsalaisesta\nvapaudesta! -- huudahti Bertelsköld närkästyksissään, samalla kun hänen\nhuulillaan väreilevä kylmä, pilkallinen hymy antoi hänen sanoilleen\nkaksimielisen merkityksen.\n\n-- Joko on niin pitkälle menty, -- lausuili Tessin, -- että Ruotsin\nmiesten kunniaa ja omatuntoja ostetaan ulkomaisella kullalla? Hyvät\nherrat, minä vetoan ritariston ikivanhaan kunniaan. Maamarsalkkana en\nvoi suvaita, että vähäisinkään moisen törkeän epäluulon varjo tahraa\nsäädyn mainetta.\n\n-- Sallikaa minun huomauttaa eräästä asianhaarasta, jatkoi Bertelsköld,\n-- Bestusheff on tehnyt meille palveluksen, jota ei käy kyllin suureksi\narvioiminen. Niin pian kuin hän nostaa pankista nuo kuusituhatta, tulee\nmeidän järjestää niin, että se tulee tunnetuksi, ja joka vähänkin\npelkää tulevansa näyttämään ostetulta, hän on pakotettu äänestämään\nmeidän kanssamme.\n\n-- Mikä ei estä panettelijoita puhumasta siitä, että meidät on\nranskalaisilla rahoilla lumottu, -- vastasi Tessin olkapäitään\nkohauttaen. -- Hyvät herrat, sääty on perattava, ja ulkomainen kulta\nkerrassaan häpeään saatettava.\n\n-- Ja mitä ovat apurahat muuta kuin ostoa? sanoi Bertelsköld. -- Eikö\nRuotsia joka päivä myydä enimmän tarjoavalle? Tänään Ranska, huomenna\nEnglanti, ylihuomenna kenties Venäjä. Kuinka aiotaan yksityisiltä\nkieltää kaupankäynti, kun koko isänmaasta kauppaa käydään?\n\nLewenhaupt puuttui puheeseen: -- Minä olen samaa mieltä kuin hänen\nylhäisyytensä maamarsalkka, että perkaus on välttämättömän\ntarpeellinen. Pahansuovat on saatettava vaikenemaan tai äänestämällä\nritarihuoneesta erotettava, asiaankuulumattomat on pois lähetettävä,\nsotaväkeä on kutsuttava kokoon, vahingolliset kirjat ja kirjoitukset on\nkiellettävä. Muuten emme voi luottaa äänestykseen, ja petturit\nvehkeilevät minkä kerkiävät.\n\nTessin ja Bertelsköld hymähtivät ivallisesti kuullessaan, miten\nomituisesti tämä sotilas tulkitsi perustuslaillista vapautta.\nMaamarsalkka huomautti hyvin sävyisästi, että voitaisiin kenties keksiä\nkeinoja, jotka eivät loukkaisi sananvaltaa vapaassa tasavallassa.\nNiiden tietojen mukaan, jotka hän nyt oli saanut, ei voitto\nritarihuoneessa olisi epätietoinen ja papit äänestävät aina kuninkaan\ntahdon mukaan. Mitä talonpoikiin tulee...\n\n-- Talonpojat ajattelevat niinkuin heidän sihteerinsä, ja Troilius on\nneuvokas mies, -- vastasi Bertelsköld.\n\nTessin naurahti. -- Se merkitsee, että Pierrot aina saa tanssia\nHarlekinin pillin mukaan. Kaikki riippuu siis siitä, mistä päin tuuli\nporvarissäädyssä puhaltaa.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne on oikeassa; tällä hetkellä kaikki on\nporvarissäädyn varassa. Plomgren ja Kjerrman soittavat meiltä saamiaan\nnuotteja kauppiaiden korviin aamusta iltaan, mutta niin kauan kuin sitä\nhärkäpäätä Larssonia ei saada kääntymään, on sääty meitä vastaan.\n\n-- Niin lähettäkää hänet hiiden pisaan, -- ärjäisi Lewenhaupt.\n\n-- Sitä emme voi tehdä, hyvä kenraalini. Me elämme vapaassa\ntasavallassa, niinkuin hänen ylhäisyytensä kreivi Tessin aivan oikein\nhuomautti. Ainoa keino on se, että saamme sen kamasaksan\nvapaaehtoisesti poistumaan, ja sitä varten olen jo ryhtynyt\ntoimenpiteisiin.\n\n-- Me luotamme herra kreiviin. Entä kuinka voivat sudenpenikkamme\nsalaisessa valiokunnassa?\n\n-- Ne alkavat saada kynsiä ja hampaita.\n\n-- Silloin on tosiaankin kaikki porvarissäädyn varassa.\n\n-- Ja viime lopussa Larssonin.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne tietää kenties, että tuota suomalaista\njyväjuutalaista kutsutaan porvariskuninkaaksi.\n\n-- Sepä on hauskaa kuulla; kaksi kuningasta tasavallassa on aina\nparempi kuin yksi. Me syöksemme kummankin valtaistuimelta, ja Ruotsi on\nmeidän.\n\n\n\n\n21. ULLAKKOKAMARISSA LÄNTISEN PITKÄKADUN VARRELLA.\n\n\nRikkaan rouva Sagerin Läntisen Pitkäkadun varrella omistama talo oli\nTukholman vanhimpia ja rakennettu muinaiseen tapaan niin, että pääty\noli kadulle päin. Vähäiseen pituuteensa ja leveyteensä katsoen se oli\nsangen korkea ja siinä oli kolme kerrosta, paitsi korkeata ullakkoa,\njonka jyrkkä katto oli liuskakivillä peitetty. Maakerrassa näiden\nkolmen muun kerroksen alla oli päätyyn sijoitettu puoti ja puotikamari,\njossa kirjanpitäjä asui, keittiö, varastohuone ja rengin huone.\nToisessa kerroksessa olivat talon parhaat huoneet, luvultaan neljä,\njoista kaksi oli pojan hallussa, yksi vieraita ja yksi rouva Sageria\nitseään varten, mutta neljästä näitä vastaavasta kolmannen kerroksen\nhuoneesta pidettiin kahta asumatonna ja käytettiin palttinakankaiden\nvarastohuoneina; kolmannessa asui puotineitsyt Loviisa, joka oli köyhä\nja kaukaista sukua rouva Sagerille, ja tämän katsannon alla asui Ester\nLarsson neljännessä huoneessa eli ullakkokamarissa, josta oli laaja\nnäköala itään päin.\n\nTähän korkealla olevaan turvapaikkaan oli nyt arvoisa rouva eräänä\npäivänä kello 3:n aikana iltapäivällä itse saattanut toivehikkaan\nkamarikollegiossa palvelevan poikansa ynnä nuoren kreivi Bertelsköldin\nsiinä luvallisessa tarkoituksessa, että hänen turvattinsa oppisi\nharppua soittamaan niinkuin hänen isänsä oli toivonut. Arvattavasti\ntämä kunnon rouva jostakin syystä ei tahtonut soitantoa harjoitettavan\nomassa kerroksessaan, jossa Ester otti vastaan muut opettajansa, koska\nnaapurit voisivat siitä saada aihetta juorupuheisiin, ja muutoinkin oli\nrouva Sager turvattinsa suhteen siksi varova ja arka, ettei sallinut\nkenenkään nousta ullakkokamariin muutoin kuin hänen itsensä taikka\nLoviisan läsnä ollessa.\n\nKreivi Bertelsköld nousi nyt viidettä tai kuudetta kertaa noita jyrkkiä\nportaita, ja joka kerta oli hän noussut yhä keveämmin askelin. Hänen\nedellään lensi Ester keveästi kuin lintu, kaksi tahi kolme\nporrasaskelta kerrallaan; emäntä itse kiipesi sinne kreivin taluttamana\nja oli ylen mielissään tästä kunniasta, mutta poika, joka palveli\nkamarikollegiossa, oli tuntemattomasta syystä jäänyt tulematta, ja\nkohtelias nuori ylimys sai kiittää talossa saavuttamaansa suurta\nsuosiota siitä, että tämä pojan pois jääminen ei siksi kerraksi\nkeskeyttänyt opetuksen antamista. Kunnon rouvalla oli kyllä syytä\nhuoliin ja epäilyksiin, niinkuin näkyy seuraavasta keskustelusta tai\nparemmin sanottuna yksinpuhelusta.\n\n-- Ei sen vuoksi, teidän armonne, -- puheli hän portaita vaivalloisesti\nkiivetessään, -- eipä sen vuoksi -- minulla on jumalankiitos silmät\npäässä erottaakseni kunniallisen nuoren miehen ylhäisestä epatosta,\njoka panee yksinkertaisten porvarillisten ihmisten pään pyörälle, mutta\nminä epäilen kuitenkin, olisiko mies-vainajani, joka puolusti vapautta\nja Fredrik-kuninkaan kruunua, sallinut noin sievän nuoren herran käydä\nEsterin luona hänen omassa huoneessaan, vaikka se olisikin tapahtunut\nminun itseni läsnä ollessa, sillä teidän armonne voi kyllä arvata, että\nolemme arkoja kunniallisesta nimestämme, ja Jumala kuningasta\nvarjelkoon, se on tietty, mutta Jumala varjelkoon myös maan tyttäriä\nkuninkaallisen majesteetin armollisilta silmäyksiltä. Kummoinen herra,\nsemmoinen palvelija, sanoo sananlasku, eikä ole kauan siitä, kun oli\nvähän niin ja näin, että Maria Larsson pääsi onnellisesti pakoon... No,\nen puhu mitään, ja teidän armonne tietää, että kamarikollegiossa\npalveleva poikani on miltei kihloissa Esterin kanssa, eihän se\nhaitanne hänen ylenemistään, että hän soittaa huilua, vai kuinka?\nSiunatkoon, missä hän nyt virkailee, kun teidän armonne on tehnyt\nmeille sen kunnian -- kyllähän voin ymmärtää, että siellä on paljon\nkirjoittamista. Kallella on kaunis käsiala, hänhän se kirjoittaakin\nmeidän kaikkein armollisimman kuninkaamme arvonimen päällekirjoituksiin\n... huh, nämä portaat ovat niin jyrkät, teidän armonne, talo on\nrakennettu Kustaa-kuninkaan aikana, ja Sagerin suku on syntynyt ja\nkuollut tässä rakennuksessa. Mutta nyt olemme ylhäällä. Loviisa,\nvartioi puotia niin kauan kuin minä pidän seuraa hänen armolleen, ja\npidä Maleniusta silmällä, ettei hän mittaa liian paljon kamaripalttinaa,\njos kuningattaren hovipiiat puotiin tulisivat. Kiusaa ja vaivaa on\nnoista puotipalvelijoista, ja pelkkiä hutiluksia on nykyajan nuori\nväki, kaikki he ihastuvat ylhäisiin, mutta kuinka vapauden ja\nkamaripalttinan käypi, sen jätän sanomatta...\n\nNyt oli tultu Esterin ullakkokamariin. Se oli pitkä, korkea ja\nvanhanaikainen huone, joka ainoine ikkunoineen olisi ollut ylen ikävä,\nellei siitä olisi ollut mitä ihanin näköala linnanmäelle, laivasillalle\nja merelle. Tässä ainoassa ikkunassa oli omat merkillisyytensä, ja\nBertelsköld oli useita kertoja rohjennut tiedustella syytä siihen,\nsaamatta kuitenkaan muuta vastausta kuin että se oli \"vanhan maailman\naikainen\". Ruutujen edessä oli nimittäin vankka rautaristikko, ja Ester\noli -- oikukas kun oli -- luultavasti päästäkseen tuota näkemästä,\nasettanut ikkunan eteen omituisen kukka-astian: nuoren, isossa\npuulaatikossa kasvavan kuusen. Mutta metsän vapaa kasvi ei näyttänyt\nmuuttuvan tässä vankeudessaan; kuusi hyötyi hyvin levittäen tuuheita\noksiaan ikkunan ja ristikon eteen, niin että huone selkeällä\npäivälläkin oli puolipimeä.\n\n-- Ester, nosta nyt pois tuo ilkeä puu; eihän täällä voi toisiaan\nnähdä; ja kun hänen armonsa on niin armollinen että sinun tähtesi näkee\nvaivaa tänne tullakseen, lapseni, tulee hänen toki nähdä sormesi kieliä\nkoskettelevan, -- mutisi rouva Sager pahalla tuulella, kun ei poikaa\nkuulunut.\n\n-- Suokaa anteeksi, -- vastasi Ester nöyrästi, mutta varmasti, -- se on\nminun metsäni, ainoa mikä minulla on, ja jos ei metsä saa päivänvaloa,\nse lakastuu.\n\n-- Sallikaa puun olla paikallaan, -- puuttui Bertelsköld puheeseen. --\nVanha sananlasku sanoo, että soitannon oppiminen aina käy parhaiten\nhämärässä.\n\n-- No, jos niin on, -- vastasi rouva Sager, ottaen sukankutimensa\nesille, -- niin ymmärtää teidän armonne semmoiset asiat paremmin kuin\nminä... Missä Kalle viipynee ... mutta kenties, lapseni, otat aluksi\nsen virren, jota isäsi niin rakastaa -- numero 354.\n\nEster juoksutteli sormiaan suuren, huoneessa olevan paljinharpun\nkielillä ja avasi juuri huulensa aloittaakseen virren, kun Loviisa\nsamassa vähän hämillään pisti päänsä ovesta sisälle.\n\n-- Muori olisi hyvä ja tulisi heti kohta alas, -- huudahti hän. --\nUudenaikaisen \"rouvan\" sijasta käytettiin siihen aikaan vielä\nkotipuheessa vanhaa kunniallista muorin nimeä.\n\n-- Mikä hätänä? -- kysyi emäntä, pannen pois sukankutimensa.\n\n-- Muori olisi vain hyvä, ja tulisi heti kohta alas!\n\n-- Tottapa taas on nokivalkea keittiössä, vaikka nokikolarille\nmaksetaankin kaksi plootua vuodessa, -- jupisi eukko. -- Niin se on\naina, sulaa kiusaa ja vaivaa, ja ajat huononevat huononemistaan.\nLoviisa, jää tänne niin kauaksi ... hänen armonsa suokoon anteeksi...\n\nNäin sanottuaan hän oli kadonnut. Kreivi ja hänen oppilaansa olivat\nyht'äkkiä kahden kesken tässä hämärässä huoneessa, jossa marraskuun\nvarhainen iltapuhde jo muutoinkin alkoi tuntua.\n\nSyntyi hetken äänettömyys. Bertelsköld oli tähän asti kohdellut Esteriä\nkuin oikullista lasta; heidän välillään oli syntynyt jonkinlainen\ntuttavallisuus niinkuin veljen ja sisaren välillä. Ollessaan nyt ensi\nkertaa kahden kesken tämän virmapään kanssa, joka oli niin\nihmeellisesti kehittynyt sen jälkeen, kuin he ensi kerran olivat\ntavanneet toisensa Suomessa, ei kreivi aluksi oikein tiennyt mitä\nvirkkaa.\n\nMutta luonnonlapsen tarkalla vaistolla, joka aina neuvoo, mitä hänen on\ntehtävä, tarttui Ester uudelleen harpun kieliin ja aloitti virren\nraittiisti ja heleästi, niinkuin olisi metsän kuusille laulanut. Kreivi\nkuunteli. Tässä mutkattomassa, liikuttavassa sävelessä oli jotakin,\nmikä sai hänen sydämensä heltymään. Ester lauloi:\n\n    Jos kaikilla puilla ja ruohoillakin --\n    jos niilläkin äänensä oisi,\n    ja lintuset sävelin taivaisin,\n    kuin enkelit laulella voisi,\n    ei Jeesusta Kristusta kuitenkaan\n    me kyllin taitaisi kiittää.\n\n-- Vielä yksi säkeistö, Ester, vielä yksi säkeistö! Bertelsköldistä\ntuntui niinkuin hän kuulisi vangitun linnun häkissään laulavan metsän\nvapaudesta.\n\nJa ikäänkuin nuori tyttö olisi aavistanut hänen ajatuksensa, aloitti\nhän heti sen jälkeen seuraavan säkeistön:\n\n    Kas lintunen lentääpi laaksosta maan,\n    läpi ilman se liiteleepi,\n    se riemuiten kiittääpi Jumalataan\n    ja ilosta viserteleepi,\n    niin sielukin, lennä sä korkeuteen\n    ja Luojalles kiitosta laula!\n\nLaulu lakkasi. -- Sano minulle, Ester, -- virkkoi Bertelsköld, vielä\näskeisissä ajatuksissaan, -- kuinka on isäsi hennonut sulkea sinut\ntähän synkkään häkkiin? Ja mitä merkitsevät nuo vahvat rautaristikot\nikkunasi edessä, -- kun sinä enemmän kuin kukaan muu tarvitset vapautta\nja valoa?\n\nEster painoi sormensa suun eteen ja osoitti ulommaista huonetta,\nikäänkuin peläten jonkun kuulevan.\n\nBertelsköld aukaisi oven. -- Ei siellä ole ketään, -- sanoi hän\nteeskentelemättömästi.\n\n-- Niinpä sanon minä kreiville, -- kuiskasi Ester, -- että täällä on\nmonta vuotta sitten asunut eräs mielipuoli tyttö, Sagerin sukuun\nkuuluva. Hän oli rakastanut erästä ylhäistä herraa ja hänet oli\npetetty, siinä kaikki, ja se on niin tavallista, sanoi Loviisa. Mutta\nei häntä rautaristikko pidättänyt, se on tietty. Hän hyppäsi alas.\n\n-- Hyppäsi alas kolmannesta kerroksesta?\n\n-- Se on tietty. Mitäpä hänellä olisi ollut täällä tekemistä?\n\n-- Mutta korkeus on hirvittävä, yli viidenkymmenen jalan, ja alla on\nkivetty pihamaa. Kai hän musertui kuoliaaksi?\n\n-- Niin -- kyllä kai, mutta eihän se ollut niin vaarallista! Hänethän\noli petetty.\n\n-- Aiotko sinäkin hypätä ulos ikkunasta?\n\n-- Kukapa tiesi. Jos minun tulee kovin paha mieli.\n\n-- Kukapa hennoisi mielesi pahoittaa?\n\n-- Voinhan sitten hypätä ilman vain hauskuudekseni.\n\n-- Onneksi on toki ristikko kyllin vahva.\n\n-- Nyt muistan jotakin. Tahtooko kreivi luvata minulle yhden asian?\n\n-- Minkä asian?\n\n-- Sen, että saan nähdä kuninkaan ja kuningattaren oikein läheltä.\nTietääkö kreivi, että sitä olen niin kauan toivonut. Ja ylihuomenna on\nnaamiaiset kreivi Tessinillä, ja kuninkaalliset tulevat sinne, sen on\neräs kamarineitsyt sanonut Loviisalle eilen. Lupaako kreivi viedä minut\nnaamiaisiin?\n\n-- En, pienoiseni, sitä en voi luvata.\n\n-- Minkätähden ette?\n\n-- Sinne tulee vain hoviväki ja muutamia valtiopäivämiehiä.\n\n-- Mutta jos minulla on naamari niinkuin kaikilla muillakin?\n\n-- Ei sittenkään. Sinä olet jo iso tyttö. Se voisi pilata mainettasi,\nja sitä en soisi.\n\n-- Hyvästi sitten. Sanokaa paljon terveisiä täti Sagerille!\n\nJa sen sanottuaan, ennenkuin hämmästynyt nuorukainen ymmärsi hänen\ntarkoituksensa, oli hän kadonnut kuusen taa. Rautaristikko rasahti,\nruutu kilahti. Bertelsköld juoksi ikkunaan. Hänen ensi ajatuksensa oli,\nettä Ester oli piiloutunut kuusen taa. Mutta tyttöpä ei ollutkaan\nsiellä. Saranoilla ikkunapieleen kytketty ristikko oli auki, -- kaksi\nruutua oli säpäleinä. Ester oli hypännyt ulos ikkunasta.\n\nKreivi ei vähästä säikähtänyt, mutta katsahtaessaan ulos ja nähdessään\ntuon huimaavan korkeuden, nähdessään kivetyn pihamaan allaan eikä\njälkeäkään hurjasta tytöstä, -- alkoi hänen sydämensä ankarasti\ntykyttää. -- Ester! -- huusi hän.\n\nEi kuulunut vastausta.\n\n-- Ester! -- huusi hän taas, -- sinä pahankurinen tyttö! Sano\nsananenkaan, että elät! Missä olet? Minä kuolen levottomuudesta!\n\n-- Saanko nähdä kuninkaan, vai mitä? -- kuului raitis ja iloinen ääni\nihan hänen korvansa juuresta. Bertelsköld katsahti taakseen. Ikkuna oli\nulkopuolelta varustettu tukevalla raudoitetulla luukulla, ja tässä\nluukussa, joka oli työnnetty auki seinää vasten, piteli Ester itseään\nkiinni.\n\n-- Tule heti kohta sisään, muuten huudan koko talonväen hätään! --\nhuusi kreivi suutuksissaan.\n\n-- Saanko nähdä kuninkaan? -- tiuskaisi tuo itsepäinen tyttö.\n\n-- Et, sitä et saa. Ja jos et heti paikalla tule takaisin, niin\nilmoitan isällesi narrimaiset ilveesi.\n\n-- Vai niin ... en siis saa nähdä kuningasta? -- jatkoi Ester\nhuolettomalla äänellä ja samassa hän päästi oikean kätensä luukusta\nirti, pani sen ilkkuen puuskaan ja piti itseään kiinni vain vasemmalla\nkädellä, riippuen melkein kuin ilmassa.\n\nBertelsköldin päätä huimasi, mutta hän päätti olla taipumatta. Hän\nnojautui oikealle polvelleen, koppasi oikealla kädellä ikkunapielestä\nkiinni, ojensihe eteenpäin niin pitkälle kuin voi, veti ikkunaluukun\nluokseen ja tarttui vasemmalla kädellään Esteriä vyötäisiin. Ylen\nvaarallinen painiskelu syntyi nyt molempain välillä. Ester suuttui\npuolestaan hänkin ja hosui käsillään kuin vimmastunut lapsi. Mutta nyt\nhän oli tavannut väkevämpänsä. Bertelsköld tempasi hänet ikkunasta\nsisään ja salpasi rautaristikon.\n\nSilloin löi Ester häntä kasvoihin.\n\nViha nousi nuoren miehen poskille. Esteriä oli rangaistava -- hän\nsuuteli tyttöä.\n\nEster puraisi häntä poskeen.\n\nNyt häpesi Bertelsköld. Hän, mies, oli suuttunut itsepäiselle lapselle.\n\nPoskensa vielä verta vuotaessa hän otti harpun, näppäili sen kieliä ja\njatkoi virttä 354, laulaen sen kolmannen säkeistön:\n\n    \"Isä Jumala, poika ja Pyhä Henk'\n    ynnä enkelit armahasti\n    pahan pauloilta tietämme turvatkoon\n    ain' viime hetkehen asti\n    ja perkeleen juonilta suojelkoon\n    ain' sielua, ruumistamme.\"\n\nHuoneessa oli melkein pimeä. Kun hän aloitti virren, polki Ester\njalallaan lattiaa. Mutta kun hän sen lopetti, istui Ester kasvot\nikkunaa vasten ja itki.\n\n\n\n\n22. NAAMIAISET.\n\n\nPitoja ei sanottu naamiaisiksi, ne olivat vain _petit cercle_, pieni\niltaseura, pukutanssit maamarsalkan, kreivi Tessinin ja hänen\nrakastettavan kreivittärensä luona. Kutsuttuja vieraita oli vain\nmuutamia, tuskin kaksi sataa henkeä: kuningas Fredrik ja kuningatar\nUlriika Eleonoora, hovin hienosto, ulkomaiden lähettiläät ja ylhäinen\naatelisto. Kuitenkin oli hänen ylh. maamarsalkka, eikä varmaankaan\nilman tarkoitusta, kutsunut myöskin muutamia vaarallisimpia\nvastustajiaan ritarihuoneesta ja porvarissäädystä. Myssyt pitivätkin\nnäitä kemuja puoluepitoina, joiden tarkoitus muka vain oli\nvastahakoisten mielitteleminen, ja heidän huikaisemisensa\nkuninkaallisuuden loistolla; ehkä oli myös tarkoituksena antaa kuningas\nFredrikille tilaisuus henkilökohtaisesti vaikuttaa heidän\nmielipiteisiinsä, kun hänet nyt oli saatu hattupuolueen aatteita\nkannattamaan. Myöskin ne kuusi valtakunnan neuvosta, jotka tahdottiin\nsyöstä pois vallasta, oli kutsuttu, mutta ainoastaan kreivit Hård ja\nBonde olivat saapuneet; kreivi Horn syytti kivulloisuuttaan, toiset\nkiireellisiä töitään.\n\nKuului kuiskauksia, että vieraiden tuli esiintyä naamioituina eräästä\naivan erityisestä syystä. Kuningattaren ja neiti Tauben välit olivat\nkäyneet, Coyetin, Saaraa ja Hagaria koskevan kuuluisan kirjoituksen\njohdosta niin kireiksi, että Ulriika Eleonoora ylen vastenmielisesti\nnäyttäytyi isommissa seuroissa, varsinkin semmoisissa, missä hän\npelkäsi kohtaavansa vihatun kilpailijansa. Mutta jos ei neiti Taubea\nolisi kutsuttu, niin olisi sillä taas loukattu kuningasta ja saatettu\nhänet koko illaksi pahalle tuulelle. Siten, että kaikki esiintyivät\nnaamioituina, tahdottiin siis välttää mahdollista yhtymystä, ja jos\nkuningatar viipyisi niin myöhään, että naamarit hänen aikanaan oli\npoistettava, toivottiin kyllä keksittävän jokin keino, jonka avulla\nvaaralliset yhteentörmäykset vältettäisiin.\n\nRuotsissa ei ollut siihen aikaan aatelismiestä, joka hienoon\nsivistykseensä ja loistaviin ominaisuuksiinsa nähden olisi voinut vetää\nvertoja kreivi Tessinille -- ei sitä naista, jonka hempeys ja\nrakastettavaisuus olisi ollut yhtä suuri kuin kreivitär Tessinin -- ei\nperhettä, missä seurustelutapa oli niin hieno, nero, kirjallisuus,\ntaiteet ja tieteet niin kotiutuneet kuin Tessinin perheessä. Kaikki\naikakauden sukkelimmat, valistuneimmat ja viehättävimmät henkilöt\nkokoontuivat mielellään näihin upeihin, parasten Parisin mallien mukaan\nsisustettuihin salonkeihin. Siihen aikaan, kun Tukholmassa oli vain\nvanha hovi ja valtaistuimella jo rapistuva armastelija, jonka\nkohteliaisuuksia naiset enemmän pelkäsivät kuin olivat niistä\nmielissään, etsivät ja löysivät pelästyneet hemmettäret ja jalommat\ntavat turvapaikan Tessinin perheessä, joka monessakin suhteessa\nmuistutti vielä tulevaisuuden hämärässä piilevää Kustaa III:n\naikakautta. Ollen enemmän hovimies kuin valtiomies, enemmän loistava\nkyky kuin syvällinen nero oli kreivi Tessin kuin luotu semmoisia pitoja\nvarten, joiden järjestämisessä kysyttiin kekseliäisyyttä ja\nkauneudenaistia. Nämä pienet pidot, joista sanottiin tulevan aivan\nvaatimattomat, olivat kumminkin jo edeltä käsin puheenaiheena hovissa\nja ne osoittivatkin täydellisesti isännän ja emännän suurta\nkekseliäisyyttä sillä alalla.\n\nEntisissä naamiohuveissa tavattu jumalien ja jumalattarien raskas\nkomeus oli nyt saanut väistyä keveäjalkaisempien ranskalaisten\npaimenpoikien ja -tyttöjen tieltä, jotka tanssivat kukilla ja\nlehtimajoilla koristetussa salissa. Tämän salin perällä oli\nerehdyttävän todenmukainen sveitsiläinen maisema, jossa vuorenkukkulat\nolivat simpukan kuorilla ja kimaltelevilla kristalleilla peitetyt ja\njärvet peililasilla reunustetut. Näiden maalattujen vuorten juurella\nnähtiin mitä kauneimpia sveitsiläisiä majoja, joissa vieraille\ntarjoiltiin mansikoita ja kermaa, juustoa ja mantelimaitoa. Eräässä\nerakkomajassa oikealla kädellä -- erakkomajassa, joka oli tehty\ngobeliineista ja intialaisista matoista -- oli korkeampi paikka\nkuninkaallisia varten, ja erakkona tässä loistavassa erämaassa oli\nisäntä itse. Loisteliasta vaikutelmaa kohottivat vielä ne isot\npystypeilit, jotka olivat taitavasti kätketyt lehvistöjen väliin ja\nasetetut vastapäätä toisiaan salin sivuseinille, joten lattialla käyvä\nvilinä ja kynttiläkruunujen liekit kuvastuivat niihin niin, että\nmolemmin puolin luuli näkevänsä loppumattoman jonon valaistuja\nlehtimajoja ja helakoita pukuja.\n\nKuningatar Ulriika Eleonoora istui siinä kankeana ja juhlallisena\nmuodottomassa pönkkähameessaan, niinkuin puusta veistetty madonna, ja\nnäytti hyvin vähän ottavan osaa illan huvituksiin. Kuningatar parka,\nhän seurasi synkein ja epäluuloisin silmin noita kirjavia parveilevia\nnaamioita, ikäänkuin aavistaen, että jonkin naamarin alla piilivät ne\nkasvot, joita hän kaikkein vähimmin halusi nähdä. Välistä vilahti,\nerakon leikkiä laskiessa, pikainen hymy hänen hiukan miesmäisillä\nkasvoillaan, mutta kohta vaipui hän taas raskasmieliseen rauhaansa.\nKenties hän olisi suonut istuvansa piilossa maailmalta kuninkaallisen\nlinnansa sisimmässä sopessa; mutta niin mahtavaa miestä kuin kreivi\nTessiniä ei saanut loukata; ja sentähden kuningatar pysyi paikoillaan.\n\nSe vähän untelo mieliala, joka tästä syystä levisi Ulriika Eleonooran\nlähimpään ympäristöön, ei kumminkaan näyttänyt vähääkään haittaavan\nhänen kuninkaallista puolisoansa. Kuningas Fredrik oli samana päivänä\npalannut onnistuneelta metsästysretkeltä ja oli hyvin armollisella\npäällä. Hänen majesteettinsa suvaitsi ylhäiseltä asemaltaan tarkastella\nvieraita, erittäinkin nuorta väkeä, ja suosiollisesti kuunnella niitä\nvälistä vähän ruokottomia sukkeluuksia, joilla suosikki Broman näki\nhyväksi huvittaa herraansa läsnäolevain kustannuksella.\n\nYht'äkkiä synkistyivät kuninkaan kasvot, kun hän huomasi erään komean,\nkankean ja suoraselkäisen ukon, joka salin alimmassa päässä katseli\nvilinää samalla välinpitämättömyydellä kuin halonhakkaaja metsässä\nkatselee muurahaiskekoa. -- Kas, tuollapa on tukki, joka kelpaisi\nvaikka Englantiin vietäväksi, -- virkkoi kuningas. -- Missä hiidessä\nolen tuon miehen jo ennen nähnyt?\n\n-- Se mies kilpailee teidän majesteettinne kanssa kruunusta; hän on\nporvariskuningas Larsson, -- vastasi suosikki huolimatta vähintäkään\neräistä vähemmän hauskoista muistoista, jotka Larssonin näkeminen\nhänessä herätti. -- Suomessa, -- jatkoi hän -- on tapana kastaa porvari\nkolmeen kertaan piessä, jotta hän saisi sopivan ryhdin.\n\n-- Ah, sen kirotun tytön isä! -- vastasi kuningas, jatkaen\ntarkastustaan, nyökytti armollisesti päätään Ranskan lähettiläälle ja\njokseenkin kylmästi presidentti, kreivi Bertelsköldille, ja pysähtyi\nviimein katselemaan erästä nuorta paimentyttöä, joka naamioituna\nniinkuin kaikki muutkin seisoi yksinään erään ikkunan luona, katsellen\nhäntä naamarin läpi.\n\nTarkastus lienee herättänyt kuninkaan uteliaisuutta, sillä heti\nsen jälkeen kuultiin hänen majesteettinsa sanovan isännälle\nranskankielellä: -- Erakkoseni, lieneekin aika, että noitasauvallanne\njälleen annatte oikean muotonsa kaikille noille aaveille, jotka\nerämaassanne liikkuvat.\n\nMutta Tessin oli huomannut, että kuningattaren tarkat silmät\nseurailivat erästä toisella puolen salia liikkuvaa solakkaa, naamioitua\nAmaryllistä. -- Suvaitkaa, -- sanoi hän, -- että odotan hetkeä, joka on\ntähdissä määrätty. Juuri tällä hetkellä näkyy taivaalla kaksi\nkiertotähteä, jotka kulkevat ristiin Jupiterin radan yli.\n\n-- Ahaa, -- vastasi kuningas samaan tapaan, -- te tarkoitatte, että\nJupiter voisi joutua välikäteen Junon ja Venuksen välillä. Suuri\ntähdistälukija, minä ihmettelen tarkkanäköisyyttänne. Tehkää niinkuin\nviisautenne hyväksi näkee.\n\nVieraat vaihtoivat monta kertaa naamaria ja pukuja. Kaksi paria, jotka\nolivat vuodenaikoja esittävinään, astui nyt sisään ja tanssi\nvastakkain. Yksi näistä neljästä, nuori Kevät, joka oli kokonaan\nkukilla verhottu, herätti kaikkien huomiota. Noin notkeata sulotarta,\nnoin kevykäistä jalkaa ei vielä oltu tanssissa nähty. Kaikki kysyivät\ntoisiltaan, kuka Kevät oli. Toiset arvailivat neiti Stenbockia, toiset\nnuorta kreivitär Bondea.\n\n-- Mutta tuohan on oikea kukkaiskimppu, -- sanoi neiti de Lynar\nkärkevästi luutnantti Bertelsköldille, joka kaiken iltaa oli ollut\ntavattoman hajamielinen ja nyt, niinkuin kaikki muutkin, tarkasti\nseurasi vuodenaikain tanssia. -- Te olette kovin runollinen tänä\niltana, kreiviseni, -- lisäsi hän. -- Menkää noukkimaan ruusuja tuolta\nkeväältä; lyön vetoa, että saatte niitä koko korillisen.\n\n-- Meidän pohjoiset keväämme kalpenevat eteläisten rinnalla, -- vastasi\nBertelsköld miltei ajattelematta, mitä sanoi.\n\n-- Niinkö luulette? -- jatkoi neiti de Lynar. -- Minulle johtuu jotakin\nmieleeni. Tunnustakaa, että arvasin oikein silloin, kun minulla oli\nkunnia teidän seurassanne mitata Itämeren syvyyttä.\n\n-- Sitä en voi muistaa...\n\n-- Tänä iltana ette muista mitään. Se ketterä luisteleva tyttö, hän,\njoka teatterikepposella pelasti meidät hukkumasta -- hän oli sittenkin\ntanssijatar, vaikkette tahtonut sitä uskoa.\n\n-- Mutta, arvoisa neiti, mikä antaa teille aiheen sellaiseen luuloon?\n\n-- Mikäkö? Ja niin sanotte te, joka neljännestunnin ajan ette ole\ntehnyt muuta kuin tarkastellut häntä!\n\n-- Minäkö? Mutta selittäkäähän...\n\n-- Oi, kreiviseni, tosin olette hyvin ihastunut, mutta niin sokea ette\nvoi olla, ettette huomaisi yhdennäköisyyttä ... sanalla sanoen,\ntanssiva luistelija ja tuo Kevät ovat sama henkilö.\n\nOnneksi oli tanssi samassa loppunut, ja kun kaikki kiiruhtivat\nosoittamaan ihastustaan esitykselle, ei kukaan muu kuin neiti de Lynar\nhavainnut, että kreivi Bertelsköld kalpeni. -- Mikä teitä vaivaa? --\nkysyi hän. -- Niinhän olette vaalea kuin tuo kauluksenne. Kas, teillä\non arpi poskessanne! Onko käärme purrut teitä?\n\n-- On -- käärme on purrut, -- vastasi Bertelsköld ja riensi pois tuota\ntuntematonta naamiota etsimään. Joukko ihailevia herroja oli hänet\npiirittänyt -- niiden joukossa oli erakkokin, joka pyysi saada esittää\nhänet kuninkaalliselle vieraalleen. Mutta Kevät pani sormensa suun\neteen eikä vastannut mitään.\n\n-- No niin, armollinen neiti, -- jatkoi aina kekseliäs isäntä. -- Minä\nkunnioitan äänettömyyttänne, teillä on oikeus antaa ruusujen tuoksun\npuhua puolestanne!\n\nNäin sanottuaan tarttui hän naamiota käteen ja esitti hänet kuninkaalle\nHesperidien puutarhan ruusuna, joka oli \"kaikkein kaunopuheisin juuri\nsiksi, että oli vaiti\".\n\nBertelsköldin oli vaikea hengittää.\n\nKuningas Fredrik lausui jonkin noita kohteliaisuuksia, joita hänellä\noli niin viljalti. Mutta nuori Kevät vain niiaili ja niiaili yhä\nsyvempään. Kuningas nauroi. -- Päivä koittaa, -- sanoi hän leikillään.\n-- Pois yö kaikkien noiden aurinkojen edestä!\n\nNaiset alkoivat riisua naamareitaan.\n\nSilloin niiasi nuori Kevät vielä syvempään kuin ennen ja luikahti kuin\nankerias hämmästyneiden katselijaryhmäin välitse tiehensä. -- Viekää\nminut täältä! -- kuiskasi hän nopeasti Bertelsköldin korvaan.\n\n-- Ester! -- kuiskasi tämä, menehtymäisillään hämmästyksestä.\n\n-- Sanoinhan, että tahdoin nähdä kuninkaan! Mutta tulkaa...\n\n-- Ei, armas Kevät, niin helposti ette pääse käsistämme! -- huudahti\neräs lihava, lystikkään näköinen herra, asettuen heidän tiellensä. Se\noli _monsieur_ de Broman.\n\n-- Pois, pois! -- vastasi Bertelsköld ja työnsi hänet syrjään. Syntyi\ntungos... Eräs kookas, harteva mies seisoi pakenevain tiellä. Se oli\nLarsson... Ei päästy paikalta liikahtamaan.\n\n-- Onneton! -- kuiskasi Bertelsköld, -- sinä olet hukassa, jos emme\npääse täältä pois...\n\n-- Naamio, naamio! -- huudettiin usealta taholta. -- Kaikki olivat nyt\nriisuneet naamarinsa. Kevät yksin oli vielä naamioituna. Hänen kätensä\nvapisi.\n\nSilloin kääntyi yht'äkkiä kaikkien huomio erakkomajaan. Kuningatar oli\npyörtynyt! Kiertotähtien radat olivat käyneet ristiin. -- Bertelsköldin\nja hänen turvattinsa onnistui päästä pakoon.\n\nPidot keskeytyivät vähäksi aikaa. Kuningatar vietiin pois, mutta\nkuningas jäi vielä sinne katsomaan kreivi Tessinin uutta ilveilyä:\n\"_L'enfant jaune_\" (keltainen lapsi), joka esitettiin ennen illallista.\nTurhaan etsittiin ihastuttavaa Kevättä. Hän oli kadonnut, ja nyt oli\ntaas marraskuu.\n\n\n\n\n23. SAMANA YÖNÄ.\n\n\nKevättä esittävä naamio oli tuskin päässyt salin tungoksesta\npalvelijoita täynnä olevaan eteiseen, ennenkuin hän, sanaakaan\nselitykseksi sanomatta, riuhtaisihe irti saattajastaan ja riensi erään\nodottavan kamarineitsyen luo, joka heitti viitan hänen hartioilleen ja\nvei hänet pois. Bertelsköld kiiruhti heidän jälkeensä portaita alas.\nPortille ehdittyään hän näki eräitten vaunujen vierivän pois, ja\nlyhtyjen valossa hän erotti vaunujen ovesta Stenbockin kreivillisen\nvaakunan.\n\nHämmästys, pelko, levottomuus ja närkästys täyttivät vuorotellen nuoren\nmiehen mielen. Oliko se todellakin Ester Larsson? Olihan verratonta\nkevytmielisyyttä ja rohkeutta, että tuo lapsellinen tyttö, joka oli\nsekä alhaista sukua että vailla kaikkea suuressa maailmassa vaadittavaa\nesiintymistaitoa, uskalsi valepuvussa tunkeutua tähän paikkaan, johon\nkaikki pääkaupungin ylhäiset ja loistavat suvut olivat kokoontuneet! Ja\nkuinka se oli ollenkaan voinut tapahtua? Oliko tosiaankin Larsson, tämä\njäykkä kansanvaltainen, isällisen heikkoutensa viettelemänä suostunut\ntyydyttämään pilalle hemmotellun lempilapsensa oikkuja? Sama\nturhamaisuus, joka oli houkutellut hänet antamaan tyttärelleen\nkasvatuksen, joka oli yläpuolella hänen säätyään, olisi siis vietellyt\nhänet siihenkin, että hän tahtoi antaa tämän tuntematonna näyttää\nulkonaisia etujaan majesteettien ja hovin edessä? Muuta ymmärrettävää\nselitystä ei ollut. Ja kuta varmemmalta tämä Bertelsköldistä näytti,\nsitä enemmän hänen närkästyksensä kohdistui isään, joka noin\nanteeksiantamattomasti voi saattaa lapsensa maineen vaaraan. Lapsi\nparka, mikä oli hänestä semmoisen johdon alaisena tuleva tuon\nkevytmielisen hovin läheisyydessä, jonka loistoa kohti hän lensi kuin\nperhonen kynttilän liekkiin? Olihan hän kaikessa hurjassa\nuhkamielisyydessään kuitenkin rakastettava ja lahjakas olento, joka oli\npelastettava mihin hintaan hyvänsä, vaikkapa häntä sitten olisi\npuolustettava oman isänsä ajattelemattomuutta vastaan.\n\nBertelsköld ei kauan miettinyt. Hän päätti heti hakea käsiinsä\nLarssonin, joka ei vielä ollut kreivi Tessinin pidoista poistunut.\n\nSamassa avattiin ovet, ja kuningatar, joka oli tointunut\ntainnoksistaan, astui ulos mennäkseen vaunuihinsa isännän, emännän ja\nkamarirouviensa saattamana. Mutta kun kuningas Fredrik, joka yhä\nenemmän laiminlöi puolisoaan, näki hyväksi edelleen kunnioittaa pitoja\nläsnä olollaan, jäivät useimmat vieraistakin sinne vielä katsomaan\n_L'enfant jaunen_ esitystä.\n\nKaikki olivat nyt ilman naamareita. Useat olivat nähneet Bertelsköldin\ntarjoavan käsivartensa sille nuorelle naamiolle, joka oli herättänyt\nniin suurta huomiota. -- Ah, -- huudahti _monsieur_ de Broman, --\ntuossa on meillä neiti Stenbockin ritari! Tiedättekö kreiviseni, että\nte oikeastaan olisitte sotaoikeuden eteen asetettava siitä, että olette\nryöstänyt meiltä yhden pitojemme kauneimpia koristuksia -- lähinnä\nihastuttavaa Amaryllistä -- lisäsi hän siksi kovalla äänellä, että\nkuningas, joka ei ollut heistä kaukana, kuuli sen.\n\n-- Teidän tarkkanäköisyytenne on erinomainen, -- kuiskasi Bertelsköld,\niloissaan siitä, että voi haihduttaa epäluuloja; -- mutta minä pyydän\nteitä, sallikaa naiselleni se pieni hauskuus, että hän saa esiintyä\ntuntematonna; varmaankin hän pian taas palajaa takaisin.\n\n-- Neiti Stenbock se ei ollut; hän sairastui eilen illalla eikä pääse\nhuoneestaan, -- puuttui puheeseen eräs kamarijunkkari, joka täsmälleen\ntunsi hovin asiat.\n\n-- Anteeksi herraseni, te erehdytte, -- vastasi toinen kamarijunkkari,\njoka oli tuntevinaan nuo asiat vieläkin paremmin. -- Neiti Stenbock\ntilasi viikko sitten ne Parisin kukat, joita Kevät kantoi, ja hänen\nvaununsa pysähtyivät portille, kun minä saavuin tänne.\n\n-- Mutta hänen oma lääkärinsä on sanonut minulle, että hänessä on\ntuhkarokko, -- väitti edellinen.\n\n-- Luottakaa te lääkäreihin! Ne sanovat mitä tahansa auttaakseen\nhoidettaviaan heidän pikku juonissaan! -- jatkoi toinen.\n\nBertelsköldin onnistui pujahtaa pois. Hän ei ollut kuitenkaan päässyt\nkauas, kun raskas käsi laskeutui hänen olkapäälleen, ja hänen\nvieressään seisoi porvariskuningas.\n\n-- Haluaisin puhua kanssanne, herra kreivi, -- sanoi Larsson kylmästi.\n\n-- Se ilahduttaa minua, vastasi Bertelsköld --, minullakin on vähän\nasiaa herra valtiopäivämiehelle.\n\n-- Käykäämme puhumaan rauhassa noilta narreilta, -- sanoi Larsson ja\nvetäytyi erään ikkunan luo. -- Tiedättekö, herra kreivi, että teidän\nratsupalvelijanne uhkaa viedä minulta puolen omaisuuttani?\n\n-- Istvanko? Mitä sillä tarkoitatte?\n\n-- Minä tarkoitan, että teidän ratsupalvelijanne Istvan väittää\nolevansa vanhemman veljeni Tuomas Larssonin kadonnut poika, ja\nsemmoisena hän uhkaa ottaa sukulunastuksella Isokyrössä olevan\nmaatilani. Mitä siitä sanotte, herra kreivi? Eikö se ole mainiosti\nkeksitty juttu?\n\n-- Minä pyydän, selittäkää tarkemmin. Istvan on aina siitä asti, kun\nkävimme Isokyrössä, ollut minulle kuin arvoitus.\n\n-- No niin, koetan kertoa asian niin lyhyesti kuin mahdollista.\nVanhemmalla veljelläni Tuomas Larssonilla, joka omisti Perttilän talon\nja siihen yhdistetyt tilat Isokyrössä, oli kahdeksan poikaa ja kolme\ntytärtä. Kuusi veljeksistä kaatui samana päivänä kuninkaan ja isänmaan\npuolesta taistellessaan; seitsemännen tappoi sotarutto. Sitten oli\njäljellä vain nuorin veljeksistä, Benjamin. Hänen kävi niinkuin\nJoosepin, Jaakopin pojan; kuitenkaan ei häntä myyty, vaan kasakat\nryöstivät ja veivät hänet yksitoistavuotiaana muassaan Venäjälle. Sen\nkoommin -- siitä on nyt jo kolmekolmatta vuotta -- ei ole kukaan\nkuullut vähintäkään Benjamin-pojasta. Hänen isänsä Tuomas, joka oli\nlähtenyt häntä hakemaan, palasi rauhanteon jälkeen murtuneena ja\nmielipuolena syntymäseudulleen. Hänen kohta sen jälkeen kuoltuaan oli\nkoko Larssonin suvusta jäljellä ainoastaan nuo kolme tytärtä; kaksi\nheistä on naimisissa täällä Ruotsissa, kolmas on naimisissa laivurini,\nElias Pietarinpojan kanssa, joka asuu Munsalassa. Näiltä kolmelta ja\nheidän miehiltään minä ostin viisitoista vuotta sitten heidän\nmaatilansa, jotka silloin olivat sodan jälkeen kovin rappiolla, ja\nsittemmin on poikani Matti uudisviljelyksillä nostanut omaisuuden arvon\nneljää vertaa suuremmaksi. Nyt ilmestyy tuo Istvan, tai oikeammin hänen\nasianajajansa, viskaali Spolin...\n\n-- Oh, minä tiedän. Se liukas konna...\n\n-- Ja vaatii saada ostohinnasta lunastaa veljeni Tuomaan omaisuuden\nsillä perusteella, että hän, Istvan, on muka sama Benjamin Tuomaanpoika\nPerttilä, jonka ensin kasakat veivät kotiseuduilleen Don-virran\nvarrelle, joka sittemmin eräällä partioretkellä joutui turkkilaisten\nvangiksi ja vihdoin karkasi heiltä Unkariin, josta te hänet tapasitte\nja otitte palvelukseenne. Nyt minä kysyn: mitä sanoo herra kreivi tästä\njutusta?\n\n-- Minä sanon, -- vastasi Bertelsköld miettien, -- että kertomus on\nvarsin kummallinen ja ehkä myöskin epätodenmukainen, mutta mahdotonta\nse ei sentähden ole. Aina on minusta näyttänyt niinkuin Istvanissa\nolisi hyvä määrä pohjoismaista hitautta ja suomalaista sitkeyttä, ja\nkummallisen helposti hän oppi suomenkielen, ikäänkuin se hänessä olisi\nollut eloon herännyt lapsuudenmuisto. Tultuamme Isokyrön Perttilän\ntaloon tuli mies kuin mielettömäksi; hän houraili eräästä kartanon\nluona olevasta kaivosta, jonka hän muka oli ennen nähnyt ja jonne hän\nlapsena oli ratsastanut hevosia juottamaan. En tiedä, mitä siitä on\najatteleminen. Onko minkäänlaisia todistuksia?\n\n-- Kirjallisia ei kerrassa mitään. Ei muuta kuin sekavia muistoja,\nvierastenmiesten todistuksia ja eräs poskiluussa oleva arpi, joka\npojalla oli ollut jo kadotessaan, ja jonka hän kahdeksanvuotiaana oli\nsaanut hevosen potkaisusta.\n\n-- Arpi? Niin, Istvanilla on semmoinen arpi.\n\n-- Ja siinäkö kaikki, mitä herra kreivi tietää? -- jatkoi Larsson\nkylmästi. -- Suokaa anteeksi, minä olen pitänyt herra kreiviä\nrehellisenä nuorukaisena, jolla ei ole mitään syytä liittyä\nvihamiesteni juoniin.\n\n-- Sitä en olekaan tehnyt; päinvastoin. Kaikki, mitä tiedän sanoa, on,\nettä niin ihmeellisinä aikoina kuin ne, joita olemme eläneet, eivät\nsemmoiset tapaukset kuin puheenaoleva, ole aivan mahdottomia.\n\n-- Vai niin? Minä ymmärrän. Älkäämme siis asiasta sen enempää puhuko.\nAikoiko herra kreivi sanoa minulle jotakin?\n\n-- Aioin, -- sanoi Bertelsköld vähän hämillään, -- tahdoin pyytää,\nettette panisi pahaksenne, jos kysyisin teiltä jotakin tyttärestänne.\n\n-- Tyttärestäni? -- Larssonin otsa rypistyi.\n\n-- Olen kuullut kerrottavan, että nuorin tyttärenne on tullut kanssanne\nTukholmaan. Tämä on kaupunki, jossa on monta vaaraa tarjona. Sallikaa\nminun ystävänä kysyä teiltä: tunnetteko kaikki nuo vaarat ja oletteko\nvarma siitä, että olette voinut varjella niistä rakastettavan lapsenne?\n\nLarsson nousi ylös melkoista ylpeämpänä kuin nuori ylimys\nhänen edessään. -- Herra kreivi, -- sanoi hän, -- olen kysynyt\nmielipidettänne eräästä asiasta, mutta perheseikoistani pidän itse\nhuolen ja ystäväni valitsen minä itse; en suvaitse kenenkään tyrkyttää\nminulle ystävyyttään. Onko muuten mitään, jolla voin palvella teitä?\n\n-- En minä tyrkytä kenellekään ystävyyttäni, -- vastasi Bertelsköld,\nvuorostaan päätään nostaen, -- mutta olkaa vakuutettu siitä, etten\nturhanpäiten tee tätä kysymystä. Onko mahdollista, että Ester ilman\nteidän suostumustanne...\n\nLarsson keskeytti hänet ja laski kätensä hänen olalleen. -- Nuori mies,\n-- sanoi hän, -- jotta ette tarvitsisi tehdä sen enempiä kysymyksiä,\ntulee teidän tietää, että teidän ja minun sukuni välillä vanhastaan on\nvallinnut perinnöllinen viha. Minun tulee meidän molempien kunniaksemme\nsanoa, ettemme ole riidelleet yksityisistä eduistamme, vaan sitä\nenemmän niistä, jotka ovat kalleimmat valtakunnan ja yhteiskunnan\nmenestymiselle. Te olette nuorukainen ja sentähden valmis haaveksimaan\nmilloin minkin mielijohteenne toteuttamiseksi; mutta tultuanne kymmentä\nvuotta vanhemmaksi te tulette tuon miehen sijalle (hän osoitti\npresidentti, kreivi Torsten Bertelsköldiä, joka seisoi jonkin matkan\npäässä heistä), ja silloin tulee teidän, niinkuin esi-isäinnekin\ntarkoituksena, olemaan kansan tallaaminen jalkainne alle. Minä\nsitävastoin -- ja Jumalan avulla poikanikin minun jälkeeni -- pidän\nkiinni esi-isäini päämäärästä: kohottaa kansaa sen alennustilasta ja\nvuorostamme polkea sen sortajat jalkaimme alle. Te ymmärrätte siis,\nherra kreivi, että meidän välillämme ei voi olla mitään yhteistä --\nkorkeintaan jokin kauppa-asia. Olkaa sentähden hyvä älkääkä vaivatko\nitseänne. Näytelmä alkaa.\n\nNäin puhuttuaan käänsi hän nuorelle aatelismiehelle selkänsä. Salin\nperällä oleva sveitsiläinen maisema nostettiin ylös, ja _L'enfant\njaunen_ esitys alkoi.\n\n\n\n\n24. KAVALIA JUONIA.\n\n\nJos suosiollinen lukijani edellä kerrotusta on aavistanut, että\nuhkaavia pilviä kokoontui porvariskuninkaan harmaan pään ympärille,\nniin hän kenties ei ole arvannut aivan väärin. Mikäli Larssonin\nvaikutusvalta porvarissäädyssä eneni ja uhkasi tehdä tyhjäksi\nhattupuolueen, tämän säädyn puolelleen taivuttamiseksi punomat vehkeet,\nsikäli viritettiin yhä ahkerammin pimeydessä niitä verkkoja, joihin\ntämä vaarallinen vastustaja oli kiedottava ja joiden avulla hän oli\nkukistettava. Valtiopäivämiehenä hän henkilökohtaisesti oli koskematon\nniin kauan kuin valtiopäiviä kesti; mutta nyt, kun tapahtumat päivä\npäivältä kehittyivät huippuansa kohti, kävi myöskin päivä päivältä yhä\nvälttämättömämmäksi toimittaa hänet tieltä pois, ja tämän salaliiton\nkätyriksi tuli nyt vanha tuttavamme, kaikenlaisiin vehkeisiin hyvin\nharjaantunut viskaali Spolin.\n\nNolostumatta vähääkään hukkaan menneestä yrityksestään, jonka avulla\nhän oli koettanut pidättää Larssonia Vaasassa tuon valheellisen syyn\nnojalla, että tämä varkain oli yrittänyt kuljettaa laivassaan vääriä\nhopeatalareja, oli uuttera viskaali ystäviltään Vähäkyrön metsien\nvääränrahan tekijöiltä saanut vihiä eräästä Bertelsköldin palveluksessa\nolevasta Istvan-nimisestä miehestä, jonka monivaiheinen elämä ja\nherkkäuskoinen luonne näyttivät tekevän hänet erittäin sopivaksi\nolemaan syöttinä siinä karhunajossa, joka nyt aiottiin panna toimeen.\nJa sittenkun Spolin asianomaisista paikoista oli kerännyt kaikki asiaan\nkuuluvat tiedot, lähti hän syksyllä Tukholmaan, jossa hän, saatuaan\nkaikki tarpeelliset ohjeet, kohta haki käsiinsä Istvanin.\n\nSuurta taitoa ei tarvittu tämän rehellisen miehen vakuuttamiseksi\nsiitä, että hän eikä kukaan muu oli niiden suurten maatilain oikea\nomistaja, jotka Larsson oli ostanut veljensä tyttäriltä aivan\npolkuhinnasta, kuten kerrottiin. Isonvihan jälkeisinä aikoina\nkerrottiin jo ilmankin kaikenlaisia kummallisia juttuja kadonneista ja\npalanneista perillisistä, niin että ne ikäänkuin kuuluivat\npäiväjärjestykseen ja että niin hyvin tuomarit kuin riitapuolet ja\ntodistajat helposti niitä uskoivat.\n\nIstvan, joka oli houkuteltu pitämään asiata herraltaan salassa, oli\nhakenut käsiinsä Larssonin ja lyhyesti ja kursailematta esittänyt\nitsensä hänen veljenpoikanaan, tarjoten hänelle sovintoa. Ken tunsi\nporvariskuninkaan -- ja Spolin hänet kyllä tunsi -- tiesi myöskin\nedeltäkäsin, miten semmoinen käynti hänen luonaan oli päättyvä. Larsson\nei ollut niitä miehiä, jotka lahjoittavat kokonaisen omaisuuden kenelle\ntahansa, joka tarjoutuu sitä vastaan ottamaan. Päätökseksi tuli\nlyhyesti se, että hän ajoi uuden sukulaisensa pellolle.\n\nNyt oli häntä kumminkin peloitettava oikeudenkäynnillä, joka pakottaisi\nhänet palaamaan kotiseudulleen hankkiakseen itselleen laillisia\ntodistuksia omaisuutensa turvaamiseksi. Hänen mieleensä palautettiin\nuseita samanlaisia tapauksia, joissa oli riidelty kuninkaaseen asti ja\njotka olivat päättyneet vastaajan täydelliseksi häviöksi. Mutta Larsson\nei ottanut niistä huoliakseen. Hän pysyi mielipiteessään ja jatkoi\nvaltiopäiväasiain hoitamista niinkuin ennenkin siinä varmassa toivossa,\nettä hänen puolueensa voitto oli samalla oleva voitoksi niille\nhankkeille, joita hän niin kauan ja innokkaasti oli ajanut, eli että\nPohjanmaan kaupungeille oli saatava tapulikaupungin oikeudet.\n\nSpolin alkoi epäillä ovelan juonensa onnistumista. Se oli hyvä kyllä\nkerran maailmassa valmistamaan hänen kostoaan; mutta mitä tämä liikutti\nnoita hänen selkänsä takana olevia mahtavia herroja? Pois on\nporvariskuningas saatava; vasta hänen valtaistuimensa kukistuttua\nvoivat hatut toivoa valtaan pääsevänsä.\n\nMutta Spolinilla oli, niinkuin taitajalla kalastajalla ainakin, yhtä\naikaa monta verkkoa virrassa. Hän nuuski sieltä, nuuski täältä ja löysi\nTukholman ravintoloista erään nuoren narrin, nimeltä Kalle Sager, joka\neli hauskaa elämää muutamien köyhien aatelismiesten kanssa, jotka, kun\nsaivat viettää iloisia päiviä hänen kustannuksellaan, eivät pitäneet\nniin tarkkaa lukua siitä, vaikka seuratoveri ei ollutkaan aatelismies.\nKun rehellinen, mutta kovin lyhytnäköinen äiti luuli poikansa istuvan\nkamarikollegiossa valtakunnalle ylen tärkeihin toimiin syventyneenä,\nkatsoi Kalle Sager taiteellisiin lahjoihinsa nähden sopivammaksi\nsoittaa huilua ihanille ravintolaneitosille, ja näiden iloisten, noiden\nylhäisten ystäväinsä seurassa viettämänsä päivällisten jälkeen hän\nkerran hairahtuikin niin, että tuli kotiin jotensakin vireissä juuri\nsinä päivänä, jolloin neitsyt Loviisa, säikähtyen hänen iloisuuttaan,\npyysi muoria tulemaan alas Esterin ullakkokamarista -- mistä oli\nseurauksena se, että eukko unohti menemästä takaisin.\n\nTämän oivallisen nuoren miehen kanssa onnistui Spolinin päästä\nlähempään tuttavuuteen etupäässä sillä tavoin, että hän uskotteli\nvoivansa korkeiden suosijain luona puhua tuon ansiokkaan nuorukaisen\npuolesta. Ja koska samat lupaukset olivat suorin tie rouva Sagerin\nsydämeen, niin oli tämän viekkaan urkkijan helppo päästä siihen samaan\npuotiin, jonka ovet vähäistä ennen olivat auenneet kreivilliselle\nharpunsoittajallekin.\n\nSpolin tiesi hyvin kyllä, mikä oli hänen vastustajansa heikoin ja arin\nkohta. Mutta hän tiesi myöskin, että Ester oli häntä viisaampi: jo\nkerran ennenkin oli tyttö tehnyt hänen hankkeensa tyhjiksi. Hän varoi\nsentähden näyttäytymästä Esterille ja hänen onnistui sen sijaan saada\npuolelleen neitsyt Loviisa, joka oli hyvänluontoinen, mutta\nyksinkertainen ihminen. Hän puheli niin kauniisti, tämä siivo viskaali,\nvanhasta ystävyydestään tuota kammioonsa suljettua lapsiraukkaa\nkohtaan, kuvaili, kuinka julmasti tyttöä nyt kohdeltiin ja kuinka\nei pitäisi vastustaa hänen viattomia toivomuksiaan. Neitsyt Loviisan\nhyvä sydän heltyi kokonaan, etenkin kun hän muutamista pienistä\nkohteliaisuuksista oli huomaavinaan, että viskaalinrouvan arvonimen\nsaavuttaminen ei kenties olisi aivan mahdotonta. Ja koska tapahtui\nniin, että neiti Stenbock sairastui iltaa ennen kuin hänen\noli esiinnyttävä katrillissa kreivi Tessinin luona, ja hänen\nkamarineitsyensä oli neitsyt Loviisan hyvä ystävä, niin tarvittiin vain\nmuutamia määräyksiä ja sopiva käsiraha neiti Stenbockin palvelijoille,\nja niin valmistettiin Esterille, joka sattui olemaan vartaloltaan\nsamanlainen kuin neiti Stenbock, se hauskuus, että hän sai mennä\nnaamiaisiin tuon korkeasukuisen neidin puvussa. Kunnon viskaalin kavala\nsalahanke tarkoitti sitä, että tämä uhkamielinen, kokematon\nporvaristyttö ennen pitkää ilmaisisi itsensä niin loistavassa seurassa,\njosta tietysti olisi seurauksena ilmeinen pahennus ja julkinen\nhäväistys Larssonin itsensä läsnä ollessa. Mutta suurinkin viisaus\njoutuu häpeään, eikä viskaali Spolin ollut osannut ottaa lukuun sitä,\nettä vaasalaisen tytön luontaista reippautta naamiohuveissa pidettiin\nhyvin näyteltynä osana ja että hänen synnynnäinen suloutensa, jota\nTukholman kuuluisin tanssinopettaja oli kehittänyt, oli antanut hänelle\nrohkeutta esiintymään edeltä käsin harjoitetussa katrillissa, ja että\nhänen tuona vaarallisena hetkenä onnistui tavata suojelija, joka\npelasti hänet joutumasta ilmi. Spolinin hanke oli taas mennyt myttyyn;\nhänen täytyi keksiä toinen.\n\nTähän uuteen neronleimaukseen oli toivehikasta nuorukaista Kalle\nSageria käytettävä välikappaleena, ja sitä varten usutettiin hänen\nkimppuunsa jotenkin julkea karhu.\n\n-- Tiedätkö mitä? -- kysyi Spolin häneltä eräänä tuttavallisena\nhetkenä, kun istuttiin pullojen ääressä Espanja-nimisessä ravintolassa.\n-- Kaupungilla juorutaan, ettei sinulla enää ole paljonkaan\nperinnöstäsi jäljellä.\n\n-- Joutavia! -- vastasi huilunsoittaja, joka ei ollut asiasta\nmilläänkään. -- Ellen tahtoisi pitää äiti-eukkoa hyvällä tuulella, niin\nnäyttäisin heille, mitä hänellä on arkun pohjalla.\n\n-- Sitä et voi niin tarkoin tietää. Minä sinun sijassasi ottaisin\npyöritelläkseni tuota pohjalaista tervatynnyriä. Tyttö on painava,\nvaikk'on pieni, ja se tekisi velkojat lauhkeiksi kuin lampaat.\n\n-- Esterkö? Vai niin, sitä virttä vetää äiti joka päivä. Mutta minä en\nhuoli siitä penikasta, eikä hän huoli minusta. Hän on ollut vähällä\nrepiä silmät päästäni, kun olen sinnepäin viitannut.\n\n-- Niinkö luulet? Vanha mies, etkä ymmärrä enempää kuin koulupoika\ntyttöjen oikkuja. Se, että hän sinua kynsii, todistaa juuri, että hän\nsalaa rakastaa sinua.\n\n-- Kyllä kai. Mutta minä sanon: ei, kiitoksia, tarjotkaa muille\nherroille.\n\n-- Niin, niin, kyllähän sinä sen ylpeän Larssonin mielestä taitaisit\nolla liian halpa hänen tyttärelleen, vaikka oletkin Tukholman\npulskimpia nuoria miehiä! Minä sinun sijassasi näyttäisin hänelle, että\ntyttö ottaa sinut avosylin, milloin vain tahdot tehdä hänelle sen\nkunnian, että kosit häntä.\n\n-- Niinkö se luulee, se siivoton jyväjuutalainen, että minä olen liian\nhalpa hänen tyttärelleen? No olkoon menneeksi, vaikkapa vain häntä\noikein suututtaakseni...\n\n-- Kas, sepä olisi kostoa se! Huomenna esimerkiksi, kun tyttö lähtee\ntavalliselle ratsastukselleen Hornin tulliin... Eikö teillä ole\npäivälliset siellä lähiseudulla?\n\n-- Muutamat parhaat ystäväni: Ulfvenklou ja Lejonram, ja Gyllenfelt, ja\nhänen ylhäisyytensä Hårdin veljenpoika, ja muutamia muitakin\nylimyspoikia.\n\n-- Sehän napsahtaa lukkoon kuin ranskalainen huvinäytelmä. Jos\nesimerkiksi tytön hevonen pillastuisi -- noin vain vähän, tietysti,\npienestä korvaan pistetystä taulapalasesta... Sinähän olet hyvä\nratsastaja, muistelen kuulleeni?\n\n-- Niin sanovat kaartin musikantit. Mutta tallirengit sanovat, että\nolen hyvä huilunsoittaja.\n\n-- Kateutta, pelkkää kateutta! Olenhan nähnyt sinun ratsastavan kuin\nturkkilainen ojien yli Ladugårdissa? Sanalla sanoen, sinä suistat\npillastumassa olevan konin ... sinä pelastat kaunottaresi... Se on niin\nkaunista, semmoista tapahtuu usein nykyajan romaaneissa...\n\n-- Sen tiedän. En lue mitään muuta kuin romaaneja.\n\n-- Sitten viet hänet ystäviesi luo ... vähän tainnoksissa, se\nvaikuttaisi mainiosti...\n\n-- Niin liikuttavaa...\n\n-- Sitten seuraa hellä kohtaus...\n\n-- Älähän hiidessä! Voisin saada korvapuustin.\n\n-- Sen parempi, silloin on sinulla syytä kostaa.\n\n-- Niinkö veli arvelee?  -- Ja sitten julkaiset sinä kihlauksenne koko\nseuran läsnä ollessa.\n\n-- Entä jos kadun?\n\n-- Kadu sitten niin paljon kuin mielesi tekee. Kumminkin olet saanut\nkostaa tytölle, kostaa isälle, kostaa velkojillesi ... tulet\nkuuluisaksi kautta koko Tukholman. Sinusta sanotaan: sillä Sager\npakanalla on hiiden hyvä onni; sieppasi kultatynnyrin joka sormen\nosaksi! Ja niin sukkelasti vielä! Se tulee vaikuttamaan ylennykseesi.\nSemmoista hienoa herraa kuin sinä ja vielä niin suunnattoman suuren\nrikkauden omistajaa ei voida mitenkään syrjäyttää, kun tulee kysymys\nuusista aatelismiehistä. Kenties vielä parooni ... parooni Sager! Se\nkuuluu hyvältä, vai kuinka?\n\n-- Miksikä ei? On niitä talonpoikaisempiakin nimiä kuultu. Kreivi\nBonde[17] esimerkiksi. Olet oikeassa, Spolin, Isä vainaja oli vapautta\nmaahan hankkimassa. Eihän olisi liiaksi, jos hänen pojastaan tulisi\nparooni.\n\n\n\n\n25. ISÄ JA TYTÄR.\n\n\nRikas valtiopäivämies Lauri Larsson astui eräänä päivänä odottamatta\nSagerin taloon ja kiipesi kankein askelin jyrkkiä portaita myöten\nylös tyttärensä kamariin. Oli jo puolenpäivän aika, jolloin hän\ntavallisesti oli kiinni valtiopäivätoimissaan, mutta tänä päivänä ei\nporvarissäädyllä ollutkaan täysistuntoa. Nyt valmistauduttiin tärkeään\nylihuomenna tapahtuvaan äänestykseen, kaikki kävi hyvin ja\nporvariskuningas oli erinomaisen hyvällä tuulella.\n\nHän luuli tapaavansa Esterin lukupuuhissa, mutta hän erehtyi. Ester oli\njuuri vast'ikään nähnyt hyväksi lähettää pois saksankielen opettajansa\nja istui nyt avonaisessa ikkunassa, huvikseen puhallellen\nsaippuakuplia, joita hän lähetteli lentämään selkeään, kylmään\ntalvi-ilmaan, jossa ne kaikkien ohikulkijain kummastukseksi lentelivät\nkuin pienet kiiltävät tähdet auringon valossa kattojen ja katujen yllä.\n\nIsän katsanto synkistyi; mutta tyttö ei antanut rajuilmalle aikaa\npuhkeamaan. Hän lensi ukolle kaulaan ja pyysi häntä katsomaan hänen\npieniä, koreita lintujaan, hän saisi nähdä, kuinka korkealle ne\nlensivät, ja kuinka varpuset turhaan koettivat tavoittaa niitä\nlennosta.\n\nKarkeapintainen ukko heltyi kohta, ja nuhdesaarna jäi pitämättä; hän\nveti huulensa juroon nauruun, ja harvinaista oli nähdä Larssonin\nnauravan. Koko avarassa maailmassa oli vain yksi ainoa ihminen, joka\nvoi saada hänen aina järkähtämättömän totiset kasvonsa kirkastumaan, ja\ntämä ainoa oli Ester Larsson, hänen nuorin, vallaton ja hemmoteltu\nlempilapsensa.\n\n-- Sinä tyttöhupakko, -- murisi ukko. -- Onko mielestäsi sopivaa, että\nhyväntapainen tyttö, joka jo kesällä pääsi ripille, puhaltelee\nsaippuakuplia Tukholman kaduille? Sano minulle, veitikka, -- ja hän\nnipisti häntä korvasta, -- milloinka sinusta tulee viisas ja\nymmärtäväinen?\n\n-- Viisas minä olen jo, sen on isä monesti sanonut minulle, ja\nymmärtäväinenkin minusta kai vähitellen tulee, kunhan saan harmaat\nhiukset ja ehdin valtiopäivä-ikään niinkuin isä, -- vastasi Ester,\npuhaltaen uuden kuplan lentämään.\n\n-- No, toivokaamme, että siitä kesytyt, -- jupisi ukko ja myhäili\nuudelleen. -- Mutta katsotaan nyt sentään, että saat parempaakin\najattelemista. Tahdon sanoa sinulle jotakin, lapsukaiseni. Tämä\nnykyaika on vaarallista aikaa, ja lintu, joka visertää liian varhain\naamulla, on ennen iltaa haukan kynsissä. Isäsi on vanha ja tahtoisi\nmielellään nähdä sinut hyvässä turvassa, tyttöseni. Sinä täytät kohta\nkuusitoista vuotta. Mitä sanot, jos hankkisin sinulle hyvän miehen?\n\n-- Minulleko? Katsokaa, tuo kupla lensi kaikkia muita korkeammalle!\nUskooko isä, että se nyt on ainakin yhtä korkealla kuin Jaakopin kirkon\ntorni?\n\n-- Kuplat särkyvät, lapseni, ja isäsi puhuu vakavista asioista. Olet\nkasvatettu kunniallisessa ja jumalisessa kodissa; tahdon, että sinusta\ntulee vakaa ja nuhteeton nainen. Et vastaa kysymykseeni? Olisiko nuori\nSager puhunut sinulle tyhmyyksiä? Kyllä ymmärrän -- jostakin\nsemmoisesta, jota sanotaan sydämeksi, rakkaudeksi ja sen semmoiseksi.\nOlisihan minun pitänyt arvata se, kun toimitin sinut tähän taloon\nasumaan... Hm, vanha akan höppänä ja epatto poika, siitä oksasta ei ole\nistuinpuuksi, sanoi teiri sanajalkaa. Ester, ethän vain liene antanut\nminkään lupauksen sitoa itseäsi Sageriin?\n\n-- Ei minua niin vain sidota. Ei, isä, kahleita en rakasta.\n\n-- Se on hyvä se; nostit raskaan taakan sydämeltäni. Tytön ei pidä\nkoskaan sitoa itseään tulevaisuuteen, jota hän ei voi arvostella. Se\nolkoon niiden asia, jotka paremmin ymmärtävät. Sanalla sanoen, olen\nvalinnut sinulle hyvän, kunnon miehen, en kovin nuorta, enkä kovin\nvanhaakaan, noin vain hiukan neljännellä kymmenellä olevan. Mitä sanot\nsiitä, lapseni?\n\n-- Jos isä katsoisi noita minun kupliani? Katsokaapa nyt ... hui hai,\nse hajosi, ennenkuin ennättikään kirkonkukkoon.\n\n-- Ester, sydänkäpyseni, ainoa iloni maan päällä, luuletko vanhan isäsi\ntahtovan niin mielellään erota iloisista, veitikkamaisista kasvoistasi,\njotka valaisevat synkeitä hetkiäni tämän maailman vaivoissa? Mutta\nkerran täytyy sen tapahtua, lapseni, ja parempi on, että minä valitsen\nmiehen sinulle kuin että sinä valitset hänet oman narrimaisen pääsi\nmukaan. Olethan nähnyt nuoren Årströmin, Eerikki Årströmin, isänsä\nyhtiömiehen? Rehellinen ja kelpo mies, vakavarainen ... juuri heidän\nkauppahuoneensa kanssa minä olen tehnyt sen suuren jyväkaupan, josta\nolet kuullut ... johon olen pannut puolen omaisuuttani. Siitä tulee\nhyvät voitot, odotan juuri kirjettä siitä asiasta. Alankomaissa on\nollut katovuosi...\n\n-- Vai on Alankomaissa ollut katovuosi?\n\n-- Onpa niinkin, kerran saamme me suomalaisetkin ruokkia rikkaita\nhollantilaisia. Siis, rakas lapseni, sinä otat nuoren Årströmin\nmieheksesi. Moni tulee sinua siitä kadehtimaan; vain suuret suuria nai;\nlienee niitäkin, jotka tulevat Årströmiäkin kadehtimaan. Hänen isänsä\nja minun välilläni on jo sovittu, että teidän häänne pidetään\njoulunpyhinä. En tahdo salata sinulta, että vanhalla Årströmillä on\npaljon sanomista porvarissäädyssä.\n\n-- Älähän mitään! Kuinka hän on saanut siellä niin paljon sanomista?\n\n-- Kunnollisuus, uutteruus ja tavara, niiden avulla päästään hyvään\nmaineeseen sekä kansalaisena että isänmaanystävänä paljon suoremmin ja\npaljon pikemmin kuin muutoin. Jos tietäisit, rakas lapseni, mihin\nvehkeisiin on ryhdytty isäsi kukistamiseksi! Mutta ne eivät tule\nonnistumaan; vanha Larsson on heille liian sitkeä. Ja olethan sinä\nluonani... Haluaisitko mitään, pikku hupakko? Ehkä jonkin niistä\nkauniista rannerenkaista, jotka riippuvat kultasepän ikkunassa\nIsokirkon rinteellä? Tai ehkä jonkin niistä kalliista flanderilaisista\npitsikauluksista, joita monen hovin neidinkään ei ole vara ostaa? Ei,\nälä kiitäkään minua edeltäpäin! Et ole vielä niitä saanut,\nhempukkaiseni! Luuletko minua niin heikoksi, että heitän pois hyvät\nrahat semmoisen harakan vuoksi kuin sinä olet?... Mitä annat minulle,\njos saat ne pitsit, sanopas?\n\nEster kavahti häntä kaulaan. -- Kaikki mitä tahdot, isäni, en vain\nsinua itseäsi. Sinua en anna pois minkään Orrströmin tai Arrströmin\nedestä, vai mikä hänen nimensä lienee.\n\n-- No -- no, siitä asiasta saamme toiste puhua. Mutta en ole saanut\nkuulla, kuinka olet edistynyt kuningas Daavidin harpun soitossa. Kuka\non ollut opettajasi, lapseni? Joku vanha urkuri, muistelen Sagerin\nmuorin kertoneen.\n\nEster ei vastannut. Hän ei osannut vielä valehdella. Onneksi ei isä\nvaatinut enempiä selityksiä tässä arassa asiassa. Isä jatkoi:\n\n-- Voit joskus toiste veisata minulle n:o 354:n. Nyt ei minulla ole\naikaa. Täytyy mennä päivällisille ja heti sen jälkeen valiokuntaan.\nMitä aiot nyt ruveta tekemään? Ethän aikone koko päivää istua täällä\nnoita joutavia saippuakuplia puhaltelemassa?\n\n-- En, isä. Aion lähteä ratsastamaan niinkuin aina teen ennen\npäivällistä.\n\n-- Hm -- vai niin, sinä olet päässyt tahtosi perille siinäkin asiassa.\nEi minun oikeastaan olisi pitänyt suostua siihen ... sillä se ei ole\ntapana sinun säätyysi kuuluvien tyttöjen kesken. Mutta minä tahdon,\nettä lapseni pitää kaikessa kyetä kilpailemaan kenen kanssa hyvänsä,\nolkoon se sitten vaikka se hieno ranskalainen neiti, joka on hovissa;\nhän ei ratsasta läheskään niin hyvin kuin sinä. Mutta varo, lapseni,\nettei papurikko paiskaa päätäsi honkaan; se näyttää minusta vähän\nvauhkolta, vilkuttaa niin korviaan.\n\n-- Ole huoletta, isä, olen minä nähnyt vauhkompiakin.\n\n-- Niin -- niin, et ole vielä unohtanut Korsholman luona tapahtunutta\nratsastustasi. Se nuori kreivi on nyt täällä. Hänen sanotaan olevan\nkihloissa neiti de Lynarin kanssa.\n\nEster kalpeni. -- Se ei ole totta! -- huudahti hän.\n\n-- Mitä tarkoitat? Annan sinulle erään neuvon, lapseni. Älä koskaan\nkuuntele piikain juoruja. Tietysti syöttää Loviisa sinulle hovijuttuja.\nMutta kuulehan, ratsastatko vielä sen vanhan tallimestarin seurassa?\n\n-- En, isä. Nyt menen ratsastamaan Kalle Sagerin kanssa, vaikka hän\nonkin huono ratsastaja.\n\n-- En pidä siitä. Jos ei tallimestari jouda ratsastamaan kanssasi, saat\npysyä kotona.\n\n-- Isän ei tarvitse olla milläänkään Sagerin suhteen, hän on narri.\nAionkin nyt viimeisen kerran ratsastaa hänen kanssansa.\n\n-- Olkoon sitten, koska se on viimeinen kerta. Mutta nyt on meillä\npuolenpäivän aika. Hyvästi, tyttöseni. Ratsasta varovasti. Ja Jumala\nsinua varjelkoon!\n\n-- Hyvästi, isäkulta! Jumala sinuakin varjelkoon!\n\nNäin sanottuaan erosivat isä ja tytär. Hetken kuluttua istui Ester\nvirman hevosensa selässä ja ratsasti turhamaisen orpanansa seuraamana\nHornin tullia kohti.\n\n\n\n\n26. RATSASTUKSEN SEURAUKSET.\n\n\nEspanja-nimiseen, tosin pieneen, mutta tavallaan hienoon ravintolaan\noli valittu seura Tukholman köyhtyneimpiä nuoria tyhjäntoimittajia\nsijoittunut erään pöydän ympärille, jolle oli asetettu hienoja\nhollantilaisia piippuja ja knasteritupakkaa, jotka siihen aikaan olivat\nmuodissa. Tupakka oli kaikissa muodoissaan ollut tunnettua Ruotsissa ja\nSuomessa aina kolmikymmenvuotisesta sodasta alkaen, mutta vasta\nmyöhempinä aikoina oli sen käyttäminen tullut tavaksi ylhäisten\npiireissä, jotka arvattavasti noudattivat korkeita preussiläisiä\nesimerkkejä ja olivat siihen Pommerissa tottuneet. Hienoille,\nranskalaiseen tapaan kasvatetuille aatelismiehille oli kaikenlainen\ntupakka yhä vielä kauhistus, mutta tämä juuri synnytti vähemmän\nsivistyneissä keikareissa vastustuksen, ja kuta sakeampia savuja he\ntupruttivat koreista posliinikopistaan, sitä enemmän he luulivat\nseisovansa Ruotsin vapauden puolella ylimysten turhia ennakkoluuloja\nvastaan. Muutoin pidettiin Rostockin olutta ryyppimällä huolta siitä,\netteivät piiput päässeet kuivumaan. Eikä nyt ollut syytä kitsastella,\nsillä tämän huviretken kustansi rikas Sager, jonka tuloa odotettiin\njoka hetki. Tiedossa oli päivälliset, joissa halvempain tavarain piti\nväistyä ranskan- ja saksanviinien tieltä, jotka jo odottivat\nböömiläisestä lasista tehdyissä karahveissa.\n\nPolitiikka oli päivän tunnussana, ja seura, jonka jäsenillä\nvallankumouksessa ei olisi ollut mitään menetettävää, mutta kaikki\nvoitettavana, kuului tietystikin vastustuspuolueeseen. Näiden herrain\njoukossa oli pelureita, jotka olivat uhranneet omaisuutensa petollisen\nonnen alttarille; elostelijoita, jotka olivat syöneet perintönsä\nodotellessaan setien ja tätien kuolemata; laiskureita, jotka eivät\nvoineet päästä ankaran ja uutteran hornilaisen hallitusjärjestelmän\naikana minkäänlaisiin virkoihin. Kaikki nämä olivat tätä nykyä hattuja;\nkaikki he teroittivat kieltänsä nykyistä hallitusta vastaan, joka ei\nymmärtänyt oikein arvostella heidän kykyjänsä, ja olivat parhaillaan\nEuroopan valtiollista asemaa muokkaamassa, kun kuului kavionkapsetta\nkartanolta ja odotettu isäntä, Kalle Sager, näkyi saapuvan.\n\nKaikkien kummastukseksi tapahtui tulo jotensakin omituisella tavalla.\nEräs nuori, solakka tyttö, tavattoman notkea ja viehkeä kaikissa\nliikkeissään, astui jalkaisin kartanolle, taluttaen ohjista hevosta,\njonka selässä nuori Sager ainoastaan vaivoin näytti pysyvän. Saatiin\nkohta selville, että tämä kunnon nuori mies oli pudonnut hevosen\nselästä; ja koska lienee parasta, että heti kohta kerromme asiain\nmenon, niin teemme sen. Ester Larssonin papurikko oli pillastunut,\nSagerin raudikko oli seurannut kumppaninsa esimerkkiä, ja uljas\nratsastaja oli mennyt kuperkeikkaa, jolloin Ester, joka suoriutui\nasiasta paremmin, oli tarjonnut serkulleen hevosensa ja hänen\npyynnöstään taluttanut hänet ravintolaan, luullen hänen pahoin\nvahingoittuneen ja tarvitsevan pikaista apua.\n\nVahinko ei liene kumminkaan ollut niin hengenvaarallinen kuin Ester oli\nluullut, sillä tuskin hän oli auttanut ritarinsa alas satulasta ja\ntaluttanut hänet huoneeseen, ennenkuin tämä alkoi toipua nähdessään\nvanhat ystävänsä ja katetun pöydän. Hän selitti nyt, että palanen\nhummeria ja muutama lasillinen reininviiniä luultavasti eivät tekisi\nhänelle pahaa, olletikin jos hänen naisensa näkisi hyväksi istua hänen\nviereensä ja virkistää voimiaan siinä isänmaallisessa ja erinomaisen\nkohteliaassa seurassa, jonka jäsenet hän pyysi saada hänelle esitellä.\n\nEster Larsson ei ollut arka tyttö; mutta tultuaan näin äkkiarvaamatta\noutojen herrain seuraan, jotka eivät huolineet salata iloista\ntuultansa, hän sekä hämmästyi että suuttui. Ovi oli auki; hän kääntyi\nlähteäkseen.\n\nMutta nyt asettui yksi herroista hänen tiellensä. Mahdotonta olisi,\nsanoivat he, että niin ihastuttava keijukainen, joka oli pelastanut\nheidän ystävänsä hengen, eroaisi heistä sallimatta seuran juoda hänen\nkunniakseen lasillisen oivallista rüdesheimeriä.\n\n-- Ka, juo sinä vain, äläkä kursaile; tietäväthän nämä herrat kaikki,\nettä sinä olet minun pikku morsiameni, -- virkkoi Sager huolettomasti,\nistuutuen tyytyväisenä kukkuraksi katetun pöydän ääreen ja ilman\npienintäkään merkkiä mistään vaarallisesta vammasta.\n\n-- Hänen morsiamensa! Toivotamme onnea! Toivotamme onnea! -- huusivat\nvieraat, keräytyen täytetyt lasit kädessä säikähtyneen tytön ympärille,\njolla ei ollut mitään mahdollisuutta päästä pakoon. He eivät kuulleet\nensi kertaa Kalle Sagerin kerskuvan läheisestä tuttavuudestaan\nPohjanmaan porvariskuninkaan kanssa ja kaikista hänen rikkauksistaan,\nnuorin tytär niihin luettuna. Tuommoista pientä halpaa porvaristyttöä\nkohtaan sopi käyttäytyä miten tahansa.\n\n-- Maljanne, hempukkaani! - huusi yksi julkeimmista, tuo jo jotensakin\nhumaltunut Gyllenfelt.\n\n-- Oo, juokaa vain -- ei tämä ole tervaa, tämä juoma! -- nauroi nuori\nkeikari von Harzdorf, jolla oli sorein kankipalmikko koko seurassa.\n\n-- Toivon, että pääsemme sulhaspojiksi teidän häihinne! -- lisäsi\npilkallisesti lihava parooni Krauser, Tukholman paras juustontuntija,\npistäen lautasliinansa liivin ja huolellisesti kiilloitetun\nrintaröyhyksen väliin.\n\n-- Entä ne hienot keittiöliinat, jotka anoppi on antava! -- sanoi\nhienosteleva Lejonram, joka kerskaili siitä, että hän kuuden viikon\nkuluessa oli menettänyt kaksi tynnyriä kultaa biribi-pelissä.\n\n-- Kas niin, pikku ystävämme, tulkaa ja ottakaa ryyppy ja voileipä! --\njatkoi malttamaton Gyllenfelt tarttuen kaiken kukkuraksi Esteriä\nvasempaan käteen, taluttaakseen tämän pöydän ääreen.\n\nMutta nyt olikin jo Ester Larssonin lyhyt kärsivällisyys loppunut. Hän\nvastasi hävyttömälle herralle niinkuin kenties monikaan loukattu tyttö\nei olisi rohjennut hänen sijassaan vastata. Hän sivalsi häntä\nratsuvitsalla vasten naamaa. Ja hyvästi hän osasikin. Heleänpunainen\njuova miehen tulipunaisiksi sähähtäneissä kasvoissa todisti, että\nkuritus oli yhtä perinpohjainen kuin hyvin ansaittukin.\n\n-- Sinä saakelin porvaristallukka! -- semmoinen oli se hieno lausahdus,\njoka ensi hämmästyksessä pääsi tuon humalaisen herran huulilta samalla,\nkun hän päästi Esterin käden ja tapaili kirvelevää paikkaa.\n\nHerrain närkästys tästä loukkauksesta oli hirmuinen. He tunkeilivat\nEsterin ympärille meluten ja ilvehtien. Herra Sager jätti lautasensa ja\nvasta pöytään kannetun hummerin siksensä, lausuakseen paheksumisensa\ntuon taitamattoman tytön kovin törkeästä käytöksestä. Ainoastaan\nKrauser istui naurahdellen paikallaan, lautasliina rintaröyhyksen\nedessä ja ruoti itselleen herkkupaloja paistetusta juhlakampelasta.\n\nTämän hälinän aikana ei lainkaan huomattu, että uusi vieras oli tullut\nviereiseen huoneeseen ja pyytänyt lasillisen viiniä, samalla kun hän\nraollaan olevasta ovessa selvästi kuuli jokaisen sanan salista. Nyt hän\nnäki hyväksi astua keskelle seuraa, sysäsi nenäkkäimmät syrjään ja\nasettui rohkeasti Esterin viereen.\n\nVastatullut oli kreivi Kaarle Viktor Bertelsköld, joka ratsastaessaan\nEspanjan ravintolan sivu oli tuntenut kartanolla seisovan Ester\nLarssonin papurikon ja, siitä hämmästyneenä, päättänyt tiedustella\nsyytä hänen läsnäoloonsa tässä hieman huonomaineisessa paikassa.\n\n-- Mitä tämä on? -- huudahti hän vihan punastus ylevällä otsallaan, --\nmitä tämä on, hyvät herrat? Sopiiko ruotsalaisen aatelismiehen tällä\ntavoin käyttäytyä turvatonta ja kunnioitettavaa naista kohtaan? Onko\ntäällä ketään, joka rohkenee sanallakaan tahrata tämän nuoren tytön\nmainetta?\n\nHerrat katsoivat toisiinsa, Gyllenfelt mutisi: -- Kuka on antanut\nkreiville oikeuden sekaantua meidän asioihimme? Tyttö on lyönyt\naatelismiestä; hänen pitää, saakeli vieköön, suudella ensin kättäni ja\nsitten suutani.\n\nBertelsköld loi ylenkatseellisen silmäyksen puhujaan.\n\nLejonram, joka, vaikka olikin peluri, oli hyväsydämisin kaikista näistä\nrentuista, löi nyt kreiviä hiljaa olkapäälle ja kuiskasi: -- Ole\njärkevä, älä nosta riitaa. Tule ja tyhjennä lasi meidän kanssamme, niin\nannamme tytön mennä tiehensä. Tiedämmehän kaikki, että sinä olit hänen\nritarinsa naamiaisissa kreivi Tessinillä.\n\n-- Kuka on levittänyt...?\n\n-- Kukako? Kysy sitä miltä parturilta tahansa, joka kähertää hiuksiasi,\nsillä se on nyt luultavasti puheenaiheena kaikissa Tukholman\nparturituvissa. Minä kuulin sen tänään eräältä pieneltä ilkeältä\nmieheltä nimeltä Spolberg tai Spole, vai mikä hänen nimensä lienee.\n\n-- Vai niin, -- kiljaisi taas Gyllenfelt, joka myöskin näytti muistavan\njotakin, -- kreivi luulee, että meillä täällä on naamiaiset, joihin\nsaapi ilman muuta tuoda minkä katunaisen tahansa!\n\n-- Luuleeko kreivi, että meitä voi pettää yhtä helposti kuin eräitä\nylhäisiä yömyssyjä.\n\n-- Antakaa hänen tanssia keväthyppyjään! Täällä on kyllä kavaljeereja\n-- kesiä, syksyjä ja talvia -- tarpeen mukaan.\n\nMyrsky kiihtyi. Bertelsköld tarttui Esteriä käteen ja talutti hänet\nerääseen sivuhuoneeseen. -- Jää tänne hetkiseksi, -- kuiskasi hän; --\nja jos en voisi viedä sinua täältä pois, niin luutnantti Lejonram sen\ntekee. Älä pelkää; hän on parempi kuin hänen maineensa.\n\n-- Jos sinä kuolet, niin tahdon minäkin kuolla kanssasi! -- huudahti\nEster ja tarttui häntä käsivarteen. Hän oli kuin mieletön eikä enää\ntiennyt mitä sanoi.\n\n-- Ei, Ester, vielä olen elossa puolustaakseni kunniatasi. Jää tänne;\ntuo häväistys vaatii verta!\n\n-- Ei, ei, älä mene, he tappavat sinut! Minä en päästä sinua! -- ja hän\ntarttui vielä lujemmin kiinni Bertelsköldin käsivarteen.\n\n-- Lapsi parka, etkö siis tiedä, että minä rakastan sinua ja että sinun\nkunniasi on minun kunniani! Tahdotko saattaa minut epätoivoon?\n\nEster katsoi häneen suurin, hämmästynein silmin ja päästi hänen\nkätensä. -- Mene, mene! -- kuiskasi hän, turhaan koettaen salata\nkyyneleitään.\n\nBertelsköld sulki sivuhuoneen oven ja astui saliin. Hän tapasi kaikki\nvieraat valmiina vaatimaan hyvitystä. Siitä vain riideltiin, kenen\nensin pitäisi miekkailla Ester Larssonin puolustajan kanssa.\n\n-- Hyvät herrat, -- sanoi nuori kreivi maltillisesti ja varmasti, --\nherra Gyllenfeltiä on lyöty kasvoihin. Minä sanon, että hän on sen\ntäydellisesti ansainnut, ja hänen kanssaan on minulla siis kunnia\nensiksi taistella. Luutnantti Lejonram lienee niin hyvä, että rupeaa\ntodistajakseni.\n\n-- Minä ehdotan, että lopetamme päivällisemme ja sitten sovimme asiasta\nLiljeholmissa, -- ehdotti Krauser, tyytymätönnä siitä, että häntä\nhäirittiin näin hauskassa toimessa.\n\n-- Mahdotonta! Pimeä tulee! _Allons_, käykäämme asiaan käsiksi! --\nhuudettiin.\n\n-- Se on minunkin mielipiteeni! -- virkkoi Bertelsköld.\n\nHe järjestyivät, ja takit heitettiin pois. Gyllenfelt oli tuota pikaa\nselvinnyt ja valitsi von Harzdorfin todistajakseen.\n\nTaistelu alkoi. Molemmat vastustajat olivat harjaantuneita\nmiekkailijoita, mutta Gyllenfelt, vimmoissaan kärsimästään\nloukkauksesta, ei voinutkaan säilyttää sitä mielenmalttia, jota hän\nniin hyvin olisi tarvinnut osatakseen välttää taitavan vastustajansa\niskuja. Ei kestänytkään kauan, ennenkuin oikeaan olkapäähän sattunut\nankara isku pusersi häneltä raivoisan huudahduksen.\n\n-- Ei haittaa; jatkakaamme! huusi hän. Mutta samassa riippui hänen\nkätensä hervotonna kupeella, ja Bertelsköld laski miekkansa.\n\n-- Nyt on teidän vuoronne, herra von Harzdorf, -- virkkoi kreivi.\n\nHaavoitettu vietiin syrjään, ja Harzdorf astui sijaan. Nuori ja hento\nkun oli, olisi hän ollut helppo saalis säälimättömämmälle viholliselle.\nBertelsköld raapasi vain vähän hänen oikeata poskeaan, jonka perästä\ntodistajat kiirehtivät panemaan miekkansa ristiin taistelijain välille.\n\n-- Hyvästi, menestyksesi kauniin sukupuolen parissa, muistutti Krauser,\nsäälimättä hämmästynyttä ystäväänsä, jonka ensimmäisenä huolena oli\nkatsella haavaansa peilistä.\n\n-- Nyt on teidän vuoronne, herra parooni! -- sanoi Bertelsköld, ollen\nulkonäöltään yhtä maltillinen kuin ennen, vaikka hänen tuimasta\näänestään voi arvata, että viha kuohui hänessä.\n\n-- Olisitte voinut odottaa, kunnes olisin lopettanut tämän kalkkunan,\n-- murisi taisteluun vaadittu, kääntäen lautasliinansa huolellisesti\nkokoon, pyyhkäisi huuliaan ja asettui taisteluasentoon. -- Joutuisaan,\nminulla on nälkä! -- lisäsi hän huolettomasti leikitellen miekkansa\nkanssa, ikäänkuin ei olisi koskaan käyttänyt sitä muuhun kuin omenain\npudottelemiseen.\n\nBertelsköld ei kumminkaan antanut pettää itseään. Hän tiesi, että hän\nnyt oli tekemisissä vaarallisimman vihollisensa, Tukholman kuuluisimman\nmiekkailijan kanssa, joka oli harjaantunut kaikkiin Italian mestarien\ntemppuihin. Hän tiesi, että tuo kylmäverinen, itsekäs ihminen\nlävistäisi hänet miekallaan yhtä välinpitämättömästi kuin hän leikkeli\nkananpojan palasiksi. Hän päätti pitää varansa, sillä Krauserin\ntarkoituksena oli nähtävästi välinpitämättömyydellään tehdä hänet\nhuolimattomaksi ja houkutella hänet paljastamaan jonkin paikan\nruumiistaan, johon silloin hänen aina valpas miekankärkensä iskisi.\n\n-- Kuinka monta olette surmannut kaksintaistelussa, herra kreivi? --\nkysyi Krauser huolettomasti, väistäessään hyvin tähdättyä pistoa.\n\n-- Te tulette olemaan ensimmäinen, -- vastasi Bertelsköld samaan\ntapaan; mutta hänen verensä alkoi kuohua.\n\n-- Mitä? Eikö yhtään? Ja minulla on parhaillaan kahdeksas vainaja\ntekeillä, -- jatkoi parooni, samalla kuin hän, vielä puhuessaan, tähtäsi\nsalakavalan piston Bertelsköldin rintaa kohti. Miekka lyötiin syrjään,\nmutta repäisi paidanhihan, ja verinaarmu punasi paitaa.\n\n-- Kas vain! Olette tainnut tipahduttaa puolukoita paidallenne, --\nhuomautti Krauser.\n\nBertelsköld ymmärsi vaaransa. Joka hetki kävi hän tulisemmaksi, hänen\nvastustajansa sitävastoin yhä kylmemmäksi, yhä pilkallisemmaksi.\nSiinäpä juuri vaara olikin. Hän hillitsi vihansa, herkesi hyökkäämästä\nja rupesi puolustautumaan.\n\n-- Oh, -- kylläpä kreivi on arka ihostaan, -- herjasi Krauser, ja\nsamassa paljastihe hän tahallaan, viekotellakseen kreiviä hyökkäykseen.\nKun tämä temppu meni hukkaan, kadotti Krauserkin vuorostaan\nmielenmalttinsa. -- _Finissons!_ -- huusi hän.\n\nBertelsköld pysyi yhä puolustusasennossaan. Krauser luuli verenvuotoa\nsyyksi siihen ja arveli nyt voivansa uskaltaa ratkaisevan piston. Hän\nsiirtyi askelen taapäin, ikäänkuin asettuakseen puolustusasentoon,\nmutta samassa hän tekikin kiivaan hyökkäyksen, joka ei onnistunut sen\nparemmin kuin että hän hyökkäsi vastustajansa miekkaan, joka upposi\nsuoraan hänen keskiruumiinsa läpi ja kaatoi hänet lattiaan.\n\n-- _La pièce est finie, allons souper!_ (näytelmä on loppunut,\nmenkäämme illallisille) -- huudahti hän toistaen nuo tunnetut kamalat,\nKaarle XII:n kuolinhetkellä lausutut sanat, veren pursutessa nenästä ja\nsuusta. Herkkusuu oli lopettanut mainehikkaan elämänsä.\n\n-- Heti ratsaille! -- kuiskasi Lejonram.\n\nBertelsköld ymmärsi, että vähinkin viipyminen oli vaarallista. Hän\ntempasi Esterin mukaansa ja riensi ulos. Ei edes Sagerkaan estänyt\nheitä, ja ennen pitkää karauttivat molemmat sillan yli Liljeholmille.\n\nNyt pysähdytti kreivi hevosensa. -- Ei, -- sanoi hän, -- minun täytyy\nviedä sinut jälleen isäsi luo.\n\n-- Ennemmin kuolemaan! -- huudahti Ester kauhistuen. -- Naamiaisjuttu\non tunnettu koko Tukholmassa. Isäni on kauhea mies, ja paras, mitä\nvoisin nyt odottaa, olisi se, että minut vielä tänä iltana\nyhdistettäisiin mieheen, jota inhoan.\n\n-- No hyvä, -- sanoi Bertelsköld; minä tiedän toisen turvapaikan, jossa\nvoit huoleti elää, kunnes myrsky on ohitse. Minä vien sinut äitini\nturviin.\n\n\n\n\n27. MIINAT ALKAVAT RÄJÄHDELLÄ.\n\n\nSamana päivänä, kun tuo tapahtui Espanjan ravintolassa, oli\npresidentti, kreivi Bertelsköld saanut suotuisia tietoja. Hänen suurin\nkalansa -- hänen valaskalansa, jota ei kukaan ennen ollut saanut\npyydystetyksi -- alkoi potkia nuotassa. Ja yhä ahtaammalle vedettiin\nverkkoa Ruotsin todellisen herran ja hallitsijan, vanhan, vuosista,\nvaivoista ja kunniasta harmaantuneen kreivi Arvid Hornin ympärille; yhä\nenemmän laajeni näköpiiri hattujen kunnianhimoisille tulevaisuuden\nhankkeille, ja päivä päivältä nähtiin heidän yhä enemmän lähenevän\ntarkoitusperäänsä: uutta hallitusta ja uutta valtiollista järjestelmää.\nVoiton varmuus loisti tuon kavalan valtiomiehen terävistä silmistä, kun\nhän yksinään työkammiossaan mietti keinoja viimeisen vastarinnan\nmurtamiseksi. Hän oli siksi viisas, ettei halveksinut pienempiäkään\nkaloja, jotka vielä olivat suomustamatta, ja etenkin huoletti häntä\nporvarissäädyn yhä jatkuva vastustus. Ei tosin ollut enää kuin yksi\nsääty kolmea vastaan, joista jo oltiin melkein varmat, mutta tärkeää\noli, että saatiin maan raha-arkun avain omiin käsiin, ja niin kauan\nkuin ei porvarissääty ollut käskettävänä, oli aina pelättävä, ettei\nsaatu tätä avainta tai ettei sillä ainakaan osattu avata juonikasta\nlukkoa.\n\nKello oli 5:n ja 6:n välillä iltapäivällä. Vahakynttilät paloivat\nhopeisissa jaloissaan, ja kreivi, joka näkyi odottavan jotakin\nvierasta, katsahti tuon tuostakin kelloon. -- Jokohan se vanha susi\nvainuaisi vaaraa? -- sanoi hän itsekseen.\n\nMutta kaksoisovet avattiin, ja kamaripalvelija ilmoitti valtiopäivämies\nLarssonin. Kreivin otsa kirkastui, ja hän virkkoi \"astukaa sisään.\"\n\nLarsson astui sisään, yhä yhtä jäykkänä kuin hänen kotimaansa metsien\nhonka. -- Herra kreivi on kutsuttanut minut puheilleen, -- sanoi hän\nniukasti kumarrettuaan. -- Meillä oli valiokunnan kokous, niin etten\nvoinut tulla määrälleen kello 5:n aikana.\n\n-- Ei tee mitään, hyvä Larsson; virka ja isänmaa ennen kaikkea. Olkaa\nhyvä ja istukaa. Olen halunnut puhella kanssanne yhteisestä asiastamme,\nPohjanmaan kaupunkien tapulikaupunkioikeuksista.\n\n-- Minun täytyy tunnustaa, etten enää ole osannut toivoa herra kreivin\nsuosiollista puoltolausetta...\n\n-- Teillä on aivan väärä luulo hyvistä tarkoituksistani, ystäväiseni.\nVoimme olla eri mieltä muissa asioissa ja itsekunkin tulee seurata\nvakaumustaan; mutta isänmaallista mieltänne ei kukaan epäile! Uskokaa\nminua -- ja nämä sanat lausuttiin liikuttavalla vilpittömyydellä --\nminä olen teidän tosi ystävänne ja teen kaikki mitä voin teitä\npalvellakseni.\n\nLarsson vastasi lyhyellä kumarruksella, jättäen tuon\nystävyydenvakuutuksen omaan arvoonsa.\n\n-- Teillä on vihamiehiä, ystäväni, -- jatkoi kreivi; -- vihamiehiä,\njotka koettavat vahingoittaa teitä ja teidän asiaanne, Plomgren esim.;\nvoitonhimoinen mies! Minua inhoittaa mokomat miehet. Jos minuun\nluottaisitte, niin käyttäisin kaiken vaikutusvaltani tehdäkseni\nhänen hankkeensa tyhjiksi. Teidän riita-asianne, mitäs siitä\narvelette? Korkeimman tuomioistuimen jäsenet sanovat, että joudutte\nvälttämättömästi tappiolle. Ja onhan siinä puoli omaisuuttanne\nkysymyksessä?\n\n-- Suvaitseeko teidän armonne, että vielä puhumme tapulikaupungin\noikeuksista?\n\n-- Juuri siitä tahdoinkin puhella. Te ymmärrätte, että mokoma riita\nvahingoittaa teidän asiaanne samalla kuin teitä itseännekin. Teidän\nsanottaisiin pyytävän tapulikaupungin oikeutta korjataksenne rappiolle\njoutuneita asioitanne. Ja kun ollaan, niinkuin te nyt olette, isoissa\nasioissa, kun liikkeenne perustuu viljan vientiin, joka aina on\nepäluotettavaa, asianhaaroista riippuvaa...\n\n-- En ymmärrä, mitä yhteyttä yksityisillä asioillani on kunink.\nmajesteetin ja valtakunnan säätyjen päätöksen kanssa. Minä olen\nyhtiössä tukholmalaisen kauppahuoneen Årström ja Poikain kanssa ja\nvoittaisin kenties enemmän, jos Tukholma saisi pitää etuoikeutensa\nmaailmankaupassa. Mutta onhan räikeää vääryyttä kieltää uutteroita\nkaupunkeja, valtakunnan parhaita vientipaikkoja, viemästä tavaroitaan\nniihin kauppapaikkoihin, joissa saavat parhaan hinnan ... pakottaa\nniitä myymään tavaransa tukholmalaisille polkuhintaan ja ostamaan\nheiltä sillä hinnalla, minkä he näkevät hyväksi vaatia, että he\nvoittaisivat, sillaikaa kuin kaikki muut kärsivät tappioita. Sillä\ntavalla valtakunnan kauppa ei tule ikinä kukoistamaan; kaikenlainen\nliike lamautuu, köyhät kaupunkimme sortuvat, ja Tukholma imee maan\nytimet sisäänsä, saamatta siitä kumminkaan pysyväistä voittoa; sillä\nkuta enemmän maata köyhdytetään, sitä vähemmän se kuluttaa ja sitä\nvähemmän Tukholma itse ansaitsee monopolillaan.\n\nKarkea ukko lämpeni, päästyään puhumaan asiasta, jonka ajamisen hän oli\nasettanut elämänsä tarkoitusperäksi. Valtiomies kuunteli häntä\nkärsivällisesti ja leppeästi hymyillen ja jatkoi sitten mitä\nsuopeimmalla äänellä:\n\n-- Kenelle te kaikesta tästä puhutte, kunnon ystäväni? Miehelle, joka\non juuri samaa mieltä kuin te ja pitää, niinkuin tekin, tätä asiata\nkaupan ja merenkulun elinehtona. Mutta teidän vihollisenne tulevat\nmuistuttamaan sitä vastaan, että te itse olette oiva esimerkki nyt\nvoimassa olevan järjestelmän hyödystä ja tarkoituksenmukaisuudesta. He\ntulevat vastaamaan, että te itse tämän järjestelmän avulla olette\nansainnut jommoisenkin omaisuuden -- että teillä on kahdeksan laivaa\nmerellä -- että te olette Suomen suurin tavaranviejä -- että teidän\nnimenne koko kauppamaailmassa käy kullasta -- ja että te syystä kyllä\nolette ansainnut tuon kunniakkaan nimityksen: porvariskuningas...\n\n-- Sitä vähemminhän, teidän armonne, sopii minua sitten syyttää siitä,\nettä omanvoiton vuoksi puolustan meriliikkeen vapautta; -- ja näin\nsanoessaan oikaisi tuo kopea ukko itsensä päätään pitemmäksi.\n\nPresidentti Bertelsköld ei voinut aivan kokonaan salata omituista\nylenkatseellista ja pahaa ennustavaa hymyä. -- Olette oikeassa, --\nsanoi hän, -- asemanne on tätä nykyä hyvä ja riippumaton. Olette rikas,\narvossa pidetty ja mahtava, kunnioitettu, ihailtu ja kadehdittu,\nonnellinen perheenisä -- eikö niin, onhan teillä hyvin kasvatettuja,\nrakastettavia lapsia, ja niiden joukossa tytär, joka on vanhuutenne\nilo? -- Mitäpä voisi kuolevainen sen enempää elämältä vaatia? Hyvä\nLarsson, sallikaa minunkin, vanhan, yksinäisen naimattoman miehen,\nkadehtia onneanne!\n\n-- Herra kreivi, eihän nyt ole minusta kysymys...\n\n-- Juuri teistäpä onkin, ystäväni, ja samalla siitä asiasta, jota\najatte. Ajatelkaa esimerkiksi, että koko tuo harvinainen, tuo ylistetty\nonni, jota ihmiset kadehtivat ja jonka te -- tietystikin syystä kyllä\n-- luette oman uutteruutenne, viisautenne ja työkykynne ansioksi,\najatelkaa, että tuo onni on vain lentohiekalle rakennettu paperihuone,\njoka on määrätty ensimmäisen tuulenpuuskan edessä kukistumaan, kenties\njuuri samalla hetkellä kuin siitä puhelemme.\n\nLarsson katsoi häntä lujasti silmiin. Mutta noista aina hymyilevistä,\naina kylmistä kasvoista oli mahdoton saada mitään selkoa.\n\nKreivi jatkoi:\n\n-- Minä pyydän teitä, kuulkaa tarkoin, mitä minulla nyt on teille\nsanomista, ja huomatkaa tarkkaan, että minä puhun kuin ystävä ainakin,\njoka ajattelee vain teidän omaa parastanne. Ensiksikin te joudutte\noikeudenkäynnissänne tappiolle.\n\n-- Se on mahdollista.\n\n-- Se on varmaa. Ystäväni, se tulee hyvin paljon arvoanne\nvahingoittamaan. Te tulette siinä esiintymään miehenä, joka on tahtonut\n-- kuinka sanoisinkaan -- anastaa lähimmiltä sukulaisiltaan heidän\nomaisuutensa.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne!\n\n-- Kuunnelkaa minua kärsivällisesti. Minkä vuoksi panna puoli\nomaisuuttanne ja koko arvonne alttiiksi? Eikö olisi syytä heittää\nsikseen tuo häpeällinen oikeudenkäynti, joka tuottaa teille häviön?\nAjatelkaa, kuka on riitapuolenne? Seikkailija, halpa mies,\nveljenpoikani palvelija. Ja mies semmoinen kuin te sallii, että moinen\nhenkilö alentaa teidät ahnaaksi nylkyriksi! Se on mahdotonta. Meidän\ntäytyy lähettää riitaveljenne Unkarin aroille, josta hän on tullutkin.\n\n-- Kiitän teidän armoanne. Mutta koska semmoinen sovinto sitoisi minut\nvelvollisuuksiin, joita en voi täyttää, niin tahdon ennemmin antautua\nvaaralle alttiiksi, jos kerran täytyy.\n\n-- Tosiaanko? Niin, teillähän on vielä melkoinen omaisuus, johon\nveljenlastenne vaatimukset eivät ulotu. Muistelen kuulleeni, että koko\nliikepääomanne, ja kenties vähän enemmänkin, on tätä nykyä kiinni\nsuurissa viljakaupoissa Hollannissa.\n\n-- Pyydän vieläkin kerran, ettei teidän ylhäisyytenne sekaantuisi minun\nasioihini.\n\n-- Syy siihen selviää heti paikalla. Tässä on kirje, jonka tänä aamuna\nsain Hollannin ministeriltä. Hän kirjoittaa, että viljan vapaa tuonti\nAlankomaihin lakkasi 25. päivänä viime lokakuuta ja että, vastoin\nkieltoa, eräs viljalastissa oleva ruotsalainen kauppalaivasto,\ntukholmalaisen kauppahuoneen Årströmin ja Poikain omistama, lokakuun\n26. päivänä oli purjehtinut Zuiderseehen. Minä surkuttelen teitä,\nystäväni; sillä te tiedätte, kuinka kateellisia hollantilaiset ovat\nmaanviljelys-eduistaan. Ellei hallituksen onnistu sovittaa asiata, ovat\nlaivat ja omaisuus menetetyt ja otetaan takavarikkoon.\n\nLarsson puri huultansa. Nuoli oli nähtävästi raapaissut hänen\nkauppiaansydäntään. Mutta hän malttoi mielensä. -- Minä toivon, --\nsanoi hän, -- ettei Ruotsin hallitus suvaitse harjoitettavan niin\ntörkeätä väkivaltaa alamaistensa oikeutta vastaan.\n\n-- Mitä voimme tehdä? Muistattehan, kuinka kurjiin tekosyihin nojautuen\nenglantilaiset anastivat aluksemme Kaarle XI:n aikana, ja kuitenkin\nRuotsin mahtavuus silloin oli ylimmillään. Amsterdamin herrat ovat\nkovin kateellisia, ja minä pelkään, ettei Ruotsilla ole voimaa saada\nalamaistensa vaatimuksia huomioon otetuiksi. Te, joka haluatte rauhaa\nmihin hintaan hyvänsä, ettehän toki te tahtone aloittaa sotaa Årströmin\nja Poikain viljalaivaston tähden.\n\n-- Teidän armonne, jos niin hävytöntä väkivaltaa saadaan\nharjoittaa ilman ankaraa, Ruotsin hallituksen puolelta tapahtuvaa\nkorvausvaatimusta, niin tämä katala hallitus ei ansaitse, että\nkunniallinen mies tuhlaa sanaakaan sen puolustukseksi taikka äyriäkään\nsen kannatukseksi.\n\nPresidentti naurahti: juuri siihen hän tahtoi tulla. -- No, minusta on\noikein hauskaa, hyvä Larsson, -- sanoi hän, -- kerran kuulla teidänkin\nlausuvan järjellisiä mielipiteitä meidän valtiollisesta tilastamme. Te\nnäette, minne olemme joutuneet tuon hallituksen johtamina, joka alentaa\nmeidät meidän omissa ja ulkomaalaisten silmissä. Ja juuri tuota\nhallitusta te puolustatte porvarissäädyssä! Ei, ystäväni, meidän on\nsaatava muutos aikaan, ja jos se kauemmin viipyy, niin on teidänkin\nasianne hukassa. Uuden hallituksen ensimmäisenä huolena on oleva\nhankkia kaikille oikeutta ja käyttää tuimia sanoja ulkomaisten valtain\nmahdottomia vaatimuksia vastaan.\n\nLarsson mietti vähän aikaa. Sitten hän sanoi: -- Minä luulen tuntevani\nkreivi Hornin; on mahdotonta, että hän jättäisi tämän asian huomioonsa\nottamatta.\n\nTaas naurahti valtiomies. -- Minä epäilen, nähneekö kreivi Horn hyväksi\npuuttua teidän asioihinne. Hänellä on tätä nykyä tarpeeksi tekemistä\nomissa asioissaan.\n\n-- Hänen pitää, hänen täytyy kuulla minua.\n\n-- Entä jos hänen virkaeronsa vain odottaa kuninkaan allekirjoitusta?\n\n-- Niin puhuttelen kreivi Bondea.\n\n-- Entä jos hänen virkaeronsa odottaa säätyjen allekirjoitusta?\n\n-- Kreivi Hårdia!\n\n-- Sama seikka.\n\n-- Olkoon sitten. Mutta ennenkuin olen täydellisesti vakuutettu, en\nmuuta mielipiteitäni porvarissäädyssä.\n\n-- Vai niin. Tehkää niinkuin tahdotte. Minä olen neuvonut teitä kuin\nystävä, mutta te katsotte paremmaksi joutua sekä häpeään että\ntäydelliseen häviöön. Mutta voittehan joka tapauksessa lohduttaa\nmieltänne perheellisellä onnellanne ... lapsillanne...\n\n-- Olen jo kerran ennen sanonut teidän ylhäisyydellenne, etten myy\nvaltiollista vakaumustani. Uhkaukset ja imartelut eivät minuun pysty.\nOnko jotakin muuta, millä voin teitä palvella?\n\n-- Ei. Taivas varjelkoon minua tahtomasta järkyttää valtiollisia\nmielipiteitänne... Mutta koska tulin lapsianne maininneeksi, sallikaa\nminun, hyvä Larsson, tehdä vielä yksi kysymys, -- ja nyt vetäytyi\nkreivin suu mitä leppeimpään hymyyn. -- Toivon teidän tyttärenne voivan\nhyvin? Mikä ihastuttava olento; oikein ihailin hänen tanssiaan\nnaamiaisissa kreivi Tessinillä.\n\n-- Herra kreivi erehtyy. Nuorin tyttäreni on vielä lapsi eikä hänellä\nole ollut kunniata päästä niin ylhäiseen seuraan.\n\n-- Mitä, ystäväiseni? Kyllähän tiesin teidän olleen osallisena\ntuossa pienessä ihastuttavassa seikkailussa, mutta en luullut teidän\nenää tahtovan pitää tytärtänne tuntematonna. Muutoin koko Tukholma ei\npuhu mistään muusta kuin neiti Larssonista ja hänen sievästä,\nkuninkaallisten edessä tanssimastaan katrillista, jossa hän näytteli\nKevään osaa. Minun täytyy tunnustaa, että kreivi Tessin ja hänen\nmajesteettinsa itse hiukan hämmästyen kuulivat, että kutsumaton vieras\nnoin kunnioitti seuraa läsnäolollaan...\n\n-- Teidän ylhäisyytenne, se on hävytöntä panettelua! -- Viimeinen,\nhyvästi tähdätty nuoli alkoi jo tunkeutua porvariskuninkaan sydämen\nympärillä olevan jääpanssarin läpi.\n\n-- Mutta, rakas Larsson, miksi kieltää vähäistä viatonta leikintekoa?\nKaunis tyttö voi sallia itselleen pieniä ylimääräisiä huvituksia, joita\nmeidän valistuneen aikamme ei sovi niin ankarasti tuomita. Näittehän\nitsekin, kuinka suloinen, kuinka rohkea hän oli. Oi, se oli mainiota!\nTeidän kasvatuksestanne olisi kunniata hovinaisellekin.\n\n-- Kun sanon teidän ylhäisyydellenne, että se on valhe, niin ei pitäisi\nminun tarvita sitä kahdesti sanoa, -- vastasi Larsson ylen suuttuneena\nja levottomana.\n\n-- Niinkuin tahdotte! Kysykää kuitenkin keneltä tahansa, jonka kadulla\nkohtaatte, mistä asiasta aina eilisestä asti puhutaan. Koko maailma\ntietää, että juuri minun veljenpoikani onnistui pelastaa tyttärenne\nahdingosta. Siitä en sano mitään. Minä hyväksyn hänen makunsa.\n\n-- Hävyttömiä herjauksia! Oo, te luulette siis, suurisukuiset herrat,\nvoivanne rankaisematta polkea porvarien kunnian jalkainne alle?\n\n-- Älkää kiivastuko! Kuka nyt kunniasta puhuu? Mutta oletteko sattunut\nkuulemaan, missä tyttärenne nyt on?\n\nLarsson säpsähti. Hänelle alkoi selvitä, että hänen rakastettu\nlapsensakin voisi joutua niiden salahankkeiden uhriksi, joihin häntä\nkiedottiin. Hänen silmänsä liekehtivät. -- Mitä teidän ylhäisyytenne\ntietää tyttärestäni? -- kysyi hän tuimasti.\n\n-- Mutta malttakaahan toki mielenne! Tyttärenne voi luultavasti hyvin.\nKuulin vain sattumalta, että hän tänään oli lähtenyt ratsastamaan erään\nnuoren, hiukan huonomaineisen miehen, Sagerin kanssa, syödäkseen\npäivällistä useiden iloisten nuorten herrain kanssa Espanjan\nravintolassa.\n\n-- Minun lapseni! Minun Esterini! -- vaikeroi onneton isä käsiään\nväännellen. Hän muisti tuon ratsastuksen ja uskoi nyt kaiken todeksi.\n\n-- Ravintolassa, -- jatkoi kreivi säälimättä, -- lienee noussut riita\nsiitä, kenellä oli suurin oikeus teidän tyttärenne suosioon. Nuori,\nkuuma veri kuohahtaa; voitte arvata, kuinka sitten käy. Syntyi\nkaksintaisteluja pari kolme -- eräs parooni Krauser lienee kaatunut, ja\nteidän tyttärenne sanotaan paenneen erään toisen herran kanssa. Tämä\nkaikki tapahtui tuskin tunti sitten. Sain siitä kuulla juuri vähän\nennen kuin tulitte. Te voitte olla huoleti. Mikäli tiedän, ei\ntyttärellenne ole mitään vahinkoa tapahtunut.\n\n-- Ei mitään vahinkoa! -- huusi isä täydessä vimmassa ja astui uhaten\nkreiviä kohti. -- Kelvoton ihminen, ottakaa kaikki, mitä minulla on --\nah, johan olette ottanutkin! mutta antakaa minulle Esterini, minun\nlapseni, minun rakastettu lapseni takaisin!\n\nKreivi soitti kelloa ja virkkoi kamaripalvelijalle: --  Taluta\nvaltiopäivämies varovasti portaita alas; häntä pyörryttää.\n\nLarsson tyyntyi. -- Herra kreivi, -- sanoi hän vielä vapisevalla\näänellä, -- teidän pitäisi muistaa, miten kävi Maria Larssonin[18] ja\nmikä kunniallinen osa teillä oli siinä jutussa. On olemassa sallimus,\njoka kostaa halpain kärsimän vääryyden mahtavimmillekin.\n\n-- Mutta hyvä ystäväni...\n\n-- Älkää herjatko minua ystävyydellänne, herra kreivi! Tästä hetkestä\nalkaen olemme veriviholliset.\n\nJa porvariskuningas meni vielä jäykempänä kuin oli tullut, vähääkään\nkoukistamatta taipumatonta niskaansa.\n\n\n\n\n28. KREIVI HORNIN KUKISTUMINEN.\n\n\nMe tahdomme nyt, päinvastoin kuin mitä maailmassa on tapana, kääntää\nsilmämme nousevasta auringosta laskevaan, niistä, jotka kiipeävät\nnykyhetken olkapäille, niihin, jotka sortuvat sen painon alle. Huomaa,\nettä puhumme menneistä ajoista ja sortuvasta suuruudesta -- ylevästä ja\nkunnioitusta herättävästä sortuessaankin -- emme noista pikku\nmatelijoista, joita ajan tuulet ovat ansiotta kukkuloille nostaneet,\npuhaltaakseen heidät seuraavassa hetkessä takaisin heidän oikealle\npaikalleen.\n\nJa missä suomalaiset lukevat näitä kertomuksia, huomatkoot, että Arvid\nHorn oli suomalainen mies, suurin valtiomies, mikä tähän asti on\nsyntynyt Pohjanlahden idänpuoleisessa maassa.\n\nMe astumme toiseen työhuoneeseen, yhtä komeaan ja vielä loistoisampaan\nkuin presidentti, kreivi Torsten Bertelsköldin on. Mutta tämä huone\nnäyttää kaikessa komeudessaan vanhalta; tomua on tauluilla, tomua\nrintakuvilla, tomua komeilla kirjoilla, tomua hienoilla, silkillä ja\nsametilla päällystetyillä huonekaluilla. Uutimet riippuvat raskaina\nikkunain edessä ja pimittävät huonetta; matot ovat niin pehmeät kuin\npelkäisi huoneen asukas pienimmänkin askelen äänen itseänsä\nhäiritsevän. Vaikka rakastaakin loistoa ja mukavuutta, ei isäntä ole\nmoneen aikaan sallinut tomutettavan eikä siivottavan työhuonettaan; hän\nei siedä, että pienintäkään huonekalua liikutetaan, että pienintäkään\npaperilappua siirretään paikaltaan. Hän on vanhoillinen yksin\njokapäiväisen elämänsä pikkutavoissakin, ja hänellä on oikeus olla\nsellainen; hän on 70-vuotias ja nuorena ollessaan hän auttoi Kaarle\nXII:ta sen ajan tavalla pölyttämään ja siivoamaan pohjolan valtakuntia.\n\nNyt istuu kreivi Arvid Horn vanhana ja raihnaisena täyden työpöytänsä\nääressä. Kellon koneisto ei vielä ole seisahtunut; hänen sihteerinsä on\nvast'ikään mennyt kantaen kirjeitä, puolet Euroopan hallituksille ja\npuolet Ruotsin ja Suomen virkakunnille. Vielä muutamia minuutteja\nsitten mietti tämä vanha valtiomies uusia valtiollisia tuumia\nvaltakunnan menestyksen turvaamiseksi, rauhallisia hankkeita antaakseen\nviljelyksen valloittaa uusia aloja 1721 vuoden paljon supistuneiden\nrajain sisällä. Vielä äsken hän oli isänmaansa valtiollisen elämän\nsielu ja se, joka vakavalla kädellä piteli valtion ohjia, hilliten\nintohimoja ja sovitellen niitä monia keskenään vihamielisiä ja\nristiriitaisia pyyteitä, jotka uhkasivat ja koettivat hävittää\ntoisiaan. Mutta nyt oli hän heittänyt maailman kuorman hartioiltaan;\nhän oli väsynyt, hän etsi lepoa sielulleen ja hänen edessään oli Kaarle\nXII:n Raamattu avattuna. Mitä hän luki siitä? Se oli Salomon Saarnaajan\nensimmäinen luku:\n\n\"Kaikki on turhuutta! Mitä hyötyä ihmisellä on kaikesta vaivannäöstään,\njolla hän itseään rasittaa täällä auringon alla? Miespolvi menee, ja\ntoinen tulee; mutta maa pysyy ikuisesti samalla kannalla. Aurinkokin\nnousee ja aurinko laskee, ja rientää taas paikkaansa, josta hän nousee.\nTuuli kulkee etelään ja kiertää pohjoiseen, kulkee alinomaa kääntyellen\nja kierroksilleen palaten. Kaikki purot laskevat mereen, mutta meri ei\ntäyty; sinne, minne purot laskevat, ne aina uudelleen palaavat. Kaikki\noliot rasittavat itseään, enemmän kuin kukaan voi sanoin ilmaista:\nsilmä ei tule kyllikseen nähneeksi, eikä korva riittämään kuulleeksi.\nMitä on ollut, sitä tulee olemaan, ja mitä on tapahtunut, sitä tulee\ntapahtumaan edelleenkin, eikä ole mitään uutta auringon alla. Jos on\njotakin, josta saattaisi sanoa: 'Katso, tämähän on uutta!' niin sitä on\nollut jo olemassa niinä aikakausina, jotka ovat olleet ennen meitä. Ei\nmuisteta entisaikalaisia, mutta ei tulevaisuudessakaan eläviä muisteta\nmyöhemmin elävien kesken.\"\n\nNäitä sanoja lukiessaan vajosi vanhuksen kunnianarvoisa pää käden\nvaraan. Hänen elämänsä seitsemänkymmentä, hänen valtansa kolmekymmentä\nvuotta kulkivat kuin uni hänen ohitsensa, ja hän toisti Saarnaajan\nsanat: \"Kun käännyin tarkastamaan kaikkia tekojani, jotka käteni olivat\ntoimittaneet, ja vaivaa, jota olin niistä nähnyt, niin katso: kaikki\noli turhaa ja tuulen tavoittelemista, eikä siitä ole edunerää auringon\nalla.\"\n\n-- Kaikkiko? -- kysyi hän itseltään. Ja taas vastasi hän itse: --\nTyhjyyttä, turhuutta, katoavaisuutta!\n\nSitten sattuivat hänen silmänsä erääseen toiseen kirjaan, joka oli auki\neiliseltään. Siinä olivat Senecan teokset. Niistä oli avattuna eräs\npaikka, joka sopi yhteen Saarnaajan sanain kanssa ja kuului:\n\n\"_Quosdam, cum per mille indignitales in usum dignitatis subrepserint,\nmisera subit cogitatio, ipsos laborasse in titulum sepulchri_.\" Se on:\n\"Muutamia, jotka tuhansilla häpeällisillä keinoilla ovat korkeihin\narvosijoihin madelleet, kohtaa yht'äkkiä se surkea ajatus, että he itse\novat sepittäneet hautakirjoituksensa.\"\n\n-- Mitä? -- huudahti hän. -- Olenko minäkin niitä, jotka syntyivät\nmaassa matelemaan ja jotka ovat luikerrelleet valtaan, jota olivat\nkelvottomat pitämään? Kaiken elämäni teot, nuoruuteni taistelut\nkuninkaan ja isänmaan puolesta -- miehuuteni vaivat, ja tämä vapaa\nvaltiomuoto, jonka olen perustanut, jota olen vahvistanut ja\nylläpitänyt Ruotsinmaassa -- eikö tämä kaikki olekaan muuta kuin\nkirjoitus omalla haudallani?\n\nHän kohautti ajatuksissaan olkapäitään ja vaipui synkkiin mietteisiin.\nAh, mikäpä elämä on niin tahraton, ettei joskus jokin raskauttava omain\npuutteiden, omain heikkouksien tunne herää jaloimmassakin sydämessä ja\nhäiritse sitä itseluottamusta, joka joskus kenties paisui liian\nkorkealle, sitä suurten aatteiden, suurten tekojen tietoisuutta,\njonka kenties ylpeämpinä hetkinä teki mieli jumaloida omaa itseänsä!\nTuo suuri, mainehikas, nerokas mies oli tällä hetkellä paljon\nsurkuteltavampi kuin päiväläinen, joka laskee kaiken vaivansa hedelmän\nsen viikkopalkan mukaan, minkä hän lauantai-iltana saa. Tämä köyhä\ntyömies näkee toki tuloksen työstään; kreivi Horn näki isänmaansa eri\npuolueiden raatelemana, näki itsensä harmaantuneena ja voimatonna -- ja\nhän kysyi itseltään: mitä varten minä olen elänyt?\n\nSilloin avattiin ovi, aivan hiljaa, niinkuin tapa oli tässä talossa, ja\nkamaripalvelija ilmoitti presidentti, kreivi Bertelsköldin. Vanhan\nvaltiomiehen otsa synkistyi uhkaavaksi ukkospilveksi; kuitenkin hän\nsanoi: -- Kreivi on tervetullut.\n\nJa sisään astui varovasti, ikäänkuin sairashuoneeseen, hänen entinen\noppilaansa, joka oli ylennyt mestaria mahtavammaksi ja joka nyt -- sen\ntiesi kreivi Horn hyvin kyllä -- oli sen salaliiton johtaja, joka kauan\noli hänen kukistumistaan valmistanut. Molemmat herrat tunsivat\ntoisensa, mutta vaikka aika oli paljon heidän suhdettaan muuttanut, oli\nsiinä kumminkin jäljellä vielä paljon mestarin etevämmyyttä toisella ja\noppilaan arkuutta toisella puolen. Oli vain yksi ainoa kuolevainen,\njota kohtaan kreivi Bertelsköld tunsi kunnioitusta, eli oikeammin\nsanoen pelkoa, jota eivät iva eikä viekkaus koskaan voineet\ntäydellisesti voittaa, ja se ainoa oli hänen herransa ja mestarinsa,\nkreivi Arvid Horn.\n\nJa kuitenkin hän oli nyt -- kenties luullen, ettei se kenellekään\nmuulle onnistuisi -- ottanut ylen vaikean asian ajaakseen, oli ottanut\ntaivuttaakseen tämän vanhan valtiomiehen vapaaehtoisesti astumaan alas\nkorkealta asemaltaan valtakunnan hallitusmiehenä ja jättämään valtansa\nhattujen käsiin.\n\nHän aloitti keskustelun hyvin varovasti kysellen muutamin osaa ottavin\nsanoin hänen ylhäisyytensä terveydentilaa, niinkuin tämä olisi ollut\nhänen siellä käyntinsä ainoana ja hyvin luonnollisena tarkoituksena.\nKoko Ruotsi, niin vakuutti hän, oli levottomuudekseen kuullut, että\nhänen ylhäisyytensä pitkälliset vaivat maansa onnen edistämiseksi\nolivat synnyttäneet ruumiillisen väsymyksen, joka, toivoi hän, ei\nkumminkaan estäisi hänen ylhäisyyttänsä _vielä useita vuosia_\neteenkinpäin omistamasta kypsynyttä kokemustansa isänmaan\npalvelukseksi.\n\n-- Suokaa anteeksi, -- keskeytti hänet kreivi Horn tuolla tunnetulla,\nylhäisen ylpeällä äänellä, jota oppilas niin hyvin osasi matkia _omia_\nkäskynalaisiaan puhutellessaan, -- onko minulla kunnia nähdä herra\nkreivi luonani yksityisenä ystävänä, vaiko ritarihuoneen asiamiehenä?\n\nPresidentti vakuutti tulleensa ainoastaan omasta puolestaan\ntiedustelemaan hänen ylhäisyytensä terveydentilaa.\n\n-- Se ilahuttaa minua. Muuten voisin ajatella, että olen jo elänyt\nliian kauan ja että herrat jo ovat käyneet malttamattomiksi. Kreivin on\nlaita toisin. Mutta minä käyn vanhaksi sekä ystävilleni että\nvihamiehilleni. Kun on, niinkuin minulla, arpia kahdelta\ntappotanterelta, ei voi pysyä iankaikkisesti ripeänä. Väinäjoella\nsaamani haava tuntuu usein, mutta kenties voisin sen unohtaa, ellei\nminua eräällä toisella taistelutanterella ahdistettaisi sekä edestä\nettä varsinkin takaa. On eräs asia, josta vanha soturi kärsii pahemmin\nkuin luuvalosta, ja se on eduskunta.\n\n-- Herjaukset eivät ikinä voi himmentää...\n\n-- Herjauksista älkäämme puhuko. Ne tekevät meille saman palveluksen\nkuin hehkuvat kuulat, joilla muinoin lämmitimme telttojamme\ntalvisaikana Puolassa: kaikki riippuu siitä, miltä kannalta sitä\narvostellaan. Mutta kuinka edistyy asia ritarihuoneessa? Joko meistä\nkohta päästään?\n\n-- Teidän ylhäisyytenne, ritarihuone samoin kuin muutkin säädyt\nymmärtää täysin arvostella teidän ylhäisyytenne suuria ansioita.\n\n-- Jättäkäämme kohteliaisuudet, heittäkäämme nuo ulkoläksyt. Minä\nkysyn, kuinka pitkälle on käsitelty Venäjän kanssa uudistamamme\nsopimuksen takia tehtyä syntiluetteloamme. Mehän olemme menetelleet\nvastoin salaisen valiokunnan määräystä, eikö niin? Ja vikamme ei vähene\nsiitä, että valiokunnan määräykset olivat sinetillä suljetut ja\nodottivat asiain käännettä, jota meidän mielestämme ei tullutkaan.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne tietää paremmin kuin minä, että sopimusta\nVenäjän kanssa todellakin on katsottu loukkaukseksi, miltei\nsodanjulistukseksi Ranskalle, ja että säätyjen enemmistö tulee\nvaatimaan neuvoskuntaa edesvastuuseen -- niinkuin myös salainen\nvaliokunta katsoo ajan soveliaaksi liitontekoon Turkin kanssa,\napuvarain saamiseen Ranskalta ja sotaan Venäjää vastaan. Arvellaan\nvelvollisuuden vaativan jotakin uskaltamaan valtakunnan kunnian ja\nitsenäisyyden vuoksi sekä myöskin menetettyjen maakuntain takaisin\nottamiseksi.\n\n-- Mitä? Ajanko soveliaaksi? Sentähden, että tuo seikkailija, tuo\nBonneval Konstantinopolissa uskottelee teille kaikenlaisia lastensatuja\nliitosta Turkin kanssa! Kunnia ja itsenäisyys, jotka täytyy ostaa\nRanskan apuvaroja kerjäämällä! Menetetyt maakunnat, joita poikanulikat\nlähtevät valloittamaan ilman armeijaa ja sotatarpeita, ilman laivastoa\nja rahaa! Oletteko siis niin varmoja siitä, hyvät herrat, ettei Ruotsin\nleijonamme moiseen rotanloukkuun joutuessaan vielä saa hellittää\nmuutamia palasia kuluneesta nahastaan? Ja missä on teillä se nerokas\nsotapäällikkö, joka on raivaava teille tien noihin tarumaisiin\nvoittoihin? Kyllä ymmärrän: sanokaa Lewenhauptille terveisiä eräältä\nKaarle XII:n sotilaalta, ettei maita valloiteta suurilla sanoilla.\nSanokaa hänelle, että tarvitaan toisenlaista taitoa saadakseen voittoja\ntappotanterella, kuin voittaakseen hyvä-huutoja puhujalavalla.\n\n-- Minä pyydän teidän ylhäisyyttänne olemaan vakuutettu siitä, että\nkiukku neuvoskuntaa kohtaan, syystä tahi syyttä, on sangen suuri; mutta\nmitä teidän ylhäisyyteenne tulee, on velvollisuuden vaatima kunnioitus\naina...\n\n-- Joutavia, kuka minusta puhuu...\n\n-- Ja ellei tuo äskettäin tehty onneton ilmoitus Tanskan\nlähettiläälle...\n\n-- Selittäkää tarkemmin! Tanskan lähettiläälle?\n\n-- Niin, minä en voi sitä salata, että sen kiireellisyyden, millä\nteidän ylhäisyytenne on rientänyt ilmoittamaan Tanskan lähettiläälle\nsiitä sopimuksesta, jonka teidän ylhäisyytenne äskettäin on tehnyt\nRanskan kanssa, luullaan vahingoittavan viimeksimainitun vallan kanssa\ntehtävää liittoa, ja muutamat teidän ylhäisyytenne vihamiehistä\nuhkaavat tämän johdosta nostaa kanteen teidän ylhäisyyttänne vastaan.\n\n-- Mitä? Mekö pyytäisimme Ranskalta lupaa saada kääntyä toisen vallan\npuoleen asioissa, jotka koskevat meidän omia etujamme? Vai niin, hyvät\nherrat! Siis on tultu niin pitkälle, että maa, joka sanoo olevansa\nvapaa ja itsenäinen, ei tohdi virkkaa sanaakaan ilman tuon n.s.\nliittovaltansa suostumusta.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne vihamiehet...\n\n-- Mitä vihamieheni minua liikuttavat? Kysymys on siitä, onko\nvaltakunnan johto uskottava kavalajuoniselle Parisissa olevalle\nkardinaalille vai Konstantinopolissa olevalle rappiolle joutuneelle\nmaankiertäjälle.\n\nJa tuo vanha, äsken raihnainen mies käveli kiivaasti kuin nuorukainen\nedestakaisin pehmeällä matolla. Yht'äkkiä hän seisahtui Bertelsköldin\neteen, katsoi häntä terävästi silmiin ja kysyi: -- Kuka tulee minun\njälkeläisekseni? Tekö vai Gyllenborgko?\n\nBertelsköld vastasi maltillisesti: -- Säästäköön meitä taivas siltä\nkysymykseltä vielä monta vuotta! Mutta jos teidän ylhäisyytenne\npitkälliset vaivat oikeuttaisivat ikävöityyn lepoon -- jos todellakin\nsyytös, jonka naurettavaisuuden teidän ylhäisyytenne on nähnyt hyväksi\nniin selvästi osoittaa, täyttäisi teidän ylhäisyytenne mielen\noikeutetulla närkästyksellä, niin olkaa kumminkin vakuutettu siitä,\netten suinkaan minä -- minä, jolla on ollut kunnia palvella teidän\nylhäisyytenne johdolla ja joka saan teidän ylhäisyytenne opastusta\nkiittää siitä kokemuksesta, mikä minulla kenties voi olla\nvaltiollisissa asioissa -- etten suinkaan minä pyri sijalle, jossa\nedeltäjän maine välttämättömästi on himmentävä hänen jälkeläisensä,\nkenen hyvänsä.\n\nKreivi Horn sai näiden korulauseiden kestäessä aikaa malttaa mielensä.\nHän kävi taas istumaan ja lausui kylmästi: -- Sanalla sanoen, te siis\naiotte tehdä minut tarpeettomaksi.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne, nuo epäluulot...! -- Ja Bertelsköld oli\ntekevinään lähtöä, muka närkästyneenä siitä, että hänen hyviä\ntarkoituksiaan oli uskallettu epäillä. Mutta Horn jatkoi:\n\n-- Herra kreivi -- puhukaamme peittelemättä. Minä surkuttelen maatani\nsentähden, että se muutamain harvain vallanhimon, muutamain harvain\nkunnianhimon tähden tulee viskattavaksi vapauden ja edistyksen\nrauhalliselta uralta arveluttaville syrjäpoluille, missä vanha silmäni\nnäkee vain vaaroja ja nöyryytyksiä. Mieleni tekisi surkutella\nitseänikin, koska minun ei ole onnistunut kasvattaa muullaisia\nvaltiomiehiä kuin taitavia vehkeilijöitä ja kuohahtelevia\npolitikoitsijoita, joiden näköpiiri ulottuu tuskin heidän miekkansa\nkärkeen. Kuitenkin on minulla syytä kiittää teitä eräästä asiasta,\nherra kreivi -- ja minä kiitänkin teitä siitä. Te olette nostanut\nkuorman sydämeltäni. Kas tässä! -- Ja samassa hän osoitti sitä Senecan\nkirjan paikkaa, joka vast'ikään oli saattanut hänet niin miettiväksi ja\nalakuloiseksi.\n\nSeneca ei ollut mikään tuntematon suuruus kreivi Torsten\nBertelsköldille; mutta hän oli jo ammoin unohtanut tuon mietelmän. Hän\nantoi kirjan takaisin virkkaen pilkallisesti, että se epäilemättä oli\nhyvinkin opettavainen kirja.\n\n-- Niin onkin! -- jatkoi Horn niin ylevällä suuruudella, että\npilkkanauru katosi vastustajan huulilta. -- Kas siinä yksi noita\najatelmia, joita muinaisajan viisaus linkoaa vuosituhansien läpi\nalhaisen kunnianhimon julkeata otsaa kohti! Tahdon nyt sanoa teille,\nkreiviseni, minkätähden kiitin teitä. Luulin jo hukkaan eläneeni. Ja\nvähäiseltä se näyttäköönkin Kaikkivaltiaan edessä, mitä heikko käteni\non toimittanut. Mutta kun vertaan tekojani teidän tekoihinne, hyvät\nherrat jälkeläiseni, silloin tunnen olevani oikeutettu sanomaan teille,\njotka hätäilette minusta päästäksenne: minä olen nostanut Ruotsin\nvaltakunnan sen syvimmästä alennustilasta, kuolemanhädästä ja häviöstä\nvarallisuuteen, arvoon ja ulkonaiseen itsenäisyyteen. Minä olen\ntemmannut sen itsevaltiuden kahleista, kun se virui voimatonna, verta\nvuotavana ja muserrettuna, Görtzin ja hänen kätyriensä saaliina, jotka\ntallasivat sitä jalkainsa alle, ja olen antanut sille takaisin sen\nikivanhan vapauden, 1734 vuoden lain ja sen, mikä on kaikkia lakeja\nparempi: kunnioituksen omaa itseään kohtaan. Minä olen ottanut sen\nvastaan toivottomana rauniona; minä annan sen takaisin valtakuntana,\njolla on elinvoimaa ja jolla on tulevaisuutta. Hyvät herrat, mitä\naiotte tästä lapsestani tehdä -- mitä aiotte tehdä siitä valtakunnasta,\njonka teille jätän?\n\nBertelsköld ei vastannut. Tällä kertaa oli hänen latinansa lopussa.\n\nKreivi Horn jatkoi:\n\n-- Oli hetki semmoinenkin, jolloin tuon vanhan roomalaisen sanat\nsattuivat minuun kuin totuuden terävä miekka, seisoessani elämäni\npäämaalissa, ja minä kysyin itseltäni, olivatko keinoni aina olleet\nkaikista parhaat -- enkö ollut minäkin työskennellyt tyhjän,\nviheliäisen arvonimen vuoksi, joka tulisi olemaan hautakirjoitukseni.\nTosin täytyy minun tunnustaa, että tuolla ylhäällä asuvan suuren\ntuomarin edessä minä olen yhtä vähän puhdas kuin kukaan toinenkaan\nkuolevainen, täynnä puutteita ja turhuutta. Mutta jos vertaan itseäni\nteihin, hyvät herrat jälkeläiseni, silloin on minulla jonkinlainen\noikeus sanoa teille: minä en ole hiipinyt valtaan sysäämällä\nedeltäjääni pois tieltäni! Minä en ole pysytellyt pinnalla valheen ja\nkavaluuden avulla; en ole katalilla juonilla pettänyt kuningastani ja\nisänmaatani, nauttiakseni vallasta niin kauan kuin mahdollista ja\nkopeillakseni jonakin tämän maailman mahtavana. Ei, hyvät herrat! Sille\nsijalle, jossa olen ollut, ovat maailman myrskyt ja valtiollinen\nvälttämättömyys minut nostaneet; minä olen pysynyt sillä sijalla niin\nkauan kuin minulla on ollut selvä tietoisuus siitä, että olen ollut\nisänmaalleni hyödyllinen, eikä minua _kukisteta__ siltä sijalta,\nniinkuin teidät kerran kukistetaan -- minä _poistun vapaaehtoisesti_,\nkun näen tarkoituksiani väärin selitettävän, voimani murtuneen, ja minä\npoistun vapaana, vapaiden kansalaisten ympäröimänä miehenä siltä\nkukkulalta, jolle kohosin taistellessani yksinvaltaa vastaan, joka\nminun toimestani nostettiin kaikkien hartioilta. Kas siinä, kreiviseni,\nsyy minkätähden kiitän teitä; ja nyt on teidän vapaassa vallassanne\nmenetellä niinkuin hyväksi näette. Tänä päivänä jätän eronhakemukseni.\n\nKreivi Bertelsköld aikoi sanoa jotakin, mutta ei saanut sanaa suustaan.\nHän seisoi kuin koulupoika vanhan opettajansa patukan edessä, ja hän\npoistui äänetönnä, nöyryytettynä, raivoissaan, mutta samalla myöskin\ntyydytetyn koston ja saavutetun voiton pilkkanauru huulillaan.\n\nJa yksin jäätyään palasi kreivi Arvid Horn Kaarle XII:n raamatun\nääreen, laskeakseen menetetyn valtansa Hänen jalkainsa juureen, jolla\non taivas valtaistuimena ja maa jalkalautana.\n\n\n\n\n29. ESTER LARSSONIN PAKO.\n\n\nKun nuori tyttö ja hänen suojelijansa ensin ajaa karauttivat isoa tietä\nmyöten Hornin tullista, eivät he luultavasti kumpikaan oikein\nkäsittäneet tämän yrityksensä vaaraa. Sen vain Ester selvästi ymmärsi,\nettei hän tahtonut, ettei hän tohtinut palata Tukholmaan, jossa häntä\nniin törkeästi oli häväisty ja jossa hän nyt oli yleisenä\npuheenaiheena, eikä isänsä luo, jonka ankaruus oli yhtä raudankova\nerehdyksen rankaisemisessa kuin hänen rakkautensa oli ollut liioiteltu\nlempilapsen hemmottelemisessa. Kuinka olikaan hän kohdellut Maria\nLarssonia, Esterin orpanaa, joka anoi hänen suojelustaan ja otettiin\nvastaan niin, että hän ennen hyppäsi ikkunasta ulos talviyöhön kuin jäi\nsetänsä taloon! Ester oli lapsena kuullut sisarensa Veronikan kertovan\ntästä julmasta tapauksesta; se oli käynyt kovasti hänen sydämelleen.\nHänen rikoksensa oli suurempi kuin orpanan ja häntä odotti nyt\nrangaistuskin sen mukaan. Sentähden oli hänen ainoa selkeä ajatuksensa\nvain se, että hänen täytyi paeta, paeta; mutta minne, sitä hän ei\ntiennyt.\n\nMolemmat nuoret ratsastivat alussa ääneti rinnakkain. Bertelsköld, joka\noli vanhempi ja kokeneempi, toipui kohta asiata tyynemmin miettimään ja\nlausui arvelunaan, että Ester ehkä tulisi katumaan pakoaan; eikö olisi\nehkä parempi, että he ajoissa kääntyisivät.\n\nNuori tyttö vastasi kiivaasti, että Bertelsköld kääntyköön, jos niin\ntahtoo. Hän ei millään ehdolla palaa Tukholmaan.\n\n-- No niin, -- sanoi nuori mies, -- olemme siis tästä hetkestä alkaen\nveli ja sisar. Luottamuksesi olen pitävä pyhänä ja todistukseksi siitä\ntahdon viedä sinut äitini luo.\n\nRatsastusta jatkettiin. Alkoi tulla pimeä, ja ilta kävi yhä\nkylmemmäksi. Ilokseen ennättivät he sinä iltana Mariefrediin.\n\nTänne yöpyminen oli kuitenkin vaarallista, sillä Larsson oli varmaankin\nkoettava kaikki keinonsa, saadakseen kadonneen tyttärensä takaisin.\nBertelsköld toimitti sentähden niin, että ratsut lähetettiin takaisin\nTukholmaan, osti reen ja lämpimämmän päällysvaatteen Esterille, ja he\njatkoivat kulkuansa kyytihevosella yötä myöten Nyköpingiin. Täältä\nlähetettiin sanansaattaja Norrköpingiin ja niin edelleen etelään päin,\nja Malmöhön lähetettiin kirje, jossa tiedusteltiin tilaisuutta päästä\nTanskan puolelle. Tämä kaikki sitä varten, että takaa-ajajat eksyisivät\njäljiltä. Pakolaiset lähtivätkin sitä tietä kaupungista, mutta puolen\npenikulman päässä sieltä he poikkesivat oikeaan käteen Örebrohon\nvievälle tielle. He kulkivat nyt tehtaanhoitajana ja hänen sisarenaan,\njotka muka matkustivat Säteristä erääseen Noran vuoristossa olevaan\ntehtaaseen, ja heidän onnistui saada matkatoverikseen eräs puhelias ja\nurhakka örebrolainen teurastajamatami, joka oli käynyt Tukholmassa\nvuotia myymässä.\n\nTämä kunnioitettava kansalainen ei voinut näin hyvän tilaisuuden\nsattuessa olla jo ennen kotiin tuloaan keventämättä sydäntään kaikkien\nniiden Tukholman uutisten taakasta, joita hän nyt maaseudulle kuljetti.\nLähinnä talin ja vuotain hintoja, joilla hänen kertomuksissaan oli\nainainen etusija, seurasi hiukkanen valtion asioita, koska eukko kuului\nhattupuolueeseen siitä luonnollisesta syystä, että kun oli sota, niin\noli sotamiehiä, ja kun oli sotamiehiä, niin näille sotamiehille piti\nolla saappaita ja reppuja, mistä taas voi olla vähän rahan tuloa\nköyhille kansalaisille näinä kalliina aikoina. Sen pitemmälle ei eukon\nluvunlasku ulottunut. Tästä taas oli hyvä päästä päivittelemään\nvaltiopäiviä ja myssyjä, muitten muassa Larssonia. -- Ja sitten kuuluu\nhänellä olevan tytär, tuolla Larssonilla, puolihullu tyttö, joka\nmuuanna yönä oli pukeutunut ryökkynäksi ja ajanut eräisiin hovissa\npidettäviin tansseihin ja pyytänyt kuningasta itseään kanssansa\ntanssimaan; ja senhän kyllä tietää, että kun kuningatar sen näki,\nsuuttui hän niin, että paikalla pyörtyi istuessaan kuninkaallisella\nistuimellaan; ja silloin oli kuningas sanonut, että tottapa siinä oli\njokin noidantemppu, koska tyttö oli hänet lumonnut; sillä tiedättekö,\ntyttö oli suomalainen ja suomalaisista naisista voi uskoa vaikka mitä.\nMutta kun alettiin etsiä tyttöä, oli hän kadonnut kuin savu, liekö\nsitten mennyt ikkunan vai uuninpiipun kautta, sitä ei kukaan tiennyt\nniin tarkoin sanoa; mutta sitä ei kuningatar ole saattanut unohtaa,\nvaan on sanonut: vieköön venäläinen koko Suomenmaan, sillä sieltä ei\ntule muuta kuin ilkeyttä ja pahoja ihmisiä. Sillä tiedättekö, se on\nsemmoinen maa, jossa kahvi on niin sakeaa, että lusikka pysyy kupissa\npystyssä, ja kun he kaatavat kermaa sekaan, niin heidän täytyy sitä\nkeritsimillä leikellä.\n\nTurhaa olisi ollut ruveta kumoamaan kunnon eukon kertomuksia, ja\nmatkustajamme saivat siis kärsivällisesti pitää hyvänään nuo jutut,\njotka eivät olleet parempia eikä pahempia kuin juorupuheet yleensä.\nSemmoisessa asemassa, missä he nyt olivat, saivat he tyytyä siihen,\nettä heidän matkatoverinsa hyväntahtoisesti tarjosi heille yösijaa\ntalossaan Örebrossa, ja sittenkun he ensikerran tällä matkallaan olivat\nvähän levähtäneet, jatkoivat he seuraavana päivänä kulkuaan pohjoista\nkohti vanhan kreivitär Bertelsköldin Itä-Göötanmaan rajalla olevalle\nFalkby-nimiselle maatilalle.\n\nTästä suuresta maatilasta oli entisellä omistajalla jäljellä ainoastaan\nvähäinen lohkaistu osa, jossa hän nyt yksinkertaisessa maalaisasunnossa\nvietti ennen muinoin myrskyisen elämänsä iltaa. Suurin osa tätä\nmaatilaa oli joutunut huutokaupalla myytäväksi Görtzin aikaisten\nkruununrästien maksuksi, ja tästä kovasta onnesta sai hän kiittää\nmahtavaa lankoansa, presidentti, kreivi Bertelsköldiä, joka, niinkuin\ntiedämme, ennen muinoin halveksitun rakastajan kaikella kostonhimolla\noli vannonut häntä leppymättömästi vihaavansa. Tämän mahtavuutta\nvastaan olivat kaikki valitukset olleet turhia, ja kreivittärellä oli,\npaitsi pojan antamaa apua, vain sen verran omaisuutta jäljellä, ettei\nhäneltä puuttunut kaikkein tarpeellisinta. Falkbyssä -- sillä näin\nnimitettiin vielä sitä vähäistä osaa tästä maatilasta, johon kruunu\n\"suosiosta ja armosta\" oli suonut urhoollisen karoliinin Kustaa\nBertelsköldin leskelle nautinto-oikeuden hänen elämänsä loppuajaksi --\ntässä Falkbyssä vietettiin, paitsi tavallisia juhlapäiviä, kahta\nmuutakin juhlaa. Toista silloin, kun kreivitär Ebba Liewen, syntyjään\nBertelsköld, kävi täällä veljensä vaimoa ja rakastettua\nnuoruudenystäväänsä tervehtimässä; toista silloin, kun ainoa poika\nKaarle Viktor sai lomaa käydäkseen äitinsä luona. Nämä vierailut olivat\ntulleet Falkbyn muuten yksitoikkoisen ja yksinäisen elämän\nvalokohdiksi; ja ne olivat talon almanakan merkkipäiviä, joiden mukaan\naikaa laskettiin. Kun joskus sattui se harvinainen onni, että molemmat\ntulivat yht'aikaa, oli Falkbyn kreivittären tapa leikillä sanoa, että\nhän mielestään oli kahta vuosisataa nuorempi, kun hänellä toisella\npuolellaan oli 16. sataluvun, toisella 17. sataluvun nuoriso luonaan.\n-- Paha vain, -- lisäsi hän, ja kyynel kimmelsi silloin hänen vielä\nsäteilevissä mustissa silmissään, -- paha vain, että Isoviha on niiden\nmolempain välillä!\n\nKaarle Viktor Bertelsköldin sydän alkoi sykkiä yhä nopeammin hänen\nnäin äitiään muistellessa, kun hän eräänä päivänä marraskuun\nloppupuolella iltahämärässä jo etäältä tunsi Falkbyn lehdettömät,\nkuuroittuneet koivut. Tähän asti hän oli ajatellut miltei yksinomaan\nnuorta matkatoveriaan, jonka hän noin odottamattaan oli saanut\nseuralaisekseen. Hän oli koettanut pitää huolta hänen mukavuudestaan\nmatkalla, lohduttaen häntä puhumalla hänelle paremmista ja\nonnellisemmista ajoista ja mitä hienotunteisimmalla tavalla haihduttaa\nhänestä sitä yksinäisyyden ja avuttomuuden tunnetta, joka nähtävästi\noli vallannut hänet hänen säätyään niin paljon ylempänä olevan nuoren\nmiehen seurassa. Ja siltä näyttikin kuin jokin lempeä sallimus olisi\nvartavasten säästänyt Ester Larssonille tämän katkeran nöyryytyksen\nmasentaakseen hänessä tuota oikullista, itsepäistä ja omavaltaista\nuhkamielisyyttä, joka oli hänen suurin ja vaarallisin vikansa ja joka\nmuissa oloissa varmaankin olisi ollut hänelle varmaksi turmioksi. Hänen\nkopeutensa, hänen uhkamielisyytensä olivat lannistetut; tämä kova\nkoettelemus, jonka katkeruutta heidän matkatoverinsa kertomat Tukholman\njuorut vielä lisäsivät, oli tunkenut aina sydämen pohjaan asti, ja\nkahtena ensimmäisenä päivänä ei Ester vastannut suojelijansa\nrohkaiseviin sanoihin muuten kuin äänettömyydellä ja kyynelillä. Vasta\nkolmantena päivänä toipui hän sen verran, että silloin tällöin voi\nmaksaa kreivin huomaavaisuuden pienillä vastapalveluksilla, esimerkiksi\nneulomalla hänen ratkenneen hansikkaansa tai keittämällä heidän\nateriakseen maljallisen lämmintä maitoa majataloissa; ja ken vain olisi\nnähnyt Ester Larssonin näin nöyränä ja vaatimattomana hoitavan näitä\npikku askareita, hän tuskin olisi enää tuntenut häntä samaksi ylpeäksi\ntytöksi, joka juuri vähän ennen ajaa karautti ratsullaan Tukholman\nkatuja niin, että kaviot tulta iskivät ja ihmiset väistyivät syrjään,\npeläten joutuvansa pillastuneen hevosen jalkoihin.\n\nTämä muutos liikutti Bertelsköldiä syvästi. Hän oli karttanut\nkaukaisimmittainkaan viittaamasta niihin sanoihin, jotka rajujen\ntunteiden pakosta olivat päässeet hänen huuliltaan onnettoman Espanjan\nravintolan sivuhuoneessa. Mutta nämä sanat alkoivat juurtua hänen\nsydämeensä. Ken tietää, millaisin hellin tuntein kuvanveistäjä katselee\nelotonta savea, joka hänen käsissään saapi ihanat, sopusointuiset\nmuotonsa, hän tietää myös, millaisin tuntein nuori, jalomielinen,\nherkkätuntoinen mies katselee nuorta, uhkuvaa, mutta muodotonta, ja\nväärään suunnattua naissielua, joka ikäänkuin hänen käsissään saa\ntakaisin jalon naisellisuutensa teeskentelemättömän ja kainon sulouden!\n-- Ah, ajatteli hän itsekseen, -- mikä aarre hyvyyttä ja\nrakastettavaisuutta onkaan ollut kätkettynä tuon huonosti hoidetun\npinnan alla, ja mikä jalo olento voineekaan vielä kehittyä tuosta\nluonnonlapsesta, kun hän vain tulee hellän äidin hoitoon -- hän, jota\näiti ei milloinkaan ole hoitanut!\n\n-- Rohkeutta, Ester! -- lohdutti hän. -- Rohkeutta, pieni itkettynyt\nsisareni! Näetkö noita tuolla vasemmalla kädellä lahden rannalla olevia\nkoivuja? Kenties vielä hämärän läpi näet pienen punaisen huoneen\nvalkeine ikkunapielineen ja korkean, päätyyn kiinnitetyn viiritangon?\nSiinä on kaikki, mitä äitini maatilasta on jäljellä -- sillä isälläni\noli vain pitkä säilänsä -- ja juuri siellä olet löytävä äidin sinäkin.\n\nEster ei vastannut. Ei hämärä, vaan kyynelet olivat himmentäneet hänen\nnäkönsä.\n\n-- Ja hyvän ja jalon äidin! -- jatkoi nuorukainen lämpimästi. -- Sinä\nolet viisas lapsi, Ester. Minun tulee sentähden sanoa sinulle, että\näitini ensi näkemässä kenties tuntuu kylmältä ja ehkä hiukan\nylpeältäkin. Monet ja katkerat kärsimykset ovat tehneet hänet\nepäluuloiseksi ihmisiä kohtaan. Mutta niin pian kuin minä olen\nennättänyt hänelle sanoa, kuka olet ja mitä olet kärsinyt, niin pian\nkuin hän on saanut minun ritarillisen sanani kunniasi ja viattomuutesi\nvakuudeksi, on hänen sylinsä oleva sinulle empimättä avoinna, etkä sinä\ntule katumaan, että olet uskonut itsesi hänen ja minun suojelukseemme.\n\nBertelsköld oli nähnyt jo paljon maailmaa, mutta vielä liian vähän\noikein arvatakseen kuusitoistavuotiaassa sydämessä asuvaa järjen\nvoimaa. Hirmuinen tuska valtasi Esterin. -- Pysäyttäkää! -- huusi hän.\n-- Armahtakaa ja antakaa minun mennä ja ennemmin kätkeytyä köyhimpään\nmajaan! Ah, minä kuolen häpeästä yhden ainoan musertavan silmäyksen\nedessä.\n\n-- Mutta minä lupaan kunniasanallani, että sinä jo seuraavassa hetkessä\nlepäät kuin oma lapsi äitini sylissä.\n\n-- Ei, ei, pysäyttäkää! Armoa, pysäyttäkää, herra kreivi! -- jatkoi\nEster äänellä, jossa vielä kuului kaikua hänen entisestä kiivaasta\nluonteestaan, kun hän huomaamattaan taas puhutteli toveriaan tuolla\narvonimellä, joka ilmaisi eron heidän syntyperänsä ja säätynsä välillä.\n\n-- No niin -- sanoi Bertelsköld vähän mietittyään, -- minä teen\nniinkuin tahdot. Tuossa pienessä tuvassa veräjän luona asuu äitini\nvanha uskollinen palvelija, Flinta-muori -- hänkin urhoollisen\nkaroliinin leski. Hänen sydämensä on pehmeämpi kuin hänen nimensä,[19]\nja sinä voit jäädä hänen luoksensa siksi, kunnes kaikki on\nvalmistettuna ja minä tulen sinua noutamaan.\n\n\n\n\n30. VANHOJA TUTTUJA.\n\n\nKun elämän kesä on kadonnut ja syksyinen tuuli vinkuu metsässä, on\nomituista nähdä, kuinka erilaiset jäljet se jättää puiden lehdistöihin.\nMuutamat lakastuvat kokonaan, lehdet varisevat ja oksat jäävät\npaljaiksi. Toiset lehdistöt lakastuvat ja varisevat vain osaksi, niin\nettä ala- ja keskiosa puuta paljastuu, jotavastoin kesän vihannuus\nvielä vähän aikaa viipyy latvoissa. Toiset taas kestävät hävityksen\nmyrskyn, eli oikeammin, saavat siitä vain uutta, vaikkakin pian\nkatoavaista kauneutta pukeutuessaan noihin monivärisiin kirjaviin\nlehtiin, joiden sulo on liikuttavampi ja ihanampi kuin itse nuoruuden\nviehkeys.\n\nJa sama on laita noiden katoavaisten naisellisenkin ihanuuden\nkukkasten, jotka, niinkuin nuo toisetkin, kukoistavat ja lakastuvat,\njoita hyväillään ja jotka unohdetaan, jotka lepattavat jonkin aikaa\ntuulessa ja sitten katoavat hiljaisen yön helmaan. Eri-pitkä on\nnäilläkin ihanuuden ikä, erilaiset lakastumisen jäljet; paljon\nvaikuttavat ulkonaiset myrskyt, mutta enin vaikuttavat sisällinen rauha\ntai sisälliset taistelut.\n\nNuo kaksi ennen muinoin niin ihanaa naista, jotka molemmat\nnuoruudessaan olivat olleet koko Tukholman ja uljaiden karoliinien\nritarillisen ihailun esineinä, istuivat nyt vanhoina ja unohtettuina\nFalkbyn kartanon pienessä punatussa rakennuksessa. Molemmat olivat\nsamanikäiset, 56 vuoden vanhat; molemmat olivat ylevämielisiä,\njalosydämisiä naisia, jotka olivat rakastaneet toisiaan uskollisesti ja\nsydämen pohjasta aina lapsuudesta asti. Mutta samoin kuin heidän\nluonteissaan oli eri vivahduksia, samoin oli heidän kasvoihinsakin\nvuosien syksy jättänyt erilaisia jälkiä. Kreivitär Ebba Liewen,\nsyntyisin Bertelsköld, oli säilyttänyt suuren osan nuoruutensa\nihanuutta: tuon kauniin heleänvalkean hipiän; nuo suloiset\nhyväntahtoiset ja iloiset, siniset silmät, jotka vähänkin hellempi\ntunne täytti kyynelillä; nuo kauniit, täyteläiset muodot, joita ikä oli\nvain pyöristänyt vähän arvokkaammiksi; vaalea tukka vain oli vähän\nharvennut ja harmaantunut. Kreivitär Eeva Bertelsköld, syntyisin\nFalkenberg, oli ulkonäöltään ikäänkuin ajan vaikutuksen kovettama; tuo\nmuinoin hoikka, notkea vartalo oli laihtunut ja vähän kangistunut; nuo\ntulisen ihanat kasvonpiirteet olivat käyneet vähän ankarammiksi;\nmustaan tukkaan alkoi ilmaantua muutamia hopeanhohtavia hiuksia;\nainoastaan mustat, muinoin säihkyvät silmät olivat vielä säilyttäneet\nhurmaavan loistonsa.\n\nKreivitär Bertelsköld vietti nyt toista kauan kaivatuista juhlistaan:\nhänen rakas nuoruudenystävänsä oli ensimmäisen rekikelin tultua\nmatkustanut ne kaksitoista penikulmaa, jotka erottivat heidät\ntoisistaan, ja lähtenyt häntä Falkbyhyn tervehtimään. Hän oli, niin\nvakuutti hän itse, tullut vuosisataa nuoremmaksi, eikä hän aavistanut,\nettä hän kohta oli saava painaa toisenkin vuosisadan nuorison sykkivää\näidinsydäntään vastaan.\n\nMolemmat ystävykset istuivat nyt työpöydän ääressä hämyhetkiä viettäen\nja puhelivat tuttavallisesti nykyisistä ja entisistä ajoista. Kreivitär\nLiewen oli lapseton; luonnollista oli siis, että molempain rakkaus oli\nkääntynyt heitä lähinnä olevaan henkilöön, poikaan ja veljenpoikaan,\nKaarle Viktor Bertelsköldiin. He puhuivat hänen armaasta,\nrakastettavasta ja lempeästä luonteestaan, joka niin selvästi muistutti\nisoisää Bernhard Bertelsköldiä, ja niistä toiveista, joita hänellä oli,\nvoidakseen ajan myrskyissä kohota vakavaan ja kunniakkaaseen\nyhteiskunnalliseen asemaan. Molemmat olivat yhtä mieltä siitä, että\ntätä asemaa olisi tuettava liittymällä johonkin valtakunnan mahtavaan\nsukuun, sillä ei kumpikaan odottanut mitään luotettavaa tukea\nitsekkäältä sedältä, presidentti Bertelsköldiltä. Mutta molemmat olivat\nhe hienotunteisia ja oivalsivat, kuinka vaarallista oli perustaa\nelämänsä järjen kylmien laskelmien varaan ilman jalompien tunteiden\nmyötävaikutusta. Heidän yhteinen toivonsa oli siis se, että rakastettu\nnuorukainen itse valitsisi ja löytäisi sopivan morsiamen Ruotsin\nhovista, ja kreivitär Ebba ehdotti leikillään, että he kumpikin\nriisuisivat aina pitämänsä surupuvun sinä iloisena päivänä, jolloin\nKaarle Viktor heidän nähdensä liittyisi arvoiseensa, jaloon,\nviehättävään ja korkeasukuiseen puolisoon.\n\nNäistä asioista puheltaessa oli huomaamatta tullut melkein pimeä, kun\novi hiljaa aukeni ja eräs mies heidän näkemättään astui huoneeseen,\njossa hän hetken aikaa sanaakaan virkkamatta kuunteli ystävyksien\npuhetta. Mutta sitten hän astui reippaasti esiin, heittäytyi kreivitär\nBertelsköldin syliin ja huudahti iloisella äänellä: \"Pidä sanasi armas\näitini!\"\n\nKreivitär huudahti ilosta: hän tunsi poikansa. Ja nuorukainen riensi\nhänen luotansa suutelemaan tätinsä kättä. Lähinnä äitiä oli maailmassa\ntuskin yhtään ihmistä, jota hän niin rajattomasta kunnioitti ja rakasti\nkuin hyvää ja lempeää Ebba-kreivitärtä.\n\nKaarle Viktor ei tahtonut jättää hyvää tilaisuutta käyttämättä. Kun\njälleennäkemisen ensimmäiset ilon huudahdukset ja tärkeimmät kysymykset\nolivat ohi, kääntyi hän sentähden tätinsä puoleen ja pyysi hänen hyvän\nsydämensä puoltosanaa eräälle nuorelle ja onnettomalle olennolle, joka\nanoi hänen äitinsä suojelevaa suosiota.\n\n-- Mitä? -- sanoi hämmästynyt Ebba. -- Minunko puoltosanaani?\nNarrimainen poika! Milloinka on äitisi koskaan kieltänyt apuaan\nsyyttömiltä ja onnettomilta?\n\n-- Ei milloinkaan, se on kyllä totta, -- vastasi nuorukainen vähän\nhämillään; -- mutta äitini tuomitsee kenties kovemmin kuin tätini\nihmistä, joka on hairahtunut nuoruutensa ymmärtämättömyydessä.\n\nEeva kreivitär katseli poikaansa tutkivin, vähän synkein silmin. --\nSelitä tarkemmin, -- sanoi hän; -- kuka se on, joka on hairahtunut\nnuoruutensa ymmärtämättömyydessä.\n\nKaarle Viktor tarttui äitiään käteen ja katseli häntä pelkäämättä ja\navonaisesti suoraan silmiin. -- Minulla on muassani eräs nuori tyttö,\njonka haluaisin jättää äitini suojelukseen, -- sanoi hän rukoilevalla\näänellä.\n\nKreivittären silmät synkkenivät vielä enemmän. -- Poikani, -- sanoi hän\nankarasti -- sinä tulet kevytmielisestä hovista, jossa se, mitä minun\nnuoruudessani pidettiin hyveenä ja siveytenä, kuuluu taruksi\nmuuttuneen. Täytyykö minun kärsiä se häpeä, että sinäkin...? Mutta ei!\nSano minulle, että olen sanasi väärin ymmärtänyt; sinun isäsi poika ei\nvoi unohtaa ritarillista kunniaansa, ei unohtaa sitä kunniata jonka hän\non velkapää itselleen ja vanhalle äidilleen.\n\n-- Sitä hän ei voi; antakaamme hänen selittää tarkemmin asiansa --\nmuistutti leppeästi niinkuin ainakin Ebba-kreivitär.\n\nNuorukainen kertoi nyt vilpittömästi ja yksinkertaisesti, miten hän\nensi kerran oli kohdannut Ester Larssonin Korsholman vallien luona,\nkertoi Larssonin kartanon metelistä ja sitten Vähäkyrön metsässä\nsattuneen tapauksen. Hän kertoi vielä, kuinka Ester oli pelastanut\nhänen henkensä Danvikin jäällä; kuinka hän oli opettanut Esteriä\nsoittamaan; kuinka Ester lapsellisessa vallattomuudessaan oli mennyt\nvalepuvussa noihin onnettomiin naamiaisiin kreivi Tessinille ja kuinka\ntämä mielettömyys riisti häneltä hänen hyvän maineensa, ja kuinka sitä\nsitten seurasi tuo loukkaus Espanjan ravintolassa. Hän ei salannut\nEsterin vikoja; mutta hän selitti, kuinka hän, joka oli nuorin, äiditön\nja hemmottelemalla pilattu lapsi, oli kasvatettu syntymäseutunsa\nrikkaimmassa kodissa; hän puhui hänen isänsä heikkoudesta,\njärkähtämättömästä kovuudesta, jota tyttö pelkäsi enemmän kuin\nkuolemaa; hän ei unohtanut huomauttaa hänen harvinaisista sekä\nymmärryksen että sydämen ominaisuuksistaan ja hän lopetti puheensa\nrukouksella, että hänen äitinsä ottaisi tämän nuoren, onnettoman ja\nvainotun tytön suojelukseensa siksi, kunnes isän anteeksianto oli\ntavalla tai toisella saatu hankituksi.\n\nNaiset kuuntelivat häntä kärsivällisesti ja loivat vain silloin tällöin\ntoisiinsa kysyvän katseen, kun kertomus kävi niin lämpimäksi, ettei\nsitä enää voinut pitää pelkän säälin ilmauksena. Kun nuorukainen oli\nlopettanut kertomuksensa, syntyi siitä jonkinlainen perheneuvottelu.\n\n-- Oletko ajatellut, -- sanoi kreivitär Bertelsköld, -- että laki\ntuomitsee tekosi ja uhkaa sinua ankaralla edesvastuulla? Poikani, mitä\nolet tehnyt? Olet ryöstänyt isältä hänen tyttärensä.\n\n-- Äitiseni; on korkeampiakin velvollisuuksia kuin lakien säätämät.\n\n-- On kyllä. Mutta jos lain kirjain tällä kertaa suojelee pyhintä\nkaikista maallisista velvollisuuksista, rohkenetko yhtäkaikki uhmata\nsitä? Mitä pyydät minulta? Sinä pyydät, että äiti auttaisi sinua\nmusertamaan isän sydäntä!\n\n-- Ah, te ette tunne tuota kovaa isää! Hän voisi tappaa tytön, mutta\nhän ei tee sitä. Hän menettelee julmemmin kuin murhaaja: hän myy hänet\nvaimoksi miehelle, jota tyttö inhoo.\n\n-- Jos se on kunniallinen mies, niin tyttö saa kiittää onneaan, että\nhänelle tarjotaan tämä pelastus häpeästä, johon hän ei näytä olevan\naivan syytön. Sydämesi, poikaseni, on tällä kertaa voittanut\nviisautesi. Mutta kysykäämme neuvoa siltä, jonka tulee puhua sekä\nviisautta että sydäntä selvemmin, kysykäämme omaltatunnoltamme. Kysy\nitseltäsi, onko sääliväisyytesi tätä nuorta tyttöä kohtaan niin aivan\npuhdas itsekkäistä pyyteistä, että voisit suoraan katsoa hänen äitinsä\nsilmiin -- jos hänellä olisi äiti -- ja sanoa hänelle: mitä Esterin\nhyväksi teen, sen teen kokonaan _hänen_ parastaan silmällä pitäen!\n\nNuorukainen ei virkkanut mitään.\n\n-- No niin, -- jatkoi kreivitär, -- jos näin arassa asiassa et voi\nmenetellä aivan kokonaan epäitsekkäästi, niin ettei omatuntosi mistään\nnuhtele sinua, niin lähettäkäämme heti kohta tuo ymmärtämätön lapsi\nisänsä luo Tukholmaan.\n\n-- Suo anteeksi Eevaseni, -- puuttui nyt kreivitär Liewen puheeseen, ja\nhänen kauniit silmänsä täyttyivät kyynelillä, -- minä en ole koskaan\nosannut tehdä erotusta sydämen ja omantunnon äänen välillä, ja sydämeni\nsanoo minulle nyt, että me tekisimme julmasti, jos sysäisimme luotamme\ntuon onnettoman, apuamme pyytävän olennon, häntä itseään edes\nkuulematta tai tuntemattakaan. Salli Kaarle Viktorin esittää hänet\nitsellesi. Ole hyvä tuolle lapsiparalle; hän on yksinäinen ja hylätty,\nhän tarvitsee lohdutusta enemmän kuin neuvoja.\n\n-- Jumala teitä siunatkoon, armas tätini! -- huudahti nuorukainen ja\nsuuteli hartaasti hänen kättänsä.\n\nKreivitär Bertelsköldin ankara katsanto heltyi tämän vastustamattoman\nauringonpaisteen edessä. -- Ebba, -- sanoi hän hellästi, -- kun sinä\nkerran siirryt autuasten majoihin, niin valitsevat varmaan kadotetutkin\nsinut puolestaan puhumaan, sillä sinun hyvyytesi voi sulattaa yksin\ntaivaankin portit. No niin, poikani, tätisi ei ole oikeata keinoa\nkeksinyt, hän on sen tuntenut, ja se merkitsee enemmän. Mene, nouda\ntänne tuo nuori tyttö. Tänä iltana me ajattelemme vain minun onneani,\nettä minulla nyt on luonani ne, jotka ovat minulle kaikista kalleimmat\nja rakkaimmat tässä maailmassa. Mutta mitä minä näen? -- kätesi on\nsiteessä? Sinä olet haavoitettu? Kuinka on sinua haavoitettu?\n\nKaarle Viktor ei voinut valehdella. Hänen täytyi kertoa tuosta\nkaksintaistelusta, josta hän tähän asti ei ollut mitään virkkanut.\nHänen haavoitettu kätensä ei ollut vielä parantunut.\n\n-- Kaksintaistelu! Jumala sinua varjelkoon! Ja sinä olet tappanut\nvastustajasi! Miksi et kohta sitä sanonut? Meidän täytyy nyt ajatella\nsinua. Maltahan! -- minä olen vähän tottunut haavoja sitomaan. Minulla\noli hyvää aikaa harjaantua siihen v. 1716 Kajaanin linnan\npiirityksessä. Ja nuorukaisen täytyi riisua takkinsa pois ja ojentaa\nhaavoitettu käsivartensa tarkastettavaksi.\n\n-- Kääre on hyvin pantu, -- sanoi kreivitär. -- Kuka on sitonut\nhaavasi?\n\n-- Matkatoverini, -- vastasi nuorukainen hymyillen. -- Te näette,\näitiseni, että voisitte saada hänestä hyvän oppilaan.\n\n-- Haava ei ole vaarallinen, kun sitä vain hyvästi hoidetaan -- jatkoi\nkreivitär, pannen taitavalla kädellä poikansa käsivarteen uuden siteen.\n-- Mutta entä tuo arpi poskessa; missä olet sen arven saanut? Sinä\npunastut? Ethän toivoakseni ainakaan kunniattomassa taistelussa?\n\n-- Sinä saatat Kaarle Viktorin aivan hämilleen. Äiti ei saa olla liian\nutelias, -- puuttui Ebba-kreivitär taas puheeseen, hyvänsuovasti\nhymyillen.\n\n-- Äiti lupaa siis, että saan tuoda tänne matkatoverini? -- sanoi\nKaarle Viktor, päästäkseen tuosta tarkasta tutkinnosta.\n\n-- Emmekö voi lähettää häntä noutamaan?\n\n-- Emme, hän ei tulisi.\n\n-- Mitä? Eikö talisi?\n\n-- Ei varmaankaan.\n\n-- No niin -- mene sitten, mutta älä viivy kauan.\n\nBertelsköld meni.\n\n-- Rakastaako hän tuota tyttöä? -- kysyi Ebba-kreivitär, nuorukaisen\nmentyä.\n\n-- Valitettavasti näyttää siltä, -- vastasi huolestunut äiti. -- Mikä\nonnettomuus! Mutta hänet on pelastettava.\n\n-- Eeva -- mitä aikonetkin tehdä -- älä unohda, että mekin olemme\nolleet nuoria, ja että mekin olemme rakastaneet ja kärsineet!\n\nEeva-kreivitär puristi ystävänsä kättä. Hän oli koskettanut jännettä,\njoka ei koskaan ollut herennyt väräjämästä.\n\nEnnenkuin he olivat muistoistaan tointuneet, aukeni ovi taas, ja Kaarle\nViktor astui sisään, kasvot kalpeina.\n\n-- Mitä nyt?\n\n-- Ester on paennut. Häntä ei löydetä mistään. Voi, hän on selittänyt\npitkän viipymiseni niin, että äitini on kieltäytynyt häntä\nvastaanottamasta.\n\n\n\n\n31. SUURI MIINA RÄJÄHTÄÄ.\n\n\nSiirrymme nyt noin kaksi kuukautta eteenpäin tammikuuhun v. 1739.\nValtiopäivävehkeiden pitkät, sotkuiset langat olivat nyt valmiiksi\nkehrätyt, nuotta oli potkettu ja vedetty niin likelle maata, että\nsuuret kalat olivat jo kuin köysissä. Suurin valaskala oli jo ennen\nkeihästetty ja vedetty maalle, jossa se ei enää värähtänytkään.\nSuomalainen sarvikuono -- joksi Hornia nimitettiin -- oli herennyt\npuskemasta. Kreivi Horn oli astunut alas valtansa kukkuloilta, ja kun\ntämä peikko oli kukistunut, luulivat hatut piankin muista pienemmistä\npeikoista suoriutuvansa.\n\nNeuvoskunta pantiin nyt salaisen valiokunnan edessä syytteeseen\nkaikenlaisista virheistä. Sitä syytettiin muun muassa siitä, että se\nvastoin salaisen valiokunnan edellisten valtiopäivien aikana antamia\nmääräyksiä oli laiminlyönyt liitonteot Ranskan ja Turkin kanssa,\nuudistanut sopimuksen Venäjän kanssa, nimittänyt kolme vara-amiraalia\nnoudattamatta virka-arvosta annettuja määräyksiä y.m.s. Heidän\nylhäisyytensä puolustivat itseään rohkeasti ja arvokkaasti, mutta\nmenestyksettä.\n\nTämä hattujen ensimmäinen menestys oli kuitenkin vähällä jo heti ensi\nalussa muuttua tappioksi. Aatelittomat säädyt, joihin oli luultu\nvoitavan luottaa, alkoivat potkia vastaan. Puolueet olivat melkein\ntasaväkiset ritarihuoneessa, mutta muissa säädyissä olivat myssyt\nvoitolla. Talonpojat miettivät; papit ja porvarit puolustivat\nvaltakunnanneuvoksia sillä perusteella, etteivät he muka ymmärtäneet,\nmissä nämä oikeastaan olivat väärin tehneet. Hatut kuohuivat kiukkua,\nja ponnistivat viimeiset voimansa, ja heidän onnistuikin saada\nporvarissäädyn mielipiteet hajalle.\n\nTällä kannalla olivat asiat, kun kertomuksemme yksityiset langat taas\nsolmiutuivat tämän kuuluisan valtiokeikauksen yleiseen vyyhteen.\n\nKoko Tukholma oli kuohuksissa; kaikki säädyt pitivät täysistuntoja, ja\npuolueet taistelivat mitä kovimmalla kiivaudella vallasta.\nPorvarissääty oli jakautunut kahteen puolueeseen. Plomgren ja hänen\nkannattajansa kokivat kaikin voimin saada enemmistöä hattujen puolelle.\nMutta toisella puolen seisoi Larsson, porvariskuningas, raudankovana ja\njäykkänä kuin petäjä hänen kotimaansa kankailla, ja hänen takanaan koko\njoukko pikkukaupunkien porvareita, joiden vastustusta melkoisesti\nkovensi yhteinen viha Tukholman porvarien etuoikeuksia vastaan.\nPääpontena heidän puolellaan oli aina se, etteivät he tienneet, missä\nkohden valtakunnanneuvokset olivat tehneet väärin. Hatut vastasivat,\nsaamiensa määräysten mukaan, ettei sitä sopinut sanoa, se oli\nvaltiollinen salaisuus. Myssyt väittivät tähän itsepäisesti, että koska\nvika oli näkymätön, tulisi rangaistuksenkin olla näkymätön. Hatut\nhuomauttivat: riittää, että salainen valiokunta tietää rikokset. Myssyt\nvastasivat, että oikeus on kalliimpi kuin mitkään valtiosalaisuudet.\nMahdotonta oli saada heitä tästä asemastaan karkotetuiksi.\n\nSamaa kiivasta taistelua taisteltiin kaikkien valtiopäiväjuonien\npalavassa ahjossakin, tuossa salaisessa valiokunnassa, jossa välipäätös\noli tehtävä. Aatelisto lausui 18 äänen enemmistöllä sanan \"syyllinen\".\nPappeja ei saatu siihen taipumaan. Porvarit olivat mielipiteissään\njakautuneet täällä, niinkuin täysistunnossaankin, ja kuitenkin riippui\nnyt kaikki heistä, sillä jos he pitivät aateliston kanssa yhtä, niin\noli valiokunnassa kaksi säätyä yhtä vastaan, koska ei talonpojilla\nollut edusmiehiä salaisessa valiokunnassa, ja tämä äänesti säädyittäin.\nTällä ratkaisevalla hetkellä, kun voitto jo näytti kallistuvan myssyjen\npuolelle, ja porvariskuningas seisoi jäykkänä kuin kallio, eikä häntä\nkyetty miltään puolelta kaatamaan, pistettiin hänen käteensä kirje,\nsamalla pyytäen, että hän sen heti lukisi, koska sisällys oli\nkiireellistä laatua ja ylen tärkeä. Hän mursi sinetin koneentapaisesti\nja luki seuraavat lyhyet rivit:\n\n\"Eräs henkilö, joka voi antaa tietoja teidän kadonneesta tyttärestänne,\nodottaa teitä ulkona eteisessä. Jos tyttärenne onni on teille kallis,\nniin tulkaa heti kohta.\"\n\nEi mitään allekirjoitusta. Keino oli hyvin mietitty. Todistus, joka\nLarssonilla oli valmiina vastustajain mielipiteiden kumoamiseksi ja\nomien puoluelaistensa rohkaisemiseksi, jäi esiintuomatta! Hän pyyhkäisi\nkädellään korkeata, huolien uurtamaa otsaansa ja hoiperteli ulos pitkin\naskelin, sanaakaan virkkamatta.\n\nHämmennys ja kummastus valtasi myssyjen mielet. Mikä sai heidän\njohtajansa näin tärkeällä hetkellä jättämään heidät aateliston\nenemmistön valtaan? Plomgren riensi vastaamaan tähän kysymykseen.\nOlihan selvää, arveli hän, että kunnianarvoisella valtiopäivämiehellä\nei ollut enää mitään lisättävää; hänen mielipiteensä oli kumottu ja hän\nitse katsoi puoltamansa asian menetetyksi Jumalan ja ihmisten edessä.\n\nLarsson tapasi eteisessä sen saman örebrolaisen teurastajamatamin\nkunniallisen ja arvoisan aviokumppanin, joka muutamia viikkoja sitten\noli tarjonnut noille kahdelle pakolaiselle yösijaa huoneessaan. Tämä\nkunnianarvoisa porvari sanoi tulleensa muiden kehoituksesta kertomaan\nLarssonille kaikki, mitä hän tiesi pakolaisista, joita luultiin\nsamoiksi nuoriksi henkilöiksi, jotka olivat sanoneet matkustavansa\nNoran vuoristoon. Hänen kertomuksensa oli siihen nähden tärkeä, että\nLarsson tiedusteluissaan oli kuin olikin joutunut harhateille, niin\nettä hän oli antanut sekä virastojen että omain urkkijainsa seurata\npakolaisten jälkiä aina Malmöhön asti, tietysti turhaan.\n\nPorvariskuningas kuunteli häntä otsa rypyssä ja huulet yhteen\npuristettuina. Nyt hän oli unohtanut kaikki tyynni -- valtiopäivät,\nvaltakunnanneuvoston, hatut ja myssyt, ystävät ja viholliset: kaikki\noli hänestä yhdentekevää, kunhan hän vain saisi jotakin tietoa\nkadonneesta lapsestaan. Mutta hänen kiivaisiin kysymyksiinsä voi\nteurastaja vastata vain niinkuin totta olikin, ettei hänellä ollut\nmitään aavistusta siitä, minne pakolaiset olivat matkustaneet,\nsittenkun he olivat Örebrosta lähteneet.\n\nAika kului, eikä Larsson ollut vielä lakannut kyselemästä, kun yksi\nhänen innokkaimpia puoluelaisiaan syöksyi valiokunnan salista ja pyysi\nhäntä kaikin mokomin tulemaan takaisin, sillä heidän puolueensa sortui.\nVanhus heräsi ikäänkuin unesta. -- Niin, niin, -- sanoi hän ja palasi\nhajamielisenä saliin. Hän tuli liian myöhään. Hatut olivat\nporvaristossakin voittaneet 2:n äänen enemmistöllä, ja nuo viisi\nvaltakunnanneuvosta julistettiin syyllisiksi.\n\nLarsson ei virkkanut mitään, hän itsekin oli tänä hajaannuksen aikana\nkahtia hajonnut. Isä ja kansalainen taistelivat vallasta hänen\nsielussaan; toinen oli valloittanut hänen sydämensä, toisella oli vielä\nvalta hänen päässänsä.\n\nValiokunnan hatut kiirehtivät kirjoittamaan nyt välipäätöstä noiden\nviiden valtakunnanneuvoksen, nimittäin kreivien Bonden, Hårdin,\nBjelken, Barckin ja Creutzin virasta erottamisesta; neuvokset saivat\npitää arvonimensä ja 4.000 talarin vuotuisen eläkkeen. Mutta tällä ei\nvaltiokeikausta oltu vielä loppuunsaatettu. Salaisen valiokunnan päätös\noli vielä valtakunnan säätyjen täysistunnossa hyväksytävä.\n\nJa nyt alkoi sama jupakka uudelleen. Säätyjen keskustelut kävivät yhä\nrajummiksi. Ei paljon puuttunut, ettei syntynyt verilöylyä\nritarihuoneessa. Syynä tähän oli taaskin porvarissäädyn vastustus.\n\nValiokunnassa tappiolle jouduttuaan oli Larsson vielä kerran\nvaikutusvaltansa ja jäykän luonteensa koko voimalla noussut syytettyjä\nvaltakunnanneuvoksia porvarissäädyssä puolustamaan. Ei koskaan ollut\nhänen äänensä niin voimakkaana kaikunut; ei koskaan ollut hänen\nmutkaton, käytännöllinen todistelutapansa, joka niin oivallisesti\nsoveltui hänen kuulijainsa käsitykseen juuri siitä syystä, että\nhän itse oli mies heidän miehiään, niin paikalleen sattunut.\nLyhyin, nasevin, sydämeen sattuvin sanoin näytti Larsson, kuinka\nvaltakunta Hornin järjestelmän aikana oli kohonnut voimattomuudesta\nvarallisuuteen; kuinka rauha oli maalle elinasia; kuinka nyt tahdottiin\nkukistaa valtakunnanneuvokset, jotta toinen puolue pääsisi valtaan, ja\nkuinka, jos se onnistuisi, valtakunnalla siitä ennen pitkää olisi\nodotettavana sota, köyhyys, mieshukka, sisällinen viha ja uhkaava\nhäviö. Hän siis rukoili rukoilemalla, etteivät hänen säätyveljensä\nkuuntelisi vastustajain puolelta tulevia lupauksia eikä uhkauksia;\nheidän tulisi vapaina ruotsalaisina miehinä pysyä lujina hyvän asian\npuolella, ja vanhurskaat pääsisivät vihdoin voitolle, mutta väärät\nhajotettaisiin kuin akanat kaikille taivaan ilmoille.\n\n-- Varokaa itseänne, Larsson, -- kuiskasi aivan hänen takanaan eräs\nhattujen palkattu kätyri, -- varokaa itseänne! Ettekö tiedä, että\ntuolla ulkona joka paikka on täynnä sinitakkeja, jotka kysyvät kaikilta\nsisään tulevilta ja ulos meneviltä heidän mielipidettään.\n\n-- Kuulkaa, te Ruotsin miehet! -- huusi Larsson jylisevällä äänellä,\nniin että sali kaikui. -- Meitä uhataan sinitakeilla! Minä kysyn, onko\nRuotsinmaa palkannut sotamiehensä suojelemaan meitä väkivaltaa vastaan,\nvai polkemaanko valtakunnan säätyjen rehellistä, laillista sananvaltaa?\n\nNäiden sanain jälkeen nousi säädyssä sanomaton meteli, ja osa säätyä\nkeräytyi porvariskuninkaan ympärille, kovalla äänellä uhaten kostaa\nniille, jotka uskaltaisivat riistää heiltä heidän oikeutensa.\n\nSillä välin oli Plomgren pujahtanut ulos ja rientänyt ritarihuoneeseen\nviemään sanaa, että hatut joutuisivat tappiolle porvarissäädyssä, ellei\nsinne viipymättä lähetettäisi lähetystöä, \"joka rohkeat vaientaisi ja\nujot rohkaisisi\". Heti jätettiin pöytäkirjantarkastus kesken, suuri\njoukko aatelistoa tunkeusi aitauksen luo, huutaen _pro patria et\nlibertate_ (isänmaan ja vapauden puolesta) ja nimitti itsensä\nLewenhauptin johtamaksi lähetystöksi. Toiselta puolen sai laamanni\nHammarberg puheenvuoron ja muistutti, kuinka sopimatonta olisi, että\nyksi sääty tyrkyttäisi toiselle mielipidettään; jos tämä lähetystö\nlähtisi porvarissäätyyn, niin hän heti kohta tulisi jäljessä toisen\nlähetystön kanssa ja selittäisi ensimmäisen lähetystön laittomaksi,\nkoska sen asettamisesta ei oltu laillisesti äänestetty. Hämmennys\npaisui aivan yli äyräittensä: seitsemän tahi kahdeksan aatelismiestä\nhyökkäsi Hammarbergiä kohti huutaen, että hänet pitäisi heittää ulos\nikkunasta; toiset paljastivat miekkansa, ja myssyt asettautuivat selin\nseinää vasten henkeään puolustamaan. Turhaan pyysi kenraali Wrangel\nheitä muistamaan, että he olivat ruotsalaisia eivätkä puolalaisia\naatelismiehiä. Maamarsalkka. kreivi Tessin, joka oli ollut\n\"pahoinvoipa\", tuli melskeen aikana yönuttuun puettuna saapuville, ja\nsai kauan koputettuaan puheenvuoron, jolloin hälinä vähitellen asettui,\nkun vakuutettiin, että lähetystö tulisi lähtemään, mikä sitten\ntapahtuikin kovasti meluten.\n\nLähetystön saapuminen porvarissäätyyn synnytti siellä uutta melua ja\nuutta epätietoisuutta. Pikkukaupunkien rihkamasaksat pelästyivät\npahoin. Turhaan koki Larsson rohkaista heitä. Hän ei saanut aikaan\nmuuta kuin lykkäyksen. Tahdottiin muka tarkemmin miettiä asiaa.\nPorvariskuningas raivosi. -- Miettiä! -- huudahti hän. -- Miettiä, kun\noikea asia ja valtakunnan etu riippuvat meidän sanoistamme? Oletteko\nporvareita? Oletteko vapaita miehiä? Ja noiden aatelispenikkain, jotka\ntallaisivat meidät jalkainsa alle, ellemme olisi valtakunnan edusmiehiä\nja täällä yhtä hyviä kuin hekin, heidän annatte te rankaisematta sulkea\nsuunne!\n\nTaas kuiskasi joku hänen takanaan: -- Larsson, tulkaa ulos! Teidän\ntytärtänne pidetään vankina kreivitär Bertelsköldin luona Falkbyssä\nItä-Göötanmaalla.\n\nLarsson ei edes kääntynyt päin. Hän pyyhkäisi otsaansa, mutta vain\npikimmältään. Heti oli hän taas aineessaan, huolimatta hälinästä, joka\nsorti häneltä äänen. Tämä itsepintaisuus, tämä lujuus vaikutti\nhorjuviin. He alkoivat taas keräytyä tämän harmaatukkaisen, kookkaan ja\nmahtavan vanhuksen ympärille, joka noin pelkäämättä puhui vapauden ja\noikean asian puolesta aatelisvaltaa vastaan, mikä uhkasi sortaa heidät\nkaikki jalkoihinsa. Ja taas kallistui voitto myssyjen puolelle. He\nsaivat aikaan ainakin sen, ettei päätös tullut kovin jyrkkä,\nvaltakunnanneuvoksia kohtaan oli ryhdyttävä \"lievempiin keinoihin\".\n\nMuutamia päiviä sen jälkeen muuttui kaikki. Nuo neljä kanteenalaista\nvaltakunnanneuvosta olivat ilmoittaneet, että he, säästääkseen\nvaltakuntaa sisällisestä sodasta vapaaehtoisesti luopuivat viroistaan.\n\nHämmästys, ällistys, voitonriemu ja vahingonilo vaihtelivat ystävissä\nja vihollisissa. Porvariskuningas oli menettänyt korkeimman pelinsä.\nHatut olivat voittaneet.\n\n\n\n\n32. KREIVITÄR EEVA BERTELSKÖLDIN, O.S. FALKENBERG, KIRJE POJALLEEN\nLINNOITUSVÄEN LUUTNANTILLE KREIVI KAARLE VIKTOR BERTELSKÖLDILLE.\n\n\nFalkbyssä, 20. p:nä tammikuuta 1739.\n\nRakas Kaarleni!\n\nJoka päivä olen kiittänyt Jumalaa kirjeestäsi, jonka suurimmaksi\nlohdutuksekseni sain sinulta Bergenistä. Iloitsen sydämestäni siitä,\nettä Hän kaikkien näiden vaarain keskeltä auttoi sinut onnellisesti\nNorjan rajan yli; toivon myöskin sinun yhä vielä elävän terveenä ja\nraittiina, sinun, joka köyhälle äidillesi olet, lähinnä Jumalaa, suurin\nlohdutus tänä surullisena erossaolon aikana. Minulla ei ole mitään sitä\nvastaan, että kevään tultua aiot sieltä Englantiin, kunhan vain, rakas\npoikani, et tee velkoja tämän kalliin matkan vuoksi, ja mahtanethan\nsinä huomata, että Lontoo on monelle nuorukaiselle kuilu, jossa sinä,\nJumalan avulla, et joutune mihinkään vahinkoon. Ja kuuluu siellä tätä\nnykyä ylhäisemmän nuorison kesken olevan kaksintaistelut kovin yleisiä.\nRakas poikani, en tahdo tämän yhteydessä antaa sinulle mitään neuvoja,\njoita et jo ennestään tietäisi ja olisi ajatellut; toivoen Tukholman\nonnettomuuden olevan sinulle muistutuksena siitä, että Jumala ja\nkuningas ovat antaneet sinulle aatelisen miekan käyttääksesi sitä\nurhoollisesti valtakunnan vihollisia vastaan, eikä seikkailuissa\nja yksityisissä kahakoissa. Älä pane pahaksesi äidillistä\nvilpittömyyttäni; Jumala parhaiten tietää, että sillä hyvää tarkoitan\nja että hyvin kyllä tunnen sinun jalomielisen luonteesi. Mutta minä\najattelen isävainajaasi, kuinka hän niin uskollisesti ja miehuullisesti\ntaisteli aina kuolemaansa asti kuninkaan ja isänmaan puolesta, peläten\nkaikissa vaivoissa ja vastuksissa Jumalaa ja taistellen sen hyväksi,\nmikä täällä maailmassa on korkeinta ja pyhintä, huolimatta nuoruuden\nnarrinkureista ja niistä hullutuksista, jotka nykyaikana ovat tapana.\nSentähden hän myös on jättänyt sinulle kunniakkaan nimen, mikä on ainoa\nperintösi, jota sinun Jumalan avulla tulee säilyttää ja sitten\nkunnialla jättää se jälkeläisillesi.\n\nRakas poikani, minä olen asiastasi rohjennut kirjoittaa hänen\nmajesteetilleen kuningattarelle ja äskettäin saanut armollisen\nvastauksen kreivitär Tessinin välityksellä. Hänen majesteettinsa on\nsuvainnut muistaa isävainajaasi ja kiitellen sinustakin puhunut,\nluvaten kaikella mahdollisella tavalla suoda sinulle armollista\nsuosiotaan. Tätisi, joka vartavasten tämän asian vuoksi on matkustanut\nTukholmaan, kirjoittaa, että setäsi, presidentti, päivä päivältä käy\nyhä mahtavammaksi ja että hänellä on kaikki toiveet päästäkseen\nvaltakunnanneuvostossa kreivi Hornin jälkeläiseksi. Hän ei siis voi\nsuvaita, että hänen nimensä, Jumala paratkoon, sinun takiasi joutuu\ntuomioistuimen eteen. Mutta Ebba ei ole vielä nöyrtynyt menemään hänen\nluoksensa; sinä tiedät, ettei kenelläkään meidän suvussamme ole ollut\nsitä onnea, että olisi hyötynyt hänen suosiostaan ja menestyksestään,\njos sitä muuten käyneekään onneksi sanominen. Vielä saanen lisätä, että\nparooni von Krauserin, jonka kovaksi onneksi surmasit, sanotaan olleen\nkaikkien kunniallisten ihmisten kauhistus, ja kreivi Hård lienee\nsanonut, että sinun tulisi saada palkinto eikä haastetta siitä, että\nolet pelastanut Tukholman siitä vitsauksesta, joka on seitsemän tahi\nkahdeksan henkeä kaksintaistelussa surmannut. Mikä, rakas poikani, ei\nkuitenkaan vähennä vikaasi kaikkinäkevän Jumalan edessä, koska noin\nonnettomasti ennen aikaansa olet saattanut syntisen ihmisen sen tuomion\nalaiseksi, jota ei koskaan peruuteta.\n\nArmas Kaarleni, minä varoitan sinua sydämeni pohjasta antamasta\nepätoivon saada itsessäsi valtaa. Sinun armahdustasi ei voitane lykätä\ntulevaa kevättä kauemmaksi. Ei tarvinne minun sanoa, millaisin tuntein\nsinut silloin Falkbyssä vastaan otetaan.\n\nSe onneton nuori ihminen, joka karkasi Flintan luota ja jonka me\nsittemmin löysimme vilusta puolikuolleena eräästä torpasta toiselta\npuolen järven, on vielä minun hoidossani ja voi hyvin. Minä tunnustan,\nettä hän on minua suuresti huolettanut, ei kumminkaan käytöksellään,\njoka alusta alkaen on ollut siivompi ja alamaisempi kuin olin osannut\nhäneltä odottaakaan. Että hänen kasvatustaan on suuresti laiminlyöty,\nsen voi edeltä käsin arvata. Hän on suurimmalla huolella koettanut\nkäyttäytyä niin, etten sitä huomaisi, ja hän on aina, kun on jotakin\nliioiteltua tai vallatonta tullut tehneeksi, pian hillinnyt itsensä ja\nkyynelsilmin rukoillut, etten häntä hylkäisi. Näitä vallattomuuksia\nonkin viimeisinä viikkoina harvoin tapahtunut, ja hänellä on hellä\nsydän ja suora luonne, jota pidän arvossa. Kirjastostani olen\nvalikoinut hänelle parhaat kirjat, joita hän lukee ahkerasti ja\nymmärryksellä; joka ilta hän lukee minulle isävainajasi Raamattua,\nminulle suureksi lohdutukseksi, olletikin sitten, kun silmäni eivät\nenää salli minun lukea kynttilän valossa.\n\nMikä minua huolettaa ja saattaa levottomaksi, on, niinkuin saatat\najatellakin, hänen isänsä tänne tulo, jota melkein joka päivä pelolla\nodotan. Auttakoon meitä Jumala, rakas Kaarleni, oikein vastaamaan, kun\ntuo ankara mies tulee vaatimaan takaisin sitä, mikä oikeastaan on\nhänen, omaa lastansa! Enkä minä saata uskoa hänen kauan pysyvän\ntietämättömänä suojeluksesta, jonka tyttö on saanut Falkbyssä, vaikka\nvaltiopäivä-asiat, joihin hänen sanotaan paljon sekaantuneen, häntä\ntähän asti ovat estäneet tyttöä hakemasta. Minä ehdotin tytölle, että\nhän sinun tätisi turvissa palaisi Tukholmaan, luvaten hänelle kaikkea\nmahdollista suojelusta ja puolustusta niin hellän suojelijan puolelta\nkuin kreivitär Liewen on; josta ei muuta seurannut kuin kyyneliä ja\nrukouksia, joita olin kovin heikko vastustamaan, mikä ehkä olisi ollut\nvelvollisuuteni. Älä, rakas poikani, hätäile siitä lapsiraukasta.\nKenties kaikki käy hyvin, varsinkin kun hän mielellään näkyy suosivan\nerästä nuorta kelpo miestä, puutarhuri Bergflyktiä, joka asuu\npiharakennuksessa. Voi siis tapahtua, että hänen isänsä taipuu tuumaan,\nkun hänen tyttärensä maine pelastuu edullisen naimiskaupan avulla.\n\nMinulla oli menneellä viikolla oikein mieluinen vieras luonani.\nKreivitär Stenbock, joka on viettänyt joulua Länsi-Göötanmaalla, teki\nminulle sen mieltäni hyvittävän kohteliaisuuden, että matkustaessaan\nTukholmaan kävi luonani. Hänen kanssansa oli neiti Maalina, jota en\nollut nähnyt kahdeksaan vuoteen: kummallinen sattumus nuoren Larssonin\nsuhteen, koska se juuri oli Maalinan puku, joka hänellä oli noissa\nonnettomissa naamiaisissa, jotka sitten niin surullisesti päättyivät.\nKreivitär kertoi minulle tuon jutun, jota minä en ollut mahdolliseksi\nuskovinani. Hän ei sanonut uskovansa sinulla olleen siihen mitään osaa,\nvaikka pahat kielet ovat sitä kertoneet, ja palvelijansa hän oli heti\nerottanut tuon pukujutun vuoksi. Onneksi eivät nuoret naiset toisiaan\ntunteneet, varsinkin kun Larsson omasta pyynnöstään pysyi\nkeittiökamarissa. En tahdo kumminkaan jättää mainitsematta, rakas\nKaarleni, vaikka sinä siitä vähän lukua pitänet, että ristityttäreni\nMaalina-neiti on kaunistunut näinä kahdeksana viime vuotena ja\nkaunistunut enemmän kuin olisin odottanutkaan. Minusta on kummaa, että\nsinä, joka olet niin rakastettava ja niin hyvin kasvatettu mies, et ole\nsiitä mitään puhunut. Minun nuoruudessani ei niin kaunista ja\nlahjakasta naista olisi niin kylmäkiskoisesti kohdeltu. Hän puhui\nsinusta jonkinlaisella suopeudella.\n\nRakas Kaarleni, kun tämä surullinen aika on ohi, tahdomme lähemmin\npuhella sinun palvelusurastasi linnoitusväessä. Jos setäsi tässä\nnykyisessä pulassamme tahtoo suojella sinua, niin en ole hänen entistä\nkovuuttansa muistava; mutta luottaa häneen emme voi; itse hän luottaa\nvain omaan viisauteensa ja synnilliseen taikakaluunsa, kuninkaan\nsormukseen, joka nyt kohta auttanee hänet valtakunnan korkeimmille\nkunniasijoille. Varjelkoon Jumala sinua, rakas poikani, saamasta\nkoskaan tuota hornan kapinetta käsiisi ja joutumasta sen kiusattavaksi,\nniinkuin moni suvussasi on siitä sydämessään kalliota kovemmaksi\nkivettynyt. Mutta pidä sinä isäsi usko ja säilytä hänen kunniansa, ja\nisäsi usko oli se, että Jumala yksin voi meitä auttaa, mutta\nkuparikuvat ovat kuin Baabelin jumalat ja sortuvat tuhkaksi kaikkien\nkanssa, jotka niihin luottavat, elävän Jumalan edessä. Tämä mieleesi\npaina, rakas Kaarleni, ja kirjoita pian, että tietäisin sinun hyvin\nkäyvän. Sitä pyytää öin ja päivin\n\n                                                 uskollinen äitisi\n                                                _Eeva Bertelsköld_.\n\nP. S. Lähtösi kiireessä ei minulla ollut aikaa panna mukaasi tarpeeksi\nsukkia ja paitoja. Nyt lähetän sinulle erään sillinkauppiaan mukana\npuolen tusinaa kumpiakin, ja tiedä se, jos ne siitä jotakin arvoa\nsaavat, että iloni on ollut sekä kutoa että ommella ne. Mutta kun\nniiden viejä nyt juuri lähtee, en tiedä, onko Ester ehtinyt ne kaikki\nmerkitä nimikirjaimilla. Näen, että hän kiireissään on muutamissa\nkääntänyt kreivillisen kruunun ylösalaisin. Voi hyvin! Minä lähetän\ntervehdyksesi kreivittärelle ja Maalinalle; kiireimmittäin.\n\n                                                      _E. B._\n\n\n\n\n33. ERÄÄNÄ ILTANA FALKBYSSÄ.\n\n\nEräänä päivänä helmikuun alkupuolella nousi ankara pyryilma, joka\npeitti tasangot, tiet ja jäät Itä-Göötanmaalla miehen korkuisten\nnietosten alle. Pieni Falkbyhyn vievä syrjätie oli kokonaan ummessa,\nniin että vain säleaidan nenät talon ympärillä näkyivät nietosten alta.\nPitkän tangon päässä oleva viiri, jonka Kaarle Viktor Bertelsköld\nkerran oli pystyttänyt tuon punatun huoneen päähän, heilui kitisten\nsinne tänne, niinkuin tähystelijä, joka etäältä näkee vihollisen\ntulevan.\n\nOli jo ruvennut hämärtämään, ja Falkbyn kreivitär istui sukkaa kutoen\nkauniissa sahviaanilla päällystetyssä nojatuolissaan, jonka hänen\npoikansa kerran oli hänelle Tukholmasta lähettänyt ja joka oli ainoa\nylellisyyskalu tässä muuten yksinkertaisessa salissa. Vähän matkan\npäässä hänestä lähempänä ovea istui Ester Larsson villoja kartaten, ja\nkeskellä lattiaa seisoi puutarhuri Bergflykt, joka oli käsketty sisään\nneuvottelemaan uusien taimilavain laittamisesta puutarhaan. Hän oli\nnoin 30-vuotias mies, kunniallisen ja rehellisen näköinen ja uuttera\npalveluksessaan, jonka voi kuulla jo hänen puheestaan, mutta kaikki\nmuut asiat näyttivät olevan hänen näköpiirinsä ulkopuolella.\n\nKun oli taimilavoista tarpeeksi puhuttu, siirtyi kreivitär taitavasti\ntoiseen puheenaiheeseen. Puutarhan rakennus, sanoi hän, tarvitsisi\nkorjausta kevääksi; sen voisi nyt tehdä samoin tein. Kohtuus vaati,\nettä Bergflykt jo viimeinkin saisi kelvolliset ja lämpimät huoneet.\nEihän hänen kävisi laatuun aina olla yksin. Kauniina vuodenaikana oli\nhänellä kukkasensa; mutta iltana semmoisena kuin tämä toki tuntee\njokainen ihminen tarvitsevansa toveria, johon saattaisi ystävyydellä ja\nluottamuksella turvautua...\n\n-- Silloin saa hoidella ikkunaruukkujaan -- vastasi puutarhuri\nviattomasti.\n\n-- Niiden hoitoon ei kulu paljonkaan aikaa, -- jatkoi kreivitär. -- Ja\nsitten tuntuu Bergflyktistä elämä jälleen yksinäiseltä...\n\n-- Pyydän anteeksi, mutta kyllä ruukkujenkin hoito vaatii aikaa,\netenkin jos ne sammaltuvat ja lehdille ilmaantuu toukkia, -- jatkoi\nnuori mies, väistymättä hiuskarvaakaan pääasiasta.\n\n-- Ester, lapseni, käske laittaa teevettä; ulkona on niin hirveä ilma,\nja me tarvitsemme jotakin lämmikettä.\n\nEster meni. Nyt näki kreivitär hyväksi käydä suoraan asiaan ja virkkoi\nkursailematta, että ymmärtäväisen ja omistaan elävän miehen, semmoisen\nkuin Bergflykt oli, pitäisi etsiä itselleen kelpo vaimo.\n\nTämä oli selvää puhetta. Rehellinen nuori mies punastui vähän ja arveli\nsitten, ettei se ehkä olisi hulluinta, koska hänen ollessaan ulkona\npuutarhassa talous oli rappiolla, ja hänen vartioidessaan papuja\nvarpuset söivät hänen herneensä.\n\n-- No, mikä estää ystävääni naimasta milloin haluaa?\n\n-- Niin, niin, mutta on niitä aina esteitäkin, -- arveli puutarhuri.\nNoita esteitä hän ei tahtonut oikein ilmaista, mutta oli kuitenkin\nselvää, että hän oli miettinyt asiaa ja pelkäsi saavansa rukkaset.\n\n-- Mutta kenties erehdytte, -- virkkoi kreivitär. -- Kuka kunniallinen\ntyttö halveksisi noin kelpo miehen tarjousta?\n\n-- Voisi niinkin käydä, -- vastasi Bergflykt huoaten. -- Sen, jota minä\nhaluaisin, sanotaan olevan hyvin rikas.\n\n-- Sitä tuskin luulen teidän tarvitsevan pelätä -- vastasi kreivitär\nhymyillen. -- Tahtoisiko Bergflykt sitten ennemmin, että tyttö olisi\nköyhä?\n\n-- Tahtoisin kuin tahtoisinkin, -- vastasi puutarhuri.\n\n-- No niin. Sanokaa suoraan, Bergflykt: tahdotteko Ester Larssonin\nvaimoksenne?\n\nPuutarhuri hypisteli hylkeennahkalakkiaan ja vastasi sitten\nmiehuullisesti: -- Tahdon.\n\nKreivitär jatkoi: -- Suostumuksen tai kiellon antaminen siihen asiaan\nei ole minun, vaan Esterin isän vallassa. Sen vain voin sanoa,\nystäväni, että hyväksyn vaalinne ja toivotan sille Jumalan siunausta.\nTe tiedätte jo syyn, minkätähden Ester on tullut tänne, ja mitä hänestä\non Tukholmassa puhuttu; hiukkanen on siinä totta, enin osa panettelua.\nSentähden, rakas Bergflykt, älkää koskaan soimatko häntä siitä tai\nsanoko, että teitä siinä tahi missään muussa suhteessa on petetty. Te\ntiedätte myöskin, kuinka Ester päivä päivältä on tullut nöyremmäksi,\njärkevämmäksi ja itsensä suhteen tarkemmaksi; voipa sanoa senkin, että\nhän on käynyt minulle päivä päivältä rakkaammaksi, ja mieleni\ntekee uskoa, että Jumala on lähettänyt hänelle tämän koetuksen\nnöyryyttääksensä ja taivuttaaksensa hänen tätä ennen kylläkin\nuppiniskaista sydäntänsä. Entä jos jo huomenna lähtisitte Tukholmaan\nitse pyytämään hänen isänsä suostumusta? Onhan kohtuullista, että isä\npääsee tuntemaan sen miehen, jolle hän lapsensa antaa. Minä pidän\nhuolen siitä, että hän muiden välityksellä saa tietää, että olette\nkelpo ja kunnon mies.\n\n-- Kiitän kaikkein nöyrimmästi, että teidän armonne on niin armollinen\nja tahtoo puoltaa minua; muuten voisi se rikas mies, jonka sanotaan\nolevan pian kuin kuningas, vastata minulle, että suopursu ja lavendeli\neivät menesty samassa ruukussa. Voisinhan lähteä matkalle vaikka jo\ntänä iltana...\n\n-- Se on mahdotonta. Tuommoiseen pyryilmaan en tahtoisi ajaa\nkissaanikaan.\n\n-- Ilmasta vähät, teidän armonne, jos on kerran voitettava niin\nharvinainen ruusu kuin neitsyt Ester on; mutta minä tahdon puhua\nsuoraan ja sanoa, etten tosiaankaan tiedä, mitä Ester itse sanoo\nsemmoisesta talonpojasta kuin minä olen.\n\nMuistutus oli paikallaan, ja kreivitär lykkäsi vastauksensa siksi,\nkunnes Ester kohta sen jälkeen toi teen sisään. Silloin hän viittasi\ntytön luoksensa, tarttui häntä käteen ja puhutteli häntä hellästi. --\nEster, -- sanoi hän, -- sinulla ei ole, niin kauan kuin muistat, ollut\näitiä. Ajattele, että minä olen äitisi.\n\nTyttö suuteli hänen kättänsä.\n\n-- Niin, lapseni, -- jatkoi kreivitär, -- sinulla ei ole tällä hetkellä\nisääkään, jolta kysyisit neuvoa, ja kuitenkin on tämä sinulle tärkeä\nhetki, sillä nyt on sinulla tilaisuus korjata kunniasi ja yhtyä kunnon\nmieheen, joka pyytää sinua omakseen ja jonka vaimona sinusta on Jumalan\navulla tuleva onnellinen, kunnioitettu puoliso. Vastaa minulle nyt\nniinkuin vastaisit äidillesi: mitä arvelet? Suostutko Bergflyktin\ntarjoukseen ja rupeatko hänen vaimoksensa?\n\nEster purskahti itkemään, mutta ei vastannut. Kreivitär jatkoi\npuhettaan, samalla kuin hänen silmiinsä vähitellen ilmaantui se kostea\nkiilto, joka ennen aikaan oli tehnyt ne niin ihastuttaviksi.\n\n-- Älä luule, että tahdon houkutella sinua, lapseni, tai pakottaa sinua\nantaman suostumustasi, jota kenties vielä kerran katuisit, ellet sitä\nnyt voi täysin vapaaehtoisesti antaa. Minä näen sydämeesi; minä tiedän,\nmitä tunteita siellä liikkuu. Minä olen ollut nuori niinkuin sinäkin;\nminä tunnen ne unelmat, jotka kangastelevat silmissämme tuolla iällä.\nAh, lapseni, talvi tulee, jolloin kaikki se paleltuu, mikä on varmaa\njuurta vailla, ja tämä juuri on, lähinnä uskoa Jumalaan, kunnioitus\nomaa itseä kohtaan ja täytetyn velvollisuuden tunto. Velvollisuutesi\nomaa itseäsi kohtaan vaatii, että sovitat nuoruutesi hairahdukset.\nSinulla on vanha isä, jonka mielen olet pahoittanut ja loukannut;\nmyöskin hänet olet velvollinen hyvittämään voidaksesi astua hänen\neteensä avoimin kasvoin ja sanoa: isä rakas, tässä on tyttärenne taasen\nilman tahraa; antakaa hänelle anteeksi, ja kaikki on taas kääntyvä\nparhain päin, ja teidän kunnianarvoinen harmaa päänne voi murheetonna\nviimeiseen leposijaansa painua.\n\nEsterin mieli oli murtunut. Hän heittäytyi polvilleen kreivittären\neteen ja kuiskasi: -- Teidän armonne ... hyväntekijäni ... tehkää\nniinkuin tahdotte ... te sen paremmin tiedätte ... olen valmis teitä\ntottelemaan!\n\nKreivitär suuteli häntä otsalle ja nosti hänet hellästi ylös. -- Älä\nitke enää, -- sanoi hän. -- Minä pyydän uhrausta, mutta tottelemaan en\nsinua vaadi. Jumala minua varjelkoon tahtomasta sitoa sinua\najattelemattomuudesta annettuun lupaukseen. Määrää itse aika, minkä\nluulet tarvitsevasi voidaksesi rauhassa miettiä päätöstäsi.\n\n-- Ei, teidän armonne, ei, en tahdo miettiä! Minä tottelen heti kohta!\n-- huudahti Ester vähän entiseen kiivaaseen tapaansa.\n\nKreivitär pudisti tyytymättömänä päätänsä. -- Muista -- hän sanoi, --\nettä kerran annetun lupauksen tulee olla peruuttamaton! Minä myönnän,\nettä mieleni olisi hyvä, ellei päätöksesi kauan viipyisi, sillä voi\ntapahtua asioita, jotka ... sanalla sanoen, sinun isäsi voi tulla\nsilloinkun vähimmin osaamme häntä odottaa. Mutta minä pyydän sinua,\nlapseni, mieti ainakin huomiseen asti.\n\n-- Ei, ei, -- jatkoi Ester niinkuin ennen; -- kuka sen sanoo, että minä\nhuomenna olen niinkuin nyt?\n\nSitten hän kumartui kreivittären korvaan ja kuiskasi: -- Minä pelkään\nomaa itseäni!\n\nKreivitär katseli häneen tuimasti, miltei säikähtäen; pitkä,\ntuskallinen äänettömyys syntyi. Tuo tähän saakka ujo kosija alkoi\ntuskastua ja sopersi jotakin semmoista, ettei hän millään muotoa\ntahtonut pakottaa tätä jaloa neitsyttä vastoin hänen tahtoaan; hän\nsaisi suoraan vastata jaa tai ei.\n\n-- No niin, -- sanoi kreivitär, vielä tuimemmasti, miltei kovastikin,\nja yhä edelleen katsellen tyttöä synkein, tutkivin silmin; -- tee niin,\nettä voit vastata siitä Jumalan ja omantuntosi edessä!\n\nEster katsoi häntä suoraan silmiin; hänen kasvonsa tulivat heleän\npunaisiksi. Hän oikaisihe niin arvokkaasti kuin olisi hän ollut\nkreivitär itse ja muistutti siinä isäänsä tämän uljaimmillaan ollessa.\n-- Teidän armonne, -- sanoi hän, -- minä annan teille anteeksi, että\nsydämessänne olette lisännyt erehdysteni painoa yhdellä, johon en\nkoskaan ole tehnyt itseäni syypääksi. Jos suostun tämän miehen\ntarjoukseen, niin teen sen häpeämättä Jumalan ja omantuntoni edessä.\nMitä olen rikkonut, sen tietää Hän, ja minulla ei ole enää mitään\nlisättävää, koska en ole sen parempi enkä pahempi kuin luulen olevani.\nMinä olen, niinkuin hänkin, halpaa, porvarillista syntyperää:\nsenpätähden sopinemmekin toisillemme. Mutta ei syntynne eikä arvonne,\nteidän armonne, eikä myöskään hyvät tekonne, joita en ikinä unohda,\noikeuta teitä häpäisemään minua enemmästä kuin olen ansainnut. Ette\nkenties usko, että meillä tavallisillakin ihmisillä on sydän, joka\ntuntee, kun sitä poljetaan ja loukataan; mutta te erehdytte, teidän\narmonne; meidän ylpeytemme voi olla yhtä suuri kuin teidänkin!\n\nPorvariskuninkaan tytär siinä nyt puhui. Mutta ennenkuin kreivitär\nennätti vastata, kuului yht'äkkiä kulkusten helinää ulkoa pihalta.\n\n\n\n\n34. VIERAS FALKBYSSÄ.\n\n\nTunnettu on totuus, että juuri jaloimpiin ihmisluonteisiin, jotka\nmuuten katsovat elämää korkeammalta kannalta, aikakauden ennakkoluulot\nusein pystyvät helpommin kuin muihin. Tämän kertomuksen ajalta oli\nvielä puoli vuosisataa tuohon merkilliseen vuoteen 1789. Kummako siis,\njos vielä vuonna 1739, jolloin ylimystö hallitsi Ruotsia vapauden\nnimessä, ylhäinen nainen, sellainen kuin kreivitär Bertelsköld, luuli\ntekevänsä hyvän työn, kun toimitti panetellun ja herjatun porvaristytön\nsopiviin naimisiin. Tämä onnellinen sattumus oli hänen mielestään niin\ntaivaan sallima, ettei hän luultavasti huomannut, kuinka läheisessä\nyhteydessä hänen omat äidilliset puuhansa pojan hyväksi olivat tämän\naiotun avioliiton kanssa. Ne kovat kokemukset, joita kreivitär oli\nsaanut kärsiä, olivat vaikuttaneet hänen vilkkaaseen, voimakkaaseen\nsieluunsa, jonka ulkokuori niistä oli kovettunut, ja senpätähden hän\nnyt sekä hämmästyi että vihastui kuullessaan Ester Larssonin puhuvan\nisänsä tavoin ja ylpeydellä, jota kreivitär ei ollut odottanut nuorelta\nnaiselta, joka hänen mielestään oli vain kamarineitsyen ja ottotyttären\nvälinen olento.\n\nKun kulkusten kilinä kuului pihalta, lähetti hän sentähden Bergflyktin\nkatsomaan, kuka oli uskaltanut lähteä liikkeelle tässä hirveässä\npyryilmassa. Sitten hän kääntyi Esterin puoleen, joka vielä seisoi\nhänen edessään punaisena ja jäykkänä, nuo rohkeat sanat vielä\nhuulillaan, ja puhutteli häntä emännän komentavalla äänellä. -- Mitä\ntämä merkitsee? -- kysyi hän. -- Olenko sinua kasvattaessani niin\nhuonosti onnistunut, että unohdat, ketä puhuttelet?\n\nMutta Ester oli nyt taas hurjalla tuulellaan ja vastasi, silmiään\nmaahan luomatta: -- Minä en ole sitä unohtanut. Teidän armonne itse on\nunohtanut, että matokin kiemurtelee, kun sitä poljetaan. Minä olen\nkaiken ikäni teille kiitollinen suojeluksestanne, mutta se ei oikeutta\nteidän armoanne loukkaamaan minua sopimattomilla epäluuloilla. Teidän\narmonne pelkää, että minulla on joitakin oikeuksia kreivi Kaarleen.\nMutta minä pyydän saada muistuttaa teidän armoanne siitä, minkä jo\nnäytte unhottaneen, että ennenkuin alentuisin niin halvaksi, että\ntahtoisin tunkeutua teidän korkeaan sukuunne, ennen tahtoisin yksinäni\nkuolla kinokseen maantien viereen.\n\nHänen vielä puhuessaan astui puutarhurin saattamana sisään pitkä,\nharmaapäinen ukko, turkki päällä ja kokonaan lumessa, jota hän ei edes\nhuolinut pois pudistaa, jäi muutamiksi silmänräpäyksiksi oven pieleen\nseisomaan ja vastasi Esterin viimeisiin sanoihin syvällä huokauksella,\npuoliääneen virkkaen: -- Minä kiitän sinua, Jaakopin Jumala, että olen\njälleen löytänyt viimeksi syntyneen lapseni Egyptinmaasta ja että hän\nvielä on mahdollinen lapsekseni kutsuttaa!\n\nEster säpsähti ja kääntyi päin. -- Isäni, -- huudahti hän ja peitti\nkasvonsa käsiinsä.\n\nKreivitär, joka ei milloinkaan ollut nähnyt porvariskuningasta, ymmärsi\nheti, kuka hänen edessään seisoi. Mutta hän malttoi mielensä ja meni\narvokkaasti häntä vastaan.\n\n-- Minä arvaan, -- sanoi hän, -- että se on valtiopäivämies Larsson,\njoka kunnioittaa minua luokseni tulemalla. Minä pyydän teitä olemaan\ntervetullut talooni, ja katson itseni onnelliseksi voidessani jättää\nteille kadonneen lapsenne takaisin. -- Ester, syleile isääsi, ja\nrukoile häntä antamaan sinulle anteeksi kaiken sen surun, minkä olet\nkoonnut hänen harmaan päänsä päälle!\n\nEster seisoi liikkumatonna eikä rohjennut luoda silmiään ylös\nlattiasta. Kenties muistui hänelle juuri silloin mieleen, kuinka hänen\norpanansa Maria Larsson kerran oli vastaanotettu samanlaisessa\ntilaisuudessa. Mutta lieneekö nyt ollut niin, että vuodet, murhe tai ne\nsanat, jotka hän vast'ikään oli kuullut tyttärensä lausuvan, olivat\nmurtaneet isän raudankovan mielen. -- Vanhus levitti sylinsä ja sanoi\nvapisevalla äänellä: -- Ester! Lapseni! Minun armas lapseni!\n\nJa Ester lensi hänen syliinsä. Hänellä ei ollut sanoja millä rukoilla,\nhänellä oli vain kyyneliä niin lapsellisia, niin rajusti vuotavia\nkyyneliä sydämen sisimmästä pohjasta, että ne tukahduttivat häneltä\näänen, ja näin kaunopuheisesti rukoillen lepäsi hän nyt nyyhkien isänsä\nrinnoilla.\n\nOli niinkuin he kaikki olisivat yht'äkkiä lumouksesta selvinneet. Vanha\nLarsson unohti tuossa tuokiossa kaiken sen katkeruutensa, kaikki ne\nuhkaavat varoitukset, joita hän oli mielessään hautonut tuolla pitkällä\nvaivalloisella matkallaan lumessa ja tuiskussa. Esteriltä katosi\nmenneisyys niinkuin paha unennäkö siihen onnelliseen tunteeseen, että\nhän oli saanut takaisin isänsä rakkauden, ja kreivittären ylpeä\nvihastus suli pois kuin kinos kevätauringon paisteessa, kun hän näki\ntämän näin nopean sovinnon hairahtuneen lapsen ja kovan, syvästi\nloukatun isän välillä. Ja rouva ymmärsi sen niin hyvin: olihan hänkin\näiti.\n\nAinoastaan puutarhuri Bergflykt, joka aina oli tottunut syvimmällä\nkunnioituksella astumaan ankaran emäntänsä huoneeseen, ei voinut kyllin\nkummastella tuon vieraan miehen epäkohteliaisuutta, joka oli lumisine\nturkkineen tunkeutunut tähän pyhättöön. Vilpittömällä hämmästyksellä\nkatseli hän kohtausta isän ja tyttären välillä; ja hänen mielestään oli\nsiinä merkillisintä se, että lumi alkoi sulaa ja valua turkilta alas\nEsterin tukalle ja olkapäille. Käyttäen hyväkseen ensi näkemisen\njälkeen syntynyttä äänettömyyttä avasi tuo kunnon mies suunsa ja pyysi\nneitsyt Larssonia olemaan varuillansa, muuten hän varmaan kastuisi\nläpimäräksi.\n\nTämä hyväntahtoinen muistutus vaikutti muiden kuohuviin tunteisiin kuin\nterveellinen, kylmä vesisuihku. Ester irroittautui herttaisesti\nhymyillen isänsä sylistä, avasi hänen vyönsä ja auttoi märkää turkkia\nhänen päältään. Kreivitär käski valmistaa lämpimän aterian ja pyysi\nvierastaan istumaan tuohon komeaan nojatuoliin, jota kunniaa ei\njokaiselle vieraalle suotu. Eikä Larssonkaan kursaillut; hänen tapansa\nei juuri ollut häikäillä ylhäisten edessä. Sen voi kuitenkin huomata,\nettä hän niin paljon kuin hänen töykeä luonteensa salli, koki osoittaa\nkohteliaisuutta emäntää kohtaan. Kenties hän varoi synnyttämästä uusia\nmyrskyjä, jotka voisivat häiritä hänen kalliisti ostettua isän-iloansa.\n\nSamaa peläten koki Esterkin osoittaa mitä hellintä huomaavaisuutta\nkumpaakin vanhusta kohtaan. Milloin koki hän kreivittären silmistä\nlukea hänen pienimmänkin toivomuksensa ja rientää sitä täyttämään,\nsamalla kuin hänen rukoilevat silmänsä anoivat anteeksi hänen äskeistä\nhillitöntä kiivauttaan. Milloin palasi hän isänsä luo häntä\nhyväilemään, näyttäen tahtovan siten torjua pois kaiken siltä taholta\nuhkaavan vaaran. Ja kun hän pöytää kattaessaan salaa tarkasteli\nisäänsä, täyttyivät hänen silmänsä taas kyynelillä. Isä oli paljon\nvanhentunut sitten viime näkemän. Jäykkä niska oli taipunut, korkea\notsa oli syvillä rypyillä, ja hänestä näytti niinkuin terävän silmän\nkäskevä ilme olisi laimentunut. Mutta hän koki uskotella itselleen,\nettä se oli vain matkan vaivoista johtunutta väsymystä. Isän oli\nnimittäin täytynyt jalkaisin kahlata viimeiset penikulmat kinoksissa,\nkun hevoset upposivat niin syvälle lumeen, että tuskin voivat tyhjää\nrekeä vetää.\n\nKreivitär, joka puolestaan koetti tehdä kaiken voitavansa välttääkseen\nmyrskyä puhkeamasta, ennenkuin kaikki oli valmistettu, johti puheen\nmatkasta ja pyryilmasta Falkbyn maanviljelykseen, ja hän osasi\nhuomaamatta asettaa puutarhurin ansiot mitä edullisimpaan valoon. Hän\nkertoi muun muassa, että Bergflykt vartavasten oli tuottanut kapallisen\nperunoita Saksasta ja että hän erinomaisesti oli osannut saada täällä\nviihtymään tuon uuden, Ruotsissa vielä hyvin harvinaisen, Suomessa\nmiltei tuntemattoman kasvin, josta luultavasti tulisi vielä koitumaan\npaljon hyötyä. Bergflykt, joka oli saanut merkin jäädä huoneeseen ja\ntähän asti oli pysynyt nöyränä oven pielessä, sai nyt käskyn selittää\nkokeitaan valtiopäivämiehelle. Hän esittikin asian selvään ja tarkasti\nniinkuin ainakin, kun sai puhua omaan alaansa kuuluvista asioista.\nKreivittären salaiseksi iloksi näytti Larsson tarkasti kuuntelevan.\nKekseliäässä päässään hän mietti jo keinoja, miten tätä uutta kasvia\nolisi Isokyrössä ruvettava viljelemään; sentähden hän tahtoi päästä\nselville viljelystavasta. Silloin tarjosi kreivitär hänelle puolen\nkappaa siemeneksi, ja toimitti niin, että hän illallispöydässä itse sai\nkoetella tämän amerikkalaisen juurikasvin oivallisia ominaisuuksia.\n\nTähän asti kävi kaikki hyvin, ja nuo kolme henkilöä, joita asia\nlähimmin koski, näyttivät sanaakaan sanomatta sopineen siitä, etteivät\nhe sinä iltana tuota arkaa kohtaa koskettaisi, kun kovaksi onneksi\nBergflykt, joka oli aivan hurmautunut ja hyvillään siitä harvinaisesta\nkunniasta, että sai istua kreivittären omassa pöydässä, alkoi\nviattomuudessaan puhua niistä omenapuista, joita pakkanen viime talvena\noli turmellut, ja kuinka hän oli peittänyt niiden juuret oljilla \"juuri\nsamana päivänä, kun nuori kreivi tuli tänne neitsyt Esterin kanssa.\"\n\nJos Falkby olisi halennut, ei hämmästys siitä olisi ollut suurempi kuin\nminkä tämä viaton muistutus synnytti kahdessa läsnäolijassa. Kreivitär\nloi palvelijaansa yhden noita säihkyviä silmäyksiä, jotka tukkivat suun\nrohkeammiltakin miehiltä kuin puutarhuri oli, ja tämä kunnon mies kävi\nheti paikalla äänettömäksi tietämättä itsekään minkätähden. Ester\npunastui korvanlehtiään myöten ja tuijotti edessään olevan\nenglantilaisen lautasen kuvioita niin tarkkaan kuin olisi tahtonut\nniiden läpi katsoa. Vain salavihkaa uskalsi kreivitär katsahtaa\nharmaantuneeseen vieraaseensa.\n\nMutta Larsson ei ollut tänä iltana enää sama kuin ennen. Hänen otsansa\nvetäytyi vain yhden ainoan kerran noihin hyvin tunnettuihin tuimiin\nryppyihin; sitten kääntyi hän puutarhuriin päin ja sanoi levollisesti:\n\n-- Kun teillä on nuoria puita, tulee teidän hoitaa niitä paremmin. Jos\nne turmeltuvat, on vika useimmiten sen, joka niitä on kasvattanut.\nSaattaa käydä niinkin, että Jumala suo kevättä ja päivänpaistetta, niin\nettä ne taas virkistyvät ja kantavat siunattuja hedelmiä.\n\n-- Niin, -- sanoi kreivitär liikutettuna, -- minä tunnen semmoisen\nnuoren puun. Rajuilma oli taittanut yhden oksan, ja pakkanen oli\nkellastanut sen lehtiä; mutta juuri ja sydän olivat, jumalankiitos,\nterveet. Te olette oikeassa: se puu tarvitsee hoitoa ja lämmintä\npäivänpaistetta, ja jos Jumala tahtoo, kasvaa se vielä runsaita\nhedelmiä.\n\nNoustiin pöydästä. Larsson suuteli tytärtään otsalle, kiitti emäntää ja\nvirkkoi, huoneeseensa mennessään:\n\n-- Huomenna kiitän tyttäreni puolesta.\n\n\n\n\n35. VUOSISATAIN PERINTÖ.\n\n\nSeuraavana aamuna oli tuisku muuttunut suojaksi. Kello 8 aikana astui\nLarsson jäykkänä ja komeana Falkbyn saliin, jossa kreivitär otti hänet\nvastaan vankan aamiaispöydän ääressä. Ester oli varhemmin aamulla\npuhellut kauan isänsä kanssa kahdenkesken.\n\nKreivitär ja Larsson tervehtivät toisiaan jonkinlaisella\njuhlallisuudella, virkkoivat jotakin yön levosta ja ilmasta ja istuivat\nsitten pöytään. Vanhukselle maistui ruoka hyvin, mutta Esterin lautanen\npysyi koskematonna, ja hänen silmänsä olivat itkettyneet.\n\nAterian loputtua nousi Larsson ylös, kumarsi kohteliaasti emännälle ja\nkiitti omasta ja tyttärensä puolesta. Heidän oli nyt lähdettävä,\nhevoset oli jo tilattu.\n\nTämä kaikki tuntui kreivittärestä vähän kylmältä. Hän ei huolinut\nruveta turhia puhumaan, mutta hänen sydämensä lämpeni, kun hän ajatteli\nEsterin tulevaa kohtaloa. Nyt vasta, kun heidän oli iäksi toisistaan\nerottava, huomasi hän tämän kovanonnen lapsen käyneen hänelle\nrakkaammaksi kuin hän itse oli luullutkaan. Heidän välillään oli\njotakin hengenheimolaisuutta, joka nyt vasta hänelle selveni: sama\nhehkuva sielu, sama tarmokas tahto, sama jyrkkä, uljas, itsenäinen\nluonne. Erotus oli vain eri iän, erilaisen kasvatuksen, erilaisen\nyhteiskunnallisen aseman; pohja oli sama, sillä se perustui\nelämänkohtaloihin.\n\nKreivitär mietti mielessään, pitäisikö hänen olla vaiti vaiko puhua.\nMutta kun jäähyväiset oli heitettävä, ja Ester kallistui hänen\nrintaansa vasten, silloin tuntui hänestä niinkuin hänen eiliset sanansa\nolisivat toteutuneet ja niinkuin hän olisi äiti, joka lähettää lapsensa\ntuntemattomia kohtaloita kohti kylmään talvipakkaseen. Hän päätti puhua\nja pyysi kahdenkeskistä keskustelua vieraansa kanssa.\n\nLarsson seurasi häntä sivuhuoneeseen. Kreivitär sanoi nyt sillä\nvarovaisuudella, mitä hän katsoi olevan syytä noudattaa, että hän oli\nvelvollinen tekemään tiliä hänen tyttärensä olosta Falkbyssä. Hän oli\nvastaanottanut Esterin hairahtaneena lapsena, jonka ajattelematonta\nkarkuretkeä puolusti se häväistys, jota hän oli kärsinyt ja ne\nherjaukset, joita hän Tukholmaan tultuaan pelkäsi. Ester oli tuo nuori\npuu, jota kenties ei ollut tarpeeksi varovasti hoidettu ja jota\npakkanen oli purrut, mutta joka hellästi hoidettaessa taas oli\nkukoistava ja kantava hyviä hedelmiä. Hänen isänsä olkoon huoletta;\nkreivitär jätti hänelle hänen tyttärensä kovan koettelemuksen\nparantamana ja puhdistamana. Kreivitär toivoi siis, että tyttären\nkaikki hairahdukset oli unohdettu ja täydellisesti anteeksiannettu.\n\nLarsson vastasi yksikantaan olevansa kiitollinen kreivittären\nsuojeluksesta eikä tahtovansa enää muistella tyttärensä hairahdusta,\nkun hän vain tästälähin osoittaisi hänelle ehdotonta kuuliaisuutta,\nmikä olisi hänen lapsenvelvollisuutensa.\n\n-- No hyvä, -- jatkoi kreivitär, innostuen siitä ajatuksesta, että hän\nvielä voisi tehdä jotakin Esterin onneksi -- jos teillä nyt olisi\ntodistus siitä, ettei tyttärenne maine ole vahingoittunut -- jos\nesimerkiksi joku rehellinen mies, joka on hänen arvoisensa, pyytäisi\nteiltä tytärtänne vaimoksensa -- mitä siihen vastaisitte?\n\nLarsson oli vähän aikaa vaiti; epäluulo täytti hänen ylpeän rintansa,\nja hän kysyi otsa rypyssä, mitä hänen armonsa tarkoitti.\n\n-- Sitä vain, -- vastasi kreivitär pelkäämättä, -- että minun talossani\non eräs nuori, kelpo mies, joka tuntisi itsensä onnelliseksi, jos te\nantaisitte Esterin hänelle vaimoksi. Puuttuu vain teidän\nsuostumuksenne, ja Esteristä on tuleva arvossa pidetty, kunnioitettu,\nonnellinen puoliso.\n\nLarsson sai näistä sanoista vahvistusta epäluulolleen. Hän nousi ylös,\nhänen katsantonsa synkistyi peloittavasti.\n\n-- Minun suostumukseni! -- huudahti hän. -- Jo riittää; nyt ymmärrän\nkaikki. Nyt tiedän, minkätähden lähetitte poikanne Suomeen, minkätähden\nhän hiipi sukulaiseni perheeseen Tukholmassa, minkätähden Ester oli\nhäväistävä ja houkuteltava karkaamaan, ja minkätähden hänelle oli\nhankittava turvapaikka teidän luotanne. Tahdotteko, että sanon\nminkätähden? Sentähden, että poikanne oli köyhä ja tarvitsi rahojani!\nNiin, teidän armonne, niin se oli! Minun rahani painoivat sittenkin\nenemmän kuin koko teidän aatelisylpeytenne, ettekä te hävennyt\nalentumasta niin syvälle, että kutsuitte porvarin tyttöä tyttäreksenne,\njotta poikanne saisi syödä ja mässätä ja kiilloittaa lahonneen\nvaakunakilpensä halvan kauppiaan vaivalloisesti ansaitsemalla kullalla.\nSemmoisia te olette, te korkeasukuiset herrat ja rouvat, jotka tätä\nnykyä vallitsette Ruotsin valtakunnassa. Te ylenkatsotte meitä, ja me\nkelpaamme tuskin harjaamaan teidän kenkiänne ja kantamaan teidän\nhameittenne laahuksia; mutta annapas olla, että te tarvitsette meidän\nkultaamme, kyllä te silloin olette niin armollisia, että pidätte sen\nhyvänänne ja viette lapsemmekin kaupantekijäisiksi. Minun\nsuostumukseni! Mihinkä sitä tarvittaisiin? En enää ole rikas; olen\nköyhä, teidän armonne, köyhempi kuin te itse. Peruuttakaa siis sananne.\nMitäpä te enää tyttärestäni huolitte, kun ei häntä enää voi kullalla\npunnita.\n\n-- Te ymmärrätte väärin tarkoitukseni, -- vastasi kreivitär\nhämmästyneenä ja suuttuneena hänkin siitä, että hänen vilpitöntä\nehdotustansa noin odottamattomalla tavalla tulkittiin.\n\nMutta Larsson jatkoi vain häntä kuulematta:\n\n-- Tahdon sanoa teille jotakin, mitä ette kenties tiedä, tai minkä jo\nolette unohtanut. Minunkin sukuni on vanha; sen juuret ulottuvat yhtä\nkauas menneisyyteen kuin Bertelsköldinkin suvun. Ja meidän sukujemme\nvälillä on ollut olemassa vihollisuus aina alusta alkaen sentähden,\nettä toinen on pitänyt sortajain ja toinen sorrettujen puolta.\nMuistanpa vielä sen ajan, jolloin teidän miehenne isä kerjäten rukoili\nisääni hänelle armosta myymään muutamia tynnyrejä jyviä, kun koko hänen\nväkensä oli nälkään kuolemaisillaan. Muistan vielä senkin päivän,\njolloin kuusi Larssonia, kaikki nuoria uljaita miehiä, asettautui\nteidän miehenne komentoon eikä yksikään heistä palannut, sillä se\nkunnia maksoi heille heidän sydänverensä. Muistan vielä teidän\nlankonne, tuon katalan juonittelijan, joka nyt on noussut valtakuntaa\nhallitsemaan; hän se on, joka on turmellut rauhan ja sovinnon maassa,\njoka kahdesti on häväissyt sukuni tyttäriä ja kohta on tekevä\nminustakin kerjäläisen. Ja te pyydätte minun suostumustani poikanne ja\ntyttäreni väliseen avioliittoon!\n\nVaikka kreivittären arinta kohtaa oli loukattu, oli hän jo ehtinyt\nrauhoittua.\n\n-- Valtiopäivämies Larsson, -- sanoi hän ylhäisesti ja arvokkaasti, --\nolkaa vakuutettu siitä, että minä olen aivan samaa mieltä kuin tekin\nminun poikani ja teidän tyttärenne yhtymisestä. Siitä ei koskaan\nolekaan ollut kysymystä. Tarkoitukseni oli pyytää Esteriä puutarhurini\nvaimoksi; katson tämän avioliiton molemmille sopivaksi. Ja kun nyt\ntiedätte tarkoitukseni, niin luulen teidän huomaavan omat arvelunne\nainakin liian aikaisiksi.\n\nLarsson jatkoi: -- Teidän armollanne on oikeus selittää tarkoituksenne;\nminä olen kenties liian paljon vanhoja asioita muistellut. Mutta koska\nminä nyt, niinkuin sanoin, olen köyhä, niin en voi ottaa pitääkseni\nhuolta edes puutarhurinne toimeentulosta, ja sentähden lienee parasta,\nettä lopetamme tämän keskustelumme tähän. Mutta -- vielä yksi sana!\nKoska kuulen, että olemme samaa mieltä lastemme suhteen, mutta kun\nmahdollisesti voi tapahtua, että heillä olisi oma päänsä heilläkin --\nniin, ken tietää, kreivitkin voivat joskus ruveta hulluttelemaan --\nniin luvatkaamme tässä kaikkinäkevän Jumalan edessä, te minulle\nja minä teille, ettemme ikipäivinä sanalla tai teolla suostu\nlastemme yhtymiseen! Älköön kumpikaan meistä horjuko määrätystä\ntarkoitusperästä. Pysykööt sukumme iäti kahdessa en leirissä, käsi\nkättä ja sydän sydäntä vastaan, niin ettei mitään pelkurimaista\nsovintoa meidän välillämme tule syntymään, ennenkuin ajat ovat\ntäytetyt, ja jälkimaailman tuomio on julistettu siitä asiasta, josta\nmolemmat taistelemme.\n\nYlevämielinen kreivitär Bertelsköld käsitti täydellisesti sen ajatuksen\nsuuruuden, joka oli kätkettynä vanhan porvariskuninkaan perinnölliseen\nvihaan. Ollen synnyltään ja luonteeltaan ylimys, oli hän yhtä lujasti\nvakuutettu aatelisvallan olemassaolon oikeudesta kuin Larsson oli\nkansanvallan, ja hänen yksityiset toivomuksensa olivat sopusoinnussa\nsen kanssa, minkä hän katsoi isänmaallensa hyödylliseksi. Hän oli\nsentähden aikeissa ehdottomasti antaa häneltä vaaditun lupauksen, kun\neräs heille molemmille aivan odottamaton tapaus keskeytti hänet.\n\nSalin aukinaisen oven kautta näki hän oman poikansa, jonka hän luuli\nolevan kaukana Norjassa, seisovan Ester Larssonin vieressä, jota hän\npiteli kädestä, näyttäen kuulumattomin sanoin kehoittavan häntä\nrohkeuteen ja toivoon.\n\n-- Sinäkö täällä! -- huudahti kreivitär, unohtaen kaiken muun ja\nluullen näkyjä näkevänsä.\n\n-- Niin, äitiseni, täällä olen ja parhaaseen aikaan tulin, mistä kiitän\nteidän kertomustanne eräästä kilpailijasta! -- huudahti Kaarle Viktor\nBertelsköld iloisesti astuen huoneeseen. -- Vasta silloin, kun Norjan\ntunturit kohottivat korkeat muurinsa meidän välillemme, ja minä seisoin\nsiellä isäni tuntemattomalla, lumisella haudalla -- vasta silloin\nselveni minulle, ettei elämä ole minulle minkään arvoinen ilman Esterin\nrakkautta. Valtiopäivämies Larsson! Minä anon nöyrästi ja kunnioittaen\ntytärtänne omakseni. Äitiseni! Minä pyydän, että sanotte Ester\nLarssonia tyttäreksenne!\n\nLarsson ja kreivitär katsahtivat toisiinsa. Siinä kohosivat nyt korkeat\nmuurit, paljon korkeammat kuin Norjan tunturit molempia nuoria\nerottamaan -- vuosisatain vihan ja perittyjen ennakkoluulojen\nkaksinkertaiset vaskiset muurit. Kreivitär ei virkkanut mitään; hän\ntiesi, millainen vastaus oli odotettavissa toiselta puolen, eikä se\njäänytkään tulematta.\n\nJäykkä, ankara, harmaapäinen ukko astui esiin, tarttui tytärtään\nkovasti käteen ja tempasi hänet mukaansa.\n\n-- Tule! -- sanoi hän. -- Kiitän kreiviä tarjouksestanne;\ntarkoituksenne ei liene paha. Mutta tuli ja vesi eivät sovi yhteen.\nLarsson ja Bertelsköld eivät saata ikänä olla toistensa omat. Herra\nkreivi tietää nyt vastaukseni: en tarvinne sanoa, että se on\nperuuttamaton. Hyvästi, rouva kreivitär. Tule, Ester; hevoset ovat\nvaljaissa.\n\nEster totteli. Hän ei itkenyt. Hän ei rukoillut. Hän tiesi kyllä, että\nvuosisatain perintö oli heidät erottanut. Mutta hänen silmissään hehkui\nhimmeä tuli, ja hän kuiskasi hämmästyneelle nuorukaiselle, joka turhaan\nkoki häntä pidättää: -- Älä seuraa minua! Isäni on oikeassa. Me emme\nvoi olla toistemme omat. Mutta rakastaa toisiamme, Kaarle, -- sitä\nvoimme vaikka meret ja tunturit erottaisivat meidät kaikeksi\nelinajaksemme toisistamme.\n\nJa hän kiskaisihe irti isästään, kietoi kätensä nuorukaisen kaulaan ja\nsuuteli häntä. -- Jää hyvästi! -- sanoi hän.\n\n-- Ja nyt, isäni, nyt olen teidän. Tehkää minulle, mitä tahdotte.\n\nKohta sen jälkeen kiiti reki pois Falkbyn kartanolta, ja kreivitär\nBertelsköld seisoi siinä yksin kotiin palanneen poikansa kanssa.\n\n\n\n\n36. KUNINKAAN SORMUS.\n\n\nVielä kerran me astumme presidentti, kreivi Torsten Bertelsköldin\ntyöhuoneeseen. Vierashuone on täynnä ulkomaisia valtiomiehiä,\nhovimiehiä, sotaherroja ja ylhäisiä virkamiehiä, jotka odottavat\npuheille pääsyä vuorolleen. Kaikki kääntyvät nousevaa aurinkoa kohti.\nKaikki he kilpailevat kerjätäkseen armon silmäyksiä siltä mieheltä,\njoka nyt on ottava valtakunnan ohjat käsiinsä ja voittaneiden hattujen\nkantamana johtava Ruotsin kohtalot uusille poluille säätyjen ja\nvapauden nimessä.\n\nOllaan nyt keskellä Ruotsin niin sanottua vapauden aikakautta.\n\nTuolla huoneessaan istuu tuo kohta kaikkivaltias mies, Ruotsin\ntodellinen kuningas, vaikka toinen sitä nimeä kantaa. Hän on ehkä\nvanhentunut ja kuihtunut kaikkien niiden juonien painosta, joiden\navulla hän on valtaan päässyt; mutta sitä ei kukaan huomaa.\nKirjo-ompeleinen samettitakki peittää taitavasti hänen laihtuneen\nvartalonsa; erinomaisen hyvin käherretty tekotukka kätkee hänen harmaat\nhiuksensa; hienosti sivelty, melkein huomaamaton ihonväri luopi\nnuoruuden ja terveyden värityksen ryppyiselle otsalle ja näivettyneille\nposkille. Ainoastaan viheriä, silmien suojaksi pantu verhostin\nheikentää hiukan tuon ennen niin tuiman katseen voimaa, joka tunkee\nkaikkien läpi, mutta jonka läpi ainoastaan hyvin harvat voivat tunkea.\nMutta se ei mitään merkitse; se on vain satunnaista heikkoutta, joka on\nsyntynyt ankarasta yötyöstä. Kreivi istuu suorana ja reippaana kuin\nnuorukainen norsunluulla ja simpukan kuorilla koristetussa\nnojatuolissaan, lämmitellen itseään tulevan valtansa paisteessa. Hän on\nnyt päässyt koko elämänsä tarkoitusten perille. Sanomattomia vaivoja,\nmonivuotisia ponnistuksia hän on saanut kokea näin pitkälle\npäästäkseen! Mutta nyt on voitto voitettuna, nyt hän on astuva sille\nsijalle, josta hän on sysännyt pois suuren mestarinsa kreivi Hornin.\nMitäpä hän, jälkeläinen, huolii siitä, että tämä valtaistuin on\nperustettu kansansuosion ja puolueiden lainehtivalle aallokolle! Onhan\nhän oppinut hallitsemaan noita epävakaisia elementtejä; nyt hän on\nparemmin kuin koskaan ennen ymmärtävä niitä hillitä.\n\nHänen sihteerinsä ei ollut vielä lopettanut huomispäivän monien ja\ntärkeiden asiain esitystä, kun kamaripalvelija ilmoitti nuo\nvastaleivotut valtakunnanneuvokset toisensa perästä: kreivi Possen,\nparooni Löwenin, hovioikeudenneuvos Ehrenpreussin ja valtiosihteeri\nCederströmin sekä lähettiläs kreivi de Lynarin.\n\n-- Pyydä heidän ylhäisyyksiään tekemään hyvin ja astumaan pieneen\nsalonkiin, -- oli vastaus.\n\n-- Kamariherra, _monsieur_ de Broman...\n\n-- Sano, että odottakoon vierashuoneessa.\n\n-- Viskaali Spolin...\n\n-- Aja se hävytön lurjus ulos ovesta.\n\nSihteeri jatkoi: -- Nöyrä kirjelmä kruunun käskynhaltijalta Isokyröstä,\nSuomesta: Perttilän taloa koskeva perintöriita, toistaiseksi lykätty\nvastaajan poissaolon tähden laillisen esteen vuoksi, koska hän on\nvaltiopäivämies.\n\n-- Tila on siitä huolimatta menetetty. Jatkakaa.\n\n-- Armonhakemus koskeva tappoa ja verivammaa kaksintaistelussa: hänen\nmajesteettinsa on sattuneesta syystä nähnyt hyväksi armossa lieventää\nsotaoikeuden tuomion, koskeva luutnanttia, vapaasukuista kreivi Kaarle\nViktor...\n\n-- Vaiti. Jo tiedän: vuoden virkaero ja puolen vuoden maanpako.\nJotakinhan täytyy tehdä kelvottomien veljenpoikiensakin hyväksi. Entä\nsitten!\n\n-- Kansliakollegioon asetetaan virkamiehet teidän ylhäisyytenne\nehdotuksen mukaan. Hovikansleri, parooni von Kochen, kanslianeuvokset\nNerés ja Bahr pyytävät virkaeroa...\n\n-- Lisätkää kreivi Bonde ynnä muut. Jatkakaa.\n\n-- Kreivi Tessin anoo Parisin lähettilään tointa.\n\n-- Vai niin? Vai anoo? No niin, kun ilveily on loppuun suoritettu\nTukholmassa on aika aloittaa huvinäytelmää Parisissa. Hän saa viran.\nEntä sitten?\n\n-- Hänen majesteettinsa ehdottaa _monsieur_ de Bromanin välityksellä\nkoroitettua eläkettä valtakunnanneuvos, kreivi Taubelle...\n\n-- Hylätään. Hänen majesteettinsa ei ole aina nähnyt hyväksi mukautua\nvaltakunnan tarpeiden ja isänmaan ystäväin mielen mukaan. Ja koska\nhänen majesteettinsa kuningatar lienee toista mieltä, niin olisi\nkoroitus loukkaus häntä kohtaan.\n\n-- Hänen majesteettinsa kuningatar tekee kamarijunkkarinsa, parooni\nHöökin välityksellä ehdotuksen saksalaisista kamarirouvista.\nTarpeettomina sopisi heidän virkansa lakkauttaa ja siirtää palkkarahat\nmuiden hovinaisten palkkain lisäämiseksi.\n\n-- Hänen majesteettinsa kuningatar osoittaa kiitettävää\nsäästäväisyyttä. Mutta koska hänen majesteettinsa kuningas lienee\ntoista mieltä, niin kirjoittakaa, että saksalaisten hovinaisten palkat\nkoroitetaan. Onko mitään muuta?\n\n-- Ei muuta kuin että sotamiehen leski Flinta anoo uutta avustusta. Hän\nsanoo teidän ylhäisyytenne siihen valalla sitoutuneen silloin, kun\nhänen mies vainajansa oli kuljettanut teidän ylhäisyyttänne\nvahingoittumatonna edestakaisin Kaarle-kuningas vainajan luo\nStralsundin piirityksessä.\n\n-- Flinta! Falkbyssä asuva, eikö niin?\n\n-- Falkbyn kartanossa.\n\n-- Hylätään. Nyt voitte lopettaa.\n\n-- Saan siis vastata, ettei teidän ylhäisyytenne sitä valaa muista...\n\n-- Te ette vastaa mitään. Onko minulla aikaa puuttua akkain kujeisiin\nja valoihin, joita en koskaan ole vannonut. Jo riittää. Saatte mennä.\n\nSihteeri meni syvään kumartaen.\n\nKreivi jäi vähäksi aikaa yksin. Hän oli oikeassa: kuka voi tällä\nhetkellä vaatia häntä ajattelemaan köyhiä leskiä ja kauan sitten\nunohdettuja valoja? Hän oikein riemuitsi nähdessään Ruotsin kuninkaan\nja kuningattaren muiden armonanojain joukossa rukoilevan häneltä ja\nrukoilevan turhaan toimenpiteitä, jotka olivat mitä läheisimmässä\nyhteydessä heidän yksityisten mielihalujensa kanssa. Kuinka nauttikaan\nhän nyt nähdessään tämän kuninkaallisen parikunnan, joka kerran oli\nniin syvästi häväissyt ja nöyryyttänyt häntä,[20] nyt vuorostaan\nhäväistynä ja nöyryytettynä kumartuvan hänen vaikutusvaltansa edessä!\nEikä ainoastaan heidän, vaan kaikkien hänen vihamiestensä, ylhäisten ja\nalhaisten, tuli nyt saada tuntea hänen kätensä painoa, kun hän heidän\nhartioiltaan nyt valtaansa kiipesi. Hatutkin, jotka luulivat hänestä\nsaavansa hankkeittensa toimeenpanijan, tulisivat huomaamaan\nerehdyksensä; hän oli heitä hillitsevä myssyjen avulla, samoin kuin\nmyssyjä heidän avullaan; hän oli totuttuun tapaansa perustava\nkumoamattoman valtansa juuri sille eripuraisuudelle, joka jakoi\nvaltakunnan kahtia. Ja kaiken tämän ohessa oli hän nyt, nyt vasta,\ntoteuttava sen aatteen, jonka hän oli perintönä vastaanottanut, mutta\ntoteuttava sen paljon perinpohjaisemmin kuin hänen isänsä oli rohjennut\nuneksiakaan: hän tahtoi kohottaa aateliston sekä kuninkaan että kansan\nyläpuolelle, ja kun se olisi onnistunut, silloin hän muodostaisi\nRuotsin tasavallaksi Puolan mallin mukaan, niin että siinä olisi vain\nkaikkivaltiaita herroja ja maaorjiksi tehtyjä talonpoikia; pysyttäen\nkuitenkin kaiken tämän onnen perustajan sinä mahtimiehenä, jonka edessä\nkaikki muut mahtavat nöyrästi maahan kumartaisivat.\n\nNäiden kopeiden, itsekkäiden, korkealle tähtäävien ajatusten\nvaltaamana, jotka saattoivat hänet unohtamaan koko tuon tuolla ulkona\nodottavan joukon, ojensi kreivi koneentapaisesti nyrkkiin puristamansa\nkäden, ikäänkuin olisi tahtonut sillä kouristaen yhdellä kertaa\nmusertaa murskaksi koko Ruotsin. Samalla hän tunsi sormessaan sen\nsormuksen, jonka hän niin omituisella tavalla oli saanut takaisin ja\njosta hän ei sitten koskaan enää ollut luopunut.\n\nSe oli kuninkaan sormus.\n\nPirullinen ajatus välähti hänen mielessään. -- Voi teitä, katalat,\nkurjat ihmisraukat! -- sanoi hän itsekseen. -- Te puhutte Jumalasta,\nsallimuksesta, ja tuo mitätön vaskikappale pitää niitä pilkkanaan. Mitä\non Jumala, mitä on sallimus minun hyväkseni tehnyt? Ei mitään! Mutta\ntähän sormukseen -- se on naurettavaa, mutta niin se kuitenkin on --\ntähän sormukseen on ainainen onni kätkettynä. Sen hukattuani kävi\nkaikki minua vastaan: työ, viisaus, kavaluus, kaikki oli turhaa. Mutta\nsaatuani sen takaisin onnistui minulle kaikki. Niinpä tosiaan, kaikki!\nMinulle ei ole enää mikään mahdotonta. Minä voisin pyytää vaikka\nkruunun päähäni, elleivät kruunut tässä maassa tätä nykyä olisi niin\npolkuhinnassa... Mutta entä jos nostaisin ne taas entiseen\narvoonsa?....\n\nBertelsköld naurahti, miettiessään liikauttaen tuota puristavaa\nrengasta.\n\n-- Miksipä ei kruunuakin? -- mutisi hän.\n\nTietämättä, kuinka se oli tapahtunut, oli hänellä yht'äkkiä sormus\nirrallaan kädessä, sormus, joka 18 vuoden kuluessa oli miltei kasvanut\nkiinni hänen sormeensa. Kummallinen tunne, puoleksi pilkkaa puoleksi\npelkoa, valtasi hänet. Hän piti sormusta päivää vasten, nähdäkseen,\nvoisiko hän vielä siinä erottaa nuo salaperäiset kirjaimet R.R.R. --\nRex Regi Rebellis. -- Sano minulle, -- sanoi hän, -- sano minulle sinä:\ntuleeko minun tavoitella kruunua?\n\nKenties vapisi hänen kätensä hänen näitä sanoja lausuessaan, sillä\nsormus luiskahti sormesta ja helähti lattialle pudotessaan omituisen\noudosti; ainakin kuului kreivin korvissa siltä kuin olisi kantelen\nkieli katkennut.\n\nKreivi Bertelsköld hypähti ylös nojatuolistaan ottamaan sormusta ylös.\nHänen silmissään musteni niin oudosti. Vaivoin löysi hän soittokellon.\nValkeata! huusi hän kamaripalvelijalle, -- sytytä kynttilät! Yöhän nyt\non!\n\nPalvelija katseli oudoksuen herraansa, sillä kello oli 10 aamupäivällä,\nja huoneessa oli aivan valoisa.\n\nMutta kreivi haparoi lattialla niinkuin pilkkopimeässä ja huusi\nehtimiseen kynttilää, sillä hän oli kadottanut jotakin, sanoi hän,\nmutta mitä, sitä hän ei sanonut. Hän luultavasti pelkäsi, että hänen\nkallein kapineensa vielä kerran häneltä varastettaisiin.\n\nKamaripalvelija teki niinkuin hän oli käskenyt, ja sytytti kaksi\nvahakynttilää. Turha vaiva; kreivi valitti vihaisella äänellä, että\nhänet jätettiin yksin pimeään. Palvelijat juoksivat päättöminä\nedestakaisin, ja tieto tapauksesta kulki jo kuiskeina puheille\npyrkijäin kesken, joiden kärsivällisyys alkoi loppua. Huhu levisi, että\nkreivi Bertelsköld äkkiä oli tullut mielipuoleksi.\n\nHaettiin hänen lääkärinsä; puheille pyrkijät tunkeutuivat uteliaina\novelle. He tahtoivat nähdä sen miehen, jonka juuri oli ruvettava\nvaltakuntaa hallitsemaan ja joka nyt ei voinut itseäänkään hallita.\n\nLääkäri tuli ja tapasi Bertelsköldin nojatuolissa istumassa. Kylmä hiki\noli peittänyt otsan ja posket, vienyt ihomaalin pois ja paljastanut\nkaikkien nähtäväksi kalpeat, kuihtuneet ja laihtuneet kasvot. Oli\nerehdytty: hän ei ollut mielipuoli -- ei ainakaan vielä.\n\n-- Tekö se olette, hyvä tohtori! -- sanoi hän hiukan vielä entiseen\nmahtavaan tapaansa. -- Sanokaa minulle, mitä merkitsee tuo ilkeä\nkuiskina ympärilläni, ja mitä merkitsee tämä pilkkoisen pimeä, joka\nminua ympäröi?\n\nLääkäri tutki hänen silmiään ja vastasi vakavasti: -- Se merkitsee,\nherra kreivi, että te olette sokea!\n\n-- Mitä? Sokea? Oletteko hullu, herra! Tosin ovat silmäni olleet\nheikot, mutta vähän aikaa sitten näin vielä jotenkin hyvin.\n\n-- Ei se ole tavallista heikkoutta, herra kreivi; teillä on kaihi\nsilmissänne. Se on vähitellen kehittynyt, ja minä olen jo kauan sitä\npelännyt. Teidän mielenne on varmaankin äsken ollut jollakin tavalla\nkuohuksissa ja se on jouduttanut taudin puhkeamista.\n\n-- On -- on ollut, -- jatkoi kreivi hämmennyksissään ja katkonaisesti.\n-- Tiedättekö, hyvä tohtori -- minä satuin kadottamaan jotakin --\nvähäpätöisen kapineen -- joka ei ole kupariäyrin arvoinen -- erään\nisävainajaltani saamani muiston. Semmoinen suututtaa, ja -- mutta\nsanokaa: eihän kestäne kauan, ennenkuin saan näköni jälleen?\nKuuletteko, tohtori: minun täytyy saada näköni jälleen, ja saada se\npian, pian, sanon minä. Ikäänkuin minulla olisi aikaa odottaa!\nLuuletteko vihamiesteni minua odottavan?\n\n-- Herra kreivi, minä pettäisin teidät, jos uskottelisin teillä olevan\ntoivoa taudissa, jolle lääketiede ei mitään mahda. Kaikki viittaa\nsiihen, että te valitettavasti kaikeksi elinajaksenne olette menettänyt\nnäkönne.\n\n-- Mitä, katala puoskari! Ja te rohkenette sanoa sen minulle; ettekö\ntiedä, että panette henkenne alttiiksi! Tohtori -- teidän täytyy antaa\nminulle näköni takaisin, kuuletteko sen? Tohtori hyvä -- te tiedätte,\nettä minä kykenen kuninkaallisesti teidät palkitsemaan. Sanokaa, mitä\nhaluatte? Kunniavirkojako? Arvonimiäkö? Kultaako? Kaikki on teidän,\nteillä on valta valita, sillä te tiedätte, että Ruotsi odottaa minua.\nMutta silloin teidän täytyy myös antaa minulle näköni. Taivaan pyhät!\nHallita valtakuntaa ja olla sokea, sehän on naurettavaa, eikö ole? No,\nmutta naurakaahan, tohtori: myöntäkää, että se olisi mielettömyyttä,\nhullutusta!\n\n-- Vielä kerran, teidän ylhäisyytenne: käskekää minua mihin hyvänsä,\nmutta näköänne en voi palauttaa.\n\nKreivi hypähti ylös nojatuolistaan. -- Ah, -- huudahti hän, -- minut on\npetetty, minut on petetty! Nuo katalat rohkenevat vastustaa minua ja\nminä en voi heitä rangaista. Missä on sormukseni? Antakaa minulle\nsormukseni... Ei, pois, kaikki pois! Te saattaisitte varastaa onneni.\nVoi aikojani! Voi päiviäni! Halvin palvelijani voi löytää kruunun!\nPahin viholliseni voi valloittaa maailman! Ja minä olen sokea,\nkykenemätön ja sokea! -- Nyt muistan, niin se oli: kuninkaan sormusta\nei koskaan kadoteta ilman väärää valaa! Ja noin mitätön vala! Enkö ole\nkalliimpiakin valoja rikkonut! Kuulkaa, ystäväni, jos minulla on yksi\nainoakaan ystävä, niin menköön hän sen Flintan lesken luo Falkbyhyn ja\nluvatkoon hänelle koko omaisuuteni, jos hän hankkii minulle sormukseni\ntakaisin! Mutta hänen täytyy tehdä se pian, muuten olen hukassa, sillä\nminulla ei ole onnea ei taivaassa eikä maan päällä ilman kuninkaan\nsormusta!\n\nJa näin haparoi ja raivosi tämä onneton yhä edelleen sillaikaa, kun\nläsnäolijat peloissaan siirtyivät pois ja hattujen päämiehet jo\nkuiskailivat keskenään, että tässä ei auttanut enää mikään, valta oli\nheti paikalla tarjottava Gyllenborgille.\n\nSilloin astui sisään mustiinpuettu olento, joka oli lempeä kuin enkeli,\nläheni kukistunutta valtiomiestä, talutti hänet nojatuoliin ja\nkuiskasi: -- Torsten, tunnetko minut?\n\n-- Ebba! -- huudahti Bertelsköld, kovasti puristaen kreivittären kättä.\n-- Voitko vielä kerran antaa minulle sormukseni takaisin?\n\n-- En, -- sanoi kreivitär. -- Mutta rukoilkaamme, että voisin antaa\nsinulle Jumalasi takaisin! Mitä se auttaa ihmistä, vaikka hän kaiken\nmaailman voittaa ja kuitenkin saa sielullensa vahingon?\n\n\n\n\n37. PUOLITOISTA VUOTTA MYÖHEMMIN.\n\n\nEräänä päivänä syyskuussa vuonna 1740 oli syksyn ensimmäistä pakkasyötä\nseurannut kaunis päiväpaisteinen aamu. Nopeasti astuen palasi eräs\nnuori tyttö Vaasan ulkopuolella olevilta puutarhoilta kaupunkiin. Hän\nkantoi kummassakin kädessään vasua, joista toinen oli täynnä nauriita,\ntoinen kupukaalia, ja päässä hänellä oli raitainen villahuivi, vähän\notsalle vedettynä, ikäänkuin hän olisi tahtonut peittää kauniita mustia\nsilmiään ja mustaa tukkaansa. Astuessaan Korsholman ohi loi hän\nikäänkuin vanhasta tottumuksesta pikaisen silmäyksen valleille, mutta\njatkoi vaellustaan ja poikkesi valtakadulta erääseen vähäpätöiseen\nkujaan, josta hän pistäytyi vanhaan, matalaan ja vähäpätöiseen taloon.\nSiellä hän laski vasunsa tupaan, joka myös oli keittiö, ja sanoi\neräälle vanhemmalle naiselle, joka juuri asetti pataa tulelle:\n\n-- Tiedätkö, että tänään on minulla ollut oikein hyvä onni. Kauniimpia\nnauriita ja komeampia kaaleja et saa mistään, Veronika! Parempia ei ole\nmaistraatillakaan. Sano, luuletko saavani puhutella isää?\n\n-- Hän istuu Grenmanin kanssa tuolla kamarissa kauppa-asioita\npäättämässä. Luulen, että hän aikoo avata puodin tämän kujan varrelle.\nVoi, Ester, Ester, kun isä toki muuttaisi Blomin luo, joka otti hänen\nison kartanonsa viime keväänä, kun meidän täytyi myydä melkein kaikki,\nmitä meillä oli, ja muuttaa tähän vanhaan hökkeliin! Sensijaan, että\ntaistelee köyhyyden ja huolien kanssa, voisi isä vielä elää varakkaana\nvanhoilla päivillään, eikä sinun, Ester-parka, tarvitsisi kulkea\npenikulmaa joka päivä ostoksilla kylissä.\n\n-- Elää toisten armoilla, vai kuinka? -- vastasi Ester ylpeästi. -- Ei,\nsisareni, ennenkuin kerjäämme leipämme itaralta langoltamme, joka huusi\nitselleen isän parhaat tavarat polkuhinnasta, ennen lähdemme Isokyröön\nja anomme suojaa päämme päälle unkarilaiselta orpanaltamme, joka vei\nsen palan suustamme. Se voisi käydä hyvin kyllä päinsä, -- lisäsi Ester\nnaurahtaen; -- onhan hän kosinut minua.\n\n-- Mutta ethän toki aikone ottaa miestä, joka on puoleksi turkkilainen?\n-- muistutti Veronika hämmästyen.\n\n-- Aion kyllä, sittenkun olen oikein hyvästi unohtanut _sen toisen_,\nmutta kun se ei tulle minun elinaikanani tapahtumaan, niin saa Istvan\n-- eli Penna, niinkuin ne nyt häntä nimittävät -- hakea emännän mistä\ntahtoo Perttilän taloon. Maltas, minä vähän raotan isän kamarin ovea.\n\nNäin sanottuaan avasi Ester hiljaa tämän talon ainoan sivuhuoneen oven\nja tirkisti sisään. Kamarissa istui maalaamattomalla tuolilla, ja yhtä\nyksinkertaisen pöydän ääressä tuo vanha, varansa ja arvonsa menettänyt\nporvariskuningas, hänestä eriämättömän, kovinakin päivinä uskollisena\npysyneen palvelijansa, vanhan Grenmanin kanssa tuumimassa, miten taas\npääsisi uusiin varoihin. Larsson oli vanhentunut, ja onnettomuus oli\nköyristänyt hänen jäykkää niskaansa; mutta samalla kuin hänen harmaat\nsilmänsä näyttivät tunkevan läpi aikojen, mietti hänen kekseliäs päänsä\nyhä edelleen, niinkuin ennenkin, parhaita keinoja, miten aikaa ja\nolosuhteita olisi edullisimmin hyväksi käytettävä.\n\n-- Sen sanon sinulle, Grenman, -- virkkoi hän, -- että joka tahtoo olla\nmukana silloin, kun puuroa sataa, pitäköön kauhan aikanaan valmiina.\nSe, että tässä sota syttyy, ennenkuin tulevan vuoden kuhilaat\nkorjataan, on yhtä varmaa kuin se, ettei itä lakkaa tuulemasta\nennenkuin sataa. Mutta Blom ja muut perustavat laskunsa kauniisiin\nilmoihin. Sen sanon sinulle, Grenman, että ryöppy tästä vielä nousee ja\nennen kahden vuoden kuluttua maksaa tynnyri suoloja kaksi tynnyriä\nrukiita, ja Venäjän hamppua on vain hirsipuissa. Meidän täytyy saada\nrahaa ja koota varastoon.\n\nKirjanpitäjä pudisti syvään huoaten harmaata päätänsä. Hän ei tahtonut\ntunnustaa, että luotto oli loppunut.\n\nKauppatuumistaan innostuneena jatkoi Larsson: -- Minä kirjoitan\nTukholmaan: hollantilaisten täytyy toki kerran antaa vahingonkorvaus\nryöstetyistä laivoistamme. Entiset talonpoikani antavat minulle\ntervansa ja rukiinsa velkakaupalla. Jos ei se menesty, niin minä\nvannehdin saaveja, sinä kiskot päreitä, poikani hakkaavat halkoja, ja\ntyttäreni kutovat sukkaa. Rahaa, Grenman, rahaa meidän täytyy saada\nsuoloihin ja hamppuihin. Tulevana kesänä hakkaamme kamarin ikkunan\noveksi ja teemme kauppapuodin.\n\n-- Sepä joltakin näyttäisi, -- nyökäytti Ester päätänsä ovesta: -- Te\nsaaveja vannehtimaan! Ei, isäni, minä annan teille paremman neuvon.\nHuomenna olette te valtiopäivämies, ja valtiopäivämiehellä on aina\nluottoa.\n\n-- Sen asian laita on niin ja näin, -- sanoi vanhus naurahtaen.\nHuolimatta kaikista kovista kohtaloista näkyi heissä vielä jälkiä\nheikosta isästä ja hemmoitellusta lapsesta.\n\n-- Uskokaa pois, -- jatkoi Ester. -- Kuulin sanottavan, että täällä on\nsuuri puolue, joka äänestää isää sentähden, että toiset äänestävät\nBlomia.\n\n-- Mene tiehesi! Äläpäs -- tulehan ensin tänne, että saan syleillä\nsinua, surunlapseni, josta kumminkin tuli viimeinen iloni tässä\nmaailmassa! Kas niin, nyt saat mennä. Ja sentähden, Grenman, minä\najattelen niin, että annamme kolmentuhannen talarin vekselin Merlades &\nPojille Cadiziin ja tilaamme suolat Fribergin & Winkelmanin\nvälityksellä Tukholmasta.\n\n-- Mutta se ei käy päinsä, ei käy päinsä, -- vaikeroi kirjanpitäjä\ntuskissaan, kun hänen luultavasti ensi kerran elämässään täytyi sanoa\nisäntäänsä vastaan.\n\n-- Eikö käy päinsä? Minkätähden ei?\n\n-- Sentähden, että -- änkytti Grenman, kun ei muukaan auttanut, --\nsentähden, ettei meillä ole mitään luottoa! Tervat, jyvät, kaikki\nmenevät Blomille, ohi porttimme, ja jos kysyn, mitä tynnyri maksaa,\novat he ylpeän näköisiä ja vastaavat: rahaa. -- Kolmetuhatta talaria!\nEikä meillä ole kolmeakymmentäkään!\n\nLarsson ei virkkanut mitään, vaan vaipui synkkiin ajatuksiin. Ilman\nrahaa täytyy kauppiaan usein tulla toimeen: ilman luottoa hän on\nhukassa.\n\n-- Ehkä ei olisi mahdotonta keksiä jotakin keinoa, -- jatkoi Grenman,\nnokkelan näköisenä näpäyttäen tuohesta tehtyä kapinetta, joka oli\nolevinaan nuuskarasia.\n\n-- Mitä tarkoitat, mies? Uskallapas vain kerta vielä puhua\nkumppanuudesta Blomin kanssa.\n\n-- Minä tarkoitan, -- vastasi kirjanpitäjä viattomasti, -- että\nsittenkun nyt presidentti Bertelsköld on tullut hulluksi ja hänen\nveljensä poika perii kaiken omaisuuden, joka taitaa nousta viiteen tai\nkuuteen kultatynnyriin, niin riippuu vain isäkullan omasta tahdosta...\n\nLarsson iski häneen silmänsä, tuikeat ja terävät kuin kolmen\ntuuman naulat. Mutta Grenman huomasi kummityttärensä Esterin\nseisovan ovessa ja sai nyt uuden tavattoman rohkeuden puuskan ja\njatkoi pelkäämättä: ... niin riippuu vain isäkullan tahdosta, että\nsaadaan kaikki tyydytetyiksi ja samalla vahvistetuksi kauppahuoneen\nluottoa. Merlades & Pojat lähettävät toukokuussa suolalastin Friberg &\nWinkelmanille; Friberg & Winkelman lähettävät lastin kesäkuussa Larsson\n& Kumppanille; Larsson & Kumpp. hyväksyvät seuraavassa tammikuussa\nMerlades & Poikain vekselin; puhdas voitto 100 prosenttia.\n\nVanha kauppias näpäytti sormiaan ja astui muutamia kertoja edestakaisin\nhuoneessaan. Kiusaus oli suuri, mutta ei kyllin suuri murtaakseen hänen\nrautaista tahtoaan. -- Bertelsköld & Larsson! -- mutisi hän. -- Ei, se\non firma, jonka kanssa taivaan Herralla ei ole mitään asioita.\n\n-- Mutta patruuna on itse sanonut, että tästä vielä ryöppy nousee, --\njatkoi Grenman, joka niinkuin hidaskulkuiset konit lönkytteli vanhaa\nvauhtia kerran alkuun päästyään. -- Kuka on oleva tyttärenne turva, kun\nkerran täältä lähdette?\n\n-- Esterillä on veljiä.\n\n-- Ja pitääkö hänen kaiken elinaikansa syödä heidän leipäänsä?\nEi, patruuna. Hänessä on paljon teidän omaa luonnettanne. Te ette\nsuostu yhtiökumppanuuteen oman vävynne kanssa; Ester ei suostu\nyhtiökumppanuuteen veljiensä ja kälyjensä kanssa; se on kaikki samaa\nsotkuista vyyhteä, ukko Larsson, ja sentähden olisi hyvä, että sen\najoissa selvittäisitte.\n\n-- On hitunen totta siinä, mitä sanot, -- vastasi Larsson, jonka täytyi\nmyöntää muistutus oikeaksi. -- Toivon vielä eläväni sinä päivänä,\njolloin rajuilma puhkeaa. Silloin saan nähdä, mille puolelle tuo nuori\nmies on asettunut. Ester, kirjoittaako hän sinulle vieläkin, niinkuin\nteki ensimmäisenä vuonna?\n\n-- Kirjoittaa, isäseni. Sinä olet antanut siihen luvan.\n\n-- Kirjoita siis hänelle, että hän rupeaa kansan puolelle, ja minä olen\najatteleva yhtymistänne.\n\n-- Isä hyvä, -- vastasi Ester. -- Kaarle Bertelsköld on mies niinkuin\ntekin, eikä myy periaatteitaan. En voi kirjoittaa hänelle, mitä\npyydätte.\n\n-- No niin, älkäämme siitä enää puhuko. -- Mitähän Grönbergillä ja\nSaloviuksella on minulle asiaa?\n\nNämä kunnianarvoiset Vaasan porvarit astuivat sisään nähtävästi hiukan\nhämillään huoneessa vallitsevasta köyhyydestä, ja ilmaisivat monen\nmutkan perästä asiansa, joka oli semmoinen, että Blomin vastapuolue\naikoi taas valita kaupungin entisen korkeasti kunnioitetun\nvaltiopäivämiehen; ja he toivoivat, ettei hän kieltäytyisi tästä\nvaivalloisesta toimesta; mutta tähän tahtoivat he kumminkin liittää\npienoisen ehdon, nimittäin sen, että heidän edusmiehensä tulisi\näänestää hattupuolueen kanssa, ettei kaupunki tulisi kärsimään\nvallanpitäjäin epäsuosiosta.\n\nNiska jäykkänä nousi porvariskuningas seisomaan ja viittasi kädellään\nulos aukinaisesta ikkunasta, josta Korsholman vallit näkyivät. --\nMenkää -- sanoi hän, -- menkää tuonne noille valleille ja käskekää\nniiden muuttua nurmilavoiksi, että ylhäiset ja mahtavat herrat voisivat\nmukavasti niillä istua. Mitähän vallit siihen vastaisivat? Ne\nsanoisivat teille: ei meitä mitattu tämänpäiväisen mitan mukaan, eikä\nmeitä tehty selkätueksi hetken röyhkeydelle. Meidät mitattiin\nsemmoisiksi, että voisimme kestää läpi aikojen, ja meidät luotiin\nsynnyinmaata puolustamaan. Sama on minunkin vastaukseni teidän\nehtoonne. Hattujen ystävää ette ikinä minusta saa, vaikka vielä eläisin\nkaksienkymmenien valtiopäivien ajan. Ja jos Vaasa niin suuresti haluaa\nvallanpitäjäin suosiota, niin lähettäköön notkeampia miehiä kuin minä\nolen. Mutta silloin Vaasa katsokoonkin, mitä sillä vielä on omasta\nitsestään jäljellä.\n\nGrenman ja nuo kaksi porvaria katsahtivat toisiinsa. Ensinmainittu ei\nymmärtänyt, kuinka oli mahdollista olla köyhä, ilman ystäviä, ilman\nluottoa, ilman mahdollisuutta jälleen aloittaa toimeliasta elämää, ja\nkuitenkin halveksia yhtymistä rikkaan ja ylhäisen suvun kanssa, joka\nvoi avata tien vaikka mihinkä yritykseen. Jälkimmäiset taas eivät\nkäsittäneet, kuinka oli mahdollista, että nöyryytetty, halveksittu,\njopa läheisten sukulaistenkin pilkkaama mies voi hylätä tilaisuuden\nloistavan hyvityksen saamiseen, ainoastaan vanhoissa ennakkoluuloissa\nitsepintaisesti kiinni pysyäkseen. Kaikki he kuitenkin olivat vaiti;\ntuo kookas, harmaapäinen ukko tukki heiltä suun tuolla muinaisia aikoja\nmuistuttavalla totisuudellaan ja järkähtämättömällä ryhdillään.\n\nMutta Ester Larsson ymmärsi isänsä. Hän tuli luo, kavahti häntä kaulaan\nja kuiskasi: -- Isä, sinä olet mies, ja minä olen ylpeä siitä, että\nsaan olla sinun tyttäresi!\n\n\n\n\nVIITESELITYKSET:\n\n\n[1] Välskäri muistutti: merkillistä on lukea, kuinka nämä suuret\nmaanluovutukset, jotka kokonaan muuttivat valta-aseman pohjolassa,\nsummittaisin suoritetaan kahdessa, nim. 4:nnessä ja 8:nnessa\nrauhansopimuksen 24:stä kohdasta, kun sitävastoin muut välipuheet ja\nehdot laajasti eritellään. Suuria asioita käy harvoin sanoin\nlausuminen.\n\n[2] Horn merkitsee sarvea.\n\n[3] Fahlander mainitsee muiden haaksirikkoon joutuneiden joukossa\nKokkolan sen ajan rikkaimman ja arvokkaimman kauppiaan, raatimies Lauri\nBrennerin. Tämän malttamattomuus päästä jälleen kotimaahan oli niin\nsuuri, että hän syksyllä astui vaimoineen, lapsineen ja kaikkine\ntavaroineen laivaan palatakseen kotimaahansa. Kaikki hukkuivat\nläntisessä Merenkurkussa Uumajan ulkopuolella.\n\n[4] Tätä selitettäessä vilkaisi koulumestari pahanjuonisesti ystäväänsä\nkapteeni Svanholmia, joka lämmenneenä ja hartaana tulevaa ottelua\nodottaen kierteli punaisia nääveleitään.\n\n[5] Katso kuudetta kertomusta \"Mainiemen linna\".\n\n[6] Vai niin, sydänkäpykö? No niin, toveri. Morsian on mennyt jäitse\nTukholmaan. Minä kohtasin heidät perjantai-iltana Munsalassa. Vanha\nLarsson oli muassa. Käänny takaisin toveri; olet marssinut väärää\ntietä! Vasempaan mars!\n\n[7] Kuningasmielinen ja isänmaanystävä. Suom. muist.\n\n[8] Mutta mitä on tuolla rannalla? Niinhän Broman huutaa kuin vimmattu.\nAja hiidessä!\n\n[9] Näkyy, ettei välskäri ollut nähnyt Garibaldin aikakautta. Latojan\nmuist.\n\n[10] Välskäri sanoi tavalliseen leikkisään tapaansa, että hän\nkernaammin olisi valinnut tälle kertomukselle toisen nimen, mutta Anna\nSofia halusi kuningasta, hän ei tyytynyt vähempään, ja sen tähden\ntäytyi hänelle antaa kuningas mimmoinen hyvänsä.\n\n[11] Kymmenes kertomus, Erämaiden kevät.\n\n[12] He ovat kaikki yömyssyjä.\n\n[13] Rüdesheim, eräs Saksan kaupunki, kuuluisa viineistään. Suoment.\nmuist.\n\n[14] Kolmas jakso, 9. kertomus.\n\n[15] Välskäri luuli huomaavansa, että hänen kuulijansa pitivät kuvausta\ntästä luolasta hänen itsensä sepittämänä juttuna ja sai sen johdosta\nsyytä muistuttaa kuuluisasta noitavuoresta Vöyrissä. Kansantaru arvelee\nnäitä luolia jättiläisten tekemiksi, luulee niitä paholaisen pesiksi ja\nammoin aikoja haudattujen salaperäisten aarteiden kätköiksi. Jotenkin\ntodenmukaista on, että ne entisinä aikoina ovat olleet pakolaisten,\nrosvojen ja vääränrahan tekijäin turvapaikkoja.\n\n[16] Välskärin kuudes kertomus, \"Mainiemen linna\".\n\n[17] Bonde = talonpoika.\n\n[18] Katso kertomusta \"Erämaiden kevät.\"\n\n[19] Flinta = piikivi. Suoment. muist.\n\n[20] V. 1721. Katso \"Erämaiden kevättä\".\n\n\n\n"]