[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fA-GnqQrXtC4ErTUeoooRH6dmBqOGa5xeLFTxFGV27wY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},488,"Välskärin kertomuksia 4.2","Topelius, Zacharias",1818,1898,"488-topelius-zacharias-valskarin-kertomuksia-4-2","488__Topelius_Zacharias__Välskärin_kertomuksia_4.2","Vaasan prinsessa.","romaani",[],[],"fi",1864,1897,62694,393943,false,36466,[23],"Sweden -- History -- Adolphus Frederick, 1751-1771 -- Fiction",[25],"Historical Novels","\"Välskärin kertomuksia 4.2\" by Zacharias Topelius is a historical novel written between 1851-1866.\n\nThrough the stories of field surgeon Andreas Bäck, the work follows the intertwined fates of two Finnish families, the Bertelskölds and Larssons, across generations of war and upheaval. A mysterious copper ring, once belonging to King Gustav II Adolf, passes between characters, bringing both fortune and danger. The narrative spans Swedish history from the Thirty Years' War through the Great Northern War, blending family drama with historical events. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Aho, Juhani",287,"Topeliuksen historiallisen romaanisarjan neljännen jakson toinen osa sijoittuu kuningas Aadolf Fredrikin valtakaudelle 1700-luvun puoliväliin. Kertomus seuraa Bertelsköldin suvun vaiheita ja porvaristytön Ester Larssonin elämää hovin juonittelujen ja Pohjanmaan historiallisten tapahtumien keskellä.","Z. Topeliuksen 'Välskärin kertomuksia 4.2' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 488. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","VÄLSKÄRIN KERTOMUKSIA 4.2\n\nVaasan prinsessa.\n\n\nKirj.\n\nZACHARIAS TOPELIUS\n\n\nSuomentanut Juhani Aho\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1897.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nVaasan prinsessa:\n\n 1. Hammarbyn kukkaset\n 2. Linné ja hänen oppilaansa\n 3. Eräänä iltana Hammarbyssä\n 4. Kirje, nimi ja mielilause\n 5. Perhosten ajelija\n 6. Eerikki Ljung pääsee hoviin\n 7. Sorvipenkin ääressä ja vierashuoneessa\n 8. Taisteluja vallasta\n 9. Kuninkaan oppipoika\n10. Uusi seikkailu ja vanha tuttava\n11. Juhlapidot Kiinassa\n12. Kuningattaren valtioviisautta\n13. Vaarallinen kiinalainen Kiinassa\n14. Kapteeni Neptunus Gast\n15. Merimies Långvikin kertomus\n16. Kuningas Aadolf Fredrik Suomessa\n17. Kahden kuninkaan päivä\n18. Kuningas Daavidin kahdeksastoista psalmi\n19. Sukuliitto\n20. Kolme kosijaa\n21. Kihlaus\n22. Kapteeni Gastin kertomus\n23. Kohtaus puutarhassa\n24. Lemmen tili\n25. Palosaaren väylällä\n26. Lisätietoja kuninkaan seurueesta ja matkasta\n27. Kuninkaan tulo ja rovastin puhe\n28. Korsholman vallien luona\n29. Eerikki Ljung kuninkaan keittiössä\n30. Auringon paistetta pilvien lomitse\n31. Husaari, lukiolainen ja porvariskuningas\n32. Petojen kesyttäjätär\n33. Eerikki Ljung kuninkaan luona\n34. Kuninkaan puheilla\n35. Kuninkaan päivänä Vaasassa\n36. Valtakunnan ja porvariston majesteetit\n37. Kaksi kirjettä\n38. Vaasan prinsessa\n\n\n\n\n\n\nVÄLSKÄRIN KAHDESTOISTA KERTOMUS.\n\nVAASAN PRINSESSA.\n\n\n\n\nUusi valkea oli viritetty sillä tuohella, jota lasten oli tapana\nkiskoa kuuden äyrin viikkopalkalla, ja isoäiti, joka oli seuran\nikäpresidentti, otti ensin puhuaksensa.\n\n-- Minusta on, -- hän sanoi, -- niinkuin istuisimme täällä häitä\nodotellen. Muistaakseni tulee niiden nyt seurata laillisessa\njärjestyksessä. Minkätähden muuten olisimmekaan saaneet niin paljon\ntietää tuosta pitkästä rakkausjutusta Kaarle Viktor Bertelsköldin ja\nporvariskuninkaan tyttären, Ester Larssonin välillä? Minulla ei ole\nmitään tätä nuorta ylhäistä herraa vastaan, vaikka olikin\nepäkristillistä ottaa henki ihmiseltä siellä Espanjan ravintolassa\nHornin tullin ulkopuolella Tukholmassa. Muutoin hän näyttää olevan\nsiivo nuori mies, joka pitää äitiään kunniassa, ja olkoon se\nkiitoksella mainittu. Mutta sitä enemmän on minulla tuota vallatonta\nnuorta tyttöä vastaan. Enpä tosiaankaan voi ymmärtää, kuinka serkku\nBäck, joka on ymmärtäväinen ja rehellinen ihminen, voi asettaa nuorison\neteen semmoisia esimerkkejä kuin Ester Larsson. Sopiiko nuoren tytön\nensin ratsastaa virmalla hevosella, niin että niskansa taittaa -- liki\nainakin piti -- ja sitten juosta ja laukata kuin mustalaistyttö\nkeskellä yötä Vähäkyrön metsissä \"utukuningattaren sukkanauhoineen\"?\nUtukuningatar! Jopa nyt jotakin, kyllähän se kuuluu runolliselta, mutta\nse ei merkitse mitään muuta kuin että tyttö on jonninjoutava\nhomssuttaja, joka lentelee sinne tänne metsässä, kengät lintassa ja\nhapset hajallaan. Sitten saamme kuulla, kuinka hän Tukholmassa\nkoukuttelee saadakseen nähdä kuninkaan, hyppää neljännen kerroksen\nikkunasta ulos, menee kutsumattomana hovinaamiaisiin ja pukeutuu\njoksikin Floraksi tai Frejaksi, joutuen ihmisten naurettavaksi! Sen\nminä vain sanon, että jos Ester Larsson olisi ollut minun tyttäreni,\nniin kyllä tiedän, mitä olisin tehnyt; vitsaa hän olisi saanut,\nvaikkapa olisikin ollut neljäntoista vanha, ja sitten -- niin, mitä\naioinkaan sanoa?\n\n-- Sitten isoäiti olisi pannut hänet luostariin, -- puuttui Anna Sofia\nhymyillen puheeseen.\n\n-- Sitten kun hän olisi saanut vähän enemmän älyä ja ymmärrystä, olisin\nsanonut hänelle: sydänkäpyseni, niin ja niin on asiat, ja nyt on minun\ntahtoni, koska sinulla on niin monta kosijaa, että menet naimisiin\njonkun ymmärtäväisen ja kelpo miehen kanssa, joka voi pitää sinua\naisoissa, jos vielä yrität metsään karkaamaan. Eikä hänen olisi ollut\nhyvä ruveta sillä kertaa vastustelemaan.\n\n-- Olen aivan samaa mieltä kuin serkku siitä, että patukka on\nvälttämättömän tarpeellinen ajattelemattoman nuorison kasvattamiseksi,\n-- lausui koulumestari juhlallisesti.\n\n-- Ester-parka! -- huokasi Anna Sofia. -- Hän on kumminkin hyvä lapsi,\nvaikka onkin kiivasluontoinen; ja jos hän on hairahtunut, niin on hän\nsaanut siitä kärsiäkin. En ikinä voi uskoa, että isoäiti sentähden\nolisi tahtonut naittaa hänet vastoin hänen tahtoansa.\n\n-- Se on asia, jota sinä kaikeksi onneksi et ymmärrä, rakas Anna Sofia,\n-- jatkoi isoäiti. -- Jos kelpo mies on niin hyvä, että ottaa tytön,\njolla syystä tahi syyttä on liikoja maineita itsestään, niin tekevät\nminun mielestäni asianomaiset parhaiten siinä, että niiaavat ja\nkiittävät nöyrimmästi kunniasta. Tekisipä mieleni tietää, mitä siitä\nraukasta sitten tulee, kun isä on silmänsä ummistanut.\n\n-- Niinpä niin, -- sanoi välskäri. -- Serkku ajattelee ja puhuu kuin\nymmärtäväinen ihminen ainakin, ja niin ajatteli ja puhui Falkbyn\nkreivitärkin, nuoren Kaarle Viktor Bertelsköldin äiti. Mutta joskin voi\nolla yhdeksän vallatonta ja ajattelematonta nuorta tyttöä, jotka\nkiittävät neuvosta ja ottavat miehen minkälaisen tahansa, kunhan hän\nvain on rehellinen mies, niin voi kuitenkin tapahtua, että kymmenes\nantaa hänelle rukkaset, enkä minä voi häntä sentähden sen pahemmaksi\ntuomita, sillä moinen riippuu aina siitä, mistä puusta mikin on\nveistetty. Yksi on pajua ja taipuu vaikka lattiamatoksi. Toinen on\nkoivua ja antaa kurittajilleen vitsoja. Kolmas on haapaa ja taittuu,\nkun sitä tahdotaan taivuttaa. Jos Ester Larsson ei ollut haapaa, niin\nkoivua hän kumminkin oli; minä pelkään, että siinä olisi pantu kova\nkovaa vastaan. Hänen äitinsä kuoli, kun tyttö oli vielä kapalossa; isä\noli sekä ylen ankara että ylen heikko nuorinta lastaan kohtaan ja sen\nlisäksi vielä turhamainen ja ylpeä tuosta sukkelasta pennustaan.\nSemmoisia periaatteita noudattava kasvatus on aina nurja, ja se\nsynnyttää ylpeitä, hillittömiä ja kiivaita luonteita, jotenkin\nsemmoisia kuin Ester Larsson. Mutta kas, sitten tulee elämä kirpeine\nvitsoineen ja kurittaa lapsia vanhempain ja vanhempia lasten tähden;\nniin kävi Esterin ja porvariskuninkaan. Semmoista tapahtuu joka päivä;\njota itsekukin punnitkoon ja noudattakoon.\n\nIsoäiti myhäili. -- Suokaa anteeksi, -- sanoi hän; -- kuullessani\nvanhainpoikain puhuvan lastenkasvatuksesta, muistuu mieleeni laivuri\nNyström, joka rakensi leipomotuvan ja välttämättömästi tahtoi taklata\nsen fregatiksi. Saattaahan olla hitunen tottakin siinä, mitä serkku\nsanoo, mutta koska elämä on kovakourainen kouluttaja, niin on parasta,\nettei anneta vitsaa sen käteen, vaan koetetaan tulla muutoin toimeen\nniin kauan kuin voidaan. Sentähden on ajatukseni se, ettei Ester\nLarssonin pitäisi saada tuota helläkouraista, haaveilevaa ja liiaksi\nrakastunutta kreiviä miehekseen. Mutta asiasta toiseen: kuinka kävi\nvanhan kreivi Torsten Bertelsköldin, tuliko se mies parka todellakin\nhulluksi?\n\n-- Ensin sokeaksi ja sitten mielipuoleksi; se oli hirmuista -- huokasi\nAnna Sofia.\n\n-- Nyt muistan. Ja ellen erehdy, oli kuninkaan sormus taas syynä\nsiihen?\n\n-- Niin oli, -- puuttui Jonathan innokkaasti puheeseen, -- että\npresidentistä piti tulla Ruotsin kuningas, mutta sitten hän oli\nvannonut hankkivansa eräälle vanhalle sotamiehen leskelle eläkkeen, ja\nkun hän kieltäytyi sitä tekemästä; kadotti hän sormuksen ja niin\nhänestä tuli sokea ja sitten tuli hänestä hassu.\n\n-- Kuulkaapa vain, -- sanoi isoäiti välskärille, -- kuulkaapa vain\nnoiden pikkupatain korvia! En voi hyväksyä, että serkku uskottelee\nnuorisolle kaikenlaista taikuutta. Heitä on opetettava luottamaan\nJumalaan eikä vanhoihin vaskipalasiin.\n\n-- Ja sitten tulee heille opettaa kielioppia, -- sanoi koulumestari,--\neikä heitä saa viedä harhaan keittiölatinalla jommoista tuo _Rex Regi\nRebellis_ on. Sormuksen turmiota tuottava voima johtui juuri siitä,\nettä siinä oli pukki. Niin anna anteeksi, veli on ollut ylioppilaana ja\nkuunnellut Porthania, ja itse Porthankin sanoi kerran _hominorum_, ja\nsentähden veli ei saata kieltää, että siinä pitää olla _in regem_ eikä\ndatiivi.\n\nKapteeni Svanholm, joka tähän asti oli mistään huolimatta katsellut\nespanjalaisen ruokokeppinsä hopeanuppia, veti nuo sanat kuultuaan\npunaiset viiksensä leveään hymyy eikä voinut vastustaa vanhaa\nkiusantekohaluaan. -- Minulla oli kerran, -- sanoi hän, -- postinviejä,\njoka oli kuin vimmattu turkkilainen ajamaan hevosia kuoliaaksi, ja kun\nminä näin hyväksi istuttaa kepillä järkeä siihen lempoon, niin hän\nhuusi: -- Ei se ollut minun syyni, herra kapteeni, sillä ruoska oli\npukin nahkaa! -- Niin, niin. Ja nyt väittää veli Svenonius, että\nsormuksessakin oli pukki. Sillä nyt ei ole suurta väliä, onko pukki\nnominatuksessa vai dasitivuksessa; mielestäni veli tekee väärin, kun\nsyyttää vanhoja tuttuja.\n\n-- Nominatuksessa ja dasitivuksessa! -- huudahti koulumestari, nyt\nvuorostaan mahtavan ylenkatseellisesti naurahtaen. -- Tällä kertaa\nveljen postimies ajoi kumoon sileällä maantiellä. Olisihan Karstulassa\nkäynyt pakoon pötkiminen, tarvitsematta sentään ottaa toisen luokan\npoikasta latinassa kiinni.\n\n-- Tuhat tulimmaista, -- aloitti postimestari, joka yhä vielä karahti\ntulipunaiseksi joka kerta, kun Karstulaa mainittiin; mutta hänet\nkeskeytti välskäri.\n\n-- Jo luulin, -- hän sanoi, -- tarpeeksi asti selittäneeni, mitä sormus\nmerkitsee; ymmärtäköön sen nyt sitten kukin miten tahtoo. Minusta se\naina on ollut kuin itsekkyyden paha haltija, joka on yhtä kuolematon\nkuin ihmiskunta. Sormuksen suurin vaara ei ollut siinä, että se\nsynnytti rajatonta kunnianhimoa ja tuotti ääretöntä onnea aina siihen\nsaakka, kunnes odottamaton lankeemus seurasi; suurin vaara oli siinä,\nettä kuninkaan sormus paadutti sydämet. Kaikki, jotka sen omistivat,\ntulivat mahtaviksi, rikkaiksi ja ihmisten mielestä onnellisiksi, mutta\nainoastaan muiden ihmisten, jopa kaikkein läheisimpäinsäkin\nkustannuksella. Niinpä oli Torsten Bertelsköldkin kohonnut kunniaansa\npolkemalla lähimmäisiään. Kun hän itse rikastui, oli hänen sukunsa\nvähällä joutua mieron tielle; valtansa kukkuloille pääsi hän\nkukistamalla mestarinsa Arvid Hornin, jota hän sai kiittää loistavasta\nmenestyksestään. Mutta on olemassa siveellinen painolaki, joka tekee\nkukistumisen sitä nopeammaksi kuta korkeammalla ollaan. Juuri kun\nTorsten Bertelsköld oli ehtinyt siihen päämäärään, mihin hänen hillitön\nkunnianhimonsa oli häntä kiihoittanut, juuri kun Ruotsin kuningas,\nRuotsin kuningatar ja kaikki mahtavimmat puolueiden johtajat\ntunkeilivat hänen ympärillään hänen suosiotaan ja puoltolauseitaan\nkerjäämässä, niin hän luuli tarvitsevansa vain ojentaa kätensä kruunua\ntavoittaakseen ja sen saadakseen; juuri silloin olisi hänen\nkukistumisensa ollut varma ilman sormuksenkin vaikutusta. Siinä ei ole\nmitään yliluonnollista; se on aivan inhimillistä. Mutta se tulee\nselvemmin näkyviin, selvemmin käsitettäväksi, jos tämä kamala,\npirullinen voima, tämä inhimillinen itsekkyys, joka aina asettaa oman\nitsensä maailman keskipisteeseen ja polkee muut säälimättä alleen, saa\njonkin näkyvän muodon. Jos nyt tämä voima ajatellaan kätketyksi\nkuninkaan sormukseen, niin me ymmärrämme sen merkityksen, ja sitten\nymmärrämme myöskin, minkätähden väärä vala on syynä sen katoamiseen.\nSillä väärä vala tempaa jalat varmuuden valtaistuimen alta; väärä vala\nsaattaa omantunnon, joka on sydämen kuningas, kapinoimaan ja nostaa\nihmisen omaa itseään vastaan: _Rex regi rebellis_. Mutta olkoonpa nyt\ntaikakalulla vertauskuvallista merkitystä tai ei, niin on sillä\nkumminkin suuri valta, kun sen vaikutukseen uskotaan. Pane hämähäkki\npussiin, ripusta pussi rinnallesi ja usko, että siitä paranet, niin\nparanet.\n\n    \"Tuonne mä sinut manoan:\n    meren mustihin murihin,\n    vaaran vaskisen sisähän,\n    Kipuvuoren kukkulalle\", manasi Anna Sofia.\n\n-- Juuri niin. Tunnen useita sellaisia, jotka ovat päässeet\nvilutaudista, kun ovat liidulla ovensa ulkopuolelle kirjoittaneet:\nN.N. ei ole kotona. Mutta palataksemme Torsten Bertelsköldiin, älkäämme\nunohtako, että usko kuninkaan sormuksen voimaan oli jo neljännestä\npolvesta asti kulkenut isän perintönä ja että sillä oli juurensa\naikakauden taikauskossa. Joka järkähtämättä uskoo onneen, hän raivaa,\njos on tarmokas, itselleen tiensä kaikkien esteiden läpi. Siinä oli\nsuuren Napoleonin menestyksen salaisuus. Mutta uskon sortuessa sortuu\nvaltakin, ja maailman vallitsijasta on jäljellä vain kourallinen tomua.\n\nIsoäiti pudisti harmaata päätänsä. -- Tuo, -- sanoi hän, -- tuntuu\nminusta siltä kuin jos joku rupeaisi kourallisella keittosuoloja\nsuolaamaan Oulujärveä. Mutta mikä siitä porvariskuninkaasta tuli?\nJärjetön isä vanha Larsson kyllä oli, siitä ei päästä, mutta hän oli\nkelpo mies, joka kaikissa kiusauksissa pysyi lujana siinä, minkä hän\nkatsoi oikeaksi. Mieleni olisi paha, jos hänen täytyisi tehdä\nvararikko, menettää tuon oikeusjutun vuoksi kaikki, mitä hänellä oli;\nkuinka sen asian laita nyt oikein olikaan?\n\n-- Se oli niin, -- sanoi välskäri, -- että Lauri Larssonilla oli\nvanhempi veli, Tuomas, joka omisti Bertelsköldin suvun entisen\nperintötilan, Perttilän talon ynnä monta muuta tilaa viljavassa\nIsokyrössä. Tällä Tuomaalla oli kahdeksan poikaa ja kolme tytärtä.\nSeitsemän veljeä kaatui sodassa ja kahdeksannen, joka vielä oli lapsi,\nryösti vihollinen ja vei mukanaan. Monta vuotta kului, Tuomas Larsson\nkuoli, tyttäret naitiin, ja nyt lunasti Lauri Larsson kaiken tämän\nsuuren omaisuuden polkuhinnasta. Sitten tapahtui -- niinkuin monesti\ntapahtui Isonvihan jälkiaikoina -- että eräs nuori mies Istvan, joka\noli ratsupalvelijana kreivi Kaarle Viktor Bertelsköldillä ja jonka\nelämä oli täynnä monenlaisia seikkailuja, seurasi herraansa Suomeen ja\ntuli Perttilän taloon. Siellä virkosivat yht'äkkiä hänen lapsuutensa\nmuistot, hän tunsi kartanolla olevan kaivon, joen rannat ja paljon\nmuuta. Tästä saivat Lauri Larssonin valtiolliset vihamiehet vihiä ja\nhoukuttelivat Istvanin sukuoikeudella lunastamaan isänsä perinnön,\nkoska saatiin selville, että hän todellakin oli Tuomas Larssonin ainoa\nelossa oleva poika, jonka vihollinen oli ryöstänyt. Samaan aikaan\nmenetti Lauri Larsson kokonaisen viljalaivaston Hollannissa ja kaikesta\ntästä joutuivat hänen asiansa rappiolle, vaikka hän itse pysyikin\nmurtumatonna. Edellisen kertomuksen lopulla hän seisoi vielä suorana ja\njäykkänä taistellen kovaa onneaan vastaan.\n\n-- No, ja kuinka sitten kävi?\n\n-- Sitten tulivat taas maalle kovat ajat 1741 vuoden surkean sodan\nmukana. Ruotsin ja Suomen armeija antautui Helsingin luona, ja\nsill'aikaa kun vihollinen tulvasi maahan jatkoivat puolueet Ruotsissa\nhillitöntä taisteluaan, yhtyäkseen vain kerran yksimielisinä kenraalien\nLewenhauptin ja Buddenbrockin verisen mestauslavan ympärillä.\n\n-- Tuhat tulimmaista! -- kiljaisi postimestari. -- Näkyy kyllä, että\nkoulukarhut olivat päässeet valtaan.\n\n-- Niin, kun suunpieksäjät pötkivät kuin hätähousut ainakin vihollista\npakoon, -- vastasi koulumestari.\n\n-- Mustepullosta lähteneen komennon mukaan! -- jatkoi julmistunut\nSvanholm. -- Veli olisi hyvä ja kertoisi meille jotakin Lappeenrannan\ntaistelusta.\n\n-- Kuulkaa, kuinka korpit ronkkuvat! -- vastasi koulumestari.\n\n-- Minun mielestäni on meillä ollut jo tarpeeksi puhetta verestä, --\nvastasi välskäri vakavasti, -- eikä minulla ole enää halua penkoa 1741\nvuoden rikkaläjiä. Ne harvat kultarakeet, joita niistä voi löytää\nsieltä täältä loan seasta, ovat sitäpaitsi jo poimitut \"Suomen\nherttuattaren\" [1] kruunuun. Mutta voimmehan sen sijaan luoda silmäyksen\nisoäitimme äidin nuoruuden aikaan -- 18. vuosisadan keskivaiheille,\ntuohon porisevaan pataan, jossa uuden ajan aatteet keitettiin pehmeiksi\nja sittemmin vuoden 1789 vallankumouksen aikana syötiin jäähdyttämättä\n-- Aadolf Fredrikin, Loviisa Ulriikan, Tessinin, Linnén aikaan, Kustaa\nIII:n lapsuuteen ja pönkkähameiden aikakauteen. Puhummeko niistä?\n\n-- Puhukaa, puhukaa! -- vastasivat kaikki yhteen ääneen, paitsi\nkapteeni Svanholm, joka oli ääneti siipeen ammutuita kotkia ajatellen.\n\nVälskäri katseli vähän aikaa mietteihinsä vaipuneena takkavalkeaa. --\nHeikko on kykyni, -- sanoi hän, -- kuvaamaan tuota hehkuvaa ahjoa.\nEdessäni on palatsien täyttämä kaupunki, mutta minä kuvaan vain\nkuninkaanlinnan portaat ja erään porvaristalon eteisen. Hyödyn\naikakautena istuu porvariskuningas valtaistuimella. Kaikki hänen kylmät\nlaskunsa eivät kuitenkaan voi tukehduttaa sydämen elämää. Hänen\njalkainsa juuressa on polvillaan nuori nainen, hiljaisia taistelujaan\ntaistellen, ja tämän naisen ympärille kutoutuu nyt kertomuksen lanka.\nSano, Anna Sofia, kuinka tulee minun nimittää tätä erään ihmissydämen\niltatarinaa?\n\n-- Jos porvariskuninkaan tytär on arvoisensa, -- vastasi Anna Sofia\nvilkkaasti, -- niin antakaa tälle kertomukselle hänen nimensä.\n\n-- Mikä nimi?\n\n-- Vaasan prinsessa.\n\n-- Olenhan jo usein sanonut, -- naurahti välskäri, -- että Anna Sofia\nei koskaan tyydy muihin kuin kuninkaallisiin!\n\n\n\n\nVAASAN PRINSESSA.\n\n1. HAMMARBYN KUKKASET.\n\n\nViime vuosisadan keskivaiheilla oli penikulman matkan päässä Upsalasta,\nDanmarkin pitäjässä, Hammarby niminen talo, jonka maine on säilynyt\naina meidän päiviimme saakka. Itsessään ei tässä paikassa ollut mitään\nmerkillistä: se ei ollut rumempi eikä kauniimpi kuin moni muukaan\npienempi Uplannin herraskartano; siellä oli päivänpaistetta, vihreyttä\nja vettä niinkuin muuallakin, kenties oli maanlaatu vähän lihavampaa,\nmutta mitään muuta erikoisempaa ei huomattu. Matala, yksikerroksinen\nasuinrakennus oli puusta ja tavallisen kappalaisen virkatalon tapaan\nrakennettu; muutkin rakennukset olivat yhtä yksinkertaiset; mutta\nkaikki oli kuitenkin somaa ja iloisaa niinkuin siellä olisi päivä\npaistanut silloinkin, kun taivas oli pilvessä, sillä kaikki oli hyvin\nhoidettua, puutarhan lauta-aita oli maalattu, ja kesyt kyyhkyset\nlentelivät yhtämittaa lakastaan pihamaalle ja pihamaalta lakkaan. Oli\nmuitakin siivekkäitä asukkaita Hammarbyn talossa: harvinaisia ulkomaan\nhelmikanoja, jotka juosta piipersivät kartanolla yhdessä hanhien,\nankkain, kalkkunain ja kesyjen sorsain, parin pitkäjalkaisen kurjen ja\nyhden ylhäisen Brasilian papukaijan kanssa, joka joskus alentui\neteisessä riippuvasta avonaisesta häkistään lähtemään katajoilla\nhavutettujen portaiden eteen tallustelemaan. Puolikasvuinen\nmessinkivitjoihin kytketty kettu tähysteli kopistaan ahnain silmin\ntuota räpyttelevää ja kaakottavaa seuraa. Pari jäniksenpoikaa ja\nmuutamia kaniineja tirkisteli rautaristikon läpi, joka ympäröi pientä,\nheitä varten aidattua tarhaa. Karjapihassa vilahteli muun karjan\nseassa, joka juuri oli tuotu kotiin laitumelta, kesyn poron sarvet\nkauniin metsäkauriin ja muiden etelämaisten nelijalkaisten vieraiden\nrinnalla. Kaikki nämä elukat olivat tyytyväisiä ja hyötyvän näköisiä,\nainoastaan eräs karhu ja muuan ahma, jotka olivat häkeissään\neräässä kartanon nurkassa, ilmaisivat tuon tuostakin murahdellen\ntyytymättömyytensä siitä, etteivät saaneet läsnäolollaan kunnioittaa\ntoisten iloista seuraa.\n\nJos olisimme rohjenneet luoda silmäyksen asuinhuoneeseen, olisimme\nvarmaan tavanneet siellä tuhansittain harvinaisia esineitä, jotka\nolisivat herättäneet huomiotamme vielä suuremmassa määrässä kuin\nkartanolla olevat eläimet. Mutta puutarhan veräjä oli niin\nhoukutteleva, vaikka olikin tällä kertaa suljettuna kartanolla olevien\nkutsumattomien vieraiden vuoksi; ja kuka voikaan siihen aikaan puhua\nHammarbystä, muistamatta etupäässä sen puutarhaa, joka kieltämättä oli\nkaikista paikan merkillisyyksistä ensimmäinen? Iso se ei ollut, ja\nuseat nuoret istutetut tammet, lehmukset, pyökit, vaahterat ja lukuisat\nulkomaiset puulajit osoittivat, ettei laitos ollut monen vuoden vanha.\nMutta siitä huolimatta oli Hammarbyn puutarhassa paljon ja harvinaisia\nesineitä nähtävänä.\n\nEnsiksikin siellä oli pari somaa, erinomaisen hyvin hoidettua\nkasvihuonetta täynnä harvinaisia uhkeita kasveja kaikista maailman\nääristä. Sitten taimilavoja raollaan olevine ikkunoineen, jotka oli\nvartavasten niin asetettu, että imisivät kaiken sen lämpimän, mikä\npohjolan viileästä kesäilmasta liikeni. Vähän matkan päässä näistä oli\npienoinen kalalammikko täynnä iloisia asukkaita. Sitten oli pitkiä,\nmonenlaisia kasveja kasvavia pensas-aitoja, joiden seassa nähtiin\nainakin kaksikymmentä lajia erivärisiä ruusuja. Sitten vielä näiden\npensasaitain välissä, sekä kylmien, että lauhkeiden vyöhykkeiden\nkukkasia, kaikkia mahdollisia lajeja: Hollannin hohtavia tulppaaneja\ntai ujosti lemuavia pohjolan leukoijia -- lukemattomia, monivärisiä,\nihanoita, niin huolellisesti järjestettyjä, niin hartaasti hoidettuja,\nettä ne näyttivät hengittävän, elävän ja menestyvän siinä rakkauden\nilmassa, joka kaikilta haaroilta tuulahteli niiden ympärillä. Täällä --\nsanoi ohikulkeva katselija itsekseen -- täällä on hyvä haltiatar\nliikkunut vesikannu kädessä sammuttamassa armastensa janoa; täällä on\ntaivaan aurinko tuhlaillut suloisinta lämpöään, iltakaste\nvirvoittavinta viileyttään. Eivät kuitenkaan ole haltiat, ei aurinko,\neikä kaste yksin voineet kaikkea tätä saada aikaan; kukkaismaailman oma\ntuoksuva hengetär on täällä liikkunut ja lumonnut ihanat lapsensa\niloitsemaan lyhyestä keväästä, ja kukat ovat hänet ymmärtäneet; ne ovat\nojentaneet hoikat vartensa mullasta, kuullakseen hänen ääntänsä ja\nilahduttaakseen hänen silmiään uhkeimmalla ihanuudellaan.\n\nTämä hengetär on vielä salainen ja tuntematon -- mutta olkoon. Ajattele\nvain, että kukkien kuningas on lähtenyt suuriruhtinaskunnastaan Upsalan\nkasvitieteellisestä puutarhasta ja paennut tähän vähäiseen\nalusmaahansa, tähän hänen omaan armahimpaan vapaaherrakuntaansa, jossa\nhänen vaivoista ja huolista vapaana suodaan vuosittain viettää muutamia\nlyhyitä, onnellisia kuukausia kauneimpien ja rakkaimpien alamaistensa\nkeskellä. Luokaamme sen sijaan silmäys kahteen nuoreen ihmiseen, jotka\nahkerasti toimivat puutarhassa puhellen ja nauraen, ei isoäänisesti ja\nmeluten, vaan iloisuudella, joka vivahtaa puutarhan omaan tyveneen\nrauhaan; ollen itse kaksi kaunista, puhkeamassa olevaa ihmishahmoista\nkukkaa.\n\nToinen näistä on poika eli nuorukainen -- tai miksi häntä sanoisimme --\nseitsemäntoista-, korkeintaan kahdeksantoistavuotias, varreltaan\nhoikka, ei pitkä, vaaleatukkainen, sinisilmäinen ja hienokasvoinen ja\nikäisekseen ainoastaan hiukan ahavoitunut. Hänen pukunansa on raitainen\nvillaliivi ja harmaasta pumpulivaatteesta tehdyt housut, mikä oli\ntavatonta ylellisyyttä tänä aikana, jolloin teinit kävivät sarassa tai\nolivat puettu mustiin nahkahousuihin. Takin hän on ripustanut aidalle\nja hän on nyt paitahihasillaan ja avopäin, mutta jalassa hänellä on\nvankat rasvanahkasaappaat. Koko hänen käytöksensä on ujoa ja\nkuitenkin reipasta; hän ei häikäile pistämästä paljasta kättään\norjanruusupensaaseen, kun kuivat oksat on leikattava pois, vaikka se\nkenties on verisenä sieltä takaisin vedettävä. Kun juuri tämä oli hänen\ntyötänsä, hänen kulkiessaan pensasaidalta toiselle, kädessä lyhyt\nsuomalainen puukko, jonka tyhjä tuppi riippui vyössä hänen kupeellansa,\nalkoivat hänen kätensä näyttää siltä kuin kaiken maailman\nkissanpoikaset olisivat häntä hyväilleet.\n\nTämä herätti sekä tyytymättömyyttä että sääliä hänen nuoressa\nnaistoverissaan, sievässä, avopäisessä, ruskeasilmäisessä ja\nhilpeäluontoisessa, noin 14- tahi 15-vuotiaassa tytössä, jolla oli\nyllään kotitekoinen, punarantuinen sininen villahame ja musta\nkamlottiliivi lumivalkoisine paidanhihoineen; kaulassa hänellä oli\npunaraitainen pumpulihuivi sitä lajia, jota juuri siihen aikaan\nalettiin Hollannista maahan tuottaa. -- Voi sinun käsiäsi! -- sanoi\nhän, jättäen kasteltavansa narsissit vähäksi aikaa siksensä, samoin\nkuin jasmiinitkin, joista hän kyyhkysen siiven nenällä huolellisesti\npuhdisteli matoja. -- Olisit totellut minua ja ottanut kintaat käteesi,\n-- jatkoi hän; -- niin tekee eno, ja sentähden on hänellä aina hienot\nkädet.\n\n-- Kyllä minun karkeat käteni aina itselleni kelpaavat, -- vastasi\npoika iloisesti, leikaten pois kourallisen kuivettuneita oksia; -- ja\nminusta on hauskaa vuodattaa pisarainen verta sinun tähtesi, Riikka!\nVoit kuvitella, että minä olen sodassa sinun tähtesi.\n\n-- Siitä minä vähät, -- nurisi tyttö, ruiskauttaen suihkukannusta vettä\nveriselle kädelle. -- Sen sanon sinulle, Eerikki, että sinä olet niin\nitsepäinen, niin armottoman itsepäinen sinä olet, että sinut pitäisi\npanna lasikaappiin ja kirjoittaa ovelle: _Herchepaeus Obstinatus,\nhabitat in Finlandia frequenter_. Olen kuullut, että _Herchepaeus_\nteidän raakalaiskielessänne merkitsee härkäpäätä.\n\n-- Niin, miksipä ei? -- nauroi poika. -- Kelvanneehan se siinä, missä\nteidän Svinhufvudit ja Oxehufvudit ja Oxenstjernatkin.[2] Mutta sitä en\nole vielä tiennyt, Riikka, että sinä, joka osaat niin mainiosti\nlatinaa, olet vielä päällisiksi suomeakin opetellut.\n\n-- Kuulehan, kuinka kehuu! Sentähden, että on ollut opettajanani kolme\nkesää, luulottelee hän minun jo tänään tai huomenna voivan päästä\nmaisteriksi.\n\n-- Kyllä kai! Kun arkkiaatteri on lukenut kanssasi kaiken talvea ja\nminä kertailen läksyjäsi kesällä, niin luulet kai jo, että olet minulta\noppinut Pliniuksen ulkoa. No -- no, neitsyt Riikka, hyvä pää sinulla\nkyllä on, se kuuluu sukuun, mutta semmoinen ahma et kumminkaan ole,\nettä ahmisit latinaa, niinkuin ahmitaan velliä, lukemalla yhden läksyn\npäivässä. Vai tahdotko uskotella minulle, että minä muka olen opettanut\nsinulle myöskin _Species plantarumit_ ja _Corollarium Generumit_?\nMinäkö olen opettanut sinulle kaikki tämän puutarhan kasvit,\nja niitä on täällä, luulen ma, liki tuhat eri lajia? Ja minäkö panin\nsinut kiistelemään suuren, siunatun enosi kanssa luonnollisista\nkasviheimoista ja väittämään, että orkideat muodostavat oman erinäisen\nheimonsa, eivätkä olisi sovitettavat muihin _monogyneihin_? Sano,\nsopiiko minua semmoisista syyttää?\n\n-- Se johtuu siitä, että olet kiusannut minua noilla _monogyneilläsi_\nja _monandreillasi_ ja yksiavioisillasi ja kaksiavioisillasi ja\nmoniavioisillasi ja koko tuolla siitinjärjestelmälläsi, joka on tehnyt\nenoni kuolemattomaksi, mutta joka minua vain harmittaa. Tiedätkö, että\nminä olen siemenen itäessä tarkastellut, nouseeko siitä yksi vai\nkaksiko sirkkalehteä, vai eikö sirkkalehteä ensinkään, ja se ihmetytti\nenoakin ja hän sanoi: sitä sietää kyllä ajatella, Riikkaseni, mutta me\ntunnemme vasta seitsemäntuhatta lajia, meidän tulee tuntea\nviisikymmentä tai seitsemänkymmentätuhatta lajia, ennenkuin voimme\nsiitä mitään varmaa väittää. Minä en voi kärsiä teidän moniavioisia\nkukkianne. Kas tuossa esim. eräs _Bellis_. Eikö ole inhoittavaa, että\nte luette tämän viattoman satakaunon _polygamia superflua_-luokkaan?\nHyi, sanon minä. Mitä pahaa se on teille tehnyt, että panitte sen niin\nrumaan lahkoon? Mutta näetkö, minä olen huomannut, että se itää\nsiemenestään kaksin sirkkalehdin -- toinen lehti sitä itseään, toinen\nsen ystävää, esim. tuota pientä mehiläistä varten, joka nyt juuri\nsurisee sen kukassa, sill'aikaa kuin apolloperhonen turhaan tekee\nkauniita kierroksiaan sen ympärillä. Se on kaunista ja sen voi\nymmärtää, mutta moniavioisuus on jotakin, jota en ikinä saa päähäni ja\nellei eno olisi vielä parempi kuin hän on suuri, niin olisin oikein\nvihainen hänen iljettävälle siitinjärjestelmälleen.\n\n-- Mutta se perustuu kumminkin luonnonlakeihin ja sentähden sen täytyy\nolla totta.\n\n-- Minä viis' teidän luonnonlaeistanne! Olen keksinyt jotakin parempaa,\nolen löytänyt sirkkalehdet. Mutta eivätkös olekin kaniinit taas olleet\nliikkeellä ja nakertaneet kastanjapuun kuorta? Tuo syöminen ja\nhävittäminen, se on sekin semmoinen luonnonlaki; se on juuri niitä\nteidän luonnonlakejanne! Hyi, mokomia raakalaisia!... Tiedätkö mitä,\nEerikki? Sinunkin pitäisi noudattaa luonnonlakeja.\n\n-- Niin pitääkin. Minun alkaa tulla nälkä.\n\n-- Ei, mutta on sekin luontoa, että kun villi hedelmäpuu istutetaan\npuutarhaan, niin se jalostuu ja kantaa paljon kauniimpia hedelmiä. Ja\njos otan orjantappuran niityltä ja hoidan sitä hyvässä maassa, niin se\nsaa kauniimpia kukkia.\n\n-- Sen kyllä uskon, kun _sinä_ sitä hoidat.\n\n-- Sentähden sinun pitää ottaa itsellesi parempi nimi. Mikä isäsi oli?\n\n-- Oli hiukkasen talonpoikaa, mutta enemmän merimiestä. Isonvihan\naikana hän kuului Löfvingin sisseihin ja teki viholliselle vahinkoa\nenemmän kuin koko Lybeckerin johtama Suomen armeija, mutta sitten hän\nsai pienen tilan Munsalan pitäjästä Pohjanmaalta ja nai minun äitini,\njoka oli porvarintytär, ja kuningas Fredrik ja kuningatar Ulriika\nEleonoora olivat heidän häissään. Mutta isälläni oli sittemmin pieni\nkuunarikin, jolla hän teki matkoja Tukholmaan, kunnes joutui\nhaaksirikkoon Ratanin luona kuusi vuotta sitten ja jäi sille tielleen.\n\n-- Mutta kuinka sinä tulit Ruotsiin?\n\n-- Äitini jäi leskeksi monen lapsen kanssa ja hänellä oli sisar täällä\nRuotsissa naimisissa. Eräänä kesänä tuli tätini Pohjanmaalle\nsukulaisiaan tervehtimään ja hän kun oli varakas ja lapseton, otti hän\nminut luoksensa ja kustansi Strengnäsin lukioon.\n\n-- Etkä ole sittenkään päässyt suomalaisesta itsepäisyydestäsi. Mutta\nnyt sanon sinulle jotakin. Nimesi on nyt Eerikki Pietarinpoika, ja sama\nnimi on sadalla muulla talonpojalla. Mutta sinä osaat latinaa, sinä\nolet lukiolainen, aiot syksyllä ylioppilaaksi, ja sitten saattaa\nsinusta tulla pappi tahi arkkiaatteri sinustakin, kuka sen tietää.\nSentähden ajattelen, että tekisit niinkuin muutkin ja ottaisit paremman\nnimen, kreikkalaisen tai latinalaisen.\n\n-- Niinkö arvelet?\n\n-- Tietysti. En tarkoita semmoista naurettavaa nimeä, jonka otti eräs\nLånghundran kihlakunnasta kotoisin oleva ylioppilas, joka tahtoi olla\noikein hieno herra ja nimitti itsensä _Långhundrianderiksi_, niin että\ntoiset ylioppilaat sitten paransivat sen Långhundundrianderiksi. Enkä\nsemmoistakaan kuin Wieselin suku, joka oli kotoisin Almesåsista ja\nnimitti itsensä ensin _Almesåsiuseksi_, mutta kun tämä kävi kovin\nsoosiseksi, ottivat he nimen _Almosius_, kunnes häpesivät mokomaa\nkerjäläisen nimeä[3] ja kutsuivat itsensä Wieseliksi, joka ei ole sievä\nsekään. Mutta semmoinen nimi pitäisi sinun ottaa kuin esim. meillä on.\nKantaisämme oli talonpoika nimeltä Jöns Linnegård ja hänellä oli kolme\npoikaa, jotka kaikki olivat oppineita miehiä ja ottivat nimensä siitä\nisosta Stenbrohultissa olevasta lehmuksesta. Yksi nimitti itsensä\n_Tilianderiksi Tilia europaean_ mukaan; toinen kutsui itsensä\n_Lindeliuseksi_[4] joka ei ole ruma nimi sekään...\n\n-- Eriikka Lindelia on minusta kauniimpi kuin mikään muu nimi, --\nkeskeytti hänet nuorukainen, ja hänen kasvoilleen lennähti heleä puna,\nikäänkuin hän olisi ilmaissut suurimman salaisuutensa.\n\n-- Niinkö on? -- jatkoi tyttö, päätänsä keikauttaen, mutta ei näyttänyt\nollenkaan loukkaantuneelta. -- No niin, kolmas otti nimekseen\n_Linnaeus_, ja nimi lienee kymmenen muun veroinen. Eikö niiden ole\ntapana siellä Suomessakin ottaa uusia nimiä?\n\n-- Kaikki, jotka rupeavat papiksi tai muuten herrasmiehiksi, muuttavat\nnimensä, -- vastasi nuorukainen. -- Olen kuullut sanottavan, että erään\ntilan nimi on Pakkanen, joka on ruotsiksi _frost_, ja siitä juontavat\nFrosterukset nimensä. Calamniukset polveutuvat eräästä kalastajasta eli\nkalamiehestä; Porthaneilla on nimensä Viipurin kaupungin portista,\nCygnaeusten kantaisän nimi oli Svan (Joutsen), Laguksen suku on\nkreikankieleen kääntänyt kantaisänsä nimen Hare (Jänis), ja\nlukemattomat muut ovat tehneet samalla tavalla, latinalaiset\nliittämällä _us_- ja kreikkalaiset _ander_ päätteen.\n\n-- Niinpä niin! Etsi siis sinäkin itsellesi nimi, joka joltakin kuuluu.\nMiltä kuuluu sinusta _Munsalius_? Tahi _Munsander_?\n\n\n\n\n2. LINNÉ JA HÄNEN OPPILAANSA.\n\n\n-- Munsalius! Munsander! -- toisteli nuorukainen. -- Paljon kiitoksia.\nJos sanot sitä kunniallisen nimeni jalostamiseksi, niin kasvakoon se\nennemmin itsekseen metsässä.\n\n-- Myönnän, -- jatkoi nuori tyttö nauraen ja sitoi erään persialaisen\nruusun vartta lujemmalle tukeen kiinni, -- myönnän kyllä, että noissa\nnimissä on enemmän suuta[5] kuin mitä antelias luonto on sinulle\nsuonut. Mutta miksi sanotaan Munsalaa teidän Suomen rengonkielellänne?\n\n-- Jos Munsala on rengonkieltä, niin se on ruotsalaisten syy. jotka\novat sen siksi vääntäneet Munisalosta, joka on sama kuin munasaari.\n\n-- Muniako! Kovaksi keitettyjä munia! Eerikki hyvä, ole nyt niin\nherttainen, että nimität itsesi _Oveniuseksi_ taikka _Ovanderiksi_.\n\n-- Kun suutut minuun, otan nimekseni Ovenius, jos en muun vuoksi, niin\nkiusatakseni sinua.\n\n-- Joko taas olet pahankurinen? Nyt taas repäisit kätesi; katsohan,\norjanruusun oka on uponnut keskisormesi juureen. Maltahan -- kas noin!\n-- Ja Riikka näpisti tuon syvälle pistäneen oan pois niin taitavasti\nkuin mikäkin haavalääkäri.\n\n-- Sano minulle, -- sanoi tyttö veitikkamaisesti, -- mistä tämän\npuutarhan kukasta pidät enimmin?\n\nEerikki Pietarinpoikaa oli helppo lepyttää. Hänen teki mieli vastata\nkysymykseen: -- Sinusta itsestäsi! -- mutta hän malttoi mielensä ja\nvastasi: -- kaikkein enimmin pidän niistä, joiden vuoksi olen verta\nvuodattanut.\n\n-- Tahdonpa siis etsiä sinulle nimen. Annahan olla: _Rosenius ...\nMalaspina ... Spinarosa ... Centifolius ... Lindros_ ... kuinka tulin\nnyt sitä ajatelleeksi?\n\n-- Kiitoksia. Lindros ehkä sopii. Se on kaunis nimi, ja silloin saan\nvielä sinutkin kaupantekijäisiksi.\n\n-- Miksi ei yhtä hyvin _Rospigg_ tahi _Fingerros_! Ei, latinaa sen olla\npitää... _Roseus ... Spinosius_ ... no, mutta autahan nyt minua!...\n_Taerneus ... Rosenlind_ ... nyt se taas meni hongikkoon...\n_Rosarius_... Entä jos turvautuisimme kreikankieleen... _Rhodius ...\nRhododaktylus_...\n\n-- Herkeä jo, suuri oppisi panee pääsi pyörälle! Jos välttämättömästi\ntahdot kastaa minut uudestaan, niin tahdon minä semmoisen nimen, jossa\nsinäkin olet mukana. Sano minua Rosenlindiksi.\n\n-- Nyt tiedän. Eikö isäsi ollut merimies?\n\n-- Oli.\n\n-- Ja sinä olet meren rannalla syntynyt ja kasvanut. _Rosmarin_ olkoon\nnimesi!\n\n-- Mutta eihän se johdu rosa-sanasta, vaan sanasta _rhos_, yökaste,\nruotsiksi dagg. Mutta sana _dagg_ merkitsee ruotsinkielessä myöskin\npamppua eli köydenpätkää, ja koska isäni oli merimies, saattaisi joku\nluulla minun saaneen maistaa hänen pamppuaan.\n\n-- Sepä oli paha se; minä pidän paljon rosmarinista.\n\n-- Ja minä pidän kaikista _lind_-päätteisistä sanoista.\n\n-- Totta puhuen: aiotko todellakin ruveta papiksi, Eerikki?\n\n-- Etkö sinä sitä tahtoisi, Riikka?\n\n-- Se on kyllä korkea virka, mutta nykyaikana rupeavat melkein kaikki\nylioppilaat papeiksi, niin ettei yksi siinä asiassa mitään vaikuta.\nOlen aina ajatellut, että maailmassa on kaksi Raamattua. Toisen on\nJumala kirjoittanut lain tauluille ja pyhään evankeliumiinsa; toisen on\nhän kirjoittanut luonnon suureen kirjaan. Tosin on edellinen ylempi,\nkoska maailma on langennut ja tarvitsee vapahtajaa. Mutta on toinenkin\nJumalan tekemä ja suurenmoinen. Kaikki riippuu siitä, kuinka kumpaakin\nluetaan. Sanotaan, että monet papit ovat maailman miehiä; mutta minä\ntiedän oikein tosi Jumalan miehen, josta hänen vanhempansa tahtovat\ntehdä papin ja joka sitten kävi selittämään luonnon suurta Raamattua\nniin erinomaisen selvästi, ettei kukaan ennen häntä ollut sitä niin\nselvästi selittänyt. Oletko huomannut, Eerikki, että _hän_ lukee\nJumalan nimen jokaiselta luonnon kirjan lehdeltä.\n\n-- Näenhän ja kuulenhan sen joka päivä! Hurskaampaa ihmistä kuin enosi,\nsuuri Linnaeus, ei ole koko avarassa maailmassa.\n\n-- Niin, tiedätkö! Semmoinen pappi pitäisi sinustakin tulla.\n\n-- Niinkö ajattelet? -- sanoi nuorukainen säteilevin silmin. -- Ei,\nRiikka, se on mahdotonta. Semmoista miestä kuin enosi on, ei synny\ntoista edes sadankaan vuoden kuluttua.\n\n-- Niin minäkin luulen. Mutta suuripa on kirjakin, jota hän selittää,\neikä _yksi_ ihminen kaikkeen ennätä. Katsohan esimerkiksi minua. Mikä\nminä olen?\n\n-- Sinä olet enosi sisarentytär, sen ainakin tiedän.\n\n-- Enpä edes sitäkään, tiedätkö, vaan äitini oli enoni orpana, ja on\nhän hyvyydessään ottanut minut luoksensa isätönnä ja äiditönnä lapsena.\nMutta voitko selittää sitä, että minä, joka en ole mitään, ja tuskinpa\nsitäkään, kuitenkin väittelen sirkkalehdistä hänen kanssansa, jota koko\nmaailma ihmettelee?\n\n-- En, sitä en tosiaankaan voi käsittää, -- naurahti Eerikki.\n\n-- Mutta sokeakin kana voi välistä löytää jyväsen, ja semmoisia jyväsiä\novat nuo pienet sirkkalehdet, sanoo eno. Sentähden ajattelen, että\nvaikka sinusta ei tulisikaan niin suurta ja mainiota miestä kuin eno\non, niin voit sentään sinäkin keksiä selityksen johonkin sellaiseen\ntuon suuren kirjan sanaan, jota eno ei ole ehtinyt miettiä. Sinusta\npitää tulla luonnontiedetten tohtori, Eerikki.\n\nEerikki Pietarinpoika oli vähän aikaa ääneti ja sanoi sitten arvellen:\n-- Koko minun sukuni tahtoo nähdä minut kauhtanaan ja papin kaulukseen\npuettuna. Enkä minä ole koskaan mitään muuta ajatellutkaan,\nennenkuin...\n\n-- Ennenkuin tulit Hammarbyhyn. Näetkös nyt! Aivan niinkuin enoni,\nennenkuin tohtori Rothman Vexiössä sanoi hänelle: sinun pitää ruveta\nlääkäriksi! Se on: sinun pitää tutkia luontoa!\n\n-- Olisit siis iloinen, jos seuraisin neuvoasi? -- kysyi Eerikki\nsydämellisesti.\n\n-- Iloinenko? Minä lentäisin sinua... Niin, minä tarkoitan -- jatkoi\ntyttö hämillään -- minä tarkoitan, että se olisi enosta hyvin mieleen;\nhän sanoo, että sinä olet hänen parhaita oppilaitaan.\n\nEerikki punastui. Näin paljon hän ei koskaan ollut rohjennut toivoa.\nHän loi silmänsä alas kainommin kuin tuo nuori tyttö itse, ja tapaili\nturhaan sanoja lausuakseen mitä ajatteli. -- Niinkö luulet, Riikka? --\nsanoi hän niin saamattomasti kuin rakastunut lukiolainen, joka ei\nkoskaan vielä ole romaania lukenut, suinkin saattaa sanoa. Sillä\nromaanien lukemista eivät senaikaiset lukiolaiset vielä harjoittaneet.\n\nEi ole koskaan saatu tietää, mitä Riikka siihen aikoi vastata, sillä\nsamassa tempasi hän jalkansa aidan luona olevasta risuläjästä ja\nkiljaisi: -- Käärme! käärme!\n\nEerikki juoksi hätään. Pieni vaskenkarvainen käärme, tuskin kahdeksaa\ntuumaa pitkä, oli kiertynyt tytön jalan ympärille ja näkyi koettavan\nluikertaa sukan ja kengän väliin.\n\nLyödä käärmettä ei Eerikki voinut. Ei hän kuitenkaan kauan miettinyt,\nvaan tarttui petoa niskasta ja heitti sen hiekkakäytävälle niin\nnopeasti, ettei pahus ennättänyt purra. Samassa polki hän saappaallaan\nkäärmettä hännälle ja yritti katkaista siltä kaulan rautalapiolla.\n\n-- Älä tapa sitä! -- huusi nyt tyttö, joka jo oli toipunut\nsäikähdyksestään. Kas kuinka kaunis kyykäärme! Noin kaunista\n_viperata_ ei enolla ole koko kokoelmassaan!\n\n-- Olkoon tai älköön -- vastasi Eerikki vihoissaan, -- mutta ethän\ntahtone, että päästän sen irti täällä puutarhassa, että se kenties\nvielä kerran pääsee käymään kimppuusi!\n\n-- Älä hätäile, vaan anna tänne puukkosi! -- Ja tuota pikaa oli Riikka\nhalaissut kepin, johon hän niin taitavasti pisti käärmeen kaulastaan,\nettei se päässyt siitä irti, vaikka kuinka olisi kiemurrellut.\n\n-- Eno! Eno, me olemme saaneet _viperan_! -- huudahti Riikka heti sen\njälkeen heiluttaen käärmettä korkealla ilmassa.\n\nLäheisen niityn ojanreunaa pitkin lähestyi pikaisin askelin noin\n50-vuotias mies, viheriä nahkamyssy päässä, keltainen kesätakki\nkäsivarrella ja kainalossa jotenkin iso salkku. Hän aukaisi veräjän,\nantoi kahden häntä seuraavan nuorukaisen astua siitä sisään ja sulki\nsen huolellisesti jälkeensä. Sitten hän jäi seisomaan eräälle talon\nluona olevalle kukkulalle ja näkyi hyvin vilkkaasti osoittelevan\njotakin muukalaisille.\n\n-- Enolla ei ole nyt aikaa meitä kuulla, -- sanoi Riikka -- Nyt hän on\ntaas päässyt puhumaan mieliaineestaan, siitä uudesta museosta, jonka\nhän aikoo rakentaa tuonne kukkulalle, ja silloin hän unohtaa kaiken\nmuun. Mutta maltahan, minulla on jotakin, jota hän ei voi vastustaa;\nsaatpa nähdä.\n\nHän juoksi erääseen puutarhan nurkassa olevaan pihlajamajaan ja toi\nsieltä tuokkosen vast'ikään poimimiansa mansikoita, ei tavallisia\npuutarhamansikoita, vaan keski kokoisia, hyvin kypsyneitä marjoja,\njommoisia itsestään kasvaa ahonrinteillä. -- Saatpa nähdä! -- huudahti\nhän uudelleen ja oli jo veräjän ulkopuolella.\n\nEerikki Pietarinpoika, joka ei ollut niin nopsa kuin hänen nuori\ntoverinsa, läheni verkalleen, käärmekeppi kädessä, ja sai nähdä tytön\nonnistuvan pienessä, viattomassa kepposessaan. Tuskin oli arkkiaatteri\nLinnaeus -- sillä hänhän se oli -- huomannut mansikat, kun hän\nsuopeasti hymyillen katkaisi keskustelunsa, istahti kivelle ja alkoi\nhyvillä mielin maistella niitä. Mansikat olivat hänen paras herkkunsa\nja joka päivä hän nautti niitä pienen tuokkosen. Vuonna 1750 hän oli\nniillä parantanut ensimmäisen tautinsa ja aina siitä pitäen käytti hän\nmansikoita suojelulääkkeenä. Kerrotaan, että kuningatar Loviisa\nUlriika, joka oli saanut siitä kuulla, antoi heti käskyn, että\nmansikoita oli viljeltävä kaikissa kuninkaallisten huvilinnain\nkasvihuoneissa, ettei tältä suurelta luonnontutkijalta talvellakaan\npuuttuisi näitä hänen mielimarjojansa.\n\nEriikka tiesi, kuinka hänen enonsa suosio oli voitettava. Hänen\nmansikkansa olivat tämän vuoden ensimmäiset viljelemättä kasvaneet ja\ntäysikypsyneet mansikat, ja kun arkkiaatteri oli kiirehtinyt\nHammarbyhyn ennenkuin hänen perheensä oli muuttanut kaupungista maalle,\noli Riikka saanut toimekseen kaikkien hänen pienten mielitekojensa\ntäyttämisen. Palkakseen sai hän sydämellisen suukkosen avonaiselle\nahavoituneelle otsalleen. Tyytyväisyys loisti arkkiaatterin pienistä,\nmutta sanomattoman vilkkaista, kirkkaista ja leppeistä silmistä. -- Kas\ntässä, -- sanoi hän latinankielellä noille kahdelle muukalaiselle,\njoista toinen oli ranskalainen, toinen hollantilainen ja jotka\nvartavasten olivat saapuneet Ruotsiin tutustuakseen tähän mainioon\nmieheen, -- kas tässä minun Hammarbyn Hebeni niin kauan kuin eukkoseni\nvielä viipyy kaupungissa! Oikea pikku noita hän on, se täytyy\ntunnustaa. Hän tuntee kaikki istutukseni yhtä hyvin kuin minä itse,\nrohkeneepa vielä arvostellakin järjestelmääni. No, veitikka, -- virkkoi\nhän punastuvalle tytölle latinaksi, -- oletko taaskin löytänyt\nsirkkalehtiä tuottaaksesi vanhalle enollesi päänvaivaa?\n\n-- En, -- vastasi tyttö hämillään ruotsiksi; -- mutta minä olen\nlöytänyt käärmeen.\n\n-- Käärmeenkö? Vai niin, se ei ole lapsille sopiva leikkikalu. Mutta\nnäytähän; kai se on vain meidän tavallinen _coluber natrix_,\ntarhakäärme?\n\n-- Oikea _vipera_ se on, enoseni, ja se yritti juuri luikertaa\nkenkääni, kun Eerikki otti sitä niskasta kiinni ja pisti pihtiin.\n\n-- Vai niin, katsotaanpa; tämä olisi siis ensi kerran, jolloin\ntuollainen _maleficus_ näyttäytyy täällä Hammarbyssä.\n\nEerikki tuli saaliineen. -- _Mehercle_, -- sanoi arkkiaatteri, -- nuori\n_Coluber -- scutis abdominalibus_ 150, _squamis caudalibus_ 34.\nKatsohan peikkoa, tuskin makkaratikkua pitempi ja kuitenkin vaarallisin\npeto koko Ruotsissa! Tämän me panemme väkiviinaan; se on kaunein\nkappale, minkä olen nähnyt, ja _captus in Hammarby_. Sepä on\nmerkillistä! -- Taas kiilsi luonnontutkijan ihastus noissa kauneissa\nruskeissa silmissä.\n\nKäärmeestä kääntyi arkkiaatterin hyväntahtoinen huomio äänettömään ja\nujoon lukiolaiseen. -- Ei tuostakaan, hyvät herrat, -- sanoi hän\nlatinaksi muukalaisille, -- tule mikään kehno mies. _Ingenium haud\nvulgare, peritia ac labore perficiendum_. Kuinka olet käsiäsi hoitanut,\npoikaseni? Oletko otellut ahman kanssa vai karhuako olet näykkinyt?\n\n-- Eerikki tahtoi välttämättömästi sulin käsin leikellä kuivia oksia\nruusuaidasta, -- vastasi tyttö hänen puolestaan, -- ja sentähden olen\nehdottanut, että eno panee hänet lasiastiaan päällekirjoituksin:\n_Herchepaeus obstinatus, habitat in Finlandia_.\n\n-- _Frequenter, frequenter_, -- nauroi arkkiaatteri. -- Minä tunnen\nuseita sen lajin kappaleita Suomessa: Kalmin, Montinin ja muita\nsamanlaisia; härkäpäitä ne kaikki ovat, mutta kunnon poikia. Mene ja\npese kätesi piimällä, Eerikki, ja ota toiste sormikkaat käteesi, muuten\nkenties luullaan sinun saaneen sormillesi täällä Hammarbyssä, ja se\nolisi häpeä noin pitkälle lukiolaiselle.\n\nNuorukainen meni, sekä hurmautuneena siitä kiitoksesta, jonka oli\nsaanut mieheltä, jota hän ihaili ja kunnioitti enemmän kuin ketään\nmuuta tässä maailmassa, mutta myöskin hämillään siitä hymyilystä, jonka\noli huomannut muukalaisten huulilla, ja siitä pilanteosta, jonka\nesineenä hän oli ollut -- ehkä hän myöskin oli hiukan mustasukkainen\nsiitä huomaavaisuudesta, jota ranskalainen ja hollantilainen osoittivat\nEriikka Lindelialle, sitten kun he olivat kuulleet puhuttavan tytön\nkasviopillisesta älystä ja huomanneet, että hän osasi latinaakin.\n\nArkkiaatteri Linnaeus vei sitten vieraansa puutarhaan ja alkoi näytellä\nheille kaikkia noita monia ja harvinaisia kasvejaan sekä selitellä\nheille sitä ihmeteltävää järjestelmää, jonka mukaan hän oli lajitellut\nja luokitellut tämän kauniin, elävän kasvistonsa. Valpas kesäkuun\naurinko aleni jo länttä kohti ihastuneesti silmäillen tätä puiden,\npensaiden, kukkien ja vihannuuden uhkeaa ihanuutta, jossa eteläinen\nväriloiste oli yhtynyt pohjoisen kasvikuntamme himmeämpiin\nvärivivahduksiin. Kaikki nämä suloiset kukkaislapset, kaikki nämä\narmaat, viattomat olennot, joita valo ja keväinen ilma kasvatteli,\nnäyttivät tuntevan kukkasten kuninkaan läsnäolon, ja nauttivan hänen\nlempeiden silmäinsä loisteesta. Kaikkialla, missä hän vain käyskenteli\nniinkuin yksinvaltias valtakunnassaan, siellä näyttivät tammet ja\nvaahterat tervehtivän häntä hiljaisella huminalla, kastanjat\nnotkistavan latvojaan ja lehtikuuset havuisia oksiaan; oli niinkuin\nolisivat poppelien lehdet ihastuksissaan lepattaneet, ruusuaidat\nlemunneet kahta ihanammin ja kaikki matalakasvuiset kukat varsiaan\nkorkeammalle kohottaneet, hänet paremmin nähdäksensä. Itseäänkin\nliikutti häntä hänen rakkautensa aina kyyneliin asti. Kaikki nämä\nolennot, jotka hän oli nostanut maan mullasta esiin, olivat hänestä\nkuin eläviä, rakastavia ja onnellisia, niinkuin hänkin, mutta samalla\nmyös niin nöyriä, niin hellämielisiä kuin hän itsekin oli. Ei hän\nnähnyt niissä omaa työtään, vaan sen suuren mestarin työn, jonka\nääretöntä kaikkivaltiutta, ihanuutta, rakkautta ja hyvyyttä jokainen\nlehti julisti. -- En minä, -- sanoi hän itsekseen, unohtaen\nmuukalaisten läsnäolon, jotka kunnioittaen varoivat häiritsemästä hänen\nsyvällisiä mietteitään, -- en minä, Herra, vaan sinä se olet, joka olet\nluonut kaiken tämän keväisen ihanuuden ympärilleni, antanut minun\nriemuita sen kauneudesta ja suonut minun paljastaa sen kätketyitä\nsalaisuuksia. Sinä tiedät. Herra, etten ole oman kunniani tähden sitä\ntehnyt; _sinun_ kunniaksesi on tämä kaikki tehty, niinkuin olet\nkäskenyt minun toimia; minun nimeni hävitköön unhon yöhön, kunhan vain\n_sinun_ nimesi elää kunnioitettuna ja ylistettynä ihmisten kesken\nkirkkaudesta niin kirkkauteen hamaan maailman loppuun.\n\n\n\n\n3. ERÄÄNÄ ILTANA HAMMARBYSSÄ.\n\n\nTämän kertomuksen aikana oli arkkiaatteri Linnaeuksella vielä\ntavallinen kansalaisnimensä (hänet aateloitiin 1757), mutta tämä nimi\nalkoi jo loistaa yli kaiken, mitä Ruotsissa siihen aikaan oli ylhäistä\nja kuuluisaa. Ei siinä kyllin, että koko valtakunnasta tulvaili\nnuorempia ja vanhempia miehiä kuulemaan hänen luennoitaan ja\nkatselemaan hänen kokoelmiaan; muistakin maista saapui joka vuosi\noppineita tiedonhaluisia tahi uteliaita vieraita tutustumaan tähän\nmieheen, joka oli \"luonnon järjestänyt\".[6] Tällä väsymättömällä\ntiedemiehellä oli aikaa kaikkeen ja kaikille. Kateelliset syyttivät\nhäntä suotta siitä, että hän enemmän suosi muukalaisia: mutta täytyihän\nhänen edustaa Ruotsin tiedettä. Luultavampaa on, että nämä vierailut,\netenkin silloin, kun ne tapahtuivat paljaasta uteliaisuudesta, usein\nolivat tälle suurelle miehelle kiusaksi. Ne, joilla itsellään on\nrunsaasti aikaa, eivät tavallisesti armahda muita, joille jokainen\nhetki on kallis, ja kukapa tietää, kuinka monta arvaamattoman kallista\nhetkeä nämä Linnén julkeat vieraat riistivät senaikaiselta ja tulevilta\nsukupolvilta! Mutta olivatpa nämä tiheät vierailut Linnén\nyksityisellekin elämälle haitallisia. Ollen hyväsydäminen, ystävällinen\nja halukas ilmoittamaan ajatuksiaan kenelle hyvänsä, hän ei juuri\nkoskaan sulkenut oveansa, ja silloin riistettiin häneltä ne harvat\nhetket, jotka hän olisi voinut käyttää perheensä ja taloutensa hoitoon.\nHän oli säästäväinen mies jokapäiväisessä elämässään, mutta vaikka hän\ntuhlasikin varoja kokoelmiinsa, oli hän samalla siksi vieraanvarainen,\nettä nuo monet vieraat melkoisesti vaikuttivat hänen yksityiseen\ntalouteensa, vaikka sen ajan tavat olivatkin yksinkertaiset. Tätä hän\nei koskaan itse ajatellut; mutta hänen puolisollaan, reippaalla, kunnon\nSaara Liisa Moraealla, jonka haltuun hän jätti koko taloudenhoidon, oli\nkaikesta tästä kovinkin usein huolta ja vaivaa. Mahdollistahan on,\nettei emäntä aina voinut tyydyttää kaikkia vaatimuksia, sillä muutamat\nulkomaalaiset olivat niin hävyttömiä, että levittivät juoruja hänen\ntylyydestään, hänen taloudellisesta itsevaltaisuudestaan ja että suuri\nLinné muka oli akkavallan alla. Siinä oli kiitos Saara Liisa Moraean\nvieraanvaraisuudesta ja hänen monista huolistaan. Mutta mitäpä hän\nsiitä välitti. Hänen puolisonsa ihaili ja kunnioitti häntä, ja hänen\nnimensä on säilynyt arvossa pidettynä hänen miehensä nimen rinnalla.\n\nNyt oli, niinkuin sanottu, arkkiaatteri Linnaeus kiirehtinyt maalle\nennen perhettään, ja emännän poissa ollessa oli taloudenhoito\nHammarbyssä huonolla kannalla. Kartanokin oli vanha ja rappeutunut;\nsillä uuden Hammarbynsä hän rakensi vasta elämänsä lopulla. Ruokaa ei\nollut vieraiden varalle varustettu; taloutta hoitamassa oli vain kaksi\nkarjapiikaa ja kaksi renkiä. Mutta tämä ei huolettanut arkkiaatteria\nensinkään. Illan tullen pyysi hän kaunistelematta ranskalaisen ja\nhollantilaisen vieraansa jäämään illalliselle.\n\nTätä valmistettaessa ei aika käynyt vieraille pitkäksi. Heillä oli\nHammarbyssä yllinkyllin harvinaisia ja eriskummallisia asioita\nihmeteltävänä, harvinaisia Surinamin ruukkukasveja ja harvoin nähtäviä\nBrasilian papukaijoja, jopa erään Itä-Intiasta kotoisin olevan\nOstracion-nimisen kalan kuivattu nahkakin, joka riippui katossa ja oli\nsiitä omituinen, että se kääntyili huoneessa tuulen mukaan. Enemmän\nkuin nuo harvinaisuudet ihastutti heitä kumminkin ilomielisen isännän\npuhelu. Kaikkien lukuisten luonnontuotteidensa johdosta hänellä oli, ei\nainoastaan oppineita selityksiä, vaan samalla myös hupaisia\nkertomuksia. Linné oli kaunopuheinen, sukkela sanoissaan, vieläpä\nerinomaisen huvittavakin, kun oli puhe hänen tieteestään. Hänen\nsilmänsä loistivat, hänen kasvonsa kirkastuivat; hän oli, kuten\nsanotaan, kuin \"kala vedessä\"; ja kuitenkin oli koko hänen olennossaan\nja käytöksessään jotakin hänen rakkaiden kukkastensa viattomuutta,\nlauhkeutta ja rauhaa.\n\nArkkiaatteri oli käskenyt valmistaa illallisen, mutta jättänyt\ntavallisuuden mukaan ruokalajien määräämisen muiden huoleksi. Hänen oma\nillallisensa oli yksinkertainen ja kevyt: vieraat olisivat pitäneet\nkunnianaan tyytyä samanlaiseen. Mutta Eriikka Lindelia ei siihen\ntyytynyt. Hän oli nyt ensi kerran eläessään saanut tähdelliseksi\ntoimekseen enonsa talouden hoidon ja hän päätti nyt esittää jotakin\narvokasta, suurenmoista ja loistavaa.\n\nKovaksi onneksi oli nuori Riikka tutkinut latinaa, kreikkaa ja\nkasvioppia semmoisella menestyksellä, ettei ollut jäänyt aikaa\nensinkään kotoisten tieteiden oppimiseen, ja kun keittotaito hänen\nmielestään oli maailman helpoin asia, komensi hän heti kohta\nlaitettavaksi kolme paistia yhtä haavaa, vasikan-, porsaan- ja\nkananpaistia.\n\nKarjapiiat, joiden keittotaito ei ulottunut herneitä ja läskiä ylemmä,\nkuuntelivat tätä ehdotusta suuresti kummeksien ja kysyivät, pitikö\nheidän heti käydä teurastamaan.\n\n-- Teurastamaanko? -- toisti hämmästynyt Riikka. -- Ei, sitä älköön\nkukaan uskaltako.\n\nPiiat rohkenivat kumminkin kysyä, mistä paistit sitten saataisiin.\n\n-- Paistitko? -- vara-emäntä sanoi. -- Totta kai paistit ovat valmiina\naitassa.\n\nNyt hän sai tietää, ettei ollut kesällä tapana säilyttää tuoreita\npaisteja aitoissa ja että Hammarbyn paistit juoksivat ja lentelivät\nvielä ilmi elävinä mikä missäkin. Riikka ei kuitenkaan ollut neuvoton;\nhän vastasi, että hän tyytyisi kuhaan, kampelaan ja haukeen. -- \"Voissa\npaistettuihin\", lisäsi hän tärkeän näköisenä.\n\nKun kumminkin huomattiin, että nämä kalat vielä uivat järvessä, aikoi\nhän tyytyä pinaattiin ja herneihin. Mutta koska nämä vasta juuri olivat\nidulle nousseet -- Riikka oli itse lukenut sirkkalehdet -- oli hänen\npakko käydä käsiksi talon munavarastoon, joka kaikeksi onneksi oli\nrunsas. Hän panetti siis talon ison padan tulelle ja keitätti varmuuden\nvuoksi kolme tiuta munia. Mutta kun hän oli huomannut, että kaikki\npuolitekoinen työ, siis puolikiehunut ruokakin, oli enolle\nvastenmielistä, tahtoi hän välttämättömästi keittää munia kaksikymmentä\nminuuttia, että niistä tulisi oikein pehmeitä. Ja tarjotakseen jotakin\nparempaa kuin paljasta iltamaitoa keitätti hän maidon ja panetti siihen\nsemmoisia mausteita, joita arkkiaatteri enin rakasti, nimittäin\nkrassia, humaloita, sinappia ja kardemummaa. Ylpeänä tästä herkusta,\njota oli määrä tarjota kaikeksi onneksi maustamattoman voin, leivän ja\njuuston kera, astui hän kainosti niiaten herrain luo ja ilmoitti, että\nruoka oli valmis.\n\n\"Arkiselle ruualle\" kutsutut vieraat istuivat paikoilleen, ja pöydälle\ntuotiin kaksi kukkuraista vadillista munia, joista kuitenkin suurin osa\noli vedestä otettaessa haljennut. Oli ruvettava ruualle, mutta ensin\npiti saada veitsiä, suolaa, kahveleita, lusikoita, jotka pienet\nsivuasiat olivat unohtuneet pöytää katettaessa.\n\nVieraat naurahtelivat. Käytiin vatien kimppuun: niiden sisältöä oli\nmahdoton syödä; munia olisi voinut luulla joiksikin uusiksi tähän asti\ntuntemattomiksi kiviksi.\n\n-- Ei, _pullula mea_, -- sanoi arkkiaatteri, -- ota pois nämä piikivet\nja tuo meille jotakin muuta. Nämä ovat kukonmunia.\n\nRiikka sävähti tulipunaiseksi, mutta kuiskasi, varmasti toivoen sitä\nloistavampaa voittoa tämän ensimmäisen tappion jälkeen: -- Eno saa\nvehnäsmaitoa.\n\n-- Vehnäsmaitoa keskellä kesää? -- arveli arkkiaatteri. -- No, tuohan\nsitten vehnäsmaitosi; me olemme paljon kävelleet ja tyydymme\nhätätilassa vaikka mihin -- paitsi muniin.\n\nRiikka kantoi salaisesti riemuiten pöytään tuon uuden keksimänsä\nkeitoksen. Nyt vasta hän huomasi, että se oli ruskeata, syrjiltä\nviheriää ja että se haiskahti oudolta ja tuntui pohjaan palaneelta.\n\n-- Mitä tämä on olevinaan? -- kysyi arkkiaatteri, joka mielellään söi\nhyvää, vaikka aina kohtuullisesti.\n\n-- Se on nyt sitä vehnäsmaitoa, -- vastasi Riikka viattomasti.\n\nArkkiaatteri maistoi, mutta sylkäisi samassa. Näin hirveätä lääkettä\nhän ei toki ollut potilailleenkaan tyrkyttänyt.\n\nVaikka olikin hyväntahtoinen, oli hän kuitenkin jotenkin\nkiivasluontoinen. Hän sysäsi lautasen luotaan ja huusi. -- Painu\npaikalla tiehesi ja tuo meille jotakin muuta! Mokoma myrkkyvelli voisi\nviedä hengen eskimoltakin!\n\nRiikka purskahti itkemään. -- Ei minulla enää ole mitään muuta! --\nnyyhkytti hän.\n\nHollantilainen katseli syviin mietteisiin vaipuneena tyhjää lautastaan,\nmutta vilkas ranskalainen nauroi niin sydämensä pohjasta ja rohkeni\nrukoilla niin leikillisesti onnettoman keittäjän puolesta, että\narkkiaatterikin viimein nauroi hänen kanssansa. Onneksi oli pöydässä\nvielä juustoa, kylmää vasikanpaistia ja tavallista maitoa, siis kaikkea\nmitä tarvittiin. Huomattiinpa vielä, että rouva Saara Liisa Moraea oli\nkaupunkieväiden mukaan pannut pullollisen sitä harvinaista tokaijin\nviiniä, jota arkkiaatteri äskettäin oli saanut lahjaksi eräältä\nwieniläiseltä ihailijaltaan ja tämä löytö muutti äskeisen pienen\nepäsovun täydelliseksi iloksi -- Älä itke enää, sinä pikku kananpoikain\ntappaja! -- lohdutteli hellätunteinen eno, joka ei voinut nähdä edes\nmaanmatosenkaan kärsivän. Ainoastaan aika on parantumaton. Nyt saat\njättää Pliniuksen joksikin aikaa ja kuunnella Luculluksen oppilaiden\nluentoja.\n\nEriikka oli kuitenkin niin häpeissään, ettei häntä ollut helppo\nlohduttaa. Hän riensi ulos saadakseen vielä hiljaisuudessa vuodattaa\nkatkeria kyyneliä, ja hän rauhoittui vasta sitten, kun oli\nhiljaisuudessa tehnyt sen päätöksen, että vielä kerran olisi tuleva\nsekin päivä, jolloin eno saisi ihmetellä yhtä paljon hänen keittiössä\nkuin kasvihuoneessakin osoittamaansa taitoa.\n\nHyvä mieli oli jo täydellisesti palannut oivallista tokaijinviiniä\nmaistellessa, kun sanansaattaja saapui kaupungista, tuoden kirjeitä ja\nsanomalehtiä, jotka äskettäin olivat tulleet postissa Upsalaan.\n\nArkkiaatteri avasi kääröt tiedemiehen mielenkiinnolla ja\nuteliaisuudella. Valtiolliset asiat, joista ei muutenkaan ollut paljon\nsanomista, työnsi hän syrjään, silmäilläkseen sen sijaan noita monia\ntieteellisiä aikakauskirjoja ja yhtä tärkeitä kaikista maailman ääristä\ntulleita kirjeitä. Milloin synkistyi hänen katsantonsa hänen lukiessaan\njostakin nuoresta luonnontutkijasta, joka oli tiedonhalunsa uhrina\nhävinnyt Afrikan erämaihin tahi Amerikan aarniometsiin; milloin\nkirkastui se jälleen jostakin kasviopillisesta löydöstä. -- Mokomaa\nkiittämätöntä! -- huudahti hän lukiessaan eräältä oppilaaltaan tullutta\nkirjettä; -- hän on kerännyt niin paljon eikä lähetä minulle\nainoatakaan kasvia.\n\nHeti sen jälkeen hän avasi käärön, jossa oli harvinaisia puristettuja\nkanadalaisia kasveja, jotka eräs toinen hänen oppilaistaan, Kalm, oli\nlähettänyt, luvaten kohta toimittaa eläviä kappaleita. Tyytyväisyys\nloisti Linnén vilkkaista silmistä. Hän unohti kaiken muun, saadakseen\nvielä hämärän kesäillan valossa suurennuslasilla tutkia juurta, vartta\nja lehtiä, mutta erittäinkin kukkaa ja siemenlaitetta. -- Mikä ihana\nkaikkivaltiaan Jumalan luoma! -- huudahti hän. -- Kas tässä eräs\n_dodecandria_! Tässä ylen harvinainen _monandria_! Tässä eräs\n_polygamia_! Tässä uusi _gladiolus_! Tässä eräs _aconitum_! Ja kas\ntässä eräs uusi _campanula_ -- mikä loistava kainon sinikellomme sisar!\n\nNäin olisi hän puhellut kenties kuinka kauan, ellei yö viimein olisi\nruvennut pimenemään, ja elleivät hänen vieraansa, näön vuoksi, olisi\ntehneet lähtöä. Kovaksi onneksi heille -- sillä he olisivat mielellään\nviipyneet täällä aina aamuun asti -- nyt näin kesäkuussa ei ollut\nyhtään kynttilää koko Hammarbyssä. Ja kuitenkin oli vielä avaamatta\nuseita kirjeitä, joiden joukossa kaksi isoa, komeilla sineteillä\nlukittua. Linnén uteliaisuus heräsi taas. -- Olenhan luonnontutkija, --\nlaski hän leikkiä; -- enkä kuitenkaan voi kaikilla tiedoillani loihtia\nyhtä halpaa talikynttilää esiin! Riikka -- pane tuli takkaan; minä\ntahdon nähdä, mitä nämä kirjeet sisältävät.\n\n-- Eerikillä on jotakin muuta tarjolla, vastasi tyttö ujosti ja hänen\nsilmänsä olivat vielä äskeisen surkean tappion jäljeltä punaiset.\n\n-- No, saammepa nähdä, mitä Eerikki voi tehdä Hammarbyn valaistuksen\nhyväksi! -- vastasi arkkiaatteri.\n\nEerikki astui sisään tuoden puolen tusinaa mitä komeimpia kiiltomatoja,\njotka hän vast'ikään oli poiminut kasteiselta niityltä. Arkkiaatetri\noikein ihastui tästä keksinnöstä. Kiiltomadot asetettiin niin, että\nniiden valo keskittyi niin paljon kuin mahdollista yhteen paikkaan ja\nkas, niiden avulla voi auttavasti lukea selvää käsialaa.\n\nNyt murrettiin nuo isot sinetit, ja luettiin kirjeet. Niissä kutsuttiin\nsuuri Linnaeus erinomaisen imartelevin sanoin Pietarin ja Firenzen\ntiedeakatemiain kunniajäseneksi.\n\n\n\n\n4. NIMI, KIRJE JA MIELILAUSE.\n\n\nEpäilemättä on kahdeksannentoista vuosisadan pysyväisimpiä ansioita --\npaljon pysyväisempiä kuin sen filosofiset järjestelmät -- sen\nluonnontieteiden alalla suorittama työ. Meidän aikamme, jolloin nämä\ntieteet joka vuosi, miltei joka päiväkin niin loistavasti edistyvät ja\nniin suunnattomin voimin vaikuttavat jokapäiväisenkin elämän\nkoneistoon, on jo ammoin ehtinyt unohtaa sen ajan, jolloin nämä samat\ntieteet sata vuotta sitten vielä olivat nuoruutensa kukoistuksessa ja\nniiden harjoittajia elähytti nuoruuden rakkaus, samalla kuin ne\noppimattomissa herättivät enemmän hämmästystä kuin osanottoa. Tuskin\noli Linnén suuri \"luonnonjärjestys\" tullut tunnetuksi, kun jo hänen\nnimensä lennähti kuin valon välähdys yli Euroopan. Kaikki kuuluisimmat\nja etevimmät tieteiden harjoittajat riensivät osoittamaan hänelle\nkunnioitustaan ja pyytämään hänen apuaan ja neuvojaan semmoisella\ninnostuksella, jota nykyaikana osoitetaan ainoastaan suurille\nvaltiomiehille. Etenkin oppineet seurat kilpailivat saadakseen hänet\nkunniajäseneksensä, eivätkä Pietarin ja Firenzen akatemiat olleet\nensimmäiset eivätkä ainoat, jotka katsoivat kunniakseen päästä\nlähempään yhteyteen tämän pohjolan tiedemiehen kanssa.\n\nLinné itse oli mielissään näistä kunnianosoituksista eikä salannut\nniistä johtuvaa iloansa. Hän puhui niistä usein ja mielellään,\nkopeilematta, kadehtimatta, lapsellisella vilpittömyydellä,\ntavallisesti niinkuin puhutaan jostakin kolmannesta henkilöstä. Tällä\nsyvämielisellä tiedemiehellä oli lapsen mieli ajattelijan ryppyisen\notsan alla. Kukkaset, joita hän niin suurta oppia osoittaen tutki,\nelähyttivät samalla hänen vilkasta mielikuvitustaan. Yksin nuo\nkutsumuskirjeiden isot sinetitkin ilahuttivat ja huvittivat häntä.\nMinkätähden? Sentähden, että ne olivat todisteita hänen järjestelmänsä\nmenestyksestä, sentähden, että ne olivat tieteen kuninkaana kirjeitä,\njotka vahvistivat hänen uusien keksintöjensä totuuden.\n\nTavallista myöhemmin meni Linné levolle edellämainittuna iltana ja\nnukkui niin keveästi kuin ei Eriikka Lindelian keittotaito olisi\nyrittänytkään häiritä hänen yölepoaan. Ainoastaan yksi kaino ja\nunohdettu reseda sai kunnian levittää hienoa lemuansa kukkasten\nkuninkaan vuoteen ympärille.\n\nTuskin oli aamuaurinko ehtinyt nousta lehmusten latvain tasalle, kun\narkkiaatteri jo oli jalkeilla ja tavallisella kävelyllään. Myös hänen\nmolemmat oppilaansa ja koko Hammarby olivat liikkeellä jo kello\nneljältä aamulla. Puutarhassa oli aina niin paljon järjestämistä,\nkasvihuoneissa kastelemista ja talon siivellisten ja nelijalkaisten\nasukkaiden jälkiä oli aina siivottava ja heitä itseään puhdistettava.\nVasta kello kuuden aikana syötiin aamiainen. Sitten ryhtyi arkkiaatteri\nhetkiseksi tarkemmin silmäilemään eilispäivän postia, ja katso, silloin\nlöytyi sieltä noiden monien kääröjen joukosta pieni, karkealle\npaperille kirjoitettu kirje, joka oli osoitettu lukiolaiselle Eerikki\nPietarinpojalle Strengnäsiin, josta joku tuttava oli käännyttänyt sen\narkkiaatterille, tohtori Linnaeukselle, Upsalaan.\n\nKirje oli Eerikin äidiltä ja kirjoitettu Vaasassa. Se sisälsi tuon\nsuuren summan kahdeksan plootua sekä hellän äidillisen tervehdyksen,\nettä pojan tuli viipymättä lähteä Tukholmaan ja sieltä ensi tilaisuuden\ntullen pyrkiä meren poikki Pohjanmaalle, syystä että hänen äitinsä\nvanha setä, hyvin kunnioitettu valtiopäivämies Lauri Larsson Vaasasta,\nhalusi vielä kerran nähdä kaiken sukunsa, sekä nuoret että vanhat,\nympärillään ennen kuolemaansa. Ukko Larsson, niin sanottiin vielä\nkirjeessä, tahtoi kaikin mokomin, ettei kukaan jäisi pois, hän itse\nlähetti nämä kyytirahat, ja koska hän vielä vanhoillaankin oli jäykkä\nmies, tulisi Eerikin muistaa, että hänen köyhällä äidillään voisi olla\nvahinkoa mahtavan setänsä tyytymättömyydestä, mutta hyötyä hänen\nsuosiostaan. Muutoin tulisi Eerikin anoa tädiltään lupaa tähän lähtöön\neikä millään muotoa tehdä mitään vastoin hänen tahtoaan, koska täti\nsuuresta hyvyydestään oli ottanut hänet pojakseen ja luvannut tehdä\nhänet perillisekseen, jos Eerikki hyvin käyttäytyisi. Lopuksi\nsanottiin, että Eerikin veljet ja sisaret ja muut sukulaiset voivat\nasianhaarain mukaan jotenkin hyvin.\n\nArkkiaatteri, joka sill'aikaa oli uudelleen innostunut Kanadasta\nsaamiaan kasveja tutkimaan, ei huomannut, että hänen oppilaansa tätä\nkirjettä lukiessaan kävi yhä murheellisemmaksi, kunnes pari isoa\nvesikarpaloa valahti alas Eerikin poskille. Oli siinä kuitenkin muuan,\njoka kaiken huomasi, ja se oli Eriikka Lindelia. Hän laski kätensä\nEerikin olalle ja kysyi osaa ottavasti, \"oliko hänen äitinsä kipeä\".\n\n-- Ei, -- sanoi poika; -- mutta hän tahtoo, että minun heti kohta pitää\nlähteä täältä hänen setänsä luo Pohjanmaalle.\n\n-- Se ei käy laatuun, se on aivan mahdotonta, -- vastasi Riikka hyvin\nvarmasti.\n\n-- Mutta äidin onni on kysymyksessä, -- huokasi poika.\n\n-- Mitä se merkitsee? -- jatkoi Riikka närkästyneenä. -- Eikö hänen\netupäässä tule ajatella sinun parastasi? Koko maailma kadehtii sinua,\nettä saat olla kuin oma lapsi enon kodissa ja joka päivä nähdä ja\nkuulla semmoista miestä.\n\n-- Eno! Sanokaa toki, enoseni, ettei se ensinkään käy laatuun!\n\n-- Mikä ei käy laatuun? -- kysyi arkkiaatteri.\n\n-- Eerikki tahtoo lähteä Suomeen. Hänen äitinsä tahtoo ottaa hänet\nmeiltä pois ja lähettää hänet jonnekin erään vanhan tervasudin luo\ntaikoja oppimaan.\n\nArkkiaatteri otti kirjeen ja luki sen hyvin tarkkaavaisesti. --\nMieltäni pahoittaa, rakas Eerikki, että minun täytyy sinusta luopua, --\nsanoi hän; mutta äidin tahto on pyhä; sinun tulee totella häntä heti\nkohta ja arvelematta.\n\n-- Ja kuka auttaa minua sitten kantamaan vettä kaivosta ja\nkirjoittamaan nimiä taimipuikkoihin ja siivoamaan pensasaitoja, ja\nkitkemään saviheinää ja ruokkimaan ahmaa ja valikoimaan parahiksi isoja\nruukkuja kasvihuoneisiin ja puristamaan kasvejani tarpeeksi kovasti ja\nliisteröimään niitä paperille ja pyytämään sisiliskoja, joihin en tohdi\nkäsin koskea, ja panemaan sammakoita väkiviinaan ja pistämään\nhyönteisiä neuloihin, mitä en myöskään tahdo tehdä? -- puhkesi\nkiivastunut ja kielevä tyttö päivittelemään. -- Vai pitäisikö minun\nehkä ottaa puutarharengikseni Tuomas, joka mennä kesänä nyhti pois enon\nharvinaisimmat nuoret hopeapoppelit ja vastasi, kun häntä siitä toruin:\nonhan häpeä antaa haapain pilata puutarhaa!\n\nArkkiaatteri naurahti. -- Kalle tulee tänne ylihuomenna ja auttaa\nsinua.\n\nKalle oli arkkiaatterin vanhin poika, Eerikin ikäinen.\n\n-- Mutta kuka selittää minulle Pliniusta? Kalle tekee minusta vain\npilkkaa, -- päivitteli Eriikka.\n\n-- Plinius saa levätä laakereillaan, kunnes olet oppinut munia\nkeittämään, -- vastasi eno; ja Eerikki saa hevoseni Tukholmaan.\n\nTätä ratkaisevaa päätöstä vastaan ei ollut mitään sanomista. Eerikki ja\nhänen nuori ystävänsä menivät alla päin, pahoilla mielin kokoamaan ja\nlaukkuun panemaan niitä harvoja kaluja ja kapineita, jotka kuuluivat\nsenaikaisen lukiolaisen vaatevarastoon. Kun tämä oli tehty vajaassa\npuolessa tunnissa, ryhtyivät he vaihtamaan kasvikokoelmiaan ja siihen\nmeni aikaa paljon enemmän. Eerikki valikoi harvinaisimmat ja parhaat\nkasvinsa antaakseen ne Eriikalle, ja Eriikka teki samoin. Vaihdettaessa\nlupasivat molemmat yhä edelleen lähettää toisilleen kalleimpia\nkasvejaan ja kirjoittaa toisilleen niin usein kuin mahdollista.\n\nHe olivat vielä kerran käyskennelleet läpi kasvihuoneiden ja puutarhan;\nhe olivat heittäneet hyvästit joka puulle, joka pensaalle, joka\nkukalle, joka heidän hoitaessaan oli kukkimaan puhjennut; vielä kerran\nolivat he tarkastaneet mehiläispesiä, ruokkineet kyyhkysiä, taputelleet\nporoa kaulalle, antaneet karhulle hunajaa ja nakanneet palasen\nhevosenlihaa ahmalle. He olivat lopuksi istuneet pienelle penkille\npihlajamajaan, joka juuri nyt oli ihan valkeana tuoksuvia kukkia, ja\ntäällä oli Eerikki lohduttanut itkevää tyttöä sillä lujalla\nlupauksella, ettei hän rupeaisi papiksi, vaan ensin lääkäriksi ja\nsitten luonnontutkijaksi, niinkuin hänen suuri esikuvansakin oli\ntehnyt. Tämän lupauksen vahvistukseksi he olivat lyöneet kättä, ja\nsiinä oli tarpeeksi. He ymmärsivät toisensa pitemmittä puheitta; ja\nmitäpä hyötyä niistä olisi ollutkaan? Nuorten sydänten hellimmät ja\npyhimmät tunteet eivät sanoja tarvitse, ne pikemminkin karttavat niitä\n-- ne eivät tahdo lehdon kukkastenkaan edessä nostaa rakkaimman\nsalaisuutensa hienoa, läpikuultavaa, lumoavaa huntua.\n\nAntamastaan lupauksesta tunsi Eerikki oikein miehistyvänsä ja nousi\nlähteäkseen. Mutta ennenkuin hän lähti, tarttui hän tyttöä käteen ja\nsanoi:\n\n-- En saanut ollenkaan unta viime yönä sentähden, että maatessani\nalinomaa ajattelin sitä uutta nimeä, jonka aioit antaa minulle.\nMunsalaa en usko aiotun ihmiseen nimeksi; jos sanoisin itseäni\nLohilahtiukseksi, isäni Lohilahti-nimisen tilan mukaan, kuuluisi se\nkovin kummalliselta. Hortulan, Rosenius, Delphin tahi Lilius olisivat\nkyllä puutarhasta ja kukista otettuja nimiä, mutta semmoisia on\nennestään, etkä sinä suinkaan hyväksy semmoisia nimiä kuin Aquilegius,\nDigitalis, Helianthus tai Verbascus. En myöskään tahdo ryöstää\nmestariltani pienintäkään osaa hänen suuresta nimestään, ja sentähden,\nEriikka, olen ajatellut, että jos nimittäisin itseäni -- arvaapas!\n\n-- _Herchepaeus_; sehän on jo päätetty.\n\n-- Älä luulekaan; minä otan nimeni sinusta.\n\n-- Minustako? _Erica vulgaris_! Mutta sinusta ei saa tulla mikään\n_vulgaris_, ei mikään tavallinen ihminen. Sinusta, pitää tulla suuri ja\nmainio mies, Eerikki!\n\n-- Tahdon koettaa. Ja sentähden olkoon nimeni paljas _Ljung_, onhan se\nkukkasen nimi ja päälle päätteeksi vielä sinun nimesi.\n\n-- Mutta se ei ole latinaa.\n\n-- Se on oleva minun salaisuuteni. Ei kukaan aavista, että joka kerta,\nkun kuulen nimeni, minä ajatuksissani käännän sen _Ericaksi_.\n\n-- Ljung ... Eerikki Ljung ... _Ericus Ljungius_ ... tavaili tyttö. --\nRuma se ei ole, mutta se ei kuulosta suurelta. Ajattelepas, Eerikki:\n_Carolus Linnaeus_! Se kalskahtaa joltakin se!\n\n-- Jos kilinä on pääasia, niin olisi paras olla Klingeliklangius taikka\nPekka Paukkenius. Vähempäänkin minä tyydyn.\n\nEriikka mietti vähän aikaa. Sitten hypähti hän syrjään ja huusi: -- Jos\nsaat minut kiinni, niin saat pitää sen nimesi!\n\nEerikki lähti jälkeen, mutta tyttö oli jo matkojen päässä. He juoksivat\nkautta kaikkien puutarhan koukkuisten käytäväin tyttö edellä, Eerikki\njäljessä, niinkuin leikkivät lapset, niinkuin siivekkäät pääskyset,\najattelematta muuta kuin sitä hetkeä, jossa elivät. Pensasaidat\ntaivutettiin syrjään, kasvien yli hypittiin, pihlajat, tuomet ja\nomenapuut, joita he juostessaan koskettelivat, varistelivat heidän\npäällensä valkoisia kukkiaan, mutta poika jäi jälkeen. Lopuksi he\nalkoivat kiertää erästä suurta puutarhan veräjällä olevaa lehmusta, ja\nsiinä syöksähti Eriikka enonsa syliin, tämän juuri astuessa veräjästä\nsisään. Mutta samassa saavutti hänet ajajakin.\n\n-- Lapset, mitä te mellastatte? -- torui arkkiaatteri, mielihyvin\nkatsellen nuorten vereviä, juoksusta hehkuvia poskia.\n\n-- Eerikki tahtoi täydessä laukassa kaapata itselleen suuren nimen, --\nnauroi tyttö.\n\n-- Ja nyt olen sen saavuttanut, -- vastasi poika.\n\nArkkiaatteri naurahti. -- Ei suuria nimiä saavuteta ruusupensaiden yli\nhyppimällä, -- sanoi hän. -- Sitä varten täytyy astua monta\nvaivalloista askelta yli ohdakkeiden ja orjantappurain; mutta astu vain\neteenpäin, Eerikki, astu lujasti, rehellisesti ja pelkäämättä, Jumala\nsydämessäsi ja ylevä päämäärä aina silmäisi edessä, ja sinun on kerran\nonnistuva _tangere astra_.[7] Vähäisestä juuresta kasvaa lehtevä puu.\nSinä astut nyt ensi kerran omin päin maailmaan; kenties tulet joskus\ntaas takaisin meidän kukkaisaan Hammarbyhymme, tahi ehkä et enää\npalaakaan; meri on Ruotsin ja Suomen välillä, ja jos voit enemmän\nhyödyttää toista rantaa, niin en tahdo sinua siitä kieltää. Jos\nsukulaisesi antavat sinun harjoittaa opinnoitasi Turussa, niin annan\nsinulle suosituskirjeen Turun akatemian kanslerille, kreivi Tessinille,\njonka luona sinun on käytävä Tukholmassa; ja jos vast'edes tarvitset\njoitakin neuvoja, niin käänny aina minun puoleeni. Hevonen on\nvaljaissa.\n\nNuorukainen kiitteli heltynein mielin, mutta vastasi, että hän ennemmin\ntahtoi kulkea jalan, saadakseen kerätä kasveja matkalla.\n\n-- Tee niin -- sanoi arkkiaatteri; -- olen minäkin kulkenut pitkiä\ntaipaleita reppu selässä. Kas tässä muutamia talareita matkarahojesi\nlisäksi; kenties saat odottaa laivaa Tukholmassa kauemmin kuin\nluuletkaan. Tässä annan sinulle kasvisäiliöni. Ilmoita minulle, jos\nlöydät jotakin harvinaista. Muuten, poikaseni, on minulla vain yksi\nneuvo sinulle annettavana, ja sen voit lukea oveni päältä.\n\nNäin sanoen seurasi Linné oppilastaan puutarhahuoneen portaille ja\nosoitti tuota tunnettua kaunista oven päällä olevaa kirjoitusta:\n\n    INNOCUE VIVITO. NUMEN ADEST.\n\n-- Niin, -- jatkoi hän; olkoon tuo tuossa sinun elämänviisautesi,\nniinkuin se on minunkin elämänviisautenani ollut:\n\n    \"_Elä nuhteettomasti! Jumala on kanssasi_.\"\n\nJa hetken kuluttua oli Eerikki Pietarinpoika eli Eerikki Ljung, joksi\nhän nyt itseään nimitti, matkalla Tukholmaan, kulkien sinne jalan ja\nreppu selässä.\n\n\n\n\n5. PERHOSTEN AJELIJA.\n\n\n-- Voitteko ajatella, Bjelke, kuinka mainion aatteen minä juuri keksin.\nHeinäkuun 7. päivänä on Fredrikin syntymäpäivä. Kuningatar ja\nhovimestarinrouva menevät puistoon kävelemään, ja kamaripalvelija Åberg\ntyöntää Fredrikiä lastenvaunuissa. Silloin pukeutuu Kaarle\nmetsänhaltiaksi, juoksee pensasaidan takaa esiin ja ryöstää prinssin.\nSuuri kohtaus, ollaan pyörtyvinään, mutta se ei ole niin vaarallista.\nMinä olen piilossa jonkin tammen takana ja olen pukeutunut -- sanokaa,\nBjelke, mihin pukuun minä pukeutuisin? Haltian, dryadin tai ehkä\npelottoman ja nuhteettoman ritarin pukuun? Malttakaahan -- minä\nolen olevinani joku Azorien saarilta kotoisin oleva prinssi -- jousi\nja nuolet, keihäs ja kilpi -- minä saan lainata viheriän takin\nDübeniltä -- sandaalit me leikkaamme niistä kuningasvainajan\nmetsästyshansikkaista, jotka ajelehtavat vinnillä -- ja sitten pitää\nminulla olla viheriä samettinen lakki, johon korea perhonen on otsaan\nkiinnitettynä. Kaikkein kauneimmat perhoset kuningattaren kammiossa\novat Azorien saarilta.\n\nSe, joka näin puhui, oli vilkasliikkeinen, kaunis, noin kuusivuotias,\nsuurisilmäinen ja hienokasvoinen poikanen, Puettuna ruumiinmukaiseen,\nsiniverkaiseen ihokkaaseen, keltaisesta silkistä ommeltuihin\nalusvaatteihin ja silkkisukkiin. Hän käveli Ulriksdalin puistossa erään\nhoviherran seurassa.\n\n-- Mutta mitä hänen majesteettinsa kuningatar siitä sanoo? -- kysyi\nsaattajaherra.\n\n-- Sen Bjelke saa kuulla. Ei se olekaan kuningatar, joka pyörtyy, se on\nFredrikin hoitajatar, hovimestarinrouva. Luuleeko Bjelke hänen\npyörtyvän?\n\n-- Enpä luulisi.\n\n-- Mutta _minäpä_ luulen. No niin, hän menee tainnoksiin, ja kuningatar\nhuutaa: _Au secours! aux armes_! lapseni! lapseni! -- tai mitä muuta\nhänen majesteettinsa suvainnee huutaa -- hiukset hajallaan ja tehden\ntämän suuren liikkeen, kas näin, juuri niinkuin mademoiselle Duroche\ntekee \"Zenaidessa\". Silloin juoksen minä tammen takaa esiin -- mutta\nluuleeko Bjelke, että Åberg voi ehtiä ennen minua?\n\n-- Voihan hänkin pyörtyä, koska se on välttämättömästi näytelmään\nkuuluvaa.\n\n-- Ei, hänen tulee vain ilmaista äänetöntä toivottomuuttaan -- kas\nnäin! Nyt tiedän. Minä juoksen tammen takaa esiin -- syöksähdän\nmetsänhaltian jälkeen -- tempaan häneltä hänen saaliinsa -- se tulee\nnäyttämään aivan oikealta tappelulta...\n\n-- Jossa ei kuitenkaan toivoakseni keihästä käytetä?\n\n-- Ei kuin vartta vain; mutta tappelutta voittaminen ei olisi minulle\nmikään kunnia. Minä tempaan Fredrikin ryövärin käsistä -- hän huutaa\ntäyttä kurkkua, se on tietty -- kuningatar syöksähtää kuin raivotar --\nei, kuin madonna minua kohti -- minä lasken pelastetun uhrin hänen\njalkainsa eteen -- notkistan polvea, niinkuin herra Lafleur tekee\nnäytelmässä, ja huudahdan:\n\n    Hyvettä kun vainoo väkivalta,\n    apuun rientää perho taivahalta.\n\n-- Juuri sentähden, Bjelke, minun täytyy kiinnittää perhonen lakkiini.\n\n-- Teidän korkeutenne on unohtanut erään seitsemännen henkilön\nnäytelmästä -- kreivi Tessinin.\n\nPrinssi Kustaa loi suuret silmänsä kysyjään, ikäänkuin tutkiakseen,\npuhuiko tämä leikkiä vai totta. -- Lukija on jo arvannut, että poika\noli prinssi Kustaa, sittemmin Kustaa III, ja että hänen seuralaisensa\noli hänen aliopettajansa kreivi Niilo Bjelke, jotka molemmat nyt olivat\ntavallisella aamukävelyllään Ulriksdalin puistossa. Prinssin\nensimmäisenä opettajana oli silloin vielä valtakunnanneuvos, kreivi\nKaarle Kustaa Tessin.\n\n-- Jos kuningatar taputtaa käsiään, tulee kreivi Tessinin huutaa: da\ncapo! -- jatkoi prinssi ylpeästi nakaten kaunista päätänsä. -- Hänhän\njuuri on opettanut minua näytelmiä esittämään. Kai hän tahtoisi yhä\nvieläkin kertoa minulle satuja maalaisrotasta ja kaupunkilaisrotasta.\nSe oli kauhean opettavaa, Bjelke; _on s'endorme_. Mutta katsokaa, kun\nmaalaisrotta pääsi hovineitien kamariin ja söi heidän makeisensa ja\nmarmelaadinsa; oi, Jumalani, kuinka minä saatoin nauraa sille piennä\nollessani.\n\n-- Teidän korkeutenne ei ole enää pieni; hänen tulee jo ajatella\nvakavampia asioita.\n\n-- Juuri niin, Bjelke. Ja sentähden on minulla osa Tessinillekin, jos\nhän tahtoo esiintyä näytelmässäni. Eikö Bjelke jo arvaa sitä?\n\n-- Hänen tulee olla se, joka jakaa hyveen palkinnon.\n\n-- Ei, anteeksi, hänen tulee olla hattumestarina, jota on pyydetty\ntekemään hattuja Ulriksdalin puistoon, mutta joka kummastuu siitä, että\nhyvä Jumala on antanut tammille kruunut. Ymmärtääkö Bjelke? Hänen tulee\nolla kuningas Midas, mahdottoman suuri hattu ... tekotukalla.\n\n-- Teidän korkeutenne ei saa puhua noin kevytmielisesti kuuluisasta\nmiehestä. Opettajaa tulee kunnioittaa hänen poissa ollessaankin.\n\nPrinssi ei virkkanut mitään. Vaikka hän ei rakastanutkaan ensimmäistä\nopettajaansa, pelkäsi hän kumminkin häntä ja hänellä oli siksi\nymmärrystä, ettei jatkanut pilantekoa, joka luultavasti oli ollut\nsäkissä, ennenkuin tuli pussiin. Hän kulki puoleksi hyppien edelleen,\npienellä ratsuvitsallaan huvikseen katkoen nurmikolla tiepuolessa\nkasvavien kukkasten latvoja.\n\nKreivi Bjelke ehdotti, että kerättäisiin ja tutkittaisiin kasveja, se\nhuvitus oli nyt Linnén vaikutuksesta tullut hyvin muotiin. Prinssi\nKustaa tunsi jo koko joukon kasveja, ja ne, joita hän ei tuntenut, tuli\nhänen poimia ja kotona tutkia.\n\nEhdotus miellytti hilpeää poikaa, mutta vain vähäksi aikaa. Nypittyään\nirti joukon kasveja, joita hän ei tuntenut, alkoi hän taas nakella pois\nniitä, joilla ei ollut kauniita kukkia, arvellen, ettei Linnaeus\nitsekään tuntenut kaikkia rikkaruohoja. Silloin pyrähti kaunis\nperhonen, _machaon_, akasia-aidan takaa ilmaan, ja prinssi muisti, että\nhän tarvitsi semmoisen Azorien saarilta saatavaan näyttelijäpukuunsa.\nHeti paikalla hän lähti hattu kädessään saalistaan ajamaan.\n\nPerhonen oli kuitenkin häntä nopeampi, lensi yhä edemmä puistoon päin,\nja prinssi ajoi sitä takaa. Näin hän tuli vihdoin aivan puiston laitaan\nasti ja oli juuri saamaisillaan pakolaisen vihdoinkin kiinni, kun\nkompastui johonkin pitkässä heinikossa piilevään esineeseen, kaatui\npitkäkseen maahan ja sai eräästä kannosta aika naarmun poskeensa.\n\nVihoissaan nousi hän ylös, huomasi heinikossa henkilön, jota luuli\npuutarhurin rengiksi, ja sivalsi häntä ensi kiukussaan tuota pikaa\nratsuvitsallaan ympäri korvia. Rengiksi luultu, yksinkertaisesti puettu\nseitsemän- tai kahdeksantoistavuotias nuorukainen nousi seisoalleen,\nenemmän ihmeissään kuin hämmästyksissään, eikä tehnyt ensin muuta\nkuin varjelihe lyönneiltä, mutta kun ratsuvitsa yhä vain vingahteli\nhänen korvainsa ympärillä, menetti hän kärsivällisyytensä, väänsi\nvitsan prinssin kädestä, taittoi sen ja nakkasi palaset kauas\norapihlaja-aitaan, joka tältä puolen ympäröi puistoa.\n\nKaikki tämä tapahtui niin äkkiä, että kun kreivi Bjelke, joka vaivoin\nseurasi kuninkaallista oppilastaan kintereillä, ennätti paikalle, oli\nprinssi jo aseetonna, juoksusta ja närkästyksestä punaisena ja valmiina\nomin korkein käsin käymään hävytöntä renkiä tukkaan, opettaakseen\nhänelle tarpeellista kunnioitusta kuninkaallista korkeutta kohtaan.\n\nNuorukaisen käytöksessä oli kumminkin samalla sekä jotakin nöyrää että\njotakin uhkaavaa, joka pidätti prinssiä. Mutta hänen nuori sydämensä\nkuohui yhä, hän alkoi itkeä suuttumuksesta ja kykeni änkyttämään vain:\n\"Hän ... taittoi ... ratsuvitsani!\"\n\nKreivi Bjelke -- pikavihainen hänkin -- näki prinssin posken verta\nvuotavan ja oli vakuutettu heti siitä, että häntä oli pahoin pidelty.\nVimmoissaan tempasi hän lähellä olevan karahkan ja astui uhaten\nrikoksentekijää kohti. -- Kuinka rohkenet sinä, lurjus, tehdä\nväkivaltaa hänen kuninkaalliselle korkeudelleen? -- huusi hän. Ja\nvastausta odottamatta suuntasi hän iskun, joka olisi voinut hyvinkin\nkipeästi koskea, ellei se, jolle se oli aiottu, olisi väistänyt lyöntiä\nnopeasti syrjään hypähtämällä. Heti sen jälkeen oli rikoksentekijä\nkeikahtanut orapihlaja-aidan yli ja oli nyt toistaiseksi hyvässä\nturvassa.\n\n-- Antakaa anteeksi, teidän kuninkaallinen korkeutenne, sanoi outo\nnuorukainen, pakenematta enää sen edemmä -- minä en tiennyt tulleeni\nkuninkaalliseen puistoon.\n\n-- Kuka sinä olet, ja mitä sinä täällä teet? -- kysyi kreivi, hienolla\nhollantilaisella nenäliinallaan pyyhkien verta prinssin poskelta.\n\n-- Minä olen lukiolainen Strengnäsistä ja nimeni on Eerikki Ljung,\nvastasi nuorukainen avomielisesti. -- Lähdin kasveja keräämään enkä\ntiennyt sitä tehdessäni tulleeni puistoon. Laskeutuessani maahan\ntutkimaan erästä harvinaista _convolvulus sepiumia_, tuli hänen\nkuninkaallinen korkeutensa juosten ja sattui kovaksi onnekseen minuun\nkompastumaan, ja kun olen jo liian vanha selkään saadakseni, niin...\n\n-- Niin rohkenit lyödä takaisin, sinä maanpetturi! -- karjaisi kreivi,\nuudelleen vihastuneena.\n\n-- Jumala minua siitä varjelkoon! -- vastasi Eerik vilpittömästi. -- En\ntiennyt, että se oli prinssi; mutta lasta en löisi koskaan.\n\n-- Olenko minä lapsi, minä! keskeytti hänet kiivaasti prinssi,\nloukkautuen.\n\n-- Sinä valehtelet, riivattu konna! Tunnusta heti, että olet jonkun\npetturin palkkalainen! -- kiljaisi kreivi uudestaan, sillä hovilla oli\nsiihen aikaan paljon salaisia vihollisia.\n\n-- Ennenkuin mitään muuta sain oppia, -- vastasi Eerikki silmiään\nräpäyttämättä -- opin minä äidiltäni puhumaan totta Jumalan ja ihmisten\nedessä. Ja kun olen varma siitä, että hänen kuninkaallinen korkeutensa\non oppinut samaa, niin voi hän todistaa, että olen puhunut totta.\n\n-- Olet, -- sanoi prinssi Kustaa, taistellen suuttumuksensa kanssa\ntavalla, joka tuotti hänen sydämelleen kunniaa, -- totta on, ettei hän\nminua lyönyt, minä kaaduin kantoon, mutta hän taittoi vitsani.\n\n-- Sen tein vasta sitten, kun olin saanut muutamia aika sivalluksia, --\nvastasi Eerikki, osoittaen vasenta poskea, jossa oli punainen juova\nkuninkaallisen kurituksen jäljeltä.\n\nTuosta tuli prinssi hyvilleen. Hän oli antanut noin pitkää poikaa\nselkään, ja tämä oli luultavasti hänen ensimmäinen urotekonsa. Hän ei\nollut pitkävihainen ja tunsi jo leppyvänsä. -- Voinhan saada toisenkin\nratsuvitsan, -- sanoi hän.\n\n-- Tulkaa, teidän korkeutenne, kreivi Tessin odottaa meitä. Mutta sinä\nseuraat minua linnaan, junkkari! -- lisäsi Bjelke, jolla oli vielä\npahoja epäluuloja nuorukaisen tarkoituksista.\n\n-- Onko kreivi Tessin Ulriksdalissa? -- kysyi Eerikki.\n\n-- On, -- vastasi Bjelke, katsoen häneen terävästi.\n\nEerikki hyppäsi pensasaidan yli takaisin puutarhaan, -- Jos teidän\narmonne suvaitsee, niin pyydän saada tavata hänen ylhäisyyttänsä.\nMinulla on kirje hänelle ja minä olen kauan ja turhaan etsinyt häntä\nTukholmasta.\n\nVakuutettuna kreivi Tessinin suojeluksesta ei Eerikki nyt enää epäillyt\nlähteä linnaan. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, että tämä hänen\nasiansa hattupuolueen mahtavalle johtajalle ja hovin vihatulle\nholhoojalle ei suinkaan ollut omansa kohottamaan hänen osakkeittensa\nhintaa näiden kahden mahtavan henkilön silmissä, joita hän vast'ikään\noli loukannut. Kreivi Bjelke astui tuimana hänen edellään ja prinssi\nKustaa valmistihe saamaan nuhteita pelätyltä yliopettajaltaan.\n\n\n\n\n6. EERIKKI LJUNG PÄÄSEE HOVIIN.\n\n\nVähän ennen tämän kertomuksen alkua oli uusi hallitsijasuku ja nuori\nkuninkaallinen pariskunta astunut Ruotsin valtaistuimelle. Elähtänyt ja\nruumiin ja sielun puolesta rappeutunut vanha kuningas Fredrik oli v.\n1751 jättänyt tämän maailman kaikkine ikävine valtiopäiväpuuhineen,\njoihin hän ikänsä lopulla oli puuttunut niin vähän kuin mahdollista.\nHänen v. 1743 valittu jälkeläisensä, Holstein-Gottorpin hallitsijasukua\noleva Aadolf Fredrik sai perinnökseen paitsi valtakuntaa, suurellisen\nja mahtavan neuvoskunnan, kaikkivaltiaat säädyt ja täysin kehittyneen\npuolue-elämän, jota hatut ja niiden johtaja, kreivi Tessin hallitsivat.\nPerintöprinssinä oli Aadolf Fredrik lohduttanut mieltänsä perheen\nkeskuudessa älykkään puolisonsa Loviisa Ulriikan, Preussin prinsessan\nseurassa, ja valmistamalla leikkikaluja kolmelle prinssilleen,\nKustaalle, Kaarlelle ja Fredrikille. Puolueet pyrkivät jo silloin\nvaltaansa näyttämään; ne olivat hävyttömyydellä, joka olisi voinut\nsaada hiljaisimmankin miehen raivostumaan, tunkeutuneet aina\nperintöprinssin kehdon ääreen ja kahdeksan päivää hänen syntymisensä\njälkeen pakottaneet vanhemmat vaihtamaan lapsen imettäjää. Aadolf\nFredrik alistui, mutta hänen puolisonsa ei alistunut. Ollen\npikaluontoinen, vallanhimoinen ja itsevaltiaassa hovissa kasvatettu hän\nei salannut sydämensä kiukkua ja osoitti selvää selvemmin, että jos\nvaltakunta saisikin myöntyväisen kuninkaan, se tulisi saamaan sitä\nlujemman kuningattaren. Niin kävikin; Aadolf Fredrik kantoi\nkuninkaallista manttelia -- jonka päällys kiilsi purppuraa ja\nkuninkaallista korkeutta, mutta jonka nurealla puolella oli köyhyyttä\nja nöyryytystä -- mutta Loviisa Ulriika kantoi kruunua. Kuningas oli\nheikko käsi, kuningatar oli neuvokas pää. Monien ja rohkeiden tuumiensa\nvahingoksi tämä kuningatar oli liian pikainen valitakseen oikean\naikansa ja liian vilpitön ollakseen valtiollisesti viisas. Koko hänen\nelämänsä tulikin olemaan korkealle pyrkivän hengen säännötöntä,\nkeskeneräistä pyrkimistä valtaan ja kunniaan. Jos hän olisi ollut mies,\nolisi hän kukistanut ruotsalaiset, jotka voivat vuodattaa verensä\nkuiviin suurten kuninkaiden puolesta, samalla kun he kieltä pieksäen\nkaatavat kumoon pienet kuninkaansa. Mutta hän oli nainen, ja Kristiinan\najat olivat olleet ja menneet. Fredrik II:n sisar osasi taistella,\nmutta ei voittaa. Emäkotka kietoutui ajan pauloihin ja jätti viimein\nuupuneena tulevaisuuden perinnöksi kasvaville pojillensa.\n\nNäin oli tämä nuori hovi jo hallituskautensa alussa siinä kierossa ja\nkireässä asemassa, joka aina seuraa valtaa puuttuvia vaatimuksia ja\nvilpittömyyttä vailla olevia myönnytyksiä. Sen ympärillä seisoi\nepäluulo vaanimassa, puolueet kadehtivat valtaa eivätkä vehkeilijät\nlakanneet paulojaan kutomasta. Se oli surullista valtaa, vaikka sen\npinta vielä kimmeltelikin. Ei koskaan ole itsenäinen kansa alamaisemmin\nkumarrellut paperikruunua. Ei koskaan ole enemmän liehakoitu\nkuninkaallisen korkeuden edessä kuin juuri tähän aikaan, jolloin oltiin\nniin kärkkäitä ryöstämään siltä kaikki todellinen merkitys. Kotkalta\nhakattiin nokka, kynnet leikattiin mutta höyheniä varottiin kynimästä.\nOlihan kansalle jätettävä edes jonkinlaista silmänhuvia. Ja tuo siivo\nAadolf Fredrik oli alussa tyytyväinen. Hän oli iloinen, kun sai toki\nolla kuningas -- Kiinassa.\n\nMe palaamme kertomukseemme.\n\nLukiolainen Eerikki Ljung oli luonnostaan rohkea ja pelkäämätön, joka\nmuun muassa lienee ollut johtunut hänen omantuntonsa puhtaudesta. Eikä\nhänestä ollut niin kovin vaarallista se, että oli taittanut pojan\nratsuvitsan, vaikka poika olikin prinssi, ja hän seurasi sentähden\nalussa jotenkin tyynin mielin ylhäisiä johtajiaan Ulriksdalin puiston\nkautta. Mutta kuta enemmän hän läheni linnaa, kuta komeammiksi ja\njäykemmiksi kävivät paikat hänen ympärillään, sitä enemmän alkoi hänen\nsydämensä sykkiä; hänen oikein tietämättä syytä siihen. Kun hän viimein\nseisoi linnan korkean ja komean julkipuolen edustalla ja seurasi\nprinssiä ja hänen opettajaansa puutarhan portista sisään, olisi hänen\nmielensä jo tehnyt kääntyä takaisin ja juosta tiehensä. Mitä hänellä\nolisi täällä tekemistä, hänellä, joka ei ikinä ollut hovista edes\nuneksinutkaan! Mutta juuri, kun kiusaus oli pääsemäisillään voitolle,\nkatsahti kreivi Bjelke taaksensa -- ja Eerikki astui portista sisään.\n\n-- Onpa hauska nähdä, mitä he aikovat tehdä minulle, -- ajatteli hän\nitsekseen.\n\nKartanolle tultuaan sanoi Bjelke: -- Sinulla on kirje kreivi\nTessinille?\n\n-- On.\n\n-- Anna se tänne. Minä vien sen kreiville.\n\n-- Mieluimmin minä itse antaisin sen, -- arveli Eerikki.\n\n-- Kirje tänne! -- toisti Bjelke lyhyesti ja komentavasti.\n\nEerikki katseli korkeita linnan ikkunoita, katseli portaiden kupeella\nolevaa vahtia ja noita monia livreapukuisia kamaripalvelijoita, jotka\naskaroivat isossa etehisessä. Siitä huolimatta hän vastasi: -- En tahdo\nvaivata teidän armoanne, minä kyllä itse vien kirjeen perille.\n\nLuultavasti olisi tästä itsepäisyydestä ollut Eerikille pahemmat\nseuraukset kuin hän voi arvatakaan, elleivät eräät vaunut juuri samassa\nolisi ajaneet kartanolle. Heti kohta, kun Bjelke tunsi korean kuskin ja\nkomeat espanjalaiset hevoset, riensi hän kuninkaallisen oppilaansa\nkanssa ylös linnaan, ettei tämä alentaisi arvoaan ottamalla alamaista\nportailla vastaan.\n\nYksinään jäätyään seisoi Eerikki uteliaasti katsellen noita komeita\nvaunuja, joista nousi eräs vielä komeampi herra. Hän oli viiden- ja\nkuudenkymmenen vuoden välillä oleva mies, puvultaan ja ryhdiltään\nerinomaisen hieno ja sorea, mutta samalla niin luontevan ylhäinen ja\nniin kunnioitusta herättävä, että Eerikki heti kohta päätti mielessään:\nTuo ei voi olla kukaan muu kuin kuningas itse!\n\nHuomaamattaan oli Eerikki asettunut linnan portaiden viereen ja seisoi\nsiinä lakki kädessä kunnioituksen ja ihmettelyn ilme kasvoillaan. Kun\ntuo ylhäinen herra astui hänen ohitsensa, huomasi hän nuorukaisen, joka\nlienee näyttänyt hänestä vähän oudolta täällä Ulriksdalissa, ja kysyi\nystävällisesti:\n\n-- Tahdotko jotakin, ystäväiseni?\n\n-- Hänen ystävänsä! -- ajatteli Eerikki ja hänen sydämensä sykähti.\nKuitenkin rohkaisi hän mielensä ja vastasi: -- Teidän majesteettinne,\nminulla on kirje kreivi Tessinille.\n\nYlhäinen herra naurahti, mutta ei näyttänyt ollenkaan pahastuvan\nerehdyksestä.\n\n-- Anna minulle kirje, -- sanoi hän.\n\nEerikillä ei ollut siihen halua. Hän ei tahtoisi kuninkaalle\nitselleenkään antaa kirjettään. Hän pyysi saada jättää sen kreivi\nTessinille.\n\n-- Minä olen kreivi Tessin, -- jatkoi tuo alava herra hiukan\nkärsimättömästi.\n\nVihdoin viimein tuli nyt tuo tärkeä kirje esiin. Eerikki kertoi\npuolustuksekseen, että kreivi Bjelke oli vast'ikään vaatinut kirjettä,\nmutta että hän ei ollut nähnyt hyväksi totella.\n\n-- Bjelke? -- virkkoi mahtava valtakunnanneuvos luoden nopean ja\nterävän katseen linnan ikkunoihin. Ja hän silmäsi pikimmältään\npäällekirjoitusta.\n\n-- Tämä on rakkaalta arkkiaatteriltani, sanoi hän. -- Odota tuolla\nulompana, kunnes kutsutan sinut. Rydin, laske poika sisään ja anna\nhänelle aamiaista.\n\nValtakunnanneuvos, kreivi Tessin komensi täällä Ulriksdalissa niinkuin\nkotonaan. Tosin hän oli perintöprinssin ensimmäinen opettaja ja siis\ntavallaan perheeseen kuuluva, mutta tämä linna oli kumminkin\nturvapaikka, johon kuninkaallinen pariskunta oli vetäytynyt päästäkseen\naina kauneimmaksi vuodenajaksi valtakunnanneuvoston tuskallisesta\nholhouksesta.\n\nKreivi meni suoraan perintöprinssin huoneisiin, mutta ei tavannutkaan\nhäntä sieltä. Päivystävä hoviherra ilmoitti että hänen kuninkaallinen\nkorkeutensa oli kuningattaren luona.\n\nKreivi meni hänen majesteettinsa kuningattaren huoneisiin ja ilmoitutti\ntulonsa. Ei kukaan vastannut. Hovipalvelijat näyttivät olevan\nhämmästyksissään. Jokin onnettomuus oli tapahtunut.\n\nKreivi meni sisään; se oli hänen velvollisuutensa prinssin opettajana.\n\nHän tapasi kuningattaren itkemässä ja kamarirouvain avustamana\nhautomassa prinssi Kustaan verta vuotavaa poskea kylmällä vedellä ja\n_eau de Cologne'lla_.\n\nLoviisa Ulriika, joka oli äärettömän pikainen ja aina valmis syyttämään\nprinssi Kustaan virheistä hänen opettajaansa, kääntyi kreivin puoleen,\nennenkuin tämä ennätti mitään kysyä, ja huusi ranskaksi:\n\n-- Siinä nyt näette, herra kreivi, kasvatuksenne seuraukset.\nPerintöprinssi antautuu tappeluun poikanulikkain kanssa ja tulee kotiin\nverta vuotaen, poskessa naarmu, joka iäksi päiväksi tulee hänet\nrumentamaan.\n\nKreivi vastasi arvokkuudella, joka sopi hänelle erinomaisesti, mutta\njota kuningatar ei voinut hänelle anteeksi antaa: -- Jos hänen\nkuninkaallinen korkeutensa on siihen määrin unohtanut arvonsa, silloin\nhän on myöskin unohtanut ne varoitukset, joita _minä_ en koskaan ole\nlakannut hänelle antamasta.\n\nÄänen paino _minä_-sanan kohdalla suututti kuningatarta vielä enemmän.\nHän oli juuri vastaamaisillaan, ja vastaus olisi epäilemättä saanut\naikaan pahennuksen hoviväen läsnäollessa, ellei kreivi sitä estääkseen\nolisi pyytänyt kahdenkeskistä keskustelua.\n\nKuningatar huomasi kiivastuneensa liiaksi ja suostui pyyntöön,\njätettyään prinssin kreivitär Wrangelin hoitoon ja varoitettuaan häntä\nhautomaan haavaa niin, ettei siitä jäisi arpea.\n\nSillaikaa oli Eerikki Ljungille osoitettu eräät sivuportaat linnan\ntoisessa kylkirakennuksessa, eikä kukaan hänestä sen enempää\nvälittänyt. Palvelijain kesken oli levinnyt hämärä huhu, että joku\ntuntematon pahantekijä oli puistossa karannut kruununprinssin kimppuun\nja lyönyt häntä. Kaikki riensivät isoon eteiseen, saadakseen tarkempia\ntietoja tästä merkillisestä uutisesta, eikä kukaan aavistanut, että\nkoko tämän metelin viaton aikaansaaja yksinään ja esteettömästi ravasi\nlinnan portaita pitkin.\n\nEerikki ei tavannut ketään, jolta olisi voinut kysyä, mistä hänen oli\nsisään mentävä. Hän aukoi oven toisensa perästä, mutta paikat näyttivät\nhänestä niin koreilta, ettei hän rohjennut mennä sisään, ja niin hän\ntuli viimein erääseen jotensakin siivoamattomaan huoneeseen, jossa\nkaikenlaisia lastuja ja työkaluja ajelehti hujan hajan lattialla.\nTäällä tuntui hänestä hiukan kodikkaammalta ja hän kiipesi rohkeasti\nkynnyksen yli.\n\nTässä huoneessa oli yhtä vähän kuin muissakaan niin ristinsielua, mutta\nviereisestä huoneesta kuului jonkinlaista, ikäänkuin surisevan rattaan\njyrinää. Eerikki astui sisään.\n\nSiellä oli jonkunlainen vahtimestari tai puuseppä, tai mikä hän lienee\nollut, joka sorvasi. Tosin hänellä oli päällään sinisilkkinen yönuttu,\nmutta sen hän oli luultavasti saanut kaupanpäällisiksi jostakin työstä,\nsillä se oli vaalennut ja tahrainen. Tekotukkansa oli mies ripustanut\nnaulaan, hänellä oli kauniilla ruskealla tukallaan yömyssy ja edessään\npitkä nahkainen esiliina, joka peitti alaosan ruumista. Mies oli\nmuutoin ystävällisen ja suopean näköinen, ja tuon tosin hiukan ylhäisen\nkyömynenän ylitse katseli kaksi varsin tavallista silmää, jotka tuskin\nmalttoivat vilkaista tulijaan, niin oli hän kiinni työssään pieniä\npuurasioita sorvatessaan.\n\n-- Sinäkö se olet, Feif? -- sanoi hän saksanvoittoisesti, kun Eerikki\nastui sisään; mutta vastausta odottamatta hän lisäsi: -- Vai niin,\ntulehan tänne ratasta polkemaan; nuo lurjukset ovat kaikki juosseet\ntiehensä, eikä minulla ole ketään, joka auttaisi minua.\n\nSorvarin hikinen otsa osoittikin, että hän tarvitsi apua eikä Eerikki,\njoka ennen kotona Munsalassa oli oppinut sorvaamaan isänsä\nsorvipenkissä, kauan vitkastellut. Ratas hurisi nyt kahta kiivaammin,\nja mies, jolla oli yömyssy päässään, näytti olevan erittäin tyytyväinen\nuuteen apumieheensä.\n\n\n\n\n7. SORVIPENKIN ÄÄRESSÄ JA VIERASHUONEESSA.\n\n\nSorvipenkin ääressä seisovalla miehellä näkyi olevan paljon vaivaa\neräästä oksaisesta puupalikasta, joka alinomaa halkeili oksanreiän\nkohdalta. Suutuksissaan nakkasi hän sen pois ja meni hakemaan toista\nhyllyltä, jonne useita harvinaisia, ulkomaisia puulajeja oli pinottuna\nsopiviin palasiin halkaistuina. Sill'aikaa rupesi Eerikki sorvaamaan\ntuota pois nakattua puupalasta ja teki siitä pienen teevadin kokoisen\nkomean napin.\n\nHänen tuntematon ystävänsä katseli nappia mielihyvin ja kysyi: --\nOsaatko sorvata?\n\n-- Aina vähän, -- vastasi poika, -- ja samassa hän tekaisi siron\nimukkeen.\n\nMies tuli yhä tyytyväisemmäksi ja kysyi: -- Osaatko olla vaiti?\n\n-- Aina vähän, -- vastasi Eerikki, -- ainakin kaikessa, mikä koskee\nkuninkaallista majesteettia ja valtakuntaa. -- Politiikkaa oli ilmassa,\njosta se tarttui yksin lukiolaisiinkin.\n\n-- Hyvä, -- sanoi mies. -- Minulla on muuan tuuma. Sinun pitää sorvata\nminulle kolmekymmentäkaksi tusinaa isoja nappeja, joiden täytyy kelvata\nvaikka mandariinille. Tiedätkö, mikä mandariini on?\n\n-- En.\n\n-- Sen parempi. Aber das Maul halten. Ymmärrätkö?\n\n-- En.\n\n-- Sinä et saa hiiskua sanaakaan siitä asiasta. Mausestill. Ei kukaan\nmuu kuin minä ja Feif saa sitä tietää. Se on salaisuus. Sinä saat\naloittaa nyt heti kohta.\n\nEerikki sanoi suostuvansa, mutta huomautti samalla, että hänellä oli\nnälkä ja että hänelle oli luvattu aamiaista. Mies näytti siivolta;\nmiksi hän -- lukiolainen, josta kohta oli tuleva ylioppilas --\nujostelisi sorvaria?\n\n-- Mitä? -- sanoi tämä. -- Etkö olekaan puutarhurin väkeä?\n\nVastaukseksi kertoi Eerikki vilpittömästi, kuinka hän oli tullut\nlinnaan eikä salannut puistossa sattunutta seikkailuaan prinssin\nkanssa.\n\nSorvari näytti alussa käyvän hämilleen ja tuleva levottomaksi, mutta\nkuultuansa, että kaikki oli käynyt ilman sen pahempia seurauksia,\ntaputti hän poikaa olkapäälle ja sanoi arvokkaammin kuin mitä häneltä,\nvanhasta yömyssystä päättäen, olisi voinut odottaa: -- Hyvä on, sehr\ngut. Sinä olet kunnon poika. Mutta en kehoita sinua toista kertaa\nkoskemaan prinssin ratsuvitsaan, jos tahdot tulla kuningattaren silmäin\neteen.\n\n-- Onko hänen majesteettinsa kuningatar sitten niin vihainen? kysyi\nEerikki.\n\nSinitakki naurahti, pudisti päätänsä ja meni, vastaamatta, seinässä\nolevan salakaapin luo, josta otti esiin ja pani sorvipenkille palasen\nvehnäleipää, voita, herkkujuustoa ja lyypekinliikkiötä. Kaapin perältä\nhäämötti sitäpaitsi pari viinipulloa.\n\n-- Kas tässä -- syö! -- sanoi hän.\n\n-- Paljon kiitoksia, -- vastasi Eerikki ja piti kestityksen\nkursailematta hyvänään. Ruokiin käsiksi käydessään juolahti hänelle\nmieleen, että hän täällä kenties saisi tietää jotakin hovista, johon\nhänet noin odottamatta oli kutsuttu aamiaiselle.\n\n-- Herra on kenties hovisorvari? -- aloitti hän, sanoakseen jotakin\nkohteliasta kiitokseksi kestityksestä.\n\n-- Vähän sinnepäin, -- vastasi mies, joka taiteentuntijan silmillä yhä\nedelleen tarkasteli rasioitaan ja lajitteli niitä sen mukaan, kuinka\nhyvin ne olivat onnistuneet.\n\n-- Niinpä voi herra siis sanoa minulle, millainen mies kuningas on?\n\n-- Kyllä kai -- mutta mitä kansa hänestä sanoo?\n\n-- Kansa sanoo, että hän kuuluu olevan erinomaisen hyvä ihminen ja maan\nisä, kun vain saa tehdä niinkuin itse tahtoo.\n\n-- Minä luulen hänen tahtovan hyvää valtakunnalleen, -- vastasi\nsorvari.\n\n-- Mutta muuten kerrotaan hänen olevan hiukan akkavallan alla, niinkuin\nsanotaan.\n\nToinen vastasi luomalla pitkän, tarkastelevan katseen nuorukaiseen,\nmutta näytti sitten olevan tyytyväinen noihin rehellisiin kasvoihin.\n\nEerikki ei tätä huomannut, vaan jatkoi, suu nisuleipää täynnä: -- Hänen\nmajesteettinsa kuningattaren sanotaan olevan...\n\nOnneksi huomasi hän sorvarin kasvoissa jotakin, mikä vaikutti, että hän\noikeaan aikaan hillitsi kielensä ja lisäsi: -- oikea Minerva.\n\n-- Se on asia, jota sinä et ymmärrä, ystäväiseni, -- sanoi mies, -- ja\nminä varoitan sinua puraisemasta kieltäsi poikki, kun syöt aamiaistasi.\n\nTuo tuntui jo nuhteelta. Eerikki, joka harvoin oli näin puheliaalla\ntuulella, päätti olla varuillaan ja jättää kuningattaren omaan\narvoonsa.\n\n-- Mutta mitä kansa sanoo valtakunnanneuvostosta? -- kysyi mies, joka\nnäytti mieltyvän nuorukaisen vilpittömyyteen.\n\n-- Kansa sanoo, että ne ovat korkeita herroja, -- vastasi Eerikki,\nomasta mielestään hyvinkin valtioviisaasti.\n\n-- Ehkä korkeampia kuin itse kuningas? -- naurahti sorvari.\n\nEerikki nyökäytti päätään: -- Niin, silloin kun he seisovat ja kuningas\nistuu. Jumala varjelkoon maan isää.\n\n-- Amen, -- vastasi sorvari.\n\nEerikki oli nyt lopettanut ateriansa ja ojensi isännälleen kätensä,\nniinkuin hän aina oli tottunut tekemään. Tämä veti paksun kellon\nliivintaskusta ja sanoi huoaten: -- kymmenen.\n\nLiivi oli kirjaeltu, ja kello oli kultainen.\n\nNyt heitti sorvari vaalenneen yönutun ja pitkän nahkaisen esiliinan\npäähänsä. Eerikin silmät suurenivat. Hieno pitsikaulahuivi ja röyhelö,\npitsikalvosimet, mustat silkkisukat ja isot hopeiset kengänsoljet\ntulivat näkyviin.\n\nJoku tuli etuhuoneeseen. Se oli muuan hoviherra.\n\n-- Bleib er da! Nicht von der Stelle! -- käski sorvari ja lykkäsi\nkiivaasti salvan sisemmän oven eteen. -- Tuo minulle takkini! --\nkuiskasi hän, osoittaen Eerikille erästä vaatekomeroa.\n\nEerikki otti sieltä hienon, kultanappisen, sinisestä sametista tehdyn\naamutakin ja auttoi käsiä hihoihin.\n\n-- Tekotukkani! -- jatkoi sorvari.\n\nEerikki otti tekotukan naulasta seinältä, ja auttoi sitä parhaansa\nmukaan herran päähän. Sorvari oli kuin muuttunut, hänen ryhtinsä oli\nuljas, hänen äänensä käskevä. Ylhäinen herra seisoi hämmästyneen\nnuorukaisen edessä.\n\n-- Muista nyt, mitä sanon sinulle, -- jatkoi ylhäinen sorvari yhä\nkuiskaten. -- Sinä jäät tänne siksi, kunnes annan noutaa sinut. Pidä\nvarasi, äläkä liikahda täältä henkesi uhalla, jos kuulet jonkun\nportaissa liikkuvan. Mutta kun kaikki on hiljaa, voit sorvata nappeja.\nKaksineljättä tusinaa. Tuossa on puuta. Maul halten!\n\nOvi suljettiin, askelet etenivät, ja kohta oli Eerikki Ljung yksinään\nrattaansa, puupalojensa ja sorvarin salaisuuden kanssa.\n\nSen sijaan, että jäisimme hänelle seuraa pitämään, siirrymme me\nkuningatar Loviisa Ulriikan vierashuoneeseen.\n\nTätä kuuluisaa ja älykästä ruhtinatarta kuvaa eräs hänen aikalaisensa\nseuraavalla tavalla:\n\nHän oli pieni ja sirokasvuinen, hipiä tuhankarvainen, silmät suuret ja\ntummansiniset, useimmiten tuikeat, välistä leppeät ja ilmaisivat aina\nhänen henkensä hehkua ja levottomuutta. Vanhempina vuosinaan menivät\nhänen hampaansa pilalle; mutta suu oli kaunis, hymy suloinen, nenä\npieni ja pysty, mutta säännöllinen. Liian kiivaana ollakseen\nsalaperäinen hän täten usein ilmaisi ne tuumat, joita hänen olisi\ntullut pitää salassa. Ollen suuriaatteinen, antelias, komeutta\nrakastava, säädyllinen, kohtelias, sukkelapuheinen ja ystävä\nystävilleen, oli hänen seuransa hauska, hänen tietonsa laajat, mutta\neivät perusteelliset, hänen kunnianhimonsa ääretön. -- Tähän kuvaukseen\nlisää poika, Kustaa III, kirjallisissa muistiinpanoissaan seuraavat\npiirteet: -- Hän rakastaa tieteitä ja taiteita; voimakas luonne,\nsääliväinen sydän, ja kaikkea vilppiä ja petosta vihaava mieli ovat\ntehneet hänestä aikakautensa ensimmäisen naisen. Hän on hellä puoliso\nja äiti, luotettava ystävä. Liikanainen vilkkaus ja varomattomuus ovat\nainoat viat, joista häntä voi moittia. -- Ja kreivi Tessin sanoo\nmuistiinpanoissaan: -- Epäilemätöntä on, että jos kuningatar olisi\nsyntynyt alamaiseksi, olisi hän ollut jäykin ja järkähtämättömin\nkaikista tasavaltalaisista, mutta Jumala on antanut hänen syntyä\nasemaan, jossa kaikki ovat arkoja arvostaan ja vallastaan.\n\nKuningatar istui pienessä, korkea-istuimisessa ja matalaselustimisessa\nnojatuolissa, joka oli ikäänkuin aiottu pidentämään hänen vartaloaan.\nHänen edessään seisoi sen ajan mahtavin puoluesankari ja hienoin\nhovimies, valtioneuvos, kreivi Kaarle Kustaa Tessin.\n\nOdottaen uutta hyökkäystä hän oli, niinkuin taitava sotapäällikkö\nainakin, aloittanut taistelun siten, että itse teki ryntäyksen ja\njatkoi taitavasti kuningattaren itsensä jo koskettamaa aihetta\nkruununprinssin kasvatuksesta. Hän puhui valittaen niistä\nliehitsijöistä, jotka koettivat ryöstää häneltä heidän majesteettiensa\nluottamuksen, ja niistä mielettömistä johtajista, jotka koettivat\nvieroittaa hänestä hänen kuninkaallisen oppilaansa lapsellisen sydämen.\nSitten hän sanoi mielikarvaudekseen huomanneensa, että kaikki tämä oli\nvain liiankin hyvin onnistunut; että prinssi oli alkanut osoittaa yhä\nsuurempaa huomaamattomuutta hänen opetuksilleen ja kylmäkiskoisuutta\nhänen varoituksilleen -- että opettajan parhaiden tarkoitusten täytyi\nmennä myttyyn, jos hänen ahkeroimisilleen asetettiin esteitä, ja jos\nprinssi valitsi huvituksia, jotka eivät sopineet hänen iälleen, tahi\nseuraa, joka ei ollut hänen arvonsa mukaista -- sanalla sanoen, jos hän\nniinkuin hänen majesteettinsa kuningatar oli nähnyt hyväksi lausua,\ntappeli poikanulikkain kanssa -- niin olivat kaikkeen tähän syynä\nainoastaan nuo turmiolliset vaikutukset, jotka olivat häirinneet\noppilaan ja heidän majesteettiensa ja valtakunnan säätyjen valitseman\nopettajan hyviä välejä.\n\nKuningatar tuskin jaksoi keskeyttämättä kuunnella loppuun asti tuota\npitkää puhetta. Hän vihasi tätä miestä, johonka hän kerran oli ollut\nniin suuresti mieltynyt ja jolle hän oli tuhlannut luottamustaan: hän\nuskoi hänestä kaikkea pahaa ja tiesi, että hän oli se salpa, joka\nenemmän kuin mikään muu esti häntä valtaan pääsemästä; mutta hän tunsi\nsamalla häntä kohtaan sitä pelonsekaista kunnioitusta, joka syntyy\nniiden välillä, jotka ovat toistensa vertaiset nerossa, kyvyssä ja\nkunnianhimossa. Näiden kahden käsissä, tämän kuningattaren ja tämän\nalamaisen, oli silloisen Ruotsin kohtalo. He seisoivat nyt vihollisina\nja kilpailijoina toisiaan vastaan: pitikö heidän raastaa rikki toisensa\nja siten saattaa kaikki häiriöön, vai tulisivatko he ojentamaan\ntoisilleen kättä ja yhteisesti hallitsemaan kaikkia puolueita, joiden\nsilloin olisi täytynyt yhdistettyinä palvella heitä molempia? Loviisa\nUlriika ei tiennyt sitä itsekään; yksi asia vain oli hänellä selvillä,\nse, että hän tahtoi vallita -- joko tuon pelätyn, tuon vihatun miehen\nkanssa yhdessä tai häntä vastaan.\n\nVoitolle päästäkseen hän päätti malttaa mielensä -- jos mahdollista. --\nHän olisi yhtä hyvin voinut komentaa kosken pysähtymään juoksustaan tai\npäiväntasaajan herkeämään hehkumasta.\n\n-- En epäile, -- sanoi hän, -- että herra kreivi omistaa oppilaansa\nhyväksi kaiken sen ajan, jonka valtakunnan hoito ja huolenpito\ntaiteiden kehittämisestä jättää hänen käytettäväkseen. Pelkään vain,\nettä tuo tasavaltainen yhdenvertaisuus, jota tahdotaan kruununprinssiin\nistuttaa, viimein viepi luonnolliseen päämääräänsä, joka on --\n_l'égalité des gamins_.\n\n-- Hänen kuninkaallinen korkeutensa tulee kerran hallitsemaan vapaata\nkansaa eikä poikanulikoita.\n\n-- Sen tiedän. Älkäämme esittäkö tässä ilveilyä, herra kreivi.\nTasavalta, se on neuvoskunnan valta. Vapaus, se on teidän vapautenne\nolla käskijöinä, hyvät herrat.\n\n-- Neuvoskunta on säätyjen edustaja, ja säädyt edustavat itsenäistä\nkansaa.\n\n-- Kansa! Säädyt! _Laissons les phrases et parlons des réalités_. Kansa\non luotu tottelemaan, herra kreivi, ja säädyt ovat olemassa sitä\nvarten, että myöntäisivät rahoja.\n\n-- Suvaitkaa minun muistuttaa teidän majesteettianne siitä\nunohtumattomasta ajasta, jolloin minulla oli armo saattaa Euroopan\nälykkäintä prinsessaa tähän kaukaiseen maahan. Silloin sanoin teidän\nmajesteetillenne: -- Tämä on köyhä maa, mutta ylpeä ikivanhasta\nvapaudestaan. Teidän najesteettinne onni ja kunnia on oleva sen\nhallitseminen hyveillänne, sen kaunistaminen esimerkeillänne.\n\n-- _Encore de la rhitorique_! Säästäkää minua noista kaunopuheisuutenne\nkukkasista, joilla te epäilemättäkin voitatte vapauden taiteiden\nakatemian palkinnon,[8] mutta jotka eivät pysty niin kovapäiseen\nkuulijaan kuin minä olen. Päättäen teidän käytöksestänne\nkuningasvainajan kuollessa näytte te luulevan, että hyveet tarvitsevat\njalkarautoja kainoina pysyäkseen.\n\n-- Tottahan on, että rohkenin olla toista mieltä kuin kuningas, kun oli\npuhe kuninkaan-vakuutuksen tulkitsemisesta. Se ei tapahtunut ainoastaan\nvaltakunnan edun vuoksi, vaan siihen oli syynä myöskin huolenpito\nkuninkaallisen majesteetin omasta rauhasta, joka olisi joutunut\nvaaraan.\n\n-- Voi noita viisaita herroja diplomaatteja, joilta ei koskaan puutu\nkoreita sanoja huonojen tekojen kultaamiseksi, kuinka arkoja he\novatkaan meidän rauhamme suhteen, kuinka hellää huolta he pitävätkään\nmeidän omatunnostamme ja niiden saattamiseksi oikealle tielle! Kovaksi\nonneksi on minun omatuntoni vaskesta ja kykenemätön käsittämään niitä\nsuuria hyväntekoja, joita olette majesteetille ja meille osoittanut.\nTahdon tehdä teille erään ehdotuksen, herra kreivi. Heittäkää naamari\npois -- sillä minua ei teidän kumminkaan onnistu pettää -- ja\npuhukaamme kerrankin suoraa kieltä!\n\n\n\n\n8. TAISTELUJA VALLASTA.\n\n\n-- Teidän majesteettinne on ehtinyt lausua hartaimman toivomukseni, --\nvastasi kreivi Tessin, -- ja minä pidän itseäni onnellisena, jos saan\nteidän majesteettinne tutkittavaksi asettaa alamaiset huoleni\nkruununprinssin kasvattamisesta. Tunnustan siis vilpittömästi, että jos\nhänen kuninkaallinen korkeutensa kovaksi onneksi on saanut jotakin\ntaipumusta kehnoihin tapoihin, niin ei pienen neekeripojan Badinin\nseura millään muotoa ole esimerkiksi kelpaavaa.\n\n-- Minä luulen, -- jatkoi kuningatar kärsimättömästi, -- jo kyllin\ntuntevani teidän ajatuksenne siitä asiasta. Te tahdotte kasvattaa\nihmistä, minä kuningasta. Hyvä, jättäkäämme oppineiden asiaksi väitellä\nperiaatteista ja puhukaamme kernaammin tosiasioista. Te olette tätä\nnykyä neuvoskunnan ja samalla koko Ruotsin mahtavin mies.\n\nTessin aikoi vastata.\n\n-- Ei, -- jatkoi kuningatar, -- älkää keskeyttäkö minua. Pankaa\ntarkasti mieleenne, herra kreivi, että minä sanon _tätä nykyä_. Toiset\najat voivat tulla, jolloin te ette enää ole sama kuin nyt.\n\n-- Kun minun vähäinen palvelukseni käy tarpeettomaksi, -- vastasi\nkreivi, -- silloin heidän majesteettinsa ja valtakunta helposti\nlöytävät mahdollisemman, mutta ei milloinkaan uskollisempaa palvelijaa\nkuin minä olen.\n\n-- Kuninkaalla on liiankin monta todistetta teidän innostanne,\nvoidakseen sitä epäillä. Mutta ajatelkaa esimerkiksi, että kateus ja\nviholliset, jotka aina vaanivat korkeiden kunniasijain ympärillä,\nvoisivat tänään tai huomenna päästä teitä vahingoittamaan, kuka tietää,\nehkäpä kukistamaankin teidät. Ehkä ette silloin paheksuisi, jos teillä\nolisi tuki lähellä valtaistuinta, joka on puolueiden vaiheista\nriippumaton.\n\n-- Arvioisin sen korkeimmaksi kunniakseni ja onnekseni, ellei minulla\ntäytetyn velvollisuuden tunnossa olisi vielä luotettavampaa tukea,\njolle viholliseni eivät mitään mahda.\n\n-- Tunnen, tunnen hyvin kyllä tuon mietelmän, jonka te kerran\nhyväntahtoisesti lausuitte minulle:\n\n    _Je ne veux opposer à mes vils ennemis,\n    qu'une vertu sans tâche et un juste mépris.[9]\n\nTiedättekö, kreiviseni, että tämä tuntuu minusta vähän uskalletulta.\nMuistaakseni se oli apotti Laroche, joka kerran sanoi tahtovansa\n_kääriytyä hyveeseensä_, jolloin prinsessa Conti vastasi: varokaa,\napottiseni; niin ohuissa vaatteissa voisitte paleltua kuoliaaksi!\n\n-- Se on mahdollista, teidän majesteettinne. Ja kuitenkin minä\nkirjoitan porttini päälle: _Malgré l'envie et les envieux_.\n\n-- No niin, jos itse hyveennekin olisi niin varma kuin\nsudennahkaturkki, niin voi sekin päivä tulla, jolloin se tarvitsee\nvuoria. Minä tarjoan teille tuon vuorin, kreivi.\n\n-- En rohkene käsittää teidän majesteettinne tarkoitusta.\n\n-- Niin kokenut diplomaatti kuin te, ymmärtää kaikki. _Yhden_ miehen\ntulee olla Ruotsin _ensimmäinen_, ja te ette ole se mies, kreiviseni.\nLuopukaa tästä vaatimuksesta, joka helposti voisi tehdä teistä\nviimeisen miehen, ja minä takaan, että aina tulette olemaan _toinen_.\n\n-- Tarvitsenko vakuuttaa teidän majesteetillenne...\n\n-- Että kuningas on ensimmäinen kansalainen vapaassa tasavallassa,\ntahdotte kai sanoa. Kuinka usein pitää minun pyytää teitä heittämään\npois nuo puheenparret, kun puhutte _minun_ kanssani! Siis suoraan\npuhuen: tahdotteko, sitten kun olette lahjoittanut pois kiiltokruunun,\narvottoman kruunun, käyttää vaikutusvaltaanne pannaksenne saman kruunun\ntodellisen kuninkaan päähän? Tahdotteko, oltuanne niin kauan\nensimmäinen näyttelijä tässä mieltä ylentävässä paimennäytelmässä,\njossa lauma taluttaa paimenta ruusunuorasta, vihdoin antaa esiripun\nlaskeutua ja huutaa _pièce est finie_!\n\n-- Suokaa anteeksi, teidän majesteettinne, silloin vasta pelkään ma, on\nnäytelmä alkava, ja yleisökin astuu näyttämölle.\n\n-- Oh, minä tunnen yleisön, se taputtaa aina käsiään, kun loppu on hyvä\nja rakastavat saavat toisensa. Minä muistutan vielä eräästä\nhistoriallisesta lauselmasta: \"teidän armonne ja meidän armomme eivät\nmahdu saman katon alle.\" Tahdotteko hallita, kreiviseni, kuninkaan\nkanssa ja hänen _johdollaan_, vai tahdotteko yhä edelleen hallita hänen\nyläpuolellaan? Tämä kysymys on yhtä ratkaiseva kuin se on suora.\nValitkaa!\n\n-- Vastaukseni on oleva yhtä suora kuin teidän majesteettinne kysymys.\nYlempänä minua on kuningas, ylempänä kuningasta on laki. Minä en voi\nluopua velvollisuudestani kumpaakaan kohtaan. Jos minua tahdotaan\npakottaa siihen, no niin, silloin vetoan korkeammasta oikeudesta\nkorkeimpaan.\n\nLoviisa Ulriika nousi istuimeltaan. Hänen suuret brandenburgilaiset\nsilmänsä, jotka voivat olla lempeydessään niin viehättävät, tuijottivat\nnyt eteensä vihasta kivettyneinä. -- Oletteko tarkoin miettinyt, kreivi\nTessin? -- kysyi hän.\n\n-- Olen, teidän majesteettinne. Olen miettinyt tätä kaiken elinaikani.\n\n-- Tapahtukoon sitten niinkuin tahdotte. Minä olen pettynyt teidän\nsuhteenne. Minä luulin teitä mieheksi, jolla on yhtä paljon rohkeutta\nkuin älyä. Nyt huomaan, ettette ole muuta kuin tavallinen\nkansankiihoittaja. Teillä on lupa lähteä huoneistani.\n\nKreivi Tessin tahtoi notkistaa polvensa, mutta kuningatar soitti. --\nIlmoita, -- sanoi hän kamaripalvelijalle, että minä pyydän saada armon\nnähdä hänen majesteettinsa luonani.\n\nTuskin oli ovi suljettu, kun kreivi uudelleen polvistuen koki lepyttää\nkuningattarensa vihaa. Mikä oli hänen tarkoituksensa? Kuningatar on\nitse kauan aikaa tämän tapauksen jälkeen kertonut prinssi Kustaalle,\nettä kreivi Tessin muka oli julennut rakastaa häntä intohimoisesti ja\nahdistaa häntä eilisillä rakkaudentunnustuksillaan. Olkoonpa, että tämä\nrakkaus oli joko teeskenneltyä tai todellista, tai että ratkaisevalla\nhetkellä puhkesi ilmi, tai että kuningatar luuli rakkaudeksi sitä, mikä\noli vain sitä ennen suositun alamaisen intoa ja surua, joka oli\nsyntynyt ankarasta taistelusta kahden velvollisuuden välillä -- varmaa\non, että kreivi Tessiniä ei saatu hovin tuumiin suostumaan, ja yhtä\nvarmaa on myös, että kun kuningas Aadolf Fredrik astui puolisonsa\nvierashuoneeseen, hän näki ylimmäisen hovimarsalkkansa ja mahtavimman\nvastustajansa polvillaan kuningattaren jalkain juuressa.\n\nParhaidenkin ja hiljaisimpainkin ihmisten elämässä on hetkiä, jolloin\nheidän tavallinen malttinsa katoaa ja he saattavat kuohahtaa\nkiivauteen, joka muuten on kokonaan heidän luontoansa vastaan. Kuningas\nAadolf Fredrik voi suvaita, että hänen kuninkaallista valtaansa\nrajoitettiin, että hänet äänestettiin kumoon neuvoskunnassa, että hänen\npuoluelaisiansa karkoitettiin ja että hänen annettiin sekä valtakunnan\nhallinnossa että hovinkin asioissa tuntea vallanalaisuutta ja\nneuvoskunnan ja säätyjen ylivaltaa. Hän oli vastustamatta tyytynyt\ntähän painostavaan asemaan; jos hän valitti, niin se tapahtui\nyksityisten ystäväin seurassa. Mutta hänellä oli kuitenkin yksi arka\nkohta, ja jos sitä kosketettiin, loukkautui hän helposti, oli ylen\nkiivas ja vaikea lepyttää. Se tapahtui silloin, kun käytiin hänen\nperheonnensa kimppuun ja uskallettiin loukata hänen puolisoaan,\njota hän rakasti, samalla kun pelkäsi häntä ja tunnusti hänen\netevämmyytensä.\n\nKohtaus oli kiivas ja päättyi, niinkuin Kustaa III sanoo, \"hirmuiseen\nmeteliin.\"\n\n-- Vapauttakaa minut tuosta miehestä, jos teidän majesteetillanne vielä\non rahtunenkaan jäljellä kunniataan ja kuninkaallista miehuuttaan! --\nhuusi kuningatar mieletönnä vihasta ja raivoissaan niistä rikollisista\ntunteista, joiden luuli kreivi Tessiniä johtavan.\n\nKuningas syyti suustaan herjauksia, joita onneksi ei ole muistiin\nkirjoitettu; niinkuin tavallisesti kävi, yllytti hän lempeän luontonsa\nyhä rajattomampaan vihaan. Kerrotaan, että kreivi Tessin tässä\ntilaisuudessa tarvitsi kaiken kuuluisan mielenmalttinsa, ollakseen\nunohtamatta sitä kunnioitusta, jota hän oli velvollinen kuninkaalleen\nosoittamaan ja että hän tässä ankarassa taistelussa itsensä kanssa oli\nmurtanut erään huoneessa olevista tuoleista.\n\nKuningatar sitävastoin ei enää huolinut hillitä itseään. -- Ei ole\nyhtään olentoa, jota minä niin inhoan kuin teitä! -- huusi hän. --\nPankaa liikkeelle kaikki vaikutusvaltanne! Ärsyttäkää kuningastanne\nvastaan kaikki nuo juonittelijat ja kansan yllyttäjät, joita te sanotte\npuoluelaisiksenne! Minä en pelkää teitä, minä vihaan teitä, ja vihani\non ajava teitä takaa niin kauan kuin elän! Ah! te pommerilaisten\nperunankuorijain[10] hävytön jälkeläinen, jolla tuskin on kaksi oksaa\nvasta tehdyssä sukupuussanne -- te rakennusmestarin poika ja sellaisen\nkäsityöläisen pojanpoika, joka on tehnyt työtä päiväpalkalla ja osannut\nveistää teille sukukilven meidän edeltäjämme aikana -- te julkenette\nnostaa häpeämättömät silmänne kuninkaanne puolison puoleen ja sanoa\nhänelle -- vanhurskas taivas, miksi tahraisin huuleni toistamalla tuon\nmiehen sanomattomia hävyttömyyksiä!\n\nTuollainen puhe kuningattaren puolelta, joka tällä hetkellä oli vain\nnainen -- ja kiivaita intohimoja kuohuva nainen -- vaikutti toki sen,\nettä tämä näin kiukkuisesti hätyytetty alamainen ennätti täydellisesti\nmalttaa mielensä. Kreivi Tessin seisoi taas suorana, vaikkakin\nkunnioittavaisena raivoavan hallitsijattarensa edessä ja vastasi tuolla\nverrattomalla arvokkuudella, jonka hän oli saavuttanut pitkällisen\nkokemuksensa avulla monina arveluttavina aikoina ja Euroopan\nhienoimmissa ja kohteliaimmissa hoveissa:\n\n-- Minä olen heidän majesteettiensa ja valtakunnan palveluksessa\nkokenut monta katkeraa hetkeä, monta ansaitsematonta tuskaa, mutta\ntuskin koskaan olen kokenut mitään katkerampaa kuin nyt, kun näen\nniiden halveksivan ja herjaavan minua, joita minä viimeiseen\nhengenvetoon asti en ole lakkaava kunnioittamasta ja tottelemasta.\nSallittakoon minun kuitenkin -- ei ylentääkseni vähäisiä ansioitani,\nvaan ainoastaan puhdistaakseni itseäni kuninkaani ja kuningattareni\nedessä -- muistuttaa, että jos esi-isäni ovatkin olleet halvempaa\nsäätyä, ovat he kumminkin palvelleet maatansa ja ruhtinashuonettaan\ntavalla, joka tuottaa kunniaa heidän nimelleen. Totta kyllä on, että\nisäni oli rakennusmestari, mutta rakennusmestari, joka on rakentanut\ntämän kuninkaallisen linnan, jota koko maailma ihmettelee. Mitä minuun\nitseeni tulee, niin olin _minä_ se, jolla oli onni saattaa teidän\nmajesteettejanne Ruotsiin. _Minä_ se olin, jolla oli armo solmia jalon\nkuninkaan ja nerokkaan kuningattaren välillä tämä liitto, josta\nvaltakunta syystä kyllä on onnellinen ja ylpeä. _Minä_ olin ensimmäinen\nruotsalainen, joka esiintoin heidän majesteeteillensa alamaisen\nkunnioitukseni. _Minä_ olin se, jolla oli verraton onni ensiksi saada\nnauttia heidän majesteettiensa korkeata luottamusta, järjestää heidän\nensimmäinen asuntonsa tässä maassa ja koettaa valmistaa heille täällä\nmieluinen olinpaikka. _Minä_ se olin, joka sain kalliiksi\nluottamustoimekseni opastaa heidän esikoistansa hyveen ja totuuden\ntiellä, ja lopuksi olin _minä_ se, joka, kun velvollisuuteni asetti\nminut kuninkaani ja maani välille, koetin parhaan vakaumukseni mukaan\nsovittaa molempain etuja toisiinsa. Muu vaikutukseni jääköön\nmainitsematta; riittäköön tämä todistamaan intoani ja rajatonta\nkuuliaisuuttani. Ja samalla, kun nyt alamaisesti anon eroani kaikista\nhoviviroistani, teen sen täynnä kunnioitusta ja kiitollisuutta niitä\nkohtaan, joiden armollinen suosio soi minulle sen onnen, että sain\npalvella heitä elämäni onnellisimpina hetkinä.\n\nNäin sanottuaan kumarsi kreivi Tessin, ei enemmän eikä vähemmän kuin\nhänen asemassaan olevan miehen tuli tehdä, ja poistui hitain askelin\nkuninkaallisen pariskunnan ja ulkopuolelle saliin kokoontuneen hoviväen\nkummastelevien, epäröivien katseiden seuraamana.\n\n\n\n\n9. KUNINKAAN OPPIPOIKA.\n\n\nSe epäsuosio, joka oli kohdannut niin mahtavaa ja kaikkivaltiasta\nmiestä kuin kreivi Tessin oli, ei voinut kauan pysyä salaisuutena.\nHovissa ei nyt muusta puhuttukaan. Ne, jotka alussa olivat kuiskineet,\nkävivät nyt isoäänisiksi, ja ne, jotka luulivat olevansa muita\nviisaampia, väittivät alunpitäen ennustaneensa, että niin oli käyvä.\nEikä ollut kreivi itsekään salannut sitä: hän oli Ulriksdalista\nlähtiessään heittänyt pitkäaikaisen eron hyvästit ja jaellut rahaa\npalvelijoille. Vaikka hänellä olikin niin paljon loistavia\nominaisuuksia, ei hänellä kuitenkaan ollut tarpeeksi tahdon lujuutta\nkantamaan onnen päiviä ilman turhamaisuutta ja vastoinkäymistään ilman\nkiukkua, ja kun kuningatar Loviisa Ulriika oli säälimättä iskenyt hänen\narimpaan kohtaansa -- sanoessaan hänen tahtovan \"kääriytyä\nhyveeseensä\".\n\nKuninkaalliset huomasivat itse hyvin kyllä, etteivät he ilman vaaraa\nolleet luotaan sysänneet miestä, jolla oli niin suuri vaikutusvalta.\nKoko päivä käytettiin keskusteluihin ja toimenpiteisiin tämän tapauksen\njohdosta. Puolueiden kanssa keskusteltiin. Tahdottiin hankkia muita\nluotettavia tukia. Kreivi Strömberg valittiin kruununprinssin\nvirkaatekeväksi opettajaksi.\n\nKuningatar johti kaikkia hankkeita ja mietti kaikki ne vastakeinot,\njoihin hovin puolelta oli ryhdyttävä. Kuningas, tuo hyvä ja siivo\nAadolf Fredrik, oli iloissaan, kun pääsi kaikesta tuosta touhusta, ja\najatteli muita asioita.\n\nHänen uudella oppipojallaan, Eerikki Ljungilla, ei ollut mitään\naavistusta niistä tapauksista, joihin hän viattomuudessaan oli antanut\naihetta. Tämä kunnon poika olisi suuresti hämmästynyt, jos joku olisi\nsanonut hänelle: Miksi annoit kukkain houkutella itsesi Ulriksdalin\npuistoon? Miksi tutkit nurmikolla _convolvulustasi_ semmoisella\ninnolla, että Ruotsinmaan kruununprinssi tuli tehneeksi kuperkeikan\najellessaan, Azorien saaret mielessään, perhoja puistossa? Jos hän ei\nolisi sinuun kompastunut, ei hän olisi satuttanut poskeansa kantoon.\nJos hän ei olisi poskeansa satuttanut, ei kuningatar olisi luullut\nhänen saaneen ikuista arpea ja joutunut semmoiseen vihan vimmaan. Jos\nei tämä tapaus olisi saattanut häntä noin pahalle tuulelle, ei hän\nolisi loukannut kreivi Tessiniä. Jos ei kreivi Tessiniä olisi loukattu\nhoviväen nähden, ei hän olisi tahtonut puhdistaa itseänsä. Jos hän ei\nolisi yllyttänyt kuningattaren jo kuohuvaa vihaa, niin ei olisi\nsyntynyt tuota kuningattaren vierashuoneessa tapahtunutta kuuluisaa\nkohtausta, josta oli seurauksena hänen epäsuosioon joutumisensa ja\nhänen karkoittamisensa. Jos taas tätä ei olisi tapahtunut, niin\nolisivat kenties monet välttämättömät järkytykset Ruotsin valtakunnassa\njääneet sikseen -- ja näin ollen olit sinä, viaton Eerikki Ljung-parka,\njoka nyt seisot kaikesta tietämättömänä sorvituolisi ääressä, syynä\nsiihen, että kuninkaan kruunu horjuu ja että valtakunnan rauha on\nhäiriintynyt.\n\nValtioviisaat lukiolaiset tuumailevat usein tähän tapaan. Mutta\ntapausten säikeet tulevat näkyviin pieninä kuin keväällä puhkeavien\npuiden lehdet, samalla kun mehut, jotka niitä kasvattavat, nousevat\nsyvältä maasta. Riita hovissa oli välttämätön; yksinvallan ja\nmonivallan, jotka olivat yhtä yksipuolisia kumpikin, täytyi käydä\ntoistensa kimppuun!\n\nEerikki Ljung istui kaiken päivää piilossa ja unhotettuna tuossa\nsalaperäisessä huoneessa, jossa aika olisi käynyt hänelle sangen\npitkäksi, ellei hänellä olisi ollut kolmekymmentäkaksi tusinaa nappeja\nsorvattavana. Vaihtelua tuotti hänelle vain kuunteleminen aina, kun\naskelia kuului ikkunan takaa tahi portailta. Silloin hän pysähdytti\npyörivät rattaan; silloin hän odotteli henkeä vetämättä, kunnes\naskelten ääni taas vaikeni. Näin häntä oli käsketty tekemään, ja\nhänellä oli siihen muitakin syitä. Kohta sorvarin mentyä kuuli Eerikki\nnäet kahden äänen -- luultavasti kahden hovipalvelijan -- puhelevan\nkeskenään ihan ikkunan alla.\n\n-- Tännepäin hän meni.\n\n-- Niin, tännepäin hän meni.\n\n-- Mutta minne hän katosi?\n\n-- Haetaan portailta!\n\n-- Se konna on saatava kiinni! Onhan se kauheata, hänen sanotaan\npieksäneen prinssin pahanpäiväiseksi.\n\n-- Ellei kreivi Bjelke olisi tullut oikeaan aikaan, olisi hän lyönyt\nprinssin kuoliaaksi. Kuningatar on kovin murheissaan. Hänen\nkuninkaallisella korkeudellaan kuuluu olevan kuusi tai seitsemän\nhirmuista haavaa. Muutamat sanovat hänen lyöneen kangella, toiset\npuukolla.\n\n-- Minä kuulin sanottavan, että hänellä oli ollut tikari. Hyvä, ettei\nse päälliseksi vielä ollut myrkytetty! Ylimmäinen hovimarsalkka meni\nitse kaupunkiin henkilääkäriä noutamaan.\n\n-- Ei, ei se niin ollut. Kreivi Tessin on joutunut epäsuosioon, ja\narvaapas minkätähden? Luotettavia todistuksia on siihen, että juuri hän\npalkkasi salamurhaajan, ja kun hänen majesteettinsa kuningatar huusi:\nminkätähden tahtoo kreivi tappaa poikani? kuuluu hän vastanneen: mitä\nme kruununprinssillä teemme? Huomenna aiomme panna kuninkaan pois\nviralta.\n\n-- Mutta silloinhan me kaikki saamme eromme. Tämähän on hirmuista.\n\n-- Kuka tietää? Jos saamme murhaajan kiinni, niin on kenties onnemme\nvalmis.\n\n-- Minkä rangaistuksen hän mahtanee saada?\n\n-- Hänet ruhjotaan ensin ja sitten hänet hakataan neljäksi kappaleeksi,\nse on vähin rangaistus. Mutta hakekaamme häntä. Hän mahtaa olla\nvimmattu mies. Onko sinulla pistooleja mukana?\n\n-- Ei minulla ole muuta kuin kuvetappara ja keittiöveitsi.\n\n-- Mene sinä edellä.\n\n-- Ei, mene sinä edellä, niin minä vartioin täällä portailla.\n\n-- Lienee parasta, että huudamme vartiota...\n\nJa näin sanottuaan menivät nämä yleisen turvallisuuden urhoolliset\npuolustajat tiehensä, tapaamatta sitä saalista, jota hakivat. Mutta\nEerikki oli saanut kuulla tarpeeksi pysyäkseen \"mausestill\", jota hänen\ntuntematon ystävänsä oli niin ankarasti häneltä vaatinut. Hänellä oli\nsillä välin aikaa tarpeeksi miettiä kaikkia noita salaisuuksia. Oliko\nsorvari tosiaankin kätkenyt hänet siinä luulossa, että hän oli\nosallisena kruununprinssin henkeä vastaan tähdätyssä salaliitossa?\nMutta mihin hän tarvitsi sitten nuo kolmekymmentä kaksi tusinaa\nnappeja?\n\nEerikki antoi rattaan taas hyrrätä kun kaikki oli hiljaa, ja kun hän\nsai tehtävänsä valmiiksi, oli ilta jo pitkälle kulunut. Työ antoi\nruokahalua, mutta seinäkaappi oli lukittu, ja Eerikki alkoi ikävöidä\npois vankeudestaan.\n\nOli jo tullut hämärä, kun sorvari, kamaripalvelijan seuraamana, tuli\nvankiaan vapauttamaan. Uutimet laskettiin alas, kynttilät sytytettiin,\nnapit tarkastettiin ja huomattiin hyviksi. Joitakuita vajavaisuuksia\nkumminkin moitittiin, ja ylhäinen sorvari -- sillä Eerikki ymmärsi jo,\nettei hänen suosijansa ollut mikään tavallinen imukkeiden tekijä --\nalentui omin käsin neuvomaan oppipoikaansa, kuinka oksanreikiä oli\nvältettävä, kuinka halkeamia oli estettävä syntymästä ja kuinka\ntarpeellinen pyöristys oli saatava aikaan.\n\n-- Sinulla on taipumusta, hyvää taipumusta, nuori mies, -- sanoi\nsorvari; sinusta voi tulla jotakin, jos harjoittelet. Kunst macht\nGunst. Mutta Roomaa ei rakennettu yhtenä päivänä. Katselepas tätä\nrasiata! Mikä sopusuhtaisuus! Mikä täsmällisyys kaikissa sen osissa!\nEntä kansi! Katsopa, kuinka hyvin se sopii; ei hiuskarvaakaan liian\nvähän eikä liian paljon! Ota se, nuori ystäväni, ja pidä se\nhyödyllisenä esikuvana, josta voit oppia sitä tarkkuutta, joka on\noikean mestaruuden todistus.\n\nEerikki vastaanotti tämän kuninkaallisen lahjan ja lienee mielessään\najatellut, että jokainen Munsalan talonpoikaissorvari kyllä osaisi\ntehdä samanlaisen, varsinkin jos hänellä olisi käytettävänä noin\nmonenlaisia ja erinomaisia puulajeja. Mutta hän varoi ajattelemasta\nääneen. Hän ymmärsi, että jos toinen puoli lahjasta olikin kerskaa ja\nomahyväisyyttä, oli toki toinen puoli todellista hyväntahtoisuutta, ja\nhänellä oli siksi paljon älyä, että kiitti siitä.\n\n-- Pidä se, pidä se, -- toisti sorvari, hyvillään kiitoksesta, jonka\nhän luuli ilmaisevan taidokkaasti tehdyn lahjan synnyttämää ihastusta,\n-- ja jos vast'edes tahdot pyytää jotakin palkintoa napeistasi, niin\nnäytä minulle rasia; luulen tuntevani sen; ei ole monta, jotka tekevät\nsellaisia tässä maassa. -- Feif, -- lisäsi hän saksankielellä, anna\ntälle nuorelle miehelle illallista ja vie hänet muassasi määrättyyn\npaikkaan. Sano Adelcrantzille, että hän käyttää poikaa sorvipenkin\nääressä siellä; meidän täytyy iskeä kiinni kykyihin, missä vain niitä\ntapaamme, muuten emme ehdi valmiiksi tuoksi suureksi päiväksi.\nMausestill, mies! Ei kukaan saa nähdä häntä. Anna asian tapahtua\nhiljaisuudessa. Onhan palatsi jo laivastolla?\n\n-- On teidän majesteettinne.\n\n(Teidän majesteettinne? Eerikki säpsähti. Hän oli mielessään miettinyt,\nettä sorvari varmaankin oli tavallista hovisorvaria ylempi mies, ehkäpä\nylihovimestarikin eli linnan _Custos_, joksi lukiolainen olisi häntä\noikeimmittain voinut nimittää; mutta nyt tuli totuus ilmi. Eerikki\nLjung huomasi olevansa itsensä kuninkaan oppipoika jalossa\nsorvaustaidossa!)\n\n-- Gut, -- sanoi kuningas. -- Ilmoita minulle huomenna, kuinka se on\nonnistunut.\n\n-- Tule, -- sanoi kamaripalvelija yksikantaan, heittäen rakuunaviitan\nnuorukaisen hartioille ja vetäen häntä muassaan.\n\n-- Oliko se kuningas itse? -- kysyi Eerikki kovin kummastuneena.\n\n-- Weiss nicht, -- vastasi mies. -- Feif oli vanha palvelija, jonka\nAadolf Fredrik oli tuonut muassaan Saksasta, ja joka edelleen puhui\näidinkieltänsä, ollen ylpeä virkansa arvosta ja niskoittelevan\nitsepäinen, niinkuin hänen asemassaan olevat suosikit, joita muut\nalemmat palvelijat pelkäävät, imartelevat ja kadehtivat.\n\n-- Minne me menemme? kysyi Eerikki jälleen.\n\n-- Weiss nicht.\n\n-- Enkö saa mennä takaisin kaupunkiin?\n\n-- Weiss nicht.\n\n-- Mutta mitä kuningas aikoo minun suhteeni?\n\n-- Maul halten, -- vastasi jäykkä opas.\n\nTähän ei ollut mitään muistuttamista. He kulkivat linnan toisessa\nosassa olevaan Feifin huoneeseen, jossa Eerikki sai kiireimmittäin\ntyydyttää nälkänsä, ja kohta sen jälkeen hän sai käskyn yhtä\nsalaperäisesti nousta kamaripalvelijan kanssa rattaille, jotka olivat\nsitä varten linnan portilla valmiina. Täältä he ajoivat hämäränä\nheinäkuun yönä asevaraston pihalle, ja kun Feif oli siellä saanut\nmuutamia käskyjä, jatkoivat he ajoansa rantaan.\n\nEerikistä alkoi tuntua oudolta, kun hän näki joukon miehiä\nirroittamassa kolmea isoa hirsilauttaa, joiden päällä häämötti kolme\nkomeaa huonetta. Turhaan hän koki miettiä näiden kummallisten toimien\ntarkoitusta. Että oli kysymys jostakin suuresta ja valtakunnalle\nvaarallisesta valtiollisesta salaliitosta, sen hän piti varmana asiana.\nMutta mitä oli hänellä täällä tekemistä? Ja mitä tämä kaikki merkitsi?\nEihän toki aiottu siirtää Tukholmaa lautoilla pois ja rakentaa\nkuninkaan asuntoa toiseen osaan valtakuntaa?\n\nHänen turhaan vaivatessaan päätään näillä arvoituksilla saatiin lautat\nvalmiiksi ja hinattiin veneillä ulos tyynelle lahdelle. Eerikki nousi\nsaattajansa kanssa yhdelle näistä lautoista, ja niin laski tämä\nkummallinen laivasto verkalleen ulos yön varjostamille kirkkaille\nvesille, jotka milloin kuvastivat huoneita ja rantoja, milloin\nvalkenivat välkkyviksi hopeankarvaisiksi juoviksi, milloin kimaltelivat\nairojen välkkeestä ja veden hiljaisesta loiskinasta lauttain\nhirsiseiniä vasten.\n\n\n\n\n10. UUSI SEIKKAILU JA VANHA TUTTU.\n\n\nKun Eerikki Ljung vähän aikaa turhaan oli koettanut miettiä kummallisen\nmatkansa tarkoitusta ja kyllikseen katsellut yön varjossa häämöttäviä,\nohitse liukuvia rantoja, teki hän päätöksensä, kömpi erääseen tämän\npienen palatsin huoneeseen ja oli kohta, lautan tasaisesti keinuessa ja\nairojen yksitoikkoisesti polskiessa, vaipunut sikeään uneen.\n\nHänen yösijansa ei ollut juuri tavallista laatua, mutta vielä\nkummallisempi oli hänen heräämisensä.\n\nHän oli nukkunut kauan ja makeasti, kun hän unenhorroksissaan alkoi\ntuntea jotakin pistävää, milloin toisessa, milloin toisessa korvassaan,\nmilloin tukassa. Häntä kutkutettiin nenän alta, häntä häirittiin\njaloista vetämällä, käsistä tempomalla, ja hänellä oli sekava tunne\njonkinlaisesta ympärillä vallitsevasta melusta. Kun kaikki tämä alkoi\nkäydä hänestä kovin kiusalliseksi, nousi hän istumaan, hieroi silmiään\nja katseli kummastellen ympärilleen.\n\nHän oli isossa huoneessa, kohotetulla lattialla, tukassa hänellä oli\nkummallisia kukkakiehkuroita, vaatteissa lehtiköynnöksiä ja käsissä\nlehviä. Hänen ympärillään tanssiskeli seitsemän tai kahdeksan\nhillittömän iloista nuorta tyttöä, jotka nipistelivät hänen korviaan ja\nkutkuttivat heinänkorsilla hänen nenäänsä. Huoneen alemmassa osassa\nseisoi joukko ihmisiä, jotka näyttivät hänelle sydämensä pohjasta\nnauravan. Koko tämä joukko kiljui, nauroi, lauleli ja taputteli\nkäsiään, keksien yhä uusia ilveitä, joiden esineenä tämä lukiolaisparka\nvasten tahtoaan oli.\n\nTämä suututti Eerikki Ljungia. Hän hyppäsi ylös, sysäsi lähinnä\nseisovat syrjään ja juoksi tiehensä kiusaajainsa seuraamana.\nPakoonpääsy ei kuitenkaan ollut helppoa. Ovea ei ollutkaan niin helppo\nlöytää. Kun Eerikki viimein näki kirkkaan aamuauringon paistavan\njostakin kapeasta ovesta, oli hän jo ehtinyt kymmeniä kertoja ryntäillä\nseiniä vasten ja ryntäillessään kaadellut kumoon niitä, jotka sattuivat\nhänen tiellensä, ennenkuin pääsi ulkoilmaan. Mutta täälläkin ajeli\nhäntä muuan pieni, ketterä ja itsepäinen olento. Se oli nuori tyttö,\nkaunis, mustasilmäinen ja hoikka kuin ruusun varsi, keveä kuin\nkeijukainen ja puettuna haaveelliseen, Eerikille outoon pukuun.\nKädessään hänellä oli pitkä tammen ja lehmuksen lehdistä tehty köynnös,\njolla hän koetti pyydystää ja kietoa häntä. Mutta siihenpä ei Eerikillä\nollut halua. Hän pakeni edelleen, tietämättä minne. Etäältä häämötti\nerään komean linnan pitkä pääty, mutta Ulriksdal se ei ollut. Kirkas\nvesisuihku ruiskusi ilmaan, aurinkoa vasten kimallellen. Eerikki\nvältteli näitä puiston osia ja pakeni ahtaimpia polkuja pitkin. Mutta\nturhaan hän koetti päästä pakoon; hänen vainoojansa oli alinomaa hänen\nkintereillään.\n\nSilloin hän menetti malttinsa, kääntyi päin ja alkoi vuorostaan ajella\ntuota rohkeata keijukaista. Tämä tapahtui niin odottamatta, että hän\noli juuri vähällä saada kiinni hänen liehuvasta vyöhiköstään, kun tyttö\ntarttui vanhan solmuisen tammen riippuvaan oksaan, keikahti sukkelasti\nkuin nuorallatanssija oksalle ja istui puussa, pilkallisesti uhaten\nhäntä taitetulla oksalla.\n\nNärkästyneenä ja vielä vähän unenpöpperössä istahti Eerikki puun\njuurelle hengähtämään. Mutta tuskin luuli keijukainen olevansa vapaa\nvainoojastaan, kun hän taas yhdellä hyppäyksellä oli maassa, mutta\nerehtyi hypätessään ja putosi ajelijansa syliin.\n\nSe, joka nyt odottaa tässä hellää kohtausta, pettyy suuresti, sillä sen\nsijaan, että olisi onneensa tyytynyt -- minkä ei olisi luullut olevan\nniinkään vaikeaa -- käytti keijukainen kaikkia niitä aseita, joita\nluonto ja opittu taito oli hänelle antanut. Hän tappeli, kynsi, puri,\nkiljui ja koukerteli kuin ankerias irti päästäkseen. Mutta hän oli\naivan liian kauan härsyttänyt vastustajaansa, päästäkseen hänestä niin\nhelpolla. Tämän käsivarret likistivät häntä kuin ruuvipenkki\nvyötäisiltä, ja välittämättä sekä hampaista että kynsistä hän näytti\nhetken aikaa olevan kahdella päällä siitä, millä tavalla keijukaista\nolisi rangaistava -- varsinkin kun muutkin hänen kiusaajansa riensivät\nkeijukaisen apuun.\n\nPolkua myöten tuli pitkä, komea upseeri kävellen. Hänet nähtyänsä huusi\ntyttö vieraalla kielellä: -- Kreivi Bertelsköld! kreivi Bertelsköld!\nPelastakaa minut tuon hävyttömän pojan käsistä.\n\nTämä pitkä upseeri -- linnoitusväen eversti, ylimmäinen majoitusupseeri\nja kuninkaan adjutantti -- pysähtyi huudon kuultuaan ja komensi\ntuntemattoman nuorukaisen heti paikalla päästämään signora Morellin\nirti.\n\n-- Olkoon signora tahi mamselli, -- vastasi Eerikki, joka erehtyi\nnimessä, -- niin hän on ainakin puolen tunnin ajellut minua takaa ja\nhänellä on liian terävät hampaat saadakseen kulkea irrallaan ilman\nkuonokoppaa.\n\n-- Siinä tapauksessa tiedän vain yhden keinon rangaista tyttöä, --\nvastasi kreivi, ja surumielinen hymyily elähytti hetkeksi hänen\nvakaisia, miettiväisiä kasvojaan. Hän muisti kenties, kuinka hän itse\nkerran oli rangaissut erästä vallatonta tyttöä, ja vielä tänä päivänä\noli hänellä vasemmassa poskessaan merkki siitä.\n\nNiin vähän tunsi Eerikki näitä rangaistustapoja, että hän tuskin olisi\nymmärtänyt hänelle annettua neuvoa, ellei signora Morellin päähän olisi\npistänyt koettaa purra häntä. -- Maltahan! -- sanoi Eerikki, ja\nmäiskäytti tuota pikaa niin tukevan muiskun purevaan suuhun, että\npuistossa kajahti.\n\nSamassa päästi Eerikki -- itsekin hämmästyen suunnatonta rohkeuttaan --\nvangin irti. Mutta hän oli kostanut. Lähenevä joukko näki tytön\ntappion, ja kun oli monta, jotka kadehtivat signora Morellia, hovin\nensimmäistä tanssijatarta, joutui hän nyt vuorostaan toisten\nnaurettavaksi.\n\n-- Hyvä, hyvä! -- huusivat katsojat käsiään taputellen.\n\nLoukkautunut kaunotar loi uhkaavan katseen voittajaansa ja astua\nsipsutteli ylpeästi pois syrjäpolkua pitkin päästäkseen naurajain\nnähtäviltä ja kenties kyyneleitään salatakseen.\n\nLiekö omain nuoruuden vaiheiden muisto vaiko jokin nuorukaisen kasvojen\nilme vaikuttanut siihen, että kreivi Bertelsköld kysyi Eerikin nimeä.\n\nEerikki sanoi sen.\n\n-- Ljung? -- toisti kreivi välinpitämättömästi.\n\n-- Isäni nimi oli Pietarinpoika, mutta minä olen ottanut oman nimen, --\nsanoi poika vähän hämillään.\n\n-- Ja mikä oli äitisi nimi? -- kysyi kreivi taas.\n\nHän oli tuntenut erään Pietarinpojan, mutta sen nimellisiä oli niin\nmonta.\n\n-- Äitini nimi on Maria, ja äitini isän nimi on Larsson, -- vastasi\nEerikki.\n\nKummallinen salama leimahti kreivi Bertelsköldin kauneissa silmissä.\nNyt ymmärsi hän, minkätähden tämän tuntemattoman pojan kasvon piirteet\nolivat niin suuresti hänen huomiotaan herättäneet. Ester Larsson oli\naina muistuttanut paljon orpanaansa Mariaa.\n\n-- Seuraa minua! -- sanoi hän.\n\nEerikki seurasi kreiviä hänen eräässä linnan sivurakennuksessa olevaan\nhuoneeseensa. Siellä hän sai vastata moneen kysymykseen, ja kun hänellä\nei ollut mitään salattavaa, teki hän tarkasti selkoa kaikista elämänsä\nvaiheista aina siihen saakka, kunnes oli joutunut seikkailuunsa\nUlriksdalissa ja niin odottamatta tullut tänne tuoduksi. Enimmin\nkumminkin miellytti hänen ylhäistä kuuntelijaansa se, mitä nuori\nEerikki tiesi kertoa Vaasan Larssonin perheestä. Että vanha\nporvariskuningas oli toiminut niin, että oli jälleen päässyt jotenkin\nvarakkaaksi; että hän jo oli vanhentunut; että hänen kankea selkänsä\noli koukistunut niiden kahdeksankymmenen kuuden vuoden taakan alla,\njoita hän niskoillaan kantoi: että hänen vanhin poikansa hoiti\nkauppa-asioita; että vanhin tytär Veronika oli mennyt manalle ja että\nnuorempi, Ester Larsson oli hylännyt kaikki kosijat ja pysynyt\nnaimatonna vanhaa isäänsä hoitaaksensa; tätä kaikkea kreivi Bertelsköld\nkyseli ja kuunteli. Paljon olivat olot muuttuneet kahtena- tai\nneljänätoista vuotena, jotka olivat kuluneet siitä, jolloin hän\nviimeksi oli ollut tekemisissä tuon suomalaisen porvarisperheen kanssa.\nMonet tunteet olivat hänen sydämensä täyttäneet, iloja oli hänen\nrinnassaan asunut, mutta vielä enemmän suruja. Kreivin tukka oli\nalkanut harmaantua, vaikkei hän vielä ollut neljänkymmenenkään vanha;\nhänen kauneilla miehuullisilla kasvoillaan oli hymy harvinainen vieras,\nmutta totisuus sitä enemmän kotiutunut. Tämä kyllä voi pikimmältään\nväistyä hovissa esiintyessä, mutta astui heti taas sijalleen\nyksinäisinä hetkinä. Tämä hovimies erosi muista siinä, ettei hän\nsallinut tukehduttaa sydämensä tunteita ja luonteensa itsenäisyyttä.\nMutta koska hänen, tarvittaessa kylläkin lannistumaton luonteensa, oli\nlempeä, hento ja harvoin särmikäs muita kohtaan, niin ei kreivi\nBertelsköldillä ollut paljon kadehtijoita, jotka eivät olisi hänelle\nhyvää suoneet. Hän oli tähän saakka vallan vähän ottanut osaa\nkiukkuisiin ajan puolueriitoihin. Hänen elämänsä oli sentähden kulunut\nhuomaamattomammin kuin useimpain muiden hovimiesten. Hänen yksityisiin\nmurheisiinsa tyytyen näytti sallimus suoneen hänelle sen onnen, jonka\nhänen luontoisensa ihmiset saavuttavat ulkonaisessa levollisuudessa;\nkuinka pysyväinen tuo lepo tulisi olemaan, se riippuisi taas\ntulevaisuudesta.\n\nKaikesta tästä Eerikki Ljung ei ymmärtänyt niin mitään. Joskin hän\nlapsuudessaan ehkä oli kuullut kreivin nimeä mainittavan, oli hän sen\njo aikoja sitten unohtanut, ja hän oli kotiseudultaan lähtiessään liian\nnuori tunteakseen perheensä entisyyttä. Hän oli hyvillään siitä, että\ntämä ylhäinen upseeri, joka näytti olevan niin lempeä ja sydämellinen,\nosoitti näin ystävällistä osanottoa häntä ja hänen sukuansa kohtaan;\nhän tunsi häntä kohtaan ystävyyttä ja luottamusta ja rohkeni viimein\nkysyä, missä hän nyt oli.\n\n-- Drottningholmassa, -- vastasi kreivi, samalla kun tuo\nkaunistelematon kysymys herätti eloon hymyilyn hänen huulillaan.\n\n-- Mutta, -- jatkoi Eerikki ja ajatteli outoa heräämistänsä, -- kuinka\nolen tullut tänne, ja mitä väkeä ovat ne jotka asuvat täällä\nDrottningholmassa?\n\n-- Sen sanon sinulle, -- vastasi kreivi, taaskin hymyillen. Siitä oli\nkauan, kun hän oli kaksi kertaa peräkkäin hymyillyt. -- Kuningas\nvalmistelee syvimmässä salaisuudessa suuria juhlapitoja kuningattaren\nnimipäiväksi, ja sentähden on hän yhtä salaisesti rakennuttanut nuo\nkolme uutta huoneistoa ja tuonut ne lautoilla tänne. Ne ihmiset, jotka\ntapasivat sinut uudessa teatterissa nukkumassa, ovat hovin\nteatteritanssijoita ja ilveilijöitä, ranskalaisia ja italialaisia,\njotka on tänne lähetetty harjoittelemaan erästä näytelmää tuoksi\nsuureksi päiväksi. He ovat hilpeämpiä, iloisempia ja vallattomampia\nihmisiä kuin ne, joihin me olemme tottuneet, he ilkamoivat täällä kuin\nvasikat laitumella, enkä minä ihmettele, että he valitsivat sinut\niloisuutensa esineeksi -- erittäinkin signora Morelli, joka on\nvallattomin kaikista heistä ja tottunut noudattamaan kaikkia oikkujaan.\nMutta pidä varasi Eerikki! Sinä olet jo tätä ennen hankkinut itsellesi\nvihamiehiä hovissa; nyt olet saanut uuden, joka on muita vaarallisempi,\nhän kun on kaunis, kaikkien suosikki ja kaikkien hemmoittelema. Hän on\nnainen ja italialainen: hän ei koskaan anna sinulle anteeksi sitä, että\nhänelle on naurettu.\n\n\n\n\n11. JUHLAPIDOT KIINASSA.\n\n\nJalomielisestä kreivi Bertelsköldistä sai Eerikki Ljung neuvonantajan,\njota hän nuorena ja kokemattomana hyvin kyllä tarvitsi. Kuninkaan\nlausuma toivomus oli käsky, jota Eerikki ei ollut tohtinut vastustaa,\njos hänellä olisikin ollut halua siihen. Mutta toisekseen oli Eerikki\nhyvillään siitä, että näki olevansa noin korkean henkilön huomion\nesineenä ja että oli sen lisäksi päässyt osalliseksi kuninkaan\nsalaisuuksistakin. Hän tyytyi sitäkin kernaammin kohtaloonsa, kun oli\nsaanut luvan kesemmällä seurata suojelijaansa Suomeen. Hän toimitti\ntarkasti kaikki hänelle määrätyt tehtävät ja käytti joutohetkiään\ntutkiakseen niitä kukkia, joita hänen suuri mestarinsa, arkkiaatteri\nLinnaeus oli kuningattaren pyynnöstä Hollannista tilannut\nDrottningholman puutarhaa varten. Signora Morellia ja hänen\nseuralaisiaan Eerikki karttoi niin paljon kuin mahdollista, ja hän teki\nviisaasti siinä, sillä hän oli signorasta saanut salaisen vihamiehen;\nhän teki siinä viisaasti vielä toisestakin syystä, sillä vaikka\nsignoran hellyydenosoitukset olivat olleet sekä purevat että\nkouraantuntuvat, poltti vielä tuon kauniin tanssijattaren suukkonen\nkuin tuli hänen huuliansa.\n\nKreivi oli varoittanut häntä menemästä yksinään puiston kaukaisempiin\nosiin, varsinkin iltasilla. Pari kertaa unohti Eerikki tämän\nvaroituksen ja huomasi epäilyttävän näköisten miesten seurailevan hänen\naskeliaan. Hän pääsi heistä kyllä lähtemällä pian pakoon, mutta hän\nymmärsi, että häntä väijyttiin ja päätti olla varuillaan.\n\nViimein tuli tuo suuri päivä, kuningattaren nimipäivä.[11]\n\nAadolf Fredrik oli tehnyt kaiken voitavansa esiintyäkseen kuninkaana\nainakin Drottningholmassa -- ja Kiinassa. Valmistuksia oli kestänyt\nneljä vuotta, ja kolme tynnyriä kultaa oli niihin käytetty. Vasemmalla\nkädellä puistossa, linnasta tullen, oli siihen aikaan liejuinen suo.\nTämä oli suurin kustannuksin täytetty ja teitä oli tehty sinne\npuistosta. Se leikkikalu, jota vielä tänäkin päivänä sanotaan Kiinan\nlinnaksi, oli rakennettu vanhan asehuoneen pihamaalle ja syyksi siihen\noli ilmoitettu, että se oli tilattu Åkeröhön kreivi Tessinille, ja se\nsiirrettiin sitten siihen kuuluvine rakennuksineen siitä pois, niinkuin\nolemme nähneet. Huonekaluja, kaikki kiinalaista tekoa, tilattiin salaa\nuseilta käsityöläisiltä hoviväen nimissä. Samoin kalleita pukuja\nkaikille, niin mandariineille kuin kokkipojille. Näyttelijöitä ja\nteatteritanssijoita lähetettiin edeltäkäsin harjoittamaan osiansa\nuudessa teatterissa, ja hovi-intendentti Pasch maalasi komeita\nkoristuksia juuri tätä tilaisuutta varten. Paitsi sitä harjoitettiin\nkolmekymmentä kuusi kadettia äkseeraamaan kiinalaisittain ja\nkaksitoista pisintä miestä valittiin olemaan statisteina teatterissa.\n\nKaikki oli valmiina. Räätälit, kokit, puusepät, koneenkäyttäjät ja\nsadat muut eivät olleet nukkuneet moneen yöhön. Kuninkaalliset henkilöt\nolivat tulleet nimipäivän edellisenä iltana, mutta kuningatar ei\naavistanut mitään, tai ei ainakaan ollut mitään näkevinään. Oli onneksi\nkaikelle, mikä oli säästetty viimeiseen hetkeen, että hänen\nmajesteettinsa kuningatar valvoi kauan iltasilla ja nousi aamulla\nmyöhään ylös.\n\nJo päivän koittaessa vilisi puisto Kiinan ympärillä hätiköiviä ja\nuteliaita ihmisiä. Ensiksikin oli nähtävä, miten kadetit tekivät\ntemppunsa kuninkaan edessä, ja katselijain joukossa oli Eerikki\nLjungkin.\n\nPoikaparat oli herätetty jo kello kahden aikaan aamulla ja he seisoivat\nnyt paraatissa, päässään korkeat krenatöörilakit, joiden hopealevyissä\nnäkyi kuninkaan nimikirjaimet. Kaksi kaunista kanuunaa ajettiin esiin\nkomeutta lisäämään. Kello viiden aikana tuli hänen majesteettinsa\nkuningas ja äkseerautti poikia. Tämä kävi uljaasti, kuningas oli\ntyytyväinen, iloinen ja hyvin armollinen kaikille.\n\nSitten seurasi pitkä loma-aika, jolloin kadetit seisoivat paikoillaan\nja söivät nisuleipää ja sokerileivoksia, joita he olivat saaneet luvan\nahtaa kaikki taskunsa täyteen, sotaelämän vaivoja paremmin\nkestääksensä. Vihdoin viimein tulivat heidän majesteettinsa, korkeissa\nvaunuissa ajaen ja loistavan seurueen saattamana, kello yhdentoista\naikana aamupäivällä. Kadetit marssivat esiin paraatiin, tekivät kunniaa\nja suorittivat kaikki temppunsa yleiseksi ihastukseksi. Koko puisto\nkaikui hurraahuudoista, ja Eerikki Ljung mietti jo, eikö hänen pitäisi\nheittää lukujaan sikseen ja suojelijansa avulla koettaa päästä\nsotilaaksi ja hämmästyttää Eriikka Lindeliaa korkeaan krenatöörilakkiin\npuettuna.\n\nVielä oli kumminkin jäljellä tuon suuren salaisuuden paljastaminen. Sen\noli määrä tapahtua vasta illalla, ja varustuksia jatkettiin mitä\nsuurimmalla innolla. Kadetit puettiin nyt kiinalaisiksi, ja suurta\nhuomiota herättivät heidän univormuissaan nuo suuret, nyt viheriäksi\nmaalatut napit, jotka Eerikki Ljungilla oli ollut kunnia tehdä\nkuninkaan omassa sorvihuoneessa. Kaikki kävi niinkuin pitikin, kunnes\npuoli tuntia ennen määrättyä kellonlyömää tapahtui pieni häiriö.\n\nKreivi Bertelsköld käsketti silloin luoksensa Eerikin, joka seisoi\nkatselijain joukossa vähän matkaa Kiinasta. Yön valvonta, liian lihava\naamiainen kello puoli neljä aamulla ja koko muun osan päivää kestänyt\npaasto -- ehkä liiat makeisetkin -- oli liikaa kiinalaispojille. Yksi\nkadeteista oli juuri ratkaisevalla hetkellä sairastunut, eikä\nkuitenkaan yksikään heistä saanut olla poissa tuosta juhlallisesta\ntilaisuudesta.\n\n-- Täällä on puku, -- sanoi kreivi Eerikille, -- pue heti paikalla\npäällesi!\n\n-- Minäkö? -- kysyi Eerikki ihmeissään.\n\n-- Sinäpä sinä. Ei ole aikaa hukata. Sinun täytyy ruveta kiinalaiseksi.\n\n-- Mutta kuinka pitää minun siis olla? -- kysyi Eerikki.\n\n-- Ei se mitään. Tee niinkuin muutkin.\n\nEi auttanut tinkiminen. Hetken kuluttua oli Eerik kiinalainen ja seisoi\nsydän kintaan peukalossa Kiinan portilla.\n\nHän ei ollut seisonut siinä viittä minuuttia, ennenkuin eräs pienoinen,\nkomeasti koristettu mandariini, seitsemää korttelia pitkä, saapui\nportille mukanaan koko lauma taivaan valtakunnan ylimyksiä. Tämä pieni\nmandariini oli uuteen arvoonsa niin ihastunut, ettei hän huomannutkaan,\nkuinka yksi niistä pitkistä punaisista silkkinauhoista, joilla hänen\navarat alusvaatteensa oli sidottu, oli irtautunut ja laahasi pitkin\nmaata -- anteeksiantamaton vika, josta kamaripalvelija olisi voinut\nvirkansa menettää, ellei suuri kiire nyt olisi kelvannut puolustukseksi\nkaikille.\n\nEerikki Ljung, joka uudessa asussaan seisoi lähinnä, tunsi\nkruununprinssin, kumartui maahan ja pyysi saada solmita nauhan kiinni.\n\nPrinssi katseli häntä suurilla, kauneilla silmillään ja sanoi: --\nKiinalainen, sinä löit minua!\n\nEerikki säpsähti. Niin vilkas oli prinssi Kustaan -- sittemmin Kustaa\nIII:n -- mielikuvitus, että kun hän alinomaa oli kuullut kuningattaren\nvalittavan, kuinka _häntä oli lyöty_, hän viimein itsekin uskoi sen\ntodeksi. Mutta ennenkuin Eerikki ennätti tai rohkeni virkkaa sanaakaan\npuolustuksekseen, lisäsi prinssi arvokkuudella, joka tosin oli vähän\nvarhaisvanhaa, mutta joka sopi hänelle mainiosti:\n\n-- Tänään on kuningattaren nimipäivä. Ruhtinasten tulee käyttää\nsellaisia tilaisuuksia anteeksiantoon ja minä annan sinulle anteeksi.\nSinulla on lupa solmita nauhani.\n\nSamassa riensi siihen prinssin opettaja, kreivi Bjelke, mutta nauha oli\njo solmittu, ja heti sen perästä saapuivat kuninkaalliset henkilöt.\n\nKuningas ja kuningatar tulivat kello kuuden aikaan iltapäivällä\nvaunuissa ajaen Kiinaan. Heti kun hänen majesteettinsa kuningatar oli\nastunut vaunuista, meni kruununprinssi häntä vastaan, tarjoten hänelle\nlinnan kullatut avaimet punaisilla, leveillä kultaripsuilla\nkoristellulta samettityynyltä. Loviisa Ulriika oli -- tai oli olevinaan\nkovin hämmästynyt ja lisäsi hyvän puolisonsa ihastusta sillä, ettei\nheti tuntenut tuossa oudossa puvussa olevaa kruununprinssiä. Mutta niin\npian kuin prinssi aloitti ulkoa opitun, tätä tilaisuutta varten\nsepitetyn puheensa, sulki hän hänet äidillisellä ilolla syliinsä, ja\ntästä nousi semmoinen riemu, että tuo hyvä kuningas unohtaen koko tämän\nkomeuden sen onnen rinnalla, että sai olla puoliso ja isä -- yhtä\nhaavaa nauraen ja vesissä silmin syleili puolisoaan ja pientä pulskaa\nmandariiniaan, toivottaen kaikki tervetulleiksi tähän hänen itämaiseen\npalatsiinsa.\n\nNyt astui esiin koko muukin lauma ylhäisempiä ja alhaisempia\nkiinalaisia ylimyksiä lausumaan alamaisia tervetulotoivotuksiaan.\nKuningatar itse avasi suurimmalla kullatulla avaimella ison käytävän\noven ja lausui mitä mielistelevimmällä tavalla ihastuksensa tästä\nsuurenmoisesta ja tietysti aivan odottamattomasta laitoksesta. Kohta\nistuivat kuningas ja kuningatar kaiken hoviväen kanssa loistavan\nateriapöydän ääressä Kiinassa, ja Ruotsin parhaat soittajat soittelivat\nlehväin taa kätkettyinä koko aterian ajan.\n\nKello kahdeksan aikaan alkoi näytelmä, jommoista ei oltu nähty\nRuotsissa sitten kuningatar Kristiinan aikojen, siinä kun oli\nkuusitoista näytöstä, ja kun esirippu nousi ja laski kaikkiaan\nkolmekymmentä kaksi kertaa, kesti näytelmä aina kello kahteen asti\naamulla. Kaksi oopperaa esitettiin: toisen nimi oli _Le berger devenu\nroi_ ja se kuvasi paimenta, josta monen kummallisen seikkailun perästä\nerään haltiattaren noitasauvan vaikutuksesta tuli kuningas, jolloin hän\n-- niinkuin kyllä voi arvatakin -- samalla sai hellän paimenettarensa\nkuningattarekseen. Sankarina toisessa oopperassa sitävastoin oli\nAleksanteri suuri, ja hänen osaansa näytteli eräs italialainen nainen,\nsignora Fabrici, jonka ääni ja käytös olivat tämän ylhäisen yleisön\nihastukseksi kuin oikean husaarin. Oopperoihin oli sitäpaitsi sovitettu\nbaletteja aivan niinkuin meidän aikanamme, ynnä monta muuta\ntaidetemppua, joista mainioimpana mainittakoon \"ilmassa juoksijan\"\nFrossardin ensiluokkaiset esitykset. Italialainen Crotzi ihmetytti\nnaisia kauniilla tenoriäänellään, mutta sitävastoin herätti kuohilas\nSqualgi heidän nauruansa vihellyspillimäisen hienolla äänellään, jota\nkapellimestari Buloz säesteli huilunsa sävelillä. Tanssijattarien\nDecaigen ja Gallodierin rinnalla teki ensimmäinen tanssijatar signora\nMorelli niin koreita pyörähdyksiä, että mieltymys oli rajaton. Hoviväki\noli aivan ihastuksissaan: lähinnä Loviisa Ulriikaa oli Morelli sinä\niltana Kiinan kuningatar.\n\n\n\n\n12. KUNINGATTAREN VALTIOVIISAUTTA.\n\n\nOoppera oli päättynyt ja loistava seura hajaantunut, mutta ainoastaan\nmuutamia silmänräpäyksiä myöhemmin taas tanssisalissa yhtyäkseen. Tänne\nkutsuttiin myös teatteriseurueen etevimmät henkilöt, jotka, kun olivat\nehtineet muuttaa vaatteensa, esitettiin heidän majesteeteilleen.\nHeille lausuttiin armollisimmat ja suosiollisimmat kiitokset\nja he saivat vastaanottaa kallisarvoisia lahjoja: herrat\nkultakelloja ja hohtokivisormuksia, naiset jalokivikoristuksia ja\ntimanttikorvarenkaita. Heidän majesteettinsa alkoivat itse tanssin.\nKuningas tanssitti paroonitar von Ungern-Sternbergiä, o.s. kreivitär\nMörner, sill'aikaa, kun kuningatar suvaitsi tarjota käsivartensa\nRanskan lähettiläälle, kreivi Breteuil'ille. Ei huvitustenkaan\npyörteessä unohdettu politiikkaa. Hattupuolueen merkitsevimmät miehet\n-- paitsi tietysti poismatkustanutta kreivi Tessiniä -- oli näihin\njuhlapitoihin kutsuttu ja heille osoitettiin kohteliaisuutta, jonka\ntarkoituksena oli joko heidän voittamisensa tai rauhoittamisensa;\nmolemmissa tapauksissa tuli sen herättää kunnioitusta ja valmistaa\ntulevia tapauksia.\n\nOli yö, ja kuitenkin näytti kaikki olevan päivänpaistetta. Pitkiin\naikoihin ei ollut Ruotsin hovi ollut noin loistoisa, kruunu kimallellut\nnoin huikaisevasti, eivätkä ne, jotka sitä kantoivat, olleet näyttäneet\nkoskaan ennen niin keveästi sitä kantavan. Olisi luullut, että\ntulevaisuus, niin paljon vihan ja eripuraisuuden jälkeen, jo viimeinkin\noli koittanut ruusunpunaisena, tai ettei tuota tulevaisuutta ollutkaan,\nvaan että kaikki elivät vain nykyhetkeä varten, joka oli niin lyhyt,\nmutta näytti niin äärettömältä. _La beauté reprend son empire en Suéde_\n-- kauneus pääsee taas valtaansa Ruotsissa -- olisi kreivi Tessin\nsanonut, jos hän olisi ollut läsnä.[12] -- niin monet lemmettäret\nkilpailivat tänä yönä kauneuden palkinnosta. Onni ja ilo näyttivät\njälleen virkoavan eloon tässä itämaisessa taikalinnassa -- ja jos joku\nolisi sanonut, että kaikki tämä onni oli hiedalle rakennettu, että tämä\nilo oli vain naamari, joka peitti kylmiä itsekkäitä tarkoituksia --\nkuka olisi sitä uskonut? Mutta ilman totuutta -- ilman totuutta\nkaikessa -- ei ole olemassa todellista onnea, ei mitään puhdasta iloa,\nei purppurassa eikä sarkatakissa.\n\nKuningatar Loviisa Ulriikan valtiotaitoon kuului kuninkaallisen huoneen\nvallan vahvistaminen solmimalla avioliittoja puoluelaistensa ja\nmahtavimpain perheiden välillä. Niin hyvää tilaisuutta kuin oli tämä,\njossa kaikki epäsopu näytti olevan unohtunut, hän ei tahtonut jättää\nkäyttämättä. Hänen tarkat silmänsä keksivät kreivi Bertelsköldin\nvilkkaassa keskustelussa neiti Palmstjernan kanssa, joka oli\nsamannimisen valtioneuvoksen, erään hattujen johtajan, tytär.\n\nKuningatar käsketti hänet hetken kuluttua luoksensa.\n\n-- Olette onnistunut mainiosti, kreiviseni, -- sanoi hän. -- Kaikki\nlaitoksenne ovat niin kauniit, että teillä on oikeus vaatia niistä\njotakin palkintoa. Anokaa jotakin armonosoitusta minulta!\n\n-- Teidän majesteettinne armo on ollut niin suuri, ettei minulle ole\njäänyt enää mitään muuta anottavaa, -- vastasi kreivi.\n\n-- Älkää uskotelko minulle sitä! Totta on, ettette koskaan ole mitään\nanonut: uusi syy, että sen nyt teette. Mies semmoinen kuin te, joka on\nikänsä parhaassa kukoistuksessa, ei saa huokailla kaikkea elämäänsä\nyksinäisyydessä!\n\nMeidän täytyy tässä ohimennen ilmoittaa jotakin, joka kenties on\nodottamatonta niille, jotka muistavat edellisen kertomuksen. Kreivi\nBertelsköld oli leskimies lyhyen, neiti Stenbockin kanssa solmitun\navioliiton jälkeen. Hänen äitinsä oli solminut tämän liiton, johon\nsuostuessaan kreivi uhrasi vanhemman, kauan kaihotun, toivottoman\nrakkautensa. Avioliitto ei ollut onneton: se perustui keskinäiseen\nkunnioitukseen, jota molemmat suuressa määrässä ansaitsivat, ja kenties\nolisi hellempiäkin tunteita ajan ollen versonut tästä juuresta, ellei\nsallimus olisi toisin päättänyt. Ainoastaan kolmivuotisen yhdessäolon\njälkeen oli kreivi menettänyt puolisonsa, joka jätti hänelle yhden\npojan ja yhden tyttären. Poika oli syntynyt samana päivänä kuin prinssi\nKustaa.\n\n-- Te olette uneksija, rakas Bertelsköld, -- jatkoi kuningatar\narmollisesti hymyillen. -- Minunko nyt pitää muistuttaa teille, että\nolette jo kolme vuotta ollut nuorten naisten huomion esineenä? Kuinka\nmiellyttää teitä neiti Palmstjerna?\n\n-- Hän on miellyttävä ja älykäs nuori nainen, -- vastasi kreivi.\n\n-- Ja sen te sanotte semmoisella äänellä kuin arvostelisitte kanuunaa!\nEttekö ujostele, herra kreivi, näyttelemästä filosofia, kun teidän\ntulisi olla ihastuksissanne menestyksestänne. Minä lyön vetoa, että jos\nolisitte Aleksanteri suuri, nuorella kaunottarella ei olisi mitään\nvastaan olla teidän Roxolanenne.\n\n-- Valitettavasti, teidän majesteettinne, en ole Aleksanteri suuri,\nenkä muutenkaan ole yhtä mieltä neiti Palmstjernan kanssa.\n\n-- Ja missä asiassa olette eri mieltä, viisas filosofi?\n\n-- Hän väitti, että Morellilla oli suuret jalat, jonka jälkeen minä\nvannoin, että luonto oli aikonut Crotzin, hänen pitkään kaulaansa\nnähden, kurjeksi.\n\n-- En olisi uskonut, että te voitte olla noin häijy, -- sanoi\nkuningatar. -- Mutta kas tässä, -- jatkoi hän, -- on yksi, joka ehkä\nparemmin kuin minä voi houkutella teitä perhe-elämän helmaan.\n\nSamassa hän osoitti muutamia pieniä kiinalaisia, jotka naurettavan\njuhlallisesti samosivat kruununprinssin saattamina salin läpi matkalla\nsivuhuoneeseen saamaan muutamia kunnon voileipiä paljojen makeisten\nsärpimeksi. Kuningas viittasi yhden pojan luoksensa. Tämä oli\nvalkoverinen, kaunis poika, samanikäinen kuin kruununprinssi, jonka\npalveluksessa hänellä oli kunnia olla hovipoikana.\n\n-- Kuules, pikku Bernhard! -- sanoi kuningatar, -- sano isällesi, että\nhän tuo sinulle uuden äidin!\n\nPoika punastui, tuijotti kuningatarta silmiin eikä vastannut mitään.\n\n-- Kai sinä hyvinkin mielelläsi tahtoisit uuden äidin, -- jatkoi\nkuningatar.\n\n-- Ennemmin tahtoisin hevosen, -- sanoi poika.\n\n-- Mutta jos saat uuden äidin, niin saat joka päivä syödä\nsokerileivoksia, jotka ovat sinusta niin hyviä.\n\n-- En tahdo syödä sokerileivoksia, -- vastasi pieni Bernhard\nBertelsköld.\n\n-- Mene sitten ja ota voileipä, -- sanoi kuningatar,\npuoleksi naurahtaen, puoleksi närkästyneenä tuosta varhaisesta\nvastustelemishalusta. Poika teki kaartelevan kumarruksen, jonka\noppiminen oli maksanut paljon vaivaa tanssikoulussa, ja meni.\n\n-- Minä näen, hyvä kreivi Bertelsköld, että kaikki ovat liittoutuneet\nteidän onneanne vastaan, -- lisäsi kuningatar.\n\n-- Teidän majesteettinne armo on runsain korvaus onneni epäsuosiosta,\n-- vastasi kreivi, joka oli siksi paljon hovimies, ettei voinut toisin\nvastata, mutta mielessään hän oli varsin tyytyväinen poikansa\nvastaukseen.\n\nNyt läheni kuningas, virkaatekevän hovimarsalkan saattamana, jolla oli\narmo esittää kuningattarelle signora Morelli, joka oli käyttänyt\nenemmän aikaa kuin muut pukunsa muuttamiseen, mutta joka nyt voittikin\nkaikki hovineidit kauneutensa loistolla ja pukunsa komeudella. Loviisa\nUlriika, joka jo ennestään oli vähän hermostunut, oli liiaksi nainen\nollakseen tuota nähdessään tuntematta salaista vastenmielisyyttä, ja\ntätä tunnetta ei suinkaan vähentänyt se, että hän huomasi siivon ja\nuskollisen puolisonsa silminnähtävällä mielihyvällä katselevan tuota\nkaunista tanssijatarta. Hän salasi kuitenkin tunteensa mitä\narmollisimpaan imarrukseen, josta kuitenkin silloin tällöin pisti esiin\ntuskin huomattava iva. -- Zefyri itse, -- sanoi hän, -- ei voisi olla\nhuikentelevampi, ei mikään Flora ihastuttavampi. Terpsikore ei voisi\nparemmin lumota Helikonin yleisöä. Daphne, paimentansa huokaillen, ei\nvoisi miellyttävämmin lampaitansa kaita; ja tuo pieni jalka oli\nmyrkytetty nuoli, joka voi haavoittaa tuhansia sydämiä j.n.e.\n\n-- Eikä kuitenkaan, -- puuttui puheeseen kuningas, joka vain luuli\nottavansa osaa puolisonsa ihastukseen, -- eikä kuitenkaan pientä\nDaphnea saada vastaanottamaan ainoatakaan todistusta kuninkaallisesta\nsuosiostamme muistoksi siitä huvista, jota hän on meille verrattomalla\ntanssillaan tuottanut.\n\n-- Mitä? -- kysyi kuningatar pilkallisesti, katsahtaen Bertelsköldiin,\n-- onko täällä vielä toinenkin, joka on niin paljon ylempänä kaikkia\nkuolevaisia, ettei hänellä enää ole mitään toivottavaa tässä\nmaailmassa? Onko se mahdollista ihana paimentyttö? Eikö yhtään\nkilpailijaa voitettavana! Eikö edes ketään kostettavaa, olkoon se kuka\nhyvänsä, joka kovaksi onnekseen on sattunut astumaan tenhotulle\njalallenne?\n\nTanssijatar asettui suloiseen asentoon, loi silmänsä maahan ja anoi,\nettä hänen majesteettinsa kuningatar sallisi hänen pyytää jotakin,\nkenenkään sitä kuulematta. Hän kyllä luultavasti tiesi, tämä pienoinen\nMorelli, että hänen pyyntönsä olisi pikemmin otettu huomioon eräällä\ntoisella taholla, mutta hän tiesi myöskin, kuka voi parhaiten pitää\nlupauksensa.\n\n-- Olen siis oikein arvannut; -- vastasi kuningatar, antaen ympärillä\nseisoville merkin, että nämä peräytyisivät; -- on siis joku Celadon,\njoka on ollut ihanalle paimentytölleni uskoton?\n\n-- Ei, teidän majesteettinne, -- sanoi tanssijatar närkästystään\nhilliten ja posket punaisina, -- minua on inhoittavasti loukattu, ja\njos minä vielä olen Drottningholmassa, niin olen täällä vain\ntotellakseni heidän majesteettiensa käskyä ja velvollisuutta\ntäyttääkseni.\n\n-- Mitä kuulen? -- sanoi kuningatar yhä yhtä pilkalliseni. -- Kuka\nhovin kavaljeeri on rohjennut nostaa ylhäiset silmänsä noin mahtavan ja\nsiveän haltiattaren puoleen, muuttumatta silmänräpäyksessä hänen\nnoitasauvansa voimasta kiveksi? Minä oletan, -- lisäsi hän\nylenkatseellisesti, -- ettei yksikään hovin nainen ole rohjennut\nloukata teitä pukeutumalla lyhyempään hameeseen kuin teidän on.\n\n-- Päinvastoin, -- vastasi ihana Italian nainen, vaivoin hilliten\nvimmaansa, -- on vika minussa, joka vähäpätöisyydessäni olen rohjennut\nvaivata teidän majesteettianne ja minä pyydän sentähden alamaisimmasti\neroani teatteritanssijain joukosta.\n\n-- Ei, Morelli, -- jatkoi kuningatar, joka ei ollut kyllin julma\nkiduttaakseen kauemmin pelättyä kilpailijaa, ja luultavasti katsoi\nhäntä jo tarpeeksi nöyryyttäneensä, -- jos tuohon tapaan puhutte,\ntäytyy meidän keksiä hirmuinen kosto sille, joka uhkaa ryöstää meiltä\ntanssijajoukkomme kevytjalkaisimman kaunistuksen. Puhukaa, armahaiseni.\nOnko kenties joku rohjennut viheltää teille?\n\n-- Teidän majesteettinne, minulle on taputettu käsiä jo siksi paljon,\nettä vihellyspillit eivät rauhaani häiritse. Mutta minulle on julettu\nnauraa ja se on tuhatta kertaa pahempi.\n\nKuningatar hymyili. -- Nauraa teille! Nauraa noin vakavalle ja\nkunnioitusta herättävälle olennolle! -- Ja samassa hänen majesteettinsa\nnäki hyväksi leyhäyttää viuhkaansa, salatakseen naurua, joka\nvastustamattomasti pyrki hänen kuninkaallisille huulilleen.\n\n\n\n\n13. VAARALLINEN KIINALAINEN KIINASSA.\n\n\nPieni tanssijatar huomasi, ettei hänellä ollut mitään sääliä\nodotettavana _omain_ kärsimystensä tähden. Mutta hän oli päättänyt\nkostaa, ja hän oli hankkinut luotettavampia tietoja.\n\n-- Armollinen kuningattareni suvaitkoon antaa anteeksi, -- sanoi hän,\n-- että olen rohjennut vaivata teidän majesteettianne vähäpätöisillä\nasioillani, kun minulla kumminkin on paljoa tärkeämpää ilmoitettavaa.\n\n-- Oo, -- sanoi kuningatar, jota suuresti huvitti tämän ihaillun\nkaunottaren pilkkaaminen ja nöyryyttäminen, -- puuttuu vain, että pieni\nlumoava haltiattaremme käy antamaan meille neuvoja valtakunnan\nasioissa. No niin, älkää pelätkö; sanokaa minulle vain vilpittömästi,\nkaunis Morelli, mitä ajattelette Euroopan nykyisestä tilasta. Tuleeko\nmeidän solmita jokin uusi liitto? Haluaako pieni ystäväni, että\nnimitämme hänet lähettilääksi Konstantinopoliin? Minä olen varma siitä,\nettä veljemme sulttaani tulisi siitä sekä hyvilleen että liikutetuksi.\nMutta puhukaa kaikin mokomin hiljaa, ettei markiisi de Breteuil kuulisi\nmeitä; se voisi synnyttää rettelöitä Ranskan kanssa ja ehkä riistää\nmeiltä koko ranskalaisen teatterimme.\n\n-- Teidän majesteetillanne on liian armollinen ajatus valtiotaidostani,\n-- sanoi tanssijatar, joka vaivoin sai hillityksi mielensä kuohumasta;\n-- minun vähäinen kykyni ei ulotu niin pitkälle. Mutta alamainen\nuskollisuuteni ulottuu pitemmälle, enkä minä voi sentähden nähdä, että\nilkeät vehkeilijät käyttävät näin juhlallista tilaisuutta hyväkseen\nhäiritäkseen teidän majesteettinne kallista rauhaa ja uhatakseen\nvaltakunnan turvallisuutta.\n\n-- Tämähän käy yhä paremmaksi; oo, sehän on kerrassaan mainiota!\nAstukaa lähemmä, kreivi Bertelsköld, me saamme kuulla jotakin uutta.\nMeidän sukkela Morellimme on solminut salaliiton, saadakseen sitten\npelastaa meidät noitasauvallaan. Se tulee meitä suunnattomasti\nhuvittamaan. Mikä tuon näytelmän nimeksi? Nimen pitää olla hauska. _Le\nroi devenu berger_? -- mitä sanotte siitä?\n\nSignora Morelli ei ollut viittausta ymmärtävinään ja kuiskasi\nkuningattaren korvaan, jossa korvarenkaat kimmeltelivät: -- Jumalan\ntähden, teidän majesteettinne, pitäkää varanne! Se, joka aikoi murhata\nkruununprinssin Ulriksdalin puistossa, on valepuvussa täällä\nDrottningholmassa ja odottaa vain tilaisuutta toteuttaakseen hirveän\naikomuksensa.\n\nKuningatar kalpeni. Hän ei tosin ollut antanut prinssi Kustaan\nnaarmulle -- joka sitäpaitsi jo oli parantunut -- noin suurta\nmerkitystä, mutta hän epäili kuitenkin, että jotakin oli ollut tekeillä\nja hänen epäluulonsa sai uutta yllykettä, kun kaikista ponnistuksista\nhuolimatta ei oltu saatu mitään tietoa tuosta luullusta pahantekijästä,\njoka oli kadonnut niin salaperäisellä tavalla. Hän nousi heti kohta\nylös ja käski Morellin mukaansa erääseen sivuhuoneeseen.\n\n-- Jos tämä on pilapuhetta uteliaisuuteni kiihoittamiseksi, niin se on\nilkeää ja sopimatonta pilaa, nuori ystäväni, -- sanoi hän ankaralla,\nkokonaan toisenlaisella äänellä.\n\nTanssijatar heittäytyi kuningattaren jalkain juureen ja vakuutti, että\nhänen sanansa olivat vilpittömimmän ja alamaisimman innon ilmauksia.\nHänen aikomuksensa ei ollut pelästyttää kuningatarta ja sentähden hän\noli tahtonut epäsuorasti ilmoittaa huomionsa, koska se oli yhteydessä\nerään hänen itsensä kärsimän herjauksen kanssa, mutta hänen\nmajesteettinsa ei ollut sitä sallinut, ja hän oli sentähden pakotettu\npaljastamaan totuuden peittelemättä. Hän selitti, kuinka hän oli\ntavannut pahantekijän teatterissa nukkumassa -- kuinka hän muun\nseurueen mukana oli ilvehtinyt hänen kanssaan -- kuinka tämä törkeällä\ntavalla oli vastannut hänen pilantekoonsa -- kuinka hänen vihollisensa\nja kadehtijansa sitten olivat pilkanneet häntä hänen uuden kömpelön\nrakastajansa tähden -- kuinka hän oli epäillyt -- antanut vakoilla,\nmikä mies tämä oli, ja lopuksi saanut käsiinsä kirjeen, joka oli\nkirjoitettu eräälle tuntemattomalle lähellä Upsalaa asuvalle naiselle,\njoka luultavasti oli osallisena salaliitossa -- kuinka pahantekijä\nsiinä oli peitetyin sanoin kertonut tapahtumasta Ulriksdalin puistossa,\njonne hän oli puikahtanut kasvia keräämään ja tutkimaan, -- kuinka hän\noli tuonut kirjeen kreivi Tessinille, joka oli käskenyt päästää\nhänet linnaan; kuinka joku salainen rikostoveri oli pitänyt häntä\nkätkössä kokonaisen päivän ja sitten yön tullen toimittanut hänet\nDrottningholmaan -- kuinka hän oli ollut täällä ja kuinka Morelli oli\ntuntenut hänet kiinalaiseen valepukuun puettuna heidän majesteettejansa\nvastaan otettaessa -- kuinka hän väentungoksessa oli etsinyt\ntilaisuutta pahan aikeensa toimeenpanemiseen, ja kuinka hän vielä puoli\ntuntia sitten oli ollut katselijain joukossa linnan ulkopuolella. Koko\ntämä tunnustus tapahtui itkien ja vannoen, että hän -- rikollisen\nsalaliiton keksijä -- ei olisi saanut rauhaa, ennenkuin oli ilmoittanut\nkeksintönsä itselleen kuningattarelle.\n\nLoviisa Ulriika oli tarpeeksi tarkkanäköinen huomatakseen, että\nvaikuttimena tämän muka tuiki tärkeän valtiollisen salaliiton\nilmaisemiseen oikeastaan oli loukattu ja kostonhaluinen turhamaisuus;\nmutta samalla se kuitenkin näytti hiukan todennäköiseltäkin, eikä hän\nvoinut pitää pelkkänä sattumana sitä, että tuntematon väkivallantekijä\noli tuonut muassaan kirjeen kreivi Tessinille, ja että tämä niin hyvin\noli ottanut hänet vastaan aivan vähän ennen kuin kreivi noin äkkiä oli\nrikkonut välinsä hovin kanssa. Koko hänen kiukkunsa tätä pelättyä\nvastustajaa kohtaan heräsi nyt uudella voimalla ja vaikutti, että\nkreivin luuloteltu rikostoveri esiintyi hänen silmissään mitä\nvihattavimmassa valossa.\n\n-- Soisin teidän olevan väärässä, signora, -- sanoi hän. -- Mutta jos\nolette oikeassa, minkä kohta saamme nähdä, niin lupaan teille niin\ntäydellisen korvauksen kuin suinkin voitte toivoa. Menkää, yhtykää\ntanssiin, älkääkä antako kenenkään mitään huomata. Tarvittaessa\nkutsutan teidät puheilleni.\n\nNäin sanottuaan palasi kuningatar tanssisaliin, jossa pieni\ntanssijatar, jonka tappiolle hoviväki vast'ikään oli nauranut, joutui\nyleisen ihmettelyn ja uteliaisuuden esineeksi, sitten kun kuningatar\noli suvainnut puhutella häntä kahden kesken.\n\nTietämättä mitään niistä valtakunnalle petollisista salahankkeista,\njoista häntä oli syytetty, seisoi Eerikki Ljung muiden uteliaiden\njoukossa pienen huvilinnan ulkopuolella, jossa hän huvittelihe\nkatselemalla tuota komeaa tanssia, mikä tapahtui ikkunain verhottomina\nollen. Kiinalaista pukuaan hän ei vielä ollut saanut takaisin\njätetyksi, ja kun muut kiinalaiset, jotka kaikki olivat ylhäisiä\naatelisia kadetteja, oli kutsuttu linnaan illalliselle, oli hän, joka\noli vain ylimääräinen hovipalvelija, joutunut unohduksiin. Nälästä ja\njanosta hänellä ei ollut haittaa, sillä sämpylöitä, olutta ja mummaa\njaettiin väkijoukolle. Mutta aamu alkoi jo olla käsissä. Väsyneenä ja\nunisena seisoi Eerikki yhä paikoillaan, koettaen tuntea noita loistavia\nhaamuja, jotka leijailivat tuolla sisällä vahakynttiläin valossa.\nMilloin oli siinä joku valtioneuvoksen rouva avarassa pönkkähameessaan,\nmilloin joku hovineiti pullohameineen ja hihapitseineen, milloin joku\ndiplomaatti juhlallisessa kankipalmikossaan, milloin taas joku\nkamarijunkkari, puettuna jonkinlaiseen hännystakin ja pitkän takin\nväliseen viittaan, jonka selkämys oli puuterin valkaisema. Milloin\ntunsi Eerikki kuningattaren komean hahmon siitä kunnioituksesta, jolla\nkaikki siirtyivät hänen tieltään; milloin näki hän kuninkaan leppeät\nkasvot, jotka kaiken yötä olivat pelkkää päivänpaistetta; milloin näki\nhän ikkunassa suojelijansa, kreivi Bertelsköldin pitkän vartalon;\nmilloin tepasteli siinä taas hänen kaunis vihollisensa, signora\nMorelli. Välistä taas peittyi kaikki tuo komeus huuruun, jota\nlämpimissä huoneissa paneutui ikkunoihin, mutta kauan ei kestänyt,\nennenkuin joku armo tai joku heidän kavaljeereistaan pyyhki ruudut\nnenäliinallaan, katsellakseen juhlatulilla valaistua puistoa ja\nvilkasta väkijoukkoa. Siellä poltettiin myös hovin ja kansan huviksi\nilotulia; raketteja ja sähikäisiä lenteli ilmaan kaiken yötä, valaisten\npimeitä lehtikujia ja taampana olevan ison linnan päätyä.\n\nVäkijoukko teki huomautuksiaan; suuri ilotulitus kuuluu säästettävän\nhuomiseksi, jolloin kuningatar itse sytyttäisi tulikyyhkysen. Sisällä\nolijat joutuivat tarkastelun alaisiksi; ei hattuja eikä myssyjä\nsäästetty.\n\n-- Tuossa on Düben -- sanottiin -- kuningattaren sihteeri. Se mies on\nvarmaan monta valhetta keksinyt aikoinaan.\n\n-- Tuossa on vanha Bjelke, -- sanoi toinen -- hän, joka v. 39 sai\nvirkaeron harmaalle paperille, mutta yhtä suuri hän on sittenkin\nolevinaan.\n\n-- Ei hän sentään ole mitään poikansa nuoren Bjelken rinnalla! --\npuuttui kolmas puheeseen. -- Kas, tuolla kulkee hän prinssin kanssa ja\non niin ylpeä, että koko ajan vain katselee kattoon. Luulenpa,\njumal'auta, että hän on mielestään parempi mies kuin hänen\nkuninkaallinen korkeutensa itse.\n\n-- Mutta katsohan tuota keikailevaa herraa! -- nauroi neljäs. --\nTiedättekö kuka se on? Se on herra Dalin, joka tekee runoja, ja se,\njoka tekee runoja, luulee kelpaavansa kaikkeen; sentähden hän on\ntietysti päässyt kuninkaalliseksi opettajaksikin. Sanotaan, ettei\nprinssi enää osaa puhua muuta kuin runoksi, ja kun hänellä on nälkä,\nniin ei hänen sovi sanoa: armas äiti, anna minulle voileipä! vaan\nsilloin on Dalin opettanut hänet naukumaan näin:\n\n    Jo nälkäkuolo uhkaa vanhaa Götan leijonaa,\n    mut pentu vinkuu: \"Voitaleipää mulle antakaa!\"\n\nHattujen puoluelaiset osoittivat mieltymystään tuohon hiukan\nkarkeanpuoliseen pilaan, sillä kaikki tähän asti mainitut olivat\nmyssyjä. Mutta näilläkin oli puolustajansa, jotka kostoksi lausuivat\nyhtä pilkallisia huomautuksia hatuista, niin pian kuin joku heistä tuli\nnäkyviin.\n\n-- Kas tuolla on Nordencrantz, josta on tullut kauppaneuvos sentähden,\nettä osaa tehdä kultaa suoloista. On sillä nyt kauhean komea nimi,\njolla rehentelee. Ei ole kauan siitä, kun hänen nimensä oli paljas\nBackmansson ja hän oli konsulina Lissabonissa, saaden kuusi äyriä\ntynnyriltä sivutuloja.\n\n-- Tuolla on Ungern-Sternberg, joka viime talvena oli valtakunnan\ntallimestarina kruunauksessa. Eihän hän suotta ole kenraali eikä kanna\nserafiimiketjuja ilman aikojaan; hänhän oli yksi niitä, jotka v. 42\npötkivät venäläistä pakoon Suomesta ja palasi Tukholmaan koreita\npuheita pitämään.\n\n-- Entä majuri Rudbeck sitten, joka pöyhkeilee kalpatähdistön\nkunniamerkki rinnassaan! Muistaako kukaan, kuinka hän sai 100 tukaattia\nja kultamiekan siitä, että hän v. 43 kolme vuorokautta tirkisteli\ntaalalaisia Riddarholman linnan ikkunoista.\n\n-- Tiedä huutia! -- kiljaisi eräs hattujen puoluelainen. -- Rudbeck\ntappeli kuin mies Ahvenanmaalla, eikä pidäkään venäläisten puolta\nniinkuin yömyssyt tekevät.\n\n-- Katsos kelpo hattumestareita! -- huusi eräs vastapuolueen mies.\nKuinka monta Ranskan hopeatalaria te luulette heidän pistäneen\ntaskuunsa viimeisillä valtiopäivillä?\n\nVastaukseksi antoi loukattu vastustaja korvapuustin, ennen pitkää\nsyntyi meteli, josta uhkasi tulla tulinen tappelu molempain puolueiden\nvälillä, joiden intoa täällä nautittu olut virkisti, sillä aikaa kun\nhatut ja myssyt tuolla sisällä tanssivat veljellisessä sovussa ja\nyksimielisyydessä.\n\nSilloin nähtiin tanssin äkkiä lakkaavan ja tanssivain keräytyvän eri\nryhmiin, jotka näyttivät kyselevän toisiltaan jotakin, mikä oli\ntapahtunut.\n\nEnnenkuin täällä ulkona oli saatu selville syy tanssin taukoamiseen,\ntunsi Eerikki Ljung jonkun tarttuvan häntä käsivarteen ja vetävän hänet\npois väkijoukosta. Hän katsahti taaksensa: se oli kamaripalvelija Feif.\n\n-- Weg! Gleich ins Boot, -- kuiskasi saksalainen.\n\n-- Mitä ilvettä tämä nyt taas on? -- kysyi vihastunut poika. -- Minua\nnukuttaa, antakaa minun mennä kotiin!\n\n-- Nicht resonniren! Gleich putzweg, oder der Teufel soll dich holen,\nverfluchter Junge! -- jatkoi kamaripalvelija vetäen häntä muassaan, ja\ntämä oli luultavasti pisin puhe, minkä tämä kuninkaan juro\nsanansaattaja oli pitänyt sen jälkeen, kun tuli Ruotsiin.\n\nEi auttanut panna vastaan. Muutamia minuutteja sen jälkeen istui\nEerikki veneessä, joka voimakkaiden soutajain kiidättämänä nopeasti\neteni pois rannasta, sill'aikaa kun takaapäin puistosta kuului yhä\nenenevän hälinän keskeltä huutoja: -- Kiinalainen! Kiinalainen! Ottakaa\nkiinni -- kiinalainen!\n\n\n\n\n14. KAPTEENI NEPTUNUS GAST.\n\n\nLukijan ei liene vaikea arvata syytä Eerikki Ljungin uuteen\nseikkailuun. Kaikki oli tapahtunut hyvin ymmärrettävästi. Kuningatar\noli uskonut tuon salaisuuden kuninkaalle; kuningas oli naurahtanut\nsille ja vakuuttanut tuntevansa sen asian paremmin -- mutta hän\npelkäsi, että asia herättäisi huomiota, ei tahtonut saattaa Morellia\nkuningattaren epäsuosioon, päätti huomenna korjata asian ja koetti\nlyödä leikiksi koko tuon kamalan salaliiton. Mutta kun kuningatar aina\noli pikainen luonteeltaan, oli hän jo sillä välin ennättänyt ilmaista\nsalaisuuden prinssin opettajalle, kreivi Bjelkelle. Kun taas tällä\nherralla, kuten olemme nähneet, ei ollut mitään hyviä ajatuksia\nUlriksdalin puiston kasvientutkijasta, oli hän kiirehtinyt antamaan\nviittauksen vartiossa olevalle upseerille. Upseeri oli antanut käskyn\nepäluulonalaisen henkilön kiinniottamisesta, ja näin olisi onneton\nnuorukainen epäilemättä tullut murhaajana ja maankavaltajana\nvangituksi, ellei hänen majesteettinsa olisi ehtinyt kuiskata jotakin\nkamaripalvelijansa Feifin korvaan. Tanssi oli hetkeksi tauonnut, oli\nlevinnyt huhuja joistakin rikoksellisista hankkeista ja tuolla ulkona\noleva väki oli parantanut jutun niin, että viimein puhuttiin koko\nKiinan ilmaan räjäyttämisestä. Pian kuitenkin tämä pyryilma asettui.\nKun kuninkaalliset taas hymyilivät yhtä suopeasti kuin ennenkin,\nkuvastui ilo myöskin hoviväen kasvoilta; ja kansan kesken ulkona sai\nasia sen käänteen, että kaikki oli ollut ilvettä, jonka kuninkaalliset\nolivat omaksi huvikseen toimeenpanneet. Näin koitti päivä melun ja\niloisuuden jälkeen, ja vahakynttilät paloivat keltaisina ja unisina\npäivänpaisteessa, kun tanssijat hajaantuivat kello kuuden aikaan\nvaloisana kesäaamuna.\n\nKun kreivi Bertelsköld haki turvattiaan, oli tämä kadonnut. Ja kun\nihana Morelli kuulusteli pienen juonensa uhria, sai hän palkaksi\nkaikista vaivoistaan epäsuosiollisia katseita majesteeteilta ja ankaran\nmuistutuksen kreivi Bertelsköldiltä, että hän toiste olisi puuttumatta\nmuihin valtakunnalle tärkeisiin asioihin kuin tanssiin.\n\nOli vielä yksi, joka olisi voinut valaista tätä hämärää asiaa, ja se\noli pieni prinssi Kustaa. Mutta hän nukkui tähän aikaan päivästä\nviattomuuden unta ja uneksi kaikkien vaivainsa perästä milloin\nKiinasta, milloin Azorien saarista.\n\nSill'aikaa oli kuninkaan käskystä kaikkien näiden kummallisten\nseikkailujen sankari, lukiolainen Eerikki Ljung seuraavana päivänä --\ntai oikeammin samana päivänä -- viety Toivo-nimiseen, kauppahuone\nLarssonin omistamaan laivaan, joka oli Tukholman satamassa valmiina\nlähtemään Vaasaan lastattuna raudalla ja suolalla, tuotuaan ensin\nkotiseudultaan Ruotsin pääkaupunkiin vaasanruista, voita, läskiä,\nsilakoita ja lohta.\n\nEerikki oli hyvillään tästä asiain onnellisesta käänteestä ja hänen\niloaan lisäsi vielä se, että Toivo-laiva oli vanha tuttava, jonka\nmastoissa ja touveissa hän monta kertaa oli lapsena kiipeillyt, kun hän\näitinsä kanssa oli käynyt sukulaistensa luona Vaasassa. Toivo ei siis\nollut -- niinkuin nimestä olisi voinut luulla -- iäti kukoistava\nnuorukainen, vaan päinvastoin vanha kaukalo, joka yli kahdenkymmenen\nkesän kuluessa oli kokenut jos jonkinlaisia säitä ja tuulia Vaasan\nsaariston ja Furusundin välillä. Tällä aikaa oli se kuluttanut monet\nhyvät purjeet, sen partaita oli paikattu, vintturi mennyt vinoon ja\nkajuutta oli näköjään kuin mikäkin vanha koirankoppi. Tällaisena muisti\nEerikki lapsuudessaan nähneensä Toivo-laivan; mutta hän tiesi myös,\nettä se oli rehellinen ja oivallinen lastinvetäjä, joka aikoinaan oli\njutuuttanut monta kaunista äyriä isäntänsä raha-arkkuun ja verkalleen\nhölkytellyt Gaddenin kallioiden ohi sill'aikaa kun muut olivat paenneet\nRataniin Pohjanlahden pohjoismyrskyjä pakoon. Sentähden hämmästyi hän\nnyt suuresti nähdessään, että vanha kunnon kapusta oli maalattu\nuudestaan Tukholmassa ja koristettu niinkuin iäkäs torimatami, joka\nvanhoilla päivillään on päässyt rouvaksi ja ostanut itselleen uuden\nliinan. Ellei Eerikki olisi niin hyvin tuntenut vanhaa keulakuvaa,\njonka eräs Munsalan poika oli vuollut ja veistellyt ja joka oli\nkuvaavinaan jotakin iäkästä jumalatarta, joka ammoin sitten oli\ntörmännyt jotakin kovaa esinettä vasten ja siinä menettänyt\nolympolaisen nenänsä, niin hän ei olisi uskonut silmiään, nähdessään\nToivon nyt noin sievänä ja suurellisena nuorempain kaunottarien\nrinnalla Tukholman satamassa.\n\nLaivaan tultuaan kohtasi Eerikki siellä erään vanhan ystävän, joka oli\nmuuttunut yhtä paljon kuin Toivo itse, ja se oli laivan kapteeni.\n\nHänen nimensä oli Neptunus Gast -- nimi oli epäilemättä hyvin\nkummallinen alusta loppuun asti, mutta kumminkin se oli paikallaan\nsiihen nähden, että miehen isä oli ollut merimies täydestä sydämestään\nja oli sentähden tahtonut antaa pojalleen, joka kehdosta alkaen oli\nmäärätty samaan ammattiin, nimen, joka muka tuottaisi onnea merellä.\nKauan näytti kumminkin siltä kuin olisi toinen nimi Gast[13] päässyt\nvoitolle, sillä jokainen ihminen Vaasassa ja Tukholmassa tiesi, että\nkapteeni nuorempina päivinään oli ollut aika velikulta. Vaikka hän oli\nvähän palleroinen varreltaan, joka ei ollut viittä jalkaa pitempi, oli\nhänellä leveä rinta, vahvat käsivarret, paksu pää ja aina iloinen\nmieli, mutta kovaksi onneksi hän oli myöskin koko lailla laiska ja\nhutilus eikä syläissyt lasiinkaan, niin että hän yleensä ei esiintynyt\nedukseen maissa ollessaan eikä sen paremmin juuri merelläkään.\nMerimieheksi hän rupesi, siksi hänet oli kastettu, mutta kovaa hän sai\nkokea. Hän aloitti ammattinsa kokkina, ja hänen onnistui lukemattomia\nkertoja pilata sekä herneet että puuro, ennenkuin hän viimein pääsi\njungmanniksi. Hänen ainainen opettajansa oli pamppu, sillä se hänet\nherätti aamusilla, sitä hän sai aamiaiseksi, päivälliseksi ja\nillalliseksi ja se seurasi häntä illalla makuulle. Minkä verran hänellä\nsiitä lienee ollut opillista ja käytöllistä hyötyä, se jääköön\nsanomatta, mutta ainakin parkkiintui siitä hänen selkänahkansa, joka\najan ollen ei enää vähään tyytynyt, vaan vaati aina uutta ja parempaa.\nIhmiset sanoivat, että jungmanni Gast ei voinut nukkua oikein makeasti,\nellei hän sitä ennen ollut saanut kunnon selkäsaunaa, koska hän muuten\noli saavinaan sitä unissaan. Kun tämä elämä vihdoin alkoi käydä hänelle\nkovin tukalaksi, hän otti ja karkasi kerran Öresundissa, mutta parin\nvuoden kuluttua tuli hänen ikävä, kun ei saanut selkäänsä, ja hän tuli\nkauniisti takaisin, jolloin häntä heti kohta kestittiin vanhalla\nherkulla. Vihdoin viimein oli hän, luoja tiesi mitenkä, oppinut isänsä\nvanhain ystäväin avulla sen verran merenkulkutiedettä, että kohosi\nvähitellen asteittain matruusiksi, konstaapeliksi ja perämieheksi. Kun\nhän näin oli purjehtinut noin parikymmentä vuotta, melkein aina\nhuonolla onnella, mutta katsellen merta ja maailmaa jotenkin\nhuolettomasti, tapahtui eräänä kauniina kevätpäivänä, että erään\nvaasalaisen laivan kapteeni sattui purjehtimaan kumoon satamassa ja\nhukkui juuri, kun laiva oli merelle lähtemässä. Heikkona hetkenä tuli\nsilloin laivan isäntä, raatimies Blom, ilman muuta nimittäneeksi\nperämies Gastin laivansa päälliköksi, mutta sitä kauppaa hän ei\nkehunut. Sillä kun hänen uusi laivurinsa, jolla oli alinomainen\nvastatuuli, minne ikinä hän kääntyikin, oli vitkastellut kaiken kesää\neräällä Tukholman-matkalla, eikä välittänyt siitä enemmän kuin\nmuustakaan, sattui kapteeni Gast eräänä kauniina syyskuun päivänä,\nkeskellä päivää ja auringon kirkkaasti paistaessa ja tuulen ollessa\nmyötäinen, ajamaan matalikolle Santahaminan luona hänen itsensä\nuinaillessa päivällisunta ja peränpitäjän istuessa ja pelatessa viittä\nlehteä tytöistä. Kun tämä oli saatu toimitetuksi, meni kapteeni\nmiestensä kanssa maihin, eleli hyvästi pari päivää kylässä, odottaen,\nettä laiva joskus pääsisi irti karilta. Niin tapahtuikin kohta sen\njälkeen, mutta kun se tapahtui hirmuisessa myrskyssä, meni kaikki\nmenojaan tuhannen möynyksi, eikä paljon muuta saatu pelastetuksi kuin\nlaivan pamppu, jolla kapteenin oli tapa virkistää nuoruutensa muistoja\nmiestensä selkään ja joka oli yleisesti tunnettu _kissan_ nimellä.\nTämän kissan kapteeni Gast toi aivan oikein kotiin laivan isännälle,\nraatimies Blomille, muistoksi laivasta, mutta kun Blom oli niin\nkohtuuton, ettei siihen tyytynyt, vaan halusi merkitä sillä muistoja\nGastin omaan selkään, pisti tämä kapineen taskuunsa ja meni matkaansa\nniin tyynenä kuin ei mitään olisi tapahtunut, jatkaakseen jossakin\ntoisessa laivassa ammattiaan uudelleen perämiehenä.\n\nSiihen aikaan, kun Eerikki Ljung lapsena ollessaan oli tullut tuntemaan\ntämän merkillisen miehen, oli kapteeni Gast -- sillä kapteeniksi häntä\nyhä sanottiin -- huolettomuutensa ja ainaisen huonon onnensa tähden\njoutunut sangen huonoihin oloihin ja vähitellen solunut kunniansa\nportaita alaspäin aina entiseen paljaan matruusin arvoon asti. Hän oli\nsilloin ryysyinen, tervainen ja juoppo kun oli, mutta aina hyvällä\ntuulella -- ollut kaupungin poikasten pilkkalauluna, ja Eerikki oli\nusein ollut muassa, kun nuo pienet ilkivaltaiset itikat olivat\ntupakkipurulla ostaneet Gastilta oikeuden saada voimainsa takaa hutkia\nhäntä niin hyvin kuin taisivat. Ei mikään pystynyt tuohon pikiseen\ntakkiin: Gast vetäisi vain niinkuin kilpikonna päänsä kuoreen ja antoi\nkoko parven surista ympärillään ja mäikyttää sydämen pohjasta käsin ja\njaloin, kunnes he viimein väsyivät.\n\nSenpätähden Eerikki nyt tuskin uskoi silmiään, kun ensimmäinen, joka\nkohtasi hänet laivassa, oli juuri tuo sama niin monesti hutkittu\nystävä, kapteeni Neptunus Gast -- nyt kapteenina Vaasan suurimmassa\naluksessa, Toivossa, jonka isännistö oli kuulu erinomaisesta\ntarkkuudestaan valitessaan päälliköitä laivoihinsa. Lienee siis jokin\nsuuri muutos tapahtunut tässä aikoinaan niin hunningolle joutuneessa\nmerikarhussa, joka nyt saattoi olla noin parinkuudetta vuoden vanha. Ja\ntämä näkyikin heti kohta hänen ulkoasustaan. Hänen tanakka vartalonsa,\njoka ennen muinoin kiilsi liasta, tupakasta ja piestä, oli nyt verhottu\nuuteen, sinisestä hollantilaisesta pörhökankaasta tehtyyn viittaan,\njossa oli koreat mustat sarvinapit. Mies oli pesty ja kammattu, ja\nparta ajettu, hänellä oli ihan uusi kiiltohattu, punainen kaulahuivi,\ntaskukello helyineen, herrasmiehen housut ja kiilloitetut saappaat.\nEllei kaikki tämä vielä olisi näyttänyt vähän niinkuin seipääseen\nripustetulta, olisi häntä voinut luulla täydelliseksi keikariksi:\ntuskin oli hänen takissaan ainoatakaan tomunhituista, ja suunnaton\nmälli oli vaihdettu hienoiseen kanelliin, jota hän tuon tuostakin\npuraisi palasen pienestä hopearasiasta. Mutta kaiken tämän ohessa\noli jotakin kadonnutkin, oli kadonnut tuo säyseä, järkkymätön\nhuolimattomuus, tuo miehen koko ulkomuodossa ja käytöksessä vallinnut\nretuisuus ja hitaisuus. Sen sijaan huomasi Eerikki hänessä jotakin\nhätäistä, varovaista ja epäluuloista mieltä, ja tämä miellytti Eerikkiä\nvähemmin kuin entiset ryysyt.\n\nSaadaksemme selville syyn tähän näin kummalliseen muutokseen miehessä,\njoka jo kerran näytti hunningolle joutuneen, siirrymme ajassa vähän\naikaa eteenpäin ja kerromme, mitä Eerikki matkan kestäessä sai\nlaivamiehiltä urkituksi siitä, miten heidän kapteenistaan oli tullut\nuusi ihminen.\n\nSiihen aikaan, jolloin kapteeni Gastin kansalaisasema ja arvo näytti\nheikoimmalta, s.o. siihen aikaan, jolloin hänen juoppouden turmelemana\nluultiin olevan joutumaisillaan seurakuntansa hoidettavaksi -- mitään\nmerimieshuoneita ei siihen aikaan ollut -- oli eräs hänen entinen\ntoverinsa, joka kuljetti muuatta Larssonin laivaa, armosta ottanut\nGast-paran matruusina mukaansa eräälle Tukholman-matkalle. Menomatka\noli ollut pitkä ja myrskyinen. Mutta Tukholmaan tultua näytti kaikki\nmuuttuneen. Sillä paluumatka oli ollut niin nopea ja onnellinen, ettei\nsemmoisesta oltu kuultu puhuttavankaan moniin aikoihin, ja sen\njälkeenkin huomasivat merimiehet, jotka aina ovat taikauskoista väkeä,\nettä joka kerta kuin Neptunus Gast oli laivassa, oli sillä alinomainen\nmyötätuuli ja erinomainen onni. Laivat, jotka tähän asti olivat olleet\nmerellä hitaita kuin rupikonnat ja jääneet kauas jäljelle kaikista\nmuista, ennättivät tällä tavoin perille pikemmin, kun mitkään muut. Oli\nniinkuin kaikki luonnonvoimat olisivat liittoutuneet jouduttamaan\nkulkua ilman pienintäkään viivykkiä ja vastusta. Laiva, laivan\npäällikkö, miehistö, köysistö, purjeet ja merikartat, kaikki nämä\nsaivat olla kuinka huonot tahansa: kun vain Gast oli mukana, kävi\nkaikki hyvin. Jos tuli tyyni; sama se, purjeet näyttivät pullistuvan\ntuntemattomista tuulista, laiva kulki. Jos tuli myrsky: sitä parempi,\nsilloin tultiin pikemmin perille. Jos tuli sumu, pimeä ja sudenilma, ei\nhaittaa mitään, kaikki saivat mennä huoleti kojuihinsa sillä laiva\nkulki itsestään, aina oikein ja ilman vahinkoja! Sama onni suosi lastia\nja kauppa-asioita: kaikki myytiin korkeimpaan mahdolliseen hintaan,\nlaivan isännät ansaitsivat suunnattomia summia. Nyt alettiin, sen\nsijaan, että ennen oli käyty kerta kesässä Tukholmassa, tehdä kaksi,\nviimein kolmekin matkaa. Kaikki kävi yhtä onnellisesti; voitto oli\nkolminkertainen, nelinkertainen.\n\n\n\n\n15. MERIMIES LÅNGVIKIN KERTOMUS.\n\n\nKapteeni Neptunus Gast muuttui itse samalla kuin hänen onnensa. Hän\nherkesi ryyppäämästä, hänestä tuli siisti, raitis, säädyllinen, ahkera,\nsanalla sanoen: ihme kaikille niille, jotka olivat tunteneet hänet\nhänen huonompinakin päivinään. Ihmiset ällistelivät häntä kuin\nkummitusta. Katupoika, joka aikoi hutkia häntä tupakkipurupalkoilla,\nsai sen sijaan maistaa hänen pamppuaan, tuota mainiota kissaa, sillä\nkissa pysyi kapteenin uskollisena seuralaisena -- ja siitä pilanteosta\ntuli pikainen loppu. Kapteeni Gastista tuli arvossa pidetty mies, hän\nkiipesi taas kunnian portaita ylös, maksoi vanhat kapakkavelkansa ja\nvaroi tekemäsi uusia.\n\nEräänä kauniina päivänä kutsuttiin hänet raatimies Larsson nuoremman,\nvaltiopäivämiehen pojan luo, jonka laivoilla silloin oli jonkin ajan\nkuluessa ollut huono onni. -- Kuulkaapas, -- sanoi raatimies, joka oli\nviisas kauppias hänkin, vaikkei niin puhdas- ja lujaluontoinen kuin\nhänen isänsä -- sanotaan, että kapteenista viime aikoina on tullut\nkunnon mies.\n\nGast siristi silmiään ja arveli sen kyllä olevan mahdollista.\n\n-- Sanotaan myös, että kapteenilla on onni merellä, -- jatkoi\nraatimies.\n\nKapteeni Gast siristi vielä pahemmin silmiään ja arveli, ettei ollut\njuuri syytä moittia.\n\n-- Olkaamme suorat, -- sanoi laivan isäntä. -- Isä ei tahdo kuulla\nteistä puhuttavan, hän pitää teitä heittiönä ja arvelee teidän vielä\nkerran purjehtivan myötätuulta päin kallioon, niinkuin teitte Blomin\nlaivalla. Minulla sitävastoin on toiset ajatukset, ja koska minä hoidan\nasioita, niin kysyn teiltä, onko teillä halua ruveta kuljettamaan\nToivo-laivaamme.\n\nAluksi oli kapteeni estelevinään, mutta kun oli sovittu runsaasta\nkuukauspalkasta ja kapteeni oli saanut oikeuden itse lastata\nlaivankannen ja kajuutan, suostui Gast ehdotukseen ja tuli Toivon\npäälliköksi. Tässä toimessa hän oli nyt ollut jo neljättä vuotta ja\nhänen onnensa oli ollut niin ihmeteltävä, että se oli pannut kaikki\nkilpailijat kadehtimaan. Ihmiset väittivät, että Toivo joka vuosi\ntuotti isännälleen enemmän kuin oman hintansa. Kapteeni Gast teki yhtä\nhyviä kauppoja kansi- kuin kajuuttalastilla. Huhuttiin, että hänestä\nmuutamissa vuosissa oli tuleva rikas pajari ja että hän oli rohjennut\nluoda silmänsä valtiopäivämiehen ainoaan, vielä naimattomaan tyttäreen,\nmutta tämä oli ilmeistä panettelua, sillä ei valtiopäivämies eikä hänen\ntyttärensä voineet sietää vanhan Toivon uutta kapteenia.\n\nKaiken tämän ja vielä paljon muutakin tiesivät Toivon laivamiehet\nkertoa Eerikki Ljungille.\n\nMiehistö ei puhunut kapteenistaan juuri hyvää. He sanoivat, että joskin\nhänestä nyt oli tullut yhtä kunnollinen kuin hän ennen oli ollut\nhutilus, niin oli hänestä samalla tullut yhtä ahne kuin hän ennen oli\nollut tuhlaava. Hän, joka ennen vietti niin iloista elämää, oli nyt\njuro, äkäinen ja kärttyisä väelleen. Että hän antoi kissan kynsiä,\nse oli oikein ja kuului asiaan. Pahempi oli, että hän niukensi\nruoka-annoksia, otti muonaksi eltaantunutta voita, ummehtuneita\nryynejä, laihaa sianlihaa, kivenkovia herneitä ja pari vesiastiaa\nvähemmän matkalle, saadakseen enemmän sijaa lastille. Hän ei antanut,\nniinkuin muut laivurit, yhtä levähdyspäivää satamassa ja ellei työ\nolisi Toivon kummallisen onnen tähden ollut helpompaa ja palkka parempi\nkuin muissa laivoissa, niin vannoivat matruusit, ettei yksikään heistä\nenää purjehtisi tuon vanhan marakatin kanssa, joka silminnähtävästi oli\nmyynyt itsensä paholaiselle.\n\nEerikin iällä ei tuommoisista paljon välitetä. Hän oli sanonut\nkapteenille nimensä ja päässyt laivaan isännän sukulaisena, mutta sai\nmaksaa matkasta ja ravinnosta kuusi plootua, mikä siihen aikaan\nkatsottiin hävyttömän kalliiksi. Tämän sopimuksen lisäksi hän ei ollut\npuhunut sanaakaan kapteenin kanssa. Hän sai makuupaikan katon alla\nperämiehen kojussa kajuutan portaiden luona, kahta jalkaa leveän,\nviittä jalkaa pitkän, ja niin matalan, että tuskin oli kyynärän verran\ntilaa sängynpohjan ja katon välissä. Istua hän ei voinut, suorana hänen\nei myöskään käynyt makaaminen, mutta vähät siitä. Ruokaa hän sai muun\nväen kanssa, yhtä suuren tai yhtä pienen annoksen tuota ummehtunutta\npuuroa ja noita kivenkovia herneitä, mutta vähät siitäkään; kapteeni\nitsekään ei syönyt parempaa ruokaa. Ja sitten, vähätpä siitä, jos\nEerikki kaivaten muistelikin Drottningholman herkullista pöytää ja\nHammarbyn tuoksuavia tyynyjä, kun hänellä kaiket päivät oli sininen\ntaivas päänsä päällä, aukea meri allansa, virkeä tuuli ympärillään ja\nmielessä vanha koti, jonne hän kohta oli pääsevä.\n\nJos Eerikki itse olisi voinut käskeä ilman ja tuulen puhaltamaan, ei\nhän olisi osannut toivoa kauniimpaa matkaa. Siitä hetkestä alkaen, kun\nToivo nosti ankkurinsa ja lähti Tukholman laiturista, puhalsi tasainen\nmyötätuuli, taivas oli kirkas ja suunta aina sama. Jos ei kuljettukaan\nyhdentoista, niin kuljettiin toki yötä ja päivää lakkaamatta kuuden tai\nseitsemän solmuvälin vauhdilla alinomaa eteenpäin ja tämä kannattaa\nparemmin, arvelivat matruusit, kuin tanssia kolmen miehen enkeliskaa,\nmilloin ei pääse paikalta liikkumaan.\n\nNeljän tai viiden vuorokauden kuluttua oli Toivo purjehtinut\nMerenkurkun läpi, läheni nyt Björkön saaristoa, ja jos tuuli tulisi\npysymään yhtä myötäisenä, oltaisiin jo ennen iltaa Vaasan satamassa.\nEerikki, joka oli erinomaisen hyvä ystävä laivaväen kanssa, läheni\nerästä vanhaa, Aabraham Långvik-nimistä matruusia, joka likeisen\ntuttavuutensa tähden tervapytsin kanssa oli tunnettu nimellä Långpyts\nja joka nyt istui laivan keulassa köysikimpulla purjeita paikaten. --\nMilloin luulee Långvik Vaasan valotornin tulevan näkyviin? -- kysyi\npoika.\n\nLångpyts arveli, että he kyllä vielä sitä ennen saisivat taittaa pari\nhammasta herneitä purressaan.\n\n-- Mutta minä aioin nukkua enoni luona ensi yönä, -- vakuutti Eerikki.\n\n-- Niin, se hänen tietäköön! -- vastasi matruusi pyöräyttäen mällinsä\ntoiseen poskeen.\n\nVastauksessa oli jotakin, joka pani Eerikin kysymään: -- Mitä Långvik\nsillä tarkoittaa? Onhan meillä hyvä lounaistuuli ja me viilettelemme\neteenpäin kuin viheltäen.\n\n-- Minä tarkoitan, -- jatkoi matruusi nostamatta silmiään työstään, --\nettä hyvä olisi, jos me kaikki niin varmaan tietäisimme saavamme nukkua\nsatamassa.\n\n-- Kyllähän sataman suu lienee vaarallinen, mutta eihän Långvik uskone,\nettä Toivo, jonka luulisi osaavan tuon tien ilman perämiestä vaikka\npilkkopimeässä yössäkin, on niin tyhmä, että törmää kallioon\nkirkkaimmassa päivänpaisteessa?\n\n-- Sitä en usko, -- vastasi mies; -- ellei vain jo ole tullut se hetki,\njolloin _toinen_ ottaa omansa.\n\n-- Luuletteko tosiaankin, että kapteeni on lupautunut paholaiselle? --\nnauroi poika.\n\n-- Kuulkaapa, hyvä herraseni, -- sanoi matruusi jurosti, -- hän on nyt\nniin kauan ajanut tuota latinaa aivoihinsa, ettei usko enää Jumalaan\neikä siihen toiseenkaan. Mutta yhden asian sanon hänelle: älköön\nopetettako vanhalle merimiehelle kompassia. Minulla on neulani, joka\nosoittaa suoraan Herraan, meidän Jumalaamme; mutta minun kapteenini\nneula osoittanee, sen tietää se, joka on auttanut hänet upoksista ja\ntilkinnyt hänen rötiskönsä. Ennenkuin päivä on päättynyt, sanokaa\nLångpytsiä myyräksi, jos en ole totta puhunut.\n\n-- Pitäkää varanne, Långvik, etten pakota teitä pitämään sananne, --\nlaski Eerikki leikkiä. -- Onhan usein nähty, että hutiluksesta taas\ntulee mies, ja koko asia on siinä, että kapteenista on tullut ahne\nvanhoilla päivillään.\n\n-- Onko Eerikki oppinut koulussa, että ihminen tai peikko voi madella\nulos omasta nahastaan? Minä olen purjehtinut Gastin kanssa monta herran\nvuotta; koko hänen rikissään ei ole ainoatakaan riepua, jota en tunne\nulkoa. Mutta jos se Gast, joka nyt seisoo ja tähystee peräkannella, on\nsen Gastin kaltainen, joka ennen oli minun kojukumppanini, senkään\nvertaa kuin minä olen Turun tuomiorovastin kaltainen, niin sanokaa,\netten osaa köydenpäätä solmita. Runko on sama, vaikka kantta on hiukan\nhuuhdottu ja märssyä mukamas öljyvärillä sivelty; mutta muutoin on\ntäällä toinen kapteeni laivassa, ja hänen pitää saada omansa.\n\n-- Mitä Långvik sillä tarkoittaa?\n\n-- En tarkoita mitään. Mutta laivakirjaan on kirjoitettu, että hän,\njota en kehtaa mainita, kyllä ottaa omansa. Ei ikinä ole millään\nveneellä ollut parempaa tuulta purjeissa kuin tällä meidän. Mutta\nkatsokaapa, tuo toinen on semmoinen, että mitä hän antaa pikkusormella,\nsen hän ottaa keskisormella takaisin. Ei koskaan ole minkään laivan\nisännistö ansainnut niin paljon kuin Larsson on ansainnut Toivolla,\nmutta toisaaltapa on vuotanut ulos sitä enemmän. Ei mikään alus maksa\nväelleen niin hyvää palkkaa kuin meidän, mutta pitäköön kukin varansa\nlähtiessään vaimonsa ja lastensa luota, sillä _yksi_ Toivon miehistä ei\nkoskaan palaa. Tämä on nyt seitsemäs matkani tällä laivalla siitä\nlähtien, kun Gast tuli kapteeniksi. Ensimmäisellä matkalla putosi vanha\nPetterson Itämereen. Toisella kertaa se oli Vöyrin Pikku Matti, hän,\njoka aina piti kukonsulkaa lakissaan ja iski silmää kaikille kylän\ntytöille. Kolmannella kerralla, purkaessamme lastia Tukholmassa, putosi\nkirvesmies isosta luukusta ruumaan ja taittoi niskansa. Neljännellä\nkerralla joi kokki itsensä kuoliaaksi Öregrundissa. Viidennellä\nmatkalla sai kajuutanvahti rotanmyrkkyä, jota kapteeni oli\nnisujauhoihin leiponut, sillä silloin oli meillä jauholasti katovuoden\nvaralle. Kuudennella matkalla oli kapteeni Uumajassa ja aikoi purjehtia\nmerelle tullipapereineen, mutta vene sattui kaatumaan, ja kun kontrahti\nei ollut vielä loppunut, niin otti se toinen sen sijaan Raippaluodon\nIson Pekan, hänet, joka menetti oikean korvansa miekanlyönnistä\nhusaarivuosina ja sattui olemaan samassa purressa. Mutta nyt tällä\nseitsemännellä matkallamme on kaikki käynyt erinomaisen onnellisesti,\nilman mitään vahinkoa, ja sentähden tekisi mieleni tietää, kenenkä\nmeistä tänäpäivänä pitää lähteä simppuja onkimaan, ennenkuin laskemme\nankkuriin Vaasan satamaan. Jos on minun vuoroni, niin olkoon, vähät\nsiitä, minä olen sopinut hyyrystä Herrani kanssa, ja olen valmis\nkääntämään, kun hän ajaa minut hereille vanhasta kojustani uuteen\naamuvahtiinsa. En toivoisi Eerikin vuoron tulleen, hänellä näyttää\nvielä olevan pitkä matka kuljettavana tässä maailmassa. Ja suunnatkaa\nkurssinne suoraan satamaa kohti, joka on tuolla ylhäällä, vaikkakin\nkansi olisi täynnä tuota koulussa saatua liikaa lastia. Se lasti joutaa\nmereen, kun myrsky käy, ja päästäkseen ohi karien kuohuista, täytyy\npitää valotorni silmäinsä edessä.\n\nSamassa kutsui aamukello aamiaiselle, ja turhaa koki Eerikki karkoittaa\nmielestään kaikenlaisia kummallisia ajatuksia. Opistaan huolimatta oli\nhänkin täynnä aikakautensa ennakkoluuloja, jotka täällä pohjolassa\nvielä häiritsemättä vallitsivat, vaikka ne jo etelässä jyrkästi\nmurtuivat Voltairen ja ensyklopedistien vapaauskoisuutta vastaan.\nVanhan matruusin taikauskoinen kertomus palautti Eerikin muistiin\nkertomuksia, joita hän oli kuullut lapsuudessaan ja jotka hän ammoin\naikoja sitten oli unohtanut. Hän muisteli äitinsäkin kertoneen jotakin\nsamanlaista; hän ei muistanut kenestä, mutta se vanha usko, että onni\naina ottaa toisella kädellä, mitä se on toisella antanut, johtui nyt\nniin vilkkaasti mieleen kuin hän olisi kuullut sen kerran ennenkin.\nKetä hänen äitinsä oli mahtanut tarkoittaa?\n\nMutta päivä pysyi yhä kauniina, tuuli myötäisenä, täydessä lastissa\noleva Toivo-laiva kynti tyynesti ja varmasti tasaista vakoansa läpi\nPohjanmeren karehtivien laineiden. Se tuli saaristoon, laski ilman\npienintäkään vaaraa tunnettua tietä eteenpäin salmia ja selkiä pitkin,\nsivuutti majakan, vähensi sitten pulloisia purjeitaan ja liukui sen\njälkeen hiljennettyä vauhtia ylöspäin jo silloin mataloitunutta väylää,\njoka vei vanhempaan, n.s. vanhaan satamaan. Ihastuksekseen tunsi\nEerikki nämä rannat, joilla hän lapsena niin usein oli uinut ja\nonkinut. Kaikki ikävät muistot olivat haihtuneet navakan lounaistuulen\npuhaltaessa, ja hän voi nyt taas sydämestään riemuiten ajatella sitä\niloa, että saisi syleillä armasta äitiään, veljiään ja sisariaan ja\nkaikkia vanhoja kotoisia ystäviään.\n\nOli päästy perille, kaikki oli käynyt onnellisesti. Riemuiten läheni\nEerikki vanhaa Långpytsiä, joka seisoi keulassa valmiina hoitamaan\nhalkaisijaa.\n\n-- Myyrä, myyrä! -- huusi hän. -- Varo nyt vain, kun tulemme maihin!\n\n-- En ole vielä myyrä, ennenkuin ankkuri on laskettu, -- vastasi\nmatruusi, valmiina purjetta kääntämään.\n\n-- Halkaisija sisään! Nosta etupurjetta! -- kuului kapteenin ääni.\n\n-- Halkaisija sisään! Nosta etupurjetta! -- vastasivat merimiehet.\n\nKomentoa toteltiin. Laiva liukui kauniisti ja ystävällisesti pelkän\nison prammipurjeen avulla suoraa suuntaansa satamaan, jonka rannat\nolivat täynnä uteliaita katselijoita, sillä eihän Vaasassa tapahtunut\njoka päivä, että näin iso laiva, joka lisäksi vielä oli niin siisti ja\npulska kuin Toivo, tanssi kuin nukke satamaan.\n\n-- Myyrä, myyrä! -- huusi Eerikki uudelleen.\n\n-- Väst lite, -- vastasi matruusi lausumalla, joka Pohjanmaan\nruotsinkielessä merkitsee: odota vähän.\n\n-- Ankkuri selväksi! Laukaise kanuuna! -- kuului taas kapteenin\nkomento.\n\n-- Ankkuri selväksi! Laukaise kanuuna! -- vastasi kaiku kannelta.\n\nKomentoa toteltiin. Tavallinen tervehdys -- tulotervehdys, jota ei\nkoskaan laiminlyöty -- paukahti keulasta, mutta tällä kertaa räikeällä\nja turmiota ennustavalla räjähdyksellä. Savu peitti koko keulakannen,\nja sen hajottua nähtiin vanha Långpyts kannella pitkänään ja\nhengetönnä. Kovaksi onneksi oli konstaapeli, joka oli tykin ladannut,\nunohtanut, että se jo ennestään oli ladattu, mutta ettei sitä oltu\ntyhjäksi ammuttu Tukholmasta lähtiessä. Kaksinkertainen panos oli\nsärkenyt putken sadaksi kappaleeksi, ja yksi niistä oli singonnut\nlähellä seisovaan Aabraham Långvikiin, liikanimellä Långpyts, sattuen\nsuoraan otsaan. Ei kukaan muu vahingoittunut, mutta Herra oli ajanut\ntämän kunnon merimiehen, niinkuin hän itse oli ennustanut, hereille\nhänen vanhasta kojustaan uuteen aamuvahtiin.\n\n\n\n\n16. KUNINGAS AADOLF FREDRIK SUOMESSA.\n\n\nKesällä vuonna 1752 tapahtui Suomessa jotakin tavattoman tärkeää ja\nperin harvinaista. Aurinko, Kuu, Otava, Aleksanteri suuri, Herkules,\nOrpheus, Diogenes ja mitä kaikkea koreata ja kaunista ja ylenmäärin\nsuurenmoisia sen ajan runoilijat lienevät otsansa hiessä keksineet --\nsanalla sanoen, hän itse, kuningas, maan isä, Aadolf Fredrik, suuri\nAadolf Fredrik lempeä, y.m., y.m, y m., -- ilahutti tätä maata\narmollisella käynnillään. Aina Kustaa II Aadolfin aikoihin asti olivat\nkaikki -- tai melkein kaikki -- Ruotsin valtakunnan kuninkaat ja\nhallitsijat tuon tuostakin sekä käyneet Suomessa, että myös nähneet\nhyväksi viettää täällä useita kuukausia, jopa kokonaisia talvikausia\nyhteen menoon. Mutta Kristiinasta alkaen -- s.o. siitä saakka, kun\nRuotsista tuli suurvalta -- olivat nämä käynnit köyhäin sukulaisten\nluona kokonaan lakanneet. Nyt oli toista sataa vuotta kulunut -- ellei\noteta lukuun Kaarle IX:n käyntiä Ahvenanmaalla ja Torniossa -- siitä,\nkun tämä kunnia ja armo oli tapahtunut tälle kaukaiselle maalle. Että\nAadolf Fredrik, joka muutoin mielellään istui levollisesti kotonaan,\nnyt antautui tuollaisen matkan rasitusten alaiseksi, se oli tämän\nhyväsydämisen ja rehellisen miehen tapaista, hän kun tahtoi nähdä\nkaikki ihmiset tyytyväisinä ja iloisina koko valtakunnassaan. Mutta\ntässä oli nyt myöskin mainio tilaisuus kaikenlaisille pekoille ja\npaavoille esiintuoda alamaisia suitsutusuhrejaan. Ylistyspuheita, jotka\nolivat hienommin sorvatuita kuin hänen omat rasiansa, surisi kuin\nhyttysiä kuningasparan ympärillä, niin että hän tuskin sai henkeään\nvedetyksi!\n\nEi koskaan ole täällä pohjolassa niin alamaisesti hätiköity ja\nkumarreltu kuin tämän valtaa vailla olevan majesteetin edessä. Ei\nkoskaan ole täällä siroteltu niin paljon koreita kaunopuheisuuden\nkukkia kuin tuon kultapaperikruunun edessä, tuon valtaistuimen edessä,\njolla istui siivo mies, joka oli olevinaan kuningas. Nuo monet hyvää\ntarkoittavat alamaiset puheet ja ilosäkeet, joista muutamat on painettu\neri kirjaan, muutamat sen ajan tieteellisiin sanomalehtiin, mutta\njoista enin osa, paha kyllä, lienee iäksi päiväksi joutunut hukkaan,\nalkoivat jo ennen kuin kunink. majesteetti vielä oli tuon mainitun\nmerkillisen vuoden kesäkuun 12 päivänä edes ennättänyt lähteä\nTukholmasta -- jatkuivat yhä edelleen kuninkaan tultua Ahvenanmeren yli\nja hänen kulkiessaan Uudenmaan, Hämeenlinnan, Turun- ja Porinläänin,\nPohjanmaan, Länsipohjan, Ångermanlannin, Medelpadin, Helsinglannin,\nGestriklannin ja Uplannin kautta, eivätkä lakanneet edes kuninkaan\nonnellisen Drottningholmaan paluunkaan jälkeen, vaan vuotivat vielä\nkauan sittenkin yhtä vuolaasti sen ajan kirjallisista mustesäiliöistä.\nKas tässä muutamia hauskoja ja kohteliaita näytteitä.\n\nEräs runoilija vakuuttaa lähdön edellisenä päivänä, että Suomi tuskin\nkahteen vuosisataan on nähnyt näin harvinaista tapahtumaa, jonka tähden\nse nyt \"ilosta hymyilee\", jota vastoin \"ymmärrettävä suru\" valtaa koko\nRuotsinmaan. Toinen vakuuttaa, että\n\n    ratki riemuitsee\n    nyt Lohja, Kokemäki,\n    kun rannoillansa väki\n    Sun kättäs suutelee...\n\nSiellä luullaan syntyvän suuren tungoksen. Ilon, joka tällä kertaa\n\"kyynelinä virtailee\", sanotaan murtavan kielen kahleet, niin että\njokainen\n\n    on niinkuin kultasuu:\n    Ah, Sua tervehdän;\n    Sa aurinkona loistat\n    ja Kemin mailta poistat\n    tuon pitkän pimeän.\n\nOppineet pitivät kuitenkin tätä ilonhurmausta liian lapsellisena ja\nrukoilivat helisevimmällä latinankielellä kaikilta Olympon jumalilta ja\njumalattarilta apua, varsinkin pelättyä ja vaarallista Ahvenanmeren yli\ntehtävää matkaa varten. Kamarineuvos Löfvenskiöld ei katsonut tämänkään\nriittävän, vaan painatti monin tieteellisin muistutuksin lisäillyn\njulistuksen, nimeltä _Elegia Votiva ad Magnum Ducatum Finlandia_, joka\nalkoi seuraavin muhkein sanoin:\n\n    Aura, extolle caput, choreas age, Fennia, laetas,\n        Gloria quanta tua est, quam tibi fausta dies!\n    Exoptata dies! Nova iam tibi Secula surgunt,\n        Cum _Patria_ temet gestit adire _Pater_.[14]\n\nKesäkuun 19. päivänä saapui hänen majesteettinsa kuninkaallisella\nkaleerilla Seraphimilla silloin rakenteilla olevaan Viaporin linnaan ja\nilahutti seuraavana päivänä Helsinkiä läsnäolollaan. Valitettavasti on\najanhammas hävittänyt kaikki tässä tilaisuudessa lausutut puheet ja\nrunot. Tiedetään vain, että päivä oli lauantai, että vastaanotto oli\nkomea, että pormestari Henrikki Pippingillä oli tukalat päivät, että\nkunink. majesteetti asui maaherra, kreivi Gyllenborgin luona ja että\nhänen majesteettinsa sunnuntaina oli läsnä jumalanpalveluksessa\nkaupungin kirkossa; mutta selville ei ole saatu, oliko vanha\nkirkkoherra Fortelius vaiko oppinut rehtori, maisteri Jonas Krook sinä\npäivänä kylvämässä Saaronin liljoja saarnatuolista. Sen sijaan tietävät\naikakirjat kertoa, että Helsinki sai armon juuri juhannusaattona\nviettää maan isän nimipäivää hänen itsensä korkeasti läsnäollessa; ja\nsiitä olisi paljonkin kertomista, mikä tässä ei voi tulla kysymykseen.\n\nSe Hjalmariksi sanottu nimetön runoniekka, joka viidessä viidettä\ntavallista pehmoisemmassa ja sointuvammassa ruotsinkielisessä\nsäkeistössä, jotka painettiin Petter Jöraninpoika Nyström-vainajan\nkirjapainossa Tukholmassa, kuvailee kuninkaan matkustusta Suomessa,\nkertoo Helsingissä olosta seuraavalla hauskalla tavalla:\n\n    Vainiot täysine tähkineen\n    ne häntä nyt kunnioittaa.\n    Paimenet käy kotimatkalleen\n    ja karjansa kokohon soittaa.\n    Linnut laulavat kirkkaimmin,\n    ja saaret ja kummut kaikuu.\n    Lehdot on kylvetty kukkasin;\n    ja leikit lasten ne raikuu.\n\n    Terve, oi kuningas lempein,\n    isä Pohjolan, terve sulle!\n    Toivomme nuoret ja vanhatkin\n    vain onnea siunatulle.\n    AADOLFIN päivää jos juhlimaan\n    Hän luonamme käy, nimi loistaa.\n    Vuodet ei, ei kateuskaan\n    voi muistoas' Suomesta poistaa.\n\nKesäkuun 27. päivänä kuningas matkusti Porvooseen ja täällä olivat,\npaitsi muita juhlallisia laitoksia, lukiolaiset hiellä ja vaivalla\npystyttäneet lukion eteen kaksi pyramidia, joissa oli kokonaista\nkahdeksan maisteri Johan Borgströmin sepittämää komeaa latinankielistä\npäällekirjoitusta; niistä panemme tähän neljännen:\n\n        In\n    Communis gaudii cumulatissimi,\n    Subjectionis devotissimae,\n    Fidei integerrimae\n    Et obsequii consummatissimi\n            Tesseram\n    A musis Borgoënsibus Consecratam.[15]\n\nKertomus kaikista niistä riemun ja kunnioituksen osoituksista, joilla\nkuningas Aadolf Fredrik Suomessa vastaan otettiin, riittäisi yksinään\ntäyttämään suuremman kirjan kuin ovat kertomukset Mariuksen, Caesarin\nja Pompeiuksen riemukulkueista. Riittänee, kun mainitsemme, että\nkuningasta yleensä tervehdittiin ihastuksella, jossa tuon alamaisen\nkaunopuheisuuden vaahdon takana oli paljon todellista ystävyyttä ja\nrakkautta, jonka tämä hyvä hallitsija hyvin ansaitsikin. Turussa, jossa\nhänen majesteettinsa asui kenraalikuvernööri, kreivi Rosenin luona,\npiti hovisaarnaaja Gabriel Timotheus Lutkeman komean puheen\nkuningattaren nimipäivänä, jonka jälkeen, paitsi muita, koulun rehtori,\nmaisteri Martin Gråå, lausui hengellisen tervehdysrunoelman, joka ei\nvielä ole aivan kokonaan peittynyt yhden vuosisadan lumen alle ja joka\nhyväntahtoisuudessaan ei ole niin pöyhistelevä kuin monet muut\nsamanlaiset. Hymähdellen lukee jälkimaailma, mihinkä valtakunnalle ja\nhengelle vaaralliseen uhkayritykseen kuningas oli antautunut,\nmatkustaessaan Suomeen komeassa laivassaan ja kulkiessaan ympäri maata\nupeissa vaunuissaan. Viidennessä säkeistössä ylistetään nimittäin\nkuningasta siitä, ettei hän \"säästä kallista henkeään\",\n\n    ... vaan uskoo sen,\n    niin suureks' iloks' Suomellen,\n    ja meren, metsäin hoivahan\n    ja vuorten myöskin jyrkkien\n    ja korven kulkemattoman,\n    näin käydäksensä siunaten\n    vain oikeuttaan, armoaan\n    nyt kaikkein kesken jakamaan.\n\nKun hänen majesteettinsa, matkustaessaan Lohtajan kautta Pohjanmaalla,\nnäki hyväksi syödä aamiaista nurmikolla maantien vieressä, pystytettiin\nnäin merkillisen tapauksen ikuiseksi muistoksi kivinen muistopatsas,\njota jälkeentulevat vielä tänäkin päivänä voivat sillä paikalla\nihastuksekseen katsella. Kuninkaan Torniossa käydessä verrattiin häntä\nkeskiyön aurinkoon, joka siihen aikaan paistaa kaukana pohjolassa,\nj.n.e.\n\nMutta vaikkakin kunnon suomalaiset olisivat kuinka tahansa hyörineet\nkuninkaansa ympärillä -- oli heidän alamainen ihastuksensa kuitenkin,\nverrattuna ruotsalaisten kuninkaan palatessa osoittamaan ihastukseen,\nkuin karhun kömpelöä kohteliaisuutta loistavasti välkkyvän\nilotulituksen rinnalla. Upsalan akatemia pani toimeen erityisen\njuhlallisuuden, jossa pidettiin latinankielisiä runomittaisia puheita\nja väiteltiin kuningattaren käskystä \"tieteiden etevämmyydestä\nkeskenään.\" Tervehdysrunossaan sanoo Martti Hedenberg muun muassa:\n\n    Niinkuin päivä kiertää kautta taivahan\n    ja paistaa yli kaiken laajan maailman;\n    niin KUNINKAAMME valaissut on valollaan\n    _Perman_, Suomen suot ja kylmän _Thulen_ maan j.n.e.\n\nDrottningholman puutarhassa toimeenpani Loviisa Ulriika, puolisonsa\nonnellisen kotiintulon viettämiseksi, kolme kuvaelmaa käsittävän\npaimennäytelmän, joka oli hyvin hupainen lukea. Tätä tilaisuutta varten\nkirjoitti myös A. Nicander \"Iloajatuksia\", kertoen, kuinka kaikki veden\nja ilman haltiat olivat matkalla olleet apuna, niin että vieläpä\n\n    Tritonin suomuinen karja se pystytti harjansa ilmaan.\n    ... _Taivaskin_ ihastui ja riemusta liikkui _manner_.\n    ... Ontosta vaskesta nyt taratantara kaikuvi kauas,\n    tykkien suustakin säihkyvi tulta ja paukkina kuuluu.\n\nTukholmassa oli riemu yhtä suuri. Runoja ja ilopuheita rakeili siellä\nehtimiseen, niin että surisi korvissa. Meidänaikaisten kuninkaallisten\nnimipäivän-puhaltajain mallit tavataan näissä viattomissa ilorunoissa,\njoissa kuningas ja aurinko olivat yhtä eriämättömät kuin Orestes ja\nPylades -- joissa \"Kaarlein ylistystä\" luvataan sankarille, \"joka\nrauhan meille antaa, miekkaa tupessa vain kantaa\", ja AADOLFIN ja\nLOVIISAN nimeä\n\n    Beltistä Litis-vuonoon asti\n    palvotaan jumaloitsevasti.\n\nPahaan pulaan joutui muuan näistä hyvänsuopaisista runoilijoista, kun\nsattui sanoissaan erehtymään seuraavalla tavalla:\n\n    _Naso_ hän Kreikan sankarien\n    on tekoja laulanut julki.\n    Sinun jos näki hän elänehen,\n    niin toisinpa virtensä kulki!\n    Sankarit nuo ne vain tuhoja toi,\n    mut Sulla on rauhan haaksi.\n    Ihmekö siis, jos kiitokses' soi,\n    teet kaikki kuin autuaaksi.\n\nKohta tämän jälkeen eräs säälimätön arvostelija vastasi tähän runoon\nTukholman \"Lärda Tidningarissa\" näin:\n\n    Jos _Maro_, tuo suuri, mi lauleli niin,\n    ettei ole vertaistansa,\n    ois joutunut kanssasi kamppauksiin,\n    hän viejälle kunniansa\n    olis antanut pampustansa.\n\n\n\n\n17. KAHDEN KUNINKAAN PÄIVÄ.\n\n\nTuskin oli aurinko eräänä kauniina kesäaamuna noussut, kun syntyi\nvilkasta elämää ja liikettä pienessä Vaasan kaupungissa kaukana\nPohjanmaalla. Yöllä oli näet levinnyt tieto, että kuninkaallinen\nmajesteetti oli saapuva Vaasaan hyvään aikaan iltapäivällä.\n\nMaaherra Piper, joka velvollisuutensa mukaisesti oli mennyt läänin\nrajalle maan isää vastaan, lähetteli vielä erityisen sanansaattajan\nmukana käskyjä ja määräyksiä siitä, miten kaupungin tulisi olla\nparhaassa kunnossa tämän korkean matkustajan vastaanottamiseksi.\nKaikki, mikä vielä oli jäänyt viimeiseen hetkeen asti, oli siis\nkiireesti siivottava, siistittävä ja koristettava niin kauniisti kuin\nsuinkin mahdollista. Kunniaportti oli rakennettu tulliin, ja kaikki\nkaupungin nuoret neitoset olivat innokkaassa toimessa sitä kukilla ja\nlehvillä kaunistaakseen. Kaikista puutarhoista oli riistetty äsken\npuhjenneet ruusut; kaikki niityt olivat saaneet luovuttaa sinikellonsa,\nketoneilikkansa ja nurmikuismonsa. Koivuista ja pihlajista oli lehviä\nriivitty; katajan havuja ripoteltiin tullista alkaen kauas pitkin\ntietä, mutta tullin sisäpuolelle levitettiin unikukan lehtiä.\nKunniaportissa loisti, paitsi muita koristuksia, _jemna_-kiehkuroita ja\nmuhkeat kuninkaalliset nimikirjaimet, joiden alla oli Vaasan kaupungin\nvaakuna. Maaherran asunto Korsholmassa oli uudestaan maalattu ja se\nkeikaili siinä niinkuin neljän- tai viidensadanvuotias kaunotar suinkin\nvoi. Vanha kirkko oli niin ikään tomutettu, pesty, lehditetty, ja isot\nmessinkikruunut olivat kirkkaat kuin aurinko. Koulun, joka keskellä\nkesää muuten oli autio, puhdisti ja siisti kaupungin koulunuoriso.\nYksin tuo uusi \"hapanlähdekin\", jota kaksi vuotta tätä ennen oli\nruvettu käyttämään, oli saanut komean katoksen, ja kylpyvieraat olivat\nhankkineet komean hopeamaljan, tarjotakseen siitä hänen majesteetilleen\ntätä oivaa juomaa. Sanalla sanoen, koko Vaasa ja sen silloiset 1222\nasukasta oli suurimmassa puuhassa ja mitä merkillisimmän odotuksen\nvallassa. Muuta ei ajateltukaan, muusta ei puhuttukaan kuin\nkuninkaasta. Maalaisia alkoi jo isoissa joukoissa virrata kaupunkiin ja\nkeräytyä eteläisen tullin luo. Kaikki kantoivat pieksuja kädessään\nniinkuin suurina juhlapäivinä, valmiina vetämään ne jalkaansa maan isän\nkunniaksi. Kylien keikareilla oli kukonsulkia lakissa; tytöt olivat\nseppelöidyt ruiskukkakiehkuroilla; ukot olivat kaapineet parran\npuukoillaan, ja muutamat emännät herättivät toisten kateutta koreasti\nhuolitetuilla tykkimyssyillään, jotka silloin juuri olivat alkaneet\ntulla muotiin ja joita pidettiin niin sanomattomana ylellisyytenä, että\npapit usein ottivat näistä myssyistä aiheen nuhdesaarnoihinsa.\n\nKoko Vaasassa oli ainoastaan yksi talo, joka ei näyttänyt ottavan osaa\ntähän yleiseen puuhaan, ja se tapahtui siitä syystä, että toinen\nkuningas tavallaan oli yhtä hyvä kuin toinenkin.\n\nVanha valtiopäivämies Lauri Larsson, tavallisesti porvariskuninkaaksi\nnimitetty, täytti tänään kuudennenyhdeksättä ikävuotensa. Hänen\nsyntymäpäiväänsä oli lukuisa suku aina viettänyt suurin\njuhlallisuuksin. Kaupungin pormestari oli harvoin laiminlyönyt\ntulemasta raatimiestensä kanssa onnentoivotuksille tämän korkeassa\narvossa pidetyn miehen luo, eikä itse maaherrakaan ollut katsonut\narvoaan alentavaksi silloin tällöin yhtyä kaupungin viranomaisten\nonnentoivotuksiin. Näin oli vuosi vuodelta syntymäpäivä toisensa\njälkeen hiljalleen liittynyt ja kasvanut tämän vanhan miehen harmaalle\npäälle, niinkuin venäläisessä helmitaulussa rengas vähitellen liittyy\nrenkaaseen, kunnes lukumäärä on täysi. Larsson oli nähnyt sekä hyviä\nettä pahoja päiviä, kokenut köyhyyttä ja rikkautta, surua ja iloa,\nkunniata ja nöyrtymystä; mutta hän oli kantanut elämänsä vaikeudet\narvokkaasti, niiden alle murtumatta, ja sentähden ei kukaan ollut\nvoinut kieltää häneltä kunnioitustaan hänen ahtaimpinakaan aikoinaan,\nkun köyhyys näytti tulevan olemaan hänen töittensä ja toimiensa palkka.\nNyt oli hän taas, joskaan ei niin rikas kuin moni luuli, niin kuitenkin\nkaikin puolin paikkakuntansa etevin kauppias, mitä tuli varallisuuteen,\nkokemukseen ja yhteiskunnalliseen arvoon, ja sentähden hänen\nkuudesyhdeksättä syntymäpäivänsä ei suinkaan olisi ollut sen vähemmin\ntärkeä tapaus kuin edellisetkään Vaasan kaupungille, ellei se olisi\nsattunut juuri sille päivälle, jolloin porvarismajesteetin ehdottomasti\npiti joutua valtakunnan majesteetin varjoon.\n\nLarssonin perhe ei siis tänä päivänä voinut odottaa kaupungin\nvirastoja, eikä edes ketään muuta kuin oman suvun jäseniä; mutta juuri\nsuvulle oli tämä päivä tavallista merkillisempi.\n\nVanha kantaisä -- joka, vaikka olikin jättänyt enimmät asiat vanhemman\npoikansa hoidettavaksi, kuitenkin aina edelleen pysyi suvun päämiehenä\n-- oli tuntenut vuosien painavan ja luullut huomaavansa, että tämä\nsyntymäpäivä tulisi olemaan hänen viimeisensä. Hän oli sentähden jo\nkeväällä ilmoittanut halunsa saada tänä päivänä, heinäkuun\nkahdeksantenatoista, nähdä kaikki tämän laajalle levinneen suvun\njäsenet, suuret ja pienet, kokoontuneina ympärilleen Vaasaan. Tämä\nhänen halunsa oli käsky, jota ei kukaan tahtonut eikä tohtinut olla\ntäyttämättä. Sukurakkaus oli silloin paljon kiinteämpi side kuin meidän\naikanamme; neljännen tai viidennen polven heimolaisia pidettiin silloin\nvielä täysinä sukulaisina, jotavastoin meidän aikanamme kolmannen\npolven serkukset tuskin muistavat toisiaan. Mutta paitsi sitä, että\nkaikki Larssonit pitivät itseään saman rungon vesoina, oli se huhu\nkaukaisempien sukulaisten kesken käymässä, että porvariskuningas tahtoi\nviettää tätä syntymäpäiväänsä tekemällä testamentin, josta murusia\nkenties putoilisi loitommallekin rikkaasta emäpuusta, kun asianomaiset\neivät vain poisjäämällä loukkaisi vanhusta -- syy, jonka olemme nähneet\nmainittunakin siinä kutsussa, minkä Eerikki Ljung sai Hammarbyhyn\näidiltään Munsalasta.\n\nJo useita päiviä ennen määräpäivää oli suku kokoontunut eri haaroilta,\nja nyt olivat kaikki valmistuneet esittämään onnentoivotuksiansa.\n\nKello oli neljä aamulla; siihen aikaan tavallisesti Larssonin perheessä\nnoustiin. Iso sali oli pesty ja lehditetty; se oli keskellä entistä\nasuinrakennusta, johon Larsson oli taas muuttanut asumaan, sittenkun\nhänen varallisuutensa oli korjautunut ja hänen pahin kilpailijansa,\nvävy raatimies Blom, oli sattunut ennen appeaan kallistamaan päänsä\nikuiseen lepoon. Vastapäätä ovea kunniaistuimen yläpuolella riippui\nvieläkin, niinkuin entisinäkin aikoina, Kaarle XII:n muotokuva ja se\noli nyt, samoin kuin aina ennenkin kaikissa juhlatilaisuuksissa,\nkukilla seppelöity. Tämä suuri nimi heijasti yhä edelleen valoaan yli\nkoko kahdeksannentoista vuosisadan ja etemmäksikin.\n\nVaikka sali oli Vaasan suurin yksityishuone, ja vaikka ei ketään muuta\nkuin sukulaisia ollut läsnä näin varhain aamulla, oli huone melkein\ntäynnä väkeä. Heitä oli yli yhdeksänkymmenen hengen, miehiä, naisia, ja\nlapsia, kaikki mielestään likeisessä sukulaisuudessa kantaisän kanssa.\n\nPorvariskuninkaalla oli ollut kolme poikaa: Lauri, Matti ja Bertel.\nVanhin poika Lauri, joka oli menettänyt toisen silmänsä Norjan\nsotaretkellä ja nyt oli kauppahuoneen johtaja, oli itse harmaantuva,\nseitsemänkuudettavuotias mies ja lukuisan perheen isä, jolla oli neljä\npoikaa, viisi tytärtä ja viisi tai kuusi lapsenlasta. Häntä lähin poika\nMatti, Isokyrössä asunut maanviljelijä, oli kuollut, mutta oli jättänyt\njälkeensä vaimon ja kuusi tytärtä, jotka nyt olivat saapuvilla, kaksi\nheistä miehineen ja lapsineen.\n\nKolmas poika Bertel oli elossa ja näytti lisäksi erittäin\nhyvinvoivalta. Hän oli ainoa veljeksistä, joka oli astunut opin teitä,\noli pappi, kuudenviidettä vuoden vanha, kirkkoherrana L:ssä, ja tuli\nkookkaana ja ruumiikkaana saapuville yhdeksän poikansa kanssa, joista\nkaksi vanhinta äskettäin oli tullut ylioppilaaksi.\n\nVielä oli vanhalla Larssonilla ollut kolme tytärtä: Kaisa, Veronika ja\nEster. Molemmat vanhemmat sisarukset olivat kuolleet, Veronika\nnaimatonna; mutta Kaisa oli ollut naimisissa raatimies Blomin kanssa ja\njättänyt jälkeensä kolme nuorta kukkaa,[16] jotka eivät olleet\nlaiminlyöneet saapumasta tänne, perinnön toivossa.\n\nSitäpaitsi oli valtiopäivämiehellä ollut kolme veljeä ja neljä sisarta.\nNämä olivat kuitenkin kaikki kadonneet maan päältä, useimmat heidän\njälkeläisistään samaten, mutta näistä oli täällä kuitenkin viidentoista\ntai kahdenkymmenen paikoilla saapuvilla. Näiden joukossa oli Maria\nLarsson, Elias Pietarinpojan leski Munsalasta, kuuden lapsensa kanssa,\njoiden joukossa nuori ystävämme, lukiolainen Eerikki, joka oli ottanut\nnimekseen Ljung.\n\nMaria Larsson oli nyt lähes viidenkymmenen vuoden vanha, mutta hänessä\nnäkyi yhä vieläkin jälkiä siitä tavattomasta kauneudesta, joka hänen\nnuoruudessaan oli saattanut hänet niin paljon vainon alaiseksi. Kun\nnäki hänet Ester Larssonin rinnalla, niin näki kesän ja syksyn\nrinnakkain, molempien kasvoista surumielisyyden vivahduksen, mutta tämä\nvivahdus oli viehättävän kaunis. Ester Larsson ei ollut enää nuori\nhänkään -- ei enää se huimapäinen villikko, joka ratsasti Korsholman\nvallien luona tai kadotti sukkanauhansa Vähäkyrön metsään -- eikä\nmyöskään se oikullinen, rohkea tyttö, joka heittäytyi ulos ikkunasta\nTukholmassa, eikä se itkettynyt ja hylätty, joka taisteli kohtaloaan\nvastaan Falkbyn kartanossa -- hän täytti kohta yhdeksänkolmatta vuotta.\nMutta hän oli ulkonäöltään terve ja kukoistava niinkuin olisi ollut\nvasta kahdenkymmenen vanha. Merkkejä sydämen kovista taisteluista,\njoissa hän oli niin suurta rohkeutta ja kieltäymystä osoittaen päässyt\nvoitolle, näkyi ainoastaan kauniiden silmäin syvällisessä totisuudessa\nja eräässä huulien ympärillä olevassa piirteessä, joka muistutti isän\nlujaa, tarmokasta luonnetta. Ester Larsson ei ollut koskaan ollut\ntäydellinen kaunotar, niinkuin hänen serkkunsa Maria, mutta monen\nmielestä he olivat hyvin toistensa näköiset. Vaikka oli kaksikymmentä\nvuotta väliä heidän iässään, pisti kuitenkin tämä yhdennäköisyys nyt,\nkun he seisoivat rinnakkain, heti kohta silmään. Kummallakin oli\nkäytöksessään jotakin Pohjanmaan naisen päättäväisestä ryhdistä:\nruotsalaista tarmoa, suomalaista alistumista. Molemmat olivat älykkäitä\nnaisia, molemmissa oli hienoutta ja suloutta, mikä oli saavutettu\nseurustelemalla ylhäisempien yhteiskuntaluokkien parissa ja mikä\ntuntuvasti erotti heidät heidän nykyisestä ympäristöstään. Mutta kun\nMaria Larsson -- me kutsumme häntä yhä edelleen näin -- oli rakennettu\npehmeämmästä aineesta ja näytti pikemmin olevan luotu rakastamaan ja\nkärsimään, todisti Esterin koko käytös tarmokasta, vastuksissa\nlannistumatonta luonnetta, jossa voimakkaat intohimot ja iäti\nkulumattomat tunteet taistelivat vallasta lannistumattoman\ntahdonlujuuden kanssa.\n\nTällaisiksi olivat elämän vaiheissa muuttuneet nämä naiset, jotka\nolemme nähneet heidän nuoruutensa ja heidän rakkautensa ensimmäisen\nsuloisimman kukoistuksen aikoina ja jotka nyt kyllä olivat rakkaimmat\ntoiveensa menettäneet, mutta kuitenkin seisoivat pää pystyssä\njumalanpelkoon juurtuneina ja hyvän omatunnon rauhasta nauttien. He\nkohtasivat nyt toisensa ensi kerran monen vuoden kuluttua ja virkkoivat\ntoisilleen muutamia sanoja, odottaessaan vanhaa valtiopäivämiestä, joka\nvielä viipyi kamarissaan tänä varhaisena aamuhetkenä.\n\n\n\n\n18. KUNINGAS DAAVIDIN KAHDEKSASTOISTA PSALMI.\n\n\nMaria Larsson talutti lapsensa Esterin luo.\n\n-- Tässä on minun vanhin poikani, Elias, neljänkolmatta vuoden vanha,\nkirjanpitäjä Kepon sahalla. Hän on isänsä näköinen.\n\nNuori Elias teki kumarruksen, kankean kuin sahatukki, joka on kymmentä\ntuumaa latvastaan.\n\n-- Tässä, -- jatkoi Maria, -- ovat minun neljä tytärtä Maria, Sigrid,\nVeronika ja Ester, tämä viimeinen kahdeksanvuotias. Hän on sinun\nnäköösi, sentähden hän on sinun kaimasi.\n\nTytöt niiasivat niin, että heidän lyhyet punaraitaiset juhlahameensa\nlakaisivat katajanhavuja ympyröiksi lattialla. Kaikki he olivat\nerinomaisen kauniita lapsia, mutta Sigridistä, joka oli järjestyksessä\ntoinen, uhkasi kerran tulla äitinsä veroinen kaunotar.\n\n-- Ja tässä, -- jatkoi äiti ymmärrettävällä ylpeydellä, taluttaen esiin\nnuoremman poikansa -- tässä on poikani Eerikki, jonka vast'ikään olen\nsaanut Ruotsista takaisin.\n\nEerikki, pää vielä täynnä kuninkaallisia henkilöitä, teki kumarruksen,\njoka ei ensinkään tuntunut sahatukilta, mutta sen sijaan nosti makean\nhymyilyn Ester Larssonin huulilla. Tämä suuteli kaikkia tyttöjä, otti\nEerikkiä leuan alta kiinni, oikaisi hänen päänsä ja sanoi: -- Katso\nylös sinä, jolla on äitisi leppeät silmät ja isäsi uljas otsa! Mutta\nmissä ihmeessä sinä olet oppinut noin koreasti kumartamaan? Luulisipa,\nettä olet ollut hovissa.\n\n-- Eipä aivan ilmankaan, -- naurahti Eerikin äiti, kenties vähän, aivan\nvähän mielissään Eerikin ylhäisistä tuttavista, vaikka hänellä\nitsellään oli ollut niin kovin vähän iloa korkeista ihailijoistaan.\n\n-- Hovissa? -- toisti Ester kummastuneena.\n\n-- Minä olen asunut kreivi Bertelsköldin luona Drottningholmassa, --\nvastasi Eerikki hämillään.\n\nMolemmat naiset punastuivat, mutta eri syistä. Maria Larsson ajatteli\n_sitä_ Bertelsköldiä, joka kerran oli ollut hänet häpeään heittää --\nEster Larsson ajatteli _sitä toista_, jonka kuva oli niin\nlähtemättömästi kätkeytynyt hänen sydämensä sisimpään.\n\n-- Hän kyseli paljon tädistä ja sanoi tädin ja hänen olleen vanhat\nystävät, -- jatkoi Eerikki, tietämättä, minkä tunteiden myrskyn hän\nnäillä sanoilla nostatti.\n\nEster Larsson kääntyi pois salatakseen sitä punastusta, joka tulvahti\nhänen kasvoilleen. Maria puristi ääneti hänen kättänsä. Maria yksin\nymmärsi Esterin. Hänelle yksin oli Ester kertonut kaikki.\n\n-- Minä luulin sinua kyllin lujaksi voidaksesi unohtaa! -- kuiskasi\nhän.\n\n-- Oi, minä olen taistellut muistoja vastaan hengen ja kuoleman uhalla!\n-- kuiskasi Ester. -- Mutta tämä ei ole enää vääryyttä, tämä on\nkohtalon ivaa.\n\nMeidän tulee mainita, että Ester nyt kymmenen vuoden kuluessa -- aina\nsiitä asti, kun Bertelsköld herkesi hänelle kirjoittamasta -- aina\nsiitä asti, kun hän, eräänä katkerana päivänä, oli kuullut hänen\nnaimisestaan -- tahallaan oli välttänyt kaikkia kysymyksiä, kaikkia\ntietoja hänen myöhemmistä elämänvaiheistaan. Ja niin aava oli meri\nheidän molempien välillä, ettei Ester vielä tänäkään päivänä tiennyt\nettä kreivi jo kolme vuotta oli ollut leskimies.\n\nOnneksi aukesi samassa kamarin ovi, ja porvariskuningas astui sisään.\n\nTämä voimakas ja ylpeä mies oli paljon muuttunut niinä kahtena- tai\nkolmenatoista vuotena, jotka olivat kuluneet siitä, kun viimeksi näimme\nhänet. Tuo ennen niin jäykkä ja suora selkä oli köyristynyt vuosien\ntaakan alla; hänen tukkansa oli käynyt lumivalkeaksi, hänen luja,\nahavoitunut ihonsa oli kellastunut ja rypistynyt, hänen käyntinsä oli\nkompastelevaa, ja hänen luiseva, ryppyinen kätensä nojasi vankkaan\nkeppiin. Kuitenkin hänessä oli vielä jäljellä paljon muinaista\npäättäväisyyttä ja mahtavaa ryhtiä, ja hänen katsantonsa oli yhtä luja\nkuin ennen, kun hän nyt tervehti lukuisaa, kokoontunutta sukuaan ja\nkävi kehenkään nojaamatta lehdillä ja kiehkuroilla peitetylle\nkunniaistuimelleen istumaan.\n\nLauri Larsson nuorempi aloitti nyt kovalla äänellä virren, johon kaikki\nyhtyivät. Virsi oli vanhuksen mielivirsi, n:o 301, kolmen miehen\nkiitosvirsi tulessa. Vuosi vuodelta, hyvinä ja pahoina aikoina, olivat\nlapset, lastenlapset ja lastenlastenlapset aina tänä päivänä veisanneet\nmainitun virren Larssonin kodissa, ja nytkin kuului vanhain ja nuorten\nhuulilta samat voimalliset sanat: \"Herra kiitett' olkoon, isäimm'\nJumala!\"\n\nKun tultiin laulukertoon: \"Ylistäkäät hänt' tott'. Hän tuo hurskaat\ntuomiot, Eikä uskovit' unhot'!\" -- yhtyi vanhuksen vapiseva ääni\nvirteen ja hän veisasi kaikki yksitoista säkeistöä aina virren loppuun\nsaakka. Sitten astuivat kaikki sukulaiset esiin ja esiteltiin nimeltään\n-- sillä monta noista vielä kasvavista näki vanhus nyt ensi kerran,\ntoisten nimet oli hän unohtanut -- ja lausuivat yksi kerrallaan\nonnentoivotuksensa. Kaikille oli harmaapäisellä vanhuksella jokin\nystävällinen kysymys tai jokin rohkaiseva sana. Näin leppeänä ei oltu\nvielä milloinkaan ennen nähty tätä jäykkää, töykeätä, usein kovaa\nporvariskuningasta, ja moni päätteli siitä mielessään, että hänen\npäivänsä kohta oli päättyvät.\n\nSen kauemmin ei tämä juhlallisuus kestänyt. Sen päätyttyä annettiin\nlapsille rusinoita ja piparkakkuja, vanhemmille sitävastoin kahvia,\njoka kuningas Fredrikin aikana oli alkanut tulla jotenkin yleiseksi\nRuotsin kaupungeissa, mutta jota vielä katsottiin niin kalliiksi ja\nerikoiseksi Suomessa, että sitä käytettiin vain varakkaissa taloissa ja\njuhlatilaisuuksissa. Sekä kahvi että rusinat nautittiin juhlallisesti\nvaiti ollen, sillä niin suuri oli kunnioitus suvun päätä kohtaan, että\nniin kauan kuin hän istui kunniaistuimella, ei kukaan muu tohtinut\navata suutansa, ellei vanhus häneltä suorastaan kysynyt jotakin.\n\nHetkisen kuluttua viittasi vanhus \"silmäinsä valon\" Esterin luoksensa\n-- Ester oli hänen silmäinsä valo kahdellakin tavalla -- ja käski hänen\nlukea ääneen kuningas Daavidin kahdeksannentoista psalmin. Ester\nistuutui isänsä viereen, avasi Kaarle XII:n ison raamatun ja luki\nkuuluvalla, sointuvalla äänellä:\n\n\"Sydämestäni sinua rakastan, Herra, minun voimani, Herra minun\nkallioni, linnani ja auttajani. Jumalani, vuoreni, jonka turviin\npakenen, kilpeni, autuuteni sarvi ja varustukseni... Silloin maa vapisi\nja järkkyi, vuorten perustukset horjuivat; ne vapisivat, sillä hänen\nvihansa syttyi. Savu suitsui hänen sieraimistaan, kuluttava tuli hänen\nsuustaan, salamoita kirnusi hänestä. Hän taivutti taivaan ja astui\nalas, musta pilvi jalkain alla. Ja hän ajoi keruubilla ja lensi, ja hän\nliiteli siivillä tuulen; hän pani pimeyden peitoksensa, verhoksensa\nmustat vedet ja paksut pilvet... Hän ojensi kätensä korkeudesta ja\ntarttui minuun, veti minut suurista vesistä ylös, hän pelasti minut\nvoimallisesta vihollisesta, vainoojistani, jotka olivat minua\nväkevämmät. He hyökkäsivät kimppuuni hetkenä hädän, mutta Herrasta tuli\nmulle turva; hän toi minut ulos ahdingosta, hän pelasti minut, sillä\nhän on mieltynyt minuun... Niin, sinä soihtuni sytytät, Herra,\nJumalani, joka valaiset pimeyteni... Eläköön Herra, kiitetty kallioni\nolkoon, ylistetty autuuteni Jumala!\"\n\n-- Lapsukaiseni, -- jatkoi vanhus psalmin hengessä, kun tytär oli\nlopettanut, -- rakkaat lapsukaiseni, kun ne olemme koolla pyhän\nRaamatun, meidän linnamme ja kalliomme ympärillä, niin tahdon,\nennenkuin teistä eroan, olla elävä todistus Jumalan sanan totuudesta.\nKatsokaa minuun, kun istun tässä vanhana ja harmaana jälkeläisteni\nkeskellä. Koko minun pitkä elämäni on Herran edessä kuin savu, jota\ntuuli ajelee, eikä sen sijaa enää kohta löydetä ihmisten joukosta.\nMutta ihmeellisesti minun on käynyt maailmassa, ja minä saanen sanoa\nkuningas Daavidin kanssa, että Herra on vetänyt minut suurista vesistä,\npimeydestä ja maanjäristyksestä, ja auttanut minua monista\nvihollisista, jotka olivat minua väkevämmät. Viiden kuninkaan aikana\nminä olen elänyt ja nähnyt hyviä ja pahoja päiviä koko Ruotsin\nvaltakunnassa ja erittäinkin tässä Suomenmaassamme. Lasna ollessani\nhallitsivat mahtavat herrat suurella komeudella köyhää kansaa, ja minä\nopin kehdosta alkaen, ettei lähde mitään hyvää herrain hallinnosta.\nMinusta tuli nuorukainen, ja silloin tuli tarmokas ruhtinas, jonka\naikana maa oli onnellinen. Minusta tuli mies, ja minä näin valtakunnan\nonnen kuolevan yhdennentoista Kaarlen kanssa. Silloin tuli kovia\nnälkävuosia, jolloin pellot olivat mustat kuin haudat ja toinen puoli\nkansaamme surkastui pois kuin lehdet syksyllä, mutta eloon jääneet\nkuljeksivat siellä täällä niinkuin kummitukset, ja äidit söivät\nkuolleita lapsiaan. Ei suinkaan kukaan silloin uskonut niin kovaa aikaa\nkoskaan enää tulevan, mutta Herra tiesi vielä panna mitan kukkuralleen.\nKohta nälän jälkeen tuli rutto maahan, ja ruton jälkeen vyöryi sota\nkaiken Suomenmaan ylitse murhaten ja hävittäen. Silloin olin mies\nparhaassa iässäni, eikä minun ollut mahdollista itkeä naisen kyyneliä,\nmutta varjelkoon teitä Jumala, rakkaat lapseni, kokemasta koskaan niin\nsurullisia aikoja. Sillä silloin totisesti maa vapisi ja järkkyi, ja\nvuorten perustukset horjuivat Herran vihan edessä, ja tuli suitsui\nhänen suustaan, ja musta pilvi oli hänen jalkainsa alla. Mutta\nkatsokaas, tästä synkästä, vapisevasta pimeydestä, jolloin metsänpetoja\noli paljon enempi kuin ihmisiä, jolloin hävityksen kauhistus täytti\ntemppelit ja maamme oli erämaana ja näytti iäti kadonneen Jumalan\nKaikkivaltiaan kuluttavassa tulessa, silloin Hän auttoikin meitä\nkaikesta tästä suuresta hädästämme ja lähetti meille viimein rauhan\nkaikissa meidän suruissamme. Minä näin suuren kuninkaan Kaarlen\nsamoavan sotaan parrattomana poikana, minä kuulin maailman äärten\nkaikuvan hänen kiitostansa; minä näin hänen palaavan köyhänä,\nyksinäisenä pakolaisena tähän valtakuntaan, joka hänen tähtensä\nvuodatti verensä: -- minä menetin, niinkuin monet tuhannet muut hänen\ntähtensä kaikki, mitä minulla oli, enkä kuitenkaan voi vielä tänäkään\npäivänä, hänen katsellessaan minua tuolta seinältä, sanoa hänestä muuta\nkuin: Jumala siunatkoon tuon sinisen takin alla olevaa rehellistä\nsydäntä.\n\nTässä ääni vavahti, ja vanhus oli hetken aikaa vaiti, mutta kohta hän\njatkoi taas vakavalla äänellä:\n\n-- Niin, minä olen kuullut rottain jyrsivän hänen hautapatsastaan, ja\nkauppiaana saattanen sanoa, että köyhinä me sen luota lähdimme, mutta\nsen me siitä kuitenkin voitimme, että näimme Jumalan käden päällämme\nsekä vihassa että armossa. Lapsukaiseni: sitä maata, joka nääntymättä\nvoi kantaa semmoisia kuormia, ei ihmisen käsi voi koskaan perin pohjin\ntuhota. Kansaa, joka on kokenut ja kestänyt semmoiset ajat ja jälleen\nnoussut pystyyn, ei mikään voima tässä maailmassa voi pyyhkiä pois\nelävitten joukosta. Vaikka vuoret kaatuisivat päällemme ja majamme\nolisi pimeä ja sakea kuin musta pilvi, niin on Herra kumminkin ottava\nmeidät siitä ulos ja saattava meidät avaruuksiin, sillä hän mielistyy\ntähän kansaan, ja Hän on tekevä pimeytemme valkeudeksi.\n\n-- Tämän jälkeen minä olin jo vanhaksi käynyt, mutta näin kruunuja ja\nmahtavuuksia -- näin koko maamme toistamiseen vihollisen käsissä --\nnäin noiden monien herrain jälleen hallitsevan, vaikka he hallitsivat\nkansan nimessä. Itsestäni en tahdo paljon sanoa: minä olen ollut niin\nköyhä, ettei minulla ollut kiveä, jota vasten olisin pääni kallistanut,\nja kuitenkin on Herra uudelleen siunannut minua, halpaa työmiestä,\ntavaralla ja omaisuudella -- minulla on ollut monta vihollista ja\nparjaajaa, minä olen paennut kodista ja konnulta niin köyhänä ja\nhylättynä, etten odottanutkaan enää kohtaavani rehellistä katsetta, ja\nkuitenkin on Jumala säästänyt minua kelvotonta syntistä tähän päivään\nasti, jolloin näen sukuni vihertävän kuin laakson viinipuun ja näen\nympärilläni koko tämän huoneen täynnä sukulaisia ja jälkeläisiä aina\nkolmanteen ja neljänteen polveen. Herra elää, kiitetty kallioni olkoon,\nylistetty autuuteni Jumala!\n\n\n\n\n19. SUKULIITTO.\n\n\n-- Yhden asian lasken kumminkin teidän sydämellenne -- jatkoi vanhus --\nja se on -- lähinnä kaikkea viisauden alkua -- isien oppi, jota koko\nmeidän sukumme aina on tunnustanut. Minun isoisäni isän aikana eli\nIsokyrössä eräs mies nimeltä Aaron Perttilä, joka oli ollut kuningas\ntalonpoikain kesken ja jota sentähden sanottiin talonpoikaskuninkaaksi.\nTämä Aaron Perttilä oli ollut yksi talonpoikain johtajia nuijasodassa,\nja koko hänen elämänsä oli alinomaista taistelua kansan _puolesta_ ja\nsitä valtaa _vastaan_, joka asettuu kuninkaan ja kansan väliin ja joka\nvielä tänäkin päivänä hallitsee Ruotsin valtakuntaa, nimittäin\naatelistoa vastaan. Hänen heimostaan Herra antoi kaksi haaraa kasvaa.\nPerttilällä oli yksi ainoa tytär, ja hänestä polveutuvat Bertelsköldin\nkreivit, jotka kaikkina aikoina ovat kuuluneet niihin, jotka\nylenkatsovat kuninkaan valtaa, samalla kun polkevat kansaa. Perttilällä\nei ollut poikaa, mutta hän otti minun isoisäni ottopojakseen; antoi\nhänelle siunauksensa ja kodin ja konnun ja -- nyt otti Larsson vanhan\ntammivartisen kirveen, joka riippui seinällä -- antoi hänelle tämän\nkirveen.\n\nKaikki tunkeutuivat lähemmä, nähdäkseen suvun perityn kalleuden, ja\nvanhus jatkoi:\n\n-- Niin, katselkaa tätä kirvestä, lapseni, se ei tee pahaa kenellekään,\nsiinä ei ole mitään noituutta. Se on vain työmiehen kirves, se ei\nmerkitse mitään muuta kuin työn kunniaa. Teidän tulee tietää, että tuo\ntalonpoikaiskuninkaan suvun ylhäinen haara on perinyt erään\npakanallisin ja paavillisin loitsuin noidutun kuparisormuksen, joka\ntuottaa ajallista onnea, mutta iankaikkisen kadotuksen. Kirveen mukana\nei seuraa mitään perkeleen kiusauksia, se antaa vain ahkeruutta ja\ntyökykyä ja jokapäiväistä leipää, se synnyttää Herran pelkoa ja antaa\nhyvän omatunnon sekä hyvinä että pahoina aikoina. Tämä, rakkaat\nlapseni, on _meidän_ perintömme. Ja kas, Herran pelko on siunannut\ntyömme, siunannut sukumme, niin että meissä toteutuu Viisauden kirjan\n5:1, että vanhurskas seisoo suurella rohkeudella niitä vastaan, jotka\nhäntä ahdistaneet ja hänen työnsä hylänneet ovat. Tahdotteko pysyä\nsiinä lujina kaikkina elämänne päivinä?\n\n-- Tahdomme, -- vastasivat miehet ja naiset.\n\n-- Tahdotteko pysyä lujina sekä Herran pelossa, ahkeruudessa ja\ntyytyväisyydessä että myös kansan vapauden ja kuninkaan oikeuden\npuolella aatelistoa ja herroja vastaan, niinkuin vanhastaan on ollut\ntapana Pohjanmaalla?\n\n-- Tahdomme, -- vastattiin.\n\n-- Tahdotteko, lapset, -- jatkoi vanhus juhlallisesti, -- luvata ja\nvannoa saman, minkä teidän isänne ja äitinne ovat vannoneet: että\npelkäätte Jumalaa, kunnioitatte kuningasta, teette työtä kansanne\nhyväksi ja elätte ja kuolette sen vapauden puolesta?\n\n-- Tahdomme, -- vastasivat lapset vapisevalla äänellä, sillä heitä\npeloittivat nuo vakavat sanat, joista he ymmärsivät vain sen verran,\nettä niissä oli jotakin kuninkaasta. Ainoastaan Eerikki Ljung, joka\ntähän asti oli ollut ääneti, seisoessaan siinä kahden aikakauden\nvälillä, ilmaisi myöntymyksensä miehuullisella äänellä.\n\n-- Otan siis Jumalan, joka kuulee meidät, lupauksenne todistajaksi, --\njatkoi vanhus, ojentaessaan siunaten kätensä kokoontuneen joukon yli,\n-- ja nyt, kun olette tämän luvanneet Jumalan Kaikkivaltiaan kasvojen\nedessä, on minulla lisättävänä vain: Herra, nyt sinä lasket palvelijasi\nrauhaan menemään, sillä nyt minä tiedän, että joskin kaikki horjuu, ei\nainakaan tämä suku luovu sinun kunniastasi ja kansan asiasta. Rakkaat\nlapseni, ottakaa nyt minun siunaukseni, ennenkuin menen teidän\nluotanne. Jumala antakoon teidän lisääntyä ja varttua kaikessa hyvässä.\nHän antakoon teidän kukoistaa kuin liljain vesiojain vierellä ja teidän\nkanssanne kaiken meidän maamme, että se olisi yksimielinen, vapaa ja\nonnellinen lain ja oikeuden turvissa ja Korkeimman varjeluksen alla\naina ajan täyttymiseen asti. Kiitetty olkoon Hänen pyhä nimensä!\n\n-- Amen! -- sanoi eräs ääni, ja kun kaikki katsahtivat taaksensa,\nseisoi oven suussa lyhyenläntä, roteva, noin viidenkymmenen vuoden\nikäinen talonpoika.\n\nPorvariskuninkaan katsanto synkistyi. Hän tunsi veljensä pojan\nBenjaminin, ennen Istvaniksi nimitetyn, saman, jonka kasakat hänen\nlapsena ollessaan ryöstivät ja joka sitten monien vaiheiden ja\nseikkailujen perästä tuli kotiin ja sukulunasti sedältään melkoisen\nsuuren isän perinnön, Perttilän perintötilan Isokyrön pitäjästä. Tästä\noli syntynyt monivuotinen oikeudenkäynti, jota Larssonin valtiolliset\nvihamiehet olivat käyttäneet hyväkseen köyhdyttääkseen hänet perin\npohjin. Tämä paha hanke ei tosin ollut kaikinpuolin onnistunut; mutta\nporvariskuningas ei voinut unohtaa, että hän viimein menetti jutun\nkorkeimmassa oikeudessa ja oli pakotettu luopumaan maatilasta. Molemmat\nriitaveljet olivat milloin kantajina milloin vastaajina, aina tähän\nhetkeen asti käräjöineet talon rappeutumisesta, uudisviljelyksistä ja\nsen semmoisista. Kaikesta tästä oli syntynyt katkera viha veljenpojan,\nsedän ja koko perheen välille; he eivät olleet tervehtineet toisiaan,\nkun joskus kohtasivat toisensa Vaasassa, ja Benjamin Perttilä oli tästä\nsuuresta suvusta ainoa, jota ei oltu kutsuttu syntymäpäivää viettämään.\nNyt hän seisoi kutsumatonna tämän hänelle vihamielisen talon\nkynnyksellä, ja kaikki odottivat kummastuneina ja hämmästyneinä, mitä\ntästä yhtymisestä seuraisi.\n\nVähän aikaa oli vanha Larsson ääneti ja näytti taistelevan kuohuvia\ntunteitaan vastaan. Silloin kallistui hänen tyttärensä Ester hänen\npuoleensa ja kuiskasi hiljaa: \"Isä, sinä olet vaatinut meidän\nlupauksemme. Nyt on Jumala vaatinut sinulta sinun lupauksesi!\"\n\nLarsson oli yhä vieläkin vaiti. Mutta hänen luja tahtonsa sai voiton ja\nhänen kuultiin kysyvän äänellä, joka tuskin huomattavasti vapisten\nilmaisi hänen sisällisen taistelunsa:\n\n-- Tuleeko veljeni Tuomaan poika huoneeseeni vihamiehenä vai tuleeko\nhän tänne Jumalan käskystä rauhan öljypuunoksa kädessään?\n\n-- Minä olen sanonut amen teidän sanoihinne, Lauri-setä, Ja lieneehän\nminussa miestä sanomaan se vieläkin kerran, jos niin tahdotte, --\nvastasi hän suorasukaisesti ja astui samalla pari askelta lähemmä.\n\n-- Niinpä tule sitten ja ojenna minulle kätesi, ja jääkööt kaikki\nunohduksiin! -- sanoi Larsson.\n\nLautamies Perttilä -- hänelle oli äskettäin annettu tämä arvo -- astui\nheti vakaisin askelin joukon läpi, tarttui setää käteen ja puristi sitä\nniin, että pehmeämpi käsi olisi voinut palasiksi murtua. -- Jumalan\nrauha teille, taattoseni, -- sanoi hän jurosti, mutta hyväsydämisesti.\n-- Jumala suokoon teille terveyttä ja antakoon koittaa sen päivän,\njolloin viskaali Spolin roikkuu hirsipuussa. Ei liene pitkälti siihen,\nsitten kun hän nyt on joutunut kiinni vääristä rahoista. Taatto\ntietäköön, että hän se on saanut aikaan koko rettelön.\n\n-- Älkäämme enää siitä puhuko, -- sanoi Larsson, pudistaen tarjottua\nkättä. -- Kaikilla meillä on vekseleitä Herralle maksamatta,\nkatsokaamme vain, että voimme ne lunastaa sinä suurena maksupäivänä.\nOlisipa häpeä Larssoneille, jos he eläisivät epäsovussa ja riitelisivät\nkeskenään, niinkuin toinen haara Aaron Perttilän sukua tekee. Benjamin,\n-- jatkoi vanhus, -- sinä olet ottanut ensimmäisen askelen. Et ole\nturhaan ojentanut kättäsi vanhalle sedällesi. Minä ajattelin tänä\npäivänä vedota asiassamme kuninkaaseen, mutta nyt se jäänee tekemättä.\nVälillämme vallitkoon ystävyys, ja unohdettu olkoon vanha kina ja paha\ntahto. Lauri-poikani, Bertel-poikani, minä lasken sen omatunnollenne,\nettä muistaisitte sen, kun ei minua enää ole olemassa. Ja takeeksi\nsitä, että kaikki Larssonin suvun kolme haaraa: papit, porvarit ja\ntalonpojat, tekevät keskenään uskollisen liiton ikuisiksi ajoiksi,\npitää Benjaminin, joka nimittää itseänsä Perttiläksi, saada kantaisämme\nkirves. Kas tässä, ota se mukaasi, ja siltä suvustamme, joka tästä\nlähtien nostaa kätensä toistansa vastaan -- siltä hakkaa käsi poikki,\nhakkaa se poikki Aaron Perttilän kirveellä! Se on talon omaisuutta, ja\noikea perillinen olet sinä, joka olet vanhemman veljen ainoa elossa\noleva poika. Säilytä sitä hyvästi, sanon minä sinulle, ja muista sen\ntarkoitusta, sillä sen varassa on suvun onni.\n\nBenjamin Perttilä -- muuten tunnettu kotikylässään Pennan nimellä --\npunnitsi kirvestä karkeassa kourassaan, katseli sen vielä terävää terää\nja arveli hämillään, että taatto saisi kernaasti pitää sen takanaan;\nPerttilässä oli kyllä kirveitä riittämiin.\n\nPorvariskuningas rypisti otsaansa; hän ei ollut tottunut vastaväitteitä\nsietämään ja sanoi:\n\n-- Kun jumalanmies Elisa tuli Jordanille ja näki erään työmiehen, joka\noli pudottanut kirveensä syvälle veteen eikä kukaan voinut ottaa sitä\nsieltä, nakkasi Elisa puun veteen, ja kirves kohosi veden pintaan.\nKatsos, se työmies on meidän sukumme, talonpoika on kirves, kauppias on\nvarsi, pappi on Elisa, joka heittää veteen ristinpuun. Ja vaikka tämä\nkirves putoaisi syvimpään kaivoon, niin se jälleen nousee sieltä ylös\nsen puun tähden, joka heitetään sinne sen jälkeen. Muistakaa tämä,\nBenjamin ja lapseni! Tahdotko ottaa vastaan talonpoikaiskuninkaan\nperinnön?\n\n-- Minä ripustan sen sänkyni yläpuolelle ja olen muistava, mitä olette\nsanonut, taattoseni, -- vastasi Penna.\n\nSamassa näytti vanhus muistavan jotakin, ja hänen neuvokkaaseen\npäähänsä, joka aina oli kauppatuumia täynnä, iski salamana uusi aate,\njoka hänen mielestään tulisi turvaamaan koko suvun tulevaisuuden.\n\n-- Minkätähden pysyt naimatonna, Benjamin, -- sanoi hän, -- siksi,\nkunnes tarmo suonistasi kuivettuu? Ei ole miehen hyvä yksin olla, ja\nhuonosti tulee ilman emäntää hoidetuksi maatila niin siunattu kuin on\nPerttilän talo.\n\nPenna kääntelihe ja vääntelihe, kourasi korvallistaan ja vastasi, ettei\nhän ollut tullut sitä ajatelleeksi niin kauan kuin hänellä ei mitään\nollut, ja nyt se taitaa olla myöhäistä.\n\n-- Mutta ilman poikaa, ilman lapsia, kenen hyväksi sinä puuhaat ja\nponnistat? -- jatkoi vanhus ystävällisesti. -- Kuka perii sinun tilasi,\nkun kerta silmäsi ummistat? Niin no, kyllähän ymmärrät, että perillisiä\nei tule puuttumaan; niitä seisoo täällä huone täynnä. Ne ovat sinun\nvertasi, Benjamin, mutta se veri on kuitenkin vetelämpää kuin oma\nveresi on, se on kylmempää kuin omain lasten veri, poikaseni. Sinun\ntäytyy siepata vaimo, kuta pikemmin sen parempi; onko siellä sinun\nkylässäsi yhtään kelpo tyttöä, ei kovin nuorta eikä kovin vanhaa, joka\nosaisi hoitaa Perttilän taloa?\n\nPenna vastasi, että sitä hän ei ollut joutanut tiedustelemaan; hänellä\noli ollut yllin kyllin tekemistä hyviä hevosia ja oivallisia lehmiä\nhankkiessaan.\n\n-- Niinpä tahdon siis antaa sinulle hyvän vaimon, -- sanoi setä, --\nvaimon, joka olisi Jumalan lahja paljon paremmalle miehille kuin sinä\nolet, Benjamin, ja joka voi tehdä Perttilästä oikean Herran paratiisin.\nMinä annan sinulla uuden sovinnon ja ystävyyden merkin kaikiksi\najoiksi, annanpa parhaimman, minkä mies saattaa toiselle antaa, sillä\nkaikki, mitä vanhalla sedälläsi on, ei ole mitään tämän hänen\nkalleimman aarteensa rinnalla. Kas tässä, Benjamin Perttilä, rakkaan\nveljeni Tuomaan poika, minä annan sinulle tyttäreni Esterin vaimoksi.\n\nSyntyi hiljaisuus suuressa salissa. Ainoastaan Ester Larssonin huulilta\npääsi hiljainen hämmästyksen huudahdus.\n\n-- Isä! -- Mitä ajattelette! -- kuiskasi hän tuskin kuuluvasti, ja\nnärkästyksestä punastuen.\n\n\n\n\n20. KOLME KOSIJAA.\n\n\nYhtä hämmästyksissään kuin hänelle luvattu morsiamensa, tapaili kunnon\nPenna pitkiä niskakarvojaan, kiskoakseen sieltä vastauksen sedän\nodottamattomaan ja imartelevaan tarjoukseen, kun samassa saapui\nsanantuoja, ilmoittaen kahdelle nuorimmalle Larssonille, jotka\nkuuluivat porvariston ratsuväkeen, että heidän heti kohta tuli\nkiiruhtaa harjoituksiin Korsholman luo. Syntyi liikettä kokoontuneessa\njoukossa, mutta kukaan ei tohtinut poistua, ennenkuin porvariskuningas\nnäki hyväksi lopettaa kokouksen. Tämä sattuma pelasti Esterin ikävästä\npulasta, niin ettei hänen tarvinnut istuvan oikeuden edessä nousta\nkapinaan yksinvaltaista isäänsä vastaan eikä kaikkien kuullen antaa\norpanalleen rukkasia.\n\nPorvaristolla oli siihen aikaan sekä ratsu- että jalkaväkeä ja se oli\nniistä hyvin ylpeä. Nämä molemmat joukko-osastot kilpailivat jalosti\nkeskenään sotaisissa harjoituksissa. Ratsastajat koettivat uupumatta\ntotuttaa siivoja työkonejaan etäiseen ryhtiin, saada niitä pysymään\nrintamassa ja opettaa niitä astumaan torvensoittajan ja rumpalin tahdin\nmukaan, mutta erittäinkin he tekivät kaiken voitavansa, etteivät\nhevoset jossakin äkkipyöräyksessä karkaisi takaisin Larssonin, Bladhin\ntahi Blomin pihoihin, tai ryöstäytyisi portista sisälle johonkin\nviettelevään läheiseen kapakkaan, jossa konit olivat jokapäiväisiä\nvieraita. Jalkaväki puolestaan puhkui ja hikoili kesähelteessä kiväärin\npainon alla, ja sillä oli synnynnäiset vaikeudet voitettavana, kun tuli\nerottaa oikea puoli vasemmasta tai nostaa kankeita sääriä niin\nkorkealle kuin vaadittiin alamaisen innon ja kuuliaisuuden\nosoittamiseksi. Kaikki olivat kumminkin mieheviä mielestään noissa ihan\nuusissa vaatteissaan, joitten valmistamisessa täksi suureksi päiväksi\nräätälit olivat nähneet uskomattomia vaivoja ja joita kaupungin tytöt\nihailivat kuin korkeinta sotaista komeutta. Voihan olla, että päivän\niloa hiukan häiritsi ratsu- ja jalkaväen välinen keskinäinen kateus,\nmikä ilmeni siten, että kumpikin puoli tuon tuostakin nakkeli\nkompasanoja ohi mennen toisilleen, mutta mitäpä tuosta. Vaasan poikia\nei oltu vielä silloin sankarirunoissa ylistetty; mutta mahdollista on,\nettä senkin ajan pojat äksyistä hevosistaan ja kankeista koivistaan\nhuolimatta olisivat tarpeen tullessa kyenneet kunnostautumaan.\n\nEster Larsson oli käyttänyt tilaisuutta pakoon pujahtaakseen. Hän oli\nmennyt muiden muassa Korsholman valleille ja katseli kokonaan muuta,\najatellen näitä merkillisiä sotaharjoituksia, kun käheä ja\nepämiellyttävä ääni virkkoi ihan hänen korvansa juuressa: -- Kaunis\nilma tänään, neitsyt Larsson!\n\nEster kääntyi päin ja tunsi kapteeni Neptunus Gastin, jolla oli\nmahdottoman iso röyhelö rinnassa, kukkia hatussa ja monenlaisia muita\nhelyjä yllään, niin että hän oli kuin juhlatilaisuutta varten\nkoristettu keularaaka. Ester inhosi kapteenia, mutta nykyisessä\nasussaan oli tämä siihen määrin hullunkurinen, että Ester remahti\nnauruun, jota hän ei ensinkään huolinut salata.\n\nKapteeni Gast luuli tämän merkitsevän, että hän oli tehnyt miellyttävän\nvaikutuksen, ja jatkoi vastausta odottamatta: -- Mastot ja märssyt,\nkuinka kuningas on mielistyvä Vaasaan tänä päivänä.\n\n-- Niin, varsinkin kun saa nähdä Gastin -- vastasi Ester ja kääntyi\nselin.\n\nKapteeni siirtyi askelen lähemmä ja jatkoi samaan tapaan: -- Kunpa hän\nei vain saisi teitä itseänne kiikariinsa; niinhän te olette korea kuin\nvastamaalattu keulakuva.\n\n-- Se on isän syntymäpäivän vuoksi, jos välttämättömästi tahdotte\ntietää, -- vastasi Ester yhä selin ollen.\n\n-- Isän? -- jatkoi hänen ahdistelijansa. -- Tiedättekö, punaisin\nruusunnuppuseni, että minä olen purjehtinut teidän vanavedessänne aina\nsiitä asti kuin tulin kotiin, ja minulla on teille mitä keltaisinta\nTukholman kultaa. Minä koristan teidät komeilla viireillä kannesta\nmastonhuippuun saakka, kun vain osoitatte pienintäkin myöntymystä.\n\n-- Mitä nyt? -- vastasi Ester närkästyen. -- Enkö ole sanonut teille,\nett'ette koskaan saa loruta mokomia tyhmyyksiä.\n\n-- Jos painaisin mieleeni kaikki neitojen laverrukset, olisi laivassani\nliiaksikin lastina höyheniä ja untuvia. Jos ette tahdo minua, niin\nnäyttää kompassinne hulluun suuntaan, neitoseni; ei virta minua sentään\nväärään vie. Teidät pitää minun kumminkin saada, maksoi mitä maksoi, se\non nyt kerta laivakirjaan kirjoitettu; nyt olen valmis purjehtimaan, ja\nnyt lasken suoraan isää kohti, kosimaan.\n\n-- Laskekaa kiviin ja kallioihin, niinkuin teitte Santahaminan luona!\n-- vastasi Ester ylenkatseellisesti. -- Ennenkuin Gast minut saapi...\n\nHän keskeytti lauseensa. Muuan ratsuväen hevosista, joka oli kannuksiin\ntottumaton, oli heittänyt ratsastajansa maahan ja karkasi pillastuneena\nkenttää pitkin heitä kohti.\n\n-- Sanokaa, mitä minun pitää tekemän saadakseni teidät? Minä teen\nvaikka mitä! -- vakuutti omahyväinen kosija.\n\n-- Istukaa tuon hevosen selkään, joka tulee tuolta, ratsastakaa kotiin\nisäni luo; pyytäkää minun punaista kaulahuiviani ja olkaa ennen\nkymmenen minuutin kuluttua täällä jälleen! -- vastasi Ester\npilkallisesti.\n\nEster oli varma siitä, että tuo vanha juopottelija ei ikinä uskaltaisi\nhevosen selkään kiivetä. Kapteeni oli kuitenkin heti paikalla valmis,\ntarttui hevosen riippuviin ohjiin kiinni ja taisteli vastaan, kunnes\nsai sen seisahtumaan.\n\n-- Antakaa olla, te taitatte niskanne! -- huusi Ester, joka jo katui\najattelemattomuuttaan. -- Merimies hevosen selässä on kauhistus\nHerralle!\n\nMutta kapteeni Gast oli jo kiivennyt satulaan, melkein niinkuin hän\nolisi johonkin märssyyn kiivennyt. Ennenkuin kukaan edes aikoikaan\nhäntä estää, lensi hän tiehensä täyttä neliä, riippuen kuin säkki\nhevosen selässä, nenällään satulassa ja pitäen molemmin käsin\nsatulannupista kiinni. Kiljunaa ja naurua kuului katselijain joukosta.\n-- Nyt se menee sinne, jonne sen kerta on mentävä! -- huusivat\nmuutamat, sillä se usko oli yleinen, että kapteeni Gast oli lupautunut\npaholaiselle.\n\n-- Saadaanpa nähdä, että se, joka on auttanut häntä vastatuulessa\nVargön riuttain yli,[17] auttaa hänet eheänä hevosenkin selästä! --\nhuusivat toiset.\n\nEsteriä kauhistutti. Hän oli aikansa taikauskon alainen ja hänestä\ntuntui, niinkuin hän uhkamielisesti olisi kiusannut pahoja haltioita ja\najattelemattomalla lupauksella sitoutunut mieheen, jonka paljas nimikin\njo häntä kauhistutti. -- Juokse, Eerikki, juokse! -- kuiskasi hän\nlukiolaiselle, joka seisoi hänen vieressään. -- Riennä kotiin meille,\nja sano Jumalan tähden, ettei kukaan saa antaa Gastille minun punaista\nhuiviani.\n\nEerikki juoksi.\n\nSamassa syntyi hälinää, joka etelätullista levisi aina Korsholman\nvalleille asti. -- Kuningas tulee! Kuningas tulee! -- kuului kaikkien\nhuulilta.\n\nVaunut ajoivat kaupunkiin. Se oli maaherra, joka ajoi edellä,\nottaakseen vastaan hänen majesteettinsa residenssin portilla. Hänen\nrinnallaan istui ylhäinen, komean näköinen herra. Kansa päätteli, että\nse oli maan isä itse, ja alkoi hurrata. Maaherra tervehti ja viittaili,\nhänen seuralaisensa tervehti ja viittaili joka haaralle, niinkuin\nhänkin. Kansa hurrasi yhä hurjemmin, tunkeutui tielle, niin että\nvaunujen täytyi pysähtyä, ja alkoi riisua hevosia, vetääkseen vaunuja\nmaaherran asuntoon.\n\nVirta vei Ester Larssoninkin mukanaan ja kohta hän oli vain muutaman\naskelen päässä vaunuista. Turhaan huusi maaherra, että tämä oli\nerehdys, ja että hänen majesteettinsa vasta illalla saapuisi. Häntä ei\nkuultu, vaahtoiset hevoset riisuttiin, kansa oli hurjana ihastuksesta,\nsatoja käsiä ojentui yht'aikaa vetohihnoihin tarttuakseen. Kaikki tämä\ntapahtui muutamissa minuuteissa. Ei kukaan huomannut, että Ester\nLarsson oli vajonnut voimatonna katuvierellä olevalle hirsiläjälle.\n\nNyt hyppäsi tuo outo herra alas vaunuista, tunkeutui väkijoukon läpi,\nsysäsi syrjään muutamia tanakoita merimiehiä, jotka välttämättömästi\nolisivat tahtoneet nostaa hänet olkapäilleen, ja seisoi samassa tuon\nuuvahtaneen tytön vieressä. -- Rohkeutta Ester! -- kuiskasi hän äkisti.\n-- Tästä päivästä alkaen voi ainoastaan kuolema meidät erottaa!\n\nEster kuuli jokaisen sanan, ja ne sattuivat kuin puukonpistot hänen\nsydämeensä, mutta hän ei kyennyt vastaamaan. Eikä siihen ollut\naikaakaan, joukko tunkeutui päälle, maaherra läheni, tarttui\nseuralaistaan käsipuoleen, ja niin kävelivät molemmat -- sitten kun\nkansa viimeinkin oli saatu huomaamaan erehdyksensä -- ilman sen enempiä\nesteitä, väkijoukon heitä yhä ällistellessä, Korsholmaan.\n\nNyt vasta Ester tointui. Hän oli taas nähnyt hänet, jonka tähden hän\nniin kauan oli kärsinyt petettynä, unohdettuna ja hylättynä. Hän oli\ntuntenut kreivi Kaarle Viktor Bertelsköldin; hän se oli, hänen olivat\nnuo kauniit, lempeät, siniset silmät -- nuo silmät, jotka samalla\nvoivat olla niin petolliset! -- hänen oli tuo ennen muinoin niin armas\nääni -- hänen nuo huulet, jotka niin hyvin osasivat valehdella ikuista\nrakkautta! -- ja hän oli kehoittanut Esteriä rohkeuteen, oli sanonut,\nettä vain kuolema nyt voisi heidät erottaa -- hän, joka oli pettänyt ja\njo ammoin aikoja sitten oli toiseen puolisoon sidottuna! Oliko tämä\npilkantekoa? Oliko tämä teeskentelyä? Ester ei tiennyt sitä, mutta\nkumpikin mahdollisuus tuntui hänestä musertavalta. Mutta oli miten oli\n-- äärettömän julmaa se kumminkin oli, ja Ester tunsi, että nuo sanat,\njos ne vielä toistamiseen lausuttaisiin, ehdottomasti tuottaisivat\nhänelle kuoleman.\n\nHän tahtoi rientää kotiinsa, mutta hänen tiellään seisoi nyt kapteeni\nGast, heiluttaen riemuiten kädessään hänen punaista huiviansa.\n\n-- Tässä on huivi, neitoseni, -- huusi hän, -- ja minä otan kaikki\ntässä seisovat sen todistajiksi, että kello oli neljännestä yli\nyhdeksän, kun lähdin ratsastamaan, ja oli vielä seitsemän minuuttia\nvailla puolesta, kun palasin tänne tämä viiri kädessäni. Kahdeksan\nminuuttia, neitoseni, ja kymmenen oli minulla lupa viipyä. Minulla on\nollut myötätuuli, niinkuin näette, tullen ja mennen. Nyt olette ottanut\npestin ja kirjoittanut nimenne kontrahdin alle. Mastot ja märssyt, nyt\non neitsyt Larsson minun sydänkäpyseni. Sunnuntaina kuulutetaan meidät\nkolme kertaa yhteen menoon, se on laissa niin kirjoitettuna, sillä\nToivo on valmis purjehtimaan, ja minä otan hänet mukaani.\n\nEster ei huolinut vastata, vaikka nuo sanat häntä uudelleen\nkauhistuttivat. Eerikki Ljung, joka oli tullut liian myöhään ja nyt\njuoksusta palavissaan palannut takaisin, tarttui häntä käsivarteen ja\nlykkäsi kapteenin syrjään.\n\n-- Ruori alas, moukka, -- kiljui merihärkä, -- äläkä rohkenekaan ottaa\nminun ruusunnuppustani, muuten paha sinut perii! Minua ei kukaan\npysäytä, saamatta vettä kokan yli!\n\nNäin sanoen tunkeutui hän taas esiin saalistaan kaapatakseen. Eerikki\ntöyttäsi häntä rintaan niin tuimasti, että hän horjahti taapäin; mutta\nsamassa poika tunsi pistävää kipua oikeassa käsivarressaan, niinkuin\nsanotaan sähköisen ankeriaan turruttavan sitä, joka siihen koskee, ja\nheti sen jälkeen riippui käsi hervotonna hänen kupeellaan.\n\n-- Olkoon siinä täksi kerraksi! Palajan kohta taas kosimaan, -- jupisi\nkapteeni Gast.\n\n\n\n\n21. KIHLAUS.\n\n\nSill'aikaa, kun uskolliset vaasalaiset hurrasivat luullulle\nkuninkaalleen, oli valtiopäivämies Larsson vetäytynyt omaan kamariinsa\nja levähti siellä tunnin ajan, sillä hän oli vanha, ja tuo juhlallinen\npuhuminen oli häntä väsyttänyt. Luonto vaati omansa takaisin tältäkin\ntarmokkaalta mieheltä, jota ei mikään näyttänyt voivan lannistaa. Hän\nei mielellään näyttänyt ihmisille yhä enenevää raihnaisuuttaan; ei\nkukaan tiennyt, kuinka väsyneenä ja rauenneena hän lepäsi kovalla\nvuoteellaan. Ainoa, joka tässä ja kaikessa muussa nautti hänen\ntäydellistä luottamustaan -- hänen tyttärensä Ester -- oli tällä\nkertaa, naimistuumasta säikähtyneenä, vasten tavallisuutta jättänyt\nhänet yksin.\n\nTämä teki vanhuksen äreäksi ja katkeraksi. Hän tunsi itsensä\nyksinäiseksi ja hylätyksi -- hän, joka kaiken elinaikansa oli luottanut\nomiin voimiinsa ja ollut aina mies yksin kantamaan niin monta murhetta.\n-- Herra, -- huokasi hän, -- ota pois palvelijasi täältä; hänen\nomaisensa ovat hänet hylänneet. Vanha, kuivettunut honka hän on,\nvanhuuttaan kaatunut tuulettomaan metsään, eikä kelpaa enää\nrakennuspuuksi mihinkään tässä maailmassa. Välinpitämättöminä seisovat\nkasvavat puut ja vahvat rungot hänen ympärillään; hän näkee nurmen\nvihannoivan ja kukkasten puhkeavan laaksossa, mutta sammalta kasvaa\nhänen ytimelleen, ja hän lepää kuivettuneena lakastuneine oksineen,\nrytöpuuna ihmisten tiellä.\n\nSilloin aukeni ovi hiljaa, ja hänen tyttärensä astui sisään. Hän oli\nkalpea ja itkettynyt, mutta vanhus ei sitä huomannut; hän oli itsekäs\nmies, oli kaikkina aikoina ajatellut _omaa_ täydellisyyttään, _omaa_\nlujaa, rehellistä tahtoaan, _omia_ surujaan ja vaivojaan, ja kaikessa\nsiinä jalossa, mitä hän oli ajatellut, kaikessa hyvässä, mitä hän oli\nmaansa, sukunsa ja lastensa eduksi vaikuttanut, kaikessa siinä oli\nhänen sydämensä salainen peili kuitenkin näyttänyt hänelle hänen oman\nkuvansa.\n\n-- Kuinka on laitanne? -- kysyi Ester lempeästi, hän, joka nyt eli\nainoastaan muiden onnen vuoksi.\n\n-- Lopen kulunut -- hyödytön -- unohdettu kuin vanha työhevonen, joka\nei parempaa ansaitse kuin että häntä kurikalla otsaan isketään, ettei\nenää rehuja kuluttaisi ja ottaisi muilta tallisijaa, -- vastasi isä\näreästi.\n\n-- Minä luulin sen tehneen teille hyvää, kun näitte, kuinka\nkaikki teitä kunnioittavat ja ovat kokoontuneet tänne teidän\nsyntymäpäiväksenne, -- sanoi tytär.\n\n-- Minua kunnioittavat? Niin, saadakseen periä jonkin repaleen. Mutta\nsiinä he pettyvät. Täällä ei ole enempää kuin minkä Lauri tarvitsee --\nja sinä, tyttö. Sinä juokset pois vanhan isäsi luota sill'aikaa, kun\nhän sinua ajattelee.\n\n-- Antakaa anteeksi, isäkulta! Minua niin peloitti -- minua niin\nsuretti se, mitä äsken sanoitte.\n\n-- Lauri tarvitsee varoja viljakauppaa varten, -- jatkoi ukko,\nhuolimatta kuunnella Esterin vastausta. -- Ilman rahaa hän ei voi\nliikkua, ja tilinpäätös osoittaa, että me taas olemme saaneet tappiota.\nToivo yksinään purjehtii rahaa taloon; Gast, eikä kukaan muu, munii\nkultaa. Mutta kuta enemmän Toivo ansaitsee, sitä enemmän täältä vuotaa\nulos toisia teitä. Muut kapustat joutuvat haaksirikkoon toinen toisensa\nperästä, tervan hinta alenee, voin hinta laskee, ja me häviämme\ntalonpoikain kanssa tekemissämme kaupoissa. Minä sanon sinulle, Ester,\ntässä ei kelpaa ruveta taloa jakamaan. Kaikki, mitä minulla on, sen\nolen itse ansainnut; minä annan sen kenelle tahdon. Lauri sen tulee\nsaamaan; testamenttini on tuolla rauta-arkussa. Bertel on kirkkoherra,\nhän voi hoitaa itsensä, ja sinä, Ester, saat kunnon myötäjäiset\nsentähden, että olet hoitanut vanhaa isääsi. Muutoin saat sinäkin\najatella tulevaisuuttasi, lapseni, ja sentähden tahdon, että vihdoin\nviimeinkin menet naimisiin. Sinä olet jo vanha tyttö; on jo aika, että\nsaat kelpo miehen.\n\n-- Minä tyydyn isäni tahtoon, -- vastasi Ester nöyrästi. -- Yksi tunti\n-- tai oikeammin muutamat sanat -- olivat muuttaneet hänen mielensä.\nMikä vastikään oli näyttänyt hänestä onnettomuudelta, siitä oli nyt\ntullut hänelle pelastus.\n\n-- Hyvä on, -- sanoi isä, ikäänkuin ei muusta olisi voinut olla\npuhettakaan. -- Kutsu tänne Benjamin; minä tahdon tehdä tilini tämän\nmaailman kanssa, enkä jouda vitkastelemaan.\n\nPenna tuli.\n\nVanhus oikaisi selkänsä eikä hänessä näkynyt enää merkkiäkään vanhuuden\nraihnaisuudesta. -- Poikani, -- sanoi hän arvokkaasti, me olemme\neläneet pitkällisessä vihollisuudessa ja se on ollut synti Jumalan ja\nihmisten edessä. Se on nyt, Jumalan kiitos, loppunut, ja koska minä\nmuuten tiedän sinut kunnolliseksi ja kelpo mieheksi, niin kysyn sinulta\nvielä kerran; tahdotko sanoa minua isäksi ja ottaa tyttäreni Esterin\nvaimoksesi?\n\nPenna oli niitä miehiä, jotka eivät koskaan osaa ajatella kovin\npitkälle omin päinsä. Hän katsoi jäykästi tuohon arvokkaaseen äijään,\nkatsoi sitten kukoistavaan ja kauniiseen naiseen, jota hänelle\ntarjottiin ja vastasi, vähän aikaa aprikoituaan, miehevästi: _tahdon_.\n\n-- Anna hänelle kätesi, lapseni, -- sanoi ukko. -- Niin -- nyt olette\nkihlatut. Minä annan tyttärelleni pitovaatteita, liinavaatteita,\ntäydellisen huonekaluston, kuusi lypsävää lehmää, sata tynnyriä suoloja\nja neljätuhatta talaria myötäjäisiä. Tyydytkö siihen?\n\n-- Tyydyn, -- vastasi Penna. -- Kyllähän hän oli toivonut saavansa\npaljon enemmän, mutta ei rohjennut antaa kieltävää vastausta.\n\n-- Sitäpaitsi, -- jatkoi Larsson, -- on minulla Hampurin pankissa\ntalletettuna kymmenen tuhannen talarin pääoma, josta jälkeläiseni\nsuoraan alenevassa polvessa saavat kantaa korot, jos voivat todistaa\nolevansa suurimmassa puutteessa. Mutta muutoin pitää tämän pääoman\nkasvaa korkoa korolle sata vuotta siitä päivästä lukien, kun rahat\ntalletettiin, jolloin se on käytettävä sillä tavoin kuin\ntestamentissani on määrättynä. Lupaatko, ettet tästä kohdasta etkä\nmuistakaan testamentin säädöksistä nosta mitään riitaa ja rettelöä?\n\n-- Lupaan, -- vastasi Penna.\n\n-- Uskon sanoihisi niinkuin kunnon miehen, -- sanoi vanhus. -- Ole hyvä\nmies vaimoasi kohtaan, Benjamin; hän on kelpo nainen kaikissa\naskareissaan, ja sydän hänellä on kuin kullasta. Ettei olisi mitään\nsalattua välillänne, tulee minun sanoa sinulle, että hän nuoruudessaan\noli joutua erään ylhäisen herran pauloihin.\n\n-- Isä hyvä! -- puuttui Ester puheeseen.\n\n-- Minä sanon, -- jatkoi vanhus, -- että hän on ollut lankeamaisillaan\nja minulle suuren surun tekemäisillään, mutta Jumalan kiitos, hän on\npäässyt siitä kunnialla, ja minä annan hänet sinulle puhtaana ja\ntahratonna. Et koskaan saa sanoa hänelle siitä pahaa sanaa! Hän ei ole\nsittemmin enää nähnyt viettelijäänsä ja hän kiroaa häntä sydämessään.\n\nEster peitti kasvonsa käsiinsä.\n\n-- Nyt tiedät, mitä sinun tulee tietää, -- sanoi Larsson, -- ja nyt on\nkaikki selvillä meidän välillämme. Mene nyt poikani; Jumala siunatkoon\nteitä. Mitä siihen tulee, että olette orpanukset, niin hankin teille\nkuninkaan oman luvan avioliittoonne. Tulevana sunnuntaina teidät\nkuulutetaan Vaasan kirkossa, ja kaksi viikkoa sen jälkeen ovat häänne,\njos elän niin kauan.\n\nPenna, joka tämän selityksen alussa oli seisonut silmät selällään,\nnäytti olevan tyytyväinen ja tahtoi nyt esiintyä rakastettavana\nsulhasena. Hän tiesi kyllä, -- sanoi hän, -- että ukkovaari asettaisi\nkaikki oikein päin. Myös tiesi hän, ettei Ester ollut mikään\nkaupunkilaisvauva, vaikka oli saanutkin vähän enemmän oppia kuin hänen\ntuleva miehensä, ja hän tulisi kyllä viihtymään Perttilän uudessa\ntuvassa. Hänen mielensä tulisi kyllä käymään hyväksi hänen\nkatsellessaan niitä kahtatoista kaunista lehmää, jotka olivat\nniin lihavia, että karva kiilsi, ja nyt niitä tulisi olemaan\nkahdeksantoista, ja maitohuone siellä oli myös ja uudet koreat hyllyt\nja hulikat, ja sitten hän saisi ajaa Pokella, jonka vertaista ei ole\nkoko Suomessa, sillä Poke on unkarilaista rotua, sen kantaisän nimi oli\nollut Bogatir; ja hän saisi ratsastaa milloin haluttaisi, se olisi\nmieleen Pennasta, joka oli ollut husaarina. Tuota ylhäistä herraa\nEsterin ei tarvitsisi pelätä; herra kyllä kavahtaisi vanhaa husaarin\nsapelia, joka ei vielä ollut tuppeensa ruostunut. Sitten Penna\nkertoilisi hänelle kaikki merkilliset, Unkarin aroilla kokemansa\nnuoruudenkikkailut ja kertoisi suuresta Eugen-prinssistä ja... Niinpä\nniin, heidän onnestaan ei tulisi muuta puuttumaan kuin että Penna vielä\nkerran saisi nähdä entisen rakkaan herransa kreivi Bertelsköldin, ja\nkutsua hänet häihinsä. -- Mitä appi siihen sanoo?\n\nLarssonin harmaat kulmat rypistyivät tuimiksi. -- Tyhmää lorua! --\nvastasi hän.\n\nPenna loukkautui mielessään. Niin tyhmää se ei suinkaan ollut, arveli\nhän, koska kreivi oli pelastanut hänet turkkilaisten vankeudesta, ja\nkoska hän oli ollut hyvä herra, jota Penna oli uskollisesti palvellut\nkahdeksan vuotta.\n\n-- Jumalan kiitos, että se herra on toisella puolen meren, muuten\nsaattaisit tehdä suuremman tyhmyyden kuin itse voit käsittääkään, --\nsanoi Larsson.\n\n-- Niin, -- sanoi Penna pelkäämättä, -- jos kreivi sanoo minulle:\nIstvan -- sillä se oli nimeni siihen aikaan -- Istvan, tuossa on meri,\nhyppää siihen, poikaseni! -- niin saa appi olla varma siitä, että\npaikalla hyppään. Ja jos hän sanoo minulle: Istvan, sinä voit antaa\nminulle Perttilän talon ja taas ruveta minun ratsurengikseni ja ruokota\nminun Bogatiriani, sillä sitä ei osaa kukaan muu tehdä niinkuin sinä,\nja se ymmärtää, kun sinä vihellät ja tulee tulista laukkaa luoksesi,\nvaikka olisi sinusta penikulman päässä, niinkuin kerran tapahtui\nVähäkyrön metsässä -- niin, appi, silloin vastaan minä: ottakaa kaikki\nja minut päällisiksi! Semmoista herraa ja semmoista hevosta en saa enää\nikinäni!\n\n-- Mutta jos hän sanoo sinulle: Istvan, anna minulle vaimosi! -- jatkoi\nvanhus, terävästi katsoen häneen.\n\nPenna käsitti tämän hienoksi leikkipuheeksi, vilkutti viekkaasti\nsilmiään ja sanoi: -- Ei minun herrani pahimpia ollut. Mutta jos hän\nsattuisi sanomaan siihen suuntaan, tietääkö appi, mitä siihen\nvastaisin?\n\n-- Sinä vastaisit: tietäkää huutia!\n\n-- Ei, minä lataisin vanhan ratsupistoolini kahdella pienellä luodilla,\npistäisin sen herrani käteen ja sanoisin hänelle: tässä on minun\nvaimoni -- ottakaa hänet, mutta ensin ampukaa minua otsaan; silloin on\nkaikki niinkuin olla pitääkin.\n\n-- Se on koiran uskollisuutta eikä vapaan miehen! -- ärjäisi vihastunut\nvanhus. -- Ja mokomalle orjalleko minä annan tyttäreni! Mutta ...\nolkoon niin. On vielä yksi, jolla myös on sananvaltaa siinä asiassa, ja\nse on sinun vaimosi, Benjamin! Tiedätkö, mitä hän vastaisi? Hän astuisi\nteidän molempain väliinne ja antaisi luotisi sattua omaan rintaansa.\nOlenko sinut ymmärtänyt, tyttäreni?\n\nEster nyökäytti surullisesti päätänsä.\n\n-- Niinpä saat olla huoleti, -- vastasi Larsson. -- Semmoista ei toki\nJumalan avulla tulle koskaan tapahtumaan. Menkää, lapseni, ja rukoilkaa\nKorkeinta joka päivä, ettei hän johdattaisi teitä kiusaukseen.\n\nKihlatut menivät. -- Sukuni ei ole pilautuva, -- mutisi Larsson\nitsekseen.\n\nKohta sen jälkeen astui kapteeni Neptunus Gast sisään.\n\nHän oli koreaksi puettu ja kukoistava, jommoisena vast'ikään näimme\nhänet harjoituspaikalla, ja kopeaa itseensä tyytyväisyyttä osoitti\nhänen kömpelö käytöksensä.\n\n-- Vaari Larsson ... aloitti hän jonkinlaisella juhlallisuudella.\n\n-- Mitä nyt? -- sanoi vanhus tylysti. -- Onko Toivo valmis\npurjehtimaan, tahtooko Gast muonaa? Menkää Lauri-poikani luo, hän\nhoitaa asioita. Mutta älkää vast'edes syöttäkö laivaväelle ummehtuneita\nryynejä, eltaantunutta voita ja homehtunutta leipää. Gastin pitäisi\nitsensä parhaiten tietää, että merellä tarvitaan kelvollista ravintoa.\n\n-- Herra valtiopäivämies! -- aloitti kapteeni uudestaan.\n\n-- Mitä nyt? -- ärjäisi taas vanha porvariskuningas. Milloin minusta on\nherra tullut, minusta? -- Kunniallista Porvaria sanottiin silloin vielä\ntavallisesti _vaariksi_ ja hänen vaimoaan _muoriksi_.\n\n-- Ei olekaan nyt Toivosta puhe -- tai oikeammin sanoen _minun_ Toivoni\non nyt valmis purjehtimaan! -- jatkoi kapteeni, kooten kaiken\nrohkeutensa. -- Vaari on kenties huomannut, että minä kotvan aikaa olen\nluovaillut erään ihmisen vanavedessä. Ja nyt minä tulen kosimaan\nkunnioitettavaa ja siveätä neitsyt Esteriä ja anomaan häntä\naviovaimokseni, siihen on minulla varoja.\n\n-- Vai niin -- sanoi Larsson kuivasti. -- No, siispä saatan vastata\nteille yhtä lyhyesti, että saatte ajaa mokomat houreet mielestänne\nvanhoilla päivillänne. Ei kelpaa, että paikattu pikiröijy rupee\ntyttöjen narriksi.\n\n-- Minä sanon, että siihen minulla on varoja, -- jatkoi kapteeni\npelästymättä. -- Ja koska tiedän vaari Larssonin pitävän äyristä\nkiinni, niin saatte merkitä lastikirjaan, että minussa on miestä\nostamaan Toivo ja kaikki teidän laivanne lasteineen päivineen, ja jos\nette usko minua, niin näytän teille velkakirjani ja nassakkani\nhollantilaisine kultalintuineen, ne kilahtavat hiukan paremmin kuin\nteidän rahamerkkinne, vaari Larsson. Sentähden huudan: priki, ohoi!\n\n-- Kiljukaa merellä, mutta pitäkää suunne kiinni täällä sisällä. Ei\nkannata vanhoja variksia ruudilla ampua. Tyttäreni on toisen morsian\ntästä päivästä alkaen, ja hänen miehekseen tulee Benjamin Perttilä.\n\n-- Väkipyörät ja plokit! Ajakaa se koira ovesta ulos, ennenkuin\nkadutte, vaariseni! Minä olen pestannut tytön ja minä otan hänet\nmukaani! -- karjui kapteeni.\n\n-- Mies! Tiedätkö, ketä puhuttelet?\n\n-- Tiedän kyllä, tiedän, että puhuttelen miestä, joka saa kiittää minua\nkaikesta, mitä hänellä nyt on ja joka ilman minua on vajaassa vuodessa\nlaivarottaa köyhempi. Kirjoittakaa lastikirjaan, vaari Larsson, että\nkaikki teidän onnenne riippuu minusta. Ilman minua menevät kaikki\nasianne hiiteen. Mutta minun kädessäni on onni, ja minä voin tehdä\nteidät vielä seitsemän kertaa rikkaammaksi kuin olette.\n\nKaikessa tässä oli jotakin totta, joka pani vanhuksen miettimään ja\nsaattoi hänen tuleen syttyneen vihansa hiiltymään. Hän ei peräytynyt,\nmutta ei tahtonut myöskään teurastaa kukkoa, joka muni hänelle\nkultamunia. Hän jatkoi sentähden, antamatta hävyttömän palvelijan\nhuomata voittoansa.\n\n-- Onni ja onnettomuus ovat Herran kädessä. Ja minä neuvon Gastia\npitämään suurta suutaan pienempänä. Minua te ette voi peloittaa\nkerskauksillanne; mutta te voitte saada viskaalin niskoillenne, sillä\nyksinkertainen kansa sanoo teidän lupautuneen paholaiselle, ja laissa\non kirjoitettu, että noituus rangaistaan kuolemalla. Teidän oma\nlaivaväkenne on valmis tekemään kanteen teitä vastaan siitä, että yksi\nmies on aina hukkunut joka matkallanne, ja nyt viimeksi Aabraham\nLångvik, jota he sanoivat Långpytsiksi. Väistäkää vihuria, mies,\nennenkuin otatte vettä sisään tuulen alta.\n\n-- Minäkö huolisin siitä, mitä ihmiset sanovat! Minäkö huolisin siitä,\nmitä laki tuomitsee! Minä purjehdin kaikissa tuulissa. Minä purjehdin\nmatalikkojen ja luotojen yli, joihin kaikki muut laivat ovat särkyneet.\nMinä kuljen kuivin jaloin meren yli. Minä ojennan käteni tyhjään ilmaan\nja vedän sen takaisin kultaa täynnä! Minuun ei tohdi kukaan koskea; jos\njoku koskee minuun, niin hän on hukassa; jos hän puhuu pahaa minusta,\nniin hänen loppunsa on tullut. Vanha Petterson tarttui minua rintaan ja\nsuistui laivasta Itämereen. Kajuutanvahti matki minua, ja seuraavana\npäivänä söi hän rotanmyrkkyä. Långpyts sepitti minusta valheellisia\njuttuja ja sai kanuunan palasen otsaansa. Kaikki onnistuu minulle;\nkahden vuoden kuluttua ostan Vaasan ja siirrän sen Palosaareen. Minä\nvoisin anastaa teidän talonne ja kaikki mitä teillä on, mutta mastot ja\nmärssyt! käy säälikseni niin kunnon miestä kuin te olette ollut, ja\nsentähden pyydän vain tytärtänne ja teen teistä kaikkien porvarien\nkeisarin, sen sijaan, että tähän asti olette ollut vain paljas\nkuningas.\n\nHän vaikeni ja koetti tarkastaa sitä vaikutusta, minkä luuli tehneensä.\nMutta vanhasta porvariskuninkaasta oli mahdoton saada selkoa. Ei\nliikahtanut ainoakaan piirre hänen kasvoissaan, vaikka kyllä jokainen,\njoka tunsi hänet tarkemmin, olisi voinut sanoa, että hän aikoi\nviekkaudella voittaa tuon vaarallisen miehen.\n\n\n\n\n22. KAPTEENI GASTIN KERTOMUS.\n\n\n-- Tahdon kysyä teiltä jotakin, -- sanoi Larsson kapteeni Gastille. --\nMilloin te aiotte heretä kerskailemasta?\n\n-- Minä en koskaan kerskaile! -- huudahti kapteeni. -- Toivon menestys\nosoittaa parhaiten, kerskailenko?\n\n-- Teillä on aina ollut tuulta purjeissa ja onni matkoillanne. Mutta\nhuomenna voitte saada vastatuulen ja jonakin kauniina päivänä te voitte\nmenettää sekä laivan että miehistön.\n\n-- _Minä_ en koskaan saa vastatuulta, _minä_ en voi koskaan joutua\nhaaksirikkoon, -- vastasi kapteeni Gast hyvin varmasti.\n\nLarsson naurahti ylenkatseellisesti.\n\n-- Sanalla sanoen, minä luulen, että tuo kaikki tyynni on valhetta.\n\n-- Valhettako?\n\n-- Niin, te itse uskotte omia tyhmyyksiänne ja tahdotte sitten syöttää\nniitä minullekin.\n\n-- Voisin kyllä sanoa valtiopäivämiehelle jotakin. Voisin näyttää\ntoteen...\n\n-- Te ette voi mitään näyttää toteen.\n\n-- Voinpa.\n\n-- Ette voi, sanon minä. Te olette narri ja kerskailija, ja semmoista\nen tahdo vävykseni.\n\n-- Saanko tyttärenne, jos voin näyttää toteen, että minulla on onni\nvallassani? -- kysyi kapteeni vähän aikaa epäröityään.\n\n-- Se olisi onnea onnen päälle. Mutta jos te kaikissa onnistutte, niin\nkai onnistutte kosinnassannekin. Minkä näköinen on se kapine, jota te\nsanotte onnenne todisteeksi?\n\n-- Siitäpä onkin kysymys, tahdonko näyttää sen.\n\n-- Pitäkää lorukalunne, minä en huoli siitä ja pysyn mielipiteessäni,\nettä te olette suuri lörpöttelijä.\n\n-- Minä lörpöttelijä!\n\n-- Juuri te.\n\nKapteeni Gast taisteli silminnähtävästi itsensä kanssa, pisti useita\nkertoja kätensä poveen, mutta veti sen aina heti takaisin niinkuin\nolisi sormensa polttanut. Viimein hän sanoi:\n\n-- Lupaatteko, ettette kenellekään ihmiselle puhu siitä, niin sanon,\nkuinka asianlaita on.\n\nJuuri tähän tahtoi Larsson tulla. Mutta hän vastasi\nvälinpitämättömästi: -- Voinhan tuon luvata. Ei se kuitenkaan\nole muuta kuin lirun larua.\n\n-- Se nyt on niin -- kertoi kapteeni vastahakoisesti -- että minä olin\nhiukan hunningolla, niinkuin valtiopäivämies tietää...\n\n-- Sen tietää Jumala ja koko maailma -- vastasi Larsson.\n\n-- Silloin sattui niin, -- jatkoi Gast, -- että tuuli kantoi minut\nTukholmassa juomaretkille erään rappiolle joutuneen rentun kanssa\nnimeltä Kalle Sager, ja minä join viikon tai pari, kunnes laiva lakkasi\nodottamasta. Sen luovin perästä olin juuri kuin loppuni viimeisellä\nnikamalla. Olin ryypännyt kaiken taklaasini: lakin, röijyn, liivit,\nsaappaat, sukat, ja viimein myin paitani pahanpäiväiseen ryyppyyn;\nenempää ei tahtonut kukaan siitä antaa. Repaleiset pikipöksyni oli\nminulla vielä jäljellä siitä syystä, ettei kukaan huolinut niitä\nlahjaksikaan. Mutta silloin oli syksy, ja alkoi olla hiukan koleata\nnukkua porttikäytävissä. Kolmeen päivään en ollut syönyt muuta kuin\nmuutamia pois nakatuita sillinpyrstöjä, jotka poimin maasta Kornhamnin\ntorilta. En kestänyt sitä tyrskyä, vaan sairastuin. Hyvästi, vanha\npikinahkuri, sanoin minä itselleni; onnea matkalle, taitaa olla\nparasta, että nostat ankkurisi ja lähdet näiltä vesiltä. Mutta, kas,\nsilloin näin unta.\n\n-- Päissäsi, tietysti.\n\n-- Minusta oli niinkuin joku ylhäinen herra olisi tullut luokseni ja\nsanonut minulle: Tahdotko elää ja viettää hyviä päiviä tässä\nmaailmassa? -- Sama se minulle, vastasin minä, olen saanut selkääni\ntarpeeksi elämäni päivinä, nyt aion nostaa purjeeni. -- Mutta jos\nlupaan tehdä sinut rikkaaksi ja komeaksi? kysyi hän. -- Sepä olisi\nhiiden outoa sille, joka imeskelee sillinruotoja, arvelin minä. --\nHyvä, sanoi hän, mene yöllä kello kolmen aikana Mestari Samulin\nkujalle, niin saat nähdä. -- Samassa meni hän tiehensä, niin että\nratisi vanhassa vajassa, jossa viluissani makasin, lähellä Skansenin\ntullia, jossa hirttopaikka on. Heräsin ja tunsin tulikiven hajua\nkajuutassani. Vai niin, ajattelin minä, jos olet niitä miehiäsi, niin\nen otakaan pestiä sinulta; ennen menen pohjaan painolastineni.\n\n-- Mutta Gast otti kuitenkin pestin.\n\n-- Makasin, niinkuin jo sanoin, ja palelin kuin märkä koira, hampaat\nkalisivat suussani, ja minä jyrsin kuorta haloista; siinä oli\nillalliseni. Sitten kuulin Jaakopin kirkontornin kellon lyövän\nkaksitoista, lyövän yksi, lyövän kaksi, ja kun se oli puolivälissä\nkolme, silloin alkoi kaikkia ankkurikettinkejä repiä ja riuhtoa niin,\netten enää kauemmin voinut pysyä paikoillani. Laskin sumussa ja\npimeässä satamasta ulos, ja ennenkuin aavistinkaan, olin minä Mestari\nSamulin kujalla. Kello löi kolme.\n\n-- Ja sitten kolkutitte kapakan oveen?\n\n-- Siellä oli siihen aikaan jonkinlainen siistinpuoleinen kapakka,\njossa suurten herrain palvelijain oli tapana pelata pois herrainsa\nrahoja. Sieltä näkyi valoa ikkunaluukun raosta ja tuntui häränpaistin\nhajua, mutta minä seisoin ulkopuolella ja ajattelin: istuapa nyt tuolla\nsisällä lautasellinen sianlihaa toisella ja maljallinen lämmintä totia\ntoisella puolella! Juuri siinä seisoessani ja koettaessani ahmia\nvatsani täyteen tuota paistinhajua, kuului sisältä kauhea jytäkkä, ja\nminä ymmärsin, että siellä tapeltiin. Eikä kestänytkään kauan,\nennenkuin sieltä syöksyi ulos miehiä kiljuen ja kiroillen. Minä kömmin\nlikimmäiseen porttisuojaan, mutta en ollut siellä seisonut kahtakaan\nminuuttia, ennenkuin eräs mies tuli hyökäten perässäni, ja kun hän tuli\nkolmen askelen päähän minusta, tuupertui hän maahan kuin siipeen\nammuttu kalalokki. -- Auttakaa minua, huohotti hän, ja samassa\njuoksivat muut veijarit ohi, huomaamatta häntä pimeässä. Siihen aikaan\nminä olin hiukan helläsydäminen ja minä vastasin heti kohta: olkoon\nmenneeksi; ja sitten minä yritin kuoria takkini hihoja tapellakseni,\nmutta niitä ei tarvittukaan kääntää, sillä minä olin juonut takkini. --\nJo tuli loppu minusta, ähkyi mies, minun seisoessani ja ammentaessani\nsadevettä hänen verta vuotavaan päähänsä. -- Vähätpä tuosta, sanoin\nminä ja koetin kantaa häntä erääseen kapakkaan, jonka tunsin. Mutta\nmatkalla vuoti hänestä yhä enemmän verta, ja viimein hän pyysi minua\nhinaamaan itsensä Skeppsbron kivilaiturille. Minä kuolen, uikutti hän,\nja se on sinun syysi, sinä kirouksen kapine.\n\n-- Vai niin, -- virkkoi Larsson välinpitämättömästi.\n\nKapteeni huokasi syvään ja jatkoi:\n\n-- Kuullessani miehen vaikeroivan, tulin ajatelleeksi vajassa\nSkanssenin tullin luona tapahtunutta näkyäni ja kysyin, mitä hän\ntarkoitti. -- Isännälläni oli eräs onnenkapine, -- puuskutti tuo\nonneton, -- jonka hän pudotti eräänä päivänä kamarinsa lattialle.\nSeuraavana päivänä minä löysin sen lattian raosta; en antanut sitä\nkuitenkaan takaisin, vaan pidin sen päästäkseni yhtä rikkaaksi kuin\nisäntäni oli. Ja rikas minusta on tullut ja kaikki minulle onnistuu;\nmutta sitten tein sen, jota ei saa tehdä, jos tahtoo säilyttää\nonnenkalun, ja niin karkasivat pelitoverini tänä yönä kimppuuni,\nvoitettuani heiltä kaikki, mitä heillä oli. He ovat lyöneet pullonsa\nrikki minun päähäni, ja nyt on loppuni tullut. Mutta ei ikinä ole enää\ntuo pahus syntisiä ihmisiä kiusaava, -- sanoi hän, ja samassa aikoi hän\nnakata jotakin virtaan, mutta hänen kätensä oli niin heikko, että kalu\nputosi alimmalle portaalle, niin että kivet helähtivät. Panin mieleeni\npaikan, mihin onnenkalu putosi ja luovailin sen jäljessä, kunnes sen\nlöysin. Mutta kun koetin herättää miestä kysyäkseni häneltä, mitä ei\nsaanut tehdä, ettei onneaan menettäisi, niin hän oli jo mennyt kaiken\nmaailman tietä. Nähtyäni, ettei hän enää liikkunut, tuntui minusta kuin\nolisi laine Pohjanmeren vettä selkääni huuhtaissut ja minä nostin\nkaikki purjeeni painuakseni pakoon palovartijoita, jotka tulivat\nItäisellä Pitkäkadulla. Ja silloin löi kello neljä aamulla.\n\nNäin puhuttuaan pyyhkäisi kapteeni hikeä otsaltaan, ollen melkein kuin\npahantekijän näköinen, joka vasten tahtoaan on pakotettu tunnustamaan\nrikoksensa. Vanhan Larssonin kylmät, viekkaat, läpitunkevat silmät\nkammottivat häntä. Hän jo nähtävästi katui, että oli paljastanut\nitsensä. Mutta kun se nyt kerran oli tehty, jatkoi hän puolustelevasti:\n\n-- Katketkoot kaikki taljat ja touvit, jos olen tehnyt muuta kuin mitä\nkuka kunniallinen mies hyvänsä olisi minun sijassani tehnyt. Olen\nkorjannut talteen kalun, joka oli jaloissani, enkä sen vuoksi suinkaan\nole ottanut pestiä mustalta kapteenilta. Voinko minä sille mitään, että\nsiitä alkaen asiani ovat hyvin menestyneet? Samana aamuna minä kohtasin\nSkeppsbron sillalla erään vanhan kojutoverin, joka otti minut\nlaivaansa, antoi minulle vaatteita ja antoi minun syödä vatsani\ntäyteen, mitä ei ollut tapahtunut kahteen viikkoon. Kun herkesin\njuomasta, oli minulla myötäinen tuuli kaikissa purjeissani. Nyt tietää\nvaltiopäivämies, kuinka asianlaita on, ja nyt voitte hyvällä\nomallatunnolla antaa minulle tytön.\n\n-- Annetaan sen asian olla vielä toistaiseksi, -- vastasi Larsson. --\nTe olette kertonut minulle tapauksen, mutta kuka takaa, että siinä on\nainoakaan sana totta? Antakaapa tänne se, jota sanotte onnenkaluksenne,\nettä kerrankin saisin minäkin nähdä, miltä semmoinen näyttää.\n\nKapteeni nauroi. -- Ei, taattoseni, -- sanoi hän, -- teidän kettunne ei\npure minun hanheani. Ei, ei vanhaa laivarottaa niinkään vain petetä.\n\n-- Mutta ettehän tahtone, että minun pitää näin vain umpipäähän uskoa\nsananne tosiksi. Kuka oli se mies, joka lyötiin kuoliaaksi\npelihuoneessa, ja kuka oli hänen isäntänsä?\n\n-- Sitä en tiedä, eikä se kuulu minuun; yö oli pimeä, minun oli\nmahdoton tuntea ventovierasta miestä.\n\n-- Mutta te saitte kumminkin kuulla sen seuraavana päivänä. Tukholmassa\npuhutaan monesta vähäpätöisemmästäkin asiasta, saati sitten, kun mies\nlöydetään murhattuna laivarannasta.\n\n-- Vantit ja partuunat! sanon minä. Minä en ole mitään kuullut.\n\n-- Eihän Gast itse liene lyönyt miestä kuoliaaksi?\n\n-- Kuulkaapa, valtiopäivämies...\n\n-- Hiljaa, minä en sano mitään, minä vain kysyn kaikessa ystävyydessä.\nEtte siis tiedä ensinkään mitään muuta miehestä tai hänen isännästään?\n\n-- En mitään, johan olen sen sanonut.\n\n-- Vannokaa se!\n\n-- Niin totta kuin Jumala minua auttakoon hengen ja ruumiin puolesta,\nen minä tiedä siitä asiasta mitään sen enempää kuin minkä jo olen\nsanonut.\n\nLarsson naurahti tavalla, joka toisesta ei ollut mieleen. -- No, --\nsanoi vanhus, -- koska Gast on kertonut minulle sadun, niin minä kerron\nteille vuorostani toisen. Oli kerran jossakin Saksanmaalla noita, joka\nrupesi muuttamaan nauriinvarsia prinsseiksi ja ritareiksi. Nämä\nylhäiset herrat ylvästelivät jonkin aikaa kaikessa komeudessaan, mutta\nkun kaikki varret alkoivat syksyllä lakastua, kiristyivät nuo ylhäiset\nherratkin, jotka eivät muuta olleet kuin nauriinvarsia, ja laihtuivat,\nkunnes heistä ei ollut jäljellä muuta kuin nuo kauniit vaatteet. Näin\non teidänkin laitanne, Gastiseni. Paholainen otti teidät ylös teidän\nmaatessanne kuin riepu katuojassa, ja puki teidät ihmiseksi, mutta kun\naika on tullut, ottaa tuo antaja omansa takaisin, ja ihmisestä tulee\njälleen ihan sama repale eli nauriinvarsi kuin mikä hän oikeastaan on.\nGast sanoo tarvitsevansa vain ojentaa tyhjän kätensä ilmaan, vetääkseen\nsen kultaa täynnä takaisin. Katsokoon hän tarkoin eteensä: se kulta ei\nole muuta kuin lakastuneita lehtiä.\n\nKapteeni näytti alakuloiselta, kaivoi povitaskustaan nahkakukkaron ja\npudisti sen sisällön pöydälle. Sieltä ei tullut lakastuneita lehtiä,\nsieltä tuli kirkkaita Hollannin tukaatteja, ja hän huusi riemuiten: --\nMiksi näitä sanotte?\n\n-- Minä sanon niitä syntirahoiksi, -- vastasi Larsson kylmästi. --\nVielä on nauriinvarsi vihreä, mutta se on madonsyömä juureltaan. Minä\ntahdon auttaa muistianne, sillä minä olin siihen aikaan Tukholmassa.\nTuota murhattua miestä ei oltu ainoastaan päähän lyöty, vaan sen\nlisäksi vielä kuristettukin. Huomatkaa, mitä sanon: kuristettu.\n\nKapteeni kalpeni. -- Sitä en ole koskaan kuullut, -- änkytti hän.\n\n-- Murhattu mies, -- jatkoi Larsson, -- oli ranskalainen, nimeltä\nBaptiste, ja hän oli ollut kamaripalvelijana presidentti, kreivi\nBertelsköldillä, joka edellisenä vuonna ensin tuli sokeaksi ja sitten\nhulluksi, kun kadotti tuon onnenkalun.\n\n-- Niinkö? -- kysyi kapteeni sammaltaen.\n\n-- Niin se oli, -- jatkoi vanhus taipumattomasti. -- Ja onnenkalu, jota\nGast nyt kantaa kaulassaan, on pieni kuparisormus, joka on kulkenut\nperintönä Bertelsköldin kreiveillä. Siitä kuulutettiin kirkoissa, että\nlöytäjä saisi 500 talaria löytöpalkkaa, mutta ei ketään ilmaantunut.\nTahdotteko tietää vielä jotakin?\n\n-- En, sanoi kapteeni ja aikoi poistua.\n\n-- Kuulkaa kumminkin vielä yksi asia, jonka voitte panna mieleenne.\nTiedättekö, mikä se on, jota ei saa tehdä, jos tahtoo säilyttää\nonnensa? On eräs vanha taikauskoinen tarina, joka kertoo, että sormus\ntuo onnea muassaan jokaiselle, joka sitä kantaa, mutta ainoastaan niin\nkauan, kun hän ei vanno väärää valaa.\n\nKapteeni Gast valahti valkeaksi kuin palttina\n\n-- _Ja nyt te olette vannonut väärän valan!_ huusi Larsson yht'äkkiä\njylisevällä äänellä.\n\nKauhistunut mies lankesi polvilleen ja alkoi nyyhkyttää.\n\n-- Ei siinä kyllin, että olette väärän valan vannonut, te olette myös\nkuristanut ranskalaisen, joka makasi haavoitettuna Skeppsbron\nlaiturilla.\n\n-- Armoa! armoa! -- änkytti kapteeni mitä suurimman kauhun valtaamana.\n\n-- Antakaa tänne se pahus, että saan nakata sen sinne, missä ei päivä\npaista eikä kuu kumota. Se on ainoa keino, mikä nyt enää voi teitä\nauttaa, -- huusi Larsson ankarasti.\n\nKapteeni kaivoi vapisevin käsin esille tuon pienen kuparisormuksen,\njota hän kantoi nauhassa kaulassaan.\n\n-- Hyvä, -- sanoi Larsson. -- Nyt saatte mennä.\n\n\n\n\n23. KOHTAUS PUUTARHASSA.\n\n\nLarssonin ison pihan takana, joka melkein aina oli täynnä talonpoikia,\nhevosia ja kuormia, oli vähäinen puutarha, niin kaunis ja hyvästi\nhoidettu, että se oli ainaisena ilon aiheena kaikille kukkia\nrakastaville. Tämä puutarha oli kokonaan Ester Larssonin laittama, ja\njuuri täällä oli hänen tapansa levähtää talouden ja äreän isänsä hoidon\naiheuttamain huolien lomassa. Jokainen lava oli niin tasainen, jokainen\npolku niin hyvin puhdistettu, että oli riemu niitä katsella. Kolme osaa\neli sarkaa oli omistettu hyödyllisiä kasveja niinkuin sipulia, dilliä,\npersiljaa, meiramia, porkkanoita, punajuuria, retiisejä ja monenlaisia\nhernepenkkejä varten; neljäs oli yksinomaan niin harvinaisten ja\nkauniiden kukkien hallussa, ettei kenelläkään muulla kuin rikkaalla\nLarssonilla ollut varaa tuotattaa sellaisia Tukholman puutarhureilta.\nSarkain välissä oli sievästi sannoitetut polut; näiden reunoilla oli\nruusupensaita, sireenejä ja houkuttelevia karviaismarjapensaita. Puille\nei ollut paljon tilaa, mutta ne, mitä siellä oli, olivat sitä\nkauniimmat. Täällä näki muutamia Pohjanmaalla harvinaisia vaahteroita,\nlehmuksia ja jalavia parin puolikasvuisen kuusen rinnalla, jotka olivat\nEsterin erinomaisia lemmikkejä. Olipa vielä pari omena- ja\nkirsikkapuutakin, jotka ahnaasti koettivat ahmia lyhyen kesän lämpöä ja\nkukkivat joka kevät, mutta tekivät vain lämpiminä kesinä pieniä,\njokseenkin happamia, mutta yhtäkaikki suuresti ihailtuja hedelmiä.\n\nPuutarhan perällä oli uhkea humalatarha ja siinä vähäinen huvihuone --\neli leikkitupa, joksi sitä tavallisesti sanottiin -- niin pieni ja\nsiro, että sitä paremmin olisi sopinut nimittää sieväksi nukkekaapiksi.\nTäällä oli kesällä Esterin harppu, ja täällä oli vanhan isänkin tapana\nistua jokin hetkinen kuuntelemassa kaunista soittoa, joka aina oli\nhänen sydämensä sulattanut. Mutta Larsson ei tiennyt, minkätähden\nDaavidin harppu oli käynyt hänen tyttärelleen yhä rakkaammaksi:\nsentähden, että niin monet nuoruuden muistot yhä vielä asuivat sen\nkielissä ja herättivät aikoja sitten karkoitettuja ajatuksia aina\nuuteen eloon. Hänelle oli harpunsoittoa opettanut eräs, jota hän ei\nvoinut unohtaa, ja kun itätuuli humahteli nuorten kuusten oksissa --\nkun ilmanhenki huvimajan ikkunan läpi lehahtaen hiljaa kosketti harpun\nkieliä -- silloin ajatteli Ester usein: -- se on hänen näkymätön\nkätensä, joka kieliä koskettelee -- se on minun ystävä-vainajani henki!\nSillä hän, joka oli minun, on kuollut, ja se, jolla vielä on sama nimi\nja samat kasvonpiirteet kaukana sinisen meren takana, hän on toinen,\nhän on vieras, jota on tunne!\n\nNyt oli Ester taas pujahtanut tähän viheriään puutarhaansa ja tähän\nsomaan huvimajaansa, paetakseen isänsä hänelle tyrkyttämää miestä. Hän\ntarvitsi yksinäisyyttä, hän halusi kyyneleitä. Ah, nuo yksinäiset\nkyynelet ovat kuin iltakaste, joka huuhtoo päivän pölyn kasveilta ja\npesee puhtaaksi niiden vihreyden.\n\nHeinäkuun aurinko paahtoi lämpimästi. Yöllä oli satanut, ja huurua\nnousi kosteilta käytäviltä. Kaikki kasvit joivat valoa ja imivät\nlämpöä.\n\nSuuret surut olivat opettaneet Ester Larssonin taivuttamaan jäykän\nsydämensä nöyryyteen kaikkien sydänten tutkijan edessä. Mutta tänään\nhänen mielensä oli niin raskas, hänen ajatuksensa niin sekavat. Hän ei\nvoinut rukoilla, ei tyytyä, ei unohtaa. Koko hänen sielunsa oli\nkapinassa. Kuolleet olivat nousseet ylös; menneisyys oli noussut\nhaudastaan. Hän oli kärsinyt, hän oli taistellut, temmatakseen tuon\nmiehen muiston juurineen sydämensä yrttitarhasta -- ja juuri silloin,\nkun hän luuli siinä onnistuneensa, seisoi tämä mies taas hänen\nedessään, kutsui häntä taas omakseen -- ja poissa oli Esterin rauha.\nTaas tunsi Ester hänen läsnäolonsa kuusten huminassa ja harpunkielillä;\nmutta tämä ei ollut enää vainajan läsnäoloa, se oli elävän miehen, ja\ntuntui kuin ukkosena ilmassa hänen ympärillään.\n\nHän olisi mielellään antanut kaikki, mitä hänellä oli, saadakseen\nrauhassa itkeä, mutta hän ei voinut itkeä. Mustat pilvet eivät\nantaneetkaan siunattua sadetta. Hän tarttui harpun kieliin, hän veisasi\nsaman Daavidin psalmin, joka aina oli asettanut hänen sielunsa\nlevottomat laineet, mutta ne kuohuivat yhä yli äyräittensä, ja kielien\nääni oli nyt katkera ja kova eikä vieno kuin ennen.\n\n-- Herra, -- huokasi hän, -- _koska minä tahdoin vaieta, nääntyi minun\nsieluni_.\n\n-- Ja minkätähden sinä vaikenit? -- sanoi samassa tuttu ääni hänen\nvieressään, ja huvimajan ovella seisoi roteva, pitkään matkaviittaan\npuettu mies.\n\n-- Minkätähden sinä vaikenit? -- toisti Bertelsköld, Esterin\ntuijottaessa häneen posket kalman kalpeina. -- Johan sen tiedät: Tästä\nhetkestä alkaen olet sinä minun maailman edessä, niinkuin Jumalankin\nedessä, eikä ole kukaan meitä erottava.\n\n-- Kuinka tulitte tänne? -- sanoi Ester, vielä vapisten, sillä\nnärkästys rohkaisi hänen mieltään. Hän oli kumminkin nainen, sen miehen\npettämä, jolle hän muinoin oli sanansa ja sydämensä antanut, ja nyt\najatteli tämä mies hänestä niin alhaisesti, että hän ottaisi häneltä\npetetyn onnensa lahjaksi.\n\n-- Minä tulin puhuttelemaan isääsi ja sinua, -- vastasi kreivi. --\nAstuessani takakatua puutarhan sivu kuulin tuon harpun äänen ja tuon\nvirren, joka ei koskaan ole mennyt muististani.\n\n-- Isäni asuu tuolla kadunpuoleisessa rakennuksessa ja on tavattavissa\nsiellä, jos kreivi tarvitsee vekseliä, -- sanoi Ester, tarkoittaen\nBertelsköldin ensimmäistä, hänen lapsuutensa aikana tapahtunutta\ntalossa käyntiä, ja nousi lähteäkseen.\n\nMutta Bertelsköld veti oven kiinni -- Ei, -- sanoi hän -- minä en ole\nmatkustanut maita ja meriä kadottaakseni sinut taas samassa, kun sinut\ntapasin. Ester -- minä tiedän tuottaneeni sinulle paljon murhetta, olen\ntehnyt väärin, ja sinulla on oikeus puhutella minua kuin muukalaista\nisäsi talossa. Mutta sinun täytyy kuunnella minua, ja kuultuasi tulet\nymmärtämään, etten olekaan niin syyllinen kuin ehkä voit luulla. Voi,\nmonet vuodet on meidän välillämme vallinnut yö ja pimeys ja meren sumu,\nmutta usko minua, kaikki on taas selviävä ja parhaaksi kääntyvä. Et voi\nkieltäytyä minua kuulemasta.\n\nEsterin ylpeä veri kuohahti niinkuin hänen nuoruutensa päivinä. Hänen\nkalpeat kasvonsa tummenivat yht'äkkiä, ja hän sanoi: -- En tiedä, mitä\nhyötyä olisi selityksistä meidän välillämme. Jos herra kreivi on\nunohtanut olevansa nainut mies, niin en ainakaan minä ole unohtanut\nolevani kihlattu nainen.\n\n-- Eikö mitään muuta! -- huudahti kreivi kevyesti -- liian kevyesti.\n\n-- Keneksi te luulette minua? Ja keneksi on minun teitä luuleminen,\nherra kreivi? -- kysyi Ester äänellä, jossa viha ja tuska taistelivat\nkeskenään.\n\n-- Ymmärrä minut oikein! -- sanoi Bertelsköld. -- Minä pelkäsin sinun\njo solmineen lujempia siteitä. Tuo ei voi estää onneamme.\n\n-- Minä pyydän teitä, kreivi, antakaa minun mennä, ennenkuin minun\ntäytyy ylenkatsoa miestä, jota minä kerran...\n\nHän ei jatkanut; se kävi hänelle ylivoimaiseksi.\n\n-- Mutta onko mahdollista, Ester, ettet tiedä mitään myöhemmistä\nelämänvaiheistani. Eikö kukaan ole sanonut sinulle, että minä olen\nvapaa, että kohta on kolme vuotta kulunut siitä, kun kuolema vei\nminulta ensimmäisen puolisoni? Vai kuinka on minun ymmärrettävä nuo\nkovat sanasi, joilla tervehdit häntä, joka ei koskaan ole lakannut\nsinua rakastamasta, ei silloinkaan, kun tämä rakkaus oli ristiriidassa\nuusien velvollisuuksien kanssa?\n\n-- En ole tiennyt, että kreivittärenne on kuollut -- ei saa loukata\nkuolleita eikä eläviä, -- vastasi Ester. -- Hän ei voinut olla syvään\nhuokaisematta, keventääkseen surun raskauttamaa sydäntänsä. Tämä mies\nei toki ollut _niin_ kevytmielinen, _niin_ rikoksellinen kuin hän oli\najatellut aina siitä asti, jolloin he ensi kerran olivat nähneet\ntoisensa.\n\n-- Kuuntele minua, -- sanoi kreivi vakavasti ja pakotti Esterin jälleen\nistumaan. -- Minä olen antanut ensimmäiselle puolisolleni kaikki, mitä\nvoin hänelle antaa: ystävyyteni, vilpittömän kunnioitukseni, jonka hän\nansaitsi. Enempää hän ei voinut vaatia. Oletko koskaan aavistanut,\nmillaisia taisteluja saa taistella mies, jonka täytyy uhrata elämänsä\nonni velvollisuudesta äitiään kohtaan? Sinä tunsit äitini; jalompaa,\nylevämielisempää sydäntä ei ole sykkinyt maan päällä. Eikä kuitenkaan\ntäällä maan päällä ole mitään niin ylevää, ei mitään niin jaloa ja\nvoimakasta, että se kaikissa koetuksissa voisi inhimillisen\nheikkoutensa voittaa. Äitini heikkous oli siinä, että hänen ainoan\npoikansa, ainoan, joka enää kantoi loistavaa nimeämme, tuli valita\nsukuunsa nähden vertaisensa puoliso, voidakseen -- niinkuin äiti\najatteli -- jättää tämän nimen _kaikin puolin_ himmentymättömänä\nperinnöksi tuleville sukupolville. Usko minua, hän kunnioitti sinua,\nhän rakasti sinua kuin tytärtä; mutta hän ei luullut voivansa muuttaa\nsitä, minkä hän katsoi luojan maailmanjärjestykseksi.\n\n-- Sen tiedän -- vastasi Ester. -- En ole ikinä unohtava, että juuri\nhän häpeässäni ja onnettomuudessani ojensi minulle pelastavan käden.\n\n-- No niin, sitten ymmärrät myöskin käytökseni, kun tiedät, että oli\nminun vallassani valmistaa hänelle surua tahi iloa. Minähän olin hänen\nainoa onnensa tässä maailmassa; kuinka olisin voinut epäillä\ntehtävääni, kun viimein huomasin, ettei hänen ennakkoluuloaan käynyt\nmuuttaminen? Ja uhristani olen saanut palkkani. Kaksi vuotta sitten\nlakkasi kaksi rakastavaa sydäntä sykkimästä: toinen oli hyvyydessä\nenkelin vertaisen ihmisen, tätini, kreivitär Ebba Liewenin sydän.\nVajaan kahden viikon kuluttua seurasi häntä äitini autuaallisten\nmajoihin. Ja ennenkuin hän silmänsä ummisti, siunasi hän poikaansa.\n\nEsterin silmät kostuivat, mutta hän oli vaiti.\n\n-- Äidin siunaus, -- jatkoi kreivi, -- on kaikille kallis aarre, mutta\nBertelsköldeille enemmän kuin muille. Meidän keskemme käy taru, että\nisien kirous ja äitien siunaus taistelevat suvustamme aina sen\nalkuajoista asti. Meillä ei ole yhtään keskitietä valittavana, ei\nkukaan meistä tohdi kieltäytyä, kun voi saada tuon paremman osan. Tästä\nhinnasta minä ostin korkeasukuisen puolisoni ja kun lupasin, etten enää\nnäkisi sinua, etten enää kirjoittaisikaan sinulle, tyytyi kreivitär\nMalin _oikealla puolella_ olevaan sydämeeni. Elämämme oli kahden\nystävän elämää: viileätä, mutta onnellista. Hän lahjoitti minulle pojan\nja tyttären.\n\nEster peitti silmänsä.\n\n-- Surettaako se sinua, Esterini? -- kysyi kreivi.\n\n-- Ei. Ajattelin vain, että nuo lapsiraukat ovat menettäneet äitinsä.\n\n-- Sinun pitää korvata heille tämä vahinko. Sinun pitää ruveta heille\nhyväksi äidiksi.\n\nEster pudisti surullisesti päätänsä.\n\n-- Minä ymmärrän, -- jatkoi kreivi. -- Jokainen ajatteleva nainen\npelkää tuohon edesvastuulliseen asemaan antautumasta. Juuri sentähden,\nettä kauan epäröin, pyytäisinkö sinulta tätä, juuri sentähden\nviivyttelin käyttämästä heti kohta vapauttani ja rientämästä luoksesi.\nMutta joka päivä on minulle selviämistään selvinnyt, ettei kenestäkään\nmuusta kuin sinusta voi tulla puolisoa minulle ja äitiä lapsilleni. Älä\npelkää, että hovi tai jalosukuiset sukulaiseni ylenkatseella kohtelevat\nsinua. Sinun sielusi aateluus on suurempi kuin heidän. Sinä olet\nenemmän jalosukuinen, sinä olet ylevä, jalo nainen: he oppivat sinut\ntuntemaan, oppivat kunnioittamaan sinua ja hätätilassa pelkäämään sinun\netevyyttäsi. Ja muutoin minä aion vetäytyä pois hovista. Minä olen\nkyllästynyt kaikkeen tuohon ulkonaisen komeuden tavoittelemiseen, jolla\nkoetetaan salata sisällistä voimattomuutta. Enkä minä ole, Jumalan\nkiitos, hattu enkä myssy. Niin, älä sitä kummastele; nuo nimet, joiden\nmukaan nyt kaikki merkitään, eivät minulle mitään merkitse. Me muutamme\nsyksyllä kauniiseen Falkbyhymme, jossa muinoin vietit niin surullisia\npäiviä ja jossa nyt olet levittävä siunausta ja iloa ympärillesi.\nSitten kun viimeksi olit siellä, olen minä perinyt rikkaan setäni. Me\nvoimme nyt elää niin hauskasti kuin haluamme. Eikö niin, Ester, me\ntulemme hyvin onnellisiksi!\n\nJa omiin tulevaisuudentuumiinsa innostuneena Bertelsköld suuteli\nhellästi tulevan puolisonsa kättä. Mutta tämä veti sen verkalleen,\nmiltei vasten tahtoaan takaisin ja sanoi, hetkisen vaiti oltuaan:\n\n-- Vapaa käsi, vilpittömästi tarjottuna, ei ole mikään häväistys, ja\nsuokaa minulle anteeksi, jos sanani sattuivat toisin, ennenkuin tiesin,\nmitä nyt tiedän. Minä kiitän teitä, sillä minä uskon, minä uskon niin\nmielelläni teidän hyvää tarkoittavan. Mutta ettekö koskaan ole\najatellut, että jonkun toisen tahto kuin teidän voisi tulla kysymykseen\ntehtäessä tätä liittoa, jonka te jo katsotte niin varmasti päätetyksi\nsentähden, että _te_ nyt olette vapaa?\n\n-- Luuletko minun unohtaneen, -- sanoi kreivi, -- että isäsi on kovaa\npuuta, jota ei ole helppo taivuttaa? Mutta kun me molemmat yhdessä\nhäntä rukoilemme, niin hän ei saata meitä vastustaa.\n\n-- Pelkään, ettette vielä tunne häntä. Mutta jos saisittekin hänen\nsuostumuksensa, jos toiselle annettu lupaukseni ei olisikaan esteeni,\nluuletteko meitä olevan _kaksi_, jotka sitä isältäni rukoilemme?\n\n-- Kuinka? Sinäkö, Ester? Sinäkö hennoisit sysätä vapaan, rehellisen\nkäteni luotasi! -- huudahti Bertelsköld hämmästyksissään, sillä se ei\nollut hetkeksikään johtunut hänen mieleensä:\n\n-- Niin se on, -- sanoi Ester tuskin kuuluvasti.\n\n-- Minua onnetonta! huudahti kreivi otsaansa lyöden. -- Hän ei\nrakastakaan minua enää!\n\n\n\n\n24. LEMMEN TILI.\n\n\n-- Ja kuka on sanonut, etten rakasta teitä? -- kysyi Ester Larsson.\n\n-- Silloinhan teet julmaa pilkkaa miehestä, joka on valmis uhraamaan\nvaikka henkensä sinun edestäsi! -- vastasi Bertelsköld.\n\n-- Kuulkaa minua, kreivi! -- sanoi Ester, samalla kun hänen äänensä,\njoka alussa vapisi, vähitellen kävi yhä lujemmaksi ja täyteläisemmäksi.\n-- On hyvä, että me molemmat opimme tuntemaan toisemme. Minä olen\nteidät väärin ymmärtänyt; tekin olette minut väärin ymmärtänyt.\n\n-- Puhu; mutta älä avaa mitään meitä erottavaa juopaa.\n\n-- Te olette sanonut minua jaloksi. Jumala tietää, että olen vain\nheikko naisparka, ja paras todistus siitä on se, etten tähän päivään\nasti ole voinut karkoittaa teidän muistoanne särjetystä sydämestäni.\nMutta niin mahdoton teidän rakkauteenne en ole, niin kokonaan en ole\ntoki naisen arvoa unohtanut, että ansaitsemattoman nöyryytyksen\nkärsittyäni tyytyisin hyvitykseen, joka minulle armona tarjotaan, te\nolette puhunut paljon itsestänne; minä kiitän teitä, te olette siinä\ntehnyt oikein, vaikka kenties vähän itsekkäästi, mutta semmoisia ovat\nkaikki miehet. Oletteko koskaan ajatellut, mitä _minä_ olen kärsinyt\nniinä pitkinä vuosina, jolloin hän, joka vannoi minulle uskollisuutta\nkaikeksi elinajakseen, rikkoi valansa ja hylkäsi minut ilman\nainoatakaan lohdutuksen tahi selityksen sanaa? Mies elää maailmaa\nvarten; miehellä on satoja muita elämän päämääriä kuin rakkauden onni\ntahi onnettomuus, ja jos yksi niistä pettää hänet, niin hänen\noikeutensa ja velvollisuutensa on suunnata sielunsa voima uuteen\ntoimintaan. Nainen sitävastoin elää ja kuolee rakkauttaan varten; se on\nse ilma, jota hän hengittää, se auringonvalo, jossa hän kukoistaa, ja\nsen puutteessa hän kuihtuu ja kuolee. En sano, että hänen tulisi uhrata\nsielunsa maallisten epäjumalain alttarille, sillä hänelläkin on\nJumalansa ja pyrkimyksensä. Mutta ilman rakkautta hän on tämän maailman\nyrttitarhassa juureton kasvi ja määrätty tiepuoleen heitettäväksi.\nOletteko koskaan aavistanut, kreivi Bertelsköld, miltä tuntuu naisen\nsydämessä, kun se tällä tavoin reväistään irti juurineen ja heitetään\nlakastumaan -- kun sitä ei repäise kuolema, joka aina sovittaa ja\nsulostuttaa suuretkin onnettomuudet, vaan kun sen tekee kylmä\nihmiskäsi, joka ei edes tiedäkään, mitä tekee?\n\n-- Lakkaa jo, Ester, sinä muserrat minun sydämeni. En ole koskaan\najatellut...\n\n-- Niin, te ette ole sitä ajatellut, ja sentähden istun minä vielä\ntäällä, ja sentähden olen vastannut yhtä suoraan kuin te olette\nkysynyt. Mutta päättäkää itse: mitä ajattelisitte naisesta, joka\nkärsittyään moisen häväistyksen -- joka tultuaan niin muserretuksi kuin\nsuinkin on mahdollista, kuitenkin olisi valmis heti ojentamaan kätensä\nsille, joka on hänet musertanut? Sanoisitteko sellaista naista jaloksi?\nSemmoiselleko uskoisitte lastenne hoidon ja velvollisuuden opettaa\nheille hyviä avuja ja jaloja mielipiteitä? Eikö hän pikemminkin olisi\nteistä kelvoton tulemaan edes halvimman torpparin kunnialliseksi\nvaimoksi?\n\n-- Olet oikeassa, -- vastasi Bertelsköld, täydestä sydämestään\nihmetellen tätä ylevää naista, jonka hän tunsi menettäneensä. -- Olet\noikeassa, ellei vain katumukseni ja rukoukseni voi sovittaa, mitä olen\nrikkonut. Sinä et ota vastaan tarjoustani; minä sen sijaan rukoilen\nsinua tekemään minulle ja perheelleni sen uhrauksen, että rupeat\npuolisokseni.\n\n-- Ja mitähän luulette ihmisten tulevan siitä sanomaan? He sanovat: tuo\nturhamainen, halveksittu porvarin tytär odotti vain tätä tilaisuutta,\nkietoakseen jälleen tuon ylhäisen hovimiehen verkkoihinsa. Kas, tuolla\nmenee kreivitär Larsson! huutaisivat hovin pilkkakirveet. Larssonin\ntytär kreivittärenä! Uskokaa minua, teidän arvonimenne ja minun nimeni\nsopivat yhteen niinkuin punaiset ruusut kuusen kaarnaan. Se ei kelpaa.\nSen verran olen toki perinyt sukuni katsantotapoja.\n\n-- Oli kumminkin aika, jolloin ajattelit toisin -- jolloin itse itkit\nja valitit tuon onnettoman sukuvihan olemassaoloa.\n\n-- Silloin olin vielä nuori -- mutta nyt en enää ole. Ihmisten\nsanomisista en isosti välitä. Mutta niinkuin asiat _silloin_ olivat,\nolisimme me raivanneet tiemme kaikkien jäämuurien läpi, jotka sydämiä\nerottavat. Nyt on asianlaita toisin: meillä ei ole enää tuota nuorten\nelämänuskallusta, joka pitää mahdottomimmankin mahdollisena. Meillä ei\nole enää oikeutta eikä valtaa uudistaa maailmaa. Meidän täytyy astua\neri teitämme: te kukkuloilla, minä laaksossa. Jos joskus tapaamme\ntoisemme rinteillä, silloin te pysytte kreivinä, minä kansan naisena.\nTeidän vallassanne on, jos siitä huolimatta kohtaamme toisemme vanhoina\nystävinä.\n\n-- Oi, Esterini, ensimmäinen, ainoa todellinen rakkauteni, pitääkö\nmeidän iäksi erota, kun on omassa vallassamme yhtyä jälleen kaikeksi\nelinajaksemme! -- huudahti Bertelsköld ja tarttui häntä käteen,\nvoimatta enää hillitä liikutustaan.\n\n-- Teidän, joka olette mies ja aatelismies, tulisi toki kantaa\nvälttämättömyyttä suuremmalla miehuudella kuin minun, joka olen heikko\nnainen! -- vastasi Ester, eikä kukaan huomannut sitä kyyneltä, joka\npusertui esiin hänen pitkien silmänripsiensä välistä.\n\n-- Älä puhu enää, sinä kova, tunteeton olento, -- jatkoi Bertelsköld;\n-- älä puhu enää minulle rakkaudestasi; et ole koskaan, et koskaan\nrakastanut minua niinkuin minä sinua.\n\n-- Niinkö luulette? -- kysyi Ester surunvoittoisesti.\n\n-- Olen varma siitä! -- huudahti kreivi. -- Sydämesi on kylmä kuin jää.\nRakkaus on herkkä antamaan anteeksi. Mutta sinä et muista muuta kuin\nsitä, mitä sanot häväistykseksi. Sinun surusi! Teeskenneltyjä ne ovat\nja sinä tahdot niiden avulla vain salata uuden liittosi! Sinä olet\ntoisen oma.\n\n-- Niin olenkin. Ja te olette antanut minulle kaksitoista vuotta\nvalmistautuakseni siihen.\n\n-- Sinä rakastat tuota toista! Kas siinä kieltosi koko salaisuus! Ja se\ntoinen on nuorempi ja rakastettavampi kuin minä! Hän on osannut\nvalloittaa sydämesi paremmin kuin minä!\n\nVaikka suru hänen sydäntään kalvoi, ei Ester Larsson kuitenkaan voinut\nolla naurahtamatta, ajatellessaan tuota kuvausta, jonka Bertelsköld\naavistamattaan antoi entisestä kömpelöstä ratsupalvelijastaan, kunnon\nIstvanista. Mutta hän varoi ilmoittamasta hänelle asian oikeaa laitaa.\n\n-- Luulenpa, että olette mustasukkainen! -- sanoi hän naurahtaen.\n\nBertelsköld oli nyt synkeällä tuulellaan. -- Saat olla varma siitä, --\nsanoi hän, -- että minä haen käsiini sen miehen, ennenkuin lähden\nVaasasta ja eroan sinusta. Minä tahdon tuntea sen rohkean, joka on\ntohtinut temmata minulta elämäni onnen. Jos hän on sinun arvoisesi --\nsilloin on sallimus erottanut tiemme. Jos hän ei ole -- sitä pahempi\nhänelle -- ja sinulle. Jää hyvästi!\n\nJa kreivi Bertelsköld meni -- kiukkuisena, vihaisena ja mitään\nkuulematta, jollaiseen mielentilaan tämä lempeä ja tunteellinen mies\njoskus joutui. Miettiväisenä näki Ester hänen poistuvan samaa tietä,\njota hän oli tullut: puutarhan aidassa olevasta pienestä sivuportista.\nTämän portin oli vastoin tavallisuutta jättänyt auki kaksi eukkoa,\njotka varhain aamulla olivat puhdistaneet puutarhaa, sillä tänään ei\nsaanut ainoatakaan rikkaruohoa näkyä Vaasassa.\n\nNiin salaa ei kreivi kumminkaan ollut kadonnut, ettei Penna, joka tuli\nmorsiantaan hakemaan, huomannut hänen viittansa lievettä. Pennan oli\nkäynyt niinkuin monen muun hidasluontoisen, että kun hän oikein oli\nennättänyt miettiä uutta ja odottamatonta onneansa, oli hän tuota pikaa\nsilmittömästi rakastunut -- tai ainakin luullut rakastuneensa.\n\nJa kun hän nyt näki oudon herran pujahtavan pois puutarhasta ja kun\nhänelle johtui mieleen, mitä vanha Larsson vähän ennen oli ilmaissut\nhänelle eräästä vanhasta lemmikistä, joka kenties voisi käydä\nkihlattujen onnelle vaaralliseksi, niin tapahtui se merkillisyys, mistä\nPenna ei eläessään ollut uneksinutkaan, että hän tuli yhtä\nmustasukkaiseksi kuin hän tähän asti oli ollut tyyni ja rauhallinen\nkaikissa lemmen asioissa.\n\nEster kohtasi hänet puutarhassa juuri silloin, kuu kunnon Pennamme oli\nennättänyt tarpeeksi perehtyä näihin uudenoutoihin tunteisiin,\nkäydäkseen niin järjettömäksi kuin mahdollista.\n\n-- Kuka oli se herra, joka meni ulos täältä? -- kysyi hän, levittäen\nsilmänsä Esteriä kohden selälleen kuin tarhapöllö.\n\n-- Kuka herra? -- sanoi Ester, joka ei ollut halukas tunnustamaan\ntotuutta.\n\n-- Hän, joka vast'ikään oli luonasi leikkituvassa.\n\n-- Tahdotko välttämättömäsi tietää sen?\n\n-- Minulla on mielestäni oikeus siihen.\n\n-- Penna hyvä, älä kysele minulta mitään. Tyydy siihen, kun sanon, että\nkaikki on niinkuin olla pitääkin.\n\n-- Mutta minä sanon, että minä tahdon tietää sen, ja tietää nyt heti\nkohta. En aio suvaita mitään koukkuilemisia.\n\n-- Vai niin. No, voinhan silloin sanoa sen. Mutta kenties kadut\nkysyneesi?\n\n-- Kuka se oli? -- kysyi Penna uteliaasti.\n\n-- Älä säikähdä!\n\n-- Mitä sinä hulluttelet?\n\n-- Pidä lauta-aidasta kiinni, ettet kaadu!\n\nPennan täytyi nauraa vasten tahtoaan. -- Sinusta taitaa tulla koko\nkiusankappale, kunhan kerta oikein kotiudut Perttilän taloon! -- sanoi\nhän.\n\n-- Nyt korvat pörhölleen!\n\n-- Saanko siis tietää?\n\n-- Saat, se oli... Juokse, Penna, juokse!\n\n-- Mitä? Pitääkö minun juosta?\n\n-- Se oli...\n\n-- No?\n\n-- Kuningas!\n\nPenna ei kaatunut eikä juossutkaan -- sillä se oli vastoin hänen\nluontoaan -- mutta kyllä hän mulkoili niinkuin se tunnettu hauki, jonka\nsilmien sanotaan olleen lautasen kokoiset. -- Kuningasko? -- toisti\nhän.\n\n-- Mitäs kummaa siinä on? -- nauroi Ester. -- Etkö tiedä, että minä ja\norpanani ja vielä Eerikkikin olemme olleet hovissa? Kuningas oli niin\narmollinen, että tuli kysymään, kuinka voimme, ja paitsi sitä hän\nlähetti sinulle terveisiä, ja käski sanoa sinulle, että teet hyvin\nsiinä, kun noudatat minun ja muiden ymmärtäväisten ihmisten tahtoa.\nPane se mieleesi!\n\nSen sanottuaan jätti Ester hänet yksinään miettimään tuota tärkeätä\nuutista, samalla kun hän itse puikahti pieneen kamariinsa, saadakseen\ntuon pienen pilan jälkeen rauhassa ja kenenkään näkemättä itkeä\nkyynelensä kuiviin.\n\nPenna seisoi vähän aikaa hämmästyneenä, neuvotonna ja pää sekavana. Hän\nkyllä ymmärsi, että hänen morsiamensa oli vain tehnyt hänestä pilkkaa;\nmutta mitä se merkitsi, se oli hänelle käsittämätöntä. Hän ei luottanut\nEsteriin. Mustasukkaisuuden paha henki oli saanut hänessä vallan, ja\nhän päätti, ettei hän lepäisi ennenkuin oli saanut selvän asian\noikeasta laidasta.\n\nKun hän nyt, mielessään julmistuneena, palasi taloon takaisin, kuuli\nhän vanhan Larssonin äänen, joka käski muutamien merimiesten soutaa\nhänet heti kohta Toivo-laivaan yhdessä kapteeni Gastin kanssa. Penna ei\ntullut panneeksi merkille, kuinka tavaton tuo matka oli tällaisena\npäivänä ja kuningaskiireen ylimmillään ollessa. Hän astui juhlallisin\naskelin kaupungille ottamaan selkoa luullusta kilpailijastaan.\n\n\n\n\n25. PALOSAAREN VÄYLÄLLÄ.\n\n\nValtiopäivämies Larsson meri satamaan kapteeni Neptunus Gastin\nseuraamana. Tässä miehessä näytti satu nauriin varsista jo toteutuneen:\nhän oli kuin perunamaa hallayön jälkeen. Tuo äsken niin kankea hattu\nluuhotti korvilla, kiilloitettu paidan rintamus resotti ulkona\nliiveistä. Mies oli tunnin kuluessa käynyt kelmeäksi, ja kuin kokoon\nluuhistunut märkä koira hän seurasi ankaraa isäntäänsä, joka tuskin oli\nhäntä huomaavinaan.\n\nLähellä satamaa he kohtasivat kreivi Bertelsköldin, joka oli lähtenyt\nkävelemään kaupungille, kenties vanhoja muistoja virkistääkseen,\nkenties myöskin tyynnyttääksensä mielensä myrskyisiä laineita. Larsson\ntunsi hänet heti kohta, ja kummallinen, ivallinen hymy värähti\nvanhuksen lakastuneilla huulilla.\n\nBertelsköldkin tunsi vanhan vihollisensa, jonka puheille hän vast'ikään\noli aikonut pyrkiä, tarjotakseen hänelle loistavaa sovintoa pyytämällä\nporvarintytärtä kreivittärekseen. Nyt tuli tämä kohtaus hänelle\nsopimattomalla hetkellä ja oli hänelle vastenmielinen; mutta hän oli\nsiksi sivistynyt ja kohtelias, ettei antanut huomata tunteitaan ja\ntervehti vastaantulijaa niinkuin vanhaa tuttavaa.\n\nLarsson näytti niin ikään iloiselta ja pyylevältä. Tiedusteltuaan\nkreivin matkaa ja kuninkaan tuloa, joka ei tulisi tapahtumaan ennen\niltaa, ehdotti hän kreiville, että tämä lähtisi hänen kanssaan tunnin\najaksi soutelemaan väylälle. Bertelsköld suostui, ja vene lähti\nrannasta.\n\nPäivä oli paisteinen ja kaunis; vieno tuuli täytti valkoiset purjeet.\nPuheltiin valtiopäivistä ja puolueiden asemasta. Kreivi kysyi\npiloillaan, oliko valtiopäivämies vielä yhtä innokas myssy kuin ennen.\n\n-- Sielustani ja sydämestäni, -- vastasi Larsson. -- Ja kreivi on\narvattavasti hattu, niinkuin aina on ollut?\n\n-- Kiireestä kantapäähän asti, -- vastasi Bertelsköld pilkallisesti.\n\n-- Mutta hattu, joka ulottuu kiireestä kantapäähän asti, peittää silmät\nja sokaisee ihmisen. Mitä sanoo hänen majesteettinsa kuningas -- minä\ntarkoitan kaikessa alamaisuudessa, mitä sanoo hänen majesteettinsa\n_kuningatar_ siitä?\n\n-- Hänen majesteettinsa kuningatar sanoo, että on oltava hyvällä\nkannalla kaikkien puolueiden kanssa, että voitaisiin toisella lyödä\ntoista tarpeen mukaan.\n\n-- Silloin pelkään, että hattu ensin lyödään päästä pois, -- sanoi\nLarsson.\n\n-- Se on mahdollista. Mutta tätä nykyä on myssy naulasta pudonnut, --\nvastasi Bertelsköld samanlaiseen leikilliseen sävyyn.\n\n-- On siis, -- jatkoi valtiopäivämies, viekkaasti muhoillen, -- on siis\nvarmaa, että me pysymme vihollisina ja ettemme kumpainenkaan laiminlyö\nensimmäisen sopivan tilaisuuden tultua syöksemästä toisiamme mereen.\nMutta eikö ole mahdollista, että yhdeksi päiväksi teemme aselevon\nkeskenämme?\n\n-- Miksei! Itse olen aikonut samaa ehdottaa.\n\n-- No, sitten olemme yhtä mieltä. Minulle ja perheelleni tulee olemaan\nsuuri kunnia saada nähdä herra kreivi vieraanamme tyttäreni häissä,\njotka pidetään jonkin viikon kuluttua.\n\nLarsson oli hyvin harkinnut tämän piston, jonka hän tähtäsi\nvastustajaansa. Se ei kumminkaan tullut aivan niin odottamatta kuin hän\noli luullut. Bertelsköldin kasvot synkistyivät hetkeksi, mutta hän\nvastasi kohta:\n\n-- Jos minun vain on mahdollista viipyä Vaasassa on minulla kunnia\ntulla häihin tavalla tahi toisella.\n\n-- Ei kukaan kykene paremmin kuin kreivi itse arvostelemaan tulemisensa\n_tapaa_, -- sanoi vanhus painokkaasti. Hän ei ollut oikein selvillä\nsiitä, mitä kreivi tarkoitti.\n\nBertelsköld puri huultansa. Nyt olisi ollut erittäin sopiva tilaisuus\npuhua kaikesta siitä, mikä hänen mieltään painoi. Mutta hänen\nvieressään veneen perässä istui Gast, joka surkean näköisenä ja\näänetönnä tuijotti basiliskin silmillään valtiopäivämieheen. Se, mikä\nolisi pitänyt sanoa, jäi sanomatta.\n\n-- Tänään on minun syntymäpäiväni, jatkoi Larsson hetkisen kuluttua. --\nSemmoisina päivinä johtuu monta vanhaa muistoa mieleen. Tänään olen\nhakenut esiin sen vanhan kirveen, joka on ollut kantaisäni kirves, ja\nantanut sen tulevalle vävylleni. En juuri usko taikoja, mutta sen\ntunnustan, etten mielelläni soisi tuon kuluneen kirveenterän menevän\nsuvustani pois. Onhan se toki esi-isäin muistoja. Onhan kreivinkin\nsuvulla jokin semmoinen muistokalu? Vanha sormus muistaakseni?\n\n-- Niin sanotaan, mutta minä en tiedä siitä mitään, -- sanoi kreivi\nlyhyesti.\n\n-- Kuinka? Olisiko kreivi kadottanut sen vanhan kalleuden, joka on\nkulkenut perintönä niin monessa sukupolvessa?\n\n-- Setäni, presidentti, kuuluu sitä säilyttäneen, mutta hänen\nkuollessaan joutui se hukkaan, en tiedä kuinka, ja samantekevää se\nminusta onkin.\n\n-- Totta on, minä unohdan, ettei kreivi ole voinut kuulla kaikkia niitä\ntyhmiä juttuja, joita oli liikkeellä nuoruuteni aikana kuusi- tahi\nseitsemänkymmentä vuotta tätä ennen. Millaisia hullutuksia ihmiset\nsaattavatkaan keksiä! Sanottiin, että Bertelsköldien sormus, jota kaksi\nRuotsin kuningasta oli pitänyt, tuottaisi onnea kaikessa. Väitettiin,\nettä kreivin koko suku seisoisi tahi kukistuisi sen sormuksen kanssa.\nLuulenpa, että sormusta pidettiin itsensä perkeleen keksintönä, jolla\nhän tahtoi saattaa ihmisiä ylpeyden vietteleminä häviöön. Vai kuinka,\nkapteeni?... Mutta kuinka te peräsintä hoidatte? Annattehan tuulen\nkantaa meidät suoraan Lemetinsaaren matalikolle!\n\nKapteeni Gast jupisi jotakin, jota ei kukaan ymmärtänyt ja käänsi\ntuuleen päin.\n\n-- Olen kuullut puhuttavan jostakin taiasta, -- sanoi kreivi\nuteliaampana kuin miltä tahtoi näyttää, -- mutta se on haihtunut\nmuististani. Olisitteko kenties te, joka olitte Tukholmassa siihen\naikaan, kun setä kuoli, kuullut jotakin sormuksen löytäjästä, tai\noikeammin sen varastajasta?\n\n-- Minulla oli tosiaankin muuta ajattelemista siihen aikaan, kun\nhollantilaiset kaappasivat komean viljalaivastoni. Muistelen kuitenkin\nkuulleeni, että varas tahi varastetun kalun kätkijä sai\nrangaistuksensa. Vai kuinka, kapteeni, oletteko te kuullut siitä\nmitään?\n\nKapteeni Neptunus ei vastannut, vaan irvisti rumasti. Samassa törmäsi\nvene vedenalaiselle karille ja kallistui kyljelleen, mutta seuraava\naalto irtautti sen heti taas, sillä nyt oli tultu tiukempaan tuuleen,\njoka puhalsi Palosaaren salmen läpi.\n\n-- Luovatkaa! -- murahti Larsson. -- Tehän pidätte perää kuin\nnärpiöläinen. Ei paljon puuttunut, ettemme keikahtaneet kumoon... Mutta\nmistä me puhuimmekaan? Niin, ihmiset sanovat, että kreivin setä\npresidentti tuon onnenkalun avulla nousi korkeihin virkoihin ja tuli\ntavattoman rikkaaksi. Ei olisi hulluinta, jos olisi semmoinen haltia\naina auttamassa!\n\n-- Älkäämme enää siitä puhuko.\n\n-- Suokaa anteeksi, että olen näin rohkea, -- jatkoi valtiopäivämies,\nja hänen äänensä, joka oli ollut pilkallinen, muuttui äkkiä vakavaksi.\n-- Siinä on kreiville todistus siitä, mitä laatua se valta on,\njoka tahtoo asettua kuninkaan la kansan välille. Teidän isänne\niso-isä oli talonpojantyttären poika, hänestä tuli sitten ratsumies\nkolmikymmenvuotisessa sodassa; sitten hän pääsi kenraalin arvoon ja nai\nruhtinattaren. Sen sijaan, että syyksi tähän olisi sanottu hänen\nsotilasonneansa ja kunnon miekkaansa, pisti jonkun narrin päähän puhua\nonnenkalusta. Ja kuta enemmän ihmiset uskoivat asiaa, sitä kopeammaksi\nsuku kävi tuosta suuresta onnestaan, jota sanottiin Luojan teoksi,\nvaikka minä yksinkertaisuudessani pidän Belsebubia sen onnen seppänä.\n\n-- Olkaa hyvä ja puhukaa _omista_ asioistanne, vastasi Bertelsköld\nylpeästi.\n\n-- Ei, suokaa anteeksi, minä olen sanonut isällenne ja isoisällenne\ntotuuden, ja minä aion puhua suuni puhtaaksi teillekin. Minä luulen\nkreiviä ylipäänsä kelpo mieheksi, ja jollette olisi vihamieheni, te\nkenties olisitte ystäväni. Mutta niinkuin kaikkien vertaistenne, niin\non teidänkin päänne ylpeydestä vähän pyörällä, ja Jumala teitä\narmahtakoon, jos joskus saatte sormuksen takaisin, sillä silloin käy\nteidän niinkuin kaikkien muidenkin. Minun mielestäni olisi hyvä teko,\njos teidät iäksi päiväksi pelastettaisiin joutumasta tuon lemmon\npahuksen valtaan.\n\n-- En ymmärrä teidän tarkoitustanne, -- vastasi Bertelsköld. -- Jos\nloukataksenne minua ja sukuani häväistäksenne olette kutsunut minut\ntänä päivänä seuraanne, niin olisi paremmin sopinut harmaille\nhiuksillenne, ettette pakottaisi minua...\n\n-- Mihinkä?\n\n-- Sanomaan teille jotakin, josta vanhan miehen pitäisi olla paremmin\nselvillä kuin minun. Ylpeydestä ei toisen kansanluokan tulisi koskaan\ntoistaan syyttää. Se saattaa asua kerjäläisenkin ryysyjen alla; se\nsaattaa paisua sangen korkealle porvarinkin kultavuorisen takin alla!\n\nLarsson naurahti. -- Siitä emme huoli väitellä, -- sanoi hän kylmästi.\n-- Tahdoin kysyä teiltä, ettekö sanoisi sitä, joka pelastaisi teidät\ntuosta onnettomasta, kuninkaan sormuksessa asuvasta ylpeyden hengestä,\nitsenne ja sukunne hyväntekijäksi?\n\n-- Minä vastaisin hänelle: hoitakaa omia asioitanne älkääkä sekaantuko\nsiihen, mikä ei teihin kuulu.\n\n-- Vai niin, vai niin; no, älkäämme siitä enää puhuko. Tiedättekö,\nherra kreivi, että tässä on koko väylän syvin kohta; vettä luulisin\nolevan kolmekymmentä syltä. Meren syvyydeksi se ei ole paljon, mutta\nmatalalle rannikolle, niinkuin meidän on, se kyllä riittää. Se, mikä\ntässä mereen putoaa, se ei tule ihmisten ilmoille ennen kuin\ntuomiopäivänä... Ohjatkaa oikeaa suuntaa te siellä peräsimessä; ettekö\nnäe, että purjeet lepattavat?\n\nBertelsköld ei vastannut.\n\nLarsson nousi nyt veneen peräistuimelta seisomaan ja piti jotakin\nhimmeästi kiiltävää esinettä peukalon ja keskisormen välissä. --\nTahtoisinpa tietää, sanoi hän, -- kenellä olisi halua hakea\nmerenpohjasta sitä, jota nyt pidän kädessäni.\n\nTuskin oli hän saanut nämä sanat sanotuksi, kun kapteeni Gast hurjimman\nraivon vallassa karkasi hänen kimppuunsa ja koki riuhtaista esinettä\nhänen kädestään. Hurja painiskelu syntyi. Peräsimetön vene nousi tuulta\nvasten ja alkoi peräytyä. Paitsi perässä olevaa kolmea henkilöä oli\nkeulassa kaksi matruusia, mutta nämä eivät liikahtaneet paikaltaan\nluultavasti sentähden, että Toivon laivaväki varmasti oli vakuutettu\nsiitä, että se, joka koski kapteeni Gastiin, armotta oli kuoleman oma.\n\nMutta kapteenipa sai toisen vastustajan, joka ei ollutkaan\nlöyhäkätinen. Bertelsköld heittäysi näet vuorostaan Gastin kimppuun ja\ntempasi hänet pois, niin että leveät olkapäät rutisivat. Nähdessään\njoutuvansa allekynsin koetti Gast syöstä itsensä ja Larssonin\nyhtähaavaa mereen. Vanhus olisi ollut hukassa, ellei Bertelsköldin\nväkevä käsi juuri Larssonin kaatuessa olisi temmannut häntä takaisin\nkallistuvaan veneeseen. Eikä kestänyt kauan, ennenkuin kapteeni makasi\nmihinkään kykenemättömänä veneen pohjalla, kädet jollakin\nköydenpätkällä selän taa sidottuina. Vene ajautui maata kohden, mutta\nmatruusit eivät liikahtaneet.\n\n-- Tiukentakaa purjenuoraa, koirat! Kreivi tarttuu peräsimeen! komensi\nLarsson ihmeteltävän kylmäverisesti.\n\nVene nousi taas tuuleen päin ja läheni samaa paikkaa, missä taistelu\noli alkanut. Nyt nousi vanhus taas peräistuimelta seisomaan.\n\n-- Te teitte hyvän tempauksen vast'ikään, kreivi Bertelsköld, -- sanoi\nhän, -- ja minä olen osoittava kiitollisuuttani siitä. Me olemme nyt\ntaas kolmenkymmenen sylen syvyydellä, mutta siinä lieneekin kyllin.\nKatsokaa nyt -- ja te myöskin, te vanha ahma siellä veneen pohjassa!\nNäettekö, mitä minulla on kädessäni? Piu -- nyt se on siellä, iäti\nhaudattuna meren syvyyteen.\n\nKuului ääni niinkuin viulunkielen hiljainen näppäys, heikko, mutta\nselvä, kun tuo nakattu esine vajosi vedenpinnan alle.\n\n-- Mikä se oli? -- huudahti Bertelsköld.\n\n-- Se oli kuninkaan sormus, -- vastasi Larsson kylmästi.\n\n-- Mitä olette tehnyt! Tuollako lailla palkitsette minua siitä, että\nhenkenne pelastin!\n\n-- Niin, -- vastasi valtiopäivämies, -- ja minä ajattelen, että\nhuonommasti kuin minä on moni mies palkinnut pelastajansa. Nyt olemme\nkuitit. Kuulkaa minua! Minä otan taivaan ja maan todistajakseni tähän:\n_Niin totta kuin tuo sormus ei ikinä enää näe päivän valkeutta, niin\ntotta ei myöskään minkäänlaista liittoa synny Larssonien ja\nBertelsköldien kesken ikuisiin aikoihin asti_. -- Me voimme nyt palata\nkaupunkiin takaisin. Pysy siellä, katala vaskipalanen, joka olet ollut\nsyynä niin monen ihmisen ajalliseen ja iankaikkiseen turmioon! Pysy\nsiellä, sinä perkeleen kilokalu, tuomiopäivään asti, ja kammotkoot\nmeren kalatkin sitä paikkaa, jossa kirottu pahuutesi on hiekkaan\nhaudattuna!\n\n\n\n\n16. LISÄTIETOJA KUNINKAAN SEURUEESTA JA MATKASTA.\n\n\nMyöhästyneet olivat nuo suuret sukupäivälliset Larssonin talossa toista\ntuntia isäntää odottaessa; liikkiö oli kuivanut, naurispaistikkaat\nliiaksi ruskettuneet, vasikanpaisti oli pohjaan palanut, kastike\njähmettynyt ja leivokset jo kauan seisoneet juhlallisissa riveissä\nisolla hopeavadilla. Kaikki olivat kummastelleet, mitkä tärkeät asiat\nolivat pakottaneet vanhan valtiopäivämiehen tällaisena juhlapäivänä ja\njuuri ennen päivällistä satamaan lähtemään. Vihdoin hän palasi\nväsyneempänä kuin miltä tahtoi näyttää. Se, mitä Palosaaren väylällä\noli tapahtunut, pysyi salaisuutena. Matruusit olivat saaneet rahaa\npitääkseen suunsa kiinni, ja kapteeni Gast oli taas heti maihin\nlaskettua päästetty irti ja edesvastuun uhalla käsketty lähtemään\ntiehensä kaupungista.\n\nTuon ison pöydän ympärille keräytyi nyt suku kolmeen osaan: ensiksi\nvanhemmat ja arvokkaammat, sitten nuoremmat, lopuksi lapset ja\npalkkaväki. Kunniaistuimella istui vanha perheenisä, oikealla puolen\nhäntä pojat vaimoinensa, vasemmalla tytär Ester sulhasensa kanssa ja\nveljentytär Maria; sitten muut iän ja arvon mukaan. Toinen poika,\npastori Bertel, siunasi ruoan, kaikki söivät hyvällä ruokahalulla, joka\noli odottaessa yhä kasvanut, ja lopuksi veisattiin kiitosvirsi.\n\nKun tämä oli toimitettu, lähti perheenisä päivällislevolle, sill'aikaa\nkun vieraat hajausivat sinne tänne katselemaan kuninkaan kunniaksi\ntehtyjä valmistuksia.\n\nEikä viipynytkään kauan, ennenkuin airuita alkoi toinen toisensa\nperästä ilmaantua. Hovimestari Åberg, keittiömestari Björck,\nhovileipuri Kammecker, hoviviinuri Laurent ja pääkokit Severin ja\nArelius palvelijoineen[18] olivat saapuneet jo aamupäivällä kuninkaan\nkeittokalujen kanssa ja herättivät tärkeäntähdellisillä hankkeillaan\nkoko kaupungin huomion. Kuninkaallisessa matkaohjelmassa oli näet\nmäärättynä, että hänen majesteettinsa levähtäisi yhden päivän Vaasassa\nmatkan vaivoista, ja koska maan isä ei halveksinut hyviä ruokia, niin\noli kaupungin hellänä huolena ollut kaikkien niiden tarpeiden\nhankkiminen, jotka se suinkin voi hankkia. Jo keväästä asti oli\nsentähden vasikoita, porsaita, hanhia, jopa kalkkunakukkojakin\nmaaherran asunnossa hoidettu mitä huolellisimmin ja ne olivat nyt\nvalmiit uhraamaan henkensä kuninkaan ja isänmaan hyväksi. Huolta oli\npidetty mitä oivallisimmasta maidosta ja kaikkein sakeimmasta kermasta,\nmitä vain kaupungin lehmistä suinkin oli saatavana, sillä nämä\nymmärtäväiset Vaasan porvarit osasivat jo silloin niinkuin paljon\nmyöhempinäkin aikoina tuottavan kaupan ohessa harjoittaa myöskin\nmenestyksellistä maataloutta. Silloin, niinkuin uudempinakin aikoina,\nnähtiin nimittäin laumoittain hyvinvoipia lehmiä aamuin ja illoin\nvaeltavan pitkin kaupungin katuja kesälaitumilleen ja sieltä takaisin\n(mikä vaellus tätä nykyä kaupungin katujen siisteyden vuoksi tapahtuu\nkuitenkin syrjäteitä) -- ja heinänteko, joka sattui juuri tähän aikaan\nvuodesta, oli täällä siitä syystä yhtä tärkeä aika kuin maaseuduillakin\nkaupungin ympäristössä. Paitsi näitä kestityksiä oli pidetty siitäkin\nhuolta, että voitiin tarjota verestä pinaattia ja muita ruokakasveja,\nJa koko valoisan heinäkuun yön oli lähimpäin kyläin nuoriso ollut\nmuuraimia ja mansikoita poimimassa, voidakseen tarjota valtakunnan\nmajesteetille jotakin oikein makeata maan tuotteista. Nämä kaikki\ntuotiin nyt noiden ylhäisten kokkien käytettäväksi, ja nämä mahtavat\nherrat, jotka rehentelivät hienoissa valkoisissa esiliinoissaan,\nsuvaitsivat joskus päätään nyökäyttäen ilmaista armollisen mielihyvänsä\nkunnon ihmisten alamaisesta innosta.\n\nPaitsi kreivi Bertelsköldiä, joka oli tullut maaherran kanssa,\nsaapuivat myöhemmin päivällä hovimajoitusmestari, vapaaherra Forssner,\neversti, vapaaherra Kaarle Adlerfelt, vänrikki, parooni Löwenhjelm y.m.\nherroja ja muutamia kuninkaallisia lakeijoita. Jokaiselle vaunulle,\nmikä tuli näkyviin Runsarin kylän luona, jossa ensimmäinen iso\nkunniaportti upeili päiväpaisteessa, nosti kansa, joka seisoi\njuhlavaatteissaan tiheissä laumoissa tien syrjillä, hurraahuudon, ja\nuseat kiipesivät aidoille, kylästä alkaen aina kaupungin etelätulliin\nasti. Joka kerta vastasivat herrat ja lakeijat armollisesti hymyillen,\nja joka kerta huomasi väestö pettyneensä toiveissaan. Joukossa oli\nkäräjäkirjureita, merimiehiä ja muita perin viisaita politikoitsijoita,\njotka olivat käyneet Tukholmassa ja tiesivät, miten asiat olivat. Nämä\nosoittelivat kansalle, mitkä noista saapuvista herroista katsottiin\nhatuiksi ja mitkä olivat valtiollisilta mielipiteiltään tunnetut\nmyssyiksi. Nyt oli useilla miespuolisilla katselijoilla päässä\nlasihelmillä ja kukonsulilla koristetut myssyt; toisilla taas oli\npäivän kunniaksi paikkakunnan tekoa olevat hatut. Kun nyt väkijoukko\noli hurrannut kuninkaalle, mutta huomasi pettyneensä, ryhtyi se\nharmissaan siihen sukkelaan ilveilyyn, että aina, kun hattu ajoi sivu,\nnakattiin paljaita myssyjä ilmaan, mutta joka kerta, kun myssy ajoi\nesiin, lensivät hatut taivasta kohden. Ja tämä oli kansasta\nsanomattoman hauskaa. Nekin, jotka eivät tienneet tarkoitusta,\nseurasivat iloissaan annettua esimerkkiä, ja siinä oli melua ja riemua,\njoka tietysti selitettiin alamaisen ilon ilmaukseksi. Valtiollisella\ntaivaanrannalla vaeltavat pilvenkuvat kuvastelivat tällä tavoin\nniinkuin haihtuvat revontulet aina ylhäällä pohjolan kaukaisissa\nseuduissa asti.\n\nKuningas itse ... mutta suotakoon meille anteeksi, että \"mielin\nhiljaisin\" vielä panemme tähän seuraavan runollisen kertomuksen hänen\nmatkustuksestaan Suomen rajain sisällä.[19]\n\n    Degerby, Sottunga,[20] Korpo[21] ja muut\n    saa sankarin haltuhunsa.\n    Taivasta kiittävät lasten suut,\n    toi heille kun voideltunsa.\n    Hanko ja Barösund, Porkkalakin[22]\n    ja Viapor[23] reittiä valvoo\n    urhon, mi mielin hiljaisin\n    vain hyvettä seuraa ja palvoo.\n\n    Sankari saapuvi Helsinkiin[24]\n    ja hyvästi heittävi Ahdin,\n    aallot oivat jok' antoi niin\n    ja matkan suunnan ja tahdin.\n    AADOLF kun maihin on astunut näin,\n    soi rannoilta huudot vastaan:\n    juhlivi riemuiten tervehtäin\n    koko kaupunki kuningastaan.\n\n    -- -- -- -- --\n    Suomen kansa kun kuninkaan\n    näin saanut on vieraaksensa,\n    hänelle uskollisuudessaan\n    se antavi rakkautensa.\n    Sitten tuo siunattu ruhtinas\n    läks' ULRIIKAN[25] linnaa kohti;\n    Långörnin[26] muurit ne myöskin, kas,\n    kesäpäivän kullassa hohti.\n\n    Juhannus veisaten juhlitahan\n    ja riemuiten Ruotsin malliin.\n    AADOLFIN kaikkeen ihastuvan\n    nyt nähdään. -- Uskovi kalliin\n    henkensä Siltavuorellekin[27]\n    maan isä ja eelleen matkaa.\n    Porvoossa[28] tavalla Daavidin\n    käy templissä -- kulkua jatkaa.[29]\n\n    Kiväärit, kanuunat kaikuvat\n    ja laulut, hän täältä kun kulkee.\n    Aurinko säteensä kirkkaimmat\n    suo hälle. Syliinsä sulkee\n    hänet jo Loviisa,[30] jolle soi\n    nimen kuningattaren mukaan\n    naisen tuon, johon ketään voi\n    ei verrata koskaan kukaan.\n\n    Ahvenkoskelle, Anjalaan[31]\n    käy sankari, rajalle asti.\n    Keltinkoskikin[32] iloissaan\n    niin kuohuvi kirkkahasti!\n    Kansa käy isäänsä ihaillen\n    hänen luoksensa täältä ja tuolta;\n    saasta tuskin näet kymmenen\n    niin heistä on pitänyt huolta.\n\n    Hämeenmaahan nyt matkaillaan\n    ja luokse sen vanhan linnan.[33]\n    Rahvas ei kursaile valtiataan,\n    vaan kulkevi yhtä-rinnan.\n    Kunnia-ammunta linnasta soi\n    ja kaikuvi ruorilta vastaan;\n    tervetulleheks' ilakoi\n    kaikk' kuulua kuningastaan.\n\n    Isän tavalla tyydyttää\n    hän kaikkia lahjoillansa;\n    lapsetkaan niit' ilman ei jää. --\n    Nyt Turkuhun[34] kulkuansa\n    jatkaa hän kukkain ja seppelten\n    ja kuusien oppaana ollen.\n    Nuoriso vastass' on tanssien,\n    käy vanhatkin hurmiollen.\n\n    Nymfeinkin parvi käy karkeloimaan,\n    Mars, Phoibos ja Minerva vielä;\n    kaikki nyt puolelta kuninkaan\n    saa vainen armoa siellä,\n    Ehemiskin maahan lankeaa\n    hänen kärkkyen katsettansa.\n    Hermes laivansa liputtaa\n    näin näyttäen riemuansa.\n\n    Vielä mä mainita tahtoisin\n    sen ammunnan, jota silloin\n    sankari mielin ihastuvin\n    sai kuunnella aamuin ja illoin.\n    Savu ja ruuti ne haihtuu pois,\n    siis niistä en kuluta kaulaa. --\n    Muistos' ei Suomesta häipyä vois,\n    ja siitä mä tahdon laulaa.\n\n    -- -- -- -- --\n    Siksipä ihmiset, parveillen\n    kevätkalojen hilpeäin lailla.\n    syntymäpäivää viettäen\n    LUDOVIKAN[35] on huolta vailla.\n    Eessänsä näkevät kuninkaan\n    ja hengessä kuningattarenkin.\n    Taivasta yhtyvät rukoilemaan\n    he onneksi kumpaisenkin.\n\n    Matka käy sankarin Huittisiin[36]\n    ja eellehen Paskilahan.\n    Niinisalo jää taakse niin,\n    ja Kyröhön[37] saavutahan.\n    Metsä saa hetkeksi AADOLFIN,\n    ja sitten on Vaasan[38] vuoro.\n    Kaikuvi saakka pilvihin\n    ilohuutoina kansan kuoro.\n\nMutta koska lukija lienee saanut jo tarpeeksi, lopetamme toistaiseksi\ntähän.\n\n\n\n\n27. KUNINKAAN TULO JA ROVASTIN PUHE.\n\n\nKun kansa tällä tavalla oli ollut liikkeellä aina varhaisesta aamusta,\nsaapui maan isä, kuningas Aadolf Fredrik, vihdoinkin kello seitsemän ja\nkahdeksan välillä illalla. Ei mitään oltu laiminlyöty, että tulo\ntapahtuisi niin komeasti kuin mahdollista. Kuninkaan rinnalla istuivat\nneljän hevosen vetämissä komeissa vaunuissa hänen ylhäisyytensä, kreivi\nClaes Ekebladh ja henkilääkäri Petersen. Lähinnä näiden jäljessä ajoi\nkenraali, vapaaherra Ungern Sternberg adjutantti Rehausenin kanssa;\nsitten hovimarsalkka, vapaaherra Löwen asessori Schutzenin kanssa ja\nsitten tuli muu seurue ja palvelijat: kamaripaashi Tornerhjelm ja\nkamaripalvelija Bedat, kellarirenki Hornay ja pyssynvirittäjä\nAsmüs y.m., y.m., joiden merkilliset nimet niinikään ovat jälkimaailman\niloksi säilyneet.[39] Maaherra oli hänen majesteettiaan vastassa vähän\nmatkaa kaupungista, sill'aikaa kun paikkakunnan virkamiehet, papisto ja\nporvaristo seisoivat hatuttomin päin, hikisin otsin ja selkä koukussa\nvasta maalatun tulliportin luona, joka oli koristettu Vaasan kaupungin\nkunniakkaalla ja kuninkaallisella vaakunalla.\n\nSyntyi siitä melu ja hälinä, kun ensiksi nimismies tuli ratsastaen,\najaen kuin luuta väkeä tieltä pois -- kun sitten kuninkaalliset\nesiratsastajat vaahtoisilla hevosillaan ajoivat esiin täyttä karkua ja\nkun vaunut viimein näkyivät tien mutkassa Runsarin kylän luona.\nKuningas ajatti hiljaa ja nyökäytti päätään joka haaralle. Väestön\nkäytös oli arvokasta. _Nuo_ selät eivät olleet tottuneet syvälle\nkumartamaan. Aadolf Fredrik oli kumminkin todella rakastettu --\nrakastettu toivovan rakkaudella, sillä hän ei ollut vielä tehnyt mitään\nmuuta kuin vastaan ottanut kruunun -- mutta tämänkin vuoksi häntä jo\nsuosittiin Pohjanmaalla, jossa oli oltu tyytymättömiä herrojen valtaan\nja valtiopäiväriitoihin kuningas Fredrik-vainajan aikana.\n\n-- Katsokaapa, kuinka armollisen näköinen hän on! -- hälisi väkijoukko.\n\n-- Ja noin hiljainen! Eikä ylpeämpi kuin muutkaan kristilliset ihmiset!\n-- arvelivat toiset.\n\n-- Jumala armahtakoon, luulenpa, että hän tervehti minua; mahtaneeko\nhän tuntea minut? -- huudahti Martolan kestikievarin emäntä suuresti\nhämmästyksissään ja hyvillään, seisoessaan uudessa tärkätyssä\nkamlottihameessaan kuin vehnäpulla reikäleipäin keskessä.\n\n-- Suunne kiinni! -- murahti eräs ryysyinen kerjäläinen, vanha\nvöyriläinen karoliini, ja kääntyi päin. -- On noita nyt ennenkin\nkuninkaita nähty! Kuninkaan pitää olla ylpeä ja kopea. Valtakunnan\nmajesteetilla pitää olla käsivarret kuin rautakanget ja hänen pitää\nosata iskeä. Ja ratsastaa hänen pitää, niin että kivet kipenöivät; eikä\nistua noin kuin villasäkki pehmeillä vaununtyynyillä! Toinen tarmo oli\nKaarle-kuninkaassa! -- Ja samalla kohautti hän repaleista hattuaan.\n\n-- Mutta katsokaapa, kuinka maaherra kumartelee! -- kuiskailivat taas\ntoiset. -- Voi hyväinen aika, kuinka notkeaselkäisiä ne nyt ovat, nuo\nkopeat herrat, jotka muuten niin isosti pöyhkeilevät muille\nkunniallisille ihmisille! -- Ja kansa hurrasi kahta kiivaammin\nmaaherran kumarruksille.\n\nVaivoin saatiin nämä riemunosoitukset vaikenemaan, sillä syynä siihen,\nminkätähden kuninkaalliset vaunut pysähtyivät tullin luona, oli\nalamainen puhe, jonka kirkkoherra, maisteri Claudius Hedman -- vanha\nhovimies ja tätä ennen Tukholman Klaran kirkon kappalainen -- oli tähän\ntilaisuuteen valmistanut. Onneton kuningas, nuo ylenmäärin makeat ja\nimartelevat sekä suorasanaiset että runomittaan sepitetyt puheet olivat\nvainonneet häntä pahemmin kuin hyttyset aina siitä asti, kun hän astui\njalallaan Suomeen. Nyt tuli hän Hämeen metsästä, helteisen päivän\najettuaan ja ikävöiden päästäkseen lepoon ja saadakseen vaihtaa\npölyiset matkavaatteet silkkivuoriseen yönuttuun, kun taas putosi\npuhuja hänen eteensä kuin pilvettömältä taivaalta! Raskas kruunu,\nminkätähden oli sinulla monien piikkiesi seassa vielä kaunopuheisuuden\nruusujakin kätkettynä!\n\n-- Vaikka[40] -- sanoi puhuja, -- lauhkeamman taivaan alla syntyneen\ntulen ottavan neron ja enemmän siistityn pään kuin mitä kylmältä\npohjolalta käy odottaminen, tulisi olla tässä korkean harvinaisessa\ntilaisuudessa sen tavattoman ilon tulkitsijana, joka teidän\nkuninkaallisen majesteettinne -- (syvä kumarrus) -- tänne\nkokoontuneilla kaikkein nöyrimmillä, papistoon kuuluvilla alamaisilla\non; niin rohkenen kumminkin syvimmässä alamaisuudessa teidän\nkuninkaallisen majesteettinne eteen -- (uusi kumarrus) -- minä halvin\npappismies minun ja minun kanssaveljieni uskollisuuden ja alamaisuuden\nuhrin kanssa teidän majesteettinne armoalttarille tulla --\n(suorakulmainen kumarrus).\n\n-- Suuri kuningas! -- jatkoi puhuja -- sallikaa, niinkuin Aleksanteri\nsuuri, köyhän alamaisen kantaa esiin kourallinen vettä lahjain ja\nantimien asemesta!\n\n-- Me kiitämme herra rovastia; me tulemme erittäin mielellämme --\nkeskeytti hänet kuningas, joka tosiaankin paljon ennemmin olisi ottanut\n\"kourallisen vettä\"; mutta puhuja ei hätäytynyt, vaan jatkoi alinomaa\nkumarrellen:\n\n-- Alamaiset ovat saaneet luvan uhrata yksinvaltaiselle hallitukselle\n-- (tässä nykäisi maaherra rovastia kauhtanan helmasta) -- sekä kaiken\nheidän omaisuutensa että myös mikä heistä kaikkein rakkainta oli, minä\ntarkoitan henkensä. Teidän kuninkaallinen majesteettinne ei rakasta\nkumpaakaan...\n\n-- En, hyvä herra rovasti ... puuttui taas kuningas puheeseen,\npyyhkäisten hikeä otsaltaan.\n\n-- Jonkatähden myöskin alamaiset yleensä, mutta erittäinkin me\npapistoon kuuluvaiset, uhraamme itsemme teidän kuninkaalliselle\nmajesteetillenne, niinkuin kalliille Herran voidellulle, kaikesta\nmeidän sydämestämme.\n\nKuningas huokasi, luultavasti liikutettuna näin suuresta\nuhraavaisuudesta.\n\n-- Ei ikinä, -- jatkoi puhuja, -- ei ikinä osannut Orpheus niin hyvin\nsoittaa kanneltaan, ettemme me vielä heleämmin äänin yhtyisi\nalamaisuuttamme osoittamalla maan sanomattoman hartaihin\nilonilmauksiin.\n\n-- Suokoon luoja, että ne todella olisivat _sanomattoman_ hartaita! --\nkuiskasi hänen ylhäisyytensä Ekebladh vierustoverinsa tohtorin korvaan,\nmutta puhuja jatkoi:\n\n-- Pakanallinen Diogenes rakastakoon vain auringon paistetta enemmän\nkuin Aleksanteri suuren varjoa. Me emme ainoastaan iloitse teidän\nkuninkaallisen majesteettinne armonsäteistä, vaan rukoilemme meillemme\nmyös sitä korkeata etua, että rauhan levossa saisimme kuin lapset\nnauttia armollista suojaa teidän kuninkaallisen majesteettinne, meidän\nmaanisämme avarassa varjossa...\n\n-- Herran tähden, ei mitään viittauksia hänen majesteettinsa\nlihavuuteen! -- kuiskasi maaherra, joka huomasi kuninkaan alkavan\nkyllästyä. Puhuja jatkoi kuitenkin uupumatta ja lausui asiaan kuuluvin\nkumarruksin sen toivomuksen, ettei ainoastaan kuninkaallisen\nmajesteetin terveydentila olisi hänen matkansa jälkeen hyvä, vaan myös\nkoko kuninkaallinen huone ja meidän kaikkein armollisin kuningattaremme\nsiunatussa tilassa; verraten kuninkaallista majesteettia Tornion\nsydänyön aurinkoon, ja -- niin totta kuin on päivä, vaikka aurinko ei\naina ole näkyvissä ja vaikuttamassa, niin totta me elämme siinä\nepäilemättömässä toivossa, että teidän kuninkaallinen majesteettinne ei\nkoskaan väsy antamasta korkean suosionsa ja korkeimmasti myötäsyntyisen\nkuninkaallisen armonsa heloittaa...\n\nRauskis! Samassa romahti lahonnut lauta-aita tullihuoneen luona maahan\nniiden monien katselijain ja kuuntelijain painosta, joita puheen aikana\nyhä useampia oli sille kiivennyt kuningasta näkemään ja jotka nyt\näkkiarvaamatta tulivat hänen majesteetilleen esitetyiksi mitä\noudoimmissa ja kaikkia hovitapoja vastaan sotivissa asennoissa.\n\n-- Onko kukaan saanut vammoja? -- kysyi heti kohta hyväsydäminen\nkuningas, samalla kun hevoset riuhtaisivat vaunuja, ja kaupungin\npoliisi, s.o. viskaali, yksi kaupunginpalvelija ja kaksi palovartijaa\nkiiruhtivat apuun.\n\n-- Se oli vain pieni kuperkeikka, teidän majesteettinne, -- vastasi\nlukiolainen Eerikki Ljung, joka oli istunut ylinnä aidalla, mutta muita\nnopeammin oli päässyt jaloilleen ja taas seisoi lakki kädessä, valmiina\nhurraamaan, vaikkakin kättä vielä pakotti ja ääni oli käheä, hän kun\noli kiljunut vuorottain sekä hatuille että myssyille ja majesteetille.\n\n-- Tuossahan on minun ylimääräinen hovisorvarini! -- huudahti kuningas,\njoka oli unohtanut nimen, mutta heti kohta tunsi nuo raittiit ja\niloiset kasvot.\n\n-- Teidän majesteettinne palvelukseksi, -- vastasi poika. -- Sen verran\nhän oli hovissa ollessaan jo oppinut sanojansa sovittelemaan.\n\n-- Tule luokseni huomenna, minulla on sinulle jotakin sanottavaa, --\njatkoi kuningas armollisesti ja luontevasti, unohtaen kaikki nuo\nkankean juhlalliset vastaanottotemput.\n\nEerikki Ljung kumarsi niin, että hänen pitkä, vaalea tukkansa valahti\nhänen silmilleen.\n\n-- Koska siis Vaasan kaupungilla on se arvaamaton armo ja onni, että\njälleen, puolentoista vuosisadan kuluttua, saa nähdä auringon ... --\naloitti hellittämätön puhuja, joka tuosta pitkästä ja koreasta\njohdannostaan ei vielä ollut ennättänyt päästä varsinaiseen\naineeseensa.\n\n-- Sapperment! Sepä oli pitkällinen pimeys! -- kuiskasi Ekebladh.\n\n-- ... Auringon, sanon minä, virkistävillä säteillään valaisevan vanhaa\nThulea...\n\n-- Me kiitämme, me kiitämme, -- sanoi kuningas keskeyttäen.\n\nMutta puhuja ei voinut millään muotoa ottaa omatunnolleen sitä, ettei\nhänen majesteettinsa saisi kuulla vielä jäännöstäkin hänen ulkoa\nopitusta pitkästä, saarnantapaisesta puheestaan. -- Koska, -- aloitti\nhän jälleen, -- aurinko nyt nousee kaikessa ihanuudessaan näiden\npohjoisten seutujen yli...\n\n-- Sehän menee mailleen, hyvä herra rovasti, sehän menee mailleen, ja\naika on jo mennä levolle, -- ryhtyi taas onneton majesteetti puheeseen.\n\nMaaherra nykäisi puhujaa kauhtanasta.\n\n-- Ja koska, -- jatkoi itsepäinen puhuja, -- koska tähdet samalla\nkadottavat valonsa ja suloinen kuu sammuttaa lyhtynsä nähdessään\nPhoibon loistavat vaunut...\n\n-- Aja! -- sanoi kuningas.\n\nVaunut lähtivät liikkeelle, kaunis puhe hukkui väkijoukon\nhurraahuutoihin, ja siinä seisoi nyt tuo hämmästynyt puhuja, voimatta\nkäsittää, kuinka kuninkaallinen majesteetti oli voinut jättää\nkäyttämättä noin mainiota tilaisuutta kuullakseen puhetta, jota,\npuhujan mielestä, ei joka päivä tarjottu edes matkustaville\nruhtinaillekaan.\n\nSuurin osa väkijoukkoa riensi vaunujen jäljessä Korsholmaan,\nsaadakseen, jos mahdollista, nähdä kuninkaan astuvan vaunuista. Toiset\ntaas, joilla ei ollut halua juosta kilpaa, keräytyivät suuresti\nkummastellen Eerikki Ljungin ympärille, tahtoen välttämättömästi\ntietää, mitä kuningas oli hänelle sanonut.\n\n-- Se ei kuulu teihin, -- sanoi Eerikki hämillään.\n\n-- Hän sanoi sinua ylimääräiseksi hovisorvarikseen, mitähän hänen\nmajesteettinsa sillä tarkoitti? -- kysyi eräsi raatimies, joka oli\nseisonut likellä vaunuja.\n\n-- Sanoiko hänen majesteettinsa _hovisorvari_? -- kysyi Eerikki ollen\nkummastuvinaan.\n\n-- Sen kuulin omin korvin, -- vakuutti raatimies.\n\n-- Minusta tuntui, että hän sanoi _hovikarvari_, arveli Eerikki.\n\n-- Karvari? Niin, niin se olikin. Hovikarvari? Sepä oli merkillistä.\nMitä hän sillä tarkoitti?\n\n-- Asianlaita on se, -- sanoi Eerikki tekeytyen mahtavaksi, -- että\nsatuin asumaan moniaita viikkoja hovin karvarin luona, ja kun kuningas\ntavallisesti joka kuukausi kävi kahta tuumaa paksummaksi vyötäisiltään,\nniin oli hänen majesteettinsa tapana aina tuon tuostakin käydä meitä\ntervehtimässä, antaakseen mittaa uusiin nahkavöihinsä. Sentähden hän\nsanoi minua ylimääräiseksi hovikarvarikseen.\n\n-- Mutta hän käski sinun tulla huomenna luoksensa?\n\n-- Sanoiko hän niin?\n\n-- Tottahan kuulin sen, kun seisoin aivan hänen vieressään.\n\n-- Vai niin -- no, kai hän on taas tullut paria tuumaa paksummaksi\npitkiä puheita kuunnellessaan, ja sentähden pitää minun nyt mennä sinne\nuutta mittaa ottamaan.\n\nNäin sanoen puikahti Eerikki tiehensä.\n\n\n\n\n28. KORSHOLMAN VALLIEN LUONA.\n\n\nOli sydänyön aika eräänä heinäkuun yönä Pohjanmaalla. Pohjolan yön\nsanoin selittämätön kirkkaus, jota ei voi verrata mihinkään muuhun\nluonnonilmiöön, valaisi heloittaen pientä kaupunkia, etäämpänä olevia\nulapoita ja kaukaisia metsiä. Keveä kytömailta tuleva savu uiskenteli\nsiellä täällä kuin sumu taivaanrannalla, ja välistä kuului hevosen\nhirnuntaa, lampaankellon kilinää tai tasaisia aironvetoja jonkun\nmyöhään kotiinsa palaavan kalastajan veneestä.\n\nKaupungissa ei kumminkaan kaikki ollut niin elotonta kuin olisi voinut\nluulla. Näillä pohjoismaalaisilla on ihmeteltävä kyky, samoin kuin\nlinnuilla, mukautua valoon ja pimeyteen. Talven he nukkuvat, kesällä\ntuskin tiedät, milloin he nukkuvat. Nyt oli sitäpaitsi kuningas\nvieraana Vaasassa; kukapa silloin tahtoi nukkumalla hukata aikaansa?\nPaljon ihmisiä oli liikkeellä; mutta niin hiljaa he liikkuivat kuin\nolisivat kaikki olleet sukkasillaan. Jos ei saanut nähdä majesteettia,\nniin voihan toki saada jonkun nauhustetun lakeijan näkyviinsä; jos ei\nniinkään käynyt, niin sai kenties katsoa ällistellä kuninkaallisia\nvaunuja, tai udella uutisia joltakin porvarisvartijalta, joka seisoi\nvahdissa Korsholman portilla. Ja jos siinäkin pettyi, niin oli ainakin\nse lohdutus jäljellä, että sai katsella linnan ikkunaruutuja ja\ntutkistella, minne seurue oli majoitettuna kaupunkiin ja ennen kaikkea\nottaa selkoa kuninkaan makuuhuoneen ikkunoista ja odottaa, eikö jokin\nyömyssy sattuisi luomaan varjoansa alaslaskettuihin uutimiin.\n\nKun kesäyön kirkkaus paistaa pohjoisesta, oli eteläpuoli Korsholman\nvalleja pimennossa. Alussa tämä pimento ei estänyt näkemästä ympärillä\nolevia esineitä, mutta puolilta öin nousi pilviä, ja silloin kävi se\nsynkemmäksi.\n\nKaksi miestä puheli keskenään lähellä vallia. Heidän kasvojaan ei\nvoinut erottaa, mutta äänet olivat tuttuja. Miehet olivat Pennaksi\nnimitetty Benjamin Perttilä, ja kapteeni Neptunus Gast.\n\n-- Oletteko varma siitä? -- sanoi Penna.\n\n-- Niin varma kuin tässä seison ankkurissa, -- sanoi kapteeni. Minä\nlokasin joka sanan leikkituvan seinän läpi. He puhuivat kauniisti\nvanhoista rakkaudenasioistaan. Vieras herra vannoi ja vakuutti, että\nneitsyestä piti tulla hänen vaimonsa, ja asia oli järjestettävä jo\nhuomispäivänä, vaikka isäukko olisi kiljuva jalopeura.\n\n-- Niinkö sanoivat?\n\n-- Totta varmaan sanoivat. Ja kun neitsyt Ester mainitsi jotakin siitä,\nettä hänellä oli sulhanen jo ennestään, vastasi herra: minä panen\nsulhasesi vesilastiin, jolloin ei kuu kumota eikä päivä paista.\n\n-- Mikä sen muukalaisen nimi on?\n\n-- Nimeä ei ole lokikirjassani, mutta kuninkaallisella lipulla hän\nkulkee, sen tiedän. Sentähden hän on niin suurenteleva ja aikoo\nhuomenna purjehtia tiehensä morsiamesi kanssa.\n\n-- Ellei hän kuuluisi kuninkaan seurueeseen, niin...\n\n-- No niin, tietysti; sinä pelkäät. Jos se olisi joku tavallinen\nruuhipekka, ampuisit hänet upoksiin iäksi päiväksi, mutta koska hän\nkulkee kuninkaallisella lipulla, niin et uskalla edes kantta huuhtoa.\nTulee siitä hauska juttu, kun kaikki ihmiset Vaasassa sinua sormella\nosoittavat ja sanovat: kas tuossa menee se raukka, joka törmäsi\nmatalikolle, kun kreivi vei hänen morsiamensa.\n\n-- Kreivi? Onko hän kreivi?\n\n-- Mistäpä minä sen tietäisin? Jonkinlainen ylhäisyys hän lienee. Siitä\ntehdään soma rekilaulu Isokyrössä:\n\n    \"Näin, näin minä laivan seilaavan,\n    kolme kreiviä laivassa.\"\n\nPenna ei virkkanut mitään -- mikä oli sen merkki, että viha jo kuohui\nhänessä. Hänen oli kovin vaikea päästä vihastumaan, mutta jos hän kerta\nniin pitkälle pääsi, ei hän määrää tiennytkään. Ja sangen pitkälle hän\noli nyt tullut. Hän oli aina aamupäivästä asti ollut samoissa\najatuksissa; nyt ne olivat yli äyräittensä kuohahtamaisillaan.\n\n-- Te valehtelette! Te olette itse kosinut Esteriä, ja sentähden te\nvalehtelette! -- jupisi hän hammastensa välitse ja tarttui kapteenia\nkovasti käsivarteen.\n\n-- Minä olen kosinut tytön rahoja, sanoi Neptunus, -- ja kuultuani,\nettei hän mitään saa, helpotin minä köyttä. Ota hänet, kernaasti minun\npuolestani, ja katso, voitko pusertaa äyrinkään painolastia isästä,\nsiitä vanhasta saiturista... Mutta niinhän se onkin, olin jo unohtaa,\nettä toinenhan pitääkin komentoa siinä laivassa.\n\n-- Jos olisin kahdenkesken sen konnan kanssa! -- ärjäisi Penna\nnyrkkiään puristaen.\n\n-- Sanon sinulle jotakin, -- kuiskasi Gast. -- Äsken kuulin kreivin\nlakeijan sanovan vahdille: herrani ei nuku öillä niinkuin muut ihmiset.\nJos hän menee ulos, niin älä ole häntä näkevinäsi.\n\n-- Kreivi? Taaskin kreivi!\n\n-- No, olkoon sitten parooni, se on minusta samantekevä. Mutta katsopa\ntuonne ... kareja keulan edessä! Se on hän, joka tulee tuolla vallilla!\n\nBertelsköldin pitkä vartalo kuvastui samassa selväsi yöllistä taivasta\nvasten. Hänelle ei ollut lepoa suotu viimeisten mielenliikutusten\njälkeen. Siitä oli jo aikoja, kun hän oli nähnyt valoisan kesäyön, ja\ntäällä ulkona oli niin viileää, niin ihanaa.\n\n-- Kuinka monet vuosisadat lienevät tuiskuttaneet luntaan näille\nvalleille? -- sanoi hän itsekseen. -- Sitä ei kukaan tiedä. Niiden ikä\nulottuu kuin lapsuudenmuisto kauas muinaisuuteen, eikä kukaan tiedä\nsanoa milloinka, ei kukaan, mitenkä. Ne ovat yhtä vanhat kuin\nkristinusko näillä tienoilla ja ne ovat aikoinaan suojelleet sen\nkehtoa. Vanhat vallit -- juuri teidän vierellänne minä ensi kerran näin\nhänet, jonka muistoa en enää voi poistaa mielestäni! Tänään seison\ntäällä minä lyhytaikaisine muistoineni -- eilen seisoi täällä joku\ntoinen, huomenna taas toinen -- kaikki olemme hetken lapsia, mutta te\nolette vuosisatain!\n\n-- Hän lähtee oijustamaan vallin yli Larssonin leikkituvalle; hän\ntietää, kuka siellä odottaa, -- kuiskasi kiusaaja vierustoverilleen.\n\nPenna murahti kuin kahlekoira.\n\n-- Olisinpa vanha husaari, kyllä minä tietäisin, mitä tekisin, --\njatkoi toinen.\n\nMutta Penna ei tiennyt enää mitä teki. Hän kiipesi vimmoissaan vallille\nja seisoi Bertelsköldin selän takana, ennenkuin tämä häntä huomasikaan.\n\n-- Minä opastan sinut leikkituvalle! -- jupisi hän, ja karkasi samassa\nniin voimakkaasti luullun vihollisensa kimppuun, että tämä -- ihan\nvalmistumaton kun oli mokomaan hyökkäykseen -- tupertui alas vallilta,\njoka tällä kohdalta oli sangen jyrkkä.\n\nHiljainen huudahdus kuului alhaalta, ja Penna voi erottaa pudonneen,\njoka nyt makasi kivilohkareitten seassa, joita sinne oli luultavasti\ntäytteeksi vedätetty.\n\n-- Joudu, anna hänelle viimeinen isku, niin ei kieliä kantele! --\nkuiskasi Gast, joka oli hiipinyt hänkin vallille.\n\nPenna seisoi liikkumatonna. Hänen vimmansa oli kadonnut hänen\nkilpailijansa pudotessa: hänellä oli sekava aavistus siitä, että hän\npikaisuudessaan oli tehnyt tyhmän tekosen, ja hänen luonnollinen\nhyvyytensä alkoi jälleen päästä voitolle.\n\nKapteeni Gast puolestaan loi aran silmäyksen maaherran asunnon\nikkunoihin. Ei ole hyvä liian kauan seistä tuulta vasten, ajatteli hän.\nTuo kopea herra tuolla alhaalla on saanut maksun aamullisesta,\nPalosaaren väylällä tekemästään tempauksesta. Hän on kosija numero\nyksi. Vahti pistänee talteensa kosijan numero kaksi. Sitten tulee apen\nvuoro. Gast ei olekaan vielä se lakastunut nauriinvarsi, joksi häntä\nluulevat. Jos en enää purjehdikaan mieleni mukaan onnen merellä, niin\ntahdon näyttää heille, että olen vedenalainen riutta, ja he joutuvat\nhaaksirikkoon minuun törmätessään. He saavat maksun kaikesta, ja hyvän\nhyyryn he saavatkin kuninkaan sormuksesta!\n\nNäitä kostontuumia hautoen riensi Gast tiehensä valoisassa yössä,\nPennan häntä huomaamatta.\n\nMutta nyt kuului muutamia sanoja tuolta alhaalta.\n\n-- Jos olet rosvo, niin ota kukkaroni, mutta auta minua täältä, sillä\nminä en pääse liikkumaan! -- valitti Bertelsköld.\n\nPenna kuunteli. Hän luuli tuntevansa tuon äänen. Hän seisoi kuin\nkivettyneenä.\n\n-- Pölkkypää! -- sanoi taas pudonnut matalalla äänellä, etkö tiedä,\nettä kuningas nukkuu muutamain askelten päässä täältä. Täytyykö\nherättää koko linnan väki apua huutamalla?\n\nPenna oli kuullut tarpeeksi. Hän harppasi, niinkuin olisi tuli häntä\npolttanut, ja hyppäsi yhdellä loikkauksella vallilta alas, samaa tietä,\njota hän oli pannut kilpailijan menemään. Onnistuen paremmin kuin tämä,\ntuli hän jokseenkin eheänä alas eikä huomannut edes sitäkään, että\nnyrjäytti jalkansa ja sai pari mustelmaa polviinsa. Tuskin hän oli\ntullut alas, kun hän heittäysi kaatuneen päälle ja alkoi täyttä kurkkua\nulvoa.\n\n-- Lurjus, pidätkö suusi kiinni! kuiskasi Bertelsköld, joka luuli\nyhtyneensä hulluun ihmiseen, joka panisi koko linnan väen liikkeelle.\n\nMutta Penna ulvoi vain, ja töin tuskin voi kreivi erottaa muutamia\nkatkonaisia sanoja: -- Minun oma isäntäni! Minun rakas herrani!...\n\nPilvet olivat tällä aikaa kevenneet, eikä pimeys enää ollut niin\nsynkkä. Suureksi ihmeekseen tunsi Bertelsköld miehen vanhaksi\npalvelijakseen, jota hän ei ollut nähnyt kahteentoista vuoteen. --\nSinäkö, Istvan, olet täällä? --- sanoi hän. -- Ajaako sinua\npainajainen, kun heität minut vallilta alas?\n\n-- Kun olisin tiennyt teidän siinä olevan! -- ulvoi Penna taas\nnyyhkyttäen... Lemmon Kasti... Koira minä olen, hullu koira, joka olen\nomaa herraani puraissut!... Rakas, armollinen isäntä, elättekö vielä?\n\n-- Vaiti, junkkari, niin annan sinulle anteeksi. Olen taittanut\njalkani, kenties käsivarteni, enkä pääse liikkumaan. Kanna minut heti\nkohta huoneeseeni; se on linnan sivurakennuksessa, ja kuninkaan\nhenkilääkäri asuu viereisessä huoneessa. Mutta heitä pois, mies, tuo\nulvominen, muuten lyön sinulta kädet ja sääret poikki, kun taas pääsen\njaloilleni. Meidän täytyy sanoa, että olen vahingossa pudonnut.\n\nPenna oli puoleksi tainnoksissa surusta ja säikähdyksestä. Kuitenkin\nhän nosti, niin varovasti kuin taisi, rakastetun isäntänsä väkeville\nkarhunkäpälilleen ja vaelsi linnaan, kokien kovin hullunkurisesti\nniellä nyyhkytyksiään, joita ei tahtonut saada millään lailla\ntukahdutetuiksi.\n\n\n\n\n29. EERIKKI LJUNG KUNINKAAN KEITTIÖSSÄ.\n\n\nEerikki Ljung oli muiden Larssonin talon miespuolisten vierasten kanssa\nmajoitettu isoon tupaan, jonka lattialle oli olkia levitetty. Oljilla\nlepäsi kahdeksan poikaa ja nuorta miestä, kullakin pienoinen\nvillapeitto katteenaan. Seinään kiinnitetyissä sängyissä, joita\naina oli kaksi päällekkäin, makasi kahdeksan vanhempaa henkeä\nruovonröyhyillä täytetyillä matrasseilla. Höyhenpatjoja oli yllinkyllin\narvokkaampien vierasten varalle.\n\nNukkuessaan ajatteli Eerikki vain sitä, että hänen huomenna piti mennä\nkuninkaan luo. Merkilliseltä se tuntui hänestä, mutta miksi antaisi hän\nsen untansa häiritä. Hän oli ollut liikkeellä varhaisesta aamusta ja\nnukkui sentähden niin raskaasti, että hänen puolestaan olisi voinut\nvierittää vaikka koko talon mereen ja purjehtia niin Länsipohjaan. --\nHerätä minut kello kolme, -- oli hän sanonut vanhalle Sannalle, joka\npalveli makuutupalaisia ja jolla enemmän kuin kellään muulla oli se\nlinnun luonto, ettei kukaan tiennyt, milloin hän kesällä nukkui.\n\nPalovartija oli juuri huutanut talon nurkalla, kun Sanna suurella\nvaivalla sai nuoren herran käsiinsä peittojen ja olkien rykelmästä. --\nKello on kolme, -- sanoi hän.\n\nMutta Eerikki käännähti toiselle kyljelleen eikä ollut mistään\nmilläänkään.\n\n-- Aiotteko nousta? -- jatkoi eukko ja pudisteli häntä jalasta.\n\nMahdotonta saada häntä virkoamaan.\n\n-- Kuningas odottaa!\n\nKuin nuoli oli Eerikki jaloillaan. Hänen parhaat vaatteensa, hänen\nhienoin paitansa tärkättyine kauluksineen ja isän hopeinen kaulahakanen\nolivat jo valmiina hänen vierellään.\n\nKymmeniä kertoja oli äiti, joka ei ollut saanut unta silmiinsä koko\nyönä tätä kuninkaallista armoa ajatellessaan, kysynyt, mitä kuninkaalla\nmahtoi olla hänelle sanomista, ja kymmeniä kertoja oli Eerikki\nvakuuttanut, että hän yhtä vähän kuin äitikään voi sitä arvata. --\nPahaa se ei voi olla, hän oli iloisen näköinen, -- vakuutti Eerikki.\n\n-- Et saa unohtaa kutsumasta häntä hänen majesteetikseen, -- varoitti\näiti. -- Kampaa tukkasi eteisessä ennen kuin menet sisään ja pyyhi tomu\ntarkasti saappaistasi. Älä puhu ennenkuin hän kysyy, ja katso häntä\nsuoraan silmiin. Jos hän kysyy sinulta jotakin vanhemmistasi, niin sano\nhänelle, että isäsi palveli Ruotsin kruunua siihen aikaan, jolloin ei\nkenelläkään muulla tässä maassa kuin Löfvingillä ja hänellä ollut\nsiihen rohkeutta. Näytä sitten, että voit pitää suusi kiinni, kun\nuteliaat hovilakeijat kyselevät, ja riennä heti kotiin. Varo paidan\nkaulustaa, pane takki oikein nappiin, äläkä pidä käsiäsi taskussa.\n\n-- Hyvästi, nyt en enää jouda! -- sanoi Eerikki ja oli jo eteisessä.\n\n-- Jumala olkoon kanssasi, lapseni! -- huusi huolestunut äiti hänen\njälkeensä ja palasi tytärtensä luo, jotka kuningashuolista vapaina\nnukkuivat luhdissa lähellä makuutupaa.\n\nOli neljän aika aamulla, kun Eerikki, kaikki nämä varoitukset\nkilpenään, saapui Korsholman linnaan, peläten, että kuningas kenties jo\noli häntä odottanut. Hänen kummastuksekseen olivat kaikki muut paitsi\nvahdit vielä sikeässä unessa, ja hänen tahtoessaan mennä sisään\nsanottiin portilla: \"seis\".\n\nNyt vasta muisteli Eerikki kuulleensa, ettei Aadolf Fredrikin hovissa\nollutkaan tapana nousta näin varhain. -- Milloin portti avataan? --\nkysyi hän.\n\n-- Odota! -- vastattiin.\n\nEi auttanut muu kuin odottaminen. Hän meni valleille kävelemään ja\nvalleilta niityille. Aamuaurinko paistoi kirkkaasti metsän yli\nVeikkaalaan päin, ja kastehelmet kimaltelivat ruohistossa. Vanha\nrakkaus kasveihin ja kukkiin virkosi Eerikin sydämessä, ja vaikkei\nollutkaan enää paljon oppimista tuossa satoja kertoja tutkitussa\nseudussa, lähti hän kuitenkin keräämään kasveja vallien ympäriltä. Ei\nkestänyt kauan, ennenkuin kaikki Hammarbyn iloiset muistot taas\nvirkosivat eloon. -- Jos minulla nyt olisi Eriika Lindelia täällä, --\najatteli hän itsekseen, -- niin tutkisimme tämän _anthylliksen_\narkkiaatterin suurennuslasilla... Kukahan nyt auttanee häntä\nkirjoittamaan nimiä kasvien puikkoihin, kuka puristamaan kasveja ja\nselittämään Pliniusta? Kai tekee sen Kaarle... Kaarle Linnaeus pieni,\nerotukseksi suuresta, -- lisäsi hän huokaisten kaipuun ja\nmustasukkaisin tuntein.\n\n-- Hyvä on, ettei kukaan tiedä, minkätähden nimeni on Ljung! --\najatteli hän heti sen jälkeen. -- Entä jos lähettäisin Eriikalle\n_linnaean_ Vaasasta, puristettuna yhteen jonkin hienon _erica\nvulgariksen_ kanssa? Senpä teenkin. Molempia lajeja kasvaa tuolla\nläheisellä männikkömäellä.\n\nTuumasta toimeen. Eerikki meni Lemetinsaaren puolella olevalle\nmännikkömäelle ja oli pian kiintynyt kasviopillisiin tutkimuksiinsa\nniin, että unohti sekä kuninkaan että kaikki äidilliset neuvot. Viimein\nhän kuuli tornikellon lyövän. Hän luki lyönnit. Kello oli kahdeksan.\n\n-- Kuningas on odottanut minua! -- ajatteli hän säpsähtäen. Hän juoksi\nläpi pensaiden ja risukoiden ja oli kohta linnan portilla.\n\nNyt hän pääsi sisään. Kaikki olivat nyt liikkeellä. Adjutantteja ja\nhovimestareita, kokkeja ja palvelijoita juoksenteli ristiin rastiin, ja\nVaasan porvaristo kysytti alamaisuudessa, milloin hänen majesteettinsa\nnäkisi hyväksi laskea heidät puheillensa. Mutta hänen majesteettinsa ei\nollut vielä pukeutunut. Porvariston käskettiin tulla kello kymmenen\ntienoissa. Töin tuskin pääsi Eerikki puhuttelemaan ensin erästä\nkamaripalvelijaa, sitten hovimarsalkkaa, parooni Löweniä, jolle hän\nilmoitti, että hänen majesteettinsa oli käskenyt hänet tänne. Hän sai\nkäskyn odottaa tuolla alhaalla, kunnes häntä kutsuttaisiin.\n\nMinne hän menisi? Huoneet ja eteiset, vieläpä pihakin, olivat täynnä\nväkeä. Eerikki meni keittiön nurkkaan seisomaan.\n\nTämä tärkeä osa linnaa ja maaherran asuntoa oli tätä tilaisuutta varten\nlaajennettu yhdellä tai kahdella viereisellä huoneella, ja kaikissa oli\nkova kiire. Vaikka suurin osa seuruetta asui kaupungissa, oli\nmestarikokeilla ja pöydänkattajilla täysi tekeminen, sillä paitsi\naamiaishommia täytyi jo pitää huolta päivällisistäkin, joille kaupungin\nvirkamiehet ja etevimmät porvarit oli käsketty. Kaikki olivat sentähden\nliikkeessä, arvokkaalla tavalla ylläpitääkseen kuninkaallisen pöydän\narvoa, ja meren, metsän ja karjan parhaat ja tuoreimmat antimet\nkerättiin nyt keittiöihin ja kellareihin asiaankuuluvasti\ntarkastettaviksi ja valmistettaviksi.\n\nEerikin sisään tullessa oli keittiössä täysi kapina. Pahaa ennustava\nsisällinen sota oli syttymässä keittiömestari Björckin ja mestarikokki\nAreliuksen välillä. Syynä oli se, että viimeksimainittu alhaisempi\nvirkamies oli ollut niin kuulumattoman rohkea, että oli tehnyt\nmuutoksen korkeiden asianomaisten vahvistamaan ja niin muodoin\nperuuttamattomasti voimassa olevaan kuninkaalliseen ruokalistaan.\nBjörck toi esiin kumoamattomia todistuksia siitä, että tässä tärkeässä\nasiakirjassa, jonka hovimestari Åberg oli allekirjoittanut, oli selvin\nsanoin kirjoitettuna: uunissa paistettua haukea. Ja kuitenkin oli\nArelius ollut kyllin rohkea tahtoakseen tehdä siitä mureketta!\n\nPuolustuksekseen muistutti loukkautunut mestarikokki, että hän oli\npalvellut jo viisikolmatta vuotta kuninkaallisessa keittiössä. Kuningas\nFredrik-vainaja, jonka makuaisti oli erinomaisen tarkka ja joka\nkieltämättä ymmärsi nämä tämmöiset asiat, oli usein kiitellyt hänen\nkalaruokiaan, ja mitä uunissa paistettuun haukeen tuli, luuli hän\nkykenevänsä kilpailemaan sen valmistuksessa itsensä keittiömestarin\nkanssa. -- Mutta, jatkoi hän, -- minä otan Ruotsin valtakunnan sen\nseikan todistajaksi, kuinka sopivaa mahtanee olla panna kuninkaan\npöytään tuommoisia viiden tai kuuden naulan painoisia haukia uunissa\npaistettuina! Sen sijaan, että taitoani pilkataan, tulisi minua\npolvillaan kiittää siitä, että olen pelastanut kuninkaallisen\nmajesteetin ja valtakunnan arvon ja laatinut murekkeen, joka ei voi\nmuuta kuin herättää asiantuntijain suurinta ihastusta!\n\n-- En epäile mestarikokin erinomaista kalamurekkeen valmistamistaitoa;\nsitähän syödään kaikissa talonpoikaishäissäkin, -- vastasi\nkeittiömestari vähän pilkallisesti. -- Mutta koska ei käy kieltäminen,\nettä uunissa paistettua haukea on käsketty valmistaa päivälliseksi,\nlienee mestarikokin alamainen velvollisuus mukautua hänen\nmajesteettinsa armollisen määräyksen mukaan. Sentähden saan\nvelvoittaa mestarikokin ehdottomasti ottamaan sanotunlaisen hauen\nvalmistettavaksensa.\n\n-- Mutta silmästänikö minä sen hauen nyt kaivan, tässä katalassa\nkaupungissa ei ole isompia, ja suurimmat on jo hienoiksi hakattu! --\nhuudahti mestarikokki tuskissaan.\n\n-- Se on mestarikokin oma asia, -- sanoi keittiömestari esimiehen\nylemmyyttä äänessään. -- Hauki on kokonaisena pöytään tuotava, vaikkei\nse olisi hollannin silliä isompi.\n\n-- Olkoon minun puolestani vaikka särjen kokoinen, -- jupisi\nmestarikokki ja syöksyi ulos tarkastamaan vielä kerran kaikkia\nkalastajaveneitä.\n\n-- Mitä sinä täällä teet? Miksi seisot tiellä? -- kysyi keittiömestari\nmahtavasti Eerikki Ljungilta.\n\n-- Hänen majesteettinsa on armossa käskenyt minun odottamaan\npuheillepääsyä, -- vastasi Eerikki.\n\n-- Se on toinen asia, -- vastasi tuo mahtava mies leppeämmällä äänellä.\n-- Istu, jos sinulla lie tuolia muassasi.\n\n-- Kiitän, saatan minä seisoakin, -- sanoi Eerikki.\n\nKohta sen jälkeen aukeni ovi, ja mestarikokki astui riemuiten sisään,\nmukanaan eräs vanha kalastaja, Lauri eli Laurikainen, tuo vanha\ntuttavamme, joka nyt harjoitti tätä elinkeinoa ja kantoi jotakin\nkammottavaa otusta selässään.\n\n-- Mikä se on? -- tiuskaisi keittiömestari.\n\n-- Se on hauki, -- vastasi mestarikokki.\n\nJa haukihan se olikin, mutta haikalaksi sitä olisi saattanut luulla. Se\noli niin pitkä, että kun pää julmasti ammotti miehen olan yli, laahasi\npyrstö pitkin lattiaa. Ei mikään puntari ottanut sitä nokkaansa. Se\npunnittiin vaa'alla, ja painot osoittivat kolmea leiviskää ja kuutta\nnaulaa. Semmoista haukea sopi kuninkaalle tarjota! Vaasan kaupungin ja\nmestarikokki Areliuksen kunnia oli pelastettu.\n\n-- No, peratkaa ja paistakaa se, niinkuin mestarikokki hyväksi näkee,\nmutta minun väkeni ei siihen jouda, -- sanoi keittiömestari äreästi.\n\nArelius kävi kohta työhön käsiksi. -- Joku tulkoon tänne, -- huusi hän,\n-- samalla kun kalastajan avulla veti hirviön takapihalle ja laski sen\nlaudalle.\n\nEerikillä oli aikaa ja hän seurasi mukana. Ei koskaan hän ollut nähnyt\nmokomaa veden venkaletta. Sen kita oli niin suuri, että se olisi voinut\nhoklaista kahlekoiran; lujat hampaat ja halkinainen pyrstö osoittivat,\nettä se oli ollut monessa ottelussa. Yksitoista koukkua ja puolen\nleiviskän hauki löytyi vatsasta sitä perattaessa: vähintään yksitoista\nkertaa se oli siis elämänsä aikana, joka oli arvioitava vähintään\nkahdeksaksikymmeneksi vuodeksi, pelastunut, kunnes kahdennellatoista\nkerralla yhtyi koukkuun, jota oli mahdoton katkaista.\n\nMutta paitsi yhtätoista koukkua oli hauen vatsassa vielä pieni esine,\njonka mestarikokki pudotti maahan siitä välittämättä. Eerikki otti sen\nja pyyhki sitä. Se oli pieni ja himmeästi loistava sormus.\n\n-- Katsokaapa, -- sanoi hän mestarikokille, -- hauen vatsassa oli\nsormus.\n\nMestarikokki katseli sitä. -- Vaskipalanenhan tuo vain on, -- sanoi hän\nja nakkasi sen ylenkatseellisesti luotansa.\n\n-- Saanko pitää sen? -- kysyi Eerikki.\n\n-- Pidä hyvänäsi, -- nauroi kokki. -- Mutta mistä Lauri sai tämän\nhirveän hauen?\n\n-- Palosaaren salmesta, -- vastasi kalastaja.\n\n\n\n\n30. AURINGON PAISTETTA PILVIEN LOMITSE.\n\n\nSill'aikaa, kun Eerikki Ljung näin odottamatta tuli saamaan tuon\n\"vaskipalasen\", jota mestarikokki Arelius ei katsonut arvonsa sallivan\nottaa edes maasta ylös, oli eräs toinen tämän kertomuksen taittunut\nsäie yhtä odottamatta solmiutunut yhteen muutamain askelten päässä\nhänestä.\n\nLinnan kylkirakennuksessa oli nimittäin kolme huonetta järjestetty\nkuninkaan henkilääkärille, tohtori Petersenille ja sivusadjutantille,\nkreivi Bertelsköldille, jotka hänen majesteettinsa tahtoi pitää\nläheisyydessään. Tänne kantoi siis tuo lohduton Penna -- eli Istvan,\njoka oli hänen entinen nimensä -- haavoittuneen herransa tuon ikävän\nlinnan valleilla tapahtuneen erehdyksen jälkeen. Henkilääkäri\nherätettiin heti unestaan eikä hän voinut muuta ajatella kuin että\nhänen majesteettinsa oli syönyt liiaksi mansikoita edellisenä iltana ja\nettä nuo mansikat nyt uhkasivat valtakunnan rauhaa. Niin pian kuin hän\nkuuli, että kysymyksessä oli vain taittunut käsivarsi, kirkastui hänen\notsansa ja hän kävi tottuneesti haavoja tarkastamaan.\n\nValitettavasti ei ollut ainoastaan oikea käsivarsi pahoin\nvahingoittunut, vaan oikea jalkakin oli ihan poikki. Tohtori kävi\ntotiseksi ja murahti, että asia oli arveluttava.\n\n-- Ette siis luule minun voivan seurata hänen majesteettiaan matkalle?\n-- kysyi Bertelsköld ranskaksi.\n\n-- Matkalle? -- murisi tohtori. -- Toiseen maailmaan te tulette\nmatkustamaan, jos liikautatte jännettäkään kuuteen viikkoon.\n\n-- Entä sitten? -- kysyi Bertelsköld levottomasti.\n\n-- Sitten saadaan nähdä, halpautuuko käsivartenne, mikä on\ntodennäköistä. Onnittelen teitä, ettei teidän koskaan enää ole pakko\nkäydä kaksintaisteluun, kreiviseni. Mitä sääreen tulee, ei sen tila ole\nniin vaarallinen; minulla on täällä lastoja matkaa varten. Te tulette\nvain käymään kainalosauvan varassa niin kauan kuin elätte.\n\n-- Ihania toiveita! -- huokasi kreivi.\n\n-- Joutavia! -- älkää olko millännekään! Onnellinen mies, te annatte\nnyt palttua hoviseuruelle -- minäkin soisin voivani tehdä samoin! Te\nsäästytte tulemasta murhatuksi kylmillä kotleteilla, kelvottomalla\nviinillä, yön seisoneella kaljalla ja loppumattomilla puheilla. Sen\nsijaan siirrytte maatiloillenne ja elätte siellä kuin pasha syöden\nviiliä ja vastakirnuttua voita. Jos sitten vaihteen vuoksi tahdotte\nniskanne taittaa, niin ette muuta tarvitse kuin viskaatte\nkainalosauvanne pois. Mutta sanokaapa minulle, olitteko hullu vai\nkuljitteko unissa ryhtyessänne heittämään kuperkeikkaa alas valleilta?\n\n-- Jalkani lipesi kasteisella nurmella, ja minä luiskahdin vallilta\nalas.\n\n-- Kuka käski teidän mennä sinne? Ikäänkuin ihminen olisi muuliaasi,\nluotu jyrkänteitä kävelemään. Ja miten te elätte? Täytyy nukkua\nsilloin, kun on nukkumisen aika, syödä syönnin aikana, kävellä, kun on\nkävelyn aika -- ja kävellä _siellä_, missä sopii kävellä ja panna piste\nsiihen, missä on pisteen paikka. Haavat on sidottu. Toivotan teille\nhyvää yötä.\n\nNäin puhuen meni henkilääkäri haukotellen keskeytettyä lepoansa\njatkamaan. Bertelsköld koetti turhaan nukkua. Hänen taittuneet, nyt\nkankeiksi lastoitetut jäsenensä tuottivat hänelle kipua, ja pohjolan\nkesäyö oli hänelle liian valoisa. -- Istvan! -- sanoi hän entiselle\npalvelijalle, joka surullisena ja katuvaisena oli hiipinyt kuin koira\nhuoneen nurkkaan.\n\nPenna nousi ylös.\n\n-- Mikä sinua riivasi, mies, kun sysäsit minut vallilta alas? Oliko\nkukaan palkannut sinut siihen?\n\nPennan povesta pääsi huokaus, joka hyvin paljon muistutti erään\nnelijalkaisen eläimen rintaääniä, ja hän kertoi omalla tavallaan\nmustasukkaisuudestaan, joka oli alkanut leikkituvan luona Larssonin\npuutarhassa, vahvistunut Esterin pilkanteosta, yltynyt kapteeni Gastin\npuheista ja viimein soaissut hänen järkensä niin, että hän kadotti\nkaiken mielenmalttinsa. Nyyhkytykset ja kiroukset keskeyttivät aina\ntuon tuostakin hänen kertomustaan.\n\nBertelsköld oli käynyt yhä tarkkaavammaksi. Hän alkoi luulla miestä\nhulluksi. Tuo yksinkertainen tomppeliko olisi se mies, jonka Ester\nLarsson oli katsonut paremmaksi häntä, korkeasukuista, hienosti\nsivistynyttä -- häntä, joka oli valmis uhraamaan kaikki säätynsä\nennakkoluulot koroittaakseen hänet puolisona rinnalleen! Mahdotonta; jo\npaljas ajatuskin jostakin semmoisesta tuntui hänestä häpeälliseltä.\n\nHän koetti päästä tästä tuskallisesta ajatuksesta ja sadoilla syillä\ntodistaa itselleen, että Istvan iloissaan kuninkaan tulosta oli\nmaistellut liiaksi. Mahdotonta; tuo ajatus ei antanut hänelle lepoa\neikä rauhaa. Hän kyseli -- Istvanin teeskentelemättömät tunnustukset\nsopivat vain liiankin hyvin yhteen Esterin omain viittauksien kanssa.\n\nTämä pahensi hänen tilansa. Välttämätön haavakuume tuli aamupuoleen, ja\nhän alkoi hourailla.\n\n-- Ester! -- huudahti hän. -- Minä tahdon puhutella Ester Larssonia!\n\nPenna kuuli joka äännähdyksen ja pelästyi kovin. Entä jos hänen\nrakastettu herransa nyt kuolee, ja Penna saa hänen kuolemansa\nomatunnolleen. Mitä oli tehtävä?\n\nKreivi huuteli yhä Esteriä. Vaikka Penna ei ensinkään tätä ymmärtänyt,\npäätti hän noudattaa sitä, minkä hän käskyksi käsitti. Hän kutsui\nkreivin palvelijan sisään ja juoksi varhain aamulla Larssonin taloon.\nEster oli jo valveilla.\n\n-- Herrani on kuolemaisillaan ja tahtoo sinua puhutella! -- huusi hän\nsydän kurkussa.\n\n-- Sinun herrasi? -- kysyi Ester kalveten.\n\n-- Minun isäntäni, kreivi Pertensöld! -- vastasi Penna.\n\nMuuta ei tarvittu. Muutamien minuuttien perästä oli Ester lainkaan\najattelematta tällaisen ja tähän aikaan päivästä tapahtuvan käynnin\ntavattomuutta, linnassa haavoitetun luona.\n\nBertelsköld oli nukahtanut; tunnin lepo vahvisti vähän hänen voimiaan.\nEster istui hänen päänalustansa vieressä välittämättä palvelijan\nkummastelevista katseista ja sai Pennan katkonaisista kuiskeista\njonkinlaisen selon siitä, mitä oli tapahtunut.\n\nNyt heräsi kreivi, katseli häntä pitkään ja surullisesti ja viittasi\nmolemmat miehet poistumaan. Hän jäi kahden kesken nuoruutensa lemmityn\nkanssa.\n\n-- Onko totta, -- kysyi hän, -- mitä Istvan on minulle sanonut? Hänkö\nse on, joka...\n\nHän ei jaksanut jatkaa. Mutta Ester vastasi hiljaa:\n\n-- Se on isäni tahto.\n\n-- Isäsi tahto? Eikä siis sinun!\n\n-- Ei.\n\nSairas huokasi helpotuksesta. -- Suo minulle anteeksi, -- sanoi hän, --\nettä hetkenkään ajan saatoin epäillä sitä! Kuitenkin lienee asia\npäätetty? Onko se päätetty?\n\nEster ei vastannut.\n\n-- Se on siis päätetty, -- jatkoi kreivi. Minä toivottaisin sinulle\nonnea, mutta minä en voi sitä tehdä. Millaista elämää tuletkaan\nviettämään tuon miehen kanssa?\n\nEster oli yhä ääneti.\n\n-- Sinä olet jalo nainen. Jaloutta ei käy koskaan alhaisuuteen\nyhdistäminen, jos mieli jalon jalona pysyä. Ja vaikka kohottaisit tuon\nmiehen niin korkealle kuin se hänelle on mahdollista, tulet sinä\nkuitenkin vajoamaan, ja mieleni on siitä paha. En puhukaan enää\nhalveksitusta rakkaudestani. Minä olen hukkaan joutunut mies, jonka\ntäytyy valita kuolema tai kainalosauva. Sentähden en voi enää tarjota\nsinulle taitettua käsivartta ja tukea, kun itse tukea tarvitsen. Mutta\nminä vannotan sinua, Ester, kallis ystäväiseni, älä vajoa siitä\njaloudesta, minkä Luoja on sieluusi istuttanut! Käy ennemmin yksinäsi\nelämän läpi, tai valitse kelvollisempi, semmoinen, joka ainakin\nymmärtää sinut, semmoinen, jonka kanssa joskus voit ajatuksia vaihtaa,\najatuksia, jotka eivät aina koske tämän maailman ajallisia murheita ja\njotka edes hiukan eroavat siitä aatepiiristä, jossa orja elää\nhuolissaan jokapäiväisestä leivästä.\n\nEsterin silmät loistivat. Oli vain _yksi_ sana, jonka hän oli\nkäsittänyt ja joka yht'äkkiä kasvoi päätökseksi hänen tarmokkaassa\nsielussaan.\n\n-- Hukkaan joutunut mies? -- kertasi hän. -- Miksi niin? Ei kukaan ole\nhukkaan joutunut, joka ei ole itse itseään hukannut!\n\n-- Elämä kainalosauvain nojassa, yksinäinen, iloton elämä, ja aina\nmieltä kalvamassa tieto siitä, mitä elämäni _olisi voinut_ olla sinun\nrinnallasi -- ei sellainen elämä ole minkään arvoinen!\n\n-- Eläkää lastenne hyväksi!\n\n-- Lapseni ovat pieniä eikä heillä ole äitiä!\n\n-- Hakekaa, niin löydätte heille äidin omasta säädystänne.\n\n-- En ikinä. Tulkoon sieluni yhtä raajarikoksi kuin ruumiini nyt on,\njos koskaan valitsen toisen puolison kuin sinut.\n\n-- Onko se teidän luja ja peruuttamaton päätöksenne?\n\n-- On. Ja sinä, sinä kysyt sitä vielä?\n\n-- Kenties tulee se päivä, jolloin taas olette terve ja ajattelette\ntoisin!\n\n-- Monta vuotta olen tätä päätöstä valmistanut, ja kuitenkin sinä\nluulet sitä vain oikuksi!\n\n-- No hyvä -- tahdon siis näyttää teille, ettette olekaan hukkaan\njoutunut mies.\n\n-- Sinäkö? Millä lailla?\n\n-- Minä tahdon ruveta teidän lastenne äidiksi.\n\n-- Suuri Jumala -- onko se mahdollista, että onni vielä voi hymyillä\nminulle sinun huuliltasi? Siis tahdot...\n\nEster katseli rakkaudesta lämpöisin ja itsetunnosta ylpein silmin\nhaavoittunutta aatelismiestä. -- Kuulkaa minua, -- sanoi hän. -- Niin\nkauan kuin vielä olen vapaa, ja ennenkuin nöyrästi taivun miehen tahdon\nalamaiseksi, niinkuin vaimon tulee tehdä, on tarpeellista, että puhumme\nsuoraan ja vapaasti ymmärtääksemme toisemme nyt ja vastedes.\n\n-- Ah, sano mitä tahdot, kun et vain enää ota sanaasi takaisin!\n\n-- Te olette lempeä, ylevämielinen ja jalosti ajatteleva mies, kreivi\nBertelsköld, mutta te olette heikko.\n\n-- Sinun suhteesi ... se on totta.\n\n-- Te olette herkkä vastaanottamaan vaikutuksia ja kuulemaan ihmisten\narvosteluja. Se päivä on tuleva, jolloin teitä moititaan siitä, että\nolette koroittanut halvan porvarintyttären rinnallenne ja jolloin\nsanotaan, että juuri hän on sitä tahtonut. Sanokoot mitä sanovat: minä\nen pelkää itseni vuoksi, minuun eivät herjaukset ulotu. Mutta teillä ei\nole kyllin terästä tahdossanne käydäksenne omaa tietänne ja\nseurataksenne omaa vakaumustanne, huolimatta siitä, mitä siitä\nsanotaan. Semmoinen puhe kenties kerran rikkoo rauhanne.\n\n-- Ei koskaan!\n\n-- Mikä on ihmisten _ei koskaan_! Hetkinen, joka luulee olevansa\niankaikkisuus -- ei sen enempää! Mutta kun te kerta horjutte, niin\nmuistakaa, että kieltäydyin suostumasta tarjoukseenne silloin, kun\nteillä oli tarjottavana minulle kaikki ja myönnyin siihen silloin, kun\nsanoitte itseänne hukkaan joutuneeksi mieheksi!\n\n-- Jos sen joskus unohtaisin, on sinulla oikeus muistuttaa minua siitä.\n\n-- Ei, kreiviseni, olkaa varma, etten sitä tee. Vaimo ei saa katsella\nmieheensä ikäänkuin ylhäältä käsin eikä vallita häntä edes menneillä\nmuistoillakaan. Puhun teille tästä viimeisen kerran, niinkauan kuin\nvielä olen vapaa. Koroitettuanne minut vertaiseksenne tulee minusta\nteidän palvelijanne ja minä alistun kaikkeen, mihin naisen tulee\nalistua.\n\n-- Ojenna minulle kätesi merkiksi siitä, että olet minun omani!\n\n-- Ota se, Jumalan kaikkivaltiaan nimessä!\n\nJa Ester ojensi hänelle kätensä, jota kreivi suuteli. Tämä\nkädenpuristus oli heidän kihlauksensa, ja se oli peruuttamattomampi\nkuin jos olisi ollut tuhansien todistajien vahvistama.\n\n-- Nyt paranen pelkästä ilosta, -- kuiskasi haavoittunut vesissä\nsilmin.\n\n-- Niin, sinä paranet ilosta ja sinä paranet paremmasta lääkkeestä kuin\nmitä itse kuninkaan henkilääkärikään voi tarjota sinulle, -- vastasi\nEster Larsson lämpimästi.\n\n-- Sano uudestaan minua _sinuksi_. Siitä on kauan, kun kuulin noin\nsuloisen sanan. Tuo sinä-sana tulee olemaan minun lääkkeeni ja sinä\nminun henkilääkärini.\n\n-- Toinen ei estä toistaan. Minä tiedän tohtorin -- paremman kuin\nkuninkaan tohtorin, tai oikeastaan tohtorittaren.\n\n-- Se ei voi olla kukaan muu kuin sinä.\n\n-- Kuka tietää? Mutta nyt tulee meidän valmistautua kalliota murtamaan.\n\n-- Sinä luulet siis, että kuningas...\n\n-- Kuningas on kankaalle maalattu vuori, mutta minä tiedän vuoren, joka\non harmaata kiveä. Ja se vuori on isäni.\n\n\n\n\n31. HUSAARI, LUKIOLAINEN JA PORVARISKUNINGAS.\n\n\nOdotus alkoi käydä pitkäksi. Vaskipalanen taskussaan meni Eerikki Ljung\nisoille portaille hänen majesteettinsa käskyä odottamaan.\n\nSiellä seisoi hänen enonsa Penna, synkkänä kuin syksyinen yö. Minkä\nkummallisen sattuman johdosta miehen ymmärrys aivan äkkiä oli selvinnyt\n-- oliko hän ollut niin rohkea, että oli kuunnellut, vai oliko muuten\njokin valonvilahdus saanut hänen hämärät käsityksensä selviämään --\nsiitä ei ole koskaan saatu mitään varmaa tietoa. Se vain on varmaa,\nettä hän nyt ymmärsi, minkätähden Ester Larsson oli kutsuttu linnaan,\nja minkätähden Ester oli tätä kutsumusta totellut ja minkätähden Penna\nitse oli käsketty ulos. Sitä ei Penna sitävastoin ensinkään ymmärtänyt,\nmitä hänen nyt tulisi tehdä. Ollen mustasukkainen kuin korsikalainen --\nmikä ei ole harvinaista näissä osissa maatamme -- oli tämän kunnon\nmiehen vähän vaikea ajatella, että hänet noin juhlallisen kihlauksen\njälkeen oli näin hylyksi heitetty. Neljäkymmentä vuotta oli hänessä\nyksi ainoa intohimo, ensimmäinen koko hänen elämässään hänen\ntietämättään kytenyt, ja nyt oli satunnainen tuulenpuuska puhaltanut\nsen ilmituleen. Kivinen kalliokin voi haljeta kuumuudesta, märkää\nsuotakin voi kulovalkea kärventää, ja Pennako olisi voinut pysyä\nkylmänä, ruvettuaan vihdoin viimeinkin kiehumaan!\n\nMutta kun hänelle johtui mieleen, että hänen onnensa ryöstäjä ei ollut\nkukaan muu kuin hänen oma entinen herransa ja isäntänsä -- ainoa\nihminen, johon hän tähän asti oli rajattomasti kiintynyt -- sama\nisäntä, joka muinoin oli pelastanut hänet turkkilaisten vankeudesta,\nja jota hän vast'-ikään oli palkinnut siitä taittamalla häneltä\nkädet ja jalat, -- silloin roiskahti kuin kylmä raekuuro hänen\nmustasukkaisuutensa lieskaan, ja Penna oli sillä päällä kuin hän olisi\nensin tahtonut lyödä kuoliaaksi koko maailman, paitsi herraansa, ja\nsitten itse hypätä lähimpään kaivoon.\n\nTässä mielentilassa tapasi hänet Eerikki Ljung. He olivat vanhoja\nystäviä, ja Penna oli Eerikin lapsuuden aikana ajatellut ottaa\nsisarensa pojan Perttilän talon perilliseksi, kun päätös siitä, että\nEerikistä piti tulla lukumies teki kaikki nämä tuumat tyhjiksi.\n\n-- Miksi eno on noin tuiman näköinen? -- kysyi poika iloisesti. -- Ei\nnyt saa olla nurpealla mielin, kun kuningas on täällä. Kuningas voi\nkaikkia auttaa, ja minä menen kuninkaan luo, -- lisäsi poika, oikaisten\nvartensa korttelia pitemmäksi.\n\n-- Aiotko mennä kuninkaan luo? -- kysyi Penna.\n\n-- Tietysti; hän on itse käskenyt minua tulemaan, -- vastasi Eerikki.\n\nPennan päässä eivät neronleimaukset juuri usein välähdelleet, mutta\ntällä kertaa hän oli kuin poissa saranoiltaan, oli kuin toinen mies, ja\noma ajatus iski hänelle päähän.\n\n-- Jos tapaat kuninkaan, -- sanoi hän, niin pyydä häneltä, että saisin\nruveta husaariksi.\n\n-- Eno tahtoo ruveta husaariksi! -- huudahti Eerikki hämmästyen.\n\n-- Entä sitten? Husaarina olen ollut ennenkin, -- vastasi Penna.\n\n-- Mutta eno on jo viidenkymmenen vuoden vanha.\n\n-- Se ei tee mitään. Luulen pysyväni vielä satulassa, ja vanha miekkani\nriippuu sänkyni päällä.\n\n-- Kuka sitten Perttilän taloa hoitaisi?\n\n-- Se hoitakoon itse itsensä.\n\n-- Mutta minkätähden?\n\n-- Se ei liikuta ketään. En rupea enää koirana olemaan. Tahdon kuolla\nsotamiehenä.\n\n-- Mutta nythän on rauha.\n\n-- Se on sama. Minä tahdon tapella. Kai kerta tulee sotakin.\n\n-- Mutta ei kai kuningas voi sotaa hankkia, antaakseen enolle\ntilaisuutta tapella.\n\nPennan täytyi myöntää, että se ei juuri ollut luultavaa.\n\n-- Mutta se on sama, -- arveli hän. -- Kauemmin en voi elää; sentähden\ntahdon kuolla niinkuin olen elänyt, miekka kädessä.\n\nHänen näitä sanoja sanoessaan vierähti pari isoa kyyneltä hänen\nruskeille poskilleen. Tämä liikutti Eerikin hellää sydäntä.\n\n-- Mikä se on, joka noin raskauttaa teidän sydäntänne? -- kysyi hän.\n\n-- Sitä sinä et käsitä. Mutta sama se -- lisäsi hän hetken kuluttua --\nsaatatpa yhtä hyvin olla ensimmäinen ja viimeinen, jolle sen kerron.\n_Minä_ en kosinut Esteriä, orpanaani. Se oli hänen isänsä\nvaltiopäivämies itse, joka tyrkytti häntä minulle.\n\n-- Ja nytkö hän ei huolikaan teistä?\n\n-- Nyt on _hän_ tullut tänne...\n\n-- Kuka on tullut tänne?\n\n-- Entinen isäntäni, ratsumestari -- Pertensöld. Onhan se päivänselvä\nasia.\n\n-- Minä en ymmärrä mitään.\n\n-- Ajatellessani, että tyttö on ollut hänen henttunsa -- ja että he\nleikkituvassa kohtasivat toisensa -- ja että olen sysännyt hänet\nvallilta alas -- ja että olen tehnyt hänet raajarikoksi kaikeksi hänen\nelinajakseen -- ja että olen heitetty roskaläjään kuin lopen kulunut\nluuta -- ja että hän voi sanoa minulle: tuossa on meri, hyppää siihen!\n-- tai: tuolla on turkkilainen, huimi häntä hornan lailla, ja anna\nhänen keihästää itsesi kuin silakka! -- sillä jos ei minua olisi ollut,\nmitäpä tällä hetkellä olisit muuta kuin kurja orja Adrianopolissa? --\nonhan se päivänselvä asia, että minun täytyy kuolla, ja sentähden\ntahdon ruveta husaariksi.\n\n-- Kertokaa minulle koko asia! -- sanoi Eerikki, jonka kävi sydämen\npohjasta sääliksi tätä onnetonta miestä, ja veti hänet eteisen\nnurkkaan, jossa ihmisten häärinä vähemmin häiritsi heitä. Eerikki oli\nsiksi viisas, että hän jo edeltäkäsin äitinsä puolinaisista sanoista ja\nBertelsköldin monista Esteriä koskevista kysymyksistä Drottningholmassa\noli arvannut enemmän kuin toiset olivat luulleetkaan, mutta enonsa\nsekavasta puheesta selvisi hänelle vain sen verran, että jotakin\ntavatonta oli tapahtunut. Ei kestänyt kauan, ennenkuin hänellä oli koko\nasia tiedossaan. Kreivi Bertelsköld, Ester, hänen enonsa, kaikki nämä\ntähän asiaan näin läheisesti kuuluvat henkilöt olivat hänelle rakkaat.\nMikä ilo, mikä onni, voida tehdä jotakin kaikkien heidän hyväkseen!\nTämä ajatus kypsyi Eerikissä tuota pikaa päätökseksi, ja kenties emme\ntee hänelle väärin, jos arvaamme, että se samalla hiveli hänen\nitserakkauttaan ja turhamaisuuttaan ja sai siitä uutta yllykettä.\n\nMutta kuinka hän, köyhä lukiolainen, voisi heikolla kädellään tarttua\ntapausten menoa ohjaamaan?\n\nHänelle johtui jotakin mieleen.\n\n-- Tiedänpä neuvon! -- huudahti hän riemuiten. -- Joka ei ole lahjaa\npyytänyt, voi helpommin antaa sen takaisin. Menkää heti kohta, menkää,\nennenkuin kukaan tietää, kuinka asia on, valtiopäivämiehen luo ja\nsanokaa hänelle, että olette tarkemmin miettinyt asiata -- ettei teillä\nole halua mennä naimisiin, niin pääsette kunnialla koko jutusta.\n\nPenna alkoi tapansa mukaan miettiä.\n\nSamassa tuli eräs kamaripalvelija, ajoi kuin lumireki kaikki tieltään\npois ja julisti, että korkea majesteetti itse aikoi tulla\ntiedustelemaan kreivi Bertelsköldin terveydentilaa.\n\nEster Larsson ehti tuskin ulos haavoittuneen huoneesta, Penna ehti\ntuskin tehdä kunniaa, ja Eerikki Ljung oli parahiksi saanut lakin\npäästään, kun kuningas, vapaaherra Löwenin seuraamana, astui ohitse.\nHänen majesteettinsa oli vielä aamupuvussaan ja niin suopean ja\ntavallisen ihmisen näköinen kuin joku Vaasan raatimies, ennenkuin\nraastuvankello on soinut yhdeksää maanantaiaamuna.\n\n-- Odota tuolla ylhäällä! -- nyökäytti hän Eerikille päätänsä. Samassa\naukaisi ja sulki kamaripalvelija oven.\n\nSen sijaan, että seuraisimme hänen majesteettiaan tai valvoisimme\nlukiolaisen tottumattomia askelia hovin portaissa, seuraamme Ester\nLarssonia, joka nopein askelin riensi kotiinsa, huomaamatta Pennaa,\njoka pää riipuksissa ja hitain askelin lähti samaan suuntaan kömpimään.\n\nVanha porvariskuningas istui huoneessaan, papereita ja sinettejä\nedessään kirjoituspöydällä, kun tytär astui sisään. Ester astui esiin\nja suuteli hänen kättänsä, jonka jälkeen ukko samaten laski kätensä\nhänen päänsä päälle. Tämä oli tavallinen aamutervehdys, jota ei koskaan\nlaiminlyöty. Mutta tänään painoi Ester erinomaisen lämpimästi\nsuukkosensa kurttuiselle kädelle.\n\n-- Missä olet ollut? Minä olen jo kaksi tuntia odottanut sinua, --\nnurisi taas tuo ylen säntillinen isä, joka oli tottunut siihen, että\ntytär viimeistään kello kuuden aikana toi hänelle hänen aamujuomansa,\nlasillisen puoleksi maidolla sekoitettua kaljaa.\n\nKysymys oli mutkaton, mutta vastaukseen tarvittiin nyt tavallista\nenemmän rohkeutta. Ja Esterin rohkeus lannistui kokonaan, kun hän näki\nvanhan rakkaan isänsä kuihtuneempana ja vanhentuneempana kuin koskaan\nennen. Hän oli tuntenut hänen kätensä vapisevan päänsä päällä; kuinka\nvoi hän vielä tuottaa hänelle surua hänen elämänsä ehtoona!\n\nMutta toden puhuminen oli ensimmäinen ohje, jonka hän oli pienuudestaan\npitäen oppinut, ja Ester Larsson ei voinut valehdella. Hän vastasi siis\nvapisevalla äänellä:\n\n-- Kävin erään sairaan luona.\n\n-- Olisit voinut käydä siellä sopivampaan aikaan, -- sanoi isä. -- Kun\nsinä unohdit minut, olen minä sinua ajatellut. Kas tässä, olen lukenut\nläpi testamenttini ja pannut sinun osallesi entisen lisäksi vielä kuusi\nlypsävää lehmää. Huoletta voin nyt lähteä täältä; tulevaisuutesi on\nturvattu.\n\n-- Isä hyvä!\n\n-- Tulevaisuutesi on turvattu. Et lähde tyhjin käsin isäsi kodista, ja\nsinä tulet rikkaaseen taloon, joka sinun huolenpitosi avulla on tuleva\nkahta vertaa rikkaammaksi. Älä keskeytä minua, minä tiedän, mitä tahdot\nsanoa. Rikkaus ei merkitse kaikkea, mutta merkitsee kuitenkin paljon\ntässä maailmassa. Rikas on itsenäinen ja muista riippumaton, samalla\nkun voi tehdä hyvää muille. Käytä rikkautta hyvästi ja älykkäästi, niin\nse tekee sinut onnelliseksi. Se on omassa vallassasi, sillä sinä tulet\ntalossasi hallitsemaan. Miehesi on kunniallinen mies, ja se riittää.\nEttä hän muutoin on sinua heikompi ymmärryksen ja opin puolesta, sitä\nhyvä vaimo älköön koskaan surko, sillä se on molempain eduksi.\n\n-- Suokaa minulle anteeksi, isä hyvä, mutta joka kerta, kun olen nähnyt\npariskuntia vihittävän, olen aina kuullut papin sanovan: vaimon tulee\nolla miehellensä alamainen, niinkuin Saara, joka miestänsä Abrahamia\nkutsui herraksi. -- Te ette koskaan olisi taipunut naisen tahdon\nalaiseksi.\n\n-- Se on totta, mutta kaikki riippuu siitä, mitenkä Herra jakaa\nlahjojansa. Yksinkertaiselta mieheltä, jolla on yksinkertainen vaimo,\nmenevät kaikki asiat päin mäntyyn. Toisen heistä tulee ajatella toisen\npuolesta, ja jos tämä on tullut vaimon osaksi, niin noudattakoon hän\nJumalan nimessä kutsumustaan.\n\n-- Mutta se on Raamattua vastaan. Ja kuinka sellainen vaimo voi\nrakastaa, kunnioittaa ja pitää arvossa miestänsä.\n\n-- Tässä maailmassa ei aina kunnioiteta sitä, mikä on järkevää, vaan\nsitä, mikä on oikein. Kelpo mies on voinut saada vain vähäisen\nleiviskän älyä, mutta on kuitenkin kunnioitettava. Muuten on asia sinun\nsuhteesi jo päätetty ja suvun vuoksi se on välttämätöntä, sillä meidän\npesäämme ei saa hajoittaa. Kyllä kerran ymmärrät, että olen etuasi\nvalvonut.\n\nIsän päättävän varma puhetapa viritti Esterin murtuneen vastustuksen\nuuteen eloon. Että hänet myytäisiin suvun hyväksi, että hänet\nlahjoitettaisiin pois, häneltä itseltään sitä edes kysymättäkään -- se\noli jo liikaa.\n\n-- Suokaa anteeksi, isäni, -- aloitti hän taas. -- Ei ole pappi vielä\nsulkenut sitä lukkoa, joka sitoo minut. Vielä olen vapaa ihminen. Minä\nvoin muuttaa päätöksen, jota en ole ollut tekemässä.\n\n-- Muuttaako päätöksen! Mitä oikkuja nämä ovat? Milloin on kukaan\nmeidän suvustamme sanansa peruuttanut?\n\n-- Kuulkaa minua, isä, älkää tuomitko minua liian ankarasti!\nTaipuessani teidän tahtoonne minä en tiennyt, että hän, jonka minä\nluulin hylänneen ja unohtaneen minut, samana päivänä oli palaava\nVaasaan, toistamiseen pyytämään minua vaimoksensa.\n\n-- Minä jo arvasin. No, ja sinä olit heti valmis uskomaan tuota\nviekastelijaa, valmis unohtamaan kärsimäsi vääryyden ja pettämään\nvanhan isäsi hänen selkänsä takana? Sinä niiasit ja kiitit kaikkein\nnöyrimmästi?\n\n-- En, minä vastasin niinkuin isäni tyttären sopi vastata. Minä\nhylkäsin hänen tarjouksensa.\n\n-- Hyvä. Ja minä sanoin hänelle lennättäessäni tuon pahuksen, kuninkaan\nsormuksen, meren syvyyteen: niin totta kuin tuo sormus ei ikinä enää\npäivän valkeutta näe, niin totta ei myöskään minkäänlaista liittoa\nsynny Larssonien ja Bertelsköldien kesken ikuisiin aikoihin asti.\n\n-- Te olette tehnyt väärin, isäni, tahtoessanne estää sallimuksen\nmenoa. Liitto syntyy niiden kesken, jotka luulitte iäti erotetuiksi.\n\n-- Tyttö! Älä sano tuota sanaa toistamiseen!\n\n-- Taivuttakaa mielenne! Minä olen ollut tahdollenne kuuliainen niin\nkauan kuin ihminen suinkin voi. Minä olen hylännyt sen ainoan miehen\ntarjouksen, jota olen koskaan rakastanut ja tulen koskaan rakastamaan.\nHänen onnellisena ja mahtavana ollessaan minä työnsin hänet luotani,\nmutta kun hän makasi onnetonna, voimatonna, melkein kuoliaaksi\nrunneltuna, kun hän sanoi olevansa hukkaan joutunut mies, ja kun minä\nselvästi tunsin, että hän todella sellainen olikin ilman minua, mutta\nettä minä voisin antaa hänelle elämän, terveyden ja onnen takaisin --\nsilloin en voinut enää kieltää, ja -- suokaa, isä, anteeksi! -- silloin\nojensin hänelle käteni!\n\n-- Sinä lupasit hänelle...\n\n-- Ruveta hänen vaimokseen. Niin, isä hyvä. Sen lupasin hänelle. Ja\nminä aion pitää sanani.\n\n\n\n\n32. PETOJEN KESYTTÄJÄTÄR.\n\n\nJoka tunsi Ester Larssonin, tiesi myöskin, että hän oli perinyt\njommoisenkin määrän isänsä rautaista tahtoa. Mutta on terästä, joka\npystyy rautaankin, ja kahdesti ennen oli isän tahto voittanut tyttären\ntahdon asioissa, jotka ovat kaikista tärkeimmät naisen elämälle ja\nonnelle. Vanha porvariskuningas luotti varmasti siihen, että hänen\nkuninkaansanansa kolmannellakin kerralla voittaisi kaiken vastustuksen,\nmutta tällä kerralla hän erehtyi.\n\n-- Ja sinusta tulisi kreivitär Bertelsköld! -- sanoi hän kylmästi,\nmiltei ylenkatseellisesti.\n\n-- Niin, isäni.\n\n-- Totuta ajatuksesi pois tuosta koreasta arvonimestä. Sinä et ikinä\ntule sitä kantamaan.\n\n-- Vielä kerran, isä hyvä, minä rukoilen teitä, minä rukoilen\npolvillani -- ja Ester polvistui ja suuteli hänen kättänsä -- antakaa\nsuostumuksenne! Te tiedätte, kuinka kalliilla hinnalla minä olen sen\nostanut, kuinka olen totellut teidän tahtoanne, vaikka sydämeni on\nollut siitä pakahtumaisillaan. Minä olen teidän tyttärenne, en koskaan\nole lakkaava rakastamasta, tottelemasta teitä ja tahtoanne\nkunnioittamasta; älkää vain kieltäkö minulta suostumustanne tässä\nainoassa asiassa, joka koskee koko minun elämääni! Minä tiedän, että\nluulette minun parastani tarkoittavanne, tahtoessanne sitoa minut\ntoiseen mieheen. Se on mahdotonta, isä hyvä! Minä rukoilen teitä, älkää\ntehkö tytärtänne niin äärettömän onnettomaksi. Mitä on minulla toiselle\nmiehelle antaa? Murtunut sielu, särkynyt sydän, kylmyyttä rakkauden,\ninhoa kunnioituksen sijasta. Ja vaikkei oma onneni olisikaan\nkysymyksessä -- olisiko oikein menetellä näin kunniallista miestä\nkohtaan?\n\nLarsson mietti; hän ei kysynyt kuitenkaan neuvoa sydämeltään, vaan\njärjeltään. Hän oli viisas kauppias, olisiko ehkä edullista tinkiä? Ei,\ntässä ei käynyt äyrinkään vertaa myöten antaminen, koko kauppaa\nmenettämättä. Hän antoi tyttärensä pysyä polvillaan.\n\n-- Tuon kyllä tiedän ja tunnen, -- sanoi hän välinpitämättömästi. --\nKaikki tytöt ajattelevat niinkuin sinä. Jos he eivät saa sitä tahi\nsitä, ovat he \"äärettömän onnettomia\". Mutta tuo ääretön onnettomuus ei\nulotu sen etemmä kuin sen miehen kynnykselle, jonka ymmärtäväinen isä\non heille valinnut. He sulavat kyyneliin niinkuin voi auringon\npaisteessa, mutta kun ovat sulamiseensa kyllästyneet, jäähtyvät he ja\nalkavat katsella asiaa käytännölliseltä kannalta. Sinä, tyttäreni, et\ntule olemaan muita kummempi. Ensi viikon kuluessa kuljet tietysti\nhappamena Perttilän pihoilla. Seuraavalla viikolla on sinulla jo niin\npaljon askaroimista, että unohdat typerät kyynelesi, ja kolmannella\nviikolla sinä heloitat kuin aurinko tuleentuneella ruisvainiolla. Usko\nminua, lapseni, parasta on, että ripustat nuoruutesi haaveet\nrojukamarin naulaan, samoin kuin naulataan uljas kotka hajasiivin\ntallinoven päälle.\n\n-- Eikö teillä ole minulle mitään muuta vastausta, isäni, kun\npolvillani rukoilen teiltä elämäni onnea! -- huusi Ester tuskissaan.\n\n-- Ei ole, -- sanoi isä, -- minä vastaan sinulle niinkuin täytyy\nvastata jokaisen viisaan isän, joka katsoo lastensa onnea.\n\nEster nousi ylös.\n\n-- Kuulkaa siis minunkin vastaukseni, -- sanoi hän, -- ja olkaa varma\nsiitä, että se on peruuttamaton, sillä minä olen _teidän_ tyttärenne,\nenkä ole mikään lapsi, joka nakkaa yhden leikkikalun pois valitakseen\ntoisen. Minä _en voi_ mennä naimisiin serkkuni kanssa sentähden, että\nolemme niin kokonaan erilaiset kaikessa, mikä tekee yhdyselämän\npuolisoiden välillä pysyväiseksi ja onnelliseksi, ja etten koskaan voi\nrakastaa häntä niinkuin velvollisuuteni olisi. Minä en myöskään _voi_\nperuuttaa kreivi Bertelsköldille antamaani lupausta. Minä voisin sen\ntehdä, jos vain _oma_ onneni olisi kysymyksessä, mutta minä en voi, kun\ntiedän, että ennen kaikkea on kysymys hänen onnestaan. Sentähden rikon\nminä siteet Pennan ja minun välillä. Sentähden _täytyy_ minusta tulla\nBertelsköldin puoliso.\n\n-- Se ei tule tapahtumaan, ei, se ei tule tapahtumaan, niin kauan kuin\nminä elän! -- huudahti nyt yht'äkkiä kiivastunut isä. -- Ja minun\nkuolemani jälkeen on veljesi Lauri naittajasi.\n\n-- Teitä minä olen rukoillut polvillani, -- vastasi Ester päättävästi;\n-- mutta veljeni kerjäläiseksi en aio ruveta. Ottakaa henkeni -- se on\nteidän -- mutta rakkauttani ette myy ettekä surmaa!\n\n-- Uppiniskainen lapsi, tahdotko siis, että vielä kerran kiroan sinut?\n\n-- Voi, isäkulta, enhän ole muuta rukoillut kuin siunaustanne.\n\n-- Ja sen sanot minulle samalla hetkellä, kun asetut isäsi käskyjä\nvastaan. Vielä kerran: tahdotko mennä naimisiin serkkusi kanssa ja\niäksi päiväksi luopua mielettömästä taipumuksestasi tuohon kopeaan\naatelismieheen?\n\n-- En.\n\n-- Etkö? -- Sinä sukupatto tytär, jonka isä kaiken elinaikansa on\ntaistellut kansan puolesta! Kelvoton aatelisnukke -- kelvoton kantamaan\nisiesi kunniallista porvarillista nimeä! -- tee niinkuin tahdot,\nherjaa vanhaa isääsi ja polje hänen käskynsä jalkoihisi, mutta otakin\nsitten syntisille retkillesi hänen kirouksensa matkaeväiksi! Pudotkoon\nkerran päällesi tuo korea vaakuna, jonka taa sinä tahdot peittää\nkunniallisen nimemme, jota häpeät, ja musertakoon se alleen kurjan\nturhamielisyytesi!\n\n-- Ne olivat laihoja eväitä ne! -- sanoi tuttu ääni, ja ovella seisoi\nPenna. Hänen muotonsa oli happamen ja äreän näköinen. Hänen röyhkeä\nkäytöksensä, tavaton puheliaisuutensa ja epävakainen ryhtinsä osoitti,\nettä tämä muuten raitis mies nyt oli tavattomasti hairahtunut.\n\n-- Tulet oikeaan aikaan, -- sanoi Larsson aivan toisella äänellä. --\nTunnin perästä minä menen porvariston kanssa kuninkaan puheille. Hänen\nmajesteettinsa lupa teidän, serkuksien vihkimiseen annetaan\niltapäivällä. Sunnuntaina kuulutetaan yht'aikaa kaikki kolme kertaa. Ja\ntiistaina ovat häät.\n\n-- Ei niillä ole kiirettä, -- vastasi Penna. -- Minullakin on asiassa\njotakin sanomista. Suoraan sanoen, vaari ja valtiopäivämies -- on\ntarpeetonta vaivata kuningasta häiden tähden, joista ei tule mitään.\n\n-- No mitä nyt? Ovatko kaikki ihmiset tulleet hulluiksi tänä päivänä?\n\n-- Sanokaa ennemminkin, että olen hiukan viisastunut eilisestäni.\nHiukan kyllä laihtunut, mutta myös lasillisen lihonnut. Luuletteko\nminun huolivan tytärtänne? En välitä hänestä enemmän kuin siitä\nkengästäkään, jonka hevoseni pudotti kaksikymmentä vuotta sitten\nDebreczinin arolle.\n\n-- Mies, sinä olet juonut lasillisen liikaa kuninkaan onneksi.\n\n-- Kaksi, jos niin tahdotte, neljäkin -- en lainkaan kursaile. -- Tämän\ntalon ja linnan välillä on kapakka. Koira olen ollut ja minua on piesty\nkuin koiraa ja petetty kuin koiraa -- ja kun Kasti usutti minua,\npuraisin minä. Mutta nyt aion minä juoda itseni kuoliaaksi; siitä minä\nvähät. Pitäkää tyttönne ja naittakaa hänet kreiville. Kyllä minä\ntelttaa pidän ja tanssin häissä.\n\n-- Etkö häpeä tulla silmäini eteen tuommoisessa tilassa? Mene tiehesi\nja pane maata.\n\n-- Sen teenkin; minä menen kapakkaan nukkumaan ja näen unta, että olen\nhakattu neljäksi kappaleeksi. Kuulkaahan nyt, appiseni -- tahdoittehan\nruveta minulle apeksi? Minä sanon teille jotakin. Te aiotte työntää\nminulle tuon tyttönne, koska tiesitte hänen mielensä kultakauluksiin\npalavan. Mutta katsokaas, Penna oli viisaampi kuin luulittekaan ja\nsattui näkemään herransa jalan jäljen hietapolulla leikkituvan luona.\nKernaasti minun puolestani, se oli _minun_ herrani, ja joka sanoo\nainoankaan pahan sanan hänen saappaansa kannasta, se saapi minun\nkanssani tekemistä. Mutta pankaa tytölle suitset suuhun ja pitäkää\nohjat tiukalla. Perttilän talosta älkää huoliko; jos ette saa sitä\nsillä tavalla, niin saatte sen sitten, kun olen kapakkaan nukkunut.\nTäällä tulee hauska elämä, ja te tulette ansaitsemaan rahaa. Kuinka\npaljon maksaa kunnon miehen onni ja menestys? Ja mitä maksatte ihmisen\nsielusta?\n\nLarsson avasi oven ja huusi renkejään. Mutta Penna oli nyt pahalla\npäällään.\n\n-- Älkää huutako tänne janitsaarejanne, -- sanoi hän; -- sillä niin\ntotta kuin eilen annoitte minulle tuon kirveen, joka tuossa riippuu,\nniin on minulla nyt halu koetella, mihinkä se kelpaa, Kas, kuinka\nvihaisesti se minuun muljottaa, tuo vanha, ryppyinen ihmiskauppias!\nOnpa hauska, onpa nimessä pyhän Tapanin, niinkuin unkarilaiset sanovat,\nhauska nähdä, kuinka nolona hän nyt seisoo siinä, tuo vanha verenimijä,\nkun kerrankin olin liian viisas onkeen tarttuakseni. Mitä teitte\nisälleni, jota juoksutitte ympäri maailmaa -- mitä veljilleni, jotka\nkasakoilla hakkautitte palasiksi -- mitä sisarilleni -- joilta\npeijasitte heidän isän perintönsä -- mitä Perttilän talolle, jonka\ntahdoitte ryöstää isäni pojalta? Ihmissaksa, minne hävititte sukuni?\n\nHän tarttui kirveeseen ja heilautti sitä hurjasti. Yhä vimmaisemmin\npyörivät tuon juopuneen miehen silmät, kuta enemmän nuo kauan itäneet\n-- niinkuin tiedämme, suurimmaksi osaksi väärät -- ajatukset saivat\nhänessä valtaa ja kuta enemmän hän itse kiihoitti kiukkuaan, joka oli\nniin ylen tavatonta hänen hitaalle luonteelleen.\n\nVanhus kuuli kirveen hujahtavan päänsä päällitse. Hän väisti, kasvojaan\nvähänkään värähyttämättä -- silloin heittäytyi Ester heidän väliinsä.\nHän iski kiinni aseelliseen käteen; hän katsoi juopunutta miestä\nlujasti silmiin ja sanoi tyynesti:\n\n-- Mene makuutupaan nukkumaan.\n\nPenna tuijotti häneen. Hän koetti kiskoa kättänsä irti, mutta ei\nvoinut. Tuo syvä, tyyni ja luja katse tunki läpi humalan sumujenkin ja\nvei häneltä luonnon.\n\n-- Pitääkö minun mennä? -- kysyi hän.\n\n-- Pitää, sinun pitää mennä, -- vastasi Ester ja työnsi häntä hiljaa\nedellänsä. Penna ei vastustellut. Voimakkaampi tahto oli voittanut\nhänet.\n\nHetken kuluttua nukkui hän jo sikeässä unessa. Ester palasi hiljaa\ntakaisin vanhuksen luo. -- Isä, -- sanoi hän, -- tuommoiselle miehelle\nte tahdoitte uskoa tyttärenne!\n\n\n\n\n33. EERIKKI LJUNG KUNINKAAN LUONA.\n\n\nSill'aikaa, kun Larssonin perheen sisälliset asiat kääntyivät vanhalle\nvaltiopäivämiehelle odottamattomaan suuntaan, kiipesi lukiolainen\nEerikki Ljung pelkäämättä ylös Korsholman linnan portaita. Aluksi hän\nsai odottaa salissa muiden ylhäisten, kuninkaan seurueeseen kuuluvain\nherrain kanssa, sill'aikaa kun eteinen oli täynnä armonanojia, vanhoja\nIsonvihan aikaisia invaliideja, köyhiä, kruununrästeistä ahdistettuja\ntalonpoikia, varpaansa palelluttaneita merimiehiä, ja eukkoja, jotka\noivallisen puhelahjansa avulla olivat valmistautuneet laskemaan\nhuolensa ja kipunsa valtakunnan majesteetin isälliseen helmaan. Kaikki\nnämä olivat silminnähtävästi kateellisina katselleet sitä onnellista,\njoka pääsi sisään, sen sijaan kuin vartija käännytti heidät itsensä\novelta takaisin, ja hänen jälkeensä kirkui puheliain akka joukosta:\n\"Sanokaa maan isälle, että minä seison täällä\".\n\nSaliin kokoontunut hoviväki oli sekin yhtä ihmeissään lukiolaisen\npuheille pääsystä. Koetettiin urkkia syitä siihen, mutta huonolla\nmenestyksellä. Eerikki piti salaisuutensa omanaan. Maaherrakaan ei\nmalttanut olla sinnepäin viittaamatta. Eerikki vastasi, että hänen\nmajesteettinsa oli kutsuttanut hänet.\n\n-- Onko kysymys eläkkeestä teidän äidillenne?\n\n-- En tiedä.\n\n-- Mistä on kysymys?\n\n-- En tiedä.\n\n-- Oletko anonut puheillepääsyä?\n\n-- En, teidän armonne.\n\nMaaherra Piper oli kuusikymmenvuotias sotavanhus, oli\nseitsentoistavuotiaana joutunut vangiksi Dnieperin luona ja kuusi\nvuotta Venäjällä oltuaan päässyt sieltä pois vankien vaihdossa. Hornin\nhallituksen aikana hän oli kauan ollut syrjäytettynä, oli jo sentähden\nollut innokas hattu ja oli nopeasti noussut arvosta arvoon, kun hatut\npääsivät valtaan. V. 1746 hän oli tuolta vallassa olevalta puolueelta\nsaanut toimekseen Pohjanmaan maaherrana pitää tätä levotonta maakuntaa\nkurissa. Pohjalaiset pitivät näet kovasti myssyjen puolta\nmuistellessaan, mitä vuosina 1742 ja 1743 oli tapahtunut, kuin myöskin\nsiitä syystä, että he vihasivat Etelä-Suomen aatelisia, jotka\nenimmäkseen olivat jyrkkiä hattuja. Kaupunkien porvaristot, Vaasan\nporvaristo etukynnessä, kallistuivat nekin yhä edelleen myssyjen\npuolelle, ja Vaasassa oli tuo vanha myssyjen johtaja Larsson vielä\nvanhoillaankin kaikkivaltiaiden hattujen vaarallinen vastustaja.\n\nMaaherralla oli sentähden syytä kyllin jonkinlaiseen pelkoon, että\nkuningas saisi Vaasassa kuulla asioita, jotka eivät juuri tienneet\nhyvää hattujen hallinnosta. Hän pelkäsi pahaa porvariston kohta\ntapahtuvasta puheille pääsystä ja näki tarpeelliseksi vartioida hänen\nmajesteettinsa molempia korvia niin huolellisesti kuin suinkin.\nLuultavasti hän tiesi myöskin -- niinkuin pikkukaupungissa kaikki\ntiedetään -- että Eerikki Ljung oli sukua vanhalle porvariskuninkaalle\nja ajatteli kai, että poikaa kenties käytettiin aseena herratiesi\nminkälaisiin salaisiin vehkeisiin.\n\n-- Onko valtiopäivämies Larsson lähettänyt sinut tänne? -- kysyi hän,\nterävästi katsoen poikaan.\n\n-- Ei, -- sanoi Eerikki.\n\n-- Käytyäsi kuninkaan puheilla tulet sinä heti kohta minun luokseni, --\nsanoi maaherra käskevästi.\n\nEerikki kumarsi eikä virkkanut mitään.\n\nHetken kuluttua tuli hänen majesteettinsa takaisin, ja neljännestuntia\nmyöhemmin sai Eerikki käskyn astua kuninkaan makuuhuoneeseen.\nLukiolaisen sydän sykki levottomasti sinisen takin alla. -- Mitä asiaa\nmahtanee hänellä minulle olla? -- kysyi Eerikki itseltään ja oli\nkysynyt samaa jo ainakin kaksikymmentä kertaa.\n\nOvi avattiin, kamaripalvelija jäi ulkopuolelle, ja Eerikki oli nyt\nvaltakunnan keskuksessa eli -- puhuaksemme hovirunoilijain tapaan --\nsilmätysten \"auringon\" kanssa.\n\nTämä pohjolan aurinko ja \"Aleksanteri suuri\" istui tai oikeammin oli\npitkällään sohvalla, puettuna keltaiseen silkkiseen yönuttuun,\naamusaappaihin ja tekotukkaan, joka oli melkoista pienempi ja keveämpi\nkuin se raskas ja avara tekotukka, jota hän käytti juhlallisesti\nesiintyessään. Lähimmässä nojatuolissa istui henkilääkäri Petersen,\nainoa, joka tällä kertaa oli hänen majesteettinsa luona. Etteivät\nmitkään korkeat kivut tällä kertaa olleet vaatineet hänen läsnäoloaan,\nnäkyi selvästi kuninkaan muhoilevasta muodosta. Tuo viekas lääkäri,\njoka hyvin kyllä ymmärsi, että terveydestään nauttivaa majesteettia on\nhuviteltava toisilla resepteillä kuin majesteettia, jolla on\njalkaleini, oli luultavasti juuri kertonut jonkin hauskan kaskun, sillä\nAadolf Fredrikillä oli vielä Eerikin sisään astuessa huulet hymyssä,\nkun hän sanoi:\n\n-- Verfluchte Geschichten! Ist der Kerl denn geradezu toll? Mutta\nsairaanne odottaa teitä, tohtori!\n\nHenkilääkäri meni, ja Eerikki Ljung seisoi ihan ypöyksin \"auringon\"\npaisteessa.\n\n-- Tule likemmä, -- sanoi kuningas lukiolaiselle, joka tehden\nmahdollisimman sievän kumarruksen, raapaisi mattoa oven edessä.\n\nEerikki siirsi niin hyvin kuin voi jalkansa muutamia askelia eteenpäin.\n\n-- Mikä on nimesi?\n\n-- Eerikki Ljung.\n\nKuningas silmäili kirjettä, jonka hän otti esiin salkustaan. -- Ljung?\n-- toisti hän. -- Olisinko erehtynyt?\n\n-- Isäni nimi oli Pietarinpoika. -- vastasi Eerikki vähän peloissaan.\n\n-- Pietarinpoika, niin juuri. Sinä olet sorvarin kisälli?\n\nEerikki vastasi kaikessa alamaisuudessa olevansa Strengnäsin\nlukiolainen.\n\n-- Mutta sinä osaat sorvata?\n\n-- Olen vähän oppinut isältäni.\n\n-- Sinähän se olit, joka -- annas olla, Ulriksdalissa? Niin, ja sitten\nDrottningholmassa? Sinä sorvasit nappeja?\n\nEerikki kumarsi.\n\n-- Jotenkin hyvin... Sinulla on kykyä siihen. Sinusta voi tehdä\njotakin. Sinut voisi lähettää Hannoveriin tahi Braunschweigiin oppimaan\ntuota taidetta. Se on kaunista taidetta.\n\nJa samassa huokasi kuningas Aadolf Fredrik syvään. Oli hetkiä, jolloin\nmatkavaunujen ratas, puhumattakaan pyörivästä rattaasta näytti hänestä\nsekä epämiellyttävämmältä että epäluotettavammalta kuin sorvipenkin\nratas.\n\nEerikki vastasi kaikessa alamaisuudessa, että hän toivoi syksyllä\npääsevänsä ylioppilaaksi.\n\nHyvän kuninkaan kasvot synkkenivät. -- Minä tiedän, -- sanoi hän. --\nKreivi Tessin puoltaa ja suojelee sinua. Kuinka kauan olet ollut\ntekemisissä kreivi Tessinin kanssa?\n\n-- Minulla ei ole ollut sitä kunniaa, että hänen ylhäisyytensä olisi\ntuntenut minut ennen kuin Ulriksdalissa, kun jätin hänelle erään\nkirjeen.\n\n-- Nuori mies, sinä olet antanut viekoitella itsesi vaaralliselle\ntielle, ja ainoastaan vilpitön tunnustus voi vielä sinut pelastaa. Saat\nkiittää minun armoani ja omaa nuoruuttasi siitä, ettet joudu\nruusukammioon. On olemassa niitä, jotka ovat ajatelleet sen paremmaksi\nkeinoksi. Mutta sinussa on jotakin, joka minua miellyttää ja minä\ntahdon kuulla, mitä sinulla on sanottava puolustukseksesi.\n\nEerikkiä puistatti. Jo lapsena hän oli kuullut äitinsä puhuvan\nruusukammiosta -- tuosta pahassa huudossa olevasta Tukholman\nvankilasta, jossa oli tapana kiduttaa vankeja tunnustukseen.\n\nKuningas jatkoi: -- Keneltä oli kreivi Tessinille tuomasi kirje?\n\n-- Arkkiaatteri Linnaeukselta.\n\n-- Linnaeukselta? Mitä se merkitsee? Voitko näyttää sen toteen?\n\nOnneksi oli Eerikillä taskussaan Eriika Lindelialta saamansa kirje,\njossa tämä muun muassa kertoi, että arkkiaatteri oli saanut kirjeen\nkreivi Tessiniltä, joka oli luvannut pitää Eerikkiä mielessään, niin\nettä tämä saisi jonkin kuninkaallisen stipendin. Punastuen otti Eerikki\nesille tämän kirjeen.\n\nKuningas luki sen, ja hänen otsansa kirkastui. -- Eikö sinulla ole\nollut mitään muuta tekemistä kreivi Tessinin kanssa?\n\n-- Ei mitään muuta, teidän majesteettinne.\n\n-- Entä ottelusi kruununprinssin kanssa? Ja valhepukusi\nDrottningholmassa?\n\nEerikki kertoi lyhyesti sen, mitä lukija jo tietää. Hänen\nmajesteettinsa kävi yhä tyytyväisemmän näköiseksi ja remahti viimein\nnauruun.\n\n-- Sanoinhan minä sen! -- huudahti hän iloisesti. -- Mutta he tahtoivat\nkaikin mokomin saada sinut valtakunnan pettäjäksi. Yhden neuvon tahdon\nantaa sinulle, poikaseni. Kavahda naisia; he eivät saata koskaan antaa\nanteeksi sille, joka kerta on loukannut heidän turhamielisyyttään. Ja\nennen kaikkea, kavahda kuninkaallisen balettijoukon tanssijattaria,\nsillä ne neitoset osaavat käyttää kieltään yhtä nokkelasti kuin\njalkojaankin. _Sacre nom_, ellen olisi pitänyt sinun puoltasi,\nolisivat he tehneet sinut pari tuumaa pitemmäksi tahi lyhyemmäksi\nruusukammiossa, ja minun olisi ollut sääli nuorta miestä, joka on\nosoittanut niin suurta taipumusta sorvaamiseen. Menehän nyt kuitenkin\nTurkuun. Sinne tultuasi tahdomme armollisesti katsoa, mitä voimme tehdä\nhyväksesi. Yksi stipendi tullee vapaaksi syksyllä.\n\nEerikki luuli tätä merkiksi siitä, että saisi mennä ja kumarsi kaikkein\nalamaisimmasti kaikkien taiteen parhaiden sääntöjen mukaan.\n\n-- Odota, -- sanoi hänen majesteettinsa. -- Muistelen, että kreivi\nBertelsköldkin on puhunut puolestasi. Tunnetko kreivi Bertelsköldin?\n\nEerikki kertoi kiitollisesti kreivin häntä kohtaan osoittamasta\nhyvyydestä.\n\n-- Tunnetko myöskin erään Larssonin, entisen täällä Vaasassa asuvan\nvaltiopäivämiehen, jota sanotaan porvariskuninkaaksi?\n\n-- Hyvin hyvästi, teidän majesteettinne.\n\n-- Hänellä sanotaan olevan tytär. Minkälainen ihminen hän on?\n\nEnsi kerran elämässään oli Eerikki nyt joutunut antamaan toisen\nmainetodistusta. Hän ei voinut vastata muuta kuin: -- Kyllä hän on hyvä\nihminen.\n\n-- Tyhmiä juttuja, -- virkkoi kuningas, puoleksi nauraen, puoleksi\nharmissaan. Eerikki ymmärsi, että kuningas oli saanut kuulla kreivin\nkummallisesta rakkaudesta. Hänen sydämensä säpsähti, sillä hän odotti\nuusia kysymyksiä samaan suuntaan.\n\nMutta kun hänen majesteettinsa ei jatkanut, pisti Eerikin päähän kovin\nrohkea tuuma. -- Nyt tai ei koskaan, -- ajatteli hän.\n\n-- Teidän majesteettinne, -- julkeni hän sanoa, -- kreivi Bertelsköld\ntahtoo naida Ester Larssonin.\n\nKuningas naurahti. -- Niin sanotaan, -- virkkoi hän.\n\n-- Parempaa kreivitärtä ei hän saa ikinä, -- vakuutti Eerikki, jonka\nmieltä kuninkaallinen hymyily yhä rohkaisi. -- Ester Larsson on\nkasvatettu aatelisneidin tavoin Tukholmassa, eikä kellään\naatelisneidillä ole parempaa sydäntä.\n\n-- Huomaan, -- sanoi kuningas, jota tämä keskustelu huvitti, -- että\nhänellä tänään on hyvä puolustaja. Mikä estää häntä sitten\nkreivittäreksi tulemasta?\n\n-- Hänen isänsä.\n\n-- Hän ei tahdo? Sehän on mainiota.\n\n-- Hän on liian ylpeä.\n\n-- Kuinka? Liian ylpeä antaakseen tyttärensä tulla kreivittäreksi?\n\n-- Niin. Hänen mielestään porvari on yhtä hyvä kuin kreivikin, jopa\njoskus parempikin.\n\n\n\n\n34. KUNINKAAN PUHEILLA.\n\n\nMeidän kunnioitettavalla _Vaasa-serkullamme_ näkyy olevan oma\npolitiikkansa, -- vastasi kuningas nauraen sukkeluudelleen. --\nPorvariskuninkaankin tulee olla itsevaltias valtakunnassaan; ei saa\npuolustaa kapinan tekijöitä. Neitsyt Larsson ei saa alentua niin, että\nrupeaisi kreivittäreksi. Meidän suuri Linnae'uksemme sanoisi: tuosta\nkaalimadosta ei tule Apolloa.\n\n-- Jos teidän majesteettinne on niin armollinen, että sanoo sanankaan,\nniin on kaikki kääntyvä hyvinpäin, -- sanoi Eerikki rohkeasti. -- Ei\nole ensi kerta, kun kuninkaan sana oikaisee sen, mikä on vinoa\nsuvussamme.\n\n-- Vai niin? -- sanoi kuningas, josta tuo suorapuheisuus lienee\ntuntunut raittiilta kaiken sen alamaisen sanatulvan perästä, joka\nmatkalla oli hänen korviaan kiusannut. -- Se mahtoi tapahtua kuningas\nTeiren hallituksen aikana?\n\n-- Kuningasvainaja ja kuningatar Ulriika Eleonoora panivat toimeen\nminun vanhempaini häät ja ne pidettiin Tukholman linnassa, -- vastasi\nEerikki hätäytymättä. Jos teidän majesteettinne tahtoo olla niin\narmollinen...\n\n-- Ja noudattaa esimerkkiä? Käänny kuningattaren puoleen, poikaseni,\nhän on taitavampi tällaisissa hallitustoimissa, vaikka epäilenkin,\nolisiko hänellä tällä kertaa halua auttaa noita rakastavia. Mutta kerro\nminulle jotakin vanhempaisi saamasta kuninkaansanasta.\n\nEerikki kertoi, mitä tiesi tästä tapauksesta eikä unohtanut äitinsä\nkäskyä muistaen mainitsemasta isän ansioita. Kuningas kuunteli häntä\ntarkkaavasti ja armollisesti ja sanoi sitten:\n\n-- Sano äidillesi, että hän iltapäivällä jättää paperinsa hovimarsalkka\nvapaaherra Löwenille, niin saadaan nähdä, mitä voimme tehdä hänen\nhyväkseen. Se on oleva _meidän_ asiamme; urhoollisen sotamiehen leski\nei saa puutetta kärsiä. Tuo toinen asia ei kuulu minuun.\n\n-- Teidän majesteettinne ei tiedä, kuinka asianlaita on, -- jatkoi\nEerikki itsepintaisesti, ja nyt hän kertoi omalla tavallaan, kuinka\nerään kilpailijan kosto oli tehnyt kreivi Bertelsköldin raajarikoksi.\n\nKuningas pudisteli päätänsä ja näytti käyvän kärsimättömäksi. Oli\ntullut porvariston puheille pääsyn aika.\n\nMutta Eerikki ei aikonut päästää tilaisuutta käsistään ja turvautui nyt\napukeinoon, jonka hän varalta oli kätkenyt taskuunsa kotoa lähtiessään.\n-- Teidän majesteettinne oli niin armollinen ja lupasi suostua\npyyntööni, kun ensikerran toisin jotakin nähtäväksi, sanoi hän\npunastuen.\n\n-- Mitä se on?\n\n-- Se on rasia, jonka teidän majesteettinne armollisesti lahjoitti\nminulle, -- vastasi Eerikki, ojentaen rasian esiin.\n\n-- Minä muistan sen, -- sanoi kuningas nauraen. -- Mutta minä olen jo\nsuosiollisesti myöntänyt sinulle kaksi asiata.\n\n-- Ei kahta kolmannetta, teidän majesteettinne! -- sanoi poika\nrohkeasti. -- Antakaa Ester Larsson kreivi Bertelsköldille, niin kolme\nhyvää ihmistä siunaa teidän majesteettianne.\n\n-- Sitä en epäile, koska minulle on sitä niin usein vakuutettu, --\njatkoi kuningas, -- ja minä huomaan, että sinä osaat sorvata pikku\njuonia samalla menestyksellä kuin nappejakin. Mene -- saadaan nähdä,\nmitä voin tehdä.\n\nEerikki oli siksi kokenut, että ymmärsi, kuinka vähäiset hänen\ntoiveensa olivat tuossa asiassa. Hän kumarsi kaikkein alamaisimmasti ja\nkysyi, suvaitsiko hänen majesteettinsa, että hän saisi tehdä\nmaaherralle tilin hänen majesteettinsa armollisista sanoista.\n\n-- Mitä sinulla on maaherran kanssa tekemistä? -- kysyi kuningas\notsaansa rypistäen.\n\n-- Hänen ylhäisyytensä näytti haluavan tietää, mitä teidän\nmajesteettinne on nähnyt hyväksi lausua minulle ja hän on käskenyt\nminun, teidän majesteettinne puheilla oltuani, tulla hänen luoksensa.\n\n-- Mitä hän sillä tarkoittaa?\n\n-- Sitä en rohkene arvata, -- vastasi Eerikki viekkaasti, -- mutta minä\nluulen, ettei kaikkia, mitä täällä Vaasassa sanotaan, suotaisi\nsaatettavan teidän majesteettinne armollisiin korviin.\n\n-- Poika -- sinä olet viekkaampi kuin sinun on lupa olla. Mitä sanotaan\ntäällä Vaasassa?\n\n-- Jos ei teidän majesteettinne pane pahakseen...\n\n-- Puhu. Sallin sinun puhua.\n\n-- Täällä sanotaan, että maaherra puolustaa erästä puoluetta, jota\nnimitetään...\n\n-- Minä tiedän, minä tiedän. No, mitä sanotaan hattujen hallinnosta?\n\n-- Sanotaan, että hatut pettävät teidän majesteettianne, että kansa on\ntyytymätön ja että kauppa kituu ja kuolee, jos asiat menevät entistä\nmenoaan.\n\n-- Ah, -- murahti Aadolf Fredrik huoaten, -- kyllä ymmärrän. Piperkin\ntahtoo opettaa minua valtakuntaani hallitsemaan! -- Mutta mitä kansa\nsanoo minusta?\n\n-- He sanovat, että teidän majesteettinne tekisi maan onnelliseksi ja\nrikkaaksi, jos teidän majesteettinne saisi vallita, -- vastasi Eerikki.\n\n-- Hyvä on -- mene ja sano maaherralle, että olen myöntänyt sinun\näidillesi eläkkeen, -- sanoi kuningas synkein silmin.\n\nEerikki meni. -- Mitähän tuo viimeinen merkitsi? -- tuumi hän\nmennessään.\n\nMutta kuningas Aadolf Fredrik mietti hetkisen, ennenkuin soitti\nkamaripalvelijataan. -- Joka paikassa noita kirottuja, vallanhimoisia\nhattuja! -- sanoi hän. Milloin se päivä koittanee, jolloin tämän hyvän\nkansan tahto täytetään ja minä itse saan sen onnesta huolta pitää?\nMalttakaa, herrat kreivit ja maaherrat, se päivä on ehkä lähempänä kuin\nluulettekaan! Sillä välin on tarpeellista, että suosittelemme myssyjä\npuolellemme. Larsson kuuluu olevan niiden johtaja porvarissäädyssä...\nOlkoon ... saas nähdä ... hyvä puolisoni ... mutta pitääkö minun aina\nolla oikkujen heiteltävänä?... Sepä tulee olemaan oivallista: Vaasan\nprinsessa alentunee kyllä rupeamaan kreivittäreksi.\n\nKuningas soitti. Kamaripalvelija astui sisään.\n\n-- Porvaristo saa tulla sisään!\n\nHetken kuluttua näki hänen majesteettinsa hyväksi seurueensa\nympäröimänä, joka oli loisteliaampi kuin kuningas itse, päästää Vaasan\nkaupungin maistraatin ja porvariston puheilleen. Tuo ainoastaan\nkahtatoista kyynärää pitkä, yhtä leveä ja vain 5-3/4 kyynärää korkea\nhuone oli täynnä kuninkuuden varjoa ja kansan alamaisuutta.\n\nVahingoksi jälkimaailmalle on tarkka kertomus sekä tästä tärkeästä\ntapahtumasta että myöskin kuninkaan koko olosta Vaasassa joutunut\nhukkaan, jonka tähden lukijakin, paha kyllä, jääpi osattomaksi kaikista\nniistä alamaisista puheista ja kaikista niistä huokauksista, joita\nnöyryys ja into, yhdessä todellisten tarpeiden kanssa, lienee tässä\ntilaisuudessa pusertanut kaupungin viranomaisten huulilta. Kerrotaan --\nkuinka luotettaviin historiallisiin lähteisiin nojautuen, jääköön\nsanomatta -- että valtiopäivämies Larssonin harmaantunut, koukistunut,\nmutta vielä kookas ja kunnioitusta herättävä vartalo ennen muita oli\nkiinnittänyt kuningas Aadolf Fredrikin huomiota; että kuningas\narmollisimman kärsivällisesti oli kuunnellut uudistettuja alamaisia\nanomuksia, että Vaasa saisi tapulikaupungin oikeudet -- että vanha\nLarsson hartaasti, kaunopuheisesti ja rohkeasti oli puolustanut\ntätä pyyntöä, joka oli hänen elämäntehtävänsä, ja että kuningas\noli luvannut, valtakunnan säätyjen suosiollisella luvalla ja\nsuostumuksella, ottaa tämän asian vakavan harkinnan alaiseksi. Sekin on\ntunnettu asia, että hatut sitkeästi vastustivat tätä oikeutettua\npyyntöä -- jonka vuoksi Pohjanmaan kaupungit vihasivat heidän\nhallitustaan -- ja että vasta sitten, kun myssyt olivat päässeet\nvaltakunnan peräsimeen, Vaasa y.m. Suomen kaupungit vihdoin viimein\nsaivat tämän ikävöidyn oikeuden vuonna 1765, vaikkei Larssonin oltu\nsallittu nähdä tämän hänen hartaimman toiveensa toteutumista.\n\nKerrotaan myös, että maaherra Piper tämän vastaanoton aikana oli ollut\nkorvat höröllään; ollen kuitenkin tarpeeksi taitava hovimies\nymmärtääkseen kuninkaan mielialan; hän ei sekaantunut puheisiin, vaan\npani kuitenkin tarkasti mieleensä, mitä hän katsoi salaisiksi vehkeiksi\npuoluettaan vastaan, muun muassa senkin kummallisen seikan, että hänen\nmajesteettinsa oli nähnyt hyväksi suoda vähäpätöisen lukiolaisen, jonka\nkorvantaustat tuskin vielä olivat kuivat, olla puolen tuntia\nkahdenkesken puheillansa, sill'aikaa kun hänen ylhäisyytensä itse ja\nniin moni muu huomattava mies sai odottaa eteisessä.\n\nKun vastaanotto oli päättynyt, suvaitsi hänen majesteettinsa armossa\nkäskeä maistraattia ja porvariston päivällisille ja yhtä armollisesti\nkutsua valtiopäivämies Larssonin erityisesti puheilleen.\n\nMaaherra oli tuskin saanut viiden minuutin verran aikaa hengähtääkseen,\nkun hän käsketti Eerikki Ljungin erääseen huoneeseen ja vaati äänellä,\njoka ei mitään vastustelemista suvainnut, tarkkaa selontekoa siitä,\nmitä kuninkaan luona oli puhuttu.\n\nEerikki näytti tätä kysyttäessä tuiki tyhmältä, sormieli lakkiaan ja\ntunnusti, että hänen majesteettinsa isällisessä armossaan oli myöntänyt\neläkkeen hänen äidillensä, jonka vuoksi äidin tuli jättää paperinsa\niltapäivällä.\n\n-- Eikö mitään muuta? -- kysyi ankara herra katsoen terävästi\nlukiolaista silmiin.\n\n-- Enpä muista muuta olleen, -- vastasi Eerikki.\n\n-- Sinä valehtelet, poika! -- sanoi vihastunut maaherra. -- Sinä olet\nkäynyt muiden asioilla. Hänen majesteettinsa ei tarvinnut puolta tuntia\nmyöntyäkseen niin mutkattomaan anomukseen.\n\n-- Kah -- nyt muistan, -- jatkoi Eerikki haraisten korvallistaan. --\nKuningas oli niin armollinen, että...\n\n-- Totuus ilmi, lurjus! Mitä se oli?\n\n-- Hänen majesteettinsa oli niin armollinen, että antoi minulle rasian.\n\n-- Mitä sinä lörpöttelet?\n\n-- Tässä teidän ylhäisyytenne saa nähdä. Minä en tätä ymmärrä, mutta\nluulen sitä -- nuuskarasiaksi!\n\n-- Ulos ovesta, -- riivattu konna, kyllä minä vielä joskus toiste otan\nsinusta selvän! -- ärjyi maaherra.\n\n\n\n\n35. KUNINKAAN PÄIVÄNÄ VAASASSA.\n\n\nKuningas Aadolf Fredrik oli ottanut valtiopäivämies Larssonin\nyksityisesti puheilleen. Vanhus näytti tuntevan, että hän nyt viimeisen\nkerran puhui maansa ja kaupunkinsa asioissa. Hän oli ankarasti\narvostellut hattujen koko hallitusjärjestelmää -- oli lämpimästi ja\nkaunopuheisesti puolustanut myssyjen politiikkaa -- oli erittäinkin\nmitä välttämättömimpänä asiana laskenut kuninkaan sydämelle, että\nkauppa vapautettaisiin niistä kahleista, joilla Tukholman kateus koki\nsitoa kilpailijoitansa. Hän oli päästänyt ilmoille juurtuneen vihansa\nkaikkea aatelisvaltaa vastaan -- oli harmin ja inhon tuntein lausunut\nmielipiteensä neuvoskunnan, Aadolf Fredrikin valtaistuimelle noustessa\ntoimeenpanemista uusista kuninkaan vallan rajoituksista -- oli\nvakuuttanut kuninkaalle aatelittomain säätyjen suostuvan kuningasvallan\nlaajentamiseen neuvoskunnan, joskaan ei säätyjen kustannuksella. Ja\nkuningas oli hetken aikaa mielihyvin kuunnellut tätä puhetta. Aadolf\nFredrikillä oli herkkä ja tunteellinen sydän; hän ymmärsi kunnioittaa\ntätä rohkeamielistä puhetta, joka muutenkin oli sopusoinnussa hänen\nomien mielipiteittensä kanssa, ja tätä harmaantunutta patriarkkaa, joka\nnoin arvokkaasti asetti elämänsä kokemuksien aarteet kuninkaansa eteen.\n\nMutta valitettavasti Aadolf Fredrik ei ollut rakennettu siitä puusta,\njoka lujuudellaan perustaa valtakuntain menestyksen. Vaikka hänellä\nolikin hyvä tahto, kyllästyi hän pian vakaviin asioihin, ja kun hän\naina oli tottunut tärkeissä asioissa turvautumaan puolisonsa terävään\nälyyn, epäili ja pelkäsi hän omin päin mitään päättämästä. Vanhan\nLarssonin tuumat, jotka eivät tarkoittaneet sen vähempää kuin\naatelittomain säätyjen avulla toimeenpantavaa vallankumousta\nneuvoskuntaa ja vallitsevaa ylimyskuntaa vastaan, tekivät hänet\nneuvottomaksi. Hän ei oikein tiennyt, mitenkä hänen tuli kohdella tätä\nmiestä, joka rohkeni sanoa hänelle: vallitse! ja valtakunnan\netevimmille miehille: luopukaa vallasta! Oman heikkouden tunto tuon\nvoimakkaan luonteen rinnalla saattoi hänet hämilleen. Ja tästä pulasta\npäästäkseen hän turvautui toiseen asiaan.\n\n-- Me kiitämme teitä ilmoituksistanne. Kuninkaan tulee kuunnella\ntotuuden puhetta, varsinkin luotettavan ja uskollisen alamaisen suusta,\nja me tulemme sitä sopivassa tilaisuudessa muistelemaan ja\npunnitsemaan. Te olette rehellinen ja kuninkaanne suosion hyvin\nansainnut mies. Me haluamme antaa teille todistuksen siitä. Te tulette\nolemaan ensimmäinen kauppias, joka saa Pohjantähden ritarikunnan\narvomerkin.\n\n-- Kiitän teidän majesteettianne, mutta minä olen liian vanha\nleikkikaluja kantamaan.\n\n-- Kuinka? Jokin arvonimi siis miellyttäisi teitä enemmän? No niin,\nminä nimitän teidät kauppaneuvokseksi.\n\n-- Kiitän teidän majesteettianne, mutta korkeammaksi kuin minkään muun\narvioin minä sen arvonimen, jonka teidän majesteettinne vast'ikään näki\nhyväksi antaa minulle: rehellisen miehen arvonimen.\n\n-- Jokin palkinto tulee teidän kumminkin vastaanottaa, -- sanoi\nkuningas käyden tyytymättömäksi.\n\n-- Vähäiset palvelukseni ovat moninkertaisesti palkitut, jos teidän\nmajesteettinne näkee hyväksi myöntää Vaasalle tapulikaupungin oikeudet.\n\n-- Minä kunnioitan teidän epäitsekkyyttänne; mutta, hyvä Larsson, tämä\nasia ei ole meidän vallassamme. Me tahdomme tehdä, mitä voimme. Te\ntiedätte, kuinka vähän voimme. Jos kaitselmus ja kansan luottamus\njoskus antavat meille mahdollisuuden vaikuttaa maamme hyväksi, on\nteidän toivomuksenne ennen muita otettava huomioon. Mutta älkäämme enää\nsiitä puhuko. Onko teillä perhettä?\n\n-- On, teidän majesteettinne; kaksi poikaa ja yksi tytär elossa, paitsi\nlastenlapsia.\n\n-- Me haluamme tutustua niin ansiokkaan miehen perheeseen. Jos teille\nsopii, tahdomme illalla kello kuuden aikana käydä luonanne.\n\n-- En voi sanoin kiittää teidän majesteettianne armosta.\n\n-- Olemme iloiset voidessamme olla muutamia hetkiä teidän vieraananne.\nMutta minä panen erään ehdon, -- jatkoi kuningas sillä herttaisella\näänellä, joka sopi hänelle niin hyvin ja jolla hän niin usein voitti\nalamaistensa sydämet, -- ei mitään muodollisuuksia! Ennen kaikkea, ei\nmitään puheita!\n\n-- Me olemme halpaa porvarillista väkeä, -- vastasi Larsson. -- Koko\nvähäinen taloutemme on teidän majesteettinne palvelukseksi, mutta\nalamainen kunnioituksemme ei osaa koreita sanoja käyttää.\n\n-- Hyvä on. Älkääkä antako liikkeenne ja asiainne menon häiriytyä\ntulostamme. Auf Wiedersehen; tulettehan päivällisille luoksemme?\n\nValtiopäivämies kumarsi, ja vierailu oli päättynyt.\n\nKohta sen jälkeen ratsasti kuningas, loistavan seurueensa kanssa,\nporvariskaartin katselmusta pitämään. Kukapa ei silloin olisi tahtonut\nolla muassa! Kaikki, jotka Vaasassa kynnelle kykenivät, olivat\nliikkeellä, yksin kapalolapsetkin, joita heidän äitinsä kantoivat\nsylissään. Päivä oli lämmin, ja porvarisotilaat hikoilivat surkeasti\nuusissa sarkatakeissaan, jotka olivat maksaneet räätäleille niin monta\nunetonta yötä. Siitä huolimatta ottelivat nämä sen ajan Vaasan pojat\nurhoollisesti kuninkaan ja isänmaan puolesta -- juoksivat lihavina,\npunaposkisina ja hikihatussa ja tekivät temppunsa tavalla semmoisella,\nmikä kenties ei olisi herättänyt yhdeksännentoista vuosisadan\nkorpraalien ihastusta, mutta mitä pidettiin mestarillisena Fredrik II:n\naikakaudella. Kuningas suvaitsi useita kertoja lausua korkean\ntyytyväisyytensä -- sotajoukot hurrasivat, ja nuo monet tuhannet\nkatselijat, jotka jo olivat ehtineet lepuuttaa keuhkojaan eilisestä,\nyhtyivät sydämen pohjasta tähän sotahuutoon.\n\nVaasassa kerrotaan vieläkin eräs juttu tästä ylen merkillisestä\ntilaisuudesta. Herrat Bladh ja Thölberg -- molemmat mahtavia miehiä ja\nmolemmat hyvin sotaisella tuulella siitä kunniasta, että olivat saaneet\n\"Aleksanteri suurelle\" näyttää sota-asioissa neroaan, mitä kukaan ei\ntätä ennen ollut tiennyt näillä rauhan miehillä olevankaan -- johtivat\njoukkoja: Bladh ratsuväkeä ja Thölberg jalkaväkeä. Kaikki kävi\nmainiosti aina siihen asti, kunnes Thölberg innoissaan tuli\nasettuneeksi joukkoineen ratsuväen eteen, niin että tätä arveluttavasti\nestettiin liikkumasta. Molempain joukkojen välillä oli, niinkuin\nmuistamme, jo ennen ollut olemassa kateutta. Kun siis ratsuväki ei\npäässyt paikaltaan liikahtamaan ja kun jalkaväki kuuli hevosten\npuhkuvan juuri selkänsä takana, oli luultavasti vain tämä juhlallinen\ntilaisuus ja kuninkaan läsnäolo syynä siihen, etteivät nämä urhot\nkäyneet kiväärinperillä ja miekanterillä huimimaan toisiaan, niinkuin\nPohjanmaalla on tapana, kun ystävät joutuvat riitaan pitopaikoissa --\nvaikkakin taistelu silloin tavallisesti toimitetaan aidanseipäillä.\nErittäinkin oli Bladhin vaikea sulattaa tätä hänen joukkoaan kohtaan\ntapahtunutta herjausta ja hän haastoi Thölbergin kaksintaisteluun\nKorsholman hakaan. Molemmat oli kumminkin käsketty päivällisille\nkuninkaan luo. Thölberg, joka oli uskollinen alamainen ja piti hyvän\npäivällisen miekaniskuja parempana, totteli käskyä, Bladh sitävastoin\nei totellut. Miekkailuhaaste tuli tunnetuksi, Bladhia lähetettiin\nhakemaan ja hänet löydettiin määrätyltä paikalta, jossa hän kiroillen\noli kävellyt ja odottanut hidasta vastustajaansa. Sovinto lienee sitten\ntehty, mutta kuitenkin olivat kuninkaan päivälliset, ainakin Bladhin\nsilmissä, arveluttavasti vahingoittaneet Thölbergin sotaista mainetta.\n\nNyt olisi aika käydä arvokkaasti kertomaan näistä erinomaisista\npäivällisistä, joilla ei ole vertaistaan Pohjanmaan keittotaidon\nhistoriassa ja joilla tarjottiin niin peräti toisenlaisia ruokia kuin\nsillä yksinkertaisella aterialla, jonka Kaarle IX -- ollen silloin\nvielä kruununtavoittelija -- 152 vuotta sitä ennen valmistutti\nitselleen \"Mussarinkylässä\" ollessaan paluumatkalla Pohjanlahden\nympäri. Olkoon vain mainittu, että mestarikokki Arelius esitti\nloistavan näytteen verrattomasta kalakastikkeen valmistamistaidostaan\n-- että hänen esimiehensä, keittiömestari Björck kovin kehuskeli\nmainiosti onnistuneesta juottovasikasta, maukkaasta ja todellisesti\nkotimaisesta kalkkunasta ja että hän vielä päälliseksi piti kunnianaan\ntuon ison hauen, joka herätti sanomatonta ihailua. Jos tähän lisäämme,\nettä hänen majesteettinsa suvaitsi kuninkaallisesti nauttia laitoksista\n-- että seurue niin ikään osoitti, että matkustukset edistävät\nruokahalua -- että porvarit laskivat ruokalajeja sormillaan, osatakseen\ntehdä niistä tiliä rouvilleen kotona -- että maistraatti sulasta\nalamaisesta kunnioituksesta tuskin rohkeni viedä kahvelia suuhunsa ja\nläikäytti joka toisen lusikallisen lihalientä lautaselle, koska herrat\neivät tohtineet siirtää silmiään hänen majesteetistaan soppaan -- ja\nettä kaikki tämä tapahtui julkisessa ateriapöydässä avonaisten ikkunain\nedessä lukemattoman, ulkopuolella seisovan väkijoukon läsnäollessa --\nniin saatamme jossakin määrin mielessämme kuvailla tämän muistettavan\ntapauksen. Nähdä kuninkaan syövän, oikein syövän -- suokaa anteeksi,\naterioivan -- niinkuin muutkin ihmiset, se oli jotakin tuiki\nmerkillistä! Kun ihmisten on mahdoton muistaa, mitä on tapahtunut 150\nvuotta sitten, oli monella varsin kummalliset ajatukset kuninkaasta ja\nhänen elämäntavoistaan. Että noin ylhäinen henkilö söisi muuta kuin\nrusinoita, viikunoita ja lakeria tahi joisi muuta kuin kirkkoviiniä,\nsitä oli monen katselijan mahdoton käsittää. Että hän alentui aina\nsiihen määrin, että käski tuoda lasillisen vettä ja todella joikin sen,\nsitä oli vielä mahdottomampi ymmärtää. Ainakin olivat he odottaneet\nkuninkaan vaativan, että joku kenraali häntä syöttäisi ja joku\nvaltioneuvos palvelisi häntä. Kuninkaan leveähelmainen, kullankirjailtu\nhännystakki, hänen komea tekotukkansa siroine kankipalmikkoineen\n(hännystakki ja kankipalmikko olivat uudenaikaisia laitoksia),\nsinettisormus hänen sormessaan, kankea rintaröyhelö, hienot\npitsikalvosimet, hänen armollinen hymyilynsä, ja erittäinkin hänen hyvä\nruokahalunsa herättivät yleistä ihmettelyä. Pohjanmaan kansanvaltaiset\nkatselivat taas, samoin kuin kuninkaan tullessakin, oikein sydämen\nilolla noita suuria herroja, jotka majesteetin rinnalla näyttivät niin\nkovin pieniltä; itse maaherrakin kutistui siinä kääpiöksi ja rovasti\nHedman, joka seisoi niin suorana saarnatuolissa, seisoi nyt selkä\nkoukussa turhaan etsien tilaisuutta saadakseen lopettaa puheensa, joka\neilen niin äkkiarvaamatta oli keskeytynyt.\n\nYksi puhe siellä kumminkin pidettiin, mutta aivan lyhyt, ja sen piti\nmaaherra, joka alamaisuudessa esitti hänen majesteettinsa maljan.\nSitten jyskivät kanuunat valleilta, sitten herättivät ruokasalissa\nkohotetut hurraahuudot raikuvan vastakaiun noiden lukuisain katselijain\njoukossa tuolla ulkopuolella, ja yli avarain, Pohjanmaan viljavain\nlakeuksien kulki sinä päivänä riemuhuuto, joka olisi voinut herättää\nnuijasodan ammoin aikoja maaksi maatuneet urhotkin haudoistansa.\n\nYhdellä ainoalla talolla Vaasassa ei ollut aikaa lähettää katselijoita\nKorsholman päivällisille, ja se oli valtiopäivämies Larssonin talo.\nSiellä odotettiin kuningasta, siellä lakaistiin, pestiin, pudisteltiin\ntomua ja pyyhittiin, siellä lehditettiin -- siellä oli nuorilla ja\nvanhoilla sydän kintaan peukalossa. Molemmat isännät, isä ja poika,\nolivat menneet kuninkaan päivällisille, mutta ennen lähtöään he olivat\nantaneet väelleen mitä tarkimmat määräykset. Nämä eivät olleetkaan\nhelpot täyttää. Ei yhtään kauppa-asiata saanut keskeyttää, ei yhtään\ntalonpoikaa pantu menemään pois, ennenkuin hän oli saanut\ntervatynnyrinsä merkityksi, suolansa tahi tupakanlehtensä oikein\nkärryihin pannuksi. Tämä oli kunnia-asia: porvariskuninkaan talo ei\nsaanut, niinkuin muut, nelinkontin ryömiä ylhäisten vallanpitäjäin\nedessä; sen tuli kunnioittavasti ja kuitenkin selkä suorana avata\nporttinsa maan isälle. Mutta se, joka näki miten tuolla sisällä\npuuhattiin, mikä hyörinä ja pyörinä siellä vallitsi ja millä\nmaltillisella neuvokkuudella Ester Larsson kälyjensä avulla koki saada\nsekasortoa järjestykseen, se huomasi kyllä, että tässäkin kopeassa\ntalossa oli ruvettu kuninkaan vierailun johdosta suurempaan puuhaan\nkuin mitä sen esimiehet tahtoivat näyttää.\n\nInhimillinen turhamielisyys, kuinka monenlaisissa puvuissa sinä\nliikutkaan! Kerjäläismunkin harmaan viitan alla piilee paavin\nvallanhimo; käräjäkirjurin nöyrään kumarrukseen kätkeytyy\nvirkavaltaisen armollinen alentuvaisuus; tylyn liikemiehen vekseleitä\nmiettivän otsan alta luikahtaa syrjäsilmäys siihen tyhjään turhuuteen,\njota hän niin syvästi ylenkatsoo. Ei ole yhtään kansanvaltaista, jonka\ntakin alla ei olisi taipumuksia täydelliseen itsevaltiuteen.\n\n\n\n\n36. VALTAKUNNAN JA PORVARISTON MAJESTEETIT.\n\n\nKuninkaan aiottua käyntiä valtiopäivämies Larssonin luona ei käynyt\nsalassa pitäminen. Kaupunki alkoi uudestaan liikehtiä, kansaa keräytyi\nportin ulkopuolelle, yrittäen tunkeutua pihamaallekin, josta se\nsaatiin vain vaivoin peräytymään. Kateus menestyy liian hyvin\npikkukaupungeissa, ja rikkaalla Larssonilla oli monta vihamiestä, ja\nnämä keksivät kummallisia juorujuttuja. Muutamat väittivät, että tämä\nkopea porvari oli heittäytynyt polvilleen kuninkaan eteen ja ostanut\naateliuden arvokirjan kuudella kultatynnyrillä. Toiset tiesivät kertoa,\nkuinka hän oli saanut yksinoikeuden viedä viljaa ulkomaille ja tuoda\nsuoloja maahan. Toiset taas olivat kuulleet, että Larsson oli ottanut\nlahjoja, tiettiin kyllä keneltä, ja hieroi kauppaa maan myymisestä\nvenäläiselle.\n\nKuninkaan seurue ei ollut juuri milläänkään tästä vierailusta, joka ei\nollut mitään tavatonta. Ainoastaan maaherra Piperillä oli syynsä sen\njohdosta epäillä joitakin erityisiä tarkoituksia, eikä hän kokonaan\nerehtynytkään. Kello neljä minuuttia yli kuuden näki hänen\nmajesteettinsa hyväksi, ajeltuaan kaupungin ympäristössä, pysäyttää\nvaununsa Larssonin portille ja astua ulos väkijoukon ympärillä\nhurratessa. Valtiopäivämies oli hänen majesteettiaan vastassa, nuorempi\nLarsson piteli vaunujen astuinlautaa, ja he molemmat saattoivat\nasuntoonsa tämän korkean ja armollisen vieraan, jonka mukana oli vain\nmaaherra ja pari kamariherraa.\n\nPiha oli koivuilla lehditetty, ja portista portaille vei hieno,\nsiniverkainen käyntimatto. Muutamain askelten päässä siitä seisoivat\nkärryt, joiden kuormana oli tervatynnyrejä, ja edempänä toiset, joiden\nkuormana oli suoloja. Kauppapuoti oli auki ja siellä ostettiin ja\nmyytiin. Portaat, eteinen ja koko salin lattia oli peitetty\nkallisarvoisilla flanderinmatoilla, joita tämän kauppahuoneen\nhollantilaiset liiketuttavat olivat sille lahjoittaneet. Salin\nseinille, samoin kuin sen kattoonkin oli levitetty hienoja\nhollantilaisia reivaskankaita, niinkuin vieläkin on tapana\ntalonpoikaishäissä Pohjanmaalla. Kaikki ikkunat, tuolit ja pöydät\nolivat sitävastoin paljaat, ja perimpänä kunniaistuimen luona seisoi,\nniinkuin ainakin ilman mitään koristeita, isännän vanha, kulunut,\nvisasta tehty nojatuoli. Yhtä yksinkertaiset ja koristelemattomat\nolivat isäntäin ja perheen jäsenten juhlavaatteet. Tahdottiin näyttää,\nettä tässä kyllä voitiin loistaa, jos tahdottiin, mutta ei tahdottu --\nkaikessa.\n\nEnsimmäinen, joka salissa kohtasi kuninkaan, oli talon tytär, Ester\nLarsson, joka tarjosi hänen majesteetilleen siselöidyltä tarjottimelta\ntervetuliaismaljan, joka niin ikään oli hopeasta ja valiotekoa. Aadolf\nFredrik ei halveksinut hyviä ruokia, niinkuin olemme jo nähneet, ja hän\nkerskaili, samoin kuin edeltäjänsäkin, olevansa hyvä viinintuntija. Hän\nmaistoi kohteliaisuuden vuoksi tuota valkoista viiniä, luullen sitä\ntavalliseksi ranskanviiniksi, sillä muuta viiniä Suomessa tuskin\ntunnettiinkaan. Mutta kasteltuaan huuliaan näytti hän hämmästyvän,\nryyppäsi vielä kerran -- tällä kertaa melkoista enemmän -- ja kysyi,\nmitä viiniä se oli.\n\n-- Vuoden 1648 rüdesheimiläistä, vastasi isäntä tyynesti.\n\n-- Kuinka, hyvä Larsson? Onko teillä Westfalin rauhanteon aikaista\nviiniä? Sitä ei ole edes meidän kuninkaallisessa kellarissammekaan.\n\n-- Minä ostin sen Hampurissa Altonan ryöstämisen jälkeen neljäkymmentä\nvuotta takaperin, -- vastasi Larsson. Katsoisin sen suureksi kunniaksi,\njos teidän majesteettinne suvaitsisi minun lähettää, mitä minulla vielä\non tätä lajia kellarissani jäljellä, vähäiseksi vaihteluksi teidän\nmajesteettinne matkaeväiden joukkoon.\n\n-- Minä kiitän teitä, -- sanoi kuningas tuttavallisesti, maistaen vielä\nkerran tuota erinomaista juomaa. En ole juonut näin oivaa viiniä sitten\nkuin tulin Ruotsiin, ja olisin utelias näkemään, ovatko pullot\nsamanlaisia kuin ne satavuotiset reiniläiset pullot, joita säilytettiin\nautuaan isävainajani viinikellarissa.\n\n-- Eerikki, -- sanoi Larsson lukiolaiselle, joka seisoi suorana kuin\nseiväs oven pielessä, -- juokse kellariin n:o 3 perimmäiseen kolkkaan\noikealle kädelle, neljäs hylly alhaalta päin, ja tuo pari pulloa.\n\nEerikki livahti ulos.\n\nNyt vasta sattuivat kuninkaan silmät siihen pitkään, komeaan naiseen,\njoka oli hänelle maljan ojentanut -- ja vaikka kuningas Aadolf Fredrik\nolikin tunnettu uskollisuudestaan puolisoaan kohtaan, eroten siinä\nkohden surullisen kuuluisasta edeltäjästään, oli hänellä kuitenkin\ntarkka silmä huomaamaan kauniita naisia.\n\n-- Tyttäreni, -- esitti isä Larsson.\n\n-- Ah, -- sanoi kuningas, joka mielellään höysti puhettaan pienillä\nsukkeluuksilla, -- se on siis meidän serkkumme, Vaasan prinsessa? Olen\nihastunut saadessani tutustua häneen.\n\n-- Tyttäreni on aivan liian halpa ansaitsemaan sitä kunniaa, jonka\nteidän majesteettinne näkee hyväksi hänelle antaa, -- vastasi isä,\njonka mielestä moinen leikkipuhe ei sopinut edes kuninkaallekaan.\n\nMutta kuningas oli tänään hyvällä tuulella. Hän puhutteli Esteriä\nedelleen samaan armolliseen leikilliseen tapaan ja häntä näkyi\nhuvittavan tämän oppimattoman, yksinkertaisesti puetun porvaristytön\nhämilleen saattaminen. Mutta hän pettyi. Ester vastaili niin\ntaitavasti, niin viisaasti, niin nöyrästi ja kuitenkin niin varmasti,\nettä kuningas -- melkein yhtä hämmästyneenä kuin viiniä maistaessaan --\nmuutti kohtelutapansa ja näki hyväksi tiedustella hänen kasvatustaan ja\naikaisempia elämänvaiheitaan.\n\nHyvä kuningas Aadolf Fredrik kävi yhä armollisemmaksi, yhä\nuteliaammaksi. Hänestä näytti niinkuin tässä \"kaalimadossa\", joksi\nhän kerran oli suvainnut häntä nimittää, olisi ollut alku\nkorkeampiarvoiseen perhoseen. Hän päätti suoraan ottaa asian puheeksi.\n\n-- No, rakas Larsson, -- sanoi hän, ja läsnäolevat saivat viittauksen\npoistuakseen, -- vastatkaa minulle suoraan, minkätähden ette anna\ntytärtänne kreivi Bertelsköldille, joka pyytää häntä puolisoksensa?\n\nVanha porvari oli vähän aikaa ääneti. Hän epäili tämän kysymyksen\nolleen säkissä, ennenkuin se tuli pussiin. -- Tulta ja vettä -- vastasi\nhän -- ei sovi yhdistää, siitä seuraa vahinko jommallekummalle tai\nmolemmille.\n\n-- Antaa niiden sähistä, -- hymähti kuningas; -- se ehkä rauhoittaa\nmolempia. Tiedättekö, rakas Larsson, että minä olen nähnyt\naviopuolisoita, jotka eivät ole sopineet senkään vertaa yhteen. Meidän\nserkkumme, teidän tyttärenne puhuu oivallisesti saksaa. Minä olen\nvakuutettu siitä, että hän muihinkin ominaisuuksiinsa nähden ansaitsee\nkorkeamman yhteiskunnallisen aseman, ja koska kreivi Bertelsköld on\nkunnioitettava mies, jota pidän suuressa arvossa, niin en voi käsittää,\nmitä teillä voi olla sitä vastaan.\n\n-- Kaikki on sitä vastaan, teidän majesteettinne. Yhdistää kaksi\nyhteiskuntaluokkaa, jotka vuosisatain kuluessa ovat käyneet toistensa\nikuisiksi vastustajiksi, olisi yhtä mieletöntä kuin perustaa lapsensa\nonni tyhjän nimen voittamiseen.\n\n-- Päinvastoin on ennakkoluulojen voittaminen hyödyllinen teko. Minä\ntakaan teidän tyttärenne onnen ja pyydän häntä puolisoksi\nsivusadjutantilleni, eversti, kreivi Bertelsköldille.\n\n-- Suokaa anteeksi, teidän majesteettinne -- se on mahdotonta.\n\n-- Kuinka, hyvä Larsson? Kuninkaanne on teidän vieraananne, ja te\npanette niin vähän arvoa hänen toivomuksilleen.\n\n-- Ottakaa kaikki, mitä minulla on, ja käskekää minua tekemään kaikki,\nmitä voin; käyttäkää jäljellä oleva elämäni mihin tahdotte, mutta\nsuvaitkaa jättää minulle isänoikeuteni. Minä olen vannonut kalliin\nvalan, etten koskaan anna suostumustani tuohon liittoon niin kauan kuin\nelän; minä olen ottanut siihen taivaan todistajaksi, ja ainoastaan ihme\nvoisi saada minut muuttamaan päätökseni.\n\n-- Me olimme odottanut enemmän järkeä vanhalta mieheltä ja enemmän\ntunnustusta armollisen myötätuntoisuutemme johdosta, -- sanoi kuningas\nvihastuneena. -- Emme tahdo kauemmin kuluttaa kallista aikaanne ja\ntoivotamme teille hyvää iltaa.\n\nJa sangen epäsuosiollisesti päätänsä nyökäyttäen astui hänen\nmajesteettinsa muutamia askelia ovea kohti. Mutta siellä seisoi Eerikki\nLjung, tulipunaisena ja pullo vanhaa rüdesheimiläistä kummassakin\nkädessään.\n\n-- Me käskemme hovimestarimme maksamaan viinin, -- jatkoi kuningas,\npuoleksi suuttuneena, mutta tuosta harvinaisesta lahjasta jo puoleksi\nleppyneenäkin, samalla kun hän tuntijan silmällä katseli pulloja.\nSamassa huomasi hän, että Eerikin oikeasta kädestä vuoti vahvasti verta\nsiihen käärityn nenäliinan läpi.\n\n-- Mitä se on? -- kysyi hän.\n\n-- Lasinsirpale raapaisi kättäni, -- vastasi Eerikki.\n\nMutta Aadolf Fredrik oli hyväsydäminen mies ja hänen mielestään kädestä\nvuoti siksi paljon verta, ettei hän voinut jättää haavaa tutkimatta,\nvarsinkin kun se oli saatu hänen asioillaan. Tuota pikaa hän oli\nunohtanut vihansa, viittasi Eerikkiä ikkunan luo ja näki hyväksi käskeä\nkamaripalvelijansa purkamaan nenäliinan auki.\n\n-- Ei tämä ole lasin leikkaama haava, se on koiran purema, -- sanoi\nkamaripalvelija, näyttäen vanhalle Larssonille pojan kättä, joka vuoti\nverta syvästä, peukalon ja etusormen välillä olevasta haavasta.\n\n-- Ehkä siellä oli koira pimeässä, -- vastasi Eerikki hämillään.\n\n-- Minä lähetän tänne henkilääkärini, sanoi kuningas huolestuneena. --\nMätäkuu alkaa, eikä tiedä, vaikka koira olisi ollut vesikauhuinen.\n\nVanha Larsson oli tällä välin tullut katsahtaneeksi Eerikin käteen ja\nalkanut samassa kovasti vapista, muuttuen kasvoiltaan tuhkanharmaaksi.\n-- Älkää hätäilkö, -- sanoi kuningas, luullen, että Larsson oli haavaa\npelästynyt; -- Petersen osaa parantaa vesikauhun, hän on täällä\nmuutamien minuuttien kuluttua.\n\nJa silmähtäen Larssoniin paljon armollisemmin kuin äsken poistui hyvä\nkuningas Aadolf Fredrik, jolla tavallisesti aina oli jokin lohduttava\nsana sanottavana surujen lieventämiseksi. Mutta minkätähden väkijoukko\nnyt hurrasi paljon kiihkeämmin kuin äsken? Minkätähden lensi nyt kahta\nenemmän hattuja ja lakkeja ilmaan? Ei yksistään kuninkaan vuoksi -- ei\nsen osanottavaisuuden tähden, jota hän oli osoittanut köyhälle pojalle\n-- nyt hurrattiin sentähden, että vanha porvariskuningas, niinkuin huhu\njo tiesi kertoa, oli joutunut epäsuosioon -- sentähden, että hän oli\nturhaan ponnistellut -- sentähden, ettei hänestä tehtäisikään\naatelismiestä -- sentähden, ettei hän tulisikaan yksinään viemään\nviljaa ulkomaille ja tuomaan suoloja maahan -- sentähden, ettei hän\nsaisikaan myydä maata venäläiselle. Eikä tämä vanha porvari kuitenkaan\nollut käyttänyt suurta vaikutusvaltaansa muuhun kuin Vaasan kaupungin\nja Suomen kaupan hyväksi. Mutta tätä ei tuo rahvas ymmärtänyt, tuo\nrahvas, joka kaikkialla on kaltaisensa.\n\nTuskin oli kuningas mennyt, kun Larsson horjuvin askelin viittasi\nEerikkiä mukaansa kamariin ja kysyi, mistä hän oli saanut tuon pienen\nvaskisormuksen, joka oli hänen etusormessaan.\n\nEerikki kertoi sen, minkä lukija jo tietää. Hän oli vain huvikseen\npistänyt sormuksen sormeensa.\n\n-- Jumalan käsi! Jumalan käsi on minun päälläni! -- huokasi vanha\nporvariskuningas ja vaipui tainnoksiin mennen vuoteellensa.\n\nEi kukaan muu kuin Ester ymmärtänyt näitä sanoja. Kalveten ja\nkauhistuen kätki hän ne sydämeensä, kokiessaan saada isäänsä\nvirkoamaan.\n\nMutta niin pian kuin hän oli vähän tointunut tästä odottamattomasta\nkohtauksesta, pyysi Eerikki saadakseen puhua muutamia sanoja nuoremman\nLarssonin kanssa. -- Minä en lasiin loukkautunut, eikä koirakaan ole\nminua purrut -- sanoi hän -- vaan varas. Hän selitti, kuinka hän\npimeässä oli hamuillut kellarin perälle ja siellä yhtynyt mieheen, joka\niski tulta. Luullen häntä varkaaksi, oli Eerikki käynyt kiinni mieheen,\nja kiivaan painiskelun jälkeen, jossa häntä oli sormeen purtu, oli\nhänen onnistunut sulkea hänet erääseen syrjäkellariin. Varmaan oli hän\nsiellä vielä nytkin.\n\nSeurattiin Eerikin opastusta, kellarin ovi avattiin ja kuollut mies\nlöydettiin hirttäytyneenä seinältä riippumasta. Hänet vedettiin\npäivänvaloon: se oli kapteeni Neptunus Gast.\n\n-- Ja hän aikoi varastaa? -- kysyi hämmästynyt Eerikki.\n\nNuorempi Larsson pudisteli päätänsä ja kuiskasi: -- Kiitä omaa onneasi\nja meidän kaikkien ikuista onneamme, poika, että tulit oikeaan aikaan,\nmutta pidä suusi kiinni siitä asiasta, jos henkesi on kallis.\nKellarissa oli neljä ruutitynnyriä, jotka tulivat eilen ja olivat\ntänään makasiiniin vietävät, mutta unohtuivat kiireessä. Kai oli\nkapteeni Gast saanut siitä vihiä, ja kun hän viime aikoina vihasi meitä\nkaikkia vereen ja henkeen asti, puikahti hän hämmingin aikana\nkellariin, lähettääkseen ... se on hirmuista ajatella!\n\n-- Kuninkaan täällä ollessa...?\n\n-- Niin. Hän aikoi räjäyttää talon ilmaan, ja ilman sinua, se on: ilman\nJumalan, sinun kätesi välityksellä asiaan puuttunutta kättä, olisi\nRuotsin valtakunta nyt leski. Mutta katso, se toinenpa sentään ottikin\nomansa.\n\n\n\n\n37. KAKSI KIRJETTÄ.\n\n\nLarssonin talossa oli yksi henkilö, jolla ei ollut kuningaskiireestä\naavistustakaan, ja se oli Penna. Niinkuin muistamme, oli tämä kunnon\nmies ryypännyt vähän liikaa murheeseensa ja nukkui yhä makuutuvassa.\nSaattoi olla puolenyön aika, kun hän vihdoin heräsi ja tapasi Eerikki\nLjungin viereltään nukkumasta.\n\nPennan pää oli sangen sekava ja verrattava matalaan, sumun peittämään\njärveen, josta siellä täällä jokin kivi pistää näkyviin, mutta josta\najatukset turhaan koettavat rantaan soutaa. Hänellä oli jonkinlainen\nhämärä käsitys siitä, että hän oli tyhmästi käyttäytynyt, mutta\nmitenkä, sitä hänen oli mahdoton muistaa.\n\nHän pudisti Eerikkiä. -- Eerikki ei ollut niitä, jotka heräävät\naivastuksesta, mutta neljännestunnin häntä muokkailtuansa sai Penna\nhänen silmänsä raolleen.\n\n-- Mitä minä tein eilen? -- kysyi Penna.\n\n-- Nukuitte, -- vastasi Eerikki.\n\n-- Mitä muuta?\n\n-- Anna minun olla rauhassa.\n\nMutta Pennan täytyi välttämättömästi saada selko siitä, mitä hän oli\ntehnyt, ja päästäkseen hänestä rauhaan täytyi Eerikin vihdoinkin\nluetella hänen urotekonsa, alkaen hyökkäyksestä kreivi Bertelsköldiä\nvastaan aina siihen, kun hän alkoi juovuspäissään mellastaa ja uhkasi\nvaltiopäivämiestä kirveellä.\n\nPenna mietti hetken aikaa, tarttui sitten Eerikkiä olkapäähän, asetti\nhänet suorana lattialle seisomaan, vei hänet pöydän ääreen, painoi\nhänet tuolille istumaan ja sanoi: -- Kirjoita!\n\n-- Mitä minun pitää kirjoittaa? -- kysyi Eerikki, nauraen\nsuuttumuksensa sekaan, sillä ensi kerran kuuli hän Pennan -- joka ei\nollut mikään kynämies ja tuskin osasi piirtää puumerkkiäänkään --\ntahtovan käyttää kirjoitusmiehen apua.\n\n-- Kirjoita niinkuin minä sanon, -- vastasi Penna tärkeännäköisenä. Ja\nEerikki kirjoitti kääreessä olevalla kädellään:\n\n\"Koska olen nauta ja olen pukannut isäntääni. Minä ollut kapakassa.\nMinä olen juonut itseni juovuksiin. Ja koska he ovat huilanneet pois\nmorsiameni kanssa. Mutta sepä on minulle sama. Sillä minä olen pukannut\nisäntääni. Se on Kastin syy. Minä olen ollut tyhmä. Kuninkaallisen\nmajesteetin pitää sanoa vältvääpelille...\"\n\n-- Onko tämä kirje kuninkaalle?\n\n-- Kellekäs se olisi? Kirjoita vielä: Vältvääpeli, antakaa miehelle\nviisikymmentä paria rintaman edessä. Sillä hän on pukannut\nisäntäänsä...\n\n-- Nyt on tässä jo kolmannen kerran isännästä.\n\n-- Kirjoita vielä kerran: pukannut isäntäänsä. Mutta koska olen ollut\nhusaari. Kuninkaallisen majesteetin pitää antaa minun taas ruveta\nhusaariksi. Kuninkaallinen majesteetti antakoon minulle koiranruokaa.\nOnko siinä nyt koiranruokaa?\n\n-- Onko siinä nyt koiranruokaa? -- kirjoitti Eerikki.\n\n-- Ja kerran päivässä selkään. Koska en ole kelvannut talonpojaksi.\nKoska minulla on ollut enemmän hevosia kuin lehmiä. Jospa\nkuninkaallinen majesteetti näkisi minun raudikkoni. Koska sen nimi on\nPoke. Sillä on valkoiset etujalat. Hevosenkengät minä taon itse. Ne\ntomppelit eivät osaa takoa hevosenkenkiä Isokyrössä. Ja minkälaisia\nheidän naulansa ovat? Koskeivät kelpaa sioillekaan. Sillä ne turmelevat\nkavioita. Ja koska heillä on hevosenkengittäjä Komssilassa. Hän olisi\nomansa pässejä keritsemään...\n\n-- Ehkä olisi hyvä, jos alkaisimme tulla pääasiaan, -- arveli Eerikki.\n\n-- Heti tullaan, -- sanoi Penna. -- Kirjoita vielä: minä olen ollut\ntyhmä. Minä olen pukannut isäntääni.\n\n-- Tämä on jo neljäs kerta.\n\n-- Kirjoita vain: Minä tahdon, että Pertensöld saapi morsiameni. Koska\ntyttö tahtoo ottaa hänet. Kyllä Pertensöld hänelle kelpaa. Ja hän tulee\nsaamaan Perttilän talon. Kyllä se hänelle kelpaa. Siellä on talli\nkuudelletoista hevoselle. Koska tahdon ruveta husaariksi. Setäni ei saa\nhaistaakaan sitä taloa. Sillä hän on veijari. Mutta se ei liikuta\nkuninkaallista majesteettia, mikä setäni on. Piste. Tämän on Eerikki\nkirjoittanut minulle. Jumala varjelkoon teidän majesteettianne. Minä\nolen kalmankalpeaan kuolemaan asti uskollinen\n\n                                                 _Istvan_.\n                                   Jota kutsuvat Penjami Perttiläksi.\n                                          Harjaantunut Husaari.\n\n-- Ja mitä aiotte tehdä tällä kirjeellä? -- kysyi Eerikki, taittaen sen\nkokoon ja kirjoittaen osoitteen kuninkaalle.\n\n-- Sinä osaat kumartaa paremmin kuin minä; sinun pitää viedä se\nkuninkaalle nyt heti kohta, -- sanoi Penna.\n\n-- Keskellä yötä! Hän nukkuu.\n\n-- Niin herätä hänet. Nythän on valoisa päivä.\n\nVaivoin sai Eerikki tämän merkillisen kirjeen kokoonpanijan\nvakuutetuksi siitä, ettei käynyt herättäminen kuninkaita niin helposti\nkuin lukiolaisia heidän makeimmasta unestaan, ja houkutelluksi hänet\nmalttamaan mielensä vielä muutamia tunteja. Mutta kello oli tuskin\nlyönyt viittä aamulla, kun Eerikki jo seisoi Korsholman portilla, kirje\ntaskussa. Jotakin hän tahtoi uskaltaa sen asian vuoksi, jonka oli\nottanut ajaakseen, ja hän oli kyllin viisas luottaakseen enemmän\nhullunkuriseen kirjeeseen kuin jonkun virkamiehen tekemään\nmonimutkaiseen anomukseen.\n\nKuninkaan oli määrä kello seitsemän aikaan jatkaa matkaansa pohjoiseen\npäin, ja kaikki olivat jo Korsholmassa liikkeellä. Vaunut vedettiin\nesille, kuninkaalliset keittiö- ja muut kapineet pantiin kokoon,\nlakeijoita, kuskeja ja kamaripalvelijoita juoksenteli hätiköiden\nristiin rastiin kartanolla. Kuinka onnistuisi Eerikin tässä\nsekasorrossa saada kirje kuninkaan omaan käteen?\n\nHän rohkaisi mielensä ja puhutteli keittiömestari Björckiä. Tämä\nmahtava mies muisti hänen, katseli häntä halveksivasti ja käänsi\nhänelle selkänsä sanoen: -- Mene mestarikokin luo ja kysy, tarvitseeko\nhän tänään kalansiivoojaa.\n\nSiinä seisoi nyt ystävämme, kun hän samassa näki mestarikokki\nAreliuksen häärivän kuormavaunujen luona kädet täynnä tavaraa. --\nSaanko auttaa? -- kysyi Eerikki.\n\nMestarikokki muisti hänen hänkin, ja hänen kasvonsa kirkastuivat. --\nPitele näitä niin kauan kuin minä pidän silmällä noita kuhnuksia, --\nsanoi hän.\n\nEerikki esitti asiansa eikä unohtanut kertoa keittiömestarin herjaavia\nsanoja. -- Sanoiko hän niin? -- huudahti mestarikokki. -- No, sitten\nnäytän, että kirje ennen puolen tunnin kuluttua on kuninkaan omissa\nkäsissä. Niinkuin ei muilla kuin keittiömestarilla olisi hovissa mitään\nsanomista!\n\nTunti kului, ja kaikki oli lähtöön valmiina. Silloin suvaitsi hänen\nmajesteettinsa vielä kerran käydä armollisesti katsomassa\nraajarikkoista kreiviä ja tiedustelemassa hänen tilaansa. Se oli\npahennut ja oli arveluttavalla kannalla. Henkilääkäri Petersen veti\noppineen otsansa ryppyihin ja jupisi jotakin kylmänvihoista, jotka\nkohta muka tulisivat. Tämä liikutti ja huolestutti hyvää Aadolf\nFredrikiä. -- Eikö siis ole olemassa yhtään inhimillistä keinoa, joka\nvoi hänet pelastaa? -- kysyi hän.\n\n-- Ei, -- sanoi henkilääkäri kuivasti.\n\n-- On, -- sanoi ääni huoneen nurkasta, ja varjostimen takaa astui Ester\nLarsson esiin.\n\n-- Ah, -- sanoi kuningas hämmästyen, -- minun kaunis serkkuni, Vaasan\nprinsessa! Te luotatte siis, ystäväiseni, rakkauden voimaan! Soisin\nteidän olevan oikeassa.\n\nKorkeasti oppinut henkilääkäri käänsi ylenkatseellisesti selkänsä,\nmutta Ester sanoi luottavasti: -- Teidän majesteettinne on kenties\nkuullut, että me täällä Pohjanmaalla osaamme taikoa. Kreivi Bertelsköld\non paraneva, mutta ei pimeyden, vaan valkeuden valtain avulla.\n\n-- Jos kaunis serkkuni voi pitää lupauksensa, niin antaisin teille\nmielelläni sairaan itsensä lääkärinpalkkioksi, -- laski kuningas\nleikkiä. -- Mutta valitettavasti ei se asia ole minun vallassani.\nKuulkaahan, voiko serkkuni sanoa minulle, mitä tämä kirje merkitsee?\nKirjeen kirjoittajan sopii tosiaankin luottaa kuninkaalliseen\nsuosioomme, sillä hän on tuottanut meille paljon hauskuutta ja oivan\nruokahalun aamiaiseksi.\n\n-- Kirje on kunnialliselta oppimattomalta mieheltä, jolle isäni oli\nluvannut minut vaimoksi -- sanoi Ester punastuen.\n\n-- Minä ymmärrän. Siltä taholta ei siis ole mitään pelkäämistä. Mutta\nisänne, ihana serkkuni, isänne on raudasta. Häntä ei saa edes hänen\nkuninkaansakaan esirukous taipumaan.\n\n-- Ei, teidän majesteettinne. Häntä ei saa taipumaan, hän voi vain\nmurtua. Suvaitkoon teidän majesteettinne silmäillä näitä rivejä, jotka\nhän on pyytänyt minua antamaan teidän majesteettinne käteen.\n\nKuningas luki: -- Taivaallisen tuomion musertamana rukoilen minä\nHerraani ja kuningastani armollisimmasti antamaan anteeksi, että minä,\njoka aina olen tahtonut kuninkaan ja isänmaan hyväksi uhrata kaikki,\neilen hylkäsin hänen armollisen toivomuksensa, kun hän suvaitsi\nkorkealla läsnäolollaan kunnioittaa taloani. Heti sen jälkeen minä\ntunsin päälläni kuningasten kuninkaan käden ja ymmärrän vihdoin, etten\nminä, ettei heikko kuolevainen, jonka lujat päätökset ovat pelkkää\nvoimattomuutta, vaan ainoastaan sydänten ja tahtojen tuomari se on,\njoka määrää ihmisten kohtalot. Jos minun kuninkaani vielä pysyy eilen\nlausumassaan armollisessa tahdossaan, niin pidän itseäni onnellisena,\nvoidessani antaa siihen isällisen suostumukseni ja siunaukseni ja\nrukoilen nöyrimmästi saadakseni elämäni kohta lähenevään loppuun asti,\nyhdessä lasteni kanssa, olla teidän majesteettinne korkeaan suosioon ja\narmoon suljettuna. Olen alati j.n.e.\n\n                                       _Lauri Larsson_,\n                                   entinen valtiopäivämies.\n\n-- Jumala siunatkoon sitä kivistä sydäntä, joka vihdoinkin pehmeni, --\nsanoi kuningas liikutettuna. -- Tervehtikää isäänne, ystäväiseni, ja\nsanokaa, että me pysymme hänelle kaikella kuninkaallisella armolla\nsuosiollisina, emmekä suinkaan aio jättää hänen suostumustansa\nkäyttämättä. Tässä, kreivi Bertelsköld, annan minä teille enemmän\nkuin mitä olette Vaasassa käydessänne menettänyt. Serkkuseni --\nsuvaitsettehan, että vielä käytän tätä tuttavallista sanaa? -- minä\npyydän, että annatte tulevalle puolisollenne hänen terveytensä\ntakaisin, että hän taas voisi palvella isänmaatansa ja kuningastansa,\njoka häntä kunnioittaa tosi aatelismiehenä ja uskollisena palvelijana.\nJääkää hyvästi! Iloista ja mieluisaa on minun oleva kerran taas nähdä\nkreivi ja kreivitär Bertelsköld onnellisina kuninkaallisessa\npääkaupungissamme. Nyt menen sanomaan jäähyväiset uskolliselle\nVaasalleni!\n\nNyt, niinkuin usein muulloinkin, oli näissä sanoissa niin paljon\nmutkatonta arvokkuutta, niin paljon todellista kuninkaallisuutta,\netteivät nekään, joilla ei ollut suuria ajatuksia Aadolf Fredrikin\nhallitsijaominaisuuksista, voineet olla häntä ihmisenä kunnioittamatta.\nHetken kuluttua istui kuningas vaunuissaan, seurueensa ja hurraavan\nväkijoukon keskellä. Niiden joukossa, jotka kauimmin ja innokkaimmin\nheittelivät lakkejaan ilmaan, oli lukiolainen Eerikki Ljung. Erehtyikö\nhän, vai kunnioittiko kuningas todellakin häntä armollisella\npäännyökkäyksellä? Eerikki oli siitä varmasti vakuutettu, ja niin kauan\nkuin vielä vähääkään näkyi pölyä Uudenkaarlepyyn tieltä, kuultiin\nEerikin huutavan: Eläköön kuningas! Hurraa! kunnes hänen\näänensä viimein oli kuin käheän kukonpojan, joka turhaan kokee\nhellittämättömällä laulamisella ylläpitää miehenarvoansa.\n\nMutta pohjolan \"aurinko\" jatkoi matkaansa Pohjanmaan kautta, niinkuin\njo tätä ennen mainittu hovirunoilija siitä kertoo seuraavin\nkaunopuheisin sanoin:\n\n    Uusikaarlepyy[41] sitten saa\n    maan sankarin ottaa vastaan.\n    Kansa ei kylliksi tuijottaa\n    voi armasta kuningastaan.\n    Pietarsaari[42] jo satasen\n    on täyttää ehtinyt vuotta;\n    onnentoivotus porvarien\n    siis hälle ei kaiu suotta.\n\n    Kokkolan pitäjä, kaupunkihin[43]\n    saa kestitä sankariansa;[44]\n    riemusta sitovi hattuihin\n    nyt tähkiä koko kansa,\n    saatuhun satoon näin viitaten,\n    mi sankarin saapuessa\n    kypsyi. -- Sä lahja taivainen\n    pysyt muistossa ikuisessa.\n\n    Raaheen hän saapuu ja Metalahan;[45]\n    on tuhannet vastassa siellä.\n    Hurraa pilvihin kimpoavan\n    saa vuoretkin kerrata vielä.\n    Sata ja viisikymmentä kai\n    jo vuotta on kulunut varmaan,\n    kuninkaan jolloin nähdä sai\n    tää maa; nyt AADOLFIN armaan.\n\n    Oulussa[46] kunniaporttikaan\n    ei ehtinyt kohdallensa,\n    valtias Ethonin-vaunuissaan[47]\n    kun saapui jo vierainensa.\n    Armollisesti luo katseitaan\n    hän mielellä iloisella\n    kansaan, mi sulaa hartauttaan\n    hänt' tahtoisi kanniskella.\n\n    Sankari saapui Torniohon;[48]\n    saa sielläkin hauskaa myötä:\n    Tääll' on se paikka, miss' auringon\n    tapa paistaa on päivää ja yötä. --\n    Ethän vielä siis Sinäkään\n    pois hennone Pohjolasta?\n    Seutumme luopuis ei ikänään\n    Sun valostas kirkkahasta!\n\n    Pariksi päiväksi jäätävä on\n    näin sankarin Pohjan maille.[49]\n    Tuntuu kuin vanhan auringon\n    hän tehnyt ois valoa vaille.\n    Paha on katsoa päivää päin:\n    se näköhön vikoja saapi.\n    Aurinko tää ei teekään näin,\n    vaan silmiä vahvistaapi.\n           J.n.e.\n\n\n\n\n38. VAASAN PRINSESSA.\n\n\nSe taikavoima, josta Ester Larsson semmoisella luottamuksella oli\npuhunut kuninkaalle, ei ollut ainoastaan rakkauden voima, sillä oli\nmyöskin eräs tavallisempi -- tai jos niin tahdotaan,-- todellisempi\nmuoto. Pohjanmaalla on näet -- niinkuin melkein kaikkialla muuallakin\nSuomessa -- vanhan taikauskon juuresta kasvanut eräänlainen\nlääketaitokin. Vanhimmat lääkkeet olivat loitsut, sauna, hieronta ja\nuudemmalla ajalla paloviina. Hieromisesta kehittyi ajan ollen muutamain\nharvain käsissä kirurgia, jota ei oppineidenkaan lääkärien pitäisi\nkokonaan halveksia, sillä heillä voisi siitä olla paljonkin opittavaa.\n\nYksi noita harvoja oli siihen aikaan Uudenkaarlepyyn pitäjästä kotoisin\noleva Riitta Seppälä eli \"Sepän Riitta\", vanhastaan tunnettu Larssonin\ntalossa Vaasassa, jonne hänet usein ennenkin oli tarvittaessa\nkutsuttu tehokasta apuaan antamaan. Hän oli, niinkuin useimmat muutkin\nhänen ammatissaan, ensi alussa toimittanut koko joukon ihmisiä\niankaikkisuuteen, mutta sittemmin hän passitti vielä useampia elämään\nja terveyteen, kun opillinen taito jo oli allekirjoittanut heille\nmatkapassin manalaan. Tätä kunnon vaimoa oli nyt lähetetty noutamaan,\nmutta häntä ei tohdittu näyttää niin kauan kuin henkilääkäri vielä oli\nVaasassa. Hänen tullessaan oli kreivi Bertelsköldin tila siinä määrin\npahentunut, että sairas, henkilääkäri Petersenin häntä hoidettua,\nodotteli varmaa kuolemaansa. Ester yksinään oli pysynyt rohkeana\ntoivoaan menettämättä, ja kun hän vihdoin astui Bertelsköldin vuoteen\nääreen Sepän Riitan seuraamana, huudahti hän:\n\n-- Tässä tuon minä nyt terveyden ja elämän!\n\nBertelsköld loi epäilevän silmäyksen rotevaan, rumaan, rokonarpiseen\nämmään ja kuiskasi surullisesti:\n\n-- Minua ei enää mikään inhimillinen voima voi pelastaa.\n\n-- Ja kuka sanoo sinulle, että toivoni perustuu inhimillisiin voimiin?\n-- sanoi Ester lämpimästi. -- Tässä minä tuon muassani Jumalan voiman,\njoka on heikoissa väkevä.\n\nSepän Riitta ei ollut lainkaan huolestuneen näköinen, ja kun hän kääri\nharmaan röijynsä hihat ylös, huomattiin hänet hartiakkaaksi kuin mies\nja hänen lihaksensa olivat kuin pohjanahasta. Eikä hän ollut tottunut\nkursailemaankaan ihmisten edessä; torppari tai maaherra, ne olivat\nhänelle samoja luita ja jänteitä, ja kun hänen kovat kätensä kopeloivat\nmurtuneita jäseniä, pääsi sairaalta tuskan huuto.\n\n-- Ei tässä parku auta, -- sanoi Sepän Riitta, omalla tavallaan\nlohduttaen. -- Jos mieli teistä miestä tulla, täytyy teidän vähän\nkärsiä.\n\n-- Kuinka on? -- kuiskasi Ester, vasten tahtoaan vapisten.\n\n-- Mitä joutavia, -- sanoi ämmä. -- Oikea käsivarsi ei ole katkennut,\non vain nyrjähtänyt sijoiltaan. Mokoma vamma paranee kuudessa päivässä.\nSääri on prapaala[50] ja kahdesta kohden taittunut, mutta tohtori ei\nole huomannut kuin yhden taittuman. Se on huonosti lastoitettu ja\ntäytyy taittaa uudelleen. Sen lisäksi siinä on irtonainen luunsiru,\njosta kaikki tuska johtuu. Olipa hyvä, että tulin. Huomenna olisi\nherrasta tullut loppu.\n\nSen enempiä sanoja tuhlailematta tarttui Riitta kipeään jalkaan, laski\nsen hätäilemättä tuolille ja naksahutti sen vielä kerran poikki. Tällä\nkertaa puri kreivi hampaansa yhteen eikä ääntä päästänyt.\n\n-- Mitä teette! -- huusi Ester säikähtäen.\n\n-- Ei mitään, -- sanoi taas Sepän Riitta, -- se oli vain hitunen\nrustoa, jota oli kasvanut väärälle paikalle. Sillä lailla olisi\nmiehestä tullut nilkku kuin nuolella ammutusta kurjesta, jos olisi\nsattunut eloon jäämään.\n\n-- Te näette turhaa vaivaa, -- huokasi Bertelsköld. -- Minä en ole\nmikään hevonen; minä en kestä tätä.\n\n-- Lörpötystä vain! -- jupisi ämmä. -- Mutta minä sanon teille, että\nteistä tulee mies vieläkin, kun vain pidätte suunne kiinni ja teette\nniinkuin minä sanon. Ei tämä ole mitään essenssa tulssista tämä?\n\nSitten kun turvotus oli saatu kylmillä kääreillä laskeutumaan, asetteli\nämmä hyvin huolellisesti tuon taittuneen paikan sijoilleen ja pani\npäälle uuden kääreen, niin yksinkertaisen ja mutkattoman, että\nhaavalääkäri olisi sanonut sitä leikkikaluksi. Mutta pian näkyi, että\nSepän Riitta oli ymmärtänyt tehtävänsä. Kovat tuskat lakkasivat miltei\nheti kohta ja kun luunsirpale muutamien päivien kuluttua saatiin pois,\noli sairas pelastettu. Rakastavan naisen väsymätön hoito sekä yöllä\nettä päivällä sai sairaan terveeksi. Jalka parani helposti, ja jos\nkäsivarresta olikin enemmän vaivaa, tapahtui se vain sentähden, että\nsitä oli \"hierottava\" illoin ja aamuin tavalla semmoisella, joka pani\nhienon kreivillisen ihon kirvelemään.\n\n-- Enkö sitä sanonut! -- huudahti Ester ilosta säteilevin silmin eräänä\npäivänä elokuun alkupuolella, kun viimeinen side otettiin pois, ja\nviileä kesäilma avatusta ikkunasta sattui kreivin kasvoihin, jotka taas\nalkoivat punoittaa, -- enkö sitä sanonut: Jumala on heikoissa väkevä!\n\nBertelsköld hymyili. -- Tässä ei ole aivan niinkuin pitäisi olla: mies\non heikko ja nainen on väkevä!\n\n-- Sinustakin tulee väkevä kantamaan alhaista halpasukuista vaimoa\nkäsilläsi maailman läpi, -- naurahti Ester vuoroonsa.\n\nLaurin päivänä, 10. päivänä elokuuta kuulutettiin Vaasan kirkossa ensi\nkerran avioliittoon kuninkaan sivusadjutantti, eversti ja kamariherra,\nkorkeasti vapaasukuinen kreivi Kaarle Viktor Bertelsköld sekä siveä ja\nkunnianarvoisa neitsyt Ester Larsson -- \"kristillisesti toivottamalla\narmoa ja siunausta heidän luvalliselle aikomukselleen\". Vaikka on jo\nvanhastaan tunnettu asia, etteivät kihlaukset koskaan pysy Vaasassa\nkahta viikkoa salassa ja tämä kihlaus jo aikoja sitten oli ollut\nyleisenä puheenaiheena, niin oli uteliaisuus ja hämmästys kuitenkin\nsuuri tästä uutisesta. Kuninkaan pilapuhe tuli tunnetuksi ja \"Vaasan\nprinsessa\" oli kaikkien huulilla. Tietysti ei puuttunut selityksiä\ntähän näin ylen outoon tapaukseen. Kun tuskin kukaan tiesi kihlattujen\naikaisemmasta nuoruudenrakkaudesta, jäivät useimmat siihen lujaan\nuskoon, että Sepän Riitta, joka osasi loihtia -- sillä kaikki\npohjalaiset ämmät, mutta etenkin puoskariämmät osaavat loihtia -- oli\nantanut tälle ylhäiselle sulhaselle lemmenjuoman hänen raajarikkona\nsairastaessaan Korsholmassa. Tämän oli ämmä tehnyt kopealta\nporvariskuninkaalta ja tämän yhtä kopealta tyttäreltä saamaansa hyvää\nmaksua vastaan, koska tytär oli ollut vähällä jäädä vanhaksi piiaksi,\nkun mukamas ei sen vähempi mies kuin kreivi kelvannut hänelle. Ja\nkaikkihan olivat sanoneet: mitäpä Penna kelpaisi mokomalle, joka osasi\nsaksaa ja kenties espanjaakin! Tiettiinhän sitäpaitsi, että kuninkaan\nseurueen herrat elivät kansan hiestä ja vaivasta. Kreivi oli tietysti\nelänyt ja juopotellut niinkuin kaikki muutkin, ja olihan selvää, että\nkun hän ei kyennyt erottamaan aurinkoa kuusta, hän suistui Korsholman\nvalleilta alas ja taittoi jalkansa. Sillä tavoin ne suuret touhuavat,\nja kai nyt Sepän Riitan vaivat maksetaan kruunun rahoilla. Mitä\nRiittaan tuli, niin oli paha kyllä, ettei noita-akkoja enää poltettu;\nmoni oli ennen maailmassa kärvennetty vähemmästäkin!\n\nNäin jaariteltiin tässä kunnon kaupungissa, ja näin jaarittelivat\nerittäinkin ne, joiden käsiä tai jalkoja Sepän Riitta oli paikkaillut\ntai joilla oli ollut paras toimeentulonsa Larssonin suuresta ja\nlaajalle ulottuvasta kauppaliikkeestä. Mutta kaikesta tästä huolimatta\nistui porvariskuninkaan tytär, Vaasan prinsessa, kaiket ajat, milloin\nisä ja sulhanen eivät häntä tarvinneet, kangastuoliensa ääressä omin\nkäsin myötäjäisiään valmistamassa. Olihan se anteeksiannettavaa\nkunnianhimoa, ettei hän toki tahtonut tyhjin käsin tulla kreivilliseen\ntaloon, ja kun hänellä oli ollut hyvää aikaa sitä ajatella, niin olikin\nkaikki, mitä näihin myötäjäisiin kuului, runsaampaa ja täydellisempää\nkuin useimmissa paljon ylhäisemmissäkään perheissä.\n\nKuukauden keskipalkoilla alkoi kreivi liikkua ulkona, ja Loviisan\npäivänä, elokuun 25:ntenä, kuningattaren nimipäivänä, koristettiin\nVaasan prinsessa morsiameksi. Sinä päivänä olivat kaikki paikat\nvihreiksi lehditetyt ja kauniisti koristetut Larssonin talossa. Kaikki\nkalliit matot, kaikki hopeakannut ja kalliit tarjottimet oli otettu\nesiin lukuisain vierasten ihmeeksi ja kateudeksi; ainoastaan vanha\nkulunut visainen nojatuoli seisoi entisessä kunnossaan komean\nmorsiusjakkaran edessä. Morsian itse oli puettu valkoiseen silkkiin,\nniin paksuun, ettei semmoista nykyaikana kudota eikä saada edes\nrahallakaan. Paksuun tukkaansa pujotetussa myrttikruunussa kantoi hän\nmorsiuslahjaa, jonka kuningas itse äskettäin oli lähettänyt, ja se oli\niso, pieneen, mutta välkkyvään timanttiseen kreivinkruunuun kiinnitetty\nkultaneula. Ei koskaan ollut Ester Larsson ollut näin kaunis, mutta ei\nkoskaan niin nöyräkään sisimmässä sydämessään. Kun tarkasti hänen\nsyvällisiä, vakavia, helliä silmäyksiään, niin ymmärsi, että hän tänä\npäivänä tunsi olevansa halvintakin halvempi, ja että hän, joka oli noin\nkomea ja noin kaikkien kunnioittama, ennemmin olisi tahtonut langeta\npolvilleen ja sanoa Jumalalleen: \"Sinä tiedät sen, Herrani ja Jumalani,\netten ole tätä kunniata etsinyt. Minä kannan sitä sinun tahtosi mukaan\nniinkuin taakkaani, ja Sinun Kaikkivaltiaan eteesi, joka yksin\nansaitset kiitosta ja ylistystä, minä lasken nämä myrtti- ja\ntimanttikruunut. Herra, katso armossa köyhää palvelijaasi ja ole hänen\njohdattajansa aina edelleenkin tällä oudolla polulla!\"\n\nSulhanen itse koreassa univormussaan oli yhtä vakava hänkin, ja hänen\nkasvonsa olivat vielä kalpeat äskeisten kärsimysten jälkeen. Hän ei\nvielä saanut oikein nojata äsken parantuneeseen jalkaansa, ja sentähden\nei ollutkaan varsinaisia tansseja häissä. Ainoastaan lehtimajoissa\nkartanolla saivat nuoret, Eerikki Ljungin johtamina, illan suussa\nhuvitella itseään iloisilla tanssileikeillä: \"Fria vill Simon i Sälle\",\n\"Ungersvennen sig i dansen går\", ynnä muilla, jotka sittemmin ovat\njoutuneet unohduksiin.\n\nMorsiamen talutti esille ja jätti sulhaselle hänen vanhin veljensä\nLauri. Nuorempi veli, pastori Bertel, toimitti vihkimisen. Se oli\njuhlallinen vihkitoimitus kolmine tai neljine virsineen, joita\nveisaamaan kaikki läsnäolevat yhtyivät, ja suvun nuorimmat jäsenet\npitivät punaista silkkitelttaa. Sitten menivät vastavihityt vanhan,\nnojatuolissa istuvan isän luo, polvistuivat hänen eteensä ja\nvastaanottivat hänen siunauksensa.\n\nVanha porvariskuningas ei ollut jaksanut -- tai ei ollut _tahtonut_ --\ntaluttaa tytärtään vihittäväksi. Hänen sitkeä voimansa oli murtunut\nsisällisestä taistelusta enemmän kuin viimeisestä taudista. Ester oli\nollut oikeassa: vanhus voi murtua, mutta ei taipua. Kuinka hän olikaan\nvielä vähän ennen halveksivasti puhunut kuninkaan sormuksesta! Ja\nkuinka varma hän luulikaan olevansa haudattuaan tuon pahuksen\nPalosaaren salmeen! Mutta ei kukaan kuolevainen voi kokonaan irtautua\naikansa heikkouksista, ja tuohon aikaan oli taikausko vielä voimallinen\nSuomessa. Sen ruminta kuonaa oli vain jonkin verran pinnalta kuorittu.\nNoita-akkoja ei enää poltettu, mutta noituuteen uskottiin. Kuninkaan\nsormuksella oli vielä täysi tehonsa, ja voimakkaimmatkin luonteet\nolivat sen vaikutuksen alaisina. Sen kummallinen löytyminen heti\nseuraavana päivänä sen jälkeen, kun Larsson luuli sen ikuisesti\nhaudatuksi, oli yhdellä iskulla musertanut tämän jäykän ukon koko\nitseluottamuksen ja -- niinkuin hän itse lausui -- asettanut hänet\nJumalan tuomion alle. Hän ei tahtonut tunnustaa itselleen, kuinka suuri\nosa hänen taikauskollaan oli siinä asiassa; hän ei tahtonut taipua oman\nheikkoutensa alaiseksi; sentähden hän katsoi sormuksen Jumalan\nrangaistukseksi. Ja tämän korkeamman voiman painon alla, joka oli hänen\nviisauttaan pilkannut, sortui hän maahan. Tästä päivästä alkaen ei\nLarsson enää katsonut olevansa oman tahtonsa herra. Kun hän nyt suostui\nantamaan pois tyttärensä, näytti hänestä kuin hän tottelisi korkeain,\nikuisten voimain ankaraa käskyä, mutta itse hän sydämessään oli ja\npysyi samana järkähtämättömänä Pohjanmaan kansanvaltaisten johtajana,\nja niin muodoin aateliston ja aatelisvallan vihollisena, mikä hän aina\noli ollut.\n\nMutta juuri tämä, että hän piti itseään korkeampain valtain\ntahdottomana välikappaleena, vaikutti sen, että tässä ennen niin\nkopeassa porvariskuninkaassa oli jotakin juhlallista ja outoa. Oli\ntavatonta nähdä tämä kova mies pehmeänä. Kun tuo pitkä, mutta nyt\nköyristynyt äijä, jonka tukka oli lumivalkea ja otsa vakava ja\nrypistynyt, laski kuivettuneet kätensä vastanaineiden päitten päälle,\npuistatti juhlallinen hartauden tunne läsnäolevia; tiedettiin, mitä se\nmerkitsi. Ei koskaan ennen ollut porvariskuningas näyttänyt paremmin\nansaitsevan kuninkaan nimeänsä kuin sillä hetkellä, jolloin hän ensi\nkerran näytti olevan sille uskoton. Hän oli sillä hetkellä\nristiriidassa koko entisen elämänsä kanssa; mutta samalla hän oli kuin\nkuningas, joka sallimuksen tahdosta kaatuu kansansa johtajana.\n\nYmmärrettiin, mitä hän tarkoitti, kun hän, siunatessaan vastanaineita\nja kaunistaessaan tyttärensä porvarillisen nimen kreivinkruunulla,\nvirkkoi:\n\n-- Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, maassa rauha ja ihmisillä hyvä\ntahto!\n\nSillä nyt hän lopetti sen pitkällisen riidan, joka vuosisatoja oli\nerottanut aateliston ja kansan Suomessa, ja rauhan henki alkoi saarnata\nsovintoa noiden eripuraisten kansanluokkain välillä. Totta kyllä on,\nettä samaa riitaa kesti vielä kauan, mutta se oli vain myrskyn\nmaininkia. Kahdeksannentoista vuosisadan vapaamman hengen ensimmäinen\naamuvartio oli murtanut vastakohtain kärjen.\n\nKreivitär Bertelsköldiä ei voitu saada vanhasta isästään eroamaan, ja\nkoska kreivikin tarvitsi vielä levähtää täysin tervehtyäkseen, niin\npäätettiin, että vastanaineet toistaiseksi jäisivät Vaasaan. Vanha\nporvariskuningas ei kumminkaan kauan tarvinnut tyttärensä hellyyttä\nhyväkseen käyttää. Eräänä päivänä syyskuun alkupuolella -- se oli\nReginan päivä, seitsemäs -- nukkui hän, vuoteensa vieressä istuvan\ntyttärensäkään sitä huomaamatta, pois pitkästä, vaivalloisesta ja\nlevottomasta elämästään. Hänen viimeiset sanansa olivat muistoja tuosta\nhänen nuoruudessaan vallinneesta suuresta nälänhädästä. -- Lakaiskaa\nvilja-aitta, -- kuiskasi hän -- ihmiset näkevät nälkää -- kultatynnyri\nruistynnyristä!\n\nNiinkuin tavallisesti käy, tunnustettiin tämän toimeliaan miehen ansiot\nhänen kuolemansa jälkeen. Huuto hänen karuudestaan, hänen viljakaupalla\nkiskomastaan liiasta voitosta ja muista semmoisista vaikeni vähitellen,\nja ymmärtäväiset ihmiset alkoivat huomata, että kauppiaan voitto,\nhyvästi ansaittuna ja viisaasti käytettynä, on samalla koko\nyhteiskunnan voitto. Rovasti Hedman ei jättänyt tätä tilaisuutta\nkäyttämättä antaakseen ainakin vaasalaistensa nauttia pitkästä\npuheestaan, joka niin nolosti oli keskeytynyt kuninkaan tullessa. Ja\nkoska osaava puhuja ei koskaan joudu pulaan vanhoja tähteitä\ntarjotessaan, taisi rovastikin niin taitavasti asetella sanansa, että\nkärsivälliset kuulijat kahden tunnin kuluessa luulivat kuuntelevansa\nhautauspuhetta Larssonista, vaikka varsinaisena aineena oli \"auringon\"\nmatka Pohjanmaan kautta ja papiston erinomainen kunnioitus, uskollisuus\nja mielihartaus -- \"Phoibosta\" kohtaan.\n\nKreivi Bertelsköld oli ylimys raha-asioissa niinkuin kaikessa\nmuussakin. Hän ei siis tinkinyt vaimonsa perinnöstä, ja panettelu, joka\nnyt oli jättänyt vainajan rauhaan, kääntyi sen sijaan hänen poikiansa\nvastaan. Väitettiin -- emme tiedä, kuinka suurella syyllä -- että\nveljekset, ja erittäinkin Lauri, isänsä testamentin nojalla osasivat\nkäyttää kreivin auliutta hyväkseen ja laskivat sisaren osan tästä\nrikkaasta pesästä jotenkin niukaksi. Varmaa vain on, että\nperunkirjoitus kävi nopeasti, että lukuisa suku sai tyytyä muutamiin\nvähäisiin lahjoihin ja että kreivitär Bertelsköld kyllä vei muassaan\nrunsaat myötäjäiset hopeaa, liina- ja pitovaatteita ja huonekaluja,\nmutta sitävastoin ainoastaan neljätuhatta taleria puhdasta rahaa. Talon\noma laiva, Toivo, joka oli käynyt Englannissa sen jälkeen, kun viimeksi\nkuulimme siitä puhuttavan, varustettiin nyt, niinkuin sanottiin,\nvartavasten viemään kreivillistä pariskuntaa myötäjäisineen Tukholmaan.\nMutta luultavasti ei matka tulisi laivan isännistöllekään tappiota\ntuottamaan.\n\nSitten kun Sepän Riitta oli runsaasti palkittu, lähtivät kreivi ja\nkreivitär Bertelsköld syyskuun lopulla Vaasasta ja tulivat\nkaksiviikkoisen myrskyisen matkan jälkeen Tukholmaan, jonne\ntoistaiseksi voimme heidät jättää varmoina siitä, että he olivat\nonnelliset rakkaudessaan, onnelliset keskinäisessä kunnioituksessa ja\nluottamuksessa.\n\nEerikki Ljung oli täll'aikaa ollut jo kuukauden ajan Turussa, oli\nkunnialla tullut ylioppilaaksi ja odottamattomaksi ilokseen vielä\nsaanut kuninkaalta viidenkymmenen plootun suuruisen vuotuisen\nstipendin, joka riitti hänen kirjainsa ostoon ja siihen, että jonkin\nkerran sai kaljalla ja talonpoikaisjuustolla maustaa sitä leipäsäkkiä\nja voitynnyriä, jonka hänen äitinsä, reipas ja hellä Maria\nPietarintytär -- entinen Maria Larsson -- oli Lohilahdesta lähettänyt\nkultanupulleen Turkuun. Hän oli myös saanut ystävällisen kirjeen\njalolta suosijaltaan, arkkiaatteri Linnaeukselta, joka antoi\nhänelle hyviä, hänen opintojaan koskevia neuvoja ja lupasi tulevana\nkesänä lähettää hänelle rahaa Satakuntaan ja Hämeeseen tehtävää\nkasvitieteellistä retkeä varten. Kirjeessä oli myös muutamia\ntervetulleita rivejä Eriika Lindelialta, joka kertoi, että hän kesällä\noli tutkinut kuusi uutta sienilajia ja pannut neljätoista käärmettä\nväkiviinaan, ja sitten vielä oppinut munia keittämään. Mainitsi Eriika\nmyöskin sivumennen, että hänellä oli Hämeessä täti, jonka luona hän oli\nsaanut luvan käydä tulevana kesänä, jolloin kenties saattaisi niin\nsopia, että Eerikki niillä tienoin tutkisi kasveja. Hauskaa olisi\nkohdata toisiaan, arveli hän, mutta Eerikin ei pitäisi millään muotoa\nantaa häiritä itseään hänen tähtensä. Ja tätä toisteli pikku Eriika\nniin monta kertaa kirjeessään, että Eerikki viimein alkoi epäillä, että\njuuri Eriika eikä kukaan muu ensiksi oli tehnyt hänen uuden\nkasvitieteellisen retkensä suunnitelman, vaikka siinä olikin menetelty\nniin nokkelasti, että näytti aivan siltä kuin eno arkkiaatteri olisi\nsen keksinyt.\n\nVielä on yksi henkilö, jonka vaiheista meidän tulee kertoa, ja se on\nPenna. Tämä kunnon mies oli nyt ehtinyt selvitä unestaan tuon sekavan\nyön jälkeen, jolloin hän kirjoitti kuninkaalle ja samalla kertaa\nlahjoitti sekä morsiamensa että maatilansa isännälleen, jota hän oli\n\"pukannut\". Edellinen lahja oli kiitollisesti otettu vastaan, mutta\ntoista ei ollut kukaan korviinsa ottanut, ja tarkemmin ajateltuaan\npäätti Penna itsekin ennemmin elää varakkaana talonpoikana kuin köyhänä\nhusaarina, jonka vielä päälliseksi -- oman ajattelemattoman pyyntönsä\nmukaan -- piti saada koiran ruokaa ja selkäsauna kerta päivässä.\nKreivin paranemisesta kävi tämän rehellisen miehen mieli niin hyväksi,\nettei hän ainoastaan tyytyväisin mielin ollut läsnä entisen morsiamensa\nhäissä, vaan lahjoitti vielä sulhaselle kuuluisan, sukkajalka\nPokensakin. Mutta Penna oli saanut naimishuolista kyllänsä, pysyi\nsentähden koko elinaikansa vakavana vanhanapoikana ja otti kasvatikseen\nja perillisekseen yhden Eerikki Ljungin nuoremmista veljistä, Munsalan\npikku Pietarinpojista.\n\nNäin puhkesi vähitellen uusi suku Perttilän talossa nupulle, uusi suku\nSuomen saloilla ja kankailla, ja kenties me kerran vielä saamme nähdä\nnoiden nuppujen kukkivan. Yksi aikakausi haarautuu loitolle toiseen.\nSatavuotisen, lakastuneen, myrskyn kaataman hongan rinnalla nousee\nmaasta vaaleanvihreä vesa ja vankka runko. Minkätähden emme loppuun\nkuluneen elämän ohella, jommoinen porvariskuninkaan elämä oli,\nkukoistavan kesän ohella, jommoinen Ester Larssonin elämä oli, myös\nviipyisi muutamia iloisia hetkiä Kustaa III:n perhosajeluakin\nkatsellen, miksi emme tarkastaisi lukiolaisen tulevaisuudentoiveita ja\nEriika Lindelian vihreitä sirkkalehtiä? Korkealla näiden yllä, näiden\ntakana, näiden edessä kaareutuu selkenevän ajan taivaanranta, ajan,\njoka luo väriensä heijastusta niihin kaikkiin. Erämaissa on päivä\nkoittanut, vapauden aika on Ruotsissa ja Suomessa korkeimmillaan.\nMilloin ja mitenkä on uusi aamu koittava? Ammoin aikoja vastauksenne\nsaaneet kysymykset, joihin ei kukaan osannut silloin vastata, mitä\nmuuta te olette kuin ihmiskunnan samoja iäti uudistettuja kysymyksiä\nelämälle? Putoa, lakastunut lehti, ja idä piilossa, heikko siemen, kun\nvain putoat jalosti ja idät suuruuteen! Joko sitten ennustanet iltaa\ntahi aamua, niin se kaikki on kaikkivaltiaan päivää, jonka sadot\ntuleentuvat iankaikkisuutta varten.\n\n_Neljännen jakson loppu_.\n\n\n\n\nVIITESELITYKSET:\n\n\n[1] Topeliuksen v. 1850 ilmestynyt kertomus. _Suoment. muist._\n\n[2] Sianpää, Häränpää ja Häräntähti. _Suom. muist._\n\n[3] Almosa = almu. _Suom. muist._\n\n[4] Lehmus = lind. _Suom. muist._\n\n[5] Mun = suu. _Suoment. muist._\n\n[6] Kasvientutkija Liljeblad sai oppineilta toisenlaisen todistuksen.\nKun Linnén oppilas, kuuluisa Daniel Thunberg, sittemmin arvosteli\nLiljebladin ruotsalaista Floraa (kasviota), lausui hän, tosin vähän\nliian ankarasti: \"Deus creavit, Linnaeus ordinavit et Liljeblad\nperturbavit.\" -- Jumala loi, Linné järjesti ja Liljeblad sotki\n(kasvikunnan).\n\n[7] Koskettaa tähtiä = tulla kuolemattomaksi.\n\n[8] Kreivi Tessin y.m. perustivat sen v. 1735.\n\n[9] Vihamiehen voitan ma alhaisen\n    ylenkatsein ja kilvellä hyveiden.\n\n[10] Kreivi Tessinin isoisän isä oli Stralsundin raatiherra.\n\n[11] Välskäri olettaa sen Ulriikan päiväksi, 4:nneksi päiväksi\nheinäkuuta. Senaikaiset aikakirjat sitävastoin sijoittavat juhlan\nLoviisan päivään, 25:nteen päivään elokuuta, mistä tässä on\nhuomautettava siitä syystä, ettei niin merkillistä tapausta kuin Kiinan\nvihkiminen oli, sijoitettaisi väärään päivään. Heinäkuun 4 päivä ei\nsovi yhteen kuninkaan Suomeen tekemän matkan päivämäärien kanssa.\n\n[12] Hän lisää päiväkirjassaan: \"_J'ai vu un temps, on il avait pas 20\njolis visages dans tout Stockholm_\". (Olen nähnyt ajan, jolloin koko\nTukholmassa ei ollut kahtakymmentäkään kaunista naista.)\n\n[13] Gast merkitsee oikeastaan peikkoa, aavetta sekä laivamiestä, mutta\nmyöskin reuhakkoa, metelöitsijää.\n\n[14] Aura, nyt otsasi nostaos, riemuiten tanssios. Suomi!\n     Kunnia mimmoinen! Päivä mik' onnellinen!\n     Päiv' ikävöity! Nyt uudet vuos'sadat koittavat sulle,\n     maan Isä kun haluaa tulla sun rannoilles.\n\n[15] Kukkuraisimman yhteisen ilon, syvimmän alamaisuuden,\nvilpittömimmän uskollisuuden ja täydellisimmän kuuliaisuuden\ntodistukseksi, Porvoon Runottarien pyhittämä.\n\n[16] Blom = kukka. _Suoment. muist._\n\n[17] Vaarallisia matalikkoja Pohjanlahdessa.\n\n[18] Kellarirenki Hornay, teurastajarenki Ekerman y.m. Vaasassa\nsäilytetään vielä täydellinen, tässä merkillisessä tilaisuudessa\nkuningas Aadolf Fredrikin mukana olleen seurueen luettelo. Koko\nseurueen lukumäärä nousi Suomessa matkustettaessa 78 henkeen, mutta\nkaikki ne eivät olleet mukana Vaasassa.\n\n[19] Sen nimi on suomennettuna: \"Kuninkaan Onnellinen Matka Tukholmasta\nAhvenan Meren yli, Uudenmaan, Hämeenlinnan, Torun ja Porin läänien,\nsekä Pohjanmaan, Norrbottenin, Länsipohjan, Ångermanlannin, Medelpadin,\nHelsinge-, Gestrike- ja Uplannin kautta Drottningholmaan. Alettu 12\npäivänä Kesäkuuta, päättynyt 10 päivänä Elokuuta 1752. Sepittänyt\nHjalmar. Lauletaan kuin: Rest hafver jag över vatten j.n.e.\nTukholmassa, painettu P.J. Nyströmin kirjapainossa 1752.\" Nämä nyt ylen\nharvinaiset laulut, joista kaksi säkeistöä jo tätä ennen on tähän\nkirjaan otettu, olivat välskärille tuntemattomat, mutta säilytetään\nSuomen yliopiston kirjastossa jälkimaailman mielen ylennykseksi.\n\n[20] 15 p. kesäkuuta.\n\n[21] 16 ja 17 p.\n\n[22] 18 ja 19 p.\n\n[23] 19 ja 20 p.\n\n[24] 20 p.\n\n[25] 21 p.\n\n[26] 23 p. H.K.M.:n korkea nimipäivä.\n\n[27] 23 p.\n\n[28] 27 p.\n\n[29] 28 p.\n\n[30] 29 ja 30 p. kesäk. ja 1 p. heinäk.\n\n[31] 3 p. heinäk.\n\n[32] 4 p.\n\n[33] 7 p. heinäk.\n\n[34] 10 p.\n\n[35] 13 p.\n\n[36] 15 p.\n\n[37] 16 p.\n\n[38] 18 p. heinäkuuta.\n\n[39] Aadolf Fredrik rakasti komeutta matkoillaan. Tessin huomauttaa\nsiitä päiväkirjassaan: \"Preussin kuningas Fredrik matkusti, ollen itse\nkahdeksas, Pyrmontiin; Aadolf Fredrik kulki v. 1761 Lokaan 450\nhevosella.\"\n\n[40] Välskäri näkyy tässä käyttäneen puhetta, jonka kappalainen Tunaes\nAnundsjössä Ångermanlannissa _aikoi_ pitää hänen majesteettinsa\nmatkustaessa sen kautta ja joka on otettuna \"Lärda Tidningariin\" vuoden\n1752 100:nteen numeroon. Olisi ehkä liian rohkeata väittää, että\narvoisan rovasti Hedmanin sanat sattuivat aivan samoin, mutta luultavaa\nkuitenkin on, että ne kirjaimen ja hengen puolesta sointuivat hyvinkin\nhyvästi yhteen tämän mainitun puheen kanssa, joka on oikea loistonäyte\nsen ajan alamaisesta kaunopuheisuudesta.\n\n[41] 20 p. heinäk.\n\n[42] Samana päivänä.\n\n[43] Samana päivänä.\n\n[44] Kauppias Kyntzellin talossa, jossa viime paloon asti eräässä\nkirjoituksessa oli säilynyt muisto kuninkaan yösijasta.\n\n[45] 22 p. heinäk.\n\n[46] 23 p. heinäk.\n\n[47] Ethoniksi sanotaan erästä hevosta.\n\n[48] 24 p.\n\n[49] 25 ja 26 p. heinäk.\n\n[50] Venäläinen sana husaarivuosilta: pilalla.\n\n\n\n"]