[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fhjgSXrHrS4kHYQqPfXI5nRng83f9MDABM6EhAqOyVb8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":8,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},489,"Välskärin kertomuksia 5","Topelius, Zacharias",1818,1898,"489-topelius-zacharias-valskarin-kertomuksia-5","489__Topelius_Zacharias__Välskärin_kertomuksia_5","Vapaa-ajattelija. Iltamyrskyjä. Aamun valkeneminen.","novelli",[],[],"fi",1867,101210,643063,false,36527,[22,23],"Sweden -- History -- Adolphus Frederick, 1751-1771 -- Fiction","Sweden -- History -- Gustav III, 1771-1792 -- Fiction",[25],"Short Stories","\"Välskärin kertomuksia 5\" by Zacharias Topelius is a historical novel published between 1853-1867. This fifth cycle follows the intertwined fates of the Bertelsköld and Larsson families through tumultuous Swedish history. A mysterious copper ring bearing cryptic letters passes through generations, bringing fortune yet harboring dark consequences for those who betray its power. Through war, intrigue, and family feuds spanning from the Thirty Years' War to the late 18th century, an old field surgeon recounts tales of honor, ambition, and the enduring tension between nobility and commoners. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Aho, Juhani",285,"Historiallisen kertomussarjan viides osa sijoittuu 1700-luvun loppupuolen Ruotsi-Suomeen. Teos seuraa Bertelsköldin ja Larssonin sukujen vaiheita sekä poliittisia jännitteitä kuningas Aadolf Fredrikin ja Kustaa III:n valtakausilla. Kertomuksissa käsitellään hovijuonia ja yhteiskunnallista murrosta vanhan sääty-yhteiskunnan horjuessa.","Z. Topeliuksen 'Välskärin kertomuksia 5' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 489. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","VÄLSKÄRIN KERTOMUKSIA 5\n\nVapaa-ajattelija. Iltamyrskyjä. Aamun valkeneminen.\n\n\nKirj.\n\nZACHARIAS TOPELIUS\n\n\nSuomentanut Juhani Aho\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1898.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nVapaa-ajattelija:\n\n 1. Tohtori Martti\n 2. Elonkipinä\n 3. Suruton\n 4. Vanhoja ystäviä\n 5. Kasvattipoika\n 6. Rauhaton\n 7. Rikoksentekijä ja hänen tuomarinsa\n 8. Ensimmäisen ja toisen luokan tähtiä\n 9. Loistava pallo\n10. Kullantekotaito\n11. Nuori pankkiiri ja vanha ylioppilas\n12. Neljä valtiosäätyä ja vanha tuttava\n13. Lauri Larsson nuorempi\n14. Kulta viettelee\n15. Yliopistolliset väittäjäiset\n16. Julkinen pahennus\n17. Aurora-seura\n18. Piispa Mennander\n19. Suruja Suruttomassa\n20. Sielujen kauppias\n21. Erilaisia ylistyslauluja\n22. Paulin uni\n23. Kaksi kadonnutta\n24. Nuhteet ja jäähyväiset\n\nIltamyrskyjä:\n\n 1. Falkbyssä Itä-Göötanmaalla\n 2. Kreivitär Ester\n 3. Bertelsköldin perhe vuonna 1771\n 4. Äitipuoli ja pojintima\n 5. Salama leimahtaa\n 6. Ero\n 7. Paimentytön laulu\n 8. Isänmaa huutokaupalla myytävänä\n 9. Suurin tarjous\n10. Kustaa III:n puheilla\n11. Paul Bertelsköldin kotiintulo\n12. Vaarallinen kysymys\n13. Selittämättömiä arvoituksia\n14. Läheneviä myrskyjä\n15. Jäänhalkeama\n16. Myrsky puhkeaa raivoamaan\n17. Vanha tarina kahdesta veljestä\n18. \"Svenska Botten\"\n19. Vehkeilijä vehkeilijää vastaan\n20. Porvarinrouvat\n21. Valtiorouvain penkki\n22. Markiisitar Egmont\n23. Rynnäköllä sydäntä valloittamassa\n24. Viha ja rakkaus\n25. Kuningas Kustaa III\n26. Kirjeitä ja varoituksia\n27. Juonia ja hämähäkinverkkoja\n28. Asia numero viisi\n29. Asian \"numero viisi\" loppu\n30. Toinenkin kadonnut\n31. \"Aviisit\" ja niiden yleisö\n32. Hämähäkki verkossaan\n\nAamun valkeneminen:\n\n 1. Mammonan orja\n 2. Tähtien asema 14 p:nä tammikuuta\n 3. Brunnsvikin metsästäjämajassa\n 4. Iankaikkisuuden partaalla\n 5. Vanha ja uusi ihminen\n 6. Taistelu ihmissydämestä\n 7. Kahden naisen rakkaus\n 8. Kiusaaja erämaassa\n 9. Ensimmäinen koettelemus\n10. Salavehkeilijä ja yksityissihteeri\n11. Suuri näyttelijä\n12. Eläintarhan juhla\n13. Viisaiden kuningas hullujen joukossa\n14. Toinen koettelemus\n15. 18. p:nä elokuuta\n16. Punamyssytonttu\n17. 19. p:nä elokuuta\n18. Riemuhuutojen kaikuessa\n19. Hänen nimensä\n20. Kolmas koettelemus\n21. Flintan tuvan luona\n22. Ihana ilta\n23. Valtakunnan aamu\n24. Aamun valkeneminen Falkbyssä\n\nViiteselitykset.\n\n\n\n\n\n\nVÄLSKÄRIN KOLMASTOISTA KERTOMUS.\n\nVAPAA-AJATTELIJA.\n\n\n\n\nVielä kerran pyydän ystävällistä lukijaa viettämään iltansa tuossa\ntutussa ullakkokamarissa, jossa kaikki on entisellään, paitsi että\nseinät ja ikkunat ovat vähän rappeutuneet, niin että kolea marraskuun\nmyrsky, enemmän kuin luvallista olisi, vinkuu sisään rei'istä ja\ntoisinaan saa välskärin ruostuneen luotipyssyn helähtelemään seinää\nvasten ja hänen täytetyt lintunsa räpyttelemään siipiään. Valkean\nympärillä, joka palaa suuressa avoimessa takassa, istuvat taas nuo\nvanhat ystävät muuttumattomina, kulumattomina ja ajan hampaan\nkoskemattomina, niinkuin näyttää. Jos tarkastelee heitä tarkemmin,\nhuomaa ehkä, että välskärin harmaat hiukset ovat alkaneet vaaleta, että\nvanhan isoäidin pehmoiset kädet ovat muuttuneet entistä ryppyisemmiksi,\nettä oppineen koulumestarin mustapintainen hahmo yhä enemmän muistuttaa\nkuivettunutta varpua sekä että sotainen postimestari, punaisine\nviiksineen ja kankeissa jaloissaan olevine tuhannen tulimmaisine\nkiusauksineen yhä enemmän on muuttunut erään jönköpinkiläisen\npuupiirroksen näköiseksi, joka kuvaa Portugalin don Miguelia hänen\ntullessaan Lissaboniin. Mutta jospa ei voikaan epäillä, että välskäri\nvanhassa matka-apteekissaan säilyttäisi pullon tuota kallista elämän\nnestettä, joka antaa ikuisen nuoruuden, niin tapaamme täällä sen sijaan\nmuutamia niistä aineista, joiden sanotaan pidentävän elämää, nimittäin\nhyviä omatuntoja, kuuntelevia korvia, myötätuntoisia sydämiä, osaansa\ntyytyväisyyttä, iloista pilaa silloin, kun sopii, tai sellaista\nsuuttumusta, joka virkistää elinvoimia, mutta enin kaikesta noita\nvanhoja tapoja ja tottumuksia, hyviä tai pahoja, jotka järkähtämättä\nkäyvät määrättyä kulkuansa niinkuin kellon viisari, myötä- tai\nvastapäivään.\n\nHeidän seurassaan istuu ystävämme Anna Sofia yhtä nuorena, yhtä\niloisena, yhtä varmana myötätuntoisuuden ja vastenmielisyyden\nosoittamisessaan kuin ennenkin ja yhtä hartaasti puuhaten\nmielityötänsä, morsiusvaatteidensa ompelemista. Hänen takanaan nähdään\neräs seuraan vasta liittynyt henkilö, Abiel Halm, joka äsken\nylioppilaaksi päästyään on saanut apulaisopettajan viran maisteri\nSvenoniukselta. Tämän käsivarsi on vihdoinkin väsynyt poikia selkään\nantamaan ja hän on sentähden tässä tärkeässä tehtävässä suostunut\nkäyttämään nuoremman apulaisen myötävaikutusta. Jos lisään, että\nAbiel Halm, jonka aika ei vielä ollut tullut nimittää itseänsä\n_Olkiseksi_,[1] on harteva, vaaleatukkainen, kahdeksantoistavuotias\nmaailmanmullistaja, jonka ylpeä omanarvontunto useinkin joutuu riitaan\nsen kunnioituksen kanssa, jota hän on velkapää osoittamaan\nkoulumestarin korkeammalle opille, sekä että hän silloin tällöin\nheittää Anna Sofiaan ihastuneita silmäyksiä, joihin ei kuitenkaan\nvastata, niin olen kertonut melkein kaiken, mitä lukijan toistaiseksi\ntarvitsee tietää tästä toivehikkaasta nuorukaisesta. Jakkaroilla hänen\ntakanansa sipisee ja supisee neljän tahi viiden hengen suuruinen parvi\nlukijalle vanhastaan tuttuja nuorempia kansalaisia, joista Kaarle XII:n\nihailija Jonathan sekä pieni, vilkassilmäinen Liisa Kreeta-niminen\npyryharakka ovat kasvaneet tuuman verran pitemmiksi siitä kuin viimeksi\nkuulimme heidän ullakkokamarissa mellastavan.\n\nVälskäri oli juuri kutonut uuden verkon ensimmäiset silmät kuluneelle\nkalvoimelle ja kysynyt, tapansa mukaan puoleksi ivallisesti, puoleksi\nsuopeasti hymyillen, mitä hänen kuulijansa ajattelivat kuningas Aadolf\nFredrikistä.\n\n-- Hm, -- vastasi koulumestari, vetäen hyppysellisen nuuskaa nenäänsä,\n-- taisihan hänen majesteettinsa, kunnioittavasti muistettava Aadolf\nFredrik olla lukenut mies, ja se on kuninkaan kaunistus. Hän piti\nmyöskin tarkkaa huolta siitä, että hänen lapsensa saisivat oppineen\nkasvatuksen.\n\n-- Hyi saakeli semmoista kuningasraukkaa! -- huudahti postimestari,\njoka edellisen kertomuksen kuluessa vaivoin oli voinut pidättäytyä\nilmaisemasta suurinta halveksimistaan. -- Kuningas Fredrik-vainajalla\noli tosin vielä vähän kuntoa ja miehuutta ja voipa hän ampua korvat\ntäyttä laukkaa juoksevalta jänikseltäkin, mutta hänen seuraajansa olisi\nsaanut istua rukin ääressä, yömyssy korvissa. Hänhän oli akkavallan\nalla; minkä lemmon takia hän antoi akkansa hallita itseään?\n\n-- Niin on käynyt monelle suuremmallekin sotilaalle, -- vastasi\nSvenonius, vilkaisten ystäväänsä, josta jokseenkin varmasti kerrottiin,\nettä hän oli emännöitsijänsä komennettavana; -- puolueethan ne\nsitäpaitsi, niinkuin veli muistanee...\n\n-- No, miksi hän salli puolueiden hallita itseään? Olisi ajanut nuo\nroistot ovesta ulos ja sanonut: tietäkää huutia, lurjukset, minä tässä\nolen kuningas!\n\n-- Mutta kuinka vapauden sitten olisi käynyt? -- puuttui puheeseen Anna\nSofia, joka samalla kertaa ihaili Kaarle XII:ta ja vapautta.\n\n-- Ja kuinka ajantietoisuuden olisi käynyt? -- rohkeni Abiel Halm\nlisätä sen tietonsa nojalla, minkä hän jo oli saanut Hegelin kansia\nhaistelemalla.\n\n-- Vapaus! -- lausui postimestari ylenkatseellisesti. -- Jos minä\nolisin ollut Aadolf Fredrik, olisin piessyt heistä vapauden, niin että\nolisi korvissa pölissyt.\n\n-- No, no, serkku, kohtuus kaikessa! -- virkkoi isoäiti. -- Minun\ntäytyy sanoa, että olen siinä serkun kanssa samaa mieltä, että kun\nkerta pitää olla, niin olkoon kanssa, olipa sitten kuningas tai\nkengänpuhdistaja. Esivaltaa tulee pitää arvossa, ja ken ei tottele,\nsaakoon ansaitsemansa rangaistuksen. Mutta, huomatkaa serkku, lain\ntulee hallita valtakuntaa, eikä kepin; ja nyt lieneekin asianlaita\nollut kuningas Aadolf Fredrikin aikana niin, että hatuilla eli lakeilla\neli miksi heitä lienee sanottu, oli laki puolellaan. Mikäli minä\nymmärrän, oli kuningasvainaja vallan siivo ihminen, joka soi koko\nmaailmalle hyvää, kun vain sai rauhan noilta monilta puheilta. Mutta\nkyllä niitä kirjoitettiin hirmuisen paljon runojakin siihen aikaan!\nTahtoisinpa tietää, mitä muuta heillä oli Vaasassa hänelle tarjottavana\nkuin tuo suuri hauki: en ikinä voi uskoa, että se saatiin uunissa hyvin\npaistetuksi; on siinä tekemistä leiviskäisessäkin hauessa, kun tahtoo\nestää sitä palamasta tai raa'aksi jäämästä. Serkun olisi pitänyt\ntarkoin kertoa tuosta Lohtajan maantien varrella olevasta kivestä.\nKovin merkillistähän oli, että kuningas söi aamiaista paljaan taivaan\nalla.\n\n-- Paljon merkillistä ei Aadolf Fredrik ole toimittanut, -- vastasi\nvälskäri -- mutta kuitenkin hiukan enemmän kuin että söi aamiaista\nLohtajassa. Hänen aikanansa ilmestyi lakikirja suomenkielellä, ja moni\nSuomen kaupunki sai silloin tapulikaupungin oikeudet, vaikka vanha\nporvariskuningas ei saanutkaan nähdä sitä päivää, jolloin hänen pitkän\nelämänsä kylvö kantoi hedelmiä. Rehellinen ihminen oli kuningas Aadolf\nFredrik ja hän olisi ansainnut saada elää rauhallisempina aikoina.\nMutta hänen aikanansa ei kansoilla ollut armahtavaisuutta rahtuakaan.\nKuninkaan piti olla puolijumala, istuessaan valtaistuimellaan, olipa\nhän sitten syntynyt sorvausratasta tahi kruunua varten. Häntä\nmoitittiin, ja hänen oli kunnia kaikesta, mitä tapahtui Ruotsin\nvaltakunnassa, vaikka moni valtioneuvos ja moni pormestari salaisessa\nvaliokunnassa oli häntä mahtavampi. Meidän aikanamme...\n\n-- Meidän aikanamme, -- virkkoi isoäiti -- saavat hallitsijat osaksensa\nmoitteet, ministerit vallan ja sanomalehdet kunnian.\n\nVälskäri hymyili. -- Ei meillä, -- sanoi hän. Mutta meri, joka ei ole\nsuonut Ruotsin rannoille nousu- ja pakovettä, on sen sijaan asettanut\nluoteen ja vuoksen mainitun maan historiaan. Kansanvalta ja\nkuningasvalta, kansanvalta ja aatelisvalta eivät koskaan ole voineet\npitää vaakaa oikein tasapainossa, ja Aadolf Fredrikin aikoina vaahtosi\nvapaus niinkuin puolikäynyt olut. Silloin nähtiin tuo merkillinen\nseikka, että kansa ja aatelisto näyttivät liittoutuvan kuningasta\nvastaan. Mutta vain näytti siltä; kansa oli niinkuin se aina on,\nsydämessään kuningasmielinen, ja siitä syntyi tuo liiallinen kursailu.\nKansan nimessä hallitsi aatelisto, mutta ei enää tuo vanha suku-aateli,\nvaan kaikensäätyinen valtiopäivä-aateli, johon kuului aatelisia ja\naatelittomia, pappeja, pormestareita, suurisuisia talonpoikia, sanalla\nsanoen, puoluepäälliköitä jälkijoukkoineen, joista kolme neljättä osaa\neli ulkomaisista lahjuksista. Tämmöisten mielestä oli puolue kaiken\nsisältö ja pääasia, isänmaa vain maalattu kyltti.\n\n-- Kiitän nöyrimmästi, piru vieköön, siinä ne nyt ovat ne veli\nSvenoniuksen mallikirjurit! -- huudahti postimestari, kapteeni\nSvanholm, leveästi nauraen.\n\n-- Olemme kuitenkin saaneet tutustua suureen Linnaeukseen, --\nvastasi koulumestari mielissään siitä, että hänellä oli ainakin yksi\nhätä-ankkuri siinä yleisessä haaksirikossa, joka uhkasi vapaudenaikaa.\n\n-- Ja Eerikki Ljungiin, joka tappoi käärmeen! -- huudahti Jonathan\njakkaraltaan.\n\n-- Ja Eriika Lindeliaan, joka keitti munia! Ja pikku prinssiin, joka\npukeutui valepukuun! -- lörpötteli Liisa Kreeta vuorostaan.\n\n-- Ja Ester Larssoniin! -- lisäsi Anna Sofia innokkaasti. Hän oli\nkuitenkin isänsä tytär, ja vähän enemmänkin! Vai kuinka, isoäiti, eikö\nollut?\n\n-- Olihan tuo, -- vastasi isoäiti. Jäykkäniskaista porvariskuningasta\nen koskaan ole voinut oikein kärsiä, ja hänen tyttärensäkin laita oli\nvähän niin ja näin, kun hän juoksenteli metsässä utukuningattaren\nsukkanauhan kanssa ja niin edespäin. Mutta minua ilahduttaa, että tyttö\nihmistyi, ja olihan jo aikakin; olihan hän jo 29-vuotias vihille\nmennessään. Olimmehan vasta nyt toisissa häissä mukana, vaikka olemme\nsaaneet tässä takan ääressä istuessamme kuunnella kaiken maailman\ntarinoita, ja hyvähän on, että kaikki nuo nuorten hullutukset\nviimeinkin niin hyvin päättyivät. Eikä minua kummastuta, että hän pääsi\nniin ylhäisiin naimisiin, koska isä oli rikas. Kummallista oli, että\nkreivi piti niin vähän lukua perinnöstään (tunnenpa kreivejä ja\nparoneja, jotka pitävät enemmän huolta pesänkirjoituksesta), mutta sepä\noli tietysti ahneitten sukulaisten mieleen. Jos minä olisin ollut\nkreivi Bertelsköldin sijassa, olisin katsonut, etteivät vain antaneet\nvanhoja reivaskankaita uusien asemesta, ja ehkä ehtyneitä emänautoja\nniiden kuuden lypsävän lehmän sijasta. No, toivokaamme, että kreivi ja\nkreivitär ovat terveitä ja tulevat hyvin toimeen. Serkun pitää kaikella\nmuotoa kertoa enemmän pikku prinssi Kustaasta; se oli sukkelapäinen\nlapsi, ehkä vähän hemmoiteltu, mutta siihen oli hänen äitinsä syynä.\nKuningatar Loviisa ei juuri päästänyt ketään nenällensä.\n\n-- Niin kyllä, -- sanoi välskäri. -- Ja kuitenkin on hän tänne Suomeen\njättänyt itsestään mitä lempeimmän muiston: pienen hiljaisen Loviisan\nkaupungin.\n\n-- Onko kummi hyvin salaperäinen? -- kysyi Anna Sofia.\n\n-- No, mistä on kysymys?\n\n-- Tahtoisin mielelläni tietää, kenellä nyt on kuninkaan sormus.\n\n-- Eerikki Ljungilla! Eerikki Ljungilla! -- huusi neljä viisi\npienokaista yhteen ääneen.\n\n-- Sen saamme kyllä nähdä, -- sanoi välskäri. -- Olemme tulleet aikaan,\njolloin vanha taikausko alkoi hävitä ja sen sijaan tuli uusi, joka\nsanoi itseään valistukseksi tahi filosofiaksi.\n\nKoulumestarin silmät aukenivat selkoselälleen, ja vihan purppura nousi\nAbiel Halmin poskille.\n\n-- Onko valistus taikauskoa! -- huudahti hän.\n\n-- Niin, miksikä ei? -- vastasi välskäri. -- Olen nähnyt monta\nkultarahaa, jotka ovat olleet vaskesta. Eräs maailman taikauskoisimpia\nihmisiä oli nimeltään Voltaire.\n\n-- Tuhat tulimmaista! -- puhkesi itse postimestarikin sanomaan, samalla\nkun seurueen oppineet herrat eivät tahtoneet voida toipua\nhämmästyksestään.\n\n-- Malttakaa vähän mieltänne, älkääkä polttako huulianne, ennenkuin\nliemi on keitetty! -- ivaili isoäiti. -- Alkakaa vain, alkakaa vain,\nserkku, ja heittäkää aina välistä kourallinen suoloja pataan, se ei\nhaittaa. On hauska kuulla...\n\nVälskäri alkoi.\n\n\n\n\n1. TOHTORI MARTTI.\n\n\nEräänä kauniina iltapäivänä toukokuun alussa _anno mundi_ 1771 paistaa\nheloitteli kevätaurinko herttaisesti yli vanhan Turun kaupungin.\nKorkean, välkkyilevän, kuparilla katetun tuomiokirkon tornin ympärillä\nlenteli mustia naakkoja, kuljettaen ahkerammin kuin milloinkaan ennen\nkorsia pesäänsä; äsken jäänsä luonut Aura kuohutteli sameita, mutta\nkimaltelevia aaltojaan siltojen alitse, ja ylioppilaita tuli iloisissa\nmeluavissa parvissa kasvitarhan hoitajan, professori Gaddin luennoilta\nkasvitieteellisestä puutarhasta. Turku heloitteli akateemista\nmenestyspäiväinsä alkavassa loistossa, ja tuskin huomattiinkaan sitä\nmustaa silkkiharsoa, jota jotkut ylhäisemmät henkilöt kantoivat\nkäsivarressaan tahi hatussaan, sillä maalla oli silloin kuningassuru.\nHyvä kuningas Aadolf Fredrik oli kuollut viime helmikuun 12. p:nä\nTukholmassa, syötyään tuona päivänä vehnäsmaitoa, hapankaalia ja\nostereita päivälliseksi, jonka tehtyään hän sitten pyörtyi pelipöytänsä\nääreen illalla ja muutamien minuuttien kuluttua sanoi ikuiset\njäähyvästit niin hatuille kuin myssyillekin. Suomi suri vilpittömästi\nhurskasta maanisää, ja maan ensimmäiset sanomalehdet alkoivat sentähden\ntoimensa vetistävillä valitusvirsillä. Vaikka nuo tuntehikkaat\nrunoilijat eivät millään muotoa voineet antaa \"auringon\" olla rauhassa\nlaulaessaan:\n\n    Jo aurinkomme on meist' iäks' eronnut\n\ntahi;\n\n    Sen auringon jo yö voitti,\n    mi auvo oli Pohjolan,\n    mi ilmakannen purppuroitti,\n\nniin oli se varmaankin heidän sydämensä ajatus, kun he samalla\nlauloivat, että\n\n    Kuningast' ei parempaa\n\nja kuinka\n\n    Loiste hänen silmissänsä,\n    väre hänen äänessään\n    kertoi hänen hyvyyttänsä\n    sekä suurta sydäntään.\n\nJonka jälkeen tuli korupuheita nousevalle auringolle:\n\n    Ellei KUSTAA armossansa\n    verraksensa kelpoais.\n    Ruotsi surupukuansa\n    iät kaiket kantaa sais.\n\nTämä kaikki oli kuitenkin luonnon järjestystä: vanha aurinko oli\nlaskenut yön helmaan, uusi nousi taivaanrannalle eikä siitä ollut sen\nenempää sanomista kuin että tämä uusi aurinko oli tätä nykyä matkoilla\nja että häntä odotettiin kotiin tulevaksi. Hyvän vanhan Turun ei siis\ntarvinnut olla allapäin eikä saada halkeamia tuomiokirkkoonsa; se\nsuoriutui kutakuinkin ajan vaivoista myssyjen hallituksen aikana ja\nodotti, samoin kuin koko valtakunta, parempia aikoja nousevan päivän\nvaljetessa.\n\n_Yhdestä_ ikkunasta ei kuitenkaan iloisen kevätauringon valo päässyt\nsisään tunkeutumaan, ja se ikkuna oli rappeutuneessa vanhassa talossa\nlähellä Aningaisten tullia. Mainittua ikkunaa peitti läpinäkymättömän\ntarkasti paksu ruskea uudin, tai oikeammin sisäpuolelta kiinni naulattu\npeite, jota ohikulkijat katselivat kummastelevin, arastelevin,\nepäluuloisin silmin. Ehkä huvittanee lukijaa katsahtaa tämän esiripun\ntaa?\n\nRappeutuneen yksikerroksisen rakennuksen omistaja oli muuan\nporvarinleski, joka ei siinä kuitenkaan itse asunut, vaan oli vuosi\nsitten vuokrannut sen eräälle vanhalle eriskummalliselle muukalaiselle,\njoka oli tullut Turkuun, kenenkään tietämättä mistä, ja jota ne harvat,\njotka hänen tunsivat, sanoivat tohtori Martti Weissiksi, kun tahtoivat\nkunnioittaen puhua tuttavastaan. Mutta kun tohtorin nimi oli Turussa\nkovin suuriarvoinen tuhlattavaksi noin vain miehelle, jota moni luuli\nsaksalaiseksi parturinsälliksi, pahempia luuloja mainitsemattakaan,\nniin tapahtui useammin, että hänen sointuva nimensä pilkalla\nkäännettiin ja sanottiin häntä Viisaaksi Martiksi, tahi suorastaan\n\"Viisaaksi\", jolla nimellä hän myös oli enin tunnettu naapuristossaan.\nAmmatiltaan sanottiin hänen olevan lääkäri, vaikkei kukaan ollut nähnyt\nhäntä lääkärintoimessa; mutta kun hän näytti puhtaan, jostakin\nFrankturtista tai Hampurista, mistä lienee ollutkaan, saamansa passin,\nsekä vielä paremmaksi varmuudeksi suostui käymään professori Juhana\nHaartmanin luona, _colloqvium familiare'ssa_, jonka mainittiin sujuneen\ntuon mainion lääkärin suureksi kummastukseksi, niin ei ollut mitään\nlaillista syytä kieltää Viisasta Marttia asettumasta mainittuun taloon\nja sulkeutumasta sinne vanhan renkinsä kanssa, joka, jos mahdollista,\noli vielä harvasanaisempi ja umpimielisempi kuin isäntä itse. Ei kukaan\ntiennyt, mitä tointa hän siellä harjoitti, mutta naapureissa heräsi\nkaikenlaisia kummallisia arveluita, kun he huomasivat, että porttia\npidettiin koko päivä suljettuna ja että himmeä valkean valo öillä\nloisti peitetyn ikkunan raoista. Yksi ja toinen, joka uteliaisuudesta\noli uskaltanut raoista sisään tirkistellä, rohkeni vielä väittää, että\nhän oli tuntenut tulikiven hajua sieltä sisältä, ja tämä havainto ei\nollut omiansa taikauskoisissa naapureissa entistä suurempaa luottamusta\nherättämään.\n\nRohkenemme nyt luoda silmäyksen sisimpään noista kolmesta huoneesta,\njoissa viisas Martti piti asuntoaan. Ulkoa päättäen ei yksikään\nkevätauringon säteistä olisi voinut tunkeutua ikkunan etuvarustusten\nläpi, mutta aivan niin ei kuitenkaan ollut asianlaita. Astuessaan tähän\nomituiseen huoneeseen huomasi tulija sen puolittain valaistuksi\nkahdelta taholta: ensiksi suunnattoman suuresta muuratusta, puolet\nhuoneesta täyttävästä arina-uunista, jossa vahva hiillos hehkui, sekä\nsen jälkeen tuskin huomattavasta pyöreästä, ikkunanpielessä olevasta\nreiästä, jonka kautta ohut, huikaisevan kirkas auringonsäde tunki\nlasiseen tislausastiaan, joka näytti olevan vartavasten asetettu siihen\nsädettä vastaanottamaan. Tämän valaistuksen vaikutus, jossa oli kolme\nneljättä osaa hiilloksen hohdetta ja neljännes auringon loistetta,\nkaikki tämä hyllyillä ja tuntemattomilla, himmeillä esineillä\ntäytetyiltä seiniltä lankeavien synkkien ja mustien varjojen\nympäröimänä, olisi saanut maalarin epätoivoon, jos hänen ei olisi\nonnistunut sitä kuvata, ja herättänyt hänen suurinta ihastustaan, jos\nhänen olisi onnistunut kopioida se taululleen.\n\nTässä kahtalaisessa valaistuksessa liikkui hitaasti pienoinen,\nkäyrävartinen mies, ulkonäöltään noin 50- tai 60-vuotias, puettuna ajan\ntavan mukaiseen tekotukkaan ja kankipalmikkoon, ruskeaan\nleveäliepeiseen ja suurinappiseen hännystakkiin, lyhyihin ruskeihin\nhousuihin, pitkiin silkkisukkiin ja leveillä hopeasoljilla\nkoristettuihin kenkiin.\n\nEteensä hän oli sitonut nahkaisen esiliinan; kädessä hänellä\noli pihdit, joilla hän toisinaan siirteli upokasta paremmin\nhiillokseen. Hänen läpitunkevat, pienet, harmaat silmänsä näyttivät\ntarkkaavaisuudella seuraavan tulen työtä. Näkyi, että jotakin hyvin\ntärkeää oli tekeillä. Hetken kuluttua hän meni lasisen tislaimen luo,\njosta auringonsäde oli siirtynyt. Hän siirsi sen taas säteen valoon,\ntarkasteli sen sisällystä mitä suurimmalla huolella ja pudisteli\ntyytymätönnä päätänsä. -- _Nondum vita!_ -- huokasi hän. -- _Quousqve\ntandem mors praevalebit_?[2]\n\n\n\n2. ELONKIPINÄ.\n\n\nAuringonsäde pimeässä huoneessa siirtyi siirtymistään aina sen mukaan\nkuin sen loistava alkulähde muutti asemaansa taivaankannella, ja\nsamalla kertaa kääntyi, taidokkaan konerakennuksen avulla, lävistetty\nikkunapieli siten, että säde aina lankesi suoraan sisään. Sen tietä\nhuoneessa osoitti asteihin jaettu, salaperäisiä neliöitä ja ympyröitä\ntäyteen piirretty messinkilevy.\n\nSäteen tällä tavoin ehdittyä lähelle messinkilevyn äärimmäistä reunaa,\nkuului soittokellon vieno helähdys, ja vanhus käännähti. Tällä hetkellä\nlankesi valo suoraan hänen kasvoilleen, ja nyt tuli näkyviin tuossa\nhimmeässä valaistuksessa kyömyinen kotkannenä, luisevat posket,\nryppyinen otsa ja voimakkaat, synkät, kovat kasvonpiirteet. Olisi\nvoinut luulla häntä Manalan haltiaksi, Tuoneksi, sen auringonsäteen\nvalaisemana ja sokaisemana, jonka Lemminkäisen äiti oli osannut\nhoukutella alas hänen pimeään valtakuntaansa.\n\nJoku oli tullut sisään ja astui varjosta uunin hiilloksen hohteeseen.\nSe oli ihmeen kaunis nuorukainen, tuskin kahdeksantoistavuotias,\npuettuna hienompaan siniseen takkiin kuin mitä hänen ikäistensä Turun\nnuorukaisten oli tapana pitää. Mutta tämä takki oli tomuinen, hieno\nkaulahuivi oli huolimattomasti solmittu, kalvosimet olivat repaleiset,\nkengät tahraiset, hiukset epäjärjestyksessä, hattu kallellaan, kauniit\npäättäväiset kasvot hyvin kalpeat ja silmät kovin kiiluvat. Hän astui\nesiin nopein, miltei uhkaavin askelin, viskasi luotansa kolmikulmaisen\nhattunsa ja sanoi:\n\n-- Tässä olen, tohtori!\n\n-- Olen sinua odottanut, -- vastasi tohtori kylmästi.\n\n-- Minuako odottanut? -- toisti nuorukainen. Kuinka tiesitte minua\nodottaa? Vannoinhan eilen täältä lähtiessäni, etten ikinä palaisi.\n\n-- Nuori mies, sinä ponnistelet turhaan, sinun täytyy totella\nkohtaloasi. Tiesin sinun tulevan. Mutta en ole sinua kutsunut; en\ntyrkytä kenellekään ystävyyttäni. Voit mennä, en tarvitse sinua.\n\n-- Ja tuon sanotte minulle niin välinpitämättömästi kuin jos ajaisitte\nkerjäläisen ulos ovestanne! Tehän kuitenkin ensimmäisenä annoitte minun\nkatsahtaa tieteen salaisuuksien pohjattomaan kuiluun ja kiusasitte\nminua niinkuin paratiisin käärme tiedon puulla. Ennenkuin tunsin\nteidät, tohtori, olin levoton, janoava sielu, joka en missään löytänyt\ntarkoitusperääni enkä lepoani. Mutta minä olin puhdas, olin siveä, minä\nvoin silloin vielä lukea äitini kirjeitä ja vastata niihin. Nyt en enää\nvoi; minua kalvaa hehku, jota en ymmärrä. Olen tuon uunin kaltainen:\nsisällä liekkejä, päällä kuonaa. Ja se on teidän syynne, herra tohtori.\nTehän opetitte minut kapinoimaan ihmiskuntaa vastaan, kohotakseni sen\nyläpuolelle. Olen totellut teitä liiaksi; suokoon Jumala, etten koskaan\nolisi tullut teitä tuntemaan.\n\n-- Rauhoitu, nuori mies; minua ei sinun tule moittia hairahduksistasi;\nminä olen opettava sinua ne sovittamaan. Sinussa on jonkin suuren\nsiemen. Tutki, ja sinä olet ehtivä kauas -- ehkä kauemmaksi kuin minä,\nkauemmaksi kuin moni kuolevainen ennen sinua on päässyt tunkeutumaan\nluonnon salaisuuksiin.\n\n-- Tutki, sanotte te? Tutki? Jos minusta tulisi viisaampi kuin kuningas\nSalomo, jos oppisin käsittämään maan sisimmät salaisuudet, mitä se\nminua hyödyttäisi, jos sieluni verta vuotaa? Tiedättekö, mitä olen\ntehnyt, tohtori? Olen pelannut...\n\n-- Houkko! Olenko minä sinua käskenyt sitä tekemään?\n\n-- Käskenyt? Oh, tiedättehän vallan hyvin, etten tottele mitään\nkäskyjä. Mutta te neuvoitte minulle eilen pisteilemistaitoa. Te\nopetitte minua hallitsemaan sattumaa. Oi, se on jalo taito, sanoitte\nte! Sen avulla muuttuu orja herraksi, ihminen Jumalaksi... Hyvä,\najattelin minä eilen illalla, kulkiessani tuon salaisen biribiklubin\nohi, tiedättehän, tuolla Hämeenkadulla. Eipä siksi, että välitän\nkullasta; mitä minä kullalla teen? Mutta minä tahdoin koettaa tuota\nuutta, ihanaa tiedettä, joka hallitsee maailmaa ja on kaikissa\nsuhteissa niin erinomaisen hyödyllinen. Pahaksi onneksi oli minulla\nmuassani kolmesataa riksiä, jotka kasvatusisäni oli käskenyt minun\njättää yliopiston kamreerille. Rahat ovat rovasti Larssonin, ne olivat\nosa Piikkiön kirkkoherrakunnan arennista, joka pitää olla maksettuna\nviimeistään ylihuomenna. No hyvä, kuinka luulette käyneen erinomaisen\ntaitoni ja kolmensadan riksini? Me pelasimme vuorotellen biribiä ja\npunaista ja valkoista. Minä voitin ja hävisin, voitin ja hävisin; ja\nkun tällä tavoin olin pisteillyt kokonaisen vuorokauden, huomasin\nvihdoin taskuni tyhjiksi.\n\n-- Narri!\n\n-- Älkää herjatko minua, tohtori, sillä nyt en ole siinä mielentilassa,\nettä kärsisin sellaista. Tullessani ulos pelihuoneesta löi kello\ntuomiokirkon tornissa neljää. Aurinko paistoi niin herttaisesti, ja\nlinnut lauloivat. Niin, tehän osaatte panna itse auringonkin\nvankeuteen. Mutta minun mielessäni asui talvi. Tiedättekö, että on\nhirmuista seisoa auringon paisteessa ja kuunnella linnunlaulua, kun on\nrikos omatunnolla! Silloin johtui mieleeni, että vielä kerran kävisin\nluonanne. Tässä olen. Te voitte tehdä kultaa; sehän on helppo asia\nteille. Tehkää minulle kolmesataa riksiä ylihuomenaamuksi, ja minä olen\nkiittävä teitä niin kauan kuin elän.\n\nTohtori kuunteli häntä yhä enenevällä kärsimättömyydellä. Vastausta\nantamatta vei hän nuorukaisen katoamaisillaan olevan auringonsäteen\nluo, tutki vielä kerran tislausastian sisällystä, pudisti päätään ja\nsanoi:\n\n-- Pane kätesi tislaimelle!\n\nNuorukainen totteli koneentapaisesti. Tämän toimituksen salaperäisyys\nsai hänet hetkeksi unohtamaan omat huolensa.\n\n-- Näetkö tuota auringonsädettä? -- sanoi tuo eriskummainen mies.\nKuusikymmentä kahdeksan minuuttia ja neljätoista sekuntia se on turhaan\ntyöskennellyt sytyttääkseen elonkipinää alkuaineihin, ja nyt on\njäljellä ainoastaan neljä minuuttia, viisikymmentä neljä sekuntia.\nJollei kipinä sitä ennen ole syttynyt, sammuu erään korkean henkilön\nelämä, ja useiden toiveet menevät hukkaan. Meidän tulee vielä koettaa\nviimeistä keinoa: sinun nuoren kätesi elonlämmintä. Minun käteni on\nkovin kylmä. Kaikki riippuu siitä, että suuntaat tahtosi voiman yhteen\nainoaan asiaan.\n\nNuorukainen tunsi väristyksen jäsenissään. Tuo kummallinen lasiastia\ntuntui niin jäätävän kylmältä, että se vei hänen kädestään kaiken\nlämmön. Hän tunsi ikäänkuin osan elämästään hupenevan, eikä hän tiennyt\nmihin eikä kenen hyväksi.\n\nHän katseli tislainta. Sen sisällys muuttui nopeasti. Harmaa,\ntomunkaltainen aine, joka siihen saakka oli täyttänyt astian vähän\nenemmän kuin puolilleen, oli alkanut ikäänkuin käydä ja muuttaa\nväriänsä. Vaaleanpunainen verenkaltainen aine kohoili siinä ja nousi\nyhä korkeammalle, kunnes täytti koko tislausastian. Tohtorin otsa\nkirkastui.\n\n-- Se onnistuu, -- kuiskasi hän. Viisitoista, kuusitoista,\nseitsemäntoista sekuntia ... katso, kuinka elinvoimat nousevat! ...\nkahdeksantoista, yhdeksäntoista! ... nyt ne ehtivät reunoille\nsaakka ... kaksikymmentä! ... vielä yksi suonentykytys vaikuttamaan\nseurauksia vastaan ... kaksikymmentä yksi, kaksikymmentä kaksi ... nyt\nriittää! Käsi pois, muutoin tislain halkeaa!\n\nNuorukainen totteli. Jähmettyneenä ja puoleksi tainnoksissaan vaipui\nhän vieressään olevalle kolmijalalle.\n\n-- Kiitän sinua, -- sanoi mestari, -- olet täyttänyt, mitä sinulta\nodotin. Tule takaisin huomenna kello 11 illalla, niin olet saava\nkultaa.\n\n-- En jaksa enää! -- änkytti nuorukainen, kuolonkalpeana ja\npyörtymäisillään.\n\n-- Ole huoleti, se on satunnainen vajaus elontoiminnassa; sinun iälläsi\non sellainen helppo korvata. Kas tässä ... juo! -- Ja hän ojensi\nvoipuneelle pienen, kullankarvaisella, läpikuultavan kirkkaalla\nnesteellä täytetyn pullon.\n\nNuorukainen joi ja tunsi jähmettyneissä suonissaan tulen virtaavan.\nPuna palasi hänen poskilleen, hänen sammuneet silmänsä kirkastuivat\njälleen.\n\n-- Sepä oli hyvä juoma, tohtori! -- sanoi hän, mielihyvästä huoaten. --\nVoitteko myös valmistaa lääkettä pahalle omatunnolle?\n\n-- Kenties! -- hymyili tuo eriskummainen mies. -- Älä unhota,\nhuomenillalla kellon yhtätoista lyödessä!\n\n-- Minä tulen.\n\n\n\n\n3. SURUTON.\n\n\nEteläpuolella Aurajokea vanhan Turun vieressä kohoaa kahdeksan\nsuurempaa ja pienempää vuorenkumpua, Luostarinmäki, Vartiovuori ja\nmiksi niitä kaikkia lieneekin nimitetty, sillä vaikka niillä kaikilla\naikoinaan lienee ollutkin omat merkilliset nimensä, niin ovat kuitenkin\nuseimmat niistä jo aikoja sitten unohtuneet. Nämä karut mäet ovat kauan\nvastustaneet kaikkia viljelemis- ja tasoittamiskokeita, kunnes vihdoin\nmeidän aikanamme räjähdysruuti on saanut muutamat niistä nöyrtymään ja\nahkeran huolenpidon on onnistunut peittää toiset ihanilla istutuksilla\ntähtitieteellisen tornin ympärillä. Kertomuksemme aikana kohosivat ne\nvielä enimmäkseen alkuperäisessä jylhyydessään, mutta niiden\netelänpuolisella rinteellä, missä nyt Korpolaiskatu ja Arseninkatu\n(tosiaankin hyvin \"myrkylliseltä\" kuuluva nimi) pujottelevat, oli jo\nvuonna 1771 muutamia köyhän työkansan asumia taloja, joita kaali- ja\nnaurismaat sekä vihannat humalikot ympäröivät. Lähistöllä samalla\npuolen ja siis kappaleen matkan päässä varsinaisesta kaupungista oli\nsiihen aikaan suurenpuoleinen ja somasti aidattu puutarha sekä pieni,\nhauska, keltaiseksi maalattu asuinrakennus ja pari kasvihuonetta, ynnä\nniihin kuuluvat ja hyvästi hoidetut taimilavat; sanalla sanoen: pieni\nmaatila, niin valoisa, suloinen ja kesäisen vihanta, ettei katujen\npölyyn kyllästynyt kaupunkilainen olisi koskaan voinut itselleen\nparempaa toivoa, paikalla kun oli samalla kertaa kaikki kaupungin ja\nmaaseudun edut. Tässä rauhaisessa asunnossa tuntui majailevan rauhan,\nviattomuuden ja kauneuden henki. Tänne eivät mitkään viluiset\npohjoistuulet päässeet tuntumaan; sillä ne, jotka ryhmyisten vuorten\nyli tänne viileine siipineen laskeutuivat, olivat muuttuneet lauhkeiksi\ntuulahduksiksi, ennenkuin asettuivat levolle tammien latvoihin. Tuntui\nsiltä kuin elämän taistelut olisivat täällä voimattomina kilpistyneet\npois varjelevasta aitauksesta, täällä haihtuivat kaikki elämän huolet\nniin kuin kostean taimilavan vesihöyryt päiväpaisteessa. Täällä ei\nviihtynyt mikään ilkeä ajatus, ei mikään paha olento, täällä asuivat\nhyvät hengettäret, onnelliset ihmiset kateettomina, suruttomina, ja\nsentähden tämä pieni vuorten takana oleva asumus puutarhoineen oli\nsaanut nimekseen _Suruton_.\n\nMutta Suruttomassa ei asunut ainoastaan hyviä, vaan samalla myöskin\nahkeroita ihmisiä. Tuskin oli koko laajassa Suomenmaassa niin hyvästi\nhoidettua puutarhaa, niin hienosti sannoitettuja käytäviä, niin\nkauniita tammia, vaahteria ja lehmuksia, niin hedelmällisiä luumu- ja\nomenapuita, niin hyvin hoidettuja marja- ja akaasiapensaita, niin\nhyvästi kepitettyjä humalikkoja ja hernepenkkejä ja niin huolellisesti\nkasvatettuja ruusuntaimia. Siellä oli vielä enemmänkin: siellä oli\nharvinaisia ulkomaisia, Etelä-Euroopan, Amerikan ja Itä-Intian kasveja\nkasvihuoneissa, kahvi- ja teepensaita, pumpulipuita, silkkiäispuita\nsilkkimatoineen ja sokeriruokoja, jotka korkeiden lasi-ikkunain läpi\nimivät makeutta auringosta. Siellä oli tuhansittain monivärisiä kukkia,\njotka imivät tuoksunsa noista kovista Suomen vuorista, mitkä\ntaitamattomille, kurjille ja laiskoille kasvavat ainoastaan niukkaa\nsammalta; ja tässä ihanain, täyteläisten, väliin kainojen, väliin\nreheväin, milloin kalpeiden, milloin loistoisten Floran tytärten\nkuningaskunnassa surisi monta tuhatta hauskaa pienoista mehiläistä,\njotka, niinkuin kaikki hyvät olennot maan päällä, imivät mettä\nmyrkystäkin ja kokosivat aarteitaan pieneen kaupunkiin, joka oli\nsyntynyt sirotekoisista, kasvihuoneiden kupeelle riveihin rakennetuista\nkoteloista.\n\nJos lukija, lukiessaan tätä kuvausta Suruttoman kukkaisvaltakunnasta,\nsattuu muistamaan toisen komeamman kukkaisvaltakunnan, jota mahtavampi\nkuningas hallitsee merten takana Uplannin lakeuksilla Ruotsissa, niin\nhän ehkä arvannee, että Suruton oli ainoastaan kaino, vaikkei suinkaan\nvähemmän viehättävä jäljennös Hammarbystä -- kukkaiskuninkaan suuren,\nyleisvaltakunnan kaukainen alusmaa -- eikä hän ole väärin arvannut.\n\nNeljä lasta, 3 ja 9 vuoden vaiheilla, leikittelee puutarhassa. He ovat\nhyvin kasvatettuja, he tuntevat velvollisuutensa, he varovat\njuoksemasta noiden hyvin kitkettyjen kukkapenkereiden ylitse. Heidän\nmieleensä ei juolahdakaan temmata maasta hernekeppejä, kahmaista\nkouraansa intialaista nousuruohoa tai kutkutella toistensa nenänaluksia\nryöstetyillä jalomintuilla. He varovat myös menemästä liian likelle\nmehiläispesiä; mutta he eivät silti ole hätäpoikia, he lentelevät kuin\nvauhkot kanat käytävien yli, kiipeävät puihin, hyppäävät harakkaa\nnurmikolla ja osoittavat ihmeteltävää taitoa vanteenheiton jalossa\ntaidossa.\n\nSilloin tapahtuu yksi noita pieniä elämän suruja, joista ei edes\nsurutonkaan ole kokonaan vapaa, mutta jotka ovat noiden keveiden\npilvien kaltaisia, mitkä ainoastaan tehostavat sinisen kevättaivaan\nloistoa. Nuorin tyttö, pieni nykerönenä, punaposkinen palleroinen, on\nistahtanut erään pensaan taa, ja pahaksi onneksi erääseen noista\npienistä muurahaispesistä, joita Suruttoman omistaja vartavasten\nylläpitää varjellaksensa puutarhaa käärmeiltä. Muurahaiset katsovat\nitsensä loukatuiksi tämmöisestä röyhkeydestä, vai arvellevatko\nlapsiparkaa isoksi vihamieliseksi hyönteiseksi, joka tulee heidän\nkotoista rauhaansa häiritsemään. Ne varustautuvat puolustukseen,\nrupeavat kiipeämään ylöspäin pienoista kenkää myöten, ja siitä edelleen\nsukkaa myöten, kunnes niiden läsnäolo käy kovin tuntuvaksi ja tyttö\nkarkaa ylös kauhusta huutaen. Satojen kiusaajien ahdistamana, joita ei\nmillään tavalla voi vastustaa, juoksee hän huutaen käytäviä pitkin,\nkunnes kompastuu lauenneisiin kengännauhoihinsa, heittää kuperkeikan ja\nlyö pienen nykerönenänsä pehmoiseen hiekkaan.\n\nToiset sisarukset rientävät pelästyneinä hätään. He ovat kuulleet\npaljon käärmeistä; ovatpa nähneetkin käärmeitä, väkiviinassa\nsäilytettyjä. He ovat varmat siitä, että sisarta on purtu; vanhin poika\nasestautuu kepillä nuijiakseen pedon kuoliaaksi; nuoremmat nostavat\nmaasta yhä vielä parkuvan pienokaisen. Kaikki itkevät ja huutavat,\nyleinen melu ja valitus vallitsee Suruttomassa.\n\nSilloin tulee eräs mies läheisestä kasvihuoneesta. Hän on kaunis,\nvoimakas mies, iältään 30-40 vuoden vaiheilla, vähän köyryssä jo ennen\naikaansa ja hiukan likinäköinen. Hän on avopäin, paitahihasillaan,\nilman kaulahuivia, ja pitää käsissään niiniköytteitä, joilla on sitonut\nkasveja keppeihin. Hämmästys kuvastuu hänen lempeissä osanottavaisissa\nkasvoissaan. Hän ei usko, että käärme on tyttöä purrut; hän luulee\nmehiläisten häntä pistäneen. Semmoista sattuu toisinaan Suruttomassa.\n\nHänen koettaessaan, itsekin neuvotonna, lohduttaa pienokaista, joka ei\nota asettuakseen ja yhä vieläkin vain huutaa täyttä kurkkua, tulee\nasuinhuoneesta hänen muutamia vuosia nuorempi vaimonsa, hänkin\ntavallista kiireemmin askelin, mutta tyynenä ja neuvokkaana,\nvähintäkään hätäilemättä. Hän ei ole mikään kaunotar, mutta ei suinkaan\nrumakaan -- miellyttävät, terveet, suloiset ja punakat kasvot,\nälykkäät, lämpöiset ja vilkkaat silmät; vartalo täyteläinen,\nlihavuuteen taipuvainen; puku yksinkertainen ja väljä, mutta hyvin\nhoidettu. Hän nostaa syliinsä parkuvan lapsen, pyyhkii sen kyynelet,\npyyhkii hiekan pienestä nykerönenästä ja tutkii tottunein käsin\nonnettomuuden syytä. Pian hän on huomannut muurahaiset ja poiminut pois\npahimmat rauhanhäiritsijät.\n\n-- Kas niin, älä itke enää, Roosa Maija! -- sanoo hän. -- Kaikki tulee\nhyväksi taas. Nyt menemme sisään ja riisumme vaatteet päältäsi, niin\nsaat kylpeä omassa pikkuisessa kylpyammeessasi.\n\nNämä sanat kuullessaan tuntee tyttö olevansa turvassa. Hän lakkaa\nitkemästä, kietaisee käsivartensa äidin kaulaan, ja sateen perästä\ntulee päiväpaistetta. Roosa Maija on ihastuttava, kun hän nauraa, ja\nisä katsoo, salaamatta ihailuansa, vuoroin ihanaa lasta, vuoroin\nreipasta ja kukoistavaa äitiä.\n\n-- Niin käy aina -- sanoo hän, ja onni päilyy hänen silmissään. Sinulla\non aina neuvosi, kun minä olen niitä vailla. Sinä olet kaltaisesi,\nEriika. Olipa oikein hyvä, etteivät ne olleet mehiläisiä; en olisi\noikein hennonut myydä pesiä.\n\n-- Olet sinäkin luonnontutkija! -- nauraa hänen vaimonsa. -- Milloin\nolet nähnyt mehiläisten ryömivän kenkiin ja sukkiin. Ja sinun\nmuurahaiskekosi alkavat jo harmittaa. Voisithan yhtä hyvin istuttaa\n_carduus acanthoidesin_ tänne puutarhaan päästäksesi _tussilago\nfarfarasta_. En tiedä, oletko ansainnut jotakin niin erinomaista, mitä\nminulla nyt on sinulle tarjottavana. Arvaa, jos voit!\n\nJa samalla kiikuttaa hän riemuiten isoa kirjettä ojennetussa kädessään.\n\n-- Se on suurelta mestariltani Kaarle von Linnéltä -- huudahtaa Eerikki\nLjung iloisen hämmästyksen tuntein.\n\n-- Niinpä kyllä, siltäpä melkein näyttää kuin se olisi enolta! --\nvastaa hänen vaimonsa, Eriika Lindelia leikillisen ylpeästi.\n\n\n\n\n4. VANHOJA YSTÄVIÄ.\n\n\nPieni Suruton, jossa niin odottamatta olemme tavanneet kaksi vanhaa\nystävää, oli hyödyn aikakauden tuote ja yksi niitä kuvastimia, joista\najan henki mielihyvikseen katseli ja ihaili itseänsä. Kun Ruotsin\nvaltakunta ja Suomi sen helmassa viisikymmentä vuotta ennen\nkertomustamme oli pudonnut valtiollisen suuruutensa korkeuksista ja\nmenettänyt kolmannen osan alaansa, täytyi ruveta miettimään, miten\nsaataisiin nuo syvät haavat parannetuiksi ja sisällisessä\nvarallisuudessa voitettaisiin takaisin, mitä valtakunta ulkonaisessa\nvallassaan oli kadottanut. Silloin alkoi täällä pohjolassa viljelyksen,\nrauhallisen maanvalloituksen aikakausi, ja yksi sen mielisanoja oli\n_talous_. Mutta taloudenhoitoon ei kuulunut ainoastaan varsinainen\nvaltio- ja maatalous, vaan myöskin kaikki ne tieteet, joista on\nkäytöllistä hyötyä maanviljelykselle, kaupalle ja teollisuudelle, siis\netusijassa luonnontieteet. Kaikkea, mikä niitä koski, edisti hallitus\nkehoituksilla, ja yleinen mielipidekin kannatti sitä, sitten kun\nCelsius ja suuri Linné olivat astuneet tämän ajansuunnan etunenään.\nKaikkialla tehtiin fyysillisiä kokeita ja kokeiltiin kemiallisilla\nlaboratorioilla, kasvitieteellisillä puutarhoilla, eläin- ja\nkasvikokoelmilla, anatomiasaleilla, observatorioilla, ilmapuntareilla,\nlämpömittareilla, vesimerkeillä, salpietariaitoilla, potaskalla,\nkaivoksilla, pajoilla, talousseuroilla, kauppayhtiöillä, työhuoneilla\nja muilla semmoisilla. Ei ollut kysymys ainoastaan hyödystä, se oli\nsamalla muotiasia. Luonnontieteet saivat voimakasta tuulta siipiensä\nalle ja alkoivat lentää ennen aavistamattomia korkeuksia kohti, samalla\nkun ne mikroskooppeinensa ryömivät pitkin maata tai räjähdysporalla\nraivasivat itsellensä tien maan sisuksiin. Yhdeksästätoista\nkevätlukukaudella vuonna 1771 Turussa julkaistusta akateemisesta\nväitöskirjasta käsitteli kymmenen luonnontieteellisiä tai\ntaloustieteellisiä asioita, joista mainittakoon Lebellin kirjoittama\nrahan puutteesta ja Souranderin muurauskalkista, Sundelinin kirjoittama\nsiitä, miten voitaisiin edistää kauppaa Uudessakaupungissa ja Gjersin,\nkuinka voitaisiin parantaa lohenkalastusta Kokemäenjoessa j.n.e. Muiden\nyhdeksän väitöskirjan joukossa tavataan Gaddin \"Erinäisiä kemiallisia\nmuistutuksia valaistukseksi Ruotsin lakitieteeseen\" ja samoin\n\"kemiallisia\" muistutuksia _juris prudentia optificarian_ johdosta.\n\nTästä näkyy, mitä ajan kello osoitti.\n\nKasvitieteen, joka varsinkin oli muodissa, tuli olla käytöllinen, kuten\nkaikkien muidenkin. Harrastettiin varsinkin hyödyllisten talouskasvien\ntuottamista Amerikasta, ja kaikkina aikoina on Suomi kiitollisena\nmuisteleva perunain maahantuontia. Tällaisten ruuaksi kelpaavien tahi\nlääkkeeksi käytettävien kasvien viljelemistä varten olikin nuo monet\nsenaikaiset kasvitieteelliset puutarhat oikeastaan perustettu.\n\nYstävämme Eerikki Ljung, entinen Strengnäsin lukiolainen, joka\nsittemmin Turun ylioppilaana oli saanut kuninkaallisen stipendin, oli\ntuottanut suurelle opettajallensa kunniaa. Hän oli kasvikirja\nkainalossa, reppu selässä ja joitakuita plootuja enemmän tai vähemmän\ntaskussaan kulkenut Suomet, Ruotsit ja suurimman osan Eurooppaa sekä\nsitten eräässä Vaasan laivassa, joka käytti hyväkseen uutta\ntapulikaupungin oikeutta, kyntänyt valtameren aaltoja Rio Janeiroon.\nSitten hän oli tunkeutunut Etelä-Amerikan aarniometsien läpi valkeiden,\nmustien ja punaisten ihmisten seurassa, kaikkialla kooten siemeniä ja\nkasveja, rupikonnia ja torakoita, käärmeitä ja vampyyrejä,\nsähköankeriaita, monivärisiä papukaijoja, kolibreja ja muita\nsamanlaatuisia harvinaisuuksia, kunnes hän oppi-isäänsä ja itseään\nvarten oli lähettänyt kotiinsa useita tuhansia kaikenlaisia\nharvinaisuuksia ja satamäärin Euroopassa ennen tuntemattomia sekä\nkasvi- että eläinlajeja. Kaikesta tästä hänen oli onnistunut saavuttaa\nmonta kadehdittavaa kunnioituksen osoitusta: ruohoja ja kuoriaisia oli\nhänen mukaansa nimitetty _Ljungii_; hänet oli kutsuttu kahden maanosan\nuseitten oppineitten seurojen kirjeenvaihtajajäseneksi, ja, mikä oli\nsitäkin parempi, hänellä oli se kunnia, että hänen oppi-isänsä\nkunnioitti häntä isällisellä ystävyydellään ja että hänet luettiin\ntämän suuren miehen parhaimpien oppilaiden joukkoon. Korkeammalle ei\nEerikki Ljungin kunnianhimo ulottunutkaan. Hän oli tyytyväinen, hän oli\nonnellinen, hän käpristäytyi kiinni kasvikuntaansa niinkuin kimalainen\norjantappuran kukkaan, eikä hän huolinut huomisesta enemmän kuin nuori\nkuusi huolii syksyn myrskyistä -- aina siihen saakka, kunnes hän eräänä\npäivänä taas näki Eriika Lindelian tämän enon luona Hammarbyssä.\n\nEerikki oli silloin 26 ja Eriika 23 vuoden ikäinen, molemmat olivat\ninnokkaita kasvientutkijoita, molemmat vapaita ja huolettomia niinkuin\npuna-apilat aamukasteessa. Vanha ystävyys syttyi ilmituleen ja\nennenkuin he ennättivät aavistaakaan, olivat he jo kihloissa. Se\ntapahtui empimättä ja arvelematta; enon suostumus pyydettiin ja\nsaatiin; siitä päivästä alkoi hän, tavallisella herttaisella tavallaan,\nnimittää heitä _dicotyledoneiksensa_. Eriika Lindelia iti nyt kaksin\nsirkkalehdin, ja kun hän hamasta lapsuudestaan oli vihannut _polygamia\nsuperfluata_, tutki hän nyt sitä innokkaammin halveksittua\n_hippurista_, jolla yksinään meidän tavallisimpain kasvien joukossa on\nkunnia yhdistää _monandria_-luokka _monogynia_-lahkoon.\n\nAinoastaan yksi \"jos\" ja yksi \"mutta\" oli heidän onnensa tiellä,\nja se oli se, ettei kummallakaan ollut muuta omaisuutta kuin iloinen\nmieli, uskollinen sydän ja merkilliset kasvikokoelmansa. Ensikerran\npahoitteli Eerikki Ljung sitä, ettei ollut saanut mitään perinnöksi\nporvariskuninkaalta; ensikerran keksi Eriika Lindelia, että kasvien\nruuaksikelpaavaisuus on tärkeä osa kasvitieteessä. Kunnon eno keksi\ntoki keinoja kaikkeen. Tarvittiin ainoastaan hänen kuningatar Loviisa\nUlriikalle antamansa viittaus, sekä sen tueksi kohtelias kirje\nkaikkivaltiaille neuvoskunnan hatuille, ja hänen oppilaansa nimitettiin\nkasvitarhantirehtööriksi, saaden samalla toimekseen hallituksen\nkustannuksella perustaa Turun seuduille puutarhan sekä ylläpitää sitä\nhyödyllisten kasvien totuttamiseksi meidän ilmanalaamme kestämään.\n\nEi ollut onnellisempia ihmisiä kuin meidän dicotyledonimme --\n_thalamiflorae_, niinkuin arkkiaatteri heitä sittemmin Eriikan suureksi\nharmiksi nimitti! Pitemmittä mutkitta tuli heistä mies ja vaimo, häät\npidettiin eräänä kauniina toukokuun päivänä Hammarbyn kartanossa,\nja useiden muiden ylhäisten vieraiden joukossa nähtiin tässä\ntilaisuudessa kreivi Bertelsköldin tanssivan menuettia arkkiaatteri\nLinnén rouvan kanssa ja suuren arkkiaatterin yhtä kohteliaasti\nojentavan kätensä kreivitär Bertelsköldille. Eräs toinenkin läheinen\nsukulainen oli tullut häihin, ja se oli Eerikin äiti, tuo tätä nykyä\nkuusikymmenvuotias entinen kaunotar Maria Larsson -- joksi yhä edelleen\ntahdomme häntä nimittää -- mutta hän katsoi jo tanssineensa\ntanssittavansa, hän oli jo tanssinut liiaksikin neljäkymmentä vuotta\nsitten Tukholmassa ja oli nyt onnellinen voidessaan muiden huomaamatta\näidillisen ylpeyden tuntein katsella lemmittyänsä.\n\nTämän iloisen päivän jälkeen oli sitten kasvitarhantirehtööri Ljung\nnuoren vaimonsa kanssa muuttanut Turkuun ja siellä perustanut kauniin\nSuruttoman huolella ja aistilla semmoisella, joka täydellisesti osoitti\nhallituksen luottamuksen oikeaksi. Sen muistutuksen olisi kuitenkin\nvoinut tehdä, jos olisi tahtonut, että kasvitarhassa oli kukkasia\nsilmän, nenän ja tieteen iloksi enemmän kuin ruokakasveja keittiön ja\nteollisuuden tarpeeksi. Tämän maailman hyvyyttä oli nuorella\npariskunnalla juuri niin paljon kuin he vaatimatonta kotiansa varten\ntarvitsivat, ja kun kahden tytön ja kahden pojan tultua lisäksi\nalettiin tarvita ruokaa viljemmälti, ymmärsi kasvitarhantirehtööri\nkasvattaa sitä useampia kaalinpäitä, sitä enemmän pinaattia, porkkanaa,\nomenapuita ja karviaismarjapensaita, joista tulot (hallituksen\nsuostumuksella) riittivät säntilleen niin moneen kenkäpariin, niin\npaljoihin puuroryyneihin ja muuhun semmoiseen kuin perheen enentyminen\nvälttämättömästi vaati. Hammarbyn kanssa oli Suruton alinomaisessa\nkirjeenvaihdossa, ja silloin kun ei kirjoitettu, vaihdettiin\nkaikenlaisia harvinaisia kasveja ja kukkia, ja niin kului kymmenen\nonnellista vuotta, kummallista kyllä ilman vähintäkään murhetta, ellei\nsiksi tahdo lukea semmoisia pieniä vastuksia kuin mikä tänään pikku\nRoosa Maijalle tapahtui.\n\n-- Tiedätkö, mikä päivä tänään on? -- kysyi Eriika mieheltään, sitten\nkun kaikki Roosa Maijan muurahaiset oli hukutettu kylpyammeeseen, ja\npieni nykerönenä paistaen kuin täysi kuu yhä edelleen pulikoi vedessä,\nniin että pärskyi äidin ympärillä.\n\n-- Nyt on toukokuun 8. päivä, saamme panna salkoja papulavoihin, --\nvastasi kasvitarhantirehtööri.\n\n-- Papulavoihin? Rakas herra mieheni, minun mielestäni voi panna\nsalkoja papulavoihin, olematta itse mokoma papusalko. Hyi häpeää,\noletpa nyt oikea pölkkypää, ja olisipa kuningasvainaja saanut sinusta\nsopivaa puuainetta sorvataksensa rasioitaan. Koko päivän olen pitänyt\nerästä muistoa mielessäni, ainoastaan nähdäkseni, kuinka pitkälle\npuutumisesi ulottuisi, etkä sinä ole sanonut minulle edes sen vertaa\nkuin: anna minulle muisku!\n\n-- Tänäkö päivänä, maltapas hiukan ... mutta missä ajatukseni ovatkaan\nolleet? Nythän on kymmenes hääpäivämme! Kas niin ... nyt olen ottanut\nsen, mihin olin oikeutettu. Jumala olkoon kiitetty näistä kymmenestä\nvuodesta ja siitä, että hän tänä päivänä ummelleen kymmenen vuotta\nsitten antoi minulle dicotyledonin, jonka vertaista ei ole Amerikan\naarniometsissäkään. Tiedätkö, kerran näin unta. Oli kulunut kaksi\nkuukautta siitä, kun löysin tuon sormuksen, tiedäthän, ja minä olin\njuuri saanut stipendin täällä Turussa. Mutta minun ei pitäisi puhua\nsellaisista asioista tänä päivänä, jolloin meillä on niin paljon syytä\niloitaksemme.\n\n-- Kerro sinä vain, minä en ole heikkohermoinen, -- laski vaimo\nleikkiään.\n\n-- Se olikin vain mielikuvitusta. Unet utuina haihtuvat. Uneksin, että\nBertelsköldien kanta-äiti tuli luokseni, sellaisena kuin lapsuudessani\nusein olen kuullut häntä kuvailtavan, ja sanoi minulle: anna minulle\ntakaisin sormukseni, niin olen antava sinulle kymmenen onnellista\nvuotta. Minä en tahtonut siihen suostua, ja kun hän ei luopunut\nvaatimuksestaan, vannoin ja vakuutin minä, ettei minulla sormusta\nollutkaan. Silloin lausui hän edelleen: nyt olet vannonut väärin ja\nsinun täytyy menettää sormus, mutta koska teit sen tietämättäsi\nunissasi, tahdon kuitenkin antaa sinulle ne kymmenen vuotta.\nSeuraavana aamuna johtui mieleeni etsiä sormusta, jonka olin pannut\npeililaatikkooni, mutta se oli poissa, eikä kukaan tiennyt, mihin se\noli joutunut. Eikö se ollut ihmeellinen uni?\n\n-- Ystäväiseni, tuommoisia unia minä näen ainakin kerran viikossa.\nMutta jos olet samaa mieltä kanssani, niin vietämme tätä päivää\npaistamalla ohukaisia lapsille. Ne ovat kumminkin niitä harvinaisimpia\ntaimia, joita hyvä Jumala näinä kymmenenä vuotena on kasvatellut täällä\nSuruttomassa.\n\n\n\n\n5. KASVATTIPOIKA.\n\n\n-- No niin, vaan se nyt ei käy ollenkaan laatuun! -- vakuutti\nkasvitarhantirehtöörin rouva Ljung suurella varmuudella, luettuansa\nmiehensä olkapään yli arkkiaatteri Linnén kirjeen. -- Lähettää sinut\nAfrikkaan! Eno on suuri mies, sitä en tahdo kieltää, mutta suuretkin\nmiehet voivat toisinaan kulkea yömyssy päässä.\n\n-- Asialla on huomattava puolensa, -- vastasi Eerikki, vielä kerran\nlukien kirjeen alusta loppuun. -- Hallitus lähettää taas fregatin\nviemään lahjoja Algerian deijille.\n\n-- Se on halpamielistä. Tuleeko vapaan kansan lähettää veroa\nmerirosvoille vain sitä varten, ettei laivojamme rosvottaisi ja\nmerimiehiämme myytäisi orjiksi barbaarivaltioihin?\n\n-- Kaunista se ei ole, mutta sitä pidetään valtioviisaana.\nLähetyskunnan mukana lähtee luonnontieteellinen retkikunta Algeriaan,\nja arkkiaatteri esittelee minua sen johtajaksi.\n\n-- Ja mihinkäs minä jään? -- kysyi Eriika miltei itkien.\n\n-- Tule mukaan!\n\n-- Minäkö? Entä lapset?\n\n-- Se on totta; en tullut lapsia ajatelleeksi. Mutta voimmehan viedä ne\näitini luo siksi aikaa.\n\n-- Äitisi on seitsemänkymmenen vanha, ja sinä tahdot, että\nlähettäisimme hänelle neljä parkujaa, jotka eivät silmänräpäystäkään\nvoi olla valvontaa vailla. Ei, ystäväni, se ei käy. Mieti jokin toinen\nehdotus.\n\n-- Me jätämme ne tänne Sillan ja vanhan Agaatan huostaan.\n\n-- Cecilia Larsson on 15-vuotias ja asuu isänsä, rovasti Larssonin\npyynnöstä meidän luonamme. Uskollinen Agaattamme on 50-vuotias ja\nymmärtää hyvin lehmien hoitoa, mutta ei laisinkaan lasten. Oi, te\nviisaat herrat ja aviomiehet, kuinka sukkeloita neuvoja te keksittekään\nsuurella opillanne. Miten sitten Suruttoman kävisi meidän poissa\nollessamme?\n\n-- Sitäkään en ole tullut ajatelleeksi. Voimme puhutella Pietari\nGaddia.\n\n-- Professori Gaddilla on suuri kasvitieteellinen puutarhansa ja hän\npitää Surutonta vain leikkikaluna. Mutta otaksutaan, että hän, tehden\nsinulle mieliksi, hoitaisi Surutonta; mitä sinä aiot Paulin suhteen\ntehdä? Mitä aiot Paul Bertelsköldin suhteen tehdä?\n\n-- Hänet otan mukaani, jos vanhemmat siihen suostuvat. Mutta kuulehan.\nMinä olen huolissani pojan tähden. Hän on viime aikoina ollut vähän\nkummallinen. Hänen täytyy päästä ulos hengittämään avaran maailman\nilmaa, missä houreet pian hälvenevät.\n\n-- No, Jumalan kiitos, että silmäsi vihdoinkin ovat auenneet. Kuinka\nusein olenkaan sinulle sanonut, että Paul ei enää ole sama kuin ennen.\nMutta sinä olet aina vastannut: hän lukee! Uskotko todella hänen\nlukeneen?\n\n-- Mitä muutakaan hän olisi tehnyt? Semmoista päätä ei ole toista koko\nyliopistossamme. Siitä on nyt kolme vuotta, kun otimme hänet vastaan\nhänen vanhemmiltansa, 200 riksin vuotuisesta maksusta sillä ehdolla,\nettä pitäisimme häntä viisi vuotta kuin omaa poikaamme ja että\ntaltuttaisimme hänen rajua, vallatonta luonnettansa. Se on meille\nonnistunut paremmin kuin toivoimmekaan, tai oikeammin, se on onnistunut\nsinulle, sillä sinua hän tottelee niinkuin lapsi. Mutta minä olen\nseurannut hänen opintojaan askel askelelta, ja olen kummastellut, olen\nhämmästynyt. Kaiken hän on oppinut ihmeteltävän helposti ja niin\nnopeasti kuin leikkiä lyöden. Latinassa hän voi kilpailla vanhan\nHasselin ja nuoren Porthanin kanssa, matematiikassa Walleniuksen ja\nLindqvistin, metafysiikassa Mestertonin, luonnontieteissä Gadolinin,\nKalmin, Haartmanin ja Gaddin kanssa...\n\n-- Mutta ei sinun kanssasi!\n\n-- Sitä enemmän tietysti minun kanssani. Ja kaikki tämä tapahtuu\nkahdeksantoista vuoden iällä. Se ei ole enää luonnollista. Mikä\nsellaisesta ylioppilaasta vielä kerran on tuleva?\n\n-- Mielipuoli, sen olen aina sanonut, ja alku on jo hyvä. Mutta sinä\nolet niin kovin hemmoitteleva Paulia kohtaan. Olet niin ylpeä hänestä,\nettä yhäti panet uusia puita siihen tuleen, joka häntä kuluttaa, ja\nsanot alinomaa: lue! lue! Se on samaa kuin: mietiskele! mietiskele!\n\n-- Minä en sano: lue! Minä sanon: tutki! Olen tehnyt kaiken\nvilvoittaakseni häntä tyynillä empiirisillä kokeilla, olen sanonut\nhänelle: tutki elämää, sillä elämä on kirjaa parempi! Ja siitä syystä\nhaluan viedä hänet kanssani matkoille.\n\n-- Sitä vastaan ei minulla ole mitään sanomista. Mutta pelkään, ettet\nymmärrä, kuinka tuommoisen palavan hengen kanssa on meneteltävä.\nLuulet, että häntä kiihoittaa sammumaton tiedonhalu. Mutta minä sanon\nsinulle, että kunnianhimon paha henki on saanut hänet valtaansa; hän\ntahtoo loistavana valona paistaa yli kaikkien muiden, ja semmoiset\nvalot tavallisesti sammuvat pian pimeyteen. Mitä hän tekee, kun hän\njoskus on koko päivän poissa? Lukeeko hän? Sitä tuskin uskon. Käypikö\nhän luennoilla? Sitten kuukauden ajan ei häntä kukaan ole nähnyt mitään\nluentoja kuulemassa. Mitä hän sitten tekee? Ja täytyneehän minun siitä\npuhua, vaikka olin päättänyt toistaiseksi jättää sen mainitsematta:\nviime yönä hän ei ollut kotona. En ole nähnyt häntä sitten kuin eilen\niltapäivällä.\n\n-- Olet oikeassa, se on varsin kummallista.\n\n-- Ja me olemme kuitenkin ottaneet hänet omaksi lapseksemme, meidän\ntäytyy vastata hänestä niinkuin omastamme. Hän on kreivitär Esterin\nainoa poika, sillä poikapuolesta en tahdo puhua. Ajattelehan, Eerikki,\njos hänen kaikkein rakkain lapsensa joutuisi meidän luonamme turmion\nteille.\n\n-- Minua kauhistuttaa sitä ajatellessani. Hänestäkö siis tulisi se\nrauhanrikkoja, joka kymmenen levollisen, onnellisen vuoden kuluttua\nensi kerran tuottaa murheita ja huolia rauhaisaan Suruttomaamme? Ei,\nälkäämme uskoko niin pahaa kauniista, lahjakkaasta Paulistamme,\nylpeydestäni, ilostani. Mutta sinä olet minua tarkkanäköisempi. Olethan\nliiaksikin oikeassa siinä, että hän on palava sielu, ja häntä on\npideltävä niinkuin tulta. Neuvo minua! Mitä on meidän tekeminen?\n\n-- Aluksi meidän täytyy tietää, mitä hän tätä nykyä miettii. Olisikohan\nhän ehkä rakastunut?...\n\n-- Ceciliaanko? Tuohon harrasmieliseen, hiljaiseen, haaveksivaan\nresedaanko? Se on mahdotonta. Onhan hän sitäpaitsi ihan lapsi.\n\n-- Turussa on muita, vanhempia ja keikailevampia tyttöjä. Eeva\nLindqvist esimerkiksi. Hän on kaunis, sukkela ja tulinen, samoin kuin\nPaul.\n\n-- Se on mahdollista. Suokoon Jumala, että hän olisi rakastunut\nkorviansa myöten; se on lastentauti, josta aikaa myöten paranee.\n\n-- Vai niin? Niinkö luulet?\n\n-- Niin, tarkoitan, että tauti muuttaa luontoansa ja käy terveyden\nehdoksi, niinkuin esimerkiksi meissä. Mutta Paulin ikäisille\nnuorukaisille on rakkaus suojeleva enkeli, joka pelastaa monista\nhairahduksista. Nyt muistan jotakin, joka saa minut levottomaksi. Jätin\nPaulille eilen suurehkon summan rahaa, joka hänen tuli Larssonin\npuolesta maksaa yliopistoon. Se oli osa Piikkiön kirkkoherrakunnan\narennista.\n\n-- Kuinka varomatonta! Mitä hän ymmärtäisi rahain arvoa! Rahat ovat\nhänestä numeroita niinkuin muutkin numerot. Sinun tulee heti käydä\nkuulemassa, onko ne todellakin maksettu. Ja koeta kaikin mokomin päästä\npoikaparan jäljille. En saa rauhaa ennenkuin tiedämme hänen taas olevan\noikeilla teillä.\n\n-- En minäkään; lähden siis heti kaupunkiin.\n\nJa Eerikki Ljung lähti huolestunein mielin etsimään kadonnutta\nkasvattipoikaansa.\n\n\n\n\n6. RAUHATON.\n\n\nSamaan aikaan, kun kasvitarhantirehtööri Ljung ja hänen vaimonsa,\nniinkuin uskolliset ystävät ainakin, uskoivat toisilleen kaikki\nhuolensa, käyskenteli puutarhan tammien siimeksessä eräs lukijalle\nvielä outo Suruttoman naisasujain. Se oli vaaleaverinen, miellyttävä\ntyttö, terveihoinen ja hilpeäliikkeinen, puettuna kotikutoiseen\nharmaapohjaiseen villahameeseen, ja samanlaiseen huiviin, ruiskukannu\nkädessä ja sukankudin hameentaskussa. Hän oli koko iltapäivän pitänyt\nsilmällä puutarhan perällä työskenteleviä kitkijöitä, etteivät he saisi\nnykiä maasta taimia yhdessä rikkaruohon kanssa, ja nyt hän teki\nkierroksen katsoakseen, olivatko lapset ehkä jättäneet ympäristössä\nkuljeksivan karjan varalta kiinni pidettävän takaportin auki.\n\nMyöhäinen toukokuun aurinko läheni yhä enemmän Airiston kimaltelevia\naaltoja, kun Sillaksi nimitetty Cecilia Larsson -- sillä hän se oli --\nnousi ohi mennessään kummulle, josta hän vuortenvälisen laakson\nkautta näki kaupungin ja tuomiokirkon kimaltelevan illan loisteessa.\nOdottiko hän jotakuta, vai minkätähden hän pysähtyi hetkeksi niin\nyhteen kohti, katsoen kaupunkiin päin. Hän ei luultavasti itsekään\nsitä tiennyt; häntä huvitti vain pysähtyä siihen. Hän istahti\npienelle kuorimattomista koivuista tehdylle penkille ja katseli --\najatuksissaanko vai mitään ajattelematta -- väliin sääskien tanssia\nauringon paisteessa, väliin äsken saapuneiden pääskysten nuolennopeaa\nlentoa.\n\nHänen istuessaan siinä kevätiltana, tietämättä juuri minkätähden,\nlähestyi häntä takaapäin suurin askelin raivaamattomia oikopolkuja\nvuorien yli nuorukainen, ja seisoi, ennenkuin hän sen huomasikaan,\naivan hänen vieressään. Molemmat näyttivät hämmästyneiltä; mutta kun he\nkerran olivat kohdanneet toisensa, eivät he enää voineet välttää\ntoisiaan.\n\nNuorukainen oli Paul Bertelsköld, kreivi Kaarle Viktor Bertelsköldin ja\nhänen jälkimmäisen puolisonsa Ester Larssonin poika ja siis Cecilian\nserkku, koska tämä oli kreivittären veljen Bertelin tytär. Molemmat\noli, niinkuin tiedämme, kasvattilapsina otettu asumaan sukulaistensa\nLjungien luo.\n\nPaul oli vielä siinä samassa jotensakin villiytyneessä tilassa, missä\nnäimme hänet tuon viisaan tohtorin laboratoriossa, eikä hän ollut\nollenkaan sillä tuulella, että olisi halunnut tavata ketään. Hän\nseisahtui äkkiä ja kysyi, mitä hänen serkkunsa \"istui töllistelemässä\".\n\nSilla oli tottunut rajun nuorukaisen pikaisiin ja loukkaaviin\nmielenpurkauksiin, mutta tuollaisena hän ei koskaan ennen ollut häntä\nnähnyt. Hänen riutunut ulkomuotonsa ja leimuava katseensa peloittivat\nviatonta tyttöä. Säikähdyksissään hän ei saanut sanaakaan vastaukseksi.\n\n-- Istutko sinä täällä vakoillaksesi minua? -- jatkoi hän, suuttuneena\ntytön vaitiolosta, ja tarttui kovasti hänen käsivarteensa.\n\nTyttö pillahti itkemään.\n\n-- Niin, itke nyt siinä! -- sanoi Paul ja työnsi hänet\nylenkatseellisesti luotansa. -- En käsitä, miksi luonto on luonut noin\nkurjia olentoja. Onko elämä mielestäsi riepu, koska alinomaa huuhdot\nsitä kurjilla kyynelilläsi. No niin, kenties olet oikeassa. Mutta minä\nen kärsi tuota ainaista ruikuttelemista. Mitä varten istut täällä?\n\n-- Ilman aikojani, -- vastasi Silla vapisten.\n\n-- Ilman aikojasi? Se on sinun tapaistasi. Pitää tietää, mitä tekee ja\nminkätähden on olemassa. Mutta semmoisia te olette kaikki, matelevia\nmuurahaisia olette, ja kumminkin voi ihminen ottaa tähdet alas\ntaivaalta. Miksi katselet minua? Enkö ole sinusta tarpeeksi kaunis? Vai\nkatseletko pölyistä takkiani? Kenties lasket, ovatko kaikki nappini\ntallella? Huolinko minä sinun napeistasi? Mene tiehesi, minulla on\nmuutakin ajattelemista.\n\n-- Mutta mikä sinua vaivaa, Paul? Mitä pahaa olen sinulle tehnyt, kun\npuhut tuolla tavoin?\n\n-- Mikä minua vaivaa? Kaikki tai ei mikään. Minä en tahdo olla\nmuurahainen, minä! Olen kyllästynyt Turkuun. Niin, tässä näemme sen\nedessämme, niinkuin silakkavadin hernerokkalautasen rinnalla. Se on\njotakin tuo, sinun mielestäsi! Vanha törkyinen hiirenpesä, jota\nkunnioitetaan linnan nimellä, ja koristeltu hautaholvi, jota ne sanovat\ntuomiokirkoksi. Toisessa kahlehditaan ihmisiä raudoilla, toisessa\npappien opetuksilla. Kädet ja jalat, ajatukset ja omatunnot, kaikki he\ntahtovat sitoa. Tämä on liian kurjaa. Ken ei tahdo olla orja, hänen\ntulee olla tyranni. Täällä ei ole, minua lukuunottamatta, ainoatakaan\nvapaata miestä koko Turussa; ehkä on vielä eräs toinenkin, mutta sitä\nen vielä varmaan tiedä. Mitä sanot, jos minusta kerran tulee Turun\npiispa? Silloin sinä sopisit piispan rouvaksi, sinä, joka iät kaiket\nkitiset ja vikiset. Mutta en halua piispaksi! En tahdo kontata piispan\nsauvaa saadakseni, en tahdo kumartua, en! Pökkelöpäitä on heillä\ntarpeeksi akatemiassa. Täällä on vuori hartioillani, mutta minä tahdon\npudistaa sen päältäni niinkuin hämähäkinverkon. Minullakin on salama,\nvaikka sitä ei vielä kukaan tiedä. Mutta he saavat kerran nähdä sen\niskevän tulta, ja hiirenpesän pitää vapiseman, ja hautojen aukeneman,\nja piispansauvan pitää putoaman, ja hiusten peruukkipökkelöiden\npuupäissä nouseman pystyyn.\n\n-- En ymmärrä sinua, Paul. Olet hirmuinen tänään. Onko joku tehnyt\nsinulle pahaa, vai miksi olet noin vihoissasi?\n\n-- Sitä et sinä ymmärrä. Olen itse tehnyt pahaa itselleni, mutta se\ntapahtui sentähden, että tukehdun. Haluan myrskyä, myrskyä; en kestä\nenää näiden saivartelijain seurassa. En kärsi Surutonta; siellä on niin\nviheliäisen saivartelevaa ja niin kurjan siveää. Tule pois kanssani,\nSilla! Astumme ensimmäiseen veneeseen, minkä rannalla tapaamme, ja\nsoudamme ulos ulapalle -- ei tämmöiselle ojalle kuin Aura, eikä\nsemmoiselle pesuvadille kuin Itämeri, vaan valtamerelle! Niin, sinne\nsuurelle, siniselle valtamerelle, siellä saamme viivoitusta, siellä\nsaamme lepoa!\n\n-- Tahdotko matkustaa pois tädin ja sedän luota, jotka sinua niin\nrakastavat? Hennotko, Paul, tuottaa surua niille, jotka ovat niin hyviä\nsinulle? Onko sinulla sydäntä sellaiseen?\n\n-- Minulla ei ole sydäntä, enkä tahdokaan sydäntä itselleni. Välitänkö\nminä hyväilyistä? Päätäni polttaa, tulenliekki kalvaa sieluani, ja minä\ntarvitsen valtameren sammuttaakseni sen hehkua. Vai niin, nyt itket\ntaas! Anna minun olla rauhassa noilta solkkuvesi-tunteiltasi!\n\n-- Paul, Paul, laitasi ei ole nyt hyvä. Sinun tulee rukoilla Jumalaa,\ntullaksesi nöyräksi.\n\n-- Minäkö nöyräksi? Onko vuori nöyrä? Onko myrsky nöyrä? Kysy\ntulivuorelta, minkätähden laava polttaa kukat sen juurelta? Miksi minä\nolisin nöyrä? Miksi rukoilisin Jumalaa? Jos Jumala on tehnyt minut\nsellaiseksi, etten mahdu pähkinänkuoreen, niin pitäköön huolta, että\nsaan sellaisen maailman, jossa viihdyn. En voi sille mitään, Silla,\netten ole muiden kaltainen. Äitini on nuorena ollessaan myös ollut\ntoisenlainen kuin muut. Mutta en tahdo olla paha. Anna minulle\nanteeksi; minä olen kovin onneton. Olen yksinäni maailmassa, eikä\nkukaan minua ymmärrä.\n\n-- Jumala sinua ymmärtää, jos häneltä sitä rukoilet. Tahdotko, että\nrukoilen kanssasi?\n\n-- Alatko taas vetistellä ja ruikuttaa! En tahdo rukoilla, en voi\nrukoilla; tahdon Jumalalta oikeutta. En minä ole luonut pyrstötähteä\npoikkeamaan ikuisesta kiertokulusta. Se on hirmuista, mutta en voi sitä\nauttaa. En ymmärrä itseäni. Ainoastaan yksi seikka on minulla selvillä:\nmaailman ja minun itseni täytyy muuttua toisenlaiseksi, muuten ei käy\npäinsä. Voisin temmata maapallon radaltaan ja viskata sen kauas\ntähtisumujen äärettömiin avaruuksiin ainoastaan sentähden, että saisin\nkaikki toisenlaiseksi.\n\n-- Äitisi on itkevä, Paul!\n\n-- Luuletko? Hän ei ole pehmeäluontoisimpia. Mutta mahdollista on, että\nhän niin tekee. Itkisin itsekin, ellei se olisi niin kurjan kurjaa.\nMikä herttainen nainen äitini onkaan! Silla, sinun pitäisi nähdä hänet,\nylevine otsineen ja loistavine, tummine, säteilevine silmineen. Lapsena\nollessani istuin usein hänen jalkainsa juuressa ja katselin häntä\nniinkuin korkeampaa olentoa, ja niin saatoin istua tuntikausia ja juoda\nhänen silmiensä loistetta. Silloin hän laski toisinaan kätensä pääni\npäälle ja sanoi: Paul, poikani, rukoile Jumalaa antamaan sinulle suuria\najatuksia.\n\n-- Mutta sitten olet unohtanut rukoilemisen\n\n-- Niin, Silla, ehkä on paha, että jo kauan sitten olen sen unohtanut.\nEnnen osasin minäkin rukoilla. Uskoin silloin niin paljon. En voinut\nsyödä, ellen ollut lukenut ruokarukoustani. En voinut nukkua, ellen\nollut lukenut siunausta. Uskoin enkelien seisovan näkymättöminä\nvuoteeni ympärillä; uskoin, että sateenkaari oli autuaitten silta\ntaivaaseen. Se oli onnellinen aika, Silla, mutta se on mennyt, iäksi\nmennyt...\n\nJa villi, raju nuorukainen nojasi ihmeen kauniin päänsä tytön helmaan\nja nyyhkytti ääneensä.\n\nCecilia varoi keskeyttämästä hänen kyyneleitään. Hän laski lapselliset\nkätensä ristiin hänen päänsä päälle ja rukoili aivan hiljaa: -- Herra\nvalistakoon kasvonsa meidän ylitsemme! Herra antakoon meille\niankaikkisen rauhan!\n\n\n\n\n7. RIKOKSENTEKIJÄ JA HÄNEN TUOMARINSA.\n\n\nSaapuessaan Suruttomaan ei Paul alentunut hiipimään syrjäteitä\nkasvihuoneiden taitse, josta kautta hän olisi voinut päästä\nmuiden huomaamatta portaille. Hän kulki isoa, suoraa tietä vielä\nlehdettömän lehmuskujanteen kautta, ja sattumalta hän kohtasi siellä\nkasvatusisänsä, joka pahoillaan ja suruisena palasi kaupungista. --\nTule, -- sanoi kasvitarhantirehtööri, -- minulla on sinulle jotakin\nsanomista.\n\nPaul seurasi häntä, ja he astuivat työhuoneeseen, joka oli rakennuksen\nkulmassa puutarhaan päin. Kaksi hopeapoppelia, tuomarin ja\nrikoksentekijän ainoat todistajat, varjostivat ikkunoita illan\nhämärässä.\n\n-- Olet ollut poissa siitä pitäen, kun eilen illalla läksit, -- alkoi\nEerikki Ljung, kulmat rypyssä.\n\n-- Olen, -- vastasi Paul katsoen häntä suoraan silmiin.\n\n-- Missä olet ollut?\n\n-- Milloin missäkin, enimmäkseen eräässä pelipaikassa.\n\n-- Sen tiedän. Olet pelissä hukannut ne 300 riksiä, jotka eilen annoin\nsinulle kamreerille vietäväksi.\n\n-- Sen olen tehnyt. Puolet biribillä, puolet punaisella ja valkoisella.\n\n-- Onneton! Tiedäthän, että ne olivat toisten rahoja. Millä aiot ne\nmaksaa?\n\n-- On minulla keinoja! Huomeniltana on kaikki selvitetty.\n\n-- Millä tavoin?\n\n-- Se on minun asiani. En ole mikään petturi.\n\n-- Oletko varma siitä? Jos sinun onnistuu maksaa velkasi, tapahtuu se\ntekemällä uusia velkoja. Kaikki, mitä sinulla on, on isäsi omaa.\n\n-- Itse olen itseni oma.\n\n-- Oletko siitäkään niin varma? Olet vanhempaisi oma. Sinä kavallat\nheiltä heidän rakkaimman toivonsa. Kavallat itseltäsi koko\ntulevaisuutesi. Petät meidät, jotka sinua rakastamme ja jotka olemme\nvastuunalaiset nuoruudestasi. Petät isänmaasi, jonka hyväksi olet\nvelvollinen tekemään työtä miehenä ja kansalaisena. Petät taivaallisen\nIsäsi, joka on antanut sinulle jaloja lahjoja, tehdäksesi hänen\ntöitänsä täällä maailmassa. Paul, Paul, ja sinä sanot, ettet ole mikään\npetturi.\n\nNuorukainen oli hetkisen vaiti, mutta hänen synnynnäinen\nuhkamielisyytensä voitti hänen paremmat tunteensa. Hän vastasi\nrohkeasti: -- Niin sanonkin. En ole enää lapsi, jota korvasta\ntalutetaan nurkkaan häpeämään. Olen oma herrani, ja jos olenkin nyt\npoliisitutkinnossa läsnä, olen läsnä vapaaehtoisesti. Minä vastaan\nsiitä syystä, etten tahdo näyttäytyä paremmalta kuin olen; mutta ei\nkukaan ole pakoittava minua vastaamaan enempää kuin tahdon. Mikä oikeus\non enolla tuomita tulevaisuuttani? En ole mikään kurkku, josta\ntoukokuussa sanotaan, että se elokuussa on suolattava. Ei millään\nkaukoputkella saada selville, ja vielä vähemmän millään mikroskoopilla,\nidänkö minä vai enkö. Onko ketään, joka seisoessaan lähteen luona voi\nsanoa, tuleeko siitä puronen vai paisuuko kuohuva virta. Mutta sen\ntietää lähteen haltiahenki paremmin kuin kukaan, ja sentähden sanon\nenolle: minä en aio eksyä likaiseen suohon. Mitä tulee noihin 300\nriksiin, niin ne ovat vain peukalonpään verta kurjaa kultaa. Semmoista\non kaikilla raukoilla, ja suurimmilla raukoilla kaikista enin. Huolinko\nminä olla yksi heistä! Sanotaanhan, että maansydän on sulanut\nkultamöhkäle.\n\n-- Tuo on minulle tuttua puhetta, -- virkkoi Eerikki Ljung ankarasti ja\nvakavasti. -- Se on jokaisen uhmailevan nuorukaisen puhetta, enkä\nkiellä, että siinä on jotakin suurta. Näen kernaammin sinun uhmailevan\nkuin valehtelevan. Kaikki olemme kerran tunteneet käsivarressamme\nvoiman temmata maan perustuksiltaan. Mutta järki se on eikä\nylimielisyys, joka hallitsee maailmaa, ja ihmisen älyä ylempänä on\nkorkeampi järki, jonka edessä rohkeimmankin vihdoin täytyy polvistua.\nOn ikuisia lakeja, joita vastaan ei kukaan rangaistusta saamatta saa\nasettua, ja ne vaativat meiltä nöyryyttä. Nöyristy, Paul, sillä uhmasi\non sokea. Sinä olet sokeassa itseluottamuksessasi haastanut taisteluun\nsydämesi pedot ja ne repivät sinut kerran palasiksi. Halpojen\nintohimojen loassa ei ihmishenki kasva suuruuteen ja valoon. Ei\npelihuoneen mudassa, missä kehnoimmat intohimot jäytävät ihmisten\nonnea, ei maljojen kilinässä, ei hurjassa humalassa eikä likaisten\nintohimojen helmassa ylene nuorison voima miehuudeksi ja uljuudeksi.\nEtsi onneasi ennemmin työn kunniasta, rukouksen lohdutuksesta,\nomatunnon rauhasta ja puhdista tahtosi lapsellisen rakkauden\nnöyryydessä, jonka olet unohtanut luottaessasi omiin pettäviin\nvoimiisi.\n\nPaul katseli ulos ikkunasta. Hänestä tuntui kuin pirulliset äänet\nkuiskailisivat illan pimeässä, ja puiden toisella puolen hän oli\nnäkevinään tohtori Martin ruskean viitan liehuvan.\n\n-- En ole pelannut rahoja voittaakseni, -- virkkoi hän katkerasti. --\nJohonkin täytyi minun ryhtyä. Kaikki on niin ahdasta ympärilläni.\nTäällä on niin käsittämättömän siveää, että minun täytyi vilvoitella\nitseäni pienellä pahanteolla, koetellakseni kerran sitäkin.\n\n-- No hyvä, oletko nyt tyytyväinen koetukseesi? Tunnetko nyt\nhuojennusta sydämessäsi?\n\n-- Melkeinpä luulen niin. En kelpaa kaivelemaan ongelmia akatemian\nkollegioissa, enkä kastelemaan kukkia Suruttomassa.\n\n-- Ryhdy sitten johonkin, joka on enemmän mieleesi. Suorita\nkandidaattitutkintosi. Se käy kuin karkeloiden.\n\n-- Entä sitten? Tulenko siitä sen paremmaksi? Sehän käy kaikki kuin\nnuottien mukaan, niinkuin mikäkin ulkoläksy. Eihän minulla ole lupa\najatella muuta kuin mitä nuo korkeastioppineet herrat itse ajattelevat,\nja se saattaa minut raivoon. Minä olen vapaa henki. Tahdon ajatella\nvapaasti.\n\n-- Poika -- olet lukenut Rousseauta!\n\n-- Olen lukenut _Émilen_ -- vastasi Paul, punastuen vasten tahtoansa.\n\n-- Vai niin; kyllä ymmärrän. Se kirja on vartavasten sinunlaisiasi\nhuimapäitä varten. Koreaa, mutta järjetöntä. Rousseau on mielipuoli, ja\nsinä olet jo hyvällä alulla sellaiseksi tullaksesi. Sadan vuoden\nperästä nauretaan sellaisille hullutuksille.\n\n-- Sadan vuoden perästä on Rousseau uudistanut maailman! -- huudahti\nPaul hehkuvin silmin.\n\n-- No, jos sellaisella ihastuksella olet lukenut Rousseaun _Émilen_,\nniin on sinun häneltä täytynyt oppia rakastamaan luontoa. Siinä löydät\nlääkkeen pahoille unelmillesi. Tutki luontoa, mutta tutki siinä olevaa\nelämää äläkä kuolemaa. Tutki ja kokeile. Ota vaari vähimmästä,\ntullaksesi vähitellen suurempaan ja suurimpaan. Etsi kokonaisuuden\nlakeja, niin löydät ehkä vihdoin niissä Jumalan.\n\n-- Olen löytävä vapauden! Olen paljastava sen, mikä salassa on. Olen\nvapauttava sen, mikä vangittu on. Olen pääsevä sen salaisuuden perille,\njota kauan on aavistettu, mutta ei ikinä löydetty. Olen palauttava\nluonnon ihmiskuntaan ja ihmiskunnan luontoon.\n\n-- Siihen tarvittaneen aikaa, mutta käy käsiksi vain, kestä loppuun\nsaakka! Tähän saakka olemme samaa mieltä. Olen aina uskonut, että\nsinussa asuu hengetär, joka on luotu jotakin suurta varten. Mutta nero\nei voi, ei saa olla hyveitä vailla. Oletko koskaan kuullut, että suuret\najatukset viihtyvät pelipaikoissa?\n\nPaul oli vaiti.\n\n-- Meidän tulee, -- jatkoi vanhempi ystävä, -- koettaa korvata\nhairahduksesi seuraukset. On jotakin, joka on 300 riksiä tärkeämpää, ja\nse on, ettei petetä ihmisten luottamusta. Millä aiot maksaa velkasi?\n\n-- Sitä en voi sanoa. En ainakaan vielä.\n\n-- Minulla on ehdotus. Ole avomielinen kuin päivän valo, ja usko\nminulle aikomuksesi, huolesi. Palkinnoksi aion vanhemmiltasi pyytää\nsinulle lupaa matkustaa ulkomaille ensi kesänä. Saat nähdä valtameren,\nEtelä-Euroopan, kenties Afrikan rannikot.\n\n-- Valtameren, niin, luvatkaa se minulle!\n\n-- Sen lupaan, mutta ainoastaan sillä ehdolla, minkä äsken mainitsin.\n\n-- En voi.\n\n-- Miksi et voi?\n\n-- Siksi, etten voi!\n\n-- Mitä se merkitsee? Unohdatko, että olen täällä isäsi sijassa?\n\n-- Isälleni vastaisin samoin kuin nytkin.\n\n-- Uppiniskainen poika. Siis täytyy meidän välillemme vielä jäädä yksi\nhämärä kohta. Mutta sitä en aio sallia. Niin kauan kuin olen sinusta\nvastuunalainen, ei välillämme saa olla mitään hämärää. Annan sinulle\nmietintäaikaa huomenillaksi. Hyvää yötä!\n\nJa Paul meni syvissä ajatuksissa ylös ullakkokamariinsa, josta oli mitä\nihanin näköala merelle päin. Siellä hän istahti avoimen ikkunan ääreen\nja katseli viileätä seutua ja sen keväistä vihreyttä. Kummallisia\ntunteita, kummallisia kysymyksiä liikkui nuorukaisen haaveksivassa\nmielessä.\n\n-- Mitä on elämä?\n\n-- Mitä on luonto?\n\n-- Mitä on henki?\n\n-- Mitä olen minä?\n\nHän ei saanut mitään vastausta? Koneenomaisesti otti hän käteensä\nkirjan, joka oli avoinna ikkunalaudalla. Se oli Arndtin \"Paratiisin\nyrttitarha\", -- arvatenkin hurskaan Cecilian siihen asettama\nhienotunteiseksi viittaukseksi hänen ystävyydestään.\n\n-- Oh, tuommoista! -- huudahti nuorukainen ja paiskasi kiivaasti\navonaisen kirjan kiinni.\n\nHän ei ymmärtänyt \"Yrttitarhaa\". Hän ei ymmärtänyt Ceciliaa. Hän ei\nymmärtänyt omaa itseään.\n\n\n\n\n8. ENSIMMÄISEN JA TOISEN LUOKAN TÄHTIÄ.\n\n\nPaul Bertelsköld vietti ullakkokamarissaan unettoman ja levottoman yön.\nHänen mielessään ilveili yhä uusia utukuvia. Milloin ne olivat\njättiläismäisiä ajatuksia uudesta maailmanjärjestyksestä, milloin\naikoja sitten unohdettuja lapsuudenmuistoja; milloin matemaattisia\ntehtäviä, joista ei vielä kukaan ollut selville päässyt, mutta joiden\nratkaisun hän yksin oli keksinyt. Väliin kuuli hän arpanoppain vierivän\nja korttien kahisevan; väliin oli siinä hänen serkkunsa Cecilia, joka\nrukoili Herraa valistamaan kasvonsa hänen ylitsensä; väliin tuo\nsalaperäinen tohtori, joka jäisen kylmästi tarttui hänen vastahakoiseen\nkäteensä. Hänestä tuntui, ikäänkuin ristiriitaiset vallat taistelisivat\nhänen sielustaan. Siinä oli itämaisen sadun mustat ja valkoiset\nenkelit, jotka taistelivat ylivallasta.\n\nLevotonna ja itseensä tyytymätönnä hän nousi vuoteeltaan. Hän tunsi\nitsensä väsyneeksi ja ikäänkuin rikki raadelluksi. Hän tahtoi valoa\nsiihen pimeyteen, mikä peitti hänen sielunsa. Mutta mistä? Miten? Hän\nluuli kaikkien häntä tuomitsevan ja väärin käsittävän. Hänen ystävänsä\nja kasvatusisänsä piti häntä haaveksivana narrina. Professorit\nkatselivat häntä tylyin silmin, sitten kun hän oli lakannut käymästä\nheidän luennoillansa. Kenen luo hän kääntyisi, saadakseen sumun\nselkenemään? Kello oli 6 aamulla, ilma puhdas, taivas sininen.\nMiesmuistiin ei Turussa ollut ollut niin kuivaa toukokuuta. Paul otti\nhattunsa ja lähti kaupunkiin, aluksi kuljeksien ilman mitään määrättyä\nmaalia, niinkuin niittyvillan untuvainen ajelehtaa aamutuulessa.\n\nMuuan matala ikkuna oli auki kadun puolella. Kirjoituspöydän ääressä\nistui kynä kädessä kalpea, noin 20-vuotias nuorukainen, ja huoneen\nperällä oli pari kirjansa ääreen kumartunutta koulupoikaa. Nuorukainen\nkatsahti ylös, huomasi Paulin ja sanoi hänelle:\n\n-- Hyvää huomenta, kuningas Midas!\n\n-- Hyvää huomenta, Faeton! -- vastasi Paul, suutuksissaan tästä\nviittauksesta hänen kullantekotaitoonsa.\n\nIkkunassa oleva nuorukainen oli Turun ylioppilas Juhana Henrik\nKellgren, jota siihen aikaan enemmän pelättiin kuin rakastettiin hänen\nsukkelien kokkapuheittensa vuoksi.\n\nPaul jatkoi matkaansa. Hän kohtasi erään nuoren, vastaleivotun\nylioppilaan, joka jo oli menossa yksityiselle luennolle. Se oli hento\n16-vnotias nuorukainen, kalpea ja kivulloisen näköinen, mutta hänen\npiirteensä olivat älykkäät ja silmät kauniit, siniset. Hänen nimensä\noli Jaakko Tengström; hänestä tuli myöhemmin Turun arkkipiispa.\n\n-- Menetkö Hasselin luo? -- kysyi Tengström.\n\n-- En, vaan Gadolinin, -- vastasi Paul umpimähkään, sillä häntä hävetti\nolla vähemmän ahkera kuin nuorempi kumppaninsa.\n\n-- Hyvästi.\n\n-- Hyvästi.\n\nTurussa oli silloin kaksi jumaluusoppinutta, jotka samalla olivat\nmainioita luonnontutkijoita, nimittäin oppinut ja valistunut piispa\nMennander ja yhtä oppinut mutta paljon koukkuisempi Jaakko Gadolin,\nsiihen aikaan toinen jumaluusopin professori ja sittemmin Mennanderin\ntoinen jälkeläinen piispanvirassa. Siihen aikaan kelpasivat teologit\nvaikka mihin, niinkuin meidän aikanamme kenraalit. Paulille pälkähti\npäähän käydä tuon oppineen miehen puheilla ja hän otti asiakseen\nlainata häneltä kirjan.\n\nHän tapasi kuuluisan professorin yömyssyyn ja paksuun yönuttuun\npukeutuneena, palavan takkavalkean ääressä, paahtavan kuumassa\nhuoneessa, kirjoittamassa tutkimusta -- Turun pappeinkokoukseenko? Ei,\nvaan Tukholman tiedeakatemialle kuun parallaksista. Hänen vieressään\noli metsänhoitoa koskeva, kohta alkavia valtiopäiviä varten laadittu\nmietintö ja valtioneuvos Ferseniltä vastatullut kirje, joka sisälsi\nerään valtiollisen juonen paljastuksen.\n\nGadolin oli noin 56-vuotias mies, älykäs ja pisteliäs; suurempi\nluonnontutkija kuin teologi, mutta suurempi poliitikko kuin\nluonnontutkija.\n\n-- Mitä Bertelsköldillä on asiaa? -- kysyi professori, ei juuri\ntylysti, mutta aikaansa arvossa pitävän esimiehen äänellä.\n\nPaul pyysi saada lainata Helvetiuksen mainion teoksen _De l'esprit_.\n\n-- Mitä hän sillä tekee? -- kysyi professori, rypistäen kulmiansa.\n\n-- Minä haluaisin mielelläni oppia tuntemaan matemaattiset todistukset\nJumalan olemassaolosta, -- vastasi Paul teeskennellyn yksinkertaisesti.\n\n-- Ei kelpaa. Lukekoon hän Wolfia. Kuka on neuvonut hänelle\nHelvetiuksen?\n\n-- Olen kuullut kehuttavan häntä teräväjärkiseksi ajattelijaksi.\n\n-- _Ne inducas nos in tentationem_.[3] Tunteeko hän kirjaa, jota\nsanotaan Benzeliuksen teologiaksi?\n\n-- Tunnen.\n\n-- No, niin lukee hän sen vielä kerran. Ellei se maita, niin lukekoon\nWolfia. Jumalan olemassa olo on jo aikoja sitten matemaattisesti\ntodistettu. _De axiomate non disputandum_.[4]\n\n-- Mutta jos epäilee...?\n\n-- Niin lukee Benzeliuksen vielä kerran eikä nauti liharuokia, espanjan\nviinejä eikä muita kiihdyttäviä juomia. Epäilykset saavat alkunsa\nenimmäkseen vatsasta. Kuinka jaksaa hänen isänsä, se kunnon mies? Onko\nhän yhä vielä vilpitön hattu?\n\n-- Hän on jo aikoja sitten luopunut politiikasta hoitaakseen\nmaanviljelystään.\n\n-- Ymmärrän. Kreivitär on synnyltään myssy. Tunsin hänen isänsä,\nporvariskuninkaan. Se oli jäykkä mies, _tenax propositi vir. Valeas,\nstudeas_![5] Lukekoon hän Benzeliusta, se on neuvoni.\n\nPaul meni pois, tuntien rinnassaan jotakin epätoivon tapaista. Melkein\ntietämättä, miten oli sinne tullut, seisoi hän professori Kaarle\nMestertonin portilla. Myöskin Mesterton oli teologi, mutta hän oli\nansainnut laakerinsa Wolfin filosofiassa.\n\nPaul pyysi saada lainata hänen mainion, Saksassa julkaistun teoksensa:\n_De essentiis rerum aeternis_.[6]\n\nProfessori Mesterton, laihankalpea, Gadolinin ikäinen mies, istui\npaitahihasillaan avoimen ikkunan luona ja näytti ihailevan viileää\naamuilmaa. Hänen huoneensa oli kylmä kuin kellari, hän itse oli, jos\nmahdollista, vieläkin kylmempi.\n\n-- Aikooko herra suorittaa tutkinnon? -- kysyi hän.\n\n-- En vielä, -- vastasi Paul. -- Olen käynyt herra professorin\nluennoilla ja tahtoisin kerrata järjestelmän.\n\n-- Onko hänellä minun ontologiani?\n\n-- Osaan sen ulkoa.\n\n-- Niin lukekoon hän minun psykologiani ja luonnollisen teologiani.\nKaikki riippuu predikamenttien tuntemisesta!\n\n-- Nekin tunnen kannesta kanteen. Mutta minä en voi onnettomuudekseni\npäästä minkäänlaiseen vakaumukseen. Etsin Jumalaa ja elämää ja olen\ntoivonut löytäväni ne herra professorin essentioista.\n\n-- Kaikki realiteetit ovat tyhjiä ymmärryskäsitteitä. Jumala on\nabsoluuttisen aatteen abstraktio. Paitsi ajattelemista ei ole mitään.\nTyytykää siihen. Milloin haluatte suorittaa tutkinnon?\n\n-- En ole vielä päässyt selvyyteen ajatuksissani, -- vastasi Paul,\nkarvas tunne rinnassaan.\n\n-- Ei haittaa syventyä asiaan. Tässä on hänelle essentiani. Sieltä hän\nlöytää termit. Termit ovat tietämisen lattia, seinät ja katto.\n\n-- Mutta pääsenkö niillä Jumalan olemassaoloon?\n\n-- Hän pääsee niillä ajatuksen perustukseen. _Cogito, ergo sum.[7]\n\nPaul meni tiehensä, tuntien sydämessään kylmyyttä, joka tunki läpi koko\nhänen olentonsa, ja tuli vihdoin pieneen, Luostarikadun varrella\nolevaan taloon. Täällä asui maisteri Henrik Gabriel Porthan, siihen\naikaan 32-vuotias ja kirjaston amanuenssi; sen aarteet hän tunsi\nparemmin kuin kukaan muu, sillä hän oli vast'ikään ruvennut\njulkaisemaan väitöskirjoja kirjaston historiasta. Tällä hetkellä\nvalmisteli tämä ankara, klassillisesti oppinut mies kreikkalaisten\nkevytmielisimmän, miellyttävimmän pilarunoilijan, Anakreonin käännöstä.\nItse vakavuuskin rakasti tähän aikaan ruusuilla leikkimistä.\n\nPaul tapasi voimakkaan nuoren miehen, joka, ollen kooltaan\nkeskinkertainen, oli ankarasta työstä jo vähän kumarruksissa, puettuna\nyksinkertaiseen harmaaseen takkiin ja istuen kirjoituspöytänsä ääressä,\njoukko foliantteja ympärillään. Ensi silmäyksellä näytti tämä nuori\noppinut pikemmin rumalta kuin kauniilta, ja hänen tavattoman paksut\nhuulensa tekivät hänen kasvonsa jotenkin karkean näköisiksi. Mutta kuta\nlähempää häntä katseli, ja varsinkin kun tuo ankara vakavuus lauhtui\nmiellyttävän hyväntahtoiseksi hymyilyksi, sitä enemmän viehätti hänessä\nvoimakas, melkein roomalainen suuruus, joka ilmeni koko hänen\nolennossaan.\n\n-- Minä tulen, -- sanoi Paul, -- pyytämään herra maisterilta erästä\nkirjaa, jota taitaa olla vaikea saada ilman erityistä lupaa\nkirjastosta. Se on Cornelius Agrippan: _De occulta philosophia_.[8]\n\n-- Mitä kreivi sillä tekee? Se on harhaanviepä kirja, kabbalistista\ntaikauskoisuutta täynnä, ja minua on kielletty antamasta sitä muille\nkuin maistereille ja opettajille.\n\n-- Pyydän kuitenkin saada kirjan, jos se vain käy laatuun. En halua\nsitä uteliaisuudesta, vaan päästäkseni totuuden jäljille. Olen turhaan\netsinyt sitä teologiasta, filosofiasta ja matematiikasta.\n\n-- Etsikää sitä historiasta. Mikä on todellista, se on järjellistä.\n\n-- Se on turhaa. En voi saada vakaumusta mistään.\n\n-- Niin lukekaa sitten vanhoja klassikoita. Platosta ja Senecasta on\nkreivi löytävä sata kertaa enemmän todellista viisautta kuin _Occulta\nphilosophiasta_.\n\n-- Maisteri ei siis suostu antamaan minulle kirjaa.\n\n-- Minä pyydän kreiviä luopumaan pyynnöstään. Agrippa on kerännyt\nvähintäkään arvostelematta kaikenlaista turhanpäiväistä, mikä ei\nsovellu meidän aikaamme. Ilman arvostelua ei mitään tiedettä ole\nolemassa.\n\n-- Sen tiedän. Siksipä arvostelen Jumalaa ja Raamattua, tiedettä ja\nelämää, mutta en pääse milloinkaan muuhun kuin kielteisiin tuloksiin.\n\nPorthan silmäili häntä tutkistellen.\n\n-- Kreivissä on alkua johonkin tavallista enempään, -- sanoi hän\npuristaen nuorukaisen kättä. -- Mutta uskokaa minua, kreivi käy\nharhaan. Jumalaa ei löydetä Raamatusta eikä tieteistä, ellei hän ole\nennestään meidän omatunnoissamme. Tulkaa luokseni kirjastoon, niin\nhankimme yhdessä itsellemme vakaumuksen _Occulta philosophian_\nhullutuksista.\n\n\n\n\n9. LOISTAVA PALLO.\n\n\nRappeutunut rakennus Aningaisten tullin luona oli koko päivän ollut\nikäänkuin asumatonna. Portti pysyi suljettuna, eikä edes se vanha\npalvelijakaan, joka toisinaan näyttäytyi niinkuin tarhapöllö jonkin\nrosvolinnan raunioilla, ollut näyttänyt kuolonkalpeita, kuivettuneita\nkasvojaan tavallisella matkallaan leipurin luo, jonne hän meni joka\npäivä ostamaan leipää 6 äyrillä. Mutta kohta hämärän tultua -- ja se\ntuli myöhään, sillä oltiin toukokuussa -- alkoi elämä taas tuossa\npahamaineisessa talossa. Jotakin kannettiin sisään ja jotakin\nkannettiin ulos; valojuova näkyi taas läpi suljettujen ikkunaluukkujen\nja arveluttava tulikiven katku tunkihe ulos savupiipusta. Ne harvat\nnaapurit, jotka vielä näin myöhään olivat kotimatkallaan, kiiruhtivat\nnopein askelin ohitse, ja eräs utelias piika, joka oli rohjennut käydä\nkoettelemaan, kuinka hatara ikkunanluukun halkeama mahdollisesti voi\nolla, vetäytyi heti hölmistyneenä takaisin naarmu nenässään, varmasti\nvakuutettuna siitä, että oli satuttanut itsensä johonkin outoon\naseeseen, joka ei voinut olla mikään muu kuin pukinsarvi.\n\nMutta siellä sisällä puuhasi tohtori Martti puettuna ruskeaan\nhännystakkiinsa ja nahkaiseen esiliinaansa innokkaasti tehden\nsalamyhkäisiä valmistuksia. Uunin hiilloksella seisoi nyt neljä\nsulatinta, joiden sisältöä hän tuon tuostakin tarkasti katseli. Eräällä\nhyllyllä oli neljä pientä tahkotusta böömiläisestä lasista tehtyä\npulloa, kaikki huolellisesti suljettuina samanaineisilla tulpilla,\nvuorotellen hänen erityisen huomionsa esineenä. Tähtitieteellisiä\nmerkkejä täyteen piirretty kalendarium oli levitetty eräälle pöydälle\nhuoneen nurkkaan, ja näkyi olevan käsillä sitä varten, että sen avulla\njoka neljännestunnin kuluttua voitaisiin nähdä tähtien asema taivaalla,\nsamalla kuin iso, tavallista erikoisemman näköinen seinäkello, jolla\noli neljäkolmatta tuntia taulussaan, raskailla, yksitoikkoisilla\nnappauksilla ilmoitti sekunteja. Keskellä lattiaa seisoi jonkinlainen\nvaskinen kolmijalka, ylinnä sen päällä pienempi, samasta metallista\ntehty kolmijalka, ja sen päällä lapsenpään kokoinen lasipallo.\n\nRaskas kello oli juuri yhdellätoista alakuloisesti soivalla lyönnillä\nilmoittanut puoliyötä lähimmän tunnin, kun ulko-oven kello kilahti, ja\nhuoneeseen astui Paul Bertelsköld vakavin, päättäväisin, uhmailevin\naskelin.\n\n-- Tässä olen, tohtori! -- virkkoi hän, viskaten hattunsa huolettomasti\nluotaan. -- Olen tullut näkemään mihin taitonne kelpaa. Ellei se ole\nparempi Cornelius Agrippaa ja hänen _occulta philosophiaansa_, jota\ntänään olen kirjastossa tutkinut maisteri Porthanin kanssa, niin on\nparasta, että valitsette toisen narrin kuin minut, pettääksenne häntä\nsilmänkääntäjän tempuillanne, sillä minä en aio uskoa enempää kuin mitä\nkäsilläni voin tunnustella.\n\nVanhus nyökäytti ylenkatseellisesti päätänsä. -- Semmoisia ne ovat\nkaikki, -- jupisi hän, -- kaikki ilman poikkeusta, tänä itseviisaana,\nylimielisenä aikakautena. Kaikki he tahtovat oitis päästä päämaaliin,\nvaivaa näkemättä ja tutkimatta, niinkuin tarvitsisi heidän vain\nkumartua poimiakseen kadulta vuosisatojen viisauden. Usko, mitä haluat,\nnuori mies; en tyrkytä kenellekään taitoani. Mutta ensi ehto, jos\ntahdot olla läsnä kokeissani, on se, että siksi ajaksi sokeasti\nantaudut käskyjeni alaiseksi.\n\n-- Annatteko minulle, mitä olen pyytänyt? Annatteko minulle kultaa\nmaksaakseni velkani? En tahdo sitä lahjaksi, tahdon sen lainaksi, ja\nkorot voitte määrätä mielenne mukaan.\n\n-- Ja jos annan? -- kysyi tohtori oudosti hymyillen.\n\n-- Niin suostun tuntikauden tai kaksi olemaan teidän käskettävänänne.\nÄlkää luulko minun pitävän lukua siitä, millaiset käskynne ovat.\nOlittepa juutalainen tai kristitty, muhamettilainen tahi pakana, se on\nminulle yhdentekevää. Voitte kernaasti käskeä minua, kuten velhojen on\ntapana, polkemaan virsikirjaa tai verelläni allekirjoittamaan\nsopimuksen paholaisen kanssa; se ei minua vähintäkään huoleta. En usko\ntätä nykyä virsikirjaan enkä katkismukseen, en piruun enkä hänen\nmummoonsa. On vahinko, etten oikein voi uskoa teihinkään, tohtori,\nsillä jotakin pitäisi kumminkin uskoa, jollei muun niin ainakin häpeän\nvuoksi.\n\n-- Voisin kysyä sinulta, nuori mies, -- jatkoi salataitojen mestari,\nnäyttämättä vähintäkään kärsimättömältä, -- voisin kysyä sinulta,\nminkätähden sinä, joka et usko muuta, uskot sitä, mitä käsilläsi voit\nkoetella, mikä kuitenkin usein on epävarmempaa kuin se, mitä sielullasi\nkäsität. Voisin myös kysyä itseltäni, mitä hyötyä siitä on, että\ntuhlaan viisauden helmiä semmoiselle, joka on päättänyt jäädä samaan\nraakuuteen kuin järjettömät eläimet. Mutta sinä olet nuori, minä annan\nanteeksi tyhmyytesi ja tahdon siitä huolimatta näyttää sinulle, kuinka\nväärin teet, epäillessäsi sen taidon voimaa, joka kautta vuosituhansien\non perintönä kulkenut muutamien harvojen valittujen kesken ja syystä on\nsaanut nimekseen jumalainen tiede, _lapis philosophorum_, viisaiden\nkivi. Oletko valmis tottelemaan käskyjäni?\n\n-- Tehkää tahtonne. Mutta sopimallamme ehdolla. Kolmestasadasta\nriksistä voitte myydä sieluni.\n\n-- Pane siis yltäsi pois kaikki rauta ja teräs. Peitä itsesi tällä\nsuojelevalla viitalla, joka ei laske lävitsensä tulta, vettä eikä\nilmaa. Ota käteesi tämä magneetti, joka varjelee sinua pahoilta\nvaikutuksilta. Kokoa ajatuksesi ja rohkaise itsesi. Ennen kaikkea,\nmuista pysyä vaiti, kun hetki on tullut, sillä vähinkin turhaan\nlausuttu sana voi turmella kaikkien vaivannäköjeni hedelmät.\n\n-- Ja jos yksi ainoa ihmiskielen synnyttämä ääniparka riittää\nhävittämään kaiken taitonne hedelmät, mitä tulee minun sitten\nmielestänne uskoa sen luulotellusta voimasta? -- virkkoi nuorukainen\nhalveksivasti. Totellen mestarin käskyjä hän pani nyt kuitenkin pois\nkynäveitsensä, irroitti viilekkeittensä terässoljet, pukeutui jossakin\nliimantapaisessa aineessa kastettuun viittaan ja otti käteensä pienen\nankkurinmuotoisen magneetin.\n\n-- Sana, -- vastasi viisas tohtori, -- on hengen miekka ja kilpi.\nMiekka hullun kädessä voi lävistää hänen sydämensä, ja kaikki riippuu\nsiitä, kuinka sitä käytetään. Silmäile näitä pulloja. Ne eivät sisällä\nmitään muuta kuin kastetta, eri tähtimerkkien aikana kerättyä, joiden\nyhdistetyt voimat voivat saada aikaan suuria asioita. Tämä lasipallo\nsisältää maailman neljästä vyöhykkeestä saatujen harvinaisten kasvien\nmehustetta, ja nämä kasvit on kerätty suotuisten kuunvaiheiden aikana,\nmutta en voi niiden salaisuutta sinulle ilmaista. Nyt piirrän tämän\nkehän ympärillemme suojelevaksi muuriksi ja asetan sen reunaan\nsuitsutuksen, joka vartavasten on valmistettu niiden vihamielisten\nvaltain torjumiseksi, jotka voivat meidän hankkeitamme häiritä...\n\nTätä sanoessaan veti vanhus punaliidulla ympyrän tuhkankarvaiselle\nlattialle niin, että sen keskipisteenä oli kolmijalka, ja sen reunoille\nhän asetti seitsemän pientä suitsutusastiaa, mutta hän itse sekä hänen\noppilaansa jäivät seisomaan ympyrän sisäpuolelle. Suitsutus\nsytytettiin, ja ennen pitkää tulvi huoneeseen hyvänhajuisia, hurmaavia\nhöyryjä.\n\nIso seinäkello näytti puolta kahtatoista.\n\n-- Kiertotähdet ovat meille suotuisat, -- jatkoi tuo eriskummainen\nmies, alentaen äänensä kuiskutukseksi. Aika on käsissä, ja nyt pidä\nvarasi, poikani! Ei sanaakaan enää, jos henkesi on sinulle rakas,\nennenkuin annan sinulle luvan puhua!\n\nPaul seisoi, yhäkin ylenkatseellisesti hymyillen taikapiirin sisällä,\npitäen tarkasti silmällä kaikkia tohtorin liikkeitä, ettei\nherkkäuskoisesti joutuisi silmänkääntäjän taikatemppujen leikkikaluksi.\nHänen uteliaisuutensa oli kiihtynyt, hänen mielikuvituksensa oli\nliikkeessä, mutta hän torjui miehuullisesti kaikki ilveilevät\nnäköhäiriöt ja päätti pysyä tyynenä ja kylmänä paljastaaksensa pettäjän\nheti kohta, kun huomaisi hänen vehkeensä.\n\nNyt otti tohtori käteensä nuo neljä böömiläistä pulloa ja kaatoi niiden\nvesikirkkaan sisällön hitaasti lasipalloon. Paul jännitti huomiotansa\nkeksiäksensä tämän seoksen tekemän vaikutuksen, mutta hän näki\nainoastaan sakkaisen, öljynkaltaisen nesteen, joka täytti lasipallon\nmelkein kolmanneksi osaksi.\n\nTämän tehtyä sytytti tohtori lasipallon alla alimmaisella kolmijalalla\nolevan väkiviinalampun. Muutamia minuutteja kului hiljaisuudessa,\nkeltainen neste rupesi kiehumaan ja sekosi yhä enemmän, kunnes se\nvihdoin tummeni ja sakeni mustanruskeaksi, tulikiveltä hajahtelevaksi\nmassaksi.\n\nSilloin otti mestari kolmijalan alta vaskisen rasian ja aukaisi kannen.\nVaskirasian sisällä oli sinkkirasia, sinkkirasian sisällä hopearasia ja\nhopearasiassa pienoinen kultapullo. Tästä pullosta kaatoi hän verkkaan\nja juhlallisesti seitsemän tippaa ruskeaan, lasipallossa olevaan\naineeseen.\n\nSiinä silmänräpäyksessä näki Paul tämän aineen joutuvan kovaan käyntiin\nja muuttuvan yhä vaaleamman karvaiseksi. Muutamien minuuttien kuluttua\noli tumma pohjasakka laskeutunut lasipallon pohjalle ja sen päällä\nkiehui kristallinkirkas, ihmeen loistava ja ihana neste. Lasipallosta\nlevisi tämä loiste, joka melkein huikaisi silmiä niinkuin kirkkain\nkuutamo, yli kaikkien esineiden suitsutusta täynnä olevassa huoneessa.\nKaikki noiden kahden miehen ympärillä tuntui liikkuvan ja alkavan elää.\nLattia notkui, kolmijalka tärisi, hyllyt kohoilivat, pöytä ylentelihe,\nuuni siirtyi, sulattimet vierivät edestakaisin, hehkuvat hiilet\nnäyttivät karkelevan keskenään ja varjontapaisia olentoja vilahteli\nsavun seassa, ikäänkuin hapuillen ympyrää kohden ja taas\naaveentapaisesti kadoten tyhjyyteen.\n\nKello löi kaksitoista.\n\nPaul näki huoneen liikkuvan ja välkkyvän, hän näki olentojen\nvilahtelevan ja taas katoavan. Hän ei uskonut silmiään, hän kosketti\notsaansa. Hänen ohimonsa tykyttivät, poskensa hehkuivat, hän tahtoi\nvastustaa tätä petollisen mielikuvituksensa ilveilyä, mutta hänen\nkielensä kieltäytyi tottelemasta. Hän tunsi olevansa täydellisesti\nvalveillaan: hän näki kaiken, kuuli kaiken, mutta hän ei voinut liikkua\nja oli kadottanut puolet arvostelukyvystään.\n\nTuskastuneena, suuttuneena, epäluuloisena loi Paul silmänsä velhoon,\ntoivoen huomaavansa hänessä jonkin varomattoman liikkeen, joka\nosoittaisi, että hän oli sellaisessa liitossa jonkun huoneeseen\nkätkeytyneen apulaisen kanssa. Mutta tohtori Martti seisoi siinä yhtä\näänetönnä ja liikkumatonna tuijottaen, läpitunkevia silmiään pois\nkääntämättä, erääseen ympyrän kehän kohtaan, josta varjot alinomaa\nuudestaan tulivat savun seasta näkyviin. Sillä kohdalla paloi\nsuitsutusastia sammuvalla liekillä, ja Paul luuli huomaavansa, että\nmestarin katsanto osoitti pelkoa, jota hän turhaan koki salata. Mitä se\nmerkitsi? Uskoiko loihtija itse aaveitansa? Pelkäsikö hän niiden voivan\npäästä hänestä voitolle? Riippuiko ehkä kummankin elämä ja onni siitä,\nettä tuo heikko liekki ei sammunut. Vartoivatko yön vihaiset vallat\nainoastaan sen viimeistä riutumista, hyökätäksensä noiden uhkarohkeiden\nkimppuun, jotka uskalsivat heidän uhallansa nostattaa luonnon salaiset\nvoimat salaisuuksien syvyyksistä.\n\nPaulia hävetti: hän tunsi kauheaa, epämääräistä pelkoa. Hän oli\nluonnostaan rohkea ja pelkäämätön; hän olisi ollut valmis kaikkeen,\nmutta tuo tuntematon vaara, tuo vihamielinen, ruumiiton, käsittämätön,\njoka liikkui savun takana ja joka ei voinut olla muuta kuin\nnäköhäiriötä, mutta sentään koko ajan muuttumistaan muuttui joksikin\nmuuksi, täytti hänet kauhulla. Yhä himmeämmäksi kävi liekki, yhä\ntuskallisemmiksi muuttuivat poppamiehen kasvot. Vihdoin sammui\nviimeinen lepatteleva liekki suitsutusastiassa, ja samalla hetkellä\ntunsi Paul lattian notkahtelevan jalkojensa alla. Sadat tuhannet valot\nrätisivät, sadat tuhannet kuiskaukset kuuluivat hänen ympärillään.\nLiekit ympäröivät häntä, korkeat aallot loiskuivat hänen ylitsensä,\nhänestä tuntui kuin hän vajoaisi vajoamistaan penikulmain syvyiseen\nkuiluun. Kaikki pimeni, ja hän vaipui tiedotonna tuon salaperäisen\nkolmijalan viereen.\n\n\n\n\n10. KULLANTEKOTAITO.\n\n\nNuorukaisen taas herättyä seisoi tohtori Martti hänen vieressään,\nkostutellen hänen huuliaan samalla elähdyttävällä juomalla, joka eilen\noli palauttanut elon ja lämmön hänen suoniinsa.\n\n-- Älä pelkää, -- sanoi vanhus pyyhkäisten ikäänkuin ankaran\nponnistuksen perästä hien kurttuiselta otsaltaan, -- vaara on nyt\nohitse. Se oli hirmuisinta, mitä ikänäni olen kokenut; me\nkaikkivaltiaat kuolevaiset olemme kuitenkin heikkoja olentoja. En\nvoinut edeltäpäin arvata, että uunista käyvä ilmanveto leyhyttelisi\nosan suitsutusta tästä pienestä vadista pois, ja tuo näköjään noin\nvähäpätöinen sattuma oli vähällä viedä henkemme. Vielä sekunti, ja\nelementtien henget, jotka olivat joutuneet vihansa valtaan siitä, että\nkoetimme niitä nöyryyttää, olisivat hyökänneet kimppuumme ja tuhonneet\nmeidät. Mutta samassa silmänräpäyksessä, kun heidän onnistui murtautua\nympyrän kehän läpi, oli myöskin heidän valtansa ratkaiseva hetki\nohitse. Se elonkehitys, jota he tahtoivat hävittää, oli saanut aikaa\nelpyäkseen lasipallossa. Kun elonmehuste oli valmis, ja pallo lakkasi\nloistamasta, vaipuivat elementitkin takaisin luonnolliseen\ntasapainoonsa, ja me olimme pelastetut. Nyt on sinulla lupa puhua,\nnuori mies! Se, mikä vielä on tekemättä, on vain vähäpätöistä\nverrattuna siihen, mitä jo olemme kokeneet.\n\nPaul tunsi olevansa ihmeellisen virkeä, samoin kuin eilenkin. Mutta\nhänen voimiensa keralla palasivat myöskin epäilykset.\n\n-- Tohtori, -- sanoi hän, -- ette vieläkään ole saanut minua uskomaan.\nAistimeni olivat äkillisestä taintumuksesta huumautuneet, ja\nsellaisessa tilassa ovat kaikki näköhäiriöt mahdollisia. Minun tulee\nnähdä enemmän, tulee nähdä se kylmäverisenä, uskoakseni teidän\ntaitoanne.\n\n-- No hyvä, oletko nyt niin kylmä ja rauhallinen, niin selväpäinen ja\nniin valveillasi kuin katsot tarpeelliseksi voidaksesi tutkia tyynesti\nasiata?\n\n-- Toivon olevani. Teillä on jaloa viiniä, tohtori! Onko se tokaijia\nvaiko lakrymakristiä?\n\nTohtori Martti naurahti omituisella kummallisella tavallaan.\n\n-- Yksi ainoa pisara, -- virkkoi hän, -- siitä pienestä kultapullosta,\njota äsken käytin, riittää muuttamaan inhoittavimman veden, vieläpä\nväkevimmän myrkynkin nektariksi, jonka kanssa etelän jaloimmat viinit\nturhaan koettaisivat kilpailla. Mutta koska nyt hyväksi onneksi arvelet\nolevasi täydessä järjessäsi, niin katso tuota palloa, joka oli tulla\nmeille niin kalliiksi, mutta joka nyt onkin antava meille aarteen, jota\nkuninkaat ja oppineet miehet turhaan ovat koko elämänsä ajan\ntavoitelleet. Sano minulle, mitä näet?\n\n-- Minä näen -- sanoi Paul yhä enemmän kummastuen -- alinna pohjalla\nmitä ihanimman, vihannan maiseman metsineen ja järvineen, vuorineen ja\nvirtoineen. Olen erottavinani jok'ainoan puun, jok'ainoan kiven.\nTodellakin, maalari kadehtisi teiltä tuota kirkasta järveä... Mutta\nonko mahdollista? Luulen näkeväni veden väreilevän ja puiden notkuvan\ntuossa keinotekoisessa maisemassa. Eikö niin, tohtori, se on kai jokin\noptillinen näköhäiriö?\n\n-- Ei suinkaan. Toisella kerralla voisin näyttää sinulle eläviä\njoutsenia tuolla järvellä ja juoksentelevia hirviä tuossa metsässä;\nniin, eläviä ihmisiäkin alle neljännestuuman pituisia. Mutta se koe\nvaatii suuria valmistuksia. Mitä näet vuorien yläpuolella?\n\n-- Näen mustan pilven kirkkaansinisellä taivaalla uiskentelevan. Nyt se\nselkenee, nyt se hajautuu. Tohtori ... taivaan nimessä ... ei,\ntämmöistä en ikinä ole voinut mielessäni kuvitella!\n\n-- Kerro minulle, mitä näet!\n\n-- Auringon!... Auringon, joka on pienempi kuin leinikön kukka, ja\nkuitenkin se on niin kirkas, että tuskin voin sen loistoa sietää.\n\n-- Ymmärtääksesi, etten tahdo sinua pettää, -- lausui oppi-isä, --\ntahdon sanoa sinulle, että se, mitä sanot auringoksi, todellakin on\nnäköhäiriö, vaikka sen merkitys on suuri. Näet tässä sen salaperäisen\nliuoksen, joka minun niin paljolla vaivalla ja vaaralla on onnistunut\nkoota kappalten sydämistä. Seitsemän tippaa sitä tähtimehuketta, jota\nolen kultapullossa tallettanut, on riittänyt voimistamaan ja\nelähdyttämään kasteen ja kasvien nukkuvia voimia, ja siitä syntynyt\nilmiö oli tuo valonloiste lasipallossa. Tämä valo ja tämä voima ovat\nnyt yhdistyneet verrattomaksi nesteeksi, joka on erottautunut uudeksi,\nvaikka varsin pieneksi loistavaksi palloksi. Se paistaa kuin aurinko,\nsanot sinä. Sano mieluummin: kuin aurinkojen aurinko, sillä tämä pallo\nei sisällä ainoastaan auringon valon ydintä, vaan tähtien, niin, koko\nmaailman avaruuden ytimen. Nuori mies, sanot ylpeillen itseäsi\najattelijaksi: tässä on maailmanajatus ruumiillisessa muodossa silmäisi\nedessä! Sanot itseäsi luonnontutkijaksi: tässä ovat kaikki luonnon\nalkuaineet yhteensulaneina ja koottuina yhteen kohtaan. Etsit\nviisautta, sinä tomun muurahainen: minä sanon sinulle, että tässä on\ntulos vuosituhansien viisaudesta, jota vielä vastaisetkin vuosituhannet\nturhaan tavailevat. Nuo mielettömät ihmiset pyytelevät kultaa,\ntyydyttääkseen halpoja himojansa, eivätkä tiedä, että kulta on maailmaa\nkoossa pitäväin voimain jähmettynyt ja eloton yhdistys. Kulta on\nihmisten jumala, mutta se jumala on vain maailmansielun kuollut ruumis,\nja ainoastaan salaisuuksiin tutustunut viisas voi hallita sen\ntodellista olemusta.\n\n-- Siis, -- kysyi Paul. -- ette tunnusta minkään muun Jumalan olemista\nkuin maailmansielun?\n\n-- Uskotko sinä mitään muuta?\n\n-- En.\n\n-- Tiedä siis, -- jatkoi tohtori huolettomasti, tuhlaamatta sen enempää\nsanoja noin selvään asiaan, -- että tämä pallo sisältää kultaliuoksen.\nJonkinlaisella varovaisuudella voi tämän liuoksen ottaa erilleen, ja\nsilloin saan nestettä noin kaksisataa tippaa, joista jokainen riittää\nsynnyttämään lähes kolmekymmentä luotia kultaa teidän painojenne\nmukaan. Jos laskemme jokaisen luodin 24 riksiksi, niin voimme kullakin\ntipalla synnyttää 720 ja koko tällä loistavalla pallolla 144.000 riksin\narvosta kultaa. Se on tosin kyllä varsin vähän sen suhteen, mitä voimme\nsaada aikaan suuremmin valmistuksin, mutta meidän nykyistä tarvettamme\nvarten lienee siinä tarpeeksi. Pidä nyt silmällä, mikä muutos nesteessä\ntapahtuu siinä itsessänsä asuvan voiman vaikutuksesta!\n\nPaul katseli taas tuota vihantaa maisemaa keinotekoisine aurinkoineen\nja näki sen vähitellen pimenevän niinkuin ukkosilmalla. Aurinko peittyi\npilviin, salamat välähtelivät, sade näytti virtanaan maahan vuotavan.\nHetken kuluttua ei maisemasta ollut mitään näkyvissä, kaikki oli\npimeätä, ja tuo äsken heloittava aurinko näytti himmennetyin valoin\nuivan suurena öljypisarana samean nesteen pinnalla.\n\n-- Nyt on aika erottaa liuos, -- sanoi mestari, ja mitä suurinta\nvarovaisuutta noudattaen onnistui hänen nostaa tuo öljymäinen pallo\ntuskin tuumankorkuiseen valkeasta kristallista valmistettuun pulloon,\njonka hän otti poveltaan.\n\nKun tämä oli onnellisesti toimitettu, tarkasti hän kolmea\nennenmainituista uunissa olevista neljästä sulattimesta ja sekoitti\nniiden sisällyksen neljänteen, joka pantiin kovaan kuumuuteen. --\nNäissä kolmessa sulattimessa -- sanoi hän -- on suolaa, rikkiä ja\nelohopeaa, jotka muodostavat kaikkien kappalten kokoomuksen. Kun liuos\nyhdistää niihin voimansa ja väkensä, syntyy se metalli, jota ihmiset\nahnehtivat ja joka todellakin sisältää niin kasvi- kuin kivikunnankin\nytimen, nimittäin kulta. Huomaa: ainemäärä on tällä kertaa vähäinen,\nainoastaan kolmekymmentä luotia, tai juuri niin paljon, että yksi tippa\nliuosta riittää sitä voimistamaan. Nyt kaadan yhden tipan seokseen...\n\nHiljainen kihinä kuului, ja neljännessä sulattimessa oleva aine alkoi\nhehkua. Kuumuus eneni, kunnes sulattimen koko sisältö hehkui valkeana,\nja tohtori näytti erinomaisen tarkkaavana laskevan määräsekunteja. Kun\nluku oli täysi, nosti hän sulattimen tulelta ja asetti sen jäähtymään.\n\nHuolimatta kaikesta siitä eriskummallisesta, mitä hän äsken oli nähnyt,\nei Paul ollut lakannut epäluuloisesti valvomasta kaikkia vanhuksen\nliikkeitä, ja nyt teroitti hän huomionsa kaksinkertaiseksi,\nkatsoakseen, ettei velho vielä viime hetkellä saisi pistää kultaa\nsulattimeen. Mutta hän ei huomannut olevan mitään aihetta pelkoonsa.\nTohtori pysyi tyynenä jonkin matkan päässä sulattimesta, joka viimein\njäähtyi niin, että sen sisällys näytti jähmettyneeltä.\n\n-- Tarkasta itse! -- sanoi mestari.\n\n\n\n\n11. NUORI PANKKIIRI JA VANHA YLIOPPILAS.\n\n\nSen yön jälkeisenä aamuna, joka oli käytetty noihin kummallisiin\nkokeisiin tohtori Martin laboratoriossa, istui Paul Bertelsköld\nullakkokamarissaan, vaipuneena sen kultakimpaleen katselemiseen, jonka\nhän oli saanut salatieteiden opettajaltansa. Hän oli punninnut tuon\nloistavan metallin herkällä ja luotettavalla vaa'alla; hän oli tarkkaan\nlaskenut sen painon, joka tuon kokoisella kultakappaleella tuli olla\nollakseen puhdasta kultaa; hän oli koetellut sen kovuutta muita\nmetalleja vastaan, ja kaikki sai hänet vakuutetuksi siitä, että tuo\npieni, mutta raskas kimpale, jota hän piteli kädessään, oli oikeata,\nsekoittamatonta, kemiallisesti puhdasta kultaa.\n\nTämä kiinnitti erinomaisesti Paulin mieltä. Mitä hän huoli kullan\nraha-arvosta? Olihan se kyllä jotakin, jota hän voi käyttää maksaakseen\nvelkansa tai pudistaakseen päältään omatunnon nuhteet; muutoin se oli\nhänestä jonninjoutavaa. Mutta tiede, kullantekotaito ja kyky uhmata\nsillä maailmaa -- mikä ääretön ala nuorukaisen kunnianhimon\ntyydyttämiseksi!\n\nVuosituhansia olivat ihmiset madelleet tuon viheliäisen metallin\nedessä. Viisaat ja hullut olivat kumartaneet sen kaikkivaltiutta.\nKuinka monta hyvettä ja kuinka monta vielä useampaa rikosta olikaan\nkulta maailmaan tuonut, työmiehen vaivalloisesti säästetystä rahasta\naina ahnaan koronkiskurin aarteisiin, joita leskien ja isättömien\nkyynelet olivat kostuttaneet! Nyt oli hänellä vallassaan tuo\ntaikavoima. Nyt voi hän mielensä mukaan luoda aarteita, joiden edessä\nvaltakunnat ja kansat nöyrtyisivät, taistella rikkaan röyhkeyttä\nvastaan, äärettömästi lieventää köyhäin hätää, hävittää kaikki\nyhteiskunnalliset erotukset, auttaa heikkoja, musertaa hirmuvaltiaat,\ntehdä tyhjiksi kaikki kuolevaisten laskelmat, ja levittää valoa ja\nrikkautta näille pohjolan raukoille rajoille, hänen syntymäseuduilleen.\nEi mikään näyttänyt hänestä olevan mahdotonta sille, jolla vain oli\nkultaa; hän tahtoi antaa kannatusta tieteille, tukea taiteita, viljellä\nerämaat. Kaikki muuttuisi, kirkastuisi, tulisi täydelliseksi ja\nloistaisi ennen aavistamattomassa sivistyksen valossa: hän olisi se,\njoka antaisi maailmalle toisen muodon, ja miljoonat nimittäisivät häntä\nhurmautuneina pelastajaksensa, uudistajakseen...\n\nKun hän toisekseen ajatteli, kuinka monien vuosisatain kuluessa turhaan\noli mietitty tuota suurta keksintöä, kuinka monet viisaat koko elämänsä\nturhaan olivat työskennelleet päästäksensä tämän keksinnön perille ja\nmikä neron ja ponnistuksien paljous turhaan oli uhrattu tämän viisasten\nkiven keksimiseen, silloin laajeni hänen nuori sydämensä, silloin tunsi\nPaul olevansa tiedemies ja voivansa Arkimedeen tavoin sanoa\nhämmästyneelle maailmalle: minä olen sen keksinyt. Hän ei tosin ollut\nsen keksijä; mutta hän tekisi keksinnön hedelmälliseksi. Hän\nselvittäisi kemiallisesti kullantekotaidon mahdollisuuden; tätä tietä\nhän tulisi sitten kappalten alkulähteelle. Hän ymmärsi vallan hyvin,\nettä Martti-tohtorilla oli sangen vanhentuneet käsitykset kappalten\nkemiallisesta kokoomuksesta; kyllä siinä oli muitakin alkuaineita kuin\nsuola, rikki ja elohopea! Olihan siinä _flogiston_, tuli-ilma, ja\nkaikenlaisia muita merkillisiä aineita, joita kemia juuri siihen aikaan\nsai ilmi. Mutta oppilas näki tässä pitemmälle kuin mestari; hän tahtoi\nlaatia uuden järjestelmän, ja kun hän taisi muuttaa suolan, rikin ja\nelohopean kullaksi, niin merkitsi se samalla sitä, että hän voi\npalauttaa kaiken aineen sen yksinkertaisimpaan muotoon ja anastaa sen\ntaikasauvan, joka avaisi ja valaisisi luonnon kaikki salaisuudet.\n\nKiintyneenä näihin suuriin aatteisiin, Paul tuskin kuuli, että ovi\naukeni, ja sisään astui henkilö, joka siihen aikaan oli siksi tunnettu\nTurun ylioppilaiden kesken, että hän kyllä ansaitsee lähemmän\ntuttavuuden tekemistä.\n\nAjateltakoon kuuden jalan ja kuuden tuuman pituista jättiläistä, jonka\npaksuus oli pituuden mukainen, partaista, punaposkista, iloista ja\nhyvänsävyistä, joka kasteessa oli saanut nimen Eudoksius Lejonfäll,\nmutta jota kumppanien kesken lyhyyden vuoksi sanottiin Leoksi. Itse\nnimessäkin ilmautui jo taistelu Marsin ja Minervan välillä, ja Leon\ntyly kohtalo vaati, että tämä taistelu jatkuisi kautta koko hänen\nelämänsä. Ollen vanhan, Lappeenrannassa kaatuneen karoliinin poika, oli\nhänet ottanut huostaansa hänen armelias enonsa, joka oli pappina\nHollolassa, ja vihasi sotilasammattia pahemmin kuin syntiä. Näin ollen\npiti Leosta, tahtoipa hän sitten tai ei, tulla pappi, ja mitäpä\nmuutakaan varten hän sitten opintoja harjoittaisi? Mutta Leolla oli\nyhtä huono pää kuin hyvä sydän ja vahvat käsivarret. Sen sijaan, että\nhänestä olisi tullut sotamies, talonpoika tai käsityöläinen, pantiin\nhänet kuudentoista vuotiaana kouluun ja hän oli kuudenkolmatta ikäisenä\nehtinyt niin pitkälle, että nipin napin pääsi ylioppilaaksi. Nyt hän\noli jo kolmenneljättä vanha, vankka ja lujakourainen, mutta edistyminen\nopin tiellä sujui häneltä huonosti. Leo pystyi vaikka mihin, paitsi\nlukemaan. Hän nikkaroi ja sorvasi, teki suksia ja luistimia, hioi\npartaveitsiä, hoiti hevosia, hakkasi halkoja ja valmisti punssia. Ollen\nrauhallinen kuin lammas, ei hän omiin hoteisiinsa jätettynä loukannut\nketään ihmistä; mutta kun oli ryhdyttävä noihin tulisiin otteluihin\nTurun kaduilla kisällejä ja merimiehiä vastaan, silloin työnnettiin Leo\ntaistelun eturintaan, ja hän otti leveään selkäänsä kaikki iskut, jotka\noli tarkoitettu hänen ystäviään kaatamaan, samalla kun hän itse, sitten\nkun hänen hidas verensä kerran oli päässyt liikkeelle, unhotti\nrauhaisan luonteensa ja jakeli järeällä nyrkillänsä sellaisia\nhyväilyjä, että ne olisivat voineet häränkin kaataa, saati sitten\nvaskisepänsällin. Kaikkien näiden ansioittensa tähden olikin Eudoksius\nLejonfäll kaikkien kumppaniensa suosikki, eikä liene koko yliopistossa\nollut ketään, joka ei mielellään olisi suonut hänelle mitä parhainta\nmenestystä tukalassa papintutkinnossa -- ei ketään, lukuunottamatta\nnoita pöyhkeitä ja jäykkäniskaisia teologian professoreja, sillä he\nolivat toista mieltä, eikä mikään papin puute ollut silloin vielä\nvoinut taivuttaa heidän kivikovia sydämiään. Papinkokelas oli jo\nkymmenkunnan vuotta kahdesti viikossa ajanut partansa, eikä vieläkään\nnäkynyt hänen leukansa alla vilahdustakaan tuosta kunnianarvoisesta\npapinkauluksesta.\n\nTämä arvoisa _civis academicus_ se nyt tunki kookkaan ruumiinsa\nkaitaisesta ullakkokamarin ovesta sisään ja keskeytti Paulin niistä\nsuurenmoisista mietteistä, joita tuo merkillinen kultakimpale oli\nhänessä herättänyt. Huoli kuvastui Leon rehellisiltä kasvoilta, ja\nhänen näytti olevan vähän vaikea ilmoittaa asiaansa.\n\n-- Tarvitsetko rahaa? -- kysyi Paul, joka oli tottunut sellaisiin\nasioihin ja nyt ensi kerran voi tehdä tämän kysymyksen pankkiirin\ntyynellä itseluottamuksella.\n\n-- En, -- vastasi Leo rutistellen armottomasti kulunutta sarkalakkiaan.\n-- Olen joutunut pahempiin pinteisiin kuin härkä teurastuspenkissä.\nAlanus tahtoo minua respondentiksi.[9]\n\nHenrik Alanus oli luonnollisen teologian dosentti ja häntä pidettiin\nlutherilaisen oikeauskoisuuden pylväänä.\n\n-- Vastaa niinkuin paavi vastaa: _non possumus_!\n\n-- Ei käy päinsä. Hän olisi tahtonut Arenanderia, mutta Arenander\nsairastui. Väitöskirja on jo naulattu seinälle ja tulee ylihuomenna\ntarkastettavaksi.\n\n-- No, respondoi sitten. Olethan vanha teologi: käyneehän se sinulta\nniinkuin tupakoiden vain.\n\n-- Ei, se ei käy. Ymmärränkö minä hänen heprealaista codexiaan, johon\nkärpäset ovat tehneet niin monta schevataa, ettei Gadolinkaan voi sitä\nlukea! Mutta jos kieltäydyn, niin häpäisee hän minut koko tiedekunnan\nedessä, ja minulla on aikomus suorittaa tutkinto ensi kevännä. Katso,\nPaul, siksi olen nyt ajatellut, että sinä kerran voit tehdä minulle\nhyvän vastapalveluksen korvaukseksi kaikista niistä kerroista, jolloin\nolen takonut sinulle _perpetuum mobilea_ ja auttanut sinua valamaan\nluoteja ja paistamaan kissoja haaskoiksi ketuille, kun viime syksynä\nolimme Paraisissa metsästelemässä. Nyt voit ruveta respondentiksi minun\nsijastani; niin voittaa Alanuskin siinä kaupassa, ja minun\ntulevaisuuteni on turvattu.\n\n-- Vai niin. Ja ylihuomenna sanot? Mitä väitöskirja käsittelee?\n\n-- Ontologiaa. Se käsittelee todistuksia Jumalan olemassaolosta _contra\natheistas_. Koko akatemia tulee sinne. Siitä tulee vallan merkillinen\nväittely. Opponentteina[10] ovat Janne Seleen ja Nisse Hjelt.[11]\nSanotaanpa vielä, että tuomiorovasti Prysskin esiintyy ylimääräisenä.\n\n-- Mutta en ole lukenut hepreaa sitten kuin koulussa.\n\n-- Vähät siitä, tietäähän koko maailma, että sinä taidat, mitä vain\ntahdot. Mene minun sijastani, niin leikkaan sinun uuteen purteesi\npurjeen, jonka vertaista ei ole koko Turussa.\n\n-- Olkoon menneeksi, minä rupean respondentiksi sinun sijastasi.\n_Contra atheistas_? Kiitän nöyrimmästi. Olipa hyvä, Leo, että tuo\njohtui mieleesi. Nyt me kerran saamme pitää hauskaa. Saatpa nähdä,\nkuinka minä panen kirkkoisien päät pyörälle.\n\n\n\n\n12. NELJÄ VALTIOSÄÄTYÄ JA VANHA TUTTAVA.\n\n\nOli siis päätetty, että Paul Bertelsköld ystävänsä Eudoksius\nLejonfällin sijasta olisi respondenttina tuossa juhlallisessa\nväittelytilaisuudessa. He menivät yhdessä suoraa päätä dosentti\nAlanuksen luo, ja kun tämä oppinut mies samoin kuin moni muukin\nkuolevainen ihaili heliseviä nimiä ja oli kuullut nuorta Bertelsköldiä\nmainittavan Suomen yliopiston nousevaksi tähdeksi, suostui hän\nkernaasti vaihtamaan paksupäisen papinkokelaan nuoreen sukkelapäiseen\nkreiviin.\n\nNuorukaiset kulkivat edelleen kaunista aamua ihaillen ja joutuivat niin\nhuomaamattaan rantakadulle Auran siltojen alapuolelle. Ihastuksissaan\ntahtoi Leo tarjota ystävälleen tuoretta ahvenanmaanjuustoa, joka oli\nsen ajan viattomia herkkuja ja jota ruokahaluisten ylioppilaiden oli\ntapana ostaa suoraan pursista.\n\nRannassa olikin ihan äsken tullut saaristolaislaiva, ja nuorukaiset\nkapusivat lautaa myöten kannelle. Mutta he olivat erehtyneet: se ei\nollutkaan ahvenalainen, vaan pohjalainen, lastattuna siemenohrilla,\njoista silloin sattui olemaan puute Turussa.\n\n-- Odotapas, -- sanoi Leo. -- Kysytään noilta pohjalaisilta\nsilakansyöjiltä, mitä hyvää heillä on. Saako ostaa hyvää voi-onnea\nkolmella äyrillä kappaleen?\n\n-- Saapa niinkin, -- vastasi nuori rivakka talonpoika, joka työskenteli\nsuuren luukun luona. -- Ja kaupantekijäisiksi saa jämeätä kankea tai\npehmoista patukkaa.\n\n-- Sinulla on varmaankin ollut hyvä tuuli matkalla, koska vielä on\nilmaa suupielissäsi, -- vastasi Leo. -- Lohenne on kai tavallisuuden\nmukaan puoleksi päitä ja puoleksi pyrstöjä.\n\n-- Minä talletan herran varalle ensimmäisen päättömän ja pyrstöttömän\nlohen, jonka saan, -- vastasi talonpoika.\n\n-- Mistä olet kotoisin? -- kysyi Paul, jota nuoren miehen reippaat\nvastaukset miellyttivät.\n\n-- Isokyröstä, jos oikein muistan, -- vastasi talonpoika.\n\n-- Oletko täällä omalla laivallasi?\n\n-- Tuuli on Herramme oma, laiva on enon ja toinen puoli lastia on\nminun.\n\n-- Kuka on enosi?\n\n-- Sen voi herra kysyä häneltä itseltään, jos hänellä on halua ruveta\nsatuja juttelemaan, -- vastasi talonpoika.\n\nPienestä huononpuoleisesta, laivan perässä olevasta kajuutasta kompuroi\nnyt vanha, kookas mies, puettuna kuluneeseen lammasnahkaturkkiin ja\nkääntyi puhuen nurkuvalla, äreällä äänellä, suuren luukun luona olevan\ntalonpojan puoleen. -- Kuka on antanut sinulle luvan panna uuden laudan\nrantaportaaksi? -- murisi hän, -- vanha lauta olisi ollut yhtä hyvä. Ja\nmihin olet pannut köydenpätkän, sinä tuhlaava lurjus? Sanon sinulle,\nJoonas, että minusta tulee köyhä mies tämmöisten tuhlarien käsissä. Älä\notakaan vain ostaaksesi piimää väelle sentähden, että olemme tulleet\nmaihin.\n\n-- Mutta miehet ovat kärsineet paljon vanginmuonasta matkalla;\neivätköhän he voisi saada vähän tupakkaa mielensä iloksi? -- kysyi\nJoonas tyhmäksi tekeytyen.\n\n-- Tupakkaako? Oletko ihan hullu? Mistä me ottaisimme rahaa kalliiseen\ntupakkaan? Mutta maltapas; voit antaa heille venäjänlehtiä miestä\nkohden puoli naulaa tai niille paikoin, sillä ehdolla, että pidätät\nyhdeksän talaria kuukauspalkasta.\n\n-- Eiköhän se tee kaksi kertaa enemmän kuin mitä tupakka maksaa\nTurussa? -- kysyi Joonas yhä yhtä tyhmänä.\n\n-- Se ei kuulu sinuun. Jollakinhan pitää ansaita. Minusta tulee\nkeppikerjäläinen näiden ahmattien käsissä; eiväthän he tee muuta kuin\nsyövät aamusta iltaan. Ja nyt he luulevat tulleensa Kaanaanmaahan, kun\ntulimme Turkuun! Saatpahan nähdä, että nämä ahneet turkulaiset vaativat\nsekä satamarahan että tuulaakin! Kuka se sitten saa kaiken maksaa? Ja\nnyt miehet aikovat mennä maihin juomaan, niin että minä saan palkata\nväkeä purkamiseen. Mutta siitä ei tule mitään, sanon minä. Aion jäädä\nlaivaan; se käy sitäpaitsi huokeammaksi.\n\n-- Ei eno voi asua kajuutassa Turussa ollessaan, -- rohkeni Joonas taas\nhuomauttaa. -- Mitä ihmiset sanoisivat, jos Vaasan rikkain kauppias\nasuisi niin kurjasti tullessaan maan pääkaupunkiin. Se vahingoittaisi\nenon luottoa.\n\n-- Niinkö luulet? -- No, minun täytynee sitten muuttaa Eerikin luo,\nvaikka siellä saanenkin maksaa kauniit juomarahat. Mutta voinhan ottaa\nvenepojan mukaani, niin pääsen samalla maksulla. Sisareni poika, sen\nvietävä, kuuluu myöskin olevan Turussa. Mitä nuo junkkarit tuossa\nseisovat meitä töllistelemässä?\n\n-- He ovat tulleet kysymään, onko meillä täytettyjä ahmoja akatemiaa\nvarten, -- vastasi Joonas.\n\n-- Ehkä herrat voivat neuvoa meille tien Ljung-nimisen puutarhurin luo?\n\n-- Oletteko valtiopäivämies Larsson Vaasasta? -- kysyi Paul, joka\ntarkasti oli kuunnellut tuota tuttavallista keskustelua.\n\n-- Palvelijanne, -- vastasi ukko äreästi.\n\n-- Nimeni on Paul Bertelsköld, ja pyydän toivottaa enon tervetulleeksi\nTurkuun! -- sanoi Paul ja ojensi odottamattomalle sukulaiselleen\nkätensä, vaikkei ollutkaan häneen erittäin ihastunut.\n\n-- Vai niin, on hupaista tutustua sinuun, -- sanoi vanha Larsson, jonka\nlukija tuntenee entiseksi tuttavaksi ja melkoisesti epäonnistuneeksi\njäljennökseksi isästään, tuosta komeasta porvariskuninkaasta. Lauri\nLarsson nuorempi ei hänkään enää ollut mikään maitovasikka; hänestä oli\nniinä yhdeksänätoista vuotena, jotka ovat kuluneet siitä, kun hänet\nviimeksi näimme, tullut kullanhimon harmaannuttama ukko.\n\n-- Oletpa kasvanut pitkäksi pojaksi, -- jatkoi vanhus leppeämmin ja\npudisti nuorukaisen kättä. -- Noissa vilkkaissa silmissäsi on jotakin,\njoka muistuttaa äidistäsi, poika. Jäykkä nainen oli äitisi nuoruutensa\npäivinä, ja kaunis kuin synti, sen voin sanoa, vaikka hän onkin\nsisareni. No, siinä ei ollut mitään pahaa. Sanotaan, että äitisi ja\nvelipuolesi välit eivät ole oikein hyvät. Mutta siitähän saamme puhua\nsittemmin.\n\n-- Varsin hyvin, -- sanoi Paul. -- Jos enoa haluttaa, voimme mennä\nyhdessä Suruttomaan.\n\n-- Ei vielä, lapsi, ei vielä. Minun täytyy pitää väkeäni silmällä,\nsillä jos jätän heidät omiin valtoihinsa, seisovat he täällä\ntöllistellen koko päivän, niinkuin eivät milloinkaan ennen olisi\nnähneet taloja ja katuja. Mutta minä tulen päivälliselle; jos tulet\nminua noutamaan, niin en tarvitse opasta.\n\nNuori talonpoika astui nyt suuren luukun äärestä pari rohkeaa askelta\neteenpäin ja tarttui tervaisella kourallaan Paulin hienoon\nkreivilliseen kätöseen. -- Kas, hyvää päivää, Pertensölt, -- sanoi hän\nsuomalaisella murteellaan. -- Näyttääpä siltä kuin olisimme sukua\ntoisillemme. Minä olen Joonas Perttilä, Eerikki Ljungin nuorempi veli\nja Perttilän Pennan ottopoika.\n\nPaul ojensi kätensä tuolle avosydämiselle miehelle, kenties vähän\nhämillään, sillä niin kokonaan ei Paul vielä ollut vapautunut\nperimistään ennakkoluuloista, ettei olisi muistanut olevansa kreivi\ntalonpojalle kättä antaessaan. Mutta hän oli sekä äidiltään että\nSuruttomassa oppinut vapaamielisempiä mielipiteitä kuin mitä siihen\naikaan oli tavallista hänen säädyssään, ja hän lausui vain sen\nleikillisen huomautuksen, että jos hänen toinen enonsa, rovasti\nLarsson, nyt olisi läsnä, edustaisivat nämä neljä sukulaista kaikkia\nneljää valtiosäätyä.\n\n-- Niin tekisimmekin, -- vastasi talonpoika reippaasti.\n\n-- Eikä sinun tarvitsisi sitä hävetä, sillä Lauri-eno _on ollut_, ja\nminä _olen_ valtiopäivämies.\n\n-- Sinäkö, joka tuskin olet kolmenkymmenen vuoden vanha! -- huudahti\nPaul kummastuen.\n\n-- Juuri ummelleen kolmenkymmenen, -- vastasi talonpoika. -- Mutta se\nei estä, että kihlakunta kolme viikkoa sitten valitsi minut, ja nyt\naion lähteä täältä valtiopäiville Tukholmaan, saatuamme ohramme\nmyydyksi.\n\n-- Mutta miksi ei Lauri-enoa uudelleen valittu? -- kysyi Paul.\n\n-- Asia on, nähkääs, semmoinen, -- kuiskasi Joonas, -- että eno on\nvuosi vuodelta tullut rikkaammaksi ja vuosi vuodelta ahneemmaksi, mutta\nse ei miellyttänyt vaasalaisia, ja sentähden he ovat tänä vuonna\nvalinneet Grönbergin. Taitaa syntyä kuumat ottelut Tukholmassa. Herrat\naikovat pitää kurissa nuoren kuninkaan, mutta me talonpojat emme aio\nsitä sallia; hän kuuluu olevan hyvä ja kansanomainen nuori mies, ja\nsentähden me tahdomme päästää hänet hallitsemaan. Sukumme on aina\npitänyt kuninkaan puolta herroja vastaan, ja Jumalan avulla aion\nminäkin tehdä samoin. Mutta etkö sinä aio valtiopäivämieheksi?\n\n-- En ole tullut tuota ajatelleeksi, -- vastasi Paul hymyillen. --\nMinulla on tätä nykyä muuta ajateltavaa.\n\n-- No, toinen toimi voi olla yhtä hyvä kuin toinenkin, kun vain pelkää\nJumalaa ja kunnioittaa esivaltaa. Mutta olisipa hyvä, jos saisitte\njonkun kunnon papin täällä Turussa puhumaan Lauri-enon kanssa, sillä\nhän on niin kauhean itara, että se on jo aivan liikaa. Hänellä on\nvähintäänkin viisi tynnyriä kultaa eikä raatsi itse syödä muuta kuin\nkuivaa leipää, kun voi on kallista ja silakka maksaa rahaa. Kun hän\ntahtoo oikein herkutella, juo hän kaljaa päälle, ja kun kaljaa pannaan,\nmittaa hän maltaat tuopin mitalla. Jos en minä vastoin hänen selvin\nsanoin lausuttua tahtoansa olisi salaa hankkinut laivaamme muutamia\nlampaanlapoja ja silakkanelikkoa ja tynnyrillistä kotona pantua olutta,\nniin olisimme matkalla kuolleet nälkään.\n\n\n\n\n13. LAURI LARSSON NUOREMPI.\n\n\nVanha, ihmiskunnan lapsuuden ajoilta polveutuva tarina kertoo meille,\nettä kaikki pahat henget alkujaan ovat langenneita enkeleitä. Samoin\nkuullaan joskus sanottavan, että kaikki paheet ovat ainoastaan\nliioiteltuja hyveitä. Mutta kun tätä lienee vaikea todistaa, koska\nuseat paheet ovat ainoastaan liioiteltuja itsekkäitä luonnonviettejä,\nniin ei voitane kieltää, että muutamat niistä tahroista, jotka pahimmin\npimentävät ihmissydäntä, ovat alkujaan olleet luvallisia, vieläpä\nkiitettäviäkin ominaisuuksia, jotka oikeaan määräänsä kehittyneinä ovat\nolleet omistajilleen  kunniaksi.\n\nLarssonit olivat miespolvien kuluessa suurella uutteruudella,\nsäästäväisyydellä ja toimeliaisuudella kohonneet melkoiseen\nvarallisuuteen, ja nämä hyvät ominaisuudet olivat kehittyneet\nkorkeimmilleen porvariskuninkaassa. Mutta jo hänessä oli tämä vireys,\ntarkkuus ja säästäväisyys ehtinyt korkeimman jyrkänteen partaalle. Jo\nhänessäkin läheni tavaran hankkimisen halu sitä pistettä, jossa se\nlakkaa olemasta hyve ja muuttuu paheeksi; mutta hänessä hillitsivät\nsitä muut voimakkaat vaikuttimet, etupäässä hänen järkähtämätön\noikeudentuntonsa ja suuri isänmaanrakkautensa. Pojassa nämä hillitsevät\nvoimat eivät enää vaikuttaneet; tässä meni tuo hyvä ominaisuus jo yli\nrajainsa ja muuttui samassa vastakohdaksensa. Kaikki muuttui\nitsekkääksi: toimelias ahkeruus muuttui levottomaksi voitonhimoksi,\ntarkkuus itaruudeksi, säästäväisyys ahneudeksi, ja Larssonin suvun\njohtava periaate vajosi yht'äkkiä alas työn korkeasta kunniasta\nhäpeällisimpään kaikista paheista: ahneuden sammumattomaan, kaiken muun\nsyrjälle sysäävään kullanjanoon.\n\nTuskin löytynee pahetta toista, jonka juuret tunkeutuvat niin syvälle\nsydämen sisimpään sopukkaan. Ylpeä voi väliin olla nöyrä,\nkostonhimoinen tuntee tarvitsevansa rakkautta, hekumallinen voi hävetä,\njuopunut katua; mutta saituri ei koskaan nöyrry, rakasta, häpeä eikä\nkadu. Nukkuipa tai valvoi, hänellä ei ole muuta kuin yksi ajatus, yksi\nepäjumala, yksi tarkoitusperä, jonka tähden hän elää ja puuhaa: kultaa,\nkultaa, ja vielä enemmän, yhä vieläkin enemmän, eikä ikinä tarpeeksi\nkultaa, kultaa. Säälittävä, langennut kuva ennen muinoin ihanasta\nenkeliolennosta -- ihminen, kuinka syvälle voitkaan vaipua tomun\njumaloimiseen!\n\nVanha patruuna Larsson oli tavattoman hyvällä tuulella tulla\ntuiskahdettuaan rauhalliseen Suruttomaan vanhan, kuivettuneen haapapuun\ntavoin, jonka tuuli on kaatanut vihantaan hernemaahan. Hänen\nhyväluontoiset sukulaisensa olivat hänet vieraanvaraisesti ja\nystävällisesti vastaanottaneet. Hän oli ensi kerran kahteen viikkoon\nsyönyt tarpeeksensa, eikä se hänelle mitään maksanut. Hänelle oli\ntarjottu vapaa huone ja elanto Ljungilla, niin kauan kuin hän viipyisi\nTurussa, eikä sekään mitään maksanut. Hän oli saanut sijoitetuksi\njuoksupoikansa, Jeppe Flatnabbin, renkitupaan asumaan: täten säästyi\nmiehen ruoka ja patruunan juomarahat. Hänen oli vihdoin, vaikka\npuutarhurilla ei milloinkaan ole niin kiire kuin toukokuussa,\nonnistunut houkutella avuliaalta sukulaiseltaan hänen hevosensa ja\npuutarharenkinsä siemenlastin purkamiseen, ja siten säästyi vielä\nenemmän rahaa.\n\nTässä kaikessa oli pihti, joka puristi ja jonka Larsson vallan hyvin\nymmärsi, ja se oli se, että Eerikki Ljung oli tarvinnut yksityisiä\nvaroja, paitsi mitä kruunu oli määrännyt kasvitarhaa varten, naimisiin\nmennessään. Muut olisivat ehkä ymmärtäneet kruunun kustannuksella\nsäästää itsellensä mitä tarvitsivat, mutta sitä tehdäkseen oli Eerikki\nLjung ollut liian tunnollinen. Käytettyään rakastettuun puutarhaansa\nenemmänkin kuin oli kruunulta saanut, ja sen lisäksi perustettuaan\nvähäisen kotinsa tyhjästä, huomasi hän olevansa tuhannen riksin velassa\nrikkaalle vaasalaiselle sukulaiselleen, kauppias Larssonille,\nja tuhat riksiä oli aika suuri summa. Velkakirja oli täysin laillisessa\nkunnossa, korot oli säännöllisesti suoritettu, mutta pääoma oli\nmaksamatta, ja kun velkakirja oli tehty kolmen kuukauden\nirtisanomiselle, oli se kuitenkin, niinkuin helposti voi käsittää,\nrautainen pihti, joka piti rehellistä kasvitarhantirehtööriä\narveluttavassa pinteessä.\n\nSuruttoman asukkailla oli siis monta syytä pitää vierastaan hyvällä\ntuulella, ja hänen edessään kursailtiin kaikella mahdollisella tavalla.\nEriikka oli paremmalla menestyksellä kuin ennen Hammarbyssä käyttänyt\nhyväkseen kaikkia talon varoja. Cecilia oli ottanut patruunan kaikki\nkapineet -- lammasnahkaturkinkin -- erityiseen huostaansa. Lasten nenät\noli puhdistettu, ja heidät oli työnnetty esiin esiteltäviksi. Paulkin\noli kaikkeen tähän katsoen vapautettu velvollisuudestaan tehdä tiliä\nsiitä, miten hän aikoisi maksaa velkansa, eikä rauhaisessa Suruttomassa\nnyt ajateltu muuta kuin sitä, miten vierasta parhaan mukaan voitaisiin\nkestitä ja hänelle osoittaa ystävyyttä ja kohteliaisuutta.\n\nAinoastaan pikku Roosa Maijaa ei millään ehdolla saatu niiaamaan\nvieraalle sedälle. Hän parkui täyttä kurkkua, kun tämä yritti ottaa\nhänet syliinsä.\n\n-- Tule katsomaan koreita ketjujani! -- sanoi ukko, mielihyvin\nhelistellen raskaita kultaisia kellonperiään, jotka olivat hänen ainoa\nylellisyytensä.\n\nRoosa Maija seisoi oven suussa makaavan pihakoiran Kaaron vieressä ja\ntaisteli hetkisen itsensä kanssa, sillä kullanloistolla on mahtava,\nvaistomainen taikavoima lapsiinkin, ja noin kiiltävää kalua ei Roosa\nMaija ikinä ollut nähnyt. Lopulta hän sanoi:\n\n-- Anna se Roosalle!\n\n-- Mitä sinä tekisit näin koreilla ketjuilla? -- kysyi ukko hyvillä\nmielin.\n\n-- Roosa antaisi ne Kaarolle syötäväksi, -- vastasi lapsi.\n\nUkko Larsson pudisteli tyytymätönnä päätänsä ja kääntyi pois. Hänkin\nymmärsi tuon tietämättä lausutun, mutta katkeran, lapsen vastauksessa\nolevan ivan.\n\nAterian jälkeen saatettiin hänet Paulin kamariin lepäämään siksi,\nkunnes ehdittäisiin laittaa järjestykseen häntä varten Eerikin oma\ntyöhuone, joka oli annettava kunnioitetun vieraan käytettäväksi. Rikas\nmies otti kaiken tämän kohteliaisuuden vastaan niinkuin hänelle tulevan\nveron konsanaankin. Hänellä oli nähtävästi jotensakin vähäpätöiset\najatukset Suruttomasta ja sen asujaimista. Olivathan ne hänelle\ntuhannen riksiä velkaa.\n\n-- Kuinka täällä tullaan toimeen? -- kysyi hän Paulilta, heidän\nnoustessaan portaita ullakolle. -- Vähän tuloja, vai kuinka?\n\n-- Kyllähän tuo käy, kun ollaan tyytyväisiä, -- vastasi Paul.\n\n-- Oppineet ihmiset eivät ymmärrä afäärejä, -- jatkoi kauppias\nylenkatseellisella äänellä. -- Heitä miellyttää parhaiten loikoilla\nkirjoineen auringon paisteessa, meidän muiden raataessa orjain tavoin,\näyrinkään vertaa säästääksemme. Mitä hyötyä on noista tuolla\npuutarhassa olevista renkunrankuista? Jos se olisi niitty, saataisiin\nsiitä edes hyvää karjanrehua.\n\n-- Sieltä myydään aika paljon vihanneksia kaupunkiin, -- arveli Paul.\n\n-- Vai myydään sieltä edes jotakin? Siinä nyt on toki vähän järkeä.\nMutta köyhyys siitä kuitenkin lopuksi tulee; ei ole mitään, millä velat\nmaksetaan, ja niin satutaan kuolemaan, ja sukulaiset saavat lesken ja\nlapset niskoillensa.\n\nPaul ei vastannut mitään, ja nyt astuttiin ullakkokamariin. Siellä,\nniinkuin joka paikassa muuallakin talossa, piti Larsson ajatuksissaan\njonkinlaisen pesänkirjoituksen. Huonekalut olivat Paulin; niitä ei siis\nvoinut ryöstättää noiden tuhannen riksin suorittamiseksi.\n\nLarsson ei kuitenkaan ollut monta askelta huoneessa astunut, ennenkuin\nhänen aina valppaat silmänsä keksivät sen kiiltävän kultakappaleen,\njonka Paul oli jättänyt paperien ja kaikenlaisen romun joukkoon\npöydälle.\n\n-- Mitä tuo on? -- kysyi äijä tarttuen petolinnun ahnain kynsin\nkiiltävään metalliin ja punniten sitä sormiensa välissä.\n\n-- Onpahan vain palanen kultaa, -- vastasi Paul välinpitämättömästi.\n\n-- Kultaa? Ja mitä sinä teet kultapalasilla? Mistä saat kultapalasia?\nKuinka voit noin huolettomasti jättää niin paljon rahaa lukottomaan\nhuoneeseen? -- kysyi jälleen vanhus, ja hänen silmänsä kiiluivat.\n\n-- Se on vain turhanpäiväinen palanen. Tuommoisia jonninjoutavia\nkimpaleita teemme joka päivä, -- sanoi Paul hymyillen.\n\n-- Teette? Teette? -- kertoi ukko. -- Mitä se merkitsee? Tämähän on\npuhdasta kultaa?\n\n-- Tietysti se on puhdasta. Mutta se ei estä meitä sitä tekemästä,\nmilloin vain tahdomme.\n\n-- Kultaa tekemästä! Mitä loruilet, poika? Tahdotko kenties tehdä\nminusta pilaa?\n\n-- Se on täyttä totta. Eikö eno ole kuullut kemian uusimmista\nkeksinnöistä?\n\n-- Loruja! Paljasta lorua ja lörpötystä! Paljasta oppineiden raukkojen\nkerskailemista, joilla ei ole Jumalaa eikä takkia. Tehdä kultaa?\nSemmoisia tyhmyyksiä! -- Ja ukko punnitsi metallikappaletta\nojennetuissa, kynnentapaisissa sormissaan.\n\n-- Tuon olemme tehneet viime yönä, eikä se ole muuta kuin vähäinen koe,\n-- vakuutti Paul, jota huvitti ärsyttää vanhan saiturin voitonhimoa.\n\n\n\n\n14. KULTA VIETTELEE.\n\n\nLarsson oli vaiti. Häntä hävetti näyttää, kuinka hänen sielunsa oli\nkiintynyt tuohon keltaiseen metalliin.\n\n-- Toivotan enolle hyvää ruokalepoa, -- virkkoi Paul, aikoen lähteä.\n\n-- Odotahan vähän, -- jatkoi vanhus, vielä kerran punniten\nkultakimpaletta peukalon ja keskisormensa välissä. -- Paljonkohan tämä\nkappale voi painaa?\n\n-- Noin yhdeksänkymmentä tukaattia.\n\n-- Tahdotko myydä sen minulle?\n\n-- Miksen. Mitä eno siitä maksaisi?\n\n-- Sinä et voi sille laskea samaa arvoa kuin leimatulle rahalle. Annan\nsinulle kolmesataa riksiä, jos se on oikeaa kultaa.\n\n-- Eno laskee leikkiä. Se ei vastaa puoltakaan kappaleen arvosta.\n\n-- Jos menet kultasepän luo, niin tarjoaa hän sinulle tuskin kahtasataa\nviittäkymmentä. Mutta minä en tahdo saivarrella: annan sinulle\nkolmesataa viisikymmentä.\n\n-- Ei, suokaa anteeksi, minussakin on vähän liikemiehen vikaa; tiedän,\nettä Ruotsin seteliraha nyt on halvempaa kuin milloinkaan ennen.\nKahdeksan riksiä on tasa-arvo, mutta eno saa nyt tukaatin tuskin\nkahdestatoista. Minä myyn sen seitsemästä.\n\n-- Mitä pakiset, poika? Kurssi on hyvä, ja seteli on kullan arvoinen.\nAnnan sinulle neljäsataa riksiä; ne saat kuin lahjaksi.\n\n-- Se on totta, ja enon tähden myyn koko roskan kuudestasadasta, --\nsanoi Paul veitikka silmissään, sillä häntä huvitti sanomattomasti yhä\nedelleen paistaa vanhusta tulisilla hiilillä.\n\n-- Mutta oletko aivan mieletön? Huolinko minä sinun kultakappaleestasi,\njos se edes onkaan kultaa, mikä vielä on sekin todistettava! Pidä\nomasi; en tarvitse sitä.\n\n-- Niin kuin eno vain tahtoo. Minullekin se on ihan yhdentekevä.\n\n-- Ei puhuta enää siitä. Mutta sanopas minulle, hyvä Paul, koska teillä\non niin paljon kultaa tässä talossa: mikä on syynä siihen, ettei\nEerikki voi minulle maksaa velkaansa?\n\n-- Syynä on se, että vasta nykyjään olemme tämän taidon keksineet.\nPaljonko hän on velkaa?\n\n-- Tuhat riksiä. Tai oikeammin tuhat kaksisataa, sillä hän sai rahat\ntäysiarvoisissa seteleissä, ja nyt hän saa maksaa kurssin mukaan, kun\nsetelien arvo on alentunut. Tarvitsen rahani; aion sanoa lainani irti\ntänään tai huomenna.\n\nPaul säpsähti. Hän ei ollut koskaan tiennyt, että Ljung oli velkaa.\nTuulen vihurin tavoin lensi hänen mieleensä ajatus, että hän nyt voi\npalkita osan niistä huolista, joita oli tuottanut hyvälle\nkasvatusisällensä, jota hän ei koskaan ollut lakannut rakastamasta,\nvaikka olisi ollut hänen kanssaan epäsovussakin. Tarvitsi vain tehdä\nenemmän kultaa, eikä hän epäillyt, että Martti-tohtori opettaisi\nhänelle sen taidon täydellisesti, tai ainakin tekisi hänelle useampia\nkultakappaleita.\n\n-- Minulla on ehdotus tehtävänä, -- sanoi hän. -- Eno maksaa minulle\nkuusi riksiä tukaatista, se on 540, ja voittaa siten vähintäänkin 30\nprosenttia, mutta samalla eno sitoutuu ostamaan 270 tukaattia, se on\nkaksi tämmöistä kimpaletta lisäksi.\n\n-- Mistä sinä ne saat?\n\n-- Minä teen ne.\n\n-- Sinäkö?\n\n-- Niin, miksikä ei? Sanoinhan enolle, että olen tehnyt tuon viime yönä\nklo 12:n ja 1:n välillä.\n\n-- Älä uskottele minulle lastenloruja!\n\n-- Kummastuttaako se enoa? Voisin näyttää merkillisempiä seikkoja,\nmutta eno uskoo vain tosiasioita. No hyvä, tässä on enolla\nyhdeksänkymmenen tukaatin painoinen tosiasia, ja jos huomenna tuon\nyhden tahi kaksi täsmälleen samanpainoista, niin eihän enon tarvitse\nuskoa minun sanojani, vaan ainoastaan kultaani.\n\nVanhus oli taas vähän aikaa ääneti; näkyi, että hän taisteli itsensä\nkanssa. -- Jos asia todellakin on niin, -- sanoi hän vihdoin, --\nsilloin on varma, että elämme maailman viimeisiä aikoja. Mitä nyt\nhyödyttäisi tehdä työtä ja ahertaa kurjia äyrejä saadakseen? Jok'ikinen\nlaiskuri voi ojentaa kätensä ja poimia kultarahoja uunista. Jokainen\napteekkari voi tehdä pilkkaa meistä. Mutta se on mahdotonta. Tahdon\nsaada todistuksia, ja jos voit sen todistaa niin suostun mihin ehtoihin\ntahansa.\n\n-- On siis päätetty, että eno ostaa 270 tukaattia?\n\n-- On. Mutta kappale kultaa ei ole mikään todistus. Olethan voinut\nostaa sen kultasepältä; olet voinut esimerkiksi sulattaa vanhat ketjut.\nMinun tulee itse olla läsnä metallia valmistaessa. Muuten en usko\nsinua. Missä teet kokeesi?\n\n-- Ei sitä tehdä täällä kotona, -- vastasi Paul kartellen.\n\n-- Missä se tehdään?\n\n-- Sitä en voi sanoa.\n\n-- Jos et voi vastata niin yksinkertaiseen kysymykseen, niin ei sinun\nkullantekosi ole mistään kotoisin. Poika, sinä uskallat tehdä pilkkaa\nminusta. Et voi tehdä kultaa paremmin kuin tuo minun tyhmä Jeppenikään.\n\n-- Mutta jos voin?\n\n-- Sinä et voi. Sellaisia typeriä juttuja olen kuullut ennenkin, enkä\nhuoli niistä tuon taivaallista. Pidä kultapalasesi.\n\nPaul mietti ja yhä kyti hänen mielessään ajatus, että hän voisi\nsilmänräpäyksessä maksaa kasvatusisänsä velat, tarvitsematta tarjota\naarteitansa kultasepälle, mikä niin puheliaassa kaupungissa kuin\nTurussa olisi voinut herättää arveluttavaa huomiota. Vihdoin hän sanoi:\n\n-- Antaako eno minulle pyhän lupauksen, ettei kenellekään ilmaise, mitä\nminä tiedän tästä asiasta?\n\n-- Vakuutan sen kunniasanallani, jos olet tyytyväinen sellaiseen\ntakaukseen, -- vastasi kauppias.\n\n-- En tahdo, että kukaan epäilee _minun_ sanaani, -- sanoi Paul\nylpeästi, -- enkä siis epäile muidenkaan sanoja. Sanon sentähden\nenolle, että kultaa tehdään erään oppineen, Martti-tohtoriksi sanotun\nsaksalaisen tai juutalaisen luona. Se on mitä suurin salaisuus.\n\n-- Ymmärrän. No, missä asuu tuo tohtori?\n\n-- Aningaisten tullissa. -- Ja Paul kertoi lyhyesti, missä tuo vanha\nrakennus oli.\n\n-- Hyvä. Seuraan sinua sinne, milloin aikasi myöntää.\n\n-- Tätä nykyä, -- sanoi Paul, -- täytyy minun valmistua erästä\nväitöstilaisuutta varten. Mutta tulevan viikon alussa seuraan enoa\nsinne sillä ehdolla, että nyt heti saan viisisataa riksiä tästä\nkultakappaleesta.\n\n-- Vai niin, sinä panet yhä useampia ehtoja. Mutta olkoon. Minä ostan\ntuon palasen, jos se on oikea.\n\nJa tuo saita mies otti povitaskustaan paksun nahkaisen\nsetelilompakkonsa, jossa niin monen velallisen omaisuus oli saanut\nvarman turvapaikan, ja joka oli pahoin kulunut pitkällisestä\nkäyttämisestä. Sieltä hän luki mitä suurinta tarkkuutta noudattaen\nsetelin toisensa perästä, kastellen aina väliin peukaloansa, tullakseen\nvakuutetuksi, etteivät setelit olleet yhteen tarttuneet. Oli nähtävästi\nkatkeraa luopua niin paljosta rahasta, mutta silmäys tuohon välkkyvään\nmetalliin, jolla hänen silmissänsä oli vielä paljon korkeampi arvo,\nrohkaisi häntä. Kun hän näin oli laskenut puolen summasta pöytään,\npysähtyi hän äkkiä, katsahti Pauliin epäluuloisin silmin ja sanoi\njyrkästi:\n\n-- Mutta jos petät minut?\n\n-- En voi koskaan pettää, -- vastasi nuorukainen osoittaen sitä\nylhäistä ryhtiä, jonka hän oli isältään perinyt.\n\nVanhus alkoi taas laskea, mutta keskeytti laskunsa taas ja kysyi:\n\n-- Mitä teet näillä rahoilla?\n\n-- Maksan erään velan.\n\n-- No hyvä, annan sinulle tässä neljäsataa riksiä erityistä\nlainmukaista kuittia, allekirjoitusta ja sinettiä vastaan. Sata riksiä\npidätän siksi, kunnes olen kultasepällä tutkituttanut tuon kalleuden.\n\nPaul puri huultansa. -- Niinkuin eno tahtoo, -- vastasi hän.\n\nHe erosivat nyt. Mutta ei saanut kauppias virvoittavaa unta silmiinsä.\nHän nousi ylös ja meni lastinsa luo satamaan, nuhteli Joonasta, torui\nmiehiänsä, nurkui kaikkea, niinkuin hänen tapansa oli; mutta keskellä\nkaikkea vaikeni hän taas ja näytti niin outoihin ajatuksiin\nvaipuneelta, että tuskin huomasi, mitä hänen ympärillänsä tapahtui.\nLasti purettiin, alkoi tulla ilta, ja yhä vielä seisoi vanha Larsson\nsyviin mietteihin vaipuneena laivansa suuren maston juurella.\n\n-- Tänään ei ole äijä oikein tolkussaan, -- sanoi Joonas itsekseen.\n\n\n\n\n15. YLIOPISTOLLISET VÄITTAJÄISET.\n\n\nLaajalle heittävät haavat ja pajut keväällä siemeniensä untuvia, joita\ntuuli kuljettaa tuntemattomia avaruuksia kohden, eikä kukaan voi\nmäärätä, mihin ne kerran pysähtyvät ja juurtuvat. Niin heittävät myös\nihmiskunnan korkeat haavat ja matalat pajut umpimähkään siemenensä\naikakausien helmaan. Niin kauan kuin nuorisoa on olemassa, on aina\ntarpeeksi myöskin kevättuulia siemeniä levittämään ja kevätaurinkoa\nniitä idättämään. Jotkut vuodet ovat suotuisammat kasvien siemenille ja\njotkut aikakaudet aatteiden. Ne näyttävät toisinaan tulevan parvissa,\njoita katselija hämmästyy ja kysyy itseltään, tullevatko ne peittämään\nmaan. Mutta niiden lait ovat elämän lakeja; sadat ja tuhannet kuolevat\njuurettomassa maassa, kymmenen pääsee lyhyeen kukoistukseen, ja yksi\nainoa noista tuhansista juurtuu, kukkii ja kypsyy vuosisatoja varten.\n\nKautta koko sivistyneen maailman kävi tämän kertomuksemme aikana\nkummallinen aavistus ihmiskunnassa tapahtuvista suurista muutoksista.\nHarvat voivat vielä aavistaa niiden merkitystä, ei kukaan voinut\nselvästi käsittää, mitä hämärä tulevaisuus kantoi helmassaan, mutta\nkaikki tunsivat vaistomaisesti, että jotakin erinomaista oli tekeillä.\nVanhat katselivat epäluuloisesti jokaista aikakaudessa huomattavaa\nilmanmuutoksen merkkiä; nuoret ilmaisivat mitä rohkeimpia toiveita.\nSyvimmän rauhan petollisen pinnan alla vallitsi kaikkialla salainen\ntyytymättömyys, hämärä ikävöiminen johonkin toiseen ja parempaan. Ja\nsamoin kuin melkein jokaisen miespolven aikana viimeistä tuomiota\nennustetaan piakkoin tulevaksi, niin uskoi moni myöskin vuonna 1771\nsuuren mullistuksen ajan olevan kohta käsissä. Sittemmin, kun se vielä\nmuutamia vuosia viipyi, luuli taas moni, että kaikki oli ollut vain\nmielenhouretta -- aivan niinkuin Raamatun sanojen mukaan viimeisinä\naikoina on tapahtuva.\n\nTurussa ja Suomessa elettiin kiireestä kantapäähän hyödyn aikakaudessa.\nJumaluusoppi uinaili kuihtuneilla laakereillaan; klassilliset\ntutkimukset eivät olleet vielä päässeet oikein selviämään\nvanhanaikaisesta pedanttimaisuudesta, historia tonki Mooseksen kirjoja;\nlakitiede oli kuollutta ulkolukua, lääketiede syntymätön sikiö.\nTieteiden kentällä vallitsi filosofia, kemia, kasvitiede, niinkuin jo\nennen on kerrottu.\n\nSilloin alkoivat teologit, vaikka useat heistä itsekin olivat karanneet\nluonnontieteiden turviin, vainuta katkua ajan ilmassa. Useita\nepäiltäviä oireita huomattiin nuorisossa; vaarallisia filosofisia\nharhaluuloja, herjaavia kaikuja ranskalaisesta ensyklopedismistä alkoi\nkuulua Turun tähän saakka niin oikeauskoisten ylioppilaiden piirissä.\nÄkillinen pelko valtasi tuon niin kauan makeassa unessa torkkuneen\noikeaoppisuuden, ja vasten tahtoansa täytyi Suomen kirkon isien avata\nhengellinen varushuoneensa ja etsiä käsiinsä ruostuneet aseet kirkon\npuolustukseksi, Henrikki Alanus, tuo nuori, innokas teologi määrättiin\nkäyttämään Gideonin miekkaa filistealaisia vastaan ja hän julkaisi\nankaran tutkimuksen _contra atheistas_, jumalankieltäjiä vastaan. Siitä\noli nyt väiteltävä yliopiston suuremmassa oppisalissa (täällä oli\nainoastaan kaksi), ja uskovaiset ja uskottomat odottivat kiihkeällä\ninnolla tätä taistelua näkymättömiä vihollisia vastaan. Sillä siitä\noltiin kyllä jo ennakolta varmoja, ettei kukaan jumalankieltäjä\nuskaltaisi antautua taisteluun. Mutta sitä suuremmalla voimalla\nsaataisiin ajan jumalattomien oppien salaiset tunnustajat vaikenemaan,\nsortumaan ja kukistumaan; epäilijät palautettaisiin oikeauskoisen\nkirkon helmaan, ja oikeaoppiset saisivat tämmöisestä loistavasta\nvoitosta uutta rohkeutta kumoamaan kaikki julkiset ja salaiset\nvastustajansa.\n\nTuo merkillinen päivä tuli. Outo silmä ei olisi huomannut mitään\nmuutosta Suomen vanhan yliopistokaupungin ulkomuodossa. Ei yhtäkään\nkauppapuotia ollut suljettu, karttuunit, palttinat ja pitkätupakka,\nlakinnauhat ja savipiiput kävivät kaupaksi niinkuin ennenkin; rannassa\nolevat kaljaasit eivät nostaneet lippujaan; matruusit olivat yhtä\npikiset kuin eilenkin; talonpojat torilla voikuormainsa vieressä eivät\nnäyttäneet vähänkään juhlallisilta; viilipiimä oli yhtä pitkää\nParaisten akkain pytyissä; naakat lentelivät tosin mustassa\njuhlapuvussa, mutta se oli heidän tavallinen tapansa semmoinen.\nAinoastaan oppineet näyttivät tärkeännäköisiltä vakavina kulkiessaan\nakatemiaan kello 1/2 8 aamulla, ja ylioppilaat katselivat toisiaan\npuolittain leikkisin, puolittain salaperäisin silmäyksin, ikäänkuin\nolisi toinen tahtonut kysyä toiselta: koskeeko se sinua? Tunnusta,\npahantekijä: oletko ateisti?\n\nKellon kahdeksaa lyödessä istui dosentti Alanus _auditorium majusen_\nylemmässä kateederissa ja Paul Bertelsköld alemmassa: edellinen\npuettuna papinkauhtanaan ja päässänsä vast'ikään puuteroitu irtotukka;\njälkimmäinen puettuna aatelispukuunsa. Heitä vastapäätä istuivat\nmolemmat varsinaiset vastaväittäjät, _prior_ ja _posterior_, dosentit\nSeleen ja Hjelt, heilläkin yllään kauhtanat ja päässä kankeat\ntekotukat. Erityisellä kunniaistuimella istui piispa Mennander,\nakatemian varakansleri, kaunis, kunnianarvoisa 60 vuoden vanha mies,\njonka lempeät siniset silmät vielä olivat nuorekkaan eloisat, ja hänen\nrinnallaan akatemian rehtori, vanha komea roomalainen, mutta kuitenkin\njo iän taakan alle kumartunut professori Hassel, joka oli yhtä vanha\nkuin se vuosisatakin, jossa hän eli. Eräällä kolmannella tuolilla\nnähtiin 65-vuotias, kuuro ja melkein sokea tuomiorovasti Samuli Pryss,\njosta ilkeä huhu tiesi kertoa, että hän oli aikeissa esiintyä\nylimääräisenä vastaväittäjänä. Hänen takanaan istuivat penkeillä\njumaluusopin professorit Gadolin ja Mesterton; sitten lakitieteen ainoa\nvirallinen pylväs, professori Olavi Pryss, tuomiorovastin veli, ja\nlääketieteen ainoa Atlas, mainio lääkäkikirjan tekijä Juhana Haartman\nviisaine kotkankatseineen ja kauniine, älykkäine kasvoineen. Edelleen\nnähtiin täällä kaksi mainiota taloustieteen tutkijaa, professorit Kalm\nja Gadd, vähemmän tunnetut professorit Roos ja Nääf sekä heidän\ntakanaan akatemian nuoremmat opintähdet Porthan, Calonius ja Lindqvist,\nsekä toisen ja kolmannen luokan tähdet, dosentit Justander, Welonius,\nDeutsch, Weman ja Arelin. Olivatpa vielä ranskankielen opettaja,\nkapteeni De la Mothe, piirustuksen opettaja Gabriel Nordberg ja\n_director musices_ Kaarlo Lenning, joka sitäpaitsi oli tuomiokirkon\nurkuri, saapuneet kuulemaan ateistien tappiota. Ja ylioppilaiden\ntaajassa parvessa, joka seisoen tunkeili salin perällä, nähtiin kolmet\nvalkoveriset, älykkäät kasvot, ivallisesti hymyilevä Juhana Henrik\nKellgren, hento ja kaino Jaakko Tengström ja hänen ikäisensä, hienosti\nsivistynyt kaunis nuorukainen Aabraham Niklas Clewberg.\n\nVäittelytoimitus alkoi, niinkuin tavallista, latinalaisella\nrukouksella, ja sen perästä tuli ylisteleviä puheita piispalle ja\nvarakanslerille, tuomiorovastille, rehtorille, professoreille ja\nkaikille kuulijoille, jotka silloin nousivat seisoalleen. Sitten\nseurasi _lectio praecursoria_, eli aineen valmistava esitys, jossa ei\nsäästelty voimakkaita, luulotelluille vastustajille aiottuja\nsivuiskuja, ja sitten ensimmäiselle vastaväittäjälle pidetty puhe,\njossa kehuttiin hänen suurta oppiansa ja uutteruuttansa sekä pyydettiin\nteoksen virheiden suosiollista tarkastusta. Vastaväittäjä nousi nyt\nylös ja vastasi kohteliaisuuksiin yhtä liikuttavasti pyytämällä\nkärsivällisyyttä, ensin tekijältä, sitten respondentilta, ja kaikkien\nnäiden valmistusten perästä, joita kesti noin tunnin ajan, alkoi\nvihdoin itse väittelytoimitus.\n\nVäitöskirja koski n.s. ontologista todistusta Jumalan olemassaolosta\n(_argumentum ontolugicum_), jonka avulla ihminen oman järkensä\npuuttuvaisuudesta päättää, että täytyy olla olemassa jotakin\ntäydellisempää ja korkeampaa. Tämä oli pääkohta, jossa teologia sattui\nyhteen filosofian kanssa, koettamalla samalla kertaa omistaa sen\npäätelmiä ja kumota sen vastustelemishenkeä. Aine oli siis hyvästi\nvalittu ja muistutti kukkulalle tehtyä linnoitettua leiriä, josta\nvoitiin ampua koko alempana olevassa laaksossa sijaitsevaa vihollisen\nasemaa ja samalla vahvistaa omaa sotajoukkoa vangeilla tai karkureilla.\n\n\n\n\n16. JULKINEN PAHENNUS.\n\n\n-- Minä tunnen mitä vilpittömintä kunnioitusta (_sincerissimam\nvenerationem_) tekijän oppia ja perinpohjaisuutta kohtaan, -- alkoi\nmaisteri Seleen sointuvalla latinalla. -- Tunnustan myöskin kernaasti\nhänen teoksensa ansiot _in amplissima forma_. Ainoastaan muutamia\nvähäpätöisiä puutteellisuuksia, jotka ovat ikäänkuin varjostavat pilvet\nkirkkaan auringon edessä (_nubila Phoebi_), katson velvollisuudekseni\nkeveästi kosketella (_leviter tangere_), antaakseni tekijälle enemmän\ntilaisuutta paljastamaan loistavaa tietovarastoansa (_praeclaram\neruditionem_). Mitä ensiksi ulkoasuun tulee, on useampia painovirheitä\nluettava muuten hyvin huolellisen (_scrupulosissima_) Frenckellin\nkirjapainon viaksi (jotka lueteltiin).\n\nNyt oli respondentin eli puolustajan vuoro. Hän nousi ja piti\ntavanmukaisen puheen, jossa hänen velvollisuudenmukaisesti tuli pyytää\nsuopeata arvostelua nuoruutensa ja kokemattomuutensa vuoksi sekä\nsovittaa puheeseensa mahdollisimman heliseviä korulauseita opponentin\netevämmyydestä. Paul lausui tämän läksynsä hyvin täsmällisesti ja\nvakavasti, mutta hänen sanansa sattuivat niin kummallisen\nkaksimielisesti, ettei oikein tiedetty, hänenkö vai opponentinko\nsuhteen suopea arvostelu oli tarpeen. Siitä oli nyt kuitenkin päästy,\nja nyt oli hänen velvollisuutensa luoda lyhyt yleissilmäys opponentin\nvastaväitteisiin, sill'aikaa kun tekijä mietti puolustustaan.\n\n-- Korkeasti oppinut ja arvoisa opponentti, -- sanoi respondentti --\nilmoittaa, että tekijän teos tosin on erinomainen, mutta kuitenkin\ntarkemmin katsottuna näyttää hänestä suurelta painovirheeltä.\n\n-- _Nequaquam_, ei suinkaan, -- keskeytti opponentti, suuresti\nkummastuneena tuollaisesta väärinkäsityksestä, ja kuulijain joukossa\nhuomattiin heti epäiltävää iloisuutta,\n\n-- Opponentti selittää, että tekijän teos ei suinkaan ole erinomainen,\n-- selosteli Paul.\n\nMaisteri Seleen sävähti tulipunaiseksi, mutta onneksi puuttui nyt\ntekijä puheeseen ja selitti mitä perinpohjaisimmin painovirheiden\noikean merkityksen ja tarkoituksen.\n\n-- Sitten, -- sanoi opponentti, -- on tekijä minun mielestäni vähemmän\ntyydyttävästi tehnyt selkoa ontologisen todistuksen historiallisesta\npohjasta. Tekijä sanoo sen piispa Anselm Canterburylaisen keksimäksi,\nvaikka toiset pitävät Origenesta sen sepittäjänä. Tässä on kirkkoisillä\nhämäriä kohtia...\n\n-- Opponentti väittää, että kirkkoisät ovat hämäriä, -- selosti Paul.\n\n-- Minä en sano, että kirkkoisät ovat hämäriä, -- sanoi maisteri Seleen\nkovasti suuttuneena, -- ja pyydän että respondentti käyttää _verba\nformalia_. Tässä on hämäriä kohtia, jotka tarvitsevat valaisemista...\n\n-- Opponentti väittää, että tässä on hämäriä kohtia, jotka tarvitsevat\nvalaisemista, -- toisti respondentti hyvin vakavasti.\n\nKuulijakunta purskahti nauruun.\n\nTekijä, joka nähtävästi oli hämillään, koetti kiitettävän rohkeasti\npalauttaa kuulijoita aineeseensa, perinpohjin todistaen, kuinka\nkeskiajan skolastikoille on annettu se kunnia, että he ensin ovat\ntodistamalla todistaneet korkeimman olennon olemassaolon. Mutta hänen\nvastustajansa oli tulistunut ja keskeytti hänet kiivaasti tiuskaisten:\n_nego_, minä kiellän!\n\n-- Opponentti kieltää korkeimman olennon olemassaolon, -- selosti Paul\njärkähtämättömän tyynesti.\n\n-- _Nego, iterumque nego!_ -- huudahti maisteri Seleen.\n\n-- Opponentti kieltää vieläkin ja mitä jyrkimmästi, ettei mitään\nkorkeinta olentoa ole olemassa, -- jatkoi tuo taipumaton respondentti.\n\nEri mielipiteitten kova kohina kuului kuulijain laajasta ryhmästä.\nVanhemmat olivat vihoissaan, ylioppilaat ihastuksissaan; kaikki olivat\nkummissaan nuoren respondentin uskomattomasta, varakanslerin, rehtorin,\ntuomiorovastin ja kaikkien professorien läsnäollessa osoittamasta\nrohkeudesta.\n\n-- _Dominus respondens_ käsittää väärin korkeasti oppinutta\nopponenttia, -- puuttui tekijä, maisteri Alanus, puheeseen, haluten\nsaada tämän kiusallisen kohtauksen loppumaan. Onnettomuudeksi hän\nhymyili samalla pulassaan tavalla, jota tuittupäinen opponentti katsoi\nuudeksi loukkaukseksi, ja sitten kun hänen vihaansa oli turhaan\nkoetettu lepyttää, keskeytti maisteri Seleen vastaväitöksensä\nselittäen, ettei hän enempää aio tuhlata todistuksiansa kuuroille\nkorville.\n\nNyt tuli toisen opponentin, maisteri Hjeltin, eksegetiikan (Raamatun\nselitysopin) dosentin vuorostaan esiintyä. Hän oli pitänyt luennoita\nVanhan Testamentin vaikeimmista kohdista ja oli kaikissa sanakiistoissa\nkokenut taistelija. Hän arvosteli tekijän todistuksina käyttämiä\nraamatunlauseita niin menestyksellisesti, että pahanilkinen\nrespondentti ei pitkään aikaan voinut löytää yhtään heikkoa kohtaa\nhänen vankassa varustuksessaan. Silloin tuli kysymys tekijän\nmainitsemain raamatunlauseiden tulkinnasta.\n\n-- Korkeasti oppinut opponentti väittää, että Vanha Testamentti on\nepäiltävä kirja -- sanoi respondentti.\n\n-- Kysymys on vaikeasti käsitettävistä paikoista profeetta Jesaiassa,\n-- oikaisi vastaväittäjä.\n\n-- Korkeasti oppinut opponentti katsoo profeetta Jesaian epäiltäväksi,\n-- sanoi Paul.\n\n-- Minä väitän, että selitys on vaikeasti käsitettävää -- oikaisi\nHjelt.\n\n-- Korkeasti oppinut opponentti selittää, ettei hän käsitä profeetta\nJesaiasta.\n\nTaas syntyi hälinää, joka oli vallan tavatonta _auditorium majusen_\nhiljaisilla penkeillä. Alanus sai taas sananvuoron, ja pidettyään\ntavanmukaisen puheen, astui opponentti pois menettämättä\nsotakunniaansa.\n\nNyt kehoitti tekijä akatemian lakien mukaan ketä tahansa kuulijoista,\njoka vain siihen olisi halukas, tuomaan esiin muistutuksia hänen\nteostansa vastaan. Syntyi yleinen hiljaisuus, sillä merkillisiä asioita\nodotettiin.\n\nJa katso, professori Mesterton nousi, kylmäverisenä ja tyynenä kuin\nitse logiikka, jonka valantehnyt virallinen puolustaja hän oli, ja\nryhtyi, lausuttuaan muutamia kuivia sanoja tekijälle, arvostelemaan\nhänen teoksessaan olevia loogillisia todistuksia.\n\n-- Korkeasti kuuluisa ja korkea-arvoinen opponentti sanoo, että tekijän\ntutkimuksessa ei ole logiikkaa eikä järkeä, -- lausui respondentti yhtä\nkylmäverisesti.\n\nTekijä toivoi jo mielessään, että Baabelin Bel nielaisisi hänen\nrespondenttinsa, mutta ei ollut pistosanaa kuulevinaankaan, vaan\nvastasi muistutuksiin suurella arvokkuudella. Wolfin oppilas Mesterton\noli vaarallinen vastustaja matemaattisen varmuutensa vuoksi. Hänen\nsanansa putoilivat terävinä kuin jääpuikot, mutta etsiessänsä teologian\netevintä tukea ajattelemisesta hän ei huomannut kuinka hän itse koversi\nsen rakennuksen perustuksia, jota tahtoi pystyssä pysyttää.\n\n-- Suuresti ylistetty ja korkea-arvoinen opponentti selittää teologian\nmetafyysilliseksi oppijärjestelmäksi, jossa ei ole mitään todellisuutta\naatteen ulkopuolella eikä aatetta termien ulkopuolella. Siis selittää\nkorkea-arvoinen opponentti koko teologian termeiksi, -- selosti Paul\nterävällä, kumoamattomalla johdonmukaisuudella, joka pani kuulijat\nkauhistumaan. Itse piispakin näytti kalpenevan; ainoastaan tuo\nkylmäkiskoinen filosofi papillisessa puvussaan jatkoi, välittämättä\nvähänkään respondentista, todisteluaan ajatuksen rajattomasta\nhallitsijavallasta, tähdäten siten kuoliniskun sille asialle, jota\ntahtoi puolustaa.\n\nAlanus istui kuin neuloilla; teologit punastuivat ja kalpenivat.\nSilloin nousi Gadolin, tuo voimakas, jonka terävän neron edessä tähän\nsaakka kaikki vastustus oli hajonnut kuin tuhka tuuleen. Hän ikäänkuin\nkannatti jättiläiskäsivarsillaan kaatuvaa kirkkoa. Voimakkaassa\npuheessa hän osasi varmalla silmällä itse asian ydinkohtaan ja\nkuritti ateismiä murhaavalla ivalla. Hän osoitti selvästi, kuinka\njumalankieltäminen on käytännöllisesti ja tietopuolisesti mahdoton;\nkuinka jumalankieltäjät pettävät itseään, kun he iankaikkisen Jumalan\nasemesta rakentavat itsellensä pieniä, kurjia epäjumalia, joita\nrukoilevat; kuinka putoava lehti heitä säikäyttää ja kaksi ristissä\nolevaa oljenkortta saa heidät vapisemaan; kuinka he luulevat itsensä\nkaikkivaltiaiksi, ja jokainen tarve muuttuu heidän hallitsijakseen,\njokainen himo heidän tyrannikseen; kuinka tuulenleyhäys heidät lakaisee\npois; kuinka jälkimaailma heitä pilkkaa; kuinka lapsi kätkyessään\nnauraa heidän luulotellulle viisaudelleen. Hän puhui voimakkaasti,\nloistavasti, terävästi, ja ainoastaan yhtä puuttui, että tämä puhe\nolisi ollut täydellinen mestariteos -- siitä puuttui ainoastaan\nkristillisen rakkauden lämmintä henkeä.\n\nKuulijat olivat ihastuneita; lyhyt, haihtuva, nuoren ylioppilaan\npilkanteon aiheuttama vaikutus oli kerralla hälvennyt. Paul itsekin\nalkoi melkein hävetä, mutta siihen hän oli liian ylpeä. Hänen tuli\nselostaa puheen sisällys, ja sen hän teki sitä rohkeammin, kun hän\ntahtoi saada vaikenemaan itsessään jotakin, joka oli melkein kuin paha\nomatunto.\n\n-- Korkeasti kuuluisa ja korkea-arvoinen opponentti, -- sanoi hän, --\njulistaa ensin ateismin mahdottomaksi ja taistelee sitten tulella ja\nmiekalla sitä vastaan. Korkeasti kuuluisa ja korkea-arvoinen opponentti\ntahtoo palauttaa ihmiskunnan rintalapsen viattomuuteen ja julistaa\nkaiken muun ravinnon, paitsi kirkon äidinmaidon, ehdottomasti\ntappavaksi myrkyksi.\n\nNäiden julkeiden sanojen jälkeen, jotka kahdeksantoistavuotias\nnuorukainen lausui eräälle maan ja yliopistoin arvokkaimmalle miehelle,\njoka sen lisäksi oli pappi ja opettaja, syntyi salissa sanoin\nselittämätön meteli. Ensimmäisinä hypähtivät teologit penkeiltään, ja\nheidän esimerkkiään seurasivat kohta kaikki opettajat, ylioppilaiden\njakautuessa kahteen leiriin: toinen puolustaen, toinen vastustaen tuota\nuhmailevaa puhujaa. Väittely keskeytyi näissä rauhan saleissa perin\nharvinaisella tavalla. Tungos ja hälinä oli yleinen.\n\nSilloin nousi piispa Mennander, arvokkaana ja kunnioitettavana. --\nNuori mies, -- sanoi hän Paulille, -- sinä tulet tänään kello 4\nluokseni yksityiseen selontekoon. Ja te, herra maisteri, -- lisäsi hän\nAlanukselle, -- päätätte toimituksen rukouksella kuninkaan puolesta.\n\n\n\n\n17. AURORA-SEURA.\n\n\nTurussa oli sen päivän iltapuolella tavaton liike. Kaikkialla\noppineiden ja ylioppilaiden seuroissa puhuttiin ainoastaan väittelystä:\nvähän tekijästä, mutta sitä enemmän respondentista. Mielipiteet\nerosivat suuresti toisistaan. Melkein kaikki opettajat moittivat\nankarasti nuorta ylioppilasta; useat arvelivat, että hän sopimattoman\npilkkansa takia olisi yliopistosta erotettava. Ylioppilaat jakautuivat\nkahteen leiriin. Puolet heistä kuuluivat jumaluusopilliseen\ntiedekuntaan. Siinä oli Paul Bertelsköldillä kiivaita vihamiehiä, ja\nnuo kovakouraiset tappelijat, joiden virkana kerran oli oleva saarnata\nrauhan evankeliumia, näyttivät olevan varsin halukkaita kouraan\ntuntuvalla tavalla rankaisemaan nuorta pilkkaajaa. Mutta kolmen muun\ntiedekunnan ylioppilaat pitivät Paulin puolta ja ilmoittivat, että kuka\nvain uskaltaisi häntä hätyyttää, joutuisi heidän kanssansa tekemisiin.\nKaikissa kadunkulmissa, kaikissa ylioppilasasunnoissa nähtiin joukkoja,\njotka mitä kiihkeimmin väittelivät tästä tärkeästä kysymyksestä.\nNäytti siltä kuin olisi julkinen meteli oppineessa kaupungissa\npuhkeamaisillaan: rehtorilla ja varakanslerilla oli levoton päivä.\n\nAurora-seura -- tämä nuoren suomalaisen kirjallisuuden ensimmäinen\nkehto ja aamurusko -- oli kokoontunut maisteri Porthanin luo. Sen\nlähimpänä tarkoituksena oli toimittaa \"Tidningar, utgifna af ett\nsällskap i Åbo\" (Sanomia, erään turkulaisen seuran toimittamia) -- joka\noli lukuisain jälkeen tulevaisten emäpuu, mutta kuitenkin niin pieni,\nettä koko sen lehdistö, s.o. yhden numeron koko sisältö, nyt mahtuisi\npuoleentoista palstaan meidän suuremmissa sanomalehdissämme. N:o 9 oli\npantu painoon ja sen korjausvedos oli nähtävänä. Siinä oli luettavana:\n\"Todistus jalomielisestä ystävyydestä\", \"Sananen Kivimuurien\nrakentamisesta Maaseudulla\", kirjastonhoitaja Lefrénin kuulutus\nkansantapojen ja kansanpukujen muistiinkirjoittamisesta sekä uutisia\nkuolemantapauksista, nimityksistä, ynnä se puhe, minkä lehtori Alopaeus\nvähän ennen oli pitänyt hänen majesteettinsa autuaallisesta kuolemasta.\n\n-- Tarjoatpa jotensakin niukkaa ravintoa lukijoillemme, veli Porthan!\n-- lausui sukkela Calonius ivallinen hymy pyöreillä, älykkäillä\nhuulillaan. -- Mitä sanot, jos höystäisin numeroamme muutamalla palalla\niloista tiedettä.\n\n-- Se on kai taas jokin hautauspuhe kuningasvainajasta? -- kysyi\nPorthan, jonka vakavat piirteet nyt myöskin kirkastuivat. Olen tähän\nsaakka saanut kuusi kappaletta sitä lajia, paitsi niitä kahta, jotka jo\nolemme julaisseet 7:nnessä ja 8:nnessa numerossa. Ja sitä sinä nimität\n\"iloisen tieteen\" viljelemiseksi.\n\n-- Olet oikein arvannut, -- sanoi Calonius, -- se on todellakin\nhautakirjoitus, mutta laadultaan vähän erikoinen. Minulla on tässä\npaperi niin tuore, että tapaus tuskin vielä on ehtinyt tapahtua eikä\nmuste ole vielä ennättänyt kuivua. Arvostelkaa itse; se kuuluu näin:\n\n    Tuo Cleon, joka leukahansa\n    sai parrattomaan kaulustan,\n    kas, ruumissaaton unissansa\n    hän näki verkkaan kulkevan.\n    Ol' arkuss' sanat: \"Eräs makaa\n    täss' epäuskon, juonten takaa\n    mi löysi rauhan; huolii viis\n    niist' _Theologia Naturalis_.\"\n\n-- Se on nuoren Kellgrenin terävän kynän jälkeä! -- huudahtivat\nmuutamat. -- Meidän tulee kuta pikemmin sitä parempi kutsua hänet\nseuraamme.\n\n-- Kärsivällisyyttä, kuunnelkaamme jatkoa! -- hymyili Calonius.\n\n    Luuvalo eukon tappoi, oi!\n    hälle laulun puhetaito soi,\n    historia kaivoi hälle hau'an,\n    toi metafysiikka surusauvan\n    ja juridiikka mitalit.\n    Ol' lääketiede riemuissansa,\n    näin taudiss' onnistuttuansa.\n    Ol' eksegetiikka suruinen,\n    taloustiede toi havuja haudallen,\n    ja sitten seurasi botaniikka\n    ja kemia, astronomia, fysiikka,\n    ja lopuksi vielä matematiikka.\n    Mut kahdeksannentoista, kas,\n    vuossadan henki istuipas\n    siin' ylimpänä punaviirein,\n    soi piiska, vaunut läksi kiirein.\n    Ja tuossa tieteet ällistyin\n    nyt seisoi kaikki suruissansa.\n    Mut Cleon heräs' unestansa\n    ja tunsi, leukaans' sipaisten,\n    siin' yhä papinkauluksen,\n    vaikk' kohta teologia kai\n    jo iäks päiväks surman sai.\n\n-- Ei, se on epäilemättä Clewbergin kirjoittama, sanoi Porthan nauraen.\n-- Minä tunnen sen veitikan. Poikamainen vekkuli, ja kuitenkin\ntodellinen runottaren lemmikki!\n\n-- _Auctor anonymus_, -- nauroi Calonius. -- En ainakaan neuvoisi häntä\nesittämään teostansa opinnäytteenä tuomiokapitulille. Mutta mitä\narvelet, jos julkaisisimme runon otsakkein: \"Käännös ranskasta\"?\n\n-- Ei, -- sanoi Porthan, joka piti nuorisoa ankarassa kurissa. -- _Ne\ngutta quidem_, ei pisaraakaan siitä saa tipahtaa julkisuuteen Auroran\nvaiteliailta huulilta.\n\n-- Ymmärrän, -- naurahti Lindqvist. -- Ei pisaraakaan tuosta\n\"ehdottomasti tappavasta myrkystä\", jonka voi karkoittaa ainoastaan\nkirkon äidinmaitoa puhdistusaineena käyttämällä.\n\n-- Me, -- jatkoi Porthan, -- voimme sietää melkoisen määrän\nattikalaista suolaa, mutta nuorisoomme se, luullakseni, tänään\nvaikuttaisi pahemmin kuin tupakka. Se on häväistys, jollaista ei\naikoihin ole yliopistossamme tapahtunut. Tuo parraton kreivinulikka on\npannut akatemian isät ihan pyörälle.\n\n-- Jos isien laita on niin huonosti, -- virkkoi Kustaa Weman,\nsuomalaisen kirjallisuuden dosentti, -- niin herkeän vannomasta\n\"isiemme luiden kautta\". Mutta vanhat herrat käyvät rasvanahkaisissa\nsaappaissa eivätkä keikahda niinkään vain nurin jokaisen pikkukreivin\nedessä.\n\n-- Niin minäkin luulen, -- vastattiin. -- Poika yksinään ei ollut\nvaarallinen, mutta vaara oli siinä, että hän oli Mestertonin paha\nomatunto. Mesterton käytti nuijaa kuin riehuva Herkules omaa leiriänsä\nvastaan, ja Bertelsköld suuntasi iskun. Huolimatta kaikesta Gadolinin\nkaunopuheisuudesta, kärsi teologia murhaavan tappion.\n\n-- Oikein. Ja siitäpä syystä _anonymus_ on hänet haudannut, -- myönsi\nCalonius.\n\n-- Hyvät herrat, -- puuttui Porthan taas vakavasti puheeseen, -- voimme\nleikitellä tulen kanssa ja hetkisen huvitella itseämme liehuvilla\nsäkenillä, mutta pahoin pelkään, että vielä näemme sen päivän, jolloin\ntästä leikittelevästä liekistä tulee hävittävä palo. Minua ei huoleta\nylimielinen ylioppilas eikä termeihinsä kuivettunut professori. Mutta\nminua huolettaa tuo pintapuolinen ranskalainen ajanhenki, joka kaikista\nikkunoista virtaa sisään ja kerran on hävittävä kaiken perusteellisen\ntieteilemisen. Vuosisata epäilköön ja arvostelkoon, minulla ei ole\nmitään sitä vastaan; päinvastoin pidän kritiikkiä sinä kiirastulena,\njoka on tieteet uudestisynnyttävä. Vähäisen korren aion minäkin kekoon\nkantaa; olen äsken ryöstänyt Suomen kansalta sen luulon kuuluisasta\npolveutumisestaan Israelin kymmenestä heimosta. Mutta totuuteen emme\npääse tyhjin metafyysillisin termein, jotka ovat niin pitkät, että\nniillä voi koiria tappaa, emmekä myöskään vielä tyhjemmin ranskalaisin\nkieltämyksin. Rousseau väittää, että sivistys turmelee ihmisen. Siihen\njuuri tahdotaan tulla, ja teologian poistaminen on vain ensimmäinen\naskel.\n\n-- Mitä siihen tulee, -- virkkoi Calonius, -- niin en pelkää ketään\nRousseauta niin kauan kuin meillä täällä Turussa on Cerberus, nimeltä\nPorthan, latinan kielioppia vartioimassa. Taloustiedettä\nlukuunottamatta on se varmaankin paras vastamyrkky ranskalaisia\nvallattomuuksia vastaan.\n\n-- Mitä sinä tekisit kreivipojalle, jos rehtori määräisi sinut\nlisäjäseneksi kurinpitotoimikuntaan? -- kysyi Lindqvist Caloniukselta.\n\n-- Minä häntä nuhtelisin ja laskisin hänet menemään, koska ei voida\nselvään todistaa häntä mihinkään syypääksi, vastasi mainio lakimies. --\nSanoisin hänelle: mene kotiisi ja juo piimää! Haartmanin mukaan on tuo\nlääkärikirjan keino erinomaisen hyödyllinen kuumalle verelle.\n\n-- Ja sinä, Porthan? -- kysyi Weman.\n\n-- Erottaisin hänet yliopistosta vuoden ajaksi, -- vastasi ankara\ntutkija tyynesti.\n\n-- Saadaanpa nähdä, että rehtori on samaa mieltä, -- lausui Lindqvist.\n-- Porthan on Hasselin korva ja käsivarsi. Mutta sääli on nuorta\nBertelsköldiä; hän on matematiikkaa kiireestä kantapäähän.\n\n-- Voisin lisätä, -- sanoi Porthan, -- että hän on roomalainen\nsydämestä kieleen, ja Gadd taikka Kalm sanoisivat hänen syntyneen\nluonnontutkijaksi. Mutta jos hän olisi vaikka itse Apollon poika ja\nomistaisi kaikki tieteen salaisuudet, niin täytyy hänen nöyrtyä sen\nedessä, joka on enempi kuin hän, ja se on meidän yliopistomme.\nAikakautemme vaara on siinä, että yksilö ei anna arvoa yleiselle. Veli\nLindqvistin pitäisi matemaatikkona myöntää, että kokonainen on kutakin\nosaansa suurempi, ja Calonius ei tahtoisi antaa laista pois yhtä\ni-pilkkuakaan. _Fiat justitia_...\n\n-- ... _et pereat mundus_[12] -- nauroi laintulkitsija. -- Kun kuuntelee\nPorthania tänään, niin luulisi häntä Dracoksi tahi vähintäänkin\nCatoksi; mutta minä olen nähnyt hänen rakastuneen paimenen lailla\nitkevän, kun hänen sisarensa viime syksynä sairastui rokkoon ja oli\nmenettää ihonsa ihanuuden.\n\n-- Sinä vääristelet asiat! -- nauroi Porthan. -- Sisareni oli\nmenettämäisillään silmänsä.\n\n-- No niin, -- jatkoi Calonius, -- kuulettehan nyt, että hän tunnustaa.\nJa hän, joka tänään tahtoo yliopistosta erottaa neron, johon hän\nitsekin on rakastunut, syystä että poika sattui hiukan liikoja\npakisemaan, hän on huomenna valmis antamaan ainoan takkinsa juopolle,\njonka edestä ylihuomenna hän saa maksaa puolet palkkaansa takauksesta.\nMutta koska perinpohjaisuus tuli puheeksi, niin on minulla tässä toinen\nrunoelma, jonka hyvällä omatunnolla voit julkaista, sillä siinä ei ole\ntikun vertaakaan teologiaa. Kuulkaapa vain:\n\n    Jos _sukkelaa_ ois kaikki _perinpohjainen_,\n    ja _hyvä äly_ turva _hyvän sydämen_,\n    ja _kuntoa_ jos _kainous_ aina todistais,\n    ja _kohtelias häveliäs_ olla osoais,\n        niin vaaraa ei se tois\n        herkkäuskoinen jos ois.[13]\n\n-- Kas, siinä nyt on Calonius taitoansa näyttämässä! -- huudahti\nPorthan riemuiten, ja Aurora-seura yhtyi iloon sydämellisesti nauraen.\n\n\n\n\n18. PIISPA MENNANDER.\n\n\nPaul Bertelsköld lähti väittelystä yhtä ylpeänä kuin nuori sotahevonen,\njoka on ensi kerran ollut taistelussa. Hän oli kostanut noille\npöyhkeille teologeille, jotka olivat häntä moittineet ja pilkanneet.\nHän oli viskannut vapaan sanan vasten otsikkoa tuon lahonneen\nlaitoksen, joka tahtoi kahlehtia hänen vakaumustansa. Hän oli ollut\nensimmäinen, joka oli uskaltanut tehdä vastarintaa noille\nvanhentuneille opeille, joiden edessä kaikki muut laskeutuivat\npolvilleen, ja hän oli pannut yliopiston vapisemaan. Pää pystyssä,\nhehkuvin poskin ja säkenöivin silmin hän tunkeutui taajan\nylioppilasparven läpi, jossa hän yhdellä iskulla oli voittanut\nitselleen useampia vihollisia ja useampia ystäviä kuin kukaan muu hänen\nikäisisensä, ja riensi ystävänsä Clewbergin luo, sillä hänellä oli\nsyynsä, joiden vuoksi hän ei nyt kernaasti halunnut mennä kotiinsa\nSuruttomaan.\n\nMatkalla sinne hän tunsi raskaan käden laskeutuvan olkapäälleen ja\nkuuli Leon karkean äänen, -- saman Eudoksius Lejonfällin, jonka\nsijaisena kateederissa hän juuri äsken oli herättänyt niin yleistä\nhuomiota.\n\nTämä lauhkealuontoinen mies oli kummallisessa ja kovin liikutetussa\nmielentilassa. Hän itki ja nauroi, hän kiroili ja siunaili. Olihan hän\npapinkokelas, ja hänen tutkintonsa oli vaarassa, koko hänen\ntulevaisuutensa oli vaarassa, jos teologiset isät huomaisivat, että\njuuri hän viattomuudessaan oli saanut aikaan tämän hullutuksen. Omasta\nja tiedekunnan puolesta hänellä oli syytä olla vihoissaan Paulille, ja\nkuitenkin hän oli ihastunut ystävänsä uljuuteen. Hän ei voinut sille\nmitään, hänen täytyi pitää ystävänsä puolta, koska Paul juuri hänen\ntähtensä oli joutunut näihin rettelöihin.\n\n-- He huusivat tuolla akatemiassa aikovansa antaa sinulle selkään, --\nsanoi Leo; -- mutta joka vain sormensa ojentaa, saa nyrkillä vastaan.\nArvelen parhaaksi kulkea seurassasi vähän matkaa, sillä Hellmanilla ja\nAulinilla ja noilla muilla papinsälleillä, jotka tulevat tuolla, ei ole\nmitään hyvää mielessä sinua kohtaan.\n\nPaul kiitti arvellen tulevansa toimeen apulaisettakin, mutta Leo oli\nitsepintainen. He tulivat Clewbergin portille, ja Leo jäi vartijaksi\nportin pieleen.\n\nTuo sittemmin niin kuuluisa Abraham Niklas Clewberg, aateloituna\nEdelcrantz, oli siihen aikaan seitsemäntoistavuotias ylioppilas, onnen\nsuosima aina lapsuudestaan saakka. Hän oli melkoisen omaisuuden,\nkauniin talon ja suuren kirjaston ainoa perillinen; oli itse varustettu\nluonnon jaloimmilla lahjoilla ja oli saanut mitä huolellisimman\nkasvatuksen. Vapaasti ajattelevana, hienosti sivistyneenä,\nviehättävänä, nerokkaana koko olennossaan, hän oli syntynyt\nvaltiomieheksi, seuramieheksi, hovimieheksi; ja kuitenkin olivat\nrunottaret valinneet hänet erityiseksi lempilapsekseen. Vaikka hän\nolikin nuori, ei Turussa eikä koko Suomessa siihen aikaan ollut kuin\nyksi mies, nimittäin Kellgren -- ja hän oli vielä tuskin muuta kuin\nraaka-ainetta -- jossa tuleva kustavilainen aikakausi olisi jo\nkuvastunut niin selvään kuin Clewbergissä.\n\nClewberg oli samalla kertaa luonnontutkija, filosofi ja\nkirjallisuushistorioitsija. Paul tapasi hänet valoisassa, viileässä\nhuoneessa, josta oli näköala puutarhaan päin, järjestämässä runsasta\nperhoskokoelmaa, samalla kun hänen vieressään pöydällä oli auki nidos\nranskalaista ensyklopediaa ja Raynal'in intialaisten siirtokuntain\nhistoria.\n\n-- Tulet juuri parahiksi vilvoittaaksesi itseäsi ensyklopedialla,\nkestettyäsi nuoren Herkuleen taistelun jättiläisiä vastaan; jollet\nmieluummin tahdo auttaa minua järjestämään perhosiani! -- huudahti\nClewberg iloisesti. -- Katsopas, mitä Diderot kirjoittaa teologeista,\nhakusanan _Christianisme_ kohdalla.\n\nJa molemmat nuorukaiset istahtivat arvostelemaan muuatta noista\nivallisista, kaiken kristinuskon kieltävistä kirjoituksista, joita\nranskalaisessa ensyklopediassa on niin runsaasti. Hetkisen kuluttua\ntuotiin heille yksinkertainen, mutta senaikaisten Turun ylioppilasten\noloihin nähden tavattoman hyvin valmistettu päivällinen. Nerokas ystävä\nymmärsi niin hyvin kääntää aamupäivän kuuman taistelun leikiksi, että\nPaul vihdoin, kun kello läheni neljää, kevein sydämin lähti piispan luo\nmielessään vakaa päätös, ettei antaisi tuon mahtavan papin vaikuttaa\nvakaumukseensa eikä myöskään suostuisi millään tavalla pyytämään\nanteeksi loukatuilta teologeilta.\n\nLeo seurasi häntä piispan talolle. -- Parasta on, että sinulla on\nkunnon mies lähitienoilla, kun pistät pääsi jalopeuran kitaan, -- sanoi\nuskollinen ystävä.\n\nKaikista päätöksistään huolimatta tunsi Paul kuitenkin sydämensä\nkiivaasti tykyttävän, seisoessaan akatemiaa mahtavan varakanslerin\nedessä, joka rehtorin, professori Hasselin kanssa, odotti häntä.\n\n-- Nuori mies, -- sanoi piispa ystävällisen arvokkaasti, -- olet tänään\nsuuressa määrässä rikkonut sitä kunnioitusta vastaan, jota olet\nvelkapää osoittamaan opettajillesi ja pyhälle uskonnollemme. Kun\ntoivon, että olet tehnyt sen enemmän ymmärtämättömyydestä ja nuoruuden\nkevytmielisyydestä kuin harkinnan jälkeen, niin olen kutsunut sinut\ntänne kuullakseni, mitä sinulla on puolustukseksesi sanottavana.\n\n-- Kiitän nöyrimmästi, että teidän korkea-arvoisuutenne suvaitsee\najatella minusta niin hyvää, -- sanoi Paul hienolla ivalla, vaikkakin\nhänen äänensä alussa oli hiukan epävakainen. -- Osoittaakseni, että sen\nansaitsen, tunnustan vapaasti tehneeni vakaumukseni mukaan. Olen\nluullut ajatuksen olevan vapaan. Olen luullut, että julkisessa\nväittelyssä on oikeus käyttää kaikkia aseita niitä mielipiteitä\nvastaan, joita katsoo vääriksi.\n\n-- Ei _kaikkia_ aseita, -- sanoi piispa ankarasti. -- Ainoastaan\nraakalaiset käyttävät myrkytettyjä nuolia, ja Ruotsin laki rankaisee\nkuolemalla Jumalan sanan pilkkaamisen. Vapaa ajatuksesi on\nvastuunalainen ainoastaan Jumalan edessä, mutta sinun vapaa sanasi on\nteko, jonka täytyy alistua lain alle. Tavallisesti ei sinun ikäiselläsi\nihmisellä ole _vakaumusta_, mutta vaikkapa sinulla se olisikin, ei se\nanna sinulle oikeutta herjata toisten vakaumusta; kaikkein vähimmin\nopettajiesi. Olet vääristellyt ja tehnyt naurunalaisiksi opponenttien\nesitykset; olet pilkannut pyhää sanaa, ja ainoastaan täydellisellä\nanteeksipyynnöllä voit vielä väistää ansaitsemasi rangaistuksen.\n\nPaul oli vaiti. Hän oli odottanut tätä.\n\n-- Tahdon olla lempeä nuoruutesi vuoksi, -- jatkoi piispa\nystävällisemmin. -- Sano minulle tässä rehtorin läsnäollessa että kadut\nmalttamattomuuttasi, ja minä sallin sinun huomenna konsistoriossa\nesittää anteeksipyyntösi väittelyyn osaaottaneille.\n\n-- Minä rikkoisin sitä kunnioitusta vastaan, jonka olen velkapää teidän\nkorkea-arvoisuudellenne, -- sanoi Paul, -- jos teeskentelisin\nkatumusta, jota en tunne. Loukkaisin itseäni, jos suostuisin anomaan\nanteeksi sitä, mitä pidän jokaisen vapaan miehen oikeutena.\n\nPiispan jalo otsa synkistyi hetkeksi, mutta selkeni jälleen, ja hän\njatkoi osaaottavalla vakavuudella:\n\n-- Niin nuori ja jo niin ajan erehdysten eksyttämä! Tunnen sen\nuhmailevan ajanhengen enteet, jonka mielestä ei mitään pyhää enää ole\nmaailmassa. Mutta kehoitan sinua, nuori mies -- en esimiehenäsi, vaan\nisällisenä ystävänäsi, joka toivoo parastasi -- älä usko tuota uhman ja\nkieltämisen itsekästä henkeä, joka liikkuu maailmassa! Ole nöyrä, se on\ntodellinen kunniasi. Nöyristy velvollisuutesi edessä; se on todellista\nvapautta eikä halvenna rohkeuttasi. Luovu sokeasta ylimielisyydestäsi.\nKunnioita opettajiasi ja sitä pyhyyttä, joka järkähtämättömänä kuin\nvuori kestää kaikkien aikojen myrskyt. Minulle on sanottu, että olet\ntoivehikas nuorukainen. Älä hukkaa ajallista ja iankaikkista\nmenestystäsi röyhkeällä uhmalla. Ajattele isänmaatasi, jota voit\nhyödyttää, ja vanhempiasi, jotka odottavat sinulta vanhuutensa iloa.\nTunnusta malttamaton hairahduksesi ja pyydä anteeksi, niin olkoon\nkaikki unohdettu!\n\nNiin paljon hyväntahtoisuutta, niin paljon arvokkuutta oli piispan\nsanoissa, että Paul vastoin tahtoansa heltyi. _Tätä_ sydämellistä\nvaroitusta, joka oli niin toisenlaista kuin se kohtelu, jota teologiset\nisät olivat hänelle ennen osoittaneet, hän ei ollut odottanut. Hänhän\noli kuitenkin kokematon, hyväsydäminen nuorukainen, ja hyvyydellä voi\nkietoa hänen uhmailevan luonteensa sormensa ympärille. Hän horjui\npäätöksessään.\n\nPahaksi onneksi katsoi rehtori, vanha rehellinen Hassel,\nvelvollisuudekseen käyttää hyväkseen nuorukaisen hetkellistä katumusta,\nja virkkoi kuivalla, päättävällä äänellä:\n\n-- Kiitä hänen korkea-arvoisuuttansa, Bertelsköld, ja pyydä häneltä\nvallattomuuttasi anteeksi. Sitten saavut huomenna kello 10\nkonsistorioon.\n\nSe vaikutti kuin kylmä kylpy Paulissa heränneihin jalompiin tunteisiin.\nSilmänräpäyksessä hän oli taas tuo uhmaileva nuorukainen, joka tunsi\ntaistelevansa ajatuksenvapauden puolesta tyranniutta ja omatunnonpakkoa\nvastaan.\n\n-- Kiitän teidän korkea-arvoisuuttanne hyväntahtoisuudestanne, -- sanoi\nhän, -- mutta olen jo sanonut, etten voi sitä hyväkseni käyttää.\n\n-- Mieti tarkoin, nuori mies; tässä on kysymys tulevaisuudestasi! --\nsanoi piispa pahoillaan.\n\n-- Olen miettinyt ja toivon itse pitäväni huolen tulevaisuudestani, --\nilmoitti Paul vakavalla äänellä.\n\n-- Niin ollen, -- vastasi piispa, -- erotan sinut vuoden ajaksi Turun\nyliopistosta, ja sen jälkeen voit palata tänne jälleen, _jos pyydät\nanteeksi_.\n\n\n\n\n19. SURUJA SURUTTOMASSA.\n\n\nIltapuoleen samana päivänä palasi Eerikki Ljung kaupungista\nSuruttomaan. Hänen otsansa oli synkkä, katsantonsa alakuloinen,\nkäyntinsä hidas. Hän huomasi tuskin lapsia, jotka iloiten ja meluten\njuoksivat häntä vastaan.\n\nPortailla kohtasi hänet hänen uskollinen vaimonsa, toveri kaikissa\nriemuissa ja suruissa. -- Mitä on tapahtunut? -- kysyi hän, samalla kun\nhänen hellä tutkiva silmänsä koetti katsoa puolison otsalla olevien\npilvien lävitse.\n\n-- Pelkään, -- vastasi Eerikki, -- uneni käyneen liiaksikin toteen.\nMuistathan Bertelsköldien kantaäidin luvanneen minulle kymmenen\nonnellista vuotta -- ne ovat menneet, ja nyt tulevat surut onnelliseen\nSuruttomaamme.\n\n-- Oletpa sinä aika luonnontutkija, kun uskot taikauskoisesi unia! --\nnuhteli häntä uskollinen puoliso. -- Ole mies, Eerikki, ja kerro, mikä\nsinua huolestuttaa!\n\n-- Suuri enosikin, Eriikka, uskoo yliluonnollisiin vaikutuksiin, samoin\nkuin hän uskoo _nemesis divinaan_; ja mitenkä muutoin voisi ollakaan,\njos uskoo kaitselmukseen? Minulla on eräs yksityinen huoli: Lauri-eno\non tänään sanonut irti lainani.\n\n-- Mutta sehän on synti ja häpeä! Sitä vartenko me olemme vieraana\nvastaanottaneet ja kaikin tavoin suosineet tuota vanhaa, jumalatonta\nsaituria talossamme? Olet luovuttanut hänelle oman rakkaan työhuoneesi,\njossa työskentelet kahta helpommin kuin muualla ja johon olet\nkotiutunut kuin simpukka kuoreensa. Olet nöyrästi ja ilman palkkiota\nlainannut hänelle hevoset ja rengit. Olet tuhlannut kalliin aikasi\nhänen moniin hommiinsa ja kuluttanut vähiä varojamme lihoittaaksesi\nhänen nälkäistä ruumistansa, samalla kun minä hänen tähtensä olen\nlaiminlyönyt monta tärkeää asiaa. Siinä on meille kiitos kaikesta.\nMutta älkäämme siitä hätäytykö. Hyvä Jumala on auttanut meitä aina\ntähän saakka: hän on niin vastakin tekevä. Minä kirjoitan enolle\nHammarbyhyn; hän lainaa meille niin paljon kuin voipi, sitten me myymme\nmorsiushameeni, jota en enää tarvitse, ja kultaketjut, jotka olen\näidiltä perinyt, ja sitten teemme työtä ja säästämme, Eerikki. Saatpa\nnähdä, että kaikki vielä käy hyvin!\n\nEerikki suuteli reipasta vaimoaan, ja kyynelet herahtivat hänen\nsilmiinsä. -- Tuo on sinun tapaistasi, Eriikka! -- sanoi hän. --\nOlenhan aina sanonut, ettei koko kasvitieteessä ole ainoatakaan niin\noivaa kasvia kuin sinä.\n\n-- Mitä joutavia! -- nauroi vaimo ja kietoi käsivartensa miehensä\nkaulaan salataksensa hänkin kyynelen, joka tahtoi pujahtaa esiin hänen\nveitikkamaisten silmäripsiensä alta. -- Tuo ei ole mitään, jos Jumala\nedespäinkin suo meille terveyttä.\n\n-- Niin uskon minäkin, -- sanoi mies, -- enkä joutuisikaan epätoivoon,\nkun kanssani olet sinä, joka olet syntynyt raha-asiain ministeriksi.\nMutta velkapa ei minua nyt huoletakaan enin.\n\n-- Vai niin? Siis Paul! -- virkkoi Eriikka, joka aina käsitti asiat\nnopeasti ja selvästi.\n\n-- Hänet on erotettu yliopistosta! -- vastasi Eerikki.\n\n-- Mitä sanot? Pelaamisenko tähden?\n\n-- Toivoisinpa melkein sen tapahtuneen jonkin semmoisen tyhmyyden\ntähden, vaikka hän jo onkin hankkinut minulle monta unetonta yötä.\nMutta tänään hän on ollut Alanuksen respondenttina, pilkannut Raamattua\nja ollut röyhkeä professoreille. Piispa olisi päästänyt hänet\nanteeksipyynnöllä, mutta luuletko Paulin siihen suostuneen?\n\n-- Hän ei suostunut, sen olisin voinut jo ennakolta heille sanoa.\n\n-- Se tapahtui aivan äsken. Hän ei suostunut, ja seuraus siitä oli,\nettä hänet erotettiin vuodeksi yliopistosta, ehdolla, että hänen\nkuitenkin tulee pyytää anteeksi, jos haluaa tulla takaisin. Sanotaan\nHasselin neuvotelleen Porthanin kanssa, ja Porthan on tuollaisissa\nasioissa ankara kuin roomalainen.\n\n-- Se on ruma juttu. Käyttäytyä nenäkkäästi professoreja kohtaan, no,\nse on jo tyhmää ja poikamaista, sen myönnän, mutta se nyt ei ole niin\nkauhean kauheata. Toista on se Raamatun laita: se on hirmuista,\nEerikki! Onko tuo poikaraukka todellakin niin pitkälle joutunut?\n\n-- Jumala parhaiten tietää, ettei hän sitä ole ainakaan meidän\ntalossamme oppinut. Mutta ken voi ennakolta laskea, mihin kaikki\nlumihiutaleet talvi-ilmassa putoavat. Paul on jo vuoden ajan lukenut\nuseita ranskalaisia kirjailijoita, jotka eivät ole hyviä, ja sitäpaitsi\non hänestä tullut hyvä ystävä tuon Clewbergin kanssa, jonka tunnet.\n\n-- Se siivo, kunnon ylioppilas!\n\n-- Niin, Paulkin on rakastettava poika, mutta lyhyesti sanoen, se on\najan ilmassa, ja juuri parhaimpiin tarttuvat taudit ensin. Jos Paul\nolisi ollut tavallinen kyky, kohtalaisen älykäs ja kohtalaisen\nkunnianhimoinen, olisi hänestä arvatenkin tullut kunniallinen\njokapäiväinen ihminen, kuten hänen isästään ja monesta muusta hyvästä\nmiehestä. Mutta nyt hän on perinyt äidiltään erinomaisen terävän pään\nja myrskyisen, uhmailevan sydämen. Hänestä tulee joko ensi luokan nero\ntai roisto, ei milloinkaan tavallista ihmistä, ja sitä olisi meidän\npitänyt ajatella, meidän jotka tunnemme hänet.\n\n-- Te, hyvät herrat, olette aina niin viisaita jäljestäpäin, -- vastasi\nEriikka, hymyillen kesken kaikkea suruansa. -- Mutta nyt ei ole kysymys\nsiitä, mitä meidän olisi pitänyt tehdä, vaan siitä, mitä meidän nyt on\ntekeminen. Uskoni on että Herramme lähettää myrskyn puhdistamaan\nilmakehää ja vastoinkäymisen karaisemaan ihmistä. Paulin päähän on\nkerääntynyt turmiollisia höyryjä ajan ilmasta; pilvet olivat\npanostuneita, ukonilma oli välttämätön, mutta se tekee hänelle hyvää.\nNyt riippuu kaikki siitä, ettemme jätä häntä oman onnensa nojaan tässä\npälkähässä. Hänen tulee siis matkustaa, sanot sinä?\n\n-- Kolmen päivän kuluessa tulee hänen lähteä kaupungista.\n\n-- Hyvä. Pitihän hänen matkustaa joka tapauksessa. Ensin hän tietysti\nmatkustaa vanhempainsa luo. Mutta sinä matkustat hänen kanssansa.\n\n-- Minäkö? -- sanoi Eerikki hämmästyen. -- Juuri sinähän niin vakaasti\nvastustit ensimmäistä matka-aikomustani?\n\n-- Edellisellä matkahankkeellasi ei ole mitään tekemistä tämän kanssa,\n-- vastasi Eriikka päättävästi. -- Et matkusta Afrikkaan, ystäväni.\nMatkustat Paulin kanssa hänen vanhempainsa luo Falkbyhyn. Siellä teet\ntilin heidän sinulle uskomastansa kalleudesta ja neuvottelet heidän\nkanssansa, mitenkä Paulin suhteen tämän jälkeen on meneteltävä.\nMeno- tai paluumatkalla käyt Hammarbyssä ja neuvottelet eno Linnén\nkanssa meidän asioistamme.\n\n-- Ja sinä jäät yksin, Eriikka?\n\n-- Minä hoidan sill'aikaa lapsia ja Surutonta, istutan kaalia ja panen\nrahoja säästöön. Mieheni väittää minun syntyneen raha-asioita\nhoitamaan.\n\n-- Sinä olet syntynyt valtaistuinta varten! -- huudahti Eerikki\nihastuneena. -- Katariina II ei voi hallita paremmin kuin sinä\nhallitset valtakuntaamme Surutonta. Kun oikein ajattelen, on sinun\nehdotuksesi nyt, niinkuin ainakin, ainoa käytännöllinen. Se on\npäätetty. Paul ja minä matkustamme ylihuomenna. Onneksi joutunee\nvieraammekin matkustamaan samaan aikaan.\n\n-- Vieraamme saa ennen matkalle lähtöänsä kuulla kunniansa kukon\nlaulavan! -- sanoi Eriikka harmistuneena. -- Minusta näyttää kuin olisi\ntuolla saiturilla jokin aie mielessään. Hän istuu toisinaan pitkät ajat\nkuulematta tai näkemättä, mitä hänen ympärillään tapahtuu. Pelkään\nhänen tulevan hupsuksi pelkästä itaruudesta.\n\n-- Hänellä on luultavasti jokin uusi kauppatuuma mielessään.\n\n-- Ei, jotakin muuta se on, vaikka en voi saada selville, mitä. Onko\nPaul maksanut pelivelkansa?\n\n-- Tiedustelin eilen, ja hän on juuri viimeisellä hetkellä maksanut\nkaikki säntilleen. Mutta miten, sitä en tiedä.\n\n-- Se tulee sinun tietää. Hän ei saa jättää velkoja Turkuun.\n\n-- Se on minunkin ajatukseni. Minulla on epäluulo, jota tuskin uskallan\ntunnustaa.\n\n-- Olisiko hän ehkä joutunut tuon saksalaisen ihmetohtorin käsiin?\n\n-- Onpa ihmeellistä, että heti pääset jäljille. Kuulin vasta tänään,\nettä hänen on nähty käyvän tuossa pahamaineisessa talossa.\n\n-- Kuka tuo tohtori Martti siis oikeastaan on? Ja mitä hän täällä\ntekee?\n\n-- Passinsa mukaan hän on muuan noita tusinapuoskareita, jotka\nGöttingenissä tai Jenassa ostavat itselleen tohtorinarvon, ja ainoa,\nmitä hänestä tiedetään, on se, että hän harjoittaa kemiallisia\ntutkimuksia. Mutta mitä varten hän Turussa oleskelee, sitä ei kukaan\ntiedä. Mitä ihmiset juttelevat, siihen ei ole paljon luottamista, mutta\nen kernaasti haluaisi, että Paul olisi tehnyt tuttavuutta niin\nepäiltävän henkilön kanssa ja ehkä lainannut häneltä rahoja.\n\n-- Annahan kun minä koetan ottaa siitä selkoa. Tuolla näen Paulin\npuutarhan veräjällä tulevan. Näyttääkö hän semmoiselta, joka on tappion\nkärsinyt? Ei, ylpeänä kuin sotapäällikkö tappelun voitettuaan hän avaa\nportin ja tulee tännepäin...\n\n\n\n\n20. SIELUJEN KAUPPIAS.\n\n\nKello 10 ja 11 vaiheilla illalla, samana päivänä, jolloin niin\nratkaiseva käänne tapahtui Paul Bertelsköldin nuoressa elämässä, hiipi\npitkä, mutta koukistunut haamu varovaisin askelin portista sisään,\njossa tohtori Martti Weis asui. Hän helisytti kelloa, päästettiin\nsisään ja tapasi viisaan tohtorin valmistelemassa kemiallisia\nkeitoksiaan samassa laboratoriossa, jossa Paul muutamia päiviä ennen\noli ollut niin salaperäisten tapausten todistajana. Uunin valossa voi\ntuntea vanhan Larssonin kasvonpiirteet, jotka osoittivat ankaraa\nmielenliikutusta, jotavastoin ei vähinkään lihasten liikahdus tohtorin\nkylmissä, kurttuisissa kasvoissa ilmaissut, oliko tämän vieraan tulo\nhänelle vastenmielinen vaiko mieluinen.\n\n-- Minä tulen, -- sanoi Larsson, -- eilisen välipuheemme mukaan\nkuulemaan sopimuksemme lähempiä ehtoja, sekä samalla saamaan vakuutusta\nsiitä, kestääkö herra tohtorin taito koetuksen.\n\n-- En muista tehneemme mitään välipuhetta, -- vastasi tohtori kylmästi.\n-- Te olette halunnut oppia kullantekotaidon, ja minä olen teille\nvastannut, ettei tämä taito ole mitään käsi- tai tehdastyötä, vaan\npieni osa siitä luonnon salaisuuksien käsittämistaidosta, joka on vain\nharvoille kuolevaisille suotu. Olen sen lisäksi teille sanonut, ettei\ntätä käsittämistaitoa voi oppia samalla tavalla kuin opitaan rautaa\nsulattamaan tai potaskaa keittämään, vaan se on tulos kokonaisen pitkän\nelämän aikana harjoitetuista syvistä tutkimuksista ja vaivalloisista\nahkeroimisista. Ehtoni, sanotte te? Riisukaa viisikymmentä vuotta\nelämästänne, niinkuin riisutte kuluneen takin yltänne; tulkaa kerran\nvielä kahdenkymmenen ikäiseksi, ja minä olen katsova, mitä teistä voisi\ntehdä.\n\n-- Tiedän olevani liian vanha, -- sanoi Larsson ujosti, -- enkä\npyydäkään, että opettaisitte minulle taitonne. Mutta jos olisi\nmahdollista, että valmistaisitte minulle sellaista ainetta, sellaista\nroppia tai tinktuuria eli liuosta vai miksi sitä nimitätte, joka voisi\ntaitoon perehtymättömänkin kädessä muuttaa kaikki metallit kullaksi,\nniin tahtoisin kysyä teiltä sen hintaa, jos haluaisin sitä teiltä\nostaa.\n\n-- Hintaa? Ja ostaa, sanotte te? Millä te sitten ostaisitte itsellenne\ntuota kultaliuosta? Kenties samalla kullalla, jota te sillä\nvalmistatte? Vai ehkä poloisilla paperilipuilla, joita sanotaan\nseteleiksi ja jotka ovat merkitsevinään kullan arvoa? Mikä on tiedon\nhinta? Voitteko ostaa päivän paistetta? Voitteko ostaa terveyttä tai\npitkää ikää? Minun taitoani ja liuoksiani voi ostaa yhtä vähän kuin\nniitä.\n\n-- Ymmärrän, ettei tässä voi olla kysymys tavallisesta kaupasta, --\nvirkkoi Larsson nähtävästi nolostuneena, -- mutta juuri sentähden\ntahdoin kysyä, voisinko jollakin muulla tavalla tehdä teille vastaavan\npalveluksen. Haluaisitteko esim. arvonimiä ja kunniapaikkoja? Minä olen\nrikas, en tarvitse kultaanne, mutta se huvittaisi minua ... viattomasta\nhalusta saada luonnon salaisuudet ilmi. Sentähden tahtoisin auttaa\nteitä vaikutusvallallani, puoltolauseillani. Minä olen ollut\nvaltiopäivillä, kuulun vallassa olevaan myssypuolueeseen. Ette tulisi\nkatumaan minulle tekemäänsä palvelusta.\n\nTohtori kohautti ylenkatseellisesti olkapäitään. -- Arvonimiä?\nKunniapaikkoja? Uskotteko, että mikään arvonimi tai mikään kunniapaikka\non sen veroinen kuin viisaan miehen tieto siitä, että hän hallitsee ja\nvallitsee sekä jumalallisia että inhimillisiä asioita?\n\n-- Suokaa anteeksi, en tahtonut teitä loukata. Mutta kun näen teidän\nasuvan tässä köyhässä talossa, niin arvelen, että teillä voisi olla\npaljon mukavampi ... tutkimuksianne varten...\n\n-- Ja mikä estää minua ostamasta koko köyhän Turkunne, niin, koko\naution ja jäisen maanne? Siihen ei minulta puutu valtaa eikä rahoja,\njos tahdon. Mutta minä en tahdo; minä olen tyytyväinen saadessani elää\nja työskennellä rauhassa. Sentähden olen etsinyt itselleni tämän köyhän\nasunnon, samoin kuin jalo helmi kätkeytyy halpa-arvoiseen raakkuun.\n\n-- Mutta terveytenne, herra tohtori, voisi hyötyä kauniista ja\nterveellisestä maalaisasunnosta, jonka voisin teille hankkia.\n\n-- Terveyteni? Kuinka vanhan luulette minun olevan?\n\n-- Neljänkymmenen, korkeintaan viidenkymmenen vuoden, ellen erehdy.\n\n-- Pankaa neljäkymmentä ja vieläkin neljäkymmentä vuotta lisäksi, niin\npääsette vähän totuuden jäljille. Minä olin lapsi, kun suuri Kustaa\nAadolf lähti Saksanmaalle ja muistan hänet vielä vallan hyvin. Äitini\nkantoi minua sylissään, kun kansa suuteli hänen hirvennahkaista\nsotisopaansa Naumburgissa. Taistelin nuorukaisena Pragin sillalla, kun\nKönigsmark koetti valloittaa kaupunkia väkirynnäköllä. Olen taistellut\nPiccolominin, Turennen ja Conden johdolla. Sitten vetäysin\ntieteellisiin töihin takaisin; työskentelin Leibnizin johdolla Saksassa\nja Newtonin johdolla Englannissa. Sanalla sanoen, olen nykyjään sadan\nneljänkymmenen neljän vuoden vanha enkä ymmärrä, miksi en eläisi kahta\nvertaa vanhemmaksi, tai miksi en voisi pidentää ikääni niin monella\nvuosisadalla kuin itse tahdon. Siitä voitte päättää, minkä verran\nasunto teidän erämaissanne hyödyttäisi terveyttäni.\n\nLarsson katseli häntä epäillen ja kuitenkin äänetönnä kauhistuksesta.\nTuskin huomattava hymy, joka muistutti jääpuikon välähdystä, leikki\ntohtorin huulilla ja hän lisäsi:\n\n-- Se kummastuttaa teitä? Minä myönnän, aivan tavallista se ei ole.\nMutta siitä, joka on silmännyt esirippujen taakse, ei siinä ole\nvähintäkään ihmeteltävää. Ettekö koskaan ole kuullut puhuttavan\nelämännesteestä?\n\n-- Olen kuullut puhuttavan kaikenlaisesta petoksesta, jota puoskarit\nharjoittavat sellaisilla tavaroilla, -- vastasi Larsson jyrkästi, sillä\nhän ei suinkaan ollut helposti petettävissä, niin pian kuin lakattiin\npuhumasta siitä asiasta, joka hänen sieluansa kahlehti. -- Muutoin, --\nlisäsi hän, -- minä olen kristitty ihminen, joka en tahdo olla missään\ntekemisessä noituuden kanssa.\n\nTohtorin kasvot vääntyivät jonkinlaiseen ystävälliseen hymyyn. --\nHagelwetter! -- sanoi hän, -- kenpä ei olisi kristitty! On vain monta\nluonnollista asiaa, joista ei Raamatussa puhuta. Ja koska olette\nkristitty, niin tahdon vastata teidän kysymyksiinne, etten voi\nelämännestettä, tuota verratonta elämännestettä, joka on suurin\nkaikista salaisuuksista ja osa siitä alkuaineesta, josta maailma elää,\nmillään ehdolla antaa pois. Mitä sitävastoin tulee kultaliuokseen, joka\non kemiallista ainetta ja tähtien vaikutuksen voimistamaa, niin voitte\nsaada sen lahjaksi ilman suurempia vaikeuksia.\n\n-- Lahjaksiko? -- kysyi kauppias.\n\n-- Olenhan jo sanonut, ettei sitä voi ostaa. Kaikki rikkautenne eivät\nvoisi korvata minulle edes teekupinkaan täyttä tätä liuosta. Voin\nlahjoittaa sen teille. Mutta ainoastaan pienellä ehdolla.\n\n-- Mikä se olisi?\n\n-- Te annatte minulle pantiksi sielunne.\n\nLarsson luuli kuulleensa väärin. -- Suokaa anteeksi, -- sanoi hän, --\nolen viime vuosina käynyt hiukan huonokuuloiseksi.\n\n-- Te annatte minulle sielunne pantiksi, -- toisti tohtori kylmästi.\n\n-- Mitä uskallatte pyytää? -- huudahti kauppias suuttuneena. -- Olenko\nminä narri, vai oletteko itse paholainen?\n\n-- Jompikumpi; mutta edellinen olettamuksenne on todennäköisempi, --\nvastasi tuo salaperäinen mies, kasvonvärettäkään muuttamatta. -- En\ntyrkytä lahjojani kenellekään. Jos te voitte olla ilman minua, niin\nolkaa varma, että minä vielä helpommin tulen toimeen ilman teitä.\n\n-- Herra, jos ostatte sieluja, niin olette joko roisto taikka\nmielipuoli. En tahdo olla kanssanne missään tekemisissä.\n\n-- Menkää sitten tiehenne! Mitä on minulla teidän kanssanne tekemistä?\n\nLarsson oli kahdella päällä. -- Millä tavoin minun tulisi antaa teille\nsieluni pantiksi? -- kysyi hän ilmeisesti epäröiden.\n\n-- Aivan yksinkertaisesti, tavallisella tavalla. Raapaisette vähän\nneulalla käsivarttanne ja teette sitten tohtori Martti Weissin nimelle\nkontrahdin, jonka allekirjoitatte verellänne. Se on ainoastaan\nmuodollisuus, jonka me kemistit tarvitsemme asettaaksemme sen henkilön,\njolle annamme liuoksen, tähtien vaikutuksen alaiseksi. Nyt tiedätte,\nmitä olette halunnut tietää ja voitte vapaasti mennä matkoihinne.\nMinulla on muutakin tekemistä kuin tuhlata aikaani kamasaksan kanssa.\n\n-- Paljonko annatte minulle liuosta, jos suostun ehtoihinne?\n\n-- Aluksi tämän pullon, -- vastasi tohtori, ottaen esille saman pienen\nkristallipullon, jota hän oli Paulille näyttänyt. -- Se sisältää 199\ntippaa, ja sillä voitte saada 5970 luotia kultaa. Se ei ole enemmän\nkuin 143.280 riksiä, mutta heti ette voi sitä kaikkea aikaansaada.\n\n-- Ettekä te vaadi mitään muuta?\n\n-- En mitään.\n\nKauppias oli hetken aikaa vaiti ja mietti, mitä hän ehkä voisi tässä\nkaupassa menettää. Toisella puolen muodollisuus, jolla ei voinut olla\ntodellista tarkoitusta; toisella puolella tuo siihen aikaan ääretön\nsumma 143.280 riksiä.\n\n-- Minä suostun sopimukseen, -- vastasi hän.\n\n\n\n\n21. ERILAISIA YLISTYSLAULUJA.\n\n\nPaul Bertelsköld oli eronnut niistä meluavista ystävistä, jotka olivat\nhäntä odottaneet piispan kartanon ulkopuolella aikoen kuljettaa häntä\nriemusaatossa kaupungin läpitse. Hän palasi Suruttomaan voittajan\nylpein katsein, mutta tappio sydämessään. Ensimmäisen hurmauksen\nhaihduttua seurasi levottomuuden tunne, jota hän turhaan koetti\nkarkoittaa. Hän oli tyytymätön kaikkeen: Turkuun, Suruttomaan, siihen\nhiljaiseen perheeseen, jossa oli elänyt; tyytymätön elämään ja\ntaistelussa itsensä kanssa. Hänen sydämessään oli tyhjyys, ja kevään\nihanuus näytti hänestä elottomalta erämaalta.\n\nHän kulki puutarhan kautta. Ensimmäiset lehdet olivat juuri puhjenneet\nkoivuihin, vaahteriin ja karviaispensaihin. Ensimmäiset huolellisesti\nkastellut narsissit levittivät illan ilmaan surumielistä tuoksuaan.\nPääskyset lentelivät, peipot lauloivat, sääsket tanssivat. Ennen hän\noli iloinnut kaikesta tästä; nyt se synnytti hänessä yksinäisyyden\ntunteen; ilmassa oli kummallinen, painostava helle, ja hän kiirehti\nkulkuaan.\n\nKasvihuoneiden vieressä olevalla kunnaalla kasvoi nuori tammi, jonka\nhän itse oli istuttanut kaksi vuotta sitten. Kuinka hän olikaan tätä\npuuta rakastanut! Millä hellällä tarkkuudella hän vuosi sitten olikaan\ntarkastellut sen ensimmäisiä lehtisilmikoita, jotka todistivat hänelle,\nettä hänen lemmittynsä eli eikä ollut paleltunut talven kylmässä! Tammi\noli vielä lehdetön: oli aika kysyä siltä: elätkö vielä? Mutta tänä\nvuonna ei Paul muistanut katsahtaakaan sinne päin. Hänellä oli muuta\najattelemista; hajamielisenä hän kulki ohi.\n\nHän saapui portaille. Salin ovi oli auki, ehkä tahallaan auki\njätettynä. Hän ei voinut muiden huomaamatta päästä sen sivu\nhuoneeseensa. Piiloon pujahtaminen ei myöskään koskaan ollut hänen\ntapaistaan; nyt hän olisi tahtonut sen tehdä, mutta kun se oli\nmahdotonta, astui hän uhmaten sisään.\n\nSuruttomassa pidettiin joka aamu ja joka ilta rukouksia. Nyt oli\niltarukouksen aika. Koko perhe ja kaikki talon palvelijat olivat\nsaapuvilla. Cecilia Larsson luki tavallisuuden mukaan luvun Raamatusta.\nSe oli profeetta Jesaian 28. luku.\n\n\"Voi Efraimin juopuneiden komeata kruunua, ja sen loistavaa\nkaunistetta, kukkaa kuihtuvata, joka on viinistä päihtyneiden päässä!\nKatso, mies on Herralla valmiina, väkevä ja voimallinen; niinkuin\nraesade, murskaava myrsky, rajuilma valtavine tulvavesinensä, hän\nkourallansa kaataa kaikki maahan! Jalkoihin tallataan Efraimin\njuopuneiden komeat kruunut ja sen loistavan kaunisteen kuihtuva kukka,\njoka on viljavan laakson kukkulalla. Sen käy kuin varhaisen viikunan,\njoka on kypsynyt ennen korjuuaikaa: joka sen näkee, poimii sen, ja\ntuskin on se hänen kädessään, niin jo sen nielaisee!\n\n\"... Sentähden kuulkaa Herran sanaa, te pilkkaajat! -- Koska te\nsanotte: Me olemme tehneet liiton kuoleman kanssa, tehneet tuonelan\nkanssa sopimuksen; kun vitsaus tulee tulvan lailla, ei se saavuta\nmeitä, sillä olemme tehneet valheen turvaksemme ja piiloutuneet\npetoksen suojiin! sentähden Herra sanoo näin: Katso, minä lasken\nSiioniin perustuskiven, koetellun kiven, kallisarvoisen, lujasti\nperustetun kulmakiven! Joka uskoo, hän ei häpeään joudu! Minä otan\noikeuden mittapuuksi, panen vaa'aksi vanhurskauden; rakeet hävittävät\nvalheen turvan, vedet huuhtovat mukaansa suojan. Teidän liittonne\nkuoleman kanssa puretaan, sopimuksenne tuonelan kanssa ei astu voimaan,\nkun vitsaus tulee tulvan lailla, niin se tallaa teidät maahan. Yhtä\nusein kuin se tulee, se sieppaa teidät, sillä aamu aamulta se tulee,\njopa päivällä ja yöllä. Olkaa siis pilkkailematta, etteivät siteenne\nlujenisi vielä; sillä olen kuullut Herralta Seebaotilta, että hävitys\nrangaistustuomiona tulee kohtaamaan koko maata\".\n\nCecilian lukiessa alkoi kuulua kaupungin puolelta lähenevää hälinää. Se\nkasvoi äänekkäämmäksi, se levisi puutarhaan, se tuntui ympäröivän\ntaloa. Lukeminen lakkasi, Paulin levottomat silmät vilkuilivat ikkunaan\npäin: hän tunsi tuon hälisevän parven. Toista sataa käsittävä joukko\nylioppilaita, joiden luku alinomaa oli lisäytynyt matkalla piispan\nkartanosta, levisi lumivyöryn tavoin tiheissä riveissä rauhaisen\nSuruttoman alueelle.\n\nKaikki nämä olivat ajan vastustushengen kannattajia. Harvat heistä\nolivat hankkineet itselleen selvää käsitystä siitä asiasta, jota\npuolustivat, vielä harvemmilla oli sen suhteen minkäänlaista todellista\nvakaumusta. Enemmistö oli iloisia nuorukaisia, jotka aina mitä\nsuurimmalla riemulla ottivat osaa pieneen rähinään ja seurasivat\njohtajiansa sokeasti minne tahansa.\n\nTarkoituksena oli panna päivänsankarin kunniaksi toimeen jonkinlainen\nmielenosoitus, jotakin serenaadin tapaista. Mutta akateeminen laulu,\nniinkuin moni muukin asia, oli silloin vielä kapalolapsi ja sitä\nviljeltiin enimmäkseen kirkkomusiikin tai juomalaulujen muodossa.\nPaciuksen edeltäjä, tirehtööri Lenning, joka otsansa hiessä muokkasi\ntätä viljelemätöntä alaa, saavutti loistavimmat voittonsa, kun\nylioppilaat adventtisunnuntaina veisasivat tuomiokirkossa, tai sillä\nvälin kävivät varakansleria, hänen korkea-arvoisuuttansa piispaa,\njollakin latinalaisella hymnillä tervehtimässä.\n\nHetken aikaa vallitsi joukossa epätietoisuus siitä, mikä kappale\nparhaiten soveltuisi tilaisuuteen. Kuultiin jonkun esittelevän vanhaa\nkoululaulua _Caeperit faustis avibus_; toinen tahtoi virttä _Puer natus\nin Bethlehem_. Toiset huusivat, että laulettaisiin _Gaudeamus_, ja\nheidän mielipiteensä pääsi voitolle. Koko tämä suuri kuoro rupesi nyt,\nvälittämättä siitä, oliko kaikilla laulunääntä vai ei, laulamaan\nsuurella innolla, mutta huonolla menestyksellä tuota ikivanhaa\nylioppilaslaulua:\n\n    Gaudeamus igitur, juvenes dum sumus.\n    Post jucundam juventutem,\n    post molestam senectutem\n    nos habebit humus.\n\nMutta nyt tuli pieni muutos:\n\n    Vivat Academia, vigeant studentes!\n    Pereant theologi!\n    Floreant haeretici,\n    nec non respondentes![14]\n\n-- Hurraa! Hurraa! Eläköön Paul Bertelsköld! -- kaikui huuto\nmyrskyilman tavoin läpi rauhallisen puutarhan.\n\nPäivä oli ollut tavattoman lämmin niin varhaiseksi kevätpäiväksi, ja\niltapuoleen oli taivas mennyt pilveen. Juuri ylioppilaiden laulamasta\nlakattua seisoi musta pilviseinä lännessä meren yllä, ja pari loistavan\nvalkeaa salamaa välähti taivaalla, ja niitä seurasi juhlallinen\nukkosenjyrähdys loitompana.\n\nMuutamat ylioppilaat seisoivat äänettöminä katsellen tätä loistavaa\nnäytelmää, jotavastoin toiset yhä innoissaan hurrasivat Paul\nBertelsköldille.\n\n-- Cecilia, -- sanoi Eerikki, -- avaa Psaltari, -- laulakaamme mekin\nylistysvirsi.\n\nCecilia luki:\n\n\"Herra hallitsee. Riemuitkoon siitä maa! Iloitkoot saaret, niin monta\nkuin niitä on! Hänen ympärillään on pimeys ja pilvi; vanhurskaus ja\noikeus ovat hänen valtaistuimensa perus. Tuli käy hänen edellänsä ja\npolttaa ylt'ympäri hänen vihamiehensä. Hänen salamansa valaisevat maan\npiirin; maa sen näkee ja vavahtelee. Vahan lailla sulavat vuoret edessä\nHerran, edessä kaiken maailman Herran. Taivaat julistavat hänen\nvanhurskauttaan, kaikki kansat näkevät hänen kunniansa.\"\n\n\"Kiitä, sieluni, Herraa! Herra, minun Jumalani! Sinä olet mahtavan\nsuuri; sinun pukusi on kunnia ja kirkkaus. Sinä verhout valoon niinkuin\nviittaan, sinä levität taivaat niinkuin teltan; sinä vesiin salisi\nsalvat, vaunusi pilvistä laitat ja tuulen siivillä kuljet. Airuiksesi\nteet sinä tuulet, panet palvelijoiksesi tulen leimut. Maan sinä asetit\nperustuksillensa, niin että ei se ikinä horju. Sinä alkumerellä sen\nkuni vaatteella peitit; vedet aaltoili vuorien yllä. Sinä lähetät\nhenkesi, ja kaikki luodaan, sinä annat maalle uuden muodon.\nIankaikkisesti pysyköön kunnia Herran! Saakoon Herra iloa töistään,\nhän, jonka katsahtaessa vapisee maakin, jonka koskettaessa vuorista\nsavua suitsee. Tahdon ylistää Herraa ikäni kaiken, tahdon veisata\nJumalani kiitosta eloni loppuun... Herra, älä meille, älä meille vaan\nomalle nimellesi kunnia anna, armosi ja laupeutesi tähden!\"\n\nCecilia vaikeni, ja vielä pari kaunista salamaa iskettyänsä poistui\nukonilma merelle päin. Ulkona oli hälinä vähitellen hälvennyt, meluava\nnuorukaisparvi oli palannut kaupunkiin, ja illan rauha oli jälleen\npäässyt valtaansa.\n\nLapset tulivat toinen toisensa perästä suutelemaan vanhempainsa käsiä\nja sanomaan hyvää yötä. Sanaakaan sanomatta puristi Paul ystäviensä\nkäsiä ja meni huoneeseensa. Hän tunsi olevansa vieras tässä\nonnellisessa kodissa, jossa Herran pelko ympäröi kaikkea niinkuin\nmuuri, ja kaikki, narsissin matalasta varresta aina ihmisen ylevään\notsaan, kukoistivat siunauksen suojassa.\n\n\n\n\n22. PAULIN UNI.\n\n\nPaul istui avonaisen ikkunan ääressä ja katseli ulos keväiseen yöhön.\nHänen harhailevat ajatuksensa etsivät satamaa, eivätkä löytäneet. Hänen\nlevottomasti sykkivä sydämensä etsi rauhaa, mutta etsi sitä turhaan\ntaivaasta ja maasta.\n\nHänen ruumiinsa oli väsynyt, hänen sielunsa vielä väsyneempi. Yö,\nyksinäisyys, hiljaisuus vaikuttivat nukuttavasti. Hänen ajatuksensa\nhämmentyivät, ja hän vaipui uneen, istuessaan käsi posken varassa ja\npää nojautuneena vasten ikkunapieltä.\n\nNukkuiko hänen sielunsa? Ei, hiljaa irtausi se kahleistaan, liihoitteli\npois ja näytti hänelle unessa kummallisen näyn.\n\nHän oli kävelevinään puutarhassa, jossa hän eilen käveli. Hän etsi\njotakin, hän ei tiennyt mitä, mutta hän etsi ikäänkuin hänen\nelämänsä olisi siitä riippunut. Hän saapui kunnaalle, jolle hän oli\nistuttanut nuoren tammensa. Tammi oli eilisestään pukeutunut täyteen\nlehtipukuunsa, mutta kaikki lehdet olivat keltaisia. Se ihmetytti\nPaulia. Joko nyt on syksy? ajatteli hän itseksensä.\n\nHän katsoi ympärilleen: koivut, lehmukset, vaahterat seisoivat\nkeltaisina niinkuin tammikin; nurmikko oli lakastunut ja kaikki kukat\npaleltuneet. Eivät linnut laulaneet, eivät sääsket tanssineet: kaikki\noli kuollutta ja autiota hänen ympärillään.\n\nHän katsoi etäämmälle, ja joki oli kuivunut, meri näytti äärettömältä\nlaaksolta, jonka kuivalla pohjalla näkyi kaljuja vuoria. Hän kohotti\nsilmänsä: ilmakehä oli kadonnut, kun hän huiskutti kättään, ei se\ntuntenut mitään vastarintaa; hengitys ei kohottanut hänen rintaansa.\nEnnen muinoin sininen taivas oli nyt musta -- ei ukonpilven tavoin,\njonka uhkaavia reunoja aurinko kultailee, vaan musta kuin paarivaate\nhaudalla.\n\nPaul pelästyi ja katsahti kaupunkiin päin. Siellä missä vanha Turku oli\nollut, oli hävitetty erämaa, ja soraläjien keskellä oli tuo muinoin\nniin ihana, kunnianarvoisa tuomiokirkko raunioiksi kukistuneena.\n\nHän kysyi itseltään, mitä tämä merkitsi. Oliko siirretty tuhat vuotta\ntakaisin vai tuhat vuotta eteenpäin ajassa? Oliko maapallo temmattu\nradaltaan ja heitetty niin äärettömän kauas rajattomiin avaruuksiin,\nettei mikään aurinko eikä mikään elämä enää voinut koskettaa sen\nautiota pintaa. Kuka oli \"antanut maalle uuden muodon\"?\n\nKaikki oli kuollutta, ainoastaan hän oli elossa. Hän sanoi itselleen:\n\"ajattelen, siis olen olemassa\". Entä sitten? Siinä ei ollut kylliksi;\nhän uiskenteli kuin juureton untuva rannattomalla merellä: hän tarvitsi\npohjaa. Hän tarvitsi jotakin rakastaakseen ja jotakin, jota varten\neläisi.\n\n-- Kuka on sinut kuolettanut? -- sanoi Paul nuorelle tammelle, sillä\nhänen sydämensä oli murheellinen.\n\n-- Sinä! -- sanoi tammi.\n\n-- Minäkö? -- Ja hän teki saman vapisevan kysymyksen jalkainsa juuressa\noleville kukille, kaupungin raunioille, hävitetylle erämaalle, maalle,\ntaivaalle ja merelle.\n\n-- Sinä! -- sanoivat ne.\n\nPaul vihastui ja vapisi samalla kertaa. Hän kumartui, otti maasta\nukonkiven, joka ei milloinkaan ollut elänyt elimellistä elämää ja kysyi\nkiveltä: kuka sinut on kuolettanut?\n\n-- Sinä! -- sanoi kivi.\n\n-- Sinä! sinä! sinä! kaikui koko luonnossa, mutta ne eivät olleet\nääniä, joita korva kuuli, ne olivat sanattomia tuskallisia hätähuutoja,\njotka kappalten olemuksesta kohosivat Paulia kohti. Ja ikäänkuin kaikki\nolennot olisivat yht'äkkiä saaneet puhelahjan, kaikui joka haaralta\nhänen ympärillään:\n\n-- Sinä olet ottanut meidän Jumalamme. Anna meille takaisin Jumalamme!\nJumalamme!\n\n-- Onhan teillä aine! Ja aine on ikuinen! -- huudahti nuorukainen.\n\nSyvyydet huokailivat. Itse ukonkivi häpesi ikuisuuttaan.\n\n-- Onhan teillä vielä ihmishenki; eikö se ole teille tarpeeksi? --\nsanoi Paul.\n\nHänen tätä sanoessaan näkyi murhaava ivahymyily koko luonnossa.\nKeltainen tammi kohosi juuriltaan ja palveli jumalankieltäjää;\nnäivettyneet kukat suutelivat hänen jalkojansa, vuoret kumartuivat,\nerämaat vavahtelivat, maa halkesi hänen allansa ja hän vajosi hirmuisen\nkauhistuksen vallassa pohjattomaan syvyyteen...\n\nPaulista tuntui kuin hän olisi kuollut ja enemmän kuin kuollut --\ntyhjäksi muuttunut. Kangistunein, raukein siivin koettivat hänen\najatuksensa turhaan kohota tietoisuuteen itsestään. Syvä, synkkä pimeys\npeitti koko hänen olentonsa. Ja kuitenkin eli hänessä vielä jotakin,\njoka ei voinut kuolla, ei tyhjäksi raueta. Mutta se oli sama elämä,\njoka siemenessä uinailee.\n\nPilkkopimeästä alkoi silloin kaksi kiiltävää pistettä tähtinä loistaa\nöisellä taivaalla. Ne selkenivät, ne näkyivät yhä lähempää, ja vihdoin\nPaul tunsi äitinsä ihanat silmät, jotka katsoivat häneen mitä hellimmän\nrakkauden tuntein. Hän lepäsi äitinsä rinnoilla, ja äiti suuteli ilosta\nitkien hänen kaunista kiharaista päätänsä. Hän oli taaskin pieni lapsi,\nhänen sielunsa oli taas terve niinkuin aamukasteinen ruusun kukka; hän\noli iloinen, onnellinen, viaton. Kaikki oli taas hyvin; kaikki suru\nunohdettu; mitä hän voi enempää toivoa?\n\nSilloin vei äiti hänet ulos vihannalle kunnaalle ja näytti hänelle\nauringon kirkastaman taivaan, sinisen meren, kukoistavan maan. Kaikki\nlinnut laulelivat niinkuin ennenkin, kaikki tuoksui, kaikki loisti\nnuoruutta ja ihanuutta. -- Katso, -- sanoi äiti, -- kaikki tämä\ntodistaa Jumalata! Kaikki ylistää luojaansa! Paul, poikani, lupaatko\nminulle, ettet ikinä kiellä, et koskaan hylkää Jumalaasi?\n\n-- Lupaan, -- sanoi lapsi.\n\n-- Niinpä notkista sitten polvesi tällä viheriöivällä kunnaalla ja\nkiitä Jumalaasi hänen äärettömästä armostaan, -- sanoi äiti. Ja he\nnotkistivat kumpikin polvensa -- ja kun Paul heräsi kummallisesta\nunestaan, olivat hänen poskensa kosteat kyynelistä.\n\n\n\n\n23. KAKSI KADONNUTTA.\n\n\nAamulla varhain tuli Paulin ystävä ja kasvatusisä herättämään häntä ja\nkehoitti häntä valmistautumaan matkalle, koska nyt oli tilaisuus päästä\nlaivalla Tukholmaan. Joonas Pietarinpojan kuljettama pohjalainen\nkaljaasi oli aikeissa lähteä jo illalla.\n\n-- Matkalleko? -- kysyi Paul. Sitä hän ei ollut ajatellut.\n\n-- Olethan erotettu yliopistosta, poika parka! -- vastasi Eerikki.\nLähtöä ei voi lykätä tuonnemmaksi. Yliopisto ei rauhoitu niinkauan kuin\nolet täällä.\n\nPaul oli ääneti. Eilispäivän tapaukset, joita yön unet olivat\nhimmentäneet, muistuivat nyt selvästi hänen mieleensä. Niin, hänen\ntäytyi lähteä pois, kauas pois, sen hän ymmärsi vallan hyvin; mutta ero\nnoista hyvistä ihmisistä, jotka niin sydämellisesti olivat häntä\nrakastaneet, Ja joille hän oli niin paljon huolia tuottanut, täytti\nhänen sydämensä odottamattomalla kaiholla. Hän puristi Eerikin kättä ja\nriensi ulos.\n\nHän meni etsimään kullantekijää. Olihan hän päättänyt maksaa Eerikin\nvelan. Kuinka hän oli voinut unohtaa tämän kiitollisuudenvelkansa!\n\nHän tuli tuolle rappeutuneelle talolle. Portti oli auki, eikä ketään\nelävää olentoa näkynyt. Paul astui sisään. Kaikki ovetkin olivat auki.\nHän meni laboratorioon. Kaikki oli tyhjää ja autiota; mestari, hänen\nvanha renkinsä, hänen pullonsa, tislaimensa ja ympyränsä, kaikki olivat\nkadonneet. Ainoastaan tyhjä sammunut uuni oli jäljellä sekä muutamia\nlasisirusia ja kuonapaakkuja.\n\nPaul meni naapureilta tiedustelemaan. Ei kukaan tiennyt mitään tohtorin\nkatoamisesta. Ainoastaan eräs vanha akka -- ja hän oli kuuro -- oli\nyöllä kuullut kummallista kolinaa tuosta epäluulonalaisesta talosta.\nPaulin tiedustellessa pudistivat naapurit vain päitänsä ja arvelivat:\nolipa hyvä, että _tuo tuolla_ vihdoin oli mennyt sinne, _mihin hänen\noli mentävä_. Parasta olisi, että nuori herra siihen tyytyisi, eikä\nsekaantuisi asioihin, joista ei kenenkään pitäisi olla tietävinäänkään.\n\nNähdessään, ettei mitään ollut tehtävänä, kävi Paul muutamain\nystäväinsä luona sanomassa heille jäähyväisensä.\n\n-- Matkusta, -- sanoi Clewberg, -- ja palaa takaisin, kun teologian\nviimeinen hetki on lyönyt. Voit Epaminondaan tavoin sanoa: jätän\njälkeeni Leuktran tappelun!\n\nToiset toverit kokivat lohduttaa häntä sillä, että professorit vielä\nkatuisivat -- ja Porthankin! -- lisäsivät he. Iloiset nuorukaiset\nolivat vielä tuskin selvinneet eilisten seikkailujen huumauksesta. He\nilmoittivat, etteivät päästäisi häntä hurraamatta hänelle vielä kerran\nsatamassa.\n\n-- Siihen yhdyn minäkin! -- vakuutti Leo. -- Papinkaulus jää ehkä iäksi\npäiväksi saamattani, mutta siitä minä viis, mukana tulee minunkin olla!\nJa jos noilla, tiedäthän, olisi jotakin pahaa mielessään sinua vastaan,\nniin luota nyrkkeihini! Luota näihin käpäliin, veikkoseni! -- Ja itku\npulppusi tuon kunnon jättiläisen kurkkutorvessa.\n\nPalatessaan Suruttomaan kuuli Paul kummastuksekseen, että vanha Larsson\noli noutanut kapineensa, palataksensa Pohjanmaalle. Ukon laita ei ollut\noikein. Hän oli ollut koko yön poissa, ja palattuaan hän oli ikäänkuin\nhourioissa höpissyt, että häneltä tahdottiin varastaa jokin suunnaton\naarre.\n\n-- Minulla on sinulle jotakin sanomista, -- lausui Eriikka Paulille,\nlaittaessaan matkalaukkuja kuntoon, pannen niihin sukkia ja paitoja,\nkäärien kokoon nenäliinoja, tarkastaen vaateluetteloa, antaen piioille\nporkkanapenkereiden perkaamista koskevia määräyksiä ja saaden\nmuutamilla mahtavilla voileivillä lapset vaikenemaan. -- Tule, Paul,\nistu tähän viereeni ja auta minua nuorittamaan matkalaukkuja, niin\npuhelemme niinkuin vanhat ystävät ainakin.\n\n\n\n\n24. NUHTEET JA JÄÄHYVÄISET.\n\n\nEriikka Ljung, omaa sukuaan Lindelia, oli miehensä sanojen mukaan\nsyntynyt raha-asiain ministeriksi, mutta hän oli myöskin niitä, joita\nvoisi kutsua sydämen poliisimestareiksi. Hänen samalla kertaa\nkirkkaissa ja lämpöisissä silmissään oli sellainen ihmeellinen voima,\nettä ne voivat nähdä sumujen läpi ja _tuntea_, enemmän kuin tutkimalla\ntutkia ihmissydämen tilan. Hän ei ollut jutellut vielä puolta\ntuntiakaan Paulin kanssa, heidän yksissä tuumin täyttäessänsä ja\nsulkiessansa matkalaukkuja, ennenkuin hän jo näki läpi hänen sielunsa,\nja pääsi muun muassa selville hänen tuttavuudestaan tuon salamyhkäisen\nkullantekijän kanssa. Se antoi hänelle aihetta seuraavaan hänen\ntapaiseensa nuhdesaarnaan:\n\n-- Ja jos vaivatta voisitkin tehdä itsellesi vuoria kullasta, -- sanoi\nhän, -- mitä se sinua auttaisi? Pelaajan voitolla ei ole mitään\nsiunausta. Espanjaan virtasivat muinoin kaikki Perun aarteet, mutta\njoutuisammin kuin tulivat, vuotivat ne jälleen pois, ja maa tuli\nköyhemmäksi ja kansa turmeltuneemmaksi kuin milloinkaan ennen. Ihmistä\nei rikastuta kulta, vaan rukous, työ ja vilpitön elämä. Jos kastelen\nruukkujani lämpöisellä vedellä, niin pian voin saada neilikkani ja\nleukoijani kukkimaan, mutta sen perästä ne pian kuihtuvat. Olet\ntahtonut maksaa Eerikin velan, mutta hyvä aikomuksesi on valinnut\nhuonon keinon. Tahdoit hakata pihlajan maahan päästäksesi kukkiin\nkäsiksi. Mutta siihen ei Eerikki olisi koskaan suostunut. Kullan\ntekeminen ei tosin liene ehdottomasti mahdotonta, sillä kerran on kemia\nniin kauas ehtivä, että voi jakaa alkuaineisiin kaikki metallit ja\nniinmuodoin myös yhdistää ne jälleen. Mutta tämän keksinnön, joka\nkerrassaan muuttaa ihmiskunnan aseman, on sallimus säästänyt tuleville\nvuosisadoille, jolloin ihmiskunta on kypsynyt tällaiseen muutokseen.\nTohtorisi on, niinkuin sadat muut ennen häntä, joko petturi tahi\nsemmoinen, joka pettää itseänsä. Jos hän voisi kultaa tehdä, ei hän\nhautaisi itseään minnekään maailman soppeen.\n\n-- Mutta minä olen nähnyt hänen sitä tekevän, -- huomautti Paul.\n\n-- Olet nähnyt hänen ottavan kultakimpaleen sulattimesta, mutta et ole\nnähnyt, mitä hän siihen on pannut. Siinä olisi arvostelu, siinä olisi\nepäilys ollut paikallaan. Sinä uskot kullantekijää ilman todistuksia,\nmutta epäilet Jumalaa, jonka olemassaoloa todistaa koko luotu maailma.\nOnko se ajattelevan ihmisen arvolle soveliasta?\n\n-- Kaiken vakaumuksen tulee alkaa epäilyksellä.\n\n-- Ei suinkaan. Elämä, samoin kuin matematiikka, alkaa selviöillä. Vai\noletko milloinkaan epäillyt omaa olemassaoloasi? Jumala on selviö:\nhäntä ei ikinä voida todistaa, hänet tutaan.\n\n-- Mutta teologit tahtovat todistaa...\n\n-- Teologit käyttäytyvät niinkuin sokea, joka, sen sijaan, että\nnojautuisi sauvaansa, tahtoo mitata, kuinka pitkä ja paksu se\nmahdollisesti on. Semmoinen menettely on mielestäni samaa kuin yrittää\nammentaa kauhalla valtamerta kuiviin. Mutta nyt ovat matkalaukut\nvalmiit. Kun näemme toisemme jälleen, silloin sinä uskot, Paul.\n\n-- Toivon voivani sen tehdä.\n\n-- Tule tänne. Roosa Maija! -- sanoi äiti. -- Kerro Paulille, kuka\ntaivaassa asuu ja joka ilta kirkkaista tähdistä katselee sinua.\n\n-- Siellä asuu Jumala, -- sanoi tyttö ja nyökäytti päätänsä, kirkkaasti\nja vakavasti katsellen hämmästynyttä nuorukaista.\n\n-- Mistä sinä sen tiedät, Roosa Maija?\n\n-- Roosa kyllä tietää, -- vastasi lapsi.\n\n-- Mutta kuinka sinä sen tiedät, kun et milloinkaan ole nähnyt Jumalaa?\n\n-- Roosa tietää vain, -- vastasi pienokainen hyvin vakavasti.\n\n-- Tuossa nyt kuulette, oppineet herrat! -- sanoi äiti päätänsä\nnyökäyttäen. Kirjoitettu on, että lasten ja imeväisten suu on saattava\nmaan viisaat häpeämään. Mene, Paul, sinä levoton, etsivä sielu, mene\nvalkeuteen. Jumala, kaikkiviisas, on kerran antava valonsa sinullekin\nkoittaa.\n\nIlta alkoi jo hämärtää, kun kaikki oli valmiina matkalle lähtöön, ja\nPaulin tuli ottaa hyvästit Suruttomalta. Niin rauhaiselta ja\nrakastettavalta ei hänestä koskaan ollut näyttänyt tuo vuorien välissä\noleva suloinen laakso. Niinkuin raittiin havumetsän vihannuus näyttää\nmeistä kahta kauniimmalta autioon talvilumeen verrattuna, niin kuvastui\nnyt keväinen puutarha ihmeellisen ihanana Paulin jäähyväissilmäykseen.\nKaikki nuo pensastojen ja kukkapenkereiden nuput olivat kauniita\nlupauksia lumoavasta tulevaisuudesta, mutta hän ei enää saanut niistä\niloita. Tämä ilma niin lauhkea, tämä taivas niin puhdas: niin, täällä\nhän tunsi sen, täällä rauhassa, rakkaudessa, hurskaudessa, niin,\nmyöskin tuon illanloisteessa kohoavan tuomiokirkon kimaltelevan\nkupulaen alla, täällä asui kuitenkin se Jumala, jonka hän oli\nkieltänyt! Ja nyt täytyi hänen harhailevan purtensa jättää tämä tyven\nsatama, yksinään taistellaksensa elämän aaltoja vastaan.\n\n-- Hyvästi! Hyvästi, kunnes kerran ymmärrämme toisemme! -- huokasi hän,\nheittäen pitkän ja kostean jäähyväissilmäyksen tuohon rakkaaseen\nseutuun.\n\n-- Sen suokoon Jumala! -- sanoi ääni hänen vieressään, ja poski\nnojautuneena tammen runkoa vasten seisoi Cecilia Larsson vesissä silmin\nhänen rinnallaan.\n\n-- Sinä, Cecilia, sinä minun hyvä hengettäreni! -- huudahti nuorukainen\nkuohuvien tunteidensa vallassa. -- Uskotko todellakin, että me kerran\nymmärrämme toisemme?\n\n-- Uskon, -- virkkoi nuori tyttö teeskentelemättä, -- ja jos et pane\npahaksesi, niin pyytäisin sinua, ettet hylkäisi pientä jäähyväislahjaa,\njonka annan sinulle muistoksi.\n\n-- Sinä lempeä sielu! -- sanoi Paul liikutettuna. -- Kuinka minä\nmilloinkaan voisin panna pahakseni ystävyyttäsi!\n\n-- Minulla on kaksi Raamattua, -- jatkoi Cecilia hämillään. -- Toisen\nolen perinyt äidiltäni, ja toisen sain kumminlahjaksi, ja -- et saa\nsuuttua -- minä olen pannut toisen sinun matkalaukkuusi ja merkinnyt\nmuutamia paikkoja, joita voit matkalla lukea.\n\n-- Sano minulle hyvästiksi yksi noista raamatunlauseista, niin jäävät\nne paremmin muistiini! -- pyysi Paul.\n\n-- Muistan kaksi lausetta Topiaan kirjasta, -- vastasi Cecilia, oltuaan\nhetkisen vaiti. -- Ne kuuluvat näin:\n\n\"Koska olit Jumalalle rakas, niin täytyy niin olla: ahdistuksitta et\nsaa jäädä, jotta koetelluksi tulisit...\"\n\n\"Mutta sen tiedän varmaan: joka Jumalaa palvelee, hän lohdutetaan\nkiusauksen perästä ja vapahdetaan murheesta, ja rangaistuksen jäljestä\nlöytää hän armon.\"\n\n-- Kiitos, hyvä, rakas lapsi; tapahtukoon minulle niinkuin sanot! --\nkuiskasi Paul, painaen suudelman hänen puhtaalle enkelimäiselle\notsalleen, ja riensi pois.\n\nKoko perhe käveli nyt Auran rannalle saattamaan matkamiehiä. Suuri\nväkijoukko oli kokoontunut rannalle uteliaisuuden viettelemänä, sillä\npuoli ylioppilaskuntaa -- se puoli, joka suosi Paulia -- oli lähtenyt\nliikkeelle vielä kerran häntä tervehtiäkseen ja osoittaakseen hänelle\nmyötätuntoisuuttaan ennen hänen lähtöänsä. Vaivoin ja monia\nsydämellisiä kädenpuristuksia saaden tunkeutui Paul taajan joukon läpi.\nIhmeeksensä hän huomasi ylioppilaiden joukossa myöskin maisteri\nPorthanin.\n\n-- En ole tullut muiden muassa, -- sanoi tuo ankara mies ystävällisesti\nhymyillen, -- ottaakseni osaa heidän suosionosoituksiinsa, joita\npaheksin, sillä sinä kärsit syystä rangaistuksesi, ja minä olen itse\nvaatinut sinun erottamistasi. Mutta olen tullut pyytämään sinua, ettet\nantautuisi epätoivoon tulevaisuutesi tähden. Kahdeksantoistavuotisina\nvoimme kaikki hairahtua, ja se on _oikeutemme_, että loukkaamamme laki\nmeitä rankaisee. Mutta kymmenen vuotta myöhemmin katselemme maailmaa\ntoisin silmin. Katso, Bertelsköld, minäkin olen ankara arvostelija ja\nkuitenkin uskon vakaasti kaikkivaltiaaseen Jumalaan. Mutta parempi on\nylevin, etsivin mielin taistella väärän mielipiteen puolesta kuin olla\nkokonaan taistelematta ja pitää maailmaa ajattelemattomain,\nsieluttomain eläinten laitumena. Minulla on se toivo sinusta, ettet\nkoskaan alennu halpoihin tarkoitusperiin, ja sentähden, rohkeutta,\nnuori mies, rohkeutta! Jumala olkoon kanssasi vastoin tahtoasikin!\n\n-- Hurraa! Hurraa! -- kajahti kaikuva jäähyväishuuto sadasta\nviidestäkymmenestä nuorukaissydämestä Auran rannoilla, ja heilutellen\nhattuansa näki Paul Bertelsköld Suomen vanhan pääkaupungin katoavan\nharmaiden vuorten taa.\n\n\n\n\n\n\nVÄLSKÄRIN NELJÄSTOISTA KERTOMUS.\n\nILTAMYRSKYJÄ.\n\n\n\n\nKun välskäri oli lopettanut \"Vapaa-ajattelijaksi\" nimittämänsä\nkertomuksen, pudisti vanha isoäiti tyytymätönnä päätänsä. Semmoinen\najatuksen vapaus kuin Paul Bertelsköldin ei ollut hänelle mieleen, ja\nkaikista vähimmin hän tahtoi kertoa semmoisista ajatuksista lapsille.\nHän oli sentähden pieniä uteliaita kuulijoita vähääkään säälimättä\nlähettänyt heidät yölevolle, kohta kun kertomus Turun väittäjäisistä\nalkoi, ja hän aprikoi jo mielessään, sallisiko hän heidän enää\nollenkaan kuunnella niin arveluttavia tarinoita. Ainoastaan sillä\nehdolla, että välskäri varmasti vakuutti, ettei enää tulisi puhetta\njumalankieltämisestä, antoi ullakkokamarin ankara sensuuri luvan\nkertomuksen jatkamiseen alaikäisen yleisön kuullen. Omasta puolestaan\nhän kieltäytyi yhtä jyrkästi vast'edes kuulemasta tuollaisia\nherjauksia.\n\n-- Mutta kuinka voimme, serkku hyvä, puhua kahdeksannentoista\nvuosisadan tapahtumista kuulematta kajahdustakaan siitä jyrkästä,\nyleisestä kieltämishengestä, joka siihen aikaan oli vallannut maailman\nja oli samalla aikakauden heikkous ja sen voima, sen lankeemus ja\nparannus -- se palava kiirastuli, josta sitten puhdistunut usko\nkirkastuneena astui esiin? -- huomautti välskäri sävyisästi.\n\n-- Jos oikein ymmärrän, -- vastasi isoäiti, -- emme me lutherilaiset\ntunnusta mitään kiirastulta, ja sentähden saakoot kaikki entisten\naikojen typerät jaaritukset haihtua ilmaan. Nuoruudessani olen kuullut\npaljonkin, minkä sitten mielelläni olen unohtanut, ja jos onkin ollut\nherjaajia ja parjaajia, jotka ovat huvitelleet lukemalla katkismusta\ntakaperin ja pilkkaamalla sitä, mikä pyhää on, niin jätettäköön heidät\nsen tuomarin haltuun, jonka edessä he jo aikoja sitten seisovat\nvastaamassa jumalattomista harhaopeistaan, ja älköönkä herätettäkö\nheitä haudoistaan sekoittamaan totisten kristittyjen yksinkertaista\nuskoa. Mutta mikä on sanottu, se on sanottu, ja serkku voi jatkaa\nkertomalla säädyllisemmistä asioista. Tunnustan olevani utelias\nkuulemaan, miten kreivitär Ester tulee toimeen tuossa ylhäisessä\nsuvussa. Pelkään hänen, ihmisraukan, vielä saavan tarpeeksi tekemistä\nlapsipuolensa kanssa.\n\n-- Se on mahdollista, -- vastasi välskäri, -- ja minä aion siitä syystä\nheti siirtyä meren yli Ruotsiin, jossa tapaamme tuon kreivillisen\npariskunnan aikana semmoisena, jota voi valtakuntaan ja ystäviimme\nkatsoen hyvin verrata monien myrskyjen täyttämään iltahämärään, josta\nkerran kuitenkin on aamukin koittava.\n\n\n\n\n1. FALKBYSSÄ ITÄ-GÖÖTANMAALLA.\n\n\nMuistatteko vielä muinoista, kaukana Itä-Göötanmaalla sijaitsevaa\npientä Falkbytä, jossa Kustaa Bertelsköldin leski, jalo ja ylpeä\nkreivitär Eeva, vietti niin monta yksinäistä vuotta surupuvussa\npuolisonsa jälkeen; jossa hänen poikansa, kreivi Kaarle Viktor, oli\nleikkinyt onnellisena lapsena ja jonne hän eräänä kylmänä talvipäivänä\noli tuonut Ester Larssonin, joka pakeni isänsä vihaa ja Ruotsin\npääkaupungin panettelijoita?\n\nSen päivän jälkeen oli ajan aalto huuhtaissut pois 33 vuotta, ja Falkby\noli kokonaan toinen kuin ennen. Kreivitär Eevaa oli hänen lankonsa,\nkreivi Torsten Bertelsköld, kovasti vainonnut, ja suurin osa\nomaisuudesta oli joutunut vasaran alle aina Görtzin raudankovan\nhallituksen ajoilta asti rästinä olevista veroista. Silloin oli Falkby\nainoastaan varjo ruotsalaisen aatelismiehen maakartanosta, ja sen\nomistaja taisteli suurella uljuudella, mutta huonolla menestyksellä\nköyhyyden rasitusta vastaan. Mutta sittemmin oli Falkbyn kohtalo\nmuuttunut paljon valoisammaksi.\n\nKreivitär Eeva oli nähnyt sen päivän, jolloin hänen kovasydäminen\nlankonsa temmattiin pois toteuttamasta korkealle tähtääviä hankkeitaan\nja jolloin hänen täytyi jättää melkoinen omaisuutensa veljensä pojalle\nperinnöksi, ja hän oli päättänyt vaihtelevan elämänsä levossa ja\nonnellisuudessa, varallisuuden ja poikansa rakkauden ympäröimänä. Hänen\npoikansa Kaarle Viktor Bertelsköld ei ollut ainoastaan liittänyt\nmaatilaan kaikkea, mitä siihen ennen oli kuulunut, vaan myöskin\nrakennuttanut vähän matkaa entisestä vaatimattomasta yksikerroksisesta\nrakennuksesta kolmikerroksisen komean linnan, jota laaja ja kallis\npuutarha ja puisto ympäröi. Kaikki oli laitettu vanhan piirustuksen\nmukaan, joka vielä oli tallella Bertelsköldien entisestä\nperintökartanosta, Suomessa sijainneesta Mainiemen linnasta. Nykyinen\nkreivi oli pitänyt tarkkaa huolta siitä, että uusi Falkby rakennettiin\naivan samaan malliin, ja se oli maksanut hänelle melkoisia summia,\nmutta niin olikin linnasta tullut mestariteos 1600-luvun\nrakennustapaan, kauneine päätyineen, kalleine pronssisine\nkuvapatsaineen ja muine komeuksineen, joista tarkemmin kerrotaan\nkuudennessa näistä kertomuksista. Puiston tammen takana seisoi\nkuitenkin vielä vanha rakennus aivan samassa asussa kuin mikä sillä oli\nnykyisen omistajan äidin siinä asuessa, ja lähellä sitä asui\npuutarhuri, rehellinen Bergfykt, jonka asianomaiset kerran olivat\nmääränneet nykyisen kreivittären mieheksi. Se oli niitä naimiskauppoja,\njoita syystä voi sanoa \"onnistuneimmiksi\", koska jäivät tekemättä,\nmutta jonka muisto ei millään tavalla häirinnyt emännän ja palvelijan\nkeskinäistä ystävällistä luottamusta.\n\nRehellinen puutarhuri oli nyt rattoisa, kuusikymmenvuotias vanhus, joka\nei ollut rukkasiaan sen enempää pahaksensa pannut kuin että vuoden\npäästä oli valinnut vaimoksensa Linköpingistä punaposkisen satulasepän\ntyttären, jonka seurassa hänen hiljainen elämänsä kului kuin kukoistava\nkaalimaa, jossa eivät liiat madot lehtiä jäydä, kunnes hän sai\nkunniakkaaksi, mutta huolenalaiseksi toimekseen uuden suurenmoisen,\ntuohon hiukan vanhentuneeseen Ludvig XIV:n aikakauden tyyliin tehtävän\npuutarhan perustamisen. Hyväluontoinen mies tiesi silloin saaneensa\nseitsemän päivää viikkoon, sillä hänen herransa oli siinä asiassa\ntaipumaton, ja Jumal' armahda sitä pensastoa, joka ei ollut\nmallinmukaisesti leikattu, sitä polkua, joka ei kulkenut supisuoraan\npäämaaliaan kohti tai sitä puuta, joka ei ollut juuri siinä, missä sen\noli oltava. Monet monituiset kerrat syvään huokailtuaan oli Bergflyktin\nvihdoinkin onnistunut kahlehtia luonto siihen taiteelliseen muotoon,\njota Ludvig XIV:n aikana katsottiin hienostuneen aistin korkeimmaksi\nasteeksi, ja hän oli, niinkuin usein tapahtuu, rakastunut omaan\naikaansaannokseensa niin, että oli valmis vannomaan, ettei maailmassa\nvoinut olla mitään sen kauniimpaa eikä täydellisempää kuin juuri tämä\npuutarha. Mutta kun hän juuri oli saanut valmiiksi tämän korkeampaan\nperuukkikuosiin tehdyn erinomaisen malliteoksensa, tapahtui, että hänen\nherransa eräänä kauniina päivänä 19 vuotta sitten toi taloonsa hänen\nentisen armahaisensa, nuoren kreivittären, ja tämä tapaus aiheutti\nvallankumouksen Falkbyssä.\n\nKreivitär Ester Bertelsköldillä, omaa sukua Larsson, oli näet niin\nporvarillinen aisti, että hän piti luonnon omia malleja ranskalaisten\npuutarhurien sukkelimpia keksintöjä parempina ja kun hän sai miehensä\nsuostumaan kaikkiin mielipiteihinsä, niin täytyi Bergflykt-paran jo\nseuraavana keväänä tehdä valmis ja vaivalloinen työnsä uudestaan.\nSuorat käytävät laitettiin jälleen mutkikkaiksi, typistetyt pensaikot\nsaivat jonkin määrän vapautta, peruukkikuosi tuomittiin hylättäväksi,\nja puutarhan muoto läheni niin paljon kuin mahdollista maaseudun\nyksinkertaisuutta. Kaksi vuotta nurisi Bergflykt hiljaisuudessa \"tuota\nsuomalaista vasikkahakaa\", joka härille kelvatkoon; kolmantena vuotena\nhän huomasi sen jo jotakuinkin mukiin meneväksi; vuotta myöhemmin hän\nmyönsi, että muutkin kuin härät voivat ihailla hänen uusia\nlaitoksiansa, ja lopuksi -- kun suuri Linné eräänä kesänä oli käynyt\nFalkbyssä ja sanonut hänelle muutamia ystävällisiä kiitteleviä sanoja\ntuosta onnistuneesta laitoksesta -- väitti Bergflykt jo kiven kovaan,\nettei missään koko avarassa maailmassa ollut puistoa, joka olisi voinut\nFalkbyn kanssa kilpailla. -- Sitähän minä aina olen sanonut, -- arveli\nhän, -- että puutarhan tulee olla ihmisiä, eikä kivipatsaita varten,\nmutta kreivi ei tahtonut ottaa sitä korviinsakaan, ennenkuin minä sain\nkreivittären puolelleni.\n\nNyt on kaunis kesäkuun aamu, ja puutarhuri Bergflykt puuhailee\ninnokkaasti puistossa koristellen siellä olevaa sievää huvimajaa\nkukilla ja lehdillä, sillä tänään juhlitaan kahden merkillisen\ntapauksen johdosta hänen herransa perheessä. Toinen näistä tapauksista\nkäy kohta ilmi seuraavasta keskustelusta puutarhurin ja hänen\nskoonelaisen renkinsä välillä, joka pistelee seipäitä papupenkkeihin.\n\n-- Hitto vieköön,-- sanoi skoonelainen, -- kylläpä vaarikulta nyt\nkoristelee! Kai tapahtuu se armollisen kreivin kunniaksi, arvaan mä?\n\n-- Niinpä niin, Rasmus, -- vastasi mestari, -- nyt on armollisen herran\nsyntymäpäivä. Tiedät kai, että hän täyttää tänään viisikymmentäkuusi.\n\n-- Enpä, jumal'avita, ole sitä tiennyt. Kyllä hän näyttääkin hiukan\nvanhanpuoleiselta. Hän voisi huoleti olla vaarikullan isä.\n\n-- Hän on minua viisi vuotta nuorempi, Rasmus. Mutta hän taittoi\njalkansa yhdeksäntoista vuotta sitten; eikä hänen terveytensä ole aina\nollut niin kovin hyvällä kannalla.\n\n-- Hitto vieköön, taittoiko hän jalkansa? Ei hän ainakaan lie sitä\njuovuspäissään tehnyt, niinkuin isäni.\n\n-- Häpeä, poika, ja hillitse kitasi, kun puhut armollisesta kreivistä.\nHänellä on ollut semmoista ajattelemista joka tuottaa kyllä harmaita\nhapsia.\n\n-- Mitä sanottekaan, vaari! Juuri kuin noin ylhäisellä herralla olisi\nmuuta ajattelemista kuin syödä silavaa viisi kertaa päivässä ja nukkua\nvaloisaan päivään asti ja pukeutua koreihin vaatteihin. Mutta se on\nvarmaan armollisen kreivittären syy, joka kuuluu olevan niin\npystypäinen ja uppiniskainen.\n\n-- Minä sanon sinulle, Rasmus, että jos uskallat unohtaa sen\nkunnioituksen, jota olet velkapää armolliselle kreivittärelle\nosoittamaan, niin koettelen näiden pihlajasauvojeni kestävyyttä kovaan\nselkääsi. Jos sopisi puhua armollisesta herrasväestä niinkuin puhutaan\nmuista alhaisista ihmisistä, niin sanoisin sinulle, ettei koko Ruotsin\nvaltakunnassa ole parempaa vaimoa paremmalla miehellä. Ymmärrätkö sen,\nlurjus?\n\n-- Aivan niin, kyllä ymmärrän. Kyllähän hän on toimekas talossaan,\nsanotaan, ja antelias köyhille, vaikka sanovat hänen osaavan noitua. Ja\nkyllä kai hän tiennee, että leiviskässä on kaksikymmentä naulaa, kun\nhänen isänsä kuuluu olleen venäläinen voikauppias.\n\n-- Minä sinut voitelen! -- huudahti puutarhuri ja tarttui jo\npihlajasauvaan pannakseen uhkauksensa täytäntöön.\n\nRasmus herkesi hyväksi. -- Pidän nokkani kiinni kuin myyrä, -- vakuutti\nhän ja näytti nyt peltohiirtä tyhmemmältä.-- Sanoittehan itsekin,\nvaarikulta, että hänen armonsa tukka on harmaantunut.\n\n-- Sen sanoin, -- virkkoi Bergflykt. -- Mutta se ei ole armollisen\nkreivittären syy; syy on nuoren Bernhard-kreivin.\n\n-- Niin, niinhän se olikin. Sanotaanhan, että armollinen nuori kreivi\non kauhean ilkivaltainen ja kovakourainen. Ja sanotaanpa vielä, ettei\nhän voi kärsiä äitiänsä, kun tämä on oppinut puntaria käyttämään.\n\nPuutarhuri hujahutti pari kertaa pihlajasauvaansa, mutta ajatteli\nvarmaankin itsekin pakisseensa enemmän kuin viisasta oli ja tyytyi\nsiihen, että sanoi ihmisten lörpöttelevän tyhmyyksiä. Armollinen\nkreivitär aikoi juuri tänään viettää nuoren kreivin paluuta Espanjasta,\nja siitä pitäisi kaikkien nähdä, että kaikki on niinkuin olla pitääkin.\n\n-- Hitto vie, hän on nyt varmaankin musta kuin murjaani! -- tokaisi\nilkipintainen renki. -- Mitä hänellä oli Espanjassa tekemistä?\n\n-- Hän on ollut kuninkaallisen majesteetin lähettilään kirjurina, ja\nnyt hän tulee takaisin valtiopäiville katsomaan, kuinka uusi kuningas\nvannoo vapautta pyhänä pitävänsä.\n\n-- Mitä, vannooko kuningas vapautta pyhänä pitävänsä: -- kysyi renki.\n-- Kas, se on oikein se! Mutta silloin ei varmaankaan nuori kreivi ole\nyhtä mieltä hänen kanssaan, sillä seikka on se, sanovat ihmiset, että\nvapaus on vain herroja varten.\n\n-- Aasi!\n\n-- No no, vaarikulta, yhtä hyvin voisi minua sanoa hevoseksi, sillä\nminä en ole ollut Espanjassa. Onko totta, että kreivillä on toinenkin\npoika, joka on matkustanut Suomeen noituutta oppimaan. Hitto vie, nytpä\ntajuan, minkätähden armollisen kreivin hiukset ovat harmaat, sillä\njohan se on vähän liikaa, kun sekä vaimo että lapset rupeavat ihmisten\nsilmiä kääntämään.\n\nNyt loppui sävyisän puutarhurin kärsivällisyys ja tarttuen suulasta\nrenkipoikaa niskaan, opetti hän häntä pihlajakeppinsä avulla pitämään\nkunniassa sekä isäntäväkeään että suomalaista noituutta.\n\n\n\n\n2. KREIVITÄR ESTER.\n\n\nFihlajasauvan vielä hauskasti huristessa skoonelaisen korvien ympärillä\nsai hän äkkiä liittolaisen hätäänsä. Kahdeksanvuotias tyttö, huima,\niloinen, mustasilmäinen, kaunis kuin yö ja päivä, huomasi etäältä\nrangaistustoimituksen ja lensi kuin raketti yli mutkikkaiden käytävien.\nEnnenkuin puutarhuri aavistikaan, seisoi tyttö jo hänen takanaan,\ntarttui pihlajasauvaan, sieppasi sen häneltä ja katkaisi sen kahdeksi\nkappaleeksi. -- Bergflykt ei saa lyödä Rasmusta! Ei kukaan saa tapella\npuistossa! -- sanoi hän puoleksi vihassa puoleksi nauraen.\n\nHämmästynyt mies päästi pahantekijän vapaaksi, kääntyi päin ja murahti:\n-- Onko hän nyt taas täällä! Pikku neiti ei tee muuta kuin hullutuksia.\nRasmus on lurjus, joka olisi ajettava pois palveluksesta.\n\n-- Bergflykt on paha! -- huusi tyttö. -- Minä pidän Rasmuksesta, minä.\nHän on tehnyt minulle veneitä ja myllyjä puron rannalla. Älä itke.\nRasmus! Kas, tässä saat Teljen-rinkilän.\n\n-- Hitto vieköön, -- sanoi skoonelainen häpeissään ja veitikkamaisesti,\n-- enhän minä itke. Olin saanut vähän multaa takkiini ja vaarikulta\ntomutti sitä vähän. Hän on niin armottoman siistiä miestä.\n\n-- Minä opetan sinua olemaan siisti! -- sanoi hänen julmistunut\nesimiehensä, tapaillen toista keppiä. Seuraus tästä uhkaavasta\nliikkeestä oli se, että tyttö tarttui Bergflyktin molempiin\nkäsivarsiin, pyöritti häntä ympäri ja nauroi niin sydämellisesti, että\nukonkin vihdoin täytyi yhtyä nauruun, -- Minä kerron äidille, mitä\nilvettä pikku neiti pitää juuri, kun meillä on kiire, -- murahteli hän.\n\n-- Kertokaa vain -- kas, tuolla tuleekin äiti! -- vastasi tyttö\nuhkamielisesti.\n\nVähän matkan päässä näkyi pitkä, muhkea nainen käyskelevän puistossa.\nNiinä yhdeksänätoista vuotena, jotka ovat kuluneet siitä, kun viimeksi\nnäimme kreivitär Esterin, ei hänen ulkomuotonsa ole paljonkaan\nmuuttunut. Loistava, tumma, lämpöinen katse on sama kuin ennenkin. Hän\non hiukan lihonut; kasvonpiirteet ovat käyneet päättäväisemmiksi,\nkäynti ja ryhti ovat ehkä hiukan arvokkaammat. Koko hänen olennossaan\non jotakin samalla kunnioitusta herättävää ja miellyttävää, ja häntä\nkatsellessa johtuu mieleen hänen puolisonsa entinen sana, että\nporvaristyttö on syntynyt prinsessaksi. Mutta sitä ylhäisyyttä, joka\njumaloi itseänsä teeskennellyssä alentuvaisuudessa, ei Falkbyn\nkreivittäressä ollut rahtuakaan.\n\n-- Mitä se on? -- kysyi kreivitär, nähdessään tyttärensä vallatonna ja\ntanssien pitävän puutarhuria kiinni.\n\n-- Hän tahtoo lyödä Rasmusta! Hän tahtoo ajaa pois Rasmuksen! -- huusi\ntyttö.\n\n-- Renki on hävytön, ja teidän armonne näkee itse, miten minun aikani\nmenee hukkaan, -- virkkoi puutarhuri.\n\n-- Anna Bergflyktin olla, Vera! -- sanoi kreivitär. Ja teidän, hyvä\nBergflykt, ei tarvitse panna pahaksenne kaikkia turhia sanoja. Monta\nsadepisaraa putoaa mereen, ja monta liikaa vesaa versoo puun varjossa.\nOletteko lopettanut työnne?\n\n-- Puolen tunnin kuluttua olisivat kaikki teidän armonne määräykset\ntäsmällisesti suoritetut, kun vain saisin armon olla rauhassa, --\nhuokasi Bergflykt, vilkaisten kiusaajaansa.\n\n-- Hyvä on, -- jatkoi kreivitär tarkastaen valmistuksia. -- Tehkää\nkaikki valmiiksi, älkääkä olko millännekään tuosta pienestä\npyryharakasta! Tunnin perästä juomme suklaata huvimajassa, ja sitten\nodotamme harvinaisia vieraita. Vanhin tyttäreni on jo tullut ja kreivi\nBernhardia odotetaan iltapäivällä. Toivon heidän kiittävän teidän hyvää\naistianne, sillä te olette nähnyt paljon vaivaa, hyvä Bergflykt.\n\nPuutarhuri kumarsi kursastellen, mutta hänen tyytyväinen ilmeensä\nosoitti, että hänen lyhyt vihansa jo oli haihtunut.\n\n-- Sisar nukkuu vielä ja kello on jo yhdeksän! -- huudahti neiti Vera,\npyörähtäen kantapäällään.\n\n-- Sisar on väsynyt matkasta, ja hovissa nukutaan kauemmin, koska\nsiellä valvotaankin kauemmin kuin meidän on tapana valvoa täällä\nFalkbyssä, -- sanoi äiti. -- Tule, sinun on jo aika pukeutua\nvieraitamme varten.\n\n-- Kelpaanhan minä semmoisena kuin olen, äiti, -- sanoi tyttö\nviattomasti. -- Eihän tänne tule muita kuin sisareni ja veljeni.\n\n-- Sisaresi ja veljesi eivät ole tottuneet näkemään linttaisia kenkiä\neikä vaalenneita hameita, -- vastasi äiti. -- Sitäpaitsi on nyt isäsi\nsyntymäpäivä.\n\nÄiti ja tytär lähtivät toistensa seurassa linnaan. Tyttö kulki hetken\näänetönnä ja kysyi sitten:\n\n-- Äiti, onko Bernhard ylpeä?\n\n-- Miksi hän olisi ylpeä? -- sanoi äiti vältellen.\n\n-- Niin, minä muistan, kuinka hän kerran sanoi äidille minun piennä\nollessani: madame, teidän tulee kiittää isääni siitä, että suutelen\nkättänne.\n\n-- Voi teitä pieniä patoja ja teidän korvianne! -- sanoi kreivitär\nhämillään. -- Olihan Bernhard oikeassa: hän pitää minusta sentähden,\nettä pitää isästä.\n\n-- Mutta, -- arveli tyttö itsepintaisesti, -- jos hän pitää äidistä,\nmiksi hän sanoo aina _madame_?\n\n-- Niin sanotaan keisarinnoille ja kuningattarille. Siinä ei ole mitään\npahaa; se on päinvastoin hyvin kohteliasta.\n\n-- No, jos se on kohteliasta, niin rupean minäkin sanomaan madame ...\nmadame... Ei, hyi! Kuinka voisin sanoa niin omalle äidilleni? Sisar\nLouise, niin, hän on viisas, hän ei sano äitiä miksikään. Mutta kuinka\nPaul tekee? Sanooko Paulkin madame?\n\n-- Se on toista. Paul on tottunut sanomaan minua äidiksi aina lapsesta\nalkaen, mutta Bernhard ja Louise kadottivat pahaksi onneksi äitinsä\naivan pieninä, ja sentähden he eivät ole tottuneet sanomaan minua\näidiksi.\n\nVera kulki miettiväisenä muutamia askelia, mutta vaiti oleminen ei\nollut hänen luonteensa mukaista. -- Eikö äiti sitten olekaan heidän\noikea äitinsä? -- kysyi hän.\n\n-- Heidän hyvä äitinsä kuoli, ja silloin pyysi isäsi minua rupeamaan\nheille toiseksi äidiksi, -- sanoi kreivitär. Isommaksi tultuasi, Vera,\nolet käsittävä, että harvoin voi toista äitiänsä rakastaa niin\nsydämellisesti kuin ensimmäistä on rakastanut. Mutta me voimme siitä\nhuolimatta olla hyviä ystäviä ja kunnioittaa toisiamme.\n\n-- Voiko velipuoltansa ja sisarpuoltansa rakastaa niin kuin oikeata\nveljeä ja oikeata sisarta rakastetaan?\n\n-- Voi kyllä, ja niin pitääkin tehdä. Lupaa olla hyvin ystävällinen,\nhyvin hyvä ja sydämellinen Bernhardille ja Louiselle. Se käy hyvin\nhelposti, kun vain tulette enemmän toisianne tuntemaan. Et ole nähnyt\nLouisea kolmeen etkä Bernhardia viiteen vuoteen. Sentähden olet heille\nvieras, etkä heitä oikein ymmärrä. Mutta kyllä siitä hyvä tulee. Louise\non erittäin siivo ja ymmärtäväinen ja voi kertoa sinulle kauniita\nasioita hovista, sillä hän oli kuningattaren hovineitinä, ennenkuin\nkolme vuotta sitten joutui naimisiin saksilaisen ministerin, parooni\nClairfeldin kanssa.\n\n-- Mutta minä pidän kuitenkin enemmän Paulista.\n\n-- Ja Bernhard, -- jatkoi äiti, joka ei ollut häntä kuulevinaankaan, --\nBernhard on uljas nuori herra, joka on nähnyt paljon maailmaa\nulkomaanmatkoillaan. Hän voi kertoa sinulle vielä kauniimpia\nasioita koreista espanjalaisista ritareista ja härkätaisteluista ja\nmustista maurilaisista ja Afrikan leijonista. Olet ihastuva häntä\nkuunnellessasi.\n\n-- Mutta minä pidän kuitenkin enemmän Paulista! -- toisti tyttö\nitsepäisesti ja ravisti tyytymättömänä kaunista kiharapäätänsä.\n\n-- Sinussa taitaa olla vähän suomalaista itsepintaisuutta! -- naurahti\näiti. -- Rakasta sinä vain sydämellisesti kaikkia sisaruksiasi; voit\nsinä silti Paulistakin pitää.\n\n-- Mutta ettekö usko, äiti, että Paul on sata kertaa parempi kuin sekä\nLouise että Bernhard? Paljon kauniimpi hän on ja paljon reippaampi ja\npaljon ystävällisempi ja paljon avomielisempi! Voi, minun on niin ikävä\nomaa veljeäni Paulia! Eikö hän kohta palaa tuolta ilkeästä Suomesta?\n\n-- Odotan kohta kirjettä; ehkä hän tulee kesällä meitä tervehtimään.\nMutta miksi olet niin suutuksissasi Suomelle? Sekä isäsi että minä\nolemme siinä maassa syntyneet.\n\n-- Vanha Beata sanoo, että suomalaiset ovat vain puoleksi ihmisiä. Ja\nsitäpaitsi he osaavat noitua. Ihmiset sanovat äidinkin osaavan noitua\nja että äiti on taioilla lumonnut isän. Mutta sitä en minä ikinä usko,\n-- vakuutti Vera hyvin tosissaan.\n\nKreivitär punastui. Hän tunsi vallan hyvin nuo typerät, herjaavat\nhuhut. Ja nyt hän sai kuulla ne omalta lapseltaan!\n\n\n\n\n3. BERTELSKÖLDIN PERHE VUONNA 1771.\n\n\nJuhla, jonka kreivitär Bertelsköld oli järjestänyt puolisonsa\nsyntymäpäiväksi, oli yksinkertainen, kaunis ja arvokas, niinkuin hän\nitsekin. Ohjelma oli tämmöinen: 1) onnentoivotus huvimajassa, 2)\npäivälliset köyhille, 3) pari vanhaa ystävää, jotka oli kutsuttu\nillaksi vanhaa unkarilaista viiniä nauttimaan ja katsomaan pientä\nilotulitusta, sekä vihdoin juhlalahjana 4) vanhimman tyttären ja\nvanhimman pojan kotiintulo, jonka ilahduttavan tapauksen kreivitär\nvartavasten oli saanut asetetuksi juuri täksi päiväksi.\n\nKreivi Kaarle Bertelsköld istui lehditetyssä huvimajassa ja kukilla\nkoristetussa nojatuolissaan. Hän oli vanhentunut; hänen muinoin pitkä\nja suora vartalonsa oli köyristynyt, hänen mustat hiuksensa olivat\nharmaantuneet, katsantonsa käynyt raukeammaksi, kasvonsa kalpeammiksi.\nMutta vieläkin hän oli tarpeeksi komea esiintyäkseen paikkakunnan\netevimpänä ylimyksenä. Hänen ryhtinsä oli, niinkuin aina, jalo ja\nlempeä, ja joka kerta, kun hän loi katseensa puolisoonsa, kirkastuivat\nhänen kasvonsa ja osoittivat selvästi, kuinka suuresti hän tätä rakasti\nja kuinka tämä oli koko hänen elämänsä onni.\n\nHuvimaja oli lehdistöillä jaettu kahteen osaan, ja sisimmäinen, joka\nmuodosti jonkinlaisen lehtimajan, oli aluksi piilossa. Mutta tuskin oli\nkreivi istahtanut, kun lehvät keskeltä jakautuivat ja siellä sisällä\nseisoi hänen vanhin tyttärensä, paroonitar Louise, isoäitinsä,\nkreivitär Eevan muinoisessa puvussa prinsessa Ulriika Eleonooran\nhovinaisena. Vaikutus oli sitäkin todellisempi, kun paroonitar paljon\nmuistutti isoäitiänsä sellaisena kuin tämä oli ollut nuorena; ja jotta\ntämän äidin muisto, jota kreivi niin hellästi oli rakastanut, viriäisi\nvielä elävämpänä, oli kreivitär Eevan onnistunut asettaa luonnollista\nkokoa olevan kuvan ruusuilla seppelöitynä, jossa vainaja oli juuri\nsamassa puvussa, koristamaan yht'äkkiä lehtimajaksi muutetun huoneen\nperäseinää.\n\nNyt seurasi pieni vaatimaton onnentoivotusruno. Vainaja sanoi saaneensa\nluvan vielä kerran laskeutua alas valoisasta taivaasta siunataksensa\nrakasta poikaansa ja hänen vanhuutensa onnea. Runoa oli vain kahdeksan\nriviä, mutta ne lausuttiin erinomaisen hyvin. Manalle mennyt äiti, joka\nsiunasi poikaansa hänen tyttärensä muodossa ja hänen puolisonsa\nläsnäollessa -- se oli niin kaunis ja liikuttava ajatus, siinä oli\nyhteen kuvaan koottuna kaikki, mikä ihmissydämelle on elämässä\nkallista, että tämän yksinkertaisen kunnioituksen esine puhkesi\nkyyneliin. Kreivi nousi seisoalleen iloisesti hämmästyneenä, sillä hän\nei ollut tiennyt mitään paroonittaren tulosta eilen illalla myöhään.\nHän syleili ja suuteli väliin tytärtänsä, väliin puolisoansa, joka oli\nvalmistanut hänelle tämän odottamattoman yllätyksen, ja sen jälkeen hän\nei osannut kyllikseen katsella äitinsä molempia kuvia, maalattua ja\nelävää, vertaillen niitä toisiinsa ja tuntien lämpöisen sydämensä\nuhkuvan yli reunojensa muistoista, uhkuvan rakkaudesta. Mitä puhtain\nonni kuvastui hänen kasvoillansa: ei mitään puuttunut hänen onnestansa,\nei mitään muuta kuin hänen molemmat poikansa.\n\n-- Haluaako teidän armonne ostaa karpaloita? Meillä ei ole muuta tähän\nvuodenaikaan, -- kuului hänen vierestänsä lapsen ääni, ja siinä seisoi\npikku Vera, kiireestä kantapäähän lehtikiehkuroilla koristettuna. Mutta\nhänen tarjottavansa eivät olleet karpaloita, vaan harvinaisia\nrypäleitä, jotka Bergflykt oli loihtinut esiin kasvihuoneessa. Hän oli\nkoko talven tehnyt valmistuksia, ja oli nyt voitostansa ylen ylpeä.\n\nIsä nosti pienen veitikan syliinsä ja suuteli häntä suutelemistaan.\nTyttö samoin! Ei ainoatakaan pilveä ollut hänen taivaallansa; mutta\nyksi oli tulossa -- vähäinen pilven hattara, joka pian haihtui.\n\n-- Etkö tarjoakaan marjoja sisarellesi? -- kysyi äiti, -- Vera meni\nparoonittaren luo, niiasi syvään, kenties vähän pilkallisesti, ja\nvirkkoi: -- Suvaitseeko madame? -- Kreivitär punastui, mutta paroonitar\nei ymmärtänyt pistosanaa; hänenkin sydämensä oli nyt lämmennyt isän\nonnesta, ja hän vastasi: -- Sinä pieni sinipiika! Taitaa olla oiva suo,\njoka kasvattaa tuollaisia karpaloita.\n\n-- Marikkoni on kullattu, niinkuin hovissa on tapana, vastasi Vera,\nnakaten niskaansa.\n\nLouise veti hänet hyväillen luoksensa ja alkoi järjestää hänen\nmetsäisiä, kymmenestä eri lehtilajista laitettuja koristuksiansa.\nNäytti siltä kuin ystävällisempi tuttavuus olisi syntymässä molempien\nsisarusten välillä. Mutta kreivittären valpas silmä huomasi, että Vera\ntahallaan sotki ne kauniit kukkaköynnökset, joilla paroonitar\npoimutteli hänen valkoista pukuansa. Oli jotakin rikkinäistä, mutta\nsitä ei huomannut muu kuin äidin silmä.\n\nNiin kului aamupäivä rauhallisesti ja iloisesti. Käytiin kävelemässä\npuistossa. Tänään kehui kreivi kaikkea, mitä näki. Bergflykt sai\nkiitoslauseen uusista istutuksista ja oivallisista rypäleistä. Louise\nsai imarteluja somasta vaatetuksestansa. Ja ne hän ansaitsikin, sillä\npuku oli hänestä ylen tärkeä asia. Harvoin oli niin hieno suuren\nmaailman nainen ja niin viehättävä neljänkolmattavuotias paroonitar\nleyhytellyt viuhkallaan Falkbyn puistossa.\n\nTyttären ja äitipuolen keskinäisissä väleissä ei kukaan voinut havaita\nmuuta kuin ystävyyttä ja luottamusta. Kreivitär teki puolestaan kaiken,\nollakseen tyttärelleen mieliksi. Ja se näyttikin hänelle onnistuvan.\nLaskettiin leikkiä, tehtiin toinen toiselleen noita vähäisiä\npalveluksia, jotka tekevät seurustelun niin hauskaksi. Puuttui vain\nvielä rahtunen rakkautta, ja kaikki olisi ollut hyvin...\n\nPäivä oli herttainen ja poutainen. Köyhille oli katettu pitkä pöytä\npuistoon, ja kunniapaikalla istui kahdeksankymmenvuotias vaimo,\nsotamies Flintan leski, hän, joka niin omituisella tavalla oli\nottanut osaa presidentti Bertelsköldin kohtaloon -- hän, jonka luona\nEster-kreivitär pakolaisena, epätoivoisena ja vilusta kangistuneena\nkerran oli saanut suojan koleana talviyönä. Neiti Vera luki\nruokarukouksen, ja kreivitär itse kävi paikasta paikkaan, köyhän luota\ntoisen luo, katsoaksensa, että kaikki runsaalla mitalla saivat, mitä\ntarvitsivat. Kaikille hänellä oli ystävällinen ja rohkaiseva sana, ja\nuseimmat tunsivat hänet entuudestaan: olihan hän niin usein käynyt\nheidän mökeissään ja ollut lohduttavana enkelinä heidän kurjuudessaan.\nSenpätähden kohtasikin hän kiitollisia katseita kaikkialla, missä\nkulki. Hänen tulessaan Flintan luo tahtoi vanha vaimo, niinkuin tapana\noli suuremmilla herrastiloilla, kumartua suutelemaan kreivittären\nhametta. Mutta kreivitär ei ollut niitä, jotka sallivat sellaisia\nalentavia kunnianosoituksia. Hän pakotti eukon istumaan, pani itse\nhänen lautasellensa voimakasta hernerokkaa ja kuiskasi hänelle korvaan:\n-- Tahdotteko nyt pakottaa minut kertomaan kaikille, kuinka kerran olin\nnälissäni, ja te annoitte minulle ruokaa, kuinka minua paleli, ja te\nlämmititte minua, kuinka olin onneton, ja te lohdutitte minua?\nSallinettehan minun palkita hyvän hyvällä, kykyni mukaan.\n\nKyynelet valuivat pitkin eukon kuihtuneita poskia. Hän tahtoi puhua,\nmutta voi ainoastaan änkyttäen sanoa: -- \"Autuaita ovat laupiaat, sillä\nheille tapahtuu laupeus.\"\n\nParoonitar Louisesta ei tämä ollut ihan outoa; hän oli nähnyt semmoista\nennenkin. Mutta nuo hänen silkkipukuna lyhyet, avarat, riippuvilla\nkoristeilla kaunistetut hihat eivät sallineet hänen koskea karkeihin\nvateihin eikä lähestyä pöydän epäsiistejä vieraita. Hän teki kierroksen\npöydän ympäri tarpeellisen matkan päässä siitä ja meni sitten taas\nluomaan ikävöivän silmäyksen maantieveräjälle päin.\n\nKreivillinen herrasväki aikoi juuri palata linnaan päivällisille, kun\nmaantiellä näkyi tomupilvi. Portti avattiin, ja siitä ajoi täyttä\nkarkua ratsastava sanantuoja sekä muutamain minuuttien perästä upeat\nneljän hevosen vetämät vaunut. Näissä vaunuissa istui nuori, hieno\nherra vanhan sotilaan rinnalla.\n\nKaikki riensivät portaille, ja kreivi Bertelsköld meni itse\nvastaanottamaan kauan kaivattua, nyt niin odottamatta jälleen\nnäkemäänsä vanhinta poikaansa. Isän sydän sykki ilosta ja ylpeydestä.\nTämä tapaus oli juhlapäivän riemujen kruunu.\n\nKeveästi, mutta arvokkaasti hyppäsi kreivi Bernhard vaunuista ja\nheittäytyi isänsä syliin -- myöskin arvokkaasti. Nuori herra tuli\nEspanjasta. Mutta väärin tekisimme jos sentakia tahtoisimme pitää häntä\nespanjalaisena grandina, jonka on mahdoton unohtaa hovitapojen\nvaatimuksia edes silloinkaan, kun syleilee isäänsä nelivuotisen\npoissaolon jälkeen. Kreivi Bernhard oli vain täydellinen hovi- ja\nseuramies, joka aina pienestä pitäen oli ollut prinssi Kustaan\npaashina, ja senjälkeen ensin kamarijunkkarina ja sitten diplomaattina\nuseissa hoveissa ja valituimmissa seurapiireissä. Hänen ylhäinen\nkäytöksensä oli siitä syystä niin luonteva, hänen arvokkuutensa niin\nsujuva, hänen kohteliaisuutensa niin viehättävä, että missä muussa\ntilaisuudessa tahansa tuskin olisi huomattu sitä lämmön ja antaumuksen\npuutetta, jota ei tällaisessa tilaisuudessa olisi odottanut. Hänen\nisänsä sitä ei huomannutkaan; hän vain iloitsi sydämensä pohjasta\nkatsellessaan komeaa, toivehikasta poikaa, joka oli tuottava hänen\nnimellensä kunniaa, sulostuttava hänen vanhuutensa päiviä ja itse\nkerran nouseva korkeimmille kunniasijoille.\n\nNuorella kreivillä oli kaikki ne ominaisuudet, jotka lupaavat onnea\nmaailmassa. Ruotsissa ei ollut rakastettavampaa ja kunnioitettavampaa\nnuorta miestä, eikä toista, jonka kasvatus olisi ollut täydellisempi.\nHän oli kookas, niinkuin kaikki Bertelsköldit; kaunis, miehevä, uljas,\nritarillinen, älykäs ja kokenut. Missä hän vain näyttäytyi, katsottiin\nhänet eteväksi henkilöksi; Falkbyssä häntä kohdeltiin kuin\nitsevaltiasta heti kohta, kun hän sinne ilmautui.\n\n\n\n\n4. ÄITIPUOLI JA POJINTIMA.\n\n\nOn vastakohtia elämässä, jotka tuntevat vetoa toisiinsa ikäänkuin\nluonnon pakosta, on samanlaisuuksia, joiden välttämättömästi täytyy\ntyöntää toisiaan poispäin. Syy on siinä, ettei mikään inhimillinen\nolento ole täydellinen, eikä yksinään riittävä itselleen. Kaikki\ntarvitsevat täydentää itsessään jotakin vajavaisuutta, mutta kaksi yhtä\nvoimakasta iskee yhteen kuin teräs ja piikivi.\n\nKreivitär Ester ja hänen pojintimansa kreivi Bernhard olivat molemmat\nsuuressa määrin ylpeitä, voimakkaita ja lujaluonteisia henkilöitä.\nSiinä oli heidän samanlaisuutensa ja siinä syy heidän huonoihin\nväleihinsä -- sillä että heidän välinsä olivat huonot, on helppo\narvata. Ei kumpikaan siinä suhteessa tarvinnut täytettä luonteeseensa,\nja kun he kohtasivat toisensa, iski kova kovaa vastaan.\n\nMutta se teräs, mikä kalskahti kreivitär Esterissä, oli paljon enemmän\njalostunutta. Se ei ollut teräväsärmäistä, se voi taipua kuin kellon\nvieteri ja heti ponnahtaa luonnolliseen asemaansa. Vaihtelevat\nkohtalot, runsas kokemus, rakastettava sydän olivat opettaneet tämän\nvoimakkaan luonteen taipumaan, kieltäytymään, uhrautumaan; teräs oli\nkätkössä, mutta se kalskahti kuitenkin, kun siihen koskettiin, ja\nilmoitti niinkuin äänirauta hänen olentonsa perussävelen.\n\nMetalli kreivi Bernhardissa oli hienosti kiilloitettua ja hohti kuin\nhopea. Mutta tämä sileä pinta oli hauras kuin kivi. Taipumaan ja\nkieltäytymään ei hänen sydämensä ollut koskaan oppinut hovin saleissa\nja diplomatian liukkaissa luikerteluissa. Hän voi olla hyvä,\nrakastettava ja hellä niin kauan, kuin kaikki taipui hänen tahtonsa\nedessä, mutta jokainen itsepäinen luonne oli hänen luonnollinen\nvihollisensa. Ja semmoinen oli hänen äitipuolensa. Kreivitär Ester voi\nuhrata kaikki paitsi vakaumustansa siitä, mikä oli oikeaa; hän voi olla\nnöyrä, mutta ei koskaan nöyrtyä. Heidän _täytyi_ siis olla vihamiehiä.\n\nVaikka olikin pakotettu mielistelemään aatelittomia säätyjä, oli\nvapaudenajan aateli yhtä ylpeä kuin kuningatar Kristiinan. Että kreivi\notti avioksensa porvaristytön, ei tosin ollut mitään ennen kuulumatonta\neikä laissa kiellettyä, mutta kuitenkin yhä vielä tumma tahra\nloistavassa sukukilvessä. Tuo porvaristyttö, tuo \"suomalainen noita\",\noli sekoittanut perheen aatelisen veren, oli tunkeutunut isän ja pojan\nväliin, oli tuonut linnaan kaksi uutta perillistä, joiden täytyi olla\nvieraita puhdasveriselle rodulle. Vähemmästäkin voi nuori mies vihata\näitipuoltansa. Eikä mikään -- ei hellyys, ei nöyryys, ei mikään yritys\nhänen ystävyytensä saavuttamiseksi -- ollut voinut haihduttaa tätä\nvihaa, joka yhdeksänätoista vuotena, aina hänen lapsuudestaan alkaen\noli kytenyt nuoren kreivin mielessä tuota halpasukuista, hänen\njalosukuiseen perheeseensä ilmestynyttä tulokasta kohtaan.\n\nNyt tapasivat he toisensa neljän vuoden eron jälkeen, ja kaikki näytti\nolevan kirkasta kuin auringonpaiste. Kreivi Bernhard suuteli\näitipuolensa kättä; tämä toivotti hänet tervetulleeksi ystävällisin\nsanoin. Ehkä hän toivoi vielä, että neljän vuoden kypsyttävä kokemus\noli saanut entiset tunteet hälvenemään.\n\nKeskipäivä ja iltapäivä kuluivat häiritsemättömässä sovussa. Kreivi\nBernhard kertoi niin sukkelasti, niin viehättävästi niistä vieraista\nmaista ja ulkomaisista hoveista, joissa hän oli poissaolonsa aikana\nkäynyt, että hänen isänsä oli aivan ihastuksissaan. Paroonitar Louise\noli miellyttävämmällä tuulella kuin milloinkaan ennen ja kilpaili\nveljensä kanssa sukkeluudessa ja viehättäväisyydessä. Pientä Veraa\nhyväiltiin ja saatiin hänen suosionsa jo puolittain voitetuksi. Itse\nkreivitärkin unohti hetkeksi pelkonsa ja yhtyi kaikkien muiden kanssa\nosoittamaan suosiota koko talon hemmoittelemalle ja ihailemalle\npojalle.\n\nSeuraan liittyi vielä muutamia lähellä asuvia vanhoja ystäviä. Se\nupseeri, joka oli ollut kreivi Bernhardin toverina vaunuissa ja\njoka oli juuri sama majuri Lejonram, tuo vanha peluri, joka\nkolmekymmentäkolme vuotta sitten oli ollut Kaarle Viktor Bertelsköldin\ntodistajana kaksintaistelussa Espanjan ravintolassa Tukholman\nulkopuolella, oli olevinaan vanha tuttava ja tarjosi kreivittärelle\nkäsivartensa, kun lähdettiin puistoon kävelemään.\n\n-- Te vallitsette täällä kuin kuningatar, armollisin kreivitär, --\nsanoi Lejonram. -- Tahtoisinpa, vieköön minut turkkilainen, olla\nFalkbyn omistaja, ainoastaan voidakseni laskea sen jalkojenne juureen\nkunnioitukseni osoitteeksi. Pahaksi onneksi on minulla aina ollut hyvä\nonni pelissä, mutta huono onni rakkaudessa. Ystäväni Kaarle on aina\najanut edelleni. Hän omistaa Falkbyn, hän omistaa teidät!\nLinnoitustiede oli aina hänen mieliaineensa, ja sentähden hän on\nrakentanut tämän vihannan linnoituksen suojellaksensa aarrettansa.\nHiton kaunis puisto. Täällä ei puutu mitään muuta kuin metsäkauriita\nvanhoja metsämiehiä varten.\n\n-- Jos setä on niin mieltynyt näihin vaivaisiin puunrunkoihin, jotka\nseistä sojottavat kuin talonpojat saarnatuolin ympärillä, niin ei\nliene mahdotonta toimittaa tänne metsäkauriitakaan, -- sanoi kreivi\nBernhard huolettomalla äänellä kulkiessaan aivan heidän jäljessään\nsisartaan taluttaen. -- José, -- virkkoi hän espanjalaiselle\nkamaripalvelijalleen, joka seurasi muassa kantaen hänen levättiään, --\nnouda pyssyni!\n\nJosé juoksi ja tuli kolmen minuutin kuluttua takaisin. Oli tultu\nlähelle puiston aitausta, jonka takana haassa muutamia lampaita oli\nlaitumella.\n\n-- Kas siinä seuraus siitä, että kuuntelee espanjalaisia romansseja! --\nlaski isä leikkiään. -- Bernhard näkee metsäkauriita siinä, missä me\nmuut emme voi havaita muita kuin lampaita.\n\n-- Tehkää hyvin, majuri hyvä! -- sanoi nuori kreivi ja ojensi tälle\npyssyn. Tuossa näette otuksenne, ne ovat täydellisessä sopusoinnussa\npuiston kanssa. Pyydän, koettakaa onneanne!\n\n-- Ei kiitos, -- vastasi Lejonram, -- se sopii paremmin poikasille.\nVoit itse koettaa, hieno herraseni! Tarkoitan, jos armollinen rouva\näitisi sallii.\n\n-- Armollinen rouva äitini on kyllin armollinen, ollakseen kieltämättä\nmeiltä viatonta huvitusta, -- virkkoi kreivi Bertelsköld, joka\nluultavasti oli ärtynyt Lejonramin kohteliaisuudesta äitipuolta kohtaan\nja tahallaan haki tilaisuutta osoittaakseen ylimielisyyttänsä. Samassa\nhän tarttui pyssyyn ja tähtäsi.\n\nKreivitär punastui ja oli vaiti. Mutta Vera kiiruhti esiin\nsäikähdyksestä huudahtaen. -- Se on minun Bijouni! -- kiljaisi hän, ja\ntarttui kiivaasti veljensä käsivarteen.\n\nBijou oli mitä sievin ja toivehikkain karitsa, valkea kuin pumpuli,\nnimenomaan lahjoitettu Veralle kaksi viikkoa sitten ja hänen hartaimman\nihailunsa esine.\n\n-- Anna olla! -- huudahti isä; -- mutta se oli jo myöhistä. Pyssy\npamahti; pikku Bijou, joka ei mitään pahaa aavistanut, hypähti\nkorkealle ja kaatui verisenä viheriälle nurmikolle.\n\n-- _Fi donc!_ -- sanoi Lejonram, -- tuon olisit voinut jättää\nteurastajan tehtäväksi.\n\n-- Pyh, -- vastasi kreivi Bernhard huolettomalla äänellä, mutta itsekin\njo häveten pikaisuuttaan; -- näkisipä setä vain härkätaisteluja!\n\nVera oli aivan raivoissaan. Hänellä oli kädessään pähkinäpuinen keppi;\nhän löi sillä veljeänsä käsivarteen.\n\n-- Tyttärenne, madame, ei ole hyvin kasvatettu, -- lausui Bernhard\nkylmästi ja irroittihe hurjistuneesta lapsesta.\n\nKreivittären mustat silmät säihkyivät. Hän ymmärsi hyvin kyllä, kenelle\nnuoren kreivin luoti oikeastaan oli aiottu. Mutta hän hillitsi mielensä\nja sanaakaan vastaamatta lähetti pois itkevän tytön.\n\nMyös kreivi Kaarle Viktor oli tuosta vallattomuudesta pahoillaan ja\nkoetti selittää kaikki leikinteoksi. Se ei tahtonut häneltä onnistua,\nja kävelijät saapuivat nyreillä mielin huvimajalle. Täällä seisoi\nBergflykt lakki kourassa salaisesti toivoen saavansa uusia kiitoksia\nonnistuneista laitoksistaan.\n\n-- Vai niin, -- sanoi kreivi Bernhard halveksivasti, -- tekö olette\nBergflykt? Mitä rojua te olette tänne kasannut. Tiedättekö, hyvä\nystävä, tekisitte hyvin, jos pitäisitte huolta vain nauriista ja\nporkkanoista, sillä puiston olette, senjälkeen kun täältä lähdin,\nkokonaan pilannut, ja näyttäähän tämä pieni kyhäys tässä ihan\nkanakopilta. Mistä taivaan nimessä olette saanut päähänne ruveta\nripustelemaan kukkasia seinille. Sehän on naurettavaa! Sehän näyttää\nihan nimipäivä onnentoivotukselta jossakin kestikievarituvassa.\n\n-- Se on kaikki tehty armollisen kreivittären käskystä, -- vastasi\npuutarhuri, sisimpään sydämeensä loukkautuneena tästä odottamattomasta\nmoitteesta.\n\n-- Armollinen kreivitär on tosin tavattoman nerokas ja ansaitsee, että\nhänellä on noin uuttera palvelija, -- vastasi kreivi samaan tapaan, --\nmutta se ei estä, että teidän huomenna täytyy korjata pois kaikki nämä\nkorut. Te olette sitä paitsi vanha ja höperö; saatte pian seuraajan,\nymmärrättehän?\n\n-- Ymmärrän, -- sanoi syvästi loukattu mies, -- enkä aio virkaeroani\nodottaa, minä pyydän sitä. Olen uskollisesti palvellut heidän\nkreivillisiä armojansa viisineljättä vuotta, eikä kukaan ole vielä\nmilloinkaan sanonut minua hutilukseksi ammatissani.\n\n-- Todellako? No, koska sen kerran täytyy tapahtua, niin sallikaa minun\nkunnioittaa teitä sillä ansaitsemallanne arvonimellä.\n\n-- Anna jo olla; äitisi ja minä pidämme tuota siivoa miestä suuressa\narvossa, -- virkkoi Kaarle Viktor kärsimättömästi ranskankielellä.\n\n-- Tekö, isäni? Se on toinen asia. Siinä tapauksessa annan tuolle\nhupsulle anteeksi. Hänellä on paljon ansioita. Onhan hän ollut\nkihloissa teidän kanssanne, madame?\n\nViimeiset sanat lausuttiin niin hiljaa, että ainoastaan kreivitär ne\nkuuli, mutta hän oli kuullut tarpeeksi.\n\n\n\n\n5. SALAMA LEIMAHTAA.\n\n\nEi mikään voitto ole niin vaikea kuin oman itsensä voittaminen.\nLoukattu mies voi tappaa vastustajansa, ärsytetty nainen häntä voi\npistellä sanoilla, jotka ovat puukonpistoja terävämmät; mutta\nvaikeneminen silloin, kun sydän on haavoitettu, tyynenä ja aseetonna\nvaikeneminen, se on vaikeampaa kuin mitä yksikään mies ja enemmän kuin\nuseimmat naiset voivat.\n\nKreivitär Ester oli vaiti.\n\nOli ihana kesäkuun ilta. Kaste lankesi maahan, ruoho kimalteli, käki\nkukkui ja nuoret lehdet puistossa loistivat kauneuttaan. Järvi oli\naivan lähellä ja lepäsi kuin sulanut hopea illan hehkussa. Lähdettiin\nveneretkelle.\n\nKreivi Bernhardilla oli poikasena ollut purjevene, Delfiniksi\nnimitetty, jota hän oli rakastanut melkein yhtä paljon kuin\nratsuhevostaan. Delfin oli jo monta vuotta ollut maalle vedettynä\nvenehuoneessa, piilossa ja unohdettuna, mutta nyt oli kreivitär,\nilahduttaakseen poikapuoltansa, laitattanut kuntoon ja uudestaan\nmaalauttanut vanhan purren. Se oli nyt rannassa entistänsä kauniimpana;\nsen viiri liehui vienossa ilman hengessä, ja sen masto oli kukilla\nseppelöity.\n\n-- Delfin pyytää kunnian vielä kerran saada kantaa herransa järven yli,\n-- lausui kreivitär niin iloisesti kuin ei epäystävällinen sana koskaan\nolisi häirinnyt hänen sydämensä rauhaa.\n\nKreivi Bernhard loi äitipuoleensa kummastuneen katseen, tarkasti sitten\nvenettä, katsoi taas kreivittäreen ja vastasi kylmästi: -- Eihän tuo\nole mikään vene; sehän on talonpoikaismorsian.\n\n-- Mitä! -- huudahti isä, -- etkö tunne enää vanhaa Delfiniäsi? No,\nmyönnän kyllä, että Venetsian dogi voi matkustaa komeammin kullatussa\nairolaivassaan, mutta katsoen siihen, että ollaan Itä-Göötanmaalla,\nvoimme mielestäni tyytyä Delfiniin. Äitisi on sinua ilahduttaakseen\nkaivanut esiin tuon vanhan kapineen. Minä olin jo aikoja sitten\nunohtanut, että semmoista oli olemassakaan.\n\n-- Jos isäni suvaitsee, -- vastasi poika, -- astun kernaammin\nveneeseen, jossa on vähemmän koristuksia, mutta luotettavammat laudat.\nOlen matkustanut siksi paljon merellä, etten uskalla antautua kukkasten\nvaraan. Tule Louise! -- Ja hän ojensi sisarelleen kätensä astuakseen\nvieressä olevaan suurempaan purteen, toisten uskoessa henkensä Delfinin\nepäiltäväin lautojen varaan.\n\nSoudettiin Flintan lesken pienelle torpalle, joka oli lahden toisella\npuolella. Suunta ei ollut viisaasti valittu, silla kreivi Bernhard oli\njo viime kerralla Falkbyssä ollessaan tahtonut revittää maahan torpan,\nrakennuttaakseen sen sijalle metsästysmajan, koska metsässä niillä\nseuduin oli runsaasti riistaa. Hänen äitipuolensa oli kuitenkin\nonnistunut pelastaa köyhän lesken turvapaikka, eikä kreivi Bernhard\nollut sitä unohtanut.\n\nHän oli tuskin astunut maihin ja nähnyt eukon sukankutimineen istuvan\nportailla, kun hän tavallisella huolettomalla äänellänsä virkkoi\nisälleen, mökkiä osoittaen:\n\n-- Tuon me, isä, revitämme maahan ensi viikolla.\n\nJa vastausta odottamatta lisäsi hän, eukkoon kääntyen:\n\n-- Saatte valmistautua muuttamaan huomenna.\n\n-- Se olisi eukkoparalle kovin raskasta; mietitään asiaa! vastasi isä,\nvähän hämillään tuosta päättävästä äänestä.\n\nMutta Flintan leski, jolla oli kahdeksankymmenen vuoden paino\nhartioillansa, oli kuitenkin sotamiehen vaimo, eikä hän ollut ollenkaan\nhalukas katsomaan asiaa päätetyksi.\n\n-- Pitääkö minun muuttaa huomenna? -- kysyi hän,\n\n-- Pitää, eukkoseni, sillä tänä iltana on jo myöhäisenlainen, ja me\nsuomme teille yörauhan, -- vastasi kreivi Bernhard.\n\n-- Minunko muuttaa! Minunko, joka olen asunut tässä viidettäkymmentä\nvuotta! -- puhkesi vanha vaimo sanomaan. -- Ja minkätähden pitää minun\nmuuttaa?\n\n-- Sentähden, että armollinen herranne niin hyväksi näkee. Hän\ntarvitsee tätä paikkaa.\n\n-- Eikö hänellä ole metsää ja maata niin kauas kuin silmä kantaa? Eikö\nhänen armonsa mahdu suureen, tilavaan Falkbyhyn, karkoittamatta minua\npois viheliäiseltä turpeeltani?\n\n-- Eukkokulta, te tarvitsette liikuntoa, voitte hiukan kävellä, niin\nmaistuu uni paremmin, -- ivaili nuori kreivi, joka hyvin huomasi, että\njokainen sana sattui kuin neulanpisto hänen äitipuolensa sydämeen.\n\n-- Pitääkö minun lähteä? Ja minne minä lähden? -- vaikeroi eukko,\nhämmästyksestä aivan tyrmistyksissään.\n\n-- Ruodille, eukkokulta, -- ilvehti kreivi Bernhard. -- Elämänne on\nliian yksitoikkoista, tarvitsette vaihtelua.\n\n-- Minäkö ruodille! -- ja toivotonna väänteli eukko käsiänsä.\n\nKreivi Kaarle Viktoria hävetti poikansa sydämettömyys. Itseksensä hän\npäätti, että antaisi eukon asua entisellä paikallaan, mutta meni\nkinailun kestäessä muiden luo, ettei enää mikään uusi soraääni pääsisi\nturmelemaan illan hauskuutta. Ainoastaan kreivitär oli kuullut\nviimeiset pilkalliset sanat.\n\nNyt astui hän esille, tarttui ystävällisesti eukon käteen ja sanoi: --\nEttekö ymmärrä, että nuori kreivi vain pilan vuoksi tahtoo teitä\npeloitella? Ei, eukkokulta, ei teidän koskaan tarvitse lähteä ruodille,\neikä myöskään muuttaa köyhästä mökistänne niin kauan kuin elätte.\n\n-- Niinkö luulette, madame? -- virkkoi kreivi Bernhard terävästi.\n\n-- Olen siitä vakuutettu, vastasi kreivitär tyynesti.\n\n-- _Nous verrons_; saammepahan nähdä.\n\n-- Minä en tule sitä koskaan näkemään, etkä sinä myöskään. Se ei voi\nolla tarkoituksesi.\n\n-- Jos ei se tätä ennen olisi ollutkaan tarkoitukseni, niin olkaa\nvakuutettu siitä, että nyt se on, -- vastasi nuori kreivi, alentaen\näänensä kuiskaukseksi. -- Olette niin kauan hallinnut ja vallinnut\nFalkbyssä, että olette kokonaan unohtanut todellisen asemanne. Teidän\ntulisi kuitenkin muistaa _kuka te olette ollut_ ja _kuka olette_,\nmadame. Te kalpenette? Sitä parempi. Jos teille kävisi vaikeaksi olla\nniin vaatimaton, niin katson itseni pakotetuksi teitä siitä\nmuistuttamaan. Vannon, että isäni tähden teen sen varsin\nvastenmielisesti, mutta teidän tulisi ymmärtää, että teidän\nkaltaistanne henkilöä ei teidän asemassanne ikinä voida muuta kuin\nkorkeintaan suvaita.\n\nKreivitär Ester oli todella kalvennut, mutta ainoastaan hetkeksi. Kohta\nhän sai taas takaisin tuon ihmeteltävän mielenlujuutensa, joka niin\nmonet kerrat oli hänet pelastanut hänen vaiherikkaan elämänsä aikana.\nHän katsoi vastustajaansa vakavasti silmiin ja vastasi tyynesti:\n\n-- Jos kalpenin, niin tapahtui se siitä syystä, että nyt selvästi näen\njo kauan aavistamani onnettomuuden, joka on katkeroittava kokonaisen\nperheen elämän. Bernhard, ystäväni, poikani -- sillä vasten tahtoasi\ntäytyy minun sinua siksi sanoa -- on siis todella tultu niin pitkälle,\nettei edes kunnioitus isääsi kohtaan, ei edes osanotto hänen onneensa\neikä rakkaus nuorempiin sisaruksiisi voi sydämestäsi haihduttaa sitä\nvihaa, jota en ole ansainnut. Tiedät vallan hyvin, etten ole\ntunkeutunut tähän perheeseen. Sinun tulisi myöskin tietää, etten\nkoskaan ole tuottanut enkä koskaan ole tuottava suvullesi mitään\nhäpeää. Mistä syystä tahdot siis katkaista tämän siteen, jonka pitäisi\nolla sinulle pyhä? Miksi tahdot vihata minua, joka en milloinkaan ole\nosoittanut sinulle muuta kuin rakkautta? Minkätähden puhut tuolla\ntavalla minulle, jota et voi solvata isääsi solvaisematta?\n\n-- Puhutte niinkuin kirjasta lukien, madame, -- vastasi\nkreivi Bernhard, -- mutta unohdatte vielä kerran, että ei ole\nkysymys _arvostanne_, vaan _vallastanne_. Mielellänihän myönnän\nteille kaikki oikeutenne: suutelen kättänne; teitä sanotaan\narmolliseksi kreivittäreksi, ja luulisin sen riittävän tyydyttämään\nitserakkauttanne, sillä tyydyittehän kerran vähempäänkin. Teillä\non hyvä asemanne; teidän ei tarvitse huolehtia muusta kuin\nhuvituksistanne, pukeutumisistanne, ei muuta kuin kuunnella\nkohteliaisuuksia ja antaa isäni jumaloida itseänne; hän todella teitä\nhemmoittelee niin, että hän on muuttunut jo puolittain plebeijiksi.\nMielestäni tulisi teidän tyytyä siihen eikä koettaa hallita talossa,\njossa muinoin olette ollut kamaripiikana. Vaikka isäni onkin heikko\nniin pitäisi teidän älytä, etten minä ole aivan yhtä myöntyväinen.\nTeidän pitäisi johtaa mieleenne jostakin lasten lukukirjasta, jota ehkä\nVaasassa olette lukenut, Kustaa Vaasan tunnetut sanat: \"Teidän armonne\nja minun armoni eivät mahdu saman katon alle.\" Olkaa kaino ja nöyrä,\nmadame, se kaunistaa teitä sanomattomasti, enkä minä ymmärrä, mikä\nestäisi meitä sitten ystävinä seurustelemasta. Minkätähden vihaisin\nteitä? Ainoastaan vertaisiansa voi vihata. Muita -- ne pudistetaan\npois, kun ne rupeavat käymään liian lähenteleviksi.\n\nKreivitär hymyili surullisesti.\n\n-- Jo riittää. Olen jo kuullut enemmän kuin mitä minun olisi tarvinnut\nkuulla. Tässä en voi sinulle vastata. Mutta välimme täytyy tulla\nselviksi. Sen täytyy tapahtua kohta.\n\n-- Eläköön Carolus! -- kuului samassa Lejonramin hiukan pöhmeröinen\nääni rannalta, ja ystävykset tyhjensivät maljan jaloa unkarinviiniä\nisännän syntymäpäivän kunniaksi.\n\n\n\n\n6. ERO.\n\n\nAurinko oli jo laskenut, pieni ilotulitus oli poltettu pihalla, vieraat\nolivat iloisen illan vietettyään hajaantuneet eikä kellään ollut\naavistustakaan niistä tummista pilvistä, jotka olivat keräytyneet\nperheen onnen taivaalle, ei kellään paitsi niillä kahdella, joita asia\nlähinnä koski, ja heistäkin käsitti ainoastaan toinen seikan koko\nmerkityksen.\n\nHeidän jouduttuaan kahden kesken tarttui kreivitär Ester puolisonsa\nkäteen sanoen: -- Minulla on sinulle pyyntö tehtävänä!\n\n-- Mitä voit pyytää, jota en heti paikalla olisi valmis iloiten\ntäyttämään? -- kysyi kreivi.\n\n-- Että luovut jostakin, -- vastasi hän.\n\n-- Minä suostun ehdottomasti. Sinun tähtesi voin luopua kaikesta paitsi\nsinusta itsestäsi.\n\n-- Mutta jos minä nyt juuri sitä ainoata sinulta pyytäisin?\n\nKreivi katseli häntä nuhdellen.\n\n-- Sitä et voi koskaan pyytää, -- vastasi hän.\n\nEster oli kauan ääneti. Hänen sydämensä oli liian täysi.\n\n-- Kaipaisitko minua paljon, jos minä ... esimerkiksi lähtisin pitkälle\nmatkalle? -- kysyi hän hetken kuluttua.\n\n-- Se on mahdotonta. Mistä syystä sinä matkustaisit?\n\n-- Voisihan minulla olla tärkeitä syitä. Jos se esim. koskisi meidän\nkaikkien onnea.\n\n-- Hyvä Jumala, oletko sairas? Jos tarvitset lähteä kylpemään Spaahan\ntaikka Pyrmontiin, niin virka vain sananen, ja minä seuraan sinua\nsinne.\n\n-- Älä ole levoton, minä olen ihan terve. Mutta ajattele, että minun\nkuitenkin täytyisi jättää sinut joksikin aikaa... Lupaatko minulle,\nettä tyynesti kestät tuon murheen? Näemmehän toisemme jälleen!\n\n-- Mutta rakas ystäväni, en ymmärrä sinua! -- huudahti kreivi pahoilla\nmielin.\n\n-- Lähinnä sinua itseäsi huolettaa minua enin Veran kasvatus, -- jatkoi\nkreivitär eikä ollut huomaavinaankaan sitä pilveä, joka peitti hänen\npuolisonsa otsan. -- En jättäisi häntä mielelläni Louisen haltuun.\nLouise rakastaa häntä, siitä olen vakuutettu, mutta me käsitämme\nmaailman eri tavalla. Haluan, että Vera kasvatetaan vilpittömään\nvakavuuteen, yksinkertaisiin tapoihin ja totiseen jumalanpelkoon.\nSentähden olen tuuminut, että hankkisimme hänelle mielemme mukaisen\nopettajattaren. Mitä sanot neiti Sjöbladista. Hän on köyhä, mutta\nhyvästi kasvatettu, vähän päälle kahdenkymmenen vuoden ikäinen tyttö;\ntarpeeksi ylhäistä sukua voidakseen esiintyä talossasi, mutta\nvaatimaton luonteeltaan, hyvä, älykäs ja lempeä. Hänen äitinsä oli\nmuistaakseni aatelitonta sukuperää. Kirjoitammeko hänelle huomenna?\n\n-- Tee niinkuin tahdot, minulla ei ole mitään sitä vastaan. Silmäsi,\narmas Esterini, näkevät selvemmin kuin minun, ja minulle on aina ollut\nhyväksi, kun olen totellut sinun neuvojasi. Mutta taivaan tähden,\nselitä minulle, mitä oikeastaan tarkoitat noilla hämärillä\nkysymyksilläsi!\n\n-- Huomenna saat sen tietää. Ja nyt hyvää yötä, sinä nuoruuteni\nlemmitty, sinä elämäni ystävä. Rakastatko minua vielä, Kaarleni?\n\n-- Minun pitäisi rangaistukseksi semmoisesta kysymyksestä vastata --\nen!\n\n-- Niin, sinä rakastat minua! Älä siis vihastu puolisoosi, jos hän\njoskus tuottaa sinulle surua. Jumala kaikkitietävä tuntee, että minä\nsata kertaa tahtoisin ostaa sinun onnesi uhraamalla omani... Hyvää\nyötä! Muista, mitä pyysin sinulta Veran suhteen. Ole isänä Paulillemme,\nsillä hän tarvitsee rakkautta elämässä ja pidä minua aina rakkaassa\nmuistossa!\n\nJa voimatta enää hillitä itseänsä nojautui hän tätä sanoessaan\npuolisonsa olkaa vasten, suuteli hänen harmaantuneita hiuksiansa ja\nkasteli hänen poskiaan kyynelillään. Mies sulki hänet liikutettuna\nsyliinsä. Hänenkin silmänsä kostuivat, eikä hän tiennyt mistä syystä.\n\n-- Ei, -- sanoi hän, -- en voi päästää sinua menemään, ennenkuin olet\nminulle ilmoittanut, mikä mieltäsi niin liikuttaa. Sano se minulle!\n\n-- Älä minulta nyt mitään kysele! Kaikki, kaikkihan on selvenevä, ja\nolenhan jo luvannut, että saat sen huomenna tietää, -- vastasi\nkreivitär, pyyhkäisi nopeasti pois kyyneleensä ja katseli häntä\nrauhallisin, melkein hymyilevin kasvoin, jotka hehkuivat hellyyttä. Ei\nmilloinkaan, ei nuoruutensa kauniimmillaankaan kukoistaessa ollut hän\nollut kauniimpi kuin nyt.\n\n-- Hyvää yötä! -- kuiskasi hän vielä kerran ja kiiruhti pois, ikäänkuin\nolisi pelännyt omaa hellyyttänsä, jos kauemmin viipyisi.\n\nHän meni tyttärensä makuuhuoneeseen. Vera uinaili viattomuuden unta\npienellä sievällä vuoteellaan, joka oli pähkinäpuusta tehty ja\npunaisilla uutimilla verhottu. Äiti kumartui nukkuvan lapsen puoleen ja\npainoi sen huulille tulisen suutelon. -- Mitä aionkaan tehdä? --\nhuokasi hän käsiänsä väännellen. -- Miten on mahdollista, miten on\nmahdollista luopua sinusta, lapseni, jonka Jumala kaikkivaltias on\nantanut minun hoitooni ja josta minun on Hänelle tili tehtävä? Ja\nkuitenkin täytyy niin tapahtua, vaikka sydämeni siitä pakahtuisi. Mutta\nanna minulle merkki, hyvä Jumala, anna minulle merkki, etten tee\nväärin, niin noudatan nurisematta tahtoasi!\n\nHän odotti, odotti kauan, hengittämättä ja tuskissaan. Ainoastaan\nnukkuvan lapsen keveä hengitys kuului kuin suloinen kuiskailu\nhiljaisessa huoneessa. Silloin liikahtivat lapsen huulet, ja Vera\nsanoi, surren vielä unessaankin: -- Bijou! Bijou!\n\nÄidin kasvot selkenivät. -- Kiitos, sinä lapseni suojelusenkeli, --\nsanoi hän hiljaa; -- nyt ymmärrän sinut. Se luoti, joka oli aiottu\näitisi sydämeen, ei ole surmaava, niinkuin luoti tänään, viatonta\nriemuasi. Voi hyvin! Jumalan pyhät enkelit siunatkoot ja varjelkoot\nsinua, rakas lapseni!\n\nLausuttuaan tämän hiljaisen rukouksen hiipi hän pois ja sulkeutui\nhuoneeseensa, siellä vielä \"neuvotellaksensa Herransa ja Jumalansa\nkanssa\", niinkuin hän oli oppinut aikoja sitten manalle menneeltä\nhurskaalta sisareltansa Veronikalta, jonka mukaan Vera oli saanut\nnimensä, vaikka hiukan lyhennettynä.\n\nKreivi Kaarle Viktor Bertelsköld vietti unettoman, levottoman yön. Hän\nei ollut tottunut näkemään vaimossaan naisen oikkuja. Voimakas, etevä\nja kuitenkin nöyrä nainen oli oppinut itsensähillitsemisen vaikean\ntaidon, ja kuitenkin hän näytti nyt horjahtaneen jalosta\ntasapainostaan. Minkätähden? Hän ei tiennyt sitä. Hän koki turhaan\nkeksiä siihen selitystä. Usean kerran aikoi hän nousta vuoteeltaan,\nkiiruhtaa puolisonsa luo, ja vielä kerran rukoilla häntä uskomaan\nhänelle kaikki huolensa. Mutta nyt oli yö ... hänen vaimonsa\nnukkui; hän oli luvannut hänelle selityksen, pitäisihän hänen\nkärsivällisesti odottaen antaa vaimolleen uusi todistus rajattomasta\nluottamuksestaan...\n\nTuskin oli kuitenkaan kesäaamu koittanut ja palvelija alkanut salissa\nliikkua siivoten sitä eilisen juhlan jäljeltä, kun kreivi nousi\nvuoteeltaan ja hiipi varpaillaan puolisonsa huoneeseen, joka oli\ntoisessa kerroksessa ja jonne kapeat rautaiset kiertoportaat veivät\nkreivin huoneesta. Hän huomasi huoneen tyhjäksi. Kreivittären sänky oli\nkoskematon. Yksi lipaston laatikko oli vedetty auki, se oli tyhjä.\nKreivi Bertelsköldin sydän tykytti nopeammin. Kummallinen epämääräinen\npelko valtasi hänen mielensä. -- Hän on ehkä mennyt puistoon, --\najatteli hän rauhoittaakseen itseään. Hän haki häntä puistosta: hänen\nvaimonsa ei ollut siellä. Kreivi palasi linnaan; hän ei kysellyt\npalvelusväeltä, ettei kukaan huomaisi hänen levottomuuttansa. Ei kukaan\nvirkkanut kreivittärestä sanaakaan. Luultiin kai hänen menneen\ntavanmukaiselle varhaiselle aamukävelylleen jonkun sairaan tai\nköyhän luo. Kreivin korvissa soivat nyt kuitenkin yhä vain nuo\nselittämättömät, merkilliset sanat, jotka hänen puolisonsa oli sanonut\nhänelle heidän eilen erotessaan. Kauhistavat aavistukset kouristelivat\nhänen sydäntänsä. Kalpeana, mutta ilmoittamatta kenellekään jäädyttävää\npelkoaan, riensi hän takaisin kreivittären huoneeseen.\n\nVaimonsa kirjoituspöydältä löysi hän nyt sinetillä suljetun kirjeen,\njota hän ensi hämmästyksessään ei ollut huomannut. Se oli osoitettu\nhänelle. Hän aukaisi kirjeen vapisevin käsin ja luki:\n\n  \"Rakastettuni!\n\n  Lue nämä rivit levollisin mielin ja lue ne yksinäsi! Ole mies,\n  rakas Kaarieni, ja kaikkivaltias Jumala, joka meitä koettelee,\n  on antava sinulle rohkeutta elää ilman vaimoasi.\n\n  Sinä, Kaarleni, et ole minua koskaan väärin tuominnut, et koskaan\n  väärin ymmärtänyt. Sinä, joka minua kohtaan aina olet ollut lempeä\n  ja luottavainen, josta olen sinulle kiitollinen niin kauan kuin\n  sydämeni sykkii -- sinä tiedät, etten milloinkaan ole pyytänyt\n  sinun arvoasi, nimeäsi, rikkauksiasi, vaan ainoastaan rakkauttasi.\n  Mutta muistatko, mitä sanoin sinulle kerran isäni puutarhassa,\n  kun pyysit minua vaimoksesi? Se oli onnettomuus, sanoin minä,\n  ettemme päässeet yhteen nuoruudessamme; silloin olisimme raivanneet\n  itsellemme tien jäämuurienkin läpi. Myöhemmin ei meillä ole ollut\n  voimaa eikä oikeutta uudistamaan maailmaa. Välillämme oli nyt\n  kaksi, joilla oli sinuun vanhemmat oikeudet, ja nämä kaksi lasta\n  asettivat kokonaisen maailman välillemme. Heidän täytyi katsella\n  aikansa silmillä, heidän täytyi ajatella aikansa ennakkoluulojen\n  mukaan, ja sentähden en voi heitä moittia, en kantaa heitä vastaan\n  vähintäkään kaunaa siitä, etteivät he nähneet selvemmin, eivätkä\n  ajatelleet ylevämmin kuin se aika, jossa he elävät. Olen\n  rehellisesti koettanut heitä kohtaan täyttää äidin velvollisuuksia.\n  Olen kauan toivonut, että rakkauteni lopulta murtaisi sen muurin,\n  jonka sukuperän ennakkoluulot ovat välillemme pystyttäneet. Mutta\n  minä olen pettynyt. Kuinka heikko nainen voisi muuttaa sitä\n  maailmaa, jossa niin monet viisaat ajattelijat eivät ole kyenneet\n  saamaan aikaan tasa-arvoa ihmisten välille! Vanhempain lastesi,\n  armas Kaarleni, täytyy siis aina ylenkatsoa sitä alhaista naista,\n  jonka sinä olet koroittanut heidän äidikseen. Mutta jos tämä\n  alhainen äiti onkin voinut luopua kaikista omista kunnioituksen\n  ja arvonannon vaatimuksista, niin ei hän olisi ansainnut tulla\n  kutsutuksi sinun vaimoksesi, jos hän olisi sallinut itseänsä\n  maahan tallattavan. Hänen kunniansa on sinun, ja hänen omat\n  lapsensa saavat kerran tietää, ettei heillä ole oikeutta\n  halveksia äitiänsä.\n\n  Sentähden, rakkaani, on minun, kahden velvollisuuden jouduttua\n  ristiriitaan, täytynyt uhrata toinen niistä. Suo anteeksi,\n  rakas ystävä, että luovun sinusta, etten menettäisi sinun\n  omaasi ja lastemme kunnioitusta! Minun kanssani katoaa kaikki\n  eripuraisuus, kaikki rauhattomuus tästä talosta. Alhainen\n  porvaristyttö palaa siihen huomaamattomaan asemaan, jota hänen\n  ei koskaan olisi pitänyt jättää, eikä hän ole ikinä lakkaava\n  rukoilemasta siunausta sinulle ja koko sinun perheellesi. Älä\n  ilmoita maailmalle meidän perhesurujamme. Sano minun matkustaneen\n  ulkomaille terveyteni tähden. Älä myöskään koeta tiedustella,\n  mihin olen paennut: päätökseni on järkähtämätön. Mutta en voi\n  elää, tietämättä teidän vielä minua rakkaudella muistelevan,\n  ja sentähden olen aika-ajoin kirjoittava sinulle ja lapsillemme\n  sekä kyynelsilmin suuteleva niitä rivejä, joita minulle lähetätte.\n  Elä onnellisena, sinä sieluni lemmitty! Jospa voisin olla\n  puolisonasi, punastumatta lapsiesi edessä. Tervehdä Pauliani,\n  Veraani. Tervehdä myös Bernhardia, tervehdä Louisea, ja pyydä\n  heitä antamaan minulle anteeksi, rakkauteni tähden, kaiken sen\n  surun, minkä olen teille tuottanut.\n\n                                          _Ester Larsson_,\n                                   entinen kreivitär Bertelsköld.\"\n\n-- Isäni, -- sanoi kreivi Bernhard, joka samassa astui huoneeseen, --\nsuvaitsetteko tulla alas? Veljeni Paul on juuri saapunut opettajansa,\nerään vähän hajamielisen kirjatoukan seurassa, joka sanoo itseään\nEerikki Ljungiksi.\n\n-- Paul! Tulen heti! Mitä vastaan hänelle, kun hän kysyy äitiänsä?\n\n-- Madame varmasti ihastuu, sanoi kreivi Bernhard ivallisesti. -- Hän\nsaa poikansa yliopistosta karkoitettuna.\n\n\n\n\n7. PAIMENTYTÖN LAULU.\n\n\nYksi päivä on Herralle kuin tuhat vuotta ja kansoille kuin\nviisikymmentä. Heidän päivänsä kuluu, heidän iltansa tulee, niinkuin\nkaikkien muidenkin. Ja eräänä aamuna herätessään he huomaavat\nkummastuksekseen, että kaikki on uudeksi muuttunut.\n\nVapaudenajan kellotaululla pohjolassa osoitti viisari yhdettätoista\ntuntia vuorokaudesta, ja sen pitkä, myrskyinen päivä oli melkein\nlopussa, kun monet uskoivat sen olevan vielä keskipäivänsä auringon\npaisteessa. Ainoastaan siellä täällä seisoi vartija korkeassa tornissa,\njossa ihmisten häärinä ei näköalaa sulkenut, ja tarkasteli, sydän\ntäynnä levotonta odotusta, merkkien tarkoitusta.\n\nNe olivat kyllin selvät niille, jotka tahtoivat ymmärtää, eikä niitä\nkuitenkaan ymmärretty. Asiain nykyinen tila ei voinut kauan\nsemmoisenaan pysyä. Valtakunta sairasti sisällistä eripuraisuutta, ja\nohuen poskimaalin takaa näkyivät ajan kasvot kuolonkalpeina. Toinen\nkäsi painiskeli toista vastaan; minne toinen jalka tahtoi, sinne ei\ntoinen tahtonutkaan lähteä. Toinen silmä katsoi ja toinen korva\nkuunteli vasemmalle puolelle, samalla aikaa kuin toinen silmä ja korva\nkääntyivät oikealle. Kaikki hermot olivat liiaksi kiihoittuneet, kaikki\nlihakset uupumuksesta veltostuneet. Sydän sykki epätasaisesti, kaikki\npahat intohimot näkyivät nousseen päähän ja pimittivät katseen.\nPohjolan jalopeura oli vanhalla iällään muuttunut satapäiseksi\nlohikäärmeeksi, ja kaikki nämä päät purivat ja repivät toisiansa.\n\nMitä varten kaikki tämä? Oliko vapaus niin suuri onnettomuus, että\nparemmat päivät voivat koittaa ainoastaan sen haudalla? Ei, vapaus --\ntodellinen vapaus! -- on kansojen terveys ja onni, heidän maallinen\ntarkoitusperänsä, heidän ylin elämänehtonsa, jota ilman ei mitään\npysyväistä menestystä, ei mitään todellista kehitystä ole olemassa.\nMutta vapauden menestys riippuu sen siveellisestä pohjasta. Rakenna se\nsellaiselle, ja se on lämmittävä ja valaiseva kuin tuli. Tempaa tämä\nperustus pois sen alta, ja se on kuin tuli polttava ja hävittävä.\nVapaus on niinkuin ilma, jonka näkymättömät joukot aina pyrkivät\ntasapainoon. Missä tasapaino rikotaan, siinä syntyy myrsky.\nVapaudenaika Ruotsissa ja Suomessa sortui siitä syystä, että vapaus oli\nkadottanut siveellisen perustuksensa, ja samalla se oli huomaamatta\nmennyt yli määränsä ja muuttunut vastakohdakseen. Vapaudenaika sortui\nsiitä syystä, että valtakunnan kultamalja, joka oli kahdelle jalalle\nperustettu, asetettiin seisomaan vain toiselle niistä.\n\nMyöhään eräänä kesäkuun iltana vuonna 1771 käveli kaksi miestä tammien\nja kastanjain suojassa Ekolsundin puistossa.\n\nVanhempi heistä oli kookas, komea herra, iältään noin viidenkymmenen,\npuettuna silmäänpistävän, melkein turhantarkan huolellisesti sen ajan\nhovipukuun, joka pysyi samanlaisena maaelämän vapaudessakin. Hän\nkuunteli kunnioittavasti nuoremman sanoja, samalla kuin huolien pilvet\nnäyttivät synkistävän hänen korkeaa otsaansa. Kun hän joskus virkkoi\nmuutamia sanoja vastaukseksi, tapahtui se lyhyesti ja määrämittaisesti\nikäänkuin jonkin kaavan mukaan, mutta hänen sanansa ilmaisivat hänet\nkokeneeksi valtiomieheksi ja osoittivat samalla kertaa sekä selvää älyä\nettä järkähtämätöntä mielenmalttia.\n\nNuorempi mies oli ainoastaan viidenkolmatta ikäinen, hänkin\nsenaikaisessa ranskalaismuotisessa kirjavassa puvussa. Lyhyiden,\nmustain, punaisilla nauharuusuilla solmittujen samettihousujen,\nkeltaisen silkkiliivin ja sinisen samettitakin päälle oli hän\nhuolettomasti heittänyt lyhyen espanjalaisen, mustasta verasta\nvalmistetun viitan. Hänellä oli pitsinen kaulahuivi, kalvosimet,\ntekotukka, hiuspussi ja kolmikulmainen hattu, mutta kaikkea tätä kantoi\nhän mitä luontevimmalla ja hempeimmällä somuudella, ja puhuessaan hän\nteki erittäin vilkkaita liikkeitä, väliin kiirehtien askeleitaan,\nväliin äkisti seisahtuen, toisinaan tarttuen seuraajansa käsivarteen,\ntoisinaan vetäytyen taapäin ja viittoen käsillään, ikäänkuin hän\ntarvitsisi kaikkia näitä kaunopuheisia merkkejä täydentääksensä kielen\nköyhyyttä. Hänen kauneissa, hienoissa ja älykkäissä kasvoissaan liikkui\nalinomaa jokainen jäntere mitä vaihtelevimpia mielialoja ilmaisten, ja\nerittäinkin oli hänen suurilla, sinisillä kiiltävillä silmillään\nihmeellinen kyky kuvastaa jokaista hänen sisimpien tunteidensa\nvivahdusta, niinkuin meri tyynenä ollessaan vuorotellen kuvastaa\nauringon loistoa ja hattaroita. Ja kuitenkin oli näistä silmistä\nsanottu, että ne olivat yhtä käsittämättömät kuin elävät, yhtä\nselittämättömät kuin viehättävät, sillä semmoinen oli tämän nuorukaisen\nkoko olento. Luonto oli muodostanut hänet avoimeksi kuin päivän valon,\nmutta elämä oli tehnyt hänestä suljetun kirjan. Hän oli kasvanut niin\nvehkeilevänä aikana ja oli niin alinomaa salaisten vihollisten\nympäröimänä, että teeskentely tuli hänelle välttämättömyydeksi, johon\nhän jo pienestä lapsesta asti oli harjaantunut, eikä koskaan ole nähty\nnäennäisesti luontevamman vilpittömyyden verhoavan salatumpaa sielua.\n\nOli kuitenkin hetkiä, tosin ani harvoin, jolloin tämäkin salaperäinen\nluonne selvisi ja avautui niille harvoille uskotuille, joiden\nsallittiin luoda silmäys sen kätköihin. Kreivi Schefferille, kuninkaan\nentiselle kasvattajalle, Kustaa III juuri nyt tuollaisena hetkenä\npaljasti, jollei koko sydäntään, niin kuitenkin kolme neljännestä\nsiitä.\n\nAsema oli molemmille selvä. He katselivat sitä kuin shakkilautaa, jolla\nkuningas, kaikilta puolin vallanhimoisten ja vallitsevain vastustajain\npiirittämänä, ei voinut paikaltaan hievahtaa, panematta kruunuaan,\nkenties henkeänsäkin alttiiksi. Pakotettuna pysymään liikkumatonna hän\ntässäkin asemassa hitaasti, mutta varmasti menettäisi kruununsa, ja\nainoana neuvona oli panna toisia nappuloita liikkeelle ja siten\nvalmistaa kuninkaalliselle shakkinappulalle tilaisuutta vapaampiin\nliikkeisiin ja suurempaan itsenäisyyteen.\n\nOllessaan juuri Parisin iloisimpien, nerokkaimpien ja loistavimpien\npiirien ihailun ja ylistelyn esineenä, oli nuori kuningas kolme\nkuukautta sitten saanut tiedon isänsä äkillisestä kuolemasta ja omasta\nraskaasta, voimattomasta kruunustaan. Sen jälkeen hän oli kiiruhtanut\nhankkimaan varmuutta Ludvig XV:n myötätuntoisuudesta ja tuesta; hän oli\narvelematta allekirjoittanut sen kuninkaanvalan, minkä Ruotsin\nneuvoskunta hänelle joutuin esitti; hän oli kotimatkallaan käynyt\nmainion ja vaarallisen enonsa, kuningas Fredrikin puheilla Potsdamissa,\nja nyt hänen oli avattava Ruotsin valtiopäivät, joilla hänen\nleppymättömät vihollisensa myssyt, kaksi vuotta kärsimänsä tappion\njälkeen, olivat nyt jälleen saaneet vallan käsiinsä ja joille Venäjä ja\nEnglanti täysin kourin kylvivät rahoja estääkseen kaikki yritykset\nvaltakunnan kohottamiseksi sen syvästä alennustilasta.\n\nTästä kaikesta oli kuningas neuvotellut uskottunsa kanssa, ja\nasema oli niin toivoton, ettei muuta pelastusta näyttänyt olevan\nodotettavissakaan kuin ehdoton nöyrtyminen puolueiden mahtisanan alle.\nOli ollut puhetta siitä, että aluksi koetettaisiin rakentaa sovintoa\npuolueiden kesken ja mielistellä kiukustuneita myssyjä, ottamalla\nheistä muutamia neuvoskuntaan.\n\nHallituksen alkaminen tällä tavoin olisi ollut katkera nöyryytys, sitä\nkatkerampi, kun myssyt vaativat kuningasvainajan neuvonantajia\nkanteenalaisiksi. Nuoren kuninkaan posket hehkuivat vihasta. -- Voi, --\nhuudahti hän lyöden otsaansa, -- onko maailmassa onnettomampaa\nkuningasta kuin se, joka ei voi muuta kuin joko hävetä itseään tai\njättää valtakuntansa alttiiksi?\n\n-- On, sir, -- vastasi kreivi Scheffer arvokkaasti, -- on\nonnettomampikin, nimittäin se, jonka täytyy taipua molempiin.\n\n-- Se on totta, -- virkkoi kuningas tyynemmin. -- Valtakuntani on\nvoimaton, jokainen tuulenhenkäys saa kruununi horjumaan, enkä\nkuitenkaan tahtoisi vaihtaa Ruotsia Puolaan enkä kruunuani Stanislain\nkruunuun. Vielä on kolmas keino, ja vielä voin vapaasti valita.\n\n-- Sitä uskallan epäillä, -- sanoi kreivi.\n\n-- Mitä? Jos kaikki hankkeeni menevät mitättömiin; Jos näen minulle\nkäyvän niinkuin Stanislaille, enkö voi luopua hallituksesta?\n\n-- Teidän majesteettinne tietää paremmin kuin minä, että Ruotsin\nkohtalo silloin vallan varmaan on oleva sama kuin Puolan.\n\n-- Olkoon niin! Kunniani pelastuu jälkimaailman silmissä.\n\n-- Ei mikään kunnia voi teidän majesteetillenne olla suurempi kuin se,\nettä olette valtakunnan pelastanut.\n\n-- Niinkö luulette? -- kysyi kuningas miettiväisenä. -- Voi, hyvä\nkreivi, pahanpäiväinen myssy on tällä hetkellä enemmän arvoinen kuin\nkoko minun kruununi!\n\nPuhellessaan he olivat tulleet lähelle puiston aitausta, ja ennenkuin\nScheffer ennätti vastata, kaikui sen toiselta puolelta paimentytön\nraikas laulu, kun hän polkua pitkin ajoi lehmiään laitumelta. Kävelijät\nkuulostivat. Se oli muuan noita sulosointuisia lauluja, jotka Ruotsissa\nniin usein ikäänkuin leikittelevät lehdissä ja puunlatvoissa:\n\n    Ja kun morsian oon, kun kruunun saan,\n    -- mä kukissa loistan --\n    niin sorjana tanssin mä, valio maan,\n    -- pois huoleni poistan.\n\n    On kruununi vihanta, kaunoinen,\n    -- mä kukissa loistan. --\n    Ei kruunua toist' ole vertaa sen,\n    -- pois huoleni poistan.\n\n    Mua kumohon tanssi ei poikaset nuo,\n    -- mä kukissa loistan. --\n    En kruunuain kultaista peikolle suo,\n    -- pois huoleni poistan.\n\n-- Kas siinä ennustus! -- naurahti kreivi Scheffer.\n\n-- Niinpä todellakin, -- vastasi kuningas Kustaa hymyillen. Minäkin\nolen pitävä huolta siitä, ettei kukaan minua kumohon tanssi, ja\ntoivonpa silloin, etteivät peikot saa kruunuani.\n\n\n\n\n8. ISÄNMAA HUUTOKAUPALLA MYYTÄVÄNÄ.\n\n\nTukholman valtiopäivät puhallettiin alettaviksi kesäkuun 13. p. 1771,\nja jokainen valtiopäivämies valmistautui, jollei juuri hyödyttämään\nisänmaatansa, niin kuitenkin siitä hyötymään.\n\nSamana päivänä tuli myös porvarien ja talonpoikien valita puhemiehensä.\n\nNuori valtiopäivämies, Isokyrön Joonas Perttilä oli noussut vuoteeltaan\nja istui juuri lukemassa Raamatusta aamulukuansa, kun joku koputti\nhänen köyhänpuoleisen, kaupungin eteläosassa olevan asuntonsa ovelle,\nja sisään astui päässään sievästi käherretty tekotukka muuan nuori\nvaratuomari, hattujen päällikön, parooni Höpkenin yksityiskirjuri.\n\n-- Oletteko valtiopäivämies Perttilä? -- kysyi käherretty mies\nmielistelevällä äänellä.\n\n-- Olen. Millä voin teitä palvella?\n\n-- Tahdoin vain kysyä, kuinka on terveyden laita, kun valtiopäivämies\nei ollutkaan eilen illalla Punaisen Kukon ravintolassa. Kunnianarvoisen\ntalonpoikaissäädyn useimmat jäsenet olivat siellä saapuvilla ja\npakinoivat valtakunnan menestyksestä parhaalla rostockinoluella\ntäytetyn haarikan ääressä, mitä milloinkaan on hyvän asian onneksi\ntyhjennetty. Arvelen valtiopäivämiehen tuntevan asian. Äänestetään\nEerikki Anderssonia, ja rahallinen kiitollisuudenosoitus on sata\nplootua, jotka pyydän tässä saada suorittaa.\n\n-- Mitä tämä merkitsee? -- kysyi nuori, vielä kokematon\nvaltiopäivämies, kun käherretty vieras pitemmittä mutkitta alkoi lukea\nseteleitä pöytään.\n\nHieno herra ymmärsi kysymyksen väärin. -- Summa ei kyllä ole niin iso\nkuin minkä päämieheni haluaisi maksaa ja mitä niin vaikuttava mies kuin\nvaltiopäivämies olisi oikeutettu odottamaan, -- jatkoi hän vähintäkään\nhämmästymättä, -- mutta ajat ovat ahtaat, ja valtiopäivämies voi olla\nvakuutettu siitä, että häntä ensi tilassa erityisesti muistetaan.\nMeidän kesken sanoen meillä on kuningas ja vapaus puolellamme! Siis\näänestätte Eerikki Anderssonia, sehän on päätetty?\n\n-- Niin kyllähän minä olen ajatellut äänestää Eerikki Anderssonia,\nmutta ei herran eikä kenenkään muun tarvitse sitä korvaani soittaa,--\nvastasi rehellinen Joonas, jonka hidas suomalainen veri nyt vihdoinkin\nrupesi kiehumaan. -- Mitä herra tarkoittaa noilla viheliäisillä\nsetelilipuilla? Aikooko herra ostaa minun ääneni?\n\n-- Arvasin heti, että se on liian vähän! Suomalaiskonna tulee\nkalliimmaksi kuin luulinkaan, mutta täytyy pitää häntä hyvällä\ntuulella, hän voi vaikuttaa toisiin! -- mietti hattujen asiamies\nharmitellen, ja veti esille, nyt toki hiukan enemmän kursaillen,\ntoisen setelitukon. -- Olen varma, että kaikki kunnianarvoisen\ntalonpoikaissäädyn suomalaiset jäsenet äänestävät niinkuin\nvaltiopäivämies Perttilä hyvän asian puolesta, -- lisäsi mies,\nmerkitsevästi paukauttaen setelit pöytään.\n\nTämä oli jotenkin selvää. Perttilä oli kyllä harvinaisen viattomana\ntullut tähän huutokauppakamariin, jota sanottiin valtiopäiviksi, mutta\nhän olisi ollut suorastaan pölkkypää, jollei olisi käsittänyt näin\nkaunopuheista merkkikieltä. Hän oli myös vähitellen ehtinyt tehdä\npäätöksensä, ja seuraus siitä oli, että hän tarttui hienoa herraa\nkäsivarteen, talutti hänet ovelle ja nakkasi setelitukot hänen\njälkeensä portaille.\n\n-- Tuossa on herralle repaleensa! huusi vihastunut talonpoika hänen\nperäänsä. -- Toisella kertaa herra tietäköön huutia, kun puhuu vapaille\ntalonpojille.\n\n-- Lempo soikoon, ettei minulla ollut kultarahoja, murisi hattujen\nlähettiläs pahoilla mielin, portaita alas mennessään. Ajat huononevat\nhuononemistaan, ja nuo talonpoikaislurjukset käyvät päivä päivältä yhä\nröyhkeämmiksi. Ennen sai heidät tanssimaan pillinsä mukaan\noluthaarikasta, nyt ei edes riitä, että tukkii heidät setelirahoilla\ntäyteen kuin makkarat; pitää, mukamas, olla hopeakannu tai rannerengas\nemännälle tai kukkaro täynnä oikeita tukaatteja! Olen varma, että\nmyssyt ovat ehtineet ennen meitä ja antaneet tyhmän suomalaistolvanan\nkuulla kullan helinää. Hän äänestää vastustajaamme, se on päivänselvää,\nja sen saa kuningas siitä, että kitsastelee.\n\n-- Jos hattujen rehellisyyden laita on tuollainen, niin heitän heidät\nhelkkariin, -- ajatteli puolestaan Joonas Perttilä, istuutuen päivän\nkunniaksi kaapimaan pois partaansa omassa pajassaan taotulla\npartaveitsellä. -- Myssyt ovat varmaankin rehellisiä ihmisiä, jotka\neivät salateitä konttaile päämaaliinsa. Siirryn myssyjen puolelle;\nsaammehan me köyhät suomalaiset talonpojat silloin edes elää rauhassa\nvenäläiseltä.\n\nTuskin hän oli tullut tähän mielestään viisaaseen päätökseen, kun taas\nkoputettiin ovelle, mutta tällä kertaa melkoista jykevämmällä nyrkillä.\nOvi aukeni, ja sisään saapasteli eräs entinen talonpoikaissäädyssä\ntoiminut valtiopäivämies, joka, sitten kun hänen talonsa oli joutunut\nmyytäväksi, oli perustanut viinapolttimon kenraali Pechlinin tilalle ja\njota käytettiin juoksemaan myssyjen johtajain asioita vanhojen ystävien\nluona talonpoikaissäädyssä. Mies oli röyhkeä ja raaka ja omansa\nvaikuttamaan talonpoikiin tungettelevalla käytöksellään, joka oli\nolevinaan suoruutta, ja verrattomalla hävyttömyydellään, joka oli\nolevinaan perehtymistä asioihin.\n\n-- No, mitäs kuuluu, äijäseni, -- sanoi tämä arvoisa asiamies istuutuen\ntoiselle noista kahdesta maalatusta tuolista, sillä useampia ei\nhuoneessa ollut. -- Terveys hyvä ja runsaasti rahaa? Mitä hittoja,\nPerttilä, aiotteko laittautua keikariksi? Antakaa parran kasvaa,\nukkoseni, ja antakaa kuninkaan lellikkien nuolla leukojaan. Me olemme\nvapaita talonpoikia, jotka emme osaa sanojamme sieviksi sommitella, ja\nnaamamme saa kelvata semmoisenaan. Onko tapanne ottaa ryyppyä\naamutuimaan? Minä puolestani juon mieluummin ruotsalaista olutta.\n\n-- Kuka te olette? kysyi Perttilä, joka ei ollut miestä ikinä nähnyt ja\njota tämän tungettelevaisuus harmitti.\n\n-- Kukako olen? Sepä oli kysymys. Kuuluupa, että olette vielä\nnahkapoika valtiopäivillä. Muuten tuntee koko Ruotsi rehellisen vanhan\nHallbergin, joka ei ilmoisna ikänään ole kumarrellut ylhäisiä eikä\nalhaisia. Mutta sama se; jos tahdotte ystävän, johon voitte luottaa ja\njoka on talonpoika sekä sielun että ruumiin puolesta, niin sanokaa vain\nsana. Miksette tullut eilen Auringon ravintolaan? Me talonpojat\nneuvottelimme siellä valtakunnan parhaasta, niin että nurkissa natisi.\nTässä on tuleva toinen ääni kelloon, saattepa nähdä, ja nyt me aiomme\npistää kuninkaan oikeaan saappaaseemme ja herrat vasempaan. Aiomme\näänestää Elfsborgin läänistä kotoisin olevaa Jooseppi Hanssonia; se on\nmiesten mies, ja senpätähden hänet äänestettiin pois säädystä kaksi\nvuotta sitten, kun hatut syöttivät meille ranskalaisia makeisia. Lyönpä\nvetoa tulevaksi jouluksi aiotusta juottoporsaasta, että ajattelette\nsamoin kuin minäkin. Köyhiä he ovat kuin heinäsirkat ja lumihuttua he\nmeille tarjoilevat; mutta rehellinen mies ansaitsee päivärahansa, se on\nminun katkismukseni, ja te olette saava, mitä teille on tuleva,\nPerttilä. Mitä sanotte viidestäkymmenestä plootusta? Sillä saatte kyllä\naika härän ja sitäpaitsi silkkihuivin tervetuliaisiksi emännälle.\n\n-- Viisikymmentä plootua? -- vastasi Joonas, joka nyt rupesi\noivaltamaan, mihin päin puhe kääntyi. -- Täällä oli äskettäin herra,\njoka tarjosi sataa.\n\n-- Vääriä seteleitä, pelkkää peijattua varkaan tavaraa, uskokaa se,\nPerttilä, niin totta kuin olen talonpoika ruumiiltani ja sielultani.\nNo, olitte kai niin viisas, että annoitte hänelle matkapassin alas\nportaita.\n\n-- Niin tein.\n\n-- Sanoihan minä sen! Te olette valtiopäiväimme kaunistus, ja\nsenpätähden saatte seitsemänkymmentä plootua oikeata käypää rahaa,\njosta ette joudu hirteen.\n\n-- Mistä hyvästä?\n\n-- Mistä? Rehellisyydestänne, kunnollisuudestanne ja siitä, että\npuollatte valtakunnan etua.\n\n-- Mutta jos nyt en myykään ääntäni?\n\n-- Jos? Niin, te olette hauska veitikka, Perttilä. Kuulkaapa, sanon\nteille sanasen tässä meidän kesken. Saatte sata plootua sillä ehdolla,\nettette hiisku siitä kellekään mitään. Mitä sanotte siitä, häh?\n\n-- Tietäkää huutia! Minä en ole mikään varas.\n\n-- Vai niin. Jos sitä nuottia vedätte, on se oma vahinkonne. Minun\npuolestani voitte kernaasti antaa varkaiden ja roistojen valtakuntaa\nhallita. Minä sanon suoraan ajatukseni ja neuvon teitä ystävänä. Ette\nsuinkaan voi sataa viittäkymmentä vaatia? Täällä on kyllä muitakin,\njotka katsovat isänmaan parasta. Ja sitten kuiskaisen teille jotakin\nkorvaan; kuningas on meidän puolellamme! Niin, mitä arvelette, eikö se\nole saakelia? No, menköön sadasta viidestäkymmenestä te itsepäinen\nsuomalainen!\n\n-- Onko huutokauppa jo loppunut? -- kysyi Perttilä pannen pois\npartaveitsensä ja nousten uhkaavasti seisoalleen.\n\n-- Tepä vasta turkkilainen olette! -- vastasi kaupanhieroja, joka taas\nymmärsi tarkoituksen väärin ja kopeloi irvistellen povitaskuaan. --\nTosiaankin, äijäseni, olette hiukan koiramainen. Mutta jos ei\nvähemmästä apua ja jos lupaatte tehdä totta puolestanne, niin -- olkoon\nmenneeksi kaksisataa! Se on viimeinen sanani, niin totta kuin olen\ntalonpoika ruumiiltani ja sielultani.\n\n-- Ja niin totta kuin minä olen talonpoika ruumiiltani ja sielultani,\nopetan minä teille, kuinka rehellinen mies vastaa tuommoisiin\nkonnankujeihin! -- vastasi Perttilä, tarttui miestä kaulukseen ja\nheitti hänet ulos ovesta.\n\n-- Kirottu suomalaistolvana! -- mutisi asiamies, hieroen selkäänsä. --\nHatut ovat tarjonneet hänelle kaksisataa viisikymmentä.\n\n-- Myssyt ja hatut näkyvät olevan yhtä hyviä! -- sanoi Perttilä\nylenkatseellisesti. -- Voi onnetonta isänmaata!\n\n\n\n\n9. SUURIN TARJOUS.\n\n\nMieli harmia kuohuen meni Joonas Perttilä sukulaisensa,\nporvariskuninkaan pojanpojan Tuomas Larssonin luo, joka edusti Vaasan\nkaupunkia Grönbergin kieltäydyttyä siitä toimesta. Vielä oli aikaa\ntunti tai pari, ennenkuin oli mentävä säätyihin äänestämään, ja nuori\ntalonpoika tahtoi kuulustella porvarin mielipidettä.\n\nTuomas Larsson oli jäykkä, harvapuheinen mies, iältään noin 40-vuotias\nja, niinkuin isä ja isoisä, kauppias kiireestä kantapäähän. Hän oli\ntoimellinen, ahkera, ymmärtäväinen, niinkuin koko sukunsa, eikä siitä\nsyystä lainkaan taipuvainen tuhlailemaan isänsä omaisuutta, mutta se\nrautasuoni, joka tähän saakka oli tämän suvun selkää tukenut ja\nisoisässä kovennut teräväksi teräkseksi, oli alkanut pehmetä kahdessa\nviimeisessä polvessa. Tuomas Larssonista ei tiedetty sen pahempaa kuin\nmuistakaan rikkaista pikkukaupunkien ylimyksistä, joita kateus\nmielellään hämmästelee; arveltiin kuitenkin, ettei hän ollut niin\nvaikeasti ostettava kuin olisi voinut hänen varallisuuteensa nähden\nluulla, ja sentähden menikin Joonas hiukan epäillen tämän\npikkuserkkunsa luo, häneltä neuvoa pyytämään.\n\n-- Tee tahtosi, -- sanoi varovainen kauppias, -- minä äänestän myssyjen\npuolella. Sukumme on ollut myssyjä viisikymmentä vuotta, ja sentähden\nminut valittiin.\n\n-- Oletko saanut maksun siitä? -- kysyi Joonas synkein mielin.\n\n-- Maksusta taikka maksutta, minä äänestän sitä, minkä katson\nparhaaksi.\n\n-- Ja omatuntosi sallii sinun ottaa venäläistä rahaa!\n\n-- Taikka englantilaista, -- naurahti Tuomas jurosti hymähtäen. -- Sitä\nei niin tarkoin tiedä; eivät ne haiskahda anturanahalle eivätkä\nkivihiilellekään. Ei haittaisi sinunkaan asioitasi, jos olisit vähemmän\nulkokullattu. Jos et sinä ota, niin ottaa joku toinen. Rahat tulevat\nmaahan, ja se on pääasia.\n\n-- Onko se pääasia? Mihinkäs sitten joutuu kansan kunnia ja menestys?\nMihinkä joutuu omatuntosi?\n\nKauppias pudisti kärsimättömästi päätänsä. -- Semmoista se on, kun\nlähetetään poikia valtiopäiville! -- murahteli hän. -- Korupuheita ja\ntaaskin korupuheita, eikä mitään muuta kuin korupuheita! Kansan kunnia?\nMaan menestys? Se kuuluu kaikki kauniilta, mutta semmoista saamme\nkuulla aamusta iltaan jokaiselta veijarilta, sanoipa hän itseänsä\nhatuksi tai myssyksi. Omatuntoni on kymmentä vuotta vanhempi kuin\nsinun, ja kun sinun omatuntosi tulee kymmentä vuotta vanhemmaksi, opit\nvalvomaan maan etua samalla kertaa kuin omaa talouttasikin.\n\nSen pituinen se. Ja sen vastauksen saatuaan meni nuori talonpoika\nsäädyn kokoushuoneeseen, ja katso, siellä pidettiin todellakin\nmitä kauneimpia puheita valtakunnan menestyksestä, isänmaan\ntodellisesta hyödystä ja kansalaisten velvollisuuksista, jotka\npuheet paikoittain olivat aina tarpeen mukaan höystetyt kauneilla\nlupauksilla laajennettuja oikeuksien saamisesta kunnianarvoiselle\ntalonpoikaissäädylle. Kaikki puhujat käyttivät samoja lauseita,\nainoastaan sillä erotuksella, että hattujen ystävät kuvasivat myssyjä\nmitä ilkeimmiksi maankavaltajiksi; myssyt taas vuorostaan vakuuttivat,\nettä kaikki valtakunnan onnettomuudet johtuivat noista pahasisuisista\nhatuista, sekä ettei maa milloinkaan pääsisi rauhaan ennenkuin nämä\nhirviöt oli perinpohjin hävitetty. Häpeä ja inho täyttivät rehellisen\nJoonas Perttilän mielen: tiesihän hän, että kaikki nämä puheet oli\nkirjoitettu näkymättömissä pysyttelevien puoluejohtajain kanslioissa.\nHän tiesi nyt, että kaikki tai melkein kaikki noista isoäänisistä\nisänmaanystävistä olivat myyneet isänmaallisuutensa puhtaasta rahasta,\nyksinkertaisemmat viidestäkymmenestä plootusta, viekkaammat sadasta,\nsadasta viidestäkymmenestä tai kahdesta sadasta, aina sen mukaan, miten\ntaitavia olivat olleet peijaamaan asiamiehiä, jotka summakaupalla\nolivat ottaneet toimittaakseen niin tai niin monta ääntä, ja jotka\nsaivat niinkuin oikein olikin -- oman osansa siitä, mitä voivat tinkiä.\n\nToisilleen vihamieliset puolueet näyttivät alussa melkein\ntasaväkisiltä, s.o. yhtä hyvin lahjotuilta. Mutta kohta tuli ilmi, että\nmyssyt olivat maksaneet runsaammin, ja he voittivat siis äänestyksessä\n84 äänellä 41 vastaan. Joonas Perttilä oli kuulunut vähemmistöön. Hän\nei pitänyt hatuista, mutta vielä vähemmän hän piti myssyistä.\n\nSamalla tavalla kävi porvarissäädyssä. Myssyt voittivat 72 äänellä 55\nvastaan. Eivät milloinkaan olleet puolueet olleet hävyttömämpiä, eivät\nikinä rohkeammin käyttäneet kaikkia mahdollisia keinoja temmataksensa\nvoiton itsellensä. Englannin ja Venäjän ministerit ammentelivat kultaa\ntäysin kahmaloin, turvataksensa myssyjen voittoa, ja Ranskan ministeri,\nhattujen suojelija, käänsi turhaan koko kukkaronsa nurin. Samaan\naikaan, kun kreivitär Du Barryn sylikoiralla oli kalleista kivistä\ntehty kaularengas, ei hänen herransa ministerillä, parooni\nVergennes'llä ollut enempää kuin 200 000 frangia syötettävänä noille\nahnaille valtiopäivämiehille, ja kuningas Kustaa oli pakotettu\nlainaamaan Vergennes'ltä.\n\nNyt tuli pappien valita puhemies. Heitä oli vähän ja siitä syystä he\nolivat kalleimmat ostaa. Mutta heillä oli neljäs osa vallasta: miksikäs\nhe myisivät maansa polkuhinnasta? Nuo kunnon hengenmiehet, joiden\nvaltakunnan ei kuitenkaan olisi pitänyt olla tästä maailmasta, myivät\nitsensä semmoisella taidolla, että heidän pöytänsä pitkät ajat sen\njälkeen oli raukeamaisillaan hopeiden painosta, samoin kuin he itse\nvatsansa painosta.\n\nOmituinen sallimus oli sovittanut niin, että Larssonin suvun jäseniä\nnäillä valtiopäivillä istui kaikissa kolmessa aatelittomassa säädyssä:\ntalonpoikaissäädyssä Perttilä, porvarissäädyssä Tuomas Larsson ja\npappissäädyssä hänen setänsä, rovasti Bertel Larsson, porvariskuninkaan\nnuorempi poika. Tämän papin luo meni Joonas Perttilä päivää ennen\npuhemiehen vaalia. Joonaan oli käynyt niinkuin monen muunkin miehen\nmyrskyisinä aikoina: hän oli päättänyt olla mihinkään puolueeseen\nkuulumatta, mutta tuli kuitenkin vähitellen pakotetuksi liittymään\njompaankumpaan taistelevista puolueista. Hän oli koetteeksi ruvennut\nhatuksi, hän niinkuin muutkin, ja meni nyt rovastin luo, joka oli hänen\näitinsä serkku, pyytääkseen neuvoa tältä arvossa pidetyltä mieheltä,\njota Joonas hamasta lapsuudestaan oli kuullut mainittavan säätynsä\netevimpänä.\n\nRovasti Larsson oli kuitenkin niin täydellinen vastakohta hurskaalle\ntyttärellensä Cecilialle kuin maan tomusta muodostunut vatsa voipi olla\ntaivaan kirkkaalle silmälle. Hän oli jättiläiskokoinen vanhus, kahden\nseitsemättä vanha, leppeä ja muhoileva, hyvin harrasmielinen, kun niin\ntarvittiin, mutta ei milloinkaan ajatellut muuta kuin omaa etuaan. Hän\noli nyt kolmatta kertaa valtiopäivämiehenä, ja siitä hän oli saanut\nmaksaa kauniit rahat säätyveljilleen kotiseudullaan, mutta se olikin\ntuottava toimi, jota hän osasi hoitaa erinomaisella taidolla. Kun\nhattujen asiamies tarjosi 500 plootua, kohautti hän vain olkapäitään ja\nselitti, ettei hän halunnut mitään ajallista voittoa, vaan aikoi\näänestää myssyjen kanssa, jolloin tarjousta nostettiin vähitellen aina\n3.500 plootuun, jotka paikalla puhtaassa rahassa luettiin hänen\npöydälleen ja mitä kainoimmin katsein pyyhkäistiin sen suureen\nlaatikkoon. Silloin tuli rovasti vihdoin vakuutetuksi siitä, että hatut\nolivatkin oikeassa. Ja kun myssyjen lähettiläs seuraavana päivänä tuli\ntarjoamaan hänelle yhtä suurta rahallista palkkiota, selitti rovasti\nLarsson, uusien periaatteidensa mukaisesti, ettei hän suinkaan tahtonut\nvastaanottaa mitään syntirahoja, koska hänen omatuntonsa käski häntä\näänestämään hattujen puolella. Seuraus siitä oli se, että tarjousta\nkoroitettiin aina 500 plootua kerrallaan, ja kun sillä tavoin oli\npäästy tuohon sievoiseen summaan, 5.000 plootuun, ja kun alkoi näyttää\nsiltä, että mitta oli täysi, rupesi rovasti suureksi kummastuksekseen\nhuomaamaan, että myssyt eivät olleetkaan aivan väärässä. Pitäisi vain\najatella sitä surullista mahdollisuutta, että vanha, puolisokea Turun\ntuomiorovasti Pryss jonakin kauniina päivänä menisi kaiken maailman\ntietä, ja niin surkuteltavan tapauksen varalta olisi tärkeätä, että\nhänen paikkansa joutuisi isänmaallismieliselle miehelle, joka ymmärtää\nvalvoa säädyn etua, jonkatähden hän, Larsson, olisi valmis uhrautumaan\ntähän raskaaseen ja edesvastuulliseen virkaan, jos hän sen saamisesta\nsaisi kirjallisen vakuutuksen. Sitoumus annettiin -- sillä myssyt\nvoivat antaa mitä tahansa -- ja nyt vihdoinkin huomasi tuo\nkunnianarvoisa mies, että hatut olivat ihan väärässä ja myssyt\nsitävastoin isänmaan ainoat todelliset pylväät. Kauppa ei ollut\nhuonoimpia. Mikä verraton aarre onkaan moinen vakaumus, joka ensin\ntoisella, sitten toisella taholla tuottaa yhteensä 8.500 plootua ja\ntuomiorovastin arvon!\n\nJoonas Perttilä tapasi sukulaisensa mitä mainioimmalla tuulella ja\nrohkeni viattomuudessaan lausua paheksumisensa tuosta hävyttömästä,\nvaltiopäivillä vallitsevasta lahjomisjärjestelmästä.\n\nRovastin leveät huulet vetäytyivät mitä suloisimpaan hymyyn. -- Älähän\nmuuta sano! -- huokasi hän luoden hartaasti katseensa kattoon. --\nMaailma on täynnä pahuutta, eivätkä mammonan orjat ajattele muuta kuin\nlihallisia himojaan. Meidän täytyy varustautua kovaan sotaan emmekä\nmyöskään saa halveksia maallisia aseita. Meidän tulee katsoa, että edes\nvähäinen osa tämän maailman hyvyyksistä joutuu hyviin käsiin, hyvän\nasian hyödyksi. Me emme saa lykätä luotamme niitä ajallisia lahjoja,\njoita taivas meille voi lähettää, edistääkseen kirkon ja maamme\nmenestystä.\n\n-- Se on tietty, mutta ei suinkaan arvoisa isä ottane lahjuksia? --\nkysyi talonpoika viattomasti.\n\n-- Taivas varjelkoon! -- vastasi rovasti hiukan hämillään, vaikkei\nhänen tapansa suinkaan ollut hävetä. Kuka nyt toki lahjuksia ottaisi?\nTarkoitan vain, ettei pidä halveksia pientä ropoa, joka voi tulla\nköyhän seurakunnan hyväksi, olletikin, kun tietää siten maataan\nhyödyttävänsä.\n\n-- Arvoisa isä ottaa siis lahjuksia? -- kysyi Joonas vielä kerran,\nsillä hän luuli tuntevansa pahan omantunnon katkua noissa\nkiertelemisissä.\n\n-- Ei pidä olla ylen ankara, poikaseni, -- varoitti rovasti isällisellä\näänellä. -- Me olemme kaikki heikkoja kuolevaisia; meidän tulee\najatella köyhiä lapsiamme eikä hylkiä sitä, mitä taivas näistä\nmaallisista hyvyyksistä meille suo.\n\n-- Ja arvoisalla isällä on kuitenkin suuret tulot ja suuri perintö! --\nhuudahti Joonas närkästyneenä.\n\n-- Minä olen köyhä Herran palvelija, joka vaivoin ansaitsen\njokapäiväisen leipäni, tiedäthän sen vallan hyvin, rakas poikani!\n\n-- Perkeleen palvelija sinä olet, kirottu pappi, joka myyt isänmaasi!\n-- huudahti Joonas Perttilä raivoissaan, paiskasi oven lukkoon ja\nsyöksyi ulos.\n\n\n\n\n10. KUSTAA III:N PUHEILLA.\n\n\nKaikki hattujen rahat oli turhaan käytetty; nuo kaksisataa tuhatta\nfrangia oli kuin kaivoon heitetty. Myssyt voittivat pappissäädyssä\nyhden äänen enemmistöllä, ja Skaran piispa Forssenius tuli heidän\npuhemiehekseen. Voitto oli maksanut heille kolme tynnyriä kultaa\nruplissa ja punnissa, mutta heillä olikin nyt kolmeneljäsosaa vallasta.\nViimeinen neljännes oli jäljellä: aateliston oli valittava\nmaamarsalkkansa. Se oli tekevä voiton toisella puolen ja tappion\ntoisella täydelliseksi.\n\nRuotsin ritarihuoneessa, sen vanhojen loistavien sukujen pyhäköissä oli\nsiis huutokauppa päätettävä. Kaikki varustautuivat voittamaan tai\nkuolemaan -- isänmaanko puolesta? Ei, vaan oman saalisosuutensa\npuolesta.\n\nRehellinen Joonas Perttilä oli nyt viikon kuluessa nähnyt ja kuullut\npaljon sellaista, jota hän ei ollut voinut uneksiakaan, mutta yhtä\nasiaa hän ei käsittänyt, nimittäin sitä, mitä kuningas kaikesta tästä\narvelisi. Joonas ymmärsi vallan hyvin, että herrat riitelivät\nsaadakseen hallita valtakuntaa, että toinen sääty tahtoi hankkia\nitsellensä etuoikeuksia toisen kustannuksella ja että toinen oli\ntoistansa ahnaampi rahoja anastamaan; mutta hän ei ymmärtänyt, mitä\nkuninkaalla, josta kukaan ei julkisesti välittänyt, mutta jota kaikki\nsalaa sanoivat puoluelaisekseen, oli noiden vehkeiden kanssa tekemistä.\nVanhan perityn, maan isää kohtaan osoitetun kunnioituksen läpitunkemana\nei Joonas voinut muuta uskoa kuin että kuningas Kustaa ei tiennyt siitä\niljettävästä kaupanteosta, jota täällä joka taholla harjoitettiin, ja\nhän katsoi velvollisuudekseen uskollisena alamaisena ilmaista petetylle\nhallitsijaparalle, kuinka pahoin hänen säätynsä häpäisivät maan\nkunniata.\n\n-- Tuo hyvä kuningas on vielä niin nuori ja tottumaton, mietti\nJoonas mielessään. -- Hän ei tiedä mitään, hän luulee, että\nkaikki käy rehellisesti, ja hänen hoviherransa varovat kyllä, ettei hän\nsaakaan mitään tietää. Mutta minä tahdon mennä hänen puheilleen ja\nsanoa hänelle suoraan, kuinka asia on, vaikkapa rakas orpanani\nporvarissäädyssä kiukkuunsa pakahtuisi ja vaikka kunnianarvoisa enoni\npappissäädyssä manaisikin minut alimmaiseen helvettiin.\n\nSanottu ja tehty. Joonas oli äskettäin lukenut Posttidningistä, että\nkuninkaallinen majesteetti armossa suvaitsi kaikkien alamaistensa, niin\nylhäisten kuin alhaisten, henkilökohtaisesti esittää hänelle\nvalituksiaan tai toivomuksiaan joka maanantai, tiistai ja keskiviikko\nkello 4:n ja 5:n välillä jälkeen puolen päivän kuninkaallisessa\nlinnassa. Nyt oli juuri keskiviikko, ja Joonas lähti suoraa tietä\nmajesteetin luo.\n\nKun hän lähestyi linnanporttia, kun hän näki vartijat ja tuon suuren,\nmajesteetillisen kivirakennuksen, joka ikäänkuin musersi hänet alleen,\nsilloin tunsi Joonas ensi kerran sydämensä sykkivän tavallista\nkiivaammin. Mitä hänellä oli täällä tekemistä? Eiköhän olisi viisainta\npalata takaisin?... Mutta ei -- näkihän hän pääskysten lentävän sisään\ntuosta korkeasta portista yhtä pelottomina kuin oli nähnyt niiden\nlentävän hänen matalan katonharjansa alle Isokyrössä, ja olihan hän\ntoki pääskysiä parempi! Olihan hän valtiopäivämies! Tulihan hän\nrehellisissä aikomuksissa! Hän astui sisään.\n\nEtuhuoneessa hän sai vartoa sill'aikaa, kun päivystävä kamarijunkkari\nsaattoi anojia kuninkaan puheille siinä järjestyksessä kuin nämä olivat\nilmoittautuneet. Täällä oli raajarikkoisia puujalkasotilaita Pommerin\nsodan ajoilta, virkamiesten leskiä, joilla oli 8 plootua eläkettä,\nköyhiä kirkkoherroiksi pyrkiviä kappalaisia, vararikkoon joutuneita\nkauppiaita, jotka tahtoivat perustaa saippuatehtaita, matameja, jotka\nharjoittivat kapakkaliikettä ja valittivat poliisia vastaan, ruudin\nsokaisemia kivenporaajia, virkaheittoja näyttelijöitä, jotka lausuivat\nkappaleita _Don Ranudo di Colibradosta_, nälkäisiä runoilijoita, joilla\noli taskussa kyynärän pituisia ilorunojen sepustuksia, suutarin\noppipoikia, joilla oli korvat lukossa mestariensa korvapuusteista,\nnuohoojia, jotka olivat romahtaneet alas takanpiipusta, sanalla sanoen,\nsiinä oli näytteitä kaikesta todellisesta tai luulotellusta\nviheliäisyydestä, ja kaikki nämä olivat edeltäkäsin oppineet ulkoa\npitkiä läksyjä, joilla aikoivat herättää kuninkaan sääliä. Mutta kun\nlyhyt tunti tällä tavoin olisi riittänyt tuskin useammalle kuin yhdelle\ntai kahdelle, käskettiin jokaisen ajaa asiansa kahdessa minuutissa,\njollei hänen majesteettinsa suvainnut heiltä jotakin erittäin kysellä,\nja sentähden seisoivat nyt kaikki hiessä päin, miettien, miten voisivat\npuhua lyhyesti ja selvästi, kamarijunkkarin seisoessa taipumatonna\nkello kädessä valmiina keskeyttämään puhelun. Ihmeellistä oli kuitenkin\nnähdä, kuinka useimmat menivät sisään tyhmistyneinä ja tulivat takaisin\nilosta loistaen, sillä kuningas Kustaan kuuluisa taito voittaa\nihmissydämet jollakin ystävällisellä sanalla tai armollisella\nsilmäyksellä oli tämmöisissä tilaisuuksissa yhtä suuri kuin\nmuulloinkin, ja hänellä oli syytä nyt enemmän kuin koskaan voittaa\nsydämiä puoleensa, sillä kaikki ne olivat pääomana hänen liikkeessään.\nHän ei hylkinyt halvintakaan, hän tarvitsi noita ihmisiä ehkä enemmän\nkuin he häntä.\n\nJoonas luuli tuntevansa yhden anojista. Se oli myssyjen juoksija, hänen\nkorkea-arvoisuutensa Hallberg. -- Maltahan mies! -- ajatteli rehellinen\ntalonpoika.\n\nVihdoin tuli Joonaan vuoro, ja ennenkuin hän oli ajatuksissaan saanut\nvalmiiksi sen merkillisen puheen, jonka aikoi pitää kuninkaalle\nvaltiopäivillä vallitsevasta vallattomuudesta, seisoi hän jo Ruotsin,\nSuomen ja Isokyrön hallitsijan edessä.\n\nKuningas Kustaa istui tavallista hiukan yksinkertaisemmassa puvussa\nvähäisen ebenpuisen työpöydän ääressä, ja hänen vieressään seisoi\nvartioivan adjutantin kanssa kirjuri, joka otti anojien hakemukset\nvastaan.\n\nOdottaen kuulevansa, että nuori sarkatakkinen talonpoika tahtoi jättää\njonkin anomuksen verojen helpottamisesta, loi kuningas sisääntulijaan\npikaisen kysyvän katseen. Mutta Joonas ei ollut niin paikalla valmis;\nminuutti kului ja samalla puolet hänen käytettäväkseen määrätystä\najasta.\n\n-- Kuinka on laitasi, ystäväni? -- kysyi kuningas, osoittamatta\nvähintäkään maltittomuuden merkkiä. Hänellä oli erityiset syyt pysyä\ntalonpoikain suosiossa.\n\nVaikka asuikin Isokyrössä, puhui Joonas Perttilä, joka oli Munasalossa\nsyntynyt, yhtä sujuvasti ruotsia kuin suomeakin, ja tämä kielitaito oli\nollut hänelle hyvänä apuna valtiopäivillä, joilla ne talonpojat, jotka\ntaisivat ainoastaan suomea, olivat pahemmassa kuin pulassa ollessaan\ntavallisesti yksi kahdeksaa tahi kymmentä vastaan yhdistetyssä Ruotsin\nja Suomen talonpoikaissäädyssä. Joonas raapaisi siis jalallaan lattiaa\nja vastasi:\n\n-- Jumala varjelkoon teidän majesteettianne! Huonosti on laita.\n\n-- Mitä sinulla on valittamista? Joutuuko talosi ryöstettäväksi\nkruununrästeistä, vai onko sinua rasitettu pitkillä maantieosuuksilla?\n-- kysyi kuningas.\n\n-- Kiitän kysymästä, -- vastasi Joonas, joka nyt pääsi puheen alkuun.\n-- Minä tulen välttävästi toimeen, vaikka manttaali rasittaakin, mutta\npahempi on valtakunnan laita. Sen asiat menevät päin mäntyyn, sanon\narmolliselle majesteetille.\n\nKuningas hymyili ja viittasi kamarijunkkarille, joka kello kädessä jo\noli katkaisemaisillaan tämän uhkaavan alun. -- Missä suhteessa ovat nyt\nasiat niin huonosti? -- kysyi hän.\n\n-- Niin, -- sanoi Joonas, -- seikka on semmoinen, että ne lypsävät\ntoisten lehmiä oikealta ja vasemmalta täällä valtiopäivillä. Armollinen\nmajesteetti tietäköön, että ne elävät pahemmin kuin katsastuskirjurit.\nTäällä hiiviskelee ihmisiä, jotka supisevat talonpojille ja supisevat\nporvareille ja supisevat papeille ja joilla on taskut täynnä seteleitä\nja hopeatalareita, liirum laarum vain, kaikille, jotka tahtovat. Ja\ntalonpojat kumartavat ja porvarit kumartavat ja papit kumartavat ja\nsanovat: kiitoksia paljon, ketä minun tulee äänestää? Äänestä\nHanssonia! Äänestä Sebaldtia! Äänestä Forsseniusta! vastataan, ja hullu\ntekee niinkuin hupsu käskee. Kas, sillä tavoin täällä menetellään.\nMutta se ei käy päinsä, armollinen majesteetti, ja vaikka tappaisivat\nminut tähän paikkaan, niin sanon kumminkin: se on sulaa koiruutta.\nSillä siinä vyyhdessä on vielä muuan solmu, josta ne eivät hevillä\njuttele, ja senpätähden ei armollinen majesteetti ilmoisna ikänä voi\nsaada vihiä kaikista koiruuksista.\n\n-- Mikähän se solmu olisi? Puhu vapaasti, rehellinen talonpoika! --\nsanoi kuningas huvitettuna talonpojan ujostelemattomasta puheesta ja\noivaltaen hänen rehellisen tarkoituksensa.\n\n-- Pyydän armoa, jos haastelen pääni poikki, sillä voi sattua, että\npuhun pään poikki muiltakin, -- vastasi Joonas varovaisesti, -- mutta\nnäettehän, asia on sellainen, että kyllä se on ollut säkissä ennen kuin\nse tuli pussiin. Armollinen majesteetti ei voi uskoa, miten asia on!\n\n-- No, kuinka se sitten on?\n\n-- Niin, että ranskalainen on ostanut osan valtakuntaa, englantilainen\nkaksi, ja ryssä kaksi ja puoli. On ihmisiä, jotka ovat myyneet\nvaltakunnan kaikille kolmelle. Sillä näettehän, ne ovat heidän\nrahojansa!\n\n-- Mitä, onko se mahdollista? Sitä en ole koskaan tiennyt, -- vastasi\nkuningas hyvin vakavana.\n\n-- Arvasinhan sen, -- sanoi Joonas päätänsä nyökäyttäen. -- Ja parasta\non, että armollinen majesteetti saa tietää sen aikanaan, ennenkuin ne\npeijaavat häneltä kruunun. Minusta se on hävytöntä.\n\n-- Niin minustakin, -- vastasi kuningas. -- Mutta mitä pitää minun\nmielestäsi tehdä tuollaisille ihmisille? Enhän voi hirttää koko\nvaltiopäiviä.\n\n-- Ei, -- arveli Joonas katsahtaen varovaisesti ympärilleen. --\nArmollisen majesteetin tulisi ottaa niiltä valta pois.\n\n-- Millä tavoin?\n\n-- Sitä minä en tohdi ymmärtää. Armollinen majesteetti on viisaampi\nkuin on olevinaankaan; kyllähän hän sen parhaiten ymmärtää. Sanon vain\nniinkuin entinen pelimanni.\n\n-- Miten entinen pelimanni sanoi?\n\n-- Hän sanoi: peli kaikki, kun sormet on poikki.\n\nPikainen, tutkiva salama välähti noista kiiltävistä, suurista sinisistä\nsilmistä ja iski rohkeaan puhujaan. Kenties arveli kuningas Kustaa,\nettä tämä talonpoika, joka kaikessa yksinkertaisuudessaan ei ollut älyä\nvailla, oli myssyjen lähettämä vakooja. Mutta hän malttoi mielensä ja\nsanoi entisellä armollisella äänellään: -- Minä olen kuullut toisen\nsananlaskun: hätätilassa tanssitaan puujalallakin. Kiitos kuitenkin\nhyvästä tarkoituksestasi. Haluatko muutoin jotakin omasta puolestasi?\n\n-- Kiitos kysymästä. En mitään muuta, kuin että armollinen majesteetti\najaa Hallbergin pellolle, sillä niin minä olen tehnyt. Toissapäivänä\nhän juoksi myssyjen asioita ja nyt hän seisoo tuolla ulkona ja tahtoo\nkumartelemalla päästä sisään.\n\n-- Hyvä, hyvä, olen pitävä sinua mielessäni!\n\nPuheillaolo oli loppunut, ja Joonas astui ulos. Suurimmaksi\nkummastuksekseen hän näki, että se, joka hänen jälkeensä pääsi\nkuninkaan puheille oli juuri -- Hallberg.\n\n\n\n\n11. PAUL BERTELSKÖLDIN KOTIINTULO.\n\n\nVallan samaan aikaan, kuin puolueet Tukholmassa kiivaimmin ampuivat\ntoisiaan kultaisilla luodeilla, oli se kerrassaan odottamaton tapaus,\njosta puhutaan tämän kertomuksen alussa, synnyttänyt sanomatonta\nhäiriötä Bertelsköldin kreivillisessä perheessä sen omistamalla Falkbyn\ntilalla Itä-Göötanmaalla. Muistamme, että perheen päämies sai kauhean\ntiedon puolisonsa paosta samalla hetkellä kuin hänen nuorin poikansa\nEerikki Ljungin seurassa saapui kotiin.\n\nJaloon, mutta heikkoluontoiseen mieheen teki tämä uutinen sellaisen\nvaikutuksen kuin olisi maa vaipunut hänen jalkainsa alla ja kuin hänet\nolisi perheonnen kodista äkkiä heitetty autioon erämaahan. Hänen\nensimmäinen epätoivonsa ilmaus kääntyi vanhinta poikaa Bernhardia\nvastaan, joka tietämättä, mitä oli tapahtunut, lisäsi hänen suruansa\npuhuen kylmän ivallisesti hänelle Paulin erottamisesta yliopistosta.\n\n-- Kelvoton poika, -- sanoi onneton kreivi, -- sinä olet särkenyt isäsi\nsydämen; olet karkoittanut hänen talostaan maailman jaloimman naisen!\n\nTässä syytöksessä oli jotakin, joka sai -- vastoin tavallisuutta --\nkopean nuoren miehenkin posket kalpenemaan. Hän otti äänetönnä kirjeen,\njonka hänen isänsä hänelle antoi ja joka sisälsi selityksen hänen\näitipuolensa päätökseen.\n\nKreivi Bernhard luki, ja hänen poskensa kävivät yhä kalpeammiksi.\n_Tätä_ hän ei ollut odottanut. Hän oli arvostellut äitipuoltansa\ntavallisten ihmisten kannalta älykkääksi, mutta kunnianhimoiseksi\nnaiseksi, jonka julkean vaatimuksen yhdenvertaisuudesta hänen kanssaan\nhän tahtoi tehdä tyhjäksi ja rangaista häntä ei ainoastaan itsensä,\nvaan myös isänsä ja sisarensa vuoksi, jotka saivat maailman silmissä\nkärsiä tästä epäsäätyisestä avioliitosta. Jos hänen isänsä\nheikkoudessaan oli joutunut tämän kunnianhimoisen porvaristytön\npauloihin, niin oli hänen, vanhimman pojan ja perillisen, velvollisuus\nylläpitää perheen kunniaa. Ja vaikkei hän enää voinutkaan saada tehtyä\ntekemättömäksi, niin tahtoi hän ainakin tehdä sen vaarattomaksi\nantamalla äitipuolen tuntea oman riippuvaisuutensa ja hänen\netevämmyytensä -- pakottamalla hänet _suvaitun_ henkilön nöyrään\nasemaan, jota korkeammalle kreivittären ei huolinut pyrkiäkään. Että\nhänen äitipuolensa niin kauan kuin mahdollista koettaisi säilyttää\nvertaisen asemaansa, siitä oli kreivi Bernhard ollut varma; mutta että\nhän vaatisi kaikki tai ei mitään, ja että hän mieluummin kuin\nnöyrtymällä ostaisi itselleen arvonimen, noin rohkean päätöksen tehden\nkatkaisisi sen solmun, jota ei muuten voinut avata, se ei ikinä ollut\nhänen mieleensä johtunut. Liian myöhään hän nyt huomasi erehtyneensä\ntämän jalon naisen suhteen, joka oli yhtä ylpeä kuin hän, mutta häntä\nylevämpi, ja katumuksen tai oikeastaan hämmästyksen tunne valtasi\nhetkeksi hänen mielensä. -- Minun olisi pitänyt toimia varovammin, --\najatteli hän itsekseen. -- Jos tämä tapaus tulee tunnetuksi, seuraa\nsiitä häväistys; karanneesta tehdään kohta hurskas marttyyri, perheemme\nkunnia joutuu vaaraan, itse voin sen johdosta joutua ikävyyksiin, eikä\nole hauskaa tällaisen riidan jälkeen tavata tuota rajupäätä Paulia.\nSanalla sanoen, nyt ovat hyvät neuvot tarpeen; pitää käyttää kaikki\nkeinot tämän tyhmyyden salaamiseksi.\n\nPian oli kreivi Bernhard tehnyt päätöksensä. -- Rauhoittukaa, isäni! --\nsanoi hän kunnioittavalla, melkein hellällä, äänellä. -- Tämä kaikki on\ntapahtunut valitettavasta väärinkäsityksestä, jonka kohta toivon\nsaavamme korjatuksi. Tämä rikkouma ei ole parantumaton, kunhan vain\nvoimme antaa sille lempeämmän sävyn. Sallitteko minun toimia\nsijastanne?\n\n-- Tee niinkuin tahdot, -- sanoi sortunut isä. -- Älä vain ryhdy\nmihinkään, joka voi häväistä äitiäsi, sillä hänen kunniansa on meidän!\n\n-- Se on minunkin ajatukseni. Jättäkää vain asia minun huostaani, ja\nminä lupaan, että kaikki on taas korjautuva.\n\nNämä sanat sanottuaan kiiruhti kreivi Bernhard alas yläkerrasta ja\nlausui tiuskaisevalla äänellä isänsä kamaripalvelijalle, joka tuli\nhäntä vastaan portailla:\n\n-- Mikset ollut toimessasi yöllä, kun kreivitär lähti matkalle?\n\n-- Kun kreivitär lähti matkalle? -- kysyi palvelija hyvin hämmästyen.\n\n-- Onko tapanasi nukkua, nahjus, kun herrasi sinua tarvitsee? Tännehän\ntuli sana yöllä, että kreivittären tuota pikaa piti matkustaa\nNorrköpingiin; laiva, jonka tuli viedä hänet terveyslähteille\nPyrmontiin, oli lähtöön valmiina.\n\n-- Vakuutan armolliselle herra kreiville, etten minä eikä kukaan\nmuukaan palvelijoista ole tiennyt siitä mitään, -- vakuutti\nkamaripalvelija vielä enemmän hämmästyneenä.\n\n-- Ja semmoisille lurjusmaisille unikeoille tässä vielä palkkaa\nmaksetaan, -- jatkoi kreivi Bernhard yhä vihaisemmaksi tekeytyen. --\nHänen armollansa ja minulla ei ollut muita kuin espanjalainen Joséni\nauttamassa kreivitärtä vaunujen tullessa häntä noutamaan. Mutta jos\nhänen armonsa on ollut liian leväperäinen teitä kohtaan, olen minä\npaneva toimeen täällä toisen järjestyksen. Muista se toistaiseksi, hyvä\nSöderlund, jos haluat pysyä paikassasi, ja sano samat sanat\ntovereillesi. Missä kreivi Paul on?\n\n-- Hän meni ruokasaliin ja kysyi kreivitärtä. Mutta tuoltahan nuori\nkreivi tuleekin!\n\nPaul tuli samassa juosten portaita ylös, syleili innokkaasti veljeänsä\nja huudahti niin ihastuneena kuin voi olla vain kahdeksantoistavuotias,\njoka juuri on palannut syntymäkotiinsa:\n\n-- Tässä olen nyt, Bernhard! Oi, kuinka iloinen olen ollessani taas\nluonanne! Missä on äitini? Ja kuinka isämme voi, Bernhard?\n\n-- Onpa hauska nähdä sinut taas; olethan pitkä kuin krenatööri! Isämme\nei voi oikein hyvin, mutta ei pahoinkaan, ja hän on ihastuva saadessaan\nsinua syleillä, -- vastasi kreivi Bernhard taitavasti kiertäen sitä\nkysymystä, johon oli vaikea vastata.\n\n-- Entä äitini, Bernhard, äitini? Toivon hänen voivan hyvin? Missä hän\non, sano? Miksi en ole häntä vielä saanut syleillä? Minä kysyin heiltä\ntuolla alhaalla, mutta sain epäselviä vastauksia.\n\n-- Toivon, että äitimme voi hyvin, -- vastasi veli tekeytyen hyvin\nosanottavaksi.\n\n-- Sinä toivot? Mitä se merkitsee? Onko hän kipeä, vai minkätähden sinä\n_toivot_, sano? Mutta missä hän sitten on?\n\n-- Et siis tiedäkään, että kreivitär on matkustanut pois! Olet kulkenut\nkirjeen ohitse! Mutta miksi et kirjoittanut tänne tulostasi? Jos\näidillämme olisi ollut vähintäkään aavistusta siitä, niin hän varmaan\nolisi siirtänyt matkansa tuonnemmaksi, sillä niin kiire ei hänellä\nsuinkaan ollut; olisihan hän voinut lähteä toisessa laivassa.\n\n-- Lähtenyt matkalle? Äitini lähtenyt matkalle! -- huudahti Paul\nhämmästyneenä, kyynelten noustessa hänen silmiinsä. -- Ja minä kun olin\nniin sydämestäni iloinnut saadakseni nyt nähdä hänet! Voi, Bernhard,\nmikä onnettomuus juuri nyt, kun niin hyvin olisin tarvinnut saada\nsuudella hänen kättänsä ja avata hänelle koko sydämeni!\n\n-- Minä tiedän sen, kuulin sen vast'ikään Ljungilta, että olet erotettu\nyliopistosta. Et tehnyt oikein käyttäytyessäsi niin ajattelemattomasti;\nmutta me neuvottelemme yhdessä jostakin keinosta ja siitä, mihin sinun\nnyt on ryhtyminen. Neuvottelemme isämme kanssa tulevaisuudestasi.\n\n-- Tulevaisuudestani! Se on minulle yhdentekevä, se kyllä selviää.\nMutta äitini, Bernhard, taivaan tähden, miksi on äitini matkustanut\npois? Ja mihin hän on matkustanut? Viimeisessä kirjeessään hän ei\nmaininnut siitä sanaakaan.\n\n-- Se on luonnollista, hän ei tahtonut saattaa sinua levottomaksi.\nKenties et tiedä, että hänellä jo muutamia vuosia on ollut heikko\nrinta.\n\n-- _Hänelläkö_ heikko rinta? Se on mahdotonta. Olen tutkinut anatomiaa\nja vakuutan sinulle, Bernhard, että äitini on niin lujarakenteinen kuin\nniin soreavartaloinen nainen voi olla. Potipa hän mitä hyvänsä, mutta\nrinnan heikkous häntä ei voi vaivata.\n\n-- Et ole nähnyt häntä kahteen vuoteen. Hänestä on tullut hyvin\nheikkohermoinen.\n\n-- _Hänestäkö_ heikkohermoinen? Mutta sehän on hullutusta. Luuletko,\nettä _häntä on_ hemmoiteltu niinkuin meidän aikamme muotinukkeja. Ei\nkellään ole niin voimakkaita ja terveitä hermoja kuin äidilläni.\n\n-- En tiedä. Ratkaiskoon sen lääkäri. Tohtori Winge puhui myös jostakin\nmaksataudista. Lyhyesti sanoen, hän sanoi, että matka Pyrmontiin olisi\nvälttämätön hänen terveydelleen. Me tiedustelimme hänelle laivan, ja\nviime yönä tuli arvaamatta sana, että laiva on lähtövalmiina, ja tuuli\nmyötäinen. Sentähden täytyi kreivittären lähteä semmoisella kiireellä,\nettä tuskin palvelijatkaan siitä tiesivät, ja siinä syy, minkätähden\nsinä sait epäselviä vastauksia.\n\n\n\n\n12. VAARALLINEN KYSYMYS.\n\n\n-- Eikö mitään kirjettä minulle? -- kysyi Paul mietteisiinsä mennen.\n\n-- Luultavaa on, että kreivitär on kirjoittanut postissa; hänen\nlähtönsä tuli niin odottamatta... Mutta isämme odottaa sinua.\n\n-- Ei riviäkään minulle! -- valitti helläsydäminen poika. -- Kuinka\nkauan hän viipyy Pyrmontissa?\n\n-- Se riippuu siitä, miten parannuskeino häneen vaikuttaa. Lääkärin\nmielestä voimme toivoa parasta, ja luultavasti hän tulee takaisin jo\nsyys- tai lokakuussa. Pyydän sinua, Paul, älä ruikuttele noin\nlapsellisesti vähäpätöisestä asiasta, jolla ei ole mitään merkitystä.\nIsämme täytyy saada nähdä iloisia kasvoja; voithan arvata, että hän on\npiintynyt tapoihinsa ja kaipaa nyt tavallista seuraansa. Huvittakaamme\nhäntä, saattakaamme hänet toisiin ajatuksiin. Louise on siinä suhteessa\napunamme; hän on ihastuva nähdessään sinut jälleen.\n\n-- Suo anteeksi, Bernhard, vielä yksi kysymys! Mikä oli syynä siihen,\nettä äitini matkusti niin yksinään ... ettei yksikään hänen\nläheisimmistään, ettei kukaan ystävä häntä saattanut, vaikka hän, kuten\nsanot, oli sairas?\n\n-- Sekä isämme että Louise tarjoutuivat seuraamaan häntä Pyrmontiin, --\nvastasi kreivi Bernhard rohkeasti, -- mutta hän epäsi tarjouksen niin\npäättävästi, että meidän viimein täytyi myöntyä. Mitä minuun tulee,\nniin tiedäthän, että minun aivan ensi tilassa on matkustettava\nvaltiopäiville edustamaan sukuamme ritarihuoneessa. Sanotaan, että\nsiellä tulee esille hyvin tärkeitä asioita, ja minä olen, niinkuin\nmuistat, jyrkkä hattu. Meidän tulee, maksoi mitä maksoi, estää myssyjä\npääsemästä valtaan, ja uuteen kuninkaaseen ei ole luottamista. Hän\nhalunnee lentää korkeammalle kuin siivet kantavat.\n\n-- Ymmärrän, -- sanoi Paul surullisesti. -- Mutta ei mikään olisi\nestänyt minua seuraamasta äitiäni. Miksi en tullut jo eilen? ... niin,\nniin se on. Nyt tiedän. Tule, menkäämme isämme luo.\n\nHetken kuluttua lepäsi Paul isänsä sylissä. Vilpitön rakkaus oli aina\nyhdistänyt kreivi Kaarle Viktor Bertelsköldin ja hänen nuoremman\npoikansa. Jälleennäkemisen riemu oli nyt kumminkin varsin sekava.\nKreivi katseli sydämellisen mielihyvän tuntein kaunista nuorukaista,\njonka kaikki piirteet, olletikin nuo mustat, loistavat silmät,\nmuistuttivat hänen äitiänsä; mutta juuri tämä muisto täytti hänet\nkaiholla ja hämmästyksellä, jota hän turhaan koki salata. Paul\npuolestaan iloitsi isänsä hellyydestä, mutta hän huomasi hänen\nvanhentuneen niiden kahden vuoden kuluessa, jotka olivat vierineet\nsiitä, kun he viimeksi kohtasivat toisensa, ja pian hän huomasi myöskin\ntarkalla silmällään, että kreivi jostakin oli hämillään. Molemmat he\nodottivat ja toinen pelkäsi selitystä tähän hämärään tapaukseen, joka\nniin paljon katkeroitti heidän yhtymisensä hetkeä.\n\n-- Paul tietää jo kaikki, -- virkkoi kreivi Bernhard, luoden pikaisen\nsilmäyksen isäänsä. -- Olen puhunut hänelle tohtori Wingen\nmääräyksestä, joka pakotti äitimme niin kiireesti jättämään meidät,\nhakeakseen parannusta maksataudilleen Pyrmontista, ja minä olen hänelle\nsanonut, kuinka kernaasti isäni olisi halunnut seurata madamea, jollei\ntämä niin päättävästi olisi sanonut toivovansa matkustaa yksin. Paul ei\nenää ole mikään lapsi, isäni; älkää siis pelätkö hänen joutuvan\nepätoivoon. Hän osaa malttaa mielensä näin tavallisessa asiassa, ja me\nolemme päättäneet toivoa parasta. Onnettomuutensa, joka häntä Turussa\nkohtasi, hän aikoo korvata sitä suuremmalla edistymisellä Upsalassa tai\nLundissa.\n\n-- Kerro minulle pelkäämättä hairahduksestasi, sanoi isä iloissaan, kun\nvoi johtaa puheen pois tuosta vaarallisesta kysymyksestä. -- Mitä\nhyvänsä joku Bertelsköld lieneekin rikkonut siitä olen varma, ettei hän\nole voinut menetellä kunnian vaatimuksia vastaan.\n\n-- Kiitän teitä, isäni. Olette arvannut ihan oikein: -- vastasi Paul ja\nkertoi lyhyesti Turun tapahtumista salaamatta sitä malttamatonta\ntekoaan, johon oli antanut hurmata itsensä. -- Mutta, -- lisäsi hän, --\npyydän saada korvata erehdykseni toisella tavalla kuin veljeni on\nehdottanut. Tukholmasta lähtee pian luonnontieteellinen retkikunta\nEspanjaan ja Afrikkaan. Ystäväni Ljung on jo ennen tarjoutunut\narkkiaatteri Linnén välityksellä hankkimaan minulle tilaisuuden\nottamaan siihen osaa. Hylkäsin silloin tämän tarjouksen, koska en\nodottanut niitä tapauksia, jotka sitten sattuivat; mutta nyt\nmatkustaisin mielelläni, varsinkin kun siten saisin käydä äitini luona\nPyrmontissa.\n\nKreivi Bernhard vilkaisi taas merkitsevästi isäänsä ja riensi\nvastaamaan:\n\n-- Mutta, hyvä Paul, mahdotonta on, että heti paikalla taas tahdot\njättää isämme, joka niin hyvin tarvitsee sinun seuraasi, ja jos\nvälttämättömästi tahdot matkustaa, niin jätä matkasi ainakin tulevaan\nsyksyyn.\n\n-- Suostun isäni tahtoon, -- vastasi Paul. -- Mutta jos voin olla\näidilleni joksikin hyödyksi, jos voin valmistaa hänelle pienintäkään\niloa hänen nyt ollessaan yksinään ja kenties sairaana vieraalla maalla,\nniin olen varma siitä, ettei isäni hylkää pyyntöäni.\n\n-- Sinä olet hyvä poika, Paul, ja voimmehan me tarkemmin miettiä\nehdotustasi, -- sanoi kreivi kovasti hämillään tästä vaarallisesta\npuheenaiheesta. -- Mutta huomannethan kohtuulliseksi, etten heti\npaikalla tahdo päästää sinua luotani, saatuani sinut takaisin.\nUnohtakaamme täksi päiväksi kaikki huolemme ja ajatelkaamme vain hetken\niloa. Missä on Eerikki Ljung? Ei ole vieraanvaraista näin unohtaa hänen\ntäällä oloansa.\n\nHuolet, jotka kreivi sanoi tahtovansa unohtaa, kuvastuivat liiankin\nselvästi hänen otsallaan, kun hän meni tervehtimään puolisonsa\nsukulaista, joka vaatimatonna ja tottumatonna olemaan näin suuren\nkomeuden keskellä odotti salissa, kunnes joku näkisi hyväksi muistaa\nhänen olemassa olonsa.\n\nKreivi Bertelsköld puristi sydämellisesti rehellisen ystävän kättä ja\nkiitti häntä lämpimin sanoin niistä kahdesta vuodesta, jotka Paul oli\nhänen talossaan viettänyt kuin kotonaan. Kohta he olivat innostuneet\npuhumaan tästä asiasta, ja Paul lähti hakemaan pientä Vera-sisartaan,\njoka yöllisten tapausten häiritsemättä ja aavistamatta, että ne olivat\nvieneet häneltä äidin, oli nukkunut viattomuuden unta veljensä\nsaapuessa.\n\nKello oli vasta kahdeksan aamulla, ja Paul aikoi hiipiä Veran\nmakuuhuoneeseen, kun hän ovella tapasi paroonitar Louisen, joka oli\nvasta puoleksi pukeutunut ja jonka kamarineiti juuri oli herättänyt\nkertomalla hänelle oudon huhun kreivittären katoamisesta.\n\n-- Mitä näen? Paul? -- huudahti hän. -- Ja missä on äitisi?\n\n-- Ah, Louise, -- sanoi Paul. -- Miksi kysyt sitä minulta?\n\n-- Luulin sinun tietävän ... vastasi hän hämmästyneenä. Eikö kreivitär\nole lähtenyt sinua vastaan?\n\n-- Minua vastaan? Hyvä Jumala, mitä tämä merkitsee? Onhan äitini\nlähtenyt matkalle; pitäisi kai sinun tietää se paremmin kuin minun.\n\n-- Matkalleko? Niin, sinä olet oikeassa; niin tuota, kai hän on\nmatkustanut Tukholmaan, -- vastasi paroonitar, joka kyllä huomasi, että\ntässä kaikessa oli jotakin salaperäistä, mutta ei tietänyt, mitä\najattelisi tai sanoisi siitä. Onneksi tuli samassa kreivi Bernhard,\njolla oli syynsä olla päästämättä veljeänsä hetkeksikään näkyvistään.\n\n-- Mutta Louise, en ymmärrä, mitä tarkoitat! -- huudahti Paul\nsäikähtyneenä tästä tietämättömyydestä.\n\n-- Erehdyt, ystäväni, -- kiiruhti kreivi Bernhard keskeyttämään. --\nMadame ei viime yönä lähtenyt Tukholmaan, vaan Norrköpingin kautta\nPyrmontiin. Ja kun hän nimenomaan kielsi herättämästä sinua, niin voi\nPaul ymmärtää hämmästyksesi tuosta odottamattomasta lähdöstä, -- lisäsi\nhän vilkaisten sisareensa ja tietämättä, missä määrin tämä jo oli tässä\nvaarallisessa asiassa sotkeutunut sanoihinsa.\n\n\n\n\n13. SELITTÄMÄTTÖMIÄ ARVOITUKSIA.\n\n\nPaul ei vastannut mitään, mutta jotakin selittämätöntä jäi hänen\nmieleensä. Hän meni sisarensa Veran luo ja tapasi pienokaisen juuri\nheränneenä, mutta vielä makaamassa ja katselemassa pientä sievää\njalkaansa, jonka hän itsekseen veikistellen oli pistänyt esille\npeitteen alta.\n\nKun Vera ovella huomasi tuon pitkän, vieraan nuorukaisen, veti hän\npeitteen korvilleen eikä häntä saatu millään muotoa tulemaan näkyviin\ntästä rauhoitetusta satamastaan. Mutta kun veli lempein väkivalloin\nveti esiin hänen ruskeakutrisen päänsä piilosta ja hän vihdoinkin tunsi\ntuon rakkaan äänen, jota ei pitkään aikaan ollut kuullut, silloin\nsäteilivät Veran silmät niinkuin hänen äitinsä silmät olivat säteilleet\nhänen nuorena ollessaan, eikä kestänyt kauan, ennenkuin hän lensi ylös\nvuoteesta ja kavahti, väliin nauraen, väliin itkien, rakkaan veljensä\nkaulaan. Olihan Bertelsköldin perhe aina nuorempain lasten syntymästä\nsaakka ollut kuin kaksi saman omenan halaistua puoliskoa, ja nämä\nmolemmat olivat aina liittäytyneet yhteen vanhempain sisarusten\nkylmäkiskoisuutta vastaan. Nyt oli Veralla jälleen Paulinsa, nyt oli\ntaas kaikki hyvin, nyt leikittelisivät he taas niinkuin ennenkin\nvihannassa puistossa, ja nyt -- siitä hän oli varma -- ei tuo häijy\nBernhard enää tohtisi ampua hänen pieniä vuoniansa. Muutamien\nminuuttien kuluessa hän oli kertonut ja kysellyt tuhansia asioita,\nvastausta odottamatta, ja lopuksi tuli aina ilonhuudahdus -- äidin\nilosta.\n\n-- Mutta olethan pitempi kuin äiti, -- keskeytti hän äkkiä pakinansa,\npunastuen ja häpeissään hiipien takaisin suojelevan peitteen alle. Nyt\nsaat siivosti mennä matkoihisi, kunnes olen pukeutunut, eikä siihen\nmene viittäkään minuuttia. Tahdon nähdä, miltä äiti näyttää\nkatsellessaan sinua. Miksei hän tullut kanssasi, sano? Miksei hän ole\ntullut lukemaan rukousta kanssani, niinkuin hän joka aamu tekee? Eräänä\naamuna viime talvena se unohtui häneltä, kun isä oli kipeä, ja sinä\naamuna jäi rukous lukematta, mutta sinä päivänä kävi pahoin. Minä löin\nrikki Bergflyktin kauneimman kukkaruukun, nyrjäytin jalkani, olin\nhammastaudissa, riitelin pitkän Kaisan kanssa keittiössä ja sain\nankaria toria. Ei ole milloinkaan hyvä, kun unohtaa aamurukouksensa.\n\n-- Etkö tiedä, että äiti on matkustanut pois? -- kysyi Paul, joka tunsi\nitsensä kummallisen levottomaksi.\n\nVera katseli häntä suurin, ihmettelevin silmin.\n\n-- Matkustanut pois? -- sanoi hän. -- Sitä ei kukaan saa minua\nuskomaan; luuletko, että minä olen niin helposti narrattavissa kuin\nennen?\n\n-- Ymmärrän. Hän ei tahtonut herättää sinua, kun hänen viime yönä\ntäytyi niin äkkiarvaamatta lähteä matkalle.\n\n-- Niinkö luulet? Kuinka saatat olla niin yksinkertainen? Äitinikö\nmatkustaisi pois sanomatta minulle hyvästiä? Ei, sitä he ovat\nuskotelleet sinulle, tehdäksensä sinulle jonkin kepposen. Saatpahan\nnähdä, että ulos mennessäsi äiti on oven takana piilossa ja panee\nmolemmat kätensä silmiesi eteen ja sanoo: arvaapas, kuka olen! Kas,\nsilloinpa he nauravat sinulle, kun annoit narrata itseäsi.\n\nKuinka ihmeellisen voimakas onkaan lapsen usko! Pikku Veran lujassa\nluottamuksessa oli jotakin niin tartuttavaa, että Paul nopeasti aukaisi\noven katsoakseen, eikö tämä kaikki ollutkin ainoastaan häijyä pilaa ja\neikö hänen äitinsä seisonut hymysuin oven takana valmiina molemmilla\nkäsillään peittämään hänen silmiänsä ja sanomaan nuo rakkaat sanat,\njoita hänen oli tapana sanoa Paulin lapsena ollessa: arvaapas, kuka\nolen!\n\nMutta oven takana ei seisonut ketään, ja hän istahti taas alakuloisena\nVeran vuoteen laidalle.\n\n-- Sanoi kai äitimme kumminkin joskus, että hänen täytyisi matkustaa\npois terveytensä tähden? kysäisi hän.\n\n-- Sitä hän ei milloinkaan sanonut. Miksi hän olisi sanonut semmoista,\njota ei koskaan aikonut tehdä? Äitini ei voi valehdella, -- vastasi\ntyttö vakavasti.\n\n-- Muistelehan kuitenkin! Ehkä hän sanoi jotakin, esimerkiksi eilen,\nettä sinun tulisi olla tottelevainen hänen poissa ollessaan, tai ettet\nsaisi unohtaa aamu- ja iltarukoustasi, vaikka hän joksikin aikaa\nolisikin estetty sitä kanssasi lukemasta.\n\n-- Sitä hän ei sanonut. Näin vain, että hän oli toisinaan kovin\npahoillaan, kun Bernhard oli ilkeä hänelle ja sanoi häntä madameksi.\nÄidistä ei ollut mieleen, että häntä sanottiin madameksi, vaikka se on\nkohtelias sana, sanoi hän, ja vaikka sitä käytetään keisarinnoja ja\nkuningattaria puhuteltaessa.\n\n-- Eikö Bernhard ollut kohtelias äidille?\n\n-- Olipa kylläkin. Hän on aina kohtelias, kun on oikein pilkallinen.\n\n-- Mitä äiti sanoi, kun tulit sanomaan hyvää yötä?\n\n-- Minä suutelin hänen kättänsä, ja hän painoi suudelman otsalleni.\nNuku makeasti, sanoi hän.\n\n-- Eikö mitään muuta?\n\n-- Niin, sitten hän sanoi: sano Beatalle, että hän muistaa sammuttaa\nkynttilän. Yöllä oli pimeä, vaikka nyt onkin kesä: meillä oli vieraita,\nja me menimme levolle tavallista myöhemmin. Kun äiti meni, kääntyi hän\novessa ja sanoi: Jumala sinua varjelkoon!\n\n-- Mutta ei mitään matkasta?\n\n-- Sinä siinä matkoinesi! Mene tiehesi, että pääsen vuoteelta, niin\nsaatpa nähdä, että kyllä löydän äitini!\n\nPaul lähti hänen luotansa mennen puistoon, etsiäkseen luonnosta sitä\nselvyyttä, jota ei löytynyt omasta itsestään. -- Niin se kuitenkin on,\n-- sanoi hän itsekseen. -- Hän on matkustanut jäähyväisiä heittämättä,\nsäästääksensä sekä itseltään että Veralta ensi eron kaihon.\n\nSill'aikaa sai kreivi Bernhard kutsun isänsä luo.\n\n-- Tämä teeskentely käy sietämättömäksi ja inhoittavaksi, -- sanoi\nvanha kreivi, jonka avonainen, ritarillinen luonne ei voinut suostua\nnäihin salaisiin vehkeisiin, joihin hän vastoin tahtoansa näki\nkietoutuneensa. -- En voi kauemmin teeskennellä levollisuutta Paulin\nedessä, kun epäilys ja rauhattomuus mieltäni kalvavat. Meidän täytyy\ntehdä tästä loppu, ja minä olen valmis sanomaan hänelle kaiken.\n\n-- Rukoilen teitä, isäni, malttamaan mielenne, -- pyysi kreivi\nBernhard. -- Ennenkuin tiedämme mitään varmaa kreivittären katoamisesta\nja millä keinoin hänen tekonsa on parannettava, panisimme kaiken\nalttiiksi, jos uskoisimme tämän perhesalaisuuden tuolle tuittupäiselle\npojalle, tuommoiselle Gil Blasille ja Don Quixotelle, joka panee\ntaivaat ja maat liikkeelle löytääkseen äitinsä. Vielä hiukan\nkärsivällisyyttä, isäni; Louise tuntee nyt jutun juonen, ja me kolme\nkoetamme kaikin keinoin löytää pakolaisen ja palauttaa hänet. Jos se\nonnistuu, niinkuin minulla on syytä luulla, niin on meidän sitten\nhelppo sanoa, että madame esim. oli tullut liian myöhään Norrköpingiin.\nLaiva oli jo lähtenyt ennen hänen sinne tuloansa, ja hän palaa\ntakaisin, koska joku kuuluisa lääkäri on määrännyt hänelle toisenlaisen\nparannuskeinon, esim. Ramlösassa, jos se nyt on niin välttämätöntä.\nTaivaan tähden, ei mitään levottomuutta, ei mitään kysymyksiä, jotka\nvoivat ilmaista asian oikean laidan, sillä palkolliset ovat vielä\nepäilevällä kannalla! Mutta nähdessään meidät aivan tyyninä ja\nrauhallisina he uskovat vihdoin sepittämäni selityksen; me voitamme\naikaa, ja siitä riippuu kaikki.\n\n-- Mikä häpeä, kun täytyy kuin pahantekijä karttaa ja kavaltaa omia\npalvelijoitaan, omia lapsiaan!\n\n-- Ja kenen tähden sen teemme? Eikö se kaikki tapahdu hänen tähtensä,\njoka meidät on tähän pulaan saattanut.\n\n-- Unohdat oman osuutesi siinä, sinä, joka olet ajanut toisen äitisi\nkurjuuteen ja maanpakoon! -- huudahti isä närkästyneenä.\n\n-- Voisin minäkin, isäni, vastata teille tähän jotakin, mutta meillä ei\nole nyt aikaa moitteihin siitä, mitä on tapahtunut; meidän täytyy\nyksissä neuvoin koettaa korjata sen seurauksia. Vielä kerran, sallikaa\nminun toimia, ja kaikki on muuttuva hyväksi; mutta jos te ennen\naikojanne turmelette minun toimeni, niin on rikkouma auttamaton ja\nhäväistystä mahdoton välttää.\n\n-- Tee sitten, mitä voit, -- sanoi kreivi vastahakoisesti. -- Mutta\nkolmen päivän kuluessa olkoon kaikki selvillä. Kauemmin en voi näytellä\npetturin osaa.\n\nIlkkuva, tuskin huomattava hymy väreili kreivi Bernhardin huulilla,\nkun hän lähti isänsä luota ja meni antamaan espanjalaiselle\nkamaripalvelijalleen, jolla yksin oli hänen luottamuksensa,\ntarpeellisia ohjeita. Itse kävi hän mitä suurinta varovaisuutta ja\nviekkautta noudattaen tiedustelemaan jälkiä, mitkä voisivat johtaa\nkreivittären paon ja nykyisen olinpaikan perille.\n\nHänen pakonsa oli nähtävästi tapahtunut klo 1 jälkeen, jolloin hän\nlähti puolisonsa huoneesta, ja ennen neljää aamulla, jolloin\npalvelusväki rupesi liikkumaan. Hän oli ottanut mukaansa osan\nvaatteistaan, tosin ainoastaan vähän liina- ja pitovaatteita, mutta\nkuitenkin enemmän kuin hän itse on kyennyt kantamaan. Hänellä on siis\ntäytynyt olla auttaja; mutta kuka?\n\nKreivi Bertelsköld tuli vakuutetuksi siitä, ettei yhtään verestä\nrattaanjälkeä johtanut Falkbyn kartanosta maantielle, lukuunottamatta\nniiden kärryjen jälkiä, joilla Paul ja hänen opettajansa olivat\ntulleet. Kreivittären oli siis täytynyt joko kävellä maantielle tai\npaeta järven poikki, ja viimeksimainittua arvelua näkyi vahvistavan se\nseikka, että yksi niistä veneistä, jotka eilen oli laituriin\nkiinnitetty, oli tietymättömissä. Mutta ei ollut mahdollista, että hän\nyksinään olisi uskaltanut järven poikki. Joku oli arvatenkin soutanut\nhänet yli eikä kenties vieläkään tullut takaisin. Kuka oli tämä\nsoutaja?\n\nKreivi Bernhard kuulusteli salaa, oliko kukaan talon palvelijoista\nsattumalta poissa. Ei kukaan ollut poissa. Hänen epäluulonsa kääntyivät\nBergflyktiin: vanha puutarhuri tavattiin äreänä, mutta levollisena\naskaroimassa kukkainsa kanssa, niinkuin ennenkin.\n\n\n\n\n14. LÄHENEVIÄ MYRSKYJÄ.\n\n\nIltapäivällä tuli espanjalainen José takaisin tiedusteluretkiltään ja\nkertoi havaintonsa. Hän oli kuljeksinut halki koko seudun, ollen muka\nhevosia ostelemassa, mutta kaikki turhaan. Hän oli lupaillut suuria\npalkintoja sille, joka pääsisi erään luulotellun varkaan jäljille, joka\nviime yönä oli varastanut hänen isäntänsä pyssyn, ja hänelle oli\nosoitettu muuatta kuljeksivaa länsigöötalaista, joka samana yönä oli\nollut niillä seuduin.\n\n-- Sinä olet taitamaton pöllö, -- sanoi hänen herransa suuttuneena. --\nMinä olen nähnyt enemmän kuin sinä: yksi laiturin luona olevista\nveneistä on poissa.\n\n-- _Per dio, sennor_, -- sanoi espanjalainen, tahdon mennä hirsipuuhun,\njos kukaan muu on venettä käyttänyt kuin minä itse soutaessani järven\npoikki teidän armonne käskystä.\n\nKreivi Bernhard puri huultansa. -- Tässä, -- sanoi hän, -- on kymmenen\ntalaria siitä, ettet ole mitään toimittanut. Saat neljäkymmentä, jos\njotakin toimitat ja sata, kun hankit minulle täyden varmuuden\netsittävästämme.\n\n-- _Gratias, sennor_, tulette olemaan minuun tyytyväinen, -- vastasi\nkamaripalvelija viekkaasti silmää iskien.\n\nFalkbyssä oli vielä toinenkin, joka kulutti koko päivän tiedusteluihin,\nja se oli Vera. Häntä ei millään tavalla voitu saada uskomaan, että\nhänen äitinsä oli matkustanut hänen luotaan jäähyväisiä sanomatta. Hän\naloitti tutkimalla tarkkaan koko talon, ullakolta kellariin, suuresta\nsaksanpähkinäpuisesta vaatekaapista aina oman nukkekaappinsa\nlaatikoihin asti. Kun hän ei mitään löytänyt, toimitti hän tarkastuksen\npuutarhassa ja kasvihuoneissa siinä salaisessa toivossa, että tapaisi\näitinsä jonkin pensaan tai kukka-astian taakse kätkeytyneenä.\nPuutarhasta hän meni puistoon, sieltä Bergflyktin luo, sieltä\ntyömiesten majoille ja hovin alustalaisten luo, alinomaa kysellen, eikö\nkukaan ollut nähnyt hänen äitiänsä, joka oli häneltä varastettu. Ja kun\nei kukaan kyennyt vastaamaan tähän eriskummaiseen kysymykseen, selitti\nVera, että hän aikoi kulkea \"niin kauas kuin tietä riitti\", kunnes\nviimein nälkä paremmin kuin hänen hoitajattarensa Beata sai hänet\npalaamaan kotiin.\n\nEllei kreivi Bernhard niin suuresti olisi halveksinut niitä\nkuolevaisia, jotka eivät vapaasukuisina maailmaan synny, olisi hänellä\nollut syytä kuulostaa kaikkia niitä kuiskeita, jotka Veran\nlapsellisista tiedusteluista vain yltyivät. Falkbyn palvelusväki uskoi,\nniinkuin hän itse aivan oikein oli huomauttanut, vain puoleksi tuota\nkummallista Pyrmontin ja Norrköpingin matkaa, josta näihin saakka ei\nkukaan ollut sanaakaan tietänyt; ja mitä heidän oli ajatteleminen, kun\nnuorin neiti, kreivittären hellikko ja lempilapsi, tiesi siitä vielä\nvähemmän kuin he? Ennenkuin päivä oli lopussa, oli huhu kreivittären\näkillisestä katoamisesta, liioiteltuna ja senkin seitsemällä tavalla\nselitettynä levinnyt Falkbystä koko ympärillä olevalle laajalle\nhovintilalle.\n\nMutta nyt olivat mielipiteet kreivittärestä hyvin erilaiset. Hänen\nsuuri, kaikkia kohtaan osoittamansa hyväntekeväisyys ja hänen arvokas\nkäytöksensä oli hankkinut hänelle monta harrasta ystävää, jotavastoin\ntoiset eivät olleet unohtaneet niitä huhuja, jotka olivat liikkeessä\nhänen suomalaisesta noituudestansa. -- Hän oli taivaan enkeli, ja\nsentähden hän ei saanut elää! -- huudahtivat muutamat. -- Hän oli\nnoita-akka, hornasta kotoisin, ja hänen aikansa oli loppunut, --\narvelivat toiset.\n\nSillä se huhu tuli kohta yleiseksi, ettei kreivitär enää ollut elävien\nilmoilla ja että hän viime yönä äkkiä oli kadonnut, ei tiedetty minne;\nja kun jotkut otaksuivat hänen heittäytyneen järveen, uskalsivat toiset\nlausua arveluita väkivaltaisesta kuolemasta -- kenen käden kautta, sitä\nvaroi jokainen ääneensä sanomasta, mutta kullakin oli omat ajatuksensa.\nSanalla sanoen, koko tienoo joutui yleisen hämmästyksen valtaan. Sillä\nolihan kreivitär kuitenkin ollut hyvä äiti kaikille alustalaisilleen,\neikä edes noitakaan, joka oli niin hyvä ja herttainen, voinut kadota\nmaailmasta niin pian ja niin salamyhkäisesti, kaipuuta ja katkeruutta\nherättämättä.\n\nKaikesta tästä mitään aavistamatta lähti Paul illalla käyskentelemään\nystävänsä Eerikki Ljungin seurassa, näyttääksensä tälle linnan ihania\nympäristöjä ja nähdäksensä itse taas ne paikat, jotka olivat olleet\nhänelle rakkaita aina lapsuuden ajoilta. He kulkivat puiston kautta\njärvelle ja sieltä niittyjen poikki pienelle kirkolle ja kirkonkylään,\njotka olivat ihanassa laaksossa sen kukkulan juurella, jonka huipulla\nkreivin linna loisti kaikessa komeudessaan. Ilta oli lauhkea ja kirkas,\nmaisema lepäsi vaalean vihantana kesän ensi kukoistuksessa. Molemmat\nvaeltajat olivat ihastuksissaan; Paul unohti surunsa iloiten\nnähdessänsä niitä kauniita viljelyksiä ja uudisrakennuksia, joilla\nhänen sukutilaansa oli kaunistettu näinä viimeisinä vuosina, ja hänen\nkasvitieteeseen innostuneessa ystävässään herätti seudun\nrunsasaarteinen kasvisto iloa, joka voitti kaikki sen muut ihanuudet.\n\n-- Tule, -- sanoi Paul, -- lähtien kirkolle päin, -- nyt on\nlauantai-ilta, ja silloin on kylän poikien tapana olla pallosilla\nkirkonmäellä.\n\nKohta seisoivat he kirkon läheisyydessä laakson rinteellä, jossa oli\nnuorison tavallinen leikkipaikka; mutta leikkivien sijasta olikin\nsiellä nyt kahteen- tai kolmeenkymmeneen nouseva parvi kylän asukkaita,\njotka tavallista aikaisemmin olivat jättäneet työnsä. He näyttivät\nhaastelevan jostakin tärkeästä asiasta; huolten pilvi varjosti\nuseimpain kasvoja, ja jotkut naisista vuodattivat kyyneleitä.\n\n-- Nuo hyvät ihmiset, -- sanoi Paul ystävällensä, -- heillä on\nvarmaankin mielessään jotakin, joka saattaa heidät levottomiksi. Tule,\nkysykäämme heiltä syytä heidän huoliinsa; ehkä voimme antaa heille\nhyvän neuvon.\n\nPaul Bertelsköld oli, samoin kuin hänen sisarensa Vera, ollut hovin\nalustalaisten erityisessä suosiossa. He olivat jo äitinsä takia\nrahvasta lähempänä kuin heidän ylhäisaateliset sisaruksensa, ja olivat\npienestä pitäen oppineet antamaan ihmisarvon matalain majojenkin\nasukkaille. Paul oli usein ottanut osaa kylän poikien leikkeihin;\nkaikki hänet tunsivat, kaikilla oli tapana sydämellisesti vastata hänen\nystävälliseen tervehdykseensä, ja nyt, kun hän palasi niin pitkän\npoissaolon jälkeen -- nyt vaikenivat yht'äkkiä kaikki hänet\nnähdessään; ei kukaan tervehtinyt häntä, ei kukaan toivottanut häntä\ntervetulleeksi, kaikki olivat hämillään, ja jokainen, joka vain voi,\nhiipi hiljaisuudessa tiehensä.\n\n-- Mitä nyt, Pekka, -- sanoi Paul nuorelle rengille, joka oli hänen\nentisiä leikkitovereitaan, ja joka vastahakoisesti tarttui siniseen\nlakkiinsa, -- oletko tullut sokeaksi tyttöjä töllistellessäsi, kun et\nenää tunne minua, vaikka viimeksi tavatessamme löimme kiekkoa\ntienristeyksessä?\n\nRenki kyhni tukkaansa ja pyörähti selin, mitään vastaamatta.\n\n-- Ja sinä, Martinpoika, -- jatkoi Paul, kääntyen päin rotevaan\ntalonpoikaan, joka muinoin oli ollut hovissa työvoutina, -- kuinka on\nlaitasi, ukkoseni? Vieläkö vanha ruunasi elää, se, joka heitti minut\nmäkeen, kun tahdoin taitoani näyttää, ja joka aina potkaisi, kun\nkutkutteli sitä kaulaan.\n\n-- Kiitän kysymästä, -- vastasi talonpoika silmät selällään, --\n_meille_ ei ole mitään pahaa tapahtunut.\n\nSanassa _meille_ oli äänenpaino, joka vaikutti, että Paul taas kysyi:\n\n-- Mistä syystä seisotte täällä jurottaen, ikäänkuin vihollinen olisi\nmaassa. Mistä tärkeästä asiasta te nyt tänä iltana neuvottelette?\n\n-- Mistäpä me neuvoteltaisiin? -- oli vastaus. -- Kun suuret herrat\nratsastavat, väistyy talonpoika tiepuoleen.\n\n-- Jos minä olisin talonpoika, ratsastaisin minäkin, -- laski\nnuorukainen leikkiään. -- Ja te Risa-muori, joka valmistatte koko kylän\nparhaat juustot, oletteko unohtanut, että minä olin parhaita\nostajianne?\n\n-- Jumala varjelkoon nuorta armollista herraa kaikesta pahasta näinä\npahoina aikoina! -- vastasi ämmä ja niiasi aina maahan asti, kyynelten\nvieriessä pitkin hänen kuihtuneita poskiansa.\n\n-- Oletteko niin pahoilla mielin siitä, että näette minut jälleen vai\nonko Martinpojan koira hoklinut kaiken viilipiimänne?\n\n-- Katso, kun on nuori, niin voi olla iloinen, vaikka on tapahtunut,\nmitä ei ikinä olisi pitänyt tapahtua, -- huokasi akka ja itki vielä\nkatkerammin.\n\n-- No, mitä sitten on tapahtunut?\n\n-- Jumala varjelkoon sen koskaan tulemasta minun suustani. Hän oli niin\nsydämellisen lempeä ja kaunis katsella; hänenlaistaan emme enää ikinä\nsaa. Mutta me olemme kaikki viheliäisiä ihmisiä. Ei kenkään tiedä\naikaansa eikä hetkeänsä, milloin Herra meidät kutsuu.\n\n-- Eukkoparka! Onko tyttärenne kuollut? Muistaakseni hän meni manalle\njo neljä vuotta sitten.\n\nVanhus ei virkkanut mitään. Paul huomasi kummastuksekseen kaikkien\nmuiden pujahtaneen pois, ja olevansa kahden kesken eukon kanssa; hänen\ntoverinsakin oli käyttänyt tilaisuutta tutkiakseen muutamia kivien\nkyljessä kasvavia sammallajeja.\n\n-- Mitä tarkoitatte? Ja minkätähden hiipivät kaikki pois, ikäänkuin\nheillä olisi paha omatunto?\n\nEukko katseli varovaisesti ympärilleen, ja kun luuli olevansa varma\nsiitä, ettei kukaan häntä kuulisi, nojautui hän nuorukaisen olkapäähän\nja kuiskasi hänen korvaansa:\n\n-- Kavahtakaa tuota Espanjan mustalaista!\n\n-- Josétako? Mitä se merkitsee'\n\n-- Se on hän!\n\n-- En ymmärrä teitä.\n\n-- Jumala suokoon teille avoimet silmät ja korvat, armollinen herra,\nsillä me elämme pahassa maailmassa, eikä kenkään ole turvassa pimeyden\nnuolilta. Olkaa varuillanne ja muistakaa minun niin sanoneen. Sama\nkirves, mikä on kaatanut täysikasvuisen puun sen voiman vuosina, voi\nkaataa taimenkin kaikessa sen ihanuudessa. Katso, miten vihollinen on\nkäynyt tuleentuneiden tähkäpäiden ylitse; miksi ei hänen jalkansa\ntallaisi hentoa orastakin?\n\n-- Mutta, Risa-muori, en ymmärrä sanaakaan tuosta!\n\n-- Niin, suokoon Jumala, ettette ikinä ymmärtäisi siitä sanaakaan, --\njupisi akka ja lähti niiattuaan tallustelemaan takaisin kylään.\n\n\n\n\n15. JÄÄNHALKEAMA.\n\n\nElämää on toisinaan verrattu jäätyneeseen järveen, jota pitkin huoleton\nihminen astelee kevein jaloin ja jota myöten reet liukuvat kenenkään\najattelematta sillan heikkoutta tai veden syvyyttä, kunnes jää joko\nhitaasti sulaa tai äkkiä murtuu, ja tuo huoleton joukko hukkuu.\n\nToisinaan myöskin, luistelijan kiidellessä välkkyvää rataansa, kuuluu\nkumea jyminä, ja kun hän kääntyy katsomaan, on jäähän ilmaantunut\nhalkeama. Ehkäpä se on varoitus, ehkäpä se ei merkitse mitään.\nAjattelematon jatkaa huoletonna matkaansa; viisas pyrkii rantaan.\n\nPaul Bertelsköld oli nyt tuommoisella jäällä, ja ne selittämättömät\nviittaukset, ne salaperäiset varoitukset, joita hän oli kylässä saanut,\nolivat hänen alakuloiseen mieleensä tehneet syvemmän vaikutuksen kuin\nmitä hän itsekään tahtoi myöntää. Mietteissään ja sanatonna käveli hän\nEerikki Ljungin rinnalla takaisin linnaan, kun hän sillä kapealla\ntiellä joka vei rantaan ja jota tallirengit tavallisesti ajoivat\nhevosia juottamaan mennessään, näki skoonelaisen Rasmuksen tulevan\noudolla tavalla hevosen selässä roikkuen.\n\nPoika ei ollut juomariksi tunnettu, ja Paul kysyi, mikä häntä vaivasi.\n\nVastausta antamatta rupesi Rasmus nyyhkimään hullummin kuin silppukone\n-- jos sellaisia siihen aikaan olisi käytetty.\n\nHänen nuori isäntänsä ei ollut hyvällä tuulella ja kohotti uhkaavasti\nratsuruoskaansa.\n\n-- Pidä hevosesi paikallaan, äläkä riuhdo päitsistä! Vastaa minulle:\noletko kipeä?\n\n-- Minä olen riivattu! -- nyyhki poika.\n\n-- Mitä se merkitsee?\n\n-- Olen noiduttu.\n\n-- Kuka on sinut noitunut?\n\n-- Lempo vie, sitä en uskalla sanoa. Armollinen nuori herra on niin\nkiivas.\n\n-- Aiotko vastata? -- Ja ratsuruoska kohosi.\n\n-- Lupaako nuori herra olla vihastumatta, niin totta kies'avita sanon\nsen, -- jatkoi poika tehden hurjan yrityksen saadakseen silppukoneen\nvaikenemaan.\n\n-- Lupaan sinulle selkäsaunan, jos olet vaiti, ja plootun, jos puhut\ntotta, -- vastasi Paul, joka aavisti, että pojan hurja nyyhkiminen oli\njossakin yhteydessä kyläläisten eriskummaisen käytöksen kanssa.\n\n-- Niin, niin kies'avita juttelen minä kaikki niinkuin se on, -- sanoi\nRasmus, -- sillä nuori herra saa sen kuitenkin tietää, eikä se ole\nminun syyni, että armollinen kreivitärvainaja osasi loihtia niin hyvin.\nSillä nähkääs, kyllä hän oli kristitty ihminen, vaikkei asianlaita\nkuulu olevan aivan oikein Suomessa ja Venäjällä, mistä hän kuuluu\nolleen syntyisin, niinkuin ihmiset hokevat. Jumala hänen sieluansa\nsiunatkoon!\n\n-- Kuka armollinen kreivitär?\n\n-- Niin, siinäpä solmu oli, sanoi suutari, kun sai kirpun\npikilankaansa. Hitto vie, kukas muu se olisi, kuin kreivitärvainaja,\näitinne?\n\n-- Oletko hullu, vai onko paksu Hannu houkutellut sinut mukaansa\nkapakkaan?\n\n-- Kas, nyt kiivastui herra taas, -- sanoi poika ja siirtyi\nvarovaisesti syrjään.\n\n-- Näethän, että olen levollinen! -- sanoi Paul, vaikka hänen verensä\nkuohui.\n\n-- Kah, minähän luulin, että hän jo tiesi sen, jatkoi Rasmus yhä vielä\nvalmiina hädän tullen pakenemaan. -- Sillä, näet sen, minä jaarittelin\neilen jotakin kreivitärvainajan noituudesta, ja siitä sain palkkani\nmestarilta. Mutta kieli on paha kappale, sanoi akka, kun nautti\nlääkkeitä, ja viime yönä ahdisti minua painajainen. Ylös noustessani\noli pääni kuin lyijystä, ja paholainen on nipistellyt minua koko päivän\nyksin pikkusormestakin. En minä voi seistä, enkä minä voi käydä, ja kun\nkoetan ratsastaa, tanssivat aidan seipäät niinkuin kuokkavieraat\npidoissa. Näet sen, se tuli minulle siitä, kun en osannut suutani\nsulkea.\n\n-- Mene makaamaan, sinä olet sairas! -- sanoi Paul, joka nyt alkoi\nymmärtää, että poika puhui houreissaan.\n\n-- En minä ole häntä tuhonnut, -- jatkoi Rasmus yhä sekavammin. -- Sen\non Jooseppi tehnyt. Yöllä, kun en voinut nukkua, menin ikkunan luo, ja\noli vielä hämärä, kun näin armollisen kreivittären menevän kartanon\npoikki, aivan niinkuin hän kulki näillä ilmoilla ollessaan, ja hänen\nseurassaan oli mies, joka kantoi hänen kapineitaan, ja järvelle päin he\nmenivät. Mutta järveltä hän ei koskaan palannut, ymmärrättehän. Ihmiset\nhokevat, että sellaiset ihmiset uivat jonkin aikaa vedessä kuin lastut,\nja sitten, kun heidän aikansa on lopussa, uppoavat he äkisti kuin kivet\npohjaan.\n\n-- Laittau kotiisi, -- huudahti Paul, tarttui hevosta marhamintaan ja\ntalutti sen pihaan, missä Rasmus toimitettiin huoneeseen lukon taa ja\nvietiin vuoteeseensa.\n\nHänen sekavissa sanoissaan oli yksi, joka oli kuin jään halkeama, ja se\nsana oli _kreivitärvainaja_.\n\nVera odotti veljeänsä portaiden luona. -- Minulla on sinulle jotakin\nsanomista, -- kuiskasi hän. -- Minä seisoin kenenkään huomaamatta\nkeittiön ovella ja kuulin pitkän Kaisan kertovan toisille, ettei täällä\nole ollut mitään vaunuja yöllä. Ei ole totta, että äiti on lähtenyt\nmatkalle, sanoi hän. Ei täällä ole käynyt mitään vaunuja, eikä kukaan\nkoko talossa ole niistä mitään tiennyt. En voinut kuulla, mitä muuta\nhän kertoi, mutta hän puhui pahoja sanoja Bernhardin Josésta.\n\n-- Oletko sinä neiti Bertelsköld ja kuuntelet keittiön ovella piikojen\nloruja? -- torui veli, tuntien väristyksen kaikissa jäsenissään.\n\n-- Suo anteeksi! -- rukoili tyttö. -- En enää toiste sitä tee. Nyt\nkuulet, ettei äitimme ole matkustanut pois; hän on kätkeytynyt,\nsäikähdyttääksensä meitä, että sitten oikein ilostuisimme, kun hän\ntulee takaisin.\n\nPaul suuteli sisartaan mitään vastaamatta. Nyt oli hänen vuoronsa\nmenettää malttinsa. Hän kiiruhti hakemaan isäänsä, lujasti päättäen\nhankkia valoa tähän hirvittävään pimeyteen, josta tuo kamala sana\n_kreivitärvainaja_ alinomaa kuin hautauskellot soi hänen korviinsa.\n\nKreivi oli ratsain lähtenyt katselemaan erästä uudisviljelystä eikä\nollut vielä palannut. Paul tapasi sen sijaan sisarensa Louisen, joka\nsäpsähti hänen riutunutta ulkomuotoaan.\n\n-- Hyvä Jumala, kuinka sinä olet kalpea! Oletko sairas? -- kysyi\nparoonitar, joka rakasti kaunista nuorempaa veljeänsä kaikella sillä\nhellyydellä, jota hänen huikenteleva, maailmaan mieltynyt sydämensä voi\ntuntea ja jota hän ei jo ollut antanut vanhemmalle veljelleen.\n\n-- Missä on äitini? -- kysyi Paul.\n\n-- Madame? -- vastasi Louise hämillään ja hämmästyksissään. -- Miksi\nkysyt sitä minulta? Mitä minä siitä tiedän?\n\nTämä sana _madame_, jota hänen äitinsä ei ollut voinut kärsiä\nlapsipuoliltaan, oli kuin öljyä tuleen.\n\n-- En kysy sinulta madamea, minä kysyn sinulta: missä on äitini?\nhuudahti Paul tarttuen sisartansa kiivaasti käsivarteen.\n\n-- Mutta, Paul, rakas Paul, rukoilen sinua malttamaan mielesi. Sinä\nolet sairas; olet vilustunut matkalla.\n\n-- Kuule minua, Louise: en ole sairas, en ole mielipuoli, vaikka olisin\nsaattanut siksi tulla kaikesta siitä, mitä nyt tunnin kuluessa olen\nkuullut. Tahdon olla levollinen; näet hän, että olen levollinen. Kaikki\non niinkuin ennenkin: aurinko loistaa, Falkby on paikallaan, minä en\nrevi maahan sen muureja, en kulje miekalla ja pistooleilla\nvarustettuna, niinkuin rosvojen luolassa. Kysyn sinulta ainoastaan:\nmissä on äitini? Olethan sinä sisareni, ja Bernhard on veljeni, ja\nisäni on isäni ja minä olen minä itse; mutta missä on äitini? Tahdon\ntietää, mihin olette äitini panneet?\n\n-- Päästä käsivarteni. En ymmärrä, mitä sanot; -- valitti paroonitar\nmelkein yhtä kalpeana kuin veljensä ja pyörtymäisillään.\n\nSamassa astui sisään kreivi Bernhard, joka laajan kirjevaihtonsa vuoksi\nei ollut voinut vartioida Paulia, niinkuin olisi tahtonut.\n\n-- Pelasta minut! Pelasta minut! Paul on tullut mielipuoleksi! --\nvaikeroi Louise ja vaipui tainnoksissaan kreivi Bernhardin syliin.\n\nPaul hellitti hänen käsivartensa ja kääntyi säihkyvin silmin veljensä\npuoleen:\n\n-- Ota hänet! Säilytä lasikaapissa häntä, tuota naisparkaa, jolla ei\nole rohkeutta vastata minulle: minä olen valehdellut! Nyt on sinun\nvuorosi!\n\n\n\n\n16. MYRSKY PUHKEAA RAIVOAMAAN.\n\n\nBernhard Bertelsköld ei ollut turhaan tutkinut valtiomiesten ylistettyä\ntaitoa pysyä tukalimmissakin tilanteissa järkähtämättömän\nkylmäverisenä, mitä suurinta tyyneyttä osoittaen väittää mustaa\nvalkoiseksi, väliin ärsyttää, väliin lepyttää, ja viimein väsyttää\nvastustajansa, saattaakseen hänet ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa\naseettomaksi ja anastaaksensa menetetyt maat takaisin. Hän oivalsi,\nettä Paul tiesi _jotakin_, ja päätti antaa hänen mielin määrin raivota,\nsiinä toivossa, että tämä _jotakin_ ei olisi _kaikki_.\n\n-- Rakas Paul -- sanoi hän, -- jos olet oppinut Suomessa tuommoisia\nrajuja kotitapoja, niin ei minua laisinkaan ihmetytä, että Turun\noppineet ystäväsi ovat lähettäneet sinut tänne sivistymään... Kas\ntässä, Louise, lasi vettä! Älä mene enää tainnoksiin, armas ystäväni,\nvaikka näytätkin siinä niin miellyttävältä. Kas niin ... istu! Paul\nodottaa vain saadakseen suudella kättäsi ja pyytää anteeksi.\n\n-- Älä ole levoton, se on jo ohi, -- sopersi paroonitar, tointuen\ntaidolla sellaisella, joka osoitti, ettei hän ensi kertaa pyörtynyt. --\nLäsnäoloni lienee tarpeeton, ja minä pyydän saada jättää herrat kahden\nkesken.\n\nKreivi Bernhard tarjosi hänelle käsivartensa. -- Ole varoillasi, --\nkuiskasi sisar, -- hän on hirveän raju.\n\n-- Olen tottunut kesyttämään virmoja varsoja, -- vastasi diplomaatti.\n\nPaul sai aikaa rauhoittuakseen. Mutta yhä edelleen kuohui raivo hänen\nrinnassaan. Hän oli kuin palavaa öljyä täynnä oleva astia, jonka\nsisältö pienimmästäkin liikahduksesta läikähtää yli laitainsa.\n\n-- Olen kysynyt Louiselta, missä äitini on, -- sanoi hän synkän\npäättävästi, luoden tummat silmänsä vaarallisen, turmiota ennustavan\ntyynesti veljeensä.\n\n-- Vai niin, -- vastasi kreivi Bernhard käyttäen tuota mainiota _vai\nniin_ sanaa, joka voi olla kiehuvan kuuma tai jääkylmä, ystävällinen\ntai vihamielinen, kohtelias tai ivallinen, aina sen mukaan, kuinka se\nlausutaan. -- Ja mitä sisaremme vastasi?\n\n-- Ei mitään. Ja ei mitään on liian vähän.\n\n-- On kysymyksiä, joihin ei mitään on paras vastaus, -- vastasi kreivi\nBernhard välinpitämättömästi. -- Ole järkevä, hyvä Paul, ja karkoita\nmielestäsi tyhjät houreet. Toivon, että madame voi vallan hyvin.\n\n-- Missä?\n\n-- Norrköpingissä tietysti, jollei hän, niinkuin arvelen, jo ole mennyt\nlaivaan.\n\n-- Valehtelet.\n\n-- Mitä? Taas näyte suomalaisesta kasvatuksestasi. Pyydän sinua, nuori\nherra, vähän paremmin punnitsemaan sukkeluuksiasi. En aio mennä\ntainnoksiin niinkuin Louise, mutta minä en pidä kohteliaisuuksista,\njotka haiskahtavat hollituvalle.\n\n-- Minäkin tahdon pyytää sinulta jotakin, -- sanoi Paul. -- Jätä pois\ntuo mahtavan huoleton ääni, jota voit käyttää puhutellessasi lapsia tai\nnaisia tanssiaisissa. Minuun se ei tehoa yhtään mitään. Et tunne minua.\nMinä en ole enää sama kuin viimeksi erotessamme. Minussa on jotakin,\njoka sanoo, että meistä täytyy tulla viholliset, ja se olisi ikävää,\nBernhard; olemmehan veljekset! Rukoilen sinua, puhu rehellisesti, puhu\nsuoraan, puhu minulle kuin veljelle, ja vastaa minulle: missä on\näitini?\n\n-- Vallan mielelläni. _Soyons amis, Cinna_, en halua parempaa. Mutta\ntäytyykö minun välttämättä olla yhtä tunteellinen ja haaveksivainen\nkuin sinä itse, saavuttaakseni armollisen hyväksymisesi? Mitä\nhuudahduksia tulee minun käyttää, puhuakseni mielesi mukaan? Mitkä\nvalat tulee minun vannoa, että minua uskoisit? Vannon Jupiterin nimeen,\nettä olet erehtynyt! Vakuutan Odinin, Thorin ja Frejan nimessä, että\nolet saanut päähäsi joukon hullunkurisia houreita. Tyydytkö siihen, vai\ntäytyykö minun vielä etsiä toisia jumal'olennoita? Pelkään, että\nlukuunottamatta Olympoa, jossa olen kuin kotonani, jumalani joutuvat\ntappiolle sinun jumaliesi rinnalla.\n\n-- Eikö sinulla ole minulle mitään muuta vastaamista? Asettaudu minun\nasemaani. Ajattele, että sinulla on, niinkuin minullakin, äiti, jota\nrakastat enemmän kuin kaikkea muuta maailmassa, ja että hän äkkiä\nkatoaa, kenenkään tietämättä minne. Etkö pakottaisi vaikka kiviäkin\npuhumaan kysyessäsi heiltä: missä on äitini?\n\n-- Mene kysymään maantien kiviltä ja ne vastaavat sinulle,\nkivikirjaimilla tietysti: hän matkusti Norrköpingiin.\n\n-- Äitini ei ole matkustanut Norrköpingiin.\n\n-- Hyvä, sinä vastaat itse kysymykseesi. Mitä tahdot siis minulta?\n\n-- Tahdon tietää totuuden. Tahdon tietää, _missä_ äitini nyt on.\nMinulla on oikeus sitä vaatia, eivätkä mitkään liukastelevat verukkeet\nvoi minua enää pettää.\n\n-- Rakas Paul, täytyneehän sinun myöntää, että minä olen mitä\nihmeteltävimmän kärsivällisesti kuunnellut järjetöntä puhettasi. Tule\nnyt järkiisi ja sano minulle taivaan nimessä: mitä minä voin enää muuta\nvastata? Madame on matkustanut, meidän tietääksemme, astuakseen laivaan\nsiellä ja siellä, ja nyt sinä vaadit, että minun pitäisi olla näkijä,\ntietäjä, Svedenborg, jonka tulee kertoa sinulle, missä hän tällä\nhetkellä katsoo hyväksi oleskella. Myönnä, ystäväni, että se on\nnaurettavaa.\n\nPaul oli vaiti. Eihän hänellä ollut mitään todistuksia. Hänhän joutuisi\nnaurunalaiseksi, jos kävisi kertomaan veljelleen niistä kulkupuheista,\njoihin perusti epäluulonsa.\n\nMutta kreivi Bernhard luuli liian varhain päässeensä voitolle ja pilasi\nasemansa. -- Tahdon osoittaa suurempaa suvaitsevaisuutta kuin olet\nansainnutkaan, -- sanoi hän. Lähetän Josén jo tänä iltana Norrköpingiin\nhankkimaan tarkkoja tietoja madamen lähdöstä, ja huomenna ennen\npäivällistä tulee hänen olla jo kotona. Oletko siihen tyytyväinen?\n\n-- José? -- huudahti Paul, ja kaikki hänen synkät epäluulonsa virisivät\neloon. -- José, sanot sinä? Nyt minä käsitän sinut. Tässä on siis\nkuitenkin jotakin, jota tahdot salata, ja saadaksesi minut harhaan sinä\ntahdot saada minut uskomaan roistoa, joka on sinun kuuliaisin juhtasi\nja valmis mihin tahansa. Nimessä taivaan, jota huudat todistajaksesi,\nBernhard, nyt rupean uskomaan, että sinä olet suurin roisto, mitä maa\npinnallansa kantaa! Mutta minua et petä. Vannon, -- en kurjien\njumaliesi nimessä, vaan kautta kunniani ja aateliskilpeni, joka on\nomasi vertainen -- että jos et heti tässä tuokiossa puhu minulle totta,\nniin matkustan itse Norrköpingiin, ennenkuin aurinko on laskenut, ja\nvoi sinua, jos saan sinut valheesta kiinni. Sillä jos vähimmälläkään\nsanalla olet uskaltanut loukata äitini henkeä tai kunniaa tai onnea,\nniin ei se, että olet isäni poika eikä mikään muukaan maailmassa ole\nsuojeleva sinua, ja minä olen vaativa sinut siitä tilille, vaikka se\nmaksaisi sinun, minun ja kaikkien meidän elämämme ja onnemme. Tahdotko\nnyt vastata minulle?\n\nPalava öljy oli läikähtänyt yli laitojensa. Paulin mustat silmät\nsäkenöivät, hän tarttui veljeänsä käteen -- hän oli kaunis ja\nkauhistava sillä hetkellä.\n\nMutta ennenkuin kreivi Bernhard ehti keksiä uuden kelvollisen tekosyyn,\nväistääksensä tuota raivoavaa, hurjapäistä varsaa, joksi hän olisi\nhäntä nimittänyt, jos olisi ehtinyt, kuului ulkoa portailta ihmisten\nhälinää, ja huoneeseen syöksyi espanjalainen kamaripalvelija José,\nverissään, rikkirevityin vaattein, hurjasti tuijottavin silmin ja\nlaihat, ruskeat kasvot säikähdyksestä väännyksissä, samalla kun hänen\npitkä, musta tukkansa hurjassa epäjärjestyksessä liehui hänen\notsallaan.\n\n-- Pelastakaa minut! Pyhän neitsyen ja kaikkien pyhimysten nimessä,\npelastakaa minut, sennor! -- änkytti hän ja syleili suurimmassa\ntuskassa herransa polvia.\n\nSyy tähän kohtaukseen selvisi pian, sillä avonaisessa ovessa näkyi\nkiljuva, riehuva ja meluava väkijoukko, joka pysähtyi huomatessaan\nmolemmat kreivit ja jäi seisomaan kynnyksen taa, uskaltamatta tunkeutua\nsisään. Paul ymmärsi kohta heidän tarkoituksensa. Uutinen kreivittären\nkatoamisesta oli aluksi herättänyt vain äänetöntä hämmästystä hovin\nalustalaisissa. Päivän kuluessa olivat sitten huhut, toinen toistaan\nliioitellummat, muuttaneet hämmästyksen kuohuvaksi kiihkoksi, joka oli\nsaanut uutta sytykettä Paulin käynnistä kylässä ja vihdoin viimein\nvimmannut nuo muuten rauhalliset itägööttalaiset täyteen raivoon.\nSuusta suuhun lensi kertomus rakastetun kreivittären surkeasta\nkuolemasta, ja luullun ilkityön aiheuttamat epäluulot kääntyivät heti\nkohta vastatulleeseen Espanjan mustalaiseen, joksi rahvas häntä nimitti\nja jonka ruskeat, oudot kasvot ja eriskummaiset silmät jo heti ensi\nnäkemässä olivat herättäneet kammoa, inhoa, ehkä kateuttakin. Kaikki\nolisi luultavasti kumminkin jäänyt paljaisiin uhkauksiin, jollei José,\nnoita epäluuloja aavistamatta, olisi näyttäytynyt kylässä, jossa\nkiukustunut rahvas heti paikalla hänet ympäröi ja alkoi häntä pahoin\npidellä.\n\n\n\n\n17. VANHA TARINA KAHDESTA VELJESTÄ.\n\n\n-- Hävyttömät moukat, mitä he tahtovat? Kuinka he ovat uskaltaneet\ntehdä väkivaltaa kamaripalvelijalleni? -- kysyi kreivi Bernhard,\nkoneentapaisesti ottaen esille pari ladattua pistoolia, joita hän\nEspanjassa oli tottunut aina pitämään povellaan.\n\n-- Siinä ovat _maantien kivet_, jotka puhuvat, kun sinä olet vaiti, --\nkuiskasi Paul surusta ja vihasta vapisevalla äänellä. -- He eivät voi\nkäsittää, että ihminen katoaa ilman syytä, ja he kai arvelevat, että\nJosélla on ollut osansa siinä.\n\n-- Siis sinun liittolaisiasi! -- virkkoi Bernhard kylmästi. -- Mene\ntiehesi, José! Ei kukaan rohkene sinua enää loukata, ja ennenkuin\nlähden Tukholmaan, aion rangaista noita uppiniskaisia lurjuksia niin,\nettä tuntuu. Söderlund, -- ja hän kutsui kelloa soittaen isänsä vanhan\nuskollisen palvelijan saapuville, -- sulje ovet ja sano tallirengeille,\nettä he ruoskilla ajavat tuon häpeämättömän roistoväen takaisin kylään!\n\n-- Sitä ennen on sinun näytettävä toteen, että he ovat väärässä, --\nkeskeytti Paul hänet uhkaavasti.\n\n-- Mainiota! Minun pitäisi siis hieroa sovintoa talonpoikien kanssa! Ja\nmistä, jos saan kysyä? Tiedätkö, ystäväni, että alan saada yhtä huonon\najatuksen ymmärryksestäsi kuin muista viehättävistä ominaisuuksistasi.\nMutta eihän minun pitäisi kummastella myötätuntoisuuttasi roskaväkeä\nkohtaan. Sehän on luonnollista: olet vain tullut sukuusi.\n\nTuskin hän oli saanut tämän sanoneeksi, kun Paul puristi niin rajusti\nhänen vasenta kättänsä, että kolme sormea nyrjähti sijoiltaan ja veri\ntunkeutui esille kynsien alta. -- Olen sanonut, että sinun tulee\nvastata pienimmästäkin häväistyksestä äitiäni kohtaan! -- sanoi\nnuorukainen hammasta purren.\n\nOnneksi he olivat kahden salissa, sillä se verisen vihan ilme, joka\nyht'äkkiä leimahti kreivi Bernhardin ylpeissä ja tylyissä kasvoissa,\noli niin hirmuinen, että Paul itsekin väistyi ja heitti irti sijoiltaan\nmenneen käden. Vihan leimahdusta kesti vain sekunnin verran, mutta\nsekin jo riitti valaisemaan sitä pohjatonta kuilua, joka tästä hetkestä\nalkaen ainaiseksi olisi erottava veljekset toisistaan.\n\n-- Mieletön poika! -- huudahti kreivi Bernhard, joka nyt tarvitsi\nkaiken kuuluisan taitonsa voittaakseen vihansa raivon ja ruumiillisen\nkipunsa. -- Vielä minulla on oikea käteni tallella kurittamaan sinua\nvasemmankin puolesta, ja jollen minä onnettomuudekseni olisi pakotettu\nsanomaan kurjaa sukupattoa veljekseni, ei minua mikään pidättäisi\nvastaamasta sinun kädenpuristukseesi niin, kuin jokainen aatelismies\ntekisi minun sijassani. Mutta täksi kertaa voi jo olla siinä tarpeeksi,\nettä saat tietää, minkätähden sinä hullun tavoin olet rynnännyt ulos\nhuutamaan omaa häpeätäsi. Se olkoon minun kostoni ja sinun\nrangaistuksesi.\n\n-- Enhän ole puoleen tuntiin tahtonut muuta kuin saada kuulla totuuden\nvalheellisilta huuliltasi, -- vastasi Paul yhtä ylpeästi, -- ja sinä\nolisit voinut säästää itsesi minun kädenpuristukseltani, jos olisit\nsuostunut pyyntööni. Sano pahinta, mitä tiedät, herjaa minua niin\npaljon kuin tahdot, mutta älä vain herjaa äitiäni, ja puhu totta.\nMistään häpeällisestä teosta et ikinä voi minua moittia.\n\n-- Arvostele itse, -- sanoi kreivi Bernhard ja heittäytyi olkapäitänsä\nkohauttaen lähimpään nojatuoliin. -- Suvaitsetko istua, sillä sinun\nhyväilysi ovat sitä laatua, että ne uuvuttavat.\n\nPaul istahti hänen viereensä. Ainoastaan jalan pituus erotti heidät\ntoisistaan, ja kuitenkin oli matka heidän välillään muutamien\nminuuttien kuluessa kasvanut moneksi penikulmaksi.\n\n-- Niin, -- alkoi kreivi Bernhard, -- olkaamme nyt, vaihteen vuoksi,\nsuoria ja vilpittömiä toisiamme kohtaan. Enkähän oikeastaan tiedä, mitä\nvarten näihinkään saakka olen vaivautunut säästämään sinun\nhienotunteisuuttasi, koska luonto näyttää niin emintimän tavoin\nantaneen sinulle tätä kykyä. Mutta emintimästä puheen ollen muistanet\nehkä, että äitisi oli kerran kamaripiikana Falkbyssä, jossa hän sai\nturvapaikan muutamain pienten Tukholman-seikkailujen perästä, joista ei\nmaksa vaivaa kertoa.\n\n-- Sinä unohdat sopimuksemme! -- huudahti Paul uhkaavasti. -- Aloitat\nvalheella ja jatkat solvauksilla.\n\n-- Pyydän päästäkseni kaikista enemmistä hyväilyistä, herraseni. Mutta\npaina puuta, minä pyydän, ja palatkaamme asiaan. Niinkuin tietänet, oli\nisäni niin heikko, että kahdenkolmatta vuoden vanhana rakastui erääseen\nhalpasäätyiseen tyttöön -- en muista nyt tällä hetkellä hänen nimeänsä\n-- ja tämä hauska suhde keskeytyi, kun hän meni naimisiin äitini\nkanssa. Pahaksi onneksi ei hänen kauan suotu elää puolisonsa kanssa,\njoka oli kaikin puolin hänen arvoisensa; kreivitär kuoli ja jätti\njälkeensä kaksi lasta, sisareni ja minut. Joku aika sen jälkeen seurasi\nisäni kuningas-vainajata tämän matkalla Suomessa, ja tuolla mainitulla\ntytöllä -- on tosiaankin kiusallista, että olen unohtanut hänen\nnimensä; oliko se nyt Österlund tai Äppelros, mutta se nyt on\noikeastaan yhdentekevää--- oli miten oli, hänellä oli vähän omaisuutta,\nvoista ja talista, sulatettua, ja kun isäni sattui taittamaan jalkansa,\noivalsi tämä älykäs, jo hieman elähtänyt neito, että hyvää tilaisuutta\nei saisi jättää käyttämättä. Hän pani palsamia isäni hellälle jalalle,\nisäni taas hänen hellälle sydämelleen. Sanalla sanoen: hän saavutti\ntarkoituksensa ja tuli kreivittäreksi.\n\n-- Kurja herjaaja!...\n\n-- Ei, Herran tähden, ei mitään kohteliaisuuksia. Minä olin siihen\naikaan ainoastaan kuuden vuoden ja sisareni neljän vuoden vanha, mutta\nme olimme kuitenkin siksi vanhat, että tunsimme itsemme onnettomiksi\ntästä avioliitosta, joka teki isämme naurunalaiseksi. Mahdollisesti oli\nmeidän ja äitipuolemme väli hieman viileä; sydämelliseksi se ei koskaan\ntullut. Mutta kaikkeen tottuu ja me totuimme vihdoin siihen kunniaan,\nettä saimme lukea pappeja, talonpoikia ja kauppiaita, lyhyesti sanoen,\nkoko joukon halpasukuisia moukkia läheisimmiksi sukulaisiksemme. Nuori\nkreivitär lahjoitti isällemme kaksi lasta -- mielilapsia niinkuin mekin\n-- ja näytti siltä kuin välimme tulisi hyvinkin ystävälliseksi. Sillä\nvälin minä matkustin ulkomaille, sisareni joutui naimisiin, ja isämme,\njoka on erittäin myöntyväinen mies...\n\n-- Sinä parjaat isäämmekin!\n\n-- Hiukan kärsivällisyyttä, jos saan pyytää. Isämme, joka on\nmyöntyväinen mies perheellisissä asioissaan, tottui vähitellen\npoissaolomme aikana antamaan urhoollisen äitipuolemme hallita ja\nvallita Falkbyssä niinkuin itse tahtoi. Eräänä päivänä minä tulen\ntakaisin ja näen joukon typeriä, epäaistikkaita laitoksia, jotka\nmaistuvat puolittain kanakopilta, puolittain markkinakojulta, ja minä\nrohkenen niiden suhteen lausua vähäpätöisen mielipiteeni. Tämä ei\ntietystikään ole mieleen entiselle kamaripiialle, nykyiselle\nkreivittärelle...\n\n-- Jos sanot sen vielä kerran, niin minä, niin totta kuin olet ilkeä\nvalehtelija, lähetän oikean kätesi tekemään vasemmalle seuraa.\n\n-- Paljon kiitoksia; minulla on korvaukseksi tuollaisista\nystävyydenosoituksista pari leikkikalua povellani. No niin, _nykyinen\nkreivitär_ piti minun makuani varsin ala-arvoisena verrattuna omiin\nyleviin mielipiteisiinsä kanakoppiarkkitehtuurista, ja muistelenpa,\nettä vaihdoimme sen johdosta muutamia sydämellisiä sanoja. Rohkeninpa\npäälle päätteeksi epäillä hänen ehdotonta itsevaltiuttaan tässä\ntalossa, ja sellaista majesteetinrikosta ei keittiökeisarinna katsonut\nuudelle arvolleen sopivaksi. Ja silloin hän teki meille pienen\nodottamattoman kepposen: hän karkasi Falkbystä viime yönä.\n\n-- Mitä? Äitinikö? -- huudahti Paul ja hypähti vaaleten istuimeltaan.\n\n-- Juuri hän. Arvatenkin hän katsoi toisen meistä kahdesta jotenkin\ntarpeettomaksi, ja kun ei minun mieleeni juolahtanut arvella sitä\nitsestäni, piti hän minua kapinoitsijana ja päätti luopua\nhallituksesta.\n\n-- Äitini?\n\n-- Niin, sanopas, eikö se ollut aate, jota Maria Teresian tai Katariina\nII:n sopisi häneltä kadehtia? Hän lähti, käveli, souti tai ratsasti, en\ntiedä oikein kuinka, mutta joka tapauksessa hän riisti meiltä suloisen\nseuransa, jäähyväisiä sanomatta. Hän karkasi kuin karkasikin ja teki\nsen taidolla semmoisella, joka osoitti, ettei hän ensi kertaa tällä\ntavalla kunnioittanut maantietä läsnäolollansa.\n\n-- Voi äitini, voi, hylätty äitiparkani: vaikeroi Paul käsiänsä\nväännellen.\n\n-- Malta mielesi; kaikki itsevaltiaat ovat arkoja vallastaan, ja\nennemmin kuin tahtoi luovuttaa pykälääkään oikeuksistaan, ennemmin kuin\nlaskeutui valtaistuimen toiselle astimelle, jättääksensä isällemme\nensimmäisen, luopui madame kodistaan ja talostaan toimeenpannen melun,\njoka ei voi olla pahennusta aikaansaamatta, ja häpäisemättä sitä\nperhettä, joka on tehnyt madamelle sen kunnian, että on koroittanut\nhänet puotineidistä kreivittäreksi. Minä olin kuitenkin turhanpäiten\nniin jalomielinen, että koetin peittää hänen hairahdustaan sillä, että\nsanoin hänen matkustaneen Pyrmontiin, mutta oiva veljeni on ponnistanut\nkaikki voimansa repiäkseen rikki tämän suojelevan hunnun ja\npaljastaakseen äitinsä koko luonnollisen suloisuuden. Se on onnistunut\nhänelle roskaväen avulla, johon häntä vetää syntyperäinen taipumus --\nja kas tässä, nuori herraseni, mitä minulla on vastattavaa\nhaaveiluihisi. Olet tahtonut kuulla totuuden ja olet saanut, mitä olet\ntahtonut.\n\n-- Kiitän sinua, -- vastasi Paul murtuneella äänellä. -- Solvaustesi\nvälistä ammottaa liiankin selvään kauhea todellisuus. Hän, jota\nrakastan enemmän kuin elämääni, hän, jonka ylevätä sielua sinä kaikkine\nkokemuksinesi olet liian halpa ymmärtämään, hän harhailee nyt\nhylättynä, onnetonna ja yksinäisenä maailmassa. Nyt tiedän kaikki; olen\ntoimiva sen mukaan.\n\n\n\n\n18. \"SVENSKA BOTTEN\".\n\n\nSortuvat vallat, sortuvat kruunut, aina on kohtalonne samanlainen!\nSiteet irtautuvat, voimat murtuvat, tahdot riitaantuvat, itsekkäät\nrenkaat murenevat ketjuista ja lyömistään lyö ajan vasara vasten lain\nkuolleita muureja, jotka aitana ympäröivät kokonaisuutta. Puu on laho,\nnesteet ovat kuivuneet, myrsky tulee, oksat ryskivät -- tuulenpuuska!\nJa jymisten sortuu vanha tammi, ja sen lankeemus on suuri.\n\nVanha tammi oli Ruotsin valtakunta keväällä 1772. Vielä seisoi se\npystyssä, vielä näytti se tietämättömien mielestä majesteetilliselta ja\nkunnioitustaherättävältä kohotessaan sillä kunnaalla pohjolan lumessa,\njota se vielä kutsui omakseen ja jossa sen syvimmät juuret levisivät\nmaanpinnan alle. Mutta kuinka kalvoivatkaan madot sen lakastuvia\nlehtiä, kuinka ravistelikaan tuuli sen kuivia oksia! Valtakunta oli\nkuin keuhkotautinen, jonka verten tähteet virtailevat poskiin,\nluodakseen niihin terveyden varastettuja ruusuja, sill'aikaa kun sydän\nsykkii epätasaisesti, ja kädet ja jalat kylmenevät.\n\nValtiopäiviä jatkettiin. Nyt oltiin jo kappaleen matkaa huhtikuussa,\neivätkä nuo loppumattomat riidat näyttäneet vielä lainkaan laimenevan.\nPäinvastoin ne kävivät yhä uhkaavammiksi, sitten kun kansanvalta oli\npäässyt voitolle ja uhkasi niellä aatelin, niinkuin aateli ennen oli\nniellyt kuninkaanvallan. Nyt oli puolet vanhan porvariskuninkaan\naatteesta -- yksi kuningas, yksi kansa -- toteutunut, eikä ollut\nkysymys vähemmästä kuin koko aatelisen neuvoston viraltapanemisesta.\n\nYlhäisaateliset myssyt seisoivat epäröivinä ja pelosta kalpeina sen\npeikon edessä, jonka he itse olivat avukseen loihtineet. Vielä\nylhäisempi-aateliset hatut vapisivat kauhistuksesta ja käpristäytyivät\nhädissään suonenvedon tapaisella innolla valtiolaivan mastoon, jota he\nsitä ennen olivat olleet niin valmiit kumoon hakkaamaan ja mereen\nsyöksemään. He eivät huomanneet enää pelastusta muualla kuin pilkatun,\nsidotun ja pahoinpidellyn kuninkaanvallan turvissa.\n\nTähän aikaan kokoontui eräänä iltana erääseen Tukholman ravintolaan se\nnuorten aatelismiesten perustama kerho, joka oli tunnettu nimellä\n_Svenska Botten_ ja joka suurimmaksi osaksi eli ranskalaisilla\napurahoilla. Kerhoon kuului kirjava kokoelma kaikenlaisia aineksia.\nSiellä oli kaikenasteisia täysverisiä ylimyksiä, nuorempia poikia,\njoilla ei ollut perintöä eikä tulevaisuudentoiveita ja joista\nuseimmat olivat virkaatekeviä alempia upseereja, rehellisiä, mutta\nhelposti kiivastuvia miehiä ja nuorukaisia;[15] ja näiden rinnalla\ntaas rappiolle joutuneita kortinlyöjiä ja maatilanomistajia,\nvirkanimityksissä syrjäytettyjä virkamiehiä, tyytymättömiä\nvehkeilijöitä -- sanalla sanoen: kummallinen kokoelma hyviä ja huonoja\naineksia, joita kaikkia yhdisti tyytymättömyys vallitsevaan\nyhteiskuntajärjestykseen ja joiden tarkoituksena oli kuninkaan avulla\nkumota vallitsevat olosuhteet, kuitenkaan sen selvemmin ajattelematta,\nmitä sijaan asetettaisiin. On nimittäin lisättävä, että kaikki kerhon\njäsenet alkujaan olivat hattuja, jotka ennen kaikkea olivat halukkaat\nlopettamaan myssyjen vallan -- siis jotakin sellaista, mitä Puolassa\noli sanottu konfederatioksi. Kerhon johtaja oli sittemmin niin kuuluisa\nJaakko Maunu Sprengtporten.\n\nNuorimmat ja innokkaimmat herroista olivat kokoontuneet höyryävän\nmaljan ympärille ravintolan saliin, jossa savu viidestäkymmenestä\nsavipiipusta tupruili kattoa kohden; hienommat herrat, jotka inhosivat\ntupakansavua, väittelivät päivän kysymyksistä reininviinin tai\nlimonaatilasien ääressä sivuhuoneissa. Aika oli täynnä tulenarkoja\naineksia, jotka pieninkin kipinä voi sytyttää, ja semmoisia ei suinkaan\npuuttunut tässä nuoressa ja kuumaverisessä kerhossa, jonka tarkoitus\noli tehokkaasti ja, jos tarve vaati, väkivaltaisestikin sekaantua\npäivän valtiollisiin kysymyksiin.\n\nVilkkaasta, joskus kiivaastakin sananvaihdosta päättäen oli nyt maljan\nääressä jotakin tärkeää keskusteltavana. Aluksi luettiin sanomalehden\n_Svenska Uppsyningsmannen_ uusin numero, jossa aatelisia varsin\npeittelemättä nimitettiin maankavaltajiksi, ryöväreiksi, tuhlareiksi,\nja Ruotsin kansaa neuvottiin niin pian kuin mahdollista seuraamaan\nSveitsin esimerkkiä ja luomaan niskoiltaan tuo maanvaiva.\n\nVihan ja ivan sekainen nauru, johon sekaantui uhkauksia, kaikui\näänekkäästä seurasta.\n\n-- _Vapaasyntyisillä_ on nyt sananvuoro! -- puhkesi eräs nuori\nluutnantti puhumaan, heittäen halveksivasti lehden luotaan. Kuului\nnimittäin aatelittomain tapoihin sanoa itseään vapaasyntyisiksi\nerotukseksi _vapaasukuisista_.\n\n-- Varo itseäsi, Pfeiff, -- virkkoi eräs toinen, -- kosiskelemasta\nrikasta porvaristytön tallukkaa Skeppsbron luona. Muista pormestari\nSundbladin esitystä, että semmoinen on hyvin sopimatonta; porvarisveri\non pysytettävä puhtaana.\n\n-- Ja sinä, Gripenmark, -- huusi kolmas, -- varo hakemasta\ntuomarinvirkaa Göingeen; talonpojat tahtovat, että heidän vertaisensa\ntuomitsevat heille 40 paria.\n\n-- Minä esittelen, -- lausui neljäs -- että me tästä puoleen heitämme\npois miekan ja ripustamme kyynäräkepin vyöllemme. Se on uudenaikaista,\nja voihan sitä käyttää ainakin koirien kolhimiseen.\n\n-- Ja minä, -- virkkoi eräs vänrikki, joka turhaan oli kahdesti\nviikossa ajanut partansa, saamatta sittenkään hanhenhaiveniaan\nversomaan maidonkarvaisilla poskillaan, -- minä ehdotan, että\nkoristaudumme puukengillä kannusten asemesta ja ripustamme\npapinkauluksen viiriksi selkään.\n\n-- Ja yömyssyn peruukin päälle! -- lisäsi sotaoikeuden auditööri, jolla\noli irtotukka niin tuuhea, että se olisi sopinut malliksi Göötan\njalopeuran harjalle.\n\n-- Lempo vieköön kaikki myssyt! -- huusi muuan punaverinen kapteeni,\njoka oli tottunut käymään suoraan asiaan. -- Menkäämme huomenna suoraan\nkuninkaan luo ja pyytäkäämme tekemään loppu akkain loruille! Jos se ei\nauta, tiedän keinon, jota meidän sopii käyttää myssyjä vastaan.\n\n-- Olkaa hyvä ja saattakaa meidät osallisiksi viisaudestanne, Mihin\ntoimiin meidän on ryhtyminen myssyjen suhteen? -- kysyi eräs pisteliäs\nasessori, joka enemmän harrasti mutkateitä.\n\n-- Tämmöisiin! -- virkkoi kapteeni, veti esiin taskustaan sinisen\nnuuskanenäliinan ja solmisi sen nurkat kiinni, niin että siitä tuli\nmyssy, teki sillä sitten liikkeen, jota ei voi kuvata, ja heitti sitten\ntuon tekaistun myssyn suureen avonaiseen uuniin, jossa liekit sen\ntuossa tuokiossa nielivät.\n\nÄänekkäillä hyvä-huudoilla vastasi osa seurueesta tähän temppuun, joka\nliiankin hyvin sopi kiihtyneeseen mielialaan, jotavastoin toiset\nmenivät päällikön luo pyytämään, että hän estäisi ajattelemattomien\npäätöksien tekemistä.\n\nEversti Sprengtporten istui sivuhuoneessa kiintyneenä tuttavalliseen\nkeskusteluun kreivi Bernhard Bertelsköldin kanssa, joka -- ollen rikas,\nkorkeasukuinen ja älykäs -- heti ensi esiintymisellään oli kohonnut\nhuomattavaan asemaan hattujen johtajien joukossa.\n\n-- Olkoon niin, -- sanoi eversti matalalla äänellä ranskaksi. -- Te\nteette ensi aluksi parastanne pappien suhteen. Jos onnistumme\nerottamaan heidät toisista, on meillä kaksi säätyä kahta vastaan, ja\nvoitto on meidän. Jos se ei onnistu, niin koetatte talonpoikia; jos ei\nsekään onnistu, on asemamme epätoivoinen, ja meidän täytyy ryhtyä\nmuihin keinoihin.\n\n-- Unohdatte, hyvä parooni, että käytettävänämme on vielä kolmaskin\nsääty, jota raha vallitsee ja hallitsee, virkkoi Bertelsköld.\n\n-- Älkää toivokokaan voivanne vaikuttaa porvareihin, -- virkkoi taas\nolkapäitään kohauttaen Sprengtporten. -- Porvarissäädyssä on\nkansanvallan varsinainen ahjo, se ei koskaan ole tyytyvä vähempään kuin\nkoko valtaan ja se tahtoo yksin nauttia koko voitosta. Mitä teihin\nitseenne, hyvä kreivi, tulee, niin voitte olla varma neuvoksen\npaikasta, mutta _ei vielä!_\n\n-- Niinkuin suvaitsette. Olen nöyrin palvelijanne.\n\nHerrojen puhelu keskeytyi tähän, kun muutamat maltillisemmat tulivat\npyytämään puheenjohtajaa tyynnyttämään salissa syntynyttä myrskyä.\nSprengtporten meni sinne. Hänen kotkansilmänsä kiiti yli aaltoilevan\nväkijoukon ja oivalsi heti aseman vaarallisuuden.\n\n-- Hyvät herrat, -- sanoi hän tyynesti, mutta voimakkaalla äänellä,\njonka kuuluessa hälinä vaikeni, -- olemme täällä keskustelemassa\nisänmaan pelastuksesta emmekä puolueriidoista. Tahdotaan panna koko\nneuvoskunta viralta, ja me olemme siitä yksimielisiä, että se on vievä\nkoko valtakunnan häviöön.\n\n-- Ynnä aatelin, -- murahtivat muutamat.\n\n-- Ynnä aatelin, se on totta. Ja sen vuoksi valtakunta on pelastettava,\n_ynnä aateli_; eikö se ole kaikkien meidän ajatuksemme?\n\n-- Niin on! -- huudettiin joka taholta.\n\n-- Huhtikuun 11. p. on asia käsiteltävänä aatelittomissa säädyissä ja\nmeillä on nyt jo 8. p. Jos herrat tahtovat syistä, joita en nyt voi\nilmoittaa, mutta jotka kohta tulevat kaikille tunnetuiksi, myöntää\nminulle kolmen päivän lisäajan järjestääkseni asian, niin lupaan, että,\nellemme silloin ole onnistuneet, kaikki menemme lähetystönä kuninkaan\nluo ja pyydämme valtiopäiväin lakkauttamista.\n\n-- Kolmen päivän kuluttua se on liian myöhäistä, -- väittivät moniaat.\n\n-- Kolmen päivän kuluttua on kerho ehkä lakkautettu, -- nurisivat\ntoiset.\n\n-- Päinvastoin -- hymyili johtaja -- on minulla varma tieto siitä, että\nkerhon kannatusrahat, jotka on uhattu pidättää, maksetaan taas\nylihuomenna.\n\n-- Olkoon menneeksi, me odotamme! -- oli vastaus, sillä iloinen uutinen\nkerhon kannatuksesta oli yht'äkkiä tehnyt merkillisen rauhoittavan\nvaikutuksen mieliin.\n\n-- Eläköön kuningas! -- huusi johtaja.\n\n-- Eläköön kuningas! -- kaikui kohta kaikkien huulilta.\n\n\n\n\n19. VEHKEILIJÄ VEHKEILIJÄÄ VASTAAN.\n\n\n-- Neuvoksen paikka! Voitte olla varma neuvoksen paikasta, mutta _ei\nvielä!_ -- virkkoi kreivi Bernhard Bertelsköld, huulilla tuo ivallinen\nhymy, joka hänelle sopi niin oivallisesti hänen omasta mielestään ja\njota hänellä nyt ei ollut vähintäkään syytä peitellä, sillä hän istui\nyksin työhuoneessaan, silmäillen muutamia kirjeitä, jotka hänen\npalvelijansa José juuri oli hänelle tuonut. -- Ei vielä? Olen teille\nsuuressa kiitollisuudenvelassa, hyvä parooni Sprengtporten. Olette\nepäilemättä viisaimpia miehiä ja, jos itseänne saa uskoa, paras\nvehkeilijä koko Ruotsissa. Mutta te unohdatte, että teille\nmahdollisesti voisi löytyä kilpailijakin. Pidätte itseänne niin\nvoittamatonna ja meitä muita vähäisiä kuolevaisia niin vartavasten\nkuonokoppaa varten luotuina, että luulette voivanne heittää meille\nmuille tuommoisia pieniä sokeripaloja, tuommoisia _jos_ ja _koska_,\nniinkuin on tavallista, kun tahdotaan rakkikoiria istumaan. Minua\ntodellakin haluttaa vähän kujeilla kanssanne, jos ei muuta varten, niin\npitääkseni teille tarpeellisen luennon kainoudesta... Neuvoksen paikka!\nSepä on, kautta kunniani, _pauvre offert_ näihin aikoihin, ilman\nvälipuheitakin. Puuttui vain tuo _ei vielä_, joka teki suorastaan\nnaurettavan vaikutuksen. Ja kuinka erinomaisen maltillisesti minä\nvastasinkaan, koettaessani pysyä totisena: \"Niinkuin suvaitsette; olen\nnöyrin palvelijanne!\" Olisipa voinut luulla minua Espanjan grandiksi,\njoka pitää jalustinta tyhmälle infantille. Minun täytyy tosiaankin\nihmetellä itseäni.\n\n-- Mutta katsokaamme, -- jatkoi hän, avaten keveällä kädellä kirjeen\ntoisensa perästä. -- Isältäni? Tietysti taaskin nuo vanhat\nvalitusvirret... Oikein. Hän on sairas surusta ja ikävästä. Madame on\ntietysti korvaamaton, kuka nyt katsoisi karjaa ja hoitaisi kanoja ja\nlukisi illalla ääneen _mon cher papalle_. Hän on ottanut kotiopettajan\nVeralle -- erään neiti Sjöbladin. No, siinä nimessähän on toki hiukan\nsointua. Saadaanpa nähdä, että vanha Celadonimme rakastuu häneen ja\nvielä naipi hänet. Enhän juuri ole, _par hasard_, ihastunut emintimiin,\nmutta jos ei Pohjanmaan tervanhajua saa muuten haihdutetuksi talosta,\nniin _à la bonheur!_... Paul on Upsalassa ja harrastaa tieteitä erään\nnuoren, Thorild-nimisen miehen kanssa...\n\nKreivi Bernhardin katsanto synkistyi. Hän sytytti yht'äkkiä kirjeen\nväkiviinalampusta, joka tätä varten aina paloi hänen pöydällään.\nKirjeessä oli sana, joka poltti hänen kättänsä. Hän ei saattanut lukea\nveljensä nimeä.\n\n-- Mitä näen? -- jatkoi hän avaten uusia kirjeitä. -- Rakastettavalta\nmarkiisittareltani! Ja niin tuoksuva! Hän kutsuu minua huomenillalla\n_soirée en familleen_. Olisi sydämetöntä loukata häntä _refusellä_. --\nLejonramilta! Hän pyytää viittäsataa riksiä. Hyvä! Hän saa sata. Minä\nehkä tarvitsen häntä... Hägerflychtiltä? Hän lähettää minulle\nmiekkailuhaasteen pienen Lisetten vuoksi. Tyhjää touhua, me syömme\npäivällistä yhdessä ja lasi tokaijia on ainoa hyvitys, minkä hän\nvaatii... Asessori Mannelinilta. Hän pyytää puoltolausettani\nhovioikeudenneuvoksen virkaan. Hyvä on! Aletaan jo aavistaa\nvaikutusvaltaani. Voisimmepa tehdä poikkeuksen tuon aatelittoman\nsuhteen, jos ei muuta varten, niin tehdäksemme kiusaa. Aha, rovasti\nLarsson! Hän on yksi niitä kaloja, joiden eteen nerokas esimieheni on\nkehoittanut minua nuottaani potkemaan... Arvasinhan sen: kokonainen\nsaarna neljällä neljännessivulla. Jättäkäämme lukematta kolme ja puoli\nsivua ja ottakaamme selko lopussa olevasta _sens moralista_...\n\n-- Aika liukasta semmoisen paksun lihamakkaran puheeksi! -- jatkoi\nkreivi silmäiltyään viimeisiä rivejä. -- Hurskas mies antaa kaikkein\nnöyrimmästi kumartaen tietää, että hän on valmis julistamaan pirun\npyhimykseksi, kunhan vain uskollisesta palveluksestaan aikoinaan saa\npiispan hiipan palkakseen. Mutta _tätä nykyä_ ei voida mitään tehdä;\nsääty on rutihullu ... ei, kuules kuinka hän ylistelee arvoisia\nvirkaveljiään!... Ja hänen itsensä täytyy _tätä nykyä_ ulvoa susien\nkanssa -- hän tarkoittanee paimenia -- kunnes hän korkeasukuisen herra\nkreivin y.m. eteen voi laskea alamaisen kunnioituksensa kiitosuhrina\nuskollisuuden alttarille... Oivallista! Mies on saanut myssyiltä\nparemman maksun, mutta tahtoo pitää paluumatkan avoinna siinä\ntapauksessa, että vielä sattuisimme pääsemään rahoihin. _C'est fini_,\nhyvä Svenska Bottenin parooni! _Sitä_ porttia ette korupuheilla murra.\nMitä minun on tekeminen? Minä panen eteenne tämän kallisarvoisen,\ndogmaattisen mestariteoksen, ja te tulette ymmärtämään, että pappien\nsuhteen emme voi muuta kuin pyytää heiltä rippiä ja synninpäästöä.\n\n-- Tahdon kuitenkin, niin paljon kuin mahdollista, totella käskyä, --\nmietti kreivi edelleen. -- Nyt on siis tullut talonpoikain vuoro...\nJosé!\n\nKamaripalvelija tuli.\n\n-- Oletko kutsuttanut tänne sen miehen sieltä Saunakadulta?\n\n-- Hän odottaa tuolla ulkona teidän armonne käskyjä.\n\n-- Tuo hänet sisään.\n\nJosé meni ja palasi kohta tuoden muassaan nuoren talonpojan, hyvän,\nrehellisen ja päättäväisen näköisen. Kreivi loi häneen huolettoman\nkatseen ja näytti kummastuvan hänen nuoruuttaan.\n\n-- Nimesi? -- kysyi hän.\n\n-- Joonas Perttilä, valtiopäivämies Isokyröstä, -- vastasi talonpoika\nhämmästymättä.\n\n-- Olette jotenkin nuori hoitamaan noin tärkeää luottamustointa, --\nvirkkoi kreivi hiukan kohteliaammin.\n\n-- Pitäjäläisteni mielestä olin tarpeeksi vanha, -- vastasi talonpoika.\n\n-- Hyvä. Tiedättekö, mistä on kysymys. On henkilöitä, jotka\ntarkoittavat talonpoikain parasta ja arvelevat, että he ovat aivan\nliiaksi verotettuja. Kunnes kruununmaksut vähenevät, johon ei liene\nenää pitkää aikaa, on tärkeätä estää papiston suunnattomia vaatimuksia.\nNykyisten olojen vallitessa paimenet keritsevät paljaiksi lampaansa.\nNuo vastikejyvät, ymmärrättehän...\n\n-- Siitä oli eilen puhe. Mutta me talonpojat kynnämme ja kylvämme\nmieluummin omia peltojamme.\n\n-- Tietysti. Mutta jos joku hyvä ystävä osoittaa teille paremman auran,\njoka kyntää syvemmän vaon, niin sehän on teidän omaksi eduksenne.\n\n-- Onpa se niin ja näin. Meillä on tätä nykyä niin monta hyvää ystävää,\neikä ole koiraa karvoihin katsominen.\n\n-- Vai niin. Olette myssy?\n\n-- En. Hattu olen, jos välttämättömästi tarvitaan päähinettä.\n\n-- Sen parempi. Silloin olemme samaa mieltä. Perttilä? Muistelen joskus\nkuulleeni tuon nimen.\n\n-- Olettepa saattanut kuullakin, koska omistan sen maatilan, josta\nteidän armonne suku polveutuu kuudennessa polvessa ja josta se on\nsaanut nimensä, -- vastasi talonpoika häikäilemättä.\n\nKreivi puri huultaan. -- Se on mahdollista -- lausui hän\nvälinpitämättömällä äänellä -- ja sitä enemmän meillä on syytä vetää\nsamaa köyttä. Talonpojat eivät suostu esitykseen, sanoitte?\n\n-- Eivät.\n\n-- Sanon teille jotakin näin meidän kesken, ystäväni. Siinä talonpojat\ntekevät _varsin oikein_. He ovat niin kauan tanssineet herrojen pillin\nmukaan, että he nyt vihdoin voivat ruveta itse soittamaan.\n\nPerttilän viekkaasta ilmeestä saattoi nähdä, että hän pidätti itselleen\noikeuden uskoa kreivin sanoista sen verran kuin itse tahtoi.\n\n-- Kummastuttaako tämä teitä? -- jatkoi Bertelsköld. -- Osoittaisitte\nminulle enemmän luottamusta, jos tietäisitte, että olen elänyt\nulkomailla vapaiden kansojen keskuudessa, jotka ovat hävittäneet kaiken\naatelin ja ovat siitä hyvin hyötyneet. Niiksi meilläkin menee, rakas\nPerttilä. Kunhan aluksi saamme aatelisen neuvoskunnan tieltä pois ja\naatelittomia heidän sijaansa, niin käy loppu kuin tanssi; vai mitä\nluulette?\n\n-- En luule mitään, -- virkkoi talonpoika.\n\n-- Voinko luottaa vaitioloonne?\n\nPerttilä nyökäytti päätään.\n\n-- Kuulkaa siis. Osoittaakseni, kuinka totta tarkoitan, tahdon kuiskata\nteille jotakin korvaan. Kuningas on puoltavinaan neuvoskuntaa, mutta\nhiljaisuudessa hän ei toivo mitään sen hartaammin kuin että koko\nneuvoskunta joutuu viralta. Käyttäytykää sen mukaan, hyvät maamiehet,\nälkääkä osoittako sääliä, mitä ikinä herrat tahtovat teille\nuskotellakin! Ymmärrättekö nyt minua?\n\n-- Ehkä. Ääni on Jaakopin ääni, mutta kädet ovat Esaun kädet.\n\n-- Hyvästi. Jos jotakin tarvitsette, kääntykää minun puoleeni. Ja\nmuistakaa, mitä olen sanonut: jos talonpojat yhtyvät pappeihin ja\nporvareihin, niin neuvoskunta pistää pian pillit pussiin, ja valta on\nteidän!\n\nTalonpoika raapaisi jalallaan ja meni tiehensä, hämillään ja\nepätietoisena siitä, mitä hänen oli ajatteleminen tuosta noin\nodottamattomasta kehoituksesta. Bertelsköld puolestaan heittäytyi\nselkäkenoon sohvaan ja nauroi niin sydämellisesti kuin hänen oli\nmahdollista nauraa.\n\n-- Kauniita opetuksia -- ajatteli hän itsekseen. -- Olisinpa, kautta\nkunniani, maksanut tynnyrin kultaa saadakseni koko _Svenska Bottenin_\nkuulijaksi ja nähdäkseni noiden kunnon isänmaanystäväin hämmästyksen.\nVakoillessani pappeja ja talonpoikia olen mainiosti onnistunut. Osasin\npanna niin kömpelön syötin, että kalat tunsivat ongen. Nyt ovat\nporvarit vielä jäljellä; esimieheni tulee kyllä olemaan tyytyväinen.\nTahdomme pyöritellä heitä niin, etteivät ainoastaan he, vaan koko\nneuvoskuntakin joutuu ymmälle. José!\n\nKamaripalvelija tuli.\n\n-- Nämä piletit sinä viet heti pormestarien Sebaldtin ja Sundbladin\nrouville sekä kauppias Larssonin rouvalle. Mutta varo tarkoin antamasta\nheidän tietää, kuka sinut on lähettänyt. Uskottele heille, että tulit\nsuoraan piispa Forsseniuksen tai jonkun muun myssyjen johtajan luota.\nSen jälkeen viet tämän piletin Suurkirkon ensimmäiselle vahtimestarille\nja annat hänen tietää, että parooni Höpken tai joku muu hattujen\njohtajista on sinut lähettänyt. Muista tarkoin, että ensimmäiset kolme\npilettiä tulevat myssyiltä, mutta viimeinen hatuilta. Ei haittaa, jos\nvirkat sanasen kuninkaasta vahtimestari Östergrenille; hän on hattu,\nsiis nykyisin kuningasmielinen. Ymmärrätkö?\n\n-- Sennor tulee olemaan tyytyväinen.\n\n-- Hyvä. Myöskin _Svenska Bottenin_ parooni tulee olemaan tyytyväinen.\n\n\n\n\n20. PORVARINROUVAT.\n\n\nVoisi suuresti erehtyä, jos luulisi, että siihen aikaan, kun niin\ntärkeitä asioita oli tekeillä, naiset olisivat olleet välinpitämättömiä\nmiestensä keskusteluista. Päinvastoin he seurasivat puolueiden voittoja\nja tappioita miltei yhtä tarkkaavasti kuin päivän näytelmän\nvarsinaisetkin näyttelijät ja varmaankin usein vielä kiihkoisemmasti.\nAinakin sanottiin, että moni myssyrouva oli riitaantunut entisen\nystävättärensä kanssa, joka oli joutunut naimisiin jonkun hatun kanssa\nja päinvastoin taas kerrottiin, että moni armollinen hatutar piikaa\npestatessaan tarkoin kuulusteli, oliko kysymyksessäoleva henkilö\npalvellut oikeauskoisissa taloissa, vai voiko hänen epäillä nielleen\nhuonoja mielipiteitä edellisessä palveluspaikassaan jonkun hänen\narmonsa myssyttären luona.\n\nEi ollut juuri tavallista, että maalta kotoisin olevat\nvaltiopäivämiehet toivat rouvansa Tukholmaan, kun nämä monessa\nsuhteessa ehkä olisivat voineet olla haitaksi valtion asioita\nkäsiteltäessä tai vähemmän luotettavia tärkeitä valtiosalaisuuksia\nsäilytettäessä. Mutta näillä valtiopäivillä oli tästä säännöstä\ntapahtunut monta poikkeusta sekä valtiopäiväin pituuden vuoksi, joka\nteki eron arveluttavaksi, että varsinkin sen tähden, että oli\nodotettavissa kaikenlaisia juhlallisuuksia uuden kuninkaan kohta\ntapahtuvan kruunauksen yhteydessä. On sentähden ymmärrettävää, että\npääkaupunkiin oli saapunut tavaton määrä uteliaita valtiopäivärouvia,\nja siinä on ehkä myöskin selitys siihen, ettei valtiopäivistä lainkaan\ntahtonut tulla loppua ja että väittelyt, joita ehkä jo edeltäkäsin oli\nharjoitettu pienissä puheliaissa perhekerhoissa, nyt kävivät erittäin\nkiihkeiksi.\n\nNiiden valtiopäivämiesten joukossa, jotka näin jakoivat huolensa\nisänmaan onnesta puolisojensa kanssa, oli myöskin kauppias Tuomas\nLarsson, jonka uskollinen emäntä ei ollut päässyt rauhaan, ennenkuin\nhän edellisenä syksynä oli saanut jättää taloudenhoidon tyttäriensä\nhuostaan ja itse lähteä Tukholmaan, hajoittaakseen siellä talven\nkuluessa niitä pilviä, joita huolet maan asioista voisivat koota hänen\nukkonsa otsalle. Porvarillinen pariskunta asui pienessä talossa\nKungsholmassa, josta mies joka aamu soudatti itsensä virran yli\ntärkeihin toimiinsa, samalla kun hänen vaimonsa seurasi häntä Punaisten\npuotien luo tai tallusteli omin päinsä jyvätorille ostaakseen päivän\nruokatarpeita.\n\nKun nyt hänen Tuomaansa usein viipyi ulkona suurimman osan päivää eikä\naina illallakaan ollut vapaa kerhoista ja kokouksista, tapahtui niin,\nettä aika kävi kunnon \"rouva\" Larssonille pitkäksi -- sillä vanha\nrehellinen \"muorikulta\", joka oli välttänyt hänelle Vaasassa, ei enää\nkelvannut hienostuneessa Tukholmassa -- ja silloin hän aina löysi\njonkun porvarinrouvan, joka, ollen samassa asemassa, mielellään\njaaritteli hetkisen kahden äyrin piparikakun ääressä tai, kun piti\nhienosti elettämän, arboganrinkeliä pureskellen inkiväärihillon ja\nsokerijuoman kanssa. Ja kun kunnon porvarinrouvat ensi viattomuudessaan\ntuskin tiesivät erotusta hattujen ja myssyjen välillä, muodostuivat\nheidän aamupäiväkokouksensa ensi alussa puolueettomaksi alueeksi, jossa\npolitiikka sai väistyä tärkeämpien, voin ja lihan hintaa, parasta\npalttinaa, huolimattomimpia piikoja tai edullisinta kunkin\nläheisyydessä olevaa maustepuotia koskevien kysymysten tieltä.\n\nTämä ihana aika päättyi kuitenkin talven kuluessa, kun aatelittomat\nsäädyt alkoivat päästä valtaan. Heidän rouvansa saivat nyt joka päivä\nkuulla niin paljon miestensä, ja siis omastakin merkityksestään\nvaltiossa, että itsekin pian tulivat aivan vakuutetuiksi siitä, että\nvaltakunnan kohtalo riippui heidän arvokkaasta käytöksestään.\nPorvarinrouvat eivät enää tahtoneet väistyä kenenkään tieltä ja\nalkoivat ylhäisten tavoin käyttää pitkää triumfanttiröijyä,\npunakahtaisia kenkiä ja leveitä myssynnauhoja, ja kun he, ajaen\nvaunupahasissaan niinkuin muutkin, kohtasivat Humlegårdin tiellä jonkun\naatelisista armoista kaikessa heidän komeudessaan, oli vaikea sanoa,\nkumpiko osoitti itsetietoisempaa oman arvon tuntoa tai kumpiko\nalentuvammin ja suojelevammin toista tervehti. Jos sattui, että\nporvarinrouvan pysty pää tavallista enemmän kumartui, niin se\ntapahtui vain piispan rouvan edessä, jolla oli kunnia olla aateliton,\ntai puhemiehen rouvan, pormestarinna Sebaldtin edessä, joka oli\npieni ja palleroinen pikkukaupungin kuningatar ja verrattoman\nitseensätyytyväisesti esiintyi koko säädyn puolesta semmoisissa\ntilaisuuksissa.\n\nNyt istui hyväluontoinen ja pohjaltaan siivo, mutta uudesta\nmerkityksestään mahtava Larssonin rouva eräänä yksinäisenä\nlauantai-iltapäivänä rinkelinsä ja sokerijuomansa ääressä, kiintyneenä\nhartaaseen keskusteluun erään hyvän ystävän kanssa siitä, mitenkä\nneuvoskunnan odotettu viraltapano mahdollisesti vaikuttaisi\nnorrlanninpalttinoihin ja tanskannisujauhoihin, kun hänelle jätettiin\nruusunpunaiselle paperille kirjoitettu kirje, jonka palvelustytön\npuheen mukaan oli tuonut pappissäädyn puhemiehen, piispa Forsseniuksen\nkamaripalvelija. Kummastellen, mitä tällä myssypuolueen korkeasti\nkunnioitetulla johtajalla oli hänelle kirjoittamista, avasi Larssonin\nrouva hyvälle hajahtavan kirjeen ja luki:\n\n  \"Kunnioitettu ja Hyvinarvoisa Rouva!\n\n  \"Kun Rouvani huomenna epäilemättä ei _absenteeraa_ Suurkirkosta\n  _profiteeratakseen_ rovasti Wijkmanin _edifiantista_ saarnasta,\n  olisi isänmaan _conditioneille_ ja aatelittomain säätyjen\n  _reputationille_ erittäin _encourageraavaa_, jos arvokas Rouva\n  ynnä Pormestari Sebaldtin rouva sekä moniaat muut Porvarissäädyn\n  _precieusit_ rouvat tahtoisivat olla niin _gratieusit_, etteivät\n  _placeeraisi_ itseään Säädyn tavallisiin penkkeihin, vaan Valtion\n  Neuvoskunnan jäsenten rouvain penkkiin, joka on sitä varten\n  _disponible_, ja joka, niinkuin toivotaan, kohta luovutetaan\n  kunnioitettujen Rouvain ja heidän hyvin arvokkaiden vertaistensa\n  _continuerliseen dispositioniin_\".\n\nPiste eikä mitään allekirjoitusta. Rouva Larsson luki ja luki uudelleen\ntämän erittäin huvittavan kirjeen, mutta ei voinut oikein ymmärtää sen\nsisältöä noiden monien ja koreiden ranskankielisten sanojen vuoksi. Sen\nhän kyllä oivalsi, että siinä oli kuin jotakin valtiollisen inkiväärin\nmakua, samoin kuin senkin, että porvarinrouvat täst'edes pääsisivät\nneuvoksien arvoon, mikä oli tavallaan kuin sokeria pohjalla ja mikä ei\nsuinkaan tuntunut hänestä mahdottomalta. Mutta kun hänen Tuomaansa oli\npoissa, ja niin tärkeä asia vaati perinpohjaista keskustelua, katsoi\neukko parhaaksi pukeutua kaikkein koreimpaan pyhämyssyynsä ja lähteä\npormestari Sebaldtin rouvan luo pyytämään hyviä neuvoja.\n\nSinne saavuttuaan hän tapasi pormestari Sundbladin ja pormestari\nHaeggströmin rouvat aivan samalla asialla. Kun sitten rouvat suuresti\nkursaillen olivat asettuneet istumaan, kävi ilmi, että puhemiehen rouva\noli saanut muutoin aivan samanlaiset kutsut, paitsi että lopussa oli\nollut viekas valtiorouvain penkkilisäys, että \"jos Kunnioitettu Rouva\n_dependeeraisi_ Hyvinarvoisan Pormestarin _consentementistä_, tahdotaan\ntäten ainoastaan suurimmassa _confidencessä_ esiintuoda se _obligeanti\npropos_, että Kunnioitettu Rouva ja muut suurimmasti _precieusit_\nSäätyrouvat tulisivat _animeeratuiksi occupeeraamaan_ sen arvon ja\npaikan kirkossa, joka oikeuden mukaan on heille _cedeerettava_\".\n\nOli siinä nyt ajattelemista! Mahtava puhemiehen rouva oli hyvin\ninnostunut siihen loistavaan aatteeseen, että saisi istahtaa\nneuvoksettarien penkkiin eikä katsonut ollenkaan tarvitsevansa siinä\nasiassa kysyä herransa ja miehensä suostumusta. -- Sebaldtini, --\nvirkkoi hän hyvin suurella arvokkuudella, joka oli olevinaan\nranskalaista, mutta joka sentään sattui olemaan smoolantilaista, --\nmieheni tosin on henkilö, joka nykyjään voi _embrasseerata_ yhden\nneuvoskunnan jäsenen kumpaankin saappaansa kaulukseen, ja koko maailma\ntietää, että hänestä pian tulee oikeusosaston kansleri, mutta sillä ei\nole sanottu, että hänen tulee olla talossaan mikään Kristoffer Tyranni\nja kieltää puolisoltaan pientä viatonta _amusementiä_. Aikovatko\nrouvat _persvadeerata_ miestensä _protectionia promeneeratakseen_\nkirkkoon ja _placeeratakseen_ itsensä sille paikalle, mille heitä\n_conventioneeraa_?\n\n-- Olisin tahtonut kysyä, mitä Tuomas sanoo, mutta hän ei ollut kotona,\n-- virkkoi rouva Larsson sävyisästi.\n\n-- Mieheni on aina samaa mieltä kuin minäkin -- virkkoi rouva Sundblad\nnakaten tulipunaisella nauharuusulla koristettua niskaansa.\n\n-- Ja minun mieheni, -- virkkoi pormestari Haeggströmin rouva, -- kysyy\nminulta aina neuvoa valtion asioissa. Eilen juuri neuvottelimme\nkuninkaanvakuutuksen sanamuodosta.\n\n-- Koska niin on, -- lausui taas puhemiehen rouva niin juhlallisesti\nkuin olisi sanellut sanojaan pöytäkirjaan pantavaksi, -- niin\nei kukaan meidän miehistämme tahtone _konstrueerata_ meidän\nvapauksiamme ja oikeuksiamme. Mutta ettei _dependeerattaisi_ heidän\n_consentementistään_ (sanat lausuttiin hyvin ranskalaisittain) olisi\nehkä _execrabelia_ olla _invenieeraamatta_ miehiämme asiaan, joka ei\nheihin koske; vai mitä rouvat ajattelevat?\n\nRouva Larsson lausui muutamia epäilyksiä, mutta enemmistö yhtyi\npuhemiehen rouvan mielipiteeseen.\n\n-- On siis _instrueerattu_, että me huomenna kello 9 _precideeraamme_\nitsemme Suurkirkkoon ja _confundeeraamme_ tulevan _situationimme_? --\nkysyi edelleen puhemiehen rouva.\n\n-- Olkoon menneeksi, -- vastattiin.\n\n-- Haluavatko rouvat _abstraheerata_ itsensä tänne luokseni matkalla\nkirkkoon? Koska satun _logeeraamaan_ Kauppatorin luona aivan lähellä\nkirkkoa, niin voimme _accompagneerata_ toistemme _conduitiä_.\n\n-- Kiitämme nöyrimmästi, jos saamme luvan, -- vastasivat rouvat ja\npoistuivat syvään niiaillen.\n\n\n\n\n21. VALTIOROUVAIN PENKKI.\n\n\n-- Menetkö tänään kirkkoon, rakas ystäväni? -- kysyi rouva Larsson mitä\nviattomimmin katsein ukoltaan pyhäaamuna, sittenkun hän koko yönä ei\nollut saanut unta silmiinsä ajatellessaan uutta salaperäistä\nvaltioneuvoksettaren arvoaan.\n\n-- Ei ole aikaa, -- vastasi ukko jurosti.\n\n-- Aion Suurkirkkoon, ellei sinulla ole mitään sitä vastaan, -- lisäsi\nhänen uskollinen, hyvin kasvatettu puolisonsa.\n\n-- Vai niin.\n\n-- Rovasti Wijkman saarnaa taivaan valtakunnan suurimmasta. Hän on hyvä\nsaarnamies ja niin isänmaallinen!\n\n-- Vai niin.\n\n-- Kaikkien meidän tulisi muistaa olla nöyriä, kun meille on suotu niin\nkorkeita arvoja. Etkö haluaisi kuulla Wijkmanin saarnaavan?\n\n-- En.\n\n-- Mikset, rakas Tuomas?\n\n-- Hän saarnaa joka päivä säädyssä.\n\n-- Onko totta, että kaikki aatelittomat valtiopäivämiehet tästälähtien\ntulevat valtakunnanneuvosten vertaisiksi?\n\n-- Tyhmyyksiä.\n\n-- Mutta olen kuullut sanottavan, että kaikki valtiopäivämiesten rouvat\ntästälähtien saavat istua kirkossa paremmilla paikoilla.\n\n-- Tyhmää lörpötystä.\n\n-- Mutta, rakas --\n\n-- Anna minun olla rauhassa.\n\nHyvä puoliso tiesi, mitä tämä merkitsi. Hän ei uskaltanut hiiskua enää\nsanaakaan siitä tärkeästä salaisuudesta, joka oli hänen sydämellään,\nvaikka se kaikin mokomin pyrki esiin. Suuressa huolessaan hän päätti\nvieläkin kuulustella muiden rouvain neuvoa, pukeusi koreimpaan\npäällysnuttuunsa ja meni rouva Sebaldtin luo.\n\nTäällä olivat jo rouvat Sundblad ja Haeggström uudessa neuvottelussa\npuhemiehen rouvan kanssa. Kävi selville, etteivät he yhtä vähän\nkuin rouva Larssonkaan olleet voineet olla puhumatta suuresta\nsalaisuudestaan miehilleen, vaan he olivat kumpikin säikähtyneet heidän\nvastaväitteistään niin, että vaikenivat, ennenkuin vielä olivat\nkerenneet ilmoittaa asian koko laadun ja tärkeyden. Kaikki kolme\nodottivat siis ratkaisevaa päätöstä puhemiehen rouvan viisailta\nhuulilta.\n\n-- Minä puolestani, -- virkkoi pormestari Sebaldtin rouva hyvin\ntärkeänä, -- minä puolestani olen päättänyt _obstrueerata_ miestäni\n_agreablilla surprisilla_. Hän on niin _modifieerattu_, että hän\nmahdollisesti pelkästä _modestiasta_ on _cedeeraava_ sen _estiméen_,\njonka säädyt suvaitsevat _pretendeerata hänelle ja meille_. Minä\n_proponeeraan_, että me _possideeraamme situationimme_, niinkuin jo on\nsanottu. Ei itsemme vuoksi, Jumala varjelkoon, vaan _sauvreerataksemme_\nvapauden ja isänmaan.\n\n-- Tietysti, -- yhtyivät siihen rouvat Sundblad ja Haeggström. -- Sen\nteemme _sauvreerataksemme_ vapautta.\n\nLarssonin rouva oli ääneti. Hänen suunsa oli tukittu ennenkuin hän oli\nehtinyt sen avatakaan.\n\nJa niin lähtivät nuo neljä rouvaa, jotka olivat toinen toistaan\nkomeammin puetut, puhemiehen rouvan johtamina marssimaan lähellä\nolevaan Suurkirkkoon, kuullakseen rovasti Wijkmanin saarnaavan taivaan\nvaltakunnan suurimmasta.\n\nEnnenkuin seuraamme rouvia heidän toivehikkaalla matkallaan\nvaltiorouvain arvoa kohti, on meidän puhuminen eräästä kirjeestä, jonka\nSuurkirkon vahtimestari Östergren oli saanut edellisenä päivänä ja jota\nhän luuli hattujen johtajan, parooni Höpkenin lähettämäksi. Tässä\nkirjeessä, tai käskyssä, jommoisena hän sitä piti, ilmoitettiin\nvahtimestarille, että eräät porvarissäätyyn kuuluvat rouvat aikoivat\nhäpeämättömyydessään ensi puolipäiväsaarnan aikana tunkeutua\nvaltioneuvoksetarten penkkiin, jonka vuoksi hänen. Östergrenin, tulisi\nryhtyä tarpeellisiin toimenpiteisiin sellaisen röyhkeyden estämiseksi.\nSaadakseen varmuutta siitä, että aatelittomain säätyjen rohkeus\ntodellakin oli niin suuri, neuvottiin häntä aluksi jättämään penkinovi\nauki, että nähtäisiin, ketä olivat ne, jotka tällä tavoin aikoivat\nrikkoa lakia ja säädyllisyyttä vastaan.\n\nEnempää ei tarvittu. Vahtimestari Östergren oli joutunut nykyiseen\nammattiinsa tosin kunniakkaasta, mutta vähemmän vapaasta\nkamaripalvelijan toimesta valtakunnan suurimman ylimyksen, kreivi Aksel\nFersenin luota. Tämä kirkonpalvelija ei siis ollut ainoastaan hattu\nkiireestä kantapäähän asti, vaan myöskin niin paljon kuin suinkin\nmahdollista ylimysmielinen, joka vihasi kaikkia aatelittomia enemmän\nkuin syntiä, varsinkin jos nuo roistot, niinkuin hänen oli tapana\nsanoa, olivat niin hävyttömiä, että kuuluivat myssyjen puolueeseen.\n\nAavistamatta sitä vaaraa, joka heitä uhkasi, saapuivat rouvat\nSuurkirkkoon astuen rohkeasti sisään Pyhän Yrjänän ynnä lohikäärmeen\nalitse.\n\nJumalanpalvelus ei vielä ollut alkanut, mutta kuitenkin oli kirkko jo\ntäynnä kuulijoita, jotka olivat tulleet saapuville saadakseen kuulla\nvaltiopäivämiehen saarnaavan. Niinkuin tavallista on näin\njumalanpalvelusta odotettaessa, olivat seurakunnan ajatukset tällä\nhetkellä varsin maallista laatua. Useimmat kuluttivat aikaansa\ntöllistelemällä sisääntulevia ja tekemällä huomautuksia siitä tai\nsiitä, joka tahtoi tunkeutua jo ennestään täyteen penkkiin, tai\ntoisista, jotka eivät antaneet sijaa, vaikka penkki oli vain\npuolillaan.\n\nTätä nykyä on Tukholmassa tapana, että melkein kaikki istumapaikat on\nennakolta tilattu erityistä penkkimaksua vastaan, ja vasta kun\nsaarnavirsi alkaa, avaa vartija osan penkkejä, joiden omistajat eivät\najoissa ole saapuneet. Tämän kertomuksen aikana oli semmoisia penkkejä\nvarattu ainoastaan aatelille ja valtion korkeammille virkamiehille sekä\nvaltiosäädyille. Kuninkaan lehterin alla, alttariin päin seisoessa\noikealla kädellä, olivat neuvoskunnan jäsenten ja heidän perheidensä\npenkit; sen jälkeen oli muilla ylhäisemmillä henkilöillä ja vihdoin\nsäädyillä tarkoin määrätyt paikkansa kullakin.\n\nYhtä suurta huomiota herättäen kuin muutkin lähenivät rouvat puhemiehen\nrouvan johtamina porvariston tavallisia penkkejä, mutta menivät\nkaikkien -- myöskin pormestarien Sebaldtin, Sundbladin ja Häggströmin\n-- suureksi kummastukseksi ohi ja tunkeutuivat arvostaan ylpeillen\npitkin väen täyttämiä käytäviä yhä eteenpäin, kunnes vihdoin pääsivät\nvaltioneuvoskunnan jäsenten rouvain penkkiin.\n\nPari kreivitärtä istui siellä jo kaikessa komeudessaan, mutta kun ovi\nhuomattiin olevan lukitsematta, tarttui pormestarin rouva Sebaldt\nrivakasti ripaan, avasi oven ja astui arvelematta sisään. Muut\nseurasivat häntä itsekin hämmästyneinä rohkeudestaan, mutta\njärkähtämättömästi päättäneinä uskaltaa kaikki \"vapauden puolesta\".\n\nKuvaillakseen penkissä jo istuvien armojen kasvonilmeitä, ja muidenkin\nkirkossaolijain, tämän Tukholman ja Suurkirkon historiassa ennen\nkuulumattoman omavaltaisuuden aiheuttamaa hämmästystä, tarvittaisiin\nainakin Hogarthin sivellin. Lähinnä olevat katsojat uskoivat tuskin\nsilmiään ja edempänä istuvat nousivat seisomaan penkeissään. Jos apina\nolisi ilmestynyt kuninkaan lehterille, ei se olisi saanut aikaan\nsuurempaa kirkkorauhan häiriötä.\n\n-- Ei, hyvät ystävät, menkäämme ulos, -- rukoili siivo rouva Larsson,\npeloissaan ja hämillään tästä heidän herättämästään huomiosta.\n\n-- Me istumme, missä istumme, -- vastasi puhemiehen rouva\nhäikäilemättä.\n\nTuskin hän oli sen sanonut, kun vahtimestari Östergren ilmaantui\nsynkkänä ja tuimana kuin Pyhän Yrjänän lohikäärme penkinovelle.\n\n-- Matamit astuvat ulos; tämä on valtioneuvoskunnan jäsenten rouvain\npenkki, -- sanoi ylimystön arvon uskollinen vartija niin lujalla\näänellä, että sadat kirkossaolijat sen kuulivat.\n\nMatamit! Se sattui puhemiehen rouvan korvaan kuin hävyttömin solvaus.\nMutta rouvat tekeytyivät kuuroiksi eivätkä olleet tietävinäänkään.\n\n-- Matamit astuvat ulos! -- uudisti vahtimestari uhkaavasti.\n\nPuhemiehen rouva katsahti taaksensa. Porvaristo istui liian kaukana\nvoidakseen tulla apuun, mutta kuitenkaan hän ei tahtonut luopua\noikeuksistaan, varsinkaan kun kaikki voi olla vain erehdystä.\n\n-- Minä olen pormestari Sebaldtin rouva, -- vastasi hän siinä varmassa\nvakaumuksessa, että joskin tässä tapahtuisi jotakin hänen tovereilleen,\n_hän_ ainakin saisi istua koskemattomana.\n\n-- Se ei liikuta minua. Minä sanon, että matamit astuvat ulos! --\ntoisti vielä kerran jäykkä palvelija, ja kun ei tämä kolmaskaan käsky\nnäyttänyt vaikuttavan sen enempää kuin edellisetkään, tarttui hän\nkursailematta vastaankarustelevia rouvia käsipuoleen ja talutti heidät\ntoisen toisensa jälkeen ulos penkistä.\n\nMuut heistä tottelivat kuin pelästyneet karitsat, mutta puhemiehen\nrouva pani vastaan. -- Tiedättekö, hävytön mies, että mieheni on\nporvarissäädyn puhemies ja että minä olen piispa Forsseniuksen\n_inventeeraama_ ja että valtiosäädyt panettavat teidät Ruusukamariin!\n-- huusi hän vimmoissaan.\n\n-- Ja minä panen matamin jalkapuuhun, jos hän seisoo tässä kirkkorauhaa\nhäiritsemässä! Tahtooko hän mennä tiehensä ja pitää turpansa kiinni!\n\nRouvat hiipivät, harmista ja häpeästä tulipunaisina, ulos kirkosta.\nRouva Sebaldt-parka, jos Tukholman Suurkirkon seurakunta olisi voinut\ntietää sydämesi tunteet yhtä hyvin kuin se näki äärettömän tappiosi,\nminkä suunnattoman lankeemuksen se olisikaan huomannut tapahtuneen\nsinun suistuessasi kunnian korkeimmalta kukkulalta nöyryytyksen\nsyvimpään laaksoon!\n\n\n\n\n22. MARKIISITAR EGMONT.\n\n\nPorvarien rouvilta kun riistettiin valtioneuvoksetarten arvo, oli\n_soirée en famille_ markiisitar Egmontin luona Kuningattarenkadun\nvarrella. Niinkuin loistava meteoori oli tämä nuori ranskatar kohonnut\ntaivaanrannalle himmentääkseen kaikkien muiden valon. Leskeksi\njoutuneena vähän yli kahdenkymmenen vuoden vanhana erään vanhan\neverstin jälkeen, oli hänellä vuosi sitten miehensä veljentyttären,\nmainion kreivitär Egmontin luona Parisissa ollut kunnia tulla\nesitetyksi Ruotsin kruununprinssille. Tämä ylhäinen tuttavuusko lienee\nollut syynä siihen vaiko halu nähdä pohjolaa vai oikkuko vain -- sillä\nkukapa ylhäinen nainen hänen asemassaan ei olisi pitänyt viimeistä\nsyytä aivan riittävänä! -- oli miten oli, markiisitar oli edellisenä\nkesänä tehnyt huviretken Ruotsiin muutamiksi viikoiksi ja nämä viikot\nkestivät yhä vieläkin. Hän vuokrasi kauniin asunnon, sisusti sen\nloistolla ja komeudella, joka ilmaisi hänen omistavan äärettömiä\nrikkauksia ja vastaanotti vierainaan Tukholman loistavimpia ja\nylhäisimpiä miehiä ja naisia. Kuningas Kustaa itse, hänen ylpeä, mutta\nnerokas äitinsä, leskikuningatar, koko hänen hovinsa, kaikki\nvaltiomiehensä, sotilaansa ja etevimmät puolueiden johtajat,\ntaiteilijat, runoilijat, kirjailijat, kaikki kärvensivät siipensä tuon\netelämaisen auringon paisteessa tai ainakin kilpailivat osoittaessaan\nhänelle kunnioitustaan -- kaikki muut paitsi yksi ainoa -- ja tämä oli\nkuningatar Sofia Magdaleena, kuninkaan nuori, jumalinen, mutta ujo\npuoliso. Hän yksin ei ollut suostunut esittelyttämään itselleen uutta\nhurmaajatarta, saati sitten kunnioittanut häntä käynnillään. Ja aina\nvalmiit hovijuorut luulivat hyvin tietävänsä syyn siihen. Sanottiin,\nettä kuningatar oli mustasukkainen -- eikä sanottu suotta.\n\nJa miksi olisivat kuningattaren tunteet olleet erilaiset kuin muiden\nnaisten? Kaikki nuoret ja monet vanhemmat ylhäiset naiset olivat sitä\nmieltä, että markiisitar Herminie Egmontia olisi voitu pitää jotensakin\nkaunisvartaloisena, jopa miellyttävänä naisena -- ellei hänellä olisi\nollut pahana tapana räpyttää silmiään -- jos eivät samat silmät olisi\nolleet liian epämääräiset -- jos ei hänen nenänsä olisi ollut liian\niso, hänen suunsa liian pieni, hänen hiuksensa liian mustat, hänen\nihonsa liian ruskea, hänen vartalonsa liian täyteläinen, hänen\nkäyntinsä liian tanssiva, hänen hameensa liian lyhyet, hänen jalkansa\nliian pienet, jne., jne. Voiko kukaan kieltää, että hän sammalsi\npuhuessaan? Eikö hän ollut liian keimaileva? Eikö hän mielellään\nkuunnellut imarteluja? Ja sittenhän hän nauroi liiaksi, itki liiaksi,\npuheli liian paljon ja -- sanalla sanoen; hänellä olisi naisten\nsilmissä ollut kaikenlaisia etuja, ellei hänellä sen sijaan olisi ollut\nkaikenlaisia vikoja. Suurin puute oli tietysti se, että hän rohkeni\nihastuttaa kaikkia miehiä, nuoria ja vanhoja, jotka tulivat hänen\nläheisyyteensä.\n\nMitä kaikkea olikaan ehditty kertoa ja valehdella tuosta suloisesta,\niloisesta ranskattaresta sen vuoksi, ettei hän kävellyt, istunut,\nseisonut, ajatellut, puhunut, itkenyt ja ajatellut aivan niin kuin\nkaikki muut! Mitä solvauksia olikaan jo pantu liikkeelle, mitä\nlemmenseikkailuja olikaan jo ehditty panna hänen syykseen, voimatta\nniitä vähääkään todistaa! Ja hän tiesi sen vallan hyvin, mutta hän vain\nhymyili sille, Hän oli tuon tarujen joutsenen kaltainen, jonka päälle\nkateus heittämistään heitti lokaa, mutta joka sukelsi leikitellen\nkirkkaaseen aaltoon ja uudestaan nousi sieltä näkyviin yhtä valkoisena\nkuin ennen.\n\nNyt oli hänen luonaan pieni seurue läheisiä tuttavia, arviolta noin\nsata henkeä. Täällä hatut unohtivat hattunsa ja myssyt myssynsä;\npuolueet luopuivat vallastaan lemmetärten valtaistuimen edessä; ajan\nmeluava rauhattomuus näytti pysähtyneen kuin juopunut lakeija eteiseen.\nNäissä valoisissa, miellyttävissä saleissa, tämän rakastettavan\ntenhottaren ympärillä, joka leikkien leyhytteli kukkaistuoksua\nympärilleen, missä kulki, sarasti jo sen päiväpaisteen aamurusko, joka\nkohta oli valaiseva Kustaa III:n aikakautta. Sen vuoksi kuningas\nviihtyi siellä hyvin, niinkuin perhonen, joka hakee auringon valoa;\nmutta kankeat, turhantarkat naiset entisen hovin ajoilta, jolloin joka\naskelta selitettiin politiikaksi, jolloin vilpittömyys oli syntiä ja\nsovinnollinen hymyily vastalause valtiopäiväriitoja vastaan -- he eivät\nviihtyneet markiisitar Egmontin saleissa, vaikka niissä usein kävivät\njoko uteliaisuudesta tai \"pelastaakseen vapauden\".\n\nYksi tämän valitun seuran valituimpia oli kreivi Bernhard Bertelsköld,\njoka oli tutustunut markiisittareen Parisissa ja oli ollut ensimmäinen\nkehoittamassa häntä käymään pohjolassa. Ne, jotka meidän tavallamme\novat nähneet nuoren keikarin hänelle vähemmän edullisessa valossa,\nolisivat ehkä olleet taipuvaisia oikaisemaan arvosteluaan jos olisivat\nnähneet hänet semmoisissa salongeissa, jonka kauneimpia miehiä hän oli.\nHän loisti siellä kaikin sellaisin ominaisuuksin, jotka tekevät nuoren\nmiehen miellyttäväksi seuraelämässä: hän oli iloinen, hauska, sukkela,\nja kun tarvittiin, ilkeäkin, hän kertoi hyvin ja tyhjentymättömästi,\nmutta ei koskaan liiaksi; hän osasi osoittaa tuota hienoa\nkohteliaisuutta, joka ei tunnu mielistelevän ja kuitenkin samassa\nmielistelee; hänellä oli loistavat tiedot, joista hän ei koskaan\nnäyttänyt mitään tietävän; hän kuunteli koko sielunsa tarkkuudella\nsitä, jonka kanssa hän puheli, ja vaikka hän joka askelella valvoikin\nomia etujaan, ei hän koskaan näyttänyt ajattelevan omaa itseään.\n\nMutta joskin kreivi Bernhard kaiken tämän takia oli täydellinen\nranskalainen, varsinkin siinä taidossa, joka silloin oli ajan hienon\nsivistyksen ja seuraelämän kukka, nimittäin keskustelutaidossa, niin\noli markiisitar Egmont kuitenkin siinä häntä etevämpi. Eipä sillä, että\nmarkiisitar olisi ollut kreiviä etevämpi sukkelasanaisuudessa ja muissa\nulkonaisissa avuissa; mutta hänellä oli jotakin, jota kreiviltä puuttui\n-- hänellä oli lämmin sydän, joka luo eloa kaikkiin kykyihin ja\nlahjoihin ja jota ei kimmeltelevä pinta voi koskaan korvata. Niinkuin\nkaikki muutkin oli kreivi alussa pitänyt häntä tuollaisena suuren\nmaailman naisena, joilla yhtä vähän kuin kukkamaljakolla on muuta\nsisältöä kuin niitä koristavat kukkakimput. Mutta hän erehtyi: hän\nlöysi tästä naisesta jotakin, mikä uhmasi hänen terävänäköisyyttään ja\nmitä hän ei voinut voittaa katseellaan eikä viekkaudellaankaan, ja se\noli naisen sydän.\n\nOlisiko tämän pitänyt karkoittaa hänet markiisittaren luota? Mitä\nmerkitsi hänelle naisen sydän? Eikö hän satoja kertoja ollut pusertanut\nsemmoisia sitrooneja ja sitten heittänyt ne tyhjinä luotaan? Mutta tämä\nkummallinen ranskatar ei antanutkaan pusertaa itseään tyhjäksi. Hänellä\nnäytti kyllä olevan sydän kielen kärjessä eikä sitä kuitenkaan voinut\nsaavuttaa paremmin kuin lähteestä kuutamoa. Kreivi Bernhardin\nturhamielisyyttä ärsytti tämä uhka. Hän koetti olla vuoroin sukkela ja\ntunteellinen, vuoroin alakuloinen ja vakuuttava, mutta kaikki turhaan.\nHän ampui kaikki nuolet viinestään, ja kaikki kimmahtivat yhtä\nvoimattomina takaisin tuosta pienestä, vähäpätöisestä naissydämestä,\njoka kuitenkin näytti voivan joutua ensimmäisen narrin saaliiksi, niin\npian kuin tämä vain tahtoi sen anastaa ja joka samalla teki vain\npilkkaa maailman tottuneimmalle tällaisen tavaran tukkukauppiaalle.\n\nKreivi Bernhard ei ollut tottunut poistumaan voitettuna\ntaistelutanterelta. Hän vannoi itselleen, että hän vielä kerran tulisi\nomistamaan tuon käsittämättömän olennon, joskaan ei muuta varten, niin\nainakin rangaistakseen häntä; ja kun tämä ajatus kerran oli juurtunut\nhänen diplomaattipäähänsä, ei se ollut hänestä hulluimpia. Hän mietti\nmielessään, että lukuunottamattakaan naisellista sulouttaan olisi\nmarkiisitar, joka oli niin ylhäistä sukua ja niin rikas ja jolla sekä\nParisissa että Tukholmassa oli niin mahtavia suojelijoita, hänelle\nvarsin sopiva puoliso. Mikä estäisi siis tekemästä markiisittaresta\nkreivitär Bertelsköldiä? Ei mikään muu kuin hänen oma suostumuksensa.\n\n-- _Nous verrons_, -- ajatteli kreivi. -- Saammepa nähdä.\n\nSinä iltana olivat mielet Tukholmassa politiikasta niin kuohuksissa,\nettei edes markiisitar Egmontin salonkikaan voinut säilyttää tunnettua\npuolueettomuuttaan. Kun markiisittaren lähimmässä ympäristössä\nlaulettiin, tanssittiin tai sekanaisen ihastuksen tuntein ja olkapäitä\nkohautellen kuunneltiin Kustaa III:n ensimmäisen oopperan \"Thetis ja\nPeleen\" säkeitä, lankesi ajan synkistä pilvistä varjo salongin ja\nsivuhuoneiden etäisempiin osiin, joissa muutamat _Svenska Bottenin_\nherroista hiljaisuudessa keskustelivat päivän kysymyksistä johtajansa,\nparooni Sprengtportenin kanssa.\n\n-- Nuo kolme päivää ovat jo kuluneet, -- sanoivat he hänelle -- ja\nasema käy päivä päivältä yhä uhkaavammaksi. Mitä meidän on tekeminen?\n\n-- Odottakaa, -- oli vastaus.\n\n-- Fredrik Aminoff on äsken tavannut henkilöitä, jotka ovat tulleet\nmyssyjen kerhoista. Kansan yllyttäjät käyttävät mitä hävyttömintä\nkieltä sanoen julkisesti, että aateli on hävitettävä. Talonpojat\nmurisevat, porvarit puivat nyrkkiä ja papit soittavat kuin hullut\nhätäkelloa. Johonkin meidän on kai ryhtyminen. Mutta mihin?\n\n-- Odottakaamme.\n\n-- Odottakaamme? Se on mahdotonta. Roistoväki raivoaa. Neuvoskunta\njoutuu varmaankin tappiolle huomispäivän äänestyksissä ja ylihuomenna\nsaamme nähdä rovasteja, pormestareita ja lautamiehiä heidän entisillä\nistuimillaan. Uskooko parooni tosiaankin, että me voimme kädet ristissä\nkatsella kaikkea tuota hullutusta? Mitä herran nimessä meidän tulee\ntehdä?\n\n-- Odottaa!\n\nTavallista meluavampi nauru vähän tuonnempana olevan seuran piiristä\nkeskeytti heidän puheensa. Kreivi Bertelsköld kertoi juuri neljän\nporvarinrouvan vastoinkäymisestä Suurkirkossa.\n\n\n\n\n23. RYNNÄKÖLLÄ SYDÄNTÄ VALLOITTAMASSA.\n\n\nKasku neljästä rouvasta otettiin vastaan suurella suosiolla. Kaikista\noli erinomaisen hauskaa, että porvarisylpeys vihdoinkin oli mennyt niin\npitkälle, että se oli herättänyt yleistä kirkkohäiriötä, ja kaikki\nkoettivat kilvan ivata rouvaparkoja.\n\n-- La Fontainen sadun sammakko ei olisi paremmin suorittanut\ntehtäväänsä, -- arveli joku.\n\n-- Naisilla on aina etuoikeus lausua herrojen ajatuksia, -- virkkoi\ntoinen.\n\n-- Ja kärsiä siitä, -- lisäsi kolmas.\n\n-- Seurakunnan olisi pitänyt nousta ylös ja laulaa _Te Deum_, --\nilvehtivät muutamat.\n\n-- Siihen olisi ollut kyllä syytä, kun rovasti Wijkman samassa\ntilaisuudessa kuuluu pitäneen hyvin mieltäylentävän saarnan taivaan\nvaltakunnan suurimmasta, -- säesti siihen kreivi Bertelsköld. --\nPorvarinrouvain jäljestä ovat kieltämättä rovastit taivaan valtakunnan\nsuurimmat.\n\n-- Mutta mikseivät porvarinrouvat saaneet istua paikoillaan? -- kysäisi\nnuori emäntä vähän malttamattomasti nakaten kaunista päätään,\n\n-- Miksi? -- jatkoi Bertelsköld. -- Siksi, etteivät kaikki naiset tyydy\nhallitsemaan ainoastaan suloudellaan. Porvarinrouvat saivat\nkirkonpalvelijasta kavaljeerin, joka täydelleen oli heidän arvoisensa\nja joka osoitti heille kaikkea sitä kohteliaisuutta, jota he voivat\nkäsittää. Myöntäkää, että hän osoitti heille todellisen ritarin\nkohteliaisuutta. Ellei hän tänään olisi pakottanut heitä poistumaan\nneuvosten rouvien penkistä, olisivat he tulevana pyhänä kunnioittaneet\nläsnäolollaan kuninkaan lehteriä.\n\n-- Entä sitten?\n\n-- Kuninkaallista lehteriä?\n\n-- Niin. Miksi ei? Eivätkö kaikki ole yhtäläisiä kuningasten kuninkaan\nedessä? Eikö kaikilla kirkon paikoilla pidä oleman sama arvo?\n\n-- Sen voitte sanoa te, joka olette yläpuolella kaikkia\narvoluokkia, -- vastasi kreivi, -- mutta meillä muilla kuolevaisilla on\nennakkoluulomme. Me esimerkiksi uskomme, ettei kyynärkeppi oikein\nsovellu valtikaksi.\n\n-- Oletteko siitä varma? Luulen muistavani, että Medicien kauppahuone\nei niinkään huonosti esiintynyt valtaistuimella. Ja joskin porvaristo\ntekee meille kumarruksen kadulla tai eteisessämme sen vuoksi, että\nmeillä on arvonimi, niin missä laissa on määrätty, että meidän tulee\nkantaa turhamielisyytemme Kaikkivaltiaankin valtaistuimen eteen?\nLuuletteko todellakin, hyvä kreivi, että jälkimaailma yhtä juhlallisen\nvakavasti kuin me arvostelee arvopaikkojamme kirkossa? Ja kun me\nmenemme niin kauas nöyrässä vallan kunnioittamisessa, että sanomme\nkuolleita ruhtinaitamme ja kuninkaitamme _korkeimmasti autuaiksi_, eikö\nole koskaan johtunut mieleenne, että tulevaisuudessa vielä hymyillään\nkuolematon hymyily semmoisille hullutuksille?\n\n-- Olettehan Rousseaun kansalainen, armollinen rouva. Teillä on oikeus\nolla kapinoitsija.\n\n-- Ei, suokaa anteeksi, Rousseau on syntynyt Genévessä, pienessä\nmaassa, jolla on kunnia olla Ruotsin tavalla tasavalta. Ero on\nvain siinä, että Genévessä kunnioitetaan neroa kuninkaallisin\nkunnianosoituksin, kun taas Ruotsissa valitetaan sitä, että nero istuu\nvaltaistuimella... Suvaitsetteko?\n\nJa markiisitar tarttui kreivin käteen sillä ujostelemattomalla\nvapaudella, jota ruotsalaiset vanhan ajan naiset pitivät niin\nsopimattomana.\n\nHe kulkivat läpi salongin ja istuivat erään komean, heikosti valaistun\nkabinetin hämärään. -- Nyt tai ei koskaan! -- ajatteli kreivi Bernhard.\nHän oli turhaan koettanut valloittaa tuota oikullista olentoa\nkaikenlaisilla korupuheilla. Hänen täytyi keksiä jotakin uutta.\n\n-- Madame, -- sanoi hän, -- te olette todellakin pahin kapinoitsija,\nminkä olen nähnyt. -- Ei siinä kyllin, ettette vähääkään välitä sen\nmiehen ihailusta, joka teitä jumaloi; te asetutte sen lisäksi\nvastustamaan kokonaista valtakuntaa.\n\n-- Todellakin? Onko tuo olevinaan jokin kohteliaisuus?\n\n-- Käsittäkää se miksi tahdotte. Te sanotte olevanne kansanvaltainen ja\nvehkeilette salaisesti kuningasvallan eduksi.\n\n-- Minäkö?\n\n-- Te juuri. Olette kunnioittanut Ruotsia käynnillänne, vain\nkumotaksenne sen tasavaltaisen valtiomuodon, joksi te sitä sanotte\nasettaaksenne valtaistuimelle jälleen itsevaltaisen kuninkaan.\n\n-- Oh, hyvä herra, te osoitatte minulle liian suurta kunniaa.\n\n-- Puhun täyttä totta. Koko maailma tietää, että olette yhtä\nvaarallinen kuin rakastettava. Mutta sitä ei koko maailma tiedä, että\nolette poliittinen henkilö. Suokaa anteeksi, että uskallan olla\nensimmäinen sanomaan sitä teille.\n\n-- Mutta mitäs te sanottekaan? Minä poliittinen henkilö! Oh, sepäs\noivallista! Minä ihmettelen teidän tarkkanäköisyyttänne, mutta olisin\nteille suuresti kiitollinen, jos haluaisitte kertoa minulle hiukan\nenemmän tästä tärkeästä keksinnöstänne.\n\n-- Ensiksikin on teillä kaikki ne ominaisuudet, joita vaaditaan\npoliittisen juonen sepittämiseen. Te olette yhtä nerokas kuin kaunis,\nyhtä rohkea kuin nerokas ja yhtä viisas kuin rohkea. Niin\nuskomattomalta kuin näyttääkin on teillä kyky säilyttää\nsalaisuuksiakin. Ei kukaan epäile teitä, ja te saatte vapaasti\nylläpitää yhteyttä kaikkien puolueiden kanssa, samalla kun te kokoatte\nympärillenne kaikista leireistä henkivartijoita, jotka kaikki ovat\nvalmiit sokeasti tottelemaan teidän pienintäkin viittaustanne. Olenko\narvannut oikein?\n\n-- Jatkakaa! Olen hyvin utelias kuulemaan luettelon kaikista\nansioistani.\n\n-- Te valmistatte valtiokaappausta, madame. Ja miksette uskaltaisi\nsitä, jonka niin monet kauniit naiset ennen teitä ovat uskaltaneet ja\ntoteuttaneet! \"Kaitselmushan vaikuttaisi liian välittömästi maailman\nmenoon, jos sallisi vallankumouksen tapahtua ilman naisia ja pappeja.\"\nEn kuitenkaan tahdo ruveta rippi-isäksenne. Olettehan kreivitär\nDashkovin persoonallinen ystävä, hänen, jolle Katariina II on\nkiitollisuuden velassa valtaistuimestaan. Olen varma siitä, että hän on\nantanut teille hyviä neuvoja, kuinka esimerkiksi voitte saada\npuolellenne kuninkaallisen kaartin tai _Svenska Bottenin_. Mutta\nkuitenkin täytyy minun varoittaa teitä, madame, sillä olette hyvällä\nalulla joutuaksenne -- joko luostariin tai mestauslavalle.\n\nMarkiisitar loi puhujaan pienet, veitikkamaiset, ruskeat silmänsä, ja\nivallinen hymy väreili hänen viehättävillä huulillaan. Kreivi Bernhard\nluuli kuitenkin huomanneensa, että ruusut hänen poskillaan menettivät\npunansa, kun hän nyökäytti päätään:\n\n-- Jatkakaa! Kertomuksenne käy yhä romanttisemmaksi.\n\n-- Olette kaiken tarkoin laskenut ja ottanut lukuun, madame, -- paitsi\nniitä silmiä, jotka näkevät lävitsenne, Yksi ainoa vika on riittävä\nhävittämään kaikkien teidän erinomaisten ominaisuuksienne vaikutuksen,\nettekä tekään ole aivan virheetön. Suokaa minun sanoa, että olette\nhyvin varomaton.\n\n-- Ah! Siis vihdoinkin yksi heikkous tässä poliittisessa henkilössä!\n\n-- Niin. Olette varomaton. Teidän ei olisi pitänyt toissapäivänä\nratsastaa Haagaan muka vain huvitellaksenne. On saatu ilmi, että teillä\non salaisia kohtauksia kuninkaan kanssa. Ja paluumatkalla ei teidän\nolisi pitänyt antaa hevosenne pillastua sulkeutuaksenne huoneeseenne\nkoko päiväksi siitä syystä muka, että olitte säikähtänyt tai ehkä\nloukannut itsenne putoamalla maahan.\n\n-- Näen, että olette hankkinut tarkkoja tietoja. Saladin, nuori\narapialaiseni, säikähti akkaa, joka toi hakoja kaupunkiin, niin että\ntodellakin olin vähällä pudota satulasta. Miksi en pudonnut, se ei\nvoine teitä huvittaa. Siinä on syy, minkä vuoksi en eilen voinut ottaa\nketään vastaan. Mutta, niinkuin näette, olen tänään siksi tointunut,\nettä vaaratta voin jatkaa tietäni luostariin tai mestauslavalle.\n\n-- Sanon vielä kerran, madame, etten ole teidän rippi-isänne.\nEnkä ole koskaan epäillyt teidän rohkeuttanne, mutta minä epäilen\nteidän onnistumistanne. Älkää luottako kuninkaaseen; koko hänen\nritarillisuutensa ei estä häntä hylkäämästä teitä, kun hänen kruununsa\ntarvitsee uhrin. Yhtykää ennemmin mieheen, joka ei koskaan ole teitä\nhylkäävä, ja joka on pitävä onnenaan palvella teitä, kun hän siten voi\ntehdä isänmaansakin onnelliseksi.\n\n-- Kuinka? Olisitteko niin jalomielinen, että rupeaisitte valtiolliseen\nkauppayhtiöön henkilön kanssa, jota ehkä huomenna syytetään\nmaankavalluksesta.\n\n-- Kuulkaa minua, madame! Minä kuulun puolueeseen, jonka kohtalo\nnykyjään on läheisessä yhteydessä kuninkaan kohtalon kanssa ja joka\nsentähden on kaikin mokomin koettava saada onnistumaan sen hankkeen,\njosta juuri olemme puhuneet. Hattupuolue pysyy tai kaatuu nykyisen\nkuninkaanvallan kanssa. _Ilman_ meitä ette te eikä kuningas voi\naikaansaada valtiokeikausta. Meidän _avullamme_ taas on kaikki\nmahdollista. Ei myöskään liene teille tuntematonta, että minulla on\nvaikutusvaltaa, joka voi olla hyödyksi tai vahingoksi aina sen mukaan,\nkuinka sitä käytetään. Siis -- en tahdo rasittaa teitä puhumalla\nrakkaudestani, vaikkapa vallassanne onkin tehdä minut onnellisimmaksi\nkaikista kuolevaisista, mutta suokaa, että osoitan ansaitsevani\nystävyytenne!\n\n-- Ja jos pistäisi päähäni olla tekemättä teitä siitä osalliseksi, niin\ntulee teistä luonnollisesti katkerin viholliseni.\n\n-- Miksi niin? Olkaamme aivan vilpittömiä toisillemme. Te olette nuori\nja viehättävä, mutta samalla kunnianhimoinen, enkä minä moiti teitä\nviasta, joka on kaikille yleville sieluille yhteinen. Kuulkaa siis,\nmadame, minä tarjoan teille kaikkea, mitä oikeutettu kunnianhimo voi\nkatsoa toivottavaksi elämässä. Te tulette kumoamaan huonon valtiomuodon\nja sen sijaan asettamaan mallin kaikkien aikakausien noudatettavaksi.\nTulette pelastamaan nuoren kuninkaan, jolla on yksi ainoa virhe, se,\nettei hän voi olla teidän omanne, yhtä vähän kuin tekään voitte olla\nhänen omansa, ja teitä tullaan ihmettelemään ei ainoastaan Ruotsissa,\nvaan koko Euroopassakin. Kaiken tämän tarjoan teille, jos te...\n\n-- Heittäydytte maahan ja palvotte minua?\n\n-- En luullut teidän kirjastossanne olevan sitä kirjaa, josta nuo sanat\nlainasitte. -- Minunhan tulee teitä palvoa, madame! Kaiken tämän\ntarjoan teille, jos lahjoitatte minulle tuon ihastuttavan käden, jota\nkoko maailma on minulta kadehtiva.\n\nMarkiisitar oli hetken aikaa vaiti, hypähti sitten kevyesti kuin lintu\nkukkien luo ikkunaan ja palasi sieltä hymyillen kreivin luo, kädessä\npieni kori[16] täynnä viinirypäleitä.\n\n-- Saanko luvan tarjota, _monsieur le comte_? Olette kiihoittunut,\ntarvitsette vähän virvoitusta.\n\n-- Markiisitar! -- kuiskasi kreivi Bernhard, vihan puna levisi hänen\nposkilleen ja koko hänen diplomaattinen mielenmalttinsa oli vähällä\npettää hänet, -- minun kanssani ei rankaisematta leikkiä lasketa!\n\n-- Leikkiäkö teidän kanssanne laskisin! Mitä minusta luulette? Istukaa,\nminä pyydän. Olen valmistava teille pienen, mieluisan ilon, jota varten\notin vapauden tuoda teidät tänne. Muistelen kertoneeni teille että\ntoissapäivänä olin vähällä lentää satulasta, kun muuan nuori mies äkkiä\nriensi esiin ja oman henkensä uhalla pidätti pillastuneen hevoseni.\nVoitteko ehkä arvata, kuka pelastajani oli?\n\n-- En koskaan arvaa arvoituksia, madame.\n\n-- Se voi kuitenkin huvittaa teitä, niinkuin se huvittaa minua, sillä\nnuori mies suvaitsi pitää minulle seuraa eilen, kun olin yksin, ja hän\noli minulle ystävällinen ja suora. No, _monsieur le comte_, ettekö\nvieläkään arvaa? Ette edes ole mustasukkainen? Älkää olko noin nurpalla\nnenin, sillä se ei teitä ollenkaan kaunista. Saatte tutustua tuohon\nnuoreen mieheen. Minä vakuutan, että hän on rakastettava nuorukainen.\nPäättäkää itse!\n\nNäin sanoen markiisitar avasi pienoisen sivuoven ja virkkoi: -- Olkaa\nhyvä ja tulkaa ulos, _monsieur_; täällä on eräs, joka haluaa tutustua\nteihin!\n\nMustiinpuettu nuorukainen astui hämärään huoneeseen.\n\n-- Paul! -- huudahti kreivi Bernhard kalveten.\n\nSe oli Paul.\n\n\n\n\n24. VIHA JA RAKKAUS.\n\n\nSamassa silmänräpäyksessä, kun kreivi Bernhard tunsi veljensä, selvisi\nhänelle, että markiisitar tiesi heidän perhesalaisuutensa. Hän luuli\nymmärtävänsä, miksi markiisitar oli hylännyt hänen tarjouksensa. Ehkä\nhän oli jo lahjoittanut Paulille sydämensä palkinnoksi siitä\nritaripalveluksesta, jota nuorella miehellä oli ollut onni hänelle\nosoittaa, Olkoon niin, markiisitar on hänkin saava osansa siitä\nvihasta, jota kreivi Bernhard tunsi sydämessään ja joka äkkiä kasvoi\nniinkuin ohdakkeet kasvavat ruusujen yli, nousten paljon korkeammalle\nkuin se haihtuva tunne, jota hän äsken oli nimittänyt rakkaudeksi.\n\nHän kumarsi kylmästi ja ylpeästi ja poistui sanaakaan sanomatta.\n\nMarkiisitar kääntyi Paulin puoleen, joka äänetönnä ja kalpeana oli\npysähtynyt oven luo.\n\n-- Olen nyt maksanut osan velastani teille, -- virkkoi hän lämpimästi\nPauliin katsahtaen, -- veljenne pyysi juuri minua omakseen, ja minä\nojensin hänelle tämän korin. Hän vihaa nyt minua yhtä sydämellisesti\nkuin teitä, ja se ilahduttaa minua, sillä se antaa minulla ehkä\noikeuden pitää teitä ystävänäni.\n\n-- Kuinka voi teitä vihata? -- virkkoi Paul matalalla äänellä.\n\n-- Voisin vastata teille, -- jatkoi markiisitar, -- että hylätty\nrakkaus melkein aina synnyttää vihaa. Mutta jos niin sanoisin,\nosoittaisin veljenne tunteille liian suurta kunniaa. Loukattu\nitserakkaus, aioin sanoa. Semmoisia ovat miehet. He imartelevat meitä\nvain kiinnittääkseen meidät sitten voitonmerkkeinä omiin\nriemuvaunuihinsa. He sanovat meille: te teette minusta maailman\nonnellisimman ihmisen! Olkoon! Mutta _meidän_ onnemme tai\nonnettomuutemme ei heitä liikuta. Jos he olisivat älykkäitä,\nkoettaisivat he edes ansaita kunnioituksemme. Mutta he luulevat meitä\nhajuvesipulloiksi, joilla ei ole muuta tarkoitusta kuin levittää hyvää\nlemua heidän jumalalliseen itsekylläisyyteensä. He kohtelevat meitä\nkuin viuhkoja, joita levitetään tai pannaan kokoon tarpeen mukaan ja\njoiden koko merkitys on ilmanhenkäys. Olette vielä niin nuori,\n_monsieur_, ettette ole ehtinyt tuota oppia ja sen vuoksi voin\nolla teille avosydäminen. Mutta tekin opitte vielä leikkimään\nnaissydämillä, ja muistakaa silloin, mitä sanon teille: emme kaikki ole\nposliininukkeja. Emme ole sylikoiria, joita saadaan sokeripalojen\navulla istumaan, emmekä kissanpentujakaan, joita houkutellaan\nlankakerän jäljessä juoksemaan. Me vaadimme, että meitä kohdellaan\nniinkuin ajattelevia olentoja.\n\nMarkiisitar Egmont oli tällä hetkellä kaunis ja jalo. Hänen poskensa\nhehkuivat, hänen silmänsä loistivat, hän unohti kaiken muun\najatellessaan sitä asiaa, joka hänen mieltään nyt kiinnosti. Paul ei\nvoinut kääntää hänestä silmiään. Hän oli ihastunut niin, ettei voinut\npuhua. Poikaparka, hänen sydämensä ei vielä ollut hehkunut muista\ntunteista kuin niistä, joita hänessä herättivät hänen äitinsä ja\nkirjansa. Hän oli ollut vapaa kuin metsän lintu, mutta nyt -- nyt\nkärventyivät hänen siipensä ensi kerran.\n\nMiksi hän olikaan kohdannut juuri tämän vaarallisen naisen, kun hän\neräänä päivänä oli matkustanut Upsalasta Tukholmaan, seuratakseen\nkadonneen äitinsä jälkiä, joiden perille hän luuli päässeensä? Miksi\nhän olikaan pidättänyt markiisittaren pillastuneen hevosen? Miksi hän\nsuostui tulemaan tämän luo seuraavana päivänä ja miksi hän vietti\nmelkein koko sen päivän tuon seireenin seurassa, joka kymmenessä\nminuutissa pani vanhain tottuneiden valtiomiestenkin päät pyörälle,\nsaati sitten tämmöisen nuoren haaveksijan? Ja miksi hän antoi\nmarkiisittaren rakastettavan, ranskalaisen avosydämisyyden vietellä\nitseään vastaamaan siihen samalla vilpittömyydellä ja kertomaan hänelle\nkaikki sydämensä salaisuudet? Turhia kysymyksiä! Ei hän itse noin\nkysellyt, hänen ajatuksensa pysyivät liikkumatta; hän lensi sokeasti\nkuin sääski tuleen.\n\n-- Mutta unohdanhan aivan, miksi tänä iltana olen kutsunut teidät\nluokseni, -- jatkoi kaunis tenhotar hetkisen aikaa vaiti oltuaan. --\nToinen puoli velastani on vielä maksamatta. _Monsieur_ de Bertelsköld,\npyydän saada kunnian esitellä teidät hänen majesteetillensa!\n\n-- Minut? -- kysyi Paul hämillään ja kummastuneena.\n\n-- Miksi muuten olisin ollut niin epäkohtelias, että annoin teidän\nodottaa kabinetissani? Meidän tulee käyttää tilaisuutta; tämä aate\nsyntyi minussa eilen, sitten kun olitte mennyt. Hänen majesteettinsa on\nollut niin armollinen ja luvannut kunnioittaa iltamaani läsnäolollaan\ntänään kello 11, ja nyt on kello neljännestä vaille. Valitettavasti en\nvoinut olla kutsumatta veljeänne ja tahdoin säästää teitä kohtauksesta,\njoka olisi ollut teille tuskallinen, jos se olisi tapahtunut monen\nläsnäollessa. Kas siinä syy, miksi kirjoitin teille ja pyysin teitä\nolemaan hyvä ja tulemaan pieniä portaita sisähuoneisiini ja miksi minun\ntäytyi antaa teidän odottaa niin kauan. Nyt sitävastoin, kun olen\njoutunut veljenne epäsuosioon, ja hän on vapauttanut meidät molemmat\nseurustelemasta kanssansa, ei mikään estä minua sanomasta teidät\ntervetulleeksi muiden vierasteni joukkoon. Olette tapaava siellä\nsisarenne paroonitar Clairfeldin. Minun tulee vain vielä pyytää, että\ntaas menette alas ja tulette suuria portaita ylös salonkiin, sillä\nminun ei tarvinne sanoa teille, mikä olisi seurauksena siitä, että\nnuori mies, joka ei ole seuralle esitetty, arvaamatta astuisi esiin\nminun sisähuoneistani...\n\nJa kaunis markiisitar nyökäytti päätään niin ystävällisesti, niin\ntuttavallisesti, kuin olisivat he olleet jo vanhoja tuttuja. Paulilla\nei enää ollut omaa tahtoa; hän lupasi totella.\n\n-- _Au revoir_ siis! -- kuiskasi markisitar ja katosi.\n\nSill'aikaa oli kreivi Bernhard, ylpeänä ja hymyillen kuin riemuretkeltä\npalaava sotapäällikkö, kulkenut salongin kautta ja aikoi juuri poistua,\nkun käsi laskeutui hänen olkapäällensä ja eversti, parooni\nSprengtporten seisoi hänen vieressään.\n\n-- Sananen vain, herra kreivi!\n\n-- Palvelijanne, herra parooni!\n\n-- Olen juuri saanut kuudennen raportin myssyjen kerhoista. He ovat\nsuunniltaan raivosta, muun muassa sen häväistyksen vuoksi, joka tänään\naamupäivällä kohtasi neljää porvarinrouvaa. Tämä tapaus ei koskaan\nolisi voinut sattua sopimattomammalla hetkellä. Väitetään, että tämä\nkaikki on vain vehkeitä, että on pantu liikkeelle väärennettyjä\nkirjeitä aatelittomien säätyjen häväisemistä varten, ja se pisara on\nsaanut tunteet kuohumaan yli laitojensa. Kenties tiedätte te sattumalta\njotakin semmoisista vehkeistä?\n\n-- Olen kuullut jutun kamaripalvelijaltani, joka käy huvikseen\nkirkossa, vaikka onkin katolilainen, katsellakseen neitosia; se on paha\ntapa, jonka hän on oppinut Madridissa. Vehkeitä, sanotte? Mitä hyötyä\nsiitä olisi ollut? Porvarinrouvat eivät tarvinneet mitään kehoitusta.\nHe ovat tarpeeksi vaateliaita ilmankin!\n\n-- Kuitenkin on pari näistä vääristä nimettömistä kirjeistä kierrellyt\nkerhoissa ja seikka on siis epäilemättä jokin _coup de main_.\nTahdotteko kuulla ajatukseni asiasta?\n\n-- Se minua suuresti huvittaisi.\n\n-- Minä luulen, että te olette tuon kujeen toimeen panija.\n\n-- _Charmant!_ Ja mistä syystä, jos uskallan kysyä?\n\n-- Sen tiedätte te paremmin kuin minä. Olette onnistunut huonosti\nkaikessa, mitä olette ottanut tehdäksenne.\n\n-- Suokaa anteeksi, hyvä parooni, minä olen palvelijanne oman huvini\nvuoksi, en pakosta, enkä siis aio ottaa vastaan moitteitanne. Olettehan\nmuuten lukenut rovasti Larssonin vastauksen.\n\n-- Olette luopio, herra kreivi!\n\n-- Pyydän päästä...\n\n-- Olette pettänyt puolueemme, joka nykyjään on myöskin kuninkaan.\n\n-- Riittää, herra parooni. Jos tarkoituksenne oli hakea riitaa,\nolisitte voinut valita sopivamman tilaisuuden. Mutta jos haluatte, olen\nvalmis.\n\n-- Minä kiitän teitä. Teillä on hyvä onni rakkaudessa, herra kreivi;\nsen vuoksi teillä on huono onni pelissä. Markiisitarta olisi mahdoton\nlohduttaa, jos teille tapahtuisi jokin onnettomuus. Ainakin te sitä\nluulottelette.\n\n-- Oh, -- virkkoi kreivi Bernhard vetäen suunsa ivalliseen hymyyn, mikä\nolisi voinut kivenkin kuumaksi ärsyttää, -- luulen tosiaankin, että\nparooni on mustasukkainen. Olisihan minun pitänyt se arvata, kun noin\nsyyttä suotta käytte kimppuuni. Jos voin _niin vähällä_ olla\nmieliksenne, niin luovun suurimmalla mielihyvällä oikeuksistani\nsuloiseen emäntäämme. Niinkuin lienette huomannut, ei minulla ole ollut\nsyytä valittaa hänen kylmäkiskoisuuttaan! Mutta helpot voitot eivät\nkoskaan ole olleet mieleeni. Minä luovutan laakerini _Svenska Bottenin_\npäällikölle.\n\n-- Kuinka? Luulen teidän uskaltavan häväistä markiisitar Egmontia?\n\n-- Itsehän luulette, että minulla on onnea rakkaudessa. Ja kuka meistä\ntässä on lausunut toisen herjaussanan toisensa perästä?\n\n-- Hyvä. Määrätkää aika ja paikka, missä tavataan!\n\n-- Solnan metsässä. Aikani on jotensakin täpärällä, mutta huomenna klo\n10, kun olen syönyt eineeni, luulen saavani puolen tuntia aikaa\ntoimittaakseni hullun paroonin toiseen maailmaan.\n\n-- Huomenna? Se ei sovi. Meidän täytyy kummankin elää ottaaksemme osaa\näänestykseen. Mutta ylihuomenna?\n\n-- Niinkuin haluatte.\n\n-- Ase?\n\n-- Pistoolit.\n\n-- _Au revoir_, herra kreivi.\n\n-- _Au revoir_, herra parooni!\n\n-- Hänen majesteettinsa kuningas! -- ilmoitti samassa kamaripalvelija,\nja puheen solina salissa vaikeni kuin taikaiskusta. Kaikkien huomio\nkääntyi isoon oveen päin.\n\n\n\n\n25. KUNINGAS KUSTAA III.\n\n\nOvet avattiin, ja kuningas astui sisään emännän seuraamana, joka oli\nollut häntä vastaanottamassa suuren sisäänkäytävän yläpäässä.\n\nKustaa III oli tähän aikaan 26 vuoden vanha, ja hänen olemuksensa oli\nvielä kaiken sen nuoruudensulouden kirkastama, joka ei milloinkaan\nhänessä kokonaan sammunut, ei edes silloinkaan, kun vuodet ja huolet\nolivat verhonneet sumuunsa hänen elämänsä. Korkea, avoin otsa, jota\nvaaleat, taapäin pyyhkäistyt, hienosti puuteroidut suortuvat ympäröivät\npäättyen erittäin huolelliseen taideteokseen -- suuret, erinomaisen\nloistavat siniset silmät -- hienopiirteiset kasvot, joiden kuuluisaksi\ntullutta vinoutta huomasivat tuskin muut kuin ne, jotka puutteita\nhakivat -- hienosti hymyilevät, hyvyyttä osoittavat huulet --\nvalkoinen, miltei naisellinen hipiä, pysty ja kuitenkin aina liikkuva\npää -- tuo omituinen niskan nakkaus, joka oli niin luonteenomainen --\nkauniiden, sormusten koristamien, pitsikalvosinten ympäröimien kätten\nliikkeet -- elävät, aina arvokkaat, aina miellyttävät, aina ilmeikkäät\nkasvoneleet, jotka säestivät joka sanaa, joka liikettä -- vapaa,\nteeskentelemätön ryhti, joka kuitenkin aina pysyi arvokkaana -- kaikki\ntämä muodosti kokonaiskuvan, jota ei koskaan se, joka sen oli nähnyt,\nvoinut unohtaa. Hänessä oli kuin olikin neron omituinen viehätys, jota\neivät koskaan pienet tahrat voi himmentää ja joka vastustamattomasti\nvallitsee ihmisiä vastoin heidän tahtoansakin.\n\nMitä kaikkea onkaan sanottu tästä kuninkaasta ja hänen ulkonaisesta\nesiintymisestään! Kuinka halukkaasti onkaan etsitty pienintäkin varjoa,\njoka voisi himmentää hänen kuvaansa jälkimaailman silmissä! Kuinka\nonkaan hänen vartaloaan, hänen liikkeitään, hänen sanojaan vääristelty,\nsamoinkuin on vääristelty hänen historiallista persoonaansa, hänen\nluonnettaan ja hänen ihmisarvoaan, lähtien hänen kasvojensa\nkaksinaisuudesta ja hänen pukunsa nauharuusukkeista aina hänen\nomantuntonsa kaksinaisuuteen ja hänen hallituksensa kevytmielisyyteen\nsaakka! Sillä mitä merkitsee kaikki hänen korealle silkkitakilleen\nheitetty loka verrattuna siihen alennuksen pohjattomuuteen, jonne häntä\nsiveellisenä ihmisenä on koetettu syöstä! Elämässä tuskin on niin\nmustaa rikosta, niin mieltäliikuttavaa ilkeyttä, jota ei olisi juljettu\nsanoa tämän kuninkaan tekemäksi. Kaikki, mitä mielikuvitus mustaa ja\nkamalaa keksii, kaikki, mitä siveellinen tunto syvimmin inhoaa, kaikkea\nkurjinta, jota on voitu hirmuvaltiaan tai kerjäläisen ajatella\nhimoinneen, kaikkea sitä on uskottu Kustaa III:sta, ja jos ei ole voitu\najatella mitään vielä kauheampaa tai vastenmielisempää, niin ei vika\nole ollut niissä, jotka ovat häntä semmoiseksi kuvailleet, vaan syynä\non ollut vain ihmisen mielikuvitusvoiman puutteellisuus, se kun ei ole\nenää voinut keksiä voimakkaampia värejä tai häpeällisempiä vaikuttimia.\n\nJa nyt hän kuitenkin astui tähän kauniiseen salonkiin aavistamatta\nvähääkään sitä, että häntä kerran tultaisiin sanomaan maansa Neroksi,\nCaligulaksi tai Heliogabalukseksi. Ei näkynyt vähintäkään veren tahraa\nhänen lumivalkeilla käsillään. Ei mitään myrkkyä tippunut hänen\nkiharaisista, kiemurtelevista kutreistaan. Hänen sinisen silkkitakkinsa\ntaskusta ei pistänyt esiin minkään piiloitetun tikarin kahvaa. Hänen\nsinisistä silmistään ei singonnut mitään julkeita katseita, jotka\nolisivat ilmaisseet tyrannia, joka kylmäkiskoisesti tappaa miesten\nkunnian ja naisten viattomuuden. Ei mikään salaovi auennut hänen\nviittauksestaan hautaamaan vihollisen ikuiseen vankilaan. Kuinka\nhyvästi hän osasikaan teeskennellä, tuo vilpillinen \"_komediantti_\".\nKoko hänen olennossaan oli tuollaista valoisaa arvokkaisuutta, että\nheti hänen sisään astuessaan vahakynttilät näyttivät palavan\nkirkkaammin, suuret peilit loistavan, kukat ikkunoissa tuoksuvan\nvoimakkaammin ja selittämätön valo leviävän yli koko salongin. Ja\nsamoinkuin kaikki kasvit kallistuvat kohti päivää, niin kaikkien\nläsnäolevien silmät seurasivat hänen keveätä, miellyttävää astuntaansa\nheidän alamaisesti peräytyvien riviensä keskitse.\n\nHän tervehti kaikille puolille päätään nyökäyttäen. Riennettiin saamaan\nosaa hänen pienimmästäkin silmäyksestään; kuunneltiin jokaista sanaa\nhänen huuliltaan, ikäänkuin jotakin sulosointua. Kaikki tunsivat\nolevansa ikäänkuin lumottuja ja kuitenkin vapaita, huolettomia ja\niloisia.\n\nOliko tämä se hirmuhallitsija, josta luetaan niin monessa\npuoluekirjoituksessa? Ei, vastaavat ajan kaiut, _ei vielä_. Hän oli\nvain kohta siksi tuleva. -- Tuliko hän siksi? Siihen ei kukaan osannut\nvastata huhtikuussa 1772.\n\nTervehdys kummallakin puolen tehtiin hovitapain ja tanssikoulun\nankarien sääntöjen mukaan. Tuttavuuskin oli täynnä monenlaisia\ntemppuja. Kuninkaan _arvon_ piti vapauden aikana korvata kaikki se,\nmitä hänen _vallastaan_ puuttui. Hänen vartiovuorossa oleva\nkamaripalvelijansa seurasi häntä tähän tuttavalliseen iltamaankin, ja\nkaksi kamaripalvelijaa odotti ovella kuninkaallisen herransa käskyjä.\n\n-- Tulen myöhään, mutta älkää antako häiritä itseänne\nhallitustoimissanne, hyvä markiisittareni, -- virkkoi kuningas tuolla\nkohteliaalla ja leikkiä laskevalla äänellä, jolla hän tavallisesti\npuhutteli ylhäisiä naisia. -- Näen teillä olevan koko hovinne\nympärillänne. Olette tosiaankin kadehdittava. Hallitsette\nyksinvaltiaasti eikä teillä kuitenkaan ole yhtään kapinoitsijaa\nvaltakunnassanne. Mutta mitä uutta Parisista? Toivon rakastettavan\ntätinne voivan hyvin?\n\n-- Niin hyvin kuin saattaa voida sadan penikulman päässä teidän\nmajesteetistanne, -- vastasi markiisitar samaan tapaan. -- Tätini ei\nvielä ole niin vanha, että olisi menettänyt muistinsa ja hän muistelee\nkaipauksella viime talvea, jolloin hänellä oli armo kiistellä teidän\nmajesteettinne kanssa.\n\n-- En minäkään koskaan voi unohtaa kahakoitamme, -- jatkoi kuningas,\nilostuen noista hauskoista muistoista. -- Kreivitär de la Marckin\njälkeen ei minulla Parisissa ollut pelättävämpää vihollista kuin\nkreivitär Egmont, ja voinpa lisätä, ei myöskään luotettavampaa ystävää.\nUskotteko, että nuo viehättävät naiset ahdistivat minua ankarasti,\nniinkuin sanoivat, yksinvaltaisten mielipiteitteni vuoksi. Tiedätte,\nettei missään olla niin vapaamielisiä kuin Parisissa. Aina haaveksitaan\nsiitä, jota ilman itse ollaan. En koskaan ole nähnyt innokkaampaa\ntasavaltalaista kuin tätinne on. Hänen loosissaan vastaanotin\nsurusanoman Tukholmasta ja kuinka luulette hänen minua lohduttaneen?\nHän varoitti minua yksinvaltaisesta kuninkaanvallasta.\n\n-- Suokaa anteeksi hänelle, teidän majesteettinne! Hänen olisi pitänyt\nviettää tämä talvi Tukholmassa tarkistaakseen mielipiteitään.\n\n-- Niinkö luulette? Mutta Parisi on kuitenkin aina Parisi. Minä näytän\nteille mitä viehättävimpiä kirjailukaavoja, jotka juuri sain postista.\nMuistatteko nuorta Vestristä, tuota kaunissääristä tanssijaa, isänsä\npoikaa? Hän kirjoittaa ja ehdottelee minulle toden teolla, että\ntilaisin balettiseuran Tukholmaan. Ja pieni, sievä Morelli --\nkuningasvainajan ensimmäisen tanssijattaren tytär, sen, joka oli mukana\nKiinaa vihkimässä ja jonka hänen kilpailijansa sitten myrkytti\nBolognassa -- mitä luulette hänen haluavan? Hän tahtoo kaikin mokomin\ntulla tänne ja tanssia kruunausjuhlassa.\n\n-- Eipä haittaisi, jos teidän majesteettinne tilaisi hänet tanssin\nopettajattareksi esim. porvarissäädylle. Mutta haluaako teidän\nmajesteettinne istua? Meillä on pieni, hyvin vaatimaton _pas de\nprintemps_. Se on vanha _nouveauté_, jota kuulemma tanssittiin\nTukholmassa kolmekymmentä vuotta sitten kreivi Tessinin luona.\n\n-- Kreivi Tessinin luona? Ah! Minä muistelen kuulleeni siitä\npuhuttavan. Se oli silloin, kun kuningatarvainaja meni tainnoksiin\ntuntiessaan neiti Tauben. Silloin tanssi kevään osaa eräs pieni,\nsuloinen _parvenue_, eräs _bourgeoisien_ tytär, joka kuuluu\n_escamoleeranneen_ neiti Stenbockin puvun. Hänet sitten nai kreivi\nBertelsköld, meidän espanjalaisen _chevalierimme_ isä. Kreivi Tessin\nkertoi minulle siitä kerran siihen aikaan, kun minä ja hän vielä olimme\nhyvät ystävät.\n\n-- Ah! -- huudahti markiisitar, ilmeisesti hämmästyen. -- Aioin juuri\npyytää saada teidän kuninkaalliselle majesteetillenne esittää nuoren\nhenkilön, joka, ellen erehdy, on saman kreivi Bertelsköldin poika hänen\ntoisesta naimisestaan mainitun henkilön kanssa.\n\n-- Ai, ai, hyvä markiisittareni, kun teidän ikäisenne nainen\nsuosittelee nuorta miestä, niin voi vannoa, että hänellä on siihen\nhyvin vaikuttavia syitä. Toivon ainakin hänen olevan ruman,\nyksisilmäisen, köyryselkäisen tai ainakin maisterin, sillä silloin\nvoivat muut ihailijanne olla huoleti.\n\n-- Teidän majesteettinne suvaitsee tehdä hyvin ja arvostella itse.\nTässä hän on... Kreivi Paul Bertelsköld...\n\nKuningas katseli mielihyvin solakkaa, kaunista nuorukaista, jonka\nyksinkertainen musta puku, kaino puna ja mustat, surulliset haaveksivat\nsilmät enemmän muistuttivat jonkin murhenäytelmän päähenkilöä kuin sitä\nkohteliasta ja keikaroivaa kaartinupseeria, jonka kuningas luultavasti\noli odottanut näkevänsä.\n\n-- Madame, -- sanoi Kustaa III hymyillen ja sanomattoman viehättävästi,\n-- minä surkuttelen teidän ihailijoitanne!\n\n-- Uskallan uskoa, että teidän majesteettinne erehtyy ensi kerran\nelämässään, -- virkkoi kaunis markiisitar peittäen viuhkallaan osan\nkasvoistaan, jotka eivät vielä olleet unohtaneet punastumisen taitoa.\n\nKuningas katseli katselemistaan nuorta miestä. Hän ihaili kaikkea\nkaunista, ja onhan huomautettu, että kaikki Kustaa III:n suosikit\nolivat komeita miehiä. -- Onko teillä mitään toivomusta, jonka voisin\ntoteuttaa? -- kysyi hän Paulilta. -- Tunnen isänne ja veljenne. --\nIloitsen saadessani nähdä teidät hovin palveluksessa.\n\n-- Kiitän teidän majesteettianne, -- vastasi Paul. -- Mitä tätä nykyä\ntoivon, sitä ei teidän majesteettinne voi täyttää.\n\n-- Mitä se on?\n\n-- Etsin äitiäni.\n\n-- Ken tietää? Kertokaa minulle tuo asia. Minäkin tavallani tunnen\näitinne.\n\n\n\n\n26. KIRJEITÄ JA VAROITUKSIA.\n\n\nKolmantena päivänä niiden tapausten jälkeen, joista edellisessä luvussa\non kerrottu, istui Paul Bertelsköld varhain aamulla yksinkertaisessa\nhuoneessaan Pienen Uudenkadun varrella Tukholmassa, kun hänelle tuotiin\nkirje, joka oli tullut postissa Upsalasta edellisenä iltana. Hän tunsi\nisänsä käsialan, mursi sinetin ja luki kirjeen sekavin tuntein. Se\nsisälsi, paitsi ilmoituksia yksitoikkoisesta elämästä Falkbyssä, joukon\nisällisiä neuvoja, muun muassa sen, että Paulin heti kohta pitäisi\nsopia veljensä Bernhardin kanssa, koska muussa tapauksessa veljesten\neripuraisuus oli vievä heidän isänsä hautaan.\n\n-- Ei sanaakaan äidistäni! -- huokasi nuorukainen synkästi.\n\nMutta hän erehtyi. Kirjeen kolmannella sivulla oli jälkikirjoitus, jota\nhän ei heti ollut huomannut.\n\n-- \"Rakas poikani\", -- kirjoitti kreivi neuvottomuuden ja liikutuksen\nsekaisin tuntein, minkä helposti voi lukea jokaisen rivin välistä. --\n\"En tahdo jättää sinua tietämättömäksi siitä, että me olemme saaneet\nkirjeen kreivittäreltä, äidiltäsi. Se tuli postissa Tukholmasta ja\nkertoi, että hän on terve ja joka päivä sulkee meidät kaikki\nrukouksiinsa. Meidän ei pidä, kirjoittaa hän, koettaa saada selkoa\nhänen asuinpaikastaan: hän asuu hyvien ihmisten luona eikä kaipaa\nmitään muuta kuin sitä onnea, että vielä kerran elämässä saisi syleillä\nmeitä, minkä kaiken hän jättää Jumalan kaikkivaltiaan käteen. Hän sanoo\nusein saavansa tietoja meistä, vaikken tosiaankaan ymmärrä, miten se on\nmahdollista. Sinun suhteesi näyttää hän olevan hyvin huolissaan, mutta\nilmaisee tyytyväisyytensä neiti Sjöbladin tapaan kasvattaa Veraa ja\nantaa siinä asiassa tarkkoja määräyksiä. Neiti Sjöblad onkin varsin\nrakastettava ja älykäs ihminen, johon voi kaikessa luottaa. Voi hyvin,\nrakas poikani! Uskollinen isäsi K.V.B.\"\n\nLopussa oli jotakin, josta Paul ei oikein pitänyt. Mutta mitäpä tämä\nmerkitsi tuon suuren häntä niin syvästi liikuttavan uutisen rinnalla,\nettä hänen äidiltään oli tullut kirje! Äiti siis eli vielä! Varmuutta\nsiitä ei olisi voinut maksaa kullalla millään. Hän eli alistuen\nkohtaloonsa, hän eli muistoistaan, hän ajatteli lapsiaan. Oi, missä,\nmissä hän sitten eli ja miksi hän ei tullut pyyhkimään poikansa\nkyyneliä, ainoan maan päällä, joka hänen edestään oli valmis kaiken\nuhraamaan?\n\nPieni lapsellisella ranskankielellä kirjoitettu kirjelippu seurasi\nVeralta...\n\n  \"Sachez, mon tres cher frère, que notre mère nous à écrit et\n  qu'elle se porte bien, quoiqu'elle pleure tous les jours notre\n  absence et prie le bon Dieu de nous garder. C'est que j'avais\n  parfaitement raison, n'est-ce pas, qu'elle n'était nullement\n  partie, qu'elle reste encore pres de nous, et qu'elle reviendra\n  un jour nous embrasser, si nous sommes très sages et très\n  obéissants. Quant à moi, je ferai mon possible, et vous le ferez\n  mille fois mieux que moi. Sachez aussi, que mon père m'a donné,\n  le jour de ma naissance, un autre petit agneau, qui se nom me\n  Bibi, au lieu de mon pauvre Bijou, qu'on m'a si affreusement fué,\n  et il est tout blanc, c'est à dire que la tête seule est toute\n  noire comme le pot de Pitkä Kaarina, vous vous en souvenez. Adieu,\n  mon plus cher ami, je vous baise soixante-dix fois les moustaches,\n  si vous en avez quelques-unes, et je suis votre très petite, très\n  sotte et très obéissante soeur\n\n                                              \"Vera Bertelsköld.\"\n\nPaul suuteli kirjettä. -- Onhan meitä toki kaksi, jotka elämässä ja\nkuolemassa pidämme yhtä puolta -- sanoi hän itsekseen. Mutta kuinka\nhänen olisi käytettävä niitä viittauksia, joita nämä kirjeet sisälsivät\nhänen äitinsä olinpaikasta?\n\nJoku tarttui hänen ovensa lukkoon. Se aukeni, ja sisään astui yksi\nnoita repaleisia kerjäläislapsia, joita joukoittain parveili Tukholman\nkaduilla. Se oli Veran ikäinen tyttö ja tämä yhdennäköisyys liikutti\nPaulin herkkätuntoista sydäntä. Ennenkuin tyttö vielä oli ehtinyt\nruveta lanttilahjaa ruikuttamaan, oli Paul jo antanut hänelle\nhopearahan, joka hänen varoihinsa nähden oli melkoinen uhraus.\n\nTyttö niiasi ja ojensi hänelle äänetönnä palasen karkeaa paperia. Hän\nkehitti sen auki ja luki suurimmaksi kummastuksekseen:\n\n-- \"Joutukaa heti Solnan metsään. Veljenne henki on vaarassa.\"\n\nEi mitään allekirjoitusta, ja käsiala tuntematon. -- Kuka sinut on\nlähettänyt? -- kysyi Paul.\n\nTyttö viittasi, ettei hän voinut vastata. Hän oli kuuromykkä.\n\n-- Siinä tapauksessa jäät tänne huoneeseeni, kunnes palajan, --\nviittasi Paul ja tarttui heti hattuunsa, mennäkseen Solnaan. Tulipa\nkehoitus keneltä tahansa, hänen täytyi sitä noudattaa, hänellä oli\nsiihen kaksi voimakasta syytä: kysymys oli hänen veljestänsä ja tämä\nveli oli hänen katkerin vihollisensa.\n\nMutta ovessa tuli häntä vastaan markiisitar Egmontin ranskalainen\nkamarineitsyt, pieni Babette, josta huhu kertoi, että hän tiesi\nrouvansa salaisuuksia enemmän kuin kamarineitsyen oikeastaan tulee\ntietää. Hän asettui rohkeasti poisrientävän Paulin tielle. -- Sananen\nvain, monsieur! -- virkkoi hän varmasti kuin suosikki, joka ei mitään\nesteitä häikäile.\n\nPaul pysähtyi.\n\n-- Madame pyytää, että monsieur olisi hyvä ja heti tulisi hänen\nluokseen. Hänen vaununsa odottavat tuolla alhaalla.\n\n-- Tulen tunnin tai kahden kuluttua; tällä hetkellä se on mahdotonta,\n-- vastasi Paul.\n\n-- Suokaa anteeksi, madame käskee minun lisätä, että monsieurin ei pidä\nmenettää hetkeäkään. -- Asia on hyvin tärkeä.\n\n-- Onko Babettella mitään aavistusta siitä, mitä asia koskee? -- Ja\nkultaraha, ainoa mikä hänellä oli, solahti mahtavan kamarineitsyen\ntällaisiin tottuneeseen käteen.\n\n-- En tiedä. Luultavasti jokin kirjausmalli, josta madame haluaa\nneuvotella, -- vastasi Babette viisastelevin ilmein.\n\nPaul epäili. Hän katsahti taakseen kuuromykkää tyttöä etsiäkseen: tämä\noli kadonnut. Hän tarttui toisen kerran hattuunsa ja kiiruhti ulos.\n\n-- Mitä monsieur tekee kahdella hatulla? -- kysyi nenäkäs\nsanansaattaja.\n\nMuutamain minuuttien kuluttua istui Paul vaunuissa, jotka kiitivät\nensin Norrbrota ja sitten Kuningattarenkatua kohden, niin että\nkatukivet tulta iskivät.\n\n-- Odota ulkona! -- sanoi Paul ajajalle, kun he pysähtyivät hotellin\neteen.\n\nKello oli juuri lyönyt 9. Tämä oli tavattoman varhainen aika\nmarkiisitar Egmontin luona, joka ei koskaan ottanut vastaan vieraita\nennen klo 12:ta. Hän oli kuitenkin jo pukeutunut, mihin toimitukseen\nmeni ainakin tunnin aika, kun tukan laittaminen siihen aikaan oli niin\nylen mutkallista. Hänellä oli keveä, mutta huolellisesti tehty\naamupuku. Hän näytti erinomaisen totiselta eikä häntä kuitenkaan\nkoskaan oltu nähty viehättävämpänä.\n\nHän istui suklaansa ääressä Paulin sisään astuessa ja näytti\nkärsimättömästi häntä odottaneen.\n\n-- Suokaa anteeksi itsepäisyyteni, -- sanoi hän, -- en ole vaivannut\nteitä tänne itseni vuoksi, vaan teidän tähtenne. Olkaa hyvä ja istukaa.\nMinun täytyy tehdä teille hiukan arkaluontoinen kysymys. Onko teillä\nketään vihollista täällä Tukholmassa?\n\n-- Ehkä -- vastasi Paul.\n\n-- Siinä tapauksessa on niinkuin olen aavistanut. Se ei voi olla kukaan\nmuu kuin veljenne.\n\n-- Ah, madame. Minun täytyy tunnustaa teille että olen kovin levoton.\nOlen juuri saanut nimettömän kehoituksen heti kiiruhtaa Solnan metsään,\nkoska veljeni henki on vaarassa.\n\n-- Mitä sanotte? Nimettömän?... Näyttäkää, se ei voi olla muuta kuin\nsilmukka siinä vehkeiden verkossa, johon teitä näytään ruvetun\nkietomaan. Kuulkaa, miksi olen pyytänyt teitä tänne. Niinkuin\nmuistatte, oli hänen majesteettinsa toissapäivänä hyvin armollinen. Kun\nolitte mennyt, suvaitsi hän kysyä minulta paljon teistä, ja minä --\nminä en kuvaillut teitä aivan villipedoksi, sen voitte ymmärtää. Mitä\nvoin tehdä nuoren miehen eduksi? -- hänen majesteettinsa vihdoin kysyi.\nSire, sanoin minä, antakaa hänelle tilaisuutta osoittaa, mihin hän\nkelpaa. Antakaa hänelle jokin pieni toimi teidän majesteettinne\nläheisyydessä... _Mats si_, sanoi kuningas hienosti hymyillen,\nluuletteko, että häntä voisi miellyttää kamarijunkkarin arvo? Sitä\nrohkenen epäillä, vastasin minä, mutta pieni yksityissihteerin virka,\nluulen ma, sopisi hänelle paremmin, vaikkei hän saisikaan muuta\ntehtävää kuin kirjoittaa osoitteita teidän majesteettinne\nkirjeisiin.... Hän saapi sen, virkkoi kuningas, ja teidän\nedesvastuullanne, madame, sillä ainoa paikka, mikä minulla on avoinna,\non juuri salaista kirjeenvaihtoani varten. Onko hän _fidéle_ ja\n_discret_?... Niinkuin hauta, vastasin niinä. Hyvä on, sanoi kuningas.\n\n-- Mutta, madame...\n\n-- Ei mitään muttia. Teidän tulee tietää, hyvä Bertelsköld, että\nsemmoisesta paikasta on tie aina avoinna mihin muuhun paikkaan tahansa.\nEi mikään estä teitä muutamain kuukausien kuluttua pyytämästä\nkaartinupseerin valtakirjaa, ja se sopii teille paremmin. Minä\najattelin sitä heti, mutta katsoin paremmaksi, että saatte miettimisen\naikaa.\n\n-- Kuinka voin kiittää teitä niin paljosta hyvyydestä?\n\n-- Siten, että kuulette, mitä sanon teille, ettekä näytä siltä kuin\nolisitte ajatuksinenne kuussa. Lyhyesti sanoen: paikka oli jo melkein\nteidän, kun minä tanssiaisissa leskikuningattaren luona sain kuulla\njonkun panetelleen teitä hänen majesteetilleen. Oli kerrottu\nkuninkaalle, että olitte jonkin sanomattoman ilkeän kujeen vuoksi\najettu pois yliopistosta jossakin Liivinmaalla tai Suomessa, en muista\noikein missä; sanalla sanoen, että olette hyvin _indiscret_ ja\nepäluotettava henkilö. Onnettomuudeksi ei hänen majesteettinsa enää\nollut tanssiaisissa ja tänään puolenpäivän aikana hän matkusti\nEkolsundiin. Teidän tulee siis hetimmiten rientää hoviin ja pyytää\nyksityistä puheillepääsyä; olen toiminut niin, että saatte sen. Siellä\nselitätte peittelemättä karkoituksenne syyn, joka _ei voi_ olla\nhäpeällinen. Hänen majesteettiansa on ennakolta valmistettu, hän on\nkuuleva teitä lempeästi, hän on antava teille tämän luottamustoimen,\njoka kiinnittää teidät joka päivä hänen seuraansa, ja onnenne on\nvalmis.\n\n-- Mutta minä en voi mennä hoviin nyt. Unhotatte veljeni...\n\n-- Ah, veljenne! Ja millä hän on ansainnut sen, että häntä nyt\nmuistatte?\n\n\n\n\n27. JUONIA JA HÄMÄHÄKINVERKKOJA.\n\n\n-- Jos olisitte minun asemassani, -- virkkoi Paul, -- olen varma siitä,\nettä sydämenne heti sanoisi teille, mitä teidän olisi tekeminen. Isäni\nkärsii onnettomasta eripuraisuudestamme ja käskee minua sopimaan.\nÄitini ... niin, miksi salaisin teiltä aavistukseni? Nimetön kehoitus\ntulee ehkä äidiltäni.\n\n-- Ja te luulette, että äitinne käskisi teidän pelastaa\nverivihollisensa!\n\n-- Juuri siitä hänet tunnen, madame. Falkbyhyn on tullut kirje\näidiltäni. Joko hän on täällä tai on hänellä täällä joku tuttava.\n\n-- Ei, hyvä kreivi, -- jatkoi markiisitar hetken mietittyään, -- olette\nkovin tottumaton vehkeilijäin korttikonsteihin. Se henkilö, joka on\nkehoituksen kirjoittanut, tietää luultavasti varsin hyvin, että hänen\nmajesteettinsa puolen päivän aikana lähtee kaupungista, ettei teille\ntule tilaisuutta puolustaa itseänne ja että kadehdittava paikka, joka\noli teille aiottu, sill'aikaa annetaan toiselle. Ehtiäksenne Solnaan,\njossa teitä kyllä osataan viivyttää, ja sieltä takaisin tarvitsette\nvähintään kaksi tuntia. Kun palaatte, on kuningas poissa ja onnenne\nmennyt. Kas, siinä syy, miksi teille on lähetetty tuo kavala kirje.\n\n-- Suotteko minun käyttää vaunujanne ja hevosianne?\n\n-- Mielelläni. Mutta minä vakuutan, että todella pahastun teihin, jos\nolette niin itsepäinen, että ylenkatsotte hyvän neuvon. Älkää menkö\nSolnaan, vaan suoraan hoviin, ja sitten vasta, kun olette paljastanut\nsen hävyttömän parjauksen, joka on laskettu kuin ruutimiinaksi onnenne\nalle, voitte matkustaa, mihin tahdotte.\n\nJa markiisitar tarttui häntä käteen ja katseli häntä niin rukoilevasti,\nniin hurmaavasti, että se olisi voinut saada kardinaalinkin luopioksi.\n\n-- Ei, madame, -- vastasi Paul. Lisätkää hyvyyttänne antamalla anteeksi\ntottelemattomuuteni. Koetan sovittaa sitä koko elinaikani.\n\n-- Bertelsköld, minä pyydän teitä kaiken pyhän nimessä, tehkää se\n_minun tähteni_, jos ette itsenne -- älkää menkö Solnaan! Menkää\nhoviin!\n\n-- Onko teillä muuta käskettävää?\n\n-- Kuinka? Te menette?\n\n-- Jos viivyn kauemmin, en täytä velvollisuuttani. Te, joka niin hyvin\nymmärrätte naisen sydämen, oppikaa, madame, myös ymmärtämään miehen\nsydän.\n\nPaul syöksyi ulos. Markiisitar Egmont nousi ylös kalpeana vihasta ja\nsoitti kamarineitsyttänsä. -- Babette, -- sanoi hän, -- kun kreivi\npalaa, en ota häntä vastaan.\n\n-- Mutta jos hän tulee pieniä portaita? ... kysyi tyttö, vetäen\nhuulensa kurttuun.\n\n-- Ei, ei, ei, sanon minä. Häntä ei millään ehdolla oteta vastaan. Hän\non kiittämätön...\n\n-- Mutta jos hän katuu?... Jos hän ampuu itsensä kuoliaaksi? Hän voi\ntehdä vaikka mitä ... ja hän on kaunis silloin, kun hän on raju, --\njatkoi Babette, johon kauniit miehet vaikuttivat yhtä paljon kuin\nkauniit kultarahat.\n\n-- Mene, minä tahdon olla yksin!\n\nBabette meni. -- Sieltäpäinkö nyt tuuli puhaltaa? -- mutisi hän\nmennessään. -- No, pieni riita silloin tällöin tuottaa vain vaihtelua.\nMutta olenpa talonpoikaispiika, ellen saa vastakäskyä tunnin\nkuluessa... Nyt jo? Vai niin.\n\nKello soi.\n\n-- Babette, ottiko kreivi vaununi?\n\n-- Otti, teidän armonne. Hän oli tosiaankin siksi hävytön.\n\n-- Minä hänelle ne _tarjosin_. Hän tulee varmaan takaisin, mutta sinä\nvoit sanoa hänelle, että juuri läksin ratsastamaan.\n\n-- Ja jos hän tulee illalla?\n\n-- Niin en ole kotona.\n\n-- Mutta jos hän tulee huomenna?\n\n-- Olet sietämätön. Huomenna saamme nähdä.\n\nBabette meni, mutta ei ollut vielä ehtinyt sulkea ovea, kun kello soi\nkolmannen kerran.\n\n-- Olen tänä iltana kotona. Mutta voit sanoa hänelle, että olen hyvin\npahoillani.\n\n-- Pitääkö minun palauttaa hänet, jos hän tulee jo aamupäivällä?\n\n-- Sinä sen takiainen! No, tulkoon hän sitten. Mutta isoja portaita,\nymmärräthän?\n\n-- Tapahtukoon niin, teidän armonne.\n\n-- Odota... En ota vastaan ketään muita tänään. Pääni on kipeä.\n\n-- Minusta ei teidän armonne koskaan ole ollut niin kukoistavan\nnäköinen kuin nyt.\n\n-- Totteletko?\n\n-- Teidän armonne käsky täytetään täsmälleen.\n\n-- Mene tiehesi.\n\nBabette katosi. -- No, tiesinhän sen, -- napisi vallaton palvelija,\nnyrpistäen nykeröä nenäänsä. Se oli yhtä varmaa kuin päivänpaiste\nukkossateen jäljestä.\n\nMeidän tulee nyt kuitenkin hetkeksi jättää markiisitar Egmont yksin\nrakastettavien oikkujensa kanssa, astuaksemme erääseen toiseen muhkeaan\nKuningattarenkadun varrella olevaan huoneistoon, jossa kreivi Bernhard\nBertelsköld samana aamuna istui silmäillen kirjeitä, jotka näyttivät\nerityisesti herättävän hänen huomiotaan.\n\n-- _Asia numero yksi_, -- puheli hän itsekseen järjestäessään kirjeitä.\n-- Kuta enemmän sitä ajattelen, sitä luonnollisemmalta, sitä\nvälttämättömämmältä minusta tuntuu, että isäni nai neiti Sjöbladin.\nAinoastaan siten saadaan madamen kaikki toiveet ainaiseksi raukeamaan.\nHän pitää itseänsä välttämättömästi tarpeellisena, hän odottaa, että\npolvillamme pyydämme häntä palaamaan. Tietysti hän odottaa, että hänet\nsilloin kutsutaan takaisin niin loistavasti, että se antaa hänelle\ntäyden tyydytyksen. Mutta hän pettyy. Pidämme huolta siitä, että heidän\nvälinsä rikotaan niin, ettei sitä enää voida korjata, ja se tapahtuu\nparhaiten kuuluttamalla häntä Posttidningissä. Eihän ole hauskaa\njulkaista nimeämme lehdissä, mutta mitäpä emme tekisi isämme onnen\nvuoksi. Tullaan vielä ihmettelemäänkin uhrautuvaisuuttani. Vaikeaa,\nehkä mahdotontakin on saada _mon cher papa_ niin ratkaisevaan tekoon.\nMinä tunnen hänet; ei tarvita muuta, kuin että Vera vetistelee tai Paul\ndeklamoi, niin hän jo heltyy. Sentähden on parasta, että minä astun\nratkaisevan askelen. Hän on nostava melun, se on selvä asia, mutta hän\non mukautuva siihen, mitä ei enää voida muuttaa. Siis tämmöinen\nilmoitus:\n\n\"Koska vaimoni Ester, syntyisin Larsson\", -- täytyy panna: vaimoni, --\n\"tuntemattomalla tavalla on lähtenyt asunnostani eikä ole tunnettua,\nmissä hän nykyjään oleilee\" -- oleilee, se on hyvä! -- \"niin häntä,\nEster Larssonia, täten laillisesti kehoitetaan vuoden ja yön kuluessa\nsaapumaan luokseni yhdyselämään, muussa tapauksessa\", -- muussa\ntapauksessa olisi harmillista, jos hän palaisi näin tilattaessa, --\n\"muussa tapauksessa menen minä uusiin naimisiin. Falkby 6 p:nä\nhuhtikuuta 1772. Kaarle Viktor Bertel...\" kynä ei anna mustetta! --\n\"Bertelsköld; kreivi, kenraalimajuri ja Kunink. Miekka-ritarikunnan,\nKunink. Tanskan Dannebrogin ritarikunnan ja Keis. Venäjän Pyhän Annan\nritarikunnan ensimmäisen luokan ritari.\"\n\n-- Kas niin, nyt on kaikki järjestetty. _Avis au lecteur_. Niinkuin\nkaikissa hyvissä ilveilyissä, on toisen näytöksen lopussa alku\nseuraavan sisällykseen. José!\n\n-- Sennor!\n\n-- Tämän paperin viet tänään Posttidningin painoon ja sanot, että se\notetaan huomispäivän numeroon.\n\n-- Se tapahtuu, sennor.\n\n-- _Asia numero kaksi_, -- jatkoi kreivi Bertelsköld. -- Siinä\ntapauksessa, että herra veljeni voisi tunkeutua hänen majesteettinsa\nsuosioon sittenkin, vaikka olen levitellyt huhuja hänen arvokkaasta\nentisyydestään, on tarpeellista kreivi Schefferin välityksellä antaa\najoissa hänen majesteetillensa tieto huomispäivän ilmoituksesta.\nArmollisella kuninkaallamme on, vaikkakin hän teeskentelee paljon\naatelittomien edessä, hyvin hieno nenä vainutessaan puhdasveristä\naatelia ja vielä suurempi kauhu kaikkea julkista häväistystä kohtaan.\n_Merci, mon genie!_ Tämä ilmoitus on kuin hevonen shakkilaudalla: se\nlyö vinoon, mutta se lyö joka haaralle ja hyppää, jos tarvitaan, itse\nkuninkaankin yli... José!\n\n-- Sennor!\n\n-- Tämän kirjeen viet valtioneuvoston jäsenelle, Schefferille.\n\n-- Se tapahtuu, sennor!\n\n-- _Asia numero kolme_. Nyt on teidän vuoronne, armollinen\nmarkiisittareni! Minulla on tässä suunnitelma, joka toivoakseni on\ntuottava teille odottamatonta huvia. Kas näin: \"Kuinka kauan pitää\nrehellisten ruotsalaisten antaa ulkomaalaisten Tartuffien\", -- ei, se\nei kelpaa, kielen tulee olla lukijain mukaan, siis törkeää kuin\nteurastajan koiran haukunta. -- \"Kuinka kauan pitää rehellisten\nruotsalaisten sietää, että ulkomaalaiset konnat, kujeilijat ja irstas\nroskaväki, joka lihottaa itseään rehellisen kansan hiellä ja verellä,\nhutiloivat maan onnen kanssa? Hyvin tunnetaan eräs K----kadun varrella\noleva huonomaineinen talo, jossa joka ilta häpeämättömyys levittelee\nriikinkukon pyrstöään kuninkaallisen armon päiväpaisteessa ja jossa\npahe herkuttelee itkevän hyveen verisillä kyynelillä\". -- Hyvä, tuota\nlukiessaan roskaväki varmaankin alkaa nyyhkiä. -- \"Tunnetaan myös eräs\nylevä patarouva, joka nimittää itseään Mark----r E----t ja joka kertoo\njokaiselle, joka vain viitsii kuunnella, että kaikki ruotsalaiset ovat\ntyhmempiä kuin teurassonnit, minkä hän sitovasti todistaa sillä,\nettä hän nyt yli puolen vuotta on heitä niin sanoaksemme potkinut\nportaista alas. Tiedetään myös, että mainittu patarouva, jolla on\nhyvä silmä ruutukuninkaaseen, ennen tänne tuloaan on ollut\nkehruuhuoneen prinsessana ja antanut houkutella itsensä kunnioittamaan\"\n-- kunnioittamaan se on makkarantekijäin kirjoitustapaa --\n\"Ruotsia läsnäolollaan sillä ehdolla, että hän täällä saa kantaa\nkolmenkymmenentuhannen riksin suuruisen\" -- se on liian vähän --\n\"viidenkymmenen tuhannen riksin suuruisen eläkkeen, opettaaksensa\nmeitä, tyhmiä koneja, tekemään askeltemppuja uusimman muodin mukaan.\nHänellä on nykyjään kaksikymmentäneljä -- olkoon kaksikymmentäyhdeksän\n-- tiettyä rakastajaa, jotka vehkeilevät hänen puolestaan\nritarihuoneessa kukistaakseen aatelittomat säädyt, jonka jälkeen\nmainittu patarouva koroitetaan valttiässäksi ja hallitsee valtakuntaa\nNälkäisen Revon kanssa. Kuinka kauan pitää rehellisten ruotsalaisten\"\njne. -- Lisätkäämme loppuun hieno kehoitus, että kansa itse kostakoon\nhyveittensä ja oikeuksiensa puolesta, joita niin hävyttömästi\ntallataan. José!\n\n-- Sennor!\n\n-- Tämän paperin sinä viet sanomalehti Riksfiskalenin toimittajalle ja\nsanot terveisiä minulta, että hän julkaisee sen nimettömänä ja ensi\ntilassa. Sano hänelle, että sovittu summa tulee tällä kertaa olemaan\nkaksinkertainen.\n\n-- Se tapahtuu, sennor.\n\n\n\n\n28. ASIA NUMERO VIISI.\n\n\n-- _Asia numero neljä_, -- jatkoi kreivi Bernhard. -- Neuvoskunta on\nmiltei pantu viralta, kiitos olkoon sen pienen kolahduksen, jonka\naatelittomain ylpeys sai kädestäni. Tuo niin sanottu isänmaa on\npelastettu ja tuo niin sanottu vapaus voi olla tyytyväinen.\nTähän sameaan veteen on moni kalastaja verkkonsa heittävä.\nÄlykkäin ja rohkein tulee saamaa suurimmat kalat. Tiedän yhden, joka on\nälykäs, mutta ei ole rohkea ja se on armollinen hallitsijamme\nnäyttelijäneleineen. Tunnen toisia, jotka ovat rohkeita, mutta eivät\nälykkäitä ja niitä on _Svenska Bottenin_ ritarillinen johtaja. -- Ah!\nOlinpa unohtaa, että meidän tuli tavata toisemme Solnassa ja kello on\njo 9. Se on siis _asia numero viisi_; kello 11:n aikana lienee siitä\npäästy ja silloin on maailmassa yksi narri vähemmän tai kaksi narria\nenemmän, jotka menevät syömään päivällistä, kun ensin ovat hiukan\njaloitelleet. Koko tämä narripeli tapahtuu ainoastaan numero neljän\nsulkumerkkien välissä. Mitä siihen asiaan tulee, tiedän yhden, joka on\nsekä älykäs että rohkea; voitto ei siis voi olla epätietoinen.\nNeuvoksen arvo -- _ça n'est plus mon grade_. Mutta ettei mitään keinoa\njätettäisi käyttämättä, on tässä vielä _asia numero kuusi_.\n\nKreivi Bernhard haki käsiinsä joitakin vanhoja ja kellastuneita\nmuistiinpanoja ja vertaili niitä juuri äsken tulleeseen kirjeeseen.\nMelkein kamala ilme vaihteli hänen kasvoillaan vuorotellen hänen\ntavallisen ivahymynsä kanssa, joka nyt miltei alinomaa asui hänen\nhuulillaan.\n\n-- En tosiaankaan tiedä, -- jatkoi hän, -- oliko isäni setä, kreivi\nTorsten Bertelsköld, niin hienon kavala valtiomies kuin hän on\nolevinaan näissä salaisissa muistiinpanoissaan; mutta se ainakin on\nvarmaa, että hän oli taikauskonsa ja vilkkaan mielikuvituksensa uhri.\nMillä naurettavalla taikauskoisuudella hän puhuukaan tuosta\nsormuksesta, jonka avulla hän luuli saavuttavansa kaiken maallisen\nonnen, kunnian ja vallan! Ja mitä vaivaa hän onkaan nähnyt\nsepittäessään kaikista noista ihmeistä tuota legendaa, joka voisi\nolla kunniaksi kapusiinimunkinkin kekseliäisyydelle. Muistiinpanot\npäättyvät himmeällä viittauksella toiveista niin rohkeista, että\npienet ministeritoiveeni niihin verraten ovat kuin koulupojan\nkorttirakennukset. Mutta kas täällä laidassa on muistiinpano toisen\nkäden tekemä: \"menetetty väärän valan takia Flintan leskelle...\"\nFlinta? Luultavasti sama piikivi,[17] joka sai emintimäni säkenöimään;\nolipa hyvä, että muistin tuon vanhan noidan...\n\n-- Enkä kuitenkaan voi kieltää, -- jatkoi kreivi vähän mietittyään, --\nettä rakkaan isosetäni legenda on minussa herättänyt jonkinmoista\nuteliaisuutta. Olisipa _par curiosité_ aika hauskaa omistaa pieni osa\nmonopolia siihen kauppatavaraan, joka käy parhaiten kaupaksi. Mikä\nnaurettava päähänpisto tutkituttaa tuon vanhan kuparipalasen vaiheita!\nYstävämme Ljung näkyy olleen sen viimeinen omistaja. Tässä hän minulle\nkirjoittaa, että sormus on häneltä varastettu kaksikymmentä vuotta\nsitten. Hän on minun pyynnöstäni turhaan kuuluttanut sitä kirkoissa\nperheaarteena ja neuvoo minua olemaan huolimatta mitään tuosta vanhasta\ntaikauskosta, joka vain on tehnyt ihmisiä hulluiksi. Neuvoskunta on\nepäilemättä hyvin älykäs, mutta ... eikö täällä ole yhtään onnen\ntiettyä suosikkia, jolta voisin vaatia laillisen perintöni? Neljännestä\nyli yhdeksän. Onpa aika suorittaa asia numero viisi.\n\nKreivi Bernhard otti esille pari kullattua pistoolia, joita Espanjan\nkuninkaan vaakuna koristi, tarkasteli niitä huolellisesti, muutti uutta\npiitä lukkoihin, pisti ne pitkän, nahkakauluksisen päällystakkinsa\ntaskuun, astui odottaviin vaunuihinsa ja käski kuskin ajaan Solnaan.\n\nLuoteiseen päin Tukholmasta, siinä hiljaisessa maaseudussa,\njossa nyt Choraeus lepää lähellä vanhankirkon muuria ja jonne\nharvoin kaiku kaupungin hälinästä tunkee, oli kevätaurinko jo\nsulattanut lumen, ja ensimmäiset leivoset visertelivät korkealla\nsinisessä avaruudessa. Länteenpäin kirkosta oli pieni männikkö ja sen\nvieressä talonpoikaistalo, jonne kunnon tukholmalaiset kesäisin tulivat\nlapsineen ja joukkoineen syömään viilipyttyä tai makeita, virvoittavia\nmansikoita; mutta nyt kelirikon aikana oli seutu niin alakuloisen\nnäköinen, että tuskin sopivampaa paikkaa voi valita senkaltaisille\nasioille kuin \"numero viisi\", jotka olivat aatelin jokapäiväistä\najanviettoa, mutta joihin ylhäisaatelinen kreivi Bertelsköld näkyi niin\nvähän huomiota kiinnittävän.\n\nMolemmat taistelevat tulivat paikalle kellon juuri kymmentä lyödessä,\nparooni Sprengtporten avustajansa kapteeni Wagenfeltin seuraamana. Ei\nleivojen liverrys, ei iloinen päivänpaiste eikä luonnon kevättunnelma\nnäyttänyt tekevän näihin herroihin vähintäkään vaikutusta. He\ntervehtivät toisiaan kohteliaasti, mutta kylmäkiskoisesti, ja paikka\nmitattiin männikön juureen, sata askelta talonpoikaistalosta, jonka\nasukkaat olivat niin tottuneet tämmöisiin vieraisiin, että heitä tuskin\nsivumennenkään silmäilivät.\n\nNeljäs henkilö kuitenkin vielä puuttui. Bertelsköldin avustaja,\nauditööri Hägerflycht, joka oli luvannut saapua määrätyllä ajalla,\nviipyi vielä.\n\nHerrat kävivät kärsimättömiksi. -- Avustajanne, herra kreivi, näkyy\nunohtuneen eineelle, -- virkkoi Sprengtporten.\n\n-- Hän luultavasti tarkistaa neuvoskunnan viraltapanopöytäkirjaa, --\nvastasi Bertelsköld, viitaten pisteliäästi heidän riitansa aiheeseen.\n-- Se ei estä meitä suorittamasta asiaa, jos kapteeni Wagenfelt tahtoo\nolla hyvä ja auttaa meitä molempia.\n\n-- Ei, herra kreivi, sellaista kohteliaisuutta en voi ottaa vastaan, --\nvastasi vastustaja. -- Sallitteko minun tarjota lasillisen madeiraa\nodottaessamme? -- Ja hän otti taskustaan matkapullon, jonka\nruuvitulppaa sopi käyttää pikarina.\n\n-- Varsin kernaasti, -- vastasi Bertelsköld, sillä kevättuuli puhalsi\nkylmästi kaupungista päin ja Jaakopin kirkontornin kello kuului lyövän\npuolta yhtätoista.\n\n-- Sanotaan, että herra kreivillä on Ruotsin parhaat pistoolit, --\nvirkkoi taas Sprengtporten. -- Ammummeko ajan kuluksi pilkkaan?\n\n-- Jos paroonia huvittaa. Minulla oli onni eräällä metsästysmatkalla\nAranjuezissa ampua villisika, joka oli käynyt Espanjan infantin\nkimppuun, ja hänen korkeutensa suvaitsi lahjoittaa minulle nämä\npistoolit muistoksi vähäisestä palveluksestani. Niillä tosiaankin osuu\naika hyvin. Kas tuolla...\n\nVarpunen pyrähti lentoon läheiseltä aidalta. Laukaus pamahti, ja\nsiivekäs Solnan metsän asukas putosi pää murskana maahan.\n\n-- Bravo! Hyvin osattu, kreivi hyvä! -- huudahti Sprengtporten. --\nEspanjan infantti ei olisi paremmin ampunut. En tosiaankaan tiedä,\nuskallanko enää kilpailla, mutta ehkä saan kuitenkin pyytää kapteeni\nWagenfeltia pitämään tätä louisdoria peukalon ja keskisormen välissä.\nNiin, olkaa levollinen, minä vastaan sormistanne!\n\nKapteeni epäili hetkisen, mutta nähdessään Bertelsköldin ivallisen\nkatseen, hän tarttui vastahakoisesti kultarahaan ja asettui kahdeksan\naskelen päähän.\n\n-- Ei, viisitoista, olkaa hyvä, -- nyökäytti parooni hymyillen päätään.\n-- Sehän on tämänpäiväisen taistelun välimatka.\n\nJa melkein tähtäämättä hän kohotti pistoolin. Samassa tuprahti kevyt\nsininen savu sen piipusta, ja kultaraha löytyi vähän matkan päästä\nmaasta kuulan litistämänä. Sprengtportenia taitavampaa ampujaa oli\nsiihen aikaan tuskin olemassa.\n\n-- Minä annan herra paroonille takaisin kohteliaisuutenne, -- virkkoi\nBertelsköld kylmästi. -- Tämä laukaus olisi palkittava sotamarsalkan\nsauvalla. Herra parooni suvainnee kuitenkin, ettei avustajani\nselittämätön viipyminen estä meitä alkamasta. Aikani on täpärällä.\n\n-- Minun myöskin. Mutta enhän voi teitä tappaa ilman laillisia\ntodistajia, herra kreivi.\n\n-- Minä puolestani en vähääkään häikäile tappamasta teitä, herra\nparooni!\n\n-- Tuollahan Hägerflycht vihdoinkin tulee! -- huusi kapteeni Wagenfelt,\nosoittaen vaunuja, jotka uupuneiden hevosten vetäminä verkalleen\nlähenivät huonoa tietä myöten.\n\n-- Ei se ole hän, -- virkkoi Bertelsköld, -- se on joku vieras.\n\nVieras tuli lähemmäksi, ja vaunuista hyppäsi kiireisesti mustiinpuettu\nnuorukainen. Se oli Paul Bertelsköld.\n\n-- Ah, tämähän sopii mainiosti! Tuossa on herra kreivi, veljenne, joka\ntarjoutuu avustajaksenne.\n\n-- Kenenkä luvalla olette täällä? -- huudahti kreivi Bernhard vihasta\nkalveten. -- Menkää heti tiehenne! -- Paul ei ollut kuulevinaan näitä\nsanoja tai hän ei huolinut niihin vastata. Hän kääntyi kohteliaasti\ntervehtien parooni Sprengtportenin puoleen ja sanoi:\n\n-- Sallikaa, herra parooni, minun ensiksi taistella kanssanne.\n\n-- Oletteko hullu, herra? Mistä perhanasta me taistelisimme?\n\n-- Ei mistään. Mutta minä uudistan kuitenkin pyyntöni.\n\n-- Kuulkaa, hyvä ystäväni, kello on tuossa paikassa yksitoista, eikä\nmeillä ole aikaa kuluttaa päiväämme lastenloruihin. Olkaa hyvä ja\nmitatkaa paikka kapteeni Wagenfeltin kanssa ja asettukaa sitten\npaikallenne veljenne avustajaksi.\n\n-- Herra parooni, -- jatkoi Paul, -- minä en ole mikään lapsi, jota\nvoitte möröillä peloitella, ja minä julistan, että jos aiotte tapella\nBernhard Bertelsköldin kanssa, niin täytyy teidän ensin tapella minun\nkansani. Jos kieltäydytte, niin julistan teidät näiden herrain\nläsnäollessa roistoksi ja raukaksi.\n\n-- Huuti, herra! Kuulkaahan vain tuota maitopartaa! -- virkkoi\nSprengtporten, puoleksi vihoissaan, puoleksi hymyillen. -- Hänhän puhuu\nkuin vanha mies. Onko teillä sitten niin suuri halu ammuttaa itsenne\nkuoliaaksi, nuori herra?\n\n-- Se on yhdentekevää. Tahdon tapella kanssanne.\n\n-- Mitä sanotte, herra kreivi, tästä ehdotuksesta? Teillä on\nepäilemättä vanhempi oikeus tulla ammutuksi. Teidän on siis joko\nsuostuminen tai kieltäytyminen.\n\n-- Minä vastaan, että poika on hullu ja että se, joka pyytämättä\nsekaantuu kunnia-asiaan, ansaitsee, että ajatamme hänet pois\nlakeijoillamme. Mutta koska avustajani vielä viipyy, suon herra\nparoonille täyden vapauden toimittaa hänet täältä, niinkuin parhaaksi\nnäette.\n\n-- Minä kiitän teitä, -- virkkoi Paul. -- Ehkä saan pyytää kreivi\nBertelsköldiä olemaan avustajani. Minä teen sitten teille saman\npalveluksen, jos voin.\n\n-- Kuulkaa nyt, hyvät herrat, -- huudahti parooni silminnähtävästi\nkummastuksissaan, -- olenko kuullut väärin vai eivätkö herrat olekaan\nveljeksiä?\n\n\n\n\n29. ASIAN \"NUMERO VIISI\" LOPPU.\n\n\nOlenko kuullut väärin? Eivätkö herrat olekaan veljeksiä?\n\nTämä kysymys koski Paul Bertelsköldiin, hän astui neljä askelta\neteenpäin, läheni kreivi Bernhardia ja tarjosi hänelle kätensä,\nsanallakaan ilmaisematta niitä tunteita, jotka riehuivat hänen\nrinnassaan.\n\n-- Veljenne tarjoo teille kätensä, herra kreivi, -- virkkoi\nSprengtporten.\n\n-- Niin, mitäpä voimme tehdä noille tyhmille aatelispenikoille? --\nsanoi kreivi Bernhard Wagenfeltille, tekeytyen tietämättömäksi siitä\nepäitsekkäästä sovinnon tarjouksesta, jonka Paul hänelle teki. --\nParasta lähettää heidät kotiin ja pyytää isää antamaan heille vitsaa.\n\nPaul veti takaisin kätensä ja sanoi Sprengtportenille:\n\n-- Herra eversti ampuu ensiksi.\n\n-- No, koska kerran olette elämään kyllästynyt, niin _à la bonheur_.\nMutta en ota mitään etua, vaan ehdotan, että ammumme yht'aikaa. Voitte\nluottaa minun pistooleihini: toinen ei koskaan petä, kun toinen\nlaukeaa; _ne kaksi_ ovat veljeksiä!\n\nAvustajat mittasivat paikan; sitä ystävän palvelusta ei kreivi Bernhard\nvoinut kieltää veljeltään. Jaettiin tasan tuuli ja aurinko; sovittiin\nsiitä, että taistelevat kahdenkymmenen askelen päästä lähenisivät\ntoisiaan ja viidentoista askelen päästä ampuisivat kumpikin yht'aikaa.\n\nNiin tapahtui, merkki annettiin, ja aina tarkat aseet pamahtivat niin\nyht'aikaa, että olisi luullut kuulleensa vain yhden laukauksen.\n\nPaul oli seisonut lähellä erästä mäntyä. Kun savu haihtui, nähtiin\nhänen horjuen tapailevan puun runkoa.\n\n-- Lihashaava! -- Yksi ylimääräinen kotletti vasemmassa lapaluussa. Ei\nse mitään, paranee parissa viikossa! -- huudahti parooni Sprengtporten\niloisesti kiiruhtaessaan esiin, sillä hän oli tottunut arvaamaan\ntäsmälleen, mihin kuula sattuisi.\n\n-- Ei se mitään, -- sanoi Paul. Samassa hänen poskensa kalpenivat, ja\nhän vaipui maahan; hänen voimaton kätensä liukui alas puunrunkoa\nmyöten.\n\nKaksi herroista riensi Paulin luo; kolmas seisoi liikkumatonna. Kuula\noli sattunut _melkein_ siihen paikkaan, johon se oli tähdätty,\nainoastaan puolen tuumaa alemma, ja tämä puoli tuumaa teki \"kotletin\"\nlapaluussa varsin arveluttavaksi.\n\n-- Sepä oli perhanaa, -- virkkoi Sprengtporten. -- Aurinko sittenkin\nhuikaisi hiukan silmiäni. Tahdotteko olla hyvä, herra kapteeni, ja\nhankkia nuorelle miehelle hoitoa tuossa talossa, kunnes ehdin toimittaa\nlääkärin. Minä itse tarvitsen nyt räätälin sekä takkini että nahkani\nkiinni kuromiseksi, mutta kas tässä side, joka minulla on aina\nmukanani. Ja hän näytti verta vuotavan oikean kätensä, jonka päältä\nPaulin kuula oli ratkonut hihan kyynärpäästä aina hartioihin niin\ntaitavasti, etteivät mitkään sakset olisi voineet tehdä sitä sen\nparemmin.\n\n-- Mikä onnettomuus! Olette haavoittunut, hyvä parooni! -- huudahti nyt\nkreivi Bernhard, joka tähän saakka ei ollut ilmaissut mitään osanottoa.\n\n-- Niin, -- vastasi toinen, -- tällä kertaa täytyy teidän, herra\nkreivi, suoda minulle anteeksi, etten voi upottaa kuulaa otsaanne,\nmihin minulla tuntuu tulevan sitä enemmän halua, kuta enemmän olen\nsaanut tutustua teihin. Niinkuin näette, en nyt voi asetta liikuttaa.\nSaatte siis kiittää veljeänne hengestänne, jonka edestä hän ehkä on\nuhrannut omansa. Herrat olivat kuitenkin veljeksiä, näen mä.\n\n-- Pyydän teitä muistamaan, että tilimme on vain lykätty eikä päätetty!\n-- virkkoi kreivi Bernhard synkästi.\n\n-- Sitä toivon minäkin, jos on vähänkään jumalallista oikeutta\nolemassa, -- vastasi Sprengtporten. -- Miksi luulette, että tuo nuori\nmies, teidän veljenne, jonka toissapäivänä näin ensi kerran ja jonka\nkanssa en ole vaihtanut poikkipuolista sanaa, haki meidät käsiinsä ja\nlensi kuin ampiainen silmilleni? Tuo ei ole juuri tavallista, herra\nkreivi, sillä huhut entisistä kaksintaisteluistani pitävät\nkummallisella voimalla syöpäläisiä ulohtaalla. Mutta tahdon vaihtaa\nmiekkani kuorimattomaan porkkanaan ja aatelisen nimeni mustalaisen\npapinkirjaan, jos ei tämä nuori narri tullut juuri teidän vuoksenne\nvaatimaan etusijaa. Ja kuitenkin, kun hän tarjosi teille kättä, ette\nollut häntä näkevinänne. Hyi, herra kreivi, se ei ollut jalosti tehty!\nVaikka veli olisi kuinka pahasti tahansa veljeä vastaan rikkonut,\nryöstänyt rakastajani, hutiloinut perintöni, solvannut kunniaani, ja\njos mahdollista, tappanut yhteisen isämme tai yhteisen äitimme -- niin\npahasti ei voi luonto erehtyä, että teillä kahdella voisi olla sama isä\nja äiti -- ja jos hän kuitenkin tulisi luokseni tämmöisenä hetkenä, kun\nei kumpikaan tiedä, kuka elää seuraavana hetkenä -- ja jos hän tulisi\npelastaaksensa henkeni tarjoamalla omansa -- ja ojentaisi minulle\nkätensä semmoisena hetkenä -- ei, herra kreivi, jos minä semmoisena\nhetkenä kieltäytyisin tarttumasta häntä käteen, silloin en enää ikinä\nilkeäisi katsoa rehellistä ihmistä silmiin ja katsoisin olevani\npyyhitty kuin häpeäpilkku pois ihmissuvusta, jonka pyhimpiä käskyjä\nolen tallannut kuin ihmissyöjä jalkojeni alle!... Siinä teille\nhyvästini, teille, joka olette olevinanne kreivi, mutta jolla ei ole\nsuonissanne niin paljon jaloa verta kuin huonoimmalla kuormarengilläni\nja joka ette Espanjanmatkallanne ole oppinut muuta kuin ylpeyttä,\nvehkeitä, tikarin käyttämistä ja verikostoa ja ehkä myöskin kaikkien\nnäitten verrattomien ominaisuuksien kruununa taidon poimutella\nvaippaanne niin, että näytätte ryövärijohtajalta ... pitäkää huolta\ntästä nuoresta miehestä, Wagenfelt! Lähetän heti tänne vaununi ja\nlääkärin.\n\nSen sanottuaan käänsi parooni Sprengtporten ylenkatseellisesti selkänsä\nvastustajalleen ja palasi takaisin kaupunkiin, hyräillen mielisäveltään\noopperasta \"Zenaïde\", samalla kun Bernhard Bertelsköld aivan\nvälinpitämättömän näköisenä seurasi häntä vaunuissaan muutaman askelen\njäljempänä. Paul vietiin talonpoikaistupaan, jossa kapteeni Wagenfelt\ntarkasteli haavaa ja huomasi kuulan kulkeneen oikean keuhkon liepeen\nläpi tai ainakin hyvin sen läheltä. Verenvuoto oli runsas ja sitä oli\nmiltei mahdoton saada taukoamaan.\n\nTuvassa oli ainoastaan vanhanpuoleinen pariskunta lastenlapsineen ja\nkeski-ikäinen nainen, joka vierasten sisään astuessa istui lukemassa\nääneen.\n\n-- Tuon paikkaisi Östanlidin muori kyllä niin, että pysyisi, sillä\nmuuten hän vuotaa verensä kuiviin puolisiin mennessä, -- arveli ukko,\npäätään pudistaen.\n\nNämä sanat kuultuaan nosti lukeva nainen hitaasti silmänsä kirjasta,\npani hyvin huolellisesti kirjan kiinni ja läheni haavoitettua, vielä\ntiedotonta nuorukaista. -- Tahdotteko antaa hänet minun hoitooni? --\nkysyi nainen ja vastausta odottamatta hän sysäsi muut syrjään.\n\n-- Muori korjaa elukoita ja muita ihmisiä, -- virkkoi ukko yhtä\narvokkaasti kuin _collegium medicum_ silloin, kun se antaa todistuksen\njollekin kamarijääkärille tai saippuankeittäjälle. -- Herra voi nyt\nmennä kaupunkiin joksikin tunniksi, jos tahtoo; kyllä muori vastaa\nsiitä, että henki pojassa pysyy.\n\n\n\n\n30. TOINENKIN KADONNUT.\n\n\nMarkiisitar Egmontin mielestä kului aika hirmuisen hitaasti. Kerta\ntoisensa perästä hän soitti Babettea tiedustellakseen, oliko kukaan\nkäynyt häntä kysymässä, oliko vaunut lähetetty takaisin, odottiko\nsanansaattaja alhaalla eteisessä ja tuhansia muita asioita, joilla\nmalttamattomat ja ikävöivät ihmiset tavallisesti kiusaavat itseään ja\nmuita. Babetten kunniaksi täytyy myöntää, että hän jotensakin\ntaitavasti osasi vaihdella yksitoikkoisia vastauksia. Kerran hän sanoi:\n-- Ei, madame! -- Toisen kerran: -- Oh, kyllä kai! -- Sitten taas: --\nKukahan se olisi ollut? -- ja niskannakkaus säesti eri sanoja eri\ntavalla.\n\n-- Babette! -- virkkoi markiisitar vihdoinkin; -- minusta tuntuu kuin\nolisin kuullut vaunujen tulevan.\n\nBabette meni ja palasi kertoen, että nuori kreivi oli lähettänyt vaunut\ntakaisin Solnasta.\n\n-- Mene ja kysy kuskilta, ketä hän tapasi Solnassa.\n\n-- Rohkenin tiedustella sitä jo omasta puolestani, -- vastasi Babette\nilkamoisesti, -- ja Andersson luulee tunteneensa eversti\nSprengtportenin, mutta kahta muuta herraa hän ei tuntenut. He lienevät\nhuvitelleet maaliinammunnalla.\n\n-- Käske Anderssonin taas valjastaa hevoset; minä tahdon heti lähteä\najelemaan; -- sanoi markiisitar kalveten. Hän ymmärsi nyt kaikki ja hän\nvapisi ajatellessaan, miten taitava ampuja parooni Sprengtporten oli.\n\n-- Hevoset ovat väsyneet, madame!\n\n-- Anna sitten satuloida arapialaiseni.\n\nKäskyä toteltiin, mutta se puolituntinen, joka kului ennenkuin\nmarkiisitar istui hevosensa selässä ja pääsi ratsupalvelijansa\nseuraamana ajamaan Kuningattarenkatua pitkin, ylös Kungsbackenia ja\nsitten ohi Rörstrandin Carlbergiin ja Solnaan päin, tämä puolituntinen\ntuntui hänestä pitemmältä kuin se kuukausi, joka oli kulunut matkalla\nParisista.\n\nLähellä Carlbergia tuli häntä vastaan ratsastaja; se oli kapteeni\nWagenfelt, joka palasi kaupunkiin aamiaiselle. Nuori ratsastajatar\nhuomasi heti, että kapteeni oli hämillään, ja sen sijaan, että olisi\nhäntä tervehdittyään antanut hänen mennä ohi, käänsi hän äkkiä\nhevosensa poikki tien keskeyttäen siten kapteenin matkan.\n\n-- Suokaa anteeksi, -- sanoi hän, -- joko kaikki on päättynyt, kun\nherra kapteeni tulee yksin takaisin?\n\n-- Kreivi Bertelsköld ja parooni Sprengtporten palasivat kaupunkiin jo\nnoin tunti sitten.\n\n-- Vahingoittumattomina? Vastatkaa minulle suoraan, minä olen selvillä\nkaikesta ja jos en olisikaan, ei kapteenin onnistuisi johtaa minua\nharhaan.\n\n-- Siinä tapauksessa, -- vastasi Wagenfelt kohteliaasti kumartaen, --\nvoin rauhoittaa teidän armoanne sillä vakuutuksella, että kaikki oli\nvain leikkiä. Parooni Sprengtporten sai pienen naarmun oikeaan\nkäteensä; se naarmu on ylihuomenna terve.\n\n-- Entä kreivi Bertelsköld?\n\n-- Hän ei ole saanut naarmuakaan nahkaansa, ellei hän mahdollisesti\nolisi ajanut kumoon kotimatkalla, sillä tällä kelillä on kaikki\nmahdollista.\n\nMarkiisitar silmäili tarkasti uteliaisuutensa uhria. -- Parooni\nSprengtporten ei tänään ole ollut onnellinen. Hän on haavoittunut, ja\nhänen vastustajansa on vahingoittumaton. Myöntäkää, herra kapteeni,\nettä se on -- kuinka sanoisin -- vähemmän uskottavaa.\n\n-- Teidän armollanne tulee olemaan tilaisuus saada luotettavammat\nilmoitukset kreivi Bertelsköldiltä itseltään, sillä ellen erehdy,\npalaavat hänen vaununsa ja hän itse tuolla kaupungista, -- sanoi\nkapteeni koettaen taitavasti päästä pakoon, siinä kuitenkaan\nonnistumatta.\n\n-- Tunti sitten, sanotte, ajoi kreivi Bertelsköld Solnasta kaupunkiin\nja nyt hän palaa kaupungista Solnaan. Selittäkää, herra kapteeni, miten\nhän niin yht'äkkiä on mieltynyt maalaiselämään.\n\n-- Hänellä lienee siihen jokin syy, jonka hän tuntee paremmin kuin\nminä.\n\n-- Missä on hänen veljensä, nuori Paul Bertelsköld?\n\n-- Teidän armollanne on erittäin kaunis hevonen. Mitä se on maksanut?\n\n-- Minä kysyn vielä kerran kapteenilta: missä on Paul Bertelsköld?\n\n-- Ja minä vastaan vielä kerran alamaisimmasti, että en koskaan ole\nnähnyt noin solakkaa algieriläistä.\n\nMarkiisitar veti esiin satulakotelosta pienen, mitä sievimmän, simpukan\nkuorilla koristellun tertserolin, viritti hanan ja käänsi piipun suun\narapialaisen vilkuilevaa korvaa kohden.\n\n-- Hevoseni näkyy voittaneen herra kapteenin suosion -- virkkoi hän\nsormiellen pistoolia. -- Sallitteko, että teen teille pienen\nehdotuksen. Joko sanotte minulle heti muitta mutkitta, missä on nuori\nmies, _jonka herrat ovat tappaneet_, tai minun Saladinini on tuossa\ntuokiossa makaava kuoliaana jalkainne juuressa. On siis teidän\nvallassanne, tahdotteko jättää minut jalkaisin maantietä kulkemaan...\n\nWagenfelt oli kahdella päällä. Hän tiesi varsin hyvin, että\npäättäväinen pieni ranskatar voi pitää sanansa, kun kerran oli saanut\njotakin päähänsä.\n\n-- Jos teidän armonne ajaa edelleen Solnan kirkolle päin, niin näkyy\nkirkon länsipuolella pieni männikkö ja sen laidassa punaiseksi maalattu\ntalonpoikaistupa. Mutta minä pyytämällä pyydän teidän armoanne...\n\n-- Onko hän kuollut?\n\n-- Ei vielä.\n\n-- Hyvä. Minä kiitän teitä Saladinini hengestä ja toivon teille\nonnellista matkaa, herra kapteeni.\n\nSen sanottuaan markiisitar Egmont väistyi kapteenin tieltä ja antoi\narapialaisensa puhaltaa semmoiseen menoon kuin olisi sillä jalkojensa\nalla ollut erämaan polttava hiekka. Pian oli hän kadonnut Solnaan\nmenevälle tielle.\n\n-- No, lempo vieköön! -- huudahti kapteeni. -- Mikä nainen! Kuinka\nylpeä, kuinka miellyttävä! Olisinpa, kautta kunniani, valmis vaihtamaan\npaikkaa sen nuoren narrin kanssa ja ottamaan hänen kuulansa\nruumiiseeni. Markiisitar on rakastunut häneen -- hän on suorastaan\nhullu rakkaudesta. Ja kuitenkin -- mikä nainen, mikä lumoojatar! Ei\nkoko Ruotsissa ole hänen vertaistansa.\n\nHetken kuluttua oli markiisitar talonpoikaistalon luona, jätettyään\nläähättävän ratsupalvelijansa kauas jälkeensä. Hän astui tupaan. Vanha\npariskunta oli yksin ja näytti kummastellen katselevan tätä uutta\nvierasta.\n\n-- Missä on se haavoitettu nuorukainen? -- kysyi markiisitar kalpeana\nkuin kuihtunut ruusu, vaikka olisi luullut ratsastuksen saaneen hänen\nposkensa purppuranpunaisiksi.\n\nUkko pudisti päätään eikä ollut ymmärtävinään hänen murteellista\nruotsiaan.\n\n-- Kas tässä, -- jatkoi markiisitar ja heitti hänelle kukkaron, joka\nkilahti vanhaa puupöytää vasten. Viekää minut heti hänen luokseen; minä\nolen -- hänen sisarensa.\n\n-- Nuori herra on, uskokaa minua, poissa; luultavasti ne olivat hänen\nsukulaisiaan, jotka hänet veivät, -- vastasi ukko epäröiden, vaikka\nnähtävästi heltyen kukkaron sisällöstä.\n\n-- Mitä se tietää? Mitkä sukulaiset?\n\n-- Kas, siitä emme tulleet hullua hurskaammaksi. Heti kun kapteeni oli\nmennyt kaupunkiin syömään, sillä korkeat herrat ovat nälkäisiä kuin\nsudet aamusilla, ajoivat tänne vaunuromut ja veivät hänet tohtorin luo,\nkuulemma.\n\n-- Minnepäin?\n\n-- Maantietä.\n\n-- Minnepäin maantietä?\n\n-- Kas, siitä en saanut selvää.\n\nEpäluuloinen ajatus välähti markiisittaren mieleen. Olisiko kreivi\nBernhard...? Mutta tuossahan hän itse tuli; hän astui ovesta sisään.\nHän oli kaupunkiin palatessaan ehtinyt ajatella, kuinka vahingoittaisi\nhänen arvoansa, jos tulisi tunnetuksi, että hän oli jättänyt veljensä\nsemmoiseen tilaan, ja sen vuoksi hän kiiruhti Sprengtportenin edelle ja\ntoi nyt itse, osoittaen veljellistä rakkautta, jota maailman täytyi\nihmetellä, lääkärin Solnaan.\n\n-- Ystävyytenne tulee liian myöhään; Paul on kadonnut! -- huudahti\nmarkiisitar.\n\n-- Kadonnut? Se on mahdotonta! -- virkkoi kreivi Bernhard suuresti\nkummissaan -- ja epämiellyttävästi.\n\n-- Te olette älykkäämpi kuin luulinkaan. Te olette itse toimituttanut\nhänet pois, ollaksenne varma hänen kuolemastaan, -- vastasi markiisitar\nterävästi.\n\n\n\n\n31. \"AVIISIT\" JA NIIDEN YLEISÖ.\n\n\nMyssyjen porvarikerhossa istui moniaita arvoisia valtiopäivämiehiä\nsavipiippujensa ja oluthaarikkainsa ääressä, tärkeitä asioita tuumien.\nHe olivat juuri jakaneet avonaiset valtioneuvosten virat ja\njärjestäneet Puolan asiat, kun kyypparipoika astui sisään, päivän\n\"aviisit\" kädessä, ja kantoi niistä tavallisen saatavansa, kaksi äyriä\nhengeltä. \"Aviisit\" olivat silloin vielä lapsuutensa toivehikkaalla\nnupulla, mutta rotu oli jo sama kuin nyt, ja lukijain uteliaisuus niin\nikään sama. Herrat istuivat hetken aikaa hiljaa, kukin lehteänsä\ntutkien.\n\n-- Veli Larsson! -- huudahti vihdoin eräs raatimies.\n\n-- Mitäs nyt? -- kysyi valtiopäivämies.\n\n-- Tässä on jotakin, joka ensi sijassa koskee veljeä, toisessa\nsäätyä... \"Koska vaimoni Ester, syntyisin Larsson, tuntemattomalla\ntavalla on lähtenyt asunnostani eikä tunnettu ole, missä hän nykyjään\noleilee...\"\n\n-- Anna tänne, -- sanoi Tuomas Larsson, joka niinkuin kaikki\npohjalaiset oli sukulaisrakas ja arka perheen kunniasta. Hänen\npäivettynyt, ankara otsansa rypistyi ja hänen huulensa puristuivat\nyhteen, kun hän luki ivallisen kuulutuksen, jossa joka sana oli\ntarkoitettu tappamaan erään naisen sydämen.\n\n-- Eikö hän ole veljen oikea täti? -- kysyi raatimies.\n\nLarsson nyökäytti päätään.\n\n-- No, olihan luonnollista, että niin kävisi, kun hän lähti haukan\npesään. Maailmanlopun ajat ovat tosiaankin jo käsissä. Onko veli\nkuullut, mitä huhutaan Bertelsköldeistä?\n\n-- En.\n\n-- Huhutaan, että siinä suvussa ei koskaan ole ollut kahta veljeä,\njotka eivät olisi olleet toistensa ankarimmat viholliset, eikä ole\nvielä kulunut päivää enemmän aikaa siitä, kun kaksi heistä ampui\ntoisensa kuoliaaksi ja kaivoi toisensa maahan Carlbergin luona.\n\n-- Vai niin.\n\n-- Raatimies Falkberg on taalalainen, -- hymyili pormestari Haeggström,\njoka katsoi kaskun niin onnistuneeksi, että tarjosi hyppysellisen\nespanjannuuskaa.\n\n-- Kiitos tarjoamasta, -- jatkoi raatimies, -- se kuuluu tapahtuneen\nsiitä syystä, että he riitaantuivat erään markkreivittären vuoksi...\n\n-- Asiasta toiseen, hyvät herrat, kas täällä on aivan erinomainen\nmakupala Riksfiskalenissa, -- virkkoi hoikkasäärinen norrteljeläinen\napteekkari, tunnettu valtiopäivärunoilijana. -- No tämä nyt vasta on\noikein pontevasti ja rehellisesti kirjoitettu ilman mitään turhia\nkoukuttelemisia. On sitä koko kanalja mieheksi kirjoittamaan kauniisti\nja opettavasti: \"Kuinka kauan pitää rehellisten ruotsalaisten sietää,\nettä ulkomaalaiset konnat, kujeilijat ja irstas roskaväki, joka\nlihottaa itseään rehellisen kansan hiellä ja verellä, hutiloivat maan\nonnen kanssa?...\" Kas, se koskee, hyvät herrat. Tuo on jo hiukan\nterävämpää kuin Cicero, vai kuinka?\n\n-- Lue eteenpäin! -- jatkoi muuan maustekauppias, joka myi\naatelittomille tavaraansa.\n\n\"Hyvin tunnetaan eräs K----kadun varrella oleva huonomaineinen talo,\njossa joka ilta häpeämättömyys levittelee riikinkukon pyrstöään\nkuninkaallisen armon päiväpaisteessa ja jossa pahe herkuttelee itkevän\nhyveen verisillä kyynelillä. Tunnetaan myös eräs ylevä patarouva, joka\nnimittää itseään Mark----r E----t ja joka kertoo jokaiselle, joka vain\nviitsii kuunnella, että kaikki ruotsalaiset ovat tyhmempiä kuin\nteurassonnit, minkä hän sitovasti todistaa sillä, että hän nyt yli\npuolen vuotta on heitä niin sanoaksemme potkinut portaista alas.\nTiedetään myös, että mainittu patarouva, jolla on hyvä silmä\nruutukuninkaaseen...\"-- Olkaa hyvä ja huomatkaa: Rouva ja Kuningas! Se\non komeaa. Hyvät herrat, olen niin lainkuuliainen alamainen kuin\nmuutkin, mutta minä väitän, että Riksfiskalen on Ruotsin paras\nsanomalehti ja sen toimittaja, maisteri Bollfras, on todellinen\nisänmaanystävä, jota hänen kansansa aina tulee kiittää.\n\n-- Tietysti, -- jatkoi pormestari uudestaan nuuskaten.\n\n-- Tätä nykyä hän kynsii aatelisia, mutta eikös se ollut sama Bollfras,\njoka syksyllä kynsi kaiken kunnian aatelittomilta säädyiltä?\n\n-- Oli, oli! -- huusivat muut vuoroonsa.\n\n-- Olkaa hyvä ja huomatkaa; \"K----kadun varrella\". Sitä ei kukaan voi\narvata. Ja kas täällä: \"Mark----r E----t\"\n\n-- Sitäkään ei kukaan voi tulkita. Myöntäkää, että hän on sukkela\nmies!... Ja viisikymmentä tuhatta riksiä se kantaa palkkaa siitä, että\nsaattaa valtakunnan häviöön!\n\n-- Voiko se olla mahdollista?\n\n-- Mahdollista? Se on yhtä varmaa kuin että rauhallisinkin kansa\nviimein menettää malttinsa. Kuulin eilen illalla kuiskailtavan jotakin\nKornhamnin torilla. Skeppsbron pikikourilla ei ollut hyviä mielessä. En\ntahtoisi olla patarouvan sijassa klo 10 tänäiltana...\n\n-- Äläs. Voisivatko he tosiaankin...\n\nJa seuran nuoremmat jäsenet hiipivät toinen toisensa perästä ulos\novesta.\n\n-- No, aikooko raatimies tehdä mitään tuon hävyttömän kuulutuksen\njohdosta? -- kysyi pormestari Haeggström.\n\n-- En tiedä, -- vastasi Larsson. -- Ei ollut koskaan suvun tahto, että\ntätini antoi itsensä ja omaisuutensa tuolle ylpeälle kreiville.\nNiinkuin hän on kartannut, niin hän saa nyt kehrätä. Nyt tahtovat ne\npäästä hänestä. Kernaasti minä sen suon. On minulla, Jumalan kiitos,\nleipäpalanen tädillenikin. Ei hänen tarvitse nälkää nähdä niin kauan\nkuin minä elän.\n\n-- Mutta aatelisroistojen ei pitäisi saada ilkeitä aikomuksiaan\ntoteutumaan. Mitä arvelee raatimies oikeudenkäynnistä? Se kukistaisi\nylpeät kreivit.\n\n-- Se ei käy laatuun, -- arveli Larsson.\n\n-- Ei tiedä taata, -- virkkoi taas lakimies. -- Mutta jos ei muuta\nvoitetakaan, niin saadaan ainakin hävyttömiä puheita liikkeelle. Tuo\neilinen juttu kreiveistä tulee juuri sopivaan aikaan.\n\n-- Hm. Minä kirjoitan isälleni Vaasaan.\n\n-- Isästä muistuu mieleeni -- onko totta, että ukko on joutunut\njuutalaisen käsiin, joka pettää ja puijaa häntä tehdäkseen muka kultaa?\n\n-- Loruja!\n\n-- Sen parempi -- en minäkään voi sitä uskoa ukosta, joka aina on ollut\nymmärtäväinen mies ja tarkka etujaan valvomaan... Mutta mikäs melu\nkadulta kuuluu?\n\nMeluavan väkijoukon isoääninen sorina kuului ulkopuolella\nkokoushuonetta, joka sijaitsi syrjäkadulla, lähellä Kuningattarenkatua.\n\nMarkiisitar Egmontin hotellin eteen oli vähitellen kokoontunut yhä\nkasvava väkijoukko, alussa viskellen vähemmän vahingollisia\nkompasanoja, jotka kuitenkin kohta muuttuivat huudoiksi ja uhkauksiksi\nsitä mukaa kuin väkijoukko -- niinkuin sen tapa on semmoisissa\ntilaisuuksissa -- vähitellen pääsi kiihoittumaan ja kiukustumaan omista\nsanoistaan. Tuo usein niin valoisa hotelli oli tosin kyllä tänä iltana\naivan pimeä, eikä ollut mitään ulkonaista syytä, joka olisi voinut\nherättää roistoväen vihaa, mutta Riksfiskalen ei ollut turhaan vedonnut\n\"rehellisiin ruotsalaisiin\", joiden piti estää patarouvaa tulemasta\n\"koroitetuksi valttiässäksi hallitakseen valtakuntaa Nälkäisen Revon\nkanssa\". Kaikkialla kuohuva tyytymättömyys haki jotakin esinettä, sama\nse mitä, johon voisi kohdistua, ja kääntyi nyt turvatonta naisparkaa\nvastaan, jolla oli nuo viisi anteeksiantamatonta vikaa, että oli nuori,\nkaunis, rikas, rakastettava ja muukalainen Tukholmassa.\n\n-- Morsian ulos! Morsian ulos! -- huusivat useat äänet niinkuin häissä.\n\n-- Rouva ulos; se on vain hakku kuninkaaseen verrattuna! -- huusivat\ntoiset.\n\n-- Hakut pois! -- melusivat toiset, ja samassa sattui kivi erääseen\nyläkerran ruutuun.\n\nMerkki oli annettu. Ensimmäistä kiveä seurasi heti viisikymmentä muuta,\nja ruutujen kilinään sekaantui särjettyjen peilien ritinä muhkeassa\nrakennuksessa. Yksi ja toinen pelästynyt poliisi hiiviskeli varovasti\nkatukulmissa uskaltamatta edes näyttäytyäkään vihastuneelle\nväkijoukolle.\n\nOnneksi ei markiisitar ollut kaupungissa. Hän oli aamupuolella mennyt\njonnekin, ei tiedetty minne, ja hänen palvelusväkensä piileskeli\npihanpuoleisissa huoneissa. Kun kaikki kadunpuoleiset ikkunat oli\nrikottu, koetti joukko rynnätä porttia vastaan, mutta sen lujat,\nraudoitetut tammilankut pitivät tanakasti puoliaan kaikilta\nrynnistyksiltä.\n\n-- Katsokaa, tuolla on valkeata ikkunoissa, -- menkäämme sinne\ntervehtimään kreiviä, -- huusivat muutamat, jotka olivat väsyneet\nturhaan työhön.\n\n-- Hän on siellä! Hän on siellä! Patarouva on tänä iltana ristisoltun\nluona! -- huusivat toiset hurjasti ihastuneina.\n\nNyt oli rahvas sen kummallisen mielenmuutoksen johdosta, joka on niin\ntavallista sen raivotessa, saanut päähänsä, että markiisitar oli kreivi\nBertelsköldin hotellissa, joka oli siinä aivan lähellä; ja kun\nkaikenlaiset synkät huhut veljenmurhasta, joka muka oli tapahtunut\nSolnassa edellisenä päivänä, olivat kiihoittaneet mielialan luultua\nmurhaajaa vastaan, niin ei muuta tarvittu, ja aivan odottamatta kääntyi\nnyt koko sokea vimma Bertelsköldiä vastaan. Tukholman katujen roskaväki\nei itsekään tiennyt, kuinka oikeaan sen vaisto tällä kertaa osui. Ei\nkukaan aavistanut, että nyt käännyttiin juuri sitä salaista kiihotinta\nvastaan, joka omaa kostoansa tyydyttääkseen oli pannut kaikki nämä\nmeluavat joukot liikkeelle syytöntä vastaan.\n\n-- Hakut pois! Alas kaikki kreivit ja markiisit! -- karjui eteenpäin\nryntäävä joukko, ja ilman muuta sodan julistusta alkoi kiviä sinkoilla\nkirkkaasti valaistua rakennusta kohti, jonne kreivi Bernhard\nBertelsköld juuri tänä iltana oli koonnut parhaat valtiolliset\nystävänsä näkemään markiisitar Egmontin häväistystä ja sortumista.\nTämän alkulaukauksen vaikutus lienee ollut yhtä nopea kuin odottamaton,\nsillä hätääntyneitä varjoja näkyi vilahtelevan ikkunaverhojen takana ja\ntuokion kuluttua oli asunto tyhjä.\n\nMutta joukko ei tyytynyt siihen, se tahtoi saada näkyvän uhrin\nivattavakseen tai tuhotakseen.\n\n-- Morsian ulos! Morsian ulos! -- huudettiin taaskin entistä hurjemmin.\n\n\n\n\n32. HÄMÄHÄKKI VERKOSSAAN.\n\n\nKreivi Bernhard Bertelsköld oli seisonut ikkunassaan ja kuunnellut\nmelua, huulillaan tuo ivallinen itserakas hymyily, joka niin hyvästi\nkuvasteli hänen luonnettaan. -- Ne ovat vain markiisitar Egmontin\nihailijoita, jotka pommittavat häntä sokeriherneillä, -- oli hän\nvastannut, kun joku hänen vieraistaan kysyi syytä meluun, ja kun\nläsnäolevat eivät kuuluneet markiisittaren ihailijoihin, oli tätä pilaa\npidetty hyvin onnistuneena.\n\n-- Se on \"Zenaïden\" kuoro, joka osoittaa kunnioitustaan majesteetin\n_opera comiquen_ ensimmäiselle näyttelijättärelle, -- lisäsi eräs\nkamarijunkkari, joka turhaan oli odottanut tulla kutsutuksi\nmarkiisittaren viimeisiin iltahuveihin.\n\n-- Kätten taputtajilla on hyvät kourat, näyttelijätär on saava\ntarpeensa! -- huudahti muuan madonsyömä presidentti, joka kuului nuoren\nranskattaren moniin hylättyihin ihailijoihin.\n\n-- Kuulkaa, yleisö tulee tännepäin! He tuovat hänet mukanaan\nriemukulussa, -- huomautti toinen samanlainen.\n\n-- Parooni Vergennes on ihastuva madamen voitosta yhtä paljon kuin hän\nitse! -- lisäsi Bertelsköld.\n\nTuskin oli hän sen sanonut, kun kivi lensi sisään läpi ruudun ihan\nläheltä häntä ja musersi vastaisella seinällä olevan viehättävän,\nalabasterisen Venus kuvan.\n\n-- Mitä tämä merkitsee? -- kysyivät vieraat kalveten.\n\n-- Harhaan ammuttu kuula, joka oli aiottu toisaalle, -- vastasi\nBertelsköld. Mutta samassa lensi toinen kivi toisesta ikkunasta, ja\nkohta niitä alkoi tulla tuiskuamalla tämmöisiä tervehdyksiä, mikä\npannen tekotukkia epäjärjestykseen, mikä musertaen milloin\nseinäpeilejä, milloin kynttiläkruunuja.\n\n-- Morsian ulos! Morsian ulos! -- huudettiin ulkona.\n\nVieraat pakenivat pelästyksissään läheisiin huoneisiin.\n\nIsäntä itsekin näytti ensin vähän pelästyvän. Mutta mistä Bernhard\nBertelsköldiä lieneekään voitu syyttää -- pelkuri hän ei ollut. Hän\nlähetti salaa sanan kaupungin ylipäällikölle pyytäen, että tämä\npuhdistaisi kadut, mutta siihen mennessä hän tarvitsi aikaa. Hän avasi\nparvekkeen oven ja astui ulos.\n\nKatua valaisivat vain muutamat kurjat öljylyhdyt, joista sitäpaitsi\nuseita oli rikki, mutta kreivi tunnettiin hänen oman salonkinsa\nvalossa. Hurja ulvonta kuin tuhannen irtipäästetyn villipedon suusta,\nkohosi hänen tullessaan näkyviin, tumman, aaltoilevan väkijoukon\nkeskestä kadulta.\n\n-- Kuolema veljenmurhaajalle! Pois kreivikonna! Morsian esiin! -- huusi\nvimmastunut joukko, ja taaskin suhisi kivisade, tiheä kuin ukkospilven\nsadekuuro, tuon rohkean miehen pään ympärillä, joka uskalsi uhmata\nvapaata kansaa.\n\nBertelsköld seisoi kylmänä, kädet ristissä ja odotti kärsivällisesti,\nkunnes kauhea melu oli vähän tauonnut. Sitten hän koroitti korkean\näänensä ja huusi:\n\n-- Minä kiitän jokaista rehellistä ruotsalaista, joka on täällä läsnä,\nsiitä, ettei hän säästä ylhäisiä eikä alhaisia, kun on kysymyksessä\nkostaa isänmaan puolesta.\n\n-- Missä on veljesi, konna! -- huusivat muutamat\n\n-- Hiljaa! Kuunnelkaamme, mitä hän meille valehtelee! -- huusivat\ntoiset.\n\n-- Minä kiitän jokaista rehellistä ruotsalaista, -- jatkoi Bertelsköld,\n-- siitä, että hän on käynyt kostamaan häväistyn hyveen ja loukatun\nisänmaan puolesta ulkomaalaiselle petturille, joka on tullut tänne\nriistämään hikemme ja työmme hedelmät, varastaakseen leivän köyhän\ntyöntekijän suusta. Se on rehellisesti ja kunniallisesti tehty, pojat!\nItse olen jo lopettanut kaiken seurustelun tuon hävyttömän naisen\nkanssa, jota tänä iltana haette, enkä ole lepäävä ennenkuin hän on\nraipoilla ja vitsoilla ajettu vanhasta Ruotsistamme, joka on liian hyvä\nja vapaa vierasten varkaiden raadeltavaksi!\n\n-- Hyvä! Hyvä! Ei, kuulkaahan, hän puhuu kuin mies! -- rähisi helposti\npetettävä joukko, samalla kun äänet loitompana vielä jupisivat: -- Se\non hänen luonaan piilossa! Missä on hänen veljensä?\n\n-- Lähettäkää joitakuita joukostanne tänne tutkimaan taloani, ja jos\nkavaltaja on luonani, niin älkää jättäkö kiveä kiven päälle! -- jatkoi\npuhuja. -- Kuka kysyy veljeäni? Emmekö minä ja veljeni ole vaatineet\nkaksintaisteluun ylhäistä herraa, jota en tahdo mainita, vaan joka asuu\ntuolla Pallohuoneen luona, koska hän häpäisi kansan oikeuksia ja sanoi,\nettä kaikki aatelittomat säädyt olisi ruoskittava pois valtiopäiviltä?\nEnkö ole puolustanut kuningasta hänen vihollisiaan vastaan, jotka\ntahtovat hallita Svean valtakuntaa ranskalaisten ja venäläisten\nmääräysten mukaan? Eläköön kuningas! Eläköön kansa! Eläköön vapaus!\nVanha Ruotsi eläköön! Hurraa!\n\n-- Hurraa! Hurraa! -- melusi mielensä muuttanut väkijoukko, joka oli\ntäysin vakuutettu siitä, että mies, joka noin kauniisti puhui\nsorretusta hyveestä ja loukatusta isänmaasta, mies, joka niin\nmiehuullisesti oli taistellut kansan ja vapauden puolesta, ei mitenkään\nvoinut olla se murhaaja tai kavaltaja, joksi häntä äsken oli luultu. Ja\ntähän yleiseen kaikuvaan hurraahuutoon sekaantui kohta joukko käheitä,\njuopuneita ääniä, jotka kaikin voimin huusivat: eläköön Bertelsköld!\n\n-- Minä kiitän teitä, -- jatkoi kreivi melkein kuninkaallisesti\nkumartaen, mikä sopi hänelle sitä paremmin kuin ei kukaan heikossa\nvalaistuksessa voinut erottaa hänen huulillaan väreilevää ivallista\nhymyä, -- minä kiitän teitä vapautetun isänmaan nimessä ja pyydän teitä\nkaikkia viettämään iloista iltaa hyvän käytöksenne palkinnoksi.\n\nNäin sanoen hän heitti kolme kukkaroa, täynnä hopearahoja, luultavasti\narvoltaan kolme tai neljäsataa riksiä, väkijoukon keskeen. Hurraahuudot\neivät tahtoneet loppua, joukko repaleisia hattuja lensi ilmaan, ja jos\npuhuja olisi seisonut tuolla alhaalla, olisi häntä varmaankin kannettu\nriemusaatossa pitkin katuja.\n\n-- Kapakkaan! Kapakkaan! -- kuului nyt pauhaava huuto, johon yhtyi\nääniä vaatien, että ensin olisi rangaistava Pallohuoneen luona asuva\nkavaltaja, Sprengtporten, hän, joka oli aikonut ajaa aatelittomat\nsäädyt valtiopäiviltä, Syntyi riita, ja metelin raivoisat aallot\nalkoivat kääntyä toisiaan vastaan.\n\nBertelsköld seisoi yhä vielä huoneensa parvekkeella, sydämessään\nivallisesti nauraen herkkäuskoiselle roskaväelle, jonka sokeaa vihaa\nhän osasi niin hyvin käyttää tarkoituksiinsa. -- Hyvin käy, -- sanoi\nhän itsekseen. -- Huomenna merkitsee nimeni Tukholmassa vapauden\npuolustajaa ja tuon tyhmän roistoväen hartioilla minä tahdon kiivetä\nniin korkealle, että itse majesteetti on vapiseva... Vihdoinkin! Tuolla\ntulevat uudet, minun kutsumani, tämän sepittämäni ilveilyn näyttelijät.\nRoistoväki saa nyt maksaa kulungit särjetyistä ruuduistani. Mutta minä\npesen käteni. Voinko minä estää rakuunoita murhaamasta vapautta?\nMinähän olen sitä puolustanut.\n\nSana, jonka Bertelsköld oli salaa lähettänyt ylipäällikölle, oli\nsattunut kuulevaan korvaan. Tämä herra kuului myssypuolueeseen, joka\nvallitsevan kovan tyytymättömyyden vuoksi joka hetki pelkäsi\nvaltiopäivien hajoamista vallankumouksen puhkeamisen muodossa, eikä\nsiis tarvittu muuta kuin viittaus, niin hän riensi jo kukistamaan\nuhkaavaa kapinaa. Hän oli antanut käskyn, että erään osaston\nhenkirakuunoita oli heti noustava satulaan ja riennettävä puhdistamaan\nkatuja maksoi mitä maksoi.\n\nMeluavan väkijoukon vielä kiistellessä siitä, olisiko mentävä kapakkaan\nvai Pallohuoneelle, ratsasti osasto Norrmalmin torilta vasempaan ja\nsitten Kuningattarenkadulle ajaen edellään kaikki, jotka sen tielle\ntulivat. Närkästyksen ja hämmästyksen huuto kulki ratsastajain edellä\nja saapui hotellin edustalla olevan väkijoukon kuuluville, joka\näkkiarvaamatta huomasi olevansa peloittavan ylivoiman ahdistamana.\nRaivoisimmat asettuivat vastarintaan ja repivät kiviä kadusta, mutta\nennenkuin he vielä ehtivät järjestäytyä, olivat rakuunat heidän\nniskassaan ja hakkasivat sokeasti tiheisiin joukkoihin, ensin miekan\nlappeella, mutta pian jo teräpuolellakin. Kaikki vastustus oli turhaa.\nOikealla ja vasemmalla kaatui väkeä hevosten kavioiden alle, kirouksia\nja valitushuutoja kuului sekaisin, ja muutaman minuutin kuluttua oli\nratsuosasto ajanut sivu, karkoittaen edellään pakenevia joukkoja, jotka\nvihdoin hävisivät etäisemmille syrjäkaduille.\n\nBertelsköld oli vetäytynyt hiukan taapäin, mutta seisoi vielä\nparvekkeen ovella tuntien salaista vahingoniloa, semmoista, jota ei hän\npitkään aikaan ollut kokenut. Kaikki oli hänelle onnistunut: hän nautti\ntäysin rinnoin siitä kostosta, jonka hän oli valmistanut kaikille\nvihollisilleen, vaarasta, jonka hän niin taitavasti oli välttänyt\nja siitä kansansuosiosta, jonka hän niin äkkiä oli saavuttanut\ntuolta halveksittavalta roskaväeltä, joka oli tervehtinyt häntä\npuolustajanaan, aavistamattakaan, että hän kohta heittäisi sen katuun\nverta vuotamaan ja hevosten kavioiden alle tallattavaksi. -- _C'est\ntout accompli_, kaikki on valmista! -- sanoi hän itsekseen.\n\nMutta hän erehtyi. Kaikki ei ollut vielä valmista. Jotakin vielä\npuuttui.\n\nVäkijoukossa hotellin edustalla oli myöskin eräs markiisitar Egmontin\npalvelijoista, joka oli hiipinyt katsomaan, mitä järjetön joukko vielä\naikoi toimittaa. Piiloutuneena vastapäätä olevaan porttiholviin, oli\nuskollinen palvelija äärettömäksi mielikarvaudekseen kuunnellut niitä\nherjaussanoja, joilla kreivi oli parvekkeelta häväissyt hänen\njumaloitua emäntäänsä, ja hän mietti mielessänsä kostoa. Kun sitten\nmeteli kadulla oli tauonnut, ja Bertelsköld vielä seisoi parvekkeen\novella, kaappasi mies porttikäytävästä kiven ja heitti sen niin\npirullisella taidolla, että kivi sattui kreiviä keskelle vasenta ohimoa\nja kaatoi hänet verta vuotavana parvekkeen oven eteen.\n\nHarvat jäljelle jääneet vieraat kiiruhtivat hätään. Kreivi Bertelsköld\neli vielä, mutta hänen tilansa oli toivoton. Hämähäkki oli surmattu\nkeskellä omaa verkkoaan.\n\n\n\n\n\n\nVÄLSKÄRIN VIIDESTOISTA KERTOMUS.\n\nAAMUN VALKENEMINEN.\n\n\n\n\n-- Ei, serkkuni, ei, nyt ei olla oikeassa, -- sanoi vanha isoäiti\nepäilevästi pudistaen kaunista harmaata päätään, jota verhosi hänelle\nniin erinomaisesti sopiva, Anna Sofian ompelema yksinkertainen,\nvalkoinen arkimyssy.\n\n-- Miksi ei olla oikeassa? -- kysyi välskäri vähän veitikkamaisesti ja\nkatsoi häntä terävästi silmiin.\n\n-- Karkaapas kuin hupsu miehen ja lasten luota, kun on vielä talouskin\nhoidettavana ja tiedät jättäväsi kaikki piikain varaan. Ei, kiitoksia!\nSemmoisen voi antaa anteeksi lapselle, joka ei ajattele omaa nokkaansa\npitemmälle, mutta ei vanhalle ihmiselle, jolla pitäisi olla enemmän\nymmärrystä. Ajattelin kyllä, ettei siitä hyvää seuraisi, kun Ester\nLarsson meni naimisiin omaa säätyään ylemmä, sillä samanlaiset ne\nparhaiten yhteen sopivat, ja jos toinen jalka kulkee villasukassa, ei\ntoista pidä silkkiin pistää. Parasta on, kun antaa ylpeiden ajatusten\nmennä menojaan. Kyllähän tyttö puhui aika järkevästi, kun kreivi tuli\nVaasaan kosimaan, mutta katsopas, aina hänen korvissaan soi, että hänen\npiti päästä kreivittäreksi. Hän oli \"syntynyt prinsessaksi\" sanoo\nserkku? Suokaa anteeksi, tuo on aivan perätöntä lörpötystä.\nKunniallinen kauppiaan tytär hän oli, ei enempää eikä vähempää, mikäli\nminä ymmärrän, ja minusta tuntuu, että hänen olisi pitänyt siihen\ntyytyä, kun oli leipäkin loppuiäksi tiedossa. Mutta kas, eipä kelvannut\nhienon neidin seisoa puodissa voita punnitsemassa, niinkuin muiden\nrehellisten ihmisten; hänen piti vielä kerran päästä tavoittelemaan\n\"utukuningattaren sukkanauhaa\" ja niin hän tulikin rukkasillaan hienoon\nsukuun. Mitä hänellä oli siellä tekemistä?\n\n-- Eikö isoäiti muista, että hän antoi kreiville rukkaset ja otti hänet\nvasta kauan mietittyään, kun uskoi koko kreivin onnen siitä riippuvan!\n-- virkkoi Anna Sofia lämpimästi.\n\n-- Onnen? Niin aina sanotaan. Mikä raukka se oli sellainen kreivi, joka\nei voinut itseänsä hoitaa? Sanottiinhan häntä siivoksi mieheksi, vaikka\nhän olikin leskimies ja asui hovissa ja oli rikas kuin ruhtinas. Olisi\nhän nyt aina saanut jonkun köyhän neidin. Silloin kävi niinkuin\nmaailmassa käy, että ylpeät lapsipuolet nyrpistivät nenäänsä, ja kansa\npuhui kaikenlaisia tyhmyyksiä. Mutta kun nyt kerran oli tapahtunut se,\nmitä ei enää voitu muuttaa, niin tuntuu, että uuden kreivittären olisi\npitänyt antaa asiain mennä menojaan eikä olla tietävinäänkään\ntyytymättömistä katseista. Minä kysyn: mitä hän siitä huononi, kun\nhänellä oli puhdas omatunto? Olisin sanonut hänen sijassaan, koska hän\nnyt kerran oli niin miehevä: kuulepas, hyvä Bernardus vai mikä lienet,\nneuvon sinua kunnioittamaan isääsi!\n\n-- Mutta niinhän hän sanoikin! -- huudahti pieni Liisa Kreeta, joka oli\nvuodattanut katkeria kyyneliä kuunnellessaan edellisen kertomuksen\nalussa esitettyä surullista tapausta.\n\n-- Pidä sinä pieni nokkasi kiinni, kun vanhat puhuvat, -- jatkoi\nisoäiti kiivastuen. -- Niin minä olisin kreivittären sijassa sanonut,\nenkä olisi neuvonut herra Bernardusta mutisemaan, vaikkapa hän olikin\nniin miestä mielestään. Ja sen jälkeen olisin pysynyt omassa\nlaillisessa kodissani ja pitänyt oman avainkimppuni ja pitänyt huolen\nmiehestäni ja lapsistani ja opettanut piikoja tottelemaan. Mutta lentää\ntuolla tavalla yösydännä kotoaan kuin mustalaisakka, kun on saanut\nkuulla vähän nuhteita ja hävyttömyyksiä, sitä kreivitär Esterin on\nvaikea puolustaa Jumalan ja ihmisten edessä. Oliko se ihminen ihan\nhullu? Sen minä vain sanon serkulle, että jos ei serkku toimita häntä\nkohta takaisin, niin serkku saa omatuntonsa edessä vastata, että on\nerottanut miehen ja vaimon, äidin ja lapset ja asettanut kallelleen\nsen, minkä aina pitäisi olla kohdallaan maailmassa. Kyllähän silloin on\nhyvä syyttää kohtaloa ja ennustuksia ja sormuksia ja muuta kurjaa\ntaikauskoa, kun ei huolita Jumalan ja ihmisten laillisesta\njärjestyksestä. Kas niin oli sen asian laita. Mitähän serkulla voisi\nolla sitä vastaan sanomista?\n\n-- Saanko nyt sanoa ajatukseni? -- kysyi välskäri sävyisästi.\n\n-- Olkaa niin hyvä. Olenpa utelias kuulemaan, miten serkku koettaa\ntehdä mustan valkeaksi.\n\n-- Olen kerran ennen sanonut, että on suuri merkitys sillä, mistä\naineesta ihminen on tehty. Jos hän on haavasta, niin hän pian taittuu,\njos pajusta, niin voi hänestä palmikoida vaikka lattiamaton, mutta jos\njoku on tehty koivusta, niin voi tapahtua, että hän antaa vitsaa\nkurittajalleen. Ja minä arvelen, että meidän olisi jo pitänyt nähdä,\nmistä puusta Ester Larsson oli tehty. Hän tuli, eikä suinkaan\nylpeydestä, korkeasukuisen kreivin perheeseen tavaten siellä vastassaan\naikansa voimakkaimmat ennakkoluulot miltei täysikasvuisissa\nlapsipuolissaan. Jos hän olisi tuntenut heidät oikein, olisi hän alusta\nalkaen varustautunut heitä vastaan ja vaatinut itselleen oman pesän,\nlapsipuolten tultua lailliseen ikään. Mutta hän luotti rakkauden\nvoimaan, luotti siihen, että se voi luoda uuden maailman ja olikin\noikeassa, vaikka tosin vähän liian varhain, sillä uusi tapa tarvitsee\nmonta sukupolvea itääkseen. Hän teki, mitä suuret sielut tavallisesti\ntekevät: hän ei ryhtynyt minkäänlaisiin varokeinoihin ja siten hän tuli\nriippuvaiseksi ennakkoluulosta, joka oli häntä itseään voimakkaampi.\nTämä olisi voinut häiritä, mutta ei murtaa hänen onneaan, jos hänellä\nvain olisi ollut mies, joka olisi ollut kyllin voimakas hänen tähtensä\nuhmaamaan turhia ennakkoluuloja ja tukemaan häntä rautaisella kädellä.\nMutta kreivi Kaarle Viktor Bertelsköld oli yhtä heikko kuin hyvä. Hän\nhäilyi itsekkäässä rakkaudessaan ihailemansa puolison ja jumaloimansa\npojan välillä; hän ei nähnyt syvää juopaa, joka ammotti heidän\nvälillään; hän näki pinnan eikä mitannut syvyyttä; hän ei ymmärtänyt,\nmitä hänen puolisonsa kärsi. Tämä on ikävää, ajatteli hän, mutta kyllä\nse siitä paranee; koetamme välttää kohtauksia, jotka vain saattavat\nmeidät pahaan huutoon.\n\n-- Oli sekin mies! -- virkkoi isoäiti. -- Olin luullut Kaarle Viktor\nBertelsköldiä kunnon mieheksi ja nythän hän käyttäytyy kuin mikäkin\nraukka. Eikö hän olisi voinut sanoa Bertrandukselleen tai mikä hän oli:\ntässä olen, poika, ja tässä on äitisi: ymmärräthän! Tahtoni on, että\nosoitat äitipuolellesi kaikkea hänelle tulevaa kunnioitusta ja sillä\nhyvä.\n\n-- Ja jos hän olisi sen sanonut, -- jatkoi välskäri, -- ei hän olisi\ntehnyt sitäkään muun kuin näön vuoksi, niinkuin hän nytkin vain\nnäennäistä rauhaa saavuttaakseen koetti olla taipuvainen. Mutta\nkreivitär Ester oli niitä syviä luonteita, jotka eivät tyydy\nulkonaiseen muotoon; hän tahtoi totuutta. Kun hän sentähden näki\nerehtyneensä rakkauden \"muurejamurtavasta\" voimasta, niin hän valitsi\nkeinon, joka oli sekä outo että kummastuttava, väkivaltainen ja\ntuskallinen, ja samalla semmoinen, jonka piti murtaa muurit, mikäli se\non ihmisten vallassa. Ja jos hän ei mitään muuta saavuttanutkaan, niin\nsaavutti hän ainakin selvyyden; hän katkaisi kahleen, joka muuten olisi\nhänet hitaasti tappanut. Hän käsitti heti koko asemansa: tänne hän ei\nvoinut jäädä alati seisomatta, itse poljettuna, erottavana muurina isän\nja lasten, sisarusten ja sisarusten välillä. Jos hän sitävastoin\npoistuisi, niin ei mikään estäisi ylimyksellistä perhettä taaskin\nyhteen sulautumasta. Hänen miehensä oli heikko, hänen omat lapsensa\nolivat nuoria; hänen menettämisensä heitä surettaisi, mutta ei\nmurtaisi. Aallot kuohahtaisivat hänen päänsä päällä, mutta järvi\ntyyntyisi jälleen.\n\n-- Olen vihainen, niin vihainen Bernhardille, että tahtoisin häntä\npurra! -- huudahti Anna Sofia. -- Paul parka!\n\n-- Vera parka! -- nyyhkytti Liisa Kreeta.\n\n-- No, minä ennustan, että heidän äitinsä vielä palaa, kun ajattelee\nasiaa; vai kuinka, serkku? -- kysyi isoäiti.\n\n-- Mistä minä sen tiedän? -- virkkoi välskäri. -- Ei juuri siltä näytä.\n\n-- Niin, Bertrandus on saanut kolauksen vehkeistään; mutta mitä Pauliin\ntulee, -- jatkoi isoäiti, -- niin hän näyttää siivolta nuorukaiselta,\nvaikkakin liian romanttiselta. Antaa ampua itsensä kuoliaaksi ilkeän\nveljensä vuoksi, se nyt oli kerrassaan ihmeellinen päähänpisto. Miten\noikein lienee ollut kasvatuksenkaan laita, kun hän yhteen aikaan\najatteli niin jumalattomia asioita. Ei mahtanut poika saada tarpeeksi\nkuria katkismusta oppiakseen. Entä Larsson, se vanha kitupiikki.\nSaadaanpa vielä nähdä, että hän antaa tuon saksalaisen tohtorin peijata\nitseään, se näyttää olevan vanha veitikka. Kuinka voi serkku uskotella\nmeille, että ihminen voi elää sadanneljänkymmenen vuoden vanhaksi?\n\n-- Niin, -- sanoi välskäri, -- minä kerron vain, mitä muut ennen minua\novat luulleet. Sata vuotta sitten uskottiin elämän nesteeseen ja\nkullantekotaitoon aivan yhtä paljon kuin Kaarle XI:n aikana noitiin.\nJuuri silloin, kun uusi valo koitti, pääsi pimeys taas hetkeksi\nvalloilleen entistä mustempana. Kustaa III:n aikana valaisivat maailmaa\nluonnontieteet kuin uusi aamurusko. Aivan luonnollista oli, että vanha\ntaikausko silloin leimahti uudelleen. Siihen aikaan polvistuivat\nihmiset enemmän Cagliostron kuin Jumalan edessä. Ei koskaan ole\nalkemiaa uutterammin harjoitettu kuin juuri siihen aikaan, jolloin\nScheele ja Bergman kantoivat kasteelle sen parempaa tytärtä kemiaa,\neivätkä ihmiset koskaan ole enemmän tavoitelleet elämän nestettä kuin\nVoltairen ja Holbachin opettaessa, että sielu on aine, joka häviää, kun\nruumis häviää.\n\n-- Kummin pitää kertoa enemmän kuninkaasta! -- virkkoi Jonathan, joka\nei oikein ymmärtänyt alkemiaa ja kemiaa. -- Voi, jos saisin nähdä hänet\nkerran oikein likeltä!\n\n-- Saathan sen, tämän näköinen hän oli, -- virkkoi välskäri ja nosti\npoikaa korvista tämän takertuessa vanhan sedän käsivarsiin.\n\n\n\n\n1. MAMMONAN ORJA.\n\n\nValtiopäivämies Joonas Perttilä oli aikoja sitten kyllästynyt\nvaltiopäiviin ja Ruotsin pääkaupunkiin. Kuta pitemmälle kevät kului,\nsitä miettivämpänä hän astuskeli joutohetkinään -- ja niitä hänellä oli\npaljon -- katseli sinistä taivasta ja jäätynyttä järveä, kuuli leivojen\nlirittelevän ja ajatteli oivaa Isokyrön taloaan, ajatteli, miltä rukiin\noraat nyt mahtoivat näyttää, kun lumi oli sulanut, olivatko rengit\nymmärtäneet ajaa mitä tarvittiin ohrapelloille, mahtoivatko hevoset nyt\nkeväällä olla hyvin laihoja, olivatko lehmät ja vasikat saaneet\ntarpeeksi ruokaa ja oliko jo alettu keritä lampaita. Näitä\najatellessaan hän huokasi syvään tämän maailman kaikkia vaivoja\nhattuineen ja myssyineen, ollen hyvin halukas toivomaan takaisin sitä\naikaa, jolloin talonpoika astui auransa kurjessa ja porvari puuhasi\npurtensa ääressä ja pappi selitti katkismusta ja ritaristo ja aateli\npiirustivat sukutauluja ja kuninkaallinen majesteetti ja kruunu\nhallitsivat maata lakien mukaan. Niin peräti kyllästynyt hän oli ja\nmoni muu hänen kanssaan vapauteen -- tai oikeammin sen ajan vapauteen\n-- että hän puolestaan olisi vaihtanut koko valtiomuodon vaikka puituun\nakanakuormaan, joka ainakin kelpasi hevosten appeeksi.\n\nKun hän eräänä kauniina huhtikuun iltapäivänä kulki näissä mietteissään\nulos Roslagin tullista ilman mitään erityistä matkan määrää, näki hän\nnelipyöräisten, kahden hevosen vetämäin talonpoikaisvaunujen\nvaivalloisesti kahlaavan pohjattoman lian läpi kelirikkoisella\nmaantiellä. Menihän tuo vielä, kun käyden ajoi, ainakin siihen saakka,\nkunnes vaunut olivat tulleet kaupungin alueelle, jossa kadut oli\nlaskettu jollakin, joka oli olevinaan kivitystä, mutta jota yhtä hyvin\nsopi nimittää hyvinarvoisan maistraatin laatimiksi kaatamislaitoksiksi,\nsillä niin tuiki vaarallisia olivat siihen aikaan useimmat Tukholman\nkadut. Tässä ei auttanut ajajan taito eikä hevosten unelias astunta,\nvaunut luovailivat niin kauan vuorten ja laaksojen välissä, kunnes\nerään pojan paperileijaa pelästyneiden hevosten yht'äkkinen nykäys\nvihdoin joudutti tapausten kulkua sikäli, että vaunut kömpelösti\nköllähtäen tyhjensivät sisältönsä keskelle katua.\n\nJoonas meni lähemmä nähdäkseen, oliko mahdollisesti joku vahingoittunut\nja tapasi kaksi vanhaa miestä, jotka olivat kapineineen vierähtäneet\nisonlaiseen vesilätäkköön ja nyt vaivalloisesti kömpivät siitä kuivalle\nmaalle. -- Mitä ihmeitä? -- huudahti hän, -- eikös se ole Lauri-eno\nVaasasta?\n\nJa aivan oikein, hänen edessään seisoi laiha, valkotukkainen äijä, joka\nei voinut olla kukaan muu kuin ennen niin kookas ja kankeanuhkea\nkauppias Lauri Larsson, valtiopäivämies Tuomaan isä ja toisen\nvaltiopäivämiehen, Bertel Larssonin veli, joka kuitenkin nyt, tuskin\nvuoden kuluessa, oli kutistunut kummalliseksi, kyyryselkäiseksi,\nkaarimaiseksi olennoksi ja jonka väljän, ruskean hylkeennahkalakin alta\npari terävää harmaata silmää varkain ja levottomasti katseli\nympärilleen. Vastausta antamatta kiiruhti tuo elävä muumio poimimaan\nkadulta kaikenlaisia kaatuessa pudonneita esineitä ja löysi pari kakkua\nkarkeaa leipää, pari kulunutta rukkasta ja puupullon, jossa oli piimää,\nsamalla kun hän hätäisen huolellisesti tarkasteli, ettei vaunujen\npohjalla oleva suuri matkakirstu vain olisi vahingoittunut kaatuessa.\nTässä toimessa häntä ei auttanut hänen seuralaisensa, kummallisen ja\nvieraan näköinen mies, joka sekä iältään että voimiltaan näytti paljon\nnuoremmalta, mutta joka välinpitämättömän ylenkatseellisesti odotti\nsitä hetkeä, jolloin hän taas saisi astua vaunuihin ja jatkaa\nmatkaansa.\n\n-- Eikö eno enää tunne minua? -- kysyi nuori valtiopäivämies. -- Minä\nolen Joonas Perttilä ja olen iloinen saadessani opastaa enon Tuomaan\nluo, ellei eno mieluummin tahdo mennä yöksi rovasti Bertelin luo.\n\n-- Enpä tunne, enpä tunne tätä pahaa maailmaa, -- vastasi koukistunut\nukko. -- Olen köyhä mies, perin köyhä äijä, jolla ei ole varaa asua\nniin korkeiden herrojen luona.\n\n-- Aja! -- sanoi toinen matkustaja kyytimiehelle eikä näyttänyt olevan\nollenkaan halukas tekemään uusia tuttavuuksia Tukholmaan tullessaan.\n\nVaunut lähtivät taaskin liikkeelle, mutta niin hitaasti, että Joonas\nhelposti voi seurata niitä vähän matkan päässä. -- Olisikohan eno\ntullut höperöksi vanhoilla päivillään? -- ajatteli hän. -- Tahdon\nkatsoa, minne he menevät.\n\nTie oli kylläkin pitkä, sillä vaunut eivät pysähtyneet ennenkuin\nkaukana kaupungin eteläpäässä, mutta Joonas oli itsepäinen ja merkitsi\nmuistiinsa talon. Se oli jonkinlainen parturitupa, jonka omistaja\nharjoitti kaikenlaisia ammattiinsa kuuluvia toimia, niinkuin\nsuoneniskentää, kuppausta, hampaiden kiskomista, hevosten pattien\nparantamista ja _essentia dulciksen_, tuon sekä ruumiille että sielulle\nyleisenä parannusaineena käytetyn lääkkeen kauppaa.\n\nJoonaalla oli hyvää aikaa ja hän lähti astuskelemaan Tegelvikiin päin.\nTunnin kuluttua hän palasi mennen parturitupaan ostamaan _essentia\ndulcista_.\n\n-- Olette saanut kaukaisia vieraita? -- kysyi hän, suoritettuaan hyvän\nmaksun ostoksistaan.\n\nParturinsälli, joka seisoi tiskin takana, nyökäytti salaperäisesti\npäätään.\n\n-- Eikö toinen heistä ole tohtori?\n\nSälli nyökäytti taas päätään.\n\n-- Tahtoisin mielelläni kysyä häneltä neuvoa selänkolotukseen, --\njatkoi Joonas, ostaen vielä varmuuden vuoksi pullollisen \"Hjärnen\ntestamenttia\"\n\n-- Astukaa sisään, -- sanoi sälli.\n\nJoonas astui matalaan, rappiolle joutuneeseen huoneeseen ja kuuli\nvanhan Larssonin äänen kamarista.\n\n-- Kuusi killinkiä vuorokaudessa huoneesta ja ruuasta! -- jupisi\nvanhus. -- Kuusi killinkiä? Oletteko hullu, ihminen? Minä köyhdyn\nkeppikerjäläiseksi semmoisesta ylellisyydestä. Rakkaat ystävät,\nminä olen köyhä mies, jolla ei ole varaa ottaa vastaan mitään\npalvelusta. Eikö täällä asu ketään nuorta herraa, joka tarvitsee\nkengänkiilloittajaa tai vaatteiden puhdistajaa? Minä palvelisin\nhalvasta hinnasta. Sano hänelle, että juoksen asioita kolmesta äyristä\nkappaleelta, vaikka kulutankin kenkiä neljän äyrin edestä, mutta\nkerjäläisraukan, sellaisen kuin minun, ei auta olla niin tarkka. Minä\ntunnen Tukholman, minä tuon hänelle joka aamu aviisit ja kuljetan\nrakkauskirjeitä erityistä juomarahaa vastaan.\n\n-- Ei täällä asu muita kuin mestari ja hänen säliinsä, -- kuului\npalvelijatar, jolle valitusvirsi oli esitetty, vastaavan.\n\n-- No, sano sitten mestarille, että palvelen renkinä ruoka- ja\nasuntopaikalla. Tyydyn silakkaan ja leipään ja kauhalliseen vettä eikä\nminulla ole varaa kuluttaa lakanoita. Minä sahaan mestarille puita ja\npalvelen hänen liiketuttaviaan erityisestä juomarahasta. Nuoret herrat,\njotka ajattavat partaansa, armahtavat kyllä miesparkaa, joka on\nkuluttanut kaiken, mitä hänellä on, kustantaakseen kalliin matkan\nTukholmaan.\n\n-- No, mitä hänellä on tuossa suuressa, raskaassa arkussa? -- kysyi\npiika nenäkkäällä äänellä.\n\n-- Minullako? -- huudahti äijä aika tavalla säikähtäen. -- Mitäpä\nminulla olisi? Ei mitään, rakas lapsi, ei mitään. Mitäpä minulla olisi\nmuuta kuin vanhoja vaatteita ja kirjoja, jotka aion myydä Tukholmassa,\nhankkiakseni itselleni, mitä välttämättömimmin tarvitsen?\n\n-- Minä luulin siinä olevan rahaa, -- kuului piika sanovan samalla\näänellä.\n\n-- Jumala varjelkoon, kuinka syntisesti hän puhuu! -- virkkoi taas\nvanhus surkealla äänellä. -- Mistä semmoinen Lasarus kuin minä ottaisin\nrahoja! Rakas ystävä, jos olet kristitty ihminen, niin neuvo, kuinka\nvoisin ansaita kaksitoista killinkiä viikossa, niin teet armotyön, ja\nminä kiitän ja ylistän sinua niin kauan kuin elän. Rahaa! Jumala\narmahtakoon, kuinka voi noin puhua!\n\n-- Vannokaa! -- ilvehti piika.\n\n-- Minä vannon sieluni autuuden kautta, minä vannon taivaan ja maan\nnimessä, rakas ystäväni, ettei tuossa vanhassa arkussa ole mitään muuta\nkuin riepuja ja kirjoja, -- virkkoi taas Larsson ilmeisesti tuskissaan.\n-- Rahaa! Minä vannon, ettei minulla ole enempää kuin mitä päälläni\nkannan, minulla kurjalla ja perin köyhällä miehellä. Köyhin Tukholman\nköyhäinhoitolaisista on rikkaampi kuin minä, rakas ystävä.\n\n-- No, sitten kai minun pitää häntä uskoa, -- mutisi piika pujahtaen\novesta.\n\nJoonas kauhistui ja epäröi, ilmaisisiko itsensä. Siihen oli siis ahneus\nvienyt tämän vanhan miehen, joka elinaikansa oli koonnut aarteita\naarteiden päälle eikä varmaankaan ollut tullut Tukholmaan muuta varten\nkuin yhä vielä kartuttaakseen sitä mammonaa, joka oli ollut samalla\nhänen epäjumalansa ja hänen vitsauksensa. Mutta ennenkuin Joonas vielä\noli ehtinyt tehdä päätöksensä, kuuli hän sisähuoneesta toisen miehen\näänen, joka tähän asti oli ollut vaiti ja jonka hän luuli tuntevansa\nenonsa matkatoverin ääneksi.\n\n-- Olette vannonut väärän valan, -- sanoi toinen ääni. -- Teillä on\narkussa kahdeksantoista tuhatta riksiä rahaksi lyötyä kultaa ja\nkolmekymmentä tuhatta lyömätöntä.\n\n-- Minullako? Rakas ystävä, älkäämme siitä puhuko, puhukaamme\nyrityksestämme, -- virkkoi Larsson. -- Olemmehan tulleet Tukholmaan\nhankkiaksemme itsellemme lisäaineksia suuren, jumalallisen taitomme\ntoteuttamiseksi. Meidän ei pitäisi laiminlyödä hetkeäkään. Joka päivä\nmaksaa meille vähintäänkin tuhat riksiä, jotka voisimme ansaita\nmuuttamalla rautaa kullaksi. Tuhat riksiä, se on hirmuinen summa.\nKöyhdymme kerrassaan, jos odotamme vielä tuntiakaan kauemmin.\n\n-- Mutta nyt olette vannonut väärän valan ja tiedättekö, mitä se\nmerkitsee? -- jatkoi toinen.\n\n-- No, no, rakas ystävä, se on vain puheenparsi. Huomenna panen plootun\nvaivaiskassaan. Ei meidän Herramme ole niin ankara köyhää miesparkaa\nkohtaan, joka sattui epähuomiossa sanomaan luvallisen ja anteeksi\nannettavan hätävalheen.\n\n\n\n\n2. TÄHTIEN ASEMA TAMMIKUUN 14. P:NÄ 1318.\n\n\nTuo kummallinen vieras, joka tällä tavoin ikäänkuin pahana omanatuntona\npuhutteli vanhaa Larssonia, avasi nyt varovasti oven katsoakseen, oliko\nketään viereisessä huoneessa. Mutta ovi aukeni ulospäin kätkien Joonas\nPerttilän, joka istui lähellä. Häntä ei huomattu, eikä hän itsekään\nilmaissut itseään. Ei hän ensinkään ujostellut kuuntelemasta, hän\nkatsoi sen päinvastoin velvollisuudekseen muistaessaan, ettei vieras\nvoinut olla kukaan muu kuin kullantekijä ja ihmeitätekevä tohtori\nMartti Weis, joka edellisenä kesänä oli Larssonin tahdosta seurannut\nvanhaa miestä Turusta Vaasaan.\n\nMikä oli syynä siihen, että tohtori Weis koko vuodeksi oli hautautunut\ntaitoineen ja tietoineen pienoiseen kaupunkiin kaukana pohjolassa?\nJoonas oli kyllä kuullut huhun, että tohtori riisti ja peijasi vanhaa\nLarssonia tuolla luulotellulla kullantekotaidollaan; mutta nyt hän sai\ntietää, että Larsson oli tuonut mukanaan koko arkullisen tuota kallista\nmetallia. Jos tohtori Weis oli se konna ja petturi, joksi häntä moni\nluuli, mikä olisi estänyt häntä, joka oli paljon nuorempi, voimakkaampi\nja kavalampi, pitkällä Pohjanlahden ympäri suoritetulla matkalla\nmurhaamasta vanhusta tai varastamasta vanhalta saiturilta hänen\nrahojansa? Molemmat olivat he kuitenkin tulleet tänne terveinä ja\nniinkuin näytti, hyvässä sovussa. Joonas oli utelias saamaan selityksen\ntähän arvoitukseen.\n\nHän ymmärsi kohta, ettei tuo ylen varovainen tohtori Weis kuitenkaan\nollut kaikkitietävä. Ihmeiden tekijä ei aavistanut, että ohuen oven\ntakana oli outo kuuntelija, joka kuuli joka sanan, vaikka matkatoverit\npuhuivatkin matalalla äänellä.\n\n-- Olen nyt teitä palvellut enemmän kuin puoli vuotta, sanoi tohtori.\n-- Olen tehnyt teille mieliksi ja teidän hyväksenne muuttanut\nyksitoista leiviskää rautaa kullaksi. Se, mikä teillä on tuossa\narkussanne, on vain vähäinen osa aarteistanne, sillä suurimman osan\nolette kaivanut maahan Vaasassa enkä minä ole kysynyt teiltä mihin\npaikkaan...\n\n-- Jumalan tähden, -- änkytti Larsson, -- ajatelkaa mitä sanotte, jos\nseinillä olisi korvat! Eihän minulla köyhällä miehellä ole yhtään\nmitään, ei kerrassaan mitään! Mihin olisin kaivanut niin paljon rahaa?\n\n-- Se on totta, -- virkkoi tohtori kylmästi, -- köyhä olette, perin\nköyhä kaikkine kultinenne, köyhempi kuin kerjäläinen, joka\nköyhyydessään kuitenkin laulaa, kun on syönyt vatsansa täyteen. Olette\nköyhempi kuin kurjin ruotiukko, joka ainakin voi nukkua ja unohtaa,\nmutta sitä te ette voi. Olette köyhempi kuin koira, jonka mieltä\nrikkatunkiolta löytämänsä luu ilahuttaa, sillä koira voi murista, kun\nsitä lyödään, mutta te silittelette sitä kättä, joka teitä lyö\nkorvalle, senvuoksi, että se käsi tarjoaa teille kultaa. Kas, niin\nkurja te olette, että jos olisin katkerin vihollisenne ja olisin\ntahtonut pyyhkiä teidät ihmisten kirjoista, minä en olisi voinut\nupottaa teitä syvemmälle onnettomuuden ja alennuksen kuiluun. En ole\nystävänne, sillä jos olisin sellainen, en olisi heittänyt kultapalaa\ntoisensa perästä teidän aina nälkäiseen kitaanne ja siten tehnyt teitä\nyhä janoisemmaksi. Mutta en myöskään ole vihollisenne, sillä miksi\nvihaisin noin kurjaa olentoa? Johan riittää, kun halveksin teitä.\nYstävyys ja viha eivät merkitse minulle mitään; en vihaa enkä rakasta\nketään kuolevaista; tieni kulkee korkealla ihmisten päitten yllä ja\nminä katson heihin alas, niinkuin matkustaja metsässä katselee\nmuurahaisten teitä varisseiden ja kuivuneiden havunneulain välissä. On\nkuitenkin olemassa jotakin, joka on sitonut minut niin kurjaan olentoon\nkuin te olette. Eikö teitä ole kummastuttanut, etten koskaan ole\ntahtonut korvausta vaivoistani?\n\n-- Korvausta? -- huudahti Larsson säpsähtäen. -- Mitä minä köyhä mies\nvoisin tarjota teille muuta kuin kiitollisuuteni ja ihailuni?\n\n-- Huolinko minä kiitollisuudestanne ja ihailustanne? Kun ette enää\nminua tarvitse, toivotte minut sinne, missä pippuri kasvaa.\n\n-- Mutta ettehän aio minua jättää? Se on mahdotonta! tohtori, meillä on\nvielä niin paljon tekemättä! Kun olemme hankkineet itsellemme uudet\nainekset, teemme kultavuoria, eikö niin? Ja te saatte kohtuullisen\nosanne, tohtori. Tehkäämme sopimus. Saatte kymmenen prosenttia, sillä\nnähkääs, minä olen liikkeen päämies ja te olette yhtiömieheni. Mitäs\nsiitä sanotte, tohtori? Eikö se ole hyvä sivutulo ja ehkä ... ehkä, jos\nolette hyvin ahkera, saatte yksitoista prosenttia! -- lisäsi vanhus,\nsyvään huoahtaen omaa auliuttaan.\n\n-- Mikä estäisi minua ottamasta vaikka yhdeksänkymmentä yhdeksän\nprosenttia ja jättämästä teille vain raudan arvon? -- ivaili tohtori.\n\n-- Ei, sitä ette voi tehdä, rakas tohtori! Ette voi niin peijata köyhää\nvanhaa miestä, joka on osoittanut teille niin paljon luottamusta. Mutta\njos ette tyydy vähempään, niin -- saatte kaksitoista prosenttia!\n\n-- Kuulkaa minua! Jos teillä on vielä rahtunenkaan tervettä järkeä\nkuivettuneissa aivoissanne, niin pitäisi teidän toki ymmärtää, etten\nhuoli kullasta. Mikä estää minua laskemasta vaikka Tukholman kadut\ntuolla metallilla, jos se minua vain huvittaa? Mutta teillä on jotakin,\njolla ei teille nyt ole mitään merkitystä, mutta joka minulle on\narvokkaampi kuin kaiken maailman kulta. Sen minä nyt vaadin\nkorvaukseksi pitkällisistä vaivoistani, ja te voitte itse määrätä, mitä\nmuuta vielä tahdotte.\n\n-- Mitä se voisi olla? -- kysyi vanhus hätäisen uteliaasti. -- Onko se\nnuorin tyttäreni Katri? Ottakaa hänet, tohtori, ottakaa! Olkoon hän\nomanne, jos lupaatte minulle, odottakaahan -- vielä yksitoista\nleiviskää. Tarkoitan, yksitoista leiviskää tänä vuonna ja sitten yhtä\npaljon vuosittain, vai mitä itse arvelette?\n\n-- Kas sitä koronkiskojaa! Hän voi myydä oman lapsensakin! Mutta olkaa\nhuoleti, minä välitän yhtä vähän naisista kuin kullasta. Sulattimessani\nminä voin tehdä itselleni naisen niin kauniin, ettei maailmassa ole\nhänen vertaistaan nähty sitten äitimme Eevan aikojen! Mutta minä\nhalveksin semmoisia leikkikaluja. Muuta minä tarvitsen.\n\n-- Puhuitte kerran sielustani, -- jatkoi Larsson, vapisten pelosta,\nettä voisi menettää liittolaisensa. -- Se on syntinen kauppa, tohtori;\nmutta ehkä ... ehkä voisimme sopia.\n\nTohtori nauroi. -- Sen kyllä uskon, -- sanoi hän. -- Olisitte valmis\nmyymään sielunne väärästä tukaatista. Mutta vaikka minä olisin itse\npaholainen, niin mitä hyötyä olisi minulle ostaa niin huonoa tavaraa,\njoka kuitenkin on minun? En ole paholainen, olen ihminen niinkuin tekin\ntai oikeammin enemmän kuin te, joka olette ainoastaan ihmisolennon\nkuivettunut kuori. Tahdon olla teitä kohtaan vilpitön, sillä tämä on\nratkaiseva. Ymmärrättekö minua?\n\n-- Tahdon koettaa\n\n-- Olen suoraan sanoen mies, joka on asettanut elämänsä tehtäväksi\ntunkeutua luonnon salaisuuksiin, ei kuitenkaan niinkuin nykyajan\noppineet, jotka kaivelevat käsiinsä pieniä ilmiöitä eivätkä näe niitä\nsalaisia voimia, jotka hallitsevat maailmankaikkeutta. Niinkuin\ntiedätte, olen onnistunut yhdessä ja toisessa, mutta minulta puuttuu\nvielä yksi välikappale hallitakseni tähtien vaikutusta. Olen lukenut\nympyröistäni, että kerran joka viidessadas vuosi tapahtuu kolmen\nmahtavimman kiertotähden, Marsin, Jupiterin ja Saturnuksen yhtymys, ja\ntalismani, joka on taottu semmoisen tähtien aseman aikana, voi niiden\nyhdistetyn voiman avulla hallita kaikkia muita kiertotähtiä. Mutta\nsemmoinen tähtien asema kestää ainoastaan 8 minuuttia, 14 sekuntia ja\n49 tersiä eikä yhtään tersiä enemmän eikä vähemmän saa kulua\ntakomiseen. Vaikeus olla ratkaisevalla hetkellä niin varustettuna ja\nniin nopeasti sitä käyttää, on saanut aikaan, että ainoastaan _yksi_\nsemmoinen talismani on tullut taotuksi, ja sen on täytynyt tapahtua\nsilloin, kun tähdet viimeksi olivat siinä asemassa, s.o. 14. tammikuuta\n1318 kello 3 ja 28 minuuttia jälkeen puolenpäivän. Ympyräni ovat\nminulle sanoneet, että tuo mahtava tulos kiertotähtien vaikutuksesta on\nvielä olemassa, ja tähtikompassi on minulle sanonut, että sen pitää\nolla jossakin pohjolassa. Tämä on syynä siihen, että minä Sisiliasta,\njossa tein havainnon, lähdin Suomeen...\n\nTässä tohtori vähän pysähtyi ja jatkoi sitten:\n\n-- Tulin Turkuun ja etsin turhaan harvinaista aarretta. Kansa piti\nminua noitana, oppineet pitivät minua puoskarina. Mitä minä siitä\nhuolin? Etsin, mutta en löytänyt. Kompassi ilmaisi minulle, että nuori\nnarri Bertelsköld oli jossakin yhteydessä aarteen kanssa; minä tutkin\nhäntä, mutta huomasin pettyneeni. Eräänä päivänä kävi kompassini\nerinomaisen levottomaksi; kohta senjälkeen se pysähtyi ja viittasi\nsuoraan alaspäin. Silloin ymmärsin, että se, mitä hain, oli jollakin\nhenkilöllä läheisyydessäni, ja samassa te tulitte sisään. Mutta aarre\nei ollut mukananne; se oli Vaasassa. Kas siinä syy, miksi olen teitä\nseurannut ja palvellut teitä ja hankkinut teille kuormittain kultaa.\nNyt vaadin palkkani.\n\n-- Kuinka minä köyhä mies voisin omistaa niin mahtavan kapineen? --\nkuiskasi Larsson.\n\n-- Älkää luulko, -- jatkoi tohtori, -- että olen laiminlyönyt\nhankkimasta itselleni tarkkoja tietoja. Kreivi Bertelsköldin kuulutus\nkirkoissa johti minua edelleen ja nyt tiedän kaikki. Kaksikymmentä\nvuotta sitten te varastutitte sormuksen nuorelta ylioppilaalta Turussa.\nSitä sormusta minä juuri olen hakenut kautta puolen maailman. Se sormus\ntaottiin 14. tammikuuta 1318 kello 3 ja 28 min. i.p. Marsin, Jupiterin\nja Saturnuksen yhteisen vaikutuksen aikana ja sen voimaa on vielä\nlisätty suomalaisen loihtutaidon ja pyhimysten ihmeitä tekevän voiman\navulla. Kaksisataa vuotta sitä kantoi sormessaan eräs neitsyt Maarian\nkuva, mutta kun kuvat hävitettiin, joutui se yksityisiin käsiin ja on\nsitten ollut Bertelsköldien ja muiden hallussa, osoittaen kaikkialla\nsamaa ihmeitä tekevää voimaa, jota kuitenkaan ei kukaan ole ymmärtänyt\noikein käyttää. Kaikki hullut, jotka sitä ovat pitäneet, ovat sillä\netsineet ainoastaan omaa onneaan, ja te itse olette sitä käyttänyt\nlisätäksenne aarteita aarteiden päälle. Sen valta luontoon on kuitenkin\nseitsemän kertaa suurempi kuin sen valta ihmisiin. Sanalla sanoen: se\nsormus täytyy teidän antaa minulle.\n\n-- Sitä en voi, -- vastasi Larsson odottamattoman päättäväisesti. --\nPyytäkää jotakin muuta!\n\n-- Ette voi? -- kysyi tohtori terävästi. -- Ette siis tiedä, että\nsormus välttämättömästi menetetään väärän valan takia ja ainoastaan\nväärän valan takia. Miksi te luulette minun vuosikausia kärsivällisesti\nodottaneen, että hukkaisitte taikakalunne voiman? Miksen olisi voinut\nsitä varastaa tai ryöstää teiltä, niinkuin te olette sen varastanut tai\nryöstänyt joltakin muulta? Sen vuoksi, että te olette ollut varovainen.\nMutta tänään te olette tehnyt väärän valan, ja nyt on minun hetkeni\ntullut. Nyt teidän täytyy antaa minulle sormus. Ymmärrättekö? Sen\ntäytyy tapahtua.\n\n-- Ei koskaan! -- huusi Larsson.\n\n-- Kuinka uskallat, kurja orja, uhmailla alkuaineiden hallitsijaa\nvastaan! -- huusi tohtori tarttuen vanhusta rintaan.\n\n-- Auttakaa! auttakaa! -- huusi Larsson tukehtumaisillaan.\n\nJoonas Perttilä ei sen enempää vitkastellut. Hän mursi oven, hyökkäsi\nsisään ja kävi painiskelevain kimppuun. Ankaran taistelun jälkeen pääsi\nnuorempi ja voimakkaampi mies vihdoin voitolle. Raivosta kalpeana\ntäytyi tohtorin hellittää saaliinsa ja hän kiiruhti uhaten pois.\n\n-- Tulkaa, minä vien teidät poikanne Tuomaan luo! -- sanoi Perttilä,\nnostaen ylös melkein tainnoksissa olevan vanhuksen, joka tuskin voi\npuhua, mutta joka kuitenkin kuiskasi: -- Arkkuni! arkkuni!\n\nJonas kumartui ja otti lattialta himmeästi kimmeltävän esineen.\n\nSe oli kuninkaan sormus.\n\n\n\n\n3. BRUNNSVIKIN METSÄSTÄJÄNMAJASSA.\n\n\nTukholman kaunis huvipuisto, tuo niin huolellisesti hoidettu ja\nahkerasti käytetty, huviloilla ja kesäpalatseilla koristeltu\nEläintarha, oli vielä Kustaa III alkuhallituksen ensiaikoina varsin\nviljelemätön ja karu metsästysalue, josta ainoastaan lounaisranta eli\ntuo niin sanottu Eläintarhan kaupunginosa laivaveistämöineen oli\nrakennettu pienille, meriasiain-viraston omistamille vuokratonteille.\nKoko muussa osassa laajaa puistoa nähtiin vain siellä täällä pieniä,\npunaiseksi maalattuja puurakennuksia, joissa asui metsästyspalvelijoita\nja joita maaseutumaisen kauniit tammet ja lehmukset varjostivat.\n\nYksi näistä syrjäisistä rakennuksista, joista oli näköala Brunnsvikiin\npäin, oli suunnilleen siinä, missä nyt Rosendahlin linna suurine\nporfyyrimaljoineen kohoaa hiekoitettujen käytävien ja pyöristeltyjen\nkukkaislavojen takana. Täällä asui eräs puiston metsästyspalvelijoista,\nhovimetsästäjä Grenman, joka oli Larssonin liikkeessä Vaasassa\naikoinaan palvelleen vanhan kirjanpitäjän Grenmanin poika.\nHovimetsästäjä Grenman oli hyväluontoinen ja uskollinen mies, niinkuin\nisänsäkin ennen, eikä ollut unohtanut sitä, että porvariskuningas oli\nennen muinoin puoltanut häntä pieneen virkaan metsästysvirastossa,\njosta hän sittemmin oli kohonnut nykyiseen, tärkeään toimeensa. Hän oli\nsiis sydämellisesti iloinen voidessaan kerran maksaa jonkin osan\nkiitollisuudenvelastaan, kun hänen asuntoonsa eräänä kauniina\nkevätpäivänä tuotiin pahasti haavoittunut nuorukainen nimeltä Paul\nBertelsköld.\n\nNuori vieras oli alussa tuottanut hänelle paljon huolta, sillä välskäri\noli jo menettänyt kaiken toivonsa, kun ei kuulaa voitu ottaa pois.\nMutta onneksi oli olemassa toinen sekä hellempi että rohkeampi henkilö,\njoka ei ensinkään ottanut uskoakseen, että yhdeksäntoistavuotiaana\nvoidaan kuolla niin vähäpätöisestä syystä kuin kuulasta, joka oli\nvikuuttanut ainoastaan oikean keuhkon lievettä ja pysähtynyt lähelle\nselkäpiitä. Tämä oli sama \"Östanlidin muori\", joka Solnassa oli ottanut\nhoitaakseen haavoittunutta nuorukaista ja joka nyt, kun välskäri oli\nkohteliaasti toimitettu pois, saatuaan kohtuullisen maksun vaivoistaan\nja vaitiolostaan, yksin otti vastatakseen nuoren miehen parantumisesta.\n\nHovimetsästäjä huomasikin kohta ilokseen, ettei hänen hoidettavansa\nolisi voinut joutua parempiin käsiin, Östanlidin muori ei ollut mikään\nvasta-alkaja. Ei olisi ammattiaan harjoittava oikea haavalääkärikään\nvoinut taitavammin kuin hän panna sidettä tai parantaa haavakuumetta\neikä paraskaan Asklepioksen oppilas olisi voinut vetää hänelle vertoja\nhänen väsymättömässä, sairaan kaikki pienimmätkin toiveet täyttävässä\nhuolenpidossaan. Hän valvoi ensi viikon yötä päivää sairaan vuoteen\nääressä ja vasta yhdeksännen vuorokauden kuluttua, kun vaara oli ohitse\nja haava nopeasti alkoi parantua, hän soi itselleen muutamain hetkien\nlevon laskeutuen patjalle hoidokkinsa viereen.\n\nJa kuinka hellästi, kuinka sanomattoman kiitollisesti katsoivatkaan\nnuorukaisen silmät Östanlidin muoriin! Ne, jotka luulevat, ettei nuoren\nmiehen rakkaus mitenkään voi koko sydämen voimalla kohdistua vanhempaan\nnaiseen, ne erehtyvät suuresti. Ei ole mitään sydämellisempää, mitään\npuhtaampaa rakkautta kuin se, jolla Paul Bertelsköld palkitsi armaan\nhoitajansa rakkauden, ja jos milloinkaan maan päällä välähtelee\nheijastus siitä rakkaudesta, jolla taivaan enkelit toisiaan rakastavat,\nniin se on tuommoinen puhdas, uhrautuva, kaikkea jalostava rakkaus,\njoka on olemassa -- äidin ja lapsen välillä.\n\nSillä miksi salaisimme lukijalta sen, minkä hän luultavasti jo kauan on\naavistanut? Kuka muu kuin äiti voisi tuolla hellällä, kaikkea\naavistavalla valppaudella seurata tottumattoman, haaveksivan,\nkiihkoilevan nuorukaisen askelia? Kuka muu kuin hylätty, sorrettu\nnainen, voisi löytää ilonsa ja lohdutuksensa semmoisessa yhtymisessä?\nKuka muu kuin \"Ester Larsson, entinen kreivitär Bertelsköld\" voisi\ntällä tavalla omistaa kaiken rakkautensa yksin olevalle lemmikilleen,\nsydämensä lapselle, Paulilleen?\n\nOli vielä toinenkin nainen, joka harhaili levotonna etsien hänen\njälkiään, mutta hänen lempensä oli toista laatua.\n\nYksinäisessä metsästäjänmajassa oli ollut hetki, jota kreivitär Ester\nsekä pelkäsi että hartaasti odotti. Se oli se hetki, jolloin Paul ensi\nkerran tuntisi äitinsä.\n\nYhdeksän pitkää vuorokautta hän oli, vaikka se olikin hänestä ylen\nvaikeaa, tuntemattomaan talonpoikaispukuunsa pukeutuneena huolellisesti\npeittänyt häneltä kasvonsa siinä pelossa, että ilo ja hämmästys\nvoisivat tappaa pojan hänen syliinsä. Näiden yhdeksän päivän kuluessa\noli Paul aavistamatta, kuka hänen hoitajansa oli, vastaanottanut hänen\nvapisevasta kädestään rohdot ja kiitollisin tuntein seurannut hänen\nainaista huolenpitoaan. Hän tunsi selittämätöntä mieltymystä tuohon\noutoon talonpoikaisnaiseen, jonka musta huivi aina oli vedettynä niin\nsyvään otsalle ja joka ei hänen kysymyksiinsä koskaan vastannut muutoin\nkuin äänettömällä, suopealla päännyökkäyksellä. Mutta eräänä päivänä,\nkun hän istui sairaan vuoteen ääressä ja luuli tämän nukkuvan, oli hän\nväsyneenä rasituksesta ja valvomisesta nojannut päänsä sängynlaitaa\nvastaan, hänen silmänsä olivat vasten hänen tahtoaan sulkeutuneet, hän\noli nukahtanut siitä mitään tietämättä. Paul ei nukkunut, hän oli\nhetken aikaa katsellut naista ääneti ja kummastellen, sitten hän oli\nhiljaa siirtänyt mustaa huivia hiukan syrjään hänen otsaltaan\nnähdäkseen kerrankin, kuka oli tuo salaperäinen nainen, jolle hän oli\nkiitollisuudenvelassa hengestään -- ja kuta kauemmin hän katseli noita\nkalpeita, mutta kauniita kasvonpiirteitä ja suljetuita silmäkulmia\nmustine silkkiripsineen, sitä korkeammalle oli tunteitten lämmin vuo\nkohonnut hänen sydämessään, hänen kyynelensä olivat alkaneet virrata\nkuin tulvehtimallaan oleva lähde, joka kumpuilee salatusta syvyydestään\nja hän oli laskenut käsivartensa tuntemattoman, nyt tunnetun nukkuvan\nnaisen kaulan ympärille. Silloin oli nainen herännyt, silloin olivat\nhänen mustat silmänsä, joita Paul lapsuudessaan oli niin suuresti\nihaillut ja joilla ei hänen mielestään ollut vertaisiaan koko suuressa\nmaailmassa -- silloin olivat nuo kaksi loistavaa aurinkoa yht'äkkiä\ntulleet pilvien takaa näkyviin ja katselleet häntä sanomattomalla\nrakkaudella -- ja silloin lepäsivät äiti ja poika, pitkien murheiden ja\nvuosikausia kestäneen eron jälkeen, taas toistensa sylissä. Semmoisia\nhetkiä ei voi koskaan unohtaa, ne kestävät ikuisesti eikä niitä voida\nmuistista hävittää, ei tässä eikä tulevassa elämässä.\n\nMutta sitten oli vihdoin äiti hellällä väkivallalla taaskin työntänyt\npoikansa luotaan ja peittänyt hänen otsansa suudelmillaan ja pakottanut\nhänet lepäämään ja olemaan rauhassa, ja Paul oli taas nukahtanut\ntuntien olevansa onnellisempi kuin koskaan ennen. Mitä nyt enää\nmerkitsi hänen lyhyt, ohimenevä ruumiillinen tuskansa! Nyt oli taas\nkaikki hyvin, nyt hänellä oli taas äitinsä, nyt ei _hän_ ollut yksin,\neikä hänen _äitinsä_ ollut yksin maailmassa, nyt he eivät enää koskaan\neroaisi toisistaan, nyt hän voisi omistaa äidilleen koko elämänsä,\ntehdäkseen hänet onnelliseksi. Ja Paul kiitti sitä kuulaa, joka oli\nkulkenut niin liki hänen sydäntään ainoastaan valmistaakseen sille näin\nsuuren ilon; jopa hän tunsi kiitollisuutta kovaa veljeäänkin kohtaan,\nsillä ilman hänen lemmetöntä käytöstään hän ei olisi päässyt nauttimaan\nsitä autuutta, jonka äidin tapaaminen hänelle nyt tuotti.\n\nSeuraavana päivänä olivat äiti ja poika tyyntyneet niin paljon, että\nvoivat avata toisilleen sydämensä ja kertoa kaikki, mitä heidän\nerossaolonsa aikana oli tapahtunut. Paul kertoi avomielisesti kaikki\nseikkailunsa; hänen äitinsä ei voinut olla yhtä suora. Hänen täytyi\nsäästää heikkoa isää ja sydämetöntä veljeä -- ja hän teki sen niin\nhienotunteisesti, että syy hänen murheisiinsa näytti johtuvan\nainoastaan ajan ennakkoluuloista ja sääty-ylpeydestä, joita vastaan\nyksityiset vielä turhaan koettivat asettua. -- Olemmehan kaikki\nkuitenkin sokeita, heikkoja olentoja, -- virkkoi hän. -- Miksi\nhakisimme täydellisyyttä maailmassa? Se aika on kyllä tuleva, Paulini,\njolloin ei toinen synny toistaan parempana tai pahempana ja jolloin ei\nole olemassa muuta aatelia kuin miehen tai naisen oma ihmisarvo. Mutta\nyksin jo tämä tieto sisältää kokonaisen uuden aikakauden ja miksikä\nvalittaisimme sitä, ettei korkea tammi heti kohoa täyskasvaneena, kun\nnäemme sen siemenen juurtuvan jalkaimme juuressa? Monet kyynelet vielä\nvuotavat ja monet huokaukset kohoavat taivaaseen, ennenkuin säätyerotus\nsulaa kuin talven kinos kevätauringossa. Odottakaamme kärsivällisesti\nparempaa aikaa, ja sinä, Paulini, joka olet mies, työskentele\nuskollisesti ihmiskunnan eduksi, niin on tulevaisuus sinun!\n\n-- Niin, äitini, -- vastasi Paul, -- olen sitä jo ajatellut. Olen\nUpsalassa tutustunut erääseen nuoreen ylioppilaaseen, nimeltä Thorild.\nJos tietäisitte, kuinka usein olemme puhuneet juuri samasta asiasta ja\nkuinka kaikki ihmiset kerran tulevat vapaiksi ja tasa-arvoisiksi...\nMutta ette ole vielä kertonut mitään paostanne Falkbystä.\n\n-- Puhelkaamme jotakin hauskempaa, -- virkkoi äiti vältellen. --\nAinoastaan sen tahdon nyt sinulle uskoa, että lähtöni edellisenä iltana\nolin sopinut leski Flintan ja hänen tyttärensä pojan kanssa. Poika\nsouti minut järven yli, ja muista seikoista kerron toiste.\n\n-- Mutta emmekö nyt, kun taas olemme toisemme tavanneet, kohta palaja\nFalkbyhyn, Veran ja isäni luo?\n\nKreivitär Ester kääntyi pois. Oli jotakin, jota hän ei vielä voinut\nilmoittaa. Hän vastasi ainoastaan:\n\n-- Älä puhu niin paljon, Paul; se väsyttää sinua. Kun paranet, niin\nneuvottelemme meidän kummankin tulevaisuudesta.\n\nPaulin parantuminen edistyi tästä päivästä alkaen kahta nopeammin.\nKuula oli yhä paikoillaan, mutta sisälliset vammat olivat miltei\nkokonaan parantuneet, ja hän sai luvan ikkunan ääressä katsella puita\nja nurmikoita, jotka alkoivat kevätauringossa viheriöidä.\n\n-- Nyt jätän sinut muutamaksi päiväksi, -- sanoi hänen äitinsä. --\nLupaatko tarkoin muistaa kaikki määräykseni?\n\n-- Lupaan. Mutta minne menet, äiti?\n\n-- Täyttämään toista velvollisuutta, josta sitten saat kuulla. Jumala\nvarjelkoon sinua, sydänkäpyni. Hyvästi!\n\n\n\n\n4. IANKAIKKISUUDEN PARTAALLA.\n\n\nJos olisi nyt, kun puisto vielä oli lehdetön, Brunnsvikin pienen\nmetsästysmajan ullakon ikkunasta tarkoin katsellut tornien ja\nsavupiippujen harmaita haamuja, jotka tuolla kaukana lännessä edustivat\nTukholmaa, olisi ehkä voinut erottaa erään Kuningattarenkadun varrella\nsijaitsevan ison talon katon. Kreivi Bernhard Bertelsköld makasi siinä\ntalossa sen kiven pahasti päähän haavoittamana, jonka tuntematon käsi\noli heittänyt häntä kohti yöllisen metelin aikana noin kaksi viikkoa\nsitten. Joka päivä olivat Tukholman taitavimmat lääkärit kokoontuneet\nhänen eteiseensä neuvottelemaan, kaikkia keinoja oli käytetty eikä\nkuitenkaan mitään parannusta ollut huomattavissa. Vasenta silmää\npidettiin menneenä, ja kolaus oli vaikuttanut aivoihin niin\nvoimakkaasti, etteivät lääkärit siinä tapauksessa, että haavoitetun\nhenki olisi pelastettavissa, luulleet voivansa ennustaa muuta kuin että\npotilas tulisi menettämään järkensä. Vähitellen heistä toinen toisensa\nperästä vetäytyi pois, ja ainoastaan kuninkaan henkilääkäri tuli vielä\nkorkeimmasta käskystä joka päivä kyselemään sairaan tilaa ja määräämään\nniitä lääkkeitä, joita tohtorit antavat, kun ovat menettäneet kaiken\ntoivon ja tahtovat vain niin kauan kuin mahdollista pitää potilasta\nhyvällä tuulella.\n\nKreivi Bernhardilla oli muutamia valtiollisia ystäviä, jotka\nkohteliaisuudesta tulivat hänelle osoittamaan osanottoaan.\nPersoonallisia ystäviä hänellä ei ollut ainoatakaan, ja kun hänen\nsisarensakin, paroonitar Clairfeld, tähän aikaan oli pakotettu\nlähtemään Tukholmasta, matkustaakseen ensi avovedellä miehensä luo\nSaksaan, ei ollut ketään, joka olisi hänelle osoittanut todellista\nosanottoa. Kamaripalvelija Joséta, joka tähän saakka oli ollut hänen\nuskollinen kätyrinsä, ei kreivi enää voinut sietää; espanjalainen täytyi\nerottaa talosta, ja uudet, Tukholmassa otetut palvelijat olivat nyt\nhaavoitetun ainoat hoitajat.\n\nKreivi Bernhard kärsi usein niin kovia ruumiillisia tuskia, että hän\ntoivoi kuolevansa; mutta vielä enemmän hän rauhallisempina hetkinään\nkärsi siitä sanomattoman toivottomasta tunteesta, että oli yksin\nmaailmassa. Semmoisina hetkinä hän olisi antanut kaiken, mitä hänellä\noli, voidakseen ostaa itselleen edes ainoankaan todellisen ystävän,\nyhden ainoan ystävällisen kädenpuristuksen, jopa yhden ainoan sydämestä\nlähtevän sanankaan, mutta kaikki se häneltä puuttui! Ja silloin hänet\nvaltasi taas tuo synkkä, katkera ylpeys, hän kiroili Jumalaa ja ihmisiä\nja vannoi, kerran terveeksi tultuaan, kostavansa tuolle kylmälle,\nsydämettömälle maailmalle, joka hylkäsi hänet hänen onnettomuudessaan\n-- hän usuttaisi ihmiset toistensa kimppuun, hän sytyttäisi maailman\ntuleen ja sen raunioilla hän uhmaillen ja ivaillen katselisi, kuinka\nkurja, halveksittava ihmiskunta sukupuuttoon häviää.\n\nEräänä yönä hänen unetonna ja tuskaisena maatessaan alkoivat nuo hurjat\nkuumehoureet häntä taas repiä ja raastaa. Hän oli lääkäriltä\ntiedustellut tilaansa ja saanut välttelevän vastauksen, josta hän hyvin\nymmärsi, että hänen elonhetkiensä mitta nyt oli täysi. Hänellä ei siis\nollut edes sitä lohdutusta, että olisi voinut kostaa. Hänen loistava\nratansa olisi nyt yht'äkkiä päättyvä, hän kuolisi kurjan salamurhaajan\nsurmaamana, ei kenenkään kaipaamana, ei kenenkään itkemänä. Korkeintaan\nisä häntä ajattelisi, mutta hänkin unohtaisi hänet pian muun perheensä\npiirissä. Ja kuka hänet perisi? Paul, jota hän vihasi -- mikä\nnöyryytys! Hänen äitipuolensa, jota hän inhosi -- mikä kohtalon iva!\nMiksei hän ollut nainut, jättääkseen jälkeensä edes pojan, joka olisi\nvoinut riistää noilta vihatuilta sukulaisilta heidän oikeutensa? Olihan\nhän ainoastaan kolmenkymmenen vuoden vanha -- hän voisi vieläkin\nkorjata sen, mitä oli laiminlyönyt -- mutta ei -- hänellähän ei enää\nollut elettävänään kuin muutamia tunteja! Mitähän, jos hän käyttäisi\nnuo tunnit vihittääkseen itsensä tautivuoteella? Kenen kanssa? Kenen\ntahansa. Hänen leskensä tulisi Paulin ja äitipuolen harmiksi saamaan\nosansa perinnöstä. Mistä hän nyt pian löytäisi sopivan kreivittären?\nSen pitäisi tietysti olla aatelissukua, sen pitäisi halveksia\nperheeseen tunkeutuneita aatelittomia aineksia; mutta kukapa huolisi\nruveta hänen kostonsa välikappaleeksi? Hän ajatteli sinne tänne\nkeksimättä kuitenkaan ketään sopivaa.\n\nHänen näitä miettiessään painoi väsymyksen unenhorros aamupuolella\nhänen silmäluomensa umpeen. Hän ei nukkunut eikä valvonut, hän tunsi\nvielä selvästi joka esineen huoneessa, näki palkatun, vanhan hoitajan,\njonka tuli valvoa hänen kanssaan, mutta joka torkkui kamarin nurkassa.\n\nHän lepäsi tuossa tietoisuuden ja tiedottomuuden välisessä\nhorrostilassa, joka peittää kuin harso aistimien toiminnan sitä\nkuitenkaan kokonaan pysähdyttämättä.\n\nSilloin hän vastapäisen seinän viheriällä paperilla huomasi heikon,\nvaaleansinisen valon, joka näytti olevan heikosti tuikkivan lampun\nheijastus. Mutta jos se oli vain heijastusta, niin miksi se lisääntyi,\nmiksi se vähitellen selveni ja miksi se yhä selvemmin muodostui\nihmishahmoksi? Kreivi Bernhard ei voinut kääntää siitä silmiään. Hän ei\nollut kyllin tajussaan miettiäkseen mitään sen johdosta, mitä näki; ei\nse häntä kummastuttanut, ja kuitenkin hän oli ollut siksi kauan uuden\nranskalaisen filosofian vaikutuksen alaisena, ettei uskonut aaveita\neikä mitään muutakaan. -- Hän katseli välinpitämättömästi tuota outoa\nilmiötä saattamatta kuitenkaan kääntää siitä silmiään.\n\nHetken kuluttua oli valo ikäänkuin sulautunut kalpean, lempeän ja\nsurullisen naisen kuvaksi, joka oli puettuna jo kauan sitten menneen\naikakauden pukuun. Hän leijaili pois seinältä ja läheni kuulumatonna\nsairaan vuodetta. Nainen kumartui vuoteen yli ja näytti suutelevan\nsairaan sidottua päätä. Sairas ei sitä kuitenkaan oudoksunut eikä\nvetäytynyt takaisin; hän tunsi ikäänkuin suloisen kukkaistuoksun\nkoskettelevan polttavia ohimoitaan ja huokuvan niiden yli virvoittavaa\nviileyttään.\n\nSilloin hän oli kuulevinaan ikäänkuin sanoja, mutta ne eivät olleet\nääniä, jotka sattuivat hänen korvaansa, ne olivat ennemminkin\najatuksia, jotka kuulumatta yhtyivät hänen omiin ajatuksiinsa ja\nsamalla olivat ikäänkuin ihmishuulten ilmilausumia sanoja. -- Bernhard\nBertelsköld, -- sanoi kalpea surullinen ja lempeä haamu. Minä olen\nsukusi kantaäiti. Miksi olet niin syvästi mieleni murehduttanut?\n\nKreivi Bernhard ei vastannut. Mitäpä hän olisikaan vastannut?\n\n-- Tiedä, -- jatkoi haamu, -- kirous ja siunaus ovat alusta alkaen\ntaistelleet sukusi kohtalosta. Kaksi esivanhemmistasi on erinnyt\nkirottuna, kaksi siunattuna täältä maan päältä. Kolmas, jota kirous\npainaa, olet sinä, ja tänään puolenpäivän aikana on sinun hetkesi\ntullut. Mutta minä olen syleillyt Vapahtajamme polvia ja rukoillut\nHänen nimessään, että sinulle suotaisiin vielä vuosi parannuksen aikaa.\nKäänny, käänny, käänny syntiseltä tieltäsi! Katso, se käsi, joka on\nsinut parantava, on sinua lähellä. Sinulle on suotu vielä vuosi, jonka\nkuluessa voit taivaassa ja maassa hakea sovintoa, mutta jos vuosi on\nkulunut etkä ole sieluasi kääntänyt pimeydestä valkeuteen, niin saakoon\npimeys saaliinsa ja kolmas kirous on toteutuva suvussamme...\n\nNäin puhuessaan haamu tuli yhä kapeammaksi ja läpikuultavammaksi,\nvartalon ääriviivat näyttivät haihtuvan ilmaksi ja kohta näkyi\nvastapäisellä seinällä vain entinen, heikko, vaaleansininen valo,\nkunnes sekin vihdoin hälveni pois, ja ainoastaan riutuva lamppu valaisi\nhimmeästi hämärää huonetta.\n\nKreivi Bernhard tunsi, kuinka kaksi vastakkaista virtaa tulvaili esiin\nhänen sielunsa salaisista lähteistä. Kun vanha ivallinen hymy toisaalta\ntahtoi hiipiä hänen huulilleen, hiipi taas toisaalta jotakin aivan\ntoisenlaista hänen silmäluomiensa alta, jotakin, jota ei ollut siellä\nnäkynyt sitten hänen lapsuutensa päivien: se oli melkein kuin kyynel.\nJos hän olisi ollut tajussaan, olisi hän sanonut itselleen: tämä johtuu\ntaudin tuomasta heikkoudesta. Nyt ei hänellä ollut voimaa siitä\nsuuttua, hänen uupuneet silmänsä sulkeutuivat ja hän vaipui oikeaan\nuneen, jota kesti useita tunteja.\n\nHänen herätessään oli jo täysi päivä, ja lääkäri seisoi hänen vuoteensa\nääressä. Epäselvä muisto yön näystä väikkyi vielä sairaan mielessä ja\nhän kysyi jyrkästi:\n\n-- Tänäänkö puolenpäivän aikana minä kuolen?\n\n-- Älkää häiritkö lepoanne semmoisilla ajatuksilla, herra kreivi! --\nvastasi lääkäri taaskin kierrellen. -- Tahdomme koettaa kaikkea, mitä\ntaitomme voi.\n\n-- Kun taitonne voi niin vähän, -- huudahti kreivi katkerasti, -- niin\ntekisitte rehellisemmin, tohtori, jos sanoisitte minulle totuuden. Olen\nmies enkä pelkää kuolemaa. Sanokaa siis suoraan, montako tuntia saan\nvielä elää?\n\n-- Jos herra kreivi välttämättömästi tahtoo sen tietää, -- vastasi\ntohtori, -- niin täytyy minun tunnustaa, että tulehdus lisääntyy.\nTunnin kuluttua te alatte houria, ettekä siitä enää virkoa. Jos\ntahdotte notarion kirjoittamaan viimeistä tahtoanne, niin täytyy sen\ntapahtua pian.\n\n-- No hyvä, sinä kurja puoskari, jommoisia te kaikki olette, -- jatkoi\nhaavoittunut, -- koska minä vielä voin käskeä, niin käsken teidät heti\ntiehenne. En tarvitse teitä enää!\n\nLääkäri pudisti päätään ja kuiskasi mennessään hoitajattarelle:\nhouraileminen on jo alkanut. Parasta on kutsua tänne vankka mies, sillä\nhäntä on vaikea pidellä.\n\nHoitajatar meni, ja kreivi jäi yksin. -- Mene, minä halveksin sinua ja\nkoko taitoasi, kurja kerskailija! -- huusi hän poistuvan lääkärin\njälkeen. -- Olen kolmenkymmenen vuoden vanha, ja kurja katukivi\nlopettaa päiväni. Hyvä on, minä näytän voivani halveksia elämää,\nniinkuin minä halveksin teitä kaikkia! Olen iloinen kerrankin\nsaadessani lopettaa tämän kurjan narripelin.\n\n-- Te ette kuole, te tulette elämään, -- kuiskasi hiljainen ääni, ja\nhänen vieressään seisoi talonpoikaisnainen, jonka musta huivi oli\nsyvään silmille vedettynä.\n\n-- Kuka olette? -- kysyi kreivi, samalla muistaen yöllisen näkynsä.\n\n-- Minua sanotaan Östanlidin muoriksi, ja minä olen tullut tekemään\nteidät terveeksi.\n\n\n\n\n5. VANHA JA UUSI IHMINEN.\n\n\nKuninkaan henkilääkäri, joka koko päivän turhaan oli odottanut\nilmoitusta kreivi Bertelsköldin kuolemasta, ei seuraavana aamuna enää\nvoinut voittaa uteliaisuuttaan vaan meni sairaan luo. -- Milloin kreivi\nkuoli? -- kysyi hän eteisessä hoitajattarelta.\n\n-- Herra tohtori, -- vastaa matami nyökäyttäen päätään, -- hän on\nnukkunut koko yön ja äsken hän pyysi saada kupillisen lihalientä.\n\n-- Se on mahdotonta, -- vastasi tohtori. -- Tieteen kaikkien sääntöjen\nmukaan täytyi hänen heittää henkensä viimeistään yöllä.\n\n-- Sitähän juuri olen sanonut, -- arveli hoitajatar. -- Mutta niinhän\naina käy, kun ylenkatsotaan kuninkaallisen majesteetin lääkkeitä ja\nantaudutaan noitien käsiin.\n\n-- Vai niin. Niinkö ovat asiat? No, siinä tapauksessa hän kuolee ennen\niltaa.\n\n-- Älkäähän muuta! Kun heitetään kaikki rohtopullot ulos ikkunasta ja\najetaan parturi suonirautoineen pellolle, ja kipeä pää sidotaan märillä\npellavasiteillä! -- mikä muu kuin kuolema voi olla semmoisesta\nseurauksena?\n\n-- Mikä on noita-akan nimi?\n\n-- Häntä sanotaan Östanlidin muoriksi ja kerrotaan hänen parantaneen\npaljon ihmisiä, joille eivät tohtorit ole mitään voineet. Mutta kerran\nne vielä nekin, jotka hän on parantanut, päättävät päivänsä.\n\n-- Se on hyvin luultavaa, -- virkkoi henkilääkäri hymyillen ja lähti\npois, vähän vihoissaan kaikille noille älykkäille ämmille, jotka siihen\naikaan rohkenivat parantaa tai tappaa ihmisiä ilman lääkärin apua.\n\nNäytti kuitenkin siltä kuin henkilääkäri olisi ollut oikeassa, sillä\nmonta päivää oli kreivi Bernhard elämän ja kuoleman vaiheilla,\nÖstanlidin muorilla oli kova taistelu taisteltavana, paljon kovempi\nkuin Paulia parantaessa. Mutta huolimatta tiedekunnan yksimielisestä\ntuomiosta virkosi kreivi Bernhard kuitenkin virkoamistaan, kuume\nväheni, tulehdus hävisi, silmäkin näytti alkavan parantua, ainoastaan\nsuuri voimattomuus oli jäljellä. Hänen entinen tarmonsa vain ei ottanut\noikein toipuakseen. Kova ja ylpeä mieli oli saanut kovan kolauksen sinä\nyönä, jolloin hän oli ollut kuoleman kielissä ja nähnyt tai luullut\nnäkevänsä tuon kummallisen näyn. Eriskummaiset, äänettömät sanat:\n\"käänny\" ja \"yksi vuosi\" olivat jättäneet jälkeensä kaiun, joka ei\noikein ottanut kadotakseen. Hän oli itselleen suutuksissa noista\nlapsellisuuksista, jotka eivät suoneet hänelle mitään rauhaa. Mutta se\nei auttanut; ne olivat yhäti hänen mielessään.\n\n-- Muori! -- virkkoi hän eräänä päivänä hiljaiselle mustiin puetulle\ntalonpoikaisnaiselle, joka niin herkeämättömällä huolenpidolla oli\nvalvonut hänen vuoteensa vieressä yötä ja päivää, -- milloin luulette\nminun paranevan?\n\n-- Ruumiinne paranee silloin kun sielunne, -- vastasi hän matalalla\näänellä.\n\n-- Mitä sillä tarkoitatte? Mikä minun sielultani puuttuu?\n\n-- Jumalan armo, joka on sielun terveys, -- vastaa vaimo totisesti.\n\nKreivi Bernhard olisi tahtonut nauraa, mutta se ei onnistunut, hän oli\nliian heikko. Taas hän muisti tuon kauhistavan sanan: \"käänny\", ja hän\noli vaiti. Hänessä iti jotakin, iti syvällä hänen entisen rohkeutensa\nraunioiden alla, mutta siellä sydänalassa oli kova, kivinen maaperä,\neikä siemen tahtonut juurtua.\n\n-- Jos voitte tehdä minut terveeksi, muori, -- sanoi hän seuraavana\npäivänä, -- niin teen teidät rikkaaksi. Saatte itse määrätä palkkanne.\n\n-- En pyydä mitään, -- oli vastaus.\n\n-- Niin ne kaikki sanovat, -- jatkoi kreivi, -- mutta ottavat\nkuitenkin. Mistä olette kotoisin?\n\n-- Suomesta.\n\n-- Olette oikeaa lajia. Kuulkaa, muori, Suomessa on jotakin, joka voi\nparantaa minut pikemmin kuin te, ja se on vanha, mitätön sormus. Jos\nvoitte hankkia minulle sen, niin ... malttakaas ... niin silloin\ntahdon ... naida teidät!\n\nTämä oli hämärää jatkoa sairaan edellisiin houreisiin, mikä miellytti\nhäntä juuri siitä syystä, että se oli niin hullunkurista. Mutta\nÖstanlidin muori kysyi, osoittamatta vähintäkään kummastusta:\n\n-- Miksi tahtoisitte sen tehdä?\n\n-- Miksi? Siksi, että se on tapana suvussani. Minulla on äitipuoli,\njoka iloitsisi saadessaan teidät miniäkseen. On vanha sääntö, että paha\non pahalla poistettava: pakkasen purema lumella, tulen polttama\nkuumalla raudalla ja suomalaiset noidat suomalaisilla noidilla. Älkää\nkursailko sen vuoksi, että olette ehkä seitsenkymmenvuotias! Kuta\nvanhempi, sitä parempi. Se on paras parannuskeino äitipuolelleni.\n\n-- Miksi vihaatte äitipuoltanne?\n\n-- Miksi? Siksi, että... Mutta se ei kuulu teihin.\n\n-- Ehkä hän tällä hetkellä rukoilee puolestanne\n\n-- Siihen hän on liian pahasisuinen ja ylpeä. Hän vihaa minua enemmän\nkuin minä häntä.\n\n-- Niinkö luulette? Ehkä tuomitsette häntä väärin?\n\n-- En. Maailmassa ei ole ketään, joka minusta huolisi, -- ei ketään\nmuita kuin te, muori! Sisareni on minut hylännyt, veljeni minua inhoo,\nja isäni... Johtuu jotakin mieleeni. Te olette liian vanha minulle,\nmutta jos hankitte minulle sormuksen, niin tahdon naittaa teidät\nisälleni. Hän ei pidä niin suurta väliä ja minä olen tottunut\näitipuoliin.\n\n-- Muistakaa sieluanne. Tuommoiset ajatukset ovat kuin kiviä lastatussa\nveneessä ja semmoisin sanoin ette koskaan parane! -- nuhteli hoitajatar\nsairastaan totisesti, melkein ankarasti. Hän näki kyllä, että kova\nsydän ei vielä hetikään ollut nöyrtynyt.\n\nTaaskin koetti haavoittunut hymyillä, mutta ei voinut.\n\n-- Päätäni pakottaa, -- hän valitti.\n\nHoitaja meni noutamaan raitista vettä. Eteisessä tuli häntä vastaan\nnuori talonpoika, joka pyysi puhutella kreiviä.\n\n-- Sanokaa minulle asianne, niin vien sen perille, -- vastasi\nÖstanlidin muori.\n\n-- Voinhan tulla toiste uudestaan, -- arveli talonpoika. -- Olisin\ntahtonut antaa kreiville erään hukkaan joutuneen kapineen.\n\n-- Onko se sormus? -- kysyi talonpoikaisnainen yht'äkkisen, hänelle\nominaisen mielijohteen vaikutuksesta.\n\n-- On, sormushan se on, -- vastasi talonpoika kummastellen.\n\n-- Antakaa se sitten minulle. Kreivi siitä juuri äsken puhui. Hän\nkaipaa sormustaan, hän puhuu siitä yötä päivää. Mutta se ei ole onneksi\nhänelle.\n\nJoonas Perttilä pudisti päätään. -- En tunne teitä, -- sanoi hän -- ja\nsiinä vanhassa kuparipalasessa kuuluu olevan joitakin salaisia taikoja.\n-- En anna sitä kenellekään muulle kuin kreiville itselleen,\n\nSen kuullessaan heitti talonpoikaisnainen taapäin huivin, joka peitti\nhänen otsansa ja paljasti kasvot, joiden ilmeessä oli niin paljon jaloa\nja ylevää, että Joonas vasten tahtoaan tunnusteli, oliko hän unohtanut\nlakin päähänsä.\n\n-- Olenko sen näköinen, että voisin pettää? -- kysyi hän.\n\n-- Suokaa anteeksi, -- sopersi Joonas. -- Tässä on sormus, ja koska\nkreivi on määrännyt 500 talarin palkinnon sille, joka hankkii hänelle\ntuon romukalun takaisin, niin olkaa niin hyvä ja sanokaa hänelle, että\nhän lahjoittakoon rahat Isokyrön pitäjän köyhille. Eipä sillä, että\nmeillä juuri olisi köyhiä Isokyrössä, -- lisäsi talonpoika viekkaasti,\n-- mutta ovathan rahat hyvät olemassa, jos sattuisi tulemaan hallavuosi\ntai pari.\n\n-- Sano terveisiä äidillesi, Joonas -- sanoi talonpoikaisnainen, otti\nsormuksen, peitti taas kasvonsa ja katosi lähimmästä ovesta. Joonas\nseisoi siinä aika tavalla ällistyneenä. -- Olenko tehnyt viisaasti vai\ntyhmästi? Missä olen ennen nähnyt nuo kasvot? -- ajatteli hän, mielessä\njokin himmeä muisto lapsuuden ajoilta.-- Mutta samapa se. Olen iloinen,\nettä olen päässyt tuosta jumalattomasta taikakalusta. Siitä pitäen, kun\nsen parturin lattialta löysin, on painajainen jok'ainoa yö ratsastanut\nkahareisin sänkyni laudalla.\n\nÖstanlidin muori seisoi samaan aikaan viereisessä huoneessa katsellen\nsormusta, joka kerran niin mahtavasti oli vaikuttanut hänen omaan\nkohtaloonsa. Hän oli silloin ollut valmis siunaamaan sen voimaa, ja\nkuitenkin -- kuka tohtisi sanoa, ettei hänen ehkä olisi ollut parempi,\njos tämä sormus yhä vieläkin olisi ollut haudattuna kolmenkymmenen\nsylen syvyydessä Vaasan sataman pohjahiekassa.\n\nHän oli tuskin ennen nähnyt sormusta, eikä koskaan pitänyt sitä\nkädessään. Nyt hän katseli sitä päivää vasten. Kuinka se olikaan\nkummallista tekoa! Kuinka kummallinen olikaan sen himmeä loiste! Ja nuo\nkirjaimet, joista hän niin usein oli kuullut puhuttavan, kuinka\nselvästi voikaan ne vielä erottaa sormuksen sisäpuolella.\n\nHäntä puistatti, kun hän muisti Neptunus Gastin. Olikohan tässä\nmitättömässä kuparipalasessa todellakin se salainen voima, joka siinä\nsanottiin olevan? Oliko totta, että se oli vienyt jo monta ihmistä\najalliseen ja iankaikkiseen turmioon? Oliko totta, että jokainen; joka\nsitä piti, voi muuttaa onnettomuuden synkimmän yön onnen valoisimmaksi\npäiväksi; oliko totta, että samassa, kun sen otit käteesi, kohtalosi\nmuuttui?\n\nKummallinen kiusaus valtasi hänet. Eikö haavoittunut tuolla sisällä\njuur'ikään ollut luvannut hänelle, että jos hän saisi sormuksen, hän\nnaittaisi hänet hänen -- puolisolleen? Jos hän nyt antaisi sairaalle\ntuon salatun aarteen, silloin hänellä olisi poikapuolensa oma sana\ntakeena siitä, että hän saisi takaisin kaikki oikeutensa ja voisi\npalata puolisonsa luo. Tai jos hän pitäisi sormuksen, eikö sen\nylistetty voima veisi häntä kaikkien pyrintöjensä perille: onneen,\nsovintoon ja rauhaan? Hän taisteli lyhyen hetken kiusausta vastaan.\nSeuraavassa silmänräpäyksessä hän jo vapisi niiden pahain ajatusten\nvoimaa, jotka melkein kuin magneettisesti tuntuivat säteilevän tuosta\npirullisesta taikakalusta.\n\nÖstanlidin muori seisoi siinä vielä vaipuneena näihin ajatuksiin, kun\nhän takanansa kuuli äänen -- äänen, joka kaikkia muita ääniä\nvoimakkaammin tunki hänen sydämeensä. Se oli hänen puolisonsa, kreivi\nKaarle Viktor Bertelsköldin ääni.\n\n-- Kuinka on kreivin laita? Elääkö hän? -- kysyi vapiseva ääni.\n\n-- Elää, -- vastasi talonpoikaisnainen tuskin kuuluvasti ja nojautui\nikkunanpieltä vasten pystyssä pysyäkseen.\n\n-- Onko hän jo niin parantunut, että ilman vaaraa voi nähdä isänsä? --\nkysyi Bertelsköld malttamattomasti, huomaamatta oudon naisen\nliikutusta.\n\nHoitajatar sai sekunnin pari tointuakseen. -- Kylli hän voi, --\nkuiskasi nainen. -- Sillä ehdolla, että teidän armonne ei puhu mitään,\nmikä häntä liikuttaa tai surettaa; sillä hän on vielä kovin heikko.\n\n-- Hyvä. Tahdon olla varovainen, -- vastasi kreivi astuen sairaan\nhuoneeseen.\n\nHänen tuntematon puolisonsa seurasi häntä hiljaisin askelin. Nurkassa\noli varjostin, ei kukaan huomannut häntä sen takaa. Hän kuuli, hän näki\nkaiken enemmän sydämensä kuin silmäinsä ja korvainsa avulla. Oi, kuinka\nhänen nuoruutensa rakastettu olikaan vanhentunut näiden kymmenen\nkuukauden kuluessa sen jälkeen, kun he viimeksi näkivät toisensa! Miten\nolivat käyneet kalpeiksi hänen kasvonsa! Kuinka koukistunut oli nyt\nhänen muinoin komea ryhtinsä! Ja kuinka himmeästi hänen lempeät siniset\nsilmänsä loistivatkaan entiseen verraten! Mutta kuitenkin hänen\nvaimonsa rakasti häntä, tunsi rakastavansa häntä enemmän kuin koskaan\nennen, sillä hänhän oli syypää noihin murheisiin, hän, joka kuitenkin\noli vannonut olevansa hänen elämänsä ilo!\n\nIsän ja pojan kohtaus oli lämpimämpi kuin heidän näkymätön todistajansa\nuskalsi toivoakaan. Isä unohti kaikki saadessaan nähdä esikoisensa;\npoika tunsi rakkauden kaipausta, jota hän ei koskaan ennen ollut\ntuntenut.\n\n-- Isäni, -- sanoi Bernhard, -- olen pahasti teitä loukannut...\n\n-- Puhukaamme siitä sitten, kun olet parantunut, -- sanoi kreivi. --\nLuoja on lähettänyt meille nämä koettelemukset meitä rangaistakseen ja\npoistaakseen meidän suuria puutteellisuuksiamme: sinun ylpeyttäsi ja\nminun heikkouttani. Olen rientänyt Tukholmaan pelastaakseni kaikki,\nmitä minulle on rakasta maailmassa; kadonneen puolisoni, molemmat\npoikani ja perheemme kunnian. En tule omin voimineni, vaan Jumalan\nvoimalla, jonka itsessäni tunnen. Ei enää saa olla pimeyttä ja vainoa\nympärillämme. Kaikki, kaikki rukoilkaamme Kaikkivaltiaan armoa!\n\nKreivi Kaarle Viktor Bertelsköld oli jalo tällä hetkellä.\nKaikki se epämiehekäs heikkous, joka oli himmentänyt hänen totuutta\nrakastavaa, pohjaltaan ylevää luonnettaan, näytti nyt, kun hän oli\nmenettämäisillään kaikki, joka antoi arvoa hänen elämälleen, kerrassaan\nkadonneen. Hän seisoi nyt miehuullisena, pää pystyssä ja vakavasti\npäättäneenä taistella kohtaloaan vastaan ja pelastaa perheensä.\n\n-- Kuinka hän on kaunis! kuinka hän on kaunis! -- ajatteli hänen\nnäkymätön, tuntematon puolisonsa salaisessa nurkassaan ja oli valmis\nheittäytymään hänen syliinsä ja suutelemaan niinkuin ennen hänen\nrakkaita, harmaita hapsiaan ja hänen korkeaa, lempeää, huolten uurtamaa\notsaansa.\n\n\n\n\n6. TAISTELU IHMISSYDÄMESTÄ.\n\n\nSinä päivänä, jona Östanlidin muori istui vain muutamain askelten\npäässä kadotetusta puolisostaan, joka ei aavistanutkaan hänen\nläsnäoloansa, ja kun oli ainoastaan hänen itsensä vallassa heittäytyä\nhänen syliinsä ilokyynelin vastaanotettavaksi, sinä päivänä kiusaaja\ntuli hänen luoksensa mahtavana kuin se vain harvoin lähenee\nnaissydäntä. Kavalat ajatukset palasivat kaksinkertaisella voimalla.\nMene, sanoi kiusaaja, ilmaise itsesi ja lopeta katkera surusi! Vieläkö\npelkäät poikapuolesi vihaa? Houkko, onhan sinulla kuninkaan sormus!\nEtkö tiedä, että sinulle tästä lähtien kaikki onnistuu? Ei voi niin\nrohkeaa ajatusta aivoissasi syntyä, ettei se heti toteutuisi, ja oletko\nsitäpaitsi unohtanut Bernhardin lupauksen antaa sinut tuntematonna\nmiehellesi, jos annat hänelle sormuksen?\n\nMikä kiusaus! Mikä kova taistelu! Mutta kurja, hylätty vaimo ei\nlangennut. Hän ymmärsi, ettei hänen aikansa vielä ollut tullut. Sormus\npoltti hänen kädessään ja hän ymmärsi, että siitä mahdollisesti voisi\ntulla hänen valvattinsa ajallinen pelastus, mutta sitä varmemmin hänen\nikuinen häviönsä. Hän istui liikkumatonna ja hiljaa ja kuuli isän ja\npojan hänestä puhuvan.\n\n-- Minun täytyy mennä henkilääkäri Dahlbergin luo kiittämään häntä\nhänen sinua kohtaan osoittamastaan huolenpidosta, -- sanoi kreivi.\n\n-- Tehkää niin, isäni, ja kiittäkää häntä hänen erinomaisista\nyrityksistään lähettää minut kuolemattomuuteen, -- vastasi Bernhard\nentisellä, ivallisella äänellään. -- Mutta jos isäni tahtoo kiittää\nsitä, joka on pysyttänyt minut maan päällä, niin miettikää jotakin\npalkintoa sille suomalaiselle noidalle, joka on ollut hoitajanani. En\npidä noidista, mutta Östanlidin muori on harvinainen poikkeus, sillä\nhän yksin on katsonut minun ansaitsevan elää, kun kaikki muut katsoivat\nminun ansainneen kuolla.\n\n-- Olen muistava häntä ja antava hänelle sopivan palkinnon, -- vastasi\nkreivi ja nousi mennäkseen, sillä vierailu ei saanut kestää kauan.\n\nMennessään huomasi hän Östanlidin muorin, joka turhaan koki kätkeytyä\nvarjostimen taa.\n\n-- Tekö olette poikaani hoitanut? -- kysyi hän.\n\nMuori nyökäytti päätään mitään virkkamatta, huivi silmille vedettynä.\n\n-- Kiitän teitä, -- sanoi kreivi. -- Hoitakaa häntä edelleenkin ja\nvoitte olla varma siitä, että olen vaivanne palkitseva. Ottakaa aluksi\ntämä todistukseksi siitä.\n\nPainaessaan kultarahan naisen käteen tunsi hän sen vapisevan.\n\n-- Olette paljon valvonut, teidän tulee vähän levähtää, -- jatkoi\nkreivi ystävällisesti ja poistui sen enemmän sitä asiaa ajattelematta.\n\n-- Voi! -- ajatteli hän, jota ei oltu tunnettu, -- jos hän olisi\nseisonut minun edessäni kuinka hyvin naamioituna tahansa, ja minä\nolisin painanut hänen kättänsä ja tuntenut sen vapisevan -- _minä_\nolisin heti hänet tuntenut!\n\nUseita päiviä kului. -- Kreivi Bernhardin voimat lisääntyivät ja aika\nalkoi käydä hänelle pitkäksi.\n\n-- Hankkikaa minulle jokin ranskalainen romaani! -- virkkoi hän\nhoitajalleen käskevällä äänellä.\n\nTämä meni ja toi palatessaan kirjan, mutta se ei ollut ranskalainen\nromaani, se oli Tuomas Kempiläinen. Ja hän istui lukemaan ääneen\ntuomaansa kirjaa.\n\n-- Mitä? -- kysyi haavoittunut vihastuneena. -- Uskallatteko ilvehtiä\nkanssani?\n\nMutta vaimo jatkoi lukuaan:\n\n\"Jumalani, katso puoleeni, äläkä ole minusta kaukana. Pahat ajatukset\novat minussa syntyneet, ja suuri kauhistus ahdistaa sieluani. Kuinka\nvoin vahingoittumatta ne voittaa?\"\n\n\"Tahdon käydä edelläsi, sanoo Herra, ja alentaa suuret ja mahtavat maan\npäällä. Tahdon avata sinulle vankilasi portit ja ilmoittaa sinulle\nsalatuita asioita.\"\n\nKreivi ei helposti kiivastunut, mutta nyt hänet valtasi ankara viha.\nYöpöydällä vuoteen ääressä oli puukantinen ja messinkihakasilla\nvarustettu virsikirja. Hän otti sen ja paiskasi sen hoitajaansa kohden\nniin voimakkaasti, että veri purskahti tämän nenästä ja suusta.\n\nNainen kääntyi pois pyyhkiäkseen kasvojaan ja jatkoi sitten tyynesti,\nikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut:\n\n\"Herra, tee minulle niinkuin sanonut olet, ja kaikki pahat ajatukset\npakenevat kasvojesi edestä. Katso, en ole ansainnut lohdutustasi ja\nhuolta, jota minusta pidät. Olen paljon syntiä tehnyt, ja kaikki haluni\non ollut maallisiin asioihin. Olen ylentänyt itseni taivasta\nkorkeammalle ja olen alennettava maan syvyyteen. Kaikki, mitä minussa\non, on syntiä ja pimeyttä, jos ei pyhä henkesi valaise minun\npimeyttäni. Herra, ole minulle armollinen ja valaise minua kasvoillasi.\nKurita ilmat ja myrskyt! Sano merelle: ole tyven! ja pohjoistuulelle:\nälä puhalla -- niin kaikki vaikenee.\"\n\n-- Hullu akka kurjine munkkisaarnoinesi! -- jupisi sairas ja kääntyi\nseinään päin, päästäkseen häntä kuulemasta.\n\nMutta vaimo jatkoi lukuaan:\n\n\"Poikani, sanoo Herra, kiellä itsesi, niin minut löydät! -- Herra,\nkuinka usein minun pitää itseni kieltämän ja missä suhteessa minun\npitää kieltämän? -- Aina ja joka paikassa, pienessä ja suuressa. En\njätä mitään lukuunottamatta, vaan kaikessa tahdon kohdata sinut\npaljaana ja alastomana. Kuinka voit muutoin olla minun ja minä sinun?\"\n\n\"Olen usein sinulle sanonut ja sanon taas: hylkää itsesi, kiellä\nitsesi, niin saat maistaa paljon sisällistä rauhaa. Anna kaikki\nkaikesta: älä salaa mitään, älä mitään takaisin vaadi; pysy ainoastaan\nminussa, niin tahdon olla sinun. Ja sydämesi on tuleva vapaaksi ja\npimeys ei enää ole sinua valtoihinsa saava.\"\n\nHetken kuluttua sulki lukija kirjan, sillä sairas tarvitsi lepoa. Mutta\nseuraavana päivänä hän alkoi uudelleen.\n\nKreivi Bernhardin hairahdus joudutti hänen sisällistä muutostaan. Jos\nhän ei, vastoin tapaansa, olisi käyttäytynyt niin raa'asti, ei hän ehkä\nolisi sietänyt niin suurta itsepäisyyttä. Mutta nyt hän häpesi\nkiivauttaan ja jossakin määrin sitä sovittaakseen hän päätti tällä\nkertaa olla kärsivällinen. Tätä lukemista seurasi toinen ja taaskin\ntoinen, päivä päivältä, Östanlidin muori ei päästänyt häntä\npäiväksikään hänen entisten ajatustensa valtaan. Hänen ensi inhonsa\nmunkkisaarnaa kohtaan, joksi hän sitä sanoi, alkoi vähitellen vähetä.\nHän myönsi nyt, että siinäkin voi olla jotakin hyvää, vaikka se olikin\n\"sietämättömän liioiteltua\". Vastoin hänen tahtoansakin aukeni hänelle\naivan uusi kärsimysten ja kieltäymysten maailma, josta hänellä ei ollut\nkoskaan ollut aavistusta, ja selittämätön, ennen kokematon tunto\nJumalan läsnäolosta vaikutti kummallisesti hänen sielunsa syvyyksiin,\nmilloin herättäen voimakasta katumusta ja nöyrtymistä, milloin\nlohdutuksen esimakua, joka tuntui kuin suloisen kevättuulosen\nvirvoittava viileys murtuneessa, rauhattomassa, levottomassa\nomassatunnossa.\n\nEräänä päivänä tuli vanha kreivi takaisin, kun Östanlidin muori\ntavallisuuden mukaan istui äänetönnä varjostimen takana. -- Minulla on\nhyviä uutisia, -- sanoi kreivi otsa kirkkaana. -- Paul elää ja on\nmelkein parantunut haavastaan. Hän kirjoitti minulle, ja minä kävin\nhänen asunnossaan erään hovimetsästäjän luona, jonka nimi on Grenman.\nNiin pian, kun hän saa luvan mennä ulos, tahtoo hän tulla käymään\nluonasi -- jos hänet otetaan vastaan. Hän on itse sitä pyytänyt.\n\n-- Hän on tervetullut. Virtaahan hänenkin suonissaan jaloa verta, --\nvastasi Bernhard liikutettuna vasten tahtoaan.\n\n-- Niin, -- sanoi kreivi totisesti, -- hänen suonissaan virtaa jalompaa\nverta kuin sinussa ja minussa, _hänen äitinsä_ verta.\n\nBernhard oli vaiti. Tämä oli kovin kaikista pähkinöistä, joita kasvoi\nhänen sielunsa orjantappurain keskessä.\n\n-- Isäni, vastasi hän puoleksi vältellen. -- Muistelen kuulleeni, että\näitipuoleni ennen muinoin luki teille ääneen. Mitä kirjoja hän luki?\n\n-- Useimmittain Raamattua. Joskus myöskin Tessinin Kustaa III:lle,\ntämän prinssinä ollessa kirjoittamia kirjeitä, tai muita opettavaisia,\nmaallisia kirjoja. Mutta paitsi raamattua luki hän mieluimmin Juhana\nArndtia ja Tuomas Kempiläistä.\n\n-- Mitä pidätte Tuomas Kempiläisestä? Eikö hän ole liian ankara?\n\n-- Hän vaatii ainoastaan sitä, mitä kaikki kristityt opettajat\nvaativat: sydämen täydellistä kieltäytymistä ja antautumista Jumalalle.\n\n-- Mutta sehän on mahdotonta. Eihän ihminen voi luopua koko entisestä\nelämästään ja alkaa, niinkuin uusi lapsi, uutta olemista.\n\n-- Ei omin voimin. Mutta Jumalalle ei mikään ole mahdotonta. Miksi sitä\nkysyt?\n\n-- Siksi, että ... älkää vain naurako; tauti tekee minut\nhermostuneeksi. Se suomalainen noita, tiedättehän, lukee minulle usein\nsen vanhan munkin kirjaa. -- Minä tulen silloin niin kummalliseksi,\njopa taikauskoiseksikin. Minusta joskus tuntuu kuin olisin maailman\nsuurin pahantekijä ja niinkuin oudot vallat olisivat lähettäneet\ntaivaan enkelin johtamaan minua paremmalle tielle. Se kai johtuu\ntaudista. Eikö totta, isäni: sehän on naurettavaa tuo, kun muistaa,\nettä olen filosofi ja lähettiläs Madridissa?\n\n-- Se ei ole naurettavaa, -- vastasi kreivi Kaarle Viktor Bertelsköld\narvokkaan totisesti, -- mutta se on naurettavaa, että meidän aikamme\ntahtoo repiä Kaikkivaltiaan Jumalan hänen ikuiselta valtaistuimeltaan\nja tehdä kristinuskosta kuivan siveysopin. Esivanhempamme eivät niin\najatelleet. Lapsena ollessani kertoi minulle äitini usein, kuinka\nisävainajani, suuren kuninkaansa esimerkin mukaan, ei koskaan lähtenyt\nmonille sotaretkilleen ilman Raamattua, jota hän joka päivä lueskeli.\nItse olen palvellut prinssi Eugenin johdolla ja nähnyt monen tekevän\nsamoin. Ei koskaan vielä ole aatelismiehen kilpi tahraantunut elävän\nJumalan sanan tuntemisesta, mutta usein kyllä siitä, ettei Hänestä ole\ntahdottu mitään tietää.\n\nKreivi Bernhard oli vaiti, mutta salattu siemen hänen sydämessään alkoi\nitää. Kun hänen isänsä oli mennyt pois, kutsui hän esille Östanlidin\nmuorin.\n\n-- Vaimo, -- sanoi hän yht'äkkiä, -- tahdon nähdä kasvosi.\n\nNainen säpsähti ja peräytyi. -- En voi niitä näyttää, armollinen herra,\n-- vastasi hän. -- Eräs lupaus...\n\n-- Kuulkaa minua, -- jatkoi kreivi. -- Häpeän sitä tunnustaa, mutta\nminä olen joskus herkkä uskomaan aavistuksia, olen taikauskoinen. Kuka\nolette? Mitä minulta tahdotte? En tunne teitä; näytätte köyhältä\ntalonpoikaisnaiselta, mutta teissä on jotakin, joka puhuu pukuanne\nvastaan.\n\n-- Jos teidän armonne kysyy minulta vielä jotakin, niin menen tieheni.\n\n-- Ei, älkää menkö! Lukuun ottamatta äitiäni, jota tuskin muistan,\nolette ainoa nainen maailmassa, jota koskaan olen kunnioittanut. --\nEtte ole se, joksi itseänne sanotte. Jos on hyviä henkiä, jotka ihmisiä\nsuojelevat, niin täytyy teidän olla suojelushenkeni. Paljastakaa\nkasvonne; en ansaitse nähdä olentoa, joka on jalompaa sukua kuin minä,\nmutta se tekisi minulle hyvää. Oppisin uskomaan.\n\n-- Uskokaa Jumalaan älkääkä ihmisiin. En ole enkeli, olen se, jolta\nnäytän, köyhä nainen, heikko ja puutteellinen. Sinä päivänä, jolloin\nteoin ettekä vain sanoin osoitatte, että Jumalan armo on päässyt\nsieluunne vaikuttamaan, silloin, mutta en ennen, tahdon kasvoni\npaljastaa. Henkeänne ei enää uhkaa mikään vaara, ja te voitte tulla\ntoimeen ilman minua. Jätän nyt siis teidät! Mutta jos tahdotte, tulen\nsilloin tällöin takaisin lukemaan teille.\n\n-- Ei, älkää minua jättäkö! Olette minulle tehnyt suurimman hyvänteon,\nminkä kuolevainen voi toiselle tehdä. Olette antanut minulle takaisin\nruumiini ja sieluni.\n\n-- Hyvästi! Minä tulen takaisin. -- On jo aika mennä, sillä hän\naavistaa jo liian paljon, -- ajatteli Östanlidin muori mennessään.\n\n\n\n\n7. KAHDEN NAISEN RAKKAUS.\n\n\nPaul Bertelsköld istui eräänä iltana pienen metsästäjänmajan ikkunassa\nkatsellen kaihoten kevään ensimmäistä viheriöivää ruohoa. Oli kulunut\nkohta kaksi viikkoa siitä, kun hänen äitinsä oli hänet jättänyt. Hän\noli joka päivä kirjoittanut pojalleen ja saanut vastauksen hänen\nterveydentilastaan; mutta Östanlidin muori oli kieltänyt häntä\nilmoittamasta isälleen äidin täällä oloa. Kreivi oli kuitenkin\nsattumalta tavannut Grenmanin, joka ei ollut hennonut häneltä salata\npojan olopaikkaa. Paul sai taas tavata isänsä; ei ollut hänen syynsä,\nettä puolet salaisuudesta oli tullut ilmi. Hän oli totellut äitinsä\ntahtoa; hänelle ei mikään maan päällä ollut niin pyhää kuin äitinsä\nrukous.\n\nVähitellen hänen terveytensä palasi ja hän oli saanut avata ikkunan,\nkun aurinko loisti lämpimästi sen ruuduille. Mutta nyt oli ilta, ilma\noli viileä, ja Paul oli kuitenkin unohtanut sulkea ikkunan. Hän näki\npuitten varjojen käyvän yhä pitemmiksi hienolla nurmikolla, ja aurinko\nlaski länteen Ruotsin pääkaupungin etäällä häämöttävien kattojen taa.\n\nSen sijaan kohosi täysikuu valaisemaan sitä idyllistä maisemaa, joka\nnäkyi Paulin ikkunasta ja josta Bellman ei vielä ollut laulanut, että\n\n    Brunnsvikin heleät\n    nuo lainehet läikkyvät.\n\nPaul katseli juuri äskettäin jäistä vapautuneen lahden pinnassa\nkimaltelevaa kuun kuvajaista. Oli niin yksinäistä, niin hiljaista, niin\nsurullista ja kuitenkin niin suloisen ihanaa. Kevään aavistus se\nohiliitävänä Vellamon neidon karkelona vilahteli peilikirkkaalla\nvedenpinnalla. Ken osaisi tavailla näitä piirtoja, ken kykenisi\nlukemaan näitä välkkyviä, hopeanhohtavia, äänettömiä sanoja!\n\nPaul oli haaveksija, joka aina näki esineiden pintaa syvemmälle.\nHänestä tuntui, että hän oli lähellä luonnon sydäntä. Hän ymmärsi sen\nhiljaista kieltä. Hän oli surullinen ja hän oli iloinen kuin illan\nkuutamo. Hän luki aaltojen hohteesta koko elämänsä tarun.\n\nÄkkiä pimeni kuutamon kuvajainen järven pinnalla ja keveä varjo näytti\nlivahtavan sen yli. Varjo katosi, ja kaikki oli taas niinkuin ennen.\nOliko vene lahdella vai sukelsiko Vellamon neito hetkeksi esiin\naaltojen alta?\n\nKohta senjälkeen näkyi kaksi henkilöä ikäänkuin nousevan vedestä ja\nlähenevän metsästäjänmajaa. Milloin olivat he puitten suojassa, milloin\ntaas liikkuivat eteenpäin kuutamossa, ja Paul näki kaksi naista.\nLuultavasti he olivat soudattaneet itsensä lahden yli.\n\nKun he olivat tulleet lähemmä, sanoi toinen toiselle: -- tässä se on!\n-- ja toinen jäi ikäänkuin vartioimaan, kun toinen meni eteenpäin\navonaista ikkunaa kohden.\n\n-- Oletteko te kreivi Bertelsköld? -- kysyi muuan tutulta kuulostava\nääni ranskankielellä, ja ääni vapisi huomattavasti. Himmeä kuutamo\nvalaisi markiisitar Egmontin viehättäviä kasvoja, ja se punakin, joka\näkkiä valoi hänen kasvoihinsa purppuransa, näytti tässä valaistuksessa\naavemaisen kalpealta.\n\n-- Te täällä, madame! -- huudahti Paul peräti hämmästyneenä tästä\nodottamattomasta näystä.\n\n-- Oi, kuinka olen teitä etsinyt, kuinka olen teitä etsinyt neljä\npitkää viikkoa! -- jatkoi vilkas ranskatar matalalla äänellä. -- Minun\npitäisi teitä vihata, jopa inhotakin, te kiittämätön ihminen, kun ette\nnäin pitkään aikaan ole rivilläkään ilmoittanut minulle elämästänne ja\nolinpaikastanne! Mutta siihen ei nyt ole aikaa. Minulla on hyvin tärkeä\nasia teille uskottavana ja minua ilahduttaa, etten ole tullut liian\nmyöhään. Vasta tänä iltana minun onnistui saada selko olinpaikastanne\nenkä tahtonut menettää yhtään hetkeä.\n\n-- Miten hyvä te olette, madame! -- vastasi Paul sydämellisesti.\n\n-- Eikö ole paikkaa, jossa voimme kahden kesken puhella? Nämä varjot\nminua kammottavat ja minä pelkään jonkun olevan piilossa puiden\nrunkojen takana! -- jatkoi markiisitar katsoen arasti hämärään\npuistoon.\n\n-- Tahdotteko tulla pieneen huoneeseeni? -- kysyi Paul hämillään ja\npunastuen, sillä hän ei ollut valmistautunut ottamaan vastaan semmoista\nvierasta.\n\n-- Tahdon, tahdon, neuvokaa minulle ovi! -- kuiskasi kaunis ranskatar\nmalttamattomin kiireisin elein.\n\nPaul neuvoi hänelle portaat ja otti heti sen jälkeen hänet vastaan\nkamarissaan.\n\n-- Mitä minusta ajattelette? -- kysyi markiisitar vaipuen väsyneenä\nyksinkertaiselle puutuolille.\n\n-- Madame...\n\n-- Niin, te kankeine tapoinenne ja ennakkoluuloinenne, mitä ajattelette\nhenkilöstä, joka tähän aikaan ja tällä tavalla tunkeutuu luoksenne?\n\n-- Olen siitä kiitollinen, -- vastasi Paul viattomasti.\n\n-- Oi, rukoilen teitä, ymmärtäkää minut oikein! Olkaa siitä vakuutettu,\nettä ainoastaan mitä tärkeimmät syyt voivat... Mutta se on samantekevä.\nEtte ole muiden sydämettömien miesten tapainen. Olette ainoa, jolle\nvoin puhua täydellä luottamuksella. Teidän pelastettu henkenne on\ntaaskin vaarassa, herrani!\n\n-- Oh, madame, haavani on jo mennyt umpeen.\n\n-- Ymmärtäkää minua oikein. Palkkasin kolmekymmentä poliisin parhaista\nnuuskijoista teitä hakemaan, ja he johtivat minut harhaan Upsalaan.\nMinä matkustin sinne.\n\n-- Minun vuokseni!\n\n-- Tahdoin nähdä kuuluisan Linnén. Kun tulin takaisin, sain tietää,\nettä veljenne espanjalainen kamaripalvelija tunsi olinpaikkanne ja oli\npuhunut teistä uhkaavasti. Annoin vielä tutkia häntä ja tunti sitten\nkuulin, että hän joka yö asestettuna väijyi teitä Brunnsvikin puistossa\ntappaakseen teidät. Ei saanut menettää hetkeäkään. Lähetin väkeä\nvartioimaan puistoa ja kiiruhdin itse ilmoittamaan teille vaarasta.\nVeljenne vaino on menettänyt yhden uhrinsa ja tähtää nyt toiseen.\n\n-- Ei, se on mahdotonta. Veljeni on vaarallisemmin haavoitettu kuin\nminä, ja isäni on kertonut minulle, että hän on muuttanut mieltään.\n\n-- Isänne on voinut erehtyä, ja haavoitettu vihollinen voi käyttää\ntoisen tervettä kättä. Ette ole hetkeäkään varma hengestänne ja teidän\ntäytyy sen vuoksi heti lähteä täältä.\n\n-- Suokaa anteeksi, sitä en voi.\n\n-- Miksi ette?\n\n-- Olisi pelkurimaista paeta luuloteltua vaaraa, enkä tahdo myöskään\nloukata rehellistä metsästäjää, joka on ottanut minua suojellakseen.\n\nMarkiisitar nousi ylös, heitti yltään samettiviittansa, istui ikkunan\nääreen, jossa kuutamo valaisi hänen kalpeita kasvojaan ja kimmelteli\nkummallisesti hänen pienissä, ruskeissa, kirkkaissa silmissään.\n\n-- Ette voi? -- toisti hän. -- Sitten jään minä teidän luoksenne.\n\n-- Madame! ... -- huudahti Paul hämmästyen.\n\n-- Ja te luulette, kiittämätön, että minä vielä kerran jättäisin teidät\nja menettäisin teidät ehkä ainiaaksi! Ettekö sitten aavista, mitä olen\nkärsinyt näiden loputtomasti pitkien viikkojen kuluessa, kun en\ntiennyt, olitteko elossa vaiko kuollut? Ja te luulette, että vielä\nkerran suostun kitumaan kuoliaaksi ainoastaan sitä varten, ettei tuo\nkunnon metsästäjä pahastuisi tai että joku voisi sanoa teidän paenneen\nsalamurhaajaa. Oi, herrani ... tänä iltana on varsin kaunis kuutamo!\n\n-- Teitä kaivataan...\n\n-- Asutte varsin somassa paikassa, teillä on kaunis näköala. Mainioita\npoppeleita nuo tuolla etäällä. Minä pyydän: älkää olko huolissanne,\nminä tulen viihtymään täällä erittäin hyvin.\n\nPaul tunsi rinnassaan jotakin, jossa oli kolmasosa suuttumusta, toinen\nkolmasosa pelkoa, ja jäännös ihastusta.\n\n-- Ei, -- vastasi hän, -- olisin maailman kiittämättömin olento, jos\nsallisin teidän uskaltaa henkenne minun tähteni.\n\n-- Siis seuraatte minua?\n\n-- En, madame! Maineenne...\n\n-- Entä sitten! Vähät maineestani! Mitä on maine? Valhetta! Mutta minä\nvihaan valheita, herrani. Kyllä minusta jo on tarpeeksi kauniita\njuttuja liikkeellä! Kertokoot kernaasti vielä lisää; en siitä välitä.\nTe ette seuraa minua enkä minä luovu teistä. Siis jään tänne\nhuomiseksi. Mistä nyt puhelisimme? Mitä pidätte esim. Tukholmasta?\nVarsin paljon jäätä, vai kuinka?\n\n-- Herminie! -- huudahti Paul innoissaan ja tarttui häntä käteen.\n\n-- Sanotaan, että teillä on täällä kesällä jonkinmoinen aurinko. Kuunne\non inhoittavan alakuloinen. Se tekee meidät kaikki kalpeiksi kuin\npeikot. Jos ei teillä olisi noita mustia kutreja, olisitte\nmarmoripatsaan näköinen. Suotteko minun järjestää niitä _à l'antique_.\nOlkaamme olevinamme menneitten vuosisatojen haamuja, jotka ovat\npalanneet maahan, käydäkseen katsomassa muinaisia mielipaikkojaan.\nKeitä olimme ennen eläessämme maan päällä? Minä olin -- odottakaas!\nCecilia Vaasa. Ja te, kuka te olitte? Hoyan kreivi. Oi, on suloista\nolla kuollut, kun ei tarvitse olla yksin haudassaan!\n\nPaul suuteli hienoa, lumivalkoista kättä. Kuutamo valaisi hänen mustaa\ntukkaansa, ja poppelit kuuluivat suhisevan yötuulessa.\n\n-- Lienee suloista rakastaa kuoleman jälkeen, varsinkin jos ei ole\nlöytänyt rakkautta elämässä, -- kuiskasi kaunis ranskatar haaveilevan\nkaihomielisesti.\n\n-- Ken ei rakastaisi teitä, Herminie! Ken ei ilolla kuolisi tehdäkseen\nteidät onnelliseksi.\n\n-- Entä eläisi, Paul? Eikö sitten ole ketään, ketään koko avarassa\nmaailmassa, joka tahtoisi elää minun puolestani?\n\nJa hänen kaunis kutrinen päänsä vaipui Paulin rinnoille.\n\nSilloin aukeni ovi kuulumattomasti, ja sisään astui hiljaisin askelin\ntalonpoikaispukuun puettu nainen. Huomaamatta hän astui esiin\npolvistuneen nuorukaisen luo, joka painoi huulensa markiisitar Egmontin\nvasempaan käteen, jota tämä ei vetänyt takaisin, oikean käden levätessä\nnuorukaisen hartioilla. Markiisittaren loistavat silmät olivat kokonaan\nkiintyneet kauniin nuorukaisen kasvoja katselemaan.\n\nPilvi kulki kuun editse, ja huoneessa oli melkein pimeä, Östanlidin\nmuori -- sillä hän se oli -- laski hiljaa kätensä nuorukaisen pään\npäälle ja kuiskasi: -- Paul!\n\nPaul ja markiisitar hypähtivät yht'aikaa ylös. Jos ei varjo olisi ollut\nniin synkkä, olisi heidän kummankin kasvoilla voinut nähdä polttavan\npunan.\n\nMutta markiisittaressa seurasi sana ulkonaista vaikutusta yhtä nopeasti\nkuin jyrähdys salamaa. Mustasukkaisuuden paha henki iski heti häneen\nkouransa, ja hän virkkoi kätkien jokaiseen sanaansa tikarin kärjen:\n\n-- Ettekö kuule, herra, että lemmittynne mainitsi nimenne? Nyt\nymmärrän, miksette voi seurata minua.\n\nHuone tuli taas valoisaksi, Östanlidin muori oli avannut salalyhdyn,\njota oli pitänyt kätkössä ja sytytti lampun.\n\n-- Markiisitar Egmont, -- virkkoi Paul, -- minulla on kunnia esittää\nteille äitini, kreivitär Bertelsköld. Äitini, minä pyydän teitä\nosoittamaan ystävyyttä tälle jalolle, kunnioitettavalle naiselle, joka\non tullut tänne suojelemaan minua salamurhaajalta.\n\n-- Kiitän teitä, madame, hyvyydestänne poikaani kohtaan, -- virkkoi\nkreivitär tyynen arvokkaasti, ojentaen hänelle kätensä. -- Pelkonne ei\nollut turha: kamaripalvelija Josén vangitsi väkenne vähän matkan päässä\ntäältä. Käyntinne on ehkä pelastanut Paulin hengen, ja te olette tehnyt\nkauniin ja jalon työn. _Minä_ en voi, madame, käsittää teitä väärin.\n\nMarkiisitar Egmont osasi antaa arvoa näille hienotunteisille sanoille.\nHän puristi luullun kilpailijansa kättä ja sanoi hiukan hämillään,\njolloin hän oli entistään kahta kauniimpi: -- Kiitän teitä, että olette\nminut oikein ymmärtänyt ja sanoistanne olisin teidät esittelemättäkin\ntuntenut. Olen onnellinen saadessani tutustua teihin, madame, ja kun\nolette täällä, ei ole minulla enää syytä olla levoton kreivi Paulin\nsuhteen. Luovutan huolenpitoni hänen onnestaan sille, jolla on siihen\nsuurempi oikeus kuin minulla. Hyvästi, kreivitär; hyvästi, herra\nkreivi. _Au revoir!_\n\n-- Hyvästi, markiisitar! -- Tulin oikeaan aikaan! -- ajatteli itsekseen\nÖstanlidin muori.\n\n\n\n\n8. KIUSAAJA ERÄMAASSA.\n\n\nTukholman Suurkirkon ison oven edustalla seisoi eräänä sunnuntaiaamuna\nvanhanpuoleinen mies, puettuna pitkään, ruskeaan takkiin ja\nleveäliepeiseen, otsalle painettuun hattuun. Hän oli seisonut siinä\nkauan samassa asennossa; kellot soivat, urut ja virret kaikuivat\njuhlallisesti kirkossa, mutta tästä ei ruskea mies näyttänyt vähääkään\nvälittävän. Hän ei liikahtanut paikaltaan; hän tuskin näytti huomaavan\nniitä useita satoja ihmisiä, jotka menivät hänen ohitsensa. -- Hän vain\nkatseli tukevan keppinsä kädensijaa, ja kirkkoon menijät katsoivat\nhäneen epäilevästi, luullen häntä höperöksi.\n\nMutta hänen keppinsä kädensijaan oli upotettu hyvin pieni rasia ja\nsiinä rasiassa oli kompassi, jota ruskeatakkinen mies tarkasti\ntähysteli joka kerta, kun joku meni hänen ohitsensa.\n\n-- Eilen se viittasi koilliseen, tänään melkein suoraan alas vähääkään\nliikkumatta! -- jupisi mies itsekseen.\n\nJumalanpalvelus läheni loppuaan, ja kansa alkoi virrata ulos kirkosta.\nÄkkiä alkoi neula vähän väristä. Talonpoika kulki ohitse. Ruskea mies\nnosti silmänsä ja sanoi. -- Hänellä se on ollut, mutta ei ole enää.\n\nTalonpoika huomasi hänet kuitenkin ja kääntyi päin. Se oli Joonas\nPerttilä.\n\n-- Hyvää päivää, tohtori Weis, sanoi hän. -- Tai oikeammin: pahaa\npäivää. Tiedättekö, tohtori, että enoparkani, vanha Larsson, vietiin\neilen hullujenhuoneeseen, ja te olette tehnyt hänet hulluksi. Neuvon\nteitä antamaan hänelle järkensä takaisin, sillä muutoin voin teistä\ntodistaa jotakin, joka ennen iltaa voisi viedä teidät Ruusukamariin.\n\n-- Annan enollenne järkeä niin paljon kuin hänelle voi antaa, jos\nsanotte, kenelle olette antanut hänen sormuksensa, -- vastasi tohtori.\n\n-- Minkä sormuksen?\n\n-- Sen, jonka löysitte parturintuvasta ja sittemmin annoitte pois.\n\n-- Vai sen, -- virkkoi Joonas viekkaasti silmää iskien. -- Sen myin\nkahdesta äyristä eräälle Harmaidenveljestenkujan kuparisepälle.\n\nTohtori pudisti päätään. -- Olette kuullut liian paljon myydäksenne\nsemmoisen kalliin kalun kahdesta äyristä. Sanokaa, kenelle olette sen\nantanut ja määrätkää hinta!\n\n-- Se maksaa partasi, sinä pinttynyt konna! -- vastasi Perttilä. --\nEllet pötki ennen iltaa tiehesi, toimitan sinulle majan \"Valkeassa\nHevosessa\".[18]\n\n-- Kiitän teitä, -- sanoi tohtori kylmästi. -- Jos olisin\nkostonhimoinen, voisin antaa teille toisen majan. Mutta saatte mennä.\nOlette kurja maan matonen, niinkuin kaikki muutkin.\n\nNäin sanoen asettui ruskea mies taas kirkonoven luo. Mutta tuskin oli\nhän luonut silmänsä kompassiin, ennenkuin hänen muotonsa muuttui, sillä\nneula oli mitä kiivaimmassa liikkeessä.\n\n-- Kuka? Kuka? -- jupisi tohtori näyttäen tahtovan silmillään niellä\nkirkosta virtaavan väkijoukon.\n\nAinakin neljäkymmentä henkeä kulki yht'aikaa hänen ohitsensa. Hän\nseurasi tätä väkijoukkoa, näki sen jakaantuvan lähimmässä kadunkulmassa\nja kysyi kompassilta neuvoa joka askelella. Neula osoitti järkähtämättä\nalas linnaan päin, sitten Skeppsbrohon. Ruskea mies seurasi samaa\nsuuntaa. Skeppsbron luona oli silloin niinkuin vielä meidän\npäivinämmekin[19] soutuveneitä niiden mukavuutta varten, jotka\ntahtoivat kulkea yli virran Kastelholmaan, Ladugårdslandetiin ja\nEläintarhaan. Kirkkoväki täytti useat veneistä. Ruskea mies seurasi\nmukana.\n\nHänen veneessään istui, paitsi häntä itseään, kaksi miestä ja kolme\nnaista. Vene laski useissa kohden maihin ja matkustajia hupeni pois.\nLopuksi oli jäljellä ainoastaan muuan talonpoikaisnainen ja hän\nsoudatti itsensä Eläintarhaan. Mutta mies, joka oli tarkannut neulan\nsuuntaa, oli jäänyt hänen kanssaan veneeseen ja astui hänen perässään\nmaihin nykyisen n.s. Allmänna Grändin luona.\n\nNainen kulki oikeanpuolitse veistämön ja venemiesten tonttien, kulki\nohi Hasselbackenin ja erosi vasemmalle kaitaista polkua, joka aution,\nviljelemättömän puiston läpi vei suoraan Brunnsvikiin.\n\n-- Koilliseen, se on oikein, -- mutisi ruskea mies seuraten häntä.\n\nKun he olivat tulleet niin kauas kukkuloiden ja puunrunkojen väliin,\nettä kaupunki oli kadonnut näkyvistä eikä läheisyydessä ollut\nhuomattavissa muita eläviä olentoja kuin rastaita ja peippoja, jotka\nräpistelivät puoleksi vielä lehdettömien puiden latvoissa, joudutti\nmies kulkuaan ja oli kohta naisen rinnalla.\n\n-- Mihin matka?\n\n-- Perille, -- vastasi nainen, vähän tyytymätönnä tähän odottamattomaan\nseuraan.\n\n-- Oikein vastattu, -- virkkoi ruskeapukuinen, -- Me kuolevaiset emme\ntiedä, mistä tulemme ja mihin menemme, mutta yksille perille me kaikki\npyrimme -- hautaan. Sinnekö menette?\n\n-- Sinne. Mutta en jäädäkseni sinne.\n\n-- Eräät kuitenkin väittävät atomin katoavan äärettömyyteen.\n\n-- He suuresti erehtyvät.\n\n-- Hän ilmaisee itsensä, hän ei ole talonpoikaisnainen. Hyvä, --\najatteli itsekseen ruskea ja jatkoi sitten ääneen:\n\n-- Tiedättekö, hyvä ystävä: ette olekaan se, jolta näytätte. Ette puhu\nniinkuin talonpoikaisnainen.\n\n-- Kuinka minun sitten pitäisi puhua?\n\n-- Olette aatelinen ja sivistynyt. Liikutte valhepuvussa salaisilla\nretkillä.\n\n-- Niinkö luulette?\n\n-- Olen varma siitä. Ei teidän käyntinne, ei äänenne, ei puhetapanne\neikä mikään soinnu yhteen teidän pukunne kanssa.\n\n-- Luulkaa mitä luulette.\n\n-- Olen pahoillani, mutta kun olen salapoliisi, on minun pakko panna\nteidät kiinni, ellette voi antaa minulle selvää todistusta siitä,\nettä liikutte laillisissa asioissa. Vannokaa, että olette\ntalonpoikaisnainen, ja minä myönnän erehtyneeni.\n\nNainen katseli häntä hetken aikaa hämmästyneenä, mutta joudutti sitten\nkulkuaan eikä vastannut.\n\nRuskea mies katseli ympärilleen. Puistossa oli autiota ja hiljaista.\nSilloin tarttui hän naista käsipuoleen ja sanoi uhaten:\n\n-- Jos teillä on niin paha omatunto, ettette voi edes vannoa\nviattomuuttanne, niin tulee teidän seurata minua poliisin luo. Siellä\non sopivia keinoja, joilla totuus saadaan ilmi. Mitä arvelette\npeukalonpuristimesta? Mutta minä säälin teitä. Vannokaa olevanne se,\njoksi pukunne teidät osoittaa, niin annan teidän esteettömästi jatkaa\nmatkaanne.\n\n-- Olen kreivitär Bertelsköld ja käsken teitä päästämään käteni! --\nsanoi vaimo heittäen pois päähineensä ja katsellen miestä suurilla,\ntummilla silmillään.\n\nMutta ruskeapukuinen taisteli tässä elämänsä hurjimman intohimon\npuolesta eikä aikonut päästää varmaa saalistaan. -- Te olette siis se,\n-- sanoi hän, -- josta on puhuttu sanomalehdissä ja joka olette\nkarannut miehenne luota. Sitä enemmän syytä minulla on viedä teidät\npoliisin luo, josta luultavasti tulette vaeltamaan suoraan\nojennuslaitokseen.\n\nNainen punastui kovasti, mutta oli vaiti. Tähän soimaukseen hän ei\nvoinut mitään vastata. -- Oi Bernhard, Bernhard! -- ajatteli hän\nsydämensä syvyydessä.\n\n-- Ymmärrätte siis, -- jatkoi poliisiksi tekeytynyt -- että on minun\nvallassani saada Tukholman katupojat osoittamaan teitä sormellaan.\nTeillä on vain yksi ainoa keino päästäksenne vaarasta. Antakaa minulle\nkuninkaan sormus ja te olette vapaa.\n\n-- Ette ole mikään poliisi, olette ryöväri! -- huudahti nainen koettaen\nriuhtaista itsensä irti, mutta ruskeapukuisen käsi piti häntä kuin\npihtien välissä.\n\n-- Olen ehkä erehtynyt, -- sanoi mies taas ikäänkuin nöyrtyen. -- Jos\nteillä ei ole sormusta, niin vannokaa, ja minä uskon teitä.\n\n-- Tiedätte hyvin kyllä, että minulla on tuo kurja taikakalu, --\nvastasi nainen ylenkatseellisesti, -- muutoin ette kerta toisensa\nperästä yrittäisi sitä minulta väärällä valalla houkutella. Mutta koska\ntiedätte sormuksen voiman, niin pitäisi teidän myöskin tietää, että\nkaikki uhkauksenne ovat voimattomat. Ette voi minua murhata, ettekä\nryöstää; joudutatte vain omaa onnettomuuttanne.\n\n-- Armoa, armoa! -- huusi ruskea mies, päästäen äkkiä hänen kätensä ja\nheittäytyen polvilleen. -- Te olette oikeassa, te olette tähtien\nsuojeluksen alainen, enkä minä voi teiltä aarrettanne ryöstää,\nennenkuin itse menetätte omistusoikeutenne siihen. Mutta olkaa minulle\narmollinen! Olen tutkinut kaikki luonnon salaisuudet, paitsi tuota\nainoata ja suurinta, joka on jäljellä. Sitä löytääkseni olen penkonut\nmaat ja meret, niin, olen uhrannut puolet elämästäni... En voi elää\nilman sitä aarretta; sen olemassaolo tekee kaikki pyrintöni tyhjiksi,\nniin kauan kuin minä en ole sen omistaja. Antakaa minulle siis se\nsormus, niin tahdon olla orjanne, koiranne, tahdon antaa teille onnea\nja kultaa, tahdon puolestanne valloittaa itse taivaan portit!\n\n-- Jos antaisin teille sormuksen, -- virkkoi talonpoikaisnainen, --\nniin rikkoisin Jumalan ensimmäisen käskyn ja saisin sielunne häviön\nomalletunnolleni. Mutta tämä sormus on jo aikaansaanut tarpeeksi pahaa\nmaailmassa. Sen vuoksi ei kukaan maailmassa tule sitä enää kantamaan,\nei edes se, jonka oma se perintöoikeuden mukaan on. Tahdon sen tulessa\npolttaa, koska vesi ei sitä hävitä.\n\nNäin sanoen hän oli tietämättään irroittanut sormuksen sormestaan, ja\nruskea mies huomasi sen. Heti ryntäsi hän raivoissaan naisen kimppuun,\ntemmatakseen itselleen aarteen, ja se olisi luultavasti hänelle\nonnistunutkin, ellei vaimo samassa olisi heittänyt tuota vaarallista\nkoristetta niin kauas kuin jaksoi puistoon.\n\nRuskea päästi hänet heti ja tarttui kiireesti keppiinsä kysyäkseen\nneuvoa kompassiltaan ja sen avulla hakeakseen aarrettaan nurmikosta.\nMutta tämän liikkeen käsitti väärin eräs mies, joka samassa läheni\npolkua pitkin nopein askelin. Hän heittäytyi ruskean miehen kimppuun,\nväänsi hänen kädestään kepin ja löi sen kädensijan lähimpään kiveen\nniin, että pienen rasian pirstaleet sinkoilivat pitkin maata.\n\nSe oli taaskin Joonas Perttilä.\n\n-- Voi, voi, tähtikompassini! Kaikki on hukassa! -- vaikeroi\nruskeapukuinen mies vaipuen masentuneena mättäälle.\n\n-- Olipa hyvä, että pidin silmällä konnaa Suurkirkon luona ja näin\nhänen seuraavan teitä, -- sanoi Joonas vaimolle. -- Odotapas, veitikka,\najattelin itsekseni, sinulla ei ole hyvää mielessäsi. Ja sitten\nseurasin teitä toisessa veneessä, mutta se laski maihin veistämön\nluona, ja minä olin jo vähällä haihtua teistä, kun kuulin äänen ja näin\ntuon ruskean roiston kohottavan keppiänsä. Tahdotteko, että mäikytän\nhäntä vähän selkään. Tarvitsisi hän selkäsaunan enonkin vuoksi ja\npienen lisälöylytyksen teidän tähtenne.\n\n-- Älä koske häneen! Hänen kanssaan kaatui maahan jotakin suurtakin, --\nsanoi vaimo totisesti.\n\n-- Suurta? Niin, jos tarkoitatte suurta konnantyötä, niin olette aivan\noikeassa! Mitä muuta suurta se voisi olla?\n\n-- Siinä on, -- sanoi vaimo, -- ylevä, mutta murskautunut pirstale\nihmishenkeä. Siinä on _tutkimus ilman Jumalaa!_\n\n\n\n\n9. ENSIMMÄINEN KOETTELEMUS.\n\n\nKas niin, nyt alkaa muori olla aika hieno, -- sanoi hovin\nhiustenleikkaaja ja naamioittaja Cederberg talonpoikaisnaiselle,\njoka oli saapunut häneltä apua saamaan. Cederberg oli käynyt oppia\nParisissa ja ollut teatterissa kuningasvainajan aikana. Ei kukaan\nosannut paremmin kuin hän muuttaa ihmisten muotoa ja hänen taidokkaan\nkätensä muodostaessa oli kookkaasta, vielä kukoistavasta naisesta\nmustine hiuksineen ja kauneine, eloisine kasvoineen tullut\nkahdeksankymmenvuotias Sibylla, jonka hiukset olivat ohuet ja\nlumivalkeat, otsa kurttuinen ja posket kuopalle painuneet.\n\n-- Nyt saa ukko suuret silmät, kun tulette povaamaan hänelle kädestä\nhänen nimipäivänään -- ja jos hän tuntee teidät tulen valossa, niin\nsaatte sanoa minua konvehtimaalariksi. Mutta älkää syyttäkö minua, että\nolen maalannut teidät kolmekymmentä vuotta vanhemmaksi sen sijaan, että\nolisin maalannut teidät saman verran nuoremmaksi. Noine silminenne ja\nhampainenne olisitte yhtä helposti voinut muuttua kaksikymmenvuotiseksi\nneitoseksi. Neuvon teitä lukemaan lattialautoja, jos tahdotte ukkoa\npettää, sillä jos hän vain saa nähdä nuo lyhdyt kahdeksankymmenvuotiaan\npovariämmän päässä, niin tulee hän tekemään pahaa pilkkaa minusta ja\nminun taidostani.\n\n-- Mitäs maksaa? -- kysyi nainen ilmeisen vastenmielisesti peiliin\nkatsahtaen.\n\n-- Yhdeksän talaria maalauksesta ja yhdeksän irtotukan vuokrasta. Se on\nmitätön hinta semmoisesta työstä, kun on lisännyt ihmiselle ikää\nkolmekymmentä vuotta.\n\nKahdeksankymmenvuotias maksoi, peitti päänsä ja poistui, mutta ei\nmennyt, niinkuin naamioittaja luuli, ukkonsa luo Rospiggin\nkaupunginosaan eteläpuolelle kaupunkia, vaan pohjoiseen\nKuningattarenkadulle päin. Siellä hän poikkesi erääseen suureen taloon\nÖstanlidin muorin nimellä.\n\nOli iltapäivä, ja kreivi Bernhard Bertelsköld istui kirjoituspöytänsä\nääressä, tarkastellen paperia, joka oli hänen edessään. Hän oli nyt\nmelkein parantunut; loukkaantunutta silmääkin voi taas käyttää;\nainoastaan syvä arpi vasemman silmän yllä rumensi hänen kaunista\notsaansa, Mutta hänen huuliltaan oli muinoinen ivanhymy kadonnut; hän\noli kalpea ja totinen; voi nähdä, että hän oli taistellut kovia\ntaisteluja luonteensa pahoja puolia vastaan.\n\n-- Olipa hyvä, että tulitte, muori, -- sanoi hän. -- Tarvitsen\nsuojelushenkeni tukea, Kas tässä hakemukseni, jossa pyydän eroa\nkaikista toimistani hovissa ja valtiomiehenä.\n\n-- Oletteko tarkoin punninnut, mitä teette? -- kysyi uskollinen hoitaja\nmatalalla äänellä.\n\n-- En ole ajatellut mitään muuta kokonaiseen viikkokauteen, -- vastasi\nkreivi. -- Voitte arvata, että lujalle ottaa, kun täytyy juurineen\nkiskoutua irti entisestä elämästään aloittaakseen uutta. Satoja kertoja\nolen koettanut miettiä jotakin välimuotoa, jolla palvelisin yht'aikaa\nvanhoja ja uusia jumalia. Mutta se ei käy päinsä. Muori, se ei käy.\nEntiset tuttavani ovat käyneet luonani ja pilkanneet näitä mietteitäni.\nEn voisi kauemmin tätä kestää, häpeäisin heitä ja muuttuisin taas\nsamaksi kuin ennen olen ollut. Kas, niin heikoksi olen tullut minä,\njoka luulin itseäni jättiläiseksi! Ja sen vuoksi vetäisen nyt suuren,\nmustan viivan yli koko menneisyyteni, muutan johonkin maalle ja\nantaudun kokonaan maanviljelykseen. Hyväksyttekö päätökseni?\n\n-- Teitä sanotaan silloin haaveilijaksi, uskonnolliseksi intoilijaksi.\n\n-- Sen tiedän. Mutta jos en siitä välitä, jos pysyn Jumalalle ja\nomatunnolleni uskollisena, teenkö oikein?\n\n-- Teette.\n\n-- Minua ilahduttaa, että olette samaa mieltä. -- Mutta tiedättekö,\nmuori, minulla on raskaita huolia ja paljon hyvitettävää. Valtiollisen\nsekasotkun voin selvittää, markiisittarenkin voin lepyttää. Paulinkin\nkanssa voin sopia; hän on nuori ja voi antaa anteeksi, odotan häntä\ntänä iltana luokseni. Mutta äitipuoleni ei koskaan voi antaa minulle\nanteeksi.\n\n-- Luuletteko häntä niin kovaksi ja kostonhimoiseksi?\n\n-- En, mutta ajatelkaa, mitä pahaa olen hänelle tehnyt, kuinka syvästi\nolen häntä loukannut. Olen ajanut hänet pois kotoaan, puolisonsa ja\nlastensa luota, olen häväissyt häntä kahdenkesken, häväissyt\nhäntä muiden läsnäollessa, häväissyt häntä koko Ruotsin nähden\nsanomalehdissä. Olisi luonnotonta, jos hän voisi antaa minulle\nanteeksi.\n\n-- Koettakaa!\n\n-- Koettakaa? Enhän saa häntä käsiini. Ei kukaan tiedä, missä hän on;\nainakaan ei minulla ole siitä mitään aavistusta. Tahdon tunnustaa\nteille, muori, että oli hetkiä, jolloin luulin teitä äitipuolekseni. On\njotakin teidän äänessänne ja olennossanne, joka muistuttaa häntä. Mutta\nsamassa nauroin hullunkuriselle luulolleni. Ei, muuta en voi vaatia\nemintimältä kuin ettei hän minua kiroa. En voi toivoa, että hän koskaan\ntulee sietämään minua ja senvuoksi olen ajatellut ostaa itselleni\nmaatilan Suomesta, jättääkseni hänet rauhaan Falkbyhyn. Hän on\nlevollisempi, kun meri on välillämme.\n\n-- Hyväksyn teidän tarkoituksenne, mutta sen toteuttaminen on jätettävä\nJumalan ja tulevaisuuden varaan. Tahdotteko, että luen teille jotakin?\n\n-- Tehkää niin. Tarvitsen valoa, sillä haparoin suuressa pimeydessä.\n\nJa muori luki taas tuosta lohduttavasta kirjasta, jossa puhuttiin\nkorkeimmasta hyvästä, rauhasta ja sovusta, itsensäkieltämisestä ja\ntäydellisestä antautumisesta Jumalalle, jota ilman ei mitään vakavaa\nperustusta ole tässä maailmassa. Hänen vielä lukiessaan ilmoitettiin\ntulleiksi kreivit Bertelsköld, isä ja poika.\n\n-- Kas, -- sanoi muori, vetäytyen varjostimen taa, -- nyt lähenee\nensimmäinen koettelemuksenne. Rakkaus kolkuttaa suljetulle ovellenne,\nja teidän vallassanne on avata tai sulkea se.\n\nTuskin oli hän lausunut nämä sanat, kun Paul astui sisään ja nopein\naskelin meni veljeänsä kohti, ikäänkuin heittäytyäkseen hänen syliinsä.\nMutta niin voimakas oli kalpean, pöydän luona olevan laihan miehen\nvaikutus häneen ja niin suuri se pelon ja vastenmielisyyden tunne, jota\nPaul aina lapsuudestaan asti oli tuntenut vanhempaa veljeänsä kohtaan,\nettä hän jäi liikkumatonna ja epäilevänä seisomaan keskelle lattiaa.\n\nBernhard huomasi sen, nousi ylös ja astui pari askelta Paulia vastaan.\nMutta häneenkin vaikutti piintyneen vihan muisto niin voimakkaasti,\nettä jo ojennettu käsi vaipui alas ja hän pysähtyi epäilevänä ja\nliikkumatonna Paulin eteen.\n\nTässä oli kaksi ylpeää, voimakasta virtaa, joiden tuli toisiinsa\nsekoittaa kuohuvat aaltonsa; tässä oli kaksi vinhaa myrskyä, joiden\ntuli kohdattuaan toisensa kulkea samaan suuntaan. Hetki oli ratkaiseva;\nvaromaton sana, epäiltävä silmäys olisi voinut kaikki turmella. Vielä\nei kukaan voinut varmuudella sanoa, tuntisivatko veljet toisensa\nveljikseen vai kääntyisivätkö he toisistaan verivihollisina.\n\nSilloin vanha kreivi, heidän isänsä, astui heidän luoksensa ja sanoi\ntotisesti:\n\n-- Bernhard Bertelsköld, tuossa on veljesi Paul! Paul Bertelsköld,\ntuossa on veljesi Bernhard! Minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön\nihminen erottako.\n\nEnempää ei tarvittu sulattamaan jäätä veljien sydämistä -- olihan sitä\njo kauan kaivertanut se lämmin aurinko, joka valaisi heitä molempia.\nNyt avasivat he yht'aikaa sylinsä ja seuraavalla hetkellä sykki rinta\nrintaa vasten.\n\nKolmas, joka sulki heidät syliinsä, oli heidän isänsä.\n\n-- En häpeä itkeä, -- virkkoi harmaapäinen, jalo vanhus, -- kun taivaan\nenkelitkin nyt ilosta itkenevät.\n\nNeljäs -- hän istui äänetönnä, tuntematonna ja piiloutuneena niinkuin\nyksi noita näkymättömiä enkeleitä, jotka seuraavat iankaikkisen\nrakkauden voittoja maan päällä, mutta hänen riemunsa oli nöyrin ja sen\nvuoksi kaikista puhtain.\n\nHänen aikansa ei vielä ollut tullut.\n\n-- Ja nyt, -- virkkoi Paul reippaasti, pyyhkiessään kirkkaita\nkyynelhelmiä kauneista, tummista silmistään -- nyt on kaikki taas\ntuleva hyväksi jälleen, nyt ja'amme toistemme kanssa kaiken elämän ilot\nja surut ja uuden liittomme vahvistaa...\n\nHän keskeytti lauseensa hämilleen mennen. Hän ei vielä tiennyt, mitä\nkaikkea uskaltaisi ajatella veljestään.\n\n-- Äitimme! -- sanoi Bernhard reippaasti.\n\nEnsi kerran kuuli Paul hänen sanovan: _äitimme_.\n\n-- Kiitän sinua, -- sanoi hän lämpimästi veljensä kättä puristaen.\n\n-- Ja minä siunaan sinua, poikani, suurimman voiton johdosta, jonka\nkuolevainen voi voittaa: kun voittaa itsensä.\n\n-- Isäni, -- virkkoi Paul, jonka oli mahdoton enää tunteitaan hillitä,\n-- en voi teille vielä kaikkea sanoa, mutta sen tiedän, että äitimme ei\npoissaolonsa aikana ole ollut meistä välittämättä ja toivon, että\nsovintomme on saava hänet taas palaamaan.\n\n-- Se toivo on minuakin ylläpitänyt kaikissa huolissani, -- sanoi vanha\nkreivi, -- ja minä olen lakkauttanut kaikki kuulustelemiseni,\nantaakseni hänen palata silloin, kun hän itse sen sopivaksi katsoo.\n\n-- Jospa olisin sittenkin oikein arvannut! -- virkkoi Bernhard\nmiettien. -- Jospa mieletön aavistukseni ei sittenkään olisi minua\npettänyt! Ehkä jälleennäkemisen ilo on lähempänä kuin luulemmekaan.\nÖstanlidin muori, pyydän teiltä jotakin.\n\nVanha nainen astui vavisten esiin.\n\n-- Muistatteko, mitä minulle lupasitte? Kun olen teoin enkä vain sanoin\ntodistanut, etten enää ole sama kuin ennen, silloin lupasitte paljastaa\nkasvonne. Katsotteko minun nyt täyttäneeni ne ehdot, jotka minulle\nmääräsitte?\n\n-- Olette hyvällä alulla, -- kuiskasi vanha nainen.\n\n-- On siis teidän vallassanne täyttää minulle antamanne lupaus.\n\nAinoastaan kirjoituspöydällä oleva yksinäinen lamppu valaisi heikosti\nhuonetta, sillä Bernhardin silmä ei vielä sietänyt voimakkaampaa valoa.\nÖstanlidin muori astui esiin ja nosti pois huivin, joka peitti hänen\npäänsä. Paul vapisi, sillä hän tunsi puvun; Bernhardin paha omatunto\npuistatti häntä, ja vanha kreivi katseli tätä kohtausta äänettömästi\nkummastellen.\n\nMutta kun päähine oli poissa, näkivät kaikki sen alla\nkahdeksankymmenvuotiaan vaimon, jonka hiukset olivat lumivalkeat, otsa\nryppyinen, kasvot lakastuneet ja silmät maahan luodut.\n\nPettymys valtasi kaikkien mielen, ja herännyt toivo oli muuttunut\nalakuloisuudeksi. -- Olin hullu, kun luulin saavani nähdä hänet! En ole\nsitä ansainnut! -- huudahti Bernhard Bertelsköld. -- Mutta kuka\nlienettekin, tuntematon, salaperäinen olento, niin olen teille\nikuisesti kiitollinen ja ihailen teitä koko elinaikani!\n\nKahdeksankymmenvuotias ei vastannut. Hän peitti pian taas kasvonsa ja\nriensi ulos itsesoimauksen orjantappuran oka sydämessään. -- Mitä olen\ntehnyt? -- huokasi hän. -- Jumalani, anna minulle anteeksi, sillä tein\nehkä väärin; salainen ääni minussa sen selvästi sanoo. Tiedät,\nJumalani, että olen sen hyvässä tarkoituksessa tehnyt, sillä Bernhard\nseisoo vielä epäröiden valtakuntasi portilla. Mutta olen kuitenkin\npettänyt rakkahimpani ... oi, se oli kauhea hetki! En ole syntynyt\npettämään...\n\n\n\n\n10. SALAVEHKEILIJÄ JA YKSITYISSIHTEERI.\n\n\n-- Asia edistyy, teidän majesteettinne, asia edistyy! -- sanoi eversti\nJaakko Maunu Sprengtporten eräänä iltana toukokuun keskipalkoilla, kun\nhänellä oli salainen keskustelu kuninkaan kanssa. -- Veljeni matkustaa\nnäinä päivinä meritse Suomeen valmistaakseen keikausta ja vähän\nmyöhemmin seuraan minä jäljessä. Viaporin linnaväen upseerit ovat\nsuurimmaksi osaksi hattuja, siis tyytymättömiä ja valmiita mihin\nmuutokseen tahansa. Luulen heidän avullaan voivani saada vartioväen\nkapinaan, ja kun asia kerran on alulla, toivon voivani vastata myöskin\nPorvoon keveästä ratsuväestä.\n\n-- Onko niin helppoa saada suomalaiset kapinaan? -- kysyi kuningas. --\nOlen kuullut sanottavan, että se kansa on itsepäinen kaikessa, jopa\nuskollisuudessaankin.\n\n-- Juuri sen vuoksi, teidän majesteettinne. Nuo karhut tuolla meren\ntakana ovat kuningasmielisempiä kuin ruotsalaiset itse. Uskottomuus\nhallitusmuodolle merkitsee tätä nykyä uskollisuutta kuninkaalle. Ja jos\non kysymys pienestä vehkeestä, on kyllä keinoja, joilla tuokin kansa\nsaadaan liikkeelle. Sen valtioneuvos Reuterholm parhaiten tietää. Hän\non tehnyt ihmetyön, hän on yllyttänyt siivot ja uneliaat rusthollarini\nGammelbackassa nostamaan jutun minua vastaan säätyjen edessä, ja hän on\nsiinä niin hyvin onnistunut, että olen hukassa, jos ei teidän\nmajesteettinne suvaitse vastaanottaa mahtavampaa kruunua. Kas siinä\nsyy, -- lisäsi eversti hienosti -- miksi minun jo pelkästä epätoivosta\ntäytyy olla kuningasmielinen, ellen olisi sellainen jo vakaumuksesta ja\nmiksi teidän majesteettinne voi luottaa minuun kuin miekan kahva\nterään.\n\n-- Ja sitten on ajatuksenne...\n\n-- Sitten on ajatukseni viedä luotettava sotaväki meren yli muutamilla\narmeijan laivaston laivoilla, jotka ovat Viaporin luona. Suomalaiset\nnousevat maihin Erstanlahden luona täällä lähellä. Minulla on\nvartijani valmiina, laivoille annetaan merkki, joukko luotettavia\nvaltiopäivämiehiä ja upseereja kiiruhtaa suomalaisia vastaan...\n\n-- Mutta silloinhan heittäytyisimme _à tout prix_ suomalaisten syliin!\nEi, hyvä parooni, ruotsalainen sotaväkeni pitäisi sitä epäluottamuksen\nosoituksena.\n\n-- Suomalaiset, teidän majesteettinne, ovat juuri luodut käytettäviksi\nkiiloina, joita ajetaan sisään honkaa halkaisemaan, ja sitten täydentää\nkirves työn. Sen vuoksi täytyy ruotsalaiselle sotaväelle jättää\nvarsinainen _coup de main_. Tukholman vartioväkeä on varovasti\nedeltäpäin valmistettu ja se marssii yöllä vastaanottamaan suomalaisia.\n\n-- Mutta yöt ovat valoisat.\n\n-- Se kirottu valo, -- pyydän anteeksi, -- teen vain tyhmyyksiä. Mutta\nonneksi ei ole muilla kuin Pechlinillä silmiä päässä ja häntä varten\nkyllä keinot keksitään. Muut eivät ole vaarallisia, he vetävät yömyssyt\nkorvilleen ja aina nenään saakka.\n\n-- Jatkakaa!\n\n-- Sittenkun vartijaväki on liittynyt suomalaisiin, on pöytä katettu ja\nteidän majesteettinne käsketään alamaisimmasti aterialle. Se on: teidän\nmajesteettinne on armollinen ja saapuu maallenousupaikalle ja pitää\npuheen sotaväelle, sitten heidän etunenässään marssiakseen\npääkaupunkiin. Täällä teidän majesteettinne asettuu kaartin etupäähän.\nNeuvoskunta ja myssyjen johtajat vangitaan, kuuluttajat kutsuvat säädyt\nvaltiosaliin ja uusi hallitusmuoto esitetään heidän vahvistettavakseen.\nSe käy kuin huvinäytelmä. Loppukohtauksena tulee, niinkuin kohtuullista\non, häät vallan ja kruunun välillä, ja katsojat taputtavat käsiään.\n\n-- Tiedättekö, parooni, että semmoiset huvinäytelmät joskus muuttuvat\nmurhenäytelmiksi. Olen lasna ollessani semmoisiakin nähnyt.\n\n-- Oh, teidän majesteettinne, kaikki riippuu siitä, etteivät\nnäyttelijät joudu hämilleen, ja täytyy pitää huolta siitä, että\nkuiskaaja tekee hyvin tehtävänsä. Muuten ei aikomukseni suinkaan ole\njättää kaikkea yhden yrityksen varaan. Täytyy ottaa haltuunsa jokin\neteläisistä linnoista, esim. Kristianstad. Kukistaakseen tämän\nvaarallisen kapinan, kokoaa teidän majesteettinne armeijan; ja armeijan\netupäässä olevalla kuninkaalla on ihmeellinen valta saada kansa\nuskomaan hänen isänmaalliseen ajatuskantaansa.\n\nKuningas Kustaan suuret siniset silmät katselivat omituisella\nvarovaisen älykkäällä ilmeellä uskaliasta vehkeilijää. Vielä hän ei\nollut mihinkään suostunut, vielä hän ei ollut laskenut kruunuansa ja\nmainettaan alamaisen käsiin.\n\n-- Tahdon ajatella esitystänne, -- sanoi hän.\n\n-- Suokaa anteeksi, sire, puutarhurin nukkuessa rikkaruoho kasvaa.\nTeidän majesteettinne ajatellessa toimivat muut. Nyt tai ei\nmilloinkaan.\n\n-- Ja kuka vastaa siitä, ettette syökse valtakuntaa kansalaissotaan ja\nsaata itseänne ja uskollisimpia alamaisiani onnettomuuteen?\n\n-- Kuka? Caesarin onni ja raha, teidän majesteettinne. Minä tarvitsen\npaljon rahaa.\n\n-- No hyvä, tahdotteko rehellisten kasvojeni takuuta vastaan lainata\nminulle sata tukaattia.\n\n-- Vaikka satatuhatta, teidän majesteettinne, -- jos minulla vain\nolisi! Mutta vallankumouksissa samoinkuin sodissakin tarvitaan ensiksi\nrahaa, toiseksi rahaa ja kolmanneksi vielä sittenkin rahaa. Rahaa\ntäytyy hankkia, vaikkapa kuutamoa pitäisi rahaksi lyödä. Eikö teidän\nmajesteetillanne ole semmoista silmänkääntäjää? Olen kuullut\nkerrottavan, että ranskalaiset samoinkuin suomalaisetkin osaavat\nloihtia.\n\n-- _Voyons_. Tahdon koettaa muuatta loihtua.\n\n-- Teidän majesteettinne siis suostuu?\n\n-- Mihin sitten?\n\n-- Alamaiseen ehdotukseeni.\n\nKuningas Kustaa hymyili. -- Minä suostun, -- sanoi hän, -- olemaan\nseuraamatta rusthollarienne esimerkkiä ja nostamatta juttua teitä\nvastaan säätyjen edessä. Muutoin voitte olla vakuutettu\nkuninkaallisesta suosiostani.\n\n-- Ja valtakirja?\n\n-- Niin, saatte valtakirjan matkustaa Suomeen ostamaan hevosia\ntykistölle.\n\n-- Kiitän nöyrimmästi ja olen seuraava teidän armollista tahtoanne.\n\nKeskustelu oli päättynyt.\n\n-- Hän on kunnianhimoinen kuin äitinsä ja pelkuri kuin isänsä, mutta\nminä ajan häntä edelläni kuin kanuunasta ampuen, -- ajatteli\nSprengtporten mennessään.\n\n-- Hän on sytytyslanka, joka johtaa ruutitynnyriin, mutta pitää varoa,\nettei kaikki räjähdä ilmaan, -- ajatteli kuningas heittäessään hyvästiä\nrohkealle ja vaaralliselle alamaiselleen.\n\nKello soi, ja vartiovuorossa oleva adjutantti astui sisään.\n\n-- Kutsu tänne se nuori mies, joka odottaa päästäkseen puheilleni.\n\nKohta sen jälkeen tuli Paul Bertelsköld, vielä kalpeana haavastaan.\n\n-- Nimenne on Bertelsköld, Falkbyn kreivin poika?\n\n-- Niin on, teidän majesteettinne.\n\n-- Ylioppilas?\n\nPaul kumarsi myöntäen.\n\n-- Mitä olette lukenut?\n\n-- Luonnontieteitä, historiaa ja filosofiaa.\n\n-- Siinä tapauksessa ette liene harrastanut vieraita kieliä?\n\n-- Jossakin määrin, teidän majesteettinne.\n\n-- Mitä kieliä?\n\n-- Ranskan, saksan, englannin, italian ja venäjän kieliä.\n\n-- _En effet_, onhan siinä aluksi. Kuinka on päähänne pistänyt lukea\nvenäjää?\n\n-- Tutustuin Turussa erääseen venäläiseen karkuriin.\n\n-- Hyvä. Kas tässä erään venäläisen ritarikunnan diploomi, joka on\nminulle lähetetty. Kääntäkää se.\n\nPaul käänsi sen sujuvasti.\n\n-- Hyvä on, -- sanoi kuningas hymyillen. -- Minulle on sanottu, että\ntietonne ovat erinomaiset, enkä ole teitä kutsunutkaan tänne\nsuorittamaan tutkintoa. Oletteko luotettava?\n\n-- Jos teidän majesteettinne tahtoo minua koettaa, niin en aio nimeäni\npilata.\n\n-- Ah, on monenlaisia aatelismiehiä. Veljenne esimerkiksi. Mutta\nvoitteko säilyttää salaisuuksia, joista riippuu henkenne ja vielä\nenemmänkin?\n\n-- Voin mennä kuolemaan sen puolesta, jota pidän oikeana.\n\nKuningas katsoi häneen terävästi. -- Ja jos ette pidä jotakin oikeana,\nmitä silloin teette?\n\n-- Minä kieltäydyn luottamuksesta, jota en voi vastaanottaa.\n\n-- Kuinka? Olette suorasukainen, nuori herrani!\n\n-- En voi tinkiä omatuntoni kanssa, mutta en myöskään pettää kuninkaani\ntai jonkun toisen luottamusta.\n\n-- Tiedättekö ystäväni, että kuninkaan palveluksessa ei aprikoida, vaan\ntotellaan.\n\n-- Suokaa anteeksi, teidän majesteettinne! En voi muilla ehdoilla\npalvella.\n\n-- _Au diable_, semmoisilla palvelijoilla en tee mitään! Menkää\ntiehenne! Teistä voi tulla lavertelija valtiopäivillä niinkuin kaikista\nmuistakin, mutta minun palvelukseeni ette kelpaa.\n\nPaul kumarsi aikoen mennä.\n\n-- Odottakaa, -- sanoi kuningas rypistäen kulmiaan. -- Osaatte venäjää\nja siitä voi ehkä olla hyötyä. Tiedättekö, että teitä on suositettu\nyksityissihteerikseni Gyllengahmin jälkeen, jota en voi käyttää.\n\n-- En uskaltanut sitä enää toivoa.\n\n-- No miksi, taivaan nimessä, sitten turmelette tulevaisuutenne\npuhumalla tyhmyyksiä?\n\n-- En koskaan sano teidän majesteetillenne muuta kuin totuuden.\n\n-- _Foi de gentilhomme_, -- sanoi helposti lepytettävä kuningas\nnauraen, -- jos aiotte esiintyä semmoisena kummana hovissani, niin\ntekee todellakin mieleni koettaa, mihin kelpaatte. Mutta varokaa, nuori\nmies, minä varoitan teitä muista _messieurs et mesdames de la cour_. Ne\ntulevat vähintäänkin repimään silmät päästänne. _Enfin_, saavutte\nhuomenna klo 10 kreivi Schefferin luo saadaksenne määräyksiä ja sitten\ntahdomme pitää teitä armollisessa muistissamme.\n\nPaul luuli nyt käyntinsä päättyneen ja aikoi taas poistua. Mutta\nkuningas viittasi häntä jäämään.\n\n-- Johtuu mieleeni jotakin, -- sanoi hän. -- Voitteko virheettömästi\nkirjoittaa äidinkieltänne?\n\nPaul luuli osaavansa tuon merkillisen taidon, johon, niinkuin kaikki\ntiesivät, kuningas ei ollut täysin perehtynyt.\n\n-- No, kai piirtelette variksenvarpaita paperille niinkuin kaikki\nmuutkin nuoret maisterit? Kirjoittakaa jotakin; tahdon nähdä\nkäsialanne.\n\nPaul tarttui kynään ja kirjoitti loistavan kauniilla käsialalla säkeen\nHenriadista:\n\n_La verité seule est grande, la vertu seule est aimable_.[20]\n\n-- Hm, -- sanoi kuningas nähtävästi tyytyväisenä, -- saatte alkaa\nvirkanne varsin tärkeällä luottamustoimella. Saatte kirjoittaa\npuhtaaksi \"Thetis ja Peléen\" vuorosanat.\n\n\n\n\n11. SUURI NÄYTTELIJÄ.\n\n\nEräänä aamuna tahi oikeammin eräänä päivänä, sillä kello oli lähes\nkaksitoista, istui kuningas Kustaa sinisilkkisessä aamutakissaan\nkirjoituspöytänsä ääressä, lukien kirjettä, jonka oli sepittänyt\nunettoman yön aikana. Parin tunnin lepo aamuyöstä ei ollut voinut\nkohottaa punaa hänen poskilleen. Hän oli kalpea ja alakuloinen; mutta\nhänen nuoren puolisonsa pehmeä käsi ei saanut tasoittaa hänen otsansa\nryppyjä. Vaarat uhkasivat joka taholta; mistä saisi hän sen voiman,\njoka ne torjuisi? Tässä ei auttanut usko sallimukseen eivätkä Voltairen\nmietelmät. Todellisuus oli hänen edessään kuin uhkaava peikko; hän\ntiesi vihollistensa hierovan liittoa Venäjän ja Englannin kanssa ja\ntämä liitto tulisi olemaan kaikkien hänen ylpeitten toiveittensa hauta,\nehkä hänen omansakin. Toiminnan hetki oli tullut ja kuitenkin oli\ntoimiminen uhkapeliä, joka pani kaiken alttiiksi.\n\nSe kirje, jota kuningas vastoin tavallisuutta niin huolellisesti luki,\nennenkuin se oli lähetettävä, oli salakirjaimilla osoitettu Ranskan\nkuninkaalle ja sisälsi epäselvin sanoin kirjoitetun ilmoituksen\ntärkeästä muutoksesta, joka oli tapahtuva Ruotsissa ja jota varten\nkuningas pyysi Ranskan ystävyyden tukea.\n\nHetken aikaa vaiti oltuaan taittoi kuningas Kustaa paperin kokoon, pani\nsen erinomaisen huolellisesti kuoreen, sulki kuoren omakätisesti ja\nantoi sen sitten sihteerilleen, joka oli valvonut hänen kanssaan koko\nyön kirjeitä laatien.\n\n-- Kreivi Creutzille Parisiin, -- sanoi hän.\n\nSihteeri otti kirjeen ja kirjoitti siihen osoitteen.\n\n-- Oletteko muistanut kreivin kaikki arvonimet? -- kysyi kuningas.\n\n-- Olen, teidän majesteettinne, -- vastasi Paul Bertelsköld.\n\n-- Hyvä. Onko sanansaattaja valmis?\n\n-- Hän odottaa eteisessä.\n\n-- Katso, että hän lähtee heti, ketään puhuttelematta.\n\n-- Se tapahtuu, teidän majesteettinne.\n\nKuningas heittäytyi väsyneenä sohvaan ja hänen muutoin eloisat kasvonsa\nosoittivat miltei epätoivoista alakuloisuutta. -- Ollapa minulla\nyksikään lauta, yksi ainoakaan lauta, jolle voisin huoleti astua! --\nhuokasi hän miltei kuulumattomasti.\n\nIlmoitettiin, että kanslianpresidentti, parooni Düben, eräs myssyjen\njohtajista, pyysi päästä puheille.\n\n-- Kähertäjäni! -- huudahti kuningas, sillä hän ei ollut vielä\npukeutunut ja näin aamuasussaan hän ei voinut vastaanottaa\nkanslianpresidenttiä.\n\nKähertäjä teki tehtävänsä taitavasti, ja kamaripalvelija osoitti yhtä\nsuurta intoa. Hienoa, tuskin huomattavaa ihomaalia pantiin hänen\nkalpeille poskilleen ja kohta astui kuningas loistavin kasvoin\nvastaanottohuoneeseen.\n\n-- On mieluista nähdä teidät, hyvä parooni, -- sanoi hän. -- Toivon\nettä voitte hyvin ja että rakastettavat naapurimme, Venäjän ja Tanskan\nmajesteetit, suovat meidän nukkua rauhassa. Mitä arvelette, olen tänä\nyönä nähnyt unta keisarinnasta.\n\n-- Pelkäisikö teidän majesteettinne mitään? -- kysyi parooni Düben\nlevottomasti. Hänen olivat miehet viisaammat kuin hän itse lähettäneet\nnuuskimaan kuninkaan hankkeita ja saamaan selkoa, vehkeilikö valtion\nmajesteetti vapautta vastaan.\n\n-- Pelkäisinkö? Ah, hyvä parooni, mitä ajattelette minusta? -- sanoi\nkuningas keveästi. -- Olen nainut mies; luuletteko minun voivan olla\nmustasukkainen kreivi Orloville? Ei; tahdon uskoa teille asian, joka\ntoistaiseksi jääköön _entre nous_. Mitä sanotte, jos lähettäisimme\nhänen majesteetillensa kuninkaallisen serafiimitähtemme?\n\n-- Olisihan se eräs keino tuon mahtavan naapurin kiinnittämiseksi\nitseemme, vastasi kanslianpresidentti hyvin tyyntyneenä.\n\n-- Kiinnittäisimme hänet kultaketjuihin, se on minunkin ajatukseni.\nMutta tämä asia on antanut minulle paljon päänvaivaa. Jos lähetämme\nserafiimiketjun naiselle, -- joka on tavatonta, vaikkei se tapahdukaan\nnyt ensi kertaa -- niin seuraa kysymys: kuinka hänen tsaarillinen\nmajesteettinsa kantaa tähteämme! Pitääkö hän sitä ritarikunnan puvun\nkanssa vai ilman sitä, mitä arvelette? Kantaako hän ketjua paljaalla\nkaulallaan vai olkapäillä ja kureliivin päällä? Eikö olisi syytä kysyä\nneuvoston mieltä näin tärkeässä asiassa. Olisi valtion arvoa\nloukkaavaa, jos meidän ensimmäistä ritarimerkkiämme kannettaisiin\nhuolimattomasti.\n\n-- Teidän majesteettinne on aivan oikeassa, se on varsin tärkeä\nkysymys, -- virkkoi parooni Düben hyvin totisena, mutta itsekseen\nhymyillen kuninkaalle, joka lapsellisesti haaveili tuommoisia asioita\nsilloin, kun hänen kruunuansa tavoiteltiin.\n\n-- _N'est ce pas?_ -- jatkoi kuningas hyvin vilkkaasti.\n\n-- Meidän tulee hankkia tarkat tiedot sukkanauhatähdistön ja kultaisen\ntaljan ritarikunnan säännöistä. En voi ymmärtää, miksi ei keisarinna\nvoisi sovittaa pukuaan ritarikunnan puvun mukaan, varsinkin jos me\nlähettäisimme kaavakuvan väreineen. Hänen majesteettinsa saisi silloin\ntilaisuuden nähdä näytteen meidän erinomaisesta aististamme.\n\n-- No, Jumalalle kiitos, _tuo ei ole vaarallinen!_ -- ajatteli\nkanslianpresidentti, ja poistui hetken kuluttua esitettyään kuninkaalle\nnäön vuoksi muutamia nimitysasioita.\n\nHänen mentyään antoi kuningas käskyn, ettei ketään olisi päästettävä\nhänen puheilleen. Hän heittäysi vielä enemmän väsyneenä sohvaan, hänen\nulkomuotonsa eloisuus raukeni ja hän vaipui synkkänä miettimään\nonnetonta asemaansa.\n\n-- Se voi maksaa verta, paljon verta! -- kuiskasi hän, ja hänen hellä\nsydämensä vapisi seurauksia ajatellessa.\n\n-- Mutta minun täytyy päästä puheille, minulla on hyvin tärkeitä\nasioita ilmoitettavana! -- kuului pirteä naisääni eteisestä, ja\nkuningas tunsi markiisitar Egmontin äänen.\n\n-- Markiisitar saa tulla sisään, -- sanoi kuningas hämillään olevalle\nkamaripalvelijalle.\n\nJa katso, kun rakastettava ranskatar tanssi sisään niin keveästi ja\nveitikkamaisesti kuin olisi hän ollut täällä kuin kotonaan, tapasi hän,\nsamoin kuin presidenttikin, kuninkaan, joka loisti nuoruuden\nviehätystä: tasainen otsa oli taas kirkas, ja veitikkamaisuus leikki\nhänen suurissa, kauneissa silmissään.\n\n-- Teidän majesteettinne suvaitkoon suoda anteeksi rohkeuteni, --\nvirkkoi markiisitar niin välinpitämättömästi kuin olisi astunut kadetin\nvarpaille. -- En tule suotta, minulla on siihen hyvin tärkeitä syitä.\n\n-- Käyntinne, madame, on jo semmoisenaankin tärkeä syy, -- vastasi\nkuningas kohteliaasti hymyillen, vaikka äänessä olikin kätkettynä\ntyytymättömyyden kärki, sillä hän oli erittäin arka kuninkaallisesta\narvostaan. -- Onko _sitäpaitsi_ jotakin, joka on suonut minulle ilon\nsaada nähdä teidät?\n\nMarkiisitar niiasi kaikkien taiteen sääntöjen mukaan ja vastasi\npelkäämättä:\n\n-- Ei mitään muuta kuin Venäjän sodanjulistus.\n\n-- Kuinka! -- huudahti kuningas vasten tahtoaan kavahtaen, sillä ilma\noli täynnä kummallisia huhuja, ja korkeimman ylimystön naiset olivat\nsiihen aikaan politiikan parhaimmat ilmapuntarit.\n\n-- Venäjän, Englannin, Ranskan...\n\n-- Silloin voin olla levollinen.\n\n-- Sanalla sanoen: koko Euroopan. Ollaan erittäin kiukustuneita teidän\nmajesteettiinne. Väitetään teidän majesteettinne tahtovan muuttaa\nvaloisan kevään talveksi, vetäytymällä pois maailmasta ja rupeamalla\ntaas uudelleen erakoksi Chaussée d'Antinin varrelle. Kahdeksan päivää\nilman vastaanottoa hovissa -- maailman loppu on käsissä! Tuskin kurjaa\nparaatiakaan, eikä mitään huvimatkaa Drottningholmaan tai Ulriksdaliin:\n-- uskallanpa sanoa sitä täydelliseksi auringonpimennykseksi!\nMinisterit napisevat, runoilijat kietovat kantelensa suruverhoon, koko\nRuotsi on epätoivoissaan. Mitä minun sukupuoleeni tulee, niin sillä on\nkunnia kulkea kapinoitsijain etupäässä lähestyvän vallankumouksen\naikana.\n\n-- Sukupuolenne, madame, ei vältä ansaittua rangaistustaan, ja te itse\nsaatte aluksi suorittaa Calypson osan tulevissa iltahuveissa,\nedellyttäen kuitenkin, että tyydytte siihen Telemakhokseen, jonka olen\nteille aikonut.\n\n-- Kuka hän on, jos uskallan kysyä?\n\n-- Uusi sihteerini. Muistelen teidän puoltaneen häntä virkaansa\nkaunopuheisuudella, joka erinomaisesti teitä kaunisti.\n\n-- Eikö teidän majesteettinne ole tyytyväinen suosikkiini? -- kysyi\nmarkiisitar levähyttäen keveällä kädellä auki erinomaisen kauniin\nmerihelmillä koristetun viuhkansa.\n\n-- Minulla on jotakin häntä vastaan. Ainoastaan keskinkertaiset\nkelpaavat koneiksi.\n\n-- Käyttäkää häntä sitten sellaisiin toimiin, missä hänen sydämensä voi\npalvella teidän majesteettianne yhtä uskollisesti kuin hänen päänsä.\n\n-- Olen aivan ihastunut, että te jo harjoittelette osaanne noin\nluontevasti, noin suurella taidolla. Tulette olemaan verraton Calypso.\nMutta _à propos des bottes_, -- jatkoi kuningas, äkkiä muuttaen\näänensä, -- mitä Parisista kirjoitetaan?\n\n-- Käy eikä käy, -- vastasi markiisitar madaltaen ääntään. -- Aiguillon\non puolellamme.\n\n-- Olin siitä vakuutettu.\n\n-- Rochefoucauld hyväksyy hankkeemme. Kaikki Choiseulin vanhat ystävät\ntyöskentelevät mitä suurimmalla innolla teidän majesteettinne eduksi.\n\n-- Choiseul-parka! Mutta se on meille huono suositus.\n\n-- La Brillière ja hänen puolueensa ovat meitä vastaan.\n\n-- _Diable!_ Sitä minä jo aavistin.\n\n-- De la Marck ja de Boufflers panevat parastaan. Tätini on väsymätön.\n\n-- Sitten ei ole hätää. Teidän tädillänne, madame, on maailmassa yksi\nainoa kilpailija -- te itse.\n\n-- Ah, sire, pahin uutinen tulee viimeiseksi. Englannin ministeri on\nostanut Du Barryn.\n\n-- Mitä sanotte? Du Barryn? -- Taivasten tekijä! Silloinhan on kaikki\nhukassa! Du Barry voi enemmän kuin kuningas itse.\n\n-- Niin on, teidän majesteettinne. Hän on ehtinyt unohtaa tuon komean\njalokivikaulanauhan, jonka lahjoititte hänen sylikoiralleen. Pitää\ntarjota hänelle enemmän kuin Englanti tarjoaa, ja siihen eivät\nkultavuoretkaan riitä.\n\n-- Olette oikeassa, -- sanoi Kustaa-kuningas synkästi. -- Ollaan siis\nsiinä, että minun täytyy kumartaa naista, jota halveksin.\n\n-- Ei koskaan teidän majesteettinne! -- virkkoi markiisitar pää\npystyssä. -- Kerran te olette sen tehnyt, sire, ja nyt näette, mitä\nolette sillä voittanut. Jos olisin teidän asemassanne, niin ennen\nkukistuisin kuin nöyrtyisin -- häpeälliseen tekoon.\n\nHetken äänettömyys seurasi, ja taaskin vaipui kuningas alakuloisuuteen,\njota hän ei enää koettanut salata. Silloin virkkoi markiisitar\nentisellä iloisella äänellään:\n\n-- Luuleeko teidän majesteettinne todellakin, että olen tullut tänne\nainoastaan sanoakseni teidän majesteetillenne näin ikäviä asioita? Ei,\nsuokaa anteeksi, alamainen aikomukseni oli kysyä, suvaitseeko teidän\nmajesteettinne suoda minulle sen armon, että saapuu pieneen _déjeuner\ndinatoireen_, jonka olen pannut toimeen Brunnsvikissa. Ilma on ihana,\nja teidän majesteettinne tapaa siellä ainoastaan uskollisia ystäviä.\n\n-- Olkoon menneeksi, -- sanoi Kustaa-kuningas, ja pilvet hänen\notsaltaan katosivat taaskin hetkeksi niinkuin sumut auringon\npaisteessa.\n\n\n\n\n12. ELÄINTARHAN JUHLA.\n\n\nPientä, Brunnsvikin luona olevaa metsästysmajaa ei olisi voinut tuntea\nentisekseen. Sen vanhoja seiniä oli vaikea erottaa lehtien ja kukkien\nalta; ikkunoista liehui pieniä sinikeltaisia silkkilippuja; portaat\nolivat yhtenä ainoana ruusupensaana. Ja kuitenkin oli tämä vain\nmahdollisen sateen suojaksi varustettu. Se paikka, jonka markiisitar\nEgmont oli valinnut _déjeuner dinatoireansa_ varten, oli sisempänä\npuistossa, kauniilla, viheriällä niityllä lehväisten kukkulain välissä,\njosta oli näköala lahdelle päin.\n\nTänne oli katettu pöytä kolmellekymmenelle hengelle; sen isompi ei\nseura ollut, mutta sitä herkullisemmat olivat ruokalajit. Markiisitar\ntunsi kuninkaallisen vieraansa: hän eli niinkuin perhonen hunajasta ja\nkukkien tuoksusta, hän söi vähän ja nopeasti, mutta rakasti makeisia;\njoi yhtä vähän ja voi kuitenkin viettää tuntikausia pöydän ääressä.\nKarkeampaa nautintoa hän halveksi; mutta hienoa älyä, iloa ja suloa,\nsukkelasanaisia miehiä, viehättäviä naisia, aistikkaita laitoksia,\nhuolellisia pukuja, kaikkea uutta ja kekseliästä, nerokasta ja\nhämmästyttävää; eloisia, koreita värejä ja mielistelyä niin hienon\nhienoa, että se tuntui vain kuin oranssien tuoksu, jonka tuuli toi ja\ntoinen vei -- kas, semmoista rakasti Kustaa III ja sitä koetti hänen\nkekseliäs emäntänsä hankkia hänelle.\n\nHän oli tuhlannut rahoja kuninkaallisesti. Hän oli tyhjentänyt ruusut\nja narsissit kaikista Tukholman kasvihuoneista ja kun nämä loppuivat,\noli hän tyhjentänyt kaikkien muotikauppiasten tekokukkavarastot. Eikä\nnyt ollutkaan sitä tammea eikä niinipuuta ja poppelia, joka ei olisi\nollut kukilla koristettu juuresta latvaan. Saksankuuset ja kaikki\nmuutkin kuuset, jotka siellä täällä seisoivat tummina ja totisina\nvaaleamman lehtimetsän keskessä, huomasivat kummakseen olevansa\nkoristettuja kuin joulukuuset ruusu- ja kultapaperikiehkuroilla. Oli\nhupaista nähdä pienten laululintujen sadoittain parveilevan kaikkialla\nja ihmeissään ja uteliaina hyppivän oksalta oksalle noissa oudosti\nkoristelluissa puissa ja noukkien tutkivan, mihin kaikki nuo\nkummalliset koristeet oikeastaan mahtoivat kelvata.\n\nAinoastaan ranskattaren päähän voi pälkähtää koristaa luontoa\nkeinotekoisilla kukkasilla. Mutta sitä ei markiisitar ajatellut. Olihan\nse jotakin uutta ja näytti hyvältä.\n\nHän oli myöskin hankkinut pienen lammaslauman. Siihen kuului kuusi\nlumivalkeaa karitsaa, joita pienet paimentytöt taluttivat punaisista\nsilkkinauhoista. Tarjoilijat oli puettu fauneiksi, satyyreiksi,\nbakkanteiksi ja metsänneidoiksi. Kaksi murjaania varjosti pöytää\nleveällä auringonvarjostimella. Sievä perulaistyttö seisoi joka hetki\nvalmiina leyhyttelemään viileyttä suurella viuhkalla, joka kuvasi\nparatiisilintua. Pieni, sinisilmäinen vedenneito ammensi limonaadia\nsitä varten valmistetusta lähteestä vanhan tammen juurella. Pieni fauni\npuhalsi pilliä. Pöytä oli tehty G:n muotoon[21] ja roomalaisena\nkolmosena oli kolme pientä peräkkäin olevaa soikulaista pöytää, joille\noli asetettu kolmet ruokaneuvot kullekin: ensimmäinen kuninkaalle,\nprinsessa Sofia Albertinalle ja kreivitär de la Gardielle; toinen\nemännälle, prinssi Fredrikille ja kreivi Schefferille; kolmas\nsuosikille, parooni Sinclairille, kreivitär Lewenhauptille ja neiti\nFersenille. Kaarle-prinssi oli poissa laivastolla Karlskronassa.\n\nOli ihana päiväpaiste ja puhalsi lauhkea kevättuuli, joka keinutteli\nkaikkia kukilla koristettuja puitten latvoja ja liehutteli kaikkia\nlippuja. Kustaa III:l1a oli hyvä ilmaonni, niinkuin kaikilla suurilla\ntai suuremmilla Ruotsin kuninkailla.\n\nPäivällinen oli päättynyt mitä hilpeimmän mielialan ja kaikkein\niloisimman pilan vallitessa, joka kosketti hovietiketin äärimmäisiä\nrajoja, mutta ei mennyt hiuskarvaakaan siitä sivu, sillä kuningas ei\nsuvainnut arvostansa leikkiä laskettavan. Hän sanoi itseään \"vapaan\nkansan ensimmäiseksi kansalaiseksi\", mutta jos valtakunnan toinen\nkansalainen käänsi ensimmäiselle selkänsä, oli kaikki kuninkaallinen\nsuosio loppunut.\n\nAterian jälkeen tarjosi kuningas markiisittarelle käsivartensa, ja nyt\nlähdettiin puistoon kävelylle. Eräälle kukkulalle, josta oli vapaa\nnäköala, oli markiisitar asettanut leposohvia.\n\n-- Näettekö, -- sanoi kuningas, -- pientä torppaa tuolla lahden\ntoisella puolen? Eihän se vedä vertoja Versaillesille eikä Trianonille,\nmutta palatkaa tänne kymmenen vuoden kuluttua, niin saatte nähdä, mitä\nolen tehnyt Hagastani.\n\n-- Sanokaa yhtä hyvin vuosisadan kuluttua, sillä jos elän kymmenen\nvuotta, elän varmaankin sata ja v. 1872 on minulla kunnia pyytää teidän\nmajesteettinne käsivartta, ihaillakseni teidän majesteettinne\nistutuksia.\n\n-- Suotte minulle runsaasti aikaa, -- sanoi kuningas hymyillen, --\nmutta voi olla vaara tarjona, että 1872 saatte nähdä raunioita\nhuviloiden sijasta. Mutta mitä pidätte Eläintarhasta?\n\n-- Aivan yhtä paljon kuin Ruotsista, -- vastasi markiisitar. -- Ihana\nerämaa, sekasorto, jonka tuhannet kauneudet vain vartovat\njärjestäjäänsä. Tämä puisto on kuningaskunta, jonka valtaistuin oli\navoinna siihen saakka, kunnes teidän majesteettinne suvaitsi syntyä.\n\n-- Ja tänään, tarkoitatte, suoritan kruunauskulkuni. Senvuoksi ovat\nviheriät alamaiseni pukeutuneet tanssi-pukuun.\n\n-- Ja teidän majesteettinne siivelliset alamaiset veisaavat _tedeumia_.\n\n-- Minä lupaan teille, madame, että Eläintarha ei enää kauemmin pysy\nerämaana. Antakaa minulle vapaat kädet, ja ennustuksenne käy toteen.\nMutta -- tässä kuningas puhui hiljemmin -- Du Barry, Du Barry ei ole\nsamaa mieltä kuin te.\n\n-- En minäkään ole koskaan ollut samaa mieltä kuin hän, -- vastasi\nmarkiisitar viehättävän ylenkatseellisesti.\n\n-- Ilman Ranskaa minä olen hukassa!\n\n-- Ja ilman säätyjä on teidän majesteettinne pelastettu! Mutta\nsäädyistä muistuu mieleeni toinen asia: suvaitseeko teidän\nmajesteettinne suoda hetken huomion osalle uskollista kansaansa, jonka\nnäen lähenevän tuolla lehtimajan luona?\n\nKuningas katsahti osoitettuun suuntaan, ja neljä kummallisesti puettua\npariskuntaa nähtiin lähenevän pitkin pientä, kummun alla olevaa\nkenttää, johon he asettuivat leskisille. Ensimmäinen pan esitti Don\nQuixotea ja hänen Dulcineaansa, toinen oli kardinaali ja abbedissa,\nkolmas kauppamatkustaja ja olutmatami, neljäs länsigöötalainen ukko ja\nsuomalainen noita-akka. Kaikilla heillä oli päässään hullunkuriset\n_myssyt_.\n\n-- Mutta en näe mitään leskeä, -- huomautti kuningas, joka hyvin\nhyvästi ymmärsi tarkoituksen.\n\n-- Täällä hän on, teidän majesteettinne!\n\nJa esiin hyppäsi keveäjalkainen nuori herra, puettuna yleiseksi\nmielipiteeksi, minkä voi huomata hänen sievässä, mustassa\nsamettihatussaan olevasta tuuliviiristä. Tämä herra asettui parien\neteen ja huusi: viimeinen pari ulos!\n\nLänsigöötalainen ja hänen suomalaisnaisensa rupesivat juoksemaan kaikin\nvoimin erilleen toisistaan siinä tarkoituksessa, että taaskin\nsaavuttaisivat toisensa, mutta he juoksivat niin kömpelösti, että\nkumpikin joutuivat vangiksi ja heidät talutettiin kukkaiskahleisiin\nsidottuina kuninkaan eteen, jossa he polvistuivat. Vaikkei se ollut\naivan leikin sääntöjen mukaista, hyväksyttiin se armollisella\nsuosiolla.\n\nNäiden jäljestä tulivat kauppamatkustaja ja olutmatami. He\nhölkyttelivät vähän kauemmas, mutta heidänkin kohtalonsa oli sama. Eikä\nkäynyt sen paremmin kardinaalille ja abbedissallekaan, vaikka he\nnäyttivät panevan vastalauseensa kaikella sillä arvolla, jota heidän\nvirkansa vaati.\n\n-- Viimeinen pari ulos! -- huusi yleinen mielipide, ja Don Quixote ja\nhänen Dulcineansa saivat jalat alleen. He juoksivat tarmonsa takaa, he\ntekivät jos jonkinmoisia mutkia mättäiden ja esteiden yli, mutta ei\nmikään auttanut; yleinen mielipide oli nopeampi, heidät saavutettiin,\nvangittiin ja vietiin sidottuina, niinkuin heidän edeltäjänsäkin,\nkuninkaan jalkojen juureen.\n\nMarkiisitar nauroi kuin huima lapsi, ja kaikki muut pitivät nenäliinoja\nsuunsa edessä, etteivät remahtaisi sopimattomaan riemuun. Mutta se ei\nollut niin vaarallista. Hänen majesteettinsa suvaitsi kaikkein\narmollisimmasti avata suunsa ja nauraa muiden mukana.\n\n-- Tässä, sire, -- lausui yleinen mielipide, -- saan teidän\nmajesteettinne jalkain juureen tuoda moniaita kapinoitsijoita, jotka\novat tulleet kärsivällisimmältä ja armollisimmalta kuninkaaltaan\nanomaan anteeksi monia hairahduksiaan ja pyytävät saadakseen teidän\nmajesteettinne eteen laskea alamaisimmat antimensa.\n\n-- _Allons_, -- virkkoi kuningas. -- Mitä kaikkein uskollisimmat\nkapinoitsijani voivat minulle tarjota?\n\nLänsigöötalainen toi pienoisen tynnyrin, täynnä pähkinöitä;\nkauppamatkustaja tarjottimen samppanjapulloineen; kardinaali toi\njuuston ja Don Quixote kantoi suurella juhlallisuudella esiin muhkean,\nrintasokerista tehdyn kruunun.\n\n-- Minä kiitän teitä, -- sanoi kuningas, taittaen palasen kruunusta ja\nmaistaen sitä. -- Ja palkinnoksi teidän osoittamastanne alamaisuudesta\nminä lahjoitan teille vapauden.\n\nYleinen riemuhuuto seurasi näitä paljon merkitseviä sanoja, ja kaikista\noli leikki yhtä mainiosti keksitty kuin se oli rohkea.\n\n-- No, eikö teillä ole minulle mitään ennustettavaa, rakas Sibylla? --\nkysyi kuningas noita-akalta.\n\n-- Teidän majesteettinne löytää jotakin, -- vastasi Sibylla, joka ei\nollut kukaan muu kuin yksi hovin kolmesta sulottaresta, Ulla Fersen.\n\n-- Mitä sitten?\n\n-- Särjetyn sydämen -- vastasi hän viitaten hienosti ja jalosti\nhylättyyn kuningattareen Sofia Magdalenaan, jonka hovineiti hän oli.\n\nKuningas ei vastannut. Hän istuutui nurmikolle markiisitar Egmontin\nviereen.\n\n-- En ole saituri, -- kuiskasi hän, -- mutta olisin kiitollinen, jos\nteidän keijukaisenne voisivat lahjoittaa minulle Perun käytettäväkseni.\n\n-- Uskooko teidän majesteettinne kullantekotaidon mahdollisuuteen?\n\n-- Teatterissa se ehkä lienee mahdollista!\n\n-- Minä tarkoitan todellisuudessa. Täällä Tukholmassa kuuluu äskettäin\nolleen muuan kullantekijä. Olen kuullut luotettavain henkilöiden\nvakuuttavan, että hän oli muuttanut rautakankeja puhtaaksi kullaksi\neräälle Larsson-nimiselle valtiopäivämiehelle.\n\n-- Missä on se mies? -- kysyi Kustaa-kuningas, joka uskoi kaikenlaista,\npaitsi sitä, mitä papit sanoivat.\n\n-- Hänen nimensä on tohtori Weis ja hän on nykyjään kullantekijäin\noikeassa kotimaassa -- Danvikenissä.[22]\n\n-- Sehän oli arvattavaa, -- sanoi kuningas käyden taas tavattoman\nmiettiväksi.\n\nMarkiisitar kumartui huolimattomasti pehmeään ruohoon ja nyppi irti\nviattoman valkovuokon lehdet. Taivuttaessaan ruohonkortta hän löysi\nmaasta pienen, kummannäköisen kuparisormuksen.\n\nHänen vilkas mielikuvituksensa keksi heti uuden aatteen. -- Minulla on\narmo toivottaa onnea teidän majesteetillenne, -- sanoi hän.\n\n-- Minkä johdosta?\n\n-- Kihlauksenne johdosta Eläintarhan kanssa.\n\n-- __Qu'est-ce que c'est?_\n\n-- Kas tässä sormus, joka on asettunut teidän majesteettinne jalkain\njuureen ja joka aina muistuttaa teidän majesteettianne lupauksestanne\n-- ennen vuotta 1872.\n\nKuningas hymyili tarkastellen näöltään vähäpätöistä sormusta.\n\n-- Minä säilytän sen muistona teistä, madame, ja teidän rakastettavasta\nvieraanvaraisuudestanne.\n\n-- Ja säätyjen kruunusta, -- laski markiisitar leikkiään. -- Mutta,\nsire, olen oppinut epäilemään kaikkien miesten lupauksia, jopa\nteidänkin. Sallikaa minun siis kätkeä kihlasormuksenne tähän\nmedaljonkiin, joka ehkä saa kunnian tulla säilytetyksi valtion\nkalleuksien joukossa.\n\n-- Sanokaa mieluummin sydämelläni, -- nauroi kuningas Kustaa kätkien\nsormuksen.\n\n\n\n\n13. VIISAIDEN KUNINGAS HULLUJEN JOUKOSSA.\n\n\nDanvikenissä näytti kaikki olevan ylösalaisin. Siellä pestiin lattioita\nja lakaistiin kuin hengen uhalla. Hullut raukat syöstiin ulos pihalle,\nettä viimeinkin saataisiin puhtaaksi heidän kammoksuttava tallinsa,\njossa he olivat eläneet kuin eläimet parsissaan, ja he katselivat\ntylsin, suurin silmin ihanaa kevätaurinkoa. Tähän saakka ei hallitus\njuuri ollut pitänyt huolta tuosta elävien haudasta, vaikka se myöskin\noli tavallinen sairaala; kaikki oli rappiolle joutunutta, huonosti\nhoidettua, inhoittavan kurjaa, ja nyt oli kaikki tämä yht'äkkiä\nlaitettava kuntoon; nyt oli hauta saatava ihmisasunnon näköiseksi,\ntalli vivahtamaan edes vähän armeliaisuuslaitokselta. Ja senvuoksi\ntuuletettiin kaikki parret, katajanhavuja ripoteltiin kaikille\nlattioille, mielivikaiset pestiin puhtaiksi ja puettiin ihmisiksi. Eipä\nsilti, että heitä olisi pidetty semmoista huolenpitoa ansainneina --\nuudempain aikain ihmisystävällinen huolenpito semmoisista onnettomista\noli tuohon aikaan tuntematonta -- vaan senvuoksi, että tieto oli\niskenyt alas kuin ukonnuoli hoitolan huolettomiin vartijoihin, tieto\nsiitä, että kuningas, itse kuningas aikoi käydä Danvikenissä tänään\nkello 3 jälkeen puolenpäivän.\n\nAika tuskin riitti korjaamaan sitä, mitä oli vuosikausia laiminlyöty.\nTehtiin mitä voitiin, ja nyt tuli se pelätty hetki, kun majesteetin\nvaunut vyöryivät kivetylle pihalle.\n\nKuningas adjutanttiensa, lääkäriensä ja yksityissihteerinsä seuraamana\ntarkasteli laitosta ja lausui ankaran tyytymättömyytensä sen\nrappeutumisesta, jota eivät mitkään puhdistamiset eivätkä mitkään\nkatajanhavut olleet voineet häneltä salata. Johtaja sai muistutuksen,\nja käsky annettiin laitoksen asettamisesta tarkoituksenmukaisempaan\nkuntoon.\n\nSen jälkeen kävi hänen majesteettinsa katsomassa hullujen koppeja ja\nkuulusteli merkillisimpien kohtaloita. Siellä oli hylätyitä naisia,\njotka hulluudessaan olivat tappaneet lapsensa; omaisuutensa\nmenettäneitä pelureita, jotka nyt pelasivat lastuista ja kivistä;\nrappiolle joutuneita valtiopäivämiehiä, jotka yhden talarin hinnasta\ntarjoutuivat hankkimaan hänen majesteetillensa äänten enemmistön\nmaamarsalkan vaalissa. Muuan sanoi olevansa Lutherus, toinen paavi,\nkolmas Antikristus, neljäs Suuri Moguli. Eräs teurastaja luuli olevansa\nPreussin Fredrik II; eräs lukiolainen sanoi olevansa Kaarle XII, muuan\nvanha hovineiti keimaili viuhkallaan ja ilmoitti olevansa Pompadour;\neräs onneton maustekauppias, joka oli lukenut romaaneja, julisti\nitsensä Alarikiksi ja Göthildaksi; eräs partainen merimies oli saanut\npäähänsä, että hän oli Englannin Elisabeth; muuan houraileva maisteri\npyysi kuningasta auttamaan häntä valtaistuimelle, sillä hän oli kruunun\ntavoittelija Stuart. Näiden inhimillisten intohimojen ja erehdyksien\nraunioiden joukossa oli myös vanha herkuttelija nimeltä Kalle Sager,\njoka sanoi odottavansa virkaylennystä, koska oli naisten suosiossa ja\nsoitti huilua.\n\n-- Onko täällä eräs henkilö nimeltä tohtori Weis? -- kysyi kuningas.\n\nJohtaja rykäisi ja selitti, että mainittu henkilö oli salvattu erään\ntoisen hullun kanssa erityiseen huoneeseen, koska häntä pidettiin\nvaarallisena.\n\n-- Miksi häntä pidetään vaarallisena?\n\n-- Hän kuuluu olevan julma noita, eikä hänen kristinuskonsakaan ole\nkehuttavalla kannalla, -- sanoi johtaja.\n\n-- Viekää minut hänen luokseen, -- käski kuningas. -- Te, hyvät herrat,\njäätte tänne siksi aikaa.\n\n-- Salliiko teidän majesteettinne minun seurata mukana, koska tunnen\nmiehen? -- kysyi Paul Bertelsköld.\n\n-- Olkoon menneeksi. _Allons!_\n\nEräässä sairaalan kaukaisessa kylkirakennuksessa oli isohko huone,\njonka ikkunat oli varustettu rautaristikoilla ja joka oli väliaidalla\njaettu kahteen osaan. Kumpaisessakin puoliskossa asui hullu, ja he\nvoivat kumpikin väliaidan yli puhutella toisiaan. Vasemmalla puolella\noleva hullu, pitkä, vanha, valkeatukkainen ukko istui vapaana, vaikka\nkyyryllään nurkassaan, jotavastoin oikean puolen asukkaalla, joka\nnäytti melkoista nuoremmalta, oli raskaat kahleet ja rautakanki käsissä\nja jaloissa.\n\nKuningas ja hänen seuraajansa pysähtyivät hetkeksi avonaisen oven taa\nja kuulivat hullujen puhelevan keskenään.\n\nValkotukkainen hullu soudatteli halkoa sylissään ja tarkasteli sitä\nsuurella huolella. -- Tämä on puhdasta kultaa -- sanoi hän, -- hienoa\n24 karaatin kultaa, mutta mitä se mahtanee painaa? Saatte tehdä minulle\nvielä moniaita tankoja, tohtori Weis. Olenhan sanonut teille, että\nsaatte kunniallisen palkinnon. Saatte tyttäreni ja tyttäreni tyttären\nja lapseni ja lasteni lapset, jos tahdotte, mutta katsokaa, sieluani en\nvoi myydä polkuhinnasta, ymmärrättehän? Mitä tarjoatte sielustani?\n\n-- Annatteko minun olla rauhassa, vanha narri, tai pudotan katon\nniskaanne! -- jupisi toinen hullu vihoissaan; hän oli nelinkontin\nlattialla ja piirusteli kynnellään kolmioita ja ympyröitä kovaan\nsiltalautaan.\n\n-- Saatte kuusitoista prosenttia nettoa, -- jatkoi toinen\nitsepintaisesti. -- Olen köyhä mies, minulla on tuskin jokapäiväinen\nleipäni. Ettekö tunne jotakuta armeliasta ihmistä, joka tahtoisi\nlahjoittaa minulle neljä äyriä, jotta saisin tuopin kaljaa? Mutta\nkatsokaa, meidän pitää ansaita, meidän pitää tehdä työtä, hankkia\nitsellemme enemmän kultaa. Oi, sinä kaikkein kaunehin kultakimpale! --\njatkoi hän hyväillen halkoa sylissään. Oi, sinä kaikkein kaunehin\nkultakimpale, kuinka kauniisti loistat! Kas, eihän minulla ole koko\nmaailmassa muita kuin sinä, pieni kultamuruseni! Ei ole toisessakaan\nmaailmassa muuta kuin kirkkaita tukaatteja. Kas, senvuoksi tahdon\nminäkin mennä taivaaseen, rakas kultaseni! Anna meidän täältä autuaasti\neritä. Amen.\n\n-- Jos ei tuo kirottu kulta olisi niin aivan pilannut päätänne, --\nsanoi toinen, -- niin sanoisin teille jotakin, Larsson! Ne konnat ovat\npanneet minut kahleisiin sentähden, että olen maailman valtias, ja jos\nminun oikea käteni olisi vapaa, nykäisisin minä Skandinavian tunturit\nmaasta juurineen ja heittäisin ne kuin kiven muruset Jäämereen. Mutta\nte olette vapaa, Larsson, ja voitte tehdä minulle sen palveluksen,\njosta olen puhunut. Menkää Eläintarhaan ja hakekaa siellä heinikosta,\nhakekaa yötä päivää, hakekaa sata vuotta, ettekä tule sitä katumaan.\nHakekaa se sama sormus, jota ennen kannoitte sormessanne, se, jonka\nsisäpinnassa on R.R.R., ja se on, niinkuin tiedätte, kuparista ja\nkaiken maailman kulta on tyhjää siihen verraten, Mutta varokaa sitä\nitse pitämästä, sillä silloin muutan teidät kuonaksi! Tuokaa se\nminulle, niin teen teille vuorittain kultaa, valtamerittäin puhdasta\nkultaa, Larsson! Sillä katsokaa, minä olen kadottanut tähtikompassini,\njoka aina viittasi, mistä se oli löydettävissä ja sen vuoksi olen\ntullut tänne kirottuun pohjolaan. Tähdet, nähkääs, hallitsevat\nmaailmaa, mutta tuo kallis kalu, joka on Eläintarhan heinikossa,\nhallitsee tähtiä, ja ne höperöt, jotka tähän asti ovat sen omistaneet,\neivät ole sitä ymmärtäneet. Minä yksin ymmärrän käyttää näin ääretöntä\nvaltaa ja silloin se minulta ryöstetään; eikö se ole katalaa, sanokaa?\n\n-- Minä lähden heti, jos annatte minulle ennakolta viisi leiviskää\noikeita ja väärentämättömiä kultaharkkoja! -- sanoi Larsson iskien\nviekkaasti silmää.\n\n-- Kas, tässä on, -- vastasi tohtori tosissaan ja ojensi, niin hyvin\nkuin hänen kahleensa myönsivät, viisi uutta halkoa toverilleen\naitauksen taakse.\n\nHullut koettivat pettää toisiaan, kumpikin tyydyttääkseen sydämensä\nsalaisinta halua, joka oli ainoa valoisa kohta heidän kauheassa\npimeydessään.\n\nKuningas astui nyt esiin ja käski irroittaa oikeanpuolisessa huoneessa\nolevan vangin kahleista. Tämä tapahtui, mutta ei näyttänyt tekevän sen\nerinomaisempaa vaikutusta.\n\n-- Nyt olette vapaa, -- sanoi kuningas, -- ja jos olette se, joka\nsanotte olevanne, niin pääsette kohta tästä paikasta. Vastatkaa\nminulle: voitteko todistaa todella voivanne muuttaa rautaa kullaksi?\n\n-- Se ei kuulu teihin, -- vastasi tohtori äreästi.\n\n-- Tiedättekö, kuka minä olen?\n\n-- Olette noita tavallisia narreja, jotka töllistelevät suunsa\nsijoiltaan himoitessaan tomua ja tuhkaa.\n\n-- En huoli kullasta sen itsensä vuoksi, vaan tahdon tehdä sillä\njotakin hyvää, -- sanoi kuningas, joutuen hämilleen hullun edessä.\n\n-- Viiniä, naisia, arpanappuloita ... niitäkö halutaan? Onhan teillä\nsemmoista ilman minun avuttanikin. Valtaa, kunniaa, voittomaita ...\nhaluttaako enempää? Menkää maata kotianne, köyhä kuningas! Se, joka\ntulee, se tulee teidän nukkuessanne. Muistakaa kuningasten kuninkaan\nsanoneen teille sen!\n\n-- Tunnetteko minut?\n\nTohtori hymyili halveksivasti.\n\n-- No, -- sanoi kuningas, tahtoen vielä kerran yrittää, -- jos voitte\nmuuttaa rautaa kullaksi, tahdon tunnustaa teidän olevan minua\nmahtavamman. Enkä tahdo semmoista apua ilmaiseksi.\n\nHullu nauroi ivallisesti. -- Mitä te, pieni, vähäinen lumimajesteetti,\nvoisitte tarjota viisaiden kuninkaalle, joka on salvattu hullujen\nsekaan?\n\n-- Haluatte saada takaisin sormuksen?\n\nHullun ruskeat silmät välähtivät.\n\n-- Saatte sen, kun olette täyttänyt aarreaittani.\n\nTaaskin nauroi ivallisesti viisaiden kuningas, joka oli salvattu\nhullujen joukkoon.\n\nKuningas otti esille medaljongin, joka riippui silkkinauhassa hänen\npovellaan ja näytti sormusta.\n\n-- Varokaa itseänne, sire, -- huudahti Paul Bertelsköld. Mutta se oli\nliian myöhäistä. Hullu heittäytyi salaman nopeudella hämmästyneen\nkuninkaan päälle, tarttui häntä tiikerin raivolla kaulaan, ja jos ei\nPaul, joka oli seurannut kaikkia hänen liikkeitään, äkkiä olisi\nheittäytynyt väliin ja riistänyt villipedolta hänen uhriansa, niin\nolisi Kustaa III:n hallitus päättynyt siihen, Ruotsin kaiken mahdin\nvoimatta sitä estää.\n\n-- _Ma foi_, sanoi kuningas teeskennellyn tyynesti, posket kalpeina, --\nviisaiden kuningas ei ole suosiollinen meitä muita, epäviisaita\nhallitsijoita kohtaan. -- Tulkaa Bertelsköld; olen kuullut tarpeekseni.\n\nOvi suljettiin, ja kuningas poistui. Hän oli saanut tarpeensa\nkullantekotaidosta.\n\nHullu jäi sinne. Mutta hänen synkkä mielensä kuohui kauheasti. Hän\njuoksi kuin hurja seiniä ja ovia vasten. Hän kiipesi notkeudella, jota\nei olisi voinut aavistaa, sileää seinää myöten korkeaan pienoiseen\nristikkoikkunaan ja takoi päätään sen rautoihin. Hän huusi täyttä\nkurkkua tahtovansa murskata koko maailman, jollei hänelle annettaisi\nsitä kallista kalua, joka hallitsi tähtiä ja mielin määrin muutti,\nylläpiti tai kukisti koko maailman rakennuksen.\n\nVasta myöhemmin illalla kuulivat vartijat melun hiljenevän ja\nuskalsivat mennä sisään, pannakseen raivoisan hullun kahleisiin. He\nlöysivät hänet makaamasta liikkumatonna lattialla. Viisaiden kuningas\noli kuollut hullujen joukkoon.\n\nKyyristyneenä nurkkaansa istui vanha Larsson katsoen hämmästyneenä\ntoveriaan. Järjen kipinä näytti välähtävän hänen hulluutensa yön läpi.\nHimmeät muistot menneistä ajoista, jolloin Raamattua joka päivä\nluettiin hänen isänsä talossa, näyttivät kohoavan hänen huulillensa ja\nhän jupisi hiljaa itsekseen:\n\n\"Hanki itsellesi viisautta, sillä se on kultaa parempi, ja äly on\njalompi omistaa kuin hopea.\"\n\n\"Mutta tämän maailman viisaus on Jumalan edessä hulluus. Niinkuin\nkirjoitettu on: Hän vangitsee viisaat heidän hulluudessaan.\"\n\n\n\n\n14. TOINEN KOETTELEMUS.[23]\n\n\n-- Missähän kreivi Bertelsköld, jota ei täällä pitkiin aikoihin ole\nnäkynyt, nyt oleskelee? -- kysyi eräänä iltana joku _Svenska Bottenin_\nmiehistä.\n\n-- Hän on kipeä, -- sanoi toinen.\n\n-- Hän on hullu, -- virkkoi kolmas.\n\n-- Hän on tullut jumaliseksi, -- säesti neljäs, -- ja se nyt on melkein\nsamaa.\n\n-- Olen kuullut sanottavan, että hän on kääntynyt katolinuskoon, --\narveli viides. -- Valhepukuinen nunna on hänet kääntänyt.\n\n-- Tuhat tulimmaista! Se nyt sentään jo joltakin kuuluu. Hän on kai\nnuori ja kaunis? Niin ollen on hyvin järkevää muuttaa uskontoa.\n\n-- Jos nimittäin sattuu sitä olemaan. Eikös meillä ole olemassa asetus\nkomeutta ja ylellisyyttä vastaan?\n\n-- Hahhahaa! Puhupas noin piispoille.\n\n-- Piispat ovat samaa mieltä.\n\n-- Toivotan onnea. Eipä olisi hulluinta hakea kirkkoherran paikkaa, kun\non saanut kyllänsä valtiopäiväriidoista. Minä kyllä talonpojille\npaukuttaisin.\n\n-- Se olisi mainiota. Mistä tekstistä puhuisit?\n\n-- Valistuksesta tietysti. Kertoisin heille, että Raamattu on vanha,\nkulunut papinvalhe, että katkismus on keksitty tyhmien talonpoikien\npäihin päntättäväksi, että kirkko on tehty pientä aamupäiväunta varten\nja että ns. uskonto on varsin hyödyllinen, osittain kuonokopaksi\nitsepäisille ihmisille, osittain varta vasten tehdyksi lampaan\nkeritsemiskoneeksi.[24]\n\n-- Ai ai, kuulkaahan tuota harhaoppista! -- huusivat useat äänet. --\nJos hän noin jatkaa, niin tulee hänestä aikaa voittaen ainakin\nkardinaali.\n\n-- Mutta mitäs jää jäljelle, kun tuo vanha roska on lakaistu pois?\n\n-- Vapaus, valistus, filosofia -- ja siveysoppi.\n\n-- Hyvä! Montako tukaattia ansaitsit eilen biribi pelissä\nlähimmäiseltäsi?\n\n-- Ainoastaan kuusikymmentä, -- vastasi kysytty tyvenesti.\n\n-- Ja kuinka monta tyttöä on sinun tähtesi hypännyt Norrströmiin?\n\n-- En ole tullut heistä lukua pitäneeksi.\n\n-- Ei, hyvät herrat, kardinaali on liian vähän; hänestä täytyy tulla\npaavi! -- solisi ääneensä iloinen seura.\n\nKeskellä tätä ilvettä astui Bernhard Bertelsköld sisään kysyen eversti\nSprengtportenia. Hän oli kalpea, totinen ja hänellä oli arpi vasemman\nsilmän yläpuolella.\n\nEntisestä ivahymystä ei hänen huulillaan näkynyt jälkeäkään.\n\nMelu lakkasi. Vasta tulleessa oli jotakin, joka sitoi kaikkien kielet.\nHänen kerhotuttavansa eivät olleet hänestä koskaan pitäneet, mutta sitä\nenemmän pelänneet hänen terävää kieltänsä ja sietämätöntä ivahymyään.\nOltiin siis hyvin halukkaita häntä nöyryyttämään, varsinkin kun\nluultiin, että hän oli vehkeillyt kerhoa vastaan.\n\nOli kuitenkin yksi, joka katkaisi äänettömyyden, ja se oli se sama\nnuori kornetti, joka oli tahdottu nimittää paaviksi ja jolla oli se\nlahja, että hänen oli erinomaisen vaikea pitää suutansa kiinni.\n\n-- No älähän mitään, siinähän on Bertelsköld, -- huudahti hän, -- juuri\nkuin kutsuttuna ratkaisemaan hyvin pulmallista kysymystä. Täällä\nväitetään, että nunna, joka on kääntänyt kreivin katolinuskoon, on\nkaunis ja hieno kuin kuutamoilta Espanjassa, mutta toiset sanovat, että\nhän oli morsiusneitinä silloin, kun Ludvig XIV meni naimisiin madame\nMaintenonin kanssa noin seitsemän tai kahdeksankymmentä vuotta sitten.\n\nBertelsköld oli vaiti. Hän ei ollut läheskään vielä selvillä omasta\nitsestään. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut leopardi, jonka kynnet\noli katkaistu.\n\n-- Pyydän anteeksi, jos olemme erehtyneet, -- jatkoi kornetti ivaten.\n-- Toiset väittävät, että kreivistä on tullut muhamettilainen. Allah on\nsuuri, ja Muhammed on hänen profeettansa.\n\n-- Onko parooni Sprengtporten kerhossa? -- kysyi Bertelsköld.\n\n-- Odotamme häntä joka hetki, ja sill'aikaa voi kreivi viettää aikansa\nkertomalla meille kääntymyksestään, -- vastasi joku toinen seurueesta,\njosta tämä pilanteko alkoi tuntua hupaiselta. -- Osaako kreivi ulkoa\nensimmäisen pääkappaleen?\n\n-- Olkaa hyvä ja messutkaa meille jotakin; se olisi mieltä ylentävää!\n-- virkkoi toinen.\n\n-- Tai saarnatkaa meille saddukealaisten hapatuksesta, -- ehdotteli\nkolmas, joka tahtoi pöyhkeillä raamatuntuntemisellaan. -- Olemme kaikki\nsaddukealaisia; emme usko lihan ylösnousemista muussa muodossa kuin\npihvilihan, joka palaa haudastaan.\n\n-- Ja me olemme juuri huvitelleet itseämme panemalla viralta Herramme.\nUkko on vanha, ja kellon sisus tarvitsee korjausta. Eikö kreivi tunne\nketään toista kelloseppää?\n\n-- Uskooko kreivi piruun?\n\n-- Tietysti. _On revient toujours à ses premiers amours_.\nKreivi ja piru ovat vanhoja veljiä.\n\n-- _Fi donc_, hyvät herrat! täällä käryää tulikivelle. Tuokaa\nsiirappia! Kreivi Bertelsköld pyörtyy!\n\nKreivi Bernhard ei pyörtynyt, mutta oli sen näköinen kuin että olisi\nvoinut pyörtyä. Hän oli hyvin kalpea.\n\nHänen entinen elämänsä kääntyi nyt häntä vastaan terävänä kuin\norjantappuran piikit. Tämä oli hänen ensimmäinen ulkonainen taistelunsa\nsitä maailmaa vastaan, jonka hän oli kieltänyt ja nyt tuli hänen valita\nlippunsa.\n\n-- Hyvät herrat, sanoi kreivi Bernhard, voimakkaalla ponnistuksella\nhilliten kuohuvaa vihaansa, -- en aio saarnata teille, vaan tahdon\nkertoa teille pienen matkaseikkailun Espanjasta.\n\n-- Tehkää niin, tehkää niin! Kertokaa meille jokin huvittava\nrakkaudenseikkailu, ivailivat kuulijat.\n\n-- Matkustin kerran, -- kertoi Bertelsköld, -- Uuden Kastilian ja La\nManchan kuivien vuoriarojen läpi Toledosta Andalusian Villa Francaan.\nMaisemat olivat maalauksellisen kauniita, ja muulinajaja, joka oli\noppaanani, ei lakannut ylistelemästä kotimaataan kauneimmaksi maaksi\nauringon alla. Usein, kun näin korkeat vuorenkukkulat ilta-auringon\nkultaamina, tai kun tie mutkitteli kauheiden syvänteiden ohi, olin\nvalmis yhtymään hänen ylistyksiinsä. Mutta kun näin tämän maan olevan\nniin aution ja hedelmättömän enkä löytänyt yhtään virvoittavaa\nlähdettä, josta olisin janoni sammuttanut paahtavassa auringon\npaisteessa, en muuta kuin sameaa vettä tai huumaavaa viiniä, silloin\nikävöin sieltä pois, vaikka koetinkin vakuuttaa itselleni, ettei mikään\nole ihanampaa kuin matkusteleminen näissä vuoriseuduissa. Vihdoin\nlaskeuduimme vuorilta ja lähestyimme Andalusian ihania lakeuksia,\njoiden läpi lukemattomat vedet virtailevat, joiden välissä kirkas\nGuadalquivir mahtavana ja tyynenä kulkee hiljaista kulkuaan mereen.\nKuinka toista olikaan tämä maa verrattuna niihin polttaviin erämaihin,\njoista tulin! Ilma oli niin puhdas, taivas niin sininen, linnut\nlauloivat ja niityt tuoksuivat tuoreuttaan. Minusta tuntui kuin rauha\nja siunaus olisivat kaareutuneet taivaallisen kirkkauden tavoin tämän\nihanan seudun yli; mutta oppaani oli toista mieltä. Hänestä tuntui\nAndalusia yksitoikkoiselta ja ikävältä, hän halusi takaisin erämaihin\nja niiden sameille lähteille ja hän ivaili minua kuin hupsua, kun en\ntahtonut palata hänen kanssaan. Mitä arvelette, hyvät herrat? Kumpiko\nmeistä oli oikeassa?\n\nKuulijat olivat vaiti.\n\n-- En usko, -- jatkoi Bertelsköld, -- että moni teistä olisi ollut\ntoista mieltä kuin minä. Mutta kun näette matkustajan astuvan tämän\nmaailman kuivista erämaista, sammumattomasta janosta ja yöllisistä\nkuiluista ihanille, eläville vesilähteille Jumalan valtakuntaan,\nsilloin sanotte niinkuin muulinajaja: mikä hupsu! En tahdo tästä\nkanssanne väitellä. Mutta jos tuntisitte valtakunnan, jota\nylenkatsotte, silloin moni teistä ehkä seuraisi iankaikkista tienopasta\nja kummastuisi sokeuttaan, että niin kauan on nähnyt elämän valon ja\nkuitenkin on jäänyt varjoon.\n\n-- Amen, -- sanoi nuori kornetti ivallisen juhlallisesti\n\n-- Mutta, hyvä Bertelsköld, -- virkkoi eräs vanhemmista ja\nvakavammista, -- uskotteko tosiaankin, että semmoinen lastensatu kuin\nkristinusko on kestävä järjen tutkimuksen edessä tällä valistuksen\naikakaudella? Kahdenkymmenen vuoden kuluttua ei enää ole olemassa\nkristinuskoa.\n\n-- Kahdenkymmenen vuoden kuluttua,[25] -- sanoi Bertelsköld, --\nsanotaan ehkä niinkuin kerran ennen, kun maailmanhistoria kääntyi\nsaranoillaan: \"Nyt on teidän hetkenne ja pimeyden valta.\" Mutta kun\nhetki on ohitse, niin iankaikkinen totuus taasenkin tunkee esiin\nkirkkaampana kuin koskaan ennen ja sata tai tuhat vuotta tämän jälkeen\nkristinusko voitollisesti levittää valtaansa kaikkiin maailman ääriin,\nkun sitävastoin \"valistuksen vuosisata\" pysyy aikakirjoissa vain\nkatoavana pilkkuna ihmiskunnan edistymisessä.\n\n-- Olkoon menneeksi! -- sanoi kornetti. -- En voi väittää eläväni niin\nkauan, mutta jos kahdenkymmenen vuoden kuluttua kristinuskosta on\njäljellä muuta kuin enintään papinkaulus, niin tarjoan herroille korin\nsamppanjaa.\n\n-- Hyväksyn tarjouksenne, jos silloin enää voin juoda samppanjaa, --\nsanoi Bertelsköld hymyillen.\n\nMutta muut eivät juuri vastanneet hymyilyyn. Tuo iloinen _Svenska\nBottenin_ seura ei ollut enää oikealla tuulellaan, ja samassa astui\nparooni Sprengtporten sisään.\n\n-- Herra parooni, -- sanoi kreivi Bernhard, -- olen teidän\nläsnäollessanne häväissyt markiisitar Egmontia, ja te olette pyytänyt\nminulta hyvitystä. Minä julistan näiden herrain läsnä ollessa, että\nolen ollut väärässä ja kysyn, katsotteko minun tällä tyydyttäneen\nkunnian vaatimukset?\n\n-- Täydellisesti, herra kreivi! -- vastasi Sprengtporten hämmästyneenä.\n-- Ja minä lisään yhtä julkisesti, etten ole hyväksynyt tekoanne, mutta\netten myöskään ole epäillyt rohkeuttanne.\n\n-- Kiitän teitä, -- sanoi kreivi tavalla, joka muistutti entistä\nhovimiestä. -- Ja koska herroja täällä luultavasti ei huvita jatkaa\näskeistä keskusteluamme, katson käyntini tarkoituksen saavutetuksi ja\ntoivotan herroille hyvää yötä.\n\n-- Perhana vieköön, kuinka juhlallisilta herrat näyttävät! -- sanoi\nSprengtporten, kun hänen vastustajansa oli mennyt.\n\n-- Se johtuu siitä, että olemme istuneet kirkossa ja saaneet kelpo\nlöylytyksen, -- virkkoi kornetti.\n\n-- Oikean parannussaarnan, -- jatkoi toinen.\n\n-- Hän on höperö, -- sanoi kolmas.\n\n-- Ei, kertokaa nyt jokin mehevä nuorenmiehen kasku, muutoin hukumme\nkaikki siirappiin! -- huudahti neljäs.\n\n-- Malttakaa, -- sanoi johtaja. -- Meidän on keskusteltava tärkeämmistä\nasioista. Aika lähenee.\n\n-- Vihdoinkin! -- huudettiin yht'aikaa monelta taholta, ja kohta oli\npieninkin jälki Bernhard Bertelsköldistä ja hänen kääntymisestään\nhaudattu politiikan palavaan uuniin.\n\n\n\n\n15. 18. P:NÄ ELOKUUTA.\n\n\nKesäillan aurinko oli juuri laskeunut Meelarin ulapoihin\nRiddarholman taa, kun vahakynttilöitä jo alettiin sytyttää Tukholman\nkuninkaallisessa linnassa. Siellä oli suuri vastaanotto; ruotsalaisen\nylimystön kerma, diplomaattikunta ja muutamat puolueiden arvokkaimmat\nvaltiopäivämiehet oli \"käsketty\" linnaan.\n\nKauniit, komeat salit loistivat tulien valossa; kuninkuuden puuttuvaa\nvaltaa oli komeudella korvattava. Kaikki oli ylellisyyttä,\nkohteliaisuutta, seremoniaa, eivätkä hovitapain kahleet kuitenkaan\ntuntuneet raskailta muille kuin niille, jotka olivat niihin\ntottumattomat. Päiväpaiste hovilaisten kasvoilla oli yhtä pysyväinen\nkuin se on Perussa, jossa ei koskaan sada muuta kuin kultaa. Tänne ei\nkuulunut mitään valituksia koko Ruotsin valtakunnasta, ei mitään\nnälkäisen kansan hätähuutoja, ei mitään melua valtiopäiväin suuresta\nsanatehtaasta, ei yhtään uhkausta kaikkialla kaupungissa kokoontuvista\nkerhoista. Valtakunnassa oli rauha, hovissa oli rauha, tyyneys asui\nkaikkien kasvoilla.\n\nMutta miksi tunkeilivat kaikki niin uteliaasti nuoren kuninkaan\nympärille, kun hän kello 9 illalla näyttäytyi, hymyillen\narmollisemmasti kuin koskaan ennen? Miksi häntä kaikkialla\ntarkasteltiin salaisin, tutkivin silmäyksin? Mitä tahdottiin lukea\nnoista kahdesta, suljetusta kirjasta, noista kahdesta suuresta,\nsinisestä, brandenburgilaisesta silmästä, jotka hallitsivat,\nihastuttivat ja pettivät kaikkia? Koetettiin lukea niistä Ruotsin\nhuomenta, mutta sitä oli yhtä vaikea lukea kuin aaltojen kimallusta\nkirkkaalla järvellä.\n\nEriskummallinen rauha vallitsi. Näytti siltä kuin olisivat kaikki\nmeluavat voimat sukeltaneet illan tyynen pinnan alle, näkymättöminä\ntaistellakseen hiljaisessa syvyydessä. Kaikki tiesivät, että jotakin\ntulisi tapahtumaan; moni tiesi senkin, mitä tapahtuisi. Eikä kuitenkaan\nkukaan ollut mitään aavistavinaan.\n\nHarjoitettiin \"Thetis ja Peléetä\". Tämä oli ensimmäinen ruotsalainen\nooppera; kaikki olivat ihastuksissaan, ainakin siltä näytti, kuningas\nenin. Hän huomautti vikoja; hän kiitti laulajia, etenkin laulajattaria.\nHän taputti käsiään kappaleen kauneimmille paikoille, hän selaili\nnuottivihkoja ikäänkuin uudestaan lukeakseen korvaahiveleviä säveleitä.\n\n-- Ja tuo ajattelisi vallankumousta, tuo! -- kuiskasi ylimaaherra\nRudbeck.\n\n-- Kuka tietää? -- kuiskasi valtioneuvos Kalling takaisin. -- Olisimme\nkuitenkin tehneet viisaimmin vangitessamme hänet.\n\n-- Hänet! Tiedättekö, mitä hän teki, kun aamupäivällä olin hänen\npuheillaan? Puhuessaan kanssani Kristianstadin tapauksista piirusteli\nhän koruompelukaavoja neiti Posselle.\n\n-- Mutta meillä on varmat tiedot...\n\n-- Sitä en usko! Uskokaa mitä tahdotte muista, mutta itse hän on\npelkuri. Ajatelkaa, olisihan väärin valtion onnen vuoksi keskeyttää\nuuden oopperan harjoitukset. Kas, nyt hän istuutuu pelipöytään\nparoonitar Pechlinin kanssa. Jos hänellä on rahtunenkaan miehensä\nneroa, niin hän kyllä saa selon, mitä kortteja kuninkaalla on\nkädessään...\n\nPaul Bertelsköld seisoi siinä lähellä. Hän oli kalpea rasituksesta,\nsillä hän oli kirjoittanut myöhään yöhön, kirjoittanut osia, vaikkei\nkuitenkaan tavallisia tällä kertaa. Hänen silmänsä seurasivat\nmarkiisitar Egmontia. Ei koskaan ollut Paul nähnyt häntä niin\nrakastettavana, niin loistavan kauniina. Kaikkia hän häikäisi, kaikkia\nhän ihastutti. Kateuskin unohti teroitetun tikarinsa, ja ihmiset\nkuiskasivat keskenään: tuommoinen puoliso olisi Kustaa III:lla pitänyt\nolla, silloin olisi hänellä ollut vertaisensa: mahtavampi muita,\nsukkela, iloinen, miellyttävä ja arvokas joka liikkeessään!\n\nPaul oli onnellinen ja tunsi samalla olevansa nöyryytetty. Sehän oli\nsama lumoojatar, joka illan kuutamossa niin haaveksivasti oli nojannut\npäänsä hänen olkaansa vastaan! Mutta nyt tuo kaikkien ihailema,\nhymyilevä ja kuitenkin niin ylpeä ei suvainnut katsahtaakaan häneen.\n\nSilloin pistettiin paperi hänen kouraansa. Hän kääntyi, mutta tuoja oli\njo kadonnut.\n\nPieni tuoksuva kirje poltti hänen kättään. Paul hiipi ikkunan luo ja\nluki ranskankielellä: \"Teitä odotetaan keltaisessa huoneessa\".\n\n-- Se on hän! -- ajatteli Paul itsekseen, ja hänen sydämensä alkoi\nvaltavasti sykkiä. Hetken kuluttua vetäytyi hän kenenkään huomaamatta\nosoitettuun huoneeseen. Mutta hän ei tavannut siellä markiisitarta; sen\nsijaan istui siellä vanhanpuoleinen sotaherra, huolimattomasti sohvassa\nvenyen. Tämä henkilö oli niitä, joita täytyy kolmesti katsella. Ensi\nsilmäyksellä hän näytti tyhmältä, toisella iloisen veltolta,\nkolmannella viekkaalta. Se oli kuninkaan ja hattujen vaarallisin,\nviekkain ja leppymättömin vastustaja, kenraali Pechlin.\n\n-- Istukaa, nuori mies, minulla on teille jotakin sanottavaa, --\nvirkkoi kenraali sotamiehen suoruudella ja esimiehen äänellä, joka ei\nsiedä vastaväitteitä.\n\nPaul jäi seisomaan.\n\n-- No, niinkuin haluatte, -- virkkoi kenraali välinpitämättömästi. --\nTunnen isänne, nuori herrani. Olemme olleet valtiollisia vastustajia,\nmutta minä kunnioitan hänen vakaumustaan, enkä sen vuoksi tahtoisi\nnähdä hänen poikaansa mestauslavalla.\n\n-- Mitä teidän ylhäisyytenne sillä tarkoittaa? -- kysyi Paul enemmän\nkummastuneena kuin säikähtyneenä.\n\n-- Minä tarkoitan, -- jatkoi kenraali, -- että vuoden viidenkymmenen\nkuuden tapahtumat kohta tulevat uudistumaan. Ette voi, nuori mies,\nmuistaa sitä aikaa, koska silloin vielä kuljitte mekossa; tahdon sen\nvuoksi kertoa teille muutamin sanoin sen historian. Kuningas tahtoi\ntehdä itsensä itsevaltiaaksi, mutta vapaus oli liian kova pähkinä\nrikkipurtavaksi; se ei onnistunut, ja kaikki hänen lähimmät apulaisensa\nsaivat nousta mestauslavalle.\n\n-- En ymmärrä, teidän ylhäisyytenne.\n\n-- Älkää tekeytykö tyhmemmäksi kuin olette; ymmärrätte varsin hyvin.\nSanalla sanoen: olette kuninkaan yksityissihteeri ja tunnette\nsalaisuuden. Te siis menetätte päänne, kun ratkaiseva hetki on ohi\nhuomenna tai ylihuomenna.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne...\n\n-- Jättäkäämme korupuheet. Tiedän kaikki ja säälin isäänne. Olen\nsentähden päättänyt pelastaa teidät, kun vielä on aika. Tahdotteko\npitää päänne? Jaa tai ei.\n\n-- Jos se voi kunnialla tapahtua, tahdon mielelläni sen pitää, --\nvastasi Paul hymyillen.\n\n-- Kunnia ja vapaus ovat erottamattomia. Kuulkaa siis, mitä ystävänä\naion teille uskoa. Sanotaan teidän olevan haaveksiva nuorukainen, mutta\nminä puhun teille kuin järkevälle miehelle. Jos ette ennen aamun\nkoittoa jätä minulle koko vallankumoussuunnitelmaa, jonka tiedän\nvoivanne minulle hankkia, niin olette auttamattomasti hukassa.\n\nPaul oli vaiti. Hän tunsi veren kohoavan poskilleen, mutta hänellä ei\nollut sanoja hämmästyksensä ilmaisemiseen.\n\nKenraali ymmärsi väärin hänen vaitiolonsa. -- Huomatkaa, -- sanoi hän,\nettä vaadin teiltä tätä isänmaan ja vapauden nimessä. Kas siinä syyni,\njonka myöskin täytyy olla teidän. Mutta teidän palkintonne ei sen\nvuoksi tule olemaan pienempi. Te saatte korvaukseksi palveluksestanne\nvalita majurin viran kaartissa tai vastaavan siviiliuralla ja\nkummassakin tapauksessa 40.000 talaria vaaterahaa. Luulen sen\nriittävän.\n\n-- 40.000 talaria! Minulle?\n\n-- Mitä nyt? Niin nuori ja jo oppinut noin tinkimään! Voin nostaa\nsumman 50.000:een, mutta en talariakaan siitä yli. Oletteko hullu,\nherrani? Onhan siinä kultaa kyllin kokonaisen säädyn ostamiseen. Ja\nsitäpaitsi, -- jatkoi hän oikaisten itseään, -- tässä ei ole kysymys\nsiitä, vaan _tout bonnement_ isänmaan pelastamisesta. Ymmärrättekö?\n\n-- Täydellisesti. Minulla on heti kunnia...\n\n-- Mitä? Ehkä on teillä suunnitelma taskussanne?\n\n-- Minulla on heti kunnia antaa hänen majesteetillensa tieto teidän\nylhäisyytenne jalosta tarjouksesta.\n\n-- Kuulkaa, ystäväni, -- sanoi kenraali kylmästi, -- oletteko järkevä\nvai hullu?\n\n-- Aioin juuri teidän ylhäisyydeltänne kysyä sitä samaa.\n\n-- Vai niin. Avosydämisyys avosydämisyyttä vastaan. Tahdotteko siis\nennemmin menettää päänne kuin päästä majuriksi? Tahdotteko ennemmin\ntuhota kuin pelastaa isänmaanne?\n\n-- Teidän ylhäisyytenne voi ennemmin kääntyä niiden raukkain puoleen,\njotka tahtovat myydä itsensä enimmän tarjoavalle. Uskallan olla sitä\nmieltä, että kunnon miehet ne ovat, jotka pelastavat isänmaan, eivätkä\nsuinkaan petolliset petturit.\n\n-- Oh, kuinka opettavaista! Mutta voihan hyväntahtoinen ehdotukseni nyt\nsentään jäädä meidän salaisuudeksemme?\n\n-- En ymmärrä, miksi olisin siihen velvoitettu.\n\n-- No, pitäkää sitten kaikkea leikkinä. Hyvästi, herrani. Toivotan\nteille paljon onnea, kun vasta tapaamme toisemme paremmassa paikassa.\n\nPaul kumarsi kylmästi ja käänsi hänelle ylpeästi selkänsä.\n\nMutta kenraali Pechlinin viekkailla kasvoilla vilahti Paulin mennessä\nivallinen hymy. -- Juuri semmoinen kuin arvasin! -- sanoi hän\nitsekseen. -- Minä pidän ihmisistä, jotka lyövät päänsä seinään; ne\nsäästävät meiltä paljon vaivaa. Kaikki oopperat menevät tänä iltana\nnuottien mukaan. Kuningas saa nyt tietää, _ettei_ meillä ole\nvallankumoussuunnitelmaa, joka jo kolme tuntia on ollut taskussani. Hän\ntulee siten heittäytymään huolettomaksi ja lykkää kaikki ylihuomiseen.\nSill'aikaa ehtivät luotettavat rykmenttimme Tukholmaan; monseigneur\nastuu siviiliarestiin, ja tasavalta on valmis. _C'est à merveille!_\nNoita aaseja tuskin kannattaa kuolaimista taluttaa.\n\nPaul pistäytyi taas muitten seuraan ja päätti käyttää ensimmäistä\ntarjoutuvaa tilaisuutta varoittaaksensa kuningasta. Mutta hänen\nmajesteettinsa istui vielä niin huoletonna pelipöydän ääressä kuin ei\nhänellä olisi ollut muuta kruunua näkyvissä kuin herttakuninkaan.\nMarkiisitar pelasi kahden diplomaatin ja kreivi Hornin kanssa.\n\nSamassa markiisitar pudotti kortin. Paul riensi nostamaan sitä\nlattialta. Kumartuessaan hän tunsi lämpimän henkäyksen ja kuuli\nkuiskauksen, niin hiljaisen kuin lehtien suhina kesäiltana:\n\n-- Huomatkaa, kun lopetan pelin!\n\n-- Ah, _monsieur le comte_, -- sanoi markiisitar ääneen, -- minä kiitän\nteitä. Ensi kerran näen teidän kumartuvan noin syvään.\n\n-- Nuoruus tekee kunniaa kauneuden valtaistuimen edessä, virkkoi\nkohtelias kreivi Horn.\n\n-- On niin paljon kapinoitsijoita, -- virkkoi kaunis ranskatar\nhuolettomasti. -- Mutta mimmoisia kortteja olette minulle antanut!\nPelkkiä talonpoikia ja porvareita! Sehän on kauheaa. Yksi kuningas,\nyksi rouva ja yksi sotamies, kaikki muut hakkuja!\n\nPaul vetäytyi takaisin asettautuen ikkunankomeroon. Sieltä hän seurasi\nhiljaista äänten solinaa, ihmisten huulilla väikkyvää hymyilyä,\nliehuvia pukuja, kuninkaan vilkkaita liikkeitä ja iloisia sukkeluuksia,\ntuolla taempana oleilevan Pechlinin kasvoilla karehtivaa hyväntahtoista\nja tyhmäksi tekeytyvää ilmettä ja markiisitar Egmontin huoletonta\nkeikailemista. Eikö koko tämä valtakunta nukkunut ruusuilla?\n\n\n\n\n16. PUNAMYSSYTONTTU.\n\n\nPaul Bertelsköld seisoi hiljaa ja haaveillen ikkunan luona, kun raikas\nnauru sattui hänen kuuntelevaan korvaansa. Se oli markiisitar Egmont,\njoka nousi pöydästä ja laski leikkiä siitä tukaattikääröstä,\njonka hän oli voittanut Englannin lähettiläältä. -- Myöntäkää,\nmylord, -- sanoi hän, -- että nämä ovat hyvin käytettyjä rahoja!\nHuomenna ostan kullallanne puolet valtiopäivistä, mylord, ja asetan\nvallantavoittelijan Stuartin Englannin valtaistuimelle.\n\n-- Pelkään, että teidän armonne menettää pelin, --. vastasi kankea\nenglantilainen, joka ei pitänyt leikinlaskusta.\n\n-- Kuka tietää? Minulla ei koskaan ole ollut onnea rakkaudessa; siis on\nminulla onni pelissä. Asiasta toiseen, teillä on, kreivi Horn, huono\nmuisti. Muistelen, että hänen majesteettinsa, joka rakastaa vaihtelua,\nvälistä kirjoittaa kuninkaallisen nimensä f:llä, välistä v:llä. Mutta\ntuossahan on se, joka voi ratkaista riitamme! Mitä sanotte siitä, hyvä\nkreivi?\n\nNäin sanoen hän lähestyi Paulia.\n\n-- Hänen majesteettinsa kirjoittaa ruotsalaisen nimensä Gustaf ja\nranskalaisen Gustave, -- vastasi Paul, ja hänen kasvoillaan näkyi\nmarkiisittaren hymyn heijastus.\n\n-- Sanoinhan sen! Teidän pitää kertoa minulle, onko totta, että hänen\nmajesteetillaan on eräs _esprit familier_, eräs hirveän ruma,\npunamyssyinen kotitonttu, joka istuu kahareisin hänen tuolillaan ja\nkuiskaa hänelle hänen runolliset aatteensa. Käsivartenne, jos\nsuvaitsette!\n\nJa kaunis markiisitar tarttui huolettomalla tavallaan nuorukaisen\nkäsivarteen, jatkaen leikinlaskuaan kuninkaan kotitontusta.\n\nMutta vähitellen he olivat huomiota herättämättä päässeet pois\ntungoksesta ja olivat nyt yksin syrjähuoneessa, jossa \"Thetis ja\nPeléen\" näyttelijättäret vähän ennen olivat pukujaan muuttaneet. Siellä\nvaipui markiisitar lähimmälle tuolille ja purskahti itkuun, niin\nkatkeraan, hillittömään ja teeskentelemättömään kuin koulutyttö, joka\nitkee kuollutta kanarialintuaan.\n\n-- Mutta mikä teitä vaivaa, madame? -- kysyi Paul, hämillään tästä\naivan odottamattomasta tunteenpurkauksesta.\n\n-- Ei mikään, älkää minusta huoliko! -- vastasi hän. -- Itken\nainoastaan tätä kurjaa elämää ja itseäni. Jos tietäisitte, niin\nitkisitte minun kanssani, vaikka olettekin mies; ja se teitä\nkaunistaisi, Bertelsköld! Teillä on sydän! Mutta en tahdo tuottaa\nteille mitään surua ja senvuoksi olkaamme iloiset. Katsokaa nyt minuun\n-- onko taas kaikki hyvin? Enkö taas ole iloinen?\n\nJa hän hymyili niin alakuloisesti, hymyili niin viehättävästi,\nkyynelten vielä kimmeltäessä hänen silmäripsissään, että tämä hymy\npaljon enemmän kuin tuo outo surunpurkaus sai nuorukaisenkin silmät\nkostumaan.\n\n-- Uskokaa minulle, mikä teidät tekee levottomaksi! -- pyysi Paul. --\nEn paljon voi, mutta koko elämäni on teidän.\n\n-- Ei, -- vastasi markiisitar, -- ei nyt, ei kaikkea. Huomenna ehkä\nsaatte kuulla enemmän. Ja jos odottamattomia tapahtuisi ... jos emme\nenää näkisi toisiamme ... niin en tahdo, että minusta pahaa\najattelette. Tiedätte meidän seisovan vallankumouksen partaalla?\n\n-- Sen tiedän, madame.\n\n-- Kaikki voi onnistua, kaikki voi mennä myttyyn. Ja onnistuakseen on\nKustaa-kuningas tarvinnut aikaa ja rahaa. Kumpaakin olen hänelle\nhankkinut. Älkää kysykö minulta, kuinka. Tyytykää siihen selitykseen,\nettä neuvosto aikoi tänään vangita kuninkaan, mutta se teko on nyt\nlykätty ylihuomiseen, kun sotaväki tulee, ja tämä lykkäys voi pelastaa\nkaikki. Mitä rahoihin tulee, oli hän vielä tänään puolenpäivän aikana\nköyhempi kuin Kaarle Stuart, mutta kolme tuntia sitten sai hän niitä\nyllin kyllin. Oi tätä kansaa, tätä kansaa, joka köyhyydessään kerran\noli Euroopan ritarillisin ja ylpein; nyt sitä ostetaan ja myydään kuin\nmitäkin kauppatavaraa! Mutta mitä se minuun kuuluu? Minä olen\nranskalainen. Olen palvellut Kustaa III:ta, koska hän on ylevämielinen\nkuningas ja koska kerran luulin rakastavani häntä... Ei teidän tarvitse\nkatsoa minuun noin synkästi, Bertelsköld. En sanoisi sitä teille, jos\nminun tarvitsisi punastua edessänne. Olen häntä rakastanut, niinkuin\nrakastetaan loistavaa meteoria, ja ihailuni on elänyt lempeni unelmaa\nvanhemmaksi. Sanalla sanoen: hänet on pelastettava. Voinko muuta? Eikö\nminun tule uhrata hänen edestään kaikkea?\n\n-- Tulee, madame. Kaikki, paitsi kunnianne.\n\nMarkiisitar hypähti ylös. Hän vapisi vihasta.\n\n-- Ja mikä antaa teille, herrani, oikeuden lävistää minut myrkytetyillä\nnuolilla? Taivahan tekijä, milloin olen langennut niin syvälle, että\nensimmäinen, jolle avaan sydämeni, uskaltaa muistuttaa minua\nkunniastani! Tiedättekö, herrani, miksi minun täytyi poistua Ranskan\nhovista? -- niin, poistua, saatuani siihen käskyn kohteliaassa\nkirjeessä Noaillesin herttualta! Siitä ei täällä tiedetä mitään, koska\nen ole alentanut itseäni rupeamalla siitä kerskailemaan. Minut\nkäskettiin sieltä pois sentähden, että minä eräässä hovin\nvastaanotossa, kun kaikki kumartuivat maahan kreivitär du Barryn\nedessä, olin ainoa, joka uskalsin kääntää hänelle selkäni.\n\n-- Ymmärrätte minut väärin, madame. En voi teitä loukata salaisimmalla\nsydämeni ajatuksellakaan. Sanoin ainoastaan sen, mitä joka päivä olen\nsanonut itselleni.\n\n-- Tahdon uskoa teitä, herrani; en uskoisi ketään toista. Miten hirveä\nonkaan tämä aika, jossa elämme! Missä on miehen kunnia? Missä naisen\nitsetunto? Toinen ostetaan arvonimellä, toinen kuninkaallisella hymyllä\nja molemmat ovat kullalla ostettavissa. Tiedättekö, Bertelsköld, olen\nväsynyt kaikkeen tähän kurjuuteen. Olen nähnyt sitä tarpeekseni. Tahdon\npalata tyhjään olemattomuuteen; on suloista kadota. Sanovathan\nfilosofimme, ettei ole mitään haudan toisella puolen; eikö ole niin?\nMuistelen teidänkin tahtovan olla jonkinlainen filosofi.\n\nPaul hämmästyi. Hän ei ollut viime aikoina sitä asiaa ajatellut. Hän\noli vain kuullut äitinsä lukevan ääneen Raamatusta, kun hän makasi\nhaavoitettuna pienessä metsästysmajassa. Nyt hänelle äkkiä selvisi,\nettä hänellä oli edessään kauhean tyhjyyden kuilu. Mitä hän vastaisi?\nAjanhengen synkkä epäilys oli tuossa hänen edessään kauneimmassa\nhahmossaan, varustettuna kaikella sulouden ihanuudella, ensi\nrakkauden koko viehättävällä lumousvoimalla, ja esitti hänelle\nkeveästi, sivumennen, kysymyksen elämästä ja kuolemasta, ajasta ja\niankaikkisuudesta. Väristys kävi hänen sisimmän sielunsa läpi; hän\nolisi tahtonut vastata: niin, niin, ei ole mitään haudan toisella\npuolen!... Mutta hän ei voinut vastata, hän kammoksui sitä ajatusta,\nettä tuo suloinen olento katoaisi iäksi.\n\n-- Ei, -- sanoi hän vasten tahtoaan, -- se ei voi olla niin. Täytyy\ntoki olla olemassa Jumala ja elämä tämän elämän jälkeen.\n\n-- Uskotteko niin? Onhan se mahdollista, sillä filosofit eivät ole\nparempia kuin muutkaan. Toivoisin sen olevan niin. Tässä maailmassa ei\nole mitään rauhaa. Olen neljänkolmatta vuoden vanha, olen nauranut\nelämälle enemmän kuin moni muu, mutta uskokaa minua, en ole koskaan\nollut onnellinen. Minut kasvatettiin eräässä luostarissa ja heitettiin\nsieltä, vielä lapsena ollessani, vanhan elähtäneen miehen syliin, jota\nvihasin, kunnes opin häntä halveksimaan. Kaksi vuotta sen jälkeen kuoli\nmarkiisi; olin leski ja kiiruhdin ottamaan takaisin sukuni nimen. Mutta\nnämä kaksi vuotta riittivät myrkyttämään luottamukseni elämään. Päätin\nnauraa kaikelle ja pidin sanani. Ohimenevä ihailuni kohtasi nerokasta,\nrakastettavaa Ruotsin perintöruhtinasta hänen ollessaan Parisissa,\nmutta sydämeni jäi yhtä tyhjäksi ja kylmäksi kuin hänenkin. Ja\nkuitenkin olin luotu, minäkin, rakastamaan, niinkuin ainoastaan nainen\nvoi rakastaa. Minäkin tunsin joskus kaipausta uhrautua toisen edestä.\nMutta en ymmärtänyt itseäni. Matkustin, haluten vaihtelua ja ollen\nutelias näkemään tarumaista maata, joka ei ollut meidän maamme\nnäköinen. En tiennyt, että näiden kylmien jäiden keskestä kerran\nlöytäisin teidät!\n\n-- Madame...\n\n-- Oi, herrani, -- jatkoi kaunis ranskatar surumielisesti, -- teidän ei\ntarvitse minulle vastata, että surkuttelette onnetonta naisparkaa, joka\non luullut itseään voimakkaaksi ja joka kuitenkin on kyllin heikko\nuskoakseen teille sen, mikä hänen ainiaaksi olisi pitänyt sulkea\nsydämeensä. Ymmärrämme toisemme, enkä tiedä, mikä _nyt enää_ estäisi\nminua sanomasta teille kaikkea. Olen rakastanut teitä, Paul, ensi\nnäkemästä asti, ja te olette ensimmäinen, ainoa rakkauteni. En tiedä,\npitääkö minun kirota vai siunata sitä hetkeä, jolloin teidät näin;\ntiedän vain, että koko sieluni on teidän omanne.\n\n-- Herminie...\n\n-- Älkää sanoko enempää! On pyhiä tunteita, jotka yksi ainoa sana voi\nhaavoittaa kuoliaaksi. Luuletteko, että olisin sanonut teille, minkä\nnyt olen sanonut, kerjätäkseni teiltä rakkauttanne? Oi, jos sen\nuskoisitte, niin se surettaisi minua enemmän kuin jos julistaisitte\nminua vihaavanne kuolemaan asti! Ei, ystäväni -- suokaa minun nimittää\nteitä niin, se on viileä sana, se ehkä tyynnyttää meidät molemmat --\nminä sanon teille tämän, koska me luultavasti tulemme iäksi eroamaan.\nJos te yhdeksäntoistavuotiaana voisittekin unohtaa minun olevan teitä\nviittä vuotta vanhemman, niin olen liian ylpeä väistyäkseni kerran\nnuoremman kilpailijan tieltä, ja rakastan teitä liian paljon,\ntahtoakseni nähdä teidän pettyneen siitä ohimenevästä tunteesta, jota\nnyt luulette tuntevanne minua kohtaan. Ei, ystäväni, ainoastaan se\ntieto antaa minulle rohkeutta elämään, ettemme koskaan tule toistemme\nomiksi. Älkää sanoko, älkää kysykö enempää! Luvatkaa minulle\nainoastaan, että jos tämä kohtauksemme olisi viimeinen, te joskus\ntahdotte ystävän tuntein muistella naista, joka ei ole niin\nkevytmielinen kuin maailma luulee ja joka ehkä on ansainnut\nkunnioituksennekin...\n\n-- Ja jos te vaikka sata kertaa musertaisitte minut noilla hämärillä\nsanoillanne erostamme, jota en ymmärrä, niin se ei estä minua\nsanomasta, Herminie, että rakastan teitä, että elän ainoastaan teidän\ntähtenne ja että te tulette omakseni, vaikka minun täytyisi taistella\nkoko maailmaa ja teitä itseännekin vastaan, kerran omistaakseni teidät!\n-- puhkesi Paul sanomaan yhdeksäntoista vuotensa ja hehkuvan sydämensä\nkoko innolla. -- Ja te uskotte, että luopuisin teistä juuri tällä\nhetkellä, kun ensi kerran olen saanut katsahtaa sielunne syvyyteen ja\nkun ensi kerran ymmärrän, että olette jaloin, yleväluontoisin nainen,\nminkä koskaan olen tuntenut -- paitsi yhtä! Niin, Herminie, niin,\nmadame, saatte kilpailijan, mutta ei semmoista kuin äsken sanoitte,\nvaan semmoisen, joka siunaa rakkautemme ja jonka sydäntä vastaan voitte\nnojata turvallisena kuin lapsi. Se on äitini, Herminie. Hän ymmärtää\nteidät, hän ajattelee kuin te eikä kukaan koko avarassa maailmassa ole\nrikkaampi kuin minä, joka omistan _kaksi_ semmoista sydäntä!\n\nPaul oli tarttunut hänen käteensä ja painoi sitä huuliansa vasten.\nSilloin ilmaantui ovelle kamaripalvelija ilmoittaen illallisen olevan\nvalmiin.\n\nPaul ei häntä huomannut. Hän tunsi kuuman kyynelen tipahtavan\nkädelleen.\n\nMutta markiisitar nousi ylös. -- Hyvästi! -- sanoi hän murtuneella\näänellä. -- Huomenna tähän aikaan on kohtalomme ratkaistu.\n\nSen sanottuaan tarttui hän Paulin käsivarteen ja meni taas vieraiden\njoukkoon, astuen sinne yhtä keveästi kuin ennenkin, kauneilla\nhuulillaan tuo viehättävä hymyily. -- Nyt tiedän kaikki, teidän\nmajesteettinne! -- laski hän leikkiään. -- Nyt tunnen sen ruman\npunamyssytontun, joka ratsastaa teidän majesteettinne tuolilla teidän\nkirjoittaessanne, sire, ja joka kuiskaa teille noita ihmeteltäviä\nasioita, joilla ihastutatte maailmaa. Olisin hyvin utelias tietämään,\nmitä hänellä tänä yönä on teille sanottavana.\n\n\n\n\n17. 19. P:NÄ ELOKUUTA.\n\n\nKuningas oli käyttänyt osan yöstä kirjeiden kirjoittamiseen ja sen\njälkeen tarkastanut vartijoita. Hän oli nyt palannut retkeltään ja\nistui miettiväisenä ja unetonna työhuoneessaan.\n\n-- Paljonko kello on?\n\n-- Puoli kolme aamulla.\n\n-- Joko sarastaa?\n\n-- Ei vielä, teidän majesteettinne.\n\n-- Pankaa maata etuhuoneeseen, Bertelsköld. Olette paljon valvonut, ja\nse päivä, joka koittaa, voi koettaa voimiamme.\n\n-- Kiitän teidän majesteettianne. Minua ei nukuta.\n\n-- Nukkukaa, ystäväni, nukkukaa. Kun peltomies nukkuu, tuleentuu vilja\nleikattavaksi. Lupaattehan varmaan laittaa kirjeeni Södermanlannin\nherttualle ja Vergennesin kreiville?\n\n-- Ne lähetetään päivän koittaessa.\n\n-- Hyvä. Olette uskollinen ja luotettava Bertelsköld. Luulin teidän\ntahtovan kaikkea saivarrella, niinkuin nuo muut tekevät.\n\n-- Koirakin on uskollinen, teidän majesteettinne. En palvele\nkuningastani yksinvallan, vaan vapauden vuoksi.\n\n-- Se on hyvä. En unohda teitä, jos elän iltaan asti. Jos kaadun, niin\njättäkää herttualle verinen paitani.\n\n-- Sen teen.\n\n-- Luuletteko siis minun kaatuvan?\n\n-- Luulen teidän majesteettinne voittavan.\n\n-- Rukoilkaa sitä Jumalalta. Parooni Pechlin petti teidät tahtoessaan\nostaa vallankumoussuunnitelman. Hänellä oli se jo, hän tunsi Ranskan\nkuninkaalle lähettämäni kirjeen. Egmont oli oikeassa: Du Barry on\nkavaltanut meidät.\n\n-- Uskallanko kysyä teidän majesteetiltanne, mistä markiisitar Egmont\non hankkinut rahaa?\n\n-- Markiisitar? Mitä siitä tiedätte?\n\n-- Tiedän vain, että hän on saanut lykätyksi neuvoskunnan vehkeet ja\nhankkinut rahaa tavalla, joka hänelle itselleen on vaarallista.\n\n-- Jumalani! Ja sitä ette ole minulle ennen sanonut! Hän ei ole siitä\nsanaakaan puhunut. Nyt ymmärrän kaikki.\n\n-- Minä rukoilen teidän majesteettianne valvomaan hänen henkeään ja\nturvallisuuttaan. Salavehkeet ja kateus kietovat häntä pauloihinsa. Hän\non jo ennen ollut joutumaisillaan niiden uhriksi. Vartija hänen\nhotellinsa edustalla ei olisi ehkä haitaksi.\n\n-- Annan käskyn siitä Taubelle. Mutta mikä vaara voi häntä uhata?\nKummallista... Paljonko kello on?\n\n-- Kolme.\n\n-- On aika nukkua. Te odotatte lisäkäskyjä.\n\nKuningas heittäytyi riisuutumatta sohvalle, ja Paul poistui. Etuhuoneen\nsohvalla torkkui vartiovuorossa oleva adjutantti. Vanha kamaripalvelija\ntarkasteli alakuloisesti kenkänsä solkia. Kattolamppu läähätti kuin\nsairashuoneessa. Valtakunta oli sairas.\n\nPaul asettui ikkunan ääreen. Hänen edessään lepäsi Ruotsin pääkaupunki\nvielä kätkettynä yön hämärään ja ainoastaan kaukana idässä näkyi\nheikko, vieno viiva taivaan rannalla meren tasalla julistavan sitä\nkoittavaa päivää, joka oli ratkaiseva Ruotsin ja sen kuninkaiden\nkohtalon miespolveksi eteenpäin.\n\nKaikki oli hiljaa. Tukholma nukkui, Ruotsi nukkui, Suomi nukkui. Pitkä\nilta oli kulunut, vapauden aikakauden kellon viisari osoitti sydänyötä,\nja Kustaa III:n aikakauden aamu sarasti taivaanrannalla.\n\nKahdenkymmenen minuutin kuluttua kuningas soitti, ja Paul kutsuttiin\nsisään.\n\n-- Mitä luulette markiisittaren sormuksesta?\n\n-- Uskon sen arvon riippuvan antajastaan, -- vastasi Paul, joka tässä\nkohden oli täydellinen vapaa-ajattelija eikä aavistanut, kuinka\nlikeisesti tämä kallis kalu koski hänen oman sukunsa kohtaloa.\n\n-- Kuulitte kuitenkin hullun kullantekijän sanovan, että sormuksella on\nyliluonnollisia ominaisuuksia.\n\n-- Niin. Miksi hän muutoin olisi ollut hullu?\n\n-- On kuitenkin asioita, joita emme voi selittää. Mutta ... istukaa\nkirjoituspöydän ääreen! -- virkkoi kuningas vähän mietittyään.\n\nPaul totteli luullen, että oli kysymys jostakin tärkeästä\nvallankumousta koskevasta käskystä. -- Kuningas saneli: \"Paras\nparoonini! Tulin keskiviikkona siihen päätökseen, että vanha\npallohuoneemme on Euroopan kurjin teatteri ja että sen siinä kohden\nvoittavat vain sen asukkaat, nimittäin Stenborgin ruotsalainen\nteatteriseurue. Sääli kaunista taidetta ja kaunista kieltä. Jos minä\nmenettäisin henkeni jonkin odottamattoman tapauksen johdosta, niin\ntestamenttaan teille täten aatteeni uuden teatterin rakentamisesta\nNorrmalmin torille, jonne myös olen aikonut pystyttää kuningas Kustaa\nAadolfin kuvapatsaan. Minun ajatukseni on, että ruotsalainen teatteri\nei voi tunkea pois ranskalaista muussa muodossa kuin oopperan, jossa\nteatterin, musiikin, maalaustaiteen ja kuvanveistotaiteen kaikki\napukeinot yhtyvät ja miellyttävät korvaa kovemmallakin kielellä kuin\nmeidän. Sopivina, ylevinä aiheina esittelen meidän näyttämöllemme\nBirger Jaarlin ja Kustaa Vaasan. Tämän lausun siltä varalta, ettemme\nenää voisi tästä neuvotella. Muutoin tahdon teidän avullanne pitää\nhuolta siitä, että Ruotsi ei enää kauan ole ilman runotarten kotia.\n\n\"Teidän hyvin ystävällinen\"\n\nKuningas kirjoitti alle \"Kustaa\". -- Hänellä oli aikaa ajatella\nkaikkea. Samalla hetkellä, kun kruunu horjui hänen päässään ja vaarat\nlähenivät joka kellonheilurin lyönnillä, oli hän unetonna yönä\najatellut Ruotsin runottaria.\n\n-- Kenelle on kirje osoitettava? -- kysyi Paul.\n\n-- Parooni Ehrensvärdille... Paljonko kello on?\n\n-- Neljännestä vailla neljä.\n\n-- Sanokaa, että herättävät minut kello seitsemän.\n\nPaul meni. Etuhuoneen lamppu paloi yhä himmeämmin, ja varhainen\nkesäaamu alkoi sarastaa koillisessa Valdemarin niemen takaa\nEläintarhasta päin. Yön valvonnasta väsyneenä vaipui nuorukainen\ntuolille, pää nojautuneena ikkunanpieleen, ja nukkui vasten tahtoaan\nniin sikeästi, ettei herännyt ennenkuin aurinko jo oli korkealla\ntaivaalla.\n\nHämmästyneenä hän hyppäsi ylös. Kello oli jo kahdeksan, tukankähertäjä\noli tullut, ja kamaripalvelija puki kuningasta. Kustaa III oli tänä\nmerkillisenä päivänä puettuna mustiin silkkisukkiin ja soikeilla\nhopeasoljilla koristettuihin kenkiin, mustiin housuihin, siniseen,\nyksinkertaiseen, kullatuilla napeilla varustettuun takkiin, tavallinen\nupseerinmiekka kupeellaan; hiukset olivat puuteroimatta, ja päässä\nhänellä oli kolmikulmainen hattu ilman höyhentöyhtöä.\n\nTehtyään pienen ratsastusretken jätti kuningas huoneensa ennen klo 10.\nHänen muutoin tyven ja kirkas katsantonsa oli nyt kyynelten tummentama.\nMutta Kustaa III oli kaunis tällä hetkellä, jolloin hän pannen\nalttiiksi kruununsa lähti pelastamaan valtakuntaansa Puolan kohtalosta.\n\nHän meni neuvoston kamariin, ja valtioneuvosto alkoi vallankumouksen\nsillä uhkaavalla vaatimuksella, että kuningas lukisi sen kirjeen, jonka\nhän edellisenä yönä oli vastaanottanut Kaarle-herttualta. Hän\nkieltäytyi, ja vilkas sananvaihto syntyi. Kiivaimmat valtioneuvoston\njäsenet tahtoivat heti vangita hänet ja ottaa häneltä hänen miekkansa.\nOlivathan he jo antaneet panna kuntoon ne huoneet, joissa häntä\npidettäisiin vankina Kastenhofissa.\n\nValtioneuvoston jäsen, kreivi Kalling, jolle neuvosto oli antanut\nrajattoman vallan Tukholman kaupungissa, tahtoi estää kuningasta\npoistumasta neuvostosta. Vihasta vavisten, jommoisena häntä ei koskaan\nennen oltu nähty, riuhtaisihe Kustaa III irti, heittäysi odottavan\nratsunsa selkään ja ratsasti tykistöasemalle, jossa hän tarkasti\nsotaväen. _Svenska Botten_ ja monet muut upseerit olivat jo\nkokoontuneet hänen ympärilleen, ja tämän hänelle uskollisen joukon\netupäässä läksi kuningas jalkaisin takaisin linnaan. Tästä hetkestä\nlähtien vyöryivät tapaukset kuin alamäkeä, ja mielipiteiden myötätuuli\nyltyi myrskyksi.\n\nPaul Bertelsköldillä oli koko aamupäivän ollut työtä kuninkaan käskyjä\ntoimeenpannessa ja vasta klo 11 ap hän pääsi ulos. Hän kiiruhti\nmarkiisitar Egmontin hotelliin Kuningattarenkadulle, mutta sinä päivänä\nei ollut helppoa päästä kulkemaan. Koko Tukholma oli liikkeellä, ja\nkaikki suurimmat kadut olivat täynnä väkijoukkoja. Ukkospilven tavoin\noli yli kaupungin kohissut huhu siitä, että jotakin oli tekeillä, ei\nvaltion, vaan kuninkaan turvallisuutta vastaan.\n\nKun Paul Norrmalmin -- nykyisen Kustaa Aadolfin -- torin yli\ntahtoi kääntyä vasemmalle, kääntyäkseen sitten oikeaan käteen\nKuningattarenkadulle, salpasivat häneltä tien monet sadat merimiehet,\nkisällit ja raudankantajat, jotka epäröiden olivat kokoontuneet erään\ntavattoman ison ja rotevatekoisen miehen ympärille. Mies oli puettu\nkuluneeseen, siniseen sarkatakkiin, rasvattuihin pieksuihin ja\njonkinmoiseen ylioppilaslakkiin, joka oli kallellaan korvallisella.\nTämä ilmiö, puolittain herra, puolittain renki, muutoin hyväntahtoisen\nja rehellisen näköinen, oli suotta kylläkin -- sillä hän oli päätänsä\npitempi kaikkia muita -- kavunnut erään puodin rappusille ja piti\nsieltä puheentapaista, jonka hyvin tunnettu murre heti ilmaisi hänet\nTurun seuduilta kotoisin olevaksi suomalaiseksi. Vahinko vain, että\netäämpänä seisojat voivat kuulla puheesta ainoastaan katkonaisia ääniä,\nsillä kuulijat rähisivät ja huusivat kilvan puhujan kanssa.\n\n-- Mitä hän sanoo? -- kysyi Paul, joka ei päässyt eteenpäin ja\nihmeekseen tunsi vanhan ystävänsä, rehellisen Eudoksius Lejonfällin,\nLeoksi nimitetyn, Turun akatemian entisen jumaluusopin ylioppilaan.\n\n-- Hän lörpöttelee, että laivan ruumassa vuotaa, että laiva kallistuu\nja että suomalaiset kääntävät keulapurjetta, -- vastasi se, jolta oli\nkysytty, eräs laivaston matruusi, suunnaton mälli kumpaisessakin\nposkessa.\n\n-- Taitaisimmepa kaikki saada tuulta tarpeeksi ja tekisimmepä\nviisaimmin, jos kääntäisimme peräsimen ja nostaisimme mastoon\nkuninkaallisen lipun, jatkoi Paul samaan tapaan. Hän tunsi vallan hyvin\nSprengtportenin salaisen lähettämisen Suomeen, ja tiesi, että sen\ntarkoituksena oli aloittaa vallankumous Porvoossa ja Viaporissa.\n\n-- Emme, lempo vieköön, purjehdikaan suomalaisten vanavedessä! --\nnoitui matruusi, jonka ruotsalaista ylpeyttä tämä puhe loukkasi.\n\n-- Eläköön vapaus! Suomalaispöllöt hiiteen! -- huusivat useat äänet.\n\n-- Heittäkää alas portailta tuo lurjus! Ruusukamariin se mies! --\nhuusivat toiset.\n\nLeo-veikon asema näytti arveluttavalta, ja samoin -- ja se oli pahempi\n-- näytti arveluttavalta kuninkaankin asema.\n\n-- Eikö täällä ole yhtään ylioppilasta? -- kuului epäonnistuneen\npuhujan karkea ääni melun läpi, sillä hän alkoi joutua ahdinkoon\nvaarallisten uutistensa vuoksi. Mutta jos siellä olisi ollutkin\nylioppilaita joukossa, olivat he viisaasti vaiti, sillä joukko oli\njuuri semmoista väkeä, joiden kanssa Upsalan ylioppilaat joka ilta\nkaduilla tappelivat.\n\nPaul tunkihe lähemmä ja hänen onnistui päästä portaiden luo juuri\nparahiksi, kun jo kymmenet käsivarret olivat tarttumassa suomalaisen\njättiläisen kuluneeseen sarkakaulukseen, ja tämä huitoi ympärilleen\ntottuneella kädellä ja järkähtämättömän levollisesti, vaikka toivo\nylivoiman voittamisesta olikin vähäinen.\n\nYhdellä hyppäyksellä oli Paul hänen rinnallaan ja sysäsi takaisin\nrohkeimmat ahdistajat, huutaen korkealla äänellä: Eläköön kuningas!\n\n-- Kas perkele! Oletko sinäkin täällä? -- huusi Leo ihastuen. -- Kääri\nhihasi, ja me möykytämme heidät mustelmille jok'ikisen! Eläköön\nkuningas!\n\nMutta sen sijaan kääntyi Paul päin vihastunutta väkijoukkoa ja koroitti\ntaas äänensä niin paljon kuin mahdollista:\n\n-- Jokaisen rehellisen ruotsalaisen, joka tänään huutaa: eläköön\nvapaus! tulee myöskin huutaa: eläköön kuningas! Meidän kuninkaamme\ntahdotaan vangita, mutta se ei saa tapahtua, niin kauan kuin rehellinen\nruotsalainen sydän sykkii. Ja siis huudan vielä kerran: eläköön\nkuningas!\n\n\n\n\n18. RIEMUHUUTOJEN KAIKUESSA.\n\n\nPaul Bertelsköldin lyhyt puhe teki nähtävästi paremman vaikutuksen kuin\nedellisen puhujan. Joukko melusi niinkuin ennen, mutta mielipiteet\nolivat ristiriitaiset.\n\n-- Hän valehtelee, tuo aatelispenikka! -- huusi hoikka räätälinsälli ja\nkohotti uhaten kauhean kätensä.\n\n-- Survokaa hänet mäsäksi! -- huusi muuan urhea makkarantekijä.\n\n-- Eläköön vapaus! -- kirkui kyynärän korkuinen leipurin oppipoika.\n\n-- Mutta kuningasta he älkööt retuutelko, -- jupisi\nmälliposki-matruusi.\n\n-- Hän on hyvä kuningas -- hän pitää kansan puolta herroja vastaan, --\narvelivat raudankantajat.\n\n-- Senvuoksi herrat aikovat katkaista häneltä kaulan, -- virkkoi\nparturi, joka ajoi ainoastaan kuningasmielisten partoja.\n\n-- Tietäkää huutia, älkääkä sokaisko ihmisten silmiä! -- huusi muuan\nvastapuolueeseen kuuluva hiustenkähertäjä.\n\nKansan mielipiteet horjuivat sinne tänne, kun kuninkaan valta taas sai\nvaarallisen vihollisen eräästä myssypuolueen viekkaimmista ja\ntaitavimmista kätyreistä. Se oli Hallberg, joka lahjoi talonpoikia\nvaltiopäivillä. Hän kiipesi toisille portaille ja piti puheen omalla\ntavallaan.\n\n-- Katsokaa, kyllä kuningas on hyvä, -- sanoi hän. -- on hyvä sille,\njoka tahtoo olla koirana ja saada takkiinsa, mutta minä olen tyhmä\ntalonpoika ja minusta tuntuu, että ruotsalaiset yhtä hyvin voivat olla\nvapaita kuin totella ruoskaa. Minä en ymmärrä, mitä valtion neuvoskunta\ntoimittanee, mutta täällä kaupungissa puhutaan, että kuningas aikoo\nmyydä Suomen ryssälle ja kun hän kerran pääsee yksinvaltiaaksi, aikoo\nhän myydä hollantilaiselle kaiken tupakkakaupan ja englantilaiselle\nkaiken suolakaupan ja kantaa kaksi riksiä henkirahaa kaikilta\ntyömiehiltä, niinkuin turkkilaisilla kuuluu olevan tapana, sillä herra\ntarvitsee rahaa, näette sen. Ja vaikka minä olen vain köyhä talonpoika,\nniin arvelen, että neuvoskunta ja säädyt ovat saaneet vihiä asiasta ja\naikovat lyhentää ruoskan siimaa.\n\n-- Eläköön vapaus! -- huusivat myssyjen puoluelaiset voimainsa takaa\nalkaen siellä täällä jaella rahaa maljan tyhjentämistä varten\nneuvoskunnan kunniaksi.\n\nPaul ja hänen ystävänsä eivät saaneet sananvuoroa ja saivat kiittää\nonneaan, että heidät unohdettiin tuossa melussa. Kuninkaan asiat\nnäyttivät olevan huonolla kannalla.\n\nSilloin kuului äkkiä Jaakopin kirkolta päin hurraahuutoja ja muita\nhuutoja ja kohta nähtiin kuninkaan monen sadan upseerin ja lukemattoman\nkansanjoukon seuraamana tulevan jalkaisin tarkastuksestaan\ntykistöasemalta. Hän oli lämminnyt kävelemisestä, hänen suuret\nsiniset silmänsä katselivat ympärilleen rohkeasti ja luottavasti\nja hän tervehti alinomaa joka haaralle. Niin vastustamaton oli\nhänen esiintymisensä vaikutus, että kaikki teeskennelty viha\nsilmänräpäyksessä suli kuin kinokset kevätauringossa. Joka\nkadunkulmassa kasvoi riemuhuuto, lisäytyi väkijoukko. Kaikki ikkunat\nolivat täynnä ihmisiä, katoillakin oli katsojia, kukkia heitettiin alas\nkadulle. Tämä oli voittoretki, sitä viehättävämpi, kun se oli aivan\nodottamaton ja aivan valmistamaton.\n\nNiinkuin kaikkinielevä hyrskyaalto tulvasi tämä väkijoukko yli\nNorrmalmin torin, vetäen kaikki mukanaan linnaan. Mutta innostus\ntarttuu. Samojen käsityöläisten, matruusien, raudankantajain, jotka\njuuri äsken olivat olleet valmiina kivittämään sitä, joka huusi:\neläköön kuningas, nähtiin nyt, väentulvan mukaansa tempaamina, huutavan\nsamaa. Tuuliviiri oli muutamissa tuokioissa kokonaan kääntynyt\nosoittaen nyt aivan täyttä myötäistä kuninkaan vallalle.\n\n-- Katsokaa, -- sanoi kuningas Kustaa seuraajilleen, -- tuulee\npohjoisesta.\n\nPohjoistuulta pidettiin kaikkina aikoina onnellisena enteenä ja\npohjoisesta tuuli silloinkin, kun Kustaa Vaasa muinoin alkoi\nvapaussodan Taalainmaassa.\n\nPaul Bertelsköldinkin tempasi yleinen innostus mukaansa, hän lykkäsi\nkäyntinsä markiisittaren luona toistaiseksi, tarttui ystävänsä\nkainaloon ja seurasi väkijoukon mukana. Mutta paitsi kuningasta ja\nhänen upseerejansa päästi vahti sisään ainoastaan moniaita tunnettuja\nhenkilöitä, ja niiden joukossa oli Paul, joka veti muassaan Leon.\n\nHe pysähtyivät linnan pihalle, sill'aikaa kun kuningas linnassa piti\nupseereille ja alipäälliköille lyhyen salamoivan puheensa, jonka kautta\nvallankumous ensin julistettiin ja jossa hän juhlallisesti luopui\nyksinvallasta, samalla kun hän vaati sulkua anarkiaa vastaan. Kaikki,\npaitsi parooni Cederström, vannoivat hänelle uskollisuudenvalan. Heidän\nhurraahuutonsa kuuluivat alas linnan pihalle.\n\n-- Mitä tämä merkitsee? -- kysyi Leo.\n\n-- Se merkitsee sitä, että olemme saaneet kuninkaan sen sijaan kuin\nmeillä ennen oli vain nimileimasin, -- vastasi Paul.\n\n-- Mutta miksi nuo vanhat herrat kurkistelevat noin levottomasti ulos\nikkunasta?\n\n-- Ne ovat valtioneuvoston jäseniä, jotka keskustelevat neuvoston\nkokoushuoneessa siitä, eikö olisi ollut viisainta vangita kuningas\nkaksi tuntia sitten. Huomaa herrojen hätäytyneet kasvot! Heille\neivät hurraahuudot tuolla sisällä ole mieleen. Valta on niin\nhoukutteleva; he ovat niin kauan itse olleet kaikkivaltiaita, etteivät\nsydämenahdistuksetta voi ajatella itseään taas alennettuina alamaisiksi\nniinkuin me muut. Arvelen, että heillä jo on vartijat oven edessä.\n\nNiin olikin. Neuvosto, joka oli tahtonut vangita kuninkaan, oli nyt\nitse vartioituna ja salpain takana. Etteivät viralta pannut\npikkukuninkaat ainakaan kärsisi ruumiillista puutetta, tuotiin heille\npäivällinen linnaan, mutta \"ruokahalu ei ollut erikoinen\", sanoo tästä\neräs senaikainen silminnäkijä.\n\nEi viipynyt kauan, ennenkuin kuningas taas tuli näkyviin lukuisine\nseuralaisineen, nousi ratsaille ja ratsasti, paljas miekka kädessä,\nympäri kaupunkia, riemuitsevan väkijoukon seuraamana. Hän oli sitonut\nvalkean nenäliinan käsivartensa ympäri ja kohta nähtiin monta tuhatta\nsamanlaista sotasidettä. Tukeuduttiin kuninkaan ympärille, suudeltiin\nhänen vaatteitansa, itkettiin ja hurrattiin yht'aikaa. Kaikki\nsotaväenosastot vannoivat hänelle uskollisuudenvalan, ketjuja\npingoitettiin linnan porttien eteen ja tykkejä ajettiin esiin. --\nMistäs sen tiesi, etteivät ne olleet ladatuita, kun tykkimiehet\nseisoivat niiden ääressä palavat sytyttimet kädessä.\n\nOli vielä yksi valta, joka olisi voinut tehdä vastarintaa, säätyjen\nsalainen valiokunta, joka niin kauan oli ollut korkeimman, itsevaltiaan\nkansanvallan edustajana. Mutta nämä herrat menettivät, samoin kuin\nneuvostokin, kaiken malttinsa, ja kun he hetken aikaa olivat huutaneet\nsinne tänne, tulematta mihinkään päätökseen, lukitsi kirjuri\njuhlallisesti pöytäkirjat kaappiin, julistaen, että hänen toimensa nyt\noli loppunut.\n\nVallankumouksen näin levitessä yli koko kaupungin ja Tukholman\nlainehtiessa kuin myrskyinen meri, kiiruhti Paul Bertelsköld sykkivin\nsydämin markiisitar Egmontin hotelliin. Hän tapasi vartijan seisomassa\nportilla tyynenä, kivääri olalla. Ei mitään rynnäkköä ollut tapahtunut,\nei mitään vaaraa ollut nähtävissä. Melkoisesti rauhoittuneena riensi\nPaul salaisia portaita ylös.\n\nOvi oli suljettu. Hän kolkutti. Ei kukaan avannut.\n\nHän kiiruhti jälleen alas ja juoksi suuria portaita ylös.\n\nTäällä oli ovi lukitsematta. Sitä ei koskaan ennen ollut tapahtunut,\nmikäli Paul voi muistaa. Mutta tänään oli kaikki selitettävissä. Kaikki\npalvelijat, myöskin Babette, olivat ulkona kadulla.\n\nNopein askelin astui Paul iloisen, komean, aution salongin läpi, tuli\nsieltä suureen vierashuoneeseen, sitten parin, kolmen sisähuoneen\nkautta, jotka olivat yhtä autiot kuin sali, kunnes hän hiljaa ja\nhenkeään pidättäen avasi markiisittaren sisimmän kabinetin oven.\n\nMikä näky! Kaunis ranskatar makasi siinä puettuna vaaleaan\naamupukuunsa, mutta itse miltei vielä vaaleampana, pienoisella\nleposohvalla, joka oli vaaleansinisellä silkillä päällystetty. Hän\nnäytti nukkuvan, mutta hänen rintansa ei kohoillut; tuuheat, ruskeat\nhiukset tulvivat, puoleksi palmikoimattomina, alastoman olkapään yli.\nTimanttinen hiusneula, joka piti hänen aamupäähinettään, säkenöi päivää\nkohden, valkea ruusu oli povelle kiinnitetty. Silmät olivat kiinni,\nhuulet suljetut. Kasvojen ilme oli ankara ja totinen -- hymyilevä,\neloisa olento, joka äsken näytti elävän ainoastaan huvitellakseen ja\niloitakseen, oli nyt marmorinen patsas, ja iankaikkisuuden totisuus oli\nlevinnyt hänen kauneille kasvoilleen.\n\nPaul pysähtyi hetkeksi, ollen itsekin kuin mykkä marmoripatsas.\nSeuraavassa tuokiossa hän heittäytyi polvilleen nukkuvan viereen ja\nsuuteli hänen kättään. Käsi oli vielä lämmin. Hän suuteli hänen\notsaansa, hänen huuliansa, nekin olivat lämpimät. Mutta hän ei enää\nhengittänyt. Hän oli kuollut.\n\nTätä ei Paul voinut käsittää. Hänen ajatuksensa olivat pysähtyneet.\nAikakin näytti hänestä pysähtyneen juoksussaan ja kaikki näytti hänestä\nunelmalta. Hän ei itkenyt. Hän ei raivonnut. Hän ei koettanut saada\nhäntä henkiin. Hän istui siinä mykkänä, liikkumatonna, ajattelematta,\nmyötäänsä katsellen tuota kaunista kuvapatsasta, jonka valkealla\notsalla ja suljetuilla silmäkulmilla asui ylevä totisuus.\n\nSohvan ääressä oli pieni simpukanhelmillä silattu mahonkipöytä.\nPöydällä oli kirje. Kun Paulin silmät sattuivat siihen, näki hän\nnimensä sen kuoressa.\n\nHän mursi paperin, tietämättä mitä teki, ja luki, tietämättä mitä luki,\nseuraavat ranskankielellä kirjoitetut rivit:\n\n  \"Ylevästi rakastettuni! Emme voi saada toisiamme; miksi minä\n  eläisin? Älä suutu minuun, että luovun elämästä samalla kertaa\n  kuin sinusta. Elämäni ei ole ollut miksikään hyödyksi, tahdon,\n  että edes kuolemani tuottaisi jotakin hyötyä. Tiedä siis, että\n  olen hankkinut Ruotsin kuninkaalle sen ajan ja ne rahat, joita\n  ilman hän ei olisi voinut pelastaa valtakuntaansa, olen hankkinut\n  ne valaa vastaan, jota en voi rikkoa. Olen vannonut tästä päivästä\n  alkaen olevani miehen oma, jota inhoan. Mutta Herminie d'Egmont\n  ei myy itseään. Velkojani saa ainoastaan hengettömän ruumiini.\n\n  Oi, rakkahani, me olemme kumpikin eläneet syvälle vajonneella\n  aikakaudella. Surkuttelen sinua, joka vielä puhtaine sydäminesi\n  jäät eloon. Mutta elä, Paulini, elä jalona, vaikuta sen hyväksi,\n  joka on todella suurta tässä maailmassa! Elä toisen ajan hyväksi,\n  jolloin mies taas rakastaa kunniaansa, nainen itsetuntoaan,\n  kansat vapauttaan! Vie tämä sama tervehdys Ruotsin kuninkaalle\n  ja äidillesi. Ja sitten -- ajattele joskus ystävän tuntein\n  onnetonta naisparkaa, joka on rakastanut sinua liian paljon\n  tahtoakseen kahlehtia sinua hukkaan menneeseen onneensa ja joka\n  hamaan kuolemaan asti on tahraamattoman kunniansa kautta sinun\n\n                                               _Herminie_,\n                                          markiisitar d'Egmont.\"\n\n\n\n\n19. HÄNEN NIMENSÄ.\n\n\nHuimaavan riemun vallassa oli näinä päivinä koko Tukholma! Se ei ollut\nvallankumous, vaan kansanjuhla. Se ei ollut iloa, se oli hurmausta. Ei\nvalunut verta, vaan sitä enemmän olutta, viinaa ja viinirypäleen mehua.\nMuuan viisas mies sanoi vuoden 1772 riemuhumalasta, että se oli aivan\nliian raju kestääkseen kauan.\n\nOlihan kaikki käynyt onnellisemmin kuin oli voitu odottaa. Palavia\ntykinsytyttimiä ei tarvinnut viedä sankkireikiin. Valmiita ammuksia ei\noltu ammuttu. Suljetut tullit eivät olleet muuttaneet Tukholmaa\nvankilaksi. Ketjut linnan porttien edustalla kielsivät olevansa\nvapauden kahleita. Olihan kuningas itse juhlallisesti vakuuttanut\npitävänsä suurimpana kunnianaan olla \"vapaan kansan ensimmäinen\nkansalainen\". Ja kuinka lempeästi, kuinka maltillisesti hän käyttikään\nvoittoaan! Yksin vangitut pikkukuninkaatkin vapautettiin pian, ja samat\nherrat, jotka aamulla olivat tahtoneet estää hallitsijaansa lähtemästä\nomasta linnastaan, saivat illalla armon suudella hänen kättänsä.\n\nEnsimmäisten uhkaavain toimien, vangitsemisten ja varoitusten jäljestä\ntuli kohta tyynnyttäviä kuulutuksia, vapaaehtoinen hallitsijavakuutus,\narmahdukset, palkinnot ja ylhäisten sekä alhaisten uskollisuudenvalat.\nKuinka ihailtiinkaan nuorta, kaunista hallitsijaa ja hänen armollista\nja kuitenkin niin arvokasta ryhtiään! Kuinka tungettiinkaan hänen\nympärilleen, missä hän vain näyttäytyi! Naiset suutelivat hänen\njalkojaan, kun hän pysähdytti hevosensa keskelle väkijoukkoa, ja moni\nylpeä aatelinen, joka äsken oli puhunut kuninkaasta halveksivasti,\nkilpaili nyt kunniasta saada kantaa hänen viittansa lievettä\nlähestyvissä juhlamenoissa.\n\nOli vain yksi ainoa ihminen, joka ei välittänyt ympärillään\nvallitsevasta yleisestä riemusta, ja se oli Paul Bertelsköld. Hän oli\ntointunut ensimmäisestä tuskastaan ja eli nyt toisen, sitä läheisesti\nkoskevan aatteen valtaamana. Ollen haaveksiva rakkaudessa, haaveksiva\nvihassa, riippui hänen sielunsa nyt kiinni siinä katkeransuloisessa\ntoivossa, että kun hän ei ollut saanut elää rakastettunsa edestä, hän\nainakin tahtoi kostaa hänen kuolemansa.\n\nMyöhään tuon merkillisen päivän iltana kutsuttiin Paul kuninkaan luo.\nHänen täytyi totella ja hän meni.\n\nKustaa III oli ollut suuri sinä päivänä -- ei senvuoksi, että hän oli\nvoittanut, vaan senvuoksi, että hän oli anteeksi antanut. Hänen\notsallaan loisti vielä se voiton kuninkaallinen ylpeys, jota jalostutti\ntieto siitä, että hän oli pelastanut kansansa eikä vain kruununsa.\nMutta tuo aivan ihmeellisen odottamaton menestys näkyi täyttäneen hänen\nrintansa sillä nöyryyden tunteella, joka vastustamattomasti valtaa\nvoittajan mielen taistelutanterella, kun hän tuntee korkeampien,\nnäkymättömien voimien, jotka ovat hänen omaa tahtoansa, hänen aseitansa\nja johtajaneroansa mahtavammat, kuljettavan häntä päämäärää kohti. Hän\nkatseli kalpeaa nuorukaista ylevin, jaloin kuninkaansilmäyksin ja sanoi\nhänelle:\n\n-- En ole kutsunut teitä, kreivi Bertelsköld, sitä varten, että te\nottaisitte osaa minun ilooni, vaan ottaakseni itse osaa teidän\nsuruunne. Minä iloitsen, että onnellinen vallankumouksemme ei ole\nmaksanut ainoatakaan veripisaraa ja nyt kuulen, että voitto on\nkalliisti ostettu. Olen voittanut valtakunnan, mutta menettänyt\nystävän. Jos en olisi kuninkaana velvoitettu asettamaan kansani onnea\nkorkeammalle kuin omia tunteitani, niin ehkä tunnustaisin teille, että\nolen kadottanut enemmän kuin olen voittanut. Ilman markiisitar Egmontia\nolisin nyt vankina omassa linnassani. Tämä on ainoa lohdutus, jonka\nvoin kirjoittaa kreivittärelle, hänen tädilleen Parisiin.\n\n-- Minulla on tervehdys tuotavana teidän majesteetillenne, -- sanoi\nPaul matalalla äänellä ojentaen kuninkaalle markiisittaren viimeisen\nkirjeen.\n\nKuningas luki sen, ja hänen katsantonsa synkkeni.\n\n-- Älkää pyytäkö enempiä tietoja tästä salaisuudesta, -- sanoi hän.\nSe henkilö, jota markiisitar tarkoittaa, on valtakuntani lakien\nulkopuolella, ja vaikkei niin olisikaan, ei ole olemassa todisteita.\nRikollisten omatunto olkoon heidän tuomarinsa.\n\n-- Hänen nimensä, teidän majesteettinne! Armonne osoituksena ainoastaan\nhänen nimensä!\n\n-- Mitä minulta tahdotte? Tämän onnellisen päivän on jo suru\nsynkentänyt; sumentaisinko sen vielä kostolla? Ei, Bertelsköld, kosto\nei tässä tapauksessa koskaan saavuttaisi maaliaan, vaan se kukistaisi\nteidät, syöksisi ehkä minut häviöön ja panisi valtakuntani\nvaivalloisesti saavutetun onnen alttiiksi.\n\n-- Teidän majesteettinne suvaitsi viime yönä lausua armollisen\nmielihyvänsä minun vähäisistä ansioistani ja suvaitsi lisätä\nmuistavansa minua tänä iltana. Jos saan tietää tuon nimen, tuon yhden\nainoan nimen, niin on palkintoni mielestäni jo kuninkaallisen runsas.\n\n-- Ei, ei nyt, ainakaan ei tänään. Ette voi vielä hillitä tunteitanne\nja teidän pitää kuitenkin tehdä niin. Mutta jos muutamien päivien\nkuluttua vielä pyydätte saada tietää salaisuuden, niin tahdon täyttää\ntoivonne, vaikka teille olisikin onnellisempaa, ettette sitä edes\naavistaisikaan. Tänään muistelemme kaipauksella sitä jaloa naista, joka\non paljon suurempi kuin te tai joku muu paitsi minä voitte\naavistaakaan, mutta joka ennen tahtoi kantaa huikentelevan ja\nhuolettoman nimeä kuin olla aikalaistensa ihailun esineenä. Niin, hän\noli oikeassa: meidän on eläminen _todellisen_ suuruuden hyväksi;\nvapauden, valistuksen, tieteiden, taiteen, ihmisyyden hyväksi. Tahdon\nseurata hänen neuvoansa... Minä ja teidän äitinne, sanoo hän! Teidän\näitinne lienee siis tavaton henkilö, sillä markiisitar Egmont oli\nankara omaa sukupuoltaan kohtaan. Viekää kreivittärelle, äidillenne,\ntervehdykseni ja sanokaa hänelle, että tahdon nähdä hänet esiteltynä\nhovissa. Muistelen hänen olevan syntyisin kreivitär Stenbock?\n\n-- Isäni ensimmäinen puoliso oli syntyisin kreivitär Stenbock, mutta\nminä olen hänen jälkimmäisestä avioliitostaan, -- vastasi Paul,\npunehtuen vastoin tahtoaan. Oli olemassa henkilö, joka saattoi hänet\nunohtamaan markiisitar Egmontinkin, ja se oli hänen äitinsä.\n\n-- Ah, nyt muistan, -- jatkoi kuningas, joka tunsi kaikki valtakuntansa\naatelissuvut, -- teidän äitinne on omaa sukuaan Falkenberg.\n\n-- Se oli minun isäni äiti, -- vastasi Paul lisäten varmalla äänellä:\n-- äitini on syntyisin Larsson, vaasalaisen porvarin tytär.\n\nKuningas hymyili, ehkä salatakseen pulaa, johon oli joutunut, sillä\neihän juuri voinut tulla kysymykseen esitellä hovissa porvarintytärtä,\nvaikka tämä olikin kreivittäreksi koroitettu. Mutta hän tointui kohta\nja lisäsi kohteliaasti: -- Te polveudutte äidin puolelta siis Vaasan\nsuvusta. Nimi on minulle, samoin kuin jokaiselle ruotsalaiselle, niin\nrakas, että toivoisin voivani tehdä jotakin Vaasan kaupungin hyväksi ja\nsiitä tahdon tilaisuuden tullessa keskustella äitinne kanssa. Mutta te\ntarvitsette lepoa ja rauhaa, rakas Bertelsköld. Kuinka pitkäksi aikaa\nhaluatte virkavapautta?\n\n-- Olen kiitollinen, jos teidän majesteettinne suo minun kuukauden\npäivät viipyä Falkbyssä.\n\n-- Se myönnetään. Toivotteko mitään muuta? Esimerkiksi kamarijunkkarin\narvoa?\n\n-- Kiitän teidän majesteettianne. En osaa panna sille arvoa.\n\n-- Äitinne on suomalainen, suon anteeksi, että teillä on oma päänne, --\nvirkkoi kuningas ystävällisesti. -- Saan siis mukautua siihen ja koetan\nkeksiä jotakin, joka olisi enemmän mieleenne. _Au revoir!_\n\nPaul meni, haava sydämessään.\n\nTämän jälkeen seurasivat nuo merkilliset päivät, jolloin vallankumous\nlaillisesti vahvistettiin. Elokuun 20. p:nä vannotettiin kaikki\nvaltakunnan kollegiot ja Tukholman porvaristo. Elokuun 21. p:nä\nkokoontuivat nuo vielä äsken niin yksinvaltaiset säädyt asettamaan\nkuningasta kansan valtaistuimelle. Historia on siitä päivästä antanut\nlausuntonsa, ja kertomus astuu kainosti syrjään, poimiakseen vain\npoljetun, unohdetun kukkasen leveältä kuninkaantieltä.\n\nSinä päivänä piti kuningas Kustaa kauneimman kaikista monista\nkauneista puheistaan ja kuin auringon säde välähti se kautta koko\nEuroopan. Silloin hän näet luki vapaaehtoisen hallitsijavakuutuksensa\nja esitti säädyille uuden hallitusmuodon, joka hyväksyttiin\nkolminkertaisella jaa-huudolla ja allekirjoitettiin kohta. Ei koskaan\nole hallitusmuutosta onnellisemmin suoritettu eikä nopeammin\ntunnustettu. Yli koko väsyneen valtakunnan lensi tämä huhu iloisena\nkaikuna, ja Sprengtporten suomalaisineen saapui suomalaisten totuttuun\ntapaan vasta seuraavana päivänä. Ainoastaan muutamat ulkomaisista\nministereistä mutisivat vihaisia, uhkaavia sanoja naapurien\nvelvollisuudesta \"puolustaa Ruotsin vapautta\".\n\nEi kukaan kiinnittänyt huomiota siihen. Kansan riemuitessa kannettiin\nvapauden aika hautaan, ja samana päivänä kätkettiin katoliseen\nkirkkomaahan lakastunut naisen sydän, murtunut vieraiden joukossa,\njoiden edestä hän oli tuntematonna kuollut.\n\nSeuraavana aamuna pyysi Paul Bertelsköld päästä kuninkaan puheille.\nKuningas oli jo ehtinyt unohtaa hänet ja se oli anteeksi annettavaa\nsemmoisten päivien jälkeen.\n\n-- Mitä haluatte, ystäväni?\n\n-- Hänen nimensä, teidän majesteettinne!\n\n-- Ah! Olette oikeassa! Olen sen teille luvannut. Mutta oletteko myös\nvalmis kuulemaan sen nimen sillä mielenmaltilla, jota maanne ja\nkuninkaanne on oikeutettu teiltä vaatimaan? -- kysyi kuningas\nvakavasti, melkein ankarasti.\n\n-- Olen, teidän majesteettinne.\n\n-- Hyvä. Voin nyt levollisemmin kuin muutamia päiviä sitten uskoa\nteille tuon salaisuuden. Valtaistuimeni seisoo nyt vankasti kansan\nrakkauteen juurtuneena; ei kukaan uskalla sitä minulta riistää. Mutta\nse on kaikissa tapauksissa vakava asia. Muistatte ehkä, että Choiseulin\nherttua kaksi vuotta sitten yht'äkkiä joutui Ranskan kuninkaan\nepäsuosioon?\n\n-- Muistelen siitä kuulleeni.\n\n-- Tunnetteko syyn?\n\n-- Sanotaan, että kreivitär Du Barry kukisti hänet.\n\n-- Aivan niin. Choiseul oli aina osoittanut tälle naiselle\nhalveksimistaan, ja paitsi häntä oli Ranskassa ainoastaan yksi henkilö,\njoka uskalsi sen tehdä. Te tunnette sen henkilön?\n\n-- Tunnen, teidän majesteettinne.\n\n-- Du Barrya vihattiin niinkuin kaikkia suosikkeja, mutta kaikki\nyritykset tuon uuden Pompadourin kukistamiseksi menivät myttyyn.\nChoiseul ja hänen muut vihollisensa liittoutuivat silloin hankkimaan\nhänelle pelättävän kilpailijan, erään nuoren ylhäisen naisen,\nkaunottaren jonka erinomainen nero jo jonkin aikaa oli herättänyt\nkaikkien, etenkin Ranskan kuninkaan huomiota ja ihailua. Du Barryn\nkukistumista pidettiin varmana, mutta liittoutuneet olivat\nlaiminlyöneet ottamasta lukuun erään tärkeän asianhaaran, kysymyksessä\noleva nainen kieltäytyi suostumasta heidän ehdotukseensa.\n\n-- Ah, teidän majesteettinne ... alan ymmärtää.\n\n-- Niin, tuo nainen oli liian ylevä, liian jalo tahtoakseen semmoisilla\nehdoilla nousta valtaistuimelle. Hänelle tehtiin mitä loistavimpia\ntarjouksia, hänelle tarjottiin miljoonia, jos hän suostuisi, mutta hän\npysyi taipumatonna ja matkusti Ruotsiin kreivitär Du Barryn pelon ja\nkostonhimon vainoamana. Silloin hän eräänä päivänä huomasi\nvaltaistuimeni horjuvan, valtakuntani olevan häviön kuiluun\nsyöksymäisillään, ja kaikki riippui siitä, että ratkaisevalla hetkellä\nolisi aikaa ja rahaa. Oli ainoastaan yksi keino ja kysymyksessä oleva\nnainen päätti, minun tietämättäni, käyttää sitä keinoa. Sain liian\nmyöhään tietää, että hän oli minun pelastuksekseni käyttänyt ne\nmiljoonat ja sen vallan, jotka olivat tarjona hänen suostumuksensa\nmaksuksi. Rahat olivat ainoastaan laina, jonka minä maksan; mutta te\nymmärrätte, että tämä laina _hänen_ luonteensa mukaan merkitsi\nlainanottajan kuolemantuomiota. Hän oli liian suuri, liian puhdas\nelämään loistavassa häpeässä -- hän tahtoi ennemmin kuolla tuntematonna\nRuotsin pelastajana kuin nousta Ranskan tahratulle valtaistuimelle. Nyt\ntiedätte nimen. Kostakaa, jos voitte -- Ranskan kuninkaalle, Ludvig\nXV:lle.\n\n\n\n\n20. KOLMAS KOETTELEMUS.\n\n\nKauniina kesäpäivänä, heti jälkeen puolenpäivän, istui Vera Bertelsköld\nopettajattarensa, neiti Sjöbladin kanssa, ruohosohvalla Falkbyn\nrannassa ja luki ääneen erästä opettavaista kirjaa. Kirja sisälsi\nkreivi Tessinin kirjeet Kustaa III:lle tämän lapsena ollessa: totuuksia\nja hyviä neuvoja, puettuina kaikkein keveimpään, miellyttävimpään\nkielelliseen asuun, mitä vielä \"vanha mies\" on käyttänyt \"nuorta\nprinssiä\" puhutellessaan. Mutta niin miellyttävää kuin tämä lukeminen\nolikin tai kuin sen olisi pitänyt olla, ei kirja voinut kiinnittää\nvilkkaan lapsen huomiota. Veran elävät, iloiset silmät kääntyivät usein\nopettajattareen ikäänkuin kysyen, eikö jo riittäisi, ja kun hän ei\nsaanut vastausta, lensi katse salaa siniselle ulapalle, vihertäviin\nsaariin, sorsiin, jotka uivat tuolla lahdella, tai valkeaan, järven\ntoisella rannalla näkyvään purjeeseen. Verassa oli jotakin äidistään\nsiltä ajalta, jolloin Ester Larsson ratsasti Korsholman valleilla, ja\ntyttö oli noiden kesyttömien varsojen näköinen, joille ensi kerran on\npantu suitset suuhun ja jotka hillittömästi tempovat outoja ohjaksia.\n\nLuontokin oli niin kaunis, että se ikäänkuin loi viheriän varjon kirjan\nlehdille.\n\nSuloinen kesälämpö lepäsi kuin rakkauden hengitys yli koko miellyttävän\nseudun; vieno kaakkoistuuli väreili veden pinnalla; keinuvassa\naallokossa karkelivat salakat; metsä tuoksui tuoreutta ja pellolla\nlähellä rantaa oli leikkuuväki iloisesti sitomassa runsastähkäisiä\nelolyhteitä.\n\nKreivitär oli osunut oikeaan valitessaan Lotten Sjöbladin lapsensa\nopettajattareksi. Hän oli hiljainen, totinen tyttö, vähän yli\nkahdenkymmenen, ei tosin kaunis, mutta hyvä ja älykäs. Juuri tuo tämän\nköyhän, vastoinkäymisissä koetellun tytön hiljainen, hyvä, tyven ja\ntotinen olemus veti vallatonta lasta puoleensa ja hillitsi yhdellä\nainoalla silmäyksellä pienokaisen uppiniskaisen mielen. Vera oli\nsilminnähtävästi edistynyt eikä kuitenkaan tuntenut mitään painavaa\niestä; hän oli vapaa kuin pyrstöänsä viipoittava västäräkki rannan\nkivillä.\n\n-- Mitä näet tuolla etäällä? -- kysyi neiti Sjöblad hetken kuluttua,\nhuomattuaan oppilaan maltin olevan loppumaisillaan.\n\n-- Ajattelen, että jos olisin heinäsorsa, -- vastasi Vera.\n\n-- Ja miksi tahtoisit olla heinäsorsa?\n\n-- Silloin uisin yli järven ja sitten virtaa alas mereen ja sitten\nmeren yli ympäri koko maailman. Etsisin äitiäni kaikkien maiden ja\nmerien takaa.\n\n-- Haluat siis kovasti nähdä äitisi jälleen?\n\n-- Haluan, haluan, -- sanoi Vera, ja hänen loistavat silmänsä\ntäyttyivät kyynelillä.\n\n-- Kuka tietää, ehkä äiti kohta palaa pitkältä matkaltaan. Se riippuu\nsiitä, onko hän sinuun tyytyväinen.\n\n-- Kuinka _ma bonne_ sen tietää?\n\n-- Olenhan saanut usein kirjeitä äidiltäsi. Hän kirjoittaa minulle joka\nviikko, mitä minun pitää sinulle opettaa, ja joka viikko minä kirjoitan\nhänelle ja kerron, oletko ollut hyvä vai paha.\n\n-- En tahdo olla paha! En tahdo olla paha! -- huusi tyttö polkien\npienellä, vallattomalla jalallaan pehmeää ruohoa.\n\nKotiopettajatar hymyili. -- Mitä pahaa on tuo puna-apilaraukka sinulle\ntehnyt, kun niin säälimättä sitä poljet ja ryöstät mehiläiseltä\nravinnon? Mutta tule, saat hetkisen olla olevinasi kirkkaan järvemme\nheinäsorsa.\n\nHe menivät somaan, viheriäksi maalattuun uimahuoneeseen järven rannalle\nja kohta oli kumpikin kainaloitaan myöten raikkaassa, viileässä\nvedessä. Vera polski kaikin voimin sekä käsillään että jaloillaan.\n\n-- Mutta ethän sinä ole heinäsorsa, vaan sammakko! -- laski\nkotiopettajatar leikkiä.\n\nKun Vera hetkisen oli saanut opetusta uimataidossa, pyysi hän saada\npolskaroida \"vielä vähän aikaa\" opettajattaren noustua vedestä\nuimahuoneeseen. Se oli niin sanomattoman hauskaa. Vesi roiskui hänen\nympärillään delfiinin suihkujen tavoin. Hän pisti nauraen sakarisormet\nsieraimiinsa ja peukalot korviinsa ja oli sukeltavinaan, vaikka\nkastelikin vain nenänsä. Sitten hän katsoi ylpeillen taidostaan ylös ja\nhuomasi erään herran aivan lähellä rannalla. Vähän, ei paljon, hän\nhämmästyi, ja sukelsi taas, ruskeat kutrit vedenpinnalla, mutta tunsi\nkohta oman veljensä Paulin.\n\n-- Hyvää päivää! -- nyökäytti Paul päätään.\n\n-- Tahdotko nähdä, kuinka uin? -- huusi Vera, unhottaen kaiken muun\nuudesta taidostaan iloitessaan. Ja kädet pohjassa hän suoritti omasta\nmielestään niin merkillisiä kokeita, että hänet vähintäinkin olisi\nollut vihittävä uimamaisteriksi, jos semmoisia siihen aikaan olisi\nollut olemassa.\n\nPaulin täytyi nauraa. Oli pitkä aika siitä, kun hän oli nauranut ja se\noli kuin päiväpaiste pitkän synkän päivän perästä.\n\nKun Vera sitten oli pukeutunut ja sisarukset olivat syleilleet\ntoisiaan, kysyi Paul isäänsä ja veljeään.\n\n-- He ratsastivat tunti sitten vanhan Flintan mökille tuonne niemelle,\n-- vastasi Vera.\n\n-- Eikös Bernhard ennen ollut kova vanhaa Flintaa kohtaan? -- virkkoi\nPaul.\n\n-- Oli ennen, -- vastasi neiti Sjöblad. Paul ei enää tunne veljeään\nentisekseen.\n\n-- Niin, -- toimitti Vera, -- se oli siihen aikaan, kun Bernhard oli\npahankurinen; niin ilkeä, niin ilkeä hän oli, että olisin voinut häntä\npurra, mutta nyt häntä suutelen joka päivä. Arvaas, mitä hän tekee\ntuolla niemellä! Hän rakentaa Flintalle paljon paremman tuvan kuin\nmuorin vanha tupa oli.\n\n-- Emmekö voi soutaa tuonne järven yli?\n\n-- Voimmepa tietenkin. Jos nimittäin _ma bonne'lla_ ei ole mitään sitä\nvastaan.\n\n-- Olit liian kauan vedessä, saat soutaa taas lämmetäksesi, -- virkkoi\nkotiopettajatar päätään nyökäyttäen.\n\n-- Oi, kuinka hauskaa! -- huudahti vilkas lapsi ja haihdutti ilollaan\npois uuden pilven veljensä otsalta. -- Saatpa nähdä, kuinka osaan\nsoutaa! Ja minulla on omat pienet aironi! Saanhan soutaa kahdella\nairolla, _ma bonne_? Olen nyt tullut paljon voimakkaammaksi kuin viime\nkesänä, kun soudin yhdellä airolla.\n\n-- Ja ensi kesänä sinä soudat kolmella! -- laski Paul leikkiään. Minä\nsoudan kokkatuhdolla, sinä alahangoilla ja _ma bonne_ pitää perää. Se\nkäy kuin espanjalainen katrilli.\n\nTuumasta toimeen. Pieni vene kolmine huvimatkailijoineen kiisi kuin\nkalalokki yli väreilevän järven pinnan suunnaten kulkunsa\nvastakkaisella rannalla olevaa Flintan lesken tupaa kohden.\n\nSill'aikaa olivat vanhemmat kreivit Bertelsköld, isä ja poika,\nratsastaneet tavalliselle iltapäiväretkelleen, osaksi katsoakseen\nleikkuuväkeä, osaksi mennäkseen tervehtimään kahdeksankymmenvnotista\nsotilaan leskeä ja hänen äsken salvettua tupaansa. He keskustelivat\nmatkallaan uusista maanviljelystä koskevista parannuksista ja\nkansakoulun perustamisesta talven ajaksi Falkbyhyn.\n\n-- Isäni, -- sanoi kreivi Bernhard, -- neuvo minulle, kuinka voisin\nsovittaa kaiken, mitä olen rikkonut. Minusta tuntuu usein siltä kuin ei\nkoko elämäni siihen riittäisi. Mitä merkitsee kaikki katuminen ja\nkaikki päätökset, ellei niitä työssä ja toimessa toteuta? Tahdon olla\nmies, isäni, tahdon pysyä ylimyksenä sen sanan suuressa merkityksessä\nja toivon, etten sen takia joudu vieraaksi Jumalan valtakunnassa.\n\n-- Onhan sinulla kokonainen maailma, jossa voit vaikuttaa ja kokonainen\nihmiskunta, jolle voit maksaa sen, mitä olet velkaa yksityisille\nihmisille. Vaikuta aikasi ja kansasi eduksi, ja loukattu äitisi sinua\nsiunaa, vihastunut Jumala antaa sinulle anteeksi, ei _sinun_ tekojesi\nvuoksi, vaan _Hänen_, joka vuoti verta ristinpuussa.\n\nKun he olivat tulleet sille kohdalle maantietä, missä kaitainen polku\nerosi vasempaan käteen Flintan torpalle järven rantaan, tuli heitä\nvastaan vaunut, joiden vaahtoavia hevosia ahkerasti ruoskittiin.\nVaunuissa istui vanhanpuoleinen herra, joka huomattuaan ratsastajat\npysähdytti hevosensa ja huusi heitä nimeltä. Se oli kenraali Pechlin.\n\n-- Käännös vasempaan ja takaisin kylään, hyvät herrat! -- huusi\nkenraali innokkaammin kuin hänen, tuon viekkaan ja kylmäverisen\nvaltiomiehen oli tapana tehdä. -- Koko kansa aseihin! Soittakaa\nhätäkelloja! Lähettäkää mies joka talosta sotaan ja näyttäkää, että\nherrat ovat sotilaita ja isänmaanystäviä!\n\n-- Laskeeko teidän ylhäisyytenne leikkiä, vai onko vihollinen maassa?\n-- kysyivät isä ja poika yht'aikaa, sillä postit oli pidätetty\nTukholmassa, eikä suuri uutinen vallankumouksesta ollut vielä ehtinyt\ntähän etäiseen seutuun.\n\n-- Mitä? -- huusi Pechlin. -- Eivätkö herrat tiedä, että kuningas mitä\nhäpeällisimmällä tavalla on loukannut hallitusmuotoa, vanginnut\nisänmaanystävät ja julistanut itsensä itsevaltiaaksi muutamien kurjain\nsotilaiden, aatelittomien lurjusten ja _Svenska Bottenin_ avulla.\n\n-- Emme ole kuulleet siitä sanaakaan.\n\n-- Mikä viattomuus! Lempo vieköön koko holsteinilaisen liiton! Tulen\nsuoraan Tukholmasta ja minua on pidättänyt tiellä se kavaltaja, parooni\nHjerta, joka tahtoi vangita minut, mutta minä näytin hänelle kuninkaan\nkäskyn. Mies talosta, sanon minä, muutoin on vapaus mennyttä kalua!\nÄlkää mitään pelätkö, minä asetun Jönköpingin rykmentin etupäähän, me\nkutsumme kokoon nostoväen, marssimme suoraan Tukholmaa vastaan ja\nhakkaamme palasiksi ne koirat ja heidän ilveilijäkuninkaansa. Kolmen\npäivän kuluessa puhallamme koko Ruotsin ilmiliekkiin.\n\n-- Mutta, teidän ylhäisyytenne, meidän täytyy saada tarkempia tietoja,\nennenkuin voimme ryhtyä semmoisiin äärimmäisyyksiin. Säätyjen hallitus\non todellakin ollut niin kurja kuin suinkin mahdollista, -- virkkoi\nkreivi Bernhard.\n\nKenraali tulistui. -- Kuinka? -- huusi hän. -- Herrani puhuu vapautta\nvastaan? Olkaa hyvät ja varokaa päätänne. Herrat ovat olevinaan\naatelismiehiä eivätkä ymmärrä, että kuningas tahtoo hallita\naatelittoman roistoväen avulla, joka voidaan ostaa muutamalla\nplootulla! Niinpä niin, herrat tulevat sukuunsa. On oltu ystävällisellä\nkannalla roistoväen kanssa. Perhe ylpeilee tuttavuuksistaan\nvoisaksamaailmassa ja tervatynnyri on kruunattu kreivillisellä\nvaakunalla. Mutta minä voin jo ennakolta ilmoittaa herroille, että\nsemmoiset aateliset äänestetään ulos ritarihuoneesta.\n\n-- Teidän ylhäisyytenne! -- huudahti kreivi Kaarle Viktor Bertelsköld,\nmutta hänen poikansa keskeytti hänet.\n\n-- Suokaa minun vastata hänelle, isäni, -- sanoi kreivi Bernhard, --\nkoska minulla tähän saakka on ollut kunnia kuulua puhdasrotuisiin.\nTuolla työskentelee työväkemme. Minä julistan teidän ylhäisyydellenne,\nettemme ota työstä ainoatakaan miestä, ennenkuin varmuudella tiedämme,\nonko hänen majesteettinsa todellakin sortanut vapauttamme. Ja mitä\nniihin herjaussanoihin tulee, jotka teidän ylhäisyytenne suvaitsi\nlausua meidän sukulaisuuksistamme, niin torjun ne ylenkatseella\nluotani. Aatelittomissa säädyissä on yhtä paljon kunniaa kuin\naatelisissa, ja todistuksena siitä ilmoitan teidän ylhäisyydellenne ja\nkoko maailmalle, että meillä _on kunnia_ lukea perheeseemme muuan\naateliton henkilö niin jalo ja ylevämielinen, että moinen sukulainen\nolisi kunniaksi mille ruhtinaalle ja muulle aatelismiehelle tahansa.\n\n-- Aja! -- huusi kenraali vihapäissään eikä edes nyökäyttänyt roskaväen\npuolustajille päätään hyvästiksi.\n\n-- Kiitän sinua, poikani! -- sanoi kreivi Kaarle Viktor liikutettuna.\n\n-- Älkää minua kiittäkö, isäni, -- vastasi kreivi Bernhard. -- Minulla\non suuri rikos sovitettavana ja tahdon sen sovittaa.\n\nHe jatkoivat, mietteihinsä vaipuneina ja suuren uutisen valtaamina,\nratsastustaan rantaan. He eivät olleet huomanneet erästä\ntalonpoikaisnaista, joka männyn suojassa tien vieressä oli kuullut\nheidän keskustelunsa kenraalin kanssa ja nyt seurasi heitä.\n\n\n\n\n21. FLINTAN TUVAN LUONA.\n\n\nKaunis kallioinen niemi, jossa Flintan lesken tupa oli männikön\nkeskellä, oli puoleksi lastujen peitossa, ja uudesta tuvasta, jonka\npiti valmistua syksyksi, kuului salvumiesten kirvesten kalketta ja\nsahojen sihinää. Mutta Flinta asui vielä rappiolle joutuneessa\ntuvassaan; hän ei mielellään olisi muuttanut siitä. Kun muutan, sanoi\nhän, niin muutan \"edemmäksi\".\n\nNyt istui hän penkillä portaiden vieressä, kehräsi villalankaa talveksi\nja hyräili itseksensä virttä. Rannassa puuhaili hänen poikansa poika,\nMartti, kaksikymmenvuotias kalastaja, viheltäen iloista laulua ja\ntervaten kumollaan olevaa venettä. Rukin hyrinä, virsi, hyttysten\nsurina, tuulen tohina männyissä ja aaltojen yksitoikkoinen loiskina\nrantaa vasten -- kaikki nämä olivat luonnon elämän ääniä ja virittivät\nsäveliin illan ihanuuden, joka levitti herttaista loistoaan päivän\nkirkastaman seudun yli.\n\nSilloin lakkasi vanhus kehräämästä, kuunteli hetkisen jotakin, jota ei\nkukaan muu kuullut ja kysyi pojanpojalta:\n\n-- Onko _hän_ jo palannut?\n\n-- Ei, -- vastasi poika.\n\n-- Mene katsomaan, mihin hän on mennyt. On jotakin pahaa tekeillä\nmetsässä.\n\n-- Mitäpä se olisi, isoäiti?\n\n-- En tiedä. Mutta siellä on jotakin pahaa tekeillä, ja hän on\nvaarassa. Tunnen sen.\n\n-- Onhan nyt selvä päivä!\n\n-- Mene, sanon minä. Jumalan enkeli sanoo minulle, että sinun pitää\nmennä.\n\nVastahakoisesti lakkasi poika työstään, jupisten jotakin kaikenlaisista\nhullutuksista, joita pistää vanhojen päähän, kun he tulevat uudestaan\nlapsiksi. Mutta hän oli tottunut tottelemaan, ja lähti viheltäen\nkulkemaan kapeaa polkua, joka vei maantielle.\n\nHänen hetken aikaa näin kuljeskeltuaan huomaamatta mitään\neriskummaista, tuli häntä vastaan yht'äkkiä jättiläinen, jolla näytti\nolevan kaksi suurta kyttyrää, toinen edessä, toinen niskassa. Martti ei\nollut hätäpoikia, mutta moisen nähdessään hän herkesi viheltämästä ja\nkatseli taakseen mihin paeta.\n\nMutta jättiläinen läheni lähenemistään ja osoittautui olevansa\ntavattoman suuri, rotevajäseninen mies, jolla oli edessään kujekaappi\nmarakatteineen ja selässä hintelä, mustaverinen mies, puettuna\nkummalliseen ilveksen nahasta tehtyyn ja puoleksi korville vedettyyn\npuuhkaan.\n\n-- Hei, talonpoika! -- huusi hän Martille, -- onko täällä missään\npirttiä? Löysin tämän koppakuoriaisen maantien vierestä.\n\nMutta Martti, joka oli ehtinyt tarkemmin silmäillä miestä ja hänen\nkuormaansa, vastasi, puolittain kummastuneena, puolittain pelästyneenä:\n\n-- No älähän, musta Jooppihan se on!\n\nNämä sanat kuultuaan näytti pieni mustaverinen mies säpsähtävän,\nkiskaisihe jättiläisen selästä, luikahti maahan ja kiiti kuin käärme\npensaiden väliin. Se tapahtui niin nopeasti, ettei jättiläinen ehtinyt\nmuuta kuin hölmistyneenä katsoa taakseen ja sanoa, korvallistaan\nkynsäisten: -- Kas perkele!\n\nJa sen sanottuaan heitti Paul Bertelsköldin vanha ystävä Leo kaapin\nmarakatteineen maahan. Mutta sen enempää miettimättä lähti Martti\najamaan takaa pakenevaa.\n\nTultuaan vähän matkaa metsään näki hän mustan Josén kyyristyneenä kiven\ntaa kurkistelevan polkua pitkin. Espanjalainen, joka tässä asemassa oli\neksyttävästi väijyvän ilveksen näköinen, irroitti pitkän veitsen\nvyöltään. Hän oli tunnettu erinomaisesta taidostaan heittää tuota\nvaarallista asetta, joka häneltä aina osui maaliinsa.\n\nPolkua pitkin tuli nopein askelin talonpoikaispukuun puettu nainen. Hän\nei aavistanut mitään vaaraa, hän kiiruhti vain Flintan mökkiä kohti.\n\nSilloin kohosi musta José maasta kyyrysiltään, ja tähtäsi kostosta\nvälkkyvin silmin vaimoon kuolettavan iskun. Martti tahtoi juosta apuun,\nmutta hänet ehkäisi siitä äkkiarvaamaton tapaus. Kuului pamaus noin\nviidenkymmenen askelen päästä, keveä savu kohosi pajupensaiden takaa,\nja espanjalainen solahti verisenä alas kiveltä. Joku oli nähtävästi\nluullut häntä siksi otukseksi, jota hän niin paljon sekä ulkonaisesti\nettä sisällisesti muistutti.\n\n-- Mitä se oli? -- kysyi nainen Martilta.\n\n-- Musta Jooseppi tuossa tahtoi tappaa teidän armonne, -- vastasi\nMartti, ja hänen rehellinen kalastajasydämensä vavahti.\n\nTalonpoikaisnaisen jalo otsa synkkeni hetkeksi, mutta pian hän oli taas\nselvillä siitä, mitä hänen oli tehtävä.\n\n-- Vie minut hänen luoksensa! -- sanoi hän.\n\nMartti saattoi hänet kaatuneen salamurhaajan luo, joka makasi kiven\ntakana. Tämä hengitti vielä. Luoti oli mennyt hänen oikean olkapäänsä\nläpi.\n\n-- Hän on pelastettavissa, jos luoti saadaan ulos, -- virkkoi nainen\ntutkittuaan haavaa tottunein käsin ja revittyään hienon nenäliinansa\nensi siteeksi. -- Mistä saamme apua, viedäksemme hänet kylään?\n\n-- Minä huudan tänne tuolta tuon pitkän roikaleen, -- arveli Martti,\nosoittaen Leoa, joka vielä seisoi polulla epätietoisena, pitäisikö\nhänen jättää marakattiraukka yksin metsään nälkään kuolemaan.\n\nMutta ennenkuin Leo kerkesi paikalle, oli jo kaksi ratsumiestä\nlähestynyt polkua pitkin ja toinen heistä, laukaistu espanjalainen\npyssy olallaan, oli laskeutunut hevosen selästä hakeakseen riistaa,\njonka luuli kaataneensa. Se oli kreivi Bernhard Bertelsköld.\n\n-- Östanlidin muori! Ja José! Mitä tämä merkitsee? -- huudahti Bernhard\nkummastuksissaan, kun hän kiven luona tapasi naisen sitomassa\nhaavoitettua.\n\n-- Tahdoin kostaa teidän ja itseni puolesta, sennor! -- sanoi\nespanjalainen matalalla äänellä. -- Hän ja veljenne ovat kaikkeen\nsyypäät. _Caramba!_ Vielä minä heille maksan, jos saan elää.\n\n-- Sinä jäät eloon, José, mutta et kostaaksesi, vaan katuaksesi ja\nrukoillaksesi! -- kuiskasi nainen vakavasti.\n\n-- Eikö minua teidän tähtenne ajettu palveluksestani? -- jupisi\nhaavoitettu.\n\n-- Niin. Ja sen vuoksi tahdoit tappaa minut ja poikani. Mutta mekin\nkostamme. Me parannamme haavasi.\n\nKohta olivat puiden oksista valmistetut pehmeät paarit kunnossa, ja\nniillä kantoivat Leo ja Martti haavoitetun kylään.\n\n-- Herra on hyvä ja sanoo tuolle ihmiselle, että hän pitää huolta\nmarakatista! -- sanoi Leo, osoittaen talonpoikaisnaista. Hän ei voinut\njättää irvistelevää suosikkiansa yksin metsään.\n\nKreivi Bernhard nousi sanaakaan sanomatta satulaan ja ratsasti isänsä\nvieressä rantaan usein pysähtyen ja vaipuen mietteihinsä.\n\n-- Eikö se ollut Östanlidin muori? -- kysyi isä.\n\n-- Oli, -- vastasi kreivi Bernhard.\n\nTalonpoikaisnainen oli sill'aikaa kulkenut oikotietä vuorien yli ja\nsaapunut ennemmin tuvalle. Vanha Flinta istui vielä penkillään lähellä\ntupaa. Hän kuuli tulevan askelet, rukki hyrisi, aallot välkkyivät,\npääskyset lentelivät ja päiväpaiste välähteli kuin hopea ulapalle.\n\n-- Oletteko vahingoittumaton? -- kysyi hän.\n\n-- Olen, -- sanoi talonpoikaisnainen ja seisoi kuin katuvainen tämän\nhurskaan vanhuksen edessä.\n\n-- Jumalalle kiitos! Ääni minussa sanoo, että vaikein koettelemuksenne\ntässä elämässä lähenee loppuaan.\n\n-- Niin, äitini. Ja kuitenkin minä vapisen.\n\n-- Älkää kutsuko minua äidiksenne, sillä aika on tullut, jolloin ne,\njoiden oma olette, saavat teidät takaisin. Miksi vapisette? Eikö\nJumalan siunaus ole teitä seurannut sekä myötä että vastoinkäymisissä?\n\n-- Aina, aina, äitini.\n\n-- Eikö maailman kovin ja kivettynein sydän, joka ei ehkä mitenkään\nmuuten olisi pehmennyt, ole voitettu Jumalalle ja ihmisille teidän\npakenemisenne välityksellä?\n\n-- Ah! Ei minun ansiostani!\n\n-- Ei, vaan Jumalan voimalla. Ja eikö se mies, jonka Jumala on\nasettanut puolustajaksenne, mutta joka unohti kalleimman\nvelvollisuutensa, ole palannut järkiinsä teidät menetettyään ja eikö\nhän nyt rakasta teitä enemmän kuin koskaan ennen?\n\n-- Minä uskon sen. Mutta se ei tapahtunut minun ansiostani.\n\n-- Ei, taasen ja aina Herran käden avulla, joka johti matkaanne.\n\n-- Se on totta.\n\n-- Ja ettekö ole valvonut nuoremman poikanne onnea paremmin ja\ntehokkaammin kuin jos olisitte pysynyt kotonanne?\n\n-- Ehkä. En tiedä.\n\n-- Ja ettekö ole kuin näkymätön enkeli aina huolehtinut nuorimmasta\nlapsestanne, joka ajaksi tarvitsi vierasta hoitoa, koska hänen sielunsa\noli liiaksi teidän sielunne kaltainen?\n\n-- Olette ehkä oikeassa.\n\n-- Ja eikö Jumala kaikkivaltias nyt suruin ja murhein ole puhdistanut\nteitä kaikkia, puhdistanut teidät itsenne ja tasoittanut sen syvän\njuovan, joka kerran uhkasi haudata miehenne koko suvun keskinäiseen\neripuraisuuteen?\n\n-- Toivon niin olevan!\n\n-- No, miksikä sitten vapisette? Miksi vielä vitkastelette kiittämästä\nJumalaa?\n\n-- Koska olen köyhä, syntinen nainen, joka ei ole puhdas hänen pyhäin\nkasvojensa edessä. Oi, äitini, olen kerran pettänyt!\n\n-- Oletteko _te_ pettänyt? Se on mahdotonta.\n\n-- Se tapahtui kerran Tukholmassa. Tahdoin koetella poikapuoltani ja\nhän kesti koetuksen. Mutta minä ajattelin: heikko on ihmissydän, hänen\npitää kestää vielä useampia koetuksia. Ja koska se ei voinut toisin\ntapahtua, niin muutin muotoni enkä ilmoittanut, kuka olin. Sitä olen\nsittemmin katkerasti katunut. En muista valhetelleeni kuin sen ainoan\nkerran koko elinaikanani.\n\n-- Jos niin on, -- sanoi vanhus lempeästi, -- niin olkaa hyvässä\ntoivossa ja oppikaa siinäkin huomaamaan Jumalan ääretöntä armoa. Kas,\nolette luopunut enemmästä kuin useimmat naiset, olette vapaaehtoisesti\nluopunut rakkahimmasta, mitä täällä maan päällä on, olette kärsinyt\nyksin, hylättynä, soimattuna kiittämättömyydellä palkittuna ja missä\nolette liikkunut olette kuitenkin kostanut pahan hyvällä. Mutta Herra\nnäki, että te siitä voisitte tulla itsevanhurskaaksi ja hyveistänne\nylpeileväksi, ja senvuoksi hän lähetti teille tämän kiusauksen, johon\nlankesitte. Luulitte olevanne liian viisas ja voimakas, ja Herra\nrankaisi teitä synnillä.\n\n-- Se on totta. Tunnen sen tarvinneeni. Ja vielä tällä hetkellä asuu\nminussa nuoruuteni ylpeä, uhmaileva henki, jota vastaan olen\ntaistelemistani taistellut koko elinaikani. On niin raskasta palata\ntakaisin sinne, mistä olen ajettu pois, tulla sinne kutsumatta --\nvaikka siellä on kaikki, mikä minulle tässä elämässä on kalleinta. Kas,\nniin syntinen, niin ylpeä minä sydämeni pohjalta vielä olen.\n\n-- Jättäkää se huoli minulle, -- sanoi vanhus. -- Menkää tupaani.\nKuulen hevosten kavioiden töminää, ja ne tuovat teille teidän rauhanne\npäivät.\n\n\n\n\n22. IHANA ILTA.\n\n\nHerrat laskeutuivat alas ratsujensa selästä ja tarkastelivat uutta\ntupaa. He olivat vaiti ja totisia: valtakunnat ja sydämet kapinoivat.\n\nKun he olivat työtä tarkastaneet, menivät he hetkeksi pakinoimaan\nvanhuksen kanssa, niinkuin heidän tapansa oli melkein joka päivä.\nOlihan vanhus uljaan karoliinin leski, miehen, jonka sotaveikot nyt\nmelkein kaikki olivat kadonneet maailmasta. Hän oli nähnyt ja tuntenut\nmajuri Kustaa Bertelsköldin, nykyisten kreivien isän ja isoisän. Hän\nmuisti vielä kahdennentoista Kaarlen: hän tiesi kertoa niin monesta\nihmeellisestä urotyöstä, jotka jo olivat haihtuneet muiden mielestä.\nHänen vaalenneita hapsiaan valaisi vielä menneen aikakauden loisto.\nSyvän vaikutuksen olivat karoliinien ajan mahtavat taistelut, suuri\nuljuus ja äärettömät koettelemukset todellakin mahtaneet tehdä, kun sen\njäljet vielä näin kauan jälkeenpäin niin selvään näkyivät niidenkin\njälkeenjääneiden mielen jaloudessa, jotka olivat sen ajan pienimpiä.\nTämä sotilaan leski oli vain hyvin vanha ja köyhä kansannainen, ilman\nmuuta oppia kuin Jumalan elävä sana sydämessään ja menneiden päiväin\nmuisto huulillansa; mutta hänessä oli jotakin suurta ja kunnioitusta\nherättävää, jota ei voi nykyajan mitalla mitata ja joka ikäänkuin\npeitti vuosisadan \"erään nimen varjoon\".\n\nBertelsköldin kreivit, jotka itse olivat karoliinien sukua, viettivät\nsiis mielellään hetken sotilaan lesken, Flintan, luona. Kreivi Bernhard\noli häntä kohtaan ruvennut tuntemaan kunnioituksen tapaista ystävyyttä,\nja liikuttavaa oli nähdä, kuinka hartaasti hän koetti muorista\nhaihduttaa muinaisten loukkausten muistoa. Hän oli ollut innokkaimpia\nhankkimaan hänelle mukavampaa asuntoa. Hän oli toimittanut leskelle\nneljäntoista plootun vuotuisen eläkkeen, joka oli suuri summa sotilaan\nleskelle. Hän oli hankkinut hänelle uudet kartat, uuden kehruurukin,\npienen maatilkun pellavanviljelystä varten ja kuusi kaunista lammasta\npuhumattakaan punaisen- ja valkeankirjavasta lehmästä, joka oli muorin\nlemmikki. Ja muutamia viikkoja sitten oli Martti hänen toimestaan\nsaanut mitä kauneimmat kalaverkot, joten mökin asukkaat nyt olivat yhtä\nhyvin varustettuja ja riippumattomia kuin ennen olivat olleet köyhiä ja\npuutteessa.\n\nNyt istuivat kreivit, isä ja poika, tavallisuuden mukaan portailla, ja\nkun he olivat pakinoineet vähän aikaa tuvasta ja kalastuksesta, alkoi\nvanhempi kreivi kertoa suurta Tukholman-uutista, kuinka kuningas oli\nanastanut vallan. Vanha Flinta pudisti valkoista päätään ja sanoi:\n\n-- Jumala varjelkoon kuningasta! Sitä rukousta kuulin lapsena ollessani\nluettavan aamuin ja illoin. En ymmärrä uusia aikoja, mutta minusta\ntuntuu, että sopu sijaa antaa. Sitä tulisi jokaisen Jumalaltaan\nrukoilla. Sillä rakkaudessa ja rakkaudesta meidän täytyy elää. Jumala\npalkitkoon niitä, joilla on uskollinen sydän.\n\nHerrat eivät vastanneet. He tunsivat mielensä heltyneen.\n\n-- Ja siksi minä sanon: Jumala palkitkoon kaikki kreivittärelle, teidän\narmonne vaimolle, sillä hänellä varmaankin on uskollinen sydän, --\njatkoi vanhus kiinteästi kehräten. -- Ajattelen usein, missä hän lienee\nja milloin hän palannee.\n\n-- Tuolla lähtee vene liikkeelle Falkbyn valkamasta, -- sanoi vanhempi\nkreivi, ottaessaan taskustaan kiikarin, mutta hän ei voinut mitään\nnähdä, sillä oli jotakin kosteaa joko lasissa tai hänen silmässään.\n\n-- Mitä tiedätte kreivittärestä? -- kysyi kreivi Bernhard, joka aavisti\njotakin ikäänkuin ohimennen lausuttujen sanojen takaa. -- Muori, te\ntiedätte jotakin ettekä tee oikein sitä nyt salatessanne.\n\n-- Tiedän, että paljon on muuttunut sen jälkeen, kun hänen armonsa\nlähti, -- virkkoi vanhus tyynesti ja jatkoi kehräämistään. -- Mutta\ntiedän myöskin, ettei hän mennyt mielellään eikä suotta. Katsokaa,\nnaisen sydämessä on jotakin sellaista, jota miehet eivät ymmärrä. Kun\nmiehillä on jotakin mielessä, niin he hyökkäävät tiehensä ja ovat\nvalmiit ruhjomaan taivaan ja maan, jos se olisi heidän vallassaan.\nMutta kun hyvällä naisella on sydämensuru, niin hän menee pois\nhiljaisuudessa itkemään. Tapahtui minun nuorena ollessani, että Pietari\nStålilla, joka seisoi lähinnä Flinta-vainajaa ruodussa, oli tapana\nsanoa vaimolleen: olisin voinut saada paremmankin kuin sinä, Kaarina,\n-- sillä hänen isänsä oli ollut kersantti, mutta Kaarina oli kotoisin\nFalkbyn torpasta. Ei hän oikeastaan mitään pahaa tarkoittanut, mutta\nKaarina oli sitä lajia, joka kärsi nuo sanat yhdeksäntoista ja\nkaksikymmentä kertaa, mutta ei enempää eikä vähempää. Kun hän\nyhdennenkolmatta kerran kuuli samat sanat meni hän pois ja pyysi\nerokirjaa. Ja koko pitäjä oli kummissaan, sillä kaikki tiesivät\nKaarinan olevan viisaan ja nöyrän ja miehelleen hän oli alamainen\nkaikessa, paitsi kunniassa. Mutta nyt herää kysymys: tekikö hän oikein\nvai väärin?\n\n-- Hän teki oikein, -- sanoi kreivi Bernhard vakavasti.\n\n-- Pelkään hänen tehneen, mitä vaimon tulee tehdä, -- lisäsi isä\nsurullisesti.\n\n-- Mutta mitä luulee teidän armonne Pietari Stålin tuon kuultuaan\ntehneen? -- jatkoi vanhus. -- Hän meni papin luo eräänä pyhänä, kun\njumalanpalvelus oli päättynyt ja väkeä oli vielä paljon kirkossa ja\nKaarina myös, ja silloin hän sanoi niin kovasti, että kaikki sen\nkuulivat: minulla on vaimo, joka on minulle liian hyvä, ja vaikka\nolisin nainut kuningattaren kamarineitsyen, en koskaan olisi voinut\nsaada niin hyvää vaimoa kuin Kaarina. Minä pyydän erokirjaa minäkin,\nsillä en ansaitse häntä.\n\n--- Ja mitä Kaarina vastasi? -- kysyivät kreivit yht'aikaa.\n\n-- Niin, mitä hän vastasi? --- jatkoi vanhus, hetken ääneti oltuaan,\njolloin nainen, joka tuvasta oli kuunnellut puhetta avonaisen ikkunan\nkautta, sai aikaa herrain huomaamatta astua ulos ja hiljaa hiipiä\nheidän taakseen. -- Niin, mitä hän vastasi? Hän vastasi sulkemalla\nmiehensä sydämellisesti syliinsä.\n\nTuskin oli nämä sanat lausuttu, kun kreivi Kaarle Viktor Bertelsköld\ntunsi kaksi pehmeää käsivartta kietoutuvan kaulansa ympäri, ja\nkyynelet, lämpimät kuin suloisin kesäsade, tippuivat hänen poskilleen.\nSe oli niin odottamatonta, niin kummastuttavaa, ettei kukaan noista\nneljästä voinut pitkään aikaan hiiskua sanaakaan. Rukki herkesi\nsurisemasta, hyttyset hyräjämästä, linnut livertelemästä; aallot\ntuntuivat keinuvan niin hiljaa kuin rakkauden syleily vihreää rantaa\nvasten, ja keveät pilvetkin taivaalla näyttivät hellyydestä punehtuen\nheijastavan lyhyen ihmiselämän autuaallisimpia hetkiä -- kun kaksi\nsynnin ja surun erottamaa sydäntä jälleen tapaavat toisensa ei koskaan\nenää elämässä erotakseen, ei koskaan enää lakatakseen sykkimästä\ntoisilleen.\n\nEnsimmäinen, joka keskeytti äänettömyyden, oli vanha\nkahdeksankymmenvuotias, joka nyt oli suorittanut_, hänkin, velkansa\nkaikista kokemistaan hyvistä teoista. Hän kohotti taivasta kohden\nvapisevat kätensä ja rukoili hiljaisen, palavan rukouksen, yhden niitä\nsanattomia ylistyslauluja, jotka kuuluvat aina enkeleiden asuntoihin\nasti ja johon kaikki läsnäolevat yhtyivät. Kun suurin kaikista\nvelvollisuuksista oli täytetty ja neljän sydämen palava kiitos oli\nlähetetty Iankaikkisen valtaistuimen eteen, silloin vanhus pyyhki\nkyynelet ryppyisiltä poskiltaan ja virkkoi hellästi, lempeästi\nhymyillen: -- No, mitä Kaarina vastasi miehelleen kirkonkäytävällä?\n\n-- Hän vastasi, -- sanoi kreivitär Ester, joka nyt oli heittänyt\notsaltaan talonpoikaisnaisen huivin ja paljastanut suuret loistavat\nsilmänsä, -- hän vastasi: -- Kas, Jumalan käsi on armollinen meissä\nheikoissa! Kaikki kannamme velkakuormaa omallatunnollamme Hänen\ntuomionsa edessä: ylistäkäämme hänen nimeään ja antakaamme toisillemme\nanteeksi! Ja niinkuin nyt hänen kasvojensa edessä lupaan sinulle, etten\nepäilevän ajatuksen varjollakaan loukkaa rakkauttasi, niin pyydän myös\nsinua antamaan minulle anteeksi kaiken surun, jota olen sinulle\ntuottanut, kaikki ne yksinäiset hetket, jotka olet kaivannut\npuolisoasi, joka kuitenkin oli vannonut ei koskaan sinusta luopuvansa.\nSinä rakkain ystäväni, minä olen sinut jättäessäni rikkonut enemmän\nkuin sinä; ja usko minua: tuntui sydämessäni kuin olisin menettänyt\nkaiken maailmassa, kun ei minulla ollut sinua! Mutta nyt sinä olet taas\nluonani, enkä enää koskaan luovu sinusta; en enää voisi kantaa\nsemmoista surua. Ja senvuoksi minä rukoilen saadakseni tulla takaisin\nluoksesi. Tahdotko suoda minulle niin suuren ja ansaitsemattoman ilon?\n\n-- Se oli oikein, aivan niin sanoi Kaarina, -- virkkoi vanhus rukin\näärestä -- Ja siihen vastasi hänen miehensä...\n\n-- Hänen miehensä vastasi, -- virkkoi kreivi Kaarle Viktor Bertelsköld,\n-- ettei hän Jumalan eikä ihmisten edessä ansainnut semmoista vaimoa.\nJa muistatko, -- sanoi hän, -- että sinä kerran, kaksikymmentä vuotta\nsitten, ennustit kaiken tämän? Mutta minä en sokeassa rakkaudessani\nsinua ymmärtänyt. En tuntenut ihmisten ennakkoluuloja enkä omaa\nheikkouttani. Luulin itseäni voimalliseksi, ja siksi lähetti Jumala\nminulle tämän koettelemuksen. Nyt vasta tunnen sinut ja itseni. Nyt en\nenää uhmaile, ja katso, kuitenkin on meillä, Ester, kuitenkin on meillä\nvoimaa yhdessä voittaa maailma.\n\n-- Entä minä, äitini! Kuinka minä uskallan luoda teihin silmäni? --\nsanoi kreivi Bernhard aivan toisella äänellä kuin vuosi sitten samassa\npaikassa.\n\nVastauksen sijasta kietoi kreivitär Ester käsivartensa hänen kaulaansa\nja suuteli häntä niinkuin äiti suutelee rakastettua, kadotettua ja\njälleen löydettyä lastansa.\n\n-- Jos koskaan olen tuntenut heikkouteni ja Jumalan voiman, -- sanoi\nhän, -- niin on se tapahtunut nähdessäni hänen tekonsa sinussa. Etkö\ntiedä, Bernhard, että elämässä enin rakastetaan sitä, jonka tähden enin\non kärsitty? Näin sinun palaavan siltä tieltä, jolta niin harvat\npalaavat ja jolla kaikki näkyi liittoutuneen erottamaan sinua meistä.\nNäin sinun syleilevän veljeäsi, jota kerran vihasit -- ja minäkö en\nrakastaisi sinua! Kuulin toisesta koettelemuksestasi ajan uskottomuuden\nkeskellä; pysyit järkähtämättä uskossasi -- ja minäkö en kiittäisi\nJumalaa sinun tähtesi! Vihdoin, aivan äsken, kuulin sinua soimattavan\nja uhattavan minun tähteni ja sinä puolustit minua -- ja vielä luulet,\nettet olisi minulle rakas! Bernhard, Bernhard, jospa tietäisit, miltä\ntuntuu, kun on löytänyt pojan semmoisen kuin sinä, niin, usko minua,\nsinä kadehtisit sitä minulta, sillä tänään näen selvästi siunauksen,\njoka meitä seuraa!\n\nHänen vielä puhuessaan läheni vene tuoden ne kolme, jotka olivat\ntavanneet toisensa Falkbyn uimahuoneen luona. Ei kukaan olisi ajatellut\nVeraa, ellei Flinta-muori äkkiä olisi nykäissyt kreivitärtä ja\nhienotunteisuudella, jonka ainoastaan nainen oivaltaa, kuiskaissut\nhänelle: -- menkää tupaan!\n\nKreivitär meni.\n\nKohta sen jälkeen tuli vene maihin. Paul vaipui isänsä syliin ja\npuristi herttaisesti veljensä kättä, huomaamatta heidän\nmielenliikutustaan. Vera sen sitävastoin heti huomasi. Hän silmäili\nheitä hämillään, miltei pelokkaasti.\n\n-- No, -- virkkoi Flinta-muori, -- eikö pieni neiti tahdo tervehtiä\nhyvää ystäväänsä tuolla tuvassa?\n\nMuorilla oli aarre, jolla hän aina oli houkutellut Veraa tänne\nmäntyniemelle ja se oli mitä sievin kissanpenikka. Sitä nyt Vera meni\nhämillään silittelemään. Mutta astuessaan tupaan hän näki\ntalonpoikaisnaisen istuvan ikkunan luona ja katsovan häneen hiiskumatta\nsanaakaan.\n\nVera katseli häneen ja punehtui korvia myöten -- katsoi sitten pois,\nluullen erehtyneensä, -- katsoi taaskin vieraaseen ja kävi yhä\npunaisemmaksi ja yhä enemmän hämilleen. Hän ei uskaltanut liikahtaa,\nhän seisoi kuin kynnykseen naulattuna...\n\nSilloin vieraan vaimon kädet hitaasti kohosivat. Ei hän vielä virkkanut\nsanaakaan, ei hän liikkunut paikaltaan ... hän vain avasi sylinsä.\n\n-- Äiti! -- sopersi Vera melkein kuulumattomasta\n\n-- Vera! -- kuiskasi vieras yhtä hiljaa.\n\nJa samassa lepäsi tytär äitinsä hellässä helmassa -- ja kun _he_ kaksi\nkohtasivat toisensa, niin sitä ei nähnyt kukaan muu kuin Hän, joka\nnäkee salatuimmatkin.\n\n\n\n\n23. VALTAKUNNAN AAMU.\n\n\nElokuun lopulla nousee aurinko kello viisi aamulla ja jo heti neljän\njälkeen alkaa sarastaa. Sekä Bernhard että Paul Bertelsköld olivat\neräänä semmoisena aamuna ylhäällä ennen aurinkoa.\n\nIhanan aamun ensimmäinen lapsuudenihanuus oli kirkastuksen tavoin\nlevinnyt yli koko tienoon. Kuinka vilpoista olikaan! Ja kuinka\nraikasta! Ilma oli niin puhdas kuin olisi se tulvaillut iankaikkisista\nterveyslähteistä ja niin läpikuultava, että voi erottaa kaakkurin\nsiivet korkeuden sinessä. Kaste kimmelteli suurina, kirkkaina helminä\nheinikossa, niin että pihamaalle ja puistoon oli kuin seulottu\nsäihkyviä jalokiviä. Järven rannan alla lepäsi vielä viileän yösumun\nhieno harso; sumujen ylitse kuvastuivat koivujen keveät lehdet ja\nkuusien tumma vihreys vasten ruskottavaa aamutaivasta. Joka lehti, joka\nhavunneulanen näkyi ja kaikki olivat hopeanhohtavia, ikäänkuin ilon ja\nkauneuden kyyneltämiä.\n\nNiistä, jotka eivät ole tottuneet nousemaan vuoteeltaan ennen auringon\nnousua, on omituista nähdä, kun puiden ja rakennusten varjot lankeavat\npitkinä länteen idän purppuraisten pilvien heijastamina. Pitkät varjot\novat muutoin kuin ilta-ajatukset ja ennustavat yötä; mutta kun ne\nennustavat katoavaa pimeyttä ja koittavaa päivää, kuinka peräti\ntoisenlainen onkaan silloin niiden herättämä tunnelma! Paul tunsi\nselvästi, kuinka hänen sielunsa yö alkoi valjeta, kuinka uusien aikain\naamu alkoi hänelle koittaa.\n\nPuistossa oli jo monta tuntia parvi nuoria kylän poikia ja tyttöjä\nahkerasti laitellut kukkaissalkoja ja lehtikoristeita ja siellä oli\ntekeillä jotakin muutakin salaperäistä uuden rakennuksen luona tuolla\nportin pielessä. Sama lehtimaja, joka edellisenä kesänä oli koristeltu\nkreivin syntymäpäiväksi oli taas tapahtuvan juhlan keskustana ja koko\ntämän tärkeän toimituksen johtaja oli vanha, siivo puutarhuri\nBergflykt, joka ei tähän saakka -- ollen vähän pitkävillainen kaikessa\nsiivoudessaan -- ollut voinut unohtaa kärsimäänsä vääryyttä, mutta joka\nnyt vihdoinkin oli taipunut kuultuaan, että hänen vanha emäntänsä oli\npalannut pitkältä matkaltaan. Oli kuin olisi hän nyt kaksinkertaisella\ninnolla koettanut sovittaa itsepintaisuuttaan ja häntä auttoi tässä\nkömpelösti, mutta sydämensä pohjasta eräs rotevajäseninen mies, joka\notsansa hiessä työskenteli neljän miehen voimalla.\n\n-- No, Leo, -- sanoi Paul, -- et viihtynyt kauan Tukholmassa?\n\n-- On vaikea viihtyä, kun ei ole syötävää.\n\n-- Mutta miksi tulit Ruotsiin?\n\n-- Miksi? Siksi, että sain seitsemännen kerran repat papintutkinnossa.\nKärpäset olivat pilkuttaneet Gadolinin kodeksin; ei hevonenkaan olisi\nvoinut lukea semmoista hepreaa. Silloin ajattelin: olkoon. Minä lähden\nja rupean kuninkaan rakuunaksi.\n\n-- Ja senvuoksi hurrasit niin riivatusti kuninkaalle. Mutta eihän\nsinusta tullutkaan rakuunaa.\n\n-- Mitäs vielä! Kuningas nauroi nähdessään minut ja sanoi: jos minulla\nolisi elefantti, poikaseni, tulisi sinusta heti rakuuna, mutta\nei ole koko Ruotsin valtakunnassa sellaista konia, joka jaksaisi sinut\nkantaa. Tahdotko ruveta sivusmieheksi jalkakaartiini? En, kiitoksia,\nvastasin; se ei sovi arvolleni; olen saanut seitsemän kertaa reput\npapintutkinnossa. Menen Paul Bertelsköldin luo, sanoin mä, ja rupean\nennemmin hänen rengikseen, sillä, kas, hänkin on _academicus_. --\nKatsos vain noita oppineita, sanoi kuningas, ne ovat ylpeitä, ne.\n\n-- Tahdotko, Leo, ruveta koulumestariksi uuteen kansakouluumme?\n\n-- Kiitos vain. Ei taitaisi olla hulluinta! Kyllä minä isken järkeä\npoikiin.\n\n-- Olkoon menneeksi. Isäni on käskenyt minua hankkimaan kelpo miehen\nsiihen toimeen ja jos lupaat, ettet sulasta hyväntahtoisuudesta lyö\npoikia kuoliaaksi, niin käy kaikki kuin itsestään. Voithan katsoa,\netteivät kärpäset pilkuta katkismusta.\n\n-- Jumala sinua siunatkoon; tiesinhän, että olet _civis_ sinä ja kun me\nvasta tappelemme kisällien kanssa, niin huuda vain minua, -- sanoi Leo\nniistäen ihastuksissaan neljästi nenäänsä.\n\nAurinko oli sillä välin kohonnut ihanana ja majesteetillisena kuin\nsatujen kuningatar metsän yli. Järvi välkkyi, metsä hohti, ihmisten\nkasvot loistivat ilosta. Tuli ihana aamu sumuisen yön jälkeen.\n\nVähitellen heräsivät muutkin Falkbyn asukkaat, ja varhaisimpia oli itse\nkreivitär. Hän oli kuin hyvä haltiatar läsnä kaikkialla; hän muisti\nkaikkea ja kaikkia, paitsi itseään. Mutta kreivitär Ester ei\naavistanut, että juhla suureksi osaksi oli häntä varten.\n\nSillä tänäänhän Falkbyssä, samoinkuin kaikkialla muuallakin Ruotsin\nvaltakunnassa, oli aikomus viettää iloista kansanjuhlaa sen muistoksi,\nettä isänmaa oli pelastunut anarkiasta ja hajaantumisesta. Varmat\nviestit olivat nyt tulleet Tukholmasta, ja kenraali Pechlinin ajatukset\nkansan mielipiteistä osoittautuivat kerrassaan paikkaansa\npitämättömiksi. Ei kukaan aikonut tarttua aseihin; kaikki olivat\nkyllästyneet säätyjen loppumattomiin riitoihin ja tervehtivät\nyksimielisellä ihastuksella nuoren, rakastetun kuninkaan nousua\nvaltaan, jota hän käytti niin maltillisesti ja joka enemmän kuin\npuolueiden lahjottavissa oleva hallitus ja leppymätön vainoamishalu\nlupasi kansan vapaudelle todellista varmuutta. Koko Ruotsin valtakunta\nkulki tähän aikaan ikäänkuin ihastuksen hurmauksessa, tutut ja\ntuntemattomat syleilivät toisiaan vastaan tullessaan ja hurraahuudot\nkuninkaan kunniaksi etenivät Ruotsin pääkaupungista pitkinä, toistuvina\nkaikuina vuoresta vuoreen ja laaksosta laaksoon, Pohjanmeren\nrannikoilta Saimaan ulapoille ja Öresundin lippuja liehuvilta aalloilta\nLapin kalastajamökkeihin kauas Inarin järven yksinäisille rannoille.\n\nKun siis kreivi Kaarle Viktor Bertelsköld myöhemmin kirkkaana aamuna\nilmestyi kauniille, lehdillä koristetulle parvekkeelle Falkbyn puistoon\nja puhui kokoontuneelle kansalle miehuullisia, jaloja sanoja\nvaltakunnan vaarasta, vieraiden valtojen vehkeistä, onnettomasta\neripuraisuudesta, joka nyt puoli vuosisataa oli erottanut kansalaiset\ntoisistaan ja nuoren kuninkaan urhoollisuudesta, siitä, että hän oli\nuskaltanut panna kruununsa ja henkensä alttiiksi valtakuntansa\npelastukseksi -- ja kun hän sitten kehoitti kaikkia vapaasti ja\nrohkeasti vannomaan valan uudelle hallitusmuodolle ja uskollisesti\nkaikissa vaiheissa elämään ja kuolemaan lain ja vapauden, kuninkaan ja\nisänmaan puolesta -- silloin nousi tämänkin kokoontuneen kansan\nsydämestä yksi ainoa ääretön, yksimielinen riemuhuuto ja vala\nvahvistettiin huutamalla: eläköön kuningas! joka kaikui äänekkäämmin\nkuin koskaan ennen sitten Kustaa Aadolfin aikojen. Kunnon\nitägöötalaiset olivat ilosta humauksissaan; he huusivat äänensä\npainuksiin, ja heidän hurraahuutoihinsa sekaantui suomalais-jättiläinen\nbasso kuin jalopeuran karjunta.\n\nTämä päivä oli vapaapäivä koko Falkbyn väelle, ja puistoon oli pitkille\npöydille katettu muhkea juhla-ateria kaikelle kansalle. Kunniasijan sai\nFlinta-muori: ei auttanut, että hän kursasteli, hänen piti istua\nylimmäisenä kreivin ja kreivittären väliin ja hän istui siinä niin\nkauniina ja kunnianarvoisena kuin mennyt aikakausi, tukka\nlumivalkoisena ja katse nöyränä. -- Heidän kummallakin puolellaan\nistuivat Bernhard ja Paul Bertelsköld; lähinnä heitä pitäjän\nkirkkoherra, ja tämän rinnalla Vera, joka oli pyytänyt, että hänet\nherätettäisiin klo 4 aamulla, mutta joka oli erehdyksestä nukkunut\nklo 9:ään. Lähinnä heitä nähtiin pari Tukholmasta palannutta\nvaltiopäivämiestä, jotka söivät ja joivat toivottaen säädyille\nonnellista kotimatkaa, ja sitten Bergflykt, Leo, Martti ja talon muut\nläheiset ystävät, jopa itse skoonelainen Rasmuskin, joka vannoi että\ntammakin tallissa oli hurrannut kuninkaalle.\n\nPila ei ollut juuri hienoa, mutta sillä oli tarkoituksensa. Sillä jos\nsiihen aikaan maan eläimet, ilman linnut, veden kalat tahi Ruotsin ja\nSuomen ikivuorten harmaa graniitti olisivat voineet puhua, niin ne\nolisivat maiden ja merien yli huutaneet: eläköön Kustaa-kuningas!\n\nJa niin tuli ehtoo ja aamu Ruotsin valtakunnassa.\n\n\n\n\n24. AAMUN VALKENEMINEN FALKBYSSÄ.\n\n\nJuhla ei vielä ollut päättynyt: sen valtiollista osaa seurasi\nperheellinen.\n\nAterian päätyttyä astui Falkbyn kreivi vielä kerran ulos parvekkeelle\nja sanoi tahtovansa puhua. -- Ystäväni, -- sanoi hän, -- minulla on\nvielä jotakin teille sanottavaa. Jumala on antanut minulle sen, jota\njoka miehen täytyy itselleen toivoa, on antanut hyvän vaimon. Hän on\nkansan lapsi eikä hän sitä häpeä, mutta minä pidän sitä kunniana.\nKatsokaa, senvuoksi seisoo sukumme hänen kauttansa keskellä kansaa\nniinkuin minä seison täällä teidän keskellänne, ja meillä ei enää ole\nylhäisiä eikä alhaisia, vaan jokaista arvostellaan hänen ihmisarvonsa\nmukaan. Kun nyt vaimoni matkusti pois toista vuotta sitten, tein\nitsekseni sen lupauksen, että jos hän Jumalan avulla onnellisesti\npalaisi, niin me yhdessä säilyttäisimme ikuisiksi ajoiksi muiston hänen\npalaamisestaan. Nyt tämä on tapahtunut, ja tuolla portin luona on uusi\nrakennus, jolle annetaan nimeksi _Esterin talo_. Sen toiseen osaan\nsijoitetaan kansakoulu, toiseen köyhien, äidittömien lasten hoitola.\nJos tahdotte seurata minua sinne, niin pyydämme hyvää pastoriamme\nsiunaamaan tuon uuden talomme, \"Esterin talon\".\n\nSanomaton riemuhuuto remahti kansan keskestä, kun nämä sanat oli\nlausuttu. Kansa tunki kreivittären ympärille kilvan suutelemaan hänen\nvaatteitaan, mutta hän ei sallinut sen tapahtua; hän vain kätteli heitä\nkutakin ja muistutti heille, että hänhän oli alhaisen miehen tytär ja\nettä heidän tulisi pitää häntä vertaisenaan. Ja sitten kaikki menivät\nuudelle rakennukselle.\n\nTämä oli niin kukkien ja lehtien vallassa, että sitä olisi voinut\nluulla lehtimajaksi. Kuusi köyhää, kukilla koristettua lasta tuli Veran\njohtamina kreivitärtä vastaan portailla ja he antoivat hänelle talon\navaimet laulaen vanhalla yksinkertaisella sävelellä muutamia Paulin\nsepittämiä säkeitä, jotka loppuivat seuraaviin sanoihin:\n\n    Taloss' Esterin\n    koti kultaisin.\n    Sen kauniimpaa\n    ei onnelaa.\n    Luon' Esterin\n    hovi herttaisin,\n    siell' orvot saa\n    ain' asustaa.\n    Ilo ihanin\n    syliss' Esterin.\n\n-- Niin, -- kuiskasi kreivi Bertelsköld liikutetulle puolisolleen, --\ntästä tulee sinun hovisi! Sanottiinhan sinulle kerran, että sinä olet\nsyntynyt prinsessaksi? Totta silloin sanottiin; tämä on sinun\nkuningaskuntasi; tämä kruunu on sinun!\n\n-- Tässä on minulle iloa liiaksikin! -- kuiskasi kreivitär, -- ei tätä\nrakennusta ole päivässä pystytetty; lienet jo kauankin sitä ajatellut.\n\n-- Ja mitäpä olisin ajatellut tänä pitkänä aikana sinua kaivatessani,\nellen palaamistasi? On vielä jotakin, jonka tahdon uskoa ainoastaan\nsinulle. Vanha Flinta ei kauan tarvitse uutta tupaansa. Olen määrännyt\npienen pääoman, jolla hänen kuolemansa jälkeen tullaan ylläpitämään\njotakin vanhaa, köyhää ja nöyrää vaimoa hänen tuvassaan. Ja nientä,\njossa hän asuu, sanotaan tästälähin _Rauhaniemeksi_. Suostutko siihen?\n\nKreivitär puristi hänen kättään.\n\nKirkkoherra piti sitten puheen kansalle, aikoen ensin ajan tavan mukaan\nylistää kreivillistä herrasväkeä, mutta huomatessaan heidän otsansa\nsynkkenevän hän muutti suunnitelmaa ja puhui niin kauniisti\nkristillisestä kasvatuksesta ja pienistä, köyhistä lapsista, jotka\ntäällä olivat löytäneet kodin, että kaikki seisoivat taas kyynelsilmin\nvastarakennetussa tuvassa. Sen jälkeen luettiin siunaus Esterin\ntalolle, kansa lauloi virren, ja toimitus oli päättynyt.\n\nKun kreivi ja kreivitär astuivat portaille, huomasivat he siellä\nvastatulleen rakkaan vieraan, paroonitar Louise Clairfeldin, syntyisin\nBertelsköld, joka juuri oli palannut Berlinistä. Hän kantoi surupukua\nmiehensä muistoksi ja hänen oikullinen, vaikka ei suinkaan paha\nsydämensä oli surusta lauhtunut. Hänen miehensä oli jättänyt jälkeensä\nainoastaan velkoja; hänen lyhyt ylhäisyytensä aika oli nyt ohi ja hän\ntuli viettämään loppuelämäänsä vanhassa kodissaan.\n\n-- Kas, nyt olemme täällä kaikki! -- huudahti kreivitär Ester\niloisesti. -- Ainoastaan sinua vielä kaipasimme, rakas Louise.\n\n-- Äitini! -- virkkoi tuo ennen niin ylhäinen ja ylpeä nainen\nliikutettuna ja vaipui äitipuolensa syliin. Hänkin oli lakannut\nsanomasta _madame_.\n\nLouise Clairfeld oli tottunut saamaan kaikki mielipiteensä ja elämänsä\nohjeet ihaillulta veljeltään Bernhardilta. Kun hän nyt näki tämän\nentisestään niin kokonaan muuttuneena kuin ihminen voi muuttua\nainoastaan mielen, sydämen ja ajatuksen perinpohjaisesti uudistuessa,\nvetäytyi hän aluksi säikähtyneenä syrjään. Mutta kohta hän alkoi naisen\nvaistolla ymmärtää veljeään. Tämä hymyili huomatessaan sisarensa\nhämmästyksen.\n\n-- Sinä kummastut nähdessäsi minut näin muuttuneena, -- sanoi hän. --\nSe johtuu siitä, ettet koskaan ole tuntenut Östanlidin muoria.\n\nKansan huviksi toimeenpantiin sitten puistossa kaikenlaisia leikkejä\naamusta iltaan. Ainoastaan Paulin kauniita tummia silmiä varjosti\nalakuloisuuden harso, sillä hän tunsi paroonittaren uuden\nkamarineitsyen, joka astua sipsutteli pihan yli yhtä itsetietoisen\nylpeästi kuin ennenkin. Se oli näet tuo parantumaton, sukkela ja\nnenäkäs Babette.\n\nMutta hänen ajatuksensa muuttuivat taas iloisemmiksi, kun kreivi\nBernhard näytti hänelle juuri äsken Eerikki Ljungilta tulleen kirjeen.\nTämä voi hyvin onnellisessa Suruttomassaan reippaan Eriikkansa kanssa\nja lähetti sellaiset terveiset, että hän nyt oli ostanut puheena olleen\ntilan Suomessa kreivi Bernhardia varten. \"Cecilia Larsson\", --\nsanottiin vielä kirjeessä, -- \"tervehtii ystäväänsä Paulia kertoen,\nettä Suruttoman tammi on kasvanut kattoa korkeammalle, ja lähettää\nhänelle nämä mukaanliitetyt kauneimman ruusunsa lehdet.\"\n\nPaul ei enää nähnyt Babettea. Hän suuteli ruusunlehteä.\n\nJa näin tuli ehtoo ja aamu Falkbyn kartanossa. Mutta tuolla ulkona\npuistossa kuuluivat vielä lasten äänet laulavan:\n\n    Taloss' Esterin\n    koti kultaisin.\n    Sen kauniimpaa\n    ei onnelaa.\n    Luon' Esterin\n    hovi herttaisin,\n    siell' orvot saa\n    ain' asustaa.\n    Ilo Ihanin\n    syliss' Esterin.\n\n\n\n\nVIITESELITYKSET:\n\n\n[1] Halm = olki.\n\n[2] Ei vielä elämää! Kuinka kauan pysyy kuolema voitolla?\n\n[3] Älä johdata meitä kiusaukseen.\n\n[4] Selviöstä ei ole väiteltävä.\n\n[5] Päätöksessänsä pysyvä mies. Voi hyvin, opiskele!\n\n[6] Kappalten iäisistä alkuaineista.\n\n[7] Ajattelen, olen siis olemassa. _Cartesius_.\n\n[8] Salaisesta viisaudesta.\n\n[9] Väitöskirjan puoltaja.\n\n[10] Vastaväittäjä.\n\n[11] Teologian dosentteja.\n\n[12] Tapahtukoon oikeus, ja hävitköön maailma.\n\n[13] Tidningar, utgifna af ett sällskap i Åbo 1771, n:o 10.\n\n[14] Alkuperäinen teksti, joka esittelee eläköönhuudon professoreille\nja kuulijoille sekä _pereatin_ paholaiselle, oli tässä muutettu\neläköönhuudoiksi ylioppilaille ja harhaoppisille, mutta _pereatiksi_\nteologeille.\n\n[15] Näiden joukossa tavataan Suomessa tunnetut nimet: de Caraall,\nStålhandske. Pinello, Nordensköld, von Becker, Creutz, Ramsay,\nGripenberg. Boije, Finckenberg, Aminoff, Kuhlefelt, Rehbinder, von\nKothen, Lagerborg, Jägersköld, Essen, Wadenstjerna, Tigerstedt, Döbeln,\nSprengtporten (J.M.), Ehrenroth, Ehrenström, von Gerdten, Tandefelt,\nUggla, Konow, v. Schantz, De la Mötte, Cedersköld, Cremer, Nassokin,\nCronhjelm, v. Cristierson, Armfelt, Edelfelt ja Benzelstierna.\n\n[16] Korin antaminen -- rukkasten antaminen.\n\n[17] Flinta = piikivi.\n\n[18] Samoinkuin Ruusukamari, oli Valkea Hevonen huone, jossa vankeja\nkidutettiin.\n\n[19] Välskärin, ei _meidän_. Latojan muist.\n\n[20] Ainoastaan totuus on suuri, ainoastaan hyve rakastettava\n\n[21] Kuninkaan nimen ruotsalainen muoto: Gustaf. _Suoment. muist._\n\n[22] Danvikenissä oli mielisairaala.\n\n[23] Muistaen vanhan isoäidin tyytymättömyyden 13:nteen kertomukseen,\noli välskärillä nyt sopiva syy lähettää lapset alakertaan kiskomaan\nhänelle tuohta, jonka vuoksi he olivat poissa tätä lukua kerrottaessa.\n\n[24] Tässä välskäri huomautti:\n\nSuuri erehdys on luulla, että uskonnon halveksiminen tuli Ruotsiin\nKustaa III:n aikana. Se tunki maahan ajan avonaisten saumojen kautta\nRanskasta koko edellisenä vapauden aikana, varsinkin sen loppupuolella,\nja sen siemen oli kylvetty jo paljon ennen kuin se alkoi tehdä tähkää\nKustaa III:n aikana ja kypsyi Ranskan vallankumouksen aikana valmiiksi\nviljaksi.\n\n[25] 1792. _Välskärin muist._\n\n\n\n"]