Honkain tarinat
Emil (nimim. Emlekyl) Nervander (1840–1914)
Kokoelma sisältää luonnonläheisiä tarinoita, joissa metsän ilmiöt ja eläimet saavat inhimillisiä piirteitä. Teos koostuu lyhyistä kertomuksista, jotka kuvaavat suomalaista luontoa, vuodenaikojen vaihtelua ja metsän siimeksessä herääviä ajatuksia.
Emil Nervanderin 'Honkain tarinat' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 49. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.
Tämän e-kirjan on tuottanut Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
HONKAIN TARINAT
Kertonut
Emlekyl (Emil Nervander)
Sederholm, Helsinki, 1869. Tekijän kustannuksella.
Näytetty: L. Heimbürger.
SISÄLLYS:
Tarinaini suomentajalle
I. Metsä on ijäti wihanta
II. Talwikärpänen
III. Suden jälkiä metsässä
IV. Kuusonen wuoren loukossa
V. Lumihiuteet
VI. Halla-yö
VII. Ja siiwet hän sai
VIII. Kiwisiemen
IX. Suomen salossa
TARINAINI SUOMENTAJALLE!
Kun nyt "Honkain tarinat" ensikerran suomalaisessa puvussa astuvat ulos majastani, on minun mieluinen velvollisuus Sinulle lausua sulimmat kiitokseni.
Nämät tarinat ovat heränneet eloon suomalaisten honkain keskellä, joidenka huminaa olen kuunnellut. Mitä humisevat hongat ovat minulle puhuneet, sen olen pukenut sanoihin, jotka soivat vierailta Suomen järville ja kankaille. Heidän tarkoituksensa ei ollutkaan enään palata takaisin tuohon synkkään salohon.
Silloin näit Sinä nämät laulajien metsän lapset ja ymmärsit heidän halunsa päästä takaisin armaille kotiseuduille. Ryhdyitpä työhön ja viittasit heille tietä heidän kotimetsäänsä. Jos he lyhyenä kesäpäivänänsä hetkenkin saavat järveen jälleen nähdä noita rakkaita, jylhiä harjanteita siellä kaukana sydän Suomessa, olet varmaankin iloitseva työstäsi yhtä paljon kuin kiitollinen
ystäväsi
Emlekyl.Helsinki, Joulukuun 15 p. 1869.
I.
METSÄ ON IJÄTI WIHANTA.
Miksikäs, synkkä havumetsä, mulle olet niin rakas! Kuunnellessani sinun uneksivaa huminatas, sykkivi sydämeni niin rauhaisasti. Nyt sua taasen kuunnella tahdon.
Tähän sammalikkoon tahdon istuutua.
Kuinka raittiisti kesätuuli lehahtelee honkien tuuheissa latvoissa, korkealla yli metsän kanervikon! Kas, kuinka hiljaa ne huojuvat, sohisten suloisia mietelmiään! Ja kuinka tumman sinisenä siintävi taivas yli metsän pirteän vihannuuden!
Kuule! kaukaa käy tohiseva humina. Se on tuulispää, joka kiitää läpi metsän. Nyt painuvat solakat kuuset tuulen vallassa, nyt vaaruvat petäjäin oksat levotoinna, nyt havumetsä humisee.
Hienoinen havusade satelee sammalikon puolavarsille. Tuulispää pakenee yli kaukaisen niityn, sen humina vaikenee, ja metsä on tyyni ja ääneti, ainoastaan lauhkea kesätuuli häilyy hiljaisesti honkien korkeissa latvoissa.
Kuinka suloinen on metsän siimes!
Hyönteisten siivet välähtelevät, kun ne lentää liekuttelevat päivänpaisteessa tuolla.
Kuinka vihriänä sammal tuolla vihoittaa! Tuossa tuoksuivat kielot kevähällä.
Tahtoisin unihin uinua, metsän hiljaisesti humisten. Miksikäs on havumetsä mulle niin rakas?
Kuule! mikä sirkutus tuolla metsän rintehellä!
Se on lintu, joka lentää kuusen latvasta synkkään metsähän päin ja matkallaan livertelee iloista lauluansa. Se on punarinta, joka kutsuu vaimoaan.
Eikö hän vastaa? – Kvivitt! tuolla hän lensi pensaasta kohti vihriän metsän hämärää. Kvivitt! sitä ei näy nyt enää. Kaikki on taas ääneti pait havumetsän hiljainen humina.
Oi, tahtoisin uinaella ja uneksia täällä korkean hongan juurella, alla sinertävän taivahan!
Mitähän tuo humiseva metsä uneksinee? Honkien latvat huojuvat niin hiljaa. Ne kuiskailevat tarinaansa kesätuulelle.
Oli kevätpäivä, kun maailma vielä oli nuoruuden ijässä. Havumetsä rehotti niin pirteänä ja vihriänä. Päivänpaiste lepäsi yli metsän, meren. Walkoisia, keveitä pilviä kiiti sinisellä taivahalla. Kevätpuroset vilisivät iloisasti ja linnut livertelivät lehdossa.
Silloin astui kultakutrinen impi läpi metsän.
Ihastuksin katseli hänen sininen silmänsä maan ihanuutta. Hän hymyili ja kuiskasi nimen, niin hiljaa, ettei kukaan saattanut sitä kuulla.
Ja silloin seisoi siinä nuorukainen, ja vahvoin käsivarsin syleili hän armastansa. Ja hän katseli uskollisesti immen siniseen silmähän, joka hänelle hymyili.
Ja metsän läpi kävi autuuden väristys.
Se oli kevätpäivä, jolloin ei mikään rakkaus vielä ollut petetty, ei mikään uskollisuus rikottu.
Ja vieno sävel lensi läpi metsän, ja oli kuin henki olis laulanut:
Kaikki voi hävitä! Kevät katoaa, ja päivä sammuu. Mutta rakkaus on ikuinen. Joka lauluni ymmärtää, hän ei koskaan voi kuolla!
Ja ihmeellinen humina kävi läpi nuoren havumetsän.
Rakkaus on ikuinen, ikuinen, ikuinen!
Tämä on metsän tarina. Hän siihen luottaa, ja se on ijäti uusi. Hän kuiskailee sitä kesätuulelle, kun hongan latvat hiljaa huojuvat, korkealla yli metsän kanervikon.
Ijäti on metsä vihoittava! Pettäköön rakkaus ja kuolkoon uskollisuus; täällä honkien latvat tarinaansa kuiskailevat kuitenkin. Tuuli sitä kuuntelee, salon linnut sitä riemuiten visertelevät, eikä se kuole sinä ilmoisna ikänä. Kuuntele, etkö kuule sitä metsän ihmeellisessä huminassa!
Kuulet! sinä kuulet sen! Metsä on ijäti vihanta!
1864.
II.
TALWIKÄRPÄNEN.
Tämä on juttu talvikärpäsestä, sillä talvikärpänen oli tässä jutussa päähenkilönä. Talvikärpänen se kyllä ei koko ikäänsä ollut; mutta pankaamme sille yhtähyvin se nimi, sillä talvikärpäseksihän se lopulla tuli kuitenkin. Siinä ei auttanut mikään. Silloin oli se vanhana karilaana, mutta vanhakin on ollut nuorena, ja talvikärpäselläkin on ollut kesä.
Se oli maamoukka kotoperäisin, kun, näet, oli syntynyt ja asui männikössä; mutta älkäämme sentähden suinkaan luulko häntä hurjaksi metsiköksi. Ei, päinvastoin oli se hyvin siveä ja hiljainen olento. Siitä mitä elämässä on suloista ja ihanaa, hän ei kyllä ollut nauttinut vähääkään, sillä luonteensa oli kovin kaino eikä sallinut hänen ruveta hyväilemään pappilan mamseleja, kun lempeän ja hauskan näköisinä sunnuntain iltapuolina ajoivat vanhoissa rikkarattaissa herraskartanoon vieraiksi. Siitä näkyy ettei talvikärpänen osannut katsella maailman menoja oikealta kannalta, sillä mamselien poskuiset olivat niin punakat ja pyörähkät kuin paraat puolamarjat. Se oli liian siveä luonteeltaan, tuo talvikärpänen.
Se ei käynyt edes pappilan lehmienkään kimppuun, kun yhtenä iltana näki niiden jörömäisinä ja uneliaina luntustelevan kotiin maantietä myöten. Se oli kovin "viini" kärpäseksi tämä kärpänen.
Lehmistä huolimatta lentää suristeli se iloisesti mäntyjen alimmaisten oksien välitse, taikka jaloitteli suokanervikossa, joka kasvoi suon mättäillä, juuri männikön reunalla. Ja kuitenkin oli pappilan karjassa ruskeita, kirjavia sekä hallavia lehmiä, ja mustakin, nimeltä Mustikki, mutta tämä ei ollut aivan iso, sillä se ei ollutkaan pappilasta, vaan torpasta tuolla männikön luona, vaikka sai käydä laitumella pappilan lehmien kanssa. Senpä tähden se kulkikin jälkimäisenä karjassa.
Ja kauniisti loisti ilta-aurinko, kun sarvikarja sorkotteli portaan yli, joka vei halki suon. Käsipuut, jotka seisoivat sillä puolen, missä suo oli syvin ja leppäpensaat kasvoivat, olivat päivänpaisteessa tulipunaiset, sillä niitä kainosteli, että päivän piti vaivata itseänsä niiden tähden, ja sitä eivät suinkaan tahtoneet.
Pappilan lehmiä paimenteli seitsen-vuotias tyttönen, ja hän oli kotoisin torpasta männikön luona, niinkuin Mustikkikin, joka sentähden seurasi häntä lähinnä. Hänen vieressään oli Mustikki ikään kuin omassa kodissansa, ja se vierasteli kovin suurta seuraa. Kun olivat siivoja lehmiä, nuo pappilan lehmät, ja yksi vielä omakin, niin helpostihan paimentyttö näitä voi hallita, vaikkapa hän pieni olikin. Hän oli paimentyttönä jo synnyltänsä, sillä torpasta oli paimenessa käytävä, vaan sitä temppua hän ei tietänyt maailmaan tullessansa, mutta syntynyt oli hän, kuin sanottu, siihen virkaan, ja häntä nimitettiin ainoasti paimentytöksi, vaikka hän oli ristitty kuin muutkin lapset, mutta kun virassa ollaan, niin pitää olla arvonimikin, niin jahtivouti sanoi.
Paitasillaan hän ei enää tallustellut, vaan oli nyt sini-juovikkaassa hameessa. Se oli tehty kasvamisen varalla, ja senpä tähden tyttö parka usein kaatuikin käydessään mättäisellä maalla, mutta nyt oli sileätä maantietä, ja nopeasti hän notkutteli pieniä mustia jalkojaan. Ei hän siihen mitään voinut että olivat mustia, sitä kostea oli metsässä ja pölyä tiellä. Puhdas oli hän muuten ja sievä katsella. Poskuiset punoittivat ja olivat pyörähköt kuin mansikat ha'assa, ja silmät loistivat sinisinä ja vilkkaina lapsen päivettyneistä kasvoista. Ja kun hän nyt, tepistellen Mustikin vieressä, ajeli lehmiä kotiin, lauleli hän niin että männikkö kaikui. Kuulepas kuinka hän livertelee! Sopisipa mukailla! Ja se oli aivan talvikärpäsen mielehen. Se ilahtui niin että lentää suristeli suoraan tyttösen luo, vaikka oli luonteeltaan hyvin kaino; mutta eihän tyttö ollutkaan kuin pieni seitsen-vuotias tyttönen. Hei! kuinka kauniisti laulu kaikui! Surr! surr! nauraa suristeli talvikärpänen lennellen ympäri kuin hupsu ja hyräillen samaa laulua kuin tyttökin. Sen luuli kumminkin itse. Sepäs oli kelpo tyttö! Ja hilpeästi lensi talvikärpänen nyt paimentytön kultaisille kähäröille. Jos se vaan olis joutanut, niin oli kenties punastunut omaa rohkeuttaan, mutta nyt se vaan kuunteli tytön laulua. Ihastuksissaan sattui se luoda silmät hänen poskuiseensa. Tämä oli niin punakka ja pulskea kuin kauniin ruusu, ja aivan pyöröpäissään istahti talvikärpänen, siitä itse tietämättä, tyttösen poskelle. Woi kuinka hienoinen ja pehmeä se oli! Se oli mitä elämässä on suloista ja ihanaa, sen talvikärpänen nyt käsitti. Ja tyttö lauloi niinkuin kärpästä ei olis istunut hänen poskellansa. Siitä nähtiin, että hän oli torpasta. Talvikärpänen oli niin onnellinen ettei se liikahtanutkaan.
Mutta sitten tuli tyttö pimennosta päivänpaisteesen, ja nyt herähtyi talvikärpänen ihastuksestaan, punastui, joutuen varsin hämille, ja lensi pois. Tyttö jatkoi lauluaan, nauroi ja tavoitti talvikärpästä koivurisullaan; mutta hän teki sitä leikillään, se oli nähtävä, ja se talvikärpäsen sydäntä ilahutti. Talvikärpänen unohti tekonsa ja lentää suristeli päivänpaisteesta pimentoon takaisin.
Ja tyttö astui eteenpäin ja poikkesi puiden taa. Laulu kaikui kaukaa, ja pian se ei enää kuulunutkaan. Mutta talvikärpänen suristeli yhä vielä. Tämä oli ollut onnellisin päivänsä. Se oli saanut rakkaan ystävän ja käsittänyt mitä elämässä on suloista ja ihanaa. Se ei voinut pysyä paikallaan, vaan lentää mutkitteli tien yli, jota tyttö oli kulkenut, mutta kiiti sitten takaisin metsään, ikään kuin ei olis tohtinut onneansa täydellisesti nauttia, ja kesä-yö peitti metsän ja maan, kun talvikärpänen nukkui kukkaseen suon reunalla.
Yötä seurasi kaunis aamu, ja talvikärpänen heräsi aivan hämillä päin, muistellessaan rohkeuttansa ja ihastustaan. Se kyllä käsitti, ett'emme ole syypäät tuntohomme, mutta sitä enemmin sen puhkeamiseen, jos tahdomme olla siivollisia. Mitähän tyttö nyt ajatteli sen kärkkäydestä! ja siitäpä se taas tuli aivan hämille.
Ja viimein tuli se aika, jolloin lehmät lähtevät laitumelle. Mustikki oli taas jälkimäisenä karjassa, ja varsin sen vieressä tepisteli paimentyttönen pitkässä hamehessaan. Hän lauleli iloisesti ja hilpeästi kuin ennenkin, niin että metsä kaikui, ja talvikärpänen lentää suristeli männikön pimennosta oksasta oksaan. Se oli niin onnellinen ja iloinen. Kulkihan herttaisin ystävänsä lehmineen sivuitse. Woi kuinka suloinen hän oli, tuo kulta-tukkainen tyttönen! Ja hän hävisi tien polveen, mutta jäi talvikärpäsen sydämeen.
Monta kaunista aamua ja suloista iltaa sai se kesä, mutta sitä ei talvikärpänen huomannut. Se oli niin hajamielinen. Kumminkin nauraeli se kaikkia, siitä itse tietämättä, sillä se oli niin iloinen mielessään, ja koko Jumalan luoma maailma oli sille niin mielehen ja niin kaunis.
Mutta kesä loppui, ja kaikki kärpäset hävisivät vähitellen, ei tietty mihinkä. Talvikärpänen oli unohtunut, ja sen oli siis siinä maassa talvea viettäminen. Ja kun kesä oli loppunut, oli paimenessa käyntikin päättynyt, ja surumielin odotteli talvikärpänen saadaksensa kuulla paimentytön iloista laulua. Hän ei tullut. Hän oli kotona torpassa isän ja äidin luona.
Mutta sitä talvikärpänen ei tietänyt, kun se kallella päin lennellä suristeli, lämpöisenä pysyäkseen, sillä metsässä oli jo melkein kylmä.
Silloin juohtui sen mielehen, että se yhtenä iltana, kun tyttö lehmineen oli kulkenut ohitse, tuskin oli voinut malttaa mieltänsä ja oli uskaltanut nousta korkealle, korkeimman männyn yli, mikä metsässä oli, vielä nähdäkseen siintoa tytöstä. Ja silloin oli se nähnyt tytön ajavan lehmät pappilan kujaa myöten ja avaavan kartanon veräjän. Kauemmin se ei ollut uskaltanut katsella tyttöä, mutta sen se nyt tiesi, että tyttö oli pappilasta kotoisin.
Woi, mitä kauemmin se tyttö ajatteli, sitä hartaammin sitä halutti saadaksensa häntä jälleen nähdä. Kuinka kaunista tuolla pappilassa mahtanee olla, arveli se, eikä nyt enää voinut hillitä haluaan, vaan lensi sinne, missä luuli tyttösen olevan. Sitä ei aavistanutkaan, että tyttö oli niin lähellä, vähäisessä, köyhässä torpassa, männikön luona! Pappilaan tultuansa hämmästyi talvikärpänen sen kauneutta; vaan eihän mikään voinut olla hyvä kyllä tytölle. Neitsyt huuhteli ikkunoita huoneessa, johon talvi-ikkunat oli pantavat, ja kun hän kyyristyi käsiliinaa vesimaljassa kastaakseen, lentää pujahti talvikärpänen hiljaa ja sievästi huoneesen. Ja talvi-ikkunat pantiin eteen, ja nyt se oli varsinaisena talvikärpäsenä, vaikka olemme sille jo panneet sen nimen, sillä talvikärpäseksihän se lopulla tuli kuitenkin. Siinä ei auttanut mikään.
Se oli pappilan nuoren herran huone, johon talvikärpänen oli tullut. Nuori herra, joka oli lukiolainen, oli luonteeltaan iloinen ja ystävällinen, vaikk'ei hän muuten tullut sukuhunsa; hän kävi kuitenkin laatuun pappilan mamselienkin mielestä. Mutta hän ei nyt ollut huoneessaan. Talvikärpänen lensi uunin reunukselle. Mieltänsä malttamatta se odotteli, että tyttönen tulisi sisälle, vaan oli kumminkin vallan hämillä siitä, että oli uskaltanut seurata häntä sinne asti. Ja kun luuli olevansa tytön huoneessa, niin se syvällä hartaudella katseli kaikki, mitä siellä oli, nimittäin haljakka puikkosohva, nahkalla verhottu istuin kirjoituspöydän edessä, ja vähäinen kirjahylly, jolla oli monta kirjaa, joita lukiolainen tarvitsee. Siellä seisoi Strelingin kieli-oppi, Schellerin sanakirja ja Anabasis, ja kukas kaikkia niitä muita muistaa. Pienessä nurkassa oli muutamia kirjoja, joidenka selässä luettiin: Runoelmia, mutta ne kirjat eivät olleet niin suuria, kuin muut hyllyllä. Suomenmaan kartta riippui yhdellä seinällä ja vastassa kaksipiippuinen pyssy sekä vanhanläntäinen matka-laukku. Mitä tuo kaikki merkitsi, sitä ei talvikärpänen ymmärtänyt, mutta olipa se kuitenkin varsin komeata ja uutta hänestä, joka männiköstä oli kotoisin, ja se tirkisteli tuota komeutta, silmät pois kääntämättä, kunnes ne ummistuivat ja hän nukkui.
Tri-i-il! Mitäs se oli. Talvikärpänen heräsi ja kuuli, vielä unen horroksissa ollen, mitä kauniimpia säveleitä. "Nyt hän on täällä," iloitsi se sydämessään, mutta se oli lukiolainen, joka huilulla soitteli sydämellistä laulua. Nyt talvikärpänen sen havaitsi, mutta herttaisinta ystäväänsä ei näkynyt, ei kuulunut!
Ja lukiolainen käveli edestakaisin lattialla, soitellen niin kummallisia säveleitä. Wälistä säveleet riehuivat, kuin männyt koska talvimyrskyä vasten taistelevat, välistä ne surumielisiksi sulausivat. Nähtävä oli, että hänen aatoksensa lennellen seurasivat soiton mutkittelevaa kulkua. Silmänsä saivat niin kauniin loisteen. Soitto vaikeni ja lukiolainen sieppasi paperin laatikostaan, istahti ja kirjoitti muutamia värssyjä siitä, kuinka kevät havahtuvi, havahtuvi metsässä ja merellä, – taivahassa ja sydämessä. Ja sitten hän niitä laulaa hyräili itsekseen, vallan hiljaa, ettei pappilan mamselit, jotka asuivat seinä väliä, luulisi, sillä se ei ollut oikein heidän mieltänsä myöten, ettei hän ollut sukunsa kaltainen. Laulamasta lakattuaan, katseli hän ikkunasta, miten kolkko syksy kulki yli metsän, meren, ja hän lauloi taas iloisesti ja hilpeästi kuinka kevät havahtuvi.
Talvikärpäsen oli ikään kuin olis kuullut paimentyttösen laulua tuolla metsässä. Hän, ainoastaan hän, oli sen mielessä. Woi, kuinka sen sydämessä tuntui lämpimältä! Se lensi uunin reunukselta kirjahyllylle ja takaisin jälleen. Raukka oli käsittänyt elämän suloisuuden ja oli taas rakastunut, rakastunut lukiolaiseen, joka lauloi kuinka kevät havahtuvi!
Että tämä tunne oli hyvin rohkea, sitä talvikärpänen kyllä ymmärsi, ja senpä tähden se olikin niin rauhatonna ja hämmästyneenä. Mutta onnellinen oli se kumminkin ylin määrin. Tyttö ja lukiolainen, parempata sen mielestä ei koko maassa ollut.
Kun lukiolainen otti lakkinsa ja lähti huoneesta, lensi talvikärpänen hämillä päin paperille, johon oli kirjoitettu kuinka kevät havahtuvi. Se luuli taas istuvansa tyttösen poskuisella ja ihaili elämän suloisuutta. Hämmästyneenä se huomasi, että taas oli tunteensa liiaksi näyttänyt ja lensi hiljaa takaisin uunin reunukselle, vakavasti päättäen ei milloinkaan enää tehdä niin.
Ja nyt tuli lukiolainen, sen herttaisin ystävä, sisälle ja istui lukemaan. Kun hän siinä hetken aikaa oli istunut, aukesi ovi, ja ovella niiasi tuo pieni paimentyttö, kirja kädessä. Tyttö parka oli vähän hämillä, niin että tuskin sai oven auki. Lukiolainen nyykäytti päätänsä ystävällisesti; he kävivät pöydän äärehen istumaan, ja oli kuin tyttö olis käynyt koulua lukiolaisen luona. Kaikki kävi niin totisesti, mutta ystävällisesti katseli lukiolainen tyttöä, ja tyttö taas häntä iloisilla, hilpeillä silmillä. Nyt otti lukiolainen yhden niistä kirjoista, joidenka selässä luettiin: Runoelmia, ja luki korkealla äänellä tytölle. Ja tyttö hymyili niin suloisesti ja pani välistä hartaasti sormuet ristiin, kuunnellessaan mitä lukiolainen luki.
Sitten otti lukiolainen huilun ja soitti tytölle laulunsa. Nyt niiasi tyttö ja lähti pois, mutta kartanolta kaikui kaunis laulu. Se oli paimentyttö, joka lauleli lukiolaisen laulua. Lukiolainen kuunteli kotvasen tytön laulua, sitten sieppasi hän taas huilunsa. Hän oli niin iloinen ja leikillinen sinä päivänä, ja iloisia polskia kaikui nyt lukiolaisen huoneesta.
Ja talvikärpänen oli osallisna koko ilossa! Mutta se ei sallinut tunteensa ilmestyä, se oli hyvin hiljainen olento, joka koki hillitä mieltänsä. Liikkumatta se istui valkoisella uuninreunuksella, mutta vahvasti täytyi sen pitää siitä kiinni, sillä koko huone pyöri sen silmissä, niin oli se iloissaan!
Ja lukiolainen pani jahtisaappaat jalkaansa, pukeusi viheriäiseen takkiin, heitti pyssyn olalleen ja meni metsään. Se oli hyvin hyvä talvikärpäselle, joka tarvitsi rauhaa; se oli niin herkkätuntoinen.
Mutta samassa kuului kimeä nauru, ja huoneesen töytäsi kaikki kolme pappilan mamselia. He väijyilivät lukiolaisen poissa-ollessa saadaksensa ottaa määrää hänen vanhasta matkalaukustaan. Jouluksi he aikoivat päällystää sen uudella vaatteella, johon usko, toivo ja rakkaus oli kirjattu, ja se oli niin kaunista. Keksiväisyytensä ja lukiolaisen äkillinen ihastus heitä niin iloitti, että nauruun olivat tikahtua. He nimittivät häntä lukiolaiseksi, sillä he kunnioittivat häntä. Wanhin näistä kolmesta, hyvin iloinen pappilan mamseli, keksi talvikärpäsen uunin reunukselta ja kiljasi:
Näettekö talvikärpästä! Se lämmitteleikse.
Ja kaikki kolme kiljuivat:
Se on vanhuuden vaivoissa!
Ja he nauroivat ja kutkuttelivat toinen toistansa ja juoksivat sitten matkaansa. Mutta nuorin, joka oli muita vähä totisempi, otti kirjan lukiolaisen kirjahyllyltä, ja se oli Strelingin kieli-oppi, sillä siinä on niin lystiä esimerkkiä.
Niinpä kyllä, se oli vanha ja vanhuuden vaivoissa, tuo talvikärpäis parka! Siivet jäykistyivät eivätkä kannattaneet niin kepeästi kuin ennen. Se oli vanhuuden vaivoissa, vaikka sillä oli sydämessään männikkö, paimenlaulu ja kevätlaulu; se oli liiaksi viivähtynyt elämään. Mutta eipä se siitä suurta huolta pitänyt; sitä vaan harmitti, että paimentyttö ja lukiolainen kenties keksisivät sitä vanhuuden vaivojen omaksi. Se luuli yhä vielä, että he olivat huomanneet tuon anteeksisaamattoman rohkeuden, että se heitä rakastaa. Ja nyt se kenties katsoi parhaaksi mennä makaamaan rauhassa rakkaudeltaan. Kylläpä se mielellään olis tahtonut vielä kerran kuulla rakkaiden ystäväin laulavan, vaan sitä se ei saanut. Se pani siis tyytyväisellä mielellä maata "Runoelmien" taa, jotka seisoivat hyllyltä ja nukkui sikeään uneen.
Siellä se makasi kaiken talvea rauhassa, sillä kun joululupa loppui ja lukiolainen läksi kaupunkiin, uusi matkalaukku rinnalla, vei hän muassaan Strelingin kieli-opin, ja nyt saivat muut kirjat olla pappilan mamseleilta rauhassa, kosk'ei niissä löytynyt esimerkkiä.
Kevät tuli, ja ilomielin palasi lukiolainen taas kotihinsa uudella matkalaukullaan. Tuo pieni paimentyttö, joka oli lueskellut hänen edessänsä, rukoili pappilan emännältä luvan saadakseen siivota lukiolaisen huoneen ja sitä kukkasilla, lehdillä koristella. Ja hän puhdisteli, kirkasteli siellä min suinkin voi, tuo pikku huppelo, ja pölytti kirjat hyllyllä. Siellä runoelmien takana kelletteli talvikärpänen, ja se joutui nyt rikkalapioiselle.
Ja lukiolainen tuli sisälle, ja hänen huoneessaan näytti kaikki hänestä niin hupaisalta. Raitis kevät-ilma tuulatteli avatusta ikkunasta, linnut laulaa visertelivät, ja koivut humisivat ulkona, ja hän otti huilun ja puhalteli lauluansa. Paimentyttö kaappasi rikkalapioisen ja niiasi ovella kuin ennenkin. Lukiolainen nyykähytti hänelle iloisesti ja soitteli yhä suloisemmin. Ulos puutarhaan juoksi tyttönen lapioiseneen, jossa talvikärpänen kelletteli. Hän lauloi kaunista paimenlauluaan, niin että seutu kaikui. Eiköhän se liene kuulunut tuonne männikköhön! Ja sillä tapaa tuli talvikärpänen taas ulos ilmahan, jossa kevät havahtui metsässä ja merellä ja taivas oli niin sininen ja sydän niin iloinen, ja talvikärpäsen herttaisimmat ystävät, paimentyttö ja lukiolainen, laulelivat iloisimpia laulujaan. Kas, nepäs vasta oli maahanpaniaisia!
Ja koska talvikärpänen nyt on haudattu, niin tottapa tämä tarinakin on loppunut, se on siivollisinta, ja siivollinenhan talvikärpänenkin oli. Mutta vaikka tarina on päättynyt, niin ei kevät kuitenkaan ole loppunut, ja pappilassa laulelevat nuorukaisemme vielä kuinka kevät havahtuvi!
1864.
III.
SUDEN JÄLKIÄ METSÄSSÄ.
Talvis-illan hämärä levittää peitteensä synkille hongille, aavalla, äärettömällä harjulla. Hiljaisuus on syvä ja painava. On niin kylmä, että tuuli lienee jäätynyt lumella peitettyihin honkihin, joiden hyisiä neulasia ei viina vienoinkaan liikuta. Siellä täällä nousee epämuotoisna syvästä lumesta jykeviä kantoja, kaadettuin puiden jäännöksiä. Kaukana kuvauu vasten harmaata taivasta väärän petäjän eriskummainen muoto; sen vääntyneet oksat kokoovat varjonsa kaikki samalle puolelle. Tuolla ojentelee kuivettunut kuusi havuttomia oksiaan, ja näiden, tuon kolkon korven vanhain muistojen välillä lepäelee katajapensaiden ja kyynärän-korkuisten havupuiden mustia varjoja. Puoleksi peittää lumi pensaat. Niiden tiheissä kätköissä kenties väijyy susi saalista.
Mikä tuolla liikkuu kaukana harjun polvessa? – – Nyt on kaikki taas hiljaa. – Ei, se liikkuvi taas. Onko se salon sittipiika, joka ääneti kuin haahmo lumella käydä ripsuttelee Tapion havulinnaan, kaukana kolkossa korvessa? Ei, se on vahva katkennut oksa, joka siellä vienon viiman vallassa surullisesti huokaellen huojuu vasten petäjän tyveä. – Tuolla leyhkäelee musta kaarne hiljaisin siivin äärettömän harjun ylitse – ja katoaa. – Kolkkoa ja kamalaa kaiketi pimeässä korvessa on.
Tuolla louhen lohkareella, kallistuvan petäjän juurten alta tirkistelee kaksi silmää lumikinoksille. Susi lymystään vainuu saalista. Äänettömin askelin kaapsahtaa hän kätköstänsä. – Jäniksen jälet näkyvät selvästi tuoreessa vitissä. Palajaahan se omia jälkiään. – Pidä varalla! Tuolla kiitää näätä nietoksen yli. Susi kykähtää kuusen taa. Hänen silmänsä palavat. Oksat rasahtavat, hän kavahtaa juoksuun. Ei hän kuitenkaan saavuta näätää, joka sykkivällä sydämellä pakenee hyylähänsä.
Eikä nälkä sutta vielä ahdistakkaan. Hän istuikse lumella peitetyn kannon juurelle. Hän ei liikahda. Metsä on taas ääneti.
Jäniksen jälellä odottaa hän saalistansa. Hän odottaa siinä kauan.
Synkästi tuijottelee korven villi poika. Mitähän nyt hänen sydämessään liikkunee? Mihinkä kauhuun tähtäilee tuo hehkuvain silmien kammottava tuli? Saalista, saalista, tykkii synkkä sydän. – Waan ei kukaan tunne metsän villiä sutta. Kenties ajatuksensa nyt lentää hänen pimeähän lymyhynsä, petäjän juurten alla, niiden piskuisten luo, jotka häntä siellä odottavat. Ei kukaan tunne hänen ajatuksiaan, josko surma tai taivas niissä asuu.
Ilta kuuluu. Metsä pimenemistään pimenee. Taas kuuluu kepeitä askelia lumella. Ääneti väijyy susi, tienoota tähystellen. Jänis juosta piipottelee. Susi karkaa kohti saalistansa. Hän ei saavuta sitä. Kuin salaman välähdys kiitää jänis. Hän joutuu kai kohta kotihinsa, tuolla Tapion vihriän linnan liepehillä, salossa synkeässä. Siellä on hän taas rauhassa.
Susi hiipii synkkäin tyvien lomitse. Saaliinhimonsa on herännyt. Askeleensa käyvät yhä kepeämmiksi ja hiljaisemmiksi.
Pakkanen on ankara. Yö on käsissä. Tähdet tuikkavat talven pimeällä taivahalla, ja kirkkaasti kumottaa kuutama valkoisella lumella, honkien varjoin välistä. Mutta maallinen on tämä metsä; tähän ei taivas kuulu.
Tuolla musta varjo lentäen lehahtaa yli kuun kirkastaman kinoksen. Ääneti kiitää korven kavala poika nuolen nopeudella.
Onko metsän sudella omaa-tuntoa huojentaa? Nouseeko vaaleita muistoja pimeistä hongista hänen matkaltaan? Eikö hän enää löydä tietä hyylähänsä? Eikö hän tähdistä lue kulkuaan? – mitäpäs hän siitä tietää?
Ääneti kiitää musta varjo. Ja sen jälillä laukeilee jo kaarne, räikyen. Hän aavistaa saalista.
Kohta on sydän-yö metsässä.
Silloin on suden tuskan-ulvonta kaikuva kauas kolkosta kuutaman valosta. Luolan poloinen poika, onko elämä elämää?
Ja yli korven kolkon yön kaarittelee tähtitaivas niin korkeana ja kaunisna. Sen säteilevä säihky valaisee kenties samalla hetkellä Hiljan unosen ummistamia silmäluomia, hänen keväisiä unelmiaan.
Tuikkavat tähdet! oi, mitähän kaikkea te näette ikuisella matkallanne? Oi, mikähän lienee elämän salainen syntysana!
1863.
IV.
KUUSONEN WUOREN LOUKOSSA.
Tämä tarina on hyvin lyhyt, vaikka se sittenkin on pitkä kyllä. Se kertoo kuusosesta vuoren loukossa.
Saaristossa pisti kallio-niemi kauas merehen. Ei kukaan tietänyt milloinka se oli halennut, mutta olipa siinä monta sekä pientä että suurta loukkoa.
Korkeampana kalliolla, missä nuo sammaltuneet kivet olivat, kasvaa rehotti mahtava kuusisto. Alhaalla rannalla taas loiskui meren kuohu kohisten yli paljaan kallionkielen. Siellä oli huminaa ja kuminaa. Aalto aaltonsa perästä hyökäsi rantahan, sortui ruskean-punaisehen kallioon ja roiskahti kuohuen mereen takaisin. Korkealle räiskyi suolainen vaahto, välistä siihen loukkoon asti, jossa kuusonen kasvoi.
Kolkko ja köyhä oli kuusosen koti. Turhaan se yritteli juuriansa maahan juurtamaan – kova kallio oli aina vastassa. Loukostansa se kuuli, kuinka meren tuulet tohisivat tuolla korkeissa kuusissa, joiden latvoja sen kävi nähdä. Joka aamu niitä purpuroitsi niin ihana hohde. Aurinko silloin nousi! Ja hartaasti haluili kuusonenkin kerran saadaksensa seista tuolla kallion kukkulalla, katsellen, kuinka aurinko nousee meren sylistä.
Useimmiten se päiväkaudet kuuli, kuinka aallot valtavasti vyöryivät aavalla selällä, kuinka ne karkasivat kalliolle, kuinka mittarit tyrskien niitä ilmahan hajottivat, ja kuusonen vapisi malttamattomuudesta kerran itsekin saada taistella myrskyn kanssa. Se täytyi sen kerran maailmassa saada, toisin ei tapahtua saanut. Woi, se ei tietänyt, kuinka pienoinen ja huono se kumminkin oli!
Miksikäs oli tuuli tuonut kuusen siemenen tähän loukkohon? Parempi olis laineen syli ollut.
Nyt reutoi kuusonen kaikin voimin suureksi päästäkseen, että aamurusko sitä ruskottaisi ja se ulapan myrskyn kanssa saisi taistella. Sen hiljainen huokaus kätki usein kyyneleen, kun vihuri vieri hänen loukkonsa yli. Kenties oli meren myrsky viskannut sen sinne.
Kuusonen parka! Et sinä suureksi kasva koskaan. Lepää! Etköhän jo ole väsynyt? Uinahda, kas, yö on loukossas.
Oi, tämä tarina on hyvin lyhyt, mutta elämä on kuitenkin niin pitkä. Se on surullinen tarina. Emme tahdo kuulla sitä pitemmältä.
Lähtekäämme ennemmin kallion kukkulalle. Siellä raitis tuuli tuulahtelee korkeassa kuusikossa, ja siellä voimme nähdä, kuinka aamu-aurinko kirkkaasti säteillen nousee aaltojen mainingista.
Se on ihana näky, ja sitä kantaa kuusonenkin sydämessään.
1863.
V.
Lumihiuteet.
Ihmeellistä ja ihanaa lienee aamu-auringon loisteessa saada kimellellä! Lentäkäämme alas maahan. Kas, tuolla tulee tuulen puuska!
Ja lumihiuteet häälyivät alas ja peittivät mustan maan. Ne lepäsivät niin huikaisevan valkoisina metsän synkkäin puiden välillä.
Ne odottivat aamu-aurinkoa. Mutta taivas oli raskaissa pilvissä, ja päivä tuli sumeaksi.
– Kohtahan aurinko meitä on loistaen kirkastava! Oi, se on ihanata oleva!
Mutta kaupungista vietiin lumikuorma toisensa perästä ulos metsän rinteelle. Lumi oli hiekkaa ja rojua täynnä, ja se luotiin sen heijaisevan-valkean lumipeitteen päälle, joka tuolla oli metsän synkkäin puiden välillä.
– Sulaahan tuo ruma lumi kerran, ja silloin saamme kimellellä aamu-auringon loisteessa!
Ja kevät tuli; lumikinokset vaipuivat kevätpurojen kohinaan, ja päivä paistoi niin lämpimästi.
– Nyt tulee meidän aikamme! Kohta on tuo ruma lumipeite hävinnyt.
Ja niinpä tapahtuikin. Mutta metsän rinteellä oli nyt musta ja ruma lumikinos, tuon heijaisevan-valkean lumen sijassa, joka avaruudesta oli pudonnut. Se oli peitetty sen ruman lumipeitteen hiekalla ja rojulla.
Ja aamu-aurinko toi lämpimän loisteensa rumaan kinoksehen.
Mitä kinos lienee ajatellut, sitä ei kukaan tiedä, mutta nöyrästi se vaipui vaipumistaan, ja lopuksi näytti kuin se olis maan povehen vaipunut.
Ja vihoittaen, piristyen pilkisteli ruoho metsän rinteheltä, jossa lumikinos oli uneksinut aamu-auringon loisteesta.
1864.
VI.
HALLA-YÖ.
Kesä on mennyt, mutta syksy ei vielä ole tullut. Ensimäisen metsätorpan ruisvainiolla kallistavat tähkäpäät hellästi soiluvia korsiaan. Ehtoo-auringon kylmäkässä loisteessa kiiltelee olki vielä vihriän keltaisena lyhyisillä saroilla. Elokukkia ja vuohensilmiä kasvaa pitkin pientareita. Pihlaja, tuolla tuvantakaisella kivikolla, ei kerro kukkas-satuja nyt enää. Sen tertut puuottavat syksyn kylmästä.
Pirtistä astuu torpan mies katselemaan kuinka aurinko laskee. Huolellisna silmäilee hän sarkojaan. Jospa vaan yksi viikko menisi hallatta, niin voisi hänkin ruveta leikkaamaan ruistansa, täällä hallan-arassa salossa, niin kuin jo tänä päivänä herrastalossa on tapahtunut. Siellä on kaikki korjattu. Hilpeästi kuuluu pelimanni viuluansa vinguttelevan, polkua tepistellessään herraskartanoon päin, jossa talkoo-päivän loppu on iloisesti vietettävä tanssilla ja leikkilöillä.
Surumielin luo torpan mies silmänsä pirtin pienehen ikkunaan, niin kuin hän siellä olevaa olis ajatellut. Tumma tukka, jaettu keskeltä otsaa, valuu hänen hartioilleen. Syvät rypyt hänen kasvoissansa ovat muuttumatta. Sanatonna ja hiljaa kuin oli tullut, menee hän takaisin pirttihin.
Siellä on jo vallan pimeä. Waimo sytyttää päreen. Leimuten valaisee huoneen sen punahka valo. Lapset nukkuvat sikeätä ja rauhaisaa unta. Nuorimman on äiti äsken tuudittanut unen helmoihin. Kysyvin silmin tutkii vaimo tupaan astuvan kasvoja. Niistä hän ei löydä lohdutusta eikä toivoa. Witkastellen ottaa mies hyllyltä perheen raamatun, ja päreen valossa lukee hän matalalla äänellä sitä lukua, joka tänä iltana vuorostaan on luettava.
Kun oli lopettanut ja kirjan pannut hakasiin, on päiväkin päättynyt vanhoille. Tuli sammutetaan, ja he laskeuvat vuoteelle, jossa päivän työ kohta tuudittaa heidät raskaasen mutta huolelliseen lepohon. Kotoa nyt vaan Jumala valvoo.
Hämärä leviää yhä loitommalle pimeästä korvesta. Se lepää jo raskaasti ruispellon yli. Mäellä seisova torppa kuvauu jylhästi ja kolkosti vasten yön taivasta. Wiiripuu nousee pilvien tasalle. Wiiri ei kiristele tyynessä ilmassa. Pihlaja tuvan takana ei sohise. Synkästi hän kotia katselee.
Lännessä, johon aurinko muutama tunti sitte laski, hohtaa taivas punottaen, ja hienoinen pilven haituva luikertelee kuusien synkkäin latvojen ylitse.
Waalean punaisena ja suurena nousee vähenevä kuu kummun yli. Se mäellä kumottaa pimeäin rakennusten välillä. Sen tunne on niin raskas hiljaisena yönä. Taivas on kirkas, ja tähdet tuikkavat korkealta taivaan laelta.
Ei ainoakaan pilvi levitä suojelevaa syliään hallan henkeä vastaan. Ei ainoakaan tuulen puuska liikuta jäätyviä tähkiä.
Kaikki on altisna hävityksen kauhealle syleilykselle. Alas parven portaita astuu torpan Haltia. Hiljaa hän hipsuttelee pehmoisissa, punaisissa sukissaan, hiljaa avaa hän saunan oven ja katselee jos tulta kenties hiiluisi siltalautojen lomista. Ahkeraan hautelee hän vastoja seuraavan päivän kylpyä varten.
Hän katsoo, että talon lehmällä on havuja allansa, ja menee sitten metsähakaan ruokkomaan hevosta, joka siellä on laitumella. Kun kaikki on tehty, lähtee hän hyvillä mielin riiheen, jossa torpan mies on kuivaava ja puiva viljansa, joka vielä kasvaa pellolla, ulkona kylmässä yössä.
Aikailematta ryhtyy hän siellä työhönsä. Kohta ovat muutamat irtauneet kivet sovitetut muuriin paikoillensa, ja kaikki on kunnossa vastaan-ottamaan odotetun sadon.
Yön hetket kulkevat vitkalleen. Ilma on jäädyttävän kylmä. Ei pilveä, ei tuulen puuskaa vielä.
Wilu on sirkankin pirtissä. Se on laannut laulamasta. Haltia huomaa sen; äkkiä ottaa hän sirpin porstuasta ja alkaa sitä hioa. Nyt kuuluu taas kirinää, niin kuin laulaisi sirkka. Nyt isä ja äiti tuvassa taas saattavat luulla, että sirkan on lämmin, koska hän niin hilpeästi laulaa. Nyt ei piskuinen kehdossa ala itkeä, kun laulu taas kuuluu.
Ääni on vietellyt Wuoren ilkeätä peikkoa; hän on tullut pihalle, jossa Haltia hioo sirppiä leikkuuta varten. Ilkkuen silmäilee hän Haltiaa ja sanoo: "Etkös näe, että halla tänä yönä korjaa viljat kaikki? Miksikäs sinä sirppiä hiot? Parempi olis tahkoa viikatetta, joka on niittävä rukiit kuin niityn rikkaruohoja."
Silmät työstään nostamatta vastaa Haltia vakavasti: "Ei vähinkään halla vielä tähkiä vaalenna. Tuskinpa sinä paremmin kuin muutkaan tiedät mitä on tapahtuva!" "Sinä toivot vielä!" sanoo Wuoren peikko tuimasti. "Mieletön! Näetköhän pilveä, tunnetkohan tuulen henkeä? Kaikkia painaa pakkasen jäädyttävä käsi. Minäkin olen lähettänyt palvelioitani maata jäähdyttämään. seuraa minua nähdäkses kuinka katkaisen nuo mustat rukiinkorret!"
Kahta innokkaammin hioi Haltia sirppiään ja sanoi: "Tuolla ylhäällä vaeltavat ikuiset tähdet. Halla ja kuolema on niiden vallassa, eikä meidän."
Likemmäs Haltiaa astui Wuoren peikko, ja surkutellen loi hän silmänsä häneen. "Miksikäs sinä rakastat ihmisen lapsia ja niiden hyödyksi askaroitset? He ovat unohtaneet meidät. Jätä ne ja yhdy liittoon minun kanssani. Suru ja onnettomuus on heihin iskemistään iskenyt. Wielä yksi yö, tämä halla-yö, ja nälkä on tuleva, ja sen jälissä rutto ja kuolema. Koko maa on muuttuva ainoaksi avaraksi kalmistoksi; metsän pedot siirtävät asuntonsa kirkkoholvien alle, ja vanhat jumalat palajavat. Silloin on Tapio pimeästä havulinnastaan maata hallitseva, ja salon sinipiiat häilyvät honkain tyvien välillä. Silloin astumme mekin synkistä lymyistämme. Silloin emme tarvitse kätkeitä päivältä, sillä silloin on päiväkin yötä."
Haltia koetteli kynnellään sirpin terää ja sanoi iloisesti hiomistaan jatkaen: "Se päivä ei ole tuleva, niin kauan kuin turvetta on kyntää ja ojaa voipi kaivaa. Wasta silloin kun joka kämmen avarata Suomenmaata kasvaa kultaisia tähkiä, ja vehnäkakkuja joka pöydältä paistaa, vasta silloin minun on aika sinua kuunnella. Nyt minä sirppiä hion siks kun leikkuu alkaa."
Wuoren peikko istuutui Haltian viereen ja sanoi: "Yökaudet olet sinä orjan työssä. Kallista korvas maata vasten! Kuuletkos kuinka viulun ja riehuvan hälinän äänet herraskartanosta korvihimme tunkeuvat? Turhuutta ja pilaa on ihmisen työ."
"Työ on lopetettu," vastasi Haltia, "ja nyt on ilon aika. Tule takaisin, kun näet kuhilaat pellolla, ja minä tahdon soittaa polskan sinulle."
"Soita se lapsille," vastasi hänelle Wuoren peikko, katsellen häneen tutkivin silmin. "Ne ryömivät vuoteelle, kun heitä sinulla pelotetaan."
Iloisesti katsoi Haltia ylös ja sanoi: "Joulu-yönä he aitan ovelle asettivat puuro-vadin minulle. Tule syömään puuroa kanssani, kun joulu taas tulee!"
"Heitä sirppi," rukoili Wuoren peikko. "Etköhän työstäsi väsy. Tule kanssani katselemaan kuinka tähkäpäät vaalenevat."
Mutta kahta innokkaammin hioi Haltia sirppiänsä ja sanoi: "Jos sua tottelisin kerran, niin olis kedon Haltia sinun vallassas! Huomenna leikkaamme rukiimme. Hyvästi jää!"
Wuoren peikko nousi synkeänä ja kamalana. "Sanonet mitä hyvänsä, niin tulee kuitenkin halla tänä yönä. Etkö tunne kuolon kylmyyttä, joka seudulle laskeuu? Huomenna kimaltelevat jäätyneet tähkäpäät auringon säteissä. Huurre sulaa, ja jyvät mätänevät katkenneilla korsilla. Joudu herättämään väki tuvassa. Suo heidän nähdä, että Jumala on heidät hylännyt. Hyvästi!"
Wuoren peikko hävisi.
Haltian jäsenet jäykistyivät vilusta, mutta tuskastuneen innolla hioi hän sirppiä. Wälistä kuunteli hän kuuluisiko jyskettä tuvasta. Mutta siellä oli kaikki ääneti. Pirtissä oli valveella uni yksin.
Silloin raitis ja puhdas tuulen puuska tuulahti läpi pihlajan tuuhean latvan, tuolla tuvan takana. Wiiri kirisi. Aitan ovi meni longalleen. Haltia keskeytti äkisti työnsä ja tähysti tarkkaan.
Kuule! Wieno kahaus karahtaa vainion viljassa. Lauhkeampi ilma hengähtää yli pihan. Taivaan kannella tuikkavat tähdet suloisesti ja lempeästi. Kuu kumottaa kirkkaasti, ja vaan musta varjo vetäikse metsän vuorehen päin.
Haltia hymyilee hilpeästi, niin että suu-pielet venyvät. Hän pyyhkäisee tukan otsalta ja painaa kyyneleen pois silmästänsä.
Kuule! Tuvassa laulaa sirkka kimakkata, iloista lauluaan. Sirkkakin on tuntenut lämpimän virtaavan hänen suonissansa.
Iloissaan kavahtaa Haltia jaloillensa ja pistää hiotun sirpin porstuan seinärakoon. Hymy-suin katselee hän seutua, kallistaa korvansa maata vasten, vielä kerran kuunnellakseen iloisen polskan helinää herraskartanosta, ja punaisissa sukissaan hän hilpeästi nousta hipsuttelee parven portaita, levolle lähteäkseen.
Saattaneeko hän nukkua tuolla parvimajassansa, sillä hän on niin iloinen nyt!
Tuo raskas halla-yö on ohitse. Jumala on kotia suojellut.
Kuuletka! Torpassa kukko jo laulaa, tervehyttäen aamun leutoa koittoa.
1865.
VII.
JA SIIWET HÄN SAI.
Lähdemme nyt koivikkohon, tuolla lahden rannalla. On sydänsuven aika, ja valoisan kesä-yön ihmeellinen hiljaisuus lepää yli seudun. Lahden laineet uneksivat suloisia unelmia. Witkalleen luikertelee rusottava pilvi idän taivahalla; näyttää siltä, kuin kesä-yö senkin rusojuovihin kutoisi haaveellisia unelmiaan. Korkea, tuuhea koivu, joka lahden rannalla rehottaa, humisee hiljaisesti.
Kuule! yön hiljaisuudessa helahtaa linnun sulosointuinen laulu! Kuin ruusujen raitis tuoksu ja kuin kevät-auringon säde läikkyvillä lainehilla, niin lentelee laulu koivun vihriästä latvasta kuiskailevain lehtien yli, ja niiden vienon sohinan kanssa kiitää se yli seudun.
Oi, kyllähän se laulu ihanalta kaikui! Kuka voi sulkea sydämensä sen säveleiltä? Joka kerta, kun pienoisen laulajan säveleet helisivät, lensi humina läpi koivun latvan, ja näytti, kuin kaikki sen vihannat lehdet olisivat mielineet yhtyä lauluhun. Silloin kaikui laulu vielä suloisemmin, silloin humisi koivun latva vielä vienommin, ja kesän rauha ja hiljaisuus valui kuin hohde tumman lehdon ympäri.
Ainoastaan yksi lehti istui ääneti korkealla oksallaan, kuunnellen lintusen laulua. Kun tätä lehteä katselit, niin näytti, kuin hän olis henkeänsä pidättänyt; näytti, kuin hän olis vavissut, vaan eipä hän liikkunut kuitenkaan. Hän istui niin hiljaa, niin ihmeteltävän ääneti, ja juuri hänen vieressään oli iloisen laulajan aina tapana lauluansa viritellä, koivun vihriäin lehtien varjossa. – Ei tämä lehti aina ollut näin ääneti istunut; ennen hänkin iloisesti sohisi muiden lehtien kanssa.
Tahdotko kuulla hänen vähäistä tarinaansa?
Kun viimeinen lumikinos lahden rannalta oli sulanut, niin kevät-auringon lämpimät säteet kohta rupesivat sulattamaan sitä hienoa pihkaa, joka talvella oli noita hentoja koivunsilmiä myrskyltä ja kylmältä suojellut. Uteliaasti pistivät pienet, kippuraiset lehdet somia päitänsä ilmahan. Unen horroksissa ne kyllä vielä olivat ja hieroivat unta silmistänsä. Ja koska kummallisen pieniä olivat, niin ne nimitettiinkin hiiren-korviksi. Mutta mitähän se teki, vaikkapa niille vähän naurettiinkin. Somia ne olivat, ja lehdon ympärillä tuoksui niin suloisesti, kun kevät-tuuli levitteli tuoreen pihkan hajua.
Tuo kaunis lehti, joka nyt istui niin ääneti ja hiljaa korkealla oksallaan, oli ensimäisiä, jotka silmistänsä puhkesivat. Kuinka soma ja iloisa se oli! Kaikki nimittivätkin sitä sentään koivun tyttäreksi. Se naureskeli kaiket päivät ja vietteli muita siskosia samaa tekemään. Ja sitten se jätkytteli tuulen tohinaa ja oli vakava olevinaan, mutta hetipä helisi taas sen hilpeä nauru.
Yhtenä päivänä oli lehdossa leikkinyt lapsia katsojansa kanssa. Etkös usko, että lehti ymmärsi, mitä he puhuivat? Sepä nähdä saatiin. Kun olivat lähteneet, oli lehtemme niin sanomattoman iloinen ja huimapäinen, sillä nyt vasta oli hän kuullut jotain niin hauskaa. Ja nyt hän rupesi ilkamoisen ja totisen näköiseksi, ja näytti siltä, kuin olis mummon myssy ollut hänellä päässä, ja hän lausui:
"Witsa viisaaksi tekevi,
koivun vitsa liiatenkin!"Ja sitten hän nauroi ja pyörähtelihe kevät-illan vilpeässä ilmassa, sillä kuuluipa tuo lehden mielestä hyvin hullun-päiväiseltä, ja samaa arvelivat siskosetkin. Ja ilo ja riemu vallitsi koivun latvassa. Näin kului joku aika ilolla ja leikillä. Silloin tuli tuo pieni lintunen koivulle. Oli ihana ilta. Koivun tytär oli juuri lausunut mielisanansa:
"Witsa viisaaksi tekevi,
koivun vitsa liiatenkin;"ja aikoi nyt nyykätä hyvää yötä siskosilleen, kun lintunen loihe laulamaan ihmeellistä, ihanata lauluansa, istuen koivun tyttären vieressä, korkealla tuuhealla oksalla. Illan hiljaisuudessa hän lauleli, kuinka suloista on olla lapsi kaunihin ja keväisen maan. Hän lauloi, kuinka lempi ei kuolemata pelkää – ja heleästi helisivät laulun säveleet. Ja taasen lauloi hän niin synkkämielisesti, kuinka surullista on erota ystävästä, jota lempii. Oi, se oli kaunis laulu kesä-yön rauhassa. Ja niinpä oli koivunkin mielestä. Ja ihmetellen kuiskailivat sen lehdet ihastustansa, ja luulen, että tuuli sinä yönä unhotti levolle lähteä, saadaksensa laulella linnun kanssa.
Ja koivun tytär, tuo vähäinen lehti, hän ei nauranut nyt, niin kuin hänen oli tapana. Woimallisesti tunkeusivat säveleet hänen nuorehen sydämeensä. Hän oli niin onnellinen, mutta kuitenkin raskaalla mielellä. Ei milloinkaan ennen ollut hän sellaista tuntenut. Hän tahtoi sisarilleen kuiskata ilonsa, mutta sanat sammuivat hänen sydämehensä. Hän pidätti henkeänsä, ettei ainoakaan sävel häneltä hukkaan hairahtaisi. Hän halasi saadaksensa tuulen siivin kiidellä avaruudessa, ja hän ei voinut seurata vähintäkään puuskaa, jota tuuli hengähteli läpi koivun latvan. Ääneti ja liikkumatta istui hän oksallaan – kenties hän pelkäsi häiritä laulajaa – ja lehdissä kaikui koko yön tuo suloinen laulu ihanasti.
Kun aamu koitti ja päivä nousi, lensi lintu pois. Silloin koivun kaikki lehdet kiiruhtivat toisillensa kertomaan, kuinka kaunis laulu heidän mielestään oli ollut ja kuinka hauskaa sen soidessa oli keskenänsä kuiskaella sydämen vähäisiä salaisuuksia. Nyt aikoi koivun tytärkin ilmoittaa, kuinka hän oli laulua ihaellut, mutta hän vierasti, syytä siihen tietämättä, omia sisariaan. Hän kyllä kuuli niiden ilmoittavan ihastustansa, mutta hän pelkäsi, että hänen ihastuksensa oli naurun-alainen, ja sentähden oli hän vaiti. Sen hän itse luuli. Oi, tyttö parka ei tuntenut itseänsä. Hän oli ääneti ja ajatteli ihmeellistä laulajaa. Olikohan tämä viimeinen kerta, kun hän sitä kuulla sai? Tulisiko se takaisin illan saapuessa? Oi, hän ei tahtonut ajatella tuota ihanata lintua. Hän koetti sentähden muistella mitä ennen oli ajatellut – vaan ei mikään ajatus menneiltä ajoilta juohtunut hänen mielehensä. Oli niin outoa. Silloin mieli hän kertoa vanhaa, iloista lauluansa koivun vitsasta.
"Wiisas vitsaksi tekevi,
Koivu-viisas liiatenkin,"lauloi hän; se ei käynyt päinsä. Nyt oli hänen aina tapana nauraa niin sydämellisesti, mutta tällä kertaa se ei tahtonut luonnistua. Ei ollut kuin ennen. Hän tunsi, että oli muuttunut. Oliko hän vanhentunut? Hän loi silmänsä rasvatyyneen lahtehen; sen oli hän viimeisinä aikoina aivan unohtanut. Milloinkahan sillä sellaisiin olis aikaa ollutkaan. Oi, kuinka kaunis hän oli! Hän ei enää nähnyt tuota pientä leuhkanaa, jota ennen hiiren-korvaksi nimitettiin. Ei, hempeänä ja ihanana kuvastui hänen muotonsa merehen. Hän ei uskonut, että se oli hän itse, hän kääntelihe – ei – se oli hän, se ei voinut olla kukaan muu. Nyt oli sydän-suven aika, jolloin Koit ja Ämärit käsityksin taaton taivahisen luvalla uneksien viettävät pohjolan valoisia kesä-öitä, kun kaikki kukoistaa impisessä ihanuudessaan. Koivun tytärkin aavisti, että hän nyt oli impenä, ja hän punastui omaa kirkasta ihanuuttansa. Lienevätkö hänen sisarensa huomanneet, kuinka muuttunut hän oli? Lieneekö laulaja häntä nähnyt, istuessaan hänen vieressänsä? Oi, eihän hän tahtonut häntä ajatella. Ja kuinka olis lintu luonut silmänsä hänehen, koivun halpahan tyttäreen. "Tottahan lienee suloista," näin hän itsekseen mietiskeli, "voida niin kuin hän säveliin pukea mitä sydän tuntee, voida sukelluttaa sielunsa toisen sydämehen ja saattaa sitä sykkimään lempeä ja ihastusta. Oi, älä hänestä uneksi, unohda muistonsa ijäksi. Ei koskaan lennä hänen ajatuksensa sinun luoksesi, ei koskaan" Niin hän taisteli itsensä kanssa ja koetti poistaa ajatuksensa pakohon. Turhaan! Eihän omaa itseänsä kuitenkaan voi paeta.
Muilla lehdillä oli sinä päivänä niin paljon keskenänsä puhumista uudesta linnusta, ettei ne ensinkään pitäneet silmällä koivun tytärtä. Niin, ne unohtivatkin pyytää häntä laulamaan koivun vitsasta, ja se oli koivun tyttären onni; nyt ei kukaan huomannut sitä muutosta, mikä hänessä oli tapahtunut, ja rauhassa sai hän unelmiansa uneksia.
Illan tultua tuli lintukin takaisin. Taas se istuutui koivun tyttären vierehen ja lauleli ihanata lauluansa. Koivun latva humisi taas. Tuuli liekutteli väsynyttä päätänsä laulun mukahan, ja hiljaa ja ääneti istui koivun tytär, hartaasti kuunnellen laulajan liverrystä. Joka aamu, kun aurinko oli luonut ensimäisen hohteensa ulapan lainehille, lensi hän pois lehdosta, ja joka ilta, kun ehtoo-rusko haihtui läntehen, palasi hän lehtohon ja lauleli koivun latvassa.
Niin kului monta kesä-yötä. Yhä selvemmin käsitti koivun tytär linnun ihmeellistä voimaa sävelein selittää elämän ihanuutta, yhä valtavammin sykki sydämensä sanomatonta lempeä hänehen, yhä nöyremmin tunsi hän sydämessään, kuinka kaukana koivun halpa tytär oli armaastansa, ja tulisella hartaudella hän rukoili, ettei lempeänsä hänelle syyksi luettaisi.
Ja lintu, mitäs hän siitä tiesi, että juuri hänen vieressään sykki sydämyt sanomatonta ihastusta, hänen laulaessaan?
Yhtenä iltana viipyi lintu poissa kauemmin kuin hänen oli tapana. Huveutaakseen aikaa, joka odottaissa aina käy pitkäksi, katsentelivat lehdet hairastelevin silmin seudun esineitä. Silloin sattui yksi lehti luomaan silmänsä koivun tyttäreen, joka istui hartaasti odotellen, tietämättä, niin kuin näytti, siitä mitä hänen ympärillänsä tapahtui.
– Näettekö, kuiskasi tämä lehti naapuri-lehdilleen, näettekö, kuinka liikahtamatta koivun tytär tuolla istuu. Tokko hän tammilehdeksi luuletteleikse?
– Wieläkö mitä! virkahti toinen lehti; etkös ole huomannut hänen olleen noin ääneti ja umpimielinen, aina siitä asti kun lintu tuli tänne. Muista mitä sanon: tuo ihmelintu on hänet lumonnut. Hän ei ensinkään liiku, kuin me muut.
– Joutavia! Sinä olet taika-uskoinen. Sano ennemmin, että tuo pieni huppana on rakastunut lintuun!
– Rakastunut lintuun! sepä vielä puuttui!
– Rakastunut lintuun, hahaha, naureskeli koko seura.
– No, oletko moista hulluutta kuullut! Pidä hänet silmällä, kun lintu tulee!
Mutta koivun tytär kuuli joka sanan. Ääneti ja henkäilemättä hän istui, kuin ei hän heidän pilaansa olis kuullut. Tuskalla hän tunsi, että olivat oikeassa, kun hänen hulluuttansa pilkkasivat. Kuinka hän halpuudessaan uskalsi rakastaa tuota ihmeteltyä laulajaa? Kysy ihmiseltä, joka Jumalaa rakastaa!
Ja lintu tuli ja loihe laulamaan. Kaikki oli kuin ennen. Koivu kuiskaili, tuuli tohisi, mutta koivun tytär ei nyt tohtinut istua hiljaa, kuin hänen oli tapana. Hän pakoitti itseänsä väkisin ja löyhähti kerran tuskallisesti oksaa vasten. Kuului ikään kuin vieras sävel koivun huminassa. Hän itse, lehtisemme, pelästyi tekoansa eikä enää muistanut liikahtaa. Hän oli huomannut, että lintu, hänen löyhähtäessään, kotvaseksi oli laulunsa keskeyttänyt. Se suretti häntä, ja silloin hän ei kuullut kuinka muut lehdet, tuttavasti nauraellen, keskenänsä kuiskailivat: "hän on oikein rakastunut! Minä itse sen näin!"
Kun aurinko nousi, rupesi eräs lehti, joka istui koivun tytärtä lähinnä, tätä puhuttelemaan. Nähtiin, että sen kärkevä kieli oikein syyhyi halusta saada sanoa koivun tyttärelle jotain erittäin hauskaa sievällä ja sukkelalla tavalla.
– No, ystäväni, miksi niin totinen? Muistatko vielä kuinka iloinen sinä ennen olit? Ei aikaakaan, niin ollaan aika daami, ja se kyllä sietää ajattelemista. Olen aina sanonut, etten ensinkään pane ihmeeksi, että silloin käydään sanattomaksi ja hentomieliseksi. Herra Jumala, eipähän kuitenkaan kiviä olla.
– Muistaako hän vielä vähäistä lauluansa koivun vitsasta, jota hän lapsena lauleli? kysyi toinen lehti naureskellen.
– Siitä on jo kauan, kuu sitä laulua lauloin.
– Mutta, rakas ystäväni, suo meidän kuulla se. Se miellytti minua niin suuresti. Lauloit sitä oikealla aistilla ja tunnolla, ja se oli todellakin gouteerattu. Emme päästä sua vähemmällä kuin että laulat sen meille tänään.
– Rukoilen teitä, jättäkää minut rauhaan. Minä en voi laulaa, rukoili koivun tytär nöyrästi.
– Wai niin, eiköhän lintu ole opettanut sinua laulamaan, vekkuli, kysyttiin painavasti. Waan ei, ethän ensinkään ole sitä kuunnellut, sinulla on kenties muuta miettimistä. Ja sitten naurettiin taas. Laula nyt, ystävämme, vanha laulus!
Pelästyksissään siitä että hänelle linnusta puhuttiin, kiiruhti koivun tytär laulamaan sitä viatonta laulua, jolla hän lapsena ollessansa niin monta kertaa oli itseään sekä muita iloittanut.
"Witsa viisaaksi tekevi,
Koivun vitsa liiatenkin,"niinhän se vanha laulu kuului, vaan ei se kaikunut nyt kuin ennen. Luulen kyyneleen salavihkaa kimallelleen koivun tyttären silmässä. Toisista oli kovin naurettavaa kuulla hänen nyt sitä laulavan, ja he nauroivat sille kenties enemmän kuin ennen. Nyt oli hän tehnyt heille mieliksi – ja nyt oli hän siis vapaa taasen.
Sitten kului taas monta päivää. Sydän-suvi oli mennyt, ja äsken-korjatut heinät latoloissa lemahtivat raikkahalta, ja kultaisina kuiskailivat tähkäpäät ajatuksiansa tulevasta kohtalostaan. Leikkuu-aika lähestyi ja sen kanssa nuo kauniit Elokuun-yöt, joina kuutaman lempeä valo niin suloisesti lepää seudulla, kuin tahtoisi se jättää jäähyväiset lyhyelle, ihanalle kesälle.
Ja nyt ei lintu enää lentänyt pois koivultansa. Koko päivän istui hän korkealla oksalla, ja usein hän vaipui suloisiin unelmiin tuon pienen lehden povella. Oliko koivun tytär onnellinen näinä hetkinä, sitä emme tiedä; tiedämme vaan, että hän usein, kun lintu nukkui hänen vieressänsä, varovasti painui sen päälle, niin hiljaa ja hellästi, ja silloin oli kuin hän, ääneti rukoellen, olis huoannut siunauksen yli armahansa. Silloin nähtiin, että hän oli rauhallinen, silloin ei mitään rauhatonta ollut hänen hiljaisuudessaan, niin kuin muulloin kenties oli. Ikään kuin nähtiin, että siinä oli hänen oikea paikkansa.
Joskus lensi lintu pikaiselle käymälle yli lahden, kasti nokkansa raittiisen laineesen ja lensi sitten takaisin koivulle.
Näkikö koivun tytär hänen nopeata lentoaan?
Kun yön säteilevä tähtitaivas tyynenä ja suloisena kaaritteli yli seudun, niin norahteli puille ja korsille kasteen kimelteleviä helmiä tumman siniseltä taivahalta. Ja kun aurinko nousi, kylpi joka lehti virvoittavassa kastehessa, ja raitis ja nuori oli taas heidän vihannuutensa joka aamu.
Koivun tytärkin näki kasteen kyyneleen joka aamu kiiltelevän hänen puvussansa – vaan hän ei milloinkaan nauttinut sen vilpeyttä, vaikkapa aurinko kuinkin kuumasti olis paahtanut. Hän arveli, että lintu kenties janoansa sammuttaisi tuolla kirkkaalla pisaralla. Ja kun lintu sen teki, oli koivun tytär ripeä ja iloinen, kuin olis raittihimpaa kastetta nauttinut.
Oli sumea ja kolkko päivä. Olisit melkein luullut, että syksy jo oli tullut. Rehettäen nostivat sienet kirjavia lakkiansa kosteasta maasta, siellä täällä seisoi kuhilaita ruisvainiolla, ensimäinen savuhaju levisi riihistä, ja pihoilla oli lautoja pantu portaiksi vesirapakoille. Wettä oli satanut rajusti koko päivän. Lintu nukkui kuitenkin sikeästi ja rauhallisesti koivun latvassa. Kenties hän uneksi metsistä ja aalloista kaukana auringon kirkastamilla mailla. Koivun tytär ei nukkunut – hän mietti kuinka vähä hän piti myrskystä ja satehesta ja pimeästä – kun hän oli hänen vieressään.
Kaksi varpustakin oli hakenut suojaa satehelta koivun vihriäin lehtien alla. Ne olivat kauan lennelleet ja istuivat nyt sulkasatoisina, märkinä ja palellen. Silloin tällöin noita kylmiä sadepisaroita höyhenistänsä rapistellen, rupesivat he juttelemaan vanhoista, tutuista asioista, aikaa kuluttaakseen.
– Hu, hu! Jumala varjelkoon, että syksy jo olis tulemassa.
– Eihän se vielä voi tulla. Wielä on puussa tuuheat lehvät, ja pihlajan marjat ovat tuskin alkaneet punertua. Huomenna paistaa kai aurinko taas kirkkahasti. Mutta kohtahan syksy kuitenkin tulee.
– Silloin tulee meille taas vaikea aika, kun puiden lehdet lakastuneina makaavat maassa, ja vettä taivahalta tulvailee. Missä silloin suojaa saamme? En ensinkään ihmettele, että niin monta lintua muuttaa eteläisemmille maille. Olen välistä miettinyt lähteä matkalle minäkin, vaan eipä siitä tahdo lähtöä tulla kuitenkaan. Niin, niin, Jumala armahtakoon sitä raukkaa, jolla on suuri perhe.
– Kaiketi lienee parasta, että jäämme maahamme olemaan. Minä en ymmärrä mikä noita laululintuja vaivannee. Yks-kaks, kun syksy tulee, niin ne jättävät jäähyväiset, ja kenties et heitä näe milloinkaan enää. Näetkö, serkkuseni, tuolla istuu pieni laululintu ylhäällä latvassa. Ei, ei sinnepäin! Wasemmalla silmällä! Niin, hän näkyy nukkuvan nyt – nuku, nuku tänäpänä – huomenna lähdet matkalle.
Ja sitten lensivät pois, sillä nyt oli vihdoinkin satamasta laannut. Wapisten oli koivun tytär kuunnellut tätä puhetta. Hänen tulevaisuutensa? – siitä ei hän ollut uneksinutkaan. Hän tiesi siis, että hänen piti lakastua, pudota maahan ja kuolla. Mutta mitäs tuosta sen onnettomuuden verralla, että lintu lentäisi pois hänen kotimaastansa etelähän. Kenties oli hän kohtakin hänet jättävä. Oi, mitäs hän tiesi! Silloin käsitti hän nöyrästi, kuinka paljo lintu oli häntä rikkahampi, ja kuitenkin – niin, juuri sentähden – täytyi hänen rakastaa häntä niin hartaasti. Hän halasi, että lintu kerran, yhden ainoan kerran, näkisi kuinka armas se hänelle oli. Tämä tunne valtasi hänet. Suloisesti liikutettuna nojautui hän vasten lintua, ja hiljainen huokaus puhkesi hänen sydämestään: Oi ystäväni! ystäväni!
Hänen liikahtaessaan, heräsi lintu, katseli ympärilleen, näki päivän taas paistavan kirkkaasti läpi hajaantunein pilvien, ja iloisena ja hilpeänä kaikui taas hänen laulunsa koivun latvasta, joka kylvettynä tuhansittain tuhansin sadepisaroin komeasti kimelteli laskeuvan auringon sätehissä. Koivun lehdet kylpivät vihanuuttansa raittihissa sadepisaroissa, lintu kasti nokkansa, niin kuin hänen oli tapana, siihen pisaraan, jonka koivun tytär hänelle oli säilyttänyt, ja heleästi helisivät hänen säveleensä illan hiljaisuudessa.
Seuraavana päivänä lensi lintu pois hyvin varhain aamusella. Päivä oli kaunis, ja aurinko loisti lämpimästi, mutta, kuten varpuset olivat pelänneet, alkoi syksy jo lähestyä pohjan maita. Maa oli vielä vihanta, mutta heleän sinisellä taivaalla kiiti syksypilvi toisensa perässä. Näytti kuin olisivat halunneet vierahalle maalle, niin nopeasti ne lensivät pitkin taivasta. Päivän näin paistaessa, kuului ääni harmissansa huutavan: No, äläpä huoli! Johan tässä on lakastunut lehti!
– Missä, missä? kiljahti monta ääntä.
– Myi, kuinka rumaa? Se on häväisty!
– Kukas se lienee?–Oh, arvaapas? Koivun tytär!
– Ja niin aikaisin! Joko nyt on syksy, hänen mielestään. Jumalani, koko koivumme on häväisty. Ensimäinen lakastunut lehti meillä! Mutta eihän se ikinä ole taivaan hyvistä lahjoista huolinutkaan, vaan halveksinut siunattua kastetta, kuin olis se tomua ja pölyä. Ylpeys käy lankeemuksen edellä!
Ja kaikki lauloivat harmiansa ja mielipahaansa ikävästä tapauksesta.
Ja koivun tytär hän ei kuullut heidän soimauksiaan. Lakastunut! hän vävähti kangistuen. Lakastunut! valitti hän ääneti, ja äkkiä näki hän kuvansa lahdessa. Lakastuneena tuijotteli kuvansa hänelle vastaan. Oi, Jumalani, täytyykö minun kuolla ja pudota maahan! Enkö häntä saa nähdä milloinkaan enää. Hän ei koskaan saa tietää, että hän on ollut mulle niin rakas. Oi, mitäpä hän minusta huolii, lakastuneesta lehdestä! Kuinka olen kuihtunut niin aikaisin? Mitäs he sanoivat? – Kasteen helmet! Woi, se on tosi! Kasteen helmet, jotka hän otti minulta. Woi, miksikä nyt surisin aikaista kuihtumistani. Jumala, minä olen onnellinen!
Ja iloisna, autuasna sulki hän sylihinsä yön kiiltävän kastehelmen, ja kun lintu tuli takaisin ja joi tuon raittiin pisaran, silloin hymyili koivun kuihtunut tytär autuaasti.
En tiedä mistä se lienee tullut, mutta lintu lauloi sinä päivänä kauniimmin kuin kenties ennen. Hartaasti kuunteli koivun tytär noita ihania säveleitä ja luuli joka hetki, että hänen nyt täytyi pudota maahan. Kun lintu oli laannut laulamasta, katseli hän ystävällisesti koivun tyttärehen ja sanoi: ymmärrätkö minua?
Hämillä ja ylen-onnellisna ei koivun tytär saanut sanaakaan huuliltansa.
– Kohta jätän minä tämän ihanan maan. Syksy tulee. Kiitoksia hyvästä seurasta. Lensin päivän noustessa veljieni luo. Kenties lennämme jo tänään kauas täältä.
– Tänään, sanoi koivun tytär nöyrästi. Oi, jos mulla siivet oisi.
– Sinullako? No, minne sinä silloin lentäisit?
– Kauas etelään.
– Sinne minäkin lennän, sanoi lintu ystävällisesti. Miksikäs sinä tahtoisit jättää kotis? Me kaikki lennämme sinne, kaikki, kaikki. Halumme on niin palava.
– Teillä on siivet, kuiskasi koivun tytär hiljaa.
Ja nyt kuului ilmasta vieno siipien sohina. Parvi laululintuja lähestyi koivuja lahden rannalla.
– Tuolla he tulevat! huudahti laululintu iloisesti. Pidä varalla! Kun tuuli, joka nyt painaa koivuja tuolla, tulee tänne, silloin lennän minä pois sen siivillä.
Myrsky raivosi lehden sydämessä.
Hän lentää pois! Tuo jalo, ihana! onhan hänellä siivet. Oi, Jumalani! Täytyyhän tapahtua niin, kuiskasi hän nöyrästi, ja likempää kuului vihurin humina.
Nyt se vieri yli koivujen lahden rannalla.
– Hyvästi, nyykkäsi lintu ystävällisesti, hyvästi! ja vikevästi lensi hän pois yli lahden.
– Kiitos – kuiskasi koivun tytär kyynelsilmin.
Ja katso! väkevin käsivarsin kantoi tuuli lakastuneen lehden ulos ilmahan. Hänen lempensä oli suonut hälle siivet, ja kepeästi kiiti hän yli lahden, häilyi hetken yli läikkyväin laineitten ja vaipui sitten, kun laululintujen parven oli saavuttanut, alas aaltohon.
Ääneti lepäsi koivun tytär lainehella, joka rauhatonna leuhahteli ilta-auringon hohtehessa.
Silloin lintu kääntäytyi, hän näki lakastuneen ystävänsä liitelevän koivulta, näki hänen vaipuvan lahden sylihin. Hän näki kyyneleen kiiltävän hänen silmässään; hän näki hänen silmäyksensä. Oli kuin suloinen ajatus äkisti olis lentänyt läpi lintusen sydämen.
Nopeasti kuin salama hän laskeusi ulapalle; lempeästi hän suuteli koivun tytärtä. Mitä he toisillensa sanoivat, sitä ei tiedä kukaan. Ylös lensi hän lehden luota, kiiti läpi lensiän avaruuden, saavuttaakseen pakenevat ystävänsä, ja kohta oli hän hävinnyt matkallansa maille kaukaisille.
Ja hiljainen humina, kuin kukkien sulotuoksu, joka lemahtaa hautakummulla, missä armahinen lepää, lensi läpi koivun, lahden rannalla. Oli kuin se kuiskaellen olis anonut anteeksi tuolla ainoalla sanalla: hyvästi!
Ja kun aallot hetken tuudittelivat koivun tytärtä iltaruskon hohtehessa, kuului kuin ne paenneen linnun äänellä, hiljaisin, sulosointuisin sävelin olisivat laulaneet:
Nukkuos, nuku
Ystävä armas.
Lempesi puhdas,
Ääretön sulle
Siivet on suonut!
Ystävä armas –
Nukkuos, nuku.
Sinua seuraa
Kuolohon lempi!
Nukkuos rauhaan!1863.
VIII.
KIWISIEMEN.
Oi, kuinka uneksivana seutu lepäsi Elokuun yönä! Taivas kaaritteli teräksen sinertävänä, kuin kilpi yli maan. Tuhansia kirkkaita tähtiä tuikkaeli tummalla taivaan laella, ja uusi kuu loi valoansa tyynelle maisemalle lammen rannalla.
Tuolla metsäisellä niemellä on kuin haltioita hiljaa kulkuansa käyskeleisi yön hämärässä. Lahti sen kainalossa on niin synkeä ja syvä, ja aavan lammen lainehilla kimaltelevat kuutaman uneksivat säteet. Siellä on kesän pimeä ja talven valo. Se on Elokuun yö pohjan periltä. Kaikki on niin ääneti. Äänetönnä vaipuu aalto rantahan. Ruis lampeen viettävällä aholla ei sohise enää. Tulta ei näy torpasta tuolla mäen kukkulalla. Waan kuutama välkkyy ikkunan pienillä lasilla. Ei ääntä sieltä kuulu. Päivätyön päätettyä lepää väki niin rauhaisasti. Yö yksin valvoo yli maan.
Ja kuule! Silloin kiitää tuuli ihmeellisellä huminalla yli metsäisen niemen. Puiden oksat painuivat erillensä, ja läpi honkien hämärän valaisi kuutama eriskummaisella valolla lahden laineita. Sitten lensi tuuli lentoansa yli lammen. Oli kuin lempeä enkeli olis liidellyt seudun ylitse. Hiljaa se lehahti yli sohisevan ruisvainion, hiljaa yli vähäisen torpan, tuolla kummulla, niin ääneti ja niin kepeästi. Ei korsikaan herännyt sen kulkiessa. Tuolla lähellä aidan vieressä kasvavaa koivua näytti kuin tuuli olis nukkunut unelmiin, pientareen kukastohon. Ja sitten oli kaikki taas niin hiljaa ja ääneti. Ja Elokuun yö yksin valvoi yli seudun.
Ja aamu koitti, ja säteillen nousi aurinko metsän rannalle. Koivussa, sammaltuneen aidan vieressä, livertelivät lintuset iloisesti, ja torpassa mutisi nokinen kahvipannu tulella. Torpan mies, punaisessa liivissä ja koreassa villalakissa, astui pirtistä, katseli taivasta ja painoi peukalolla tuhkan syvemmäs hänen koukeroiseen piippu-nysäänsä, jonka pisti taskuun, ja sen tehtyä lähti hän pellolle, rannan viertehellä, ruistansa leikkaamaan. Waimonsa seurasi häntä lyhteitä sitoakseen ja heidän nuorin, valkotukkainen poikansa pitkässä paidassaan pyöri hänkin pellolle ja piti rääkkyen äitinsä helmoista kiinni. Nuo muut päivettyneet poiat olivat siellä jo edeltäpäin, ja hiljaa oli taas torpassa, tuolla auringon kirkastamalla kummulla.
Pihalla pisti pikkuinen porsas töppä-kärsänsä luudan reiästä rappujen alta. Kun ei ketään pihalla näkynyt, röhkyi hän hyvillä mielin ja ryömi savirapakkoon rappujen vieressä. Hän oli niin paksu ja pullakka, että tuskin jaksoi seisoa, ja juostessaan hän nostatti jalkojansa minkä suinkin mahtoi ja kiersi häntänsä kippuraan.
Nyt rupesi hän hyvillään murkinatansa mausumaan, mutta kuunteli vähä väliä toisella korvalla eikö Musti ollut tulemassa, sillä sitäpä hän ei voinut kärsiä. Musti näpistikin häntä aina korvasta, ja se oli harmillista. Waan ei mitään Mustia kuulunut, ainoastaan kukko käyskenteli koreana ja punaisena ja raapi suutuksissaan jalalla maata, vaikkei hän mitään etsinyt. Hän vaan ei tahtonut eksyä tavastansa. Muutoin arveli hän, että tämä oli hyvin katala päivä, kun, näet, ei ketään ollut kotona torpassa eikä siis ollut yhtäkään, joka häntä voisi harmittaa. Kana hautoi muniansa aitassa, ja ovi oli lukossa, niin ettei kukko häntäkään, tuota ämmän renttua, voinut torua. Wihan vimmoissa hän lauloi ja lensi aidalle, aivan lähelle sitä paikkaa, missä koivu kasvoi.
Ja siellä hän istui katsellen vihaisesti ympärilleen, eikö hän löytäisi jotakin, joka häntä voisi suututtaa.
Mikä tuolla vivahteli pientareen kukastossa? Harmaan-täplikäs kivisiemen makasi siellä satalehtien ja vuohensilmäin seassa, ja tuo näytti hyvin kummalliselta. Kuinka se sinne oli joutunut?
Sontiainen vilkui siihen, kun varhain aamusella manki alas pientaretta, ja mörisi itsekseen: "no kaikkia tässä nähdä pitää!" Tuhatjalka juoksi häärien sinne tänne ja sanoi kaikille, jotka kohtasi, "täällä on jotai uutta! Täällä on jotai uutta!"
Mistä oli tuo vieras kivisiemen tullut pientareen kukastohon?
Sekä satalehdet että vuohensilmät vakuuttivat vakaasti olevansa siihen syyttömät, vaikkei kukaan heitä pitänytkään epäluulon alaisina. Ei kukaan tiennyt mistä se oli tullut.
Kiiltomato sanoi, että viimeinen yö oli ollut hyvin kummallinen. Kaikki oli ollut niin hiljaa ja ääneti, ja vaan yksi ainoa tuulen puuska oli lentänyt yli seudun. Saattoi olla, että se tullessaan oli tuonut kivisiemenen, eikä se ihmettä oliskaan jospa niin olisi tapahtunut, sillä yö oli kiiltomadon mielestä ollut hyvin kummallinen. Ja näin tuli ilmi, että hän oli ollut liikkeellä koko yön, ja se turmeli hänen mainettansa, mutta hän vakuutti pimeällä kävelleensä lyhdyllä, että nähtäisiin mitä väkeä hään oli.
Nyt kaikki tiesivät, että kivisiemenen tilassa oli jotai kummallista. Se oli yön ihmeellinen lapsi, jonka tenhottuna tuuli oli kantanut sinne.
Ja kukat puistelivat päitänsä, ja pienet hyönteiset kertoa suristelivat sitä juttua naapurilleen. Ja niin tuli juttu kummallisesta kivisiemenestä ulos maailmaan.
Liki sitä paikkaa, missä hyttynen lepäsi heinän korrella, väsyneenä päivän helteestä, kuiskailtiin sitä toisilleen, mutta kuitenkin niin ääneen, että hyttynen voi sitä kuulla, sillä tahdottiin nähdä, kuinka tämä juttu häneen vaikuttaisi.
Hän oli sievä ja hellätunteinen henkilö, tuo hyttynen, hän oli nähnyt maailmata, ja hän tiesi mitä hyvän maun mukaista oli, ja senpä tähden osoitettiinkin häntä kohtaan se attentioni, ettei häntä puhuteltu, mutta hänen arvelunsa asiasta oli kumminkin tärkeä tietää.
Hyttynen loi raukean silmänsä taivasta kohti ja huokasi: mitäs se minuhun koskee! Jospa minulla vaan olis voimia! Ja sitten hän lentää liitelihe sangen komeasti kivisiemenen luo pientareelle.
Warpasillaan kurkisteli hän heinän korrelta ja koetteli kivisiementä varovasti kielen kärellä.
– Fi donc! Quel mauvais sujet! Hänessä ei ole verta. Ei ole sopivaa olla sitä näkevinään. Se on nesteetön! Olen matkustellut kaukaisia maita, olen koetellut kaikenlaista, mutta tuota "kivisiementä" minä en ymmärrä. Tarvitaan neroa sitä käsittääkseen. Ja hyttynen hymyili iloisesti, hiioi suutansa hoikalla säärellään, lensi liihoitellen pientareelta eikä katsahtanut ainoatakaan kertaa taaksensa, sillä hän oli nähnyt maailmata.
Mikä nyt taas on chagrineerannut teidän armonne, suristi kärpänen. Ja hän istuutui kivisiemenelle. Tämäkö? Kuinkas kivehen voi suuttua? Luota sanaani. Tämä on kivi eikä mikään muu. Sillä saattaa kyllä olla arvonsa, vaan ei täällä. Häpeä on asettautua pientareelle, kun pitäis maantiellä retkotella. Mutta niin on. Mailma käy hävyttömäksi, eikä miksikään muuksi. Jumala varjelkoon meitä. Luuleeko tämä raukka itsellään olevan jotai arvoa? Wiskaa se ulos, minä ylenkatson sitä! Ja sitten pani hän puumerkkinsä kivisiemeneen, vaikkei hän tahtonut asua siinä, ja muristen hän lentää suristeli tiehensä, mutta kääntyi nähdäkseen kuinka hänen sanansa muiden mielihin oli vaikuttanut.
Nyt kukkokin sattui näkemään kivisiemenen, istuessaan korkealla aidalla ja hakien jotai suuttumisen aihetta.
Hän joutui moiseen vihan vimmaan, ettei laulamaankaan kyennyt, vaan viilsi kukkia siivillään, lentäessänsä maahan.
– Kukas sinä olet? huusi hän, iskien silmänsä kivisiemeneen. Wastaa heti! Etkös kuule! Ja nyt nokkasi hän kivisiemeneen. – Pitääkös minun tässä hakata nokkani pilalle sinun tähtesi, katala. Etkö luule minulla muuta tekemistä olevan. Kana hautoo muniansa, enkä voi tietää minä hetkenä – ja sitten tulee tuo saakelin roisto minua suututtamaan. Ja nyt raapi hän jalallansa kivisiementä, kuoputteli maata ja rapisteli siivillään, niin että hyönteisiä lentää ryöpytti satalehdistä ja vuohensilmistä.
Kauemmin hän ei voinut kärsiä vihan tuskaansa, muuten olis hän halvautunut – ja sentään lensi hän takaisin pihalle ja lauloi siellä niin kauheasti, että porsas karkasi savirapakosta, ikään kuin hulluksi käyden, ja tunkeusi kallella päin aidaksien lomitse peltoon, jonka päässä pientare oli.
– Et saa mennä! huusi kukko punoittavin kasvoin, kun näki porsaan tunkeuvan paikkaan, johon sen ei ollut lupa mennä.
– Oui! vinkui porsas, mutta rehmipä kuitenkin peltoon.
Ja niin tuli hän pientareelle.
– Növ! sanoi hän ja katseli hyvillänsä ympärilleen. Növ! täällä on hyvä olla. Ja sitten tonki hän kärsällään maata ja sai kivisiemenen suuhunsa. Hän käänteli sitä vähän aikaa kielellään ja puri siihen. – Növ! sanoi hän ja sylki sen suustansa.–tuota min' en ymmärrä. – Sitten rupesi hän taas maata mullottelemaan, peitti samalla kivisiemenen multaan ja raapi sorkilla nurmea voimansa takaa, sillä hän tahtoi pitää hyvää päivää.
Nyt olivat kaikki kivisiementä hylkineet, sekä ne, jotka olivat maailmata matkustelleet, että ne jotka torpassa olivat eläneet oikein kunniallisessa seurassa, ja kaikki pienet hyönteiset nauroivat kivisiemenelle ja sanoivat: se oli oikein katalalle!
Ja torpan väki tuli kotiin pellolta; nuorin poika, pitkässä paidassa, piti äitinsä helmasta kiinni ja käydä lylleröitsi min suinkin jaksoi. Sitten oltiin iltaruoalla ja tuli sammutettiin pesästä, ja kohta oli kaikki hiljaa ja ääneti torpassa.
Ja yö tuli, ihana ja kaunis kuin viimeinen.
Pirtin ikkunalasit kimaltelivat kuutaman valossa, metsä uneksi, aalto syleili ääneti rannan kiviä, ja kaikki nukkui niin suloista, niin rauhaisaa unta.
Ja kivisiemenenkin yli, joka makasi mullan povehen peitettynä, lepäsi kuutama kauniisti.
Kiiltomato käyskeli lyhdyllään siellä, missä oli pimeä, ja tuli viimein siihen paikkaan, jossa kivisiemen makasi. – Aavistinpa tuota! Sen raukan laita ei suinkaan ollut oikeassa! Ja sitten sepitti hän elegian kivisiemenen haudalla.
Ja torppaan tuli eräs vanha, kummallinen mies, jonka nimi oli Aika. Hän on maailman suurin loihtija.
Wakaisna nosti Aika sauvansa, ja torpan mies sekä vaimo istuutuivat porstuan penkille; hurskaasti he vanhukselle nyykähdyttivät päätänsä, ja lumivalkoisena valui heidän tukkansa hartioille; se oli vielä valkoisempi kuin heidän liinatukkaisen poikansa hiukset ennen aikaan, mutta yhtä iloiset ja lapsellisen hurskaat olivat he sydämissään, kuin tuo piskuinen.
Pihalla askaroitsi nyt heidän kaksi nuorimpaa poikaansa vikevästi ja reippaasti. Iloisesti he puhuivat vanhusten kanssa. Ja vanhin poika tuli pellolta, ja kaunis nainen seurasi häntä; se oli hänen vaimonsa. Pikkuinen valkotukkainen nulikka piti tämän helmoista kiinni. Suurella kunnioituksella he tervehtivät iäkkäitä vanhempiansa, ja aurinko, joka juuri oli maille menemässä, valaisi niin kauniilla hohteella vähäisen torpan, tuolla kummulla.
Ja tuhansia lintuja viserteli tuuheassa puussa, joka kasvoi pientareella, aidan vieressä. Se oli ihmeellinen puu. Ei kukaan tiennyt sen nimeä.
Kuinka komea se oli, ja kuinka kepeästi se kannatti korkeata latvaansa! Ehtoo-tuuli humisi sen lehvissä, ja oli kuin henki olis kuiskaellut, kuinka kaunis Jumalan luoma maailma kuitenkin on!
Ja vanhukset katselivat puuta ja ihmettelivät sen ihanuutta, ja he katselivat toisiinsa ja panivat kätensä ristiin. Nuoret hymyilivät hilpeästi ja lauloivat iloista laulua. Nuori nainen läksi pienoisen poikansa kanssa puulle, taittoi hänelle siitä kauniin oksan, ja pikkuinen nauraeli niin suloisesti.
Aika oli myös ojentanut sauvansa sen mullan yli, johon kivisiemen oli peitetty, ja sen sydämestä oli tuo kaunis puu kasvanut.
Kaikki oli muuttunut, joka muuttua voi, mutta hyttynen ja kärpänen, kukko ja porsas, ne olivat muuttumatta, ei ne siihen mitään voineet. Heitä suuresti suututtivat nuo uudet kivisiemenet, jotka puusta olivat pudonneet ja nyt heidän tiellänsä retkottivat.
Mutta juhlallisesti vaeltaa vanhus, jonka nimi on Aika, yli maan. Kivisiemenestä nousee puu, ja hyvät ihmiset maan päällä näkevät sen voimaa ja sen ihanuutta, ja nyykyttelevät hurskaasti toisillensa ja kiittävät Jumalaa siitä, että hänen luoma maailmansa on niin kaunis.
1864.
IX.
SUOMEN SALOSSA.
Oli kesä-yö Suomen synkässä salossa. Suloisen hämärän tyyntä hiljaisuutta hämmensi ainoastaan vienosti soliseva puronen, joka suikerteli sammaltuneitten kivien lomitse.
Silloin kuului askeleita ikivanhasta hongikosta. Hopeatukkainen vanhus kirkastunein kasvoin näkyi metsäpolulta. Hän kantoi lasta käsivarrellaan. Pienokainen nukkui sikeätä unta, nojaten päätänsä vasten vanhuksen rintaa, ja hänen pienoiset enkelin-siipensä lepäsivät hartioilla, väsyneinä ensimäisestä lennostaan.
Wanhus oli Taiteen ylevä isä. Ikuinen nuoruus hymyili hänen silmistään, kun hän katseli pienokaista nukkujaa, hänen nuorinta, rakasta lastansa. Ja suutelemalla herätti hän piskuisen ja nosti hänet käsivarreltansa pehmoiseen sammalikkoon hongan juurella.
"Tässä on Juhannus-auringon maa," sanoi vanhus lapselleen, "ja tässä on sinun vastainen, ikuinen valtakuntas. Täällä olet kuunteleva salon säveleitä, lauluja ahovierten vaaleissa koivikoissa ja lumimyrskyjen kuminaa talvi-yön kolkoilla jäillä. Täällä olet katseleva tämän synkkämielisen kansan silmihin ja kuunteleva uskollisten sydämein sykkimistä korven savuisissa pirttilöissä. Kun tämän maan lapseksi olet muuttunut, kun sen sulosynkän ihanuuden tähden olet unohtanut kaikki maailman aarteet, jotka äsken olet matkallamme nähnyt, kun yli kaiken muun rakastat jaloa Suomen kansaa sen lyhyin iloineen ja pitkällisin suruineen, silloin olen minä taas sinun luona ja silloin sinun siipesi kasvavat taas. Siksi, jää hyvästi!"
Ja vanhus laski kätensä lapsen siiville, ja ne putosivat pois – ja vanhus oli kadonnut.
Ja pienokainen oli yksin Suomen synkässä salossa valoisana kesä-yönä. Hän loi silmänsä korkeihin, vakaviin honkihin, hän näki kuinka salon sinipiiat hiljaa hiipien kulkivat kohti salon jylhää hämärää, ja hän kuuli mesikämmenen, korven kontion könttämistä marjamättähillä. Tästä oli tuleva hänen valtakuntansa – ja raittiin tuoksun lumohuttamana, jota sirkkusen-kellot ja kuusisto levittelivät, nukkui pienokainen metsän pehmoiseen sammalikkoon.
Kun aurinko loi aamusäteensä metsälammen yksinäisille rannoille, ajoi Suomelan impi karjansa salon laitumelle, laulellen suloisia laulujansa. Siellä löysi hän lapsen nukkuvana hongan juurella, ja iloiten kantoi hän sen isänsä talohon. Kun astui avaraan pirttihin, lausui hän iäkkäälle, hopeatukkaiselle isännälle: "Kas, isäni, min olen löytänyt synkästä salosta!"
Ja vanhus katseli lasta ihmetellen ja sanoi "Koditta on lapsi autiossa korvessa. Hoitoa tarvitsee pienokainen. Sijaa on sinulle avarassa pirtissäni. Minun leipäni olkoon sinunkin ja sillä olet kasvava kuulun talon työhön ja korpikasken kaadantahan."
Ja pienokainen jäi pirttihin. Aamusilla seurasi hän Suomelan impeä laitumille ja kuunteli hänen laulujansa leppäin ja koivujen viileissä varjoissa. Ilta kun lähestyi, kulkivat he metsän kautta kotia ja istuivat iltasilla lieden ääressä, vanhan isännän kertoellessa tarinoita Hiiden kansasta, joka rauhaa etsien oli vuorihin paennut ja jonka jättiläislinnat vielä olivat nähtävinä korpien sydämissä, joihin ei polkua vie.
Niin kasvoi pienokainen vahvemmaksi varttuen niukan leivän kovalla kannikalla ja tuopin oivalla oluella, ja yksin meni hän metsähän katselemaan kontion kotoa alla talven lumikinosten ja painia heittämään kanssa myrskyjen, jotka honkia maahan kaatelivat. Ja korpi katseli hänehen kuin poikahansa, ja metsän pedot tunsivat hänen askeleitaan eivätkä niitä pelänneet. Mutta itse oli hän vielä vieras Suomen salossa ja katseli ihmetellen sen synkkää suloisuutta.
Yhtenä päivänä, kun hän lähti metsään, tuli hänelle vastaan Eräs Laulattaja. Tämä puhutteli pienokaista, ja kohta he istuivat vierekkäin, toisillensa kertoellen mitä kumpikin tiesi. Ja pienokainen osasi salon runot ja tarinat ja lahjoitti ne vaeltajalle ja osoitti hänelle ihanain satujen salasolia Suomenmaassa. Ja hiljaisen korven pyhässä rauhassa kiitti jalo vaeltaja taivaan Jumalaa laulun runsaasta aarteesta, jonka Hän Suomen kansalle oli suonut. Ja ihmeellinen autuuden tunne kävi läpi pienokaisen sydämen, vaikkei hän käsittänyt vieraan vaeltajan sanoja.
Näin meni aika kulkuaan. Pienokaiselle tuli surusuloinen Suomi yhä tutummaksi ja rakkaammaksi. Suikeilla suksillaan kiiti hän kinoksia Hirvenhiihtäjäin seurassa heidän iloisilla erämatkoillaan. Ja kun kevät tuli, näki hän kuinka rakkauden lämmittävä aurinko sulatti honkien Jääkynttilät, ja ystävällisesti hymyili hänen lapsen-silmänsä Kanervan kukkasille, jotka sulollansa saloa sulostuttivat. Ja hän oppi värien vivahduksia vihannassa lehdikossa ja piirsi kuvia sileään louhen lohkareesen, jotka hänelle iloa tuottivat.
Kun vanhus lauhkeina Elokuun-öinä ajoi havukuormansa metsästä talon tanhualle, kuutaman kumottaessa honkain tyvien välillä, niin käyskeli nuorukainen kuorman vieressä kuunnellen suloisesti kertovan Kuun tarinoita. Kuun loiste kävikin hänelle rakkaaksi kuin loiste äidin silmässä. Ja kun hän pajassa ollen katseli kuinka ravakasti ahkera työ siellä joutui, kotirakkaita lauluja laulettaissa, silloin astui hän ahjon äärehen, kohenteli tulta tupruavaa ja ihmetteli kuinka korkealle nuo säihkyelevät Säkenet nousivat tummalle taivahalle ja kuinka ihanasti ne valaisivat hiljaista saloa.
Kun joulu joutui ja kynttilät sytytettiin joka penkillä kaukaisessa vanhassa kivikirkossa, silloin yhtyi hänen heikko lapsen-äänensä seurakunnan äänehen, pyhiä, hurskaita virsiä veisattaissa, kun vuoden pitkälliset vaivat kiitollisuudella laskettiin taivaallisen Isän valta-istuimen etehen.
Ja iloisten pyhien lyhyinä lepo-aikoina kävi hän kylässä kansan iloisissa tanssiloissa; hän kuuli heidän leikkipuheitaan ja sukasanojansa ja nauraeli noille koko paikkakunnassa mainioille Nummisuutareille, kun he lystillisiä vaiheitansa kertoilivat. Ja pienokainen tunsi, että hänellä oli koti, ja iloiten hän näki, että Juhannus-auringon maa tulisi hänen valtakunnakseen. Itse joutui hän yksinäisen paikkakunnan lemmetyiseksi, ja mihin hän tuli, toi hän iloa synkkämielisen kansan savuisiin pirttihin. Mutta hänen nuoressa sydämessään hymyili kuitenkin vielä kuva kauniin, säteilevän maan kaukana etelän kultaisessa sädehohtehessa.
Ja aikoja meni, ja toisia tuli, tuoden surua ja hätää alla synkeän vaippansa.
Halla oli levittänyt kalman-peitteensä peltojen tähkäpäille, ja metsän pedot kamoksuivat korpien haudan-hiljaisuutta ja pyrkivät ihmisten elinsijoille. Autiot tiet muuttuivat kodiksi nälkään nääntyväisille, kodittomille parville, kunnes erämaat vihdoin heille tarjosivat pyhien hautausmaiden rauhaa.
Ja mustaa pettua söi pienokainen Suomen kansalle rakkaassa pirtissä vanhuksen luona. Ja kun viimeinen kannikka oli syöty, vuolsi pienokainen metrin nuorista vesoista matkasauvan jalolle vanhukselle ja antoi sen hänelle. Kylmänä talvi-yönä läksivät he pirtin turvista ulos kolkoille kinoksille. Kun matkastansa olivat väsyneet, pani vanhus nietokselle maata, heittäen itsensä hurskaasti laupiaan Jumalan isälliseen kätehen. Ja pienokainen valvoi hänen vieressään.
Hän näki kuinka tähdet loivat loisteensa yhtä lempeästi jätetylle kodille kuin kodittomien kolkolle lumisijalle. Hän kuunteli kuinka rakkaiden honkien hiljainen humina ystävällisesti tarjountui nukkuvan vanhuksen rauhallisiin henkäyksiin. Hän näki kuinka rauha lepäsi hänen hopeanvalkoisilla kähäröillään ja otsansa syvillä rypyillä. Silloin otti hän vanhuksen raskaan matkasauvan ja suuteli sitä, ja hänen sydämensä ei suloisempata tietänyt kuin saada elää ja kuolla jalon vanhuksen kanssa surullisessa Suomenmaassa.
Ja katso, tähdenvaloisena yönä kasvoi suuret, lumivalkeat siivet hänen hartioiltaan, ja hänen vieressään seisoi Taiteen ylevä isä, ikuinen nuoruus silmissänsä. Ja hän sanoi, palelevaan poikaansa katsellen:
"Onnellinen sinä, mun poikani, ja onnellinen sun rakkautes maa, tämä synkän kaunis Suomenmaa! Aurinko on nouseva valaisten kolkkoa korpea ja koditonta vanhusta, joka matkasauvansa vieressä nukkuu, ja sinun on suotu sulostuttaa hänen päiviänsä jälleen-löydetyssä kodissa. Ja niin kuin sinä olet rakastanut maata surun synkeänä aikana, niin on sekin muistava sinun rakkauttas, kun koetuksen päivä on päättynyt".
Ja kun päivä koitti kinoksilla, heräsi vanhus, otti pienokaista kädestä, ja he kulkivat eteenpäin avarassa Suomenmaassa, luottaen laupiaan Jumalan isälliseen käteen.