[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fmACc3u1gvX8-TtcOV91DF8GlmUIJDxDrlEyYVJXrxoU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},49,"Honkain tarinat","Nervander, Emil (nimim. Emlekyl)",1840,1914,"49-emlekyl-honkain-tarinat","49__Emlekyl__Honkain_tarinat",null,"novelli",[],[],"fi",1863,1869,10835,66689,false,[],[],[],"Kokoelma sisältää luonnonläheisiä tarinoita, joissa metsän ilmiöt ja eläimet saavat inhimillisiä piirteitä. Teos koostuu lyhyistä kertomuksista, jotka kuvaavat suomalaista luontoa, vuodenaikojen vaihtelua ja metsän siimeksessä herääviä ajatuksia.","Emil Nervanderin 'Honkain tarinat' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 49.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan on tuottanut Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","HONKAIN TARINAT\n\nKertonut\n\nEmlekyl (Emil Nervander)\n\n\n\nSederholm, Helsinki, 1869.\nTekijän kustannuksella.\n\n\n\n\n\n\n        Näytetty: L. Heimbürger.\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nTarinaini suomentajalle\n   I. Metsä on ijäti wihanta\n  II. Talwikärpänen\n III. Suden jälkiä metsässä\n  IV. Kuusonen wuoren loukossa\n   V. Lumihiuteet\n  VI. Halla-yö\n VII. Ja siiwet hän sai\nVIII. Kiwisiemen\n  IX. Suomen salossa\n\n\n\n\n\nTARINAINI SUOMENTAJALLE!\n\n\nKun nyt \"Honkain tarinat\" ensikerran suomalaisessa puvussa astuvat ulos\nmajastani, on minun mieluinen velvollisuus Sinulle lausua sulimmat\nkiitokseni.\n\nNämät tarinat ovat heränneet eloon suomalaisten honkain keskellä,\njoidenka huminaa olen kuunnellut. Mitä humisevat hongat ovat minulle\npuhuneet, sen olen pukenut sanoihin, jotka soivat vierailta Suomen\njärville ja kankaille. Heidän tarkoituksensa ei ollutkaan enään palata\ntakaisin tuohon synkkään salohon.\n\nSilloin näit Sinä nämät laulajien metsän lapset ja ymmärsit heidän\nhalunsa päästä takaisin armaille kotiseuduille. Ryhdyitpä työhön ja\nviittasit heille tietä heidän kotimetsäänsä. Jos he lyhyenä\nkesäpäivänänsä hetkenkin saavat järveen jälleen nähdä noita rakkaita,\njylhiä harjanteita siellä kaukana sydän Suomessa, olet varmaankin\niloitseva työstäsi yhtä paljon kuin kiitollinen\n\n                                                  ystäväsi\n                                                     Emlekyl.\n\nHelsinki, Joulukuun 15 p. 1869.\n\n\n\n\nI.\n\nMETSÄ ON IJÄTI WIHANTA.\n\n\nMiksikäs, synkkä havumetsä, mulle olet niin rakas! Kuunnellessani sinun\nuneksivaa huminatas, sykkivi sydämeni niin rauhaisasti. Nyt sua taasen\nkuunnella tahdon.\n\nTähän sammalikkoon tahdon istuutua.\n\nKuinka raittiisti kesätuuli lehahtelee honkien tuuheissa latvoissa,\nkorkealla yli metsän kanervikon! Kas, kuinka hiljaa ne huojuvat,\nsohisten suloisia mietelmiään! Ja kuinka tumman sinisenä siintävi\ntaivas yli metsän pirteän vihannuuden!\n\nKuule! kaukaa käy tohiseva humina. Se on tuulispää, joka kiitää läpi\nmetsän. Nyt painuvat solakat kuuset tuulen vallassa, nyt vaaruvat\npetäjäin oksat levotoinna, nyt havumetsä humisee.\n\nHienoinen havusade satelee sammalikon puolavarsille. Tuulispää pakenee\nyli kaukaisen niityn, sen humina vaikenee, ja metsä on tyyni ja ääneti,\nainoastaan lauhkea kesätuuli häilyy hiljaisesti honkien korkeissa\nlatvoissa.\n\nKuinka suloinen on metsän siimes!\n\nHyönteisten siivet välähtelevät, kun ne lentää liekuttelevat\npäivänpaisteessa tuolla.\n\nKuinka vihriänä sammal tuolla vihoittaa! Tuossa tuoksuivat kielot\nkevähällä.\n\nTahtoisin unihin uinua, metsän hiljaisesti humisten. Miksikäs on\nhavumetsä mulle niin rakas?\n\nKuule! mikä sirkutus tuolla metsän rintehellä!\n\nSe on lintu, joka lentää kuusen latvasta synkkään metsähän päin ja\nmatkallaan livertelee iloista lauluansa. Se on punarinta, joka kutsuu\nvaimoaan.\n\nEikö hän vastaa? -- Kvivitt! tuolla hän lensi pensaasta kohti vihriän\nmetsän hämärää. Kvivitt! sitä ei näy nyt enää. Kaikki on taas ääneti\npait havumetsän hiljainen humina.\n\nOi, tahtoisin uinaella ja uneksia täällä korkean hongan juurella, alla\nsinertävän taivahan!\n\nMitähän tuo humiseva metsä uneksinee? Honkien latvat huojuvat niin\nhiljaa. Ne kuiskailevat tarinaansa kesätuulelle.\n\nOli kevätpäivä, kun maailma vielä oli nuoruuden ijässä. Havumetsä\nrehotti niin pirteänä ja vihriänä. Päivänpaiste lepäsi yli metsän,\nmeren. Walkoisia, keveitä pilviä kiiti sinisellä taivahalla.\nKevätpuroset vilisivät iloisasti ja linnut livertelivät lehdossa.\n\nSilloin astui kultakutrinen impi läpi metsän.\n\nIhastuksin katseli hänen sininen silmänsä maan ihanuutta. Hän hymyili\nja kuiskasi nimen, niin hiljaa, ettei kukaan saattanut sitä kuulla.\n\nJa silloin seisoi siinä nuorukainen, ja vahvoin käsivarsin syleili hän\narmastansa. Ja hän katseli uskollisesti immen siniseen silmähän, joka\nhänelle hymyili.\n\nJa metsän läpi kävi autuuden väristys.\n\nSe oli kevätpäivä, jolloin ei mikään rakkaus vielä ollut petetty, ei\nmikään uskollisuus rikottu.\n\nJa vieno sävel lensi läpi metsän, ja oli kuin henki olis laulanut:\n\nKaikki voi hävitä! Kevät katoaa, ja päivä sammuu. Mutta rakkaus on\nikuinen. Joka lauluni ymmärtää, hän ei koskaan voi kuolla!\n\nJa ihmeellinen humina kävi läpi nuoren havumetsän.\n\nRakkaus on ikuinen, ikuinen, ikuinen!\n\nTämä on metsän tarina. Hän siihen luottaa, ja se on ijäti uusi. Hän\nkuiskailee sitä kesätuulelle, kun hongan latvat hiljaa huojuvat,\nkorkealla yli metsän kanervikon.\n\nIjäti on metsä vihoittava! Pettäköön rakkaus ja kuolkoon uskollisuus;\ntäällä honkien latvat tarinaansa kuiskailevat kuitenkin. Tuuli sitä\nkuuntelee, salon linnut sitä riemuiten visertelevät, eikä se kuole sinä\nilmoisna ikänä. Kuuntele, etkö kuule sitä metsän ihmeellisessä\nhuminassa!\n\nKuulet! sinä kuulet sen! Metsä on ijäti vihanta!\n\n1864.\n\n\n\n\nII.\n\nTALWIKÄRPÄNEN.\n\n\nTämä on juttu talvikärpäsestä, sillä talvikärpänen oli tässä jutussa\npäähenkilönä. Talvikärpänen se kyllä ei koko ikäänsä ollut; mutta\npankaamme sille yhtähyvin se nimi, sillä talvikärpäseksihän se lopulla\ntuli kuitenkin. Siinä ei auttanut mikään. Silloin oli se vanhana\nkarilaana, mutta vanhakin on ollut nuorena, ja talvikärpäselläkin on\nollut kesä.\n\nSe oli maamoukka kotoperäisin, kun, näet, oli syntynyt ja asui\nmännikössä; mutta älkäämme sentähden suinkaan luulko häntä hurjaksi\nmetsiköksi. Ei, päinvastoin oli se hyvin siveä ja hiljainen olento.\nSiitä mitä elämässä on suloista ja ihanaa, hän ei kyllä ollut nauttinut\nvähääkään, sillä luonteensa oli kovin kaino eikä sallinut hänen ruveta\nhyväilemään pappilan mamseleja, kun lempeän ja hauskan näköisinä\nsunnuntain iltapuolina ajoivat vanhoissa rikkarattaissa herraskartanoon\nvieraiksi. Siitä näkyy ettei talvikärpänen osannut katsella maailman\nmenoja oikealta kannalta, sillä mamselien poskuiset olivat niin punakat\nja pyörähkät kuin paraat puolamarjat. Se oli liian siveä luonteeltaan,\ntuo talvikärpänen.\n\nSe ei käynyt edes pappilan lehmienkään kimppuun, kun yhtenä iltana näki\nniiden jörömäisinä ja uneliaina luntustelevan kotiin maantietä myöten.\nSe oli kovin \"viini\" kärpäseksi tämä kärpänen.\n\nLehmistä huolimatta lentää suristeli se iloisesti mäntyjen alimmaisten\noksien välitse, taikka jaloitteli suokanervikossa, joka kasvoi suon\nmättäillä, juuri männikön reunalla. Ja kuitenkin oli pappilan karjassa\nruskeita, kirjavia sekä hallavia lehmiä, ja mustakin, nimeltä Mustikki,\nmutta tämä ei ollut aivan iso, sillä se ei ollutkaan pappilasta, vaan\ntorpasta tuolla männikön luona, vaikka sai käydä laitumella pappilan\nlehmien kanssa. Senpä tähden se kulkikin jälkimäisenä karjassa.\n\nJa kauniisti loisti ilta-aurinko, kun sarvikarja sorkotteli portaan\nyli, joka vei halki suon. Käsipuut, jotka seisoivat sillä puolen, missä\nsuo oli syvin ja leppäpensaat kasvoivat, olivat päivänpaisteessa\ntulipunaiset, sillä niitä kainosteli, että päivän piti vaivata itseänsä\nniiden tähden, ja sitä eivät suinkaan tahtoneet.\n\nPappilan lehmiä paimenteli seitsen-vuotias tyttönen, ja hän oli\nkotoisin torpasta männikön luona, niinkuin Mustikkikin, joka sentähden\nseurasi häntä lähinnä. Hänen vieressään oli Mustikki ikään kuin omassa\nkodissansa, ja se vierasteli kovin suurta seuraa. Kun olivat siivoja\nlehmiä, nuo pappilan lehmät, ja yksi vielä omakin, niin helpostihan\npaimentyttö näitä voi hallita, vaikkapa hän pieni olikin. Hän oli\npaimentyttönä jo synnyltänsä, sillä torpasta oli paimenessa käytävä,\nvaan sitä temppua hän ei tietänyt maailmaan tullessansa, mutta syntynyt\noli hän, kuin sanottu, siihen virkaan, ja häntä nimitettiin ainoasti\npaimentytöksi, vaikka hän oli ristitty kuin muutkin lapset, mutta kun\nvirassa ollaan, niin pitää olla arvonimikin, niin jahtivouti sanoi.\n\nPaitasillaan hän ei enää tallustellut, vaan oli nyt sini-juovikkaassa\nhameessa. Se oli tehty kasvamisen varalla, ja senpä tähden tyttö parka\nusein kaatuikin käydessään mättäisellä maalla, mutta nyt oli sileätä\nmaantietä, ja nopeasti hän notkutteli pieniä mustia jalkojaan. Ei hän\nsiihen mitään voinut että olivat mustia, sitä kostea oli metsässä ja\npölyä tiellä. Puhdas oli hän muuten ja sievä katsella. Poskuiset\npunoittivat ja olivat pyörähköt kuin mansikat ha'assa, ja silmät\nloistivat sinisinä ja vilkkaina lapsen päivettyneistä kasvoista. Ja kun\nhän nyt, tepistellen Mustikin vieressä, ajeli lehmiä kotiin, lauleli\nhän niin että männikkö kaikui. Kuulepas kuinka hän livertelee! Sopisipa\nmukailla! Ja se oli aivan talvikärpäsen mielehen. Se ilahtui niin että\nlentää suristeli suoraan tyttösen luo, vaikka oli luonteeltaan hyvin\nkaino; mutta eihän tyttö ollutkaan kuin pieni seitsen-vuotias tyttönen.\nHei! kuinka kauniisti laulu kaikui! Surr! surr! nauraa suristeli\ntalvikärpänen lennellen ympäri kuin hupsu ja hyräillen samaa laulua\nkuin tyttökin. Sen luuli kumminkin itse. Sepäs oli kelpo tyttö! Ja\nhilpeästi lensi talvikärpänen nyt paimentytön kultaisille kähäröille.\nJos se vaan olis joutanut, niin oli kenties punastunut omaa\nrohkeuttaan, mutta nyt se vaan kuunteli tytön laulua. Ihastuksissaan\nsattui se luoda silmät hänen poskuiseensa. Tämä oli niin punakka ja\npulskea kuin kauniin ruusu, ja aivan pyöröpäissään istahti\ntalvikärpänen, siitä itse tietämättä, tyttösen poskelle. Woi kuinka\nhienoinen ja pehmeä se oli! Se oli mitä elämässä on suloista ja ihanaa,\nsen talvikärpänen nyt käsitti. Ja tyttö lauloi niinkuin kärpästä ei\nolis istunut hänen poskellansa. Siitä nähtiin, että hän oli torpasta.\nTalvikärpänen oli niin onnellinen ettei se liikahtanutkaan.\n\nMutta sitten tuli tyttö pimennosta päivänpaisteesen, ja nyt herähtyi\ntalvikärpänen ihastuksestaan, punastui, joutuen varsin hämille, ja\nlensi pois. Tyttö jatkoi lauluaan, nauroi ja tavoitti talvikärpästä\nkoivurisullaan; mutta hän teki sitä leikillään, se oli nähtävä, ja se\ntalvikärpäsen sydäntä ilahutti. Talvikärpänen unohti tekonsa ja lentää\nsuristeli päivänpaisteesta pimentoon takaisin.\n\nJa tyttö astui eteenpäin ja poikkesi puiden taa. Laulu kaikui kaukaa,\nja pian se ei enää kuulunutkaan. Mutta talvikärpänen suristeli yhä\nvielä. Tämä oli ollut onnellisin päivänsä. Se oli saanut rakkaan\nystävän ja käsittänyt mitä elämässä on suloista ja ihanaa. Se ei voinut\npysyä paikallaan, vaan lentää mutkitteli tien yli, jota tyttö oli\nkulkenut, mutta kiiti sitten takaisin metsään, ikään kuin ei olis\ntohtinut onneansa täydellisesti nauttia, ja kesä-yö peitti metsän ja\nmaan, kun talvikärpänen nukkui kukkaseen suon reunalla.\n\nYötä seurasi kaunis aamu, ja talvikärpänen heräsi aivan hämillä päin,\nmuistellessaan rohkeuttansa ja ihastustaan. Se kyllä käsitti, ett'emme\nole syypäät tuntohomme, mutta sitä enemmin sen puhkeamiseen, jos\ntahdomme olla siivollisia. Mitähän tyttö nyt ajatteli sen kärkkäydestä!\nja siitäpä se taas tuli aivan hämille.\n\nJa viimein tuli se aika, jolloin lehmät lähtevät laitumelle. Mustikki\noli taas jälkimäisenä karjassa, ja varsin sen vieressä tepisteli\npaimentyttönen pitkässä hamehessaan. Hän lauleli iloisesti ja hilpeästi\nkuin ennenkin, niin että metsä kaikui, ja talvikärpänen lentää\nsuristeli männikön pimennosta oksasta oksaan. Se oli niin onnellinen ja\niloinen. Kulkihan herttaisin ystävänsä lehmineen sivuitse. Woi kuinka\nsuloinen hän oli, tuo kulta-tukkainen tyttönen! Ja hän hävisi tien\npolveen, mutta jäi talvikärpäsen sydämeen.\n\nMonta kaunista aamua ja suloista iltaa sai se kesä, mutta sitä ei\ntalvikärpänen huomannut. Se oli niin hajamielinen. Kumminkin nauraeli\nse kaikkia, siitä itse tietämättä, sillä se oli niin iloinen\nmielessään, ja koko Jumalan luoma maailma oli sille niin mielehen ja\nniin kaunis.\n\nMutta kesä loppui, ja kaikki kärpäset hävisivät vähitellen, ei tietty\nmihinkä. Talvikärpänen oli unohtunut, ja sen oli siis siinä maassa\ntalvea viettäminen. Ja kun kesä oli loppunut, oli paimenessa käyntikin\npäättynyt, ja surumielin odotteli talvikärpänen saadaksensa kuulla\npaimentytön iloista laulua. Hän ei tullut. Hän oli kotona torpassa isän\nja äidin luona.\n\nMutta sitä talvikärpänen ei tietänyt, kun se kallella päin lennellä\nsuristeli, lämpöisenä pysyäkseen, sillä metsässä oli jo melkein kylmä.\n\nSilloin juohtui sen mielehen, että se yhtenä iltana, kun tyttö\nlehmineen oli kulkenut ohitse, tuskin oli voinut malttaa mieltänsä ja\noli uskaltanut nousta korkealle, korkeimman männyn yli, mikä metsässä\noli, vielä nähdäkseen siintoa tytöstä. Ja silloin oli se nähnyt tytön\najavan lehmät pappilan kujaa myöten ja avaavan kartanon veräjän.\nKauemmin se ei ollut uskaltanut katsella tyttöä, mutta sen se nyt\ntiesi, että tyttö oli pappilasta kotoisin.\n\nWoi, mitä kauemmin se tyttö ajatteli, sitä hartaammin sitä halutti\nsaadaksensa häntä jälleen nähdä. Kuinka kaunista tuolla pappilassa\nmahtanee olla, arveli se, eikä nyt enää voinut hillitä haluaan, vaan\nlensi sinne, missä luuli tyttösen olevan. Sitä ei aavistanutkaan, että\ntyttö oli niin lähellä, vähäisessä, köyhässä torpassa, männikön luona!\nPappilaan tultuansa hämmästyi talvikärpänen sen kauneutta; vaan eihän\nmikään voinut olla hyvä kyllä tytölle. Neitsyt huuhteli ikkunoita\nhuoneessa, johon talvi-ikkunat oli pantavat, ja kun hän kyyristyi\nkäsiliinaa vesimaljassa kastaakseen, lentää pujahti talvikärpänen\nhiljaa ja sievästi huoneesen. Ja talvi-ikkunat pantiin eteen, ja nyt se\noli varsinaisena talvikärpäsenä, vaikka olemme sille jo panneet sen\nnimen, sillä talvikärpäseksihän se lopulla tuli kuitenkin. Siinä ei\nauttanut mikään.\n\nSe oli pappilan nuoren herran huone, johon talvikärpänen oli tullut.\nNuori herra, joka oli lukiolainen, oli luonteeltaan iloinen ja\nystävällinen, vaikk'ei hän muuten tullut sukuhunsa; hän kävi kuitenkin\nlaatuun pappilan mamselienkin mielestä. Mutta hän ei nyt ollut\nhuoneessaan. Talvikärpänen lensi uunin reunukselle. Mieltänsä\nmalttamatta se odotteli, että tyttönen tulisi sisälle, vaan oli\nkumminkin vallan hämillä siitä, että oli uskaltanut seurata häntä sinne\nasti. Ja kun luuli olevansa tytön huoneessa, niin se syvällä\nhartaudella katseli kaikki, mitä siellä oli, nimittäin haljakka\npuikkosohva, nahkalla verhottu istuin kirjoituspöydän edessä, ja\nvähäinen kirjahylly, jolla oli monta kirjaa, joita lukiolainen\ntarvitsee. Siellä seisoi Strelingin kieli-oppi, Schellerin sanakirja ja\nAnabasis, ja kukas kaikkia niitä muita muistaa. Pienessä nurkassa oli\nmuutamia kirjoja, joidenka selässä luettiin: Runoelmia, mutta ne kirjat\neivät olleet niin suuria, kuin muut hyllyllä. Suomenmaan kartta riippui\nyhdellä seinällä ja vastassa kaksipiippuinen pyssy sekä vanhanläntäinen\nmatka-laukku. Mitä tuo kaikki merkitsi, sitä ei talvikärpänen\nymmärtänyt, mutta olipa se kuitenkin varsin komeata ja uutta hänestä,\njoka männiköstä oli kotoisin, ja se tirkisteli tuota komeutta, silmät\npois kääntämättä, kunnes ne ummistuivat ja hän nukkui.\n\nTri-i-il! Mitäs se oli. Talvikärpänen heräsi ja kuuli, vielä unen\nhorroksissa ollen, mitä kauniimpia säveleitä. \"Nyt hän on täällä,\"\niloitsi se sydämessään, mutta se oli lukiolainen, joka huilulla\nsoitteli sydämellistä laulua. Nyt talvikärpänen sen havaitsi, mutta\nherttaisinta ystäväänsä ei näkynyt, ei kuulunut!\n\nJa lukiolainen käveli edestakaisin lattialla, soitellen niin\nkummallisia säveleitä. Wälistä säveleet riehuivat, kuin männyt koska\ntalvimyrskyä vasten taistelevat, välistä ne surumielisiksi sulausivat.\nNähtävä oli, että hänen aatoksensa lennellen seurasivat soiton\nmutkittelevaa kulkua. Silmänsä saivat niin kauniin loisteen. Soitto\nvaikeni ja lukiolainen sieppasi paperin laatikostaan, istahti ja\nkirjoitti muutamia värssyjä siitä, kuinka kevät havahtuvi, havahtuvi\nmetsässä ja merellä, -- taivahassa ja sydämessä. Ja sitten hän niitä\nlaulaa hyräili itsekseen, vallan hiljaa, ettei pappilan mamselit, jotka\nasuivat seinä väliä, luulisi, sillä se ei ollut oikein heidän mieltänsä\nmyöten, ettei hän ollut sukunsa kaltainen. Laulamasta lakattuaan,\nkatseli hän ikkunasta, miten kolkko syksy kulki yli metsän, meren, ja\nhän lauloi taas iloisesti ja hilpeästi kuinka kevät havahtuvi.\n\nTalvikärpäsen oli ikään kuin olis kuullut paimentyttösen laulua tuolla\nmetsässä. Hän, ainoastaan hän, oli sen mielessä. Woi, kuinka sen\nsydämessä tuntui lämpimältä! Se lensi uunin reunukselta kirjahyllylle\nja takaisin jälleen. Raukka oli käsittänyt elämän suloisuuden ja oli\ntaas rakastunut, rakastunut lukiolaiseen, joka lauloi kuinka kevät\nhavahtuvi!\n\nEttä tämä tunne oli hyvin rohkea, sitä talvikärpänen kyllä ymmärsi, ja\nsenpä tähden se olikin niin rauhatonna ja hämmästyneenä. Mutta\nonnellinen oli se kumminkin ylin määrin. Tyttö ja lukiolainen,\nparempata sen mielestä ei koko maassa ollut.\n\nKun lukiolainen otti lakkinsa ja lähti huoneesta, lensi talvikärpänen\nhämillä päin paperille, johon oli kirjoitettu kuinka kevät havahtuvi.\nSe luuli taas istuvansa tyttösen poskuisella ja ihaili elämän\nsuloisuutta. Hämmästyneenä se huomasi, että taas oli tunteensa liiaksi\nnäyttänyt ja lensi hiljaa takaisin uunin reunukselle, vakavasti\npäättäen ei milloinkaan enää tehdä niin.\n\nJa nyt tuli lukiolainen, sen herttaisin ystävä, sisälle ja istui\nlukemaan. Kun hän siinä hetken aikaa oli istunut, aukesi ovi, ja ovella\nniiasi tuo pieni paimentyttö, kirja kädessä. Tyttö parka oli vähän\nhämillä, niin että tuskin sai oven auki. Lukiolainen nyykäytti päätänsä\nystävällisesti; he kävivät pöydän äärehen istumaan, ja oli kuin tyttö\nolis käynyt koulua lukiolaisen luona. Kaikki kävi niin totisesti, mutta\nystävällisesti katseli lukiolainen tyttöä, ja tyttö taas häntä\niloisilla, hilpeillä silmillä. Nyt otti lukiolainen yhden niistä\nkirjoista, joidenka selässä luettiin: Runoelmia, ja luki korkealla\näänellä tytölle. Ja tyttö hymyili niin suloisesti ja pani välistä\nhartaasti sormuet ristiin, kuunnellessaan mitä lukiolainen luki.\n\nSitten otti lukiolainen huilun ja soitti tytölle laulunsa. Nyt niiasi\ntyttö ja lähti pois, mutta kartanolta kaikui kaunis laulu. Se oli\npaimentyttö, joka lauleli lukiolaisen laulua. Lukiolainen kuunteli\nkotvasen tytön laulua, sitten sieppasi hän taas huilunsa. Hän oli niin\niloinen ja leikillinen sinä päivänä, ja iloisia polskia kaikui nyt\nlukiolaisen huoneesta.\n\nJa talvikärpänen oli osallisna koko ilossa! Mutta se ei sallinut\ntunteensa ilmestyä, se oli hyvin hiljainen olento, joka koki hillitä\nmieltänsä. Liikkumatta se istui valkoisella uuninreunuksella, mutta\nvahvasti täytyi sen pitää siitä kiinni, sillä koko huone pyöri sen\nsilmissä, niin oli se iloissaan!\n\nJa lukiolainen pani jahtisaappaat jalkaansa, pukeusi viheriäiseen\ntakkiin, heitti pyssyn olalleen ja meni metsään. Se oli hyvin hyvä\ntalvikärpäselle, joka tarvitsi rauhaa; se oli niin herkkätuntoinen.\n\nMutta samassa kuului kimeä nauru, ja huoneesen töytäsi kaikki kolme\npappilan mamselia. He väijyilivät lukiolaisen poissa-ollessa\nsaadaksensa ottaa määrää hänen vanhasta matkalaukustaan. Jouluksi he\naikoivat päällystää sen uudella vaatteella, johon usko, toivo ja\nrakkaus oli kirjattu, ja se oli niin kaunista. Keksiväisyytensä ja\nlukiolaisen äkillinen ihastus heitä niin iloitti, että nauruun olivat\ntikahtua. He nimittivät häntä lukiolaiseksi, sillä he kunnioittivat\nhäntä. Wanhin näistä kolmesta, hyvin iloinen pappilan mamseli, keksi\ntalvikärpäsen uunin reunukselta ja kiljasi:\n\nNäettekö talvikärpästä! Se lämmitteleikse.\n\nJa kaikki kolme kiljuivat:\n\nSe on vanhuuden vaivoissa!\n\nJa he nauroivat ja kutkuttelivat toinen toistansa ja juoksivat sitten\nmatkaansa. Mutta nuorin, joka oli muita vähä totisempi, otti kirjan\nlukiolaisen kirjahyllyltä, ja se oli Strelingin kieli-oppi, sillä siinä\non niin lystiä esimerkkiä.\n\nNiinpä kyllä, se oli vanha ja vanhuuden vaivoissa, tuo talvikärpäis\nparka! Siivet jäykistyivät eivätkä kannattaneet niin kepeästi kuin\nennen. Se oli vanhuuden vaivoissa, vaikka sillä oli sydämessään\nmännikkö, paimenlaulu ja kevätlaulu; se oli liiaksi viivähtynyt\nelämään. Mutta eipä se siitä suurta huolta pitänyt; sitä vaan harmitti,\nettä paimentyttö ja lukiolainen kenties keksisivät sitä vanhuuden\nvaivojen omaksi. Se luuli yhä vielä, että he olivat huomanneet tuon\nanteeksisaamattoman rohkeuden, että se heitä rakastaa. Ja nyt se\nkenties katsoi parhaaksi mennä makaamaan rauhassa rakkaudeltaan.\nKylläpä se mielellään olis tahtonut vielä kerran kuulla rakkaiden\nystäväin laulavan, vaan sitä se ei saanut. Se pani siis tyytyväisellä\nmielellä maata \"Runoelmien\" taa, jotka seisoivat hyllyltä ja nukkui\nsikeään uneen.\n\nSiellä se makasi kaiken talvea rauhassa, sillä kun joululupa loppui ja\nlukiolainen läksi kaupunkiin, uusi matkalaukku rinnalla, vei hän\nmuassaan Strelingin kieli-opin, ja nyt saivat muut kirjat olla pappilan\nmamseleilta rauhassa, kosk'ei niissä löytynyt esimerkkiä.\n\nKevät tuli, ja ilomielin palasi lukiolainen taas kotihinsa uudella\nmatkalaukullaan. Tuo pieni paimentyttö, joka oli lueskellut hänen\nedessänsä, rukoili pappilan emännältä luvan saadakseen siivota\nlukiolaisen huoneen ja sitä kukkasilla, lehdillä koristella. Ja hän\npuhdisteli, kirkasteli siellä min suinkin voi, tuo pikku huppelo, ja\npölytti kirjat hyllyllä. Siellä runoelmien takana kelletteli\ntalvikärpänen, ja se joutui nyt rikkalapioiselle.\n\nJa lukiolainen tuli sisälle, ja hänen huoneessaan näytti kaikki hänestä\nniin hupaisalta. Raitis kevät-ilma tuulatteli avatusta ikkunasta,\nlinnut laulaa visertelivät, ja koivut humisivat ulkona, ja hän otti\nhuilun ja puhalteli lauluansa. Paimentyttö kaappasi rikkalapioisen ja\nniiasi ovella kuin ennenkin. Lukiolainen nyykähytti hänelle iloisesti\nja soitteli yhä suloisemmin. Ulos puutarhaan juoksi tyttönen\nlapioiseneen, jossa talvikärpänen kelletteli. Hän lauloi kaunista\npaimenlauluaan, niin että seutu kaikui. Eiköhän se liene kuulunut\ntuonne männikköhön! Ja sillä tapaa tuli talvikärpänen taas ulos\nilmahan, jossa kevät havahtui metsässä ja merellä ja taivas oli niin\nsininen ja sydän niin iloinen, ja talvikärpäsen herttaisimmat ystävät,\npaimentyttö ja lukiolainen, laulelivat iloisimpia laulujaan. Kas, nepäs\nvasta oli maahanpaniaisia!\n\nJa koska talvikärpänen nyt on haudattu, niin tottapa tämä tarinakin on\nloppunut, se on siivollisinta, ja siivollinenhan talvikärpänenkin oli.\nMutta vaikka tarina on päättynyt, niin ei kevät kuitenkaan ole\nloppunut, ja pappilassa laulelevat nuorukaisemme vielä kuinka kevät\nhavahtuvi!\n\n1864.\n\n\n\n\nIII.\n\nSUDEN JÄLKIÄ METSÄSSÄ.\n\n\nTalvis-illan hämärä levittää peitteensä synkille hongille, aavalla,\näärettömällä harjulla. Hiljaisuus on syvä ja painava. On niin kylmä,\nettä tuuli lienee jäätynyt lumella peitettyihin honkihin, joiden hyisiä\nneulasia ei viina vienoinkaan liikuta. Siellä täällä nousee\nepämuotoisna syvästä lumesta jykeviä kantoja, kaadettuin puiden\njäännöksiä. Kaukana kuvauu vasten harmaata taivasta väärän petäjän\neriskummainen muoto; sen vääntyneet oksat kokoovat varjonsa kaikki\nsamalle puolelle. Tuolla ojentelee kuivettunut kuusi havuttomia\noksiaan, ja näiden, tuon kolkon korven vanhain muistojen välillä\nlepäelee katajapensaiden ja kyynärän-korkuisten havupuiden mustia\nvarjoja. Puoleksi peittää lumi pensaat. Niiden tiheissä kätköissä\nkenties väijyy susi saalista.\n\nMikä tuolla liikkuu kaukana harjun polvessa? -- -- Nyt on kaikki taas\nhiljaa. -- Ei, se liikkuvi taas. Onko se salon sittipiika, joka ääneti\nkuin haahmo lumella käydä ripsuttelee Tapion havulinnaan, kaukana\nkolkossa korvessa? Ei, se on vahva katkennut oksa, joka siellä vienon\nviiman vallassa surullisesti huokaellen huojuu vasten petäjän tyveä. --\nTuolla leyhkäelee musta kaarne hiljaisin siivin äärettömän harjun\nylitse -- ja katoaa. -- Kolkkoa ja kamalaa kaiketi pimeässä korvessa on.\n\nTuolla louhen lohkareella, kallistuvan petäjän juurten alta tirkistelee\nkaksi silmää lumikinoksille. Susi lymystään vainuu saalista. Äänettömin\naskelin kaapsahtaa hän kätköstänsä. -- Jäniksen jälet näkyvät selvästi\ntuoreessa vitissä. Palajaahan se omia jälkiään. -- Pidä varalla! Tuolla\nkiitää näätä nietoksen yli. Susi kykähtää kuusen taa. Hänen silmänsä\npalavat. Oksat rasahtavat, hän kavahtaa juoksuun. Ei hän kuitenkaan\nsaavuta näätää, joka sykkivällä sydämellä pakenee hyylähänsä.\n\nEikä nälkä sutta vielä ahdistakkaan. Hän istuikse lumella peitetyn\nkannon juurelle. Hän ei liikahda. Metsä on taas ääneti.\n\nJäniksen jälellä odottaa hän saalistansa. Hän odottaa siinä kauan.\n\nSynkästi tuijottelee korven villi poika. Mitähän nyt hänen sydämessään\nliikkunee? Mihinkä kauhuun tähtäilee tuo hehkuvain silmien kammottava\ntuli? Saalista, saalista, tykkii synkkä sydän. -- Waan ei kukaan tunne\nmetsän villiä sutta. Kenties ajatuksensa nyt lentää hänen pimeähän\nlymyhynsä, petäjän juurten alla, niiden piskuisten luo, jotka häntä\nsiellä odottavat. Ei kukaan tunne hänen ajatuksiaan, josko surma tai\ntaivas niissä asuu.\n\nIlta kuuluu. Metsä pimenemistään pimenee. Taas kuuluu kepeitä askelia\nlumella. Ääneti väijyy susi, tienoota tähystellen. Jänis juosta\npiipottelee. Susi karkaa kohti saalistansa. Hän ei saavuta sitä. Kuin\nsalaman välähdys kiitää jänis. Hän joutuu kai kohta kotihinsa, tuolla\nTapion vihriän linnan liepehillä, salossa synkeässä. Siellä on hän taas\nrauhassa.\n\nSusi hiipii synkkäin tyvien lomitse. Saaliinhimonsa on herännyt.\nAskeleensa käyvät yhä kepeämmiksi ja hiljaisemmiksi.\n\nPakkanen on ankara. Yö on käsissä. Tähdet tuikkavat talven pimeällä\ntaivahalla, ja kirkkaasti kumottaa kuutama valkoisella lumella, honkien\nvarjoin välistä. Mutta maallinen on tämä metsä; tähän ei taivas kuulu.\n\nTuolla musta varjo lentäen lehahtaa yli kuun kirkastaman kinoksen.\nÄäneti kiitää korven kavala poika nuolen nopeudella.\n\nOnko metsän sudella omaa-tuntoa huojentaa? Nouseeko vaaleita muistoja\npimeistä hongista hänen matkaltaan? Eikö hän enää löydä tietä\nhyylähänsä? Eikö hän tähdistä lue kulkuaan? -- mitäpäs hän siitä tietää?\n\nÄäneti kiitää musta varjo. Ja sen jälillä laukeilee jo kaarne, räikyen.\nHän aavistaa saalista.\n\nKohta on sydän-yö metsässä.\n\nSilloin on suden tuskan-ulvonta kaikuva kauas kolkosta kuutaman\nvalosta. Luolan poloinen poika, onko elämä elämää?\n\nJa yli korven kolkon yön kaarittelee tähtitaivas niin korkeana ja\nkaunisna. Sen säteilevä säihky valaisee kenties samalla hetkellä Hiljan\nunosen ummistamia silmäluomia, hänen keväisiä unelmiaan.\n\nTuikkavat tähdet! oi, mitähän kaikkea te näette ikuisella matkallanne?\nOi, mikähän lienee elämän salainen syntysana!\n\n1863.\n\n\n\n\nIV.\n\nKUUSONEN WUOREN LOUKOSSA.\n\n\nTämä tarina on hyvin lyhyt, vaikka se sittenkin on pitkä kyllä. Se\nkertoo kuusosesta vuoren loukossa.\n\nSaaristossa pisti kallio-niemi kauas merehen. Ei kukaan tietänyt\nmilloinka se oli halennut, mutta olipa siinä monta sekä pientä että\nsuurta loukkoa.\n\nKorkeampana kalliolla, missä nuo sammaltuneet kivet olivat, kasvaa\nrehotti mahtava kuusisto. Alhaalla rannalla taas loiskui meren kuohu\nkohisten yli paljaan kallionkielen. Siellä oli huminaa ja kuminaa.\nAalto aaltonsa perästä hyökäsi rantahan, sortui ruskean-punaisehen\nkallioon ja roiskahti kuohuen mereen takaisin. Korkealle räiskyi\nsuolainen vaahto, välistä siihen loukkoon asti, jossa kuusonen kasvoi.\n\nKolkko ja köyhä oli kuusosen koti. Turhaan se yritteli juuriansa maahan\njuurtamaan -- kova kallio oli aina vastassa. Loukostansa se kuuli, kuinka\nmeren tuulet tohisivat tuolla korkeissa kuusissa, joiden latvoja sen\nkävi nähdä. Joka aamu niitä purpuroitsi niin ihana hohde. Aurinko\nsilloin nousi! Ja hartaasti haluili kuusonenkin kerran saadaksensa\nseista tuolla kallion kukkulalla, katsellen, kuinka aurinko nousee\nmeren sylistä.\n\nUseimmiten se päiväkaudet kuuli, kuinka aallot valtavasti\nvyöryivät aavalla selällä, kuinka ne karkasivat kalliolle, kuinka\nmittarit tyrskien niitä ilmahan hajottivat, ja kuusonen vapisi\nmalttamattomuudesta kerran itsekin saada taistella myrskyn kanssa. Se\ntäytyi sen kerran maailmassa saada, toisin ei tapahtua saanut. Woi, se\nei tietänyt, kuinka pienoinen ja huono se kumminkin oli!\n\nMiksikäs oli tuuli tuonut kuusen siemenen tähän loukkohon? Parempi olis\nlaineen syli ollut.\n\nNyt reutoi kuusonen kaikin voimin suureksi päästäkseen, että aamurusko\nsitä ruskottaisi ja se ulapan myrskyn kanssa saisi taistella. Sen\nhiljainen huokaus kätki usein kyyneleen, kun vihuri vieri hänen\nloukkonsa yli. Kenties oli meren myrsky viskannut sen sinne.\n\nKuusonen parka! Et sinä suureksi kasva koskaan. Lepää! Etköhän jo ole\nväsynyt? Uinahda, kas, yö on loukossas.\n\nOi, tämä tarina on hyvin lyhyt, mutta elämä on kuitenkin niin pitkä. Se\non surullinen tarina. Emme tahdo kuulla sitä pitemmältä.\n\nLähtekäämme ennemmin kallion kukkulalle. Siellä raitis tuuli\ntuulahtelee korkeassa kuusikossa, ja siellä voimme nähdä, kuinka\naamu-aurinko kirkkaasti säteillen nousee aaltojen mainingista.\n\nSe on ihana näky, ja sitä kantaa kuusonenkin sydämessään.\n\n1863.\n\n\n\n\nV.\n\nLumihiuteet.\n\n\nIhmeellistä ja ihanaa lienee aamu-auringon loisteessa saada kimellellä!\nLentäkäämme alas maahan. Kas, tuolla tulee tuulen puuska!\n\nJa lumihiuteet häälyivät alas ja peittivät mustan maan. Ne lepäsivät\nniin huikaisevan valkoisina metsän synkkäin puiden välillä.\n\nNe odottivat aamu-aurinkoa. Mutta taivas oli raskaissa pilvissä, ja\npäivä tuli sumeaksi.\n\n-- Kohtahan aurinko meitä on loistaen kirkastava! Oi, se on ihanata\noleva!\n\nMutta kaupungista vietiin lumikuorma toisensa perästä ulos metsän\nrinteelle. Lumi oli hiekkaa ja rojua täynnä, ja se luotiin sen\nheijaisevan-valkean lumipeitteen päälle, joka tuolla oli metsän\nsynkkäin puiden välillä.\n\n-- Sulaahan tuo ruma lumi kerran, ja silloin saamme kimellellä\naamu-auringon loisteessa!\n\nJa kevät tuli; lumikinokset vaipuivat kevätpurojen kohinaan, ja päivä\npaistoi niin lämpimästi.\n\n-- Nyt tulee meidän aikamme! Kohta on tuo ruma lumipeite hävinnyt.\n\nJa niinpä tapahtuikin. Mutta metsän rinteellä oli nyt musta ja ruma\nlumikinos, tuon heijaisevan-valkean lumen sijassa, joka avaruudesta oli\npudonnut. Se oli peitetty sen ruman lumipeitteen hiekalla ja rojulla.\n\nJa aamu-aurinko toi lämpimän loisteensa rumaan kinoksehen.\n\nMitä kinos lienee ajatellut, sitä ei kukaan tiedä, mutta nöyrästi se\nvaipui vaipumistaan, ja lopuksi näytti kuin se olis maan povehen\nvaipunut.\n\nJa vihoittaen, piristyen pilkisteli ruoho metsän rinteheltä, jossa\nlumikinos oli uneksinut aamu-auringon loisteesta.\n\n1864.\n\n\n\n\nVI.\n\nHALLA-YÖ.\n\n\nKesä on mennyt, mutta syksy ei vielä ole tullut. Ensimäisen metsätorpan\nruisvainiolla kallistavat tähkäpäät hellästi soiluvia korsiaan.\nEhtoo-auringon kylmäkässä loisteessa kiiltelee olki vielä vihriän\nkeltaisena lyhyisillä saroilla. Elokukkia ja vuohensilmiä kasvaa pitkin\npientareita. Pihlaja, tuolla tuvantakaisella kivikolla, ei kerro\nkukkas-satuja nyt enää. Sen tertut puuottavat syksyn kylmästä.\n\nPirtistä astuu torpan mies katselemaan kuinka aurinko laskee.\nHuolellisna silmäilee hän sarkojaan. Jospa vaan yksi viikko menisi\nhallatta, niin voisi hänkin ruveta leikkaamaan ruistansa, täällä\nhallan-arassa salossa, niin kuin jo tänä päivänä herrastalossa on\ntapahtunut. Siellä on kaikki korjattu. Hilpeästi kuuluu pelimanni\nviuluansa vinguttelevan, polkua tepistellessään herraskartanoon päin,\njossa talkoo-päivän loppu on iloisesti vietettävä tanssilla ja\nleikkilöillä.\n\nSurumielin luo torpan mies silmänsä pirtin pienehen ikkunaan, niin kuin\nhän siellä olevaa olis ajatellut. Tumma tukka, jaettu keskeltä otsaa,\nvaluu hänen hartioilleen. Syvät rypyt hänen kasvoissansa ovat\nmuuttumatta. Sanatonna ja hiljaa kuin oli tullut, menee hän takaisin\npirttihin.\n\nSiellä on jo vallan pimeä. Waimo sytyttää päreen. Leimuten valaisee\nhuoneen sen punahka valo. Lapset nukkuvat sikeätä ja rauhaisaa unta.\nNuorimman on äiti äsken tuudittanut unen helmoihin. Kysyvin silmin\ntutkii vaimo tupaan astuvan kasvoja. Niistä hän ei löydä lohdutusta\neikä toivoa. Witkastellen ottaa mies hyllyltä perheen raamatun, ja\npäreen valossa lukee hän matalalla äänellä sitä lukua, joka tänä iltana\nvuorostaan on luettava.\n\nKun oli lopettanut ja kirjan pannut hakasiin, on päiväkin päättynyt\nvanhoille. Tuli sammutetaan, ja he laskeuvat vuoteelle, jossa päivän\ntyö kohta tuudittaa heidät raskaasen mutta huolelliseen lepohon. Kotoa\nnyt vaan Jumala valvoo.\n\nHämärä leviää yhä loitommalle pimeästä korvesta. Se lepää jo raskaasti\nruispellon yli. Mäellä seisova torppa kuvauu jylhästi ja kolkosti\nvasten yön taivasta. Wiiripuu nousee pilvien tasalle. Wiiri ei\nkiristele tyynessä ilmassa. Pihlaja tuvan takana ei sohise. Synkästi\nhän kotia katselee.\n\nLännessä, johon aurinko muutama tunti sitte laski, hohtaa taivas\npunottaen, ja hienoinen pilven haituva luikertelee kuusien synkkäin\nlatvojen ylitse.\n\nWaalean punaisena ja suurena nousee vähenevä kuu kummun yli. Se mäellä\nkumottaa pimeäin rakennusten välillä. Sen tunne on niin raskas\nhiljaisena yönä. Taivas on kirkas, ja tähdet tuikkavat korkealta\ntaivaan laelta.\n\nEi ainoakaan pilvi levitä suojelevaa syliään hallan henkeä vastaan. Ei\nainoakaan tuulen puuska liikuta jäätyviä tähkiä.\n\nKaikki on altisna hävityksen kauhealle syleilykselle. Alas parven\nportaita astuu torpan Haltia. Hiljaa hän hipsuttelee pehmoisissa,\npunaisissa sukissaan, hiljaa avaa hän saunan oven ja katselee jos tulta\nkenties hiiluisi siltalautojen lomista. Ahkeraan hautelee hän vastoja\nseuraavan päivän kylpyä varten.\n\nHän katsoo, että talon lehmällä on havuja allansa, ja menee sitten\nmetsähakaan ruokkomaan hevosta, joka siellä on laitumella. Kun kaikki\non tehty, lähtee hän hyvillä mielin riiheen, jossa torpan mies on\nkuivaava ja puiva viljansa, joka vielä kasvaa pellolla, ulkona kylmässä\nyössä.\n\nAikailematta ryhtyy hän siellä työhönsä. Kohta ovat muutamat\nirtauneet kivet sovitetut muuriin paikoillensa, ja kaikki on kunnossa\nvastaan-ottamaan odotetun sadon.\n\nYön hetket kulkevat vitkalleen. Ilma on jäädyttävän kylmä. Ei pilveä,\nei tuulen puuskaa vielä.\n\nWilu on sirkankin pirtissä. Se on laannut laulamasta. Haltia huomaa\nsen; äkkiä ottaa hän sirpin porstuasta ja alkaa sitä hioa. Nyt kuuluu\ntaas kirinää, niin kuin laulaisi sirkka. Nyt isä ja äiti tuvassa taas\nsaattavat luulla, että sirkan on lämmin, koska hän niin hilpeästi\nlaulaa. Nyt ei piskuinen kehdossa ala itkeä, kun laulu taas kuuluu.\n\nÄäni on vietellyt Wuoren ilkeätä peikkoa; hän on tullut pihalle, jossa\nHaltia hioo sirppiä leikkuuta varten. Ilkkuen silmäilee hän Haltiaa ja\nsanoo: \"Etkös näe, että halla tänä yönä korjaa viljat kaikki? Miksikäs\nsinä sirppiä hiot? Parempi olis tahkoa viikatetta, joka on niittävä\nrukiit kuin niityn rikkaruohoja.\"\n\nSilmät työstään nostamatta vastaa Haltia vakavasti: \"Ei vähinkään halla\nvielä tähkiä vaalenna. Tuskinpa sinä paremmin kuin muutkaan tiedät mitä\non tapahtuva!\" \"Sinä toivot vielä!\" sanoo Wuoren peikko tuimasti.\n\"Mieletön! Näetköhän pilveä, tunnetkohan tuulen henkeä? Kaikkia painaa\npakkasen jäädyttävä käsi. Minäkin olen lähettänyt palvelioitani maata\njäähdyttämään. seuraa minua nähdäkses kuinka katkaisen nuo mustat\nrukiinkorret!\"\n\nKahta innokkaammin hioi Haltia sirppiään ja sanoi: \"Tuolla ylhäällä\nvaeltavat ikuiset tähdet. Halla ja kuolema on niiden vallassa, eikä\nmeidän.\"\n\nLikemmäs Haltiaa astui Wuoren peikko, ja surkutellen loi hän silmänsä\nhäneen. \"Miksikäs sinä rakastat ihmisen lapsia ja niiden hyödyksi\naskaroitset? He ovat unohtaneet meidät. Jätä ne ja yhdy liittoon minun\nkanssani. Suru ja onnettomuus on heihin iskemistään iskenyt. Wielä yksi\nyö, tämä halla-yö, ja nälkä on tuleva, ja sen jälissä rutto ja kuolema.\nKoko maa on muuttuva ainoaksi avaraksi kalmistoksi; metsän pedot\nsiirtävät asuntonsa kirkkoholvien alle, ja vanhat jumalat palajavat.\nSilloin on Tapio pimeästä havulinnastaan maata hallitseva, ja salon\nsinipiiat häilyvät honkain tyvien välillä. Silloin astumme mekin\nsynkistä lymyistämme. Silloin emme tarvitse kätkeitä päivältä, sillä\nsilloin on päiväkin yötä.\"\n\nHaltia koetteli kynnellään sirpin terää ja sanoi iloisesti hiomistaan\njatkaen: \"Se päivä ei ole tuleva, niin kauan kuin turvetta on kyntää ja\nojaa voipi kaivaa. Wasta silloin kun joka kämmen avarata Suomenmaata\nkasvaa kultaisia tähkiä, ja vehnäkakkuja joka pöydältä paistaa, vasta\nsilloin minun on aika sinua kuunnella. Nyt minä sirppiä hion siks kun\nleikkuu alkaa.\"\n\nWuoren peikko istuutui Haltian viereen ja sanoi: \"Yökaudet olet sinä\norjan työssä. Kallista korvas maata vasten! Kuuletkos kuinka viulun ja\nriehuvan hälinän äänet herraskartanosta korvihimme tunkeuvat? Turhuutta\nja pilaa on ihmisen työ.\"\n\n\"Työ on lopetettu,\" vastasi Haltia, \"ja nyt on ilon aika. Tule\ntakaisin, kun näet kuhilaat pellolla, ja minä tahdon soittaa polskan\nsinulle.\"\n\n\"Soita se lapsille,\" vastasi hänelle Wuoren peikko, katsellen häneen\ntutkivin silmin. \"Ne ryömivät vuoteelle, kun heitä sinulla pelotetaan.\"\n\nIloisesti katsoi Haltia ylös ja sanoi: \"Joulu-yönä he aitan ovelle\nasettivat puuro-vadin minulle. Tule syömään puuroa kanssani, kun joulu\ntaas tulee!\"\n\n\"Heitä sirppi,\" rukoili Wuoren peikko. \"Etköhän työstäsi väsy. Tule\nkanssani katselemaan kuinka tähkäpäät vaalenevat.\"\n\nMutta kahta innokkaammin hioi Haltia sirppiänsä ja sanoi: \"Jos sua\ntottelisin kerran, niin olis kedon Haltia sinun vallassas! Huomenna\nleikkaamme rukiimme. Hyvästi jää!\"\n\nWuoren peikko nousi synkeänä ja kamalana. \"Sanonet mitä hyvänsä, niin\ntulee kuitenkin halla tänä yönä. Etkö tunne kuolon kylmyyttä, joka\nseudulle laskeuu? Huomenna kimaltelevat jäätyneet tähkäpäät auringon\nsäteissä. Huurre sulaa, ja jyvät mätänevät katkenneilla korsilla. Joudu\nherättämään väki tuvassa. Suo heidän nähdä, että Jumala on heidät\nhylännyt. Hyvästi!\"\n\nWuoren peikko hävisi.\n\nHaltian jäsenet jäykistyivät vilusta, mutta tuskastuneen innolla hioi\nhän sirppiä. Wälistä kuunteli hän kuuluisiko jyskettä tuvasta. Mutta\nsiellä oli kaikki ääneti. Pirtissä oli valveella uni yksin.\n\nSilloin raitis ja puhdas tuulen puuska tuulahti läpi pihlajan tuuhean\nlatvan, tuolla tuvan takana. Wiiri kirisi. Aitan ovi meni longalleen.\nHaltia keskeytti äkisti työnsä ja tähysti tarkkaan.\n\nKuule! Wieno kahaus karahtaa vainion viljassa. Lauhkeampi ilma\nhengähtää yli pihan. Taivaan kannella tuikkavat tähdet suloisesti ja\nlempeästi. Kuu kumottaa kirkkaasti, ja vaan musta varjo vetäikse metsän\nvuorehen päin.\n\nHaltia hymyilee hilpeästi, niin että suu-pielet venyvät. Hän pyyhkäisee\ntukan otsalta ja painaa kyyneleen pois silmästänsä.\n\nKuule! Tuvassa laulaa sirkka kimakkata, iloista lauluaan. Sirkkakin on\ntuntenut lämpimän virtaavan hänen suonissansa.\n\nIloissaan kavahtaa Haltia jaloillensa ja pistää hiotun sirpin porstuan\nseinärakoon. Hymy-suin katselee hän seutua, kallistaa korvansa maata\nvasten, vielä kerran kuunnellakseen iloisen polskan helinää\nherraskartanosta, ja punaisissa sukissaan hän hilpeästi nousta\nhipsuttelee parven portaita, levolle lähteäkseen.\n\nSaattaneeko hän nukkua tuolla parvimajassansa, sillä hän on niin\niloinen nyt!\n\nTuo raskas halla-yö on ohitse. Jumala on kotia suojellut.\n\nKuuletka! Torpassa kukko jo laulaa, tervehyttäen aamun leutoa koittoa.\n\n1865.\n\n\n\n\nVII.\n\nJA SIIWET HÄN SAI.\n\n\nLähdemme nyt koivikkohon, tuolla lahden rannalla. On sydänsuven aika,\nja valoisan kesä-yön ihmeellinen hiljaisuus lepää yli seudun. Lahden\nlaineet uneksivat suloisia unelmia. Witkalleen luikertelee rusottava\npilvi idän taivahalla; näyttää siltä, kuin kesä-yö senkin rusojuovihin\nkutoisi haaveellisia unelmiaan. Korkea, tuuhea koivu, joka lahden\nrannalla rehottaa, humisee hiljaisesti.\n\nKuule! yön hiljaisuudessa helahtaa linnun sulosointuinen laulu! Kuin\nruusujen raitis tuoksu ja kuin kevät-auringon säde läikkyvillä\nlainehilla, niin lentelee laulu koivun vihriästä latvasta kuiskailevain\nlehtien yli, ja niiden vienon sohinan kanssa kiitää se yli seudun.\n\nOi, kyllähän se laulu ihanalta kaikui! Kuka voi sulkea sydämensä sen\nsäveleiltä? Joka kerta, kun pienoisen laulajan säveleet helisivät,\nlensi humina läpi koivun latvan, ja näytti, kuin kaikki sen vihannat\nlehdet olisivat mielineet yhtyä lauluhun. Silloin kaikui laulu vielä\nsuloisemmin, silloin humisi koivun latva vielä vienommin, ja kesän\nrauha ja hiljaisuus valui kuin hohde tumman lehdon ympäri.\n\nAinoastaan yksi lehti istui ääneti korkealla oksallaan, kuunnellen\nlintusen laulua. Kun tätä lehteä katselit, niin näytti, kuin hän olis\nhenkeänsä pidättänyt; näytti, kuin hän olis vavissut, vaan eipä hän\nliikkunut kuitenkaan. Hän istui niin hiljaa, niin ihmeteltävän ääneti,\nja juuri hänen vieressään oli iloisen laulajan aina tapana lauluansa\nviritellä, koivun vihriäin lehtien varjossa. -- Ei tämä lehti aina ollut\nnäin ääneti istunut; ennen hänkin iloisesti sohisi muiden lehtien\nkanssa.\n\nTahdotko kuulla hänen vähäistä tarinaansa?\n\nKun viimeinen lumikinos lahden rannalta oli sulanut, niin\nkevät-auringon lämpimät säteet kohta rupesivat sulattamaan sitä hienoa\npihkaa, joka talvella oli noita hentoja koivunsilmiä myrskyltä ja\nkylmältä suojellut. Uteliaasti pistivät pienet, kippuraiset lehdet\nsomia päitänsä ilmahan. Unen horroksissa ne kyllä vielä olivat ja\nhieroivat unta silmistänsä. Ja koska kummallisen pieniä olivat, niin ne\nnimitettiinkin hiiren-korviksi. Mutta mitähän se teki, vaikkapa niille\nvähän naurettiinkin. Somia ne olivat, ja lehdon ympärillä tuoksui niin\nsuloisesti, kun kevät-tuuli levitteli tuoreen pihkan hajua.\n\nTuo kaunis lehti, joka nyt istui niin ääneti ja hiljaa korkealla\noksallaan, oli ensimäisiä, jotka silmistänsä puhkesivat. Kuinka soma ja\niloisa se oli! Kaikki nimittivätkin sitä sentään _koivun tyttäreksi_.\nSe naureskeli kaiket päivät ja vietteli muita siskosia samaa tekemään.\nJa sitten se jätkytteli tuulen tohinaa ja oli vakava olevinaan, mutta\nhetipä helisi taas sen hilpeä nauru.\n\nYhtenä päivänä oli lehdossa leikkinyt lapsia katsojansa kanssa. Etkös\nusko, että lehti ymmärsi, mitä he puhuivat? Sepä nähdä saatiin. Kun\nolivat lähteneet, oli lehtemme niin sanomattoman iloinen ja\nhuimapäinen, sillä nyt vasta oli hän kuullut jotain niin hauskaa. Ja\nnyt hän rupesi ilkamoisen ja totisen näköiseksi, ja näytti siltä, kuin\nolis mummon myssy ollut hänellä päässä, ja hän lausui:\n\n    \"Witsa viisaaksi tekevi,\n    koivun vitsa liiatenkin!\"\n\nJa sitten hän nauroi ja pyörähtelihe kevät-illan vilpeässä ilmassa,\nsillä kuuluipa tuo lehden mielestä hyvin hullun-päiväiseltä, ja samaa\narvelivat siskosetkin. Ja ilo ja riemu vallitsi koivun latvassa. Näin\nkului joku aika ilolla ja leikillä. Silloin tuli tuo pieni lintunen\nkoivulle. Oli ihana ilta. Koivun tytär oli juuri lausunut mielisanansa:\n\n    \"Witsa viisaaksi tekevi,\n    koivun vitsa liiatenkin;\"\n\nja aikoi nyt nyykätä hyvää yötä siskosilleen, kun lintunen loihe\nlaulamaan ihmeellistä, ihanata lauluansa, istuen koivun tyttären\nvieressä, korkealla tuuhealla oksalla. Illan hiljaisuudessa hän\nlauleli, kuinka suloista on olla lapsi kaunihin ja keväisen maan. Hän\nlauloi, kuinka lempi ei kuolemata pelkää -- ja heleästi helisivät laulun\nsäveleet. Ja taasen lauloi hän niin synkkämielisesti, kuinka surullista\non erota ystävästä, jota lempii. Oi, se oli kaunis laulu kesä-yön\nrauhassa. Ja niinpä oli koivunkin mielestä. Ja ihmetellen kuiskailivat\nsen lehdet ihastustansa, ja luulen, että tuuli sinä yönä unhotti\nlevolle lähteä, saadaksensa laulella linnun kanssa.\n\nJa koivun tytär, tuo vähäinen lehti, hän ei nauranut nyt, niin kuin\nhänen oli tapana. Woimallisesti tunkeusivat säveleet hänen nuorehen\nsydämeensä. Hän oli niin onnellinen, mutta kuitenkin raskaalla\nmielellä. Ei milloinkaan ennen ollut hän sellaista tuntenut. Hän tahtoi\nsisarilleen kuiskata ilonsa, mutta sanat sammuivat hänen sydämehensä.\nHän pidätti henkeänsä, ettei ainoakaan sävel häneltä hukkaan\nhairahtaisi. Hän halasi saadaksensa tuulen siivin kiidellä avaruudessa,\nja hän ei voinut seurata vähintäkään puuskaa, jota tuuli hengähteli\nläpi koivun latvan. Ääneti ja liikkumatta istui hän oksallaan -- kenties\nhän pelkäsi häiritä laulajaa -- ja lehdissä kaikui koko yön tuo suloinen\nlaulu ihanasti.\n\nKun aamu koitti ja päivä nousi, lensi lintu pois. Silloin koivun kaikki\nlehdet kiiruhtivat toisillensa kertomaan, kuinka kaunis laulu heidän\nmielestään oli ollut ja kuinka hauskaa sen soidessa oli keskenänsä\nkuiskaella sydämen vähäisiä salaisuuksia. Nyt aikoi koivun tytärkin\nilmoittaa, kuinka hän oli laulua ihaellut, mutta hän vierasti, syytä\nsiihen tietämättä, omia sisariaan. Hän kyllä kuuli niiden ilmoittavan\nihastustansa, mutta hän pelkäsi, että _hänen_ ihastuksensa oli\nnaurun-alainen, ja sentähden oli hän vaiti. Sen hän itse luuli. Oi,\ntyttö parka ei tuntenut itseänsä. Hän oli ääneti ja ajatteli\nihmeellistä laulajaa. Olikohan tämä viimeinen kerta, kun hän sitä\nkuulla sai? Tulisiko se takaisin illan saapuessa? Oi, hän ei tahtonut\najatella tuota ihanata lintua. Hän koetti sentähden muistella mitä\nennen oli ajatellut -- vaan ei mikään ajatus menneiltä ajoilta juohtunut\nhänen mielehensä. Oli niin outoa. Silloin mieli hän kertoa vanhaa,\niloista lauluansa koivun vitsasta.\n\n    \"Wiisas vitsaksi tekevi,\n    Koivu-viisas liiatenkin,\"\n\nlauloi hän; se ei käynyt päinsä. Nyt oli hänen aina tapana nauraa niin\nsydämellisesti, mutta tällä kertaa se ei tahtonut luonnistua. Ei ollut\nkuin ennen. Hän tunsi, että oli muuttunut. Oliko hän vanhentunut? Hän\nloi silmänsä rasvatyyneen lahtehen; sen oli hän viimeisinä aikoina\naivan unohtanut. Milloinkahan sillä sellaisiin olis aikaa ollutkaan.\nOi, kuinka kaunis hän oli! Hän ei enää nähnyt tuota pientä leuhkanaa,\njota ennen hiiren-korvaksi nimitettiin. Ei, hempeänä ja ihanana\nkuvastui hänen muotonsa merehen. Hän ei uskonut, että se oli hän itse,\nhän kääntelihe -- ei -- se oli hän, se ei voinut olla kukaan muu. Nyt oli\nsydän-suven aika, jolloin Koit ja Ämärit käsityksin taaton taivahisen\nluvalla uneksien viettävät pohjolan valoisia kesä-öitä, kun kaikki\nkukoistaa impisessä ihanuudessaan. Koivun tytärkin aavisti, että hän\nnyt oli impenä, ja hän punastui omaa kirkasta ihanuuttansa. Lienevätkö\nhänen sisarensa huomanneet, kuinka muuttunut hän oli? Lieneekö laulaja\nhäntä nähnyt, istuessaan hänen vieressänsä? Oi, eihän hän tahtonut\nhäntä ajatella. Ja kuinka olis lintu luonut silmänsä hänehen, koivun\nhalpahan tyttäreen. \"Tottahan lienee suloista,\" näin hän itsekseen\nmietiskeli, \"voida niin kuin hän säveliin pukea mitä sydän tuntee,\nvoida sukelluttaa sielunsa toisen sydämehen ja saattaa sitä sykkimään\nlempeä ja ihastusta. Oi, älä hänestä uneksi, unohda muistonsa ijäksi.\nEi koskaan lennä hänen ajatuksensa sinun luoksesi, ei koskaan\" Niin hän\ntaisteli itsensä kanssa ja koetti poistaa ajatuksensa pakohon. Turhaan!\nEihän omaa itseänsä kuitenkaan voi paeta.\n\nMuilla lehdillä oli sinä päivänä niin paljon keskenänsä puhumista\nuudesta linnusta, ettei ne ensinkään pitäneet silmällä koivun tytärtä.\nNiin, ne unohtivatkin pyytää häntä laulamaan koivun vitsasta, ja se oli\nkoivun tyttären onni; nyt ei kukaan huomannut sitä muutosta, mikä\nhänessä oli tapahtunut, ja rauhassa sai hän unelmiansa uneksia.\n\nIllan tultua tuli lintukin takaisin. Taas se istuutui koivun tyttären\nvierehen ja lauleli ihanata lauluansa. Koivun latva humisi taas. Tuuli\nliekutteli väsynyttä päätänsä laulun mukahan, ja hiljaa ja ääneti istui\nkoivun tytär, hartaasti kuunnellen laulajan liverrystä. Joka aamu, kun\naurinko oli luonut ensimäisen hohteensa ulapan lainehille, lensi hän\npois lehdosta, ja joka ilta, kun ehtoo-rusko haihtui läntehen, palasi\nhän lehtohon ja lauleli koivun latvassa.\n\nNiin kului monta kesä-yötä. Yhä selvemmin käsitti koivun tytär linnun\nihmeellistä voimaa sävelein selittää elämän ihanuutta, yhä valtavammin\nsykki sydämensä sanomatonta lempeä hänehen, yhä nöyremmin tunsi hän\nsydämessään, kuinka kaukana koivun halpa tytär oli armaastansa, ja\ntulisella hartaudella hän rukoili, ettei lempeänsä hänelle syyksi\nluettaisi.\n\nJa lintu, mitäs hän siitä tiesi, että juuri hänen vieressään sykki\nsydämyt sanomatonta ihastusta, hänen laulaessaan?\n\nYhtenä iltana viipyi lintu poissa kauemmin kuin hänen oli tapana.\nHuveutaakseen aikaa, joka odottaissa aina käy pitkäksi, katsentelivat\nlehdet hairastelevin silmin seudun esineitä. Silloin sattui yksi lehti\nluomaan silmänsä koivun tyttäreen, joka istui hartaasti odotellen,\ntietämättä, niin kuin näytti, siitä mitä hänen ympärillänsä tapahtui.\n\n-- Näettekö, kuiskasi tämä lehti naapuri-lehdilleen, näettekö, kuinka\nliikahtamatta koivun tytär tuolla istuu. Tokko hän tammilehdeksi\nluuletteleikse?\n\n-- Wieläkö mitä! virkahti toinen lehti; etkös ole huomannut hänen olleen\nnoin ääneti ja umpimielinen, aina siitä asti kun lintu tuli tänne.\nMuista mitä sanon: tuo ihmelintu on hänet lumonnut. Hän ei ensinkään\nliiku, kuin me muut.\n\n-- Joutavia! Sinä olet taika-uskoinen. Sano ennemmin, että tuo pieni\nhuppana on rakastunut lintuun!\n\n-- Rakastunut lintuun! sepä vielä puuttui!\n\n-- Rakastunut lintuun, hahaha, naureskeli koko seura.\n\n-- No, oletko moista hulluutta kuullut! Pidä hänet silmällä, kun lintu\ntulee!\n\nMutta koivun tytär kuuli joka sanan. Ääneti ja henkäilemättä hän istui,\nkuin ei hän heidän pilaansa olis kuullut. Tuskalla hän tunsi, että\nolivat oikeassa, kun hänen hulluuttansa pilkkasivat. Kuinka hän\nhalpuudessaan uskalsi rakastaa tuota ihmeteltyä laulajaa? Kysy\nihmiseltä, joka Jumalaa rakastaa!\n\nJa lintu tuli ja loihe laulamaan. Kaikki oli kuin ennen. Koivu\nkuiskaili, tuuli tohisi, mutta koivun tytär ei nyt tohtinut istua\nhiljaa, kuin hänen oli tapana. Hän pakoitti itseänsä väkisin ja\nlöyhähti kerran tuskallisesti oksaa vasten. Kuului ikään kuin vieras\nsävel koivun huminassa. Hän itse, lehtisemme, pelästyi tekoansa eikä\nenää muistanut liikahtaa. Hän oli huomannut, että lintu, hänen\nlöyhähtäessään, kotvaseksi oli laulunsa keskeyttänyt. Se suretti häntä,\nja silloin hän ei kuullut kuinka muut lehdet, tuttavasti nauraellen,\nkeskenänsä kuiskailivat: \"hän on oikein rakastunut! Minä itse sen\nnäin!\"\n\nKun aurinko nousi, rupesi eräs lehti, joka istui koivun tytärtä\nlähinnä, tätä puhuttelemaan. Nähtiin, että sen kärkevä kieli oikein\nsyyhyi halusta saada sanoa koivun tyttärelle jotain erittäin hauskaa\nsievällä ja sukkelalla tavalla.\n\n-- No, ystäväni, miksi niin totinen? Muistatko vielä kuinka iloinen sinä\nennen olit? Ei aikaakaan, niin ollaan aika daami, ja se kyllä sietää\najattelemista. Olen aina sanonut, etten ensinkään pane ihmeeksi, että\nsilloin käydään sanattomaksi ja hentomieliseksi. Herra Jumala, eipähän\nkuitenkaan kiviä olla.\n\n-- Muistaako hän vielä vähäistä lauluansa koivun vitsasta, jota hän\nlapsena lauleli? kysyi toinen lehti naureskellen.\n\n-- Siitä on jo kauan, kuu sitä laulua lauloin.\n\n-- Mutta, rakas ystäväni, suo meidän kuulla se. Se miellytti minua niin\nsuuresti. Lauloit sitä oikealla aistilla ja tunnolla, ja se oli\ntodellakin gouteerattu. Emme päästä sua vähemmällä kuin että laulat sen\nmeille tänään.\n\n-- Rukoilen teitä, jättäkää minut rauhaan. Minä en voi laulaa, rukoili\nkoivun tytär nöyrästi.\n\n-- Wai niin, eiköhän lintu ole opettanut sinua laulamaan, vekkuli,\nkysyttiin painavasti. Waan ei, ethän ensinkään ole sitä kuunnellut,\nsinulla on kenties muuta miettimistä. Ja sitten naurettiin taas. Laula\nnyt, ystävämme, vanha laulus!\n\nPelästyksissään siitä että hänelle linnusta puhuttiin, kiiruhti koivun\ntytär laulamaan sitä viatonta laulua, jolla hän lapsena ollessansa niin\nmonta kertaa oli itseään sekä muita iloittanut.\n\n    \"Witsa viisaaksi tekevi,\n    Koivun vitsa liiatenkin,\"\n\nniinhän se vanha laulu kuului, vaan ei se kaikunut nyt kuin ennen.\nLuulen kyyneleen salavihkaa kimallelleen koivun tyttären silmässä.\nToisista oli kovin naurettavaa kuulla hänen _nyt_ sitä laulavan, ja he\nnauroivat sille kenties enemmän kuin ennen. Nyt oli hän tehnyt heille\nmieliksi -- ja nyt oli hän siis vapaa taasen.\n\nSitten kului taas monta päivää. Sydän-suvi oli mennyt, ja\näsken-korjatut heinät latoloissa lemahtivat raikkahalta, ja\nkultaisina kuiskailivat tähkäpäät ajatuksiansa tulevasta kohtalostaan.\nLeikkuu-aika lähestyi ja sen kanssa nuo kauniit Elokuun-yöt, joina\nkuutaman lempeä valo niin suloisesti lepää seudulla, kuin tahtoisi se\njättää jäähyväiset lyhyelle, ihanalle kesälle.\n\nJa nyt ei lintu enää lentänyt pois koivultansa. Koko päivän istui hän\nkorkealla oksalla, ja usein hän vaipui suloisiin unelmiin tuon pienen\nlehden povella. Oliko koivun tytär onnellinen näinä hetkinä, sitä emme\ntiedä; tiedämme vaan, että hän usein, kun lintu nukkui hänen\nvieressänsä, varovasti painui sen päälle, niin hiljaa ja hellästi, ja\nsilloin oli kuin hän, ääneti rukoellen, olis huoannut siunauksen yli\narmahansa. Silloin nähtiin, että hän oli rauhallinen, silloin ei mitään\nrauhatonta ollut hänen hiljaisuudessaan, niin kuin muulloin kenties\noli. Ikään kuin nähtiin, että siinä oli hänen oikea paikkansa.\n\nJoskus lensi lintu pikaiselle käymälle yli lahden, kasti nokkansa\nraittiisen laineesen ja lensi sitten takaisin koivulle.\n\nNäkikö koivun tytär hänen nopeata lentoaan?\n\nKun yön säteilevä tähtitaivas tyynenä ja suloisena kaaritteli yli\nseudun, niin norahteli puille ja korsille kasteen kimelteleviä helmiä\ntumman siniseltä taivahalta. Ja kun aurinko nousi, kylpi joka lehti\nvirvoittavassa kastehessa, ja raitis ja nuori oli taas heidän\nvihannuutensa joka aamu.\n\nKoivun tytärkin näki kasteen kyyneleen joka aamu kiiltelevän hänen\npuvussansa -- vaan hän ei milloinkaan nauttinut sen vilpeyttä, vaikkapa\naurinko kuinkin kuumasti olis paahtanut. Hän arveli, että lintu kenties\njanoansa sammuttaisi tuolla kirkkaalla pisaralla. Ja kun lintu sen\nteki, oli koivun tytär ripeä ja iloinen, kuin olis raittihimpaa\nkastetta nauttinut.\n\nOli sumea ja kolkko päivä. Olisit melkein luullut, että syksy jo oli\ntullut. Rehettäen nostivat sienet kirjavia lakkiansa kosteasta\nmaasta, siellä täällä seisoi kuhilaita ruisvainiolla, ensimäinen\nsavuhaju levisi riihistä, ja pihoilla oli lautoja pantu portaiksi\nvesirapakoille. Wettä oli satanut rajusti koko päivän. Lintu nukkui\nkuitenkin sikeästi ja rauhallisesti koivun latvassa. Kenties hän uneksi\nmetsistä ja aalloista kaukana auringon kirkastamilla mailla. Koivun\ntytär ei nukkunut -- hän mietti kuinka vähä hän piti myrskystä ja\nsatehesta ja pimeästä -- kun hän oli hänen vieressään.\n\nKaksi varpustakin oli hakenut suojaa satehelta koivun vihriäin lehtien\nalla. Ne olivat kauan lennelleet ja istuivat nyt sulkasatoisina,\nmärkinä ja palellen. Silloin tällöin noita kylmiä sadepisaroita\nhöyhenistänsä rapistellen, rupesivat he juttelemaan vanhoista, tutuista\nasioista, aikaa kuluttaakseen.\n\n-- Hu, hu! Jumala varjelkoon, että syksy jo olis tulemassa.\n\n-- Eihän se vielä voi tulla. Wielä on puussa tuuheat lehvät, ja pihlajan\nmarjat ovat tuskin alkaneet punertua. Huomenna paistaa kai aurinko taas\nkirkkahasti. Mutta kohtahan syksy kuitenkin tulee.\n\n-- Silloin tulee meille taas vaikea aika, kun puiden lehdet lakastuneina\nmakaavat maassa, ja vettä taivahalta tulvailee. Missä silloin suojaa\nsaamme? En ensinkään ihmettele, että niin monta lintua muuttaa\neteläisemmille maille. Olen välistä miettinyt lähteä matkalle minäkin,\nvaan eipä siitä tahdo lähtöä tulla kuitenkaan. Niin, niin, Jumala\narmahtakoon sitä raukkaa, jolla on suuri perhe.\n\n-- Kaiketi lienee parasta, että jäämme maahamme olemaan. Minä en ymmärrä\nmikä noita laululintuja vaivannee. Yks-kaks, kun syksy tulee, niin ne\njättävät jäähyväiset, ja kenties et heitä näe milloinkaan enää. Näetkö,\nserkkuseni, tuolla istuu pieni laululintu ylhäällä latvassa. Ei, ei\nsinnepäin! Wasemmalla silmällä! Niin, hän näkyy nukkuvan nyt -- nuku,\nnuku tänäpänä -- huomenna lähdet matkalle.\n\nJa sitten lensivät pois, sillä nyt oli vihdoinkin satamasta\nlaannut. Wapisten oli koivun tytär kuunnellut tätä puhetta. Hänen\ntulevaisuutensa? -- siitä ei hän ollut uneksinutkaan. Hän tiesi siis,\nettä hänen piti lakastua, pudota maahan ja kuolla. Mutta mitäs tuosta\nsen onnettomuuden verralla, että lintu lentäisi pois hänen\nkotimaastansa etelähän. Kenties oli hän kohtakin hänet jättävä. Oi,\nmitäs hän tiesi! Silloin käsitti hän nöyrästi, kuinka paljo lintu oli\nhäntä rikkahampi, ja kuitenkin -- niin, juuri sentähden -- täytyi hänen\nrakastaa häntä niin hartaasti. Hän halasi, että lintu kerran, yhden\nainoan kerran, näkisi kuinka armas se hänelle oli. Tämä tunne valtasi\nhänet. Suloisesti liikutettuna nojautui hän vasten lintua, ja hiljainen\nhuokaus puhkesi hänen sydämestään: Oi ystäväni! ystäväni!\n\nHänen liikahtaessaan, heräsi lintu, katseli ympärilleen, näki päivän\ntaas paistavan kirkkaasti läpi hajaantunein pilvien, ja iloisena ja\nhilpeänä kaikui taas hänen laulunsa koivun latvasta, joka kylvettynä\ntuhansittain tuhansin sadepisaroin komeasti kimelteli laskeuvan\nauringon sätehissä. Koivun lehdet kylpivät vihanuuttansa raittihissa\nsadepisaroissa, lintu kasti nokkansa, niin kuin hänen oli tapana,\nsiihen pisaraan, jonka koivun tytär hänelle oli säilyttänyt, ja\nheleästi helisivät hänen säveleensä illan hiljaisuudessa.\n\nSeuraavana päivänä lensi lintu pois hyvin varhain aamusella. Päivä oli\nkaunis, ja aurinko loisti lämpimästi, mutta, kuten varpuset olivat\npelänneet, alkoi syksy jo lähestyä pohjan maita. Maa oli vielä vihanta,\nmutta heleän sinisellä taivaalla kiiti syksypilvi toisensa perässä.\nNäytti kuin olisivat halunneet vierahalle maalle, niin nopeasti ne\nlensivät pitkin taivasta. Päivän näin paistaessa, kuului ääni\nharmissansa huutavan: No, äläpä huoli! Johan tässä on lakastunut lehti!\n\n-- Missä, missä? kiljahti monta ääntä.\n\n-- Myi, kuinka rumaa? Se on häväisty!\n\n-- Kukas se lienee?--Oh, arvaapas? Koivun tytär!\n\n-- Ja niin aikaisin! Joko nyt on syksy, hänen mielestään. Jumalani, koko\nkoivumme on häväisty. Ensimäinen lakastunut lehti meillä! Mutta eihän\nse ikinä ole taivaan hyvistä lahjoista huolinutkaan, vaan halveksinut\nsiunattua kastetta, kuin olis se tomua ja pölyä. Ylpeys käy\nlankeemuksen edellä!\n\nJa kaikki lauloivat harmiansa ja mielipahaansa ikävästä tapauksesta.\n\nJa koivun tytär hän ei kuullut heidän soimauksiaan. Lakastunut! hän\nvävähti kangistuen. Lakastunut! valitti hän ääneti, ja äkkiä näki hän\nkuvansa lahdessa. Lakastuneena tuijotteli kuvansa hänelle vastaan. Oi,\nJumalani, täytyykö minun kuolla ja pudota maahan! Enkö häntä saa nähdä\nmilloinkaan enää. Hän ei koskaan saa tietää, että hän on ollut mulle\nniin rakas. Oi, mitäpä hän minusta huolii, lakastuneesta lehdestä!\nKuinka olen kuihtunut niin aikaisin? Mitäs he sanoivat? -- Kasteen\nhelmet! Woi, se on tosi! Kasteen helmet, jotka hän otti minulta. Woi,\nmiksikä nyt surisin aikaista kuihtumistani. Jumala, minä olen\nonnellinen!\n\nJa iloisna, autuasna sulki hän sylihinsä yön kiiltävän kastehelmen, ja\nkun lintu tuli takaisin ja joi tuon raittiin pisaran, silloin hymyili\nkoivun kuihtunut tytär autuaasti.\n\nEn tiedä mistä se lienee tullut, mutta lintu lauloi sinä päivänä\nkauniimmin kuin kenties ennen. Hartaasti kuunteli koivun tytär noita\nihania säveleitä ja luuli joka hetki, että hänen nyt täytyi pudota\nmaahan. Kun lintu oli laannut laulamasta, katseli hän ystävällisesti\nkoivun tyttärehen ja sanoi: ymmärrätkö minua?\n\nHämillä ja ylen-onnellisna ei koivun tytär saanut sanaakaan\nhuuliltansa.\n\n-- Kohta jätän minä tämän ihanan maan. Syksy tulee. Kiitoksia hyvästä\nseurasta. Lensin päivän noustessa veljieni luo. Kenties lennämme jo\ntänään kauas täältä.\n\n-- Tänään, sanoi koivun tytär nöyrästi. Oi, jos mulla siivet oisi.\n\n-- Sinullako? No, minne sinä silloin lentäisit?\n\n-- Kauas etelään.\n\n-- Sinne minäkin lennän, sanoi lintu ystävällisesti. Miksikäs sinä\ntahtoisit jättää kotis? Me kaikki lennämme sinne, kaikki, kaikki.\nHalumme on niin palava.\n\n-- Teillä on siivet, kuiskasi koivun tytär hiljaa.\n\nJa nyt kuului ilmasta vieno siipien sohina. Parvi laululintuja lähestyi\nkoivuja lahden rannalla.\n\n-- Tuolla he tulevat! huudahti laululintu iloisesti. Pidä varalla! Kun\ntuuli, joka nyt painaa koivuja tuolla, tulee tänne, silloin lennän minä\npois sen siivillä.\n\nMyrsky raivosi lehden sydämessä.\n\nHän lentää pois! Tuo jalo, ihana! onhan hänellä siivet. Oi, Jumalani!\nTäytyyhän tapahtua niin, kuiskasi hän nöyrästi, ja likempää kuului\nvihurin humina.\n\nNyt se vieri yli koivujen lahden rannalla.\n\n-- Hyvästi, nyykkäsi lintu ystävällisesti, hyvästi! ja vikevästi lensi\nhän pois yli lahden.\n\n-- Kiitos -- kuiskasi koivun tytär kyynelsilmin.\n\nJa katso! väkevin käsivarsin kantoi tuuli lakastuneen lehden ulos\nilmahan. Hänen lempensä oli suonut hälle siivet, ja kepeästi kiiti hän\nyli lahden, häilyi hetken yli läikkyväin laineitten ja vaipui sitten,\nkun laululintujen parven oli saavuttanut, alas aaltohon.\n\nÄäneti lepäsi koivun tytär lainehella, joka rauhatonna leuhahteli\nilta-auringon hohtehessa.\n\nSilloin lintu kääntäytyi, hän näki lakastuneen ystävänsä liitelevän\nkoivulta, näki hänen vaipuvan lahden sylihin. Hän näki kyyneleen\nkiiltävän hänen silmässään; hän näki hänen silmäyksensä. Oli kuin\nsuloinen ajatus äkisti olis lentänyt läpi lintusen sydämen.\n\nNopeasti kuin salama hän laskeusi ulapalle; lempeästi hän suuteli\nkoivun tytärtä. Mitä he toisillensa sanoivat, sitä ei tiedä kukaan.\nYlös lensi hän lehden luota, kiiti läpi lensiän avaruuden,\nsaavuttaakseen pakenevat ystävänsä, ja kohta oli hän hävinnyt\nmatkallansa maille kaukaisille.\n\nJa hiljainen humina, kuin kukkien sulotuoksu, joka lemahtaa\nhautakummulla, missä armahinen lepää, lensi läpi koivun, lahden\nrannalla. Oli kuin se kuiskaellen olis anonut anteeksi tuolla ainoalla\nsanalla: hyvästi!\n\nJa kun aallot hetken tuudittelivat koivun tytärtä iltaruskon\nhohtehessa, kuului kuin ne paenneen linnun äänellä, hiljaisin,\nsulosointuisin sävelin olisivat laulaneet:\n\n    Nukkuos, nuku\n    Ystävä armas.\n    Lempesi puhdas,\n    Ääretön sulle\n    Siivet on suonut!\n    Ystävä armas --\n    Nukkuos, nuku.\n    Sinua seuraa\n    Kuolohon lempi!\n    Nukkuos rauhaan!\n\n1863.\n\n\n\n\nVIII.\n\nKIWISIEMEN.\n\n\nOi, kuinka uneksivana seutu lepäsi Elokuun yönä! Taivas kaaritteli\nteräksen sinertävänä, kuin kilpi yli maan. Tuhansia kirkkaita tähtiä\ntuikkaeli tummalla taivaan laella, ja uusi kuu loi valoansa tyynelle\nmaisemalle lammen rannalla.\n\nTuolla metsäisellä niemellä on kuin haltioita hiljaa kulkuansa\nkäyskeleisi yön hämärässä. Lahti sen kainalossa on niin synkeä ja syvä,\nja aavan lammen lainehilla kimaltelevat kuutaman uneksivat säteet.\nSiellä on kesän pimeä ja talven valo. Se on Elokuun yö pohjan periltä.\nKaikki on niin ääneti. Äänetönnä vaipuu aalto rantahan. Ruis lampeen\nviettävällä aholla ei sohise enää. Tulta ei näy torpasta tuolla mäen\nkukkulalla. Waan kuutama välkkyy ikkunan pienillä lasilla. Ei ääntä\nsieltä kuulu. Päivätyön päätettyä lepää väki niin rauhaisasti. Yö yksin\nvalvoo yli maan.\n\nJa kuule! Silloin kiitää tuuli ihmeellisellä huminalla yli metsäisen\nniemen. Puiden oksat painuivat erillensä, ja läpi honkien hämärän\nvalaisi kuutama eriskummaisella valolla lahden laineita. Sitten lensi\ntuuli lentoansa yli lammen. Oli kuin lempeä enkeli olis liidellyt\nseudun ylitse. Hiljaa se lehahti yli sohisevan ruisvainion, hiljaa yli\nvähäisen torpan, tuolla kummulla, niin ääneti ja niin kepeästi. Ei\nkorsikaan herännyt sen kulkiessa. Tuolla lähellä aidan vieressä\nkasvavaa koivua näytti kuin tuuli olis nukkunut unelmiin, pientareen\nkukastohon. Ja sitten oli kaikki taas niin hiljaa ja ääneti. Ja Elokuun\nyö yksin valvoi yli seudun.\n\nJa aamu koitti, ja säteillen nousi aurinko metsän rannalle. Koivussa,\nsammaltuneen aidan vieressä, livertelivät lintuset iloisesti, ja\ntorpassa mutisi nokinen kahvipannu tulella. Torpan mies, punaisessa\nliivissä ja koreassa villalakissa, astui pirtistä, katseli taivasta ja\npainoi peukalolla tuhkan syvemmäs hänen koukeroiseen piippu-nysäänsä,\njonka pisti taskuun, ja sen tehtyä lähti hän pellolle, rannan\nviertehellä, ruistansa leikkaamaan. Waimonsa seurasi häntä lyhteitä\nsitoakseen ja heidän nuorin, valkotukkainen poikansa pitkässä\npaidassaan pyöri hänkin pellolle ja piti rääkkyen äitinsä helmoista\nkiinni. Nuo muut päivettyneet poiat olivat siellä jo edeltäpäin, ja\nhiljaa oli taas torpassa, tuolla auringon kirkastamalla kummulla.\n\nPihalla pisti pikkuinen porsas töppä-kärsänsä luudan reiästä rappujen\nalta. Kun ei ketään pihalla näkynyt, röhkyi hän hyvillä mielin ja ryömi\nsavirapakkoon rappujen vieressä. Hän oli niin paksu ja pullakka, että\ntuskin jaksoi seisoa, ja juostessaan hän nostatti jalkojansa minkä\nsuinkin mahtoi ja kiersi häntänsä kippuraan.\n\nNyt rupesi hän hyvillään murkinatansa mausumaan, mutta kuunteli vähä\nväliä toisella korvalla eikö Musti ollut tulemassa, sillä sitäpä hän ei\nvoinut kärsiä. Musti näpistikin häntä aina korvasta, ja se oli\nharmillista. Waan ei mitään Mustia kuulunut, ainoastaan kukko\nkäyskenteli koreana ja punaisena ja raapi suutuksissaan jalalla maata,\nvaikkei hän mitään etsinyt. Hän vaan ei tahtonut eksyä tavastansa.\nMuutoin arveli hän, että tämä oli hyvin katala päivä, kun, näet, ei\nketään ollut kotona torpassa eikä siis ollut yhtäkään, joka häntä voisi\nharmittaa. Kana hautoi muniansa aitassa, ja ovi oli lukossa, niin ettei\nkukko häntäkään, tuota ämmän renttua, voinut torua. Wihan vimmoissa hän\nlauloi ja lensi aidalle, aivan lähelle sitä paikkaa, missä koivu\nkasvoi.\n\nJa siellä hän istui katsellen vihaisesti ympärilleen, eikö hän löytäisi\njotakin, joka häntä voisi suututtaa.\n\nMikä tuolla vivahteli pientareen kukastossa? Harmaan-täplikäs\nkivisiemen makasi siellä satalehtien ja vuohensilmäin seassa, ja tuo\nnäytti hyvin kummalliselta. Kuinka se sinne oli joutunut?\n\nSontiainen vilkui siihen, kun varhain aamusella manki alas pientaretta,\nja mörisi itsekseen: \"no kaikkia tässä nähdä pitää!\" Tuhatjalka juoksi\nhäärien sinne tänne ja sanoi kaikille, jotka kohtasi, \"täällä on jotai\nuutta! Täällä on jotai uutta!\"\n\nMistä oli tuo vieras kivisiemen tullut pientareen kukastohon?\n\nSekä satalehdet että vuohensilmät vakuuttivat vakaasti olevansa siihen\nsyyttömät, vaikkei kukaan heitä pitänytkään epäluulon alaisina. Ei\nkukaan tiennyt mistä se oli tullut.\n\nKiiltomato sanoi, että viimeinen yö oli ollut hyvin kummallinen. Kaikki\noli ollut niin hiljaa ja ääneti, ja vaan yksi ainoa tuulen puuska oli\nlentänyt yli seudun. Saattoi olla, että se tullessaan oli tuonut\nkivisiemenen, eikä se ihmettä oliskaan jospa niin olisi tapahtunut,\nsillä yö oli kiiltomadon mielestä ollut hyvin kummallinen. Ja näin tuli\nilmi, että hän oli ollut liikkeellä koko yön, ja se turmeli hänen\nmainettansa, mutta hän vakuutti pimeällä kävelleensä lyhdyllä, että\nnähtäisiin mitä väkeä hään oli.\n\nNyt kaikki tiesivät, että kivisiemenen tilassa oli jotai kummallista.\nSe oli yön ihmeellinen lapsi, jonka tenhottuna tuuli oli kantanut\nsinne.\n\nJa kukat puistelivat päitänsä, ja pienet hyönteiset kertoa suristelivat\nsitä juttua naapurilleen. Ja niin tuli juttu kummallisesta\nkivisiemenestä ulos maailmaan.\n\nLiki sitä paikkaa, missä hyttynen lepäsi heinän korrella, väsyneenä\npäivän helteestä, kuiskailtiin sitä toisilleen, mutta kuitenkin niin\nääneen, että hyttynen voi sitä kuulla, sillä tahdottiin nähdä, kuinka\ntämä juttu häneen vaikuttaisi.\n\nHän oli sievä ja hellätunteinen henkilö, tuo hyttynen, hän oli nähnyt\nmaailmata, ja hän tiesi mitä hyvän maun mukaista oli, ja senpä tähden\nosoitettiinkin häntä kohtaan se attentioni, ettei häntä puhuteltu,\nmutta hänen arvelunsa asiasta oli kumminkin tärkeä tietää.\n\nHyttynen loi raukean silmänsä taivasta kohti ja huokasi: mitäs se\nminuhun koskee! Jospa minulla vaan olis voimia! Ja sitten hän lentää\nliitelihe sangen komeasti kivisiemenen luo pientareelle.\n\nWarpasillaan kurkisteli hän heinän korrelta ja koetteli kivisiementä\nvarovasti kielen kärellä.\n\n-- _Fi donc! Quel mauvais sujet!_ Hänessä ei ole verta. Ei ole sopivaa\nolla sitä näkevinään. Se on nesteetön! Olen matkustellut kaukaisia\nmaita, olen koetellut kaikenlaista, mutta tuota \"kivisiementä\" minä en\nymmärrä. Tarvitaan neroa sitä käsittääkseen. Ja hyttynen hymyili\niloisesti, hiioi suutansa hoikalla säärellään, lensi liihoitellen\npientareelta eikä katsahtanut ainoatakaan kertaa taaksensa, sillä hän\noli nähnyt maailmata.\n\nMikä nyt taas on chagrineerannut teidän armonne, suristi kärpänen. Ja\nhän istuutui kivisiemenelle. Tämäkö? Kuinkas kivehen voi suuttua? Luota\nsanaani. Tämä on kivi eikä mikään muu. Sillä saattaa kyllä olla\narvonsa, vaan ei täällä. Häpeä on asettautua pientareelle, kun pitäis\nmaantiellä retkotella. Mutta niin on. Mailma käy hävyttömäksi, eikä\nmiksikään muuksi. Jumala varjelkoon meitä. Luuleeko tämä raukka\nitsellään olevan jotai arvoa? Wiskaa se ulos, minä ylenkatson sitä! Ja\nsitten pani hän puumerkkinsä kivisiemeneen, vaikkei hän tahtonut asua\nsiinä, ja muristen hän lentää suristeli tiehensä, mutta kääntyi\nnähdäkseen kuinka hänen sanansa muiden mielihin oli vaikuttanut.\n\nNyt kukkokin sattui näkemään kivisiemenen, istuessaan korkealla aidalla\nja hakien jotai suuttumisen aihetta.\n\nHän joutui moiseen vihan vimmaan, ettei laulamaankaan kyennyt, vaan\nviilsi kukkia siivillään, lentäessänsä maahan.\n\n-- Kukas sinä olet? huusi hän, iskien silmänsä kivisiemeneen. Wastaa\nheti! Etkös kuule! Ja nyt nokkasi hän kivisiemeneen. -- Pitääkös minun\ntässä hakata nokkani pilalle sinun tähtesi, katala. Etkö luule minulla\nmuuta tekemistä olevan. Kana hautoo muniansa, enkä voi tietää minä\nhetkenä -- ja sitten tulee tuo saakelin roisto minua suututtamaan. Ja\nnyt raapi hän jalallansa kivisiementä, kuoputteli maata ja rapisteli\nsiivillään, niin että hyönteisiä lentää ryöpytti satalehdistä ja\nvuohensilmistä.\n\nKauemmin hän ei voinut kärsiä vihan tuskaansa, muuten olis hän\nhalvautunut -- ja sentään lensi hän takaisin pihalle ja lauloi siellä\nniin kauheasti, että porsas karkasi savirapakosta, ikään kuin hulluksi\nkäyden, ja tunkeusi kallella päin aidaksien lomitse peltoon, jonka\npäässä pientare oli.\n\n-- Et saa mennä! huusi kukko punoittavin kasvoin, kun näki porsaan\ntunkeuvan paikkaan, johon sen ei ollut lupa mennä.\n\n-- Oui! vinkui porsas, mutta rehmipä kuitenkin peltoon.\n\nJa niin tuli hän pientareelle.\n\n-- Növ! sanoi hän ja katseli hyvillänsä ympärilleen. Növ! täällä on hyvä\nolla. Ja sitten tonki hän kärsällään maata ja sai kivisiemenen\nsuuhunsa. Hän käänteli sitä vähän aikaa kielellään ja puri siihen. --\nNöv! sanoi hän ja sylki sen suustansa.--tuota min' en ymmärrä. -- Sitten\nrupesi hän taas maata mullottelemaan, peitti samalla kivisiemenen\nmultaan ja raapi sorkilla nurmea voimansa takaa, sillä hän tahtoi pitää\nhyvää päivää.\n\nNyt olivat kaikki kivisiementä hylkineet, sekä ne, jotka olivat\nmaailmata matkustelleet, että ne jotka torpassa olivat eläneet oikein\nkunniallisessa seurassa, ja kaikki pienet hyönteiset nauroivat\nkivisiemenelle ja sanoivat: se oli oikein katalalle!\n\nJa torpan väki tuli kotiin pellolta; nuorin poika, pitkässä paidassa,\npiti äitinsä helmasta kiinni ja käydä lylleröitsi min suinkin jaksoi.\nSitten oltiin iltaruoalla ja tuli sammutettiin pesästä, ja kohta oli\nkaikki hiljaa ja ääneti torpassa.\n\nJa yö tuli, ihana ja kaunis kuin viimeinen.\n\nPirtin ikkunalasit kimaltelivat kuutaman valossa, metsä uneksi, aalto\nsyleili ääneti rannan kiviä, ja kaikki nukkui niin suloista, niin\nrauhaisaa unta.\n\nJa kivisiemenenkin yli, joka makasi mullan povehen peitettynä, lepäsi\nkuutama kauniisti.\n\nKiiltomato käyskeli lyhdyllään siellä, missä oli pimeä, ja tuli viimein\nsiihen paikkaan, jossa kivisiemen makasi. -- Aavistinpa tuota! Sen raukan\nlaita ei suinkaan ollut oikeassa! Ja sitten sepitti hän elegian\nkivisiemenen haudalla.\n\nJa torppaan tuli eräs vanha, kummallinen mies, jonka nimi oli Aika. Hän\non maailman suurin loihtija.\n\nWakaisna nosti Aika sauvansa, ja torpan mies sekä vaimo istuutuivat\nporstuan penkille; hurskaasti he vanhukselle nyykähdyttivät päätänsä,\nja lumivalkoisena valui heidän tukkansa hartioille; se oli vielä\nvalkoisempi kuin heidän liinatukkaisen poikansa hiukset ennen aikaan,\nmutta yhtä iloiset ja lapsellisen hurskaat olivat he sydämissään, kuin\ntuo piskuinen.\n\nPihalla askaroitsi nyt heidän kaksi nuorimpaa poikaansa vikevästi ja\nreippaasti. Iloisesti he puhuivat vanhusten kanssa. Ja vanhin poika\ntuli pellolta, ja kaunis nainen seurasi häntä; se oli hänen vaimonsa.\nPikkuinen valkotukkainen nulikka piti tämän helmoista kiinni. Suurella\nkunnioituksella he tervehtivät iäkkäitä vanhempiansa, ja aurinko, joka\njuuri oli maille menemässä, valaisi niin kauniilla hohteella vähäisen\ntorpan, tuolla kummulla.\n\nJa tuhansia lintuja viserteli tuuheassa puussa, joka kasvoi\npientareella, aidan vieressä. Se oli ihmeellinen puu. Ei kukaan tiennyt\nsen nimeä.\n\nKuinka komea se oli, ja kuinka kepeästi se kannatti korkeata latvaansa!\nEhtoo-tuuli humisi sen lehvissä, ja oli kuin henki olis kuiskaellut,\nkuinka kaunis Jumalan luoma maailma kuitenkin on!\n\nJa vanhukset katselivat puuta ja ihmettelivät sen ihanuutta, ja he\nkatselivat toisiinsa ja panivat kätensä ristiin. Nuoret hymyilivät\nhilpeästi ja lauloivat iloista laulua. Nuori nainen läksi pienoisen\npoikansa kanssa puulle, taittoi hänelle siitä kauniin oksan, ja\npikkuinen nauraeli niin suloisesti.\n\nAika oli myös ojentanut sauvansa sen mullan yli, johon kivisiemen oli\npeitetty, ja sen sydämestä oli tuo kaunis puu kasvanut.\n\nKaikki oli muuttunut, joka muuttua voi, mutta hyttynen ja kärpänen,\nkukko ja porsas, ne olivat muuttumatta, ei ne siihen mitään voineet.\nHeitä suuresti suututtivat nuo uudet kivisiemenet, jotka puusta olivat\npudonneet ja nyt heidän tiellänsä retkottivat.\n\nMutta juhlallisesti vaeltaa vanhus, jonka nimi on Aika, yli maan.\nKivisiemenestä nousee puu, ja hyvät ihmiset maan päällä näkevät sen\nvoimaa ja sen ihanuutta, ja nyykyttelevät hurskaasti toisillensa ja\nkiittävät Jumalaa siitä, että hänen luoma maailmansa on niin kaunis.\n\n1864.\n\n\n\n\nIX.\n\nSUOMEN SALOSSA.\n\n\nOli kesä-yö Suomen synkässä salossa. Suloisen hämärän tyyntä\nhiljaisuutta hämmensi ainoastaan vienosti soliseva puronen, joka\nsuikerteli sammaltuneitten kivien lomitse.\n\nSilloin kuului askeleita ikivanhasta hongikosta. Hopeatukkainen\nvanhus kirkastunein kasvoin näkyi metsäpolulta. Hän kantoi lasta\nkäsivarrellaan. Pienokainen nukkui sikeätä unta, nojaten päätänsä\nvasten vanhuksen rintaa, ja hänen pienoiset enkelin-siipensä lepäsivät\nhartioilla, väsyneinä ensimäisestä lennostaan.\n\nWanhus oli Taiteen ylevä isä. Ikuinen nuoruus hymyili hänen silmistään,\nkun hän katseli pienokaista nukkujaa, hänen nuorinta, rakasta lastansa.\nJa suutelemalla herätti hän piskuisen ja nosti hänet käsivarreltansa\npehmoiseen sammalikkoon hongan juurella.\n\n\"Tässä on Juhannus-auringon maa,\" sanoi vanhus lapselleen, \"ja tässä on\nsinun vastainen, ikuinen valtakuntas. Täällä olet kuunteleva salon\nsäveleitä, lauluja ahovierten vaaleissa koivikoissa ja lumimyrskyjen\nkuminaa talvi-yön kolkoilla jäillä. Täällä olet katseleva tämän\nsynkkämielisen kansan silmihin ja kuunteleva uskollisten sydämein\nsykkimistä korven savuisissa pirttilöissä. Kun tämän maan lapseksi olet\nmuuttunut, kun sen sulosynkän ihanuuden tähden olet unohtanut kaikki\nmaailman aarteet, jotka äsken olet matkallamme nähnyt, kun yli kaiken\nmuun rakastat jaloa Suomen kansaa sen lyhyin iloineen ja pitkällisin\nsuruineen, silloin olen minä taas sinun luona ja silloin sinun siipesi\nkasvavat taas. Siksi, jää hyvästi!\"\n\nJa vanhus laski kätensä lapsen siiville, ja ne putosivat pois -- ja\nvanhus oli kadonnut.\n\nJa pienokainen oli yksin Suomen synkässä salossa valoisana kesä-yönä.\nHän loi silmänsä korkeihin, vakaviin honkihin, hän näki kuinka salon\nsinipiiat hiljaa hiipien kulkivat kohti salon jylhää hämärää, ja hän\nkuuli mesikämmenen, korven kontion könttämistä marjamättähillä. Tästä\noli tuleva hänen valtakuntansa -- ja raittiin tuoksun lumohuttamana, jota\nsirkkusen-kellot ja kuusisto levittelivät, nukkui pienokainen metsän\npehmoiseen sammalikkoon.\n\nKun aurinko loi aamusäteensä metsälammen yksinäisille rannoille, ajoi\nSuomelan impi karjansa salon laitumelle, laulellen suloisia laulujansa.\nSiellä löysi hän lapsen nukkuvana hongan juurella, ja iloiten kantoi\nhän sen isänsä talohon. Kun astui avaraan pirttihin, lausui hän\niäkkäälle, hopeatukkaiselle isännälle: \"Kas, isäni, min olen löytänyt\nsynkästä salosta!\"\n\nJa vanhus katseli lasta ihmetellen ja sanoi \"Koditta on lapsi autiossa\nkorvessa. Hoitoa tarvitsee pienokainen. Sijaa on sinulle avarassa\npirtissäni. Minun leipäni olkoon sinunkin ja sillä olet kasvava kuulun\ntalon työhön ja korpikasken kaadantahan.\"\n\nJa pienokainen jäi pirttihin. Aamusilla seurasi hän Suomelan impeä\nlaitumille ja kuunteli hänen laulujansa leppäin ja koivujen viileissä\nvarjoissa. Ilta kun lähestyi, kulkivat he metsän kautta kotia ja\nistuivat iltasilla lieden ääressä, vanhan isännän kertoellessa\ntarinoita Hiiden kansasta, joka rauhaa etsien oli vuorihin paennut ja\njonka jättiläislinnat vielä olivat nähtävinä korpien sydämissä, joihin\nei polkua vie.\n\nNiin kasvoi pienokainen vahvemmaksi varttuen niukan leivän kovalla\nkannikalla ja tuopin oivalla oluella, ja yksin meni hän metsähän\nkatselemaan kontion kotoa alla talven lumikinosten ja painia heittämään\nkanssa myrskyjen, jotka honkia maahan kaatelivat. Ja korpi katseli\nhänehen kuin poikahansa, ja metsän pedot tunsivat hänen askeleitaan\neivätkä niitä pelänneet. Mutta itse oli hän vielä vieras Suomen salossa\nja katseli ihmetellen sen synkkää suloisuutta.\n\nYhtenä päivänä, kun hän lähti metsään, tuli hänelle vastaan Eräs\nLaulattaja. Tämä puhutteli pienokaista, ja kohta he istuivat\nvierekkäin, toisillensa kertoellen mitä kumpikin tiesi. Ja pienokainen\nosasi salon runot ja tarinat ja lahjoitti ne vaeltajalle ja osoitti\nhänelle ihanain satujen salasolia Suomenmaassa. Ja hiljaisen korven\npyhässä rauhassa kiitti jalo vaeltaja taivaan Jumalaa laulun runsaasta\naarteesta, jonka Hän Suomen kansalle oli suonut. Ja ihmeellinen\nautuuden tunne kävi läpi pienokaisen sydämen, vaikkei hän käsittänyt\nvieraan vaeltajan sanoja.\n\nNäin meni aika kulkuaan. Pienokaiselle tuli surusuloinen Suomi yhä\ntutummaksi ja rakkaammaksi. Suikeilla suksillaan kiiti hän kinoksia\n_Hirvenhiihtäjäin_ seurassa heidän iloisilla erämatkoillaan. Ja kun\nkevät tuli, näki hän kuinka rakkauden lämmittävä aurinko sulatti\nhonkien _Jääkynttilät_, ja ystävällisesti hymyili hänen lapsen-silmänsä\n_Kanervan kukkasille_, jotka sulollansa saloa sulostuttivat. Ja hän\noppi värien vivahduksia vihannassa lehdikossa ja piirsi kuvia sileään\nlouhen lohkareesen, jotka hänelle iloa tuottivat.\n\nKun vanhus lauhkeina Elokuun-öinä ajoi havukuormansa metsästä talon\ntanhualle, kuutaman kumottaessa honkain tyvien välillä, niin käyskeli\nnuorukainen kuorman vieressä kuunnellen suloisesti kertovan _Kuun\ntarinoita_. Kuun loiste kävikin hänelle rakkaaksi kuin loiste äidin\nsilmässä. Ja kun hän pajassa ollen katseli kuinka ravakasti ahkera työ\nsiellä joutui, kotirakkaita lauluja laulettaissa, silloin astui hän\nahjon äärehen, kohenteli tulta tupruavaa ja ihmetteli kuinka korkealle\nnuo säihkyelevät _Säkenet_ nousivat tummalle taivahalle ja kuinka\nihanasti ne valaisivat hiljaista saloa.\n\nKun joulu joutui ja kynttilät sytytettiin joka penkillä kaukaisessa\nvanhassa kivikirkossa, silloin yhtyi hänen heikko lapsen-äänensä\nseurakunnan äänehen, pyhiä, hurskaita virsiä veisattaissa, kun vuoden\npitkälliset vaivat kiitollisuudella laskettiin taivaallisen Isän\nvalta-istuimen etehen.\n\nJa iloisten pyhien lyhyinä lepo-aikoina kävi hän kylässä kansan\niloisissa tanssiloissa; hän kuuli heidän leikkipuheitaan ja\nsukasanojansa ja nauraeli noille koko paikkakunnassa mainioille\n_Nummisuutareille_, kun he lystillisiä vaiheitansa kertoilivat. Ja\npienokainen tunsi, että hänellä oli koti, ja iloiten hän näki, että\nJuhannus-auringon maa tulisi hänen valtakunnakseen. Itse joutui hän\nyksinäisen paikkakunnan lemmetyiseksi, ja mihin hän tuli, toi hän iloa\nsynkkämielisen kansan savuisiin pirttihin. Mutta hänen nuoressa\nsydämessään hymyili kuitenkin vielä kuva kauniin, säteilevän maan\nkaukana etelän kultaisessa sädehohtehessa.\n\nJa aikoja meni, ja toisia tuli, tuoden surua ja hätää alla synkeän\nvaippansa.\n\nHalla oli levittänyt kalman-peitteensä peltojen tähkäpäille, ja metsän\npedot kamoksuivat korpien haudan-hiljaisuutta ja pyrkivät ihmisten\nelinsijoille. Autiot tiet muuttuivat kodiksi nälkään nääntyväisille,\nkodittomille parville, kunnes erämaat vihdoin heille tarjosivat pyhien\nhautausmaiden rauhaa.\n\nJa mustaa pettua söi pienokainen Suomen kansalle rakkaassa pirtissä\nvanhuksen luona. Ja kun viimeinen kannikka oli syöty, vuolsi\npienokainen metrin nuorista vesoista matkasauvan jalolle vanhukselle ja\nantoi sen hänelle. Kylmänä talvi-yönä läksivät he pirtin turvista ulos\nkolkoille kinoksille. Kun matkastansa olivat väsyneet, pani vanhus\nnietokselle maata, heittäen itsensä hurskaasti laupiaan Jumalan\nisälliseen kätehen. Ja pienokainen valvoi hänen vieressään.\n\nHän näki kuinka tähdet loivat loisteensa yhtä lempeästi jätetylle\nkodille kuin kodittomien kolkolle lumisijalle. Hän kuunteli kuinka\nrakkaiden honkien hiljainen humina ystävällisesti tarjountui nukkuvan\nvanhuksen rauhallisiin henkäyksiin. Hän näki kuinka rauha lepäsi hänen\nhopeanvalkoisilla kähäröillään ja otsansa syvillä rypyillä. Silloin\notti hän vanhuksen raskaan matkasauvan ja suuteli sitä, ja hänen\nsydämensä ei suloisempata tietänyt kuin saada elää ja kuolla jalon\nvanhuksen kanssa surullisessa Suomenmaassa.\n\nJa katso, tähdenvaloisena yönä kasvoi suuret, lumivalkeat siivet hänen\nhartioiltaan, ja hänen vieressään seisoi Taiteen ylevä isä, ikuinen\nnuoruus silmissänsä. Ja hän sanoi, palelevaan poikaansa katsellen:\n\n\"Onnellinen sinä, mun poikani, ja onnellinen sun rakkautes maa, tämä\nsynkän kaunis Suomenmaa! Aurinko on nouseva valaisten kolkkoa korpea ja\nkoditonta vanhusta, joka matkasauvansa vieressä nukkuu, ja sinun on\nsuotu sulostuttaa hänen päiviänsä jälleen-löydetyssä kodissa. Ja niin\nkuin sinä olet rakastanut maata surun synkeänä aikana, niin on sekin\nmuistava sinun rakkauttas, kun koetuksen päivä on päättynyt\".\n\nJa kun päivä koitti kinoksilla, heräsi vanhus, otti pienokaista\nkädestä, ja he kulkivat eteenpäin avarassa Suomenmaassa, luottaen\nlaupiaan Jumalan isälliseen käteen.\n\n1869.\n\n\n\n"]