[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fXbl87tUMHdTO3VHsnt1AUybxSTGOsrZH9E96jvWaFPg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},491,"Pitäjän pienempiä","Kilpi, Volter",1874,1939,"491-kilpi-volter-pitajan-pienempia","491__Kilpi_Volter__Pitäjän_pienempiä","Saaristoväkeä arkisillaan","novelli",[],[],"fi",1934,null,88874,616051,true,[],[],[],"Kustavin saaristoon sijoittuva novellikokoelma kuvaa rannikkopitäjän asukkaita ja heidän arkista elämäänsä. Teos sisältää viisi kertomusta, joissa seurataan muun muassa merimiehiä, leskiä ja saaristolaisia Kilvelle ominaisella rikkaalla kielellä.","Volter Kilven 'Pitäjän pienempiä' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 491.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","PITÄJÄN PIENEMPIÄ\n\nSaaristoväkeä arkisillaan\n\n\nKirj.\n\nVOLTER KILPI\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1934.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nYlistalon tuvassa\nAurinkotytti\nKaaskerin Lundström\nMerimiehenleski\nJäällävaeltaja\n\n\n\n        ALEKSIS KIVELLE\n    \"Seitsemän Veljeksen\" kuolemattomalle runoilijalle\n           omistettu\n    hänen satavuotis-muistopäivänään 10. X. 1934.\n\n                                           Volter Kilpi.\n\n\n\nKenelle on Suomen kansa kiitollisuuden velassa siitä kielensä ja\nhenkensä jalosta ilmaisusta ja korkeasta kaunistuksesta, jonka Aleksis\nKivi Seitsemässä Veljeksessä on sille elämänsä lahjana jättänyt?\nTietenkin Aleksis Kivelle itsellensä ja sille kohtalon armolle, joka\nhänet kansallemme soi kirjallisuutemme huomenissa.\n\nMutta eräs henkilö on vielä, kukaties jo yleisen tietoisuuden\nmelkein unohtama, jolle myöskin kuuluu kiitollisuuden muisto tänä\nkirjallisuutemme juhlapäivänä. Olisiko Seitsemän Veljeksen luoja ikinä\nsaattanut koota voimansa elämänsä suurimpaan tekoon, ellei hänellä,\nelämän rikkaalla lapsipuolella, seitsemänä elämäntyönsä ratkaisevana\nvuotena olisi ollut koti, vaatimatonkin, turvattuna ja suuren työn\nrauha varattuna Siuntion Fanjunkarsissa? Charlotta Lönnqvist on,\nitsekin ehkä teostansa tietämättömänä, ollut eräs kirjallisuutemme\nsuuria hyväntekijöitä. Vaeltakoon senvuoksi kiitollinen ajatus\ntänäpäivänä hänenkin unohdetulle hautakummulleen. Pieneltäkin näyttävä\nteko saattaa siunaukseltaan olla suuri.\n\n\n\n\n\n\nYLISTALON TUVASSA\n\n\n\n\nI.\n\n\nYlistalon avaran tuvan kuluneita penkkejä niitattiin uskollisesti,\nmitattiin Pyhäinmiesten päiviltä Valpuriin syksyn loppu ja talven selkä\nsyksyn lopun ja talven selän jälkeen, mitattiin joulun edun harmailta\nhelmikuun selkeneviin ja huhtikuun jo kilotteleviinkin päiviin\naamupuhteen verkkaisista päivän hitaitse ehtoon vilkkaammille\nräiskymille saakka takkapaaden pinoissa ja valkeoissa. Neljä miestä\nmahtui mukavasti mittavilleen pitkäkseen sivuseinäpenkille, kolme\ntakalavitsoille pöydän taakse ja perä-akkunan eteen, Iso-Vileenillä oli\nhyvä tila loikoilla pöydän etupenkillä ja isäntä itse hautoi pitkää\nselkäänsä vakussa keskellä laattiaa, koivet, jotka olivat mitatut selän\nmittariitinkien mukaisesti, ratsain roikkumassa vakun kummankin laidan\nylitse loitoilla laattioilla. Siinä Mikkelin ja Pyhäinmiesten välillä,\njoskus myöhemminkin, kuinka kotomatka oli joutunut, välisti vasta\njoulunkin korvissa, kun laivat taaskin, raa'at hilattuina mastoja\npitkin ja purjeet ja köydet korjattuina puolikansien suojiin,\nkeikkuivat ja nykivät ankkurikettinkeissään kotolahdella, olivat\nmeripojatkin hakeneet vanhat talvikontunsa taaskin, ja Ylistalon tupa,\nsuven mittaan vähän uninen ja autio tupa, alkoi täyttyä miesväellä ja\nkansalla.\n\nJärvelin, Siwiän timperi ja Iso-Vileeni, saman laivan muistovuotinen\npuosu, olivat jo vuosikausia olleet Ylistalon vakinaisia talvimiehiä,\nJärvelin siitä myöten, kun hän takavuosina oli palannut Amerikasta,\njossa hän toista vuosikymmentä oli kohminut Kaliforniat ja muut\nmaailman selkäpuolen nurkat, milloin kämmenessä kouran täysi silkkaa\nkultaa, milloin ainoana omaisuutena ja ruumiinpeittona rikkinäinen,\npuukon haavojen viileksimä takki, joka sekin oli vedon voittona toisen\nmiehen hartioilta väkivoimin kiskottu. Oli maailmaa kierrellessä vanha\näitimuorikin, pieni, vuosi vuodelta käpertynyt mummo, kuolla\nkupsahtanut kotomökissä, odotettuaan ensin kymmenen vuotta turhaan\nkirjeen riviäkään merien taakse hävinneeltä pojaltaan. Kun Järvelin\nsitten muuanna syksynä, kuivanlaihoilta kasvoiltaan tumman\nkellahtavaksi ahavoituneena ja kellanraidallisessa, amerikalaisesti\nruudullisessa puvussa, sekä sielunhavituksilta kauttaaltansa\ntyventyneenä ja turhat hengen haikut taakseen jättäneenä miehenä\ntaaskin palasi kotitienoille ja omaan pitäjään, oli vanhempi sisarkin\njo vuosikausia ollut hävinneenä Öölannin puolelle palvelukseen, kuului\nolevan pari luvatonta oolanterivesaakin hänellä siellä killumassa\nhännissään, ja nuorempi sisar taas miehensä ja viisihenkisen\nmukulaparvensa kanssa asumassa kotomökkiä, jonka katto oli vielä\nsammaltuneempi ja köyrempi kuin hänen lähtiessään maailmalle. Silloin\noli Järvelin asettunut talvimieheksi Ylistaloon ja kun ei alkuvuosien\ntalvijoutilaisuudessa viritetyistä naimakaupoistakaan naisväen\nnirponenäisyyden ja oman tihdin silmänlaadun vuoksi syntynyt todempaa\nsekä kun hän itsekin alkoi huomata olevansa valmiiksi veistetty mies,\njonka veriä ei enää janottanut mikään elämän hiko, niin oli hän\nsahtautunut elämässään siihen, että hän suvet oli Alastalon prikissä\ntyvenenä timperinä ja talvipäivät nyt jo kymmenettä vuotta mittaili\npenkkejä Ylistalon tuvassa. Hänellä olikin jo vakiintunut paikkansa\nYlistalon sivupenkillä, sivuakkunain välissä, seinässä saranoillaan\nkilluvan käyrän riipiraudan alla, jonka pykäläsärmiä vastaan syksyisin\npehmitettiin parkkivuotia. Jos Järvelin sattui olemaan tuvasta ulkona,\nmillä asioilla milloinkin, ja joku epähuomiosta oli tällä aikaa\nasettunut istumaan hänen paikalleen ja huvikseen ja lapsettumikseen\nalkanut kitkutella ja käännellä rautaa seinässä, niin siirtyi tällainen\nasiaankuulumaton istuja, oliko hän sitte vieras tai joku ajattelematon\ntalon väestä, paikalla sijaltaan, kun porstuan ovi aukesi ja Järvelin\nruskeahipiäisenä ja mustaa piipunnykää kuivissa poskissansa\nimeskelevänä taas ilmestyi tuvan puolelle. Vaieten lykättiin tällöin\nkilkahtava rauta takaisin asemilleen seinää myöten, ruskeaksi kulunut\nnahkatakki riisuttiin yltä ja kääräistiin mytyksi, ja kun päänalus\ntäten oli valmis, asettui lepotalveansa viettävä timperi taaskin\npitkäkseen vanhalle paikallensa penkillä ja oijensi jäsenensä. Vasta\ntästä asennosta, ja sovitettuaan koipensa, vuosien vaiheissa ja\nAmerikassa hieman kangistuneet, suoriksi lavitsalla sekä sylkäistyään\nruskean tupakkasyljen laattialle, heltesi hänestä puhe, heltesi\nverkkaista, mutta heltesi voitavampaakin, jos sitä lajia tarvittiin,\nheltesi vaikka engelskaa.\n\nIso-Vileeni oli myöskin niitä uskollisia, jotka jo toistakymmentä\nvuotta olivat kuluttaneet Ylistalon penkkejä. Siinä Pyhäinmiesten\nkorvissa hänkin tavallisesti palasi niinkuin Järvelinkin, koska samassa\nlaivassa palvelivat, kuinka Siwiä kulloinkin oli palannut matkaltaan ja\nlaiva saatu talvikorjoon, sekä jätti tuvan ja paikkansa pöytätuolilla\ntaaskin Valpurin tienoissa, kun ruvettiin hakemaan seilejä\ntalvikorjuista ja taas oli aika pujotella pasmasta seililankaa\nluuneulan silmään ja levitellä pultaaneja täkillä. Oli ollut\nnuorempana, kun vielä oli riuskas ja varsi niissä tämmeissä, morsiamia\nvähän liika monta, kotomaissa joka tanssin jälkeen uusi, ja eri\nsatamissa eri natsuunaa ja eriväristä, niin että oli unohtunut\nnaimissäätyyn meno aikanaan, koska muutenkin oli hauskaa, ja nyt, kun\nolisi ollut jo joutilaampi siihenkin virkaan, ja jalatkin laiskistuneet\nniin, että niitä nykyään jo mieluummin oikoili yksissä sängyissä, niin\nnyt olivat naaraat puolestaan penseitä, ja tuppasivat pahikot nauramaan\nja tirskumaan, jos niille vakavissaan alkoi vihjailla rehellistä papin\npakinoilla käväisemistä ja kihlojen ostamista. Ja parempi taisi ollakin\nnäin ja omissa luissansa! Mikäs hätä tässäkään Ylistalon leveällä\npöytäpenkillä käännellä kyljeltä kyljelle, ja pudotella suusta\nmojoovia, kun miestuulelle sattui ja purkua oli mielen sisikunnissa?\nVakinaistunut oli nimittäin vuosien mitassa hänellekin, niinkuin\nJärvelinillekin paikka tuvassa, ja niin jaksoi, niinkuin parempikin\njehu Israelissa, kun oijenteli jäseniänsä ja laiskaa selän virstaa\nlavitsalangulla pöytäpenkillä, mistä oli syljen ja muun suunrojon tilaa\nmiehellä niin vasemmillensa kuin oikeillensakin ja mannia ympärillä\nkuin köyttä palkitsemassa naurunrämäkällä, kun leukaa viljeli ja sana\nmeni rakoon niinkuin tappi tuppeen ja leivänkyrsä ruokaläpeen. Olisi\nvielä osannut päästellä engelskaakin suustansa, niinkuin Järvelinin\nkäpräkkä tuossa sivupenkillä, niin arkkienkeliksi olisi uskonut itsensä\nparatiisin ullakoilla ja puhellut kieliä sen ajan kuin ei ollut hurskas\nja kuorsannut. Mutta hyvä näinkin, koska oli sitä ruumiillista ruhoa\nsuotu niin riittävästi, että oli luilla tilaa, maolla mukavaa ja\nröyhäys miesmäistä: lerviäkin senverran ja kototarpeiksi, ettei\ntarvinnut Ison-Vileenin hämmennellä mieskitaisemmassakaan ja\nrojoleukaisemmassa seurassa ja meriväkisissäkään praakeissa.\n\nKolmas jukomies joukossa oli isäntä itse, Ylistalon Esa. Pitkä,\nlaiskanhuiskias mies, mitalla, kun hän suoristi selkänsä ja kangotti\nniskansa pystyyn, venyi hän sukkasiltaan tasan sylen ja viiden tuuman\ntäyttäväksi seinäpatsaaksi: ovipylväässä porstuan ja tupakamarin oven\nvälillä olikin hänen mittapiirunsa ylimpänä, tosin niin lähellä ja\nhiuksenkarvan erossa Ison-Vileenin piirusta, että tämä ero oli joka\nsyksy Vileenin taas palatessa meriltä taloon uudellensa ja uuden\ntärkeämmän erän varmennettava uudella tunnontarkalla ja jokaisen\nläsnäolijan yhteisessä jännityksessä suorittamalla ja todistamalla\nmittaustoimituksella. Paitsi jäseniensä ja selkänsä mitalla oli Esa\nvarustettu myöskin kyömynokalla naamassansa, kelpaavalla vaikka kreivin\nvävypojan niistettäväksi omanansa, ja selkä hänellä myöskin oli kuin\nkuninkaalla, kun komea kirkkohankkinassaan sunnuntai-aamuna asteli\nkäveli kirkkotanhuassa ja riki oli ryhdistetty. Mutta Esa oli viisaskin\nmies, joka kototiloissa ja arkiviikkona ei liikutellut jäseniänsä ja\njulkista selkäänsä enempää kuin välttämätön tarve oli. Ja mitäs hänen\ntarvitsi? Emäntä kuin elohopea, pieni kuin murene ja kerkiävä kuin\noravan kipene, aina nilkoillansa, silmät ja sormet jokapaikassa, ajatus\nkuin kierivä papu ja kieli kuin rukin hyrräkehrä! Mitäs siinä tarvitsi\nmiehisen miehen kuin loikoilla ja katsella? Kun emäntä juoksi tarhassa\ntäysi sikaämpäri toisessa ja tyhjä lypsinkiulu toisessa kädessä, niin\nmikä hänen oli palatessa pistää ämpäri tyhjänä ja kiulu täytenä tien\nviereen ja juosta tallissakin ja kiivetä parvella pudottamassa heinät\nPojulle niinkuin Virkullekin? Kun juoksi, niin kerkesi ja kintut\nvilistivät! Ja mikä asia tuo oli siepata kirves kammasta, jossa se oli\nvalmiina, ja ennen kahvitilkan kiehauttamista kipata halkovajassa\npienentämässä sen parmallisen tikkuja, että liemi lämpeni, ennenkuin\nkuppiin kaadettiin: raakussahan pannu jo oli ja veden oli varhemmin\njuossut kaivolta! Kun on köykäinen, niin on keviä, ja kun on\nliikkeessä, niin juoksee: mitäs merkillistä siinä ja osaavat\nvaimoihmisetkin semmoista! Toista se on pistää pitkä ruho liikkeelle,\nkun koivet ovat mukavasti roikkumassa vakun laitojen kahden puolen, ja\nselkä hautuu hauskasti lämpimissään! Ja motkotusta kuitenkin saisi\nkuulla, vaikka liikkeellekin vääntyisi: mihinkäs nainen siitä\nluonnostaan pääsee, ja jaksavat paremminkin, kun saavat papenoida\nharmit ja mielenruosteet kieleltä!\n\nTietysti Esa ja isäntä oli mies siinä, missä miestä kysyttiin! Olikos\nkylässä sitä hullua Heikkiä, joka yhteisellä heinäniityllä uskalsi\nhänen edelleen laistolla? Eipäs ollut! Ja jos olikin joku tyhmän typerä\nja voutinenäinen ensimmäistä vuottansa kylässä, niin ylpeydet\nniistettiin nilkoista, kun kärkimiehen takana alkoi kutitella Esa\nkannoilla, Laiska-Esa kyllä kylän koirain haukuilta, mutta Pitkä-Esa\nsittenkin niitulla ja Kova-Esa viikatteen varressa, jumaliste! Katsos,\nselkä säilyy friskinä, kun säästää itsensä viimeiseksi lato-kedon\nloikoilla ja antaa muiden painaa edeltä: suhaus vasemmille, niin on\nensimmäinen saavutettu, suhaus oikealle, niin on toinenkin sivuutettu,\nsivalla tasatahtia kahtapuolta, niin on kolmaskin jätetty laistolla,\nkymmenenkin huiskijaa pian selän takana heilumassa ja yhdestoista ja\nviimeinen poltettavana viikatteen edessä: punnaa poika, punnaa\nhurskaastikin, selkää on minulla korttelia enemmän paidassa kuin\nsinulla ja sen korttelin mitan minä kurotan joka huimauksella\nkäsivartta pitemmille kuin sinä, niinkuin kaatuu mieslaistossa lakoa\nvieriltäkin sama korttelin mitta laveammillekin kummallakin puolella!\nKukas meistä, Vihtori, ensimmäisenä lähti kahdentoista etummaisena\nladolta ja kukas, Vihtori, nyt katselee sitä Esaa samaan selkään, joka\nvielä hautoi ketoa, kun yksitoista keikkuvaa jo höyrysi laistolla?\nSiten niitulla, kun viikate lauloi ja veri miesruumiissakin virkistyi!\nEntäs miesparvessa, kukas keikahutti kylän parhaistakaan keveämmin\nselkäänsä täyden tynnyrin jyväsäkin luuvan laattialta ja kantoi\nsäkkinsä, selkä suorana kuin salko ja polviniveleenkään tutajamatta\ntaakan alla luuvan polvenkorkuisen kynnyksen yli ja tikkaportaita alas\nkuoppaisen ruukkinummen poikitse ja sillattoman Sikaojan ylitse\njuoksujalassa aitan portaita ylös, tyhjentääkseen täystyllerön\ntyvenesti ja rinnan palkeen puuskumatta laarin suihin, kuka keveämmin\nkylässä kuin Ylistalon venyvä Esa! Entäs kevätjäillä Ison-Hauterin\ntakana hylkeenpyynnissä Seksmiilarilla, kenen silmä tiettiin\ntarkimmiksi siellä ja kenen luoti oli varmin, kuka oli ensimmäinen\naamuyössä kämpimään hämärille jäille ja kuka ehtoonpimeissä viimeinen\nvetoisen riukukoijun risuilla ja makuutiloilla; kuka sitkein visummin\nvirumaan silmä luuna postillaan ja väijyillään, räntäsikö sitten märkä\nlumi tuntikausia vitiänsä niskaan, vai porottiko puhuri merijäiltä\nkonttaa jäseniin kuin lumen jauhoa kinoksen huppuun; kuka uskalsi\npisimmälle ruskavilla jäillä, kun lohkareet rynkivät toisiansa syrjiin\nja pimeä vesi vihreänvilhiänä kourusi ja vellahteli hengittävissä\nraoissa, milloin jalan eteen julmia silmiänsä avaten, milloin käden\nkoskemilla muljahdellen; kuka, ellei taaskin samainen sisukas Esa ja\nYlistalon luiseva isäntä?\n\nMies on miestä, kun kimmasee, mutta kukas kotona luitansa vaivaa? Ei\nkellokaan käy, hyväkään kello, kun veto on lopussa ja punnukset\ntorkkuvat palkeilla! Isännän silmät vaelsivat vakusta penseinä\nvalkoiseen viisaritauluun peräseinällä pöydän takana. Tiesihän hän sen\njo aamusta asti, paikallaan ne viisarit seisoivat, pikkuviisari yhtä,\nja taulun punaista yläruusua kohden torkotellen, isoviisari kolmea, ja\nkoristusruusun vihreitä lehtiä pidellen: oli veto loppunut ja viisarit\nyöllä jääneet siihen asentoon. Aamusti sen jo huomasi ja saisihan\nnytkin nousta, ja vetää kellon käymään, koska näkyy ehtoosti unohtuneen\nja jääneen. Mutta mitä siitä, ehtoo kumminkin tulee, käykö kello vai\nei? Ja ajantiedon saa yhtä hyvän ja tarkemman Järvelinin taskukellosta,\njoka munankumpuraisena riippuu ja naksuttaa seinällä penkin yläpuolella\nJärvelinin pään kohdalla, jos sinne viitsii katsoa. Isäntä hellitti\nverkalleen silmänsä kellotaulusta: yhtähyvin jättää vetämisen\nehtooseen, niin pääsee yhdellä vetämisellä tänäpänä eikä tarvitse\nliikutella itseään turhanpäiten. Hyvä ja tarkka kello! päätti hän\nunisen ajatussarjan -- jamaa päivän loppuun yhtä varmasti kuin Vileeni\nkuorsauksensa päätteeseen, kun hän nukkuu. -- Eikä Alastalossa ehtoo\nennen tule tupaan kuin meilläkään, vaikka heillä onkin seinässä\nraksuttamassa Englannista tuotu pähkinäpuinen herraskello, jota ei\ntarvitse vetää kuin kerran viikossa ja lauantaisti saunasta tullessa!\ntuumi Esa itsekään tarkalleen tietämättä, kadehtiko hän naapurin\nmukavuutta kellonvetämisissä vai oliko tyytyväinen siitä, että aika\nkuluu talossa, vaikka viisari joskus nukahtelikin taulullaan.\n\n\"Mitäs se Alastalon papa ja porovatsa nyt viime ajat niin lihkaa lääniä\nja pitäjää, ikäänkuin olisi kekäle pistetty purstoihin?\" Kysymys oli\ntehty, kun kuluneeksi pureksittu piipun nykä oli sen verran siirretty\nhampaista, että samalla työn vaivalla, kun muutenkin viljeli suutansa\njutunpitoon, myöskin rojautti samoin mukavuuksin tupakkasyljen\nläiskäyksenkin laattialle vakun viereen, siivollisuuden ja emännän\nmahdollisten marinoitten vuoksi kuitenkin hiemasen takaviistoon ja\nkorsteenitakan paasikiveä kohden sihdatun, ja oli kysymys osoitettu\nIso-Vileenille, joka parastikään jäsentensä nautinnoiksi ja\nvirkistyksiksi pöytäpenkillä oijenteli sääriänsä ja varrekkaita\nkäsivarsiansa perinjuurisen haukotuksen jälkikaskotuksissa ja\nkiskomisissa. Vileenin esimerkki ja ruumiin myötätunto viekotteli\nisännänkin yhtä perinjuuriseen rojohaukotukseen ja jäsenpaikkojen\nvenyttelemisiin, ennenkuin kysymystä, johon Vileenin puolelta penkiltä\nei ennen kyljen kääntymistä ollut odotettavissakaan vastausta,\njatkettiin. \"Liikkuu edestakaisin kuin paahdinrauta valkealla ja\nkärpänkirppu häkin puoloissa!\" jatkoi hän paheksuvaa ajatuksenjuoksuaan\nasianomaisten omien puuskuttelujensa ja leuan longotustensa jälkeen. --\n\"Mennä viikolla Kaupungissa ja viime viikolla Turussa, seuraavana\npäivänä Langholmaan ja senjälkeen ympäri pitäjää kuin jahtivouti\npalkoissansa ennen susijaakia! Tänäpänä Lahdenperään, huomenna\nPukkilaan, kolmantena Krooklaan -- raskitsikos kituvaris hakea\njalattoman pikarinsa klahvista ja kaataa kulauksen vieraalle! --\nKarjamaassa ja Haukisissa, Norpit ja Rahit, kaikki kulataan, niin että\nsaa killua laseissa ja akkunoissa kuin päiväpalkoille pestattuna, jos\npuoletkin reisuista tahtoo vahdata!\" Esa oli melkein äkäinen, kun hän\nharmitteli ja muisteli omia juoksunhyryjään laattialla, kun kesken\nparasta unennärppiä silmälaudoissa joku taas huutaa ja huomaa\nliikkumista Alastalon paattirannassa, ja pitää kuin täytyykin kiskoa\nitsensä vakusta valveille ja varvastaa pitkän miehen ruutuun, vaikka\nuneliaisuus killuu kymmenenä kimalaisena selän jäsenissä ja jokaisessa\nnivelessä. -- \"Jokaikinen haaskattu jumalan aamu Jatafiinan Janne\nrannassa rikaamassa Siwiän sluuppia, ja tuskin ovat suurukset liiveissä\nja aamiaiset poskissa, kun jo kaikki kolme ovat liesussa ja menossa,\nAlastalo pöhisemässä peräpiitalla, Härkäniemi ryhäniskoineen\nkeulamaston juurella ja Janne keskipiitalla kuutteja sieraten ja\nsolmien, tai piukaten ja päästäen, kuinka on menon älli ja Alastalon\nnenä kulloinkin, tuulen iiri ja keulan torko! Jannekin!\" -- isäntä\nsylkäsi paheksuvasti taaskin aika läjäyksen muurin juurelle. \"Jannen\npenikkakin, Jatafiinan pudottama, mitä tekemistä on hänelläkin\nolevinaan isosten paateissa ja rehkimillä! Sileä kuin nuoltu\nkissanpoika, hiukset arkipäivinäkin harjatut jakaukselle kuin syljetyt,\ntakissa samettikaulus kuin flikkasormensilitys, patiinit jalassa kuin\nsatokrääkän narina, miehen mööpeli kuin torilta ostettu, ikäänkuin ei\njokainen sentään kylässä vielä hyvin muistaisi pojan penskaa Fiinan\nhameen liepeissä, rännit nokan alla ja tukka tappurana, tai naskalia\nkylän raiteilla kintut savisina ja roittia sen verran yllä, että\nhousunluukku napittomana läpätteli avoimiltaan takana, kun papumaavaras\nvillasti tanhuata ja tannerta!\" -- Isäntä sylkäsi uuden paheksuvamman\nkerran, tällä kertaa aika läimäyksen ja ilman varoomisia ja äkäisesti\nsuoraan laattialle ja aivan vakunkamman viereen sekä potkasi vakun\nallansa runkuttavaan liikkeeseen: häntä äkötti se, kun piti olla\nkiukkuinen, eikä saanut olla rauhassa ja laiskana: pahankurjen\nAlastalo, ja elementti naapurina: niinkuin saivaran ruumiinihon ja\npatjapolstarin välillä pitikin olla koko miehen alinomaisine\nelämänvähteineen: suuttuu syyttömillekin ja Janneille, kun pitää\nvahdata akkunoissa ja katsella menoa sensijaan, että leväyttäisi\nrauhassa selkäänsä!\n\nIso-Vileeni oli tällä välin käännähtänyt kyljelleen ja asettunut\npuolikoholleen käsivartensa varaan pöytäpenkillä, kasvot päin Esaa,\njoka oli puhellut. \"Janne on mato merimieheksi!\" sanoi hän ja korjasi\nYlistalon puhetta. -- \"Riuskempaa tyyriä ei Siwiässä minun aikanani ole\nollut kuin Janne viime suvena! Komennus lähti kurkusta kuin valttiässä\nkämmenestä isontorakan viimeisessä tikissä: mistä helvetistä poika\nonkaan sen nuotin saanut kurkkuunsa? Ja silmänsäkin vietävä osasi\nnapittaa niin perhanan tikusiksi, että ei muuta kuin pistä liikkumaan\nvanhatkin luusi, kun se paikka tuli!\" -- Iso-Vileeni nielasi jotain\nikäänkuin katkeruuden kokkaretta kurkustansa alas, mutta nauraa rojotti\nsamassa ajatuksensa mukavampiin kääntäen sekä siirrähti kylkeänsä\npenkillä: parta oli nähtävästi äijällä jutun poikimilla, niinkuin\nvälistä muutenkin, kun väsyi muuhun olemiseen ja paikat tarvitsivat\nvirkistystä liikoihin loikomisiinsa ja laiskuuden kangistumisiin.\n\n\n\n\nII.\n\n\n\"Tuo Ryselinkin, entinen renki-Vihtori tuossa!\" rojotteli siis Vileeni\npenkiltä ja osoitteli nauraen ja peukalollaan torkotellen nuoreen\nmeripoikaan, joka sivupenkillä Järvelinin jalkopäässä läiskytteli\nkorttia parin muun kanssa, toinen niistä talon oma poika, Poika-Esa ja\ntoinen Hosu-Kalle, Langholman härkäkuski, joka pyhäinmiesten\njälkiviikoksi oli tullut Ylistaloon olemaan -- \"tuo Ryselinkin tuossa,\nvaikka vielä Vihtoriksi kutsuttu, mitäs hän sanoo meidän tyyristämme?\"\nVileeni alkoi kysymyksensä jälkeen selitellä asiata muille.\n\"Vihtorinhan muistatte keväästi, Alastalon talvirengin? Mastonnupin hän\nlöysi ja liukkaasti löysikin kohta jo toisena merimiespäivänänsä Siwiän\nkannella: semmoinen höylä on meidän tyyrimme, Janne, samainen Pihlman,\njosta äsken oli puhe! Onhan pojassa, Vihtoria tarkoitan, nyt jo vähän\nmerimiehen fasuunaa, mutta eipä hänessä paljoakaan ollut merimiehen\nnäköistä silloin kun hän keväästi, ensireisun miehenä seisoi Siwiän\nkannella ja sormenpäät tungettuina housuntaskujen tiiviisiin suihin,\npaksu renkimiehen särppihuivi käärittynä kahteen kertaan kaulatumpin\nympärille ja housujen takapuoli roikkuen noin korttelia alempana kuin\nluonnon mukaan tarvitsi, silmät siristelevinä tarkasteli ylöspäin\ntaklaukseen opetellen erottamaan takamastoa etumastosta ja rikin\ntervaisia touveja taivaan liitävistä hursteista. Jäimmepä jokainen\ntäkillä siirtämään mälliä poskesta toiseen ja varaamaan itsellemme sen\nselänoijentamisen ajan, jonka kestämän sopi nauraa holottaa täydestä\nvatsasta, kun tyyri samassa on kannella ja pojan edessä kuin pyry ja\ntyrkyttää tuulipussia hölmistyneen Vihtorin nokan eteen! 'Jungmanni\nRyselin vie koiran toppiin!' kuuluu komennus kuin pyssyn suusta.\n'Kukako ja minkäkö?' tuumasee Vihtori, jolle papinkirjan Ryselin oli\nyhtä outo orava korvaan kuin tuulikoiran läiskä silmään: toinen käsi on\nkuitenkin hellitetty housun taskun suulta merkiksi siitä, että järki on\nliikkeellä ja värkkää. -- 'Jaa, että minäkö ja mastoon?' pääsee hän\nselväksi asiasta, ja toinenkin käsi on nyt jo siirretty housuntaskun\nsuilta ja matkalla kyhnäsemään niskan takavainioita. Silmät harittivat\nkuitenkin kumpikin yhä vielä hetkensä avuttomina tyyriin ja lähtivät\nsenjälkeen vanttitikkaita myöten märssykorin ohitse kiipeämään\nsaalinkia kohden ja sieltä topin sileätä salkoa myöten nuppiin, joka\nlaivan hiljaa heilahdellessa koukeroitsi piirtojaan korkealla leijaavaa\npoutapilveä vastaan. 'Pääseekös ihminen tuonne?' töllistelee Vihtori,\ntuulipussi hölmistyneessä kädessä ja silmä kuin liukastuskellen topin\nvernissatuilta pinnoilta. -- 'Ihmisellä on hame, mutta miehellä housut:\nlaita itsesi mastoon, tai lähetetään kokki toppiin ja sinä marssit\nkapiisiin pannuja kuuraamaan!' -- Siihen jättää tyyri Vihtorin\nkorvallisiansa kynsimään ja on kuin kanahaukka jo samassa meidän muiden\nniskoissa: 'Sylky kämmeneen ja touvin päähän kiinni: ei raaka liiku,\nelleivät selät heilu!'\n\n\"Kerkesin minä sentään touvia hiivatessa senverran kurkistelemaan\nolkani ylitse, että näin, kun Vihtori, aikansa seisottuaan ja suu auki\nkuin kolmantena silmänä maston korkeutta mitattuaan, ja karsastettuaan\nsilmäinsä syrjäkulmalta lyhyen vilkauksen kapiisiinkin päin, jossa\nkokki parastikään oli kasvot hiestä kiiltävinä ja paljaat käsivarret\nnokisina nostelemassa kiehuvaa papupataa tulelta, näin, kuinka Vihtori,\naikansa aikailtuaan lähtee häälymään reilinkiä kohden. Verkkaista se\nmeno oli, kuin unisesti kolkahtelevien lantakärryjen takana\ntallustamista, ja askel askeleelta säärystämistä, ikäänkuin tämän\npäivän astumisia olisi säästettävä huomisenkin varalta, mutta\nreilingille saavuttiin ja reilingille väännyttiin ja sovittuipa\njalkapohja tukevasti ensimmäiselle nuoratikkaallekin, kun varovasti\nliikkui eikä hätäillyt. Kun vielä oli kerta tarkastavasti vilkaistu\nkapenevaa tikkajonoa myöten ylös huimaavissa korkeuksissa odottavaa\nmärssykoria kohden, ja sylkäisty ensin arvelevasti toiseen, ja\nsenjälkeen hetken perästä vielä vahvemmin toiseenkin kämmeneeseen sekä\ntuulivimppelin varsitikku huolellisesti ja verkkaan sovitettu\npoikittain suuhun ja hammasriviin, niin tartuttiin ensin vasemmalla ja\nsenjälkeen oikealla vakaasti vantteihin, ja reisu alkoi. Hidastahan\nmeno oli, jalkapohja sovitettiin varovasti ja aikaa käyttäen aina\nuudelle, hienosti heilahtelevalle nuoratikkaalle, käsi vaihtoi sijaa\nverkkaan ja viipyvästi, sormet kiertyivät vanttiköysiin tarkasti ja\npiukkaan ikäänkuin eivät ikinä aikoisi hellittää siitä, mihin kerta\nolivat tarrautuneet, ja selkäpään ala-osa venyi ikäänkuin pitemmäksi\njokaiselta uudelta ja aina varovammalta jalansiirtämältä. Ylöspäin oli\nkuitenkin matka koko ajan, ja märssy lähestymässä, kun oli uskollinen\nja vaihtoi kättä, vaikka selkää imi kuinka hemmetisti alaskäsin. Kyllä\nmärssyn mastossa saavuttaa, kun on sisua ja kiipee, ja märssyä\ntarkasteli Vihtorikin ajan tullen alakantilta. Annas olla, tuleekos\npojasta koskaan merimiestä? ajattelin minäkin alhaalla, ja jätin\nhaalaamiset heikompiin seuratakseni silmäkiriltä, koiran reiätkö\nVihtori hakee märssytäkissä ja luikkii livistää pakanana varastamalta\nmaston juuritse märssylle, vai mieskö hän on ja keikahuttaa merimiehen\nperseen julkisesti ulkohaalinkilta sarvien ylitse? Itua pojassa on!\ntunnustin kohta ja syljin kanteen, kun kurssi taitti märssyn alla\nselkäviistoon ja miehen männinkäinen rehellisesti punnaa laillista\nmerimiehen tietä märssykorille! Tutisivathan pojalla housut melko\nvahvasti, kun laita alkoi kallistua tikkaissa siksi, että selkä alkoi\nvaappua taappäin ja koivissa kevittää vietävästi, helkkari, kuinka\ntäkki näytti imevän, kun ensin toinen ja senjälkeen toinen käsivarsi\nvarovasti siirrettiin ja käsi piukasti tarrattiin ylävantteihin\nennenkuin ruumis kiepautettiin roikkumaan märssyn rinnuksille ja\ntikkaista irtauneet koivet jonkun erän haukkasivat tyhjää ilmaa. Mikäs\nhätä tämän jälkeen enää olikaan, kun mako kerta oli vakaasti märssyn\nsyrjillä? Vääntää kroppansa ja siirtää sätkivät säärensä lavalle vain,\nniin on taas tannerta anturain alla, eikä enää märssyn ja täkin väli\ntyhjää ilmaa niinkuin äsken lyhyt hetken nikama, potkittavana!\n\n\"Vihtori olikin nyt muuta miestä, kun turvallisena kohenteli housujansa\nmärssylavalla, nosti ne mannerroikuiltansa ahteritiiviiseen\nmerifasuunaan, irroittipa hän hampaistansa vimppelitikunkin ja huutaa\nroikahutti pulskuuttaan meille muille alhaalla, jotka työstä helpaten\ntäkillä tupakkamällin siirtämän ajan olimme yhteisesti tirkistelleet\npoikaa rikissä, oliko miehessä merioravan vikoja vai myyränkolojako\nmastoon viekasteltiin ensimmäisellä märssymatkalla. 'Suut sulkuun,\netteivät lokit ilmasta pudota rikkaita tupakkamällien mausteiksi!'\nneuvoo herjaa rivosuu ja kiljasee samassa kuin tyyrin kurkusta:\n'Haalakaa pojat, kyllä köydet pitävät, kun vaan henkselit kestävät!\nKatsokaas meripojan anturapohjia, täkkimajuurit! leivosiksiko luulette,\nvai kirpun takakavioiksi kasakan Mustan häntähuiskassa, kun kura\nroiskii maantiellä!' ylvästeli hirttämätön vielä, kun lykkäsi\nvimppelitikun takaisin poikittain suupieliinsä ja lähtee kieppaamaan\nheilahtelevia tikkaita saalinkia päin sensemmoista kierunhamppua,\nikäänkuin olisi kusenhätä pojalla housuissa ja se olisi suoritettava\nmastontopin knupilta. Vilppaasti se nouseminen nyt jo kävikin, ja\ntakapuoli, joka märssylle asti oli ahterissa painanut ja venyttänyt,\nikäänkuin olisi leiviskän puntteja killutettu tusinakaupalla housujen\nroikkuviin verkoihin liikalastiksi, lykki nyt menoa, ikäänkuin\nmärssylavalla tiiviimmille pakaroihin tämmätyt ja hissatut housut nyt\nkohennettuina kiskoisivat samanvietävän vietraavina henkseleistään\nylöskäsin ja saalinkeille, kuin olivat olleet piruja ja jyväsäkkejä\nroikuillansa ja takana painamassa märssyä päin punnattaessa!\nSaalinkikin oli tuossa paikassa selvitetty ja poika pyristelemässä\ntoppivanteissa ylöskäsin käsivarsivoimilla kimpuen ja jalkakieppaimilta\nhartaasti auttaen kuin vanha pikihousu ikään, kunnes lopulta oli edessä\nsilkka liukas mastontoppi paljaana puunkylkenä, ja ihmisen iiliäinen\nlykkimässä viimeistä vähä nuppia kohden pilven torkoilla kuin\netananmato möyrinkäisenä savisaran sademärillä!\n\n\"Merimiehen Janne sillä ainoalla komennuksella renki-Vihtorista teki,\nja kun poika vimppelitikun toppiin tauruttuaan ja työn jälkeen\nlevollisesti, kuin olisi vielä liikkunut sontareen lauteilla Alastalon\npelloilla, sylkäistyään vierilleen ja katseltuaan, kuinka rojaus\nliehoiltaan ja tuulen hengen kuljettamilta ensin vaajaten viisti\nylimmän raakapuun nupitse, senjälkeen ohitti onnellisesti seuraavankin\nja sarvi sarvelta aleten reilingin laidoitse viimein saavutti viheriän\nkellumat kaukana alhaalla keikkuvan aluksen tervatuilla kupeilla, niin\nnäyttipä siltä, kuin ei malttaisi kastamaton maapakana ja\nmennäviikkoinen tallintunkion tonkija enää hellittääkään nenäänsä\nmerituulen haistimilta topissa: katselipa meitäkin alhaalla täkillä,\nkuin olisimme olleet mitä itikkoja ja muurahaisen männiäisiä hänen\nsyynättävinänsä. Tottamar sentään viimein ruvettiin ajattelemaan\ntäkinkanttakin ja paluumatkaa, taisipa papuruuan haju kapiisistakin ja\nkokin padasta tunkea käryjänsä nenään topin nokkaan saakkakin, summa\nasiasta kumminkin oli se, että alaskäsin alettiin sierata, kun aika\ntuli, mutta kelpasikos topin kykkijälle ja variksen pojalle latvan\nhuiskuissa enää tavallinen tie ja kuusen kiipeäminen oksa oksalta\nsaalingin tikkaitse ja märssyn kupeitse: eipäs, vaan pulskasti suoraan\nulkovantteja pitkin nupista reilingin laitaan oli renkipojan näytettävä\nmerimiestaito ja laskettava sieraamalta tervatouvia myöten, kuumottiko\nsitte iho kämmenpohjissa verilihoille vai kuluiko kotoverka\nparselihousuissa reisipielissä loimilangoille!\n\n\"Reilinginpartaille sitä saavuttiinkin, ehkä kuitenkin vähän\nnopeammassa kyydissä ja kirvelevämmin kämmenpohjin kuin äskeinen\nmaajussi oli vastuutisessa merimiesknupissaan arvellut, ja silmät\ntirrallaan ihmetteli Vihtorikin, milläs markkinoilla nyt ollaan, kun\nseisottiin äkkijysäykseltä ja töppösillään reilingillä. Ei Vihtorilla\nsentään ollut hätä eikä mikään, sillä kapteeni itse, joka, leveä suu\nnaurunvehossa ja rojovatsaansa hypitellen oli kajuutan ovelta varhemmin\nseurannut Vihtorin reisua mastossa ja kohta Vihtorin nupille saavuttua\nkadonnut kajuutan puolelle, Alastalon papa itse siis seisoi täysi\nviinapikari kädessä Vihtoria vastassa reilingin kupeella. 'Virutappas\nmaapakan tomut kurkusta!' naureskeli kapteeni, ja torkotti lasia\npojalle, joka komeasti oli keikauttanut itsensä reilingiltä ja\nvanttitouvin varalta kansitäkille. 'Tunkiolla heilutetaan tadikkoa,\nmutta mastossa on miehen itsensä heiluttava, se on ero maamoukan ja\nmeriherran välillä!' kehuskeli kapteeni, ja taputteli rohkaisi Vihtoria\nolalle, kun tämä yski pärskytteli äkkituiman nuuskia tottumattomasta\npenikan kurkustansa ja miespikarin kumoamilta. 'Kurkkuun känsää ja\nkouraan pikeä, niin sinä olet valmis merimies!' lohdutteli röhötteli\npapa pilojansa vielä, kun huomasi, että poika kourasi kämmeniänsäkin,\njoiden pohjissa kaiketi kutitti tervatouvin äskeinen tervehdys yhtä\nväkevästi kuin kurkun ihoissa tuore tulisen virkistys!\n\n\"Eipäs olisi uskonut Vihtoria Vihtoriksi, kun tämä, kasvoja ehkä vielä\nhiukan kirpistellen kulauksen jäljiltä lähti astelemaan kapteenin luota\nkansin ovelle päin. Antura läiskähteli miesmäisesti kanteen, lakki oli\nlykätty takaharjaksille, koska lienee lykätty, kädet olivat upotetut\nsyvälle kumpaankin housuntaskuun, housuthan olivat jo varhemmin\nkohennetut lailliseen merimiesfasuunaan ja mittaakin oli miehessä\nihmeeltä kukaties juuri se kahden tuuman lisä varressa, jonka housut\nolivat kiskotut ylemmälle märssylavalla! Kapiisin oven ohitse\nastuessaan viskasi hän sivulleen raikuvin suin ja kapiisin puoleista\nolkapäätänsä nakaten: 'Suurusta soppa hyvin, kokki! merimiehen vatsa\nvaatii tukevaa täytettä!' No, merimieheksi Vihtori sitte itsensä\nmatkalla sonnustikin, Geflessä jo viskasi villasärppinsä kansin\nnurkkaan ja osti kaupungissa leveälieri vilttihatun ja pumpulaisen\nkaulahuivin, jossa oli Ruotsin drottningin kuva, Le Havressa\nilmestyivät jalkoihin resooripatiinat ja Soleniuksentekoiset\nparselisaappaat hiivattiin yli laidan, ja Hullissa oli palkkaa jo niin\npaljo sikossa, että ensimmäisen haminareisun jälkeen siellä pojalla jo\noli maista tullessa yllään sininen doffelijakku ja piukkalahkeiset\nsheviottipöksyt, Hullissa hänellä oli ensimmäinen morsiankin, ja vanhan\nkotoverkapukunsa hän myi puurissa Pieskärin Joosepille. Missä sitte\nlienee ostanut paksut messinkiset kellonvitjat liiveillensä -- kelloa\nei pojalla kyllä vielä ole vitjojen päässä! -- ja tikkauttanut sinisen\nankkurinkuvan kämmenranteimensa päällisiin, mutta jenkkimerimiehen\nnäköinen hän jo oli, kun ensi reisulta palattiin, ja hän, kultanappi\nkiiluen korvalehdessä, kierautteli Pukkilan elotansseissa tyttöjä ja\nMantoja polkan tahdissa, joka tahdin käänteessä mäikäyttäen korkoa\nlaattiaan ja raikahuttaen luukustansa friskeiltänsä silkaksi\nengelskaksi: 'all right!' -- Kyllä Janne sillä toppireisulla Vihtorista\nmerimiehen veisti!\"\n\n\n\n\nIII.\n\n\nVihtori oli Vileenin jutun kestäessä jonkun kerran vihaisesti\nluimautellut puosuun ja pakisijaan, mutta kun hänellä samanaikaisesti\noli isotorakka käynnissä penkillä ja Hosu-Kalle parastikään latomassa\nmäikäkorttia kasan niskaan hänen eteensä, niin ei hänellä ollut tilaa\nja mielen aikaa vaikuttavampiin vastaväitteisiin. Nytkin, kun Vileeni\noli pakinansa lopussa, ja itse nauraa röhisteli leveältään puheilleen,\nmuittenkin tuvassa vilpastuessa mikä valtoimempaan hölönauruun mikä\nunisempaan hyväksymisen hörinään, nytkin sattui juuri siten, että aivan\nparhaassa tingassa, kun Vileeni sulkee leipäläpensä ja olisi\nmäjäytettävä hänelle ainakin karvainen kirous palkaksi turhasta\nleukanahan haaskosta, että aivan tällä rattinappulan kierasemalla\nHosu-Kalle suu korviin asti naurunvirnissä työntää lykkii penkillä\neteen paksua korttipinkkaa, ylimpänä läjällä tosin vain vaivainen\nvalttiseitukka, mutta nostoväkinen sekin, koska omassa kourassa ei\nollut valtinhajuistakaan. Tässä harmin paikassa olikin Vihtorin nyt\ntyydyttävä ainoastaan murahtamaan hampaistaan matalan, vaikka\nvakuutetunkin \"perhanan\"! josta ei ollut täyttä selvää, oliko se\ntarkoitettu vastaukseksi Vileenin hämäyksiin, vai pääsikö se huulilta\nsydämen purkauksena vain siitä, kun nyt oli noukittava penkiltä kouraan\nkoko paksu hakaläjä, valttiseitukan vaivainen vain päällimmäisenä!\n\nIsäntäkin vakussa oli nauraa honotellut. \"Kuules penikkaa!\" kukerteli\nhän partaansa. \"Kukas olisi uskonut, kun poju-Vihtori mantereelta\ntallusteli lantakärryjen takana Alastalon tarhaveräjästä vainiotielle,\nettä samasen tumpin ja roikkumekon -- hänellä oli yllään Alastalon\nhyljätty kipparitakki! -- että samasen sontavarpusen väärät\nsäärinappulat joskus sopisivat touviköysiinkin ja travaisivat rikissä!\"\nkehasi hän ja lykkäsi vakua lönkkään. \"Merimies säästää suutansa!\"\nnauroi hän vielä, kun Vihtori huulet hörpällä ja tavuakaan \"perhanansa\"\njatkoksi virkkamatta järjesteli korttiläjää kourassaan. \"Isotorakka\ntaitaakin olla pinteleempi selvitettävä kuin topin kuuppi prikin\nmastossa?\" venytteli isäntä.\n\nMutta nyt oli Järvelin keskipenkiltä odottamatta äänessä. -- \"Janne on\npentele pojaksi!\" läpäytti hän lyhyesti laihan piukoista huulistaan ja\nkatkaisi jaaritukset. Enempää hän ei tovin aikaan sanonutkaan, vaan\nkohensi nahkatakkia mukavammin niskansa alle ja jäi piippuansa imien\ntirkistämään lakilautoihin, jotka mustuneina ja kaltevina kohosivat\nparruhirren varaan ylhäällä. Hänen ajatuksensa liikkuivat kapteenien\nmatkoissa, joista isäntä oli maininnut, ennenkuin Vileeni eksytti jutun\npaskoihin ja Vihtoreihin, ja joita hän itsekin oli kummiksensa\nihmetellyt, kun huomeltaisin kävi aamuasioissa ulkona. Joka päivä\naamuvarhaisesta, kun tuulen henkeä hiukkakin on ilmassa ja veden\nsilloilla Janne kolaamassa rannassa ja Siwiän sluupissa, ajamassa veden\npaatista ja hissaamassa seilejä mastoihin, pienen ajan perästä jo\nHärkäniemi soutamassa lahdella omalta puoleltansa Alastalon rantaan, ja\nsamassa kähmii jo sillalla äijä itsekin, Mattsson, sirkkuna kuin ahven\nmeressä, vaikka paksuna ja puhisevana. Nautniemen nokan taakse\ntaitetaan Kivivedelle, milloin ei lasketa Kaaskerin raumasta päin\nkaupunkia, Alastalo aina, niinkuin Esakin äsken sanoi, ruuvattuna\ntyyriin, Janne keskipaatissa kuutteja fyöräämässä ja Härkäniemi\ntyvineen mastontykyrinä piitalla etumaston juurella: eikös sopisi\nsemmoiseen aikaan vuorokautta ikämiesten, niinkuin Herman ja Malakias\nsentään jo vuosiltansa ovat, vielä kuorsata rauhassa sängyissänsä?\n\n\"Pitkä Syökreeni tiesi sunnuntaina kirkkomäellä, että juoksevat\nkyöräävät metsänkaupoissa Lahdenperässä: lautamies oli itse jutellut,\nkun Syökreen oli soutanut hänen Kaitaisten rauman ylitse\nkeräjämatkoille!\" heltesi yht'äkkiä sana tupaan, kun ensin oli\nsiemaistu muutama ahne haikunveto Järvelinin visuihin poskiin,\nennenkuin lähimmät esitiedot kirvoitettiin niistä. -- \"Solkotatte siinä\nja hälisette turhianne, niin ettei ihminen saa ajatuksiansa selviksi!\"\nlisäsi hän järjenponnistuksissansa samassa kärtynsekaisesti, vaikkei\ntuvassa tällä haavaa ja hänen viimeisen lausahduksensa jälkeen\ntodellakaan kuulunut muuta äänenkakaista kuin toton raakussa kiehuvan\npapupadan suhiseva hiljainen popotus ja tyytyväisen kissamirrin\nkehräävä hyrinä paadella ja lieden lämpimillä!\n\nIsännän piipunnysä oli irroitettu leukapielestä ja Ylistalon Esa\nhämmästynyt. \"Rupeeko Alastalon poropömppä tukkiporvariksi?\" ällisteli\nhän naapurikateena ja sanoi ajatuksensa ilmaan.\n\nIso-Vileeni ei vielä äkännyt asiassa enempää. \"Ihrat sulavat, kun\nmiehet juoksevat!\" nauraa röyhäytti hän vain vilpittömästi, kun\nensimmäinen ajatuksen törmäys oli ohitse. \"Rytisevätpä risuaidat\nLahdenperän metsässä, jos Alastalon äijä on siellä liikkumassa ja\nhuhkimassa!\" lisäsi hän hetken perästä ja pienellä vahingon ilolla,\nmuiden edelleen vaietessa. Vileeni oli aprikoinut asiaa syvemmältikin\nja seikkaperäisemmin. \"Natisee riuku jo minunkin ruhoni ja leivisköjeni\nalla, mitäs sitte, jos läjätään vaakaan joku ähisevä leiviskä lisäksi?\"\nnaurahteli hän rehevämmin poskistansa ja oli Iso-Vileeniä tuvassa.\n\nMutta Järvelin oli nyt jo selvillä ajatuksistansa. \"Tärskytte siinä\nturhia räkätyksiänne, ikäänkuin olisitte pestatut karakoiksi sen talon\naidoille, jonka pelloilla ei ole ohran jyvää noukittavana nokkaan!\"\nriuskasi hän, ja tunsi itsensä häirityksi. -- \"Eivät meidän pitäjän\nkapteenit metsissä juokse kubiikkia mittaamassa niinkauan kuin kannolla\nkasvavaa voidaan parempiinkin käyttää!\" sanoi hän ja hajoitti yhdellä\nainoalla halveksuvalla suunavauksella löyhät porinat ja tyhjät\npraakinpidot ilmasta. Järvelin oli vanhana merimiehenä tottunut\nnopeisiin kääntymisiin silloin kun toimessa oltiin ja niinpä vedettiin\nnytkin siis sormittu ajatuksen lanka samaa menoa solmuun ja piukalle:\n\"Ne pistävät varvin pystyyn ensi talveksi pitäjässä!\" sanoi hän ja\nvaikeni ja jäi tiivistyvin silmin katsomaan hämähäkinverkkoon, joka\npölyisenä roikkui leipäorren päästä kirveskampaan porstuan oven\nyläpuolella. -- Eivät ole viikkokauteen kirvestäkään liikutelleet\ntalossa! arvosteli hän ja paheksui vilahtamalta ajatuksissaan, mutta\npiukka suu oli mennyt tuppeen taaskin ja pienet naskalinterävät silmät\nilmaisivat, että äskeistä ajatuksenlankaa jatkettiin ja järki puski\ntuikeata työtään tiiviissä päässä.\n\nKortinläiskytys penkin päässä oli Järvelinin viime sanojen jälkeen\nuuden kerran tauonnut, ja emäntäkin, joka par'aikaa käänsi raakkua\npapupatoineen tulelta, pysähtyi toimituksissaan ja siirsi toimelliset\nemännänsilmänsä kysyvänsäikähtyneesti Järveliniin. Ensimmäisenä oli\nkuitenkin Vileenillä hamu Järvelinin sanojen täydestä sisällöstä.\n\n\"Tarkoitatko sinä, että talvella tulee varvityötä pitäjään?\" sanoi hän\nällistyneenä ja piristyi niin, että hän saman tien nousi istualle\npöytäpenkillä. Hän pöyhäisi harasormin paksua tuppuista tukkaansa vähän\nselvemmäksi ja kysäsi vielä varmimman kerran: \"Sanoitko sinä varvin?\"\nHän oli sovittanut kummankin kyynäspäänsä kummankin polvensa varaan ja\nleukansa kämmenten tanaan, ja haritti harmain vedenvärisin silmin ja\nilmettynä kysymyksen puumerkkinä Järvelinin hievahtamattomaan leukaan.\nMuittenkin silmät tuvassa olivat tällä hetkellä kaikki kohdistettuina\nJärveliniin, itsepä isännänkin, joka taaskin oli saanut piipunnysän\nirti ruskeasta kuolavettä parransänkiin vuotavasta suupielestään.\nJärvelinin piukoilta huulilta ei kuitenkaan lähitoviin hellinnyt\nsanantavuakaan, makuultaan tirrasi hän vain edelleen lakea kohden\nyllänsä penkin yläpuolella, silmät siristyivät ankarassa ajatustyössä\nyhä pienemmiksi, ne olivat kohta kuin kaksi neulan kärkeä, ja\nsilmäkulmien tiukat rypyt kiristyivät yhä tiiveemmiksi.\n\nIsäntä tokaisi yksinkertaisesti: \"Mitäs ne homot enää laivoilla lisää\ntekevät, mahtuvat ne lihonneinakin ja ryhille kasvaneina nykyisiinkin\nkuuttoihinsa!\" Hän heilahutti vähättelevästi piipunnysää pitelevää\nkättänsä ilmassa, niin että tuhkaa karisi karstoilta laattialle, ja\nlykkäsi turhiin ajatuksen vaivoihin työlääntyen tyngän takaisin\nhampaisiinsa. Mitäs minä isosten rehkimisistä: tuhdatkoot, koska heillä\non oma hiki hikoiltavana ruumiissansa! arveli hän ja oli Esaa ja\nlaiskaa vakussa koko selkäpinnaltaan.\n\nVileenin ajatukset menivät tällä pyräyksellä kuitenkin pitemmälle. --\n\"Kyllä perhanassakin niillä jotain on meininkeissä!\" tuumi hän ja\nvirkahti, hellittämättä kuitenkaan silmiään Järvelinistä, ikäänkuin\nodottaen tältä vahvistusta varovaan arveluunsa. -- \"Eivät ne\nturhanpäiten kreisaisi edestakaisin Kivivedellä kuin nakeltu syöstävä\nkankurin kynsissä kankaan loimitse!\" pohti hän, ja etsi edelleen tukea\nviisaille johtopäätöksilleen vaikenevalta Järveliniltä. Hänelle alkoi\nvaljeta asia. -- \"Ne taitavat rakentaa uuden prikin!\" sanoi hän ja\nläjäytti kämmentä reiteensä.\n\nJärvelin ei virkahtanut nytkään ensi toviin sanan nysäystä, mutta\npoikain päästä penkkiä kuului humaus. Vihtori oli läiskäyttänyt\nkorttipakan kourastansa alassuiten penkille. -- \"Priki!\" sanoi hän.\n\"Siinä on minulla matruusin paikka niin vissinä kuin kyrsällä sija\nleipävartaassa!\" sanoi hän ja vihelsi. \"Janne paiskasi minulle Hullin\nhaminassa kättä kämmenestä kämmeneen!\" Vihtori penkillä katseli\nympärilleen, ikäänkuin ei isoa torakkaa olisi tuvassa pelattukaan tällä\npuolen alventin, ja hän itse mies, jonka ainoana toimena tällä haavaa\noli olla unilukkarin viroissa omassa päässänsä, jottei tuikku siinä\njärjen kynttilässä päässyt nukahtamaan sammuksiin, joka nyt oli\nsytytetty hänen ymmärryksensä yliskamarissa.\n\nMutta Hosu-Kalle, jolla, sen kuin hän osasi ymmärtää, oli pivossaan\naika turvallisen kuvaisia lehtiä, ei ollut näillä hiisteillä ollenkaan\nsillä päällä, että pelissä nyt juuri, paraalla myötätuulen kirillä\nhänen kohdaltaan, tulisi jaaritusten ja jutun haukotusten vuoro. \"Priki\nja präki, katajan kräki!\" vähätteli hän siis vain Vihtorin sanoihin.\n\"Kortit kouraan takaisin ja se seittu nätisti penkkiin, joka saa\nkahdeksaisen niskaansa niin että tärähtää! Vai silloin varas päätänsä\nsilmukasta vikuroimaan, kun kroppa jo killuu hirressä, ja sinä puheen\nprätinöille, kun torakka jo kiskoo kiduksissasi! Virka hoidetaan ensin\nennenkuin panksuuneja nostetaan, ja sinäkin noukit Mooseksen kirjat\nkaikki neljä ja koko läjältä näppeihisi, ennenkuin peli on päässä ja\nsinä syytinkeillä ja jutun piimällä koolikaupalta! Tiedätkös sinä, että\nkahdessa paikassa istutaan vaiti, kirkonpenkissä ja isossatorakassa? --\nVai tyyri sinun pussikkojasi kämmentelemään, isontorakan etukäpäliä?\"\nlisäsi Hosu-Kalle vielä epäuskon karvautta sanojensa suolaan! \"Sillä\nisoksitorakaksi sinä tässä pelissä jäät, vaikka pesisit aivokoppasi\nsisäseinät lipeällä, siinä ei auta hurskas kirouskaan eivätkä\ntusinatkaan tyyrin käpälöimiset!\" Hosu-Kalle huiskautti kehuvasti\nkorttiviuhkaa pivossansa ilmassa.\n\n\"Torakka ja tarakka!\" vähätteli Vihtori ja yritteli hänkin ramariikan\nriimiä harminsa peittimiksi, koska tosi olikin, että hänen korttinsa,\nne, jotka nyt makasivat alassuiten nakattuina penkillä, ja joita hänen\nvastahakoisesti taas oli pakko ruveta kokoomaan kouraansa, eivät olleet\njärin häävejä, eivät ainakaan sellaisia, että millään mielellä peli\nenää olisi mojakammille maistunut, varsinkaan nyt enää, kun olisi\nollut ajatuksen leukaluulla työnurakkaa ja purtavaa muussakin\ntosikyrsäisemmässä asian syrjässä: suottakos ja merimiehen korvan\nsyhymättä mies kuuntelisi jouten vieressä, kun ovat puheissa astiat ja\nalusten rakentamiset! Mutta noukittavahan oli koparaan vaikka\nhaluttomastikin, lehden raiskaa penkiltä, minkä silkasta oli läjällään\nedessä, koska kerta oli leikkiin itsensä lainannut, eikä merimiehen\nsovi ennen vahtivuoron vaihtoa kiivetä koijuunsa, saako sitte\nniskoihinsa likoa vai muuta märkää. \"Torakka ja tarakka, härkärengin\nharakka karakka-kasakkana!\" vahvisti suurusti hän kuitenkin sanojensa\nsakoa, koska sitä mukaa, kun korttia sai kouraansa noukituksi, alkoi\nmieltä purra yhä selvempi häviämisen esimaku, ja koska ihmisluontoa\nsittenkin virkisti pieni näpsäys Hosu-Kallen turkkeihin ja muistutuksen\nmakkiainen hengen ihoihin: Langholman härkäkuskihan vain Hosu-Kalle oli\nviraltansa, ja niiltä toimilta ja juhtaparin tarpeellisilta huiskauksen\nhoputuksilta verkkaisiin peräpakaroihin hänellä oli nimensäkin. \"No, se\non vissi ja pyykinkestävä totuus, että Janne paiskasi minulle kämmentä\ntoisessa yövahdissa Hullissa!\" riensi hän kuitenkin, kun oli saanut\nkorttinsa taas järjestykseen kouraansa, vahvistamaan Kallen\nepäluulonalaiseksi saattamaa kehusanaa. Ja selvitettävähän tämä asia\noli, jotta Kallen hammastelut tulivat osoitetuksi turhiksi ja peliä\nsopi levossa jatkaa. Eihän merimies saa kärsiä nenillensä hyppimisiä,\nvaikka onkin uskollinen sen touvin kimpussa, johon on tarttunut kiinni.\nToistaiseksi saivat siis kortit levätä, vaikka nyt järjestettyinäkin\nkourassa ja Hosu-Kalle niinkuin muutkin koko räpältä kuunnella, mitä\nVihtorille oli tapahtunut Hullissa: eihän niin ruokoton ole merillä\nkukaan, ettei sitä touvia juoksisi naakeliin, jonka pään kerta on\nnoukkinut koparoihinsa!\n\n\"Tuli pikkainen äijänkränä kaijille\", alkoi siis Vihtori, ja ääni oli\nniin itsepäinen, että Hosu-Kallekin ymmärsi, että seuraavaa\ntorakantikkiä oli nyt varrottava samalla kärsivällisyydellä kuin\nvirkatoimessa härkäjuhdan säärensiirtoa Langholman savisilla saroilla:\nnekin siirtyivät aikoinansa, kun odotti, vaikkei aluksi olisi\nuskonutkaan! \"Tuli siis pikkainen äijänhuiska kaijille -- minä,\nniinkuin sanottu, olin täkkivahdissa yövuorolla Siwiässä silloin ja\nolimme Hullissa juuri -- tulee käppänä ja äijän turilas hosumaan\nkäsivarsineen kaijille, viittilöi vimmatusti ympärilleen ikäänkuin\nYlistalon mylly tuolla mäellä, kun se puolivaivaisena päästetään\nholppimaan syksytuuleen, mongertaa suustaan mitä mongertaa\nengelskaansa, torkottaa kaksin käsin kansin ovea kohden niin että\nkarvaiset käsivarret kurottavat pitkälle risaisista hihansuista,\nkoukertaa etusormeaan kämmenlautaselleen kuin kääriäinen ja pelaa\npikisilmillään kuin vietävä ikäänkuin olisi flikkoja tanssilaattialle\nhilaamassa, takoo hieroo kämmenpohjinensa rikkinäisen sortuuttinsa\npovitaskua vastaan, ikäänkuin olisi paidattomalla paksukin lompakko\nnutun reikien paikkana, kastelee peukaloa suuhunsa ja tekee liikkeitä\nkuin paksua setelipinkkaa laskisi kourassansa, nykii ja nikoo koko ajan\ntakkuisine pääknuppineen isoa mustakylkistä fregattia kohden, joka\nreisuvalmiina keikkui redillä. Ymmärsin minä hyvinkin äijän yskän, ja\nnäin jullinkin vähän loitompana kaijin kyljessä yön hämyssä, mutta\nsanoin selvällä suomenkielellä: 'Olet tainnut unohtaa lompakkosikin\nkotiin, niinkuin paitasikin on jäänyt sinne, koska ihosi yön\npimeässäkin hilvahtelee takkisi siekaleiden alta. Käsketäänpäs tyyri\njuttelemaan asiasta: hän osaa lauteerata engelskaa paremmin kuin minä!'\nsanoin ja pihautin pirauksen vahtipilliin. Tyyri oli täkillä kuin pyry,\nmutta ei hän runnarista nähnyt muuta kuin kantapäät ja sortuutin toisen\ntakaliepeen, kun äijä sen livan korjasi itsensä kaijilta ja hävisi\nkolihiilipinojen taakse, jullikin hellitti samassa kaijista ja katosi\nkiireesti merelle: siinä oli kaksi soutajaa airoissa! Sillä kerralla\ntyyri minulle Hullissa kämmentä paiskasi, ettäs tiedät!\" kyräytti\nVihtori vihaisesti Hosu-Kallelle sekä lykkäsi viimeinkin valikoimansa\nkortin pesänpohjaksi penkille.\n\n\"Perhanan porosorkkaa ja Hame-Vihtoria sinua!\" kuului samassa Kallen\nselän takaa keskisängyn syvyyksistä ovinurkasta uninen harmitteleva\nääni ja sängyn jalkopää rytisi väkevän perinjuurisen kaskottelun\npolkaisemana.\n\n\"Jokos ehtoo alkaa hämyttää, koska Fliku-Fetukin virkoo!\" veisteli\nIso-Vileeni pöytäpenkiltä, mukamas akkunaruutuihin pälyten, joista\naurinko keskipäivän kirkkaasti kurkisteli tupaan ja laattialankkuihin.\n\n\"Käännä kylkeä, eivät Alastalon piikatytöt vielä ole ehtoolypsylle\nlähteneet tarhaan!\" säesteli vakusta isäntäkin Vileenin pilaa ja\nnaurahteli, piipunnysää suupielestä toiseen siirtäen.\n\nSängyn aukkoon oli kuitenkin muutaman lievemmän kirosanan jälkeen\nilmestynyt pörröinen, unentökeröinen pää, kohta kiepahti laidalle esiin\nensin toinen ja senjälkeen toinen rikkinäiseen puolisukkaan verhottu\nsääri ja samassa jo loikahti laattialle pitkän huiskava miehen venkale.\nRepäsevä kaskotus, joka kimmautti solakan varren kuin jousikaareksi,\nharitti suonekkaat käsivarret torkoille lakea kohden ja nosti koko\nmiehen varpasilleen, niin että puolisääriin hilautuneet housunlahkeet\nkiipesivät tuumaa paria sukansuita ylemmäksikin.\n\nPahin unenhorke oli nyt kuitenkin kiskaistu roimista jäsenistä. \"Vai\nsinun penteleen tähtesi täällä saa hautoa selkää päiväkaudet Ylistalon\nkuuman keskisängyn oljilla, kun olisi kelvannut keikkua raikuvalla\ntäkilläkin valtameren tuuli niskaharjaksia luimistelemassa!\" Hän\nläiskäytti kämmentä pulskan rehentelevästi Vihtorin tanakkatekoiseen\nolkapäähän. -- \"Hemmetin kölli!\" kehui hän manasi. \"Mastoon sinä menet,\nkun tikkaat ovat nokan edessä ja tyyri selän takana kiljumassa, menet\nvakavasti ja varmasti nuppiin asti niinkauan kuin maston tyveä riittää,\nniinkuin kyntöhevonen pellolla sarkansa päähän aitaan asti, menet\nniskaa kääntämättä ja käsivarren vaajaamatta, vaikka ilma viheltäisi\npahanakin piruna läimäävissä touveissa korviesi juurilla ja raakojen\npäät kastelisivat nuppejansa vieressäsi meren mustiin kitoihin!\nKonstikin sinusta vielä tulee ja siirryt kansista ahteriin, kun olet\naikasi travannut taklinkeissa ja lakeana kuunnellut tyyrin ja kapteenin\nporinoita, muijankin saat, kun huolit jonkun minun entisistä\nhentuistani, tuvankin rakennat niemen kärkeen ja maalaat akkunalaudat\nvalkoisiksi, kun hyyryrahat alkavat homehtua taskunpohjissa, mutta\nmerimiehen meininkiä ei sinun paksussa pääkopassasi ole enempää kuin\nviinan kiemausta kipistyneessä piimässä! Merimies onkin semmoinen\npoika, tämmöinen poika, joka ei muistele eilisiä eikä ajattele\nhuomisia, mutta on pentelettä tänäpäivänä!\"\n\nFliku-Fetu oli jättänyt Vihtorin ja istunut penkin syrjälle Hosu-Kallen\nselän taakse sekä kurotti penkin alta saapasta kouraansa. Mieltä\nkarvasteli kuitenkin edelleen. -- \"Perhanan mätipäätä!\" nupisi hän\nkiiltovartista saapasta jalkaansa kiskoessaan. -- \"Mikä hirvatin hätä\nsen pillin piristämisellä oli olevinaan! Olisit hissuksissa raottanut\nkansin ovea, ja huraus! kuinka tämän pojan kistu olisi lentänyt\nkaijille, ja nyt ei halattaisikaan tarhapiikoja Alastalon navetan\nvajassa ja pureskeltaisi hapanta silakkaa Ylistalon kuluneen pöydän\nlaipeilla, vaan kelpaisi sylkeä kihautella meripojan ikenestä laidan\nylitse Indian siniseen mereen tai tepastella palmuhaminoissa käsivarsi\npujotettuna murjaaniprinsessan paljaille uumanotkumille!\" -- Hän\npolkaisi äkäisesti jalkansa saappaaseen, nykäisi lahkeet suoriksi\nvarsien päälle, loikahti pystyyn, ylenteli siniverkahousujensa\nuumauksia, silotteli löyhötteli punakirjavan paidan rutistuneet\nlaskokset röyhemmilleen, muikisteli naamaansa akkunanpielessä\nriippuvaan sameapintaiseen pieneen peilipahaan, kohenteli huolellisesti\nlatistunutta huivin solmua leuan alla, harasi sormillaan sotkeutuneet\nhiustupsut otsalla ja ohimoiden tihuvilla selvemmiksi, ja mies oli\nvalmis ja taatissaan.\n\n\n\n\nIV.\n\n\n\"Hihhei! tämmöinen meripoika on!\" hoikahutti Fliku-Fetu tupaan päin\nkääntyen taaskin peilistä, ja tepasteli korskuvasti pari askelta\nlaattialla, niin että palkit läiskyivät. \"Eikös kelpaisi vaikka\ntalontyttären sulhaseksi!\" ylvästeli hän Miljalle, joka kehräsi rukkia\nperä-akkunan vieressä takasänkyjen edessä.\n\nNaurun kilaus tyttökurkusta. \"Katsellaan parempia ensin ja kaapitaan\nrääppeet padasta vasta, kun puuro on syöty!\" Neitoset ovat ärsyttäviä,\nvarsinkin kun niillä on vallattomissa suutarhoissaan paitsi valkeita\nhampaita myöskin teräviä puheita!\n\n\"Ohoh! Onkos Pukkilasta äskettäin ollut vieraita talossa, kun noin on\nsuunavaus vieläkin lämpimillään? Terveiset Evaldilta! Kun minä\naamuyöstä sousin rantaan -- missä olin, onkimatkoilla! -- niin mikäs\nlykkää esiin rantahuoneen nurkan takaa, ellei Pukkilan sluupin\nvalkoinen keula! 'Vienkös Miljalle terveiset?' hihkasen kurikseni,\nvaikka itsenikin vuoksi hiljakseltaan, kun sluuppi koko kyljeltään\ntulee näkyville, ja pojalle, Evaldille tietenkin, tulee turkanen kiire\nsaada päänsä varjoon peräseilin peittoon, etten minä mukamas tuntisi!\nPimeähän vielä oli ja hämyä ilmassa kuin säkillä kannettuna ja sinne\nkatosi hämäriin paatteineen kuin varjo, kuului yöstä vain airon loiske\nveteen, koska tuulikin vielä oli mieto ja Pukkilan rantaan oli\nkerjettävä ennen huomenkajetta!\"\n\nVereille poskipäille lensi syyttä suotta punaa yli tarpeen ja\njalkateräkin erehtyi polkemaan rukkia kiivaammin. Rohdintukkokin\nkräklössä sotkeutui ja täytyi kesken hämminkiä kurottaa sitäkin\nselvittämään. Auringonkin piti par'aikaa paistaa ja kilotella akkunasta\nniin että raskaan suortuvat ja ruskean rohtimet päälaella räiskivät\nkuin sytytetyt ja paidan palttinahihatkin hulvivat ja hiiltelivät\npyöreiden käsivarsien lämmehtivässä kiireessä. Mihin takertuikaan sana\nkerkeän kielen päästä, mihin lymysikään uhka ja rohkeus silmäterien\nvirmasta parista? Posketkin jo polttivat ja kuumottivat kumpikin\nyltäyleensä, rohdintukkokin kräklössä sotkeutui yhä pahemmin ja täytyi\nkurottaa jo toinenkin hätäynyt käsi oikean avuksi!\n\n\"Hiukset riipasevat valkeaan!\" varoitti Fetu voitonriemuissaan ja\ntäyttä nuorenmiehen kurkkuansa nauraen. \"Korvalehdet sytyttävät!\"\n\n\"Vai sitä ne porstuan palkit yöllä niin hemmetisti lonkkuivat?\"\nIso-Vileeni se oli, joka nyt syhytteli rojoa partaansa ja piti vireillä\nnaurunrämää tuvassa. \"Ja minä kun luulin -- vanhana tulee mies niin\nviattomaksi! -- että Ylistalon isotonttu siellä vain tassuttelee talon\nnurkissa ja vedin vällyjä paremmin korvilleni!\" Vileenin kuhmuinen ja\nparkittu otsa oli kurillisissa kurtuissa ja hän ei siirtänyt\nmuhittelevia silmiään neitosesta, joka virkunpalanen tällä haavaa istui\nrukkituolillaan kuin tulisilla hiilillä. -- \"Hääpaitaakos varten\nhyppyset nyt lankaa kiertävät, kun polkimella on tuommoinen turkanen\nkiiru? Ja mitäs arvelee Pukkilan kapteeni tulevasta miniästä?\" Vileeni\nantoi silmälautansa läpytellä toisella pelaavalla silmällään, mutta\ntoinen tarkasteli tyttöraiskaa sitä visummin ja hievahtamattomammin.\n\nNyt katkesi lanka lopullisesti Miljan kärsimättömissä hyppysissä: sekin\nharmi nyt vielä, täytyi sitäkin kumartua korjaamaan, kun muutenkin\nkaikki katselevat ympärillä kuin syödäkseen ja kuin seitsemättä ihmettä\nTurun markkinoilla! Miljan silmät varastivat salavihkaa äitiinkin, joka\njuuri oli kääntämässä kypsäksi kiehunutta papupataa toton tulilta uunin\nsuuhun, ja käsi vielä raakuraudan varrella tuijotti kipunoivan padan\nkyljiltä ihmiseen, ikäänkuin olisi oma sydän hänellä rinnassa padan\npohjaa kytevämmissä kivuissa. Hyvä toki se, että oli langanpää taas\nliittynyt rohtimiin, ja sai polkea rukinkin käyntiin. Hypistää\nkiivaasti ja polkee hyrrän tulisempaan lentoon, niin ei tarvitse olla\nkuulevinaankaan mitään eikä katsoa kehenkään!\n\nJalkaterä työskentelikin nyt kiivaasti polkimella, hameen helma lieppui\ntulisessa tuiskeessa, rukin kehrällä oli lentävä kiire, sormi sojotti\nlankaa kuin valkeata ja rullan varsi pakseni kerälle kuin silmäin\nnähden! Mitä merkillistä siinä, jos Evaldin käsi onkin ollut kaulalla\nlämmittämässä! Mitä se muille kuuluu, kun povi likistyy poveen ja ilo\npursuu rinnoissa niin että itsensä kadottaa? Mielessä alkoi vilahdella\nvalkean tutkainta ja veri puuskutella väkeviä silmiin. Sanoisiko\ntommoisille, että päkisevät kuin pahat pitkäpartaiset pukit luodossa,\nkun ruuhi lähtee ja ne jäävät rannalle? Nostaa ahvenkin niskaruotonsa\npystyyn, kun sitä kiusataan: miksei sitte ihminenkin, joka on käynyt\nrippikoulunkin jo kaksi vuotta sitten ja on täys'ihminen, lettikin\nniin pitkä, että ulottuu paksuna keränä kolme kertaa Evaldin\nkaulankieteiksi, ettei hän pääse lähtemään ennenkuin päästää, ja jota\nEvald on halannutkin! Viskaa lettinsä suoraksi selässä, nakkaa nokkansa\npystyyn ja antaa niiden kerrankin kuulla, kuulla niin että kimisee\nkorvissa, koska ihmisellä kuitenkin on kieli omast'takaa ja kotona\nsuussa, nopea kieli onkin terävän hammasrivin takana, ja kurkku myöskin\nkirkas vaikka kiljasemaan. Laiskat jöntit, joilla ei ole muuta\ntekemistä talvikausiin, kuin loikoa päivät pitkät penkeillä ja nuustia\ntoisten ihmisten asioita kuin joutokoirat talon nurkkia! Pörisee\nFetukin, joka jokainen jumalan hetki olisi valmis pujottamaan\nkäsivartensa uumille, ellei ajoissa saisi läiskäystä syhyville\nkäpälilleen, ja joka ei liikkuisi talosta yökausiin, jos porstuakamarin\nhaka heltiäisi, kun hän mankuu oven takana! Saisivat kuulla kunniansa\njokaikinen. Iso-Vileenikin, joka, jos liikuttaisi laiskaa ruumistansa\nyhtä ripeästi kuin pahaa kitaansa, olisikin muuta kuin loismies\nYlistalon pöytäpenkillä, ja isäkin, joka suvet talvet paahtaa pitkää\nselkäänsä vakussa, milloin ei makaa sängyssä, senverran sentään\nliikkuen paikoiltaan, ettei alustoja kuitenkaan tarvitse korjata!\n\nMilja-paran mieli oli jo yhtä kovassa menossa kuin rukin kehrä polkimen\nkiihteillä, ajatus kuin aivinan riepu tuulen turjuilla aidan seipäässä,\nsanaakin sydämillä niin ahtivan paljon kuin karkukatrasta veräjän\nsuilla, jonka tukkeilla ei ainoakaan tunge lävitse, kun jokaisen\nloikkivan olisi mahduttava samaan syöksyyn! Elleivät vain äidin silmät\naskarten keskeltäkin tirkistäisi niin vakavan totisina uuninloukosta\nkohden, ettei ymmärtänyt mihin omat silmänsä kääntäisi niitä\nhuomaamasta. Äidilläkin täytensä, murhetta joka puolella, mukulat\nlaattialla, isä vakussa, naveton oven yläsarana poikki, puuvaja tyhjänä\ntalven edessä, heinäladossa heinää hyppysellinen! Kerkesikö hän\nkertaakaan päivässä lepuuttamaan väsyneitä ajettuvia nilkkojaan,\nistumaan tuolin nurkan kulmassa edes sen västäräkin nielaseman ajan,\nettä hoikkasi huokasi särkevän selkänsä suoraksi aamuhuomenen\njuoksuilta ja päivänselän kiiruilta ehtoonhoppuihin saakka! Mitä hän\nkatsoikaan minua niin särkevin silmin kuin olisi hänellä murhetta\nminustakin vielä! Silmiin karasi niin kuumaa, että melkein itketti.\nParasta pitää itsensä visusti, säilyttää silmät koossa, huulet piukassa\nja kielenpää kurissa, niin äidinkin ehkä on parempi, kehrätä, kehrätä,\npolkea, minkä jalkaterä kerkiää ja rukki hyrrää, niin unohtavat\nkukaties, löytävät muutakin häkläämistä, joutilaat, kuin minut!\nMiehiäkin istumassa tuvassa niin paljon ja koko päivän, että hävetti!\n\nApu oli kuitenkin jo läsnä ja Milja unohdettu tuvassa ja rukkinsa\nedessä. Järvelin sivupenkillä oli päässyt perille ajatustyössään. --\n\"Tohisette turhianne ympärillä, niin ettei ihminen saa rauhassa\najatellakaan!\" ärähti hän ensimmäiseksi elonilmauksekseen. -- \"Priki?\nSanoitko sinä priki?\" -- Järvelin oli vääntäytynyt istumaan penkillä,\nja jutteli, niinkuin olisi aivan äskeisiin vastannut. Pärinät Miljoista\nja hänen sulhasistaan olivat asioita, joista miehinen mies ei ollut\ntietävinään, pudotti korvistansa; jätti semmoiset silleen ja pyyhki\npuoleen kuin hämähäkin verkot ruudusta, kun oli katseltava ulos\nakkunasta! \"Prikinkö sinä sanoit?\" uudisti hän kysymyksensä, ja\nmulautti halveksuvan katseen Iso-Vileeniin: oli päästävä asioihin\ntakaisin! -- \"Sinun ajatuksesi juoksee sinun paksussa pääkopassasi\nniinkuin piki! Sitäkö varten sinä luulet Alastalon pitäneen Jannea pari\ntalvea Lundströmin opissa Kaaskerissa rätinkejä ja riitinkejä\nopettelemassa, että pojasta, ja, niinkuin hyvin ymmärretään, tulevasta\nAlastalon vävystä tulisi prikikippari? Näit sinä silminesi niinkuin\nminäkin sen ankkuripelin, jonka Alastalo Hullissa osti, ja joka\nhissattiin Siwiän täkille kotolastin lisäksi: luuletkos sinä\nsenvartisen mööpelin sopivaksi kitisemään prikikuuton vertaisen\naluksenastian keulapakalla? Parkin ja täyden kolmimastolaivan ne\nturkaset aikovat rakentaa pitäjään, tai minä en ole kymmentä vuotta\nkulannut maailman kaikilla vesillä ja keikkunut erillaisissa astioissa!\nAlastalolla onkin päässä yhtä paljon järkeä, kuin sinulla turhaa ruhoa\nruumiissa! Rakentaa laivan, jonka ruumaan mahtuu kahdenkin prikin\nlasti, ja joka liikkuu semmoisilla vesillä, ettei niillä ole talvesta\nkiusaa. Laskekaas pojat, jos teillä on päätä, ja pääknupissa\nratasvärkkiä eikä mätiä, eikös olekin retarilla nelikertainen tiensti\nastiasta, joka kahta kertaa ruumaavampana kuin Siwiä ei kuluta puolta\nvuotta turhan päiten pelkkää kitisevää ankkurikettinkiä kiskoen\nAlastalon akkunan edessä kotolahdessa?\"\n\nJärvelin oli naulannut asian selväksi ja katseli nenänpäätänsä omanansa\nnostaen ympärilleen piirissä, jossa jokainen silmäpari tällä hetkellä\noli tiiveiltänsä tikistettynä häneen niinkuin reimariin, joka ahtaassa\npaikassa on sivuutettu oikealta puolelta. Järvelin oli kuitenkin nyt\nniissä ajatuksenkengissä ja astumisen puhdeissa, ettei hän malttanut\nolla antamatta ohimennen vielä pientä nuhdettakin ja läksynnäpsäystä\nsormiin muille. -- \"Ajattelisitte asioita, ettekä härisisi kuin\nturilaat tytön niskahahtuvissa! Mitäs semmoisista kolinoista! Porstuan\novet pidetään talossa ruokottomasti selällään yökaudet, niin pääsevät\nkylän kollit sisään ja ullakoille ja paukuttelevat! Ja ihminenhän\ntyttöraiskakin on, luontokappale niinkuin me muutkin!\" -- Järvelin\nlykkäsi piipun takaisin suuhunsa ja vaikeni.\n\n\n\n\nV.\n\n\nMutta nyt ei tuvassa enää ennätetty aprikoida Miljan asioita, vain\nMilja varasti rukiltansa kiitollisen silmänvilauksen kuivaposkiseen\nJärveliniin, ja Hosu-Kalle yritti ymmärtämättömyyksissään jotain\nnäljäksi tarkoitettua: \"Eivät turilaat mitään härise, tuhisevat ehkä,\njos sen kuulisi!\" viisasteli hän ja vilkaisi nauruun kärttäen\nFliku-Fetuun vierellään, mutta yritys kirposi tällä kertaa tälläkin\ntaholla turhiin, sillä Fetukin oli saanut ajatuksen saivaraa tukkansa\nalle, ja oli seurakunnassa samaa yksinkertaista opetuslasta kuin kaikki\nmuutkin.\n\nEnsimmäisenä tointui tuvassa sanantolkkuun Iso-Vileeni. -- \"Parkki?\nKolmimastolaiva? Joka seilaa Spanjat ja muut maailman selkäpuolen\nmaat?\" -- Vileeniltä unohtui piipunnysä suuhun lykkäämättömänä käteen,\nniin hämmästynyt hän oli, ja ajatukset päässä karkulaisina kaikille\nilman kureille niinkuin hiiret saralla pesästänsä pelästyneinä, kun\nkavejan viimeinen jalallinen on nostettu huupiltansa turvattomien yltä\npellolla!\n\nIsännältä pääsi epäuskoinen Esan nauru. \"Kolme tikkua pystyyn aluksen\nkuuttoon? Tunkiota ennen on kolmella kahvelilla tongittu, mutta ei\ntaivaan pilviä! Kääntääkö Alastalon Herman tadikkonsa terän\nylösalaisin, kynnet päin tähtien akkunoita?\" hölisi hän ja potkaisi\nvakun allaan holkkuvaan liikkeeseen sekä nauraa hirnahti vähättelevästi\nkummallekin puolelleen. -- \"Yhdessä käytiin rippikoulu, ei hän sen\nmerkillisempi mies ole, ja nyt on niin isonen olevinaan, ettei enää\nluule mahtuvansa kahden maston väliin! Vetää täkillä pahemmin vain, kun\non kannella kaksi maston rakoa tuulen reijiksi! Keikkuu perhana\nrutommin, kun on kölikin parkki-astian mittainen ja merellä parempi\npuri tönkiä, ja kuutossa riittävämmin suupalaa kitaan ja ikeniin!\" Esa\nlaski voitavaa suustaan, minkä osasi ja kuola toi sanaa suuhun. Liika\nlaiska hän oli, ollakseen kade, mutta naapuri harmitti kuitenkin, kun\naina piti yhtäpäätä viitsiä ja yritellä, ja asui niin lähellä, että\nakkunasta näki. Kun on selkää venytettävänä niin paljon kuin hänellä\nEsanselkää itsellänsä vakussa, niin ihminen ei kärsi ilman kaunaa\nmuittenkaan liikoja hosumisia ja heilumisen vähtejä! \"Ei Herman\nmakoansa kuitenkaan pakoon pääse, vaikka pistäisi parkkiinsa kräkejä\nkolmittain köliinkin, niinkuin parittomasti täkkipiikeiksikin!\"\npaheksui hän edelleen ja holkutti sanojensa höysteeksi vakuakin allansa\nsen kuin oli pitkää säärtä kahden puolen oijentumaan potkoon\nkeskilaattioille.\n\nNyt oli emäntä kuitenkin jo härisemässä. \"Parempi miehen keikutella\nparkissa kuin vakussa!\" kivaistiin ensimmäiseksi räpsäykseksi papupadan\nkupeilta, kun vielä oli korvissa isännän äskeiset arvelut parkkilaivan\nkeikkumisista, ja silmissä tämänhetkinen vakun holppiminen. \"Ja\nkauniimpaa kolme mastontankoa vaikka vatsaevinä alus-astian\nkölipuolilla, kuin kaksi täysmiehen koipea laiskansäärinä roikkumassa\nhumalavartaina kahdenpuolen vakua!\" verestettiin suolaa saarnaan. \"Puhu\nsinä tadikoista ja kolmihaaraisista, kun et vielä ole korjannut\nsitäkään, josta Milja jo kesäpellolla katkaisi piikin! Ennen Alastalo\nsaa laivaansa kolme mastoa kuin sinä tadikkoosi kolme piikkiä!\"\nPatakoukut kalahtelivat äkäisesti emännän hoppuisissa käsissä, kun hän\nkiireellä nosti padan raakun kärjeltä hiiltyneelle jalustalle, joka\nodotti vieressä. -- \"Vai varvimiehet tässä nyt vielä tulevat talven\nvastuksiksi!\" huoahti hoikkasi hän, kun sieppasi pata-arkulta\npuulusikan maistellakseen papukeiton suolaa, ja ajatus siinä raossa sai\nväliä selvitellä mielessä, mitä vast'ikään oli saanut kuulla sekä\njuosta tuleviinkin huoliin. \"Ikäänkuin ei tupa jo muutenkin olisi\ntarpeeksi täynnä penkinmittaajia, ja ristiä ihmisellä tarpeeksi!\" pääsi\nemännältä vahingossa pieni sydämen purkaus, kun muutenkin oli kieli\nlöysällä ja juuri päässyt Esaa torumasta.\n\n\"Tuki ämmäsi suu, että saa puhua asioista rauhassa!\" laukesi\nJärveliniltä terävästi ja hän luimautti pahasti isäntään, varoen\nkuitenkin visusti silmiänsä uuninloukosta.\n\n\"Kotkottaa ja kirastaa padan vieressä kuin pesästään kyörätty kana!\"\npaheksui Iso-Vileenikin. \"Myntätyssä rahassa me ruokamme ja\ntalvikortteerimme maksamme!\" lisäsi hän karvasemmin. -- \"Ja siitä\nhyvästä ja rahansa palkaksi saa viruttaa vatsaansa laihalla papuruualla\njok'ikinen jumalan päivä, niin että makoa kääntää, kun silmä vain\nsattuu uuninloukasta ja padankylkeä päinkin, ja kuunnella päällisiksi\nporinaa pahan ämmän suusta, joka ei ole edes oma muija, niin että jo\nkolmantena päivänä maihin tultua ovat korvat verilihalla, muista sielun\narkapinnoista puhumatta!\" -- Vileeni oli äreä parraltaan ja katseli\nvetoovasti ympärilleen ikäänkuin olisi istuttu miesjoukolla\nlaivankansissa, käynnissä tavallinen aterianaikainen praakki ja hurina,\nkapteeni-äijän sijasta tällä kertaa vain emäntä ja Ylistalon Liisa\nharminpalasena ja yhteisenä jutunkihan maalina; Liisa kuitenkin omine\nkorvineen ja hameissansa läsnä, kun kapteenista puhui karvaita\nmieluimmin silloin, kun äijä kuorsasi ahterissa kajuutassansa\nruokalepojansa ja itse oli keulakansissa miesten joukossa ja\nomamielisiä suusta suuhun.\n\nIsäntäkin katsoi nyt otolliseksi vähän kohennella hiukan sammaltunutta\nvaltikkaansa talossa. -- \"Ole pörisemättä, Liisa!\" sanoi hän häpeän\nvuoksikin ja muitten tähden, vaikkei äänenpaino sattunutkaan niille\nnuoteille ja siihen karskiuteen kuin oli tarkoitettu, ja vaikka katse\nväkisinkin ja tuimempien pyristelyjen uhallakin sittenkin pysyi kuin\nliimattuna nenäorren varressa ja sitä myöten korkeintaan rohkeni\nhiivata itsensä piipunnysän ankariin tarkasteluihin.\n\nMutta tämänkään vertaa ei hänen olisi pitänyt vuovata, sillä nyt oli\nemännän muutenkin täyteen kärsivällisyyden maljaan kaadettu viimeinen\npisara ja laidat vuosivat ylitse, ja minne ne muuanne vuosivat kuin\nsinne, minne oli matalinta ryöpytä ja vanhat kurut avoimina entisiltä\nkaadoilta, laiskaa ja levännyttä selkää sitäpaitsi vastaanottamaan\nvaikka mitä, ainakin sanan raippaa ja kielenpään ruoskaa!\n\n\"Laittaisit sinäkin laiskat luusi liikkeelle vakusta, ennenkuin\nhomehtuvat! Naveton ovikin roikkuu keväästä saakka yhdellä saranalla\nniin, että lehmätkin nyt syksyllä laitumilta palatessaan katselevat\nvilhein silmin longottavaa ennenkuin uskaltavat astua kynnyksen yli\nyöksi! Ja lammaspihaton katto tippuu vettä ja kaivon koukku on poikki\nja tallissa kahden päivän sonta korjaamatta -- minä senkin viimeksi\nlapioitsin! -- ja makin ovi säpäleinä niin että saa istua asioillaan\nkuin Turun torilla ja ... ja ...\" tuli vaikka mitä, vaikkapa silmät\numpeen ja korvat myös, jos Esa olisi ollut haurasnahkaisempi mies\nsielunsa ihopaikoilta ... \"leukasikin kuin ruispellon sänki senjälkeen\nkun kavejat ovat korjatut pellolta ja törröttävien oljenpiikkien\nvälissä ei enää näe muuta kuin mitä varikset ovat vahingolta ja\ntakapuoliltaan multaan varistelleet!\"\n\nEmäntä oli kimmastunut kuin purtu pippura, silmät tuiskivat tulta ja\nkieli valoi lipeätä, syytön kivivatikin kalahteli pahasti paadella, kun\nkauha emännän käsissä touhulla ja kiivaudella syyti kiehuvaa\nlientä sen sisuksiin. Nähtävästi suotiin ja sydänhalusta edes\nruukkuvadin tunnottomiin pohjiin ja kimmeltäviin emaljeihin osa sitä\nkiehunkihelmää, jota ihmistunto ja kahdenkymmenen vuoden aviorakkaus ei\nkuitenkaan sallinut suoriltansa ja kauhakaatamilta valella siihen\nnuppiin, joka tuvassa parhaiten olisi ansainnut sekä pesut että\nsaippuat! Miljakin rukin vieressä sai äkkiarvaamatta siemauksen\nlennossa olevasta kielen päästä. \"Siellä sinäkin kuulustelet mokomien\nhörinöitä, etkä juokse lusikkoja ja piimäkoolia pöytään, jotta raadot\npääsisivät senverran liikkeelle, etteivät penkkeihinsä kasva\ntakapuoliltansa kiinni!\"\n\nIsäntä oli koko herättämänsä myrskyn ajan pysynyt hissuksissansa ja\nhievahtamattomana kuin hiiri, asetellen lakoon korvanlehtiänsäkin,\nettei ärsyttäisi huomiota itseensä. Sadatteli hän kuitenkin nahoissansa\nsitä varomattomuuttansa, että oli kuin pakiparastaan mennyt juoksevan\nräystään alle seisomaan, ja nyt sai korjata valun niskoihinsa! Nyt oli\nvaromattomuus kuitenkin jo tapahtunut, ja senjälkeen pärjäsi sitä\nparemmin, mitä vähemmin kynisteli vastaan. Tiesihän hän vanhoilta\nkokemuksilta, että jos tavuun puolikkaankin vuovasi härinää\nhampaistansa näillä ilmasäillä, niin kymmenen täyttä sanaa, ja jokainen\nniistä käärmeenkihisevä, oli vastauksena! Antaa akan pärmätä! oli hänen\nviisas sotajuonensa tämmöisillä markkinoilla. Kun on sateessa joutunut\nräystään alle, niin on parasta seisoa visusti, jotta osa valusta\njuoksee hatun lieritse maahankin eikä saa koko kuuroa niskaansa ja\nselkäihonsa lioiksi!\n\nSe vain pyrki tuppaamaan sisulle, kun oli muitakin ympärillä taas\ntätäkin ripitystä kuulemassa. Imeskelevät vaieten piippujansa ja\nistuvat paikoillansa silmät lakeina päässä kuin särjillä siltakarkun\nvierellä, niin että otti heistä selvän hurttikaan, äkäilivätkö hänen\npuolestaan ämmälle, kun taas hurisi alinomaisiansa, vai mujosiko nauru\nheidän sisuksissaan, kun taaskin ropsi hänen pinnoissansa ja suola\nkarvasteli lähimmäisen nahoissa eikä omissa! Vileeninkin silmät\nmänkivät päässä sellaisessa heman mujossa, ikäänkuin istuisi vesi\nkielellä vieressä katselemassa minkäkin siian ja säynäsherkun\nkäristämistä padan kumoilla ja tulisilla! Tuhahti äkä mieleen: saisivat\nsanoakin jotain joutilaat, jotta papatus uunin loukosta loppuisi ja\nsaisi taas tuntea itsensä kristityksi! Itse ei ilennyt imaista syvempiä\nhaikuja edes piipustansakaan lohdutuksikseen, koska varren rinnoissa\nröhisi pahasti, eikä muijan marinan lomissa ollut syytä silläkään\ntavalla tarpeettomasti kääntää ja heristää enempää akan kuin muidenkaan\nhuomiota omaan syntiseen minävaivaiseen. Saisi joskus, kun on aikaa,\npuhdistaa varrenkin, tyngän, öljyistä ja törkyistä, niin henki kulkisi\nhiljempää ja vaivihkaisesti! ajatteli isäntä järkevästi.\n\n-- \"Vai sinä luulet, että ne pistävät varvin pystyyn ensi talveksi ja\nrakentavat parkin?\" -- Tämä toimellinen ja asianmukainen kysymys oli\nosoitettu Järvelinille, ja oli se isännän äkkijyrkkä yritys kääntää\njuttua tuvassa otollisemmille urille.\n\nJärvelin hellitti silmänsä omasta piipunpesästään, johon hän ne\njoksikin ajaksi oli kiinnittänyt samanaikaisesti kuunnellen emännän\npajatuksen ohella tupakankin hauskaa kodikasta rätinää tuhanporon\njuurilla. Hänkin, Järvelin oli tyytyväinen, kun taas palattiin\njärjellisiin juttuihin, ja pyyhkäsi huitasi vapaalla kädellään ilmaan\nikäänkuin liika lähellä hälisevän hyttysen kiusoja loitommille\nhätistääkseen. -- \"Vaimonkieli on kuin villakarstan piikkipuoli!\"\nlausahti hän ennen muita puheita vakaan viisauden suupielestänsä. Sana\noli tarkoitettu pieneksi kädenojennukseksi ja myötämielen osoitukseksi\nisännällekin, vaikka siitä pilkahtikin aikamoinen tyytyväisyys siitä,\nettä itse oli pysynyt turvissa ja vanhanapoikana ja välttänyt omat\nnahkansa mokomilta suomustamisilta. \"Vaikka olet sinäkin koko karvainen\nhahtuva karstattavaksi!\" naurahti hän sentään kuivaan vatsaansa\ntasapuolisuuden vuoksi ja emännällekin kohtuutta osoittaakseen.\n\n\n\n\nVI.\n\n\n\"No, se on selvä kuin päivä, ja kuljettava paikka kuin avattu veräjän\nläpi, että niillä on asioita meininkeissä!\" oli Järvelin tämänjälkeen\nvapaa mies vakavasti ja vakuutuksella vastaamaan isännän vilpittömään\nkysymykseen. -- \"Viimissunnuntainakin seisoivat jumalanpalveluksen\njälkeen hyvän puolentunnin ajan kirkkotanhualla yhdessä kimpussa kuin\nhörhiäiset pesäkannollaan ja pörisivät mitä pörisivät niin, ettei\nluullut loppua tulevankaan tällä puolen alventin. Näin Härkäniemen\njykeän niskan ja Alastalon pyyleän vatsapuolen hartaimpina joukossa, ja\nkoska ymmärsin, ettei meidän kylän kirkkopaatinkaan pestiä ennen\nkirkkorannan siltakarkusta hellitetä, ennenkuin keräjät ovat käydyt\ntanhuan portilla ja peräpiitan jukomiehet paikoillansa paatissa, niin\njäin kurikseni ja ajan kuluksi kirkkoaidan kulmaan seisoskelemaan.\nArvelin, että yhtä hyvää seista tässäkin haapapuun varjossa äijiä\nkatselemassa kuin istua kököttää paatissa auringon paahteessa\npaistumassa toisten joukossa ja haukottelemassa. Ja kyllä siinä puhetta\nnäkyi piisaavan jos riittävänkin, vaikken minä merkillisiä jutuista\nkuullut, kun haapakin hohisi korvissa kuin kiusattu ja kirkkoaidan\nkulmasta sentään on melko matka pääkäytävän portille eikä\nlikemmällekään sopinut kävellä kuulustelemaan, sitäpaitsi taisivat\npaikan vuoksi ja jumalanpalveluksen jälkeen kirkonportilla seisoessaan\nhiljentääkin puhettansa ja jutella sopivaisuuden taitse ja ehkä asian\nsalaisuudenkin vuoksi tavallista matalampaan maallisista.\n\n\"En minä siinä siis kuulemisista lihonnut, mutta silmiä minä viljelin\nja katselin. Langholma siellä, niinkuin tavallisestikin silloin, kun\nasiat rupeavat olemaan siinä valmeudessa, että katsellaan naakelia,\nminkä taakse nyörit jos köydetkin surrataan, seisoi tukin tykyrinä\njoukon keskellä, ja muut puhumassa ympärillä, minkä partaa oli,\nAlastalokin hänen edessään. On se napa pitäjässä, samainen Langholma,\nvaikkei meidän kyläläinen olekaan ja meidän kirkkopaatissa istu:\nkatselin minä häntä, niinkuin katselen turvallisena puurissa, ja\npahemmankin meren reutoessa, keulatukkia, jonka tiedän kaksine\njalkoineen upotetuksi niin vakaasti kölipuuhun ja keulapakan\npantteritukiin, että sen niska tarvitessa kestää nitisemättä\nankkurikettingin, reisivarren paksuisenkin, lujatkin nyskäykset ja\ntonnivoimaiset tempaukset: ennen alus itsensä liitoksistansa irti\nparkuu, ennenkuin sinun kyömysi meren lyömille myöten antaa, ajattelen\nminä, ja kiipeän vapaavahtinani rauhallisena koijuun! Juhlallinen mies\nkoko kynttilä, Langholma tarkoitan, selkä suora kuin salko, käsi\ntuimana sortuutin pieluksen sisäpuolelle pujotettuna, kulkee kankeassa\nkauluksessakin kuin Isonpitäjän rovasti, silkkirihma solmussa sileäksi\najetun jäykän leukanyän alla ja poskiparta röyhymässä kummallakin\nkorvallisella paksuna kuin oravan häntä: missäs minä semmoisia miehiä\nolen muualla nähnyt kuin englantilaisen manuaarin ja amiraalilaivan\nkomentosillalla seisomassa, ajattelin minä? Silmätkin semmoiset\nperhananpalaset otsalakan alla, että niitä tottelee, ja tottelee mies\nliukkaasti, kun niitä tiukistetaan, tottelee ilman harmin mujuja\nsisuksissaan, niinkuin muitten porinoita kuunnellessa, tottelee\nniinkuin sitä, jota on toteltava, kun hän käskee! Maapakalla on laita\nsama kuin merilläkin, vaikka merillä ja suolasen kastellessa partaa ja\nrynkätessä parraspuihin sen kyllä huomaa selvemmin kuin mailla, että\nnimittäin sitä turvallisempi on olo muilla, mitä piukempi on leuka\nsillä yhdellä, joka käskee, ja että kymmenestä miehestä on viisainta\nyhdeksän totella kymmenettänsä, jos henki itsekullekin on kallis, ja\njoku joukosta on mies kymmenenneksi ja käskijäksi. Semmoinen mies juuri\noli joukossa kirkonportin edustoilla toisten keskellä Langholma,\nLangholman Efram, ja vaikka seisottiinkin vakaalla maalla ja tien\nmantereella, niin hylkytti totisesti, kun katselin miestä muitten\nkeskellä, suun viiva tarkan tyvenillään, otsan ryppy terävillä\nhuomioillaan, silmien teräs vakaissa varmoissaan, hylkyttipä totisesti,\nsanon, sama ilon ja turvan tieto merimiessydämeni alustoja, kuin\nhylkyttää joskus kannella lautojen lotistessa jalkojen alla ja meren\nkissan sylkiessä rynkävillä partailla, kun silmä pahimmilla\nmuljauksilla ja pukspröötin puskiessa nokkaansa mustiin tärskähteleviin\njos tärähteleviinkin, kun silmä silloin on sattunut tempovilta\ntouveilta ja täkin kihiviltä karsastamaan ahteripakallekin ja nähnyt\näijän siellä tykevänä kuin tyvi, silmäpari terävän tyvenillään ja\nselkeän valppaillaan kun langan pujettajalla paraissa närpin täpärissä\nneulan kärkeen, ja leuka siinä hamassa kuin kyrsänpurijalla, joka\ntuntee hammastarhansa ja tietää, minkä pielet kestävät, ja katselee\nlevollisena kovan kannikankin paksustakin syrjästä sitä paikkaa\nitselleen, johon hammas sopii ja johon isketään, nähnyt äijän ja\nkääntänyt silmän turvallisena takaisin toimituksilleen sekä ajatellut:\nantaa meren mellastella, sitävartenhan se on vetelä, että se nostaisi\nniskaa, kun tuuli sitä kyörää, ja antaa haahden haukata, sitä vartenhan\nse on alus, että se menisi, meillä on äijämme pakalla, eikä sitä miestä\nhousuistansa pyyhi tuuli enempää kuin älliä sen pääknupista meren\npahempikaan ryntö: kourat touveissa vain, kyllä pakalta käsky kiljuu,\nkun tarvitaan kättä prässiin, ja pärjää siinä kansimies henkensä kuin\nkapteenikin! Asia on naulassa, mikä onkin, kun tuo mies sanoo\nsuostumuksensa, ajattelin, kun katselin Langholmaa joukon keskellä, ja\narvelin kirkkotarhan aidan kulmassa, että annast' olla, kun tuon miehen\nkäsi heltiää rintapielestä ja piuvaa ilmassa sen pienen kaaren, joka\nilmoittaa asiat sovituiksi ja jutun lopetetuksi, niin pian ovat kaikki\nliikkeessä ja hyvästelemässä ja eri kirkkopaatit saavat isäntänsä ja\nminäkin saan lähteä kävelemään kirkkorantaa päin ja kotomatkalle\ntarvitsematta kokotella paatissa ijänaikoja.\n\n\"Asia ei silloin sentään näyttänyt vielä olevan likikään valmis,\nAlastalo varsinkin hääri Langholman niinkuin muittenkin edessä kuin\nkääriäinen, hikoili auringonpaisteessa kuin palvinliha saunan laolla,\nja valutti sanaa suustaan kuin siivilä rieskaa. Haapa hotisi ylläni\nniin vietävästi, etten surmikseni eroittanut sanoja vaikka kuinka\nhemmetisti yritin ja kallistin korvaa, mutta kyllä Alastalon suuvärkki\nkehräsi liukkaasti kuin ratas myllyssä hyvällä luodetuulella, ja kädet\npelasivat taiten kuin jadan selvittäjällä kutupaatissa! Nosela mies se\nAlastalo, vaikka onkin uuman paikoilta hyvän tynnyrin paksuinen, järki\npäässä liukas kuin ankeriainen ja puhe juokseva kieleltä kuin uistimen\nrihma kelalta! Mihin puhuisitkaan muut, ellei olisi Langholma ankkurina\njoukon keskellä, arvelin, kun katselin käsiä, jotka häärivät ja\npyörittelivät kuin olisi kakku hyppysissä siloseksi hypiteltävänä!\nVaikka tiedän minä puuripäiviltäni ja timperivuosiltani hänen\nprikissään, että hänen sorinoitansa sietää kyllä kuulustella ja\nkuunnella tarkastikin, sillä sanat ovat hänellä aina järjen\nvatupassissa ja enimmäkseen aika tihuvaankin vatupassiin asetetut, niin\nhylläviä kuin lienevätkin, niinkuin hän itsekin. Saattaa Langholma olla\nankkuri toisten puolesta, jos liiaksi öljätään petiä, mutta saattaa hän\nolla ankkuri Alastalon sanoihinkin, kun ne sattuvat oikeaan paikkaan ja\nkohdalleen ja niiden on riipaistava pitävään! ajattelin, kun katselin\nAlastalon vähtiä ja hikoilemista.\n\n\"Keikkui siellä Härkäniemen leveä selkälautakin Alastalon rinnalla\nLangholman edessä, mutta jos oikein huomasin, niin eivät äijän\nleukapielet sinä päivänä ja sillä hetkellä sentään tuntuneet olevan\noikein omilla saranoillaan ja tavallisilla jenkoillaan. Nähtävästikin\noli kielenpäätä sitomassa se kahle, että seisottiin kirkonportilla,\neikä merimies osaa jutella vapaasti semmoisessa paikassa, jossa aina on\nmaltettava kieltä, eikä sovi vahvistaa puhetta pienellä viattomalla\nkirosanalla silloin kun asian luonto ja parempi paino ja vakuutuksen\nvoima sitä kuitenkin ehdottomasti vaatisi. Sitäpaitsi häiritsi häntä\njutuissa nähtävästi sekin, ettei sillä paikalla sopinut vetää\npiipunväärää taskusta ja lykätä tynkää suuhun, miehisen miehen on\nnimittäin kuitenkin hiemasen joutilasta viljellä suuta pelkillä syljen\npalkoilla ilman, että on piippu hampaissa pureskeltavana: tuntuu kuin\njauhaisi suu turhia!\"\n\nJärvelinin kuivahkoissa silmännurkissa nujutti tätä viimeistä sanoessa\npieni pilan kare, hän muisti itsekin piippunsa, nousi paikoiltaan ja\nkävi kopistamassa porot pesästä takan paadelle, sylkäsi saman tien\nsuunsa kuivaksi toton tuhkaan niin että hiilustassa tuoksahti ja\nkihisi, sekä palasi takaisin penkille.\n\nToiset tuvassa eivät tällä ajalla hiiskuneet sanaakaan, eivät silläkään\naikaa, jona Järvelin vaieten kopeloi seinässä riippuvan jakkunsa\ntaskuja, haki sieltä nahkamassin ja verkkaasti täytti tyhjäksi\nkopistetun piippunsa uudella tupakalla. Vanhasta kokemuksesta tiesivät\nkaikki nimittäin, että Järveliniä ei saanut keskeyttää hänen\njutuissaan, jos tahtoi kuulla asian loppuun. Jos nimittäin lykkäsi\nväliin varomattoman sanan, joko liika uteliaan tai muuten häiritsevän\nja turhanpäiväisen, niin saattoi tapahtua siten, että timperin\nleukapieli niksahti keskellä parasta jutun kohtaa niin tiiviisti\nkiinni, ettei lukkoa enää avattu, vaikka pahemminkin olisi kärtätty.\nSemmoisessa tapauksessa Järvelin vain mykästi kellisti itsensä takaisin\npitkäkseen penkille, suoristi koipensa lavitsalle ja jäi sanaa\nvirkkaamatta jurottamaan ylös lakeen jatkaakseen, jos yleensä jatkoi,\njuttuansa vasta tuntien kuluttua, tai ehkäpä vasta seuraavana päivänä,\ntarkalleen samalta kohdalta, mihin se varhemmin oli katkennut. Niinpä\nolivat nytkin kaikki tuvassa visusti vaiti Järvelinin hommastellessa\npiippuinensa, vaiti ja hiirenhiljaa, ettei miestä häirittäisi juuri\npakinan paraassa ja tärkeässä loppusolmun kiristämisessä, sitä visummin\nvaiti, mitä pahemmin ja täydeltä koukulta itsekukin ja useakin jo oli\nniellyt täkyä kurkkukiduksiinsa ja nyt paloi halusta saada perille asti\nkuulla, oliko Järvelin ja mäyräkuono todelta ja lopultakin päässyt\njälkien vihille siitä, millä asioilla pomot ja Alastalot niin\nuskollisesti ja hikihatussa lihkasivat pitäjällä ja toistensa tykönä,\nAlastalo etenkin leivisköineen kuin juoksupaikoissa ja syöstävänä\nniisissä viikkotingillä. Hiljaista olikin nyt tuvassa Järvelinin\nhäärinän ajan, niin että olisi kuullut silmäneulan varisemisen\nlaattiaan, jos semmoista olisi saattanut tapahtua miesjoukossa, joka\npuol'tusinaisena tai runsaampanakin oli talvilevoillansa mikäli ei\nlevätellyt vuos'umpisesti luitansa. Isoa-torakkaa ei enää muistanut\nHosu-Kallekaan, isäntäkin oli noussut vakussa oikein koholleen paremmin\nkuullakseen ja Iso-Vileeni oli päästänyt piippunsakin sammumaan. Vain\nemäntä touhasi tavalliseen tapaansa uuniloukossa askareissaan, pisteli\nkiireen vilkalta höyryävää papuruokaa kivivatiin, niin että lohkoinen\nkauha kiukkuisesti kalahteli padan laitaan, piti madonlukuansa\nsuupadassaankin ja mussahteli äkää, vanhaako tuoreiltansa vai uuttako\nhappamiltansa, siitä ei pitänyt vahtia kukaan: hurinan taukoamattomiin\nja hopun loppumattomiin uuninnurkassa oli niin totuttu, että sitä ei\nlaskettu ääneksi eikä miksikään tuvassa.\n\nJärvelin oli siis levossa ja kenenkään häiritsemättä saanut täyttää\npiippunsa tupakkamassista seinällä, istunut vakaasti vanhalle\npaikalleen penkillä takaisin ja huolellisten toimitusten jälkeen saanut\npesänsäkin taas sytytetyksi ja nakannut tulitikun pätkän laattian\npoikitse penkiltä tottoon samalla heilauksella kuin merillä ja laivan\nkannella laidan ylitse mereen. Vedettyään vielä kokeeksi muutaman\nperinpohjaisen haikun piipustansa, oli hän puolestaan valmis jatkamaan\njuttuansa, ja sen hän tekikin, sillä hän oli itsepintainen mies, joka,\nellei häntä turhilla jaarituksilla häiritty, juurtajaksain selvitti\nlangan, jonka päähän kerta oli tarttunut, kuunteliko sitte kuka hyrinää\nvai oli kuuntelematta. Tällä kerralla, kuten jo sanottu, ei kuitenkaan\nollut kysymystäkään siitä, ettei muka kuunneltaisi: heristettyä korvaa\noli valveilla niin monta kuin oli pääknuppia tuvassa korvaparia\nkantamassa, Miljakin kun oli Evaldilta jo jotain saanut kuulla, ja\nemännälläkin kun jo olivat omat pelkonsa ja kavahduksensa Järvelinin\ntähänastisten puheitten vuoksi. Helpotuksen humaus lehahtikin tuvassa,\nkun Järvelin taas oli nyöreillä ja nuoteissansa.\n\n\"Summa asiasta\", kärisi hänen äänensä siis taaskin tuvassa, \"summa\nasiasta oli kumminkin se, että Härkäniemi näytti verrattain\nharvasanaiselta siinä kirkon portilla toisten joukossa seistessänsä:\nkun Härkäniemellä parta on pitemmän aikaa liikkumattomana, niin silloin\najatus värkkää lujasti hänen päässänsä! Vain silloin tällöin hän\nhyräytti jotain lyhykäistä leuastansa Alastalon sanojen vahvistukseksi,\nmutta se lyhykäinen näytti olevan viisasta, koska Langholmakin\ntavallisesti hyväksyvästi nyökäsi niille sanoille vakavaa päätänsä. Ja\nmikä hätä Härkäniemellä on pudotella viisauksia hampaistansa,\nvarsinkaan silloin, kun puhelee vähän, eikä kieli kirnua liikaa sylkeä\nsuuhun, sillä pääkoppaa sillä miehellä on sekä ulkopuolelta mitaten\nettä sisäpuolelta punniten enemmän kuin kototarpeeksi, sen huomaa\nasioista, kun katselee häntä sekä laivankannella että haminoissa!\nHärkäniemen pääkoppaa sainkin siinä kirkkoaidan kulmassa haapapuun\nvarjossa seistessä katsella useampaan toviin, sillä aurinko lekotti\nhiivatin kuumana kirkkomaan portilla, niinkuin sillä syksylläkin\nsaattaa poutapäivänä joskus olla porottamisen kärkeä koko pietanasti,\npaahtoi koko naamaltansa ja äijät saivat puhellessaan ja\njaaritellessaan vuoron perään nostella ja letata hattujansa ja pyyhkiä\npalavaa otsiltansa!\" Järvelin naurahti kuivasti kuiviin poskipieliinsä.\n\"Vedin minä suutani nauruun Härkäniemellekin, kun äijä yhtä mittaa ja\ntavantakaa saa kevittää hattuansa, pyyhkäistä vuoroin parkittua\nmerisuolan ahavoimaa niskanahkaansa, vuoroin otsansa kupuroita kuhmuja,\nja kiireesti taas kumota knallihattunsa mahtavalle kallolleen, kun\nkuumassa vironneet syksykärpäset hörisivät ilmassa ja intikseen\ntuppasivat istuskelemaan hiukan harvenneiden hiusten lomitse\nkumottavalle päälaelle! Ja onkin siinä Härkäniemen päälaella istumisen\nvaraa kärpäselle!\"\n\n-- Järvelin nikotti taas naurun kuivaa toisesta suupielestään, kun tuli\nmuistoja mieleen. -- \"Mennä kevännä, kun olin, silloin puosuna,\nHärkäniemen Toivossa, niin saimme puurissa naureskelemista, kun äijä\noli käynyt hatun kaupoissa Turun hattuherran puodissa. Saivathan ne\nlopulta hänet taklatuksi riittävään koppaan, samaan, jota hän viime\nsunnuntaina nosteli kirkkomaan portilla kärpäsiä hätistäessään\npäälaeltaan, mutta juosta olivat saaneet sekä vinnit että kellarit ja\nkipata ullakotkin ennenkuin jostain nurkasta löysivät semmoisen\nkumottavan, joka mahtui miehen päähän. Talvireuhkassaan ja\nhelsingöriläisessään olisi saanut hikoilla Hulliin asti, ellei olisi\nsinä päivänä sattunut hatunkaupoille, sillä seuraavana päivänä oli\nPukkila, jolle myöskin on pääluuta varustettu ainakin ulkokantille\nriittävästi, käväissyt samassa paikassa samoilla asioilla. Olivat kohta\npään ympärystän mitattuaan kauhistuneet ja valitelleet sekä selitellet,\nettä eilen vielä olisi ollut kaupungissa riittävä hatunkuori hänen\npäätänsä varten, mutta sen oli eilen juuri ostanut mies, joka sen oli\nvienyt, ja jolla oli hartiaselkää niin paljo, että ovistakin oli vaikea\npujotella, ja niskaa ja pääluuta hartioitten yläpuolella hartioitten\nmukaisesti. Pukkila oli kohta arvannut kuka oli käynyt hatunostolla, ja\ntuli paikalla puuriin ja Toivoon kertomaan Härkäniemellekin turhaa\nmatkaansa. 'En minä Turussa enää uutta kertaa yritäkään, koetan\nparemmalla onnella Lübeckissä!' naureskeli hän ja lisäsi, että hän\nkuitenkin oli säikäyttänyt fröökinät hattupuodissa pahanpäiväisesti\nsanomalla, että huomenna taitaa tulla samasta pitäjästä vielä Alastalon\nkapteenikin kolmantena hatunkaupoille! Sillä on rynnästä otsakulmissa\nsemmoinen kyynäränmitta että lapseksi minä itseni aina tunnen\npääkopaltani korvalehtiäni myöten, kun vahingolta joskus olen ottanut\nhänen huopansa naulalta ja upottanut kumokkaan päähäni niin, että\nmaailma on kadonnut silmistäni, ja rynnästä samalla miehellä on\nuumillakin, niin että jos pihtipielenne eilen olivat vaarassa\nHärkäniemen hartioitten vuoksi, niin käskekää herran tähden huomiseksi\nnikkari taloon levittämään ovia, sillä tukalaa Alastalon on oven raosta\nhatun mittoja koetella, ellei koko mies vatsansa vuoksi mahdu puodin\npuolelle: me olemme meidänpitäjäläisiä kaikki kolme, minä pitkä,\nHärkäniemi leveä ja Alastalo lavea, ja järki pääkopissa tarvitsee\nruumansa mukaista hatuntilaa kapteeneille!' kehuu lasketelleensa\nvoitavia puodissa ja tepasteli Toivon täkillä Pukkilan tavallisia\npulskioita, ennenkuin katosi kapteenin mukana kajuuttaan.\"\n\nJärvelin muhoili sattuneelle mukavalle muistolle hetken, mutta palasi\ntaas silmineen piippuunsa ja jutun jatkoon. \"Kyllä sillä Pukkilalla\npääkopan kuorta olisi runsaammankin viisauden peitoksi ja kieli hänellä\nmyöskin semmoinen liuska suussa, ettei se solmuun mene pahemmassakaan\nlennossa, ei pelkoakaan siitä, mutta miehen varsi, humalavarras, on\nliika hintelä, jotta liukkaallakaan järjellä olisi sen tämmiltä voiman\npotkoa ja vakuutuksen ruhoa toimen tanaan; ja kielenkipenä, miksei\nsekin ole nopea ja elohopean palanen hänen suussansa, mutta ei pultaani\nläiskymisillään ja paiskimisillaan laiva-alusta eteenpäin pusertele,\nvaan naakelin kirissä ja touvin pingalta tuukkia puhdaten, eikä\nkielikään varsan raveille ja mellastellaksensa suussa istu ja\njuurillansa, vaan järjen aisoissa ja ymmärryksen ohjaksissa toimen\njuhtana teon vakoa kyntääksensä! Siinä kirkon portillakin hyppeli\ntoisten edessä ja ympärillä pitkine säärineen kuin heinäsirkka, milloin\nhosui käsiään Alastalon kasvojen edessä kuin olisi tämän silmille\ntupannut, milloin lipoi kieltä Langholman edessä niin hivelevästi\nkuin olisi mettä toiselle lusikoinut, tyrkytteli ajatuksiansa\nHärkäniemellekin ikäänkuin olisi pujotellut hangottelevaa lankapäätä\nkurikkaaseen neulansilmään. Turhia hänen hosumisensa kuitenkin\ntuntuivat sillä hetkellä olevan, sillä Alastalokin porotti poskistansa\nkaiken aikaa, minkä kerkesi, ikäänkuin olisi ajatellut niitä, jotka\nodottelivat ja kiukuttelivat kirkkopaatissa, koska hän viimeinkin tulee\nrantaan, ja joudutti että sai kaiken sanottavansa sanotuksi, ja\ntuntuivat Langholma niinkuin Härkäniemikin etupäässä kallistelevan\nkorviansa hänen puheilleen antaen Pukkilan sätistä omiansa: heilläkin\nkaiketi oli kiire nahoissa, ja omatunto soimaamassa, että muu väki\njoutui rannassa odottelemaan, ja kuulustelivat senvuoksi ainoastaan\nsitä, jolla oli asiata.\n\n\"Lahdenperäkin seisoskeli joukossa, syrjempänä kyllä ja vähän\nliepeillä, mutta joukossa kuitenkin. Lautamiehen partakiekura oli tällä\nkertaa vaihteen vuoksi vähän alallaankin, sillä jutut ilmeisestikin\nolivat semmoista meriengelskaa, joissa maamyyrä viisaimmin vaikenee\nkuin päästää suustaan varomattomia ja tietämättömiä ja joutuu muitten\nnauruksi: se, jolla ei ole sormissa harussolmun juoksuttamisen nenää,\njättää nuorien pitelemiset ja sapuloimiset mieluummin muitten\ntehtäväksi, ja katselee viisaana ja kädet housuntaskuissa taitomiehenä\npäältä, kun syntyy valmista niissä hyppysissä, jotka liikkuvat,\nkatselee ikäänkuin osaisi itsekin, vaikkei viitsi. Näön vuoksi ja muun\npuhumisen puutteessa hän vain silloin tällöin ryähteli ja yskähteli\nhartiaväellä rintakurkuistansa niin että kivet kirkkotarhan aidassa\ntärähtelivät paikoillansa: luuli kait, että ympärillä ja minäkin\nkirkkotarhan aidan kulmassa siitä ymmärtäisin hänenkin pakistelevan\nisosten parissa ja laskevan painavia sekaan. Lahdenperän siis\nPukkilakin lopulta huomasi joutilaaksi ja otolliseksi joukossa, ja\nkoska ei muilla tällä haavaa näyttänyt muilta tärkeämmiltä\nvaarinottamisilta olevan ajanvaraa korvien kallistelemisiin hänenkin\npuheilleen ja hänen viisauksiensa kuuntelemisiin, viisauksiensa, jotka\njoskus saattavat ollakin viisauksia, kun ne noukkii hänen muusta\nturhasta suunpidostaan, niin oli hän viimein tyytynyt siihen, joka\nsentään oli tarilla, ja siirtynyt muitten penseämpien joukosta takomaan\noman nyrkkikäden uskoa oman kämmenpohjan vakuutuksiin edes Lahdenperän\nlavean ja lautamiesuskollisen naamataulun edessä.\n\n\"Hartaasti siinä nyt taottiinkin, taattitakin kortit läppäsivät takana\nhemmetin kiireellä sääriin, polvipiippujen saranat nyskähtivät vuoroin\nniksaten vääriksi ja vuoroin kimmaten suoriksi, ja oikea käsi leipoi\nmilloin nyrkkinä tasakämmentä nakoen avattuun vasempaan pivonpohjaan,\nmilloin koukistetun etusormen nystyrää niin vimmatusti samaan\npivonpohjaan näpäten ja hieroen, että minäkin aidankulmassa asti olin\ntuntevinani sieraimissani palonkäryn hajua saman rääkätyn pivonpohjan\nihoista ja olisin Lahdenperän sijassa vaikka sylkäissyt lähimmäisen\nkämmenanturaan, ennenkuin savut nousivat känsistä! Ei Lahdenperä\nkuitenkaan mitään valkeanvaaran katkuja näkynyt edessään haistelevan,\nkuunteli vain persosti toisen puhetta naamataulu vanhurskaana kuin\nolisi lakituvassa parakraaffeja kuulustellut, nyökytteli joskus\njuhlallisesti päätänsäkin, niinkuin näki vieressänsä Langholmankin\ntoisinaan tekevän Alastalon puheille, säilytti yleensä koko ruhonsa\nlautamiesrikissä, mutta ei malttanut kauan, ennenkuin jo omatkin\nrohtimet olivat valkeassa ja sätisi sekaan, minkä Pukkilalta\nsuunvuorolle pääsi, niin että harmaanhallava partavilla tärisi ja\nliuhtoi leuan alla. En minä äijien pärisemisistä paljoa kuullut, mutta\nsen erotin, kun Pukkila hoki hokemasta päästyäänkin Lahdenperän\nkorvaan: 'Myy metsäsi, myy metsäsi! tai älä myykään -- älä myykään: en\nminä neuvo, sanon vain! Perhanan hyvä laivanrakennusmetsä! sanon,\nvaikken kiroo kirkonportin vieressä. Ota hinta! mutta älä kisko!'\n(Pukkilan olivat silmät innossa vilahtaneet vierellekin, jossa seisoi\nkyynäspään koskemilla Alastalo!) 'Älä kisko, sanon, mutta ota\nkohtuuhinta, hyvä hinta! älä myy pilahinnasta!' Pukkila puhui ja\nsopotti, kuiskasi matalia, mutta samassa oli jo ääni rekistereissä\ntaaskin, niin että minäkin noukin aidan kulmassa saakka sananpapenaa\nkorviini. 'Pidä hinta, pidä hinta! pidä pirun hyvä hinta, mutta älä\nkisko! älä kisko, sanon minä, älä hemmetissä kisko!' (Silmät olivat\ntaaskin livahtaneet Alastalossa!) 'En minä sano -- en minä sano! tee\nkuin tykkäät, en minä sano mitään! En minä sano yhtään mitään! Olen\nvaiti kuin mäyrä! Olen vaiti kuin mäyrän koiras!' --\n\n\"Pukkila sojotti yksiä samoja sanojaan, silmät vilkuilivat ja\nvarastivat nyt jo lakkaamatta sivulle käsin, jossa Langholma ja\nAlastalo jo näkyivät päässeen selville puhuttavistaan ja kättelivät\nhyvästejä toisillensa. Pukkilalle tuli kiire, hän kyllä vielä hoki\nsanojansa Lahdenperälle, mutta veto oli jutusta poissa, huulet\nvain höpisivät entisiä laimeiltansa: 'en mitään sano, en sano\nmitään-mitään', ajatukset olivat nyt jo muilla jäljillä ja turkasilla,\nsamassa olikin jo Lahdenperä jätetty täristelemään partaansa yksin ja\nPukkila kuin kärppänä kieppumassa Alastalon edessä! 'Evaldin minä\nlähetän avuksi, jos tarvitset, Evald on nuori, juoksee metsät, kun\nmetsät juostaan, tuhrii paperit, kun paperit tuhritaan, kiipee\ntällingit, kun tällingit kiivetään, huikaa komennot, kun komennot\nhuikataan, on kita siellä, missä sinun olisi kiljuttava, on koipi\nsiellä, missä sinun olisi loikattava, hikoilee silloin, kun sinä\nlepäät, ja räknää silloin, kun sinä kuorsaat! Evald on kauris, kauris\npääsemään, Evald on palokärki, palokärki nakomaan, Evald on kirppu,\nkirppu kerkiämään, Evald on äyrinkäinen, Evald on möyrinkäinen,\näyrinkäinen saksihampain pihdinpitoon, kun on pidettävä kiinni siitä,\nmikä on saatu, möyrinkäinen leukatyössä matoomaan lävitse, kun on\njuusto syötävänä ja se lihava madottava puhki, joka on kertaiseksi\nsuupalaksi liika iso! Lainaan sinulle pojan, koska Siviä on flikka ja\navun tarvitset ja Evald on jouten, ja parkinpykäyksessä juoksut! ja\nsinä ähisisit! Saappaat ostin Lübeckistä, poika saa, vedenpitävät kuin\npytty, hyvät jouhtisaappaat, seisoo niissä vaikka saavissa päiväkauden\nja kuivin sukin, poika saa minun saappaani ja juoksee puolestasi\nperättömät alhot ja Vaarniemen suot! Kielistä ostin liivinkin,\nnahkaliivin, tiiviin kuin kaihi, pitää tuulen kropasta kuin piru\nautuuden syntisestä sielusta, pojalle annan, Evald saa, niin pysyy mako\nlämpimänä kuin sängyssä, vaikka tuuli porottaisi pohjoisilta pakkaset\nLapin kaikista jääkattiloista varvimäelle vinkumaan! Sydvästinkin ostin\nAltonasta, öljätyn niskahatun, hyvä hattu, kiiltää pinnoiltaan kuin\npeilin pelti, liukas kuin jääpala, vedellä turkanen kiiru sen\nliepeiltä, joka ainoa pisara maahan, vaikka taivaan kaikki saavit\nolisivat alassuiten, joka ainoa pisaran tippa maahan kuin räystään\nvaluilta niskankarvankaan kastumatta, hyvä hattu, mainio hattu, minun\nöljätty niskahattuni, Evald saa sen, eikä ainoankaan langansäikeen\npaidanselässä pidä olla märän, vaikka syksy kaataisi likoa suistansa\nkymmenenkin taivaan kidoilta, ja poika, meidän Evald, sinun edestäsi ja\nvanhemman puolesta nuorimmakseen lihkaisi ja poikamikseen huhkisi\nmetsät ja märät, Kivivedet ja Talinkorvet, minkä anturaa on saappaassa\nja liukasta kölissä, märänpuskaa alhoissa ja penikulmaa vesissä,\nmarraskuuta almanakassa ja ränniä pilvien räystäissä, lihkaisi ja\nhuhkisi, huohottaisi ja huiskisi vanhemman edestä ja sinun puolestasi\nsyksyn rännät ja joulun edut, jotta olisivat niidet solmitut joka\nsolmultaan ja langat loimitut joka pujeeltaan, puolat kehrätyt ja\nkuteet katsotut, kun on vuosi kääntänyt kylkeänsä, joulu levätty ja\ntuolut tuvilla, kangas kudottavana, honkakangas pantteriloimin, ja\nsyöstävää sujautettava, teräksen sinistä hartiaväeltä ja mieshihan\nheilumilta tammisissa talvissa ja helmisissä metsissä maaliskuun\nmäikymät ja huhtikuun raikumat, kunnes on sinisillänsä taas meri,\ntoukokuu taivailla ja varvimäen kaiteilla nousemassa kuuton kylkeä\nsemmoinen seinä, että leivonenkin liverryksillänsä ihmeissänsä\nmittailee ilmoissa korkeuksiin käsin, kuinkas ylhäälle sinisiin topit\ntuommoisessa astiassa nostetaankaan ja että pääskynenkin kesäkuita\nkedoille viistoillekaan pitelee likeltä siipinensä kylkipieltenkin\nsaumasuoria ja koettelee sulkasuihkan kärjenpäällä, onkos tottakin\noikosen mittaa riitingin linjoissa semmoinen määrä, että uskoa pitää\nliitolinnunkin toistetulta sankainsa havilta pitkänseilaa todelta\npukattavan pitäjään ja parkkilaivaksi aluksenhaahta, jonka honkalaitaa\nei ohita siivenlyömä kolminkaan kantavin vaihtovuoroin!' Semmoisiansa\ntohisi kirkkotanhualla käytäväportin edessä Pukkila muille, kun ensin\noli alkanut varovaiset visertelynsä Evaldistansa, mutta sen jälkeen\nsaanut omat sanat hattuunsa, niin että liirumit alkoivat liverrellä\nomia viisujansa verissä, ja koko mies oli Taavettia tanssipolkassa\narkin takana: niin oli kurkku äijällä kiljas, että minäkin erotin joka\nsanan kirkkoaidan kulmaan asti.\n\n\"Mitäs minä tämän jälkeen enää jäin turhan vuoksi aidan kulmaan\nkokottelemaan ja seisomaan, koska nyt olin kuullut sen, minkä\ntarvitsinkin, ja kuulemani jälkeen pienellä omankin ajatuksen vaivalla\nosasin ymmärtää ja pistää omassa päässäni kokoon, että parkkilaivasta\ntanhualla oli puhe, ja että sitävarten olivat päät yhdessä ja\nkohistiin, Alastalo touhassa kuin mylly tuulessa ja armiensa huiteilla\nmäellä, Langholma vakaana kuin akselinnapa samassa myllyssä kiireen\nviikoillakin työn tyvenissä ja arvokkailla kääntymillä kuuden korttelin\ntyvessään, Härkäniemi hartaana kuin hammasratas sisuvärkeissä valmiina\nväkeen ja tammihampaan voimaan, kun tuuli pyörittää ja napa antaa\njyskyntahdin, Pukkila lyhdyntolppana huiskimassa, minkä väkihammas\nantaa puhtia puolapuihin ja pieni ketteränä kerkiää pyörimillään\nkymmenestikin ympärinsä siinä, missä iso ja vakaampi sälisee kehillänsä\nyhtä kierrostansa ijät kaiket, Lahdenperä valmiina vieremmillä altisna\nloroille ja altisna tutinoille, kuinka on kiristetty toron suuta\nnaparaudan neliskantin lonkkumille, ja kuinka on häkissä jyvänkultaa\njuoksuteltavana myllyn kivien kiertävään nieluun jauhonlämpimiksi\nvartoovaan säkkiin alatorven sylkevillä suilla! Ymmärsin porinat ja\nhankinkin jo lähtemistä sekä varustelin itseäni liikkeelle kiviaidan\nkulmasta, nälkäkin alkoi jo kurnia suolissa pitkän seisomisen jälkeen\nja Ylistalon muorin sunnuntaivellingin haju kutitella niin\nviekottelevana nenän sieraimissa, että ajattelin kun ajattelinkin, että\nseisokoon tässä nälkinensä hurtti, vaan en minä, minä lähden könttimään\nrantaa päin, tulkoot valmiiksi, koska kerkiävät ja suistansa irti\npääsevät!\n\n\"Senverran kuitenkin kerkesin vielä huomaamaan, ja hamuamaan\nkorviinikin, ennenkuin liikkeelle lähdin ja rantaa päin, että oli\nkeskikäytävän portillakin ja isäntäjoukossa jo kotomatka useammankin\nmielessä, Härkäniemi näytti riitelevän itsensä kanssa siitä, tälläkö\nrykäisemällä hän alkaisi paiskata kättä ympärillä ja sanoa hyvästejä,\nlähimmälle ja Krooklalle ensin, joka seisoi joutilaana ja vieressä, ja\nsenjälkeen järjestyksessä muille, niinkuin olivat vuoroltansa\nseisomassa, niin että kämmentä sopi tyrkätä, tälläkö rykäisemällä siis\nalkaisi sopivasti pivopelin, vai vastako seuraavalla, kun oli odottanut\nhiukan ja malttamisen aikana siirrellyt työn toimeksi edes niitä\nnappuloita allansa, joita kohta saisi viljellä astumisiinkin taas ja\nmenemisen säärystimisiin sen kuin vellipata veti ja kototupa kutsui\nsunnuntai-ehtoopuolen rauhoille ja tepposille; Lahdenperälläkin tuntui\nkutivan ruumiissa ja säärivarsien siirroissa tieto, että liikkeellä\nolisi jo oltava, ja että jossakin, eikä niin kovin kaukanakaan,\nkirkkorannassa vaan ja Tiiringin metsän toisella puolella tuolla, ei\nainakaan siunattu enempää häntä itseään kuin Pukkilaakaan, vaan\npikemminkin sadateltiin jo kukaties voimallisestikin ja viidenkymmenen\nsyntisen lähimmäisen kärsimättömällä sisulla, kun neljännestunti kului\nturhan neljännestunnin niskaan ja Kihlakunnan tuhdoilta ja\npiittalaudoilta tusinalukuista isoluotolaista silmäparia yhä\ntiivistyneempänä yksimielisesti tikisti rantapolulle käsin, jokos\nviimeinkin vilahteli metsästä mitään ja törmäsi sillalle lautamiehen\nnäköinen hikihelmiä punakoilta poskiltaan pyyhkien, tai pilkotteli\npuskista tuttu tornihattu ja loikkiva Pukkila polun kivillä; Langholma\noli jo tehnyt todenkin lähtemisestään, oli kait arvellut, että asiat\nolivat siinä tällissä, mihin ne kirkkomäellä saadaankin, ja oli jo,\nensin Alastalon, ja senjälkeen muut lähimmät hyvästeltyään, menossa\npeltokankareella omaa kirkkorantaansa päin, tuimasti astuikin, vaikka\narvolla tietysti, niinkuin Langholma liikkumisissaan aina, säärysti\nniin, että puhti piuvasi herrasverkaisissa körteissä: Langholmassakin\nnähtävästi on nälkäistä kirkkoväkeä odottamissa ja jo virstojen\nmatkoilta nenänsieraimiin lemahteleva hyvin suurustettu ohravelli-vati\npöydällä!\n\n\"Olisi nähtävästi Alastalokin jo ollut valmis\nkädenpaiskauksiin ja lähtemisiin, sen huomasin hänen vihimisistään ja\nsyljenhienoksimisistaan rintapielille (äijä puurissakin aina, kun on\nkääntämisen venta edessä, sylkii vihii rintapielilleen hienoksiltaan,\nennenkuin sanoo komennon, ja aina sille takinpielipuolelleen, jolle\nhangalle keulakin on nostovuorolla laivassa), olisi ollut valmis,\nsanon, lähtökrysseihin, mutta hänellä killui nyt takkinsa napissa,\njuuri sillä puolella, jolle oli vihitty viuhittu leuasta, ja jolle hän\nsiis olisi kääntynyt pivoseremoniioille Karjamaan Eenokista aloittaen\n(Karjamaakin siellä oli pippurisilmineen ja kylmine piipunnysineen!)\nkillui takkinsa napissa Pukkila, jolle viime tingassa näkyi tulleen\nturkanen toimittamisen ja puhumisen kiiru: oli kait loppuäkkäämältä\nhuomannut, että se jää juostessa joukosta, joka ei toisten karatessa\nhuiski säärinensä mukana, minkä haaroissa on piippua, ja että, jos\nparkki oli karotti, jossa mieli lipoa omaakin lusikkaansa, niin nyt oli\ntäpärin aika olla lusikkoineen paikalla! Pukkila siis pidätteli napin\nkurkusta Alastaloa rintapielestä, hoki ja hoikkasi, minkä suustaan\nkerkesi, puhui tälle puolelleen Alastalolle, mutta toiselle puolelleen\nLangholmallekin, joka jo loittoni pellonkankareelle, puhui kurkkua\nkurottaen ja korkeammin Langholman jälkeen, puhui matalampaan ja niskaa\nkehottavasti kyyryyn vetäen Alastalolle ja Härkäniemellekin\nvieremmällä, puhui vasemmalle ja hoikkasi oikeilleen, puhui kiiruulla,\nettä kerkesi. 'Muista se, muistakaa se! Tänä vuonna tämä parkki,\ntulavuonna toinen parkki! Joka vuonna uusi parkki, parempi parkki,\npirumpi purkki!' -- Pukkila ei vahingoltakaan hellittänyt Alastalon\ntakinpielustaa hyppyspihdistään, kieli karasi kuin olisi palanen\nlentämässä karsinoistansa ja juurijänteiltänsä ja ääni niiskui hingut\nja huikut silloin kun ei jäänyt sätkimään säärineen paljaaseen ilmaan\nniinkuin aituri pässi puolojen rakoon. 'Sinä saat parkin, minä saan\nparkin, molemmat saavat parkin! Pihlman pääsee, Janne, Jatafiinan\nJanne! Evald pääsee, meidän Evald! molemmat pääsevät peräksi parkkiin,\ntyyreiksi sanon, vaikka kapteeneiksi ajatellaan, molemmat pojat saavat\nblankkihatun, ja korsteenin niskaan, kun me jäämme kotiin!' pani\nPukkila niin nopeata, että ihme oli, kun ei kielen liuska mennyt\nsolmuun lennossa. 'Kuka kooho enää kuutoilla kulaa, kun kerta\nlaivojakin mahtuu mereen!' hoki hän ja kiskoi napinniskaa Alastalon\nrintapielessä niin armottomasti, että odotin minä, koska langat\nratkeevat tai verka antaa perään nutussa. 'Ei korkeakaan toppi\ntaivaaseen läpiä raapi, eikä pitkä köli sen pahempaa haavaa Atlannin\nniskoihin ratko kuin lyhytkään, jumaliste! Säynäskaukaloon kaksi tikkua\npistetään, yksi kumpaankin päähän, ja molemmat vinoon ja kannen\ntapeiksi, mutta laivaan kolme mastoa, ja kaikki pystyyn ja pultaania\nsiipiin.' -- Helkkarin kieli samalla Pukkilalla muuten, karaa kuin\naituri hevonen kavion kapsamatta korkeankin aidan ylitse ja selvittää\nkompastelematta vielä ojanpohjankin aidan takana: annan autuuteni\npantiksi ja käännyn vaikka paavin uskoon, ellei hän saman kirkon portin\nedessä ja jutunkahinan alussa ollut pystyssä kaikkine kymmenine\nkädenkynsineen ja jalanharineen lisäksi, järjen niskapiikeistä\npuhumatta, ollut pystyssä, sanon, kaikkine haruksineen ja sätisemässä\nvastaan, minkä kielenjänteessä juurensäijettä oli, kun samoilla\nkirkkotarhan keräjillä oli ensimmäinen tavuukin päässyt Alastalon\nparrasta ilmoille ja korvat heristyneet ympärillä, autuuteni annan,\nsanon, pantiksi siitä, että Petter oli ollut kiiskistäkin verkossa\nennenkuin nyt oltiin kuhanruotoisena vadissa, ja että sillä kinkulla,\njoka nyt herosi pehmovia pöydällä, oli ollut torahammasta leukapielissä\nennen paistamista: tunnen miehen mainiosti niiltä ajoilta, jolloin\npalvelin pirun ja pelivärkin puurissa! 'Herran enkelit!' sätistiin\nsiis, 'herran enkelit, Mattsson, silakkasuolasi sinä vielä seilaat\nsuoraan Cadizista, ja minä Maijastiinalle kahvit Riosta!' En tiedä,\nmilloin nytkään olisi sylki Pukkilan suussa niin paljo kuivunut, että\nvärkki joskus olisi pysähtynyt, ellei Alastalo viimeinkin olisi\nruvennut tekemään totta lähdöstänsä. Varohiljaa oli hän alkanut\nkirvotella toisen näppejä pieluksistaan ja nauraa pihahteli sopuisia.\n'Vellitkin jo pian jäähtyvät kotona!' pakisi hän leppovan juttuja, kun\njo alkoi päästä irti. 'Reisuista ja kahvitulijaisista passaa puhua\nparemmin vasta, kun laiva on kölillä ja keula kotoa päin ensimmäiseltä\nmatkalta kummallakin!' lasketteli äijä jo pientä vastauksen\nnuhdettakin, kun tunsi takinpielensä löysäksi ja kökötti kättä\nhyvästeille.\n\n\"Minä olin silloin jo lähtenyt kirkkotarhan aidan kulmasta, niin etten\nenempiä enää kuullutkaan, mutta kun Kellokastarin tahtomen takaa\nmetsään taittaessani aidan astuttavalta vielä katselin taakseni,\nolivatko äijät jo tulossa, jotta tietäisin sanoa paatissa, niin näin jo\nHärkäniemen hyvässä puhdissa tanhualla rojoaskelilla edellä ja hänen\ntakanaan Alastalon vähän matkan päässä tulohöngässä hänkin ja hikeä\notsaltansa jo alkumatkassa pyyhkien, ja arvasin siitä, että nyt olivat\njutut tarinoidut loppuun kirkon portilla. Pukkilasta näin vielä\nvilauksen samassa kirkkoaidan kulmauksessa, jossa itse olin seisonut,\nhän oli kait seurannut toisia vielä muutaman askeleen, ennenkuin eroon\nhellitti, seisoi siellä haapapuun varjossa kuin huiskiva humalaseiväs,\nhuitoi käsiänsä ilmassa kuin olisi tuuli ranteimia turjutellut ja\nrämssysi, mitä rämssysi viimeisiksi välttämättömiksi evästyksikseen\ntoisille, jotka jo hutkivat kaukana tiellä. 'Parkki, sanon,\nparkinperhana, se rakennetaan niin että rytisee pitäjässä!' kuulin\nvielä tuulen kantamilta viimeksi korviini, kun painuin metsän varjoon\npatikoidakseni edeltä rantaan viemään tietoa, että äijät pian jo\ntulevat ja ovat jo matkalla ja kohta saadaan lähteä.\"\n\n\n\n\nVII.\n\n\nJärvelin oli lopettanut juttunsa, ja käväisi taaskin kopistamassa\npiippunsa loppuun asti poltetut porot takan paadelle. Kun tämä toimitus\noli perinjuurin tehty, tikun kärjellä vielä perattu perimmätkin törkyt\npohjilta ja koetettu huolellisesti hengen kulku varressa, palattiin\nlevollisesti takaisin pengin viereen, ladattiin verkalleen pesä uuden\nkerran nahkaisesta massikukkarosta takintaskussa seinäkoukussa,\nsovitettiin tynkä turvallisesti leukaan ja sytytettiin pehkut\nhuolellisesti palamaan. Tarkan miehen ei tämän jälkeen enää\ntarvinnutkaan lähimmän vastaisuuden varalta tehdä muita valmistuksia\nkuin kirvottaa nahkaliivinsä nutistuneet sykkyrät penkillä kerältään ja\nkääriä sama vaatekappale uuteen pöyheämpään kokoon niskan leväyttämiksi\npäänsä alle sekä paneutua senjälkeen jostakin aikaa taas pitkäkseen\nlavitsalle. -- \"Parasta leväyttää selkäänsä aikanansa, niin on\nsitkaampi heilumaan, kun tarvitaan!\" sanoi hän vain sovitellen toisen\nsäärensä mukavasti toiselle lepäämään. -- \"Siitä tuleekin eri elämä ja\nhikivähti ensi talvena!\" lisäsi hän selvitykseksi siitä suupielestänsä,\njoka ei imenyt piippua, sekä sovitti kätensä ristiin niskan alle\ntueksi. -- \"Sanokaa te, mitä sanotte, mutta ensi talvena on varvi\npystyssä Pihlavaniemen kärjessä ja tienstiä taskuun sillä, jolla on\nselkää keikkumaan pitäjässä!\" lisäsi hän, kun jäsenet alkoivat olla\nmukavasti. \"Ja tällä kerralla naputetaankin astiasta oikea alus,\nparkkilaiva, niin että miehinenkin mies kehtaa tunnustaa olevansa\nkuuttoa rakentamassa! Minä otan korvalävet mukaani sekä kirkkoon että\nkirkkomäelle, ja tiedän, mitä kuulen!\" -- Järvelin oli sanonut\nsanottavansa loppuun, hänen suunsa loksahti umpeen piipunvarren\nympärille ja pienet silmät jäivät tirraamaan lakeen. \"Pukkilan Petter\npelkää, että Alastalo ajattelee Pihlmannin Jannesta parkkilaivan\nkapteenia ja vaikkapa vävypoikaakin taloon!\" virkahti hän vielä tovin\nkestäneen ajatuksen tiiman jälkeen, ennenkuin lopullisesti vaikeni.\n\nTuvassa oli tuokion ajan hiljaista, kuului vain Järvelinin taskukellon\ntikutus seinältä, sekä se, että heilurikello peräseinällä oli\nseisahtunut käymästä, koska ei isäntä sitä ollut edellisenä ehtoona\nhuomannut vetää nyöreillänsä eikä Esana ollut viitsinyt vielä\npäivälläkään korjata laiminlyöntiänsä. Oikeastaan oli odotettu\nenempikin Järvelinin jutusta ja peremmät tiedot asioiden juurista,\nkoska oli keskipäivä nukuttavimmillaan ja väsytti oma ajatteleminen.\nMutta vaiettu kuin vaiettu, ja olihan siinäkin selvittämistä\nitsekullakin, mitä jo oli kuultu. Varsinkin, koska aikaisemmat\naprikoimiset olivat saaneet selvän vahvistuksen Järvelinin puheista,\neikä Järvelin yleensäkään leukaansa löysiin lainannut.\n\nIso-Vileeni nytkin ensimmäisenä pani puheen alkuun: hän oli aina\nlerviltänsä valmis. Vileeni oli nyt kuitenkin näreissänsä ja hänen\ntäytyi marista: oli käynyt kärsivällisyyden maksoille, kun ei kohta\nsaanut kuulla sitä, mitä varten korvansa oli heristänyt auki, vaan piti\nsaranoiden soutaa leuassa ummet ja lammet, kaikenmaailman hatunostot ja\nmuut Pukkilan päkilykset, ennenkuin selvään A-sanaan tultiin ja asian\npuustavi päästettiin veräjänlävestä! \"Sinun juttusi juoksee kuin vanhan\nvalakan lönkkä tai tervapytyn poron loro!\" purki hän aluksi harmiansa\nnyt kun uskalsi jotain jo taas sanoakin ja tiesi, että Järvelin oli\nvaiennut, eikä hänestä kumminkaan enää enempää lähtisi, harjasiko häntä\nsanaraipan siimalla selkiin, vai valuttiko jutunkieleltä enkelin mannaa\nrieskaksi pökkelön poskiin. -- \"Saa nukkua kitinän kestäessä\nherätäkseen huomenna ja kuullakseen ylihuomenna porinan lopun!\" närkki\nhän ja oli karvainen. \"Sinä palvelit auttamattomasti liika kauan\npuosuna Härkäniemen puurissa, ja sait sillä aikaa leukoihisi istumaan\nsaman nuotin tahdin kuin hänellä, mutta sinulla ovat saranaluut\nposkissa kuivemmat kuin Härkäniemellä, ja parranpehkon kasvussa on\nsinun kitunaamasi aina pysynyt saitana, joten se, mikä on hyrinän hupia\nja vaahtivien kiemaa Härkäniemen parroilla on sinun pieliltäsi\nnukuttamisen narinaa ja piimän pitkää! Liikuttelisit edes useammin\nleukaasi, niin hallitsisit saranat, ja osaisit pysäyttääkin ne ajoissa,\nkun ne vahingolta joskus ovat päässeet liikkeelle!\" Nuhde oli nyt\nlopussa, ja sopi siirtyä asioiden niisiin. \"Vai sinä olet vissi siitä,\nettä äijillä on tosi meininkeissä?\" keskeytti hän härinänsä, koska\nuteliaisuus kuitenkin kärtti mielessä ja hänellä sitäpaitsi oli\najatuksissansa se heikko viekkauden toivo, että pieni nykiminen\nsittenkin olisi vaikuttanut Järveliniin ja saisi kuin saisikin\nkuitenkin jotain kuulla vielä siltäkin kantilta.\n\nMutta Järvelinistä ei silloin lähtenyt mitään, kun ei lähtenyt:\nvisaisesta koivupölkystäkään, vuosikautensa vajan seinällä\nsitkistyneestä, saakos siitäkään urakkaa, yrittääkö hurskaana ja\nkristittynä kirveen teräpuolella järkipuuta sovinnossa halki, vai\niskeekö pakanana ja vimmattuna kölliä ja turkkilaista tallanuijan\nhamalla niskanystyröihin, mihin silmittömiltään osaa! Järvelinin suu\npysyi ummessa kuin lukkoon läimäytetyn aitan raskas raudoitettu ovi\nkaksinkertaisessa lankkuvuorauksessaan, ja vain piukistettu huuliparin\nnyrpistyminen piipun luisen suupalan ympärille ja kärsimätön nykäys\nselkähartioissa, kun kylkeä hieman ja mielenosoituksellisesti\nkohennellen käännettiin muusta tuvasta poispäin, osoittivat, että\npenkillä oli kuultu Vileenin sana ja pistospuhe. Se joka tällä hetkellä\nolisi odottanut vastausta sieltäpäin tupaa, olisi saanut odottaa kauan\nja kokottanut sittenkin turhilla asioilla.\n\nIsäntä sensijaan oli saanut ajatuksensa vauhtiin, niinkuin vakunkin\nallaan. \"Juuttaan Lahdenperä!\" sanoi hän ja koipi vakunsa runkkaamaan\nsillä puhdilla, että kampajalakset kolkahtelivat laattialankkujen\noksakuhmareilla kuin äkkiliikuntoansa pelästyneinä. \"Saamarin poika:\nsaa metsänsä myydyksi kuin tapista päästäen! Ei muuta vaivaa äijällä,\nkuin ota setelit vastaan ja sylje peukaloosi, kun lasket pinkkaa:\nsenverran liikut, että viet pinon talteen piirongin lahviin! Kelpaa\nlonkareen loikoa häälymättömänä päiväkaudet ja lämmitellä selkää\ntupakamarin sängyssä, lahvin avain housuntaskussa ja karvasta pullossa\npöydän kulmalla käden kurottuvilla: oma sänky rytisee, kun itse makaa,\nja oma metsäkin rytisee, kun muut heiluvat ja hullut hikoilevat toisen\npuolesta! Saastainen sittenkin, jollen vielä väännä itseäni tästä\njaloille ja lähde länkimään Alastaloon! On Ylistalon metsässäkin\npuunkylkeä parkkisena pystyssä senverran, että tikuksi uskoo tikan\nkärkikin, kun kiipee hirttä ja tarkastelee kallella päin! Omin päinsä\nmetsä minun puolestani on saanut kasvaa, jotta, jos petäjän luonnon\noikein tunnen, niin salkorunkoa pitäisi olla lykännyt mätästurpeen\nmeidänkin raja-aitojen sisäpuolella semmoiset seinät, että kirveellä on\nruokaa ja terälle pihkaa purtavana pahemmankin nälän sammuttimiksi\ntalven niskoiksi ja viikkojen varoilta: ja laiskotella taas osaan minä\nparemminkin kuin lautamies, jos kellä liiat rahat ovat vaivoiksi\ntaskuissa ja niille haetaan ottajaa!\"\n\n\"Ole hönisemättä!\" tiuskaistiin samassa isännälle tylysti uuninnurkasta\npaaden äärestä, jossa emäntä juuri-ikään ja muitten toimitusten\nvälissä, kiireen vilkkaa ja selkä muuhun tupaan päin käännettynä, ettei\nhuomattaisi, hörppi suuhunsa kahvintilkkaa, jonka oli kaatanut\nkorvattomaan kuppiin nokimustasta pannusta toton tuhassa: niin paljon\nvastusta ja harminjuoksemista koko päivän, että lohdutuksen tarvitsi\nihminen ja tipantilkan lämpimiltään suuhun, ettei sydän haljennut! --\n\"Vai Alastaloon vielä juoksemaan!\" matki hän ja hoikkasi. \"Ikäänkuin\nsinä liikkeelle pääsisit, vaikka kangella selän alta vääntäisi!\"\nparansi hän toraansa ja vilkuili jo taakseenkin, vaikka kesken\njuomisiaan piti edelleen kahvikuppia visusti piilossa rintahyttyränsä\ntakana. -- \"Ja jos liikkeelle pääsetkin, niin parempi kun menet\nnostamaan pystyyn Katavaisten vainion kaatuneen veräjän, etteivät\nAlastalon hevoset mene meidän orasmaahan tramppaamaan, koska näkyvät\nolevan päästetyt jaloittelemaan mäelle!\" -- Tämä oli vanha riita-asia,\njonka emäntä täten viritti esille, veräjä oli jo viikon päivät maannut\nmaassa, ja emäntä oli intikseen päättänyt, että sitä hän ei mene\nnostamaan, 'en mene, en kiusallakaan, en, vaikka kylän kaikki kaakit\nmarssisivat meidän oraspeltoon!' oli hän päättänyt, oli sanonutkin ja\npauhannut seitsemänkin rippiä joka päivä asiassa. 'Mene itse, koska\nolet Esa, ja isännän luut sinun kropassasi, eivätkä ne varise, vaikka\nliikutkin!' oli hän opettanut ja manannut manaamasta päästyäänkin.\n\"Kuohittukos sinä olet, kun et edes läpiä tuki, vaan saavat seista\nselällänsä ja rivoina kylässä!\" kimmahti hän nytkin, ja oli niin\nsuutuksissaan, että unohti kahvinjuontinsa salaamisetkin ja kääntyi,\npuolityhjä kahvikuppi kädessään, koko planeetallaan muuta tupaa käsin.\nNaama punotti, ja suu sätisi niin, että nöhtää varisi seinien\nsammalraoista. \"Mädäntyneen riu'n minä ymmärrän, että se makaa maassa,\nkun se on laho, ja kelvottoman saapasparin, että se pysyy tunkiolla,\nkun se on sinne nakattu, mutta täysmiestä elävissä luissansa, että se\nroikkuu omine varsineen vakun hauteissa niinkuin leikattu nauriin\nnaatti takatarhan aidalla, sitä minä en surmikseni ymmärrä!\" --\n\nEmännältä loppui kuitenkin sätinä yht'äkkiä lyhyeen ja kuin\nnaulanpäähän, silmä oli tuikeiltansa osunut laattiaan muuripankon\nvieressä lähellä ovensuuta. \"Herrajestapookenas!\" pääsi suusta ja\nsamassa oli jo kuppi laskettu kädestä pata-arkulle ja emäntä kuin\nkeränä helmahopussa ja juoksuhyntyssä menossa ovensuuta kohden, jossa\npikku-Osku nukkui viattomia uniansa laattia-permannolla porstua-oven\nedessä ja muurin pylvään juurella, poski turvallisesti painettuna\nkaatuneen luudan tyvelle ja lianhilvaiset sääret paljaina koltun\nliepeiden peitoista. \"Lapsiparka!\" haikersi emäntä kyykkysiltään, kun\nkorjasi palleroa syliinsä, \"nukkunut, vaivainen, ihmisten kontteihin\noven suuhun!\" hellitteli sääli hän ja kantoi parmaustaan peränurkan\nalassänkyä kohden. \"Sinäkin lämmittelet luitasi vakussa, etkä senvertaa\npääse, raato, liikkeelle, että saisi lapsen omille pahnoillensa, vaan\ntäytyy kakaran nukkua nurkissa, mihin parka väsyy, luudan tyvillekin!\"\nsai isäntäkin ohitse mennessä vielä pientä muistutusta, mutta nyt oli\nkumminkin tärkeämpää toimituksissa. \"Nuku Osku, nuku, Osku, äiti tuo\ntutin suuhun!\" rauhoiteltiin ja hyssyteltiin kantamusta sylissä sillä\naikaa, kun vapaa käsi pehmitteli ja valmisteli tilaa sängyssä lapselle.\nEmännän kasvoille oli levinnyt hellempi ilme, kun hän nyt laski\ntaakkansa patjoille ja huolellisesti levitti roitteja lapsen ylle, joka\nunenhorteestaan heräämättä haki palleroisia poskiansa tyynyn turviin.\n\"Mukuloita sinä osaat toimittaa maailmaan, mutta vakun sinä pidät\nomassa hallussasi!\" sai isäntä toraa vieläkin, kun tuli surku pojan ja\npalleron puolesta, mutta käsi askaroi edelleen äidin toimissa ja\ntasoitteli hellällä huolella tyynyn karheata aivinaa otollisemmaksi\nlapsen pyöreän posken levätä. Vielä viimeinen kädenhivaus peiton\nsilittimiksi ja päänaluksen kohentamiksi, ja emäntä oli taaskin\nuuninloukossa ja hommissaan. Mutta tuskin oli kylmennyt kahvikuppi\ntaaskin nostettu kouraan ja silmä vilahtanut akkunaruudun kautta\nmäelle, kun kuppi jo taaskin kalahti takaisin pata-arkulle.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\n\"Milja, Milja, nyt ne marssivat oraspeltoon joka kavio peräkanaa\nvainion veräjästä, Alastalon Rusko hirnuen etummaisena! Milja,\npöytälaatikosta leivänpalanen ja mukaan!\" -- Tämä oli emännän parahdus\nja itse hän oli jo kieraissut hameensa liepeet ylös ja sitaissut ne\nsolmuun taakseen, hörpäissyt kiireessä jäähtyneen kahvitilkan kupin\npohjilta suuhunsa sekä juoksujalassa ja laattialankkujen paukkuen\nrientänyt ovelle. Sinne hän hävisikin oven taakse, Milja,\nneljänneskyrsän kannikka kädessä jälestä, porstuasta kuului enää vain\nemännän ääni, kun hän kirasti taakseen... \"Ja laittakaa itsenne pöytään\njoka sääri, jos saatte laiskat sarananne liikkeelle, papuvati on\njäähtymässä uuninpaadella, puulusikat ovat hyllyllä, piimäkooli\npata-arkulla, leipäkori ja säynäskaukalo pöydän laatikossa!\" Ääni\nloittoni ulos pihamäelle, mutta yhä kimitettiin ulkonakin. \"Nyt ne\nkaakit jo karaavat nisusaralla, Rusko häntä huiskuna etummaisena ja\nTeemu viimeisenä konkkaroiden, minkä rojoluiltaan pääsee, harjat\nhuljaten ja saran multa tupraten kavioista! Tupa täynnä laiskoja miehen\nselkiä niin paljon kuin penkin lautaa mitattavana, oraspelto naapurin\nhevosia, minkä sarkaa on trampattavana saven tilkuissa, saa karata\nhameissansa henki kurkussa minkä lyhyistä naisihmisen sääristä lähtee\nja ilmaa on pihisemään rinnan poven hölkkiin!\" kuului vielä sätinä mäen\nalta, ennenkuin tuli hiljaista.\n\nIsäntään oli metakka vaikuttanut senverran, että erinäisten arvelujen\njälkeen hänkin viimein vaivautui kiskomaan itsensä vakun pohjilta\njaloilleen, vakun pohjilta, sopii muun puutteessa sanoa, vaikkei\nhänestä vakuun oikeastaan mahtunut muuta kuin istumatyvi, muun ruumiin\nliikavarren roikotellessa, mikä koipipiippujen säärivarsina pitkin\nlaattioita oijennellen, mikä selkähoippimen jatkomittaa ilman tyhjiin\npaikkoihin tarpeettomasti tyrkäten. Kuinka paljon Esalle todella oli\ntätä turhaa mitan heinää ruumiissansa kannettavana, sen huomasi\nselvästi nyt vasta, kun hän vakun vieressä ja ennen enempiä\nliikkumisiin lähtemisiä oijenteli jäseniänsä täysille tiloilleen ja\nkaskotteli pahimmat väsymykset luistansa, uskomattomasti saattoikin\nmies venyä lakea päin, kun kaikki saranat suoristettiin ja nikamat\nrivissä ladottiin toistensa päällä ylöskäsin kurkottamaan: kun näki\ntämän ihmeen, niin senjälkeen ymmärsi, että ihminen Esan luissa ja\nhänen selkäriitinkinsä kantajana ei saattanut olla muuta kuin laiska\nsen ajan kuin makasi! Kun nytkin viimein oli saatu koko mies\nkirvotetuksi esiin ja kädet tupotuiksi housuntaskujen upiturviin, oli\naika keikkumisiinkin ja lähdettiin väännyttiin laattian poikitse\nakkunaa päin kurkistelemaan perä-akkunan ruudusta, vieläkö maailma oli\npystyssä, kun semmoinen meteli oli talossa, että hänenkin oli täytynyt\nnousta liikkeelle.\n\n\"Sotkuvat, pehkanat, meidän pellon!\" kivahti hänessä kuitenkin isäntä\npaikalla, kun nenäkäyrän kärki oli ruudussa ja silmät saaneet sihdin.\n\"Alastalokin niin ruokoton, että päästää elukkansa mäelle vaikka näkee,\nettä toisen vainionveräjä on selkoselällään, ja itsekin joka huomeltai\naamutoimituksilla käydessään huutaa rojauttaa nurkaltaan, jos näkee\nihmisen kintunkin meidän mäellä liikkumassa, paasaa konteeraa kuin\nmikäkin kruununherra jahtivoudin kitapalkoissa ja räjäsee etunappejansa\nkiinni sulloessaan: 'Jokos Ylistalossa pian saadaan Katavaisten\nvainionveräjä pystyyn, että saa päästää hevosenikin jalottelemaan?\nNoselasti se nousee maasta, jos marssii tuvasta miestä kämmenpari\njokaista veräjänpuolaa kohden, ja pysyy pystyssäkin ilman töngön\nhakemisen vaivaa, jos isäntä selkineen jää Esaksi ja tykyriksi taakse\nnojaamaan! Vai tuuletetaankos, koskei raskita puolapuihin kajota,\nnaapurin peltoa veräjänläven kautta, jotta oraksen hius vedossa\nkasvaisi paremmin!' Tietää, saastainen, mainiosti, että veräjänläpi on\nauki, ja päästää sittenkin hevosensa mäelle ja toisen ihmisen\noraksiin!\" Isäntä paheksui niin, että kurkku melkein hinkasi\nvaikerrusta.\n\nIson-Vileeninkin nahoissa oli uteliaisuus kutittanut senverran, että\nhänkin oli ilmestynyt isännän viereen peräikkunaan. \"Myrkyllinen kieli\nsillä Alastalolla!\" myönteli hän hyväksyvästi nauraa höhöttäen. \"Ja\nvatsaa niin syntisesti miehellä, että nauru luontevasti mahtuu\nrullaamaan sisäpuolilla, kun suu on laukaisssut nasevia! Juoksuttaisit\npahaa keräjillä, kun ei kaitse sinun veräjöitäsi!\" neuvoi vikuroi\nVileeni edelleen ja nauraa pöhötteli toisen harmeille.\n\nEsa ei kuitenkaan ollut nyt sillä tuulella, että hän olisi kallistellut\nkorvaa leikinsäröisille jutuille, vielä vähemmin niitä ymmärtänyt. Mitä\nenemmän katseli mellastusta pellolla, sitä vähemmän oli asiassa pilan\ntilaa. Juoksivat kuin harakat sikin sokin saroilla! \"En suinkaan\nminäkään miksikään Alastalon konien kaitsijaksi ole palkattu talooni!\"\närähti hän kärtysti, ja silmät tikistyivät yhä pahemmin. \"Keräjillä\njoutaisikin juoksuttaa leiviskäsäkkiä, niin saisi muutakin\najattelemisen vähtiä, kuin parkkilaivojen pykäämistä ja tikkujen\nlaskemista kuuttojen rikeissä! Päästää sulaa kiusaansa hevosensa\nmäelle, vaikka hyvin tietää, että minulla on parempaakin tekemistä kuin\nveräjän lenkkien vääntäminen! Joutilas mies hän ja laiskaa leiviskää\nhänessä enemmän kuin minussa, saisi itsekin juosta veräjät sulkemassa,\nniin liiat ihrat sulaisivat vähän!\" Esa olisi naurahtanut omien\nsanojensa niskaan, mutta nauru jäi kesken. -- \"Saakelin ämmät, kun\njahtaavat hevosia, kuin vasikoita, karakkavitsat käsissä!\" ratkesi\nhänestä. \"Nyt ravaa koko liuta, nelijalkaiset hulluina edellä,\nkaksijalkaiset päättöminä perässä pitkin nisusarkaa, niin että multa\ntuiskii kavioista ja oras varpaista kahden puolen! Naisväen pään\nsisäpuolella ei ole mitään, ja ulkopuolella ainoastaan hiuksia!\"\nhaikersi Esa ja kyhni oman tukkaharjansa takametsiä. \"Minunkos sinne\nvielä on mentävä, ennenkuin koko pelto on sotkettu taikinaksi?\" alkoi\nisäntä aavistaa synkeitä.\n\nIso-Vileenikin oli siis jo akkunassa, mutta hän tarkasteli asemaa\nkylmäverisemmin ja levollisesti. \"Perhanan hyvä ravuri, sinun muorisi\nvielä!\" arvosteli hän asiallisesti ja tunnustuksella sekä kurkotti\nhuvitettuna päätänsä likemmä ruutua. \"Aijai sitä vilskaa hameisssa, kun\nketarat pistävät eukolla parastansa ja multa sinkoo varpaan jäljiltä\nkuin akanapyry viskurin syljyiltä! Voi sinuas, synnin pesä sinua, Esa,\ntarkoitan lahoine koipinesi! synnin pesä ja tupottu laiskuuden säkki,\nettäs olet sinäkin joskus, kukas uskoisi, ollut säärinesi vietereillä\nja valssissa, ja kieputtanut, juutas, melkein kuin valmiiksi puhutun\nmorsiamen ja meripojan hentun minulta läpi sormien laattian hiloille\nensin ja muille elämän raskaammille savisaroille senjälkeen! Eipäs\nymmärrä, mitä naisväestä on ajatteleminen, kun sinunkin kanssasi joskus\non samaan sänkyyn kiivennyt Marjasmäen Liisa, tyttö kuin ihmisen mieli,\nsilmät päässä kuin tuikun tähdet kahden joulukynttilän kärjessä, kielen\nkannalla laulu valmiina kuin liverrys pääskysen nokassa ja jäsenet\nhienot, kuin niityn heinä juhannuksena! Mutta mitäs muinaisista nyt\nenää: parempihan pöllytys toisen avioiduissa kuin omissa vapaissa\nniskavilloissa! Ruohonyrtti poimittuna on pian korrenkarsta kourassa,\nja neidonherke siippana pian riivinrauta talossa, tänäinen ihme ja\nelämänpalsami huominen tosi ja kiviriippa, silmien sula riitaa ja\nrippiä ryppyjen kipistyksistä, kielenliverä sahanterän hammasviroissa\narmiaalla ja rannentaipumain heinänhivelät laudanmarrasta eukon\nnystyröissä! Lykkyä tykö, sanon, vaikka muinen harmitti, etten\njulmemmin sano, kun sait rahanpenninkiäkin siipan mukana ja\nelämänikäisen laiskanpestin toimellisen eukon hyntyissä. Kaiken\nkaikkiaan kuitenkin, ja pahaa tarkoittamatta: sopiva muori sinulle!\nPaksu nahka tarvitsee kirpeän suolan ja kankea niska kovan iespuun: on\nsinusta puhumatta vieraallekin terveellistä sielunlääkettä ja\nsisukuntaa hyvivää hengenrohtoa vierestä katsella ja turvassa huomata,\nkuinka se saa, joka ansaitsee, ja sanankuria ja kielensuomimista\nsiunataan sille ja sinunkaltaisellesi, joka lipeöitynä ja parhaastikin\nlöylytettynä ei joskus ja lopullisesti sittenkään jätä elämänsaunaa\npulmuseksi pestynä ja karitsankarvaisena. Ja sielusi nahoista\npuhumatta, mikäs hätä on ruumiinmajallasikaan, kun muija kerkiää sillä\naikaa kuin sinä huilaat, ja emäntä huiskii talossa minkä helmanroitit\nhameissa ennättävät saumoiltansa ratkeematta kieppua vasemmanviskeiltä\noikeansojoon sillä aikaa kuin isäntä hautoo selkää penkillä ellei loju\nvakussa, ja kuorsaa hirsiä tupaan, kuin olisi seinähongat uusittava\npytingissä! Katsos kieppanaa, kun loikkasi nytkin, aituri, vars'ojan\nylitse kuin viikon vanha varsa, ja mennä kaapasee sarkaa niin, että\nsurku tulee alushameen sarssia, kun on pysyttävä eheänä kintuissa,\nvaikka koivet vilisevät nappuloina! Ovat totisesti eukolla vielä\nvieterit tallella sääripiipuissa, jos kielen kantimissakin! Ties, mitä\npelejä vielä pidätte sängyssäkään, ellet sinä käännä laiskaa Esanselkää\nhemasia päin!\" -- Iso-Vileeni nauraa rojotteli koko majaltaan niin\nhartaasti, että silmännurkkiin muodostui tihruista vesikarpaloa, joka\nläksi kierimään kasvopäiden ahavoitunutta kuparia myöten varistakseen\nlopulta partakarvojen karheiden juurien varjoon.\n\nIsännän oli vaikeampi ottaa asia leikilliseltä kannalta. Meno pellolla\nalkoi nimittäin näyttää yhä arveluttavammalta, sekä emännällä että\nMiljalla olivat nyt jo karakkojen sijasta käsissä ja pystyssä aidasta\nkiskotut riukupuun pätkät ja käsitetyt hevoset kirmasivat kuin hullut\nsikin sokin ja neljääkarua saroilla: kaviot kuopasivat ja multa tuiski\nniinkuin oraksen tukutkin pellolla! Siltä näytti, ettei lopultakaan\nollut tässä muu edessä kuin tosi ja liikkuminen, ellei tahtonut\nkylmiltänsä katsella, kuinka koko pelto ilkosavillaan tallattiin omien\nsilmien edessä, ja sotkuttiin orassarka vatkoille kuin taikinan vanutus\npurtilokaukalon pohjilla! Minunkinkos vielä pitää mäelle tässä juuri,\nkun ruoka on keitetty valmiiksi ja jo vadissa ja pata-arkulla\nodottamassa: olisivat ällittömät saaneet kantaa liemen jäähtymästä\npöytään, ennenkuin ulos karasivat, niin olisi ateria valmiina ja saisi\nvatsaansa jotakin, ennenkuin lähtee hönkäsemään raakaa ilmaa\nsisukuntaansa! närkästeli isäntä ja surkutteli itseänsä, kun ymmärsi,\nettä ainakin porstuasillalle hänen oli käveltävä kirastamaan\npoohakoille järkeä, ennenkuin koko pelto oli sorkittu savirapakoksi.\n\"Ällistä puhumatta, joka, jos sitä alunperin on pääkopassa ollutkaan,\nensi ryöpsäyksessä jo on hopussa jätetty virstan taakse tielle, niin\npelkään minä, että pääkuoren hiuksetkin lähtevät juuriltansa\ntuommoisessa vihastuksessa, kun säärystetään niin, ikäänkuin olisi\nihmisen vaimoväkisissä hameissa ja naishaarojen nappuloilla päästävä\noman silmittömän nenän piikin ohitse naamassa!\" paheksui isäntä ja\najatteli emäntää ja tytärtänsä, kun vielä piti uudemman kerran ruudun\nlasitse varmentaa tolkuttomuus auttamattomaksi ja miessydäntä\nvääntäväksi pellolla.\n\nJestalanas! vihelsi hänessä veri, ja hän alkoi kiukustua koko kolmen\nkyynärän ja viiden tuuman varressansa: ei hemmetissäkään muu auta kuin\nettä minun on mentävä pyräkkään!\n\nEi sentään suinpäin lennetty: vastahan oli harmistus alkukihimillään,\nja sitäpaitsi: saattoihan vielä tapahtua jotain muutakin ja mitä\nhyvänsä, kun vartoi, eikä ehkä tarvinnutkaan lähteä: laiskottikin vielä\njollain paikoilla ruumista! Senverran oli Esa kuitenkin jo kärtty, että\nmuisti Vileeninkin ja hänen härinänsä vieressä. \"Höriset korvan\njuuressa kuin kärpänen tuoreessa sontakokkareessa!\" hönäytettiin siis\nkärsimättömästi olkavierille, ja samaan menoon, koska suuttuminen\nalotettuna ilman eri vaivaa kolkutteli menon jatkoa eteenpäinkin\nniinkuin kärryn pyöräkin raitin kuopilla, kun sälä kerta vain ensin on\npäässyt liikkeelle, samaan menoon hönäytettiin siis sivupenkillekin\nkäsin, josta taaskin oli alkanut kuulua nasevaa korttien läiskähtelyä\nlavitsaan: \"Etkös sinäkään, pojanvesa, saa senvertaa peukaloasi\nkorteista irti, että pääsisit koipimaan pellolle! Ämmä siellä ja äiti\nkaraa kieli kurkussa saralla ja sinä lämmität takapuolinesi tuolin\nlautaa!\"\n\nTämä viimeinen jo alunperin kutakuinkin turhaksi tunnettu ja\nsenmukaisesti vaisusti ja viimeisenä heikkona hätävarana sekä\nainoastaan virallisen muodon ja häpeän vuoksi yritetty kehoituksen\nälähdys oli osoitettu nuorelle miehen loikareelle, Esan omalle pojalle\ntosin ja talon vanhimmalle vesalle, isänsä elävälle kuvajaiselle niin\nsääriparien haaroilta semmoisina kuin ne olivat, kuten isän varhemmin\nvakusta, oijennetut koko pituudessaan torkottamaan laattialla kahden\npuolen puutuolia, jonka selkämystä vastaan rintoinensa nojaten hän\nratsain istui, kuin selän huojavilta varsiltakin silloin kuin sitä\njumalanlahjaa humalaseipääksi raskittiin liikkumisen vaivoihin lainata.\nHänen, poika-Esan läsnäoloa tuvassa ei ollut tähän asti syytä paremmin\nhuomata, koska hän istui tuolillansa selkä päin muuhun väkeen penkin\nedessä, ja kuten sanottu, tuolin selkämystä vastaan roikkuen oli tähän\nasti ollut vain kolmantena ja muista tuvan asioista piittaamattomana\nosamiehenä Vihtorin ja Hosu-Kallen jo aamuhämäristä jatkuneessa isossa\ntorakassa sivuseinäpenkin ovipäässä. Mitä siis tuvassa olikin tähän\nasti höristy, poika-Esa oli istunut pelaamassa torakkaa, eivätkä\nhärinät ympärillä olleet häntä liikuttaneet enempää kuin saarnan\nhurinat kirkossa sitä kärpästä, joka lentimiltään laskeutuu milloin\nmanttaalimiehen laveammille, milloin taksvärkkärin kaidemmille\nkaljuille, kuinka pään kallistuvaa vain on otollisesti tarjolla\nuneliaan seurakunnan nuokkuvilla laidunmailla. Se joka tahtoo olla\nraitis knuppi isossa torakassa, ei viljele vahingoltakaan enempää\nsilmiänsä kuin järkeänsäkään, ei pahimmissakaan pärinöissä millekään\nsivukureille ja turhille krysseille, vaan suoraan kuin naskali nahkaan\nja nyrkin nuija tappelussa päin penteleen pläsiä ja kasvoplaneettaa\npelkästään ja prikunsiimalta peliin ja plareihin, nahkalehtiin omassa\nkourassa ja läjäkasaan penkillä, siihen mikä nousee naapurille kouraan,\nkun tämä kiroo vilpittömästi, ja vielä visummin siihen, mitä hän\njärjestelee pivossansa, kun hän nauraa petollisesti! Ylistalon Esat\nolivat omalla tavallaan tiivistä lajia, koska siellä missä säästetään,\nsinne jää varaa, ja laiskuuden lahjakin oikealla tavalla käytettynä\nsakoo väkeä hartioihin ja muihinkin hengen luihin, ja niinpä oli\npoika-Esakin, laiska tietysti ja isänsä vesa niin selän venymisen\nluonnolta kuin saman selän taipumuksilta itsensä säästämisiinkin,\nkuitenkin pinka palanen siellä, missä hän viitsi, ja isotorakka oli nyt\nkerta niitä asioita, joita ihminen poika-Esankin nahoissa viitsi,\nviitsi vaikka kokonaisen päivän selän sen kuin oli muuta seurakuntaa\nkuningasten kirjojen pitelemiseen. Uskollisena israeliittana ja sanaa\nenempää kuin silmänluontiakaan turhiin ja tarpeettomiin sivupuolillaan\ntuhlaamatta oli poika-Esa siis tämänkin aamuhuomenen istunut\npuolipäiviin asti pukahtamattomana tuolipukillaan, maailmasta vain se\ntärkeä piiri tiedon huomiossa, minkä muodostivat edessä penkin lauta ja\nsille nakatut kortit, milloin paksuksi pinoksi läjäytyvinä, milloin,\njoko ahneemmin tai pienin kirouksen sadatteluin kouran huomiin\nkorjattuina, vuoroin Vihtorin, vuoroin Hosu-Kallen, joskus omienkin\nnäppien noukkimina.\n\nNäissä tärkeissä tekemisissä siis ja parhaissa kuningasten kirjojen\nselvittelemisissä tapasi poika-Esan isä-Esan äskeinen sana takapuolien\nlämmittelemisistä tuolin lautapuulla, ja mieto viittauksen vihje ja\nisällisyys siitä, että paremminkin voisi miehen vesa sormensa ja\naikansa käyttää, kuin kortin nurkkien venyttelemisiin ja patarouvien\npäiväkautisiin pamputtelemisiin, esimerkiksi siihen, että olisi\nkonteillansa ja törmäämässä ovesta silloin kuin isän paikat painavat,\nja olisi karattava pelloilla ja saroilla, ennenkuin vaimoväki\npäättömissään ja hevoset luontokappaleen järjessään ovat sotkuneet koko\norasvainion taikinapurtiloksi! Isän, kuten jo sanottu, itsessäänkin\nvaisun laimea ja melko lailla heikko-uskoinen ja oikeastaan vain leuan\nviljelyksiksi ja sanan raon täyttimiksi ilman vakuutusta ja ikäänkuin\nulkoluvulta lausuttu morkkauksen viite sattui kuitenkin, niin turha\nkuin se kaikissa tapauksissa olisi ollut, nykyisissä penkinäärisissä\ntapahtumasarjoissa mahdollisimman epäotolliseen tinkaan. Vihdoinkin oli\nnimittäin tullut se isossa torakassakin saapuva vaihe, että sekin,\nniinkuin kaikki maallinen, kallistuu loppuansa kohden, ja peli\nviimeinkin on eri vaappumisten ja joskus turhien vaikka välistä\ntarpeellistenkin voimasanojen ja mehevienkin partasiunausten jälkeen\nsiinä vaa'assa, jolloin ei enää auta taito enempää kuin kirouskaan,\nvaan yhden on hävittävä ja noukittava kouraansa jokainen läiskä\nviimeistä lehteänsä myöten sen kuin penkin pinnoilla on poimittavaa.\nJuuri näissä täpärissä oltiin nyt, ja Hosu-Kalle hihkaisemassa, kun\nvalttikuningas hänen viimeisenä pideltävänään hänen iskemiltään istui\npäällimmäisenä kolmatta tusinaisen läjän niskoissa ja vapaaherra\nvoittamiltaan hivutteli kasaa poika-Esankin tirkisteltäväksi penkillä.\n\"Onkos varaa parantaa vai keikkuvatkos lehdet kouraan?\" pöyhisteli ääni\nja killisteli silmä, kun pivo hierasi tyhjiänsä osoitukseksi, että\nPilatus oli pessyt kätensä ja poissa pelistä.\n\nJuuri näissä pelin vaiheissa siis ja poika-Esan parastikään\ntarkimmasti punnitessa kolmea kortin lehteä kourassansa ja kasapinkkaa\nedessänsä sekä sivusilmin vilkaistessa pariin Vihtorin viimeiseen\nsormittavaankin, sattui isä-Esan sana tupiin, ja, vaikkapa\nheikoillekin, vastauksen odotuksille sivupenkin edustoilta käsin. Eihän\nnykyisissä oloissa kuitenkaan saattanut kotvaan aikaan mitään\näänenkaltaista kuulua niiltä kulmilta tupaa, joilla poika-Esa istui,\nnousihan sentään verkanhiljaa likaisen hilvainen kortti ilmaan ja\nvalttiässä lepäsi valttikuninkaan niskoissa läjän ylimpänä, joka nyt\noli lykätty Vihtorin eteen Vihtorin tuumittavaksi. Yhtä luonnollista\noli, että äänen hiiskausta ei kuulunut penkin nurkilta seuraavinakaan\ntäpärinä hetkinä ja haudanhiljaisina lyöntivuoroina, jolloin hevoset ja\nnaisväki saivat mellastella pellolla, kuinka orasta oli potkittavana\nsaroilla, ja isäntä kyntää niskakarvojansa akkunassa, kuinka tynkää oli\nkaiveltavana peukalolla, kunnes ensin Vihtori oli koonnut kouraansa\nkasan penkiltä ja poika-Esa valttipamppunsa niskaan saanut\nvalttikuninkaan, ja ne omiksi noukittuaan vielä noukkinut äsken\nuhraamansa valtti-ässänkin penkiltä hoimiinsa takaisin. Pelin meno oli\ntämän jälkeen selvä kun oli kourassa alkuperäisten valttipampun ja\nkuningattaren lisäksi kaksi muutakin ylintä valttia, eikä senjälkeen\nenää tarvittu kuin neljä läiskäystä penkkiin, ennenkuin Vihtori oli\npoiminut omikseen isontorakan jokaisen lehden viimeistänsä myöten, ja\nmies ja poika-Esa pelistä päässeenä oli suustansa vapaa vastaamaan\nkenelle hyvänsä ja vaikka isä-Esalle.\n\n\"Mitäs äijä motkottelee?\" kuuluikin miesmäisesti penkin vieriltä olan\ntaakse, kun viimeinen kortti kourasta oli komeasti suorittanut roiman\nkaarensa ilmassa ja peukalo naulannut nakatun ässän penkin pintaan\nVihtorin ja valmiin isontorakan vissemmäksi varmuudeksi. \"Maistuukos\nvirka nyt, kun on puolen päivää hamunnut torakan pestiä itselleen!\"\nmuhkeili hän virnaa lyödylle peliveikollensakin, joka ilmeisestikään\nei ollut näin nopeata, vaikka selvää ratkaisua odottanut, ja nyt\nhappamen haluttomasti sormi joutilasta korttirunsautta kourassansa,\nnenännysä, itsessäänkin lähimmin leveyspuoliansa käsin lavea, nyt\ntappion-näsäyksen jälkeen tuhisemassa lommoiltansa ruskean huuliparran\nummissa kuin puhjennut palje pihinöitänsä. Tuoli poika-Esan alla oli\nsamalla kolisten siirretty jaloista ja komeasti nostettu puolemmas,\njotta humalavartaat sääriksi pääsivät taas selvittämään itsensä\nsuoriksi ja oikeentumaan jäsenilleen, ja varsi, vähän huiskava kyllä\nvielä, ja toistaiseksi pajunraidan hyötyvesaa pikemminkin muistuttava\nkuin täys-tämmeihinsä kasvanutta salkokuusen rankaselkää, varrenhuiska\nsai vapaasti kirvottaa kaikki ne odottamattomat venymisen varat, mitä\nsiitä, niinkuin isänkin samoilta ruumiinmajan osilta ihmeeksi riitti\npäiväkautiselta kyykkimiseltä kurotettavaa lakikaton orsia kohden.\nSääret ja käsivarret ojona kaskoteltiin vielä ja pyristeltiin pitkän\nistumisen jättämät jäykistykset jäsenistä ja selän saranoista,\nennenkuin mies oli valmis permannolla ja riuskas poika töppösillään.\n\"Käskee ruveta rupikonnan jäniksen kanssa kilpaloikkasille,\nsontavarpusen tunkiolla visertämisen sormikoukkuun västäräkin kanssa\nräystäällä ja Alastalon entisen tallipahnojen pöyhijän -- renkitonkija\nmaamanterilta merimiehen pöksyissäkin vielä! -- kiisteille ja\nkuningatarpiikasten veikkasille sen pojan kanssa, joka on Ylistalon\nEsa-veikka syntymästä saakka ja vapaa poika talossa sen ajan kuin selkä\non laiska, ruho lepää ja sänky hautoo lämmintä luihin, mutta sulha\nveriltä ja turkanen tukan alta, kun on peli siepassa penkillä, tiimel\ntanterilla miesparven keskellä tai viulun vingassa helman huiskaa\ntanhuan suilla!\" kehui ylvästeli miehen vaaja vielä permantopalkeilla\nennenkuin rytisi oven suussa alassängyn pohjalaudoissa, kun koko salko\ntasatallukoilta oli kimpaissut itsensä pitkäkseen olkipahnoille, jotka\nFliku-Fetu varhemmin oli jättänyt kylmille. Vasta tämän jälkeen ja kun\nsääret olivat sopivasti asetetut potkoon sängyn jalkopäähän päätylautaa\nvastaan, oli aika muistaa, että isäkin, Esa oli tainnut marista, mitä\noli marissut pelloille juoksemisista juuri kun ateria oli kannossa\npöytään. Sängyn pää narahteli uuden ja voimallisemman kerran, kun\nvartta oijennettiin uusi ja parempi kerta, ja Esa sai viimeinkin\nvastauksensa.\n\n\"Mitäs äijä hörisi? Omat luut kullakin liikuteltavia ovat: siirtele\nsinä omaa majaasi vaan! Ja alappas laputtaakin, että ämmä pääsee\npellolta nostamaan papuvadin pöytään ja saa nälkäinen viimeinkin apetta\nkuonoonsa talossa! Makokin jo kurisee hihnan alla kuin olisi kymmenen\nkoiraa ruokittavana suolikarsinoissa! Vai merimies, joka itse maksaa\nruokansa, maamoukan savea saapastamaan talonpojan saroilla!\" nauraa\nhölötti hän kurkun valtoimilta isänsä merkillistä ajatuksenjuoksua,\nsekä käännähti pahnoilla selkä päin tupaa niin, että sängyn saumat\nnaukahtivat uuden vihaisemman kerran.\n\nIsäntä ymmärsi, että oli turhaa odotella siltä taholta tupaa tähän\ntoviin enää enempää, ainakaan semmoisia häälymisiä ja edesottamisia,\njoita parhaalla tahdollakaan ja millään järkisyyllä olisi voinut\ntulkita valmistuksiksi vapauttamaan isä ja isäntä-Esa niistä\njaloittelunvaivoista ja jäsenten viljelemisistä, jotka selvää\nselvempinä nyt ilmeisesti olivat häntä odottamassa ulkona pellolla,\npotkiko sitte järkinensä tutkainta vastaan vai oliko potkimatta, ja\nvisusti ajatuksinensa kuin keitetty särki pyrstöinensä vatikaukalossa.\nPienellä, lähimmin loppuunsa palaneen ja viimeisiä heikkoja\nlepatuksiansa yrittelevän kynttilän sammuvalla uskontoivolla vilkaisi\nhän kerran vielä peräakkunasta pellollekin, olisiko sittenkin ihme\nmahdollinen, naisväki järjissänsä, hevoset kesyinä ja kyrsää kyhimässä\ntaritsevista pivoista ja hän itse taas vapaa parooni laattioilla\nselkälepoihin vakussa, ellei kävellytkin jo suoraan pöydän taakse\nodottamaan, koska palaavat karuiltaan ja kantavat ruuan pöytään. Jahti\npellolla oli kuitenkin elleipä jo entistä toivottomampikin, emäntä oli\nhellittänyt huivin hiestyneestä päästänsä ja hosui sillä, riukukarakka\ntoisessa kädessään, ympärilleen ikäänkuin olisi kärpäsiä käsittänyt\nharpatessaan vähissä hengin ojien ylitse, Milja rämpi parastikään\nvars'ojan reunoilla savisin kintuin, oli lentänyt nokilleen\npyörtäneeseen, kun varvas ei ollut loikassa siepannutkaan\nvasta-äyrästä, hevoset kiilivät harjat hurjina jokainen tahoillaan\nloitolla saroilla, lihavat lautaset vain läikähtelivät jokaiselta\nlaukalta. -- Syöttää mäskää hevosensakin lihaviksi kuin siat! sadatteli\nisäntä nyt jo tosisuuttuneena ja harmitteli naapuriakin: hänelle oli\nnyt lopultakin kirkastunut väistämättömäksi asiaksi se, ettei hänellä\nviimeinkään muu apu ollut edessä kuin lähteminen pellolle, jos\nnimittäin tarkoitus oli että papuvati ilmestyisi tämän päivän kuluessa\npöytään, ja tulavuonna kyttäisi oljenkorsikaan pystyssä nykyisellä\nsotketulla orasvainiolla, hän olikin nyt jo kääntänyt selkänsä\npääty-akkunaa päin ja lähtenyt lonkkaamaan laattialla porstua-ovea\nkohden. \"Vaimoväen toimitukset ovat aina vaimoväen toimituksia!\"\nmarahdeltiin kuitenkin vielä ovenlinkun napsaamilta äkää ja\nkärsimättömyyttä ilmoihin syyttäsuottaisen vaivannäön ja ihmisruumiin\ntarpeettoman rääkkäämisen vuoksi.\n\nOvisängyssäkin oli taas virvottu eloon, kun isä-Esan puukengät olivat\npaukkuneet permannoilla. \"Passaa keikkua vaan, kyllä ovesta mäelle\nmahtuu ja takapuoli perästä ravaa, jos nokka edeltä tietä avaa!\"\nraikahutteli poika-Esa sängyn pohjilta tupaan päin taas kääntyneenä\nkirkkaasta suusta aulista neuvoa oven lautoihin, kun ovi jo oli\npainunut kiinni isä-Esan selän takana.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nTuvassa oli syntynyt liikkumisen kahinaa kohta Esan kadottua porstuaan.\nIso-Vileeni seisoi jo vanhaltaan vahtaamassa perä-akkunasta menoa\npellolla, niin ettei hänen tarvinnut enää vaivautua liikkumisiin,\nseisoi vain paikallansa ja odotti, mutta muille tuvassa alkoi olla\nkiiru, sen kuin oli miestä pitkänään penkeillä, alkoi nousemista ja\nmuut olivat jo jalkeillaan. Kohta olikin jo Iso-Vileenin vierellä\nperäakkunan äärellä tunkemassa miestä ruutujen täydeltä, ainoastaan\nJärvelin pysyi levollisesti penkillään ja poika-Esa käänsi sängyssä\nselkänsä uuden erän tupaa päin: \"hemmetin meininki tässä talossa!\"\nmurahteli hän vain oljista, \"vaimoväki karaa vainioilla kieli kyynäränä\nsuupielillä ja pata kraakussa kasvaa totossa nahkaa ja anturajuhtia\npäivällistiimaksi herneihin! Merimies onkin tottunut toiseen komentoon,\nja jollei hän itse kiroo, niin kiroo hänen vatsansa! Voi kokinkin\nsuomittavaa kapiisikarhun niskavällyissänsä, ellei luukkulaudalla\nhöyryä liemipilkkumi valmiina jokaiseen kouraan, kun vahtikello on\nkilissyt ja pojat painavat kansin ovesta sisään!\" Niin ärheissään\npoika-Esa oli, että oli kimpaantunut takaisin istualleen loikuulta ja\nroikotteli pitkiä sääriään kuin kahta seiväsjätkää sängyn laidalta\nalas. -- \"Jukoliste, tästä syntyykin pian toinen kolina, ellei vati\nilmesty kohta pöytään, ja sassiin sittenkin!\" uhkaili hän umpimähkiin\nja kynsi niskallisiaan kuin nälkäinen kalmukki.\n\nMuilla ei kuitenkaan nyt ollut ajantilaa kallistella korvaa ovisängyn\nhaikeuksien ja marinoiden kuuntelemisiin, sillä päätä alkoi nyt olla\nperäakkunassa jo riittävästi ja kuka miekkonen ei vielä ollut perillä,\nhänellä oli kiiru tallukoissa kerjetäkseen ajoissa naamoineen ja\nnenänpiikkeineen edes johonkin loveen, josta vielä oli selkien\ntunkemilla jotakin näkemisen rakoa ruutuja ja pihan- ja pellonpuolisia\nilmoja päin. Ainoastaan Järvelin, joka oli vanhassa levossaan penkillä,\nkärisi poika-Esan puheisiin jotain paheksuvaa \"penikan härinöistä\"\nsuupielistään, ja Hosu-Kalle, joka juuri viimeisessä tapausten\nvaiheissa oli epälykykseen alkanut sekotella kortteja uutta torakkaa\nvarten ja sen vuoksi myöhästynyt muista akkunan edessä ja muita\nlyhyempänä varreltaan nyt neuvottomana ja hädissään kiili ja puikki\nsikeän selkärykelmän takana edestakaisin turhaan hakien itselleen edes\nsormustimen kokoista tirkistysreikää vaikkapa Ison-Vileenin kainalojen\nalatse, Hosu-Kalle siis, ainainen kitakiiskinen ja väkäleuka kun\nsentään oli sisuiltaan ja pahasuiselta lerviltään, hän nyt myöskin\nomissa sätkeissään ja turhan puhimisissaan oli äkäinen ennenkuin\nhuomasi Miljan tyhjän tuolin toimettomana rukin edessä, ja närähteli\nhänkin, muun purkamisen puutteessa, kärsimättömiä taakseen edes\npoika-Esan suolaamiksi. \"Esan-sasa sinäkin Vanhaa-Testamenttia myöten!\"\nmanasi hän siis ja mutisi meiningittömiä silläaikaa kun puikki kärppänä\nedestakaisin. \"Herneistä pähiset niinkuin karvainen kaimasi, ja myisit\nlaiskuutesi lusikkaan niinkuin Esa esikoisuutensa nälkiin!\" ripitettiin\nedelleen, kunnes äkiltään viimeinkin huomattiin Miljan tyhjä tuoli. Ei\nHosu-Kallekaan tämän jälkeen virkannut enää sanaakaan, sillä nyt olivat\ntoimet tärkeämpiä, joutilas jakkara tuoksauksessa lykätty rynkivän\nselkäseinän tihuviin takalaipiin ja utelias piikki tasaloikalta\nlyhyempänäkin muita korkeammalla ja muiden ylitse kurkun kurotuksin\nkurkistelemassa yläruuduitse sitä, mitä muut ja pitemmätkin saivat\nkatsella ainoastaan keskiruuduista, elleivät kyyristelleet niskojansa\nja kyttäilleet alaruuduista, joista oli parempi katselemisen tila.\n\nIso Vileeni akkunassa piti kuitenkin huolen siitä, että niinhyvin\nJärvelin penkillä kuin poika-Esakin sängyn laidalla saivat kuulla, mitä\nulkona tapahtui, vaikka eivät olleet näkemässä. \"Perhanan köriläs,\nlähteekös rivo tosissansa saapastamaan pellolle käsin\" ällisteli hän\nääniin ja köhmi korvallisillansa epä-uskoa niskoistansa. \"Lonkkaa,\nsaakuri, mäkeä alas, puukenkä hölkäten kummassakin takakäpälässä!\"\ntodisti hän ilmi-ihmeen. \"Uskonkos tämän jälkeen enää silmiänikään,\nvaikka mitä näkisin, kun varastaa valakka vielä hölkäksikin\nmyötämäessä, klinkkaa silkkaa juoksua, ikäänkuin kihtiä koipiloistansa\npotkisi!\"\n\nLaattia kolisi nyt jo uuden kerran, kun poika-Esakin oli linkannut\nsängyn syrjiltä töppösilleen, ja lankut paukahtelivat niskoillansa, kun\nmiehenhuiska vilkoilta harppasi tuvan poikitse näkemään hänkin ihmettä\nja Mooseksen kuivan sauvakräkin viheriöitsemisiä ruudusta. Järvelinkin\noli vääntynyt istualle penkillä, ja kirnui pohti sylkeä kuivissa\nleukapielissään, oliko hänenkin käveltävä katsomaan pilaa ja Viipurin\npamausta akkunasta. Poika-Esa oli jo temmaissut tuolipallin Hosu-Kallen\nalta ja tuupannut tämän laattialle sekä noussut itse sijalle, vaikka\nhänellä olisi ollut vartta yllinkyllin mitaksi kurottelemaan kurkkuansa\nmuitten ylitsekin ja ohitse näkemisen mannoille: Hosu-Kallen täytyi\nlyhyen ällistelyn jälleen tyytyä siihen, että kiipesi seisomaan\nperäpenkille ja sai vähitellen ja keinottelemalla vierustoista käsin\ntungetuksi päänsä muitten rykelmään siten, että hänelläkin viimein taas\noli nenänpää uuden kerran latuskaiseksi rutistettuna ruudussa.\n\nIsäntä oli todeltakin saapunut veräjälle, pysähtynyt siellä vainion\nkankareelle, ja sonnusteli nyt itseänsä, kiristäen mahavyötä\npiukemmalle ympärillään sekä hijoen silmäpariansa tiimellyksiin\npellolla ja ravaamisen tanteriin saroilla. Mutta mihinkäs oli nyt\nhävinnyt selkäruumiin joustavilta norjumilta äskeinen laiskuuden pitkä\nlevonlotko, ja mikäs meni miehen sääripiippuihin, kun kepittävän\nkoipiparin sijasta nyt olivat ukolla majansa alla nappuloina potkimet\nkuin kaksi vieteritämmiä vireillänsä ja laukeemillaan? Silmätkin,\nvaku-loikuun tihruilta valvenneet, olivat nyt haukkaparin\ntoimituksilla, kun tukan alta otettiin, ennen enempiä loikauksen\nleiskauksia, sihtiin asioiden tämänhetkinen tälli vainio-aitauksissa.\n-- Asema siellä olikin semmoinen, että apu ja nopea olikin jo totisesti\ntarpeen ja pikaan. Emäntä kyllä vielä huiski saroilla, sitkeänä kuin\nsynti, vaikka vähissä hengin ja vasta puolvainiolla ja jokaiseen ojan\npohjaan kompastellen, mutta Milja oli jo aikoja sitte istunut vars'ojan\npenkereelle puuskuttelemaan ilmaa läkähtyviin keuhkoihinsa samalla kuin\nhevosliuta kirmasi entistäkin irstaampana jo kaukana taka-aidan\nloitoilla ja toivottomilla liepeillä.\n\n\"Katsokaas konkaria!\" kiljahti Iso-Vileeni samassa, kun ensin toinen ja\nsenjälkeen toinen puukenkä potkaistuna lentää komeassa kaaressa isännän\njaloista kauas saroille ja mies sukkasillaan, varpaat harattuina\nojavieren saveen ja niska kyyrysillään, joka jäseniltään valmiiksi\nvarattuna asettuu vartoon penkereen reunalle, jota lähenee karkua\ntömistäen vainion periltä aidan viertä vauhkopäiden hullu kirma. \"Näes\nsaastaista, kun ei viitsi liikuttaa luitansa, vaan jää pyssäämään\nniinkuin katti väijyillänsä ennen loikanhyppyä!\" kehua morkkasi\nIso-Vileeni haltioissaan, ja oli niin jännittynyt, että hänen\nihopintansa ritisi. \"Tuolla lailla meidän kylän pojat: enkös sitä\narvellutkin!\" kehui hän ja kopeili ylettömästi, nyhi kyynäspäineen\nympärilleenkin, kun tunkivat näissä pinteissä joka-ikinen päätänsä\nakkunaan ja oli varjeltava kylkiluitansa.\n\n\"Ylistalon Esa ei olekaan mikään Nauku-Maijan Matti, kun miestä\nkysytään!\" ylvästeli hän, Iso-Vileeni, ikäänkuin olisi Esan kunnia\nnäissä hiisteissä ainakin puoliksi hänen omansa, joka niistä piti\nsuuta. \"Olettekos nähneet, pojat, kotkaslintua\", kysyi hän, ja oli\nainakin hyyppiätä tupsuiltansa itse, \"kotkaslintua, sanon, kun se\nsiivet löngällä istuu nuokkuu äijäkuusen, järäkuusen latvoissa,\nnokka nukkumassa rinnan röyhöillä, toinen silmä ummessa toinen\npuolivarppeillansa? Mutta annapas, kun risahuttaa jänönpupu puskaa\nnoroalhon liepeillä alametsässä, niin jo on venka ukossa, nenänkoukku\nkaraa höyhenistä, silmät sirahtavat kipunoiksi päähän, siipien kantimet\nhavahtuvat silmänräpäyksessä koholle ja varpaat kasvavat kynsille\nkarvatupsuistaan! Odottakaas, kun Esakin kaapasee ja sanka suihkii! Esa\nei ollutkaan mamman poika nuorempana! Kun lauantai-ehtoisin lähti\nsaunan päälle Liisaansa tervehtimään Marjasmäen luhtiin, niin kolmen\nlaitumen kautta kulki tie, ja jos oli hevosliuta veräjän takana\nensimmäisessä odottamassa, niin koura parhaimman ravurin harjatupsuun,\nsääret loikalta kaarena selkään kuin keikaus ja neljääkarua käsivarsien\nhuiskimilta suitsettomalla hevosella seuraavaan rajaveräjään!\nHelkkarissa, kun oli kolmekin kiiluvaa valakkaa ajettu vaahtoon samana\nehtoona, niin komeapa oli kosija luhdin ovilla, kun kolkutti sulha,\ntukassa vielä tuulien hulja, ja kaihtien aukeni tutulle tulijalle\nmyötävä salpa: luhdissa lehväkset orsilla tuoreina tuoksumassa,\npieluksilla vieno vereksenä!\" Vileeniltä vuosi kehu huulilta sojona\nkuin vesi mättään heruilta keväisessä norossa. \"Semmoisia me olimme\ntuonkaltaisia vesoja tämänkaltaiset pojat nuorempina!\" yltyi hän ja\nsilmät killivät ja kiiltelivät punakassa pääknupissa kuin kaksi\nvoinsulan kimpaletta puurovadissa. \"Penskakin selkäni takana, Esan\npenikkaa, pojan pentelettä tarkoitan, nykii selkäpielissäni kuin lempo\nja lentoa opetteleva kukonpoikanen tarhalla aidan juurilla, jonka\nharjoille ei kroppa kanna, vaikka kuinka sanka sätkyisi ja nokka\npuskisi riukuihin: tekisipä mieleni nähdä sinunkin säärilänkesi\nsieppaavan karkuhevosta kupeisiin, kun ensin on tarrattu suitsetonta\nlaitumilla nelistävän harjahuljaan ja kaapaistu tanterilla se matka\nlaukkaavan rinnoilla, että polvi puhdiltansa nakkaa miehen kasakaksi\nkeikkuville lautasille! Isän varsimittoihin sinulla lienevät\nkoipipiiput jo venyneet, mutta voide puuttuu saranoista: kun isä ja Esa\nja me muinaiset laskimme friiareina konkarin selässä yli kantojen ja\nsuosilmien niin että kangas mäikyi ja kura kedoilla räiskyi kavioista,\nniin siinä tempussa sinä olisit nokillasi ja te nykyiset hakisitte\nnelin ryömin jäseniänne mullan pyllyistä ruunan kaapaistessa vapaana\ntanterilla virstan holleilla rämpijöistä!\"\n\nPoika-Esa oli nyt jo kyynärpäineen tyrkkinyt itsensä akkunan ilmoille:\nIso-Vileenikin oli joutunut antamaan hieman tilaa. \"Pidä leipäläpesi\nsen ajan kiinni, että saa ihminen katsella rauhassa!\" sai Vileeni\nsivumennen pienen nysäyksen, vaikkei nyt ollut aikaa keräjiin hänen\nkanssansa: tapahtumat pellolla olivat todellakin tärkeimmillään. \"Äijän\nsääret tämmissä kuin äänikahveli kanttorin kourassa lukuvuoroilla,\nennenkuin se kalahuttaa tietoa kenenkään osaamattoman kalloon!\"\ntulkitsi hänkin ensimmäiset huomionsa ja säesteli Vileenin vanhempia.\n\"Mihinkäs on patti varistettu koipiluista?\" tutkaili hän\nkehasyljiltänsä ja alkoi ymmärtää Isä-Esan isäksensä. \"Puhti\ntakapakaroissa sen kirinen, että housut repeävät verkapaikoiltansa, ja\npian, elleivät nappulat kohta saa potkaista ja pääse säärystämään!\"\narvosteli hän asiantuntemuksella ja survoi paremman näkemisen vuoksi\nHosu-Kallen sivullansa puolemmas siitä ruudun kulmasta, jonka\ntirkkeille tämä viimeinkin eri tunkemisten jälkeen oli intillä ja\nkeinottelulla saanut pujotetuksi naamansa nenäpuolen.\n\nPoika-Esallakin oli nyt jo henki alkanut pihistä karvoissa ja\ntukanharja leiskahdella, kun asiat pellolla alkoivat olla siinä\njännittävässä vaiheessa, että kohta tapahtuisi jotakin, ellei muuta,\nniin sitä, että Isä-Esa olisi kellillänsä ja nokkinensa ja nenän\nkärkinensä syvän vaon kynnöllä siihen multaan, jota ei suvella ollut\nraskinnut leikata auralla kuin muodon vuoksi ja pinnan kamaran\nrapsimilta! Aidanviertä olivat nimittäin nyt perävainioilta totisessa\ntulossa Alastalon hevoset niin että tanner tömisi, Rusko tietysti\netummaisena villastaen ja kaksparia pannen, ikäänkuin olisi jätettävä\nmenossa harjantuiske niskajuurilta ja sieppaavat kaapaparit alta,\ntaampana puolisaroissa läähkyvä Polle, raskas ruho turvallisena\ntasaisiansa keikkuen, koska kertakin nyt oli silppusäkki irstas ja\nmuistettu maon alle nappulaakin varatuksi silloin kun oli varvasta\nsiirrettävä, viimeisenä viisas Teemu, jolla oli luun romua\nliikuteltavana valakan nahoissansa yhtä paljon kuin järjen\nkokeiluistakin kannettavana hevosen päässänsä, ja joka senvuoksi aina\noli vartoova lähdössä ja verkas kiireenpidossa, ja nytkin siis lönkkäsi\nsilloin kun toiset varsaisemmat karasivat, koska luut sanoivat hänelle\njuoksemisen tahdin ja tieto sen, ettei veräjä paikoiltansa siirry,\nvaikka myöhemminkin saapuu, ja että se joka viimeisenä lähtee\norasmaasta, se myöskin nyhtää viimeisenä vehmaan tukkuakin suihinsa\nmatkan varoiksi. Tulossa olivat siis saralla Rusko terävintänsä\nkirmaten kuin paras navakan niistäjä vastaviiston kihimillä, Polle\nlaitaviansa laskien kuin myötätuuliin löysännyt laiskempikin liitäjä\nloivien lykkimillä, Teemu verkkaitansa hellitellen kuin ruokoruuhi\nkukkulastissansa puhjukan periltä airojensa vedoilla ja pyräyksien\npyyhkeistä tietämättömänä matkaa tehden.\n\n\"Pojat perhanat, lykätäänpäs mekin pellolle!\" pääsi poika-Esalta\nruudussa samassa, kun Isä-Esa pellolla pitkine koipinensa loikkasi\npenkereeltä saralle ja asettui myötävilleen ja kyyrytempaan saapuvan\nRuskon varalta, joka jokaiselta kavioparin haukkaamalta läheni\nlikemmäs. Akkunan edustoilla tapahtui tuvassa tällä hetkellä\näkkimyllerrys, aivan ankara tempaus: Hosu-Kalle sai kiittää hyvää\nlykkyänsä, ettei kolissut päistikkaa penkiltä, vaan löysi itsensä\ntöppösiltään permannolta! Poika-Esa nimittäin parhaillaan survoi ja\nvoimallisesti itsellensä tietä rykelmästä akkunan edustoilla,\neikä kiiruussa ja ahtaudessa ole aikaa enempää kuin tilaakaan\nhempeäkätisyyteen: Iso-Vileenikin marahteli pahasti, kun oli saanut\ntöytäyksen ja tukevan kylkipieliinsä.\n\nSilmänräpäyksen tuokioksi oli nyt huomio akkunassa kokonaan kääntynyt\npellolta tuvanpuoleisiin tapahtumiin: siihen pakoitti jo sekin, että\njokainen on jännittävässäkin paikassa kuitenkin itseänsä ja omaa\nruumismajaansa lähimpänä, ja itsekunkin senvuoksi nyt oli varjeltava\nomia luitansa, että jäsenet säilyivät eheinä, kun joukossa rytisi ja\npoika-Esa käytti kyynäspäävoimia. Tottamar sotkuisenkin vyyhdin\nselvittää, kun on mieskoura työssä ja repäsee kiskasee niskottelevat\nsätkät karstoina katki, ennenkuin kärsivällisyys selkäluista loppuu, ja\ntottamar mies tiensä väylää joukossakin ja ankerias savessa, kun on\npotkoa siinä, mikä varressa potkasee, ja kova poika siltä paikalta,\nkuonan päältä tai olkahartialta, jolta pehmiä antaa myöten ja pyrkivä\npainaa puhki! Pian oli poika-Esakin vapailla akkunan tungoksilta ja\nmiestä hänen takanaan hieromassa niitä ruumiinpaikkojaan, joita ei\nollut ajoissa kerjennyt korjaamaan syrjiin, kun sampi kirposi verkosta.\n\"Oletkos sinä hullu, poika, kun rikot, riiviö, ihmisellä luut\nrintakopassa mäskiksi!\" närkästeli Iso-Vileenikin aivan turhasti, sillä\njos marina oli tarkoitettu poika-Esalle, niin ei tämä sitä enää kuullut\njo sen mäikääsemisenkään vuoksi, joka paukkui permannoissa, kun\nmiesvartinen tepasteli palkeilla: orretkin laessa tuntuivat olevan\nvaarassa, kun roima loikaskeli! \"Pistäkää, pojat, esiliinat eteen ja\nkantakaa papuvati pöytään siksi, kun miehet palaavat työstä ja ovat\nnälkäisiä!\" raikui vielä taakse, ennenkuin ovi läimähti lähtijän\njäljiltä kiinni ja palkit porstuassa tömähtivät.\n\n\n\n\nX.\n\n\nKesti tuvassa pieni tovi, ennenkuin kaikki taas olivat järjestyksessä\nja akkunassa: vain Järvelin malttoi edelleen istua penkillä. Tapaukset\nolivat tällä välillä kehittyneet pellollakin. Rusko kirmasi juuri,\npäätä ravistellen ja silmät viheriästi vilhuen suoraan isäntää kohden,\njoka niska kyyryvänä hartioiden väliin, pitkä selkä koukistuvana kuin\njännittynyt raippa ja sääret kimpaavassa harppaustanassa oli asettunut\nsaralle kädet harilla valmiina sieppasemaan. Pihamäkeä alas läheni jo\npellon veräjää poika-Esakin viilettäen merkillisesti muuttuneena\ntaannoisilta unenkaskotuksiltaan ovensuusängyn vieressä kevyttä\njuoksunharppaa lennättävin liukuvin askelin alamäkeä sinne, jossa\ntotisesti oli tällä erällä riuskautta tarpeen varaltakin, jos sekään\nriitti, sillä Ruskon pärskyttelemisistä ymmärsi, että silläkin olivat\nomat ajatuksensa ja aikomuksensa asiassa. Rusko alkoikin olla jo\nisännän kohdalla, kyömisteli kaarevaa niskaansa, nakkasi harjan paksua\ntuiskille, hirnahti virmasti sekä pyyhkäsi ohitse kuin puhallus viskoen\nmolempia etujalkojaan korkealla ilmassa: ei pelkoakaan, että sen\nrohtimiin paljain kynsin tarrattiin, ellei tallattuna tai maan savessa\nlaahaten! Isäntä oli jäänyt saralle, tukku hellenneitä niskakarvoja\nkourassansa, ja juoksi harppasi tyhmistyksissään vielä turhiltaan kuin\nilman viiman vetämänä jonkun lonkka-askeleen pakostakin jälestäkin,\nniin että sora lenteli ympärillä tallukankannoista. Arvasi, kun viimein\ntuli töppösille pysäys ja Rusko, entistäkin tihuvampaa hellittäen\nkavioistaan, pani parastansa loitoilla mullan tuprumilla, että\ntyytyväinen ei äijä ollut ja että karvaista saakuria irkeni parran\nsängistä: saastaista, kun pääsi läpi sormien! mutistiin kaiketi\nensimmäisen pökerryksen tyrmistyksissä.\n\nPerä-akkunassa oli ilo remahtanut valloilleen: rytäkkä taisi kuulua\nulos mäkipihoille asti! \"Hyvä kun ei nokilleen lentänyt: olisi saanut\nkuonollaan syventää matalaa suvikyntöään!\" kompaili Iso-Vileeni\nsuuri-äänisimpänä muun rämäkän keskeltä. \"Eivät ole äijän säärisaranat\nenää entisissä rasvoissaan, ja sormipihdeissä ovat vieterinäpit\nruostuneet kankeoiksi!\" puolusteli hän kuitenkin ja selitteli, kun\nmuisti muut nuoremmiksi ympärillä, ja oman ikäpolvensa, sekä kehut ja\nmuinaiset kunniat, mutta keskeytti sanansa samassa. \"Mitä pirhanaa?\"\npääsi häneltä, ja hän jäi suu ammollaan tuijottamaan pellolle.\nAkkunassa oli muutoinkin äskeinen rähäkkä äkkisammunut, kaikki tunkivat\ntaaskin päätä ruutuihin, minkä oli naamaa ikkunassa, ja kuin yhteisestä\nsopimuksesta oli jokaikinen hiljaa kuin hiiri, minkä ei ähissyt niitä\npuhimia, kun oli toisten takana kurkattava selkien ylitse ja\nvarpaisiltaan sitä, mitä ei muuten nähnyt. Järvelinkin sivupenkiltä oli\nymmärtänyt jotain erinomaisempaa olevan tapahtumassa ulkona, ja oli\nhänkin viimein arvellut vaivan veroiseksi lähteä liikkeelle, siepannut\ntoimellisena miehenä poika-Esan entisen tuolin penkin vierestä\nmukaansa, kävellyt laattian poikitse ja järjestänyt tuolin sopivasti\nkädestänsä nyhivän ja tempovan selkäseinän taakse, kuin huojaavan\nhäkkikrinnin, jonka natiseviin tiloihin edelleen sullotaan voimalla\nlisää siihen, mikä jo ryskää pakitun piukkana saumoiltansa. Kohta\nolikin jo tiivis Järvelin tuolillansa seisomassa muun joukon takana ja\nkurottelemassa pientä, mutta hienontihuvaksi varvattua timperin\nknuppiansa muitten ylitse ja Iso-Vileenin vierille akkunan ilmoille.\nVileenin päämuhkura, jossa oli paitsi luukuoren jykevyyttä ja muuta\nkokoa, myöskin punaista partavillaa kiehkuroimassa poskipielustoilla\nhäiritsi kuitenkin hänen näköalaansa aluksi, niin että hänen oli\nnäristävä, ennenkuin sai sopivan sihdin. \"Maallista ruhoakin annetaan\nmuutamille sivutarpeen ja liiaksi ja ylitse sen, mikä kruununrahalta,\njoka kaikille on sama, olisi kohtuullista!\" marisi hän kärsimättömiä,\nkun ensin oli turhin yrityksin koettanut saada tikkuisten\npippurasilmiensä siniset ja taivaanväriset tamholttiin esipatsaansa\noikeanpuolisten korvallisten ohitse ja takaa, ja senjälkeen oli\nkangotettava tuolilla koko selkävarsi vinoon, jotta edes vasemmilta\nnäki sinne, minne tahtoi. \"On pirulla sinussakin paistamista\nhelvetissä, kun niin pitkälle eletään ja seilataan!\" purki hän vielä\nlähimmäisenrakkautta kiusanselkään edessänsä, kun viimeinkin pääsi\nakkunan pilkistyksille Vileenin olan ohitse. \"Näkyleipä ja\nläpitirkistettävä sielunruutu sinä et selkäpuoleltasi ole ainakaan\nennen pitkiä kypsentämisiä!\" makseli hän vielä velkoja ja\nharminpenninkejä vaivoistansa puuri- ja talvikortteerikamraatille, kun\noli hänkin viimein saanut päänsä kelvolla akkunan yläkulmiin ja näköala\nhänellä niin selvänä kuin sen voi nähdä tuhruisten ruutujen lävitse.\n\nPellolla olivatkin paikat nyt niin kuumilla täpärillä, että jännitys\ntuppasi riipasemaan pelkän näkijänkin ja klasista katsojan rintakuoppia\nja selkäihon pintoja. Rusko virmasi Esan sormista riistyneenä kuin piru\nsaralla kahdella parilla ja hevosen kaapoissa, Pollekin oli taampana\nalkanut Esaa lähestyessään pärskytellä sieraimiaan, vaikka lihavat\nlautaset edelleen keikkuivatkin nousun tasaista ja laskun loivaa kuin\nruokoruuhi täydessä lastissaan ulkomeren hajuilla aukkorauman suilla,\npoika-Esakin oli jo, pää pystyyn nakattuna ja notkea varsi kuin ilman\nsiipimillä keveiltänsä soljahdellen saapumassa veräjän suilta ja\nvainion kangarta sinne, josta oli loikka siepattava saralle, askel\nvaihdettava Ruskon karkuun ja viistolta ennettävä mullan tupruten\nnopsana nopean kyljille, isä-Esakin oli jättänyt Ruskon ja\nhölmistyksensä, mihin nelistivätkin kaksin kaapaparein, ja oli taaskin\nkylmä poika saralla ja Esa koivillansa, koura vahdissa niinkuin\nsilmäkin ja koko miehen kyttä maksoinensa ja varsinensa, kun tömisee\ntaaskin tanner takana ja vauhkoo lähempänä ja lähempänä Polle\nraskaitansa puhallellen ja etuparia kurotellen, kun takapari potkaa.\n\nToistaiseksi ei kuitenkaan tapahtunut aivan ensi riipasemalta ja\nlähimmän syljen nielemältä silmäin edessä sitä, joka olisi lykännyt\nsalpaa hengityksen eteen näkijällä, sillä vielä ei ollut Rusko ihan\npoika-Esan tasoilla ja myöskin Polle huohotteli vielä siksi kaukana\nisä-Esasta, että kerkesi se, jolla oli mielenmalttia ja joka halusi\nhijoa silmänsä tarkoiksi tulevaisten varalta, kerkesi hän joihinkin\nhuomioihin ja esimaun tunnustelemisiin.\n\n\"Kukas uskoisi, sanon vieläkin, äijää Esaksi ja tämminappuloita hänen\nallaan Ylistalon isännän jalkaviisareiksi!\" tokaisikin siis Iso-Vileeni\nja ihaili, sekä terästi silmänsä entistäkin hartaammalla killillä\nmieheen ja Kalevan poikaan vainiolla, joka tosiaankin oli näkemisen\narvoinen niskakyyryltänsä ja olkapäänsä taakse varoten Pollea\nväijyessään. \"Kukas uskoisi, sanon, että hakotukki tarhalla potkisi\npolkkaa pölkkysääristänsä ja Esa vakusta kimpaisi tanterille roikut ja\nkoipivartaat vietereinä: selkäkin, virstanpituinen laiskuuden sarka ja\nviikkokauppainen polstarin hautoja nyt siinä kuurassa ja kirinkyyryssä,\nettä pysyykös enää palttinakaan paidan kluuteissa matkassa, kun\nseuraavassa tuoksauksessa lykätään menoon ja vihastuksen tihuville!\"\nVileeni kehui ja liioitteli jo aivan ylenmäärin ja etukäteen.\n\"Sen minä olen aina sanonut, että Esassa ja penteleessä on pirua ja\ntulikiveä enemmän kuin käryä kymmenessä muussa loikarissa yhteensä,\nkun vain kraapustetaan karvoja niin että krihasee. Me olimme\nrippikoulukamraatteja!\" lisäsi hän, jotta osa kunniasta tulisi hänelle\nitsellensäkin.\n\n\"Tuki nyt leipäläpesi, äläkä möhise!\" keskeytti Järvelin armottomasti\nVileenin enemmät harputtelut ja liirumin veisut. Asiat vainiolla\nalkoivat nyt nimittäin olla niillä tärkeimmillä nipukoillaan, jolloin\nihminen tahtoo rauhassa ja koko sielunsa väellä sekä turhien\nhärinöitten häiritsemättä katsella, mitä tapahtuu. Ruskon sieraimet\npärskyttelivät nimittäin nyt jo aivan poika-Esan vierillä ja hänen\nolkapäittensä tasoilla, ja oli poika-Esa viskannut itsensä\ntähänastisista loikkaavista, kantavista harppa-askelistaan tiheään,\ntempaavaan varvasjuoksuun: käsi ei kuitenkaan vielä hiponut heiskaavia\nharjatupsuja Ruskon niskakyömyillä, vauhti vain kiihti Ruskon lennon\nverroille. Jännittäväpä oli nyt tuokio niin saralla kuin akkunassa:\nnaamaa rutistui melkein latuskaiseksi ruutuihin niin monta kuin\nmieskasvoja akkunantiloihin mahtui ja pellolla pyrysi oraksista multa,\nkun pistivät tihuvintansa saralla sekä sieppaava kaapa Ruskon sukissa\nettä tikistävä varvas Esa-pojan sinkamilla. Olisi kuullut, jos oli\ntarkka korva, hienot nielauksen kurinat Vileenin kuivivassa kitalaessa\nja yhtä otetuissa kurkun jäntimissä, tai erottanut epätasaiset\nläppäykset Järvelinin silmälaudoissa, kun vasen ummistumisessaan aina\nhuolellisesti varoi sen einemän, että viivähdyksen kestäessä oikea oli\njo taas ennättänyt selkosilleen ja avoimilleen näkemään kaiken, mikä\ntapahtui, niin ettei ainoakaan vivaus päässyt havaitsemattomana\nvilahtamaan huomion ohitse.\n\nPoika-Esan oli jo käsi, vasemmanpuoleinen, hivuhiljaa kohoomassa,\npiteli jo melkein Ruskon heittelevää harjahuisketta kiiltävän\nkaulakyömyn tiheänukkaisilla kaartumilla, samalla kuin töppöset alla\nvaihtoivat nappulaa viskivässä oraksessa sen suihkavan vilkan, joka oli\nvälttämätön, jotta säilyi juoksijalla se puolen askeleen etumatka\nvillastajan rinnoilla, jota tarvittiin silloin, kun oli tinka tarilla\nja nuori varsi oli valmiiltansa singattava irti maasta laskeumaan\nkaarelta karkaajan keinumille. Ruskokin ymmärsi täpärän, ja siniänsä\nvilahteleva silmä vahti varoi vaarallisena vierille, koska oli loikassa\nsuoritettava se kavala äkkitempaus syrjille, joka lennättäisi uskalikon\ntarraimiltansa nokillensa multiin samalla kuin oma kaks'pari panisi\nparastansa kauas saroille vapaan ratsun irstaille hirnumille! Nyt oli\njo Esa-pojalla hiipakoura huljamen tuntumilla, jo kahmaisi pivonhaukka\ntupsuntäyden juurikiinteätä vasempansa ahmiin, oli oikeakin käsi jo\npaikallansa ja salamana ponnaamassa tasakämmeneltä etulongan liehuvilla\npaljepielillä, samassa jo sääriparikin askeleen parin viimeisen\nvinhaimman vaihdon ja vauhdinoton punnaamilta huimimassa ilmoissa ja\nvarsi kuin raipan siemaamilta laskeumassa pitkiltänsä kiinteästi\nkiitäville keikkumilleen. Liika myöhään oli Rusko väijymiltäänkin\nhuomannut uhkaavan vaaran, tai liika vähäksi arvioinut koipivan\nihmissätkän ripeydet: ei varistanut enää lautasilta kieminkäistä\nselässä äkkipyräys sivuille eikä laukanhuippa pystyynkään, kuin pinne\nistui loikare imettynä selkäpinnan karkaan, oikea korko kantapäineen\nhellittämättömästi kiinni oikean kupeen helläpaikoilla, vasen iskettynä\nyhtä piukasti pihdinpidoilleen vasemman vävähtelyihin. Nyt olivat\npoika-Esalle hyväksi avuksi niin hänen käsivarsiensa roikkuva pituus\nkuin ulottuvaisuus hänen käsivarsiensa venymisissäkin, sillä sekä\npystyä että kahtapuolta silmittömästi viskelevän ohjattoman ratsun\nselkälautasilla, jonka luonnostaankin kuumissa verissä tällä erällä\nloiskahteli tiimellyksen kirmakin ja vapaan neljästäjän syöksävä\nkilpahuima, ei totisesti levätä ja potkita kuin patjapieluksilla, vaan\nsiinä tarvitaan makopuolen valmiuden ja suillaan lepääjän\nruumisherkeyden ohella myöskin sekä koipivarsien kiinteätä pituutta\npitämään länkipihtejä kireällä karkupenteleen vatsakupeissa, että\nkurotusta olkaluun piippuihinkin, kun neuvokkaasti on huimittava\npläsipäätä ohi sojokurkun vuoroin vasemmille ja vuoroin oikeoille\nsilmäterille, jotta askel sekoaisi sokaistuvalla ja hurjapää ymmärtäisi\nviisaaksi varpaittensa varoomisen ennenkuin lähin loikka on\nharpanvuorolla. Jo alkoikin Rusko lerputella korvapuikkojensa kärkiä\nmerkkinä siitä, että järki oli palaamassa paikoillensa ja hämä\nkysymässä hevosen päässä mielen ajatusta siitä, olikos sittenkään\nviisasta syöksyä sääret altansa vaikka katki, kuinka veri\nvauhkottelikin ja jäsenissä pötkösi varsaa ja uljautta irstailtansa.\nPian tannersikin Rusko mahtavampana, vaikka nelikarkua vielä,\nja suori komeasti, mutta tasaloikan kaaressa lähimmän ojan poikitse,\npoika-Esakin, tahdin muutoksen tajuten, oli suoristunut istuallensa\nselässä kantapäät kyllä vielä kiinteästi kesytetyn karkurin\nhuohottavissa kupeissa, mutta käsivarret huolettomasti huitoillen\nsuunnan tietoa ohjaksettoman korvallisille, ja ruumiin jousi\njänteillänsä sahtautuvan laukan asettuvilla keinan notkuilla.\n\nAkkunassa ei kuitenkaan päästy vapautumaan hengen salpauksista, kuinka\nsujaviltaan poika-Esa Ruskoineen jo olikin lähestymässä saralta ohjaten\nvapailtaan tottelevaa ratsuansa veräjille käsin, kuin paraitenkin\nvaljastettua astujaa, itse istuen ylvähillään kuin ikänsä ajat\nhevoslautasten keinumille kasvaneena, ei päästy hengen helpotuksille,\nsillä tapahtumat pellolla kävivät edelleen huimiltansa, ja mistä\nmyötäjännityksen pinteistä mieli olikin vast'ikään päässyt, niin nyt\nseisottiin uusilla täpärän ja päist'ikan kanteilla taaskin ja\nreunasyrjillä. Tosin oli Vileeniltä päässyt pieni tunnustuksen pihaus\npoika-Esan miesteon kunniaksi: \"jumaliste, se oli ryssän keikaus!\" oli\nhän sanonut vakuutuksella, ja puhaltanut putsannut toisten ohitse\nnokkasieraimensa puhtaiksi kertyneistä poroista ja puhimisen\nrääppeistä, ja oli Järvelinkin ensi riipaisulta jymäyttänyt visusta\nleukapielestään vahvistuksen kaltaista: \"Se poika, jos hän tippuu\nraa'alta, niin hän ei nukahtele sillä kiiruulla kestikievarimatkalla,\njoka on saalinkiraa'alta täkinkanteen eikä kysele neuvoa järjeltänsä,\nvaan kynsinensä hän etana killuu kärppänä pätkässä, jos köysi sattuu\nreisulla hänen kiepattavakseen taklinkien taljoissa, ja keikkuu\nilmoissa sen sijaan että olisi mäsänä kannella!\" kehui hän ja sylkäsi\nhänkin laattioille taakseen muitten lomitse.\n\nNämä tämmöiset sananhyrinät jäivät kuitenkin asianomaisille\nitsillensäkin vain muodonvuoksisiksi suupielien viljelemisiksi ja\nkielenpalasen joutilaiksi verryttelemisiksi sillä aikaa kuin\ntosi-Aatami ihmisessä jo rauhassa killisteli silmineen ja\npyöreänrenkaineen uusiin ja nykyvuoroisiin lähimmäisen pinteisiin ja\npiukan rytinöihin. Isä-Esakin oli nimittäin nyt jo taas uuden kerran\nvuorolla Pollen jo pärskytellessä saralla aivan hänen korvallisillaan\nmätkien laukkaa kavioistaan, minkä mahan mahtava säkki keikkumillaan\nmukavasti suvaitsi. Vahingosta viisastuneena ja taannoiset\nkompastelunsa ja epäluonnistumisensa Ruskon vierillä muistava Esa oli\nsiepannut vimmatun vauhdin ketariinsa kohta kun Pollen läähötys oli\nalkanut kuulua tarpeeksi lähellä ja raskaana hänen takanaan, ja kaksi\nheitä nyt harppasi hartaasti sinkoavassa mullassa, joutilasviikot\nsilppua tukevasti makoonsa sullonut Polle ja vapaakuukaudet vakun\nsyrjiltä sääriänsä lepuutellut Esa. \"Väkeä on säästössä kummallakin,\nniin juhdalla selkätyynyissään kuin äijälläkin niissä venyvissä, jotka\npotkivat hänen allaan!\" arvosteli Vileenikin kohta, kun sai asian ja\nnykyisen tiimellyksen pellolla vissemmin silmiensä nenään ja katseli\nlevossa, kuinka isäntä potki karkaavan hevosen rinnalla, niin että savi\nsuitsi sukkatallukoista. \"Sääret saakelilla tallella vielä, ja juoksee,\nperhana, Esanakin kuin enkeli pöksyissä!\" virkahti Vileeni edelleen,\nkun tovi oli kulunut ja jotain oli sanottava jottei vallan\npukahtamattomina seisottu akkunassa: kieltämättä alkoivat sitäpaitsi\nvanhat veret virkistyä suonissa. \"Mutta pistän minä kuitenkin vetoon\nvaikka kymmenvuotisen merimiespartani siitä, että Esa saa jäädä taaskin\nniistämään tippuvaa nokkaansa saralla, kun Polle hönkäsee sivutse ja\nmies kiroo hännän takana! Katsokaas valakkaa ja kaksikymmentalvista\nvarsaa, kuinka kaapaa kurotetaan ja Pollen keikkuvat lautaset lihavina\nkuin Isonpitäjän rovastin liivilaveat hääpitopöydässä!\" yltyi Vileeni.\n\"Ei Esa tänäpänä hevosen seljillä istu!\" ilkamoi hän ja oli Manasse ja\nprofeetta akkunassa.\n\nMutta Vileenin vehoovat haasteet jäivät vaille säestäviä\nnaurunhöräyksiä, sillä juuri tällä siunaamalla loikasee isännän\nvimmattu, minkä koiven vartta miehellä oli, poikkiteloin mahalleen\nPollen laveoille selkäpuolille ja jää sätkimään siihen säärineen kuin\nolisi sängynpieluksilla potkinut. Pollekin hämmästyi tapauksesta, ja\nkoska hän oli kesy ja kasvatettu hevonen ja jo vuoskymmenet sitte\njuossut viimeiset varsairstaudet luistansa, niin pysähtyi hän paikalla\nja siivosti lönkästänsä sekä jäi kaula kaarella ja korvat höröllä\nvartoovasti katselemaan kupeillensa, ettei tapahtunut vahinkoa\nkiireessä ja että toinen istui turvallisesti selässä ennenkuin hän\nlähti eteenpäin astelemaan. Väänsihän isäntä siinä itsensä vähitellen\nselkäsuuntaan valakan ratsaimille, kun ensin oli saanut kahmaistuksi\nkoukistetun käsivartensa niin tukevasti Pollen tanakan niskakyhmyn\ntaakse, ettei tarvinnut enää pelätä nenillensä ja päist'ikaa\nsuistumista valakan toiselle puolelle. Noustiinhan siitä, koska aikaa\noli, Esalla puhimisen sisua ja Pollella seisomisen kärsivällisyyttä,\nviimein pystyynkin ja hajareisin Pollen notkoiselle selälle, ja uros ja\nkomeakin istui pian ja ratsasroteviltaan uhkeana uljaalla konkarillaan\njalkosääret roikoillansa kahdenpuolen Polleruunan mahtavata\nsilppuruntaa. Ainoana vaivana oli nyt enää saralla se, että sai jo\nseisomisenkin lepoon taaskin tottuneen ja mukautunneen ratsujuhdan\nvakuutetuksi siitä, että oli ohjaksettomanakin ymmärrettävä\ntosimeininkiksi se, kun Esa visseillä käsivarsien huiskauksilla ja\nmuulla roimemmallakin hevosmiehen komennuksella ja manauksella yritti\nistuttaa korvapariansa tyytymättömästi lotkottelevan ravurinsa\nkäsityksiin askeleen siirtämisenkin ja liikkumisen välttämättömyyttä\ntaaskin. Oli vaikeata hevosen järjellä päästä tarkoituksen perille, tai\nainakaan tunnustaa vastahakoinen tarkoitus haistetuksi, koska nyt ei\nollut mitään ohjasparia sahaamassa tietoa leukapieliin eikä myöskään\nmitään makeoita nuorasiiman näppäyksiä lautaslihoihin selkänahassa\nvahvistamassa astumisen halua elukassa eläväksi, mutta tottapahan\nsentään lopulta liikkeelle päästiin, kun Polle kuitenkin sitä ennen oli\ntavalliseksi vastalauseekseen ennen menon alkua huiskauttanut hieman\nharminsekaisesti häntälorviansa takanaan, mikä oli hänen, kokeneen\nvaolla astujan ja viisitoista vuotta längissä mänkineen tavallinen\nmerkinanto siitä, että hän, Polle, puolestaan oli yleensä perin-juurin\nja vanhasta hevossydämestään erimieltä kulloisenkin hoputtajansa ja\nkuolasperiensä kiskojan kanssa niin astumisen välttämättömyydestä kuin\nyleensäkin eteenpäin liikkumisen tärkeydestäkin ja tarpeellisuudesta.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nAkkunassa oli alunperin hyväkin jännityksen kuhina katsomisen kestäessä\nvähitellen vaihtunut koko lailla lauhkeampiin olemisiin. Tosi\ntunnustaen ei Esa ratsailtansa likimainkaan vaikuttanut miltään\nilmestyskirjan enkeliltä ja lentävältä Jonathanilta, kun sahtaantunut\nPolle nyt varoviltaan nuusteli itselleen paikkaa, josta turvallisesti\nloikata pitkäsäärisine taakkoineen ojan ylitse saralta kankareen\nkamarille, ja sekä mies että hevonen onnistuneen harppahölkän jälkeen\nverkaksiltaan etenivät vainion veräjää kohden, hevonen viisaasti\nhuuliansa lerputellen, isäntä yhtä hartaasti koipiansa lorputellen.\nAkkunasta katsojilla olikin naamoissa varhaisempi kieltämätön\njännityksen kuti ja kiri verkaksiltaan vaihtunut helpommille kureille,\naluksi huoahtaviin huolettomuuksiin sekä senjälkeen pienistä\nhuvinnykäyksistä silmänurkissa ja suupielissä yhä laveneviin\nnaurunpalkoihin koko kasvoilla ja poskipahkojen ihoilla, kunnes sekä\ntupaan että pihoille vyöryi akkunapostien täysiltä ja ruutujen\ntärisemiltä miesrintaisen ääninaurun valtoin rämäkkä.\n\n\"Meinaamiset ovat äijällä entiset, vaikka ruppeukset jo\ntorkahtelevatkin!\" oli Järvelin kuitenkin leppoisiltaan ennättänyt\nsanoa ajatuksensa Esa-isännän uroteosta ennen pahinta rymäkkää.\n\n\"Ajaa kuin Jesaias vankkureissaan!\" hölötti hälinän keskeltä\nviisauttansa Iso-Vileenikin, joka ei koskaan ollut ollut mikään\nvalaisevampi kynttilä lukuvuoroilla, niin suorana kuin hän niissä\nseisoikin papin edessä.\n\n\"Elias taivaisiin ajoi tulivaunuissa, vaikkei hänkään missään\nlantavankkureissa!\" hönäytti kirjanoppineempi Järvelin korjauksen\nVileenin raamatunselityksiin ja profeettatietoihin. \"Partasi meni,\nsillä Esa istuu Pollen selässä kuin ankkuri savessa!\" muistutti hän\nsamassa ilkamoikseen Vileeniä hänen aikaisemmasta vetohaasteestaan.\n\n\"Minä sanoinkin 'hevosen selässä' enkä minkään neljällä jalalla\nnilkkuvan silpputyynyn pyllypampuroilla!\" närähti Vileeni ja keinotteli\nkeräjiä partansa pelastuksiksi ja puheittensa peittelemisiksi.\n\"Senverran haistaa päivän vanha viaton kissanpoikanenkin pahnakorinsa\nsisuksista maailman menoa pelkän kuononpäänsä tuhrimilta ja\nsilmärakoakaan avaamatta, että Esa on mies polstarille kuin kukko\ntunkiolle, ja poika pöyhiöille kuin perse läven reikään laarissa!\"\npäästeli Vileeni miesmäisiä miesparrasta miesjoukkoon ja paksensi,\npaitsi varttansa, niskojansakin, kun päästi voitavia leipäluukusta ja\nlöi, herrajesta! näsäksi lerviltänsä sen, joka mukisi. \"Kuinkasta siis\nminä, paatunut merimies viisikymmenvuotiselta elämiseltä omissa\nluissani, enkä mikään pulmunen ja eilispäiväinen katinpoika, olisin\nniin nuolematon korvieni takaa ja niin kevytmielinen sieluni\njuonipaikoilta, että panisin partani ainoatakaan haiventa saati koko\nkunniaani ja täyspartaani pantiksi siitä, ettei Esa kellisty, kun patja\nkuin kiusaajan pöyhimiltä tarjoo pielustaa laiskan luille ja mies\njäsenvarsiansa levätellen potkii kuin enkeli polstareilla ja Holofernes\nSaban sängyssä Pollen pyllävillä keikuilla!\" Vileeni oli nyt roteva\ntarpeeksi ja mieskunnia pesty joukon edessä paksuilla puheilla, jotta\njo voi palata voitaviinkin ja raamattuun. Järvelinkään ei tuntenut\napokryyffejä, joten mahdollinen tarpeellinen pieni ojennuksen nuhde jäi\ntällä kertaa närähtämättä, jos nimittäin vahingolta taaskin olisivat\nnimet sattuneet sekaisin raamatun plareilta, kukas ne kaikki Simsonit\nja Salomonit toisistaan eroitti ja Sulamiteistansa: Holofernes oli\nkuitenkin miesmäinen sana läjäyttää muun jutun niskaan, koska nimen\nmuisti ja sängyn! \"Missäs perhanassa vaimoväkikin juoksee ja karaa\ntalossa päiväkaudet, kun ei papuvatiakaan kanneta pöytään, vaikka vatsa\nihmisellä nurisee suolivyön alla kuin ryöväri ja israeliitta\nristinpuulla Egyptin korvessa!\" Olivat mojaavat puheltu loppuun, ja\nVileeni ohjasi juttua arkisiin ja nälkiin sekä hinasi nykäyksen verran\nja mielenosoitukseksi muonavyötänsä kireämmille ympärillään, hän\npöyhäsi tuhautti kädellänsä partaansakin haremmille, ikäänkuin olisi\npelastanut kiehkuransa isommistakin vaaroista. Oli mukavaa kansissakin\nlaivassa niinkuin täällä kotonakin talvikortteerissa aina asetella\nsanansa ja jutunkarvan siihen lakoon ja jakauksen suuntaan, johon\narvasi muittenkin ajatuksen kallistuvan, silloin räyhäsi aina sovussa\nmuitten kanssa ja marisi yhteisiä nälkiä: sanakin potkaisi, oliko\nsitten kysymys kortteeri-talon ruuista tai äijänkränästä kajuutan\npuolella, potkaisi paremmin ja paremmalla uskolla, kun tiesi yhteiseltä\nväeltä ja kaikkien mojolta potkaisevansa. Iso-Vileeni katselikin nyt\nniinkuin aina näissä tapauksissa vuoroin kummankin olkansa ylitse\ntaakseen ja vetosi muihin: oltiinkos yhtä poikaa koko joukko, niin että\nsopi itsekin olla paksun, jumaliste!\n\nEihän Vileenillä oikeastaan minkään tiedon tarpeen sammuttamisiksi\nolisi ollut syytä kyselemisiin vaimoväen hommastelemisista ja\njuoksemisen hosumisista talossa, sillä akkunassahan hän killui niinkuin\nkaikki muutkin ja näki niinkuin kuka hyvänsä, kuinka Liisa jo loikkoili\npellolla ja vähissä hengin ja emännän liepeet lennon fliiteillä tulla\nkarasi pyörtänettä kotoa päin, minkä anturaa uskalsi tannertaa savisiin\nliettäviin: toimen sormi noukki poimi kuitenkin ohisiepalta ensin\nIsä-Esan nukkakarvaisen ja senjälkeen poikavesan franskankirjavan\nvilttiverkaisen merimieslakin ojanpohjilta, jonne ne kumpikin olivat\nkiireen kuumissa ja tuiman tuoksauksissa vahingolta varisseet tai\ntarkoituksella tieltä nakatut, niin uskollisesti kuin ne muuten\nistuivatkin päiväkaudet nupeillansa niin tuvan tunkkeilla kuin\ntuulisemmillakin kujilla. Emännän takana oli Miljakin palaamassa taloa\npäin vaikka vähemmällä hopulla ja höltyneitä palmikkojansa piukemmille\npunoen.\n\nJärvelin oli pudottanut korvistansa turhan raksutuksina niin Vileenin\nvarhemmat röyhistelemiset kuin hänen myöhemmätkin mojopuheensa ja\nhärinänsä: käskisipä miehen kulutella leukasaranansa luuvaivaisiksi ja\nrivinomille ennen ikäänsä, jos ihminen ottaisi viraksensa korjata\njokaisen tyhmän sanan, mikä ympäriltä sattuu korvalehteä koskemaan.\nHän, Järvelin, oli niitä tyveniä tykeväverisiä miehiä, jotka variksen\nvaakkuessa tien vieriltä hänen korvaansa, ajattelevat ohitse astuessaan\nainoastaan, että se oli varis, joka päästi ääntä riukupuulta, ja jotka\neivät tee sen enempää asiaa siitäkään, eivätkä viivyttele askeliansa,\njos joku muukin, vaikkapa vieriltäkin, päästää, vaikka ei kävelekään\nvariksen vaatteissa ja höyhenharmaissa, praakkimaakarina variksen\njärkisiä nokastansa, ja ilmoihin kraakun juttua, joka ei häneen koske.\nVariksia siis, enempää kuin varpusiakaan ei kuunnella, ja Järvelinkin\nsivuutti Vileenin jutut niinkuin ei niitä olisi puhuttukaan. --\n\"Poika-Esa\" sanoi hän siis vain huiskasi kädellään Vileenin puolille\nitseänsä kuin hätistääkseen hyttysen liika likeltä hurisemasta,\n\"poika-Esa on höntti ja tupakuhnus sängyssä ja sisällä, niinkuin\nisänsäkin, mutta ulko-ilmoissa ja tuulen nuusteilla potkasee hänellä\nverissä piru ja varren vietereissä seitsemän hemmettiä: katsokaas\nraatoa ja lakoselkää, kun on kreivinpoika ja pystynperi ravurilla ja\nRuskolla, vaikka suitsia vailla ja paljain kynsin!\" ylisti yltyi hän,\nkun kylmiltänsä, vaikka sitkaissa merimiesverissänsä riemun hytkyä\ntuntien akkunan tyveneiltä hyväksyvästi tarkasteli, kuinka pojan lempo\n-- sääretkin pinteleellä kuin kaksi pinnanpulkkaa pihtipotkossa\nuljailla hevoskupeilla! -- kuinka pojanlempo kuin karvaselän\nkeikkumilla syntymistään kasvaneena pitkine käsiraajoineen\nhuolettomasti ratsuansa korvallisille huiskutellen ohjasi tasoittuneen,\nmutta asettuneenakin sieraimiansa vielä ylväästi korskuttelevan ja\npaksuharjaista päätään pystymmille viskelevän Ruskon kesynä vaikka\nkuvevävähtelevänä veräjän lävitse mäen puolille. \"Laiskoja jönttejä\nkuin kannon perse nummessa, niin isä kuin penskakin, mutta ruutia\npöksyissä kummallakin, niin että ritisee verkaisissa!\" terästi Järvelin\ntunnustustansa jo vahvemminkin, kun isä-Esakin jo samassa Pollen kanssa\nilmestyi veräjille ja hajareisin sekä sääriänsä melkein jalkoterien\nmaata hipoomilta kahdenpuolen notkuvaa silppumahaa roikotellen lönkkäsi\nratsaillansa vainiolta. -- \"Niinkuin Gabriel enkelivarsalla edellä\nravaten ja Bileam aasinporsaalla jälkiä tavaten!\" hönäytti intoa asiaan\njo Vileenikin, tällä kerralla ihmeeltä raamattuansa suhteellisen\nselkeästi tulkiten, sekä katseli osanotolla isä-Esan hartaita hommia,\nkun nyt olisi ollut saatava Polleenkin se usko, että oli oltava ravuria\ntaaskin, niinkuin varhemmin vainiolla, ja liikutettava luita, jotta\nsyntyisi juoksunhölkän kaltaista, kun paineltiin Ruskon jäljistä\nAlastalon avoimia pihaveräjiä kohden.\n\nPollen hölkille tuli matkalla kuitenkin äkkiloppu, koska tien poskilta\naivan Alastalon veräjillä lemahteli Ylistalon puolilla sieraimiin makea\nkuivatun heinän haju avoimesta ladon luukusta. Oli suvisilta\nheinänkorjuilta saakka jäänyt luukku säpettämättä, saranoilleen sen\nkyllä Liisa oli Miljan avulla joskus nostanut, mutta kun säpen määrlö\nvanhoiltansa oli mennä vuonna varissut seinästä eikä vaimoväen toimissa\nole kynttä ja järkeä, niin roikoillensa ja taivaan ilmojen\npaiskittavaksi oli paha jäänyt saranatapeilleen ja selkoseläsillään\nnytkin, kun Pollen olisi ollut asteltava ohitse. Vanha tottumuskin oli\nsitäpaitsi Pollella, että juuri tästä samasesta luukusta oli aina\nohitse sattuessa siepaistava kahmauksen täysi muonan varaa hampaisiin,\nkoska se aina oli ystävällisillään ja avoimillaan tien varressa ja\nkoska järkevä hevonen aina katselee jotain pureskeltavaa ja ajankulun\nhuvitusta hampaisiinsa, kun siihen on tilaisuus ja muutenkin on\nnorkuttava eteenpäin. Polle siis nytkin suoritti sen puolentoista\naskeleen polven raitilta, joka tarvittiin, jotta sai turpansa heiniin\nja tukon kahisevaa, mieluimmin niin perusteellisen kuin leukapieliin\nhyvälti sopi, hampaisiinsa. Toimitus suoritettiinkin alkuvalmistuksista\nloppuun saakka samalla huolella ja perinjuurisuudella kuin\ntavallisestikin huolimatta isännän koko tarmokkaistakin hosumisista\nsilmille ja poskiluille ja yhtä ahkeroista kuin vakuuttavistakin\nkantapäiden takomisista ja sätkyttelemisistä kylkiin ja hevoseläimen\nkupeisiin: eihän Pollea koskaan voinut suupalan ottamisessa sieltä,\nmistä sen ulottui, häiritä mikään maailmassa, ellei ehkä Teemu, joka\noli vanhempi valakka tallissa, ja jonka vieressä siis nuoremman,\nvaikkapa jo ikävuotisen hänenkin, oli sivulla siivosti varrottava\nvuoroansa, ellei tahtonut kokea huutia ja tallin priimaksen hammasriviä\nselkäpuolensa takaposkissa. Polle siis, joka kahtenakymmenenä\nvalakkavuotenaan oli tottunut ottamaan tyvenesti elämän asiat,\nhätistämään navetan kupeilla ja tunkion liepeillä teriltänsä\nhellepäivän härisevimmätkin kärpäsparvet pelkillä silmälautojen\nkärsivällisillä läpyttelemisillä ja nuokkuvilla ummistamisilla, ja\nhuitasemaan suvipellon paahteilla ja savimullan hehkoilla pahimmatkin\npaarmat ja viholaisimmatkin kärsäelukat kupeiltansa ja askeliltansa\npaljaalla laiskalla hännänheilauksella ja jouhivastan viljelemisellä,\nhän tyytyi siis nytkin samaan kokeneen hevossisunsa paaduttamiseen:\neihän helle siltä selästä hellitä, vaikka sille hammasta irvistäisi,\neikä paarma siltä luontoansa paranna, vaikka sille kaviota härittäisi!\nhän vain Esan pyristellessä painoi korvansa mielenosoituksellisesti\nlakoon, ummisti silmänsä siltä puolelta päätä, jolta Esa kulloinkin\nhuitoi, huiskasi häntää samalle kupeelle, jota Esakin kantapäillään\ntakoi, sekä piti päänsä ja painoi ladon luukulle, koska se oli auki ja\nheinä tuoksui sieraimiin.\n\n\"Sieltä otetaan missä on, ja sinne pistetään, mistä puuttuu!\"\nnaurahteli Iso-Vileeni jonkinaikaiseen vaikenemiseensa kyllästyneenä\nmielevän mietelauseen, kun muitten mukana mielenkiinnolla tarkkasi\nakkunasta Pollen järkeviä edesottamisia. \"Polle arvelee, että Esalla on\nyhtä hyvä aika roikotella koipiansa ladon oven edessä hevosen selästä\nhevosen kupeillekin kuin tuvankin laattioilla vakun syrjiltä\npermannoille!\" höysteli hän leikinlaskuansa, kun Polle isännän\npyristelyihin enempää huomiota kiinnittämättä upotti ensimmäisen\nsuupalasen rauhassa ja mielihyvin pureksittuaan sametinpehmeää\nkuonoturpaansa uuden paremman ja ensimmäistäkin perinpohjaisemman\nkerran suloiselta tuoksuviin kuiviin heiniin.\n\nTies' kuinka kauan Polle olisi hahminut kahisevissa herkuissansa, ellei\nviimein olisi jo Teemukin omia aikojansa ja vauhtejansa ollut\nsaapumassa paikalle ja vainiolta, jossa seuran poistuttua ei enää ollut\nviihtyisää hevosen, vaikka vanhankin, yksiksensä viipyä. Teemu siis oli\nsaapumassa vainion veräjiltä käsin ladon suita kohden; hän oli\njonkinverran närästyneellä päällä ja korvat lotkoilla, koska emäntä\nsiitä huolimatta, että hän itse kaikessa sovinnossa ja omaa sulaa\nhevosen hyvyyttään jo oli astelemassa ja tekemässä matkaa vainion\npahanteoilta ja ehkä hieman syyllisiltä orasvehmaan maisteluilta\nmäkipihan viattomille ja tähän vuodenaikaan korrenpuikkoakaan\nkasvamattomille alueille, oli näreissänsä, koska emäntä tästä\nhuolimatta ja kaikkien mahdollisten syntirikosten ja hevosheikkouksien\njo ollessa hännän takana ja unohdettuina eikä enää huulihapseen\nulottumilla ja vereksillä viekotuksilla, vielä veräjissä oli\ntuittupäitään siemaissut karakan huiskalla tuiki tarpeettomasti elukkaa\nja tuntevaa luontokappaletta selkään ja karvastelevaan pakaranahkaan.\nOli pitänyt vanhan vielä vaivata luunsa lönkkäänkin ja juosta lykätä\npari kolme hölkkäaskelettakin tanterilla, jotta pikemmin korjasi\nmajansa ja sälisevät ruumisromunsa turviin vimmatun suomimisilta! Eipä\nsiis ollut laupiasääninen ja ystävällinen, vaan pikemminkin kärsimätön\nja hammasriviä näyttävä se hirnatervehdys, jolla jo kauempaa ja kolmen\nhevosmitan päästä muistutettiin Pollea ja varsanveroista valakaksi,\nettä kakaramukuloille on terveydeksi korjata hyvän sään aikana luunsa\nsieltä, missä heidän on tiedettävä huuti ja poistuttava parempansa ja\ntallivaarin tieltä! Turhiansa Pollen selässä yritellyt Esa sai siis nyt\nodottamattansa avun Teemusta, ja Pollen oli, vaikka päätä niskuroivasti\nja nuoremman voimattomissa uhitteluissa ravistellen jätettävä ladon suu\nennättämättä enää uutta erää upottaa saalistavaa turpaansa heinien\nhelpiviin hekumiin, sekä ajateltava, kapinan mujuja hevossydämessään ja\nkorvaluimuissaan turhasti hautoen, omalta suosiolta sitä parin askeleen\njalansiirtämistä pihatiellä, joiden ottamiseen Esa jo oli tovin ajan\nsuottaisesti istuttanut häneen uskoa sekä silmien hosumisella että\nkupeiden polkemisella, ja jotka vielä olisivat olleet jäljillä\nennenkuin seikkailu olisi päätteessä, virkistykset nautitut ja itse\nomilla puolilla sekä Alastalon piha-aita taaskin suljetuin veräjin\nelämän rajakehänä. Ajatuksen aikomus olikin Pollella alunperin\nvilpittömästi tämä ja liikkeelle lähteminen, vaikka ensimmäisen\nyrityksen ja välttämättömän väistymisen jälkeen Teemun tieltä, viisaus\nkuitenkin alkoi neuvoa mielessä olemaan pitämättä kiireen liikoja\nitsensä siirtelemisissä, ja katselemaan vartomisen kestäessä, eikö\nsittenkin mahdollisesti vielä Teemun varustettua itsensä taaskin tulisi\nrakoa ladon suilla oman turpakuononkin muonaamisiin uuden kerran.\n\nHuomio akkunassa oli kuitenkin tällävälin jo jättänyt Pollen niinkuin\nEsankin ja Teemun sekä siirtynyt näiltä mässäyspaikoilta uusiin ja\njännittävämpiin tapausten vaiheisiin Alastalon kuistin edustoilla,\njonne Rusko poika-Esoineen jo oli saapunut ravurimenossa. Olipa\ntapahtunut niinkin, että koko peräakkuna, josta ainoastaan viistoon ja\nvaivalla voi kurkistella Alastalon rakennusrivin edustoille, nyt seisoi\ntyhjillään, kun koko miesliuta, edellä Hosu-Kalle ja viimeisenä\nJärvelin yhdellä rynkäyksellä oli törmännyt uuninloukos-akkunaan,\npata-arkun viereen, josta koko Alastalon pihamaa, kuin tarittimelta oli\nkatsottavana edessä. Poika-Esa siellä oli, kuten sanottu, navakassa\nravissa, laskenut Ruskon selässä Alastalon pihaveräjästä sisään, ja\nRusko, jolle tämmöinen meno oli talvisia taattitottumuksia, mutta ei\nsuvista työtahtia, oli ymmärtänyt asiat sillä tavalla, että nyt olivat\nkalaasit edessä ja pitomatka pitäjälle, sekä pyyhkäisi kuin pyry\nsuoriltansa kuistin edustoille ja jäi seisomaan rappusten eteen kuin\nnaulattuna, korvat keihäinä pystyssä, kaulakeno korskassa tämmissä ja\nkoko hevonen siinä singassa ja ylpeyden hengessä ikäänkuin ei muuta\ntarvittaisi kuin kaapa potkoon ja antura laulamaan, jotta heräisivät\nlähimmällä liikahduksella selässä eloon ryssännahkaisten tiukuvaljaiden\nkaikki kimit ja juhlavat riemun ihmehelinät!\n\n\"Luulee piikanen kirkkokyydille lähdettävän ja kapteenin itsensä\ntuluupeissaan seuraavassa silmänräpäyksessä vääntyvän porstuan ovesta\nja paiskaavan Mattssonin leiviskänsä rytisevään nekkarekeen, koska noin\non kuve valpas ja säärensukka virkuillansa!\" oli Vileeni, joka taaskin\noli uuninloukos-akkunassakin tunkenut itsensä etummaiseksi,\nsirkeillänsä tulkitsemassa Ruskon ajatuksia. Ison Vileenin partainen\nsuu räjäytti kuitenkin samassa ikenistään vakaisen vatsanaurun, sillä\nkuistin etusillalle oli kuin ammuttuna ilmestynyt Alastalon pieni mutta\nkerkeä emäntä, itse kapteenska, käsissä pystyssä kipunoiva uuninluuta,\nkuin niine rätisemisineen juur'ikään uunin koriloimisilta noudettu ja\npihoille juostu.\n\n\"Älä hirnu toisen ihmisen korvaan!\" yrmäisi Järvelin Vileenin vieriltä\ntylysti tälle sekä tyrkki hänkin itsensä kärsimättömästi paremmin\netualalle, mutta kiristyivät hänenkin ohuenkaidat huulensa\nsilmänräpäyksessä kuivaan nauruun, kun samassa poju-Esan julkisilla\nnaamatauluilla ylhäällä ratsailla jo suihki ja tuhri erinomaisen\nsujakasti nokinen havutukku, taitavien käsien uskomattomalla ripeydellä\nhoitelema, ja tarkkaa työtä, kuin parasta uuninperukkojen putsausta,\ntoimitellen. \"Saa poika ilmaisen pesun, mutta saippua on hankittava\nomasta takaa!\" hyräytti Järvelinkin leikkipuheen toisesta vähemmän\npiukasta suupielestään, mutta vaihtoi kohta juttua toismallisempiin ja\nsemmoisiin, jossa oli järkiajatusta ja ilmahuomioita. \"Enkös minä sitä\narvellutkin, että Alastalossa jo tänäpänä on uuni lämpiämässä, kun\neilen päätettiin laivanpykäys: eilen pidot ja jo tänä ehtoona\nensimmäiset vartaantäydet varvileipää tuvan laessa: se on sen talon\ntapoja!\" päätteli hän kylmäverisellä asiallisuudella sekä ajatteli\nsitäkin visussa pääkerässään, että kas vain sitä emäntää ja Eevastiinan\nkärppää, kun on ymmärtänyt pistää taikinatiinunkin kipistymään talossa\najoissa ja kesken kaikkia juoksuja ja muuta touhan pouhaa, niin että\nnyt, kun tuskin ovat pidot laastut laattioilta, tupa pyhiltä siivottu\nomillensa ja eiliset koreat kuottoina tunkiolla, jo on arki\nalmanakassa, huomiset huolina toimen tuoksissa ja vaimoväki\nkinterillään, minkä lievettä on huiskaamaan kintuissa, emäntä\nkerkiämässä ja piiat juoksemassa, leivinpöytä läiskämässä ja permanto\npaukkumassa, varvimuonaa varttumassa kannikan kasoamilta kuormiksi\norsille lautavan laen!\n\nToisilla akkunassa ei kuitenkaan ollut tällä haavaa enempää aikaa kuin\nhaluakaan jäädä levollisemmin pohtimaan Järvelinin mielevämpiäkään\nvirkahteluja saati sitte itsekunkin omalta kohdaltansa jäädä mihinkään\nomiin arveluihinsa asioiden menon johdosta, sillä tapauksilla Alastalon\nkuistin edustoilla oli tällä tismalla nyt todella vinha vauhti, ja ken\nnykyisillä nipukoilla sieltä silmää siirsi, vaikkapa vain sen\nsyljennielemän kestämäksi, jonka ajalla ihminen jotain ajattelee\nmielessänsä, hän saattoi sillä luomenummistamalla menettää katsomiltaan\njotain semmoista, jota ei jälkeenpäinen valppainkaan huomionterotus ja\nsilmien selkoseljillään pitäminen enää ehkä voinut korvata. Poju-Esa\noli nimittäin lähimpänä ja luonnollisena sotataidollisena\ntoimenpiteenään siirtänyt uhatut naamapuolensa Eevastiinan uuninluudan\nlähimmiltä tuhrimilta Ruskon jyhkeän niskakyömyn turviin, mutta\nlivastui siinä kiireellisessä ja tuotapikaa suoritettavassa\nperäytymisliikkeessä mahoilleen ja pitkäkseen Ruskon pyyleville\nselkätyynyille sekä sai nyt sätkiä pahemminkin koipiansa pelastuakseen\nsuistumasta samaa menoa päistikkaa nokillensa maahan Ruskon\nvastakkaisella puolella. Vihollinenkin oli Eevastiinan ripeydellä\nottanut varteen muuttuneet mahdollisuudet hyökkäyksensä tehokkaimmalle\nkehittämiselle sekä salamannopeudella ja ennenkuin Esa-poika Ruskon\nselässä oli ennättänyt tämmätä itsensä tarpeelliseen tasapainoon ja\nnakata säärensä Ruskon takalautasten ylitse turvallisemmalle puolelle\nhänen tämänhetkistä ainoata suojaansa, kääntänyt luudan käsissään\nsiten, että nyt vuorostaan tyly puuvarsi suoritti emännän tottuneissa\nkäsissä ahkeraa vaikka terveellistäkin tomutustyötä poika-Esan tähän\ntarpeeseen tällä hetkellä erittäin otollisesti pingottuneilla\ntakapakaroilla.\n\n\"Riuskas muori, saunaa saunaamattoman kummastakin tyngän päästä!\"\nratkesi Iso-Vileenin rehevästä suusta hyvänsuopa tunnustus, kun hän\nvilpittömällä lähimmäisen ilolla seurasi sutevaa toimitusta. \"Ja kun\ntuntee Alastalon Eevastiinan suuvärkin, niin tietää, ettei\nsaippuatakaan säästetä ja että kieli viskoo lipeätä sekaan senverran,\nettä pyykki tekee puhdasta!\" lohdutteli hän vakuutuksella ympärillä\nolijoita. \"Tuolla tavalla pahan tomut pöksyistä lähtevät!\" vahvisti\nVileeni vielä, kun poju-Esa tavallistakin makeamman läiskäyksen jälkeen\nviimeinkin sai kätensä siihen tämmiin Ruskon etulonkkaa vastaan, että\nkiepautti itsensä ja vaaranalaiset ruumiinosansa turviin ja\ntöppösilleen maahan päinvastaiselle puolelle Ruskoa kuin emäntä ja\narmoton luudanvarsi.\n\nPoju-Esa ei nähtävästi pitänyt aikaa ja tilapäätä otollisena tarkempiin\nsuusanallisiin selvittelyihin vimmaisan kiusanhenkensä kanssa, koska\nhän kohta, kun taas tunsi tantereen vakavana varpaittensa alla,\nkaapaisi juoksuksi oikoisimmaltaan omaa pihaveräjää ja turvallista\nkotomäkeä kohden. Ja hyvä juoksukurssi oli jalkamiehenäkin äskeisellä\nuljaalla rakuunalla. Maa kelpasi kuin viikon paastoneelle leivän kyrsä,\nja sääret harppasivat kuin olisi luudan varsi vielä ollut\npaukuttelemassa hartautta pakaroihin. Emäntä-kapteenskan kiivas äänikin\nkantoi nyt jo joka tavultaan Ylistalon tuvan akkunoihin saakka, ja\nnakkeli kuin kalikkoja kiirimään pakenevan kintuissa ja vilistävissä\nkantapäissä. \"Kurjenkonttikin, ajaa ihmisiin kuin kalmukki ja kasakka\nhevosella ja hajareisin niin että ryssäksi luulisi ja veräjänpielten\nrepeävän! Hosuu huimii Ruskonkin rivinomaksi ja on itse kuin lortti\nselässä, sääret roikoillansa kahden puolen kuin varsankontit oman saman\npyyhkimättömästä nenästä niistämättömänä kakarana! Sama huuditon kiusan\nvesa ja kurittamaton pojanmukula jo koltuissa ja luukkuhousuissa mäen\nkirkuilla ja navettaladon kananpesillä muinen, kuin trompuissa nyt ja\nhosuttavissa merimiehen verkaisissa omenapuiden kräksijänä ihmisten\ntrekoleissa öisin ja kaakinhirtenä ja laiskan matona hevosten ja\nviattomien luontokappalten selissä päivin! Näin parahiksi ruudusta, kun\nsopi katsoa akkunasta ja luudanvarsi oli valmiina kädessä! Syhyykös\nselkä vielä ja kutiikos sääri, vai joko tomutus riitti ja kirput\nvarisivat roiteista? Ajaa kuin rakuuna ja julkipäivällä ihmisten\npihoille, vaikka vielä viime viikolla oli omenavarkaissa ja pitäisi\ntietää hävyn! Juoksenkos kammioon vielä ja sieppaan, että saat laukkaa\nlääkkeeksi niihin paikkoihin, joissa kirvelee kintuissa? Pojan raakilo\nsellainen, että luulisi sääriltänsä varisevan, kun koipi sieppaa maata!\nTulenkos vielä ja kieppaan kinttuihin, ettäs opit, kuinka Alastalossa\npyykit kurikoidaan, kun puhdasta tehdään! Pitää ihmisen vielä\nvanhanakin suuttua pelkän pojan rakkarin ja voitelemattoman junkkarin\nvuoksi niin sydämensä pohjasta, että sielukin puuskuttelee vaivaisessa\nkropassa, silmistä ja hengen riepusta puhumatta!\"\n\nNoin sojotti emäntä kuistin etupaadelta niin, että räystäät raksuivat\nkoko kylässä, ja poju-Esa pötki pihaa kuin korviansa pakoon ja\nikäänkuin vielä olisi pölyytellyt pöksyjä tyly luudanvarsi. Olivat\nmuinaiset pakolivistykset poikapäivien kolttosilta samoilla pihoilla ja\nsilloiset ansaitut sanan niinkuin joskus karakkaraipankin ripit ja\nkirvelevät satikutit ja raekuurot vielä niin eläviltä verissä,\nniin kinttujen kuin korvienkin muistoissa, että vasta kotoveräjillä\nluonto alkoi palata takaisin meripoikaan ja äskeiseen uljaaseen\nratsaskivalteriin. Hahmi hän kuitenkin nytkin hätäisesti vielä veräjän\nvisusti takanaan kiinni, ikäänkuin vihollinen edelleen olisi\nkintereillä ja milloin hyvänsä niskavilloissa, painoipa lenkinkin\nhuolellisesti ja tarkkaan paikoilleen, ollenkaan ajattelematta ja\nhuomaamatta sitä, että Rusko kyllä jo oli Alastalon puolella, mutta\nPolle ja Teemu edelleen omalla mäellä, Teemu hartaana ladon luukulla\nsohien ja Polle puolempana jo korjattua muonaa hampaissansa\nrauskutellen. Kapteenska ja emännänviholainen seisoi kuitenkin,\nvaikkakin sanakopua pitäen ja pelottava luuta armottomana ja\nkatkeroitansa muistutellen uhkaavasti pystyssä, niin loitolla ja varman\nvälimatkan takana porstuapaasillaan ja äskeisillä jätetyillä\ntaistotanterilla, että rohkeuden, jopa uhkarohkeudenkin piru uskalsi\ntaas nostaa nokkaansa Esa-pojan sisuissa ja masennetuissa miesverissä.\n\"Perhanan ämmä!\" kiljahti hän siis äkillisessä miehuuden puuskassa\nemännän rapsivan sanakuuron sekaan, mutta ääni katkesi kesken ja\nriipaisi yli niskansa niinkuin kiroomista opettelevan kukonpoikasen\nensimmäinen kiekauksen yritys, ja hyvä alku lykähti lyhyeksi sekä\nloppui siihen, mistä pyrähtikin. \"Saatanan hamepaavi ja ämmänkräppä!\"\npaadutti hän itsensä turkasempiin ja yritti olla miestä niinkuin\nhiirenpaska pippuria, mutta piiput eivät kestäneetkään ketaroissa, jos\nheilaa oli heitettykin harjaksissa, ja nopeammin kuin hän itsekään\nhuomasi, oli hän kääntänyt keikkinsä veräjästä ja pötki nyt, kuin omia\nylvästyksiänsä säikähtäneenä, kotomäkeä ylös, minkä trompuista lähti ja\nmaata riitti, kimmastuneen emännän kielevä 'kukakäski' uudelleen\npajaamassa korvissa ja nakkaamassa satikutin kiviä pakenevan\nkinttuihin.\n\nIsäntäkin oli ladon ovilla Pollen selästä tarkkaavasti seurannut\nmyrskytapausten kehitystä Alastalon kuistin edustoilla ja havainnut\nvarovaisimmaksi hilata itsensä hivuhiljaa Pollen selästä maahan sekä\njättää tämä omiin hommiinsa ja rauskuttelemisiinsa ladon edustoille\nsillä aikaa kun itse korjasi mahavyötänsä ja kohenteli tuhtauksien\nkestäessä vähän vajonneita housujansa sekä muutenkin järjesteli\najatuksiansa. 'Elukka' tuumi hän ja katseli Pollea, joka\nlevollisiltansa taaskin oli rohjennut, vaikkapa kunnioittavalla\nvarovaisuudella, tunkea päänsä Teemun rintalapojen ohitse ladon\nluukusta sisään sen sivauksen ajaksi, että ripeästi kerkesi korjaamaan\nsen hahmaisun verran heinätukkua hampaisiinsa, että taaskin oli\npureskelemisen työtä ulkona seistessä ja syrjemmältä vanhempaansa\nkunnioittaessa -- 'elukka', tuumi Esa siis vain, on poissa oraspellolta\nja mitäs minä tässä enää enempää itseäni kuin jäseniänikään rääkkään?\nAlastalonhan hevosia ovat sekä Teemu että Polle, eikä omia, ja mihinkäs\npalkkoihin minä olisin pestattu muitten koneja paimentelemaan! Oma\näijän ja porovatsan asia: korjatkoon itse luuskansa toisten ihmisten\npaikoista, ellei tahdo, että luusivat muitten latojen suilla ja\nkuluttavat vieraitten rehuja! Esa oli närkästynyt: oliko hän mikään\nAlastalon renki? sekä kääntynyt kävelemään kotomäkeä ylös. Poikakin\npuhalsi jo samassa paluumatkoillansa isänsä ohitse, ja sankareita\nkaksi, pitkiä loikareita ja selkäviä Esoja kumpikin, oli nyt nousemassa\nYlistalon ahdetta kotoporstuata kohden, poika huippaavampana edellä,\njuoksun tahtia varastellen, isä laiskempaa jälessä levollisesti askelta\nsiirrellen. Ladon edustoilla oli nyt Teemukin saanut kootuksi poskiinsa\nriittävän määrän muonaa, jotta hänkin rauhoitetuin omintunnoin\nviimeinkin oli saattanut vetää päänsä saalistamisen hommilta\nulkoilmoihin, ja kaksisin hekin nyt, Teemu ja Polle, tyytyväisin\nhevossydämmin ja vielä tyytyväisemmin leukapielin seurasivat kaksin\nuskollisin hevossilmäparein ja yhtä hyväksyvästi hyvä- ja\nsuopealotkoisin korvaparein mittavien miesselkien vaappuvaa\nloittonemista avoimia porstuan ovia kohden. Rauha ja kauniin syyspäivän\nmyöhäsuvinen leppoisuus olisi talojen välimailla ja ladon lähistöillä\nollut äskeisen metakan jälkeen aivan täydellinen ja, ainakin Teemun ja\nPollen korvaparien tyytyvistä torkotuksista päätellen, melkeinpä\nnukuttava, ellei Rusko, joka, kuten muistamme, oli joutunut Alastalon\npihan puolelle, ja siis, kun poika-Esa oli sulkenut veräjän perässään,\njäänyt väärälle puolelle ja yksin aidan taakse, olisi huomannut\nvahinkoansa ja saapunut kurkku pitkänä kurottelemaan kaulaansa veräjän\npuolojen ylitse sekä sydänsäryin hirnumaan haikeoitansa aidan takaa,\nkun hän yksin oli osaton ja tallikumppanukset turpaa ja korvia myöten\nmöyhimässä herkkua ja kuivaa heinää ladon lemuilla ja avoimilla.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nTäytyisi olla aika paatuneen väärinpuhujan ja rehellisen valehtelijan\nsen miehen, joka nyt panisi sanansa pantiksi ja menisi väittämään\nsemmoista, että Ylistalon tuvissa ja akkunoissa olisi tällä haavaa\nvallinnut erikoisempi surkumieli ja osanoton haikeus, kun sieltä nyt\njokaisesta ruudusta, johon nenää mahtui, melkoisellakin ja\npeittelemättömällä huomion kiinteydellä seurattiin urosten ja talon\nEsojen uljaan retken vähemmän uljaita loppuvaiheita ja pojan ja isän,\nmistä lieneekin johtunut, joka askeleelta sitkaanluontoisemmaksi\nvitkastuvaa tallustamista kotomäkeä ylös. Suru oli päinvastoin niin\nkaukana tuvan puolilta, että kylmä ja peittelemätön totuus, kuinka\nasian tahtoisi salatakin, oli se, minkä sanomattakin ymmärtää, että\nnimittäin, oliko ruutuihin sitte rutistettu rehevämpää vai\nlaihankurttuisempaa naamaa, kaikilla kasvopuolilla ilkamoi\nposkipakaroiden täysiltä niin paljon kurinhilpaa ja ilonhihkua kuin\nikinä voi suupieli naurunpalkoa vierillensä levitellä ja silmänpuskissa\nlystinhiirtä hypiskellä. Iso-Vileeni oli taas koko etumanttaaliltaan\nakkunassa, niin että Järvelinillä enää oli hallussaan vain kaita, mutta\nsitkeästi puolustettu ja menestyksellä omana säilytetty kaista\nvasemmanpuoleisesta ruudusta, oikealla tunki Hosu-Kalle punatakkuista\nnuppiansa ja latuskaista lysmänenäänsä Vileenin kainaloiden alatse\nakkunan mannoille ja Gosenin kedoille, muitten hoitaessa näkemisen\ntarpeensa niinkuin köyhä syömisensä, kuinka kukin parhaiten taisi --\nkuka kurkotellen varpaisiltaan Vileenin hartioiden ja seinävän\nselkäriitingin ohitse tapauspaikoille pihoilla, kuka livistellen\nrykelmän selkäpuolilla varastamassa itselleen pilkistyksen rakoa\nsiellä, missä semmoinen mahdollisesti tuokioksi tarjoutui muitten\nonnellisempien ja eturivin seisojain välitse ja sattumalta avautui\njännityksiänsä liikehtivän ja rynkivän joukon lomissa ja limeissä. Ilo\nja hälisemisen remu oli kuitenkin yhteinen niin piukemmilla ja\ntungetuilla, vaikka näkemisen vapauden kannalta kylläkin avoimilla ja\nväljäalaisilla eturintamilla ja akkunan hajuilla kuin tilan ja\nliikkumisen puolesta kylläkin siedettävillä, mutta silmän saaliin\nnouteisiin ja tarpeisiin umpinaisilla ja epätyydyttävillä\ntuvanpuoleisten selkätyvien tirkkeilläkin ja näkö-aloilla. Tasaisin ja\ntyvenimmin kutkuva oli Järvelinin hykivä riemu, se pelasi vain\nhiljaisiansa silmänurkkien huppelevissa kurtuissa ja kurahteli\ntyytyviänsä kurkun kuivissa, kesken katkeavissa naurun urahduksissa,\nkun Iso-Vileeni sensijaan reheviltänsä laski naurun rojua rullaamaan\nilmoihin täydeltä rekisteriltä koko majoiltansa vatsansa pohjilta niin\nettä ruudut tärisivät lyijyillänsä edessä, ja kauas pihoille paistoi\nkuin kuun vilahteleva vilhaus suihkivista pilvensavuista kidan pohjilta\npartatukun keskeltä takimmaisen leukahampaan ruskettunut lohko,\npurutupakan väreihinsä purema. Hosu-Kalle nikotti pata-arkulle\nkiivenneenä katketakseen ja polviansa takoen niin, että hänen takanansa\nseisovan Vihtorin oli oman vakaamman naamanaurunsa ohella pelkästä\nlähimmäisen rakkaudesta leivottava raiskaa ja miehen rääppää\nkämmeninensä selkälehtiin, jottei vaivainen synteinensä nauruunsa\nläkähtyisi. Fliku-Fetu mekasti takana, hän oli enimmän aikansa ilmassa,\nloikkien ohuine heinäsirkka-säärineen tasajalkaa laattiasta ja\nhihkaisten joka hyppäämältä, kun sai vilkauksenkin silmiinsä\nriemullisesta marssista ulkona. Oli sula ihme ja silkoinen kumma, että\nniin paljon remaa ja naurua mahtuikaan yhteen ainoaan, oikeastaan\nverrattain ahtaaksi salvottuun akkunakehään, joka sentään oli vain\nkyynärissä mitattu syrjäsivuiltansa eikä mikään syltäraami ja\nsudenkita. Ylistalon lakean tuvan mustuneet syömäripalkitkin olisivat\nsiinä metakassa varmasti vavahdelleet vuossataisilla sijoillaan, ellei\njoku entinen isäntätaatto omina vakaina Esa-päivinään olisi\nmiehuuksissaan, ja kerta hänkin luunsa ihmeeltä talon tavoilta ja\nliikkeelle väännettyään kiskankimmassa ja saman vaivan kuin pienempääkin\ntikunkortta kaatanut kurkihirsiksi pirttitupaansa talon metsän\nkorpiperukkojen kaksi komeinta honkajyräkkää, kyynärniskaista\ntyvipäistään, jotta oli tykevää rotevan laiskotella loppuikänsä\nrauhassa rytisemättömän laen alla, pojanpojan ijätkin ja Esa-kaudet\nnapisematta kestävän.\n\nIso-Vileeni torkotti hälinän keskeltä kummallakin peukalollaan isään ja\npoikaan sekä selvitteli taaskin raamatuita: \"Molemmatkos Esat ovat\nkirjan lukeneet, koska kumpikin lönkkäävät kotomäkeä ylös kärsät\nhartaina kuin piukottaisi nenissä nyöri Liisan padoille ja\npapukeitoille kuin muinen kaimaa ja virsi-Esaiasta esikoisen halut\nJaakopin hutuille ja naurishauteille!\" Oma sana ohjasi Vileenin\nkuitenkin lähempiin ja inhimillisempiin ja silmä siirtyi palaavista\nmiehistä pata-arkulla jäähtyvään papuvatiin, jota ei vielä kukaan ollut\nkantanut pöytään, ja joka muitten jännitysten kestäessä oli rauhassa\nkasvatellut niin sitkeää nahkaa pinnoilleen, ettei ollut millänsäkään\nniistä pienistä kolhauksista, joita siihen miesten tunkiessa akkunan\nedustoilla välttämättä sattui niinkuin nyt juuri viimeksi Hosu-Kallen\ntyrkäsemiltä, kun tämä tunki päätään likemmä ruutuun seuratakseen\nsivuviistoltakin vielä poika-Esan saapumista porstuapaadelle. \"Nälkä\ntässä syö pian meidän muidenkin maot seuloille, kuin mato kaalinkerän,\nellei kohta ilmesty popsittavaa pöytään!\" närähtikin Vileeni siis\nkärsimättömästi äskeisten sanojensa ja friskeyttensä niskaan sekä\najatteli harmilla sitä, että ruokakin on päästetty jäähtymään talossa\nja kortteeripaikassa.\n\nJärvelinilläkin, jonka korvanjuurilla Vileenin närkäsanat sähähtelivät\nniin likellä, ettei niiden kuulemista voinut karttaa, alkoi tunto\nkarvastella, ja hänen, järjestyksen miehen, pisti pahasti mieltä ja\nsydämenjuurta, kun hän ajatteli kelloa ja tiimanaikaa ja talonväen\nkaraamista emäntää ja tyttäriä myöten mäellä ja ulkona, kun parastikään\nolisi istuttava pöydässä ja aterialla vadit lämpiminä ja höyryyvillään\nedessä: olikos patakaan raakun nokassa enää olevinaan lämmin, kun\nnokisena oli käännetty tulelta ja viimeinen valkean puike toton\nporoissakin jo oli aikoja sammunut? Nälkä ja karsaus nosti vanhaa\nAatamia hänenkin sisuksissaan karvoille. Harakan huushollia\ntämänkaltainen! ajatteli hänkin, ja alkoi olla äkäinen pikistä\nmerimiessydäntänsä myöten.\n\nNuoremmat enää vain olivat täydessä hengessä, olihan vahingonilo\nkuitenkin liika harjaksillansa syntisen sydämen kukoistuksilla, ja\nnähtävä oli loppuunsa saakka niinkuin maistettavakin viimeistä makeata\npisaraansa myöten uljaitten Esojen lyöty ja nolonpuoleinen paluu.\nNiinpä olikin, ensin poika-Esan ja senjälkeen isä-Esan hävittyä\nnäkyviltä ja edellisen kolistellessa porstuassa, joukolla ja rymyllä\njätetty akkuna, nuoremmat edellä ja Iso-Vileeni jälessä, jotta olisi\ntulijoita tuvassa keskilaattioilla vastassansa miesparvea paksulti ja\nnaurunremaa seinähirsien tärisemiltä. Ainoastaan Järvelin seisoi enää\nakkunassa näkemässä emännän ja Miljan viimeisiä juoksuja ja\ntoimittamisia pihamäellä.\n\nJa hamssimista siellä näytti riittävän, juoksemista ja toimittamista\nniin tuhannen tuiskasesti, että pehmiän päästänsä ja hammasterää vailla\najatustensa järkipaikoilta olisi ihmisen pitänyt olla, jos lähihätään\nnyt olisi pitänyt kiiruuta ja lähtenyt kävelemään sekä mennyt pöydän\nviereen istumaan ja odottelemaan, koska vati kannetaan eteen ja saa\nsiunata kätensä ruokaa varten. Puhumatta siitä, että isä-Esan puukengät\nolivat hujan hajan ja niinkuin töppösistä olivat lentäneet saralle\npitkin peltoa, oli Liisan tullessansa noukittava ravurien lakitkin ja\nkoottava solmittuihin helmoihinsa, minne olivat kiireessä tippuneetkin,\nisän ojanpohjiin ja pojan kankareaidan ylitse katajapehkon\nlatvapensaisiin. Senjälkeen oli emännän ja Miljan miten kuten saatava\nyhteisvoimin ja molempien kiskomilta lahonnut veräjä vuotisilta\nlevoiltaan aidan vierissä eheänä pystyyn ja puolapuiden varisematta\nsiirretyksi ajamaan krintiportin virkaa ajotien suilla ja oraspellon\nvartijana. Tuskaa siinä näytti olevan enemmän kuin vaimoihmisellä\nkärsivällisyyttä, ja onni oli Esoille, niin isälle kuin pojallekin,\nettä olivat korvineen poissa lähimailta, kun nyt ilmeisesti niin veräjä\nkuin talon miehetkin saivat kuulla kunniansa Liisan hoikatessa ja\nMiljan nupistessa eukko-ihmisen suolaisimpia ja tytärlapsen purevimpia.\nPystyynpähän kumma jäi ja rytiskä seisomaan paikoilleen, kun emäntä oli\nkäärinyt päähuivinsa toisen ja irroitetun sukkanauhansa toisen tolpan\nsiteiksi ja Milja vähemmän neuvokkaana ja uhraavana murtanut aidasta\npari seipäänpäätä ja tunkenut töngöksi tukea tarvitsevan taakse.\n\nEihän jaaki ja toimenjuoksu tähän vielä loppunut vaimoväeltä, sillä\nvieläkin seisoivat Teemu ja Polle hartaimmissa ateriapuuhissa ladon\nsuilla ja lehmärehuilla, mutta sai emäntä kuitenkin tässä tingassa ja\nsiinä kun helmat vinkuen ja hopun hipassa oli karattava kurittamaan\nnelikonttiset ja naapurin kaakit pahanteoilta ja varaspidoilta, senkin\ntilan ja hengenvetämän, että sai annetuksi lipeätä ja pippurankarvaista\nsinkumaan oman talon rakkarienkin ja kaksitromppuisten kintuissa ja\nkorvalehdissä. Poika-Esa oli kyllä jo turvapuolella ja tömisteli\nporstuassa, mutta isä-Esa säärysti vielä mäellä ja sai muistiaisensa.\nEnsimmäiseksi lensi hänen kannoillensa emännän helmanyytistä nopeasti\nnoudettu ja äsken saralta noukittu puukenkä, jota yhtä tylysti ja\nosaavasti nakattuna seurasi samassa kaaressa toinen samanvisainen\nhyppelemään sekin jaloissa ja paukkuvissa nilkkaluissa. \"Tuossa ovat\ntallukkasi, ettet sorkkiasi savessa sotku!\" vinkuivat sanat yhtä\nystävällisinä korvissa kuin visankappaleet kintuissa. \"Pitäisitte edes\nlakit päissänne, etteivät täit pellolle tipu!\" kuului toinen manaus, ja\nsaman tien jo suorittivat kaartansa porstuan ovea kohden molemmat\nsäpälesärmiset lakkimyssytkin, isän ja pojan. Heitto-aseet olivat nyt\nloppuneet emännältä, mutta kielenpää oli vielä vedossa ja\nmenovarvastuksilla. \"Palikanpätkät niinkuin seipäänkepitkin jäivät\ntöngöiksi veräjän taakse, niin ettei nyt ole käteen edes karakantikkua\nlaiskoja kinttujanne ja paukuttamattomia pakaroitanne varten!\"\nMyrskyn purkua siis jatkui, mutta ilmeisesti oli suunta muuttumassa, ja\nmitä vielä muodon ja hurskauden vuoksi sekä ansaituiksi madonluvuiksi\nehkä edelleen sätistiinkin porstuoita kohden ja tomppelien\nsyntirekistereiksi, niin oli Tiuska-Liisan ja emäntämuorin huomio nyt\nehdottomasti ja ilmipyryltä jo kokonaan uusilla urilla ja lähimpää\npöllytystä tarvitsevien kohdalla, tällä kerralla hevoskaakkien niinkuin\näsken peitottavien mieskaakkien.\n\n\"Herrajestas!\" kiljahti hän ja parahti, kun Teemu jo kolmannen kerran\nhänen nähdessään kurotti luonnottoman pitkäksi venyvää hevoskaulaansa\nladon luukun sisäpuolille uutta perusteellista saalistamista varten\nhajuavissa heinissä. \"Minä kirastan tässä kelvottomille, ja silläaikaa\nsyövät toiset rivot järjettömät, vaikka ovatkin vain elukoita, lehmien\ntalviset rehut omien silmien edessä!\" vaikeroi emäntäparka ja haasusti\nonnettomuuspaikkaa kohden, minkä kangistuvat sääret myönsivät. Oli\nnokinen uunihanko aidan nojolla tien vierellä -- mistä lienee siihenkin\njoutunut ja ruokottomasti jätetty, ehkä miesten sunnuntai-ehtoisilta\nkiekkokiimellyksiltä raitilla ja poika-Esan sieppaamana tuvasta! --\nuunihanko edes käsiin, että oli ase mukana, kun oli opetettava luihin\nja nahkoihin luuskille, että naapurin seiväskin saattaa maistua\nmakealta huudittoman pakaroilla, jos naapurin heinätkin naapurin\nladosta kelvottomien leukapielissä.\n\nMelkein vinkuma oli se ääni, joka nyt enää mahtui pihisemään\njulki kiivastuneen emännän keuhkoista, kun hän nyt korilo pystyssä\nja huivittoman pään harvat ja valloillensa löyhtyneet hiuskiekurat\nhujan hajan ilmoissa rieputen karkumenoa juoksi pihamäkeä\nalas pahaa-aavistamattomia hevosia kohden, jotka nyt, kun jo\nPollekin taas oli hänkin uudemman kerran tunkenut pläsipäänsä\nladonluukun sisäpuolille, valakallisessa sovussa ja veljellisellä\nsuvaitsevaisuudella kaksisin hahmivat viattomiin nälkiinsä sitä hyvää,\nmitä lato sisuksissaan ja, kun riittävän pitkälle hevoskurkkua kurotti,\nantimiltaan auliisti soi ja tarjosi. Vielä ei kuitenkaan takonut\nsäälitön uunihanko puisen vartensa kovaa, vaikka nokista huutia\npinkovalmiille lautaspaukkumille ladon suilla, kun kimmastuksissaankin\nvalpas emäntä jo oli äkännyt Esojen viimeiset vikkelyydet ja\ntoimenviisaudet veräjissä. \"Voi kaakkeja ja nylkemättömiä\nkotovalakkoja, kun ovat hamssineet veräjätkin kiinni ja päälliseksi\nlenkkeihinkin ja naapurin raadot ja hevoset meidän puolella veräjää!\"\nvaikeroi hän sekä melkein valitti. \"Milja, Milja, kintut vinkumaan ja\nveräjä auki!\" kiljui hän kuitenkin samassa toimenterissä taaskin, ja\nkäski tytärtä, joka juosta viiletti hänen vierillään, vaikka\naseettomana. \"Semmoisia kekoja ja päättömiä unilukkareita\njärkiknupeiltaan, että pistä mokomat pellolle, niin korjaavat naatit\nkokoon ja kantavat kellariin, mutta nauriit ja mukulat jätetään multaan\nja mätänemään: lenkkivät veräjät takanaan, että hevoset olisivat\nkarsinoidut rauhassa pahan tekoon!\" haikaili hän, sekä ajatteli edes\ntalon miesväkeä, vaikkei saanutkaan heitä koriloida.\n\nIsäntä ja Esa-poika olivat nyt siis kyllä huoneen turvissa, mutta siten\nei ollut laita Teemun ja Pollen ladon suilla. Myrsky oli nimittäin\nperillä jo siellä, Milja oli jo karannut veräjille, jonka takaa äsken\nvielä tallitoveruksiansa haikeasti kadehtinut Rusko jo oli lähestyvät\nvaarat äkäten hyvää ravia siirtämässä kiilteleviä lantiopintojaan\nturvallisemmille alueille Alastalon loitommilla pihaäärillä, samassa\nsivanuussa oli jo veräjä selkoselillään ja väylä avoimillaan, jos kelle\ntuli lähitingassa kiire varvasten viljelemiseen. Ja sellainen kiiruun\npaikka oli nyt auttamattomasti lähestymässä Teemua ja Pollea, jotka\nkyllä parhaassa peuhassaan ladon heinissä eivät aavistaneet tämän\ntaivaallistakaan lähiminuutin läiskymistä omilla lantioluillaan\nennenkuin ensimmäinen paukaus loukutteli karvoja. Iloille elämässä\ntulee tavallisesti tyly ja lyhyt loppu, ja sen, saivat nyt kokea\nnahoissansa Teemu ja Polle, ensin Teemu, joka seisoi lähempänä ja sai\nensimmäisen läimäyksen korilosta kimokarvoihinsa ja senjälkeen Polle,\njolle niinikään kristillisesti tasittiin sitä, mitä kumpikin\nveljellisesti ansaitsi. Ladon oviluukun ylähirsi oli suhteellisen\nmatalalla ja kiiruun liikkumisen varalta ehdottomasti liika alhaalla,\nja niinpä kerkesi ripeä korilo emäntämuorin tuimissa käsissä\nsuorittamaan makeata ja terveellistä työtänsä koko tihuvasti, ennenkuin\nensin Polle, joka oli matalampi, ja senjälkeen Teemu erinäisten\nkolistelujen ja pään kolhimisten jälkeen saivat kirvoitetuiksi itsensä\nesiin ladon pimennoista nähdäkseen, mitä loukuttelua nyt oli\ntapahtumassa karvastelevilla selkäpuolilla.\n\nPolle, joka oli muutamaa vuotta nuorempi ja siis ehkä\nnopeajärkisempikin niinkuin varmasti nopeasäärisempikin, mutta myöskin\npehmeäsuisempi sydämensä kuolattimilta, ei jäänyt aprikoimaan, mitä nyt\nmäikyi selkäpaikoilla ruumista eikä myöskään keräjöimään mielessään\nsiitäkään, oliko piettoaminen kukaties ansaittua, ja vakotyön\nvitkauksissa luonnollista selkämuistutusta, vai vallanko ällipäitänsä\nämmän tulimmainen vieressä hosui ja mukiloi elukkaa ja viatonta\nluontokappaletta, joka tällä haavaa ei tietänyt itseänsä mihinkään\nsyntiin syypääksi, kosk'ei kävellyt työssä ja laiskotellut\nvaljasvedoissa, vaan päinvastoin oli joutilas ja pureksi omissa\npyhissänsä suussansa sitä, mikä on hevosen rehua, kun sitä saa\nhampaisiinsa ja on vapaa, ei jäänyt Polle tämänsuuntaisiin\naprikoimisiin, vaan ymmärsi paikalla, kun oli saanut päänsä\nkirvotetuksi ladon luukusta, että lyhyemmille läksyille pääsi\nnykyisessä pyykissä se, joka nyt nopeimmin korjasi luunsa kieppuvan\nkorilon läheisyyksistä ja pääsi väljille. Polle siis kohta, kun oli\nsaanut peräydytyksi pari askelta löylyn makuisiksi käyvän ladon suilta\nja riittävät kääntymisen tilat itselleen, puhalsi ilman enempiä\narvelemisia ja kestityksen jatkon vartoomisia siihen juoksunhönkään,\nmihin sillä suinkin oli varvasta ja kaapan nopeutta allaan; vain\nveräjissä, jonka Milja parhaiksi oli kerjennyt kiskomaan avoimilleen,\nse vielä jonkun verran huudittomasti, ehkäpä joksikin närkästyksen\nosoitukseksikin huiskasi kukaties tarpeettoman muhkeastikin häntää\nkiitoksiksi ja hyvästeiksi taakseen sekä tömisti tämän urosteon jälkeen\nvielä alkuporhaa vikkelämminkin kotopihan turviin ja Alastalon\npuolille.\n\nTeemu sensijaan jäi luontonsa vuoksi ja loukatun ylpeytensä\nniskakankeuden tähden enemmille niin ladon kuin korilonkin\nkestityksille. Hänen hevos- ja valakkaluontonsa ei yleensä suvainnut\nsitä, että häntä hoputettiin ja eritoten oli hän kärsimätön\nvaimoväelle, kun nämä rupesivat käskijöiksi: pihatto-Tiinakin kotona,\nkun hän repeli ohjaksissa sontakuorman takana, sai semmoisen teon\njälkeen hieroa sovintoa hyvät tiimat hevosen kanssa, ennenkuin kuorma\ntaas läksi liikkeelle. Niinpä Teemu nytkin harmistui hyvänpäiväisesti,\nkun hän huomasi, että se oli hame-ihminen, joka häntä hosui selkään, ja\nkorvat menivät hänellä kohta siihen lotkoon, joka ilmoitti kelle\nhyvänsä, että ei tästä ensi hätään liikkeelle lähdetä, ennenkuin omasta\nsuosiosta. Ensimmäiseksi uppiniskaisuuden osoitukseksi, kun oli\nhuomattu, minkä säätyinen ja lievehelmainen ihminen koriloa hoiteli\nselkäpakaroitten paukkumilla, upotettiin pää uudelleen ja\nperinjuurisemmin ladon sisuksiin ja kiskottiin uhallakin heinää\nhampaisiin semmoinen vihta, että Liisa-emäntä olisi kauhistunut, jos\nolisi Teemun lonkkaluiden ohitse voinut nähdä latonsa sisuksiin ja\nontelon kuoppiin rehuvarastonsa möyhityillä ja hupenevilla pinnoilla.\nVasta tämän perusteellisen muonaamisen jälkeen, ja osoitettuaan\nviipymisillään, ettei korilon lapakaan merkillinen asia maailmassa ole,\npelkkää puuvartta vain ja hutkivaa kuusiseivästä, hypelköönkin kuinka\nvimmatusti ja loukutelkoonkin kenen kimmatun hoitelemana hyvänsä\nhevosluontokappaleen elävillä luilla ja tuntevilla peräpakaroilla,\nvasta tämän harkitun malttavaisuuden jälkeen arveli Teemu säilytetyllä\nvalakkakunnialla voivansa levollisesti jättää joka minuutti yhä\nkuumemmiksi käyvät paikat ladon edustoilla ja emännän armottoman\nkorilon ulottuvilla. Ilman kiirettä siis selvitettiinkin aluksi pää\npelastettuine ja melko aimollisine heinätukkuineen ladon suun\nahtauksista ulko-ilmoihin sekä lähdettiin senjälkeen, yhäkin aluksi\nilman mitään osoitettua kiireenpitoa ja jouduntekoa tyveniltään\nastelemaan sinne käsin, missä tiesi veräjän olevan odottelemassa ja\nkotopihan sen takana. Kieltämättä alkoi kuitenkin ajan oloon kysyä\nsisukkaankin ja kokeneenkin hevosen kärsivällisyyttä lakkaamaton\npaukutteleminen omilla selkäpielillä, varsinkin kun sitä oli\nsuorittamassa hame-ihminen ja asiaankuulumaton, ja niinpä alkoi harmi\nlopulta kiemahdella Teemunkin hitaissa valakkaverissä. Pari askelta\nvielä käveli niinkuin piti ja maltilla menonsa asetti, mutta\nkolmannella nyki jo vuohisten sukissa kuti ja pintele, ja neljännellä\npaiskasivat takakaviot äkkiodottamatta multaa tien sorista ja\nmukulakivistä niin että riukupuut rapisivat raitin vierillä vainion\naidoissa, ja emännällä oli pöllähtämältä kuopsauksen tomua\nkaapakaupalla ja lentämälti naamakasvoilla ja silmätauluissa. Kärsikös\nsemmoista valjastettu enkelikään hevoshaahmossa, että kahden syllän\nkorento hullun vaimoihmisen kynsissä hyppii omilla selkänahoilla\nhollikyydin ajat ja tiimakaupat pelkillä kuusisen voiteluilla ja\nsuomimisen hurskauksilla, kärsikös, sanon, taivaan enkelikään aisojen\nvälissä pitkämielisesti ja potkasematta oman nahkansa parkitsemista jo\nelävältänsä, saati sitte koni ja valakka, elämänsä kolme vuosikymmentä\nrojoluittensa romua ja kihdin kolotusta kantanut kaakki, jolla\nlisäksi jo varsahevosesta asti oli se käsitys, että juoksunhölkkä\noli vetojuhdalle luonnonvastainen liikkumisen muoto ja että\nhienovaraisinkin ja heikoksi muistutuksen vihjaukseksi tarkoitettu\nohjasten hoputus ansaitsi astujan puolelta osakseen korkeintaan korvien\nhalveksuvan humauksen harmin ja närkästyksen merkiksi järjettömiä\nvaatimuksia vastaan.\n\nNykyinen paukkuminen nikamanystyröillä alkoi siis lopulta käydä sekä\npitkällöiseksi että karvastelevaiseksi Teemun sekä sisulle että\nselälle, ja kun hän eräistä vanhoista kokemuksista ja Teija-Tiinan\najotavoista tiesi, että vaimonpuoliselta ja helmaihmiseltä, kun\nsemmoinen kerta on riivautunut silmittömäksi ja itsepäiseksi, on turhaa\nodottaa järkeä, ellei hevonen itse paremmin ymmärrä, niin alkoi sekä\nviisaus että veri kiemahdella ja päästä liikkeelle vanhoissa\nsuoniputkissa, ja Teemulle tapahtui äkkipäätä semmoista, jota hän itse\nkaikkein vähimmin olisi itsestään uskonut, ainakaan nykyisessä\niässäään: hän nimittäin loikasi ja loikasi juoksuun! Se oli äkillistä\nviisautta, sillä ainoastaan sillä neuvoin korjasi hän kolhitut\nruumiinpaikkansa tarpeellisella nopeudella, mutta se oli myöskin\nkiukkua ja puuskupäistä kopeutta, sillä takapasuunaakin päräytettiin\nsamassa huiskauksessa kuin harkituksi harminosoitukseksi ja karku\njatkui tömistävänä nelistyksenä kauas tanterille Alastalon puolilla\nvielä pitkälle sen jälkeenkin, kun korilon varras jo aikoja sitten oli\nlakannut vinkumasta selkäsärmien kanteissa. Oli Teemussa tapahtunut se\nihme, että ensi kertaa elämässään hän juoksi tarpeettomasti ja sulaa\nirstauttaan, laski kahtaparia korskalti aina pihamaan perille asti,\njossa meteliä ladon ovilla säikähtynyt sorea Rusko pää pystyssä\nkummissansa seisoi ja katseli ja ihmetteli vavahtelevissa\ntammasydämissään.\n\nEihän asiassa sinään kuitenkaan, jos ajatteli perinjuurin ja\nhevosmielen syvyyksiin saakka, tarvinnut erinomaisempia ihmettelemisiä\nolla. Olivathan viime tuokiot sisältäneet seikkailua ja jännitystä\nkiskomaan vaikkapa vanhan valakankin veret pienille loiskauksen\nharjaspäille. Vapaat varvastelut ensin oraspellon aukeoilla ja\npahanteoilla, kiusanteon tiimellys senjälkeen ja hujan hajan huiskelut\nsaroilla karaavien vaimoihmisten harmeiksi, hamemiekkosten, jotka eivät\npäässeet liepeitänsä edemmä, kuinka harppasivatkin vähissä hengin ojien\nylitse, viimeksi herkut ja virkistävät puhinan vaivat ladon suilla ja\nheinien kahinoissa ja lopuksi verryttävät pienet löylynsiemaukset\nmakeasta korilon varresta omilla syhyvillä karvatakuilla ja pinkaisilla\nihopaikoilla, kirpeät ehkä ensi maistumalta, mutta piristävätkin\nkiemasevalta jälkimuistoltaan, kun mojo oli kestetty eikä luita\nsärkynyt! Niinpä Teemu nyt hetken erheessä porhalsikin pihatannerta\ntäydessä höyryssä, kirmasi ketoa irstasta neliä, kuin olisi valakkaromu\nunohtanut kolottavat kaakkiluunsa ja sakeissa verissä elpyneet entisten\nylväämpien orhivuosien hirnahtelevat muistot. Olihan semmoinenkin aika\ntosiaankin joskus ollut, jolloin Teemunkin raskas ruumismaja oli\nviskellyt keikkojansa laitumen lakeoilla ja nakellut ilmoihin\nkevytmielistä kaapaa tammahevosten ihmeiksi, ja jolloin oli havituksiin\nruunan tähtiotsan takana kangastellut ihmeellisempiäkin asioita\nmaailmassa ja vereämpiäkin tavoiteltavia elämässä kuin tuoksuvan\nheinätukon rehukas viuhka nyt jo melko lahonneiden hampaiden\nmöykyteltäväksi.\n\nLiikkeellä nyt siis kuitenkin joka tapauksessa oltiin, ja koska kerta\nalkuun oli päästy ja ruumis menossa, niin katkeamattomana kesti laukan\nkomeus tanterilla ja tömisevällä pihamaalla, kunnes oli saavutettu\nlaitumenpuoleinen aita, jonka veräjillä seisoi mielitietty ja Teemun\nparsitoveri, siro Rusko soreiltansa, vaikka vielä varhaisempia pako- ja\nkarkuvirmoja helpeissä kupeissansa vävähdellen ja korvanhienot\nlähtöherkeästi pystyyn keihästettyinä. Ruskohan laitumella aina oli\nTeemun valittu suojatti ja seuratoveri, samalta ruohomättäältä he turpa\nturpaan nyhien nörppivät, kuinka kulloinkin oli nypättävissä,\nheikkohelpeisempää vai väkevävartisempaa ruohonnukkaa ja rehunkortta\nsuihinsa ravintotiimoina, ja auta armias sitä uskalikkoa hevosliudassa,\njoka muuna kuin Ruskona rohkeni samanaikaisesti Teemun kanssa mennä\nkurottelemaan kuonoansa juomasaaviin! Ruskon mieluisiin läheisyyksiin\nohjautui nytkin Teemun uhkea ja harvinainen laukka pihoilla, asettui jo\nlikelle päästessä talttuneemmaksi ja tyyntyi perillä ensin tasaiseksi\nastelemiseksi ja senjälkeen tyytyväiseksi seisomiseksi. Vain\ntuttavalliseksi tervehdykseksi ja saapumisen merkiksi nykäistiin\nhyväntahtoisella kuonolla Ruskoa silkinhienoon lapaan, veristä\nhupenivat silmänräpäyksessä karkupäiset virmat, lauhtunut rauha levisi\njahdattuihin jäseniin ja leuka muisti saaliinsa sekä alkoi levossa\npureksia ladon perillä mukaan nyhtäistyä tukevaa muonatukkua Ylistalon\nheinäkompeista, silmät vain painuivat mukavan työn ja sukevan\nolon uneliaisiin ja herppuviin puoliumpiin. Ruskoonkin vaikutti\ntallitoverin turvallinen läheisyys rauhoittavasti, korvat lerpahtivat\njännityksistään, silmien vilhuva viheriä vaihtui lepposiinsa ja tummiin\nsinerviinsä, ja turpa painui rauhallisesti hapsimaan Teemun suupielistä\nvarisevia heinänkorsia maasta, kun kieli ensin oli hyvänsuomalta kerran\npari nuolaissut karvoja suoremmille Teemun peitotuilla lapaluilla ja\ntakuilla. Rauha alkoi olla hevosmaailmassa täydellinen, sillä Pollekin\noli, yksinäisyyteensä kyllästyen saapunut tallikumppanustensa\nläheisyyksiin, vaikkapa kyllä vissiä kunnioittavaa välimatkaa\nsäilytellen onnellisempiin laiduntovereihinsa nähden ja tyytyen\näskeisten herkullisempien purtavien sijasta ja viitteestä nyt\nhamssimaan hampaisiinsa, mitä korren kärkeä tallattu ja syksyn kuloksi\nhaalistunut pihanurmi enää tarjosi köyhiänsä hakevalle.\n\nRauha oli muutenkin palaamassa äskeisille metelisille pihamaille. Koko\ntuoreesta temmellyksestä ja seikkailunhälinästä ei mäellä enää\nmuistuttanut muu kuin tuikeasti ja lenkin vahvistuksiksi kahdella\npunankirjavalla, tällä erällä Miljan sääristä kirvotetulla\nsukkanauhalla kiinnitauruttu väliveräjä sekä aidoilta kaikonneen\nvarpusparven korviasärkevä äänenpito ja torumisen raksutus Ylistalon\nnavetan olkikatoilta ja ränstyneiltä räystäiltä: olivat parat vasta nyt\npäässeet säikäyksistään ja pyräyksistään niille tolkuille, että\nkirastivat he vuorostansa ja panettelivat parhaansa mukaan, kun muut\nolivat rauhottuneet kylässä. Emäntä, jonka aina oli oltava toimelias ja\nlaskettava kaikki askeleensa, oli nimittäin juoksujen jälkeen jo\nkyykkysillään tyhjän puuvajan suilla ja hapsi samassa helmoihinsa\nlastunkuonaa ympäriltä, jotta oli sytettä padan alle tuvassa, kun sinne\npääsi ja oli lämmitettävä jäähtynyt papukeitto. Korilokin, äsken vielä\nniin tuima, mutta emännän muissa kiireissänsä Miljan haltuun lykkäämä,\nlepäsi nyt jo, Miljan sinne käsistänsä lykkäämänä, paikallansa\nYlistalon porstuaseinän nojolla niin tyvenenä ja rauhassa, ikäänkuin ei\nikinä olisi hiiltyneessä rungossaan uneksinutkaan kelpaavansa heilumaan\nkurin ja komennon pelottavana valtikkana talossa ja pihamäellä.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nEsat, isä ja poika, olivat siis tällä välin jo aikoja sitte korjanneet\nriuskaat vaikka laiskanlaiset jäsenensä ja ruumismajansa, ensin\nporstuan peittoihin ja sieltä tuvan turviin ja haminoihin. Ylpeäksi ei\nheidän paluutaan sentään voinut nimittää, sillä liika ylenpalttinen\nmiksikään kehumisen ja merkillisemmän kunnioituksen osoitukseksi oli\nkuitenkin se valtoin ilonrämäkkä ja naurunrähinä, joka lakiparsien\ntärisemiltä tervehti tulijoita tuvan puolelta, kohta kun ovi senverran\naukeni, että porstuan hämäristä tulivat näkyviin, edellä hieman\nsynkeäsilmäinen ja mörköhuulinen poika ja jälissä isä, joka ei ollut\npaljonkaan valuttavampi kuunpuolikas kasvonaamoiltaan. Kuten muistamme,\noli kohta, kun sankarit pihamäellä olivat lähestymässä porstuan\nedustoja ja odotettavissa tuvan puolille, uuninäärinen tuvan akkuna\näkin tyhjentynyt siihenastisesta koko hartaastakin ja toistensa takana\nrynkivästä katsojarykelmästä, niin että jäljille akkunan hamuille oli\njäänyt vain kylmäverisempi Järvelin, joka siis yksin enää oli\ntyveniltään nauraillut myöhempiä tapausten vaiheita ladon edustoilla ja\nrauhoittuvilla pihamailla sekä vaimoväen ja hevosten asettumista\ntaaskin arkisilleen taannoisilta kiivaammilta pyräyksiltä ja sydämen\nvirkistyksiltä.\n\nKoko miesliuta, mainittua Järveliniä lukuunottamatta, oli siis\nrynkäsemältä ja yhtenä töytivänä tuuppivana keränä vastassa tulijoita,\nkun Esat, poika ja isä, porstuan oven avaamalla olivat astumassa\ntupaan. Kun joukossa, paitsi muuta väkeä ja hälisijää, oli Iso-Vileeni\nkeskellä, niin arvaa, että ääntä ei ainakaan puuttunut tuvassa, kun nyt\nriemu rullasi eri rekistereissä orsien alla, alkaen täysiltä\nreheviltään Vileenin omista valtoimista tynnyrin kumistelemisista ja\nkulkien Hosu-Kallen räksytysten ja niiskutusten kautta meri-Vihtorin\nvakaa-voimalliseen ja Fliku-Fetun kileämpään äänenpitoon, jota tuolloin\ntällöin vielä säesti uuniakkunasta Järvelininkin narahteleva nauru.\nPoika-Esa ei kyllä ollut musiikkia kuulevinaankaan, vaan käveli sanaa\npukahtamatta ja silmää sivulleen lainaamatta meluavan joukon\neditse suoraan sivupenkille istumaan, jonne jäi kyköttämään tukka\nvihaisesti törröllään ja silmät vaarallisesti vilahdellen kulmain alta\nvarsinkin Hosu-Kalleen, joka seisoi häntä lähimpänä, ja ilmeisesti\nliioitteli iloansa takoen polvipäitänsäkin kämmenillään riemuansa\npuuskutellessaan. Isäntä taas sylkäsi tuvan puolelle tultuansa ja\nnaurun kaakotuksen ymmärrettyään ensi hämässä vahvan mäiskän laattialle\nmuurin juureen, mutta tointui kohta toimiinsa sekä läksi senjälkeen\npäättävästi ja muusta välittämättä suoraa päätä ja joukon sivutse\nastelemaan perätupaa kohden ja takaseinän kulmakaappia päin, josta\ntiesi löytävänsä parhaan lääkkeen nykyisiin tuimiin: Liisakaan kun ei\nollut tällä haavaa tuvassa!\n\nSuoraviivainen matka veikin miehensä nopeasti pöydän taakse mustuneen\nkulmakaapin eteen, jonka tomuisista sisuksista, kun ensin oli\nsiirrellyt puoleen estävää ja häiritsevää rautaromua ja muuta sälää,\ntuota pikaa noutikin lyhyen kopeloimisen jälkeen kouraansa pölyisen\nmustapintaisen pullon, jonka pohjilla esille nostettuna vilkahteli\ntilkka kiiltävää nestettä. Tuvassa oli nauru vaiennut, kun läsnäolijat\nhiiskumatta ja melkoisella osanotolla katselivat, kuinka isäntä\nahneesti kulautti lohdutuksen ja rohkaisun totisessa tarpeessa olevaan\nkurkkuunsa pullon sisällön viimeistä karvasta pisaraa myöten sitä ennen\nkuitenkin vielä vanhoilta tottumilta ja varovaisuussyistä uuninnurkkaa\nkohden vilkuillen, ikäänkuin saattaisi sieltä kaikkea todennäköisyyttä\nja järkisyitä vastaan tälläkin erällä parhaassa kallistamisen täpärässä\npyrähtää paikalle emäntä aivan viime tingassa pelastamaan talon\nviimeistä talletettua pisaraa ja kallista lehmälääkkeen tilkkaa\nvarmalta hukalta ja hotkon kulkutuksilta. Emäntää ei kuitenkaan nyt\nollut tällä ratkaisevalla hetkellä paikalla, ja niinpä kulki koko\nkirkas aine viimeistä herun helmeänsä ja tipan välkettänsä myöten\nkurkun janoisiin ja kurahteleviin kuiviin, loppuipa melkein keskenkin\nkallistajan mielestä, koskapa tyhjää puteliakin vielä oli\nylösalaisiltaan ravisteltava enempiä vartoovilla suun toroilla ja\nkurkotuksilla, ikäänkuin lähdettäisi paljas lasikin vielä juoksevia\nkiiluvilta pohjiltaan, kun oli uskollinen, eikä ennenaikojaan\nhellittänyt. Eihän tyhjästä kuitenkaan mitään enää lähtenyt ja niinpä\noli isännänkin lopulta uskottava auttamaton asia sekä mukauduttava\nsiihen, että hyväkin on nautittuna loppuunjuotu, ja että tyhjennetyllä\nputelilla ei ole muuta virkaa käsissä, kuin joutaa laskettavaksi pois.\nJälkipäinen viisaus neuvoi häntä myöskin toimimaan siten, että puteli\najoissa ja hyvän sään aikana olisi poissa näkyviltä ja hänen käsistään,\nsillä eihän Liisa ja emäntä kuitenkaan ijän aikoja mäkiä karaisi ja\nulkona juoksisi: tietysti ei hän sitä kuvitellut, ettei asia aikoinansa\nilmi tulisi, mutta parempi aina, kun ikävä asia on kauempana, eikä\ntässä ryöpsäyksessä omissa niskoissa; eikä putelinkaan nyt siis\ntarvinnut olla elävänä todistajana emännän nähtävänä kohta ovea\navatessa. Huolellisesti lykkäsikin siis isäntä tyhjän pullon takaisin\nentiselle paikalleen kaapin sisuksissa, kokosi sälää ja romua sen\neteenkin läjämäärältä, niinkuin sillä suojanaan oli emännän toimilta ja\nennakkovaroomilta ollut ennen tyhjentämistäkin sekä lykkäsi, niinkuin\nluuli, kaapin ovenkin, tosin vähän vastaanhangottelevan, takanaan\nkiinni niin tiiviisti, ettei pitänyt tarkemmankaan silmän ensi hädässä\nhuomata kenenkään käyneen kaapissa, ja että lähipäivät edes siis sai\nolla rauhassa, tarvitsematta kuunnella tässä asiassa marinoita.\n\n\"Tällä erällä luonnisti!\" lausahdettiin tuvan yleinen mielipide julki\nIso-Vileenin laveasta suusta, kun jännittävä toimitus oli onnella\nsuoritettu loppuunsa. Iso-Vileeni itse oli koko kireän tingan kestäessä\npitänyt puolsilmäänsä vahdissa ovenrivassa, rapsahtaisiko pintele\nkeskenkaiken ja emäntä tupsahtaisi tupaan knyyttinä omin lennoin\nennenkuin puteli oli korjossa taaskin ja kaapissa, vaikka\ntyhjennettynä, muulla puolsilmällään ja huomionsa kaikella terällä\nkuitenkin samanaikaisesti valvoen peräkulmille tupaakin ja kulmakaapin\nedustoille, ettei sielläkään päin pääsisi mitään parempaa tapahtumaan,\njota hän ei näkisi ja noukkisi kohta eläviltään silmiinsä. Napsahtihan\ntosin kyllä linkku porstuan ovessa, kun isäntä vielä hommasteli kaapin\nsulkemisissa ja työnteli oven narisevaa kiinni, minkä hädin käsin osasi\nja ovenrakoon sattunut nahkahihnan pätkä killumiltaan ja kiusanteoltaan\nsalli. Milja se kuitenkin vain oli, joka tällä kerralla tuli tupaan, ja\nisännän ensimmäinen säikäys ja kurkkuun tuppautuva äkkiyskän pärskäys\nosoittautui tarpeettomaksi tai ainakin ennenaikaiseksi. Iso-Vileenikin\npettyi vähän odotuksissaan ja tyytyi Miljan saapumisen häiritsemänä\nvain kuivaan lisähuomautukseen. \"Mikäs kurkkuun meni, kun virutuksen\ntarvitsi, eikä sittekään kakistelematta lähde liikkeelle?\" kysyi hän\nlähimmäisen osanotolla ja rakkaudella ja viittasi viinakulaukseen.\n\"Onkos Ylistalon saroilla niin vahva lanta, että väkevän henki salpaa\nmieheltä hengityksen, kun niillä juoksee ja karaa oraksissa?\" sanoi hän\nja suurusti kysymystänsä. \"Sanovat, ettei suvisaikaan olisi talon\npelloille muuta voimaa ajettu, kuin mitä isäntä housuineen on\npientareilla paseerannut!\" Sana oli nyt hurskaasti haminassa, ja\nVileenin sopi vaieta.\n\nHosu-Kallelta tärskähti nauru, hän oli itse tämän lausuman ensimmäinen\nisä; kohotti valtaavasti itsellismiehen ja härkä-rengin sielun\nharjaksia ja ylpeyden niskaharuksia kuulla omia mojoovia vielä vuosien\ntakaa läjähtäviltään vieraasta suusta, jopa Iso-Vileenin, jonka\ntotisesti ei tarvinnut juosta lainanhauissa, kun oli leukaa\nkangotettava hajahtavampiinkin puheisiin. Kunniansa vuoksi, ja koska\nturvissa ja myötäsukaisessa seurassa oli tilaisuus otollinen\nedelleenkin krääkäistä härkärenki-näkökulmalta hieman karsasteltua\nisäntäsäätyä, yltyi Hosu-Kalle ylpeytensä kiimalta kohentelemaankin\nmuinaisia naseviansa. \"Sitä potremmat ovatkin pojat itse, kun on voiman\nmoska tallella omissa nahoissa ja housuissa, eikä loju pelloilla ja\norasten juurissa kaiken maailman sateitten lioiteltavana!\" härnäsi hän\nedelleen ja liioitteli entisiänsä huomaamatta, että poika Esan\npaikoilta penkkiä oli alkuperäinen apeuden kyräily hieman tauonnut, ja\nettä sieltäkäsin pahaenteisellä tarkkuudella oli alettu seurata hänen\nleukansa liikkumisia. \"Kyllä tämän talon miesväessä mojoa on, sen minä\nolen aina sanonut ja jokapaikassa, vaikka pellot ovatkin laihat kuin\nköyhän kappelin lukkari tai oravan kinttu kevättalvella!\" jatkoi Kalle\nsiis vain viattomasti yksivakaata vaikka arveluttavan kaltaista\nkiitospuhettaan. \"Isäntäkin ja iso-Esa loikki äsken Pollen selässä\nhajareisin komeana kuin Bileam aasillaan ja pojan ja pikku-Esan\nsäärinappuloissa olivat vieterit perhananmoisessa piuvissa, kun oli\nsaatava peräpuolet turviin Alastalon muorin luudan silityksiltä.\nHemmetin äveriäitä poikia koipipuolelta miestä ainakin, vaikka\nsäästävätkin lapionvartta kulumasta kämmenissään visusti kuin saita\nviimeistä penningin killinkiään!\" -- Hosu-Kalle oli vetänyt solmuun\npuheensa avaran, ehkä liioitellunkin avaran silmukan, ja saattoi\nvaieta tyytyväisenä, vilkaistuaan sitä ennen kehässä ympärilleen\ntuvassa-olijoihin muihin paitsi isäntään ja poika-Esaan.\n\nTämä oli tervan tiputtamista avoimiin haavoihin. Poika-Esa ei kyllä\ntoistaiseksi toiminut eikä virkannut mitään, hänellä oli vanhojakin\nmaksuvelkoja Hosu-Kallelle, ja koska ne suoritukset olivat säästössä,\nniin ei ollut kiirettä: odotti rätinkiä loppuun asti, niin sopi maksaa\nuudet velat samalla erällä kuin rästitkin! Hosu-Kallen vain olisi\npitänyt ymmärtää ja ottaa huomioon vaarallinen hiljaisuus sillä\ntaholla. Isäntä sensijaan alkoi tuntea kärsimättömyyttä ja nostella\nkulmakarvojaan: \"Jokos oinaskin poikii, kun Hosu-Kallekin puhuu\npurevia!\" oli hän kummastelevinaan odottamattomalta taholta tulevaa\nkoukkupuhetta, sekä unohti suljettavinaan olevan kaapin ovenkin silleen\nkuin se Miljan tullessa tupaan oli häneltä jäänyt, nimittäin raolleen\nja kaapin romujen joukosta roikkuvan ruskean hihnanpätkän avoimilleen\ntilkkimäksi.\n\n\"Joo-joo! ja putkahtikin oinaalta paikalla sarvipää-karitsa!\" uhitteli\nmyönteli Hosu-Kalle kerta purkupäälle kimmastuttuaan inttipäisesti.\n\n\"Särkeekös poskihampaitasi, koska noin puhetta lohkee? jos tarvitaan,\nniin minä hieron!\" Isäntäkin alkoi näyttää vaaralliselta ja hänen\närähdyksensä oli varoittava. Huutia sentään tarvittiin talossa, ja\nlaitaakos siinä kuitenkaan oli, että Hosu-Kallen kaltainen mies rupesi\nhyppimään nokille! Sitäpaitsi alkoi sekä valtoimempi naurun hälinä että\nmuu pidättyvämpi tirskumisen hyväksyminen ympärillä tuntua ärsyttävältä\nkorvissa ja verestellä laiskanvoipaissakin sydänsisuksissa. \"Penikka\nhärisee niinkauan, että kirput saavat kyydin sen selkäkarvoista ja\nsyhyviä paikkoja koiran ruumiissa hutkitaan!\" sanoi isä-Esa uhkaavasti\nja suoritti merkitsevän liikkeen niille kohdille ruumistansa, joilta\nmahavyö kirvoitetaan soljilta, kun sitä tarvitaan nahkaisiin\ntoimituksiin lähimmäisen terveydeksi.\n\nHosu-Kalle alkoi itsekin huomata, että hän kukaties oli uskaltanut\nliika pitkälle liukkailla. Hän tiesi monivuotisilta kokemuksilta, että\nhärkääkin, pitkälle asti koko kärsivällistä juhtaa, saa vissiin määrään\nasti ja melko rohkeastikin kutitella karakalla, kun sen tekee järjellä\nja varomisen ymmärryksellä, mutta liioittelepas vähän ja siemaise\noikein makeasti ja maon halun mukaan, niin kuinkas käy: pentele saattaa\nkääntää sarviparinsa päin ja silloin ei auta muu kuin pötkiminen pedon\nedestä likimmän aidan taakse! Vaikka intti siis edelleen sisuttikin\nvietävästi verissä ja naurunhölä ympärillä myöskin osaltansa yllytti\nhärnäpuheen voitaviin jatkamisiin, niin alkoi viisaus nyt kuitenkin\nkuiskutella Hosu-Kallelle omiansa ja neuvoa häntä ajattelemaan omien\nruumispaikkojensa turvallisuutta ennenkuin mojosi enempiä näillä puheen\nkursseilla. Hän malttoikin siis vastauksensa sekä nieli lähimmän\nsanakokkareen hiiskumattomana alas kurkustansa, vältti silmääkin siltä\npuolelta tupaa, jossa isäntä par'aikaa oli ja jonne kukaties voi olla\nvaarallistakin ja äkämieltä äkkipäisyyksiin virittelevää nyt katsoa.\nKun karkukurilla olevaa kieltä niinkuin raville päässyttä hevostakin\nkuitenkin on vaikeata elleipä mahdotontakin pysäyttää juuri paraassa\nharpassa ja äkkijyrkästi, ellei tahdo, että toinen, kielenpätkä\nnimittäin, sotkeutuu lennoissansa solmun sulkuun, ja toinen, hevoskoni,\nmenossansa jalkojensa vyyhtiin, niin oli Hosu-Kallenkin nyt oltava\nnopean järkensä kärjeltä, jotta kieli sojoillaan käänsi ajoissa puhdin\nvaarattomille alueille ja löysi otollisemmat raitit. \"Eivät hampaat\ntässä talossa ikenissä särkemään pääse, ne ovat killutettavat koukkuun\naterian ajaksi!\" sanoi hän ja oli niuvan näköinen, sekä vilkaisi aluksi\nvetoovasti ympärilleen, oliko marinan nuotti otollinen seurakunnalle,\nja kun asian tämä puoli tuntui varmalta, niin sopi senjälkeen jo\naikalailla vakuutetulla moitteen paheksumisella siirtää silmä ensin\ntyhjään ateriapöytään ja siitä verkaksiltaan ja merkitsevästi\nperäseinän kellotauluun, jonka viisarit kyllä, kuten muistamme,\nEsa-isännän edellisen ehtoon viitsimättömyyksien ja kellonvetämisten\nlaiminlyömisen vuoksi jo olivat seisoneet paikoillaan vuorokauden\nyöpuolilta saakka, mutta kuitenkin nyt osoittivat semmoista tiiman\naikaa, jolloin vadin olisi jo aikoja sitte pitänyt höyrytä pöydällä\nlusikat vieressänsä.\n\nTämä Hosu-Kallen yritys jutun huomion ohjaamisiksi alueilta, joilla\nilmeisesti alkoi olla tulenarkaa ja ajan oloon hänelle itsellensäkin\nepäturvallista liikuskella otollisemmille urille ja sellaisille, joilla\netukäteen voi olla melko varma yhteisestä hyväksymisestä ja yleisestä\njakamattomasta myötätunnon karsaudesta, tämä yhtä juonikas kuin\nsalakavalakin yritys oli tekemäisillään tarkoitetun vaikutuksensa\ntuvassa: useampikin silmäpari toinen toisensa jälkeen suoritti saman\nhappamen matkan ensin kellotaulun seisahtuneisiin viisareihin ja niistä\nlakean ateriapöydän tyhjävisaisille honkapinnoille. Juroa\nvaiteliaisuutta sikisi tuvassa huomattava määrä ja yhä useampi\nsilmäpari tikistyi melkoisella kiinteydellä totonperän pimentoihin,\njonka nokisista syvyyksistä mustakylkinen papupata hiiltyneellä\npuujalustallaan virkisti nälän tietoa ja vissejä heikkouden\nmuistutuksia keskiruumiin tuntumilla yhä useammassa eläjässä tuvassa.\nIso-Vileenikin kiristeli jo taas uumahihnaansa ja hänenkin silmänsä\nkiristyivät, joskaan eivät uunitoton padankylkiin, niin sitä\nkiinteämmällä ja paha-enteisemmällä huomion tarkkuudella papuvatiin,\njonka emäntä kiireissään ja ulos hevosjaakiin karatessaan oli täyteen\npistettynä lykännyt käsistään pata-arkun kannelle, ja jonka pinnoilla\naika ja tiimankulku vähitellen oli alkanut kutoa kuorenkurttua,\npaksuudellaan ja värikarvaaltaan lähimmin anturanahan martoa\nmuistuttavaa. \"Lehmäelukan takalautasten pinkapintaakos Ylistalossa\npödyksi pöytään kannetaan, koska vadissa nahka jo kohta alkaa kasvaa\nsontajouhta siliöihin paikkoihinsa, ellei sitä pian popsita?\" murahteli\nIso-Vileenin ruskeoista hammastarhoista jo alkusäveltä pitempiin\nvirsiin.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nHyvä jutunviritys katkesi kuitenkin lyhyesti tähän, sillä nyt tapahtui\ntuvassa muuta ja rytinällä. Niinkuin muistamme ei poika-Esa\nratsasmatkojensa jälkeen ollut tupaan saapuessaan ollut erikoisesti\nvirkistyneellä mielellä, mikä olikin kyllin ymmärrettävää eräitten\nmyöhempien ja tuoreiltaan kirvelevien tapausten jälkeen Alastalon\nkuistin edustoilla. Päinvastoin oli mies, joka kohta porstuasta\ntultuaan suoraa päätä käveli istumaan sivupenkille, melko vahvastikin\nmurjopäinen niin sydämiltään kuin kasvojensa hahmoiltakin. Ensimmäisiä\nelonmerkkejä oli hän kuitenkin alkanut osoitella itsessään kohta, kun\nHosu-Kalle varomattomuuksissaan oli ruvennut äänenpitoon. Varsinkin\nHosu-Kallen sanat hampaista ja niiden killuttelemisista koukkuun\naterian ajaksi saivat poika-Esan silmät vaarallisesti vilahtelemaan\nhänen otsakulmainsa alla ja hän alkoi mitata väliä penkillä istuvasta\nKallesta Kallen pään yläpuolella seinässä torkottavaan vankanlaiseen\ntamminaulaan. Iso-Vileenin myöhemmät uumahihnan kiristelyt ja\nkohentelemiset eivät myöskään jääneet poika-Esan huomaamatta ja\nvissillä tavalla hänen ajatuksiansa johtamatta. Kun nyt Iso-Vileenin\nhampaista vielä lähti tämä sana lehmäelukoista ja sontajouhista, oli\npoika-Esan sydämen mitta täysi ja Hosu-Kallen lähin kohtalo ratkaistu.\n\nOn nimittäin muistettava eräs mennäsunnuntainen ja tähän päivään asti\nvielä tilittämättä jäänyt tapahtuma Alastalon navetan seutuvilla,\nosaksi samassa navetossa, osaksi sen tunkiolla, ja jossa tapahtumassa\nja nauretussa jutussa juuri Hosu-Kallella niinkuin poika-Esalla\nitsellänsäkin oli ollut tärkeä osansa. Poika-Esa oli näet samaisena\nviimesunnuntaisena ehtoopuolena käynyt pienillä lystäilyillä ja\nnavetta-Sandran pakinoilla Alastalon pihatossa, oli ollut näin\nmannerpakalla ja pyhäehtoon kunniaksi puettuna parhaaseen\nmerimiestaattiinsakin ja sheviottiverkaisiin pöksyihinsä. Kun nyt\nHosu-Kallellakin oli jotain vanhoja välejä saman Sandran kanssa, ja hän\noli Ylistalon akkunasta sattunut huomaamaan poika-Esan varovaiset\nhiivailut Alastalon pihanurkissa ja hänen katoomisensa naveton oven\nsisäpuolille, jossa hän, Hosu-Kalle, varhemmilta ja omakohtaisestikin\nhieman mieltä kiinnittäneiltä havainnoilta oli tietänyt Sandran\nparaikaa olevan tarha-askareissa, niin mikäs tämän jälkeen oli ollut\nluonnollisempaa kuin että Hosu-Kallekin oli hävinnyt tuvasta ja\nkäväissyt Alastalon naveton vajassa sekä pystyttänyt tukevan\nkoivukangen longoksi lujan mäntyoven taakse ulkopuolelle, jotta parilla\nsisäpuolella olisi häiritsemätön rauha ja kahdenkeskeisyyden varmuus\njuttuihinsa, tai mitä toimittivat.\n\nEihän tämän sinään vielä olisi tarvinnut olla minkään ijankaikkisen ja\npitemmän riidankanin aihe, tavallinen poikainkeskeinen koirankuri vain,\njoka olisi kuitattu kohdatessa pienellä nasevalla kirouksella ja\npikisellä merimiehen sanalla, mutta nyt oli iltti ja pahankurjen\nhärkäkemppi -- oli tainnut rääppä ja härkärengin pätkä oikein\ntosissansa katsella Sandraa omaksensa: näin täytyi poika-Esan ajatella!\n-- oli juonikseen vielä lähtenyt kylälle ja juossut häijyyttään kokoon\npuolet kylää, kokonaisen parven pahasuisia poikia ja lisäksi liudan\ntirskuvia piikatyttöjäkin, joukossa Kulmalan Mantakin ja Härkäniemen\nFiinu, jotka kumpikin niinikään kulkivat muijien puheissa vähän\nniinkuin poika-Esan morsiamien nimissä ja kirjoissa. Olipa katala\njärjestänyt kavalasti kaikki varpusensa viimeistä raksuttajaa myöten\nvisusti halkopinon varjoon naveton taakse vastapäätä tunkioluukkua,\njoka oli ainoa tie, mikä nyt, kun ovi vastakkaisessa naveton päässä oli\ntaatusti tukossa ja lujemmatkin potkaukset ja rynkäysten sätkimiset\nkestäväksi töngötty, oli väylänä sille, joka mahdollisesti alkaisi\nnaveton sisuksista pyrkiä ulko-ilmoihin. Kun siis poika-Esa navetossa\noli niin pitkällä, että hänen juttunsa Sandran kanssa alkoivat olla\nselvät, ja hän eräät ja useammatkin kerrat, viimeiseltä jo koko\nhartiavoimillansa oli turhaan koetellut, aukenisiko ovi, niin ei\nhänellä enää ollut muu apu edessä, kuin käväistä luukullakin\ntarkastelemassa, oliko tämä ainoa mahdollinen paluutie selvä.\n\nVarovasti poika-Esa olikin ensin kurkistellut ympärilleen naveton\nluukusta, ennenkuin alkoi kiipeämisen, ja rauhalliselta olikin\nnäyttänyt koko tarhan tausta, halkopinoltakin olivat ihmeeltä kaikki\nvarpuset kaikonneet ja tipotiessään, vaikka pitivätkin sensijaan\nkahdenkertaista meteliä ja elämää lähilatojen katoilla ja\nolkiräystäillä. Eihän siinä mikään muukaan auttanut ja koska tie näytti\nselvältä, eikä asia odottelemisista parantunut enempää kuin tarkemmista\nkurkistelemisistakaan, niin mikäs poika-Esalla muuta oli tehtävissä,\nkuin alkaminen ahdata itseänsä luukusta ilmoille. Ahdashan luukun suu\noli ollut ja tehtävä työläs, varsinkaan kun ei iljennyt käsipäinkään\nlähteä tunkiota tonkimaan, vaan täytyi miten kuten, ja Sandran\nsisäpuolelta auttaessa tunkea jalkahaarat edellä, jotta saisi\njälkeenpäin muunkin ruumiin kirvotetuksi esille. Luonnistihan\ntoimitus sentään, kun ähki hartaasti ja Sandrakin puhisi tavallista\ntarhapiika-kiraansa samoissa jokapäiväisissä luukkutoimituksissa, ja\nkohta jo sätkivät sheviottisääret merimiespolskaa vapailla ilmoilla ja\nkeskiruumiskin oli hyvässä menossa pääsemässä väljemmille tiloille.\nTässä tingassa ja kun jo näyttivät asiat kaatuvan hyvälle kantille,\ntapahtuikin sitte sitä, joka vielä raapi ja repeli poika-Esaa\nsisuksia myöten, kun hän asiaa muisti ja samassa yhteydessä näki\nHosu-Kallen käryttämättömästä naamasta vain sirppikuun kokoisen\nkaistavilkauksenkin. Rämähti nyt nimittäin tähänasti halkohiljaisen ja\nklapivakavan pinon takaa yhtäkkisesti ilmoille naurunkikatus ja\näänenräkätys kuin kymmenen samanaikaisesti räiskähtävän pyssynpiipun\nsuusta. Haudepataan tarhakyökin totossa olisi siinä metelissä luullut\nratkeavan malmiin kuuleva korvaläpi reiäksi kumpaankin poskipuoleen, ja\nvarpusparvet pyrysivät latojen katoilta ilmoihin kuin olisivat parat\näkkisyöksyltä pudonneet päistikkaa ylöskäsin päin sinisiä. \"Katsokaas\nvaan, kun Alastalossa on toimekas tarhapiian apulainen, koska putsaa\nnavettoansa sunnuntaiehtoon pyhilläkin!\" räyski ylimpänä Hosu-Kallen\nremuisa ääni. 'Isoja lasteja Sandra pisteleekin, koska täyttää yhdellä\nahtaimella koko luukun suun!' arvosteli joku pojan nulikka, taisi olla\nMäkilän Osku, jolla myöskin oli silmää Sandraan. -- 'Sandralla on\nkiiru, koska ehtoosti ovat Ylistalossa Esan tuliaistanssit!' lykkäsi\nHärkäniemen pisteliäs Fiinu selityksen hurskautta sekaan. Kulmalan\nMantakin kirkahteli ja oli makeankarvas. 'Hienoilla tadikoilla Sandra\nhuiskiikin, koska ovat piikkien kärjissä kummassakin kiiltopatinatkin,\nja plankatut ulkomaan saappaat!' vikerteli hän ja nyki kärsimättömästi\nkarttuuni-esiliinaansa, joka visisti oli Hullista kotoisin, ja jonka\nHosu-Kallekin, jos hänellä nyt olisi ollut silmää semmoisiin\nhuomioihin, selvästi olisi muistanut jo varhemmin nähneensä poika-Esan\nmerimieskistun pohjimmissa kompeissa.\n\nMerkillistä aivan, että ilma, joka sentään on ohutta ja pudottavaa\nainetta, jaksaa samalla haavaa kantaa helmoissansa semmoisen määrän\näänenläiskää ja raskasta rämää, mikä nyt tuli kuin torvensuista toroten\nhalkopinon takaa, jossa kaikki kurkut olivat kurotetut ja jokainen\nsilmäpari varsilla kasvopuolilla naamaa. Varpusetkin olivat selvinneet\nsäikäyksestään, ja palanneet pyräyksensä jälkeen takaisin katoille\nmukanaan kaikki muutkin kylän varpuset lahden takaakin Härkäniemen\npuolelta, ikäänkuin nyt olisi tarvittu räystäätkin kirjaviksi\nkuuluttajista, kun halkopinon takaa julistettiin. Eihän siinä\npoika-Esan muu enää ollut auttanut kuin jatkaa alettua työtä ja\nurhoollisesti kimpua itsensä esiin luukusta, kuinka särkikin korvaa\näänenhelvetti ja kuurona satavien huomautusten ja kirskutusten räiky,\nkun pinoille käsin, niin yksin pinoilta, ja kun räystäille käsin, niin\nyksin räystäiltä, ja kun ei minnekään käsin kuunnellut, niin joka\npuolelta. Tottahan siitä lopulta valmista tuli, kun puhisi ja\nponnisteli, ja kiinteätähän viimein oli ollut jalkojen alla, kun\naikansa oli sätkytellyt, vaikka pehmeänpuoleista ja vajottavaa. Eihän\nsitä seikkaa kuitenkaan ollut kerjennyt tarkemmin tuumimaan ja kamaran\nlaatua kursastelemaan, koska kaapaistava oli, minkä kinttuvehkeet\nsuinkin kerkesivät nappulaa vaihtamaan alla, kohta kun jotainkin oli\ntantereen tuntuista patiinin kynnen siepaistavaksi matkan tekemistä\nvarten. Sitä poika-Esa vieläkin nyt penkiltä ja sivuvilhaan Hosu-Kallen\nrikittämätöntä ja kynnenmaistamatonta kasvopuolta tarkastellessaan\nkummasteli ja ihmetellen pureskeli näränsä ja sisunkiukkunsa\nhammaskeräjissä, kuinka varpusia laskematta, kymmenen flikka- ja\npoikakurkkua, jotka eivät olleet mitään helvetintorvia ja Jerikon\npasuunoja, vaan tavallisia joka-kylän räkähuiluja ja raittitanhuan\npiiskupiipareita, kuinka senihoiset sorapillit olivat saattaneetkin\npäästää ilmoihin ne määrät naurun kiekaa ja ne kimput pilkan kimiä ja\nnekua, jotka kuin nakeltuina kivinä ja viskeltyinä veitsenterinä olivat\nkieppuneet hänen kantapäissään ja viiltää-vilskahdelleet hänen\nalastomien sielunkorvainsa paljailla ihoilla, ennenkuin hän parastansa\npyyhkien ja tannerta taakseen jättäen oli luhtinsa ylisillä ja\nmäntyoven mäikätyissä turvissa, korvissansa vielä viimeisenä makeana\nkimajamassa Hosu-Kallen kirkuva voitonhihku: 'Pitkä lorvi luukusta\nlähtikin, kun kerta heltiämään pääsi, ja jalat lortilla valmiina alla!'\n\nPoika-Esan nykyisessä myrtyneessä mielessä oli sunnuntaiehtoisten\ntapausten muisto siis Hosu-Kallen äskeisiä hammasteluja kuunnellessa\nvähitellen elpynyt kaikissa karvastelevissa, ja näin eläviltään asiata\najatellessa yhä nöyryyttävämmissä ja kirvelevämmissä vaiheissaan; hänen\nsilmänsäkin olivat yhä vissemmällä kiinteydellä alkaneet olla liitetyt\njo mainittuun vankkaan tammipuiseen koukkuun Kallen pään yläpuolella\nseinässä jättäen tuokion väliltä koukun vain asiallisesti ja ilmeisellä\nharrastuksen kylmyydellä silloin tällöin punnitakseen Kallen persoonaa,\nsemmoisena kuin tämä tällä haavaa härkärenki-tyytyväisyydessään ja\npakinapersona istui penkillä. Ihminen on menestyessään usein varomaton\nniinkuin lyhytmielinen hevonen, ja varvastaa mäkipaikassa kuorman\nkevittäessä myötäahteen niin vilppaasti, että ennenkuin huomaakaan,\novat länget konin niskoissa ja saa kiittää lykkyänsä, jos kerkiää\nsiirtämään jalkojansa allaan niin nopsaan, että korjaa luunsa kuorman\nalta eikä makaa nokillansa ja polvinensa sorassa ennen myötäsen loppua.\nSitenpä nyt Kallekin, joka mielikseen oli maistanut, että puheen nuotti\ntällä kerralla erinomaisesti sopi ja oli otollinen korviin tuvassa, hän\npaasasi jamasi juttuansa sokeasti eteenpäin vaan, koska kerta oli hyvä\nteksti, ja mukava puheenjänne hellennyt kielenkannassa, eipä hän edes,\nniinkuin viisauden välttämättä olisi pitänyt häntä neuvoa niinkin\ntuoreilta ja vastikäisen vereksiltä muistoilta kuin viimesunnuntaiset\ntapaukset, edes päänkääntämän vertaa seurannut sitä epätavallista ja\nselvästi vaarallista tarkkuutta, jolla poika-Esa hänen vieressänsä yhä\nkasvavalla katsomisen kiinteydellä oli alkanut seurata hänen tankkaavan\nleukansa liikkumista.\n\n\"Semmoinen talo, jossa naisväki jaakaa päiväkaudet kaakkeja pelloilla ja\nmiesväki hautoo selkää kusisissa vakunpahnoissa, ellei näyttele\nnavetonluukuista ostopatiinejansa anturapuolilta kylälle ja\ntarhavarpusille!\" marisi Hosu-Kalle siis vain suruttomasti edelleen ja\noli Jehu penkillä ja mies kerrakseen sekä tyvipäästään että\nsyljenmojaukselta. Koska härkä pellolla on semmoinen juhta, jota vaolla\nliikkuessa aina on muistettava kahdella siimansivalluksella\nselkälautasiin, ensimmäisen kerran sitä varten, että nuokkuva herää\nhärkäajatuksien torkuilta ja toisen ja kipeämmän kerran sitä varten,\njotta havahtunut ymmärtää vaon astumisen olevan kysymyksessä ja\nliikkumisen tarpeelliseksi, niin arveli Hosu-Kalle nytkin\njärjestyksenmukaiseksi vielä kerrata varhemmat sanansa vahvempina ja\nvakuuttavampina. Eihän sitäpaitsi, kun kerta on kieleltä lähtenyt\nmojaavaa, ole niinkään helppoa olla läjäyttämättä niskaan kohta kahta\nvoitavampaa. \"Mitäs turhia, niinkuin jo sanoin, uumahihnaasi piukempaan\npiuvaat!\" virnahti hän siis taaskin Vileenille, joka mieltään osoittaen\nedelleen sormi hihnansa soikea. \"Kirvottelisit pikemminkin auki\nnälkävyötä, niin saat pujottaa hampaasi hihnaan ja killuttaa työvärkit\nseinään, ei niillä muutakaan virkaa näy tässä talossa olevan aterian\naikana!\" ärähti hän ja veresti muistossa ehkä jo unohtunutta\njuonipuhettansa, aavistamatta, kuinka kohtalokkaiksi juuri nämä\nviimeiset sanat saattoivat hänelle muodostua, niin nasevilta kuin ne\nehkä kuuluivatkin toistetustikin sanottuina. Kallen oli oikeastaan aika\nmukavaa olla tällä hetkellä, nälkäkin unohtui, kun näin sai olla\nmiesmäinen miestenkin joukossa ja myötäsulkaisessa seurassa hellitellä\nmökää kerta ihmisillekin, eikä nelijalkaisille niinkuin tavallisesti,\npuhdistella tuvassakin poskiansa niin mielen kuin tupakankin mujuista\nja puruista.\n\nKalle-parka ei tällä kerralla kuitenkaan niinkuin arkisouvissa ollut\ntallustamassa vakaan härkäparinsa takana, jonka unista vankkumista\nturvallisesti oli sopinut virkistellä pienellä piiskanhosauksella\nselkäkeikkumille, sopinut hosauttaa uudenkin ja makeamman kerran, kun\nlystäsi ja sisu muuten ajan kuluksi käski, sopinut siemasta koko\nvietävästikin ja oikein halun takaa joskus, ilman että toimituksella ja\nsydännärän sylkäyksellä oli ollut suurempaa vaikutusta enempää\njuhtaparin sorkkasiirron harkittuun nuottiin kuin muuhunkaan uniseen\nmaailmanmenoon. Ei tannertanut nyt kuitenkaan Kalle turvallisena\nhärkärenkinä vainion vakaita Langholman lakeoilla, häristävinään\nedessänsä saran savilla tasainen juhtapari, kiskova Kreivi iesvaljaissa\nja puskeva Parooni vakovedossa, vaan istui hän väliviikko-itsellisenä\nYlistalon tuvan penkillä talvijoutilaan merimiesliudan keskellä,\nlähimpänä naapurina juonikas miehenvesa, laiska kyllä kuin raato\nluiltansa, kun ei tarvinnut viitsiä, mutta varsakin ja valtoin\nveriltänsä, kun mieltä riuskasi ja suonenputkissa potkasi, tällä haavaa\nsitäpaitsi, tukkansa varloista luimutellessaan ja vaivihkan\ntarkkuudella Kallen koukkupuheita ja leuanjahnaamisia sivulta ja\npuolisilmältä visusti vartioidessaan, oikeastaan aikalaillakin\narveluttava naapuri ja penkkitoveri semmoiselle, jolla oli siksikin\npaljon selvittämättömiä välejä hänen kanssaan, kuin Kallella\ntosiasiassa sunnuntai-ehtoisilta ärsytyksiltä oli.\n\nTapahtui siis se, mikä tapahtuman piti, ja ennenkuin Kalle vielä oli\nedes kunnolleen kerjennyt sulkemaan hammastarhansa äskeisen mojauksen\njälkeen ja jäänyt nipistetyin leipälävin korjaamaan korviinsa sitä\nhyväksymisen hurinaa, matalampaa mutinan mannaa tai äänikertaisempaa\nkirouksen ärrää, joka tyytymättömässä myötäseurakunnassa ja karvaisessa\nmiespiirissä aina palkitsee napisevaa puheenpitoa ja sananharjaksen\nnostamisia, ennenkuin Kalle siis vielä oli paikoillansakaan ja\nlaillisilla sadon korjoilla hyvästä kylvöstänsä, tunsi hän yhtäkkiä\nrinnuksissansa kaksi kopeloivaa kouraa ja samalla tingalla\nruumismajansa omituisesti keventyvän penkiltä. Poika-Esa se oli, joka\nyht'äkkiä oli kiepahtanut penkiltä ja nyt seisoi hänen edessään\npystyssä ja hänen kimpussaan kuin ahman pyry. Ennenkuin verkkaampiin\nuskontunnustuksiin tottunut Kalle oikein oli äkännytkään mistä nyt\nperiltäänkin oli kysymys ja mikä merimanööveri menossa, oli hän\njo kiskaistu yltäälleen penkiltä, liukuakseen seuraavassa\nsilmänräpäyksessä rotevasti toimivan käsivarsiparin rivakasti\nhoitelemana varmaa, vaikka työlästä menoa kuhmuisten seinähirsien\nrosoista pintaa myöten korkeutta kohden. Siinä nyt sai selityksensä,\nmitä varten poika-Esan silmät viime rupeamilla ja Hosu-Kallen\njankatessa äskeisiä varomattomia juttujansa, niin merkitsevällä\nhuomiolla ja eri otteisiin olivat mittailleet tamminaulan tukevuutta ja\nkorkeutta seinällä Hosu-Kallen pään yläpuolella, sillä juuri tätä\nkovanonnen tamminaulaa kohden nyt oli Hosu-Kallen verkas matka\nselkähöylällä ja honkaseinän kolumilla, minkä rotevat käsivarret vain\nalhaalta käsin työntelivät miehenkinnasta korkeuksiin.\n\nOlihan siinä sätkimistä toisaalta ja puhkumistakin toisaalta, mutta\nylöskäsin oli auttamattomasti Kallen sitkeä nousu, ja kahdeksan,\ntapausta tarkasti seuraavan silmäparin -- Milja oli nimittäin jo\nvarhemmin tuvassa ja kantamassa papuvatia pöytään ja emäntäkin oli,\njuoksut ulkona karattuaan, lastuparmaus sylissään, ennättänyt parahiksi\noven suuhun, nähdäkseen hänkin temmellyksen viimeisen vaiheen --\nkahdeksan silmäparin yhtäpitävän todistuksen mukaan killui Kalle\nlopulta kuin killuikin uumahihnansa selkämyksestä jykevän koukun\nnokassa ripustettuna ja rimpuilemassa seinällä. Mies vaikka\nmitättömämpikin, painaa kuitenkin vaakansa, ja puhisemista oli\npoika-Esallakin vieressä keuhkotäryksien täydeltä, kun viimein urosteko\ntaaskin oli tehty, miehenkimpale koreasti koukussa ja itse sai puhaltaa\npuuskutella liiat ilmat sisuksistansa, silmät killeillänsä päässä ja\nposkipakarat punaisiksi pakahtuneina. \"Noin, noin, noinikään vaan, noin\nmeidän kylässä miehiä nakellaan ja vanukkaita viskellään!\" kehui\nylvästeli hän, kun taas oli senverran pihinää keuhkoissa, että ääni\npääsi kulkemaan piipuissa, sekä hypitteli vereksen ponnistuksensa\nkuumissa yhä edelleen käsivarsiansa ilmassa, ikäänkuin olisi ties\nvaikka tynnyrin viljasäkkiä niillä tyhjän veroisena keikutellut. \"Kun\nnostetaan, niin nostetaankin niin että nousee: krottmänttineen,\ntallukkoineen päivineen!\" kerskui hän ja oli kuin pormestari pienen\nkaupungin ja Naantalin torilla.\n\nAlkoivat jo muutkin tointua ja päästä katsojatkin sanan vireeseen.\n\"Tulimmaista!\" heltesi tunnustus ensimmäisenä Iso-Vileenin hartaista\nhampaista, kun koukku oli narahtanut ja mies pysyi seinässä vaikka\nsätki. \"Jalka ja tuuma varpaan ja penkinpinnan väliä!\" arvosteli hän\nasiallisesti Kallen yrityksiä, kun tämä järjettömästi kurotteli\nsääriraajojansa ulottuakseen penkinlaudan hamuille.\n\n\"Heltiävät hartiat pakanalla ovatkin ja selkä raadolla, kun vain\njäsenet viitsivät liikkua!\" lausui Järvelinkin kuivan ajatuksensa, kun\npunnitsi poika-Esan tekoa ja mittasi väliä seinällä koukkuvaarnan\nkorkeuteen penkiltä. \"Hyvä seitsemänleiviskän nosto suoralta kädeltä,\nvaikka tosin seinän varassa!\" tuumi hän, kun oli arvostellen\ntarkastanut Hosu-Kallen laihanlaisen ruumismitan sellaisena kuin sitä\nsopi katsella seinältä nykykireillä uumapiukoillaan ja hieman liiaksi\nhousunlahkeistaan kurottelevine ja roikkuvine sääripiippuineen.\n\nIso-Vileenikin oli jo taas valmis jatkamaan. \"Noin meidän puurin pojat\nmiehiä pitelevät!\" ylvästeli hän ja yritti taas siepaista palasen\nkunnianlievettä itsellensäkin ja koko Siwiän viimesuviselle\nmiehistölle, vaikka tosin ja perille ajatellen Hosu-Kalle tosin oli\nhänen oma lihallinen sisarenpoikansa ja siis suvunveroinen hänelle.\n\nPoika-Esakin oli tällä välin saanut niin paljon ilmaa palkeihinsa, että\ntaas hänkin pääsi ääneen. Kehu ympärillä oli hieman vaikuttanut ja\nkohennellut veriä. \"Härkineen päivineen tuonkokoiset miehet puoleen\nnostetaan, kun tiellä vastaan tullaan!\" ylvästeli hän ja tunsi tekonsa.\n\"Mikäs kanakukon muu auttaa kuin lentää nokilleen tunkioon, kun on\npotku tussussa!\" kehui hän selvitteli ympärillekin, että ymmärrettiin.\n\"Aijai sinun pontimiasi! tunnusti pappikin pirun kaviosta, kun lensi\npäistikkaa ijankaikkiseen kattilaan!\" kiersi hän pilkan kairaa\nHosu-Kallen sydämiinkin. \"Tulivatkos hampaat mukaan koukkuun, niin\nettei sinulla itselläsi enää niiden killuttamisesta vaivaa ole?\"\nmuistutti hän vielä Kallelle Kallen äskeisiä pistospuheitakin.\n\nEihän Kallella pinteessään ollut otollista tilapäätä ja virettä,\nenempää kuin oikeata hengenvapauttakaan keskustelun hoitamiseen ja\nvastausten antamiseen voiton puolella olevan vastustajansa\nkysymysryöppyyn, mitä sitä tulikaan tylsempää tai näsäyttävämpää\nkitakaupalla ja pulskauden polskassa, hänellä oli ensimmäisestä\npökerryksestä selvittyään ja huomattuaan, ettei toistaiseksi ollut\nhänen asemassaan mitään välitöntä vaaran uhkaa ja suistumisen\nkolisemista, lähempää ja ehdottomasti tärkeämpää tekemistä oman\nkilluvan persoonansa kanssa, ja alettava sanan pukahtamatta\nsormikiskomilta tunnustella ja hissuksissa pidellä oliko solki mahavyön\neduksilla kylläkin piukalla, ja kiskoiko sen kiristyksistään auki, kun\nhartaasti tempasi ja uskolla. Eihän solki ensi nyskäyksestä ollut\ntietävinäänkään, eikä auttanut toinenkaan tempaus, vaikka hampaat\nkirissä puhisi ja kolmaskin koetus oli yhtä turha yritys: se mikä oli\nkillumassa, se killui, ja Kallellakin oli painonsa, vaikka\nkuivakinttuinen olikin. Huomasihan Kalle itsekin lopulta, että jos\nonnistuisikin ja hihna helppaisi, mikä ei kyllä näyttänyt\nmahdolliselta, niin silloin ei olisi hänellä itsellänsä edessä muu kuin\nverrattain äkkijyrkkä matka kolisten penkille ja siitä nokilleen\nlaattialle. Kalle jättikin pian turhat rimpuilemiset tarkoituksettomina\nsilleen, ja jäi, housunlahkeet puolisääriin hissautuneina, verrattain\nlakeana ja kohtaloonsa alistuvana miehenä aloillensa seinälle: kukas\nsen tapinkaan tiesi, Kuinka vahvasti istui hongassa, sätki vielä tässä,\nniin raksis! ja oli jäsenet ruupuina ja ihmisten nauruna permannossa!\nHarmaan harittavat silmät vain tirrasivat tyhjiänsä ympärille tuvassa,\noliko apu tulossa mistään.\n\nPoika-Esa vain kuitenkin edelleen oli kukkona ja lähimpänä. \"Passaa\nsaarnata nyt, koska ylhäällä olet: pappikin paukuttaa parhaiten\nsaarnakopin korkeuksista! Läppäsihän kielesi äskenkin ja vain\ntasaiselta penkiltä pahemmin kuin näyttää olevan terveellistä\nhärkäkuskin ruumiille!\" porotteli hän edelleen, koska yhä istui\npaksuutta sisuksissa: olivat vielä muistuttamatta sunnuntaiehtoiset\nkoiruudet. \"Kippaisit nytkin, koska niin nopea olet ja sääret\njoutilaina, taaskin Alastalon naveton vajoissa! Siellä seisoo\nheinähanko edelleen pystyssä naveton oven vieressä: sinun olisi\nmukavampi killua seinällä, kun hakisit töngön nyt ja sovittaisit\nhaarukan varpaat hajareisin tueksi paksumman osasi alle!\" selitteli\npoika-Esa ihmisystävällisesti: Kalle sai, jos ymmärsi, haistaa sanojen\nkärystä, mikä velka nyt oli maksossa, ja kunnialla maksossa!\n\nSiinä siis Kalle nyt roikkui koukussa, pakostakin altistunut mies,\nkorttelin pari tyhjää ilmaa anturain alla. Eihän varsinaista\nhengenhätää ollut, koska tamminaula näytti olevan turvallisen luja,\nseinä, jossa se istui, satavuotista vankkaa honkaa ja uumahihna vatsan\nympärillä härkäjuhdan vuotanahasta leikattua ja vaikka kolme Kallen\npainoa taatusti kestävää. Tukala ja melko lailla epämukava sekä\nmahapaikkoja pahasti ahdistava hänen asemansa silti kuitenkin\nkieltämättä oli, eikä merkillisempää lohdutusta saanut siitäkään\npinteisiinsä, minkä kuljettikin korotetulta paikaltaan hakevaa silmää\nympärilleen, liikkuisiko viimeinkin kukaan tuvassa päästääkseen\nlähimmäisen hänen ahdingostaan. Rangaistu ja ansaitut raipan läimät\nvielä takuissansa kipeästi tunteva koiranpentu ei katsele ympärilleen\nlaupiaampana ja nöyremmästi läpyttelevin silmävalkuaisin kuin Kalle nyt\nroikuiltansa tähysteli mieskehässä, eikö sydän jo kenenkään rinnassa\npian heltynyt ja apu ollut miltään kurilta tulossa.\n\nSiltä ei kuitenkaan todelta tällä hetkellä näyttänyt tuvassa, että\ntovin aikaan kenenkään mieleenkään juolahtaisi liikuttaa sormeansakaan\nKallen pelastamiseksi ja hänen hyväkseen. Poika-Esasta puhumatta, joka\noli liika puhistuksissaan voimannäytteensä menestymisestä ajatellakseen\ninhimillisiä, katselivat toisetkin asiata vielä lähimmin oman hupinsa\nkannalta, elleivät yleensä välttäneet tapauksiin sekaantumista\nniinkauan kuin ne eivät heihin kajonneet. Nuoremmat ja poikamiehet,\nFetu ja Vihtori olivat vereämmissä verissään kyllä alun alkaen\nmelkoisella ja väkevälläkin mielenkiinnolla ja asianharrastuksella\nseuranneet rytäkän kehittymistä ja odotelleet päivän menoksi ja\nläsnäolijoiden virkistyksiksi ehkä vakavampiakin ja rinnuspieliä\nkoettelevampia tiimellyksiä laattioilla, mutta olivat, huomatessaan,\nettä asia alkoi kääntyä pilanteoksi tasoittuneet hyväksyvästi nauraa\nvirnahtelemaan jytäkälle: olihan ollut mukavaa katsella, kuinka keikaus\noli onnistunut komeasti ja mitäs Kallen köntyksestä parempaakaan hupia\nläksi ellei seinällä räksytellyt! Iso-Vileeni taas oli periaatteesta\naina hyväntahtoinen sivultakatsoja, kun oli tavallisesta ja arkisesta\npoikkeavaa kahinaa; häntä oikeastaan virkisti sanomattomasti tämmmöinen\npieni pyräyksen nuhina, jota sai katsella maksutta ja oma nahka eheänä:\nniin sydämensä pohjilta ja vatsansa perukoilta hän nytkin nautti\nnäkemistään ja kuulemistaan, että unohti piippunsakin sammumaan\nleukapielessään eikä muistanut viljellä aina muuten niin valmista\nleipäläpeään edes sananhiiskauksen pituiseen hönkäykseen ja\näänenpitoon. Järvelin puolestaan, järkimies ja tiivis niin teolta kuin\najatuksen toimelta, ei koskaan mennyt sekautumaan vierasten asioihin,\nkuin omiin kyynäspäihin ei kynitty, sitäpaitsi nyt mies maissa ja\ntalvilevossa, jonka ei sopinut ja kannattanut kajota nujakkoihin\nmaa-tuvissa, hän käänsi rauhassa selkänsä koko mekastuksille ja haki\ntyvenesti tupakkamassinsa nuttunsa taskusta seinältä: pistän piippuni\npalamaan, kunnes asettuvat ja päästään aterialle! Isännän, itse\nisä-Esan luonto taas, se nyt ei ollut muutenkaan mihinkään toimimisiin\naltis silloin kun voi mukavasti levätäkin ja katsella vierestä,\nsitäpaitsi hyvitti tässä tapauksessa hänen isänylpeyttänsä hiukan, kun\npojanpahakin ja vesanjuuri vähän sai näytellä mieskuransseja tuvassa:\ntuohon malliin hän itsekin olisi liikkunut, jos olisi viitsinyt ja veto\ntepastellut verissä, jäsenet myöskin olleet entisillä noselillaan ja\nnorjan viskeillä!\n\nTiesi kuinka kauan Kalle siis muun väen puolesta olisi saanutkaan\nkuivua koukkunsa nokassa ja anoa avunkäden oijennusta yhtähyvin seinän\nmykiltä sammalraoilta selkänsä takana kuin suusaranaiselta miesroikalta\npenkeillä ja vakunpohjan hauteissa, ellei emäntä erinäisiä lähimpiä\ntalonaskareita ja välttämättömiä Osku-pojan nostelemisia ja\nsiirtelemisiä peräsängyssä hoideltuaan olisi ennättänyt tähänkin\nhätään. Kohta tupaan tultuaan, ja hetken oven suussa siunailtuaan ja\nihmeteltyään, kun näki miehen ja Kallen täyseläviltään ja roiteissaan\nroikkumassa seinällä, oli hän kyllä kiiruun kaupalla juossut muurin\nedustoille varistamaan helmoihinsa noukitut lastut sylistä ja\nlaattialle, mutta ennenkuin senjälkeen ja hameensa liepeen\npuhdistettuaan kerkesi korjaamaan koiranjuonia tuvassa ja miesväen\nelkeitä ja keksimisiä seinillä, oli sitä ennen katsastettava pata toton\nnurkassa, oliko liemi pahastikin jäähtynyt kannen alla, kieraistava\npikapäin kauhalla pinnoille hyytynyt kuorikalvo muun lämpimämmän rokan\nsekaan, lennolta maistettava kielenpääntunnustuksella kauhan reunalta\nkeiton suolaisuuttakin, kiireen vilkassa siepaistava astiahyllyltä\navonainen puuholkki ja lentävin hyppysin kourakaupalla siroteltava\nsuolarakeita karkeiltaan suurustamatta unohtuneeseen ruokaan,\nkuokoistava taaskin, kun oli suolaholkki pois käsistä, kauhalla pataa\npohjia myöten, kirastettava Miljallekin, että haki kivivadin ja pisti\nkeiton ylös -- \"lusikat myös pöytään, puunuoltava jokaista sorkkaparia\nvarten: laitatkoskin itsesi liikkeelle palmikkoinesi, ettet hiuksiasi\nmallaa ja päälakea sylkiliemellä pivottele akkunaruudun varjoissa ja\nlasihilkkumilla!\" -- juostava vielä ja hiphopussa katsottava alassängyn\nolkiinkin, nukkuiko parka vielä ja Osku viattomasti, siirrettävä raiska\nmärjältä paikalta kuivalle, että sai vaivainen edes maata rauhassa\nunensa loppuun. Olivathan nämä toimet kuitenkin kaikki lopuksi\nsuoritetut, kun oli nopea eikä ajatellut välillä, ja Liisa pääsi\nvihdoinkin hoikasemaan. \"Siunatkoon!\" hän sanoi, kun nyt vihdoinkin oli\nmatka juoksujalkaa tuvan poikitse Kallea kohden. \"Onko sinun pääsi\npaleltunut, ihminen, kun keskellä valuista päivää kiipeät seinille!\"\nsai syytön Kalle ensimmäisen manauksen, mutta samassa oli jo kieli ja\njärki oikeammilla jäljillä ja poika-Esakin sai kuulla kunniat ja\nlipeät. \"Vaiva syntyessä ja kiusa koko elämänijäksi!\" manasi\nLiisa-emäntä ja ajatteli vesaansa. \"Hirtät vielä ihmisiäkin ja\njärjettömästi mako-uumilta seinään!\" huokaili hän ilmi mielettömyyttä\nja pahanteonkin takaperoisuutta.\n\nEi äkäinen muori kuitenkaan sanoihin tuhlannut muuta kuin sen ajan,\nminkä kiireen hameissa juoksi hamssi laattian poikki hätään, sillä\nperillä ei enää puhuttu pitkiä, vaan siepattiin kiinni siihen, mihin\nsaatiin ja kiskottiin miesparkaa säärivarresta seinältä alas, minkä\nvoimaa oli vaimoihmisen nyskäyksissä. \"Älkää hemmetissä repikö\nkonteista, emäntä, jäseneni tippuvat vielä palasittain paikoiltaan!\"\nehätti rääkätty Kalle neuvomaan ja puolustamaan ruumiillista eheyttään,\nkun toinen saapas heltesi jalasta ja varsineen jäi emännän käsiin.\nEmäntäkin äkkäsi yrityksensä takaperoisuuden ja suuttui uuden kerran,\nsuuttui silmittömästi sekä nakkasi tyhjän saappaan kolisten käsistänsä\nlaattialle. \"Sinäkin ähkit ja päristelet seinällä ja potkit saappaat\njaloistasi, niin ettei ihminen saa autetuksi, kun koettaa!\" sai Kalle\nensimmäiseksi läksynsä. Emäntä oli nyt jo itsekin perillä siitä, ettei\nhänen apunsa paljon maksanut, ellei hän kiivennyt penkille ja saanut\nhihnan solkea auki Kallen uumilla. Se kiipeäminen vaati kuitenkin\naikansa, ja tupa sai kuulla uuden kerran kunniansa, koska suu kävi koko\najan, kun oli ähittävä ja ennenkuin taas oli jaloillaan ja pääsi\ntoimiin.\n\n\"Koko tupa täynnä miehiä kuin vaivaisen sänky roitin rikkeimiä, ja\nkaikki yhtä virattomia!\" sätistiin kullekin yhteisiä. \"Sinäkin Esa,\nnenä roikkuu naamassa pitkänä kuin isoviisari kellotaulussa, mutta ei\nsenvertaa järjenhajua sieraimissa, että ymmärtäisit kieltää, kun\nmellastavat seinät talosta!\" sai isäntä ensimmäiseksi kauhasta. Emäntä\noli nyt jo polvikyykkysillään penkillä ja alkoi kiivetä pystyyn.\n\"Vileenikin vielä viitsii! Rippikoulussa samana vuonna kuin minä ja\nikää hartioilla kuin sammalta meidän sikapihaton katolla, ja naurat\nkakarain konsteille, niin että pieliäsi saat pidellä, ettei vatsasi\nhalkee! Silmät päästä pitäisi hävetä ison miehen, kun on niin paljon\nruumistakin, että järjen murenallakin pitäisi olla tilaa kropassa! Ja\npojan pahimuskin, Esan mukula, minunkos sinun puolestasi pitää vanhat\njäseneni penkille haalata ja kiskoa varistaa sieniltä, minkä sinä raato\nkoukkuihin killuttelet! Varroppas, jollen vielä haekin karakkaa mäeltä\nja suomi meripikeä kintuistasi, vaikka pitkäkin olet! Kakaroita\ntoimittaa ihminen ja järjetön maailmaan, mutta paljaiksi vastuksikseen\nvain. Miljakin, mitäs siellä nauraa poohakoit, tyttö ja naisihminen\npäällisiksi, parempaakin tointa sinulla pitäisi olla, laittaisit\nlusikat pöydälle ja lautaset hyllyltä, ettet turhia kikattele!\" Emäntä\nvetosi Järveliniinkin. \"Sinäkin, järkimies!\" valitti hän, \"annat\nkoohojen hypellä seinille kuin päättömät kukonpojat!\"\n\nEmäntä oli nyt jo penkillä pystyssä, vaikkakin vaivalloisesti ja\nnilkkojensa kolotusta aristellen ja hieman haikaillenkin. Marinat\nunohtuivat kuitenkin, kun nyt oli pelastustyö alettava täydeltä todelta\nja Kalle viimeinkin autettava kiikistään. Hänen tuli jo surkukin\nKallea, joka haikean näköisenä seinällään odotteli ja katsella tollotti\nlähenevään apuun. \"Miesparka, jo sinun kinttusikin pian tippuvat irti\nmuusta ruumiista!\" säälitteli emäntä, kun jo sormieli kiristynyttä\nhihnan solkea toisen vyötäisuumilla. \"Onpas se juossut piukkaan!\"\narveli hän erinäisten turhien yritysten ja kiskomisen nykäysten\njälkeen. Muutenkin hän alkoi tarkastella asemaa asiallisesti ja\nkylmästi. \"Sinä koliset koukusta alas ja putoat nokillesi penkiltä, jos\nminä saan hihnan auki!\" arvosteli hän. \"Tulkaa nyt te auttamaan,\nJärvelin, ei tuvassa muilla kuitenkaan sitä mieltä päässä ole! Pistäkää\npiippunne akkunalaudalle ja kiivetkää penkille, niin saamme köntyksen\nyhdessä korjatuksi eheänä seinältä alas!\" hoimasi hän nyt jo täysin\ntoimissansa ja neuvoi sekä järjesteli.\n\nJärvelin, joka oli tarkannut tapauksia ja käsitti aseman, ja joka\nmyöskin ymmärsi antaa arvon sille tunnustukselle, jonka emännän sanat\nsisälsivät hänelle, ryhtyikin tarpeellisiin valmisteluihin tullakseen\navuksi. Hän oli kuitenkin järjestyksen mies, joka ei missään asiassa\ntoiminut hätiköiden ja päistikkaa, vaan aina ajatteli eteenpäisen\nohella läsnäolevaistakin sekä surrasi aina ensin nuoranpään varmaksi\nsiinä naakelissa, joka parastikään oli kiinnitettävänä ennenkuin juoksi\nseuraavaa sapuloimaan. Niinpä hänen nytkin oli ensiksi ajateltava\npiippunsa hoitamista säällisemmällä tavalla kuin emäntä vaimoihmisen\njärjessänsä ymmärsi sekä käveltävä laattian poikitse kopistamassa pesä\nporoista puhtaaksi takan paateen, ennenkuin nysä oli tallessa taskussa\nja mies vapaa, sekä vuoro ajatella Kallen ahdinkoja ja niitä\nharppauksia, joilla merimies riuskailtansa on liikkeelle lähdettyään\nkynsinensä paikalla siellä, missä apu on tarpeen. Emännälle jäi siis\npenkillä kotvan aikaa enempiin säälittelemisiinkin ja Kallen\nsurkeuksien katselemisiin, ennenkuin Järvelinin valmisteluista alkoi\nkuulua totta. \"Onpas sinun vatsanpaikkasi kuopalla: ei taida\nhärkäkuskin virkakaan kasvattaa makoa ihmiselle ja merimies taas sinä\net olekaan!\" päivitteli hän siis ajan kuluksi ja odottelemisen\nviihteeksi sillä osanotolla, joka naisihmisillä on aina valmiina\nsydämessä, kun heillä on aikaa ja joutilaisuutta. Tulivat hengelliset\nasiatkin mieleen, kun odottamista kesti: \"Siinä nyt näet, mitä\nsemmoisesta maailmallisesta menosta syntyy, kun aina viljelee kortteja\neikä koskaan ota sanaa käteensä!\" käytti emäntä tilaisuutta pieneen\noijennukseenkin, koska odottamista kesti eikä Järvelinin saapuminen\nvielä näyttänyt olevan aivan ensimmäisen tuoksauksen asia. Emäntä yltyi\nomien sanojensa liikuttamana oikein jumaliseksi. \"Noin helvetin\nuunissakin ihmisiä koukuista killutetaan, kun palvataan syntiä pois\nihmisen lihasta!\" selitti hän ja lisäsi hurskaasti: \"Sitä annetaan\nihmiselle tuommoisia muistutuksia, että hän ymmärtäisi ottaa vaaria\nitsestänsä!\" Liisa oli nyt päässyt otollisen nuotin alkuun ja hän\nmaanitteli edelleenkin: \"Eikös tule jumalakin mieleen, kun noin\nkoetellaan ruumista?\" torkki hän killuvan Kallen omaatuntoa.\n\n\"Piruja sitä kaikkea kerkiää tämmöisessä ajattelemaan: persekin kohta\npuuntuu, jollei apu pian tule!\" pääsi Kallelta vilpittömästi: hän alkoi\nmenettää kärsivällisyytensä.\n\nEmäntä suuttui tietysti. \"Siunatkoon sinun puheitasi!\" sanoi hän\nkauhistuneena. \"Kurikkaa sinä tarvitsisit etkä apua, kun et ruokkoo\nsuutasi hirressäkään! Koetappas muhista vielä sanakin, niin enkös minä\nsaa saapastasi laattialta ja pehmitä pakarasi puuntumasta!\" Hurskaus\noli nyt kaukana emännästä, oma vanha kiivas Eevan luonto oli taas\nsaanut voiton ja tilapään tuoma, hetkellinen kirkkopenkkimieliala oli\nkuin puhallettu muorin sekä kasvoilta että sanoista ja koko\nkipenöivästä ihmisestä. \"Killuta siinä sontaisia sorkkiasi vaikka\ntuomiopäivään saakka: minä en sormen kynnelläkään sinun syntiseen\nkroppaasi kajoo!\" pauhasi hän silmittömästi suuttuneena ja valmisteli\nitseään kyykkysilleen livahuttaakseen äkäisen ruumiinkipenänsä penkiltä\ntakaisin laattialle. \"Tuommoisia kaakkeja tupa täynnä, eivät penkitkään\nenää niille riitä, kun pitää kiipustella seinillekin roikkumaan!\"\nsaivat nyt jo kaikki kuulla yhteisen ulossetelinsä emännän voihkaten\njuosta liikatessa laattian poikitse takkalieden eteen, josta kohta\nalkoi kuulua kiivasta patakoukkujen kolinaa ja kivivadin paukkinaa\nikäänkuin olisi järjettömiin astioihin tuhlattu edes osa sitä\nsydämenpurkua, jonka oikeastaan olisi pitänyt varikuumiltaan kaltata\neräitä muita syyllisempiä ja koko miesväkeä tuvassa sukuveriin sekä\nsäätyyn ja rankiin katsomatta.\n\nEmännän puolesta olisi Kalle nyt siis saanut jäädä roikkumaan\nkoukussansa vaikka talvisydämiin saakka ja karstumaan almanakan\nkuukausina nahkoille kuin rantapuodin päiväseinille suvipaahteisiin\nripustettu kuivukala. Ja turhalta näytti hänen puoleltaan avun\nodottaminen enää miltään muultakaan kurilta tuvassa ainakaan ennenkuin\nateria oli nautittu ja lusikat nuoltuina laskettu pöydälle, sillä Milja\noli kohinan aikana jo kantanut piimäkoolin pöytään sekä nostanut\nlaatikosta kyrsäkorin ja silakkakaukalon esille, ja miestä alkoi jo eri\nkulmilta tupaa, isäntä etummaisena, kävellä ateriapaikkojansa kohden\nnälkäisinä odottelemaan pöydän ympärillä, kunnes lusikatkin ja\npuulautaset olivat esillä ja papuvati viimeinkin kannettu talon pöytään\nja lusikoitavana. Kalle siis oli inhimillisesti nähden melkein kuin\nunohdettu mies tuvassa, ja hänen lähimpänä elämän näkö-alanansa tällä\nhetkellä se, että hän saisi ateriattomana miehenä ja muissa\nepämukavissa ruumiinpinteissään killua nälkinensä seinällä sekä\nhaukotella tyhjiä ilmoja hampaisiinsa sen ajan kuin muut pöydän\nympärillä mäskäsivät vatsaansa ja aterioitsivat hyvällä ruokahalulla.\n\nTäten ei sentään tarvinnut tapahtua ja Kallen kokea koviensa lisäksi ja\ntoisten tyytyväisesti ravitessa itseänsä vielä nälänkin ja\nkateuden kaivelevia tuskia kiristetyissä sisikunnissaan ja\nsielunkammioissaan, sillä olihan Järvelin kuitenkin ja järki-ihminen\ntuvassa, ja hän parastikäisissä esitoimissa tullakseen, niinkuin emäntä\ntoimeliaisuudessaan ja täyssyyllä oli kehoittanut aikanansa ja kun\nvalmistukset olivat suoritetut loppuun, Kallen apuun. Kun nyt siis\nviimeinkin askare takan vieressä alkoi olla suoritettu, piippu\nkopistettu lieden paateen, pesänpohja perattu luudan tyvestä taitetulla\nvarputikulla perimmistä poroistaan, varren henkikin vielä koetettu\nmuutamalla huolellisella koevedolla tyhjiltään, sekä vastaisiin\ntehtäviinsä toimikuntoon saatettu kapistus ilman kiirettä, mutta\nviivyttelyittäkin senjälkeen upotettu vasemmanpuoleisen housuntaskun\nsuojiin varren suupalapäätä myöten, alkoi Järvelin olla sonnustettu\nmies lähimpiin seuraaviin toimituksiin ja niihin tekemisiin, joihin\nemäntä oli kehoittanut ja joita varten hän oli valmistellut itseänsä ja\njoiden vuoro oli nyt. Ei nyt siis katseltukaan pöytään päin, jonka\nympärillä jo kaikki muut istuivat, Järvelinin paikka pöydän päässä\nperemmän sivuakkunan vieressä vain enää tyhjänä -- isäntä istui\ntakapenkillä peräseinän pienen ja mustaksi savuttuneen kirjakaapin alla\nkeskikohdalla pöytää ja Vileeni pitkäaikaisimpana kortteerimiehenä\nhänen vieressänsä myöskin pöydän takana ja nurkkakaapin vieressä -- ei\nkatseltukaan ja silmänluontia lainattu perätupaan käsin, kun nyt\noikosiltaan, ja niinkuin merimiehen pitää, terävin ja suuntapiirron\npitävin kurssein käveltiin siimalta Kallea kohden sivuseinän\nroikkumille. \"Piipun pitää olla valmis ja suittu taskussa, jotta se on\nselvä tauluun, kun sitä tarvitaan aterian jälkeen!\" selitti hän\nlähetessään rauhoittavasti Kallelle, joka silmät kärsimättömästi\ntapeillaan seurasi hänen tiiviinverkkaisia kiirehtimisiään. \"Merillä ei\njätetä mitään nuoranpäätä ruokottomasti ja sikinsokin sykkärässä\nkynsistä, vaan jokainen pätkänpalanen on selvitettävä naakeleissa,\njotta nuora sieraa silloin, kun sen on juostava!\" selitti hän vielä\nopettavasti, kun jo kiepahti laattialta tasajalkaa penkille ja samassa\nsivassa -- merimies ei kysele koparoiltansa neuvoa silloin, kun hänen\non tartuttava kiinni, eikä hänellä tavallisesti ole silloin siihen\naikaakaan -- samassa sivassa ja ruppeuksen ryskäyksessä oli hän jo\nkynsineen ja hampaineen kimpaamassa hihnan päätä Kallen mahauksilla, ja\nnopeammin kuin Kalle härkäkuskin menoissaan ymmärsi aavistaakaan, oli\nsolki kiskaistu kiristyksistään auki ja mies kolisemassa penkille ja\nsitäkin edemmäs, ellei apu ollut ajoissa ja haukkana niskoissa. \"Älä\nhemmetissä hätiköitse!\" kivahtikin Järvelin melkein äkäisesti, kun\nviime tingassa kiepaten oli saanut tarratuksi Kallea niskavilloihin\nniin, ettei tämä kangistuneine koipineen suistunut saman menon\npäistikkaa nokilleen penkiltä laattialle. \"Kun minä Ansion raa'an\nnokasta muinen kerta reivinuoran pettäessä putosin Atlantiin, niin\npiippu minulla oli hampaissa ja katkennut taurunaru kädessä, kun\npärjättiin, eikä mitään mennyt hukkaan!\" selitteli hän, kun oli saanut\nholhotuksi Kallen jaloilleen penkillä. \"Merimiehen pitää aina malttaa\nmielensä eikä koskaan hätiköidä, vaikka sitte itse piru olisi\nvinkumassa korvaläven juurella!\" neuvoi hän vielä, kun molemmin jo\nolivat kiipeämässä alas penkiltä, Kalle tosin roikkumisiltaan\njäykistynein koivin, mutta Järvelin sillä notkauksen noseluudella, joka\nkuivemmallakin miehellä pitää merillä aina olla valmiina polvipielissä,\nkun silahtaa reilingin laidalta kansitäkin tepastuksille.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nPöydän tienoilta oli nähtävästi lusikoimisilta -- vati oli nimittäin\ntällä välin emännän pistämiltä ja Miljan kantamilla viimeinkin\nilmestynyt miesjoukon eteen ja nälkää alettu eripuolilla honkapöytää\nsammuttaa kerkiämisen ja joutumisen mukaan -- oli lusikoimisilta\nja aterioitsemisen kiiruilta ennätetty huomioida tapauksia\nseinävierilläkin ja Järvelinin pelastustoimia ja puheenpitoja. \"Eikös\npiippu edes sentään siinä reisussa sammunut?\" kuului nimittäin\nlusikkojen kalisemisen keskeltä näsäviisas kysymys huudittoman\npoika-Esan koiraleukaisesti selkänsä taakse nakkaamana etupenkiltä.\n\"Lainaa Järveliniltä narunpalanen, kai sekin visukintulla vielä on\nmerisaunasta tallella ja taskussa!\" neuvoi hän virni Kallelle, kun\nkatseli kuinka tämä kangistuneine säärineen köntisteli partailla,\nennenkuin lähti kiipeämään penkiltä. \"Solmisit itsesi ilman tamholttiin\npäätukkasi yläpuolella, niin Järvelin hissaisi nätisti alas, niinkuin\nitsensäkin raakapuulta juttunsa mukaan!\" härnäili poika-Esa edelleen ja\nmaksoi velkansa korkorästejäkin, ennenkuin kääntyi takaisin pöytää päin\nja jatkoi lusikoimista.\n\nKalle ei ollut niillä juttupäillä, että olisi näillä keräjillä pitänyt\ntarpeellisina vastailemisia haruksisempiinkaan harkkapuheisiin eikä\nJärvelinkään vielä toistaiseksi viitsinyt näsäyttää penikan\nmiesmäisyyttä, kumpikin lähti siis vain laattialle livahdettuaan ja\nkohta kuin oli permantolautaa anturain alla säärystämään pöytää päin,\nminkä kiljuva nälkä suolissa kutsui ja hernerokan suurustettu haju\nsieraimien syhymillä kiiruisiin käski. Järvelinillä oli sijansa vapaana\npöydän päässä kulmakaapin vieressä, jonka toisella puolella istui\nIso-Vileeni pitkällä sivulla pöytää, eikä hänellä siis ollut enempiä\nmenoja aterian alkamisissa, kuin ottaa ennen istumista sammalraosta\nakkunan ja kulmakaapin välissä ruokapuukkonsa seinältä sekä asettua\npaikoilleen ja siunauksen jälkeen, jonka hän aina suoritti ennen\naterian alkua ristissä käsin niin merillä kuin mailla, niin miesten\nkeskellä kansissa ja kistullansa kuin honkapöydän vierillä tuvassakin\nja penkillä, aloittaa aterioitseminen ja rauhallinen lusikoiminen\nniinkuin nälkä käski ja vatiin ulettui. Kallella sensijaan oli enemmät\npuhisemiset, ennenkuin etupenkillä sai paikkansa poikamiesten joukossa\nVihtorin ja Fliku-Fetun välissä ja tungetuksi muita niinpaljon puoleen,\nettä itse mahtui sijalleen: poika-Esan ja vihaveljen kustannuksella se\nnyhiminen ja sitäkin hartaampi kyynäspäävänkä oli suoritettava, sillä\netupenkin nokassa ja lähimpänä Järvelinin nykyistä istuinpaikkaa oli\ntämä tähän asti ja komeuden puhistuksissaan ottanut liika lavean tilan,\nja sai nyt siirrellä itseänsä kapeammille, kun Fliku-Fetun pakostakin\nja Kallen halusta survomana oli siirryttävä häntä kohden lavitsalla,\njoka puolestansa ei venynyt pitemmäksi: tottamar Esanpenska sentään\ntippumatta penkinnokallansa pysyi, kun veti kokoon pakaroitaan, mutta\nmuhkeuden uljuudet olivat hänen tiloiltansa nyt kuitenkin ohitse ja hän\nsai olla tyytyväinen, kun kyynärvarsille edes säilyi ahdingossa se\nliikkumisen ruuma, että sai lusikkoineen pidetyksi puoliansa papuvadin\nsyrjillä.\n\nJärvelin, jolla oli mielessänsä säästössä hieman kaunaokaita poika-Esan\näskeisten ylvästelyjen ja häntä itseänsäkin sivuhampaalta hälvässeiden\njutunmyrkkyjen vuoksi, oli vierestä ja paikaltansa syrjäkarein ja\nhyväksymisen siunauksella seuraillut Kallen voimallisia toimenpiteitä\npaikanruuman hankkimiseksi itselleen etupenkillä sekä niiden välillisiä\nseurauksia poika-Esan kohdalle penkin päässä. Hän ei malttanutkaan nyt,\nhuomatessaan vierusnaapurinsa puolipakaraista tilaa penkinpään\ntäpärillä, olla edes äyrinerältä ja killingin lantilla lyhentämättä\näskeisiä kitavelkoja ja jutunhärnöjä penikalle ja huudittomalle\nsuupaltille. Hänen kuiva pukinpartansa leukapäissä siis hieman häilähti\nkahden lusikantyhjentämisen välillä, ja hän närähti kahdenkeskistä\naterianaapurinsa korvajuuriin: \"Raa'an nokasta on matkaa merimolskiin\nhyvä kyytiholli, mutta eivät sillä välillä miehen leuassa tupakan pehut\npiipusta tuuliin varise, jos ovat tukevasti ja miespeukalolla tupotut\npesäperiin, mutta kuinkas kävisi kakaran ja pavunkierinkäisten\npuulusikassa, jos tyvi loppuisi langun päästä kesken mukulan pakarain\nalla ja sinäkin nyt penkinkontin korkeuksilta kierisit lastattuine\nlusikkoinesi laattialle katselemaan pöydänjalkoja?\" narahteli hän siis\nja muistutteli toiselle hänen kiusapuheitansa, vaikkapa vainkin jo\nateriamielen ja ruokasiunauksen jälkeisillä sopuisilla sävyillä.\n\nSopu alkoi tällä haavaa muutenkin olla yleinen ateriapöydän ympärillä,\nsillä itsekullakin oli aluksi täysi askare nälästänsä ja lusikastansa.\nSeitsemän lusikkaa työskentelikin nyt kotvan aikaa kodikkaassa rauhassa\nja ruokavassa toimessa kivisen papuvadin kalahtelevilla syrjillä,\njoiden sisäpuolella liemi silminnähtävästi aleni jokaisen lusikan\nlipoomilta. Pianpa olikin emännän taas oltava paikalla, kun rantu\nrannulta vati tyhjeni ja keltainen koristekiekura pohjilla lopulta oli\npaljaillaan sekä Iso-Vileenin puulusikka alkanut merkitsevästi\nkolistella vadin reunaan lisiä ruokia pöytiin. Nopeasti saattoikin\nketteränkerä toistamiseen täyslaitaisilleen kauhatun rokkavadin\nnälkiänsä sammuttavien eteen, mutta koska oli manattava Vileeniä\nja annettava hänelle sormennäpin päihin hänen ajattomista\nhoputtelemisistaan ja lusikan paukuttelemisistaan, ja koska muutenkin\nseisoi ihminen kyttäimillään ja vahtivarpaisillaan, minkä kerkesi ja\nosasi uuninnurkassa, niin ohjasi kovanlykyn onni, ennenkuin sanaakaan\nkerkesi emännän huulilta Vileenin lipeöiksi, hänen vipperat silmänsä\nVileenin takkuisen päänupin ohitse suoriltansa takanurkan\nkulmakaappiin, jonka ovi longotti raollaan aivan Vileenin harjaharusten\nvieressä. Vileeni oli nyt kyllä tämän jälkeen unohdettu, jotten\nsanoisi pelastettu mies ja torat hänen kohdaltansa jääneet niiksi\nlukuvuoropitojen rääteiksi, joita ei edes oltu paistettu, saati sitte\nkannettu pöytään, mutta ateriaratto oli nyt toistaiseksi myöskin\nauttamattomasti turmeltu edelleenkin nälkäisessä kehässä.\n\n\"Kuka julmettunut taas on käynyt kaapissa sorkkimassa?\" leikkasi\nrauhaisia ilmoja emännän kimivä kysymys kuin timanttikiven sirahteleva\nviilto lasiruudun sileöitä pintoja. Emäntä olisi saanut parahtavaan\nkysymykseensä aivan äkkivastauksen, jos olisi jäänyt kuuntelemaan\nja odottelemaan, sillä Esa-isäntä, joka ehkä oli kahlinut\nvastakannetusta vadista lusikkaansa liika täyden lastin tai\nkuljettanut kukkurallisen liika nopeasti suihinsa, sai välittömästi\nkysymyksen jälkeen selittämättömästä syystä niin väkivaltaisen ja\nkestävän yskänkohtauksen, että sitä seurannut pärskytteleminen ja\npuuskutteleminen olisi paljastanut pahkiviattomankin miehen\nrapasyntiseksi kenen silmissä hyvänsä. Emännällä ei tässä ryöpsäyksessä\nkuitenkaan ollut mielenmalttia mihinkään vaarinottamisiin, sillä liika\nkallis oli sydämelle kaapissa silmäteränä talletettu lehmänlääketippa;\nkuin pyry oli hän taaskin niinkuin äsken Kallea auttaessaan kaksin\njaloin tepastelemassa penkillä ja tunkemassa kaapille Järvelinin\ntaitse, jota tässä rytäkässä ei muistettu parhaimmin ja varmimmin\nmaksavaksi talvikestiksikään talossa, vaan joka sai, niinkuin kuka\nhyvänsä hänen tiloissaan nyt olisi saanut, olisiko sitte ollut rovasti\nvai pitäjän kanttori, kyyristellä niskojansa, minkä parhaiten taisi ja\nitseänsä varjeli, silläaikaa kuin emäntä survoi itselleen tietä selän\ntakana. Seuraavassa tuoksauksessa oli kaapin ovi tempaistu\nselkoselälleen ja emäntä kyynärpäitänsä myöten kiireenhopulla\nmuljaamassa ja kääntelemässä sen sisuksia, joista pöllähteli\nruostepölyn kuivaa tomua ja kalahteli raudanromujen lonsotessa\ntoistensa päältä. Pari katkenneen hevosen kengän kahvaletta ja\nrikkonainen maston vanttirauta varisi väistelevän Vileenin niskoihin,\nennenkuin emäntä viimeinkin sai romun takaa käsiinsä äsken esillä ja\nEsan käsissä olleen pullon, jonka pohjilla ja Esan tarkan työn jäljiltä\nei kiivaastakaan turjuttelemisesta huolimatta enää heilahdellut pisaran\ntilkkaakaan kirkasta.\n\n\"Kuka viheliäinen täällä on käynyt kronaamassa, ja nuollut kitoihinsa\nviimeisenkin elukan lääkkeen putelista?\" leikkasi emännän kimeä ääni\nuuden kovan ja epätoivoisen kerran hiljaisuuden, joka tällä haavaa oli\nhiiskumaton tuvassa. Isäntäkin oli jo kappaleen aikaa saanut\ntukautetuksi äskeisen äkillisesti häneen iskeneen papuyskänsä ja istui\nniiskumattomana pöydän takana, nyt kuitenkin yhtäkkisesti taas muistaen\nnälkänsä ja alkaen popsia vadista semmoisella kiireellä ikäänkuin olisi\nsyömisen palkoilla talossa.\n\nEmännän kysymys oli nykyoloissa aika turha, sillä vastasyntynyt\nlapsikin olisi äkännyt, jos sellainen yleensä mitään huomaa, ja kukaan\noli syyllinen tuvassa, siksi syylliseksi selvästi isännän siinä kuin\ntämä sanan hiiskumatta ja killistävin silmin sulloi liemivadista\npapulusikallisia nahkoihinsa sellaisella hartaudella, ikäänkuin olisi\nsielun autuus ja synnin päästö riippunut hänellä siitä, kuinka monta\nlusikallista hän nyt sai lyhyimmässä ajanvälissä korjatuksi katon\nvarjoihin. On hetkiä ihmisen elämässä, jolloin parkittukin ja Esan\nlaiskuutta koko elämäniän luissansa kantanut mies ymmärtää sielunsa\nkituvissa ihoissa kadehtia vaikka sitä madonmöyrinkäistä, jonka koko on\nniin pieni ja synninmaja niin hiipavan venyvä, että se voi ryömiä\nraadollisine itsineen näkyviltä ja kiperässä paikassa kadota\nkatseltavilta jopa mullan murenen loveenkin. Tällaisen hetken haikea ja\nahdistava, joskin terveelliseen itsetuntoon kurittava täpärä oli nyt\nilmeisesti isännällä, kun hän, emännän silmien yhä väistämättömällä\nkiinteydellä kohdistuessa häneen, turhaan koki kätkeä selkäruhonsa\ntässä tilapäässä liioitetulta tuntuvaa ja kiusallista pituuden\nylimäärää edes pienen kyyristelemisen turviin, sekä naama huonosti\ntavoitetuissa hurskauden laskoksissa laupiaasti läpytteli\nsilmäluomiansa jokaiselta lusikanahtimilta suihinsa. Ei Esan\nja isännän selvästi tukalaa asemaa Liisa-emännän yhä ankaroituvan\nkatsannon naulaamilla keventänyt sekään, että koko pöytäpiiri ja\nateriakumppanusto tässä asioiden vaarallisessa vaiheessa pysyi kuin\nyhteisestä sopimuksesta hiirenhissuksissa ympärillä, elleipä vainen\nmykän ateriatyönsä ohessa vaivihkaisella lähimmäisen osanotolla ja\nhuonosti salatulla inhimillisellä vahingon suomalla ja oma niska\nturvissa varronnutkin, mitäs nyt ja ukkosenjyrinöitä lähitulemalta\nolisi ajan- ja aterianratoksi kuulumassa.\n\nVarmaa ainakin on, että isäntä, kuinka yrittikin, näytti yhä vähemmin\nmiltään viattomalta ja puhdaskarvaiselta karitsanpulmuselta, mitä\nkauemmin hän synninmatona joutui kiemurtelemaan emännän\nsilmäntutkainten ja sieluntikkujen lävistämänä, jotka nyt jo tutkivat\nja tuomitsivat hänet, Aatamivaivaisen miespöksyissä, kuin kaikki\nkymmenen Mooseksen lakikäskyä yhden läksyn riiminä samalta kaidalta\nkatekismuksen lehdeltä. Tottahan papua vielä painoi kurkusta alas,\nkoska ne olivat pyöreitä ja kierivät uriansa puremattominakin, mutta\nsynninkokkaretta kurkunsuussa, sitä ei niellyt vatsaansa, vaikka\npiimällä huuhtoi ja kolmin kulauksin: niin tunsi ihminen kuin hohtimien\nnokkaan itsensä nipistetyksi! Varsinkin niinkauan kuin vaimonpuoli oli\nvaiti, eikä sanaa lohennut, vaikka varrottavissa oli mitä hyvänsä, oli\ntilapää Esan mielestä suorastaan kamala: käskikin pahahenki ja\nkiusaajan hurtti käymään ihmisen kopeloimassa kaapissa, ja jättämään\nvielä kaapin ovenkin varomattomasti raolleen! katuikin Esa jo ja\nsadatteli kevytmielisyyksiänsä.\n\nRatkeaahan sentään aina lopulta piukempikin myrsky, ja senjälkeen on\naina helpompi olo: tietää ainakin, mitä kulloinkin saa niskoihinsa! --\n\"Pullon tyhjillä pohjillakos sinä luulet lehmiä lääkittävän!\" alkoi\nmadonluku soida isännän korvissa ja kuumotella hänen paatunutta\nomaatuntoansa. \"Omaan otolliseen otsakuoreesi se nyt lentäisi, jos minä\nsen hellittäisin, ja sopivampaa laastaria saisitkin kalloosi ja\nulkopintoihisi kuin lehmännesteitä nuolemalla päänpehmiäsi\nsisävoiteiksi!\" kuului seuraava värssy lakievangeliumissa ja\nputelintyhjä liikahteli niin uhkaavasti emännän käsissä, että isännän\nniska vaistomaisestikin nyykistyi hiemasen hartioitten väliin ja\nkyynäsvarsi kohosi itsevarjeluksen varaksi pöydältä. \"Herra siitakkoon\nkuitenkin sinua, homilokin ja miehenkaakki, kaadatko sinä selvillä\njärjilläsi vielä piimäkoolinkin pöytään ja haaskoon!\" kirkahti emäntä\nyht'äkkiä kesken riitaansa, sillä isännälle oli viimeisissä\nliikkumisissa taas tapahtunut vahinko ja kyynäspää äkkisessä\nkääntymisessä sattunut torkasemaan piimä-astiaan, niin että laimiska\nsen sisällöstä hulahti yli laitojen ja juoksi pöydälle.\n\n\"Haaskaat jumalan viljaa sekä pöydälle että pohjattomaan kurkkuusi!\"\npäivitteli emäntä huomattuaan, että vahinko ei sentään ollut pahempaa\nlaatua ja että astia taas seisoi varmana paikallaan, laimiskan läiskä\nvain vieressään.\n\nSe hyvä tästä myöhemmästä kommelluksesta kuitenkin oli, että emäntä sen\naikana oli kerjennyt palaamaan järkiinsä. Puteli ei siis lentänytkään\nisännän otsakalloihin, niinkuin vaarassa oli ollut, vaan katosi, ja\nvarsin livakasti takaisin kaapin komeroihin ja romun taakse: hullukos\ntässä vielä päällepäätteeksi rupeaisi särkemään syyttömiä astioita\nihmisten järjettömiin pääkupuihin! Toimiinsa siis emäntä oli palannut,\nmutta kunniansa sai isäntä totisesti kuulla, ja pitikin saada, niin\nettä kuului ja kuumotti, kun kaapin ovi vain oli läimäytetty kiinni ja\nihminen taaskin suuhöngässä.\n\n\"Tuommoinen -- tuommoinen -- tuommoinenkin!\" niiskutteli emäntä\npenkillä sillä aikaa, kunnes sai puuskutelluksi ilmaa tarpeeksi\nkeuhkoihinsa. \"Kroppaa miehellä kolme kyynärää ja viisi tuumaa\nvarressansa, ja niistä joka ainoa tuuman neljännys sulaa silkkaa\nlaiskuutta! Sen vertaa tointa ei ole raiteissa, että saisi housunsa\netunapit kiinni! Mutta kyllä ovat sormet syyhynä, kun on pahankuri tai\nkoiranteko kurottuvilla! Kiipeää luillensa ja käy kurkkimassa kaapit ja\nnurkat hotkiaksensa kuolaiseen kitaansa lääkkeet ja elukan rohdot! Mitä\nsinä luulet itsestäsi? Viina on paremmassa paikassa lehmän kuonossa\nkuin sinun vuotavassa kurkussasi! Lehmä lypsää edes, mutta mitä hyvää\nsinusta on talossa? Täytät itselläsi vakun ja laattian nurkat\nmukuloillasi! Silmät päästäsi joutaisit hävetä, jos senverran\nymmärtäisit!\"\n\nLöylyssä alkaa päänmarto punottaa, jos tukanhaiven on harvanlaista.\nIsäntäkin istui nyt ilmeisesti löylyssä ja hänenkin päänahkansa oli jo\nhieman kaljunvoittoista: ihmekös siis, että vissiä kuparinpunaa alkoi\nhänelläkin ruusutella aluksi niskoissa ja senjälkeen ihon kirpimillä\npäälaen paalteissa ja sotkuisten tupsutöyhtöjen juurilla. Sietihän sitä\nmuijan marinoita, kun sai sängyssä kääntää selän päin, vetää vällyt\nkorville ja kuorsata nuottiin, ja kärsihän pärinät tyhjässä tuvassakin,\nkun eivät olleet hurinaa kuulemassa muut korvat kuin omain mukulain:\nmikäs padan poristessa ja eukon pälpättäessä, sehän niiden virkanakin\non maailmassa! Mutta kiemaus kuitenkin, kun häristään korvaan ja\nhierotaan lipeätä kuonoon kesken parasta ateriarauhaa ja täystusinan\nnaimattoman korvaläven heristellessä persoja kuulimiaan kotomakuisille\nja aviosiunauksellisille! Kimmasee lammaskin luontonsa ja kääntää\nsarvet päin, kun se ahdistetaan nurkkaan, seinän ja karakanhuitojan\nväliin, saati sitte neljättäkyynärää pitkä mies, joka lisäksi on Esa ja\nisäntä talossa ja pöytänsä takana palanpainamisissa ruokarukouksen\njälkeen. Saattaahan sovinnon vuoksi ja kotorauhan tähden antaa\nmyötenkin joskus ja useinkin niissä asioissa, joista ei pidä väliä,\njättää akkaväelle ne kirastamisen vallat, mihin niillä on kitaa ja\nviitsimistä ja luontoa, niellä kärsivällisyyden kristillisyydellä\nvaikka oma syntinen miesmittansa ja silputtu minänsä ruodottomaksi\nkuritettuna ja sanalipeässä pehmitettynä kunniansa kurkusta alas,\nkunhan sai olla rauhassa aloillansa eikä tarvinnut luitansa vaivata, ja\nkunhan ripinruoskan viljelemisessä sitäpaitsi noudatettiin säällistä\nsiivollisuutta ja aviosäädyn salaisuuksien kätkemistä eikä suolattu\nihmistä ja laillista aviomiestä silmittömästi ja ylitarpeen kenen\nkuullen hyvänsä ja julkisesti, ja lisäksi ateriapöydässä, jossa ihminen\non nälkäinen ja ravittavana, ja ruumis siis niinkuin sielukin arempi ja\nvastaanottavaisempi ja toimituksen pyhissä.\n\nErikoisesti pistikin ja ärsytti tällä hetkellä isäntää ja kaiveli häntä\nsydämeen kuin neulankärjellä ilmeisestikin emännän naseva saarna\nvaikutti erinomaisen virkistävästi pöytäseuraan ympärillä. Miten isäntä\nluimistelikin kulmainsa alta ja vilkuili sekä vierilleen Vileeniin että\nvastapäätänsä poikavikureihin pöydän toisella puolella taikka\nvakaisempaan Järveliiniin pöydän päässä, niin sen huomasi hän\narmottomasti ja korjasi apeaan mieleensä, että surkua hänen oli turhaa\nodottaa miltään kulmalta pöytää, vaan että pikemminkin oli virnaa ja\nvahingonilon höröä, jota ei edes koetettu salatakaan, luettavana\nkaikilla kasvoilla, toisilla, kuten tuoreet vastoinkäymisensä nyt jo\nnäissä ratoissa tyyten unohtaneella Hosu-Kallella, korvapieliä myöten.\nKun ihminen on sydämissään kolhittu luontokappale ja tuntee itsensä\nkynsityksi henkensä helläpaikoilta, niin miltään lääkkeen lepytykseltä\nei silloin tunnu, vaan pikemminkin suolan kylvämiseltä avoimiin\nhaavoihin peittelemätön nauru ja hirnuminen ympärillä, varsinkin, jos\npienellä ajatuksen työllä ymmärtää, että hupi on yleinen ja yhteinen,\nja että täydeltä lähimmäisen sydämeltä ja yksitoikkoisen päivänmenon\ntervetulleena katkaisuna suodaan toisen ihmisen minälle ja suomittuihin\nomantunnon nahkoihin kaikki se mahdollinen kuri ja terveellinen\nsanaraipan karvastelu, millä sapekas ja naispuolinen kieli suinkin voi\nsynnin kirppuja tämän toisen ihoista peitota. Mitä lystiä niillä oli\nolevinaankaan, pärskivät ja tyrskivät kuin tyhmät ankat savirapakossa:\nIso-Vileenikin, täysi ja omaikäinen mies nauraa hölötti korvan\njuurissa, kukkurainen papulusikka koholla ilmassa ja leipäsaranat\npartavastan keskellä niin leveällään, että kaikki jälellä istuvat\nhammaslohkot voi laskea ikenissä.\n\n\"Mitäs pieliäsi repelet, mahtuu lusikka vähemmälläkin luukusta\nkulkemaan!\" äyskähti isäntä ensin vierilleen ja Vileenille, ennenkuin\nkiukustui: verissä oli kuitenkin suuttumus nyt, kun kerta oli alku\ntehty, päässyt pinteistänsä, ja ennenkuin kukaan aavisti, kaikkein\nvähimmin Esa itse ja levollinen piimäkooli hänen edessään, oli isännän\nnyrkki pamahtanut pöytään semmoisella jymäyksellä, että viaton kooli,\njolla ei ollut asian kanssa vähintäkään tekemistä, ensi säikäyksissään\nloikahti piimäisiltä tyveniltänsä korva kurossa tuuman korkeuksiin\ntäräytetyiltä sijoiltansa kallistuakseen senjälkeen paikoilleen\npalatessaan syrjilleen ja vuodattaakseen loput sisältöänsä laitojensa\nylitse jo varhemmin tahrituille pöytäpinnoille. \"Suu pilivinniin ja\nkieli järjen tikkiin, ämmä, tai tuleekin toinen elämä seileihin!\"\njyrähteli perheen pää nyt niin uhkaavalla sekä naamahahmolla että\näänenkorotuksella emännälle, että paikka olisi alkanut tuntua totiselta\nkelle hyvänsä, ellei lätäkkö ja piimäjärvi pöydän lauteilla olisi\nnyrkin paukutellessa myöskin alkanut osoitella elonmerkkejä itsestään\nja kimpautunut silmittömiltään räiskyttelemään pärskettä ympärille,\nminkä ei hulisten juossut partailta alas sitä paikkaa valitsematta,\nmistä lorisi ja kenenkä housuille.\n\nVaikutus oli välitön, sillä jokaisen oli nyt tultava järkiinsä\nsilmänräpäyksessä ja varjeltava itsensä, minkä kerkesi ja parhaiten\ntaisi. Kalle, joka istui isäntää vastapäätä ja kohta ensimmäisistä\nnyrkinläiskytyksistä oli saanut silmäkasvot umpiinsa juoksevaa piimää,\nluuli vähintäin olevansa merihädässä ja suinsilmin upimenossa veteliin\nsekä ulisi läkähtymäisillään kuin hukutettava koira, kunnes selkeni\nsenverran, että turvautui siihen, mikä härkäkuskin kommelluksissakin\noli ainoana lopullisena ja taattuna apuna, sekä kirosi niin karvaasti,\nettä seinähirsiä värisytti niiden satavuotisissa honkaytimissä.\nJärvelin neuvokkaana ja nopeana, kuten ainakin kaikki viskeet kokenut\nja meren heitot ja äkkijuonet oppinut merimies, joka sitäpaitsi\npöydänpäässä istui niin loitolla tapaturmapaikoilta, ettei hänen\nparroilleen lentänyt kuin hajapirskeitä isännän pommituksilta pöydän\nlätäkköihin, hän nouti hätäilemättä vain puulautasen edestänsä ja\nkylmäverisesti vartoomaan, koska saapuva piimäsuoni luikerruksiltansa\njuoksisi laidoilta kuin rännistä hänen valmiiseen kupposeensa.\nTukalampi ja merimiesveret kovemmille koetuksille asettava oli\nsensijaan Vileenin asema aivan Esan vieressä. Hänkin oli saanut\nläiskäykset melkein yhtä suoriltansa ja tuoreiltansa tauluihinsa ja\nlavean partansa huomiin kuin Kallekin laihapartaisempana vastapuolella\npöytää ja sitäpaitsi oli piimä pöydällä kohta loroiltaan ja kuin\nintikseen lähtenyt noruille juuri hänen kureillensa pöytäpeilillä ja\njuoksi nyt kiusalla hänen nahkatuille housupolvillensa, jos hän sitte\nvältti vasemmalle, jossa Järvelin oli tiellä, tai kartti oikealle,\njossa oli edessä Esa. Olihan Kalle vastapäätä pöydän toisella puolella\nkironnut voimallisesti, ja, kuten sanottu, niin että hirsijyräkät\nseinissä olivat värisseet honkaytimissään, kun hän viimeinkin oli\nläkähtymiltään päässyt hengenvetoihin ja äänenhinkaan, mutta\nhärkärengin kurkkupillin heikkoja piiskutuksia merimiehen\nrintaröyhäysten täysäänen verroilla, tai kuin kuunkyrsän valju varjo\ntuliansa palavan auringon pallon vierillä aamutaivaan kumoilla oli\nkuitenkin Kallen väkilantaisinkin suunpurku sen sydänytimisen\ntodistuksen verroilla, jota Vileenin leukapieli partaharjastensa\npaksuudelta nyt päästeli hänen kylkipalkeittensa voimilta tupaan, joka\nsentään oli vain nelinurkkainen puukyhä, lautalakineen niin matalalta,\nettä mies tuskin viitsi syljenroiskausta yrittää pankon makuuilta\nsyömärien ylisiin, orsien taakse, eikä mikään semmoinen teltti, jossa\nmerillä ja laivan kansilla on sekä lakea yllä että seinäntilaa\nympärillä niin avaralti ja mittakaupalla sekä vasemman kääntymille että\noikean kyynäspuolille ja lakinmyssyn yläpuolilla lisäksi, että mies\nuskaltaa manata väkevästikin ja kirota selviksi suun ja\nsydänmunaskuunsa suuntäysiltä tarvitsematta jälestäkäsin kyyristellä\nniskojansa siinä pelossa, että rapningit alkaisivat varista\ntaivaankansilta ja tähdenkahvaleet lohjeta sinisten pieliltä palasina\nihmisen päihin. \"Saastaisen piimälantaa!\" puhisi Vileeni kuitenkin\naluksi vain kesyjä karvaisia ennenkuin sai huulijouhensa sivellyiksi\npäällimmäisistä laasteista senverran, että ääni pääsi kulkemaan. Mutta\nsenjälkeen, kun väylä oli selvä ja sulkuportit avatut saatiinkin kuulla\nyhdessä riimissä kuin saavin kaatamilta juottoruuhiin tai\nkatekismusläksyn laskemilta hyvän lukijan huulimuistoilta\nlukuvuorotuvassa plattyskat ja niggerin kielet, spanjan sätinät ja\nranskan ramariikat paljasta katkua ja tulikiven hajua, niinkuin\nhollantilainen kiroo, kun hän on suuttunut ja hyppelee kuffinsa\nkannella tasapolkkaa puukenkäanturoillaan tai niinkuin englantilainen\nkevittää sydäntänsä, kun leuka jänkkää ja mies on karvainen\nkamraatti Lontoon takakujilla! Senverran oli Vileenin puheessa ja\nkolmikymmenvuotisessa merikielessä suomeakin ja voimallista\nmaaperkelettä, että hyvin ymmärsivät muutkin kuin kielitaitoinen\nJärvelin, että mies oli vihainen ja että, elleivät orret talossa\nsyttyneet, niin se ei ollut Vileenin vika, vaan sen, että rikkinenkin\nsana lähtee kuitenkin samasta kuolaisesta ihmissuusta kuin sylkikin ja\nsammuu märkiin, ennenkuin krihasee valkeata ja tekee roimeita. \"Pitää\nkääntää kitaluukkunsa väärinpuolin ja tyhjentää pohjapaskoja myöten sen\nvatsasäkin, jossa ihminen tallettaa hengenkropassaan pirun-aatamit\nruumiissansa!\" valitti vaikeroitsi ja melkein hinkui Vileeni, kun\npuuska oli ohitse ja kieli taas alkoi liikkua järjen asioilla. \"Voi\nsata hurskasta saatanaa, kuinka mieltä juljettaa ja sydänalaa äköttää,\nkun samoille rehellisille merimiehen naamakasvoille, joita Pohjanmeri\non virutellut ja Atlantti pessyt suoloinensa, saa tyhmää läkähtynyttä\npiimää ja pelkkää kipistynyttä lehmänloroa!\" inhosi Vileeni työtänsä,\nkun siveli harjasi kämmeninensä partakarvojansa ja kasvojansa\npäällimmäisistä liioista ja piimänliemistä. \"Sinäkin olet kakara ja\nläiskyttelet nyrkkeinesi pöydän piiloissa, niin että silmät ovat\nvaarassa ympärillä ja roiskumilla!\" närkästyi hän uuden kerran Esalle\nja nuhteli vakuutuksella ja todenperästä nyt kun kimmastus oli ohitse\nja veri lauhtumassa sekä kasvotkin taas tolkuillaan ja hihan pieliin\nkuivatut. \"Tunkaa sentään ihmisen sierainläpiin maapakan laasti, kun on\ntottunut imemään ihoihinsa merenhönkää, minkä läpät mahtuvat ja nahat\nsaumoissansa kestävät!\" närähteli hän vielä muodon ja näön vuoksi\nmarinan nuotteihin, mutta alkoi kuitenkin olla entisillään ja täyttä\nähisevää Vileeniä vehooviltaan pöydän vieressä.\n\n\"Liisallakin emännän vaivat niin pöydässä kuin läteissäkin, kun porsaat\nkaatavat ruuhiansa ja pillaavat ruokaa ruokottomasti, peuhotkoot sitte\nnelijalkaisina pahnoissa vai nökötelkööt kaksikonttisina lavitsoillansa\nja kärsää pöydän ylitse killutellen!\" lasketteli hän jo suteviakin\nmerimiesleuoistansa ja jutteli myötäsyihin ja osaa-ottavia emännällekin\nja naisihmiselle, niinkuin pitääkin ja hameväelle sopii ja niinkuin ne\nhempeiksensä tarvitsevat ja elämänlohdutuksiksensa kaipaavat\nvanhempinakin, koska heilläkin ovat touhanvaivansa ja ihmissydämensä,\nvaikka ovatkin jumalan luomilta heikkoja astioita ja rikkosaumaisia\nniin hengen menoilta kuin ruumiin paikoiltakin sekä pelkkiä maa-eläviä.\n\"Sinä, Liisa, laahaat vuosiasi vain niinkuin me muutkin, vaikka\nseitsemän sijasta sinulla taitaa olla kahdeksan päivää viikossasi, ja\nne kaikki hopun pesteissä ja kiiruun palkoilla!\" lateli Vileeni siis jo\nperki lauhoja ja katseli emäntää ja hänen touhujaan, kun tämä jo\ntäydessä toimessa hääri pöydän vieressä kurotellen milloin poika-Esan\nja Fliku-Fetun välitse milloin taas Hosu-Kallen ja Vihtorin ohitse\nsiirrelläkseen astioita pöydällä ja pyyhkiäkseen piimälätäköitä\nkuiviksi milloin leipäkorin alta, milloin papuvadin tiloilta, milloin\nkaatuneen piimäkoolin nostamilta, milloin kenenkin lautasta puoleen\ntyönnellen ja silakkakaukalon alustojakaan unohtamatta.\n\nEmäntä ei nimittäin olisi ollut Ylistalon Liisa ja itseänsä, ellei hän\nkohta Esan vahingon huomattuaan ja piimäkoolin kaatumiset nähtyään\nolisi paikalla niellyt vihansa, lennon väessä ollut samassa penkiltä\nlaattialla, yhdessä kyörissä jo uuninnurkassakin ja sieltä\ntuoksaukselta takaisin tiskirasu kädessään sekä pyrynä paikalla siellä,\nmissä piimäkin loroina partaita hakemassa pöydän pielillä. Ei siinä\nsanaa haaskattu nipistetyiltä huulilta eikä kysytty, kenen pää\nkulloinkin sai kolhauksen knuppiinsa kyynäspäästä, kun oli oltava nopea\nnopeankin uhalla ja kerjettävä ketterämpänä ketteränkin tielle ja\nsutineen suille, missä kulloinkin oli piimänpuroilla kielenkuro\nkulkemassa ja loronlirppa reunasyrjän närpeillä! Tottamar se kerkiää,\njoka ennättää, ja kohta olikin pöytä niin siivo ja putsattu taaskin\npinnoiltansa, että syysuonet välkkyivät ja honka kiilteli kuin pestynä.\n\"Hulluja olette ja nauriittomia naatteja järjenviljaltanne, kun saa\nkulkea suti kädessä jäljissänne laimiskoillanne pöydillä kuin\ntietämättömien mukulain ja kasvattamattomien koiranpenikkojen\nlaattioilla!\" toraili emäntä kuitenkin vielä ja piti suukopua näönkin\nja säällisen manauksen muodonkin vuoksi, vaikka mieli olikin jo\nleppynyt ja touhun hosumisissa unohtanut tuoreet vihastumisensa,\nsitäpaitsi täytyi jo ajatella uusia askareita ja tarhamenoja, koska\nväki tuvassa oli saanut ruokkonsa ja ruokansa eikä tiskejä vielä ollut\nkynsiin ja odottamassa. Kerkesi kun kiiruuta piti ja livisti,\njuoksemaan Kriimakselle ja poikivalle haudeämpärit eteen, ettei parka\nhätiinsä näänny! \"Karja pysyy sentään siivona hinkaloissaan ja vartoo\nkytkyimissään, mutta teitä ja kaakkeja partoinenne ei hillä millään:\nseinillä killutte, jollette hyppele kaapeissa!\" tuikahti emäntä\nkuitenkin ja muistutti menneistä ennenkuin hynttäsi juoksuun ja\nvarvasti laattialla uuninloukasta kohden.\n\nEmäntä oli niin kerkeä kääntymisissään, että Vileenikin, jonka kieli ei\nkuitenkaan ollut myöskään mikään kankea palanen hänen suussaan, nyt\nkuitenkin myöhästyi viimeisissä sanomisissaan. \"Ja Esakin sitte vielä\nsinun rasituksinasi talossa!\" lausahti hän, kun tarha-ämpärit jo\nkolistelivat emännän käsissä uunimuurin edustoilla. Vileenissä istui\nnimittäin vielä edelleen harminäkää äskeisten piimärötösten ja\nparrantahriutumisten vuoksi, joita hän piti Esan vikoina, ja sitäpaitsi\noli hänellä luonnossaan se viisauden natu, että hän ainakin kernaasti,\nkun sopi eikä siitä ollut hänelle vahinkoa, laski mielenkielistä sille,\njolle ymmärrys sanoi hänelle olevan otollisinta puhella myötäkarvaan.\nTaisi tämän ohessa taaskin olla mielessä ja näräsanan takana se ajatus\nkaivamassa, että itsekin, kun olisi asiat aikoinansa oikein\njärjestänyt, olisi Esan ja piimänläiskyttäjän sijasta voinut tällä\nhaavaa itse istua äijänä ja isäntänä oman pöydän takana toimellisen\neukon hoimissa tarvitsematta enää tässä ijässä rääkätä luitansa merillä\nja vieraissa palkoissa! \"Ja Esakin sitte vielä sinun vaivoinasi ja\nrasituksinasi talossa!\" oli Vileeni siis virkahtanut ja lääkinnyt\nkateuttansa sekä kostanut pyyhkimisen vaivojansa, kun parta kuitenkin\noli kämmenensivelyllä ollut ruokottava piimän jäljiltä ja tahroilta.\n\nLieneekö sitte jo ovissa ämpäreitänsä kolisteleva ja kohta porstuan\npuolille häviävä emäntä kuullutkaan koko sanaa ja vanhan meripojan\nlohdutuksia, jolla viisikymmenvuotisilla vapauksillaan oli varaa\nsäälinsurkuunkin vaimopuolen puolesta. Se ainakin on varmaa, että Esan\nkorvaan sana leikkasi kuin veitsen terä, hän kun istui pakivieressä ja\nVileenin rinnalla pöydän takana, ja näräys kun melko osaltansa oli\ntarkoitettukin myös hänenkin kuultavikseen ja puhuttu häntä käsin\nkäännetyllä kasvopielellä. \"Söisit levossa ja viljelisit leukaasi edes\nlusikan käyttämisen ajan toimellisempiin kuin sanojen syljen tyhjään\nkirnumiseen poskilihoissasi, niin saisivat muutkin ateriarauhan!\"\närähtikin Esa närkästymisensä merkiksi vierelleen, mutta oli liika\nlaiska kuitenkin veriltänsä ottaakseen asiata täydeltä todelta pohtimen\npäähän: kiljui sitäpaitsi nälkäkin äskeisistä hevosjahdeista vielä\nliika hampaavana suolissa, jotta ruumiin tarpeilta olisi toistaiseksi\nollut lusikoimisen lomassa otollista ajan rakoa jutun jahnaamisiinkin\nja leuan loukuttelemisiin turhissa ja tyhjän ilman hengen\npureskelemisissa. Vain se kiivaus, millä lusikallinen lusikallisen\njälkeen katosi katon alle, ja se armottomuus, jolla suhteellisesti\nsyyttömät ja tunnottomiksi keitetyt papuherneet saivat murskansa\ntyöskentelevissä hampaissa ilmaisi, että miehessä kuitenkin sihisi\nsuuttumusta melkein täysi se määrä, mikä kunnolla ja saumojen\nratkeematta mahtui melskaamaan syllän ja viiden tuuman mittaisessa\nmiesruhossa, ja että lykkyänsä pikemminkin kuin ansiotansa saivat\npöydän ympärillä kiittää eräät tirskujat (silmänmulkaus papulusikan\nylitse hipaisi tällä ajatuksella ensin Hosu-Kallen naurisnaamaa ja\nsiitä Fliku-Fetun ketunkurisilta koko poikariviä omaan nulikkaan ja\nEsa-virniin saakka) tai muut pahan närän mankujat ja talviset\ntupaviholaiset (nyt katsoi tämän lusikallisen hotkaamilta silmäin suola\nVileeniin) saivat kiittää lykkyänsä enemmän kuin ansiotansa irvistäjät\nniinkuin hurisijatkin siitä, etteivät lutisseet itse luineen ja\neläviltään samojen leukavärkkien jauhettavina!\n\nEnemmän kuin Esa-isännän luimistelu vaikutti kuitenkin mielialaan\nyleinen ja yhteinen nälkä, jonka tavallista pitemmäksi venynyt\naterianväli oli itsekunkin kohdalta kehitellyt siksi polttavaksi, että\nensimmäinen jo tyhjennetty vadillinen ei suinkaan ollut sitä\nsammuttanut, vaan päinvastoin viritellyt ruokahalut täysille\npurevilleen, ja niinpä vallitsi nyt pöydän ympärillä pakostakin\npuhumaton ja pukahtamaton hiljaisuus, jota ei häirinnyt muu ääni kuin\ntyöskentelevien puulusikkain kiireinen kalahtelu uuden kerran nopeasti\ntyhjenevän kivivadin syrjiin, sekä se puhina, mikä syntyy, kun\nseitsemän miestä rehellisesti nälkäisinä ravitsevat itseänsä ja\nhoitavat maaruansa. Ainoastaan Järvelinillä oli niinpaljon\nhengenmalttia, että hän aterioimisen kestäessä ja yleisessä\nleukataksissa edelleen joskus tuolloin tällöin kurillisesti muisti\npuolisilmällä vilkaista lusikkansa ohitse isäntäänkin ja säilyttää\ntoisessa kuivanlaihassa suupielessään ohutta naurun viirua, ikäänkuin\nolisi joku asia hänen mielestään vielä kesken ja lykätty suvikäräjiltä\ntalvikäräjiin.\n\nJärvelin erehtyi kuitenkin ja luuli muita itsensäkaltaisiksi ja\nsemmoisiksi, jotka kimpuvat irvessä kynsin ja vaikka henki menisi sen\nköyden päässä, mihinkä kulloinkin ovat tarranneet kourinensa. Hän ei\nmyöskään ottanut lukuun sitä, että mies ravittuna useasti on\ntoisenluontoinen kuin nälkävatsaisena ja höllää sielunsa piukkojakin\nsilloin kun uumahihnan solkiakin helpataan vyötäisryntäyksillä. Ei\nEsakaan siis, kun lusikka oli työskennellyt aikansa ja niinkauan, että\nmaon lommot alkoivat täyttyä ja röyhäykset kurkussa ilmoittaa, että\nruumis rupesi olemaan tyytyväinen eikä hernepapuja enää tarvittu, ollut\nniitä miehiä, jotka maallisen majan saatua säällisen osansa enää\nkaivelisivat turhissa ja tunnustelisivat sielunsa särkyhampaita ja\nniiden mahdollisia mujuja. Kun lusikka siis oli nuoltu siivoksi ja\nlaskettu alassuiten pöydälle, mies pyyhkinyt partansa jouhet kuiviksi\ntakakämmenellään, ja kumpikin kyynärpää laskettu levoilleen ja\nlapakalleen pöydän syrjän varaan, jonka kansilta piimäläiskätkin olivat\nsiivotut, niin etteivät tahrineet hihan suita ja paidan palttinoita,\nniin oli isäntä taas tanoissaan pöytänsä takana, menneet menneitä ja\nharmin kaunat, mitä niitä lienee pikkaisia ollutkin vaimoväen ja\neukkoakan tavallisia marinoita ja Vileenin nalkutuksia, poikapenskojen\ntirskumisia ja järjettömiä naurunhöläyksiä, niellyt oaskatkuineen\npäivineen jäljettömästi kurkusta alas, koska ihmisellä kerta oli miehen\nkurkku, jossa oli laveutta ja väljän toroa sekä ruotoon että röyhtään!\nJoutilasta katselemista sentään tuntui kestävän ympärillä ja ties minkä\nodottamista, ikäänkuin olisi jotakin vielä kesken ja tapahtumisen\nvuorolla, ennenkuin viitsittiin liikkua ja selkää siirrellä pöydästä\nnousemista varten. Isäntäkin, vaikka hänellä olikin naamassansa\nkannettavana vain hänen oma Esan-nenänsä ja siis laiskanluontoinen\nkäyrä, haisti kuitenkin asiankäryn, ja koska hänellä ei ollut\nnykyisissä täystyytymyksissään ja vatsansa rauhoissa hiiren kikankaan\nkokoista halua minkäänkaltaisiin riidan nuhinoihin ja jo unohdettujen\npajunvitsojen ja jahnanraippojen hautomisiin, alkoivat ajatukset hänen\nkulmaluittensa takana odottamattomasti ja, Esan tottumuksista\npuheenollen, luonnottomalla vireydellä työskennellä ja nuustia kaikista\nmahdollisista pään nurkista sitä puheenaihetta ja vaaratonta\njutunsäijettä, joka sopivasti olisi tarjolla ja lähellä ja käsin\nnoukittavana, ja ohjaisi mielet viimeisistä ja niistä, joita nyt\ntäydellä maolla ja ruumiin rauhassa ei enää viitsinyt ajatellakaan,\nsaati suuta niiden tuhrimisiin viljellä, hämäisi mielet tarpeettomista\nmankumisista toimellisempiin ja asioihin taaskin. Käsivarret olivatkin\njo kuin tähän tarpeeseen asetetut vakaasti ja kyynäspäätanassa\nlapakalleen pöydän reunaa vastaan ja kurkku röyhäisty valmiiksi aterian\njäljiltä.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\n\"Sanoitko sinä, mitä puhelit, että Alastalon Herman ajattelee\nlaiva-aluksen pykäämistä?\" virkahtikin Esa samassa ja kiinnitti\nharmaanhariset silmänsä niin vereällä kiinteydellä pöydän päässä\nistuvaan Järveliniin, ikäänkuin olisi mikä äskeisin jutunhaka ollut\ntuoreiltansa lupsaan painettavana ja säppilenkin upiin. \"Hjah, hullut\nrehkivät, eivätkä pitemmälle pääse kuin minäkään: omiin housuihinsa!\"\nlisäsi hän arvelevasti ja jutun jatkoksi, koska Järvelinkään, joka\nkaiketi itse mielestään oli päivemmällä puhunut asian omasta puolestaan\nselväksi, ei kotvaan hetkeen virkannut mitään, vaan istui umpisuuna ja\nkurnutteli sylkeä kuivakiskoisten poskipieltensä peitoissa. \"Vaikka\nmitäs minä heistä, pistelkööt rahojansa vaikka aidan rakoon, en minä\nheidän myntärinsä ole!\" jatkoi Esa, koska muutkaan eivät puhuneet, ja\nhiljaisuus olisi ruvennut tuntumaan kiusalliselta korvissa, kun kerta\nitse oli alkanut. Ruokakin lämmitteli täydessä maarussa niin\nleppoviltaan, että itsestäänkin hyrähteli mieli mukaviin ja alkoi\noijennella hengen jäseniä. \"Sen minä kuitenkin sanon, että kun kala on\nkudulla, niin on Esa verkolla, ja kun kopeekat kierivät, niin on Esa\nnoukkimassa!\" kehasi hän jo, ja näki tulevaisia. \"Vai rytisee\nLahdenperän metsässä talvella, ja mies saa kovaa kouraansa, jos on\nrojua hartioissa ja hevonen aisoissa ja kubiikilla? Jukoliste, saa\nAlastalon Herman toisenkin kerran avata lahvinsa kitisevän oven ja\nniskakarvojansa raapien lukea pyöreänkovaa tämänkin pojan kämmeneen,\nennenkuin on viimeinen nääväparta liikutettu Vaarniemestä varvimäkeen!\nYlistalon Esa ei olekaan niin hullu, että koukkisi rahaa sieltä, missä\nsitä ei ole: pellon vaon pohjista tai laivan keulan vaahtopirskeistä,\nvaan hän ottaa rahan sieltä, mistä sitä lasketaan valmiina lahvista\nnäppiin! Saapa pitäjäs nähdä ja muut laihat ja Hermanit, kuka kiskoo\npartasemman puun rekensä palhoille kuin Ylistalon puhkiva Esa, ja kenen\naisoissa ryskää länkäruomia hevonen, joka koluuttaa jykevämmän\nkorpiryökäleen varvimäkeä ylös kuin Ylistalon puskurinta Pläsi! Minä ja\nPläsi ja Pläsi ja minä, toinen Ylistalon tuvasta ja toinen Ylistalon\ntallista, ja molemmat roimia, kun toinen on hevonen kavioiltansa ja\ntoinen Esa kidaltansa, ja kummallakin virstan venyvää, toisella\nroikanraikuvaa kurkussansa ja toisella vedonpinnettä selkäsuonissansa.\nTulkoon vaikka piru omine kavioineen iljanteelle ja sylkeköön vaikka\nkironsiunausta voiteiksi kaapapohjiinsa, niin sitä hirrenjörriä ja\nnääväniskaa, joka laulaa jalaksilla, kun Pläsi polkee ja minä hihkasen,\nei jumaliste liikuttaisi paikaltaan itse käry-äijäkään, vaikka\nhikoilisi kilvassa pintansa kaljuksi ja huiskisi vielä häntälorvinsakin\nkarvattomaksi hankiin! Aijai tämänvartista poikaa ja minun karvaista\nPläsiäni, huohottaapa mies tyytymystä rintapalkeittensa pohjilta, kun\non näytetty, mitä miehen selkä jaksaa, kun se venyy ja punnaa, ja lepää\nreen palhoilla selkäväen ja koivukangen nostamana se, joka oli roteva\njo mättään matalillakin ja kymmensyllän lojuillaan, mutta kyynärkyhmynä\netureen kukuilla ja kumohirtenä ahdemäen koluilla entisen itsensä\nverroilla kuin kannunsarkka vaahtooviltaan tyhjän tuopinkorttelin\nrinnalla pöydällä tai kuin pitokakku puolikkaan pulskeillaan kannikan\nkuoren sijasta köyhän talon kyrsäkorissa, ja ryskäseepä ruomissa ja\nrytisee rintaluissa, kun hevonen kiskoo, neljä kaapaa iskee\nkynsipotkoon ja mitä ensi jyskäys ei liikuta -- sen tempasee toinen ja\nmatalampi, ja Pläsi näyttää, mitä hevoselukka saa toimeen, kun kaksi\nkinttuparia kiroo ja selkä sanoo saatanaa napistessaan: vaikka olisi\nsyltä kyömynpaksua hirren tyvessä, ja virsta selänsalkoa varren\njyrässä, niin paikoiltansa on kuorman lähdettävä vaikka maan\nkitapihdeissä istuisi, kun Pläsi pötköltä punnaa, anturat narahtavat\nlauluun ja tien niskoissa alkaa jytinä!\" Henki oli siepannut kluuteista\nlaiskan Esan, ja hän laski kehua leuoistansa kuin ison pitäjän pappi\npalkkapäivänänsä. \"Kelpaapas roikutella joutilasta koipea korpiparoonin\nnääväniskoilta, kun matka joutuu ja kuorma kulkee, levitellä roimaa\nrintaa kuin paljetta ilmojen pajan ja laskea ääntä laveasta kurkusta\nkuin meri karjaspäätä kieriviltä kitumiltaan, kun jää raikuu ja Pläsin\nkavio kapsaa, jalas liukuen luistaa ja honka uuruten kumuu kolkuilla\nkomean menon, heipä! kun hile helisee, urkuina urahtelevat virstaiset\nrannat ja taivaan pielet kertaavat kaikua loitoilla jäätyneitten\näärten! Se on toista poikaa semmoinen, kuin hapantua talvi matalan\ntuvan nokisten orsien alla pahan ämmän mankuvan kielen riivilöitävänä!\"\n\nTämä viimeinen sana pääsi Esan huulilta enemmän erehdyksen vahingolta\nja rehellisestä sydämen kyllyydestä, kuin mistään järjellisestä\nkehumisesta ja miesmäisyyden tarpeesta, ja hän säpsähti itsekin heti\npaikalla kielensä varomattomuutta ja ajattelemattomia karkuliverryksiä,\nsekä varasti silmineen arasti ja niskakuurulta sivukarsaasti ja\ntottumuksiltaan uuninloukasta kohden ja sinne, missä emäntä\ntavallisesti hääräsi, kun hän oli tupa-askareissa. Kovaksi onneksi\nolikin Liisa kesken kirkkainta kiekaa ja Esan paraita kukonlaulun\nkomeljoita palannut tarhajuoksuiltaan tupaan ja touhasi nyt jo täydellä\nhöyryllä pata-arkun tiskeissä ja astiain pesuissa. Isännän varova\nkatsomisen yritys uuninloukasta kohden kohtasikin siis kuin tilauksesta\nja väijymiltään Liisan tuiman olkapään ohitse kaksi silmää kuin\nsyyttävää tikun kärkeä, niin että kerskat olivat paikalla tukautettavat\nveristä kuin tuike tupakan poroista piipun perissä kirkkotanhualle\ntullessa, ja silmät korjattavat, minkä kerkesivät livistämään laen\ntietä ja muita viattomia pelkurin polkuja takaisin pöydän laupioihin ja\nhonkasyiden laskemisiin sen mäntypinnoissa kuten tavallisestikin\nkotorippien uhatessa ja varmasti ratketessa. Paljoko niitä vuosisyitä\noli yli sadan saumattomassa honkasessa, kun alkoi laskea langun\nsydämiltä uloskäsin, siitä ei Esa koskaan ollut päässyt lopullisesti\nselville, koska ne tihenivät reunoja kohden ja aina sekaantui luvussa,\nennenkuin pääsi loppuun asti, niin monta kertaa kuin oli alkanutkin\nlaskemisen ja niinpä oli nytkin täysi syy ja aihe yrittää taaskin ja\npäästä, piru vieköön, kertakin perille asiasta, koska varmasti kohta\nalkaisi taas soida korvissa niinkuin välittömästi alkoikin ja tihuvassa\ntahdissa.\n\nIsäntä siis alkoi laskemisen ja emäntä pauhaamisen. \"Vai tuommoinen\nmies tienstiin ja rahdinajoon?\" sätistiin pata-arkun tienoilta\nsamanaikaisesti kuin puu-astiat pesukaukalossa tuimasti kalahtelivat\nkäsissä ja valmiiksi pestyjä lautasia ladottiin kuivuulle astiakaapin\nnojoille. \"Mitä sinä itsestäsi luuletkaan, luukaakki varreltasi ja\nleipäläpi suun paikoilta! Lähetä pöksysi kyytiin, mutta pysy itse\nkotona. Kunnialliset miehen housutkin panevat enemmän toimeen kuin\nsinä! Kotonurkatkin jo sinulle irvistelevät, saati ihmiset, ja vielä\nmenisit itseäsi koko pitäjälle näyttelemään ja naurettavaksi!\"\n\nEmännän kieli oli nyt semmoisessa karussa, että sitä ei olisi hillinnyt\nja sitonut liekkaan itse pääpapakaan, vaikka olisi tuokiossa ja\nkarvamunteerissaan tuoksahtanut savutorvesta laattialle ja siitä\npata-arkulle emännän eteen huiskimaan häntäkorviaan akkunalautaan. \"Ja\nhoilaamista vailla vielä ja äänen pitämistä jäillä ja rahti-ajoissa!\nYritäpäs päästää rämää ruostuneesta kurkustasi, niin minä opetan\nsinulle kuka riivilöi! Se nyt vielä puuttuisi, että alkaisit,\nvanha mies, ja viidenkymmenen vuoden synnit niskoissa, pitää elämää\njumalan paljaan taivaan alla. Minä en kehtaisi semmoisen häpeän\njälkeen näyttää silmiäni omille lehmillenikään pihatossa, saati\nihmisille kirkonpenkissä! Ja Pläsinkin vielä, meidän oman Pläsimme,\nviekoittelisit pierimään ja potkimaan, vaikka hevonen on siivo ja\nvalakka, ja laupias kuin keritty lammas!\"\n\nNaisihmisen kieli on merkillinen kapine, se ei mene solmuun eikä\nsotkeudu, niinkuin muut rihmanläiskät ja latuskanpalaset vedossa, vaan\npäinvastoin, mitä vinhempi lento sen kärjessä, sitä kipeämpi kirpi sen\nletkassa. Äläkä ole niin hullu, eitä käyt kattia kynsiin tai muijaasi\nkielen kuolattimiin: semmoisista hillitsemisistä kummatkin vain yltyvät\nja saat naarmun parin sijasta kymmenetkin karvastelevat ihoihisi!\nIsäntäkin, monessa lipeässä parkittu ja vanhaltaan viisas, veti\nnykyisissä vihoissakin vain korviansa kokoon, ja istui itseänsäkin\nhiljaisempana pöydän takana, jottei tarpeettomasti ärsyttäisi ja\nkohentelisi huomiota ruumiilliseen itseensä ja läsnäoloonsa: syidenkin\nlaskeminen männyn pinnassa oli jo kolmatta kertaa aloitettava alusta,\nkoska pahimmassa kihassa sydän heikkoudessaan kuitenkin aina närkästyi\nsenverran, että silmät varastivat ja luku sekaantui. Mutta kestäähän\nlöylyn saunassakin, kun kärsii aikansa: sähiseväkin kiuas sylkee\nnimittäin kiukkunsa joskus loppuun, kun odottaa. Vaikka eihän isännän\nasema todella mikään kadehdittava ollut ja mukava muitten katseltavana.\nTuossa oli aterian jälkeen ja miesmukavissa toisien joukossa veri\nhieman riemastunut, koska oli vatsa ravittu ja otollista kuulijaa\nympärillä sekä oma partakin joutilas huiskeisiin. Helkkarissa, kuinka\nolikaan ollut rotevaa olla ja hellitellä leukaa siinä kuin uumahihnan\npiukkojakin, päästellä löysille sielun mojaaviakin siinä kuin ruumiskin\noli hyvillään ja rehovillaan. Pitääkin aivan kuin parhailla\nruokasiunauksilla saada nuuskaa, jopa pivon täysiltä avattuun kuonoonsa\nja sielunsieraimiinsa! Ja mitä tekemistä oli Liisalla taaskin olevinaan\ntuvassa ja korvaläpineen uuninloukkaassa, koska parhaillaan oli\npaukutellut ovissa ja tarhajuoksuilla: pitihän joskus sentään olla aika\npuhua asioistakin ja miesmäistä, ja mihinkäs ne semmoiset taas\nmahtuivat naisväen pieniin älykoppiin ja ahtaisiin mielenriitinkeihin.\nRaateli tuommoinen talonmeno jo kärsivällisenkin miehen sielun\nsisukuntia, ja ihmetteli jo Esakin, oliko hänen sittenkin kivahdettava\nlopulta. Olisi edes hevosenkaakki tai katinluuska, niin nurputtelisi\nkorviansa kahden puolen päätä ja osoittaisi kiukkuansa! kadehti Esa ja\nalkoi uudemmalta erältä männyn syyjuonien laskemisen pöydän pinnoissa.\nVoitettu mieliteko on aina vaaraton niinkuin nielty ja kurkusta alas\npainettu palanen aina tallessa ja poissa leukapielien vaivoilta ja\nenemmiltä pureksimisen töiltä! ajatteli Esa. On kaatosateessakin\nsittenkin viisaampaa ja ruumiin ololle otollisempaa pysyä pahimmat\nryöpyt visusti ja jäsenen hievahtamatta seinän nojoilla ladon suojissa,\nkoska selkä silloin kuitenkin säilyy kuivana ja kukaties niskakin, mitä\nvaluja räystäs loroiltaan sylkeekin kastuviin osiin ruumista ja\nvaatekertaa! Täten tuumi ainakin Esa, joka oli saavuttanut kokemuksen\ntottumusta erilaisissa kotosäissä.\n\nJärvelin sensijaan, joka oli vanhapoika ja vaimoton, ja sitäpaitsi\nenimmän ikänsä elänyt merillä, alkoi menettää kärsivällisyytensä. Se\noli järjellistä ja kuului virkaan niinkuin vahdinvähtiinkin, että meri\noli pahakitainen ja muljasi, kun ilma puhalsi, sillä siellähän olivat\nkaikki kantit seinättömät ja joka kulmalta voi porottaa, minkä milläkin\nnord-nord-ostilla vain oli äkää keuhkopalkeissa ja taivaanalaa puhdin\nottamisiin! Mutta se, että haminoissa ja tuvanseinien sisäpuolilla\nalkoi talvikortteereissakin vinkua ja vihellellä korvissa vilhiämmin,\nkuin ikinä pingottuneidenkaan taklinkiköysien kiristetyiltä kieliltä,\nja että äänenpitäjänä ja poskipakaroitten puuskuttelijana ei täällä\nollut mikään veto ja ilmantempo taivaan pielten rakkopuhkoilta ja\nrepeämiltä, vaan tavallinen vaimoihminen hameissansa ja astiain\npesuissa uuninnurkassa, se ei ollut merijärjestystä ja se alkoi syödä\nsisua. Harmitti sekä isäntä että emäntä jo mieskunniankin puolesta että\nmuutenkin. Semmoista härinää talossa, ettei edes ruokaansa saanut\nrauhassa sulatella! Järvelin hotaisikin, ennenkuin mitään sanoi,\nkämmenellään tyhjään ilmaan, ikäänkuin äkäistä itikkaparvea torjuakseen\nluotaan ja silmiensä lähellä surisemasta.\n\n\"Pidä muijasi suu vähemmällä, niin että miehetkin tässä saavat\nsananvuoron!\" ärähti hän lähimmät näränsä turvallisemmalle taholle eli\nEsalle, vaikka ymmärsikin, että tämä hänen hälväisemättänsäkin oli\nhierottavana kuin sukka vanutuslaudalla. Kun Järvelin täten oli saanut\nyskäistyksi itsensä ääneen sekä samalla hiukan puhdistanut\nsappeansakin, oli hänestä väylä selvä järkijuttuihinkin taas tuvassa ja\naika vastata Esan taannoisiin kysymyksiin ja ihmettelemisiin Alastalon\nkapteenin laivapykäyksistä. Oli sitäpaitse teossa ja sanannuotan\nlaskemisessa osoitettava, että salakat tiedetään salakoiksi ja jätetään\nsalakan pyräyksilleen lahnankudun aikana, ja että naisten hyrinät,\nvaikka äkäisiäkin, ovat jaarituksia ja jätetään jaarituksikseen\nakkaväen nurkille tupaa ja kuin selän taakse silloin kun miesleuoille\ntulee työtä ja asioita aletaan jauhata. \"Se sinun pitäisi kysymättäkin\ntietää, että kun minä olen sanonut, että Alastalo hankkii varvia ja\nparkinpykäystä talveksi, niin minä olen sen sanonut!\" närähti Järvelin\nsiis ja antoi Esalle asianomaisen muistutuksen siitä, että tämä oli\nviljellyt suutansa kutakuinkin tarpeettomiin kyselemisiin, mutta\nohjaten samalla jutun hamaa vielä varmemmasti niille urille ja toimen\nveistoihin, joihin isäntä pinteissään ja läksytystensä ahdingossa oli\ntullut antaneeksi vihjeen, ja joilta varhemmin oli ateriapuuhien sekä\nmuiden hevosjaakien vuoksi eksytty, mutta jotka vielä olivat kesken ja\ntyyten puoli-puhutut.\n\nJärvelinin sana oli aikanansa sanottu ja vaikutti silmänräpäyksessä\nniinkuin luotipainojen nosto takaisin nyöreillensä vetonsa loppuun\nkäyneessä kellossa. Pojat pöydän edessä, jotka hekin jo olivat aikoja\nsitte lopettaneet aterioimisensa ja enää vain lystäilleet Esan osaksi\ntulleista löylysaunoista, unohtivat paikalla virnistelynsä ja istuivat\nnyt etupenkillä kuin kynttilät odottaen, mitä enemmän piti kuuluman.\nIso-Vileeninkin hartioissa pöydän takana Esan vieressä nykähteli jo\nhenki merkkinä siitä, ettei kauan tarvinnut vartoa ennenkuin hänenkin\npartansa taas olisi huiskeilla. Porina uuninloukkaassakin oli asettunut\nsemmoiseksi matalaksi mutinaksi, ettei siitäkään enää ollut häiriötä ja\nettä senpuolesta kyllä voitiin tuvassa taas ruveta levossa\nkeskustelemaan järkipuheitakin. Järvelinkin oli nyt perillä siitä, että\nvire oli tämmissä pöydän ympärillä, ja että hänen hypistelemisiään ei\nensi hätään enää tarvittu nyöreihin, jotta rattaat alkaisivat toimia\nvärkeissä. Enempiä odotellessaan ja toisten sanavuoroja vartoessaan\nhaki hän valmiiksi puhdistetun piippunsa esille taskustaan sekä\ntoisesta housuntaskustaan nahkaisen tupakkamassin ladatakseen levossa\nmuonaa pesään leukansa vedoiksi aterian päälle.\n\nVileeni tietysti oli jo äänessä. \"No, totinen tosi ja kymmenen\nemävalhetta Turkin ja pääpaavin sakramenttikatkismuksessa, jos sinun\njuttusi on poikiva lammas ja sillä hännissä penikkaa jos vohlaakin\nkaritsankarjaksi ja toimenhuiskeiksi kevääksi, niin kiljuupa,\njumalauta, kirves ensi talvena Vileeninkin kourissa varvimäessä, ja\nkämmen kuluu kiiltäväksi pohjiltaan, kun rahan metallia noukitaan\npalkaksi viikkolikviidistäkin ja langataan köytenä taskuun!\" laski\nrojotteli hän, Vileeni, täydeltä merimieslerviltänsä ja pyyhki työnteli\nkehakämmenellä paksua punaisenruskeata partaluutaansa puolemmas ja\nsivuille suuluukuilta ja jutun tieltä. \"Pitääpä lainata Liisalta neulaa\nja lankaa, että saa paikata housuntaskunsa pitäviksi ja pohjat\ntiiveiksi, niin etteivät tipu kolikot saman sojon trompun lahkeista\nalas, kun niitä sulloo taskun suun mahtumilta sisään!\" ylvästeli hän\npöydän takana hartioita miesmäisesti levitellen ja ruhonsa rehevää\nmuutenkin kohennellen.\n\nMeina oli nyt nousukurilla pöydän ympärillä. Isäntäkin oli virkistynyt\nveriänsä myöten, kun sai nakata ikävät korvistansa ja nurkkiin, sekä\npalata partamiehen juttuihin ja rotevanmakuisiin. Oli muutenkin mukavaa\naterian niskaan ja levon rauhoissa löysätä suusta luonnollisia ja\nleuanmukaisia.\n\n\"Älä sure ja neulavehkeitä murehdi!\" rauhoitteli Esa siis Vileenin\nhuolia. \"Kurkun torvissa on sinulla vielä vuotavampi läpi kuin taskun\npohjissa, eikä sitä reikää ompelemiset korjaa!\" hehetti hän, siirtäen\nkäsivartensa isäntämiehen tanaan turvallisesti lapakoilleen pöydän\nkansille, sekä muutenkin omiin nahkoihinsa ja hyvänoloihinsa palaten.\n\"Pistä sinä samaan talteen uudet kolikot, mihin entisetkin tienstit\novat juosseet, niin omiasi ovat ja hyviksesi tulevat, ja neulat saavat\njäädä paikoillensa naisväen kielenkärkiin!\" -- Tätä viimeistä myrkkyä\nei Esakaan ihmisheikkoudessaan ollut malttanut jättää sanomatta, koska\nverissä sentään hiukka edelleen kyräili, ja koska sana syljen mukana\nilman vaivaa kielen päähän juoksi. Rohkenipa hän varastaa pienen\nvilkauksen kaltaisenkin uuninpuolille tupaa, mutta jänisti mieltä\nkuitenkin senverran, ettei perille asti katsonut, vaan korjasi\npuolitieltä silmänsä takaisin vaarallisilta retkiltä ja palasi takaisin\nturvallisempaan pöytäpiiriin, jonka kehissä kuitenkin tiesi kohtaavansa\npelkkää naurun hörää rehottelemassa kaikilla kasvoilla. Varomattomuus\nei tällä erällä johtanutkaan mihinkään pahempiin seurauksiin, sillä\nLiisalla oli parastikään täysi työ Oskun hyssyttelemisissä peräsängyn\nvieressä, jonne oli ollut juostava kesken askareiden, kun poika oli\nollut heräämässä: Esan nölhäyksen Liisa kyllä oli kuullut ja\nymmärtänyt, mutta sitä ei nyt saanut noukkia korvaan ja nostaa tyhmän\npuheista keräjiä, koska kakara oli nukutettava taaskin, että sai tiskit\nkäsistään ja pääsi tarhaan! Esan pieni kapinayritys jäi siis tällä\nkerralla ansaittua rangaistusta vaille ja mies naarmuttomin hengen\nnahoin taas mukavilleen ja ehona poikana seuraan ja naurunpitoon.\n\nVileeni nimittäin oli vellavillaan ja paisutteli puolestaan Esan\näskeisiä tunnustamisia ja salakehun leukomisia: tottamaaka ihminen\nsiitä on hyvillään ja myötäkarvaan silitetty, kun miehestä puhutaan\nmojoovasti! \"No, sitä mieltä minäkin olen ollut koko lyhyen ja\nviattoman ikäni!\" rehenteli hän ja levitteli täydellä toimella Esan\nmiesmäisyyksiä, \"sitä mieltä koko viattoman ikäni, että miehen kurkku\non kolikolle, olkoon se hopeanväärti tai kullanpitoinen, kunniallisempi\ntoronloro ja kaatosäkki kuin paha sukanvarsi arkunpohjissa!\"\nIso-Vileeni siirrähteli hänkin itseään mukavasti pöydän takana,\nlevitteli hänkin kyynäspäitään lapakoilleen pöydän pintaan hartiasta\nhartiaan isäntään, ja oli itseänsäkin muhompi. Olipa luonnikasta tässä\nravitulla vatsalla ja otollisen kuulijakunnan keskellä laskea voitavia\npielistänsä ja puhista kuin isäntämies ikään peräpenkkinsä lavitsoilta.\nLeiviskän kalaksi kutuvesillä ja täyslahnaksi purston potkauksilta\nolisi itsensä tuntenut, ellei olisi istunut pakivieressä, kyynäspään\nnyhillä ainainen Järvelin, lommonpistos sielun kylkiin ja suolasilakan\nmaku hengen hampaisiin, kun vain näkikin likeltä ja silmäin pitelemältä\nposkiparakraafeihin ja kuivanpieliin. Nytkin juuri oli pitänyt kesken\nparasta paasaa ja paisuvinta jutun puhtia pirahtaa suulain röyhtää ja\npuhella kipistyneistä sukanvarsista arkunpohjissa pelkiltä näkemisen\nharmeilta ja katkuilta lähimmäisen vuoksi! Harmittava mies koko\nnäkyvältä naamapuoleltaan ja muultakin ihmisaatamilta! Säästää\npalkkansakin merillä niin tarkkaan ja kopekkaa myöten, että\nkotohaminassa ja poismönsträtessä kokoo pöydältä ja korjaa talteensa\ntäyden palkkansa ja koko suvisen tienstinsä riksin lyhentämättömänä,\nsulloo taskuunsa kouranpivon läjät rahan läämää ja setelin tukkua niin\nettä vierestä katsellessa vierastakin hävettää ja minua visukintun\npuolesta. Niin saita ja harmittavan tarkka sisuvärkkiensäkin ja\nsielunratastensa viljelemisessä, että raskitsikos edes naurun hilvaa\ntuhlata nirsoihin suupieliinsä, vaikka toinen tässä ja lähimmäinen\nvieressä rojottaa parastansa korvanjuurissa ja päästelee mojoovia\nkitalaestaan kuin Aaronin ravituista vatsoista ja rovastin hylleistä\nhönkäistyjä! Mitä oli nytkin ajattelevinaan kyynäspään nyhimillä tuossa\nsilmät päässä harmaina ja terävinä kuin pienet sirunpalaset, suun\nhuulipaikat piukassa kuin kirkonpenkin virsikirjan lukkoon painettu\nhaka ja peukalon pohja hiertämässä etusormen laihaa päätä vastaan,\nikäänkuin mies nytkin ja ruokansa päälle ajattelisi pelkkää syntiä ja\nrahanmammonaa ja laskisi jokaiselta sormen silahdukselta aina uutta\nsetelinlehteä jo käännetyn setelin niskaan tukkupinkaksi kämmenpohjaan.\nVileeninkin silmät tiukistuivat ja hän alkoi paheksua. Näytän minä,\nettä tuvassa on sekin ja semmoinen mies, joka sanoo todet päin pläsiä\nkelle hyvänsä ja härnää vaikka Järveliniä! Ei sahankaan terähammas\npahempaa tee kuin puree lihaan, jos likelle pistää sormensa! rohkaisi\nhän luontoansa ja karaisi, sekä vilkaisi ympärilleen pöydässä,\nennenkuin alkoi ja käänsi silmänsä Järveliniin.\n\n\"Sinäkin Järvelin, kuiva kuin kiiskisen selkäpiikki ja laiha kuin\ntalvijäniksen koipikinttu, olisitpa sinäkin virutellut kurkkuasi\nniinkuin minä, niin olisikin miehenmäskiä kylkiluittesi ympärillä,\neivätkä kantit semmoiset, että ilmakin tulee sahahaavoille, kun joutuu\nlikelle syrjiäsi!\" aloitti hän ja nakkasi haasteen sekä levitti\nkäsivarsiensa tilaa entistänsäkin laveammille pöydän pinnoilla. \"Niin\nsaita mies, ettei ole raskinut kasvattaa partaakaan itselleen kuin\nluihun hiirenhännän laihaan leukapäähänsä!\" vetosi hän ympärillekin ja\npöytäseuraan sekä tuiskautti kädenharalta omaa punanruskeaa\nleukaluutansa miesmallin näyttämisiksi niille, jotka ehkä eivät muuten\nymmärtäneet. \"Partakin tarvitsee kosteutta, ja sisäpuolista\nvirkistämistä, jotta se kasvaa rojottaa täyttä pensasta miehen\nleuassa!\" selitti hän ja oli täyttä Gideonia pöydän takana. \"Semmoista\nse on, kun on nirso eikä höystä ruumiinmehujansa haminoissa niinkuin\nmiesisäntä maasarkoja pellollansa: tunkio on vasta levitettynä väkeä\nvainiossa, ja raha vasta juotuna nestettä miehessä! En minä sinua\nsurkuttele, sillä sinä olet ollut kipistynyt palanen jo kapaloissa\npotkiessasi, mutta haikea puree minun sydäntäni rahojen puolesta, jotka\nsyyttänsä ovat joutuneet sinun käsiisi, sillä ne ovat myntätyt\nkieriväisiksi ja kirkkaiksi, mutta sinä rääkkäät jumalan luomaa\nmetallia kasoihin ja homeeseen! Minä en puhu evankeliumia nyt, vaan\nminä saarnaan lakia, ja se sanoo selvällä suomella, ettet sinä lopulta\nkuitenkaan muuta säästöön korjaa, kuin nenäluusi pystyn torkoille\nkirkkomaan kuopassa!\"\n\nIso-Vileeni oli tyytyväinen juttunsa juonikkaaseen juoksuun sekä niihin\npieniin naurunpirahduksiin, jotka pöydän ympäriltä ja poikain puolelta\npalkitsivat voitavien päästöjä niiden mojaavimmilla kohdilla: oli\nhänellä leuka vielä entisillä saranoillaan ja vanhoissa voiteissaan!\nHän miesmäistyi menestyksensä yllyttämänä niin, että kurotti Järvelinin\npuoleisen käsivartensa tätä kohden ja taputteli läiskytteli tiivistä\nnaapuriansa alentuvasti olkapään verkoihin. \"Rippikoululiinalla minä\ntaisin olla viimeinen poikain puolella ja sinä seitsemäs yläpäästä,\nmutta kyllä sinä itsekin ymmärrät, että minun mahavyöni nykyään\nkiristää toista vertaa runtavampaa merimiestä kuin sinun!\" Vileeni\nvilkaisi vetoovasti ympärilleen, ja korjasi taaskin palkaksensa\nräjähtävän naurun räiskäyksen niiltä, jotka olivat tarpeeksi tyhmiä tai\ntietämättömiä irvistelläkseen silloinkin, kun liika puheenpito meni\nliikoihin.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nEi Järvelinin hahmo kuitenkaan ollut koko herjan kestäessä muuttunut\npaljoakaan, ohuet huulet vain olivat nipistyneet senverran\nentistänsäkin piukemmin piipun suupalan ympärille, että väri niiden\nkapeassa ja jokaiselta Vileenin sanalta yhä kapenevassa rihmassa\nvähitellen vaihtui vivahde vivahteelta kalpeanvaarallisemmaksi.\nVileenin vaiettuakaan ja tämän itsensäkin hieman säpsähdettyä omaa\nkurottelevaa kättänsä Järvelinin olkapäällä, ei Järvelin virkannut\nluotua sanaa, nykäytti vain senverran hartiatansa, että Vileenin jo\nitseltänsäkin uskoissansa heikontunut koura varisi julkeuksiltansa\nolkapäällä ja retkahti otteeltansa nolosti pöydän kanteen. Järvelinillä\nolivat semmoiset silmät, että ne äkkipaikassa ja esimerkiksi\nsemmoisessa, kun merillä on puuskupää niskoissa, ja köysi kädessä on\nvarrottava löysääkö tuukinpultaanin riepuna ilman piiskaamille, vai\npelastaako henkensä ja aluksen lastun paremmin, kun entistäkin\npirumpana kiskoo kimpuu nuorassa ja naakelin kitisemillä niin, että\nhampun sielu laulaa jokaisessa kiristyvässä säikeessään ja oman nahkan\nuskoisi pingan punnauksessa kääntyvän nurjille puolillensa\nhartiakiskomilla, semmoiset, että ne, silmät nimittäin, hänellä\ntärkissä paikassa ja sellaisissa, missä ihmisen sielu ja ruumiin henki\nvaappuu vatupassin kielellä, että ne tällaisissa asian nikamissa\nkiristyivät kärkikohdiltansa naskalinteriksi ja vielä harmaammin\npistäviksi. Pöydässä istujoita ja järjettömästi nauraa hölöttäviä\nkohtasikin nyt jokaista vuoroltansa katseensiraus Järvelinin\nsilmälautojen raoitse, siraus kuin sahahampaan puraus tai piiskanletkan\nmakea siemaus, mutta sama katse pudotti myöskin saman menon itsekunkin\nyhtänopeasti tutkaimeltaan kuin hän oli nopeasti noukittukin kärkeen,\npudotti kelvottomana ja miehen vastauksen ansaitsemattomana ikäänkuin\npapujen pohtija vierittimensä syrjiltä raiskat ja roskalohkot\nhyödyttöminä maahan.\n\nPöydässä vallitsikin, kun silmä oli kiertänyt kehänsä piirissä ensin\npoikain rivitse etupenkillä ja siitä isäntään takapenkillä sekä aivan\nummistuen jättänyt Vileenin olemattomiin ja katsomattomaksi mieheksi\nvieressä, -- vallitsikin, kuten sanoin äskeisiin nauruntyrskäyksiin\nverrattuna koko lailla sammutettu ja kylmäselkäinen mieli-ala, melkein\nkuin pitotuvassa jälkipäivänä, kun arki on palannut taloon takaisin ja\neletään omin väein taas. Vain Fliku-Fetun huudittomissa ja Hosu-Kallen\nverkkaanhitaissa kasvoissa saattoi vielä havaita pientä virnan jätettä\nnaamapielissä, mutta sekin sammui kuin viimeinen puhallettu kynttilä\njoulukirkon penkkilaudoilla, kun Järvelin samassa ja sanantavuuta\nkatsomisensa jälkeen tuhlaamatta kimmahti pöydän päässä pystyyn kuin\nsaranavietereillään oma-alkuisesti aukinapsahtava linkkuveitsi.\nSilmäystäkään ei tämän jälkeen enää haaskattu muihin, vaan Järvelinin\nselkäpuolta saivat katsella pöydässä muut, minkä ihmetellä älysivät,\nkun kuiva mies niksavin askelin käveli sivupenkin eteen sekä sekunnin\nempimättä otti kovan merimiesknallinsa seinäkoukusta ja pisti\ntaattihatuksi päähänsä. Ei nyt puhuttu pöydässä enempää kuin penkin\nedessäkään mitään, niin että oli hyvä aika ja joutilas tila katsella,\nmitä enempiä tapahtui, kun Järvelin riisui yltänsä ruskean\nnahkatakkinsa ja ripusti sen arkisilleen seinään sekä haki\nhousuntaskustaan nahkarihmaan pujotetun avaimen. Nyt ymmärrettiin jo,\nettä Järvelinillä oli asiaa siniseksi maalatulle merimieskirstulleen\novennurkka-sänkyjen päätypäässä, ja sinne hän jo kävelikin kukaties\nvielä niksavammin askelin ja päättävämmin sekä hartiaheitoin että\nselkärikin nostoin kuin äsken pöydästä lähtiessänsä. Lukko kirahtikin\nkistussa auki kahden ripeän väännön jälkeen, kansi ponnahti\npuolavoimilleen, liika piukkaan kun kistu oli sullottu tavaraa täyteen,\nja sunnuntaisella kirkkomatkalla viimeksi käytetty englanninverkainen\ntaattitakki pullotti laskoksiinsa taitettuna ylimpänä muun tavarankaman\nja vaatehyvyyden päällä. Järvelin nosti paksulautaisen tasakannen\nhuolellisesti ja toimella sängyn päädyn nojoon sekä kirvotti senjälkeen\ntakkinsa esiin ja huiskautti liepeet suoriksi sekä silitti vielä\nkämmenelläänkin pahimpia laskohierteitä verassa taitteiltansa.\n\nAikaa ja hyvästikin, kuten sanottu, olisi nyt ollut niin Vileenillä\nkuin muillakin aprikoida asiat ja Järvelinin hommastelut perille\nasti sillä aikaa, kun tämä nyt nouti kistunsa päätylaatikosta\nlakeeripäällisen vaateharjan ja käveli tuvan ovelle harjatakseen\nporstuan puolelle nöyhtät ja roskan pehkut takinkauluksen sameteilta ja\nmuilta jakun verkapaikoilta, aikaa olisi ollut, kuten sanoin,\nkyllältikin ja hyvästi, sillä toimitus suoritettiin samalla\ntarkkuudella ja perusteellisuudella kuin aina Järvelinin hankkiutuessa\npuurista maapakalle ja haminalysteihin, mutta mitäs ajasta, vaikka sitä\nolisi ollut kahden kestikievarin holli, kun ei järki pirun\nkonstillakaan päässyt ymmärryksen lankojen alkupäähän kiinni\nsormennäpilläkään. Esa, isä-Esa jo kaiveli takkuisia niskakarvojansa\npöydän takana, kun pää syyttänsä joutui niin koviin ajatuksen-järjen\nponnistuksiin, poika-Esa kyllästyi ja äkästyi turhiin tirkistelemisiin,\nniin että nousi närkästyneenä koko pöydästä ja kaskotteli itsensä koko\nmittaansa, kävelläkseen senjälkeen laattiata ovisänkyjen eteen ja\nnakataksensa itsensä keskisänkyyn pitkäkseen sekä kääntääkseen\nselkänsä pelille, joka ei häntä liikuttanut. Hosu-Kalle niinkuin\nMeri-Vihtorikin, joilla oli sekä hartauden viitsimistä että\nyksinkertaisuuden itsepintaisuutta enemmän, olivat niin ymmillänsä,\njotta suu oli silmänpyöreiden ohella täytynyt kummallakin avata\nkolmanneksi sanattomaksi ällistyksen luukuksi ihmettelevään naamaan,\nkun Fliku-Fetu sensijaan pysyi ainaisillaan ja ainoana tuvassa vikuroi\njotain puheenkertaakin sekä paadutti itsensä jopa jutunveistoillekin ja\npilanselityksiin: \"Flikastamaankos ja lauantai-ehtooreisuille Järvelin\nitseänsä hankkii keskellä arkiviikkoa ja päiväaterian päälle, koska\ntalon kirputkin harjataan jakusta porstuaan!\" pauhasi hän ja oli\njulkea, koskei ymmärrys älytöntä parempaankaan suunpitoon opeta.\n\nEi tämä kuitenkaan Järveliniä häirinnyt: tyhmyys jää tyhmän omaksi, ja\nherja häpeänsä muistoksi omien sanojensa roikuille ilmaan, ellei sitä\nvastaamisen yrityksillä nosta omille niskoillensa! Järvelin pysyi siis\nkylmäverisenä ja säilytti suunsa napitettuna, sekä pujotti takkinsa\nylleen, kun se oli harjattu: liiviä ei tämmöisenä arkipäivänä, jolloin\nei ollut kirkkomatkasta kysymys, tarvinnutkaan muuttaa, koska pyhäjakku\njo sinänsä hartioilla riitti ilmoittamaan, että puetus oli\njuhlalliseksi tarkoitettu, ja että tällaisissa hankkinoissa ei tultu,\nminkä tuvan ovi sitten avattiinkin, taloon pelkästään istumista ja\nsivupenkin kuluttamista varten sekä harmittomien tupakkapakinoiden\npitoon ja haikutarinoihin, vaan asiatoimituksiin ja tositarkoituksiin.\nSamasta syystä ei ollut välttämätöntä tällä erällä vaihtaa\njoka-aikaisia kotosarkahousujakaan englanninverkaisiin pitopöksyihin,\nkoska hatunknalli päässä ja sametin sininen kiihto harjatun pyhänutun\nniskuksissa yllinkyllin ilmaisi tamineet ja sonnustukset juhlallisiksi\nja merimiehen arvoisiksi näin keskellä viikon selkää ja maapakan\narkipäivää.\n\nJärvelin alkoikin nyt olla valmis varustautumisissaan, vain kello vielä\noli käytävä noutamassa sivuseinältä ja järjestettävä etutaskuun, vitjat\nja hopeaperät sopivasti killutettuina riippumaan ja roikkumaan\nkoukustansa ja napinreiästä kiilumilleen ja heilumilleen nutun\nvasemmilla etuliepeillä. Nyt ei ollutkaan enää muuta jäljellä, kuin\npalata kistun luokse ja kumartua kopeloimaan sen pohjissa, syvälle\nvaatepinkkojen alle, josta jonkun ajan kestäneen tuhtauksen jälkeen\nvedettiin esille tukeva ja kiiltävänahkainen raha-lompakko. Lompakkoa\nei kuitenkaan suoraltaan lykätty povitaskuun, vaan avattiin se niin,\nettä punavuorinen sisus pullotti jokaisen nähtävänä täytenään tungettua\nsetelipinkkaa, tukevampaa, kuin ensin uskoi silmineen, vaikka näki.\nTämän setelipinkan, huolellisesti ladotun ja tapuloidun, veti Järvelin\nnyt julki lompakon lokerotaskusta, joka kiilui kiiltonahaltaan kuin\nhelvetinpuna, sekä kostutti vapaan peukalonsa kämmenpuolta kielensä\npäähän alkaaksensa laskemisen. Vileenin huimasi silmiä, niin että hän\nsekosi kohta alussa luvusta, eikä edes Vihtori, joka kuitenkin\nkunnioitti rahaa ja itsekin oli säästänyt puolet ensimmäisestä\nsuvipalkastansa, jaksanut laskea loppuun asti, kun Järvelin, nyt jo\naivan yleisen ja hiiskumattoman hiljaisuuden vallitessa tuvassa,\nverkaksiltaan ja itsekin työtänsä kunnioittaen seteli seteliltä laski\ntukkoa kourassansa aina tuontuostakin lehtien kääntämiltä kostuttaen\nuudelleen peukalonpäätänsä suussansa. Tottahan tarkka työ viimein oli\nlopussa, määrä havaittu oikeaksi, tukku taas koottu ja melkein\nhellävaroen silitetty huolelliseen pinkkaansa sekä lykätty visusti\npitelevillä sormilla takaisin punanpalaviin koteloihinsa ja\nkompeisiinsa, häviten ihme kuin ihmeeltä taaskin kaikkien\nnäkyviltä. Järvelinin tämä työ oli nyt lopussa, lompakko sulettiin ja\nsolahti saman tien povitaskun kuin vasiten avaroiksi varattuihin\nupiin, takki vain enää napitettiin tarkasti ja tiukantiiviisti\nkiinni etu-avoimiltaan, ja mies oli sekä munteerilta että\nmunteerinvuoraukselta valmis vaikka maaherran supliikeille. Kistun\nkansi enää vain läimäytettiin kiinni ja avain lukossa väännettiin pari\nkiinteätä kertaansa ympäri holkissa, ennenkuin se upotettiin\nvasemmanpuoleiseen housuntaskuun -- vasemmanpuoleiseen, sillä\noikeanpuoleisessa ja nahkavuorisessa säilyttää meritimperi aina kamaa\nja pikkukapistusta työntarpeiksi mastoissa äkin varalta kynsiin silloin\nkun oikean käden pitää olla neuvoiltansa nopean rikissä. Kun vielä oli\nsilmän varmentamalta ja käden kohentamalta tarkistettu, että kansi\nistui lukossa ja säppi hievahtamattomana, ei enää enempiä\nesivalmistuksia ollutkaan jäljellä ja saattoi tarkkakin ja tärkeässä\npaikassa jokaisen tekonsa toimen päähän asti suorittava mies ajatella\nlähtemistä. Ihmeellisempi asia ei tämä lähteminen, kun se kerta\ntapahtui, ollutkaan -- kistun edustoilta ovisänkyjen päädyssä oli\nmatkaa porstuan oville nimittäin vain ehkä pari kolme täysmiehen\naskeletta -- eikä Järvelin sitä erinomaisemmilla juhlallisuuksilla\npyrkinyt suorittamaankaan, astelihan vain pari jalansiirtämäänsä,\nniinkuin tavallisestikin saranoillaan niksahdellen, ovelle sekä katosi\nselän kääntämättä ja taakseen katsomatta näkyvistä porstuan puolelle:\novi vain sulkeutui hänen takanaan pihtipieliensä umpiin ja linkku\nnapsahti kuivasti salpaan.\n\nIsonen ei siis Järvelinin lähtö suinkaan ollut tuvasta, mutta kyllä oli\nmerkillistä humausta kuitenkin korvissa kaikilla ja pieni aika\ntarvittiin, ennenkuin kukaan oli äänessä. Poika-Esakin oli taas\npystyssä pitkiltään keskisängyssä ja kiepaissut koipensa sängyn laidan\nroikuille. \"Mihin hemmetissä se nyt meni ja käveli?\" ällisteli hän\nsilmäsirriltä sekä loikahti sängyn reunalta alas ja saman tien ja\nlankkujen lonkkumilta harpaten pata-arkun edustoille uuninnurkassa,\njossa jo emäntäkin ja Milja naisihmisen uteliaisuuksissaan parhaansa\nmukaan ja kurkkujansa kurotellen kurkistelivat akkunassa nähdäkseen\nruudusta, mitä ilmoja Järvelin taatissaan ja tamineissaan alkaisi\nhaistella porstuapaadella ja minkä kurin hänen nenänpiikkinsä ottaisi,\nkun hän lähtisi liikkeelle ja häälymään. Pöydänkin ympärillä oli nyt jo\nliikettä ja kuhinaa, pojat etupenkillä olivat ryntäykseltä pystyssä ja\nmelkein poika-Esan kantapäillä, kun tämä kerkesi akkunan hamuille,\nisäntäkin pujotti tiensä pöydän takaa esille ketteränä kuin syöstävä\nollaksensa ajoissa paikalla ja akkunassa, ja Vileeni, joka oli\nperimmällä ja jolla lisäksi oli nurkkakaapin kulma tiellään\nvältettävänä, puhisi kuin valas ja Voipaalan emännän silppu-Polle\naisoissa ja kirkkolahden kilpakirmoissa, kun olisi nyt ollut lihavankin\nja yltäruumiisen oltava pöytäromun ja kolisevan mööpelin takaakin\nkonteillansa ja laattian harpoilla siinä sivanuussa ja samassa\nrysäyksessä kuin nuoremmatkin ja laihavatsaiset, suoriltansa ja\nistuinpakaroiltansa perille ja näkemisen juomaruuhille varvastrampissa\ntörmäävät. Taas oli uuniakkunassa tungos, kuten taannoin hevosjahdin\nloppuvaiheissa, ja pahempikin kuin silloin, koska nyt oli koko\ntalonväki, vaimoihmisetkin mukana, yhteisessä rykelmässä, Vileenikin\nkun nimittäin, vaikka viimeisenä, ja jonkun aikaa vielä takimmaisena,\njo ähisi joukossa ja paineli hartiaväellä itselleen tietä ja näkemisen\nrakoa siellä, missä miesvoima ja kyynärpääurakka väylää jaksoi avata.\n\nEihän akkunasta äkkäävimmällekään aluksi muuta nähtävää ollut kuin\nharmaa kallion lieve sitä vietettä, jolla Ylistalon mäki kallistui\nAlastaloa kohden. Eikä senkään jälkeen kummempia ilmestynyt näkyville\nja porstuapaaden ilmannuusteille kuin samainen kuivakoipi Järvelin,\njota viikon ijät tänä syksynä ja talven selät menneinä vuosina oli\nyllinkylliksensä ja tarvetta enemmänkin saanut katsella, töyttikö\nköpitteli hän sitte kinttuineen permannoilla ja takkapaaden äärillä\npiipunperkuuissaan ja kopisteluissaan, vai säästikö leukaa ja vielä\nvisumpaa sanaa penkinpielillä jalkovartta heilutellen ja sen sylkäisten\npiipunimausten väliltä mojauksia eteensä, minkä suun varoja maapakoilla\nja vierasten laattioille tuhlata raskitsi, vai lepäsikö vielä\nviisaampana ja selkäänsäkin säälivänä saman penkin pitkuville\noijennettuna ja kortteerattuja merimiesjäseniänsä talvikorjuissa ja\nmaakonnuissa vaalitellen. Järvelin siis, niuva ja niksava mies niin\njäsensaranoiltaan kuin järkensäkin taipeilta, nyt seisoi kenen hyvänsä\nnähtävänä, joka akkunasta katseli, pyhäjakussaan Ylistalon\nporstuapaadella, sekä haisteli, niinkuin merimies aina ulkoilmaan\ntullessaan ja ennenkuin enempiä kävelee, tuulen makua sieraimiinsa.\n\"Syd-syd-west ja vinovetokulmaan nenän piikissä oikealle kurille, kun\nlähtee kryssikurssissa tarkasti päin Alastalon kuistinovea!\" päätteli\nVileeni uuninakkunassa ja mielessänsä nopeasti Järvelinin puolesta ja\nmukana, kun ensin oli pikasilmäyksellä kysynyt neuvoa Alastalon\nleijaviiriltä rantamakasiinin päädyssä ja varmentanut asian Siwiän\ntakamaston tuulikoiran torkotuksesta lahdella. Samat seikat oli\nJärvelinkin ilmeisesti, vaikka sikäli tarkemmin, kun tuuli huljutteli\nomilla kasvoihoilla, eikä tarvinnut ruudun takaa päätellä, huomioinut,\nkoska hän enempiä aikoja ilmojen tarkastelemisiin ja tuulten\nnuustimisiin tuhlaamatta melkein askelenkaan viivähtämättä samaa menoa\njo oli astumassa paadelta ja etenemässä pihatietä alas.\n\nKun merimies on jotain päättänyt ja naakelinappula, jonka luokse on\nmentävä, on selvä, niin käveleminen käy siimalta kansitäkillä.\nJärvelinkin, kun nyt oltiin liikkeellä ja astuttiin alamäkeä, niin näki\njo, ja ymmärsivät kaikki toisiltaan kysymättäkin akkunassa, että hän\ntiesi, minne hän oli menossa! Keinahtelevin merimiesaskelin siinä\nliikuttiin, polvinivel nytkähti päättävästi joka astumalta, niska oli\nnakattu pystytämmiin ja selkäriki työskenteli kuin täysriggari\npyyhkimillään! Se, joka akkunassa ei toiselta askeleelta vielä ehkä\nhuomannut, ymmärsi jo kolmannen puhdilta, minne käsin matka painoi ja\narvasi ilman ennustelemisia odottaa, että pian, jollei jo nopeamminkin,\nriisutaan Miljan nyörit ja sukkarihmat Alastalon pihaveräjän korvilta\nja tauruilta.\n\nEsan ja isännänkin päässä ja järjen ullakoilla oli jo kynttilä\nsyttynyt. \"Se menee lompakkoineen Alastaloon ja kävelee sinne!\" julisti\nhän julki ja pamautti tiedon, joka oli silmänselvä asia -- Järvelin oli\njo avannut veräjän auki ja asteli päättävän näköisenä ja joka\njalanvaihtamalta olkahartioita ratkaisevasti nyskäytellen suoraa menoa\npihamaata Alastalon kuistin ovea kohden ja rappusten eteen.\n\n\"Ja taattiovesta sisään!\" varmensi Vileenikin, jaksamatta enää\nällistyäkään, uuden merkillisen asian, kun Järvelin, ensin\npysähdyttyään kuistin edustalle ja pyyhittyään jalkansa, korkopuolet\nniinkuin saappaankärjetkin huolellisesti eilisiltänsä vielä vehmaaseen\nkuusenhavutukkuun porstuakiven edessä, arvokkaasti laski kämmenensä\nsalin puoleisen kuistinoven tukevalle ja kiiltelevälle messinkikahvalle\nsekä senjälkeen hetkeäkään hämmentelemättä napsautti lukon auki ja\nkatosi samassa koko tiiviine persoonoineen oven taakse, joka sulkeutui\nhänen jälkeensä entisille vilkkumilleen ja välkkymilleen pitoisten\npintojensa maalatuissa lautapielissä ja värikkäiden ruutujensa\nkellanhekumoissa ja punanhemoissa.\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\n\"Poikava poika!\" pääsi Vileenin rehellisestä kurkusta vilpitön\ntunnustus. \"Perhanan poika! menee kuin Elia kärryissä taivaisiin ja\nsuoraan salin ovesta sisään!\" Iso-Vileeni oli haltioissaan, muisti\nraamatun läksynsäkin oikein, sekä tuuppi ja tyrkki toisten selkien\ntakana, niin että alkoi olla vaarallista muilla akkunan ahtimuksissa,\nsurvoi polvineen ja teki liikuntoja kuin olisi itse uljaillansa ja\nparastaikaa astelemassa timperin takana ja Järvelinin jäljissä\nAlastalon tampuurin kautta Alastalon saliin. \"Läjäytetäänkin lompakko\nAlastalon papan nokan eteen niin pulleviltaan pöytään kuin olisi\nLangholman lavea itse taskujansa kirvottelemassa salissa!\" ylvästeli\nVileeni ja maisteli hengessänsä, miltä tuntuisi nahoissa ja olkaluissa,\nkun kerta olisi komea isosissakin. \"Onkos timperi tullut hulluksi?\"\npalasi kuitenkin järki yht'äkkiä hänen mieleensä, kun hän haritti\nmuitten ylitse Alastalon kuistin suljettuun taattioveen, ja ajatteli,\nmitä sen sisäpuolella senjälkeen tapahtuisi, kun tampuurissa tulisi\nJärveliniä vastaan salin puolelta Mattsson itse ja kapteeni. Hän muisti\nkokemuksesta, ja tunsi silmänräpäyksessä luissansa, mikä selvä ero oli\nasioissa ja suunpidossa, mojasiko rajoiltansa ja täyssaranaiselta\nlerviltä kansissa ja miesten keskellä rehellisiänsä ja kidanmakuisia\nniinkuin kulloinkin jumotti hampaanjuurissa ja niinkuin itsestänsä\narvasi korvalävet ympärillä persoiksi karsaan nuoteille jutuissa, vai\nseisoiko siivona ja lakinreuhka kouraan pyyhittynä kajuutan ovensuissa\nja kapteenin pakeilla noikkimassa sille, mitä äijä puhisi ja pitämässä\njärjenpeukaloa visusti sydämenputelin suilla, jottei sisu röyhäisisi\nkeskenaikojansa ja potkaisisi piruja hammastarhoista juuri parhaiksi,\nkun parta oli silitetty laupiaaksi ja mielen karva oli sängetön! En\nminä sittenkään tällä haavaa, vaikka olisi vuoria povitaskussa\npaksultikin, mielelläni Järvelinin housuissa astelisi! tuumi Vileeni ja\ntunsi heikkouden hikeä jäsenillään, kun ajatteli, että hän itse olisi\nJärvelinin sijasta äsken avannut Alastalon taattikuistin oven ja nyt\nseisoisi, vaikkapa luvallisissakin toimissa, kapteenin edessä ja\nhäkeltelisi asiatansa esiin. Luonto ottaa voiton järjestä, ja vaikka\nminä olen poika sakin keskellä ja joukkoa takanani, sekä minun lervini\nlääniä yksimielisessä hulinassa, niin minun kinttuni eivät kestä\nnilkoillansa kahdenkeskisissä seisomisissa silmämunasta silmämunaan\ntirkistellessä, ja mitatessa, kumpi kahdesta ensimmäisenä alkaa\nläpytellä lautaa valkuaistensa ylitse! Vileenillä alkoi mielessä\nnapista melkein kuin kapinankaltaista ja osattomuuden nurinaa sitä\nvastaan, että ruhon ryntävyydetkään eivät elämässä aina auta miestä\nseisomaan tukevana tiukassa paikassa. Minä ryömin kernaasti myttyyn sen\npeukalon alle, jonka kynnen minä tiedän leveämmäksi kuin omani!\ntunnusti hän hetken heikkoudessa ja tunsi nielevänsä kuin\nakanankaunojen tutkaimia hengenkurkuissaan. Alastalon sentään kärsi ja\nhänen peukalon kyntensä, koska hän oli äijä ja kajuutan puolella\npuurissa, sekä koska hänen kyntensä selvästi oli jo fasuunaltakin\nleveä, mutta se pisti luonnon tikuille ja nöyryytti ihmistä, että\nJärvelininkin kaitaisessa kituperäksen kiiskisessä ja monivuotisessa\nkansikamraatissa piti olla ruodon varustusta ja pystytynkää niin\ntihuvasti harillansa niskoissa, että oli arveltava leveäpeukaloisenkin\nennenkuin sitä piikkiotusta rupesi kyntensä alle painamaan, ja että\npahus meni uimaan ja kutupaikoille kuin omiin parviinsa lahnojenkin\nmolskille ja joukkoon ja isopyrstöisten peleihin! -- Iso-Vileenillä oli\ntodelta pahaa ja karvasta messingin makua suussansa nieltävänä, kun hän\ntoisten takana surviessaan ja muitten ylitse kurotellessaan ruudusta\nselvästi seurasi Järvelinin häviämistä Alastalon kuistin ovesta, sekä\nkarsaudella, joka oli ihailua, ja ihmettelyllä, joka oli kateuden\nkunnioitusta, ajatuksissansa paikalla ymmärsi, millä isoilla asioilla\nJärvelin nyt oli. Olenkos minä mikään lehmänkasa, joka on muhkea yltä\nja kakku kedolla, mutta tallattuna laiskan läjä jaloissa ja läiskän\nlättä anturan alla, kun Järvelin on piru ja pippura, pillerin papu\nkooltansa ja kuivan krämpykkä kuoreltansa, mutta suussa ja purtuna kuin\nveitsi viikatteena kielen kyljessä ja talo tulimmaisena palamassa\nposkipielissä! kadehti kiemahteli Vileenin sisuksissa ja hän käänsi\nnärkästyksissään sielunsa sisäkompeita nurin kuin vantusta,\ntarkastellakseen itseänsä ja sielunlankojansa nurjalta puoleltakin.\n\nIsäntä-Esalla ei tämän sijasta ollut minkäänlaisia keräjänpitoja\nitsensä kanssa, kun hän yhä siristyvämmillä silmillä ja\nvirkistyvämmillä verillä seurasi Vileenin vieriltä samaa, mitä\nVileenikin katseli ja sydämensä karvaudeksi huomasi. Esahan oli ollut\nmiesikänsä ja elämänsä selän kotonansa ja talossansa laiskana ja\nisännän pankoilla omien orsien alla, ja kuin pässi ainoana patruunana\nsiinä karsinassa, missä ei ole muita kuin oinaita ja uuhilampaita\nympärillä, eikä siis ollut omissa nahoissansa ja sarviensa\njuuriytimissä koskaan kokenut sitä, että sakara voi olla eri kovaa eri\nkalloissa ja luunlaji puskevampaa toisessa kuin toisessa, sekä oppinut\nsitä, että ryskäyksissä ja voimannujakoissa ei runtele voitetun\notsaluuta niin julmana voittajan sarvi kuin raatelee hänen ylpeytensä\nsisukuntia kateuden armoton hammas kestetyn hävinnön ja kintuissa\nkoetun taka-askelmarssin vuoksi! Tyhmän tietämättömyytensä\nviattomuuksissa siis, ja unennäössäkään, saati meripalveluksessa ja\npuuripraktiikassa koskaan ja ikinä niskojansa taitetuiksi kokemattomana\nmiehenä, oli Esa nyt akkunassa pelkiltään piristynyt ja kaikilta hengen\nkarvoiltaan nousukärjille virkistyvä mies, sekä seurasi Järvelinin\nmenemisiä niin sydämiltään friskattuna, ikäänkuin olisi itse juur'ikään\nnakannut ja varistellut arkiset ja muut härkäviikon aikaiset\nhartioiltansa ja kävelisi Järvelinin sijasta itse omissa pöksyissänsä\nkonkeilla ja julkisilla miestekoihin ja rotevan ryhtymisiin. \"Perhana\nsoikoon! vaikka knuppini annan minä pantiksi siitä, että Järvelin nyt\nmeni Alastalon kapteenin puheille!\" riemahti hän ja julisti totuutta\nkuin Daniel ja vanhan testamentin profeetta. \"Suoraan kuistista ja\nsalin ovesta sisään niinkuin itse Langholma!\" ylvästeli ja levitteli\nhän, ikäänkuin olisi itse ollut vähintäin kannoilla ja Järvelinin\njalaksilla.\n\n\"Juuri tuommoista ja tuonkaltaista minä olen Järveliniltä aina\nodottanutkin!\" kehui hän ja valehteli rohkeasti, kun hieman oli\nkerjennyt hengittämään sekä selviämään ensi tyrmistyksistään.\n\"Peijakkaan poika, tiivis kuin tynnyrin tappi ja visu kuin vuoden vanha\njuusto!\" Esa oli hellennyt vallan suulaaksi, ja leuka, laiska sekin,\nniinkuin kaikki muukin miehessä tavallisesti, oli nyt semmoisessa\nlennontaksissa, että silmiä sokaisi katsojalla, jos alkoi partaa\ntarkata nyän päässä sen ajan kuin sätistiin ja sylki sähisi. \"Uskokaa\nminua, minä olen pitänyt poikaa silmällä ja hänen meininkejänsä, ja\nminä haistankin asiat kauempaa kuin luullaankaan: Järvelin onkin\nsemmoisesta puusta veistetty mies, joka ajattelee itsestään parempaa\nkalua! Me muut ajattelemme asioita lähimpään ateriaan ja seuraavaan\nlusikannuolemiseen saakka, mutta Järvelin sihtaa elämän kantteja\nhollilta ja vuoskaupalla. Ei sitä eletäkään puolet elämästä\nkitupiikkinä ja setelinlehtiä setelinlehden niskaan turhanpäiten\nlatoen, ellei ole miehellä jotakin tähtäimillä, ja minkä Järvelinin\nkaltainen kerta on istuttanut nuppiinsa, sen hän pistää toteen, vaikka\nvesi palaisi! Näittekös ja katselittekos pojan lompakkoa? Semmoinen\ntaskussansa tietää mies, mitä hän painaa, ja kävelee niska nökönä\nvaikka maaherran tampuurin ovesta sisään! Jollei Järvelin nyt mennyt\nAlastaloon kysymään itselleen laivanosaa, niin minä en ole Ylistalon\nEsa!\"\n\nEsa oli ylpeä, hän katseli ympärilleen piirissä kuin tarhalta aidan\nriuulle kiepahtanut ja kiekan kurkustansa laskenut kukko. Hän pyristeli\nkurkkuansa vieläkin ja pöyhisteli kaulahöyheniä niskoissansa, sillä\nvirsi oli niin komea, että kiekaa sopi jatkaa. \"Ja saattepas kohta\nnähdä ja talipölkösinä katsella, kun Kitulan laiha Joel astelee kuistin\novesta takaisin laivaretarina ja Alastalon papan paksu sikaari\nkorsteenina suupielessä! Täyttääpä kuivakoipinenkin mies avarankin oven\nsuun, kun kävelee laveasti ja tietää liiveissänsä vuoden päästä\nastelevansa konstina pitäjän parhaimmassa laivassa ja silahuttavansa\nanturaa niinkuin korkopohjan läiskävääkin kannen kaikuviin, jonka joka\nkolmaskymmenes toinen lankku on miehen omaa paukuteltavaa!\"\n\nEsa viuhutti kämmenharalta laihaa partaansa leukansa päässä! \"Siinä sen\nkuulitte nyt, niin että paukahti!\" yltyi hän ja kehui. \"Asia on nyt\nniinkuin naulassa: ensi talvena on varvimäki pitäjässä kirjavana, ja\njollei tulevana suvena keiku lahdella ja akkunan edessä tuossa alus,\njolla on parkkilaivan riki ja kolmen maston topit, niin saatte keritä\nlammassaksilla minun partani! Järvelinin minä tunnen ja Järvelinin Joel\nei lykkääkään lusikkaa vatiin, ellei vadissa ole lientä ja liemessä\nlihanpalaa uimassa!\"\n\nAjatuksen nuotta oli nyt peräksiänsä myöten kunnialla soudettu rantaan,\nja isäntä saattoi kuljetella silmää ympärilleen, kuin olisivat omat\ntoimet kerskatut ja se mies vähintäin syötäväksi ja suupalan veroisena\nhammasrivin purtavaksi kypsä, joka nyt hiiskuisi tavun puolikastakaan\näänen mukauksellakaan selvän asian sekottimiksi. Sopikin yrittää\ntyhjätä parta- ja täysmiehen sana, jos kellä oli ällin puutetta ja\nhengen kynsissä syhyi syyttömästi!\n\nTuvassa ei kuitenkaan tovin mittaan hiiskaistu halaistua sanaa. Asia\noli päivänselvä sellaisena kuin isäntä sen oli esittänyt, ja Alastalon\nsalin kuistin ovi pysyi suljettuna senjälkeen kuin Järvelin oli sen\ntaakse hävinnyt. Mitäs siinä siis oli inttämisiä ja jokainen olikin\nsenvuoksi jäänyt vaiteliaasti keskustelemaan omien ajatustensa kanssa,\npiiput vain rätisivät vinhasti hampaissa niillä, joilla ne olivat\nsytytetyt. Emäntä vain, jolla ei ollut aikaa olla jouten ja joka\ntottumattomana pelkkään ajatusten kehräämiseen, ymmärsi ettei akkunassa\nenää ollut muuta tekemistä kuin tirkistämistä, oli irjennyt joukosta\nsekä palannut askareihinsa ja kalisteli jo astioita lieden vieressä ja\nhyllyn edustoilla täydellä höyryllä.\n\nIso-Vileeni vain, joka oli tottumaton näin pitkiin vaikenemisiin\nodottelemisissakaan, ja jolla sitäpaitsi järki ei juossut, jollei hän\nsaanut puhua, alkoi tuntea tilansa levottomaksi. Hän liikahtelikin\npian, koska sentään oli suutakin viljeltävä, ja puhuttava, jollei\nmuuta, niin toista, ja siinä ohessa jotain sanottavakin.\n\n\"Saattaa laita noin olla niinkuin sinä sanot ja miksei olisi, koskas\nkerran puhut!\" alkoi hän muun paremman puheenkerran puuttuessa\nmyönnytelläkin ja mymähdellä yksikantaisia parrastansa. \"Hyvinkin\nsaattaa niillä meininkinsä olla, koska ovat joutilaina ja makaavat\ntalvilaiskoina!\" jatkoi hän jo juoksevammin ja alkoi alkukankeuksilta\npäästä vetoon ja vireisiin. \"Vissi asia se on, kuin aamen kirkossa\nsaarnan niskaan, että ne nyt kyöräävät asioissaan kuin teeret\nnaimisissaan keväillä, ja parkin ne talvella rakentavat, sen minä uskon\nkuin katekismuksen läksyn!\" läjäytti hän jo täydeltä parraltaan, sekä\noli hänkin taas yhtä vakuuttava mies joukossa kuin koskaan Esa.\nVileenin koura haraskeli kuitenkin edelleen partaa hänen leuassaan\nvissillä arvelevaisuudella.\n\n\"Vaikka se minun mieltäni tässä asiassa tuppaa painamaan penkin alle ja\napeuden pottuun, että Järvelinin kitupiikki nyt siis kukaties jättää\ntimperin kapistuksensa maihin ja siirtää lastunsa puurissa kansin\npuolelta konstin koppiin ja kajuutan pakoille. Kun on kymmenenkin\nmerivuotta riidellyt saman miehen kanssa saman kansin seinien\nsisäpuolella ja potkinut anturapohjiin samaa rytisevää jalkolautaa\nmakuukoijun päässä samat kymmenen vuotta leuka-ummikon kanssa, niin\ntotisesti on kuin nielisi kiveä kurkusta alas ja pihisisi tervattukin\nsydämenvisa haikean katkua pinnoistansa, kun toinen vanhoilla\npäivillään rupeaa huikentelemaan ja siirtyy joukosta ja omasta sakista\nperäherrojen puolelle. Kun hyvä kaveri tippuu raa'an nokasta mereen ja\njää sille tielleen Atlanttiin, niin on ero kaunis, sillä silloin\nsiirtää lakkinsa kunnioittavasti päästään pivoon ja pusertaa\npeukalollaan vedenkarpalon silmänurkastaan kiitokseksi entisistä, mutta\njos samasta miehestä sensijaan paisuu isonen, ja koijutoveri keikkuu\njoukosta ja painaa itsensä kajuutan kiiltävän lasioven sisäpuolille,\nniin silloin puree tikku kansimiehen sydänlihaan ja alkavat muistossa\nmojotella vanhatkin myrkyt! Kun vieras konsti tiuskii kannella, vaikka\npenikka olisi tuorekorvainen pojanpentelekin vielä, niin ravistaa mies\nkorviansa, pistää vahvemman mällin suuhunsa ja kestää kiljumiset,\nvaikka sielun sisukunta kirookin, mutta jos korvanjuurissa rupeaa\nhärisemään oma mies, jonka äänen karvat tuntee entisiltään ja\nleukavertaisilta ajoilta, niin jukoliste, jollei laupiaskin ala tuntea\nitseänsä leviitaksi, ja tee mieli antaa Ahasverukselle ja ijänkaiken\nmankujalle päin taulua niin että timperi saa hakea hampaitansa\nkurkustansa! Rakentakoot parkkinsa, niinkuin kait rakentavatkin, ja\npaseerailkoon Järvelin konstikukkona puolitäkillään, niinkuin kait\npaseeraileekin kihtaa aikoinaan, mutta siitä minä olen Vileeni, että\nminun puukenkäni eivät tule paukkumaan sen laivan kansitäkeillä, jota\nJärvelinin laihat vinkkelitikut mittaavat konstina!\"\n\nVileeni oli puhunut sielunsa niin karvaiseksi, että parranharukset\ntärisivät ja törröttivät jo poskillakin, eivätkä yksin leuassa enää, ja\nettä äänikin jo alkoi olla kuin verilihalla, eikä yksin sydämen kukkaro\nenää rinnan säkissä. Poikain joukosta, jotka jo olivat siirtyneet\npenkeille istumaan -- eihän akkunoissa roikkumisista ja laseissa\nkillumisista enää paljoja apuja ollut, kun Järvelin jo aikoja sitte oli\nhävinnyt näkyviltä ja Alastalon kuistin ovi pysyi suljettuna hänen\njäljiltänsä -- poikain joukosta alkoikin siis kuulua jo naurun\ntirskahduksia Vileenin vuodatuksiin, joku joukosta jo kirkasteli\nkurkkuansakin.\n\n\"Mitäs Vileeni turhia suree!\" lohdutteli poika-Esa ensimmäisenä\nnaurunirviltänsä Vileenille, joka myöskin niinkuin isäntäkin, oli\njättämässä uuninakkunan, joka nyt jäi aivan tyhjillensä, koska Miljakin\njo varhemmin oli palannut askareihin ja emäntää auttamaan\nastiainpesuissa ja ruokapöydän tyhjentämisissä. \"Kokin posti parkissa\non täyttämättä vielä ja kokkikin saa kipata kajuutan ovissa!\"\nleukoi poika-Esa edelleen viisaita neuvojansa Vileenille sillä aikaa\nkuin tämä ja isäntä hakivat vanhat paikkansa tuvassa, toinen etupenkin\npankoilla selkä päin pöytää nojattuna, ja toinen vakunsa pohjissa\nhajareisiratsain keskilaattioilla, kuitenkin istuvillaan ja\nselkäpystyillä pysyen, koska oli verissä sirkeyttä vielä äskeisiltään\nja paremman odotuksia edessä: eihän Järvelin kait kauan ja maailman\naikoja matkoillansa viipynyt näin arkipäivinä sekä säädyt ja parempansa\nymmärtävänä miehenä!\n\nPenkiltä jamattiin kuitenkin edelleen, sillä virsi oli vielä kesken,\nvaikkei sillä ollut kiiru. \"Alastalon papa on tarkka mies, kyllä hän\nkokiksi semmoisen pojan ottaa, jolla on vispilävihtakin valmiina omasta\ntakaa leuan päässä, niin ettei tarvitse haminasta hernepadan\nhämmentimiä ostaa!\" veisteli siis poika-Esa edelleen, koska lastua\nlähti veitsen juoksuttamalta ja naurun läiskään vierillä oli viskeltävä\nvirikettä liekinruuaksi lisään.\n\nVileeni ei kuitenkaan ollut huomaavinaankaan poika-Esan vänkäämisiä.\nMurahtihan vain sivuvinoon penkiltänsä, puolkantilta poikaa päin pienen\nvihauksen, koska kuitenkin oli suulattava penikkaa, jottei\nnaamakarvaton ylettömiä alkaisi itsestänsä luulotella. \"Särjen\nhuulilävestä lähtisi vielä pehmeämpiä, jos vaivaisella olisi ääntä\nkiduksissa!\" osviittasi hän siis, minkä arvoisina piti kakaran\nlervaamisia. Sai kansissakin ja vapaavahdissa joskus välistä purra\nhäyhäistä vieripuolilleen, jotta jättivät rauhaan ihmisen eivätkä\nhärisseet silloin kun oli harmia, ja tahtoi jutella kahden kesken\najatustensa kanssa.\n\nNakutti nimittäin sittenkin sydänhinkalon seinissä pahemmin kuin\nitsellensäkään viitsi tunnustaa koko Järvelinin komelja ja ihmisten\njuokseminen, omakin hopakoiminen akkunoissa tyhjän taitse ja toisten\njaloittelemisia katsellakseen. Olisi Järvelin äsken kävellyt Alastalon\nkuistin edustan sijasta makkikoijun oville mäellä, niinkuin hyvinkin\nolisi saattanut tapahtua, niin kauniin nenin me olisimme koko talon\nväki killuneet ruudussa ja saaneet jälestäkäsin jokainen hiivata\nitsemme takasprööttikurssissa ja hissuksissa akkunasta sillä taidolla,\nmikä häntäpuolissa ihmisellä kullakin on! suomi suolasi Vileeni\nmieltänsä ja voiteli apeuden rohtoja karvasteleville sielunpaikoilleen.\nIsokos tapaus tuo on olevinaan, jos joku pukee pyhäjakkunsa arkipäivänä\nylleen ja lähtee tuvasta ja vaikkapa naapurin kuisteille! koetti\nVileeni päästä vaivasta sekä sammuttaa koko ajatuksen kärpäsen\nmielestään niinkuin tukahuttaa tulen tuikun kynttilän kärjestä\netusormen ja peukalon näppiin ennenkuin vetää vällyt korvilleen ja\nalkaa kuorsata. Tutkaimen palanen koko Järvelin, kun pilaa koko päivän\nja järjestyksen, niin että onkos edes pitkäkseen oijentanut jäseniänsä,\nniinkuin ruumis vaatisi ja aterian jälkeen mako käskee! äkäili Vileeni,\njoka alkoi huomata yhä enemmän harmia ja kiusanpiikkiä asiassa. Eihän\noikeastaan kylkiä kyllä nyt raukaissut, päinvastoin pisteli jäsenissä\nkuin neulankärkinä pinteleenmoinen halu kiepahtaa seisovilleenkin taas\nja kävellä uuninakkunaan uudemman kerran kurkistelemaan varmemmaksi,\nkauankos kiiskinen todella ajatteli pysyä närpeillänsä ja eikös\nJärvelin enää tämän ajanlaskun aikana malttaisikaan jättää Egyptin\npatoja ja jutunpopsimisia Alastalon Goseneissa ja lupausten laitumilla!\nKunnia kulki kuitenkin sydämen mielitekojen edellä, ja Vileeni\nkukistikin siis kaikki kiusaukset mielestänsä sekä kellisti itsensä\nkuin kellistikin kyljelleen pitkäkseen etupenkin pankoille pöydän\nedessä. Ellei muunkaan vuoksi, niin senkin tähden, että ymmärtäisivät\nympärillä muut, jotka istuivat, ikäänkuin ei juuri olisi ateriata syöty\nja ruumis tarvinnut lepoansa, kaikki pystyssä ja ilmivarppeillansa\npenkeillä ikäänkuin kukonpojat sirkeillänsä aamuorsilla, ymmärtäisivät\nesimerkistä, koska oli oltava vaiti synagogassa ja annettava niiden\nnukkua, joita nukutti.\n\nVileeni siis kellisti itsensä pitkäksensä pöytäpenkillä ja sonnustautui\nkorvallisillensa, ikäänkuin nyt olisi ollut urhoollisiakin hirsiä ja\ntavallisen arkilevon ja ruokahuokauksen jyräniskoja syltäkaupalla\nkiskottavina unimäen ahteissa ja tuvan tanterilla. Siinä oli kuitenkin\nmutka, ja pahempi mutka, kuin olisi uskonutkaan matkassa, sillä\npintelettäkin pihisivät ajatukset edelleen päässä, ikäänkuin olisi\naivokoppa sisäpuolillansa ollut kuin kusilaispesä, jota joku kuriksensa\nkepinkräkillä pöyhi. Pahan hengen Järvelin, tottakos siitä nyt toden\nteolla piti tulla laivaretari, vaikkei ollut sen parempi alkuansa kuin\nKitulan Joel, ja vuotta nuorempikin vielä kuin minä itse. Muistan minä\nhyvin, kuinka kakara vielä oli vätys, ja piti kyynärän tumpin\nkoltussansakin ja paljaspepuisena kiiriskellä kinoksissa ja\nkelkkamäessä aikamiehenä siellä missä paremmatkin luukkuhousuiset\nniinkuin minä, saimme pinnistää koko miessisun, ettei vetistänyt\nsilmissä, kun pakkanen pureskeli kynnenpäissä ja vantuspusseissa kuin\nsudenpenikka, ja korvanlehdissä nipisteli kuin unilukkarin peukalopihti\na-sanaläksyissä lukuvuoroilla! Tottamaaka minä senverran ymmärrän, että\ntiedän kaikista varsoista aikanansa kasvavan kaakkeja, mutta pitääkös\nkääntymättömin ja nukkansa nurjia näyttämättömin sydänkukkaroin kärsiä\nsitä, että se, jolta silloin vielä killui varsankontti ruokkoomattomana\nnenästä, kun jo itse ymmärsi siivota omat nokan alustansa, että\nsemmoinen nyt kävelee niska kekona ja polvet nytkähdellen\ntaattitamineissa ja lompakkotaskuisena parkin osille ja protokollille\nisosten saleihin ja totipraakkeihin keskellä kirkasta päivää ja jumalan\narkea, sillä aikaa kun minä ja vanhempi ja vatsoiltani isompi kääntelen\njoutilasta kylkeä laiskoilla lavitsoilla ja härisen köyhyyttäni ja\njuotuja rahojani kuin kulkukoira luutonta ateriaansa ja käpäliensä\nturhaa jahtia! Vileeni käännähtikin todella penkillä sekä koetti, oliko\nharmi pienempi, kun oli selkinensä päin muuta tupaa ja tyhmiä\nodottamisen kokottajia, mahdollisesti saisi unenkin silmiinsä!\n\nTurha oli tämä viimeinen toivo kuitenkin, sillä eikös kohta\npaukkunutkin taas laattioilla, kun joku käveli longutteli lankuilla,\nniin että niskahirret tutisivat tuvassa: -- tietysti, sen arvasi\nkatsomattakin ja päätä kääntämättäkin pelkältä tuntumilta omissa\nkylkipinnoissa penkin laudalla! -- tietysti Esa ja lorvin makkara\nisännäksi, joka ei malttanut luissansa ja vakunpohjissa, vaan piti\netanan laiskoiltansakin ja lepotiiman uhaltakin sekä ruumistansa\nrääkäten kiivetä töppösille ja hiivata uuninakkunan kurkkeille\nnäkemään, jokos oli knääkkä naakkana tiellä ja Järvelin patruunana\npaseerilla kotoveräjiä päin! Nuku tämmöisessä trafiikissa, kun väki\njuoksee talossa kuin sianlahdissa! nylki Vileenin sisuksia harmin\nkiukku, mutta nykäsi samassa omissa jäsenissäkin halu kuin sielun\nsyhelmä kiepahtaa itsekin pystyyn ja jaloilleen ja kävellä katsomaan,\nsillä ajathan ja olonviikot tässä jo olivat kuluneet, eikä suinkaan\nJärvelin miksikään kirkontanhuan vaivaistukiksi ja ijankaiken\nkokottajaksi ajatellut Alastaloon jäädä. Halu oli sentään voitettava ja\nnieltävä nahkoineen päivineen, sillä lähtikös tässä Järvelinin tähden\nlirputtelemaan ja laattioita lonkuttelemaan niinkuin muut ja pian jo\nkaikkikin tuvassa: eikös ollut isännän lisäksi jo joku toinenkin\nanturoilla ja uuninakkunassa: arvatenkin Vihtori, jolla selvästi oli\nJärvelinin vikoja ja säästämisen natuja verenluonnossa, ja joka nyt\nsiis oli närpeillänsä ja hengentekemisissä siitä, kuinka matka lykästi\nsille, joka vanhempana merimiehenä oli ollut visukinttu ennen häntä!\n\nSe tyydytys Vileenillä kuitenkin oli kidutuspenkillänsä, että sai\nmielensä lääkityksiksi kuunnella, kuinka kumpikin, sekä Esa että\nVihtori, aikansa akkunassa roikuttuaan, saivat tyhjin toimin palata\nlonkutella takaisin paikoilleen tuvassa, toinen vakuun, toinen\nsivupenkille istumaan. Luulittekos, että Järvelin on niitä miehiä,\njotka palaavat saman ajanlaskun aikana kuin ovat lähteneet, silloin kun\non rahojen hellittämisestä kysymys, vaikkapa vain parkin osan\nostoihinkin! pititteli Vileeni sydämissään turhilta tähystämisiltä\npalaavia, mutta sai kuitenkin koota koko voimansa sielunhartiain väeltä\npuskuun, jotta itse pysyi säären sätkymättä paikoillansa pankolla eikä\nennen aikojansa alkanut käännellä itseänsä taas ja kasvopuoliansa\ntupaan päin. Vaikka uni olikin virstan päässä silmistä, niin kunnian\nvuoksikin oli nyt nimittäin oltava, niinkuin nukuttaisiin ja sikeästi,\neikä tiedettäisi selän hievahtamaltakaan tämän maailmallista enempää\ntuvan kuhinoista ja odottelemisista, kuin Järvelinin retkistäkään ja\nhitaan kiiruista Alastalossa.\n\nIhminen päättää, sanotaan, mutta kukas kuitenkin säätää? Vissi Vileenin\nmeininki oli, ja varmastikaan ei hänen selkähartiansa olisi tällä\nhetkellä vaaksanvertaakaan vävähtänyt, vaikka itse Järvelin olisi\nparastikään kolistellut porstuassa ja avannut tuvan ovea itselleen.\nMutta kuinkas kävikään, kun yht'äkkiä pisti sydämessä kuin ampiaisen\npiikki ja piti niine hyvineen pyörähtää penkillä ja kiepahtaa\nistualleen. Väistämätönhän asia se oli, ei siinä auttanut kuorsauskaan,\nettä Järvelin tuossa paikassa oli palaava matkaltansa, ja missäs\nsilloin oltiin? Semmoista tuvassa kuin tarhoilla huhtikuun keväillä ja\nkattien kiima-aikoina, mankunaa joka nurkassa niinkuin kitinää Kurjalan\npuustellin rasvaamattomissa kärryn akseleissa, tämä pajaa Järvelinistä\nja parkista ja tuo paukuttaa parkista ja Järvelinistä niin, ettet\nkorviasi säästäisi verilihoilta, vaikka pääsi kaivaisit kymmenen\npolstarin peittoon! Pystyssä siis Vileeni nyt istui penkillä,\nmitä oli päätellytkin parempia makuillaan, ja virkkukin hän oli\nsilmänräpäyksessä sydämenharuksiltaan niinkuin ahven selkäpiikeiltänsä\nmärjän upista teljun kuiville nakattuna!\n\n\"Jo minun liivini olisivat napitetut huonompia ryntäitä kiristämään,\nkuin minun ihrani ovat!\" alkoi hän riidan haasteet ja kapinan uhkat jo\ntarpeeksi aikaisin, jottei myöhästyisi, jos kumminkin oli lähituokiossa\nsivallettava suuvoimalla. \"Jo!\" sanoi hän ja vahvisti, sekä löysäsi\npari nappia pingoiltansa liivin etusilla, jotta aterioidulla\npapuruualla olisi väljempi tila oleskella vatsoissa, vaikka vähän tässä\npuuskuttelisikin ja näyttäisi, että veri potkaisee runtevissakin\noltavissa! \"Jo, sanon, napisisivat tietämättömät luunapitkin\nharminkiukkua minun liiveissäni, jos minä nielisin kunniani ja\nlainaisin merimiehen ruhoni työntaksiin ja hienvääntöön maapakoilla ja\nihmisten varvimäissä!\" tulkitsi ja kevensi hän, Vileeni, penkiltä ja\nkoko suultansa hieman ällistyneelle seurakunnalle tuvassa\näkkipaisunutta sydämenkatkuansa. -- \"Tottamaaka kestää Ylistalon penkki\nvielä tämänkin talven miehen ja meripojan kyljen kääntelemiset, niin\nettei tarvitse juosta lirputella kuin vatsansa pudottanut jänis\nnälkäjuoksuissa metsissä ja lumikinoksissa mokomien konstiherrojen ja\nmuiden Järvelinien kuuttoja veistelemässä!\"\n\nSiinä nyt tuli asia sanotuksi! Vaikka huojensikos sekään mieltä?\nAuttamattomasti oli karsas palanen kurkussa nieltävänä ja sisukunnissa\njuonitteli pahemmin kuin viitsi itsellensäkään rehellisesti tunnustaa.\nKun ajatteli asian alastomasti ja niinkuin se oli, niin olisikos mitään\nja vähintäkään vastaan, että itse tällä haavaa istuisi Järvelinin ja\nkitupiikin sijasta Alastalon salin ovipielituolilla ja puhelisi\ntoimellisia ja meriasioita parrasta partaan kapteenin ja keinutuolissa\nkeikuttelevan Alastalon Mattssonin kanssa? Mukavaahan siellä olisi\nisosena istuskella, hivellä hyvillään lompakkopuolta jakussaan ja\nlaskea luontevia suustaan, kun sopi ja suuta höysti. Lähtee sitä tästä\nlervinläänistä puhetta, ja rotevaakin, kun tarvitaan! -- Vileenin\nmielipaha alkoi sulaa sydänjuurissa, kun ajatukset alkoivat lämmetä ja\nhän näki itsensä Järvelinin sijasta muurinnurkkatuolilla Alastalon\nsalissa: jalka siirtyi huomaamatta toisen polven nokalle keikuttelemaan\nhuolettomiansa, kasvoille levisi myhää ja kämmen siveli komeasti\npartaa, maton sarkaakin edessä niin virstakaupalla, ettei sylkeä\njuljennut taatteihin, vaikka kihosi mukavan herua hampaisiin.\n\n\"Järvelinkin istua nököttämässä naakan kykyillään Alastalon salissa!\"\nhörähti Vileenin leukapielistä yht'äkkiä äänisanaakin ja hän nauraa\nnykähti vähättelevästi. \"Sitäkin lystiä kelpaisi olla sekä näkemässä\nettä kuulemassa, kun varis visertää ja Järvelinin leukapieli\nhellittelee juttua: puhuu tuuman, vaikenee virstan ja kirnuu väliajat\nsylkeä ikenissään!\" Vileeni oli nyt jo täysillä laistoillaan ja puhe\nlaveata niinkuin mieskin pakaroillaan. \"Toisen mamman poika siellä\npitäisi istua Alastalon papan kanssa naamatuksin, niin kuultaisiin!\nAlastalon papan suuvärkki ei olekaan ruosteessa, sen tietää koko\npitäjä, mutta saattaisi olla voidetta eräissä muissakin leukapielissä,\nkun istuttaisiin tasamiehinä ja neljin silmin partapensaasta\npartapensaaseen äijän kanssa sekä koetettaisiin saranoita, kuinka\nkääntyvät! On Vileeni ennenkin puuron suustaan niellyt, kun puheen\npaikka on tullut ja kielelle ovat tarpeen väljät väylät, ja onpas läppä\nvieläkin löysillänsä tämän ikenärivin takana, jos niinkuin mäikää\nkysytään ja äänenmöjää leukapielten kankumilta. Jukoliste!\" sanoi\nIso-Vileeni ja sylkäsi pontevasti sekä oli taaskin isoprofeetta ja\nDaniel penkillä ja seurakunnassa.\n\nLaimiska lensi, niinkuin tarkoitettukin oli ja niinkuin entuudeltaan ja\nmonilta entisiltä mojauksilta hyvin tiedettiin, komeassa ja kauniissa\nkaaressa tiensä penkkituolilta kulmaviistoon keskituvan poikitse ja\nvakussa keikuttelevan isännän ylitse takan aukkoa kohden sekä läiskähti\nosuvasti ja kuin maaliin ammuttuna suoraan totonperän tuiskahtaviin\ntuhkiin, mutta muhkea sana sensijaan katkesi lennoltaan puolitiehen ja\nputosi nousuiltansa kuin rampa sammakko hypyn yrityksiltä latuskoilleen\nmaahan, sillä juuri kuin se parahiksi oli hellennyt hampaista ja kajasi\njo ilmoissa, alkoi porstuan puolelta kuulua askelten kolinaa ja samassa\noli jo itse Järvelin omassa visussa persoonassaan pihtipielissä ja\nsulkemassa huolellisesti ja totutulla tarkalla tavallaan oven pienaa\ntakanaan! Muista puhumatta oli itse Vileenikin Järvelinin ilmestyessä\nkynnykselle silmänräpäyksessä ja pienintä muiston haikua myöten\nunohtanut, ettei tuvassa ollut viimeiseen puoleen tuntiin laukaistu\nainoatakaan sanaa, ainakaan sellaista, jonka mojauttamiseen olisi\ntarvittu leukamanttaalia ja hänen leipäläpensä veroista julistajaa.\nNiin oli nykyisissä vaiheissa ja tapausten saranatappien tuoreimmilla\nkääntymillä unohdettu tuvassa kaikki äskeiset ja viimeisimmät, että\njopa olisi Vileenin uljas syljenläiskäkin kuin mikä muukin tavallinen\nikenien truiskaus saanut tupsahtaa lennoiltaan aivan nolona ja\nneninpäin tuhkiin ja pesän poroihin, ellei sen vaiheita kuitenkin olisi\npenkin pankoilla seuraillut Hosu-Kalle, joka pelkkänä maamyyränä oli\nhitaampi muita järjenjuoksultaan, ja joka senvuoksi pysyi vielä\nentisissä silloinkin kun muilla jo oli uutta ja nykyistä huomaamista.\n\nTuvassa siis vaiettiin nyt yksimielisesti ja tarkattiin yhteisessä\nhiljaisuudessa, kuinka Järvelin, suljettuaan ensin, kuten sanottu, oven\nhuolellisesti kiinni takanaan, nyt verkkaan ja silmäyksen kaltaistakaan\nympärilleen lainaamatta käveli ovelta kistunsa eteen, avoi kannen sekä\nhaki povitaskustaan lompakon, joka oli äskeisiltään silminnähtävästi ja\njokaisen selvästi havaitsemalta huomattavasti laihempi. Lompakkoa ei\nkuitenkaan kohta, niinkuin aluksi ilmeisesti oli ollut tarkoitus,\nupotettu vaatekertojen ja muun tavaran alle kistun pohjille, vaan sitä\nhypisteltiin hiukan käsissä ja noudettiin hetken arvelemisen jälkeen\nsen sisuksista esille paperi, huolellisesti kiskotettu ja kokoon\ntaitettu. Tämä paperi selvitettiin auki, siinä vilahteli kirjoitusta ja\nkirjoituksen alla paistoi punaisena ja juhlallisena suuri lakkasinetin\nläikkä. Hommiensa ohessa oli Järvelin kulmiensa kohottamilta\nvilkaissut, kumpi sivu seinä-akkunoista oli valoisampi sekä käveli\nsenjälkeen peremmän, pöydän äärisen akkunan eteen, käänsi aukosilleen\nkirvotetun paperin kirjoitetun puolen sopivasti valoa päin sekä aloitti\ntyön, joka oli lukemista. Tietenkin hän asiatarkkana ja visunenäisenä\nmiehenä oli jo salissa ja Alastalossa kohta kahdenkeskisesti\ntapahtuneen etumaksun jälkeen ja paperin saatuaan tarkastanut\nkuittaukset niinkuin sinetitkin oikeiksi ja laillisiksi, mutta oli\nkuitenkin selvintä vielä kerran ja omassa rauhassa lukea koko präntti,\njotta tiesi, mitä pisti talteen.\n\nEihän Järvelinin vielä tarvinnut silmäsankoja käyttää, eikä semmoisia\nhänellä vielä ollutkaan, mutta aikansa ja järjestelemisensä sentään\ntarvitsi, ennenkuin paperi oli sillä sopivalla välimatkalla, jolta\nsilmä otollisimmin ja tarkimmin noukki hieman epätotutut harukat ja\nkirjainten kirput kärkiinsä. Lukemisen vaiva oli sentään koko hidasta,\nja Vileenikin, jolla nykyisissä vaiheissa kuitenkin kukaties oli hieman\nkärsimättömyyden vikaa verissänsä, kerkesi jo ajattelemaan\nijankaikkisuuttakin, ja noitumaan ajan tervan verkkaista tippumista,\nennenkuin paperi oli loppuun tavattu, ja sai ruveta odottamaan, mitä\nnyt alkaisi kuulua. Ei kuulunut kuitenkaan enempää kuin tähänkään asti,\nellei kuulumiseksi käsitä sitä pientä ritinää, joka syntyi siitä, kun\nJärvelin lukemisensa lopetettuaan taittoi paperin entisiin laskoksiinsa\nsekä lykkäsi sen takaisin lompakkonsa nahkaoltaviin. Sanottavasti ei\nkatkaissut tuvan hiljaisuutta sekään, kun Järvelin nyt edelleen mitään\nvirkkaamatta käveli takaisin kistulleen, sijoitti lompakkonsa takaisin\npaikoilleen alimmaksi kistun pohjille sekä riisui yltään sinisen\ntohvelinukkaisen pyhätakkinsa ja taitti sen laskoksiinsa sekä sovitti\npäällimmäiseksi kistuun. Senjälkeen ei tapahtunut muuta kuin että\nkistun kansi suljettiin, avain kierautettiin lukossa kaksi kertaansa,\nkoetettiin kantta nostamalla, oliko lukko varmasti riipaissut säppiin,\nsekä solautettiin lopuksi avain vasempaan housuntaskuun ja noudettiin\npiippu oikeasta.\n\nMiehen matka oli nyt sivupenkin edustoille vanhalle Järvelinin paikalle\nkeskipenkillä, jonka kaikki olivat tottumiltaan jättäneet tyhjäksi.\nTällä haavalla ei ollut tuvassa kukaan niin tyhmän holo suustaan, että\nolisi hiiskaissut halaistua sanaa, ei edes Iso-Vileeni, sillä aikaa kun\nJärvelin nyt tyvenissä askareissaan otti seinäkoukusta alas nahkaisen\narkijakkunsa ja puki sen ylleen sekä haki sen taskujen komeroista esiin\ntupakkakukkaron, nahkamassin, joka hänellä jo oli Amerikan matkoilta ja\nKalifornian reisuilta saakka, sekä aloitti omilta levoiltansa ja\nmuitten vaietessa piippunsa tiiviinverkkaiset ja mietiskeliään tarkat\nlataustoimitukset. Muitten vaietessa, sanon, sillä se tiettiin hyvästi\ntuvassa, ja siitä lienee jo varhemmin mainittukin, että Järvelinistä\nkysymyksen ollen oli tämmöisissä tapauksissa ennenaikainen kyseleminen\nja hätiköimisen kärttäminen varomatonta jopa vaarallistakin, ja että\njos välttämättä tahtoi hänen suunsa lukkoon ja tiedon saranat hänen\nleukapielissänsä umpipuiksi vaikkapa vuorokausikaupalla, niin otollisin\nkeino siihen oli ajaton ahdistaminen silloin, kun hän oli vaiti. Kuinka\nsiis uteliaisuus nyt nykikin karvoissa ja kuinka väkevästi tiedon halu\nvenyttelikin hengen tupsuissa, niin nyt oli kuitenkin itsekunkin\nymmärrettävä pysyä viisaana, säilytettävä silmä niinkuin suukin visusti\npaimennettuna sekä vahdittava, niinkuin täysmiehellä ja arjenselässä ei\nmuuta laiskantekemistä olisikaan maailmassa ja tuvassa, piipunvivun\nkuheria ilmoissa oman korahtelevan piipunnysän yllä. Hyvässä rauhassa\nsiis ja seitsemän piipun pesän yht'aikaa ja valppaasti poristessa\nympärillä ja hellitellessä pehkuistaan sinistä haikua kiemurtelemaan\nlakea ja orsiparsia kohden, sai Järvelin häiritsemättömänä hommastella\nasioissaan, kunnes hänelläkin oli sytytetty piippu hampaissaan ja\nhänkin arveluihinsa vajonneena istumassa sivupenkin keskivaiheilla\nseinää myöten käännetyn käyräsangan ja hankoraudan kohdalla. Ties'\nolisiko häneltä nytkään lähtenyt kotvaan aikaan sanaa suusta enempää\nkuin äänenhuokausta satavuotisesta saumanraosta honkaseinässä hänen\npäänsä yläpuolella, ellei Iso-Vileeni lopultakin ja viimeisiinsä\nkestäneenä olisi kadottanut malttiansa.\n\n\"Etkös sinä sikaariakaan saanut hampaisiisi?\" kysäsi hän, kun ei muu\napu enää auttanut, ja jotain oli sanottava, ennenkuin saumat\nratkesivat. Piippunsakin hän oli pyyhkäissyt pois leukapielistänsä,\nettä oli pois tieltä, kun hän kysyi, niin tekemisissään hän oli ja\njännittynyt.\n\nJärvelin vilautti kulmainsa alta halveksuvan katseen Vileeniin,\nennenkuin mitään sanoi. \"Ei sikaareja arkipäivisin polteta!\" näsäytti\nhän ja oijensi toisen tyhmyyttä sekä kaivoi liivintaskustaan esiin\npitkän ja tukevan sikaarinlonkareen, jonka hän kuitenkin kohta yhtä\ntummana ja ruskeanväkevänä vajotti taskun piiloihin takaisin. -- Tämä\nsana oli kuitenkin hellittänyt Järvelinin kielenkantimet.\n\n\"Niinkuin varhemmin jo sanottu ja niinkuin selväkin on, niin ensi\ntalvena rakennetaan parkki pitäjään!\" lausahti hän ja oli tyven ja\nleukatasainen, ikäänkuin koukkujen kokija, joka tämän hauen kiskottuaan\nsormii seuraavaa siimaa ja puhelee nyskijälle: nyt on sinun vuorosi!\n\"Minä ja Alastalo juttelimme, ja se on vissi ja sovittu asia\", vahvisti\nhän tietonsa. \"Paperitkin ovat asiassa valmiit!\" lisäsi hän\nkylmäkiskoisen sanan, mutta silmä varasti kasvoissa kuitenkin lukittuun\nkistuun ovisänkyjen edessä.\n\nAsia oli nyt sanottu, ja niin lopuilleen, kuin se Järvelinin suusta\nnäillä rupeamilla lähtikin: jokainen sai nyt ajatella omiansa ja mitä\nymmärsi.\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nTietysti oli Vileeni tässä taannoin ja verrattain tuoreeltakin vielä\nollut hieman nurpupäällä, puhellutkin ehkä jotain ja päästellyt\nsuunpielistänsä sydämen röyhäyksiä, niinkuin niitä nousee ihmisen\nverisakeoista. Mutta jaksaakos ihminen elämänikänsä kulkea\nlotkohäntäisenä ja mankua almanakanajat haikeoitansa tyhjiin ilmoihin,\nniinkuin maaliskuinen kollikatti rakkauden surujansa yönselkiin!\n\"Juutasta sinua ja kymmenen muuta profeettaa lisäksi!\" läjäyttikin\nIso-Vileeni hujennuksiksensa kohta, kun huomasi, että tuuli oli\nkääntynyt, Järvelin puhunut ja toisellakin ihmisellä se lupa taas ja\nilman rako, että uskalsi avata suunsa ja päästää löysät maostansa,\nennenkuin läkähtyi omiin nahkoihinsa. \"Etpäs, vietävä, vaan itse\najattele itsestäsi laivaretaria?\" kävi hän jo asioita rinnuksiinkin ja\noli hämmentelemätön poika taistoilla, kun kerta sanoihin asti oli\npäässyt: parta tuiskahteli äijällä kuin oriin harja tuulessa ja kämmen\nhierasi kehuvasti kämmenpohjia toissa kädessä. \"Meidän puurin pojat\novatkin semmoisia miehiä, jotka astelevat peräkanaa kansista suoraan\nkajuutan puolille niinkuin pulpunhelmet kallistetusta pikarinlasista\nkurkun huiluun!\" ylvästeli Vileeni, ja rehenteli ruhoa seurakunnassa\nikäänkuin olisi hän jo vähintäin itse tepastelemassa uuden parkin\nkomentosillalla. \"No sitä hemmettiä ja pirunhurskautta minä olen\njokapaikassa saarnannut, ettei Järveliniä timperin kroppana hautaan\nkanneta! Kuulitte jokainen äskenkin omilla selvillä korvillanne, kuinka\nminä juuri pääsin takomasta vastahakoisiin kalloihinne, että Järvelinin\nperhanasta vielä tulee konsti, jollei minun partani pehuja päästele!\"\n-- Iso-Vileenin rehelliset silmät siirtyivät miehestä mieheen ja\nvetosivat todistajiin, hän läjäytti kämmentäkin ja takoi polveansa\nmiessanojen vahvistukseksi. \"Sinäkin, Esa, kuulit!\" haasti hän oikein\nmiestodistajan sanoilleen, kun huomasi isännän siirtäneen piipun\nsuupielestään ja nauraa myhähtelevän viisaita mukavalle jutun\njuonitukselle.\n\n\"Kuulin minä, kuulin minä, en minä kuuro ole!\" myönnytteli isäntä\nsopuisasti ja sanojansa imeskellen. \"Sama virsi, vaikka uusi nuotti!\nTaisit luvata, ellen väärin muista, siirtää puukenkäsi paukkumasta sen\nlaivan kansilankuilta, joita Järvelin vinkkelikinttuineen joskus\nkonstina mittailee, ja taisit sanoa kuorsaavasi tuvan penkeillä sen\najan, kun hullut rakentelevat parkkeja pitäjässä muille Järvelineille!\nMutta mitäs minä paljoa muistan sinun pitkistä puheistasi?\" lisäsi Esa\ntekohurskaasti, vaikka häneltä samassa räiskähti nauru niin täydeltä\nkurkulta, että piippu olisi lentänyt pyrskäyksen mukana hyvät huipat\nilmassa, ellei se olisi jo varhemmin ollut siirretty käteen.\n\n\"Kyllä minä sinun hammaslukusi tunnen tarvitsematta laskea sitä koko\ntarhalta ja kahdelta riviltä!\" närkästyi Vileeni aluksi, ja tärskähti\nvähän, mutta asettui nopeasti. \"No, tuo on nyt niin sakea vale, että\nseiväs pysyisi kasan keskellä seisomassa!\" torjui hän kuitenkin näön ja\nkunnian vuoksi, mutta sivaisi samassa partaansa ja naurahti puolella\nsuulla. \"Kukas niitä sanojansa ijätkaiket muistaa ja pankkikirjoja\npitää paskoista!\" pyyhkäisi hän kuitenkin, samassa kuin partajouhiansa,\nkoko juttua puoleen. \"Mutta sen minä sanon suoraan ja rehellisesti ja\nmuistakaa se Vileenin sanaksi: tiiviimpää konstia kuin Järvelin saatte\npitäjästä hakea! Sen minä tiedän, joka olen kymmenen vuotta potkinut\nsaman koijun lautaa anturasta anturaan hänen kanssaan ja hakenut\nliemikuppini samasta kapiisin luukusta kuin hänkin!\" -- Iso-Vileeni oli\nköleillä taaskin ja levitteli rehtiä merimiehen käsivarsiparia ilmoihin\nvahvistukseksi siitä, että tosi sana on tosi, vaikka sen omasta\nsuustansakin läjäyttää.\n\n\"Hae vettä seulan pohjilta tai järkeä sinun sanoistasi, niin saman\nsaaliin saat: pivon täyden tyhjää!\" ärähti Järvelin kuivanniuvasti\npiipunvetojen väliltä. Häntä suututti vielä enemmän kuin harmitti\ntuommoinen turhanaikainen kopeloiminen ja ennakoimisen syyhy asioihin,\njotka vielä eivät olleet valmiita. \"Mene sinä konstiksi vaikka\nvoipyttyyn ja ketarat pystyssä, mutta jätä torkkimatta minun\ntaikinani!\" Järvelin oli tosissansa karvainen ja silmä vilahti\nvihaisesti ja kellanvaarallisesti Vileeniin.\n\nMutta Iso-Vileeni oli ennenkin ollut ruorissa, ja tiesi, että kuuttoa\non silloin käännettävä, kun keula alkaa rapista rantakiviin. \"No\njukolavita!\" läjähyttikin Vileeni reilua kämmentä rehellisiin\npolvireisiinsä, ja oli vakuuttava mies uusilla puheenkursseilla.\n\"Hulluhan se, joka ei tienraitilla puoleen taittaisi, kun napit alkavat\nrahista vastaantulijan ja tuimemman rintapielissä, ja mieletön se, joka\nei sormennäppejänsä silloin liekistä vedä, kun valkea alkaa porotella\nkynnenpäissä! Mistäs silloin puhutaan, kun sovussa tahdotaan pysyä,\njollei niistä asioista, joista ollaan yhtä mieltä? Jukolavita!\"\nvahvisti Vileeni siis vieläkin sanaansa sekä pöyhi partaansa niille\nsuostuvan suortumille, joilta löyhytään myötäkarvaa myötäisissä. Miksei\nhän olisi hengessä, koska tuuli viipotti puhtaavaa ja koskas hän oli\nvannonut, ettei hän olisi poikaa siinä kuin muutkin mannia!\n\"Jukolavita! sanon vieläkin ja kolmannen vahvemman kerran, jollei tässä\nmies virkisty liiveissänsä ja hihkaise hartialuitansa laveammille, kun\ntietää maapakallakin kohta saavansa nuustia tervanhajua kuonoonsa\ntaaskin ja parkin seinän nousevan, minkä mies heiluu, piki pihisee ja\nmäki mäikää!\" Jo oli Vileeni, jollei profeetta niin ainakin leviitta ja\nmiehistä harjallisimpia.\n\nJulistamisen jälkeen hän alkoi jo selitelläkin, jotta ymmärtäisivät\nhidasverisemmätkin hänellä olevan hengen tupsuissa ja mielen\nnousu-anturoilla. \"Kun meri on hautunut\", alkoi hän kuvissa sekä\nesimerkkien kaarilta ja luovien kaarestuksilta tulkita, kuinka kevitti\nhänellä sydänaloissa ja verensylki karsinoissansa viskeli vaahtopäitä.\n\"Kun meri puurin vieressä ja laitahangan takana on viikkokaupalla\nhautunut laiskana ja lakanannahkana ympärillä, purjeet roikkuneet\nunisina ja pultaani lommoillansa mastojen ryntäillä ja kokkipojan\nkaatama likapytsyn sisältö kellunut tuntikausia saman naakelin kohdalla\nylähangan laipeilla, niin virkistääpä totisesti merimiehen pikistynyttä\nsisukuntaa ja vetelee sydämissä äänikertoja kuin harmonikka\nlaveimmilleen ja kaikille äänen rämyilleen kiskaistuna, kun viimeinkin\nviikkoisen paaston jälkeen nokkaan hajahtaa tuulen henki, taklinkeissa\nalkaa elämä ja raakapurje taaskin nostaa ja pullistaa mahaansa. Heipä,\nkun toppien kärjet silloin hiemasen liikahtavat kraapasevat pilven\nriepujen sihdeillä, laiva hengähtää huoahtaa kuin äskeinen kuorsaaja ja\nunihirsien kiskoja ensimmäisillä kaskotuksen havahtumillaan, ja keula\nvirkoo norpuiltaan ja nukkumiltaan ja lähtee taaskin lykkimilleen sekä\nalkaa vanhat lystinsä ja sylkemisen kurinsa kokon kuherilla, niin\njukoliste, jolleipä silloin kevitä merimiehen kantapäätä, läimäytä\npikikoura kämmenkänsää kaikuvaan kämmenpohjaan ja huuda hihkaise lystin\nraikua karvaisen rintansa täysistä palkeista! Uutta tupakanpehkua\nainakin painaa piippunsa pesiin, kävelee keikuttelee ylähangalle\nnuustimaan, miltäs haisee taas sieraimissa tuorekin ilma, painuupa\nryntäisilleen parraspuutakin vastaan ja katselee, kuinka kokin\nperunahirut hiljaksiltaan ja vastaväkisesti siirtyvät sakkaavat\nvanavesiin, samalla kuin meren varsa ja hirnaharja untumiltaan virvoten\nensimmäisillä kaapannostoillaan koettelee aluksen kyljillä, vieläkös\ntervalankulla on vanha roiskauttamisen taitonsa, kun itse yrittää!\nLykkääpä lakinreuhkaansakin taammas takaraivoilla, jotta tuulenpoika\npääsee paremmin penkoomilleen ja liehdon leikeille harjaskarvoissa ja\ntukanpensaissa, sekä hakee joutilaine silmineen lokitkin, jotka toppien\nyläpuolella ja ilmojen viskeillä vilkahdellen kirastelevat kiukkuansa\nsiitä, kun taas näkyi heilläkin olevan edessänsä entinen työläs\nlentotaksi ja ruuan edestä laahaaminen mukana siellä, missä\njoutilailtansakin ja levossa olisi sopinut meren lekoilta näppiä\nnokkaansa sitä, mitä vatsaan kuului! Jukoliste! sanon vieläkin vereksen\nkerran, jollei Iso-Vileenin sisuksissa hypähtele lysti, ja ilo karaa\npaksuun tukkaharjaan, kun laiska ilma alkaa laulaa ja tuuli taas\npaisuttelee poskipäitä, jotka jo pelkäsi iänikuisesti jääneen\nlontoillensa! Iso-Vileeni onkin ensimmäinen mies, kun alkaa elämä\ntaklingeissa ja loksuneet purjeet taas läiskäyttävät pultaaniansa\nlevälleen! Hiit-hemmettiin laiskuus luista ja uninen penkinmittaaminen\nselästä, jos paukkuu kirves ja nakuttaa taltta ensi talvena\nvarvimäessä, ja kolikkoa kierii hikisen miehen taskuun joka lauantai,\nminkä taskun suuta pitää leveänä! Tästä syntyykin toinen elämä, pojat,\nkun varvimäki raikuu tammisen talven kuin urut Isonpitäjän kirkossa, ja\nmiesten rintapalkeet liehtovat pilveä pakkaseen kuin paksua köyttä! Nyt\nhaetaankin kistusta nahkapöksyt ja nahkaliivi, ja näytetään, kuinka\nmerimiehen selkä heiluu, kun mitanvartta kerta liikutellaan maissakin\nja maapakalla!\"\n\nIso-Vileeni puhui komeita ja tunsi itsensä sitä poikavammaksi, mitä\nmuhkeampaa suu hellitti. \"Jo minä olisinkin toisen mamman poika kuin\nminä olen, jollei Iso-Vileeni kiepu ylimpänä touvin päässä silloin, kun\nankkuria letataan kotolahden savesta ja kolmimastolaivan keulapiikki\nalkaa kurkotella kärkeänsä sinne käsin, josta on rakoa haminan suusta\nväljemmille ja josta merikartan tieto ja kapteenin nenän haju sanoo\naikanansa, kun almanakan kuukaudet on kynnetty vetelän peltoja,\nnousevan maata ja möljärantoja, joilta piikaset pyykeiltänsä\ntirkistävät tulijaa Espanjan mantelisilmillä!\" Kieltämättä hellitti\nVileeni miesrintaisia parroistansa, kun luuta nyt punanruskeana huiski\nja tupa seurakuntana kuunteli.\n\nKun voita levitetään kakun viipaleelle paksulti ja läämäkaupalla ja\nniin että silmäkin mittaa palasen maistuvaksi vehnäseksi, niin alkaa\nravittukin vatsa uskoa suunsa näkevän nälkää ja tuntea haukkaamisen\nkutia ikenissään, ja kun oikein mojaaviltaan ja täydeltä suun sarvelta\nmäjätään muhkean uhkua korviin, minkä kehua sulloomilta kuuloläpiin\nmahtuu, niin alkaa laiskakin veri virkistyä ja paatumukset sulata\nsellaisenkin lahnan suomuilta, joka ei vuosimuistoihin enää ole purston\nloiskille viskautunut ja viilettämien liukuille viitsinyt! Esakin\nvakussa, itse isäntä, oli Vileenin voimallisista alkanut tuntea potraa\npitkissä jäsenpiipuissaan: vaku jo rytisi hänen allaan, kun hän\noijenteli sääriänsä ja henki näytti olevan tukassa. \"Roima juttu ja\nroimasta suusta laskettu!\" päästeli hän vakun pohjilta ja kehui koko\nmiesväeltään Vileeniä. Niin mukava kiemaus oli mennyt veriin, ettei\nenää malttanut pysyä aloillaan vakussakaan, vaan oli loikahdettava\npystyyn, kirvotettava mies koko mitassaan piipuilleen ja laattioille ja\nkaskoteltavakin niin perinpohjaisesti laiskuus ruumiista, että selkää\nravistutti ja lakea kohti kurotetut pitkät käsivarret hipoivat orsiin.\n\n\"Heipä hoi!\" ratkesi häneltäkin riuskaasta rinnasta, kun menot olivat\nsuoritetut ja mies jäsenillään ja kyynärillään tuvassa. Pitihän\nrehennellä levitellä rintaa ja kylkipalkeita, koska sitäkin korinkoppaa\noli miehelle annettu! Seurakuntakoskaan semmoinen kirkkokarja olisi,\njoka penkeiltänsä suu tupessa antaisi kanttorin yksin parviltansa ja\nhikiprässissä kiskoa virren rankaa ja \"suven suloisuutta\" koko\nhirreltä ja viidettäkymmenen värssyn virstalta, itse unisiltaan\nja kolminaisuuden helteissä äänen pihauksellakaan ja huulen\nhyrinälläkään auttamatta äijää urakassa, ja määkäkansankos vertaisia\nedes karsina-aitauksissa me olisimme, ellei tuvassa nyt ainoakaan oinas\nja sarviuuke häälyttäisi turvan hölppää ja määkäisisi virteen, kun\npässi on päästänyt äänen ja Vileeni avannut veisuun! \"Tuleekos tässä\nsiis talveksi tosissa toista rapinaa kylään ja kysytään, kellä pojalla\non roimaa luissa ja roikaa säästettynä selkäjäsenissä ja muussa\nruumiissa!\" hihkaisi hän ensi virkistymikseen ja Vileenin nuotteihin\nsiepaten koko ääneltä ja rintarekisteriltä, sekä oli taaskin entisillä\nliirumeillansa ja niillä ajatuksen jenkoilla, joilta oli varhemminkin\npäivällä veivannut virsiä. \"Voi armias tätäkin poikaa ja mamman lasta!\nMinä olenkin mies, joka osaan levätä ja levätä rehellisesti, kun päivän\nniskaa vain riittää ja penkki rytisemättä kestää ruhon alla! En minä\nmenekään turhanpäiten torkkumaan lapion varteen, koska lavitsa on\nmukavampi paikka miehen ryhän levätellä, enkä sotku säärineni pellon\nsavessa, koska on luonnikkaampaa oijennella niitä joutilaina rahin\npankoilla. Mutta turkanen kuitenkin, kun on levitellyt kylkeä\nkuukausimitalla ja voimaa on saonnut selkään enemmän kuin mahtuu\npieneen maaherran lääniin, niin herra jestas! virkistääpä miehen\nsisukuntaa ja riipasee mielenveriä tukanjuurta myöten, kun joskus\nsattuu sihteihin semmoistakin ja hyppii sen mehoinen metso oksilla,\nettä mies viitsii kysyä jäseniltänsä, lähdetäänkös mekin mukaan ja\nlotkahdetaan töppösille niin että tanner tärisee! Voi herran kiesus\nsitä voimaa, mikä kyhöö näissä käsivarsissa ja tämän pojan pitkässä\nselässä. Loiskis, hyppäänkös tasatämmiä anturoillani silkkaan\nlaattiaan, niin että pää kolistelee orsia? Lykätkääpäs koetteeksi\ntouvin pää tähän käpälään, tämän peukalon ja näiden näppien pihtiin, ja\nhakekaa pitäjästä parempikin mies, koko manttaalin mies väkipaikoilta\nvoimaryhillä, ja pankaa mies kieppumaan touvin toiseen päähän, niin\nhaaluvei ja ryskis! kyllä minä tämmään, ja tämmäänkin kouralla ja\nhartiaväellä, niin että jo pitää olla piukat ketarat nilkoissa sillä\npojalla, joka kestää, kun Esa ryskäsee! Voi armias minun luitani, minä\nen säästä hartiata silloin, kun miestä tarvitaan, ja tämän pojan selkä\nvenyy, kun voimaa kysytään. Pistäkööt papat ryskimään pitäjän metsissä\nja kumahdelkoon salo, kun satavuotiset tervaskyljet kellistyvät\nkannoiltansa, Ylistalon Esa ei sitä peliä peljästy, eikä Ylistalon\nPläsikään hirren jytäkkää maassa, vaikka olisi niskaa jöllillä\nkyynäränmitta tyvissä! Kuhiskoon miestä ja huhkikoon hevosta\nLahdenperän metsissä tihuvamminkin kuin sakoa rikkaan talon\npitopadassa, niin katsotaanpas, kuka on poika pitäjässä latomaan\nkuormaa ja kulla pojalla on hevonen aisoissa kiskomaan kuormaa!\nPahinkin tyvi nousee maasta, kun on selkä miehellä sitkeä nostamaan, ja\njykeväkin järäkkä lähtee liikkeelle anturoilla, kun on kinttu hevosella\nkiskaseva kaapasemaan! Ylistalon Esa onkin semmoinen vesa, että sillä\non käsivarren mittaa yltämään pahemmankin pahkaniskan ryntäille\nympäriltään ja potkoa polvessa niinkuin sisua selässä siirtämään\nkomeaakin kolusalkoa ristipainissa hivuhiljaa ja väkivänkää\nhankiummilta etureen palhoille, ja Ylistalon Pläsi on aisoissa\nsemmoinen sirkku, että sillä on rintaa leviämään ja kaviokynttä\nkaapasemaan, kun on paineltava hevosen ruho etunojaan ja sisulla\nsiellä, missä voima tarvitsee apua, ryskäistävä liikkeelle semmoinenkin\nkölli, jonka honkaisilla niskoilla kehtaa pitkäjäsenisempikin mies\nistua sääriänsä roikuttamassa ilman että saapasvarpaat harivat maassa!\nVoi Jaakopin tikapuut ja Taavetin tanssi, tässä on mies ja tallissa\nhevonen, ja siirtyypä hirrenjykärää varvimäkeen kuin syntisten pinoa\nviimeiselle tuomiolle, kun tämä pari huhkii, selkä ui miehellä hiessä\nja rinnan palje hevosella puhkuu! Herran pojat, tästä tulee talvi kuin\ntaivaan enkeleille, ja kelpaapa koristella kuormallansa, roikutella\njoutilasta koipea karvaisella männyn tyvellä ja raikutella avarasta\nkurkusta, kun antura laulaa alla, matka joutuu ja rahaa sakoo kukkaroon\nkuin mätiä kutulahnan mahoon! Hullu rehkiköön vainioillaan, josta saa\nvain savea tallukkoihinsa, koska tien tanterilla on talven terästäkin\nkiljumaan jalasten alla ja ilmojen tiloissa taivaan helisevää\nkaiuteltavana sille, joka hoilaa! Viitsiipä mies häälyäkin ja pyyhkiä\nhihansuulla hikikarpalon otsalta, kun joka puskemalta heltii penninkiä\nja jokainen jalanmitta kymmensyliparrussa koluuttaa rahaa kukkaroon,\nniin että hirsi hurisee honkasissa jäsenissään! Kova on vissiä näpissä,\nkun sitä selvänä kämmenelle lasketaan, ja köyhän sopii ottaa, kun rikas\nmaksaa ja kirkasta luetaan pivoon! Kun kellistääkin tämä poika keväästi\ntämänmittaisen vartensa kototuvan penkeille taaskin, niin kolikkoa\npitää olla sullottuna housuntaskuihin niin läämälti, ettei mies sovi\nmukavasti lojumaan kummallakaan kyljellään, vaan saa kullottaa\nseljillänsä pankolla nenänpiikki päin lakea ja varpusia kuin Jaakoppi\ntaivaan tikapuitten juurilla!\"\n\nIsäntää muhkeutti mahdottomasti. Oli mukavaa tällä lailla olla\nvaihteeksi roimaakin miestä ja jymäyttää suusta komeutta kuin\nkerjäläinen röyhäystä kurkusta voipaan talon ateriapöydässä.\nHän oli ylvästelyissään istua rojahtanut pöytäpenkille niin että penkin\njalat nasahtelivat alla ja haritteli pitkiä sääriään pulskasti\npuolilaattioihin. Oma penkki ja oma laattia: miksei jysäyttäisi ja\nmiksei oijentelisi, koska oli painoa istuinmajoissa ja haaranmittaa\npotkovarsissa! Hyvä meripoikienkin ympärillä oppimikseen kuulla ja\nälytäkseen nähdä, että osataan sitä olla isänniksikin, vaikka joutessa\njoskus selkääkin levähdellään ja vaku runkkaa. Vaahtoo sitä kaljakin\ntuopissa, kun on mallasta sakona, ja kihoo kurssi maamiehenkin otsaluun\ntakana, kun on käypää sisuksissa ja voiman rojua luissa!\n\nMeni silmä harjan alta ja heiton huiskeilta naisväen nurkkiinkin ja\nuuninloukkaaseen, ja piti yltyä miesmäiseksi sinnekin käsin. \"Heipä\nLiisa, saranat liukkaiksi sinäkin, hyppyset hyörimään ja kintut\nviskaamaan, tiinu taikinaan ja purtilo penkille: meillä istuu tuvassa\nmiestä talvella kuin köyttä, miestä, jolla on kukkarossa kierivää ja\nmahassa kiljuva nälkä! Jos on kyrsää orressa talossa ja kystä sinulla\npadassa, niin lanttia pudistat kuin täitä kerjäläisen paidasta!\"\n\nEmäntä ei ollut lainannut korviaan kuin puoliksi miesten puheille.\nMuutakin touhua kuin turhien turinoiden kuuntelemista! Olivathan astiat\njo tosin pinotut pata-arkulle kuivumaan ja valumaan, ja mukula\nkiepaistu sängyn päästä kirisemästä, hotaistu vähän kuivaa vaivaisen\nympärille ja lykätty kiireessä käsistä laattialle mossokuppi ja\nkahvinsotko vieressä, että oli paralla jotain popsittavaa ja\nleivänsekaa poskiinsa, mutta pata oli vielä viruttamatta, hiruämpäri\nkukkurallaan nurkassa sioille viemättä, navetossakin olisi juostava\nlykkäämässä ruokotupot lehmien eteen, kiirettä oli juostavana\nyhdentoistakin varpaan saati kymmenen varalta, kirnuminenkin oli jäänyt\nalkamatta, kun koko edellä puolisen oli saanut juosta pelloilla ja\nhevosjaakissa, lammashakokin oli hakematta ja vasikat juottamatta,\nparasta kun piti hameen helmat lennossa, ajatukset rihmoilla ja sormet\nsukkuloina: korvatkin, kiusankappaleet, ihmisellä kahdenpuolen päätä,\nniin että kuulee tarpeettomasti semmoista, mikä ei ole mistään kotoisin,\nja sekottaa ajatukset päässään sotkuun, niinkuin hameet sääriin\nsadeilmalla, kun olisi juostava! Esakin, nahjus, mitä taas hömisi\nhampaistaan, kun ei aikaansa muuten saa kulumaan? Penkkiparooni ja\nvakukaakki, kieli läppää vapaajaakon ja laiskaherran suussa kuin kello\nhollihevosen aisan varressa, mutta pääsisikö köntys työhön ja\nheltiäisikö takapuoli penkistä, vaikka sieppaisi leipälapion käsiinsä\nja kävisi taputtamassa tomut ja laiskankivut selkäsivuilta? Hevosten\nsilppukin leikkaamatta, vaikka Pläsistä puhelee!\n\n\"Mitä päriset?\" ampuikin uuninnurkasta tyly kysymys kuin armoton\nvasamannuoli isännän parhaisiin evankeliumeihin. \"Pidät elämää tuvassa\nkuin elukanmarakatti markkinaherran soittotoosalla!\" toruttiin\nalkutahdiksi. \"Vai tiinu taikinaan? Ovatkos jauhot käytetyt?\nTyhjästäkös sinä luulet leivottavan? Mene itse purtiloon, niin kyllä\nsotkutaan! Vai minunko vielä pitäisi olla myllärinkin viroissa talossa?\nHäh? Onkos eilinen pahnahäkki jo siirtynyt riihiladon oven edestä\ntallinvajaan? Sika-ämpärin sankakin poikki, pari viikkoa saanut turhaan\nmankua, että sekin paikattaisiin: ovatkos talon maista pajuvitsatkin\nlopussa?\" Emännän kieli suomi siimana ja isännän niskoissa kihisi\nhengen mielessä taaskin niin suopaa kuin saippuaakin. \"Saisit itse\nrimputella täyttä sakoämpäriä kahdesta tyngästä minkä osaat, lätin\nkarsinoille, niin että sioillakin olisi talossa nauramista, kun isäntä\nähkii!\"\n\nYrittelihän isäntä sadekuuron ja kurin rakeiden rapistessa näytellä\nhuoletonta miestä, naurahteli sivuilleen ja ympärillä olijoiden\nymmärtävään myötätuntoon vedoten vuoroin kummallakin suupielellään,\nnykäsi olkapäätäkin hieman, ikäänkuin pahimmat roiskeet niskoiltansa\nkaristellakseen, mutta nauru jäi vähän vinovetoiseksi, koska suu jaksoi\nkerraltaan venyä vain toiselta suupieleltään, ja olkapään nykäyksetkin\nolivat semmoisia, etteivät ne varistelleet hartioilta liikoja valuja,\nvaan pikemminkin toivat märänvilut likemmälle ihontuntoja. Äskeinen\ninnon pihaus ja hyvän mielen mukavuus alkoi auttamattomasti saada\nlommoa ja silmänkatse varasti itsensä sivuvilkumisia vältellen\nväkisinkin nenäortta myöten laattiata kohden: pitkä se orsi olikin ja\nmatkaa mahdottomasti ennenkuin silmä harhailemiltaan viimein taaskin\nsai turvallisen kiinnekohdan nystyräisessä oksakuhmussa kuluneen\npermantopalkin pinnalla oman jalkaterän vieressä. Monta luutaa tuotakin\npalkkia hieronut ja sivellyt ja monta koronkantaa syönyt puunsyytä,\nennenkuin pahka ja oksankuhmu on koluutunut noin korkeaksi ja kiiltävän\nsiloille! tuumi hän muutakin ajatellakseen sillä aikaa kuin pahin poru\nkesti. Taas tuli mieleen, niinkuin kerran entiseltikin päivällä,\nräystään juoksu ja oma joutuminen pahimpaan valuun. Parasta pitää\nniskaa visusti, kun on sattunut loroon, niin juoksee vesi liepeitä\nmyöten, eikä löydä nutun kauluksen alle ja kylmää ihoissa! ajatteli hän\nnytkin Esan viisauksiansa, kun emännän paasaus yhä kuului jatkuvan,\nsekä siirteli ajan kuluksi ja hetkenkohdan välttämisiksi joutilasta\nsilmää laveammillekin laattian tarkastuksissa. Kulunut sekin pahus\nalkoi jo totisesti olla ja aikansa palvellut, oksakyhmyä mulkoili\nvierivieressä epätasaisella pinnalla kuin nystyrää kihdin runteleman\njalan nivelissä, joku lankku lonkahtelikin raskaamman astujan alla, ja\nsaumapaikat irvistelivät viottunein reunoin silmään puolituumaisina\nvaikka liankittaamina rakoina. Joutaisihan mokoman purkaakin ja salvoa\nuuden sijaan, myönnytteli isäntä omille ajatuksilleen, mietteissänsä\nsiinä mittaillessaan lankkuja. Järäkkää siinä isäukossakin aikanansa,\nkun tuommoisista jurreista on veistellyt laattiansa, tyvipäästä\nvarmastikin hyvän kyynäränsä mittaavia leveydeltä! Esan suupieliin\nlevisi pieni naurun vire. Olivat jo unohdetut torat uuninloukkaastakin\nja muistui mieleen aika, jolloin omat sääripiiput vielä olivat olleet\nniin lyhyet, eivät paljoa paremmat kuin Oskun nykyään tuolla\nlaattialla, niin että sai kurottaa harittimiaan, minkä tumpeissa oli\nhaaraa, kun yritti miesaskeleella loikata yhdellä harppauksella täyden\nlankun leveyden ylitse. Kyllä ne minun ikäni vielä lonkata kestävät!\nrauhoitti hän kuitenkin mielensä ja hyrähti omia aikojansa, sekä\nsylkäsi läiskäyksen riisteiseksi kuluneeseen palkin pintaan jalkansa\nvieressä. Liisahan siellä edelleen kuului sojottavan kuin hyttynen\nloppumatonta surinaansa. Isäntä sylkäsi toisellekin sivulleen.\n\n\"Naureskeletkin vielä!\" kimahteli emännän ääni entistä kireämpänä.\n\"Häpeäisit housut jaloistasi! Mies kuin lortti laarin alla! Saa ihminen\npauhata kitalakensa verilihalle, eikä mitään apua!\" lisäsi hän\nepätoivoansa huoahtaen. \"Höpisitkö sinä, että olisi pantava taikina\njuurelle?\" kysäsi hän muun toransa keskeen. Äskeinen korvan kuulema oli\nalkanut orastaa mielessä ja emännän silmät vaihtoivat virettä. \"Vai\nleivänkärkkyjöitäkö talvella ovissa juoksemaan?\" kivahti hän vielä\nvanhoilla nuoteillaan, vaikka jo selvästi lauhtuneemmissa, ja\npikemminkin muodon vuoksi kuin täystoran tarkoituksissa kimeissä\näänikerroissa. \"Ikäänkuin ei tässä olisi talossa jo ennaltaankin kuin\nhollituvassa ja laiskaa miessorkkaa oijentelemassa penkkien edustoilla\nniin, että kissa saa laattialla katsella sijaa pussikoilleen, kun\nparalla on asiaa peränurkasta ovelle ja tarpeilleen mäelle! Itsekös\nsinä leipomaan ajattelet ruveta, kun niin isoa ääntä pidät tiinuista ja\ntaikinanjuurista!\" kysäistiin samassa isännältä, ettei tämä unohtaisi,\nkenen korvat nyt oikeastaan ansaitsivat kuumottamiset, jos kerkiäisi\nihminen kaikki toimittamaan, niinkuin sydän käskee. \"Onkos niillä\nrahaakaan, reikätaskuilla, millä maksavat?\" palasivat ajatukset\nkuitenkin takaisin toimellisempiin. \"Kannikkaa ei meidän laesta\ntaiteta, jollei lueta kovaa kouraan! Sen minä sanon, jotta tiedetään!\"\nLiisa oli tuima taas. \"Saa ihminen juosta laihat elämän ikänsä kieli\nlerpallaan ja kintut lennossa, eikä kopeekan kierivää käteen sen\nvertaa, että edes vaivaisen kahvifientelin saisi! Tuleeko niitä\npaljokin? Piimääkin ne taitavat ostaa?\"\n\n\n\n\nXX.\n\n\nTorahan juoksi emännän kieleltä entisiltä rihmoiltaan ja vanhaa\nläksyänsä, mutta toimekkaat silmät mittailivat jo lakea ja virkut\najatukset olivat ilmeisessä toimen lennossa. -- Kolme isoa taikinaa\nvartaisiin, niin laki on täynnä! jupisi hän, ja sormet laskivat toisen\nkäden nystyröihin. Tänään taikina juurilleen, niin maanantaina\nleivotaan, tulavana perjantaina on toinen taikina valmis ja kipistynyt\nja kahden viikon takaa ensimmäinen laentäysi kyrsää kuivumassa! \"Milja,\ntiinu on kammiossa, juokse tuomaan tiinu tupaan!\" Emännällä oli\nsotasuunnitelma selvänä, ripeät sormet solmivat jo huivia leuan alle,\nsilmät hakivat seinältä aitan avainta. \"Jokos jauhot ovat käytetyt,\nEsa?\" muistettiin kuitenkin vielä Esaakin aivan tarpeettomalla ja vielä\nhyödyttömämmällä kysymyksen sivalluksella! \"Enkös ole mankunut ja joka\njumalan päivä koko syksyn sivun manannut: pistä mylly käymään, Esa!\njauhot ovat lopussa, Esa! hyvä myllytuuli tänään, Esa! onkos kappaakaan\nkäytetty, Esa! kuolevat hiiretkin nälkiinsä meidän jauholaarissa, Esa!\"\nEmännällä oli jo esiliinakin sonnustettu ja hame kietaistu työnpuhtiin\nja aitan avain kädessä. \"Milja, kun tuot tiinun, niin ota kammion\norrelta säkkikin, juostaan aitassa, saamme me yhdessä säkin myllyn\nsillalle, kun sinä kiskot ylhäältä suupuolesta ja minä lykkään alhaalta\nperäpuolesta: ei miesväestä, vaikka sitä ihmislajia istuisi penkeillä\nkahdessa tapulissa toistensa päällä, kuitenkaan apua ole!\" Emäntä hääri\njo uuninnurkassa sikoämpärin kimpussa. \"Kippaan kaatamassa saman tien\nhirutkin sioille!\" puheli hän, ihmeeltä ja selittämättömällä taidolla\nsapuloiden katkenneet sanganpäät kantopitäviksi kouraansa. \"Kun\nlivistää, niin kerkiää, ja kun pistää joutua, niin ennättää!\" hoki hän\nomia ajatuksiansa, juosta hölkäten ovelle, niin että nopeat kantapäät\nvilahtelivat kintuissa, iso aitan avain huitoi vapaassa kädessä, kun\ntoinen holhoi ämpäriä ja piti piukassa sangan päitä. \"Katso sinä\nkakaraa ja pistä kuivaa ylle, sillä aikaa kun me Miljan kanssa panemme\nportit armeihin ja käännämme myllyn tuuleen, niin on sinustakin joku\napu!\" räiskähti vielä isännälle toran tärskettä silmäin täyttimiksi\nnaamoihin ennenkuin ovi mäikähti kiirehtivän emännän takana kiinni.\n\nMiljakin oli kerjennyt emännän jäljistä ulos ja hävinnyt ovista, ja\ntupaan jäänyt jälelle vissi hiljaisuus, kun ensin kumina seinähongissa\noli tauonnut viimeisiltä oven humahtamilta. Seitsemän miehen seitsemän\nsilmäparia tirkisteli mietteissänsä laattian rakoja permannossa. Kulki\nauttamattomana itsekunkin seljässä kiusaava tunto, ikäänkuin olisi\ntässä lähdettävä liikkeelle jonkun, vaikka mieluummin vartoili, että\njoku toinen kerkesi ennen, ennenkuin itse tuli häälyneeksi. Ei ollut\nateriastakaan vielä niin järin pitkää aikaa, että mielellään jatkoi\nistumistakin ja neuvotteli ruumiinsa kanssa, ennenkuin nousi\njaloilleen.\n\n\"Riuskas muori!\" tunnusti Iso-Vileeni rehdisti ja rehellisesti, jotta\nomatunto edes olisi puhdas, vaikka jatkoikin istumista. Silmät sentään\nheikkouksiltaan käväisivät akkunassa. Taisipa todella olla vetoa\nilmassa myllytuuliksi asti, koska pihlavan latvat näkyivät häälyvän\nkellarin päädyssä! huomasi hän. Viitsisi liikuttaa itseänsä tästä, niin\nlähtisi kävelemään ja menisi avaamaan myllyn haa'astansa, mikseipä\ntekisi, jos viitsisi! tuumaili hän, mutta pysyi istumassa. Joutilas\najatuksen pyräyskin tukahtui kuitenkin kohta alkuunsa: oli liika\nmukavaa istua tässä kyynärpäät lojoillaan ja lapakoillaan polvia\nvastaan, vedellä rauhassa haikuja piipusta ja lepuutella pitkää selän\nlotkoa, minkä sitä oli ihmiselle annettu. Hiivatin hipoova tunto\nruumiissa, kun ajattelee, että saisi painua liikkeellekin, ja\npainuisikin, jos viitsisi ja täytyisi, eikä sitte tarvitsekaan häälyä,\nvaan saa istua paikallaan ja antaa luiden rojottaa. Vileeni sylkäsi\nvakuuttavan läiskän saappaansa viereen laattiaan: raukaisi selkää ja\najatusta niin vietävän somasti. Jottei kiusaus kuitenkaan myöhemminkään\nvoittaisi, oikaisihe hän pitkäkseen ja asettui selälleen pöytäpenkille.\n\nJärvelinin tiiviit silmät olivat myös olleet toimessa ja vilkaisseet\npiipun ylitse ensin isäntään ja isästä poika-Esaan. Talon toimet\nkuuluvat talon miehille, eikä toisten toimituksiin sovi vieraan sorkkia\nnäppejänsä. Järvelin painoi peukalonpäällään tupakannöyhdöt tiukemmille\npiipunpesänsä suissa, kiristi silmänsäkin ja suupielensä tiiviimmille\nkurtuille sekä näpäytti päättävästi ajatuksensakin lukkoon ja linkkuun.\nSyntyy sotkua omissa naakeleissa, jos juoksentelee toisten naakeleilla\nheidän nuoriansa selvittelemässä! päätteli hän ja oli itsellinen\npenkillä.\n\nIsäntä oli häälynyt senverran, että nyt seisoi perä-akkunassa ja\nkurkisteli ulos. Hänkin tarkasteli pihlavan latvoja kellarin päädyssä.\nTaitaisipa pahustakin ilmassa olla henkeä senverran, että armit\npyörisivät, kun kävisi päästämässä hakanäpit auki! arveli hän ja\nkynsäsi niskatukkaansa. Portitkin ovat päällä valmiina, näkyvät\nunohtuneen viime kerralta, pojan ruokotonkaan ei ole käynyt niitä\nkorjaamassa, vaikka kerran taisin viime viikolla käskeäkin! harmitteli\nhän tyytyväisen sekaisesti. Ei muuta tarvitsisi, kuin kääntää tuuleen\nja hellittää haka! arveli hän ja kaskotteli selkäänsä. Vaikka saa\nvaimoväkikin sen liikkeelle saman tien, kun muutenkin juoksevat\njyväsäkin aitasta myllyn ylisille! torjui hän kuitenkin luotaan päälle\ntuppaavan ajatuksen, joka olisi velvoittanut liikkeelle ja joka oli\nsilkaltaan epämieluinen. Mutta ties naapukoista, ylettyivätkö koko\ntoimeen: häntäpuomin pahuskin kun torkotti niin korkealla ilmassa, että\nitsekin sai kurottaa kaikkensa, kun oli mylly käännettävä? \"Juokseppas\nsinä, poika, nuorimmiksesi mäelle, ja lykkää mylly vaimoväelle\ntuuleen!\" yritti isä-Esa pelastusta tukalistaan ja tokaisi koetteeksi\nkäskyn taakseen poika-Esalle tupaan.\n\nVastauksen olisi saattanut arvatakin. \"Ohoo, vai maajussi meripoikaa\nkomentelemaan!\" kuului penkiltä kuin paukaus poskille kämmenen\nläjäyksen jälkeen korville. \"Sika tonkikoon lätissä, mutta hevonen\nhirnuu tallissa!\" julistettiin viisauttakin ja puhuttiin esikuvissa.\n\"Tules, Fetu, tänne, niin aletaan torakka! Merimies onkin herra\nmaakamaralla ja kävelee raiteilla kädet housuntaskuissa, kun maamies\nmyyrää ja puskee savissa!\" kehui hän ja läjäytti taskusta vedetyn\nkorttipakan penkille. Saipa isä oijennustakin vielä pojaltaan. \"Sopii\npitää omat nappulat liikkeellä, niin ei tarvitse viljellä laiskaa\nsuuvärkkiä turhiin komennuksiin!\"\n\nSen sieltä sai kuulla! Muu ei kait tässä ollut edessä kuin hakea\nlakkinsa kouraan ja korvallisille ja lähteä töpistelemään ovea kohden\nja porstuoihin. Ei isäntä sentään kohta itseänsä matkoja käsin\nvääntänyt, vaan saatuaan lakin kunnolleen ja kumoilleen harjaksilleen\nja hiustensa peitoiksi asettui hän vielä lapakoilleen kummankin\nkämmenensä varaan akkunan jalkolaudan nojoille: olihan sentään\nvarmuudeksi tarkasteltava, oliko ilma oikein tosiksensa tuulikyljellä\nnyt eikä pelannut vain pilojansa pihlavissa ja narrannut miestä\nsuottansa ja turhanpäiten porstuasilloille ja tuulenhännän nuusteille.\nNäes perhanaa, kuinka Alastalon myllynsiivet huitoivat uskosti, niin\nkiersivät hyrrältä kaikki neljä kuin olisivat toisiansa takaa ajaneet\nja jälestähuiskijan välttämättä ennätettävä samassa täpärässä\nedeltäviuhkijansa tiloille! Taitaa tuulla paremminkin ulkona kuin\ntuvassa ymmärsi: pihlavat kellarin päädyssä olivatkin varjossa ja mäen\nsuojissa ja minkä tuuli niiden latvoja turjutteli, niin olivat ne\ntukistelut vain karkupuuskien löysiä pussahteluja, kun ilmassa muualla\noli tosiveto! Kyllä siinä myllyssä tratti tärisee, joka nyt on\nsiivillä, ja toro syöksee jauhoa suistansa niin läämälti, että yhdeltä\nsylkäsemältä saa kämmeniinsä pivontäyden hienonlämmintä pideltäväksi,\njos lykkää kouransa alle! arvosteli Esa kohta paikalla, kun silmä oli\npannut ja tieto tunnustanut todeksi hopun kiiruut ja viuhkimisen\nvehkeet Alastalon myllyn armeissa. Varvijauhojakos nekin ahneet jo\nmyllyttävät tommoisella kierulla? tunki kysymys kuin tikku\nsydämenjärkiin. Turkasen pöhömaha! rahaa sullottuna piironkeihin niin,\nettä lahvin luukut irvistävät, ja kynsi sittenkin koukussa joka\nkurille, että saisi korjatuksi killingin lisään, missä vain penningin\nkiliä on kierimässä! Ähää! -- vai kyrsän maksuna pitäisi mahtavan\npulittaa köyhältä takaisin jokainen kolikon ohukainen, joka on\nhellitetty hyppysestä? Vielä on Ylistalonkin laarin pohjilla kappaan\nmahtuvaa ja säkkiin sullottavaa! Katsotaanpas, katsotaanpas, eikö\nlammasta osata keritä Ylistalossakin, kun laumaa villaniskaisena tulla\nnippaa karsinaan, minkä veräjässä on avoimen lonkoa!\n\nIsännälle oli tullut odottamaton kiiru, lakinreuhka painettiin touhulla\npiukemmin päähän, housut hilattiin kiskaisemalla ylemmäs uumille, ja\nmies olisi ollut valmis kimpasemaan porstuan tietä pihoille, ellei\nsilmä vielä olisi vilaissut ulos akkunasta. Emäntä ja Milja siellä\nkompuroivat vaivalla ja kiviin kompastellen jyrkkää myllymäkeä ylös,\nkumpikin retuuttaen jyväpussia, joka roikkui kurkku pitkänä ja pahasti\npuolelta toiselle heilahdellen puoliselissä. \"Pussin pohjissa jyviä se\nhyppysellinen, ettei kukko edestänsä näkisi maassa, vaikka päätänsä\nkahden puolen kallistelisi, ja roipottavat sittenkin vähissä hengissä\nkuin kissa omaksensa luulemaa koiranpentua!\" arvosteli Esa ja tuhautti\nvähättelevästi neniinsä. \"Mikseivät ole nostaneet säkkejä kunnolla\nselkäänsä edes, tukevasti niskaryhille, niin olisi helpompi kantaa,\neikä näyttäisi vilhiältä silmään ja rääkkäisi sydäntä katsellessakin!\"\nharmitteli hän asiantuntemuksella. \"Vaimoihmisten toimitukset ovat aina\nvaimoihmisten toimituksia, ja säkinkin he luulevat lortiksi, jota\nroikotetaan mäellä kuin olisi penikan jälkiä tunkiolle kannettavana!\"\nIsäntä naurahti paheksuvasti, kiristi mahavyötänsä reikää tiukemmalle\nja lähti saapastamaan porstuan ovelle. \"Itse pitää liikkeelle lähteä,\njos jotain tahtoo toimeen talossa!\" marisi hän, vaikka miehuutta jo\nnykähtelikin selässä sen, että askeliinkin tuli puhtia. \"Vielä on\nsäkkejä enemmänkin Ylistalossa, ja ryhää myöskin talossa parempienkin\npussien keikuttelemisiin mylly-mäissä!\" alkoi puhe jo nostella\nhöyheniäkin. Isännän meno olikin nyt poikaa, kun hän jalkavasti asteli\nlonkkuvilla lankuilla, askeleen mitta piteni ja jalan nousu vinheni\njokaiselta säären siirtämältä ja ovella oli juokseminen jo harppaa.\nNäytetään Alastalolle, että on riihen pehua tyhjennetty Ylistalonkin\naitan laareihin! kihahteli verissä. Vai luuli, perhana, saavansa yksin\nkorjata koko tienstin! Nuolkoon näppejänsä: Ylistalon Esa on ennenkin\nhaistanut kutukalan tulon, ja tietää nytkin pistää nuottansa sinne,\nmissä säynäs sakeimpana potkii! Tulkoon nälkäistä miestä vaikka\nseitsemän pitäjän rajan takaa, Ylistalon tuvan laessa pitää talveksi\nolla kyrsiä niin paljo kuin orret sovulla kestävät ja emännällä työtä,\nkun pyyhkii pöydän kulmalta lanttia esiliinansa helmaan! \"Hei pojat!\"\nräikähti vielä ovelta tupaan ennenkuin linkku napahti. \"Rynkäiskääpäs\ntaka-akkunaan katsomaan, niin saatte kohta nähdä, miltä täyssäkki\nnäyttää täysmiehen selässä! Polskaa tämän pojan nappulat pistävät, kun\nlykätään ravissa myllymäkeä ylös, kolmekymmentä kappaa niskoilla, ja\nylisille tullessa hihkaistaan! Passaa tulla kilpasille, ketä lystää!\"\nOvi rämähti kiinni roiman miehen takana, ja porstuan palkit lonkahtivat\nvain pari kertaa, kun mies jo kaapaisi mäellä.\n\nIsännän lähtö tuvasta oli kieltämättä komea, ja tuvassa vallitsi oven\npaukahtamisen jälkeen tuokion hiljaisuus: itsekukin ajatteli omia\najatuksiansa. Poika-Esankin silmät -- hän oli sittenkin isänsä poika ja\nverissä huiskaisi joskus odottamattomasti -- olivat alkaneet salavihkaa\nvilkuilla lakinlättää vieressä penkillä: olisiko lykättävä hänenkin\nresu päähänsä ja lähdettävä reisillensä? \"Mikäs äijään meni, pistikö\npaarma häntiin, kun noin liukkaasti liikkeelle pääsi?\" yritti hän\nvirnistellä omia ajatuksiansakin torjuakseen, mutta jäi nauramaan\nyksin, vain Hosu-Kallelta pääsi lyhyt höläys, jonka hänkin kuitenkin\nkohta kätki yskään ja hämäsi kuuluvilta, koska ymmärsi nauramisen\nnykyoloissa tyhmäksi.\n\n\"Esa on laiska kuin raato ja häälymätön etana silloin kun sillä\nkyljellä maataan eikä viitsitä, mutta piru ja pentele varpaillansa\nsilloin kun veri vilpistuu ja mies on pystyssä!\" -- Tunnustus\nhellitettiin Järvelinin vakaista leukapielistä ja kaivoi tämän vuoksi\nitsensä tuvassa jokaisen korvaan, jolla oli järkeä ajatella sitä, mitä\nkuuli. Sanaa vahvistettiinkin vielä, kun oli tuokio tirkistetty\npuhisevaan piipunpesään ja koottu mieltä vielä vakaammin nykytärkeisiin\nja asioiden nirkkokärkiin. \"Minä saumaan huomispäivänä uutta nahkaa\nhousunpolviini ja käyn sepällä terästämässä kirveeni ja muut työkaluni:\nAlastalon vajassa on pian, pelkään minä, timperin työtä sille, jonka\nkynsistä äijä tietää lähtevän sorvinveroista silloin, kun tarvitaan\nhienonvuolletta niihin pitseihin ja kruusun korennuksiin, joiden\nkoivuisiltaan on oltava valmiina ja koukeroillensa veistettyinä vajan\nylisillä, kun keväästi alus ehona ja kolmimastoisena keikkuu lahdella\nja takapeilin kenot ja keulaposkien kurot odottavat koruansa ja\nkirjattua vaatetustansa!\" Järvelin oli kerrakseen vertynyt melkein\npuheliaaksi. \"Kun Esa joskus varistaa laiskuuden luistaan, niin silloin\nsopii muidenkin heristellä korviansa ja ajatella, olisiko otollista\nliikkua itsenkin! Poika- ja mukulavuosilta muistan, että oli paras\nkeväillä kunkin kylässä hakea haavinsa ja hypätä pöksyihinsä vaikka\nyösydännä, kun tuli tieto, että Ylistalon Esa oli jaloillansa ja\nvarsisaappaissa harppaamassa varsiojan suihin Salmen rannalla: kalan\nhän oli haistanut vaikka uniltansa ja kuorsaustensa raosta ja vastassa\nhän oli vahdissa, kun säynäs oli nousemassa ja sammalselkää pulisemassa\nojan vanassa niin sakealti, että paikkaa sai hakea, mihin rakoon tunki\nhaavinsa lapaa!\" Järvelin vaikeni ikäänkuin itsekin ihmetellen, kuinka\nkehu juoksi keveästi, kun kerta lainasi leukaansa siihenkin toimeen ja\npäästi saranat liikkeelle.\n\nIso-Vileenin suukin oli taas syljillä, tottakait, missäs harakka,\njollei siellä, missä räkätetään, ja missäs Vileeni, jollei siellä,\nmissä poskiluulla oli jauhamista! Liika kauankinhan puhelias mies oli\nvaiennut näillä nykyisillä nousuvesillä ja tapausten täpärillä ja liika\nelävästi tuli mieleen samanen Esa samoissa kalanpyyntivähdeissä, jotta\nenää olisi halkeematta pysynyt sananvuoron kokottajana. Ei muuta siis\ntarvittu, kuin että Järvelin vaikeni, niin Vileeni oli jo vauhdissa, ja\nvahtia vaihdettu partakeräjillä. \"Molskii siellä, koko Esa, jääkylmässä\nvedessä, kuin hylkeeksi syntynyt, ja horkkii kyöpeli ja kyömynokka,\nympärilleen yöpimeässä kurkku pitkänä kuin kuikalla, vaikka muuten\nymmärtääkin pysyä visusti vällyissä ja lämpimissä kuin porsas pahnoissa\nja pitää niskaansa säästössä hartioittensa välissä kuin saita\npenninkiänsä kukkarossa! Eikä raato väsykään, vaikka muuten säästää\nluitansa, niin että kateeksi pistää vähäväkisemmän ja talottoman, vaan\nhuhkii kuin hullu yhteen rupeamaan: yön selkä kuluu, hämärän verkko\nharvenee, aamukin sarastaa, suurustunti menee, aurinko kiipee\nrikkaitansa, yhä heiluu Esa hartiaväellä, pitkä selkä nousee ja laskee,\npainuu ja punnaa, haavi mätkää paiskelevaa vonkaletta rannan kuiville!\nKun puolipäivissä viimein haavi alkaa haukata tyhjiä ja pelkkää veden\nkulaa siilautuu silmien pohjitse, oikenee viimeinkin kalamiehen selkä\nja kämmen pyyhkäisee ensi kerran palavan helmiä tippuvalta otsalta!\n'Jokos pahukset loppuivat?' kuuluu äkeä kysymys, haavi lentää uuden\nturhan kulauksen jälkeen roimasta kädestä loitoille rannalla ja mies\nrämpii heiluvin askelin ojan vetelistä äyräspartaan suolakkasängille,\nvesi loksuen virtoina saapasvarsien suista. 'Korjatkaa totkut ja\njakakaa koreihin!' virkkaa mittansa varsilta ja kyynäränkorkuista\nsäynäsläjää saappaankärjellään osoitellen, 'minä menen maata!' lisää\nsanan sekä kääntää keikkinsä ja lähtee taakseen katsomatta saapastamaan\nrantamäkeä ylös takin verka paatuneena pitkään märkään selkään ja\nsaapasvarret likoina reisillä kirnuen lotisevia vesiänsä säärissä.\nKahvipunssi kiduksiin ja vällyt korville, kun äijä tämän jälkeen pääsee\nkotiin ja kiipee koijuun, kirvotettuaan ensin jäseniltänsä roitit niin\nyltämärkinä, että Liisakin siunaa, kun ripustaa pyykkiä orsille ja\njokainen langan saivar tihkuu ja tippuu laimiskoittain vettä! Makaakin\ntämän taksinsa jälkeen viikon päivät umpiinsa penkillä tai sängyn\nsikeissä kuin porsas, niin että tuskin senvertaa liikkua viitsii, että\nvääntää itsensä kyljen hautumilta pöytään ja aterialle! Ruppeukset\nsillä raadolla ovat näpeissä, sen minä tunnustan, vaikka mies muuten\njaksaa olla niin laiska, että haisee! Ja hienot hajukarvatkin sillä\nvietävällä ovat sieraimissa, sekin täytyy sanoa, vaikkei tee mieli\nuskoa! Nenä sillä on valveilla nukkuessakin niinkuin kuonoansa\npussikkain välissä pitävällä koiralla, ja säynään nousut niinkuin\nmuutkin rahakudut haistaa se ilmasta nuustiinsa niin hienosti kuin\npappilan mamselli nenännyppyynsä kiroomisen käryt aikamiehen puheissa!\"\nVileeni oli vaiennut ja jäänyt itsekin oikein pakimietteisiinsä\nsaarnansa jälkeen. \"Taitaapas totisesti tulla souvia talveksi ja\nkuhinaa kylään, koska Esakin pääsi liikkeelle!\" arveli hän tuokion\ntuumittuaan ja painettuaan piippua pitelevää kyynäspäätä polveen.\n\nTuvassa ei virkattu Vileenin sanoihin mitään. Itsekukin ajatteli\ntukkansa alla asioita ja selvitteli tunnusmerkkejä. Poikakin, Esan\ntaimi ja äskeinen rivosuu, oli sivaltanut lakin penkiltä päähänsä ja\nlivahtanut nätisti ovesta ulos. Olikos pojankimpaankin niinkuin\nisäänkin mennyt toimeliaisuuden piru ja äkkipää? Kun Esatkin kerta\nalkavat liikutella jäseniänsä, niin jokos silloin on muillakin pian\ntosi edessä, ja selkäin rytistävä riitingeissä niillä, joilla ei järki\nhatuissa hikoile? Tuleekos talvesta sittenkin semmoinen aika, että\nhäälytään pitäjässä ja varistetaan laiskuudet merimiehenkin luista ja\nkangistuneista selistä, vaikka hanget nukkuvatkin metsissä ja merillä\nmakaa jää ilman rantojen ääriin?\n\n\n\n\n\n\nAURINKOTYTIN TANSSI\n\neli\n\nRauhallinen tuvansoppi, jossa ei tiedetä laivoista ja parkeista ja\nmuista maailman ja pitäjän suurista asioista mitään, mutta jossa kissa\nnuokkuu, lestit huikentelevat ja Soleniuksen hiustukot puhelevat\nmuinaisia.\n\n\n\n\nI.\n\n\nKelassa on napansa, joka tyvenesti ja turvallisesti kierii alallaan,\nkuinka kirjavaa vilskettä kehä sen ympärillä lentääkin menoansa.\nAlastalon hyörivässä tuvassa oli vanha Solenius tänä kiireenä syksynä\ntämmöisenä tyvenenä napana. Saivat läiskytellä leivinpöytänsä takana,\nminkä vikkelät kämmenet kerkesivät takomaan, sai ovi paukkua\npaukkumasta päästyäkin ja laattia tömistä tömisemästä lakattuaankin,\nkun läppäsi tupaan ja läppäsi tuvasta outoa ja talon väkeä, sai kuhista\nkoko avara tupa juoksemisen ja toimittamisen, puhumisen ja pauhaamisen\nmyllynä, vanha Solenius istui hievahtamatta pukillaan ovenpuolisen\nsivuakkunan edessä, kumara selkä tupaan päin ja kädet määräajoin\nlevittymässä kahden puolen tikistämässä pikilankavetoa piukkaan. Eihän\nSolenius itsessään mikään maailman napamiehiä ollut, ei sinne päinkään,\nhiljaisin mies, nöyrä ja lakea kuin lammas ja hurskas kuin märehtivä\nlehmä, suutari hän vain olikin. Mutta kun muut hohkivat kuin hullut\nympärillä, juoksivat ja hätiköivät ikäänkuin maailma olisi saatava\nvalmiiksi huomispäivänä, niin oli mukavaa, kun oli tuvassa semmoinenkin\nnurkka, jonne ei kiireellä ollut mitään asiaa. Pieni loukashan se vain\noli suuressa tuvassa, kaita kulmaus ovisänkyjen kupeella ja etumaisen\nsivuakkunan edessä, lisäksi varsin ahdas nurkka semmoisena päivänä kuin\ntänäänkin taas, jolloin taaskin oli talossa leivinpäivä, ja leipälaudat\npinotut korkeaksi tapuliksi keskilaattialle. Mutta rauha mahtuu\nahtaaseenkin ja missä Solenius oli, siellä oli rauha. Oikeastaanhan\nheitä olikin kolme vakinaista kyykkijää siellä leipälautapinon takana,\njotka käänsivät selkää tai ummistivat silmää ja korvaa juoksulle ja\ntohisemiselle muussa tuvassa. Ensinnäkin tietenkin Solenius itse\nkyyrysillään pukillaan matalan verstaspenkin edessä, suu supattavasti\nmyhällään ja riippuva alahuuli hyväntahtoisesti hörpähtämässä joka\nkerta kun naskalin terä saumavedon kiristämisen jälkeen suoritti uuden\nsäädetyn matkansa saippuapalaseen verstaspöydällä ja senjälkeen lävisti\nuuden väylän odottaville jouhen kärjille, jotka taaskin pujotettiin\nreikään ja tiukistettiin kahtapuolta vetämällä piukkaan.\n\nToisena uskollisena oli seurassa liinatukkainen Viikka, jolla oli\nmatala jakkaransa aivan Soleniuksen vieressä verstaspöydän rinnalla\npenkin edessä. Heti ensimmäisenä päivänä kun Solenius oli tullut taloon\nja saanut pöytänsä paikoilleen ja kapistuksensa levitetyksi, oli\npikku Viikka päättävästi siirtänyt taloutensa kuistin seinän\npäivänpuoleiselta kupeelta tupaan Soleniuksen verstaspöydän viereen,\nrakentanut kotostupahyllyt penkin jalan varaan, järjestänyt lehmätarhan\ntaaemmaksi penkin alle nahkakääreiden viereen, ja varustanut itselleen\nkammionvajasta leveän kattopäreen, että oli hänelläkin polvilauta\njakkaransa varassa nojallaan odottamassa, kuten Soleniuksellakin\nistuinpukin päätä vastaan. Pieni, totinen poski holhoovan pivon varassa\nistui hän siinä nytkin paikallaan jakkarallaan, silmää tuskin malttoi\nrävähtää, kun katseli naskalin jännittävää toimitusta: sujahti\nsaippuaan, pujahti nahkaan, löysi aina oikean paikan. Oliko sillä\nkärjessään silmä, kun se aina osasi juuri siihen, mistä jouhen oli\nlivahdettava sisään?\n\nKolmas ja nauttivin hiljaisessa seurassa oli harmaankirjava kissa, joka\npehmoiset käpälät sirossa sykkyrässä valkoisen rinnan alla ja raskas\nluomi uneliaasti painumassa vuoroin toisen, vuoroin toisen keltaisena\nvilahtavan kapean silmäviirun peitoksi torkkui akkunalaudalla\nverstaspöydän yläpuolella. Hyvä oli kissan tässä olla, tallin harjan\nyli kurkottava aurinkokin ylettyi jo hivelemään nukuttavalla kädellään\npäälakea ja norkkuvaa korvalehteä, varastipa joku lämmittävän hyvä säde\nitsensä jo selän pehmeälle turkkiuntuvallekin, niin että aivan raukaisi\nmukavasti jäseniä. Mutta olipa parka saanut kokeakin yhtä mun toista,\nennenkuin orpoudessaan oli keksinyt Soleniuksen nurkan ja hyvän sovun\nhierojaisiksi kyhnytettyään ensin kylkeään Soleniuksen saapasvarteen\noli loikahtanut verstaspöydälle ja siitä tassutellen puukkojen ja\nnaskalien terien lomitse livahtanut tähän akkunalaudalle. -- Tulleet\nhulluiksi kaikki tyyni tuvassa! ajatteli kissa vieläkin apeana\nvalveilla pysyvällä aivojensa nurkalla silmä senverran varppeillaan,\nettä viitsi seurata Soleniuksen naskalin terän ärsyttävää sujahdusta\nnahkaan: aivan kuin hiiri vilahtaisi koloonsa! -- Saikos enää rauhassa\ntorkkua paikallaan takan reunallakaan, jossa padan alla räiskyvä pieni\nvalkean tuike suloisesti lämmitti kylkeä? Älä luulekaan! Siinä on Manta\nmakkarakaukaloineen: Laitatkos itsesi puoleen, että saa kaukalon\nkäsistään! Kovalla laattialla itsensä tapasi kaikilla neljällä\npussikallaan. Mutta pääsikö sillä? Kun oli unenpöpperöstä selvittyään\nhetkisen haukotellut harmiaan laattialla ja pudistanut pettymyksen\nselästään, niin loikkasi luonnollisesti peräpenkille, missä emännän\nvillainen tarhasaali tavallisella paikallaan seinäsängyn päädyn edessä\nmukavan lämpimänä kutsui lepäämään. Penkillekin olivat pistelleet\nleipiään niin että käpälänsä tuskin vältti niitä sotkumasta! Sait siinä\nsaalilla jonkun kerran kierrettyäsi katsotuksi itsellesi hyvän, pehmeän\nsijapaikan, kierrät itsesi sykkyrään, pääset hyvään kerään, pyyhkäset\npussikan pohjalla silmät puhtaiksi ja olet juuri, sieraimet pussikkain\nturvissa saapamaisillasi makean unen päästä kiinni, niin laattialta\nlöydät itsesi taaskin Siviän kyynärpään kovakouraisesti tyrkkäämänä!\nTiellä mukamas taaskin! Juuri siihen paikkaan piti mokomien taas\nsovittaa leipä: saali tuolin karmille ja leipä sijalle! niin kismitti,\nettä meni toinen korvanlehti mieliapeasta luimuun: eikös kissallakaan\nenää ollut tuvassa tilaa! Täytyi nielaista ja koettaa sovinnon kauppaa\nedes: Sandran saapasvarsi vilahteli silmien edessä leivinpöydän\nvieressä viekotellen pieneen ystävällisyyden yritykseen. Tassutti\nkohden, hiipi hyvää hyvyyttään kylkensä kovaa nahkavartta vastaan,\nkehräsikin hiukan hellyyden hakemisessaan ja sojotti häntänsä pystyyn.\nSaiko silityksen kaipaavaan selkäkouruunsa? Mitä vielä! Potkun sai\nkylkeensä, niin että lensi koppina kyynärän ilmassa! -- Pahankurjen\nkatti, kun tuppaa itsensä kontteihin juuri kun ihmisen pitäisi juosta\nleipä laudalle, vähällä etten lentänyt nenilleni leipineni päivineni,\nraatokin! kiljahteli vielä jälissäkin korvissa tyly manaus, kun hädin\ntuskin kerkesi korjaamaan rääkätyt luunsa kompastelevan Sandran\njaloista. Kissaparkaa karmasi turvallisella sijallaankin vielä\nmieliharmi kestämistään kovista niin, että varpahti tuokioksi täysin\nvalveille ja naukahti pahasti, mutta auringon lämmin käsi painoi jo\nliian hellänä päälaella, jotta raskas silmäluomi olisi jaksanut\npysyvästi jäädä auki, ne torkahtivat lopullisesti umpeen kumpikin,\nkolhittu sydän unohti orpoutensa ja vaelteli kevyenä unien suloisilla\nmailla, jossa ei ollut mitään tietoa tylyn tuvan hoppuisesta kohinasta\nja sydämettömien ihmisten hyörivästä kiireestä, lakea laattia vain\nlevisi pyhäisen rauhan maailmana ympärillä, leppoisa käsi silitteli\nsuostuttelevasti lämmintä selkää ja pehmeät pussikat pitelivät makeata\nhiirtä välissään, hiiren pitkä, naskalin suippo hännän pää vilahteli\nviekottavana ja kutkuttavana.\n\nRauha vallitsi hiljaisessa nurkassa, kissa nukkui akkunalaudalla,\nViikkan pieni, totinen poski vaipui syvemmä kämmenen varaan,\nSoleniuksen naskali askarsi ja tikki tikin jälkeen kiristyi piukaksi\npikilankasaumaksi, loitolta kuin toisesta maailmasta kuului\nleipälautapinon takaa tuvan muu kohina, leipomisen levoton läiskytys,\npuheen kiireisä sorina, askelten juokseva kopina, ovikin paukahti\nsilloin tällöin, joku tuoksahti tupaan, toiset askelet loittonivat\nkiireisesti porstuassa.\n\n-- Onko taivaan tuvassakin suutari? kysähti Viikka katsomisensa\nviileistä syvyyksistä ja siirsi viihtymyksen täydet tuoreet silmänsä\nmuodostuvasta pikilankasaumasta Soleniuksen hörpähteleviin huuliin.\nAurinkokin oli jo livahtanut kissan selän ylitse ja kurkisteli\nkeltaisena rakona penkille, harmaansininen tomu pälveili\nkullanhohtavassa ilmapilarissa. Pienen sydämen oli ylen hyvä olla.\n\nTyö vajosi Soleniuksen käsissä hetkeksi polvilaudalle ja lauha silmä\nvälähti iloisesti nenänvarrella lepäävien paksujen messinkisankojen\nylitse pikkutyttöön verstaspöydän kupeella. Tämmöiset asiat tunsi vanha\nSolenius kuin viisi sormeaan, sillä joka sunnuntaipäivä, ellei hän\nistunut kirkossa, kyykki hän päivät pitkät uskollisesti tuvan pöydän\ntakana siinä talossa, missä kulloinkin oli työssä ja käänteli ja\nsormieli raamatun tukevia lehtiä, tavaten paikan sieltä, paikan täältä,\npikinen etusormen pää verkkaasti kyntäen rivin vaolta rivin vaolle.\nKyllä Solenius nämä seikat tunsi pilkulleen. Olihan viikon kuutena\narkena aikaa yllin kyllin aprikoida pukillaan asiat puhki ja poikki, ja\nsaumaa kiristellessä ja anturaa naputellessa asetella tiedot\ntolkulleen. -- Taivaan tuvassa istuu enkeli Gabriel suutarina, sillä\nhän on enkeleistä ensimmäinen! opetti Solenius nytkin selvän asian. Hän\nharkitsi itsekin asiaa seikkaperäisemmin ja perusteli vielä tietoaan:\n-- Häntä sanotaankin arkkienkeliksi, koska hän arkipäivät istuu\npukillaan ja sabattina veisaa! -- Soleniuksen vanhoihin tihruisiin\nsilmiin lensi lempeä valaistus. -- Hän istuu lasisella pukilla\nhopeaisen verstaspöydän edessä ja naputtaa kultaisella polvilaudalla\npaistavat pieksut niille lapsille, jotka Jumala hakee pieninä\nenkeleikseen taivaan kiiltävään taloon! Mutta hän osaakin taivuttaa\nnahan sileästi vääristetylle lestille, eikä tee kolosaapasta\npikisaumarinnuksin, niinkuin minä, lopetti Solenius nöyrästi\nselityksensä ja varustautui nostamaan taaskin työn käteensä.\n\nTämä viimeinen huomautus ei ollut vailla pientä katkeruuden otaa, ja\nkukaties se oli lausuttu hieman korotetulla äänelläkin muidenkin kuin\nViikkan kuultaviksi tuvassa. Ainakin varasti Soleniuksen silmä pienen\nvilkauksen olan ylitse leipälautapinon lomitse peräpöytään, jossa\nleipomisen tohina entisellä kiivaudellaan jatkui. Tunsihan Solenius\nitsekin taitonsa vajavaisuudet, tunsi hyvinkin: ei hän pystynyt väärän\nlestin jalkinetta tekemään, siinä oli joku mutka nahan naputtamisessa\nja pehmittämisessä, johon peukalo ei taipunut! Mutta mitä varten piti\nmuitten ihmisten sitä asiaa nälviä? Sandrakin vast'ikään juuri, kuinkas\nsanoikaan, tiuskilo? Noita Soleniuksen kivirekiäkin pitää laahata\nkintuissaan, painavat kuin lukuvuoroläksy ja kärjet kuin laattialankun\npää! Mistä olikaan suutuksissaan, viskasi vielä pahan silmänkin olkansa\nylitse niskaani sujautettuaan sormiltaan leipänsä laudalle tuossa\ntakana? Tytön tuiskilo, naulan painoinen palmikko selässä huiskimassa,\npaksu kuin rohdinkimppu ja nenä ylpeästi pystyssä kuin puhaltaisi\npuoleen tukun sulhasia joka sormen päästä! Ihmisetkin ovat koohoja,\nvaimoväki varsinkin, kun tyrkyttävät morsiamiaan joka talossa!\nEmäntäkin tuossa, läiskyttää kakkua, pauhaa ja paukuttaa, juuri päässyt\nsanomasta: Eikös Soleniuskin jo pian omaansa löydä, tuossa on\nSandrakin, korea kuin puola mättäällä, ottaa miehen kun vain saa!\nHupaistahan se on, kun pistävät pilojansa, muistavat vanhaakin,\nhyrähtää sydänalassa lystisti ja hihityttää niin, että pitää kuolaa\npyyhkäistä suupieleltä takakämmenellään, ja katseleehan noita, Jumalan\nluomia, mielihyvikseen ja sydämensä virkistykseksi, vanhempikin silmä.\nMutta mitäs tuommoiset ymmärtävät, nuoret lentoharakat, ajatukset\nmaailman turhuuksissa? Suuttuvat ja kiukuttelevat, nakkaavat\nniskojansa, puhuvat purevia! Ikäänkuin tässä vielä naimisia ajattelisi?\nKun on ihmisellä jo ikää enemmänkin, kuin mitä oli Salomollekaan\nmitattu elämäni ajaksi ja seitsemänkymmentä ajastaikaa pitänyt lihansa\nkurissa, niin ajattelisiko silloin enää semmoisia asioita? Ja tiesihän\nSolenius sen, ettei jokaiselle miespuolelle saattanut vaimonpuolta\nriittää. Kun Salomollakin yksin oli kolmesataa vaimoa ja seitsemänsataa\njalkavaimoa, niinkuin raamattu sanoo, niin ymmärsi sen, että silloin\npiti jonkun jäädä osaansa vaillekin. Solenius huokasi alistuvan\nhurskaasti, käsi kohotti työn laudalta ja punareunaiset silmät alkoivat\nsumeina tirrata saumanpaikkaa, kumara selkä oli nyykistynyt entistäkin\nköyremmäksi ja köyhä, harva hiustupsu paljaankaljulla lavealla\npäälaella huojahteli ja törrötti harmaan yksinäisenä. -- Vaikka\nsaisivat ne olla ystävällisiä yksinäisellekin, varsinkin kun niiden\nsilmät välkkyvät vihaisinakin merkillisen mukavasti! yritti ajatus\nvielä napista, kun hyppyset jo sovittivat jouhen päätä valmiiseen\nsaumanreikään. Jo sierasivat kädet pikilankaa saumassa ja levittyvät\nkäsivarret kiristivät tikin piukkaan. -- Varisisipa kolmekymmentä\najast'aikaa hartioilta ja silmäin suomut kirkastuisivat, niin ehkäpä\neivät yrmisi! orasti jo mieli rohkeampana. -- Ainakin sulaisi kontta\nhyppysistä silloin senverran, että lähtisi sormista väärän lestin\nkenkäkin, niinkuin nykyajan turhat vaativat! karasi jo ylpeyskin\najatuksiin. Vasara naputti jo koko virkeästi sauman jälkeä tasaiseksi\nja mieli nosti enemmän ja enemmän harjaksiaan. Eiköspä vainenkin\nvaivainen hymyn häive alkanut hypellä lakastuneilla, varisseiden\nhampaiden kuoppiin painuneilla suupielillä, livahti siitä kuin eksynyt\nauringon pilkaus valjun kurttuisille kasvoille ja jäi kyykkimään\nsilmännurkkaan niin että punareunaiset silmälaudat alkoivat onnellisina\nräpytellä sankojensa takana. Mitämaaka, kun olisi ihminen vielä\nkolmikymmenvuotias, suussa kaikki hampaat ja päälakea lämmittämässä\ntäysi pellavanhallava tukka? Istuisi oljentelisi kirkonpenkissä, sääret\nnoselina omien hyppysten vääristämissä varsisaappaissa ja antaisi\nturhan silmän tuolloin tällöin varastaa vilkauksen käytävän poikitse\nAlastalon piikapenkin korvaan. Sandrahan siinä istuisi parin kyynärän\npäässä käytävän toisella puolella, terhakka niska kankeana kahisevan\nkihlahuivin liepeiden alla, jonka edellisenä ehtoona juuri oli\nvarkaimmiten ja paperiin käärittynä saanut lykätyksi tirskuvan tytön\nkouraan luhdin rappusten edessä, kuunteli muka saarnaa hievahtamatta,\notsa huivin alla levollisesti paistavana ja nenän sileä nyppy ylpeänä,\nvaikka ruskeiden silmien välkkeessä vilahtelikin peijakasta ja tuore\nkielenpää kostutteli versovan punaisia huulia: ties mitä ajatuksia\nkukoisteli nuoressa syntisessä veressä kirkonpenkissäkin! Soleniuksen\nilo lakastui sydänalassa, ajatus havahtui kuvituksistaan ja\nsuvisunnuntainen kirkko vaihtui Alastalon arkituvaksi, kirkonpenkki\nsuutarinpukiksi, kolmenkymmenen vuoden sijasta oli seitsemänkymmentä\nhartioita painamassa. Eikä ollut kihlahuivikaan, samainen\nkoreatupsuinen kymmenessä salavärissä vilahteleva silkkihuivi, jonka\nkerta muinoin kaksikymmenvuotiaana Simppu-Simun kalasumpussa Ruotsissa\nkäydessään varoiksi oli ostanut itselleen Tukholman kalarannassa,\nSandran nuorilla paksuilla hiuksilla, se oli visusti paperiin\nkäärittynä ja koin reikien lävistämänä talletettuna alimpana\nSoleniuksen arkun pohjalla, joka nykyään oli kortteerattuna Lahdenperän\ntomuiselle ullakolle. Solenius oli noutanut alakuloisen työn taas\nkäsiinsä laudalta, sumuinen silmä luki haparoiden sauman paikkaa ja\ntutiseva käsi alkoi sovitella jouhen kärkeä valmiiksi lävistettyyn\nnaskalinreikään. Tiesi senkään asian oliko edes Sandran äitikään, saati\nSandra, paljon parempi Viikka-typykkää nyt tuossa tuolin kupeella,\nniinä päivinä, kun omat hartiat vielä porjahtelivat nuorempina päivinä\nkirkonpenkissä ja omat silmät uskalsivat viekkaita ja rohkeita retkiään\nkäytävän vasemmalle puolelle! Ja sitäpaitsi, koska ne turhat\ntyttölapset muutenkaan olivat hänen kihlojansa huolineet? Tai hänelle\nlainanneet väistyvän silmänvälkäyksen kirkonpenkissä? Tirskuivat\nsydämettömät ihmistä päin silmiä kirkkaista kurkuistansa, jos joskus\ntarhan vajassa tai kellarin halsissa salavihkaa muiden silmältä venytti\npovitaskustansa esiin kääröönsä käärityn silkkihuivin, jota siellä oli\nviikon päivät visusti tallettanut sopivassa tilaisuudessa tytölle\ntyrkättäväksi. Ei hän elinpäivinään ollut niiden nuotteja oppinut ja\nniiden nokan mukaan metkuttelemaan. Sandran äitikin, Oja-Maija,\nsamanlainen typpänokka rohdintukka aikoinaan kuin Sandrakin nykyään ja\nyhtä valmis tirskumaan ja ärhimään, -- palveli siihen aikaan piikana\nLahdenperässä, taisi olla jo Sandrakin killumassa lehakan\nhameenliepeissä -- nauroi kerta pakahtuakseen, kun Solenius\nlauantai-saunassa ehdoin tahdoin vitkasteltuaan hankkimisessa ja muussa\npukemisessa oli jättänyt itsensä viimeiseksi miehistä saunanpuolelle ja\novesta mäelle livahtaessaan lykännyt käärönsä Maijan märkiin käsiin, --\nMaija oli saunottajana sinä ehtoona. -- 'Pyykkiinkös Solenius tämän\ntarkoittaa?' oli ruoja asian heti äkäten pauhannut ja viskannut mytyn\nniine päivineen kosiomiehen kinttuihin kiirimään. Sai noukituksi\nmyttynsä maasta ja pääsi pötkimään saunamäkeä ylös virnistelevien\nrenkipoikien ohitse häpeissään kuin uitettu kissa, mutta vielä luhdin\ntikkailla viilteli korvaa ja karvastelevaa sydäntä Maijan riemukas\nkikatus, kun tämä märät kämmenet tämmättyinä saunan oven kumpaankin\npihtipieleen ja koko oviaukon täyttävä muhkea rinta naurusta hytkyvänä\nkuulutteli voittoaan maailmalle: -- 'Vanhat roitit pestään maanantaina\nja papin puheille mennään perjantai-ehtoisin, lauantaisin saippuoidaan\npiki kynsistä ja sonta tukasta! Ja kun sänkyyn mennään, niin mennään\nnukkumaan miehen kanssa eikä lestin kanssa!' räiskytteli täydestä\nhammasrivistä, niin että piha-aidan seipäät tärisivät! Niitä piti osata\ntyrkkiä pystyllä etusormella vaivihkaa suoraan hersyville\nrintakukkuroille ja ymmärtää muita niiden salaisia vehkeitä, niin\npysyivät hissuksissa kuin hiiri ja suvaitsivat ties mitä, mutta menit\nsiivosti ja rehellisesti ja järkevästi esittämään asiasi niille, niin\nnauroivat päin silmiä kuin papuharakat ja hoilottivat vielä koko\nmaailmalle häpeäsi! Ja mitä nöyrempi niille yritti olla, kantoi niiden\nämpäreitä, paikkasi takaehtoota niiden pieksunsauman ratkoja, sitä\nkopeammin ne pärskivät päivällä nenäänsä ja nakkelivat niskojaan, jos\nvuovasi ystävällisen sanan ihmisten kuullen.\n\n-- Eipä ei, omaansa ei hänen ollut sallittu löytää! -- Solenius\nhuojutteli alakuloisesti leveätä, kaljua päätään, koko kumaraa, vuosien\nja istumisen köyristämää yläruumistaan. -- Eipä vainenkaan, vaikka oli\nvilpittömästi hakenutkin, hakenut uskollisesti viisikymmentä vuotta,\ntaisi hakea vieläkin, koska joka talossa, kun oli viikon päivät\nkyykkinyt pukillaan nurkissa, sumea silmä hyvikseen aina lopulta löysi\ntuvassa tuoreen katseltavansa ja sydänalaa himmensi, kun kuuli\npalkeilla tutun jalkaparin keveän kopsutuksen! Se Salomokin, kun niin\noli ahne, että otti niin monta omalle osalleen, ettei enää riittänyt\nomaa kaikille muille! Oli omana maailmassa vain tomuinen, pölyttynyt\narkku Lahdenperän ullakolla verkkokasan alla. Koska sitäkään, äidin\nperua, oli viimeksi käynyt avaamassa ja koluamassa? Ei enää\nkihlahuivikääröäkään ollut vuosikymmeneen juljennut käsiinsä kaivaa.\nVanha silmännurkkakin niin köyhyyttään kuivunut ja ehtynyt, että\nvedenkarpaloa ei nenänjuurille hellittänyt, vaikka kuinka jäyti ja\nkolotti mielenjuurta apeus ja yksinäisyyden haikea. Ellei olisi Viikka\ntuossa jalkojen kupeella tuoreine lapsensilmineen, herkät nuorissa\nkasvoissa kuin kasteen virkeät helmet aamuraikkaalla ruohonlehdellä,\nniin ties, kuinka kuormansa kantaisi? Soleniuksen jäykistyneet,\nkoukkuisiksi käpristyneet sormet tekivät ilmassa aran avuttoman\nliikkeen hipaistakseen ja silittääkseen hyvikseen ja kiitollisuuttaan\npehmeätä hyvää liinatukkaa siinä käden ulottuvilla, mutta palasivat\nneuvottomina puolitiessä takaisin ja hakivat haparoiden pikilangan\ntaaskin laudalta. Parasta olla varovainen: pääskysenkin saa pitää\nkivellä silmiensä iloksi ja sydämensä virkistykseksi, kun ei kurota\nvaromattomasti kättä ja säikytä visertäjää pilviin!\n\nNaskali työskenteli taaskin, jouhi löysi tiensä ja tikki kiristyi tikin\njälkeen. Hyvähän tässä oli, kun nieli mielensä vain ja painoi apeansa\nkurkusta alas. Kissakin akkunalaudalla tuossa! Elikkoparka, silläkin\nnivelensä ja jäsenensä, jotka hakevat lämmintä ja elämän hyvää! Eikös\nolekin, raiska, likistänyt kylkeänsäkin aivan tiiviisti ruutua vastaan,\nettä auringon terä oikein pääsisi paistamaan ja pitelemään altista\nselkää pehmeän untuvanukan tiheitä juuria myöten! Soleniuksen mieleen\nherahti myötätunto niin lämpimänä ja kiitollisena, että huuli hörpähti\nja suupieliin löysäsi tummaa purutupakkakuolaa. Sillä auringollakin\nmuistamista ja tekemistä, kun kaikille äkkää jakaa hyvyyttään,\njärjettömille luontokappaleillekin! Ja minun nurkkaani se joka talossa\nlöytää! Nytkin jo kurkistelee penkille, empii ja veikistelee, kokoo\nkultaisia liepeitään: loikkaankos? tuossa paikassa loikkaan! enkös\nloikkaakin? Kas kujekankuria vain, nyt on kutonut itselleen selvän\nsillan astuttavaksi, pölyhiuteet pyörivät sinenhohtoisena pilarina\nsuoraan akkunasta verstaspöydälle! Mikäs taito sitä siltaa on\nkepsutella kepeäkengän? Tulla liehuu kuin pesäänsä pääskynen, helmat\nhulmuvat. -- Aijai! älä varpaitasi katkaise! ehättää Solenius sormi\npystyssä varottamaan vallatonta, kun tulla tupsahtaa suoraan\nverstaspöydälle, loikahtaa keskelle pahinta puukkokasaa. Huoliiko\nhuoleton viisaan varoituksista? Sovittaa kantaa, sipsuttaa varvasta,\nsinkoo kuin vilaus terältä terälle, joka tutkaimen löytääkin\nleiskuakseen! Sydän kurkussa sitä menoa katseli! -- Pure jos kerkiät!\nilkkui vielä iltikseen joka terälle, ennenkuin siirsi siipikengän\nseuraavalle! Raskivatko puraista kylmähampaat? Mitä vielä! Siivosti\nsuvaitsevat huimapään kujeet pahasisuisimmat jörritkin lakeina ja\nlauhkeina kuin karitsa karsinassa! Iso anturanahkapuukkokin tuossa\npöydän laidalla. Jurottelee tavallisesti kurkkua myöten käärityn\npikilankakaulurinsa sisäpuolelta niin äkeänä ja pahannäköisenä\nympärilleen, että itsekin tuskin uskaltaa kuin kiertäen ja kaartaen ja\nsopupuhetta yritellen kurkottaa vasaran sen takaa käteensä! Ja nyt\nläikkää ukon naama kuin voi auringonpaisteessa, koko leveä terä nauraa\nlystiänsä välkkyen! Kuka tiesi mitä vanhan jäsenissä vielä hyppeli,\nvaikka olisi tehnyt mieli kääntyä kannalleen, ja loikkia teutaroida\nkopsutusta iloisella verstaspöydällä nuori naskalineitonen nuortuville\nkupeille kopattuna! Koko verstaspöytä villinä! Tunsikos enää omia\nsiivoja naskaleitaan? Sylkivät kilpaa riemua kärjistään ikäänkuin\neivät ikinä olisi karvasta nahkaa maistaneet! Ja pikikimpale\nnahanpalasellaan, pitikö senkin vanhanpiian vielä tulla irstaaksi:\nkoreili ja kiilteli aivan syntisesti, minkä sitkas pinta suinkin\nkerkesi ja mahtui räiskymään! Entäs vakaat vasarat? Kuluneet taltat\nsuihkivat silmää ympärilleen rohkeasti kuin pahin pojantenava\nelopellolla kirjavan tyttölauman keskellä! Solenius pudisteli arvelevaa\npäätään löysälle menolle. Hullu hulluttaja koko aurinkotytti! Tulikos\ntyöstäkään mitään tällä pelillä? Kuka raski ottaa saumanaskalinkaan\nkesken sen parasta lystiä ja pistää askareeseen? -- Soleniuksen valjun\nhaaleat silmät toljottivat neuvottomina aurinkoiseen ilmaan. Kaiketi\noli kuitenkin alettava taaskin ja saumaa jatkettava? -- Pääset takaisin\ntaaskin, jahka pistos on tehty, kyllä aurinko sen ajan viipyy!\nlohdutteli ja maanitteli hän ottaen kuin ottaenkin käteensä\nnaskalipoloisen paisteiselta pöydältä. Mutta eipäs tullutkaan\npistoksesta totta ensi tuokioon! Eikös kelmin karkeloitsijan pitänyt\nnytkin keksiä pöydällä tavallinen joka päiväinen kujeensa? Jo olikin\npiekana lasipallon kimpussa! Kun on ihminen vanha ja silmät kuluneet\nhuononäköisiksi, niin tarvitsee luontokappale eri vehkeitä avukseen ja\nniin pitää haalata tuota vesipalloakin talosta taloon ja sijoittaa\nkapistusten keskelle verstaspöydälle. Sitä Viikkakin aina eniten\nihmetteli, ja kun oli taloon tullessa saanut muut tavarat levitetyksi\nsijoilleen verstaspöydällä, ja kopeloi vielä viimeisiä säkkinsä\npohjalta, niin eipäs malttanut raiska hillitä odotustaan: -- Missäs\naurinkopallo on, se, jossa aurinko hyppelee sisällä kuin orava\nhäkissään? hoputteli ja uteli typykkä silmät jännityksestä kirkkaina.\nHyvä kapine se olikin, -- sellainen ei kiillellytkään jokaisen suutarin\npöydällä, itsekin oli kummikseen katsellut ja ihmetellyt vehjettä, kun\nensimmäisen kerran näki sen nuorena pojannaskalina vanhan Rajalinin\nverstaspöydällä ollessaan kuukauden päivät mestarilla suutarinopissa,\nvartavasten olikin tehnyt matkan Isonpitäjän puolelle, kun muinen\npidettiin Rajalinin jälkeen huutokauppaa ja huutanut pallon viidellä\nkopeekalla itselleen -- hyvä kapine varsinkin silloin, kun oli\ntikattava tarkka sauma ja silmä konstaili, tyrkkäsi vain työn tiiviisti\npallon kylkeen visusti siihen kohtaan, josta valo kulloinkin kirposi\nilmaan sen hohtelevista sisuksista, niin oli tikin jälki selvänä\nsilmien edessä kuin raamatun präntti: autti se päivänvalollakin ja\nehtoisin, talikynttilän valossa työskennellessä se oli ihmiselle kuin\nkolmas ja paras silmä! -- Tietysti hulivilihuipukka pöydällä\ntepastellessaan oli tälläkin erällä ensimmäiseksi äkännyt pallon,\nkuinkas muuten, vanha tuttuhan se sille oli eilisiltä ja entisiltä\nleikeiltä ja mitä keksimistä sen löytämisessä oikeastaan olikaan,\nsilmäänhän se pisti kenelle hyvänsä säteillessään verstaspöydän\nylimpänä koreutena ripustettuna lasisangastaan varsijalan koukkupuuhun.\nMutta eipäs veitikka vain ollut huomaavinaankaan aluksi koko himmeliä,\njätti juonikseen syrjään, akkunan välipuun varjoon, loikki sen sijaan\njokaiselle kompeelle, tepasteli pöydällä kuin omalla tantereellaan,\npiteli, hypisteli, kurkisteli. Ahaa! pinnarasia! onkos paahdettu uusia\neiliseltä? Kaiken keksi, kaiken tarkasti! Saippuanpalasenkin valaisi,\nläikäytti kirkkaaksi koko seulaksi pistellyn pinnan: pitikö näsäviisaan\nnuuskia, montako uutta naskalin sujausta muka oli eiliseltä lykätty?\nLestirivi? Kas, kas, Viikkan ovat vielä yhtä soman pienet ja siron\nviekottavat kuin viimeksi nähdessä! Vaikeata noiden ihmislasten, kun\njoutuvat niin nopeasti, lykkäävät vartta ja varpaanpituutta niin\nkiireellä, kuin kyköttäisi kuolema kyytipukilla! Tänään lesti vielä\nlyhyt ja typykkä kuin äidin rintoja pitelevä käden tyllerö, huomenna\nsoikka ja solea kuin joutsenen kaulan kaarto! Siviän suippokärjetkin\ntuossa, äsken vielä, viikkojako sitte? vuosiako sitte? -- kuka ihmisten\najan mitat oppii ja osaa? -- lyhyet kuin lapsen mieli, nyt hoikat ja\nelämää kohden kurottelevat kuin nuoren sydämen kaipaus. Valssinko syke\nvarpaan pohjissa, lennon levottomuus kärkien suipoissa? Malttakaapas\nkenokannat, siloinenkin laattia päättyy kynnykseen ja kynnyksen takana\non toinen, korkeampi! ennätti vallaton varoittaa, kun kerkiävä silmä jo\nkirkasti emännänkin lattanokkalestiparinkin. Lensivät noidenkin lestien\nkepeät kengät joskus, lensivät liitävässä valssissa, korko läiskyi,\nmorsiushame hulmusi kiitävillä kärjillä! -- Surkuko himmensi välkkyvät\nripset? pilvenhahtuvako vain kuljetti siipensä varjon tuokioksi\nauringon kehrän ylitse? Pöydällä tummeni ja valon silmä ummistui\nvanhojen lestien kohdalla. -- Nyt ovat morsiuskengät, korot vinoina,\nvinnillä ja lestien ennen siroissa poskissa nahkapahkat, varpaiden\nsolmuissakin kuhmut ja jalkapöytien nuori nousu lakastunut! -- Kauanko\nkestäisi aurinkotytin huokaisu? Ohi oli pilvi, pöytä kirkastunut, suru\nvarissut huolettoman sydämeltä kuin vesi suorsan läiskyvältä\nsiipiparilta. Nauraa kilkaten loikki vallaton jo edelleen, hipsutti\nhelein helmoin, tepasti viimeiselläkin lestipariila. Kapteenin\nlataleveätkin maailmassa vielä! Solenius kuuli herkällä korvallaan\nselvästi hulttion kirkkaan naurun, kun hupakko hulluuttaan mittaili\nlestin pöytää pitkin ja poikin, kurotti kurillaan etusormea, haritti\nhienoa peukaloa. -- Leveyttä totisesti kuin taalarin plootussa!\ntunnusti Soleniuksen silmäkin sankojensa ylitse rehellisesti selvän\nasian. Mutta piti yrittää kuitenkin puolustella talon asioita! --\nKatsos, katsostas! alkoi Solenius puhua järkeä ajattelemattomalle ja\nviisas etusormi nousi neuvovasti pystyyn. -- Kun meri loikkii kuin\nensimmäiselle kevätlaitumelleen päästetty kolmivuotias varsa, ja\naluksella on turkanen kiiru noikkia vimmatun mukana, niin silloin\nkiität lykkyäsi jos on anturaa riittävästi jalkojesi alla seistäksesi\nvakavasti heiluvalla komentosillalla. -- Solenius melkein äkäistyi: Älä\nsinä pilkkaa Alastalon papan lestejä, ne ovatkin kapteenin lestit, ja\nymmärrät itsekin lyhyine järkinesi, että kun Siwiän keulapuu tässä\ntuokiossa maistelee ja aivastelee Kattegattin suolavettä ja seuraavassa\nkokottelee noukkiaksensa pilvenriekaleita Otavan silmiltä, niin eipäs\nsilloin seistakaan Siwiän kihisevällä komentosillalla tanavasti kuin\nAlastalon papa, ellei ole kapteenin tassuissakin manttaalia! -- Siten\nSolenius yritti parastaan neuvoakseen, mutta kuunteliko huitukka\nvakavia? Järkimiehellekään ei kannata viisautta puhua, saati olennolle,\njolla on tytön tukka kevytmielisen pääkerän ympärillä liehumassa!\nHilkkui vain kunnoton valtoimesta kurkusta, huiskutti kirkasta hametta\nja tepasti kurittomasti kunniallisilla lesteillä! Kunniallisilla?\nSoleniuksen täytyi huojutella paheksuvasti laveata päätä. Vanhat\nruojat, syntiset kropatkin! eivätkös lehotelleet hupakon liepeissä\nleveät naamataulut tyytyväisyyden paisteena ja vakaat suupielet\nkorvasta korvaan ylettyvässä onnellisessa naurun virnissä? Häpäisevät\nvanhan tervaskannonkin, jolta ovat perineet mäntyiset luunsa! kivahti\nSoleniuksessa. -- Vaikka? Vaikka pitivätkös Israelin tuomaritkaan\nsilmänsä kurissa kun Susanna läiskytteli lammikossa? -- Aprikoiva aatos\nleppyi. -- Voikos vaatia tyhmältä puukappaleelta enemmän mieltä kuin\nihmiseltä, jolla kuitenkin on järkeä päässä? Solenius ajatteli\nitseänsäkin ja Sandraa. -- Jaa, jaa! surkutteli hän. -- Kaikilla ovat\nkiusauksensa ja heikkoutensa! -- Solenius nosti kuitenkin lestiparin\nvisusti auringosta ja siirsi siivosti pöydän alle. Olkoot siellä ja\najatelkoot, niin tulee syntiä vähemmän! Ja Viikkakin saattaisi huomata!\n\n\n\n\nII.\n\n\nViikkan silmäparilla oli kuitenkin parempaa askaretta! Lasipallo\nkimalteli pöydän yllä kuin aurinko, sinkoi senkin seitsemänä\nsädekimppuna, Viikkan puhtaat silmät olivat odotetusta ihmeestä yhtä\nkirkkaasti kummissaan kuin eilen ja entispäivänä ja koko ajan kuin\nSolenius oli ollut talossa. Niin koreata oli katsella, että pientä\nkurkkua hykersi. Sininen silmäpari syveni. -- Tuommoisilla paijuillako\nenkelilapset leikittelivät taivaassa? Aksakin, jonka enkelit talvella\nhakivat taivaaseen ja pantiin valkoisessa paidassa arkkuun? -- Kuuma\nvesi syöksähti kysyviin lapsen silmiin. -- Paha, paha Aksa! miksi\njätitkin minulle yksin kaikki yhteiset paijumme ja menit itse hakemaan\nparempia taivaasta! hyrskähti äkillisenä haikeutena rinnassa. Vesissä\nuivat silmät vilkasivat vierastavina leikkihyllyyn penkin kupeella,\njolla riveihin asetetut posliinipalaset kylmänorpoina välkkyivät.\nNuokin kaikki oli Aksa malttanut jättää! Kahvikupin lohkokin tuossa,\njonka hohtavan valkoisella kupupinnalla koreili kimalteleva\nkultakukkanen, pitelivätkö sitä enää koskaan Aksan elävät sormet, samat\nhienot, huolehtivat sormet, joita Viikka oli viimeisinä Aksassa\nhivellyt, kun ne lepäsivät kylminä ja toimettomina arkun valkoisella\ntyllillä? Ja ihmettelikö Aksan harras, ummistunut silmä enää ikänä\nViikkan kanssa yhdessä korkean kolmimastolaivan mahtavaa hahmoa\nkatkenneen nelikulmaisen pullolasin leveällä kyljellä, kun se komeat\nraakapurjeet ylpeästi levällään ja keskimaston pitkä vimppeli\nvaakasuorana yllään suoritti salaperäistä matkaansa himmertäen silmään\naaveellisen valkeana ja läpinäkyvänä? Tuolla lasilaivalla purjehditaan\ntaivaaseen, oli Aksa kerran tietävästi selittänyt. -- Noustaan\nkannelle, hellitetään ankkuri ja mennään sinne, missä meri muuttuu\ntaivaaksi. Minä olen katsonut rantakarkun päästä ja osaan tien:\nKuttukarin takana on taivas auki ja meri heiluu siltana sinne asti. --\nViikkan pienessä sydämessä nousi suru kurkkua myöten. -- Sinne lähti\nAksa, lähti keväästi heti kun meri suli, lähti, vaikka minä itkin ja\nnyyhkin ja kielsin, kun hän kymmenen päivää nukkui sängyssään\nyhtämittaa ja sormea liikuttamatta ja silmäluomet ummessa, odotti,\nkunnes jäät olivat Kuttukarin takaa poissa, ja väylä selvä lasisen\nhaamulaivan kulkea! Ja siellä olikin Kuttukarin takana varmasti taivaan\nportti! Suven mitassa oli Viikkakin lukemattomat kerrat käynyt\nrantakarkun päässä tähystämässä sinne, oli varpasilleen kurkotellen\nselvästi nähnyt, kuinka meri Kuttukarin siloisen valkean kallion takana\nhyppeli ja loiski ja riemuitsi sulan silkan taivaan alla, vieri sinisen\nvalkeana suoraan aukenevaan taivaaseen! Kyllä sinne oli helppoa\nlasilaivan kannella löytää! Minkäkaltainen mahtoi olla taivaan maa,\nmeren porttien takana, jossa Aksa nyt leikki enkelien kanssa? Olivatko\nsielläkin kedot ja kedoilla kirjavat kukkaset, lentelivätkö pääskyset\nkevyinä ilman korkeuksissa ja livahtelivatko hopeakylkisalakat\nsielläkin vikkelinä heljässä vedessä siltakarkun kupeella? Viikkan\nsilmä oli tietämättään jäänyt tuijottamaan leikkihyllyn keskilaudalla\nvälkkyvään lautasen lohkoon. Senkin oli Aksa hänelle jättänyt, se oli\nAksan nimikko-oma, Aksa oli saanut sen Härkäniemen sedältä eräänä\ntalvena lukuvuoropitojen jälkeen, kun astianpesijät olivat\nvaromattomasti kolhineet siitä reunan rikki. Se oli kohta sijoitettu\nyhteisen kotostupahyllyn keskimmäiseksi koristukseksi ja lukemattomat\nkerrat olivat he Aksan kanssa yhdessä tutkineet kuvaa sen pohjalla,\nolivat käyneet äidin astiahyllyn juurellakin, jonka ylimmillä, koko\nuuniseinän pituuden ylettyvillä hyllyillä oli akkunan yläpuolella rivi\nrivin yllä samallaisia pitolautasia eheinä, jokaisella pohjallaan sama\nvälkkyvä kuva, ja olivat kasvot ylöspäin kurotettuina ja sormella\nosoitellen selvitelleet toisilleen kuvan ihmeellistä sisältöä. Nuo ovat\nomenapuita! oli Viikka arvaillut, kun hän, vesi pienelle kielelle\nherahtaen, katseli täyteläitä pallomarjoja, jotka runsaina rymssyinä\nnuokkuivat korkeiden puiden latvoista vetten ylitse. -- Ne ovat taivaan\nomenia, eivät omenat maan päällä kasva rypälekimppuina! oli Aksa\nselittänyt. -- Mutta kun olisi esiliinoineen alla ja yksikin palloista\nvarisisi helmaan, niin kedolle minä paikalla istuisin puun juurelle ja\npurisin paistavaan poskeen! oli Viikka ihastellut, kostea hammas\nvilahtaen huulien punasta. -- Taivaan omenat eivät varise, ne välkkyvät\nlatvoissaan ikuisissa heleöissään silmien riemuksi! oli Aksa tietänyt.\n-- Soleniuskin sanoo, että taivaan marjat ovat silmien poimittaviksi ja\niloittaviksi ja että enkeleillä on suu vain laulamista ja kiittämistä\nvarten! oli Aksa vahvistanut tietonsa. -- Mutta nuo omenat eivät ole\npunaisia, nuo ovat sinisiä! oli Viikka inttänyt ja ajatellut oman\nselityksensä. -- Nuo puut kasvavatkin unten maassa ja salmet ja saaret\novat unten vesiä ja maita ja ovat sentähden niin ihania! oli Viikka\nväittänyt voitonvarmana. -- Kiipeäisikö sillankaari noin kevyenä\nniemenkärjestä ja killuisi toisella päällään ruovikon latvoilla\nilmassa, ellei se olisi unta? oli hän perustellut käsityksiänsä. -- Ja\nsininen maja saaren siimeksessä? Missä muussa kuin unessa saattoi katto\nleijata kuin lokin levitetty siipipari pelkillä ilmoilla? -- Mutta\nAksakaan ei ollut hellittänyt käsityksestään. -- Taivaassa on kaikki\nsinistä, etkö sinä taivasta ole katsellut, mitä syvemmälle näkee, sitä\nsinisempää! -- Ja taivaassa on kaikki siivitettyä, sillat ja rannat,\nlinnut ja enkelit, kuka siellä ilman siipiä pysyisikään, kukkasetkin\nleijaavat maasta ylhäällä kuin perhoset, näetkö? -- Viikka alkoi olla\nvakuutettu, kaikki lepäsi kuvassa todella valkoisella, uiskenteleva\nsuorsaparikin ruovikon reunalla, ja niemen kärkikin, joka kurotteli,\nuloimpana paisteisille vesille! -- Mutta linna, jonka kymmeniset\nakkunarivit hohtelivat kirkkaina puiston tuuheiden latvojen lomitse\nlahden pohjassa väilyvän veden partaalla, eikö se kuitenkin ollut unten\nprinssin satulinna? yritti hän vielä heikosti puolustella omia\nmielikuviaan. Siinähän kellui valjussa vedessä venhe kuin korukaukalo,\nkeulapuu korkea kuin joutsenen kaula ja takatuhto ylhäinen kuin\nkuninkaan tuoli! Kuka onnellinen muu kuin prinssi prinsessansa kanssa\nsaattoi semmoisessa veneessä soudella? Näethän itse, prinssi on juuri\nlakannut soutamasta, vesi tippuu vielä hopeaisina pisaroina lepäävän\nairon lehdeltä, venhe liukuu ja rannan kuva veden kalvossa liikahtelee,\nprinsessa on kumartunut hiukan perätuhdolla, minkä sanan lienee prinssi\nlausunutkaan ehtoon ilmaan, prinsessa on kallistanut poskeansakin\nkäteen varmemmin kätkeäkseen kultaisen sanan herkän rinnan onnelliseen\npohjaan, olkihatun pitkät silkkinauhat leijaavat suorina ilmassa,\nvaikkei tuule! -- Niin Viikka oli viimeisensä koettanut vakuuttaakseen\nAksaa, mutta Aksan kasvoilla oli pysynyt entinen valaistu hymy, hän\ntiesi asian paremmin ja lempeisiin silmiin oli lentänyt loiste: Ei maan\npäällä noin kirkasta ja korkeata linnaa ole! Näethän tornien suipot\nsarjat, kantaisiko linnun siipikään niiden tasoille? Ja laskevatko\nsilmäsi akkunoiden luvun, jotka välkkyvinä riveinä paistavat huojuvien\nlatvojen yltä ja lomitse? Taivaan autuas talo tuolta loistaa paratiisin\nheljän vihannan keskeltä, ja jokaisen kirkkaan ruudun takana istuu\nenkelilapsi pestyin kasvoin ja tähyää iloisin silmin loitoille vesille,\nkoska taaskin on Kuttukarin rauman suusta tulossa uusi lasilaiva\nmukanaan uusien onnellisten leikitsijöiden kirkastetut puhdaspaitaiset\nparvet. Kun laiva vihdoin valkean selän ylitse keinuen ilmestyy salmen\nsuuhun tuossa paisuneissa purjeissaan paratiisin tuoksuva tuuli, ja\nkeulan edessä paratiisin vesien helminen hyrske, humahtavat linnan\nhohtavat akkunat kuin käskystä auki, jokaisesta akkunasta kirpoo ilmaan\nenkeli valkein levitetyin siivin, linna peittyy tuokioksi valkeaan\nvilskuvaan pyrypilveen, kun kirkkaat siipiparit iloisesti havisevat,\nhaukkaavat ilmaa, lyövät ja läiskyvät, kunnes vilinöivä parvi on\njärjestyksessä ja kevyt lento ui levollisesti latvojen välitse kuin\nilmojen sineen kurottuva, tuulen hengen kantama ja levittämä\nhurstiliina. Näetkö, jo vilisee valkea pilvi lasilaivan yllä,\nkiertävät, karkeloivat toppien ympärillä kuin perhosten hulmu niityn\nkukkasilla, kaartavat ja liehuvat, kaikkoavat korkeuksiin,\nleijaavat alas, yksi on jo raakapuun nokassa, toinenkin ja kolmas,\nkaikki jo laskevat siivet supussa kuin vesille lokit, täyttävät\nraakapuut, peittävät märssyt, kieppuvat touveissa, tungeksivat jo\nparrasparruillakin, loikkivat kannelle! Lapset seisovat kannella ujona\nihmettelevänä ryhmänä tiiviisti vieri viereen tunkeutuneina kuin\ntoisistaan turvaa hakevien lammasten arka pelokas parvi. Hiljaistako\nkuin joulukirkossa ennen virren virittymistä? Riemuisaako kuin\näänivirtojen humahtaessa urkujen satoihin torviin kiitos paisuu ääneksi\nja ylistys pauhaa julki? Jo on tavannut enkeli lapsen käden, toinenkin\non jo pujottanut rohkasevan käden arkain, estelevään käteen, ryhmästä\nkirvoittuu pari parin jälkeen, enkeli ja lapsi, turvallinen, taluttava\nenkeli, ujo ihmettelevä lapsi, uudet kädet solmivat liittonsa, parit\nliittyvät piiriksi, piiri kasvaa, jo on piirejä kaksi, ja kohta kehää\nkoko avara kansi piiri piirin sisällä, jokainen lapsi on saanut\nenkelinsä, arkuus on unohtunut sydämistä, silmien ujous sulanut iloksi\nja askel nousee keveänä. Juhlallisena liihottaa liehuva tanssi, kevyet\nkehät kiertävät kuin seppelkiehkuroina myötä ja vastaan, lomitse ja\nympäritse, kutovat kirkasta kangasta, lento saa vauhtia, käsien ote\nkiinnittyy, liitävä askel siivittyy! Silmät loistavat, helmat hulmuvat,\nkevyt on karkelo autuasten, kun on enkeli viemässä kädestä ja ilo\nsiipenä sydämessä! Kiitää pyörivä kanta, polkee lentävä jalka:\nhaahdenko kantta? ilmojenko siltaa? Alle on jäänyt haaksi kansinensa,\nilmojen helmaan on eronnut piirien liehuva hulmu, taivaan siniin\nkiehkuroi tanssi kuin perhosparvien kevyt vilinä. Piirit viuhkivat,\npiirit suihkivat, ylös, ylemmä tuulien teille, lintujen niityille\nkantaa kehien köykäinen kierto: sini on siltana liehuville ja kantava\non taivaan tanner tallata ilmavan, entävän jalan! -- Tuolla minä\nlentäisin, uisin sineä kuin pääskynen ja näkisin paratiisin paistavat\ntarhat edessäni! oli Aksa hiljaa huokaissut raukea poski kädellä ja\nuneksuva silmä valaistuna. -- Sinua minun vain olisi ikävä, kun\nlentäisin enkeliparin välissä! oli hän lisännyt ja siirtänyt syvän\nsilmän lautasen pohjasta sisareen, niin että Viikkankin oli odottamatta\nrutistanut sydäntä. -- Sanovat rintaani heikoksi, mutta minun rintani\non väkevä, siinä on veto kuin tuulen paine levitetyssä purjeessa, vielä\nse veto minun nostaa ja noutaa kirkkauksien kotoon. Onhan elämässäkin\nhyvä olla, tuvassa on hyvä ja ulkona hyvä, on hauskaa juosta joutilaana\nja hauskaa askarrella isosten mukana, talli on tuttu ja kotomäki oma,\nnavetan puolla ovat ystävinä Mustikki ja Mari, Mari antaa maitoa\nkiulusta ja Mustikki ynisee, kun taputtaa, on suloista sängyssäkin, kun\nlepää kipeänä ja katselee ja kaitsee kulkevia ajatuksiansa, mutta\nsittenkin on paratiisissa vielä parempi, siellä on taivaan sini käden\npideltävänä, kun se täällä on vain silmän yltävillä, tähdet ovat\nkoruina otsalle solmittaviksi, kun niitä täältä vain katselee, siellä\nsaa kaipaus kantavat siivet ja rinnan syvä huokaus varistaa\nsuloudeltansa kivun, karitsat puhuvat ja kukkasilla on kieli, jota\nymmärtää. Tule sinäkin myöhemmin sinne, sitte kun olet elänyt, nouki\nomenat elämänpuusta, ne omenat, joista minä näen vain valkeat kukkaset,\nniin tiedät sitte, kun olemme yhdessä sisarina puhtain sydämin,\ntaivaassa, kertoa minullekin ovatko elämän tarhan hedelmät makeat vai\nkarvaat maistaa, ja saan minäkin silloin sinun kertomanasi tietää,\nitkeäkö minun pitää itseäni vai iloita osastani, kun elämän lahjaksi\nminulle jäi vain viileä myrttiseppel otsakulmalle. Sinun on helppoa se\ntaivaassa kertoa, siellä ei puhuta huulten hitailla äänillä, vaan\nsilmän ainoa katse ilmoittaa siellä silmän katseelle koko sydämen ja\nsalattu elämä on avoinna kuin taivaan piirin pilvetön, syvyyksiinsä\nkätkeytyvä kirkkaus. -- Tuommoisia oli Aksa nähnyt kirkastetuin silmin\nja noin hän oli puhellut äänen alla kuin virsien humina! -- Vieläkin\nlikisti Viikkan sydäntä ja silmät kastuivat. Sinne oli sisar mennyt\nnäkemään ja olemaan kauniimpaa, oli keväästi kätketty valkeaan arkkuun,\nkasvoi jo ruoho ja kukkasiakin kummulla, ja Aksan viimesuvinen\nnimikkokaritsakin oli jo lammas ja silläkin oli jo oma pieni karitsansa\nvierellään juoksemassa! Oliko onnellisempi Aksa, joka nyt käyskeli\nparatiisin paistavissa tarhoissa, ja leikki ja lauloi ijäiset vilvakat\npäivät enkelien kirkkaassa parvessa, vai oliko onnellisempi hänen\nkaritsansa, joka nyt oli lammas ja suojellen ynähteli äidin äänellä\nkaritsalleen, joka hakien ja lykkien säälimättä tunki hienoa turpaansa\nhänen kupeisiinsa? -- Paha, paha Aksa, miksi lähditkin luotani ja jätit\nminut yksin paijuinemme! hyrskähti surun järjetön syytös vereksellä\nvoimalla taaskin Viikkan orvosta sydämestä, kuumat vedet syöksyivät\nsilmiin, lautanen kuvinensa peittyi näkyvistä ja vain haikeus istui ja\nimi lähtemättömästi rinnassa ja kolotti käsivarsissa, sitä ei huuhtonut\nsilmien vesi irti.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nSolenius oli hyvällisin huulin seurannut aurinkotytin vehkeitä, oli\nsilmälasiensa sankojen ylitse tarkannut vallattoman valmisteluja, kun\nse kokosi liepeitänsä, kyykisteli ja kurkisti, väijyi tilaisuutta\nloikatakseen lasipallon liukkaalle kyljelle. -- Äläpäs yritäkään,\npussikkasi livastavat ja putoat nokillesi naskaleihin! oli hän\nisällisesti varottanutkin vaikka liika myöhään, sillä veitikka oli jo\nviskannut hurstinsa ilmaan ja astella keikisteli hahtuvina keinuvan\npölypilven harjaa kuin kultaista siltaa, käsivarret vain soutivat\nkevyesti ilmaa ja nilkka vilkahti nopeana liehuvien liepeiden kätköstä.\n-- Luonnistipas pakanaa tälläkin kerralla! huoahti Solenius\nhelpotuksesta, kun retki oli päättymässä ja hieno jalka jo tapaili\npallon lakea. Mutta pääsikö jännityksestä niin vähällä? Tuskin tunsi\njalkapari pallon pinnan allansa, kun jo vartalon keno lensi suoraksi,\nkädet tapasivat kotonsa siroilla lanteilla, kanta viskasi lievettä ja\nniska nakkasi palmikot pitkiksi! -- Älä hemmetissä! yritti Solenius\nhädissään hokea, kun villimys jo pyörähteli vimmatussa tansissa. Antura\nsilahteli ja korko iski, uuma pyöri ja helmat loiskivat, päin vasenta\nja oikeaa löysi lentävä jalka ja kultaiset palmikot piiskoivat\nympärille! -- Sinkoat silmiin vielä! torui Solenius sokaistuneena. --\nKukas sitte huomenna kantaa lystin akkunasta tupaan, jos sinä nyt\nlivastut ja nyrjäytät nilkkasi? yritti hän puhua järkeäkin\nyltimykselle. -- Turhaa kaikki, yhtä hyvää jos olisi yllyttänyt! Keksi\njos mitkä metkut, kieri kehränä varpaansa kärjellä, huiskutti hameen\nrenkaaksi ympärilleen, kymmenenkö käsiparia vilisi ilmassa? -- Mutta\nvaro, varopas nyt kumminkin! tuskastui Solenius tosissaan. Emäntäkin\nsuuttuu, kun tuoksutat tomun liikkeelle koko tuvassa! Onkos tuo nyt\nlaitaa mielestäsi? Tunkea akkunasta ihmisten tupaan, jossa\npäällepäätteeksi leivotaan, ja mellastaa niin, että vakaa jauhon\ntomukin pyryy hulluna ilmassa? Katso nyt itsekin töitäsi! Halki tuvan\nuunin kulman tuolle puolen asti akkunantäyteinen pölypylväs pyörimässä,\npelkkää kultaista häälymistä ja sinistä heilumista, huikentelevaa\nhiudetta ja kevytmielistä välkettä kuin synnin salakude nuoren sydämen\nhalajoivissa verissä! Kukas uskoisi mokomaa pyryhametta samaksi\nsiivoksi tytiksi, joka joulupäivän kaksitoistalyömältä on niin ujo ja\narka, että tuskin uskaltaa hiipiä valjun nenänpään jäiseen ruutuun ja\nvilaukselta kurkistaa laattian pahnat punerviksi, ennenkuin jo säikkyy\ntakaisin tallin harjan taakse ja kaikkoo paidassaan viluiseen\nmetsänrantaan? Kukas uskoisi! sanon vieläkin! --\n\nSolenius torui niin vakavissaan, että hiustupotkin kummallakin\nkorvallisella harittivat paljaan päälaen ylitse vallan totisina\ntoisiinsa. -- Nuo nuoret, nuo nuoret! haikaili hiusmuori vasemmalla\nkorvalla maailman syntisyyttä ja huojautteli hurskaasti hapuroa\ntöyhtöään. -- Eivät hameissaan pysy! paheksui ukkeli vastakkaisella\npuolellakin ja törrötti äkeästi suoraan pystyyn. -- Lentävät ja\nlentävät, vaikka joka siiven sujaus kantaa likemmälle kuoleman\nhalavakujia, hurisi vaimonpuoleinen edelleen haikeata nuottiansa ja\nristi apeana harvoja haalistuneita jouhiaan. Lentäkööt aikansa,\nlensimme mekin, ja näin pitkällä olemme: haivena huutamassa toiselle\nvirstan päästä! ärähti vastaus päälaen toiselta puolelta. -- Kuoppaansa\nkompastuu nopeakin sorkka ja saveen painuu lopulta pääskysenkin nokka,\nmitä pilviä luuli hakeneensakin taivailta! -- Ukko täräytti viisautta\nharjaksistaan kuin tikka toukkaa kuivan kannon kyljestä.\n\n-- Soleniuskin sekaantui jo juttuun: Sielläkös te taas pidätte\nnupinaanne ja härinäänne, sumuparrat? sanoi hän ja haikersi. --\nHävetkää nyt hiukan ja pitäkää suunne edes sen ajan kun aurinkokin on\ntuvassa, muutenkin saa kuulustella hurinaanne aamusta ehtooseen ja\nehtoosta aamuiseen! Me vanhat, me vanhat, me hapannumme ja kipistymme\nkuin tuopin pohjalle unohdettu piimä! -- Solenius oikein haikaili\ntosimurheessa itsensä ja vaivaisten hiustensa puolesta. -- Mitä\nyksinäisemmiksi ja harvemmiksi te olette jääneet, parat, sitä\nnöyremmiksi teidän pitäisi suostutella sydämenne! neuvoi hän kokeneen\nisällisesti. -- Mutta aurinkotyttikin oli jo äkännyt asian, ja\nkiepsaus, kun se jo oli töppösineen leiskumassa Soleniuksen lavealla\npäälaella. Silahutti sinne, silahutti tänne, valautti kiiltäväksi koko\nsiloisen kallon, piteli ja tunnusteli, lämmitteli ja hyvitteli, hyväpäs\nsen oli jalanpohjan kosketus! -- Vai minutkin vielä muistit, vanhan\nkynipään? laveni nauruksi Soleniuksen altis mieli ja suunpieli. Ettäs\nlöysitkin taas! Kaikki nurkat sinäkin kuhnit ja kolaat, kun minutkin\nhaet joka päivä ja joka paikasta! Pöylit ja Parattulat, Luusit ja\nLangholmat, minne Solenius vain mennä kalkuttelee lestisäkki\nselässään, kyllä sinä perässä pääset ja vanhan Soleniuksen ja hänen\nverstaspöytänsä haet, vaikka Krooklan pirttikamarista! Hihihi! siellä\njo luulin entisviikolla löytäneeni paikan, kun koko päivän kyykistelin\nja paikkasin rajoja, eikä auringon pirausta nokiseen ruutuun, mutta\nannast' olla, ennenkuin ehtookello soi, niin kuka painaa nenänpäätä\nruutuun ja vahtaa hämähäkin verkon lävitse suoraan kaljuuni, ellet\nsinä samanen: Ähä, täältäkös Soleniuksen vasarannaputus kuuluu\nnukulaispensaan takaa ja minä kun olen saanut huhkia koko pitäjän ja\nkurkkia joka akkunan, ennenkuin löysin? Kosiosaappaatkos Krooklan äijä\nnyt tarvitsee, kun vanhat rajansa raskii paikkauttaa? Suupaltti sinä!\nmutta kylläpäs sait kiiruunkin liepeisiisi kadotaksesi luodemetsän\nlatvoihin, kun pirtin porstuassa kalahtelivat äijän puukengät! --\nSolenius hyrisi ja pakisi ylen tyytyväisenä, kallisteli kaljua\npäälakeaan paremmin auringon lämpimälle. -- Parahiksi tänne Alastaloon\ntuli tulleeksikin kun aurinkokin sopii lekottamaan akkunasta joka\njumalan päivä ja tuoreen leivän haju hulisee ilmassa, niin ettei\nsieraimiinsa saa kaikkea ahmituksi! siunasi hän hyvää lykkyään. --\nSolenius oli niin hyvillään, että alkoi ajatuksissaan vertailla\nonneansa. -- Ei ollut kuningas Salomollakaan kaikessa koreudessaan\nenempää kuin yksi aurinko päälakea lämmittämässä, ja hänkin oli\nkuitenkin vissisti kaljupää, koska oli niin viisas, että raamattukin\nkehuu. -- Vielä kaljumpi kuin minä! korjasi Solenius nöyrästi\najatuksensa. -- Kyllä me aina pärjäämme, ei aurinko ja elämän hyvä\nmeitä unhota nurkassamme! muisti Solenius rohkaista hiuksiaankin,\njoiden äskeinen nurina vielä pakkasi painamaan surkua sydämen pohjalle.\nMutta ei oltu enää päälaellakaan lohdutuksen tarpeessa, päivän kulta\nhulisi harvoissa hiuksissa ja joka karvan haiven alkoi kurotella\nnokkaansa.\n\n-- Ähäs, jo lämmittelee! murahteli oikealta korvalliselta, jossa\ntakkuinen jouhitukko alkoi kirvotella äreää tappuraansa.\n\n-- Siunattu kipenä, kun vanhaakin muistaa! vikerreltiin vasemmaltakin\nja haaltuneet haivenparat koreilivat köyhässä harmaudessaan, kun\nvalehteleva paiste ne tuokioksi puki kullan pisarteluun.\n\n-- Mukavaa tässä lojotella ja oijennella jäseniään kuin saunan laolla\nlauantai-ehtoosti! kiitteli ukkeli oikealla korvallisellakin onneansa.\n-- Löylyä vielä niskaan saisi niin lähtisi leini pilleistä, niin että\npihisisi!\n\nMutta hapsimuori vasemmalla -- naisväen tietää, mihinkäs ne luonnostaan\npääsevät vanhoinakaan! -- oli jo ajatuksineen turhuuksissa ja hahmi ja\nkokosi auringon almua harvoihin haiveniinsa, minkä kerkesi. Vanha\nkaaho, levitteli ja kohenteli köyhiä jouhiansa, koreili ja kimalteli\nkultaisena kuin olisivat nuoruuden kihlat vielä välkkyneet ruskoisilla\nsuortuvilla! -- Nuori ja tiheä minäkin olin, muistatko kuinka kiilsin!\nhyrisi hän muinaisissaan, kenelle lie puhellut, ja nyökytti hurskaasti\nohutta hopeaansa. -- Jaa, jaa, minäkin olin vieno ja verevä aikoinaan,\ntuore ja taipuva kuin niityn nukka juhannuksena, sileä ja silkinhieno\nkuin lapsen poski äidin käden alla! haikaili hän onnellisena ja risti\nhartaasti yksinäisiä tyngilleen unohtuneita haiveniaan. -- Soh, soh!\nsaunasta puhelet ja keskellä kirkasta jumalan päivää! havahtui hän\nsentään pienesti torumaan toverinsa hänen mielestään liika\nsuorasukaista puhetta. -- Siivoisit toki suusi edes siksi ajaksi kun\naurinkokin paistaa, niin ei tarvitse hävetä puolestasi!\n\n-- Kahiset kuin kana ennen orrelle nukkumista! ärähti kaljun toiselta\npuolelta. -- Sauna kuin sauna ja paiste kuin paiste, kohjo sulaa\nkarvoista kummassakin pyykissä! Turhia huriset, mikäs hätä tässä, kun\npäivä paistaa päältä niin että pintaa kutii ja iän piki kihisee\njäsenistä! -- Niin mukavasti lehottikin aurinko ukonkin sammalröyhöllä,\nettä kärilään piti vähän hellittää leppoisampaakin juttua käreistä\nkarvoistaan. -- Vaikka oli sekin mokomaa aikaa, kun vielä oli harjaa\nminussakin ja loiskautteli paksuna lonkareena tuossa Soleniuksen\npäälaella! hörähytti hän tyytyväisenä. Äijän kääppänä! -- hän tarkoitti\nSoleniusta -- silloin vielä solea poika kuin humalaseiväs, polvet kuin\ntämmirauta, osasi iskeä korkoa laattiaan, että viitsi itsekin\nhuiskaista korvalliseltaan joskus! -- Ylpeät muistot karasivat juuriin\nniin että hiustukko haritti korvallisellaan kankeana kuin pahin\nrukiinsänki syksyisellä saralla. -- Muistatko Riuskas-Hessun häissäkin!\nRotevat häät!\n\n-- Hihihi! hilkkui vasemmalta valmiisti ja hapsivanhus sirkahti\nsilmänräpäyksessä virkuksi kuin olisi viisikymmentä vuotta varissut\nhauraalta hopealta. -- Riuskas-Hessun häät? Vanhan-Riuskas-Hessun?\nSamasen Riuskas-Hessun, jonka pojanpoika on nykyinen Riuskas-Hessu?\nKuin eilispäivän, kuin eilispäivän minä ne muistan! hoki muori\nonnellisena. -- Kuinka en muistaisi! Solenius, nuori pojanhuivilo\nsilloin vielä -- viisikymmentä vuottahan siitä oli Jaakonpäivän\nehtoosti! -- mieli maailman turhuuksissa, oli koko siunatun\nsunnuntaiehtoopuolen seisonut peilinpalasen edessä -- muistathan,\nYlistalon pirttikamarissa, olimme Ylistalossa silloin, Solenius oli\noppipoikana puujalka-Jaakolla -- sylkenyt pivoonsa, sukinut ja\nsilittänyt -- herra nähköön, sileinähän meidän piti levätä kuin\nvoideltuina otsalla, kun häihin päästiin, Marinkin sinne piti tulla,\nsamasen Oja-Marin, joka sitten kävi itsellisenä talollisissa ojia\nperkaamassa pari pellavatukkaista pojanmukulaa liepeissä, sitä Maria\nSolenius siihen aikaan katseli! -- sukinut ja silittänyt, vetänyt ja\nvenytellyt, joka minuutti uusi sylkäys pivon pohjaan ja taas tahkomaan\nja tasottelemaan! -- uppiniskaisia saparoita osasimmekin olla\naikoinamme, paksuja kuin oravan häntälorvi, piti väkisinkin kurkistella\npystyharassa maailman menoa! -- Muori oli ylen hyvillään, kieli livetti\nniin, että ihme, kun ei lentänyt kaksinkerroin menossaan! -- Muistan\nminä, muistan minä! humisi hän ja nyökki hartaasti kuin kana\nkaurakuhilaan juurella. -- Tuore minä olin kuin vainion harja\nhelluntaina ja rusko kiilteli pinnallani kuin hyppivä orava kuusen\noksalla!\n\n-- Koko rietas sinä olit päivinäsi lorvimaan korvallisellasi ja välkyit\nkuin pietarilainen juhtinahka! myönnyteltiin auliisti oikealta. --\nHehe! ja mittaakin piisasi kuin piimää köyhän talon piimätuopissa, kun\nvettä tuoppiin kaadettiin! -- Ukkeli oli hörähtänyt niin hyville\nmielin, että lykkäsi pienen leikinkin jutun suolaksi.\n\nMutta muori siunaamaan! -- Minäkö rietas? Jestas sinun puheitasi,\noikein sydänalaa tykyttää! Vai rietas minä! Kun olen koko elämänikäni\nollut niin siivo ja säädyllinen, että saattaa oikein harmittaa\njälestäpäin! Niin nuhteetonta hiustukkoa kuin minä olin nuorempana,\nsait hakea koko kappelista ja Isonpitäjänkin puolelta vielä! Kun\nsilloinkin muinen Hessu-vainaan häihin tullessa pääsimme Ylistalon\nporstuaan ja Solenius vaivihkaa sai itsensä vähitellen hiivatuksi tuvan\npuolelle oven suuhun ja sieltä toisten selkien taitse pujotellen\nviimein pääsi istumaan sivupenkin nurkkaan, niin kukas osasi levätä\notsalla tuntikaupalla sileämpänä ja siivotumpana kuin minä? Ei\nkirkonpenkissä nökötetä säädyllisemmin kuin me siellä Ylistalon penkin\nkulmassa, vaikka viulu veteli kuin olisi karvaa juurilta kiskonut ja\nanturat silahtelivat ja parit huiskivat laattialla niin että tupsua\nvenytti! Ja visusti minä puolestani olisin pysynytkin vaikka kukon\nlauluun saakka, kurkkinut siivosti ja haiventa hievahtamatta\nympärilleni ja ajatellut maailman turhuutta ja maallisten ilojen\nlyhyyttä, ellei paha yht'äkkiä olisi ruvennut nykimään Soleniuksen\njoutilaita säärivarsia ja kutittamaan tukan alustaa. Eikös syntinen\nalkanut lopultakin nytkytellä anturapohjiansa laattiaan polkan tahdissa\nja nakata päätään niin että minullakin oli täysi työ pysyä otsalla\nalallani ja siivolla! Vaikka kyllä repelikin silloin viulusta ääni\nvaikka puulusikat hyllyltä pystyyn nostamaan -- Ampatin Kalle osasikin\nsoittaa ja soittaa paremmin mitä pitemmälle yössä päästiin, toinen ja\ntoinen silmäluomi vain vuoronperään torkahtamassa umpeen ja jouhesta\nheltesi ääntä niin hemasevaa, että suonenvedon sai vissisti\njalkapohjaansa se, joka ei laattialle lähtenyt! Ihminen Soleniuskin oli\nja kun laattia tömisi ja turjui ja pari parin vieressä sulloi ja sotki\nlakealla permannolla kuin tomu tapporiihessä, niin oli tuli jo\nroiteissa säveälläkin! Kuinkas notkahtelikaan nuortea polvi ja kuinka\nsilahutti koronpohja poikavasti palkkiin, kun kurssi lopultakin oli\nkarannut tukkaan, lakki sivallettu takaraivolle ja marssi kävi\npenkinnurkasta uuninkulmaan, jossa Mari -- Henttu-Mari silloin ja\nOja-Mari myöhemmin -- juuri pyyhki hikeä kasvoiltaan huohottaen hetken\njoutilaana tanssista! Osasi poika pujottaa käsivartensa uumalle ja\nvarvas siepata nuotin pään! Hei, kyllä antura kerkesi kun Solenius\nkaapasi laattiata, veivasi vasta-, harppasi myötäpäivää niin että puhti\nhumisi hartaissa harjaksissa! Kuka uskoisi kihtikintusta, mutta niin\npisti polkkaa ketaristaan, että hävetä sai siivompi, mekin otsallamme\nsaimme lentää huiskin haiskin kuin harakat papumaalla! Mutta mikäs\nlentäessä, kun oli nuori lentämään ja tiheyttä tupsussa, viskasi itään,\nviskasi länteen, lystiä joka puolella! -- Vaikka siivoja meidän\nlystimme aina olivat! huomasi mummo kuitenkin ajoissa korjata kielensä\nkarkua. -- Pieni, viaton loiskaus vain joskus silloin tällöin päälaella\nja vika oli silloinkin syntisen Soleniuksen, joka ei malttanut pitää\nkinttujaan kurissa ja herran nuhteessa nuorempanakaan! huokasi hän\nhurskaasti.\n\nSolenius hörpähytti suupieltään harmista, kun piti mokomaa joutavaa\nkuuleman omalta päälaeltaan, mutta oli juuri tärkeä naskalin pistos\ntekeillä ja pikilangan pää lykätty piukistettujen huulien väliin\nodottamaan vuoroansa, niin ettei vastauksesta syntynyt parempaa kuin\npieni mymähdys. Karvatukko oikealla korvallisella sensijaan oli\npakillaan mielihyvää, aurinkokin helotti täydeltä terältään joka\nkarvaan, niin että juuria mojosi ja muorin jutut olivat löysänneet\nmukavaa muinaista mieleen niin että aivan pöyhisti vertyvää sänkeä.\n\n-- Hui hemmettiä meitäkin päivinämme, kuinka roikuttiinkaan ruskeina\nvietävinä otsalla niin että lentoa oli saparoissa kuin puhtia papin\nmessumekon liepeissä! Sun seitsemän pakanaa, silloin olivatkin päivät\ntoiset kuin nämä nykyiset suutarin pukilla, Soleniuksen päälakikin\ntunki tukkaa kuin sonnitettu sarka orasta ja itsessäkin oli paksuutta\npideltäväksi!\n\nVanhaa hallavaa virkisti perinjuurin ja kehu kihahteli harjaspäistä\nkuin sylki tupakkamiehen ikenistä. -- Samasissa Riuskas-Hessun\nhäissäkin! Kukas meistä läppäsi rohkeimpana lorvina Soleniuksen\notsalla, kun suutarin kanta kaapasi ja Marin helma huiski? Minä poika\ntahtia löin ja viulu hellitti ääntä ja kyllä kyynäspää tilaa survi!\nMahtuupa töminää tuvalliseen, kun on paria polkemassa ja tämmiä\njalkavarsissa! Hehe! tuota Soleniustakin! Kukas uskoisi äijän\nnykyisistä ketaroista, mutta kyllä tekivät nappulat työtä! Niin iskivät\ntanavasti, että lastua luuli veistävän permannosta ja kiire oli\nMarinkin roiteilla nilkoissa, kun antura visersi! Mekin, nuoret\nvonkaleet, huiskittiin kuin hullut ja halusta huiskittiinkin, minkä\nharjassa suinkin oli mittaa heilumaan ja hikeä tupsusta tippumaan!\nPysyitkös sinäkään enää siivolla jakauksesi takana, niin sileäksi kuin\nSolenius sinut oli harjannutkin Ylistalon pirttikamarin peilinpalasen\nedessä? Mitä vielä, löysä palanen sinä silloin vielä olit niinkuin me\nmuutkin, hytkyit joka polkan notkumalta kuin olisi synti pinnassa\nhypellyt ja viskelit noreata vartta, kun viulu nakkasi kääntymään!\nRuskea joutava sinä taisitkin olla ja takkusi tiheä kuin saukon selkä,\nlystiä meidän poikien oli hiivata pieni loiskaus sinulle asti, kun\nmitasta yletti ja Solenius antoi puhdin! -- Synnin vikaa istuu vanhassa\nvalakassakin, saati kunniallisessa hiustupsussa mestarismiehen kaljulla\nja niinpä piti paukauttaa vielä pieni miesmäisyyskin jutun höysteeksi.\n-- Taisi tulla lavaistuksi useammankin kuin tarve oli sinne vasemmalle\npuolelle asti! kehaista herjasi vanha konkari ja nauraa nytkytteli\nniin, että tärisevät jouhenpäät kiiluivat vallan syntisesti auringon\niloisessa kilossa. -- Pitkä pietana minä olinkin päivinäni ja yrittävä\npoika, huiskasin kuin huiskasinkin, ja huiskasin suruttomasti, kun\npaikkaan tuli, kainostelitte mukamas ja olitte ujoja olevinanne, mutta\nymmärsin minä semmoiset ujostelemiset: sitä varten saunaan mennään,\nettä vihtaa saadaan löylyiseen karvaan!\n\n-- Sinun puheitasi pitää kuunnella vanhanakin vielä! haikerteli\nvasemmalta hapsimuori, jonka hopealta aurinko jo hellitti sormiaan. --\nJaa -- jaa! minäkin olin nuori kerta ja käherryin ja kierryin kuin\ntuore humalan varsi! nyökytteli muori varjon puolelle väistyen. -- Ja\nHenttu-Mari eli elämänsä Oja-Marina ja Soleniuksen päälaelta ovat\nhiukset varisseet, valitti hän vetäen varjon orpoa harsoa tiivemmin\nyksinäisyyttään paleltaville hapsille.\n\nHymyn palvot tasottuivat hiljalleen Soleniuksenkin vanhoilla\nposkipäillä ja silmännurkkien hienot kurtut väsyivät naurustansa, kun\npuheen hurina päälaella vähävähältä nukkui ja aurinko verkalleen kokosi\nhurstiansa pöydältä. Sinne jo hävisikin koko koreus akkunan taakse,\nsinkasi vain viimeisen kultaisen silmäyksen akkunan kulmasta ja\nhellitti ruudusta, lensi, minne lensi, vajosi tallin harjan taakse ja\njätti ilman värisemään kelmeänä.\n\n\n\n\n\n\nKAASKERIN LUNDSTRÖM\n\n\n\n\nI\n\n\nSyksynhappamiahan viikkoja nämä ajat ja marraskuun rännät ennen joulua\ntavallisestikin ja kaikkialla, taivaanrännit yhtämittaisesti auki ja\nloroillaan ja tiet niin likoina ja märkinä, että hartioita ravistutti\nja sai jo silmänsäkin kuin saviin, jos käveli vain ruutuunkin ja\nvahingolta kurkisteli akkunasta raittien rapakkoja ja vajottavia kuran\nharmaita ulkona. Taivaan pilvetkin viikkomäärältä niin alhaalla ja\nvetisen roikuillansa, että olisi uskonut leipävartaalla, jos sellaisen\nolisi ottanut tuvan orsilta käteensä ja vasiten kiivennyt tallin\nkatolle, rapsivansa alimmat rievut ja roitin sotkut mustan hilvoiltansa\npyykin lioiksi ja ryysyn lätkiksi mäen märkiin ja kuljujen lampiin!\n\nOli tänäpäivänä sentään tullut Lahdenperä naapurista taloon, ja\nPukkilan porstuanperäkamarissa oli nyt kahvipunssi pöydässä ja sai\nviikkoisilta ruosteilta taas viljellä suutansa muillekin kuin\niänaikaisille kotolaisille! Pukkila sätisikin, minkä Pihlmannin leuka\nkerkesi, eikä lautamiehen tarvinnut muuta kuin silloin tällöin\nhörpäistä kupista kahvipunssia poskiinsa, ollakseen seuranveroinen\nkamarissa, koska muita ei ollut paikalla.\n\n\"Minkäs tolle Evaldillekaan teen, en suinkaan minä poikaa Lundströmin\nkouluunkaan jätä ja oppiin? Miksei, tunnustan minä sen, tunnustan\nmielellänikin, osaa Lundström laskea, raato onkin merilaskuissa, oikein\nvisu mato onkin! Visu kylläkin, visu! Missäs minä itsekään\nmeriräkninkini olen oppinut, ellen Kaaskerin tuvassa, Lundströmin\npöydän edessä? Ja Alastalo myöskin, Herman? ja Härkäniemi? Kaikki me,\njotka Itämerellä kulaamme ja Pohjanmerellä myöskin, kaikki me olemme\ntalvikuukautemme aikoinamme kököttäneet Lundströmin pöydän ympärillä!\nKyllä se tunnetaan! Tukholmaan osasi seilata, mikäs siinä! kuuton\nkeulapuukin semmoiset rannat haistamaan oppii, joita joka päivä präkää!\nMutta kukas Lübeckin löytää, ellei ymmärrä spisiaaleja ja räknää\nkurssia paperilla? Ja Kielin ja Rigan ja Juutinrauman suun? Ei meren\nvalleihin tien paikkaa kulu, ellei sitä paperille osaa mitata! Ja mitäs\nvirkaa Lundströmilläkään muuta oli, kuin opettaa meille merilaskut, kun\nkerta tuli tänne kaupungista kuin kyörätty ajokoira Kaaskerin\nMalakiaksen torppaan. Kukas käski juoda äijän viinaa, niin ettei\nsumuissansa erottanut vuoren nokkaa silkasta merestä, vaan täräytti\nkirkkaasti Raha-Rambergin uuden fregatin sen ensi matkalla Gotlannin\nnokkaan, niin komeasti täräyttikin, että rommipullo kajuutan pöydältä\nlensi kapteenin nokan edestä mäsäksi seinään ja fregatin kaikki kolme\nmastoa tippuivat samassa ryskäyksessä päistikkaa keulan ylitse mereen\nkuin kolme katkennutta tikkua! Se olikin uljas rymäys, ja kun Lundström\nkastuneena ja selvinneenä miehenä viimein sai kyntensä senverran\nkallionhaman taakse, että kiipesi kokkinsa kanssa ainoana pelastuneena\nmiehenä, pärjätty jurnaalikirja kainalossaan, Gotlannin kuiville, niin\nruokoruuhta eivät kaupunkilaiset enää sen räpän jälkeen ole uskoneet\näijälle! Visu laskemaan kylläkin, sanoin ja sanon, pärjätyn\njurnaalinkin lehdet, kun ne saatiin kuiviksi vakuuttivat sträkiltä\nselvää vettä fregatin keulapiikin edessä Bornholmaan saakka, mutta\nmitäs ihmettä siinä, jos astiakin yks'kölisenä ja vetelissä lähtee\niireissä liirumeille, koska mieskin kaksin kontein ja tasaisella\ntienpinnalla hakee hoipertelee lysteillänsä joskus ojan pohjiin, vaikka\nolisi penikulmia suoriltansa tannerrettavana nenänpiikin edessä\nmaantien santaa!\n\n\"Mikäst'ei sanon, miksemme oppia olisi ottaneet, koska oppia saimme!\nMeren hylkäämästä mahonkipölkystä ulkoluotolainenkin veistää\nsängyntolppansa ja sikaruuhensa, koska ei muutakaan puuta kasva\nkaljuilla kallioilla ja ajohylyistäkin on otettava hyöty! Miksemme\nolisi oppia napanneet ja tietoa näppineet nuppeihimme, koska sitä\ntalven selkään ja muutenkin laiskotellessa sai, ja kunnollisesti\ntuopillisella viinaa ja kahdella ruiskapalla kuukaudessa? Oppi laskut\nja navigatsuunit, auringon kaavat ja tähtien ritmit, kompassin konstit\nja planisfäärin pelit, seilienkin mallit ja ruuman kubiikit, oppi\nkirjanpidonkin juonet ja debetin ja kreditin kettumaiset kolummit,\nja niin puhtaan käsialan, että klerkitkin ja meklarit haminoissa\nvieläkin ihmettelevät! Härkäniemi, jonka pään pehkuissa aina on ollut\ntyhjää tilaa numeroille niinkuin muullekin tarpeettomalle mielen\nkamalle ja ajatuksen tomulle, taisi opetella Lundströmin suuren\nlogaritmi-raamatunkin värssy värssyltä ulkoa. Miksei, kyllä me opimme,\nkoska nuorempia oltiin nykyisiltään ja joutilaita ja viitsittiin, ja\nkoska ansion toivot istuivat nokissa ja venyttivät ihmistä nenästä\ntiedon tiensteihin, niinkuin uistimen väkä haukea huulesta huithemmetin\nfliiteille rihman päässä! Ja miksei Lundström olisi opettanut, koska\nvuodet kuluivat ja muutenkin makasi sekä tarvitsi viinaa. Ja mikäs\nmiehen maatessa ja lahotessa? Malakiaskin kuoli ja tupa seinineen\npäivineen jäi Lundströmille ilmaiseksi perinnöksi vaimovainajan ainoana\nsisarenpoikana! Seinät pysyvät pystyssä lahotenkin, kun tylttyy\nulkopuolelta nurkista ja kallistuvista paikoista töngöillä, multaakin\nsemmoinen kipenä porstuan kynnyksen edessä, että korjasi tilkusta\ntalviset perunat, silakkansa sai merestä, ja viinoissa ja viljoissa\npysyi niinkauan kuin riitti nuorta visapäätä pitäjässä ja viitsi nakoa\nkovien kallojen ravistuneisiin saumoihin numerojen tilkettä ja meriopin\ntaulaa, konjakinrommitkin ansaitsi joskus itselleen joulunpyhiksi, kun\noli palkattu suvenmitoiksi flakuksi ja kapteenin nimiksi ja\nkajuuttakoiraksi kaupunkilaisten aluksiin retarin itsensä fyörätessä,\nvaikkei ollut pomolla päällikön papereita taskussa klaarauksiin ja\nkonsuliselvityksiin haminoissa!\n\n\"Miksei siis Lundströmiltä oppia saisi ja tiivistäkin! Koskas minäkään\nolen Travet ohittanut ja ottanut Lübeckin mynningin silmät\nharhaviistoilta vartaaseen, kun on keulan kuro asetettu lähtöhaminasta\nsiihen piirtoon ja Uskon piikki samalta piirrolta noukkinut kärkeensä\ntulohaminan suun Itämeren toiselta puolelta? Ei opissa vikaa ole, ja\nmiksen siis hyvinkin voisi lähettää Evaldia tänävuonnakin taas\nKaaskeriin, niinkuin poika mennätalvenakin siellä kävi? Antaisin mennä\nvaan, halvemmaksikin tulisi, ja kaksi talvea siellä Jannekin, Janne\nPihlman, Jata-Fiinan Janne on istunut Lundströmin opeissa, istunut\nlaiskotellut kaksi täyttä talvea Kaaskerin pöydän päässä ja päntännyt\npäähänsä Lundströmin tietoja ikäänkuin Jata-Fiinan poika kapteenin\ntietoja tarvitsisi. Pöydän päässä! sanon. Niin juuri! pöydän päässä ja\nLundströmin vieressä -- Lundströmin, joka aina istuu yksin pöydän\ntakana ja seinäkellon alla -- pöydän päässä ja Lundströmin kyynäspäiden\nkyhillä istui Jatafiinan Janne, kun minun poikani, Evald, sanon, sai\nistua muitten poikain joukossa etupenkillä Lundströmiä vastapäätä\npöydän toisella puolella! Tarvitsi tilaa muka, Janne, nykyinen\nPihlmanniksi nimitetty! kyynäspään tilaa, kun oli logaritmiraamattukin\nleveänä nokan edessä pöydällä ja laski sfäärejä ja triangeleita, kun\ntoiset vielä tavasivat sifroissa ja reguladetriissä: toisen vuoden\nläksyillä hän olikin, kun Evald oli ensimmäisen!\n\n\"Toisen vuoden, sanon, toisen vuoden läksyissä! Ei ole\nLundströmissäkään enää entistä kutia, ei ole, sanon, tai on aine\npääkerissä nykyisillä pojilla toista munakeittoa kuin meillä entisillä!\nKukas meistä vanhemmista olisi kuluttanut kahta talvea Kaaskerissa?\nJouluviikkoja laskematta me pyhäinmiehistä nökötimme yhden ainoan\ntalven mitan saman pöydän ympärillä, nökötimme niin uskollisesti, että\nverkasarasta housupäässä ruumista ei ollut paljoa tietoa Maarian päivän\ntienoissa vuotta, mutta sifrat sensijaan olivat saman ainoan talven\nselän siemeninä istuneet kalloon niin lujasti, ettei niitä ole\nlioittanut kymmenienkään merivuosien suola ja virutus knupeista! Janne\nnyt, samanen Pihlmanniksi nimitetty, on saanut värkätä samoissa\ntakseissa, tuhdata läksyä kaksi umpitalvea Pyhäinmiehistä Valpuriin\nniin joka päivän tikiltä ja tihuvan saumalta, että lieneekö sifrojen\nsaivarilta kerjennyt välillä edes huomaamaan, onko lumen pirauskaan\nlakanoinnut maita koko almanakan talvena! Ja semmoista läksysäkkiä\nLundström vielä kehuu liukkaimmaksi laskupääksi pitäjässä hänen itsensä\njälkeen ja puhelee semmoisen kanssa engelskaa, jota eivät muut ymmärrä!\nVihellän minä semmoisille kehumisille ja härkätravin kiitoksille! Jo\nminä kahden talven puskemisilla olisin oppinut lonsottamaan vaikka kuun\nkerät paikoiltansa firmamentilla, saati sitten pujottamaan planeettain\npilkut laskujen nokkiin ja logaritmien niisiin! Ja mitäs tuommoinen\nkloppi sitte enemmillä tiedoilla on tekevinään, kuin ne, millä me\nolemme pärjänneet! Hullin me löydämme Pohjanmeren takaa ja Memelin\nnoukimme Itämeren rannoilta kuin A-sanan aapiskirjan lehdeltä tikun\nkärjen torkoilta, ja mitä virkaa on enemmillä tiedoilla merimiehen\npäässä? Tiellä vain navigeerauksessa niinkuin liika vatsa tanssin\npyörähdyksissä, ja kompastuksen kynnyksinä afäärien liukkaalla niinkuin\nrehellisyyden vika keräjätuvissa! Mitäs minä Evaldia yliaikansa\nKaaskerin penkeillä killuttaisin ja proppaisin poikaa tarpeettomilla\ntiedoilla kuin makkaraa liikasuurusten sulloomilla: kankeoiksi vain\ntekee hengen jäsenensä niinkuin ruumiin niveletkin paljolla\nmäskäämisellä! Minä lähetän pojan Turkuun, niin olen arvellut, Evaldin\ntalveksi kapteenin oppiin Turkuun, ja jolleivät niskat niissä kouluissa\nkasvakaan samoiksi tiedon tykyreiksi ja sifrajärjen kankipuiksi, kuin\nLundströmin kynsissä ja kuransseissa, niin sitä noselampinahan pysyvät\nja oppivat noikkimisen saranoille ihmisissä sekä osaavat tarvitessa\ntaipumisen taitamiset isompiensa seurassa ja vanhempiensa parissa!\nKuinkas kävi tässä tuonaan Jannenkin, samasen kynttilän valon Kaaskerin\nkoulussa ja liekintuikun Lundströmin sarvilyhdyssä! Olin taaskin käynyt\nAlastalossa, ja meillä olivat salissa Hermannin ja Härkäniemen kanssa\nvanhat jahninamme alusastian kyljensujasta ja ruumanmahasta. Minä olin\nsanonut, olin nipsaissut sormianikin Alastalon silmäkulmain edessä,\nolin sanonut, enkä ollut huomannut, että koko poikakaan, Jannen kloppi,\nistui seurassa ja vanhempien joukossa, sanonut Alastalolle: 'jalkaa\npitemmäksi! pahus! ja jalkaa kapeammaksi! pahus! niin astiassa on malli\nkuin ihmisen mieli ja menon henki kuin syöstävän suja! kuin ihmisen\nmieli ja syöstävän suja!' sanonut, ja häristänyt kättäkin Alastalon\nsilmien edessä, että hän uskoisi! Mitäs luulet, että poika teki,\nsamanen Jata-Fiinan pudoke? Pännä hänellä pystyssä ja paperi edessä,\nmistä oli siinä silmänräpäyksessä saanutkin käsiinsä, ja laskee,\nlaskee, pentele, puhtaalle paperille, ikäänkuin ei vanhemmalla\nihmisellä enää olisi lupa puhellakaan hänen kuultensa, sanoa\najatuksiansa ja meininkejänsä, laskee paperilla ja on viisas\nolevinansa, ja annas ollakaan, kauan ei raapustanutkaan, kun jo\nläjäyttää ja on huuditon! 'Kaksikymmentä lästiä vähemmän tilaa ruumassa\nja kaksituhatta riksiä kuivempi jako jokaisen Spanjan matkan jälkeen!'\nsanoa läjäsee saliin, vaikkei kukaan ollut kysynyt häneltä mitään, enkä\nminä hänen kuuttoihinsa ollut jalkoja mitannut! Häpesin pojan ja\nnenättömän puolesta, ikäänkuin olisi oma taimi ja plantunvesa ollut\nhävettävänä, ja silloin minä vastuutisesti ja terävämmän kerran päätin,\nettä semmoisiin Lundströmin kouluihin en minä enää päiväksikään\npoikaani ja Evaldia pistä, jossa munankuorinkaisetkin jo alkavat luulla\nkasvavansa höyheniä ja rupeavat räpyttelemään siipiä ja täyttämään päin\nsilmiä kukoillekin ja täysnokkaisille!\n\n\"Ja kukas ne Lundströmin nykyiset opetuksetkaan enää tietää? Jo minä\nmennä kevästikin otin Evaldin pois koulusta kesken talven, kun alkoi\npilkata ja pitää poikaa koiranaan! Oli sattunut pojalle pieni fiirinki,\nkun oli laskussa kysytty, paljokos on matkaa halkaisijaviistolta\nKaaskerin tuvan nurkasta Kaaskerin nelikulmaisen tahtoimen vastaiseen\nnurkkaan, kun tuvan kulma on tarkasti tahtoimen nurkassa ja tahtoimen\npitkä sivu on 15 syltää ja lyhyt sivu 7 syltää (semmoinen murene\nhänellä maantilkkuakin vain on), ja Evald oli viattomasti laskenut\nmittasifrat yhteen ja kirjoittanut paperille halkaisijan 22 syltää\npitkäksi! Olihan summeeraus sittenkin, jos ymmärsi sen yhteenlaskuksi,\nniinkuin Evald, oikea ja semmoiseksi tunnustettava; ja olikos\nsitäpaitsi mikään vissi ja laskunpitävä asia sekään, että tahtoimen\naidankulmat olivat tarkassa tasavinkkelissä toisiinsa, koska\nrakennuksen nurkkien vatupassikin on senvinoinen, että niitä on\ntöngöillä tykyttävä, jotta rytiskä pysyy pystyssä? Mitäs järkeä siinä\nsitten oli, että lähettää pojan kiusanpilkaksi ja muitten nauruksi\ntuumastukki kädessä ulos tuvasta karaamaan mäellä ja lumihangissa\nmittaamassa, mikä väli on kulmittaisesti tahtoimessa nurkasta nurkkaan\nja tulikos siitä 22 syllän holli? Paljasta kiusaa ja pirun nuuskaa\nsiitä, kun minä knappasin palkkaviinoista pääsiäisviikon määrän,\njolloin poika ei kuitenkaan ollut opissa ja Kaaskerin penkeillä!\n\n\"Temppujansa ja paljasta pahannärää täynnä koko mies! Kyllä minä hänet\nomiltakin koulupäiviltä mainiosti muistan ja tunnen Kaaskerin tuvan\nhajut niin eläviltään nokissani, ettei minun tarvinnut kuulla\nEvaldin sanoista puolta tavuakaan, kun minä jo ymmärsin kymmenen,\nja veisasin jo seitsemättä värssyä, kun hänellä virsi vielä oli\nmelkein aloittamattomana ja nuotti vasta alkuyskien takana ja\nesivalmistuksissa! Ei Kaaskerin Lundströmiä parissakymmenessä\nelämänvuodessa unohdeta ja hänen marinoitansa ja talvenmittaista\ntunkanpaksua hänen tuvissansa hengen nahoista niin varisteta kuin\nvirutetaan saunassa korvista viikkoisetkin lianpaskat ja istuvatkin\nriihenpölyt!\n\n\"Kärtty vanha raato, istuu lojottaa pöytänsä takana päiväkaudet käreänä\nja karvaisena kuin kahlekoira kopissaan ja kytkyimissään. Pojat\nkököttävät, kutka kunakin vuonna istuvat hänen pöytänsä ympärillä,\npöytätuolilla toisella puolella pitkää pöytää häntä vastapäätä, ellei\njoku, niinkuin mennätalvena sama Jannenkiusa ja Pihlmannin prikku,\narmosta ja logaritmiluokalle siirrettynä ole päässyt pöydän päähän ja\nLundströmin kyynäspäitten kyhnimille sekä siksi, jolle hän joukosta\npuhelee ja purkaa suutansa, kun tulee äijälle kulmakaapin kyhjimisen ja\nryypyntuiman kulauttamisen jälkeen sananpoikimisen vuoro ja leuka\nmiehenjäännöksellä alkaa järrätä niitä muinaisia, joista hän ei pääse\nenempää kuin kytketty hevonen liekastansa.\n\n\"Tuvan seinällä, äijän pään yläpuolella naksuttelee kello, heiluriton\nkuuskanttinen kajuuttakello, poleerattu ja mahonkipielinen meri- ja\nkajuuttamööpeli sammalsaumaisen mökinseinän mustuneella honkahirrellä,\näijä itse, kallo otsiltansa ja takkuisten hiustupsujensa riipisissä\nvarjoissa kuin täysmanttaalin järjenkupu, mutta sotkuinen ja hujanhajan\nkuin raasittu papumaa koko läänin varislintujen jättämiltä, istumassa\nkellonsa alla kädet lapakallaan pöytää vastaan puhisemassa tyhjiä\nsieraimistaan sen, minkä ei pähise puhetta, pojat nuorissa verissään\npöydän ympärillä nuokkumassa, minkä eivät rihvelit rapise ripeitään\nkivitauluilla tai paperi ritise ahkeriaan kynän kyntämillä, taempana ja\nyllä noettunut tupa seinineen ja orsineen, talvinen päivä kiertämässä\nlyhyttä vaikka kevättä kohden pitenevää kehäänsä kirkkailla hangilla\ntomuttuneiden ikkunoiden ulkopuolella.\n\n\"Montakos talvea, kolmekymmentä ehkä jo, lienee kulunut Kaaskerin\ntuvassa täten syksyn pimeämmiltä kevään kirkastuvampiin päiviin? Minä\nolen jo vanha ja Evald on vuorollansa nuori, mutta Lundström on sama.\nJurnaalikirja on edelleen leveänä Lundströmin edessä pöydällä, niinkuin\nminunkin aikoinani, sen lehtiä käännellään, silloin kun ei marista\nmuuta, käännellään verkkaasti leveitä lehtiä, kastellaan peukaloa ja\nkäännetään vuoroltaan aina uusi lehti, tuhritaan laskukin ja numeron\nsifra tyhjään paikkaan, jos enää on ihmeeltä kirjoittamatonta kohtaa\npaperin vuotasilla, luetaan rivikin sieltä rivi täältä, ennenkuin\nkäännetään esille taas uusi lehden selkä. Kokonainen pinkallinen niitä\ntuotiinkin nahkaselkäkirjoja kaupungista, kun muinen muutettiin\nKaaskeriin, täysi kistullinen, ja vuoroltansa ne ovat leveänään\npöydällä, jokaisen jokainen lehti nykyään kaiketi jo niin numeroilla\nsullottuna, että piukkaa pitää olla, kun painetaan kansi kullakin\nvuorostaan kiinni ja haetaan uusi esiin!\n\n\"Kello naksuttelee seinällä, kulmakaapin ovi longuttaa vierillä\navoimena toisella saranallaan roikkuen, ja kaapin tomuisista sisuksista\nkumottaa alimmalta hyllyltä käden kurottamilla kannunvetoisen\nviinapullon musta kylki ainetta puolillaan, koska viikkokin on\npuolillaan. Taulut rapisevat ja paperit rätisevät, pään saumoissakin on\nkuulevinaan ritinän risauksia, kun pojat tuhtaavat ja pännät\nvärkkäävät, Lundström itse on kumarruksissa jurnaalinsa lehden yllä, ja\nlukee tavaa kallistunein otsin ajan kuluksi ja laskuesimerkin väliltä\nnumerojen sotkun alta muinaista kirjoitustansakin. '42° 3' 30\" läntistä\npituutta, 23° 15' 2\" eteläistä levuutta, Riion sataman suu peilattu,\nhyvä itäpohja pasaati painamassa, kurssi asetettu länsi-länsi-pohjaan,\n7 solmun vauhti' mutisee hän tuhruisen lehden elämäntakaisia tietoja.\nMakaa ilmoissa kahvipensaan haju maan puolilta! nuustii levittelee hän\nsieraimiansa sekä läpyttelee turtuneita luomiansa ikäänkuin kaihtisivat\nkuukausimääräiseen meriympyrään tottuneet silmätihrut taaskin\nodottamattoman rantarihman verkkaista nousua veden pesuista ja\nloiskujen muuttumista vihreiksi paratiiseiksi ja taivaan tarhojen\nesimauiksi silmien edessä.\n\n\"Peukalo on kuitenkin kyntänyt lehteä eteenpäin, Riion palmurantaiset\nsatamankärjet varisevat silmistä, kahvimetsät painuvat paikoillensa\nAtlannin taakse ja sormen kynnen alla on nyt rati radilta lasku, joka\nsifrasaivariltaan on numero numerolta siirrettävä kankean paperin\nlehdeltä rihvelitaulun tietä vielä kankeampiin visakalloihin ja tyhmiin\nluunkuoriaisiin pöydän vastapäisellä puolella. Äijä rykäseekin\nselvemmiksi ruostuneita kurkkuväyliänsä sekä sirraa silmänsä tarkemmin\njurnaaliin, jonka avatuilta pinnoilta ovat noukittavat vuosien aikoina\nsinne numerojen kirppuina tuhritut laskujen juuret ja esimerkkien\nkaavat, kolmenkymmenen talven opetustyön kestäessä sikinsokin sullotut\nsinne, missä vielä on ollut selvää paperin selkää jälellä lehdillä ja\nratien lomissa. Ennenkuin jamaaminen kuitenkaan alkaa ja rihvelit\npääsevät rahisemaan, on kuitenkin vielä tarpeen pientä sananselitystä\nja järjen klaarninkia pojille. 'Laskeminen on merimiehen a-sanaoppia!'\nalkaa selitys ja ymmärrysten takominen. 'Lasku on merimiehen lakia ja\nevankeliumia, sitä on toteltava, vaikka meri näyttelisi lakeata elukkaa\nkuin selkäkouruissansa kehräävä kissa, ja se pelastaa, vaikka ilman\nnurkat kiljuisivat ilveksinä; laskemalla merimies luovii kuuttonsa\nvaikka taivaan satamaporteista sisään, kunhan vettä vain riittää kölin\nalla!' tolkuttelee Lundström.\n\n\"'Merillä kulkee vaikka silmät pussissa ja pää säkissä, kunhan laskut\nvain ovat selvät ja sträkki on prikulleen asetettu!' vakuuttelee hän\nniin hartaasti ikäänkuin olisi uskoa taottava erääseen muuhunkin\nnuppiin, paitsi ympärillä töllistelevien ja numerolukuja odottelevien\npoikien. 'Tuossa makaa Gottlanti, ja tuolla loitommilla vartoovat\npaikoillansa Bornholmin liitukalliot törröttämässä!' jatkaa hän kuin\njohonkin vanhaan loveen pudoten. 'Peilaa kurssin ja määrää sträkin, ja\nniin pitää kölin kulkea kirkkaasti kuin silkkinyöriä pitkin, jättää\nkolistamatta Gottlannin oikeillensa ja peilata aikanansa vasemmilla\nBornholmin sen kuin liitua erottaa sinisen viljuvilta! Niin pitää, ja\nsillä lailla täytyy tapahtua, ellei piru pistä pahimmassa paikassa\nsormiansa ratin sarviin! Se piru, se piru! Ja niitä on paljon, pöydän\ntäysi välistä, pikkaisia sinisiä männiäisiä ja suurempia punaisia\nsarvipäitä, karvaisia pinnoiltansa ja vielä rivompia paljasihoisia, ne\nsolkkaavat puhtaimmatkin laskut joskus!'\"\n\nLundströmin lyhyessä kurkussa on alkanut pakseta, ja on kurotettava\nvierestä, kaapin alalaudalta pullo äänen selvittämiseksi. 'Ja se siinä\non piruinta ja tulimmaisinta, että pitääkin töksäyttää Gotlannin\nkutukareihin, kun on selvittänyt Kap'in nokat ja olisi voinut sahata\nkölinsä Singaporen riutoissakin!' närähtää hän pullonsa korkkia auki\nlupsauttaen. 'Maissa ne haaksirikot kestävät ihmisen iän ja\nkauemminkin!' puhelee harittelee hän ja tihruiset silmät harhailevat\nharmaina laen nurkkien roikkuvissa hämähäkin verkoissa. -- 'Merillä\novat asiat aina selvemmät: kun kerta on niellyt kulauksensa suolaista\nvettä vatsaansa, niin on jurnaalikirjassa piste ja juhlallinen\nAmen, ja miehellä kunniansa jäljellä, kunhan vain on elänyt\nreklementtien jälkeen ja viimeisenä miehistöstä astunut reilingin\njuovan partaan ylitse vetelään. Miehessä on vissi ero, jos hänen luunsa\nvalkenevat kunniallisina Itämeren pohjilla, tai jos hänen raatonsa\nkolmattakymmentä vuotta lahoo eläviltään tämmöisen Kaaskerin nokassa!'\n\n\"Pullon suu on jo löytänyt paikkansa parran takkuisessa pensaikossa ja\nkaksi ahnetta vahvaa kulausta viruttaa katkeruuden kokkaretta alas\nkurkusta. 'Mutta minä olinkin niin monta kertaa pilkannut lammikkoa, ja\nkotohaminasta lähdettyä jo ennenkuin tosivesille tultiin ja Atlannin\nporteille, nauranut parrasta partaan kihisevän yritteliöille laidan\ntakana, kun viitsivätkin penikanpojat ärjyä ja pitää turhaa hulinaa\nsemmoisessa kaukalossa, joka mahtuu Öselin ja Gotlannin rakoon, että\nolivat rakit kiukuissaan ja sylkivät minut iltissään ilkielävänä ja\nruumiineni Gotlannin kuonoon! Sylkivätpä vielä pilkan maksuksi kokinkin\nja kapiisikarhun rämpimään minun vieressäni ja hengen raiskansa edestä,\nniinkuin minäkin, kallioille, kun kaikki muut ja tosipikiset merimiehet\nnieli vetelän kiehuva hauta silmäini edessä, ja minun näissä nykyisissä\nluissani voimattomana viruessa vuoren kyljellä jaksamatta vetää\nsaapasjalkaanikaan kuiville meren loksuilta, joka sylki minua vielä\nrannallakin. Hengentuikun pelastin ja ruumiinjäsenet myöskin, mutta\nmies minusta jäi Itämeren likoon, Itämeren! sanon, vaikka olen\nkatsellut kuolemaa silmärakoihin Pacificillakin ja Valparaison\nleveyksillä! -- Maho lehmä navetassa ja viraton kapteeni maissa\nmakaamassa ovat sama asia!' päättää Lundström kuin mahoröyhäykseen\nitsetutkistelunsa sekä kuivaa kulauksen jäljiltä huolellisesti pullonsa\nsuun kämmenpohjiinsa, painaa korkin tarkasti ja piukkaan paikalleen\nsekä solauttaa kalliin astian varovasti takaisin kulmahyllyn\nloukkaaseen. 'Mitämaaka laskisimmekin taas, pojat!' sanoo hän\nsenjälkeen vähän virkistyneemmällä äänellä ja ikäänkuin kulauksen\nihanaa ja hiukaisevan polttavaa kulkua sisuksissaan tunnustellen.\n'Merillä aina pärjäätte itsenne, pojat, kun vaan pidätte laskut selvinä\nja pään piukkana silmäakkunoiden takana!' selittelee hän jo melkein\nlääkittynä miehenä taaskin. 'Minäkin olin poikana niin turkanen pehu\nlaskemaan, että opettajakin meidän kaupungin merikoulussa sanoi, että\nvaikka aurinko norkahtaisi sträkkirihmoiltansa, niin kyllä Lundström\nsen pännällä ja passarilla aisoihin asettaa ja kehäminuteillensa\nkurittaa!' kehasee äijä ryyppynsä virkistyksissä vielä, ennenkuin alkaa\npeukalollaan hakea laskuesimerkin alkua jurnaalin lehdeltä.\"\n\n\n\n\nII.\n\n\nPukkila piteli Lahdenperää nutunpielen rinnuksista ja pudisteli:\nkahvipunssi oli vilpastuttanut veriä ja piti vakuutella. Muutenkin oli\nhenki anturoillansa!\n\n\"Juoksutteli poikaa, sanos paremmin, Evaldia, pilkoikseen ja muitten\nnauruksi mäillä ja hangissa mittaamassa tuumastukilla Kaaskerin\ntahtoimia: semmoisia tilkkujakin vielä, ei paljon parempia kuin miehen\nhyvä taskuliina! Minä suutuin kuin pistettynä: 'sinä et sen tuvan\nkynnyksen yli enää astu varpaallasikaan, jos minä olen minä ja niistän\nitse oman nokkani!' sanoin ja tulin karvaiseksi ja maanantaina ei Evald\nenää mennytkään Kaaskeriin. 'Turussakin opit saa!' sanoin pojalle, kun\nkäskin jäämään kotiin ja ajattelin, että Jannekin, Jatafiinan Janne on\nKaaskerissa istutettu pöydän päähän, kun minun poikani Evald kyköttää\nmuitten joukossa etupenkillä. Sinä olet lautamies, Lahdenperä, ja\ntiedät, mikä on lautamiehen virka: pidettävä kinttu keviänä ja leuka\nleviänä, kun on karattava pitäjillä ja penikulmilla ja hikihatussa\nkirastettava kansa keräjille ja lapsentekijät lakihäihin, mutta\nsäilytettävä sama kinttu kuin kivenriipulla penkin roikuilla ja sama\nleuka kuin lukonsäppinä talvisen ladon suulla, kun lakituvassa jamataan\nparakraaffia ja tunti venyy päivän kivireessä niin, että sen kuin\npalkoissa ja kruunun viroissa täytyy pitää edes jotakin ajatuksen\nnurkkaa pääkopassansa valveilla, alkaa heikko ihminen silmiensä unen\ntikuilta epäillä ja ajan kuluksi aprikoida lyhyen tiiman selkääkin\ntäydeksi almanakan härkäviikoksi! Lautamiehen viran tiedät siis, mutta\ntiedätkös sinä toimet ja tekemisen työt merillä ja päällikön postissa?\nSiinäkin on kaksi virkaa, istumisen virka ja juoksemisen virka,\nkirastamisen tiima ja kykkimisen kuukausi: on oltava visu piru\njurnaaleissa ja Jaakopin penska ja hellittämätön pihti karitsoivien\nnumerokarjojen paimenilla ja juonittelevien logaritmilabanien\nseitsensakaraisissa viekkauden sarvissa, mutta pitääpä olla tingan\nsattuessa elävä kipenäkin täkkikannella ja sama siliä Jaakoppi\nkarvaisena Esauna esikoisuuden vaihdoissa Iisakin pitelyillä, jos on\noltava nopea ja vaihdettava uskoa ja äkkivendassa nostettava keula\nennen kolisemista uusille torkoille, kun karin nuppi on alkanut\nniskotella merilaskuja vastaan ja nostanut kiven törmää kölinvaralta\njuuri niillä urilla, missä jurnaali kajuutan pöydällä ja kompassi\nsträkillään tietää selvää vettä, onpa haminoissakin ja meklarikettujen\nkonttoreissa muistettava samaa Jaakoppia, ja lonkkavamman uhallakin ja\nlopuksi elämäkseen rehellisyyden nilkkuna viskeltävä voitonpainit\npetoskaupoissakin omiksi eduikseen ja korjattava hurskaana\nrahansiunaukset viekkaasti itselleen siellä, missä toinen kelminä luuli\nolevansa villoja keritsemässä lakean lammaselukan tyhmiltä\nkylkipieliltä! Aijai, merimiehen ja aluksen päällikön on oltava\nvaarallisenkin, ja vikkelästi vaarallisen, niinkuin hylje hampainensa\nja avannon suilla, kun lähekkäin satutaan ja hälväisyn matkalle! Ja\nuskotkos sinäkään Lundströmiä siksi mieheksi, joka on kirkas peto\nhaminoissa ja rahapraakeissa, kun kysytään kynttä niin silmäntikuissa\nkuin järjenhareissakin ja hyppysissä? Älä uskokaan! rommin sumut sillä\novat silmissä niin paksuina haminoissa siitä kuin laiva tullessa on\nklaarattu konsulille siihen kuin paperit ovat lähtöselvät ankkuria\nletatessa, että saksilla, lammassaksilla pitäisi keritä pahimmat\nvillahöyryt ja sakean savut ilmasta, jotta näkisi pitemmälle\nympärilleen ja peilaisi kurssiansa muihin longituudeihin kuin omaan\ntotilasiinsa pöydällä nokkansa edessä!\n\n\"Mitäs luulet, että sanoin Alastalollekin, Hermannille, kun keväästi\ntuli jutuksi, että olin ottanut pojan, Evaldin pois kesken talvea koko\nKaaskerista ja Lundströmin opeista? 'Mato Lundström on!' sanoin ja\ntunnustin, 'mato, hiivatinmoinen mato kyllä laskemisissa ja\nsemmoisissa, mutta navigeeraus! navigeeraus?' kysyin ja häristin\nnyrkkiä. 'Paperia ja vanhoja jurnaaleja kyllä riittää maailmassa\nkriipustettavaksi ja laskuilla tuhrittaviksi, mutta pitääkin osata\nselvittää keulansa kareilta! Onkos Lundström sen osannut, vai?\nEvaldillekin sanon aina', sanoin Mattssonnille, 'sanon aina pojalle ja\nopetan: liukkaasti haminaan ja liukkaasti haminasta, se merimies on,\njoka neljä matkaa tekee suvessa edestakaisin Itämerellä! Laskut ovat\nhyvä asia, Evald! sanon, ja peilaukset myöskin, peilaukset-peilaukset\nmyöskin ja jurnaalinpito, ja kirjanpito vieläkin parempi: joka killinki\npaperille, jonka maksat, Evald! muista se! mutta jako, ja-ko! Evald,\nmuista se, se on sittenkin pääasia. Mitä enempi rahaa jakoon syksyllä,\nsitä parempi kapteeni, Evald, ja sitä parempi palkka kapteenilla! Papin\npitää osata saarnata, Evald, ja kapteenin osata jakaa! Hepreankielinen\nraamattu on komea olemassa papin hyllyllä, ja laskut ja logaritmit\nmokomia kapteenin papereissa, ja niitä sopii näytellä, tavata\ntakalehdeltä etupuolelle ja etupuolelta taaksepäin, viivan alta\nyläpuolelle ja yläpuolelta viivan alle, mutta niitä ei tarvitse\nymmärtää, jos vain suusta juoksee saarnaa saarnastuolissa ja\nbilanssista rahaa jaossa retareille! Kapteeni jakaa!' sanoin, 'ja pappi\nsaarnaa!' sanoin ja toistin samat sanat Alastalolle kuin Evaldillekin\nennen sekä liuskautin peukaloakin paremmaksi vakuudeksi Hermannin nokan\nalla. Se oli hyvin sanottu, osavasti sanottu, mälli mustaan keskelle\nprikkua: Mattsson piteli itsekin huomaamattaan takkinsa pieltä\npovitaskun kohdalta! 'Lundströmin opetukset!' lisäsin ja lykkäsin\npäälle sekä nauroin viisaasti! 'Logaritmit osaa, tosi asia, tosi asia\nkyllä, mutta bilanssit? Bi-lans-sit?' kysyin ja häristin kättä! 'Omassa\npalkanjaossa rommipullo! Pullo, pullo!' sanoin! 'Evaldinkin otin pois\nkoko opista ja lähetän tulevana talvena Turkuun! Pitää pojan saada\nsemmoiset laskutiedot, että jää numeroa poikkiviivan allekin, kun\nbilanssi on tehty!' sanoin ja olin käärme. 'Sinäkin, Alastalo!'\nlisäsin, 'ties sinunkaan kaikki longituudisi ja latituudisi\njurnaalissa, mutta Gotlannin nokan sinä olet joka reisulla selvästi\nvälttänyt, ja povitaskusi on vuorattu!' Minäkin näpyttelin vuorostani\näijän hyviksi takin pulleata povitaskun kohdilta. 'Onkos Jannekaan,\nJanne Pihlman muualta saanutkaan lasku-oppiansa kuin Kaaskerin\nLundströmiltä?' äkkäsin vielä kysyä, kun sopi porottaa myrkkyäkin\nrakoon, ja harmitti, kun pitääkin Mattssonin aivan turhiltansa tukea ja\ntylttyä tuommoista, jonka kaikki kuitenkin tietävät paljaaksi\nJatafiinan Janneksi! 'Kaaskerin Lundström! kuin Kaaskerin Lundström'\npalasin taas asiaan ja puhuin sopevia, 'mutta kyllä Turun koulut\nsentään Turun kouluina pysyvät! Sen minä sanon: kahdessa kuukaudessa\noppii Turun kaduillakin enemmän hajua nenäänsä, kuin Kaaskerin tuvassa\nkahdessa talvessakaan, nökötelköön siellä sitte vaikka pöydän\npäissäkin, niinkuin muutamat, jotka luulevat itsensä paremmiksikin kuin\novat!' Sen sanoin Alastalolle silloin, ja vissisti karvasteli nenässä!\n\n\"Mutta karvas palanen varmasti Kaaskerin Lundströmillekin, kun\nseuraavana maanantai-huomeltaina pihatahtomen maanmittausten ja\nhangissa juoksuttelemisten jälkeen Evaldin paikka etupenkillä Kaaskerin\npöydän edessä oli tyhjä, eikä poikaa kuulu päivemmälläkään. Oli\nkuukauden alkukin ja palkanmaksupäivä ja olisi viinatuoppi niinkuin\nvoinaulakin ja jyväkappa ollut sinä päivänä tuotava opinveroiksi\nmukana. Lundström olikin senvuoksi, niinkuin Heisalan Aatu, joka\nmyöskin kävi viime talven laskuopissa Kaaskerissa, asian minulle\nkertoi, useamman kerran tuhinut nenäänsä sekä katsellut karsaasti\ntyhjää paikkaa etupenkin nokassa. 'Paljot lumetkos Pukkilan porteilla\nkiusaavat, koskei patiinipieksuja ole tänäpänä raskittu tänne\nnaristella!' oli viimein närähtänyt, kun ei ketään alkanut kuulua ja\nEvaldin paikka pysyi kuin pysyikin tyhjänä. Puhui patiinipieksuista ja\nanturain narinoista, koska kait harmitti, kun annoin pojan ja Evaldin\nvaatettaa itsensä paremmin ja pyhävaatteihin arkisinkin ja paljaisiin\nLundströmin kouluihin, jotta eroaisi muista ja Jannen kaltaisista!\n'Pukkila taitaa ajatella Evaldia ensitalveksi Turun kouluihin ja\nmerioppiin!' oli Aatu selitellyt, niinkuin hän oli meillä kuullut ja\nminä olin sanonut. 'Vai herraksi Pukkila kilinkaritsansa kouluuttaakin,\neikä kapteeniksi!' oli Lundström virkannut näköjään aivan\nvälinpitämättömästi, mutta silmänsiruissa oli ollut apeutta, kun ne\nvarastivat vilaukselta tuvannurkkaan, jossa palkkasäkki nyt seisoi\nkappaansa vajallisempana kuin mennäkuukauden alussa ja seuraava vielä\nkarvaampi katseenluimaus kulmakaapin hämäriin sisänurkkiin vahvisti\ntodeksi sen selvän tiedon, että tästälähin jäisi nyt siis muona\nsielläkin käsin laimiskaansa vähemmäksi kuukausittain. Pisti-pisti\näijää munaskuihin ja kurkun tuntopaikkoihin! minä arvaan sen, mutta\nkuka käski ruveta ilvestelemään Evaldille ja minun pojalleni!\n\n\"Ja eikös ollut käynyt kunniallekin, kun kuuli, että minä olin\najatellut lähettää pojan Turkuun ja parempiin oppeihin! Mitäs oli\nmarissutkin ja aina palannut samaan asiaan ikäänkuin palaseen, jota ei\nsaa kurkustansa alas, kuinka nieleekin! 'Tärkkikaulukset likoovat\nkaulassa, kun meri puulaa sylkiänsä niskaan takalaidoilta, ja mitäs\nmuuta kuin tärkinkovaa ovat saavinaan nuppipuoleensa ruumista\nsemmoisten opetuksissa ja niitten kouluissa! Sensorttiset opettajatkin!\nPellihousuissa tuskin kävelivät vielä ja osasivat itse nenänalustansa\nputsata, kun minä jo nuustin Atlantin ilmoja oman fregattialuksen\nkomentosillalla! Hiuksensa osaavat harjata, kun sylkevät kämmeneen, ja\npatiininsa plankata, jos on mörjän räkää saappaisiin, mutta kalpeaksi\npitää mennä nenänpään, jos joutuisivat päiväksikin nenänpiikistä\nnenänpiikkiin minua vastapäätä minun pöytäni eteen ja minun oppeihini!\nMinä tiedänkin, kuinka kieltä on paiskattava, että kurkusta lähtee\nehtaa engelskaa, ja minä laskenkin logaritmit päässäni enkä\nlinjaaleilla! Kaksitoista tuntia Kaaskerin tuvassa minun edessäni joka\npäivä talven mittaan, niin taitaisivat herrat saada jotain pehua\npäähänsäkin, vaikka saappaat jäisivätkin vähemmille mörjille ja piankin\nkiilloille, taitaisivat oppia opettamaan muitakin! Meri ja Atlantti\nonkin semmoinen eksaamin pitäjä, joka ei kysy, onkos sinulla merikoulun\npaperit taskussa ja sigilli paikallaan kirjoissa, vaan se kysyy, onko\nsinulla tieto kämmenessä kääntämään ratti, kun tarvitaan, ja taito\nkoparissa nostamaan keula, kun vietävälle tulee halu ryypätä! Minä olen\nkeikkunut Intian merenkin kattiloissa ja kuunnellut kolme vuorokautta\numpiinsa kuinka touvit kiljuivat taklingeissa kuin pahat henget pirujen\nkyydissä tuomiopäivänä, ja kuinka aluksen vaivainen vapisi ja lotisi\njokaisessa saumansuussaan kuin olisi vilutauti lankkuja ravistellut,\nenkä, pahus vie, muistanut koko rytäkän kestäessä kertaakaan kapteenin\ndiploomeja taskussani, niitä, jotka herrat maissa sitte ovat\nprääkänneet, ja tyrkäissyt papereja myrskyn nokan eteen nuustittaviksi,\njotta peto olisi aikanansa ymmärtänyt huudit ja vetänyt häntänsä\nkiltisti koipien väliin!'\n\n\"Noin oli Lundström paasannut ja ollut karvainen, niin ettei\nopetuksesta ollut tullut puoleen päivään melkein mitään. 'Kuusikin\nkuukautta täällä minun koparoissani, niin jo pitää olla kova kallo\nsillä vesalla, jonka otsaluun takana eivät Valpuriin mennessä sfäärit\nja muut taivaan kriiput ja trigonoomit mängi ja kiemurtelee kuin elävä\nmatokasa! Kaaskerin Lundström onkin visu mies meriasioissa, vaikka itse\nsen sanon, semmoinen poika, että mahtaakos olla maaherran läänissä ja\ntällä puolen Pietarin toista? Muilla ovat lihavammat lompakot, se on\ntosi, ja muilla ovat fregatit ja paperit jäljellä, sekin on tosi, mutta\nkoputetaanpas otsaluuta, niin kyllä kumisee monella kupu tyhjiä, kun\nKaaskerin Lundströmin kallo on tietoa täynnä kuin täysi lekkeri.\nTämänkin pitäjän papat ja kapteenit, silakkaa seilaisivat vielä\nsumpuissa Tukholmaan ja porvaisivat halkokaljaaseista kuusimäntyä\nmöljäkaijeille, ellei Lundström olisi istunut kolmeakymmentä vuottansa\nKaaskerissa. Löytävät nyt kunnialla kuunareineen Lübeckiin ja hakevat\nprikinsä Hulliin, ajattelevat jo parkkirikejäkin kuuttoihinsa ja\nBarcelonan reisuja, mutta Lundströmin pöydän edessä tiedot ovat neniin\nhaistetut ja Kaaskerin tuvassa kallon savi muljattu niille vaoille,\nettä järki taimii planttua! Ainetta heillä nyt on, ja hienoja aineita\nklahveissansa, rahaa heillä myöskin on, ja rahaa tapulittain heidän\npiironkiensa laatikoissa, minulla vain tuo vaillinainen viinakannun\nmahallinen kulmarämän hyllyllä tuossa, mutta minun tietoni heille rahat\novat lypsäneet, ja aineet myöskin! Semmoinen mies on Lundström! Jos\nymmärtäisivät ja olisivat nenänsä hajun vertaisia miehiä, niin rommia\njoutaisivat minulle lähettää joka viikko palkaksi koko elämäni ijän,\nsillä ilman minua eivät he itsekään olisi rommin mauissa!'\n\n\"Ei ollut äijä saanut kiiskistä ja ajatuksen ruotoa painumaan kurkun\nkanavista alas, vaan aina oli ollut uuden ja karvaamman kerran\npalattava pureksimaan palasta, joka istui kräkinä ja härkilön tenänä\nmielen nieluissa. 'Vai Pukkilan Evald ja kotokasvi kaupunkiherrojen\nkouluihin? Viinakorttelin säästää Pukkila, ja seitsemän naukun kulausta\nviikossa, jos minä Evaldin viinoja olen joka päivä yhden kulauksen\nmitan niellyt ja muitten viinoja muut päivän kulaukset', Lundströmin\nsilmä oli näitten sanojen ohessa taas suorittanut haikean matkansa\nvaillinaisen mahapullon kylkiin kulmakaapin hyllyllä, 'säästää\nviinakorttelinsa viikossa, mutta saapa hellitellä nyöriä lompakkonsa\nympäriltä myöskin monet kerrat, ennenkuin ovat Evaldilla kapteenin\npaperit taskussa. Turun koulut maksavatkin sekä plootua että taalaa!\nEntäs Evaldin opit sitte, jos oikein tiedän? Pännät saa veistää\nteräviksi paremmillensa, ja jos tulee hyväksi tirehtöörin\npiikamamsellien kanssa, niin saa lauantai-ehtoisin kantaa parmauksen\npari halkoja alustasta tirehtöörin kyökkiin! Mutta laskut ja engelskan\ntaidot? Parempi herätä kirkossa keskellä saarnaa ja äkkiällistyksiltä\nhypätä ymmärryksinensä autuuden hajuille ja papin juttujen jäljille,\nkuin vaihtaa koulua kesken oppia ja noukkia tiedon papenoita päähänsä\nkoulujen väliä juoksemalla! Ei se mies huminaa päähänsä kokoa, joka\njuoksee kalaasista kalaasiin ja lähtee kesteistä, jossa pikarit vielä\nseisovat kallistamattomina pöydillä kerjetäkseen toisiin, jossa lasit\novat jo kallistetut loppuun hänen tullessaan perille! Ja justiinsa\nsellaisilla hosumilla on Evald nyt tässä asiassa. Kuvissa ja\nesimerkeissä puhuakseni, niin tämä Kaaskerin pöytä on teidän edessänne\nladottu kukkuralleen parasta ja rehellistä meritiedon paloviinaa\ntäysissä puolentuopin mitoissa, ja ne trahtamentit julkeaa junkkari nyt\njättää melkeinpä kulauksen kallistamatta kerjetäkseen pitoihin, joissa\nkyllä ovat pöydällä olevinaan herraset rommilasit ja koreat konjakit,\nmutta jossa nekin sormustimen tilkat, jotka ovat raskitut lasien\npohjille pirauttaa, ovat tarkoitetut muihin parempiin suihin ja hänen\nsaapuessaan ehkä jo tyhjennetytkin! Minä puolestani tyhjennän aina\ntauluuni sen lasin, joka kulloikin on täytenä edessäni, olkoon se\nvaikka äkä-hokmannia ja pärskyttävää pirunpaskaviinaa, ennenkuin\njuoksen toiseen pöytään uutta hakemaan, vaikka siellä olisi odottamassa\ntoti höyryviltään ja jamaica sokeroituna! Se, mikä on talletettu,\nolkoon pääknuppiin tai kurkkutorveen, on aina tallessa, eikä siitä ole\nsenjälkeen enää murhetta!'\n\n\"Lundström oli kuitenkin sivellyt leveätä otsapieltänsä kämmenellänsä,\nkuin huolentomuja kallonkuvuiltansa puhdistaaksensa ja pyyhkiäksensä.\n'Mutta mitämaaka laskisimmekin nyt taas! Hypelkööt joutilasvarsat\nveräjän takaa veräjän taakse hapsimassa hörppeihinsä, mitä korren\nkarisevaa luulevatkin ylettyvänsä kurottamaan kielensä hamuille veräjän\npuolojen välitse naapurin puolilta, me vakaat työjuhdat ja vakojen\nverkkaat astujat, me tiedämme, että ruokatunti on lyhyt tiima\nlaitumella ja saranselkä aterioiden välillä pitkä pellolla, ja me\nhaukkaammekin, turhia huikentelematta ja edestakaisin juoksentelematta,\nnurmea turpanokan edestä, minkä harras hammas irti kedosta kiskoo ja\nkieli ahneena kerkiää hahmasemaan. Hevosjuhta hakee sitkaanvoimaa\nkupeisiinsa huohotustuntina, ja merimies tiedonapetta kalloonsa\ntalvella! Paperit esille, pojat ja pännät liikkeelle: ei tässä suremaan\njäädä! Se on kyllä ikävä asia, että pullo tältä viikolta jäi korttelin\nmittansa vaillemmaksi, mutta ei auta, täytyy jättää kulaus pienemmäksi\nkerrallaan, ja kurkku einettä kuivemmaksi, että riittää pohjalla\nainetta lauantaiehtooseen saakka. Tulevalla viikolla tuotte te jokainen\njumfrua enemmän ainetta mukananne, niin pullo on viikon alussa täysi\ntaas, ja asia on autettu. Ei peruna kuivassa mullan porossa mukulaa\nlykkää, ellei taivas tiputtele vettä vakoihin, eikä tieto ihmisen\najuista taimen terää nosta, ellei kastetta ja kosteutta kaadeta poroon\nsielläkin! Ihmisen ajut ovat, vaikka poroksi sanonkin, hieno\nratasvärkki, ja luulettekos te, että paraskaan kello voitelematta ja\nilman rasvan apua käy? Niin että jumfrua enemmän ensi maanantaina,\nmuistakaa se itsekukin!'\n\n\"Lundström oli kuitenkin viljellyt suutansa niin kauan ja tullut\nsellaiselle puhetuulelle, että porinaa oli jatkunut edelleenkin ja suu\njamannut omiaan, ennenkuin tosiin päästiin taaskin ja pännät vaoilleen.\n'Ja älkää sitä pelätkö, ettette omaanne saisi takaisin Lundströmiltä!\nSiellä onkin tämän leveän otsakopan takana ja tallessa tietoa ja\naritmetiikkaa niin paljon, että Turun tuomiorovastikin, kun\npiispankeräjillä käveli pienempien pappien kanssa kirkon keskikäytävää,\nja sattui kysäsemään minulta, joka seisoin penkin korvassa oven suussa,\nkysäsemään näinikään: tietääkös ukko sanoa, mikä on kolmiykseys? että\ntuomiorovastikin, sanon, pöllähytti silmänsä selkoselälleen, kun minä\nselkeästi ja tarkasti ja paremmin kuin Athanasius vastasin: Kuutio!\nPöllähytti silmänsä selkoselälleen ja supisi äkisti jotain pastorin\nkorvaan ja pastori senjälkeen hänen korvaansa ja molemmat katsoivat\nkauhistuneina vaimoväen puolelle käytävää, oliko kukaan vahingolta\nkuullut mitään! Luulivat yksinkertaisuudessaan kaiketi, että minä\npilkkasin, mutta minä olenkin vakava mies ja minä pidän ajatuksen\nnuorasta piukasti kiinni, kun kerta olen köyden päähän päässyt! Ei\nsiinä pilkan hajuakaan ollut, vaan totta koko sana, mutta eivät papit\nymmärrä aritmetiikasta ja trigonometriasta mitään, eikä kumpikaan ollut\nkoskaan järkinensä pidellyt sitä, että maailman koppa, vaikka yksi ja\njakamaton, on ulottuvainen kappale, joka on mitattava kolmelta\nsyrjältä, jotta koko tilanruuma tulee laskuihin! Kukaties olisi piispa\nymmärtänyt, jos olisi ollut itse pitämässä keräjiänsä, eikä lähettänyt\nrenkejänsä ja alempaa besättninkiä virantoimiin? Kaikki asiat, jotka\novat tosia ja pideltäviä, ovat aina mitattavat kolmelta syrjältä,\nlaivan kurssi, ruuman tila ja purjeen kulmat, ja niin hutiloiden ei ole\njumalakaan työtänsä tehnyt ja laskujansa laskenut, että yksi mitoista\nolisi häneltä unohtunut, ja maailman kuutio jäänyt häneltä lätyksi ja\nlatuskaiseksi! Aritmetiikka onkin semmoinen tieto, että sitä ei muuta,\nei jumala eikä piru eikä pappikaan, se istuu niinkuin kolmen tonnin\nankkuri liikkumattomana pohjassa!'\n\n\"'Minä olen kyllä potkinut sitä vastaan, hangotellut ja\nkapinoinut, olen kolmenkymmenen vuoden talvena riipustanut puolet\njurnaalikirjoistani numeroilla ja koettanut eikö sittenkin olisi voinut\nminun laskemallani sträkillä selvittää Gotlannin nokkaa kölin\nrapisematta! Mutta ei, se ei luonnista, vaikka loput hiuksistansa\nrepisi kaljultansa: nokan piru leikkaa itsensä joka kerta poikittain\nkurssin eteen ja kölin täytyy törmätä! Pitäkää, pojat, aina kiinni\nkahdesta asiasta, uskontunnustuksesta ja aritmetiikasta, niin teistä\ntulee merimiehiä ja kapteeneja! Niistä kahdesta sarvesta minäkin olen\npitänyt kiinni, mutta minä olen koettanut pitää kiinni vielä\nkolmannesta, viinasta, ja se minut on elämässä kekannut ja kellistänyt.\nIhmisellä on ainoastaan kaksi kättä, ja jos kurottaa kolmea asiaa\nsamalla haavaa, niin falskaa varmasti yhdestä! Ja ainakaan\naritmetiikassa ei merimies saa falskata, sillä silloin hylkää\nmerimiehen pian Jumalakin ja jäljelle jää hänelle kouriin kukaties vain\nviina yksin!'\n\n\"'Minä tiedän, minä olen kolmekymmentä talvea maannut Kaaskerissa ja\najatellut. Öisin, kun kellonviisari torkottaa kahteentoista, ja herää\nsiihen ikäänkuin olisi vahtivuorolle kilistetty, niin silloin on neljä\ntuntia aikaa ajatella asioita rauhassa. Minä en pistä silmiäni kiinni\nkello kahdestatoista yöllä keho neljään aamulla sen erän jälkeen\nGotlannin nokassa, jolloin nukuin torkuin vahtivuoroni pullopottuni\nedessä! Enkä maista viinan tippaa niinä tunteina! Vahtivuorolla pitää\nmiehellä olla pään selkeä kuin pesty lasiruutu ja silmän leikata\npimeyteen kuin kaksi teroitettua puukon tutkainta! Asiat tapahtuvat,\nja tapaukset pysyvät tapahtuneina niinkuin kolmenkymmenen sylen\nveteen upotettu kivi paikallaan pohjan syvyyksissä, mutta ihminen\nkärttää niitä ajatuksillansa elämänsä ijän, keräjöi tapahtunutta\ntapahtumattomaksi, ja ellei tapahtumattomaksikaan, niin koettaa siirtää\nsitä kanteiltaan, tavottaa ulottuakseen, kurottaa tarttuakseen, vaikka\najatuksen sormi ylettääkin vain käsivarren tyngän mitan pinnan\npimentoihin kolmenkymmenen syllän syvyyksistä. Ja jokaisena kuluvana\nvuotena kaivaa tapauksen kivi itsensä syltäänsä syvemmälle elämän\npohjattoman meren nieleviin saviin ja ihmisen ajatuksen sormi haparoi\nyhä kauempaa saavuttamatonta. Kuolemassansa ehkä sukeltaa ihminen\nviimein niihin syvyyksiin ja saavuttaa uponneet upiensa peitoista, niin\nettä elämän ijän turhiansa harannut käsi viimeinkin saavuttaa vaipuneen\nkiven ja siirtää vääntää väärästi lonsonneen tapauksen vinoiltansa\npystyyn ja oikeaksi tapaukseksi?\n\n\"'Pitäkää, pojat, elämänne raskaasta kivestä kiinni, ettei se solahda\nteidän käsistänne kolmienkymmenten syltien syvyyksiin, niinkuin se\npääsi minulta Gotlannin nokassa! Pitäkää kiinni kynnet verillä ja\ntapelkaa silmät päässänne muljolleen, ja jos nielu sittenkin on teitä\nväkevämpi, ja elämän kivellä matka syvyyksiin, niin älkää hellittäkö\nsittenkään, vaan menkää mukana! Minä hellitin, tein elämäni karvaimman\nteon ja tarrasin tyhjän käteni kuolleeseen kallion sarveen, jonka piru\nminun pilkakseni lykkäsi haparoivien kourieni kurottuville! Se merimies\nja kapteeni, joka omana tekonaan tietää laivansa lankut lotisseen\nhajalle hänen omien anturainsa alla, ja joka omilla elävillä silmillään\non nähnyt ympärillään omat miehensä vetelässä juomassa viimeisenä\nryyppynänsä katkeran kulauksen suolaista merta, se mies on ikänsä\npäiviksi meren ja ihmisten hylky ja itsensä raato, vaikkapa meren\noksentava kita hänet sitte olisikin sylkenyt elävin ihoin ja märkänä\nihmisen matona Gotlannin kuiville, ja vaikkapa sama mato ja ihmisen\njäte sitte olisikin Kaaskerin pöydän takana imenyt eläviin nahkoihinsa\nja kaatanut tuntevaan kurkkuunsa kannunmittojen sijasta leilin täydet\npalavaa viinaa kolmenkymmenen vuoden jokikisenä viitenäkymmenenä\nkahtena pitkänä viikkona!'\n\n\"'Lähettäkööt penikkansa Turun kouluihin, en minä ole estämässä ja\nkieltämässä! Jos kuka on hullu, ja tahtoo vaikka hirttää itsensä, niin\noma miehen asia, enkä minä mene pistämään sormiani nuoran ja kurkun\nrakoon! Mutta sen minä sanon, että merimieheksi ja kapteeniksi hieroo\nLundström töppösissäänkin ja hylkeennahkasissaan poikansa paremmin kuin\nkaupungin kaikki kalossiherrat! Se sika vasta kiljuu, jota puukolla\nkurkusta kutitetaan, ja se tähkä jyvänsä hellittää, jonka niskoissa\nklupu kiukkuisimmin nuijii. Minä olenkin kiljuva sika teuraspenkillä ja\nnuijittu tähkä tappopalkeilla, ja minä ymmärrän opettaa, mitä kapteenin\npitää tietämän, ettei hän laivaansa mäkeen seilaa! Se suussansa maun\ntuntee, joka karvaan on niellyt, ja se tieto päässä palaa, joka\npunaisena on otsaan poltettu! Minä tiedän, että merimiehellä ja\nkapteenilla pitää järjentiedon istua valmiina kulmaluun takana kuin\nkissalla käpälän koholla hiiren reiän edessä, ja laskun juosta päässä\nkuin orava puussa, ja ne tiedot minä teille nuppiin taon ja käpäliin\nhieron! Minun tuvassani ei katsellakaan joka minuutti kelloa koska\ntunti loppuu ja päästään kaduille karaamaan, vaan minun tuvassani\nistutaan pöydän edessä koko päivänniska, siitä saakka kun pännä aamusti\nnäkee polun tiet paperilla siihen asti kun pimeä varastaa numerot\npaperilta silmän näkemiltä ehtoosti! Sillä lailla mies laskemisen\ntaidon saa kalloonsa ja järki vanutetaan tiiviiksi! Minun pöytäni\nedessä ja minun silmieni vahdatessa ei nuokutakaan etummaisten selkien\ntakana ja piirustella mamsellien kuvia papereihin, vaan minun pöytäni\nedessä lasketaan, ja jokaisen väärän kriipauksenkin minä noukin teidän\npapereistanne silmieni nirkoon niinkuin kirpun paidasta hyppysten\nväliin! Mamsellit ovat merimiehelle vaarallisia kapineita maissakin ja\nhaminoissa, mutta merillä ja merilaskuissa on yksi ainoa hameenhelmakin\npahempi kuin rautanaula kompassikopassa: se sekottaa kaiken ja\nkoko kurssin! Kulutelkoon Evald talven mitan kaupungin opeissa\ntaskukelloansa katsomisella, sen minä kuitenkin sanon, että hemmetin\nmielelläni minä Valpurinpäivän jälkeen ja oppitalven perästä näkisin\npojan päiväkauden tässä pöytäni edessä itseäni vastapäätä pidelläkseni\ntiedon hampaita hänen ikenissään. Sen minä kyllä uskon, että pojalla on\nposki sileä silloin, ja saappaat lankatut, sen ne kaupungissa oppivat\nja siihen ei tarvita kuin partaveistä ja saapasharjaa, mutta siitä minä\nmielelläni ottaisin selvän, kuinka kaupungin herrat latovat tietoa\notsaluun taakse ja osaako poika paimentaa logaritmien karjaa sileäksi\ntahkotun tukkansa alla? Teillä, pojat, jotka minun pöytäni edessä\nistutte, teillä saa parran ruoho tosin kasvaa rauhassa talven mitan\nleukapielissä, sillä koska te sitä rikkaa kerkiäisitte ruokkoamaan, kun\njoka lauantai saatte laukullisen laskuja sunnuntaityöksenne, ja teillä\nkukaties ovat takapuolen lihat tuumaa laveammat keväällä lopettaessa\nkuin syksyllä oppia alkaessa pelkästä talven istumisesta penkillä,\nmutta sen minä takaan, että jos teillä onkin partaa pensastanut poskiin\nkevääksi runsaasti, niin teillä on myöskin siinnyt pehua pään\nsisäpuolellekin silloin, ja että jos onkin takapuoli penkillä laveampi,\nniin kyllä on tila otsakulmien sisäpuolella myöskin sullottu\nruumaavammaksi. Ja tietäkää se, leukansa ajaa mies sileäksi yhden\nainoan saunalöylyn jälkeen, ja pakarat laihtuvat, kun ravaa kerran pari\nmärssyssä, mutta se mikä kerta on pakattu kulmaluiden taakse aivojen\nsisäruumaan, ja pakattu tiiviisti, se pysyy siellä, pysyy pinonkaan\nlonsoomatta tiedon tapulista ja numeronkaan haalistumatta aivojen\npaperilta, vaikka elämän astia kolistelisi köliänsä pahemminkin kiviin\nja vaikka viruttelisi sisäpuolustansa kolmenkymmenenkin vuoden\nviinoilla!'\"\n\n\n\n\nIII.\n\n\n\"Niin oli Lundströmin sydäntä syönyt harmin närä kuin koin mato verkaa,\nei ollut lakannutkaan puhumasta, vaan oli pitänyt samaa marinaansa\npuoliin päiviin, Aatu kertoi meillä kotona koko saarnan. Liukaspäinen\npoika, samainen Aatu, niinkuin koko Heisalan sukukin, latelee muistosta\nkuin ulkoa kirjasta kaiken, minkä jompaankumpaan suureen korvalehteensä\nilmasta haavii!\n\n\"'Minä tiedän!' oli jamannut samojansa. 'Minä tiedän! En minä rähjä\nmerkillinen mies ole, Kaaskerin Lundström minä vain olen ja makaan\nKaaskerissa sekä maistelen viinaa. Muita on, jotka paseeraavat\nfregattiensa värnissatuilla komentosilloilla ja luulevat itseänsä minua\nparemmiksi, kun keula tottelee astiassa ja kolme täysrikimastoa\nläiskäyttää komeasti purjeensa laidalta toiselle heidän kiljaistessaan,\nmutta ottaisi puntarin nokka kärkeensä sen, mitä liikkuu miehessä\nmiehen otsaluun takana, niin tällä hetkellä ei ole Tornion ja Viipurin\nvälillä montakaan merimiehen aivoa maissa lahoamassa, jonka sisävärkki\npainaisi puntarin päässä enemmän kuin Kaaskerin Lundströmin! Sen minä\nsanon, jotta tiedätte, kuka ja kummoinen mies teille meritaidot\nopettaa. Se joka lahoo, se ajuissansa vasta käymisen tuntee, ja se on\nmies antamaan tiedon palavaa sontaa toisillekin. Kääntäkää voimaa\naivojenne peltoon, kääntäkää tadikkokaupalla, koska on hyvä tunkio\npistettävinänne! Muuta virkaa ei mujulla enää olekaan, mutta nuoressa\nsavessa se vielä saattaa tehdä ihmeitä!\n\n\"'Sinä, Janne, sinulla on hyvä pää, minä olen sen huomannut, terävä\npää, leikkaa laskuun kuin lasimestarin timanttikantti rahisevaan\nruutuun, mutta älä siitä ylpeäksi tule, sinun pääsi on tyhjä vielä,\nmuista se, poika, tyhjä kuin marjarove ennenkuin puolanmarjat pohjilla\nkopisevat. Minun mättäältäni sinä tyhjään tuohiseesi tiedon marjoja\npuola puolalta nypit, ja vasta kun partaat alkavat varistaa, on rove\ntäynnä! Ei hyväkään pelto orasta lykkää ennenkuin auran kynsi on\nraapinut kamaran ja tadikko kääntänyt väkeä multaan, ja mahoksi jäisi\nsinunkin pääsi, jollen minä tiedon vakoa sen raakaan saveen leikkaisi\nja höystäisi taitoni palavalla väellä sinun ajatustesi ketonurmea\nviljaa jaksavaksi peltomaaksi! Kapteeni sinusta tulee ja kapteenin minä\nsinusta värkkään ja hyvän kapteenin värkkäänkin, mutta älä luule, että\ntoisissa kynsissä tulisit samaksi kapteeniksi kuin minun kynsissäni.\nPeukalo on erillainen eri nikkareilla ja toinen nikkari-veistäjä tekisi\nsuden samasta puunpalasesta, joka toisen hyppysistä lähtee sileänä\nkauhana. Minä sovitankin tiedon terän niin visusti puun syiden mukaan,\nettä jälki on puhdasta, ja minä teen miehestä juuri semmoisen kalun,\nmiksi luonto hänen tarkottaa veistettäväksi. Ei siitä puusta ole\nkauhapuuksi, jolla on oksa varren kaulassa: se katkee jo veistäjän\nkäsiin, eikä siitä miehestä kapteeniksi, jonka päässä ei numero sikiä:\nsemmoinen sotkee kurssin jo sileällä paperilla, saati muljaavalla\nmerellä!\n\n\"'Katsokaas, monella tapaa pitää miehellä olla pääkerä juokseva,\nennenkuin hänessä on kalupuuta kapteeniksi, mutta pääasia on, että\nlasku juoksee päästä kuin rihma rukin rullasta. Koettakoot kaupungin\nherrat veistää kauhaa oksapuusta ja Evaldistakin kapteenia, minä\nsyynään ja valitsen tarvispuuni, koputan ja naputan, mittaan ja\nkääntelen ja lainaan veitseni työhön vasta, kun aines on silkkaa ja\nkaulapaikassa luonnonjuoksu. Juuri tämä samanen Evaldkin? Hänellä on\nkyllä hänelläkin ymmärryksensä ja hyväkin luonnollinen ymmärryksensä!\nKukas teistä osaa istua sopivammin vanhempien miesten joukossa kuin\nEvald, vaieta silloin kun pitää ja vastata silloin kun pitää, naurahtaa\nsilloin kun on nauramisen paikka ja noikata silloin kun on noikkaamisen\nvuoro, nenää nousta seisomaan, kun sopii, ja nenää istua paikallaan,\nkun on istumisen aika? Ne ovat hyviä asioita kapteenin tietää ja osata,\nparempia kuin luulettekaan ja tarpeellisempia kuin ymmärrättekään!\nKukas retari teille fregatin kuljetettavaksi uskaltaa uskoa, jollette\nitseännekään osaa kuljettaa? Ja milläs muulla kurilla kuin kumarrellen\nte voitte tappelematta riidellä herrojen ja meklarien kanssa ulkomaan\nhaminoissa? Mutta ei taulu ja viisarit kelloa kelloksi tee, eikä höyli\nnaama ja nosela niska miestä kapteeniksi, vaan sisävärkki se on sekä\nkellossa että kapteenissa, joka konteeraa ja viisarin siirtää.\n\n\"'Ja kapteenin sisävärkissä, siinä pitääkin olla ratasta, ratasta\nvaakaan ja ratasta pystyyn, hienoa ratasta ja karkeata ratasta, ratasta\nkulkemaan hitaasti ja ratasta pyörimään nopeasti, sillä niiden ratasten\nhampaat kuljettavat järjen numerosta numeroon ja laskusta laskuun\nihmisen päässä. Katsokaas, numeroita on vain kymmenen maailmassa, mutta\nne kymmenen ovatkin semmoisia herroja, että ne konteeraavat kaiken ja\nvähän enemmänkin. Kankuri tarvitsee tuoluihinsa neljä niisiparia ja\nloimilankaa kaiteensa jokaiseen sataiseen rakoon, ennenkuin hän voi\nnaputtaa kuteensa kirjavaksi kankaaksi. Merimiehellä ja kapteenilla on\nlaskujensa kangaspuissa vain kahdet niisiparit: yhdistä ja vähennä,\nkerro ja jaa'a, ja loimilankoina kymmenen vaivaista numeroa, mutta\nniiden niisien poikimia, kun järjen varpailla hypittelee ja niiden\nlankojen lomia kun ymmärryksen sormilla siirtelee ja vaihtelee, niin\npujottaapa taidon sukkula ja iskee tiedon kaide numerojen köyhästä\nloimesta tiedon rikkaan kankaan, jonka kuteenkirjat juoksuissaan ja\npolvituksissaan, rannuissaan ja riimutuksissaan julistavat silmän lukea\nja ymmärryksen äkätä, kusta on keulan haettava kulkunsa eksyttävillä\nvesillä ja mistä on killinki noukittava retarin nälkäiseen kukkaroon.\nKymmenen numeroa ovat kymmenen napapilaria maailman kymmenessä\nnurkkakivessä ja kuka on mies sovittamaan järkensä vipukangen näiden\npilarien vääntövasoihin, hän kääntää asiat akseleillaan ja näkee\nmaailman, miltä kantilta hän tahtoo. Kuka ymmärtää numeroiden juonet ja\nkymmenet kurit, tietää niiden suvut ja sukulaisuushalut, vihat ja\nvastahangat, niiden juoksun valmiudet ja niiden uppiniskaisuuden\nkankeudet, osaa paimentaa ne riveiksi ja komentaa hajalle, latoa\nsummatapuleiksi ja pirstoa murtosirpaleiksi, nähdä ne kerrakkaisina ja\nymmärtää yksikkäisinä, koota ja erottaa, solmia ja kirvottaa, nähdä\njuuren mukulassa latvan vesakot ja neulasten miljoonissa juuren\nykseyden, hänellä on silmä tiedon kiikarissa ja käsi maailman\nhelvarissa, kynänsä kärjellä ja järkensä terällä hän mittaa vaikkapa\nmaan uumenien syvyydet ja taivaan takatarhojen korkeudet, laskee\nmerenkannen aaltojen luvun ja ihmisen mielen ajatusten määrän,\npunnitsee vuoren vaa'an maan sydämissä ja auringon silmän painon\nlentävän linnun viuhkivalla siivellä!\n\n\"'Minä tiedän, minä olen maannut kolmekymmentä laiskaa vuotta\nKaaskerissa ja minulla on ollut aikaa ajatella asioita! Muut\najattelevat talojansa ja tavaroitansa, lompakkojansa ja laivaosiansa,\nlapsiansa ja luontokappaleitansa, minä ajattelen vain kahta asiaa,\nviinaa, että sitä riittää astian pohjalla märkä pisara viikoksi\nmaanantai-aamun alkuun saakka, ja laskuja, että järjellä on ankkurinsa\nja ajatuksella rihmansa, joista pitää tämmin, vaikka piruja ja pieniä\nmänninkäisiä vilisisi pöydän kannella enemmän kuin kerkiää hihallaan ja\nkäsivarrellaan puoleen pyyhkimään ja laattialle. Mutta ne kaksi asiaa\nminä ajattelenkin visusti ja tärkisti. Kyllä te kaiketi sen olette\nnähneet ja huomanneet, kuinka minä maanantai-aamuisin, kun teidän\nkorttelienne sisällys on juoksutettu ratin suusta ison pullon sisään,\naina kallistelen pulloa käsissäni, ennenkuin pistän sen laudalleen, ja\nsilmilläni mittaan ja kämmenelläni punnitsen, kuinka täynnä se on ja\npaljoko se on vailla. Mutta sitä ette tiedä, sillä se on minun\najatuksissani, eikä näy, että minä silloin mittaan ja punnitsen,\nmontako kulausta astiassa on viikoksi ja seuraavaan maanantai-aamuun\nsaakka ja saavatko kulaukset olla suuria vai vähän pienempiä, ja saako\nniitä ottaa tiheästi, vai hiukka harvemmin. Te näette ja taidatte\nmuutenkin tietää, että minä maistelen, mutta sitä ette tiedä, että minä\nmaistelen viisarin mukaan ja että minä olen jakanut viikon päiviksi ja\npäivän kulauksiksi ja että minä punnitsen kieleni päällä joka kulauksen\nhelmen ennenkuin sen nielen, ettei se ole suurempi eikä pienempi kuin\nviikon vara sallii. Vai koskas olisi tapahtunut, että minun pullostani\naine olisi loppunut keskellä viikkoa? Ei pojat, kyllä minä sen varaan,\nettä minä nielen pulloni pohjalta viimeisen tilkan talteen vasta\nmaanantai-aamuna, kun teidän tippanne jo ovat vieressä ja uutta\nkarvasta valmiina hulisemaan ratin toroon.\n\n\"'Muistakaa minun sanomakseni: miehellä ja kapteenilla pitää aina olla\njärki päässä ja järjestys toimituksissa, eikä ikinä saa päästää\npulloansa tyhjäksi, ennenkuin on uutta ainetta kaadettavissa sijaan.\nEnnen pitää paastotakin, venyttää kulauksien väliä ja pienentää\npisaria, ennenkuin niin hullusti antaa asiainsa mennä, ettei ihmisellä\nole pullonsa pohjalla tilkkaa tallessa. Ei se kapteeni laita kapteeni\nole, joka vasta silloin äkkää, että keulan edessä on kivi, kun köli jo\nkurottaa puolen mittaansa kuivalla kalliolla, eikä ole järjen\nkynttilästä paljoa jäljellä sillä miehellä, joka juoksee tuoppineen\nkylällä vasta silloin, kun kurkussa jo polttaa jano. Ottakaa minusta\nvaari ja järjestäkää aina asianne edeltäkäsin, järjestäkää viikoksi,\njärjestäkää vuodeksi, järjestäkää koko elämänne ajaksi, kuinka pitkän\nmitan vain viitsitte valita, mutta järjestäkää aina edeltäkäsin,\njakakaa päivälle osansa ja vuodelle osansa, osansa hampaalliselle ja\nosansa hampaattomalle elämänijälle, niin ei paaston päivä pääse likelle\nteitä. Joku pitää tärkeänä viljaa laarissa ja rahaa lahvissa, toinen\nkiipee kunnian tikkaissa ja punnaa hikoilee toppia päin jungista\ntyyriksi, tyyristä kapteeniksi ja kapteenista laivaretariksi, kolmas\ntyytyy kurkkunsa juottamiseen ja pullonsa paimentamiseen, ettei se\npääse kuiville, mutta jokaiselle ja itsekullekin heistä on pääasia se,\nettä ransuuni riittää, kenellä vilja laarissa, kenellä toppi\nkiivettäväksi, kenellä ainetta juotavaksi, viikoksi, vuodeksi,\nelämänijäksi, kuinka pitkälle tahdossa on vieterin vetoa mittaamaan!\nMinä mittaan viikoksi ja mittaan aineen, muutamat mittaavat vuosiksi ja\nmittaavat viljan, kolmannet mittaavat elämänijäkseen ja torkottavat\ntoppinsa nupista pilviin: viikon mitta on tarkin, vuoden mitta on\nvaikea ja elämänijäksi mittaaminen on hulluutta. Minä olen valinnut\ntarkimman mitattavan, ja kun pulloni maanantai-aamuna on täynnä, niin\nminä takaan, että nousevan maanantain aamunakin, jos minä silloin vielä\nkuljen näissä maallisissa tallukoissani ja viina vielä juoksee tässä\nmaallisessa kurkussani, niin silloin on vielä väikkyvä kirkas tilkka\npulloni pohjalla, ja tarkalleen sen kulauksen mittainen tilkka, jolla\nse tyhjennetään, ennenkuin siihen kaadetaan uutta ainetta! Sen minä\nolen mies takaamaan!\n\n\"'Sen miehen asiat vasta huonosti ovat ja vasta sen miehen sopii hakea\nnuoran paula kainaloonsa ja kävellä metsään sopivaa oksan kränää\nkatsomaan, jolla ei ole ymmärrystä mitata kulauksiansa niin, ettei\npullon pohja pääse juoksemaan kuiville keskellä viikkoa! Kuunnelkaa,\npojat, minua, joka olen kokenut mies, älkää ikinä mitatko ensimmäistä\nkulausta liika runsaaksi, eikä toistakaan, eikä kolmattakaan, vaan\nsäästäkää viimeisen kulauksen vara täydeksi. Sillä lailla viinassa ja\nsillä lailla muussa elämän maistamisessa. Pullo on paljasta lasia, kun\nsiitä on viimeinen pisara nielty, laarissa kopisee lauta, kun siitä on\nviimeinen jyvä kaukaloitu ja ihmisen sydän on tunkiolle viskatun\nanturarajan veroinen, kun se on viimeisen sykäyksensä näpännyt!\nRuokkikaa pulloanne, ruokkikaa laarianne, ruokkikaa sydäntänne, niin\nteette toimellisesti ja teillä on särvintä, särvintä viinan nälkään,\nsärvintä leivän nälkään, särvintä elämän nälkään! Mutta niin suurta\npulloa ei ole, ettei ihmisen jano ole vielä suurempi, jos sen\nvalloilleen päästää, eikä laaria niin syvää, ettei nälän pitkä kieli\nsen pohjalautoja viimeisestä jyvästä puhtaaksi ylettyisi nuolemaan, jos\nsen vaan päästää mittaansa venymään, ja ihmisen ahne sydän, se on\nnälässään ja janossaan sitte semmoinen peto, että jos sen hellittää\njärjen raudoista, niin paratiisin tarhoissakin ja taivaan pitopöytien\npartailla se vielä kiljuisi nieltävää himonsa huutavaan kitaan!\n\n\"'Pitäkää siis järjen vankina sekä kurkkunne jano ja vatsanne nälkä\nettä sydämenne tahdon ahne loimo, ja mitatkaa pullosta, mitatkaa\nlaarista, mitatkaa elämän suuresta kaukalosta sillä mitalla, että on\nkurkullanne nieltävää, hampaillanne purtavaa ja sydämellänne halattavaa\ntänään ja huomenna, suvella ja talvella, silloin kun tukka vielä versoo\npaksuna haivenena päälaen marrossa ja silloin kun varisevat viimeiset\nharvenneet karvat kallon kaljulta. Ihminen on nälkäinen ja ihminen on\njanoinen eläin hamasta siitä hetkestä, jolloin itkevä itikka sokein\nsilmin ja ahmivin huulin imee hakevan turpansa äidin lämpimän rinnan\nantavaan suoneen, hamaan siihen hetkeen asti, jolloin peukalo löysää\nkuolevalla elämän rinnan kukkuloilta ja hervonnut huulipari hellittää\nahneesti juomansa nisän! Kuka on kuolannut suussansa runsasta, hersyvää\nnisää, kuka on repinyt köyhää ja ehtyvää, yhteinen on ollut\nelämänkestävä jano, ja yhteinen on lopunkin varma saalis: hengettömäksi\njäykennyt huulipari, jonka kelmenneelle rihmalle elämän hellitetty\nrinta kukaties vielä vuotaa viimeisen tippuvan pisaran turhaa,\ntuhlattua surkua ja karvasta kyynelvettä.\n\n\"'Paljon ei ihmisellä kyllä ole järjestämisen varaa, tauti tavottaa\npideltävänsä ja horkka ravistettavansa yhtä hyvin vällyjen välistä kuin\nhangen kannelta, korsi kaatuu viikatteen terään olkoon nuori vai\nkuolastunut, ja turma on sama, saako surmansa sammakkona madon kidassa\nturpeen pimeässä vai kirkuuko kiuruna viimeisen valituksensa ilman\nlaella haukan kynsi niskassansa! Mutta se mikä on järjestettävissä, se\non miehen järjestettävä, ja hulluksi minä sanon sen herapään, joka\nhuomaa vajansa halottomaksi vasta kun pakkanen paukkuu tuvan seinien\nsisäpuolella, pullonsa pisarattomaksi vasta kun omaa kieltänsä janoonsa\nnielee ja ortensa arkuttomaksi vasta kun kuolema jo omissa kynnenpäissä\nnikkaroi! Viisas mies niistää nenänsä itse, pitää itse kurkkunsa\nmärkänä ja mahansa mäskissä, itse hän viimeiset lautansakin höylää,\nniin ei ole miehestä vaivaa muille elämässä eikä miehen luista kuoleman\njälkeen.\n\n\"'Katsokaas, minun tuvassani on kaksi asiaa kelvollisessa hoidossa, ja\nensimmäinen niistä on arkku tuolla, jonka näette tervattuna ja kuivana\noven päällä orsilla, sen minä joka lauantai-ehtoo viimeisenä ennen\nmaata menoa ja kellon vetämisen jälkeen ja kun olen lukenut\nsiunausvirren, nostan orsilta alas laattialle, pyyhkin hihallani\nkansilaudat ja hankaan kyljet viikon tomusta, kopistan sisäpuolenkin\nnurkat puhtaiksi, sovitan silmälasitkin nenälleni, ettei pidä jäädä\nhämähäkin sorkkaa juoksemaan minun viimeiseen sänkyyni, ja käärin\nnuottarasut jaloissa paremmin, etteivät kolistele orsiin, kun nostan\nmustan takaisin paikoilleen. Ja toinen hoidettu asia on pullo, niinkuin\nhyvin tiedätte, tuo toinen musta tuossa laudalla, nurkkahyllyllä, sen\nkaula kurottaa kurkkuansa kiiluvan kirkkaana kuin katin silmä pimeässä\nja toro välkkyy kuin pestynä ilman seitin siekalettakaan lasisilla\nhuulillaan, sillä niin monta kertaa päivässä minun kämmeneni käy\nasialla kaapissa, ettei ole pelkoa tomun paatumisesta kurkun\nkädensijaan, ja niin usein minä kulauksen kallistan, että hämähäkkikin\noppii turhaksi työksi verkkojensa nypläämisen minun nieltävikseni.\nKirkkaiksi minä hankaan sekä pulloni kaulan että arkkuni kyljen, toisen\nmaallista hyvääni varten, toisen taivaallisiksi tarpeikseni, ja niinpä\novat asiat Kaaskerissa hoidetut sekä sen päivän varalta, jolloin kurkku\nvielä nielee kuin siksi päiväksikin, jolloin viina on ihmiselle yhtä\nturhaa tavaraa kuin muukin maallinen. Niin olen minä, Kaaskerin\nLundström, järjestänyt elämäni säntilleen, minun arkkuni on valmiina ja\nminun pulloni pohja märkä, ja mitä huominen päivä luuleekin minulle\ntuovansa, arkutonta miestä se ei kylmää ja pisara on säästöissä\nviimeiseksi nieltäväksi.\n\n\"'Pitäkää, pojat, tekin huoli siitä, että teilläkin on korjossa kaikki,\nmikä korjossa pitää miehellä olla, niin suljette silmänne tyvenesti\nehtoosti ja avaatte ne yhtä tyveninä aamusti, sillä ummessa silminkö\nvai valveilla, on miehen aina oltava valmiina. Talonko tavaroineen, vai\npullon viinoineen, rahaako lahviinsa vai karvasta suuhunsa,\nkomentosillanko anturainsa alle, vai köydenpalasenko kurkkuansa varten,\nvaimonko sänkyynsä vai kuopan paikan arkulleen, minkä kukin\ntarpeellisena pitää, sen katsokoon itselleen ja varatkoon valmiiksi\naikanansa, sillä miehen myöhäistä hätiköimistä nauravat tytöt tanhualla\nja tulenharakka palavalla katolla, sormista kierineet kolikot ja jalan\nalla hajoovat laivan lankut, vuosieni haihtuva vaahto ja kuoleman\nkaljupää viikatemies.\n\n\"'Sanovat minua Kaaskerin saarnaajaksi ja nauravat, ja paljon minä\npuhelenkin, sitä minä en kiellä. Mutta ero on kuparilla ja hopealla, ja\nkuparilantilla sopii nakata vaikka nappipeliä, mutta hopeariksin\ntallettaa viisas liivinsä taskuun; ja minun sanani, vaikka sen itse\nsanon ja vaikkette niitä ymmärräkään, ovat silkkaa painavaa hopeaa,\njota sopii noukkia korvan talteen ja järjen talteen. Te nyyhitte\ntoisianne kylkiin kyynäspäillä ja kyllä minä huomaan naurun salan\nnuorten huulipartojenne peitoissa! Kukaties minä viljelenkin suutani\nparempaan ryyppäämällä kuin puhumalla teille, mutta kuputäysi kukkaro\nvaristaa kolikkojansa laattiallekin kissanpoikien kieriteltäviksi, ja\npata sylkee tulella liikarokkansa laitojen ylitse tuhkaankin. Tämä on\nminun tupani ja tämä on minun pöytäni, ja minä puhelen omassa tuvassani\nja oman pöytäni takana itselleni, ja te kuuntelette siitä, minkä\nkuulette, ja hämähäkit nurkissa kuulevat saman ja ymmärtävät, minkä\nymmärtävät.\n\n\"'Minä olen karju karsinassa ja minä olen tervas tunkiossa, ja vaikka\non lätissä läsevää ja vaikka hautoo tunkion löyly, niin karju korisee\nhampaansa takaa ja pihka puhisee tervaksen kyljestä! Vasta mädässä\nsiemen itää ja vasta purtu jänis parkuu, ja mieskin ajattelee vasta\nlantana ja suu saa äänen, kun luita rutistetaan. Minä olen Kaaskerin\nSalomo, ja sanat hyötyvät lihaviksi minun suussani, koska ne kasvavat\nkasalta, ja huuleni vuotavat viisauden palavaa viinaa, koska on\nsisuksissa poroa, ja vuosien haude kypsännyt mujun. Särkevän hampaan\nvasta omaksensa tuntee, ja katku kulmissa ja poltto kylkiluiden alla\nvasta miehelle oman mielen virsikirjan sangat avaa ja sanojen karvaat\nhelmet kielelle vierittää. Pojat, laskekaa ja oppikaa, kyykkikää päivä\npäivän ja viikko viikon jälkeen minun pöytäni edessä, tuhrikaa paperit\nja nuuskikaa numerot, juoskaa tiedon jälkiä tietämisen eksyttävässä\nkorvessa, juoskaa ja nuuskikaa kuin koira ketun polkuja metsässä, kuono\nmaassa, kuonon läpät leveinä, nuuskikaa puska puskalta ja polku polulta\nkoko tietämisen sikeä metsä, sikin sokin ja ristin rastin haa'an\nkoivuliepeiltä salon sakeimpiin sisuksiin, niin hieno ei ole nuorten\nkuonojenne vainu ja niin nopea ei ole notkeitten käpälienne juoksu,\nettä te viisauden ketun pyytäisitte ja ahnas hampaanne hälväisisi\nluikkivan huhkivaan turkkiin! Viisauden kettu on liukas eläin, ja kun\nhaukkunne raikuu idässä, nauraa viisauden kaiku lännessä, ja kun te\nhullut ulvotte kuun tyhjälle kilolle kuusen latvassa, piilee karvaselkä\nsaalis turpanne kurottuvilla juuren pehkossa. Juoskaa, ei tanner\nkäpälien alta lopu, vinkukaa, ei kieli kidasta tipu, ja kun on aamu\nmuuttunut päiväksi ja päivä ehtooksi, jahti lopussa ja kuono kedossa,\nviimeinen hammas lohennut leukapielestä ja kolottavien koipipiippujen\nainoana palkkana oman nuolevan kielen köyhä surku, niin kukas luikkii\npuskasta kedolle, ja kuka loikkii pelinsä hulluimmat hypyt läähkyvän\nkuonon ja vaisusti raottelevien silmäluomien edessä, jollei vilkkuhäntä\nitse, viisauden pyydetty kettu, elämänpäiväinen karkukoipi! Kylläpäs\nnyt on kesy olevinaan, kun tietää varpaat veteliksi ja hampaat\nhaluttomiksi! Paneutuu raato laiskaksikin neljälle käpälälleen, liehtoo\nhäntää juuri kuonon kurottuvilla, välkyttää kylkeä juuri hampaan\nhälväisemillä: tässä minä olen, tämmöinen minä olen, karvoineni,\nkiiltoineni, sieppaa kupeeseen, jos kerkiät, karaa kylkeen, jos\nriipastaisi! Mikä ketun livata vaikka kielellään kuononpäätä, jonka\ntakana ei ole hammasrivi härisemässä, ja mikä viisauden vilkutella\nvaikka helmojensa hempeimpiä pyytäjälle, jonka verta routaa vuosien\nhyhmä, ja jonka kättä ei kutsu ja sormea sytytä hempukan hempeissä\nreiden pyöreä paalle ja kupeen hullaava kukkula!\n\n\"'Viisaus on nuoressa veressä tahdon paisuvaa voimaa ja käden ottavaa\nrohkeutta, silmän iskevää väkeä ja suonen lentävää sykettä, viisaus on\nnuoren ajatuksen kantava siipi, nuoren teon uljas syöksy ja nuoren\nuskon liekkivä kärki, mutta vanhan viisaus on kannikan hometta ja\nsärkyä survitussa luussa, veren hapanta häkää ja sinimarjojen kolotusta\nelämän pitelevien kourien kirvelevillä sormisijoilla ja vanha viisaus\non tuulen rapina lehdettömässä puussa ja viinan haju astiassa, jonka\npohjalta on nielty viimeinen juokseva pisara, haluttoman otsakulman\nravistunut ajatus ja herpoissa ikenissä turhasti heruva sanojen löysä\nkuola! Minä olen vanha roska, vinoksi tallattu kenkäraja tunkiolla,\nveneen laho raato pystytetty pihaton päädyn nojoon sateensuojaksi\nhyyskäriu'ulla istujalle, minä olen Kaaskerin Lundström, meren sylkemä\nkapteenin hylky, jonka hoidassa enää on ainoana heiluvana vain oman\npullon pohjalla loiskuteltava viinan laimiska, ja te olette nuoria\nvarsoja, vasikkoja keväisellä laitumella, joiden tyhmä turpa ei vielä\nymmärrä ruohon makeata hajua, torkkuva varispoikue aidan harjalla,\njolle emo saa rääkyä kurkkunsa verilihalle, ennenkuin paksupäät\nälyävät, että tulla longuttava kaksilahkeinen, jolla on luisen sijasta\nlihainen nokka, naama alastomasti höyhenetön ja siipien paikalla kaksi\nkilluvaa varrentynkää, on vaarallinen otus, jonka lähettyviltä viisas\nkorjaa luunsa höyhenineen turvallisen matkan päähän, minä, miehen romu\nja te, maitisilmut miehiksi, minä teihin miehen muotin painan ja minun\ntietojeni kipistynyt juuripiimä puree teidän ajatustenne hulakoivasta\nmaitomakeasta järjen kypsän ravitsevan viiliruuan.\n\n\"'Kulta on hyvä asia paikallaan ja lanta vielä parempi omalla\npaikallaan; paikallaan! sanon, sillä ei se pelto paksuakaan satoa\nlykkäisi, johon hullu olisi kultaa voimaksi kylvänyt eikä se isokaan\npiironki miestänsä mahtavaksi paisuttaisi, jonka laatikot hupsu olisi\nsullonut pakilleen tunkionsa tuoksuvinta parasta, ja niinpä olen\nminäkin mies paikallani ja lannan kullan veroinen höystäessäni\ntietojeni palavalla väellä teidän soukkien aivokoppienne laihaa\nurpasarkaa, mutta turhaan minä rintaa röyhistelisin komentosillalla ja\nkiskoisin kurkkuni paksusta köhästä paisuvan äänen, joka karmeana\nkantaisi laivan perästä laivan keulaan ja kannen kaikuvilta toppien\nvinkuun, sillä tuuli saisi äänestäni hampaansa irviin ja touvien nuorat\nviheltäisivät kiroa korviini, miesteni silmät luimuisivat minulle\nkarsasta pilkkaa ja oman sisuni tieto kiljuisi minulle selvät sanat:\nmitä haaskavariksesta pitopöydän juhlavatiin, ja mitä Kaaskerin\nkapteenista laivan komentosillalle!'\"\n\n\n\n\nIV.\n\n\nSeisoi kolmas punssikuppi jo tyhjennettynä pöydällä ja Pukkilan mieli\noli alkanut käydä pehmeäksi. \"Lundström on ollut minunkin opettajani\njoskus\", sanoikin hän Lahdenperälle ja selitti sekä tunsi itsensä\nliikutetuksi. \"Melkein veriset vedet silmiin pusersi, kun Aatun\npuheista sitten seuraavana pyhänä kuuli, kuinka pistos oli sattunut, ja\nmitä puheita Lundström oli pitänyt, kun jätin Evaldin pois hänen\nkoulustansa. Melkein, sanon, vaikkei kuitenkaan aivan, sillä nalkutti\nsydämessä kuitenkin närkästys siitä, että oli pitänyt poikaa pilkkana\nja toisten nauruksi juoksutellut hangissa ja pihoilla, sitäpaitsi\npisteli sekin mieltä niinkuin ota, että Jannen, Jatafiinan Jannen piti\nistua pöydän päässä, kun Evald, meidän Evald sai nökötellä etupenkillä\nja toisten joukossa. En senvuoksi sanonutkaan mitään, vaan niistin\nnenääni ja annoin Aatun jatkaa sekä ajattelin sitäkin, että puhukoon\nLundström, mitä puhuu, niin kaupungin koulut ovat sentään herrojen\nkouluja ja sieltä saa Evald diploomit. -- Minä siis nuhisin vain\nnenääni, enkä sanonut mitään, vaan kuuntelin ainoastaan, mitä Aatulla\noli enempiä tietoja samaisen maanantaipäivän opetuksista Kaaskerissa.\nArkustansa, ruumisarkustansa orsilla porstuan oven yläpuolella olikin\nLundström edellisen jälkeen ja äsken puhutun niskaan alkanut ladella,\nkoska silmä kierrellessään oli osunut siihen, sieltä kun sen musta\nkylki kumotteli laen pimennoista. Oli Salomonin saarnansa ja varhemman\nmadonlukemisensa kestäessä ja karvasmarjojen virutteluiksi kallistellut\nkurkkuunsa joitakin niitä kulauksia, jotka hänen puheistaan päätellen\nolivat hänelle hänen viikkonsa virstantolppina, ja olivat siis,\nniinkuin Aatu sanoikin, ajatuksen kintut äijällä niinkuin pienillä\nhuittisten keinumilla, kun jamattiin pöydän takana edelleen:\n\n\"'Katsokaas, rääksi ja syljen röyskäksi minä itseäni sanon, mutta minä\nolen sittenkin semmoinen mies, että minun silmäni ei sävähdä eikä luomi\nläpytä nahkojansa valkuaisen ylle, kun aamusti ensimmäisenä huomenen\nvaljetessa minuun tuijottaa terästä terään hämäristänsä Musta tuolta\norrelta, enkä minä kurkkuani niele ja pitele kylmyvin kynsin paidan\npieltä sydämeni yllä kun samanen Musta ryömii pimeänsä pohjattomuuksiin\ntakaisin minun sammuttaessani talikynttilän sänkyni vierestä ehtoosti\nja yön pimittävien näppien tukahuttaessa viimeisen kipunan kynttilän\nsydämen käryävästä tutkaimesta. Minä ajattelen vain, että arkku on arkku\nja pelkkää tervattua mäntylautaa, ja että minun omat luunihan\nainoastaan siinä joskus lahoovat, minun luuni, joita minä en nytkään\npelkää, vaikka ne ovat elossa ja valmiit synnin pahoihin! Ja\nsemmoinenkin mies minä olen, että minä en säikähdä sanaakaan ja\npeljästy itseni nimittämistä oikealla nimellä, silloin kun se paikka\nsattuu, ja sanomasta itseäni hylyksi, silloin kun minä olen hylky.\nKatsokaas, kun mies makaa valveilla yön sydämessä ja hänen selkoisilla\nsilmillään ei ole muutakaan tuijottamista, niin levittävät ne teränsä\npimeyteen ja juovat pimeyttä kuituihinsa yhtä ahneesti kuin päivällä\nvalkeutta, ja samaten, kun miehen toimivalla sormella ei enää ole muuta\naskareen arvoista ja miehen jauhavalla järjellä muuta rakenneltavaa,\nniin höylää ja sovittaa hän sormiensa kankealla huolella arkkunsa\nlautoja ja mittaa ja järjestää järkensä kuluneella toimella tilat\nriittäviksi ja liitokset lujiksi viimeisessä majassaan, ja vieläkin\nsamaten, kun miehellä on mennyt myttyyn muu elämässä ja viimeinen puola\nkatkennut kiipijän tikkaista, niin on hänellä kuitenkin saaliinaan oman\nitsensä raunio syljettäväksi ja tantereena poljettavaksi anturainsa\nalle.\n\n\"'Minä olin piirustettu semmoiseksi mieheksi, että minussa oli sekä\nryhää että ryntäitä muuksikin kuin nykyiseksi Kaaskerin kapteeniksi, ja\nLundströmin anturassa oli tanaa jos leveyttäkin läiskyttämään\nlaveatakin komentokantta. Olettekos nähneet selkälokkia valtamerellä,\nkun Atlannin aalto paisuvalla parmallaan hengittää sen laivan partaan\ntasalle ja korkeammallekin, sitä poikaa on komeata katsella, kun se\nsankansa levittäen ja hahmaisten ilmaa syltäisten siipiensä alle\nkiskaisee itsensä vyöryvän harjan roiskeesta ja parilla suven soudulla\nsingoten toppien tasalle loittonee mellastavan lakean ylitse kurkku\nkurotettuna ja auringon kilo vilahtelevilla siivillä hyppelemässä.\nMinäkin, vaikka nyt ovat sulat kynityt ja sangoista pelkät tyngät\njäljellä, olen havittanut humisevaa siipeä merten pielettömällä\nlakealla ja tuntenut taivaan vapaitten tuulten huljuvan nyt varisseissa\nhöyhenissäni! Kelpaa viljellä kantavaa siipeä, kun on sulkaa sangoissa\nja menon puhti nokassa, tilaa lentäjällä edessä meren mahtuvilta ja\nruumaa yllä taivaan korkeudelta!\n\n\"'Minä olen ylpeä mies, kopea mies, minun kulmieni luukuori kaartaa\nkoppa-astiaa, jonka saumojen sisäpuolelle mahtuu aivonharmaata\nenemmänkin kuin yhden miehen tarpeiksi ja minun sydämeni pumpussa on\nläppää valelemaan veren löylyllä laiskempaakin kiuasta kuin kuumottaa\nminun ohauksieni sisäpuolella, ja jos olisivat asiat toisin ja\nGotlannin nokka makaisi sträkkiä lännempänä, niin Lundström ei\nistuisikaan tällä hetkellä ja tänäpänä Kaaskerin homeisessa tuvassa\ntyhmien pojankloppien töllisteltävänä, ja siirtäisi silmää pullosta\nruumisarkkuun ja ruumisarkusta takaisin pullon kylkeen mitaten järkensä\nkaikella väellä, ettei pullo pääse tyhjäksi ennenkuin arkku saa\ntäytensä, vaan Lundströmillä olisi sali ja kamari kaupungissa ja oma\nfregatti jokaisen valtameren kuljulla kallistelemassa ja Lundström\nolisi isonen mies keinutuolissaan ja puhelisi ruotsiksi herroille ja\nengelskaksi konsuleille ja kun tämän pitäjän papat, Pukkilat ja muut,\ntulisivat puhelemaan meriasioista raha-Lundströmin kanssa, niin\nistualta minä heille kättä paiskaisin ja torkottaisin tulijan piipun\nvarrella istumaan ovipieli-tuolille. -- 'Jahah! jokos lehmät rupeavat\npoikimaan mailla?' minä sanoisin, kun he kyselevät Itämeren rahteja. --\n'Koskas täytyy ajatella vasikkakarjan porvaamista Tukholmaan!' sanoisin\npuhisisin ja huutaisin piian kyökistä kaatamaan vieraalle konjakkia. --\n'Eikös silakka enää näytä selkäänsä kutuvesillä ja savi käänny\npellolla, kun isäntä kerkiää parhaana touko-aikana juosta rahteja\nkyselemässä kaupungissa!' murahtelisin ja sanoisin piialle: 'tiputa\nminullekin piraus, mutta paremmasta pullosta!' -- 'Kippis siis vaan!'\nsanoisin kulautettuani karvaan poskiini. -- 'Itämeren rahdit mahtuvat\nliivin taskuun, mutta Riioon seilatessa on paras ottaa kapsäkki mukaan\nkolikkojen sullomiseksi!' neuvoisin. -- 'Vaikka en minä ymmärrä, mitä\ntekemistä on pirulla paratiisissa, sialla salissa ja talonpojalla\ntäkillä! Härkä on hyvä juhta pellolla ja piki pitävää voidetta\nnuottapaatin saumoihin, mutta en minä härällä herrastele\njoulukirkkotiellä enkä sivele piellä penkkini lautoja! Talonpoika on\nherra vaolla ja kuningas tunkiolla, mutta tolvana täkillä ja moukka\nkajuutassa. Savi on laiskaa ainetta ja sitä sopii tuuppia verkkaan ja\nkun ei turve käänny tänäpänä, niin sitä väännetään huomenna, mutta meri\non vetelämpää ja sillä on liukas livaseva kieli ja ken ei sen älliä\näkkää tänäpänä, sen silmäkuoppia nuolevat kalat huomenna. Sarkaa on eri\nasia tallata tallukallaan ja kantta eri asia astua anturallaan. Sarka\nvajottaa, mutta sen savesta kiskoo kinttunsa ja tarpoo turvallisesti\nuuden lavean askeleen vakaan vaon verkkaisesti kääntyvällä niskalla.\nKansi ei tosin vajota, se on silo ja nopsava tepasteltavaksi, mutta se\nvietävä keikkuu ja konstailee anturan alla, ja kun astut sitä\nvastamäkenä väistyykin se myötämäeksi askeleesi alta ja kun nakkaat\nhartiasi ja sääriketarasi tanaan kannen vasenlivetystä vastaan, niin\nkieppaseekin meren muljaava harja tannertallusteltavan allasi\npäinvastaiseen alavinoon ja sieppaapas silloin nopeasti sääripiippusi\nja ruokakoppasi uuteen vatupassiin, ellet tahdo lentää samaa lystiä\nkämmenet edellä partaan ylitse meren vetelään, jonka kita nielasee yhtä\nmakeasti kihisevään poskeensa tuhruisen kokin kuin kiroovan\nkapteeninkin, multaisen moukan kuin pikisen merimiehenkin! Niin että\nPukkila'\" (\"olipas äijää pistänyt, pistänyt makeasti, pahasti suoraan\nmunaskuihin kuin madon hammas, kun olin ottanut pojan pois, Evaldin\npois hänen opistansa!\" lykkäsi Pukkila sanan sekaan ja selitti tulkitsi\nsivusuulta omiansakin Lahdenperälle kesken kertomiansa ja Aatun\npuheita), \"'pukkaa sinä, Pukkila, turvetta vaan pellollasi, siihen\nsäätyyn sinä olet syntynyt ja talonpoikaa tekemään on sinun isäsi\npestannut äitisi sänkyynsä!' Semmoisia minä puhelisin ja nyhisin\ntuttavallisesti piippuni varren suupalapäällä kippari-isäntää\nrintapieleen, kaataisin kaapista tilkan lisääkin omaan lasiini. --\n'Rahdeista puhellaan niille ja sellaisille, joilla on nenäluussa\nhaistimet suurempaankin rahaan kuin killinkiin, ja joilla on ajua tukan\nalla ymmärtämään lompakko liivin yllä mahtuvammaksi mitaksi kuin\nruumaavinkaan laari aitassa, mutta sinulta ja sinunkaltaisiltasi\nsavikonteilta kysytään, mitäs perunanelikko maksaa tänä kevännä!'\nMahtava mies minä olisin keinutuolissani keikuttelemaan ja rojosia\npuhelemaan ja niistettynä miehenä palaisi monikin minun rapuiltani!\n\n\"'Ylpeä mies minä olisin ollut paisuessani ja ylpeä olen yhäkin kuin\ntyhmä säkki, joka pullottaa yhtä pakillaan, olkoon se sullottu\nkurkkuansa myöten vaivaisilla akanaruupuilla, vai painakoon se silkkana\njyvänkultana, ja kihisen kopeutta kuin kuumotettu kiuas, joka sylkee\nyhtä vihaisesti, viskaako sitä kupillisella viheliäisintä kuljuvettä,\nvai valeleeko sen nokisia kiviä parhaalla Ranskan rommilla! Ylpeä mies\nminä olen, ja kun ei minulla ole muuta ylpeiltävää jäljellä, niin minä\nylpeilen sillä, että olen mies sylkemään itseäni päin kasvoja! Minä en\npelkää sanoa asioita nimeltänsä, enkä minä hansikasta hae, kun minä\nsontalapiota pitelen, ja kun minä olen lortti, niin minä sanon itseäni\nlortiksi, mutta isoksi lortiksi. Mitä muhkeampi rakennus, sitä\npaksummin tuhkaa palopaikalla ja mitä suuremmat pidot, sitä enemmän\nrikkaa jää lakaistavaksi tunkiolle! Minä olen tuhkaraunio mieheksi ja\nrikkatunkio kapteeniksi, ja tuhan rikkaudesta saatatte mitata\nseinähonkien jyhmyn ja rikkojen runsaudesta pitopöydän kuormat ja\nastioiden kukut salissa!\n\n\"'Madot kasvavat raadossa ja ajatukset sortuneen miehen pääruumassa.\nMinä olen ajatellut kaikki asiat, minä olen ajatellut, miltä tuntuu\nluitteni levätä, kun multa kopisee arkun kannelle kolmen kyynärän\nturvaksi eikä enää kurkkua janota ja vatsa vaadi perunaansa, ja minä\nolen ajatellut kotkan ajatukset, kun se tyvenesti levähtelee laveita\nsiipiänsä ilmojen niskalla pilvien tasalla ja kaulaansa kurkotellen\nylpeästi tarkastelee penikulmien niitut maan matalalla allansa tietäen\nkynsiensä omiksi ja nokkansa raadeltaviksi kaiken nelinjaloin ryömivän\ntai vatsallansa matelevan, minkä silmien nuolipari maankamaralla\ntutkaimiinsa tavottaa! Minä olen ajatellut, mitä tuntee suomittu, kun\npureva piiska viiltää punaiset jälkensä vapisevaan selkään ja\nkouristuva käsi murentaa sormiensa välissä santajauhoksi kiven, jota\nmahditon ei rohkene kohottaa kurittajansa otsaluun musertimiksi, ja\nminä olen ajatellut kylmyyden vilun sen miehen kulmaluissa ja palelevan\nyksinäisyyden sen ihmisparan sydänkuopassa, joka on korotettu kansan\nkeskellä niin korkealle istuimelle, että vihakin masentaa väkevyytensä\npolvistumisen petokseksi hänen edessänsä, ja että rakkaudenkin on\nkuulutettava kuiskauksensa hänelle ylistyksen julkealla kielellä.\nSemmoisen miehen ihonahoissa minä olen elänyt, jota ei kukaan pitäjässä\npidä laattialle läjäytettyä sylkyläiskää parempana, mutta olisi näihin\nsamoihin nahkoihin mahtunut semmoinenkin mies, jota pitäjän isännät ja\nisoset puhuttelevat lakki kourassa kirkkomäellä ja herrat ja\nhäntätakkiset seisoaltaan kaupungin saleissa. Minä olen jumalattoman\npoljettu ja jumalattoman paisunut mies, eikä sitä tiedä kuin kokenut,\nmikä pätsi palaa sen miehen päässä ja mikä kytö porottaa sen miehen\nkylkiluiden alla, joka luiltaan isäntänä käärii kerjäläisen ryysyjä\njäsenilleen ja petohaukkana kynsiltään nyppii nokkansa lohenneella\ntyngällä kanakopin kirppuja siipisankojensa sulkajuurien jätteistä!\n\n\"'Kun on lieskaa padan alla ja uutta tervasta viskattavana valkeaan ja\nkun on kansi padan päällä piukka ja pitävä, niin kypsäksi muhenee\nsitkainkin häränreisi ja nivuskin hautuu hampaan purtavaksi,\nja kun on miestä keitetty elämässä niinkuin minua, niin kyllä lähtee\najatuksen lientä luista ja viisauden mujua muhkuraisestakin kallosta!\nMinä sanon teille, minun puheeni kannattavat kuulemisen ja minun\nsanani korvakoppaan kätkemisen, sillä kolmenkymmenen vuoden\nkolmesataakuusikymmentäviisi päivää ja pitkää yönpuoliskoa on niitä\nsyöttänyt jyskävä sydän aivoille, joiden parkki ei alussakaan ole ollut\npaljasta tuohta, ja joiden lihoovaa sarkaa on joka Jumalan vuosi\nkastellut viisikymmentäkaksi kannua kirkasta ja kallista viljaviinaa!\nMitä tietää tallaavasta anturasta niittyaitansa suojissa huojuva\nhyötyheinä, jonka kahisevaa harjaa vain tuulen lauhkea käsi joskus\npitelee ja kampaa, kunnes viikate viimein puree kaatuvan korren ja\nharava harpasee ruumiin, ja mitä tietää elämän vaarallisen meren\nviskaavista ja vajottavista nieluista se, jonka jalan tana on elämän\npäivät lapsuuden liehuvista leikeistä ja nuoruuden rientävistä\njuoksuista miehuuden kestävään kyntötyöhön ja levähtelevän vanhuuden\nvapisevaan vaellukseen asti tuntenut anturansa alla saman perityn\npientareen turvallisen pohjan ja vaarumattoman askelsijan? Vain\npihamaan poljettu, pissattu ruoho kokee, mikä ponsi on matalassakin\npotkaista suoraksi survittu varsi, ja mikä värin väki on juotavissa\npersoon lehteen karunkin kamaran vihaiseksi kastetusta mullasta, ja\nvain elämän kovassa kaukalossa huljittu mies tietää ruskuvat luut\nomikseen ja ajatustensa mäsän omien aivojensa kivuksi!\n\n\"'Minä olen tuntenut laivani lankut ja elämäni niitit lotisevan\nhajalle jalkojeni alla, ja minä olen vetänyt vertatihkuvin sormenpäin\näitini synnyttämän ruumiini meren nielevästä kidasta Gotlannin\nkiljuvalle kalliolle, pelastanut kuiville horkkaiset luuni ja värisevän\nnahkani, mutta omin näkevin silmäkuopin saanut tuijottaa, kuinka\nkolmimastolaivani, äsken vielä ylpeä fregatti, paisuvat purjeet\npalvelevassa tuulessa läiskävinä ja korkea keula kantavan meren\nkesyttömiä orheja kopeilta kupeiltansa viskoovana, nyt hylkynä,\nmastottomana, jokaisen voittoansa kyömistelevän aallon paiskittavana\nvielä viimeisen kerran kohosi meren pilkkaavan käden nostamana,\nennenkuin se, mustat lankkukyljet värisevinä kuin ammuttavalla koiralla\nryyppäsi keulallansa viimeisen lastinsa hautaavaa merta ja vajosi\nsilmieni edessä nielevän syvyyden peittävään hotkoon, saanut sydän\nrintaluitteni kauhistuvaan koloon pakenevana tuijottaa, kuinka kuohun\nvyörystä tuolla, aallon kidasta täällä paljastui viimeisen kerran\ntyhjään ilmaan kurotteleva käsipari ennenkuin hyökyvä meri sammutti\nhuutavan suun turhan äänen, ja taistelevan käsiparin toivottoman hädän\nkätki peittoonsa loiskiva kuoleman lakea, kunnes lopulta oli edessäni\nenää vain mylvivä ranta kivittämässä korviani kirouksensa metelillä ja\nhengetön meri, joka hammasriviensä valkeasta kiehusta ja ikeniensä\nviheriästä irvestä kiljui minulle jokaisen verenpisarani omaksi elämäni\nviimeiseen päivään saakka kuoleman kynnyksen ylitse astuneiden miesteni\nja silmieni edessä viimeisen ryyppynsä juoneen laivani jäähmettävän\ntervehdyksen: Sinä, elävä mies, meille kuoleman kylmät portit avoit!'\"\n\n\n\n\n\n\nMERIMIEHENLESKI.\n\n\n\n\nI.\n\n\nKetoniemen Riikka -- Fredrika Emerentia Jäderholm lukuvuoroilla\nkutsuttu -- oli sormekas ihminen, käteväksi häntä juuri ei voinut\nsanoa, vaikka hänellä olivatkin tuolut, Valpursängen nikkarin varvaama\nrukki ja Kiparluodon tätivainajalta peritty täkkipooka kammiossa, mutta\nsormekas ihminen hän oli, niinkuin sanottu ja ehdottomasti nopein\ntriivin nyhtijä pitäjässä.\n\nTriivin nyhtiminen on nimittäin eri asia kuin muu sormen viljeleminen.\nKudo sukkaa esimerkiksi, niin siinä on pidettävä tiukasti ajatuksen\nnokassa, montako silmää varraspari kerkiää, ja päästä hiukkakin\najatukset omille ohjaksilleen, niin silmäluku on sekaisin ja saa purkaa\nkoko kierroksen. Puhumatta kutomisesta, jossa saa pitää ajatuksistansa\nkiinni kolmella pihdillä, että jalka polki aikanansa, että kaide iski\ntiiviisti ja että aina oli oikea syöstävä sormissa loimen rakoon\nsujautettavaksi. Säkkikangasta vielä ja yksiniitistä sarkaa jollakin\ntavalla, mutta kaiken maailman rantukankaat ja muut herraset\nryysymatot, siinä sai olla silmä paimentamassa ja sormi vahtimassa,\nettä oli käsissä punapuolasyöstävä punaiseen raakuun ja vihreä\nviheriään. Ajattele semmoisessa omia ajatuksiasi! Mutta triivin\nnyppiminen? Nypi ja nyhdä, touvi kirpoo ja säije irkenee, käsi askartaa\nja ajatukset kulkevat, tuoksuva tervarohdin kähertyy kasaksi laattialle\nhameen liepeisiin ja rapisevaa köyttä on kiskottava lisään polville.\nAjattele vinhemminkin, sormet hyörivät nopeammin vain, ranne kiskoo\nkiivaammin, kasa kasvaa korkeammaksi polven vierellä, ja köysivyyhti\ntuolin toisella puolella laihtuu rivakammin lenkkiä matalammaksi.\nNyyhdi ja nyyhdi, sormilla on työtä ja köysiläjässä pinoa, ajattele ja\najattele, ajatuksilla on tietä ja elämän rannoissa matkaa, vasta kun\nliukuu köyden punottu pää pivoon, on sormi neuvoton ja ajatuksilla aika\npalata asioiltansa.\n\nJa ajattelemista Riikkalla oli. Hän ajatteli Kustaata. Eihän Riikka\nenää nuori ollut. Koukistunutkin niin, että kun aamusti käväsi\nnavetalla kutuansa lypsämässä ja sille varpuja varistamassa, yläruumis\nriippui melkein polun vaakasuunnassa, ikäänkuin tarkastelisi hän\nlikinäköisesti, mikä rako oli sopiva epätasaisten kivien välillä\ntutisevan jalan astuttavaksi. Ja etuhampaatkin olivat varisseet\nikenistä niin tyyten, että leuan köykyn yläpuolella suukin enää vain\noli lovi, jonka sisään huulet olivat imeytyneet. Mutta Kustaata hän\najatteli. Ja sitä ajattelemista oli ensi Jaakon päivästä jo kestänyt\nkolmekymmentä vuotta.\n\nKustaa oli Esmeraldan puosu silloin kun Lundström, Flaku-Lundström\njuuri Kaaskerista tuolta rauman toiselta puolelta, seilasi\nRaha-Rambergin uuden fregatin Gotlannin mäkeen. Lundström oli itse\nkeväästi kirjoittanut kaupungista Kustaalle -- Riikkalla oli kirje\nvielä tallella arkussa kirkkosilkin alla ja hän piteli sitä joka\nsunnuntai kirkkoon hankkiessaan sormissaan, vaikkeihan hän sitä lukea\nymmärtänyt. \"Tule sinä nyt minulle puosuksi taas, sinä aina ennenkin\nminun puosunani olet ollut\", sanoivat siihen olevan kirjoitetun.\nMittumaarin aattona -- olikin hyvin kaunis mittumaari sinä vuonna --\nKustaa sitte olikin lähtenyt kaupunkiin Kaaskerin Malakiaksen paatissa.\nKaaskerin Malakias meni nimittäin Juditansa kanssa pyhiksi kaupunkiin\nkatselemaan Lundströmin uutta laivaa -- Lundström oli Juditan\nsisarvainaan poika -- ja Kustaa pääsi siinä sopivasti mukana, kun\npuosua kumminkin tarvittiin rikitöissä. Silloin mittumaarin aattopäivän\naamusti Riikka viimeisen kerran oli nähnyt Kustaan merimieskistullansa\nistumassa Malakiaksen paatissa ja merkilliseltä oli silloin kohta\ntuntunut rinta-alassa, ikäänkuin olisi sydäntä riipaissut patakoukku,\nkun paatti katosi seilineen ja väkineen Kaaskerin nokan taakse\nSeksmiilarille. Vasta silloin, kun vene jo oli hävinnyt näkyvistä, oli\nRiikkakin äkännyt huiskaista kerran esiliinansa liepeellä hyvästiksi.\nSe siinä kirvelikin, että vasta silloin sekin tuli mieleen, vaikka ei\nKustaa sitä varhemminkaan olisi huomannut, koska istui koko ajan selin\nmastoa vastaan. Taisi Kustaallakin olla mieli raskas, niin ettei\nraskinut katsoa kotosiltaa päin, koska aamusti kistua rantasillalle\nnostettaessa puheli, että olisi maar nyt tämän mittumaari-ehtoonkin\nkerta saanut olla kotosaunassa.\n\nEi Riikka senjälkeen kun Kustaa sinne hävisi silmistä Kaaskerin nokan\ntaakse, sitte enää ollut Kustaalta mitään kuulumisia saanutkaan. Mitäs\ntäysi-ikäinen mies, joka jo on ollut kaksikymmentä vuotta naimisissa\nsaman ihmisen kanssa, enää kirjoittelemisen vaivoihinkaan rupeaisi,\nvarsinkaan kun se ei olisi lähtenyt omista sormista, vaan olisi pitänyt\nkirjoituttaa jollakin pojannaskalilla ja Riikkan itsensäkin olisi\ntäytynyt juoksennella pitäjällä sitä luetuttamassa itselleen. Summa\nasiassa oli kumminkin ollut se, että siinä elokuun puolella, kun laiva\nviimein oli ollut täydessä rikissä ja lasti ruumassa, Esmeralda viimein\nlähti painamaan päin Englantia. Komea se lähtö oli ollutkin,\nMalakiaskin oli ollut näkemässä ja puheli siitä itse, Rambergin kaksi\nparkkia oli juuri palannut haminaan Espanian matkalta ja Rambergin\nkäskystä ne lennättivät liput toppeihin ja ampuivat kaksi kanuunan\nlaukausta kumpikin ilmaan samalla hetkellä, kun Esmeralda niiden\nvälissä helppasi ankkurinsa ja purjeisiin sieppaava tuuli ensi kerran\npuhalsi hengen laivaan. Niin monta lippua, kuin Esmeraldan\nsignaalikistussa vain oli kirjavaa tilkkua karasi samalla hetkellä\nkolmeen täysimastoon ja Esmeraldan kumpikin keulakanuuna pamautti\njyräyksen rannoille, Kustaa itse puosuna oli seisonut komeana toisen\nluntalla. Se siinä taisikin olla hullusti, se kopea lähtö, ja sentähden\nkaiketi herra Rambergille opetukseksi ja muille muistutukseksi fiirasi\nGotlantia niin, että Esmeralda kolisi sen kärkeen, vaikka meressä olisi\nkyllä ollut ruumaa seilata sivutsekin.\n\nEi Riikka sitte ollut kuullut Esmeraldan haaksirikosta mitään ennenkuin\nkolmantena pyhänä kirkkomaalla, kun hän käveli ennen jumalanpalveluksen\nalkamista haudoilla ja katseli ristejä. Kirkkoherra oli kirkkotarhan\nportista tullessaan huomannut hänen niiaamassa sivummalla ja astuttuaan\naskeleen pari ylöskäytävää arvellen pysähtynyt, ennenkuin kääntyi\nverkalleen ja kerran kämmenellään paljasta otsaansa pyyhkäisten\nhautakumpujen lomitse lähti kävelemään häntä, Riikkaa kohden.\nKummallinen aanaus oli jo silloin leikannut Riikan sydäntä ja vasen\nkäsi meni huomaamatta äitivainajan ristin kärkeen. Oikein kädestä oli\nkirkkoherra tervehtinyt ja katsellut hetken vakavasti silmästä silmään,\nkunnes yhäti köyhästä kädestä pitäen rupesi puhelemaan. \"Turun\naviisoista minä luin eilen ehtoosti, että Ruotsin kautta tullut tieto\nkertoo Esmeraldan haaksirikkoutuneen Gotlannin rannoilla. Laiva on\nhukkunut koko miehistöineen paitsi kapteeni ja kokki.\" Uskomattoman\nheikoiksi olivat Riikkan polvet lyöneet hameen alla ja jollei käsi\nolisi ollut äitivainajan ristin varassa, tiesi kuinka olisi käynyt koko\nkirkkoväen nähden, vaipunut vaikka maahan, ja kurkkuun oli ilmestynyt\nsemmoinen pala nieltäväksi, että kesti hyvän hetken ennenkuin sai\nkysytyksi: Sanottiinko siellä Kustaastakin, että Kustaakin on hukkunut?\nHuulet jäähtyivät kylmiksi ja silmäterää levitti. \"Kustaalla oli\nraamattukin kistussansa, minä pistin sen paitojen alle, että Jumala\nvarjelisi kirjaansa ja Kustaata.\" Raamattu on vajonnut ja kistu on\nvajonnut ja Kustaa on vajonnut, kistussa oli kuusi paria uusia\nsukkiakin.\n\n\"Mitä tekee Jumala minun kutomillani sukilla ja Kustaan paidoilla?\"\nparahti tolkuttomilta huulilta ja molemmat kädet hykertyivät\nkirkkoherran ryppyisen käden ympärille. Vasta nyt syöksyivät kuumat\nvedet polttavien silmälautojen alta ja juoksivat suolaisina suuhun ja\nmaahan, pakahtuvaa rintaa väänsi kuin olisi tulista rautaa kierretty\nsen tuoreessa haavassa ja suu avautui huutamaan kuolevan eläimen\nuikutuksen. \"Riikkan on nyt haettava apunsa ainoastaan Jumalan tyköä!\"\noli vanha Lagerstedt vielä puhellut ja niin alhainen ja ystävällinen\nhän oli, että oli laskenut kätensäkin lohduttelemaan nytkähtelevälle\nolkapäälle. \"Ihmisen osa on sellainen, että kun kulkee kaksi\nvierekkäin, niin toisen olalle laskee kuolema kylmän kätensä ja toinen\njää. Kumman osa on kovempi, sen mittaa ainoastaan elävä Jumala,\nhänenkö, joka lähtevänä luo murtuvan katseen jätettävään elämään ja\nelämänomaan, vai hänenkö, joka elävin jäsenin jää lähimpänsä kylmenevän\nruumiin ääreen viimeisenä rakkauden toimituksenaan sammuneiden silmien\npainaminen umpeen? Ja senkin mittaa laupias Jumala, mitä kunkin on\nkestettävä, ja hän antaa lapsellensa voiman silloin kuin taakankin!\" --\nKirkkoherran käsi oli solahtanut Riikkan olkapäältä ja katsottuaan\nRiikkaa silmästä silmään senpituisen hetken kuin ihminen tarvitsee\npujottaakseen langan neulansilmään, kääntyi hän verkalleen ja lähti\nvanhan miehen haparoivin askelin kulkemaan hautakumpujen lomitse kirkon\nsisäänkäytävää kohden. Riikkan oli käsi taas hakenut turvaksensa\näitivainajan malmisen ristin kärjen -- senkin oli Kustaa ostanut\nRuotsissa ja tuonut laivassa kotiin, että Riikkan äitivainajan haudalla\nolisi risti, joka ei lahoo, -- mitäs heillä, lapsettomilla ihmisillä\nsillä väliä, oli Kustaa selitellyt, kun Riikka oli haikaillut, että\nhänen tähtensä semmoisia kalleuksia hankitaan, jommoiseen eivät\ntalollisetkaan kaikki raskitse rahojansa käyttää. Käsi äitivainajan\nristillä, ettei heikko polvi lysähtäisi, oli Riikka siis katsellut\nloittonevaa kirkkoherraa, joka oli pysähtänyt ja paljastanut hetkeksi\nvalkoisen päänsä vaimovainajansa ja kahden ainoan lapsensa hautakiven\nedessä kirkon sisäänkäytävän suulla. Kumaratpa ne kirkkoherran hartiat\njo olivat ja hiukset ohuet päälaella, kun hän pää kumarassa ja kädet\npäällekkäin ristissä tuokionsa tuijotteli multaan, jonka pimeä peitti\nhänen vaimonsa ja kaksi ainoata lastansa. Lapsetkin, Riikka muisti\nvielä elävästi, kuinka ne pyrysivät tömisten tupaan ja kellanvalkoiset\ntukat huiskuten ilmassa kiipeilivät vieraankin polville, kun joskus\nkävi pappilassa hakemassa villoja kehrättäväksi. \"Mutta hyvät lapset,\nantakaa nyt vieraan juoda kahvinsa edes rauhassa!\" oli kirkkoherskankin\ntäytynyt torua ja asetella, kun lapset yhdestä suusta olivat kyselleet,\nkuinka kili jaksoi, jota he edellisenä suvena olivat silitelleet\nsylissään Ketoniemessä marjalla käydessään. \"Ja miksei Riikka lapsiakin\nhae itsellensä, kun Riikka kileistäkin niin pitää?\" olivat lapset\navosuin kyselleet, niin että vallan tulivat vedet isoselle silmiin.\nRupuli ne molemmat sinihameet sitte vei samalla kerralla, ja tuolla nyt\nkirkkoherrakin oli seisonut heidän hautansa edessä. Pappilassa ei sitte\nenää ollut ollut vuosikausiin hälinää, kun siellä joskus kävi asioilla,\nhyvä kirkkoherskakin kulki hiljaisissa huoneissa kuin varjona, ja kun\nkolmas lapsi oli syntynyt kuolleena, meni äiti lapsensa mukana hautaan.\nKymmenen vuotta oli yksinäinen kirkkoherra senjälkeen silloin jo saanut\nsuven paisteessa ja talven pakkasessa jokaisena pyhä-aamuna pysähtyä\nhetkeksensä saman hautakiven edessä kirkon sisäänkäytävän vierellä ja\npaljastaa päänsä ja lukea hiljaisen rukouksensa vuosi vuodelta\nkumaraisemmin hartioin ja ohuemmin hiuksin. Kukaties oli kirkkoherra\najatellut itseänsäkin silloin, kun sanoi: 'Herra antaa voiman silloin\nkun taakankin' oli Riikkalle tullut mieleen äitivainajansa rististä\npidellessä.\n\nNiinpä niin, vanha Lagerstedtkin on jo vuosikymmeniä saanut maata\nlevossa omiensa vieressä sammaltuneen kiven alla, joka jo on\nhoitamattomana päässyt kallistumaankin! havahtui Riikka ajatuksistansa\nja lykki polvellaan ja käsillään puolemmaksi triivikasaa, joka\nhuomaamatta oli kasvanut viereen ja painoi ja lämmitti säärtä vastaan.\nHyvää ja pehmeätä tavaraa se oli, haipuisaa käsissä, melkein kuin\nkartattu villa ja Riikka katseli hymyillen ja hyväksyen, kuinka korkea\nkasa tupsahdellen lonsosi työntelevien käsien edessä loitommalle\nlaattialla. \"Paljonpas niitä taas kerkesi tulemaankin!\" tunnusti Riikka\nitsekin, kun nöyrin silmin mittaili ovensuuhun asti valahtanutta läjää\npienen tuvan laattialla. \"Montakohan tuvan täyttä minäkin noita olen\npäivinäni nyppinyt?\" ihmetteli hän, hiukka hengityttäen vanhaa\nahdistelevaa rintaa. \"Mahtaisivatkohan mahtua Langholman kaikkiin\nlatoihinkaan, jos olisivat yhdessä koossa kaikki?\" kummasteli joutilas\najatus. Kumara ruumis nyökytteli, kuluneet kädet lepäsivät kämmenet\nylöskäsin kääntyneinä polvilla, haalistunut silmäpari vaelteli,\ntuvassako, vuosienko halki? Posliinipilkkumikin pata-arkun kannella\ntuossa? Eheä se vielä oli, reuna kokonainen ja kupu paoton, kuinkas\nmuuten, hellävaroen hän oli sitä pidellyt, käsitellyt kuin silmäterää,\nKustaan tuliaista hänen viimeistä edelliseltä matkaltaan. Mutta kuva\nsen kyljessä, sydän ja ankkuri, kuinka olikaan sydämen heleä punakehä\njo haaltunut ja ankkurin kultainen kimallus himmentynyt? \"Siitä saat\npopsia velliä poskiisi suvet ja pitkät, kun minä laiskottelen merillä!\"\noli Kustaa tyytyvissään puhellut, kun nouti kistustansa uutuuttansa\nheloittelevan astian ja asetti sen pata-arkun kannelle. \"Sydämen\npalsamin-puna merkitsee merimiehen vaimon rakasta mieltä ja ankkurin\nruskea rautaväri merimiehen uskollista tahtoa!\" oli Kustaa\nleikinvakavissaan selitellyt ja käännellyt astiata, niin että sama kuva\npaistoi silmiin pilkkumin jokaiselta neljältä poskelta. \"Sydän ja\nankkuri jokaisella neljällä puolella, niin tiedät täällä kotona suvet\nja pitkät talvet istua ja ajatella, missä ilman kurilla minä kulloinkin\nlaivassani kuljenkin!\" oli Kustaa vielä puhellut hyvää leikkiä\nposkistaan. Kustaa osasikin noin merimatkoilta palatessaan vielä\nvakaana ja vanhempanakin merimiehenä puhella niin mieleviä ja ihmisen\nsydäntä myöten, että vieläkin heikotti rintaa, kun muisti äänen. Niin,\nniin, suvet pitkät hän oli istunut ja vielä pitemmät talvetkin,\nkolmekymmentä vuotta yksin, kolmekymmentä suvea ja kolmekymmentä\ntalvea, nyppinyt ja nyppinyt triiviä! Käänsikö pilkkumin kyljen itään,\nkäänsikö länteen, yhtä tyhjä oli jokainen ilman kulma ja sanoma\nsydämelle alakuloinen niin pohjoisesta kuin etelästäkin. Vain sydänten\npalsamin-puna haaleni joka virutuksessa, vuosi vuodelta, ja ankkurin\nhahmotkin silmä kohta enää pikemmin vain aavisti kuin näki. Avuttomat\nsormenpäätkin tuossa polvilla, kovat ja kopettuneet, kuluneet ja\nkiiltävät, eipäs niitäkään enää pakota ja pistele, vaikka viikon\numpeensa hapsii tylympääkin köydenkoparaa. Hyvät ja taipuvaiset nekin\nolivat aikanansa; kun Kustaa muinen meriltä palatessaan sai ne\nkämmenensä väliin, niin piteli ja rutisteli, vaivutteli ja hullutteli.\n\n\"Mukavaa pideltävää tämmöinenkin luontuva, taipuu ja tottelee kourassa\nkuin priima englantilainen purjekangas, jota verekseltään kirvottaa\nläiskyttää tuoreesta pakasta!\" kehui hän ja puheli hupsujansa, niin\nettei häveten ymmärtänyt, mihin silmänsä käänsi. Leikkisä mies Kustaa\noli vielä vakaana puosunakin, ja ujostella olisi saanut vielä monena\nsyksynä, jos olisi yhteisiä elämänpäiviä annettu! Merimiehellä ovat ne\nsulhasen puheensa jäljellä vielä vanhempinakin, kun palaavat meriltä\nkotiin. Olivat nuo minunkin sormeni silloin vielä noselammat kuin nyt!\nhuokasi Riikka ja katseli alakuloisesti nystyräkuhmuja koukeroisissa\nkäsissään. Ruumiin hedelmää ei heille ollut suotu Kustaan kanssa,\nimemättöminä olivat hänen rintansa jääneet kuivumaan ja yksin hän nyt\noli tuvassansa saanut kolmekymmentä vuotta nyyhtiä ihmisten triivejä.\nJumalan lykky, että niitäkin oli riittänyt, mistä muutenkaan olisi\nleipänsä saanut. Kohta ensi syksynä oli tullut sana Langholmasta, ja\nensimmäisen leskitalvensa hän oli nyppinyt Fritjoffin triivejä.\nFritjofkin, kaunis laiva, pitäjän ensimmäinen kuunari, vuosia on sekin\njo saanut levossa lahota Langholman rantalahdessa, kun oli tuonut rahaa\nrikkaille riittävästi. Samuel rakennettiin seuraavana vuonna, sama joka\njäi Skagenin niemeen. Rakentelivat ne, Alku ja Amaranthis, Suoma ja\nSovinto, Sovinto olikin jo priki, Arpa ja Oskar, kaljaaseja ja\nkuunareita, jahteja ja sumppuja, prikejä ja paketteja, Osmo, Ansio ja\nOrpana, Siivo ja Salem, Onni ja Veljekset, Salamanteri ja Evergistus,\nAlfred ja Amanda, nimenkin ne jokaiselle löysivät ja nyppimistä\npiisasi. Alastalon Siwiänkin triivejä Riikka oli nyppinyt ja Pukkilan\nUskon ja Härkäniemen Toivon. Rakkaus ja Rauha, Syster ja Vester,\nSiunaus ja Sanoma, kyllä niitä triivejä hänenkin hyppystensä kautta oli\nkerjennyt kulkemaan vuosien mitassa! Ja loppua ei näkyvissäkään,\nisosempia astioita joka vuosi vaan. Prikitkään eivät enää riittäneet,\nvaan nyt piti tulla oikea parkki, oikein kolmimastolaiva niinkuin\nkaupunkilaisilla! Kyllä sitä nyppimistä näytti riittävän. Oikein kirkon\nkuulutuksella oli mennä sunnuntaina käsketty triiviaineita hakemaan, ja\nviisi paattia oli heitä samalla kerralla ollutkin Alastalon rannassa,\nRiikka itse, Huruholmin Hanna, Viliskerin Maija, Koikarin Viikka ja\nLundenin Lovisa. Mitäs siitä, olisihan siltaan mahtunut enemmänkin\npaatteja ja Alastalon isosta kahvipannusta lähti kupillinen yhtähyvin\nuseammalle kuin yhdellekin, mutta mitä tekemistä siellä oli Lundenin\nLovisalla! Sitä ihmistä ei tottunut kärsimään viiteenkymmeneen vuoteen\nsiitä päivästä kuin se, Huuskerin nuori Lovisa silloin, Lahdenperän\nelopellolla huusi naapurisaralta Kustaalle -- nuori meripoika silloin,\nkäymäseltä kotona -- \"Riikka on Riikka ja Lovisa on Lovisa, mutta\nLovisa ottaakin kymmenestä sulhasesta parhaan, ja jättää Riikkalle sen,\njosta ei huoli!\" Oli suuttunut siitä, kun Kustaa oli aamusti tullut\nRiikkan sarkaroikkaan eikä Lovisan! Lundeninsa Lovisa sitte saikin\njoskus, Langholman härkärengin, mutta karvasteli Riikkaa vieläkin, kun\nmuisti Lovisan kaikki pistävät puheet ja kielittelyt samaisen elopäivän\ntalkootansseissa tyttöjen kesken.\n\nSama paha kieli sillä vieläkin oli, Alastalon rannassakin viimeksi oli\nmennä viikolla vielä hokenut: \"Kustaakin meni merille hukkumaan,\nkun et sinä senvertaa toimeen saanut, että olisi ollut kakaroita\nkierittelemässä nurkissa!\" Se oli ollut kirvelevä sana, sillä se\nsaattoi olla tosi ja sen tiesivät kaikki, että Herra hyvyydessään ei\nollut siunannut häntä ja Kustaata ruumiin hedelmällä. Riikka huojutti\nmurheellista päätä ja nyökytti nöyränä kumaraa yläruumista. Ei, lapsia\nei hänelle ollut annettu! Käsikin unohti askareensa, köysi sai levätä\nliikuttamattomana polvella, haaltunut silmäpari vain eli valjuna\nlakastuneitten kasvojen lukemattomien ryppyjen keskellä ja raukea käsi\nhaki raukealle kädelle köyhässä helmassa, jäivät toimettomina\npäällekkäin polville, kämmenpuolet avuttomasti ylöskäsin. Totta Lovisa\noli puhunut: yksinäistä heillä oli, Kustaalla ja hänellä ollut tässä\npienessä tuvassa, yksinäistä ja hiljaista ne harvat suviviikotkin,\njotka Kustaa joskus pitkien vuosien välillä malttoi maihin jäädä. Mitä\niloa hänestä, Riikkasta, hiljaisesta ihmisestä, olisi ollut\nkenellekään? Täällä yksikseen, omalla luodolla, yksinäiset talvet ja\npimeät pitkät syksyt, talvi talven ja syksy syksyn jälkeen, niin monta\nvuotta, ettei omaa vihkimäpäiväänsä enää niiden luvusta osannut laskea.\nSuukin tottunut niin vaikenemiseen, että karttoi omaa ääntänsä ja\npuhuttavakin unohtui puhumattomaksi ajatukseksi. Ja Kustaakin, oma\nmies, vierastutti läsnäolollaan. Onnellista oli ja hyvää oli, että\nKustaa oli tuvassa ja kotona, lämmitti sydänalaa kun tiesi hänen\nistuvan penkillä ja tuntui hyvältä, kun valmisti ruuan kahdelle, mutta\nsittenkin, osasiko ihminen olla oikein itseänsä, kun oli toinen\ntuvassa, toinen, joka oli tullut ja joka menisi taaskin? ujostutti ja\nkavahdutti, ajatukset lymyilivät, likistyivät nurkkiin, kuin vierasta\npakoileva lammaskatra navetan ahtaassa karsinassa. Olisi Kustaa voinut\npysyä kauemmin kotona kerrallaan, ollut kolme viikkoa yhtämittaa, tai\nneljä viikkoa, tai kokonaisen suven kotona ja vielä syksyn ja talvenkin\nja kaikki tulevat keväät ja suvet, syksyt ja talvet elämän loppuun\nasti, niin olisivat ajatukset omastuneet ja mieli asettunut tutuksi,\naskar olisi hellinnyt käsistä huomaamatta ja kieli juossut\najattelematta turhilla asioillansa, päivä olisi liittynyt päivään ja\nviikko viikkoon, kuukaudet olisivat kutoneet vuosia ja vuodet ihmisen\nelämää, eikä päivän ehtoosti olisi huomannut eikä elämän ehtoolla\najatellut, mikä sana on tänään puhuttu ja mikä jäänyt huomiseksi, mikä\nlanka on kaidittu kankaaksi ja mikä vasta vartoo vuoroansa puolalle\npunottuna, koska jokainen sana, huulilta lähtenyt tai huulten huomaan\njäänyt, arkinen asia tai ajatteleva aavistus olisi puhuttuna tai\npuhumatta jääneenä ollut yhtä läsnä odottamassa omaa vuoroansa\nkummankin valmiissa mielessä, ja koska jokainen lanka, kirjava raide\nkankaassa tai harmaa säije puolassa olisi ollut samaa kudetta elämän\nyhteiseen loimeen. Vaan sillä lailla ei oltu tahdottu hänelle ja\nKustaalle. Kustaa oli kulkenut merillä ja hän oli ajatellut kotona,\nmeren tiet ovat loittoja teitä, ajatuksen polut yksinäisiä polkuja, ja\nkun vierähtävä verkas vuosi, verkkaan vierähtävät pitkät vuodet milloin\nlahjoittivat loiton liedolle kulkijalle ja yksinäisen tuvan haikealle\nistujalle yhteisen kaivatun päivän, yhteisen odotetun viikon kalliin\ntuokion, niin kohtasivat toisensa yhteisessä tuvassa, yhteisen kadon\nturvallisten seinien sisäpuolella loitto ja yksinäinen, ja loiton mieli\npysyi tuvan turvassakin levottomissa loitoissansa ja yksinäisen\najatukset löysivät omankin läsnä painuviin yksinäisyyksiinsä, toinen,\nistuja penkin ja venyjä akkunan, puhui puolella suulla silmä ahmien\nruudun ahtaasta pilvien rientoa taivaan väljillä tai tuulen kiirettä\nmeren vierivillä, toinen, polkija rukin ja häärijä nurkan, kuunteli\nkaksin sydämin, sydän arkana ja odottavana, sydän kuulemassa ja\nkätkemässä, sydän pettymässä ja pakenemassa. Pilvet kulkivat ja silmät\nseurasivat, meri vaelsi ja ajatukset ajelivat matkojansa: loitommalle\njoka aallon vierimältä, joka pilven joutumalta; rukki hyrisi ja sormi\nsujutti, lanka kiertyi ja mieli rakensi rihmojansa: yksinäisempää joka\njalan polkemalta, joka kehrän kierahtamalta. Kello nakutti seinällä,\nnakutti minuutit tunneiksi, auringon läiskä vaelsi laattialla, kerkesi\nlankulta lankulle, sängyn tolpasta pöydän jalkoihin, tuokio varisi,\nvarisi verkkaampana, sana putosi, putosi harvempana tuvassa,\nhiljaisuuden hämähäkki juoksi lankojansa, juoksi nopeammin lankojansa,\nviritteli verkkojansa, sitoi sitkaammiksi silkkiset solmunsa,\nvaikeneminen kurkisti hiirinä nurkistansa, uskalsi koloistansa, loikki\njo rohkeana, vilisteli keskilaattialla, hyppeli penkit ja haisteli\npöydän pinnat. Olisi holppinut polven vieressä vaku nyyhittävänä,\nvikissyt riepuissansa avuton ihmisen alku, niin siinä nyytissä olisi\nollut korvalle kuuntelemista, silmälle vahtimista ja sormelle tuhannen\ntoimittamista, päänalusta kohenneltava, soviteltava peittoa, autettava\ntutti hakevaan suuhun, pideltävä alustaa, vaihdettava kuivaa, annettava\nrintaa, hyssytettävä nukkumaan, niin että olisiko siinä kerjennyt\nmieleen hiljaisuudet ja hämähäkit, ajatus hakenut hiiret ja\nvaikenemiset, korva noukkinut kellon nakutukset seinältä ja tuokion\nhipsutukset laattialta, olisiko Kustaakaan pienen hengityksen\ntuhistessa tuvassa ja vakun kampojen hauskasti lonkkuessa lankkujen\nkuhmuilla malttanut pysyä sanan pukahtamatta tuntikausia samalla\npenkinsijallaan silmät tikkuina samassa akkunan ruudussa, suupieli\npiukkana saman sammuneen piipunnysän ympärillä keksimättä kerran\nkymmenessä minuutissa asiaa penkiltään laattian poikki kopistelemaan\npiippuansa paaden kivelle paluumatkalla poiketakseen muka ohimennen ja\ntaitamattomasti varpasillaan hiipien kankeissa kolisevissa\nmerimiessaappaissaan kurkistelemaan ihmettä vakussa, joka osasi tuhista\nilmaa pieniin sieraimiinsa niinkuin oikea ihminen ikään, ja joka totta\nvie kääri pienen huppivan kätensä kaikki viisi hieveräistä pyörylää\nkiinteästi sormen ympärille, jos torkotti pikistä koparaa itikan\nkurottuville: \"merimies vekarasta varmasti paisuu, koska pivo jo luulee\ntouvin päätä pitelevänsä!\" olisi Kustaa hyvillään kehuskellut ja\nupotellut sormeansa paremmin pienen hyppysen tarrattavaksi naama\nnauravana koko leveydellään ruskean parran peitossa ja silmäpari kiloa\nheruen. Tai olisi mäen poudassa akkunan takana kirmaissut päivän\nkilossa kallioiden silolla paljaskinttujen vilkas pauhaava parvi, joka\nsärvintä huutavan vatsansa muistuttamana tuokioksi olisi unohtanut\nleikkiensä totisen touhun ja juoksujensa tulisen kiireen tunkien ja\ntöyttien tömistääkseen ahtaasta ovesta rauhaisaan tupaan, kuka kilvan\nkaratakseen paukkuvaa laattiaa hahmasemaan palavaan janoonsa pata-arkun\nvaahtoavaa kaljatuoppia, kuka kantapäät vilisten, tukan harja huljuen\noikopäätä painaakseen kiljuvassa nälässä peräpöydän siunatulle\nlaatikolle, joka silmänräpäyksessä selkoselälleen kiskottuna olisi\npaljastuvan leipäkorinsa auliista sisuksista jakanut kovan kannikan\nmaistuvan syrjän jokaiseen ahneesti hakevaan kouraan, niin olisikohan\nsiinä nuoren tohun pienessä torassa ja iloisessa nuhinassa, terveen\nnälän tuuppivassa hakemisessa ja halukkaiden hampaiden rauskuvassa\ntyössä, tuoreen tahdon ahnaassa haussa ja ravitun veren kukoistavassa\ntyytymyksessä osannut vanhempikaan pysyä ajatustensa alakuloisissa\nverkoissa, murheittensa piukoissa solmuissa ja pelkojensa sekaisissa\nrihmoissa, suu kukaties olisi torunut ja sana manannut vallattomia,\notsa sovitellut ryppyjänsä ja ääni asettunut käskemisen nuottiin, mutta\nsilmän nurkkaan olisi varastanut väkisinkin onnellinen paiste ja\nsydämen salassa olisi hypellyt sula ilo ja lämmin riemu; kopua olisi\npitänyt, komentanut ja käskenyt, harmitellut ja härissyt, varoitellut\nhyvällä ja uhannut kovalla, suuttunut suuttumasta päästyä ja siunannut\nsiunaamasta päästyä, mutta olisiko tuleentuneen pellon siunattu sarka\nrikkaampana huojutellut kypsien tähkiensä kultaista taakkaa viljavalla\nvainiolla ja heinivän niityn vehryt lakea anteliaampana levitellyt\nlemuavan apilaansa makeata armoa runsaaseen suveen, kuin onnellinen isä\nikänsä miehuudessa ja onnellisempi äiti vuosiensa vehmaassa vaimoudessa\nlapsiparvensa verevän tarhan keskellä olisi tupansa turvalla suojellut\nja pöytänsä särpimellä ravinnut nuoren elämän tuoretta orasta ja\nnuorien suiden raitista nälkää, olisi toimensa valppaudella ja\nsydämensä palavuudella, silmiensä huolella ja rukouksiensa rakkaudella\niloin ja vavistuksin, peloin ja toivotuksin siunannut ja varjellut oman\nverensä kallista lahjaa, kuohuvin kyynelin ja kuumin kiitoksin\nylistänyt korkean kaitsijan laupiasta pyhää lainaa? Olisikohan\nKustaakaan enää uskonut itsensä petollisille vesille ja kallistanut\nkorvansa maanivan meren viekkaille äänille, malttanut kototuvan\ntuntuvilta ja oman pesän lämpimiltä vieraan maailman koleille väljille,\nvierivän vetelän nieliville kidoille, jos olisi ollut palleroinen\nhypitettävänä isän polvella, tuhma käsipari rohkeana repimässä nauravan\nisän kärsivällistä partaa, jos olisi rukin juurella äidin hameen\nliepeissä hyöriä tylleröinnyt liinatukkaisen vaimoihmisen toimellinen\nalku totisessa touhussa hyssytellen ja hypitellen, kirvotellen ja\nkäärien, ruokkoen ja säälitellen epälukuisten tilkkunukkiensa levotonta\njoukkoa ja takan edessä laattian lastukasassa veistellä närystänyt\npolvenkorkuinen mestari kokoisensa kaarnankappaleen kimpussa, josta\ntaitoniekan urhoollisissa sormissa ja tylsän perunapuukon voimalla piti\nsyntyä nokkava merialus miehelle?\n\n\n\n\nII.\n\n\n-- Niinpä niin! huokasi Riikka raskaanhaikeissa ajatuksissansa. Lapsia,\nJumalan lahjaa ei heille oltu suotu, hänelle ja Kustaalle! \"Kustaakin\nmeni merille hukkumaan, kun ei sinussa ollut ihmistä antamaan hänelle\nelämän vesaa\", oli Lovisakin armottomana sanonut kovan toden. Sillä\nlailla asia olikin, kun sen ajatteli selvästi. Riikkan sydäntä nöyräsi\nkokoon, kutisti, ikäänkuin köyhän sormea viimeisen hellitettävän lantin\nympärille. Sitä ei saattanut kieltää, Kustaa oli todella semmoinen,\nettä aluksi hän pari viikkoa menestyi kotona erinomaisesti meriltä\npalattuaan, oli iloinen ja puhelias, haki puodista verkot ja katseli ja\ntarkasteli niitä, paikkailikin sieltä täältä, korjaili tahtoimen\naidatkin ja pisti uusia riukuja katolle lahonneiden sijaan tuohien\npäälle, tervasi paatin ja korjasi rantasiltaakin, kärtti saunankin\nlämmitettäväksi pari kertaa viikossa. \"Kotosaunaa ja oman mamman\nsolmimaa vihtaa parempaa herkkua ei ole syntiselle ruumiille!\" kehui\nlöylyn keskeltä vihdalla läiskiessään. Mutta kun oli kulunut pari\nviikkoa ja kolmattakin kotona, kutupihattoon veistetty uusi kynnyspuu\nja porstuasillan palkit uusitut, puheltu takaehtoina muutamaan kertaan\nkaikki kodon asiat Kustaan lähtemisen jälkeen, kylän kuulumiset ja\npitäjän tiedot, naimiset ja kuolemantapaukset, keräjä-asiat ja\nsyntymiset, niin alkoivat päivät tuntua tuvassa merkillisen\nverkkaisilta. Kustaalla oli alinomaa asiaa akkunaan katselemaan\ntuuliviiriä rantapuodin nurkassa. \"Hyvä itäpohjatuuli, Rambergin\nRegiinakin on kait jo lastissa ja mennä pyyhkii par'aikaa Juutinraumaa\nkohden! Kysyivät minulta, olisiko sopinut vielä jäädä Regiinan\npuosuksi.\" Ei Kustaa enää joka kerta ottanut kirvestäkään kainaloonsa,\nkun meni tuvasta mäelle, vaan jäi joutilaana seisoskelemaan\nporstuasillan eteen, käveli sieltä verkalleen kädet housuntaskuissa\njatakalliolle, jonka laelta näkee Isonkarin majakkaan asti ja katseli\nsieltä puolituntikaupalla merelle, ennenkuin palasi tupaan takaisin.\n\"Joku parkki siellä seilasi Isonkarin sivutse ulos, riki näytti\nSundblomin Sofialta, sillä oli rahti Malagaan, siihenkin kysyivät\nkaupungissa puosuksi!\" puheli Kustaa mennen penkille istumaan ja jääden\nkyynärpäät polvien ja posket kämmenien varassa tuijottamaan laattiaan.\nMerkillisen hiljaista semmoisessa tuvassa, jossa istuu kaksi\npuhumatonta ihmistä, vielä hiljaisempaa kuin silloin, kun on tuvassa\nyksin askareineen. \"Minä luulen, että minä lähden huomenna\nkuulustelemaan puosun paikkaa taas!\" saattoi Kustaan suusta viimein,\ntunninko, useammanko kuluttua lähteä pelolla odotettu sana. Kustaa oli\nnoussut penkiltä ja kurkisteli taaskin akkunasta tuuliviiriä puodin\nnurkassa, rukki oli unohtunut Riikkalta kesken polkemisen ja hyrrä\nseisahtunut. \"Lundström siellä minua odottelee kaupungissa, jos\nhuomenna on hyvä tuuli, niin minä pistän itseni Malakiaksen mukana, kun\nhän muutenkin seilaa kaupunkiin pyhiksi.\" Kustaalta oli vierähtänyt\nikäänkuin kivi hartioilta, kun hän oli saanut asiansa sanotuksi, hän\noli kääntynyt tupaanpäin taas ja oli ollut puheliaampi kuin moneen\npäivään. \"Lundström sitä kohta keväästi ulosmönsträtessä naureskeli,\nkun minä puhelin, että minä nyt ajattelin suveksi ainakin jäädä\nkotimaihin, kukaties pitemmän päällekin! -- 'Vai kissa pitäisi\npussikkansa hiiren niskasta ja varsa turpansa tamman utarasta!\nMerimiestä ei pidätä suviaikaan maakamaralla kuukautta kauempaa itse\npirukaan, ei vaikka pujottaisi kakkula-ässän miehen housuntamppiin ja\nkiskoisi juhtaparilla maissa pysymään! Älä sinä lervittele, Kustaa,\nkyllä minä miehen tunnen ja merimiehen eritoten. Mene sinä kototutuun\nja anna muijasi lämmittää kotokyly, maistuu se merimiehen luille ja\njäsenille, mutta viikon perästä vedät jo peittoa korvillesi\nhuomeltaisin sängyssä, kun et ymmärrä mitä tekemistä täysi-ikäisellä\nmiehellä on maissa koko ilkoisen suvisen päivän. Ja kolmen viikon\nkuluttua sinä olet maistanut mannerta ja haistanut tupaa niin\ntarpeeksesi, että mako kääntyy sisukunnassa, ja mies saa meritaudin\nomassa sängyssään, kun silmään ensimmäisenä aina herätessä on seinällä\nsängyn karmin yläpuolella irvistämässä sama ijankaikkinen sammalrako,\njoka ei iltikseenkään vaaju tuumanvaaksaa laiskasta makoilemisestaan.\nPotkase siitä sääresi pöksyihin ja pakene tuvan tumpeasta porstuasillan\neteen, niin sama laiska siellä on kalliona anturaisi alla ja\nlampaanlaupias perunasarka yhtä tyhmänä ja paikallaan edessäsi kuin\neilenkin. Jumaliste, rehellisen merimiehen syntistä sydäntä saattaa\njoskus sisuttaa puurissakin mahdottomasti ja enemmänkin, kun meri on\nkääntänyt laiskan kyljen päällepäin ja lepää lekottaa viikkokaupalla\npartaitten takana kuin joutilas hylje. Kiroilisi siinä suunsa\nsaastaiseksi itse kirkas enkeli Gabrielkin, saati paatunut ja partainen\nmerimies, kun horna viikoksi ja seuraavaksikin on niellyt viimeisenkin\ntuulen hengen meren tinaiselta lakealta, purjeet loksavat raaoilta\nläkähtyneinä riepuina, eikä ihmisellä ole muuta tekemistä vahtivuorosta\nvahtivuoroon kuin killua parrasta vastaan ja tirkistää kyljen vieressä\nkelluvaa sylkiläiskää, jonka itse on maanantai-aamuna kiukuissansa\nkeulapakalta kihauttanut ikeniensä välistä meren latuskaiseen naamaan\nja joka lauantaiehtooksikaan ei ole vielä senvertaa sakannut\nahterikulman taakse, että sille sopisi koijuun mennessään heilauttaa\nhattuansa siunatuksi hyvästiksi uskollisesta reisuseurasta! Mutta\nkuitenkin ja kaikitenkin, meri on sittenkin meri ja maapakka maapakka.\nMeri on peto nukkuessansakin, usko siihen ja usko erämaan keltaiseen\nkattiin, kun se laiskimpana lojuu sannan kuumassa, paistattaa\npaahteessa pitkää kylkeä ja vetelää kuvetta, venyttää lapaa ja oikoo\nkäpälää, nuolla kuolaa pussikan pehmeätä ja karvan kiiltävää, leuan\nlekso ja silmäin torkku vain sen verran valveilla, että luomien rako\nvahtii kärpäsen rohkeata vaellusta kuonon kostealla ja hammas väijyy\nkoiven kirppuja! Usko siihen torkkuvaan ja usko meren nukkumiseen, niin\nsamassa on peto pystyssä neljällä käpälällä, häntä piiskaten ja harja\nleiskaten, pussikka puuskassa ja hammas irvessä, karjuvassa kurkussa\nkymmenen kosken kilju! Semmoinen juhta kun on miehellä valjastettavana,\npäittimet pistettävä semmoisen ratsaan suihin, niska taitettava\nsemmoiselta karjulta ja kynnet nypittävä semmoisen kissan pussikoista,\nniin silloin mies itsensä mieheksi kokee ja tietää, että ihminen\ntarvitsee jokaisen kymmenen sormensa kynnenpään ja järkensä kärjen\npäällepäätteeksi! Semmoinen vietävä on meri, ja pidäpäs silmiäsi raolla\nnukkuessasikin ja kirkas kiro valmiina kielenpäässä laukaistavaksi\nmutistun ehtoorukouksen unisen amenen niskaan, kun vahtikello\nriivattuna kalistaa kannelle jokaisen sorkan koijun makeasta, ja kansin\nluukusta töytäsevillä, mahahihnan solkia kiristävillä, jalkojensa sijaa\nhakevilla ja lähintä käsin tartuttavaa tapailevilla on ensi\nvirkistyksenä sängynlämpimään niskaan saavinmokoma hulaus suolaista\nvettä, saman maitohurskaan meren leikillänsä sylkäisemää syltäisen\nyläpartaan takaa, jonka lakeaan naamaan itse vielä tunti sitte ennen\nkoijuun kiipeämistäsi syljit reilingin ylitse oman harmistuneen\ntupakkaläiskäsi, ja joka nyt kääntää kylkeä ja vääntää väkevää\nhartiota, syöksee suuta ja suistaa selkää, kyömää niskaa ja muljaa\nmakoa, ikäänkuin olisi vyöryttävä hyökymään taivaan rannattomien\npielien taakse ja paisuttava loiskumaan ilman laettoman kannen\nyläpuolelle. Maapakka sensijaan? Sama ijankaikkinen ja uninen, kallio\nkalliota ja savenrapa savenrapaa eilen ja huomenna, tänäpänä ja\ntulavuonna. Mene vaolle ja rehki järjettömästi pitkä suvinen päivä\naamun vireästä kajeesta kallistuvan ehtoon uupumukseen saakka selkä\nmärkänä ja rinnan palkeet liehtovina aurasi uppiniskaisessa kurjessa,\ntai liiku taiten huomenen työläästä hämärän tylsään upottavalla savella\njuhtasi vitkaissa askelissa selkää säästellen ja kouraa viivytellen,\nkantaa venytellen ja silmää torkutellen, sama on joutu juhtasi unisessa\njomossa, kiljutko vai kuorsaatko, ja samana sitkaana ja samana vitkaana\nkallistuu kankea savi aurasi verkkaan kynnen edessä, potkitko turvetta\nvimman tasajalkaa vai kiskotko kinttua saven hotkosta huomenna\ntänäpänä. Kuluta päiväsi paremmin tuvassa, kun et julkea lainata\nmerimiehen riuskasta vartta saventonkijan sontaiseen souviin, tunkka\npysyy tunkkana matalan laen matalien orsien alla, viisari kellon\nnaamassa kulkee yhtä verkkaana ja päivä laahaa raskasta vatsaansa yhtä\nlaiskana aamun tumpeasta ehtoon tympeään, haudotko rotevaa selkää\naterian välistä aterian väliin sängyn tukalilla pahnoilla ja tirkistät\nhitaasta tunnista hitaaseen tuntiin samaa liikkumatonta sammalrakoa\nsamassa liikkumattomansa seinässä, vai paadutatko pakaraasi penkin\nkovalla, leukapieli kaivettuna kahden kämmenen kuoppaan ja kyynäspäät\nkivettyvinä puutuvaan polvipariin, kun olet kironnut silmäsi\nodottamaan, koska lankun lonka laattiassa saappaasi tyhmän kärjen\nedessä viimeinkin viitsii lakata torkottamasta laiskaa kuhmuselkäänsä\novensuun ijankaikkisesta itäkulmasta akkunasaatanan ajankaikkiseen\nlänsiläpeen. Vai sinä, Kustaa, maihin mädäntymään ja sotkalintu\nkana-orrelle sulkiansa kynimään? Muista Lundströmin sana: ennen kurki\noman kurkkunsa nielee ja killuva varas hirttäjäänsä kiittää, ennenkuin\nmerimies lainaa jalkansa kuranpotkijan saappaaseen ja suolameren\nhaistelija kehuu tunkion katkua!'\" Nauru oli kihannut ja hypellyt\nKustaan vakaiden poskipielien laihankuivissa poimuissa ja pienet silmät\nkiiluneet ja liirutelleet tottumattoman lystin kymmenissä kureissa ja\nvallattomissa viiruissa, kun hän sanasta sanaan ja mojoovin mielihyvin\noli ikenistään hellittänyt Lundströmin voitavan saarnan. \"Lundström on\npoikava mies ja ryypätköön poskeensa tilkan liikaakin joskus, niin pää\npysyy kuitenkin kirkkaana kuin lasi, ja meren tiet se mato osaa\nsilkasti ulkoa kirjasta kuin pappi isämeitänsä saarnastuolissa, vaikka\nolisi liivien sisäpuolella tallessa täysi kannullinen karvasta ja rikin\nympärillä sumunvillaa niin paksulti, että selväpäinenkään mies ei\neroita oman nenänsä pukspröötin päätä sakeasta. Sen miehen kuutossa on\nmerimies yhtä hyvässä turvassa veden vaaroilta kuin kukkuraisen\nvadillisen naurishautilasta poskiinsa popsinut on nälän nipistyksiltä,\ntai hiilustalla kärisevä silakan poika kylmän kynsiltä! Oman tuvan\ntutussa ja omat vällyt korville kiskottuina ei mies nuku sikeämmässä\nunessa eikä potki rauhallisempana rytisevän sänkynsä tukevaa\njalkopäätä, kuin oijentelee jäseniänsä vartevampikin poika sen aluksen\nkoijulaudoilla, jonka keulapuun tietää pysyvän Lundströmin\nkompassipiirun torkotuksessa ja jonka mastotikuissa on purjeriepua\nvinkumassa tarkalleen sen verran kuin Lundströmin visu nenä on\nhaistanut saumojen kestävän, sähisköön sitte kuolema kymmenelläkin\nkidalla partaan ulkopuolella ja huliskoon vesi vihaisempanakin laudan\ntakana korvan juurella! Lundströmin köli löytää silkan, vaikka kallio\nkahdenpuolen pistäisi karinkärkeä kiehuvasta tihuvammin kuin\npellavahärkilö terävää piikkiä harjastansa, ja Lundströmin liukas\nparraspuu sylkee roiskuen kyljiltänsä rynkivän hyrskyn, vaikka meri\nviskelisi villiä lakeatansa paiskivina vuorina ja kuoleman koirat\nlaumoina, kidat irvessä karaten ja leukapielet lonkollansa syöksyisivät\nläähötellen lentävän haahden pelastuvilla kupeilla!\" Semmoista\njumalatonta puhetta oli Kustaa päästellyt suustansa, että sydäntä\noikein oli viluttanut kuunnellessa, oli polkenut rukkiansakin\nhiljempää, ettei senkään hyrinä haastaisi kuuntelijaksi häntä, joka\nkostaa ihmisen ajattelemattomat puheet. \"Ei Lundström parroillensa\nmuuta märkää päästä kuin viinaa eikä tarvitse meripojankaan pelätä\nsuolameren ryyppyjä Lundströmin puurissa!\" oli parka vain yltynyt\nkehumisessaan ja keinavin polvin komeasti astellut laattian poikki\nsylkäistäksensä miehen suusta muhkean läiskän mojoovaan pesään.\n\"Lundströmin näppi on semmoinen pihti, että lasin se kallistaa\nkirkkaasti isäntänsä kurkkuun pohjan viimeistä visua pisaraa myöten,\nvaikka taivaan enkeli hikoilisi sormia hellittämässä, ja Lundströmin\npäässä ovat merimiehen tiedot niin tiukat, että laivansa hän vie tikun\ntaittumatta haminaan ja miehensä karvan kastumatta möljän kuivalle,\nvaikka kivet kiehuisivat helvettinä kölin alla ja meri parkuisi\npartaitten takana!\"\n\nRiikkan vanha harmaa pää tutisi heikkouttaan ja totisuuttaan,\nkoukeroiset sormet hyppelivät hoimettomina kirvoteltavalla köydellä ja\nhaikea huokaus työskenteli tuskalla ja väellä ahtaan rinnan sulkuisista\nsokkeloista. Merille Kustaa oli mennyt ja merille oli Kustaa jäänyt!\nNiinkuin kerkesi paljas ihminen syntinensä ja puheinensa ristimättömin\nkäsin tuomitsevan Jumalan ankaroiden kasvojen eteen! Sitä Riikka oli\nkolmenkymmenen vuoden ahdistetut hetket hädässä rukoillut ja tuskassa\njupissut: älä lue synniksi, armollinen isä, ihmisen ajattelemattomia\nsanoja, ihminen puhuu ja ihminen jättää puhumatta, mutta ihminen on\nsanojansa enempi, ja sydämen aivoitukset syvemmällä kuin huulien humu,\nja sinä, jolle jokainen sala on julki ja joka luet ihmisen mielen kuin\nselkeän sanan oman kirjasi avoimelta lehdeltä, sinä tiedät, että\nihminen on työläyttä täynnänsä ja ihmisen sydän kuormalla kuormitettu\nja että ihmisen huuli hokee syntisiänsä vain, koska vaikerrus on\nnieltävä kurkkuun, ja heikon kieli puhuu löysiänsä vain, koska hädän\ntäysi huuto ei mahdu raadollisen suuhun eikä äänen ääret mittaa\nvaivaisen vapisevaa pelkoa. Sinä, joka punnitset ihmisen jokaisen\nverenpisaran ja näet sydämet ja munaskuut, sinä tiedät, että Kustaakin\noli vilpitön mies, totinen sinun edessäsi lihassa ja hengessä, niinkuin\nihminen kasvoinensa Jumalansa kasvojen edessä! Sinä, joka opetat\nluontokappaleesi lyhyine tietoinensa kuorimaan pähkinästä maistuvan\nsydämen ja mullan pimennosta kaivamaan ravitsevan juuren, sinä, joka\nkätket vuoren rakeeseen kultajyvän ja kasvatat halvassa simpukassa\nkalliin helmen, kuinka peittäisi sinun näkeviltä silmiltäsi ja\nkuulevilta korviltasi huulien pettävä puhe ja suun miero herja sydämen\ntoden ja rinnan palavan huudon, ja kuinka sinä et näkisi nöyryyden\nvärisevää kultaa ihmisylpeyden haarniskan alla, etkä tietäisi\nturvattoman lapsesi poloisella paatumuksellaan vain turhasti\npeittelevän rukouksen helmeä nyyhkivässä povessaan? Minun pääni on\nköyhän vaimon vapiseva pää ja minun heikko ajatukseni masentuu\nsuullensa multaan sinun suuren kunniasi edessä, mutta ihmisen sydän on\nmurheella kuormitettu ja ihminen kantaa alastoman sydämensä kuorman\nsinulle! Et sinä Kustaata tutki, niinkuin ihminen tutkii, jonka korva\nkuulee vain huulien syntivän höpinän ja jonka silmä näkee vain mullan\ntahrat tekijän sormilla, vaan sinä tutkit sinun tuomiosi tulella, joka\nsyö kuonan kullasta ja polttaa heikon lihan sinun puhaltamaltasi\nhengeltä ja sinä katsot sinun armosi hedelmällisellä silmällä, joka\nnäkee ihmisrinnan varjoon niinkuin kevään herättävä aurinko itävän\nmullan routaiseen pimentoon, ja sinun armosi elävä sade löytää\naivoitusten heikkoudestakin ja synnin horroksen peitosta iäisyyttä\nisoovan ihmisen ja päästää maallisen siemenen lahoovista kammitsoista\ntaivaalliseksi taimivan sielun. Kustaa oli ihminen lihassa ja veressä,\nsiinä lihassa, johon sinä ihmisen suljet ja siinä veressä, johon sinä\nihmisen herätät, ja sinä joka kaitset pilvien laumat taivaan lakealla\nja opastat polvivan puron meren kaukaiseen helmaan, sinun ohjissasi\njuoksevat ihmisenkin eksyvät ajatukset ja sinun huomissasi vaeltaa\nsyntinen matkansa mutkat. Sinä näet erehdyksissä erehtyvän, eivätkä\nrikat kätke sinulta astian jaloutta, sinun kiivautesi viskain puhaltaa\nakanat jyviltä ja heikon ruumiin turhat teot ihmisen iäiseltä sielulta!\nKustaakin sanoi aina: \"Mitä roiteista, reikäisetkö vai ehointa\nenglannin verkaa, kun on mies nutun sisäpuolella, ja rinnan karvojen\nalla merimiehen kurseva sydän!\"\n\nKesken ajatustensa ankaran työnkin täytyi Riikkan vetää vanhaa suutansa\nvaikeaan nauruun ja silmäkulmien lukemattomista kurtuista levisi\nkasvojen kuluneille rypyille valju köyhä hymyn alku niinkuin pilvien\nraosta syksyisen pellon köyhälle leikatulle sängelle varastunut\nyksinäinen raukka säde. -- Kustaan suusta pääsi välisti ja monastikin\nniin mukavia puheita, että niitä sai vielä näin vuosien takaakin\nnauraa, vaikka huulet tavallisesti olivatkin hänellä niin piukasti\npuristetut sammuneenkin piipun puutyngän ympärille, että outo olisi\nsaattanut luulla hänen pitävän suun käyttämistä sopimattomana muuhun\nkuin savun nielemiseen! Niinkuin silloinkin, kun hän sanoi: Pistä papu\nkalliolle, niin se kierii lystisti alasmäkeen ja kylän harakat\nnoukkivat saaliin nokkaansa, pistä papusi pataan, niin popsit sen kyllä\nomaan suuhusi, mutta kun lusikka on nuoltu ja kurkku ryöhäissyt\nravittuna, niin kuuden tunnin kuluttua kiljuu mahasi entistä nälkäänsä,\npistä papusi peltoon ja kylvä visusti multaan, niin korjaat kasaa\nlaariin ja sinulla on suurusta pataan koko pitkäksi talveksi ja\nharakoilla noukkimista saralla koko syksyksi; jos sinulla on kielenpää\nsanaa poikimassa, niin juokse kiiruusti kylälle ja varista häthätäsi\ntielle: koirat juoksevat haistamaan ja narrit kiittämään viisauttasi;\njos sinulla on ajatuksen pehua päässä kielen kantaa syvemmällä, niin\nsinä pidät ajatuksesi omina hyvinäsi, kyhäät tupasi lämpimäksi ja\npöyhit sänkysi pehmeäksi niinkuin toimen nokka opettaa ja ihon tarve\npyytää ja sinun on luittesi luontevaa olla ja nahan pinta varjeltu,\nkunnes suuhusi juoksee toisten lapioiden pistelemänä santa; mutta jos\nsinulla on mieltä sydämessäsikin, niin sinä tiedät, että sikiävin puhe\non ihmisen puhe itsensä kanssa umpihuulin ja itävin työ ihmisen\najatusten vaiva ruumiin raskaassa savessa ja halujen pimeässä kydössä:\nsiinä puheessa ihminen pääsee itsensä perille ja siinä öiden ja päivien\ntyössä kasvattaa katoava ihminen multansa sakeasta katoamattoman\nsielunsa kirkkaan ja paistavan yrtin.\n\nRiikka huoahti rintansa syvyydestä. \"Sielunsa kirkkaan ja paistavan\nyrtin!\" Puhui ja vastasi Kustaa hänelle vieläkin vain, puhui ja vastasi\nomalla suullansa silloin kuin parhaiten tarvitsi ja rohkeus sydämessä\nloppui, kuroitti kuin käden tukemaan näkymättömistä silloin kuin polvea\nheikotti! Sielun paistava yrtti! Saattoivat Kustaankin ajatukset kulkea\nkummilla teillä ja sana juosta karulta kieleltä kuin veden vilpo pisara\nkolean kallion ratkosta. Sekin kerta, sehän oli silloin, kun Kustaa\nlopultakin oli päättänyt lähteä taaskin kotoa ja merille, mennä\nkaupunkiin ja Esmeraldaan, oli puhuttu ihmisistä ja omista asioista,\nitse hän, Riikka, oli ollut alakuloinen ja nurissut omaa osaansa,\nkuinka muilla kaikilla oli keveämpää, oli lapsia ympärillä, mies\nkotona, juoksemista ja hoitamista käsien täydeltä, hän vain sai kehrätä\nvuodet umpeensa yksinäisessä tyhjässä tuvassa. \"Ajattelee tirkistää,\nniin että kielikin suussa unohtaa kääntymisen taidon, pitelee ja hierii\nkiertyvää lankaa ikäänkuin oma sielu sormenpäistä harmaana juoksisi\nharmaaseen!\" oli hän haikeana valitellut mielensä kuormaa, latoessaan\nlaattialla polvillaan sukkia päällimmäisiksi Kustaan täyteen kistuun.\n\"Ihminen kasvattaa rintansa pimeässä sielunsa hiljaisen yrtin!\"\nNiinkuin yljän silmä morsiamen, niin valaisee hyvä sana sydämen.\nParkupakissa tietämättä itkuunko herahtaa vai vetää nauruun orpoa suuta\nsilloin muinoin oli polvillansa ja kätkevin korvin kuunnellut Kustaan\nverkkaa puheenkertaa, joka vakailta huulilta turvallisesti hyristen\nravitsi isoovaista mieltä niinkuin rukiisen kannikan jyväkäs syrjä\nnälkäänäkevän suuta. Nyt olivat silmänurkat kuivuneet kyyneliä\nvuotamasta ja kasvot köyhtyneet nauramasta, mutta vieläkin ihmisen\nsydän, niinkuin häkissänsä värisevä metsän lintu, joka kurjan ikänsä on\nkurkkunsa täydeltä kutsunut ilmojen vapaata sineä siipiensä soutaa ja\nlehvikön vehmasta keinua varpaittensa pidellä, ihmisen hullu sydän\nsylkkii ja soi, huokaa ja huutaa parmojensa periltä riemuin ja tuskin,\nkun sirahtaa toivon pilke, neulankärjen kokoinenkin hakevan silmäparin\nhätään, ja vuotaa lohdutuksen pisara, kyynelen mahtuinenkin,\njanoonnääntyvälle kielelle! \"Ihminen kasvattaa rintansa maallisesta\nahdingosta sielunsa taivaallisen yrtin!\" Karhea ihmisen kieli kangertaa\nsanan kuin pisaran kirkkaan Jumalan armahtavasta silmästä, ja sydämen\nsärkevä sula avoi Kustaankin huulien jäyhän ummen kuin kevätveden\nsoliseva suu jään kohmoisen kuoren. Kuin kurki syksyllä jäisen lammen\nsilmästä tai parahdus polvillensa murtuvan hirven liehkavasta rinnasta,\nniin nousi suorana lentona ilmoihin ja levitti jättävän äänensä metsien\npieliin ihminen, jonka tietämätöntä sydäntä kolkutti hiipuvan hetken\ntietävä vieras. Teräs kätkee laulaen ja äänen siivet saa raskas\nihminenkin, kun kurotettuun korvaan kuiskii kuolemanportin kääntyvä\nsarana. Minulle puhui Kustaan kuolevaisella suulla Kustaan sydämen\nkuolematon tieto, ja kaksi meitä oli, hän, jonka kankea huuli haki\ntottumattomia sanoja, ja hän, joka kyyneliänsä niellen, mutta lyhyin\nymmärryksin kätki järähtävää ääntä rintansa kipeään lihaan, mutta\nkumpikaan ei tiennyt ruumiinsa vankeudessa, mikä siipi suhisi orvossa\ntuvassa ja kenen armollisen sormi torkotti kahteen vuotavaan sydämeen.\nKustaan sielu iski säkenensä, vihloova sydän särki arpiensa ratkot,\nhuulille kirposi sana kuin verenpisaran heleä puna ja tuska huusi\nhuiluna kimeänsä kuulaat! Oh ihminen kirpivin sydämin! Kuka tiedät, kun\nistuu vakaa penkillänsä, järeä parta varisee verkkaa puhettansa ja\nleuka jauhaa miehen otsan raskaita; kuka tiedät, kun kyykkii rukkinsa\nedessä vanha vaimo, vuosien vedet silmistä kuiviksi itkettyinä ja\nlakastuneen rinnan kuopassa mykkä ja sokea tuijotus; kuka tiedät, mitä\njärkähtelee arkisten sanojen raoissa ja mitä lankoja pitelee ajatuksen\nköyhä, hiertävä sormi? Kauas kulkee hakevan mieli ja kaukaisia kuulee\nheristetty korva. Kuuliko Kustaakin lähestyvän kuolemansa läppäävän\nkellon, kun sana suhisi huulilta kuin loiton siiven vilaus? Läppäävät\nkellot? Koskaan ei ole kello läpännyt armonsa avaraa ääntä Kustaan\navoimella haudalla ja koskaan ei ole kirkkomaan siunattu santa kopissut\nleponsa kätkevää turvaa Kustaan arkun peittyvään kanteen! Minua\nvaivaista vaimoa! Kustaan on niellyt ahne ahmiva meri ja myrskyn\nulvova koira on ollut hänen hautansa hurja siunaaja, ja kun\nkulkevat muut sunnuntaiaamusin laskotettu nenäliina kädessä haudalta\nhaudalle kirkkomaan rauhassa ja pysähtyvät pyyhkimään siunaavan\nkyynelen silmiensä nurkasta kaivattunsa kummulla, niin minä liikun\nmierona ohessa ja vaellan vieraita hautoja ja kuivana pysyy minun\nnenäliinani sileä lasko, sillä sitä kumpua ei ole kirkkomaalla, joka\nkätkisi Kustaan, ja sitä turvetta ei ole orvossa tarhassa lapion\nkäännettäväksi, joka minut peittäisi lepoon omani viereen. Muilla on\nmiehensä, muilla on lapsensa, muilla on omiensa haudat, minulla vain\ntyhjä tupa tyhjät vuodet tyhjästi kuunneltavana, kulunut köysi kuluvat\npäivät kulunein sormin kirvoteltavana, vain kivistävän sydämen\nkivistävät ajatukset murheen multana haudan kummuksi haravoitavina!\nMinä elän kuin varjo ja kuljen kuin varjo, varjo sormieni askareissa\nkuin muisto keltaisen taipuvan oljen, jota paisteisen elopellon\nkullassa kahisevalla pyörtäneellä viisikymmentä vuotta sitten\ntietämätön neito hymyssä suin pujotti paulaksi nauravan merimiehen\nkarheaan sormeen, varjo otsani ajatuksissa kuin kuun olematon silta\nyötisen meren pimeillä vesillä, kun seisoo kivisellä rannalla kaipaaja\nkoko menneen elämänsä ja kutsuu mustien takaa mykkää saapumatonta. Olen\nvarjo omassa tuvassa ja varjo vierasten veräjillä, kirkon ovesta\nlivahdan kuin varjo, hiivin kyyrynä, huomaamatta penkin korvalta penkin\nkorvalle, askel anoo ettei kukaan kuule, silmä pyytää että väistäisi\nkaikki, hame kahisee, sitä säpsähtää, pää tutisee, sitä pyytää\nanteeksi, kohta on oman penkin korvalla, askel vielä, ja uusi\nuskaltava, niin jo solahtaa ohitse muitten penkkinsä viimeiseen\nnurkkaan, siellä on paikka, missä on turva, penkin lauta on valmis\notsan painuttavaksi, silmien kätkyttäviksi, sormien nystyrät löytävät\nristiinsä, ja huuli hokee kolmikymmenvuotisen rukouksensa: Herra,\nsiunaa Kustaa, Herra armahda minut! pään hievahtamatta, silkin\nkahahtamatta rukoilee saman mykän kuuman: Herra, siunaa Kustaa, Herra,\narmahda minut! sydän vuotaa pyhässä paikassa ja hätä huutaa Jumalan\nkorvaan: Herra, siunaa Kustaa, Herra, armahda minut, nääntyvä!\nkuuntelee veisua, kuuntelee saarnaa, veisu vie, saarna tuo, veisu\nkantaa Jumalan jalkojen juureen, saarna saapuu sanana Jumalan huulilta:\nkurota käsi lannistuneelle ja nosta polvillesi vapiseva, vuoda hunajaa\nisoovan juoda ja ruoki lohdutuksella sydämen kova nälkä! taivaan salin\novenpielet ovat korkeat katsoa ja avarat astua, valkeat seinät\nsilkinhimmeät silmän kantamiin ylt'ympärillä, laen avartuvissa\nenkeliparvien liehuva siivekäs humina, salin väljissä autuaitten avarat\nsummaiset piirit tähtivin hohtein ja välkkyvin valkeuksin, ylhäinen\nitse istuimellansa kirkkauksien kehissä korkein silmin ja paistavin\nkasvoin; pyhä, polttava yksinäinen, polvin vapisevin suistuu ihminen\nlihan tuhkana suullensa maahan lyömänä katseesi kuluttavan liekin ja\narmon: pue paidoilla valkeuden ruumis raihnas ja kuluva, nosta\nparmoille autuuden sydän nääntynyt, sureva, päästä vapaaksi sielun\nlintu häkistä sulkevan elämän, lääkitse haavat särkevät siipisankain,\npuremat tylyn rautalangan lihaan kärsivän lentäjän, siivet kirvota,\nkynille hakatut, vangitun, soutuun sulkavaan pielissä ilmojen huuhdon!\nO Jumala laupias, kirvelty sinua rukoilee, rinnasta tästä riutuvasta\nsormin rientävin repisin oman sydämen sykkivän käsin kohotetuin\nkantaakseni verihurmetta vuotavan sinun lepoosi leppymään,\naniarmollinen!\n\nRiikkan huomaamatta olivat köydenpunetta pitelevät sormet haparoiden\nhakeutuneet lovikkain, hapsittu säie jäi ristiin limittyvien käsien\nrutistukseen. \"Herra, armahtava Jumala, kanna minut sinne, kussa Kustaa\nlienee!\" aneli hupiseva huuli ja kulunut käsipari kohosi vapisevasti\nrunnellun otsan tasalle. \"Armahda minua vaivaista leskeä!\" nieli kurkku\norpoja sanojansa ja käsien mukana nouseva köyden kirpoumakin tärisi ja\ntutisi ilmassa. \"Sydäntä palelee täällä niin sanomattomasti, kivistää\nlakkaamatta, on kivistänyt kolmekymmentä kestävää vuotta, kanna siivin,\nkanna sylin, lämpimiin, sinne jossa Kustaakin jo on ja odottaa onnessa!\nHänellä oli raamattukin kirstussa paitojen päällä, sinun tykönäsi hän\non!\" -- Käsivarret kurottivat rukousta jo niin korkealle kuin rinnan\nkumara päästi.\n\n\n\n\nIII.\n\n\n\"Minua vanhaa hupakkoa, kun luulin kirkon penkissä istuvani\nilmiarkena!\" havahtui Riikka samassa, piukotetun köyden kolisten\npudotessa polven helmoilta laattiaan. Riikka pyyhkäsi otsaansa\nikäänkuin kädellä ajatuksia karkoittaen, noukki varisseen köyden\ntakaisin polvelle ja alkoi taas sormiensa hiertävän askareen pari\nkertaa alistuvasti huojautettuaan kumaraa yläruumistaan. \"Kylläpä sitä\nriutumuksen poltetta vain näkyy riittävän ihmisessä rinnan alla!\"\njupisi hän huulillansa valjuin hymyin ja joudutti sormien kerkeämistä\nkopakassa köydessä. \"Ei tässä leiviskää hyppysistä kierry, jos\nsormenpäät päästää torkkumaan keskellä kirkasta jumalan päivää! torui\nhän ja manasikin itseänsä: Napiset niinkuin Israelin lapset korvessa,\nvaikka Jumala kädestä taluttelee! Järjestää niin, että rakentelevat\nlaivojansa ja sinulla on työtä koko talveksi, etkä tarvitse käydä\ntaloissa leipää pyytämässä! Tupa sinulla on ja kutu pihatossa, ja sinä\npyydät ja anelet Jumalaa vaivaten, että hän ottaisi sinut taivaaseen\nennenkuin on ajatellut! Mitä Kustaakin ajattelee, joka on saanut kestää\nkovan kuoleman, ja sinä nuriset tuvassa, jonka hän on sinulle\nrakentanut? Lundström Kaaskerissa ehkä, jolla on arkku valmiina orrella\nja joka on ollut isonen joskus ja jolla ei ole kutuakaan ja jolla ei\nole Kustaata eikä ketään ihmistä taivaassa odottamassa, hän ehkä saa\nkeräjöidä Jumalan kanssa, nostaa otsaa ja syyttävää sydäntä, mutta minä\nmatala, jolle kaikki ovat hyviä, tuvan tuoli ja kirkon penkki, vieraan\nkynnys ja kodon ovi, oman pannun lämmin puuro ja Alastalon emännän\nkahvitilkka, kudun määky karsinassa ja Jumalan sana saarnastuolissa,\npolun kivi, johon ei kompastu ja syntinen omatunto, joka ei nuhtele,\nminun mieluummin saisivat huuleni kuivua kuin kiittämättömiä sanoja\njupista! Minun triivejänikin kaikki kehuvat!\" Riikka oli\nosattomuudessaan kurottanut kätensä pöyhimään polvenkorkuista\ntriiviläjää vierellään ja huomaamattaan hamssinut tyhjään pivoon\nkourantäyden pehmeätä taipuisaa hamppuriistettä, jota hän nyt piteli ja\nkatseli, tunnusteli ja rutisteli, hyväili melkein surkusormin.\nKiittävät, kiittävät minun triivejäni! puhella hamuili suu\najatuksettomiansa, kun ei muutakaan puhumista ollut, mutta silmäkulmien\nvanhoihin kurttuihin haki nöyrä hymynalku, joka varjona vaelsi kasvojen\nharmaille rypyille kuin pilven raosta eksynyt yksinäinen auringon pilke\nsyksyisen pellon köyhälle sängelle. Mieli hyvittyi oikein onnelliseksi\nhetken ja ajatukset hakivat toimella ruokaa hymynsulan viivyttämiseksi\nkasvoilla. \"Ja taas sitä Ketoniemen muorin samaista hamppusilkkiä!\"\nmuisteli hän pakihyvillään Alastalon leikkisän kapteenin tavallista\nkehupuhetta, kun sousi uuden lastin valmiita triivejä Alastalon\npaattirantaan. \"Riikin prinsessan polstarintäytettä, jolleivät vain\nhaisisi niin saamaristi tervalta!\" höräytteli Härkäniemikin\nparrastansa, kun aveli säkin suuta ja pidellä kouraili päällimmäisiä.\n\"Riikkan triivit tuntee kohta kourassaan muista\", oli vakava\nJärvelinkin kerta tunnustanut. \"Kun sitä hahtuvaa on korissa\nkahmaloitavana, ja naputtaa uskollisesti saumaan, niin ei ole pelkoa,\nettä veden vietävällä on siitä saumasta asiaa ruuman puolelle\nkahteenkymmeneen ajastaikaan.\" Riikkaa hyväytti sydänaluksia myöten\nsiinä muistellessa, sillä tiesihän hän semmoiset puheet ansaituiksi,\nvaikka leikkiänsä olivatkin laskevinaan. Tiesihän hän, ettei hänen\nhyppysistään pitänyt lähtemään ainoakaan sulattamaton triivin kokkare.\nSenverran ymmärrystä ja tuntoa hänelläkin oli, yksinäisellä\nvaimoihmisellä. Ihmisen henki on kallis asia ja mereen kuoleminen kova\nkuolema! Ei saa sormi hutiloida silloin, kun nyhtää triiviä laivan\nsaumaa varten, jokainen nyhde on nypittävä, jokainen säije on\nkirvoteltava, jokainen jouhi hierottava hiuksen noselaksi hyppysissä.\nVesi on viekas ja kavala aine, se hakee ja hulisee huulineen jokaisessa\nsaumassa, ja annapas, jos se tapaa tilkkeessä pavunkin kokoisen\npehmittämättömän, niin siitä se livahtaa kuin varas ruuman puolelle, ja\njos on papuja saumoissa paljon ja liitosten raot lovilla, niin ei meri\nlupia kysele eikä vesi kutsuja odottele, vaan siitä on sisällä, mistä\non tie, ja siitä lorisee, missä on reikä, ja punnaapas silloin pumpun\nvarressa, merimies, kuluta kiveksi kämmenesi, meri ei nuku yölläkään\neikä väsy pitkään päivään. Entäpä, kun varsa virkoo vallattomaksi\nlentävän kölin alla ja suomiva harja totisessa leikissä koettelee ja\npitelee pakenevan kyljen ruskavia liitoksia? Silloin on kuolema\nnopeasti ruorimiehenä laivassa ja meri kiljuvana kapteenina kannella,\njollei tilke ole tiivis ja hieno jokaisessa hengittävässä saumassa ja\nvatkottu takku sitkasna vartijana jokaisen lankun vavahtelevassa\nraossa! Ei lepoa hautansa mullassakaan saisi semmoinen ihminen, jonka\nsormi olisi varastanut sulattamatonta köyttä triivileiviskään! Riikkan\nvanha pää aivan tutisi ja tärisi asian totisen vakavuuden vuoksi.\nKustaa oli hukkunut suineen mereen ja hän itse oli elänyt merimiehen\nleskenä kolmekymmentä nääntynyttä vuotta: ikinä ei pitänyt hänen\nsormistaan päästä sitä köydensilkkaa, jonka ruokottomien pahkojen\nlomitse lipeä vesi kavalana luikertaisi turvaavien lankkujen\nsisäpuolelle ja hulisisi ruumaan tuuma tuumalta kuoleman raskasta\nlastia, kunnes laiskistuva laita vaappuen kallistuu viimeiseen\nahneeseen ryyppyynsä, kädet, kiviksi väsyneet, heltiävät pumppujen\nvarsista ja musta hauta nielee aluksen ja voimattomat miehet, jäljellä\nvain valtoin, voittava meri ja kaukaisten kotien tietämättömät lesket\nja turvattomat lapset! Riikkan rintaa riipaisi hänen tärkeän työnsä\nankara edesvastuu. Jokaisen hyppysellisen pitää olla hienoa kuin\nhahtuvainen villa! jupisi hän ja vei vapisevin käsin nyhdettä likemmä\nheikkoja silmiänsä tarkastaakseen läheltä, oliko triivi todella noselaa\nja sulaksi harsittua. Tärkeä on jokainen ihminen paikallansa ja\nkohdallansa, sormi Jumalan laina, silmä Jumalan laina ja parempi olisi,\nettä myllynkivi ripustetaan kaulaan ja ihminen upotetaan meren\nsyvyyteen, kuin että hän ei käytä sormeansa uskollisesti ja silmää\nniinkuin Jumala on tarkoittanut! Kuinka kehtaisin minä joskus katsoa\nKustaatakaan silmiin taivaassa, kun hän kädestä tulee tervehtimään\nminua tullessani sinne ja hänen pitäisi puhella tämmöistäkin: \"kylläpäs\nsinä Riikka-parka olet saanut kihnuttaa sormissasi toistakin\ntriivituppoa näinä vuosina, ja kelvollista tavaraa yleensä, mutta toi\nWesanderin Adrian Siivon haaksirikosta mukanansa toisellaisenkin\nhyppysellisen tänne näytteeksi. Toi minulle katseltavaksi ja käski\npidellä: niinkuin pavun papenia. Adrian oli Siivon upotessa joutunut\nruuman puolelle, ties kuinka sinnekin oli livahtanut, sillä luukut\nolivat hänen tietämänsä mukaan kaikki kiinni, mutta siellä hän vain oli\nkyhminyt ja kun ei muutakaan tekemistä ollut ennen lähtöä, niin hän oli\nruvennut tarkastamaan saumoja, missä vika oli astiassa, kun niin\nvietävästi oli ollut pumputtava kohta haminasta lähdettyä. 'Tämä\npalanen siellä oli roikkumassa muutaman hulisevan sauman suussa, ja\nminä pistin taskuuni, että on mukana näytettävää!' oli Adrian puhellut.\n'Vaimoväki ajattelee töissänsä niin paljon muita asioita, ettei niiden\ntoimista ole tietoa, mitä sormistansa aina päästävät!' oli Wesander\nnärissyt ja ottanut takaisin pahkuraisen triivinyhteen. Ja samana\nnirsona taivaassakin vielä kuin ennen elonpäivinään täkillä ja\nkototuvassa, oli Wesander marissut edelleen kuin voitelematon\novensarana: 'Minunkin Eliidani, jos siltäkin triivileiviskä valmistuu,\nniin kyllä sekin nyt on vetistänyt silmälautansa niin punaisiksi ja\npaksuiksi, että näkeekö sohro niiden raoista, mitä sulloo säkkiin,\nhöylälastujako vai rehellistä tervahamppua? Naisväki on pehmeätä sukua\nluonnoltansa, Riikkakin, vuoskausia vielä sen jälkeen, kun sinä\nEsmeraldan kanssa silloin jäit sinne Gotlannin nokkaan, vedenräämää\nhänellä riitti tippumaan silmistä poskipäille, kun joskus maissa\nollessa sattui sunnuntaisin häntä vastaan kirkontanhuassa, eikä\nraskinut mennä ohitse paiskaamatta kättä edes leskiraiskalle, sisua\nväänsi minullakin, täysmiehellä niiden karpaloiden katseleminen, kun ne\nyksi kerrallaan vuosivat poskipäille ja siitä suolaisina kierahtelivat\nsuupielien juoviin. Hän ajatteli silloin kait niinkuin minäkin, kuinka\nmonta reisua minä sinun kanssasi olin maannut samassa kansissa, sinä\nyläkoijussa, minä alakoijussa, vaikka minä silloin jäinkin Esmeraldan\nmatkasta pois, jäädäkseni nyt sitte Siivon ruumaan Skagenin kärjessä ja\ntuodakseni sieltä tänne tämän triivitupon, vaikk'en minä sitä sano,\nettä sen tarvitsee olla juuri Riikkan nyppimä, on niitä muitakin\nleskiä, jotka hapsivat köyttä parkusilmin ja särkysydämin, eivätkä näe\nja ajattele, mitä sormi tekee. Sanoin nuhtelin Eliidallekin, kun\nviimeksi erottiin kotorannassa, ja teki pahaa hänen tavallisen\nvesittelemisensä näkeminen, että vesi silmissä on samaa kuin sumu\nmerimiehen kurssilla, pidä sinä, sanoin, harmaat näkimesi tikkukuivina,\nniin pimenevälläkin säällä näet polkua edessäsi palasen ja rikkeintäkin\npaikatessa ymmärrät pujottaa parsineulan pitäviin silmukkoihin. Saa\nsitte kuulla, kun Eliidakin joskus vuorollansa saapuu tänne, oliko\nhänessä ihmistä ottamaan onkeensa opetus, vaikka pahaa minä aanaan,\nettä Kiliskerin tuvassakin tällähaavaa Eliidan silmät lämmittävät\nturhaa saunavettä sensijaan että kärppinä hakisivat mistä nyt\nleivänmurena noukitaan neljään nälkäisen orvon suuhun, ja että kädet\nvapisevat ristissä virsikirjan lehdillä ja huuli hupisee heikkojansa\nsensijaan että sormi olisi kireä ja varvas valpas nyt, kun rukin on\nhyrrättävä toista vertaa nopeammin kuin ennen ja hyppysten piukoteltava\nkillingin syrjä venyväksi sekä pitkään että leveään! Naisväellä kasvaa\npää hiuksia eikä ymmärrystä, ja tao järkeä niiden kalloon tai\nviistuumaista naulaa lahoon seinään: ei niihin kumpaankaan semmoinen\nkoukku juutu, että sen nokkaan sopisi killuttaa hyvää neuvoa tai\nrehellistä leiviskää! Sitä minä olen Eliidallekin elinpäivinäni\nmanannut niin monta kertaa, että kieli täälläkin vielä karaa samaan\nnuottiin, mutta ei seulasta vedenpitävää astiaa saa vaikka tuppookin\nreijän sieltä, reijän täältä, eikä naisihmisen järkeä järjestykseen,\nvaikka vasaralla sanaa päähän nakoisi! Sekin hamppupää, joka tämänkin\npapurihman on päästänyt hyppysistään triivinä!' -- Wesander oli taas\nnäreissään turjutellut maallisen elämänsä viimeistä kourantäyttä\nkädessään -- 'itkeä tihrutella se kait on osannut, ikäänkuin ihmiselle\nolisivat silmät annetut vesiränneiksi, ja rintaansa haikailla lienee\nmyöskin ymmärtänyt, ikäänkuin ihmisen sydämellä ei olisi muuta\ntoimellisempaa tekemistä kuin olla murheen hampaiden syömänä, mutta\nonko sormenpäissä ollut tieto, että kuolemanpestiä ne sujuttavat\nlaivansaumaan, ja onko kulmaluun takana ajateltu, että hutilon jäljiltä\nruumaan juokseva suolavesi ei ole laukkaa silakan kurkkuun, vaan\nkymmenen elävän miehen!'\"\n\nRiikka hoikahti kesken kuvittelujensa. \"Mitä sinä puhelet, Kustaa\"\nhöpisi hän. \"Wesander on sanonut semmoisia terveisiä maan päältä? Että\nminun sormeni olisivat tehneet syntiä työssänsä? Nämä sormet, nämä\nkuluneet sormet, katso itse niitä, Kustaa, olisivatko ne\najattelematonta työtä tehneet? Minun sormeni ovat viattomat, minun\nsormeni tietävät työn, itse unissakin ne tietävät työn, nyhtävät,\nnyhtävät, jouhi paatuu selittämättömästi jouheen, mutta sormi nyhtää,\nnyhtää hellittämättä, hätä nousee kurkkuun, kun saattaakin järjetön\njouhi niin syntisesti niskotella, mutta sormi tietää, ettei saa antaa\nmyöten, on hierottava ja hierrettävä, ja vaikka kuluisi tunti ja vaikka\nvapisisi koko ruumis yltänään hiessä, kun ei uppiniskainen säije\ntottele, niin on sulatettava ja säennettävä, sillä sormenpäät itse\ntietävät hengentärkeän asian! Sinä olet hukkunut mereen, Kustaa, minun\nkurkkuni tuntee sen, minä olen niellyt ja niellyt ja nielen vielä joka\nruuanpalasen kurkkuuni painuessa kuin karvasta, salpaavaa merta; minun\nsormeni tietävät sen, kun vuoden ja vuodet ja vuosien jokaisen päivän\nja jokaisen kuluvan päivän hitaat kuluvat hetket sulkevat, löysäävät,\nsulkevat löysäävät nöhtyvää haipuvaa hamppua kuin olisi sormien lomissa\nhulisemassa kova ja kavala vesi, käden kourivan liukkaasti välttävä,\nkäden vaipuvan ahneesti kätkevä; sen tietävät rintani uupu, jäsenten\njäytö ja koko surkuva ruumisparka, kun vuosien meri imee ja nielee\nväsyvää ja käsi soutaa voimatontansa, jalka polkee ponnetontansa,\najatus huutaa avutontansa suulla syvyytten haudan vyörivän, vetävän\nkidan! Mikään kipenä minun ruumiini kuormassa ja mikään rako minun\nmieleni haavassa ei unhota sinun kuolemasi katkeraa hetkeä, Kustaa,\nminulla on vilpitön liha ja veri, vaikka näkisit munaskuihin asti, ja\nsyntiä puhuu Wesanderin suu taivaassa, jos ei hän minun sormiani\nuskollisiksi sano ja tiedä, että Kustaan leski ei sormiensa kautta\nlaske lankaa merimiehen kuolemaksi! Hämärä minun on kalvas otsani, ja\nraukat ajatukset kiertävät vanhan vaimon päässä rampaa kehää, kuin\nmaasta lentoon yrittävä siipimurto lintu! Mutta kirkas kuin valkean\nkieli on minun tuntoni palo ja puhdas kuin juokseva vesi on minun\nmieleni vilpitön tahto! Ja Eliidastakin vielä semmoisia puheita! Huuda\nWesander tänne, että minä saan sanoa hänelle ja hän ymmärtää hävetä\nedes taivaassa! Ett'ei hän täälläkään saa jätetyksi Eliidaa nälvimättä!\nOikein rinnanalaa leikkaa, kun tietää ja ajattelee! Eliida, joka\nviisitoista vuotta on repinyt ja rehkinyt kotona ja ihmisissä kuin\njuhta ja taivaan enkeli, niin että ei ihmisestä ole jäljellä kuin luut\nja kuiva nahka, kurittanut lapsensa ja kasvattanut, vaatettanut ja\nruokkinut, pienimmänkin, Alman vakusta rippikouluun ilman killinkinkään\napua taloista tai pitäjältä, lapset aina puhtaat nenänalta kuin pesty\npuulusikka ja pahatkurit kitketyt tukasta kuin rikka järki-ihmisen\nperunasarasta! Sinäkin viitsit semmoista närisijää kuulustella, Kustaa,\nvaikka sinun pitäisi tietää paremmin! Kaikenkaltaiset taivaaseen\npäästetäänkin, kun tuommoinen Wesanderkin, suu ja sisu aina lonkollansa\nkuin saranapuoli luukku ladon ovella. Kun tuli meriltä vuoden matkalta\nja käsi vielä napsauttaa tuvan oven linkkua auki, niin leuka jo jauhaa\nporstuan puolella: 'Olisit sinä, Eliida, kerjennyt kotona\nlaiskotellessa nostamaan talvikelkan mäeltä ravistumasta vajan\npuolelle, niin ettei minun sitä tarvinnut taattivaatteissani kohta ensi\ntyöksi tehdä!' Ja samaa porinaa suupielestä, kun lakilla ensin on\npyyhkäisty penkkiä senverran, että sopi sovittaa laudalle englannin\nverkaisen housuntakapuolen, ja silmä kerjennyt happamen matkan toton\ntyhjästä pataraakusta kellon viisariin seinällä: 'Kello on puoli\nkaksitoista eikä perunapata ole valkealla, luuletkos sinä, että minä\nnälkää näkemään tulen kotiin? Merillä tottuu järjestykseen ja kello\nkaksitoista on ruokavahti! Ja sinulla ovat kirkkopieksut jalassa!\nEivätkö saappaat ole kelpaavinaan arkipäivänä, vaikka tiesitkin, että\nminun piti tänään tulla paratiisin Taavetin paatissa kaupungista! Ja\nvinoiksi olet saanut tallatuiksi jo niittenkin korkot! Terveiset\nSevillasta! Jätin säkin porstuan eteen, kun tuhtasin kelkan kanssa.\nSiellä on sinullekin villasaali. Ehtaa Spanjan villaa niinkuin\nAlastalon kapteenskalla! Mutta muista se, sitä ei käytetä, se pistetään\ntalteen lootaan! Ei merimiehen palkoilla taatteja osteta ja rimssuja\nhartioilla kanneta! Sormuksetkin sinulla käsissä keskellä arkipäivää!\nKyllämaaka minä muutenkin sinulle muistan kihlat ostaneeni, ettei niitä\nsitävarten tarvitse sormiin ripustaa keskellä kirkasta työviikkoa,\nvaikka tulenkin kotiin! Senverran kilisevää sai niihin aikanaan\nTukholmassa hellittää! Olet laihtunutkin: hame yllä kuin säkki\nseipäällä! Taas tietysti juosta poohakoitu taloissa ihmisten töissä\nhosumassa ikäänkuin ei ihminen tarvitsisi itse luitansa ja hikeänsä!\nSitä vartenko retari maksaa joka kuukausi puolet minun hyyrystäni\nsinulle mukuloiden ja omaan ruokaasi? Montako riksiä olet niistäkään\nrahoista ymmärtänyt säästää kokoon?' -- Samaa härinää kuin hurisisi\nhyttynen yhtämittaa korvan takana kaksi viikkoa tuvassa siitä kuin\nlinkku limssahti ovessa salpaan tulevan takana siihen kuin viimeinen\nuusi sukkapari on sullottu lähtevän säkkiin ja porstuan lankku vielä\nnarisee neuvoja astujan alla kotiin jäävälle! Ja semmoisen Wesanderin\npuheille sinä kallistat korvasi, Kustaa! Täälläkin vielä kehtaatte\njärjetöntä leukomistanne! Enkö minä sanomasta päästyäkin sanonut\nsinulle, kun vielä olit elossa ja maissa, manannut maanantaina ja\nkimittänyt lauantaina, että taivaan enkelikään ei kärsi karsasta\nsuupieltä ja että pieni pisarakin hapanta kipistää piimäksi makeankin\nmaitopunkan! Kun pitää ihmisen vielä taivaassakin suuttua teidän\nmiesten tähden niin että heikkoa sydäntä nikottaa!\"\n\nRiikkan sormet olivat repineet lentona syytöntä köyden koparaa,\nkiskoivat ja riipivät silmittömässä kiireessä ritisevää, nöhtänsä pölyä\nsinkoavaa säijettä, ikäänkuin olisivat särkevien sormenpäiden\npäästettävinä ja sulatettavina kaiken maailman tylyt solmut ja\nuppiniskaisuuden kovat. Hätä kasvoi sydämessä ja kurkussa.\nKolmekymmentä vuotta ihminen riutuu ja hiutuu, sormet kuluvat, rinta\npainuu, kuopiksi kuorii aika ohimot, ja sydän vain sykyttää samana,\najatukset jauhavat samaansa ja kipu sahaa mieltä samalla syövällä\nterällä kolmekymmentä katkeamatonta vuotta! Koska on sammuva viimeinen\ntulentutkain hiiltyneestä mielestä, koska on kuolemaan leppyvä elämän\nkirvelevä haava, koska on otsassa lepo, sydämessä tyven ja ihmisen\nväsyvä ruumis haudan rauhassa? Ah, Jumala, sinä minut kulutat! Pudotat\nluotasi ihmisen rukouksen kuin pakkastaivas jäätyvän varpusen\nhengettömälle hangelle! Kuuroiksi tukit korvasi huulin huutavin\nkutsuvalle, kylmiin siirrät silmäsi kivusta ihmiskatseen, kädet\nunohdat, ristissä anovat, sydämen hylkäät, särkevän! Etkö kuule,\nlaupias Jumala, kuinka voihkin minä ihminen rinnoin rutistunein,\njäsenin maahan masentuvin! Kuuro, minut kuule, sokea, minut näe,\nsydämetön, minun rinnastani sydän ihmisen ihmistä säälivä itsellesi\nnouda! Sinut Jaakoppi voitti painissa yötisen hädän! Minä vanha vaimo,\nriutuja tyhjän elämän, kolmenkymmenen tyhjän vuoden, minun rukoustani\nsinä et kuulemasta pääse, minun ajatukseni sinun tavottaa, niinkuin\nsaavuttaa taivaan huimivista avaruuksista auringon korkean kiinnon\nmaanpinnan matalalta harhaava silmä raskaan ihmisotsan alta, minä,\nihminen, sinun varjosi, sinussa riipun, niinkuin riippuu astujan\nkantapäässä askel askeleelta astujan varjo, minä sinua noudan niinkuin\ntuuli ilmaa, laine merta ja paino kiveä, minun rukoukseni syö sinua\nniinkuin ruoho juurinensa multaa, minä sinua palan niinkuin sytytetty\npuu liekkiä, minä sinua haen niinkuin sokea valon tuiketta, ennemmin\nnielee huuto äänensä, isoova nälkänsä ja elämä kuoleman, ennenkuin\nihmisen hätä sinun hakemisesi, Jumala! Kuule ääni nyyhkyvä, näe sormet\nristihin rutistuneet, tunne viilto sydämen hykertyvän: niinkuin karkaa\nparahdus kurkusta kuolevan linnun, niin rukous minun rinnastani,\nniinkuin huutaa tuskaansa kiehuvalla vedellä valettu, niin huudan minä\nsinua minun elämäni tulessa, niinkuin kiemuroi kivuissansa mato maahan\ntallattu, niin virun minä kipujeni kiemuroissa!\n\n\n\n\n\n\nJÄÄLLÄVAELTAJA\n\n\n\n\nI.\n\n\nAskelen jälki hangella. Toinen jälki, jalan jälki jalan jäljen takana\npitkässä jonossa rihman suoralti rivissä loitoille aukkoselän\nloputtomiin hämäriin. Askel askelelta astuttu raskas ihmisjalan jälki\nhangella, vasen askel vuoroltansa, oikea askel vuoroltansa, vierillä\nkummallakin puolella kelkkajalaksen terävä viilto leikattuna\npenikulmaisen jääkannen koskemattomiin umpiin.\n\nVanha vapiseva jalka siirtää uuden askelen ja jättää entisten jonoon\nuuden jäljen hankeen, siirtää tutisevana seuraavankin askelen,\nkolmannen, neljännenkin, vielä viidennenkin, kulunut olka kiskoo\nkumariltaan kelkan nuorasta ja kelkan kuormakin siirtyy samat vitkaat\njalaksillaan upottavalla hangella. Taas on pysähdyttävä ja\nhuoahdettava: vanha selkä suoristuu työläästi, kankea käsi kohoo\nhitaasti pyyhkäsemään otsan kosteankylmää hikeä. Taaskin eteenpäin,\nköysi kireälle olalla ja jalka vetoon, askel, toinen ... neljä, viisi\nja taaskin levähdys: ollaan taaskin viisi askelta kotosiltaa ja\nrantamäkeä lähempänä. Katavaseiväskin kädessä sauvaksi, että saa\nlaskeutua nojolleen, sauvan pää rintaa vastaan, siksi ajaksi kun seisoo\nja läähöttää!\n\nVanhat kintut, mitä vapisette ja värisette! Vielä on pitkä matka\nedessä, rantapuodin tuskin erottaa hämäristä! Tuohon askel ja\nsenjälkeen tuohon, niin on senmatkan lähempänä! Isketään seiväs\nhankeen, kiskaistaan nuora piukkaan olalla ja siirretään jalka. Raskas\njalka. Vanhat, kuivuneet kintut, kontitkin, te, ettekös ole\ntottelevinanne!\n\nJa taas liikkeellä. Askel auttaa seuraavaan askeleeseen. Tuosta kulkisi\nsivummalta hevostiekin, kyläläisten ajama, mustat kikkarat pilkottavat\njäällä pisteettäisenä, etäisyyteen häviävänä jonona. Olisi ehkä\nkeveämpi siirtää jalkaa, kun ei ole umpea ja kelkan jalas liukuisi\nparemmin tallatulla tiellä? Mutta hevostie poimuttelee ja matka on\npitempi ja askeleita useampi ja minunko kintuissani niitä voimia, jotka\ntuhlattaisiin turhiin matkan mutkiin? Kun on jalka siirrettävä, niin on\njalka siirrettävä, tapahtukoon se hangessa vai tallatuilla taipaleilla,\nja jalan siirtäminen, eikä tienselkä raskasta on, kun ovat kintut\nkoivillaan, kuin kivenpölkyt syhdeillään. Ja mitä minä toisten teillä,\ntoisten ihmisten poimuttelevilla hevosteillä, kun matkani on omani ja\ntieni suoriltansa kotiin.\n\nTaavetti astuu, Taavetti Lindqvist, lyö seipäänsä raskaasti hankeen,\nnojaa taaskin koko painollaan eteenpäin, kelkka lähtee liukuun, työläs\njalka siirtyy, askeljono pitenee taaskin takana ja kelkka leikkaa\njalastensa jälkiä umpiin, kelkka kukuillansa kaadettua katavarunkoa,\nkarvaista katavaa, ulkoluodoilta päivän mitassa haettua ja karsittua ja\nkuormaksi köytettyä. Miksei sitä kiskoisi ja talviehtoisten\npuhdetöidensä varoja, kun itsensä vaan liikkeelle saa ja koivenriipat\ntottelemaan! Koskematonta hankea ehtoonsinissä ympärillä, minkä\naukkoselällä rannanäärtä levitettävänä taivaankuvun alla, kaukana\nvielä, hienona viiruna, lumisten, matalain kalliorantain kaartama avara\nlahden suu, sisävesiin, saariin ja salmiin, nyt jään kattaamiin,\naukeneva, vasemmalla, aukonpuoleisella sivulla äärimmäisenä niemen\nkärki, jonka kupeilta, kalliotörmän turvista ja pienen poukaman\npartailta tuikottaa aukolle talvisilta autioiltaan yksinäinen harmaa\nmökki, akkunat pimeinä. Lyheneekö taival ollenkaan? Jäykentyvillä\npolvitaipeilla juoksee kylmä hiki. Mutta astuttava on, jalkaa\nsiirrettävä, askel kerrallaan. Seiväs hankeen ja uusi askel, uusi\nkiskova askel ja matka lyhenee joka askelelta tasan askelen määrän!\n\nKatavatkin kelkassa! Seuraavat ne, kun askelensa siirtää ja nuorasta\nkiskoo olkaväellä! Mitäs talvipuhteilla parempaakaan tekemistä kuin\nvaarnojen veisteleminen? Tunti kuluu ja vaarnaa syntyy, kun kalvaa\npuukolla, kaivertaa kaulaa kansihatun alla ja veistää varren\ntasapaksuksi silkassuoriltaan, niin että on katavankuivaa kyynärmitalta\najettavana hongan upiin, kun likistetään langun jäykkää taipumille\npantteriparrun poskia myöten. Joka vuosi tätäkin työtä, aukkoluotojen\nkolumista niillä kallionkuruilla ja vuorenkalteitten suojissa, joissa\nkatava tuulen tuiverten yltämättömissä ja lampaan hampaan\nniistämättömänä on lykännyt varrenpehkoa suorilleen luonnollisille\npensailleen ja kykkääntorkoilleen. Astioitansa rakentavat ja\nvaarnojansa tarvitsevat joka vuosi, ja jokainen talvi minäkin\nkelkankuormiani luodoilta kolutan, loitommilta selällä ja Kihdin\nkareilta, kun lähemmiltä loppuvat, kintut vain jäykistyvät vuosi\nvuodelta ja kantapää työlääntyy siirtymiseen. Tämäkin kelkkani, kuinka\nliikutan sen rantaan asti ja kotosillan eteen? Hiki makaa kylmänä\njokaisella jäsenelläni ja polventaive vapisee. Askelen siirrän vielä,\nniin levähdän senjälkeen taas.\n\nAjattelevat ja yrittävät, ikäänkuin ei maailma tulisi valmiiksi ilman\nheidän toimituksiansa. Parkkialuskin nyt vielä pitäisi rakentaa. Vaikka\nmitä minä heidän hankkimisiansa ajattelen, kun vaan jaksan\nkelkkakuormani kotiin ja saan vaarnapuut tupaan ja ansiota talveksi.\nVaarna syntyy heikottavassakin kädessä, kun on tarvispuu kotona ja\nveistää lastun silloin kun jaksaa ja huokasee välillä; ja jokaisesta\nvaarnasta saa palkan. Kunpa vain kelkka kulkisi keveämmin ja jalka\nnousisi helpommin. Elettävä on ihmisen, vaikka hän on vanhakin ja tupa\nhänen ympärillänsä tyhjä.\n\nRantapuoti tuolla edessä harmaana, senkin jo erottaa, vaikka vielä on\nkaukana. Lakan silta lumihangen peitossa. Siellä orsilla ruumisarkku,\nmusta ruumisarkku, yksi ainoa. Ennen niitä oli kaksi. Monta vuotta\nkaksi mustaa arkkua puodin lakan orsilla odottamassa. Omin käsin\nveistettyä ja höylättyä valmiiksi odottamaan. Ettei ole muilla\nihmisillä vaivaa. Nyt niitä on vain yksi. Serafiiakin kuoli viime\ntalvena.\n\nPimeä mökin akkunakin kotomäessä, ruudut mustina. Kuinka monta askelta\nvielä lienee astuttavana, ennenkuin on siellä asti? Viisi askelta\nkerrallaan, ja kun on levähtänyt, niin jaksaa siirtyä uudelleen. Te\nvanhat kituvat koivet, mitä vapisette, ei vielä porstuan edessä olla!\nTuosta vilkkuvat vierestä Rantalan akkunatkin. Ruudut liekkuvat\npunertavina, valkea loimottaa liedellä. Istuvat siellä lämpimässä\ntuvassa, puuropata porisee, lapset peuhaavat lastukasassa. On meidänkin\ntuvassa istuttu lauantai-ehtoota, verkkohaarukka siirretty pyhäksi\novipieleen, valkea räiskynyt takalla, Serafiia kääntänyt puuropataa\ntulelta, lapset istuneet saunapunakkoina liekkuvaan valkeaan\ntuijotellen, tupakka on rätissyt piipunpesäni pohjilla. Pimeä akkuna\ntuolla kaukana. Tuhka takassa sammunut, sängyn roitit kylminä. Raskas,\nehtooseen tummuva hanki edessä. Tarvo, jalka, niin matka lyhenee! Vielä\naskel, niin matka on samaa askelta lyhyempi.\n\nRantalan akkunan valo punertelee hangella, heittää heijettään lumen\nhileille melkein askelten vierillä. Siellä olisi lämmintä. Siellä olisi\npenkki istua. Tutajavissa polvissa virtaisi hivelevä hautova lepo.\nLähelläkin tuossa, mökki akkunoineen, kurkistelemassa kallionsa takaa\naukolle aivan vieressä. Heidän kutuverkkonsa olivat silakkaa keväällä\ntäynnä, kun virta repi minun jatani! Kurttuinen suupieli piukistuu,\nohuet huulet kiristyvät tiukoiltaan tiukemmille. Mitä minä vieraitten\npenkeille istumaan! Jäykkä, kepittävä askel hangessa eteenpäin. Ja uusi\njäykkä, kepittävä askel eteenpäin. Ketoniemen Riikkakin jo pistänyt\npuuropannunsa valkealle, koska akkunan ruuduissa liekuttelee punaista\nja niemi näyttää asutulta! Ja Kaaskerin puolellakin tuikottelee valon\npuike yksinäisenä Lundströmin akkunassa.\n\nMiksi on minun tupani yksin kylmä ja ruudut mustina mökissä, kun\ntoisilla on valo akkunassa ja räisky pesässä? Miksi repivät virrat\nminun verkkoni, kun toisten verkot vilkkuvat hopeaisina kalasta.\nRantalassa istuvat vielä lapsetkin lauantaivalkean ympärillä, kun minun\novat ne maailmalla, jotka eivät jo ole kuolleet! Harmaat silmät\nmuuttuvat tikkuisiksi ja nystyräinen käsi pusertuu kovemmin\nkatavaseipään ympärille. Jalkakin unohtaa väsymyksensä ja tarpoo\nhetkensä kiivaammin, kun mieli haastaa keräjiä.\n\nOlenhan minä kaiken tehnyt? Työni olen tehnyt, olen laskenut jatani,\nkokenut verkkoni. Jokaisen silmukan olen itse kutonut pyydyksissäni,\njokaisen astiani olen itse veistänyt ja itse uurtanut, jokaisen kalan\nitse suolannut. Olen kestänyt tuulet ja pieksävän sateen, olen kulannut\njääkylmässä vedessä hampaat suussa vilusta kalisevina kuin ulisevalla\nkoiralla. Olen nähnyt meren kuin irvisuisen pedon iskevän mustia\nikeniään ruskavan paattini turjuvaan lautaan. Olen vetänyt pienen\npoikani ruumiin meren pimeästä kidasta.\n\nOlenhan minä kaiken tehnyt! Työni olen tehnyt joka ainoa päivä, olen\nlukenut aamurukoukseni ja ehtoorukoukseni joka ainoa aamu ja ehtoo, en\nole varastanut, en ole tehnyt huorin, en ole ikinä iloinnut. Joka ainoa\npyhä olen ollut kirkossa, räntäsikö sade vai paukkuiko talvipakkanen,\nensimmäinen olen kirkkopaatissa joka sunnuntaihuomeltai ja tyhjennän\npaatin vedestä ennenkuin muu väki tulee, istun kirkossa nuokkumatta ja\nlähden penkistä vasta viimeisen virren jälkeen ja siunattuani itseni.\nKaiken minä olen täyttänyt, osaan katekismukseni ulkoa kannesta kanteen\nja mistä pääkappaleesta hyvänsä lukuvuoroilla, joka kuukausi käyn\nkirkossa rippipöydässä, en ole luvattomasti ottanut talollisten\nmetsistä ainoatakaan astiapuuta ja jokaisen puutikun olen maksanut\nomalla rahallani. Mitä varten on siis minun vanhuuteni näin tyhjä ja\nyksinäinen? Mitä varten saan koota viimeiset vapisevat voimani\npysyäkseni pystyssä vanhoine jäsenineni ja lyyhistymättä hankeen kuin\nhyljätty kulkukoira? Mitä varten on minun, kastetun ja ristityn ihmisen\nvaaputtava jäätyneellä merellä, tarvottava hoippuvin polvin ja vinkuvin\nrinnoin kotoa kohden, jonka ovella kinos on ummessa, liedellä tuhka\nkylmänä, ainoana odottajanani vain musta ruumisarkku rantapuodin\norsilla!\n\nJumala on väärässä minua vastaan! Ihmiset ovat väärässä minua vastaan!\nKoko elämä ja omat elämäni päivät ovat väärässä minua vastaan. Minä\nvihaan Jumalaa, joka hallitsee väärin ja on luonut minut ja jättänyt\nminut minun kovan yksinäisyyteni kouriin. Minä vihaan ihmisiä, joilla\nkaikilla on vaimonsa ja lapsensa ja lämpimät tupansa. Oman itseni\nvarjoa hangen kylmillä vierilläni minä vihaan, koska se on osaton\nniinkuin minä ja hoippuu niinkuin minäkin horjun. Olisi Suuri Lautamies\nja Suuri Tuomari, niin Jumalan ja ihmiset ja koko elämän minä\nhaastaisin keräjille. Jaakopin Jumala ja Jobin Jumala, oletko missään?\n\nPienen lapseni ruumiin olen itse vetänyt meren mustasta kidasta, omin\njäykistyvin silmin olen nähnyt hänen pienet, sinertyneet kasvonsa, omin\nhaparoivin sormin olen pidellyt hänen luuttuneesti ummistuneita\nsilmiään, joiden luottava lapsen katse tuokio aiemmin on ainoa valaistu\nhymy, jonka elämässä muistan silmäni kohdanneen. Kaukana maailman\nmerillä toinen poikani, lapsena hänkin ehkä minulle hymyillyt, mutta\nvihoin kotinsa oven takanaan kiinni paukauttanut, mykkänä, hammasta\npurren, hyvästiä sanomatta maailmalle lähtenyt, kymmenet vuodet\nihmisten tiettyviltä hävinnyt: valkenivatko luunsa jossain valtameren\npohjilla vai kiersikö renttuna maailman satamia, siitä en tiennyt\nvuosikymmeniin! Tytär, ohratukka, kuoppaposki, tirskusilmä, mukuloita\ntoimitti kotiin, räkänokkia, aina konteissa ja tiellä, vihapäissä\nmiehen otti, kitupiikin, kun morkkasin, tuolla nyt elää lapsiliutoineen\nja kipistyneine miehineen harmaassa, vinossa mökissä Pukholmin nokan\nkupeessa, kalliotörmän varjoissa pahimmalta aukon piiskeiltä, käväisin\näsken katsomassakin, kun en vuoteen ole nähnyt ja kituutin kelkkoineni\nohitse, happamin katsein tervehtivät, kun oven avasin ja kopistin lumet\njaloistani, kahvikupin ja sokerinpalan tuskin käteen työnsivät,\nvikisivät köyhyyttään ja hurisivat Serafiian jälkeisistä\nperintöroiteista, selkäpäin hyvästitkin sanoivat: viimeistä kertaa minä\nsen oven avoin ja sieltä tulen! Serafiia, kymmenet kohmettuneet vuodet\nkahden harmaassa mökissä, paljaan kallion kupeella, aukon pimeä tyly\nselkä samana mustana päätyakkunan edessä! Kymmenet kohmettuvat vuodet\nmökissä kallion kupeella, aukon viluisten kasvojen edessä, kaksi\npuhumatonta ihmistä autiossa tuvassa, vuosi vuodelta yhä vaikenevampaa.\n\nKöpittävät jalat, mitä paadutte? Siirtykää, siirtykää vaan, ei\nsiirtäminen luita katkaise! Vaikka lyöttäytyisitte raskaiksi kuin kaksi\nlyijynharkkaa, niin liikkeelle minä teidän pistän! Hankeen vaan,\nnilkkaa myöten hankeen, sinä vapiseva oikea. Ja nyt sinun vuorosi\numpiin, vasen kömppä! Kahdeksankymmentä vuotta olette minua palvelleet\nja minua kantaneet, minua siirtäneet sinne minne minä olen tahtonut.\nMiksi nyt siis niskuroitte? En minä ennenkään ole muitten ihmisten apua\ntarvinnut, kun minä jalkani olen siirtänyt!\n\nItse olen itseni aina auttanut. Mitä ovat ihmiset muuta minulle tehneet\nkuin vääryyttä? Serafiia kuollut, lapset hyljänneet, naapurit\nkadehtineet, soutaneet rantoihinsa täysiä kalalasteja, kun minä lapoin\npaattiini tyhjää verkkoa: sydän kurkussa olen heidän tähtensä saanut\nelää, etteivät näpistäisi minun astiapuitani, laskisi jatojaan minun\nkutuvesilleni, kokisi minun koukkujani. Millä on Jumala huojentanut\nminun vaellukseni työläyttä? Kova ja kuuro Jumala, jota olen rukoillut\nhuomenen raskaassa sarastuksessa, päivän pitkässä vaikeudessa, ehtoon\nuupuvassa väsymyksessä, yksinäisen yön nääntyvässä ja hellittämättömässä\nhädässä? Hänen myrskynsä ovat repineet jatani, Hänen rakeensa ovat\npiiskanneet kasvojani, Hänen merensä ahneesta kidasta olen minä henkeni\nkaupalla riistänyt niukan leipäni, Hänen tautinsa poltoissa voihki ja\nkiemuroi Serafiia ja kuoli.\n\nTyly hanki, joka vaanivin silmin vilkut ja varrot, että lyyhistyisin\nsuulleni sinun hyiseen syliisi, painaisin pakottavan otsani luntesi\nkylmiin hursteihin ja jättäisin kangistuvat jäseneni jäisten\nlakanoittesi peitettäviksi, turhaan sinä saalistasi odotat, minun\njalkani liikkuvat vielä, minun kourani kiristää sauvaa, minun tahtoni\nkantaa ruumistani. Älä vilku, vaani ja kutsu, älä levitä jäisen leposi\nrauhoja veriini: vielä minulla on työ tehtävänä. Musta arkku odottaa\norsilla, puodin solassa on hanki kyynärän korkeana: itse minun on hanki\nkiivettävä, itse minun on arkku noudettava, itse minun on arkku\nkannettava omilla olkapäilläni kylmään tupaani, ettei ole ihmisillä\nminusta vaivaa, kun olen itse kylmänä. Jalat, jäätapit, liikkukaa,\nrinta, vanha palje, liehdo ja kilju, tahtoni vinkuvalla piiskalla minä\nnilkat ja niskurit liikkumaan kuritan ja tottelemaan panen! Kelkkakin,\nkuorman kiuas, kivisiksikö anturasi luulottelet, kosket ensimmäistä\nnyskäystä todeksi usko! Kolku jäljissä vain, kyllä minussa kumaraa on\nkiskomaan, kun vain kinttuni saavat sen järjen, että on liikuttava\neteenpäin ja siirrettävä tapikasta. Askel, ja askel, ja askel vielä!\nJoskus on kuitenkin laskeuneen ehtoon käärivästä hämärästä erottuva\nrantapuodin harmaa häämöttävä seinä ja kotorannan törmä!\n\nOlen ennenkin kuolemaa silmään katsonut kangistuvasta kangistavaan!\nOlen ennenkin kiskonut ruumistani kuoleman nielevästä kidasta! Nyt on\nmeri kytkettynä ja petoa vangitsee jääkansien kahle, silloin oli sama\nsyöksykita valloillansa ja harjanhuiskeilla! Musta hauta, kuinka olit\nmellastanutkaan venheeni ruskaavan, vavahtelevan laidan takana,\nlähettänyt karjaskoiraa paiskivilta lakeoiltasi kiljukidoin ja ikenet\nammollaan heikkoa lautaa vastaan, ennenkuin tarttui ensimmäinen hammas\nja senjälkeen toinen ja vielä väkevämpi kolmas painuvan partaan\nvaipuvaan puuhun, ja nielusi ahneus sieppaa kyljillensä ihmiskyhän ja\nkaukalonlastun, joka juo vyöryävää, minkä hurjistunutta on hurjistuneen\ntakaa saapumassa vaahtivaisi viskeiltä! Hyytävässä silmänräpäyksessä\nnäen ylt'ympärilläni vain vyöryjen synkät paiskeet ennenkuin suistuin\nsuinpäin mustan meren avattuun kohtuun, jonka upista vasta tuokion\nkuluttua suolavettä suustani ja sieraimistani hyrskien ja katkennut\naironkappale käsissäni sukellan ja näen ympärilläni aallon harjan\nkantavilta hyrskimiltä vain mellastavaa merta ja loitompana aaltojen\nupiin painuvan venheeni laidan, jonka, niinkuin voimattomiansa\nläpättävän ja märkänä riepuna läiskivän purjeenkin seuraava aalto\nhuuhtoo näkyvistäni.\n\nIhminen on luontokappale henkensä hädässä. Eläimen äänellä olen minä\nhuutanut apua, kuuro taivas ylläni ja kuuro meri ylt'ympärilläni, olen\naaltojen upiin vajoavana taistellut jokaisesta suuntäydestä ilmaa,\njonka olen saanut itseeni ahmituksi, olen tahtoni viimeisellä\nponnistuksella pakoittanut jäykkenevän käteni liikkumaan, olen\ntaistellut painuvan, meriä suullansa särppivän pääni aaltojen ummesta.\nJa kun viimein tunnottomiksi herpounein jäsenin ja kiviksi puuttunein\nkäsin pitelin sormineni liukasta terävää kallion kieltä sen\ntartuttavasta särmästä, niin kesti elämänhätäinen tuokio ja oli tehtävä\nsydämen murtava tahdon päätös, ennenkuin tajusin kiskoa runnellun\nruumiini aaltojen nielevästä kidasta pelastavan kallion kupuraiselle\nliepeelle. Siinä suullani kovalla kalliolla, jalkani, joita en jaksanut\nliikuttaa, vielä imevässä, nuolevassa meressä, en minä kiittänyt, en\nminä rukoillut, minä tuijotin vain tyhjin silmin ja tyhjin sieluin\ntyhjiin, ja olin pelastunut luontokappale niinkuin vähän ennen hukkuva\nluontokappale.\n\nNääntyvä on nytkin siirrettävä jalka, viimeisin voimin ja tahdon\ntuikkein on nostettava polvi ja astuttava uusi askel, vapiseva askel\nkerraltaan. Elämän mäki ja vasta-ahde, koska se loppuu? Eikö jo piankin\nhäämöitä pimeistä rantapuodin harmaa seinä, vanhojen hirsien vihreä\nsammal kiiltävässä jäässä? Siellä on lakassa orsillansa arkku,\nyksinäinen arkku: Serafiian arkku on jo poissa. Ja lakan solassa,\nkorkean koskemattoman kinoksen turvissa nurkkaan nostettu kalapöytä,\nsekin talviyksinäisyydessään laitasilleen kinoksen täyttämä ja\npeittämä. Montako kymmentä vuotta on Serafiia sen pöydän ääressä\nperannut päivän silakkasaaliin? Hihat kiverrettyinä, kädet\nkalansuomuissa ja totkuissa, leuka köykyssä, silmät siristävinä,\nryppyisillä, punaisiksi ahavoituneilla kasvoilla joku pärskynyt kalan\nsuomu! Jokaisen vierivän vuoden vierähtäneenä suvena leuka yhä enemmän\nköykyssä, silmät yhä siristävämpinä, poskien ahavoitunut puna yhä\nryppyisempänä. Niin monta kulunutta, vaipuvaa vuotta, että oliko\ntottakaan enää, että vuosien harmaan jonon takana joskus oli ollut\ntoinenkin aika?\n\n\n\n\nII.\n\n\nIhmeellisempi aika? Olivat Serafiiankin silmät joskus välkkyneet\nkirkkaina, oli lakastumuksen sijasta poskilla helakoinut terve rusko ja\nsileässä leuanpäässä väreillyt kujeikas kuoppa! Taisin olla minäkin\nnykyistäni toisenlainen niinä päivinä? Sulhassaappaat jaloissa,\npolvissa notku, sata ruplaa kukkarossa, kymmenen vuoden aherruksessa\nkopekka kopekalta säästettyä! Tupa rakennettiin, lehmä ostettiin, jadat\nkudottiin! Kyhättiin rantapuotikin, sama, jonka lakan orsilla nyt\nodottaa valmis ruumisarkku, ja jonka silloin valkoisiksi veistetyt\nhirsiseinät nyt seisovat harmaina ja jäätyneessä sammaleessa. Nousut\nsydämissä, korkeudet ilmoissa, keväät ja suhinat kedoilla ja merten\nkarkeloilla.\n\nKeveästi sujui soutu aukolle, ehtoomyöhästi jatoja laskemaan, huomenen\nvarhaissa jatoja kokemaan, minä reippaana airoissa, Serafiia sirkkuna\njatoja selvitellen. Ketterinä liikkuivat Serafiian nuoret, nopeat\nsormet silmukoissa, jadan langat tuoksuivat tuoretta tervaansa, meren\npeili välkkyi aamu-avarillaan ja tuulen helma hulmi kuin mettiäinen\nsuhinoillaan Serafiian ruskeissa, paksuissa hiuspalmikoissa. Airo\nnousi, airo laski, voimakasta oli vetää verein käsivarsin, veden hopeat\nhulisivat vilppaitansa leikkaavan keulan edessä. Nuoret olivat\nSerafiian raikkaat posket, tuore ja täyteläs hänen puolavoimien\nhuuliensa versova hymy, vallaton hänen silmiensä väkevä välke, kun hän\ntuokioksi nosti ne työstään ja loi nauravan katseensa minuun. Meri oli\nsuuri ja avara, ilman pieli korkealla, vilahteli auringonkiloissa\nliitävän tiiron silkkinen suhahtava siipi.\n\nEilenkö näin sen suihkavan siipiparin vilahtavat välähdykset?\nEilispäivänäkö kohotin merenkalvon kuulakoista hohtavista raskasta,\nkalanhopeoissa kimaltelevaa verkkoa ja lapoin rikasta saalista\ntäyttyvään veneeseen, airoja hoitavan, milloin huopaavan, milloin\nolkavoimilla kiskovan Serafiian naurussa suin seuratessa hyötyisää\ntyötäni, nuori ponnistava vartalo takakenossa, käsivarsien täyteläs\nrusko paljaana, käherän vallattoman pään takana aukon valkea selkä\nliekuillansa ja välkyillänsä?\n\nPäivät menivät, kuukaudet kuluivat, suvesta tuli syksy, ja syksystä\ntalvi, jo liekkui lapsikin vakussa, ahne suu äidin valkeassa rinnassa,\ntylleröt sormet upotettuina poven kimmoiseen hipiään. Keväitä ja kesiä,\nsyksyjä ja talvia, meri suli, meri jäätyi, pääsky muurasi pesänsä\nrantapuodin räystään alle, talvi tuprutti hankensa tuvan akkunan eteen.\nVerkkaan talven hiljaiset, kotoisat päivät: rukki hyrräsi lämpimässä\ntuvassa, kissa nuokkui takan paadella, kello raksutti peräseinällä,\nlapsi palleroksi laattian lastukasassa; suven suloiset ajat: puodin\nsolassa poudan läike, ilmassa lentäväin pääskysten vilke, lapset --\nniitä oli kohta jo kaksikin! -- rantasillan partailla, päät\nkurotettuina, paljaat valkoiset hiukset silmille valuvina,\nkurkistelemassa veteen, jonka vehreissä kuulauksissa hopeakylkiset\nsalakat salamannopeina vilahtelivat ja kirjavat meritähdet ihmeellisinä\naukoivat ja sulkivat purppuraisten vaippojensa hohtoisia liepeitä,\ntaampana sillalla Serafiia kaloja perkaamassa, suomukset pärskyen\ntuuhean tukan ympärillä, ruskoisella poskella hopeainen kalansuomu\nkiilumassa.\n\nVuodet vierivät, suvet vaihtuivat talviksi, talvet suviksi, jo juosta\ntepasti Serafiian kinterillä navettapolulla kolme valkotukkaa\npaljaskinttua, vanhin, virkkunenä pojanvintiö kiviä viskellen\nvingahtelevaan tuulileijaan petäjän latvassa, keskimmäinen,\ntirskusilmä, naurukurkku tytöntenava, tyhjää kiulua kantaen ja\nhyppyaskelelta yritellen muitten edellä, nuorin, pieni pystynenä, äidin\nhameenhelmoissa killuen ja horjuvilla töppösillään vaappuen. Hitaampi\noli jo Serafiian nouseva askel, raskaampi sankoa kantavan vartalon\nkeno, mutta hymyn hyvää oli vielä silmissä, kun hän kuunteli lapsen\nlivertävää puheenvikerrystä vierellänsä.\n\nPäivät vaihtuivat, vuodet vierivät. Päivät, aamujen raikas valkeus,\nkeskipäivän säihkyvä sini, iltojen ihana häipy: kuin yhden ainoan\npitkän paisteisen päivän kultaista kudetta koko elämän hohde ja\nvälkkyvä muisto. Vuodet, keväitten herkkä kirkkaus, suvien suloinen\nrunsaus, syksyjen siunattu rikkaus, talvien tyven rauha: kuin suuren\nmeren loivina kumpuavat aallot, niin ne vierivät toistensa takaa,\nnousunsa väkevyyttä paisuen, voimansa täytelyyttä kohisten,\nvaahtokruununsa kukkuroilta lepojensa upiin suistuen. Vuodet, rikkaat\nvuodet, päivät, kultaiset, onnenrikkaat päivät, oletteko tosiakin?\nVielä kuulen korvissani rantakivillä leikkiväin lasteni äänet, vielä\nnäen silmissäni auringon kimmellyksen Serafiian ruskeilla hiuksilla.\nOliko omakin vereni nuorempi silloin, nostiko rohkeus rintaani ja\npaloiko silmäni uskallusta? Oli nosela polven taive, nyt kangistunut,\noli nopea käden tartunta, nyt hauraana vapiseva, oli silmissä iskua ja\najatuksissa haukkaa, kun nyt ovat silmät sumeat ja ajatuksen siivet\nkynillänsä!\n\n       *       *       *       *       *\n\nMitä on onni muuta kuin pakeneva auringon pilke pilvien raoitse syksyn\nraskailla taivailla, ja mitä elämä muuta kuin varjojen viluista\npitenemistä laskevan talvipäivän hankisilla paleltavilla lumilla?\nVuodet vierivät, lapset varttuivat, vanhimpien tukat tummuivat, jo\nistui heitä kuusi nälkäisin hälinöivin suin vadin ympärillä kuluneen\npöydän päässä ahtaassa tuvassa. Kiire oli ketterän Serafiian, askar\nsiellä, homma täällä, harmi tuolla: lypsä lehmä, kiehauta pata, polje\nrukkia, kisko airon tyvestä, nypi silakat, perkaa kalat, ripusta jadat,\nmukula aina kirkumassa vakun pohjalla, toinen hameenliepeissä\nkillumassa, muut pahanteossa mäellä tai tiellä tuvassa, aamuvarhaisesta\nehtoomyöhään aina keikkumassa, jalka aina juoksemassa, käsi ain\naskaressa, ajatus hyörimässä, suu toraamassa. Harmaammaksi sammui\nSerafiian silmä, haalistui kiilto hiuksista, hohto poskipäistä,\nlakastui rinta, ja suupieliin piukkui terävyys. Kovettui omakin\nkourani, juuttui suu umpeen ja silmiin kiristyi terästä, veri kohmeni.\n\nMeri on saita, se antaa niukan saaliin, kun on monta suuta\nruokittavana. Vaivaisen henkensä kaupalla on ihmisen ryöstettävä\nvaivainen leipänsä meren armottomalta mahdilta aseenaan vain oma heikko\nkäsivarsi, turvanaan vain venheen vapiseva lauta. Meri on tyly, sen\nrinta iskee lyövään keulaan kuin raskas rauta, kun puuttuvin käsivarsin\nkiskoo airon työlästä tyveä! Meri on peto, silmä kirissä ja käsi\nvaruilla on sitä vartioitava, kun sen sinikiljuva kita vilkuttaa\nvalkeita hampaitaan ruskaavan parraslaudan takana! Vahtaa sitä\nvaltointa, ole orja sen tylyissä palveluksissa; kulaa vuodesta vuoteen\nkevätkolealla aukolla, sormet kangistuvina jääkylmässä vedessä; paistu\npiittasi laudalla suvesta suveen auringon armoton lekotus ylläsi, meren\nhengetön laiskuus ympärilläsi; kisko airoasi syksyisellä viluisella\nmerellä, aaltojen suolainen roiske ja piiskaava sadekuuro kirvelemässä\nkasvoillasi, jokainen lanka märkänä kylmästä värisevällä ruumiillasi;\ntirkistä talven harmaat päivät verkkohaarukkasi ylitse aukon\njäähmettynyttä selkää, joka hengettömänä ja liikkumattomana uikottaa\nakkunan jäisten ruutujen takana!\n\nTyöläs on aamuinen nousu, työläämpi päivä päivältä. Raskas päiväinen\ntyö, raskaampi vuosi vuodelta. Runneltu yön lepoon kallistuva ruumis,\nrunnellumpi ehtoo ehtoolta, vuosi vuodelta. Vuosien hitaus hiipii\njäseniin, päivien paino laskeutuu mielelle: silmä autioituu, käsi\nkangistuu, sanat unohtuvat huulilta. Meri tuijottaa autiot\nyksinäisyytensä ihmisen veriin, mykkyytensä ihmisen sieluun, ja\nkalliorantojen kova, yksitotinen tylyys kivettää mielen. Huulet sulkee\npäiväkautisen sanattomuuden salpa: mitä tarvitsee ihminen puhua, kun\nvaietenkin on vaikeata!\n\nTukalaa ahtaassa tuvassa: lapset hälisemässä joka nurkassa, ruuan\njätteitä pöydällä, roitit roikkumassa joka penkillä, Serafiia rukkia\npolkemassa, huulilla päiväkautisen vaikenemisen piukkuus, silmissä\nsyytöksen pistos, hapan ihminen uutterissaan. Työlästä ulkona: vene\npaikattavana, puodin tuohikatto vuotaa, naveton alushirret mätänä,\ntuvan savupiippu kallellaan ja halkeamissa, harmaasta sammaltuneesta\nseinästä pilkottavat surullisina himmeän vihervät akkunaruudut kuin\nköyhyyttänsä kituen ilman ainoatakaan palsamin raukkaa ja kukkasen\nkitua paljaalla laudallaan. Niitäkin oli, palsamin taimia, Serafiialla\nensi vuosina akkunanlauta ja ruudunkilo punaisillaan ja heloovillaan.\n\nTyöläät päivät ja työläät vuodet, väsyneemmät päivä päivältä ja vuosi\nvuodelta. Jadan verkko vuosi vuodelta tyhjempi, pöydän ympärillä vuosi\nvuodelta uusi nälkäinen suu entisten lisäksi ruokittavana. Kyrsä kuluu\nkorista, silakka kaukalosta, piimä tuopista. Leipävarras tuvan orsilla\ntyhjenee, silakkatynnyrin pohjalauta kumahtaa puodin nurkassa ja\nMansikki navetossa ynisee nälkiänsä. Jokaisen päivän hellittämätön\nhuoli: mistä huominen leipä, mistä huominen silakka, mistä huominen\npiimäntilkka? Vedä elämääsi kuin juhta kuormaansa loputtomassa\nvastamäessä, jonka päätä ei näe, vedä kestävästi ja hellittämättömästi,\nruomahihnat kireällä, vaikka polvesi kieltävät palvelemisen ja rintasi\nläähkö valittaa ja kuorma kinterilläsi askel askelelta painaa\nraskaampana. Aamulla varhain merelle, ehtoolla myöhään merelle, souda\njatasi, nouda jatasi, perkaa kalasi, jos kalaa on silmukoissa, mutta\nodota huomisia, jos se on tyhjä, kuivaa verkkosi, paikkaa verkkosi,\ntyhjinä lapatut tai täysinä revenneet, vuodet vierivät samallaisina,\nkäsi vain väsyy hitaammaksi, työläämpi on nousta jokainen raskas aamu\nja kolottavampi on ruumis jokainen uupuva ehtoo.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nRisti lapsistakin. Ainainen vaiva, vähän apua. Pane verkkoa\nlevittämään, sorkkivat verkon. Lähetä kylään asialle, viipyvät koko\npäivän. Kadottavat vasaran, katkaisevat airon, jättävät veräjät auki\nniin että kylän karja pääsee tahtoimeen. Tiuski heille, irvistävät\ntakaisin. Yritä kurittaa kapulalla, purevat kouraan kuin kähisevä\nkissanpentu, ja kun pääsevät irti, niin vilkasevat ovesta mäelle, itkeä\nköllöttävät kiukkuansa siellä ja häristävät nyrkkiä, jos katsoo\nakkunasta. Serafiiakin aina nulikkain puolella: salaa pahat teot,\nlevittää viimeiset voimurenet niiden kannikoille, juottaa kahvia\nselkäni takana, ostaa kehruuansioillaan kattuuni-esiliinat tytöille ja\nlippalakit pojille!\n\nJoku lapsista kuolikin, toisen poikani kiskoin ruumiina\nmerestä, mutta uusia oli vikisemässä vakussa. Vanhin, Jooseppi tuli\nrippikoulu-ikäänkin ja hävisi pitäjälle rengiksi. Punaa sillä oli\nposkipäissä, mistä lienee saanutkin värit täällä niemenpäässä ja\nsilakan ruotojen puremisista, tukan harjaa myöskin tunkemalti lakin\nlipan alla, ja kuria hänellä oli sekä pystynenässä että silmien\npavuissa ja naurua yli kototarpeen suupielten virneissä. \"En minä\ntäällä tämän tuvan marinoita kauemmin kuuntele kuin tarvitsee!\" sanoi,\nkun oli päässyt ripiltä ja oli tullut riita taaskin ja minä härisin\njotain ja neuvoin. Niine sanoineen hän tuvan jätti ja meni kylälle ja\nrupesi rengiksi. Kävi aluksi kyllä joka pyhä kotona, supisi Serafiian\nkanssa, supisi veljiensä, nuorempien, kanssa, minun kanssani ei sanaa\nvaihtanut vahingoltakaan, kylmän käden antoi, jos joskus paiskasi. Pian\noli pennulla punankirjava särppi kaulassa ja taskun suusta killuivat\npunaiset tupakkakukkaron nauhat. Marisin tuhlaamisista ja\nrahanhaaskaamisista, mutta sain vastaukseksi pelkän pitkän vihellyksen\nja kerskauksen.\n\nPoika, Jooseppi, lykkäsi mittaa, kohta oli minua puoli päätä pitempi,\nylähuulilla orasti parran untuvaa, käynnit kotona harvenivat. Jo\nhelottivat liiveillä paksut messinkiset kellonvitjatkin, vaikkei kelloa\ntaskussa, jaloissa narisivat uudet varsisaappaat, punavuorattua\nkiiltonahkaa varren suissa: kirkkomäellä kiristi suutari minulta maksua\nvelkasaappaista, ja isäntä, Pöylin Miko valitti renkiä laiskaksi,\nyökaudet luhdeissa juoksijaksi! Nyrkki pöydässä minä lurjusta\ntervehdin, kun lähipyhänä, kädet housuntaskuissa rehennellen taas tuli\nkotiinkin tervehtimään ja kototuvan ovesta sisään. Kova sana antoi\nkovan sanan, ja lujasti läimähti ovi, kun pitkä pojan huiska paukautti\nsen takanaan kiinni. \"Kyllä minä saappaani tiedän tästä tuvasta ja\nnäiden orsien alta korjata, jos ne kenenkään tiellä ovat ja ketään\nkiusaavat!\" jäi sana tupaan ja porstuan lankut kolisivat. -- Tihkuivat\nSerafiian, vaimoparan silmät, juoksipa vielä tahtoimen veräjälle pojan\njäljissä, supisivat siellä tuntimäärän keskenänsä. Juoksipa Serafiia\ntuvassakin ja nyytti kainalossa hävisi vuoren kielen taakse hintelä,\nvähän etukumara, heilahtelevasti astuva nuori mies, kaulassa\npunankirjava villahuivi, takakenossa olevan lakin alta törröttämässä\notsalla itsepintainen ja uhitteleva tukan tupsu, sama tupsu, jota\nsilkinhienona joskus olin taivutellut sormissani, kun vekara vielä\nmakasi vakussa, ja varo-aroin pitelin karhealla kädelläni sen\npojanhieverän vaaleanhaituvaista päätä, joka meille silloin oli jäänyt\nainoaksemme hukkuneen Johanneksen jälkeen. Minkä meren pohjilla nyt\nlevännevät ummissansa samat silmät, jotka lapsen kasvoissa vielä\nmuistan elävinä, kun ne hartaina ja jännitettyinä viereltäni seurasivat\ntoimiani minun veistellessäni ensimmäistä kaarnakuuttoa hänelle?\nKerran pari näin hänen vielä ulkona nurkissa Serafiian kanssa\nkuiskuttelemassa, mutta tuvan ovea hän ei avannut enkä minäkään mennyt\nulos, näin kerran Serafiian parin nuorempamme kanssa soutavan kylän\nrantaa kohden, veneessä Serafiian isävainaan vanha, vihreäksi maalattu\nmerimieskistu, senjälkeen kuulin pojan mönstränneen itsensä Alastalon\nkapteenin prikiin ja lähteneen merille kokkipoikana. Lähimmässä\nulkomaan satamassa yritti penikka jo karata, mutta saatiin sillä kertaa\nvielä kiinni. Seuraavassa satamassa karku-yritys jo onnistui, kun lähti\nyhdessä kahden kokeneemman mukana.\n\nSenjälkeen en pojasta kuullut vuosikausiin mitään. Hävetä sain\nkuitenkin seuraavana talvena, kun Alastalon kapteeni kerta kirkkomäellä\ntuli vastaani ja pysähtyi kättelemään sekä puheli: \"No, se teidän\nJooseppinne sitte pötki maailmalle ilman pöksyjä. Se kun jo Memelissä\nyritti karkua ja minä sen viikon perästä vedin lankkutapulin alta\nhaminassa esille nokisena, niinkuin hän kokki olikin, ja nälkäisenä,\nniinkuin ansaitsi, niin seuraavassa satamassa takavarikoin pojan housut\njoka ehtoo kajuutan puolelle, jotteivät tromput ja miehen vormu\nkumminkaan pääsisi matkoihin, vaikka sääret ja sätkäpiiput\nläksisivätkin liesuun. Paljain pakaroin hän sitte livistikin!\nMainio kokki: keitti perunat koviksi, paistoi lihan hiileksi, pesi\nruoka-astiat luudalla ja pyyhki pyyhinliinalla kapiisin nokiset\nlaattiat, omat alusvaatteensakin pyykkäsi taituri nakkaamalla paidat\nehtoosti trossin päässä myttynä ahterin taakse Pohjanmeren\nvirutettaviksi yön aikana, kun itse makasi, haalatakseen aamusti puurin\npuolelle suolaveden syömisiltä ja pesuilta ne siekaleen sätkät, mitä\naivinan jätettä vielä oli riekaleina jäljellä trossin päässä\nkimpumassa!\" Tämän sanoi, hörähti äkeänsekaisen naurun parrastansa, löi\nkättä taas ja palasi leveänä ähisten ja rinnoillensa vihin pihaa\nsyljeksien toisten isosten joukkoon takaisin. Ymmärsi sen, että\nharmitti, kun poika oli tehnyt pilan kiusan, ja vienyt vielä kaksi\nmuutakin miehistöstä mukanansa! Kun kerta kävin asioilla Alastalossa,\nnäin siellä porstuan nurkassa Serafiian isävainaan vanhan\nmerimieskistunkin: oli kapteeni huutanut omaksensa karkurin jäljiltä!\nVuosien takaa tuli ulkomaan leimoilla varustettu kirje Serafiialle,\njoka punaisin silmin ja kirje huolellisesti liinan nyyttiin käärittynä\nvei sen kylälle itselleen luettavaksi. Tuli aikojen perästä toinenkin\nkirje, missä oli ulkomaan setelikin sisällä. Taisi tulla tämän\njälkeenkin vielä kirje Serafiialle, mutta senjälkeen nekin loppuivat,\nja Serafiia näkyi itkevän nurkissa joskus, kun oli aikaa ja\nsunnuntai-ehtoo ja oli lukenut virsikirjan lopusta rukouksia.\n\nVuosia sitte kuluikin, kunnes eräänä päivänä käveli rantapolkua ylös\npitkänsalskea nuori mies sinisissä ulkomaanverkaisissa vaatteissa.\nKovakuorisen, pyöreän hatun alta pilkoitti otsalla töyhtöinen tukan\ntupsu, ruskea kiehkura, kasvot kapeat ja laihansärmäiset,\ntummanmuseviksi ahavoituneet, kukallisen, punakirjavan kaulahuivin päät\nliehuivat tuulen huiskeilla rinnoilla ja hartioilla, taskun suusta\nkurkotti kuvallinen nenäliinan kulma, ja helakulmaista nahkakapsäkkiä\nkantavan käden kämmenpäällystöiltä ja siniraitaisen paidanhihan suun\nalle kätkeytyvästä ranteimesta vilahteli sininen ankkurin ja laivan\nkuva. Jo kopisi porstuassa, ja kohta tunkihe poika, Jooseppi eläviltään\novesta sisään, tuskin mahtui huiska suoraksi päreorsien alla oven\nsuussa, käveli peremmäksi, laski messinkihelaisen kapsäkkinsä\nseinäpenkille, pyyhki korealla nenäliinallaan hikeä otsaltansa hatun\nalla, oijensihe vielä paremmin suoraksi sekä haki ennen tervehtimistä\nkiiltävän lompakon povitaskustansa. \"Sovitaan vanhat riidat\nensin, ennen kuin uusia aloitetaan!\" puheli kerskui hän, kun\nkopeloi lompakkoansa, joka ei niin kovin paksu ollutkaan, vaikka\nkiiltonahkainen päältään ja punaiseksi vuorattu sisältään, sekä veti\nsisuksista esiin pari seteliä, jotka lykkäsi pöydän pinnoille nenäni\neteen. \"Tuossa saapasten maksu korkoineen päivineen sekä vähän palkkaa\nhaukkumisistakin!\" sanoi ensimmäisiksi sanoikseen vuosien takaa sekä\ntuppoi lompakkoansa taskuunsa. Sisuni nousi, koska minäkin olen\npitkävihainen, ja sillä aikaa kun poika rehentelevin askelin käveli\ntuvan poikitse Serafiian luokse, joka uunin nurkassa kuivasi silmiään\nliinansa kulmaan, sekä taputteli tätä olkapäälle ja puheli isotteli:\n\"terveiset meriltä ja Floridasta, äitimuori, nyt saat kahvia\nnokikylkiseen pannuusi, tarvitsematta kuulla jokaisesta pavusta\nkitukrääkin marinoita penkiltä\", sillä aikaa kiipesin minä peräpenkille\nja vedin seinähyllyltä raamatun takaa nahkaisen, messinkisankaisen\nrahakukkaroni. Otin toisen pojan seteleistä ja luin hopeata ja kuparia,\nmitä tuli takaisin, pöydälle killinkilleen sekä lykkäsin setelin, jota\nen ollut ottanut, ja lanttiläjän pöydän kulmalle poikaa kohden. \"Korot\nkuuluvat saappaisiin, ellei niitä jo ole kulutettu, ja haukkumiset olet\nitse kunniallisesti ansainnut, niin ettei niistä ole maksuvelkoja!\"\nsanoin sekä lisäsin käreämmin: \"korjaa rahasi ja siirrä kapsäkkisi\nmäelle, kunnes olet oppinut ihmisiksi suustasi!\"\n\nPoika tyrmistyi suoraksi, kasvot valahtivat tummemmiksi, hän oli\njättänyt Serafiian itkeä tihruttelemaan korsteenin kulmaraudan varassa,\npyyhkäsi rahat pöydän kulmalta käteensä ja sinään taskuunsa, sai\nkapsäkin käteensä, ja toisen kerran mäikähti kototuvan ovi hänen\ntakanaan, niin että päreorren parret oven yllä heilahtivat. Sitä ovea\nhän ei ole enää senjälkeen aukaissut.\n\nSerafiia juoksi pojan jälestä ulos esiliina rutistettuna hyrskyviä\nkasvoja vastaan, köyrennyt selkä itkun piiskuissa nytkähdellen ja\nkurkussa uikuttava ääni. Näin akkunasta, kuinka poika käveli\nkapsäkkineen rantasiltaa kohden, jossa siltakarkun vieressä oli hänen\npaattinsa, jolla hän oli soutanut kotiin, pojan askelissa luultavasti\nniksahteli kalliopolulla niinkuin minun omissa polvitaipeissani, kun\nminä olen vihainen ja olen päättänyt, etten lepy ennenkuin rukoillaan.\nSerafiia juosta hynttäsi vaivaisiltaan pojan jälessä rantapuodin solaan\nja näin siellä, kuinka äiti ja poika ensin puhelivat jupisivat\nkeskenänsä jonkun ajan ja kuinka poika senjälkeen aukaisi kapsäkkinsä\nja nouti sieltä esiin tuliaissaalin Serafiialle, nouti lasihelmisen\nkaulanauhankin vanhinta sisartansa varten, joka juuri oli hakemassa\nlehmää laitumelta. Pikkupojatkin ja muut lapset olivat jo juosseet\nrantaan ja saivat tuomisiaan. Nestor käänteli käsissään luista\nkynänvartta ja tirkisteli siristävin silmin ja suu vinossa reikään sen\nlavassa, josta kaiketi katseli värikkäitä kirkkojen ja ihmeellisiä\nulkomaitten kaupunkien kuvia kuvun sisällä. Albin tärähytteli\nhuilutorvea, jossa oli posliininen suupala. Pikku-Tilda käänteli\nkäsissään posliininukkea, jolla oli yllään sininen liivi punaisin\nnauharuusuin ja kultaisin reunapaltein. Kukin sai omansa, ilmestyipä\nlyhyen empimisen jälkeen Serafiian käteen ulkomaan tupakkaakin. Se\ntupakkakartuusi on vielä koskemattomana seinähyllyllä raamatun takana\nrahakukkaron vieressä. Siellä puodin solassa seisoivat vielä kauan,\nmitä puhelivatkaan, alkoi sataa tihkua hiljaista sadettakin, yhä\nseisoivat ja puhelivat, kunnes poika viimein astui paattiinsa, nosti\nkapsäkkinsä perätuhdolle ja alkoi soutaa lahden poikitse kylänrantaa\nkohden yhä tihenevässä sateessa. Tasaisesti nousi ja laski airopari,\naironlehdet vilahtelivat ja vaahto kohisi keulan edessä joka vetämältä\nkiivaasti. Sinne harmaaseen sateeseen katosi vanhin elossa oleva\npoikani, hatunreunat kiiltävinä harmaasta tippuvasta sateesta ja\nolkapäät märjiksi kastuvina. Serafiia ja lapset seisoivat\nliikkumattomina solassa, kunnes vene oli saapunut toiseen rantaan,\nJooseppi nostanut kapsäkkinsä käteensä ja nuori mies hävinnyt näkyvistä\nmetsikön varjoon rantapolulla. En puhunut sanaa viikkokausiin, eikä\nkukaan puhunut tuvassa sanaa minulle, lapset leikkivät leluillaan.\nSerafiian silmät pysyivät punaisina ja minulla itsellänikin oli kuin\npala kurkussa nieltävänä.\n\nKuulin sittemmin kylältä, että poikani oli asettunut kortteerioloon\nYlistaloon, jossa joskus oli palvellut renkinäkin. Siellä hän kuului\nherrastelevan porstuan peräkamarissa, istuvan keinutuolissa päiväkaudet\nja polttelevan sikaaria, ellei kävellyt kylällä knalli takakenossa\npäässä ja punakukallinen nenäliina roikkumassa taskun suusta. Järjesti\nkerran pari tanssitkin talon tuvassa, palkkasi koko yöksi pelimannin,\nAmpatin Kallen, tarjosi pullakahvit kaikelle väelle, naisille punaista\nmakeata ulkomaan viiniä ja isännille ja muulle paremmalle miesväelle\nrommitotia porstuan peräkamarissa. Koko yöt siellä oli heiluttu\nparhaimpana heinänteon aikana, oma poikani ylimpänä kukkona. Valssia\noli veivattu, niin että laattian kiiltävät oksakuhmut silahtelivat,\npolkkaa oli poljettu, niin että korot leiskuivat ja laattiapalkit\nvavahtelivat, purppurit kierretty ja engelskat hypitty. Tanssinvähdistä\nkuumina oli kuherreltu porstuan nurkissa, suviyön makea lemu tulvimassa\navoimesta ovesta. Peräkamarin tupakansavussa olivat raikuneet\nenglanninkieliset merimieslaulut ja totilasi kädessä oli Iso-Vileeni\nmöhömahoineen keikkunut laattialla koputusta polkien ja jokaiselta\nkovemmalta koronpaukaukselta iloisemmin hihkaisten. Tunnin polkan oli\npoikani tanssinut Mäkelän tirskusilmän Mintun kanssa; poski kuumalla\nposkella, käsi aulista kättä puserrellen oli poikani istunut porstuassa\nSantalan liehtovarintaisen Siljan rinnalla; tuoksuvaa niittypolkua oli\nhän aamun sarastuksissa saatellut Vännilän veikeätä Venlaa hänen\nluhdillensa, jonka oven taakse itsekin oli hävinnyt, kun se sulkeutui.\n\nKerran vielä näin minäkin vanhimman poikani kirkkopaatissa, muun\nkirkkoväen joukossa, vaikken sanaa vaihtanut. Istui siellä\nperäpiitoilla isäntien joukossa, röyhytteli taaskin sikaaria\nhampaissaan, jutteli isosia matkoistaan Ameriikan vesillä, tarjosi\ntaskustaan sikaarin Alastalon kapteenillekin, joka tuokion vähän\nkatsellen ja poikaa silmillänsä mitaten, otti tarjotun vastaan ja\nsovitti sikaarin suuhunsa, mutta röhäytti samassa ja muistutti: \"Jo\nsulla ovat pöksyt jaloissa taas! Mitäs engelsmanni piti hiilipihvistä?\"\nYmpärillä räjähti nauru, ja poika ymmärsi vaieta pieneksi aikaa.\nSiirtyi sitte hetken päästä, kun ei kaiketi ollut mukavaa, keulemmaksi,\njosta pian alkoi kuulua tirskettä ja tyttöjen naurun kilauksia. Sousi\nsiellä Anavaisten airon tyvessä kyynäspää kyynäspäässä Anavaisten\npunaposkisen Amaljan kanssa, nyhi airon tyvellä edessään soutavan\nPukkiluodon Sandran paksua palmikkoa ja iski olkansa ylitse silmää\nviereisessä airossa kiskovalle Kuuskerin valkohampaiselle Elsalle.\nSuvipäivä heloitteli, tyttöjen nauru helkähteli ja vallattomasti\nhuiskutteli tuuli punakukallisen kaulahuivin kulmia poikani\nrintapielillä. Kieltämättä rento pojan paju ja miehen huiska, kun hän\nsiellä tiheäviiksiset huulet ylimielisessä naurussa, tukankäherä\ntuppaamassa ruskeata suortuvaansa takakenossa olevan hatun alta, silmät\nvilskeenä ja kaidoilla kasvoilla terve ruskonpuna paiskeli pilojansa ja\nlasketteli vallattomiansa kirjavan, tirskuvan tyttöparven keskellä, tai\nkerskojansa pulskaillen viskeli muitten ohitse engelskaa paria airon\nväliä peremmällä miesten joukossa soutavalle Järvelinille. Serafiia\nkeulapakalta katseli lämpimänsuliksi herahtanein silmin vesansa\npenikanpolskia, enkä minäkään malttanut aina joukkoon olla lainaamatta\npuolta silmää vintiön vereihin naamakasvoihin ja toisella korvallani\nkuuntelematta, mitä huuditon päästeli pöyheitä ja varsanhirnoja\nhampaistansa. Suvisesti hulisivat aallot kirkkopaatin tervatuilla\nkupeilla, poudan helo läikytteli sunnuntaisesti punervia\nrantakallioita, tuuli huiskutteli hilpeitänsä tytöntainten\nhuivi-liinoissa ja kirjavissa hihanvarsissa tänä syvänsinisenä\nkeskikesän päivänä, jolloin viimeisen kerran näin vanhimman poikani\nhuolettomat ruskoiset kasvot ja vallattoman naurun hänen orastavien\nviiksiensä peitoissa ja hammasrivin välkyillä.\n\nSenjälkeen hävisi Serafiia vain eräänä päivänä kylälle -- oli kai\ntullut sana hänelle! -- ja palasi sieltä ehtoommalti itkettynein\nkasvoin ja kohistunein silmäluomin. Ymmärsin jälkeenpäin Serafiian ja\nlasten puheista keskenänsä, että vanhin poikani oli taas lähtenyt\nmerille, tällä kertaa vapaapassilla ulkomaille. Serafiia sai taaskin\nkirjeen pari, jotka itkettynein silmin vei kylälle luettaviksi, tuli\nvuoden väliajan jälkeen vieläkin kirje. Senjälkeen ei vuosikausiin\nkuulunut mitään, joku merimies Norpin kulmilta vain kerta kirkkomäellä\nkertoi nähneensä pojan jossain kaukaisessa ulkomaan satamassa huonossa\ntilassa ja rajusti hummailevana. Oli itkeä tillitellyt iso mies ja\nkieltänyt Serafiialle sanomasta, mikä maailmanrannan poika ja\nRentunperän pehtori hän nyt oli, mutta minulle hän oli käskenyt sanoa\nterveiset: \"Sano sille kukkaiselle kitupiikille ja kipistyneelle\nsilakanpäälle, että maailmalle mahtuu, vaikkei kototuvan ovesta\nmahdukaan! Tämä poika ei ollutkaan mikään silakka ja kalantaimi, joka\njäi tynnyriin suolattavaksi ja tiinuun hapantumaan, vaan haukanpentu ja\nhavisanka, jonka nokka syhyi ilmoihin ja höyhenjuuret tuuliin, mitäs\nsiitä, jos siipisangat nyt ovatkin hiukka sulkaheitot ja pursto\ntyngällä, nokka on kuitenkin haukannut ilmojen merta ja siipien kynillä\nhumisseet mailman tuulet! Merimiehen elämä on lystiä elämää, ja kun\nlystit loppuvat, niin mitäs me totkuista!\"\n\nSenjälkeen tuli pojastani vuosien kuluttua vain vallesmannin kautta\nlyhyt tieto, että se ja se suomalainen merimies, joka oli palvellut\nsiinä ja siinä laivassa, oli hukkunut sillä ja sillä merellä. Tietoa\nseurasi 1 punta ja 3 shillingiä sisäänjäänyttä palkkaa. Viikon päivät\nkulki Serafiia taaskin silmät punaisina askareissaan, ja minullakin oli\nkummallinen paksuus kurkunpäässä, joka pakotti nielemään tyhjää.\nVilkahteli mielessä taukoomatta paisteisilla rantakivillä juokseva\nvaaleahiuksinen poika, minun oma vanhimpani, joka touhuisessa hommassa\nuitteli kuuttoansa, minun kaarnasta veistelemääni, kuulaan hohtelevassa\nvedessä rantasillan kupeilla. Taaskin ladoin puodin solassa silakkoja\nastioihin, kuten silloisena muinoisena, kuulankirkkaana syyskesän\npäivänä, samat punervat kivet rantaveden leikkivillä lipumilla ja\nauringon kiloilla, samat näin läpinäkyvät hohteet ja meren kielet\nkivien punervilla kupeilla, mutta valkotukkainen, kiveltä kivelle\nhyppivä poika, silmieni ilo ja sulan sydämeni lämmin virkistys oli\nkuuttoineen poissa, ja yht'äkkiä näin syvien merien pohjilla suoraksi\njäykistyneen ruumiin, kasvot harmaan liikkumattomina, silmät iäisessä\nummessa, samat silmät, joissa oli välähtänyt uhma ja paatuva tuska, kun\nkerta singautin niitä vastaan viimeiset tylyt sanani.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nTaavetti, Taavetti Lindqvist, oli vajonnut istumaan kelkallensa,\nkuormatuille karvaisille katavapulkille, jotka penikulmien takaa oli\ntalvipäivän kestäessä koluttu kokoon ulkoa aukkoluodoilta ja\nkolkutellen kiskottu kotorantaa kohden. Vaarna-ainetta siinä monen\npäivän työksi, kuivasti tuoksuavaa katavapuuta puukon terän\nkaivattavaksi talvipäivien selkinä, kun aikaa on, ja ihmisen on\nliikuteltava sormiansa. Mutta kuinkas istuu laiskana tässä ja\nkelkkakuorma seisoo liikkumattomana jäällä? Taavetti huomasi, että\njäseniä jäykisti, ja että sillä aikaa kuin ajatteli, oli ruumis\nhuomaamattomissaan istunut levähtämään.\n\nTaavetti virkosi jo vallan. Tässäkös nyt oli aika istua ja leväytellä\nnahkistuvia koipipiippuja, kun oli vuoro köpitellä eteenpäin ja\nsiirrellä jalkaa niinkauan kuin tapit tottelivat? Taavetti oli pystyssä\ntaas, tottamar ihminen sentään jäsentensä herra oli, niinkauan kuin\nilma rinnanhengissä pihisi! Jooseppi kuoli ja makaa valtameren\npohjilla, mutta minä liikutan jalkaa! Vaarnat ovat veistettävät, jotta\nsuolat saadaan keväisiin silakkoihin, ja eletään ruu'issa vuosi\neteenpäin! Kelkkakin hyvä kuormineen matkassa, niin saa kiristää\nvetoköyden olan varaan kaatumatta nokilleen hankeen! Kyllä kinttu\nliikkuu, jäykistynytkin kintunpölkky, kun punnertaa itsensä kumariin ja\nsiirtää jalan toisen jalan eteen sen kuin ruumis kallistuu ja kelkka\nkinterillä kolkkii jälissä.\n\nAskel syntyikin, ja seuraava, ja vielä seuraava: jäi matkaa selän\ntaakse joka jalan siirtämältä sama palanen, minkä haara vasemman\nvaihdolla tai oikean väännöllä varvasta kurotti, hankiin tarpoi ja\njälkensä taakse jätti, kelkkakin kitisi ja holppi kannaspäitten takana,\nkun kerta taas oli liikkeille irjennyt jalaksillaan ja itse pysyi\nsitkaana etunojoissaan ja vaihtoi jalanaskelta. On työläs siirtyminen,\nniinkuin työläs koko pitkä elämä, mutta matka kuluu askel askelelta,\nniinkuin elämäkin päivä päivältä. Mikäs ikä hänelläkin jo oli,\nkahdeksannen kymmenen jo jättänyt, ja tähän asti sentään elänyt.\nJooseppi Atlannin pohjilla, Serafiiakin mennyt hautaan jo mennä vuonna,\nkuoli kesken ja ennenkuin minä. Muutkin kaikki tuvassa, jolleivät ole\nkuolleet ja hukkuneet, niin kadonneet maailmalle ja selän kääntävät,\njos heidän tupiinsa horjuu. Tildakin, selkäpäin sanoi hyvästinsä, kun\nolin väsynyt ja poikkesin heille Pukholmiin lämmittelemään ja\nlevähtelemään penkillä: ajattelin, että näen tyttärenikin samassa, kun\nistun vähän ja huokaisen, eikä matkassakaan tule suurta polvea. Ei\npäätä kääntänyt, kun läksin ja suljin oven takanani. Ja äskenkös se\nsentään vielä oli, kun hän oli pieni tytönhiven ja polvenkorkuinen\nvalkotukka penkinpielellä vieressäni? Enkös aivan kuin juur'ikään\nkatsellut oman tupamme penkiltä, kun päivä paistoi ulkona ja naisen\ntaimi ja tyttären helmi häärää ja hommaa akkunan edessä kallion\nliepeillä kotostupansa omissa: pesee ja pyyhkii astioitaan,\nkiillepintaisia kivivadin lohkoja, kirkkaita lasinkahvaleita, kirjavia\nkiviä, järjestelee niitä, toimittelee tärkein välkkyviin riveihin\nlautahyllyilleen, jotka ovat ladotut kivien varaan, lakaisee siistiksi\ntupansa valkean sileän kalliolaattian, ruokkii ja hyssyttää, ruokkoo ja\nhoivaa epälukuisia tuttivauvojaan, perkaa pärskyttelee tikkukalojaan,\nlypsää ja laskee laitumille käpykarjojaan, on emännän toimekas kerä ja\nhuolekas sirkku joka pyörähtämältään ja pienen pystynenänsä täydeltä\nuskolta! Lapsia nyt joka nurkassa ja lapsenroitteja penkeillä, astiat\naterian jälkeen pesemättöminä pata-arkulla tuvassa, hapan hän itse ja\nhapan hänen miehensä, kumpikin hurisemassa köyhyyttä ja toistensa\ntoimettomuutta, lehmä ehtynyt kesken talven ja kalaverkot jäätyneet\nsyksyn jäihin: tervehdys vaisu, kun oven avaa, hyvästit lähtijälle vain\nnirsonkarsaat ja olantaakse heitetyt, kun isä sulkee tyttären oven ja\nköyhät jäävät voimattomiin omiinsa voimattoman jatkaessa köyhää matkaa.\nImetyt hekin ruumiilta ja sieluilta luita ja henkeä myöten niinkuin\nminäkin, vuosien arki hiipinyt harmautensa veriin, köyhyys kurottanut\npitkine kielineen sydämen perukkoihin, surkastanut uskon, taittanut\ntoivot, sammuttanut rohkeuden; on aukko tuijottanut merisine\nautiuksineen, talvi maannut tylyine hankinensa, elämä kalvanut\nkuluttavine vuosinensa, valkaissut poskilta vereyden punat ja kyntänyt\nkasvoille kalvaan ijän kurttuiset rypyt, riisunut sydämeltä rakastavat\nilot ja vaatettanut mielen yksinäisyyden viluihin, lakastuttanut\njäsenten hereät kukoistukset ja jättänyt kolotuksen vihat luihin! Elämä\nimee ytimet, ja vain luunsa kantaa ihminen perille haudan partaalle\nsaakka.\n\nMinunkin ympärilläni kaikki sammunutta: Serafiiakin, mitä tiedän\nvuosiin hänestä, vaikka elimme kahtena ihmisenä samassa tuvassa ja hän\nvasta viime talvena vietiin hautaan? Lapsetkin: koska lakkasi\nvakunkampa kahden vuosikymmenen kolkkumisistaan köyhän tupamme kuluneen\npermannon lankuilla ja vaku kannettiin ullakolle, ja muistankos\nsitäkään enää vuosien jonosta, koska painoi takanaan kototuvan oven\nvihoin umpeen viimeinen heistä, taimiksi uskotuista, viimeistä kertaa?\nFetu silloin, nuorimpamme, kodon jätti, vihapäissä, niinkuin\nvanhimpammekin kerta, Jooseppi, nyt Atlannin pohjilla, läimäytti hänkin\ntakanaan niinkuin vanhin veli muinoin mäntyoven kiinni niin että\ntaaskin tärähtivät hirret seinässä ja kirosi mennessään: \"laukkaakos\nluulet sen silakan haluavan haistella suolatiinun kipistyneillä\npohjilla, jolla vielä on kuono vesillä ja pursto potkimassa selkien\nvapaita, ja tuvan happamiinkos kärilöitten haukuttavaksi jäävän\nsemmoisen pojan, jolla on nenä omastatakaa naamassa ja omat tienstit\nomissa näpeissä!\" sanoi, kun olin uskaltanut sanannarahduksen vintiön\nyökautisista juoksuista kylillä ja muusta kelvottomuudesta. Serafiiakin\nsilloin vielä eli, mutta oli jo niin väsynyt, ettei veden suolaa\nvuodattanut poskiensa ryppyihin, kun viimeinen lapsemme sulki tuvan\noven ja sisällä jäi autioksi. Ei nenänpiikkiä ole harjaskukko\nsenjälkeen kotona näyttänyt, ja Ylistalon tuvissa kuuluu senjälkeen\nelävän, minkä on meriltä kotona, maksaa kortteerirahat vieraille,\nvaikka penninki olisi tarpeen kotona, Fliku-Fetuksi haukkuvat häntä\nihmiset.\n\nTaavetti oli taaskin kulkenut matkaa, kelkka oli kolkutellut kuormineen\nhänen kinterillään ja pimeys rakentanut talviehtoista seinäänsä\nsakeammaksi hänen ympärilleen. Kotomäestäkään ei enää hämyntietoa,\nmissä päin se oli, hanki umpena askelen edessä, kelkannuora yhä\nsyövämpänä olkapään luissa. Tuolta pilkoitti loitoilta lahden periltä\ntalikynttilän tuikutus Kaaskerin Lundströmin akkunassa ja kaukana\nvasemmilla valvoi niemensä takana Ketoniemen Riikkan akkuna, kun niistä\notti suunnan, niin tiesi, missä käsin odotti sammunut mökki oman\nkotomäen kaiteella. Ja suoraan kun meni, niin kotiin tuli, vaikka\nkylmäänkin, ja kun ei askeltakaan hievahtanut oikealta tienrihmalta,\nniin ehkä riittivät voimat uupuvissa jäsenissä kotokynnykselle saakka?\nTyöläs on elämä, elettynäkö sitte vai käveltynä.\n\nPimeän piiriä joka puolella, ympärillä, jos sinne eksyy hämäryyksiin\nsilminensä, sisäpuolella, jos sinne uupuu mielen apeisiin\najatuksinensa. Kohdusta ihminen syntyy, pimentojen helmoihin taas\nsulkee ihmisen hautakin. Mitä on sillä välillä? Kaaskerin autiossa\nakkunassa talikynttilän yksinäinen tuikotus talven viluihin, turhasti\nhiiltyvään karteen tuijottamassa kolmekymmentä vuotta sitten kaiken\nuskonsa sammuttanut silmäpari, viinan sumut sameissa terissä! Liekin\nriutuva Ketoniemen takassa, jonka hiiloksissa kuin omassa sydämessään\norpo vaimo tummuvassa tuvassaan näkee ja katsoo kuinka kytevänkin\nhehkun kipunoivat rauniot hiljaa sammuttaa ja verkkaan vaippaa hileiden\nhiipu, harmaa unhotus ja vuosien tuhka! Vaivainen mies talviyössä\njääkansien taipaleella elämän päivätyön ainoana palkkana kuivuneet\nkintut, jotka niskureina eivät liiku, kun niitä siirtäisi, pihisevä\nrinta, joka sulkee ilmat kylkiluitten aitoihin, kun suu huohottaisi,\ntyhjä tupa, joka on kylmä, kun siitä hakisi lämmintä, rantapuodin\nlakka, jonka orsilla odottaa arkku, kun sen saavuttaisi! Kolme meitä\nnäillä näkemillä elämän hedelmän kuoria, lähellä niin, että silmä\nnäkee, jos katsetta nostaa otsalakan alla, kaukana niin, ettei ajatus\ntoiseen ylety, jos mieltä sydämessä kurottaa. Montako meitä, elämämme\njättämää, elämäämme syyttävää elämän piirissä, kaikki moninakin\nypöyksin, lukemattominakin haikeuden täyden kuorman ainokaiset\nnääntyvät kantajat?\n\nNäin köyhä siis on ihminen, kaiken vaivan jälkeen palkkana vain\nvaivainen kulunut ruumis? Vai minutko vainen on elämä nuollut nälkiinsä\ntyhjäksi, niinkuin ahnas koira hotkoine kielineen ruokavadin pohjat,\nniljaten vielä, kun rokat ovat latkitut, reunan köyhät laidatkin ja\nkiviastian ulkopinnat? Minutko yksin on elämän kirpi purrut ytimiäni\nmyöten kukkaiseksi, niinkuin suola silakan tynnyrissä, minunko luuni\nyksin on murjonut työ, yksinkö minun sydäntäni on syönyt murhe kuin\nsuden hammas, yksinkö minun hartioillani on maannut ahdistus, kuin\nolisi taivaan laki rautaisiltaan sälytetty kumolleen minun kuormikseni?\nOvatko muillakin ilot elämän saroilla sammuneet kuin talven hankien\nmakaama oras pellon savilla? Onko kaikkien edessä aukon selkä pimeänä\nelämän ehtoosti, jään jähmettynyttä kuorta se, jota jalka tallaa\nviimeisine askeleineen, veistämätöntä ja veistämättömäksi jäävää\nvaarnapuuta se, jota väsyvä kiskoo viimeisine voimineen viimeisenä\nelämän kuormanaan? Syytänkö minä sitä, vai menehdynkö minä siitä, että\nse, mikä oli itua, on kasvanut kuoriin, ja että se, mikä mahloi mehua\nkeväällä, talveutuu kirsiin, kun on jäätymisen aika? Keväästi\nkukoistetaan, mutta syksyllä varistavat oksat omenansa ensin ja\nsenjälkeen riipii tuuli lehtiä, kunnes viimeiset vehmaat ovat riisutut\nja runko alastomana? Napisemisen syytäkö siis ihmiselläkään, jos ovat\nhymyt päivien yllä ja sarastelut sydämissä, kun vielä on orailla elämä,\nlapset taimina ympärillä ja onnen heinä ruohonuorta, mutta konta\njäsenissä, sydän paleltuva ja sielu vilun orpo, kun on elämän taivas\nkallistunut syksyyn, saran sänki leikattuna, lapset ihmisen poloisina\nmaailman heitoilla, ja korren tynkää tien varsilla se, joka joskus\nsuhisi ruohon hiuksin polun palteilla? Niitetyt niitut ovat syksyinänsä\nkaluttua kuloa, tuohitut koivut vanhuuksillansa lahoa puun pehkoa,\nmitästä siis ihminenkään, mahlansa vuotanut ja elämän kihot laihoista\nmullanmehuistansa kantanut, enää muuta olisi kun sarka, jolta sato on\nkorjattu ja savi paljaana jäljellä, ruumiin karsi, jonka huokoset ovat\njuosseet hikensä ja kuivuneet oljille, hetteittensä herut, niukat tai\nrikkaammat, elämän sannan nieleviin hietikkoihin vuodattanut lähteen\nsuoni?\n\nLienen nirso minä, lienevät ilot veriltäni loppuneet kuin veden huuhdot\nhauen haukottelevista kiduksista maakamaran kuivilla, lienen ollut\nsyyte päiville ja nääntö elämälle, kitu lapsilleni ja sammu Serafiialle\nniinkuin tukahduksen sormi kynttilän liekille ja syöpäsurma ihmisen\nlihalle, mutta elämä vuosinensa on ajanut elävän ruumiini ylitse ja\nsärkyvillä jäsenilläni kuin vankkuri kuorminensa ja rautakiskoisine\npyörinensä tienselän viiltyvillä nurmitanterilla, uskalluksen ytimet on\nluitteni piipuista murskannut esiin ja noutanut kitoihinsa nääntymyksen\nikiahne peto, nuollen rohkeudet uskoista pitkine kaikkisaavuttavine\nkielineen ja niellen miehuudet tahdoista sammumattomien nälkiensä\ntäyttymättömiin pimentoihin, on minut pessyt pettymysten lipeä ja\nsyönyt menetyksen rikki niin lävitseni, että sitä säijettä ei ole\nhenkeni haikeoissa eikä sitä kipeän hiutua sydämeni säryssä, joka\nantaisi anteeksi elämälle sen käden koskevat kovuudet ja joka sopisi ne\noikeuden keräjät, joille petetty elämänsä viimeisenä tuntona haastaa\nvastuulle Sen, joka ei ikinä vastaa, ei tallatun madon kiemurtelevaan\ntuskaan mullassa, eikä haaskatun ihmisen palavaan syytökseen hänen\nkammostuvassa sydämessään!\n\nMitä nyt? Taavetti huomasi, että kelkka hänen kiskomillaan oli\nmuuttunut itsepäiseksi: liikahtikos enää vaikka nyskäsikin? Ajatukset\nkatkesivat: jokos sinäkin alat niskoitella, eikä yksin elämä?\nUusi yritys ja yhtä turha, kuinka olkapää olikin repelevinään\nvoimattomiltaan ja jalkaterä hakevinaan hapuroiltaan vetämisen tanaa.\nUskominen oli asia: kelkka pysyi paikallaan kuin naulan taakse\nistuneena, kuinka kinttu vapisikin ja rinnan läähkö pihitti. Taavetin\noli seisahtuminen: jokos sinun juoksusi nyt loppuivat, vaikka jäljet\novat katkeamattomana rihmana takanasi? ajatteli hän, kun vaivasi\nitseänsä ja kääntyi katsomaan hievahtamatonta kuormaa kinterillään.\nKuivantuoksuvaa katavaa, sitkasta vaarnapuuta, istuu pantterin\nniskoissa miesijän lahoomattomana, kun on veistetty valmiiksi, ajettu\nkyynärän syvillensä honkiin ja lankku likistetty tiiviiltänsä pantterin\nposkille! Kukas teidätkin veistelee, kun minun käteni nyt väsyy, ja\nkuidenka silmät minua paitsi ovat näkevät valmiina saumatun seinän,\njonka lujuutta tekin upiinne taltattuina kerta vahvistatte? Elämä jää,\nvaikkei minua enää olekaan, ja katavakalikat minun kuormassani torjuvat\nvielä vaarnatihteinä vartiopaikoillaan kuolemansurmaa ihmishengiltä,\nkun minun luuni jo ammoin ovat lahonneet ja arkkuni tomuna kirkkomaan\nsannassa!\n\nArkkuni? Vielä kerta ja uudenkin kerran kiskaisi Taavetti olkansa\nviimeisellä värjyvällä väellä niskoittelevaa kuormaansa: jalas ei\nliikahtanut lumessa ja kelkka pysyi paikoillansa kinoksessa. Kertahan\nkuorman kuitenkin on voitettava ihmisen, jokos nyt oli hänen vuoronsa?\nVielä kerran kiskaisi Taavetti koko ruumis kylmässä hiessä:\nkivireeksikö oli vaihtunut katavakuorma? Pimeyttä silmien edessä, niin\nettä olisi uskonut sormin pitelevänsä. Hellittää täytyi, sillä polvi\ntutisi, ja jos vielä yritti, niin siirtyikö askel enää seuraavan\nvaihtonsa? Ja miksei olisi kelkalla lupa jäädä tähän, johon se itse\ntahtoi, koska se jo seuraavalla jalansiirtämällä varmasti jäisi siihen,\njohon sen vielä väkivoimin kiskoisi? Mitä varten minä enää tahdon\nmitään siirtää maailmassa? Tarvitseeko minun syyttää itseäni itseni\nedessä siitä, että olisin ennen aikojansa helpannut elämän köyden\nkiskomisesta? Arkkuni on valmiina rantapuodin orsilla ja kuormani olen\nkiskonut sille jalaksensijalle saakka, johon sen olen jaksanut.\nKorjatkoot kelkkani paikoiltaan ne, jotka elävät minun jälkeeni.\n\nTaavetti oli hellittänyt nuoran olaltansa, askel oli vapaa yrittämään,\nsiirtyikö se vielä. Ja se siirtyi, kun käski. Niinkuin hirttä olisi\nsiirtänyt, niin totteli polven pölkky, mutta kun on ollut koko elämänsä\ntiivis mies, niin on tiivis viimeinen askelten vaihtokin. Pimeätä\nedessä niin, kuin olisi ollut veitsellä vuoltava ilmaa, jotta eteenpäin\ntunki. Askel, ja askel, ja askel. Ihmisellä on voimaa, kun hän\nkaikkensa käyttää, eikä väsy, ennenkuin on lopussa, ja ruumis siellä,\nminne ruumiin on saavuttava.\n\nSeinä, sormenpäihinkin harmaalta maistuva seinä pideltävänä\npimeyksistä! Arvasi sen, että sinne saapui, minne pyrki. Rantapuodin\nkulma, itse joskus nuoruuksissa, niin kaukana ajoissa, että melkein ei\ntodeksi uskonut, kun ajatteli, omin käsin veistetty ja nurkillensa\nsovitettu, sormien haparoitavana. Kun piteli, niin tunnusteli itsensä\npitkin seinää, ja kun tiesi, niin saapui solan suuhun. Solan suuhun,\nnyt talven pimeissä ja hangen kyynärissä, ja ruumisarkku orsilla,\nmuinen joskus auringon välkkeissäkin ja suven sulissa, Serafiia\nrallittelemassa sillalla ja perkaamassa kaloja suomusten pärskiessä\nhopeoitansa kullanruskeille hiuksille. Nekö voimat vielä jäljellä\njäsenissä, että vielä sai raihnaat ruumiinpaikkansa sillalle ja\npalkeille? Senjälkeen vielä kalapöytä kiivettävänä ja pöydän hanget\ntallattava, ennenkuin oli kädenkuro arkunpohjan tuntumilla ja viimeinen\nteko toimessa ennen lepoa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSolan sillan oli Taavetti Lindqvist, itsevarainen mies niin elämän kuin\nkuolemankin yksinäisyyksissä, omin voimin saavuttanut, mutta siihen\nolivat voimat väsyneet. Vieraat kädet saivat siirtää arkun orsilta, ja\nvierain käsin oli hän, joka ei vieraan apua ollut koskaan itselleen\nkurottanut nostettava arkkunsa valmiille ja odottaville höylälastuille.\nEi Taavetti Lindqvist mikään pitkä mies ollut, keskiläntä vain\nkooltansa, vieläpä vuosikymmenien kumaran painama, eikä hän arkkunsa\nliitoksiakaan ollut liioitellut, mutta laudoille nostettuna ja arkun\npohjille oijennettuna näyttää vähäkin mies mitoiltansa suurelta ennen\nkannen sulkemista.\n\n\n\n"]