[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fcTLJec_zJjCCsAcUmxMdtmGvyu4Wc4dYn5yc6hMTTS0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},492,"Lalli","Järnefelt, Arvid",1861,1931,"492-jarnefelt-arvid-lalli","492__Järnefelt_Arvid__Lalli",null,"romaani",[],[],"fi",1933,18178,120884,true,[],[],[],"Postuumisti julkaistu historiallinen romaani tulkitsee uudelleen Lallin tarinan ja Suomen kristillistymisen murrosvaiheen. Teos tarkastelee suomalaisuuden juuria, muinaisuutta ja uuden uskon saapumista pohtivan kerronnan kautta. Tarina alkaa nykyajasta ja siirtyy muistelemaan satojen vuosien takaisia tapahtumia ja piispan surmaa.","Arvid Järnefeltin 'Lalli' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 492.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","LALLI\n\nKirj.\n\nArvid Järnefelt\n\n\nWSOY, Porvoo, 1933.\n\n\n\n\n\n\nESIPUHE.\n\n\nNiin puhtoinen, niin avokatseinen, joka liikkeessään niin tasaisen\nkiirehtimätön ja määrätietoinen -- tämä voimakas Suomen nuorukainen\noli menneiden vuosisatojen, muinaisten aikakausien jälkeen kuin niiden\noma, elävään nykyisyyteen puhjennut kukoistus. Ihanteillaan,\nponnistuksillaan ja taisteluillaan mitä lienevätkään nuo hämärään\nhäipyneet aikakaudet tarkoittaneet, hänen ruumiillisessa puhtaudessaan\nne tarkoitukset ainakin kukoistivat täyttyneinä.\n\nVai mistä olisi johtunut tuo hänen hillitön ruumiillisen tahrattomuuden\nkaipuunsa, ellei se olisi ollut ilmeinen tulos ja perimys kaukaisten\nesiäitien, muinaisten kasvattajien alituisista saunoituksista. Mistä\nhänen oma intohimonsa hieroa olemattomaksi pieninkin ryvettymä, joka\noli hänen ihoonsa tai vaatteisiinsa tarttunut, muuttaa palttinainen\npaita kahdesti viikossa, aina puhtautta säteillä?\n\nKun tulin saunaan ja vielä siekailin riisuutumispuuhissa, hän oli jo\nkyljellään lauteilla. Oli jo ensilöylyt ottanut ja odotteli minua\ntoisiin. Ilkialastomana hän puhdistumisensa riemussa purki sydämensä\nkylläisyyttä laulunloilotukseen.\n\nJa alkoi saippuoida itseään uudemman kerran.\n\nSilloin ajattelin:\n\nMitähän noissakaan jäsenissä on enää pesemistä, sillä hänen notkean\nvoimakas ruumiinsa nyt jo hohti punervan ihanaa valkeutta ja hänen\nihonsa oli tahraton kuin pienoisen babyn, jota maailman hienoin\nenglannitar, omin käsin kylvetettyään ja kuivatuksi saatuaan,\narkailematta suutelee jokaiseen paikkaan, pulmusensa puhtauteen täysin\nluottaen.\n\nLauteilla laulavainen ei kuitenkaan ollut mikään Englannin\nhovipulmunen, vaan vartaloltaan kookkaanlainen, roteva Suomen\ntyöläinen. Vieläpä ensi näkemältä hänen eteenpäin ryöppyävät tummat\ntukansuortuvansa olisivat pian antaneet joillekin vaikutelman miehestä,\njoka oli hyvinkin ankara, kovakourainen, ehkäpä sisukas ja äyskiväkin.\n\nNiin sille, joka ei olisi kohta huomannut katsahtaa syvemmälle hänen\nsilmiinsä.\n\nNiistä lähti sellainen lempeys, että kasvojen ankaruus kohta kirkastui\nja tukan tuimuus muuttui kuin suojaavaksi rauhan räystääksi, jonka alta\nkotoinen turvantunne kutsui luokseen. Joka niihin silmiin oli kerran\nkatsahtanut ja niiltä jotakin kysynyt, hän vastauksen saatuaan ei\nmiestä enää milloinkaan unohtanut. Niin kuin aarteen etsijä ei koskaan\nunohda sitä mäkeä, jonka povesta on kalleutensa löytänyt.\n\nNiin kuin hän oli rakkautensa ruumiilliseen puhtauteen perinyt\nmuinaisuudelta, niin hän oli varmasti muinaisuudelta saanut myöskin\ntuon silmäinsä ihmeellisen lempeyden, joka läheisyyteen tulleita\nihmisiä veti puoleensa kuin magneetti vetää ympärilleen rautahituset.\nSillä hänen läheisyydessään tunsi ikuisuuskysymyksen värähtelyä, jota\njokainen ihmissielu salassa intohimoisimmin ja kaihoisimmin kaipaa.\n\nEi niin, että muinaisuus olisi häntä opettanut antamaan kysyville\nvalmiita vastauksia. Päinvastoin hän usein sanoi: minä en niistä\nhaudantakaisista mitään tiedä. Ja paitsi tuota Manalaa, jonne\nTuonelajoen ylitse mentiin, eihän muinaisuus itsekään mistään asiasta\nvähemmän tiennyt kuin ihmishengen kuolemattomuudesta.\n\nVaan niin kuin Lemminkäisen äiti Tuonelan joesta haravoitsi sinne\ntuhoutuneen poikansa ruumiin osat ja mehiläisen taivaasta tuomien\nihmeellisten simavoiteiden avulla, väsymättömin ponnistuksin sai\nvihdoin kaikki jäsenet paikoilleen sovitetuiksi, yhteen liitetyiksi,\nnähdäkseen armaan poikansa heräävän kuolemanunesta jälleen elämään,\nniin muinaisuuskaan, ei ainoastaan helline äiteineen, vaan rajuimpine\ntapparamiehineenkin, jotka ilokseen ja urheillakseen vihollisten\npääkalloja halkoivat, ei mitään olisi enemmän halunnut kuin päinvastoin\npitkittää omaistensa ja rakkaimpainsa elämää vielä kuolemankin tuolle\npuolen. Mutta ellei muinaisuudella ollutkaan sellaista tietäjää, joka\nolisi kuoleman voittanut ja muillekin osoittanut tietä ikuisuuteen,\nniin ei sen syvin ja salatuin intohimo sittenkään ollut muu kuin\nsellaisen suurtietäjän synnyttäminen elävään nykyisyyteen.\n\nSyntymättä oli jäänyt.\n\nJa vielä vuosituhansien jälkeen, vielä näinäkin elävän nykyisyyden\npäivinä ihmiset vastaavat kysyjille: minä en niistä haudantakaisista\nmitään tiedä.\n\nHän, jonka kanssa olin nyt saunassa, oli aikoinaan ollut ylioppilas,\nvieläpä harjoittanut taideopintoja ulkomailla. Mutta myöhemmin oli\nsuuri valo auennut hänelle ja kaikki entinen muuttunut pimeydeksi.\nOpinnot hän oli jättänyt sikseen ja luopunut kaikista yksilöllisen\ntulevaisuuden haaveista. Nyt kelpasi hänelle vain koko ihmiskunnan\nyhteinen tulevaisuus, jonka rajoja ja määrää hän ei tosin voinut\ntajuta, ei käsittää, vaan joka kuitenkin tarkalleen ilmoitti hänelle,\nmitä hänen oli jokaisena hetkenä tehtävä tai tekemättä jätettävä.\n\nHän sanoi:\n\n\"Niin kuin muurahainen ei tiedä kekonsa kokoa, ei sen suhteita, ei\nmäärää, ei liioin sitä suuruutta, johon se kerran on kohoava, ja\nkuitenkin vaistonsa avulla tietää joka hetki mitä on tehtävä, joten\nkoko keko kihisee työtä ja tointa, niin ihmiseenkin on istutettu\nvaisto, rakkaus, joka hänelle jokaisena hänen hetkenään osoittaa, mitä\nhänen on tekeminen ihmiskunnalle, sillä se tehtävä ei ole koskaan\nmikään muu kuin millä hänen on palveltava sitä yksityistä, joka kunakin\nhetkenä sattuu olemaan häntä lähimpänä, olipa tämä ihminen omainen tai\nvieras, ystävä tai vihollinen.\"\n\nJa niinpä hänen täydellinen oman itsensä unohtaminen ja vieraiden\npalveleminen kartutti päivä päivältä hänen luokseen pyrkivien, häntä\nrakastavien ihmisten lukua, sillä kaikki tunsivat, että hänen luonansa\noli syvä elämänlähde eli että hän oli kuoleman voittanut.\n\nMutta kun he häneltä kysyivät, mitä oli kuoleman jälkeen tuleva, ei hän\nsanonut siitä mitään tietävänsä. Ja useat kääntyivät alakuloisiksi. Ja\nsen nähtyään hän sanoi:\n\n\"Vain rakkaus elää ikuisesti.\"\n\nMutta tämä vastaus ei heitä tyydyttänyt.\n\nMinäkin joskus koettelin päästä tarkemmin selville siitä, mitä hän\noikeastaan ajatteli ihmisyksilön kuolemattomuudesta.\n\nHymähtäen hän katsahti minuun ja sanoi viivytellen:\n\n\"No, -- niin kuin vanha, palokärkien ja toukkain runtelema kelohonka\nvihdoin kaatuu, antaakseen tilaa muille, niin kai ihminenkin lopulta\nlahoo ja muuttuu mullaksi.\"\n\nMinä huomautin, että kaikki uskonnot sentään lopultakin perustuvat\nkuolemattomuuden lupaukseen, joka näyttää olevan kaikille ajoille yhtä\nvälttämätön yllyke hyvään elämään.\n\nHän oli toista mieltä.\n\nHän sanoi:\n\n\"Jos ihmisellä voisi olla vähintäkään varmuutta persoonallisesta\nelämästä kuoleman jälkeen, niin koko hänen asiansa menisi peräti\npilalle, sillä hän pyrkisi hyvään vain joko tulevaisen rangaistuksen\npelosta taikka sitten palkinnon toivosta, eikä hän enää tekisi sitä\nitsenäisen, järjellisen rakkauden vaikuttimesta eli omasta\njumaluudestaan.\"\n\nTämän enempää en minä saanut hänestä irti.\n\nPäinvastoin hän alkoi nyt itse puolestaan kysellä minulta. Ja oliko\nhänen aikomuksensa todella siten katkaista tähänastinen keskustelumme,\nsiirtyäkseen keveämpiin aineisiin, vai ainaiseenko tapaansa hän vain\njotenkin omilla kyselyillään tahtoi jatkaa vastauksen antamista samaan\nkysymykseen, en voi varmasti päättää.\n\nIkään kuin keventyen äskeisestä järjenponnistuksesta ja muka tullakseen\ntoiseen asiaan hän kysyi iloisesti:\n\n\"Sinähän olet kirjailija, -- sanoppa minulle, mistä luulet niiden\nnäkemysten tulevan, joita kirjailija sitten yhdistelee runoiksi tai\nromaaneiksi? Keksitkö sinä niitä, vai tulevatko itsestään?\"\n\nTällä hän todella tuli koskettaneeksi kysymykseen, joka minulla\nerittäinkin juuri siihen aikaan oli usein mielessäni. Olin ajatellut\nsitä eri suunnilta ja monilta puolilta, voimatta päästä mihinkään\nratkaisuun.\n\nTietysti oli olemassa niin sanoakseni \"laina-näkemyksiä\", jotka\nilmeisesti olivat vain vaikutelmia ennen luetuista tai kuulluista\nmuiden näkemyksistä tai vaikkapa ominkin silmin nähdyistä\ntositapauksista, joiden esittäminen oli oikeastaan vain luonnon\nkopioimista. Mutta niitä semmoisia näkemyksiä hän ei kysymyksellään\ntarkoittanut. Hän tarkoitti noita oikeita, mielikuvittelussa syntyviä,\nelävää taidetta luovia näkemyksiä, joita ei yksikään taiteilija voi\ntoiselta ottaa, ei edes itsekään mielin määrin keksiä, ei tahallisesti\nsynnyttää, vaan jotka todellakin hänelle vain \"tulevat\". Eivät tule\npyynnöstä, ei käskystä, ei hartaimmistakaan rukouksista, ei hyvyyteen\npyrkimisestä, ei pahuuteen vaipumisesta, vaan tulevat milloin tulevat,\ntulevat kuin ansiotta armoitetulle, täyttäen hänen mielensä luomisen\nriemulla.\n\n\"Näetkös nyt, -- hän sanoi -- itsekin sinä tunnustat, että elävä\nnäkemys tulee suoraan taivaista ja että taivailta saatu tehtävä täyttää\ntaiteilijan luomisen riemulla. Samoin on jokaisen tavallisenkin\nihmisen, jolle jumala puhuu ja joka häneltä saatuja tehtäviä täyttää.\nSiinä on ihmisen ikuinen elämä ja hänen autuutensa.\"\n\nIkuinenko? -- kysyin kummastuen.\n\nMutta hän ei ruvennut selittämään ajatustansa. Sen sijaan hän jonkun\najan kuluttua sanoi:\n\n\"Jos ihmisellä täytyy ajatella olevan ikuinen tulevaisuus, täytyy\nhänellä olla myös ikuinen menneisyys.\"\n\nTuonhan minun täytyi myöntää olevan ehdottomasti totta. Millä ei ole\najassa loppua, sillä ei voi olla ajassa alkuakaan. Ajassa syntyminen,\nsiis alku, ja sitä seuraava kuolemattomuus oli minusta aina tuntunut\nepäloogilliselta.\n\nOlisin halunnut kysyä häneltä, oliko hän ehkä ruvennut ajattelemaan\nniinkuin buddalaiset, jotka uskoivat sielunvaellukseen tai karmaan\neivätkä tunnustaneet mitään alkua tai loppua, sen paremmin kuin koko\nluomiskäsitettäkään. Kaikki oli vain milloinkaan alkamatonta ja\nmilloinkaan loppumatonta kehityksen virtaa.\n\nMutta hänpä näytti olevan niin kokonaan ajatuksiinsa vaipuneena, etten\nvoinut toivoa saavani häneltä mitään vastausta, ja olin jo minäkin\njättää koko keskustelumme sikseen.\n\nSitä suurempi oli hämmästykseni, kun se, mitä hän lopulta sanoi,\nosoitti hänen olleen aivan minun ajatusteni keskellä, niin kuin\nolisimme koko ajan olleet keskenämme keskustelussa.\n\n\"Voisihan ajatella, -- hän sanoi ajatuksistaan heräten ja ikään kuin\npalatakseen takaisin minun kirjailijan-aiheisiini, -- että nuo sinun\n'elävät näkemyksesi' eivät muuta olekaan kuin sinussa herääviä muistoja\njostakin entisestä elämästäsi, jostakin ennen muinoin todella\ntapahtuneesta, ennen nähdystä, kokemastasi.\"\n\nTuopa oli minulle hämmästyttävän outo ajatus!\n\nMeni pitkä aika, ennen kuin ollenkaan saatoin sitä tajunnassani\nhahmotella. Mielikuvittelu -- entisyyden muistoa! Mikä ajatus!\n\nKohta kuitenkin moni seikka alkoi sitä joka suunnalta tukea. Ja niistä\noli huomattavin se, että niin kuin jossakin todella tapahtuneessa\nmitään ei voinut muuttaa, vaan kaikki oli ehdottoman välttämättömyyden\nkudoksiin kristallisoitunut, niin todellisessa elävässä\nnäkemyksessäkään mitään ei voinut muuttaa, vaan sen oli oltava juuri\nsemmoisena, kuin sen oli \"taivaista saanut\".\n\nNäin tuo ajatus laski lähtemättömät juurensa tietoisuuteeni.\n\nTuskinpa hän itsekään osasi aavistaa, kuinka hedelmälliseen multaan\nhänen ajatuksensa oli kylväytynyt.\n\nAsia oli niin, että juuri samoihin aikoihin minua oli suuresti\nviehättänyt muuan historiallinen aihe kaukaisesta muinaisuudesta. Mutta\nkuinka päin sitä ajattelinkin, en voinut keksiä sopivaa muotoa, jossa\nolisin aihettani käsitellyt. Sehän merkitsi samaa kuin: minulla ei\nollut tarpeeksi eläviä, itsenäisiä näkemyksiä outojen olojen ja\nhenkilöitteni kuvaamiseen, joten tuon muuten innostavan aiheeni alkuun\npääsemiseksi olisi pitänyt kohta ruveta \"keksimään\" sekä ympäröiviä\noloja että erittäinkin myös päähenkilöni olemusta, seikka, joka juuri\noman käsitykseni mukaan on kaiken valhetaiteen tunnusmerkki.\n\nOlin koettanut jättää koko kirjoittamisen tuonnemmaksi, odotellen, että\nelävät näkemykset vihdoin itsestään tulevat.\n\nNe eivät tulleet.\n\nTosin olin useinkin tullut ajatelleeksi, että minun oman luonteeni\nperusominaisuuksien ja erittäinkin tuon synnynnäisen inhoni kaikkea\npappeutta kohtaan, vihan, josta en ole voinut koettamallakaan päästä,\non täytynyt olla yhtä ominaista myöskin kaukaiselle päähenkilölleni,\njonka hirmuisia tekoja se selittää ja valaisee. Mutta minua ei\nlaisinkaan viehättänyt tuo kaunokirjallisuudessa jo miltei\nkyllästymiseen asti käytetty tapa kuvattavassa henkilössä jäljentää\nomaa itseänsä. Ja tuskinpa se olisi vapauttanut minua tuosta\nepätaiteellisesta näkemysten keksimisestä, kun niitä ei kuitenkaan\nollut tullakseen, odotuksista huolimatta.\n\nJa niinpä alkoivat kaikki näkemysten rippeetkin vihdoin hälvetä, uhaten\nkoko aihetta unohtumisella.\n\nMutta nyt, tuo sielunvaellus-ajatus, ajatus, että mielikuvituksessa\nsyntyneet näkemykset saattoivat olla seestyviä muistoja jostakin\nentisessä omassa elämässä todella koetusta, tuo hänen ajatuksensa\nmuutti kaiken ja ainoalla kirkkaalla välähdyksellä antoi minulle\nkaipaamani muodon. Sillä hetkellä tunsin sen autuuden, jota ihminen\nkokee voimakkaan, elävän näkemyksen vastaanottaessaan. Heti me ikään\nkuin tunsimme toisemme -- päähenkilöni ja minä. Olimme yhtä, hän minä\nja minä hän. Se oli kuin jälleennäkemistä. Eivät mitkään vuosisadat\nmeitä enää erottaneet toisistamme, ja kohta minulle aukesivat kaikki ne\nkentät, joilla silloin olin kulkenut, ne tanhuat, ne talojen\nnurkkaukset, joiden sokkeloissa olimme lapsina sotasilla olleet, ne\njouset ja terävät nuolet, joilla vanhemmat veljet meitä opettivat\noravia ampumaan, ja ne raskaat, rautaiset keihäät, joiden miehekkäässä\nheitossa olimme varttuvina poikina niin riemukkaasti keskenämme\nkilpailleet, sykkivin sydämin tuntien, että jokainen osuma merkittyyn\nhongan kohtaan oli kerran merkitsevä -- ah! -- osumaa oikean elävän\nihmisvainolaisen rintaan.\n\nJa niin me malttamattomasti odotimme, että kylämme vanhat sotaurhot\nvihdoin ottaisivat tarkastaakseen valmistamiamme jousia, hyväksyisivät\nne, antaisivat meille oikeita rautapäisiä nuolia ja sanoisivat: No,\npojat, tulkaapa mukaan, aikanne on tullut, vainolaiselle on kostettava!\nJa voi sitä aseitten valintaa, sitä kilpien kalinaa, sitä keihäiden\nkiireistä taontaa, mikä silloin joukossamme syntyi!\n\nLuullakseni syy siihen, että nykypäivien eläjät pitävät menneisyyttä\nniin kaukaisena, milteipä olemattomana, on se, että entisyys heidän\nmielikuvittelussaan hämärtyy yhä enemmän, mitä kauemmas he siitä\nehtivät. Jo omien vanhempainsa lapsuusajat, milloin heille niistä\nkerrotaan, tuntuvat heistä harmaan hämäriltä, isovanhempain ajat\nhimmenevät jotensakin kuin iltayöksi.\n\nNoin 700-800 vuotta sitten olleet ja menneet ajat ovat heistä tietysti\njo pilkkoista pimeyttä.\n\nTuohan kuitenkin johtuu ilmeisesti heidän kuvittelunsa heikkoudesta ja\nkyvyttömyydestä.\n\nEi mitään pimeyttä. Sama aurinko, sama vesien raikkaus.\n\nSamoin kuin nykyiset pojat me silloinkin kilpaa koettelimme, voiko\naurinkoa kohti katsoa silmiä siristämättä. Ja nuoret tytöt keväisessä\naamunkoitteessa katsoivat, kuka heistä saattoi hätkähtämättä heittäytyä\nveteen niemen kärki-kallioilta.\n\nOlimme ainoan elämän ainoita tosieläjiä. Eikä meidän juolahtanut\nmieleemmekään, että aurinkomme olisi voinut joillekin vastaisille\nsukupolville kirkkaammin ja todellisemmin paistaa, kuin se paistoi\nmeille, tai kuu todellisemmin kumottaa rakastuneille, tai lohi\nhopeisemmin välkähtää kosken kuohuissa, tai salkit iloisemmin lahden\nkivirannoilla kutea.\n\nMeille se oli kaikki luotu, mikä luotu oli.\n\nNykyisyys oli sama silloin kuin se on nyt.\n\nNiin, sellainen oli tämän kirjan synty.\n\nKiitos sinulle, saunatoverini, kiitos elävästä ajatuksesta ja kiitos\nsuuresta näkemyksestä, jonka minussa herätit!\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN OSA\n\nMURHAMIES\n\n\n1.\n\nKuinka helpon keveätä olisikaan kuvata muinaisten aikojen murhamiestä,\npiirtää hänen silmänsä kalsean häijyiksi, panna hänen ahavoituneet\nkasvonsa täyteen ilkeän inhottavia uurteita ja asettaa hänet selkä\nkumaraan suuren kiven taakse, turpa pirullisessa irveessä ja\npitkäteräinen puukko kädessä väijymään uhriaan, joka häntä huomaamatta\non ajamassa saman kohtalokkaan kiven ohitse!\n\nEntäpä kun tämä murhamies olenkin minä itse. Silloin asiat muuttuvat\nperäti, ja tuskinpa mikään kuvaus voisi tuntua yhtä mutkikkaalta ja\nvaikealta.\n\nKohta täytyy keksiä satoja syitä kaamean teon puolustamiseksi\noikeamielisen ja lahjomattoman lukijan edessä. Kieli ei käännykään\npelkkään suoraan ja lyhyeen tunnustukseen: niin, minä olen kuin olenkin\nmurhamies, vaan täytyy olla edeltäpäin varmana siitä, että lukija on\npuolestaan suostuvainen kärsivällisesti kuulemaan ja punnitsemaan\nkaikki vaikuttimeni, huomioon ottamaan olosuhteet, syyt ja perusteet,\nja niin hirvittäväksi kuin hän mielessään kuvitelleekin minun\nulkonaisen näköni ja olemukseni, kuitenkin puolueettomasti arvioimaan\nsitä sielullista tilaani, jossa olin ja elin kahden suuren aikakauden\nvaihteessa.\n\nOmasta muinaisesta lapsuudestani ei ole muistossani paljoakaan, ehkä\nvain se, että olin kovin onnellinen ja että kovasti rakastin vesiä ja\nveneitä.\n\nTämä omituinen kiintymys oli saattanut johtua siitä, että sukumme --\nniin kuin aikakirjatkin ja esinekaivaukset viittaavat -- oli asunut\njärven selällisellä saarella, jonne kantakylämme lienee tullut\nrakennetuksi helpomman puolustautumisen vuoksi, saarta kun ympäröivät\njoka puolelta kuohuvan hetteiset pohjalähteet ja niiden vuoksi vedet\nolivat talvisinkin sulina.\n\nNämä ovat kuitenkin pelkkiä arveluja. Muistoni koskevat vain hurjaa\nrakkauttani vesiin ja veneisiin.\n\nMyöhemmältä ikäkaudeltani ovat muistonäkemykseni sentään runsaampia ja\nselväpiirteisempiä, välistä aivan ihmeellisiin erikoisuuksiin meneviä.\nJa omituista on, että niistä selvimpiä ovat ne, jotka taaskin koskevat\nvesiä ja veneitä.\n\nOlin suuri uimari ja osasin sukeltaa silmät auki melkoisiin syvyyksiin,\nnoutaen pohjasta sinne heitettyjä kiiltoesineitä.\n\nVielä nytkin elää minussa se ihana väristys, jonka tunsin\nheittäytyessäni niemen kärkikallioilta lähdekylmiin hetteisiin. Ah sitä\nelämän riemua!\n\nNuoremmat veljeni ja sisareni ja muutkin heimolaisten lapset tiesivät\nkylpypaikkani, ja he kerääntyivät ympärilleni kisailemaan. Minä\ntyöntelin heitä vuorotellen suin päin veteen, että hekin oppisivat\nuimaan, ja heidän opittuansa oli meidän leikkimme semmoinen, että\nheillä oli lupa minun uidessani tarttua jäseniini ja koettaa upottaa\nminut. Yritin karistaa heitä luotani, mutta se oli vaikeata ja rantaan\npäästäkseni sain usein riuhtautua heistä irti hengen kaupalla, sillä\nhillittömän nauruni vuoksi he joskus onnistuivat painamaan minut\numpisukkulaan, saadakseen läkähtymään. Minua nauratti sanomattomasti\nse, että he jäsenteni erinomaisen liukkauden takia eivät alastomina\nvoineet käsin eivätkä jaloinkaan kyllin voimakkaasti tarrautua minuun,\nvaan pienimmästäkin nykäisystäni ne suljahtivat irralleen. Niinpä\neräskin Kyllikki oli kerran puristautunut selkääni ja kiertänyt kätensä\nympärilleni. Päästäkseni uintia haittaavasta painosta minä äkkiä\nkäännähdin selälleni, jolloin hän läkähtyen päästi kätensä ja painui\npohjaan. Vasta rannalla häntä kaivatessani huomasin onnettomuuden\ntapahtuneen. Mutta kun heittäysin jälleen veteen ja sukelsin pohjaan,\noli vesi siellä käynyt sameaksi, enkä minä voinut uponnutta kohta\nlöytää. Rannalle nostettuna hän oli kuin henkensä heittänyt eikä\nosannut enää vettä itsestänsä oksentaa. Vasta kannettuani hänet taloon\nsai emoni hänet virkoamaan asettamalla hänet milloin mahalleen\nkeikkuvan oluttynnyrin päälle, milloin kutittamalla hänen kurkkuansa\nruohosella ja loitsuja lukemalla.\n\nHän oli oikeastaan talossamme kasvanut orjatyttö. Oli muun saaliin\nmukana tuotu suurelta pohjoiselta ryöstöretkeltä, jonka teimme\nvihollissukuamme vastaan. Se suku oli rikkauksistaan kuulu ja kauniin\ntyttären hukattuaan nyt valmisteli meitä vastaan kostoretkeä. Kylänukot\nsanoivat, että mahtavat vihollisemme ehkä saataisiin leppymään, jos\nkävisimme heidän kanssaan sukuliittoon ja tyttö kasvatettaisiin\nvuodenaiseksi minulle. Emo sen vuoksi alkoi kohdella häntä paremminkin\nomana tyttärenään kuin orjana. Minä en paljoakaan välittänyt tuosta\nkauniista kassapäästä, mutta hän sen sijaan, ruvettuamme uimasilla\nkarkeloimaan ja pelastettuani hänet hukkumasta, kiintyi minuun niin\nsilmittömästi, että usein sain väkisin häätää häntä pois uimarannalta\nja viereeni tuvan penkille pyrkimästä.\n\nEmo, nämä välimme huomattuaan ja pitäen tuota hukkumistapausta huonon\nonnen enteenä, antoi hänet, rahanalaisen tytön, merenrannalla asuvien\nliittolaistemme kylään.\n\nMutta minut emoni toimitti, taitavasti silloisia olojamme hyväkseen\nsommitellen, kaukaiselle sotaretkelle, johon nuoremmat veljeni olivat\nlupautuneet, hänen tahtoaan kuulematta. Näin hänen soveltui menetellä,\nkoska hän toivoi minun kokonaan unohtavan Kyllikin ja muutkin\nnaisasiani ja samalla säilyttävän ylivaltani sukumme yhä levottomammin\nesiintyvään nuorisoon, jonka taivuttaminen näytti tuottavan hänelle yhä\nsuurempia vaikeuksia.\n\nAsia oli semmoinen, että elämämme kantatalomme suuressa pirtissä,\nvallan jouduttua isän kuoleman jälkeen meidän alaikäisyytemme ajaksi\nemon käsiin, ei ollut läheskään yksinomaan onnellista. Vaan meilläkin,\nniin kuin yleensä sen ajan sekä liittolais- että vihollissukujemme\nsuurkodeissa, missä ylin valta ei ollut keskittyneenä jonkun jäntevän,\nmiespuolisen suvun vanhimman käsiin tai hänen kuoltuaan joutunut hänen\nyhtä iäkkäiden veljiensä neuvostolle, oli kaikkialla alkanut tuntua yhä\nkasvavaa napinaa vanhojen kivettynyttä elämänjärjestystä vastaan, joka\nei ollut muutettavissa, vaikka nuoriso keskenään vieraistakin kylistä\noli alkanut hakea toistensa liittolaisuutta yhteistä mielivaltaa\nvastaan. Sen ajan aarteet ja rikkaudet olivat aikojen vieriessä\nkokoontuneet suvun vanhimman käsiin ja niitä säilytettiin hänen\nhallitsemansa kantatalon aitoissa tai kellareissa, joihin nuorilla ei\nollut mitään pääsyä eikä määräämisvaltaa. Oli aivan epäselvää, mitä\nvarten noita aarteita oikeastaan koottiin, mutta suvun koko ylpeys oli\naina siinä, minkä verran nahkoja, ryöstörahoja, saalistettuja\nhopea- ja kultaesineitä sillä oli kellareihin kätkettyinä ja aittoihin\nlukittuina. Nuoret olisivat tahtoneet päästä näihin rikkauksiin\nkäsiksi, viedä ne kauppapaikkoihin, tuoda jotakin uutta, kiiltävämpää,\nkallisarvoisempaa niiden sijaan, helistellä, kilistellä, uhmailla,\nsirotella yli maiden mantereiden, tapella, voittaa, jos hävitäkin.\n\nTämä palava toiminnan ja seikkailun halu oli niihin aikoihin perheiden\nosattomiksi jääville nuoremmille jäsenille niin yhteistä, että se\nmuodostui paljon kiinteämmäksi liittoutumisen perustaksi keskenään\nvieraiden sukujen välillä kuin mitkään entiset syyt. Syntyi\nyhteenliittymisiä nuorisojen kesken semmoistenkin kaukaisten kylien\nvälillä, jotka olivat ennen olleet ilmeisessä ryöstötaistelussa\nkeskenään ja joiden liittoutumista vanhojen suvunpäämiesten oli\nmahdoton ajatellakaan, saati sietää. Yhteisten ryöstöretkien\ntoimeenpaneminen kaukaisiin, jopa usein merentakaisiin maihin, saaliin\nitsenäinen jako ja vapaa hyväkseenkäyttäminen vanhojen aittojen ja\nkellarien ohitse, veljeily ja yhteiset seikkailut entisten\nvihollissukujen kanssa, tuo kaikki oli nuorisosta niin houkuttelevaa,\netteivät vanhat enää pystyneet sen yhtymisiä hillitsemään.\n\nMutta kun tämmöinen yhteisen retkeilyn into sitten sytytti meidänkin\nkylämme nuorison yhteiseen kapinalliseen paloon eikä näyttänyt\ntarjoutuvan mitään keinoja sen tukahduttamiseen, keksi viisas ja paljon\nkokenut emomme nuorison lumeeksi viekkaan suunnitelman, joka oikeastaan\ntarkoitti vallan, jopa aiotun retken koko johdonkin säilyttämistä hänen\nkäsissään. Hän pani toimeen suuressa tuvassamme riehakkaat nuorison\nkarkelot, joissa ei todellakaan mitään oluita eikä hunajoita puuttunut,\nja kun riemu oli ylimmillään, hän esitti hämmästyvälle joukolle, että\nretken johtajaksi valittaisiin minut. Tämä ehdotus oli peräti\nodottamaton sekä minulle että muulle nuorisolle. Mutta pitkän\näänettömyyden jälkeen, jonka yleinen hämmästys oli synnyttänyt, alkoi\nkuulua kasvavaa ilon ja ihastuksen sorinaa, joka täydelleen vastasi\nminun oman sydämeni valtavaa hurmausta sinä hetkenä. Olisin halunnut\nnostaa emon syliini kaikkia muita ylemmäksi ja kaikkien nähden syleillä\nhäntä kiitokseksi. Mutta muut ennättivät edelleni. He asettivat hänet\nrahille istumaan ja kohottaen sen olkapäilleen kantoivat hänet pirtin\nkeskustaan, jonka jälkeen tytöt ympäröivät heidät ja palavat tuohukset\nkäsissä alkoivat hurjan piirihyppelyn hänen ympärillänsä. Olipa tämä\nnyt niin kuin vanhat olisivat tehneet sulan sovinnon nuorten kanssa.\nKoko tämä epämääräisesti suunniteltu retki muuttui todella\nmahdolliseksi, sillä jokainen ymmärsi, että jos emoni antoi minut,\nsuvun vastaisen vanhimman, sen johtajaksi, niin hän oli luovuttava\nretken aineelliseksi tukemiseksi myös aimo osan aarteitaan ja\naseitaan sekä varustava meidät runsaalla vaihtotavaralla ja nahoilla,\nvastaisten kauppojemme varalta. Myöskin se, että juuri minä tulisin\nretken johtajaksi, oli osansa innostamaan osanottajia, sillä minä\nkuuluin heidän ikäisiinsä huimapäihin, ja varmaa oli, että jos\nkauppatarjouksemme joillakin markkinoilla hylättäisiin ja kysymykseen\ntulisi kyläin ryöstäminen, niin minä kyllä ymmärsin, mitä tavaraa\nnuoriso halukkaimmin omakseen pyysi, seikka, jolle vanhemmat johtajat\neivät mielellään kallistaneet korvaansa.\n\nAsia oli semmoinen, että nuorison tyytymättömyys vanhojen yksinvaltaan\nei rajoittunut suinkaan vain aarteisiin ja aittarikkauksiin, jotka\nkuuluivat perintönä melkein yksinomaan suvun vanhimmalle ja joista he\nolivat siis miltei osattomia, vaan tyytymättömyyden toisena ja ehkä\nsuurimpana syynä oli vanhojen ehdoton oikeus määrätä, kenen kanssa\nkukin sai mennä naimisiin, kenen ei. Tähän oikeuteen sisältyi myös\nvalta määrätä nuorikkojen asuinpaikka, joko heidän sitten oli\njääminen yhteisen tuvan asukkaiksi taikka siirtyminen johonkin\nerikoisrakennukseen, joka oli kylän välittömässä yhteydessä. Mitään\nerikoismaata tai varsinaista erikoistaloutta ei heillä missään\ntapauksessa saanut olla. Joskus olikin tuvan nuorisoväestö kasvanut\nniin lukuisaksi, että vanhempien välillä sovittujen kosimisten ja\nkihlajaisten toimeenpanemiseksi ei tarvinnut lähteä sen pitemmille\nmatkoille kuin permannon yli tuvan toisesta päästä toiseen.\nVanhoille olivat ymmärrettävästi moiset sukulaisaviot kaikkein\nsuosituimpia, sillä ne edistivät suvun kokonaisuutta, voimistivat\nsukuunkuuluvaisuuden tunnetta ja sen jyrkkää eristäytymistä vieraista\nsuvuista, ylläpitäen tarpeellista erikoiskiintymystä omaan sukuun ja\nyhtä tarpeellista vihaa vierasta heimoa kohtaan. Mutta yhtä\nymmärrettävää oli myöskin nuorison kyllästyminen kaikkinaisiin\nsukulaisavioihin, joita heille tyrkytettiin, sillä lemmen- ja\nseikkailunhalu on nuoressa veressä melkein yhtä, niin että mitä\nkaukaisempi, mitä vieraampi, mitä vaikeammin saavutettavissa joku\nkaunotar oli, sitä palavamman lemmentulen hän saattoi synnyttää ja sitä\nhalutumpi olla. Tämä oli siis toinen ja ainakin yhtä tärkeä syy, mikä\nerotti nuoret vanhoista ja teki ryöstöretkiin liittymiset nuorison\nkeskuudessa niin suosituiksi, jopa suorastaan vastustamattomiksi.\n\nNiinpä meidänkin sukutalossamme, jossa minä olin emomme jälkeen perivä\nvallan ja isännyyden, oli jo aikaisin syntynyt katkera eripuraisuus\nnuorempien veljieni ja emomme välillä. He olisivat vastoin hänen\ntahtoansa liittyneet nuorison läntisen meren saaristoihin\nsuunnittelemaan ryöstöretkeen, mikä oli jyrkästi emon tahtoa vastaan.\nHän oli erityisten liittolaissukujen kanssa sopinut ja määrännyt pojat\nkihloihin noiden sukujen tyttöjen kanssa, ja semmoista sopimusta ei\nkäynyt missään tapauksessa muuttaminen. Poikien päästäminen\nepämääräisille ryöstöretkille olisi heidät peräti hullaannuttanut,\npannut perustuksen heidän erikoisomaisuudelleen ja lopullisesti\nopettanut heidät emon tahtoa vastaan taistelemaan.\n\nMitä minuun tulee, niin olihan minulla suvun vastaisena päämiehenä\nparempi valta valita itselleni vaimo. Emo toivoi minun ainakin\nunohtavan Kyllikin tuolla retkellämme. Mutta kohtalon kirves, jota\nemoni heilutteli ja jolla hän toivoi veistävänsä minunkin kohtaloni,\nkirposi kiveen.\n\nSillä Kyllikkipä se kuului sitten saaneen juuri sen kylän, johon oli\nmyyty, uskottomaksi meille ja lupautumaan liittolaiseksi pohjoisille\nverivihollisillemme, joilta hän oli aikoinaan ryöstetty.\n\nNäin tapahtui, että Kyllikki pääsi kostamaan ja itse opastamaan\nvihollisen asunnoillemme. Kevät oli silloin jo tullut eikä kukaan olisi\nenää voinut pelätä vihollisen hyökkäystä saarellemme. Voimamiehet\nolivat kaikki poissa kylistä ja minä heidän mukanaan. Olimme kaukana\navomeren saarilla aseinemme päivinemme mitään tietämättä kotiasioista\nja pyrimme vain eteenpäin suurinta ulkosaarta kohden, jota vanhat\nsanoivat Ahvenenmaaksi ja joka on kuin mannermaa meren keskellä. Sinne\nvihdoin päästyämme olivat jäät jo alkaneet pettää ja meidän täytyi\nryöstää saarelaisilta veneitä ehtiäksemme isoon saareen ja\nvarustautuaksemme siellä pitkille merimatkoille aina vain länteen päin.\n\nUseimmat miehistä olisivat tahtoneet päättää tähän koko retkemme,\nrakennella katiskamme autiosaarten vesille ja kalasteltuamme sen kesää\npalata ryöstösaaliinemme kotiin.\n\nMutta näitä ukkojen touhuja ja päätöksiä me nuoremmat emme tahtoneet\nottaa kuuleviin korviimme, vaan vaadimme ryöstöretken ulottamista\nalkuperäisen suunnitelman mukaan merentakaisen mannermaan rannikoille\nasti, missä vanhat itse kertoivat ennenkin käydyn, heidän nuoruutensa\naikoina, ja sieltä muka tuodun aivan uskomattomia saaliita, jopa sen\nmaan kuninkaalle kuulunutta hopeaa ja kultaa.\n\nMinun mieleni oli syttynyt oudon innostuksen paloon.\n\nKaksi ukoista, jotka olivat nuoruudessaan olleet silloisella\nryöstöretkellä mukana, oli nyt tällä retkellä oppainamme, ja he\ntiesivät kertoa, että tuon ulommaisen merensaaren asukkailla oli\nnykyään hallussaan lukemattomia pieniä sotaveneitä, jotka ihmeellisine\nkokka- ja peräsuojuksineen, aseineen ja varuksineen olivat kooltaan\nniin pieniä, että niillä hyvin saattoi koluta mataliakin merenlahtia ja\nnousta jokia myöten syvälle sisämaahan rikkaiden rantakylien kimppuun.\nKuninkaan suuret, sadan airoparin kantoiset sotaveneet olivat\nkuitenkin, saatuaan tiedon ryöstäjäveneiden saapumisesta kuninkaan\nlinnaan johtaville virroille, sulkeneet virtain suut. Hänen soturinsa\nolivat lyöneet ryöstöjoukot, ja näiden veneet oli viety talteen tuon\nsuuren merensaaren itäiselle rannalle, jossa niiden piti vieläkin\noleman.\n\nTämmöiset tiedot saatuamme meitä ei enää voinut mikään hillitä, ja kun\nvanhemmat miehet eivät voineet ilman meitä yksinkään kotimaille palata,\nheidän täytyi seurata mukanamme, meidän oppainamme ja varoittajinamme.\n\nSotaveneissä yli aavan, saarettoman ulapan!\n\nAvomeren aalloille keinumaan!\n\nElin kuin unissa. Mitä olivatkaan sisämaan alituiset pikkutaistelut\nolleet verrattuina tähän mahtavaan retkeen vieraan maan tuntemattomille\nrannoille! Niistä retkistä olin tähän asti vain satuina kuullut ja\nhampaattomien äijien kertomina. Mutta minulle olivat kohta kaikki\nretken vastaiset vaiheet selvinä, ikäänkuin jo elettyinä ja koettuina.\nKaikki oli käyvä niin kuin noiden ukkojen kertomuksista kuvat olivat\nmieleeni syöpyneet: sotaveneet olivat tietysti siellä, missä niiden\npiti ollakin, saarelaiset, jotka olivat ottaneet niitä varjellakseen,\neivät uskaltaneet kovinkaan vastustaa näin monimiehistä joukkoa, vaan\nvähäisten tappelujen jälkeen liittyivät ylätuhtojen soutajiksi\nretkeemme, toiset heistä pakenivat ja veneet olivat meidän!\n\nEi kestänyt viikkoakaan, kun veneet oli tilkitty ja korjattu, puuttuvat\nkilvet, jouset, keihäät ja tapparat hankittu, eväät väkipakolla\ntuotettu, ja pian oli edessämme loppumaton avomeri, ainoankaan saaren\nenää siintämättä silmiimme. Sijani oli ensimmäisen sotaveneen kokassa.\n\nEnnen lähtöämme ja tunnustaen tarmokkaan intoni nuoret olivat valinneet\nminut retken vastaisten taistelujenkin johtajaksi, ukkojen vallan\nsupistuessa vain merisuuntien neuvomiseen. Mutta jo ensimmäisen myrskyn\nkohdatessa meidän veneemme miehet huusivat minut, suuren voimani\ntähden, perämieheksi ja minä kohta sysäsin vastustelevan ukon ruorista,\njääden yksin koko laivueemme suunnan määrääjäksi.\n\nMyrskyn tauottua ja vieraan maan rantojen jo siintäessä kaukaa, ah,\nminä seisoin ylimpänä kokkakeulassa kuunnellen halkomiemme hyökyjen\npärskyntää ja tähystelin sinisen meren yli ihmeellisen maan\nsatulinnoja, jotka kaiketi olivat rantavuoria. Mutta orjani hioi\nmiekkaa jalkojeni juuressa, ah!\n\nEnkä minä ollenkaan epäillyt, mihin lahteen ja minkä virran suuhun\nlaskea, sillä kaikki tämäkin oli minulle kuin ennen nähtyä ja koettua\neli niin kuin satu olisi käynyt todellisuudeksi. Ja mieheni yhä enemmän\nihmettelivät minun varmuuttani, kiistellen keskenään, ketkä Ahdin\nvelhoista tai Vellamoista saattoivat olla nimikkojani, jotka minulle\ntietä neuvoivat meren viitoittamattomilla urilla.\n\nEnnen maihin nousua me sentään piileskelimme kallioisten ulkoluotojen\ntakana, missä maavirrat olivat suolaisen veden ulommaksi työntäneet.\nVäsyneinä yön ja päivän yhtämittaisesta soutamisesta miehet lepäilivät\npienten salanuotioittensa ääressä, syöden eväitään, hörppien pitkään\njanoonsa makeata vettä, ja sitten toinen toisensa jälkeen hakeutuivat\npitkäkseen ja pian vaipuivat sikeään uneen.\n\nMutta minun nuotioni ääreen, joka oli suurin ja hyvässä kätkössä,\nolivat kokoontuneet retkemme sekä vanhemmat että nuoremmat johtomiehet\nneuvottelemaan. Ja suulaat ukot, jotka eivät olleet täällä\nensikertalaisia, alkoivat meille taas kertoa ja toimitella, mitä\ntiesivät tämän maan kylistä ja tavoista, kuninkaasta ja hänen\nsotureistaan, jotka peitsi ojona harjoittelivat taisteluja, ratsain\nkiitäen toinen toistansa vastaan, mutta ryöstöjoukkoja vastaan tulivat\nrivissä ja ratsujaan kannustaen, kilpiensä, haarniskainsa ja kypäräinsä\nsuojaamina, joihin nuolet ja vasamat eivät pystyneet, lävistivät\npeitsillänsä joka miehen, joka tielle sattui. Mutta kun minä kysyin,\nmiten peitsimiesten ja ratsujen kävi näreikössä, johon meikäläiset\nkeihästäjät olivat saattaneet kätkeytyä, eivätkä ukot tähän ongelmaan\nosanneet vastata, niin minun mieheni hörähtivät nauramaan.\n\nUkot kertoivat vielä, että tämän maan kuningas oli rauhan mies ja oli\nankarasti kieltänyt heimojen väliset tappelut ja kaikkinaiset\nkostoretket, lähettäen soturinsa kostamaan voitettujen puolesta ja\nrankaisemaan voittajia hänen käskynsä rikkomisesta.\n\n-- Ui, ui! -- virkkoi joku miehistä, pelästystä teeskennellen, -- ja\noikeinko ne tulivat vieri vieressä, peitset ojona?\n\nNyt miehet purskahtivat aivan hillittömään naurun röhötykseen.\n\nJa kuultuaan vielä, että naisten ryöstäminen vierasheimolaisista\nkylistä oli kaikkein ankarimmin kielletty, ei ukkojen kertomuksista\ntahtonut naurun vuoksi enää mitään tulla.\n\n-- Sisariaanko he naivat? -- huusivat miehet pilkaten.\n\nJa minä käskin laittaa veneiden periin vihannista koivunlehvistä\npehmeät maattavat niille hempukoille, jotka me kuninkaan maasta kohta\nveisimme.\n\nSitten, aamunkoin jo alkaessa valaista itäisen taivaan kantta ja koko\nleirin vielä nukkuessa, otin mukaani muutamia parhaista miehistä ja nuo\nkaksi äijää oppaiksemme, ja me aloimme hiipiä pitkin leveän joen\nrantatörmää sisämaahan päin, urkkiaksemme, mitä kylää vastaan olisi\nensimmäinen hyökkäyksemme ollut suunnattava, samalla päästellen\nkalastusveneitä virran vietäviksi. Samosimme eteenpäin.\n\nEmme tavanneet elävää olentoa muita kuin jokusen paimenpojan, joka ei\nymmärtänyt meitä pelätä. Ja kun heiltä urkimme, missä kaikki talonväet\nolivat, pojat osoittivat suuntaa ja sanoivat väkien olevan juhlilla.\n\nSilloin oppaamme vilkuttivat minulle silmää sanoen kyllä tietävänsä,\nmitä juhlia ne olivat, ja kovasti kielsivät sille suunnalle menemästä,\nkoska kyläläisten kaikki miehet olivat koossa, ehkäpä jousineen ja\nkeihäineenkin.\n\nPäätin, että meidän oli hiivittävä sinne kokouspaikalle,\ntarkastaaksemme, minkä verran miehistä väkeä siellä oli. Mutta toisen\nukoista ja yhden nuorista miehistäni, joilla olisi ollut kova himo\nmistään välittämättä kohta tunkeutua tupiin ryöstösaaliiksi kelpaavata\nkatsomaan, lähetin kiireimmän kaupalla soutamaan joensuussa olevien\nveneittemme luo ja käskemään venemiehiä, että heti ensi roihusavun\nhuomattuansa viipymättä ja kaikkine veneineen nousisivat vastarintaan\npalavan talon kohdalle.\n\nToisen ukon opastaessa me muut aloimme hiipiä eteenpäin joen\njyrkkeneviä töyräsharjuja seuraten, jotka kasvoivat tervalepikkoa ja\npähkinäpuupensaikkoa. Ylimpänä oli vanhassa tammilehdossa kalmisto,\njoka kuitenkin näytti olevan hylätty ja kivet hajotettuina sekä pyhä\ntammi kaadettuna poikittain lehdon ylitse. Oppaamme oli tietävinään,\nettä kuninkaan vallattomat soturit olivat senkin tihutyön suorittaneet,\nvastoin oman kuninkaansa kieltoa, jonka jälkeen hän oli rakennuttanut\ntoiseen paikkaan ison kivisen huoneen ja sen viereen puisen\ntapulitornin. Sen huippuun hän oli ripustuttanut valetun hopeakellon,\nkieltäen hautaamasta vainajia enää mihinkään muuhun paikkaan kuin\nsiihen kivihuoneeseen ja hopeatiukusen soidessa vainajan muistoksi.\n\nOpas osoitti harjanteen ylintä kukkulaa ja sanoi sen yhteisen\nkivihaudan sieltä näkyvän, jos vain uskaltaisi sinne asti lähestyä.\n\nMe aloimme kohta kavuta harjanteen rinnettä ylös, ja ukko läähätteli\nvaivoin sauvoineen perässä. Kuulimme takaa hänen varoituksiaan, sillä\naamu oli jo täysin valjennut ja meidän oli pysyttävä näkymättöminä\nmetsikköjen suojassa.\n\nEnnen kuin osasin aavistaakaan, tulimme jyrkästi alassuistuvan kallion\njäkäläkentälle, laajan laaksosyvänteen partaalle, jonka läpi näkyi\nsamaa kiemurtelevaa jokea silmän kantamattomiin.\n\nNäky, joka eteemme avautui, oli minulle odottamaton. Taivaanlaki oli\nkorkeammalla kotoista taivastamme, ilmat seesteisemmät, aamun\nrusopilvet hohtavammat. Myös kaskihalmetilkut joen varrella olivat\nkotimailla nähtyjä runsaammat ja vehreämmät ja lehdot tuuheammat. Ja\nkylä lepäsi kuin ikuisessa rauhanmaassa, se oli meidän kyliämme\nväljempi, olipa muutamia asuntoja siitä aivan erilläänkin, ikään kuin\ntämän kylän ei olisi koskaan tarvinnutkaan mitään vainolaisia vastaan\npuolustautua.\n\nKorealla kunnaalla, joen rannasta tuonnempana, oli tuo ihmeellinen\nkivistä rakennettu hautahuone, jonka päätyseinäin mukulat ylettyivät\nkorkealle kattojen terävään harjaan asti, ja ylimmäksi katon kurkeen\noli lyöty kaksi lautaa, toinen pystyyn ja toinen sen päälle poikittain.\nTapulitornin huipusta kuului hopeatiu'un vienoinen kumahtelu. Minä\nmuistin kaukaisen emoni, joka oli jäänyt suojattomaan kotikylään.\n\nSuopeus tätä satumaista joenlaaksoa kohtaan ailahti mielessäni, ja\nkarvas vihani, jonka olivat herättäneet oppaamme kertomukset kuninkaan\nsotureista, katosi tunnostani. Olisinpa omasta puolestani vaikka\ntarjonnut asukkaille rauhaa ja liittolaisuutta, jos olisivat yhtyneet\njoukkoihimme. Ja ajatus, että me ehkä kohta sytytämme tuulen puolelta\nheidän kylänsä, saattoi minut murheelliseksi.\n\nEri suunnilta tuli polkuja myöten vaeltaen ikään kuin hopeakellon\nkutsumaa väkeä. Mutta he eivät kulkeneet kivihuoneelle, vaan\npoikkesivat alas joelle ja hävisivät sen tuuheihin lehtoloihin, meidän\nvoimatta enää nähdä, mitä heillä oli siellä alhaalla tekeillä. Joku\nmiehistä arveli, että he ehkä olivat tuoneet sinne vainajiansa\nhaudatakseen ne entiseen tapaan pyhään lehtoon kivien alle lepäämään ja\ntahtomatta viedä heitä yhteiseen kivihuoneeseen märkänemään.\n\nMutta samassa aukenivat kivihuoneen kaksoisovet selkoselälleen ja\nhuoneen pimennosta alkoi tulvia aseetonta, paljaspäistä väkeä,\netunenässä valkopukuisia poikia, sitten kirjava- ja valkopukuisia\nmiehiä, jotka heiluttelivat riippuvia tuohussauvoja tai kantoivat\nseipäitten päissä joitakin kirjokuvia. Vain ensimmäisenä, miesten\nedellä kulkijalla oli pää peitettynä päähineeseen. Se oli korkea ja\npunainen, kullalla kirjailtu, kuten pitkänäköisimmät sanoivat.\n\nKoko tämä suuri väkijoukko, toinen toisestaan hajoamatta, alkoi\nhiljalleen edetä joelle päin. Jonon lähestyessä alkoi kuulua valkoisten\npoikain lauluja. Kaikki he hävisivät samoihin joen lehtoihin, ja\nviimeistenkin mentyä emme voineet enää kurkistamallakaan nähdä, millä\nkohtaa jokea he olivat ja mitä heidän juhlassaan toimiteltiin.\n\nMiehistäni vanhemmat neuvoivat, että olisi hiivittävä kivihuoneelle sen\novien vielä auki ollessa ja tarkastettava, oliko sinne kätkettynä\nhopeita tai muita vainajille kuuluneita kalleuksia, jotta yön tultua\nsitten tietäisi, kannattiko ryöstäjäin sinne murtautua. Minä hylkäsin\ntämän neuvon. Enhän ollut vielä päättänyt, ryöstämmekö ollenkaan vai\nkäymmekö asukkaiden kanssa liittoon.\n\nTahdoin vain vielä nähdä heidän juhlansa. Suuri oli uteliaisuuteni.\nHyppäsin jäkäläkentältä alemmalle kalliokivelle ja hädissään oppaani\ntavoitti minua olkaani tarttuen. Riuhtaisin hänen kätensä irti, eikä\nukko voinut minua enää estää alemmas laaksoon päin etenemästä. Miehet\nsaavuttivat minut, ja vihdoin opaskin liittyi jälleen seuraamme.\n\nHäntä vailla tuskin olisinkaan voinut aikomustani toteuttaa. Sillä hän\nosasi puhua näiden heimojen kieltä, jonka oli oppinut ennen kuin oli\npäässyt heidän orjuudestaan karkaamaan meren ylitse takaisin\nkotipuoleen.\n\nEtenimme nyt jyrkkää vuorenrinnettä myöten nopeasti, kunnes aloimme\nkuulla jälleen poikain laulua, jota kohden nyt aloimme hiljaa hiipiä.\nYhä enemmän lähestyessämme, kun jo olisi odottanut jotain pian\nnäkevämmekin, miehet alkoivat epäröidä ja istuivat neuvottelemaan,\noppaamme koettaessa taivuttaa heidät käsittämään tilanteen äärimmäistä\nvaarallisuutta, kaiketi orjuuskokemuksiinsa vedoten. Minä etenin askel\naskeleelta. Jo näkyi päiväsen kirkkaita läikkiä sieltä täältä joen\nkalvolta ja korviini kuului poikien laulun lomitse kansan hiljaisen\npuhelun humu. Vielä muutama askel eteenpäin joen jyrkkää töyrästä ja\neteeni avautui näky, joka pysähdytti minut ja huumasi kaikki\najatukseni. En ymmärtänyt, olinko unen mailla vai tämänkö elävän maan\npäällä saattoi niin outoja näkyjä nähdä.\n\nMutta minun täytyy, vaikka vereni pelkästä muistosta vieläkin kuohuvat,\nkertoa tyynesti ja järjestyksessä kaikesta, mitä näin.\n\nSuuremman osan kansasta seistessä avopäin joen vihreäturpeisella\nrannalla oli toinen osa, joukossa nuorukaisia jos vanhuksiakin, astunut\nveteen, seisten siinä ikään kuin jotain vuoroansa odottaen. Muutamat\nvanhuksista näyttivät riisuutuvan vastahakoisesti ja astuvan veteen\nkuin pakosta, koettaen vielä viime hetkessä livahtaa valkopukuisten\ntyöntäjiensä käsistä takaisin rannalle. Toiset nuoremmat näyttivät\nmielisuosiolla antavan valkeain miesten kaataa päähänsä joen vettä,\njopa omin ehdoin upottautuivat umpisukkulaan ja vedestä noustuaan,\nkorkeuksiin katsoen, antoivat valkoisten sanella loitsuja ja tehdä\ntaikoja heidän päänsä ylitse, nimitellen heitä nimeltä ja vedellä\nhuuhdellen.\n\nMinä hiivin vielä lähemmäksi, ja katso!\n\nTuonnempana, muista enimmän erillään, siinä missä joen kummallakin\npuolella kasvavat ikitammet ulottivat lehvänsä veden ylitse, saattaen\nsen väkevästi vehreään pimentoon ja vain siellä täällä päästäen päivän\npilkettä joen kiireesti rientävälle kalvolle, siinä oli rannalla sileä\npaasi. Paadella seisoi päineen valkoisiin kaapuihin verhottuja naisia,\njoiden vyöstä riippui kullakin musta ristipalikka. Ja heidän keskellään\noli se samainen, halkonaista punaista päähinettä käyttävä mies, joka\noli kivihuoneen ovista ensimmäisenä tullut ja sitten joukon etunenässä\njoelle vaeltanut.\n\nHänen ohitsensa kulki nyt vedessä, puolipukeissa ja yläruumis\nalastonna, kainostellen ja toisistaan pidellen naisia, joille hän,\nkullekin vuoron mukaisesti ja nimen mainiten, teki samanlaisia taikoja\nja loitsulukuja kuin oli miehillekin tehty, jokaista tulijaa koskettaen\nkullatulla ristipalikalla otsaan ja kaataen päälaelle joen vettä\nkauhasella, joka oli pitkällä hopeaketjulla kiinnitetty hänen vyöhönsä.\n\nJa samassa näen kookkaan nuoren naisen astuvan vuorollaan paaden\nääreen.\n\nSitä naista kauniimpaa eivät minun silmäni olleet vielä ikinä nähneet,\nei valveilla eikä unissa, ei kotikunnahilla eikä vierasheimoisten\nkankailla, ei Tapion sinipiikasten, ei ilmatarten eikä Vellamon\nneitojen joukossa.\n\nEllen tietäisi jo ennen eläneeni, sanoisin elämäni alkaneen vasta nyt\ntästä lumouksen hetkestä. En enää muistanut, mitä oli tätä hetkeä ennen\nollut, en tajunnut, millä retkillä olin tai missä aikeissa olin tänne\njoenpartaalle tullut.\n\n\"Gertrud\", -- sanoi hän nimeksensä ja sen sanoessaan loi merensiniset\nsilmänsä paadella seisovaan punalakki-mieheen.\n\nMutta samassa hän kiljahti säpsähtäen, sillä hänen katseensa oli osunut\nmyös minuun, joka tietämättäni lienen edennyt askeleen lymyksistäni\nlehväin takaa.\n\nMinä kohotin oikean käteni varoittaakseni häntä olemaan minua\nilmaisematta, sillä minut olisi tapettu emmekä me olisi enää nähneet\ntoisiamme.\n\nHän ymmärsi tarkoitukseni ja painoi silmäluomensa alas. Ja vaikka\nkaikki rannalla olijat ja paadella seisojat olivat käännähtäneet\nkatsomaan, mikä se oli voinut Getrudin säikäyttää, niin eivät he minua\nenää lymyksistäni keksineet, luullen hänen nähneen jonkun joenhaltijan.\nJa juhlatoimitus jatkui.\n\nSe punalakki kumartui nyt lukemaan loitsuja ja tekemään taikojansa\nvedessä värisevän Gertrudin ylitse, suuteluttaen kultaista\nristipalikkaa, kosketellen sillä hänen otsaansa ja hokien: Gertrud,\nGertrud, Gertrud. Mutta kun tyttö oli yhä vielä säikähdyksissä äskeisen\nnäkemänsä vuoksi, niin punalakin täytyi oikealla kädellään tukea häntä,\nvasemman käden tarttuessa hopeakauhaan valellakseen häntä vedellä.\n\nTytön hajalle päästetyt kullankeltaiset suortuvat, punalakin\npuristaessa häntä luokseen, ylettyivät hipaisemaan vedenpintaa ja vielä\nkuivina kelluivat pyreiden päällä, miehen käden tukiessa häntä kainalon\nja rintojen alta.\n\nVereni kuohuivat.\n\nOli kuin olisi käsistäni riistetty sitä, minkä jo olin omakseni\nomistanut, tytön noin vastustamatta antautuessa tuon miehen syliin.\n\nAjatukseni samenivat.\n\nKatselin vain sopivaa kohtaa, mihin jalkani asettaa viskautuakseni\npaadelle ja ryöstääkseni tytön tuon miehen käsistä.\n\nSilloin omat mieheni tarttuivat minuun takaapäin kovin kourin ja\nväkivalloin vetivät minut syvemmäs lehdikkoon.\n\nHeräsin olevaisuuteen, siinä hetkessä ymmärsin, missä olin ja mitä\nminun oli tehtävä.\n\n-- Sytyttäkää! Sytyttäkää! Sytyttäkää! -- sähisin miehilleni. He\nsuhahtivat luotani ja juoksujalkaa hävisivät ilveskissoina ylärinteen\ntiheikköihin. Minä jäin yksin.\n\nEi kukaan minua löytänyt, vaikka monikin alempana olijoista oli juossut\ntöyräälle, melun kuultuansa. Hekin ehkä luulivat joenhaltijoiden\nnousseen maihin poikasten hymistyksiä kuuntelemaan ja palasivat\ntakaisin rantapaasilleen.\n\nMinä odottamistani odotin. En kiiruhtanut miesteni joukkoon, sillä\neivätpä he minun johtoani aarteiden ryöstössä kaivanneet. Vain yksi\nainoa tehtävä oli minulle tähdellinen: olla kadottamatta Gertrudia\nnäkyvistäni, jotta tulipalojen ja ryöstötemmellysten alettua saatoin\nseurata hänen pakonsa suuntaa, löytää hänen olinpaikkansa ja hänet\nitsensä varjeltuna saattaa meren tuolle puolen.\n\nArvottomia olivat minulle kaikki muut aarteet, arvottomia, vaikka\nolisimme kivihuoneesta mitä hopeita ja kuninkaitten kultia löytäneet,\n-- vaikka näiden kyläin ihanimmat immet olisivat solkineen ja helyineen\nryöstöveneisiimme joutuneet, arvottomia, jos vain Gertrudin kadotin.\n\nPäivänen oli jo iltaan kallistumassa ja yhä ne siellä rannalla\njatkoivat juhlaansa, toiset pukeutuivat ja palmikoivat tukkaansa\nvedestä rannalle noustuaan, toiset riisuutuivat veteen mennäkseen.\n\nVihdoin auringon jo mailleen mennessä suuri kohina nousi äkkiä juhlivan\nväkijoukon keskuudessa ja minä huomasin sakean savupilven kohoavan\npohjoiselle taivaalle, punaisten tulenlieskain silloin tällöin\nvälähtäessä mustien savujen keskeltä.\n\nMeidän sotaveneemme!\n\nNaiset alkoivat kimein hätähuudoin juosta kylille päin. Miehet\nriensivät suuressa sekasorrossa ja juostessaan taisteluneuvottelua\npitäen aseitansa noutamaan.\n\nMinä en liikahtanut paikaltani. Gertrud oli yhä näkyvissäni. Hän oli\nniiden naisten joukossa, jotka olivat liittyneet punalakin turviin ja\nolivat polvillansa hänen ympärillään, hänen pidellessään kultaristiänsä\nkorkealla.\n\nOlisin voinut ampua vasaman hänen rintaansa.\n\nKun en kuitenkaan ollut varma, olisinko onnistunut silloin ryöstämään\nGertrudia naisten käsistä heidän hätähuutonsa kutsumatta miehistä apua,\nhillitsin vielä mieleni, parempaa hetkeä odottaen.\n\nSitten seurasin syrjästä päin heidän pakoansa kivihuoneelle asti.\nPunalakin yhä johtaessa heidän joukkoonsa oli pakomatkalla liittynyt\npaljon lapsia ja vanhuksia, jotka kaikki nyt suljahtivat heidän\nmukanaan kivihuoneen sisälle. Ovet paiskautuivat kiinni ja\nteljettiin sisäpuolelta, mutta ne avattiin aina jälleen, kun uusia\npakolaisjoukkoja kerääntyi ulkopuolelle koputtamaan, ja jäivät vihdoin\navoimiksi.\n\nSisällä olevan väen hätäisen melun ja voivotuksen keskeltä kuului tuon\ntuostakin punalakin äänekkäitä loitsulauluja ja muiden valkopukuisten\nhymistyksiä, jotka näyttivät pitävän palavia vahapuikkoja käsissään ja\nrukoilevan ihmeellistä, kultakehyksistä vaimon kuvaa.\n\nMutta minä en mennyt sisälle, vaan odottaessani istuin milloin\nmilläkin kivellä, jotka olivat kai vainajien hautakiviä, sillä sisällä\nkivihuoneessa ei ollutkaan mitään vainajia.\n\nNäin minä odottamistani odotin koko yön, hetkeksikään jättämättä\nkivihuoneen ovia näkyvistäni.\n\nJa se yö oli pelkkää kylien paloa, ryöstöä, hätähuutoja ja veristä\ntappelua. Kivihuoneessa väen parku, punalakin loitsut ja valkopukuisten\nrukoukset kävivät yhä äänekkäämmiksi.\n\n-- Huono jumala, -- minä ajattelin, -- joka ei ollut osannut\nuhkaavaa tuhoa heille ajoissa ilmoittaa! Mutta ilmankos he tuntuivat\npalvelevankin akankuvaa!\n\nOikein minua nauratti, kun siinä tyhjäntoimittajana istuessa omia\nvihollisiani surkuttelin enkä taistelun tuoksinaan syöksynyt. Mutta se\ntapahtui kaikki Gertrudin tähden, jota en voinut jättää. Hän oli\nminulle suurempi aarre kuin nämä kylät yhteensä kaikkine rahoineen ja\nhopeaharkkoineen.\n\nAamun koitteessa, kun ryöstöjen pahin temmellys ja palon voimakkaimmat\nloimut olivat jo sivuuttamassa kivihuonetta ja sinne oli tunkeutunut\nyhä vain uusia pakolaisjoukkoja, aloin epäillä laskelmiani. Kävi\nselväksi, että yksin voimin minä en enää pysty tuohon väkijoukkoon\ntunkeutumaan, kopatakseni tytön käsiini. En ollut hetkeäkään epäillyt,\nettä oppaani ohjaisi miehet ryöstämään tätä kivihuonetta, jonne hän oli\narvellut suuria aarteita kätketyn. Heidän avullaan olisin teon tehnyt.\n\nMutta miehiäni ei kuulunut.\n\nPäinvastoin näytti siltä kuin vihollisemme olisivat saaneet avukseen\naseellista väkeä joistakin liittokylistä ja taistelu olisi ollut\netenemässä kauemmas kivihuoneesta poispäin.\n\nSilloin minä kokosin kaikki voimani ja kannoin palavasta kylästä suuren\npölkyn, jonka toinen pää oli ilmi tulessa, kannoin sen kunnaalle ja\nsysäsin perimmäisestä akkunasta kivihuoneeseen sisälle.\n\nMinun ei tarvinnut kuinkaan kauan väijyä kyyryksissä lähellä ovensuuta,\nennen kuin näin Gertrudin oviväylän väen tungokseen puristuneena\nkäsiänsä avunpyyntöön ojentaen pyrkivän ulos.\n\nTartuin hänen käsiinsä ja vedin hänet tungoksesta irti.\n\nKiitollisena avusta hän sai sanotuksi joitakin sanoja kiitokseksi,\nmutta meni samassa tainnoksiin.\n\nSilloin minä koppasin hänet syliini ja kallistin toiselle olalleni.\nPannen kaksi sormea suuhuni päästin huikean vihellyksen, jolla\ntavallisesti kutsuin kokoon miehiäni.\n\nPari nuolta suhahti ohitseni. Yksi sipaisi käsivarttani ja haavoitti\nmitättömästi, mutta irtautui helposti hihasta ja putosi.\n\nMutta jo olivat omat mieheni huomanneet minut. He ryhtyivät miekkasille\nniiden aseellisten tulokkaiden kanssa, jotka olivat lähestymässä\npiirittääkseen minut, ja hajoittivat heidät, keihästäen loput.\n\nGertrud heräsi tainnoksistaan vasta, kun olimme saapuneet metsän\nsuojaan, sen rinteen eteen, jota joki kiersi ja jonka takana\nsotaveneemme olivat vartioituina. Silmänsä avattuaan hän heti tunsi\nminut samaksi mieheksi, jonka oli joen partaalla nähnyt, alkoi riuhtoa\nitseänsä irti ja ojensi sitten itkuun purskahtaen molemmat kätensä apua\nanovasti miehiäni kohden, joita luuli omikseen.\n\nMutta miehet nauroivat ääneensä.\n\nNyt hän vihdoin ymmärsi olevansa ryöstetty ja alkoi kimeästi kiljua,\nettä joku kauempana olevista muka kuulisi hänen avunhuutonsa, mutta kun\napua ei kuulunut ja miehet yhä vain nauroivat, hän rupesi terävin\nkynsin repimään kasvojani ja raivokkaasti puremaan niskaani.\n\nMutta tämä kaikki oli minulle kuin hellää kosketusta teeren\npehmeimmillä untuvilla.\n\nTarpeeksi raivottuaan hän uudelleen pyörtyi.\n\nJa nyt hän ei herännytkään ennen kuin pehmeällä koivunlehvävuoteella,\njonka mieheni olivat laatineet yhden veneemme kokkapuolelle. Muihin\nveneisiin he olivat koonneet paljon kallista ryöstötavaraa, sillä tilaa\noli paljon, kun soutajistamme oli lähes kolmannes sortunut sinne\nvieraille rannoille.\n\nGertrudin vihdoin avatessa silmänsä me jo keinuimme läntisen\nmyötätuulen ajamina avomeren vaahtoisilla laineilla.\n\nHän kohosi raukeana istualleen toisen käden varaan, tarkasteli,\nkosketteli kuin unissaan lehvävuodettaan, katsahti yli aavan meren,\nkatsahti soutajiin, sitten kurotti kaulaansa ja näki taaksemme jäävät\nrannat, jotka vielä siintivät kaukaa. Samassa hän kavahti pystyyn ja\nparahtaen loikkasi veneen laitapuoleen, niin kuin olisi aikonut meren\nsyvyyteen heittäytyä. Onneksi oli hänen toisen jalkansa nilkkaan\nkuitenkin kahle kiinnitetty, jonka toinen pää oli kourassani.\n\nMiehet naurahtivat.\n\nSoutuansa keskeyttämättä he vain jatkoivat äskeisten sotaseikkailujen\nkertomista toinen toiselleen, kunnes joku sanoi Gertrudin\nepäonnistuneen loikkauksen johdosta: Taisipa jäädä se hopeakello nyt\nainaiseksi kuulematta!\n\nHe sanoivat Gertrudia Kertuksi, koska se oli heidän kielelleen\nluonteenomaisempaa.\n\nJa oppaani, joka oli ollut seurassani tuossa punalakin jokijuhlassa,\nalkoi nyt jaaritella miehille sellaista, jota oli jo minullekin puhunut\nja jota olin jo itsekin älynnyt. Hän sanoi, että kaikki tuo vedessä\nkylpenyt väki oli ollut niitä, jotka olivat pettäneet entiset vanhat\nhaltijansa. Näille luopioille oli punalakki nyt muka loitsinut\nkuninkaan käskystä uuden jumalan. Hän oli muiden valkopukuisten miesten\nkanssa koskettanut kultaisella ristillä jokaisen päätä ja pessyt heidät\npuhtaiksi entisen elämän menoista ja kaikesta vanhojen jumalien\npalveluksesta, tehden heidät autuaiksi ja vapauttaen heidät kuoleman\nvallasta, sillä vastahakoiset olivat ikuisessa tulessa kärvennettävät.\n\nTämän kuultuansa miehet rähähtivät nauramaan, sillä he muistivat juuri\nikään keihästäneensä kuoliaiksi kymmenittäin noita kuolemattomiksi\ntehtyjä ja kärventäneensä kylien palossa satoja autuaita.\n\nEn minäkään osannut mitään hyvää siitä Kertun jumalasta ajatella. Olipa\nsekin jumala, joka ensi töikseen syöksi uskolaisensa orjuuteen ja\nkuolemaan!\n\nSiinä se kaunis tyttö nyt seisoi, ryöstöveneemme perälaidalla, mihin\nkahle oli hänet pysähdyttänyt. Vuoroin kummankin käden selkäpuolella\nhän kuivaili silmistään kyyneleitä, jotteivät ne estäneet näkemästä\njääviä kotirantoja. Olipa se jumala! Tyttö laskeutuu alastonna virtaan,\nhäpeän puna poskilla hän peseytyy kaiken kylän nähden puhtaaksi\nvanhoista jumalistaan ja entisen elämänsä menoista, odottaen nyt\nluvatun autuuden alkavan ja ikuisen elämän koittavan. Sen autuuden\nsijaan on sama jumala hänelle muuta valmistanut: kylät palavat, emo,\nsiskot, veljet kuolevat käryyn, ja kun hän vihdoin silmänsä avaa, hän\non lakeilla laineilla, kotirannat silmäin siintämättömissä. Olipa sekin\njumala!\n\nMinä nousin ja päästin kahleen Kertun jalasta.\n\n-- Älä päästä, -- miehet huusivat, -- mereen se tyttö menee.\n\n-- Ja menköön, jos on mennäkseen, -- minä vastasin.\n\nJa sitä katsellessa, että hyppääkö Kerttu mereen vai eikö hyppää,\nmiehet vaikenivat jännittyneinä. Ei kukaan enää nauranut hänelle, eikä\nkuulunut enää muuta kuin kuohujen pärskähtelyä, airojen syöksyessä\nveteen ja yhtaikaa jyskähtäessä hankapuita vasten.\n\nKerttu ei hypännyt mereen. Hän peräytyi takaisin lehvävuoteelleen ja\npeitti kasvonsa siihen. Välistä vielä tuntui itku puistattavan hänen\njäseniään. Mutta kun olin kaivanut ryöstötavaroittemme joukosta esille\nhienon vuorikauriinvuodan ja levittänyt sen hänen ylitsensä, hän tuntui\nnukkuvan väsymyksiinsä.\n\nMinä ajattelin, istuessani häntä katsellen: annapa ajan kulua, vielä\nminä sinut lepytän! On minulla kotona vuodat vielä pehmeämmät, on\nkultaisia helyjä otsallesi, on hopeasolkia rinnoillesi, on renkaita\nranteillesi, vaskivöitä kupeillesi, kellarit aarteita täynnä. Meidän\novat jumalat parempia, ja kun niihin kerran kotiudut, neuvon sinulle,\nmiten noista punalakin loitsuista vapaaksi pääset.\n\n\n2.\n\nKotiin tuloni ei kuitenkaan ollut mitä olin odottanut.\n\nJo kaukaa, heimomme liittolaiskylän läpi tultaessa, huomasin tuttavieni\ntervehdyksissä jotakin outoa ja välttelevää, toiset olivat ikään kuin\nallapäin, kallella kypärin, niin kuin huonojen kuulumisten salaajat\nainakin. En ruvennut heiltä kuulumisia kyselemään. Lienevät saaneet\njossakin tappelussa selkäänsä. Mitäpä se minuun kuului. Olihan suurella\nretkellämme kaikki käynyt niin kuin minä olin edeltäpäin nähnyt ja\nsuunnitellut. Lahdet ja rikkaat joensuut olivat avautuneet meille juuri\nsillä kohti, mihin minä olin laivamme ohjannut, karit ja kalliot olivat\nmerestä nousseet juuri siinä, missä miesten oli ennen hyökkäystä\nlymyksissä levättävä, vihollinen oli tavattu aseettomana juhlimasta,\nmeidän asiamme oli ollut vain ottaa ja viedä aarteita veneisiimme. Ja\nkun retkemme alku oli ollut näin onnekas, miksi sen loppu olisi\ntoisenlainen!\n\nEi! Kaikki oli päättyväkin juuri niin kuin oli alkanut, juuri niin kuin\nolin hengessäni nähnyt ja suunnitellut minulle voimakkaalle käyvän:\nsukuni oli suureneva, kyläni oli kasvava, minä olin liittolaisikseni\npakottava kaikki heimot merenrantaa myöten tai ne orjikseni lyövä, minä\nolin rakennuttava satatuhtoisia sotalaivoja, purjeineen ja\nsulkukansineen, ja ryöstävä Ruotsin rannat puhtaiksi. Voi sitä linnaa,\njossa Gertrud -- orjan kahleissa tuotu -- oli kerran saava hallita!\n\nMutta kun minä, kotikunnaita jo lähestyessäni, näin särjetyksi sen\naidan, jolla veljeni olivat aidoittaneet haan nimikkoratsuillensa, ja\nkatkenneista vitsaksista, murtuneista seipäistä ja sälöiksi potkituista\naidaksista saatoin päättää, että paikalla oli täytynyt ankaran\ntappelutemmellyksen tapahtua, ehkä hevosten ryöstönkin, -- musteni\nmieleni ja minä jo aavistin pahaa.\n\nMissä veljeni olivat? Eivätkö olleet tietoja saaneet palauksestamme\nkaukaisilta mailta ja meriltä?\n\nJo toki ennen, pienemmiltäkin retkiltä palatessani, kolmelta suunnalta\nsoivat vastaani tuliaistorvet, jo edeltäpäin minua tuomisistani\nkiittäen. Nyt olisi minulla ollut veljilleni antaa hopeiset päitset\nhopeisine silmäsuojuksineen, eikä ollut ottajata vastassani! Nyt olisi\nsisarilleni ollut antaa kultaisia solkia ja kuningattarien rinnoillaan\nkantamia helminauhoja. Mutta miksi he eivät juosseet vastaani niin kuin\nennen, hihkaisten ja kaulaani hypäten, pienin istualleen jalkoihini\ntakertuen?\n\nTyhjä oli tarhapihakin, ei kellon kilahdusta missään, vaikka päivänen\nteki laskuaan ja hyttyset sen säteissä tanssivat. Pihaton ovi oli\nsaranoiltaan suistunut, alaosa retkotti toisen saranan varassa. Lehmien\ntervakaukalo oli nurin niskoin maassa, telineiltään sorrettuna.\nHinkalot sekaisin läävässä.\n\nVanha orja-oppaani saavutti minut ensimmäisenä ja hiipi pelokkaasti\nviereeni. Ei hän ruvennut minulle mitään selityksiä antamaan, vaikka\nhyvin tiesi minun tahtovan kuulla kokeneen vanhuksen sanaa.\n\nSilloin minä kouraisin häntä niskasta ja pudistin häntä niin, että\nhänen jäsenensä olivat ruumiista erilleen hajota.\n\nKoottuaan voimansa hän sanoi:\n\n-- Etkö sitä jo itsekin älynne, että sisaresi ovat salolla lehmiä\nhuhuilemassa.\n\n-- Entä pojat? -- minä kiljaisin.\n\nHän nojasi päänsä pitkään matkasauvaansa ja maahan tuijottaen itki.\nSitten sanoi:\n\n-- Eivätköhän pojat liene järvellä katiskoitaan kokemassa.\n\nNyt minä tempasin torven käteeni ja puhalsin huikean törähdyksen\nilmojen neljään suuntaan, keuhkojeni parhaalla voimalla, pihatantereen\nkeskellä seisten.\n\nMutta viimeiseen törähdykseeni ei tullut vastausta sen paremmin kuin\noli tullut ensimmäiseenkään. Jo kuolivat kaiutkin.\n\nMinä odotin yhä vieläkin, en kuitenkaan kaikuja kuullakseni, vaan\nettä emoni olisi vihdoin tuvasta tullut katsomaan, mikä se hänen\npihamaallaan niin melukkaasti torviinsa toitotteli.\n\nEi tullut emo itse eikä lähettänyt kysyjätä.\n\nPaiskasin tuvanoven auki selko selällensä.\n\nVanha orjamuori pakeni tuvan perälle, kintereillään pieni hoitolainen,\nveljeni äpärä. Vaimo oli ollut polvillaan lattian pesussa.\n\n-- Missä emo?\n\n-- Suuren sukusi kalmistossa, ei ollut muita hautaajia, minä hänet\nmaahan kaivoin, viersin kiven painimeksi.\n\n-- Puhu selvään, akka! Tautiinko kuoli? Jättikö sanaa minulle,\npojallensa, vaikkapa vain hyvästiksi poloiselle?\n\n-- Eipä se paljoa sinulle -- tuon se jätti kaikillekin.\n\nNäin sanoen hän osoitti sormellaan suurta verilätäkön paikkaa, jota oli\njuuri ollut pois pesemässä. Sitä veriläikkää hän sanoi hieroneensa\nvesin ja hiekoin jo viikkokausia, surman päivistä asti, mutta kohta kun\nlattia kuivui valkoiseksi, oli läikkäkin siinä jälleen punertamassa.\nSillä välin oli tupaan tullut äsken kolhimani orjavanhus ja joukko\nlähimpiä miehiäni, jotka olivat Gertrudia saattaneet. Vanhus sanoi\nlattianpesijälle: tuo veri ei lakkaa punoittamasta ennen kuin surman\nsaaja on kostettu.\n\nJa kaikki katsahtivat minuun, minun sanaani odottaen, minun kostovalani\nkuullakseen.\n\nMutta Gertrudin katse ei miellyttänyt minua, ja halutti ajaa hänet\ntuvasta pois siksi aikaa, kun olisin vannonut ikikostoa emoni\nsurmaajille. Sillä eihän tuossa hänen katseessaan tosin ollut muuta\nkuin kummastusta ja kauhua, mutta mitäpä tässä tarvitsi kummastella tai\nikään kuin jankuttamalla jankuttaa: no, kumpi jumala on suurempi,\nsinunko vai minun?\n\n-- Mene! -- huusin minä ja sivalsin kädelläni ovea kohden.\n\nMiehet saattoivat hämmästyneen Gertrudin ulos.\n\nMutta minusta oli voima lähtenyt, enkä minä saanut huudetuksi valaani\njulki, niin kuin näin kaikkien odottavan. Sen sijaan -- suku-urholle\naivan sopimattomalla tavalla -- minä horjahdin ja vaivuin peräpenkille\npöydän ääreen, kasvot käsieni varaan.\n\nJa itsekseni, omissa ajatuksissa vannoin valan: en koske Gertrudiin,\nennen kuin olen emoni surman kostanut!\n\nSitä valaa ei voinut odottajille ääneen huutaa, mutta kovempaa valaa ei\nkohtalo olisi osannut minulle määrätä, kuten kohta näkyy.\n\nOlisin kohta rientänyt suoraa päätä pohjoiseen, osa parhaista\nmiehistäni oli valmis seuraamaan. Mutta toiset huomauttivat, että ilman\nvalmistuksia se ei käynyt päinsä. Miksi ei? minä huusin raivokkaana.\n\n-- Kellarisi ovat ryöstetyt, -- vastasi se miehistä, joka oli\naarteittemme hoitaja ja jolle emo oli uskonut sukukellareittemme\navaimet, hän oli juuri tullut tarkastuksilta. Mutta suurin kellareista\noli minun oma rakentamani, kivistä latomani, ja siihen olin koonnut\nkaikki kulta- ja hopea-aarteet, jotka suvullemme kuuluivat. Sen\nkellarin avain oli aina vyölläni, niin kotona kuin eräretkilläkin, ja\nnytkin minä tunnustelin, -- siinä se oli.\n\nSyöksin tuvasta kuin mieletön ja juoksin alas pimeneviä kiviportaita\naukaistakseni raskaan oven yhdeksän lukkoa, jotka olin itse takonut\nikisepän neuvon mukaan. Haparoin pilkko pimeässä, en löydä lukkojani,\nen löydä oveakaan, ovi on auki murrettuna, kansan käydä, miehen mennä.\nTyhjinä kiviset hyllyt, tyhjinä seinien komerot, jaloissa jotakin\nrämisi, liekö vanha murtokanki, varretonko jättökirves vai muutako\nryöstäjän romua!\n\nSiinä nyt sukunsa kaiken nostattaja, siinä emonsa surman kostaja, siinä\nsyöttäjä orjalauman, siinä paikkaaja rahanalaisten!\n\n\n3.\n\nIhmetellä minun täytyi, miten suuriksi rauhan ja sovinnon ystäviksi\nentiset liittolaisenikin olivat muuttuneet ja vain niiden ainoain\nvuosien kuluessa, jolloin minä valmistelin suurta kostoretkeäni\npohjoisia vihollisiani vastaan.\n\nSuunnitelmani oli sellainen, että rupeaisin salaiseen yhteyteen\nveljieni kanssa, joista ainakin kahden olin kuullut elelevän\nystävyydessä vihollisheimon kanssa ja saaneen näiltä sovittajaisiksi,\npaitsi paljon rahaa ja riistaa, vielä pyytämänsä tytöt vaimoikseen.\n\nAikomukseni oli hiihtää korpien kautta tuntemattomana vakoojana heidän\nasumiinsa uudistaloihin, viholliskyliin, näkemään, oliko mahdollista\nkaikki tuo, mitä kotipuolessa huhuiltiin, vai vieläkö pystyisin saamaan\nheidät järkiinsä ja yhtymään emonsa surman kostajina sotaretkeeni. Mikä\nolisikaan ollut luontevampaa kuin että meidän miesten hyökätessä\nviholliskylään veljeni olisivat sen sytyttäjinä ja johtaisivat miehemme\naarteille. Tuossa tuokiossa olisivat vihollisten kylät porona, herjat\nkaikki keihästettyinä, koko suku tuhkiin haudattuna. Emomme surma olisi\nsadoin kerroin kostettu ja taas alkaisi iloinen elämä vapaana\ntäyttämättömän koston painosta.\n\nTeinhän minä tuon vakoiluretken, en tiedä, olisiko ollut parempi olla\ntekemättä. Istuimmehan me veljekset saman nuotionkin ääressä.\n\nKotiin palattuani eivät omat mieheni uskoneet, mitä heille kerroin,\nvaikka veljieni puolesta häveten kerroinkin säästäen.\n\nVeljet puhuivat kuin vieraalla suulla. He kysyivät, olinko minä nähnyt\ntai kuullut kerrottavan valkopukuisista miehistä, jotka kulkivat\nRuotsin kuninkaan asioilla ja joilla oli valta kastaa ihmisiä uuden\njumalan uskoon.\n\nMinä herkesin peräti tietämättömäksi ja olin suuresti ihmettelevinäni,\nmitä miehiä nuo valkoiset olivat, vaikka itsekseni kohta ymmärsin ne\njuuri samoiksi, joita olin nähnyt meren tuolla puolen Teljän kyliä\nryöstäessämme.\n\nTuskin tunsin heitä entisiksi veljikseni, niin he olivat muuttuneet\nnäinä muutamina vuosina.\n\nKun rupesin vihdoin puhumaan kotiin palaamisesta, he ensin nauroivat,\nsitten suuttuivat ja sydämistyivät.\n\nVai sinä meitä kostotöihin tarvitsisit, ja sitten veisit ryöstösaaliin\ntaas kellareihisi lukkojen taa! Mitä ne sinun rikkautesi meitä\navittavat? Sinä, suvun vanhin, olit emoinesi meiltä kaiken omistanut ja\nkellareihisi koonnut, ja meidän muiden, sukumme häntäpuolen, olisi vain\npitänyt sinun hyväksesi rantakyliä ryöstellä! Ehei, miekkoinen, ne ajat\novat olleet ja menneet! Ryöstättäkää orjillanne ja muilla nulikoilla.\nMeillä on jo akat ja lapset, olisit sinäkin antanut meille riistamaata\nomaksemme, kaskimaata polttaaksemme, tannerta asuaksemme, aarteita\nkootaksemme, aittoihin lukitaksemme, niin kuin on antanut meille emosi\ntuhooja. Emo suistui surman suuhun ennen kuin avaimet käsistään\nhellitti.\n\nTämä oli kaameaa puhetta omien veljien sanomaksi. Ja jos he luopuivat\nkostosta tai olivat minua siihen auttamatta, olivat he siis minunkin\nvihollisiani.\n\nMinä nousin seisoalleni ja painoin pitkäteräisen puukkoni syvemmäs\ntuppeen, ettei se sieltä liian helposti liukuisi.\n\nKysyin heiltä vielä: -- Jos emomme surmaaja antaa teille sopijaisiksi\nomia riistamaita ja erottaa teille asuinpaikat korpeen, kuka se teitä\nauttaa vainolaista vastaan, kun ei kylästä apua ennätä?\n\nTaas veljet nauroivat. Minä olin muka sanonut jotakin, joka osoitti\nsuurta tietämättömyyttä uuden ajan oloista.\n\nEnkö ollut kuullut mitään Ruotsin kuninkaasta, he kysyivät, joka oli\nmonin satasoutuisin purjelaivoin ja vahvoin sotajoukoin nousemassa\nSuomen rannoille ihmisiä uuteen uskoon kastattamaan.\n\nMikä se sellainen usko oli? -- olin utelevinani.\n\n-- Se on sellainen usko, he sanoivat, että nyt olkoon rauha maassa ja\nkuningas kieltää kaikki miestapot ja oman käden kostot. Eikä kukaan saa\nturvattoman kimppuun hyökätä tai kylästä korpeen muuttanutta ryöstää.\nTiedä se, tiedä ja varo, ettet joudu kuninkaan vihoihin ja valkoiset\nmiehet sinua kiroa, sillä silloin ei sinun hyvin käy ja kuolemasi\njälkeen olet ikuisessa tulessa kärventyvä.\n\n-- Vai olette tekin valkoisten miesten suojassa? -- minä sanoin,\ntarpoimiani tavoitellen ja suksilleni nousten. -- Hyvinhän olette\nsitten suojassa meidänkin miesten ryöstöiltä ja minun kostoltani! Mutta\nsanokaapa, miten käy emomme surmaajan, joka on teollansa valkoisten\nmiesten tahtoa vastaan niin kauheasti rikkonut? Ovatko he hänet\nkironneet ja kärventyykö hänkin ikuisessa tulessa?\n\n-- Hän on jo rikoksensa sovittanut, -- sanoivat veljeni.\n\nMinä kysyin: Sanoittehan hänen elävän ja teille riistamaita lupailleen.\nVoiko siis hengenasiata sovittaa, henkeänsä itse menettämättä? He\nsanoivat:\n\n-- Suuret sopiaiset hän on valkomekkoisille suorittanut. Puolet he\nantoivat meille, ja kai sinäkin heiltä osasi saisit, kun kävisit\nsopimassa. Minä sanoin:\n\n-- Minä en kostoani rahoihin vaihda. Viekää hänelle terveiseni: ennen\nkuin kevätkäki kukkuu, olen emoni kostanut.\n\nVanhempi veljistäni sanoi:\n\n-- Kosto on Jumalan.\n\nKun minä veljiltä tämän kuulin, muuttuivat he mielessäni niin\nvihattaviksi, että olisin heidät tuohon paikkaan surmannut, sillä\nolinpa nyt varma, että he itsekin olivat uuteen uskoon kastettuja.\n\nPotkaistessani sukset liikkeelle minä heitä hyvästelemättä sanoin: Vai\non kosto jumalan, eikö enää olekaan miehen!\n\nMutta he huusivat vielä jälkeeni, vaatien pysähtymään, ja sanoivat:\n\n-- Oletpa sinä valkomekkoisista tietämätön! Eikö Kerttusikaan ole\nsinulle mitään heistä kertonut?\n\n-- Kerttuko? Mitä hän heistä tietäisi? -- minä huusin ja nostin jouseni\nkäsille.\n\nVeljeni tekivät samoin ja menivät kukin paksujen petäjäin taakse,\nsieltä minua ärsytellen:\n\n-- Lieneekö vielä viikkoakaan vierryt siitä, -- he sanoivat, -- kun\nsamat papit toivat terveisiä Kertultasi. -- Hän oli heitä vainoojilta\nvarjellut ja talossasi piilotellut, sanoi veli kurkistaen petäjän\ntakaa.\n\n-- Sen sinä valehtelit! -- minä huusin. Ja nyt ensi kerran jouseni\nlennätti nuolen omaa heimolaistani vastaan. Joku kotihaltijoistammeko\nlienee minua seurannut ja vavahuttanut oikeaa kättäni, joka nuolen\nkantaa piteli, vai Tapioko lähetti piikansa sumuttamaan silmiäni:\nvaskipäinen, parhain nuoleni lensi harhaan ja töksähti petäjään.\n\nOlin iloinen. Ja mitä kauemmas korpiin kotimatkallani syvennyin, sitä\nkeveämmäksi kävi mieleni, kun Tapio-jumalani omin käsin oli estänyt\nminua surmaamasta veljeäni ja minä sain palata puhtaana miehenä\nlempeiden kotihaltijain piiriin.\n\nMuistelin, kuinka me veljet ja sisaret ennen muinoin yhdessä\nkisailimme, metsissä harhailimme, veneissämme kiikuimme, uimme,\nsukeltelimme tai talvisin pajassa aseita kalkuttelimme, tuvassa virsuja\nnivoimme tai nuolia vuolimme, kuunnellen kuuluja kantelomiehiä, joita\nluonamme poikkesi tuhka tiheään, meidän milloinkaan kyllästymättä\nheidän kuluihinsa, heidän kertomuksiinsa Hiiden hirvestä, Louhen\njuonista ja loitsuista. Entäpä, kun sukukunnan kaikki nuoret miehet\nkokoontuivat kylän raitille kiekkosille! Ja kaikki olimme yhtä ainoata\nsuurta veljeyttä!\n\nAh, miksi ne ajat eivät tule enää milloinkaan takaisin!\n\nMiksi onkaan tuo uusi jumala muuttanut vanhan, pyhän kotirauhan\nilmisodaksi, niin että isät vihaavat poikiansa ja pojat isiänsä ja\nveljet vainoovat toisiansa!\n\nJa minun mieleeni painui syvälle pyhä Tapion ääni, joka korven\nsyvyydestä huokui vastaani:\n\nEivät voita sinua uudet jumalat, ellet vanhoja hylkää!\n\nSilloin minä vannoin mielessäni valan, jonka luulen pitäneeni\nsilloisen elämäni viimeiseen hengenvetoon asti. Ja siitä päivästä asti\noli elämäni pelkkää raivokasta sotaa vanhojen jumaliemme ja\nkotihaltijoittemme puolesta uusia hajoittavia voimia vastaan.\n\n\n4.\n\nKerttu oli näinä vuosina talossani emännöidessään oppinut kieltämme\npuhumaan niin osaavasti, ettei häntä enää paljonkaan suomalaisesta\nerottanut.\n\nHän pelkäsi minua suuresti yhä edelleen, niin kuin olisi aina vieläkin\npelännyt minun milloin hyvänsä voivan kiinnittää kahleen hänen\nnilkkaansa.\n\nAlituisen pelkonsa vuoksi ja kuritusta karttaaksensa hän oppi alusta\nasti paljon valehtelemaan, ja kielen opittuansa hän oppi myöskin hyvin\npeittämään valheensa jäljet.\n\nMutta että hän olisi jo osannut minun huomaamattani piilotella omassa\ntalossani valkomekkoja, sitä en toki voinut uskoa.\n\nSaatuani matkatamineet ja aseet yltäni, syötyäni pari nuorta metsoa,\njotka hän oli minulle paahtanut takkavalkean liekeissä, minä heti\nsieppasin Kertun syliini, ja niin kuin pikku tyttöä kantaen tuvan\nkarsinan puolelle kuiskasin hänen korvaansa, ikään kuin olisin vain\ntahtonut mairitella häntä ja hänen hetkellistä suosiotansa puoleeni\nhoukutella:\n\nNo, ei kai se Kerttu ole minun poissa ollessani niitä pappejansa täällä\npiilotellut?\n\nKertun säpsähdys oli niin äkkinäinen ja niin voimakas, että hän\njärkenään putosi sylistäni maahan, ja kun hän sitten polviltaan minua\nkatsellen ja vuoroin karhuntaljaisten virsujeni nauhasia hypistellen\ntaas vilkaisi ylös, näytti hänen pelästyksensä yhtä suurelta, kuin jos\nolisin kirves koholla uhannut halkaista hänen pääkallonsa.\n\nOlihan selvä, että hän oli syyllinen.\n\nMutta yhtä selvä oli, etten minä ikinä pääsisi perille siitä, mitä hän\noli noilta papeiltaan kuullut ja saanut tietää, ellen saanut häntä\nrauhoittumaan ja luottamaan itseeni.\n\nOtin hänet uudelleen syliini istuutuen rahille.\n\nKysäisin kuiskaten, luuliko hän minunkin kelpaavan kastettavaksi sen\nuuden jumalan uskoon.\n\nValehtelemisen henki katosi hänen kasvoistaan. Hän pani kätensä\nkaulalleni ja punehtumistaan peittääkseen kyyristi päänsä minun\npartoihini. Kuulin hänen kysyvän, mitä minä muka oikein tiesin\nsiitä uudesta jumalasta. Silloin kerroin hänelle, mitä olin\nTeljän-retkellämme nähnyt ja asiasta ymmärtänyt sekä myös mitä oppaamme\noli siitä tiennyt. Mutta en kertonut pääasiata, sitä nimittäin,\njota en ollut veljillenikään ilmaissut, että olimme muutamat\nliittolaispäälliköt ja minä jo pitäneet yhteyttä valkomekkoisten\nkanssa, jotka olivat suomalaisia luopioita, ja petos mielessä\nkastautuneet uuteen uskoon, jotta heiltä saimme urkituksi, mitä he\ntiesivät uudesta Ruotsin puolelta uhkaavasta sotaretkestä meitä\nvastaan.\n\nHe olivatkin tienneet paljon, sanoivatpa itse kuninkaankin lähtevän\nliikkeelle sotureineen ja laivastoineen. Mutta he vain eivät osanneet\nilmaista meille sitä ajankohtaa, jona maihinlasku oli tapahtuva. Se\nolisi kuitenkin meille ollut tähdellisintä tietää.\n\nJa nyt juolahti mieleeni, että Kerttu ehkä voisi jotakin tietää niiden\nvalkomekkojen puheista, joita hän oli kellareissani piilotellut. He\nehkä tiesivät enemmän, koska arvatenkin olivat vasta Ruotsista tulleita\nurkkijoita.\n\nOlin arvannut oikein. Kerttu heti intoutui ja kertoi heiltä saaneensa\ntietää, että jo kohta tänä keväänä, meren luotua jäänsä, itse piispan\nodotettiin saapuvan tälle puolelle.\n\n-- Niin senkö punalakin? -- minä kysyin, -- joka sinutkin kastoi?\n\nKerttu rupesi nauramaan, että minä piispaa punalakiksi sanoin, ja\nhuudahti innoissaan:\n\n-- Hän on sinutkin kastava!\n\nMinulla oli vielä paljon urkittavaa, enkä voinut siis hänelle tunnustaa\njo olevani kastettu, vaan jätin asian silleen. Kerttu ilmaisi avoimesti\nkaikki tietonsa ja vastaili jokaiseen kysymykseeni. Meillä olisi\ntalomme halvin orjatyttökin jo arvannut minun kyselevän vain\nurkkiakseni ja epäillyt petosta, mutta Kerttu se vain avoimilla\nsinisillä silmillään katseli minuun ja luottaen syötti minulle\nseikkoja, jotka varmaan olivat olleet hänen pappiensa suurimpia\nsalaisuuksia.\n\nMinun olisi pitänyt tietoineni kohta rientää varmojen liittolaistemme\nluo, sillä sulan aikoihin ei todellakaan ollut enää pitkältä, ja\nsotavarustuksiin ja uusien heimoliittolaisten kokoonkutsumiseen oli\nKertulta saatujen tietojen mukaan vain aivan täpärälti aikaa. Mutta\ntässä minua pidätti ihmeellinen uusi viehätys, minkä Kertun lapsekas\navomielisyys oli minussa synnyttänyt. En hennonut vielä ottaa häntä\nsylistäni, sillä minuun ei ollut vielä kukaan eläessäni niin uskonut ja\nniin luottanut kuin tämä lapsi, ja minä annoin hänen siinä jaaritella,\nmitä vain hänen mieleensä juohtui.\n\nNiin me istuimme sylikkäin myöhäiseen pimeään asti, hän opettaen\nminulle, mitä tiesi siitä ristin jumalasta, tämän pojasta Kiesuksesta\nja pojan äidistä, pyhästä neitsyt Maariasta, -- minä kuunnellen ja\nhänen palmikoitansa hajoitellen ja taas kokoon nivoen.\n\nJotakin uutta oli tullut väliimme, ja minä unohdin tarkoitukseni olleen\nsaada hänet ansaan. Lopuksi Kerttu tiedusteli, mitä minä ajattelin\nihmisen kuolemasta, ja näin olimme tulleet kaikkein arkaluontoisimpaan\nasiaan, mitä välillämme saattoi olla. Sillä tuon uuden uskon koko\nmenestys eli sen sanomattoman nopea leveneminen tällä puolen meren\njohtui juuri tuosta \"kuolemattomuudesta\", jota kastajat lupasivat\nkastetuille, ja ikuisen tulikidutuksen uhasta, joka oli oleva\nkastamattomien osana. Ajatus oli minusta kyllä typerä, sillä mitäpä\nihmisessä olisi enää kärvennettävää, jos hänen ruumiinsa oli kerran\nmullaksi muuttunut, tai autuaaksi tehtävää, kun hän kerran oli\nlahonnut. En tosin uskonut omiinkaan Tuonelan taruihin, sillä vaikka ne\nolivat kyllä kauniit kuulla laulajain suussa, tiesin, ettei ihminen\nvoi, lahottuaan, enää minkään jokien yli soutaa tai vaeltaa. Ja olinhan\nvieraillakin mailla vainajain aarteita etsiessämme useinkin nähnyt\nkuolleitten jäännöksiä, kun he lepäsivät kukin kivensä alla, toinen jo\nvalkoisina luina, toinen vielä muurahaisia ja toukkia syötellen, enkä\nollut milloinkaan nähnyt kenenkään heistä päässeen lähtemään syvemmälle\nmaan alle Tuonelan tupia etsimään.\n\nNuoliko oli minut kerran lävistävä vai olinko kaatuva vanhuuttani niin\nkuin puu kaatuu milloinkaan enää nousematta, en osannut arvata. Mutta\nkerroin Kertulle kysyneeni kerran tätä asiaa kuuluisalta Lapin\ntietäjältä, joka oli sanonut:\n\n-- Eivät sinua suuret surmaa, eivät mahtavimmatkaan masenna, kivillänsä\neivät sinua jättiläisetkään tavoita, ei kuninkaan ratsujen peitset,\neivät piispan soturien miekat sinua kaada, mutta pelkää pientä\npistäväistä, jonka peitsi on kuin neula, jonka miekka niin kuin\nhiirenhammas, sitä pelkää, sitä väistä, se on sinun surmasi saaja.\n\nKerttu sanoi: Kuinka hiirenkokoinen olento voisi surmata niin suuren ja\nvoimakkaan miehen?\n\nJa mitaten minua sekä katseillaan että sylillään hän vain nauroi\nkokoani ja semmoista ajatusta, että pieni hiiri minut tuhoaisi.\n\nMinä sanoin:\n\n-- Kunpa se hiiri et vain olisikin sinä, Kerttu?\n\nSilloin hän nauroi vielä kovemmin ja alkoi pistellä minua eri suunnilta\netusormiensa päillä, hokien: siuh! siuh! -- ikään kuin olisi lähetellyt\nminua vastaan lukemattomia kuolettavia nuolia.\n\nMinä olin vangitsemaisillani hänen vallattomat kätensä puristaakseni\nhänet kokonaan syliini ja nostaakseni toiseen paikkaan, mutta samassa\nmuistin kostovalani.\n\nSillä aurinko oli noussut ja sen säteet laittoivat akkunan juuri sille\nkohtaa tuvan permantoa, missä lattia yhä vieläkin punersi emoni\nverestä.\n\nKoko ruumiini vapisi raivosta ja häpeästä.\n\nPudotin Kertun alas sylistäni.\n\nKerttu alkoi vapista.\n\n-- Minne menet ja miksi hahmosi on muuttunut julmaksi? -- hän kysyi\npelosta kyyristyen minun eteeni.\n\nMinä sanoin: -- Menen kellareihin katsomaan, vieläkö niihin paljonkin\naarteita mahtuisi, jos tästä lähtisin saalistamaan.\n\n-- Mutta miksi kirves on kädessäsi?\n\n-- Katsoakseni, vieläkö siellä joku papeistasi on piilosilla.\n\nNäin sanoen minä avasin permantoluukun ja astuin kiviportaille. Sitten\nkäskin Kertun sillä aikaa tuoda sotisopani jälleen esille. Ja kun\nKerttu oli saanut käteeni palavan tuohuksen, juoksin alas kellareihin.\n\nSiellä en elävää olentoa löytänyt, vaikka selvästi näkyi, että oli\noltu. Eräässäkin komerossa oli musta risti kiinnitettynä kiviseinään ja\nsen alla oli puhtaita pahnoja viiden kuuden miehen maata. Vielä oli\npahnojen päällä ihmeellinen musta kirja ja puoleksi palanut\nvahakynttilä pystyssä lautasella pienellä rahilla. Sytytin kynttilän\npalamaan. Rahilla oli myöskin kummallinen lelu, jommoinen oli ollut\nKertunkin vyöllä roikkumassa, kun minä häntä kannoin palavista kylistä\nsotaveneeseemme, nauhanen suuria luuhelmiä, joita Kerttu oli kopeloinut\nmymistessään heidän taikojaan. Sammutin tuohuksen ja istuin pahnoille,\ntarkastaakseni vahakynttilän valossa tuota ihmeellistä kirjaa,\njommoisia muistin kauempaa nähneeni valkomekkojen pitelevän käsissään,\nkun he kivihuoneessa lauloivat loitsujaan heidän eteensä polvistuneelle\nväelle, ja jommoisesta he olivat lukeneet loitsujaan minuakin\nkastaessaan.\n\nKirjasta en tullut hullua hurskaammaksi.\n\nSiinä oli vain nippu hauraita harmaan valkoisia lehtiä, joihin oli\npiirusteltu kuvia ja muuten täyteen suurempia ja pienempiä\nharakanvarpaita. Pistin kirjan taskuuni, kysyäkseni Kertulta, mitä nuo\nkuvat ja koukerot merkitsivät. Tempasin mustan ristin irti seinästä,\nmursin sen palasiksi ja lennätin kauas luotani, jolloin pahnoissa\nolleita pieniä nakertajia pölähti pakoon nurkemmaksi. Mutta yksi niiden\npoikasista eksyi joukosta ja jäi minua töllöttämään kiiluvin silmin ja\nhörökorvin virsuni takaa.\n\nSäpsähtäen minä vetäisin jalkani koukkuun, sieppasin vahakynttilän\nkäteeni ja pakenin kiviportaita ylös, minä karhujen kaataja ja vanhojen\nhautojen koluaja!\n\nKerttu kuuli kolinan ja avasi lattialuukun.\n\nMinä nousin kellarista, päälaellani pahnankorsia, toisessa kädessäni\npalava vahakynttilä, toisessa se ihmeellinen kirja.\n\nKiljahtaen Kerttu juoksi karsinan puolelle.\n\n-- Minä näin sen siellä, -- sanoin hänelle.\n\n-- Kenen sinä siellä näit? -- hän kysyi.\n\n-- Näin sen hiirenpoikasen, kiilusilmän.\n\n-- Voi sinä Lalli, lapsukainen, -- sanoi Kerttu, tullen hellästi\nluokseni, pyyhkien pahnat päästäni ja ottaen kynttilän kädestäni.\n\nMutta huomattuaan loitsukirjan kädessäni hän peräti kauhistui, että\nminä, joka hänen tietääkseen en ollut vielä kastettu, kosketin niin\npyhää esinettä käsilläni, ja hän käski minun heti polvistua sekä tehdä\nristinmerkin, jotta muka kirous lähtisi minusta. \"Voi sinua, Lalli, hän\nvoivotteli -- sinä pelkäät hiiriä etkä tiedä, että yksi ainoakin sana,\ntuosta pyhästä messukirjasta luettuna, vapauttaisi sinut kaikista\npeikoistasi ja siitä hirveästä kostosta, joka sinun mieltäsi painaa, ja\nantaisi sinulle voiman sopia vihamiestesi kanssa.\"\n\nMinä kysyin, kuka siis kostaisi puolestani emoni surman.\n\nKerttu vastasi, että sen oli piispa tekevä, kohta tähän maahan\ntultuansa. Hän oli kastava ja ristitsevä minut ja sovittava emoni\nsurmaajan kanssa.\n\n-- Omalla miekallaanko hän sen miehen lävistää? -- minä kysyin.\n\n-- Voi Lalli, Lalli, -- sanoi Kerttu tahtoen ottaa kirjan kädestäni, --\netkö jo vihdoin ymmärrä, että kosto on Jumalan asia eikä ihmisen?\n\n-- Ampuuko siis Ukon nuoli, pilvistä tullen, emoni surmaajan\nkuoliaaksi? Niinkö pappisi ovat sinua opettaneet? -- kysyin jälleen.\n\nKerttu vastasi:\n\n-- Eivät he ole niin opettaneet, vaan he sanoivat, että Jumala on\nantanut koston kuninkaan, piispan ja hänen palvelijoittensa tehtäväksi,\nmutta sinun on -- he sanoivat -- annettava anteeksi emosi surmaajalle\nja odotettava, minkä rangaistuksen he hänelle määräävät.\n\nSilloin minä lennätin kirjan olan takaa takkavalkeaan, jonka Kerttu oli\nvirittänyt untuvien kärventämiseksi metsojen päältä.\n\nHän kirkaisi kimeästi ja riensi ottamaan pyhää loitsukirjaa tulesta,\nmutta perille ennättämättä kaatui pyörtyneenä pankon eteen.\n\nJa kirja paloi poroksi.\n\nMinä varustausin matkaan. Pukeuduin jälleen sotisopaani, ripustin\nmiekan vyölleni, pistin metsot eväikseni konttiin, ja pian salot\njälleen soivat minun viilettäessäni suksillani kohti heimolaisteni\nasuinsijoja, Pyhäjärven tuolle puolen.\n\n\n5.\n\nSitä osaa silloisesta elämästäni, jonka tapauksia muinaistarut,\nlegendat ja myöskin nykyaikaiset historiantutkimukset erikoisesti\nkoskettelevat, en muista läheskään niin selvään kuin tähän asti kuvatun\njakson.\n\nOmiin näkemyksiini sekaantuu tästä lähin jotakin outoa hajanaisuutta,\njopa ristiriitaisuuttakin, joka pakottaa minut mielivaltaisesti --\nkertomukseni eheyden vuoksi -- hylkäämään toisia ja omistamaan ehkä\nvähemmänkin voimakkaasti esiin pyrkiviä. Onhan mahdollista, että oman\nkohtaloni järkyttämänä tuossa toisessa kehityskaudessani olin\ntodellakin kadottanut jonkin verran omien ajatusteni ja tunteitteni\nkoossapitämisvoimaa, ne olivat siksi sisäänpäin kääntyneitä, rajuja ja\nrepiviä, niitä en enää voi kiinnittää mihinkään erikoismuistoihin, ne\nvallitsivat minua kokonaan.\n\nNiinpä en voi ollenkaan muistaa tai tehdä itselleni selväksi, kuinka\nkauan olin poissa kotoani sen jälkeen, kun olin jättänyt Kertun\npyörryksiin pankon viereen. Olinko vuoden, olinko kaksi? Kaikkea sitä,\nminkä on täytynyt tapahtua, ennen kuin palasin jälleen kotiin, tuskin\nvoin kolmeenkaan vuoteen mahduttaa.\n\nKun lähtiessä paiskasin tuvan oven jälkeeni ja ravakassa aamutuulessa\nhiihdin saaren mäkeä alas jäälle, oli mielessäni vain yksi ainoa\nselvyys: en ollut Kertun oikea isäntä, jokin oli hänellä minua\nylempänä, se oli se kirottu punalakki ja hänen valju jumalansa\nsovintoineen ja rahasakkoineen! Punalakki oli Kertulle kuningas ja\npiispa, mutta Tapio ja hänen väkensä pelkkiä peikkoja!\n\nSärkeä kaikki tuo, olemattomaksi tuhota, tuhkana tuuliin hajoittaa, se\noli siis minun ainoa selvyyteni. Minne minä hiihdin, mitä oli ensin\ntehtävä, mitä sitten, se kaikki vyöryi mielessäni toisarvoisena\nsekasotkuna. Mikä olisi ollut helpompaa kuin hiihtää uudelleen\nvihamieheni asunnoille, jos hänen surmaamisensa olisi ollut riittävä\nkosto emoni surmasta. Mutta olisinpa tuntenut itseni peräti\nvaivaiseksi, jos olisin tyytynyt salamurhaan sen jälkeen, kun\nviholliseni olivat ryöstäneet puhtaaksi talomme hevosineen, karjoineen\nja kellarini aarteineen. Siihenkö olisivat rauenneet vuosikautiset\nkoston valmisteluni, siihenkö pitkät neuvotteluni ja suostutteluni,\njoilla jo vihdoin olin saamassa heimomieheni taipumaan yhteiseen\nryöstöretkeen pohjoista kohden!\n\nMutta nyt, Kertulta urkkimani tiedon tultua tunnetuksi, he olivat\nmuuttaneet mielensä, pitäen välttämättömänä vain koota kaikki voimat\nmeren puolelta uhkaavan vaaran torjumiseksi. Suunnitelma oli sellainen,\nettä kuningas ja hänen soturinsa oli petettävä, oli antauduttava\nkasteeseen, ja vasta heidän palattuaan takaisin meren tuolle puolen\nkaikki tavattavissa olevat valkomekot oli surmattava.\n\nKuinka onnellisia, ylpeitä ja kerskuvaisia kaikki nuo nuoret\nheimopäälliköt olivatkaan tuosta keksimästään sotajuonesta! Kuinka\nintohimoisesti he jo hekumoitsivatkaan surmatessaan ajatuksissaan joka\nikisen papin, missä ikinä sellainen tavattaisiin! Ja kuinka keveältä\ntuntui sitten sota- ja ryöstöretkien toimittaminen niissä kylissä,\njotka olivat osoittaneet uudelle uskolle mielisuosiota, suostuneet\npappien sovintorahoihin ja rauhan vaatimuksiin!\n\nMutta kuinka toisin asiat sitten kävivätkään!\n\nOlisihan luullut lapsenkin ymmärtävän, että Ruotsin herrat olisi ollut\nennen kaikkea estettävä maihin nousemasta, mutta meidän onneton\nsotajuonemme valmisti heille nousun kuin parhaan ystävän rannoille.\nVain muutamin paikoin, mihin emme olleet vielä ehtineet antaa\njuonestamme tietoa, olivat rannikkoheimolaisemme omin ehdoin ryhtyneet\nvastarintaan. Mitään apua saamatta ylivoimaa vastaan he olivat\ntietenkin tulleet maahan lyödyiksi, ja heidän sielunsa julistettiin\njoutuneen paholaisen kärvennettäväksi, koska olivat muka kuolleet\nkastamattomina. Tämä peloittava julistus, jota nyt saarnaajat\nlevittivät maille mantereille, synnytti suunnattoman kauhistuksen\nheikommassa väestön osassa.\n\nJa kun nyt kuninkaan laivaston soturit, kiiltokypärineen, peitsineen,\ntapparoineen, kiipineen saivat astua maihin kenenkään vastustamatta ja\nmeidän omat luopiomme päinvastoin heitä auttoivat neuvoen karipaikkoja\nvälttämään ja sopivia rantoja heille osoittaen, niin suuret, aseettomat\nväkijoukot uteliaina riensivät saarille ja niemekkeille heille\ntervehdystä kiljumaan. Me muut, sotajuonellemme uskollisina,\npysyttelimme taempana, petos mielessä. Sillä mitä helpommin\nruotsalainen luuli käännytyksen meillä menestyvän, sitä pikemmin hän\noli vievä soturinsa täältä pois ja jättävä tänne vain pappinsa ja\npiispansa kastamista jatkamaan. Mutta silloin oli meidän verityömme\nmuka alkava ja kaikki uuden uskon papit olivat saavat surmansa. Näin\ntapahtui, että valkomekkoja astui maihin laumoittain ja kohta he\nalkoivat soturien suojaamina saarnata uutta jumalaansa, luvaten\niankaikkista elämää ja autuutta niille, jotka antautuivat\nkastettaviksi, ja näitä oli paljon.\n\nMutta kun soturit kiersivät senkin joukon, joka oli taempana, menivät\nhekin kastettavaksi, niin kuin heidän keskensä oli päätetty. Ja kun\nsotajuonesta tietämätön kansa näki, että heidän heimopäällikkönsä\nantautuivat, alkoi väkeä virtaamalla virrata kastetoimituksen paikalle,\njokainen kiirehtien toinen toisensa edelle ristittäväksi. Kuka heistä\nolisi malttanut olla semmoiseen harvinaiseen juhlaan osallistumatta,\njossa loisto ja komeus vietteli, johon yhtyviä virta vei suurten\nlupausten ja kuninkaallisen suojan helmoihin, joka ikäänkuin muutti\nkoko ajanjuoksun. Minä puolestani olin pappien kirjoihin merkitty jo\nennen kastetuksi, eikä minua sen vuoksi kukaan estänyt kasteen\ntoimituspaikalle pääsemästä. Minulle vain annettiin valkoinen mekko\nristityn merkiksi.\n\nTaas kuulin samat valkopukuisten poikain hymistykset, niin kuin\nennen Teljässä, taas näin samat heiluvat tuohussavut, samat\njumalanäidinkuvat, samat mustat ja kullankiiltoiset ristit. Ja taas\nnäin kirotun punalakin! Taas hän seisoi sileällä paadella vuolaan\nlähteen partaalla, hopeisin kauhoin valellen vedellä ja ristillään\nkoskettaen hänen eteensä vedestä ryömiviä luopioita. Sotajuonemme ja\nsuunnitelmamme toteutui kylläkin täydelleen sen puolesta, että kuningas\nkatsoi mahdolliseksi, näin odottamattoman menestyksen vuoksi, vetää\npois soturinsa ja laivastonsa takaisin meren tuolle puolen jo ennen\nkuin me olimme luulleetkaan. Hän antoi kuninkaallisen valtansa ja\nmahtinsa punalakille, jota nyt sanottiin kuninkaan korkea-arvoiseksi\nHenrikki piispaksi, ja tämän papeille annettiin miekka vyölle ja\nrautainen seulakypäri päähän sekä turvapaikoiksi kaikki ne\nmäkilinnoitukset, joita oli ehditty rakentaa rannikon puolustamiseksi\nheitä itseänsä vastaan.\n\nMutta sotajuonemme toinen puoli eli pappien hävittäminen keskuudestamme\nsukupuuttoon, se jäi täyttämättä. Eikä niin käynyt suinkaan heidän\nkilpiensä ja miekka-pahaistensa vuoksi, vaan sen suuren suosion tähden,\nmikä heillä kansan seassa oli.\n\nSillä niin kuin karja, joka on talven seisonut katoksen pimeydessä,\nkilvan ryntää avatulle ovelle valonpilkettä kohden, niin oli tuon\nikuisen elämän lupaus häikäissyt kansan mielen. Kulovalkeata nopeammin\nlevisi tieto ikuisen autuuden ansaitsemisesta pyhään veteen\nkastautumisen avulla ja ikuisen kuolemankidutuksen välttämisestä vain\npienellä lupauksella olla ryöstämättä vieraita heimoja, olla kostamatta\nheidän ilkitekojansa ja tyytyä pappien määräämiin tapporahoihin!\n\nParhaimmatkin toimenmiehet omien heimolaistemme joukossa epäröivät\njuonemme toteuttamista kuninkaan laivaston ja soturien lähdettyä,\nja minä olin ainoa, joka vaadin toimeen käymistä, ennen kuin\npiispa oli saanut puolellensa enempiä liittoheimoistamme. Hän\nmatkusteli ympäriinsä, rohkeasti kuin kuningas ikään, vaati runsasta\nkestitystä ja asetteli asiamiehiänsä kaikkialle, uhaten suurilla\nkirkkorangaistuksilla niitä, jotka hänen käskyläisillensä jotakin\nloukkausta tai vahinkoa tuottivat. Ja erikoisen kirouksensa alaisiksi\nhän tuomitsi käräjillänsä omankädenkostajat, jotka vastoin hänen\nasetuksiansa ottivat vanhan tavan mukaan hengen hengestä, käden kädestä\nja hampaan hampaasta, niin kuin isäin uskon mukaan miehen sopii ja\ntäytyy.\n\nSalaisissa korpikokouksissamme koetin selittää, että mitä kauemmin\nsiekailimme ja epäröimme, sitä voimakkaammaksi oli piispan valta\nkasvava. Ja jos hänen asetuksensa saisivat kansan seassa tunnustusta,\nniin että me vihdoin suostuisimme ottamaan rahasakkoja hengen asemesta,\nniin mitäpä miehiä -- sanoin minä -- meille enää nuorisosta kasvaisi.\nEivätkö kaikki vihdoin muuttuisi veteliksi nahjuksiksi ja eikö tuo\nikirauha herpauttaisi heidän jänteitänsä, niin etteivät lopuksi\npystyisi edes karhua keihästämään, saati jousta jännittämään! Ja\neivätkö Ruotsin herrat silloin pane meitä kaikkia veronalaisiksi ja tee\ntavallisiksi orjiksensa?\n\nMiehet kuuntelivat kypärät nokilla, haroivat partojansa tai raapivat\nkorvallisiaan.\n\nUusi sotajuoni oli heillä vain mielessä: ei sen enempää eikä vähempää\nkuin temmata piispan päästä hänen punalakkinsa. Sillä heidän keskensä\nkävi sama puhe, minkä olin omalta oppaaltani kuullut jo Teljän\nretkellä, että koko loitsukyky ja tenhovoima pysyi piispassa vain niin\nkauan, kuin tuo punalakki oli hänen päässään. Eipä siis, ennen kuin\npunalakki oli hänen päästään riistetty, ollut ajattelemistakaan mokomaa\nloitsijaa ja ihmeittentekijää voittaa.\n\nMutta lyödä lakki miehen päästä, sitä vartenhan oli mies ensin\nkiinni saatava, ja ylen vaarallinen saattoi olla semmoisen lakin\nkosketteleminenkin: entäpä kun maa aukeaisi ja niin sitä joutuisi\nsuoraan ikuisen tulen lieskoihin!\n\nSiitäpä nyt ankarat sotaneuvottelut! Kuka piispan lakin riistäjäksi,\nkuka kansan kaiken käännyttäjäksi meidän puolellemme? Kuka kaadettujen\njumaliemme kostajaksi?\n\nKun sitten hiihdin tästä kokouksesta allapäin, itse tietämättä minne,\najattelin:\n\n-- Taikalakin riistäminen piispan päästä saattaa todella olla sangen\nvaarallinen asia, ja oman hengen lähtö voi siitä varmastikin olla\nseurauksena. Jos hän minut kaataisi tai suohon sortaisi, silloinpa\nkuolisin kostamatta oman emoni surmaajaa.\n\nNäin ajateltuani minä kohta käänsin suksieni kärjet pohjoista kohden.\nSillä vaikka en voinutkaan toivoa saavani tähän aikaan ainoatakaan\nihmistä mukaani piispan kirouksen uhkaamalle omalle kostoretkelleni,\nniin ainakin minun täytyi ennen kuolemaani ottaa emoni surmaaja\nhengiltä, vaikkapa kosto jäisikin ryöstön puolelta puolinaiseksi.\nAinakin pääsisin valapaton häpeästä ja voisin käydä Kerttua\nsyleilemässä. Sukseni kiitivät yhä nopeammin ja iloisemmin, mitä\nlähemmäksi ennätin viholliseni asuinsijoja. Aamun sarastaessa minä\nhänet tapasin, Kyllikin isän.\n\nKoko kylän vielä nukkuessa näin hänen menevän riihellensä. Hämärissäkin\ntunsin hänen onnahtavan käyntinsä. Ammuin hänet kiuaskodan seinää\nvasten. Nuoli naulitsi hänet siihen. Menin lähemmäksi katsomaan. Henki\noli lähtenyt. Hänellä oli suu auki ja silmät puoliummessa. Harmitti,\nettä hän oli niin äkkiä henkensä heittänyt eikä enää voinut ymmärtää,\nmitä hänelle oli tapahtunut. Ei voinut kuulla huutoani eikä tiennyt,\nkuka hänet oli kodanseinään naulinnut!\n\nOliko tämä nyt mikään kosto? Entä kun olin päästänyt hänen vaivaisen\nristityn sielunsa viilettämään vapauteen ja ikuisia autuuksia kohti!\nTotisesti hänen suupielensä vetäytyivät makeaan hymyyn, ikään kuin\nhänen eteensä olisivat ikionnen veräjät auenneet.\n\nSuunnaton haluttomuus minut tapasi. Ikään kuin olisin varsin suotta\ntärvellyt koko asiani, pitkinä vuosina mietityn ja valmistetun.\n\nMinä katkaisin nuolen ja vedin sen pään hänestä ulos, nostin ruumiin\nolalleni ja kannoin sen hänen omaan taloonsa.\n\nTupa oli täynnä vasta herääviä ja hiuksiansa sukivia naisia, jotka\npäästivät hirmuisen hätähuudon, kun pudotin olaltani vertavuotavan\nruumiin keskelle pirtin valkoista permantoa.\n\nMutta vielä kimakammin he hätäänsä vikisivät, kun sanoin nimeni,\nhuutaen heille:\n\n-- Ämmät hoi, peskääpäs nyt permannostanne puhtaaksi Lallin jäljet!\n\nNyt kuulin naisten parvesta kiljahtavan huudon ja näin yhden heistä\nvaikerrellen heittäytyvän ruumiin ylitse. Hänen pitkä, sukimatta jäänyt\ntukkansa valahti hänen kasvoilleen, peittäen ne minulta, mutta minä\ntunsin hänet heti Kyllikiksi, jonka kanssa olin lapsuuteni viettänyt.\nOlin surmannut hänen isänsä.\n\nVarmaankin oli Tapio itse tänä yönä johtanut askeleitani pyryisten\nmetsäin halki, osoittanut aamuhämärissä, ketä minun oli ammuttava, ja\nnaulituttanut nuolellani tuon miehen kodan ovipieleen. Hän oli tämän\nsuvun päämies. Mutta ei siinä kyllä. Oikea kostettava oli sittenkin\nKyllikki, joka oli opastanut vihollisen saarellemme. Naisena hän ei\ntosin ollut surmattavissani, mutta surkoonpa nyt ikänsä kaiken taaton\nkuolemata ja ikänsä pesköön tuvan valkealta permannolta hänen punaisen\nverensä tahraa!\n\nJa pois lähtiessäni sydämeni oli avartunut tyydytetyn koston riemusta.\n\nEn ollut vielä kuinkaan kauas ehtinyt talosta loitota, kun jo kuulin\nhälytystorvien toitotuksia ja tiesin olevani takaa-ajettu.\n\nHarhailin sitten pitkiä aikoja metsissä, yöpyen milloin lappalaisten\nkotaan, milloin mihinkin.\n\nUskaltausinpa kerran lankonikin taloon, joka kuului vihollisteni\nkylään, vaikka olikin vähän erillään. Hän oli ristitty, enkä hänen\nnäkyviinsä olisikaan voinut mennä, mutta sain toki armon omalta\nsisareltani. Sisarkin alkoi ensin juosta minua pakoon ja sanella\njoitakin ristittyjen loitsuja minua vastaan. Mutta kun hän näki veren\ntahraamat vaatteeni ja väsymykseni, joka oli minut lyyhistänyt\novenpuoleiselle penkille, eipä hän hennonutkaan käskeä taipalelle, vaan\nvei minut piiloon kiuaskotaan, toi syötävää ja sytytti pesään tulen.\n\nOnneksi ei lankoni miehineen ollut vielä susien ajosta kotiutunut ja\nnaiset olivat pellavia loukuttamassa, joten meillä oli hyvä aika\nrupatella ja menneitä aikoja muistella.\n\n-- Otinpa tämän mukaani, kun läksimme kotitalosta, -- hän sanoi,\nnostaen pienen, savuttuneen kanteleen lavitsan alta, rasiasta, -- en\nole sitä täällä uskaltanut soitella.\n\nSe oli emomme vanha kannel, suonikieli, ikilaulajalta saatu.\n\nVähän aikaa viriteltyään ja näppäiltyään hän sai siitä lähtemään\nsointuja. Eikä aikaakaan, niin jo kuulin tuttuja lapsuutemme säveleitä,\nniin kuin niitä emo oli soitellut, milloin leikiten, kuin metsäpuro\nolisi kiveltä kivelle hypellyt, milloin itkuun herahtavina,\npalaamatonta menneisyyttä murehtivana. Nepä aikoja, nepä onnen päiviä,\nkun suku vielä oli koossa, kun metsät vielä olivat samaa tuvan yhteistä\nkotia, samosipa niitä kuinka kauas tahansa! Voi sykähtävää riemua, kun\nmajavannahkoja kontit täynnä, punaiset pyyt povessa ja raskaat metsot\nvöillä, hiihtelimme pitkiltä eräretkiltä kotiamme kohden, mielessä\nsuuren tupamme tuttu tuoksu, sen loimottava liesi, armaan emon hymyily,\naltapäin valaistut silmäkulmat ja poskipäät, kun hän pankon ääressä\nseisten, puurokauha kädessä ja käsi vatsan päällä, nauraen otti vastaan\nriemukkaasti tupaan pursuavia metsäläisiä, joita lapset jo ympäröivät\nja kilvan riisuivat silokarvaisista ja -höyhenisistä kantamuksista.\nSoita, soita, sisar kulta, metsä on ollut antoisa! Katso! Pöytä on\nkohta täynnä paahdettuja pyitä. Haarikat kohta kiertävät miehestä\nmieheen!\n\nMinä katsahdin sisareeni, miksi hän ei enää soittanut.\n\nSaineet kyyneleet valuivat hänen silmistään ja tippuivat kanteleen\nkielille. Hän itki ollutta ja iäksi mennyttä.\n\nSitten hän huoahtain piilotti kanteleen entiseen paikkaansa ja\nhuolestuneena katsahti kodan ovesta ulos, miesten kotiutumista\nvainuten.\n\nKaikki, mikä hänessä muinoin oli ollut, hänen viattomien sormiensa\ntaitamaton kielten näppäily, hänen armaitten solisluittensa välitse\npulppuavat sydänsuonet, hänen äskeinen rahilta nousemisensa, -- ovesta\nulos katselemisensa, -- kaikki se yhäkin piti minua menneisyyden\nkaihoisissa lumoissa.\n\nKun en minä ollut lähtökiireistä tietääksenikään, hän kysyi minulta,\njoko olin kuullut piispan julistaneen minut kirouksensa alaiseksi, kun\nolin omankäden kostoa harjoittanut.\n\nMinä vain naurahdin ja pyysin vieläkin soittelemaan tuota emomme\nkultaista kanteletta.\n\nSilloin hän kysyi, tiesinkö minä, mitä se Ruotsin kirkon kirous oikein\nmukanansa toi sille, joka semmoiseen langetettiin.\n\nMinä hyräilin hänen äskeistä kannellauluansa.\n\nJa nyt hän kertoi kuulleensa papilta, että semmoinen \"pannaan\"\njulistettu ihminen on jumalan ja hänen enkeliensä hylkäämä eikä voi\nenää missään saada rauhaa, ei maalla, ei merellä, ei metsien luolissa\neikä edes manalassakaan. Ja niin kauan kuin piispa ei ole tätä kirousta\nhänen päältänsä ottanut, älköön kukaan ristityistä häntä puhutelko tai\nkauan häneen katsoko, vaan menköön hänen ohitsensa, niin kuin ei olisi\nihmistä kohdannutkaan, ettei sama kirous häneenkin tarttuisi. Ja\nsakoitta ja muitta rangaistuksitta jääköön hänen riitakumppaninsa, joka\nhänet tappaa, ellei piispa ole kiroustaan peruuttanut tai joku piispan\nkäskyläisistä hänelle messukirjaa lukenut ja hän polviltansa ristiä\nsuudellut.\n\nKuuliko sisareni kotiin palaavien miesten hoilotuksia vai ainoastaan\nlähestyvää suksien suhinata, hän alkoi levottomana häätää minua\nkodasta, omaa kovuuttansa itkien ja puoleksi väkisin työntäen minua\nulos. Poloista sisartani surkeillen rupesin vihdoin itse tekemään\nkiireistä lähtöä ja nousten suksilleni sanoin:\n\n-- Menenpä tästä katsomaan, onko Kerttu jo saanut tupamme permannon\nvalkoiseksi.\n\nKohta hiihdin korkeassa kuusikossa, jonka latvat pyryä ennustavasti\nsuhisivat, minulle kodittomuuttani laulaen.\n\n\n6.\n\nHiihdin sinne, hiihdin tänne, missään ei ollut kotia minulle. Vieraat\npakenivat minut tunnettuansa, ystävät ihmettelivät niin kuin\nkummituksen nähtyänsä: vieläkö sinä, Lalli, elelet? Luulimme sinun jo\naikoja sitten menneen Tuonen vesiä soutamaan, joku näki sinun kaatuneen\nja hangen alle hautautuneen, joku toinen kertoi sinun omaan miekkaasi\nsuistuneen.\n\nKysyin miehiltä säikähtäneiltä: vieläkö on punalakki piispan päässä?\n\nHe kaikki nauramaan: jo sinä jotakin kysyt! Ei ole miekkaa vyöllä, ei\ntikaria mekon alla, mutta ei päästä lähellensä, ristinsä kun vain\nkohottaa, miehet kohta polvillensa, kädet ristissä rinnan päällä,\nhuulet ristiä suutelevat. Jos ken ojentaa kätensä punalakkia\ntavoittaakseen, kohta käsi halvaantuen raukeaa tai mies hänen eteensä\nkaatuu.\n\n-- Missä on piispanne? -- minä kysyin.\n\n-- Pappeinensa ristityitä tekemässä, -- sanoivat miehet vältellen. He\nkatsoivat minuun epäluuloisin katsein, ikään kuin olisivat luulleet\nminun kyselevän asioita, joista hyvin tiesin. Nyt ymmärsin heidän\notaksuvan samaa, mitä sisarenikin oli minulle sanonut punalakin\nolinpaikasta, eli että hän saattoi paraikaa nauttia kestitystä minun\nomassa talossani. Minä huusin heille:\n\n-- Kootkaa väkemme, vetäkää heitä luolistansa, tai mihin ikinä he ovat\npiilottuneet, kajahuttakaa sotatorviinne ja kutsukaa heidät\nympärillenne, sillä suuri sota on nyt nousemassa. Älkääkä hajotko,\nennen kuin olen luoksenne palannut!\n\nNäin sanoen minä aloin voimieni takaa hiihtää vanhaa kotitaloani\nkohden. Vasta sitä lähetessäni lapsuudesta tutut tienoot pysähdyttivät\nminun hurjan vauhtini ja saivat ihmettelemään outoa muutosta, minkä\nalaisena kaikki tuntui olevan, vaikka minä en suinkaan neljää vuotta\nenempää liene kotiani näkemättä ollut. Olisivatkohan mäet, ahteet,\nkyläkujat ja itse talokin tuolla saarellansa pienentyneet kauan poissa\noltuani, vai olisivatko muistoni suurenneet, kun ajatukseni alituiseen\nolivat sen liepeillä keinuneet, kun Kerttu oli minulle muka tuvan\ntäydeltä lapsia synnyttänyt, joille minä nuolia vuoleskelin, kun\nentiset jumalat jälleen metsissä hallitsivat ja entiset kotihaltijat\npirtissä.\n\nVanha Teljän oppaani oli kai hänkin luullut minua jo aikoja kuolleeksi,\nkoskapa hän säikähtäneenä oli juosta tiehensä rekivajan äärestä, missä\nhänet tapasin.\n\nHän kertoi piispan juuri ikään lähteneen ajamaan pappeineen talosta,\njossa olivat Kertun kestitystä nauttineet jo viikon aikaa. Ja hän\nrupesi luettelemaan niitä heinämääriä, joita oli piispan hevosille\nsyötetty, mutta minä en malttanut enää hänen tilejänsä kuunnella, vaan\nmolemmin käsin kuristaen häntä kurkusta kysyin, mihin suuntaan he\nolivat ajaneet?\n\nPelästynyt orjani ei tiennyt vastata, käski kysymään emännältä.\n\nMinä vihurina tupaan.\n\nKerttu ehätti jo eteisessä minua vastaan. Hän oli parhaissa\nhepenissään, kauniimpana en ollut sitä kassapäätä vielä ikinäni nähnyt.\nHän peräytyi tuvan ovelle, selin painaen sen kiinni, niin kuin olisi\ntahtonut kieltää minulta tupaan pääsyn.\n\nMinut äkkiä huomattuansa hän tuupertui säikähdyksestä, tottapa olin\nollut hänenkin mielessään jo aikaa sitten vainajana. Hän kiljahti,\nmutta ei tiennyt minne paeta, kun minä seisoin ovensuussa, tavoitellen\nhäntä käsilläni.\n\nYmmärsin heti, että jos nyt kysyn, hän syöttää minulle valheita, enkä\npunalakin matkoista saa mitään tietää. Tässä ei auttanut muu kuin vanha\nkeino: saada hänet ensin rauhoittumaan ja antautumaan.\n\nAukaisin sylini, ikään kuin häntä luokseni pyytäen, ja sanoin\nmairitellen:\n\n-- Tiesitkö minua odottaa, kun on noin kauniit helyt rinnoillasi? Vai\nlieneekö täällä käynyt suuria lahjamiehiä vierailta mailta? En ole\nennen mokomia koruja talossani nähnyt! Kerttu, Kerttu, tule jo!\n\nHän lähestyi minua pari askelta, mutta epäluuloisena ja arkaillen\nperäytyi taas ovellensa. Sitten valehtelin:\n\n-- Olen saloja ristiin rastiin kierrellyt, piispaa etsien. Olisi ollut\nasiaa. En löydä mistään.\n\nKerttu vaikeni, kalpeana vavisten.\n\n-- Ajattelin, olisiko hurskas piispa tullut tänne -- minut\nkastaaksensa.\n\nTämän kuultuansa Kertun kasvot vihdoin kirkastuivat. Hän teki taas\naskel askeleelta tuloaan minua kohden. Vihdoin hän juoksi syliini, ja\nminua hillittömästi puristellen saneli hätääntyneenä, kiireisesti:\n\n-- Voi Lalli, Lalli, piispa juuri ikään ajoi talosta renkeinensä!\nOlisitpa ennen joutunut, hän olisi varmaan sinut kirouksesta päästänyt\nja ristinyt. Minä rukoilin häntä, ja katso, kun hän oli tämän talon\nsiunannut, katosi veriläikkä luukun päältä ja permanto oli valkoinen.\n\nMutta minä tiesin, että veriläikkä, jos oli kadonnut, oli kadonnut sinä\nhetkenä, jona nuoleni oli lävistänyt emoni surmaajan. Vai se punalakki\noli tehnyt kostonikin omaksi ansiokseen ja minun puolestani muka\nsovittanut murhan! -- Jos olivat ajatukseni olleet mustina, niin nytpä\nne siitäkin mustenivat.\n\nMutta minä sanoin leppeästi:\n\n-- Vai oli tullut minua kastamaan? -- Jospa olisi noutaa piispa\ntakaisin, ennen kuin tupaan astun.\n\nKerttu ihastui ikihyväksi. Minä sanoin:\n\n-- Kun voisi vain tietää, mihin suuntaan he ajoivat?\n\n-- Etelään, etelään he ajoivat, sinua hakien, -- huusi Kerttu\nriemuissaan.\n\nAvasin oven lähteäkseni.\n\nKerttu sanoi kummastellen:\n\n-- Mihin sinä kirvestä viet?\n\nMinä pudotin kirveen kädestäni, sillä minulla oli myös miekka vyöllä.\n\nJa niin jäi Kerttu suurin, kauhistunein silmin kynnykselle jälkeeni\nkatsomaan, minun hypätessäni suksille ja hurjaa vauhtia syöksyessäni\nsaaren etelärinnettä alas jäälle.\n\n\n7.\n\nKun ajajat huomasivat minun lähestymiseni, he eivät lyöneetkään\nhevostansa lentoon juoksemaan, vaan päinvastoin hiljensivät vauhtia. --\nHän aikoo sortaa minut suohon pelkin sanoin, -- ajattelin, -- niin kuin\non tehnyt muillekin vihollisillensa. Lienevät loitsusi muihin\npystyneet, Lallia et toki saa polvillensa! Saavuttaessani reen\nolivatkin hänellä jo ristit esillä, kultainen taikasormus kiilsi hänen\nsormessansa ja punainen lakki oli hänen päässään. Reki oli pysähtynyt.\n\nMutta minullakin oli pitkäteräiseni jo vedettynä tupesta. Ja juuri kun\nhän ojensi molemmat kätensä minua kohden alkaen sanella vieraskielisiä\nloitsujansa, pistin häntä sydänalaan.\n\nKohta ensi pistoksesta hänen kätensä raukesivat alas ja suu vääntyi\nkuoleman kivusta. Kun pistin syvemmälle pehmeihin lihoihin ja tein\npuukollani viimeisen leikkaavan nykäyksen, niinkuin teuraalle tehdään,\nrunnahti hänen ruumiinsa kokoon.\n\n-- Siihen kuolit, kuolematon!\n\nMutta hänen suunsa ympärille levisi sama ihmeellinen hymy, minkä jo\nolin nähnyt emoni surmaajan kasvoilla.\n\nJa taas minun sydäntäni kouristi ajatus, että olin ehkä tämänkin,\nsuurimman viholliseni, päästänyt jotenkin livahtamaan autuaitten\nmaille. Semmoinen sanomaton väsymys minut tapasi, että olisin siihen\npaikkaan nukkunut. Enkä muistanut, mitä olin tehnyt ja millä asioilla\nollut.\n\nVasta muutamia askeleita poistuttuani reen luota muistin miehet, jotka\nminua korvessa odottivat, ja että minun oli otettava piispan punalakki\nomaan päähäni.\n\nSen teinkin. Istuen rekeen, kuolleen piispan viereen, -- renki oli\npaennut -- minä irroitin leveät nauhat piispan niskasta ja vedin\npunalakin hänen päästään. Pää oli hevosenkallon muotoinen, lakiluu\nharjallaan niinkuin kuikan, hienot, kalvenneet otsasuonet siinä vielä\nsiinsivät syvenevien ohimokuoppain reunoilla.\n\nVedin punalakin päähäni, sidoin nauhat niskaani ja kaulaani. Sormusta\nen saanut hänen sormestaan. Lakin reuna tuntui sametin hienolta minun\notsaani vasten. -- Ei minulle mitään tapahtunut. Nauhatkin vain\nhivelivät ihoani. Ei mitään tapahtunut siitä, mitä miehet olivat\nennustaneet.\n\nEi mitään.\n\nMuuta kuin että äkkiä heräsin unesta ja kavahdin kuolleen miehen\nvierestä pystyyn.\n\nKaikki oli taas muistissani ja selvänä, mitä olin tehnyt, mitä\ntekemässä ja mitä varten. Kohta minä pyrynä hiihdin korpia kohden.\n\nKuitenkin minun täytyi useat kerrat pysähtyä ja katsoa taakseni, sillä\nsuksieni kannoilla hiihti vielä joku toinen. Joka kerta kun käännyin\nkatsomaan, ei siellä kyllä ollut ketään, mutta hiihtäessäni taas lievä\npaino tuntui suksissa.\n\nOlisikohan tuo ollut piispa vainaja? Seurasi ehkä minua, estääksensä\nmiesteni nostattamista sotaan? Sillä totisesti oli aikomukseni olla\nainoankaan valkomekon henkeä säästämättä, missä ikinä heitä\ntapaisimmekin! Mitähän se piispa minusta ajattelikaan, kun luuli minun\nkummituksia säikkyvän!\n\nNoustuani vuorelle ja juuri ennen kuin laskin alamäkeen, kuu pilkisti\ntaas pilven alta, ja minä ajattelin: käännynpähän äkkiarvaamatta, niin\nsaan nähdä taas sen lintukallon ja ohimoilla pikkusuonet, ja nauran\nhäntä vasten silmiä, jotta hänkin näkisi, ettei minua mikään mahti\nvoita, ei edes Manalankaan.\n\nMutta takanani ei ollut ketään. Olipahan lylyn kannalla vain pieni\nsammaltukko, jonka sukseni lie mukaansa raapaissut. Ja tuoko se muka\noli minulle painoa lisännyt!\n\nMäen laskettuani, kun tulin taas aukealle ja sittenkin lylyni tuntui\nraskaalta, ajattelin: lienee sukseni haljennut sälölle ja siihen\nsammaltukko tarttunut.\n\nKatsoin. Ei siinä mitään sammaltukkoa ollutkaan. Olipahan hiironen,\npesi pienoisia etutassujansa, takatassuillansa istuen. Maltas,\najattelin, -- sivuutan minä suksillani nelistävän hevosen, enkö\nmokomata hörökorvaa jälkeeni jättäisi!\n\nPyyhkäisin porkalla hiiren lumeen ja läksin potkaisemaan suuren\nsuotasangon yli. Jos joku syrjäinen olisi minut nähnyt, hän olisi\najatellut: tuota miestä kuolema ajaa. Kerttu oli sanonut: kuinka voisi\nhiirenkokoinen olento noin voimakkaan miehen tuhota! Minä nauroin\nitselleni niin, että suosalo kaikui. Mutta taakseni en uskaltanut\nkatsoa.\n\nSiinä se jo olikin suosalon tanner, jossa miehet minua odottivat.\n\nLennähdin sammalkivelle heidän keskellensä.\n\nMutta kun he näkivät punalakin päässäni, ymmärsivät he piispan vallan\nolevan lopussa ja minun valtani alkaneen. He ulvoivat mielihyvästä ja\nkalistelivat kilpiänsä.\n\nMinä olin nyt heidän kuninkaansa, eivätkä he enää rahtuakaan epäilleet\ntäyttää käskyjäni, vaan haltioissaan hyppivät ja loiskivat ja\nvannoskelivat valojansa.\n\nMinä latelin selvästi miesten eteen kaikki ne syyt, jotka saattaisi\nmeidät Ruotsin herrain orjiksi, jos vain omistimme tuon uuden uskon ja\nhylkäsimme omat jumalamme. Jos emme enää saaneet ryöstää takaisin sitä,\nmikä oli meiltä ryöstetty, -- jos lappalaisetkin saivat maksaa veronsa\nsuoraan Ruotsin kuninkaalle eikä meille, -- jos kosto-oikeus meiltä\notettiin ja rahoihin vaihdettiin, -- jos aatteemme oli jaettava tasan\nmeidän ja ansiottomien kesken, -- jos meitä saatiin lyödä ja se asia\nvain rahasakoilla sovittaa, emmekö silloin jo olleet itsekin\npuolestamme orjiksi muuttuneet?\n\nSe korvia huumaava pauhu ja kalistus, mikä tämmöisiä sanojani seurasi,\nosoitti selvästi, että miehet olivat nyt peräti minun vallassani, ja\nolisin voinut saada heidät heti mukaani pohjoisten vihollisteni kyliä\nhävittämään ja puhtaaksi ryöstämään, jotta kostoni olisi ollut\ntäydellinen ja miehenmittainen.\n\nPuuttui vain vielä jokunen sana tai vaikkapa vain ojennetun käden\nviittaus, niin sotahuutojansa karjuen tämä suuri miesten joukko olisi\neri suunnille hajonnut, maan ääristä maan ääriin samonnut ja jokaikisen\npapin surmannut, joka olisi tielle sattunut. Vapautemme olisi säilynyt,\nherruutemme olisi jatkunut, vanhat jumalamme olisivat jääneet kunniaan.\n\nMutta se viimeinen sana tai se kädenojennus puuttui. Ja se puuttui\naivan vähäpätöisestä syystä, niin naurettavan vähäpätöisestä ja\nmitättömästä, että nyt vieläkin, kahdeksansadan vuoden kuluttua tuosta\nkokouksestamme, tuskin ilkeän sitä tunnustaa.\n\nAsia oli semmoinen, että minun puhuessani ja juuri, kun olisin parasta\npontta sanoihini tarvinnut, minua suuresti häiritsi metsähiiroseni\nvikinä jossakin sammaleissa jalkojeni alla. Se oli kai sittenkin\npysynyt suksieni kannoilla ja nyt vielä löytänyt toverinsakin, sillä\nkun katsahdin alas, oli siinä kaksi samanlaista hörökorvaa, ja niitä\noli ehkä enemmänkin sammalien alla, koskapa kävi kova vikinä ja minun\ntäytyi alituiseen katsella jalkoihini, etten heitä polkisi ja tuottaisi\nkokouksellemme häiriötä.\n\nHeidän mielestänsä (nimittäin noiden hiirien) minä en puhuessani\nollenkaan pysynyt pääasiassa, siinä kysymyksessä, miten nyt itse,\npiispan valta käsissäni ja punalakki päässä, selitän kansalle\nelämänarvoituksen. Sillä olihan tuo kuolemattomuuden lupaus mennyt\nsyvälle kansan mieliin, ja hiirien käsityksen mukaan tarvittiin nyt\ntietenkin vielä voimakkaampia ja kouraantuntuvampia lupauksia, jos\ntarkoitukseni oli käännyttää kansa takaisin vanhojen jumalien puoleen.\nMutta tarpeellisia sanoja tuon vikinän vuoksi en saanut kielelleni.\n\n-- Mitkäs kirput sinua nyt purevat? -- kuulin jonkun lähimpänä\nseisovista miehistä sanovan, joka oli kummastellen katsellut sammalta\nsotkeviin jalkoihini.\n\nJa jotkut toisetkin naurahtivat.\n\nMutta minä en kyennyt nostamaan katsettani hiiristä, etteivät ne olisi\nruvenneet nousemaan korviini asti kuiskimaan, mitä eivät luulleet minun\nkuulevan alhaalta.\n\nMiesten jännitys pääsi laukeamaan tyhjiin, ja toiset nauraen, toiset\nmuuten omiaan rupatellen he kysyivät minulta alkaessaan hajota; aioinko\nollenkaan ja milloin aioin jatkaa kokousta ja johtaa heidät retkelle\nristittyjä vihollisia vastaan.\n\nMinä määräsin ajaksi kevätsulan. Tarkemmin en voinut määrätä enkä\npäivää nimittää, sillä juuri silloin oli kaksi hiirosta nousemassa\nylöspäin miekkani tuppea myöten, ja minun täytyi karistaa ne alas.\n\nVasta miesten lähdettyä hiiret jättivät minut. Vaivuin toiselle\nsammalkivelle. Olin näännyksissä kuin hirvi, joka on peninkulmia uinut\nja henkitoreihin asti väsynyt. Istuin kivellä lyyhyksissä, kuunnellen\nlähteneiden miesten naurunsekaista rupattelua, joka eteni etenemistään\nhonkain taa ja painui yhä kauemmas metsiin. Lopulta se kuului\ntasaisesti hiljenevänä sorinana, josta vain jokunen äänekkäämpi\nnaurunremahdus erottui.\n\nNiin kuin oma elämäni olisi askel askeleelta loitonnut luotani.\n\nMuuta en enää tehtäväkseni ymmärtänytkään kuin surmata oma koito\nitseni.\n\n\n8.\n\nHarhailin kauan metsissä, hakien paikkaa, missä voisin surmatekoni\ntehdä kenenkään minua enää milloinkaan löytämättä.\n\nOlisihan niitä tietäjämiehiä ja loitsijoita ollut, varmasti olisivat\npystyneet vapauttamaan minut niin vähäisestä mielenhäiriöstä kuin\nnoiden hiirten alituisesta näkemisestä. Mutta tappioni ja häpeäni olisi\nvain tullut sitä suuremmaksi. \"Punalakki on sinulla päässäsi ja piispan\nkaikkivalta käsissäsi, etkä pysty luotasi karkoittamaan -- hiirosia!\"\nNäin olisivat vanhat tietäjät minulle sanoneet, ja sitä olisi kaikki\nkansa nalkuttanut elämäni viimeiseen päivään asti. Parempi toki kohta\nhävitä olemattomiin.\n\nKun vihdoin, monta aikaa tarkoituksettomasti sinne tänne vaellettuani,\nihmisiltä piileskeltyäni, öitä milloin heinäsuovan alla, milloin\nsammalvuoteella vietettyäni, -- kun vihdoin nälkiintyneenä työnsin\nmiekkani kahvan maata vasten ja olin syöksymäisilläni sen terään, näin\nKertun ihmeekseni katselevan itseäni lempein silmin maasta käsin. Hän\nmakasi selällään, ja hänen molemmat kätensä olivat minua kohden\nojennettuina, ikään kuin hän naurusuin olisi käskenyt unohtamaan\nkaiken, mikä oli välillämme ollut, valat, kostot, surmat, -- ja vain\nvetänyt luokseen, rinta vasten rintaa, lepoon, rauhaan, autuuteen...\n\nSilloin muistin Kertun sanan, jonka hän oli sanonut juuri ennen kuin\nminä olin lennättänyt messukirjan takkavalkeaan: \"Voi sinua, Lalli,\nsinä pelkäät hiiriä etkä tiedä, että yksi ainoa sana tästä\nmessukirjasta vapauttaisi sinut niistä ja kaikista tämän maailman\npeikoista!\" Uusi toivo syttyi minussa. Hiipisinkö yhdenkään ihmisen\nnäkemättä Kertun luo? Ja siellä me yhdessä hakisimme takkapesän\ntuhkista, eikö joku pieninkään palanen tuon kirjan lehdistä olisi\npalamatta säilynyt ja Kerttu sen avulla voisi loitsia minut hiiristäni\nvapaaksi.\n\nJo silloin metsissä vaeltaessani minun on täytynyt olla täyttä järkeä\nvailla, koska saatoin olla huomaamatta sitä kiljuvaa ristiriitaa, minkä\ntämä uusi tuuma sisälsi. Piispan pyhän kirjan jäännöksien avulla\ntahdoin vapautua hiiristäni -- vain voidakseni kevään tultua koota\njälleen mieheni ja surmauttaa kaikki hänen pappinsa! Luultavasti Kertun\njälleen näkeminen, hänen apuunsa turvautuminen, hänen armaiden\nsormiensa hyväily veti minua niin vastustamattomasti puoleensa, etten\nvoinut selvästi tajuta, missä tarkoituksissa hänen luoksensa vaelsin,\nperäti nääntynyt kun olin.\n\nMinua ei liene koko matkallani kuitenkaan yksikään ihmissilmä\nhuomannut, kun vihdoin eräänä yönä kuutamon vaihtuessa aamun\nsarastukseen saavuin kotimäelle. Sukset luisuivat jaloistani, sauvat\nputosivat käsistäni, ja minä laahustin puolikuolleena tupani ovelle.\n\nAvasin sen hiljaa raolleen nähdäkseni, oliko tuvassa ketään. Ovi ei\nnarahtanut.\n\nEi ketään.\n\nEn sittenkään astunut sisälle, vaan katselin niin kuin vieras mies\nvieraaseen tupaan, jonne ei uskalla isäntäväen poissa ollessa astua.\nPunerva auringonsäde valaisi pirtin valkoista permantoa, jolle oli\nviskelty katajanhavuja. Siellä täällä näin Kertun illasta jääneitä\ntöitä. Äskenhän minä tässä tuvassa kävin, mutta olin kaiketi niin\nkiihdyksissäni, etten silloin huomannut, miten se oli muotoansa\nmuuttanut. Nyt sitä tarkastelin ovenraosta sitäkin uteliaammin.\n\nValoaukon puoleisella seinällä oli lasta sylissään pitelevän naisen\nkuva, ja minä muistin selvästi nähneeni jotakin sen tapaista\nkatsellessani Teljän kivihuoneen ovesta sisälle. Siellä oli myös suuri\nristi ja siihen naulittu puinen miehen kuva, kädet harallaan, kullalla\nja hopealla siroteltuna, ja kultainen vanne pään ympärillä. Ristin alla\noli pöytä ja siinä paksuja vahakynttilöitä kultaisissa jalustoissa,\nsekä kirja ja kaksi korkeata hopeista maljaa. Mutta kun minä nyt\novenraosta tarkastelin omaa tupaani, niin eikös minunkin pöytäni\nkohdalla ollut seinässä kultakoruinen musta risti, kaksi ohkaista\nvahakynttilää pöydällä, avonainen kirja (kaiketi uusi messukirja) ja\nhopeinen malja.\n\nAloin arvailla, että piispa ja hänen pappinsa, luullen minun jo\nmenehtyneen, olivat valinneet minun taloni asuin- ja kokouspaikakseen,\njossa olivat toimittaneet ristityilleen jumalanpalveluksia ja\ntaikojaan. Kerttu oli ehkä ollut heidän kirkkonsa emännöitsijänä.\n\nKohta minä sainkin hänet nähdä -- yhä samasta ovenraosta.\n\nHän tuli uudesta ovesta, karsinan puolelta, kalpeana ja ihanampana kuin\nmilloinkaan, ei sitä ovea ollut minun aikoinani ollutkaan. Hänen\nsilmänsä olivat itkettyneet ja kasvonsa ikäänkuin murheesta nääntyneet.\nJa minä arvasin kohta, että hän oli surrut piispansa surmaa.\n\nHän meni oikopäätä sen vaimonkuvan eteen, jolla oli lapsi sylissään, ja\npani palavan vahakynttilän kuvan eteen. Sitten hän meni itse polvilleen\npermannolle ja ristinmerkkejä tehden otsansa ja rintansa ylitse vaipui\nkumarruksiin maata vasten, niin että hänen pitkät keltaiset palmikkonsa\nkiertyivät pyörylöiksi lattialle. Mutta hänen ruumiinsa vapisi\nvoimakkaissa itkun nyyhkytyksissä.\n\nVihdoin itkunsa hillittyään hän nousi ja meni peremmälle ristin alle\nkumartelemaan. Hänen käsivartensa olivat ristikkäin rinnan ylitse, ja\nkoko hänen suortuvainen päänsä oli punertavien auringonsäteiden\nvalaisemana. Sitten hän rupesi oikealla kädellään taas otsansa ja\nrintansa ylitse ristinmerkkejä tekemään, mymisi minulle käsittämättömiä\nloitsurukouksia ja vasemmalla kädellään kopeloi vyöstänsä riippuvan\npaulan luisia nappuloita. Olipa kuin Ilmattarista ihanin olisi\ntaivaankaarelta kaikkine autereisine väreineen laskeutunut tätä\nihmismajaani pyhittämään. Vanhat lapsuuteni kotihaltijat kurkistelivat\nhekin tätä näkyä mikä pankkopenkin alta, mikä kiviuunin takaa, mikä\nsamasta ovenraosta kuin minäkin, pyrkien sitä yhä suuremmalle raolle\navaamaan.\n\nYhä suuremmassa laumassa me tunkeuduimme esille, enkä todellakaan\ntiedä, milloin minä astuin kynnyksen yli, kaikki olot ja entisyydet\nunohtaen, vain Kerttua kohden ojentuen.\n\nHän katsahti ovelle ja näki minun seisovan sen suussa kuin rosvon,\npiispan lakki päässä, vaatteet repeytyneinä ja ryvetyksissä.\n\nKauhistuksen vavahdus kävi hänen ruumiinsa läpi. Hän teki torjuvan\nliikkeen minua kohden, niin kuin olisi pelännyt minun tappavan hänetkin\nnoiden kuvien ja ristien vuoksi.\n\nMutta minä kohta kysyin häneltä, taitaisiko hän tuon pöydällä olevan\nkirjan avulla loihtia hiiret kintereiltäni.\n\nSen sanottuani jalkani eivät enää kantaneet minua ja minä vaivuin\nlyyhistyksiin ovensuun lavitsalle niin kuin nöyrtynyt ja myyty mies.\nKaiketi Kertunkin tuli minua surku suuren sortumiseni nähdessään. Ja\nvarmaankin hän luuli minun katuvan surmanneeni piispan, koskapa hän\nkoetti järkyttää mieltäni siihen suuntaan ja kyynelsilmin puhui minulle\nnäin:\n\n\"Oi Lalli, Lalli, miksikäs tämän teit? Hän oli sinun ystäväsi. Hän\nodotteli sinua, kääntääkseen sinun mielesi ja johdattaakseen sinut\narmoistuimen eteen. Hän rakasti sinua, Lalli. Hän sanoi, että suurista\nvainoojista on ennenkin tullut Herran uskollisimpia palvelijoita. Hän\nodotti sinusta uuden uskon voimakasta esitaistelijaa, joka olit kokoava\nympärillesi keskenään vihamieliset heimot, joka olit yhdistävä heidät\nkeskinäiseen sopuun ja rauhaan, niin että kaikki ryöstöt ja tapot,\nkostot ja sodat heidän välillänsä olisivat ikuisiksi ajoiksi päättyneet\nja olisi vain yksi Herralle uskollinen kansa. -- Pyydät, että minä\nloihtisin nuo hiiret sinun kintereiltäsi. Tiedä, etteivät ne olekaan\nmitään hiiriä, vaan Herran lähettiläitä sinun mielesi käännyttämiseksi\nHerran puoleen. Sen tähden sanon sinulle: ennen kuin minä niille mitään\nvoin, ota tuo lakki päästäsi.\"\n\nTapailin molemmin käsin päätäni. Olinhan unohtanut punalakin. En sitä\nollut vielä kertaakaan päästäni ottanut, vaan se oli siellä ollut yöt\npäivät ja oli siellä pysyvä merkkinä siitä, että piispan valta oli\nloppunut ja minulle siirtynyt.\n\nYmmärsin tällä hetkellä selvääkin selvemmin koko sen ristiriitaisuuden,\nminkä pyyntöni sisälsi.\n\nHilliten hirmuisen raivon purkautumasta ilmoille, jokaisen jäseneni\nhiljaa vavistessa, kysyin Kertulta vielä kerran, tahtoiko hän loitsia\nhiiret kintereiltäni vai ei. Mutta Kerttu otti ristin seinältä ja sanoi\nuudelleen:\n\n-- Siis paljasta ensin pääsi tämän ristin edessä.\n\n-- En ikinä! -- minä huusin, ja raivoni puhjetessa valloilleen minä\nvedin huotrasta miekkani, jolla olin piispan lopettanut. En voi enää\nratkaista, teinkö tämän itseni vai Kertun surmaamisen aikeissa.\n\nOlin näkevinäni kolmen valkoisen miehen astuvan esille. Varmaankin\nKerttu oli avannut heille oven tuvan perältä, missä semmoista ei ennen\nollut. Heillä oli ristit rinnalla ja paljastetut pitkät miekat käsissä.\n\nJa minä ymmärsin nyt, että Kerttu oli muuttanut tämän entisen\nsukutupani ristittyjen kirkoksi ja asettanut nuo miehet sen papeiksi ja\nettä he aikoivat väkisin riistää punalakin päästäni taikka sitten\ntappaa minut.\n\nHe lähestyivät minua kolmelta suunnalta, hiljaa ja vakavasti, niin kuin\nolisivat vain suorittaneet jotakin kirkollista toimitusta.\n\nSilloin minä, hurjasti hosuen miekalla joka puolelle, ryntäsin heitä\nvastaan, varmana että Lapin tietäjän ennustus oli nytkin pitävä\npaikkansa ja mikään miekkavalta ei ollut minua voittava. Sillä mitään\nhiiriä en minä nähnyt, en pöydän kulmalla, en kiukaan kivillä, en\npankolla, en rakosien pimeissä. Enkä tässä raivoni hurjassa karjunnassa\nja miekkojemme kalskeessa luullut hiirien enää uskaltautuvankaan\npiiloistaan esille. Olin unohtanut, en luullut, en uskonut ... ennen\nkuin -- voi teitä, vanhat ikijumalat, miksi ette minua auttaneet! ...\nennen kuin kesken pahinta melskettä kuulin jälleen tutun vikinän juuri\ntuossa oman korvani takana!\n\nKäteni herpautuivat, miekka kilahti maahan, aivoni sumenivat, enkä minä\nkoko elämästäni muista enää mitään muuta, en tiedä, miten minun tässä\nraivokohtauksessa kävi ja mikä oli loppuni.\n\nOnhan hyvin mahdollista, että -- niinkuin Pyhän Henrikki piispan\nsurmavirressä kerrotaan -- piispan hiippa lopultakin kiskottiin minun\npäästäni ja että silloin päänahkani oli seurannut mukana. Eipä se olisi\nsuuri ihme ollutkaan, sillä olinhan hirmuisista kärsimyksistä\nvälittämättä uskollisesti pitänyt tuota taikalakkia päässäni yöt päivät\nkuukausikaupalla, vaikka sen alla omaa ihoani oli jo alkanut polttaa ja\najaa mädälle.\n\nYhtä mahdollista on, että jokin tositapaus on antanut aiheen siihenkin\nmainitun legendan väitteeseen, että hiiret ajoivat minut lopulta\nrannallamme kasvavaan puuhun, jonka ne sitten nakersivat juuren\nkohdalta poikki ja se kaatui järveen, hukuttaen minut. Miksi puuhun?\nVaikka olinkin ilmeisesti mielipuoli, on minussa täytynyt olla\nkuitenkin järjen rippeitä ymmärtääkseni, että sadoiksi ja tuhansiksi\nmonistunut hiirilauma, joka kaikki kotipellot täyttäen ajoi minua\ntakaa, olisi tavoitettuansa siihen paikkaan syönyt minut. Puussa ollen\nminun oli tietenkin paljon helpompi potkia päälleni tunkeutuvia hiiriä\njälleen alas. Mutta kuinka niillä oli järkeä nakertaa puu poikki?\n\nJos Kerttu olisi saanut tämän asian selittää, hän olisi sanonut, että\nhiiret eivät olleet hiiriä, vaan kaikkivallan lähettiläitä eli oma\nkatuva omatuntoni. Hän olisi kääntänyt koko asian mitä suurimmaksi\nkunniaksi minulle, koskapa hänen pyhä kaikki valtansa muka oli näin\nastunut välittömään yhteyteen minun kanssani, vaikkapa vain\nsoimaamallakin minua.\n\nTietysti koko legenda syntyi hänen kertomustensa johdosta, sillä\nyksikään elävistä ihmisistä ei tiennyt mitään minun hiiristäni ja\nniiden hukuttavasta voimasta minun suhteeni. Mutta muut -- surmatun\npiispan oppilaat ja hänen vihkimänsä papit -- ne ne sitten panivat\nalulle legendan ja käänsivät asian yhtä suureksi häpeäksi minulle kuin\nKerttu oli tahtonut siitä kunniaa minulle tehdä.\n\nSillä vaikka pahantekijän ja vallankin piispansurmaajan oli saaminen\nkostonsa vasta kuoleman jälkeen, helvetin ikuisissa liekeissä; niin\nsiihen nähden, etteivät läheskään kaikki ihmiset vielä ymmärtäneet,\nmitä se iankaikkisuus oikein oli, ikuinen autuus sen paremmin kuin\nikuinen kidutuskaan, valkoiset opettajat tahtoivat heille osoittaa ja\nopettaa, että kyllä niin suuri rikollinen kuin piispansurmaaja sentään\njo tässäkin ajallisessa ja näkyväisessä elämässä saa rangaistuksensa.\nSen vuoksi he legendassaan nyljettivät nahan pääkallostani ja syöttivät\nminut hiirillä, tehden loppuni mahdollisimman häpeälliseksi niin\nristittyjen kuin pakanainkin silmissä.\n\n\n\n\nTOINEN OSA\n\nLALLI HELVETISSÄ\n\n\nSe valtavan huikea kaarilento, jonka minä veteen kaatuvan puun latvassa\nmielipuolena istuen tein, näytti vieneen minut vain aikakaudesta\ntoiseen. Lento ei siis päättynytkään tukehtumiseen ja kuolemaan,\nniinkuin olisi odottanut, vaan päinvastoin järkeni selkenemiseen ja\nminun heräämiseeni näkemään edelleen tämän maailman menoa, jonka olin\npiispan surmaamisella luullut jo peräti pysäyttäneeni.\n\nKuinka kauan lienenkään maannut ensin vedessä, sitten hautaan\nnostettuna, -- ehkäpä satakin vuotta, ehkä enemmän, ehkä vähemmänkin,\n-- vihdoin silmäni aukenivat. Ne eivät tosin auenneet niin kuin\nihmissilmät aukenevat aamun valoon, vaan niin kuin nukkuneen ihmisen\ntajunta voi vähitellen herätä tietoisuuteen yön pimeässä.\n\nEnsin heräsi tietoisuus vain omasta itsestäni. Muistui, miten minä\nlapsukaisena, tuokkonen kädessä, kiipeän astuin astuimelta yhä ylemmäs\näitiä kohden, joka seisten honkaisten ristikkoportaittemme sillakkeella\nhymysuin minua odottelee. Tuokkosessa on käpysiä ja pieniä kiviä -- eli\nlehmiä ja lampaita, joiden kaikkien pitäisi tulla sinne sillakkeelle,\nmissä minulla on tarhani. Mutta nopeasti en voi tulla, sillä en ole\nvielä oppinut paksuhonkaisia portaita nousemaan, vaan tuokkonen on\nerikseen nostettava ylemmälle astuimelle odottamaan ja minun kiivettävä\nerikseen, johon kiipeämiseen on toistaiseksi käsiäkin käytettävä.\n\nÄidinsylin kotoinen tuoksu -- kaikki muistuu -- hänen kätkytlaulunsa,\nsuloinen turvantunne, kaikki. Sitten pitkä lapsuus armaan sisaruslauman\nkeskellä vallattomine kisoineen ja huvisotineen, sitten hurjat\nmetsästykset, aseharjoitukset veljien seurassa, tappelut vieraan kylän\nnuorison kanssa, -- hurmaava pääsy miesten mukana todellisiin miekan\nmittelöihin, kostotoimiin, viholliskylien ryöstöihin ja tuhoamiseen.\nSitten Teljän retki, Kerttu -- lieneekö hänkään enää eläjien joukossa\n-- ja vihdoin haastelu kuolleen piispan kanssa, joka on kangistunut\nrekensä selustalle. Hieno kallo paistaa kuutamossa.\n\nTämän näyn muisto herätti minut melkein ihan valveille.\n\nKuollut piispa -- se oli kuin elämäni päätepiste, elämäni saavutettu\ntarkoitus, tyydytetty kosto vanhojen jumalien puolesta! Mutta mitä\nmerkitsee tämä, että minä, vaikka kuollut, yhä edelleen ajattelen?\nOdotanko vielä jotakin tapahtuvaksi? Jos minkään yleensä pitäisi olla\npäättynyt, niin varmasti ainakin elämäni. Mutta minä ajattelen ja olen\nja muistelen menneitä ja oma elämäni on edessäni selvempänä kuin\nmilloinkaan ennen. Ilmeisesti odottelen, milloin ne ikuiset liekit\nalkavat, joilla piispan jumala minua uhkasi ja joita muutkin ihmiset\nyhdestä suusta ennustivat minulle elämäni iankaikkiseksi jatkoksi.\n\nOdotus oli kuitenkin sietämättömän pitkä, ja satoja, tuhansia kertoja\nminä ehdin muistella elämäni mennyttä juoksua, pienimpiä erikoisuuksia\nmyöten, kunnes aina tulin tuohon sen suureen pääasiaan ja loppuponteen,\npiispansurmaan, joka siten yhä uudelleen tarjoutui arvioitavakseni.\n\nEnhän minä kuitenkaan osannut tuon tekoni arviointia mitenkään muuttaa,\nvaan läpikäytyäni elämäni erikoisuudet tuhannennen kerran se pysyi\nsamana kuin ensimmäistä kertaa arvostellessani: teko oli mielestäni\nsekä välttämätön että miehisen arvoni mukainen.\n\nTosin minua olisi voitu syyttää epämiehekkääksi, koska olin tappanut\naseettoman vastustajan, mutta tässä on otettava huomioon, että\naseettomuus kuului piispan taikatemppuihin. Piispa oli saarnannut\nkaikkea väkivaltaa vastaan ja uskotellut kansalle, että hänen jumalansa\nitse suojelee niitä, jotka eivät miekkaan tartu. Niin oli tapahtunut,\nettä useat minunkin miehistäni, jotka olivat koettaneet paljastetuin\nmiekoin hänen kimppuunsa hyökätä, viime hetkessä olivat alkaneet\nvapista ja pudottaneet aseen kädestään sekä polvillensa langeten\nsuudelleet piispan tarjoamaa ristiä. Näin oli piispa saanut pitää\nloitsukykynsä ja tuon taikalakin päässään, ja pian olisi koko kansa\nantautunut hänelle. Mutta minä ymmärsin, että syynä hänen\nmenestykseensä oli meidän miestemme rohkeuden puute, ja tiesin, että\nvanhat jumalamme vain odottivat semmoisen pelottoman ihmisen\nilmestymistä, joka olisi hänen taikapiirinsä murtanut.\n\nSillä jos ihminen jättäisi kaiken maailmanmenon vain jumalien haltuun,\neikö hiljainen aamutuulikin saisi aikaan enemmän kuin he? Joka\npuhaltelee aholla ja hiljenee ja raukee olemattomaksi? Eikö kaikki meno\npysähtyisi, elleivät he olisi antaneet ihmiselle kykyä tehdä heidän\ntahtoansa, käyttää väkivaltaa, ampua jousin, torjua keihäin, iskeä\nmiekoin? Vai miksi on miehen käsi voimakas ja mieli raju?\n\nJa niinpä nyt herättyäni jälleen tietoisuuteen minut valtasi\nvastustamaton halu saada edes vilaukselta nähdä, millaiseksi maailma\noli elämäni jälkeen muodostunut, kun olin jumalien tieltä raivannut\nheidän mahtavimman vastustajansa.\n\nJos taas -- ja siitä varjelkoon vakainen luoja -- asiat olisivat\nmenneet vastoin uskoani, ja heimoni miehineen ja liittolaisineen\nsittenkin jonkun uuden läntisen retken vaikutuksesta antautunut\nristinuskon armoille, no niin, sittenhän oli minun kai astuttava\nikuisen tulen liekkeihin. Mutta nähdä minun täytyi. Tämä loppumaton\ntietämättömyys se oli kaikkia heidän helvettejäänkin pahempi. Ehkä sen\noli tarkoituskin olla vain jonakin helvetin esiportaana ennen\npolttavain lieskain kirvelyä. Tietysti minä jo olin uuden jumalan\nvaltapiirissä, koska yhä elin ja ajattelin, vaikka olin ruumiillisesti\nkuollut. Ja jos tarkoitus oli vain lepuuttaa minua hiukan ennen\niankaikkisen polttamisen hirmua, niin sepä armonosoitus se minua kovin\nkismittikin. Ikäänkuin minussa ei olisi ollut miestä vastaamaan\nteoistani!\n\nVoimakkaalla tempaisulla minä riuhtaisin silmieni edestä kaiken, mikä\nesti minua näkemästä eteeni. Sitten panin polvet alleni, sovittauduin\nkyykkysilleni ja selkäni sanomattomalla voimalla kohotin haudasta\nkaiken sen soran, mikä oli minua painanut. Multa vierähti takaisin\nkuoppaan, mutta kiven, joka oli painimekseni pantu, näin vierivän\nkunnaalta alamäkeen. Olin noussut haudan pimeydestä uuteen valoon.\n\nOlenpa koko lailla ymmällä, kun minun nyt pitäisi ihmiskielin kertoa\nkaikki näkemäni tässä uudenlaatuisessa pimeydettömässä valossa. Sillä\nnäkeminen täällä ei ollut samaa kuin näkeminen siellä ihmislasten\nparissa. Se oli niin erilaista, että mitkään sanat eivät voisi tehdä\nsitä eläville ihmisille ymmärrettäväksi.\n\nSiellähän ihminen näkee vain, mitä hänen eteensä sattuu: metsiä,\npuroja, hirviä, ohikulkijoita, ystäviä, vihollisia, -- mutta täällä hän\njoka hetki näkee vain mitä itse haluaa katsella; se kaikki tulee hänen\neteensä.\n\nSiellä voi vain arvaten aavistella toisen ihmisen ajatuksia, mutta\ntäällä suoraan näkee hänen aikomuksensa ja kaiken, mikä hänen aivojansa\naskarruttaa. Siellä näkee vain ulkoapäin, täällä sekä ulkoa- että\nsisältäpäin, kuinka vain kulloinkin tahtoo.\n\nSiellä saattoi olla ihmisten näkyvissä, saattoi huudahtaa hei-hei, niin\ntoinen vilkaisi kohti, tai vaikkapa kivensirusen heittämällä ilmaista\ntoiselle olemassaolonsa. Mutta täällä ei voi mitenkään näkyä toiselle\neikä vähimmälläkään merkinannolla ilmaista olemistansa. Niinkuin pässi\ntoinen silmät muljona puskee eteenpäin, saattaa tulla mitään näkemättä\naivan kohti, sipaustakaan tuntematta, jopa mennä aivan läpitsesikin,\netkä sinä voi millään mahdilla antaa hänelle aavistusta siitä, mitä on\ntapahtunut.\n\nEntä liekit?\n\nTäytyy kohta sanoa, ettei niistä ollut tietoakaan.\n\nKaikki jutut minun muka hirmuisista kärsimyksistäni kuolemani jälkeen\novat tuulesta temmattuja tarinoita ihmisten peloittamiseksi ja\nvaroittamiseksi piispoja tappamasta ja muusta pappien vastustamisesta.\nPelkkää mielikuvitusta.\n\n\n\n\nLISÄYS\n\n\n_Tähän päättyi varsinainen kertomus Lallista, sillä äkillinen\nsairastuminen teki isälleni mahdottomaksi jatkaa työtään.\n\nMinulle hän usein mainitsi siitä, kuinka pahoillaan hän oli, kun ei\nollut ehtinyt lopettaa kertomustaan. Ja kerran hän lausui siitä\nseuraavasti: \"Kyllä tästä jo joutaisin kuoliakin, eipä minulla juuri\nenää paljon sanottavaa olisi, paitsi se Lallin toinen osa, se olisi\nollut tärkeä.\" Ja usein hän, huolimatta vaikeasta tilastaan, yritteli\njatkaa kirjoittamistaan, mutta siihen eivät hänen voimansa riittäneet.\nAavistaen sitten, ettei hänellä enää tulisi olemaan voimia päättää\nteostaan, hän kertoi sen minulle, pyytäen minua sen kirjoittamaan.\n\nKun sitten ajattelin, että minun olisi ryhdyttävä tekemään selkoa\nkaikesta siitä, mitä hän minulle kertoi, järjestyksessä koettaa ottaa\nesiin kaikki ne kohdat, joita hän kertoessaan minulle kuvaili,\nmuodostaakseni niistä lukijalle ymmärrettävän johdonmukaisen jatkon\nLallin ensimmäiselle osalle, tuntui se minusta voittamattoman\nvaikealta. Lisäksi vielä tiesin, että isälleni hänen heikossa tilassaan\noli mahdotonta kertoa johdonmukaisesti. Niinpä hän tuli kertoneeksi\nvain ne kohdat, jotka kulloinkin hänen mielikuvituksessaan esiintyivät,\nsekä kertomuksen pääkohdat tai oikeammin sen loppuosan, jota hän piti\ntärkeänä.\n\nKuinka suuri nautinto olisikaan ollut voida syventyä hänen\nmielikuvitukseensa ja yhdistää häneltä kuulemansa kuvaukset\njohdonmukaiseksi kertomukseksi. Mutta aloitettuani tämän työn selveni\nminulle piankin sen mahdottomuus. Huomasin erkanevani hänen\nmielikuvituksensa suunnasta, eksyen omille poluilleni. Ja niin oli\nminun pakko jättää tämä yritys sikseen.\n\nIsäni omat sanat pelastivat minut vaikeasta asemastani. Laadittuani jo\nlyhyen ja kylmän selostuksen Lallin vaiheista, aikomatta enää puuttua\nasiaan, muistuivat ne mieleeni.\n\nKun isäni pyysi minua kirjoittamaan kirjansa toisen osan ja minä\nkauhistuen sanoin sen olevan mahdotonta, vastasi hän minulle: \"Kirjoita\nniinkuin kirjoittaisit pojallesi.\"\n\nJa todellakin, mikä onkaan helpompaa kuin kirjoittaa rakastamallensa\nolennolle, jonka jo edeltäpäin tietää antavan anteeksi kaikki puutteet\nja vaillinaisuudet, sellaista mitä toinen rakastettu olento on\nkertonut. Ja niinpä siis ryhdyin uudelleen kirjoittamaan, mitä olin\nisältäni kuullut.\n\nTietämättömäksi täytyy meille jäädä, miten Lalli siitä uudenlaatuisesta\npimeydettömästä valosta, missä oli, joutui jälleen vaeltamaan tänne\nihmisten pariin. Mutta hänen ensimmäiset vaiheensa täällä selviävät\nmeille seuraavasta kappaleesta, jonka saatoin vielä kirjoittaa isäni\noman sanelun mukaan_:\n\n\"Lalli vaelteli sitten maita mantereita turhaan etsien kaikkea sitä,\nmikä olisi hänelle todistanut omaisrakkauden oikeuden, sillä ei hän\nvoinut käsittää, että ihminen olisi pantu tähän maailmaan jotakin muuta\nvarten kuin omaisiaan rakastamaan ja puolustamaan.\n\nTurhaan hän haki Kerttuansa, sanottiin hänen kuolleen 93 vuoden\nikäisenä. Turhaan hän vaelsi myös veljiensä ja sisartensa entisissä\nkodeissa. Kaikki niissä oli muuttunut toiseksi, heimot vaihtuneet; he\nelivät juuri niinkuin ennen olivat eläneet Lallin pohjolaiset\nviholliset.\n\nOmaa taloansa hän myöskin kävi katsomassa; siellä oli Kertun jätteinä\npappisseminaari, täynnä valkoisia miehiä, jotka hurskastelivat uusissa\noloissa. Kerttu itse kuului joutuneen hurskasten naisten pariin meren\nrannalla olevaan luostariin.\n\nLalli näki joka paikassa, mistä hän tähystelikin, aina uuden kirkon,\nmutta sama ikävä häntä aina vain kalvoi, kun hän ei voinut kenenkään\nkanssa joutua suhteisiin, ilmoittaa itseänsä yhdellekään elävälle\nolennolle. Hän näki kyllä, kuinka kaikki oli muodostunut, mutta eihän\nhän voinut ottaa osaa siihen.\"\n\n_Isäni kuvaili minulle, miten Lalli kaikkialla näki kirkkojen tekemän\nrauhan, mutta ei mistään löytänyt omaa rauhaansa. Kuinka hän\nrauhattomana vaelteli sinne tänne tietämättä, minne mennä. Kuinka\nsitten vuosien kuluessa olot muuttuivat, riitaisuudet ja sisälliset\nsodat alkoivat, isät nousivat poikiaan ja veljet veljiä vastaan, ja\nmennyttä oli se rauha, jonka kirkot olivat saaneet aikaan.\n\nMutta eihän Lalli enää tästäkään näkemästään kirkkojen tappiosta voinut\niloita, sillä ymmärsihän hän entisten olojen uudistumisen enää\nmahdottomaksi. Ja niin hän yhä yksinäisenä ja masentuneena tässä\nalituisessa riitojen sekamelskassa rauhaa mistään löytämättä lähti\nmuihin valtakuntiin ja tuli näin vihdoin Venäjän maalle.\n\nTästä Lallin tulosta Venäjälle olen löytänyt isäni paperien joukosta\nseuraavan lyhyen kuvauksen_:\n\n\"Venäjän valtakunnan entistä pääkaupunkia Pietaria välittömästi\nlähestyvä Inkerin maakunnan itäinen kolkka oli metsikköineen,\npeltotilkkuineen, nurmineen, asumuksineen -- eräänä ikävänä yönä\nloka- ja marraskuun vaiheilla -- jo niin sakean hämärän peitossa, ettei\nkylästä käsin voinut mitään esineitä värinsä puolesta toisistaan\nerottaa, vaan näytti kaikki peittyneen samanlaiseen, tummanruskean\nja vihreätuntuisen yön pimeään. Ja vain siellä, missä muita\nkorkeampilatvainen petäjä, jokin yksinäinen kaivon vipu tai savupiippu\nylettyi ylemmäs, näkyivät ne Pietarin yli auennutta taivaanrantaa\nvastaan, joka oli pilvetön, vieläpä roikutti valossaan joitakin\nheikosti tuikkivia ja helposti sammuvia tähtösiä. Etäisempi itäinen\ntaivas oli mustan pilven peitossa, sieltäpäin ei ainoatakaan valoa\ntuikkinut, sillä kaupungin uusi vallankumouksellinen komendantti oli\nantanut asukkaille ankaran sotakäskyn olla virittämättä pienintäkään\nvalontuiketta kaupungin keskustassa ja siten osoittaa vallankumouksen\nvihollisille tietä sen katusokkeloihin.\n\nMutta läpipääsemättömimmän pimeyden ja äänettömyyden alla olivat\nkuitenkin nuo Inkerin kyläkunnat, jotka lähestyivät Pietaria läntiseltä\npuolelta pilkkoisten pimeyksien varjoista. Ei pienintäkään tulitikun\ntuikahdusta, ei vähintäkään risahdusta kuulunut kylien pimeyksistä.\"\n\n_Sitten kuvailee isäni sitä ympäristöä, mihin Lalli Venäjällä joutui;\nkuvailee, kuinka hän tuli suureen ja komeaan herraskartanoon, joka oli\ntäynnä loisteliaasti ja omavaltaisesti eläviä ylhäissukuisia asukkaita,\nja kuinka hän siellä tapasi kreivi Dickin, suuren kartanon omistajan\nitsensä.\n\nNyt tullaan kertomuksen loppuosaan, siihen, joka oli hänen sydäntään\nlähinnä. Minua kädestä pidellen ja lujasti puristaen hän koetti ja\nkoetti saada minut ymmärtämään asian tärkeyttä.\n\nHän selitti minulle, kuinka tämän komean maatilan omistaja, kreivi\nDick, ei välittänyt sen loistosta eikä mukavuuksista, vaan kuinka hän\nsen sijaan rakasti juuri tuon kaiken vastakohtaa, hiljaista ja\nyksinkertaista elämää, niin että hän esimerkiksi ei tahtonut antaa\nkenenkään palvella itseään, vaan teki itse keskellä monilukuista\npalvelijajoukkoa kaikki jokapäiväisimmätkin askareet.\n\nMielenliikutuksesta vapisevin äänin jatkoi hän kertomustaan siitä,\nmiten kreivi Dickille oli avautunut uusi suuri elämänymmärrys. Hän\nymmärsi, että ihmisillä oli kaikilla sama Jumala, ei heimojumala, ei\nkirkon Jumala, vaan rakkauden ja omantunnon Jumala, joka puhui\nihmisille heidän omantuntonsa kautta ja jonka ääntä yksin oli toteltava\nja seurattava. Ja koska Jumala siis oli kaikkien ihmisten yhteinen,\nniin olivat kaikki ihmiset erotuksetta veljiä keskenään. Omatunto\nkehoitti ihmisiä aina rakkauteen, kielsi kaikki sodat ja tappelut,\nkielsi vastustamasta pahaa pahalla, vaan anteeksiannolla ja\nrakkaudella, kehoitti olemaan koskaan edes vihastumatta veljelleen,\nvaan rakastamaan häntä kuin itseänsä.\n\nKoska kreivi Dick tämän oli ymmärtänyt, ei hän mitään niin hartaasti\nolisi toivonut kuin saada elää niin yksinkertaisissa ja vaatimattomissa\noloissa kuin mahdollista, jotta hän ei eläen yltäkylläisyydessä\nköyhyyden ympäröimänä tulisi tehneeksi vääryyttä veljilleen.\n\nMutta he ihmettelevät, -- tietysti ihmettelevät, miksi hän ollenkaan\neli maatilallaan, miksi ei hän jakanut omaisuuttaan ja lähtenyt sieltä\nyksinkertaisempaan ympäristöön? -- puhui isäni.\n\nJa sitten tuli kertomus kreivi Dickin elämän koettelemuksesta, hänen\nvaimostaan, joka ei tätä miehensä uutta elämänymmärrystä käsittänyt, ja\npuhumattakaan siitä, että olisi suostunut miehensä toivomaan\nvaatimattomaan elämään, päinvastoin halusi suurentaa omaisuuttaan eikä\nvälttänyt mitään keinoja taatakseen perheelleen ja itselleen\nvastaisuudenkin varalle saman loiston ja mukavuuden sekä koettaessaan\npakottaa kreivi Dickinkin siihen.\n\nJärkytettynä kuvaili hän niitä kärsimyksiä, joita kreivi Dickin oli\nkoettava maailman vaatimusten ja omantunnon vaatimusten ristiriidassa:\nKuinka kreivi Dickille oli mahdotonta muodostaa elämä vaimonsa kanssa\nhänen elämänymmärrykselleen sopivaan muotoon, mutta kuinka hän ei\nuskaltanut ottaa ratkaisevaa askelta kotoaan poistuakseen, ennenkuin\noli aivan varma sen oikeudesta. Kuinka sitten yhä kärjistyi se tilanne,\njoka vaati häntä ratkaisemaan nykyisen elämänsä muodon ja omantunnon\nvaatimuksen välillä, tuottaen hänelle yhä suurempia kärsimyksiä. Kuinka\nhänen talonsa oli aina täynnä vieraita, ystäviä ja uteliaita, niitä,\njotka jo ymmärsivät ja ottivat osaa hänen elämänymmärrykseensä, ja\nniitä, jotka vasta sitä hakivat. Ja kaikki he ympäröivät hänet\nehdotuksillaan ja neuvoillaan. Mutta kreivi Dick tiesi, että ainoastaan\nhän yksin saattoi ratkaista tämän vaikean kysymyksen. Sillä vaikka\nomatunto olikin sama kaikilla ihmisillä, niin olivat ne tilanteet,\njoissa sen oli kullekin puhuttava, erilaiset, eikä siis kukaan voinut\nolla toisen omanatuntona.\n\nLopulta kuitenkin voitti omantunnon ääni. -- Kreivi Dick lähti kotoaan,\ntällä teollaan tunnustaen veljesrakkauden vieraisiin.\n\nJa uuden uskon esitaistelijana hän pian tämän päätetyn elämänsä\ntehtävän jälkeen kuoli. --\n\nMutta sitten palasi isäni kertomuksensa sankariin, Lalliin. Ja\nvoimakkaimpana kaikista hänen kuvauksistaan painui mieleeni ikuisena ja\nvaloisana muistona se kuva, kuinka Lalli kirkkaana ja hiljaisena\nsyksyaamuna seisoo tien viereisellä kunnaalla ja katselee häntä\nlähestyvää, loppumatonta hautajaissaattoa, joka niin kuin liikkuva\nmusta nauha kiertää aurinkoisia peltoja ja metsäpolkuja ja etenee\nhitaasti hänen ohitsensa aamun huurteiseen metsään. -- Mutta Lalli ei\nnäe, vaikka kuinka tähystelisi, yhtäkään kirkon miestä heidän\njoukossaan. -- Silloin hän ymmärtää, että ihmiskunnalle on avautumassa\nuusi yhteinen usko, omantunnon usko.\n\nJa minä tunsin, kuinka helvetin portit Lallin takana sulkeutuivat ja\nhänen eteensä avautui tie elämään_.\n\n_Maija Boldemann_.\n\n\n\n"]