[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fwyCLNgNnt-dYSbbORDTt3uJn9G1byQiiUwmT0-1Y3Nk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},493,"Kirkolle","Kilpi, Volter",1874,1939,"493-kilpi-volter-kirkolle","493__Kilpi_Volter__Kirkolle","Kuvaus saaristosta","romaani",[],[],"fi",1937,null,98119,653962,true,[],[],[],"Romaani kuvaa kesäistä kirkkomatkaa Kustavin saaristossa 1800-luvulla. Se seuraa eri talojen väkeä, heidän valmistelujaan ja juhlallista venematkaansa kohti kirkkorantaa. Teos rakentuu saaristolaisten ajatusten ja luonnon tarkkanäköisestä havainnoinnista.","Volter Kilven 'Kirkolle' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 493.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KIRKOLLE\n\nKuvaus saaristosta\n\n\nKirj.\n\nVOLTER KILPI\n\n\n\nOtavan, Helsinki, 1937.\n\n\n\n\n\n\n        _Elämä on rakettava elämän uskosta_.\n\n\n    Omistettu\n    Vainajille, auttajille,\n    antajilleni.\n\n                 Volter Kilpi\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nKyliltä lähdetään\nToistalon väki\nPeltovainioilla ja niittylaaksoissa\nKihlakunta kansoittuu ja lähtee rantahuoneesta\nMerimatkaa\nKilpasoutu ja matkan jatko\nKirkkorannassa ja kirkkomaalla\n\n\n\n\n\n\nKYLILTÄ LÄHDETÄÄN\n\n\n\n\n1.\n\n\nKuinka onkaan suvinen päivä elämää täysi, lehdet suhisevat, taivas\nsinkoo siniänsä, tuuli harjaa ruispellon hivuksia, itikat juoksemassa\nruohojen korsikoissa, perhoset pyrisemässä helpeitten heiluvilla,\npääskyset ilmoissa, västäräkit kedoilla, sen seitsemät sirkuttajat,\nmikä kivellä lirputen, mikä aidanseipäällä piiskutellen, mikä oksien\nlomitse sipsaten, mikä taivaan lakiin kiuruten, kedot, ilmat, taivaat,\nkyynärän palanen nurmenkamaraa, jota silmä likeltä tarkastaa, metsien\nliehtovat rannat ja niittyjen liepivät loitot, jotka katse entämiltään\nsaavuttaa, kaikki samaa leuhtoa ja huimaa, auringon kudetta valon\nniisillä ja suihkeitten sirpaa sinen huljissa ja vehryitten virvoissa,\näänien heijettä ja huminain kuisketta. Eritoten sen huomaa näin\npyhähuomeltaina, kun on jouten ja ihminen kirkkomatkalla ja kerkiää\nkatselemaan ja taivas on päilyvillään kuin juhannuksiksi virutettu ja\npesty ruudunlasi, ja maan nurmet niinkuin olisi häätaloksi somistettu\nkaikki, mitä ilman pielten alle mahtuu.\n\nEnsimmäisenähän oli tänään, niinkuin aina muulloinkin, Lahdenperästä\nliikkeelle lähdetty, koska matka täältä omalta niemeltä ja Markomäen\nahteen takaa ja toisia kauempana oli pitempi kuin muilla, ja koska\nsenvuoksi oli oltava varhemmin matkalla, jotta oli paikalla ja\nKihlakunnassa ainakin siksi kuin likempikin väki rupesi saapumaan\nrantaan ja paattiin. Oli sitä paitsi vanhaa kunniaakin siinä, että\noltiin tiellä ja matkalla ensimmäisinä ja saivat ihmiset niin Koilassa\nkuin Parattulassakin taas tänä pyhänäkin juosta akkunoihinsa ja\npelästyä, että jestakkoon, kerkiääkös enää valmiiksikaan ja\nhankkinoihinsa, kun lahdenperäläisetkin jo ovat menossa, ja\nkirkkopaatissa odottavat! Oli lisäksi tämmöisenä päivänä, jolloin pouta\nlekoitteli taivailta niinkuin paras palsami ja tienvieret hajuttivat\nruohoinensa ilmat niin paksulti, että ihme ja kumma kuinka jaksoikaan\nohut ja läpäisevä aine, niinkuin ilma, kantaa helmoissansa kaikki ne\nhyvän määrät ja tuoreen vehmaat, jotka ihminen sierainlehtiinsä\nsakeiltansa ahmi, oli tämmöisenä päivänä sulaksi veren virkistykseksi\nja mielen pötköksi olla varhain liikkeellä ja astella riuskaasti.\n\nRotevasti astelikin Lahdenperän tanakka lautamies kuivantuoretta\ntienpiennarta, sitkeä poimulehti puikotti tallattunakin ja askeleen\njäljiltä itsepäisesti pystyyn matalaa varttansa tiekedon kamarilla, ja\ntakana säärystivät pikkupojat, Vihtori ja Artturi, uljaasti isän\ntakana, vähän harppaavammilla kyllä ja juhlallisemmasti venytetyillä\naskelilla kuin tavallisesti kotonurkissa lirputellessa ja pihamäellä\njuoksennellessa, koska nyt oli kirkkomatka ja pyhävaatteet yllä,\nKahiluodon Hesekielin ompelemat uudet sarsipöksyt jaloissa ja Turusta\ntuodut kiiltäväsärmiset lippalakitkin päässä, saappaatkin, oikeat\nvarsisaappaat, Soleniuksen suutaroimat, jaloissa pakisuvella.\nJäljempänä, isännän ja poikien takana, kävelivät Juha ja poika-renki\nAlbin ja heidän joukossaan talon omakin, täysikäinen poika, isoveli\nEevert, jolla oli kaulassaan Ruotsista jahtimatkalla tuotu\nhuivintaatti, liepeet laveiltaan rintapielillä punankirjaviaan\nhuiskumassa. Albinista tiesivät pikkupojat taas, että hänellä olivat\nyllään hänen ensimmäiset alushousunsa, eilisehtoosti Ainamaan muorin,\nhänen äitinsä, vasta-ommeltuina ja koto-aivinasta valmistettuina,\ntaloon tuomat ja nyytissä Albinille jättämät; samana ehtoona ne olivat\njo näytetytkin talonväelle, kun Albin saunan jälkeen ja miesten\nluhdista alushoususillaan juoksi vilkutteli pikkukamarin asioilla\npihalla; pojat olivat aamusti olleet luhdissa katsomassakin, että ne\ntodella puettiin ylle ja vedettiin sääriin: samojen alushousujen vuoksi\noli Albin tänäpänä koko kirkkomatkallakin, sillä Vihtorin, joka oli\npikkupojista vanhempi, tietämän mukaan, oli Albin Pahaniemen poikien\nkanssa ajatellut tänäpänä soutaa Huruholmiin uukoille ja koskelon\npesille.\n\nMiesväen takana sänttäsi vainiopolkua Fiia, joka oli saanut lehmät\nlypsetyiksi ja karjan laitumille jo varhemmin, ja senvuoksi oli valmis\nkirkkohankkinoissaan ennen muuta vaimoväkeä, hän oli taittanut\naaprottipuskastakin pihalla pari oksaa nenäliinaansa, että oli\nhyvänhajullista matkassa ja virkistystä nenään, jos alkoi nuokuttaa\nkirkonpenkissä saarnan kestäessä, kirkkohameensa hän oli käärinyt\nsolmuun, että liepeet säästyivät ja alushame vilkahteli nilkoissa,\nsontaiset tallukatkin oli vaihdettu vereksiin ja punarantuisiin\nvillasukkiin. Fiiasta hyvän matkaa jäljempänä ja tienpolven takana oli\nemäntä tulossa, hänellä olivat olleet punkat järjestettävinä ja\nmaitoastiat täytettävinä, ennenkuin pääsi hankkimaan itseänsä, ja sen\njälkeen oli vielä annettava Tildalle, joka jäi kotolaiseksi, määräykset\nvellin suurustamisista ja Mansikin hoitamisista, joka juuri oli\npoikinut ja pidettiin kototahtoimessa, viime tingassa, kun jo oli\njättämillään tuvan, oli hän sitä paitsi huomannut, että kirkkonyyttiin\noli tullut vahingolta vanha totuttu tukholmalainen silkkihuivi, eikä se\nuusi ruosteen ruskea ja taatikas-ripsuinen, jonka Alastalo mennävuosina\nmetsäasioissa ja muissa laivanrakennuspakinoissa talossa juostessaan\nkerta oli tuonut, niin kuin sanoi, Hullin tuomisina ja muina kahvin ja\nsuunavausten hyvittäjäisinä lahjaksi ja sovunhierojaisiksi kaupoissa,\nja joka sopi paremmin päähän näin suvipyhinä ja muutenkin mielen\nollessa köykäisemmän: sekin siis vielä oli vaihdettava ja nyytti\nsolmittava uudelleen ennenkuin lähtemään pääsi ja toisten jälkeen.\nViimeisenä tuli talonväestä Alma, jolla oli ollut mallaamista peilin\nedessä uuninakkunan vieressä, ennenkuin sai kaikki hiuksensa huivin\nreunan varjoihin, niitä olikin paljon ja vallatonta suortuvaa saatava\ntasaisiksi ja korjoon pumpuliliinan alle, etteivät huiskineet ja\npaiskineet otsilla ja kasvoilla, kun juoksi, sitä paitsi oli nyplättävä\npitsit sileiksi kaulan ympärillä ja nypisteltävä muut solmut ja\nkoristukset siivoiksi ja tälliin lenningin rinnuksilla, jotta oli somaa\nja soreata itsekin katsella kasvojansa peilin pinnoilta, niinkuin ne\ntuoreina sieltä pilkistivät silmään. Almalla olivat sentään nuoret ja\nnopsat jalat ja pian oli hän saavuttanut äitinsä niin että kaksin he jo\nkohta astelivat jälekkäin tien piennarta pellon raitilla, emäntä\nvakaampana ja sarsin mustissa edellä, tytär kevyempänä ja pumpustyyvin\nhilpeissä takana, poimulehdet ravistelivat kärkensä pystyyn heidänkin\naskeltensa polkemilta, äidin verkasanturaisemmilta, tyttären\nrientäväkorkoisemmilta.\n\nHenriikka Markomäen akkunasta ja Henriksson Henrikssonin veräjältä\nolivat myöskin jo huomanneet, että talosta oltiin jo kirkkomatkalla, ja\nkohta jo oli Henriikan ovi lukittu ja avain kätketty porstuakiven alle,\nsekä veräjänlenkki kitissyt Henrikssonin portin korvassa, kun se\nhuolellisesti painettiin paikalleen ja tiivistettiin asemilleen, ja\nkaksi kirkkomatkalaista oli taaskin tiellä ja laskeutumassa Markomäen\nahdetta alas, Henriikka edellä kyykkynä, niinkuin käski vanha,\nsisäänpäin kuivunut rinta ja hurskauden ikä, ja Henriksson jäljempänä\npitkänä ja pää kurtunkuroillaan vahdissa ympärille, niinkuin käski\nvanhan jahtikipparin mittaviksi venyneiden luiden luonto ja\ntähystelemisiin tottunut pitkänmatkan luotsin virka ja karahtääri. Koko\njono heitä jo oli Lahdenperän lääniä matkassa, Eliidakin seurasi\nHenrikssonin jäljestä, oli avannut miehensä sulkeman veräjän ja tulla\nlirkutteli kymmenisen syltää aviopuolisonsa selän takana, vaikka\ntoisella puolella tietä ja kärryn raitteja sekä ikäänkuin sitä anteeksi\npyytäen, että kinterillä on sentään kulettava, vaikka toinen kuitenkin\non mies ja hän itse vain vaimo ja eukkoihminen: kotona ja tuvassa kyllä\npiti puoliansa, koska oli kieli suussa, mutta näin ihmisissä ja\nkirkkovaatetuksissa oli ymmärrettävä sääty ja aviokunnia!\n\nKoko jonolta nyt siis jo oltiin Lahdenperästä liikkeellä ja kuin\npilkutellen oli tien piirto merkitty ruislaihoansa lainivan ja\nvastapuhjenneita tähkiänsä suhistelevan ja keinuttelevan Takavainion\nhalki rientävällä ja kiiruhtelevalla kirkkoväellä, isännän jo lähetessä\nvainionveräjää, jonka takana ja korvissa Vähäntalon sauna lemahteli\naattoisia löylyntuoksuja seinistänsä ja vihdaslehväksien tuoreita\nhajuja porstuaeteisistänsä, isännän kinterillä vilskuivat pikkupojat,\nminkä lyhyet sääripiiput ennättivät nopeampaa siinä, missä isä kurotti\npitempää vartevampine haaroineen, taampana, välimatkan päässä,\ntaivalsivat omassa kolmimiehisessä rykelmässään rengit ja Eevert, sen\njälkeen oli tiessä taaskin kaulaa, kunnes aivan polvessa siinä, missä\najotie teki mutkaa vainiossa Vähätaloa päin, Fiia taapusteli, minkä\nlyhyemmistä vaimoihmisen sääristänsä yletti, mutkankulman takana,\nLahdenperästä saapuvan tienhaaran puolella vielä teki matkaa erikseen\nemäntä, nyt jo tyvenillään ja arvon toimella etenevä, hänen takanaan,\nvaikka vielä puolempana, seurasi Alma, jolla edelleen oli niinpaljon\ntoimittelemisia pukunsa nyppimisissä povilla sopivammaksi ja hihan\nsuissa somemmille, jotta askelissa vielä olisi ollut täyttä tytön\njoutua, viimeisinä saapuivat, vielä ahteen mäkeä laskeutuen,\ntorppamökkien vanhukset, Henrikssonin väki jo edellä, Henriikka heidän\ntakanansa kyykkien. Täys' tusina meitä jo meidän niemestä! tuumi\nLahdenperäkin, kun veräjissä katseli taakseen ja laski joukkonsa,\nennenkuin avoi lenkin. Taitaa tulla tänäpänä paljon väkeä\nkirkkopaattiin ja Kihlakunta täyteen! kulki ajatuksissa arvelu, kun\nennen veräjän aukaisemista silmä levähdytti itseänsä poutaisen lakean\nlainivilla saroilla, rinnan kehä joi täyden siemauksensa niitä hulan\nhunajia, joita ilma helmoissaan hengitettäviksi kantoi ja ruumiin mieli\ntunnusti olonsa hyväksi. Tammikin jo täysissä lehvissänsä ja latvojensa\nraskaissa Vähäntalon kellarin nurkalla! vahvisti hän selvällä\najatuksellakin tajunsa tiedon siitä, että suvi oli korkeimmillaan ja\nmaat avanneet täydet sylinsä auringon armasteltaviksi.\n\nVähäntalon ulkopihan veräjä oli nyt avattu, ja tie kääntymässä, kun\nensin oli kuljettu pirttisaunan ohitse vasemmalla ja sen jälkeen myllyn\nsivutse oikealla pienellä mäenhölpällään, rakennusrivin editse pitkin\nsen pituutta ja aivan sivuakkunoiden alta. Lahdenperä naurahteli\npartaansa, kun näki naapurin ja Andersin hihattomillaan vielä ja\nliivittömänä tärkissä työssä peräkamarin akkunassa ja satulipeilin\nedessä: mitä miekkosta luulet partaveitsellä olevan tekemistä ja\nrapsuttelemista sinunkin leukaihoillasi, sileät ja karvanhajuttomat\nkuin ojakonnan poskipielet kuljulammen partailla! tuumi hän, kun\nnyökkäsi huomenet naapurille ruudun toisella puolella sekä rahisteli\nlyhyen kurkkunsa kääntymillä omaa karvaisempaa leukapuoltansa paidan\nrintaa vasten. Jaa'ah! ajatteli Lahdenperä edelleen, kun kiirehtivin\nkirkkomatka-askelin käveli akkunan editse ja jätti naapurinsa ruudun\ntaakse pyyhkimään haavan naarmua poskillansa, mikä oli syntynyt siitä,\nkun oli kiireen vilauksessa kesken tarkinta veitsen kuljetusta ollut\nnyökäistävä vastaus lautamiehen huomeniin ja terä sillä aikaa oli\nvartonut vuoroansa ja purrut muistutuksensa ihoon. Jaa'ah! leuka\näijällä niin siliä kuin kilikaritsan kuonon hipi, mutta sydämen\nmunaskuut niin kankeassa karvantyngässä kuin karjun selkä! ajatteli\nLahdenperä siis vain omiansa, kun nutun pielet heilahtelivat ja akkunaa\njäi akkunan jälkeen astuvan miehen taakse poudankiloisella\nseinävierellä, jonka keltaa pyhä-aamuinen aurinko parhaansa takaa\nvilkutteli. Ellei olisi ollut kirkkomatka ja pyhähuomeltai ja jokainen\npuska puutarha-aidan takana tien toisella vierellä kyllillänsä\nkimalaisten hyrinää ja vesojen vehmautta, niin olisi sopinut edelleen\npysyä ajatuksiensa vaossa ja ihmetellä ihmismielen juonikkuutta ja\nkurinmutkia: peilit tarvitaan, herranähköön, nokan eteen, että posket\nperattaisiin niistä pensaista, joita ne eivät kukaties kasvakaan, ja\noltaisiin sileäpintaisia niiltä ihopinnoilta, joilta täysmies jumalan\ntarkoituksilta on karvainen, mutta vihanjuuria, kiskotaankos niitä\nsydämen perukoista, vaikka lykkäävät vesaa sakeasti kuin rikan ja\nsaviruohon sato ruokottoman perunamaan mullasta ja vaikka ollaan\nlähdössä kirkkomatkalle ja istumaan kirkon penkkiin, jossa\nsydänsisikunnan väärän puolen nurja nukka eritoten olisi pidettävä\nmielessä ja säädyllisenä ja siivon jakauksille harjattuna!\n\nLahdenperä ei tällä haavaa hyväksynyt ollenkaan lähimpiä naapureitaan:\nolivat kävellessä ja Vähäntalon päädyn editse astuessa ruvenneet\nnäkymään Isontalonkin nurkat. Miksei arkipäivisin ja tavallisissa\nmenoissa olisi suvainnut, olisi kukaties naureskellutkin ohikävellessä\nviisaita lautamiehen partoihinsa ja ajatellut, että riidelkööt koska\nsisua riittää, mutta näin pyhäisittäin ja kirkkohankkinoissa ja lisäksi\nsuvihuomeltaina, jolloin ilmakin pieliltään on kaikilta akkunoiltaan\nikäänkuin vasiten heleäksi pesty ja tuulen helmat huivillansa ties'\nmitä kaikkea hyvän liepeätä ja hunajantäyttä, tämmöisenä päivänä,\njolloin taivas kuvuillaan on sineä kukuillaan ja maan syli\nmorsiamillaan, tämmöisenä päivänä saattoi harmittaa enemmän kuin itse\nviitsi ajatella, kun ihmiset eivät ymmärtäneet pysyä sovinnossa\nkeskenänsä!\n\nMinkäs katiskan ja tuulipyydyksen tuohonkin olivat pystyttäneet\nselvälle maankamaralle ja kylän keskelle toisensa kiusaksi, ja\nsilmänhaavaksi muille, jotka viattomina kävelevät ohitse! närkästeli\nLahdenperä ties monennenko kerran nytkin tavallisen närkästyksensä, kun\nVähäntalon päätyakkunan edessä sittenkin, vaikkei alunperin aikonut\nviitsiä, tuli astuessa vilkaistuksi vierelle tien vasemmalle sivulle,\nja siinä seisoi, niinkuin katsomattakin hyvin tiesi, tihuvasti\nruokottoman risuaidan toisella puolella ja tismalleen Vähäntalon\nperä-akkunaa vastapäätä vaivainen puukyhä, pahannäköinen lautarytäskä\nkallellaan ja vintoillaan, siihen sihtiin jo alunperin ja vasiten\nnurkillensa sapuloitukin. Miksei Isotalo juuri sille valitulle paikalle\nolisi pajahiilikoppiansa rakentanutkin, koska maa oli omaa, paja\nlähellä ja tahtoimen nurkka lykyltä lykkäsi kulmaa tarkalleen naapurin\nakkunan edustoille! Piiliäispuukin Isontalon maalla ja omalla puolella\naitaa siimestämässä varhemmin ja aivan ilmaiseksi kymmensyltä\nlatvoinensa naapurikiusan keltaista päätykulmaa, puunpahan oli sentään\nkeksinyt karsia tyngälle, niin ei varistellut sade märkiä lehdiltä oman\nhiilikopin katolle ja lahottanut lautoja, ja oli naapurillakin, jos\ntarpeettomasti pisti kaidan nenänpiikkinsä tupansa peräakkunan\nruutuihin, nyt katselemista, kun oli edessä hiilikoppi mustan\nhilvaisiltaan ja kannon vartta tyhjiltään kaksi syltää ilmassa, vitsan\nvarpua päässään, minkä laho puu sydämistään enää vesan hitua työnsi!\nKiusanhan teki kiusanpalaselle, koska siihen oli oikeus ja sopi tehdä,\neikä mikään estänyt ja maa oli omaa: ja missäs veloissa hän, Isotalo,\noli kasvatella Joonaksen pensaita ja tuulen suhisteltavia Vähäntalon ja\nVihanperän akkunoiden edessä ja omalla puolellansa aitaa? Ja eikös\nVähätalo ensin ollut ilmikiusalla siirtänyt talliripinsä poikittain\nIsontalon akkunain eteen, tunkiopääty siten, että talven hyöty\nVähäntalon tallista peittelemättömästi oli Isontalon salin akkunoista\nnähtävissä? Kiusa kiusaa vastaan, ja kukas koohonessakaan velkaan\ntahtoo jäädä, kun on kummallakin puolella mies kilvassa, toisella\npartainen, jota parraton mies harmittaa, ja toisella sileäleukainen,\njolle karvanhaituva vieraankin poskipielessä on rivo silmään!\n\nLahdenperä ei ymmärtänyt, nauraako vai harmitella, kun asteli edelleen\nja näki surkeutta: millaiseksi olivat raastineet pihansakin, mokomat\nriitakukot ja keräjäsäkit! Olikos lystempää ollut koko kylässä ja\nkirkkomatkalla katseltavana muinoin kuin Vähäntalon ja Isontalon\nentinen yhteinen piha-aukea? Mikäs noiden naapurienkaan ennen elää\nsovussa, tämä talo tällä äärellänsä keltainen, tuo talo punainen tuolla\näärellänsä, molemmat rivissä toisiansa vastapäätä akkunasta akkunaan\npitkiltä sivuiltansa, niin loitolla toisistansa, ettei ääni kantanut,\njos porstuankynnyksiltä porstuan kynnyksille riidan toraa yritti, niin\nlähellä toisiansa, että akkunat liekkuivat leppoa ja likeisyyden turvaa\nnaapurille, kun talvipimeissä ja pakkaskylmissä takan tuli kummaltakin\npuolelta räiskytteli tervehdystä pihamaan poikitse naapurilta\nnaapurille. Somaapa oli, ellei sitä sovunsukaa kadehtinut, niihin\naikoihin kävellä sunnuntaihankkinoissaan ja näin suvihuomeltaina tästä\nohitse ja katsella pyhäntuntonsa hyviksi, kuinka keto pihamaalla oli\nkummallakin puolella lakaistu ja harjattu lauantaisiivouksissa niin,\nettä ainoana riitana tuntui taloissa olevan kilpa siitä, onkos\njuhanneksenkukkanen Vähäntalon puolella sirkempi hatultaan kuin\nsamansirkkuinen Isontalon puolella aidatonta rajaa ja onkos ilma\npestympää pääskysen viilehtiä Vähäntalon tallin räystään alta siiville\npyrähtäessä, vai vielä suvisempiinkos ja puhtaampiin puikkii Isontalon\npääskyspari pesä-aukkonsa suilta! Ja kuinkas olivat, paitsi\ntalonripinsä, entiset isännät tyhmänuskoissaan rakentaneet\nulkorakennuksensakin kuin sopuun ja kartanotarhansa suojiksi niille\npihamaan pitemmille sivuille, jotka olivat avoimillaan talorakennusten\nvälillä, toiselle suoralle luhdit ja kammiorakennukset kauniisti\npäädykkäin toisiinsa, toiselle vastapäiselle suoralle samalla tapaa\npäädykkäin kummankin talon tallirakennukset vajoineen niin, että\npihanpyhäys talojen välillä oli kuin naapurirauhaan rakettu ja\nsovunturviksi seinätty: älä pääse, riidan susi, näiden pihojen\nsisäpuolelle hammaskuonoinesi! tuntui kuin taatot olisivat arvelleet\nnurkkainsa kulmia asetellessaan ja rakennustensa kehiä veistellessään!\n\nKiusan voi tehdä naapurilleen, mutta kiusa on liukas elukka ja voi\nkääntyä kitoineen häyhimään kiusaajan omissakin nilkoissa, kun tyhmä on\njärjetön ja päästää koiran kahleista ja vihan pedon kytkyimistä! tuumi\nLahdenperä ja paheksui, kun katseli nykyistä rivoutta ja riidan\nahtautta entisten ketopihojen sopuväljillä tiloilla: saivatkos enää\nhevosensakaan kunnolla käännetyiksi nykyisten pihatilkkujensa\nvaivaisilla kujilla, kun ajoivat vesikuormansa porstuoidensa eteen!\nTallit -- tallit purettiin ensin! -- ja luhdit -- luhdit purettiin\nkammioineen senjälkeen seuraavana suvena kummassakin talossa! --\nmolemmat rakennusrivit purettiin ääriltään pihojen reunustoilla ja\npystytettiin kummallakin puolella rajaa poikkiteloin talojen väliin,\nluhdit ja tallirakennus kummallakin päädykkäin niin, että vissi oli,\nettei tämän jälkeen pitänyt naapurista näkymään naapurin akkunoihin, ei\nvahingoltakaan, ei leuan vilausta, jos leuka oli harmittavasti\nharjakseton ruutunsa takana, eikä parran huiskausta, jos pensasta piti\nkenen välttämättömästi kantaa kiusatuissa poskipielissään! Kaksi täyttä\nrakennusriviä siis naapurien välillä, mutta mikäs riidan, kotokoiraksi\nkesytetyn sudenpenikan nyt kummassakin talossa, loikkia sudenkäpälineen\nkahden katonharjankin ylitse ja vilskutella sudenhammasta talosta\ntaloon siellä, missä ennen räiskytteli talvien kylmissä liesien\nloimo pihan poikitse lämpimän tervehdystä akkunasta akkunaan\nnaapurilta naapurille! Ja mikäs sannansiru ja kivensirpale tämänkin\nratasvärkin pisti lonkkumaan? ihmetteli ja ällisteli Lahdenperä\nsunnuntaimielessänsä ihmissydämen juonikkuutta, kun piti katsella\nällittömyyttä edessään eikä päässyt niin nopeasti ohitse kuin olisi\ntarvinnut, vaikka säärystikin, minkä haarat ylettivät. Vaivainen\nnapakairan varsi, joka viisitoista vuotta sitten selittämättömällä\ntavalla hävisi Vähäntalon vai oliko se Isontalon eloreestä yhteisellä\npihamäellä riihentapon aikana, ja josta senjälkeen on käyty keräjiä sen\nkuin talvikeräjiä ja syyskeräjiä on vuodessa riittänyt ja joka on\nsiinnyt riidan poikaa ja riidan pojanpoikaa talojen välillä: riittihän\nasioita, niinkauan kuin oli, jumalan kiitos! raja-aitoja maailmassa, ja\nelukkoja, milloin eivät ihmiset olleet riivillä päistään, pahanteoissa\nväärillä puolilla aitoja!\n\nLahdenperä oli jo saapunut tientaitteeseen, josta poikettiin Ylispäätä\nkohden, ja jossa sai kääntää selkänsä surkeudelle takanaan. Kerkesikös\nihminen näissä askelissa kun oli jouduttava toisten edellä\nkirkkotiellä, ja kun pääskysetkin viirottelivat ylhäällä sinisissään ja\nviskelivät ilmoissa, ikäänkuin olisivat poudan pielet pideltävissä\nsiipisuippojen kärjin, jollei tällä liukumalla niin tuolla viistämällä,\nvaikkei hulmivan liepeillä tavoita rajanäärtä nopeakaan, silmittöminkö\nsitte syöksyi korkeuksien pohjattomuuksiin vai viiltäenkö laski\nlaveuksien liidoille, kerkesikös ihminen näin, kun oli teltin avaruutta\nyllä sinisten pyörryttäviltä, kisaa ympärillä ilman taakat lintujen\nlivertämiltä ja kimalaisen kiiruilta, hään hemaa maan kamarillakin\nkankarten kirjavat täydet ja tieraitin nurmivat vieret, kerkesikös ja\nkehtasikos ihminen näillä verien vertymillä ja sydänsylkyn nuortumilla\npotkia hämähäkin töissä ja pötkiä riitojen seitit ristin ja rastin\nniinkuin olivat kinan verkot kudotut kiinteillensä naapurien nurkissa\nja pääkoppien hämyisissä komeroissa. Lahdenperä aivan karisteli\nselkäänsä, kun nyt oli onnella käännytty, nurkkien tunkat\nriidankinoinensa takana ja tien piennar ruohoisen tuoreiltansa\npoljettavana edessä. Sunnuntaihan nyt oli ja pyhäpäivä, ja näinkös\ntässä virka-asioita ja haastejuoksuja tuumi, kun helisteli kiurukin\nilmoissa kylän yllä niin, että surku tuli omia korvakalvoja ja\npaukuttelijan pientä kurkunkurua!\n\n\n\n\n2.\n\n\nNäkyi, että jo oli kylässäkin huomattu, että oltiin Lahdenperästä\nliikkeellä ja kirkkomatkalla. Vähäntalon isännästä puhumatta, joka\nakkunasta satulipeilin edestä ja parranajotoimituksiltaan oli kiireen\nkeskiltä ja toimituksen tarkoilta nyökäissyt hyvän päivän ja\ntervehdyksen varomattomuuden ruudun takaa ulos naapurille ja\nlautamiehelle, ja niiltä hyviltänsä ja höyliyden palkoiksi saanut muun\nhopun ja hankkimisen kiiruun lisäksi haavannaarmunkin poskeensa\npyyhittäväkseen ja kuivattavakseen, hänestä puhumatta, joka\nakkunastaan ja saippuaa poskilleen sivellessään jo Markomäeltä\nasti oli huomannut lahdenperäläisten olevan tulossa toinen toisensa\njälkeen isäntä edellä ahdetta alas ja joka senvuoksi kaiken aikaa oli\ntietänyt, että ennen pitkää koko joukko oli akkunain alla ja että sai\nnoitua sormensa nopeiksi, jos tahtoi olla valmiina ajoissa ja seurata\njäljissä siinä kun toiset menivät edellä, hänestä, isännästä,\npuhumatta, olivat talossa nyt jo muutkin huomanneet vilahdukset\nakkunain takana ja kirkkoväkeä jo menossa ohitse, sivuakkunain alla\nparastikään Juha lyhyine isorengin niskoinensa ja nytkyttelevine\npyhäpäivä-astumisinensa, hänen kannoillaan Albin nuoremmilla\npojanharppaimillaan ja pikkurengin lirpuilla, virkun kirppa sitäpaitsi\nnykyisissä pyhähankkinoissaan, joiden salaisemmat ja merkillisemmät\nosat tunnemme, vaikkei niistä voinut vielä olla tietoa naapurissa, niin\nnypykkänä kuin Fiinu -- Vahaniitun Fiinu, joka palveli ensimmäistä\nvuottansa piikana Vähätalossa niinkuin Janne ja mennätalvinen\nrippikoulutoveri ensimmäistä renkivuottansa Lahdenperässä -- niin\nnypykkänä ja tyttökerkiävänä kuin Fiinu olikin uuninloukkaasta salamana\nsivuseinän etuakkunassa ja ihmeeltä samassa sivauksessa nenineen\nruudussa kuin -- niin, Juhaahan ei kaiketi huomattukaan, hän oli vanhan\nkirjoissa jo, varsinkin viistoistavuotiaan tytön huitun silmissä, ja\nruutuihin, jos joskus niihin oli hänen tähtensä juostu, niin niihin oli\njuostu niinä päivinä, jolloin Fiinulla eivät vielä olleet hiustupsut\nsaparon-aluillakaan, kun ne nyt jo, niinkuin parast'ikäänkin,\nviskelivät palmikkoina pääkerän ympärillä näin kun oli juossut ja vielä\noli oltava nopean lennoilta vikkelä näkemisissäkin! -- tytön salama\nsiis oli nenännirppuineen ruudussa ihmeeltä aivan samassa sivauksessa\nkuin Albin meidän tietämissämme palttina-aivinaisissaan asteli ohitse\nja oli miestä ja kohotettua, ikäänkuin kaiken maailman, eikä yksin\njonkun tytön tirskan huiskivine letteineen ruutulasin takana olisi\npitänyt sanomattakin ja sormella osoittelematta tietää ja silminensä\nnähdä, mikä tärkeä ja kuinka hankittu henkilö tällä haavaa ja\nmettiäisten surriessa karviaispensaissa aidan takana oli Vähäntalon\ntuvan akkunan edessä astelemassa ja kirkkomatkalla ja niin vakavana,\nettei sopinut nostella silmiä ja katsella ympärille ja vilkuilla\nihmisten akkunoihin, vaikka siellä olisi ollut ruuduissa latuskaisina\nmitä ja kuinka herkkiä nenänpäitä hyvänsä. Vain Eevertin silmät siis\nonki Fiinu akkunastaan ja polvisiltaan penkillä itselleen, kun tämä\najallaan ja kirkkovakaisuuksiansa ja muita pukemisiensa tärkeyksiä\nvartioivan Albinin jäljissä astellen saapui niille vaiheille, joilta,\nja virkunvahdeiltaan tytönumpusen silmäpari sinensiniltänsä varoi,\nolikos kuka joku tomppeli vai ja käveli huomaamatta ja päätä nostamatta\nohitse siellä, missä ruutuun sentään oli juossut oma rippikoulutoveri,\nvai tyhmännokkaviako oltiin ja niskat kangoilla kurkistelemassa ylös\nihmisten akkunoihin, ikäänkuin ei edespäässeellä ja puoliin piian\npalkkoihin pestatulla ihmisellä olisi talossa muuta tekemistä kuin\nkarata ruuduissa huomenkaudet ja killutella nenänpäätä laseissa, kun\nsuvaitsee kävellä ohitse ja tallustella tietä Lahdenperän vähärenki!\nAlbinille siis ei Fiinun tällä erällä tarvinnut suututella, että tämä\ntaaskin julkesi huomata ja kelvoton luulotella itsestänsä ties mitä,\nvaikka mukamas sitä, että tässä oltiin kintuilla hänen tähtensä ja\nnäyttämässä, että Vähäntalon puolellakin oltiin lähdössä kirkkoon ja\neräs joku valmiskin jo ja nenänpää latuskaisena ruudunlasissa\nodottelemassa, koskas muutama joku, eikä sen parempi kuin Lahdenperän\ntallivarpunen ja putsaparooni sontaluudan tyvessä, olisi etukiikkinä\ntiellä ja anturannäyttäjänä sille, joka jäljestä kävelee; ei tarvinnut\nFiinun vihoitella, ellei ehkä päinvastaisista äkkipäistä, että\nnimittäin joku on syntymästään asti pökkelö eikä äkkää edes nenänpiikin\nnostamalta omaa onneansa, vaikka tämä vasiten on tällännyt itsensä\nruudun poskeen ja kattuunilenningissään katseltavaksi! ei tarvinnut,\nsillä Albin käveli, niinkuin tiedämme, nykyisissä miesmäisyyksissään\nniissä mielennousuissa ja kohotetun miesarvon anturannostoissa, että\nhänelle ymmärrettävästi omaikäiset huivipäät ja lettiniskan nakkaajat,\nolkoot niillä Fiinun kasvotkin näköpuolillaan näytettävinään ja\nkukalliset kattuunit yllään, ja olkootpa vaikka silmäntiettyjä ja\nsydämenterhiä niiltä poika- ja penikka-ajoilta, jolloin vielä\nkeväthelluntaisti puolikakarana ja ilman alusia juoksi saappaansa\nvinoiksi koulupoluilla ja istui housuntakapuolensa verkapuutoiksi papin\npenkeissä herran sanaa tavaamassa, että hänelle tämänmoiset sirkkuset\nja tirskakertut nykyisissä vakavissa ja täyshankkinaisissa askelotoissa\nkuitenkin olivat vain tytönharakoita akkunoissa, jotka roikkuivat\nsiellä, minne nenänpää yletti, ja joita ei katsottukaan, vaikka\nkukaties armolta huomattiin, ja että Albin siis tällä haavaa oli yhtä\nviaton turhiin kurkistelemisiin ja Vähäntalon akkunoiden vahtimisiin\nkuin pulmu ilmoissa ja lennon asioilla niitun yllä niihin kasoihin,\njoita lehmä laitumillaan jättelee kedoille! Albin siis kesti\nkiusaukset ja asteli akkunan editse päätä nostamatta ja siten\nsäilytetyin niskanököin ja leuanpidoin, ikäänkuin mies hänen ijässään\nja hänen nykyisissä trompuissaan möisi kunniansa ja orastelevien\nviiksenalkujensa vakaisuuden arvot, jos nyt oli heikko ja siirteli\nsilmää tientantereen totisista ja kaksivartisista kärrynraiteista niin\nhuikenteleviin ja perhosenkirjaviin kuin tytönkoreuksiin akkunoissa ja\nlehakkoihin lenningeissään.\n\nJos Fiinulle akkunassaan nyt olisi jäänyt vähäinenkin väli\najatuksenajaksi, niin olisi hän kukaties tuntenut pientä pettymyksen\npistosta sydämessään, ei suurta, mutta senotaisen kumminkin, että sen\nolisi huomannut, sillä tosi tunnustaen, niin pelkästään Albinin ja\nmokoman kukonmööpelin vuoksi akkunoihin oli karattu kohta kun\nhuomattiin, että Lahdenperästä jo oltiin liikkeellä ja hän itse\nkirkkohankkinassaan oli valmiina uuninloukkaassa odottamassa, ja oli\nnähtävä, tosiltansakos Albin tänäkin pyhänä taas oli patikoilla\nkirkkopaattiin, ja itsekin näytettävä, että oli kirkkovuoro hänelläkin\ntaas ja korea hame yllä ja taaskin alkaisivat nuorten karaamiset\nkirkkopolulla ja kilvanyritykset toistensa ohitse niinkuin\nentispyhänäkin, jolloin myöskin sattui ihmeeltä yhteinen kirkkovuoro\nkummallekin, samoinkuin senkin edellisenä entispyhänä, jolloin tiet ja\nkedonvieret kuitenkin vielä olivat kevätmärät eikä sopinut luikkia\npiloitella poluilla, vaan vältellä peräkanaa toistensa takana lätäköitä\nja varjella uusia rippipieksujansa kuralta. Jos siis Fiinulla, niinkuin\nsanottu, olisi akkunassa ollut pienikin ajatuksenväli ja hän kerjennyt\najanmureneltakin palaamaan omaan mieleensä, olisi hän tietenkin\nnärkästynyt sen kuin suuttumuksen ylenkatsetta osaa iskeä kaksi\nsinenlauhkeata tytönsilmää -- niin tyyris nenänpiikkikin mokomalla muka\nnaamassa, että olikos sitäkään pystyä raskittu kohottaa edes sen\nvaaksan vertaa, että näki, oliko se alustoiltaan putsattu ja pyyhitty\nsunnuntaisiisteille! -- olisi närkästynyt, jos olisi ollut aikaa, mutta\nnyt ei ollut aikaa harmittelemisiin, vaikka ajattelikin, mikä\nitsepäinen nykä Albinin leuka sentään oli, kun sitä sopi katsella ja\nnäki sen näin ylhäältä alaskäsin eikä sitä hievahdettu ja sen kurko\nnäkyi köykkynä nenäntylpän alla kuin mikäkin naamataulun taipumaton\nalajuko, olisi, jos olisi kerjetty muulta, niihkaistu vaikka\nsierainläpät hipiäherkiltään pikaistuksen puuskuille ja nakattu\npalmikkoletti lennonviskeille niskan kerillä, olisi tapahtunut\narmottomia, ellei nyt olisi sattunut muuta, joka silmänräpäyksessä vei\nluonnon vihastukselta kuin tuulen kieppaus höyhenenhuidun avoimilta\npihakedoilta.\n\nEeverthän, Lahdenperän isopoika -- pikkupojathan, Vihtori ja\nArtturi kippasivat jo edellä ja isänsä kinterillä puolivälissä kylää\nyliseen päähän. -- Eevert siis, täysmies ja jo kolme vuotta sitten\nrippikoulunsa käynyt, käveli Albinin takana ja viljeli silmiänsä sekä\nympärilleen että yläviistoihinkin ja turhan tähystelemisiin akkunoissa\nsilloin kun Albinilla nyt olivat vahingokseen niin silmät kuin\najatuksetkin pelkästään yksjonoisesti kirkkotoimellisissa ja\nitsetärkeissä ja siinä, kuka ja minkähankkinainen miehenihme nyt oli\nkävelemässä Vähäntalon akkunain alatse, kenen hyvänsä katsottavana,\njoka oli huomannut ja juossut näkemään, Eevert siis, silmät kuin\nvasiten haruillaan ja haun viisteillä kuin pääskynen siivillään,\nhän Albinin takana asteli, kaulahuivin liehat valtoimillaan\nrinnuksilla, ja minkäs nuoren miehen silmät, kun ovat joutilaillaan ja\nsunnuntaihuomenillaan ja näkevät hilpeätä akkunassa, minkäs ne muuta\ntekevät, kuin ottavat akkunasta omansa! Vahaniitun äskeinen Fiinu,\ntytön kiuru lehmipaimenena vielä viime suvena, palmikon piiskat\npiukkoina saparoina kummallakin korvallisella ja kintut paljaina\nhameissa, uskoikos silmiänsä: nyt pulmu ja pumpustyyvissä akkunassa,\nhiusten rohdin palmikon paksuna niskoissa, minkä ei kuhertanut\nliikojansa ohauksilla, poskilla liehde kuin purtavassa marjassa ja\npovilla hiipi kuin kumpuavilla kedoilla tuulen hiihto kumartelevien\nkukkasruohojen yllä! Eevert karisti varhaisnousun kaihit ja muut\nviimeiset heräämisen helpeet sunnuntaihuomenisilta ja kesken paraita\nlepopäivä-unia kirkkomatkalla purratuilta silmiltänsä sekä virkistyi\nkaksikymmenvuotisille nuorenmiehen verilleen kuin pajunvitsa\npystyillensä maaliskuun kiloissa. Kuinkas oli tytönyrtti ja\nsydämenkelmi ymmärtänyt valita napinhelynsäkin laukkurin parhaista:\nlasinhelmiä punanpisaroillaan kuin imaran mesiä ja huulen helpiä\nnyplätty koko leningin rinta nappiriviltään kuin liverän visertimille\nja marjan maistumille! Kielenpäähän kiilit suoriltansa ja eläviltänsä\nkuin mahlankarpalo puikon kärjen heruilta! tunnustavatkin Eevertin\nsilmät valtoimiltaan ja paikalla akkunan alta, ja mieli korjasi kuin\nnuolemalta, mitä nättiä oli nähtävänä pookapuitteissa. Aijai sinuas,\netten ennen ole marjaa huomannutkaan ja mansikasta mättäällä! sanoivat\nsilmät ylöskäsin ja olivat niin rehelliset, että uskottava oli\nsilmänräpäyksessä, vaikka sydän siinä kaupassa menisi!\n\nMitäs Fiinun akkunassa oli muuta tehtävää, kuin hypätä polviltansa\npenkiltä, että seisoisi edes laattialla ja olisi täysihmisen näköinen\nja hame helmoiltansa nilkoissa, vaikkei sitä tielle ja akkunan taakse\nnäkynytkään? Oli solakampaakin seisoaltaan, koska oli kasvanut ja tiesi\nvartensa! Miespojat katsoivat niin rohkeasti, että silmiänsä kaihtaisi\nja ihmisinensä pakenisi, ellei viekottaisi jäämäänkin ja jalka viipyisi\nja oma silmä löytäisi lymyn piiloja naurunsa huvissa ja ujon lysteissä:\nvallattomaksikin uskaltaa, kun kestää ensi hetken, eikä karkaa kohta,\nkun varvas häälähtää! Eevertkin, viiksien ruskot kutivilla huulilla ja\nhammastarha nauru-avoimillaan kuin aukoveräjä apilaniitun suilla,\nmalttoikos niiltä nuorukaisen vereksiltä ensi hivaan neitosilmää\nsiirtää, varsinkin, koska itsekin yht'äkkiä oli kuin aikaihminen ja\nikävertainen, ja yltö akkunan alla katsoi ikäänkuin omaksensa ottaisi\ntässä paikassa läpi ruudun ja sitä pelkistänsä ihmettelisi, miksi oli\npäässyt tapahtumaan vahinko eikä ennen oltu toisia nähty, vaikka\nkymmenisti oli kylällä havaitsematta kipattu ohitse! \"Sinäkin\nmaailmassa olemassa!\" puhuivat Eevertin silmät täyttä yht'äkkistä\nkieltänsä ketoiselta kyläraitilta akkunan alla, ja ilmetyt ihmeet\nruudun takaa vastasivat yhtä yllätettyinä ja yhtä valmiisti: \"minäkin\nolen ja sinäkin olet ja molemmat yht'aikaa ja samassa kylässä, eikös\nolekin ihmettä koko elämä ja kaikki tyyni!\" -- Sen verran oli enää\ntämän räpäyksen jälkeen vanhaa uskollisuuden hivenettä jäljellä Fiinun\npienessä sykkivässä sydämessä pyhäpumpustyyvin verhoissa, että hän\nhuokasi tyttöpovensa periltä ja lainasi silmänsä kerran vielä\ntietämättömään ja Eevertin edessä astelevaan Albiniin, talviseen\nkatsottuunsa rippikoulussa, sekä ihmetteli onnensa liepeiltä\nsurkumielellä, kuinka loitolle ennättää ihminen hävitä toiselta pelkän\nkolmen lyhyen askelen matkallakin ja tasaisella tienkamaralla! Ja\npoikahan hän sitäpaitsi vielä oli, tuskin rippikoulusta päässyt, isot\nmiehen saappaatkin liian suuret jaloissa! Noin ajatteli Vahaniitun\nmennäsuvinen pikku-Fiinu, nyt ihmisenä ja piikana Vähätalossa ja\nLahdenperän Eevertin katselemana akkunassa, pyhätaatissaan sitäpaitsi\nja pumpustyyvilenninki lasinappineen yllä, ja noinhan nostaa yrttikin\nkedolla kärjenpuikkoansa sinne kohden, jolta aurinko parhailtaan\nlekottaa. Eevertkin tiepolulla reipasti askeltansa akkunan editse:\nmukava matka odotuksissa, ilma pielillään, kuin pesty suvisilleen,\ntyttöjä luvassa kuin karitsaisia kirkkopieksuissa poluilla poukkimaan,\npaatissakin tiedossa silmänviuhkeet ja salavaihteet, ja virkistykset\npenkissäkin, kun katselee ympärilleen, ettei tule kirkossa ikävä! Ja\nymmärsikös Albinkaan surra, hänellähän olivat hänen tärkeytensä ja\ntyytyväisyytensä mielessänsä ja tie turvallisena tallusteltavana\nedessä, ja tietääkös sitäpaitsi aina kokeneempikaan kuin nuori\nrenkimies ensimmäisissä alusissaan ja kasvamisen varalta liika\navaroissa saappaissaan, mitä kaikkea saattaa tapahtua kolmen\naskelenvaihtaman aikanakin, kun itse kävelee tietämättömänä ja jättää\nelämäänsä selän taakse? Kaksi heitä siis asteli tyytyväistä peräkanaa\nIson-Juhan vakaisia jälkiä Vähäntalon viimeisen sivuakkunan editse,\ntoinen mielenhyvissä siitä, että käveli miehenä ja miesvertaisena\nmiesten joukossa, toinen muissa salaisemmissa ajatuksen huikenteluissa,\nkoska aina on vissiä viuhketta veren nousuissa, kun nuori mies on\nnoukkinut omaksensa tunnustetun neitosilmän tunnustuksia. Mahdotonta ei\nollut sekään, että pian oli kapsava nopea korkopari tiellä ja\nkyläraitilla Eevertistä jäljempänä, mutta ennen Lahdenperän\ntarha-Fiiaa, joka hänkin jo näkyi olevan tulossa Vähäntalon akkunoiden\nalle, sillä Fiinuhan oli itse valmis ja hankkinoissaan ja minkäs ajan\nse vei, kun akkunapenkiltä livahti porstuaan ja sieltä oli jo samassa\ntuoksauksessa kuistilta pihaportilla, ellei siellä rohkeus loppunut:\nolisi vain Isontalon Hiltukin parahiksi lähdössä Isontalon veräjiltä,\nniin mentäisiin kaksittain, että hameet humisisivat säärissä, oliko\npoikia tiellä vai ei!\n\n\n\n\n3.\n\n\nFiinu siis oli jo Vähäntalon väestä tiellä ja kirkkomenossa, mutta\nluhdinrapuillakin kolisi, joten lisää oli tiedossa, ja talon rivin\npuolella oli emäntä jo aikoja ollut valmiina ja hankkinoissa: hänkin\najatteli kirkkoon, koska ihmisten puheitten mukaan ja Kiilin Miinan\ntiedoilta Juhantalon Eemil kuulutettaisiin tänäpyhänä, ja oli oltava\nkirkossa ja istumassa penkissä, että sai näyttää ylpeätä nenää\nympärille ja osoittaa ihmisille, kun nimet paukkuivat saarnastuolista,\nettei Vähäntalon Justiina ikinä ollut ajatellutkaan ja siihen käsin\naivastellutkaan eikä toimitellut Kiilin Miinan kautta mitään sanomisia\nja terveisten eväitä Juhantaloon siitä, että oma Manda ja tyttären\ntähkä olisi otollinen miniäksi ja emännänvirkaan muinaisiin\nsukulaisiinkin ja orpanavainaan vaimonpuoleisiin serkuksiin. Lähteminen\noli kuitenkin jäänyt ja lykätty, vaikka oli valmiskin ja vaatetettu,\nkoskei muutenkaan ollut tottunut lähtemään ennenkuin Lahdenperästä\noltiin liikkeellä ja näki akkunasta, että kirkkoväkeä jo meni, ja koska\nsitäpaitsi oli mielessä yhä vieläkin päänvaivaa ja ajatuksenriitaa\nsiitä, olisiko sittenkin ollut otettava mustan körttiröijyn ja\nholohameen sijasta, joihin oli pukeutunut harmien ja päivän\nvastoinkäymisten vuoksi ja osoittaakseen juhantalolaisillekin, että\nkirkon penkissä istutaan vakavuuksia varten, eikä kuulutuksia ja\nihmisten haperoimisia kuulustelemassa, olisiko sittenkin ollut parempi\npukea ylle uusi sarssihankkima, joka istui uumanmyötäisenä yllä ja oli\nnäin suviselta solakampi selästä sekä sitäpaitse näytettävä, koska se\njuur'ikään oli valmistunut ja vast'ikään toissapäivänä Kiilin Miinan\nneulomiltaan kotiin tuoma ja koeteltu. Oli tämmöisissä sydämensolmuissa\nja mielenvyyhdeissä nyt harminlisää siitäkin, että pihat olivat\nrakennetut umpiin, eikä enää sopinut katsoa Isontalon akkunoihin ja\nnähnyt, kuinka Isontalon Vihtoriina kulloinkin pynttäsi itsensä ja\nvarusti peilin edessä, niin että tiesi itse varansa ajoissa eikä\ntarvinnut taatissa hävetä toisten ja kenenkään vieressä kirkkopaatissa\nja kirkon penkissä, kosk'ei välttämätöntä ollut ja valikoitavaa oli\nloodissa ja laatikoissa niinkuin orsillakin! Nyt sensijaan sai seistä\ntässä pinteissä ja epätiedon neuvoissa viimeiseen asti, ennenkuin\nLahdenperän Miina oli menossa ohitse ja akkunan alatse, ja näki, kuinka\ntämä oli puettu, ja oliko virhe itsessä vai toisessa, joka oli ollut\najattelematon ja kiireessä ottanut yllensä mitä vain! Kas, kas, siinä\nMiina jo hynttäseekin tupakamarin akkunan ohitse kiiru kintuissa ja\nhoppu askelissa, ikäänkuin olisi ihmisellä kirkkomatkallakin liekki\nliepeissä tai vähintäin juostava totoille ennenkuin kahvikulta on\ntoroilta kaikki tuhassa ja pannu sylkenyt sisältönsä tyhjiin! Ja kuinkas\non räähkä ja vaivainen tälläkin erällä taas hankkinut itsensä:\nvaatteet roikkumassa yllä kuin roitinkluutit riukuseipään uumilla\nvariksenpeljätyksinä pellolla; siepattu orsilta, mitä lievettä kynsiin\non sattunut ja hamssittu ylle niinkuin on kerjetty, holoröijykin\nnapitettu vääriin reikiinsä rinnoilla ja hame vinosti ryntäillä! Sen\nminä olen aina sanonut ja sanon tänäpänä uuden kerran, että niin\njärkiinsä ei Miina elinpäivinänsä tule, että vanhanakaan ymmärtäisi\nvaatettaa itsensä ajatuksella; harpata osaa ja kerjetä osaa, ikäänkuin\nihminen varpaansa perille viedäkseen kirkkomatkaa juoksisi, mutta\nsanankuuliaista pitsitärkkiä kaulan ympärillä ja muuta vaatetuksen\nhurskautta hankkinoissa, muistetaankos sitä ja osoitetaan kunniaa\njumalalle, niinkuin kirkonpenkissä sopii ja ihmisten tähden on\nsäädyllistä! Ja minä hullu, joka olin hupsu ja olisin parhaana\nsuvipyhäjuhlana silmittömänä juossut ja kipannut kuin päätön kana\nLahdenperän Miinan hännissä körttimustissa ja holohameissa ja puettuna\nniinkuin hänkin ikäänkuin vielä olisivat talvet ja paastot\ntekstievankeliumeina almanakassa!\n\nJestas siunatkoon! pääsikin Justiinan huulilta parahdus, kun hän Miinan\nnähdessään huomasi oman erehdyksensä ja äkkäsi, että hän itsekin oli\nmittumaarina ja selvimpänä juhannuksena hankkinut itsensä kuin\nmurheisiin ja rukoussunnuntaisiin! Missäs ihmisen pää välistä on, koska\nsitä ei aina kanna hartioittensa välissä! hoikkasikin hän, kun sormet\njo harsivat auki kovan onnen körttiröijyn messinkilenkkejä ja silmä\nharppi avaimen lehteä laatikon suulla, jonka sisällä oli huolellisesti\nlaskotettuna ja päällimmäisenä Kiilin Miinan neuloma ja viikolla tuoma\nuusi kirjava sarssipuku, uumamyötäinen ja selänmukaisesti istuva.\nOikein piti olla peljästynyt sydäntänsä myöten; aivan säikähtynyt\nmunaskuihinsa asti: kaunista olisi ollutkin ja mitäs olisi tärskinyt\nIsontalon Vihtoriina keuhkotärynsä turmioille ja kuolemattoman sielunsa\nvahingonilon alhoon, kun minä olisin trampannut hurskaana edellä\nja Lahdenperän Miina laupiaana jäljissä ja molemmilla yllä\nilmijuhannuksena maahanpanijaispuku kuin tuomiosunnuntaina, eikä\nnauraakaan olisi sopinut kirkkotiellä, vaan pakahtua olisi pitänyt\nliivin nyörit katki lihavilla povilla ennenkuin itse halkesi! Justiina\nmelkein siunasi sitä jumalanlykkyä, mikä välisti saattoi harmittaakin\nja pistää kateeksikin, että Lahdenperän Miinan nimittäin piti olla niin\nparantumattomasti toimellisen, että kirkkopyhänäkin ja kirkkoon\nhankkiessaankin ajatteli vain rieskojansa ja punkkijansa, että jokainen\nmaidonpisara oli tilkalleen tallella ja hapantumassa, eikä senvuoksi\nmuistanut mielen pikkusormellakaan mitä yllensä sieppasi, vaan otti\ntilkun sieltä, mistä hyppynen harasi, ja haasusti pyhähuomeltainakin ja\nharppasi akkunain editse hankittuna kuin varis harakan häihin, niin\nettä oli esimerkin varoitukseksi ja huutavan ääneksi korvessa\nitsellekin, jos joskus olivat ajatukset jääneet taskuun tai muuten\nnorkahtaneet kaksinkerroin sillä aikaa, kun puki itseänsä, ja oli\nvalpas muille kureille! Niin oli nytkin ollut täpärillä ja varvas\nvahingon partailla, että siunata sai herran lykkyä, kun ajoissa äkkäsi\nja vielä kerkesi vaihtamaan: pahan kurjen nappikin, kun vielä tekee\nkiusaa pahimmassa kiiruussa ja äkseeraa, niin kuin sillä olisi järki,\neikä aukene, vaikka repii! \"Fiinu!\"\n\nEmäntä oli pistänyt päänsä tupakamarista tuvan puolelle ja pauhannut\nsinne tämän viimeisen sanan, mutta äänenpito oli turha, koska tupa\ntällä haavaa oli typötyhjä, Fiinukin kun juur'ikään oli tömistänyt\novesta ulos ja livisti jo ulkona pihalla. Mihinkäs flikankipenäkin nyt\non hävinnyt, kun äsken vielä killui nenänpäineen akkunassa, ja nyt on\npoissa, kun juuri olisi tarvittu! äkäili emäntä ja alkoi olla\nharmissaan. Olisi saanut juosta edeltä ja sanoa paatissa, että minä\ntulen, ja tietävät odottaa rannassa! Alkoi tuntua hopulta, röijy oli\nkyllä nyt jo riisuttu, mutta hame oli vaihtamatta ja ihmisiä vilahteli\nakkunain ohitse: Henrikssonin väkikin jo menossa!\n\n\"Anders, missäs sinäkin viivyttelet ja kuhnailet? Passaat vain itseäsi\nja peilaat tyhjiä leukojasi satuleissa, etkä tule toimeen, niin että\nlähtisit ja veisit sanan rantaan, että odottavat minua, kun minä tulen!\nVuoden ajast'ajatko sinä luulet tarvitsevasi poskipieliesi rapsimiseen,\nkun et jo ole valmis ja menossa? Ja mitä tyhjät kaapimisista paranevat,\nkaljuina posket kuin imulapsen leuka: löytäisikö verovoutikaan\nkatosängeltä tyngän juurta, vaikka liikkuisi pihdit kädessä ja puhisisi\nvirantoimissa vielä pahemmin kuin sinä?\"\n\nEmäntä oli jo aikalailla kärsimätön, kun tämä pauhattiin takakamariin\nkäsin isännän kuultavaksi puol'avoimen oven taakse, sillä kun kerta\njoku alkaa kiusata, niin ovat pian kaikki asiat vängässä ja\nvastakarvalla, ja nyt niskottelivat hakaset hameessa, ikäänkuin\nolisivat harminkappaleet pelkästään sen seikan vuoksi nyplätyt\npaikoilleen, että silloin sotkeutuisivat toisiinsa ja löytäisivät nykää\nhälväistäväkseen vaikka mistä, kun ihmisellä on pahin kiiru ja ilman\nsitäkin tarvittaisiin sormet kolmessa ja monessa paikassa samalla\nhaavaa! \"Laitatkos itsesi matkaan ja joutuun, etteivät jätä paatista\nminua ja minä jää rantaan kuin kurki piipuilleen! Naimisissa ihminen\nkoko loppuikänsä, eikä miehestä senvertaa apua, että silloin olisi\nsijassa, kun kirppu puree ja silloin lennossa, kun oma siipi sätkii!\nHae pihdit ja nypi, jollet ihonhaivenaa löydä, vaikka ällin karvat\npinnoistasi, mutta laitakin itsesi valmiiksi ja kohteille, sillä koko\nkylä on jo jaloilla ja minulla vielä länninki loodassa, ja sinä\nsitävarten talossa ja tyttärelle naitu, että patikoit, kun en minä\nkerkiä!\"\n\nTiuskina tupakamarista oli tällä asteellansa jo siksi tylyä ja\ntiivistahtista, että Andersin peräkamarissa oli otettava se huomioonsa,\nellei halunnut kesken parranajojansa kokea sitä, että sanojen\nvahvistuksiksi pian lento-aseitakin alkaisi suhista korvissa ja\nkenkäparista ensin toinen ja nopeasti sen jäljestä toinen kolisi\nseinänurkissa, ellei sitä ennen kolhinut korkoineen omia pääkuvun\nkuoria. Oikeastaan on naitu mies, vaikkapa puskupäinenkin\nluonnonlahjoiltansa ja kova jukuri naapurienvälisissä otsarysyissä,\nusein kuitenkin melko kesy elukka ja taipuvainen luontokappale\nkoto-oloissa ja lähiriidoissa eukkonsa kanssa, varsinkin, jos hän on\nsitä lajia, ett'ei häristä nyrkkiä kohta ensimmäisessä nujakassa ja\ntuhlaa kiukkua pöytien paukuttelemisiin ja ovien paiskelemisiin, vaan\non visu ja säästää sisunsa talteen ja kiristää hammasta ja on karvainen\nEsau vasta lakituvassa ja keräjäpöydän edessä. Anderskin, vaikka\nkovanenäinen mies henkensä naamalta ja tiivis tyvi kenelle hyvänsä\nniissä polskissa, kun lain permannoilla yritetään kämpin koukkuja tai\nrehellistä sylipainin vääntöä, Anderskin, vaikka siis miesten\nsitkeimpiä miestenvälisissä, oli aviomiehenä altis kuin haudottu\nhaapapuu, joka riisteen riipumatta taitetuissa niskoissaan taipuu\nvaikkapa luokan kaavoille tallin seinällä, niin tikuttavan suorille\nkuin onkin tyrkkäävinään varren jäykkää ilman vapaisiin lehdon\nsalskeissa. Aseetonhan sitäpaitsi on ihminen omaa eukkoansa vastaan,\nsillä koohokos semmoista keräjille haastaisi, jonka puolesta saisi itse\nmaksaa, vaikka voittaisi laissakin! Olihan sitäpaitsi silläkin\nseikalla, josta Justiina juurikään oli varoiksi huomauttanut, ja josta\nhän yleensäkin piti huolen, ettei se asian puoli päässyt unohduksen\nsammaletta kasvamaan, sillä seikalla nimittäin, että Anders oli naitu\ntaloon ja Justiina siis Vähäntalon saven todellinen ja oikea perijä,\noli tälläkin seikalla vissi asettava ja rauhoittava vaikutuksensa\nAndersin edesottamisiin.\n\nAnders oli siis kotokomennossa joltisenkin nöyrä ja lakeaksi kasvatettu\nmies, joka totteli nopeasti silloin, kun totteleminen oli viisasta ja\njolloin tottelemalla vältti pahempia, niinkuin esimerkitsi sitä, että\nyht'äkkiä pölisi tukassa: naisethan ja vasiten Justiina olivat\nsentapaisia ja päättömiä järjeltään, että kiivastumisissa ei ajatella\nmitään ja muisteta haasteita ja lautamiesten hakemisia, vaan ollaan\ntuossa tuprauksessa pyrynä niskoissa, jos vain uskalletaan ja kynnet\nvuovaavat! Nytkin siis Anders yritti ensi viisautenansa olla aluksi\nniin hissuksissa kuin mahdollista, jottei tarpeettomilla ja\nhyödyttömillä enempää sielun kuin ruumiinkaan napinoilla ärsyttäisi\nenempiä vihoja yllensä kuin välttämätöntä oli. Seuraava ajatuksen\nsarastus opetti hänelle lisäksi sen, että nyt oli pidettävä hoppua\npartaveitsen kuljetuksessa, jos mieli olla liukas ja päästä vähimmällä\nnykyisissä kyydeissä. Tällä kiirehtimisen pakolla oli kyllä se lähin\nseurauksensa, että vasempaankin leukapieleen nyt tuli viilto ja joudun\nnaarmu niinkuin varhemmin Lahdenperää tervehtiessä ja hätiköidessä\noikeanpuoleiseen, mutta se hyvä siitä kuitenkin oli, että yks' kaks'\näkkäsi leukansa sileäksi ja ruokotuksi ja itsensä kirkkovalmiiksi, sitä\nvailla vain, että pyyhki saippuat poskilta, haki jakun tuoksauksessa\nyllensä ja pääsi vaikka päistikkaa matkoihinsa ja enempien hurinoitten\nkuulemisista, ennenkuin itse kärmistyi!\n\n\n\n\n4.\n\n\nAnders olikin vaatetuksissaan ja pihaveräjällä niin nopeasti, että\nitsekin ällisteli ympärilleen, kun painoi linkkua takanansa kiinni.\nHenrikssonin olivat jo ohitse, menossa Ylispäätä kohden, Henriksson\nköykytellen pitkän lonkana edeltä kurkku kuroilla kuin luotsin viroissa\nvahtien, Henrikssonska kyykytellen kuuruna jäljestä, kauempana\nLahdenperän emäntä ja hänen edellänsä muu Lahdenperän väki\njärjestyksessänsä, lautamies etummaisena itse jo Ylispäässä asti,\nToistalon veräjän kohdalla. Andersin piti juuri riuskoiltansa lähteä\ntielle ja kävelemään sekä rivakasti saavuttaa Henriksson, jotta olisi\npakinan apettakin leukaan muun astelemisen ratoksi, kun sattuikin\nvahingolta ja pahalta tottumukselta ja niinkuin tavallisestikin\nsivukarsaalta vilkaisemaan olkansa ylitse syrjillensä naapurin porttia\nkohden, mitä kurin juonta sieltä taaskin piti saada silmäinsä piikiksi\nja mielensä ruodoksi. Ja aivan oikein, eikös pitänytkin äijän itse ja\nAatun omassa harminhahmossansa juuri samalla ajannikamalla seisomaan\nportissansa ja sulkemaan veräjää takanansa, selvästi myöskin\nkirkkohankkinoissaan ja nenänpää lähtemisen viistoissa Ylispäätä\nkohden! Ei Anders pitkiä ajattelemisen toveja tarvinnut, jotta\nsilmä nopeasti oli noukittu loukkauksen kivestä takaisin ja järki\nsamassa tingassa mitannut, että jos nyt jalkaansa siirsi ja lähti\nliikkeelle, niin tasan samalla minuutin nipukalla tultiin yhteiselle\ntienristeykselle ja käveltiin olkapää olkapään nyhillä rinnatusten\nviholaisen ja keräjäkiusan kanssa Ylispäätä kohden. Andersin jalka\nviivähtikin siis ja nenä kohosi, tuli mieleen, että piti katsoa\naittamakasiinin päätyyn ja tähystellä ilman suuntaa tuuliviirin\nleijasta vastatuuliko puhalsi tänäpänä Ströömillä, vai myötäistäkö sai\nsoutaa Kihlakunnassa, sopi siinä haistellessa seisahtuakin ja melkein\nhuomaamatta ja tarvitsematta näyttää, että mitään tarkoitti, antaa\nnaapurin ja synninkerän mennä omia olojansa edeltä, niin ei satuttu\nyhteen ja kyynäspäisittäin tiellä ja sai astella rauhassa ja\nmielensovussa kirkkomatkansa. Oli viidentoista vuoden riitojen aikana\nja jokapäiväisissä kohtaamisissa teillä ja kotonurkissa oppinut senkin\ntaidon, että osasi pitää silmänsä sillä puolella päänuppiansa, joka\nkulloinkin antoi naapuria kohden, sillä tapaa avoimiltaankin jäykästi\nsivuille kaihtimatta ja syrjille vahtimatta, ettei tarvinnut vastaan\ntullessa ajatella tervehtimisen kankeuksia ja niskan noikkauksen\nmenoja, vaan voi rehellisesti ja ilman nupisemisia ja \"hyvää päivää --\njumal'antakoon!\" mutinoita astella toisen ohitse, ikäänkuin ilman\nrahinat vain kyynäspäitä hipoisivat ahtaalla raitilla eivätkä veran\nkahnat naapurin hihoissa. Tämä taito ja tottumuksen tieto olivat nytkin\nhyvään tarpeeseen, niin että voi, kun aikansa oli nuustinut ilmoja ja\nhiukan haistellut tuulen vahvuuttakin neniinsä, taas lähteä keikkumaan\ntielläkin ja astelemaan lahdenperäläisten jälkiin silmä sarvena\nkuitenkin oikealle käsin ja näkemisen lyhty sammutettuna niille ilman\nkureille, joilla naapuri mahdollisesti liikkui.\n\nPiru on kuitenkin näppeineen aina silloin toimessa, kun sen peukalot\njonnekin sopivat, ja niinpä piti nytkin käymään siten, että Isontalon\nAatukin oli veräjältään huomannut Vähäntalon Andersin olevan\nkirkkomatkalla hänenkin niinkuin itsensäkin ja parastikään sulkemassa\npihaporttiansa takanansa. Koska ei hänenkään tehnyt mielensä sattua\nsamassa trampissa ja tromppuvieriin naapurinsa ja viisitoistavuotisen\nnapakairavarkaan kanssa talonteiden risteyksessä yhteisellä kylätiellä,\nja koska hänkin oli yhtä viisas, jollei vielä liukkaampikin\njärjentoimeltansa kuin Anders, niin oli hänenkin selkärikinsä samassa\nsivanuussa täystaklingiltaan käännetty ahteripuoliin Andersia käsin ja\nhänkin veräjällänsä yhtä harras ja niskakankoinen ilmanmerkkien tutkija\nja tuulen hännän nuustija kuin Anderskin, vaikka oman tuuliviirin\ntorkoilta ja oman aittamakasiinin päädystä. (Tosi sanoen oli\nkummallekin, niin Aatulle kuin Andersillekin sisältä ja tuvanakkunasta\nmukavampi ottaa tuulen kureista perä naapurin leijasta, koska se vähän\nkauempana oli sopivammin ja ilman eri kumarteluja ja niskan\nkyykistelemisiä näkyvillä ja silmäin tarjolla omaan akkunaan, mutta\njulkisesti ja ulkona tähysti tietysti kumpikin aina ainoastaan oman\nleijansa torkotuksiin ja uskoi sen näyttämisiin!) Perinjuurisemmallakin\ntarkastuksella on kuitenkin kohtansa, jossa se on päätteessä, ja niinpä\nhuomasi Aatukin, että hän vähitellen alkoi olla perillä ja ilman\nenempiä silmän siristyksiä selvillä siitä, mikä hamu tuulella tänäpänä\noli nokassansa, ja että, minkä ilmassa hengenvetoa oli, se puhalteli\nStröömillä mietoja suvisiansa etelänvinoilta kirkkopaatin peräkulmiin.\nEihän leijassa tämän jälkeen enää mitään järjellistä tirkistämisen\nsyytä ollut, ja niinpä tunsi Aatukin, että ilmat olivat vähitellen\njätettävä ilmoiksi ja lähdettävä liikkumaan, varsinkin koska Andersilla\njo oli pitänyt olla aikaa kerjetä hyvä huippaus edeltä tiellä. Kun\nAatullakin kuitenkin oli sama lahja kuin Andersillakin, se nimittäin,\nettä hänkin osasi ummistaa senpuolisen silmänsä, jonka kureilla naapuri\nkulloinkin oli arvion ja todennäköisyyden mukaan liikkumassa,\nsarvilyhdyksi, joka ei tarpeettomia ottanut kärkiinsä, vaan jätti\nvuoheksi ja tienoheiseksi vierillensä sen, joka ei huomaamista\nansainut, niin tapahtui nyt siten, että naapurit ja keräjäveikot\nkumpikin omanpuolisen viivyttelemisen viisautensa ansiosta ja\nyksimielisen, vaikka eripuolisen silmäsikeyden toimesta saapuivat\nsamanaikaisesti ja askelviereisesti yhteiselle tienristeyksellensä\nkylki kylkeen.\n\nTapaus oli yhtä odottamaton kuin epämieluinen kummallekin, ja koska\nkumpikin tiesi vian olleen omassa varhemmassa viivyttelemisessään, niin\nparansivat nyt kumpikin asiata jouduttamalla samanaikaisesti\naskeliansa. Henrikssonskahan humppi tiellä, aivan edessä, ja kun lisäsi\nvauhtia ja käveli hänen ohitsensa, niin pääsi naapurista ja\niänaikaisista silmänsarvettamisista ja sai katsella ympärilleenkin taas\nilman kaihia ja vapaasti! Hyvän päivän sanoivat siis kumpikin\npuoliltansa Eliidalle, kun ohittivat vaimoihmisen ja huoahtivat pinteet\npaksenneilta mieliltänsä, mutta kukas, kun kumpikin jo luuli\nhuolettomia astelevansa ja tien soran sinkoovan saappaista vapaille\ntienohille, kukas käveli taaskin kyynäspään nyhillä ja kenen rahinat\nkiduttivat korvaa entisiltä lähiltänsä, Andersia oikeoilta ja Aatua\nvasemmilta, ellei taaskin samaisen hirttämättömän naapurin ja\nnylkemättömän keräjävikurin, Isontalon rykimiset Vähäntalon vierillä ja\nVähäntalon röhimiset Isontalon kupeilla. Jo Isotaloa harmitti ja\nVähätaloa kiukutti tämmöinen syntinen itsepäisyys lähimmäisessä, ja\nkumpikin kukaties jo katui sisuksissaan, ettei senvertaa, vaikka edes\nsalavihkaa ja silmien alakulmasta, ollut poikkeuksen vuoksikaan\nvahtinut naapurin astumisia ja saapaslahkeen liikkumisia alhaalla, että\nolisi tietänyt väljentää askeliansa silloin kun toinen tihensi ja\njäänyt itse kävelemään Eliidan takana silloin kun toinen puhalsi\nohitse! Vahinko oli nyt kuitenkin jo tapahtunut, ja vierekkäin oli\ntapikoitava taaskin ja pidettävä silmää karrella, jottei sitä katsonut,\njoka säästettiin seivästettäväksi vain keräjäpöydän liepeillä.\n\nSaattaa sentään tukalimmissakin tapauksissa sattua joku pelastus ja\nhirrenroikuissakin lievityksen lepo, jos ylettää varpaineen maahan asti\nja saa kevittää itseänsä kurkun kiristyksiltä. Henrikssonhan lonkutteli\npitkän riukuna edessä, ja ellei enää yrittänytkään ja rakennellut\nturhan toivoja siitä, että tällä kirkkomatkalla enää pääsisi\nnaapuristaan ja karistaisi kylkivieriltänsä sen varjon, jonka seuralta\nei viipy näyttänyt vapahtavan eikä joutu erottavan, niin olihan aivan\naskeleen varastaman päässä se puomi kuitenkin liikkumassa tiellä, jonka\nvierikupeille voi lykätä itsensä suojiin: mahtoikin silloin jo itse\npiru ja pääpaha olla valloillansa ja kaapakiiruissa selvänä\npyhäsunnuntaina ja kirkkotiellä, jolleivät Henrikssonin nyheillä ja\nnupo-oinaan lammaslaupiailla hivumilla muut kyhimiset ja kylkinaapurien\ntonkimiset lakkaisi syhymästä omissa kyynäspäissä ja kylvämästä vihan\nsaivaraa sydämeen silloin kun ihminen kävelee kirkkoaskelissa\nja olisi säilytettävä karsauden karvat mielen niskoissa laossa ja\nsiliänsopuisina. Olihan sitä paitsi kaikki nyt suvisillaan ympärillä,\ntuulikin niin lauhia kasvoilla vispilöidessään, ettei surmiksensakaan\njuljennut ihminen näissä ilmoissa ja ruohojen suhinoissa purra kiukun\nmälliä poskissansa, ja Henriksson lisänpäätteeksi mies, jonka ikenistä\njutunpito aina juoksi tasasopuisillansa, ja jonka pakeilla riidan karit\nvältettiin samalla huomionhuolella kuin salaluodotkin väylän varsilla,\nHenrikssonin pitkine kurkkuineen ollessa pitkänmatkanluotsin palkoissa\nkurkistelemassa milläkin komentosillalla ja vartoomassa, ettei köli\nkolissut, kurkottiko keula sitte päin Tornion Haaparantaa vai Pietarin\nKronstadtia.\n\nNiinkuin satamiin siis, ja tällä kertaa vissiin ja haminavarmaan\njouduttivat naapurit kumpikin äkkäämisensä ja äkillisyytensä\nerillaisella nopeudella askeltansa toistensa epämukavilta\nkylkikynimiltä ja muutenkin epälaatuisilta lähettyviltä niihin suojiin\nja ilmatuulen pitoihin, joita tarjosi lyykyiltään luotsivaarin pitkä\nvirstavartinen ja askelten tahdissa heilava selkä. Isotalo\nkelminkoukkuisempana ja nopeaverisempänä miehenä kerkesi tässä\ntärkeässä manööverissä sen verran edelle hitusen hitaampaa mutta yhtä\nsalaviisasta naapuriansa, että ennätti tokaista hyvän päivänsä ennen\nVähätaloa ja tällä oikeudella aloittaa jutunliipomisetkin omalla\nylähangallaan varhemmin kuin vasemmilla olivat ajatuksen airot\nhangoilla ja kieli vetovalmiina.\n\n\"Hyvä herran pouta, ja ohra lykkää orasta ikäänkuin joku hiuksista\nkiskoisi!\" alkoikin hän siis kohta Henrikssonin \"jumal'antakoon\"\nsanoihin hänen puolillensa sekä ohjasi lipeiltänsä jutun kehrää\nketterästi oikean käsille ja omiin vainioihinsa ja laihoihinsa\ntanhua-aidan takana, jossa todella ohran ruoho huiskutteli tukkaansa\nsaralla aika tiheänä.\n\nAnderskin oli nyt jo kuitenkin puolellansa paikoilla ja tasa-askelissa\nHenrikssonin kanssa sekä sanonut hyvän päivänsä hänkin ja saanut oman\njumal'antakoonsa Henrikssonin hänen puoleiselta suupieleltä osaksensa,\nja oli siis hänkin valmis käymään asioita sarviin, ennenkuin oli\nmyöhäistä hätiköidä ja kalpeata kadehtia. \"Kaura alkaakin rotevasti\ntänä vuonna ja kasvaa niin, että krahinan kuulee aidan takaa!\" riensi\nhän siis ripeästi hätään, ja ohjasi hänkin Henrikssonin huomiota\najoissa ja osavuudella toisiin ja omaan vainioonsa, joka kasvoi kauraa\nyhtä uskollisesti tanhuan vasemmilla kuin sarat oikealla puolella ohran\nhyötyä, kauraa tietenkin, koska sinne kerta kauraa oli kylvetty vanhaan\nja talon tunnetusti parhaaseen ohrasarkaan kylläkin koko pellossa, ja\nkoska naapuri kiusoissaan oli keväällä ohravakkoineen hätiköinyt\nvarhemmin kylvölle omalla puolellansa tanhuata, eikä jumalikitenkään\nVähätalossa tarvittu ajatuksia juosta kylältä ja Isotalosta lainaamassa\nja kieli pitkänä karata jälestä omalle ohralaarille aitassa silloin kun\njoku tanhuan takana hulluttelee ja kylvää viskoo oman otollisimman\nkauramaansa ohra toukoon!\n\n\"Höm -- Höm!\" yskähteli Henriksson, koska kurkku oli kotoisilta\nvaikenemisilta ja arkiviikolta vielä vähän ruosteinen ja tarvitsi\nselvittelemisiä ennenkuin siitä enempiä puheita juoksi, ja koska sitä\npaitsi näin äkkinäisiltään ja Vähäntalon ja Isontalon välissä kävellen\noli viisasta ja varovaisinta päästää itsestään aluksi ainoastaan\nsemmoista ääntä, joka kummallakin sivuvierellä sopii ymmärtää ja\nsaatettiin käsittää pelkäksi myönnöksi ja tasamieliseksi hyvänsuan\nsuostumiseksi. \"Kaura kasvaa kauran hiusta ja ohra ohran tukkaa ja\nmolemmat ovat laihoja!\" lausahti hän jo varoviltaan ja tasapuolisesti\nenemmänkin, koska ääni alkoi olla suluiltansa vapaa, ja olisi itsestä\ntuntunut ynseältä ja oma suu paatuneelta, ellei mitään vastannut kun\noltiin kirkkomatkalla ja talollismiehet, vaikka riitaisetkin, alkaneet\npuheenkerran. \"On sitä jumalan viljaa aitojen takana näin suvisaikaan\nniin siunaamalti, että riukuja tulee surku, kun pitää parkojen\ntörröttää alastomina ja harmaina seiväspariensa pinteissä, vaikka kalju\nsavikin saa hiukset ja multainen vako sylkee vihantaa!\" virkahtikin\nHenriksson viisaan yskänsä niskaan, sekä asetti sanansa taiten ja puhui\naidoista, niinkuin Vähätalo kauransa krahinoista aidan takana, ja\nhiuksista, niinkuin Isotalo ohranorastensa heilumisista peltonsa\nsaralla, jotta kuulivat kumpikin puolellansa, että oma sana oli\nnoukittu korvaan, ja saivat niin vasemman kädellä kuin oikean\nhihoillakin vastauksensa samalla suunavauksella, niin ettei tarvinnut\njäädä sydämiköille kummallekaan jälestäkäsin sitä ajatuksen apetta\nmielen kurnuteltaviksi ja karsauden säkkiin kätkettäväksi, kenellekö,\nitsellekö vai toiselle, oli oltu höyliimpi ja annettu vastauksen ropo\nensin. Kun on itsellinen, eikä talollinen, ja on mökki toisten mailla,\nniin on varovaisinta hyvänahkaisen miehen aina ajatella sekä\nkyynäspäitänsä että kielenpäätänsä, jottei kolhi ketään, vaikka kävelee\ntoisten välissäkin ja puhelee talollisten kanssa: sopusana ei sitä\npaitsi maksa itselle mitään, ja sen avulla soutaa kuitenkin usein\nkahden kiven välitse, jotka tyhmemmin liikkuessa kolisisivat kumpikin\npuolillansa paatin kyljissä! Luotsikippari jatkoikin vielä, koska jutun\nväylä tuntui selvältä ja haaston kurssi hyvin asetetulta, ja koska\nsanaa oli viikon puhepaastoilta säästöissä kielenkannoilla kuin\nsyljenherua tupakkamällin purijan ikenissä: oli sitä paitsi\nHenrikssonkin ihminen, ja mieli kävellessä ja pyhäpäivän hyvissä\nhaistanut suvet ja juhannukset sieraimiinsa sekä ymmärtänyt elämän\nolemiset ihaniksi. \"No niin on sitä mehua ja hedelmällisyyden henkeä\nmullan mahloissa näillä suven sulhastuksilla ja auringon armastuksilla,\nettä työntää yrtin piippiä ja korren kynttä aivan syntisesti jo pelkkä\ntallattu tien selkäkin raukoista someristaan, saati sitte kynnetty ja\nmöyhitty vako, joka hyötää syliensä salaisista sen pensastavaa ja tämän\ntiinivää niin versoiltaan, että uskoisi vehmaan jo morsiamiltansa\nratkeavan vaimouksiin ja maankohdun jo neitseiltänsä repeävän\nsynnyttämisen siunauksiin!\" Henriksson haastoi kuin olisivat Kaanaat ja\nmaat, joissa maito ja hunaja vuotaa, jo vähintäinkin tanhua-aitojen\ntakana levittelemässä ketorinteittensä rikkaita kaiteita ja rintansa\nraskaita hedelmärypäleitä saalistavan silmän ja kurottavan käden\nulottumilla.\n\n\"Jaa!\" sanoi Isotalo ja \"Juu!\" vahvisti Vähätalo, \"ohra orastaa\nnätisti\", myönteli Isotalo, \"kaura kasvaa rutosti ja rojommin kuin\nmielenjärki uskoisi!\" pakisi Vähätalokin puolellansa sydän suosiotansa\npeltonsa puolesta, mutta kumpikin oli mieleltänsä kuin niistetty, ja\nmissä vika olikin, mutta oma sana tuntui melkein kuin nilkuttavan\näskeisten psalttarien ja Henrikssonin veisuhymistysten jälkeen.\nKäskeekin ruveta miehen käeksi ja kukkua neitseistä ja sulhastamisista,\nkun ihminen laidasti ja selväpäisenä puhuu pellostansa ja\nohralaihostansa, ja ties' senkään, vaikka olisi Vähäntalon kauraa\ntarkoittanut puheinensa! On kankea aluksi jäsensaraniltansa\npermannolla, kun on äkiltä siepattu käsikynkästä polkkaan eikä oma\nvarvas vielä ole kerjennyt haistamaan nuotin päätä!\n\n\"Entäkös sinä puhut, mistä puhut, maan utarien kyllästä?\" tökertyikin\nensi häkään Vähätalo ja palasi kysymään tukkansa alta ja tulkitsemaan\nitsellensä sitä, mitä korva itseltänsä ei aluksi ehkä ollut täysiltänsä\nymmärtänyt. Isotalokin puoleltansa huomasi Vähätalon sanat Henrikssonin\ntuolta puolelta ja tunsi paikalla varmemmat kamarat järjentallukkainsa\nalla. \"No, sen sinä sanot oikein!\" ehätti hän, ikäänkuin Henriksson\nolisi viimeksi ollut äänessä ja tämä viimeinkin pujottanut langanpään\noikeaan järjen silmään. \"Utarien kyllästä puhut, mutta kun meidänkin\nkarja nykyisillä jumalsuomilla ja poutataivaan armoilla kävellä\nkepsuttelee takalaidunten rieskamailta kotoveräjille ja ehtoolypsyille,\nniin maata melkein viistelee taakankuorma kupeissa ja ihmetellä täytyy\nsitä luomakunnan viisautta, joka on luonut puhumattomat elukatkin, ja\nkokoo ihmiselle apilaanherut kedoilta kiulunraintoihin lypsettäviksi\nlaitareunojen vaahtimilta!\"\n\nVähätalo oli kuitenkin valveillansa ja ajoissa huomannut juonet sekä\nymmärtänyt, kuinka puhe nyt oli hyvässä menossa Isontalon lehmiin, ja\noli hänkin siis paikalla valppaana ja varuillaan, sekä alkoi puhua\nmuusta, mikä oli lähimpänä tulemassa mieleen ja luonnollisinta\npuheltavaa siinä äkkipäässä, kun toinen sekottaa karjansa ja\ntarha-elukkansa siisteihin kirkkomatkapuheisiin. \"Meidän hevoset\",\nalkoikin hän siis ikäänkuin Henrikssonin toisella puolella olisi\npelkkää tyhjää ilmaa kävelemässä, ja, mitä sieltä mahdollisesti pakinan\nporinan kaltaista kuului, sellaista, jolle ei näin täysmiesten\nkeskeisissä ja Henrikssonin kanssa jutellessa korvaa lainattu enempää\nkuin hyttysen hyrinöihin. \"Meidän hevoset vietiin eilen ehtoosti\nLauk'kariin laitumille, ja aut'armias, kuinka juhtakin haistaa suven ja\nlevittää sierainta, kun on ehtoo pyhillänsä ja lauantai läpätty, länki\nvaristettu ja sunnuntai edessä, kuinka piertiin päin perjantaita, joka\noli takana ja potkittavana, ja pärskittiin päin maanantaita, joka oli\nkaukana vielä ja kaapan kurottamattomilla, kuinka huiskaistiin häntää\nhuolettomiltaan ja nakattiin harjaa korskaviltaan, kun vilistettiin\nvilleinä puskiin ja tömistettiin turkasina tanterille niin että rannat\nraikuivat, sora sinkoi ja luoto lystähteli! Voi hevosta, kun tuntee\nitsensä valakkakin varsaksi ja emätamma irstaaksi, kun ovat suitset\ntallissa ja itse laitumilla, arki kaukana ja sunnuntai huomisena\nalmanakassa!\" Vähätalo pyyhki jo kuolaa ja kuivasi siliöiksi ajettuja\nleukojansa, kun niin oli sätissyt sanaa ja muistanut hevosiansa, että\ninnon hengessä syljetkin lähtivät liikkeelle ja suupielet märkenivät.\n\"Jo ihminenkin huomaa suvet, kun luontokappaleet virkistyvät\nnahoissansa!\" lisäsi hän ja selitti sekä nykäytti leukaansa merkiksi,\nettä hevosista nyt oli puhuttu ja että pitipä, jumaliste, tämän jälkeen\nIsontalon lehminensä ja utarapraakkeinensa olla latuskainen kuin lude\nja vaiti kuin vaimoihmisten umpeensolmittu sunnuntainyytti: koskas\nmiesvälisissä tarha-asioista muuta puhuttiin kuin välttämättömät\nsonnasta ja sonnanajoista?\n\nHenriksson oli taaskin kiperässä paikassa ja karinnykä uudelleen\nvartoomassa jutussa kummallakin sivupuolella, sillä vasemmilla\nodotettiin tietysti laadullista jatkon jamaa irstauksiin laitumilla ja\nhevoskarkuihin luodossa, mutta oikeoillekin olisi samalla henkäämällä\nollut lausahdettava lehmistäkin sävykäs sana ja muistettava\nlypsytarhoja, ja kuinka suunsa asettikin ja kummalla suupielellä\naloittikin, niin vissi oli, että päinvastaisella vierellä närkästyttiin\nsydänveret piimäksi. Luotsinjärki oli kuitenkin tälläkin erällä valpas\nja valveillaan Henrikssonin pääkopassa, ja se sanoi hänelle, että\nkahden karinkärjen raossa on viisainta pysyä kummastakin yhtä loitolla\nja ruoria kääntämättä säilyttää kurssi suorana ja laskea eteenpäin\nvain silkkoja vesiä kohden. Henriksson ei siis hiiskaissut\nsananpuolikastakaan, ei lehmistä ja utarauljaista ehtoisilla\ntarhaveräjillä, eikä hevosista ja kirmankaruista suvipyhäisten\nluotolaidunten ketolakeoilla, vaan hän alkoi viisaana puhua lampaista,\njotka kajoomattomillaan vielä olivat viatonta ja vaaratonta\njutunaihetta korvaan kummallekin vieripuolelle. \"Lampaan pyllyjä tässä\nkatselen kahden puolen\" (oli kävelty jo kesäpeltojen kohdalle ja\nlammaskarjaa lepäili todella tykyrien varjoissa ja piennarkedoilla\nkummallakin puolella tien vartta riukujen takana niin Isontalon\nEtupellon kulmassa kuin Vähäntalon Takavainionkin siinä kärjessä, joka\nylettyi tanhua-aitaan saakka: olivat katraat vielä aamunukuillaan ja\nisäntiensä riitaväleistä tietämättöminä niin likellä toisiansa kuin\nkaksi eroittavaa tanhua-aitaa suinkin salli ja yhteinen turvan haku ja\nlaumaisemman lammasseuran tarve ehtoisin ehdottomasti käski) \"katselen\nkahden puolen niin tuonne kuin tänne\" (Henriksson asetti sanansa taiten\nja varoi visusti mainitsemasta kumpaakaan vainiota erikseen tai\nnimeltä, koska silloin olisi täytynyt sanoa toinen ennen ja toinen\nvasta jälestä ja sellainen olisi ollut harkitsematonta ja voinut\nherättää vihoja: nyt saivat kumpikin, vieressä ymmärtää järjestyksen\nkuinka käsin hyvänsä) \"katselen lammasviljan siunausta kummallakin\nhartiavierelläni ja ihmettelen sitä herran asettamista, joka on\nsäätänyt, että se luontokappale, joka ei lypsä meille ravintoa meidän\nkiuluihimme tai joka ei juhtana raada meidän pellollamme ja kisko\nmeidän auraamme, että sekin luontokappale lahjoinensa meitä palvelee ja\nkehittää meille, alastomiksi luoduille ja vaateapua tarvitseville\nihmisille sitä ruumiin peitettä, jota emme itse voisi ilman lammasta\nkasvattaa lämpimiksemme!\" Henriksson puheli tasaverkkaan ja\nharvaksisella hartaudella ja oli tyytyväinen suuhuntulemaansa, sillä\npaitsi sitä, että juttu oli tasapuolista ja sopi tällä haavaa\nvaarattomaksi puheenaineeksi, niin vasemmille kuin oikeankureillekin,\nniin oli se myöskin yleensäkin otollista ja sunnuntailaupiasta\nhaasteltavaa näin kirkkomatkalla ja hurskaan askelissa kävellessä.\n\"Elikot ja suun puhumattomat, ovat heilläkin luunsa ja tuntevat\njäsenensä, ja nauttivat suvesta ja pyhähuomeltaista, niinkuin on\nilmoissakin lepo ja sabatti!\" jatkoi Henriksson alkamiansa hyvänsuopia\nja katseli lampaita, jotka helpeimmässä rauhassa edelleen torkkuivat\naitojen takana ja liikuttelivat leukojansa: aurinkohan näin\nkeskisuvella oli jo aamuvarhaisillakin kerjennyt kiipeämään melko\nkorkealle kehällään ja lämmitteli teriltään aika raukasevasti\nkuonoturpien hienoa nukkaa ja kylkikäherien tihuvaa ja altista villaa.\n\nLammaskatraatkin jäivät kävelevien oheen kumpikin puolellansa ja\nkolmikko asteli edelleen tietä. Kimeämpi ääni -- se oli Vähäntalon --\nkuului jo tolkuttelevan uusissa: \"Ruiskin meillä jo kukoistelee\nVanhanvainion pellossa!\" \"Uuden niitun aukealla suihkii meillä viikate\nlaistoillansa jo viikon parin perästä, ellei minun nenäni aluttomia\nhaistele!\" vakuutteli melkein samanaikaisesti käreämmän sekainen ääni\n-- se lähti Isontalon kurkusta -- Henrikssonin ehtiessä myöhempänä ja\näänensä säyseiltä eri tekstien yhteiseen sopuisaan nuottiin: \"No, sitä\nvihannan hiusta kasvatetaan nyt kaikilla lakeoilla ja kaikilla ojan\npartailla niin rutosti ja niin uskonhartaasti kuin auringolla ikään on\nnäin juhannuksissa kehrissään kääntymisen tilaa taivaan kuvuilla ja\najan rupeamaa vuorokauden tiimoissa työskennellä ihmisten askareissa ja\nmaan hedelmäin siunauksissa!\" -- Askelet kopisivat loitommille kuivalla\ntiellä ja äänen sorinaa riitti niinkuin asioitakin eri kanteilta yhteen\nsovitettaviksi. --\n\n\n\n\n5.\n\n\nVähäntalon emäntäkin oli nyt jo veräjillään ja sarsisissaan\nkirkkovalmiina ja silkkinyytti kädessään. Kas vaan, Metänkylän Agatakin\ntulossa tanhuan suussa Isontalon pytingin kulman takaa! huomasi hän\nennen kuin veräjän sulki, mutta äkkäsi samassa, että Isontalon\npihaveräjälläkin liikuttiin ja että Vihtoriina itse oli tulemassa\nmäelle ja lähtemässä kirkkotielle. Justiina säpsähti aluksi, mutta\npiukisti huuliansa samassa ja kangisti niskaansa huivinsa alla sekä\nastui ensimmäisen askelensa sillä kantapään viskalla hameissa, joka\nosoitti, että nyt oli tiellä jo kulkemassa emäntä, jolla oli oma\nnenänpäänsä omanaan ja kannettavanaan naamassa yhtä hyvin kuin kellä\nmuullakin, olkoon kuka hyvänsä ja isoseksikin itsensä luuleva\nveräjissään. Eikös ollut arvannutkin oikein: ainainen Spanjan saali\nleveänään ja ploorassaan hartioilla taaskin ja suvihelteissäkin\nikäänkuin ei muuten uskottaisi, että on vaatetta kotona kuin\nnäyttämällä niitä yllänsä kuin hautokana höyheniänsä ja pöyhiänsä!\nTiedettäisiin se jo ilmankin koko pitäjässä ja joka kirkkopyhältä, että\nAatu hupsutteli, kun kahdenkymmenen vuoten turhan vartoomisen ja\nviiden tytönmukulan ja tyttärenrikan toimittamisen jälkeen taloon\nviimeinkin syntyi entissyksynä perillinen ja ainoa poika, ja Vihtoriina\nihmetekosensa palkoiksi ja kuin paremmankin pirauksen päästäneenä\nvälttämättä oli puetettava kahiseviin ja ulkomaan taatteihin kuin\nmikäkin kapteenska ja riikin emäntä, ja ripustettava hartioille tämän\nkirjavat ja riikinkukon merinot! Andersin nahjuskin ja meidän kotohaju,\njollen minä nyt viimeinkin saa järkeä varustetuksi hänen päähänsä ja\nistutetuksi visakalloon juoksee Pukkilaan ja toimittaa ensimmäiseltä\nEnglannin matkalta tilatuiksi minullekin syksyksi Spanjan villat\nselkiin ja korulakanat laahuksiksi kantapäille, niin minä en ole minä\nja Justiina, ja kynteni ja kielenpääni omiani! Hipiätkin hänellä\nvuosista huolimatta entisen ehovalkeat ja poskipakarat sileänpingoilla,\nkun minulla on kurttu siinä missä ihoakin ja kantit vuosi vuodelta\npystympinä poskipäiden kulmissa, vaikka olenkin talon perintötytär ja\nhän vain naitu piika: noitako hänet on velhonut jo vakussa vai\nmaitohuuhdoinko valelee turhan harakka aamuin illoin sitä ainoata,\nminkä on perintökapiona taloon tuonut, ja tahkoo pesee naamanuunaa\nhemoille ja nuoruuden kiilloille vielä vanhanakin?\n\nJustiina tunsi aikatavalla karsautta sydämissään, ja sai painaa kuin\nliika lonkuillaan olevaa virsikirjaa sankoihinsa, koska nyt oli\nsuljettava mielen kauna kansiinsa, kun oli muistettava, että nyt oltiin\nmenossa kirkkoon ja käveltävä yhteiseen tien risteykseen ja sinne missä\nvälttämättä kohdattiin, niin siveänä sydämen tikuilta ja niin siivona\najatuksen jakauksilta, ikäänkuin ei ikinä ja viikonpäiviin olisi pahan\nsuoman kirppukaan loikkinut pääkerän laskoksissa ja nuhteettomilla\nliinasilla.\n\nOli Vihtoriinakin Isontalon porttiveräjiltä pitänyt silmänsä vahdissa\nja valppaina ympärilleen sekä paikalla havainnut Justiinan uusissa\nsarsisissaan ja kirkkohankkinoissaan veräjäänsä sulkemassa: kas, kas,\nsitäpäs Kiilin Miina viikolla juoksi nyytteineen kylässä, ja niin\nkätkikin liepeittensä taakse piilon puolille tuomisensa, ettei minun\nmuka pitänyt akkunasta näkemään mitään olevan kantamuksina! ajatteli\nhän sekä lähti hänkin kasvot hänelläkin liepeimmilleen asetettuina,\nmutta silmät tikunterävinä vaarinotoissa liikkumaan yhteistä\nvälttämätöntä kohtaamispaikkaa kohden teiden risteyksessä, samaa jossa\nisännätkin äsken olivat joutuneet vieretyksin kävelemään.\n\nYhteen siis osuivat emännätkin nyt tiellä, mutta he eivät kurkistelleet\neri tolille ja omiin tuuliviireihinsä, kuten isännät varhemmin --\neiväthän he naispuolisina ja vaimoväkenä juosseet keräjilläkään\nkeskenänsä ja saaneet lakituvassa sydänruuan ylikyltää toisensa\nnäkemisestä ja silmäterään tikuttamisesta! -- eivät kurkistelleet eri\nilmankulmiin ja vääntäneet selkäriitinkiä uskonosoituksiksi naapuria\nkäsin, vaan vaimopuolisten taidoin väänsivät he naurua ja hymyilivät\nmaireita toisillensa sillä puolella naamaa, joka oli toista kohden,\nJustiina siten, että hänen oikeanpuolinen hammasrivinsä oli lovineen ja\nlohkoineen koko sahanterältä näyttämässä ystävällisyyttä Vihtoriinalle,\nja Vihtoriina siten, että valkeanhelmet hänen vasemmanpuolisissa\nikenissään olivat tasantihuviltaan parhaasti Justiinan nähtävillä ja\nkadehdittavilla. Sen huomasi Vihtoriina sydämensä kivistykseksi kohta,\nettä Vähäntalon tunnetut perintökäädyt tänäkin pyhänä taas olivat kaksi\npaksua kertaansa ja kullankehuvina kietaistut kurkun ympärille, joka\nkenties olisi ollut kelpaava ja mukiinmenevä riukupuun aidakseksi,\nmutta ehdottomasti vaarallinen ja kanttikulmainen ihmisen kaulaksi ja\nkäätyvitjojen kantajaksi: niinkuin kanankontin ihoilla ja suomuilla\nkoko tanko! ja Justiinan taas oli rääkättävä silmiänsä ja kirkkoaltista\nmieltänsä sillä, että taaskin täytyi paheksua ja harmitella sitä,\nkuinka ikänsä saavuttanut ja vanhuuksiin kallistuva ihminen, jolla\nsentään jo oli täysikäinen tytärkin kotona ja talossa, julkesikin ja\nkehtasikin kantaa päälaellaan ja jakauksiensa luokokarhilla tuommoista\ntukan paljoutta ja hiustaakan määrää, jopa välkkeen väriäkin vielä\npiukoiksi kammatuilla pinnoilla ja oljenhohdetta jäljellä aallehtivien\nohauksien paksuissa poimumissa: synnin sakka vielä sammuttamattomana\ntuommoisen verissä, joka ei viisilläkymmenilläkään ja ijän rippeillä\nvielä ole kurittanut tukkaansa ihmismäiseksi ja säädyllisille\nkasvuille, vaan kantaa, silloin kun siivo jo on köyhä, runsauden rikkaa\npäälaellaan kuin mitäkin Saban taattia, ja kulkee kirkkotielläkin\nymmärtämättä edes hävetä ja kätkeä liikojansa huiviliinan peittoihin ja\npiukansolmuihin!\n\nEi siis ollut Justiina karsas eikä Vihtoriina kade, toinen\nkäätyvitjojen kullankimmellyksille laihalla kurkulla, toinen\nkukkeuksille ja uhkeuksille elämän syksyisillä hipiöillä, vaan kumpikin\najatteli ainoastaan lähimmäistä ja sopivaisuutta ja häpesi sydämen\nvilpittömyydellä ihmisen turhamaisuuden puolesta, joka ei parempia\nymmärrä ja arvaa omaa tilaansa. Paras hymyn vino ja hyvänsuopuun\npistonkärki oli siis kummallakin kasvojen sulilla ja silmätikkujen\nterhenissä, kun nyt tultiin talonteiden risteyksissä yhteen, ja emännät\ntaateissaan ja sunnuntaihameiden kahinoissa tervehtivät ja niksasivat\ntoisillensa hyvänystävyyden merkeiksi. Vähäntalon Justiina hypisteli\nröijyn kulmista vast'uutisen pukunsa uumauksia huolellisemmille\njuoksuille ja suoremmille rypyille, ja Isontalon Vihtoriina nykäsi ja\njärjesteli saalinsa poimuja ja Spanjan laahuksia näkyvämmille\npaistoille olkapäiden ripuissa ja laskoksien vilahduksissa.\n\n\"Uusi ja ihkanen länninkikin sinulla kuin vasiten juhannuksiksi tikattu\nja tällätty: ilmankos näinkään eilen akkunasta Kiilin Miinan juoksevan\nhuiskivan kylällä kerkiämättä meillekään kahvitilkalle, niin tarkasti\nkuin tavallisesti aina muuten haistaakin, koska pannu on lämpimänä\ntalossa ja toton pesässä!\" Se oli Vihtoriina, joka lipeämpänä ensinnä\noli kielessä ja ystävällisyyden saippuoilla ja jo hyppysineenkin\npitelemässä ja levittelemässä vaatekerran kangasta ja hameenliepeen\nliehaa. \"Oikein engelskan langasta kudottua kotosarsia\", ihaili hän\nsekä huomasi nopealla silmällä ja nautinnokseen kohta, että Kiilin\nMiina taaskin oli pilannut työnsä ja selkäsauma istui puvussa huonosti\nja sykkyrällään niskasta: uumiltakin oli harsittu harhaa ja hame\nvinossa liepeiltä! \"Makaa selkää myöten kuin valettu vesi ja istuu\nuumilta kuin silitetty säämiskä!\" kehui hän ja oli tyytyväinen sekä\niloitsi, että oli sittenkin jättänyt oman pukunsa Herras-Mantan\nompeille eikä Kiilin Miinan, niinkuin oli ajatellut.\n\nJustiina oli kiitoksista tullut epävarmaksi sekä hypisteli epäilevästi\nomia ryntäyksiään: tosiaankin, eikös tuntunut sormiin kuin\npalvonpulkuja saumoissa ja parahiksi juuri oikealla kylkiuumalla ja\naivan Vihtoriinan silmien vahdittavina! Ja sille riettaalle juotin\nvielä kahvitkin kolmin kupein ja toppaleivin! ajatteli hän\nsilmänräpäyksessä ja muisti Miinaa, mutta oli samassa jo kylmillänsä ja\nvalpas kuin ilves kynsiensä hijoilla ennen loikan harppaa kelo-oksalta\nlampaan kurkkuun. \"Sinun saalisikin\", puheli hän ja hypisteli nyt ja\nkoukeroksi käsinensä ja käyränpitelevine sorminensa verkapehmeän\nlaskoksia ja killuvia liepeitä, \"kyllä on purppuran paloa ja värin\nsyntiä ja saframia maailmassa, kun pelkkä pehmoinen vaatekin vilhuu\nviattomissa villasissaan, kuin olisivat kaikki kadotuksen valkeat\nlevitetyt lieskoillensa hartioille! Mutta mitäs minä ihmettelen:\nkun on varaa niin hankitsee itsensä ja kävelee kirkkoonkin ja\njumalanpalvelukseen kuin Ester Ahasveruksen pitoihin! Kuinkas tuli\nmieleenikään, jokos teidän isä nyt jo on maksanut saalin hinnan vai\nAlastalon kapteenille: syksyllähän se kuului jääneen velkaa?\"\nkysäistiin samassa kavalan hurskaasti ja kielenpään livahtamalta sekä\nkuin ohimennen ja äkiltään, pari keltaista hammaslohkoakin vilahti\nsamassa kuin vahingolta näkyville huulien kapeilta ja hymyn happamilta.\nHälväisy peitettiin kuitenkin paikalla ja kätkettiin kehumisen heroihin\nja ihailun ihmettelemisiin. \"Niin siliän sitaakin sormissa kuin sametti\nja niin haipuisaa tuntumilta kuin alventtivirsi!\" kiiteltiin\nmäärättömästi ja taivuteltiin kynsihyppysissä lievehelmojen hiveliä.\n\"Hellittää tuskin malttaa, vaikka melkein näpin päissä palaa, kun niin\non vaate liekin karvana, että jo sieraimiinkin käryy: jo tulevat kai\npätsitkin ja kadotuksen alhon tulipaidatkin mieleen ja ihminen muistaa\njo elävässä lihassansakin syntinsä ja katumuksen velkansa, kun\ntuommoisissa kävelee ja ajattelee sielun parannustansa kirkon\npenkissä?\" Justiina huomasi kielenpäänsä lykästäneen, ja lykänneen\nkärjestänsä hurskauttakin ja lähimmäiselle terveellistä sanansuolaa,\nsekä lopetti ajoissa ja kuritti kielensä, jottei tapahtuisi vahinkoa\nja vihollinen viekottelisi enempiinkin sydämenpuhdistuksiin ja\nsemmoisiin ilmipuheisiin ja rehellisyyden pistoksiin, jotka\npahansuopa ja Vihtoriina kukaties voisi selittää vihankateudeksi\nja panettelunmyrkyiksi, ja paatuisi vain entisiltäänkin. Oli sitä\npaitsi siivompaa kirkkotiellä säilyttää sanankarvat jakauksilla ja\nsydämenpuskiainen nyytissä, jottei riidellyt silloin ja pitänyt pahaa\nsuuta, kun käveli säädyllisenä pyhähankkinoissa ja oli menossa sanaa\nkuulemaan. Justiina hellittikin siis sormensa saalinpalteista,\nlaadusti ohuet huulensa piukistumiltaan säveiksi ja laupeuden tälliin,\nsekä huokasi hurskaasti uuden sarsilänninkinsä tikattuihin ja\ntiukistettuihin saumoihin. Kaikella sitä paha koettelee, viettelee\nvaatteiden koreuksilla ja sydämen turhuuksilla, varustaa ulkomaan\nsaalit ja hipiän hempeydet, ruokkii maailman turuilla ja ravitsee\npeililasien tyhjillä, niin että melkein tulee surku lähimmäisen\nkuolemattoman sieluparan puolesta, mutta onkos sittenkään lupa pelkän\nnenännypyn sileyden vuoksi naamassa kantaa entisen palkkapiian ja\nRajatorpan Vihtoriinan kasvojansa kirkkotiellä niin julkisesti ja\nemäntäihmisen veroisena, ikäänkuin olisi enemmänkin perinyt maailmassa,\nja hartioilla ploorantaakat taatteina jo silloin, kun yhdessä päästiin\nripille ja juostiin meillä lainaamassa minun vanha arkilenninkini,\njotta oli mökintyttärellä paitsi kasvopuolen Sulaminttiä jotain\nyllänsäkin liinalla roittien sijasta! Oikein karvasteli mielensydämissä\nkuin makkaratikun pistämiltä, mutta kun ihmisellä on luontoa ja\nkirkkomatkan tiedot, niin hän sulloo kiukkunsakin kuin ohdakkeet\npellavina säkin piukkoihin, eikä hiisku huuliltansa enempää kuin\nsilitysraudan sähisevä kärki suusyljen pruiskauttamalla liinasen\npalttinalla! \"Niin -- niin!\" hoikkasi siis Justiina vain sekä voitti\nitsensä, piukisti suunsa umpinyöriin ja sulki pahemmat kiukaan kihat\nluukun taakse. \"Ovat meillä ihmisillä meidän turhuuden höyhenemme ja\nkannettavamme hartioilla niinkuin harakoillakin ja lentävillä\nluontokappaleilla pyrstön hepenet hännissä!\" virkahti hän siis enää\nvain yleisiä, ja ikäänkuin ihmisvaivaisten yhteisiä heikkouksia\nhaikertaen. Hän hypisteli kuitenkin sorminensa perintökäätyjä\nkaulallansa, jotta Vihtoriinan sydäntä pistäisi toki edes se, minkä\nsilmä kateikseen näki, ellei ajatuksen mieli ymmärtäisikään sanojen\nsihtausta.\n\nVihtoriina oli Justiinan sanan selitysten kestäessä ja lipeänmakuisten\nkylvöillä nykäissyt saalivaippansa tiukemmille hartioittensa ympärille,\njotta koreankirjat ja tulenkielen vilhut vaatteen väreissä paistaisivat\npinteiltään ja auringonkiloissa yhä väikkeisämpinä näkyville ja\nkadesilmien katsottaviksi: olkapään varretkin tuntuivat itsellekin yhä\nkimmoutuvan entisiin pyöreytensä uhoihin, kun veti vaippaa kokoon ja\nkiristi laskoksien liehaa kiinteämmin yllensä ja täyteläisille\nvarsillensa. Kituvarpusen tirskutukset tiellä: eivät ne pahempaa\nluunvammaa vaikuta, räksyvät korvissa vain! Vihtoriinan meni suukin\nnauruun: sopi näyttää, että oli edelleen täydet tasarivit valkohohtavaa\nvilkuteltavana hammastarhassa, jos toisella enää oli hyvännahan\nsuunvinoilla pelkkiä kellanlohkoja paljastettavina ikeneihoissaan.\nKiusoiksi ja käätyrihmojen hypistelemisten palkoiksi kohotti Vihtoriina\nkuitenkin hameenlievettä sen hiemasen nilkoillaan, jotta pitsit\nvilkuttelivat valkoisiansa helmoissa: haljetkoon harmista, kun huomaa,\nmutta nähköön, että Isontalon veräjistä lähdetäänkin juhannuskirkoille\npuettuna, ja kävellään tärkkisissä alushameissa ja aivinan\npalttinaisissa, kulkekoot muut, missä kulkevat, villaisissa\nrantusissaan, ikäänkuin kirkolle käveltäisiin kuin tarha-askareisiin,\njolloin päälliset kääritään solmuksi takasille ja juostaan\nhölkätään kirjavissa ja viheriän vilkkuvissa, minkä helmat\nkepsavat kintuissa! \"Käärin saalinhuivitkin hartioilleni, koska on\njuhlapyhä ja ihmisenkin täytyy ajatella vaatetustansa, ettei istu\nkoristamattomana penkissä, kun ei ole käädynpaulojakaan kaulankurkuille\njumalanpalveluksiin!\" sanoi hän kuitenkin ja vihjaisutti hammasta\nsilloin kuin puolustustakin, koska hänelläkin oli omastatakaa kieli\nniinkuin kielenkärkikin tallella suussa, eikä tihuvakaan hammastarha\nriitä aina sen ruumiinkappaleen kaitsijaksi. \"Mihinkäs sinä tänä\npyhänä olet saalisi jättänyt; viime suvena vielä istuimme rinnan\nkirkonpenkissä sinulla hartioillasi sinun entisesi, ja minulla\nvast'uutisena ja ensi kertaa ylläni tämä ulkomaanvillainen, jonka\nAlastalon Herman orpanan viitteestä ja Aatun pyynnöstä -- Aatu on\nAlastalon kapteenin orpana äidin puolelta! -- edellisenä syksynä oli\nAntverpista minulle tuliaissänninkinä tuonut: täysvillainen tämä on ja\nkudottu ja värit ehtaa, jos pitelet: -- sinun taisikin olla\npumpustyyvinen ja vanhakin jo ja painokuvat vähän haalistuneet\nväreiltään, Andersinhan ostama se olikin, ja niiltä ajoilta, jolloin\nteidän Anders vielä seilasi silakkaa Tukholmaan ja katseli paluutuulta\nodotellessa kauppakoijuissa kihlakoreuksia morsiamen varalta, kenenkä\nsitte saisikin, koska oli vain sumppukippari siihen aikaan vielä.\"\n\nTämä oli harmitonta puhetta olevinaan, ja Vihtoriina oli lannistanut\nsilmänsäkin laupiaiksi sillä aikaa kun kieli keri hurskasta sanaa,\nmutta se joka hiukankin tunsi, koska Vihtoriinan kielenpää viattomimman\nnäköisenä lipoi ja kosketteli huuliparin säilynyttä helakanpunaa, ja\njoka hämynkään verran muisti viime suvisia istumisia Alasenpään\nemäntien penkissä juhannuksen pyhänä, hän tiesi, että käärme saattaa\nolla sähisevä palanen, mutta ihmisen kielenkärki kuitenkin\nmyrkyllisempi pistoksiltansa.\n\nEikös ollutkin aivan kuin olisi tulihankoa käännetty Justiinan\nsydämissä, kun hänen piti omine elävine korvineen kuunnella ja kärsiä\ntuommoisia kavalan puheita, väkä ja kärjenota joka-ainoassa sanassa\nkuin ohdakkeen haruksissa, eikä saanut ja saattanut ihmisväen tähden ja\nsäädyllisyyden vuoksi edes kymmentä kynnenpäätänsä harittaa, koska\nkäveli kirkkomatkalla ja oli pyhähankkinoissa? Niin oli kuin olisi\nkiehuvaa vettä valettu kannun kupilla pitkin koko ihmistä, selkää ja\nrintapuolta alastomiltaan! Missäs olikaan koko mennävuotinen vanha\nkihlahuivin haaska: kappaleina ja siekaleina jokaista langan irkivää ja\nrepeävän ritinää myöten kohta kun kotia pääsi ja sai häpeät\nhartioiltaan! Samassa penkissä ja kaiken kirkkoväen nähden Vihtoriinan\nvieressä koko jumalanpalveluksen ajan -- pappikin saarnaa, kun se kerta\nalkuun on päässyt, niin ettei se lopeta koskaan! -- samassa kidutuksen\npenkissä palvautumassa Vihtoriinan vieressä koko paahtavan päivän ja\njuhannuksen jumalanpalveluksen ajan, kun toinen levittelee hartioillaan\nja yhäkin syntisinä parmautuvilla povillaan vast'uutista plooraa\nsellaisilla vereksillä leimuilla, ikäänkuin helvetin tulia ja liekin\nkieliä kantaisi yllänsä, ja itse saa hypistellä kokoon ja krympätä\nympärilleen niin näkymättömäksi kuin suinkin olkapäittensä kanteille\nvanhaa roitin vaatetta, mitä pumpustyyviä Andersin homilo joskus luulee\nmiesaivojensa yksinkertaisissa kamareissa keksineensäkin minun\ntyttökoreuksikseni, niin haalistunuttakin rannuiltaan, että harmaa\nvariskin olisi hävennyt pukea sitä taattia yllensä! Niin myrkytti\nVihtoriinan muistutus -- käärmekin koko ihminen saaleissaan ja\nainaisissa hipiöissään: ettei hävennytkin hänen ijässään kantaa\nkasvoposkia kuin kermoin pestyjä sämpyläpuolikkaita! -- niin myrkytti\nkavala muistutus mennäjuhannuksisista karvauden kärsimyksistä\nkirkonpenkissä Justiinan sunnuntaisuittua ja pyhähankkinoihin\nvaatetettua sydäntä, että kaikki kaitut vanhurskaudet ja muut\njumalisuuden siivoudet olivat samassa silmänräpäyksen tuoksauksessa\nlentämäisillään pyräykseltä karsinoittensa komeroista kuin kiroova\nvarpusparvi nakatusta kapulakasasta, ja siunauksen nupinan sijasta\nkirastamaisillaan kyliin ja ilmoihin sen määrän kilotusta ja\nkiivastuksen satikutia, minkä närkästynyt vaimoihminen ja veriensä\njokaiseen juoksevaan pisaraan loukattu emäntä ikinä saa irkimään\nkurkustansa kotkotuksen kymmenkertaa. Koska Vihtoriinakaan ei\nollut aikoinansa syntynyt maailmaan ja nostettu, vaikkapa vain\nholkkuvakampaisempaan mökinkin vakuun, minään unilukkarin miniäloisen\nvaratyttärenä, vaan säällisenä aviolapsena, jolla oli sekä kurkun kitaa\nettä oma äänen lupa heti saunanpyykistä myytteihin käärittynä, niin\nolisi nyt saattanut Koilan kylätorilla ja Ison- ja Vähäntalon teiden\nristeyksissä syntyä keskellä parhainta kirkkomatkaa ja selvää\npyhähuomeltaita sellainen suumeteli ja särkevä sanankimitys, että\nvarikset kylästä olisivat kaikonneet kolmanteen pitäjään ja kivet tien\nvarsilla ruvenneet pitelemään korviansa.\n\n\n\n\n6.\n\n\nSiten ei kuitenkaan tarvinnut tapahtua, koska tanhuanpäästä nyt oli jo\ntulossa emäntien takana Metänkylän Agata, ja hänen kirkkolaupias\njumalantakoonsa kummankin seläntakana parahiksi katkaisi sen kiekan,\njoka luonnonäänenä olisi lähimmässä tingassa, sitä ei tiedä, kummanko\npidätetyiltä pakahtumilta ensin, Vähäntalon Justiinan kalpevan\nkiikahtaviltako vaiko Isontalon Vihtoriinan punavammasti läkähtyviltä\nsuuttumuksilta, luultavasti kummaltakin yhtäaikaisesti ja samassa\nryöpsäyksessä ratkennut riidantoran ensi räiskäyksenä julki ja puolen\nvirstan kuulumille ylt'ympärille juhannuksisissa ilmoissa. Nyt sammui\ntämä, niinkuin sanoimme, luonnonääni ja täysien sydänperien tärskäys\nsekä Justiinalla että Vihtoriinalla siihen niikahdukseen, jotta Agatan\njumalantakoon sai laadullisen vastauksensa kummaltakin ja kumpikin sen\najanvilauksen itselleen, että ennättivät viime täpärissä ja ennenkuin\nkieli jo loikki silmittömillään ja ilveksen töillä, vielä palata\nmieliinsä ja järkiinsä sekä huomata itsensä kirkkovaatteissa ja\nkirkkotiellä muun kirkkoväen joukossa ja ajoissa äkätä, että se, joka\nnyt oli nopeammin viisas, se oli imelä ennenkuin toinen ja viholainen\nymmärsi keikit ja nenän käännöt.\n\n\"Ja Agatakin jo tiellä ja kirkkomatkalla näin huomenvarhain ja\nkukonvirren jälkeen!\" lirkutteli ihmetteli hyvänkerkeitänsä\nensimmäisenä se, joka liukkaammin kerkesi, nimittäin Vihtoriina,\njolla hyllikkäämpänä ja liepeäihoisempana oli kielenmartokin\ntaipuisampi suostuisiin. \"Eivätkä vuodet rasita, vaan jalansirpat\npistävät askelta kuin lusikka pitovelliä poskiin!\" kehui Justiinakin ja\nriensi kilpaan sekä varasi tilaa vasemmillaan, jotta Agata tulisi hänen\nkylkipuolelleen tiellä ja hänen puheisiinsa eikä Vihtoriinan.\n\nVihtoriina oli tietysti myöskin tahoillaan ollut yhtä valpas\najatuksiltaan sekä väistänyt hän puolestaan vasemmille, jotta Agatalle\ntulisi tilaa hänen oikeoillaan, ja sitenpä sattui, että emännät\nneuvokkaissa tekemisissään nyt kolahtivat olkapäistä yhteen, niin\nhuolella kuin he tähän asti olivatkin pysytelleet eri syrjillään tietä\nja säilytelleet terveellistä välimatkaa välillään. Seuraus tästä yhtä\ntahattomasta kuin välttämättömästäkin törmäyksen kosketuksesta oli\nluonnollisesti se, että, kun ensimmäinen silmän karsaus oli\nkirpeimmiltään nakattu syyllisesti syyttömään nykijään olkavierillä,\nkumpikin silmänräpäyksessä kuin valkean satuttamana kimmahti askeleensa\nsyrjemmälle ahtaalla tiellä ja Metänkylän Agatalle vastoin kummankin\nvilpitöntä tarkoitusta tuli tasapuolinen tila emäntien välissä, kuten\nvarhemmin samoilla tien vaiheilla Henrikssonille isäntien\nkylkinaapurina jutun väliviertäjänä.\n\nAgata livahtikin, jumalantakoonsa sanottuaan kummallekin taholle ja\nmolemmille puolille nyökäistyään, avautuvaan tilaan kuin vartavasten\ntarjottuun. Olihan hän omavarainen ihminen, tuparakennus oma\nmökinpaikallaan jo miesvainajan ajoilta, ja pojat lähettäneet rahaa,\ntoinen Amerikasta, toinen meriltä, niin kauan kuin vielä muistivat\näitiänsä, niin että kahvinauloissa oli pysynyt ja muussakin suun\nsärpimessä, ja säästöönkin jäänyt, terveyden höykässäkin oli pysynyt,\nja vaatettakin oli jäljellä ja entisiltään tallessa, niin että\npukemista oli ylle sekä taattiin, niinkuin sunnuntaisin, että arkisiin,\nniinkuin askareissa; omavarainen siis eikä sitä apua tarvinnut, mutta\nmuuten oli yksinäisenä ja vaimopuolisena ihmisenä hyvä sentään, kun\nsäilyi sopusiivossa joka puolelle ja pysyi nyyttiväleissä ja\nkupintilkansuosioissa minne hyvänsä emäntien kanssa: kummikinhan ja\nkastetodistaja hän oli kaikille talollisten lapsille koko kylässä, niin\nalisessa kuin ylisessäkin päässä, ja kukas a-sanat opetti ja eväät sai,\nkun kummilapset tuvassa ja terveisillä juostessaan tulivat siihen\nikään, että oli tikkua osoitettava ja tavausta tolkuteltava sanan\nlehdiltä, ellei taaskin kummitäti ja Agata-muori Metänkylän tuvassa ja\nsilmäsankojen takaa kiikkutuolillaan? Nytkin siis oli kuin lahja ja\naneenapu jumalalta, että väistivät parahiksi puoleen ja pääsi väliin ja\nkummankin nyyhille, eikä joutunut toisen tai toisen sivukynkkään, koska\nolivat vaivanalaiset niin riitaisia väleissänsä, että surku tuli toista\nniinkuin toistakin, kun niin olivat lapsellisia vielä ikäihmisinäkin,\nettä eivät tulleet toimeen keskenään kirkkotielläkään ja että vihoihin\njoutui auttamatta ja syyttänsä vieraskin, jos vahingolta jäi tiellä\nsyrjäsivulle ja toisen takana tämän pakeilla tuon kateille, eikä\nonnistunut varaamaan itseänsä, ja pujottamaan vaikka varastamalta\nväliin, ja suomaan suostutusta silloin samalla oikeoillensakin kun\nparhaiten lepytteli vasemmilleenkin: lapsiahan sentään kuitenkin\nkumpikin vielä itsen rinnalla ja parkoja iältään, vaikka nyt jo\nemäntiä, ja kolttuhameissa juoksivat kylässä, toinen Tiinuna, vaikka\nVähäntalon tyttärenä, ja toinen Riinuna, vaikka Rajatorpan mukulana,\nkun itse jo oli täys'ihminen ja naimisissa ja lapsia vakussa: tyttären\nveroisia melkein, kun omat pojat olivat maailmalla ja Amerikan meren\ntakana, jos enää elossakaan kumpikaan.\n\nAgata nyykyttelikin nyt siis yläruumistaan, kun oli onnella emäntien\nvälissä sekä huojutti hurskasta päätänsä. \"Siinä vain laittelette\nminulle tientilaa kumpikin puolillanne ikäänkuin oma taata ja äitimuori\nvielä olisi molemmilla yhä kävelemässä ja kulkemassa tienkuoren tällä\npuolen ja saapumassa helmoissansa rinnalle!\" haastoi hän sekä aloitti\nhaikersi ikävuosiensa alistuvia, jottei tarvinnut olla tietävinäänkään\nsiitä, ja sai pudottaa mielestään kuin katosilmän vartaan kärjestä\nsen, mitä varhemmin mahdollisesti oli huomannut juur'ikäisistä\näkkitempauksista tiellä edessänsä ja emäntien kimpoomisista ensin\nyhteen ja sen jälkeen niin loitoille omille äärilleen tienviertä,\nikäänkuin olisivat tulenvihoihin satuttaneet vahingolta kumpikin\nkyynärpäänsä. \"Sinä, Justiina ja sinä, Vihtoriina\", haasteli Agata yhä\nomiansa sekä lykkieli hieman valtoimilleen hierautuneita hiushapsiaan\nparemmin huiviliinan varjoihin ja kätköihin, jotta iän ja vuosien\nvalkaisemat hopeat tulisivat korjoon ja kureihin päälaen haituvilla ja\nohauksien haiverilla. \"Sinä Vihtoriina, ja sinä Justiina, molemmat te\nolette lapsia vielä kuin eiliseltä minulle, vaikka nyt jo emäntiä ja\nmahtavia taloissa, ja tyttäretkin täys'ihmisiä kylässä, ja kummankin\ntukkaa minä olen silitellyt, toisen tuhkanhamppuista ja toisen pellavan\nkellervää, tällä vielä loiskimassa vallattomillaan huolettoman\nhutturoilla tuulen säissä, tuolla jo piukattu saparon kyniksi ja\npalmikon piiskoiksi toimellisille korvallisille, mutta ymmärsinkös\nminä, että silloiset turhantiaiset ja välistäiset riitavarpuset\ntänäpänä kävelisivät emäntinä ja kylän isoisina vierelläni ja sovun\ntoimin ja suosion taidoin valmistaisivat vanhalle tilat tiellä\nheikonkin hoippua vertaisena välissä!\" Agata oli hyppysinensä hyväillyt\nvillan viehtoa Vihtoriinan saalin hellivissä helmoissa ja levähtänyt\nkättä Justiinan hihoilla ja sarsikankaan uhoilla uutisilla: vanhakin\nsaa olla valpas ja sydän kiitollinen, kunhan vain nöyränä muistaa, että\nitse on jo kulkenut ilojensa ohitse, ja paisteet ja päivänlämmöt nyt\nvuorostansa muitten poluilla! \"Sinulla Vihtoriina, kun ei muuta\nkirjavaa muinen vielä ollut ylle, niin piti ainakin hiusten hattarissa\nvilkkua punarihman tilkku, mistä lie noukittu, valtoimia solmimassa,\njotta kellat huiskisivat korean kaitsemina, ja sinulla, Justiina, kun\nei muuta kuritonta vielä ollut kelvon vakaisiin asetettavina, niin\nsiivoille ja jokaikisen säikeen piukoille oli tämmätty tukan harsi\njuurillaan kuin kangas kuteilla ja sarsiloimi niisittynä kireillensä\ntuolupuihin tukin ja lukkarikelan pingoille!\" terhenteli Agata edelleen\nelämäntakaisia menneitä, koska silmää jo mieluummin ummisti nykyisille\nhetken likeisille ja askarsi ajatusta avarammissa entisissä, vuosien\nviemissä, ajan lepyttämissä ja ahdistukset unohtaneissa: olikos aika\nihmisen silloin enää, kun jalka jokaisella vapisevalla askelellaan jo\nhorjuen haki sitä lepoa, jolle lopulta pysähdytään, ja ajatus\njokaiselta värjyvältä heräämältään jo sumein silmin tähysti sitä\nrantaa, jonka santaan kaikki aallot tyventyvät, olikos väsyneen silloin\nenää aika nostaa vaipuviin käsiinsä ne sotkeutuneet vyyhdit, joiden\nsolmut aina jäävät selvittämättömiksi virkuillekin sormille, ja\nuupuneen jakaa voimiensa lopuista muille sitä, mitä ihminen elämänsä\nijässä ja kamppauksiensa väellä ei itsekään itsellensä ikinä tavota,\nellei ehkä hautansa vilvoilla partailla: sydämen suostuvaa tyytymystä\ntykyttävän hetkensä elävään kuormaan! Agata siis huoahtikin vain ja\nhuojutti hauraitansa niin mielen alttiilla nöyrtymillä kuin ruumiin\nheikoilla kumarillakin: työläydet ovat tämänpuoleisia ja vaikeudet kuin\nyltä riisuttava vaatekerta, kun askel jo on rajoilla ja silmä luotu\nsinne, minne ei ihminen vie mukanansa suurtansa eikä pientänsä, vaan\nainoastaan tuntemattoman itsensä! Sammumiseensa riutuva päiväkään:\nenääkös sekään kokoo väkensä voimat viimeisen silmäyksensä hellittäviin\nsäteisiin, luo kukaties vain väistyvän ruskonsa lempeät lepyttävät\nviihteet ehtoon viileneviin varjoihin?\n\n\"Sinä olet koreissa ja sinä rikkaissa!\" helpi siis Agata vain omia\nhyrinöitänsä, kun silmä myönteli lupiansa ja hyväksymisiänsä villan\npehmoisille Vihtoriinan hartioilla ja kullankirkkaille Justiinan\nkauloilla, sekä kiitti siunasi sydämessään sitä, että kaikilla olivat\nheidän helpotuksensa ja turhuutensa, edes rippeet ylle ja ripustettavat\nhartioille, jotta olisi lohdutuksen rohtoa ja lievityksen petettä\nihmisellä silloinkin, kun veri vielä humisee sakeoitansa, ja sokea\nvelkoo elämän tämän hetken läsnältä sitä saavuttamatonta, mitä elämän\npitkät vuodetkaan eivät jaksojensa haipuvassa jonossa ikinä isoovalle\nsuo. \"Sinulla on hipiäsi hereillä yhä ja sinulla huomio vielä valppaan\nkynsillä ja haukan vahdeilla silmissäsi ja kummallakin syhyy hammas\nelämän omeniin edelleen, mutta hipiät lakastuvat, kynnet raukeavat ja\nhampaat hellittävät, ja riisuttuina vasta, korut karistaneina ja\nhaluntoivot sammuttaneina tiedätte, että ainoastaan helpeet vain ovat\nhaaltuneet yltänne ja erheenne akanina tuulten viskaimilla, kun jyvät\novat jääneet omaksenne, mitä sadon kultaa elämä sitten on suonutkin\nsydäntenne talteen!\" Eihän saata sarallakaan korsi vierasta kortta\nvierillensä tähjän täysille kypsytellä, mutta suhistella voi kukin olki\noman satonsa nuokkumia, ja niinpä haastoi Agatakin emäntien välissä\nkirkkotiellä omia elämänehtoisiansa sekä puhui niinkuin tyttärilleen ja\nymmärsi kumpaakin ja kaikkia niinkuin ymmärtää ihminen, joka on elänyt\nniin kauan, että on leppynyt itsellensäkin, ja suo siinä anteeksi\nvieraankin viat, kun sulkee armoihin omatkin erheensä ja elämän vajaat.\n\nEmännätkin olivat muistaneet itsensä nuoremmiksi Agatan rinnalla ja\nmyötäneet mielenniskaa lauhojen liepimille, koska puhe oli hurskasta,\nniinkuin kirkonpenkissä olisi istunut ja kuunnellut sanaa. \"Jumaliset\ntässä mieleen tulevat, kun on hankkinoissaan ja kävelee kirkkoon ja\npalveluksiin sekä ajattelee ihmisluonnon heikkoutta ja lähimmäisen\nraadollisuutta!\" entikin Justiina kerkeästi kielinensä lykkäämään\nsiivonsukaisia suustansa hänkin, sekä lannisti silmänsä siten, että\numpi nyt oli uskollisesti suljettu kiusauksia käsin ja maalliset\njätetty maallisikseen Vihtoriinan hartioilla, minkä kelläkin oli\nturhuutta ja mielenprameutta levitellä itseänsä ja saalejansa\nkirkkotielläkin! Vihtoriinakin vikerteli jo, ja pesi hänkin hengen\nhöyheniänsä pulmusille siellä, missä mikä muukin tiainen ja\ntirskavarpunen luuli olevansa puhtauden pärskytyksillä. \"Sydämensähän\nsyntisellä on kullakin paimennettavinansa ja silitettävä ajatukset\nhurskauden jakauksille mielessänsä, etteivät paiskele turhuuksilla\nmaailman viskeillä silloin kun ihminen istuu kirkkopenkissä ja on\nkristitty!\" myönteli haikaili siis hänkin pyhäpäiväisiä sekä siveli\nsuortuvia tasaisemmille huiviliinan peitoissa, että istuivat\notollisemmin päälaella, niinkuin sopi, kun puheli melkein niinkuin\nolisi rippikirkkoon itsensä hankkinut. Oli kuitenkin jotain jäänyt\nkorvaan Justiinankin tuonpuoleisista hyrinöisistä ja mesihuulen\nkastelemisesta myrkyn vihoilla, mitäs oli pahankerä taaskin mankunut ja\ntarkoittanut ainaisilla lähimmäisillään ja raadollisillaan: saalikos\ntaas ja omat minun ylläni olivat kielenpään ja piikkikarstan häklillä,\nvaikka itse kävelee kullassa ja käädyissä, kuin olisi kaakinpuu\nkirkkomatkalla helkasiin hankittuna! Vihtoriina nykäisikin saalia\npoimuiltaan piukemmilla hartioillaan, jotta värit helakoisivat\ntäysiltään ja kiloittelunsa rikkailta päivän hilkuilla ja\nkirkkauksissa, sekä saisi nähdä se, jonka teki mieli kadehtia, kenen\nolkapäissä vielä oli pyöreyttä uhkuilla ja nuoreutta vaikka\nnäytettäviksikin silloin kun joku toinen kukaties enää kiristi vain\nkuin laudan kanttia näkyville, jos mitä sarsinvaatetta olisi\nrohjennutkaan hamssia tiivemmille kaitasillaan! \"Saisi sentään kukin\nkaita sydämensä edes kirkkomatkalla ja sulkea karsinoihin kateuden\nkarsaudet niinkuin muutkin ylpeyden kopeudet ja perintöjen julkiset,\njotta ihminen olisi sielunpuvuiltansakin vaatetettu niinkuin\nkirkonpenkkiin sopii!\" puheli Vihtoriina siis ja ajatteli Justiinan\nkäätyjä sekä käänsi sanansa siten, että hänenkin moitteensa ja\nmielenkarvautensa sopi ymmärtää hurskauden hupinoiksi ja nöyrän\nnurinoiksi.\n\nJustiina puolellansa tunsi kuitenkin paikalla odat villaisten\npehmoisistakin sekä oli kuin pistetty ja kivahti takaisin Agatan ohitse\nkuin tiaistiitisen nohaisema varpusentuiska. \"No nöyryydet vielä\ntarvittiinkin muitten nyörien avuksi, että pysyvät povet pauloissansa\nsyntisellä edes sen ajan kuin silmänsä ristii ennen pään painamista\npenkkiin minävaivaista mutisemaan: sen nyt ymmärtääkin, että veräjä\nkarsinan suulla tarvitsee tönköä taakseen, ellei katras muuten aidoissa\npysy, ja hempeä pitimiä hersyvilleen, ellei siivous muuten siveillänsä\nja hyntyissä säily!\" Justiina oli omien sanojensa kimmasta niin\nvauhdissa, että suuttumus sieppasi vielä järjenkin mukanaan ja purki\näkiltänsä silmitöntäkin suusta, koskei kiireessä enää kerjennyt\npureviakaan ajattelemaan: \"Hytkyn tytky!\" hän kivahti ja melkein sylki,\nkun niin piti kiivastua ja aivan syyttänsä ja viattomana: pitikin\nmokoman kiristellä saalejansa ympärilleen niinkuin kerskaisikin julkea\nvielä ja näyttelisi toiselle siivommalle ruumiinsyntejänsä, ja\npäällepäätteeksi parhaalla kirkkomatkalla.\n\nAgata ei ollut huomannut varoa ja ajoissa torjua tätä puuskaa, mutta\nnyt hän kuitenkin parahiksi oli äänenpäässä, ja viime tingassa, sillä\nVihtoriinankin kädet olivat jo lentäneet puuskaan lanteille, ja\ntaaskin, niinkuin vastikään ennen Agatan saapumista emäntien seuraan,\noli vaara tarjolla, että koko kylä olisi, niin juhannushuomeltai kuin\nolikin ja kansa kirkkomatkalla, seuraavassa silmänräpäyksessä kiminyt\nsemmoista riidantoraa ja sätinänräikää, että kanaperheetkin\nrauhoiltansa ja pyhäaamuisilta tunkioilta olisivat pötkineet korviansa\npakoon navettolatojen alle, ja kuka hyvänsä paatuneempikin uskonut\nolevan vähintäinkin ilmiarjen alisessa päässä ja emäntien\ntalonaskareissa. Agata siis, ketterä hengentoimiltansa, niin\nkyttyräinen kuin kukaties jo olikin ruumiinsa liikkumilta ja\nkahdeksankymmenvuotisilta jäseniltänsä, oli kuitenkin läsnä ja\nsankoinensa paikalla sekä sammutustoimissa ennenkuin palo pääsi\nenemmille lieskanriehoille. \"Kun suuttuu, niin siunaa kätensä yhteen,\neikä huomaakaan ennenkuin on leppynyt!\" ehätti hän ensi hätiin omin\nvaraneuvoin, joka aina autti hänellä itsellään, kun närkästykset\nalkoivat kihahdella sydämessä yli maltin ja tarvitsivat hilttiä\nveriinsä niinkuin kiehahtava kahvipannu veden tilkkaa ja kylmän\nlauhdetta sylkyihinsä. \"Jo te nyt koohoja olette niin ettei\nikäihmisiksi uskoisi, kun alatte kirastaa parhaassa sovinnossa ja\nilmijuhannuksena keskenänne, ikäänkuin olisitte lainanneet päänne ja\nkurkkunne hautopesistään karkoitetuilta kanoilta ja muilta\ntarhoiltanne!\" torui hän jo totisemminkin ja kävi ankarasti asiaan,\nkoska ymmärsi ja ihmisistä tiesi, etteivät tässä vähät ja leppoiset\nauttaneet, vaan piti käyttää kovaakin sanaa ja puhua niissä nuoteissa\nikäänkuin olisivat nämäkin vielä tytön liehakoita lyhyissä hameissa ja\nopetettava a-sanaa emännillekin vitsa pystyssä niinkuin joskus muinen\nheidän tyttärilleenkin, kun olivat pienempiä. Eihän Agata kuitenkaan\nkoskaan ollut nuorempanakaan karakan pidossa sen pitemmälle jaksanut\nmennä, kuin sen terveellisiin näyttämisiin, ja mitenkäs hän siis\nnytkään vanhempana ja vuosiensa kumarissa olisi pitemmälle kestänyt\nkovistamisissa: taiminahan ja ihmisheikon alkuina hän oli jokaisen\nkylässä nähnyt, sauna-apunakin ollut melkein jokaisen nyt täys'ikäisen\nsyntymissä, ja raskitsikos semmoisille tosissansa kovana pysyä, joiden\nensimmäiset vikinät elämässä oli kuullut korviinsa? \"Ihmisparka\npuuskuttelee ahtauksiansa, mutta kenenkäs lihassa vihat syvemmällä\nistuvat kuin kerkeän kielenpään kevytmielisessä kärjessä?\" lauhdutti\nhämäsi hän siis vuosiensa viisaudella äkkipäitä vierillään sekä antoi\nanteeksi kummankin puolesta toiselle ja johteli mieliä ihmisluonnon\nyhteisiin heikkouksiin. Raipan muistokin oli nyt jo sanoista kätketty\nja Agata hurisi enää vain kurinpidon nimiksi ja ikänsä oikeuksilla\nneuvon lääkettä nuoremmilleen: \"Suutut sinä, niin sinun on surkeata, ja\nsuutun minä, niin minun on vaikeata ja molemmat kärsimme, mutta\nkävelemme kauniisti keskenämme, niin kumpikin uskoo omankin askeleensa\nkeviäksi, kun ei toisenkaan näytä raskaalta, ja itseä helpottaa, kun\nluulee toisenkin huojennetuksi. Otapas vaaria vain, Vihtoriina, niin\nhuomaat, että hämmentämätön vesi pysyy kaivossa kirkkaana, mutta\nmuljattu kääntää mutansa pinnoille, ja muistapas Justiina, mitä Kriimas\ntekee, kun lypsät sitä taitamattomasti ja hyvittelemisten sijasta\näyskit sille: elukkakin närkästyy viimein kukaties ja potkaisee vaikka\nkiulusi kumoon maitoineen päivineen, kun muuten seisoisi lakeana\ntarhalla sen ajan kun astiasi vaahtii! Mykän veden te nostatte\nmahtavasti kaivosta ja puhumattoman luontokappaleen lypsätte\nkärsivällisesti tarhassa, kuinkasta ette siis keskenänne ole yhtä\nviisaita ja mielinenne myötä silloinkin, kun kieltä käytätte,\nsekä hae hyvyyttä lähimmäisestänne siellä, missä Jumala sitäkin lahjaa\non ihmisparkaan kätkenyt, mutta jätä varjoon ja surkusilmän\narmahdettavaksi sitä, missä kukin olemme heikonpalasia ja sielunrikkoja\nitsekin ja tarvitsemme jokainen kohdaltamme säästämisen suojaa ja\nlempeyden peittelemistä!\" Agata puheli niinkuin lapsilleen sekä nuhteli\nniinkuin olisi tyttäriänsä neuvonut. Mitäs vanhasta enää, kun on jo\nsiinä ijässä, että on mennyt kuin vuosiensakin ohitse ja murheet\nniinkuin muutkin elämän taakat jääneet taakse ja ikäänkuin jätetyt,\nmitäs vanhasta silloin enää, kun sentään on kuitenkin kiitollinen ja\njaksaa vielä omin jaloin kirkollekin, muuhunkaan on kuin neuvomaan\nnuorempiansa, koska sentään kaikki ympärillä ovat kuin lapsensijaisia\nja tarvitsisivat heikot talutusta niissä, joissa itsekin ehkä aikoinaan\nkompasteli kiviin ja elämän esteisiin. Otsa oli sees hänellä\nkirkkohuivin varjoissa ja mustan pyhäröijyn körtit lepattelivat\nhartaasti, kun hän uskollisesti nyykki eteenpäin tiellä ja sovitti\nvielä virkkuja askeliansa nopsasti vaikka varoen kiven kuhmujen lomitse\npolulla. Emännätkin olivat tunteneet nuoremmuutensa vanhempansa\nrinnalla sekä astelivat nyt mieliinsä palanneina ja neuvottuina ja\nehkäpä hieman hävetenkin kumpikin puolellansa entistä kastekummiansa:\noli hyvä kuitenkin, että Agatakin vielä oli elossa ja joskus sai\nvarotustakin, jotta käveli edes kirkkomatkansa otollisin mielin ja\nmuisti olla nuhteeton. Vihtoriina kysyikin Agatan ohitse Justiinalta,\njoko Kriimas oli heillä poikinut, ja Justiina palkitsi ystävällisyyden\ntiedustelemalla, olivatko Isontalon joutit jo viedyt Haapkariin\nsuvilaitumille.\n\nSovussa siis ja askar-puheissa kuukkivat he nyt kolmisin muitten\njälistä kirkkotiellä, Agata hurskaanhupuilla keskellä, Justiina\ntoimekkaana vasemmalla, Vihtoriina menokkaana oikealla, molemmat\nnuoremmat emäntinäkin tytärvalppaina puoliltansa vanhempansa ja\nkummitätinsä, vaikkapa vain ainoastaan Metänkylän muoriakin, vanhaa\nleskivaimoa ja lastensa jättämää, tukemassa ja holhoomassa, milloin\nvanhan nilkat, nyt vuoroltansa, niinkuin heidän oman mielenmalttinsa\njäsenet varhemmin, pettivät ja horjuivat polun kivikoissa ja\ntarvitsivat talutuksen turvaa.\n\n\n\n\n7.\n\n\nJonoa heitä nyt jo olikin kirkkotiellä, kuin venyvää vaikka vähän\nepätasaista ja hieman kokkareille kasautunutta mutta jatkuvaa langan\nrihmaa läpi kylän, paikoitellen väkeä kaksisin ja kolmisin yhdessä\nrykelmässä eteenpäin tarpoen, paikoitellen yksinäisiä kulkijoita\nmilloin harvemmalti milloin tihuvammasti toistensa jälkiä astellen,\nkaikki kuitenkin samassa suunnassa edeten ja tiepolun polveilevia\nmutkia kuin siimaan pujotettuina noudatellen. Etummaisena ja joukon\nnenänpäänä asteli edelleen lautamiehen leveydellä Lahdenperä, joka\nkuitenkin jo oli saavuttanut Ylisenpään mäen laen ja laskeutumassa\nmyötäkalletta alas, niin että kohta oli miehestä näkyvissä vain\nriuskaan tahdeissa työskentelevä selkälaisto, kunnes sekin lyheni, niin\nettä enää näki vain hartioiden heilahtelevan ja hatunkuoren huippivaa,\nmitkä nekin parin askeleen joutumalta hävisivät silmistä ja katosivat\nahteentörmän taakse. Pojat kintereillä, Vihtori ja Artturi, joiden\njoukossa jo vilkastivat Ylisenpään Akukin ja Osku, omasta portistaan\nseuraan ja tielle kirmaisseina, olivat nekin jo ahteen laella ja\nmelkein samassa tingassa kuin Lahdenperäkin, lyhyempiä kun olivat ja\nnaskalinmittaisia varsiltaan täysmiehen verroilla sekä livistäviä\nnappuloidensa siirtämisiltä, myöskin häviämässä, ensin kahden\nlippalakin ja kahden kirjavan olkihatun -- Lahdenperän pojilla olivat\npäässä samallaiset ja samalla Turun matkalla ostetut nupopyöreät\nlippalakit ja Ylispään pojilla niinikään veljellisesti samallaiset ja\nihkauudet oljenkeltaan ja punanpilkkuihin palmikoidut hatunpuneet --\nolivat pojatkin häviämässä aluksi kahden totisen verkahipan ja kahden\nkiloisemman ruohoreuhkan vilkuttaviksi prikuiksi sekä senjälkeen\nkokonaan mäenniskan peittoihin ja kätkeviin upiin.\n\nMuukin väki oli järjestyksessä etenemässä, etummaiset jo Ylispään\nahdetta nousemassa ja heidän takanansa tanhualla kansaa, kuinka olivat\neri kulmiltansa kerjenneet ja minkä mikin vikkeliltänsä kiirehti tai\nverkkailtansa jaksoi. Vähäntalon Fiinu, joka todella oli saanut\nseuraansa Isontalon Hiltun, missä lienee tavottanutkin, luultavasti\nIsontalon tarhaveräjällä, oli jo vilistänyt jonkun ohitsekin ja\nkippasivat nyt lehakot ja kikattelivat melkeinpä etujoukossa siellä\nlähellä, missä Lahdenperän Eevert ja hänen edellään Albin Juha-voudin\ntakana olivat ahteen niskalla kääntymässä Lahdenperän ja poikasten\njälissä alasmäkeen: Evertin ja Albinin matkassa oli jo kolmaskin\nastuja, Ylispään Brynolf, joka luhdinrapuiltansa törmäten oli suoraan\nloikannut seuraan yli säleaidan, koska ei laiskimus muka viitsinyt\nkoipinensa ja kirkkohankkinoissaan kaartaa sitä kolmen sylen matkaa,\nmikä olisi ollut pihalla käveltävänä avoimelle kartanoveräjälle.\nHerras-Mantakin Kitulanmäen takaa näkyi olevan taittamassa tielle\npäällyshame siten taitavasti kohotettuna etuhelmoilta, että alushameen\ntärkit ja pitsinvilkut sopivat näkymään liepeissä, ja hihansuut ja\nkaularintojen pumpustyyvit nyplättyinä sametinompeleisiin ikäänkuin\nostosämpylän sivellyt hemapinnat sokerinläämiin ja suuhun sulaviin:\njestanas sitä makeanpalasta ja karamelliä poskiin, kun vain vaatetta\nkatsoo ja ripustuksia yllä! ajattelikin Härmälän Herman, kun aukaisi\nhänkin vastapäisellä puolella tanhuata veräjätä lenkistä ja oli,\nJudittansa takanaan, hänkin astelemassa ja menossa kirkkorantaa päin,\nHärmälän Herman, valpas mies, jolla oli päänsä ja silmänsä mukana\nsiellä, missä hän itsekin liikkui, ja joka sen ajan tuumi, kun ei vielä\noltu puheen hollilla. Yhtäaikaisesti tulivat siis eri puoliltaan\nkylätielle Manta ja Härmälän väki, ja kolmansina joukkoon vielä\nVainionperän Heikkikin ja hänen kinterillään hänen Karoliinansa, nämä\nmolemmat viimeiset samalla veräjänavauksella Mantan kanssa, koska\nolivat mökkinaapureita ja astelivat jälekkäin samaa pellonpiennarta\nvaikka eri seuraa olivatkin. Mattsonin Marjaanakin tuli vielä Hermannin\nJuditin takana, niin että täysi parvi heitä oli yhteen joukkoon\ntanhualle kävelemään Alasenpään emäntien ja Metänkylän Agatan edellä,\nmutta muiden jälestä, jotka jo olivat kerjenneet edelle; kolmisiin\nkymmeniinpä heitä jo taisikin olla matkantekijöitä menossa\npolvittelevalla tiellä, kun muisti nekin, jotka jo olivat taittaneet\nYlisenpään ahteen niskasta alas ja hävinneet näkyvistä, ja selvästi\nolisi, kun joukkoon tuli omilta hiljaisemmilta nurkilta, jo tien\nhuiskinasta huomannut, ellei sitä muuten olisi tietänyt, että pyhä oli\nkylässä ja juhannus raiteilla.\n\nHärmälän Herman, joka oli virkku mies vanhanakin, ja silmät aina\nkasvoissa kurin peleillä, niin kaksisin kuin asuikin ja lapsettomana jo\nvuosimuistoilta kuuron Judittansa kanssa yksinäisellä niemellään\nPoosnaisissa aukkomeren partailla ja kaukana Ramssin korpien takana,\nviikkokausiin ja talvenselkiin muuta ristinsielua näkemättä, Herman\nsiis, ennenkuin hyvät päivätkään oli vaihdettu ja Vainionperän Heikki\npäässyt edes niihin välttämättömiin valmistuksiin, joiden jälkeen\nvasta, vaikka äkiltänsä kyllä silloin, 'jumal'antakoon' lähtee\nviikkoisilta levon teloiltaan ja käyttämättömiltään kurkun perukoista\nkuin laukaistuna, Herman virkahtikin oikopäätä ja ennen kättelemisen\nkäpälöimisiä sekä ikäänkuin olisi erottu vastikään eikä viimeksi nähty\nhelluntaikirkon jumalanpalveluksista eri teille poiketessa, Herman siis\nsirkeiltänsä oli Heikin nähtyään äänessä ikäänkuin jo kaukaa ja veräjän\ntakaa vainion kedoilta olisi porinansa alkanut, kun kerta taas oli joku\nkuulemassakin ja sai puhella ihmisille: \"No niinkuin lahnakarja\nkudulla: kaikki niskat kuroilla samanne ja sammalselkää soutamassa\nepälukuna, minne laskematonta jo entää lahden puhinoille edeltä!\"\nhaastoi hän ja käänteli päätä kerta taaskin virkistymikseen\nihmetelläkseen, kuinka ihmisväkeäkin sentään voi riittää vaikkapa\nkokonainen tienselkä kylässä kirjavilleen. \"Meidän niemessä meitä on\nkaksi vaan, ja teidän nokassa kolme, mutta paljon meitä on, kun yhteen\ntullaan!\" selitti hän ja ihasteli Heikille sekä otti ilon esimakua\ntäydeltä siemaukselta sydämiinsä siitä, että viikonseljiltä oli\nihmisissäkin taas ja kirkkomatkoilla, ja väkeä ympärillä ja sai\npuhellakin taas, ja muunkaltaisille, kuin särjille katiskanpesässä\nkotolahdella.\n\nVainionperän Heikki oli tällävälin puolestansa jo valmistunut\nkohtaamiseen, joka kyllä oli hänelle tapahtunut vähän liika äkiltään,\nkoska se oli sattunut veräjissä ja lenkinavaamiset oli ensin hoidettava\nennenkuin senjälkeisiä ajatteli. Sitäpaitsi juuttuu suu koto-oloissa ja\nomassa niemessä arkiviikon kestäessä semmoiseksi, että senkin lenkeissä\non aluksi sapuloimista ja avaamisen nypläämistä, ennenkuin saranat ovat\nvalmiit toimiin ja kääntymisiin. Lisäksi oli Herman tavallisissa\nhät'hädän joutumisissaan sotkenut alun, ja hyvänpäiväin sanatta\nkarannut päistikkaa suinpäin juttuihinsa niin että nyt oli sekaisin\nkoko travi ja kädestä varisemassa säällinen puheenlangan pää.\n\"Jumal'antakoon!\" korjasi Heikki sentään ymmärryksellä ja\nvakavuudellansa tapahtuneen vahingon sekä vastasi Hermannille ikäänkuin\ntämä sittenkin ennen muita kohisemisiansa olisi toivottanut 'hyvän\npäivänsä' lailleen, niinkuin tapa on ja järjellinen järjestys käskee\nihmisten kesken. Kuinkas kävisi lukuvuoroillakaan hyvänkään lukijan,\njos pappi olisi taitamaton eikä ymmärtäisi katkismustansa, vaan\nsekottaisi ihmisen kohta alkuunsa, eikä antaisi sen, joka osaa, vastata\nkysymykseen rauhassa kaikkeansa ja sen minkä on oppinut kirjasta sekä\nlähteä siitä, mistä katekismuskin yskän-pään löytää: 'Mitä se on:\nwastaus', vaan sotkisi kärsimättömyydessään järjestykset, niinkuin ne\novat präntin vaivalla kirjaan painetut ja lukemisen työllä päähän\npräntätyt, sekä hätiköisi kiireen pakolla ja silmän hotkimalta siihen,\nmikä plarinlehdellä ja puustavissa seuraa vasta senjälkeen, kun se on\nluettu, mikä on edelle painettu?\n\nKun Heikin toimesta ja ajatuksen kankea käyttämällä Hermannin vikalähtö\nnyt siis oli korjattu ja jutunratas 'jumal'antakoon' sanomalla saatu\nkäännetyksi säällisille raiteille ja semmoisille tolille, että nyt jo\nsopi enempiäkin puhua ja rauhassa vastata vaikkapa Hermannin\nsanomisiinkin, tarvitsematta madotella sydämissään sitä, että ainakaan\nitse olisi hätiköinyt sivun alun ja mennyt, kuin päistikalta padan\npopsimille ennenkuin lusikankaan oli katsonut käteensä ja nuollut sen\nsuussansa kosteille ennen puuron paattuviin pistämistä. \"Kolme meitä\non, kun Mantan laskee lukuun, mutta Manta seuraa kinterillä vain, ja me\nolemme meidän Karoliinan kanssa kahden!\" korjasi Heikki Hermannin\nsanojakin sekä torjui kertaalleen sen käsityksen harhaluulon, että he\nkolmisin heidän nimeltänsä olisivat yksissä seuroissa tuloissa, vaikka\njälekkäin kävelivätkin.\n\nHerras-Manta, vaikka naimattomissaan yksinäiseen niemeen joutunutkin\nkauas kylästä, kun oli pennittömänä perinyt setävainaansa torppamökin\nHuruskerin nokassa, oli nimittäin maailman lapsia ja suruttomia ja\njuoksi vielä ikäihmisenäkin niillä teillä ja tansseissa, joilla nuoret\nja syntiset ovat köykäisiä, kun Heikki ja Heikin Karoliina taas olivat\nlukevaisia ihmisiä ja katuivat omien vikojensa puutteessa edes\nlähimmäisen akkunanaapurin kompastelemisia huikentelujen liukkailla, ja\nhänen nilkuttelujaan ikävuosien alakuloisessa vastamäessä, koreuden\nrippeet köyhinä krykkysauvoina ja lystien rääppeet ravitsemattomina\nelämänsärpiminä. Heikki siis enempää kuin hänen Karoliinansakaan eivät\nhyväksyneet Herras-Mantaa joukkonsa kolmanneksi, vaikka yhdessä\nkäveltiinkin ja hännikkäin oli poimuteltu ruotsinvirstan hollit\nTakametsän alhoja ja Kanviikin niittuliepeitä ennenkuin nyt viimeinkin\noltiin Perävainion peritse Kitulanmäen takaa Huruskerin nokiltansa\nkylän hamuilla ja ihmisten kuulumilla. Karoliinakin, joka Heikkiänsä\nkielevämpänä ja kotoviikkoina kielenkäytön jonkinvertaista, vaikkei\ntäydellistä paastoa kokeneena -- jonkinvertaista, sillä hän nimittäin\npäästi palasen liekastansa ja pajatti yksinkin ja askareissaan\nsilloinkin, kun elävää korvaparia, esimerkiksi Kojuken valkokärkistä\nnaveton hinkalossa, ei ollut lähimaillakaan ja kuulemisen lotkumilla,\nja varoitti, vaikkapa kahvipannuansakin, kun käänsi mustakylkistä\ntulella raakulla eikä tuvassa ollut muutakaan lähempänä, jolla olisi\nollut korvansankaa ja kuulemisen vasaa: 'porise nyt, mutta porisekin\npian, sillä minun on kiiru ja sylki paatuu suussa, ellei kastetta kohta\nsaada lisään: janokin kiskoo kielenpäätä, kuin hohtimen pihti neljän\ntuuman naulaa honkaseinästä!' -- Karoliinakin siis, joka näin kylällä\nja ihmisissä ja kirkkomatkalla Heikkinsä selän takana ymmärsi tavat ja\nvaikenemisen aviosäädyt ja aina piti kielenkantimensa aloillaan siihen\ntinkaan asti, kunnes perheenpää ja miehenvirkainen oli avannut suunsa\nja antanut yskänlähdöt sanalle nopeammankin livata, minkä lipsas\nliukkailtansa ennättää hitaampansa takana, Karoliinakin siis oli, nyt\nkun oli sekä veräjä avoimillaan että sananlupa esteetön, oikopäätä\npuheenhöngässä. \"No, kahden ja kaksisin me vaan tulemme tuupimme, kun\nei lapsensiunaustakaan ole annettu enempää kuin teille kahdellekaan\nteidän niemellänne. Kaksisin sanon ja kahden me kotoakin lähdettiin!\"\nlateli hän ja vahvisti sekä todisti veresti nopeammiltaan Heikkinsä\nverkkaisempia ja pudotti kadotti hänkin niinkuin Heikkikin\nHerras-Mantan hukkasilmänä ja olemattomana seurasta ja kananmarssin\nkinteriltä. \"Kahden vaan ja enempää paitsi me tulemme kyykimme\nsynteinemme, kun ei useampia ole ja yksikseen niemessä asutaan!\" toisti\ntoimitti hän paremmaksi vakuudeksi sanojansa ja sekotti pyhäpäivän ja\nkirkkomatkan vuoksi jumalisiakin ja syntien muistamisia puheisiinsa,\nkoska Mantakin sentään oli matkassa ja käveli takana ja vihje ehkä oli\nterveellinen suruttomankin korvaan. \"Ollaan vaan kaksisin, niinkuin\nnaimisiin on menty, ja kävellään kuuliaisesti peräkanaa, niinkuin\nraamattu aviosäädyn on asettanut!\" juoksutti Karoliina sanojansa\nedelleen sekä kertasi viikkoisilta tottumilta entistä silloin, kun\nvast'uutista ei ollut kohta kielenpäähän varisemassa: samaahan hirsille\nseinäkehissä kototuvassa, vanhaako uusiltansa vai uuttako vanhoiltansa\nkumisivat hongissansa, kunhan tuvassa vain pajasi, kieli sai\nvirkistyksensä ja kotoseinät kaikuivat asutuilta!\n\n\n\n\n8.\n\n\nHermankin, Härmälän Herman, jolta siis ensi äkiltä ja ihmisiin\nsattuessa oli verien vilpastumilta äänenpito ja puheenjuttu jo karannut\nvarasmenoille ja aituriloikille ennenkuin veräjätkään olivat katsotut\nkunnolleen avoimiksi edessä ja säälliset hyvätpäivät vaihdettu miesten\nkesken kirkkotiellä, Hermankin oli vikkelien kulmaluittensa takana\nitsekin nopeasti äkännyt, sekä Heikin oijentavan 'jumalantakoon'\nkuultuaan ripeästi ymmärtänyt, että kommellusta oli kohdattaessa\nsattunut hänelle sekä paransi paikalla vikavarvastukset lähdöissänsä.\n\"Jumalantakoon ja hyvää päivää!\" parsi hän siis jälkipäisesti\nkiinni vajasilmän jutun kateissa sekä solmi reikäaukon eheäksi\nkaksipuolisesti, niin toivottamisen velvollisuuksilta kuin vastaamisen\nkiitoksiltakin. Silmäluomen pikaiselta ummistamalta ja Heikin ja hänen\nKaroliinansa virkkaamisten hajuista ymmärsi hän myöskin vika-askeleensa\nsiinäkin, kun oli puhellut Heikistä Karoliinoineen kahtena ja Mantasta\nkolmantena seurassa, vaikka Manta oli vain Herras-Manta ja omaa\njoukkoansa ja yksin ja jälessä, ja Heikki ja Karoliina Vainionperän\nväkeä ja kahden ja naimisissa ja edellä. \"Tullaan kävellään veräjissä\nja astutaan jälekkäin, niinkuin peräkkäin satutaan ja nenä kutakin\neteenpäin vetää!\" sojotteli hörötteli Hermanni nyt jo kuitenkin omina\nmiehinään, jolla oli naurun varaa poskissa ymmärtämään heikkoudet\nheikkouksiksi lähimmäisen lihassa eikä sen pahemmiksi luun vioiksi\nhänen sielussansa.\n\n\"Ei ahventa apajassa lahnan pojaksi luulla, kuinka melookin punapotka\npaksumpiensa purston takana!\" päästeli hän jo pilapuhettakin ja\nsuostutteli vähätteli, koska oli sylki liikkeellä suussa ja naapureilla\nvakavuuden niskaa hierottavana höllemmille ennen jutunhörinän\ntäysalkua. Heikin hän tunsi koko riitingiltä ja tiesi, että lepposia\npuhelemalla valakkakin vaon päähän suostutellaan. \"No toista jalkaa\nsitä meidän kunkin on vuoronperään toisen eteen siirrettävä ja ilmassa\nheiluteltava, kävelemmekö sitte kemppeinä housuissa vai haasustamme\ntietä vaimoihmisinä hameet kintuissa!\" neuvoi hän siis otollisia ja\nopetti ihmisosan tasavertaisuutta sekä hyrähteli omia mieliänsä, jotka\nolivat hyvän juoksevilla. \"Penikulma on piisaava pituutensa juoksulta\nniinkuin aika väsymätön minuutin mittaamisessa, ja kuka ei kävele\nedessä se astelee jälissä ja kaikki mahtuvat tielle, niinkuin ei\ntuokiokaan edeltäjäänsä tuupi ja jäljenhaistajaansa häpeä, vaan saapuu\nnoudettuna ja väistyy vietynä kuinka heiluri hetkiä soutaa!\" haasteli\nhän niinkuin viisautta oli viikolta saossa suun sylkeillä ja Heikillä\notsan kaltevaa varalla vaakavampainkin kätkemisiin. \"Askelet kopisevat\nja tien kivet kapsavat, mutta ihminen se on joka astuu, jos sitte lieve\nhumisee helmoissa tai tromppu loksaa lahkeissa!\" oijensi hän jo\nselvemmin sekä ohjasi Heikin mieltä laupiaisiin, oliko lähimmäinen,\njoka seurasi, sitte se vai tämä.\n\n\"Naimisissa kaiketi ja aviosäädyssä etenkin!\" vastasi Herman jo\nKaroliinallekin ja myönteli, koska vuoro oli ja Heikille oli\ntarpeelliset puhuttu. \"Naimisissa tietenkin!\" kertasi Herman ja\nvilkutteli silmiänsä. \"Ja naimiskaupoissa ja vihkikaavoissa puhutaankin\nainoastaan myötäkäymisestä ja vastakäymisestä, eikä hiiskuta hiiren\nhajuakaan peräkanaa kävelemisestä!\" vahvisteli hän viisaan naurua\nposkipielissänsä sekä liioitteli suostumisen myötämisiänsä ikäänkuin\nainakin silloin, kun omasta mielestä ymmärryksen pyörä toisen ihmisen\nyliskerroissa tarvitsee pientä kädenapua ja korjauksen oijennusta, ja\non ylihuippimiltaan kieroutettava myötävikaa ja yltäniskan tietä\ntakaisin tolille ja palautettava järjen virkoihin päässä.\n\n\"Kun kyrsittäin lasketaan niin murenia ei muisteta, ja pareja lukiessa\nputoavat yksittäiset aviorätingeistä!\" jatkoi Hermanni vain kavalia\nmyöntämisiään, mutta laihaa kurkkua kuroteltiin kuitenkin kurillisesti,\nja silmät sirrasivat ikäänkuin muka uskottomia keksisivät Heikin\nja Heikin Karoliinan takana tiellä, ja Naantalin ihmeisiin\ntuijottelisivat, kun pariskunnan takaa sittenkin oli tulossa muitakin\nkuin aviomies ja aviovaimo vakaviltaan, ja Herras-Manta huppimassa\npolunpiennarta. \"Susi sakramenteilla! ettei teitä sittenkin olisi\nuseampia liikkumassa peräkanaa, kuin silmä rehellisesti uskaltaa uskoa:\nkolme minä teitä näen tulossa!\" hämmästyi hän ja oli tyrmistyvinään.\n\"Aijai! sinuas Heikki! kaksi vaimonpuolista kintereilläsi ja päälle\npäätteeksi kirkkomatkalla, ja sinä sanot minua päin silmiä käveleväsi\nainoastaan kahden Karoliinasi kanssa tiellä: mitäs minä nyt enää\nuskonkaan muista maailmassa, kun sinunkin tapaan parhaassa valheessa?\nHyvää herran päivää, Manta! koreutta kirkkopaattiin lisään vaan, kun\nsinunkin huivinliepeesi siellä heiskaavat ruotsintuomisiansa!\"\n(Mantalla oli päässä mennäsyksyisiltä kalamarkkinoilta Tukholman\nrannasta saatu rinnukas huivi!) lasketteli hän likihurskaitten ohitse\njoutavia maailmanlapsellekin tervehdyksiksi heidän takanaan, mutta\nnosti samalla nystyräiseksi koukistuneen käsikämmenensä pystyä peukalon\nja etusormen haria lakkinsa reunoille ja hapsentupsujensa tasoille muka\ntorun nuhteita ja vakavuuden varoituksia Heikille muistutuksiksi\nturjutellakseen. \"Kaksisin muka, ja oman muorin takana kuitenkin\nvieraita hameita vilskumassa!\" härnäsi hän Hermannin kujeitansa.\n\"Kuinkas minä olen aina sinulle sanonut ja varoittanut, Karoliina, älä\nusko Heikkiä pitemmälle kuin liekan päähän: hän on niin vakaa, ettei\nsemmoinen tottakaan saata olla! Kun minä näen nauriin pyöreiltänsä\nkellarin laarissa syksyllä, niin minä aina ajattelen, että äläs\nperhanaa, tännekös ja kellarin kuiviin on kerä kierahtanut auringon\nviroista ja naaman kumotuksilta taivaan vähdeissä äijän lepoihin\nlikoviikoiksi ja syysmärkien ajaksi, ja kun minä tiellä näen takaa\npäinkin Heikin maallisesta majasta vain hallavan haruksetkin\nhurskaantorroilla korvallisten töyhdöillä, ja säärennappuloistakin vain\nne pätkän palaset, mikä niihin on riittänyt harrasta astumisen haaraa\nselkäkyynärän liikamitan jatkoksi, niin minä silloinkin ennenkuin\ntunnen miehen ja näen naamapuolen, aina paikalla kohta ensiksi\npeljästyn ja siunaan itseni sekä ajattelen, että aijai! mikä miekkonen\nvaarallinen ihmis-Bileam nyt on matkalla ja aasittomana tiellä, kun\njumalan vasiten on oikein iirikseen ja juonitellen pitänyt noin\ntuhottomasti kasvatella rehellisyyden sammalkarvaa ketunkempin\nposkipieliin, jotta viekkaudet vähätkin olisivat peitoissa ja piilon\nkainouksilla kelmin kasvotauluissa, ja noin mitata ylimäärältä\nsyntisäkkiä miehen selkiin, jotta vain olisi tilaa ja pussin pohjan\nväljyyttä, kun kaikki pahankurin muona ja muu veijarin vara on\nliikoinensakin ja väkivoimin tunkemalta sullottava näkymättömiin repun\nupiin ja elämän matkan eväiksi! Juu -- juu, Karoliina, on sinulla\nristisi elämässä, kun olet saanut semmoisen miehen aviokaupassa, joka\non paatunut niin paksukuoriseksi rehellisyyden pinnoiltansa, että\nvälttämättä täytyy epäillä, mitä ja minkä kokoisia juonen matoja\nelätteleekään meka salvoksiensa salavuoteissa! Mitä jykevämpi ovi ja\noven lukko talon aitan suulla, sitä vissemmästi ovat laarit sullotut\njopa mennävuotisilla viljoilla, ja mitä umpisempi miehen naamataulu ja\nleukasarana, sitä visummin ovat synnit ja Aatamin viat säästössä\nsydämen karsinoissa! Aijai Karoliina, sanon vieläkin, oletkos\nvuosikausiin, vaikka viekaskin olet, napannut Heikin silmää miltään\nkarkuteiltä ja ainoaltakaan vinoviiston varastukselta, vaikka\nruutulasista mainiosti sopisi samoin niskakyyryin, millä ottaa hajun\ntuulenhengestäkin leijaviirin nokasta männyn latvassa, sivusilmällä\nhuomata vilastukset Mantan helmoissakin ja nilkan viskeissä tahtoimen\naidan takana, Herrasmaan puolella ja Herrasmaan kuistin nurkilla? Liika\non aina liikaa, ja semmoisella aviomiehellä, joka on niin nuhteeton\nuskollisuudessa, että paimentaa silmänsä kiusauksilta tuulileijankin\ntirkistyksillä, on varmasti omatunto huono ja niin synnin reikien syömä\nkuin ruostunut riivinrauta! Sinuna, Karoliina, minä vapisisin kuin\nhaavanlehti, jos minä olisin vaimoihmisen hameissa ja minulla vihittynä\npuoliskona Heikin kaltainen kirkonkirjan puumerkki, josta et,\njumaliste, ota silmälaseillakaan selvää tavallinenko syntinen\nminävaivainen meidän yhteisissä ihmisheikkouksissamme hänen housuissaan\nkävelee, vai puupölkkykö on vetänyt pöksyt yllensä ja on totinen mies\ntiellä ja samaa vakaata mäntyluuta honkaisiin ytimiinsä saakka!\nSinäkin Manta siellä takana, koska olet puheen kuulumilla vaikka\nsilmänkateilla, voisit naapurina vahvistaa asian ja tunnustaa, että\nHeikillä ovat silmät vuos'umpisessa sarvikaihissa sinne käsin, missä\nvaimoihmisestä kahisevat vain pitsihelmatkin hameenliepeissä tiellä,\njoten ilmiluettavaa on kuin kirjanpräntti selkopäivällä, että\nmiesparka itse uskoo aviouskollisuutensa sangen lankeevaiseksi ja\nheikkonilkkaiseksi!\"\n\nHermanni kurahutteli kureja kurkussansa sekä vilkutteli silminensä\nyksivakaan Heikin ohitse Heikin selän takana hyntystelevään\nKaroliinaan, joka tällä haavaa ja Hermannin juttuja kuulustellessaan\noli naamaltansa jotenkin samanmujuinen kuin jos olisi pureskellut\nhampaissansa omenaa, josta ei ensi haukkaamalta ollut varmalla perillä\nkarvasko se oli ja puikea kuin myrkky ja saman tien suusta syljettävä,\nvai sellaisiako maun heruja myöskin oli seassa, ettet sentään malttanut\nolla imemättä ja pitämättä kitkerää kielelläsi sen tuokion, että\nmaistoit: Mantakin, ihmisen harmi säärysteli takana niin että tärkit\nkahisivat kohohameissa, ja tiesi senkään, vaikka Hermannin sanat ja\nsilmän komeljat olisivat kantaneet niinkuin tarkoitetutkin\npitemmällekin kuin omiin korviin saakka, koska seläntakaakin kuului\nymmärtämättömän nauruntirskauksia, vaikka niitä kohta oltiinkin\nsalaavinaan yskiin ja hengenpyrskäyksiin!\n\nKaroliina alkoi karvastua, ja olikinhan paikka arka, koska kieltämättä\nhänen itsensäkin täytyi hengessänsä tunnustaa, että Heikki oli vahvasti\nvartioitu kotona, ehkeipä kylläkään niin paljon mistään syystä ja\ntositarpeesta kuin viisaasta varovaisuudesta vain ja kaiken miesihmisen\nmahdollisen kevytmielisyyden varalta. Tietysti oli laita siten, ja se\ntäytyi järkinensäkin myöntää, kun sitä herran lahjaa muisti ja kerkesi\nviljelemään, että pikemminkin tukinpölkky halkovajassa tai kaljatiinu\nkammionnurkassa alkaisi huikennella ja reistailla omia reisujaan kuin\nettä Heikin ruumiinsaranat enempää kuin hengenjäsenetkään alkaisivat\nyritellä omia purppurivuorojaan säntillisen aviojärjestyksen\nulkopuolilla. Mutta kukas kiireessä ja arkivähdissä aina kulkee\najatuksen katkismus järkimielen aukiläksynä silmien edessä, ja niinpä\nsai Heikki hengenvilloihinsa siinä kuin ansaitsi ja lisäkaupalta\nmuussakin. Kun miesväen tuntee ja muut ihmisveren heikkoudet, niin\nkoskas sitäpaitsi oikeastaan on tarpeeksi varoillansa vaimonpuoleinen!\nKaroliinan menivät silmät nytkin melkein ristiin päässä, sillä vaikka\nHermannin tunsi ja hyvin tiesi hänen puheensa koukut semmoisiksi, että\nkun hän jutteli velhoi ja kehui vilpittömiä ylettömistä elotalkoista ja\nvoin läämistä nisuleivän neljännyksillä, niin sielunsa sai silloin\nmelkein antaa pantiksi siitä, että Vähäntalon elopidoissa oli Justiina\nunohtanut voipyttynsä avaamattomana kammioon ja eloväelle kannettu\npöytään kyrsän kannikasta rukiisiltaan paljailtaan ja ilman voin\nmurenetta yllään hampaissa närysteltäviksi, ja että kun kelmi oikein\npääsi kiittämään ja pitämään pilkkoinansa ketään tyhmäniskaisempaa tai\nmuuten hengenvatsoiltansa ylipaksua, niin juoksi tunnustamisen myöntö\nja ymmärtämisen sopu niin vuotamalti ja suopasulana hänen leuoistansa,\nettä jo piti olla järjen toimiltaan hidasluontoinen ja hämäläisverinen\nse, joka ei ajoissa alkanut läpytellä korviansa ja kavahdella rieskan\nhunajissa ylenpalttisuudeksi sitä, mikä oli liikaa, vaikka siis tämän\nkaiken erinomaisesti tiesi ja osasi Hermannin tavalliset nuotit kuin\nulkoa kirjasta, niin säpsähti ihminen kuitenkin sydänaloissaan ja\nsäikähti varovaiseksi, ja Karoliinankin oli senvuoksi, koskei ihmisellä\nsilmiä ole niskoissa, sivuviistolta ja karsastamisen uhallakin\npidettävä silmäpari vahdissa yhtäaikaa sekä eteenpäin että taaksepäin\nja niskan nyrjähtämisen vaaroissa vartioitava samanhaavaisesti niin\nMantan viholaiset takana kuin Heikit ja Hermanninkiusat edessäkin,\njotteivät pääsisi peleihinsä ainakaan oman nokan edessä ja selvällä\nkirkkomatkalla!\n\n\"Koirankuono sinäkin, kun puhelet niinkuin suu käy,\nkirkkovaatteissakin ja mustaverkaisissa!\" nuhteli Karoliina\nsiis aluksi ja ajanvoittamiseksi Hermannia sekä kokosi ajatuksensa\nja peräsi mielessänsä, mitä saattoi olla totuudenpapuakin edes\nfientelineljännekseltä kätkettynä siihen täyden naulan pilanpussiin,\njonka Hermanni vastikään oli nyörättynä hänelle tarjonnut. Kiukku\nsieppasi kuitenkin järjen helmoihinsa, ennenkuin sormet olivat\ntavoittaneet näppeihinsä ajatuksen langan pään. \"Älä niskojasi\nsijoiltansa kangottele!\" sai nimittäin jo samaan hengenvetoon\ntiuskauksensa Heikkikin, joka yksivakaisuuksissaan ja seurauksia\najattelematta sekä tietojensa varmennuksiksi oli hänkin Hermannin\npuheitten vuoksi alkanut taivutella riitinkisaranoitansa taaksepäin\ntullaksensa oman silmän todistukselta vakuutetuksi siitä, että Manta\ntodella oli piennartiellä tulemassa heidän molempien, Heikin ja\nKaroliinan kannoilla, ja että heitä siis oli niinkuin Hermanni\nnäkemiltään oli sanonut, kolme henkeä peräkanaa matkalla Vainionperän\ntakaa kirkkorantaan, eikä ainoastaan kaksi, niinkuin hän perhesovun\nvuoksi vastoin miesjärkensä rehellisyyttä oli tullut maininneeksi. Nyt\nvasta, Karoliinan rakkauden manauksen ja aviokurin siunauksen jälkeen\njoutuivat Heikin niskanikamat todellisiin nyrjähtämisen vaaroihin\ntapeillansa, kun niiden, nopeisiin liikkumisiin tottumattomien\nkääntövasojen, nyt oli äkin hopulla ja kuuliaisuuden kiireydellä\nohjattava nenänpiikin torko harhaviistoilta ja huikentelun tähtäimiltä\ntakaisin vakaan kirkkomatkan astelemisen viattomiin kompassisihteihin\nja hurskaan saapastelun suorasouviseen menosuuntaan. Ei paimenissakaan\nja laumaa kaitessa kuitenkaan ole aikaa samaa oinasta kauemmin hutkia\nkuin sen, että eksynyt saa kokea, miltä raipanvoiteet maistuvat\nkylkikupeissa, jos yrittää turhanpoukkoja silloin kun järkielukan olisi\nsäntillisesti käveltävä kinttumarssissa polunraidetta, eikä\nKaroliinakaan siis Heikkiäkään sen enempää hosaissut kuin sen, että\ntämä muisti huudit ja tiesi, kuka käveli takana: Mantahan nyt lähimmät\nsuolat tarvitsi, koska oli julkea ja seurasi askelissa, niin että\nhepenien kahinat kuuli ja sai ihmisten edessä hävetä, kun luulivat,\nettä yksissä oltiin kolmisin tulossa omalta niemeltä. \"Ei rauhaansa\npääse ihminen kirkkotielläkään, kun kaikellaiset killuvat kintuissa\nniinkuin kärpäset, joiden nimeä ei siivo sano!\" puhuttiin siis\nmadonluvun alkua ilmoihin, ja Manta sai ottaa sielunnokkiinsa sen,\nminkä sanoista haisti omaksensa. \"Kaikki tärkit ja pyykit kirkkoon\nlaahataankin helmoissa, kun ensin roikutetaan viikot ja lauantait\naidanselät täyteen semmoista huiskivaa paiskimaan palttinoitansa ja\npitsinroittejansa ilmoissa, että siveä häpee silmiänsä ja miesväelle\ntulee mieleen mitä vaan! Ilmankinkos sitä ei tiedettäisi, että sinä\nolet palvellut herrasissa ja pappiloissa sisäpiikana, kuin että pitää\nkillutella hienoudet ja mamsellin aivinat flakaamaan seipäissä\nkaksintrompuin ja tuulen pilkoilla!\" Karoliinan oli siepannut viha ja\nkotomieli niin silmittömiltään, ettei hän enää muistanut millä\nmatkoillakaan oli ja kirkkohankkinapukuansa, vaan laski suusta, niin\nkuin omalta ovelta olisi paukutellut ja arkivaatteissaan paasannut joka\npäivän harmiansa aidan taakse pelkät raja-aidan seipäät viikkoisina\ntodistajina. \"Niin herra pistänyt silmäntikuksi kiusan, ettei\npyhiksikään pääse pahankappaleesta irti, vaikka koko muun viikon pitää\nelää ja kiukutella, niin ettei saumoissansa jaksa ihminen pysyä!\"\nvaikeroitsi Karoliina edelleen, ilmeisesti kuitenkin jo pääsemässä\njärkensä häntiin taaskin, koska mieleen sarastivat taas pyhätkin ja\nkirkkorantaan käveleminen. \"Läkähtyy ihminen, kun pitää suuttua, vaikka\non hankkinoissa ja röijyjen napit piukassa!\" sanoikin hän ja huokaisi,\nkun pääsi toimiinsa takaisin ja huomasi, että suu otollisten sanomisten\nohella mahdollisesti oli päästänyt pikaisiakin, sekä tulkitsi\ninhimillisiä Hermannille, joka oli ainoa joukosta, joka ansaitsi\nselityksiä, koska Heikki oli oma mies ja Hermannin Judiita kuuro eikä\nviholaista ottanut lukuun, koska hän oli Manta, ja muita ei ollut\nlähellä.\n\nNyt olivat Karoliinan huokaistua ja solmiessa levon tiimalla\nliinahuivin kulmia tiukempaan täysrippinsä täräyttäneen ja tuimiinsa\ntyytyväisen leukanyän alle, nyt olivat sekä Manta että Hermanni melkein\nsamaan aikaan äänessä, -- Heikki ei hiiskaissut mitään, koska hän\nkaikessakin mieluummin oli verkas kuin nopea, ja koska sitäpaitsi\nneljänkymmenen vuoden aviokokemus oli jo luonnonlahjoiltaankin\npiukkaleukaiselle opettanut, että suun viisas säästö on äkäpaikassa ja\nkotohuveissa otollisempaa kuin tihuvakaan äänenpito. Manta siis\nräiskähti -- tällä maailmanlapsella, vaikka pappiloissa palvelleella,\noli hameenhelman valkopitsien ja muiden puvun kruusutusten ja\nkaulakurkun röyhelöiden ohella myöskin kieli kuin naskalin kärki kotona\nhammasterien takana ja sydänsäkissä sisua kuin myrkynnestettä käärmeen\nkidassa -- Manta räiskähti ja silmät hijoivat kuin sahan hampaat\nparhailla puremillaan ja syömisillään. \"No Heikin minä noukin\nhousuineen päivineen pihamäeltä ja nielen eläviltään pelkkiin\nsilmiläpiini, niinkuin valaskala Joonaksen merestä kitansa hotkoon!\"\npilkkaili uhkaili hän ja kimitteli kamalia Karoliinan korviin sieltä,\nmissä käveli hänen selkänsä takana ja oli kyyhkyläinen luunokan\nnäppäimiltä. \"Niinkuin rintasokeria ja maidonhäppää koko karvas\naviomies ja kuuskymmeninen housukemppi, niin että varoppas\nmakeanpalastasi vaan ja killu ruuduissa nekin vahdit ja vaaran täpärät,\njolloin Iskariottisi täytyy Heikin pöksyissä kadota silmistä ja istua\ninhimillinen aikansa asioillaan ja omilla tarpeillaan!\" lateli Manta jo\navoimia ja paljasteli kylälle naapurienvälisiä ja salaisia.\n\nEnempää ei Manta sentään kerjennyt ja mitään riidanhamppua punomaan\nnuoranpaksuksi ja valmiiksi keräjäinpestiksi ilmi kirkkomatkalla, sillä\njo oli Hermannillakin suunvuoro, jollei muuten niin sieppaamalla, ja\nvettä kaadolla ämpärimääriltä vahingonlieskaan ennenkuin liekit olivat\nräystäissä. \"Jumalan kiitos, etten ole minä vaimoihminen ja sinun\ntavallasi naimisissa Heikinkaltaisen lentoharakan ja pyryhaukan\nkanssa!\" nauroi hulkutteli hän ja hytkyi nykähteli koko laihankuivassa\nvarrenhuiskassaan, kun kurilta vilkaisi vakaaseen Heikkiinkin, vaikka\nKaroliinalle oli puhelevinaan. \"Sydän kurkussa ja silmät varsilla\nsilloin saisi elää alventista alventtiin koko postillavuoden, eikä\nkelmistä sittenkään saisi enempää synninlastua irti kuin kirveen hama\nkoivunjätkän vuoskymmeniä sitkistyneistä visaniskoista!\" surkutteli hän\nsekä liioitteli pilan osanottoa ylimääriltä ja piti peiliä Karoliinan\nmielensilmien edessä, jotta tämä näkisi kuvansa ja säpsähtäisi\njärkiinsä. \"Kertoikos minulle joku, että sinä pidät yötkin\nja unen rasittaessa katkaistua tikunpätkää kummankin silmälautaparisi\nvälissä, jotta lakat pysyvät avoimillaan, ja sinulle jää nukkuessasikin\nvahtimisen rakoa, ettei varpusesi vieressäsi muutu Heikin\nhahmosta yököksi ja lähde säärenpätkineen lepakon retkille ja\nlennonhuikenteluille pimeisiin?\" neuvoi hän sivukurilta ja suoremminkin\nKaroliinaa ja kävi kiinni tämän heikkouksiin kuin hengenrinnuksista\npidellen.\n\nManta tirskutti vahingoniloisesti ja Heikinkin suupielien palvoissa\npelasi pientä vaikka varovaisuuden rajoissa pidätettyä naurun\nheikkoutta, mutta Karoliina kirkkotaatissaan ja äskeisten\nsydämentärskähdystensä jälkeen oli kuin hautuukana, joka on saanut\nkahmalon täyden vedenkylmää purstoihinsa ja valelun jälkeen on kyllä\nmelkoista raittiinpi entistänsä, mutta ei kuitenkaan tuossa\npaikassakaan vielä mikään leppeä enkeli kaakotuksen kirastuksilta.\n\"Judittakin, parka, on kuuro eikä kuule ja tiedä hävetä puolestasi,\nnuhteista puhumatta, kun olet avosuu ja päästät kieleltäsi, mitä sylki\nveteliä lerpun kärkeen juoksee, etkä ajattele sieluasi ja siivoutta\nedes kirkkohankkinoissa ja pyhäpäivänä! Heikkiäkin panettelet yököksi\nja hyyppiän huuhkajaksi metsänkorvissa ja yösydämissä, vaikka hyvin\ntunnet miehen!\" puolusteli hän jo miestänsäkin ja aviokautista\nelämänkoettelemustaan: selvä merkki siitä, että ukkonen oli\nlaskutaivaillansa, järki palaamassa pääkerään takaisin ja hyrrä\nkääntymässä toimellisiin. \"Jokos sinä olet saanut sarkaverkasi\nniisiin?\" kysäsikin hän samassa ja kiljaisi täydestä kurkusta Juditaa\nkorvaan, jotta tämä kuulisi, koska oli tullut viereen tiellä, ja\nmuutkin ymmärtäisivät lakata hölisemästä turhanpäiväisiänsä silloin,\nkun ihminen kyselee asioita. \"Housuverkasi niisiin, Hermannin\nhousuverat talvipöksyihin?\" kertasi hän kysymyksensä ja selitti\nkimeämmin, kun Judita oli saanut kirvotetuksi huivin laskot\nkorvalehtensä edestä ja kallistanut sen likemmä paremmin kuullakseen.\n\"Et sinäkään kuule, niin että neuvoisit, kun Herman härisee korvissa\nkoko kirkkomatkan kuin paarmakärpänen korjuuniitulla, ja puhelee\nkelvottomia niin että siivo saa hävetä!\" valitti hän ja kanteli sekä\nhämmenteli Hermannille mujuja viikon varaksi ja kotohuviksi.\n\"Puolustelee Mantaakin koko kirkkoväen kuullen!\" paljasti hän kaikki\nkataluudet ilkosilleen. \"Te sentään saatte asua niemispäässänne ilman\nnaapureja yksin ja ilman silmän kiusauksia, muista sydämen\npahennuksista puhumatta! Jokos teidän Mansike on poikinut?\" Tämä\nviimeinen kysymys tehtiin pikaan ja nopeasti, jotta se myrkyn pistos ja\nodan kärki, joka mahdollisesti oli kielen lipooman ohella ihmisveren\nheikkoudelta ja silmän karsastamalta varastanut vilahduksen mihinkään\nMantanveroiseen ja lähimmäisennimiseen lähivierillä, olisi samassa\ntuoksauksessa jälkineen päivineen ja muistoakin myöten peitetty ja\npyyhitty toimentärkeisiin ja muihin helmoihin jutun liepeissä ja\nkirkkomatkan säädyllisissä. \"Ilmatkin niinkuin palsamia ja paratiisin\nmaitovesiä ja kedot ruohossa ja mannassa niinkuin Gosenin maan laitumet\nja apilaniitut, niin että jo lehmääkin ja utaroiden taakkaa tulee\nsurku, kun palaa luontokappale herunkuormineen lypsettäväksi\nkotoveräjälle!\" puheli Karoliina nyt jo pelkkiä pyhänmakuisia ja\nodattomaa -- Mantakin oli jäänyt joukosta ja sanankäryjen kuulemilta\nodottelemaan Kuuskerin Marjaanaa, joka oli tulossa ja veräjälle\nsaapumassa Vainionperän väen tiehaaralta! -- puheli pelkkiä\npyhänmakuisia Judittalle, mitkä vähät tämä sitten saikin hamua koko\npsalttarista ja suvivirrestä muuta kuin sen, että lehmäelukoista toinen\njotain kiljaisi hänen korvansa juuriin. \"No, nekin ovat nyt niin\njuoksuillansa ja kiimoillansa, ettei akituiksi ole saada!\" myönteli hän\nsiis sopuisia kuulemiinsa sekä lisäsi omia toimiansa, koska korvissa\noli tunto, että oli Mansikestakin jotain kysytty: \"Vienkin elukan jo\nmaanantaina talon karjaan, että saa halunsa elikko ja tulee astutetuksi\najoissa!\" selitti hän lähimpiä arkitehtäviänsä ja emäntähuolia. \"No,\nHerman nyt on sama hoila aina, ja on ollutkin niinkauan kuin minä\nmuistan meidän naimisissa olleen!\" lisäsi hän vielä myöntöä ja\nkaunisteli lievitteli kodon puolesta asioita, kun jälkimuistelemilta\npääsi päässään perille, että Hermannistakin oli Karoliina jotain\nhuutanut korvaan.\n\nKaroliina huokasi vaivojansa, kun nyt taaskin oli pitänyt käydä näin,\nettä Juditan vieressä nyt oli tälläkin kerralla käveltävä kirkkorantaan\nasti ja sai huutaa kurkkupiippunsa halki ja verilihoille, jos jotakin\ntahtoi sydämiltään kevitellä ja puhella puhdistella viikon paastot\nkieleltänsä, pakista muutakin kuin mitä arjet sai pauhata lehmälle\nlypsykyykyillä ja kirastella Heikille komentoa muun toran väliin.\nKaroliina vilkuili kadesilmin selkänsä taakse Marjaanaakin, joka kuin\nvasiten oli hidastellut tulemisessaan ja nyt käveli takana tiellä\nMantan kanssa rinnan, mitä puhelivatkaan kielittelivät päät yhdessä ja\npanettelivat muita sillä aikaa kuin itse sai huutaa keuhkonsa puhki,\neikä sittenkään saanut toista kuulemaan ja ymmärtämään, ettei\nMansikeista ollut tosipuhetta, vaan kelvottomista, jotka olivat\nHeikkejä ja Hermanneja ja joista vaimoihmisparalla oli vastusta enemmän\nkuin elämän kiusaksi tarvitsi ja kärsiä viitsi, olivatko sitte\npökkelöitä hengenvisaltansa kotona niin ettei sanaa suusta\nviikkokausiin kiskonut enempää kuin kirves lastunliuskaa kiveräkoivun\nkyljestä, vai löysiä järjen ikeniltään kylillä niin ettet enempää\ntarvinnut kuin viattomiltasi tiellä kävellä ja syyttömissäsi\nvastaantulla, niin jo ovat sielunsilmäsi laastitut umpiin ja täysiin\npaljasta suunpidon liikaa kuolaa ja pahankurin viisaitten pilanteon\nkiusaa ja syljenkurnutusta! Heikki oli jo aikoja sitte murhattu mies\nkotona, jos silmänäkä yleensä ihmiseltä henget nipistää, ja Hermannin\nselkiä porotteli tällä haavaa takaa päin ja Karoliinan silmäsiruista\nniin tiukka ja tulikiven katkuinen kiema, että tupakkansa olisi\nsytyttänyt, jos piippunsa olisi likelle lykännyt, ja että käryjen olisi\nuskonut haisevan veran karvoissa ja nutun takapielissä, ellei\nhumalavarras tiellä ja pystyrikin heiluja kirkkomatkalla olisi ollut\nHermannin tyveninen mies, jolla oli hengen omatunto selkäpuoliltakin\nummeltu paksunahkaiseksi ja vedenpitäväksi kuin pikisaumattu saapas.\n\"Tuommoiset kaakit ja kaakinpuutkin ovat meidän miehiämme ja niitä ja\nnoiden tuommoisia puheita pitää kärsiä, vaikka on kristitty ja\nkastettu ihminen ja lunastettu lähimmäinen ja pakiltaan parhaalla\nkirkkomatkallaan!\" haikersi Karoliina ja puhui silmittömiä, kuuliko\nsitte kukaan ja Juditta, vai oli kuulematta, sekä purki sydäntänsä kuin\nkiehupata liikahöyryjä kannen alta. Kotonakin pysyi päiväkaudet\nhalkeamatta, kun pauhasi, vaikkapa tyhjälle tuvalle ja paljaille\nhirsiseinille!\n\n\n\n\n9.\n\nSILJA JA HÄNEN HUOLENSA.\n\n\nKaroliina ja Juditta kuukkaroivat kuitenkin jo edelleen tiellä ja\nkuulumilta Heikin ja Hermannin jälistä, jotka jo olivat Ylispään\npihaveräjillä ja lähtemässä alasmäkeen, jonka harjan taakse muu\nkirkkoväki jo oli melkein viimeistänsä myöten painunut peittoon,\nenää näkyvillä vain Metänkylän Agatan nyykkivä pää Alisenpään\nemäntien välissä, joista Isontalon Vihtoriina pystypäisempänä ja\nkomeakokoisempana vielä näkyi hartioitansa ja kirjavaa olkasaaliansa\nmyöten. Mattssonin Marjaana vain ja Herras-Manta nyt enää olivat\nastumassa raitilla ja kylätanhuassa, ja Isontalon luhdilta kuului\novenpaukahdus merkkinä siitä, että Siljakin oli saanut itsensä\nkirkkovalmiiksi ja lähdössä vanhemman väen jälkeen tielle ja\nrantajuoksuun, ettei myöhästyisi muista ja kirkkopaatista.\n\n\"Siljakin kuuluu olevan lennossa kirkolle, koska Isontalon hihdinraput\nkolisevat: oletko sinä huomannut tyttäressä mitään?\" kysähti Marjaana\ntervehdykseksi ja leskiviisaana, kun tanhualla oli saapunut Mantan\nviereen ja nyt nypisteli kuivan ohuita huuliaan ja kangotti kaulaansa\nnähdäkseen taakseen salavihkaa ja sivuvinolta huivin reunan ohitse ja\nmuuta ruumista liikuttamatta.\n\nManta oli paikalla äkännyt nuotin sanoissa ja pää meni hänellä\nsalamannopeasti kallelleen kuin kanalla, joka huomaa naapurinsa\nnäpänneen suolinkaisen nokkaansa yhteisen lastukasan pehkuista, ja nyt\nomat kuoputuksensa ja mullan räpsytyksensä tuoksauksessa unohtaen\nkiilusilmin varoo ja vartoo, sopisiko nykäistä makupalasta pätkä\nomankin käyrän kärkiin ja popsittaviksi. \"Mitä sinä sanot: vai sillä\nlailla ovat Siljankin asiat jo?\" kysäsi hän, ja oli kuin täryn\nnielemältä niin utelias ja kuulemisen poltteissa, että omatkin\nvast'ikäiset kiukun harmit ja korvannoukkimat, kaikki Karoliinan\nkarvaspippuran makeat ja muut vuosiviikkoiset mankumiset olivat kuin\npyyhityt mielestä, varistetut ja karistetut sydämiltä kuin vesikupin\nviskeet ankan seliltä ja siipihöyheniltä. \"Että talon tyttäretkin!\"\nsiunasi hän ja paheksui: \"Semmoista siitä tulee, ja arvasi tuommoisen,\nkun juoksee tytön kooho kuin hengen pestissä ja sydämen hinassa\nvuoskausia saman pojan jäljissä, ikäänkuin ei muita miespuolisia\nolisikaan maailmassa! Katselin minä jo silloin ja ihmettelin\njärjessäni, että Pukkilan vanhemmat, joilla sentään tavallisesti\non nopea nenä ja ymmärryksen sieraimet valppaina ajatuksissa\nja hajut pitkälle, kärsivät kakarain juoksemiset, kun Verner\nja Silja, niin paljon kuin suven päivissä oli piisaa, saivat karata\nyhdessä, ja silloin kun ei juostu sääret savissa rapakon kuljuissa\nkuutto-uittosilla, rakennettiin talosia kaikki mäen töyräät ja kallion\nkupeet hyllyille ja navettatarhasille, niin että ohi sattuessa ja\npiennarpolulta sai kuunnella ja nauraa vatsansa pilalle täysikäinen,\nkun oltiin totisia ja kuhistiin toimissa: 'sinä olet pastori ja minä\nolen pastorska ja vaku pistetään kamarin puolelle tänne!' Vai niin\npitkällä siis jo ollaan leikeissä, ja sinä sanot, että olet huomannut\njotain? Vaikka mitäs ihmettä siinä, veri liehaa ja lämpimät lentävät\nihmisessä, täysikasvaneitahan he ja jo kaksi vuotta sitten ripille\npäässeitä, katselin minä mennätalvena Seiskarin häätansseissa\nvälivuoroina joskus kuistin edustoille juostessa ulos pakkaseen ja\npalavaa poskilta pyyhkimään, katselin ja ihmettelin sitä rakkauden\nriittävyyttä, kun seisottiin tuhmiltaan ja palelematta, vaikka\ntaitamattomasti ja eripuolilla piha-aitaa, seisottiin tuhmiltaan ja\nlisäksi vielä paljain päiten niinkuin oli tanssin välissä ulko-ilmaan\njuostu, tuntikaupalla kumpikin puolellansa aitaa, ja puheltiin\nikäänkuin eivät puheltavat loppuisi tähän vuosipuoliskoon, puheltiin\nkynnenpään kynnistelemättä ja varpaan nenän nipistymättä, vaikka\npakkanen teki työtä nurkissa ja ilman pielissä ikäänkuin sillä olisi\nollut urakkana sinä yönä purra jääksi paitsi kuun hilu taivaan\nkorkeuksien sinisillä ylängöillä myöskin seiväsparin torko aidan\nharmaissa nuorikkojen välillä! Vai ovat sittenkin aidakset joskus\nunohtuneet väliltä, vaikka silloin oltiin kainoja tammipakkasissa ja\nhäävieraitten näkyvillä: semmoisia ne ovat tyttäretkin, vaikka ollaan\ntalollisten lapsia muka ja siivoja helmoilta ihmisissä, niinkuin on\nkasvatettu!\" hoikkasi Manta ja huokasi siveästi sekä järjesteli hameen\npalteita paremmille laskoksille liepeissä ja pitsien ylle alushameen\nhepenissä.\n\n\"Sanosta muuta!\" siunasi Marjaanakin molempien kävellessä edelleen\nYlisenpään mäkiahdetta kohden ja paheksui sekä kiskoi nykäisi hänkin\nhamettaan suoremmille luukulmaisilta syrjiltään ja laihavartisten\nkinttujensa paremmiksi peitoiksi. \"Ja nyt juostaan joka jumalan pyhä\nkirkossa ja rukoillaan pää penkinlaudassa, ettei se ole tosikaan, minkä\ntietää, ja että luulee vain semmoista, mistä on paha pelko!\" supatteli\nhän, kun ensin oli varovasti kääntänyt niskaansa sen verran, että\npyhähuivin reunan ohitse varasti silmän taakseen ja näki, oliko Silja\njo lähelläkin tulemassa ja kuulemassa tiellä. \"Makea marja kielellä voi\nolla karvas palanen nieltynä, ja hempeänheraset keväimillä kirpeän\nkarpaloita syksymiin! Aijai sitä liehtoa pääsiäistarhoilla ja\nhelakeinuilla, jota sai katsella, kun seisoi veräjillä ja ymmärsi, ja\najattelinkin minä jo silloin samoilla kujan suilla, että hyvääkös tästä\njälestäpäin kuuluu ja eivätkös vaan Siljan silmät vielä tipu\npirskuttele vesiäkin, kun nyt noin ovat vilskeillä ja lystin tirskuilla\nkuin poutapääskyset räystään suilla ennen pesäpiipityksiä; palmikon\npiiskatkin pellavan paksuiltaan lennon huiskeissa pääkerän kehrillä\nkuin olisi piuvittava järki juuriltaan hiusten mukaan ilmoihin ja\nsingottava silmät sokeiksi muiltakin ympärillä kuin pyöröltä itseltä!\nEi sitä viiro kanakaan räpsytyksiltään pitkiä retkiä lennä ennenkuin\ntupsahtaa takaisin havuille ja äkkää aidat korkeoiksi ja riukupuut\ntylyiksi! Ei Pukkilassa miniöitä Isontalon tyttäristä katsota, vaikka\nonkin tytärtä kuin teertä talon tyttärinä pesässä, ja mitä Verner\nlystäileekin, niin isäpapa sanoo, kun tosi vuoro tulee: 'tämän sinä\nnait, mutta tyhjät kaupat jätät: läävässä on lääniä, kun siinä on\nlehmiä, mutta tytärrikas talo on perintököyhä paikka!' Vetistelköön\nSilja ja rukoilkoon silmänsä punaisiksi ja sydämensä verilihoille\nkirkonpenkissä, ei kevättä sormien rutistamisella takaisin lunasteta ja\ntapahtunutta ristikäsillä tekemättömäksi kadoteta! Ilot ovat niinkuin\njo taisin sanoakin karvaita marjoja suussa senjälkeen kun makeuden\nhyöty on hedelmästä imetty ja kivi vain enää kirsikasta koviltaan\nomantunnon hampaiden pureskeltavana! Olkoot tyttäret ylpeitä ja\npitäkööt nenännyppyä pystyssä, kun ovat nuoria, hivukset silkinsiloa ja\nsilmäin kiehto samettia, kyllä murhe tukan jouhille tuhkat kylvää ja\nliiat pursut ihon kukelmilta pusertaa, kun aika saa ihmisen näppiensä\nväliin ja sammutettu kynttilä enää käryää vain savuavan sydänkortensa\nkatkua! Olen minäkin ollut nuori ja syntinen, vaikka enää olenkin\nMattssonin Marjaana ja leski, ja ihmisen kuori, ja tiedän, kuinka\nkalvaa kuin järsivä hammas sydänsäkin kuivuvissa kuiduissa, kun vielä\novat muut kengiltään kevytmielisiä, vaikka omissa anturoissa jo painaa\nijän kivinen kuorma ja askelta paaduttaa vuosien vilu ja patti!\nTiedätkös sinä, että Vernerille on jo katsottu morsian Isonpitäjän\npuolella ja Pukkila lainannut Aasten isolta Hylklältä parkinpykäysrahat\nminiämyötäisten etupestinä ja käsirahana?\"\n\nHerras-Mantakin oli päänkääntämättä vilkaissut salanpikaa taakseen,\njoko Silja oli hyvinkin lähellä, koska askeleet kiireenkipsaisina\nkuuluivat jo aivan takasilla, sekä kerkesi enää ainoastaan sukasemalta\nuskomaan Marjaanan vireherkkään korvaan, että kuullut olivat ymmärretyt\nja tarpeelliset tietämiset kätketty joka siemensirulta oman järjen\nsikiäviin multiin. \"Vai kaikkea pitää kuulemaan ja siunaamaan, vaikka\neikös tuommoisia ole ajatellutkin, kun on huomannut ja ihmetellyt!\"\nhumisi hän hämmästyksiä Marjaanan taholle silmän kuitenkin jo hijoen\nvalpasta vahtia vierillekin, josta Silja hameenkahinoista päätellen oli\njoutuaskelin saapumassa rinnalle ikäänkuin samaa menoa ohitse ja edelle\nkiirehtiäkseen.\n\n\"Sinäkös siinä tulet vauhdilla kuin lammaskatrasta vahingonteolta\norasmaasta hätistämään!\" ehätti Manta samassa kuin liepeistä kiinni\nsiepaten kysäsemään kiire-askeliselta Siljalta, joka nyt ei\npäässytkään, niinkuin oli aikonut ja niinkuin oli menon puhti,\nsananvaihtamatta viistämään kuhisijaparin ohitse edessään. Marjaanakin\noli jo samassa äänessä, vaihdettuaan sitä ennen veitsenterävän\nsilmäniskun Mantan kanssa sen seikan varmentamiseksi, että kumpikin\nyhdessä oli havainnut saman ja huomannut, että Siljan hengitys oli\nlyhyttä ja töytäsevän kiireistä. \"Huohotat liehdot kuin istuisivat\nkevättalviset vielä lähtemättöminä jäsenissä ja tunninvalssit\npuuskuttelemattomina povissa ja palkeissa!\" lasketteli Marjaana ja\nriisui kuin alastomaksi ihmistä silläaikaa kuin silmä väistämättömänä\nvahti uhrin uumauksilla ja ikäänkuin piteli sormenpäin piukanpinteen\nkiristyksiä saumasäikeiden sarsissa. Ei ihonhipiäkään enää puhdas\nkasvoposkilla ja maksan pilkkuja silmän alustoilla! terästi Marjaana\nhuomioitansa sekä tunsi kuin kateutta sydämessään. Juoksevat\nhuikentelevat ja ovat nuoria ja tulevat tiineiksi vahingolta, kun\nihminen on itse aivan hyödyttä ollut vihityissä naimisissakin ja\nvaivoissa kymmenen vuotta ennenkuin Jaako kuoli, eikä ole lapsen\nitikkaa tuvassa, syytti soti hän, ketä syytti apeassa mielessänsä ja\noli tyly ja neulainen jokaiselta ajatuksensa saidalta särmältä:\n\"Juokset lennät hengen hoppu hännissä ikäänkuin kirkko olisi\npaikoiltaan liikkumassa ja sinä jäämässä ulkopuolelle oven taakse!\nMitäs synnin palkkoja nyt on kuumiltaan sydämissä paahdettavina, kun\ntuommoinen hätä on ja noin on kerjettävä, ikäänkuin sinulla olisi\nrukous tielle tippumassa ennen penkkiin pääsemistä, niinkuin muna\nmäelle tyhmältä kanalta, joka päättömissään muistaa pesänsä ja\ntoimentehtävänsä vasta kun hurskaskin pötkiminen on liika myöhäistä\ntanterilla? Kirkkoon mekin olemme menossa, eikä kirkon ovia sinulle\nennen avata kuin muillekaan, niin että ennätät sinä toisten mukana\ntarvitsematta ketään jalkoihin survia edestäsi! Ja rukouksinkos sinä\nluulet semmoisia asioita autettavan, joita olisi varottava ennen\ntekemistä?\"\n\nMarjaanalta olisi kait juossut enemmänkin, koska kipistynyt kalja kerta\nloroille lähdettyään vasta sylkemisen taidot oikein osaakin, kun tappi\nvain on poissa tieltä ja suilta, mutta Mantakin oli kielevä ja jo liika\nkauan saanut odottaa vuoroansa. \"Mikäs Siljan lentäessä suvilla, kun\nantura jo talvilla livasi laattialla kuin västäräkin viserryksillä ja\nhelmoista ihmetteli, että osasikin kankaan lieve nilkoissa kaikki\nhuiskeet ja uskon heitot, mihin valssilla oli viskaa ja viehtoa verissä\nVernerin viemillä! Vai muittenko viemillä ja muittenko käsivarsien\nkiepoilla sinä laattioita liiditkään kuin Pukkilan Vernerin? Semmoista\nse on, kun ihminen on ymmärtämätön eikä ajattele, vaan liittää\nkokemattomana sydämensä yksiin katsomatta varaa itsellensä ympäriltäkin\nniinkauan kuin aika on! Vaivainen se lintu, joka uskoisi istumaoksansa\nainoaksi heiluvantilaksi ja varpaansijaksi koko metsässä, ja tyhmän\nliiho se perhonkooho, joka luulisi nurmen kedoilla sitä kukkasen kortta\nainoaksi lemun lyykyksi ja hunanjan helmaksi, jonka terille tuulen\nhenki ja oma viete sen on lennon liehumilta sattunut kantamaan ja\nkutsumaan. Juokse kirkoilla nyt, kun huomaat järkesi myöhäiseksi ja\nkatumuksen virsikirjasi värssyksi: takaperittäin saat kävellä, jos\nniistä iloista enää tahdot kiinni, jotka jo ovat jääneet almanakan\nkäännettyjen lehtien väliin ja tulavuoden keväillä mennävuoden\nvanhoja!\" Kieli pisti myrkkyjänsä, koska kateus kaiveli ja oma nuoruus\nmennyttä, mutta eihän Mantan sydän perimmiltään paha ollut, löysä\nsykkeen palanen ehkä vain rinnan poven piiloissa, ja niinpä tuli jo\nsurkukin mieleen toisen raiskan puolesta, ja säälin purema oman\nitsenkin tähden ja turhien muistojen ja katumusten vuoksi. \"Tyttären\npalanen kuin mesimarjan sula, mitäs vähiä suret, kun tämä jättää, niin\ntoinen poimii, ja makea tulee maistetuksi: eivät veden suolat\nkirkonpenkissä pitemmälle auta kuin silmälautojen karvastelemisiin!\"\nlohduttelikin hän siis jo, kun huomasi, että toisella paralla poven\npielet työskentelivät täysiänsä, jottei pakahtunut koko nuori\nihmisastia aivan silmäin edessä ja selvänä suvipäivänä ilmivesiin ja\nitkun vääntöihin, lohdutteli, koska ihmistunto kuitenkin on pehmeäkin\nherkänpuoliltansa ja vaiva vähäinen, juoksutteliko kielen kuolaan\npisaran hunajan heraakin myrkyn kinan sekaan ja viihteiksi! \"Ei murhe\nsydämen nurkasta lohkee, vaikka kokkaretta kuinka viruttelisi\nkasvoposket märjille asti!\" maanitteli sisimmiltään hempeä ja\nheikkoverinen Manta jo oikein tosissaan, koska Siljan silmissä selvästi\noli karpalon alkua kehittymässä, eikä ihminen pyhähankkinoissaan ja\nkirkkomatkalla, vasitenkaan näin suvileppoisillaan ja aamuhuomeltaina,\njolloin kaikki, Jumalan luontokin, on kuin pestyä ja puhtaaksi\npaidoitettua, mikään peto ole ja ilveksen ahma, joka soisi kellekään,\nmadon itikallekaan maassa ja ruohossa, saati ihmiselle ja lähimmäiselle\nvieressä mitään mielenmurtoa sydämiin ja rinnannyyhkeisiin. \"Eivät\npojatkaan semmoisia tyttöjä iloisesti katsele, jonka silmät ovat\npunaiset ja parkupaksuiksi itketyt\" neuvoikin hän siis jo melkein\ntädillisesti järkeä ja ymmärrystä semmoiseen päähän, joka itse hetken\npuuskussa ja sydänkyllän hämmingissä ei ehkä muistanut ja jaksanut\npitää mieltänsä koossa ja partaitten sisäpuolella silloin kun käveltiin\njoukossa ja oli ihmisiä näkemässä.\n\nSilja todellakin melkein nieli itkua tai kuin jotain paksua palasta\nkurkustansa alas, kun näin oli tapahtunut ja hän joutunut kuin\nsydänhipiöissään säälimättä ja yht'äkkiä sormen arvelematta\npideltäväksi. Oikeastaanhan hän oli aikonut aivan äkin ja huomaamatta\nlivahtaa ohitse ja edelle, kun sattui muita tielle ja eteen, ja sydän\noli levoton, jott'ei malttanut takanakaan kävellä, ja tarvitsi päästä\nomien ajatustensa kanssa kahden. Sattuivatkin sitte olemaan Manta ja\nMarjaana ne, joiden sivutse pyrki, ja näiden puheet ja sanat ensi\nosumalta semmoisia ja sentarkoituksisia, että aivan voimattomiksi\nmuuttuivat jalat silmänräpäyksessä, eikä ohitse pääsemisestä ollut enää\npuhettakaan, hyvä kun jaksoi liikuttaa jäseniänsä siten, että käveli\nrinnalla, eivätkä ehkä huomanneet, mitä mielessä tapahtui.\n\nSiis nyt olivat jo muutkin ja vieraat silmät huomanneet sen, mitä itse\npelkäsi ja mitä ei kotona aavistettu ja jota varten jo oli juossut\nkirkossa ja kirkonpenkissä joka pyhä Kolminaisuuden sunnuntaita myöten\nsydämenpalanen rinnassa rukouksena ja riepuna! Häpesikö nyt ja häviäisi\nmaan tasoilta uumenten umpiin, vai tekikö mieli kirkaista kurkun\ntäysiltä noille nokkijoille ja räksyville varpusille ja köyhän\nkärkyille, että kohtu oli rikas ja veren mehu siemenillä! Niinkuin\nalastomaksi riisutulta tunsi ihminen ensi tylyissä ja hetken kovissa\nitsensä, ja kuumat vedet olivat tunkemassa silmiin, mutta sitte sakeni\nsydämessä ja veri puuskutti kuin uhmat ja ylpeydet silmiin mokomille,\njotka mankuivat ja kadehtivat, kuin toinen oli nuorempi kuin he eikä\nlakastunut vielä, vaan kätki sylinsä ihmettä ja sykehtivän elämän\ntainta, paisui huumansa huuhdoissa ja kipinöivän riemunsa haikeissa\nkivuissa, kunnes lamasi jäsenet taaskin halpaava säikähdyksen selkeys\nja hengitykset salpaava pelko.\n\nMielenvaiheissansa Silja oli kalvennut ja punastunut ja taaskin\nvalahtanut värittömäksi niin että huulia jähmetti. Nyt siis kuuli\nvieraan suusta, ja poltti kuin ihon tuntoon vieraan pistävä silmä sen,\njota öiden valveissa ja taukoamattomina tunteina oli turhaan kieltänyt\nmielensä todeksi tunnustamasta, ja jota päivän askareissa sai joka\naskelen säpsähtämältä ajatustensa tiedosta torjua. Hän oli raskaana ja\nsen näkivät jo ihmiset kylällä! Polvia herpaisi ja askelta viivytti.\nMitä oli kestänytkään ja mitä koettanut, hakenut virsikirjan tuvan\nhyllyltä kun ei kukaan nähnyt, hupissut virsiä ja hakenut lupauksen\nmurenetta rukouskirjan mustuneilta lehdiltä, maannut yöt silmät auki ja\nhengittänyt hädän lyhyttä, juossut pyhät kirkossa ja kantanut murhetta\nkoko matkan, rutistanut otsaa penkinlautaan, kun sai kallistaa päänsä,\nja muut ajat hokenut huulen liikkumatta samaa anoa ja mahdottoman\nmuuttumista. Äidilläkin tyttäriä niin monta, ettei katsonut ja silmän\nhuolta lainannut vanhimpaansa, vaan yksin ja omin heikoin neuvoin oli\nsaanut selvitellä sotkeuneen vyyhtinsä lankoja ja tukemattomana tarpoa\nvajottavaa askelta työlään tien lietteissä ja vaivoissa, kunnes nyt sai\nvavista, kun seisoi tiellä ikäänkuin vieraan silmän alastomaksi\nriisumana ja kenen hyvänsä sormen päällä osoiteltavana!\n\nEttei siis äitikään ollut enempää välittänyt ja valvonut ja ajoissa\nnähnyt mitään ja torunut, niin ettei nyt seisoisi kylän pilkkana ja\nkaikkien katseltavana julkisesti ihmisten edessä, vaan olisi pysynyt ja\npiiloitellut kototuvan pimeimmässä nurkassa häpeöineen! vaikeroitsi\nSilja nyt henkensä hämmennyksissä sitäkin ja kapinoitsi semmoistakin\nvastaan, jota hän kuitenkin viime viikot oli sydän kurkussa ja\nviimeisin toivon tuikkein ahdistukseensa anonut ja rukouksen\nepätoivossa hinkunut itselleen, sitä nimittäin, että mitä huomenna\ntapahtuikin ja vaikka kaikki tulisi ilmi, ja äiti näkisi selvin silmin\nkoko synnin, että tämän päivän kuitenkin vielä, tämän läsnäolevan\npäivän kuitenkin vielä armolta saisi elää niinkuin oli ollut ja\nhuomaamattomana! Huomenna, huomenna vasta! oli ainoana toivonansa enää\nhaikinut ja torjunut; vartonut ja vahtinut jokaiselta silmän\nvarastamalta ja katsomisen kaihtimalta, että vielä oli kaikki pysynyt\nkaikilta salassa ja itse vain tiesi itsensä, ja nyt siis piti täten\ntapahtua ja selvällä kirkkomatkalla ja keskellä kylää, että oli\nkaikille julki salaisissaan, eikä edes oma äiti ollut ensimmäinen,\njonka silmä älysi lapsiparkansa heikkoudet, vaan vieraan oli torkittava\nsuojattoman tunnon verilihoissa sitä, jonka tietoa koko olemisen\nkainous pakeni ja turhaan väisti! Paatuisiko paikalleen ja pääsisi\ntässä paikassa häviämään ihmisten silmistä maan kamaran peittoihin\nhäpeöineen, vai tieltäkö kääntyisi ja kirkkomatkalta ja juoksisi sen\nmenon minkä jaloista kerkesi, itkemään tuskansa ja hyrskimään navetan\nparven pahnoissa, jossa olivat selkosilmin tuijotettavina kattotuolien\nalastomat parrut!\n\nVeri puuskahteli kuitenkin edelleen Siljan sydämissä, oli niin\nriipasevan likellä onnikin häpeän tuskan ohessa! Lämmittihän, koko\nolentoa lämmitti, välähteli kuin salasyke ja suloisen riemun virta\njokaisessa suonenputkessa ja vierivässä verenpisarassa, koko ruumiin\nhauras astia, mitä se kärsikin ja värisi katumuksen katkeruutta ja\nmenehdyttävän nöyryytyksen kipua, kuinka oli lohdutus kuitenkin\nsanomaton sen luovissa lepäämättömissä kätköissä! Mitä suilleen\nsuistuvammaksi tunsi ihmisraiska itsensä ja mitä multiin poljetummaksi\nheikko itsensä tuomitsi, sitä kuumempana kuohui aistinten usko ja\nhedelmällisyyden haikea rohkeus voiman virtoja mieleen! Veri kapinoi\npalavana järjen poloisia pelkoja vastaan ja tunto riiteli kuumaa\noikeutta sille, jota kohtu pyhänä kehitti ja omanansa onnena kantoi!\n\nAhdas on ihminen otsaluunsa kapeoilta karsinoilta ja valjua ajatuksen\nlaimea askar ohimoissa, mutta veren huuhdoilla on väkensä vapaus ja\nmielen sokealla tiedolla nousujensa suljettu mahti. Eihän Siljakaan\nihmisjärjen heikkoina sanoina tuntenut ja neitomielen ilmitiedolla\nriidellyt, mitä ruumis suoritti elämänvelkaa ja sydän sykki uuden\nelämän salattua työtä, mutta uhmattu veri yltyi ylpeytensä kipuun ja\nnuoruuden kypsät nesteet huusivat huumatussa hetkessä kapinaa ja\nsylkivät sulkujen kammitsoissakin ja telkien pidätyksissä hyljityn\nonnen hyrskyjä, ja särkeitä poljettunakin paisuvan elonriemun.\n\nKuin palava tuli juoksi suonissa muisto! Itsensä unohti ja antoi. Jo\nsyksyn oli herkkä, kun palasivat meriltä, Vernerkin ruskottunut ja mies\nnyt, viiksen orasta huulilla, niin että katsetta kaihti, vaikka\nnuorukaisena lähti; käsi oli herppo vievässä kädessä, kun kuljetti\ntuliaistansseissa suven outo ja vieraaksi vaihtunut, vaikka mennyiltä\ntuttu ja lapsen leikeiltä mielitty, sulhoksikin tirskuiltu, kun\ntyttösten keskeisissä juoruttiin! Posketkin ahavilla, meren tuulien\npuremat, ja rohkeuden ote käden siepassa, vieraissa opittu, niin että\niloinen oli yhtä paljon kuin ujokin, kun uljas kuljetti ja itse oli\nkepeä ja oman käsivarsi lujana ympärillä! Joulun lennot ja joulun\ntanssit sen jälkeen, liehdot kisoissa ja vilvoittelut ulkoisilla,\nleikin liehut piirissä oman kullan kiepoissa ja lumen narskut\nanturoissa vilppahilla kotiteillä kainalossa ystävän! Kuu korkeillensa\nkiivennyt koivujen ylle hakatien varsilla, kilkkeenä talvisissa naurun\nraikas takana, naurun loitto edessä, kun kulkivat parit ja tien\npolvessa luminen oksa aulein kätki suosionsa salaan suihkatun suukon,\nvirkuin siepatun, varkain suodun! Kotitie, kunpa vain olisi ollut\npitempi ennenkuin loppui, ja kotopihan aita, kunpa harvempi, kun\nvihdoin seisottiin tunnit kumpikin puolellansa aitaa, kun kuu kulki\nkorkeata kaartansa pakkastaivailla luhdin päädyltä tallin ylle ja\ntallin yltä navetan harjoille, lumen sinet värisivät vilua katoilla ja\naidan riuilla eikä kummankaan käsi malttanut hellittää toisen kädestä\nennen toistansa: ihmettä, mistä tyhjistä riitti puhettakin kolme täyttä\ntuntia, vaikkei asiata ollut ainoatakaan sanoin selvitettävää eivätkä\nhuulet yltäneet toisiinsa kuin jäätyneen riukupuun ylitse, ja ettei\npakkasistakaan, joka paukkui aidan seipäissä tiennyt ihminen kuin minkä\nposkipäissä rusoitti kuumaa!\n\nKevät sitte ja pääsiäinen, havutarhat keinuineen, tuttuja oltiin jo\nsilloin taaskin kuin ikinä lapsina yksissä leikeissä! Kuinka luottamus\non humalaa, kun uskoo ystäväänsä ja kaksi on nuorta ja veri lainii ja\ntykkeet kutsuvat ja syke on sama siinä kädessä, joka torjuisi, jos\nvoisi, kuin siinäkin, joka pyytää luokse! Niinpä löysivät toisensa\nkaksi ja tapahtui sitä, jota ei vieläkään soisi tapahtumattomaksi,\nvaikka katuu, kun ajattelee, ja pelkää, kun tulee mieleen. Ja syntiäkö\nse, että oli hyvä hyvimmälle ja suostui sille, jolle kaiken soi,\nVernerhän hän oli, oma ystävä, ja itse avoimillaan sielunsa herkkymiin!\nSyntiäkö se, että juo onnen suullaan, kun onni on lähteen tulvina\nsuilla! Sulo on kukkanen huivilla armaan ilman ja leuhtovan päivän:\nrikosko kehjetä hempeän ummun hedelmän työhön? On maan mullalla oikeus\nkantaa nurmien kyltää kiitoksiksi, kun aurinko tulvii ja kevät lempii\nketoja, miksei siis ihmiselläkin irki-iloita, kun veri luo ja kohdun\nsalat kehittävät ihmettä elämään? Linnun piipa on riemuinta keväitten\nkerjetessä ja lehväin suhina sulointa lehtojen hankkiessa häitä!\nOlisiko ihmishempi hyhmän vanki, kun on mahloilla koivun kylki ja\nmehuilla mullan rinta, metsän virpi siiteillänsä, ja kudun loisketta\nranta, maa morsiamillaan syleillä sulhaavan auringon ja nurmen hurmattu\nhelma siemenaltisna kylvöille liepivän siunaavan tuulen!\n\nLentävän tuokion tunsi Silja taaskin samat pyörryttävät huuhdot yllänsä\nja ylitsensä, joiden viemillä ihminen on kannettu ulkopuolelle tiedon\nja tajun, ja joiden valloissa olisi olemisen hulluutta, ellei itseänsä\njätä ja mielineen ja tahtoineen suistu silmittömiin sinne, minne elämä\nviettää, vaimouden velka vihkii ja nuoren ruumiin uhripalo loimuten\nlieskaa äitiyden kipeää riemua kohden! Suurempaako tapahtumaa elämän\ntiellä ihmisastialle kuin veren työ hedelmöittyneen sylin tykkivissä\nsalaisuuksissa?\n\nMelkein ylpeä ja suruista puhdas oli Siljan katse ja osaaottava hänen\nsydämensä mieli, kun hänen silmänsä taaskin palasi sisäisten tuntojen\ntienoilta ja hän havahtui ajatuksistaan. Mitä olivat puhuneetkaan\npahatahtoisia juur'ikään tuossa vieressä ja viljelleet silmää ja\nsanankarsasta häneen, kuin kirpivää neulankärjen piirtoa, kun hän\nsaapui oheen, ja olisi jo sivuuttanutkin tiellä, ellei olisi\näkkihetkinen heikkous valahtanut polviin ja painanut askelta. Pelkkiä\nparkojako olivat ja sielun surkuja elämän köyhät, koska kadehtivat,\nManta ja Marjaana, että kukoisti tämä tarha, mitä oma ei raukoilla\nyrttiä kantanut, toinen taimentumaton jo ikänsäkin vuoksi lapsettomassa\nleskeydessään ja toinen, ilojen esivaras nuorena ja nuoruuden\nmyöhävaras vanhenneena, nyt kolhituin juomakipoin ahneenammentamilla\nelämänlähteen ehtyvillä partailla! Ylpeys kuin hedelmän paiste\nlehviköstä pyrki kumpuamaan mielen julkiin, mutta armoitetun rikkaan\nkaihe osattoman lähimmäisen puolesta lämmitti kuitenkin lähempänä\nluomisiensa onnea herkkyvässä sydämessä, ja niinpä sulivat loukatun\nnousevan ihmisluonnon kapinoivat kohotukset Siljan mielessä\nsurunsyviksi ja säälinsairaiksi siitä, että niin on ihmisolo umpi ja\nsulki ja vaivojensa alainen, että vaikka itse koko olentoinensa haikii\nmyötämielen hyvyyttä ja isoo osanottoa kuin janoihinsa nääntyvä veden\nvilvoitusta huultensa kuiviin, niin sittenkin ja sydänsärkyvänä\nyhä on sydänsaita lähimmäisellensä ja itse poloisena närkästyy kukaties\nvielä poloisemmille, joilla ei ijän orpoudessa ja elämän vilussa ole\nenää edes nuoruuden osaa lämpiminään, vaan joiden on paleltava\nsielunsa sopet hyhmiin ja jäihin toivojensa talvissa ja halujensa\nhankinietoksissa. Siljaa leikkasi kuin jokaiseen vierivään\nverenpisaraan elävä surku ja elämän hätä kuin terän viillos. Tämä\nkärsii, ja tuo on nurja, ja kaikkien on vaikeata! Minä olen parka\npaisuvin povin ja kantavin kohduin, koska heikko sielu onnessansakin\nsurkeana vavahtaa ja tiedottomin torjuu siunatun ruumiin kaihottua\nlahjaa, mutta parkuutta on yhä, ja aneenarmoa vailla rintansa\ntähteissäkin ja ruumiinsa surkastuksissa riutuva, koska iki-ihminen\nvielä korrenkuivillansakin ja elon hipiät jo arpien kuorten\nlakastuttaminakin yhä elää ja edelleen potee ja hiutuen kutsuu\nkaipaavan sielunsa tykkeeksi, ellei enää väistyneen onnen täyttävää\nhaikeutta niin onnenkadon kalvavia kateuksia ja parjapuheen syövää\nviihdettä! -- Ihmismielen minäisessä pienuudessa tunsi Silja loukatun\nvammaa ja sydämen ahdistusta ynseyden tähden, joka epäystävyytenä oli\näkkikokemalta kohdannut häntä ja satuttanut arkaan, mutta avaran\nnaiseuden nuori ja luova voima sousi kuitenkin veren summatonta riemua\nhänen ruumiissansa ja hukutti huuhtoviin kiitollisuuksiin ahtaan\nlannistumisen pienet vaikeudet: surku ja suuri sydämen sääli tuli hänen\nkaikkea ja kaikkia, joille elämän syvä osa ja kipeä lahja oli annettu;\nja armo, yhtä rajaton kuin hänen ilonsa haikeus, tuli hänen niiden\nsurkastuvien puolesta, jotka enää eivät saaneet olla rikkaita ja\nsykkiviä niinkuin hän, jonka syli oli siunattu ja kantoi elämän elävää\nhedelmää elämää kohden!\n\nEi Silja tällä hetkellä ja sanattomuutensa herkkyyksissä enää\ntuntenut katkeraa Verneriäkään kohtaan. Nyt kun ensi kerran oli\nkuullut ja menehdyksiin vajoamatta kestänyt vieraan äänen lausumana\nviikkoiset ajat kätketyn ja palavana häpeänä peitetyn salaisuutensa\njulkikuulutettuna ja ilmipaljaillaan ihmisten tiedossa, nyt irkeni kuin\nlohkare sydämeltä ja tunsi muutakin kuin päätöntä pelon hätää ja ajavan\nahdistuksen puserrusta, Vernerkin unohtui pakoittamasta sydämen\nperukoissa ja väistyi tiedosta kuin minne olemattomuuksien pohjiin,\nolihan lämmintäkin, sanomatonta siinä, mitä itselle oli tapahtunut.\nJulmaahan oli ollut elää yksin tietonsa kanssa Verneriäkään kun ei enää\nkuukausiin ollut nähnyt kuin kaukaa silloin kun kiipesi myllymäelle,\njonne ei talosta näkynyt ja salaa katseli sieltä yli peltojen, ketä\nliikkui Pukkilan tallin edustoilla ja arvasi jonkun miehistä\nVerneriksi. Palavaahan ja polttavaa oli ollut, kun yksin sai kestää,\nvaikka Verner ja juuri Verner, oli ollut toisena, eikä nyt tullut enää\nnäkemäänkään. Mutta nythän oli jo kaikki tyyni päivän valossa,\nMantanhan ja Marjaanankin sanat olivat jo tarkoittaneet selvää ja\nsilmät puhuneet vielä selvempää, koko kylähän ja kaikki siis ehkä jo\ntunsivat asian, eikä hirveämpää tapahtunut kuin että oma mieli vain\nnousi ja yltyi ja läikähteli lämmintä. Tietysti häpesi ja oli kuin\nalastomaksi riisuttu, mutta vaimoihmisiähän he olivat niinkuin hän\nitsekin, ja miksei sitä tunnossansa tunnustanut, jota oman ruumiin\nhellyys värjyen suojeli, ja joka nöyryytyksenäkin oli sanomaton ja\nselittämätön sielun riemu ja ruumiin ylpeys: kunhan vain ummisti\nsilmänsä ja ajatuksensa eikä miettinyt, niin olihan onnellinenkin!\n\nMitä Verneristä enää: nyt oli muuta! Olihan ollut maan tasalle\npolkevaa, sydämen ratkot särkevää, jokaisen tunnon säikeen siekaleille\nrepivää, kun hän ei enää palannut, ei kuukauteen näkynyt, sen jälkeen\nkun hänelle oli itseänsäkin kätkien ja omaa tunnustustansa kaihtien ja\npaeten ja salaa uskonut korvaan, kuiskutuksen piiloista hiljaisin,\nhätäisin sanoin, ja kerta alkuun päästyään toistetusti ilmoittanut ja\npaljastanut, mitä luuli ja mitä kovasti pelkäsi tapahtuneeksi heille,\nkun ilo heitä vei ja he olivat unohduksen hallussa! Oli niinkuin elävää\nkuumaa tuskaa olisi tulisiltaan valettu ja kaadettu avoimeen sielun\nhaavaan, kun oli yksin saanut etsiä ja horjua ja haparoida, eikä toinen\ntullut avuksi ja horjuvan tueksi, vaikka tälle toiselle oli itsensä\navannut, ikäänkuin kaikki maailma yhtenä ihmisenä olisi saapunut\nitselle ja omistettu sydämeen! Ja kun sittemmin kuuli ja kuunteli ja\nymmärsi sanoista, että Verner ajoi isänsä matkoissa Urkolassa, ja että\nihmisillä oli jotain tiedossa, niin nöyräsi rintaa ikäänkuin olisi\nrautanauloja poven ympärille kääritty ja kiristetty, eikä tämmöisen\njälkeen tietänyt, saiko enää uskoa maan kuortakaan turvalliseksi astua\nja kestäväksi jalan polkea allansa. Niin oli ollut kovia päiviä ja\nviikkoja, että otsassa jyskytti, kuin olisi päänkuori uhannut haljeta,\nja rinnassa repeli, kuin olisi sydäntä juuriltaan kiskottu: ihmisten\npuheetkin olivat jo selvemmät ja tiesivät, että Pukkilan kapteeni\ntarvitsi rahaa parkin osiinsa ja Verner oli pantu naimaan Urkolaan,\nUrkolan Suomaa, sanoivat senkin, ettei Pukkilassa auttanut muu kuin\ntotteleminen, kun isä sanoi; ja senkin sanoivat, että kelpasi sen, joka\nSuoman sai, rikkaan tyttären ja komean ihmisen samalla kertaa! 'Kyllä\nPukkilalla se kieli on suussa lipoomaan joka kaupasta toden tekee!'\nkuuli oman äidinkin kerran pauhaavan, kun jahtasi tuvassa Kiilin Miinan\nkanssa maailman asioita, ja itse askaroi ja kalisteli patoja uunin\nnurkassa eikä tiennyt, mihin korvansa kätkisi, ettei kuulisi.\n\nSekaisin melkein oli mennyt pääraukassaan, kun oli ajattelemista enempi\nkuin itse jaksoi, eikä kukaan tietänyt eikä Vernerkään tullut,\nMetänkylän Agatallekaan ei rohjennut ja uskaltanut juosta ja puhua,\nettä hän neuvoisi ja lohduttaisi ja tietäisi ehkä, että pelkää turhaa.\nKirkossa oli juossut koko kevään näin pyhäisin, mutta silmät punaisiksi\nitkettyinä päänsä penkinlaudasta nosti, ja palasi kotiin takaisin mieli\nja jalka raskaampina kuin kirkkoon mennessä, sillä ei mikään vastannut\nmielessä, vaikka kuinka rukoili ja käsiänsä hykerteli ja hädän hiessä\nanoi ja haikean puserruksissa pyysi, ettei se olisikaan totta, minkä\nselvänä itsessänsä tunsi, ja että rukous kuultuna saisi sydän\nkevitettynä palata kotiin taaskin ja olla iloinen ja huoleton\nmielessänsä niinkuin ennen, ja viaton tyttö! Yötkin, jotka oli valvonut\nsängyssä Marin vieressä, joka oli nuori vielä ja nukkui sikeästi eikä\ntiennyt mistään vaikka oli sisarkin, mitä kesti, kun oli ikäänkuin\nkipeä ja tunnit menivät ja lepäsi ja silmät avoimillaan ajatteli eikä\najasta tuntunut loppua tulevan ja jokainen kuluva hetki kasvatti tiedon\npistosta selvemmäksi sydämessä ja epätoivon painoa vuoren vaakaiseksi\nrinnan ylle. Oli ihminen elänyt viikot ja kuin ijän ajat ikäänkuin\nitsestänsä nostettuna, eikä levon hiventä ei oman mielen poltossa, eikä\ntuen turvaa ei taivaan äärten tälläpuolen käden oijennukseksi\nhorjuvalle, eikä huoman helmaa ei äärten takaisissa menehtyvää\nsulkemaan lohdutuksen parmoihin. Ystäväkin, sielun ylkä ja ruumiin\nuskottu ja läsnä sydämessä kuin oman elämän tyke ja veren värinä,\nolemattomuuden pohjattomuudetko hänen nielleet, koska oli yhteisen osan\nhetkenä hänen paikkansa rinnalla tyhjä, ja poissa vieriltä se, jonka\ntukiin oli elämänsä turvana taipunut ja jonka huomiin ja käsivarsiin\noli ihmisensä sulkenut, kun itsensä unohti ja jätti!\n\nEi Verneristä enää: nyt olivat totiset edessä. Kylä tiesi ja ihmiset\nkohisivat, kohta oli jokaisen silmissä ja sormen osoituksilla ja\nkuiskutusta ympärillä, missä liikkui! Ei ojan pohjissa sitä kyselemään\njäädä, kuinka vetelään jouduttiin, vaan kavutaan ensi toimena kuiville,\neivätkä palkin pettäessä jalan alla lankun palaset ja niiden\npelastaminen veden ajoilta lähimpänä murheena ole, vaan oma pääseminen\nmärjistä ja kiipeäminen kamarille! Nytkin oli silmänräpäyksessä\nsiepattava sielu kokoon kuin helma hameissa, jätettävä Verner\nVerneriksi ja katkilankut lankunpätkiksi sekä uskottava omaan jalkaan,\nettä se kahlasi, kun tarvittiin ja kiskoi savista, minkä muta askelta\nliejuihinsa imi. Jos näkivätkin mitä, ja sitä silminensä urkkivat, niin\nkätki murheensa syvemmälle sydämensä peittoon ennenkuin häpesi\njulkisesti! Niinkauan kavahtaa jäälläkin ja empii askeliansa\niljanteilla kuin pelkää liukastuvansa, mutta kerta livastuneena pitää\njalan olla nopsan ja nopean, jotta horjahtaneenakin seisoo solakoiltaan\npystyssä ja nilkat tämmäävät liukkaillakin tanaan!\n\nVaiheitahan kulkee ajetussa ihmismielessä mitä vain kuin tuulen\npaimenilla laineen loputonta vaihtumista kuheran meren vaappuvilla\nlakeoilla. Niinpä oli Siljakin nyt Marjaanan taannoisten pistossanojen\nsatuttamana ja Mantan makeitten kateuksien säälittelemänä eri\nmielenheittojen ja sydänmurron rynkäysten jälkeen sillä asettumisen\nasteella ja niillä järjentiedon jäähtymillä, jolloin veren lennon\nlomitse ja ajatusten karkupuuskien välitse ihmisen korvaan taas alkavat\nkantaa hänen heikon viisautensakin säikähtäneet neuvot ja varottavat\nkuiskutukset ja jolloin hän alkaa tapailla mielensä riistyneitä\nohjasperiä taaskin huomiinsa ja hoteisiinsa. Salamansävähdykseltä\nolikin siis Silja yht'äkkiä raitis ihminen koko virkulta pääkerältään\nja selkeä hiven jokaiselta ajatuksensa toimelta: ymmärtäähän\njänöpupukin haassa kääntää loikkansa saman keikin, kun yltää pensaan\ntakaa koira kita irvissä eteen! Se oli sirkku tytönpalanen ja murheensa\nkuin nyytinmyttyyn sulkenut ja piukasti solminut tytär-ihminen, joka\nnyt kepsasi kannankeveiltä ja kuin ketä hyvänsä nilkkavilskan kilpaan\nhaastaen raskasaskelisen Marjaanan ja hieman jo verkastahtisen\nMantankin vierille ja rinnalle ruohikkoisella kyläraitilla. Eihän\nsurmiksikaan sallittu pahasisuisille sitä iloa, että näkisivät nirsot\nsilmän nirkoltakaan ja hernepavunkaan kokoiseksi vahingonilokseen oman\nmielen vavahduksiin ja ajatusten huokauksiin, mitä sitte nielikin\nsydämissään! Surraan sitte, kun se päivä tulee, mutta nyt ei näytetä\nmitään! humisi uhma verissä, niin että korvalehtiä kuumotti ja huulten\nhereä piukistui. Karitsainenkin hipii hammasriviltään puremisen uhkaa\nmuka, kun parkaa ahdistetaan, ja Siljallakin oli puhdinhuminaa\nhameenliepeissä ja pään keikka nakattu ylpeyden kenoon, vilahduttivatpa\nhampaanhelmet luunvalkeitansakin lyhentyneen ylähuulen peitoista, kun\nvihastunut vinhensi askeliaan, ja sydänveriinsä koskettu, mutta\nmielensä helmat koonnut ja siepassa vihurin viskeiltä pelastanut nyt\njoudunmenossa ja jalkakiepassa kiirehti puikki mokomien ohitse,\nkarsaitten silmänkynsiltään ja kadekirppujen sielunkärsiltään! Olikinko\nahdistuksissa ja sydän kuin palasiksi lentämässä, niin mitä se muihin\nkuului ja pitikö sentähden olla ihmisten nokittavana kuin talinpalanen\ntiaispölkösten hakkaamilla!\n\nOhitse Silja pääsi kiusanhenkiensä tieltä, ja mieltä puuskutti niin\nettä silmiä sumetti, mutta olikos siltä sydän keviämpi ja huolten\nkuorma huojentunut? Ei ikinä enää ole kenkä kevyt ihmisellä eikä\nkoskaan enää rallittele kurkunkiuru lystinvaltointa ilmapieliin!\nliioitteli nuori povi hetkensä haikeata ja nieli kuin yhtenä suupalana\nkoko elämän surua. Askelensa oli saanut nopeiksi, kun ohitti ja oli\nylpeä, mutta kuinka heikottikaan polvitaipeita nyt, kun oli edellä, ja\nkoko ruumis värisi kuin olisi joka jäsen haavanlehti. Ovat kovia\nsilloin, kun koko ihminen värjyy ja haikii avun anoa ja hyvyyden hoivaa\nja tuen turvaa. Ovat vieraat vieraita ja omat tietämättömiä ja Verner\nkuin maailmojen takana, kun minä hoipun heikoimmillani yksin ja olen\nkuin astia hulantäysilläni ilman vyötä ja pidettä!\n\nNoin nyyhki ja vaikersi nuori poloinen naisosansa väistämättömissä\nvaikeuksissa, mutta minkä sielu lannistuu toivottomuuksiin ja huokaa\ntyöläyksiensä kuormaa, sen lääkitsee ruumiissa veren nuori neste ja\nlohduttaa mielessä sammumattoman elämän luova syke. Taipuihan Siljankin\nanturan alla tiekamaran matala poimulehti, mutta nosti piikkinsä päätä\nvirkkuna kohta ilmoja kohti, kun askel oli siirtynyt ja tallattu taas\noli vapaa varsinensa päiviä päin ja eho yrtti pystyssä jokaisen\nlehtensä sirkkumilta! Entäs orpo karitsainen aidan takana tuolla oman\npellon puolella piennarkedolla, itkikös se ja määki orpona katraan\nkeskellä, kun raukalta emo eilen oli kuollut, ja vieraat emot yrmivät\nja torjuivat kylminä luotaan oman karitsansa tieltä, kun hoivaton meni\nhakemaan turvaa ja tuuppimaan lämpimän herua nälkiinsä: ei määkinyt\nsuruansa ja jäänyt avuttomaksi, vaan oli kaksin verroin ja koko pienen\nturpansa toimelta uutterana laitumilla sekä nyki nyhtää, minkä hieno\nhammasrivi ylti ja ymmärsi, ja oli uljas elukkaisenakin ja omin heikoin\navuin! Siljankin herahti rohkeus sydänkarsinaan takaisin: minkä ruoho\nkokee ja lannistumattomana kestää ja minkä luontokappalekin\nparkaisenakin elämää hapsii hoppuvin huulin, eikös samaa jaksa kestää\nja voittavana kokea poljettu ihminenkin ja vain karitsallako ovat\naltistumisen neuvot korvata osan kovuudet uutteran uskolla ja nöyrän\nuskalluksella? Kamaran kärsivällinen ruohonpiikkikö ja katraan rohkea\norpoko olisi ihmistä neuvoisampi, kun kovat ovat kulkeneet ylitse ja\nelämä on uljas nousevassa tallatussa?\n\nSiljassa nousi, versoi ja vehmautui: neitohan vain oli ihmisessä\nkavahdellut, nyt asteli tien selkää ilman seuraa vavahtunut nainen\ntietoinensa. Karsaus oli siis nyt sanonut sanansa, ja kateus julistanut\nilmitodeksi julkitiellä sen, mitä itse oli omilta ajatuksiltaankin\nkoettanut salata ja niin kauan torjua luotaan kuin usko kesti! Nyt siis\noli toistenkin tiedossa se, mitä ei kuitenkaan voinut väistää, ja turha\ntaakka olkapäiltä poissa, jotta olivat hartiat vapaina kantamaan sitä\ntodellisempaa kuormaa, joka nyt oli niille nostettava. Vastuun tieto on\nankara voima, mutta nostavakin voima, kuorman sälyttäjä, mutta kuorman\nkevittäjäkin, ja Silja oli kosketetussa hetkessään astunut elämän\npolulla kuin kynnyksen yli, jonka taakse ja tuolle puolen jäivät\nhilpeän lapsuuden huolettomat ilot ja kepeän nuoruuden ajattelemattomat\nhuumat ja liehuvat riemut, ja jonka tällä puolen vartoi ja edessä\nodotti astuvaa ihmistä ijän taipaleen tuntematon tie matkan vaivaa\nvelkoen ja kestämään käskien, mutta siunauksiinkin kutsuen ja almuille\nvihkien. Miero minä olen, neitonen, häpeäni häpeejä ja työläs itseni\ntunnustaja, nöyryytetty ihmisten silmissä ja syntinen katuja\nkirkonpenkissä, mutta ruumiini siunaa minua kuitenkin siitä, että minä\nolen nainen, ja vereni humina suonteni ummissa kiittää kuohuten sitä\nkipeätä osaa ja äidin onnea, että olen vaimoksi luotu ja kantavaksi\nvalittu!\n\nNoin loi mieltä sydämiinsä satutettu Silja, ei ehkä tiedoin tiettyä ja\najatuksin ajateltua, vaan veren tuomaa ja tunnon kantamaa elämän yltää\nkuin paisuvat meret viertäväin vettensä kumpuavaa nousua ja aallon\najavaa harjaa. Askel nousi, ei nopeana ehkä enää ja neitosin kilvoin\nkevään luvissa helluntaita kohden keinukisoille rientäen entävänä, vaan\nvakaana nyt ja varmoin nilkoin, veren pelvot kukistettuina ja\nsydänhädät voitettuina, kuin uhritietä naisen tiedoin astuvana ja\nvelkovan elämän kihlalahjoja raskain kantavana vaimouden vastuin. Oli\ntyven Siljan selkeä otsa ja sees hänen silmäinsä rauha, kun hän nyt\nkohotti painuneen katseensa polun ruohoilta askeltensa edessä ilmojen\npäiviin taaskin ja kiirehtivään kirkkoväkeen pyhäisellä kylätiellä sekä\nsiirsi mielensä surujen saarroista ja heikon haikeuksista lähitoimen\ntietoihin ja tehtävän murheisiin.\n\nYlispään mäen päälle oli Siljakin jo saapunut ja äitiin sattui\nkauempana tiellä jo puoli matkassa Katavaisten tanhuaa huoltuneen\nsilmän ensimmäinen katse. Ei tiennyt aavistuksen vertaa vielä\nkirkkosaalissaan astuva ja pystypäin kulkeva tapahtuneista ja\ntyttärensä osasta ja olikos Metänkylän Agatakaan, äidin vieressä\nheikkoine voiminensa huuppiva, minkä vanhat jalat jaksoivat, olivatkos\nhänenkään lempeät silmänsä vielä kertaakaan havahtuneet huomaamaan,\nkuinka oli huoli suuri sydämessä ja kummityttären rinta jo kuukauden\npäivät työläyttä täynnänsä! En ajattelekaan Vähäntalon emäntää, kuinka\nhän tuomiten kääntäisi päätä taakseen ja kaventaisi ohutta huulta minut\nnähdessään, jos vähänkään tietäisi, kun nyt kävelee niska niksaten ja\nmuuta tuimien kolmantena joukossa Agatan vasemmalla vierellä kun äiti\nastuu oikealla, jäähmetti ennakoiva säikähdys Siljan askelta, kurkkua\nja ruumiin mieltä. Tuska kiristi ja pelon heikkous järsi taaskin\nsydänjuurissa. Uskallanko ikinä ja koskaan alkaa puhua ja sanoa\näidilleni, ja saanko kieleni liikkeelle, kun on tunnustettava, mitä on\ntapahtunut ja vielä senjälkeenkin on näytettävä hänelle silmäni! Ja\nkestänkö, kun ihmiset menevät päät kankeoina ohitse ja Vähätalossakin\njuostaan akkunoihin ja emäntä huutaa muutkin näkemään, kun minun täytyy\nohitse ja mennä tarha-askareihin, niinkauan kuin jaksan? Agatalle menen\ntänä ehtoona kirkosta palattua ja lypsyn jälkeen Metänkylän tupaan ja\nsanon kaiken ja itken, kun olen hänen kanssaan yksin ja hän antaa\nanteeksi ja lohduttaa ja tulee kukaties yhdessä minun kanssani puhumaan\näidillekin, niin että äiti ymmärtää eikä suutu niin että lyö. Kirkkoon\nminä nyt menen tämä kerran vielä ja rukoilen penkissä ja vien kuulevan\nhuomiin, että minä olen muuttunut ja toinen ihminen kuin ennen, enkä\nenää kadu ja pelkää, että tapahtuu niinkuin tapahtuu ja minulle tulee\nlapsi, kun vain itse jaksaisin askeleeni ja jokaisen kiven\nkompastumatta, ja kunpa ei vain isäkään, kun saa tietää, olisi enempi\ntyly kuin tarvitsee, vaikka kaiketi hän tästälähin välttää silmää eikä\nkatsokaan minuun, kun olen tuvassa. Voimani minä nyt tarvitsen niin\npaljon kuin niitä ikinä mistään saan, enkä saa enää olla heikkokaan ja\nrukoilla, silloin kun apua haen, ja virua anomisessa pelkän tämän\npelkäävän itseni tähden, vaan meidän yhteisestä puolestamme, että\nkestämme me molemmat niinkuin meidän kahden nyt on kestettävä, jotta\nolisi lapsella äiti minussa ja minulla elämä lapsessa.\n\nSilja suoristi itseänsä tiellä, kokosi kuin vartensa varmemmaksi, uuman\nsolakkoihin valahti tasaisuutta, askelten nosto jätti keveät\nnopsautensa mutta myöskin levottoman pelon hätiköivät hoput, silmien\nherkkymät, ennen iloiset, viimeksi huolten viiltoja välähtelevät,\nvaihtuivat vakaviksi: taakan tiedossa oli voimaakin virrannut nuoreen\nruumiiseen. Raitis kuin korkea syyssuven päivä oli Siljan seestynyt\nsilmä, ja harhansa riisuva kuin niittokypsä heinä nurmikkoiset\nnuoruutensa oli Siljan rohkaistunut sydän, kun nyt asteli kirkkotietä\njonon parvessa ja muitten joukossa osaansa asettunut nainen, vieraita\nedessä, vaikka omiakin seassa, vieraita takanaan, vaikka koti lähellä,\nvento kaikkien keskellä, mutta elämänlupa rinnan alla omana ja ihminen\nitsensä varassa, tulevaista kätkevä tulevaisuuden huomiin.\n\n\n\n\n10.\n\n\nJono oli jo pitkä tiellä, venyvä eteenpäin, ja kuin kaulaa kurkotellen,\nmissä asteli muitten kärkenä vauhtinsa vakaissa Lahdenperän turvallinen\nlautamies matkaa tehden ja tietä jättäen, kinterillään jo kokonainen\npoikaliuta kirmasemassa, koska omien poikasten, Vihtorin ja Artturin\njoukkoon jo oli vilistänyt Ylispään Akukin ja Osku ja takaa huhki\nminkä kirkkohousuiset säärennappulat liika-pitkissä trompuissaan\nkerkesivät ikäistensä parveen Uudentuvan liinatukkainen Jalmarkin;\njatkuva takaa ja kuin pitkänrihmaa piimätuopin suusta juoksutellen,\nminkä myöhästynyttä polkaisi taloista tielle, Miina mallissaan ja\nröijyn tällissään Ylisenpään luhdista ja Isontalon Eemil uusissa\nparselisaappaissaan Alisenpään kujilta, Vähäntalon Selim ja Toistalon\nHulda, Toistalon isäntäväkikin, kapteeni leveänä edellä, pojat nelisinä\njälessä ja kapteenska arvoissaan viimeisenä, kaikki puoltusinaa omassa\nerillisessä ryhmässä, niinkuin olivat eriväkeä kylässäkin ja\nLangholmasta rikkaina muuttaneina kapteenskan kotoa, Toistalon\nvoutikin, Feeliks, ja teijapiika Feemi, kaikki aterioineina ja pöydästä\nnousseina, kun päätyakkunasta nähtiin Lahdenperän väki menossa ohitse\nkirkkomatkalla; taajeneva joukko kauttaaltansa ja kirjaville\nvilkastuva, minkä vain poimutteli piennarpolkua vainioiden vieriä\nemätiehen ja väkeä saapui milloin minkin veräjän avaamilta tai\naskelportaiden ylittämiltä lähitölleistä tai loitompien takamaiden\ntorppakulmilta, yksinäistä kyykkivää vanhaa paria, rotevammin astuvaa\nkeski-ijän periskuntaa, isä-Juha rytevänä edellä pojanpiipanaa\nkannoillansa, äiti muorisena jälempänä, mikä kepsakinttuisena\nkiireenvilkkaa tehden, mikä tanavartisempana menon jomoa keikutellen,\nkaikilla hännissä tytönlirppaa piiskasaparoin niskoissansa, ellei\ntalutettu käsipuolesta miehenvesaa, jonka haarojen oli kerjettävä kaksi\nharppaa siinä kun äiti hameissansa humisti yhden. Jonoa oli kirjavaa ja\nrientävää jalkojen napsaamilta ruohoisella kylätiellä ja korkojen\nkapsaamilta kopisevien kalliopäivien siloisilla rinnoilla. Katavaisten\ntanhuallekin oli jo taitettu, kylä jo etummaisilla takana ja Lahdenperä\nkärkimiehenä parasta puhtiansa painumassa näkyviltä koivuviidan\npeittoihin Vähänniemen haassa ja pianpa oli jo muillakin kuin\nLahdenperällä sieraimissaan tuoreen koivikon lehdekäs haju kahden\npuolen tietä.\n\nSuhisi virkistävästi vereksissä lehdiköissä, tuulen liehto kampasi\nlauhoin käsin taipuilevia latvuksia ilmojen suvisissa sinissä ja\nvirpivän vihannan lukematon kansa kilpaili riemuin ja hulmuvin säihkein\nsiitä, ken ahneemmin kokosi kullan kylvöt lehtiensä välkkiin ja kenen\nkumartelevat huojut tuhlaavammin liehuttelivat runsaan auringon rikasta\nkihlaa hartioittensa häilyillä. Oli kihlojen kimmeltä kallioittenkin\nkuvuilla, joitten valkoisille silloille, lehtohaa'an siimeksissä\nleppoisasti poimutteleville, aurinko niillekin oli levitellyt\nhurstiensa hilpaa ja lakanoittensa lainivaa läikkää, oli viserrystä\nilmoissa kun leivo liversi korkeoilta telteiltänsä ja siipivää\nsirkutteli joka ainoan oksan koivuisilla keinumilla, oli sammal\nkalliovierteilläkin virkkua ja nurmenpälvet lomissa pilkuttelivat\nnotkelmista valkoista ja sinistä niin helkkimiltään, ikäänkuin olisi\nturpeen kukkasenkin piipiteltävä mättäiltänsä ellei äänenkiloa niin\nkuitenkin värinvilkkua muuhun ilmantäyteiseen, jotta julistaisi\njuhannusta jokainen ruohon piikkikin kedon piiloista ja kissankäpälä\nkivikkonurmen kitulailta, siinä kuin lintukin kurkustaan jokaiselta\noksantyveltä ja lehden vipajava lehdon hiuksissa jokaiselta tuulen\nhenkimältä.\n\nMeni näissä huumissa jo ihmisveriinkin siemausta, Lahdenperä\netummaisena ja kesken vakavia kirkkomatkan astumisia työnteli ja\nkirvotteli jakun etupieliä puolemmas rinnoilta, jotta tuulen huljat ja\nmuut ilman suviset hulat pääsivät likemmälle ruumista ja vapaammasti\npaidan rinnusta leyhyttelemään, pikkupojat isän takana, Vihtori edellä\nja Artturi vanhemman veljen ensimerkiltä näppivät virkistymissään tien\nohesta, mistä irti saivat nummen kamarasta kiven liusketta tai mukuran\nsilinkäistä, mitä sormiin sattui ja nakkelivat kilpaa, saisiko\nkumpikaan kivensä korkeimman latvan tasoille tien poskessa ylhäällä\nmelkein kuin taivaan korkeuksien huojumilla, yritys, mikä vasta\nonnistui ja loistavasti Ylispään Akulle, kun hän kerkesi mukaan\njoukkoon ja paikalle, valmiiksi jo varhemmin käteen siepattu sopivaksi\nvalittu kivi lensi hänen linkoomiltaan kuin ammuttuna korkealle ylimmän\nkoivun tasoille ja kaartui sieltä komeasti kauas huojuvien peittoihin\nja kumartelevien latvojen taakse: Aku oli taattu tekijä ikämiestensä\nkesken näissä tavoitteloissa, suottakos oli kylän korkein tuulileija\npystyssä Ylispään lammasnaveton päädyssä ja turhaankos oli\nkymmenvuotias jo kolttuvuosiltaan asti jokaiselta ohikirmaisemalta\nkiiruimmassakin juoksussa ainakin kerran yrittänyt, ellei jäänyt\ntuntikaupalla koetusta jatkamaan, joko viimeinkin saavutti kivi\nkorkeimman torkon, jopa lensi ylitsekin, kun sisukkaaksi itsensä pisti\nja vanhemmat miehet naureskelivat ja katselivat vieressä, elleivät\npiloillaan kopistaneet hekin korkoineen itselleen irti kiveä nummesta\nkouraan ja nakanneet, niinkuin isoveli Brynolf leijan ylitsekin\npuol'taivaisiin hattaroita päin pilvissä käsin!\n\nJa yksinkös vain joiltakin kiviä nakkelevilta ja puol'ikäisiltä\npojannaskaleilta olivat hakalehdon suhistelevissa juhannuksissa ja\nlemahteluissa unohtuneet mielestä vakavuudet ja kirkkomatkan\ntotisuudet? Kuinkas vaan oli laita Vähäntalon pikku-Fiinunkin, taannoin\nVähäntalon tuvan akkunassa nenänpiikkeineen killuneen ja merkillisiä\nkokeneen ja sieltä kirmassa Isontalon luhdin kautta Isontalon Hiltun\nseuraan törmänneen ja senjälkeen juoksujalassa ja Hiltun käsikynkässä\nlivistäen muut tiellä ohittaneen ja nyt Lahdenperän Eevertin lähissä,\nvaikka kolmisen askelta taampana vielä hipsanhilkkaa kävellen ja sitä\ntinkaa varoten, jolloin pyyhkäistiin ohitse kaikkien mokomien ja\nkäveltiin kaksin Hiltun kanssa poikien edellä kattuunit humisten?\nKuinkas vaan oli laita tytönhuitakan, tai huidakkojen kummankin, sopi\nvakavamman ja vanhemman sydämessään kysyä ja itsellensä ihmetellä,\nniinkuin esimerkiksi Lahdenperän teija-Fiian, jonka ohitse viimeksi oli\ntörmätty, ja nyt käveli harakkojen takana ja näki kaiken ja anturain\nhipsutukset. Eivätkös pahikot molemmat, niin käsikynkässä kun lensivät\nja melkein tallasivat edestään vanhemmat ihmiset, niin että kiitti\nlykkyänsä, kun oli saanut eheäjäsenisenä väistetyksi puoleen, eivätkös\ntuulitiaiset ja heittoharakat yrittäneet syntiä aivan silmien edessä ja\nilmipyhänä edelläpuolenpäivän! Kas vaan ja tanssin kutia varpaissa\nkohta kun silahtaa kallio tasaiselta anturain alla! siunasi Fiia\nitseänsäkin ja omiakin heikkouksiaan muistojen salaisuuksissa, kun\ntodelta tytönlirpat kokeilivat pari hyppyaskelta aivan näkemän päässä,\nkuljettiinhan juuri siltä kohdalta tietä, jossa kallion pinta leveni ja\ntarjosi valkeata selkää niin avaralti kuin ahnekaan antura ikänä\nkaipasi tasaisen tilaa leiskumisilleen, ja niin silosilleen huiskittuna\nkuin koskaan kallio lakeoillaan saa oppia sen huudin, ettei sinne\nsammalta kasvateta, jossa pyörähdellään! niin kauan kuin ikä tekee\ntyötä ajassa ja nuorta polvea nousee vuorollensa kylässä ja niin kauan\nkuin suvisunnuntait kallistuvat ehtoisiinsa ja ilmat hulmivat samaa\nnuoruutta kuin tuore ihmisverikin!\n\nFiia oli vanha ja kulunut nyt jo, ja mitä hän enää ajatteli\nkirkkomatkallakin, ajatteli hän lehmiänsä laitumella ja ehtoisia\nlypsyjä, mutta sen verran eli hänessäkin vielä muistojen hajuja, että\nhän ymmärsi, kun näki, ja paheksui, kun piti katsella, mitä lehakot\nyrittivät anturoineen kalliolla, vaikka oli aamupäiväkin vielä ja\nkaikki kirkkoon menossa! Ja mukuloita vielä mennä vuonna molemmat,\nvaikka nyt jo ripille päässeitä ja ikäänkuin ihmisiä ja ajatukset\nniinkuin varpaatkin maallisissa ja syntisissä! Fiian sinenpunervat\nkasvot oikein nytkähtelivät: sitäkinkös vielä piti nähdä, että Eevert,\noman talon Eevert viitsii kurkistella olkansa taakse ja nykäistä\nniskaansa ikäänkuin tahdinpolskaa vinguttelisi viulunkieleltä\nharakkojen hyppyihin viistetakanaan ja kuin vasiten peliltä juuri hänen\nnäkemikseen poukittua kalliolla! Niin paljon oli nestettä vielä\nFiiankin kipristyneissä jäsenissä, että hän paikalla ymmärsi koko\npoohakoimisen edessään, ja häpesi jokaista sydämensä kurttua myöten.\nJulkeavatkin, ja ovat nuoria, vaikka vanha katselee! pahoitteli\nFiia ja oli närkästynyt, närkästynyt itsensäkin puolesta, koska\nmuistuivat mieleen omatkin juoksemiset joskus, ja painoi kuin häkä\npäätä ja sydänsäkkiä! Semmoinenkin ikä joskus, jolloin varvas haiki\nsunnuntai-ehtoota, eikä ihmistä olisi pidätetty tansseista, vaikka\nolisi kytkyimiin kaulittu ja seinään määrlötty! Lirputkin, en paremmin\nsano, ei ihmistä enempää hameissa kuin että kintut vilkkuvat helmoista,\nkun on nuorta miestä tiellä ja Eevertiä vilasemassa olkapäänsä ylitse\ntaakseen, poikamiehen rohkeuksin ja silmät viskeillä! Noin vasikatkin\nhyppelevät, kun luulevat nappuloitansa nuoriksi vielä laitumilla ja\npotkivat vaikka takasorkkaa kahteen vinttaan, vasempiin parilta ensin\nja sen jälkeen koko tämmiltä oikean ilmoihin! En minä Eevertistä, hän\non mies ja miehet tekevät, mitä tykkäävät, mutta hupsakatkin, mitä\ntirskuvat nyt, kuin olisi salaisista sovittu ja ehtoiset päätetty, kun\nEevert lipsasee silmäluonta sillä kurilla päätään, joka veikkaa tyttöjä\nkohden ja sivasee lakkia rennommille hiustensa tupsuille ikäänkuin\ntässä olisivat paikalla siepat kysymyksessä, käsivarsi uumille ja\nvalssi veivattavana kalliolla! Tuommoisia ne ovat vieläkin ja\nnuorenverisiä, vaikka luulisi maailman minun ijässäni jo sentään\nviisastuneenkin, kun kuitenkin on vuosia jo niinkin paljon kulunut!\nhuokasi Fiia kuitenkin harmittelunsa seassa elämän parantumatonta\njärjettömyyttä. Mihinkäs asti minäkään olen lopulta pötkinyt, vaikka\nuskosti juoksinkin mukana niin kauan kuin piiput olivat nopeita:\ntarhapiika olen ja teijan karahtäärissä Lahdenperässä, eikä muuta\nkuritettavana kuin sonni tarhalla, kun kiusaa lehmiä lypsätessä!\n\nSöi sentään mieltä, koska parempaakin kuitenkin tiesi ja oli oppinut\nelämässä, tuommoinen päätön teerenpeli ja poohakoiminen selvällä\naamupuolipäivillä ja julkisella pyhätiellä kirkkoon kävellessä vielä\npäälliseksi: olkoot nuoria, mutta ymmärtäkööt sentään hävetä, etteivät\nvanhempienkaan ihmisten edessä ja nähdessä osaa olla siivoja.\nLehmiänsäkin Fiia iski tarhalla karakalla, kun huomasi ajattomia\nmielitekoja lypsyn aikana, ja niinpä hän sentään nytkin jotain narahti\nja hosaisi sanan vitsalla jälkiin, kuulivatko sitte lehakot lennossaan\nja ottivat korviinsa ja opikseen, vai niinkö olivat jo pauloissa ja\npahan jadoissa, että neuvot jätettiin kuulemattomina pyrstön taakse!\n\"Minä läiskäsen Mansikea kylkeen ja sieppasen makeasti, kun minä olen\nkiuluineni kyykkysillä rivon vieressä ja ruoja samaan aikaan alkaa\nnostella hännän juurta ikäänkuin missä valmistuksissa oltaisiin ja\nloron pitäisi samoilla venytyksillä roiskutella ruodepalkkeihin, mutta\nMansike on kuitenkin jumalan säätämiltä ainoastaan elukka ja viaton\nluontokappale, kun te olette kastettuja ja rippiliinalle laskettuja\nihmisiä ja teillä pitäisi palmikkopiiskojen ohella olla päissä\njärjenmurenaakin ja ajatuksenkipenää jossain kopannurkassa, mutta\npaljonkos mieltä teillä sittenkään on pääkerissänne ja kananhatuissanne\nenemmän kuin lehmänraiskalla häntänsä juurissa lypsytiimalla: kumpis on\nrivompaa, kun räiskyy ruodepalkeilta kiuluun mitä, mikä ei kiulun\nlautojen sisäpuolelle kuulu, vai se, kun kirkkohankkinainen ihminen\npyhävaatteissaan ja palveluksiin pestynä mielenastiansa pohja-uurteilta\nalkaa ennen penkki-istumisia ja amenen siunauksia jo kirkkomatkalla\nviljellä silmiänsä syntiin ja katsella poikiin ja viskellä anturaa\nikäänkuin kirkonajat jo olisivat ohitse ja ehtoot käsissä\nsynninsilahduksiin ja viekan viettelyksiin niin että rikin hajut\nkäryävät kalliosta ja piru äkkää torkkumiltaan, että hänen on oltava\ntaksissa pyhäpäivinäkin jo huomenvarhaisesta alkaen ja ennen\nkirkonmenojakin!\"\n\nFiia jupisi nuhdetta ja paheksumisen toraa juljettomille kirkkotiellä,\nniinkuin oli pidettävä suukopua ja madonluvun nupinaa tarhallakin, ja\npää Puniken kupeissa, kun ei järjetön elikon ymmärryksissään malttanut\nseistä edes lypsyn aikaa aloillansa paikalla, vaan oli huiskittava\nsenkin vehkeet häntälorvilla ympärille ja tyhjiin ilmoihin: tiesi sitte\nsen, kummanko korvat olivat kuuliaisempia kätkemään opetusta talteen ja\nneuvon siementä lehtiin, Punikenko läpyttelevät sarvien juurilla ja\nlypsytarhan levoissa, vaiko heilakkojen heriät huiviliinojensa huomissa\nja elämänhuomenen nuorilla sirkutuksilla? Eihän enempää saattanut\nihminen, kuin harmintoransa nuhdella, oliko sitte kurittomille\ntarhoilla, vaiko lentohameille kirkkomatkalla, ja niinpä hyntystikin\nFiia tämän jälkeen tehtävänsä täyttäneenä ja karakanvitsaa näyttäneenä,\nrauhoittunein tunnon tiedoin ja sielun kolehdit maksaneena edellensä\nkirkkotietä, minkä kirkkokenkien kangistuneet anturat kallionselkää\njättivät ja kihdinkumpurat varpaitten nystyröissä joudun tekoa\nsuvaitsivat. Lentäkööt edellä, minkä on synninkeveyttä vielä höyhenissä\nja hepenissä, kyllähän se tunnetaan, että jos nilkoissa on karkua, niin\non vuosissakin routaa, ja että jos kenkä on sorjempikin ja anturan silo\nliukas valssiin lähdettäessä, niin kun aikaa on pyörähtänyt ja ijän\npolskaa kestänyt, hyvätkin pieksut pian ovat rajanrujoina jaloissa ja\npaksutkin puolipohjat tanssitut traasuille! lohdutteli Fiia mieltänsä\nja huuhteli apean kaunoja alas ajatustensa kurkusta, kun auttamatta jäi\naskel askeleelta jälemmäksi ja äänen kantamattomille rientävien nuorten\ntaakse, kuinka urhoollisesti kantapää kepsuttelikin hameen liepeissä ja\nsaapasvartiset kintut tekivät uskollista työtä tiellä.\n\nEivät jouttihiehot siltä tarha-aitauksissa lypsyille ja apevihdaksille\npääse, vaikka kirmasivatkin hupakot ja puolvasikat ennen karjaa ja\ntäys'lehmiä, ja poukkivat poohakoivat tyhjän touhuissa tarhan veräjillä\nniitten edellä ja tiellä, joilla ovat utarat kannettavina laitumilta ja\nrieskantäydet kihdattavina takakintuissa, eikä suinkaan koohonestikaan\nkirkonpenkeissäkään ja rukouksen pilttuihin sen mukaan veräjiä avata,\nkuinka on suivia juoksemisiin ja nuoruuden vauhkoutta synnin vikoina ja\nlennonhuikenteluina jäsentaipeissa ja sorkanviskeissä, vaan sen mukaan,\nkuinka on vakava utarien herppu ja vakaisa astelemisen vitka, jotta jo\nlantiolautasten notkumilta näkee ja nilkkojen nuotilta ymmärtää, kenen\nkantimilla laidunten annit ja hammasnyhteet elämän kedoilta saapuvat\nkirkon oville, ja kenellä ovat hartauden herut valmiina ja uskon lypsät\nodottamassa, kun pappi saarnaa, ja seurakunnan on oltava otollinen\npenkeissä, ja hurskauden rieskat juoksevat raintoihin ja kuohuvat\nmaitolämpimiänsä kiulukepun pohjiin!\n\nKun hiukset alkavat harveta ihmisellä ja päänkalju paistella\npuuntaviansa tukan karvojen peitoista, niin silloin kysytään taitoa\nkamman viljelemisessä, jotta haituvain rippeet tulevat asetelluiksi\nsiten, että paljaat paikat parhaimman mukaan peitetään näkyviltä ja\nsuitaan hämyihin, ja samatenpa on ihmisen elämänkin kaljuvuosissa ja\nilonnukan karva karvalta varistessa ehkäpä joskus tiheätakkuisiltakin\njuurimarroiltansa, osattava sukia jälelle jääneet suortuvan piipat ja\nsuostumuksen rippeet niille kallistumille ja jakauksen kangistumille,\njoihin jouhilla on venymisen luontoa ja joilta pahimmat katopälvet ja\nmarraskuun merkit ohauskulmilla ja päälaen saroilla tulevat peittoihin\nja säällisiin huppiin. Fiiakin siis, kuinka tunsikin nuivaa jäsenissään\nnuorempien poukkiessa juoksujaan ja kuinka mieli maistuikin tervalta,\nkun hilpasivat jopa kirkkotielläkin ne, joilta vielä eivät olleet kudit\nkuluneet anturoista, Fiiakin siis lauhdutteli apean mujuja\nsydänsykkäränsä kutistuneissa lokeroissa parhaansa mukaan ja tyytyi\nmuka ja kiittelikin kuoria, koska parempaakaan ei enää ollut\nnäperreltävänä ja pähkinäsisukset jo aikoja sitte olivat maistetut ja\nsyödyt, ajatteli sitä, että istuu otollisempana kirkonpenkissäkin\nkirkonajan, kun eivät enää jäsenissä syhy ja mielen hiessä särje\nmaailman halut ja hypyn kiusaukset, vaan on ihminen jo asettunut, laita\nveriltänsä ja tasainen jaloiltansa, niin että varvas jättää viikolta\nvähemmän syntiä taaksensa ja on vähemmän kaduttavaa kirkossa\nminävaivaisen aikana ja saarnan manauksissa. Fiia siis kävellä huippasi\nkirkkotiellä, minkä vähän kuivuneet ja luonnoltansa lyhyet kinttusääret\nmatkaa kerkesivät tekemään sekä siunasi sitä ymmärryksen lahjaa\njärjessään, joka opetti hänet näkemään ja neuvoi hupakoimiset\nhupakoimisiksi, ja nuoret nuoriksi, jotka oikeastaan eivät muuta olisi\ntarvinneet kuin samaa karakkaa kinttuihinsa, jolla laiduntiellä hosaisi\nkarailevat hiehonjuonikkaat turhilta poukoilta ja pujakoimisilta kuriin\nja säärisäätyyn karjapolulla! Aurinko vain kiloitteli niin kiusaavasti\nsuoraan edestä ja koivumetsän kimmelten ja harjaavien latvojen takaa\nsilmiin, että sai läpytellä luomilautojansa, jottei suvi sokaisisi ja\nhuika hämmentäisi tienselkää pieksujen edestä, kun astui ja hame sätki\nsääriin.\n\nJonon sojoa siis riitti tiellä, kallion selkä kopisi ja lakkasi\nkopisemasta, kuinka tulijaa saapui yksitellen tai useampana paljaille\nvuoripälville, tai kuinka menijää jätti, taaskin yksitellen tai parin\nkolmisin, miten seuraa oli sattunut, taaksensa silon kamarat\nastuaksensa edelleen nurmisempia tien polvia ja pehmovampia\nketotaipaleita, joilla korko ei enää napsanut koviin, ellei\nmahdollisesti yksinäisen kiven muhkuraan tiekedon piiloissa,\nvaan sipsahteli kevyviänsä ruohossa ja apilaan nukassa kangasnummen\nkimmoilla, milloin ei sinkautellut soraa jäljiltään kärryn\nraitin viilloksista kamaran pinnoissa tai koviksi kuivuneista\nlätäkköpainumista tiepohjan mudissa. Henrikssonkin, Vähäntalon Anders\nvasemmillaan ja Isontalon isäntä oikeoillaan teki jo matkaa ja\nsaapasvauhtia Vähäniemen pengertävillä kallioilla ja haa'an puolella,\nja koivumetsän varjoihin olivat jo saapuneet Alisenpään emännätkin,\nMetänkylän Agata välissään. Se järjestyksen vaihto oli kuitenkin\ntapahtunut, että Härmälän Herman oli jouduttanut askeliaan ja jättänyt\ntaakseen Vainionperän Heikin sekä muun seuransa, oman Judittansakin,\nniinkuin muunkin vaimoväen, jolle ei ajanpitkään viitsinyt hoveloida,\nsekä painoi nyt täyspuhtisin menoin emäntien ohitse saavuttaakseen\nisännät ja Henrikssonin ja päästäkseen praakkiseuraan ja\nmiesväkijoukkoon. Kaiketi Herman jotain sanoikin ja mujautti\nposkistansa, kun sivuutti oikeanohelta emännät ja Agatan, koska\nnykäytti lakkiansa ja niksoi niskaansa vasemmilleen, ja koska\nvaimonpuoliset kolmisin nyykkivät tiellä Hermannia käsin ikäänkuin\nolisivat naurunsopua hyrähdelleet, ja koska Herman yleensäkään ei ilman\nsananpilaa suupielestään ketään tienposkeen jättänyt, mutta tällä\nkerralla hänellä kuitenkin oli kurssi asetettu siihen menoon, että mitä\nsuupieli varistikin leikinpapenaa vierillensä, se seikka ei vaikuttanut\nsitä eikä tätä eikä hajun vertaa askelten puhtiin, jotka olivat\ntromppuvauhdissa sinne käsin ja Henrikssonin joukkoon, jossa oli\ntiedossa miespuhetta ja kielenvähtiä parranvirkistyksiksi ja\nkirkkomatkaiseksi muonansärpimeksi viikon ikäiseen jutunpaastoon. Oli\nkait sanonut, koska naurun hupaa jatkui ja mummot ja emäntäiset\nnyykkivät vielä Hermannin jälkiinkin ja huuppivat hyviänsä tiellä, oli\nkait pudottanut pakissut jotain hermannintapaisiansa ja harmittomiansa\nsivulle ja oheen, virkahtanut jotain suupuoleltaan ja askeleen\nsoveltumilta, tokaissut kukaties esimerkiksi näinikään: \"yksi pääskynen\nkirkkosaalissaan tuo suven, kaksi kantaa jo pesää, mutta mitäs\nsaattavatkaan silloin kolme saalihartiaista, ellei jo koko kyltäsuvea\nja elovainioita viljantähkineen ja jyväsiunoineen päivänpientarille ja\nauringon terille!\" Hermanhan oli sulasuinen mies, joka asetti sanaa\nsuteville, kenelle juttua varistikin, ja joka näin kirkkotiellä ei\nketään ohittanut, ellei kuin hyvän päivän viitteeksi jotain mielevää\nsuupielestänsä hellittänyt, ellei aina ajatustakaan, niin jotain sinne\npäin kuitenkin. Emännät naurahtelivatkin ja Agata hymyili. \"Vai kavejan\nkyykkiin sinä meitä vertaat, huupat hartioilla!\" tokaisi sentään\nVihtoriina, aina sanahanakka, hyvän päivän vastauksen. \"Älä sentään\nusko, että riihille jo ollaan vaeltamassa\" kinasteli hän kuitenkin\nnaismaisesti Hermannin jälkiin, koska tiesi saalinsa koreaksi ja\npyhäpäivä viekotti suun puheliaaksi.\n\n\n\n\n\n\nTOISTALON VÄKI\n\n\n\n\n1.\n\n\nToistalon väkikin oli jo jonon loppupäässä saapumassa joukkoon,\nniinkuin olivat portistansa lähteneet matkalle. Edellä käveli kapteeni,\nvasta eilen juuri juhannuksiksi saapunut kotona käymään laivastansa\nRauman satamassa, jossa lastaus oli käynnissä ennen Spanjan matkaa.\nVerkaisissaan ja ulkomaanhajuisissaan hän asteli sekä talutti\nkäsipuolessaan nuorinta poikaansa, Väinöä, joka nyt kolmivuotiaana ja\nomavaraisesti astelevana isänsä vesana paaperteli saman isänsä\nvieressä, jolle vielä vuosi sitten ja kaksivuotiaana oli äidin\nsylistä jokellellut tietämättömiä hyvästejänsä, äidin neuvomia, kun\nsama mustapartainen hävisi jonnekin selittämättömiin, josta\nselittämättömistä nyt oli yhtä selittämättömänä, mutta merkillisen\nturvallisena ja outoudestaan huolimatta kummallisen tuttuna palannut\ntakaisin. Olihan Väinöstä oikeastaan yhtä ihmeellinen kuin\nkummallinenkin tuommoinen mies, joka hävisi partaisena, kun ei\nodottanutkaan, ja ilmestyi takaisin vielä partaisempana, kun ei\naavistanutkaan, ja oli kuitenkin kohta tullessaan kuin kotoväkeä, joka\nnosti leikeistä ja parhaista askareen toimista laattialla ylös ilmoihin\nja päin orsia, niin että vasiten jo pelkäsi pienen henkensä puolesta\nkorkealla ennenkuin laskettiin alemmas ja tunsi itsensä turvalliseksi\ntulijan käsivarrella niin lähellä tutunvierasta parranviuhkaa, että\nhämätti mieltä yhtäaikainen pelon karttelu ja turvan hupa. Tutuksihan\nasettui nopeasti nostajan kanssa, varsinkin kun mielen kätköissä oli\nikäänkuin entistäkin hyvän suojan lupaa samoilla likettyvillä ja saman\nhartiapielen nojaamilla, ja pianpa oli rohkeus kasvanut siinä määrin,\nettä jo oli uskaltanut koetella kädelläkin ja pidellä, istuiko parta\nposkessa todella varmasti ja juuripohjillansa. Vallattomaksikin oli\nlopulta rohjennut ja virkistynyt, kun oli laskettu isän käsivarrelta ja\nkompeita kirvottaessa oli isän hylkeennahkaisesta matkakapsäkistä\ntullut päällimmäiseksi asetettuna esiin musta puulammas, jolla oli\nnukka veistetty kähärille kyljiltä niinkuin oikealla karitsalla ikään\nja joka haisi raittiisti maalilta, ja se oli annettu omiin käsiin\nomaksi tavaraksi, ja kun päällepäätteeksi vielä oli tullut esiin\nposliininuppinen torvihuilukin, jota sai puhellella niin, että korvissa\nkimitti, niin oli pian jo niin rohkeakin, että omin valloinkin ja omin\nvoimin oli kiipeillyt isän polville, kun alkoi tehdä mieli ja huilulta\nmalttoi ja karitsalta kerkesi. Pientä vastoinkäymistä oli kyllä kohta\nhuomeltaisti ja kirkkoon lähtiessä ollut, kun ei lähtiessä ollut saanut\nottaa mukaansa huilua, niinkuin tarkoitus oli ollut kohta kun heräsi ja\noli kuullut, että pääsi isän ja ison väen mukana kirkkoon, ja niinkuin\nolisi ollut selvää ja luonnollista silloin, kun kaikki muutkin\nhankitsivat itsensä parhaiten ja itselläkin olivat jaloissa ihka uudet\nkengät kiiltävin messinkikilvin nokkakärjissään, oli itkettykin pieni\nkatkera erä, kun isoset pitivät tahtonsa niinkuin aina silloin kun\nolisi ollut hauskaa, ja huilu äidin toimesta ja käskystä otettiin\nkädestä ja asetettiin tupakamarin kaapin päälle pystyyn; mitä kuitenkin\ntämmöistä sydämen kukistamista ja parhaan mielihalun ylivaltaista\nmasentamista oli joutunutkin kokemaan, niin nyt olivat kuitenkin kaikki\nharmin marjat niellyt kurkusta, ja sirkku miehenalku tiellä, kun Väinön\nnyt oli oltava uljas poika ja isän vesa kirkkomatkalla ja isän vieressä\nja käsi pujotettuna isän leveän kämmenen peittoihin kahden askeleen\nharpalla kerjettävä sama matka kuin isä yhdellä astumalla. Ihmeellistä\nvarsinkin, kuinka isä saattoi näin vast'uutisiltaan olla noin korkea ja\nkomea vieressä, niin että päätä ja niskaa sai kangotella, kun alhaalta\nkatsoi ylös ja silmineen kiipesi ikäänkuin pylvään vartta ylös\nhartiapieliin ja pään nostoon. Olikos koskaan ollut näin turvattu kuin\ntepastellessa tässä ja tietäessä, että kun jalka väsyi eikä enää\njaksanut niin nopeasti kuin isoset, niin oli isän käsivarsi valmiina ja\nitse nostettu isän olkapään nojoille ja meno pyyhkivän kevyttä ylähillä\nja ympärille katsellessa. Kummaa aivan ja rinnan mieltä likistävä tuo\ntieto, että asteli pienenä suuren isän vieressä, ihmeellisen, koska hän\noli outo ja tuntemattomista saapunut, sanomattomasti oman koska hän oli\näidin puhumilta elämän tuttu ja joka päivän varrottu. Avartipa aivan\npientä mieltä tämä todellisuuden ihme, että oli oma pieni pivo isän\nison käden turvissa ja oma jalka kurotti siinä kun isäkin astui\npitempäänsä. Olikohan Turva-koiran kotona parempi oijennella jäseniänsä\nlaattian aurinkoläikissä ja hakea kuononpäätänsä lähimmälle\nakkunantäyteisen lämpimänhulvan paisteisiin tuvan permannolla, kuin oli\noma mielenolo hivelää isän taluttamana ja isän turvilla, ja\nkevyemmilläkö keinumilla istui linnunpiipa tuossa tien vieressä\nlehtevillä heilumillaan ja koivuvarvun taipumilla, kuin istui\nonnenpeippo siipisirkuillansa ja viserän livertelyillä oman sydämen\nsykkyröillä ja silkkivillä liehtimillä! \"Kuinka riittää maailmassa\njokaiseen koivuun noin paljon lehteä suvisin, niin että oksat taipuvat\nja suhisevat, ja kuinka kerkiää aurinko joka paikkaan kaatamaan kultaa,\nniin että kaikki kalliot kiiltävät ympärillä ja kaikki latvat ylhäällä\nvälkyvät hartioiltaan, kuinka kauas me kävelemmekin kotoa?\"\nihmettelikin pieni mies ja kurotteli kasvojansa ylöskäsin sekä kyseli\nselitystä sylkkivään riemuun itsessänsä ja ympärillä häneltä, joka\nvarmastikin tiesi kaiken, koska oli kulkenut niin kaukana ja oli oma\nisä. \"Tulevatko koivut iloisiksi suvella ja ripustavat itsensä sen\ntähden lehtiin, että olisivat vaatetetutkin kauniisti ja onko\nauringolla kotonansa kaateja arkuissansa, jotka se tuo mukanansa metsän\ntakaa ja levittää kedoille ja lakeoille, että ne olisivat koreat, kun\non pouta ja kaunis päivä, niinkuin äiti pöydille, kun ovat pidot ja\ntulee vieraita?\" yritti Väinö omaa selitystänsä, kun ei ylhäältä kohta\nkuulunut vastausta uteluun muuta kuin selityksen kaltainen taputus\npäälaen hivuksille ja pientä hymyn häivää hyväntahtoisissa\nsilmäluomissa ja suupielten hyrässä. Parempaa vastausta vaille taisi\nVäinö jäädäkin, koska isä pitensi askeleitaan ja käden ote vahveni\ntaluttavassa kädessä: oli kait huomattu Härmälän Herman edempänä tiellä\nja Alasenpään isännätkin ja Henriksson, sekä joudutettava menoa puoleen\nväistävän ja niiaten tervehtivän vaimoväen ohitse, ensin Mantan ja\nMarjaanan ja senjälkeen Isontalon Siljan ja muiden, että pääsi\ntarinalle ja pakinanpidoille miesväkiseen seuraan ja sai kuulla kylän\nja paikkakunnan kuulumisiakin, jos mitään merkillisempää oli talvella\nja vuoden varrella tapahtunut, siitä kuin oli ollut poissa ja\nmatkoilla; eihän kotona ollut vielä kototouhuissa ja tulon humuissa\nmerkillisempää kerjennyt kuulemaan. Väinöltä siis jäivät kysymiset ja\nihmettelemiset oman mielen kehiin, kun nyt oli pidettävä vara ja\nsiirrettävä varvasta, jotta seurasi mukana eikä jäänyt jälelle, kun\nisän säärivarsi kurotti. Hyväähän sittenkin oli olla ja mukavaa seurata\nvieressä, koska kompastelematta kerkesi mukana ja isän vaatteista\nlemahteli vieras ja laivainen haju, ja mieli ihmetteli sitä kummaa,\nettä vaatteen verkakin on nähnyt ulkomaita. Marjaanakin, joka aina on\nniin kova silmiltänsä, kun katsoo, ja Mantakin, joka liehii silloin ja\npuhuu mielenkieleisiä, kun puhuttelee äidin kuullessa, mutta muulloin\nnimittelee mukulaksi, jos ollenkaan näkeekään, ja Siljakin, joka on\nniin hereä kasvoposkilta ja niin kaunis katsella, ett'ei silmä melkein\nkestä hänen näkemistään eikä sydän tiedä ollako iloinen vai surullinen\nhänen tähtensä, kaikki väistyvät tiepuoleen ja kumartavat sieltä ja\nkunnioittavat, Marjaana kuin nyökäisten, vaikka niska tikkuna:\n\"kapteenikin kotomaissa, vaikkei kädentynkää lainata alhaisemmille!\"\nManta polvea taivuttaen, vaikka silmät tavallisilla vilskeillä:\n\"Ahaa, on tainnut tulla mukana ehkä muitakin merimiehiä pyhille\njuhannuksiksi, konsti ehkä Blomberg tai Marjamäen Vihtori tai\nmolemmatkin, Iso-Vileenikin ehkä tai Järvelin, joku ainakin kirkossa ja\nehtoosti kylällä!\" Silja silmää nöyrtäen, vaikka hengen huohot kurkun\npäässä kuin karkuvalmiilla karitsalla: \"Jäänkö tähän, vai pakenenko\npaikalla: parka olen, kun olen kenenkään näkyvillä!\" Ihmiset kuin\nlasista, näki lävitse kun katsoi, vaikka olikin yht'aikaa onnellinen ja\nriipaisevasti ylpeä siitä, kun kaikki kunnioittivat, kumartelivat\ntiellä ja taivuttivat päätä kuin heinänhius tuulen kosketuksille:\nisoinen isä ja kotiin saapunut isä, jonka taluttamana sai kävellä ja\nolla turvissa! Ylpeä oli ja onnellinen, mutta satuttikin sydäntä ja\nkivisti mieltä, kun vielä muisti Siljan ja Siljan aran säikäyksen: mitä\noli äiti aamusti muun ohessa ja kaikkea kertoessa puhunut jotain\nmerkillistä Siljastakin isälle, jota ei käsittänyt, mutta oli\nsurullista, koska oltiin vakavia, ja mitä kantoi Silja kuin murhetta\nsilmissänsä ja seisoi tien ohessa kuin jätettynä: melkein koski mieleen\nsamalla lailla kuin syksyllä pihatossa joka kerta kun näki Mansiken\npilttuussaan ja tiesi isosten puheista sen mitä Mansike ei tietänyt,\nsen nimittäin, että nyt tuli Mansiken vuoro, kun tuli teurasviikko.\nMansikea taputti ja kävi lohdutuksiksi silittämässä, kun meni ohitse,\nmutta Siljalle ei ymmärtänyt mitä tehdä, vaikka yhtä pahaa ja\nlikistävää oli hänen puolestansa olla kuin Mansikenkin, ja olisi mennyt\ntaputtamaan poskelle ja silittämään hiuksille ja lohduttamaan, minkä\ntaisi, jos olisi rohjennut ja uskaltanut, olisi vaikka jättänyt isän\nkäden ja pyytänyt päästä Siljan syliin. Ei sitä tietänyt, mitä murheita\nisosilla oli, äitikin joskus itki, kun oli yksiksensä ja hänetkin\nlohdutti, kun kiipesi polvelle ja suuteli, sai nauramaankin vesihelmien\ntakaa, kun suuteli vielä toisenkin kerran ja tuhri suutansa lähelle.\nSiljankin olisi lohduttanut, koska Siljakin oli aina armas, mutta nyt\nei sopinut, koska isä oli aivan uusi, eikä malttanut hellittää, kun sai\npitää kädestä, oli sitäpaitsi yllä uusi puku, isän tuoma ja valkoinen\nnauhasolmu edessä rintapielellä, ja olisi ujostuttanut tiellä, jos\nolisi jättänyt isän käden ja ollut näineen vierasten nähden. Siljakin\nsai siis jäädä, ja Väinö asteli edelleen isänsä vieressä, sivuutti\nisänsä käsipuolessa seuraavankin parin tiellä, Hermannin Juditan ja\nHeikin Karoliinan sekä joudutti askelia pysyäkseen rinnalla, kun nyt\nlähettiin edellä käveleviä Hermannia ja Heikkiä, joista Herman jo\nnäytti odottelevankin kapteenia ja viivyttelevän askeliaan tullakseen\npuheisiin ja päästäkseen merikuulumisille. Vain olan taakse ja isän\ntaitse luotu katse ilmoitti, että Väinöllä edelleen oli surku Siljaa ja\nettä sydäntä puri murhe siitä, että Siljalla ei ollut yhtä hyvä olo\nkuin hänellä, joka oli onnellinen ja joka käveli isän vieressä ja jolla\noli uudet vaatteet, Mansikekin syksyiseltä tuli aivan hykertävänä\nmieleen taaskin: oliko Siljakin, niinkuin Mansike syksyllä, erotettu\nkaikista muista ja valittu johonkin kovaan, josta ei selvästi tiennyt,\nmitä se oli, mutta jota ei voinut auttaa? Kun Silja kantaa vesiämpäriä\nkaivolta, niin minä menen mukaan ja autan sangasta ja kannan mukana,\nettä hänen on keveämpi! päätteli Väinö mielessään.\n\nMuutkin toistalolaiset seurasivat kapteenin ja Väinöpojan kinterillä.\nAivan kantapäissä astelivat molemmat vanhemmat veljet, Albert ja Anton\nrinnatusten, kummallakin yllään vastuutiset tuliaispuvut, siniverkaiset\nmatruusimekot läpättävin hartialapuin selässä ja reunoissa häikäisevän\nvalkoiset raitajuovat kaksin päärmein, lakin takalistoilta liehui\nliputteli kummallakin kaksi nauhan läiskää valtoimen reippaina selissä.\nOli melkein kankeata kävellä tämmöisissä uutukaisissa ja pojat\nolivatkin milteipä juhlallisia vaatetuksensa arvoisuuden vuoksi,\nolivatpa outouden hämässä tarttuneet toisiaan lapsenomaisesti\nkäsistäkin ja taluttivat varoviltaan ja huolta pitäen toisiaan, niin\nseitsemissä ja yhdeksissä kuin tiesivätkin jo vuosilta olevansa ja\nmieskunnialta arkoja tavallisissa oloissa. Albert vanhempana varvinkin\npiti kiinteästi Antonin ja nuorempansa kädestä, koska hänellä oli tieto\ntäydempi kirkkomatkan velvoituksista ja myöskin vaatetuksen\nvaatimuksista sekä sitäpaitsi huolenpito veljestä, joka oli nuorempi,\nkun sensijaan Anton huikentelevampana ja vilkkaampana jo oli mielineen\nmuussakin ja uteliaana pälyili edempänä tiellä, jossa Lahdenperän\npojatkin ja Ylikylän Aku ja Osku myöskin tepastelivat kirkkomatkalla ja\nLahdenperän isännän selän takana viskelivät kiviä ilmaan, minkä\nkerkesivät, ja koettelivat, kuka jaksoi nakata latvojen tasalle ylös\nkoivujen korkeuksiin tien vieressä. Antonin silmät olivat jo alkaneet\nkiilua ja käsi nykähteli veljen kädessä: oli jo omakin mieli mauilla ja\nkiusauksen kutka tavaton jättää silleen kaikki säädyt ja kotoneuvot,\nsekä kirkkomatkan toimellisuudet ja taatin tärkeydet yllänsä unohtaen\nsiepata itsekin kivi tieltä ja koettaa, kuinka korkealle lentäisi, kun\noikein yrittäisi ja nakkaisi, ainakin sen oksan tasalle, jolla peippo\ntuossa ylempänä parast'ikään sirkutteli tien vierellä, minkä kurkkua\noli pienellä paukuttelemaan.\n\nAntonin havittelut jäivät kuitenkin havitteluiksi, sillä vanhempi veli\noli huomannut ja ymmärtänyt nuorempansa heikkoudet ja ajoissa\ntiivistänyt pivonsa otetta huikentelevan käsisykän ympärillä. Hänhän\noli vanhempi, oli koko elämänsä ijän ollut vanhempi veli, vanhin\nkaikista, niinkuin vieraatkin kohta näkivät ja sanoivat, ja mitenkäs\nolisi sopinut, että Anton kirkkovaatteissaan, ja kirkkotiellä olisi\nkirkkoväen keskellä ruvennut noukkimaan kiviä maasta ja viskelemään\npuihin, sitäpaitsi vielä näin, kun isäkin oli palannut kotiin ja oltiin\nkaikki yhdessä matkalla ja kylän väen keskellä omana joukkona. Tietysti\nAlbertkin oli huomannut poikaliudan toimitukset ja kilvankiimat\nedempänä tiellä ja tarkkuudellakin seurannut jokaisen kiven kiipua,\nkuinka se nakattuna sinkosi ylös kuin lingottuna, mutta vauhdin\nvähitellen väsyessä alkoi kuin arvella menossaan, saavutti kyllä vielä\ntämän oksan ja vaivalla tuonkin ylempänä, lopulta kuitenkin aina\nuupuakseen kesken ja vajotakseen voimainsa niskoilta alas ennenkuin\nlatvan ylin virpi oli voitoin viistetty. Tietenkin oli hän seurannut,\nja jännityksen kirit jäsenissään ikäänkuin silminensä piukannut, jotta\nkertakin kiito kantaisi ja kaari kevyviltään kääntyisi latvojen\nkorkeitse metsien huomiin, oli melkein kuin ruumiinensa rukoillut, että\nliito sinkoo ylhiin silloin kun sen määrä on ylhiin eikä taitu takaisin\njuuri huippujen himarilta hervoten! Oli Albert siis, niinkuin\nlapsellisempi Antonkin, kylläkin nähnyt ja tyystin tarkannut poikasten\nveikkaa ja vapaata virmaa kauempana tiellä, mutta hän oli veljien\nvanhin, ja viehteet olivat vangittavat mielessä, jotta veljetkin\ntiesivät kuinka kirkkomatkalla kävellään ja jotta Antonkin jo\nkädenpidosta tuntisi, että se mikä ehkä sopi muille, ei sovi kaikille,\nja että, mitä tekivätkin ja pujakoivat muut pojat löysiä ja syljen\nmielen mukaisia, heillä itsillä piti olla parempi tieto, ja hilti\njäsenissä silloin, kun poukkiminen oli ajatonta. Kuinkas oli hän itse\nmuinen Antonin ijässä ensimmäisillä lukuvuoroillaan Ylikylän\nporstuakamarissa Taalruutin kuulusteluilla hämmästynyt tyrmistyksiin\nsaakka, kun samainen Aku silloin oli yhtä omina miehinään kuin nyt\nkiviä nakkelemassa kirkkotiellä kavunnut luonnollisena asiana tyhjälle\ntuolille Taalruutin vieressä, ikäänkuin se olisi ollut asetettu siihen\nja seinävierelle hänen kiivettäväkseen ja istuttavakseen silloin kun\nheidät oli poikaparvena järjestetty seisomaan Taalruutin eteen\nkuulusteltaviksi Aapisen taidossa? Olihan Taalruut silloin kyllä\nkakluunin nurkassa kohta huomannut huudittomuuden, ja kun ei auttanut\nse, että kurittomaan ja jalkosääriänsä tuolin reunoilta tyytyväisesti\nsätkyttelevään miehen pätkään luotiin sankojen ylitse nuhteleva neuvon\nkatse, oli Taalruut kuulustelua keskeyttämättä ja aapiskirjaa\nkourassaan hievahduttamatta itse vaivihkaa ja kyykkysiltäänkään\nitseänsä suorentamatta siirtänyt takapuolensa omalta tuoliltaan\nAkun tuolin pienoille ja siitä hivuhiljaa työnnellen painanut\nAkua puolemmas, kunnes järjestyksen häiritsijä odottamatta ja\nhämmästyksekseen taas tapasi itsensä töppösillään permannolla. Eihän\nAku kyllä silloinkaan ollut pitemmälti hämmentynyt vaan hetkisen\nhölmistyksestä selvittyään sekä havaittuaan, että nyt oli Taalruutin\nvarhaisempi tuoli vuoroltaan vapaana ja istujaa vailla, mennyt\npuolestaan sen viereen, ja kavunnut kimpunut uuden kerran kunnes\ntaaskin istui virkkuna korkeuksissa ja sai tyytyväisenä heilutella\njalkojansa niinkuin kotona ainakin. Kadehdittavahan Aku oli silloin\nniinkuin nytkin, ja tiesiköhän hän hiiren haukotuksen vertaa mitään\nsiitä peloittavasta katseesta, jonka Taalruut enää vain tuhlasi\naapisensa ohitse ja silmäsankojensa ylitse parantumattoman\ntukantappuroihin, joiden juuria ei tällä erällä kuitenkaan sopinut\nasianomaisesti pölyyttää, koska oltiin talossa ja Yliskylän emäntä itse\nväen joukossa lähimailla! Mutta ihmetellä täytyi Albertin silloin\nYliskylän porstuakamarissa niinkuin nytkin kirkkomatkalla, kuinka pojan\nja oma-ikäisen tulee mieleenkään olla noudattamaton ja oman nenän\nmukainen silloin kun vanhemmat ihmiset ovat ohjanneet ja omakin järki\nneuvoo. Ei lukusilla olla tuoleille kapuamista ja jalkoterien\nviskelemistä varten, vaan seisomassa kuulusteltavina ja osaamassa, kun\nkysytään, eikä kirkkomatkalla vallattomuuksissa ja kivenheitoilla, vaan\nvakaissa astumisissa ja pyhävaatteisessa olemisessa.\n\nOli oikeastaan ehtymätöntä kummastelemisen aihetta ja lakkaamatonta\naprikoimisen aihetta Albertilla siitä, kuinka erillainen on kukin\nihminen, itse ja muut. Akukin nyt siis, nakkelee kiviä kirkkotiellä ja\nkiipee tuoleille lukuvuoroilla, puree, jos rangaistaan, ja kiroo, jos\ntorutaan, potkii silloin, kun mieli on äkäinen, ja riuhtasee, kun\nriemastuu, nimittää äitiänsä ämmäksi kotona, kun ei ole halu totella,\nja karaa naapurin aidan ylitse, kun näkee papumaan palvoillansa aidan\ntakana! Itse sensijaan: pavunpalvot maistuisivat kyllä, mutta ne\nkasvavat vieraalla maalla ja vieraan aidan takana; harmittaa ja sisu\nkapinoi, kun käsketään ja on pakko jättää parhaissa toimituksissa omat\nasiat kesken ja juosta muitten juoksuilla, mutta täytyi totella ja olla\nkuuliainen, koska oli neuvottu ja nuorempi ja kuri opetti; ilotkin\nolivat loiskumillaan ja suuttumukset karasivat tukanjuuriin, kun\nsattui, mutta hihkaisiko lakeisiin, kun oli lysti ja puri ympärilleen,\nkun kiukutti, eipäs, vaan oli siivo silloinkin, kun veri vilhutti, ja\nleikki lakeana, kun sydän sylkki sykkyrillään! Jo sekin, että oli\npuettu ja hyvät vaatteet yllä vaikutti asettavasti ja velvoitti\nmalttamaan itsensä ja liikkumaan ajatuksella. Ja kaikki muu senlisäksi\nkotona. Koskas sopi olla oikein valtoimillaan, kun aina oli tieto\nedessä, ennenkuin päästi toimensa tekoon?\n\nJo äiti itsekin? Eihän hänen tarvinnut käskeäkään, torumisesta\npuhumatta, katsoi vaan, niin jo pidätti itsensä, pysähti parhaassa\nhalussaan ja oli valmis tottelemaan. Määräsikökään hän, tarvitsiko\nhänen olla ankarakaan muulloin kuin silloin, kun itse oli paha? mutta\nkohta taipui, kun silmä oli muistuttanut, huomasi itsekin, että oma\nääni oli ollut liika korkea tuvassa ja tämä riemu liika äkkipäinen ja\npauhaava. Eihän silmä nuhdellut, ei edes varoittanut, lepäsi vain\nvetoovan viivähdyksensä yllä, ja kohta oli mielen omana tieto, että ilo\nkätkettynä on runsaampi kuin pauhattuna ja riemunraiut kestävämpiä\nrinnankerroissa kuin orsiin kaiutettuina. Toimiltansakin ja\naskareiltaan loi äiti hiltiä ympärilleen ja leikitkin asettuivat\nhiljemmille hänen katsoessaan: niskuroimistako olisi yrittänyt, kun\nsilmistä luki, että liehtoi liikaa, ja varoitus vetosi omaan parempaan\ntietoon!\n\nKestivätkös muutkaan, kun äiti tuli sekaan ja ilmestyi ihmisiin? Kuinka\noltiinkaan siivoja tuvassa yht'äkkiä ja puheenkerta silmänräpäyksessä\nkuin painettu penkin alle ateriapöydän ympäriltä, kun tupakamarin ovi\nodottamatta avattiin ja kapteenska tuli sisään, miten olikin sitä ennen\nhoilattu haastetta valtoimiltaan, vouti ollut leveä pöydän takana,\nMiina ja Milja pärskineet lusikoimisensa lomilta Vihtorin alinomaisille\nhullutuksille ja Hökö-Kalle rämissyt vanhanpojan viisauksiansa pöydän\npäästä? Entä mennäsunnuntai-ehtoosti tällä samalla Vähäniemen kalliolla\nkun iltamyöhästi oltiin äidin kanssa paluulla raamatunselityksiltä\nLangholmassa ja kotojoukkona saapumassa koivikon peitoista tien\nmutkassa tuossa kalliolle tähän?\n\nTuossa kivellä istui Ampatin Kalle selkä päin meitä ja veti kuin\nhihastaan vinkaa viulustaan, minkä jouhikielet kimeää hellittivät\nilmoihin, lehtimetsä kohotti koivuista seinää ylt'ympärillä, ehtoinen\ntaivas levitti liepeätä lakea yllä ja kallio lakensi laattiata siioiksi\nlavealti, nuorta oli kiertämässä tuoksimilta ja paria vuihkimassa suven\nsalissa, minkä oli viepää käsivartta uumasille kiepaisemaan ja ketterää\nkantaa hametta humistamaan! Kapteenska tulee! kuului kirkaus tuolta ja\nhuikaus täältä, tässä tempaisi joku neitonen itsensä tanssittajansa\nkäsivarsista, tuossa kirvoitti itsensä irti Ylikylän Alma, oma\nMiina oli jo viskannut esiliinansa päänsä ylitse, kun muisti että\ntänne nyt oli karannut tansseihin vaikka oli suoraan palaamassa\nraamatunselityksiltä Langholmassa, ja Milja oli jo kaukana karussa\nlehvikön peittäviin pensaikkoihin. Hämminki oli ollut yleinen, tanssi\nsekaisin, mitä joku tapauksista tietämätön pari vielä yrittikin\nkalliolla, niin pakoa livistettiin ja joka puolella, Ampatin Kallen\nviulu vain veteli surutonta suviin, minkä kielistä kirkasta lähti,\nhänhän istui selkäpäin, niin ettei nähnyt tulevia, ja soitti sitä\npaitsi aina silmät ummessa, jottei vedonjuoksu sekoaisi nuotin\nrihmoilta. Neitoset, ainaiset pakovauhkot ja näkösiivot, edellä\nlivistivät, korjasivat joutunsa mukaan jokainen kasvopuolensa\nnäkyviltä, ikäänkuin juoksunnopeudella nyt olisi autuus autettu ja\npulmunen huomenna niiaamassa tiepuolessa, kun vast'edes ja tanssin\nheikkouksia tuntemattomina satuttiin kapteenskaa vastaan kylässä ja\nsilmä velvollisesti kesti kohtaamisen viattomana. Pojat, paatuneet\nja verkkaammat, eivät olleet yhtä nopeita, ei ehkä myöskään\nsilmänpalveluksen taika ollut yhtä valmiillaan heidän hatuissaan, pojat\nsiis jäivät aluksi töllistelemään äkillistä yksinjäämistänsä kalliolla,\nennenkuin äkkäsivät hekin, vähemmin kuitenkin ehkä kunnioituksen\nliikavalppaudesta verissänsä kuin muista pyräyksen pyörähdyksistä\nmielissänsä, otolliseksi kaapaista jälestä sinne, minne tytöt jo olivat\njokainen helma hävinneet ja kadonneet koivikon pensaisiin ja peittäviin\nvehmastoihin. Kallio siis oli kuin tuoksauksen puhalluksessa pyyhitty\ntyhjäksi, lehvikön peitoissa risahtelivat enää vain katkeilevat varvut\npoluilla, kunnes pako loitoten vähitellen oli kaikonnut kuulumattomiin,\njoku alkuunsa tukautettu äänen kilaus kuin kesken pakoa tavoitetun ja\nkarkunsa lentoa vieläkin liehtovan kurkusta helähtävä, mutta\nsilmänräpäyksessä salattu naurun tyrskähdys vain enää kantoi tuolloin\ntällöin korvaan hiljaisuuksiinsa haipuvan lehdon kätkevistä sisuksista.\n\nVain Kallen viulu enää lirkutti yksinäiseltä kiveltään valssin viukuvaa\nvalitusta suloisen suviehtoon yksinäisiin hämäriin, kunnes Kallekin\nviimein havahtui hiljaisuuksien herättämänä, aukaisi ensin toisen\nsilmänsä ja sen jälkeen toisenkin vielä hämmästyneemmän, sekä seisautti\njousen kädessään kesken haikeinta vetoa, niin että viimeinenkin ääni\nkatosi ilmoilta kuin yölinnun haipuva lento metsän sulkeviin huomiin.\n\"Täälläkö Kalle tyhjille metsille soittelee?\" virkisti äidin vaaraton\nkysymys lopullisesti Kallen kaikki hengentoimet hereille, ja hän oli\nsileä mies kiven vieressä seisomassa ja viulu viisaasti lykätty sille\npuolelle miestä, jossa hän luuli sen olevan piilossa; kurkistelipa hän\nkuitenkin jonkinvertaisella kadesilmällä koivumetsän piiloja kallion\nliepeillä, joiden peittoihin arvasi muiden pötkineen.\n\n\"Vai kapteenska on palaamassa Lagerstedtin raamatunselityksiltä\nLangholmassa?\" karaisi hän kuitenkin mielensä miehuulliseksi ja hipasi\nsitä asian puolta, jolta ymmärsi aseman tällä haavaa kiperäksi\nitselleen. \"Tässä nuoret, kun palasivat selityksiltä, mankuivat\nvinguttelemaan ja minä hain koppani kotoa!\" yritteli hän selityksen\nkaltaista ja oli pinteen paikassa toki tarpeeksi viekas vierittämään\nosan syytä muittenkin niskoille, mutta epämukavaa hänen näkyi olevan ja\nhän läpytteli silmälautojansa, ikäänkuin se miekkonen poikaparvesta,\njoka on tavotettu kiinni yhteisissä papumaavarkaissa, ja nyt saa yksin\nvastata tekosista muitten vapaina ja sääriensä nopeudelta kirmaistessa\npakoa aidan toisella puolella.\n\n\"Ei täällä paljon väkeä ollutkaan, ja vasta juuri alkuunkin päästiin,\nkun selitykset kestivät niin kauan Langholmassa!\" lievitteli hän ja\nvähätteli koko asiata sekä asetteli pelimannitaidoiltaan äänensäkin\nniin ohittaville liukumille, että senkin piti vakuuttaa kapteenskan\njärkiin siitä, kuinka kipenen pienestä ja oikeastaan turhanveroisen\nkommelluksesta tässä tapauksessa kuitenkin oli kysymys, kun sen mitan\nnokkaan otti. \"Kierroksen pari kerkesivät, kun te jo tulitte!\" todisti\nhän, ja tunsi itsensä jo melkein viattomaksi, rauhoittui niin perin,\nettä haukottelikin jo, kun tuli mieleen taannoinen istuminen ja\nnuokkuminen pihamaalla takapenkillä selityksiä kuulemassa.\n\n\"Virkistivät hiukan jäseniänsä sanankuulemisen jälkeen, että\nnukkuisivat paremmin ennen työjahdin alkamista viikolla\"! tulkitsi hän\njo inhimillisiäkin kapteenskalle ja puolusteli muitakin kuin itseänsä.\nAntonia naurutti niinkuin minuakin, sillä me olimme itse karanneet\nkolme kertaa myötäpäivään ja kaksi kertaa vastapäivään kellarin\nympäri Langholman alapihassa kohta kun amen oli sanottu kuistin\nedessä ja pääsi liikkumaan niin että sai juosta kangistukset\njäsenistään, ja tiesi sen vaikka äitikin olisi salassa ollut huvitettu,\nleppoisenkasvoinen hän ainakin oli, mutta nuhteet Kalle kuitenkin sai.\n\"Menisit nyt itse nukkumaan, koska muutkin virkistit niin unisiksi,\nettä juoksivat: viulunkäyränkös sinä uskot parhaaksi uni-Matiksi ja\nvalssit vikkelimmiksi varpaan viejiksi silloin kun sanan tallettaneen\npitäisi juosta parannuksen polkuja? Pauloja punot talvisin jäniksen\npoluille, eikä niitä satimia ehkä lueta synniksesi, koska elikot\npyydystät elääksesi lapsinesi, mutta äänen rihmat viulusi kieliltä,\nniiden viritteleminen on vaarallista, koska tietämättömät juoksevat\nniihin sieluinensa ja saaliin korjaa sinun langoistasi kukaties' paha\nitse! Mene nyt siivosti kotiin ja pane viulusi naulan nokkaan ja oma\nkorvasi tyynylle, niin viulu on vaiti ja sinä kuorsaat, eikä kumpikaan\nenää tänä ehtoona viettele muita heikkouksiin, ellei seinän hirsiä! --\nOnkos Siina jo kehrännyt villat langoiksi, niin että hän saa tulla\nhakemaan uutta talosta?\" kysäisi äiti nuhderippinsä lopettimiksi ja\nautti Kallea arkisiin, jottei kaunamielellä tarvinnut erota tiellä.\n\"Parseliverka pannaan pian loimille ja Kiilin Miina tulee kutomaan\",\nselitti äiti edelleen ja hämäsi torumiset toimellisiin, jotta oijennus\njäisi sydämiin ilman katkua ja kukaties orastaisi parannusta. \"Kalle\najattelee nyt toiste paremmin, eikä johda muita pahuuteen juuri kun on\nitsekin ollut neuvoa saamassa!\" kolkutteli hän kuitenkin vielä Kallen\npehmitettyä omaatuntoa sekä taritsi edelleen lääkkeen tippaa, koska\narveli otolliseksi senkin.\n\nKallella oli jo viulu lykätty kainaloon ja hän kääntymässä omalle\npolulleen kotoa päin. \"Kapteenska puhuu niinkuin sopii ja pitää, mutta\nnuorilla on semmoinen kuti, että ne tarvitsevat lystiäkin niinkuin\ntuore multakin ruohon nurmea, ja viulu on semmoinen kapine, että se\nvetää ilot tukkaan ja sylkyt sydämiin, niinkuin auringon lieto\nyrtinpilkut turpeen hiuksiin ja mahlanveret koivunkylkiin: kapteenska\nmuistaa itsekin!\" tolkutteli parantumaton Kalle kuitenkin olkansa\ntaakse vielä, kun jo teki menoa. \"Vaikka onhan sekin kohdallansa, että\nkynttilä valaisee, kun se on pöydällä, ja kapteenska neuvoo, kun on\nmeidän joukossamme!\" sanoi hän kuitenkin vielä ja kääntyi katsomaan\nennenkuin lopullisesti läksi, sekä nykäsi lakkinsa reunaa merkiksi\nsiitä, että hän sekä ymmärsi että tunnusti ja kunnioitti, ja että asia\noli aivan niinkuin olla pitikin, kun joku oli esikuvan merkiksi muille\nja parempi paremmiltaan muistuttamassa sopivia lähimmäiselleen.\n\nAlbert muisti elävästi hymyn häivän äitinsä kasvoilla toissapyhän\nehtoiselta, kun Peli-Kalle oli kääntänyt lakean selkäpuolensa päin ja\nviulu kainalossa lähtenyt kävellä keikuttelemaan koivikkoista\nkotopolkuansa häviten sopuisiltansa tienkatteen peitteihin sinne, missä\ntuore lehtimetsä kätki hänet näkyvistä nuoreen, tuoksuvaan\nviidakkoonsa.\n\n\n\n\n2.\n\n\nMistä oli äidillä tuo hänen leppoisa valtansa, joka olematta ankara oli\nsemmoinen, että pelkkä hänen läsnäolonsa jo vaikutti ihmiset\ntaipuvaisiksi ja asettuneiksi? Koska oli milloinkaan nähnyt kenenkään,\ntiuskimmankaan piikatytön tai röyhkeänkään renkimiehen muuna kuin\nnöyränä äidin sanoessa sanansa ja varoituksensa? Koskas ovi omassa\ntuvassa paukkui palkollisten jälkeen, tai kuului kiro porstuasta, kun\noli toruttu ansaitusti? Ja nuoretkin silloin, toissa pyhänä tässä\ntanssikalliolla, oma palvelusväki niinkuin vieraatkin, mikäs heidät\nhajoitti kuin akanat tuuleen, kun äiti ilmestyi paikalle, vaikkeivät\npahemmissa toimituksissa olleet kuin omissa huvituksissaan\npyhäehtoosti? Eihän äiti pahaa sanaa sanonut, eikä tarkoittanutkaan\nsanoa, mutta kun kapteenska odottamatta oli näkyvissä, niin heikotti\nomatunto, joka muistutti, että äsken oli yhdessä istuttu sanaa\nkuulemassa ja oltu totisia ikääkuin oltaisiin hurskaita, ja nyt pitikin\nhänen kohta olla näkemässä että oltiinkin lehakkoja ja liehuttiin\ntansseissa, ja mikäs muu silloin käsissä kuin kiepaista esiliina pään\nylitse ja kadota pensaisiin: eihän kapteenskan edessä muuna voinut\nnäyttää itseään kuin siivona! Mistä oli äidillä tuo hänen mahtinsa,\njoka oli sekä leppeä että ehdoton, hellä ja hellittämätön, ja joka sekä\nvelvoitti että auttoi ja käski ihmisen olemaan parastansa?\n\nMistä oli äidillä hänen uskonsa hänen neuvomisessaankin, ikäänkuin\nnoutaisi hän ihmisestä hänen hyvänsä hänen itsensäkin tietoon, ja mitä\nlääkettä oli hänen kasvoissaan, jotta nuhdeltukin ja virheissään\noijennettu noudatti lepytettynä hänen sanojaan, ja että hän itsekin oli\nkuin helpotettu torumisen päättyessä ja ystävällisyyden tullessa\nvuorolle? Oliko hänellä huulilla käskykin vain velkana, joka oli\nsuoritettava, jotta erehtynyt tuli oijennetuksi, mutta sydämessä surku\nsaman erehtyvän puolesta?\n\nAlbert katsahti taakseenkin tiellä ja vilkaisi äitiinsä nähdäkseen\ntuoreen kerran hänen herkästi muistetut kasvonsa. Eerikkiä hän siellä\ntalutti ja opasti kädestä pitäen, kun Eerikin vallattomuuksissaan juuri\npiti uusissa kirkkokengissään yrittää läiskytellä anturoineen\nlätäkkökuljun viekottelevissa vesissä ja mudissa kallion painelmassa\ntien selässä. Nykäistiinhän veikkonen parhaiksi tiepuoleen, ennenkuin\nvahinko oli tapahtunut, muta räiskähdellyt ja sukanvarret kastuneet, ja\nnuhteentorutkin vallaton sai lapsellisen mielihalunsa palkoiksi,\nniinkuin ansaitsi ja niinkuin tarvitsi, mutta eikös nytkin neuvottu\nlapsimaisuuttakin ja oijennettu ajattelematon mielitekonsa\nhuikenteluilta samalla silmän leppoisuudella ja asettavalla mielen\ntasaisuudella, jolla Peli-Kallekin viimeksi oli mennäsunnuntaiehtoosti\nsuostutettu virheissään oijennettunakin eroamaan nuhtelijastaan\ntiedonverissään säästettynä ja mielen vammaa kokemattomana miehenä,\njopa oikeastaan rohkaistunakin. Albert tunsi erinomaisesti omilta\nkokemiltaan tuon, kuinka kukistettunakin ja oman tahdon niska\ntaitettuna saattoi äidin varoituksen ja kukaties kurituksenkin jälkeen,\nmilloin niin pitkälle oli täytynyt mennä, tuntea itsensä jälkeenpäin\nkuin pestyksi ja sovitetuksi, kun huomasi liepeyden turvan pysyneen\nentisellään ja sai nyyhkytykset nieltyään palata takaisin kuin\nanteeksiannon valmiisiin huomiin, ja koettaa jälkipäisellä alttiudella\nja noudattamisen halulla hävittää unohduksiin ja olemattomiin\nvarhaisemmat kompastukset ja kukaties vihapään sisuttelutkin ja\nniskuroimiset.\n\nAlbert käänsi päätä uuden kerran ja katsahti taaskin taakseen, vielä\nvarmemmin nyt äitinsä kasvoihin, sekä tunsi sydämessään sanomatonta\nhyvää. Semmoinen äiti oli, aina sama ja tasainen, selvitti kuin\nainoalla käden liikkeellä solmut ja sykkärät ja huojensi vaikeudet niin\nettä ne solahtivat sivutse. Oli hän pienempänä mielessänsä joskus\nihmetellyt, kun istui rukin vieressä lattialla ja katseli isosten\nkehräämistä. Kuinka osasikaan ohjaileva ranne kohoillaan asettua niin\nhelpon kevyeksi ja suostua niin taipuvan tottelevasti kaikkiin\nhaipumiin, joilta villa hahtuviltaan keksi ja ymmärsi lähdettää hapuran\nhuitua tuolta ja säikeen aihetta täältä liittymille ja juoksemille\nsormen vietäväksi ja katkeamatta kuletettavaksi, ja kuinka näppäriltä\nkerkesikään toinen käsi toimen hyppysineen avuksi, kun oli hierron\ntaidoin ja sormivikkelyydellä nopein opetettava ja sulavin\nsoljahdettava höllä hahmoihin ja hauras kiintoihin ennenkuin nieli ahne\nkuiru suunsa täysiltä kiertävän langan siukuvaa sileätä huiskivan\nkehrän piukkoihin huomiin! Mutta tarkalleenhan juuri samalla lailla\nkuin kehrääjän hyppysistä villan happura langan valmiina rullaan,\njuoksi äidin asettamilta irto ihmisissä ja vallattomuus väessä kerille\nja kuuliaisuuksiin, kun tuli kapteenska tupaan ja häly raukeni.\nAlbertin silmiin sirahti lämpö ja sydänkehää levitti riemukas ylpeys.\nSiten kulki äiti ihmisten parissa kuin suviniitun suhinoilla lauhkea\ntuuli myötävien ruohikkojen vaiheilla. Taipuivat tahdoissaan niinkuin\nhelpeet heiniköissä, ja suostuivat sydämissään niinkuin lehvät\nleuhtoihin ja humalvarret huimiin, kun liepeä lähestyy ja läntinen\nhumistaa huomeniansa latvoissa. Tai oli hän toisinkin kuin muiston\nsormi kohollansa siitä, että lapsi asuu ihmisten sydämessä elämän ijän\nja katselee odottavana ympärilleen, ja ettei kukaan parempaa kaipaa\nkuin palata parhaihinsa takaisin ja taaskin tuokionijäksikin edes ja\nhetkenhaipumiksi lunastua lapseksi uudelleen, joka turvattuna saa\ntotella, ettei oma tahto erehdy, ja talutettuna kävellä, ettei oma\njalka kompastu!\n\nMistä olivat äidillä nämä toisen maailman kasvot, jotka lauhduttivat\nsilloin, kun vallattomuus oli liikaa, ja nostivat silloin, kun sydän\nlaski, jotka asettivat lepoon tai vapahtivat toivoon, kuinka oli\nkulloinkin vaiheilla rauha, viivähtivät tyveniin tai toivat tyydyn?\nLevot ja pyhät huoneessa ja mielessä, missä liikkui, askareen toimessa\nja työn tauossa, mihinkä ryhtyi, sanan neuvossa ja silmän huolessa,\nmitä valvoi! Ankarana hellä ja iloisena vakava, käskynluja ja\nsydämenherkkä, läsnä elämän täysiltä, loitto sielun saavuttamattomilta.\n\nLangholmakin, äidin perintökoti, ja omakin ja veljien muiden, paitsi\npikku-Väinön, syntymätalo ja lapsuudensija ennenkuin Toistalo tuli\nmyyntiin ja muutettiin Koilaan! Eriksensä kylistä omilla niemimaillaan\nkuin omana valtakuntanaan, virstat naapuriin maanpuolilla ja kohinat\nmerillä metsien takana. Pellot ja vainiot omina, minkä viljeltyä\nakkunasta avaroille näki, metsien kainaloissa luhdat lymyillään,\nlahtien partailla niitut vihantinaan, laidunlakeat karjan samota,\nsalmien sinet kalan kilvata, maan rinnat ja vesien vaiheet, kielokummut\nja koivuhaat, nuottaraumat ja kaislarannat, kaikki kotoa ja mielenomaa\nsinne asti, jossa salat outoina saarsivat, metsän salo huokaili\nselittämättömiä huminoitaan, raiku latvojen takaa valitti rannoilta\navaraa haikeatansa ja meri vieriltään äänteli äärtensä rajattomia,\nsulon lauhtoa suvin kuin lievivän onnen lohduttava huuhto pakahtuvalle\npovelle, raskasta talvin kuin surun vankeus vapahtamattoman rinnan\nlunastamattomissa ummissa.\n\nNiinhän oli äiti kuin sama syntymäkoti siellä viljelystensä vaiheilla,\nmertensä äärillä, lähiltä hallittu, loitoille avo. Silmänluonnissa\nleppo kuin tyventen tyys Langholman tuvissa sunnuntai-aattona, ja\notsanpielillä rauhan hupa kuin lounatuulen hiipi ruohon hiuksissa\nkotokartanon siistityillä nurmilla Langholman pihoilla, mutta kätten\nryhdyssä toimen keino kuin peritty oppi uuraan talon ja Langholman\nkunnian, ja käskyn tiedossa nuhteen neuvo kuin kurinvelka vanhan kodin\nja ankaran suvun. Lähiltä hallittu, mutta loittoihin avo niinkuin\nlujakin: katseen kätköissä kaukotoivo kuin kuulautten väily väljien\nmerten haipuviin ääriin, suun sykkeessä syvä tieto kuin herkkeet äitien\nmenneissä polvissa tämän päivän hetkeen saattava ja ammoiset huolet\nsukujen huomisiin huokaava, mutta kovien koetellessa voimiinkin\nvarttuva kuin rannan väistymätön kaista, santansa mataliltakin veden\nväet kestävä, torjuen ottava, voittaen viihtävä, ja syvyytten vaiheilla\nvaimouden suojiin tummatkin tyrskyt helmoihin sulkeva ja tyveniin\nkätkevä kuin lahden lepo syöksyväin merten ajavat heitot, ja rukouksen\nsatama murheen murrot taistelevan elämän ankaroilta ulapoilta!\n\nOli suvi ja kaunis kirkkomatka, tienpolku kesänkeveä anturan astua,\nlehvikön humina nuoren tuorta korvan juoda, ilmanpieli sinisensyvää\nsilmän sukeltaa, Albertin mieli korkea ja kumpuva, kiitollisen rikas ja\nluovan raikas. Ikinäkö äitiin näin oli nähnyt, kuin vedensyvillä\nhimmeitten halki kuulaitten perille verhojen viimeisiin värjyjen\nsylissä? Päivän valot aavistaa sarastava aamu, ja elämät heijastelee\nlapsen tiedonkin avartuva huomen. Tajusiko Albertkaan mitä hänen\nmielensä piteli tietämättömän tiedoin, kun silmän rakkaus riippui ja\nsydämen hellyys liittyi äidin eläviin kasvoihin ja omisti niiltä\nmyötämielen ylenkyllässä ja rinnannousun ottavassa onnessa sitä, johon\nymmärrys ei ylettynyt eikä huulen sana tavoittanut, mutta joka oli\nläsnä sydämessä ja tunnon omaa niinkuin tähtien tuike syttyä silmään ja\nottajan omaa taivaan yltämättömiltäkin. Aina elää ihminen sanojensa\nohitse ja tietojensa tuolle puolen ja mielen kehiä ei saavuta koskaan\nkantavakaan ajatus.\n\nSuvisydämin ja lapsenmielin luki Albert äitiänsä kuin rakastetun kirjan\navointa lehteä, ja aavisti ajatuksiansa kuin menonsa matkaa aaltojen\nvalloilla altis haaksi, meren kevyvien leikiten lykkimää ja väljille\nviemää kunne kaukaloi laine ja viettää tuulen tie. Perilläkö siellä,\nmaapohjan savilla ja meriäären avaroilla, sitkailla pellon, saran\nraikumilla rannan äänten siinnyt tahtoon ja sulanut toimeen tuo voiman\nleppo teossa ja kaukojen havi hengessä, tuo sydänlämmön sykkivä\nläheisyyden läsnä ja mielennousun siivenisku loittojen korkeuksiin, tuo\narmo ankaruudessa ja lämpö lempeydessä, tuo turvat suova mutta\nkuuliaisuudet velkova käskyn jalous ja rakkauden ylhäisyys\nihmisolemuksessa ja ihmiskasvojen puhtaassa paisteessa?\n\nAlbertin mieli juoksi herkille ja kiitollisuuden haikeat purivat\nrintaa, mutta luottamuskin levitti povea ja kuuma usko kuohui tuntoon,\nkun sydän sulki äidin kuvaa ja sielu aavisti kauas. Sama sinä olet,\noletko lempeä, oletko ankara; kumartunut hellin turvattoman ylitse, kun\navuton hakee apua ja lapsen sydäntä käärii hätä, vai horjumaton\nvaatimuksessa, kun on erehtyvän toteltava, vaikka halu kapinoi ja pieni\ntahto nyyhkii; sama olet rakkaudessa ja rankaisussa, syliin sulkeva,\nsydämellä neuvova, kurituksesikin huomaa ja lunastusta! Äitien\narmahtavat jaksotko katsovat silmänluontisi selkeästä lempeydestä,\nsamanlaisesta kuin sinun oman äitisi silmien tasainen vaihtumaton\nhyvyys, isien hahmoiltako tyventen voima asettuneessa ihmisessäsi,\nsamanlainen kuin peritty mahti oman isäsi käskevän silmän rauhallisessa\nlevossa? Albert näki kuin silmän sukeltamalta koko Langholman talon,\nsuvun ja olon, äitinsä alut ja elämänpiirin ja oman syntymäkehänsä, ja\nnouseva mieli kulki syvillä ja sulki syviä kuin omaa rintaa elämän\nhahmoille aavistellen.\n\nVakaa talo niinkuin vakaat isännätkin, entisiltä peritty niinkuin\ntuleville säilytettykin, toimen velkova niinkuin kunnon palkitsevakin,\npeltosarkainen ja vedenviljainen.\n\nSuku talossa syville isiin, väkevälti itseensä, vapaalti velvoituksiin,\nkorkeisiinko vai koetteleviin, tiivis sijallansa, kestävä kannoillansa,\nuljas nousultansa niinkuin talonmetsän saloissa salkohonka, juurensa\nlujalti maaperän peruksiin, soraikkoon ja saveen upottava, vartensa\nvoimaa syy syyltä ja vuosi vuodelta väkeen vyöttävä ja rungon mahtiin\nrakentava, latvansa tasaa ilmojen ylhiin tuulien humisteltavaksi ja\ntuulissa taistelevaksi kasvava ja kohottava.\n\nIsännät talossa niinkuin suku velkoo, ja käskee peritty isän kunnia,\naskel pellolla avara niinkuin ajatus otsankin takana, teko terävä\nniinkuin sydänkin korkea, mies ankara niinkuin mielikin jalo, käskee\nkymmentä omalla vallalla, olkoon ahto oman apajan ja omat rengit\nhöyryssä, vai kyläkunnat naapuritoimessa ja isännät kuuliaisina, mutta\non kilpenäkin kymmenille, kun vaara velkoo, kato kulkee tai vääryys\nnousee valtikoille ja yhteinen turma käskee turvallisimman\netummaiseksi, miehen, luja levoiltaan kuin kallioranta rauhassaan, joka\nkuohuu hyrskyille vasta, kun myrsky piiskaa meret ja vaahtopäät\nmurtuvat vuoreen, visu viljaviltaan, jonka laarit ovat jakavia vasta,\nkun tietä tallaa leivän orpo leivättömänä talvena, sees sydämeltä,\njonka vihat nousevat vihurina vasta, kun on oikeus riidassa,\nlähimmäinen poljettu ja heikko väkevämpänsä kantapään alla: isäntiä\nruhtinaan tiedoin!\n\nEmännät talossa vaimonverrat isäntäin kuntoon niinkuin vaatii huoma\nkodin ja hurskaus lavean huoneen, katsotut kelpoon niinkuin kunniaan\nvihitytkin, toimentarkat niinkuin sydänlämpimätkin, äitejä huolelta,\nemäntiä huomiolta, helmaa lasten, syliin sulkevaa ja turvan suovaa,\nsilmää talon ja tavaran, kaitsijaa väen ja navetan, armiaat avussa\nniinkuin jalot nuhteessa, horjuvan tuet niinkuin lyödynkin lääkitsijät,\nlepyttäjät tuiman ja lannistuneen nostajat, lempeät otsilta ja totiset\nkasvoilta, niinkuin palavat sydämiltä ja hartaat hengeltä, lohduttajat\nja kohentajat, valvojat ja varoittajat, väsymättömät luottamuksessa ja\nalttiit uskossa, sydämissä Jumalan pelko, puhtaus tahdoissa ja laupeus\nteoissa, hoivat perheen, voima puolison, lunastus lasten; rakkautta\njakavaiset ja rakkautta kasvattavaiset, liittyväiset ja liittäväiset\ntalon vaalijat ja valvojat, uhrissa uupumattomat, hyvyydessä\nherkeämättömät, rukouksessa sammumattomat, emännät ja vaimot kuin\ntaivaan lainaa maallisiin suotu maalliseen hahmoon maallisten\nlievitykseksi, sieluissa hurskaus, käsissä apu.\n\nAlbertin silmä oli korkean hetken levännyt äidin herkillä kasvoilla,\nnouseva sydän oli noutanut mieltä kuin summattomilta ammentaen, ja\naavistavan lapsen kiitollinen ajatus oli mahtunut elämää ja sulkenut\nelämää kuin mahtuu taivaat ja kokoo taivaat kupuineen ja kuulaineen\nkorkeuksien viimeisiin huimiin saakka metsälammen kätketty piilokin\nkuvastelujensa lymyihin. Avartuviinsa sulki Albert äitiänsä ja\nrakkauden silmä sukelsi syville elämän umpiin, äitinsä hän näki, äidin\nsuvun, äidin olon, äidin ihmisen kokonaisena ja oli onnellinen rintansa\nkasvamilta kuin poven kehät ratkotakseen! Ihana oli äiti, kasvot\npaistoivat, koska niillä asui hyvyys, silmät valaisivat, koska niistä\nkatsoi lempeys, suu kärsi, koska se tiesi kaiken, armahtava ihminen,\notsalta, ololta, pään kallistamalta armahtaja ja antaja, itsensä\nannolta sielun lähestyjä, hupa sanomaton, kun hän on hyvä, viihde\nsydämeen saakka, kun hän auttaa ja suo lohdutusta, vaade puhtaan tahdon\nja velvoitus korkean mielen, kun hän uskoo ja luottaen luottaa; lempeä\nja horjumaton, luja ja altis, omille omistettu, mutta omansa velaksi\ntietävä, huoma ja käsky, turva ja kuri, syliin sulkeva, mutta elämään\nkasvattava, läheisin sydämen likeltä ja lämpimältä, loitto tiedon\nylhäiltä ja ankaruudelta: ihminen, heikko ja vahva lastensa puolesta\nelämän edessä, turvaaja ja vapisija.\n\nRakkauden silmällä näki Albert äitinsä, ja sulki riemuin ja suruin\nkiitollisuuden suuruutta rintaansa. Onni ja haikea piirsi ja uursi\nmieltä kuin hahmoa luoden kaikeksi elämäksi. Tyke äidinkö omankin\nelämän tyke, velkako sama seista elämää kasvoihin tyvenin silmin ja\ntyynein rinnoin, vaikka laineen yltää on mielen meri poven suluissa ja\nnousujen kammitsaa kätkevän ihmisen hallittu sydän? Vesi helmii\nkirkasna mudista maan, pisara pisaralta pimennoista painavan mullan\nikuisen yön, samatenko juoksee paineista elämän ja katteista kohtalon\njoskus julki ihmisen helmi, tiensä vaikeudet viertänyt, sorat yltänsä\nsuodannut, puhtauksiinsa pusertunut, tiivis kuulailtaan ja kirkas\ntäysiltään, jalo yltä ja heeltynyt sisältä, viiva elämän elämään\nherkkynyt? Elämän läsnät ja taivaan välkyt pisarassa maan: suljetpa,\nihminen, korkeat pieneen ja avarrut ahtaista mahtuvaksi maailman!\nAlbert kokosi ja sulki äitinsä kuvaa kuin malja mettä reunojen kupuun\nlaitojen läikkymille.\n\nLatvojen nousu on tavoitusta taivaitten ja marjojen puna paisua mehuvan\nmaan, ihminenkin on yrtin ylenevä ja varsin varttuva marjan kantaja ja\nlatvoin humisija povilla elämän mullan, taivaisiin tähyävä ja juurin\njuova, uumenten ummilta sinisten soudut töin ja toivoin, haikein ja\nhakemin saava ja saavuttava! Albertkin tunsi rinnankehissään levittävän\nuskon: tihuvilta maan herkille elämän, niinkuin äiti, kärsijäksi\nkipeän, niinkuin elämä on kipeätä, kasvajaksi korkean, niinkuin elämä\non korkeata, myöntäjäksi ja myötäjäksi, sulkijaksi ja suvaitsijaksi\nihmispienuuden niinkuin elämä multansa pimentojen, hereydeksi hengen ja\nalttiudeksi auvon, niinkuin elämä väljiensä valkeuksien, osille äidin\nihmisosan, rakastavaisen ja rakentavaisen, ehtymättömän hyvässä,\nväsymättömän vaikeassa, sydämille sulkijan mutta kelvottoman\nkurittajankin, lujan lempeänäkin ja ankaruudessakin armahtajan,\nnostajan neuvossansa, luottamuksessansa lohduttajan, vierasta\nvarjelevan, mutta omillensa omistetun, miehensä vaimon, lastensa äidin,\ntalonsa emännän, ahkeran toimelle, antavan ihmisille, alistuvan\nJumalalle, suovan ja suojelevan, uhraavan ja uskovan, rikkaan avussa ja\nrakkaan huolessa, rukouksessa syvän ja sydämeltä nöyrän ihmisen,\nlunastuneen lunastajan, Maaria-äidin.\n\n\n\n\n3.\n\n\nKiitollisuuden ylenkyllässä käänsi Albert kasvonsa äidistä isään.\nNiinkuin vainion vaiheilta, suvituulen huimissa aallon laineilta\narmahin ajavilta ja tähkien suhinaa siunatun rikkaana lauhkein\nleuhtovilta, silmä olisi siirtynyt metsän rannan nousuun vainio-aidan\ntakana, vakavaan ja vahvaan, kiloiseen auringossa ja vehmaaseen\nhavultaan, mutta tummaan hartioiltaan ja summaan syvyyksiltään, tai\nniinkuin olisi vaihtunut maanrinnan nurmiva hyvyys ja yrttien pyhä\nhilpa vallaksi maahisen mullan ja reheville leipävän hyödyn, niin tunsi\nisänsä Albert, kun sielu hahmoi, mitä silmä näki, ja mieli nyt teki\ntyötä äidin sijasta isän kuvassa.\n\nJyhevyyskö varmempi vai turvallisuusko taatumpi miehessä kuin maasta\nkasvavassa mutta askelvapaassa? Hartiat, kenellä hartiata\nvaarumattomampaa kuin isällä, huulten muho parran peitoissa, kenellä\nmuhon sävy säyseämpi kuin isällä? Silmäin ystävällinen kilo ja\nrintapielen lavea uho: kumpi vakavampaa: suopeuden sukaisuusko\ntyvenessä miehessä vai voiman väkikö lauhkean levoissa? Väinö,\npikkuveli, tepastelemassa kyynäräisenä isän vierillä ja käsipuolessa:\nmissäkö olisi hiveräisen kädenhiven ollut taatummassa turvassa kuin\nisän kämmenessä, vaikka leveässä, kuin kymmenen samankokoista\nkopariinsa sulkevassa?\n\nAlbert muisti itsensä samanikäisenä ja saman osaisena: mikä nostava\ntieto sydämessä astua isän taluttamana, isän, joka oli outo ja oma,\nouto, koska hän vasta viikolla oli palannut meriltä kotiin, ja oma,\nkoska hän oli oma isä, josta äiti aina talvella puhui ja johon jo oli\nkerjennyt tutustumaan, vaikka oudostuttikin aluksi, ja vierastutti\nsanomattomasti, ennenkuin omastui, isän varman käden opastelemana ja\nohjaamana ja sitä vain vartoen, koska oli kävelty tarpeeksi ja omat\njalat väsyneet, jotta askelta alkoi uuvuttaa ja isäkin huomasi sen,\njota ei näin vereksiltään vielä rohjennut omin suin pyytää, sekä nosti\nmaasta ja sovitti käsivarrelleen, niin että sai levätä ja rauhassa ja\nläheltä ihmetellä ja katsella, ja, kun rohkeammaksi tuli, pidelläkin\nisän partaa ja takinkauluksen hillevää samettia ja nutun nukan mustaa\nja hienoa sileyttä rintapielillä sekä kummastella kellonvitjojen\noikukasta heilumista ja kultaista kiilumista liivin veralla omien, isän\nastunnan mukaan nytkähtelevien ja varpaanneniltä messingillä\nsuojeltujen uusien kirkkokenkien kärkien edessä. Merkillinen tyyssija\ntuo tottumaton paikka, johon oli päässyt, koska oli pieni, ja kuinka\nväkeväksi isän oli tuntenut, kun noin oli saanut huoleti istua\nturvattuna hänen käsivarrellaan, rintakin niin leveä, ettei omalla\nkädellään vastapuolista hartiota tavoittanut, jos koetti ja kurotti,\nmikä ulkomaan lemu hänen vaatteissansakin, kun tunnusteli ja ahmi\nhenkeensä, ja kuinka oli ollut, vaikka ujostuttikin hiukka yhä,\nsydänsykkyriltään turvissa niinkuin ei ikinä muuten, ei ehkä edes äidin\nhelmassa, jossa oli niin tavallista olla!\n\nMikä turvan ja turvallisuuden uho isässä olikaan? Pikku-Väinökin isän\nvieressä tuossa, kuinka luottavasti oli käsi pujotettu isän pivoon, ja\nkuinka urhoollinen oli askeleen taaputus isän avaran astumisen\nrinnalla, ikäänkuin olisi aina, eikä vasta tämän päivän opissa ensi\nkerran elämässä siepattu kaksivuoron harppaa, jotta pysyttiin lyhyinkin\nnappuloin tasoissa ja tahdissa aikamiehen verroilla. Eipäs kestä\nmontakaan askelta, ajatteli Albert, kun jo sinutkin nostetaan\nkäsivarrelle ja saat keikkua korkealla, ja isä ihmetellen kysyy\nsinulta, mikä merkillinen talo tuolta näkyy, takaa lehtimetsän lomitse,\njosta vilkkuu, isän olkapään ohitse katsoen, Toistalon valkoinen\npäätypää kotomäeltä! Eikös sinuakin silloin ujostuta ja nauruta, kun\nisä kysyy piloja, ja avarra rintaa, että sinulla on noin suuri isä,\njoka on oma isä ja puhelee semmoisia, että jo tuommoiselle olisi\nvallaton ja nykisi parranhaivenista! ihmetteli Albert ja melkein\nkadehti, että jo oli iso poika ja veljistä vanhin ja käveli yksin\nseuroin omien ajatustensa kanssa, eikä enää ollut varrottavissa, että\njoskus vielä tulisi nostetuksi isän käsivarrelle, kun omaa jalkaa\nväsytti, ja saisi sieltä kuin tyydyn pesiltä kurkistella ympärille ja\nkummastella, kuinka hyvä kuitenkin oli olla pikkainen ja tämmöisessä\nlymyssä, ja kuinka mainiota, että isä oli noin suuri ja vahva, ettei\ntarvinnut kuin riiputella jalkojaan ilmassa näin korkealta ja\nkuljetella silmää turvissa, kunne halusi, vaikka kototuvan akkunaan\nsaakka, ja kuinka itse oli ollut lapsellinen vielä eilen, kun oli\nturhia peljännyt isän partaa ja parkunutkin ensi säikäyksessä, vaikka\nse oli aivan vaaraton ja perin tuttu ja hauska pideltävä, kun sitä näin\nläheltä omaisesti katseli ja uskalsi koetellakin ja kosketella\nsormillaan.\n\nAlbert tunsi niin läheltä Väinöä odottavat mielihyvät, että hän aivan\nomissa muinaisissaan kuin kolttuveljensä sijasta taaskin oli\nriiputtelevinaan niinkuin joskus sykkyräsukkaista säärivarsiparia ja\nmessinkikiskoisia kirkkokenkiä isän käsivarrelta kellonperien\nkeikkumille liivin uumilla ja hypistelevinään sormenpäineen\nparranjouhten salaperäistä pensaikkoa sekä vereksiltään tuntevinaan\nkaikki vanhat eletyt omastumisen riemut, kun isä oudoiltaan taas\nvastuutiselta palasi aivan omaksi ja läheni mieltä, niin että hykersi\nsydänalassa ja tiesi, että ainahan näin omia oli oltu ja että turvissa\noli, kun tässä sylissä oli.\n\nSitenpä juuri, turvallinen oli isä, sanomattoman turvallinen, astunta\nturvallinen, silmänluonti turvallinen, kädenotto turvallinen,\nturvallinen hartioiden lavea tana ja miehustan ryntäisä ryhti, koko\nvarren väki ja voiman uho! Kuinkahan oli itsekin vielä joku vuosi\nsitten ja pienempänä ihmetellen ajatellut, kun näin verekseltään oli\ntaas saanut katsella isää ja ihailla mielensä täydeltä. Mahtoikohan\nmikään maailmassa ja kukaan olla niin vahva kuin isä, oli mitannut ja\nvertaillut sekä tuntenut kunnioitusta. Käden kämmenetkin kuin kiveä\nkourissa murentamaan, jalkojen pöydät kuin pylväsvarren päinä paikkansa\npitämään, hartiain lavat kuin vuoren kylkeä puskemaan! Nyt jo vähän\nnauruttivat nämä silloiset lapselliset ajatukset, koska tiesi paremmin,\nmutta eikös sittenkin ollut peritunto mielessä aivan sama edelleen?\n\nIsähän oli kuin tyven tynkä, maan kamaralta kasvua ponnistava.\nEpäilemättä tarvittiin sitkaa siltä, joka häntä horjutti. Eihän hän\nniin pitkä tosin ollut kuin pienempänä oli ihmeitä kuvitellut, eikä\nvarren yltä ollut aivan niin tanakan tavoittamaton kuin sylissä\nkannettuna oli hartioita pidellen ja omine käsivarsineen niskan taakse\ntyöläin ylettyen ylpeys sydämessä arvioinut, mutta oli hänellä\nselkäpieltä sittenkin yhden miehen osalle ja vähän ylikin, ja varren\nmitassa, ellei hoippuvia korkeuksia, niin kiinteätä rankaa sitä\ntiiviimmälti pohkeen tanasta niskan jyhkeyteen saakka. Olikos hän\nsittenkään, niin ihastelun sumujen halki ja varhaismuistojen\nkajasteluina kuin isän kuva hänelle vuosvälisten näkemisten\nvalaistuksessa kangastelikin, koskaan oikein todelta ja lujalla\nsilmällä tarkannut, mikä vanttera palanen isä tosiasiassa sittenkin\noli, kun häntä näin raittiisti ja ilman liioittelua verekseltään\nkatseli. Kelläs toisella oli sentään hänen kokoisellaan sama\nhartiakaari kuin hänellä ja kelläs toisella keskimitan miehellä\noli runko rakettu samaan valtaan kuin isällä, selässä sitkaus,\nvyötäre-uumissa ripeä varo ja väkevä valppaus, niskassa mahti kuin\njykyrissä ja anturatanassa voimanpotko, ranteimmatkin kuin kahden\nmiehen luusta veistetyt. Sinä olet nuorena juossut mastoissa kuin\norava, ja juokset ehkä vieläkin, jos tarve vaatii! ajatteli Albert\nylpeydellä, sekä tunsi ruumiin tietona, että isän jalka ei vaarunut\nheiluvallakaan kannella, ja että isän käsi ei tarvinnut arvelemisen\naikaa siepatakseen voimalla ja vaikka koko ruumiin väellä siihen\nköyteen, joka heikolta livetti läpi sormien, mutta tartuttuna pelasti\njoko itsen tai koko väen. Merimieshän isä oli koko ruumiinsa perimiltä,\nliikunta viivähtämilläänkin äkkivalmista. Kuinkahan hän itse joskus oli\nkertonut, mitenkä hän nuorena merimiehenä kerta oli ollut suistumassa\nkeskimaston yläraa'alta mereen, kun reivinteossa ja aluksen\näkkiodottamatta rullatessa uudelle kyljelle hän oli kadottanut\ntasapainonsa ja horjahtanut, mutta jo pudotessa saanut käsivartensa\nraakapuun jalkoköyden taakse ja pelastunut. Ja kuinkahan hän oli muilta\nkuullut, mitenkä kerta myrskyssä ja aluksen ollessa ajolla ja menossa\nkareja kohden, ankkuri oli komennettava heitettäväksi mereen, mutta isä\nsamassa muistaa, että ankkurikettinki samana päivänä ennenkuin\nmyrskystä oli mitään tietoa ja ulkona avaralla merellä oli tarkastuksen\nja korjauksen vuoksi löysätty pitimistään ja nyt siis valloillaan.\nSilmänräpäyksessä perältä keulapakalle syösten näkee hän, kuinka\nkiinnittämätön kettinki huimien ja kolisten juoksee ankkurin jälestä\nluukun kuruilta mereen ja kuinka vain muutama kierto raskasta kahletta\nenää lepää liikkumattomina leivisköinä kannella. Silmänräpäyksen tekona\noli isä silloin omin kourin ja välittömän murskautumisen uhalla\nsiepannut käsiksi joka tuokio kapenevaan rautaläjään ja ylivoimaisin\nriuhtaisuin kiskaissut painavan pideltävänsä miehenkorkeudelle ilmaan\nsekä viime tingassa ja ennen riipaisevan ankkurin ensimmäistä\nväkivaltaista nyskäystä kietaissut syltäisen kuormansa kahteen kertaan\nkiinnepaalun ympärille ja pitävästi vasa-akselin taakse.\n\nLuja oli isä kouralta ja nopea tarttumalta, vyötäröissä väki ja\nhartioissa heltiävä voima, sen näki päältä ja tunsi silmältä, ja noin\nhalusi itsekin liikkua, kun mieheksi kasvoi. Mutta mistä oli isällä\nmiessävyn ohella se sulan kilo silmissä ja hyvän tahto posken niuhossa,\nkun mies oli laita ja lakea ja parta säveillänsä! Käärittävä mies,\nsiten olisi uskonut, kun sovussa oltiin ja suostuttiin, mutta Samuli\notsalta ja sisun sarvilta, kun vastatynkään satuttiin. Sitenpä juuri,\nlauha kesyiltänsä kuin talutettava sonni, sarvikyhmyille kyhnytetty ja\nsuostuen asteleva, mutta saman sonnin veroinen sarviveikko, kun oli\nhärkä ärsytetty, sorkka multaa mylläämässä ja niskan kyömy\npuskupuuhassa. Valtaa isällä oli ruumiissansa kuin painonvaakaa\nmaanrinnan nostamattomissa ummissa, mutta se valta nurmi levoillansa\nkoskemattomillaan niinkuin saman maanpinnan ruohova keto, joka vasta\nlapioituna savena ilmoittaa uumentensa tiiviit painot ja yltäiset\nraskaudet. Hyvä kuin hyötävä maa, mutta väkevillänsä hallitsematonkin\nkuin sama pimeä maa oli isä, turvallinen ja turvansa taustoilta\nmullansalainen.\n\nAlbertin levittyi taaskin rinta ja poven kehiin kuohui yltävä tieto\nkuin hetteen lähteiden hersyvä vesi. Isäkin oli, maahinen ja mahtava,\nelämän läikkää oman viehtovan veren niinkuin korkea hiko äidin hereän\nsuvun! Harmaissa tuvissaan istuneet äidit: mykkiinsä vaeltaneet\nkehrääjät elämän ja langan, lasten ja tulevaisuuden; peltojensa kivistä\nkamaraa murtaneet isät: sumentojen yöstä summassa työssä sumentojen\nyöhön siirtyneet sarjat, hahmot hien ja hartiaväen, raskaan otsan ja\ntunkevan uskon, kerääjät sitkeän voiman kuin karun kallioperän mäntyvä\nmetsä.\n\nAlbertin tunnot ikäänkuin pitelivät hänen juurtensa multiin. Isässähän\nvehosi hämäriltä alkujen suku maanlikeinen liepeiltä kivisen mullan ja\nvaiheilta väkisen meren, suku louhilta merisen maan. Suku sitkennyt\nkiskonnassa leivän kitsailta karun ja kaidan saran, suku voimia\nvarannut koetuksille kovan, kun kamppailee mies ja meri, suku lauhoille\nverinnyt, kun ranta lepää ja riista hopeoi nostetut verkot. Suku\nvääntöön, kun on urakkaa hartioille, suku juuriväkinen, kun kiskoo\nlatvoissa Jumalan ilma, mutta suku apajallekin, kun kala parvii ja\nsaalis on nopean omaa, ja suku loivienkin laskuun, kun laine on myötä,\nlaitainen lykkii ja pitäjällä perässä vain hyvän hyryt huolina. Suku\nmaan, suku meren; suku kivikkoisen rannan ja valtointen vetten; multaa\npäin, mutta haahdillekin henki; saartava ja saita sormi, missä on\npurstoa potkimassa ja suomuksista noukittava silmukasta, mutta löysääjä\nnuorankin ja lavean laskija, missä ilma ilmaiseksi pyyhkii ja purren\nposki pusertaa maksutta matkaa; työnhikinen tuimissa, mutta\nnaurupartainen levoissa; pyhävaatteissa säveä ja sukaista suosiolta,\nvaikka pintelettä pikisenä ja karvakarheata vastaharaan silitettynä!\n\nIsäänsä Albert ihmetteli; ihmetteli ja ihasteli; kunnioitti, kavahti ja\noudosti omasteli, tuota vierasta ja tutunläheistä miestä, suopeaa ja\nsukaista, kotoisillaan aina pyhäisissä, nutun kauluksessa sinisentumma\nsametti, hivelä silmään ja sormeen, vaatteen verka hipiöivän hienoa\nryntäisten yltäiltä ja laskoksien poimuvilta palvoilta, kellonvitjat\nkullankilona liivillä palamassa, sikaarin haju parrassa ellei\nsinerrellyt par'aikaa savunkiekuraa ympärillä huulien lomitse ja\nvarsipiipun luuhelmisen suupalan ohitse ilman silloille puhalleltuna\npalloilleen tai juovikkaille venymilleen, miestä kuin joutilaisuus ja\nhyväntahto itse pitoisissa puvuissa ja pyhäaattoon leppoisissa, mutta\nmiestäkin kuin meristä tyventä, jonka levot tietää niskaviksi, kun\nnoustaan, ja se, mikä oli rauhaa, viertää voimaa ja viskaa vaikka\nharjaa, kun lakea kyömii! Niinhän oli isällä hahmossansa kuin\nsavipohjien salasitkaa, lauhaa ja laatuvaa näöltä, mutta umpiupossa\nnostajalle ja väkistä taakkaa lapion luotavaksi, ja niinhän oli isällä\nsilmänluonnissansa kuin helpon ja käännettävän esisalvan ohella takana\nja varalta toinen tiukempi sisäsäppi jäykissä kikoissansa, jota et\nlipsauttanut auki viekkaudella etkä vääntänyt väkivoimalla, ellei ollut\nkädessäsi oikea avain sopukiertoon. Mies laatuisa kätellessä, mutta\nkynteväkin käpäliltään, jos lakeus ymmärretään lampaudeksi ja yritetään\nkeritä villaa semmoisen otuksen niskoilta, joka kyllä on karvainen,\nmutta karhunkarvainen, ja karhua muultakin kuin käheriltään; mies\nluontuva jutulta ja säveä suunpidolta, mutta mies vastavänkäänkin\ntakaperin talutettaessa vaikka kahden vaakansa painolta, oman juurevan\nvartensa leiviskätanalta nimittäin ja lisäksi niiden tulimmaisempien\nleivisköjen väeltä, joihin kimpaa miehen kiivastuva veri, kun perisynti\npuuskuu ja hartia kirvottaa varavoimaa ryhiltä.\n\nVoimaa ja väkeä isän uhossa kuin pyykkipuhtautta ja pesuntuoksua\nlaskotetun nenäliinan vitivalkeissa poimuissa! Mutta kuinka oli tämä\nryntävyyden perintö ja ruumiikas vara kätketty kuin peittoihin ja\npukimiin miehessä, jonka silmänluonti oli kuin vakuutus, että minä olen\nkesy, jonka kädenanto oli kuin turvan pitely, ja jonka pelkkä läsnäolo\njo paljailtaan puhui, että vihastumisissa on oltava myöhäinen! Kammattu\nmies sileässä verassa, jolla on lauha katsanto ja säveä säärensiirto,\non vaaraton vesa hartiakulmaisenakin, ja isä oli ehdottomasti niitä\nnaapureita, joita ei sovussa säikähdetty! Kuinka nytkin, näin\npyhäisiltään ja kotovereksillä, kun taaskin käveli suvissa ja omien\nkeskellä kirkkopolkua, kuinka nytkin oli selkävakaalla ja meritahdista\nmaantanterille saapuneella jo astumisissakin hyvän keinaa kylliltänsä\nanturoissa, nostoa menossa ja keikkumisen puhdissa kuin olisi juhlilla\nkävelty, koko olossa soutavaa ruumiin tyytyä ja kotomielen hyryävää\nhupaa! Isähän oli näin tuoreiltansa ja kotio palanneena hilpaa\nkauttaaltansa, virkistävä jo vieraallekin ja jutun vilkastaja, kun\njoukkoon tuli ja tuttuja kätteli ja kuulumiset kyseli, veres mies\nvaikka vuoden vanhoihin uutisiin, ja itse uutuuden muhoa pakillaan,\nmutta kotona vasta oikein valloillaan, kujeseppä päivät päästään, niin\nettä äitikin oli aivan pääsemättömissä, kun kaiken muun touhun ja\ntulonkohinan ja ilon hälinän ohessa oli irstaantuvan poikaparven\nlisäksi vielä viidentenä ja pahimpana viikarina joukossa asetettavana\nja muistutettavana isäkin: 'olette pahempia kuin joutikarja\nkevätlaitumille päästessä!' vaikeroitsi hän ja nauroi sekä piteli\nkorviansa, kun meteli ympärillä kävi liika särkeväksi, ja oli\nonnellinen.\n\n\n\n\n4.\n\n\nNiinpä aivan: isän kotiosaapu, ainahan se oli samallainen, iloinen,\nihmeellinen ja yhtä merkillinen kuin varrottunakin odottamaton ja koko\nkoto-elämän muutamaksi päiväksi mullistava tapaus. Jo tulopäiväkin, se\nsattui aina yhtä yllättävänä, kuinka siitä jo viikkomäärät oli\nennakolta puhuttukin ja valmistuttu. Eihän koskaan saattanut tietää,\nminä päivänä laiva oli oleva perillä milloin Viipurissa, milloin\nReposaarella, milloin missäkin, vaikka tulossa olikin, kukaties oli\ntulokirje ennättänyt kotiin Kööpenhaminasta, kukaties ei, ja kuka\nsittenkään tunsi tuulet Itämerellä ja kuinka nopeasti matka oli\nonnistuva. Ja senjälkeenkin, kuinka pian isä oli oleva valmis jättämään\nlaivansa ja millä neuvoin pääsevä Turusta tai muualta kotoa kohden?\n'Tänään minä kuitenkin leivon taikinan, että on tuoretta koriin, ei\nsuinkaan isä nyt sentään tänään juuri vielä tule!' oli äiti saattanut\nsanoa juuri semmoisena aamuna, ja annapas olla: juuri kun leipominen on\nparhaassa touhussa tuvassa, jauhon pölyä ilma huljillaan ja laattialla\nleipälautapinot lastattuina, eikös joku silloin, esimerkiksi vanha\nMiina leipomopöydän etusivulla, vilkaise olkapäänsä ohitse\nsivuakkunasta ulos ja tokaise kesken läiskytyksen: 'Kas, kun Vähäniemen\nmetsässä vilkahtelee jotakin lehtipuiden välitse, ei vaan kapteeni\nmahda olla tulossa jo?' Äiti pöydän takana on jättänyt vanukkaansa\nkesken vaivaamisen, hopussa tunkeutunut esille pöydän kulmitse ja\nMiinan ohitse akkunaan sekä tähyilee par'aikaa Miinan kanssa yhdessä\nsamasta sivuakkunasta Vähäniemen tiensuuta kohden, kun jo porstuassa\ntömisee ja ovesta töytäsee pihalta Anton: 'Äiti, äiti, isä tulee, minä\nolin tikapuilla kurkistamassa ja Vähäniemen kalliolla käveli mies,\njolla oli herraspalttoo kainalossa ja pyyhki hikeä otsalta, kova hattu\nhänellä oli kädessä ja hän oli leveä niinkuin isä!' Anton ei tällä\nerällä saanut toruja luvattomista kiipeämisistään tikapuilla, vaan oli\näidillä muita murheita mielessä. 'Jestakkoon, ja nyt juuri hänen piti\ntulla, kun ovat leivät vielä kypsentämättä ja tupa sikin sokin!'\nhaikersi hän, mutta silmät välkkyivät melkein vesissä, kun lehdikön\nvarjoista nyt todella tuli esiin tien avoimille ja selvästi näkyville\nodotettu tulija, josta ei tarvinnut epäillä, kuka hän oli. Koskas oli\noikeastaan nähnyt äidin kauniimpana, kuin tämmöisenä tuokiona, kun\nnopeasti häärittiin, yhä pysyttiin akkunassa eikä hellitetty silmää\nisästä, joka ripeästi astuen oli tulossa Katavaisten tanhuata, ei\nhuomattu salata kasvojakaan, joita kasti vierivä kyynelkarpalo\nkyynelkarpalon jälestä, mutta kiireesti pyyhittiin käsiä esiliinan\npoimuihin, riisuttiin hopulla työesiliina yltä, silitettiin nopeasti\nleipomisen touhuissa hellinneitä hiuksia kureihin ja tasaisemmille\npäälaella, ja koko ajan jaettiin määräyksiä sisäväelle tuvassa: 'sinä\nMiina jatkat Feemin avulla leipomista ja kypsennät kakut ilman minua,\nHulda pyyhkii paikat ja penkit tomusta ja jouhonpölystä, Sandra juoksee\npuuvajassa ja tuo lastuja, että saadaan kahvipannu nopeasti kiehumaan,\nsinun, Väinö, minä otan syliini, kun menemme vastaan!' Väinö\nnostettiinkin toimiltansa laattialla äidin käsivarrelle, kun ensin oli\npölyytetty pahimmat jauhon tomut koltun liepeistä, ja pihan veräjälle\nkerkesi kiirehtivä äiti juoksujalkaa lapsiparmauksineen saapuvaa isää\nvastaan.\n\nEipä vailla, ettei isäkin ollut vähän hämillään napsauttaessaan auki\nportinlinkkua kotopihan veräjässä ja naurussa suin katsellessaan\nlähenevää vaimoansa. Rientänyt hänkin oli, koska veräjän takanaan\nsulettuaan otti hatun päästä käteensä ja pyyhki nenäliinalla palavaa\npunakalta otsaltansa, ellei koko tämä toimitus vain ollutkin keksitty\npienessä esihämmingissä ja miehiselle miehelle sopimattomien\nherkkäverisyyksien ja ilonheikkouksien peittelemisiksi ja salaamisiksi.\nEipä itse tervehtäminenkään erinomaisempaa ollut kun viimein\npihaveräjän sisäpuolella vaimo ja mies vuoden eron jälkeen tapasivat\ntoisensa, kättä vain vaihdettiin ja tervehdykset sanottiin, väki ja\ntytöt tuvassahan olivat akkunoissa näkemässä ja katsomassa, eikä näin\nkymmenen vuoden naimisen jälkeen enää oikein sopinut kaulaankaan lentää\nkohdatessa. Kättä vain siis paiskattiin ja senverran vävähtelivät äidin\nhuulet ja välähti isän silmissä, että kumpikin tiesi ilon olevan\nisoisen ja yhteisen niin itsessä, kuin kaivatussakin. Olihan Väinö nyt\nkuitenkin äidin sylissä, vierastelevana tosin ja toisen käden sormen\npäätä huultensa väliin lykäten, mutta omana pallerona kummallekin, ja\nniinpä oli, jos mitä neuvottomuutta ja ylenkyllän arastelua oli näin\nensikohtaamisen yllätyksissä, yhteinen puheenaine ja huomion kohde\nkohta käsillä ja mielen tarjolla. \"Kukas isomies sinun käsivarrellasi\nroikkuu, tunnenkos enää koko setää?\" saattoi isä alkaa lepertelyä ja\nlykkiä torkkia hänkin peukalonpäätä tuttavuuden uusimisiksi nuorimpansa\nkoltun pumpustyyvin pieliin ja leukapään kutimille. \"Niin isonen jo,\nettä jaksaakos tuommoista paakalaa enää syliinkään nostaa?\" jaaritteli\nhän ja maanitteli itselleen äidin taakkaa sekä siirsi varovasti omalle\nkäsivarrelleen Väinön, joka ilmeisesti haki oman mielensä pohjilta\nvanhan luottamuksen muistoa outoon mieheen, jolla oli niin turvallinen\nparta, että sitä olisi vaikka pidellyt. \"Piippuunkos sinä jo olet\ntottunut, koska peukalo noin uskollisesti pysyy suussa!\" kiusotteli isä\npoikaansa, jolla jo rupesi hymyn häivä leikitsemään suunpielissä,\nvaikka vielä olikin säilytettävä päätä mahdollisimman loitolla\nrohkeasta ottajasta. Olihan isänkin sylinnostossa vissiä varovaisuutta\ntällaista hieveräistä pidellessä, mutta maiskutti hän kuitenkin, kun\nVäinön luottamus jo näytti täysin palanneelta, rehevän suukon\nnuorimpansa hereille huulille ja vilkaisi siltä tekemältään äitiin\nikäänkuin sanoakseen, että poimippas marja, jos huomaat! Äiti ottikin\nVäinön isältä kohta ja tuskin oli Väinö äidin sylissä ja käsivarrella\ntaaskin, kun äitikin jo nouti suutelon hänen palleroiselta suultaan\nsekä likisti lastansa rintaansa vastaan ja näytti onnelliselta ja\nkiitolliselta sekä hymyili isälle ikäänkuin yhteisiä olisi ymmärretty.\n\nNyt olivat jo muutkin juosseet paikalle ja isää näkemään, Eerik sekä\nAnton, joka oli juossut sanomaan nuoremmalle veljellensäkin uutisen,\npirttikuljulta kuuttoja uittamasta, ja itse tuvasta. Albert muisti\nomatkin hommansa ennen isän tuloa. Oli ollut hupaisaa tuvassa\nleipälautapinojen takana penkillä kuunnella leipomisen läiskytystä\ntuonnempana ja käännellä rahilla edessään suurta sidottua\nkuvalehtikirjaa, jonka ruotsinkielestä ymmärsi jonkun sanan ja jossa\noli merkillisiä kuvia oudoista maista ja ihmeellisistä metsistä.\n\"Atala\" oli lukenut kuvien alta, ja niinkuin unta oli nähnyt, kun kuva\nkuvalta oli seurannut kalvasta nuorukaista ja neitoa, ihanaa kuin\nriutumus heidän haikealla matkallaan salaperäisessä maailmassa,\nmahtavassa, mahtavammassa kuin ihminen ikinä mittasi, masentavassa,\nmasentavammassa kuin sydän koskaan kesti, ylentävässä kuin usko ja\nlannistavassa kuin pelko, maailmassa kuin syvien metsien aaveellinen\nsisus, jonka rajattomissa vain kuutamo kutoi ajattomia siltojaan\nolemattomien astuttaviksi ja jonka kalveessa ihmisetkin olivat kuin\nsaman kuutamon kavahduttavia varjoja, olemattomuuksien lymyiltä haamuun\nherääviä, milloin julmia hahmoilta kuin tyly tuomio, milloin synkeitä\nkasvoilta kuin kauhu ja kuolema, ankaroita milloin kuin syyttävä synti\nja armottomia kuin syöksynsä syvyyden äärillä korkeuden pudottava\nparras, mutta suloisiakin milloin yli ihmismitan, ihania ahdistuksiin\nsaakka ja särkymilleen herkkiä, hauraita ja haihtuvia kuin raukeavan\nvalon häilähtävä sammu, kurkkua kurovia ja sydäntä sykertäviä kuin\nhengen parku omassa rinnassa, kauniita niin että näännytti, taivaisia\nniin että ruumista menehdytti! Näiltä siis olivat juosten tulleet,\nveljet kuutoiltansa, itse leipien läikyttämiltä tuvassa ja\naavistettujen kuvien sanattomilta ihmeiltä, ja kaikilla oli sama kiire.\n\nOli itse kuitenkin vasta porstuan edustoilla -- ei sitä paitsi isompien\njoukossa ja vanhimpana veljistä oikein sopinutkaan juosta selvää\njuoksua, vaan varastaa löngätä vain silloin tällöin pieni hölkkäaskel\nsekaan muun vakaamman kävelemisen ja tulemisen joukkoon ja\njouduttamiseksi -- itse siis oli vielä tulossa rappusilta kun Anton jo\ntöytäsee ulkopihan veräjiltä kartanopihalle ja tömistää siimalta\nsuoraan kartanokedon poikitse isää kohden, kinterillänsä villastava\nEerik, joka lyhyemmillä, mutta sitä uskommin siirretyillä nappuloillaan\nurhoollisesti koki parastaan ollaksensa luukkuhousuisenakin vähimmillä\nmyöhästymisillä perillä tärkeässä paikassa. Luukkuhousuisena, sillä se\nnöyryytys oli Eerikillä tämän suven ainaisena huolena ja joka\nhuomeltaisena pukeutumisen murheena senjälkeen kuin Anton, vaikka vain\nveli ja vaivaiset kaksi vuottansa vanhempi ja muutenkin kaikessa\nsamanveroisena pidetty ja yhtäväkiseksi koettu niin leikinväännössä\nkuin muussakin kinansovussa, oli talvella ensimmäisille lukuvuoroilleen\nPukkilaan mennessään saanut uudet kannatinhousut -- sillä kertaa tosin\nvain äidin sukkanauhojen avulla ylle ja olkapäiden varaan ripustetut ja\ntaurutut, sen kuin äiti parhaiten osasi, ja niinkuin Eerik\npukeutumistapausta tarkasti ja kateuden sekaisella kunnioituksella\nseuranneena ja solmimisen menoja halveksimisen yrityksellä ja\naikamiesten pukeutumistavat tuntevana, vähätelleenä hyvin tiesi, mutta\nhenkselihousut kuitenkin, kun itsellä läpätti luukku lapsimaisesti\ntakana, jos jäi nappi auki ja juoksi! -- uudet kannatinhousut\nkirkko- ja pyhäpuvuksi ja keväällä vielä toiset sarsiset suvipöksyt\narkijuoksemista varten, jotka nekin olivat ilman luukkua olevinaan ja\nmuka kannatinpitoiset! Anton siis Eerik hännissään tulla tömisti\nperäkanaa minkä kintut vilistämään kerkesivät pirttiveräjältä\npihaportille isää vastaan, Antonin tummempi hiusharja kankeampana\npäälaella läpäten, Eerikin liinanvalkoinen vallattomasti tuulissa\nhuiskaten. Itse tuskin vielä oli rappusten edustoillakaan tulossa, kun\nvirmapari jo oli perillä ja Eerik kirkumassa takana, että Anton oli\nsurvaissut häntä veräjässä niin ettei hän päässyt edelle, Antonin taas\nläähötellen ja ensi tuoksaukseen kysyessä, oliko isä ostanut henkselit\nulkomailta ja tuonut mukanaan.\n\nItse oli senverran vanhempi ja ymmärtävämpi, että vähän häpesi poikien\npuolesta ja ajatteli noloudella veljiä, kun siten päistikkaa ryntäävät\nesiin ja ovat kohta rohkeina karaamassa päin ja suoraapäätä vaivaamassa\nriitoinensa ja pyyntöinensä, vaikka isä on juuri tullut, eikä vielä ole\nkotonakaan oikein, vasta pihaportilla, ja tarvitsisi kunnioituksen\najan, jotta olisi niinkuin pitää olla, kun isä vuoden takaa taas on\nkotona, ja jokaisella arasteleva selko siitä, että nyt oli juhlallista.\nMitä isäkin mahtaa ajatella, oli ihmetellyt ja kummastellut, kummoinen\non koto hänestä, kun näin ollaan omaisia kohta, vaikka hän on tullut\nkaukaa ja oudoista. Isällä oli kuitenkin Eerik jo ylhäällä ilmassa\nkäsivarsien varassa, siepattu Antonin takaa töppösiltään ja samaa menoa\nkyynärän vaaksana korkeuksiin. \"Vai sillä tapaa te täällä kotona\ntappelette keskenänne ja tyrkitte toisianne veräjissä, kun minä olen\npoissa!\" oli hän toruvinaan, mutta nauroi hulkkuvin kurkuin sekä\nturjutti vesaansa kuin olisi omenia oksilta varistellut. \"Päästää\ntoiset juoksussa edelleen, vaikka on jo päätänsä pitempi isää, jos\ntämänhaavaiset mitat paikkansa pitävät!\" kiusoitteli hän Eerikiä, jonka\nensimmäinen uljaus jo oli antanut sijaa pienelle pelonarkuudellekin\ntottumattomissa korkeuksissa, vaikka silmissä räiskyikin varovaisen\npälyilyn ohella huvittunut riemu. \"Maamies sinusta taitaa tullakin eikä\nmerimies, koska päätä kaihtaa, kun maan ja anturan välille tulee vähän\nilmaa!\" nauroi isä, kun huomasi poikansa pienet levottomuudet, sekä\nlaski Eerikin sätkyttelevistä korkeuksista alas takaisin maahan\nalkuperäisistä kirmaisevista rohkeuksista nyt melkoisesti malttuneena\nja melkeinpä ujonsekaisenakin: olihan isä kuitenkin kourilta kuin\nkarhu, vaikka itse luuli itsensä väkeväksi, kun rinnusteli Antonin\nkanssa eikä kaatunut kohta, kun Anton rynnisti! Pieni taisi kuitenkin\nitse vielä olla, sen oli tuntenut, kun jalka haukkasi avuttomana ilmaa\nisän käsivarsien korkeuksissa ja oli hahtuvanveroisena tempaistu vaikka\npäistikkaa päin taivaita kimpoomaan!\n\nNyt oli vuoroltansa kuitenkin jo Anton noukittu, ellei isän\nkämmenväliin niin silmämittoihin. \"Kummalan vanha taatakos siinä on\ntulossa ja keikkumassa!\" hämmästeltiin muka isän omaa isoisää\nmuistellen, ja käsipari hamusi loitoille Antonin ilman liioittelujakin\npoikasen hartioiksi riittävän tanakoiksi sattuneiden olkapielien\nulkopuolelta muka laveuden mittoja ilmoihin havitellen. \"Kyynäräntuuma\nlevitystä lisään vielä kumpaankin lehteen ja lonkaan, niin miesmitan\ntäytät ja sukuun kelpaat ja siihen merimiehen varteen olet veistetty,\nettet touvin päästä hellitä, vaikka muu ruumis menisi!\" nauroi isä ja\nkehui sekä oli tietämättänsä ylpeä ja onnellinen, kun vereksiltä näki\nversovaa juurtansa ja näin uuden uutukaisiltaan ja veriin värähtävästi\ntaas tunnusti omassa pojassansa suvun saon tutut alut ja tuoreet taimen\nhahmot. \"Ei paljon muuta puutu kuin piippu leukaan ja tervaa kynsiin,\nniin on meriotus valmis, vaikka tyngältä vielä lyhyenläntä ja mastoissa\npikemminkin oravaksi luultu kuin karhuksi uskottu!\" nauroi hän sekä oli\nhyvillään ja peitteli tyytyväisyyttään pilaan. \"Pitää, kun kerjetään,\nja minä olen päivän levännyt, jotta olen miesvertainen, koettaa\nkoukunvetoa, ovatko sormesi tarpeeksi pitävät touvin ympärille!\" puheli\nhän sekä tarjosi kouraa Antonille, ikäänkuin oltaisiin vakavissa\nkädenpaiskauksissa täysmiehen kanssa ja seitsenvuotinen pivo, vaikka\ntanakkaluinen kylläkin ikäiselleen, tasavertainen pideltävä\nkämmeneeseen, jonka peittoihin leveämpikin kämmen olisi jäljettömiin\nhävinnyt, ja jonka rutistukset ehkä varttuneempikin olisi tuntenut\nkynnenpäissään, jos todenotto olisi ollut kysymyksessä.\n\nOli jo itsekin vuoroltaan paikalla, ja kättä tarjoomassa. Olihan tuo\nihmeellinen tapaus, isän tulo, ja mieltä levittävää oli tieto, että hän\ntaas oli kotona. Jo ovesta tullessa ja porstuan edustoilta lähetessä\noli taaskin tämän kerran ja uuden uutukaisiltaan samoissa vireissä ja\nsieraimia myöten aistimien lumoissa kuin aina muistojen varhaisimmilta\nasti isän saapuessa. Tuoksuja siihen tuntoon sisältyi, mantelien kuivaa\nlemua niininivoksissaan, viikunoiden vereätä makean lemahtelua\nlaatikkopakkauksissaan, appelsiinien kirpeätä tuoreuden hajua, mutta\nmuutakin siihen sekaantui, viinin vilkahtelua täysissä pikareissa,\nsikaarisauhun sinerrystä salissa, vereksien vaatekertojen kirvoittelua\nahdetuista matka-arkuista, uutta kiikkuvaa posliinia hyllyille, joka\nkerta omasta laatikostansa mahtava peilikin levein välkkyvin kehyksin,\njotka lapsempana oli uskonut kultaisiksi -- niitä olikin jo seinillä\nriippumassa yhä monta kuin poikaakin. \"Tämä tässä on joskus Väinömiehen\nvaralle!\" oli isä toissa suvena pakissut laatikkoa auki pakattaessa ja\nsilmä hiiluvillaan nuorimpaan, vielä kehdon pohjissa sätkyttelevään\nvesaan, jota ensierään silloin katseli --, äidille koreutta,\nkotopiirongeille koristusta, lapsille kullekin aina omaa tuomista,\nmaalinhajuista puukarjaa, pukkeja, lampaita, lehmiä, komeasti\nsatuloituja, jouhihäntäisiä ja jouhiharjaisia hevosia, sieraimet\nirstaillaan, soreita purjeveneitä ja täystaklattuja laivoja välkkyvin\nraakapuin, joilla oli keulan suipoissa ja kylkien kupeissa kuin menon\nliukuva suja, alabasterilinnoja ja korukirkkoja, joilla oli ikkunain\nsyvennyksissä ja tornien korkeuksissa hohtavat punat, ihmesinet ja\nkullanpaalteet, ylenkyltää kuin sadun kuvittelua, niin että jännitys\nsalpasi ja odotus huikaisi mieltä, kun isän saavuttua kotiin, hevonen\nvihdoinkin oli lähetetty rantaan, arkut tavaroineen viimeinkin noudetut\nja perillä ja nostetut sisään ja porstuakamarissa hälinä iloinen ja\nkoko joukko koolla kurkut pitkinä.\n\nTäten joka kerta isän palatessa meriltä, ja yhteinenpä oli nytkin ollut\niloinen jännitys, kun vihdoin oltiin sisällä, tulokahvit juodut ja\nensimmäinen kohina asettunut, Feliks-vuoti käynyt hevosen kanssa\nrannassakin ja tuliaiskuorma ajettu kotopihalle. Arkut ja laukut sieltä\neilenkin oli kannettu porstuakamariin, ja Pikku-Väinölläkin olivat\nsilmät kiiluneet, ikäänkuin hänkin jo olisi tietänyt, mitä oli\nodotuksissa, kun äidin käsivarrelta seurasi, kuinka isä muhossa suin ja\nveitikka silmissä ikäänkuin tahallansa viivytellen verkakseltaan nouti\navaimensa esiin ja kiireen vilkkaa pitämättä ja kaikkien, äidinkin,\nmelkein kärsimättömästi odotellessa, tarkasteli avainnippua, ennenkuin\nharkitusti sovitti ensimmäisen avaimen suurimpaan kirstuun. Eerik ja\nAnton olivat malttamattomina tunkeneet jo melkein isän tielle ja\nkyynäspäitten kyhille, kun ensimmäistä arkkua avattiin, ja omakin\nkärsivällisyys oli ollut kuin kurkun päässä, kun kahahti kannen alta ja\npiukan pinteistä kohollensa silkin sihtaa kuin salahohdetta himmeän\nhiiluvilta. Tahallansa oli kai sinne tälläkin kerralla päällimmäiseksi\nahdettu ja laskoksiin asetettu jotain äidille tarkoitettua. Himaraa\ntummiltansa tulikin näkyviin, kun isä kujeellisesti äitiin vilkaten\nvaroen nouti ja hänen kättensä toimeksi ihmeellisen helläsormisesti\nnosti lievettä valoihin, ja väriä virisi silmään, haalakan laimeata\nensi hetkeen kuin tyvenen sydämen levollinen onni, mutta herkemmin\nnähdessä täpläntulilla kuin syvämielen sykkeillä kirjattu, kangas\nkirjavan liepeä, tiilenruskea ruosteisiltaan, mutta mustin tähditty ja\nvalvakoin viirutettu.\n\nMitähän olivatkaan kaikki eilenkään tuliaisina saaneet, äiti\nlenninkinsä, kuin silmänheman ja elämänherkun -- mistä oli mielikään\nisällä, miehellä päältänähden kuin rosolankun karhea pinta ja\nkorpikuusen jyräniska jyhkyys, mistä oli isällä mielenpaikka niin\nhereillä ihoilla, että kaikki hipeät tunsikaan, joilta ihminen on\nheikko hyville; äitikin ihmetteli aina, kun piteli tuomisia ja ihaili\nkäsissään: \"kuinka sinä, Taavetti, tuon keksitkään, juuri tätä ja\nihkasen tämmöistähän minä koko talven olen tietämättäni odottanut,\nvaikken ole ajatellutkaan; tarvitseekos minun mieltäni viljelläkään,\nkun sinulla jo on minua varten valmiina ja valittuna kaikki, mitä ikinä\nosaa toivoa, enpäs itse ostaisi, vaikka olisin mukanakin, koska sinä\nsorminesi pitelet paremman ja sinä silminesi haet herkemmän!\" -- äiti\nlenninkinsä, Väinö huilunhelynsä, jossa oli posliininen suupala, varsi\npunankorea ja sinenheleä, äänessä, kun puhalsi ja torvitteli, kuin\ntaivaanrannan kuullot ja hopeaiset hiilut \"sitä soitat, niin kajan\nkuulet ja kauko kaikaa metsissä, niinkuin raiku niiltä rannoilta, joita\npursi purrenkeuloin niinkuin ihmisalku ihmistoivoin ehkä hakee, ehkä\nsaavuttaa, kuinka kaukaloivat haahta meren aavat, ja ulapat elämää!\"\nhaastoi isä hyrinöitään palleroiselle polvellansa, kun lahjan antoi, ja\nlähetti mielen tuomaa äänen leikeille omiksi isän hyvikseen, ehkä\npaljon sanojansa ajattelemattakaan.\n\nEerikillekin tuli kistusta esille omansa, kun syvemmälle pengottiin,\ntäydet vankkurivaljaat hevosineen, varsakin ohessa kävellä astelemaan\nemonsa vierikupeilla. Isä hymähteli nytkin, kun äiti polvillansa\nkirstun vieressä ne vehkeet oli kirvoittanut esille ja asettanut\nlaattialle, hevosen erikseen ensiksi ja senjälkeen vankkurit ja varsan\nkääröistään, hevosella oli ruumiissaan ruhoa vaikka siirtämään\nsijoiltaan kokonaisen kymmenen häkkikuorman heinäladon purkamattomana\nja täytenään, kunpa vain olisi ladossa ollut kulmakivien sijasta pyörät\nnurkkien alla, sääretkin olivat mokomalla ruhonveroisia pölkynpäitä ja\nliehaa juhdalla kintuissa laahaamassa kuin tavallisella hevosella\nhäntähuiskaa, vaikka silti oli niskaharjaankin ja häntävastaan\nriittänyt jouhenmustaa kolmen tavallisen Ruskon määrä. Ällistyneinä me\nkaikki muut kolme ympärillä katselimme kuvatusta ja Väinökin isän\npolvelta soperteli kummastustaan: \"evonen!\" tulkitsi hän. Isä nauroi ja\nnautti meidän hämmästystämme. \"Kun tie ulkomailla loppuu Hollannissa\nkesken rantaan, niin sovitetaan kakkulan koukku tien nokkaan ja\nkiskotaan tie krotmänttineen mereen niin pitkälle kuin maa venyy, ja\nsilloin kysytään hevoselta selkälakoa ja polvenpainoa!\" selitti hän ja\noli totinen, vaikka me muut hetken empimisen jälkeen ja toisiimme\nvilkaistuamme purskahdimme nauramaan. \"Sinä Eerik, jonka päätä huimaa,\nkun kiikut miehen ja käsivarren mitan maakamaraa ylempänä, mutta jonka\nsuutarinmitat anturoissa lupaavat astumisesi tanakaksi tanterilla, sinä\ntarvitset hevosenkin, jonka joutu ei pistä miestä pyörälle eikä\njalanhitaa hopuille, mutta joka kiireen viitteestä siirtää kymmenen\nkuormaa yhden matkan vaivalla!\" naljaili isä edelleen ja muhoili\nhyvänsävyä sille pojalleen, josta toivoi tulevaa isäntää taloon.\n\nOli jo tullut Antoniakin varten hänen tavaransa, puosulta ostettu ja\ntämän hypistelemä kyhä kärsivällisyyden näpertelynä sillä aikaa, kun\nmatkalla Välimeressä oli kolmatta viikkoa jouduttu vastatuulessa ja\nvastavirrassa luovimaan Gibraltarin suulla ja, kuten isä sanoi,\nnoukittu läpeä keulapiikin nenään niinkuin niskottelevaa neulansilmää\nhangottelevan langankärjen nyppään; puusta veistetty laivan kuva pullon\nsisuksissa kolmine pystymastoineen ja raakarikissään, jokainen\ntaklinkinuora kireissä tämmeissään, keula meren vaahtoa viskelevänä ja\nkupeilla laineiden käherät, olipa pullon kupuihin mastontoppeja\nkorkeammalle siroteltu pumpulivillaakin muka pilvenhattaroina taivaan\nsinissä leijimään. Ihmekojetta hämmästelimme kaikki, kuinka oli\nsaatettu keinotella laiva pystymastoineen pullon ahtaasta kurkusta\nsisään, jopa ainoankaan tikun katkeamatta, ja kuinka oli nuorissa selko\nniin, että sormia syhyi, kun ajatteli millä viitsimisellä ja\nnypläämisen uskollisuudella ne olivat selvitellyt ja solmitut, jos nyt\nyleensä täytyi ymmärtää, että se järjestäminen oli tapahtunut\nlasipullon sisäpuolella. Eerik visuine ja hieman epäuskoisine maamiehen\njärkineen kuljetti sormenpäätään pullon ulkopintaa koetellakseen oliko\nlasissa tuntuvilla salarako, josta pullo oli kyljiltään avattu kahdeksi\nkahvaleeksi ja siitä koko kumma ilman muita mutkia nostettu pulloon\nkuin lippaaseen, mutta oli pitelemisen jälkeen yhtä viisas kuin sitä\nennenkin, sillä joka paikka lasissa vastasi yhtä sileänä ja\nsujanliukkaana sormenpäihin. Anton taas oli tunkenut kummankin kätensä\nhenkselihousujensa taskunsuihin -- syvemmälle sisään niitä ei\nsaanutkaan upotetuiksi, koska housut Herras-Mantan ja naisihmisen\nompelemina olivat tottumattomiltaan jääneet liika piukoiksi ja taskun\nsuut ahtaiksi -- Antonilla siis olivat sormet puolimittaansa myöten\ntungetut taskunsuihin ja otsa nostettu vakaviin poikkipoimuihin, jotta\nmeina ainakin näyttäisi merimiesmäiseltä, vaikka järki tunsikin itsensä\nmaakalaiseksi tämmöiseen pulmaan tirkistäessä. Itse puolestani olin\nenimmän ihmeissä siitä, että laivan kuro oli niin kuultavan kaunis,\nlaineiden lipu kylkien kupeilla niin lykkivän kevyt, pullon ahtaissakin\nmerien henkäävät väljät niin vapaina, topeissa nousut, viireissä\nviskeet, purjeissa puhtaava tuuli. Isällä viuruttivat kuitenkin silmät\njo Antoniin sillä vilkulla, että me jokainen ymmärsimme tavaran tulevan\nhänen käsiinsä, Anton itsekin oli jo kirvottanut sormenpäänsä taskun\nsuista ja menettänyt melkoisen osan miesmäisestä levollisuudestaan,\nolipa melkein kiilusilmäinen seuraavaa tärkeätä täpärää vartoessaan ja\ntietäessään, että haastetta nyt sai ensin kuunnella ja viisauden\nmielevyyttä ennenkuin koje oli käsissä ja hyppysillä huomaamista.\n\n\"Sinäkin Anton, kun sinä tulet merille ja palvelet itsesi puosuksi\nensin ja perämieheksi sitte ennenkuin kapteeniksi pääset ja päällikön\nhuoliin ja harmeihin, niin kukaties sinäkin silloin joskus, kun\nGibraltar on pannut kärsivällisyytesi koetuksille ja viikkokaupat\nopettanut, että tahtominen on toista ja pääseminen toista, ja että\nodottamisen osaaminen on toinen puoli merimiehen taitoa, kun toinen\npuoli on kerkeemistä joudun kilvassa, kukaties sinäkin silloin, kun\nkajuutassa olet muun toimen puuttuessa kääntänyt edes almanakan lehteä\nhieverille ja laskenut viikon päivät edesperin ja takaperin\nkaksinkertaisiksi, kukaties silloin, ennenkuin kiukkuusi halkeat, menet\nedes kannelle kävelemään ja pysähdyt vierestä katselemaan, kun puosu\nvapaavahtinsa kuluksi ja joutilaan aikansa tappamiseksi on kansin\nkynnyksellä ja kauniin ilman vietoiksi kärsivällinen ja sujuttaa\nsormenpäineen semmoista työtä, jossa nyplääminen ei tulisi miehen\nmieleen muulloin kuin silloin, kun odottaa sellaista, joka saattaisi\nolla kynsissä tälläkin täpärällä, mutta jolla yhtä kernaasti on\nviikkojenkin selkää ajan tiimaksi ennen tapahtumisen vuoroa.\nSapuloimistahan on puosun työ tuommoisessa, sapuloimista ja päivän\nkulun piittaamattomuutta jo ensin pikkaisessa, kun jokainen tikku on\nveistettävä laatuunsa ja jokainen seitinlanka solmittava säntilleen, ja\nmiehen sormenpää, vaikkapa puosunkin ja vaikkapa vapailtaankin,\nkuitenkin on koko paksu kapine hämähäkin askareisiin, mutta sittepä\nvasta sapuloiminen totisesti alkaa ja aika jätetään ulkopuolelle\nlaskujen ja sormien henki saa luvan herätä ja kasvata hyppysten päitä\npitemmälle, kun kyhä valmiina, mastot etuvinoon käännettyinä ja\nraakatikut mastomyötäisinä on syöstävän sujuna johdettu kurkun suusta\nsisään, ja pullon sisuksissa puikon työntämin ja koukun vetämin\nviekotellen ja hivutellen, täsmään ja taiten alus asetettu vakaasti ja\nvapaasti hyytyville pikimerilleen, kangistuvaa lainetta käherretty\nluontuville keulan kupeilla ja sivujen lipumilla, mastot kohotetut\npystyuljaisiin, raat rikissä levitetty vaakalinnun viisteille, nuorat\ntaklingeissa kehitetty sykkyriltä selviksi tiukkatämmiin, purjeet\npuhdattu tuulten tuntoon, viirit viskottu keriltä kieppaan, laiva\nlaadittu haahtivilleen kupuihin sulkevan lasin kuin ihmistoivo\nsiipivilleen kehiin sitovan elämän!\" Isä hymähti omiin sanoihinsa,\nikäänkuin olisi itsekin oudoksunut, mitä oli sattunut sujahuttamaan\nsuustaan sekä katsahti meihin ennenkuin jatkoi. \"Kas, meri viertää, ja\nkun mieli on joutilas, niin kuljettaa lyke sitäkin, kuinka sattuu ja\nlaineen selkä lipuu!\" naurahti hän ikäänkuin jotain selittääkseen sekä\nvilkaisi äitiinkin, joka kuunteli vieressä myöskin ja oli jäänyt\nhiljaisesti hymyilemään. \"Niinpä, Anton!\" palasi isä siis juttuunsa.\n\"Gibraltar on noukittava ennenkuin kotiin pääsee Välimereltä, ja se\nvähti saattaa välistä olla työläämpääkin sapellusta kuin puosun\nnäpellys vapaavahdissa ennenkuin kuutto on koreasti ja kaikkine\nsarvineen pullon kuvuissa. Otappa tämä, ja kun olet merimies ja oma\nkansi kapteenina tepasteltavinasi, niin muista, jos joskus Gibraltar\nsinulle vuorostansa tekee kurejansa ja kärsivällisyytesi rakko on\npakahtumaisillaan, kun et väellä etkä viekkaudella saa kiusansilmää\nkeulapiikin pujeihin, vaikka närppeillä on kuukauden ijät ja vaikka\nkuinka halusta laskisit Atlantin puolella myötäisen seljissä kotosuvia\nkohden, muista, että hiki karpaloi minunkin otsaltani, paitsi puosun,\nkun vierestä ja joutilaan viroissa katselin, kuinka hidasta on joutu\nsilloin, kun on tärkein paikka hyppysissä ja kuinka pienen\npikkusormenkin hätiköivä häälähdys saattaa tuokiossa turmella sen, mitä\nyhdeksän muuta sormea ovat tunnin tuskassa saaneet toimeen! Merimiehen\non odotuksessa oltava kärsivällinen kuin kuolema, joka ei kituvaakaan\nkorjaa ennenkuin tuikka on sammunut ja salin ovet taivaassa humahtaneet\navoimilleen!\"\n\nIsä oli taas hymähtänyt, kun nyt lopullisesti jätti pullon keinokkaine\nsisuksineen Antonin käsiin ja likisilmältä tarkastettavaksi, johon\ntoimeen Eerik, omat rattaansa hevosjuhtineen unohtaen, yhtä\ntirkkaavalla huomiolla ja hartaudella yhtyi, vaikkei ehkä, ennenkuin\nvasta esimerkkiä seuraten ja jälestäkäsin, samoilla päännyökkäyksen\nhyväksymisillä ja myöntävillä tunnustamisilla, kun Anton, joka jo oli\nmeriasioissa viisaampi ja tietävämpi.\n\nÄiti oli sillävälin jo taas kohminut käsineen kirstun sisuksissa ja\nnoutanut tällä erää esiin raakun kuoren, suuren, niin että siinä oli\nkahdelle kädelle täysi pideltävä, ja punanruskoja ja himaran välkkyjä\nhiiluvan kuin olisi kätten kannettavaksi pilkahtanut pilvenhattaran\npäärme ehtootaivaalta, kun aurinko parast'ikään on laskenut, lännen\nääret vielä uivat kullassa ja vesien kansille on valettu kuin viinin\nhehkua. \"Jopas nyt hely tuli!\" ihasteli äiti ja nosti ihmettä ilmaan\nkummankin kätensä viiden levitetyn hyppysen varassa niin että kuullot\nkimaltelivat ja hienoudet himersivät korun pinnoilta silmän lahjaksi\nkuin olisi meren sala syviensä upiin hiljaa koonnut ja vihjoen kätkenyt\ntähtien lainaa taivaan heijiviltä, ja himmeittensä sylissä ja tummiensa\ntyössä hijonnut hopeat ja katannut kullat kaihojensa kajastuksin ja\npoviensa purppuroin, ulappojen henkimillä ja kalvaitten katveessa\nhuoannut hahmoon ikuisen kaipuun vilunvärjyt ja hurmanhohdot.\n\n\"Albertin nimiin tämä on ajateltu\", selitti isä, kun äiti korukupua\naikansa käsissänsä käänneltyään ja sen vivahteluja ja heijastelun\nhelmeilyjä täysin mielin nautittuaan sen vihdoinkin luovutti käsistänsä\nja lykkäsi isälle, ollaksensa taas vapaa enempiin penkomisiin\nkirstussa, jonka pohjaa vielä ei oltu tyhjennetty. \"Albertille tämä on\ntarkoitettu!\" vahvisti isä sanansa, kun kurotti vilkkukapinetta\nminulle. \"Koskas minä sinun olen nähnyt oikealla silmänneuvolla\ntarkastavan taklinkia laivassa, kun Antonilla sensijaan ovat pienestä\npenskasta asti ja polvenkorkuisen mitalta silmäpavut paikalla kiiluneet\nkärkinä ja oravina mastoissa ja touviköysien riipuissa kohta kun tenava\nja kapteenin alku on tuntenut kannenlankkua läiskyteltävänä töppöstensä\nalla, ja koskas minä olen huomannut sinun sormissasi isännän hoimet ja\ntalotiiviit, niinkuin Eerikillä, jolla jo äsken katselin kuormaa\npurettaessa ja Ruskoa rappusten edessä pidätellessä sormenruppeusta ja\nhuomion tärkeyttä viisivuotiaan näpeissä ohjasperien pitelemisessä, ja\njolla olivat samaa Ruskoa riisuttaessa tallinvajassa selontarkkuudet ja\nhuolenvalppaudet siitä, mihin koukkuun Ruskon länget riipustettiin ja\nmihin naulaan Ruskon ohjasnuorat killutettiin, jotta tamineet\ntulivat oikeille paikoillensa eivätkä sekottuneet muiden hevosten\nvaljasvehkeisiin? Sinä kuuntelet kukaties havinoita latvan huminoissa\nkun Anton katselee samaa haapaa kuutto-aineikseen ja Eerik harkitsee,\nkelpaisiko suora aisanvarreksi. Tämä tässä sopii sinulle: painappas\nkorvasi likelle, niin kuulet, jos tarkka olet, ja tuonnempia tavoitat,\nhiljaisuudet äänenä korvasi juurella kuin humisisivat äärettömyyksien\nääret paisuvia pauhujansa suoraan sinuun. Sinulla on kuulo niinkuin\nmuukin mielen tarkkaus torkotettu lähilikemmän sivutse siihen, jossa on\nkaukaisuutta ohessa, olen sen huomannut silmistäsi, jotka\nheristettyinäkin ja näkevinä pikemmin piirivät vapaissansa mielen\nmenoilla ja ajatuksen vieteissä kuin katsomisen huomioilla tarpeellisen\ntarkastuksissa, ja miksen kättesi hoimasta polvillasikin, kun toimen\nsijasta tuokion unhotus kuljettaa mieltä niillä mailla, joilla\najatuksen alttius on rikkaampaa vaivaa kuin näppäräkään sormen siirto,\nja joilla kämmen askaravuttomana ylöskäsin avattuna tuntuu\npalvelevammalta ja tekee tekevämpää työtä kuin vireäkään virkun kiire\nja tiiviskään tarkan taito. Kuule sinä, hiivi kouru korvallesi ja\nkuuntele kätköjen huminoita, niin kukaties, jos oikea olet, armot\nsinulla, ja sielusi urkujen huokaa, humuu hiljaisuus kuultavaksesi,\nikäänkuin loittojen loitot saapuisivat laulavina luokse, äänien\navartuvissa sinet silmänkantamattomat kaukojen karkeloilla tai pauhut\npaisuvat synkeillä syvyytten, loiskujen laskuissa helmien helinät tai\nhyyteet kylmäävän kauhun, harjaa heittävässä tai levot löytävässä\nmurrot myrskyn ja hiilut kangastavan kajeen: poimuihin merellisen\npuhallettu korvan kuulla elämän salaa kuin sielunsoipaa kouruihin\nkätkevän ihmisrinnan, rajattomia nousevan ja voimattomia vaipuvan,\nonnen ääriä kurottavan ja harjansa huimia hautaavan, riemunsa\nratkeemilla surua nyyhkivän!\" Noin haastoi isä vakavasti ja verkakseen,\nmutta muhossa suin, niin ettei hänestä tietänyt, tosissansako puhui,\nvai vain hyvänsuonnin leikkiä ja pilapuhetta kuin saippuakuplan\nkuultoja ja leijuja ilmaan laskien, osoitteliko vieläkin vain, niinkuin\njoskus muinen, kun pikkupoikana oli kirkkotiellä väsynyt kotio\npalatessa ja nostettu isän käsivarrelle ja katseli sylistä ympärilleen,\nosoitteliko nytkin, niinkuin silloin, sormellansa metsän lomitse ja\npuiden välitse vilkkuvaa kototuvan tuttua päätyä ja ihmetteli\npakikummissaan, \"mikä merkillinen talo siellä oli näkymässä omenapuiden\nkeskellä, koko Naantalin kaupunkiko muka kolmine savupiippuineen, ja\nTurun kirkon torni päällepäätteeksi mäen harjalla!\" hämmästellen, kun\nhaan koivujen ylitse oli alkanut pilkotella tuulimyllyn pystyarmikin\nvuorenhypyltään, samojako nyt ladeltiin pilaposkisia, niin\nyksinkertaisia, että niille oli vedettävä pikkupojankin suu tietävään\nnauruun, vai todempiako kangasteli tarinan kuje ja kotomielen\nhyväntyyty syvänhyryissänsä? Raakun kuoren isä oli jättänyt omiin\nkäsiin, mutta oli taaskin samassa naurahdellut ikäänkuin omia\npuheitansa hämäten sekä tälläkin erällä vilkaissut taaskin äitiin,\nikäänkuin olisivat silmästä silmään yhteisiä solmineet keskenänsä;\näitikin oli nimittäin taaskin tuokioksi unohtanut askaroimisensa\nkirstun sisuksissa ja istui toimettomana polvillansa tavaroiden\nkeskellä ja katseli vuoronperään isää ja meitä jokaista erikseen\nsaamisinemme ja sananlausahduksinemme sekä oli niinkuin hän olisi\nymmärtänyt isän kanssa yhteisesti sekä ollut onnellinen ja levännyt,\njottei mitään menisi kuulematta.\n\n\n\n\n5.\n\n\nAlbert oli kävellyt pitkän matkan ja havahtui ajatuksistansa siihen,\nettä jo aikoja sitten oli Vähäniemen haka jäänyt taakse ja nyt oltiin\nmenossa keskellä Pyhäyksen niittua. Apilas lemusi ilman täysiltä\nlainivasta heiniköstä ja kasteheinä kahisteli huojuvia hiuksiansa\nkahden puolen, tummeten ja haaleten väriltänsä, kuinka tuulen käsi\nmyötäviä painoi ja aallon vierto taipuvilla vaelsi. Albert ikäänkuin\nheräsi jostain, palasi takaisin ja nosti silmänsä. Isä siinä asteli,\nsama isä, jota juuri oli koko mielinensä ajatellut, talutti Väinöä\nturvallisesti kädestä ja asteli tiellä pari askelta edellä niin tutusti\nläsnä ja hahmossansa ikäänkuin ei olisi mitään ihmettä ja vuosvälin\nhyppäystä siinä, että hän taaskin käveli tänäkin juhannuksena silmän\nnäkemillä ja vereksen omana omiensa keskellä Pyhäyksen kedolla\nkirkkotietä samana mielevänä ja samana taattuna kuin mennä vuonna, kuin\nmennävuoden takaisena vuotena, kuin aina palatessaan, niin kauas kuin\nkuluneita vuosia ja saapuvan isän muisti. Kiitollisuus kumpusi mieleen\nlaajana ja laveten, kuin aukomeren asettuva hengitys vaippaavan\nmainingin vierroin rantalahden suihin ja huokaaviin rauhoihin. Oli\ntyyntä ja täydenvertaa siinä, että isä oli aivan niinkuin oli,\nkaukovarrottunakin tyven ja turvallinen, kuvitusten ihmeiltä\nsaapuvanakin ja muiston kiehtojen odottamanakin aina sama tutuntasainen\nja maanläheisesti läsnänoma, voiman uhkua mies ja lauhkeuden leppoa\nsilmä, käsikämmen lavea kuin lujimmankin kouranottoonsa lannistava,\nmutta Väinön kättä varohuolloin pivossansa pitelevä, hartiavarsissa\nväkeä kuin vaivoin nuttuihin napitettavaa ja veran saumoihin sopivaa,\nmutta liikkumisissa laatuisuus ja päänpidossa suopuuden säyseys kuin\nkesyys itse olisi kirkkopukeissa ja harjatuissa englanninverkaisissa\nparaikaa Pyhäyksen ketoa sopuanturoin tallustamassa: leppoisa mies,\nkuin valmis parrasta nykäistäväksi, jos kenen ajattelemattoman sormissa\nsemmoiset pahankurit syhyivät, mutta hahmossa sitäkin ja silmäin\nsirissä, joka varotti ketä hyvänsä, jolla oli järki kotona ja\npäänupissa, sitä leikkiä yrittämästä! Oli rintaa levittävää, että juuri\nsemmoinen mies oli oma isä, mies, joka ei kavahdellut kenenkään edessä,\nmutta ei uhannutkaan ketään, hartiatilansa levollisesti täyttävä, mutta\nmuillekin kyynäspään tilat suova, ellei kylkiin nyyhitty; turva omille\nja rauha naapurille; vakaa teossa, mutta hilpeä levossa; mieli riittävä\ntoimen tärkeiltä raton hupiinkin, ja tarkan säästöiltä lahjan\nlysteihinkin; visusorminen, kun kokosi, mutta avokätinenkin annon\nvuorolla; kämmen känsäkova teossa ja touvien pidoilla, mutta taipuisa\ntuttavaa kätellessä ja tunteva hipiältä verkapakkaa kotolahjaksi\nhypistellessä; parkittu mies kukaties ihoilta ja ahavaa niskoissa,\nmutta sulaa silmäkulmissa kun omiansa katseli, ja heranherut\nsydämennurkassa, kun oli mieli onnen pehmovilla; tiiveyttä tarpeeksi ja\nehkä vähän ylitarpeenkin ruumiin tukevassa tanassa, mutta nöyryyden\nvaraa hengessäkin, kun koettelemus kysyi mieheltä, oliko hän altis ja\ntunnusti turhuutensa.\n\nAlbert katsahti tätä ajatellessaan taaskin isäänsä ja muisti, kuinka\nisä Langholmassa kerran omaisten kesken oli entisiä muistellen kertonut\nerään tapauksen nuoruudestaan.\n\n\"Ihminen on korskakin joskus ja mieli kerskuu!\" oli hän haastanut\nvaiheita ajatellen, ja vakavasti lisännyt: \"mutta parempi hänen on, jos\npaisunutta niskaa silloin hänellä taivutetaan. Minäkin, kuinka olin\nylpeä silloin, kun Kaitainen muinen oli valmistunut, ja minä\nneljäkolmatta vuotiaana Viipurin sataman suilla jätin jälkiini kotomaan\nrannat päällikkönä kolmimastolaivassa, uutuudessaan uhkeassa ja pitäjän\nkunniassa, minulle uskotussa ijästäni huolimatta, ja minun toimini\nkuntoon valvotussa, kuinka sousi verissäni nostava tieto ja kuinka\npuhuin itselleni kopeita sydämessäni, kun kanteni silloilta katselin\naavoille ja maailma oli olevinaan avoimilla minulle niinkuin meren\nlakea rannattomillaan alukseni keulan leikata menoansa. Hyvin on\ntapahtunut! huimasin otsaani, laivan olen rakentanut, minä olen\npäällikkö, omaiseni luottavat ja vieraatkin uskovat, ikää on edessä\nelämänkausi, ja ansiota maailmalla niinpaljo kuin kokoomaan kerkiää ja\nsataman suita on rantojen kainaloissa! Mikä olin mies minä, uljas\neilen, seuraavana päivänä, kun sumun seosta noukin pelastuvia\npartaille, minkä meri saalistansa luovutti, ja törmätty hollantilainen\nmurtuneen keulapiikkimme edessä vajosi veden hautoihin silmäni nähden\nsokerilasteineen. Rääveliin laskin pelastetut hollantilaiset ja\nsatamassa korjasin omat vahingot, mutta auttoiko se, että meriselitys\ntodisti vian olleen vieraassa: tunto oli katki kuin katkennut keulapuu,\nylpeys tosin lääkitty sydämestä kuin tauti, mutta uskalluksen kärkikin\najaksi lysmällänsä, ja mielessä vamma kuin ruhjon jälki uuden alukseni\näsken uljaissa keulakyljissä. Miehen ja mielen rakensi kuitenkin\nlannistuneiltaan lujille taaskin viriävien vastusten uusi koetus ja\nventovieraan miehuullinen luottamus, kun minä kuin sudenkitaan saavuin\nlasteineni Amsterdamiin ja vastassa oli kuin keihään teränä suoraan\nrintaan haaste ja laivan arvomme kolmikertainen korvausvaatimus. Samana\npäivänä kuin satamaan saavuimme oli laivamme selitetty pidätetyksi,\nkunnes oikeus oli ratkaissut, oliko laivan ja laivan omistajien\nomaisuudellaan korvattava Suomenlahteen uponneen sokerilastin hinta.\nMinä, nuori mies, ja vain kuukausi sitten vielä Viipurin sataman suilla\nkuumia kuvitellut ja onneani kiitellyt elämäni purjeiden levittäjä,\nminä sain nyt elämäkseni opin, että aallon huipulta saattaa matka saman\naallon matalimpaan laaksoon olla hyvin lyhyt ja äkkijyrkkä. Pimeyttä\nvilhi silmiini kuin sakeutta merillä sumuisen yön synkeistä kohduista,\nnäin omaiseni, sukulaiseni ja ystäväni minun tähteni talonsa ja\nomaisuutensa menettäneinä, näin oman tulevaisuuteni alkuunsa\nmurskattuna ja haaksirikon ajeluilla, tunsin palavana häpeänä ja\npoltinmerkkinä sen, että minuun, kokemattomaan poikaseen, oli luotettu\nkuin elämän karaisemaan mieheen, ja että nyt olin luottamuksen\nkatkerasti pettänyt, ajattelin kivulla ja kärsimättömyydellä sitäkin,\nettä hyvässäkin tapauksessa ja korvausvaatimuksen rauetessa saisin\nlaivoineni ja miehistöineni kuukausimäärät maata laiskana ja\ntoimettomana satamassa parhaana purjehduskautena ja hyvien rahtien\nsijasta anoa rahaa kotoa kaiket varansa tyhjiin saakka laivan\nrakentamiseen ponnistaneilta ja minuun uskoneilta osakkailta. Nuori\nolin ja menetin kaiken malttini, näin kokemattomuudessani pimeät vielä\npimeämpinä ja yritin sakeuteni huumissa toivotonta, koska toivoa ei\nnäyttänyt olevan, sekä täytin nöyryytysteni maljan viimeisille\npisaroilleen. Kahleisiin kytkettiin nämä ranteimeni, kun yön pimeässä\nja päättömissäni koetin karata pidätettyine laivoineni satamasta ja\npäästä edes seilaamaan ansioita laiskan makaamisen ja joutilaan\nodottamisen sijasta, mutta mielettömän yrityksen rauetessa alkuunsa\nvahdit valtasivat laivan, ja minut, joka silmittömissäni riehuin, oli\nsidottava köysiin ja rikollisen yrityksen tehneenä saatettava\nvankilaan. Vielä sielläkin lienen reuhtonut ja sokaistussa oikeuteni\nuskossa tehnyt vastarintaa, koska vartijat katsoivat välttämättömäksi\nranteinteni lyömisen rautoihin. Vasta silloin kylmenin ja huomasin\ntilani, vaikka vieläkin oli vereni pakahtumillaan. Vakuutin\nvartioilleni, että nyt pysyisin hiljaa, mutta pyysin, että raudat\nriisuttaisiin: 'eivät nämä kuitenkaan minua pidätä!' selitin vielä\nhuumani jätteiltä. Vartijat eivät kuitenkaan kuunnelleet puhettani,\nvaan tekivät lähtöä kopista. Nostin silloin, ennen heidän lähtemistään,\nkäteni ja iskin sanojeni todistukseksi ja vereni kuohahtuessa\nrannekahleen katki istuimeni särmäkulmaan. Vankilanjohtaja kutsuttiin\nnyt paikalle, ja hän oli ajatteleva mies. Kuultuaan tapauksen menon ja\nkatsottuaan hetken vakavasti minuun, käski hän riisua renkaan jätteet\nyltäni sekä ilmoitti, että päivällä saapuu konsuli asiata tutkimaan.\nMinäkin olin nyt jo tyventynyt, ja aamuyötäkin oli vielä jäljellä\nollakseni ajatusteni kanssa kahden riittävän kauan.\n\n\"Ehkä oli elämäni selkein aamupuhde se, jonka tämän jälkeen istuin\nkopissani odotellen lähestyvää päivää. Ensin oli kopissa pimeätä kuin\nsäkissä, mutta vähitellen häämöitti akkunan paikka silmään ylhäällä\nkaton rajoilla, kunnes päivä haaleni niin, että ristikkoraudatkin\nalkoivat tulla näkyviin ja pitkulaisen kopin harmaat seinät paljastua\nsilmiin. Olin kylmä vähitellen veriltäni ja ymmärsin, että olin\nryhtynyt mielettömiin. Mitä olin minä luultuine voimineni ja tahtoni\npuuskutteluissa näiden seinien karsinoimana ja tässä pimeydessä turhaa\nparempi ja paljoakaan merkillisempi kuin mikään muukaan mato ja\nvoimaton elämän kipene ja luontokappale tuskissansa ja tallattuna\nruumistansa viskelevä? Mitä saavuttaa lintu häkissä hulluine\nsyöksyineen rautalankojen tylyyn verkkoon muuta kuin rintansa\nverilihalle ja siipisankansa ruhjiin? Sitäkö varten minulla oli järki\nja siinäkö ihmismieleni, että puskisin pääni vuoreen, kun vuori ei\nminua väistä? Se mies merillä taitonsa osaa, joka vastatuulen luoviten\nristii, ja se ihminen elämää mukaa, joka myöntää todet tosiksi ja\nmäkijyrkät mäkijyrkiksi edessänsä. Ei ahdetta muuten kuin astumalla\nvoiteta eikä metsää muuten lueta kuin puu puulta laskemalla: elämäkin\non vaiva vaivalta kuljettava, ja se kuorma kannettava halko halolta,\njota ei täytenä sylenä siirrä. Vesi syö ajan avulla soran muruille\nsenkin rannan, jonka vuoriin aalto ensi rynkässään voimattomana raukee,\nja sitkeyden kestävyys on väkistäkin niskaa kääntävämpi voima. Mikä\nolen mies minä muuttamaan muuksi sitä, mikä on tapahtunut, mutta se\nmies minun on oltava, etten tapahtunutta väistä, vaan tartun vastusta\nsarviin enkä ennen hellitä ennenkuin itse näännyn taikka peto on\nkesytetty polvilleen. Toivoton mies on mielettömän teon mies, mutta\ntahtonsa terästävä on perikadon partaillakin vaarojen vartija.\n\n\"Noin minulla oli aikaa tutkia itseäni, mitata mikä on miehuullisuutta\nja mikä vain miesmäisyyttä sekä käydä keräjiä voimieni ja\nvoimattomuuksieni kanssa, ja kun aamu vihdoin täysin valkeni, olin minä\nvankikopissani vuosia eilistä itseäni kokeneempi mies, nöyrempi\nvarmasti, mutta lujempi myöskin, riisuttu paljosta, mutta tiiviimpi\nsiinä, mitä oli jälellä.\n\n\"Nuorempana vielä, paria vuotta varhemmin olin ensimmäisen prikini\npäällikkönä saanut alukseni kannella osoittaa miehistölleni\nkäsikouraisesti, kuka ikävuosista huolimatta sittenkin oli käskijä\nlaivassa, kun vanhin miehistäni pojantaimen vertaisen ja kolmea\nvuotta häntä itseänsä nuoremman komentelemisiin jo Pohjanmerellä\ntyölääntyneenä sekä ensimmäisessä ulkomaan satamassamme, Bristolissa,\nmaissa rohkeutta nuppiinsa noutaneena ja juoneena, halko kädessä tuli\nkajuutan ovelle jutun pitoon siitä seikasta, kukas sillä haavaa sentään\nlaivassa se oli, joka todenperästä konteerasi. Sain jättää lusikkani\npöytään kesken aterian ja muun miehistön katsellessa riisua halon\nkeräjöitsijältä sekä nakata miehen kanteen, ennenkuin kysymys oli\nselvitetty ja kuri siitä päivästä asti laivassa kiistämätön. Tänä\nkoppiyönä sain nyt vuorolta nakata itsenikin ja kukistaa niskurin\nminäni kanteen, jotta tietäisi viimeinenkin niskan nostaja ja\nharjakukko aluksen haahdessa hengenluitansa myöten, että käskijä on\noikea käskijä vasta järjen ohjaksissa ja mielen varsan piukanpidoilla.\n-- En sitä yötä elämästäni peruuttaisi, nöyryytykseni pimeintä yötä,\nmutta elämäntilinikin selkeytyvää aamua!\n\n\"Päivällä sitte saapui puheilleni konsuli, suomalainen mies, vaikka\nVenäjän palveluksessa. Sitä miestä en elämäni päivinä unhota, ja sen\nsoisin sydämeni halusta, että kerta vielä saisin silmästä silmään hänen\nnähdä ja kiittää miesten miestä hyvästä teosta. Ventovieraana hän\nkoppiini saapui, mutta elämäni kiitollisuuden voittaneena hän minut\njätti. Tötterman oli hänen nimensä ja miehen hän nosti kuin suohon\nvajonneen.\n\n\"Konsuli tunsi asiani kauttaaltansa, oli papereista tutkinut\nhaaksirikkotapauksen juoksun ja kuullut viime yön tapaukset sekä\nnuhteli minua, ett'en ennen malttini menettämistä ollut tullut\nkeskustelemaan hänen kanssaan. 'Nyt on asia pahempi, kun täten olet\nsekoittanut kaiken, yrittänyt karkuakin, ja lisäksi niin silmittömästi\nriehunut pidättäessä, että oli pakko pistää sinut rautoihin, ja nekin\nsitte vielä katkaisit!' torui hän ja rypisteli otsaa, mutta silmissä\nluin hyvän tahdon välähdystä. 'Huoneessa on neljä seinää, ja jos\novenläpeä katsomatta ja silmää viljelemättä päästää päänsä\nsarvineuvoille, niin mäntyhirsiin joka puolella otsansa kolistaa, kunne\npuskeekin!' neuvoi hän edelleen ja oli melkein kuin isä. 'Mutta\nnuoruuden sarvet ovat kaiketi varistettavat otsaluista, ennenkuin järki\nmahtuu pieliin harumatta kulkemaan ihmisten ovissa, ja kattilan kantta\nkohotettava liikahöyryjen laskemisiksi, jotta keitto kiehuisi\ntasakypsäksi padassa. Sinulla lienee kuumaa verta, mutta kuulumisista\npäätellen tervettä nestettä, ja kun liiat potkot ovat putkissa\nasettuneet, niin ehkä olet mies tasavedon väkeenkin. En minä sinun\ntekojasi hyväksy, mutta sinun itsesi minä hyväksyn, ja ajattelen, että\nkun olet täällä kopissa selvittänyt välisi, niin tulet minun\nkonttooriini ja tuumitaan asioita. Sinä tarvitset takaajan, olen\npapereista huomannut, jotta päästävät laivasi liikkeelle ja ansioihin,\nja minä luulen, että minun nimeni riittää papereihin. Minulla oli kerta\noma poika, jonka sarvet myöskin vielä olivat lyhentämättömät, ja hän\nkäänsi pistoolin suun ohimoihinsa, kun ei solmu kohta hellinnyt, jonka\navaamiseen olisi tarvittu malttia, eikä ollut vieressä edes vieraskaan\nneuvomassa, kuinka umpi kirvoitettiin, ellei sormi hätiköinyt. Minä\npidän sinun näöstäsi, ja tiedän papereista, että asiasi on parin\nkuukauden kuluttua oikeuksissa selvä. Onkos sinulla isä vielä elossa?'\n\n\"Kun konsulin lähdettyä kopin ovi vähän ajan jälkeen aukaistiin\nminulle, niin minä ihmettelin laivaani kohden kävellessä ja ajatuksiani\nsenverran järjestykseen asetellessa, etten ruvennut pakipäivällä ja\nilmiloikolta hihkaista hoilottamaan kadulla ja vieraassa kaupungissa,\ntai yhtä raisuiltani ja mieshartiain tärähtämiltä vääntämään itkuvettä\nsilmäränneistäni väenkansan nähden, ihmettelin ja pelontuskalla\ntutkistelin, saako, julkeaako ja uskaltaako ihminen joskus ilman pelkoa\nja kavahdusta olla koko rintakehältään ja muulta kiitollisuuden\nylivallalta niin maaperiltä temmattu ja onnen saappaissa astuva kuin\nminä miekkonen sillä haavaa itseni tunsin. Vissi ainakin on, että\nitseäni melko lailla huonompi mies minun täytyisi olla, ellei vieläkin\nkiitollisuus hulahtelisi partaita myöten sydänastiassani joka kerta,\nkun sen yön ja päivän muistan lannistuksineen ja kohotuksineen sekä\nAmsterdamin Töttermannia ajattelen. On miestekoa se ja ihmeenveroista,\nkun mieheen uskotaan!\"\n\nTuommoista isä silloin joskus oli kertonut omaisille, kun kerta oli\ntalvellakin kotona ja istuttiin yhdessä koko suku joulua Langholmassa.\nLangholman taattokin oli silloin siirtänyt piipun huuliltaan sekä\nvahvistanut isän viime sanomat. \"Tosi ihme tuo on, kun mies on varma ja\nvarma mies saa häneen luottaa.\" Taatto oli samalla kurottanut kätensä\nkeinutuolilta isälle ja viivähtävällä vakavuudella vaihtanut kädenannon\nhänen kanssaan. \"Raudalla on laatunsa, mutta vasta ahjo ja alasin\nraudalle muodon antaa, ja miehessäkin itunsa, mutta vasta elämän\npivossa hän mieheksi pidellään!\" oli taatto virkahtanut. Ja hetken\nperästä lisännyt: \"Sinä jäit nuorena isättömäksi, mutta männynlaji on\nsemmoista, ettei se tukikeppiä tarvitse varsiinsa kasvaakseen!\"\n\nAlbert ikäänkuin tarkisti vereksiltään ja vast'uutiselta silmänsä isään\nja laveni sydäntunnoissaan. Todellakin, isä, ilmielävissään ja\nsilminnähtävissä tuossa asteleva, Väinö-veljeä kädestä holhoen\ntaluttava, vuosivälin takaa taaskin terveenä ja läsnäolevana omien\nkeskellä ja edessä kirkkomatkaa kulkeva, varma ja turvallinen mies hän\noli! Tasainen ja taattu hän oli, niinkuin isoisä oli sanonut,\nkiinteyttä koko hahmoltaan, niinkuin mäen kaiteessa juurtensa\nvuoriperuksilta kasvanut luja honkamänty, ehkä ei perin korkea\nylenemiltään, mutta varren ryntäissä salskeutta kuitenkin niinkuin\nsamalla merellisen mäenkalteen vankalla hongalla ja latvoissa\nlaatuisuutta näköpiirien yltämillekin, sinne missä olivat matalallekin\nkorkeiltansa avarat avoimelti edessä, ilmat hengitettävinä ja pieltä\nvapaana taivaan rantoihin saakka, laatuisuudet latvoissa sankkoina sekä\nhumistamaan rauhoja, kun leppo hulmi ilmoissa, taivas lauloi lauhoja ja\ntuulen viehto suvaitsi korentojen kisat havuneulasten pihkoissa, että\nkestämäänkin taipumillaan, kun kovat koettelivat, tuulelle tuli halu\ntutkia ja merten hengelle valta pidellä, olivatko oksissa sittenkään\nsitkaudet ydinterveitä sydämiltään, varren tanassa vahvuudet valmiita\nviimeisiinkin voimanmittelöihin ja juurten väki vuoren rintapielissä\nkynsiltänsä varmaa rajuissakin tempomisissa. Kelpo mies, meret kokenut\nja laineet tietävä, mutta itsensä painoinen manterillakin, toimen\ntasainen ja teon terävä, ehkä verkas, kun oli ajatusten oltava\nsiipisulilla ja mieltä hävitettävä, mutta sitä taatumpi, kun liikuttiin\nmaanpäällisissä, ja anturilla niinkuin ajatuksen liikkumisillakin oli\ntannerta allansa, laivan kantta tai maan kamaraa, tähtien täsmää meren\nteillä tai tarkan tekoa tilikirjan sarekkeissa. Varmasti karhea otus\nvastakarvan silittäjälle, mutta suostuva takulta myötäkäsin pidellessä,\ntäyssäkin painoinen ja hikivähdin taksi sille, joka luuli\ntynnyrityvistä kapanpussina käsittelevänsä, mutta täyssäkin antoinenkin\nja leipäviljan rikkaus sille, jonka laarin suille jyvänkulta\njuoksutetaan!\n\nVarma ja lauha mies, mitan täyttävä niin teossa kuin levossakin; toimen\ntiivetessä tiiviimpäänkin riittävä, mutta puhdetiiman ratossakin\nseuranverta; arkisissa yhtä kotonansa kuin pyhävaatteissakin, ja\ntasoilla silloin, kun konsuleissa ollaan, mutta tasakämmen silloinkin,\nkun naapuria kätellään kyläraitilla ja Spanjan terveiset sanotaan\ntuoreiltaan; tuuman vertaakaan varteensa lisäämätön, kun puhaltaa\nonnistunut mies keuhkontäytensä tyhjiksi miesrynnistyksen lykästämiltä,\nmutta lannistumatonkin komentosillallaan kymmenpäivän myrskyn kyyryillä\nja ainoankaan langan säilymättä kuivana yllä puvun märjissä,\nalushaahden viskoessa väsymätöntä merta viikkokaupoilla kylkiensä\nkupeilta; miesten mies miespiirissä ja teontoimessa, mutta pehmeäkin\nmies, kun likemmälle pääsee ja nutunverkaa sisemmälle näkee, vahaa\nsydämeltä ja sulaa silmäkulmilta omien keskellä ja ihmisen ollessa\nitseänsä!\n\nAlbertin kohotti sanomattomasti mieltä ja kasvatti rinnanalaa. Noin\njuuri soi isän olevan, kaukoisen ja läheisen, voimatäyteisen niin, että\noli kuin turviin kääritty itse ja koko koto, äiti ja veljespiiri,\nloittojen lumoa yllä niin, että ihmettelyllä olivat siipien tilat ja\nkunnioituksella ihastuksen vereydet, omuutta saapuneessa niin sydäntä\nlähille, että luottamus lämmitti ja viritti veret! Albert vilkaisi\ntaakseen Eerikin kanssa saapuvaan äitiinkin. Mikä valaistu lepo ja\nonnen lämpö hänenkin kasvoillaan, kuin kajaste turvatun sydämen!\nSuojillako hänkin, ainainen huoman helma ja suoja väsymättömän suojan,\nitsensä tunsi? Kummasti herkähti sydän! Äitikin siis, alati itsensä\nmuitten puolesta unohtava ja avun palveluksessa herkeämätön, hänkin\nsiis kätki rinnassansa anoa ja haikeutta poven täydeltä, ja haki hänkin\nja tarvitsi, niinkuin oma itse aina ja salaisessaan, huolimielen\nhelpotusta ja liittymisen lohdutusta, ja oli lievitetty. Ja miksikä ei?\nHerkäthän hänen kasvonsa olivat, kuinka ne eivät siis värähtelisi,\nvavahtava hänen verensä, kuinka se ei siis olisi vahvanakin onnen\nheikko, ihminenhän hän oli ja kärsivä, kuinka ei siis hänellä olisi\nkannettavaa yksinäisyyden täydeltä! Miksei hän olisi lauhdutettu ja\nlohdutettu, kun on kaihojen jälkeen kaivattu taaskin kotona, tukena se,\njota itse saa tukea, turvana hän, jota itse elämällään hoivaa, miksei\nhän olisi kevitetty ja kohotettu, kun ovat yhdessä taaskin ne, joilla\non elämän yhteinen taakka, yhteinen rakkauden huoli ja yhteinen myötä\nja vasta, yhteinen onnen velka ja yhteinen vaikeuden tie? Koskas ovat\nilmat heleämmillään kuin silloin, kun aamun valjetessa aurinko voittaa\nsumut ja viimeisetkin häivät paeten hälvenevät kirkkauksien kasvoilta,\nja koskas ihmisrinta kuulaammillaan kuin poven vielä huoatessa häipyviä\nhuoliansa onni jo säteilee lämmintä mieleen ja kaihteen verhot\nkaikkoavat sydämen kumpuavan kiitoksen yltä? Armas äiti, rakkauden\nrikas, kuinka soikaan hänelle hänen huokaistun onnensa hiljaisen ilon,\nhänen silmiensä puhtaan päilyn ja kasvojensa lämpimän rauhan, lempeyden\nviivyt otsalla ja huout huojenetun rinnan tasaisessa hengityksessä!\nÄitikin, ehtymätön ja uupumaton antaja ja ainainen jakaja, valmis\nneuvoon, kun oli neuvoton, ja altis auttaja, kun oli avuton, vaivan\nviihtäjä ja vaikeuksien selvittäjä, siunauksessaan syvä, kun\nrukouksiinsa sulki, ja toimineen läsnä, kun huoman käsi oli tarpeen,\nsyliin sulkija suruissa, nuhtelija erehdyksissä, oijentaja ja\nlohduttaja, vaalija ja valvoja, hänkin siis, itseänsä muistamaton, oli\nihminen omiin juhannuksiin ja omiin aamunhuomeltaisiin, värinät\nrinnassa, ja kasvoilla kauneus, kun oli onni luona, koto kokonainen ja\npuoliso sydämen tiedoilla!\n\nRiemu ja kiitos äidin puolesta ja isän puolesta, koko elämän puolesta\nja itsen tähden sykki ja tulvi Albertissa ikäänkuin rinnan rajat\nratkoakseen. Olivatko maailman kasvot todelta noin kauniit katsoa, maan\nrinta raikkailtansa noin vihreä ja kyltä ympärillä, taivaissa sineä\nnoin silmän sukeltamilta yllä ja auringolla kultaa noin tuhlaamalti\nlähille ja kauas, ilman pieliin ja polun ruohoon, kukkasen keinumille\nja metsien hartioille, pilvien päärmiin ja lehtien välkkyyn, kimalaisen\nkiitoon ja laihojen liehuun, tuuliin ja tuutivaan korteen! Ilma kiitti,\nruoho kiitti, oma mieli kiitti: pyörryttäviin oli poutaa yllä,\npuuntaviin päivän pieltä; huikaiseviin huitua auringon huuman tässä\ntuolla, käden kurottamilla, silmän suistamilla, metsissä, mailla,\nlakeain loitoilla ja laaksojen lymyillä! Ilman niidet kullan kuteissa,\ntaivaan tulvat valon kaadoissa: maa sylinä, suvi sulhona, kedot\nkihloissa kiloisen päivän, laihojen laineet, lehtien suhinat kisoilla\nkosivan tuulen! Palloonko pyörtäisi leikkivä käsi hulmivat runsaat,\nkourinko kättelisi helmyvän hurman tavoitetut läikyt? Siepattaviako\ntuulen helmat humistuksiltaan, kulta käärittävääkö lehvien hipiöiltä,\nilmako helmien pisaroilla koivikkojen välkkyvillä latvoilla? Polun\npiennartako rakasti herkemmin, matalaksi ruohoksi tallattua, mutta\nsirkuiltansa joka kärjeltänsä pystyssä, vai syttyvämpikö oli silmä\ntanhuilla suvisen niitun, väriä vaihtavaa jokaiselta tuulen henkämältä\nja heinikköänsä aitoihin saakka valtoimin vihtoavaa: sykekö syvempi\nauterissa lämpimän ilman, laaksoa liehtivän ja lehviä lempivän, vai\nvärekö väkevämpi ruskoissa vakavan metsän rannan, latvojensa rauhaa\npoudankylvyissä soutavan? Maan avatut sylit ja antavat armot, aarretta\nilmoissa avaruutten ääret, riemua mullassa povien pakahtumat: tulvako\nhukuttavampi yrtein yrttivän, apiloin apiloivan, vihrein virvivän,\nhyönteisin hyrisevän, kortta ja vartta ahnein kasvavan, päivää ahmivan\nja suvea suhistavan, kevyttä kukoistavan ja mantuista muhoavan maan,\nvai tuhlaavampiko taivas lahjojensa jaolla, sinet sulina, mitä siintoa\nilman syliin mahtui, korkeudet kyltänä, mitä kupua oli valoa valaamaan,\naurinko ylimmillään, mihin kirkkaus ikinä kehränsä kiipesi, maailma\nyltäisikään ahjoilla elämän ja läikkävän lämmön!\n\nSuven korkeutta ylt'ympärillä silmäin sokaistumiin, taivasta yllä pään\nhuimaamiin, maissa levitystä ja maan rinnoissa versoa veret huumiin,\nmaailmaa ja väljää ajatukset hurmiin, mielen sarastuksilla rantaa\nsoudettavana kuin heräävällä huomenella pielten piiriä ruskojen radat\npilvien puneruksiin saakka! Albert oli onnellinen sykkivää sydäntänsä\nmyöten, suvi nuori ja tuore niinkuin omankin mielen aamu, keto keveä\nkulkea niinkuin köykäinen omakin askel, ihmiset pyhäisissä ja kiitosta\nlintujen liverrys niinkuin riemuilla omakin rinta ja siunauksilla\nsilmien syte!\n\nKaunis maailma, koska oli kasvoilta paistava ja rannoilta rajaton,\ntäyteyden kehää pisarain syke ja auringon kimaltava kehrä, lehden\nvärähtävä ja taivaan tulva, pienuutten piiri ja suuruutten summa,\ntuulen tuuti heiluvalla heiniköllä ja avaruutten auvo sinien sylissä;\narmas äiti, koska oli sydämeltä rikas ja silmältä rakas, surun soipa\nmutta onnen salainen, himmi ja hilti koskevan kovan, mutta hilpa ja\nviihde hiljaisen ilonkin, lähimmän läsnä ja syvimmän altis, pienen\nuskollinen ja suuren uskova, huolen silmä siinnoissa uhraavan toimen ja\nrakastavan toivon; varma isä koska oli voiman riistaa hartiakoossa,\nmutta laupeuden mieltä tahdon maltissa, silmältä raitis ja kädeltä\ntiivis, mutta hupaa silmäkulmissa ja hyvänsukaa kädenannossa, visu, kun\noli teon tiima ja asiat hoidettavina, mutta suopea säysiltänsä, kun oli\nratto ja naapurit istuivat ystävyksinä, maailmaa nähnyt ja maailmalla\nmies puolestaan, mutta kotona vasta ja konnuillansa parhaan itsensä\nveroinen, karheapintainen ehkä ihokasvoilta ja niskan ahavilta mutta\nsula sydänkuopalta ja mielihipiän herkiltä, vaimonsa usko ja tuki,\nlastensa turva ja ihme, tuvan turinoissa tarinasuu ja talon toimissa\ntasaisen sanoja, lauha ja laatuisa, lavea laveissa, täsmä tarkassa,\nmyödön myöntävä mutta piukankin pitävä, isäntä ja mies, puoliso ja isä,\njolla oli meriltä silmää mutta manterilta anturaa, vapaa näkemään mutta\nvakaa astumaan, sen tietävä, että muutakin oli maailmassa kuin oma\ntalo, mutta siitäkin perillä, että vain juurillansa puu ja konnuillansa\nmies on perustuksillansa; miekkonen itse, koska oli onnen polvilapsi,\njuuri isä isänä, juuri äiti äitinä, suvi juuri suvena, ja juuri oma\nmieli omana mielenä: isä turva ja kiehto, omuuden vakuus ja outouden\nviepyys, varmuuden lupa ja väljien viete, miehen kunnoilla kuvitusten\nkuudan ja kaukojen kaje; äiti huoma ja hereys, silmän valvo ja\nsydänsykkä, valvova ihminen, uskova ihminen, tahdonvakaa ja\nsielunharras, toimen tyys ja siunauksen syvä, sormessa huoli, rinnassa\nrukous, ristikäsin ja rakastavana elämää kasvoihin; suvi syliä ja\nsuihkaa, tummaa tulvaa ja valon valkeutta, yrttien yltää ja taivaan\ntuhlaa, korren riemua, maan pimennoista putkivaa, ja sinien sinkoa,\npielettömien laelta maailman helmoihin vuodatettua, morsiota\nkihloissaan, ylkää kosioissaan, sulhaa ja suloa taivaan häiden ja\nvihityn maan!\n\n    Omako mieli kaiken altis:\n    alkujen aihi ja vaiheitten vanki,\n    kätkö kaiheen ja kauniin, riemun ja riudun,\n    isään yltyvä, äitiin heltyvä, suviin syttyvä,\n    maat taivainensa, onnet toivoinensa\n    rinnan rajoihin sylkin sulkeva,\n    aavistusten avoimilla, uskojen uneksumilla\n    elämän ilmi ja syvä sala,\n    kyltä ja kaipuu, korkuuden kuro ja pienuuden parkuus,\n    hurmion hyke ja haikuuden kipu?\n    Omanko rinnan rikasta omaa\n    rikas ja raskas elämän lahja,\n    sinien siinnot ja mullan pimento,\n    auringon kaarto seesteitten laella,\n    maapinnan vankeus painonsa ummissa,\n    kukkasten kiitos, päiviin kannettu,\n    juurien työ, öihin upotettu,\n    avaruutten auvo ja ahtautten anki,\n    elämä ja maailma, onni ja pode,\n    voima ja vapisu, paisu ja polous\n    ihmisrinnan ja luomakunnan,\n    uupu ja vahvuus vaimon ja miehen,\n    rakkaus ja raukkuus äidin ja isän,\n    taivaan ja maan, sylisän ja syttävän,\n    vajaan ja väkevän, vapaan ja vangitun,\n    voimiin vihityn ja heikkoutta hiutuvan,\n    yhtyyden ihmeessä elämän kerää\n    kehjeten kehittävän, raueten rakentavan:\n    elämän kerää, ikisamaa vaiheitten vaihteissa,\n    itseänsä syövää, itseänsä syöttävää palon kuitua,\n    hekumin hiipuvaa, kulumin karstuvaa,\n    syttyvää sammuakseen, sammuvaa sytyttääkseen,\n    hetkien haihdun ahmivaa nälkää\n    rinnoilla ruokkivain ijäisyytten!\n\n\n\n\n\n\nPELTOVAINIOILLA JA NIITTYLAAKSOISSA\n\n\n\n\n1.\n\n\nSaattoa olikin jo kulussa kirkkomatkalla koko Isoluodon lakea\nkirjavillaan. Minne silmää siirsikään juhannuksisessa tienoossa\nlainehtivien laihojen teräksiltä niittujen apiloiviin hilpiin tai\ntanhuateiltä peltojen lomissa ja vainioiden halki poimutteleviin\npolkuihin hakarinteiden koivikkoisilla lymyillä ja avoketojen vihavilla\nnurmikankareilla, sirkeä oli riento joka puolella ja väkeä askelnopsana\nvilkkumassa tiellä. Pöylistä oltiin jo tulossa ja Ristvuoren juurilla\noli Vähäniemen puolelta saapumassa Laukkarin luotokulman joukkoa,\nPukkilankin tienhaarassa liikuttiin ja ruonilaiset olivat mustanaan\nmatkassa Talinkorven takaa. Vaeltoa oli, ja lisää näkyi olevan tulossa\nvaan, Prankkilankin pihaveräjillä oltiin liikkeessä ja Pellonperän\nKaisa lukitsi oveansa, Mäkilänkin liuta oli jo jalkeilla, koska ovesta\ntunki mäkipihalle liinatukkaa ja töppöskinttua niin loppumattomalti,\nettä ihmetteli saman mökin seinien sisäpuolelle semmoisen pesän\nmahtuvankaan, Perkiön vaarikin oli niinikään jo matkassa ja sulki\npar'aikaa tiellä takanaan Takavainion veräjää, niinkuin tarkan miehen,\njolla on vanha järkensä visuna kotona, aina pitää tehdä ja painaa\nlenkit paikalleen veräjän korviin jäljessään, olkoonkin sitte, niinkuin\nnytkin, kannoilla tulossa vainion kankareilla vaikkapa puolen kylän\nväki ja täysi Tammelan lääni. Liikettä oli ja menoa oli, hametta\nkahisemassa ja lahjetta huiskimassa, anturaa kapsamassa ja käsivartta\nheilumassa, oltiinko sitte verassa vai sarassa, kotovillan harmaissa\nvai kattuunin kukissa, etelän kurilleko päätä käänsi vai pohjan\npuoltako piti silmällä ja idän taholtako itse tuli ja vasemmillensako\nvilkkui tai oikeoillensa pälysi, niin samaa riitti jonon sojoa ja\nkirkkoväen kiirettä joka kulmalla peltolakeata ja viljelysaukeata,\ntalopaikoista kylämäillä ja mökkitorpista hakanummilla, riitti kansaa\nja joutumisen rientoa, yksinäistä tulijaa siellä täällä harvan polkuja\ntakametsien syrjämökeiltä kuukkien, tihuvanrykelmiä rintakylien\nvoipataloista julkiteillä ryhmäparvina samoten, riitti väkeä ja riitti\nsaapuvaa kirkkomatkan tekijää, hartain astelevaa tai kevein kepsavaa,\nkorein hankittua tai köyhän parhaat yllä, vuosilla kuormittua tai\nkeväänsä jalkaimilla, lasta ja vanhusta, neitoa ja nuorukaista, miestä\nikänsä voimissa ja vaimoa vuosiensa kukoistuksissa, riitti kirjaville\nkedot ja kankareet, vainion vierteet ja nurmikalteet niin lavealti kuin\nlaakso lakeata ja suvi syliä auringolle avasi päivän päilyihin ja\npaisteen armastuksiin ja niin pitkälle kuin vihannan rinnat tien polvea\npoimuttelivat ja polkujen rihmaa pilkuttelivat aamuhuomenen terhenisen\ntaivaan alla ja juhannuksen huuhtivissa liehdoissa.\n\nLämmintä oli, läikkää oli kedoilla, kukissa, taivaan kannessa; tuulen\nliepeessä ja huminoissa huojuvain metsän rantain; kevyttä oli, korkeata\noli ilman päilyissä, ihmisen mielessä, ruohon välkyssä; liidossa\npääskyn ja onnessa heleän poudan; kaukoa oli, kiitosta oli sinien sees,\nleivon liverrys; hattaran soutu pielien puuntiin ja lehvikön kimmel\nvalojen liekuilla! Kuinkas oli ihmisenkin kepeätä astella,\nhengittäminenkin kuin suvet joisi suun siemaamilta ilmojen makeana\nkeuhkojensa pohjiin, silmääkinkö nosti vai mielenveriäkö muuten vain\nkohotti, kun niin oli taivas sinistänsä täynnä, ettei katse määriin\nyltänyt, ja niin oli maa mahlojensa mehuilla, että morsianta muisti ja\nmaljaa ajatteli ja ratkoja likisti rinnan saumoissa!\n\nMitäs teki Lahdenperän vakaa lautamieskin, kun polki matkaa tässä suven\npaljossa ja edelleen avoi tietä muun jonon edellä? Avoi takkinsa ja\nriisui yltänsä, että sai puhalletuksi mies liiat kehistänsä, ennenkuin\nnapit piukkuviltansa lensivät tiepuoleen puikkimaan. Kylläpäs tämä on\nmäärää, kun pitää kerraltansa kaadettaman valoa maailman kasvoille,\nniinkuin olisi taivas kumosaavina ja maanpinta auringon pesuilla kuin\nvaleltu permanto veden huuhteilla! tuumi hän ja ajatteli sydänsylkyin\nniittujansa Niementakana, kuinka rojolti ja syntisesti tämmöinen ilma\nja herran pouta viekotteli ruohon tuikkaa ja korren karvaa urpamullan\nviattomista ja muusta tuoreen tietävästä maan ihoissa ja muhon\npehmovissa. Saakos enää viikatteen terää tungetuksi tihuvan rakoon, kun\nse aika tulee ja väärävartiset noudetaan koukuista! surkaili hän ja\ntunsi sieraimissaan jo kuin niitetyn ruohon hajut, tukun tuoreista\nviikatteen huiskimilla tuuliin lemahtavat. Puhtia olikin ja\nsäärivarren vauhtia menossa, kun veriänsä myöten virkistynyt mies,\nhellepalavaa tosin otsakupuroilta pyyhkien ja yltyvän paahteen vuoksi\npaitahihasilleen riisuttuna ja verkatakki kainalossa edeten asteli\nLahdenperä kunnialla etummaisena kirkkoväen kärjissä ja kohta jo nousi\nParattulan ahdetta mäen laelle, jossa kyläkujan suilla kirsikkaa\nkukoisti kahden puolen tietä, minkä säleaidat ahtimillaan vehmaan\nlatvaa pensaikon tuhottomissa karsinoida jaksoivat. Ryntäisä mies,\naskelvakaa ja järeäleuka siinä oli matkanteossa, vasta-ahteen\nniskoilla, laakson lavealti ja kaiken kansan näkymillä, esimenijänä ja\nnäyttäjänä paikallansa muun joukon edessä, niinkuin oli Lahdenperän\nlautamiehen uljas velka kyläkunnassa, oltiinko sitte kirkkokiiruissa ja\nKihlakuntaan kerkiämässä, niinkuin nyt, vai hätäkellon läppäämillä\npaloavun hälinöissä, kun johtomiestä kysyttiin ja käskijän kitaa.\n\nRyntäisä mies, laveasti astuva, kintereillänsä poikaliuta, omat\npikkupojat, Vihtori ja Artturi ja Ylisenpään kaksi vilistävää vekaraa,\nnyt olkihattuisina, vaikka arkisin lakittomina ja valkotukkaisina\nkylässä juoksevia, nämä viisi nyt jo hävisivät näkyviltä Alakylän\nkirsikkapuiden peittoon tien mutkassa Parattulan mäen päällä, pojat\ntosin vähän verkastellen ja melkein tietämättään kuin askelta\nviivytellen sillä kohdalla ahdetta, jossa puutarha kummallakin puolella\nlykkäsi latvojen tiheikköä aitojen takaa niin sakeasti, että tiekujan\nyllä riippui kuin lehtiholvikko, jonka raoitse pilkoitti taivastakin\nvain kuin kapea sininen viiru suoraan pään yläpuolella ja jonka\nvarjoissa ilmakin vastasi merkillisen liedon tuoreelta ja viivaan\nhuokuiselta, tuoksuikin perin makealta sieraimiin, kun veti lemua\nhenkeensä, ja aidan vierillä melkein kahlasi kuin lumissa varisseiden\nkukanterien nietoksissa: välttämättä tuli mieleen kuin kielenpään\nheruille ja hammassyhymille se raikas aika, jolloin muutaman viikon\nkuluttua koko lehvikön katos notkuillansa riippuisi ja nuokkuen\nheiluisi vereksen punan tuoretta hilkkua ja marjan purtavaa poskea, ja\nsaisi yrittää ahneen loikkaa ja kynnen vikkelää sieppaisiko ainoankaan\nmaistaakseen ja muutaman ehkä taskuunsakin, kun oksaa taitti\npoimittavakseen ja oli nopea ja katsoi, ettei akkunasta huomattu.\nPoikaviikareitahan he ja hereherkkiä ikeneen heruilta, suvi sitäpaitsi\npakimmillaan ja lupaa ilmoissa yltäkyllälti ja enemmän kuin heikko\nsynniksi halusi ymmärtää; ja milloinkas mieliteko yleensäkään on\nviattomampi kuin ennenaikaisena, niinkuin tässä tapauksessa, jolloin\nvasta viikkojen takaa saattoivat olla todet kysymyksessä ja kiusauksen\nkilot kypsillänsä niin käden tartuttavilla viekottelemassa, ettei\nsilloin kestänyt.\n\nJa mitäs olivat pojat sitäpaitsi juuri ennen ahteelle saapumista\ntarkanneet ja neljän silmäparin virkkuudella vahdanneet, kun\nLahdenperän kannoilla kurkistelivat ilmoihin kylämäen yllä: haukka\nsiellä oli vaakasiivin viistoillut korkeuksissa, ja sama oli paikalla\nollut yhteinen mielenhijo ja silmäinkiilu jokaisella neljällä\npojanpätkällä ja mieskyynäriä päin kasvavalla: jouteiksensako vain ja\nmuuten sunnuntainsa vietoiksi lepäili meko siellä siivillänsä ja\nlaiskotteli suvipäivän laella kuin poudan selkiä liukuillen, vai tosiko\noli pedolla tähtäimissä, silmät riippoina Alakylän tarhakujiin, ja\nkanaperhe missään vajan suilla kuottojansa kuoputtelemassa? Halun\nherettä siinä oli virinnyt veriin ja pyytäjän myötämieltä tunkenut\nnäkijäinkin sormenpäihin: supattiinko siivet salamalti kokoon, nähdenkö\noli näkevä suhahtavan suistun ilmojen halki kuin syöksyvän nuolen ja\nkorvinko kuuleva kurjan vikinän, kun sortuva parahti kynnen kahmoilla,\nvai oliko kukonteva alhaalla ajoissa huomaava vaaran, kurottava\nkurkkua, kallistava päätä ja kotkottava varoituksen, niin että saalis\nkymmenin pöksyin oli pötkivä pakoa kaikkiin tarhan nurkkiin ja pyytäjän\nylhäällä kuin muina miehinä lekoteltava siipeä uusille viisteille\nlaajan kaarilla ikäänkuin ei Parattulan tarhakujaa ikinä olisi\npälyttykään, vaan soudeltu vain vapaitten laskijana missä sinistä oli\nilmoissa siiven pidellä ja poudissa siltaa havijan lepäillä taivaan\nteltin alla.\n\nMitäs poikasista kuitenkaan: haukan haveilta kirsikan mielitekoihin on\nsemmoisilla lyhyt juoksu, joilla on sydän suruton, ajatus suluton ja\nmieli vikkelä niinkuin säärinappulakin. Pika niillä on nopea kaikissa\nnivelissä, niin hengen häälymillä kuin jäsenten varvastuksissakin ja se\nmikä silmässä se jo samassa mielessäkin ja kinttuparin harpassa.\nVaikeampaa vanhemman, jolla jo on kohmaa luissa ja känsää järjen\npivopohjissa niin että sormi on hitaampi ottamisissaan niinkuin\npolvikin verkkaampi liikkumisissaan ja mielen niska kankeampi hengen\ntapeillaan.\n\nSen oli kokenut Renki-Juha, Lahdenperän isorenki, joka isännän jälkiä\nastuen ja poikaliudan kintereillä kulkua tehden oli koko laaksomatkan\ntaipaleen Vähäniemen kalliolta asti Pyhäyksen niitun halki kävellessä\nja Alakylän Riihivainion aidan viertä edetessä vaivannut ajatustansa\nsillä aprikoimisella, hellittäisikö hän villasärpin solmua löysemmille\nleukansa alla, koska se hijotti kurkkua helteessä, vai kävelisikö\nrauhassa eteenpäin niinkuin luhdissa oli itsensä valmiiksi ja\nkirkkomatkaa varten hankkinut. Tietysti hänelläkin suvi haisi lemuja\nsieraimiin ja laihovainio huuhtoili auhtomiltaan ilmaa kuin apilaan\nhenkeä keuhkojen imettäväksi, mutta huomasiko aikamies semmoisia, koska\nmuutenkin oli ruumiin hyvä olla ja lepopäivä verrytti jäsenissä\nikäänkuin olisi ateriatiimaa kedolla maannut suu ruohon juurissa mullan\nhuokumilla. Niinpä oli tämä käveleminen tässä ja astelemisen\njoutilaisuus sunnuntaisissa aivan kuin saman lepotiiman lojumista\njäsenet löysinä ja ruumis latuskaisena ruohokedolla ja päivä\nhyvittelemässä selkälehden paahtumilla, se vain puuttui, että tässäkin\nylenhyvässä myöskin olisi saanut laskea silmälautansa umpiin ja\nluomiensa sisäpuolilla vajota raukaisujen horteeseen, jossa ruumiin\nhaipuvana tietona enää vain oli veren valvova lämmin suonien putkissa,\nvalon hyväilevä huppelu ihon huokosilla ja jäsenten hiljainen liuku\nunohdusten suljiin tajun tuntojen taakse. Mutta vaihtoihan jalkaa,\nkoska jouten käveli eikä mikään muukaan rasittanut ja ruumis sai levätä\nja päivä paisteli. Aprikoimisen vaiva särppisolmusta kaulan ympärillä\nja hijostumisen kiusa leuanalusten ihoilla sai ilman omaa ponnistusta\nratkaisunsa, kun isäntä edellä kävellen kirvotti helteessä takkinsa\nyltään ja pisti roikkumaan käsivarrelleen, höltäsihän silloin esimerkki\nedessään itsekin omaakin pinnettä ja löysäsi solmua kurkun\nkiristyksillä niin että ilmaa pääsi ihon ja villaisen rakoon ja oli\nköykäisempi liikkua ja huoletonta astua.\n\nEihän Juha erinomaisempaa ääntä ja elämänpuhinaa pitänyt kankaretta\nastuessaan, senverran vain ähisi kylkipielissään, että lähivierillä\nkävijä jo kuulemilta ymmärsi talviparselitakin harmaaverkaisissaan\nolevan tukevaa vaatetta miehen hartioilla näin suvipaahteissa, jolloin\ntaivas sinensuliltaan valoi hellettä kuin vesikupin katamilta kenen\nhyvänsä ylle ja rynnäspinnoille, jolla näissä päiväpoudan teräksissä\noli matkanteko toimessa ilkosen auringon alla ja lakean lainiessa\nympärillä ilman paksulti ja tuulen taakoilti valonhuikaa ja heijien\ntuijetta aistien sokaistutuilta silmiin ja tajuun, huumiin ja hikiin.\n\n\n\n\n2.\n\n\nEi pitänyt Juha ääntä ja pahempaa verkkauden töminää, mutta kyllä oli\nhänen kohdillaan tiekankaretta kuitenkin tällä haavaa tirskettä ja\nvilskaa, kuin olisi pääskysperhettä kymmenittäin kulussa ja kaikilla\nkilpa siitä, kukas lipeimmin viilettäisi menoa ja kukas pikimmin\nlivertäisi sanottavaa nokastansa. Ei heitä useampia ollut tulopuhdissa\nja parastikään Juhan selän takana kinttuvilkalla kuin Vähäntalon\npiika-Fiinu ja Isontalon tytär-Hiltu, mutta kun on kaksi kevään vanhaa\ntyttö-ihmisen täysalkua ja jo heluntaisilta edespäässyttä virkunpalasta\nkirkkomatkalla uusissa suvilenningeissään, ja kun sitäpaitsi nämä samat\npalmikkoviskat eivät sitte eilisehtoon ole saaneet supista asioitaan ja\nsalaisiaan toisilleen, ja kun lisäksi takana ja aivan askelissa\nkävelevät Lahdenperän Eevert ja Ylispään Brynolf, joiden ohitse ja\nmiesnenäisten edelle vastikään juuri on juoksuntörmässä huiskittu ja\npujanlennossa livahdettu tiellä, niin kaksikin ainokaista saparoniskaa\nja kirmankipenettä raksuu ääntä ilmoihin kuin olisi kokonaisen\nkapulakasan kaikki varpuskansa yhtaikaisesti ja kilpakurkulla\ntyönpidossa ja kitakeräjillä. Tämäntaivaallistako kyllä olisi välitetty\nmistään ja keistään, kun käsikättä heilutellen ja menonpuhtia\nparannellen luimisteltiin matkaa ja kipattiin korkoa, kaikkein vähimmän\ntietysti ja nenännypistämisen vertaa miehenkuvista takana, olivatko\nsitte Brynolfin vai Eevertin nimellisiä ja mitä mukamas itsestänsä\nluulivatkaan, kun killuivat kuin kiusalla tihuvasti takana aivan\nkinterillä ja hihkuttelivat nauruja ikäänkuin hyviäkin sutkailisivat;\nei hivenen vertaa ja mielen vilauksen varastamaltakaan mokomia huomattu\nja korvaa lainattu turhan pakeille, mitä tirskuttiinkin omia\nkeskinäisiä, ja viskeltiin palmikkoja niskoissa niin että alinomaa\njoutui vahingolta vilkuilemaan olkapäitten ohitse pahankurin\nsaapastajiin kahden askelen päässä: saisivat läiskältä piiskapalmikon\nletistä sivauksen silmillensä, niin oikein tapahtuisi ja naurun kilkkaa\nriittäisi ja olisi lystiä. Kuinkas kirmaavat kedolla meidän Musti ja\nnaapurin Vahti, kun molemmat ovat toiskeväisiä ja ovat leikissä jo,\nvaikk'eivät tosia tarkoita. Siinäkös otetaan käpälistä irti, minkä\npussikkaparista harppaa lähtee, kierretään kehää ja loikitaan väistöä,\nkiilitään menoa korvat lupussa ja väijytään varoa kidat huohossa,\nluikitaan maha matalilla, kun laukka loikkii, läähötään kuve\npiehtarilla, kun kieli haukkoo, neitokainen kiidossa, nuorpoika\nkirmassa, kynnet kapsamassa ruohojen sinkaa, hammas hälvimässä leikin\nirstaa; viistoa ja väistöä, vauhkoa ja veuhkomista väsymättä uupumatta\nsuurustiimasta päivällistuntiin, koska liehto on nuorta ja veri\nviskoo, käpälä on kapsas ja lapa lipsas, kuononturpa tuore ja veträ\njäsenten tempo. Muutakos tiesi kiehtapari tanterilla ketojen\nkukoistuksista auringon kisoilla ja maan sylin kihloista sulhastavissa\nsuvissa kuin että keto oli kerkeää käpälän jättää ja paahteen käsi\nliepeä takun tuiskissa, ilman hula ihanaa kidan haukkoa ja valon\nhuuma valtoa ruumiin loiskata, ja korkeampaako kiitosta saattoi\nihmisluontokappalekaan rajoissaan, varron kiehdot umpumilla impivän\npoven ja voiman liehdot levittymillä nuorukaisrinnan, kantaa vihkiviin\nsuviin kuin heräävän ruumiin nuoret laulut ja auringon huuhdon kätketyt\nhumalat vierivissä verenpisaroissa! Viskaa oli neitosten lettiniska ja\npolkava poikien polvimutka, kun hameen helmaa huiski ja sukkasäärtä\ntepasti, lahkeen lievettä leiskui ja saapasantura sinkasi soraa, Fiinu\nkerkesi ja Hiltu ehätti, Eevert astui ja Brynolf paransi, puhtia matka\nja kilkkaa ilma, naurua tirskojen kurkkuhuilu ja kompaa kemppien\nhuuliparta. \"Rohdintakos Isontalon luhdista tänäpyhänä palmikkokimpuin\nkirkkopaattiin leiskutellaan!\" torjui puolusteli itseänsä parantumaton\nBrynolf, joka vastikään juuri oli, kukaties vähän varomattomien\nhypistelyjen palkoiksi selän takana, saanut silmänsä melkein sokiin\nsaman rohdinleiskan piuvasta kasvonaamojensa lähettyvillä.\n\"Saunapuhdasta lisäksi, koska haisee sieraimiin juhannusvihdalta\nvielä!\" kehui miehenvehje kylmäverisiä edelleen muka rohtimiensa\ntunnustuksiksi ja käveli surmaamattomana tiellä, vaikka oli olan ohitse\nsaanut silmäyksen tappamaan vaikka varpusen lennoiltansa kärpäisenä.\n\"Enkä minä pahempaa tehnyt kuin punnitsin varalta pellavat valmiiksi,\nfienteliäkö painavat kämmenellä päälle vai vaille naulan, että tiedän\nkaupassa, jos nimittäin naimiset tulisivat!\" kerskui avosuu\nyrityksiänsä niin ettei julkeuksiin enää osannut muuta kuin nauraa\nkahden hammasrivin valkeoilta, vaikka sieppasikin kiireesti\npalmikkopiiskansa turviin kummankin olkapään ylitse rintapuolille\nkeikkumaan. \"Kiss-kiss-kissanpoika!\" härnäsi Hiltun vieriltä ja Hiltun\napuun joutuen jo pystynenä Fiinukin tiellä ja turjutti kädessään omaa\npunanauhaista letintupsuansa muka Brynolfin kiusottimiksi ja\nkäpälänsyhyihin, mutta pelasti samassa hänkin koko heiskan ja kalleuden\nainoalla pääkerän kieppauksella talteen ja saavuttamattomiin omille\netupuolilleen, vilkaisten kuitenkin ohessa taakseen Eevertiin sillä\nsilmällä ikäänkuin olisivat hänellä olleet lähemmillä varottavina omat\nkissanpojan veikat ja vaarat uhassa: ähäs ja kutti, etpäs kerjennyt\nsinä pussikoimaan, vaikka olisit äkännytkin! tirskuivat silmät ja\npitittivät vahingoniloa selän taakse kahden sinensykän syydeltä ja\nvaltoimilta. \"Palmikot kaiketi tyttölapsissa ainoat hurskauden palaset\novat ja muistavat minne ollaan menossa, koska noin jättävät harakat\ntaakseen ja kerkiävät edelle kirkkotiellä!\" vähätteli sieraimiinsa\nBrynolf, veikatun Eevertin puolestaan hääriessä jo hänenkin\nsormipuuhissa ja haastetuissa kissanpojan vehkeissä. \"Täällä on\nnauhoja vieläkin killumassa takana!\" toimitteli hän. \"Päästetään\npumpustyyvitkin, niin kerkiävät nekin kirkonpenkkiin, vaikka tytöt\nmyöhästyisivätkin!\" puheli hän ja sivasi tuoksauksessa esiliinan solmut\nauki niin että Fiinulle tuli tulinen kiiru koreuksien korjaamisissa ja\nsapuloimisissa selän takana. \"Pahempia kynnenpäineen ihmisessä kuin\nvasikat kuonoineen juottokiulun partailla!\" torasi torjui Fiinu\nsirkeillään kuin ruohonvirkku ensimmäisten kevätpisarain pudotessa\nlehdille sekä oli ihmeissään, kuinka luontevata oli olla leukava ja\npuhella läiskytellä suulasta päin silmiä semmoisille, joita äsken vielä\nja melkein juur'ikäänkin oli lapsellisesti uskonut aikamiehiksi ja\nturhiltaan luullut järkeviksi, ja pelännytkin! Tuommoisiahan vain\novatkin, hauskoja vain ja hassuttelevat ja ovat kuin itsekin ja\npuhelevat tuulen tuomaa ja ymmärtävät ja ovat rohkeita: viidentoistahan\ntäyttänyt itsekin jo ja Hiltu myöskin ja molemmat isoja ihmisiä, niin\nettä pojatkin huomaavat ennenkuin itse on äkännytkään! Tarvitseekos\nkoivun virpi opetusta, kun hiirenkorviltaan kirpoo täyslehden\nvihantiin, ja kukas karitsalle ensimmäiset loikat neuvoo kedolla, ellei\nomien koipiparien hypynlysti? Tytönneitokaisenkaan, toisinkonkas\nhänenkään pääkeränsä ajatusta kehittää kuin juuren idut ruohonputkaa\nkeväimissä? Fiinukin, valmis ja mehuillansa, ihminen, niinkuin hän\ntiesi, jo viisissätoista, mitäs taisi hänkään muuta kuin riemuita,\nkoska ikä oli läsnä, verissä kihlaa ja elämä kosioilla! Silmälautaakin,\nmolempia pareja, niitä kun nosti, selkosiltaan katsoi, niin maailmaa\noli paljon, sineä niin taivailti kuin ilmoissa upia, vehryttä niin\nmaanmäärälti kuin mahtua mullan povissa, niitä kun ummisti,\nsilmäluonten huppaa, niin sulkusilla oli värjää, elämää niin lämpimälti\nkuin purppuralla lentoa iholehden suonissa, onnea niin huumalti kuin\nnuoruus ihmisastian verenhelmiä vieritti ja auringoille vihki. Kukas\nselän takana, nimiltä Eevert ja mitä edessä, elämäksi kutsuttu: käsi\npivoon, Hiltu ja humistetaan eteenpäin, se seuraa, joka saapuu ja sinne\nmennään, jonne saavutaan, me olemme huimia tyttöjä vielä ja kaikki\naskelet edessäpäin! -- Tuommoisetko olisivat suvia mielissänsä\nmuistaneet ja päivän kiitosta siunasydämissä kantaneet, karkuhameet\nviskapalmikoin ja notkapolvet kenohartioin, riitti se, että itse eli ja\nsuvea oli, omat jäsenet omia ja ilot itsessä, tämä päivä tätä päivää ja\nhuominen huomista yhtä täysiltä! Sanaako tässä kysyttiin ja tarvittiin,\nkun ruumis virkki riemunsa paremmin jäsenten nuoressa ilossa, silmien\nsirkeässä nostossa ja poskipäiden vereässä virkeydessä, askelnilkan\nnoreassa nousussa ja olkavarren sorjassa soudussa, tuoreudessa koko\nihmisten hiipivän suven ja elämänaamun, vireissä povirinnan toivotoden\nja lumeissa otsamielen hattartiedon.\n\nNoin nuoret, joilla askel vielä uskoi jalkajoutunsa riennon määrien\nsaavuttamiseksi ja ajatus hetken hipiöimisiä hyvämielen huulilla\nelämänikäiseksi annon valaksi ja onnen luvaksi. Mutta vanhatkin,\nvanhemmat jo, ja ijän sarkaa niin pitkän taipaleen astuneet, että jalka\nheillä jäsenissään tiesi saran saviseksikin ja saven vajottavaksi\naskelen alla, jopa joskus saran selän pitkäksikin ennenkuin pää alkoi\nhäämöttää, eikös heillekin sentään aurinko ollut anetta ja mannan\nlahjaa mielen korpiin ja suvi sulannestettä työlääntyviin jäseniin näin\njuhannuksina, kun oli pyhä ja päivä paisteli ja ihminen kirkkomatkan\njoutilailla oli ilman askarrusta ja ajatteli, mitä mieleen sattui!\nLahdenperän emäntäkin, Miina, oli kummissaan, kuinka kepsakasti\nastuminen sentään kävi vanhemmaltakin ihmiseltä, kun kerta oli\nliikkeellä ja jäsenet tulleet hiukan hikeen, huivinreunaakin oli\nlykännyt vähän korvilta puoleen, että pääsi tuulen henki likelle ja\nruumista virkisti. Pyhäyksellä vielä äsken oli vähän harmitellut\nmielessään, kun katseli ympärilleen kedolla ja ajatteli, kuinka\nerinomaisesti olisi tämmöisenä päivänä, jolloin aurinkoa oli aivan kuin\nkaatamilta ja maidon hulilta turhilla kukkasen piipoilla ja muilla\nruohon korsilla, kuinka erinomaisesti olisi tänään, jollei olisi ollut\npyhä, sopinut levittää liinapalttina kotona valkaisuille Humalhaan\naidan taakse ja ehtoosti kääriä vaate kokoon niin valmiina ja valkeana\nettä sormenpäitä olisi huikaissut. Ei tuulekaan melkein ollenkaan, niin\nettä kivenkirppua ei olisi tarvinnut syrjille latoa ja koko kangas\nilman ainoaakaan häivän läikkää ja liepeen laskoa olisi maannut\npaljaana auringossa koko kiertävän päivän kuin lumen laikka! oli\najatellut ja kiusannut itseänsä. Mutta kuinkas oli tapahtunutkaan:\nunohtanut oli koko asian ja ajatellut huikennellut vaan, että\nhuomennakin taitaa vielä olla kaunis ilma ja ollut huoleton sekä\nihmetellyt sitä, että noin määrättömästi ja paljon enemmän kuin\ntihuvinkaan palttinan parsi tarvitsi valon pesua nukkiinsa ja\naiveniinsa oli tuhlattu päivän terää kuin kullan viljaa joka\nikiseen paikkaan, minne katsoikin, jos sitte Alakylän Karoliinan\njuuriskatahtoimeen aidan takana toisella puolella tietä tai Kitulan\nKriimaksen vasenpuoliltaan valkoista päätä tuolla kun se Kitulan\nveräjän takana kurotteli turpaa puolojen ylitse Leenan jälkiin, joka\nhänkin näkyi tänäpyhänä tulevan kirkkoon ja jättävän lehmänsä yksin\nkotohakaan. Sen minä kuitenkin teen, että huomisaamuna varhain, ennen\nväen heräämistä ja muita askareita ja ennenkuin kaste vielä on kuivunut\nruohoilta kannan pakan aitasta ulos ja levitän kedolle, niin pysyy maa\npalttinan alla tuoreena ja lakana huhtisena koko päivän ja aurinko on\nkimpussa kuin janoinen vasikka turpineen juottokiulun pohjissa!\npäätteli emäntä huomiset sekä rauhoittui, ja katseli nyt jo sydänmyödön\ntäydeltä Karoliinan taimimaata aidan takana: vereksiltä istutetut,\nkoska multa yhä lemahtaa niin väkevästi nenään, ehkä entispäivänä ja\nennen pyhiä niinkuin meilläkin ja muualla naapureissa! päätteli hän\nkokemuksiltaan tämänkin seikan sekä havaitsi, että eilisehtoona oli\nviimeisenä aattootyönä täälläkin niinkuin kotonakin ja kaikissa\ntoimellisissa paikoissa käyty saralla kastelemassa taimet, koska\nnostelivat niin virkusti päitään ja puikottelivat lehteä pystyyn joka\nikinen sikare niin hartaasti, ikäänkuin olisi jokainen heistä luullut\nauringon vain hänen varaltansa ja hänen ainoan huokumikseen kiipeävän\nkehiänsä ylhäällä ja valaisevan päivää. Aivan siunasi mielessään ja\nkiitti sydämessään, kun katseli ja ajatteli, että omallakin\njuurikassaralla Ojapellon päivärinteessä aurinko tällä haavaa porotti\nsamalla terällä ja että taimen juuret sielläkin samalla lailla tunsivat\nolonsa hyviksi lämpiävässä mullassa ja kokosivat persoina imustensa\nhiuksiin semmoista, josta syksyksi versoisi makeata juuriskaa\nkellariin. Aivan kuin aurinkoa olisi pujahdellut omiin suoniin,\npieniksi mehun lisiksi! Emäntä vertyikin niin, että käveleminenkin\nmuuttui oikein köykäiseksi: astun näppärämmin, niin tien risteyksessä\ntullaan yhteen Kitulan Leenan kanssa ja pääsen puheisiin ihmisen\nkanssa, joka ei ole omaa väkeä ja on vieras: kielikin lipenee, mitä\nherunee, ja Leenan Kriimaskin haikaa ja huokaa sieraimiinsa veräjän\npuolan yllä niin sydän kuroillansa, että mieltä vetää tukasta elukan\npuolesta elukkaa katsellessa ja ajatellessa, että kaikilla on suvensa\nja hiipunsa jäsenissään ja luissaan!\n\nLahdenperän emäntä siis kaapusti kirkkotiellä Kitulan Leenaa kohden\nKitulan piennarpolun risteyksiin, kaapusti uskollisesti ja\nurhoollisesti sen kuin askeljalka sarsisen kirkkohameen helmaliepeissä\nnilkanvaihtoa nopsi ja jutunlivan esimakua kielenkärkiin virisi.\nTaivasta hänellä oli päälaen puolilla yllään sama sinen rajaton kumo ja\nympärillä silmäin edessä sama sylinkyltä suvea mullan rinnoissa kuin\njokaisella muullakin pyhäisellä kulkijalla saman paisteisen kylälakean\njuhannuksisissa huomeltaissa, ja sama siruinen elämän kultaa ja onnen\npilkettä, kuinka puikelman kokoinenkin kuin auringon eksynyt vilahdus\nvuorirotkon sumeissa, kytti ja sykki hänelläkin sydännurkan\nsokkeloissa, kuin kellä muullakin polouksiinsa pienellä tai syviinsä\nhaikealla, toivoja huikentelevalla tai murhetta ruokkivalla, ijän\nvaljuissa vuosiansa väsyvällä tai nuoruuden ummissa veriänsä\nveuhkovalla, keitä heitä oli, tunsi ja asteli elämän osilla suven\nsaatoissa tämänkin poutapäivän lahjoilla ja auringon kirkkauksissa,\nmiestä tai vaimoa, neitoa tai nuorukaista, altista tai ankeata,\nteräistä tai vaimeata, nöyrää tai kopeata, saitaa mielen karsinalta tai\nsykkävää rinnan sydämiltä, raukeata ohimon lakastumilta tai hereätä\nposkipään pyörylältä, ihmistä nousevan aamun päivävuoroin tai laskevan\nelämän ehtoonsuissa.\n\n\n\n\n3.\n\n\nSiniä siis korkeudet, vehreyttä laveudet, aurinko kaadoilla, maaperä\nhuumilla, maailman puoliskot julkista taivasta ja salaista multaa,\njakavaa ylkää ja kätkevää morsiota häittensä syleillä uljain riemuin ja\nujoin riuduin, sulhan lahjoin ja kihlatun juhlin! Kohokäsinkö\nkurosormiin kokoisi antavan taivaan ilman tuhlat, rinnan ratkeaminko\npoven paisuviin sulkisi hetkivän päivän elämän tulvat! Kenen mahtuisi\nrinnan rako taivaan yllät, ja kenen hahmisi sormen hari elämän nesteen\ntäydet helmet tykkivältä kyllältänsä? Vain tiukun sinkua ihmiskiitoksen\nrinta-äänikin elämänriemun urkupauhuissa, ja vain tuikan tuiverta\nihmisolon irki-ilokin loimuilla valtoimen elämän! Kenen yhden ylistyvä\nmieli muuta kuin säkenen siniä singoilta elämän tuhatlatva tulipensaan?\n\nKukas heistä näilläkin kedoilla ja näistäkin kirkkomatkan rientäjistä\npyhissä aurinkoisen ilman ja juhlissa juhannuksisen suven, kukas heistä\nkokosi helmyvin silmin omaksensa kullan, niin kuin sitä siroitti päivän\ntuhla ja huojutti yllänsä jokainen taipuva ruohon helpi ja jokainen\nsuhiseva koivun lehti niin kauas kuin tuulella oli tietä ja vihannalla\nvaihetta tienoon kasvoilla, kenen heistä kehitti rinnan kehä riemut\nniin yllältänsä, kuin oli varaa palkeen paisua, ilma hulvaa levittyvän\njuoda, maaperä rintaa hurmivan juopua, taivas sineä huumuvan hukkua,\nkenen keräsi mielen raja ihmeet taivaan ja maanpielten, korkeuksien\npyörryttävät piirit ja vahvuudet vakavan maan, pääskyn suistut ilmojen\npohjiin ja leivon paukutukset teltin laella päivän puuntiin, ketojen\nsiinnot tuudilla tuulten ja vaellon laineet värjyillä vainioiden,\nkukkasen keinut huojuilla vartten ja perhosen liehut liekuilla poudan?\n\nKuka kaikista kätki riemut, niinkuin kaatoi kultaa korkea suvi maailman\npäärmeille ilman kuultiin ja korsien paisteisiin niin kauas kuin\nlevitti koreutta maa ja pisarsi pilkettä päivä? Kuka parvessa\njuhannuksisen kirkkokansan kantoi tässäkin saatossa elämän kiitosta\nihmisolon täydeltä kukkuralta niinkuin ruoho polkijan tallaamilla\nverensä kaikelta vihannalta, niinkuin keltano pyörtäneen partaalla\nviiden lehtensä kaikelta terältä, niinkuin leivo, ilmoihin kiuruva,\nkurkkunsa kaikelta kuulutukselta, niinkuin ilman pieli, taivaat\ntäyttävä, syliensä kaikelta sineltä, kuka ihminen, sydänsulku ja\nsydänsylkky, ahtauden soppi ja avaruutten kaje, kokosi rintaan ja\nkiitti kiitokset tänäisenkin riemuisen päivän, niinkuin niitä julisti\nrikas maa ja kirkas taivas, armaus elämän kasvojen ja autuus jakavan\nauringon, onni jokaisen pilkkivän lehden kärjen ja hiipi häilyvän\nheinikon, apilaan tuoksuva hius ja tuulen hulmiva helma?\n\nKenen olisi mahtunut sydänsykkyrän kerä kuopassa ihmisrinnan kihlat\nkaikki elämän vallan, niinkuin niitä kantoi povien yllältä ja sylien\nkyllältä morsioinen maa armastaviin suviin, ja kenen olisi sulkenut\nkaidan otsan saita tila kammionsa koloon avaruutten äärten kaikki äänet\nniinkuin niitä soitti valtokielin avotaivaitten valon riemu ja humala?\nNaapurienko ehkä, Aatun ja Andersin, niinkuin taivalsi edelleen\nisäntäpari kirkkotietä kylkivierillä mielevän Henrikssonin? Kukaties,\nja varmastikin kurkisti lystinkuri sydänkukkaron kurttuihin\nkummallakin, koska oli löyhyillä parranluuta yhtä uskosti Henrikssonin\noikeoilla kuin pajasi jutun takoa vasemmiltakin sileä leuanpää.\n\"Helskuti!\" riemasteli Aatu ja lakaisi kämmenhyvin Isontalon tuuheita\nleuanpäissänsä, \"jo minun partanikin virkistyy tämmöisessä\nheinäpoudassa, joka aivan nyhii haivenkarvoissa, ikäänkuin olisi\nparempikin pitelijä ja impi-ikäisen käsi hivelöimässä sammaljuuria ja\nyllyttämässä kutittamassa, että lykkääppäs pensasta vaikka kahden\nkouran käärittäväksi! Mitäs sitte meidän Nautluodon niitulla, joka\ntässä paisteessa makaa auringossa kuin huora ja on irstas jokaiselta\nmättään tupsultaan!\" \"Kelmikin!\" hihkutteli Vähäntalon Anders, ja\nnimitteli aurinkoa sekä kaiveli hänkin leuanalustojansa, jotka hänellä\nolivat sekä luonnosta että veitsen siivoomilta pyhäsileitä. \"Paistelee\nporottelee kaiken päivän, vaikkei saa palkan penniä työstänsä!\" nauroi\nkitisi hän ja tirrasi aurinkoon kuin voittokaupan pilkoilla\ntyhmempäänsä naamoihin. \"Ei muuta tarvitse tehdä kuin kävellä kirkolle\nja olla laiska ja pyhävaatteissa, ja maan piki hikii ja auringon kyrsä\nylhäällä palvaa, ja hyvää kasvaa ilmaiseksi taloon ja hyötyä latoon!\"\nkehui hän ja oli viekas sileätä leuan nykäänsä myöten sekä liirutti\ntoista silmäänsä ikäänkuin olisi juoni luonnistanut meinattua\nparemminkin ja juhannus jopa pyhiltänsäkin jutkutettu Vähäntalon\nsouviin.\n\nVai varmemminko solmivat sydännyyttinsä talteen suvievään parhaat\nemäntänaikot Agata-mummon kyynäsvierillä ja hyvän puheen nuhteilla,\nVähäntalon Justiina kapevin nenänpäin ja Isontalon Vihtoriina maito-iho\nhipiöin? \"Pääskynenkin livertää ja on sinistä yllä ja valkoista takissa\nniin että punaista rinnoissa pilkkuu!\" kiitteli Vihtoriina ja katseli\nsirkuttajaa seipään nokassa tienvarren ohessa sekä laski liehumille\nsaalia omilla olkapäillänsä, jotta auringolla olisi vilkuttelemista\nhänenkin hartioillaan. \"Merkillistä, kuinka tummakin virkistyy\nsinisille ja valkovärikin paistaa, kun aurinko sattuu siipeen!\"\nhaasteli hän ja puhui viattomia pääskysestä, mutta oli tyytyväinen,\nettä hänellä oli pyhäsaali yllänsä sekä vilkaisi Agatan ohitse\nJustiinaan ja kostutti kielenterällä huuliansa, joissa vielä oli\npunanhereätä jälellä. \"Lirkkuu sirkkuu seipään nokassa, niin että\nkorvia särkee, vaikkei ole parempi kuin pääskysen eläväinen,\nhöyhenkarvat yllänsä!\" oli Justiina nopea vastaamaan ja tarkoitti\nsilmäntikun pistolta muitakin kuin pääskysen piiskuttajaa. \"Jos olisin\nkade, niin sanoisin, että hepenet ovat hepeniä, vaikka aurinko\nvilloissa viljuu, mutta muu on muuta, kun tosipaikassa punnitaan!\"\nSattuikohan Justiinan käsi vain vahingolta käätyihin kaulassa, mutta\nnekin välähtivät auringossa, kun heilahtivat, ja oli siis juhannus\npilkistänyt Justiinaankin?\n\nEntäs muu väki, Herras-Mantakin esimerkiksi ja Mattssonin Marjaana, kun\njo olivat lykänneet itsensä Härmälän Hermannin ja ikävän Vainionperän\nväen ohitse ja edelle tiellä, ja nyt oli koko lakea väkineen kaikilta\ntienhaaroilta vapaasti näkyvillä, eikös ollut päivä täysterillänsä\nheidänkin kohdallansa ja suvea kuin kipon täydeltä mielenlusikan\nlipottavana? \"Kas ja kaspa vaan, Vuor'niemen Franssikin kotona ja\nmaissa ja tulossa kirkolle, arvasi sen, kun Toistalon kapteenin näki,\nettä väkikin on vapaana haminasta ja miehiä meriltä kylässä!\" viserteli\nManta ja oli virkistynyt niin, ettei entiseksi olisi tuntenut. \"Lykyksi\npistin kirjavan pumpustyyvihameenikin ylleni, niin on köykäisempi\nkävellä eikä paina ehtoostikaan kun tanssitaan!\" puheli hän ja oli\ntuskin tässä paikassa enää ajatuksineen, niin hengessäkin, että sipaisi\nlaskoksia selvemmille liepeissään, jotta valkoista vilkkui kuin\nviekanaa aurinkoon ja pitsit kepsasivat kannoilla, nilkan vilkkakin\nkuin nuortui joka askeleen pistämältä! \"Lystelinin kanssa kävelevät\nyhdessä, ovat molemmat käymässä kotomaissa!\" vahvisti Marjaanakin\nhuomion sekä tiivisti huivin solmua leuan alla sekä oli hänkin kuin\nkärpäsen pistämältä silmänräpäyksessä kuin vuosikymmentä entistä\nitseänsä nuorempi. \"Ihminen joutuu leskeksi joskus ennen ikäänsä ja\naikaansa!\" kieritti kieli liukkaalta paikaltansa odottamattoman sanan\nniin äkisti, ettei itsekään huomannut ennenkuin oli pirahtanut ja\nsanottu, eikä hännistä enää kiinni siepannut. \"Puhelen tässä, kun\naurinkokin kilottelee silmiin ja keto haisee kukkasia, niin ettei\nihminen eteensä huomaa ja järki katoo!\" hämäsi hän kielenvahinkoa,\nmutta hypisti sormin sarsiuumia siivommille röijyn pinteillä sekä\noli nopsakas hyttyröiltä hänkin taas. \"Lystelin on jo vakavassa\nijässäkin ja hänellä kuuluu olevan rahaakin lainassa talopaikoissa ja\nMattsson-vainaakin sanoi aikanansa aina, että hän on toimellinen mies!\"\nsekotti selvitti Marjaana vikapuheensa jälkiä sekä vilkaisi epäluulon\nkaunalla Mantaan vierellänsä: oliko suun pielestä sittenkin livahtanut\nvaromattomia harakan kuulla? Semmoinen helteen hekuma ilmoissakin,\nettei ihminen kieltänsä varo! syytti ja vieritti hän vikaa muualle,\njottei tarvinut jopa näin juhannuksissa ja päivän ollessa kuin elämän\nhyppyä asettuneemmankin ihmisen rintaliiveillä omaa mieltä tervata ja\nitseä nuhdella!\n\nJa välttikös vakaa Vainionperän väkikään näissä kiloissa ja auringon\nhiluissa kaikki ihmisluonon heikkoudet ja liedot kevytmielisyyden\ntaipumukset, kun päivää sentään oli niin siunatusti ja silmänruualti\nlevitetty kedoille ja lämpimän hajua ilmoissa niin paksulti ja\nsierainten halulti, että hullu olisi ollut, ellei tämmöisissä olisi\nhuikennellut ja ottanut pintoihinsa, mitä sai ja mikä virkisti.\nKaroliinakin piristyi niin, että oli puhuttava jotain, ja huusi\nHärmälän kuuron Juditan korvaan, että ilma maistuu kuin lypsyrieska\nlämpimiltään kiulun partaalta särpittynä. \"Minullakin olivat\nhäähameessa pitsit liehumassa helmanliepeissä, ja häät pidettiin\nsilloinkin juhannuksina!\" kuulutti hän yhtä odottamattomasti Juditan\nkorvaan, joka nyt oli kirvotettu huivin peitoista esiin ja kallistettu\nkuulemaan. \"Heikki oli silloin nuorempi kuin nyt ja minä myöskin: siitä\non kolmekymmentä vuotta aikaa!\" Karoliinan ääni oli melkein pehmennyt.\n\"Kolmekymmentä vuotta, mutta keto oli korea ja apilas silloin\nihmeellistä, melkein jalkoteriä väisti, ettei tallannut yrtinpilkkua\npolulla!\" Ääni ja ajatus olivat kuitenkin pikaisesti nykyisissä ja\nnykyisillään: \"Hamssii astuukin Manta tuolla miesten edessä kuin mikä\nharakka valkoisia liepeissään: minun nilkkani nopsivat vissisti\nvikkelämmin silloin ja osattiinpa pitsitkin valkaista toiseen hemaan\nkuin nyt! Mitäs Heikki niskojansa kallistelee: hän oli kevytmielinen jo\nnuorenakin!\" katkesi Karoliinalta puhe kesken ja silmät valpastuivat\nvahtiin ja ellei olisi oltu näin ihmisissä ja kirkkoväen joukossa, niin\nHeikki olisi saanut kuulla ripin lääkettä jo ennen kirkonpenkissä\nistumista.\n\nTosi aivan: Heikkikin oli herännyt sirkuilleen ja hän kallisteli\nniskojansa! Ei hän tosin suorastaan Mantan pitsiliepeitä kurkistellut,\nniinkuin Karoliinan paha epäluulo pälysi, vaan ainoastaan Mantan\nkengänkorkoja. \"Missäs ihmeessä minä joskus olen edessäni noin nopsaa\nkannan nostoa katsellut ja apilaan ruohoa, joka nousee suorilleen\ntakaisin ja siristää lehtiä entisilleen saman koron tallaamilta?\"\nkummasteli niskaharuksiansa pidellen totinen mies ja haki kankean\nmielensä hellien muistojen komeroista joskuista lämpimän väläystä\nsydänkukkarossaan. Sama hajukin silloin ruohoissa neniin aivan kuin\ntänäpänä ja vehreyden verta ilmoissa niinkuin nytkin, niin että oli\npaksua hengittää! johteli Heikki hitaita ajatuksiansa tiedon jäljille\nsekä alkoi päästää poskipieliinsä naurun esimakua. Karoliinahan sillä\ntapaa joskus kepsutteli hameissansa ja nakkeli koronkantaa hilpaaviin\nliepeisiin, kun käveli edellä ja oltiin menossa vihille ja\nkedonpientarilla oli juhannusta tihuvammin kuin ruohonturpeeseen\nkoskaan olisi uskonut tukkaa mahtuvan! Heikin heltisi niska niin hyvän\nsaranoille, että olisi kangottanut päätä ja ollut lapsellinen ja\nkatsonut taakseen vilauksen, ellei olisi ennakolta tietänyt varmaksi,\nettä Karoliinan siellä vain näkisi, joka oli oma eukko ja jolla olivat\nkasvot laintaulun tekstiä ja silmäin präntti postillaa, eikä muinaista\nHaapkarin Liinua, jonka kanssa oli mennyt naimisiin, ja jolla oli\nkuoppa sillä paikalla poskea, joka nauroi, ja ilonlysti siinä\nsilmänurkassa, joka vilahti.\n\nHermankin olkavierillä ja kyynäspään kyhimillä hyrisi omiansa ja\nalinomaisia hyvän mielen huminoitansa, joista ei näkynyt miesparka\njärkiintyvän, vaikka oli jo vuosia hartioilla melkein enemmän kuin\nikää. \"Kallio-imarretta, oletkos sitä juurta koskaan hampaissasi\npureskellut?\" puheli nytkin Heikille ja hytisi kuin olisi mokomampikin\nlysti hartioita ravistellut. \"Karvasta näöltä kuin purutupakan kippura\nja pelkällä sillä maidolla ruokittu, jota vuorenkylki rosoiltansa hikii\nja sammalmätä mehuiltansa nestii, mutta purevan makeata kielenkylkeen\nja syljenliemeen, kun puhdistaa mullasta ja pistää poskeen. Meidänkin\nmuijaset, parempia vaan vuosikarvailtansa ja koto-makuisempia ryydiltä,\nmitä enemmän ovat muikeata makuihinsa kertäneet ja tihentäneet\nsuuruksin sitä, joka alkuna oli vain tyhjää liemen liekkua elämän\nlipovadissa!\"\n\nOliko sitte kelmi ja kujeleuka silmäkulmainsa alta ja älykarvojensa\nvarjoilta salavihkaa näpännyt huomioihinsa ja ulkoluvulta ymmärtänyt\nHeikin hiemaset niskanväännön taipumukset takaviistoon vaimoväkisiin\npäin ja muut hienovaraisemmat ajatuksen vaivat tämmöisissä\nhellittävissä suvissa, jolloin verkaskin mieli joutilaissaan ja\npäivänterän lämpimillä rupeaa hyötymään ruohoille niinkuin muukin\nkankeuksiltaan sulava maan multa, vai omiako mieleentulemia vain ja\najatuksen hersymiä lasketteli ilmoihin huolivapaa mies, niinkuin niitä\nkehittää kärjeltään hilpeä kielenpää, kun päivä paistaa ja veri on\nkevyvillä, kävelee kirkolle ihmisseurassa ja juttelee niinkuin on\nratto? Oma Judittakin kuuro ja korvat lumpeessa viikot umpeen, niin\nettei arkiin sopinut jutella kuin huutamalla, vaikka olisi tarinan\nkertaa ollut ja puheen siementä tupaan niin partaitten täysiltä kuin\noli mielen hulikossa astiaa, oliko sitte havaittu aamuselti ruohon\nputkan tihuvaa työtä pihanurmen aukealla ja seinävierien lämpimillä,\nkun oli uutta hiuksen mittaa lykätty joka korren kohdalta huomenpäiviin\nniin että parhaillaankin rytinän kuuli korvissa kun kasvaa\nrynnistettiin päin suvikeväitä, vai hauenvekaranko tuumia uistimen\nkiilumilla oli ehtooselti ja saalismassin porstuan nurkkaan nakattuaan\naprikoinut ja kerrannut, mitä oli viluelävä mahdollisia miettinyt\npotkapurstoissaan viljuvikkerän hipaistessa hotkaseman matkalta ohitse,\nsiepaseeko kidan ahmiin kidustensa huomiin koko viekan vai jääkö\nviisaampana makaamaan rauhaansa ja antaa kavalan mennä menojansa, minkä\nvesi jäljillä lipuu. Sanoi Herman sentään, koska häntä ei vaivannut\nvaikenemisen kohjo koskaan, eikä vasitenkaan näin ihmisseuran\nvirkistyksissä ja kirkkomatkan jutuissa sekä päivänpielen ollessa\nomalta puoliskoltaan niin pakillaan elämän hyvää ja muuta mannan makua,\nettä maanpuoliskokin jo häpeän vuoksikin oli vaatettanut itsensä suviin\nkuin Sulamit silkkeihin ja koreuksiin, sanoi Herman ja virkahti\nääneenkin \"tottamar ihminenkin suutansa mielihyvissä viljelee, koska\nkehrää mykkä kissakin kiitosta paadella, kun lämmin oikein hivelee\ntakasta karvoihin ja pitelee selän kourua ja kyljen tuntumia!\" haastoi\nja kiitti Heikille sydämen yllältä yhteistä olonhyvää. \"Voipa ihminen\nsentään mokomasti, kun on omassa ruumiissaan ja on suvi ja sydän\nvälkkyy eikä nälkä nipistä! Onkos Turkin paavikaan omaa ihonahkaansa\nulommalle onnellinen?\"\n\nNiinpä vain, huumaa ja huikaa silmiin ja veriin, aistit sokiin ja\nhenget himiin valoi ja virvi täyden päivän päihdyttävä terä kiirillä\nilmojen kumon ja vaiheilla mukavan, mehuvan maan. Nuori noreillaan,\nsinkaa hänellä jalan askel ja paisua poven liehto, vanha valjuillaan,\nviriävä hänelläkin rinnan huoku ja suonien lieto syke. Agatakin,\nkalveilla vuotten, mitä haikersi ilonhaikeita lauhtunut sydänala, kun\nsulatti suvi noroja maiston helpymillä kuihtuneen poven? Hapsiharmaa\nkallistunein päin ja alistunein haurasilmin, virittikö mielenmuisto\nripsensulkeman ajaksi ilmiläsnän päilymille apilaniitun mennehiltä,\njolloin silloinkin harjasi tuulen käsi haipuvia heinän latvain ja\njolloin silloinkin nuorta riensi ja vanhaa vaelsi kirkkokansana\njuhannustiellä kedon vartta niinkuin nytkin. Varjoa lievät silloiset,\nkaikki jo vieriltä väistyneet, vain muiston haipua oman mielen,\nikänsäkö kukoistivat vai vuosiansa värjyivät, ja varjoja lienevät\nnykyisetkin, kun aika on astunut askelensa, kuinka onkin kirkas tämän\nhetken kimmel tai työläs taipaleen matka, veri kukkiva hereillä\nkasvoilla tai raukea jäsenten uupu, toivo valmis silmän kuullossa tai\nsuru valvomassa rinnan karsinassa. Kudetta ikisamaa ihmiselämä päivien\nikiloimiin, saapumista elämään, sammumista elämästä, onnen tavotusta\norpouden saalein, vaihtumatonta vain, että aalto harjaltansa laskeutuu\nlaaksoon uutta harjaa kasvaaksensa, että juhannus painuu syksyyn ja\ntalvi vaihii suvia kohden, että kukka lakastuu siemeniinsä ja nuori\nväistyy vanhaksi uuden nuoren tieltä. Haaltunut oli hipiä Agatan\nlakastuneen posken ja kumara hartiain kuukka, mutta kiitosta risti\nkäsien rauka lepo ja silmien lauhtunut rauha. Anteeksi antaa elämälle\nkovat niinkuin helpommatkin, kun kantaa kahdeksattakymmentä elämänsä\nvuotta ja tietää, että ihmettä tämä on, kun rinta vielä elää ja huokuu\nja silmälle yhä näytetään tämänkin suven koreus. Niinhän on nytkin\nkuulaillaan taivas korkeuksissaan yllä ja keto koreuksissaan ympärillä\nkuin sama taivas sinissään ja sama keto kukkasissaan yllä ja ympärillä\nkuusikymmentä vuotta sitten, jolloin Juha käveli edellä ja minä\nvihkihameessa jälessä ja jolloin silloinkin oli ihmistä kevyttä ja\ntoivovaa, raikasta ja rasitettua, rientojalkaa ja vuosiväsynyttä elämän\nkuluilla juhannustiellä. Joskusko kuin unentakaisia nämä nykyisetkin\nympärilläni kaikki, niinkuin menneet silloisetkin, elämäntäysiltä\nvarjoihin väistyneet, joita silmäni ei enää ainoatakaan havaa, vaikka\nheiji heillekin silloin sama päivä ja kirkasteli silmiin sama suvi,\nkuin nykyisille nyt ja minullekin vielä? Kiitollinenko lienen vai\nelämänhaikean rikasko vain, että päivä jää, vaikka ihminen on väistyvä?\n\"Polun piennar vie mutkansa määriin ja ruohon nukka pilkkii kortensa\npäiviin, äitinikö riennoin on tienvartta helmottu vai minunko vaeltoni\ntäällä vielä viipyy, tänäinenkö nuori tuoreenterää tallaa vai\nhuomisvuotten haihtuvatko vuoroansa entävät kasvoilla vaihtumattoman\nmaan!\" humisteli Agata odottamattomia huuliltansa, korealle\nVihtoriinalleko sitte puheli vierellänsä vai Vähäntalon tiukalle\nJustiinalle toisella puolellansa, vai omia aikojansako vain äänteli\najatusta ilmojen suviin mielen juoksuja kehitellen kuin hiertävä sormi\nlangan liukua hahtuvan käheriltä hyrrivään kehrään. Päivä oli lämmin\nhänenkin haurailla kasvoillaan ja silmäin harhalle sinien matkaa kauas.\n\nSiljakin, Isontalon hereä Silja haikein sydänaloin, yksinhän hän oli\nkerinnyt toisten lähimpien edelle ja yksin asteli suruinensa kahden\nsuvista tietä. Suruinensa kahden, sillä rintaa jäyti, vaikka korva\nolikin päässyt kuulemasta Mantan kuiskutuksia ja Marjaanan pistoksia\nselän takana askelmatkan pidetessä. Suvihan hänenkin yllänsä lievi ja\nilman leuhto lohdutteli, minkä tuuli kasvoilla liepi. Hiljaahan sulikin\nvesille kummankin silmälaudan reuna ja karpaloa vierähti pari\nposkipäitä kastamaan, enempäähän ei ihmisten tähden itkeä voinut eikä\nhyrskyä rinnan täydeltä niinkuin luhdissa, kun oli yksin. Mutta\nhelpottihan tämä ja hellitti pakotus, kun vuosi hiukan, eikä enempää\ntarvinnutkaan herahtaa, koska päivä kuitenkin oli niin herkiltänsä\navoin ja lämmin piteli ihmistä ikäänkuin olisi lohdutellut läheltä\nkasvoilla ja kajonnut lääkiten kaikkeen, joka oli sydämessä kipeätä.\nKuinkas jalkakin, senkin tuli hyvä mieli, kun joka askel vajosi nuoreen\nruohoon ja kellan virkkua kurkisti kukkasen pilkkuina vierillä! Ja\nperhosen hippa niitulla, mikäs mieli sitä vei, kun pyrähteli\nviuhkotteli sinne tänne ja tänne sinne, kuinka siipikirjo huppi ja\nheinänheilu keinui ja lennonpyrä liehui! Olihan helteemätöntä\nmurhetta koko rinnanala, mutta sittenkin seurasi edes silmä\nhuojentuneena kiiltelyä ilmassa, kun pääskynen viiletti aivan korvan\nsuhahtamalta ohitse ja sini vilkahti siiven sivahduksessa. Liekö\nmennäjuhannuksenakaan taivaan katto ollut liedommin sininen ja kedon\nkangar kevyempi kannan nousta, ja silloin oli kuitenkin Verner\nsilmänmatkalla tiellä ja itse tietämätön muusta kuin että hilpeätä\noli, koska oli olemassa ja Verner myöskin ja ehtoolla tanssit\nkoivikkohaassa, jonne saapuisi Vernerkin. Nyt poltti taas ja viilto\nveisti sydäntä: ketään ei nyt ollut matkalla, vaikka väkeä oli\nkirjaviltaan kirkkotie, Vernerkin, sanoivat, Urkolassa, ja oma jalka\nkoito! Kumma, kuinka väsytti astumista ja tien tasainen kuin hetkessä\nvastamäkeä! Rinnan allakinko, liikahtiko, koska valahti niin että\nhäpesi. Vai häpesikö? Kirvelevä onniko leikkasi veriä? Lämmin ja\nläikkävähän maa ja taivas, ruohon putki ja oma ruumis! Lupaa ja luomaa\nilman henkä ja päivän liekku, mullan kohtu ja kehtova keto! Kukkanen\nkirjava, lintu sinkoova, perhosen liehu ja sirkan siuku, mikä on sykkä\nkaiken syttyneen, ellei salan taimi elämän ilmiin! Ruumis lohdutti,\nkoska se oli nuori, vaikka huoja tieto värisi ja horjui. Miksi\nkavahtaisi, koska oli syli äidikäs, niinkuin oli suven helmakin väkevä\nja nesteillä kaikki kasvava! Ruso ihoissa kaikki lämpöä, koska kudokset\nkukoistivat, ja sydänsylkässä välähteli värjy, koska tyke oli nuorta ja\nveri loi. Kenen pää kestäisi painuneena, kun ruumis on suvensa luvussa\nja kesän käskyillä huumii maa ja hulviva taivas!\n\nSiljankin täytti mielen juopuva uhka ja kumpuvillensa kasvoi sydämen\nsilmitön usko, vaikka järki pelkäsi ihmisten tähden ja tietoa lakasti\nhäpeän lama. Miksen olisi minäkin täysi, kun suvea kuitenkin oli\nkyllältänsä koko maailma, lehden helpi, vihantaansa kantava, linnun\nsirkuttava, pesillensä entävä, päivän silmä, valoa häikyvä, maanrinta,\nilman malja, tuulen helma, taivaan avo! -- Apilas, mesisilmäinen\npunanpisara vehmailla julkisen suven, mullan pimeyksiä hiipivät sen\nhienoiset juuret, ihminenkin, nuori povilla nurmivan elämän, lahjoilla\npäivän välkkyy hänenkin kukoistuksensa värjy, kuinka ruokkineekin\nlehden suonia suru.\n\nJuhannuksisen lakean kirjava kirkkosaatto, kuka sulki korkeimmalti\nkorkean suven rintansa kajaan? Siljako, neitosiltansa nyyhkyrinta\nvaikka naisen onnille vihitty, Agatako, väistymieli, vaikka elämän\nvaivoille leppynyt, Härmälän Hermanko päivänterillä ruumiinsa hyvää\nmielensä hyrinöillä siunaten vai Isontalon isäntä niittunsa\nirstaita sulasuulla kiitellen, Lahdenperän toimennipperä emäntäkö\nhuolivirkeissänsä vai Fiinuhupakkoko tyttövirman lennonhuiskeilla,\nYlispään riuskas Oskuko, joka tietomiehen silmin katseli ja tarkasteli\nkiveä tieltä kuopaistakseen sopivan irti sorasta ja nakatakseen\npeukalon ja etusormen välistä yrityksen hipaisisiko likelle tai edes\npuoliväliinkään ylöskäsin haukkaa, kun oikein linkoaisi ja koettaisi\nhartiain takaa sinne, jossa laaka levollisesti vaajaili kylän laella\nkorkeammalla kymmenenkään leijatangon mittaa, vai Toistalon pieni\nVäinökö, joka isänsä talutuksissa ja käsipuolissa ihmetellen huomasi,\nettä kun siristi silmiänsä ja nipisti vähän yhteen, niin koko ilma\nriippui kuin olisi taivas sadellut valoa ja huikaa niin lukemattomasti,\nettä rihmaa ja kultaista säijettä olisi voinut laskea vaikka kuinka\npaljon, jos olisi osannut? Lapsosen sirisilminkö vai vanhuvan\nkaitamielinkö, eriksensäkö ehkä säensirusen kätkemältä kukin vaiko\nvaltana vapahtuvan elämän kaikki yhteisesti omistettiin sydännurkkien\ntalteen tämänkin juhannuksen ane ja lahja, juhannuksen, joka\nsilloisille oli paistetta tänäisen päivän?\n\n\n\n\n4.\n\n\nLoitoilla jo olivat ohi Parattulankin etummaiset, vaikkei enää kävellyt\netukärjessä Lahdenperän lautamies, vaan Juuvanin vaari, joka\nakkunastaan kylätörmän mäellä oli vahtinut laaksolakealle koilalaisten\nja muun kirkkoväen tuloa ja jo tunninverta sitte kirkkohankkinoihinsa\npukeutuneena ja muutenkin valmiina oli lykännyt itsensä tielle, jotta\nolisi joku, joka pistäisi pumppuvärkin kuntoon ja käytiin\nKihlakunnassa, ennenkuin väki tulee, eikä tarvitsisi ajattomia\nvartoilla rannassa, ennenkuin lähdetään. Vaari oli nimittäin\ntoimellinen mies, vaikka nyt jo syytingille siirryttyään ja pytingin\npäätykamariin muutettuaan talontoimista poissa ja senvuoksi enää vain\nsilmävaralta asioissa. Eihän sopinut sorkkia itseänsä pojan toimiin,\njoka nyt oli isäntänä talossa ja tarvitsi tilat niin aikomustensa kuin\ntoimentekojensakin kyynäspäitten vierillä vapaiksi huhkiakseen nyt\nvuorostansa hänkin mihin selkä ja järki riitti, ja senpävuoksi oli nyt\nväljää aikaa olla joutilaana ja hankkia itsensä kirkkovalmiiksikin jo\ntuntia ennen lähtöä sekä ajatella muitten puolesta sitä, että viikon\nvuotovesi on kirkkopaatista pumputtava ennenkuin väki tulee. Kaukana\nPietarin kallioilla ulkopuolella kylän oli siis vaari jo silloin, kun\nLahdenperän isäntä muitten edellä oli tulossa vasta puolivälissä\nParattulan kylätanhuata.\n\nNyt olikin enää vain metsiä ja hakamaita kuljettavana ennenkuin Tärtin\nnotkon kautta ja Uudenniitun poikitse tultiin rantaan ja meri rupesi\nnäkymään. Gambelbyn kyläkin jäi niin paljon vasemmalle Kuparvuoren\nvarjoon ja törmien peittoon, ettei siitä näkynyt tielle kuin Tuiskulan\nsaunan mustunut pääty ja pari savupiipun tynkää hakametsän ylitse,\nvaikka väkeä sieltäkin päin jo näkyi olevan tulossa vainiokankareella.\nVaari ajatteli kävellessään sitä, että haen ensiksi esiin\npaatinpohjalta toisen takapiitan alta pumpuntoron ja kastan sen mereen,\nettä on siemenvettä putkessa ja letku kastuu ja pehmenee ja rupeaa\nimemään ilman korisemisia. Kerkiän minä nostamaan toron pystyynkin\npantterikoloon ja sovittamaan juoksuruuhen paikoilleen ja sylkysuun\nparraspuun väkeen ennenkuin muu väki tulee, niin on kaikki valmista ja\nsaavat nuoremmat ruveta pumppuamaan! tuumi vaari edelleen kävellä\nkolkutellessaan kalliolla ja selvitti tehtäviänsä, sillä hän oli\nelämänsä ijän ollut niitä miehiä, jotka ovat rauhallisia vasta, kun\najatus ja teko ovat järjestyksessä ja ihminen kävellessään tietää, mitä\nmenee toimittamaan. Sen hän edelleen päätteli, että hän kirkkopaatissa\nistuu ensimmäisen soutovuoron ajaksi Juuvanin airon tyveen vasemman\nvieren toiseen hankaan, niin on se taksi suoritettu ja saa istua\nomissansa ja nökötellä jouten kaksi viimeistä vaihtovuoroa. Kun\nisäntäpäivinä riihentapollakin purrasi väkensä jo kello kolmelta yöllä,\nja Juuvanin luuvassa paukuteltiin, kun muu kylä vielä veti hirsiä\nsängyissänsä, niin varhemmin oli ehtoosti saunanlöylykin ruumiissa ja\nkääri vällyjä korvillensa ja kuorsasi, kun naapuri vielä tuhtasi\nhikisenä säkkeinensä aitan pölyissä!\n\nVaarin kuiva ruumis nyähteli pientä naurua omiin tuumiinsa, mutta kun\nnyt oli ajatus ajateltu päätteeseensä ja selvänä, mitä paatissa tekisi,\nniin oli aika katsella ympärillensäkin ja huomata, sillä aikaa kun\nmuutenkin saapasteli, että pihlava kukoisti pakimmillaan Tärtin\nhakamäessä. Oikein paksua oli haju sieraimiin ja makeata hengittää, kun\nveti nahkoihinsa ja pillisti ihomajaa.\n\nHinkuvatahan se hengitys näin vanhempana, mutta eikös paha virkistänyt\nkuitenkin ja tehnyt hyvää keuhkotäryihin saakka niinkuin kuohuvan\nhumalakaljan siemaus elopäivän helteissä. Sama oli maltaan makukin\njuuri ja liedon heru ilmoissakin kuin samaisissa juomapytyn\nvaahtosahdeissa elopellolla. Siekanaa sittenkin niitä päiviä, kun vielä\nolivat nappulat köykäiset ja saranat löysiä jäsenissä ja lykkäsi ravia,\nkun veri tuli iloiseksi! Tuossa juuri, tuolla kun on Tärtin mäenkari ja\nrinteen kupeella lato ja sen takana koivu, ja vieressä pihlaja ja\nniitten juurilla kielon varpua ja muutakin ruohonheinää, siinä minä\nminun Miinani muinen kerta äkkäsin juhannusaatoissa, kun tyttö oli\nsaunan jälkeen lähtenyt ehtooseen ja juossut Vännilästä Uudenniitun\npoikki hakaan hakemaan kukkasia ja lehden hajua luhtiinsa pyhiksi.\n\nEi ihminen siihen ikään pitkiä ajatellut, muuta kuin painoi päisin vaan\nja pani juoksuksikin, nyt ajattelee sitä enemmän ja asettaa kaiken\nvalmiiksi, ennenkuin astelee määrään, mutta ties sen, vaikka olisi\nsittenkin ollut silloin viisaampi menoissaan! Minä sain Miinasta hyvän\nemännän siihen asti kuin hän kuoli, enkä minä sitä ehtoota ole\njälkeenpäin katunut.\n\nEnhän minä muuten koko mäennyppylästä, tiellä se on ollut ja harmina\nniitun keskellä koko isäntäijän, koska muuten olisi laisto vapaana\naidasta aitaan koko notkossa, mutta pehmittää pahust'ikään kuitenkin\nvielä sydänaloissa joka kerta, kun ohitse kävelee, ja nenä rupeaa\nnuuskimaan hajuja. Eiväthän ne enää kyllä samoja pihlajoja ole, jotka\nnyt tuoksuttelevat ilmaa, ne muinaiset minä olen jo aikoja sitten\nylivuotisina ja sammalrunkoisina lehdestänyt lampaille, ja silloiset\nkielonruohot lakastuivat jo tulevana viikkona Vännilän Miinan luhdissa,\nmutta samat makeat lemuavat kuitenkin yhä sieraimiin tällä kohdalla\ntietä, ja vieläkin voi ajatella, että tytön nilkka kahlaa vehmaan\nvarsissa ladon takana ja kielokimpun viljut kutittavat ujon huulia, kun\nveikeä haistelee kellojen valjuja.\n\nJuuvanin vaari kävellä köpitti edelleen tietä niin virkistyksissään,\nettä polvi jäsenissä naksahteli hartaasti. Maitoruokaa sentään tämä\nelämä, kun on suvi ja jäsenet jäljellä! ajatteli hän ja oli vetreä taas\nniinkuin mennäjuhannuksenakin samalla paikalla tietä. Kävelen Vännilän\nohitse rantaan, niin näen muinaisen luhdinkin, jonka ovenpielet olivat\nlehditetyt ja rivassa roikkui tuoksuva pihlavan oksa! tuumi hän ja\nlahkeen verka melkein kepsasi kuivissa koipihaaroissa menonpuhdin\nheilua.\n\n\n\n\n5.\n\n\nVilkas alkoi jo ollakin rauhaisa laaksotienoo ja vihannoivissa vaelto\nja riennon viuhke. Puhumatta Isoluodon tiehaarasta, joka Juuvanin\nvaarin jäljissä harvan hakametsän peitoista purki laakson julkisille\nvähitellen kansaa ikäänkuin ei jonolla loppua olisikaan, pilkutti jo\nväkeä Kuparvuoren juurillakin Gambelbyn puolelta koko Uudenniitun rinne\nrihman kirjavilla ja Tärtin niemitse oli vasemmilta tulossa Ramssin\nääriltä torppaväkeä yksitellen ja parittain tai jatkuvissa ryhmissä.\nKoko hiljainen seutu, jossa viikon pitkään vain koivikkohaat\nmäkikareillaan humisivat tietoja toisilleen niittynotkelmien poikitse,\njossa laakson aukeoilla oli ainoana työnä vihantiensa kehittäminen\nheinänhilpiin ilman tuulien harjattaviksi, jossa jokainen mäenpälvi,\njonka rintoihin auringon silmä löysi, tunki päiviin kielonvartta ja\nyrtinrikkaa niin sakeasti, että ihmettä oli, kun kaikki mahtui\nturpeellansa mukaan, jossa ainoina ahkeran uuraina olivat vain aurinko\nteräisessä työssään poutapäivän kaarella, lehtolinnut pesä-askareissaan\npensaikon peitoissa ja oksien tiheiköissä, siipi-itikat ja\nsirpanjuoksijat vilkallaan korsissa ja ruohojen sokkeloissa, koko\npaisteinen suvinen tienoo avoniittujensa häikävin läikyin ja\nlaaksojensa lymyisin lumoin, koivikkorinteittensä huojuvin välkyin ja\nmetsänrantainsa tummuvin loitoin, koko neitsyinen maailma morsioilla\nauringon havahtui kuin ajattomilta viikkoisen rauhan, kun taas oli pyhä\nja kirkkopäivä, kirjavilla polkujen luikertavat varret ja kansaa\nrientohamein tai verkasaskelin, naurunkilkkein tai hiljaisiansa\nhumisten oli jonoilta tulossa tai pareittain saapumassa, parvina\nkiirehtimässä tai yksitellen kuukkimassa alueille, joilla elämänläsnä\npäilyi ikihetkeä ihmistuokion tuolla puolen. Särkikö lumot vehrivän\nrauhan vai kukkuroillensako nosti kumpuavat tyydet tykkävän päivän\nsaapu ihmisten riennon ja vilkkeen suvitäyteisen pyhäkön kehiin ja\ntaikaan? Liika siunattu oli elämänhetki ja liika korkea maan rinnan ilo\nja riemukas taivaan välkky, jotta muu kuin kiitos olisi kulkenut maita\nja muu kuin kauneus nostanut kasvoa taivaan alla! Viserää oli ihmisten\ntulo pyhäiseen tienoon, ja kirjaville kukoisti polku, missä liepi ketoa\nhilpava hame tai sinkasi somerta jäljiltänsä tämmikkään kannan nosto.\nTaivas on yhteinen jokaiselle ja taivaan sillassa yltää ylemmälle kuin\nkiipee korkeutta mielen siiven avarinkaan havi, ilman siniä juo\njokainen rinta ja sinissä juomaa kullanvertaa enemmän kuin ahneinkaan\nratkiinsa ahmii, ketojen vihannat silmän omaa ja vihannissa virvaa\nhuumiksi huimankin veren, yhteistä elämän rajaton lahja ja maailman\ntänäinen piiri, sydämen nousu ja veren vieri, sykkä hetken ja onnen\nhyke, miksi siis haikisi ihmissulha hääpidon maljoilla saidan surua\nsiitä, että täyden reunoillakin koito yhä mieroo ja kuohuvan suillakin\njanoitsee jalon kateena köyhää, helmen hilkkuako kaulansa\nkoristuksiksi, himmin haaleaa pisaraa verroilla sinisten kuvun\nkuulloilla päivän hohtavan kaaren päittemme yllä, yltäomaa jokaisen\nriemullisen silmän; kullan kilkkaako arkkunsa komeroihin, hämärten\nverihäivää verroilla välkyn, jota tuhansin säikkyy ja tuhattuhansin\ntuhlaa jokaisen lehden kimmeltävä huika ja jokaisen ruohon hilkkuva\ntutka niinkauas kuin kylvää auringon hulva kultansa kylvöin niittyjen\nliepeet ja rinteitten lehvivät huojut, syttyä näkevän silmän ja\nsykkivän sydämen; onnenko kalvaa sydänsalan karsinassa, haavehiutua\nkatteisen mielen verroilla julkimaailman avokasvojen paisteisen päivän,\njoilla ilo on irti, aurinko terillä, elämä herillä, riemuilla ruoho,\nliehuilla lehti, ihminenkin virroilla virkoavan verensä, suu suilla\nsinisen ilman, silmä sieluilla suven humalan!\n\n\n\n\n6.\n\n\nSuilla suven! Noin oli verryt kuin loikka leikkivän kevätvarsan, noin\noli liidoin kuin viisto viuhkivan poutapääskyn, noin oli huivin kuin\nlieve leuhtovan helletuulen! Eritoten Albert, Toistalon joukon vanhin\nlapsi ikänsä herkillä oli kuin tartuttama suven ja lumon ihmeessä\nkorkean huomeltain ja lauhdoissa laaksoisen tienoon. Niin kasvoi\nrinnassa sydän kuin rajansa ratkomaan ja niin nousi mielessä ilo kuin\nsilta heijivän taivaan kaaren. Mikä maailmassa kuumemmin ihanaa kuin\nkoivun nuojuva latva huojuilla auringon hohdon. Mikä riemu syttävämpi\nsilmään ja heriin kuin päivänpäily kukkasen häilyillä polkutien likillä\ntai ketojen kiilloilla puuntojen loitoissa, kummatkin kuin kultiin\nviljatut, loitot ja lähit! Hurmako likistävä vai hurmako levittävä, kun\nahti karsina rintapoven samoin silmäyksin ahmiinsa ja huomiinsa taivaan\nkatot, sinisiintoihin katoavat, ja maan kätköt, vehreytensä vehmoa\nkantavat!\n\n    Oli avara taivaan pielivä sali\n    ja rintava maapoven kehtova syli,\n    sineä ylemmä kuin silmä ylti,\n    versoa summemmin kuin taju sulki!\n    Joi ja juopui aisti ja sielu,\n    huumi ja huikasi verivieriin ja ihohipiin,\n    silmänsyttyyn ja hengenhuokoon!\n    Ihminenkö enää oli,\n    vai veriä ruohon ja lehden värjyn,\n    laakaa lakeutten lakanoilla auringon,\n    vai lauhtoa tuulen huojumilla lehdikön,\n    kimmeltäkö ilman pisarilla päivän,\n    vai soutua pilven puunnilla pohjattomuutten!\n    Niittu ja niitun rinta: sitä piteli silmin!\n    Aistit sohiin, tajut sokiin\n    suhinaa laineissa huljivan heinän!\n    Montako kortta ja lukematonta\n    pilkutti kimalaa sinen ja punan,\n    punasinen kyttää ja keltaisen kyltää,\n    valkoisen vilkkua ja hilkkua himmin,\n    sytytti tulta ja unta, ujoa lumen ja leimua kullan\n    kirjava parma täyden suven\n    vaipoilla kedon ja paalloilla maan?\n\n    Syvien siniin, ilmojen upiin\n    sukeltava latva, sukeltavaa latvaa\n    niin monta kuin mäen rinta korkeata kantoi\n    ja koivua kurotti tuudissa tuulen\n    tuuhean huojaa ylväillä päivän kylvyille auringon.\n    Lukiko silmineen nuokkujen summat,\n    sulkiko korvineen silkkisät suhinat,\n    niinkuin kummehti latvojen julki\n    vaappuvin vehmoin tulvia ylhien,\n    ja niinkuin äänsi lehvikön umpi\n    helmainsa humuin hiljuutten salaa?\n    Vihervän velloissa pilkkuvain pihlajain\n    kyltäisä lumi ja väkevä valko,\n    ilmojen vaipoissa tukahtavain tuoksujen\n    huuruva lämmin ja huumiva huuhto,\n    laaksojen suilla läikkävän päivän\n    värjyvä vari ja himara helle,\n    terillä heinän helpivin hiusten\n    poutaisa liehto ja harjaava tuuli!\n\nLäkähdyttävän lähillä ja pakahduttavan paljoilla oli maan syli\nparmoineen, riipaavan riemuillaan ja haltioissa hullun valon oli\nkorkeutten kupu huumineen, maljaa kaadoilla laitojen kuohumilta ja\nallasta altista partaitten tulvimiin oli taivas ja maa, astia kyltäisen\nannon ja astia kyltyvän mannun!\n\n    Poltti ja särki sydäntä ja luuta\n    palava kauneus maailman kasvojen!\n    Ikinäkö julkisi ihmissana tänäisen riemun,\n    niinkuin vieri ihanuuden tuska karpaloissa veren!\n    Sula kulta juoksevin pisaroin,\n    vuodatettu suoniin hiuduiksi ja huikaisuiksi,\n    tuliksi tutkaimillaan ja tähdiksi tähtimillään,\n    ikivelaksi ja elämänvaloksi\n    ahtaan ihmisvärjyn ja -varjon!\n    Ratkiko oli rauettava olennon rajain,\n    vai onni sanomatonko huikaisi ihmisen\n    niinkuin sokaiseva aurinko silmän!\n\n    Levityt kädet, levittyvä rinta,\n    sulkiko syliin, kätkikö kehiin,\n    ijättömät ajat, maapoven maailmat ja taivaan kuvut\n    niinkuin kukkuroi suvissa\n    hetkivä vuosi, kukoistava multa ja päilyvä päivä!\n\n    Albertissa kasvoi, kehi ja kuohui\n    kiitos kuin vihkivä vala!\n    Päivän korkeus, maan siunaus, ajan ijäisyys,\n    kuka olisi astia maljoiksi elämän!\n    Ristikäsikö rukoilisi siunaukset ylle\n    ja kokoisiko rinta aarretta kuin ahtuva arkki?\n    Tuhaksiko söisi ihanuutten palo tukahtuvan lihan,\n    vai meriksikö läikkyisi, rantansa hukuttavaksi,\n    rajaton riemu rajallisen ruumiin?\n    Särkevä surku siitä, että oli ahdas,\n    hyke huumiva siitä, että oli valloissa voiman ja väkevillä elämän!\n\n    Putkii kukille korren umpi,\n    hyrskii kuohuille aallon ratki,\n    miks'ei irkisi iloja ihminenki,\n    kun viihtää ihoa päivä, silmä suvia ui\n    ja aurinkoa soivat suonet!\n    Hukkuinko jäisi, tykkeinkö jättäisi\n    olonsa -- ilonsa, tietonsa -- tajunsa\n    huomiin ja huojuun, huuliin ja huumiin\n    vievän ja viehtävän, kietoen kiehtävän,\n    lievien liehtovan suvisylin helmaan ja hervoon!\n\n    Vihannat vihantaisi, sinet sinisi\n    huojuisi latvoin ja häilyisi ruohoin,\n    liepisi ilmoin ja hiipisi huivin,\n    tuudin ja tulvin tuulen tohinat ja sirpat sirkkojen\n    korsien kahinat ja visertäjäin vilkut,\n    lehtien liplat ja varjojen vihkeet,\n    läikyt ja lymyt, salat ja säihkyt\n    leikkivän -- liekkuvan, veikkivän -- viekkuvan\n    auringon pirran, kultaa kirjoovan\n    tummien vihille elämän kankaissa!\n\n    Sulia ja salaa juoksi sieluun\n    kuin kuumaa kultaa ja vihkivää valaa!\n    Riittikö rinta kätköiksi kauniin,\n    niinkuin poltti paljojen paljous\n    ahtuvan hetken ratkiinsa raukeavaa?\n    Pakahtumattako kestivät laidat ja astian ummet,\n    kun kaato kuohui\n    ja viini vihvivä saumoissa suihki!\n    Laveni ja laatui, valtoi ja valtui!\n    Voima kuin valettu sula suonia sirpi,\n    sees kuin kuulautten kupu henkeä herkki!\n\n    Minä, värjyn veroinen ja tomun rahtu,\n    tauko tuokion ja kiito ijän,\n    kipu hetken ja kauon kaipuu,\n    maailmatko mahdun,\n    niinkuin on aikaa äärien taka\n    ja pysyvää päivän läsnä,\n    rajattomuus ratana ajatuksen\n    ja summattomuus syleillä silmän.\n    Minäkö soin, kun suhivat ilmat,\n    minäkö vehvin, kun vihannoi maa,\n    minäkö sinin, kun seijivät taivaat?\n    Lähi ja kauka,\n    vahvuuden vakaus jalkojen alla\n    ja korkuutten kiinto kuulautten laella,\n    yrttien hupa polun pientarilla\n    ja auvojen lupa loittojen pielillä:\n    helmenkö kokoon, taivaanko avariin,\n    puristuu ja purjehtii onnen mieli?\n\n    Vala kuin tuli sydäntä piirsi:\n    kauneutta kannan kuin korkeutta taivas,\n    loimua liekki ja valtaa voima,\n    ihanuutta sytyn kuin aika hetkeä,\n    virta vierivää ja menneisyys muistoa,\n    kiitosta elän kuin syviänsä meri,\n    salaistansa yö ja sykettänsä suoni!\n\nAlbert muisti varhemman valansa kerta, kun kauneus silloinkin piteli\nkuin käsin ja nosti kuin rinnasta sydäntä kurkkuun. Helisi metsä,\nkitisi jalas, harvakseen asteli ruuna ja varisten katosi kulkusen ääni\noksalta oksalle lumien lomiin kaikujen kätköön. Askel eteni ja matkaa\njäi: hyvä oli istua äidin vieressä, reessä lämmin ja vällyissä\nturvallista, hetkikin kuin viivähti ja kuunteli kulkuansa. Oksat\ntaipuivat taakkoinensa, lumien rauhaa niin kauas kuin silmä sokkeloita\nsukelsi, hiljaus havahteli havujen lymyissä, taampana juoksivat rungot\nkuin piiloa metsän sisuksissa, taimmat kuin vilkalla häviten toistensa\nvarjoon, jossain huoahti oksa ja humahti maassa, kun ikäänkuin kulkusen\nkajaamilta havu hellitti huppaa ja vavahtunut vapahtuen varisti kuormaa\nja keinuili keveille.\n\n    Niin kuni kirkko, niin kuni urkujen pauhaava rauha\n    nousi metsä ja sydän, talven viihde ja sielun sees.\n    Turva ja tyys kuin luminen lepo vaipatun metsän ja maailman,\n    kieto ja kylmy kuin vankeus vilun\n    varjoissa hangen ja havuisen lymyn,\n    ylhyys ja auko kuin taivaan avo\n    sinissä ilman ja kuuraissa latvain,\n    turva, kieto ja tyynten tyke\n    kääri ja huursi sielun ja olon\n    kuin hetken onnen ja ikiajan helmyvä jääty.\n\n    Mikä laulu tämän laulaisi,\n    korkean maailman heleillänsä, horteissansa,\n    huikat kirkkautten ja himmit havujen,\n    jäät ja leimut, sytyt ja sammut,\n    lumien lakanat ja hankien hämyt,\n    sinien vilut ja valon palot,\n    hiukujen hilkut ja ilmojen huurteet,\n    raikujen riudut ja kuultojen kalvaat,\n    talven ja lumen, levon ja unen,\n    maailman tyyden ja elämän hyydyn?\n\n    Valan oli vannonut sielunsa soimiin\n    kuin viulu vireensä jänteen joikuun:\n    Niinkuin helisti helmin metsät\n    kulkusen kieli,\n    niinkuin kylvi kauot ja lähit\n    äänen tiuku,\n    noin soi yltäänsä itsensä soivan\n    hopeoin ja helkyin, lohduin ja lauhduin\n    kiiriä elämän, kaaria toivon,\n    niinkuin siltoi siintoja taivas ja ylhää latvojen rauha,\n    niinkuin kutoi kietoa levon metsien sisus ja lumien helma,\n    noin soi lumeet lievivän lumon soutavan suonissa oman veren\n    lunnaina lunastuksen vavahtuneen itsen ja vapahtuvan maailman,\n    niinkuin seesti hetkenä hetki, tauon tyke ja viihdyn väily,\n    niinkuin vyyhti ikiä aika, väistyä viipy ja haihtua haihtuma,\n    noin soi itsensä, ikänsä, olonsa,\n    haihtunsa haipuut ja kaipuunsa kutsut,\n    väettyvät voimansa, värjynsä vapisut\n    vuoluille, valloille elämän ja salan,\n    suljille, salvoille kerryn ja kieman,\n    kuohuun ja kaikaan maljatun viinin ja malmitun vasken,\n    ummille, ilmille vihityn laulun,\n    siiville siunatun surun ja sulkavan ilon,\n    autuutten ääneen kuin maailmojen huoka kummuilla hetken!\n\n              *     *     *\n\n    Huoka hetken kumpumilla maailman!\n    Suviko vai talvi, hankien huurreko vai nurmien herä,\n    koivujen kuurako ja hileet ilman ja hiiluvan lumen,\n    vai lehvien liehtoko ja läikyt päivän ja suhivan ruohon:\n    ilon ja surun vanki ja vapaa on hetki ja rinta,\n    ihmisen umpi ja maasylin mieli, kaipuun kehä ja kasvun sisä,\n    kuulaitten riutu rajoilla korkeutten ja versojen pode\n                                            kammitsoissa vehmaan,\n    vaiheitten vaelto ijässä ajan ja tauon huika häivyissä tuokion!\n    Liidoin lintu voittaa vajaat hitaisen painon,\n    kukkaskuvuin putkii julkiin yrttivä umpi,\n    äänen hiivin kantaa korvaan kaukojen pauhu,\n    liitämin laulukin, kumpumin laulukin, hiipimin laulukin\n    leijien lepää, kehien kutoo, huultaen haipuu,\n    soutaa-sulkii surut ja ilot kuin humiva siipi sinien sillat,\n    hersyy-herkkyy hedelmää, kukkaa kuin kantava rinta kasvuvan maan,\n    piirii-saartaa seesteet ja puunnot kuin äänien kiiri äärien rannat,\n    tuutii ja tuo, lumoo ja luo, valtaa ja vie,\n    taikoo-terhii nykyläsnät hurma-huimin,\n    viihtää-verhoo muiston menneet unten kuulloin,\n    punoo-pujoo huomen-niidet toivon päärmin,\n    surun tummat, riemun kullat, rinnan nyyhkyt, silmän säihkyt,\n    huolet-helpot, myödät-vastat, mullan vaivat, ilmain ilot,\n    arjet-pyhät, nousut-vaivut, anget ahtaan, avar-auvot,\n    kaikki kankaa, kaikki kutoo, kirjovälkyt, huokahunnut elonvaatteen,\n    vaihii nousut, vaihii laskut povenmeren aallonkäynnin,\n    surut soi ja medet mesii, pielii päivät, yöset urkuu,\n    väljii-viljoo viihdynväilyin, sylii-suhii sielunsoilin,\n    soi ja soimaa, syö ja syöttää hurman viilloin, riemun haavoin,\n    rinnan riidat, poven paisut, voiman vihkit, raukat riudut,\n    -- taivaat kantaa tainnot vieden, tiedon häivyin maailmat mielii!\n\n              *     *     *\n\n    Suhinat suvisen päivän!\n    Tuuli tohisee, keto iloitsee, maa on syliä ja taivas pieltä!\n    Albert, aavistava poika huomenissa avoimen ijän,\n    tiesikö tieto, mitä havasi mieli ihmettä elämän luvan ja salan?\n    Tietääkö ilmojen sini, mitä kantaa tähtien tuhatta taivaitten taka?\n    Tietääkö mullan uni, mitä putkaa yrttien tutkaa pimento maan?\n    Tietääkö liepivä laine, mitä sulkee syöksyjen summaa murtava meri?\n    Lapsen tiedonko kaukalonmitta siis mittaisi mielen soudon\n                                                         siintomatkat,\n    vireillä hetken, hereillä herkyn, avoilla auvon ja tuoreen tunnon,\n    luvilla, liehdoilla elämän ilman, elämän unen, elämän vievien\n                                                               vetten?\n    Kaunista oli, korkeata oli, huumilla päivä, kylpeillä maa,\n    ilma heleää, ruoho viheriää, valoa piirit, väkeä versyt,\n    virvillä niittujen vaippa ja läikyillä seesteitten kirma:\n    miksei värjyisi ihmisen alku tarhoilla elämän\n    taimen tuorta sielun soipiin,\n    niinkuin putkii ruohon tutka kedoilla suven\n    kärjen herkkää säteitten päiviin?\n\n\n\n\n7.\n\n\nJo olivat etummaiset jonossa jättäneet taakseen Tärtinnotkon ja\nUudenniitun niittuaukeat ja Kuparvuoren juuritse hyvässä menossa\nVännilän kaitaa laaksonsuikelmaa myöten rantalahtea kohden, jonka\nvierellä, pohjukan poskessa ja lepikköviidan takana Kihlakunnan vanha\nrantahuone oli. Senjälkeen kuin Vännilän torpparakennukset vanhan\nHolmin ja hänen Fiinansa kuoltua olivat jääneet asumattomiksi ja\nautioiksi, oli Vännilän ranta ja laakson vieri semmoinen paikka, jossa\nihmistä ei juuri liikkunut viikon mittoihin muulloin kuin näin\npyhäsunnuntaina ja kirkkopäivinä. Rauha olikin täällä arkipäivät\numpeensa melkein kajoomaton, Kihlakunta unohdettuna rantahuoneessaan,\nlahden poukama tyvenillään kahden kallionkärkensä turvissa, joiden\nniemennenät sulkivat tien muilta meren tervehdyksiltä kuin lounaisen\nhajuilta, meri vilkuttamassa valtointa liinaansa ulompana ikäänkuin\ntahtomalla osoittaakseen, että juuri tämä lahden kainalo oli\ntoistaiseksi jätetty sivuun ja tyystin unohdettu ulkopuolelle muuta\nmaailman menoa, haavikkokin rantalepikköä ylempänä ja kirkkotien polkua\naivan rannan suilla varjoten ja vartioiden läpätti lehvissänsä ja\nhavisi latvoissansa tyventä suostumustansa näihin yleisiin tyytyihin.\n\nMaailman selän takana täällä oli viikolla. Albertinkin oli tapana\njoskus, kun oli ajan väliä ja sai juosta omillaan, kipata Vähäniemen\nkautta ja Parattulan ohitse tänne Tärtin ja Uudenniitun kulmille\nVännilän kätköihin ikäänkuin piiloon, kaikkea, mitä tapahtui.\nKuparvuoren särmätkin, äkkijyrkät ja kymmensylisissä korkeuksissaan\nmäntymetsää harmaalla laellaan kantavat, ne ikäänkuin seinäsivät\nmaailmat pohjoisissa ulkopuolelle tämän rauhojen laakson, ja Majamäki,\njonka lehtisempien rinteiden yli aurinko etelän puolelta lämpimästi\nkurkisteli vihantoihin ja vehmaisiin törmän tällä puolella, oli sekin\nomalla äärellään kuin suojaa ja tyyttä levoille sen juurilla ja\nturvissa, sekä humisteli kaiteillaan koivuhametta, haapahiusta ja\npihlajan pilkutusta niin vireästi kuin olisi erivärisellä vihannalla\nsen hartioilla kilpa siitä, mikä heriämmin kiilteli ja kiitteli\npäivänterää ja valonviljaa yllänsä.\n\nNäin vain sunnuntaisin ja kirkkopäivinä, niinkuin tänäänkin juuri, oli\njoutua ja kiireentouhua tienoossa, kun kolmen kylän väki verkkaan\nharppaa tai vilkan kilpaa teki matkaa laaksossa, ja koko notkon mitta\nsiitä kuin tie Tärtin taitteessa kääntyi niittu-alavilta ja\nlakeanpuhuvilta lehtomailta kuin kuruun ja kaukalonsuihin ja kahden\nmäkirinteen kainaloissa kuin helmohuomissa mutkitteli vehoisaa\nrihmaansa sinne, missä lahti loitoilta vehryitten lomitse vilkutteli\nsilmään liekkuvaa sineä ja meren avoa, koko notkon lehoisa\nlaaksonsuika, muulloin kuin rauhojen karsinoilla, oli näin ja vain näin\npyhähuomeltain tuokioilla kirjavillaan eloa ja menoa, huiskivaa jonoa\nja vilivää kansaa, harrasta astumista ja hälinöivää kulkua,\nikäkuluneiden köpittävää kuukkaa ja nuorten lirppojen kiilivää hilpaa.\nMutta muulloin, kun oli rauhaa viikon määrältä tienoossa, oli tämä\nnurkka maailmasta kuin ihmisten unohtama muun elämän selän taakse!\nAivan samoilla mielin juoksi silloin tänne joskus kuin lymyihin ja\nomiinsa, ikäänkuin kotona välisti, kun oli huomaamatta ja muilta salaa\npujahtanut salin puolelle, jossa ei kukaan liikkunut ja ollut ja jossa\nuutimet kaihtivat akkunoita ja kuvat hiljaisina riippuivat seinillä:\nsiellä oli tyventä ja täyttä olla ja sai istua yksin ja oman mielensä\nkanssa kahden ilman että kukaan näki, kun ajatteli. Vielä käärivämpi\noli rauha ja tyventen tyke täällä, kun oli jättänyt talot ja kylät ja\nsamonnut niityt ja vihreät ja oli vain huminaa ympärillä ja\nhiljaisuutta.\n\nAlbert siinä toisten ohessa astuessaan ja mielensä jälkiä noudatellen\nikäänkuin maistoi, kuinka hyvää ihmisen saattaa olla, kun koko oleminen\non kuin kaukaloa laidat läikkämillään ja tunto loiskuu äyräillä,\nvaikkei parras vielä laske lainetta ylitsensä. Täyden tuokioita täällä,\nmitä olikaan vihannoissa elänyt, kun tänne oli saapunut, juossut kylät,\nettä nopeammin pääsisi, juossut kylät niin, että rinta liehtoi,\nsamonnut niitut, että tulisi perille, samonnut niitut niin että mieli\nvehmui, saapunut tänne veret viehtoina, mieli vilmuilla ja sukeltanut\nkuin upiin jäsenin ja sieluin hiljautten humuun kuin urkujen pauhuun,\nrunsautten versoon kuin elämän umpiin, rauhojen meriin kuin maailmojen\nmieleen!\n\nJuosta täällä, levätä täällä, kuinka halu kuinkin oli! Viiletellä\nvinhan menot, viivytellä vapain laiskoin, liehdon huohoko kirmassa\nhuvitti vai löysän liedoilleko jäsenet hellitti. Paljain jaloin\nruohopolkua, minkä kinttu vilisti, pajupensas vierillä vihtomassa\nsilmille, minkä oksa kuroiltansa yletti! Vai selkäsilleen kedon\ntöyräälle, missä oli mätästä pään alle ja taivaan tienoota sinen\nyltämiltä silmän matkata! Riuhtoa ruumiissa tai raukaa ruumiissa, hyviä\nmolemmat: viskoiko veri vai vaihiko mieli! Tuolla kapusi Kuparvuoren\nsärmät, kurkisti louhet ja loikkasi kuilut, törmäsi jyrkät ja kiipesi\nharjat, hihkaisi huipuilla yltävän seinän ja levitti rintaa kantavan\nlaella ja partailla syvyytten, huimilla syöksyn ja huumilla vihreän\nmaan ja merien valkoisen piirin! Täällä loikoi laakson vehmaissa,\nvarjoissa pähkinäpensaan, yllä kymmensylen seinä äkkiä vuorta, alla\npehmyt ruoho ja kuiva sammal, näki vehreää niin lavealti kuin laaksoa,\nnäki sineä niin syvälti kuin taivasta, tunsi hyvää niin sykkivälti kuin\noli ruumista; katseli, kuunteli, kuulteli: varpu värähti ja heilahti,\nkun lintu lensi ilmoihin ja jätti oksan, pisaraa hopeili ja helähti,\nkun tipahtava helmi vierien varisi ja helti vuoren ratkosta mätäksen\ntukkaan, aurinko kutoi silmäluomissa, kun sulki laudat ja luki pisaraa,\nkun heleätä herkki ummilla ihon ja hellityn punan! Ruumistako ulommalla\nasunee onni, ja olemisen kiitos, silmänkantamaako laveammilla elämän\nläsnä ja hetkivä hupa?\n\n    Unta ruumiin ja mielen, veren ja viihdyn,\n    virviä vauhkon ja leppoa kuulaan,\n    suljetta, sykkää sydämen tykkeen\n    ja karkaa, kiitoa suonien kuuman,\n    seestettä, soutua herkkyvän rinnan\n    ja anoa, auvoa sielun ja haipuun\n    on olo ja tila, vaihe ja viehto elämän vieton,\n    nousun ja laskun, laineen ja laakson, virran ja väilyn:\n    vievien voimilta viihtyjen päilyyn,\n    kukkasen kiloilta hedelmän haaltoon,\n    huomenen helkiltä ehtoiden himmiin,\n    kurulta kumpuvan, hersyvän hetteiltä\n    rauhojen raukaan ja soilujen suiluun!\n\nRiensi Albert ja puikki parvessa siinä, kun vilisi muukin meno ja väkeä\nvilkkui koko laakson juopa vehreän suikaleena ja joudun kirjavilla\nKuparvuoren juurilla ja Majamäen värisillä. Tässäkös kelpasi jonon\nlivissä pötkiä parastansa, kun kaikilla oli kiire ja pysyi mukana ja\nmatka oli sama! Vilkaisihan vielä sivuillensa Kuparvuoren rinteille ja\nmuisti, huimin, kuinka siellä oli nopsaa ja kuinka siellä oli vinhaa\nsovittaa jalkaa, kun särmä tarjosi varpaan sijaa ja toinen kouralle\nkäden sarven ja ylemmäs pääsi ja ylemmäs kapusi, kunnes seinämän\njyrkiltä kimpa kimmalta saavutti laen ja huipuilla seisoi hyppy\nverissä, huoho rinnassa ja ruumiin loikissa loikan riemu: maailmaa\njalkain juurilla silmämäärät! Ja näkihän nytkin pähkinäpensaitten\ntuoreet kuherat seppelvehmaina vuoren juurella, kuin vaalealla\nvehreällään lepyttämässä seinämän ruostetta ja jyrhää harmaata, ja\ntunsi kuin olisi pouta lämpöineen lojunut penkerillä ja virvinyt\nlehviköissä kutsumassa jäseniä, mieltä ja halua leppoon ja lupaan,\nhivelien heruun suonien sukkuloissa tuntujen tyydyillä ja ajatusten\najoon vaeltojen teillä pilvien keinuilla! Mutta viehtoa tämäkin,\nliehkaa ja liuhkaa, kun väki vilisi, itse oli mukana, laakso rientoa,\npäivä hilpaa ja meno kilpaa! Rantakin jo näkyi, lahden pohjukka\nsuojissansa liekkui laakson suilla avosinissä, haavikon lehvitse\nvilkutti oikeoilla enempi meri hopeoita kuin aavistusten kätköiltä ja\nvasemmilla lipli niemen kärjen kuroilla ulohtaiden tervehdys veden\nliukasta kieltä kallion siloisiin valkopunerviin!\n\n    Lahden suojattu sini ja laakson lehteinen vehma,\n    vetten häämytty häily ja haapojen huojaava himmi,\n    hije kallion kupeen ja läike päilyvän päivän,\n    tunto takaisten merten ja turva läsnäisen maan\n    kantoi ja kietoi sielua-mieltä kuin viete ja varmuus,\n    huuma ja huoma, lunnainen lupa ja sylinen sulki!\n    Kumma kutsu, empi-ento, kiirun kiehto, viivyn vaaju\n    sousi-saarsi virvan valloin, sulhassuihkin\n    veren viuhat, mielen mielot, jäsensykän rauot, riennot!\n\n              *     *     *\n\n    Tienoo ja pyhät, joukko ja joutu,\n    hiljautta maailma kuin aika empisi hetkensä jättämistä,\n    hälinää meno kuin ento ajaisi tuokionsa sivutse:\n    ihmisen kiirettä ijässä ajan,\n    kun jääpä jää ja jättävän on jälkikin jäljen haipua,\n    pilven varjoa latvoilla ruohon,\n    joka ei taivu, tummuu vain, kun ohiva kulkee,\n    tummuu hetkensä ja vilkkuu taas terillä päivän,\n    vilkkuu vehreitä, ikivehreitä ikisen päivän!\n\n              *     *     *\n\n    Putkii ruoho solmu solmulta korren kaulaa,\n    viistää pääsky lyömä lyömältä ilman siltaa,\n    mieli mieleltä ihminenki vaiheet soutaa veren nouteen,\n    sulkuun suppuu, väljät vältyy; umpiin upii, laajoin laatuu:\n    kuolii ja elii\n    tauot tykkeet, poteet ponnet, kaihteen ummut, kerryn kummut\n    elämän vuon ja kuoleman vaon,\n    ikivaihtuvan, alati saman,\n    hurmin hukuttavan, levoin lepyttävän,\n    aallon nousulta aallon haudan!\n\n    Albertin värisi sydän ja veri\n    vaiheilla viihdyn ja viehdyn, riudun ja riennon:\n    kieto ja huoma, seisa ja suoja, viipyvä huoja\n    tyytyjen tyydyn ja halujen haallun,\n    antuvan, jättyvän auvon ja hivun\n    hiipi ja herpoi, raukasi, rauhasi jäsentä, suonta,\n    tuuti ja tainsi, viersi ja vaimi tunnot tahdot\n    elon unnuin, ummin ja uumin, humalhuuhdin;\n    viuhke ja hilpa, vilke ja kilpa, kiireen kirma\n    kirjavan kansan ja joukkovan joudun,\n    pyhäisen päivän ja väkisen parven\n    vilkki ja välkki, tempasi, teritti huomiot, herät,\n    hijoi ja heristi, veretti, virkisti valppaat havat\n    silmän ja korvan, mielisen menon ja aistojen aallun!\n\n\n\n\n\n\nKIHLAKUNTA KANSOITTUU JA LÄHTEE RANTAHUONEESTA\n\n\n\n\n1.\n\n\nNiinpä, Juuvanin vaari kolisteli jo rantahuoneessa. Eipä hän tosin\nensimmäisenä, niinkuin oli ajatellut, Kihlakuntaan astunut ja alkanut\nennen muun väen tuloa pumppukapineiden säläämistä ja järjestämistä,\nsillä juuri siltapalkeille saapuessa kieppuivat jo pojanpapenet\nkinterillä, Ylisenpään Aku ja Osku ja Lahdenperän Vihtori ja Artturi,\njotka meren näkemisestä vilpastuneina ja perille pääsemisen lystissä\nolivat, Aku edellä, törmänneet Lahdenperän lautamiehen edelle jo\nhaapakujassa, ja samaa menoa, Aku edelleen etummaisena, sillalle. Ei\nAku kuitenkaan ollut päässytkään puoleltansa Juuvanin vaarin ohitse,\nkoska vaari palkin nytkymisestä vasemman jalkapohjansa alla ja muusta\ntöminästä takanansa oli huomannut, että liutaa oli ryntäämässä\nsillalle, ja kärsimättömänä hopunpitoon siirtänyt askeliaan sen verran\nvasemmille, ettei siltä puolelta ainakaan kukaan pääsisi mereen\ntippumatta hänen ohitsensa. Osku siis se oli, joka nyt ennen Akua\nlivahti oikeoilta vaarin sivutse palkeilla ja samaa kyytiä\npaattihuoneen oviaukosta käytävähirsille sisällä ja sieltä tasajalkaa\nKihlakunnan etupiitta-täkille. Akukin oli kerjennyt vaihtamaan suuntaa\nja vilahtamaan hänkin ohitse sillalla sekä pujahtamaan vaarin edellä\nrantahuoneeseen, poikanen kun hän sentään vielä oli kooltaan eikä\ntarvinnut kumarrella oviorren kohdalla ennenkuin sisäpuolelle pääsi.\nMutta Akun takana oli jo vaari aukossa, ja nyt saivat Lahdenperän\npikkupojat odotella ennenkuin vaari oli köyristänyt niskaansa ja vuoro\ntaas vapaa muillekin kulkuun pihtipielissä. Piitat paukkuivat nyt\nKihlakunnassa, kun Ylispään pojat, Aku jo taas etummaisena, loikka\nloikalta kiiruhtivat paatin peräpuolia kohden, ja kohta jo läiski\nkeulapäässäkin tyhjää paattia uudestaan, kun Lahdenperän pojat vuoronsa\njälkeen piipahtivat palkkihirsiltä etukannelle ja alkoivat oman ravinsa\npiittalaudalta piittalaudalle.\n\nVaari ei kuitenkaan ollut hämmentynyt tarkoituksissaan, vaikka\nmorasikin matkalla kakaroiden hätiköimistä, vaan käveli levossa\npitkoshirsiä myöten rantahuoneen maanäärisellä sivuseinällä sekä\nkatseli itselleen paikkaa, mistä vanhan miehen oli sopivinta astua\npaattiin ja tulla sen piittavälin kohdalle, jossa pumppuholkki\ntoroineen oli poikittain paatin pohjalla. Hän tiesi vanhaltaan, että\noviaukosta oli kävelemistä peräseinään kahdeksantoista kyynärän\naskelta, ja niinpä laski hän kuin peltosaralla kauratinkiä mitaten\nkuusitoista askelta ja käski senjälkeen pojat, jotka jo kaikki olivat\npaatin peräpuolilla, Aku ryhtyvimpänä ja pystynenäisenä peräsimen\nkynsillä ja helvarin varsissa muka tyyrinpidoissa, Vihtori\ntoimivisuimpana ja järjestyksen hajuisena pumppupötkyä kiskomassa\nveneen pohjilta, käski pojat, koska kerta vehkoivat paatissa,\nlykkäämään merenääriseinästä niin, että paatin parras tulisi\npitkossiltaa myöten ja ihmiset pääsisivät sisään, kun tulevat.\n\"Loikkareita te kumminkin olette ja melskaatte vaan, eikä teistä\nmuuhunkaan apua ole matkalla!\" marisi vaari odotellessaan, kun\nKihlakunta Akun, Oskarin ja Artturin toimesta -- Vihtori ei jättänyt\npumpun sapuloimisiaan kesken -- verkalleen irkeni meriseinästä ja juopa\npartaan ja siltapuun välillä hitaasti kapeni: Kihlakunnan raudoitettu\nkeulannirko torkotti pian hirsisen paattihuoneen umpista etukulmaa\nkohden, kun peräpuoli asettui laitasilleen sillan viereen ja vaari\nverkkaan tahdein kiipesi veneen sisäpuolelle ja samantien otti\nLahdenperän Vihtorilta käsiinsä pystytetyn pumpunpötkyn sekä käänsi sen\njuoksusuun sisälaitaa päin maanäärellä: \"Noin se asetetaan, että\nvedellä on viettoa juoksuruuhessa, kun ihmiset astuvat maanpuolelta\npaattiin ja parras kallistuu!\" neuvoi hän ja oikaisi kokemattoman\ntoimet. \"Ei sitäpaitsi ilmaa paatista pumputa, vaan vuotovettä!\" marisi\nhän Vihtorille, kun huomasi, että pumpun alapää seisoi teljuilla eikä\nollut upotettu kölikoloihin saakka. \"Ja kastitkos sinä edes putken\nmereen, että on siemenvesi toronhotkossa ja letku imee?\" harmitteli hän\nvinotekoja, mutta oli tyytyväinen, kun oli vikoomisen varaa ja sai\nkorjata. \"Nenäkäs poika sinä olet, sen huomaa ryhtymisistä, mutta\nnenänpää on ennen toimen alkamista sihdattava järjen jyvän nokille,\njotta teonpoikanen kupsahtaa oksalta teirenpaistina eikä\nvariksenhaaskana!\" neuvoi pakisi ukko vielä, nyt jo kuitenkin askarohen\nsivusuulta ja lauhkean makuisia, kun kolisteli paatin pohjilla ja\njärjesteli pumppukapineita järkitolille.\n\nYlispään Aku oli näissä vaiheissa jo unohtanut omat perämiestouhunsa ja\ntirskutteli nyt irvisuuna Vihtorin toimivahingoille ja vaarin naseville\nläksyripityksille, joita tällä erällä oli hupa kuunnella, koska\nvaihteeksi ja ihmeekseen kerta itsekin oli pulmunen ja viaton\nvierasmies torakeräjissä. \"Vihtori ajatteli, että vesi juoksee alaspäin\nja asetti kait pumpunkin alassuiten, että vedellä olisi suorempi tie!\"\nselitteli hän muka Vihtorin tarkoituksia vaarille ja liioitteli\nVihtorin tekoja ja meinoja sekä oli vakava poika naamalta sen ajan kuin\npidätti nauruntyrskäyksensä. \"Saavikin kaadetaan, kun se tyhjennetään!\"\nvahvisti hän vielä viisauttansa ja jaksoi vielä tämän sanansa ajan\npysyä vakavana, mutta pärskähti samassa. \"Vihtori on muussakin niin\ntoimellinen ja järjenvisu, että kun hän näkee pääskysen ikisiltään\nviilettävän tyhjässä ilmassa, niin hän ei usko silmiänsä, vaan alkaa\ntirrata, mistä langasta elikko on roikutettu maan ja taivaan väliin ja\nsihtaa pilvissä sitä paikkaa, johon narun pää olisi solmittu naulan\nhamaan!\" puuskutteli hän sen jälkeen, kun naurunnikotus kurkussa vähän\noli asettunut.\n\nVaari ähki parastikään kyyrysillään paatin partailla ja kasteli\npumpuntorvea mereen, jotta letku saisi märkää ja alkaisi siepata vettä,\nmutta pojankyynärän vikurit puheet hän kuitenkin noukki korvaansa, eikä\nvoinut olla vähän naurahtamatta kuiviin poskiinsa. Hän salasi kuitenkin\npaikalla heikkoutensa, sekä piti terveellisenä pienen näpsäyksen\navosuunkin osalle, koska jo ikävuosienkin vuoksi ihmisellä on\nneuvonvelkaa nuoremmille ja taitamattomille. Sovittaessaan siis pumpun\nimupäätä paatin pohjiin ja järjestäessään että se tuli tiiviisti\npaikallensa, hän nyt otti Akunkin sivukareelta silmännirkoonsa ja\nkatsoi ikäänkuin silmäsankojen ylitse poikaan. \"Sinulla on suu nenän\nalla ja se liikkuu osaavasti, mutta nenäsi torkottaa liika pystyyn ja\nsanat saavat sen vuoksi sinulla yliviistoisen kurin ja vievät\nviisautesi vinoon! Ota liukkauttasi hännästä kiinni, kun se joskus on\nkarkumenoilla, niin järkesikin ehkä pysyy karsinassa ja se on sinulla\nsillä tärkillä kotona, kun sitäkin pihanaa tarvitset!\"\n\nSiltapalkit ulkopuolella olivat taaskin alkaneet notkua ja tällä kertaa\ntuntuvasti ja painavammalla rytinällä, ja kohta pimeni rantahuoneen\noviluukku, kun Lahdenperän lautamies, joka edelleen oli muun joukon\netumiehenä, vissillä tottumuksen taidolla ja niskantaivutuksin sekä\nvinoviistoa keinotellen järjesteli jykeväksi kirvestettyä\nruumismajaansa siten, että hänkin sujakasti sopi ahdaspielisen ja\nmatalaorsisen oviaukon luukusta sisään. Vaikeampaa oli pitkäkurkkuisen\nja pitkäluisen Henrikssonin -- järjestys oli nimittäin matkalla\nmuuttunut siten, että Henriksson nyt käveli aivan Lahdenperän takana ja\nhänen askelissaan Toistalon kapteeni sekä senjälkeen muuta miesliutaa\nja vaimohameista siinä järjestyksessä kuin sillan palkeille tulijaa\nmahtui haapakujan suilta rannassa -- vaikeampaa oli siis pitkäluisen\nHenrikssonin, vaikka hän olikin jo luonnostaan ja ijän puolesta köyrä,\nkumartaa niskaansa ja selkäänsä niin paljon, että kangistuneet\nkyynärämäärät mitassa onnella ja ilman pääniskan kolistamisia tulivat\nkaksikyynäräiseksi mitatun, vaikkapa korkeakynnyksisenkin oviaukon\nsisäpuolelle: Henriksson pitikin rantahuoneen puolellakin vielä hyvän\naikaa niskaansa varovaisuussyistä niin paljon kuurussa, että yläruumis\nmelkein oli vaakasuorassa pitkospalkkien kanssa seinämäsillassa, vasta\npuolimatkassa seinäviertä rohkeni hän vähitellen suorentua tavalliseen\nkäyryyteensä. Kolmantena tässä ryhmässä, joka nyt jo oli rantahuoneen\npuolella, oli, kuten jo sanottukin, Toistalon kapteeni, joka, vaikkakin\nkukaties vielä Lahdenperääkin ruumiin kanteilta tukevampi ja\nhartiakulmaisempi, merimiesmäisellä livakkuudella oli selvittänyt\nahtaat paikat pihtipielten väylissä, ja nyt etuvuoroistensa tahdissa\nkävellen opetti Lahdenperän avustamana palkkihirsille, että niskapuu\nsaa olla jykeväkin ja narisee kuitenkin, kun miesvaakaista on\nliikkeellä. Vavahti Kihlakuntakin näin tyhjiltään, niin jykevä kuin se\nolikin lähes kuusisyltäisessä mitassaan keulakurkosta perätuhtoon ja\nkaksi syltää yltävässä leveydessään rintavimmalta kohdaltaan, kun\nLahdenperä oli saanut sovitetuksi jalkansa ja täysianturalta siirsi\nkoko lautamiespainonsa palkeilta paatin puolelle, ja kallistui toisen\ntuumansa samalta maanpuoleiselta partaalta, kun Toistalon kapteenikin\ntasajalkaa oli kiepahtanut kolmannelle perätuhdolle, mutta sen jälkeen\nse ei enää tietänyt mitään Henrikssonin vaivihkaisemmista\nkeinotteluista samanpuoleisilla laidoillaan.\n\nKihlakunnassa alkoi siis jo olla väkeä ja viikkoinen rauha\nrantahuoneessa hävinnyt. Paitsi tietämiämme neljää pojanvekaraa ja\nJuuvanin vaaria, jotka vielä häärivät varhaisemmissa toimissaan, vaarin\njuuri asetellessa pumpun juoksuruuhta paikoilleen ja poikasten ainakin\nkuin tarkastusmiehinä seuratessa toimitusta, johon vaarin nuotit ja\ntottumukset tuntien ei ollut otollista sekottaa näppejä edes auttamisen\ntarkoituksissa, olivat paatin puolella nyt jo viimeiset kolme\nsaapunutta, ja oviaukko purki suiltaan aina uutta tulijaa, niin että\nkohta oli koko rantahuoneen sivusilta kirjavillaan kokottavaa kansaa,\nvaimonpuolista ja miespuolista, lapsenpilkkuja mukana, katsomassa\nvuoroansa, mistä loikata, tai hitaammuutensa ja jäsenkankeutensa mukaan\nvarovaisemmin hivutella itsensä paattiin ja piitoille. Rytinästä\nulkopuolella ja töminästä rantasillalla kuului myöskin, että yhä oli\nväenköyttä riittämässä rantahuoneeseen, kun vaan ovi ennätti niellä ja\ntilaa vapautui sisäpuolisella seinämäsillalla.\n\nOli toistaiseksi nyt kuitenkin jonkinmoista tukkoumaa rantahuoneessa ja\npaatissa niin että syntyi liikkumisessa pieni seisaus ja sai väki sekä\nsisä- että ulkosillalla vähän odotella, ennenkuin taas päästiin\neteenpäin. Peräpuoli Kihlakuntaa oli kyllä kyljittäin seinäsillan\nvieressä niin että sieltä olisi kyllä sopinut astua sisään, mutta\nsiellä säläsi vaari toimituksissaan, eivätkä Lahdenperä ja Toistalon\nkapteeni ja Henriksson toistaiseksi päässeet parraslaitaa paljoa\netemmäksi. Keulapää taas torkotti, kuten jo sanottu, kulmittain\nrantahuoneen merenääriseen umpinurkkaan ja toistasyltäinen vedenjuopa\nvihjoitti siellä partaan ja pitkospuiden välillä, joten loikkaa veneen\npuolelle ei ollut ajattelemistakaan siellä, kuinka Ylispään Brynolf\ntavallisissa riuskauksissaan ja poikamaisuuksissaan mittailikin väliä\njalansijaltaan oven suussa keulapiitan täkille ja Lahdenperän Eevert\nhänen kyynäspielissään lainasi jo Vähäntalon Fiinunkin vuoksi toisella\nvierellään silmää samoille asioille ja miesloikan mahdollisuuksiin.\nPikkupojat Juuvanin vaarin askareiden tarkastuksilla olivat kuitenkin\nhekin pitäneet silmää varuilla muuallekin sekä äkänneet aseman ja\nvilistivät kaikki neljä nyt jo oravina piitalta piitalle paatissa ja\nkohta oli keulassa neljä käsiparia työntelemässä seinähirsistä, minkä\nvoimat riittivät, ja Kihlakunnan keulapuolikin verkkaasti liikkumassa\nsivusiltaa kohden.\n\nBrynolf ensimmäisenä uskalsi loikan sillalta lähentyvään veneeseen,\nmutta jotenkin samalla läiskäyksellä oli Eevertkin Kihlakunnan\nkeulatäkillä ja kurottamassa kättä Fiinulle, jotta yhteisvoimin\nkiskottaisiin venettä siltaa likelle ja samalla vaihdettaisiin\nsalavihkainen kädentervehdyksen likistys ja lysti: taisi tämä kädenpito\nja kädestä hoitaminen kestää hiemasen kauemminkin kuin tarkasti ottaen\noli välttämätöntä, jotta parraspuu tarkalleen tuli johdetuksi\npitkospalkin vierille ja saatetuksi siltaa myöten, mutta makean tunto\nhyväsi lämpimälti kummankin pivonpohjissa, ja mikäs oikeastaan pakoitti\nEevertiäkään hellittämään tämmöisestä hyvänpalasesta ennenaikaansa ja\nennenkuin oli nykäissyt tytönhöyhenen ja koko pumpustyyvihepenen\nFiinuna paatin puolelle, olihan sitäpaitsi koko kättelemisen komelja\noikeastaan ensimmäinen, jonka he kumpikin koskaan todenteolla\nhuomasivat vaihtavansa keskenänsä!\n\nFiinu oli siis ennenkuin huomasikaan suihkaistu paatin puolelle ja\nHiltu oli tietysti samassa lennossa myöskin piitoilla, sillä\nvierekkäinhän ja samaan airoon heidän piti päästä Fiinun kanssa, jotta\nsai supatella korvaan, kun tarvitsi, ja muutenkin oli hupaa vilkua\nyhdessä ja tirskua kun oli seuraa. Peräpäässä venettä oli Toistalon\nkapteeni ja Lahdenperä jo varoviltaan kiertämässä Juuvanin vaaria\nmeriäären puolelta peräpiittoja kohden, varoviltaan, sillä oli\nliikuttava lasketusti vielä suhteellisen tyhjässä paatissa ja pidettävä\nsilmää, että toisella partaalla oli paattiin tulijaa tarpeeksi, jottei\nomanpuoleinen parras kallistunut liiaksi, ja saanut niskoihinsa melkein\nsyyttömästi närää vaarilta, jota ei hevin sopinut häiritä niin tärkissä\nja tarkassa työssä kuin pumpun ruuhen asettaminen juoksutasoon, ja joka\nmyöskään ei kylläkään säästänyt suuta eikä katsonut henkilöä, kun joku\nhänen mielestänsä ansaitsi torat, nuorempiahan kun likipitäen kaikki\nsentään olivat häntä.\n\nEi ollut sentään mitään vaaraa siitä, että laita merenäärellä enää\nolisi raskaidenkaan miesten painosta päässyt vaappumaan maanääristä\nlaitaa alemmaksi, sillä tulijaa oli nyt niin tihuvasti paattiin koko\nlaidan mitalta ja seinäsillan pituudelta, että piittalaudat taukoamatta\nmäikyivät ja silahtivat milloin keskipaatissa, milloin keulapäässä tai\ntakatuhdoilla, kun loikkasi täällä tai kiepsahti tuolla joku riuskas\ntasa-antura hypässä tai joku netterä sirohelma sujassa laitojen\nsisäpuolille, kun katseli itsellensä ja valitsi jalansijaa\nparraspielellä joku vakainen taksimies ja Vainionperän Heikki tai\nkyykisteli siltaparrun reunoilla joku muijasen huuppa ja Henrikssonska,\nkoskas uskalsi askeleensa vakailta vaaniville. Lentoveristä saapui ja\njäsenverkkaista tuli, virkuntirppaa huomenissaan ja hapuraa ikänsä\nvuorolta, tanavaa tämmiltään tai huippaa heitoltaan, ruikkaa tai\nraikasta, ihmistä avosilmää ja ihmistä umpimieltä, akanan hepenettä tai\njyväntäyteistä, helpon menijöitä tai raskaan astujia, niitä, joilla on\nse siru silmässä, joka valaisee läsnäksi tänäisen hetken, ja niitä,\njoilla on se umpi mielessä, joka eilisten himmitse havaa huomisten\ntuleviin, mittaisia toimeensa käsin, mittaisia ajatuksiinsa käsin,\nmittaisia aavistuksiinsa ja mittaisia aivoituksiinsa, mittaisia\nrakkauteensa ja mittaisia uhrauksensa uhriin ja unohdukseen,\nvajamittaisiakin ja turhamittaisia, luvunlisiä joukossa ja\nhitusenhiukkoja pölyn häilyissä, tuulen tuomia ja tyhjän viemiä,\nseulapohjainen tämä elämän annoille, kansilauta ummissa tällä elämän\njaoille, sokkona silmät avoimillaan ja tuntopuuttoja sydän\nsykkärällään, sisän turhat pinnan paljailla ja mielen pienet määräin\nmonissa:\n\n    Ihmistä kaikellaista, niinkuin on kirjava kaikkialla elämän keto,\n    rikkaa kasvava, kukkasta kantava, korren kuihtua ja taimen terää,\n    vehmasta, visua, ohdakkeen sakaa ja vehnäisen nisua,\n    vahinkolusta ja hyötytähkää, kielojen kilkkaa ja nokkosen vihaa,\n    yrttejä perhosen, piiloja madon, mätää ja nuorta,\n    turhantuiverta kivikkoheinän ja raskaslainetta valtapellon,\n    jyvänpainoista aitan talteen ja akanankevyistä tuulten kylvöön;\n    yrttejä, ihmistä samaa sukua, hääriä pienen ja sekaa suuren,\n    vajaa ja vahvuista, vian vaikeata ja syyn syytöntä,\n    voiman väkistä ja hämmin heikkoa, raskasta, raikasta,\n    raihnaista, rakasta, karsasta kasvulta, hereätä hyödyiltä,\n    huippaa ja hieverää, vankkaa ja vaurasta, harrasta, haurasta,\n    satasoipaa latvojen vapailta, tuhattiivistä juurien siteiltä:\n    ihmistä, yrttiä niinkuin on ihmisten yrttien lukematon laji,\n    nurmiiko mätäs vai piirinen maa aukeeko, kylä vai kansainen vaihe!\n\n\n\n\n2.\n\n\nAgata jo kuukerteli sillalla, valju ja vanha, heikko ja hapura,\nhäipyvillään niin, että näytti kuin vain hyvyyttä ja suomaa olisi\nunohtunut ihmiseen ja silmiin, kun muu olo jo jätti hyvästiä ja\nikäänkuin pyysi ympäriltään anteeksi sitä, että vielä oli jäljellä ja\nvaivoina, vaikka kaikki muut olivat nuorempia. Vihtoriinakin, Isontalon\nemäntä, oli pysynyt seurassa, ja holhoi tuki parast'ikään\nkummitätiänsä, niinkuin hän Agataa kutsui, hyvänsuovasti ja\nsuojelevasti käsikynkästä, kun tämä varovasti kyykisteli siltapalkilla\nuskaltaakseen horjuvan askeleen paatin puolelle, mutta uho ja kukkeus\nsilmissä ja poskipäiden ihoissa oli ehoillaan ja entisillään, kun\nsillalla ja näkyvillä tiesi itsensä ja vaatetuksensa ja, vaikka\nauttavanakin ja avuntoimissa tällä erällä, kuitenkin oli emäntä ja\nIsontalon Vihtoriina koreissansa ja saali hartioilla. Pulska ihminen\naina vaan! ajatteli Hermankin mieliinsä, kun edempänä siltapalkeilla\ntähysteli vuoroaan ja tilapäätä jalansiirtoon alas piitoille, sekä\nvartomisen vaihteiksi silmäili taakseenkin ja vilkuili jonoa sillan\nparraksilla ja sattui näkemään Vihtoriinan ja tämän sivutse Siljankin\nloitompana ja likellä oviaukon suuta. Äiti yhä kuin marjanmansikas ahon\npaisteissa, veres kypsiltänsä ja poimikärttä mehunmeholtaan, ja tytär\nkuin kielon ujo siimeksissä, vienon värjy ummun viljuin ja hennon altis\nvarron kaihdoin! tuumi hän vanhan viillyin vaikka miehen tiedoin,\nsilmän kuitenkin jo katsellessa taaskin sijaa paatissa ja jalan\nvalmistellessa askeleen ottamista alas sillan reunalta piitoille. Mikäs\ntytön ja tyttären taimen kuitenkin todella on, kun on silmäin herke\nkuin verhojen varjoissa ja olo ikäänkuin huokauksen heikkoutta\nnieltäisiin ja peitettäisiin poven pohjissa! askarteli ajatus kuitenkin\nedelleen päässä ennenkuin oli unohtanut Siljan mielestään ja kompuroi\npiitoilla peräpuolta kohden, päästäkseen, kun pumppuamisen toimitukset\nolivat ohitse, istumaan Pukkilan airon tyveen, koska se oli perimmäinen\nja iso airo, ja siellä oli parhailla pakinan ulottumilla ja\nmiestarinoilla peräpiittojen ja isäntä-istujain kanssa.\n\n\"Kapteeni menee peräpiitoille vaan ja pitää sieltä varan, että vedet\npysyvät silkkoina keulan edessä eivätkä niemen kärjet kolise airon\nlehtiin, kun minä vedän ja kuusen lapa rytisee!\" nauroi kehuskeli hän\nkapteenille, joka hänkin oli katsonut itselleen sijaa saman isoairon\ntyvessä, vaikkei vielä istunut paikalla. Herman oli hermannin\nhilpeillänsä taaskin ja Siljaa ei enää muisteltukaan, vaikka oli tullut\nmieleen Pukkilan Vernerkin ja vaimoväen jupinat kirkkotiellä selän\ntakana. \"Ei voutimiehetkään taloissa tämän airon tyveen istu\nKihlakunnassa ennen minun vuoroani, saati sitten semmoinen isäntämies,\njoka vuodet umpiinsa lihkoo merillä ja haalii vain rahaa eikä hoida\ntaloa! Ei sitäpaitsi Lahdenperällä ole papereita ja kirjoja muuhun kuin\nkeräjätupiin ja lautamiespenkin istumisiin, ja kukas tässä uskoisi\nhenkensä tuhdolle ja hartiansa täysväkeen, ellei ole laillista\nperänpitäjää paatissa nyt kun Pukkilakin on poissa ja Urkolassa!\"\nHerman lateli kuivanverkkaista hermannin puhettansa niinkauan että oli\nsovittanut hieman ehkä jo ikävuosien kangistamat istuinpakaransa\npiittalaudalle -- juuri Pukkilan tuhdolle, niinkuin oli sanonutkin ja\njuuri peräairon tyvessä istuakseen, peräairon, joka tällä piittarivillä\nolikin ainoa ja senvuoksi mittavinkin kaikista airoista ja paikkansa\nvuoksi koko soutotahdin paatissa määräävä. Eihän Hermannin leuka siltä,\npyhäsileä kun oli ja viikon sanapaastoilta taas paasan vuoroillakin,\nliikkumatta pysynyt, vaikka mies istuikin, vaan jamaa jatkettiin, kun\nnyt oli ruumiinmajalla varma sijansa, ja sai paikaltansa levossa\nkatsella ympärille, kuinka muut hakivat tilansa, ja kapteenikin\nvälipiitan ylitse keinotellen noudatti viitettä ja todella meni\nistumaan peräpiitalle Lahdenperän lautamiehen viereen, mutta sovittaen\nitsensä kuitenkin vasten Hermannin osviittoja siten, että tuli istumaan\nhelvarin varren oikealle puolen, joten ruorinpito siis luonnollisesti\noli jäävä lautamiehen hoimiin, koska tämän oikea käsi täten oli\nlähimpänä peräsimen pitoon.\n\n\"Sopii opetella sitäkin taitoa taas!\" muhoili Herman kuitenkin edelleen\nomiansa sekä nyökkäsi, kapteenin manööveriä huomaamatta, hyväksyvästi\npäätänsä tälle. \"Eiväthän kapteenit kuuleman mukaan laivassa\nruorinsarvia pitelekään, loikoovat laiskottelevat kajuutassa vain\nperäsohvalla ja lihoovat, tai kävellä tuulettavat itseänsä kajuutan\nkansilaudoilla, minkä käännellä itseänsä viitsivät paseeratessa, niin\nettä kämmenpohja vallan sammaltuu Espanian matkan aikana ja paras\nmerimiehen taito jää ravun matkoille Atlantille, ellei edes kotona\nkäydessä ja maapakkavisiiteillä pidetä miestä toimessa ja pistetä\nperänpitoon ja helvarin varteen. Onkos tämä Malagassa kasvatettu\nsikaarintynkä vai?\" kysäsi hän enää vain, kun Toistalon kapteeni\npovitaskunsa pohjilta oli kaivanut nahkaisen sikaarikotelon ja siitä\nvenepiitan ylitse taritsi jutunpalkkoja leukaan, ensin kuitenkin\ntarjottuaan Lahdenperällekin ulkomaan tulijaiset. Kolme sinipilveä\nsavusikin pian venehuoneen merisuilla ulko-ilmoihin hakien ja alimman\nparruhirren ohitse ovessa koukerrellen. Puheensorinakin virisi yhä\nyleisemmäksi sillä taholla ja isäntä- ja ikämiespuolella paattia, mitä\nuseampi oli kerjennyt asettumaan paikoilleen, Alasenpään isännätkin,\nIsontalon Aatu ja Vähäntalon Anders kun jo olivat saapuneet, ja\nmuitakin tullut, niin että suunhyrinää riitti, kun oli aikaa ja\nodoteltiin, eikä muutakaan ollut tekemistä.\n\nKansoittuihan Kihlakunta, vaikka iso olikin ja laitava tiloiltaan, tätä\nmenoa vähitellen. Yhtämittaa tömähteli piittalauta siellä ja\npiittalauta täällä, kun kuka milloin keulapäässä, milloin peräpuolella,\nmilloin keskivaiheilta paattia roimasti loikahti, sujavasti livahti tai\nhivuvarovin siirsi itsensä notkuvilta pitkoshirsiltä vaajahtavan veneen\nvankoille tuhtolaudoille. Henriksson, joka hänkin jo oli katsonut\nitselleen istuinpaikan ja varannut itsensä sille kohdalle paattia, että\nhänen käteensä tuli Lahdenperän airon tyvi, kun liikkeelle lähdettiin\nja airot haettiin esiin, hän, tarkka kun aina oli ja lukua pitävä\nkaikesta, mitä ympärillä tapahtui niinkuin luotsivirkaisen ja\ntähystäjävelkaisen miehen pitääkin, hän oli jo kurkunkaulaa\nkääntelemällä ja selkänsä taaksekin silmää pitäen laskenut, että paatin\npuolellakin jo oli väkeä kohta kolmeenkymmeneen ihmiseen ja sillan\nparras yhä tunkemalla täynnä kököttäviä ja odottavia, jotka katselivat\nvuoroa, koska aikaisemmin paattiin astuneet olivat asettuneet\npaikoillensa ja taas oli tilaa uudelle väelle partailla. Kuhina\noviaukon ulkopuolella ulkosillalla tuntui myöskin pysyvän aina vaan\nsamana, kuinka purkikin tulijaa sisään, ja saapuvan takana oli aina\nuusi pyrkijä kuukkimassa ja kurkistelemassa ovenpostissa. Tulee paljon\nkansaa kirkkoon tänään ja Kihlakunta täyteen! päättelikin Henriksson\najatuksissaan sekä tunnusti näin jälkeenpäinkin vielä, että ilma oli\ntodella tänäpänä ollut kaunista kävellä ja juhannusta maissa kuin\nherumaitoa kiulussa, niin että ihmettäkös tämä, jos ihmiset pääsivät\nliikkeelle ja lähtivät jaloillensa!\n\nAhdastakin vielä tulee, ja tämän aironkin varteen istumaan neljä!\narveli Henriksson vielä asian ikävääkin puolta ajatellen: kolme meitä\nmahtuisi hyvin, mutta neljälle tulee ahdasta, ja kyynäspäätä likistää,\nkun soutaa! tuumi hän kokeneena, eikä voinut välttää pientä karsauden\nkatsetta vierellensä, jossa istui Lahdenperän Juha-renki, ja joka\nhänestä, pitkäluiseksi sattuneesta miehestä näissä olosuhteissa tuntui\ntarpeettoman tanakalta vierinaapuriksi, varsinkin koska hän muuten\nsentään oli jäänyt noin lyhytkokoiseksi. Silloin kun mennäsuvena olivat\nLangholman vanhan emännän maahanpanijaiset ja väkeä oli paatissa toista\nsataa, silloinkin minä istuin Juhan vieressä ja sai istua ja soutaa\nlatuskaisena kuin ladottu silakka tynnyrissä! harmitteli Henriksson\nvielä entisiä muistoja, vaikka muuten ja parast'ikäänkin oli lauhkein\nmies maailmassa. \"Tulee paljon kirkkoväkeä tänäpänä paattiin!\" sovitti\nhän nytkin suosiopuhein karvaat ajatuksensa tietämättömälle Juhalle.\n\"Sanoin Juhalle tässä, että ilmanpouta on tänäpänä kaunis ja että\nKihlakunta vissisti tulee väkeä täyteen!\" selitti hän ja kertasi\nsäveyden vuoksi asian vastavieriselle piittanaapurilleenkin ja\nvasemmilleen, jossa Juuvanin vaari, joka jo aikaa sitten oli saanut\npumppuvehkeet siihen sänttiin ja järjestykseen, että sai uskoa\npumppuamiset muiden nuorempien toimeksi, jossa siis Juuvanin vaari\nistui kyynäspään kyhimillä vieressä ja myöskin laski mielessään, että\nenempää kuin kolme vetäjää en minä meidän airon tyveen huoli, hakekoot\nsitte paikkansa mistä löytävät, mutta minulla täytyy olla vetämisen\ntilat!\n\nTarpeeton puhuminen asioissa, jotka sanomattakin olivat selvät,\nharmitti kuitenkin vaaria, ja Henrikssonin ystävälliseksi tarinan\navaamiseksi tarkoitettu ja myöhästyneen \"hyvän päivän\" viitteeksi\nlausahdettu sananvirke jäi kuitenkin kotvan ajaksi vastauksetta, tai\nniin pitkäksi ajaksi, kunnes vaari oli ensin toisesta housuntaskustaan\nkirvottanut esille nahkanauhaisen tupakkamassin ja toisesta piipunnysän\nsekä senjälkeen huolenverkkaudella ladannut piippunsa ja tupannut\ntupakat tiiveille pesässä. Vasta kun piippu oli sytytetty ja tikun\nkarsi ensin sylkemällä sammutettu ja senjälkeen etusormen ja\npeukalonpään välillä hierottu taatusti valkeanvaarattomaksi ja tämän\njälkeen nakattu Henrikssonin ja Juhan ohitse paatin partaan ylitse\nmereen, sai Henriksson vastauksensa. \"Sanoitko sinä, että ilma on\nkaunis? Se on poutana kaunis meidän sanomattammekin ja ihmistä tuppoo\npiitalle, vaikkei niitä käskekään viereensä!\" Vaarin vastaus oli hieman\nnäräkäs, koska hänen mielestään oli ihmisen hoputtamista puhutella\nhäntä ennenkuin hän oli sytyttänyt piippunsa ja hän omasta\npuolestansakin sonnustettu jutun pidon tahteihin. \"Vaikka tosi tuo on,\nkyllä väkeä tulee tänäpänä paljon paattiin!\" lepytti hän kohta nuottia\nja myöntyi tietoon, koska hän itsekin nyt oli valmis ja vuoron rauha\nkäsillä päästää silmätkin laitumille ja tähystyksille.\n\nKylläpäs olikin kansaa tänäpänä liikkeellä ja varpailla! tunnusti vaari\nmielessään oikein todenteolla, kun hän nyt käännähti selkäänsä\nsenverran, että koko seinäsillan pitkos oli samanhaavaisilla\nsilmänäkyvillä edessä. Tulevaa jos saapuvaakin aivan toistensa\npaatumilla koko seinävieri, kirkkohankkinaista jos vaatevieruakin!\nPerkkiön pojatkin, joita aina saa hätyytellä talon papumaista, mutta\nsen on saanut Hannan raiska jotain roitinpahaa penskojensa ylle, että\nkirkkoon kehdataan vaan ja tuossa ollaan nyt, eikös ole vanhimmalla\nToistalon kapteenin vanhat housunviipat jaloissa: Kalle, Perkkiön\nKalle, Kurjalan Kalleksi haukuttu, on saamaton mies, ei enemmän\nveroinen kuin rähjälaimiska solkatun pöydän pinnoilla juomatiiman\njälkeen, mutta Hanna kiskoo vaikka kynnenpinnoistansa vaatteenpeitot ja\nmuut särpimen avut koko liudalle, mies seitsemäntenä joukossa: oli\npalveluksessa meillä minun aikanani ja kelpo ihminen ja piika koko\najan, mutta meni, hullu, naimisiin, ja lisäksi Kallen kanssa, ja nyt\nnäkee, mitä meinaa, kun jättää hyvän paikan!\n\nVaari käänsi sekä paheksuen että hyväksyen niskaa enemmän, jotta\nsilmä ja ajatus saisi muutakin ruokaa nirkoonsa. Mantahan tuossa,\nHerras-Manta Hannan vieressä kekotteli ja kepsutteli: jos oli toisella\nyllä vaatteenhieverää, joka parsittuna ja harsittuna ei sentään\nnäyttänyt ryysyltä, niin oli toisella hepenettä röyhyillä sekä\nkaulakurkun pitseissä että parmaitten pieluksilla niin rutosti, että\nellei olisi koreudeksi ymmärtänyt, niin olisi päivitellyt parkaa ja\najatellut, ettei raiskalla enää ole eheätä vaatekappaletta ylleen muuta\nkuin mitä tilkunpalasia on hamssinut peitoikseen. Herra-maaka, eikä\nmuka vuovaa varvasta, joka sentään arkisin loikkii saviset varsiojan\npartaatkin, kun on ihmisissä ojanperkaustöissä, ei muka vuovaa varvasta\nsillalta paatinpartaalle, vaan on kana ja mamselli sillalla ja kikattaa\nIso-Vileenin vieressä sekä, kun ei muka uskalla helmahiehonen\njalanottoa askeleen matkalla, vaan on kipattava edestakaisin ja\nnäytettävä alushameen pitsejä: tietää metka ulkomaan metkut ja\nmerimiesten tavat ja vartoo, koska Vileeni pitelee kynkästä ja on\nfransmanni ja loikataan yhdessä! Samanen Manta sekin meillä piikana\nminun aikanani yhden vuoden, mutta lähimpään pyhäinmiesten päivään se\npesti lopetettiin, koska harakka mallasi höyheniään töissäkin ja\nlypsätessäkin nouti hameentaskusta peilinpalasen, jos virstan päästäkin\nvain miespuolista ääntä kantoi korvaan kylältä: tukanhärvilö muka\ntuhriutunut lehmän kyljissä ja ne herranalmut ainakin oli saatava\nsileille ja suortaville jääköön lypsy kuinka kesken hyvänsä ja puolet\nrieskasta utariin!\n\nVaari oli vieläkin harmissaan semmoisen kelvottomuuden vuoksi sekä\nummisti ikänsä taidolla silmäinsä näkyviltä sen kohdan siltaa, jolla\nManta seisoi: Manta olikin sitäpaitsi jo, ja todella Vileenin\nhuomaavaisen kämmenpitelyn tukemana -- merimies on sentään\nvanhempanakin merimies ja tietää maissa ja vaimoveristen parissa, mitä\nhäneltä odotetaan! -- Manta olikin jo kiepahtanut sillalta ja\nlennättänyt itsensä Kihlakunnan puolelle niin kepeästi kuin olisi hän\nhepenissään siivillä: jos häntä olisi seurannut silmineen paremmin kuin\nvaari nyt enää, olisi täytynyt ihmetellä, että äskeisellä empijällä nyt\npaatin puolella olivat kuin elohopeat suonissa ja meno läiski piitalta\npiitalle keulapuolta kohden niin riehakkaasti, kuin olisi ainakin\nkymmenen ikävuotta kolmestakymmenestäviidestä kuin uhalta ja tärältä\nhävinnyt ja jätetty sen tien Vileenin kämmenpohjaan, kun käsivarresta\nhellitettiin: mahdollisesti oli Vileenin kädenotto ollut vähän\nrohkeakin ja salaisen sekainen, koska oli mies monista kuukausista taas\nvereksillään maissa, ja tervaköyttä hempeämpää pivonpohjiin!\n\nKlasiset päärlynhelmetkin vielä langassa ja kaulan ympärillä! ajatteli\nvaari vain enää Mantan kohdalta sekä paheksui tällä erällä\nehdottomasti, niin ehdottomasti, että veti silmänsä väestä ja\nturhanpeleistä kotiin, sekä jäi kotvaksi aikaa katsomaan ainoastaan\npiippunsa pesään, joka pärisi ja pelmahteli rehellisesti vähän leuan\nnykää ulompana. Ihmiset ovat ihmisiä ja kaltaisiansa, mutta piippu\npiippua, ja kun sen on kunnollisesti perannut kotoa lähtiessä niin se\non kunnossa, eikä sen taitse tarvitse kirkkomatkan aikana\najatuksenkeräjiä pitää niinkuin ihmisten ja koohojen, vaan saa olla\nrauhassa ja maksa levossa! Tuossa on kyllä nutunselkä edessä ja\nVähäntalon Andersin musta verkapuoli katseltavana, mutta minun ei\ntarvitse ajatella naamapuolta miehessä, joka on kyllä sileä ja\npyhärapsittu pinnalta, mutta ihon alta karvatynkää ja viholaista\nharillansa kuin raaperauta! Eikös ollut äskenkin nopea ja ketarillaan,\nkun huomasin ja oli lykykseen ja loikan harpassa paatin puolella ennen\nnaapuria ja Isontalon Aatua. Isot miehet ja isännän nimiset joka pyhä\nhenkikurkussa kilvassa kuin kakarat siitä, kumpi saa olla komea ja\ntoisen kiusoiksi meloilla isonairon tyvessä, jollei ensi niin seuraavan\nvuoron kuin läänin kukkona ja Kihlakunnan esisoutajana! Nyt olet sinä\norrella, vaikka vasta Hermannin jälkeen, mutta toisella kerralla Aatu,\nja kumpaakin karvastelee vuoroltansa! päätteli vaari, mutta harmitteli,\nkun ajatus kuitenkin oli jättänyt piipunpesän, eikä pysynyt omissa.\nVaari tikistikin silmänsä tiukemmin ainoastaan piipun pesään, sekä\npudotti tiedoistaan kuin olemattomiin koko nutun nukan kyynärän päässä.\nTottahan minä piitallani saan istua rauhassa piippuni kanssa, enkä ole\nkenenkään palkoissa muitten ihmisten vartiana! Ja turhanaikaisia\nsitäpaitsi kumpikin, jos on nimenä Anders vai Aatu, ja kakaroina olen\nnähnyt kummankin sekä tukistanut ja pistänyt nurkkaan häpeämään\nmolemmat, kun rupesivat riitelemään keskenänsä meidän tuvassa! En minä\nole kenenkään vartija, ja talonkin olen antanut pojan haltuun, että\nhoitaa sen ja minä saan olla rauhassa! vahvisti vaari itseänsä sekä\nkääri mielensä kokoon, jottei tarvinnut katsella ympärille ja huomata\nharmitella. Piippu sentään aina rätisi säntilleen, kun sen säntilleen\nsytytti!\n\n\n\n\n3.\n\n\nNiinpä, ihmistä tuli ja väkeä riitti, sillan parras aina tunkemalti\ntäynnä ja purkumalti sulloillaan, vaikka alinomaa läiski ja yhtä mittaa\nsilahti, milloin keskipaatin piitoilla tai keulapakan kansilla,\ntakapuolen tuhdoilla tai parraslaudan syrjillä, kun nuorta loikahti ja\nvanhaa vaappui, notkeata lennätti ja kankeata kapusi, lasta ja\nmiesikäistä, muorinkyykkää ja neidonvirpaa, pojanhuiskaa ja isännän\nverkkaista, roiman tasajalkaa tai sivuhivun varovihkaa, ketterän kippaa\ntai tämmikkään tanaa, sirosen suihkaa tai kömpelön poukoin yksin ja\nkaksin, kolmisinkin kerraltaan yht'aikaa tai vuoroa varoten sinkasi\nitsensä tai keinotellen livahti parsien notkoilta paatin keikuille,\nkuinka kukin pääsi, tilan umpi salli ja väen ahto päästi. Huojaa ja\ntunkoa oli pitkosparras, sulloa yhä oven suu ja Kihlakunnassa hyörä ja\nhääri, kun kuhivaa kulki, kömpi ja kiili ja paikoillensa haki talonsa\npiitoille talonsa hankoihin asettuva kanssa. Jo oli kirjavaa,\nmustaa ja vilkkaa koko laitava kirkkohaahti keulakokan ylpeiltä\nperätuhdon ylväisiin ja laitapuun vankoilta laitapuun vankkoihin.\nTuolla jo sovitti keulatäkin siloille Agata nyyttinsä kirkkosilkkineen\nja nyykähti itsekin istualle nyyttinsä viereen keulasillan\ntasalaattioille: siellä oli vanha poissa tieltä, kun nuoremmat sousivat\nja sai nojata parraslaudan tukeen väsynyttä selkää! Tänne meitä mahtuu\nlapsia ja vanhoja kyykkimään vaikka kymmenmäärät, kun sovitellaan,\nemmekä ota tilaa piitoilla ja olemme suojissa! ajatteli hän sekä nosti\nnyyttinsäkin ja sovitti polvilleen, koska arvasi, että tänä pyhänä\ntulisi keulapakkakin väkeä ja avuttomia täyteen ja tarvittiin kaikki\ntilat. Huokasenkin, koska on hyvä nojata ja tie väsytti jäseniä!\npäätteli hän ja oli kiitollinen mielessään siitä, että kokankuro oli\nkorkea takana ja kahden parraslaudan leveys selkää tukemassa.\nLähettävät lapsensakin tänne täkille tuulen suojiin ja pois soutajien\ntieltä, niin on hupaakin meillä vanhoilla matkan kestäessä! tuli\nmieleen vielä hyväkin ajatus, ennenkuin laski kätensä levoille\nnyyttinsä ylle ja lepuutti jalanjäseniänsä tasakannella. Tulee\nHenrikssonin Eliidakin tänne, ei hänkään enää jaksa soutaa ja saa\npuhella, jos tulee viereen istumaan! tuumi hän, kun näki Eliidan olevan\nlähestymässä ja katselevan itselleen paikkaa keulatäkin sillalla. \"Istu\ntähän, niin ei tuuli pääse puhaltamaan selkään ja on lämmintä!\" neuvoi\nhän ja siirsi itseään, että toisella olisi parempi tila kyykistyä alas\nlaudoille ja kokan kuruun.\n\nJoka taholla paattia oli liikettä ja asettumista, toisia oli jo\npaikoillaan penkeillä toisten vielä kompuroidessa piittalautojen ylitse\nomia paikkasijoja kohden. Vähäntalon Fiinu ja Isontalon Hiltu olivat\ntietysti jo aikoja sitten Alasenpään piittalaudoilla, tirskoja kun\nolivat ja ensimmäisinä lennossa paatin puolelle, mutta limittäin ja\ntoistensa olkapäitten kyljille ahdettuina he jo joutuivat istumaan,\nkoska Mattssonin Marjaana ja Perkkiön Hanna myöhempinä myöskin\ntahtoivat oman talon airoon istumaan ja tunkivat tytöt -- tirppoja ne\nheidän mielestään vielä olivat ja joutivat antaa tilat niille, joilla\noli ikää ja vuosia -- tunkivat tytöt puolemmas ulkoparrasta päin.\nSieltäkin saivat tytönpisareet vielä korjata itsensä tieltä ja paeta\nminne mahtuivat, parrassyrjän reunoille kyykkimään, kun samassa jo\nVähäntalon emäntäkin Härmälän Juditan seurassa oli katsomassa tilaa\nitselleen ja luonnollisesti otti paikan omalla airopiitalla ja käski\nJuditan viereensä, eikä ahtaamallakaan saman airon varteen sentään\nsopinut istumaan enempää kuin neljä henkeä. Oikeastaan olisi Hiltun\nnäissä oloissa pitänyt siirtyä päinvastaiselle puolelle paattia ja\nasettua Isontalon airon tyven kohdille, mutta siinäkin päässä\npiittalautaa alkoi jo olla ahdasta, koska Silja jo istui varhemmin\nsiellä ja emäntäkin nyt tuli paikalleen ja hänen viereensä Vainionperän\nKaroliina, joten silläkin puolella laitaa alkoi olla täyttä ja\nIso-Feemi kotoa vielä tulisi istumaan sinne eikä samalle piittalaudalle\nsentään parhaalla tahdollakaan ja tunkemallakaan sopinut näin\nkolmannellakaan etupihalla ja rintavimmalla kohdalla paattia istumaan\nenempi kuin kahdeksan henkeä rinnatusten. Oli sitäpaitsi täällä Fiinun\nvieressä, vaikka ahtaissakin ja partailla, hauskempikin, koska oli\nikäisensä seurassa ja sai supatella, jos tuli jotain mieleen ja\nhuomasi, eikä istunut limissä jossain vanhempien ihmisten\nrutistuksissa, joille ei rohjennut pukahtaakaan, vaikka matkaa kesti\nkuinka kauan. Ja oli täällä partailla tuulessakin, jos päivä liiaksi\nrupesi paahtamaan selkään, kun päästiin ulos ja vesille ja sai katsella\nympärilleenkin koko paatissa niin että näki kaikki ihmiset,\nBrynolfinkin peräpaatissa Lahdenperän Eevertin vieressä poikamiesten\njoukossa, ja oli katselemista likempänäkin: Huiskalan Ruusallakin\ntuossa kohta toisella etupiitalla yllään ihkasen uusi leninki:\nHerras-Manta vissisti viikolla neulonut: valkopumpustyyvinen ja\nviheriänkukallinen, mutta prinsessa-uumainen yhteen jatkoon, lasinapit\nkahdessa rivissä rinnoilta liepeisiin asti: kuiskuttelemisen asiaa\nkohta Fiinun korvaan: onkos Ruusa puhunut, että hän saa uuden lenningin\nja Herras-Manta leikkaa hänelle prinsessan? Kaksi paria tytönsilmää\nvälkkyi ja kadehti, ihaili ja kadehti: ruusukekin ommeltu vasemmalle\npovelle ja keltanauha letissä!\n\nSohinaahan oli, tunkemista ja tuhimista, kun sillalla yhä riitti kansaa\nja paatin puolella jo paikoitellen alkoivat tilat olla täynnä ja\ntihuvilleen istutut. Siellä täällä sai jo tuuppia ja tunkeakin, jotta\npenkkien yli kiiveten ja lähimpien olkapäihin kädellään nojaten ja\ntukien pääsi eteenpäin ja keinotteli itsensä istuttujen penkkien ohitse\nja ylitse sinne, missä edempänä vielä näytti olevan väljempää ja\nistumisen tilaa. Oli tänäpänä semmoinen pyhä, ettei myöhempien enää\nauttanut katsoa sitäkään, että pääsivät tarkalleen omille tuhdoilleen,\nvaan saivat olla iloisia, kun jossain tarjoutui ihmisten välissä\nsemmoinen istumisenrako, että siihen sopi lykätä itsensä. Niinpä oli\nHerras-Manta esimerkiksi aivan vahingolta ja odottamattaan joutunut\nistumaan peräpuolille paattia kolmannelle piittapenkille miesväen\njoukkoon Ison-Vileenin ja Vainionperän Heikin kyynäskyhille, kun taas\nJärvelin outona äkiksensä huomasi istuvansa pelkän vaimoväen seurassa\nkeulatuhdolla Lahdenperän Miina-emännän vieressä ja naapurina. Sitä\njärjestystä nimittäin koettivat muuten sentään vielä tässä\nahtaudessakin kaikki vähän seurata, että vaimonpuoliset asettuivat\nkeski- ja etupuolille paattia ja hupisivat siellä kirjaviltaan, kun\nmiesväki haki sijansa peräpuolilla ja takapiitoilla, jotta oli näkökin\nvakaampi ja asettuneempi siinä päässä paattia, joka matkaa ohjasi.\nTäyttä paatissa alkoi jo joka tapauksessa olla, Henriksson oli laskun\npidossaan jo päässyt ohi seitsemänkymmenen, ja yhä huupahti ja\nkurkahteli oviaukossa uutta tulijaa sisäsillalle, vaikka jo vähän\nharvenevassa jonossa.\n\nAlbertkin, Toistalon Albert, joka oli joutunut istumaan Lahdenperän\nviereen, tai paremminkin hänen selkänsä taakse peräpiitan\nmerenäärisessä päässä -- \"tule, poju, istumaan tänne, tähän minun\nviereeni, tässä on vielä semmoinen tila, että vanumatta pysyy, ellei\ntipu!\" oli Lahdenperä hänelle huutanut ja viitannut, kun oli huomannut\npojan neuvottomana katselevan itselleen paikkaa väen joukossa, kun\nkaikki jo istuivat, eikä missään näyttänyt olevan tilaa, \"tule tänne\nminun taakseni ja pidä körteistä kiinni, ellet muuten pysy!\" oli\nkehoittanut, koska Toistalon kapteeninkin vuoksi vierellään oli pojalle\nystävällinen. -- Albertkin siis, Lahdenperän selän takana ja peräpiitan\nviimeisellä nipukalla -- heitä istui siellä, paitsi Lahdenperä omalla\nvierellä ja isää Lahdenperän toisella puolella, vielä Isontalon isäntä\nisän vieressä ja Ylisenpään Aku hänen takanaan maan puoleisessa\nkulmassa, Aku ja hän itse, molemmat puolillaan melkein varisemillaan --\nAlbert siis oli hänkin jo turviltaan ja puoli lymyiltään lautamiehen\nleveän selän varjoissa alkanut Henrikssonin tapaan laskea väkeä\npaatissa, mutta oli sekautunut luvussa jo viiteenkymmeneen ja kolmannen\netupiitan kohdalle, kun alinomaa astui joku taas paattiin milloin\nlähempänä takapiitoille milloin kaukana keulapäässä eikä voinut\nsäilyttää selkoa. Oli sitäpaitsi liika häälyvää ja kirjavaa,\nkun kaikki kurkistelivat ja katselivat, ja aina joku haki uutta\npaikkaa, missä luuli saavansa paremman tilan ja löytävänsä sopivamman\nloven, mihin lykätä itsensä. Alkoipa tosiaankin Kihlakunta olla\ntäyteen lyötynä! \"Mainiota lastia tämänlaatuinen rahtitavara, joka itse\nkävelee omin anturoin aluksiin ja tuuvaa itsensä niin tiiviisti\nparraspielten sisäpuolille, että onkos tuolla akkapäässä paattia enää\npumpustyyveilläkään hengittämisen tilaa olkahartioiden lomissa!\" kuului\nLahdenperäkin vieressä pakisevan isälle.\n\n\n\n\n4.\n\n\nOlivat vireillä Albertin silmät:\n\nKumma ihmiskeko tuo väentäyteinen paatti! Niinkuin olisi kurkistellut\nkuhivaan muurahaispesään! Laidasta laitaan -- ja laitava se oli\nrintavilta kohdiltaan mahtumaan vaikka pienemmän talontuvan\nlaattiatilat parraskaariensa puihin! -- ja kurosta kurkoon -- ja kurkoa\nsiinä oli matkan vertaa vaikka pääskysenkin viilettää, niinkuin nyt,\nliukuviistoin ja parisiipilyönnein ennenkuin oltiin pesän suilta katon\nrajoissa ja takaseinän perillä keulan yllä oviaukon vapaissa ja ilman\nsinissä peräkokan takana! -- laidasta laitaan ja kurosta kurkoon oli\nKihlakunta nyt kansaa pakillaan, humillaan huojaa ja tummillaan tunkoa,\nvirvaa kirjavin ja väivää vaavuvin, väen vilinää, häälyä ja himmiä,\nvärin viskettä ja veran vakaata. Koskas oli vilahtamatta kasvopää\ntäältä tai korvanlehti tuolta, kun joku vikkelämpi kääntyi,\npalmikkolehti nakkasi niskoissa ja tytön kurkka malttamattansa oli\nutelias.\n\nJa entäs muutenkaan sama vaimo- ja levotonpuoli paattia? Ei se\nriittänyt, että väriä oli puettu ylle niin että silmiä soki, rantua ja\nruusuakin päähuivien liinaisissa ja vilkkua jos minkä kirjavaa ja minkä\nruudullista pumpustyyvien hilkuissa ja kattuunien kukallisissa, ei se\nriittänyt, vaan vielä piti olla jos mitä vehjettä ja västäräkin peliä\nmuussa olemisessa ja liikkumisen livassa! Loppuakos oli esimerkiksi\nsillä, kun täällä oli kuritettava ja tuolla asetettava hiuspahoja\njärjestykseen, juostessako löysääntyneitä vai kurkistellessako\nkirvonneita, tungettava puoleen ja silitettävä siivoille, käsin\ntasoitettava tai sormin suorittava karkurit ja kiusanhenget,\nvallattoman viskat tai harvan hapurat säädyille ja somille päälaen\ntasoilla ja huiviliinan varjoihin: missä tämä oli valmis ja suittu,\nsiellä oli jo toinen toimessa ja harras ja alinomaa oli työtä kuin\nparvivilla pääskysillä tirskumisen tiukkaa ja tuikutusta. Entäs\nhuivipäiden nyplää leukojen alla, kuinkas solmua tiukistettiin tai\nsolmua löysättiin, kuinka tykkää kullakin oli ja ketä haapersi muka ja\noli näytettävä totisemmalta kuin olikaan ja leuannippa edes sitaistava\nsunnuntaitäsmiin ja vakaviin, tai ketä ahdisti muka ja veret oli\npäästettävä hilpeämmille, jotta oli poski-iho suvisillaan niinkauan\nkuin sentään oli veres vielä, taisi olla niitäkin, jotka olivat\nankaroita pelkästä kateudesta, eivätkä suvainneet että muut ympärillä\nvielä olivat nuoria, kun heillä jo oli vuosia, ja senvuoksi piukistivat\nhuivinkulmansa niin kireille leukakoukun nyän taakse, ikäänkuin\nnyyttisivät kasvonsa laintauluiksi ja paremman esimerkin muistutuksiksi\nniille, joilla vielä oli nuoruutta syntinä ja kevytmielisyytenä verissä\nvieläpä kirkkopaatissakin, ja kasvopuolissa tuoreutta, niin että katsoa\nhäpesi.\n\nEntäs miespuolilla ja peräkeulapäässä paattia? Käveleekö tien vartta\nniitun liepeissä ja havumetsän kupeissa ja siirtää silmänsä äkin\nnurmikon häilymiltä ja ketoaloilta vasemmillaan seiniviin tummiin\noikeoillansa, ja mäntytiheikön seisaan ja sankkaan tien ohessa, niin\naluksi ovat aistit vielä ajan sokeillansa äskeistä vilskan viskettä ja\nmuuta värin vilmua ja luvan lupaa, kunnes pienen tovin takaa äkkää,\nettä nyt katseleekin havuneulasia ja muuta totisenvartista, jolla on\ntoinen luonto ja liikkumisen laatu kuin taannoisilla heinänhuljilla ja\nkorrenhiuksilla. Sama vaihto ja mielensiirto tapahtui tiedossa, kun\nvaimoväen kirjavilta osui katsomaan peräpuolille Kihlakuntaa ja piitta\npiitalta näki pelkkää miespuolista edessänsä ja vakaata sen, minkä tanaa\ntuhdoille mahtui. Olihan tosin täälläkin tunkemista ja tuuppimista,\nhäälyä ja hääriä, paikan hakemista ja paikalle juuttumista, mutta\nkaikki tapahtui vakaammin ja asettuneemmin, ikäänkuin tahdissa ja\ntasaisuudessa, olkapää painoi, jos tarvittiin ja tilaa oli tehtävä,\nmutta ei muu ruumis hätiköinyt. Olihan tosin joukossa poikasiakin ja\npuol'ikäisiä tai muuten löysäverisempiä, jotka kyllä vilkuilivat vähän\nja pälysivät ympärilleen, muutamat niinkin, minkä vain kurkuntappia oli\nkäännettävinä takaniskoissa, mutta mieshankkinaisia hekin sentään\nolivat ja se järki ja ymmärrys päässä, ettei näin matkan alussa ja kun\nei vielä oltu liikkeelläkään ja lähdössä, sopinut muu kuin totisena\npysyminen ja juhlallisena oleminen, vaikka katselikin, ja kukas\nsitäpaitsi, ellei varsin ajaton ja suuhölppä, olisi aloittanut pakinat\nja lähijutut naapurivierille niinkauan, kun vielä liikuttiin ja oli\ntulemista ja sohimista eivätkä kaikki istuneet paikoillaan ja\njärjestyksessä: hyvän päivän sopi sanoa ja nyökäistä lähikulmille ja\nsivupuolilleen, ja ilman helteet todistaa paahtaviksi otsahikeä\npyyhkiessä kulmilta, mutta enemmät tarinanjuonet olisivat olleet\nennenaikaisia, ennenkuin oltiin matkalla ja istuttiin rauhassa.\nVakaanpuoleista oli siis tässä päässä paattia sekä pään- että suunpito\nja seurakunta toistaiseksi sen arvoista ja niskanykäistä kuin sopi ja\notollista oli näin kirkkomatkaa alettaessa ja ennenkuin kielen langat\nolivat lauenneet.\n\nKukas ja mikä olisi kangottanut esimerkiksi Juuvanin vaarin niskanyän\nsiitä nököstä ja niiltä jukoilta, joihin se oli asettunut, ja saanut\nhänen vaivaamaan itseänsä ja katsomaan sinne käsin, jonne hänen ei\nollut syytä katsoa ja tarvinnut katsoa, esimerkiksi kahinoihin hänen\nselkänsä takana ja vaimoväen kuhinoihin keulapäässä paattia,\nsamoiksihan hän ne tiesi ja samallaisiksi kuin ne olivat olleet\nkeulapuolilla jo tätä edellisessä Kihlakunnassa, joka oli lahonnut\nennenkuin tämä nykyinen veistettiin, ja siinäkin Kihlakunnassa, joka\noli sitä edellistäkin vanhempi ja jossa Juuvanin vaarina oli istunut\nhänen oma iso-isänsä ja hän itse ollut naskali vielä, vaikka jo\nsilloinkin Iisakki nimeltään. Ei Juuvanin vaaria olisi mikään kiskonut\nturhia kääntelemään ja pielille pälyilemään, ellei ollut jotain\ntoimentekoa aluille pantavana, jonka ajan hän parhaiten tiesi, niinkuin\nesimerkiksi sen, koska paattia oli alettava livutella rantahuoneen\novesta ulkopuolelle ja haettava airopuut käsille. Se aika ei vielä\nkuitenkaan ollut esillä, koska väkeä yhä oli tulossa ja paatissa\nkolahteli milloin kauempana keulapäässä, milloin lähempänä takana, kun\njoku myöhästyneempi taaskin loikahti pitkoshirsiltä paatin\nparraslaidalle ja haki itsellensä tilaa, ulkopuolellakin kuului silta\nyhä notkahtelevan uusien saapujien tullessa ja vaari pysyi siis\nedelleen hievahtamattomana ja pään niskaa kääntämättömänä.\n\nEikä vaari suinkaan ollut yksinäinen ja ainoa vakaisuuden perikuva ja\nsuolapatsas peräpuolen miesväkisillä piittapenkeillä. Varmastikin\nVainionperän Heikki voi kilpailla hänen kanssaan hartiainpidon ja muun\npäähartauden liikkumattomuudessa, vaikka olikin muuten verrattomasti\nlauheampi mies kaikelta ruumiinololta ja muulta kasvojen verkkaudelta.\nOlipa Härmälän Hermankin tällä haavaa ja näissä kirkkomatkan vaiheissa,\nikäänkuin olisi mies tovin ajaksi ja vaihteeksi pudottanut kuin\nkielensä ja lykännyt mielensä elohopeat taskuun, ja kököttelisi\npiitalla tuppisuuna kuin kirkkopenkin istumisen esimakua opetellen ja\nleuanpidon visuutta harjoitellen. Eikä Henrikssonkaan muuta liikkunut\nja ruumista hievahtanut, kuin sen, että hän edelleen vasemman\nolkapäänsä ylitse luotsinsilmineen ja vaarinottoineen piti lukua\nsaapuvista ja oli jo kahdeksissakymmenissä laskuissaan sekä ihmeissään,\nkuinka tulijaa yhä vaan näkyi riittävän: nytkin saapui Kulmalan Ananias\nja kömpi vaivalloisesti jäsenineen paatin puolelle: kangistunut jo\nhänkin niinkuin itsekin, vaikka muinainen merimies myöskin ja omissa\nvuosissa.\n\nOlihan seassa kyllä nuoren salkoakin ja varsin vesan\nveroistakin ja virpa-kasvuista vielä, Akut ja Oskut ja muut poikaset\nlisäksi sekä reistaa semmoista kuin Brynolf ja Eevert ja muuta\nkolmastalvivarsaa mieheksi, joilla viikset vielä olivat niin verestä\nhuulipartaa, että niiden alitse vilkutettiin nauruhammasta ja hartiat\nniin löysäsaranaisia, että olkaa viskeltiin muuallakin kuin\ntyönurakassa, mutta näin täysmiesseurassa ja ikävuotisten parissa sekä\npyhähuomeltaisissa mielialan vaisuuksissa ymmärsi irstasverisempikin\nmalttaa itsensä sekä asettaa kasvo-olonsa ja muun liikkumisensa\nsiivoille ja sopiville. Ja sitäpaitsi, jos muistamme ja miellämme\näskeistä metsänrantaa niittyauhdon lievemailla, niin järäkkäpuut ja\nhonkavartiset ne ovat, jotka metsälle maut ja saloisuudet antavat,\neivätkä verson taimet ja norkospuut, kuinka vehmaatkin ja vesanoksaa\nlykkäävät!\n\n    Miehistä siis, vakaaveristä, vakaahartiaista,\n    verkatakkista, verkastuumaista\n    oli Kihlakunnan näkö ja hahmo,\n    tihuisa tunto ja tukeva tana\n    rivi riviltä sankkaisen, hartiaisen istujaväen\n    perätuhdon korkeilta keskipaatin notkoon,\n    vaan siirsipä silmää edemmä täältä\n    jalkavan haahden jatkuvaan kuroon,\n    niin muoto muuttui ja vaihe vaihtui\n    ja ahtoi naista, vaimoa -- lasta\n    laitojen kaari kupuvin kyljin, keulavin nousuin,\n    ahtoi vanhaa ja nuorta,\n    tertun tuorta ja karrenkuorta\n    tihuvin-taajoin, häilyin-huojuin\n    kuin niittyinen tienoo heinänsä tukkaa,\n    kukkaa ja kuloa,\n    terän tähdillä ikin, tähjillä myös,\n    haalluilla, lakastumilla,\n    leuhdoilla, lauhduilla, viehkillä, vaivuilla\n    sukunsa osan,\n    vaimoisen heikon, vaimoisen vahvan,\n    hauraan ja huomaisen,\n    neitosan, äitisän\n    turhilta, totisilta,\n    kirjoilta, lievyiltä poven ja helman.\n\nAlbert siis, Toistalon kätkömieli ja silmäaltis poika peräpiitan\nnipukoilla Lahdenperän lautamiehen kyynäsvierillä, oli varjoiltansa ja\nisompiensa kyykiltä kuin vahdissa, ettei mitään jäänyt näkemättä, jota\nsaattoi huomata. Olikin tässä, kun jotain tapahtui ja täältä\nkorkeammalta katseli, näkemistä yltänänsä ja ruokaa silmäin täydeltä\nmieleen.\n\nVene oli nyt jo miltei kukkurallaan väkeä, koko jänteikäs loiva juoksu\nperäkeulan alenemilta keskipaatin vankoille kaartumille ja yhä ylpenevä\nlaitaisa nousu sieltä kuin laaksokouruilta keulapuolen rintavaan\nlaveuteen ja kokkapuun kopeaan, kärkevään käyrään oli tukottu ja\ntungottu kirjavaa kansaa, vilivää ja vakavaa, kevyistä yksinä, raskasta\nsummana.\n\nIhmistäyteisen ja reunamilleen kansoitetun veneen yllä hahmotteli\nrantahuone harmaita hirsiseiniänsä, viikkoisilta rauhoiltansa kuin\nhämmentyneinä tähän nykyhälinään havahtuneina. Rantahuoneen oven\nulkopuolella makasi aurinko kuin mahallaan vesillä ja avarasta\noviaukosta tunki ja tulvi rantahuoneen sisiin kuvastelevaa heijaa ja\nvalon häälyä niin ylenmäärin, että pimeät orsiparrujen yläpuolilla\nmelkein sokaistuivat hämäriinsä ja seinähirret vedenpinnan rajoissa ja\nalapuolilla tuntuivat melkein kuin antavan myöten tämän ylipaljouden\ntieltä ja mutkittelevan ja polveilevan merkillisesti: saivat kuin\nsamettia ja haaluvaa vehryttä harmaisiinsa ja olivat syllän syvyyksiin\nkuin kynttilöillä valaistut aina alimpaan perushirteensä asti\npohjahiekan vajoissa. Seinilläkin huppeli ja hyppeli suuria\nvaloläikkiä, kuin olisi veden heije veneen kupeilla ja rantahuoneen\nedustoilla huvitellut työssä juhannuksinakin ja ripustellut hirsille ja\nrakosaumoihin avarasilmuista nuottaverkkoa, joka alinomaa vaihteli\nkokoa ja väijyä, ja jota alinomaa oli sonnittava uuteen asuun ja\nriippuun, kuinka häily meressä muotoili varjoansa. Äsken pesänsä ja\npoikasensa jättänyt pääskynenkin palasi tavantakaa rantahuoneen oville\nja läpytteli tuokion tovin siipinensä oven suussa ja näytteli\nhohtovalkoista rintapaitaansa ja silkin tummaa sinitakkiansa sekä\nnäytti kärsimättömältä, kivisti-kivahtikin, ennenkuin otti luovinsa ja\nkatosi takaisin ulko-ilmoihin: sanoi kai kovan sanansa ja kiraisi, että\nkauan tällä kertaa kuhnittekin, enkä minä pääse pesään! Oli heije ja\nilman häiky melkein epätodellinen varsin todellisen kirkkokansan yllä,\noli valoa yllin kyllin, mutta sen kutoi hämärä rantahuoneessa omilla\nlangoillaan niin että sees sakosi huikan katteisiin, ja valon yltä oli\nkuin läsnätöntä sokaa silmään: istuivathan sitäpaitsi kaikki muut\npaitsi peräpiitan väki kasvot päin rantahuoneen seinäselkoista\noviaukkoa, jonka ulkopuolella aurinko oli niin valtoimillaan kuin ikänä\njuhannuspäivän aurinko saattaa olla valtoimillaan kisailevan veden\nliekuilla ja pilvettömän suvipoudan ilmoissa ja kullanhuiduissa.\n\n\n\n\n5.\n\n\n\"Jo tässä hikikin tulee, kun ei tuuli pyyhi!\" sanoi Henriksson,\njoka hieman oli välittänyt takaviistoon katselemisissaan ja\nkangottelemissaan, koska parast'ikään ei ketään tuntunut olevan tulossa\nja oli semmoinen väli, että sopi vetää taskuliinansa esiin ja kuivata\nkasvojansa. Hän oli tyytyväinen laskuihinsa, sillä kolmea vailla sata\nistui nyt väkeä paatissa, ja se oli enemmän kuin hän koskaan\nmuisti Kihlakunnassa istuneen sitte Langholman vanhan emännän\nmaahanpanijaispyhän mennä suvena, jolloin kirkkoväkeä oli toiselle\nsadalle paatissa. Mutta silloin olikin ahdasta niinkuin ladotussa\nsilakkatynnyrissä! ajatteli hän.\n\nJuuvanin vaarikin oli alkanut käännellä niskapuoltansa ja selkäänsä.\nHän oli, vaikkei kyllä aivan kaikkein vanhin paatissa -- olihan siellä\npaitsi Metänkylän Agataakin, joka sentään oli vain vaimoihminen,\nmiespuolisiakin joku, joka ijässä meni edelle, esimerkiksi Ruisrannan\nEfram, joka kyllä jo kiisteli yhdeksättäkymmentänsä, mutta jonka olo\nmuuten jo oli samaa läpytystä ja hengenhinkaa kuin kynttilän, joka jo\non palanut talinsa loppuun, mutta vielä sydänlopuiltaan kuitenkin\nhiukka käryy ja liekkuu! -- Juuvanin vaari siis oli alkanut käännellä\nniskaa ja katsella taakseen: hänellä oli ikänsä puolesta ja\nisännöimiset omassa talossa jättäneenä, mielestänsä ikäänkuin velka\najatella ainakin kirkkopaatissa, jossa kukaan ei ollut käskijänä,\nmuitten puolesta asioita, ja valvoa, että kaikki tapahtui tavan mukaan\nja ajallansa sekä järjestyksessä. Väkikin alkoi olla koolla ja\nlähdöntiima käsillä: sitäpaitsi oli vaari huomannut, että peräpiitalla\noli lautamiehen leukaparta alkanut enteellisesti järähdellä ja silmät\nsiuketa semmoisille jyville, että ellei nyt mennyt edelle, niin kohta\nkuulisi lautamiehen äänen, joka kysyisi yli päiden paatissa ja olisi\npuuroinen: \"Ei suinkaan kukaan enää tiedä, että joku vielä olisi\ntulossa, niin hellitetään pesti ja päästään lähtemään?\" sanoisi ja\nlaskisi komentoa, vaikka säveäpartaisestikin ja soputasaiseksi\nasetetulla äänenpidolla. Sellainen taas ei olisi sopinut silloin kun\nhän itse istui paatissa ja oli paikalla, ja oli sentään ollut\nlautamiehenä ennen Lahdenperää ja sitäpaitsi jo täysimies silloin kun\nLahdenperän Taavetti vielä juoksenteli rippikoulussa, lisäksi oli\nPukkila nyt poissa paatista, jolla oli arvoa, ja Toistalon kapteeni\ntaas tunnetusti piti itseänsä puolivieraana näin kun sattumilta oli\nkotomaissa ja kirkkomatkassa suvella, sekä pidätti itsensä enemmistä\nsanomisista ja suunvalloista näin maavesillä. Lähimpänä miehenä asiaan\nehätti siis Juuvanin vaari Lahdenperän edelle vaarinottamisissa ja\nkäskemisissä ja käänsi niskaansa puolivinoon sekä kärähti taakseen:\n\"Koskei töpinää enää kuulu silloilta, niin mitäs tässä enää odotellaan\nja kuunnellaan kärpäsiä: heittäkääs köysi lossiksi seinältä, niin\npaattikin pääsee ilmoihin ja saa ihminen liikuttaa hartioitansa! Airon\ntyvi se on, josta kiskotaan ja airon tyvestä tärähtääkin sopii!\" lisäsi\nhän vielä, koska äänen ratas kerta oli akseleilla, ja katsoi\nopettavasti myöhästyneeseen Lahdenperään, jota hän ei hyväksynyt, koska\nhän oli nuorempi omassa virassa ja koska hän ei sitäpaitsi pitänyt\nhänen peräpiitoilla istumisestaan enempää kuin hänen äänenpuuroistaan\nja säveyksistään niin virantoimissa kuin muissa sanan manauksissakaan:\nlautamiehen pitää olla kuin lain taulun kiljuva sarana ja Herran Kiesus\nruoska kädessä temppelin esipihalla! oli hänen käsityksensä.\n\nJuuvanin vaarin sana oli paikalla tehnyt vaikutuksensa. Pari poikasta,\nPrankkilan Syyrak ja Mäkilän Petter, jotka vahingoikseen olivat olleet\nmyöhäisiä ja tulleet paattiin niin, ettei enää ollut tilaa\ntunkemallakaan peräpuolissa ja miesten joukossa ja jotka senvuoksi\nolivat joutuneet menemään, minne vielä mahtui ja nyt olivat\nkeulapakalla, vaikka jo isoja poikia ja varsisaappaissa ja kohta\nkymmenvuotisia kumpikin, akkamummosten ja lapsikakarain joukossa,\nkorvasivat ja paikkasivat häpeitänsä nyt edes siten, että saivat\nsentään olla miesmäisiä täällä ja rivakoita kynsiltä sekä kuin oravat\nkeulapestin kimpussa hyppysineen. Muutenkin oli koko paatissa ikäänkuin\nhavahdettu puolituntisesta torkuttavasta istumisesta, ja kymmeniä käsiä\noli kummallakin syrjällä auttamassa ja lykkimässä sivuseinästä ja\nsiltavieren partaasta, jotta keulaköyden irroittamisen jälkeen paatti\nperä edellä lähtisi liikkeelle oviseinän kolmattasyltäistä aukkoumaa\nkohden. Raskashan väkitäyteinen venhe oli liikutella, mutta kun\nyhteisvoimin autettiin, niin pian oli perätuhto Lahdenperineen ja\nToistalon kapteeneineen ja muine istujineen ulkoilmoissa ja kyynärä\nkyynärältä senjälkeen muu vene, jopa kohta koko peräpuolikin, jolloin\nKihlakunnassa alkoi se liikkuminen ja häärinä, jolloin airopuut\nhaettiin ja kirvotettiin istujain alta esille ja käyttöön sekä\nsovitettiin sitä myöten hankoihin kuin tilaa tuli, ja avitettiin\nhuopaamalla hidasta takamenoa ulos rantahuoneen ummista avoimille.\nPeräsinkin oli Lahdenperän toimesta painettu siihen viistoon, että se\nmenokurssiin päästessä ulkolipumilla jo valmistaisi kurssin vaihdosta\nja senjälkeen äkkikääntämältä sieppaisi keulaa rantahuoneen kulmitse\nulkovesille, kun niin pitkällä oltiin, että Kihlakunta koko mitaltaan\noli väkineen rantahuoneen ulkopuolella ja airot kirvotettu kummallakin\nsivulla toimeensa ja vetoon.\n\nKihlakunta oli siis nyt ulkona rantahuoneen ovista ja vapailla vesillä.\nRaskashan se oli ja väkilastissa ruhonsa täysiltä keikkuakseen ja\nkelluakseen nyt aluksi millään joutsenen kenoilla ja lipumilla\npaikallaan: paino on sentään aina painoa ja vaakansa lastilla, kun on\nveneen laitojen sisäpuolilla satakuntakin ihmistä, vaikka seassa\npientäkin väkeä, ahdettuna. Oli hälinää ja liikkumistakin aluksi,\nennenkuin kaikki airot olivat haetut esille ja kirvotetut näkyville\nsieltä, missä sattuivat olemaan, istujien peitoissa ja väen piiloissa,\nsekä sovitetut paikoilleen ja lykätyt hankoihinsa. Aikansa vei sekin,\nennenkuin ihmiset taas olivat asettuneet rauhoihinsa ja järjestykseen\nja istuivat jokainen taas paikoillaan piitoilla ja parrasäyräillä,\nminne tungoksessa mahtuivat ja tilan saivat. Häärää ja sohimista oli\nsiitäkin, kuka kussakin airossa istui tyveen ensimmäisen soutuvuoron\najaksi, mutta olihan viimein airo siellä ja täällä ulkona ja viimein\nkaikkikin airot kummallakin sivupuolella; joku ryhtyvämpi ja varatumpi,\nniinkuin esimerkiksi Juuvanin vaari tai Henriksson, yritteli jo\nhuopaakin tai vetoa, riippuen siitä, kummalla laidalla airo oli ja\navittiko veto vai auttiko huopa paremmin Kihlakunnan asettumista\nlähtötälliin ja menon neniin. Hälisemistä siis oli ja sohimista sen\nkuin väkeä ja ahtautta oli paatissa, ja ajantovia meni, ennenkuin\nkaikki taas tunsivat itsensä oikein paikoillaan ja levoissaan ja\nvarsinaista lähtöä sopi ajatella.\n\nEri puuhansa ja vähtinsä oli tässä alkuvaiheessa ja ennenkuin\nKihlakunta vielä oli päässyt oikein lähdön ja liikkumisen hajuille,\ntietysti peränpitäjällä ja helvarinvarressa istujalla, eli tällä haavaa\nLahdenperällä -- Lahdenperän haltuun nimittäin oli erinäisten estelyjen\nja kursastelujen jälkeen Toistalon kapteenin ja Lahdenperän lautamiehen\nvälillä, jotka molemmat istuivat peräpiitalla ja ruorin vieressä ja\nmolemmat olivat torjuneet arvotehtävää toisillensa, jäänyt helvarin\nvarsi: kinan oli katkaissut se, että Toistalon kapteeni päättävästi oli\nlykännyt varren lautamiehen kainaloon: \"sinä olet vanhempikin ja minä\nvain tilapäisesti maissa ja paatissa! ja sitäpaitsi minä istun tällä\npuolella ruorinvartta ja sinä oikealla kädelläsi hoidat sitä\nvapaammin!\" oli selittänyt, sekä lisännyt leikillisesti, että\nparranhahmostakin jo lukee, kumpi on taatumpi ja pätevämpi mies\npaatissa ja peräsimessä: \"minulla ovat huiskat kevytmielisesti pahnoina\nposkilla ja tuulessa, kun sinulla rahisevat puskat kurissa ja\nkeräjävakaina leuan alla ja liivin tupoissa!\" Lahdenperällä siis olivat\nhitsinsä ja kuumansa, olihan ainakin peliä ja juonta siitä, että sai\nKihlakunnan näin lähdössä ja täpärissä, kun ei vielä ollut vauhtiakaan\neikä peräsinkään siis siepannut viistää, kunnialla ja kolisematta ulos\nrantahuoneen nurkista sekä väylille ja vedon vapaille, peliä siis ja\njuonta ainakin ja tavallisinakin kirkkopyhinä, jolloin paatti sentään\nei ollut kuin puolessa lastissa nykyiseltään, mitäs siis nyt, jolloin\nKihlakunta oli kuin mäskätty väkeä täyteen ja proomu raskas kuin\nPietarin kalapaatti Genetsaretin järvellä! Katseli sitäpaitsi vierestä\nToistalon kapteenikin, ja oli häpeän vuoksikin, koska helvari nyt kerta\noli hänen hallussaan ja kapteeni ymmärtänyt olla höyli, osoitettava,\nettä maissakin osattiin ja että merikomentoa syhyi maapakan isännänkin\nkourapohjissa!\n\nOlipa siis meno tavallista laveampaakin ja melkein muhkeata, kun\nLahdenperä nyt peräpiitan korkeuksilta hoiti peränpidon vaivaa\nKihlakunnassa ja viljeli silmäparia kuin kahta kekäleen kärkeä sekä\nlaitasivuille kummallakin kyljellä että keulan kurkoon väen ylitse\nkaukana toisessa päässä paattia, jotta näki, selvittikö keula nurkan ja\nhuomasi, huovattiinko siellä, missä piti huopaista, ja käskisi vetoon\nsiellä, missä veto auttaisi ja oli airon lavalle tilaa vetoon. Silmää\nsiis viljeltiin ja ääntäkin vähän, mutta enin puhti oli omassa\nruumiissa, kun oli olkavarren puuskalta ja hartiaryhän tungolta\nruorinvarsi milloin painettava voimalla täysoikealle niin että\nToistalon kapteeni sillä puolen sai vetää makoansa kokoon ja tehdä\nitsensä latuskaiseksi, minkä taisi, jottei olisi tiellä, milloin taas\nsama ruorinvarsi siepattava nopeasti äkkivasemmalle ja vedettävä kuin\nsalpatelkeeksi omien esiruhojen eteen ja oltava ohukainen itse, elleipä\nperäti tiputtanut poikaa ja Toistalon Albertia viereltään mereen tuhdon\npäästä.\n\nTottapahan vihdoinkin oli kuitenkin senverran airoja ulkona ja vedossa,\nensimmäisinä nytkin täystämmissä Juuvanin vaarin ja Henrikssonin airot,\nettä Kihlakunta ruhossaan alkoi ymmärtää tosilähdön olevan kysymyksessä\nja rupesi, vaikka verkalleen ja ikäänkuin vastavitkaa osoitellen,\nlipumaan eteenpäin. Tämän jälkeen ei leikki enää ollut mikään,\nperäsimenlehti alkoi maistaa merta ja keulan kärkikin ikäänkuin\nhavahtui huomioille ja rupesi haistelemaan, minne käsin oli mentävä.\nNyt olivat jo kaikki airot kummallakin laidalla vedossa, rantahuoneen\nedusta rupesi hiljalleen jäämään ja Lahdenperä melkein kuin uusi mies\ntoimissaan. Muhkeuttahan kyllä edelleenkin oli miehessä, mutta nyt oli\nhelpotustakin siinä sojossa, jolla helvari hellitettiin lievään\nviistohuopaan ja menon henkeä haisteleva Kihlakunta taidoin ja täsmin\nohjailtiin rantahuoneen kulmitse ulos vapaille vesille ja keulaa\nhiljailtaan laskettiin kaartumaan kurkkulaidan ulappoja kohden. Vedon\ntahtikin veneessä oli alkanut kiintyä ja Lahdenperä peräsimessä veti\ntaskuliinansa esille sekä pyyhki rauhassa pusertuneet hikihelmet\notsaltansa. \"Meri henkäsee jo ja keula haistaa suunnan!\" selitti hän\npuheen aluiksi Toistalon kapteenille nyt kun jännitykset olivat\nlauenneet ja sopi pakistakin taas. \"Hellettä ilmassa, niin että tulee\nhikeen!\" hämäsi hän kasvopalavansa todellisia syitä, mutta punoitti\nedelleen kuin rapu. \"Eivät ymmärrä selvittää airoja ajoissa, niin on\nlähdössä sotkemista ennenkuin päästään liikkeelle!\" moitti hän ja\nselvitteli edelleen pinnistystensä helpotuksissa, ikäänkuin olisi\nToistalon kapteeni joku vieras paatissa, jolle oli annettava ajatusta\nnenään!\n\nKihlakunta oli siis nyt todella liikkeessä ja matka menossa. Albertilla\nLahdenperän vieressä, joka äsken vielä oli peräsimen varren\näkkinykäyksissä ja Lahdenperän lautamiehen väkivoimaisissa\nperämiestoimituksissa saanut hoitaa itseänsä, minkä osasi, että pysyi\nvarisematta peräpiitan nipukallaan, tarrata sormenpäineenkin, että piti\ntiiviisti kiinni tuhtolaudan syrjästä, hänellä oli nyt taas väljät\ntilat hallussaan, väljemmät kuin oikeastaan olisi ollut oikeuskaan näin\ntäydessä paatissa, ja huoleton olo katsella ympärille, minkä silmineen\nkerkesi täältä ylhäältä. Ensimmäinen huomio oli kuitenkin tälläkin\nerällä, niinkuin Albertilla aina kirkkomatkalla näin venehuoneesta\nlähdettäessä, ollut kohdistettava meren pohjiin paatin vieressä, joita\nerinomaisesti sopi katsella näin lähtiessä ja tästä, kun istui aivan\nulkopartaalla, ja hiekka haaltuvissa hämärissään oli syvimpiinsä saakka\nkuin silmän tarilla.\n\nAlbert haki sieltä käyrää sapelin hahmoa, jonka piti levätä pohjissa\nmuutamaa syltää rantahuoneen kulmasta, mutta jota Albert koskaan ei\nollut saanut silmäinsä kärkeen, kuinka tarkasti oli koettanutkin\ntähytä jokaisen kirkkomatkan alussa. Koto-Tapani siitä oli kertonut,\nKoto-Tapani, joka oli Toistalon Koto-Tapani jo silloin, kun sinne\nmuutettiin ja joka nytkin istui paatissa Toistalon piitalla: kas vaan,\nnytkin hän väen takaa ja paikaltansa toisten keskellä, nyökyttää\nkehottavasti päätä, neuvoo ikäänkuin katsomaan, torkottaa\nsormellansakin ja on touhussa, vilkuttaa silmääkin sekä osoittelee\npaatin partaan ohitse kiinteästi johonkin pilkkuun pohjissa, on melkein\nkärsimätönkin, kun ei riittävän nopeasti keksi ja löydä, mihin hän\ntähtää ja mitä hän näkee.\n\nOnhan siellä pohjan vaaluvilla ja kummallisilla kuvastuksilla\nkaikenmoista näkyvissä, haurua kasvaa kuin tummaa pensasta jonkun\npohjakiven tukkana, tuolla täällä luikertaa läpinäkyvistä kuulloista\njoku alkusuven hento leväkasvi hoikkaa häilyvää varttansa pintoja\nkohden, mutta muuten näkee vain vaalean hiekkasannan häipyvää\nkatoamista yhä hämyisempiin syvyyksiin, jossain kurottelee ehkä joku\noksan käyrä kuoriutuneita vaalenneita harejaan yhä himmivämmissä\nkaukaisuuksissa niin syvillä, että päätä melkein huimaa partaan ohitse\nsinne tähystellessä. Albert ja Tapani vaihtoivat katsetta: ei tälläkään\nerällä siis onnistunut, vaikka kumpikin oli koettanut parhaansa ja\nTapani suoraan osoitellut paikkaa: nyt oli jo enää pelkkää vihervää\nsyvyyttä nähtävissä partaan vierillä, vaikka sinnekin vielä kyllä yhä\ntunki silmineen monet syllät alimpiin pimentoihin, koska vesi sentään\noli syviinsä käsin kuin lasia ja aurinko hohteli parhaalla terällään\npohjattomiin. Tämä oli Tapanin ja Albertin tavallinen pettymys näin\nkirkkomatkan alussa, Tapani ei koskaan saanut osoitetuksi Albertille\npaikkaa, jossa sapelin piti levätä, kuinka koettikin, eikä Albert ikinä\nsaanut sitä silmiinsä, kuinka hakikin.\n\nJa kuitenkin oli Tapanin isä itse nähnyt ja kertonut, kuinka sotaherra\nviskasi sen mereen paatista, kun soudettiin rantaan ja ennenkuin hän\nkuoli, ja Tapani kertonut tapauksen, niinkuin hänen isänsä sen oli\nnähnyt. Ouran salmessa oli sodittu ja ammuttu silloin ja Tapanin isä\nkahden muun pojan kanssa juossut kylästä rantaan katsomaan ja kiivennyt\npetäjään Kuparvuoren kupeella, että näkivät paremmin ja olivat\nturvassa. Hirveästi oli paukkunut, ennenkuin venäläiset laivat läksivät\npakoon aukolle ja ruotsalaiset jäivät Ison-Ouran taakse. Yksi laivoista\noli uponnutkin ja siitä sitte oli soudettu paatilla rantaan ja\nsotaherra heittänyt sapelinsa mereen. Tapani arveli ja niin oli Tapanin\nisäkin sanonut, että sapeli varmastikin oli kultainen, koska sotaherra\nei ollut sitä tahtonut kenellekään jättää, vaan heittänyt mereen,\nennenkuin kuoli: aikalailla se oli ainakin kiiltänyt, kun se lensi\nilmassa. Silloinen Juuvanin vaari oli asiasta kuullessansa kyllä\narvellut, että sotaherra oli kiukkuinen, kun hänen laivansa upposi, ja\nsentähden sisutteli, mutta sitä ei Tapanin isä ollut uskonut, sillä\nmies oli ollut jalo kasvoilta, kun häntä katseli ruumiina. Tänne\nVännilän rantaan hän oli haudattu, niinkuin muutkin ruumiit, sillä\nruotsalaisilla oli kiiru myöskin, ja loivat haudat tänne. Tapanin isä\noli ollut katselemassa, kun siunaus tapahtui, ja vieläkin näkyvät\nrantaleppien alla kummut ja on haapaakin kasvanut niiden ylle, virnaa\nhaapaa, jonka kujaitse ja huminoissa nyt rantatie kulki. Paljon oli\nollut sotaherroja toisistakin laivoista paikalla ja kanuunoilla ammuttu\nmanuaareista siunauksen jälkeen, mutta pois olivat lähteneet ja haudat\njääneet tänne. Sitä kuitenkin kerrottiin, että viikolla, kun Vännilän\nrannassa arkisin oli rauhallista, täällä usein kummitteli, ja nähtiin\nsotaherra kävelemässä sillalla ja katselemassa sinne kohden, jonne hän\noli sapelinsa heittänyt mereen ja sieltä sinne, jossa hänen laivansa\nulompana kurkulla oli vajonnut upiin.\n\nTapanin ei siis ollut nytkään onnistunut osoittaa Albertille\nsapelin sijaa pohjissa, vaikka hän sen itse aina mielestänsä varmasti\nlöysi ja elävästi näki ja vaikka hän sydämistään soi, että poika sen\njoskus näkisi ja tietäisi myöhemmin puhua. Tapanille oli tämä\ntämänkertainenkin pettymys taas oikeastaan haikea asia, sillä nuorempi\nelää aina kuitenkin kauemmin kuin vanha, ja tietojen tarvitsisi sentään\nsäilyä. Tapanin vähän pitkä ja alaspäin taipuva nenä painuikin pieneksi\naikaa vielä enemmän nurpuun hyväntahtoisen ylähuulen ylle kuin\ntavallisesti ja hänellä oli hetken aikaa apeata olla, niinkuin vanha on\naltis apeuteen, kun sattuu murhe ja mielen vastus. Sinne airoonsa,\nvaimoväen väliin, minne oli joutunut ja missä hän oikeastaan parhaiten\nviihtyikin, ellei ollut lasten parissa ja lapsia ympärillä, jäi siis\nTapani toistaiseksi hiljaisena miehenä ja vaipu-ajatuksissa.\n\nAlbert sensijaan perätuhdolla, hän oli poikanen, ja ellei yhtä nähnyt,\nniin oli muuta katsomista. Kuinkas esimerkiksi muodosti virettä\nKihlakunnan kuve vedessä nyt, kun airojen veto kummallakin puolella\nrupesi olemaan järjestynyt ja kiintyvä ja raskas ruho pituudeltaan\nalkoi havata ja huomata, että menoon lähtö oli tosiaijetta, ja veden\nvierillä jäätävä? Eihän tämä liikkuminen näin aluksi niin merkillistä\nollut, laitavana vain, kokkavana vain, korskana sekä keulakäyrän\nuljaalta koholta että laitapielten mahakkailta miehustoilta tuntui\nkuussyltäinen näin aluksi vain vaakansa varmoissa mietiskelevän omiansa\ntervatuissa kyljissään ja ihmettelevän mielessään, että tosiansakos nuo\ntodella tarkottavat vierillä, kun aironlehti aironlehden jälkeen\npotkasee hulaisee vetonsa merissä, mutta tottapa alkoi virviä kuitenkin\nkehittyä kupeilla ja veden pinta kujeilla vierillä ja muodostaa\nkalvoissansa pyörylää kuin naurukuopan hivettä vereksillä poskilla.\n\nAlbertilla oli hyvä paikka täällä peräpiitan kulmilla katsella\nkorkeilta jyrkästi alas sinne, missä vesi Kihlakunnan peräkupeen\nvarjoissa viljui ja välkki syviä vihreitänsä ja vähitellen vaihti\nkuplivat kiekuransa venyviksi viiruiksi, jotka lavenivat ja liplivät\nkuin olisi silkkiä harso harsolta kehitetty veden kalvoista. Airoparien\naluksi vähän epätasainen veto oli nyt jo tavoittanut tahdin, Kihlakunta\nkyllä ikäänkuin niskoitteli vielä laiskoissansa ja oli kuin mahtava\npaikoillansa sekä empi kuin viimeisen tovin totellako todella vai ei,\n-- raskashan on sentään aina raskas, ja satainen kansa lastinvaakaista,\nmutta vierilaineet kylkiliepeillä kähertyivät kuitenkin vähitellen\npalkoisille kohoille, levittivät kuin laahusta ympärille, haaluvaa,\nkouruvaa, laveten vihjuvaa, alkoivatpa, kuin veitsen terille oheten,\nkasvaa harjan viiltoakin niskoihinsa, sylkäisten siellä täällä jo\nhyrskähelmenkin kuin hopean pirskeen kaatuvilta käyriltänsä. Meno oli\nnyt jo täyttä totta, koivuhangat visoissaan longahtelivat vanhoilla\ntottumillaan, kuinka vakautui ja vuorotteli vedon tasainen nyskäys tai\naironnoston huoahtava tauko: kokan rinta keulassa varmastikin jo\npuserteli edustoillaan vaahdon kukkaa kiehkuroille meren huljivissa\nsilkeissä. Oli raitista katsoa yli veneen nyt, kun peräpiitan\nkorokkeilta tähysti eteensä, tuuli hulmutteli meriltä, kokka piirsi\nrohkeasti matkan mieltä, kirjavilla oli kansakas haaksi ja notkumilla\nvedon väekäs voima, airorivin nousemalta, airorivin laskemalta kiihkeni\nmeno ja vauhdin paine, nosti kuohunsa halkova keula, levitti lainetta\nroiskuva rinta, viiletti viertoa peräkupeen liukava live, jäi vanoihin\nvesille kylkilaineen kolmiva liekku ja loiviva laahus.\n\n\n\n\n\n\nMERIMATKAA\n\n\n\n\n1.\n\n\nOlihan tämä uljasta, kun neniin hulisi tuuli, meri vihjotti ympärillä\nja viuhki Kihlakunnassa soutu. Selkäväylän väkevät sinet häämöttivät\njo penikulmaisena kurkkuna keulakärjen edessä, ja meri viekkui\nvaltoimillaan rantojen välissä niin kauas kuin silmä laski vakaista\njonoa tummien metsäharjain ja kärkivää kurkoa niemiväin kalliokielten,\njyrhää harmaata vuoririntain ja laakaa kuvetta valkokallioiden. Jossain\navoi nienten rako kuin akkunaa väliinsä ja salmen suitse uiski, kuin\nvesilintu laineilla, aukon loitoilla saaren hahmo, hartioilta tumma,\nkupeilta valkea, meren auterissa olemattoman tosi kuin unen näky.\n\n    Oli liepää ja leuhtoa, kaikaa ja haikaa\n    raikkaus merien, raikkaus ilmojen,\n    rantapäärmien raskas rauha,\n    vetten välkkyjen kirkas kovuus,\n    kaukokuultojen silko seeste,\n    taivaan sinien korkea selko,\n    laineen viertojen, salmen suljujen\n    viepä viehto, auvoinen kiehto, avara kutsu!\n\n    Albert perätuhdoillaan imi rintaan, silmiin ja sielunsäikiin:\n    Vene, väki ja meri!\n    Voimaa rungossa kansavan haahden, vedon vuoroa, tauon lykkää,\n    huojaa suihkassa väkisen soudun, huivien vilkkaa, olkien nytkää,\n    kiihtoa meno, potkoa airot, vankkuva hankojen laulu:\n    keuloissa kohinat, vierillä vaahdot, perillä vyörtävä vetten kyömy!\n    Vilvasta tämä, virkkua tämä, kirjavat edessä, väljät yllä,\n    ilmassa lounaisten hulat ja laulat, vesillä viekat sinen ja poudan,\n    kansaa kuin kisalla, huimin ja tummin, liinaläiskyin ja verkavehoin,\n    meri kuin häitä, häikyin ja heikuin, vilkkuviskein ja säihkysyvin,\n    taivaat vihillä valon ja kadon, pielten päilyn ja pohjien häivyn:\n    syvyytten silmää ajatukset huimiin mustissa alla,\n    kevyitten leijaa miel'havit sulkiin korkuudet yllä,\n    väljien henkää sydänjuurten soipiin merien vilju!\n\n    Kihlakunta, uljas tuo oli, ylpeä haahti kyläisen läänin,\n    menoilla matkan, terillä päivän ja sinkoisen meren,\n    korska keuloilta, kopea periltä, komea kaarroilta honkavan kyljen,\n    sulloissa värin ja väen, soutavan kansan ja tihuvan toimen!\n    Olipa kirjavaa, kyykkää ja huippaa soutuinen touhu\n    tuhtoisen veneen vakailta perän vaiheille keulan:\n    nyykkää ja nuojaa, tämän tirskaa ja tuon tirkkaa,\n    sirppaa ja sohia, nippaa ja nyhiä, vippaa ja vihiä\n    vaimokunta ja naisten puoli, tuhtojen ahto ja laitojen tunko,\n    häärit keuloissa silmät sokiin, värit velmuissa aistit villiin,\n    vienonviehkää ja puuskapovea, riipirautaa ja siunasielua,\n    rinnan ja vierin, kuinka mahtui ja kuinka sattui,\n    pääniskan altista, nenäpystyn valpasta, harakkaa ja hereätä,\n    koreata tai köyhännukassa, kevykäistä tai huolten kumaraa,\n    poskipalkoista, poskikurttuista, elämänosaista ja elämänorpoa,\n    vaimoa, naista, vanhaa ja nuorta, lapsenikäistä ja vaivun kuvaa,\n    kuinka sattui ijän vuoro, kukoistus tai kuihtuminen,\n    hurskasta, teiskaista, turhan terhentä ja hartaan huojaa:\n    yhteistä kirjavissa vain lauhto ja liepi, sirku ja siuku\n    ikuisen vaimoisen väen, äidillisen, neidollisen,\n    kuinka liekin maanlikeinen, taivaankajeinen heikkojen suku,\n    kukkashilpinen, heinänhyötyinen, korrenkarsinen kuin niitty\n                                       kukkineen, kukinnoinneen.\n    Entäs vakaa keskinen paatti laitojen vankoilta perätuhdon nousuun:\n    taaja tanaa hartiamiesten ja hieveräpoikain,\n    verkavartista, sarsinuttuista, soukan kapoista ja tykevän täyttä,\n    isäntää ja taksimiestä, renkiä ja itsellistä,\n    meripoikaa, maanmyyrää, tonkijaa tai tepasniekkaa,\n    miestä puskapartaista ja miestä haivensaitaa leukapäältä,\n    tällä sammalrahnat leuan alla, tuola oraksen versot\n                                             huulilaistoilla,\n    nuoren pajua ja vanhan pehkoa, homeen hajahtaa tai vereksen kirpaa,\n    miestä kaiken karvaa, työluista ja polkka-anturaista,\n    tiivisleukaa ja lörppälerviä, jyvän seulaa tai jyvän laaria,\n    rinnan kaikki, vierivierin vakainen ja muhoparta,\n    pojan varsa, äijävaari, miehen muhka, miehen vätys,\n    kuinka mahtui piitan pitkos ja kyhi olkaan olan varsi:\n    mieskansaa mustanansa, harmainansa Kihlakunnan peräpuoli,\n    vakaan järkkää, painavaa penkin, makuisaa jyvän,\n    hartiaväkistä, kellä vaakaa, tuimaa, kellä otsalla vako,\n    sekaistakin joukko, tyhjän tärkeätä, kellä turhuutta,\n    hopun huitojaa, viekkaan vikkerää, väärän vänkää,\n    kellä löyhä juuri, kierä mieli tai vino tahto,\n    käryä tällä pään umpi, kutkaa tuolla hengen iho,\n    miestä mitätöntä kadehaluin, höylätylsää höylämiestä,\n    miestä, niinkuin kirjava miestenkin seurakunta,\n    rikkaa, ruista, vaikka kaikilla papin kasteelta miehen nimi,\n    räätälin teolta miehen housut, omasta mielestä miesmiehen ryntä,\n    tyhjän pätöä, toimenterää, Hupa-Heikkiä ja Visu-Vihtoria,\n    Maailman-Mattia ja Tupa-Taavettia, Juttu-Lauria ja Juuttu-Pekkaa,\n    miestä suolaista, miestä lietoa kuin merellä maku ja laatu,\n    laineen viske tai ryngän hyöky, karvas voima tai liepä loisku:\n    sakeata sekaa vainiosaven ja urpaturpeen, löysähiedan ja\n                                                        umpinummen,\n    niinkuin on aine ja saoksen sattuma miehisen suvun,\n    raskaan tai riuskaan, irtovarsan tai valjasjuhdan, turpanenän tai\n                                                         kyömykuoman,\n    elämänperiä tarpoovaisen: pohjaa-lounaata, päiväpuuttoa,\n                                                päiväkyltää,\n    elämänpiiriä tähyäväisen: itää-länttä, itua, lähtyä valonvallan,\n    elämänsatoa korjaavaisen, kuonaa-kultaa, palkkaa, pilkkaa\n                                                   samanveroa.\n\n              *     *     *\n\n    Olihan soutu, kenen tiukkaa, kenen tämän tätä,\n    vetelätä toisen, vedon veruketta, tanaa toisen, hartiantakaista,\n    mutta kuinka kukin, tyvissäkö torkkuen vai tyvestä kiskoen,\n    urilla oltiin, haaksi menossa, painolla painonsa,\n    ja Kihlakunta kun kulkemassa, niin visuiltaankin vauhdilla vaakaa.\n    Huomasiko totta, mitä menoa tehtiin, kun raskas liikkui ja meri jäi.\n    Näki rannoista vierillä, missä vilisi pensasta, leppää ja katajaa,\n    näki kallionkärjistä, mäntyviidoista, takavinhiin jäävistä\n    niinkuin olisi kilpa jalattomilla siitä, kuka kiivaimmin pötki,\n    näki Mustista, Juuvanin penistä, kieli ulkona, kita huohossa,\n    rantakiviä, kalliontörmää, pensastihukkoa käpäläkarkua luikkivasta\n                                                       ja syöksyvästä,\n    että meno oli totta ja keulankäyrä penikulmaa nielemässä,\n    näki loiskasta kupeilla ja kouruista airojen kuoppaimilla,\n    että vesi ymmärsi liukkaiksi kyljet ja kuusiset tämmikkäiksi.\n\n\n\n\n2.\n\n\nOlihan meno menoa jo nytkin ja venheen luikaa, kun vesi vierillä katosi\ntaaksi, minkä kerkesi. Mutta varaa oli vauhdissa kuitenkin parantaa, ja\nparantaa vielä paljokin, kunhan tarvittiin. Vetiköhän aironvarsissa\nvielä tosissaan kukaan muu kuin soutuvuoron istuja tyvissänsä, vaikka\nkädenkämmentä kyllä lepäsi airopuulla ja seurasi muodon ja mukavuuden\nvuoksi myötä ja vetovuoronsa niinmonta kuin mahtui piittalaudalle\nistujaa airontyven taakse? Ja tokkohan niistäkään, jotka nyt vuoroltaan\nistuivat tyvissä ja liikuttelivat airoja, juuri kukaan muu, ellei nyt\nvasiten ottanut huomioonsa vakaata Juuvanin vaaria ja aina harrasta\nHenrikssonia, kiskoi millään todemmalla halulla ja olkaväeltä\ntaksissansa. Olihan toki juhannus parastikään ja juhlapyhä, ja kukahan\ntässä olisi pitovaatteissaan ja kun kaikki sousivat, rehkinyt yli\ntarpeen.\n\nEi nyt tarvinnut erikoisesti tähdätä esimerkiksi Herras-Mantan airon\nlehteen, joka laskettiin veteen niinkuin lepäämään silloin kun\ntoisetkin laskivat aironsa ja nostettiin takaisin ilmaan silloin\nkun toisetkin nostivat: vesihän joka tapauksessa juoksi ja tippui\nlehden latuskoilta, oliko sitte kiskonut vai ollut kiskomatta sen\najan kuin lehti oli upi. Ei tarvinnut siis erikoisesti tarkata juuri\nHerras-Mantan soutamista -- hänhän oli tavoiltaan ainakin hieno ja\ntottunut lipoomaan kahvinsakin lusikanlehdellä, -- sillä eipäs monella\nmuullakaan airon kuopaisulla mainittavampaa muljahdusta tapahtunut\nveden kelluissa. Olihan esimerkiksi Vainionperän Heikki kylläkin\nuskollinen mies töissänsä ja taksissansa ja täyslapion vääntäjä ojan\nsavissa, mutta kyllä hän säästi itseänsä niinkuin selkäänsäkin näin\npyhäverkaisissa ja soutajana kirkkopaatissa, eikä ollut vähintä pelkoa,\nettä ohkaisempikaan airon lapa hänen nytkäyksillään olisi joutunut\nkatkeamisen vaaraan. Iso-Vileeni myöskin oli niitä soutajia, jotka\npitivät riittävänä, kun kasteli aironsa päätä mereen: vetäjiähän oli\nmonta ja joutivat ne vetää, jotka viitsivät! Vileenihän oli ainakin\nniitä miehiä, jotka säästävät luitansa siinä otteessa, joka juuri on\nkäsillä, jotta olisivat riuskaita silloin joskus, jolloin ei enää\ntarvitse huhkia, lisäksi istui Vileeni tällä erällä -- kuinkas oli\nsattunutkaan -- Herras-Mantan kyynäskyhillä ja vaimoväen piitoilla\nkahden kuukauden merimatkan jälkeen ja ymmärsi sen, että meripojalla,\nvaikka ikävuosiakin jo, tämmöisessä tilapäässä oli muuta sekä mielen\nettä suun velhomista kuin repelemiset kuusen tyvissä ja hartioittensa\nrääkkäämiset.\n\nOlihan seassa kuitenkin, niinkuin joukossa aina on monenkaltaista\nvesaa, joku yksinkertainenkin tai muuten vauhkoverinen, joka\ntarvitsemattakin oli, jollei ehkä järin harras, niinkuin Juuvanin vaari\nja Henriksson airoissansa, niin kuitenkin vedon nuoteissa ja nyskäyksen\nhäälymillä, ja koska heitäkin oli useampia, ja airoa kummallakin\npuolella sentään semmoistakin, jonka potkauksilta vesi sai pyörylää\nposkiinsa, jopa jollain vedolla kurahtelikin ikäänkuin olisi hotkaa\nniellyt sisuksiinsa, niin kyllä Kihlakunta menonsa jomoissa pysyi ja\nparemminkin vain aina melkein kiihti joutuansa, kun vaa'an painokin nyt\noli päässyt oikeuksiinsa ja väkilastinen paatti puserteli päisin omaa\npuskuaan melkein ikäänkuin airojen apua ei enää olisi tarvittukaan\nmuuta kuin muodon vuoksi. Kohdittaisesta laiskuudestaan huolimatta\ntuntui soutu nyt väkevältä, koko laitava paatti nuojahteli ja nyykki\nväkitäyteisenä myötä, kuinka airoparit nousivat ja airoparit laskivat\nja häälähti kirjavissa vedonnyskän notkuva huoja.\n\nOli nyt jo asettunut veneessä alkulähdön pieni levottomuuskin ja\nahtauden hälinä. Jokainen oli puristunut paikoilleen, mihin oli\nalunperin istunut ja myöhäsaapuneena joutunut, oliko sitte olkapäällä\ntilaa vai saiko tunkea ja tehdä itsensä soukaksi, että mahtui väliin.\nTottuihan sitä, ja katseli ympärilleen, kenen viereen oli sattunut; ja\nnäinkös juhannuspyhänä, kun ilma oli kaunis ja väkeä talot tyhjiksi\nmelkein paatissa, oli aika nyrpätä mieltään siitä, että oli piukkaa ja\nsai supistaa itseänsä, jotta jotenkuten sai olluksi: hyvä vain, kun oli\nmatkassakin edes ja mukana joukossa! Aluksi oli tosin pientä hämää\nsiitä, kun istuttiin näin limissä ja kenen kyljillä hyvänsä -- eiväthän\nviimeiset enää olleet kerjenneet katsomaan, mihin välipaikkaan itsensä\ntunkivat ja tulivatko omille piittasijoilleen, kunhan vain yleensä\nolivat saaneet istuinpaikan jossain ja kiilanneet itsensä minne\nhyvänsä, missä vielä oli väliä, vaikkapa parraspielille kyykkimään! --\noli aluksi ollut hämää ja tottumattomuutta tästä, ennenkuin kaikki\nolivat rauhassa ja asettuneet siihen tietoon, että nyt istuttiin näin\nja tässä järjestyksessä ja suu ja puheenjuttu sekä muu mielenolo täksi\nmatkaksi asetettava siten kuin sopi näissä naapuruuksissa ja\nairoseuroissa. Kestikin näissä oloissa ja yleisessä likekkäisyyden\nsohinassa tovi ja väli, ennenkuin itsekutkin olivat taas koonneet\nitsensä omiinsa ja alkaneet rauhoissa havata lähilleen sekä valmistua\nsiihen, että puheenkertaakin oli viritettävä, koska yhdessä istuttiin\nja matkaa oli taipaleelta ja penikulmaa selältä edessä.\n\nLahdenperän isäntä peräsimessä olikin jo ryäissyt ja sanoa lykäissyt\nToistalon kapteenille vierillään uuden tyvenemmän kerran ajatuksensa\nilmoista ja sääsuhteista. \"Poutaa maailmassa niin että palavat\njuoksevat kasvoilta!\" sanoi hän selitti ja pyyhki kuivasi taskuliinalla\ntaaskin punakkaa naamaansa, joilta todella hikihelmeä edelleen pusertui\nesiin ja poreili ihoilla kuin ränneinä: olikin ollut niinkuin muistamme\npinnettä ja puhinaa miehellä näin peräsimen varressa aluksi, ennenkuin\nKihlakunta kunnialla oli selvitetty ulos rantahuoneesta, airot kaikki\nkäynnissä ja peräsin siepannut nuotin: nyt selkämenoissa ja\ntäysvedoissa sopi huokaistakin ja huojentaa pieliänsä! \"Paatillakin jo\nnenissä haju, että mennään kirkoille!\" lisäsi hän sekä katseli\nmielihyvin yli mittavan Kihlakunnan, jonka keulakurko jo varmasti\npiirteli selkiä kohden Friisilän niemen nokilla sekä halkoi vettä kuin\nsilkkiä. Ylpeäksikin tässä tuli ja kyömää ajatuksen tukkaan: kansaa\nlääniltä edessä, soutu summana notkumassa ja ento keulan, kunne kääntyi\nväekäs haaksi, vääjillä oman käden!\n\nNiin virkisti peri-ihoja, että tulivat poikamaisuudet mieleen\nvielä täydessä isäntä-ijässä, pakkasivat potkuille kuin varsat\nkevätlaitumilla: halustakin olisi viannut kurssia sen erän ja hiemasen\nnojannut ruhoineen helvarin varteen sen pienen hivan, että liki olisi\nmenty, hiuskarvan hipasemalta aivan Friisilän kärjen niemen nokitse\ntuossa edessä, missä vesi hulikoi ja pulikoitsi kiloista lystiänsä\nkalliopartaan särmillä ja kulmava vuoren paasi pudotti reunajyrkkäänsä\nniin äkkisuorasti alas meren vihreisiin mustiin, että syvyytten nielua\nei tehnyt mieli ajatuksissakaan mitata! Mitäs sanoisivat muijaset\netukeulassa ja siunaisivat sielujansa, ja mitäs noituisivat soutajat\nmaapuolella tikkujensa tyvissä ja partaisemmat kiroilisivatkin, jos\nleikkisi vähän ja antaisi keulalle pienen viitteen ja äkiltä olisi\nseinänsyrjä vuorenkarvaisena tyrmiltänsä vieressä, paatin kylkipuoli\nlennoilla kuin laitojensa ruskaan ja soutajat sävähtämässä airojensa\nlehtiä, koska risahtaa ja säpäleet katkoina pyryvät ilmoissa!\nMiesmäistä tuo olisi, kun hivauttaisi pahimmassa täpärässä helvarin\nvartta kainalossaan taas hiemasensa, vuoren syrjä jäisi nätisti ja\nvapaasti, niinkuin laskenut oli, neljän kyynärän matkalle harmainensa\nsivuille, eikä ainoakaan airon kärki, vaikka tihuvasti lipeillä, olisi\npidellyt, onko kallio-aine kovaa vai pehmeätä rakeiltansa: \"ettepäs\nvain niin koohoja olleet, että pelästyitte Friisilän niemen lohkeevan,\nkun me painoimme ohitse!\" ulisi rauhoitellut pahinta säikäystä, kun\nkeulalla taas oli silkka ja sileä penikulma torkotettavinaan, olisi\ntorunutkin pilaillut ja pitänyt muka perämiehen kopua paatissa: \"mikäs\nhämä teillä nyt on maapuolilla, ettette souda, onhan airoilla\nlusikoitavaa, minkä Ströömin selässä vettä: kirkkopaatissa on oltava\nharras piitoilla niinkuin kirkossa penkillä ja vedettävä täällä airon\ntyvestä niinkuin siellä virrennuotista!\"\n\nLahdenperä oli kuitenkin isäntä ja lautamies, hän voitti kiusauksen\nviekotukset ja muut friskeyden potkot verissään alkuunsa, painoi pahan\nkuiskutukset mielensä upiin kuin nenäliinan riepun kädessään taskunsa\npohjiin, sekä oli laita ja luotettava mies Kihlakunnan peräsimessä ja\nantoi helvarin varrelle kainalossaan sen hienon sysäyksen, joka\nvakaasti ohjasi keulan kurkuille. \"Meillä ovat niin syvät ja selvät\nvedet Ströömillä, että saisi kölipuun rapinoitta vaikka kylkipielillä\nhöylätä niemen särmiä tasaisemmiksi rannoilla, jos kiusaisi!\" virkahti\nhän vain laadullisia ja naapurijuttua Toistalon kapteenille vierillään.\n\"He-he, vaikka ovat ne sahatut senkin seitsemiin vuorenpitäviin\nnirkoihin, jotta olisi siinä kolistamista!\" naurahti hän omalle\njutunjuurelleen ja löysäsi edes tätä tietä mielenvirkistyksensä\nuumahihnoja. \"Kukas senkin vaivan on nähnyt, että nuokin jykärät kaikki\non meisselöity kouruihinsa ja silittänyt vielä kulmatkin niin, että\nrakeenhijettä et tuntisi sormenpäähäsi, vaikka pidellen koettelisit\ntyönjälkeä!\" ihmetteli Lahdenperä vielä yleisempiäkin sekä semmoista,\njoka tuntui hurskaanmakuiselta ja sopi suuhun näin kirkkopaatissa ja\nkirkkomatkalla, jolloin ihmisellä ajatuksetkin ovat kammatut siivoille\nniinkuin tukkakin. Olihan sitäpaitsi näin peränpidon joutilaissa ja\nmuussa mielenlevossa ajanhupia silmällekin, kun katseli sivuille ja\nvuoren törmä jäi eikä ollut muuta tekemistä kuin ihmetellä sitä\nauringon valon haaskoa ja järjettömyyttä tämmöisenä poutapäivänä, kun\npaljaille vuoren kallioillekin ja kupeille ja pelkille meren laineille\nja huikenteleville vilskutuksille kaadettiin ja tuhlattiin samat määrät\npäivän pilkutusta ja armon viljaa kuin rehellisille rintavainioillekin\nja hyödyllisille nurminiituille omilla talomailla, vaikka täällä\ntotisesti eivät siitä saaneet hyvää muut kuin mitä helon peleillä ja\npeileillä itsillänsä kukaties oli heijaa ja kevytmielisyyttä itsestänsä\nlipumillaan ja puneran huulimilla tai mitä joutilas laiskoiltansa\nniinkuin tässä itse pyhäisissänsä huvitteli mielensä ajatuksia turhilla\nkatsomisilla ja veden liekkujen kaitsemisilla: kirkasta veden kulaa\nkuitenkin kaikki tyyni vain, ja kovaa kallion silaa ja kylkeä se, mikä\noli muuta!\n\nHermankin airontyvessään oli jo äänessä: kuinkas hän olisi vaiennut,\nkun jo joku muu oli avannut leukansa ja katkaissut lähtemisen hämät,\nsekä liike ja meno muutenkin täydessä tahdissa ja soutunotkussa\npaatissa: ei Herman yleensä tunkenut ensimmäisenä ja ennen talollisia\njutun praakeille -- tottunut hän oli kuuron Judittansa kanssa\nsiihenkin, että suun tiesi omaksensa sitä viljelemättäkin -- mutta näin\nkun alku oli murrettu, ja joku päästänyt sanan varsan valloille, niin\nkyllä Herman aina oli toinen mies jutun saralla. Jo sekin, että\nsilmäpari oli niin valkoisen harmaa kuin Hermannilla aina kasvon\nkurttujen lomissa, ja aina valppaan vireillä, jo sekin olisi\nvaikuttanut, että juttu ei jäniksenä olisi koskaan päässyt häneltä\npuskiin katoamaan ennenkuin hän oli jäljissä ja kinterillä, jo sekin\nolisi riittänyt siihen, että Hermannilla aina oli sana paikalla\nriipassa, kuin ha'an käyrä määrlössä, mutta lisäksi tuli, että\nHermannilla sitäpaitsi oli samojen vesivaaleitten silmäakkunain takana\nmieli kuin vetten hääly, joka silmänräpäyksessä oli eloissa ja\nrenkailla, mitä sattuikin ja tapahtuikin ja aina omisti herneisiinsä\nkaiken, mitä näkemistä oli. Kukas muu esimerkiksi kuin juuri Herman,\nolisi, kun käveli ohitse ja katseli ruohoihin tien vieressä ja näki\nmessiäisen karvaisena kukkasen tupessa, kukas muu kuin Herman olisi\nhuomannut muuta, kuin että pörriäinen oli toimessa upiaan myöten ja\nhaki ruokaa. Herman sensijaan oli paikalla perillä, oliko takaruumis\nitikalla käprä vai löysän laiskoilla lehdellään ja sanoi kohta:\nehtooksi saadaan sadetta, koska messiäisellä on kiiru korjuissansa ja\non ahne: ja ehtoosti satoikin! Tai kukas syksymyöhillä onkisouduilla\nnäki jäänhilettä ruohikon korsissa ja ajatteli siitä muuta kuin että\nkas, yöllä on pakastanut ja vesikin ollut jäässä, kun Herman sensijaan\nkohta pitelee sorminensa korren ruokoa, mittaa arvioi välit\njäärenkaasta veden pintaan ja kertoo päivällä kylällä, että talvi\ntulee, ja kiiruulla, \"käynyt jo viimis yönä kihlaamassa meret omiksensa\nja jättänyt sormuksensa kolmen tuuman korkeuksille kaislaan: kolmen\nkuulutusviikon jälkeen on lahtivesillä talven mitaksi aviojää!\"\n\nMitäs nytkin, kun tirkistää airon tyvitse ja seuraa kuin merkillisiäkin\nhuomaten veden loroa lehden puulaipalta mereen sillä aikaa kun lapa on\nnostettu ilmaan ja airo suorittaa matkaa takakuroon uutta huopaisua\nvarten: \"peijakkaat, kun kiirivät ja pirskivät pinnoilla kuin lasin\nmureniksi särkyisivät ennenkuin suostuvat meriin takaisin ja menevät\nmuuhun märkään!\" sanoa tokaisee hän kuin tärkeänkin tiedon pisaroiden\nvaiheista sekä selittää suoriltansa merkin huomaamatta sitä, että hän\nnyt taaksepäin kääntyneenä puhuu Juuvanin vaarin korvaan, joka istuu\nselän takana ja soutaa lähimmässä airossa. \"Poutaa kuin rieskaa täksi\npäiväksi ja vielä huomiseksikin, koska meri hajoittaa hiuksiansa\npäiviin eikä pelkää, että suortuvat hopeissansa kastuvat!\" \"Sinä nyt\nhiuksinesi ja hopeinesi: tottamar vesi pärskii kun airo polskii ja\npoudan tietää höpisemättäkin!\" ärähti selän takaa vastaus paikalla:\nvaaria harmitti lorupuhe kirkkomatkalla ja kesken vakaata soutamista ja\nsitäpaitsi aivan oman korvan juurissa.\n\nVaarilla oli vanhaa kaunaakin Hermannia vastaan, koska he olivat\nsamanvuotisia ja mukulasta asti nähneet toisensa, mutta ikänsä ajan\npysyneet erinuottisina sekä virrenveisuussa että muussa elämän\njuonittamisessa, sitäpaitsi olivat he lehmälääkäreitä kumpikin\nkyläkunnassa ja kun toinen tutki taudin syyt kasasta, niin toinen oli\nviisas silmän väreistä ja kalvopinnan kihtauksista, oliko sametti\nniissä syvempi ja sinisempi vai tylsempi ja sarvisempi. Vaarilta\npääsikin pieni kateuden röyhäys sanoihin: \"Meren suolan hiukset ja\nlehmän sydämen rohdot, ne lienevätkin saman apteekkikaapin tavaraa, ja\nmolemmat saman pääkerän huja-hajaa!\" sanoi hän näreästi sekä nykäisi\ntällä kerralla vielä tavallista terävämmin aironsa varresta.\n\nEihän tästä kuitenkaan riitaa syntynyt, Herman oli luonnonlahjoilta\nniitä huolettomia miehiä, joille tuulenhumu vaikka liepäkin ja\nlauhahelmainen kukaties on varteen otettava seikka matkoilla,\nkoska sen nokitse ei pääse kuin luovimalla edestakaisin ja\nitsepintaisuuden kestävyydellä, mutta joille kivenmuhkura tiellä,\nvaikka kovapintainenkin ja särmäkäs paikallaan, on vain semmoinen kyhmy\nvarpaan edessä, jonka välttää ja jättää koskemattomana taakseen, kun\ntekee polven matkassa ja kaartaa ohitse, eikä vaarikaan kait puheineen\npahempaa tarkoittanut, kuin semmoisten lorupuheitten korjaamista, joita\nei järkiseikkainen mies ilman vastaväitettä suvaitse kuulumillaan ja\njotka hätistää ikäänkuin hyttysen härinät liika likeltä korviaan.\nHerman siis vain huojahutti käden lehteä ilmassa sekä tokasi\nhuikenteli:\n\n    \"Hujat-hajat, suvi ja savi, ilman hulja ja ruohon parta,\n    mitäs kaikki, pääskysen piippa ja puskisen kyrä,\n    meren roiskeen lystit vai meren roiskeen suola,\n    äkä vai häkä, hula vai hapan komeroisen pään,\n    kunhan vain pihii kylkien palkeissa hengen hinka,\n    suun kidas ahmii ja ruumista ruokkii vilja ja pouta:\n    mies hikii mieltä kuin pihkaansa tervas tai mahlaansa koivu,\n    karvasta-kitsasta, makuista-mehoista, kuinka on laatu ja sako\n    tihkuvan uhon ja helmivän mehun!\"\n\nHerman kurahutti kurkkuansa sanaviisunsa jälkeen, mutta hämäsi samassa\nvakavuudentapaiset jutustaan, väänsi hartiata toiseen viistoon\nsenverran, että sai silmännokkaansa Henrikssoninkin oikean olkapäänsä\ntakana, sekä haastoi, ikäänkuin sitä sanoakseen jo olisi kauankin\nsylkeä suussaan kurnutellut, puhui ja pakisi sekä laski huolettomia.\n\"Kuinkas käykään nyt meidän vaikka kaksin miehin tässä kiskomme\ntyvissämme kuin palkoissa ja katkismuksenläksyissä: vaimoväki, vaikka\nhamepukuista, pysyy edellä vaan, ja keulapäätä likemmäs emme pääse,\nkuinka hartaasti hartiata repelemmekin! Mantakin siellä, ettet vain\nvioille vedä pitsin hepsuja hihasissasi, koska aironlapasi ainakin joka\ntoisella vuorolla havii vettäkin ja kastuu!\" varoitti hän yksin tein\nHerras-Mantaakin sekä vilkutti silmää Vileenille Mantan kyynärvierissä\nmeripuoliairon tyvissä: \"Varoppas vain, ettei hempukka souda ohitse\nvieriltäsi, ja maapuoli paattia pääse meripuolisoutajien edelle: sinä\nmeriltä palanneena ja kokemattomana et tiedä, kuinka lentoveristä\nsukukuntaa naisväki on, kun niillä on hepenettä yllä ja ne ovat\nperhosia!\" Vileeni mäjähti tietysti nauramaan ja Manta tirskahti. --\n\"Soudetaan kiinni, jos saavutetaan, tai jäädään suremaan, jos\njätetään!\" kehui Vileeni, ja Manta hipsi kattuuneja ripsemmille\nVileenin puoleisilla olkanyhillään: mitäs hän olisi puhunut, koska näin\noli lykästänyt istuinsijassa ja sopi olla somillaankin, kun keveästi\nsousi, toisen kätensähän aina senverran vapautti, että hypisti siroa,\nmissä puvun laskos tarvitsi: kolmetkymmenet jätettyään pitää\nnaisihmisellä sormenpään ymmärryksen olla valppaana. \"On niin hellettä,\nettä hihan vaate kuumaa!\" selitti hän ja nypläsi, sekä oli västäräkin\nvippaa Vileenin silmään. Povipielen röyhääkin piti löyhätä pienellä\nnypällä ja sormen sivalla.\n\nPuheen sorinaahan nyt oli jo koko paatin mitalta, sorinaa, soudun\nnyykkää ja muuta hilpaa koko väekäs kirkkohaahti, ahtimillaan,\nkirjavillaan kiihtävä Kihlakunta, minkä vain kurkoa solean mitoissa ja\nlaitaa lavean kaarroissa.\n\n              *     *     *\n\n    Leikkasi keula silkkiä meren,\n    airojen tempa potkasi menoa,\n    kylkien kuve vaahtosi vesiä:\n    Viljaa oli poudalla kylvätä tuhlaten kultansa yltiin\n    rantojen kalliot, huojuva kansa ja laineitten riemut,\n    merissä sineä sinkoa nuolta säihkynsä teriltä,\n    minkä loiskua lähillä tai soljua kaukaisten salmien suilla,\n    tuulilla huimaa, aikaa ja tietä\n    liehtoa ilmaa, heimoa kasvoja, liitää ja laadella,\n    viskellä kulmaa Huuskerin Selman solmetun huivin\n    ja pyyhkiä hattaraa silloilla lounaisten laen!\n\n              *     *     *\n\n    Suvi ja kesä, köykäistä ilma, ja ihmisen kevyttä,\n    joutoa pyhä, rattoa juttelu, soutu seuraa,\n    mukaa ja hupaa, haasteliko vai vaikeni, kuunteliko vai rupatti,\n    ääntä kehrillä kuin rukkien hyrrää läänisen talon kapiotalkoissa,\n    pakinaa pajalla kuin tarinaa virkillä samaisen tuvan juorukeräjissä,\n    juoksuilla täällä langan juolu, nyplillä tuolla solmun kiusa,\n    salaista ja julkista, vaivihkat korvan juuriin, avopaasat laveoille,\n    tämä täällä lakoleuoin laskee köyttä paksun jutun\n    vieriin, taakse, piittapieliin, kuinka kukin korvaa lainaa,\n    tuopa tuolla nurpanenin hierii piimää pitkän viisan\n    lähikorvan umpiin-aukiin, kuinka nurut kuulla viitsii,\n    pilat puhuu, viisaat puhuu, visaiset tai viekastavat,\n    kuinka kullakin on mieli, nenän mittainen tai nenänlyhyt,\n    nenää pitemmälläkin tai varsin sieraintukko!\n    Vaieta sai joukossa, eikä sitä huomattu,\n    koota, kätkeä, jos oli säkkiä, itsessänsä nuhjua, jos oli umpipötky,\n    sai laverrella, jaaritella, eikä sitä pahattu,\n    olla jouti, olla lervi, olla puoleton ja suulas,\n    olla kaihto, olla kätkö, sydänsäikky, sydänsala,\n    viisaskin ja mielevä, hilpäsuu ja heresilmä,\n    umpinenkin käyräniskoin, mielen yllä nahkakaihit,\n    valppaan kerki virekulmin, otsannoston avohavin,\n    koska oli kansaa koolla kaiken karvaa,\n    ihmisvilkkaa kirjavalti, ilman pieltä, merenäärtä riittävälti,\n    jotta oli kaiken sieto, monitunko väljähillä,\n    ihminen suvaittu, niinkuin oli, ahtaissakin avarpielet!\n\n\n\n\n3.\n\nMUNAKARIN JOJAKIM JA TOISTALON TAPANI\n\n\nKukas tuolla nyhii, nuhoo, ähii ääneen kurkun kähät, rähii ruosteet\nviikon vaion, rykii selkiin, rykii kulkuun teljesalvat puheen pihin\nkomeroissa rintarämän? Munakarin Jojakim Pukholmin takaa selkäluodolta\naukon kurkuilla, sattunut naapuriksi airoon ja piitalle Ramssin Mikon\nviereen: Ramssin Mikon rantaanhan hän paattinsakin sousi ja jätti, kun\nsuorensi matkaa yli maan ja pääsi ihmisiin Kihlakunnassa, Ramssin\nMikon, Miina-vainaan, muinaisen veljen, kun Miina vielä eli, ja\nlikimmän naapurin maapuolilla, kun sousi emämaihin ja tuli luodoilta\nlääniin. Munakarin Jojakim siellä airossa, ja Juuvanin vaarin vieressä,\nselvitti kurkkuansa ja järjesti äänen sulkuja siten, että tarvitessa\njotain sanoisikin, koska taas kerran istui ihmistenkin parissa, ja oli\nkerran vuodessa lähtenyt taas kirkollekin. Juuttuu lukonsäläkin\nrantapuodin suulla sisuvärkeissä paatumiinsa ja yksinäisyyksiinsä,\nellei silloin tällöin viljele avainta ja kävele talvi-ummissakin joskus\nturhanpäiten rantaan ja muistuta vieterikiskoille, että eletäänhän\ntässä vielä ja kevättä odotellaan yhdessä, saati sitte ihminen, joka on\nmonella lailla elämänhikoisempi ja seuranvaivaisempi kapine kuin sepän\ntakoma rautatela. Miinan kuoleman jälkeen, josta Maarianpäivästä oli\nkulunut ummelleen kuusi vuotta -- Maarianpäivänä Miina oli kuollut ja\nseitsemän viikkoa oli Jojakim senkeväisen pitkän kelirikon vuoksi\njoutunut pitämään ruumiin rantapuodissa, ennenkuin aukko oli sulanut ja\nsai ruumiin hautaan -- Miinan kuoleman jälkeen -- lapset olivat jo sitä\nennen lähteneet kaikki kotoa maailmalle ja palveluksiin -- oli Jojakim\nelänyt yksin Munakarissa ja luodollaan paitsi mitä joskus, niinkuin\nnäin juhannuksiksikin juuri, haki ihmisiin ja kävi emämaassa.\n\nEihän hänen vasiten Kihlakuntaankaan olisi tarvinnut tulla ja vaivata\nitseänsä, sillä olisihan hän voinut rikata kutupaattinsakin ja seilata\nsuoraan selkätietä ja maantaitse Vikan suuhun ja sieltä Ströömille ja\nmuitten ihmisten kirkkoväylille, mutta olihan hänellä aikaa muinakin\nvuoden päivinä kuin juuri juhannuspyhänä istua kökötellä yksin ja suun\npuhahtamatta paattinsa peräpiitoilla naamatuksin meren kanssa, joka\nkohisevanakin oli mykkä ja jota sitäpaitsi näki tarpeeksi jo oman tuvan\nakkunastakin, jos ruutuun meni kyttäämään. Jo Miinan eläessä ja kun\nlapset olivat kasvaneet, olivat he siis ottaneet tavaksi juhannuspyhänä\ntehdä kirkkomatkansa emämaan kautta ja soutaa paattinsa Ramssin Mikon\nrantaan, niin näki Miina veljensäkin joskus ja vanhan kotonsa ja saivat\nkävellä pari virstaa niitun varsiakin ja lehtimetsien hajuissa,\nniinkuin Miina muinoin tyttöaikoinaan ja ennen Munakariin muuttamista,\nsekä kävellessä hengittää semmoistakin ilmaa, joka ei aina maistunut\nsieraimiin suolaiselta ja mereltä. Sitäpaitsi oli Kihlakunnassa, kun\nsinne saavuttiin, aina väkeä ja kansaa, niin että ihminen vähän elpyi,\nkun oli joukossa ja kuuntelikin, eikä aina astunut omien ajatustensa\njälkiä. Miinan kuoleman jälkeenkin oli Jojakim pysynyt uskollisena\ntavalle, ja melkeinpä vielä varmemminkin kuin ennen jokaisena\njuhannuspyhänä ilmestynyt paattineen Munakarista Ramssin rantaan sekä\nhakenut Mikon seurakseen kirkkomatkalle. Olihan nimittäin Mikko\nedelleenkin hänen vanha lankomiehensä niinkauan kuin elettiin, ja\nsitäpaitsi oli Munakarikin nyt vielä entistäkin tyhjempi ja\nyksinäisempi paikka, kun Miinakin oli poissa.\n\nKevätkausi meni, kun teki työtä ja laski jatojansa sekä odotteli\njuhannuspyhää, jolloin menisi ihmisiin, mutta muu vuosi, varsinkin\nsyksyn varsi ja talven umpi meren keskellä ja penikulman taipaleella\nmuista ihmisistä, saattoi joskus tuntua työläältäkin, kun aina oli tupa\ntyhjänä ja Miinan vanha kissa ainoana elikkona, jolle puhua asioitansa,\nellei käväissyt navetossa kutua hoitamassa ja sille varpuja\nvaristamassa. Nyt ikävuosissa, jolloin ihminen joskus ajatteli\nloppuansakin, saattoi välistä ihmetellä sitäkin, kuinka käy, jos tähän\npäättyy ja jää kylmään tupaan. Viikkoja saa kukaties kulua, ennenkuin\nkukaan huomaa, joku kaupunkimatkalta palatessaan ajaa kenties\nhevosineen ohitse, poikkee jäältä juottamaan juhtaansa pihakaivosta,\njonka kattovintti näkyy ulos merelle ajotielle, ja huomaa kaivon\njäätyneeksi, korttelin vahvuisessa jäässä koko avanto aukoltaan ja\nämpärisangon kumoillaan luukun vieressä, sekä kävelee lumiummen\ntukkoamaa polkua myöten katsomaan tupaan, kuinka asiat ovat mökissä,\npahastiko vai vielä huonommin. --\n\nJojakim siis, Munakarin Jojakim, leskimies jo seitsemättä vuotta, ja\nmerilintuja ja sellaisia eläviä lukuunottamatta, kissansa ja kutunsa\nkanssa ainoa asuja omalla luodollaan -- omalla, sillä Munakari sijaitsi\nulkona aukkoselällä kolmen pitäjän rajavesissä ja oli maanmittareilta\nunohtunut kaikkien talojen kartoilta niin että oma isäntänsä siellä\noli, kun vain mökin oli saanut pystyyn: senpätähden Jojakim sinne oli\nasettunutkin, kun oli mennyt naimisiin Ramssin Miinan kanssa muinoin ja\nsaanut Miinan myötäjäisinä ladon hirret torpan niitulta -- Jojakim\nsiis, tai niinkuin häntä joskus piloillaan kutsuttiin Munakarin keisari\n-- oman valtakuntansa mies kun hän oli ja maa kruunun kirjoissa\nmainitsematon! -- Jojakim oli nyt siis kertavuotisella kirkkomatkallaan\nKihlakunnassa ja hänen mielensä senmukaisessa vireessä. Ei Jojakim\nnimittäin suinkaan ollut, niin yksin kuin hän luodollaan elikin ja\nvuosi, ennenkuin se aina kerraltaan oli loppuun eletty, pitkä, ei\nJojakim suinkaan silti ollut mielensä periltä mikään nörkö mies ja\nnenänpään killuttaja naamataulun happamissa. Päinvastoin, hän oli\noikeastaan aika sirkku sekä silmän kuljetukselta että muultakin mielen\naskareelta, ja kielikään, ei sekään mikään kankea palanen lopultakaan\nhänen suussansa ollut, kunhan vain oli taas kerjennyt aikansa istumaan\nihmistenkin parissa ja kohmeet vähän pääsivät taaskin sulimaan niissä\njänteissä, joita vuos'kauteen ei ollut paljoa muuta verrytellyt kuin\nmitä puheenkertaa piti kissan kanssa keittohommissa ja ruokaa\nlämmitellessä.\n\nSitäpaitsi oli Jojakim ehdottomasti piristynyt ja virkistynyt mies\njuuri näillä juhannusmatkoillaan, sillä maanhaju meni aivan veriä\nmyöten nahkoihin, kun sitä vereksiltään näin taas haisteli ja veti\nsieraimiinsa ja käveli kahdenkin virstan matkat Ramssin rannasta tänne\npelkissä metsän pihkan hengissä ja hakamäkien tuoksutuksilla sen minkä\nei tallannut nilkka upissa ja polven kahlaamilta niittyvieren\napilanruohoissa ja muissa vartevammissa kasteheinän vehmaissa. Se oli\nnimittäin tosi, että Munakarissa ei todella ollut multaa edes\nsaappaitansa kelvolla kuraan pahimmilla syksymärjilläkään, sitä\nmurenetta lukuunottamatta, jonka oli koonnut kivien raoista soran\nmultaa ja kolunnut perunamaaksi kellarikuopan viereen, eikä\npuunkaltaista koko luodolla muuta kuin mitä katajaa kasvoi kallion\nlohkoissa rantapuodin vieressä ja leppäviittaa oli noussut\nsaunarakennuksen taakse ja navettatöllin varjoksi aukon suuta vastaan.\nKun ihminen sentään on perso palanen luonnoltaan ja sienenahne\nhuokosiltaan elämän hyviinkin ja maanmullan pursuviin, niin siitä ei\npäässyt, että haikaa asui ruumiissa edelleenkin, ja että oli\nhiusrajaansa myöten kuin uusi mies, kun vaihteeksi taas tallasi\ntaipuisaa maan martoakin ja ruohopolun kimmoa eikä kopissut anturan\nalla ainainen kallionlive tai muhkurainen kivenmukula.\n\nMikäs hätä kylläkään Munakarissakaan ihmistä ahdisti, koska kalansa sai\neikä veronveloissa ja taksintaakoissa ollut kenellekään, ja koska\nhommaa oli päivät päästään, niin ettei ikävä päässyt likelle, verkot\nhoidettavina ja kalat suolattavina ja muutakin askareen nimistä\nkäsissä, kutu pidettävä elossa ja oma ja kissan ruoka laitettava sekä\nsitäpaitsi, kun säät sattuivat ikäviksi ja talvipyhät pitkiksi, viulun\npahakin seinällä käteen otettavaksi ja vinguteltavaksi tai virsikirja\nhyllyllä veisattavaksi, kuinka vain oli halu ja mielenveto, vanha\nvalssiko sormenpäissä kutitti vai muutenko vain oli harras sydänalalta,\nolipa arjen varalta tuvan nurkassa sorvinpenkkikin, jonka vieressä aina\noli työtä, kun oli joutilas, jotta viimeinkin kolmannen talven\nyritykseltä ja kolmannesta teräskangesta vihdoinkin tulisi poratuksi ja\nvalmiiksi uusi piippu vanhaan hyljeluodikkoon, uusi piippu, sillä vanha\noli jo kulunut, eikä kaupungin kaupoista kelvollista ja tarpeeksi\npitkää ja tarkkajyväistä ostamalla saanut, ja jos olisi saanutkin, niin\nei olisi raskinnut, sillä rahansa, mitä kokoon sai, tarvitsi muuhunkin\nsärpimeen.\n\nEi siis Jojakim Munakaria ja oloansa suinkaan nurkunut, mutta näin\njuhannuksiksi tuli sentään halustakin ja ikäänkuin mielen tarpeesta\nihmisiin ja Kihlakuntaan ja oli väen joukossa, pihlajatkin kukoistivat\ntavallisesti juuri näin juhannuksiksi ja niitä kasvoi jokaisella\nmäenhyppylällä ja rinnepaikalla täällä emämaissa, kun Ramssista käveli\nKihlakunnan rantaan. Kihlakunnassa tiesi sitäpaitsi tänäpyhänä aina\nnäkevänsä ja tapaavansa muinaisen vanhemman velipuolensakin ja\nToistalon Tapanin, jota ei muuten vuoden mittaan missään kohdannut, ja\njonka kanssa sentään oli kasvanut yhdessä ruokossa niinkauan kuin\nyhteinen isä ja oma äiti vielä olivat elossa ja Lillnaisten torppa\nvielä pystyssä ja asuttuna Vähäniemen haassa Toistalon mailla. Eiväthän\nhe niiltä muinaisilta päiviltä enää paljon olleet toisiansa\nnähneetkään, Jojakim itse oli jo nuorena mennyt rengiksi lääniin\nniinkauan, että joutui naimisiin ja muutti Miinan kanssa Munakariin,\nTapani taas vanhempana ja velipuolena oli jo varhemmin jättänyt kodon,\nottanut vähärengin pestin talossa ja siitä pitäen pysynytkin koko\nelämänikänsä Toistalossa, mitä joskus ennen rippikouluun menoansa oli\nyhden talvenselän yrittänytkin maailmalla ja Friisilässä.\nVieraantuneetkin olivat toisistaan, maailmalla jo kuudetta kymmentä\nvuotta kumpikin ja velipuoliakin vain aluksikin ainoastaan,\nkotomökkikin niin hävinnyt, että vain peruskivet ja nummettunut\ntakanpaikka enää olivat vanhalla sijallaan näkyvissä Vähäniemen haassa,\nmutta näin sentään kerran vuodessa näki toisensa ja kohtasi\nKihlakunnassa kirkkomatkalla ja kämmenen taritsi, kun piittapuilta\nyletti.\n\nTapanille Jojakim nyt siis ensimmäiset sanansa rykäisikin, kun matkaa\noli senverran kestänyt, että taas oli tottunut joukossa olemiseenkin ja\näänessä tuntui olevan sellainen selko, että sitä jo vuovasi viljelläkin\nnäin isommassa seurassa taaskin ja väen keskellä. Tervehtäminen ja\nkäden paiskaaminen veljesten välillä oli sentään jo tapahtunut\nvarhemmin ja kohta paattiin tullessa, koska oli sattunut niin\nsopivasti, että oli tungoksessakin ja väen ahtaudessakin sentään\njouduttu istumaan peräkkäisille piitoille, joilta kämmenen kurottaminen\ntoiselle tapahtui luonnollisesti. Tämä peräkkäisille piitoille\nasettuminen oli kyllä jokavuotinen asia ja välttämätön tapaus, sillä\noliko ahdinko paatissa suurempi tai pienempi, niin kyllä Tapani aina\nToistalon airon varteen istui, tunki muut puoleenkin, ellei muuten\nmahtunut, sillä missäs hänen paikkansa muualla olisi ollut, ellei oman\ntalon airossa, siinähän hän oli istunut kuusikymmentä vuotta, vaikka\nmuu väki talon hallitusta myöten oli vaihtunutkin, ja siinä hän aikoi\nistuakin niinkauan kuin hän Kihlakuntaan kuukki ja paatin puolelle\ntuli, missään muualla hän ei olisi ymmärtänyt istuakaan. Tapanin paikka\noli siis vissi, ja yhtä vissi Munakarin Jojakiminkin, sillä hän oli\nkotoa mennyt rengiksi Juuvanille ja Juuvanista Munakariin ja Juuvanin\nluodot olivat lähimmät emämaan puoleiset maat Munakarista katsellen ja\nJuuvanin väkeen luki siis Jojakim itsensä, kun hän Kihlakuntaan tuli\nsekä Juuvanin airoon hän istui yhtä varmasti kuin Tapani Toistalon. Kun\ntaas Juuvanin ja Toistalon airot olivat peräkkäin Kihlakunnassa, niin\nei ollut mikään sattuma, että veljekset aina tulivat Kihlakunnassa\nistumaan siten, että Tapani aina sousi Jojakimin selän takana tai\njompaankumpaan takaviistoon hänestä, ja että sekä tervehtämisen\ntoimitus että se vähäinen jutun vaihto, joka vuoden väliajalta heidän\nvälillään oli tarpeen, tuli luonnikkaasti suoritetuksi.\n\n\"Jokos sinä pian naimisia ajattelet?\" kysäsi siis tavallisen\nesikysymyksensä Jojakim, joka veljeksistä oli leikkisämpi, vaikka\nluodollaan harvoin leikkipuheen laskemisen tilaisuudessa ja senvuoksi\nnyt sitäkin kerkeämpi pilaan, koska tilapää oli ja vanha jutun juoni\nvalmiina poskissa. Tapani taas oli herkempi ja häveliäämpi veriltään,\nja hänet hämäsi tämä kysymys aina perinjuurin, hän ei sitäpaitsi ollut\nitse ollut koskaan naimisissa niinkuin nuorempi veli Jojakim, ja\nsenpävuoksi melkein kainokin tällaiselle kysymykselle, niin varmasti\nkuin hän tiesikin tämän kysymyksen Jojakimin ensimmäiseksi, ja niin\njokapäiväinen kuin samainen kysymys hänen kohdalleen oli muiltakin,\nkuka vain lainasi jaaritusta ja ystävän pakinaa hänelle. Nytkin siis\nTapani aluksi oli kuin pyöräytetty ja pahanilkisesti keskellä permantoa\nviipotettu mies sekä höpisi neuvottomana jotain paskapuheista ja\nlinnunhaukotuksista, mutta asettui samassa vanhemman veljen neuvoihin\nja huolenpidon murheisiin sekä johti puhetta nopeasti muuhun: \"Jokos\nsinä olet kissasi hukuttanut: se tulee vanhaksi ja sokeaksi eikä löydä\nruokakuppiansa ja sinä rääkkäät sitä ellet sitä tapa!\" Tapani oli\nnimittäin murehtiva mies luonnoltaan ja ajatteli kaikki surulliset\npuolet asioissa, ja monasti oli hänellä mielessä Miinan muinainen\nkissa, joka nyt enää oli vain Jojakimin hoidossa, ja Jojakimin hän taas\ntiesi pojasta asti semmoiseksi, jolla kyllä oli hyvänlaita sydän\nperiltään, mutta joka suoran saran ja pitkän vaon astumisissa helposti\nunohti pikkumutkat ja ojankuopat vierillään.\n\n\"Jokos sinä tänä talvena sait pyssynpiippusi poratuksi ja luodikon\nvalmiiksi?\" kysäsikin hän nyt, kun muisti Jojakimin viimesuviset\nharmipuheet paatissa, kun koko talven työ ja tuhtaus oli mennyt hukkaan\nja poran pahus terineen ottanut viistoiirin ja kevättalvissa, kun piti\ntulla valmista, lykännyt kärkensä esiin kangen kyljestä silloin kuin\nenää oli vain vajaa tuuma kolmesta kyynärästä kaivertamatta. \"Ostan,\njukoliste, syysmarkkinoilla Turusta uuden kangen, ja marraskuussa alan\nhitsin, ja jo silloin on piru pelissä, jollen minä Maarianpäivissä\npuhalla viimeisiä tomuja teräsputkesta ja kiikaroi ehtoosti\nporstuakiveltä löytääkös mynningin suu Otavan kärkitähden taivaan\nsiemenistä, ja pitääkös käsi värisemättä minuutin tiimaakaan kiiluvaa\nsihdin pilkussa!\" oli uhannut viime suvena kirkkopaatissa ja ollut\nmelkein tuima naamaltansa. \"En minä taivaan talituikkuja sentään ala\nsammutella pillilläni niinkuin suntio kynttilöitä joulukirkossa\njumalanpalveluksen jälkeen, mutta hylkeen kalliollansa otan sadan sylen\nhollilta jyvälle niin varmasti kuin nitistän siepatun kirpun peukalon\nja etusormen väliin!\" oli kuitenkin lisännyt ja kääntänyt pilaa päin\nselvää harmiansa ja talvi-uurastuksen hukkaa.\n\nTänäkään suvena ei Tapanin veljellisesti tungetteleva kysymys näyttänyt\nolevan suotuinen Jojakimille. Jojakimin kirkkomatkainen hyvätuulisuus\nsai hetkeksi kuin lommon ja nenä meni kuin näsäksi hallavan huuliparran\npeittoon. Tapani tunsi poika-ijän muistoilta myöskin hyvin sen\nvilauksen veljensä vedenharmaissa silmissä, joka nyt luimahti kuin\nkallionperä ruohonurmen muhoisesta viilteestä. Jojakim oli leikeistänsä\nasti säveä oloiltaan kuin lakea lammas, mutta yhtä itsepintainenkin\nsisuiltaan kuin samainen sarvipää jäärä. \"Minä ostan kolmannen\nteräskangen ja korttelia pitemmän ensi kalamarkkinoilta!\" tärähti\nJojakim leuastansa, ennenkuin hän enempää selitteli, sekä katseli\nympärilleen, ikäänkuin olisivat kaikki syyllisiä, Henrikssonin\nlaihankuiva niskakin, joka sivuvinoon katsoessa Juuvanin vaarin ohitse\nnyökytti soudun tahdissa viereisen airon tyvissä. \"Riipasi taaskin\nporan kärki esiin, mutta tänä talvena päinvastaiselta sivulta ja\ntarkalleen piipun mynningin suupielestä!\" lauhkeni Jojakim kuitenkin\nlähempiin selityksiin, kun oli tovin ajan pureksinut harmin palasta\nleukapielissään ja niellyt kokkareen mielipahoineen kurkusta alas.\n\"Valpurin päivänä se tänävuonna tapahtui, ja minä repelin tämän vuoden\nalmanakan kappaleiksi!\"\n\n\"Mutta mistäs sinä siitä vissi olet, että pora tänä vuonna puhkaisi\npäinvastaisen seinän kuin mennä vuonna, kun piippu on pyöreä?\" tokaisi\ntähän Herman, koska kuunteli hänkin taakseen, niinkuin muutkin\nympärillä veljesten juttua ja hänen aina piti olla pilan käpälillä\nasioissa.\n\n\"No, tottamar minä kangen olin kiristänyt pihteihin ja tiedän, että\nvasen puoli on vasemmalla ja oikea oikealla!\" närähti Jojakim tähän\ntarpeettomaan huomautukseen, mutta selitteli edelleen ja pysyi\nerehtymättä asiassaan niinkuin talvipuhteet pyssynsä porauksessakin.\n\"Pidin tänä vuonna liiaksi vasempaa puolta, kun vahinko viime vuonna\ntapahtui oikealle, mutta tulevana talvena minä kiristänkin rihman\nkangen selkää pitkin ja naulaan siiman ovipieleen kolmen sylen hollille\nniin että on sihtimatkaa akkunapenkiltä ja minä viisi kuukautta kyttänä\nporan tirkillä kuin suoraan hyljettä silmään: pahustakin, jollen minä\nkalua saa kynsistäni, kun minä tahdon!\" Siinä oli jo uhkaa ja Munakarin\nJojakimia koko sitkeydessään niissä sanoissa, eikä Hermanninkaan enää\ntehnyt mieli härnätä, vaikka kielenpäässä kutikin kysymys, kuinka käy\nja revitäänkös vielä monenkin vuoden almanakat, jos poranterä nyt\nkeksii mahapuolen kangessa, kun sivupielet ovat koetut, ja senjälkeen\nvielä ällii selkäniskoihin ennenkuin viidentenä talvena vasta on\nmynningin vuoro ja mennään suoriin ja löydetään suu.\n\nTapanin oli ruvennut veljen sydän suremaan rintakuopassa. Hänellä oli\nyleensä hyvä taipumus suremiseen, jo nenänpää oli naamassa sillä tapaa\npainunut ja venynyt alaspäin ylähuulen ylitse, ikäänkuin alinomainen\nmurhe olisi ripustettu sen kannettavaksi. Ja hän murehtikin aina: jos\ntalossa oli kaljatynnyri täysi, niin murehti hän sitä, että kalja\npääsee kipistymään, ennenkuin se oli juotu loppuun, ja jos talossa oli\nkaljatynnyri vaillinainen, niin murehti hän sitä, että kalja loppuu\nkesken, ennenkuin uutta saadaan käymään ja valmiiksi. Nyt hänen puri\nmieltänsä se asia, että Jojakim, joka sentään oli hänen lihallinen\nveljensä, vaikka vain velipuolikin, eli Munakarissa elämänsä ja\nvuotensa niin ypöyksinänsä, ettei hänellä ollut apua edes kutunsa ja\nkissansa katsomisessa ja hoitamisessa. Poraa ja kairaa talven ummet\nterästankoansa kuin järsivä toukka seinähirren sydämiä, ja repii\nkiukuissaan vielä almanakkansakin palasiksi! Mistäs tietää päivien\nummista juhannuksenkin erikseen, niin että ymmärtää hakea itsensä\nihmisiin juuri pyhiksi: piirtää kukaties päivä päivältä puukon nirkolla\nmerkkipiirun seinähirteen ja laskee ajan? Niin soimasi sydäntä, että\npahaa teki puolesta: nuorempikin Jojakim oli ja makasi vakussa vielä ja\noli vaivainen ja vauvattava, kun itse jo oli isonen ja lullasi kirkujaa\nnukuksiin. Miksei voisi, koska itsekin jo oli vanha ja yksinäinen,\nkoota vaatteensa ja tavaransa ja muuttaa Munakariin asumaan ja\nJojakimin luokse: nuorempihan Jojakim sentään vieläkin yhä oli ijältä\nja tarvitsi avunhoitoa ja katsomista, vaikkei enää ollut äitipuoli\nsilmänpitoon käskemässä ja kovittamassa. Tuo poraaminenkin ja\nterästangon puhkominen talvet umpiinsa! Tapanin viilteli korvanjuuria\nja sydäntä jo pelkkä ajatuskin: muistaakos raukka ruokaansakaan koko\npäiviin!\n\nRuuan keittäisin, ja kissan ja kutun hoitaisin ja toisin mantereelta\nmukanani pari kanaakin ja kukon! sepitti ajatus kuin valmista asiaa\nTapanin päässä, kunnes yht'äkkiä säpsähti, säikähti omaa ajatustansa\nniin että pyörrytti päässä. Aivan kuin olisi kävellessä odottamatta\njoutunut kuilun partaille ja seisoisi nyt, askeleen edessä kymmenten\nsylien pudotukset.\n\nAivan meni kuin sykkärälle koko ihmisen sisus ja olisi luullut\nverenpisarain suonissa hajoovan toisistaan. Kerran elämässään oli\nTapani kaksitoistavuotiaana ollut tallipoikana talven Friisilässä ja\npoissa kotonurkista ja Toistalon mailta, ja niinkuin raudan riippa iski\nnyt tietoon ja tajuun, mitä oli ajatellut: toisenko kerran elämässään\nvielä antaisi itsensä vieraisiin ja jättäisi Toistalon ja kaikki tutut\npaikat ja olisi ventovieras maailmassa eikä enää näkisi mäkeäkään,\njonka törmällä Lillnaisten torppa ja syntymäkoto joskus oli seisonut.\nNiin likisti mieltä kuin jo olisi teon tehnyt ja ollut patto niinkuin\nFriisilässä muinen, ja tihkunut, niinkuin silloinkin, kun oli päässyt\nihmisten silmiltä piiloon tyhjään pilttuuseen tallin nurkassa, vedet\nsilmistään kuiville, kun kaikki paikat siellä olivat ventoja eikä\nmissään ollut kotona. Silloin palasi ja sai suvipaimenen toimet\ntalossa, ja oli pärjätty elämäkseen, niin ettei tähän päivään asti\nollut talon veräjistä mennyt muuta kuin kirkolle, mutta jos nyt\nlähtisi, niin kukas sanoo, jos palaisi takaisin, että kapteenskakaan\nymmärtäisi enempää, kuin käskisi tuvan penkille istumaan ja kaataisi\nhyvää hyvyyttään kahvikupin käteen sekä kysyisi Munakarin kuulumisia.\n\nTapani oli aivan hauras sydämeltään nyt, kun oli ajatellut asian\nperille asti, sekä ymmärsi mihin vaaroihin mieli oli häntä viekotellut.\nEi liekkiä kynttilän kärjestä muuanne puhalleta kuin sammuksiin, ja\nmihinkäs hän Toistalosta enää lähtisi muuanne kuin kuolemaan? Täällä\noli saanut olla ja elää, ensin vanhan väen aikana, jotka olivat\nsukulaisiakin, koska isä oli renkinä talossa mennyt naimisiin talon\nsilloisen tyttären kanssa ja saanut Lillnaisten vanhan torpan\nrakennuksineen ja maineen asuttavikseen. Sukulaisen viitteestä oli\nsitte elettykin Lillnaisissa, vaikka äiti jo olikin nuorena kuollut ja\nisä mennyt uusiin naimisiin, ottipa eno, joka silloin oli vuorostaan\nisäntänä, palvelukseenkin taloon, koska paimenpoika tarvittiin suveksi,\neikä Friisilässä menestynyt: \"jäät rippikouluvuoteesi asti meillekin,\nniin et tarvitse olla vieraissa\", oli eno sukulaisen armoilta sanonut,\nkun kuuli, että minä vain olin vetistänyt ja parkunut Friisilässä, joka\noli vieraassa kylässä ja kotoa kahden virstan päässä.\n\nEno olikin sydämeltään aina pehmeä ja laupias mies: taloltansakin\ntaisi hävitä juuri sentähden, ja sitäpaitsi siitä syystä, että hänellä\noli taitoa enemmän ja tietoakin enemmän kuin toimen viitsiä:\nkirjoitusmieskin hän oli, ja kaikki kylän paperikirjat hän kirjoitti ja\nkauniilla käsialalla, koska ne eivät olleet omaa työtä, vaan toisten\ntarpeisiin. Taloltansa hän hävisikin ja koko Toistalon suvulta\nperintömaat, mutta minä olin talossa hänen aikanansa neljäkymmentä\nvuotta ja autoin, missä osasin, emäntää, jonka oli vaikeata, koska\ntalon asiat kulkivat siihen menoon, että isäntä touko-ajoilla alkoi\nkatsella akkunasta ja kurkistella ilmoja: \"kylvön aikakin olisi ja\nkylvötkin tehtävä\", haasteli hän, mutta jäi penkille istumaan.\nSeuraavana päivänä, kun naapurien pelloilla jo häärittiin ja\ntuhdattiin, minkä miestä ja valjasta oli taloissa, seisoi Bertel\ntaaskin akkunassa ja katseli viisaasti pelloille sekä arvosteli:\n\"myöhään kiireillä hätiköivät, minä jo mennä viikolla katselin, että\nmaa on aivan sopivan kuivaa kylvötöiden alkamiseen ja multa kuin\npakimmillaan kynnettäväksi, nuoskeata ja kääntyvää!\" puheli, mutta\ntäytti piippunsa ja istui penkille. Vasta loppuviikosta, kun muilla jo\nolivat kynnöt tehdyt ja kylvöt suoritetut ja kevät paahtanut mullat\nkuiville kuin ruuti, kannettiin Toistalossa siemensäkkejä kärryille ja\nisäntä haki kylvövakkansa: \"päivää aikaisemmin siemen mullassa\nkeväillä, niin viikkoa varhemmin sirppi suihkimassa saralla syksyllä!\"\nhaasteli kävellessään peltoveräjissä.\n\nSama meno tyystin heinänteon aikana ja elonkorjuussa, oltiin viisas\nnaapurinkin puolesta akkunassa, mutta omalla niitulla kaasi viikate\nkuivaa kartta ja omalla pellolla puri sirppi varistavaa olkea!\nTaloiltansa Bertel meni, vaikka emäntävainaa huhki, minkä vaimoparka\njaksoi ja vaimoihminen osasi, taloilta meni ja suvun perintösavilta\nhävisi ja elää nyt, kun emäntävainaa on kuollut, joukkoineen\nPranttilassa, emäntävainaan perintötöllissä, onpa taitomieskin nyt\nhäviönsä jälkeen, kelpo kaikella tavalla ja käsistänsä saava,\nuutterakin, koska nyt, vaikka vanhanakin, on toisten töissä eikä itse\ntarvitse alkaa ja ryhtyä, vaan tekee, mitä annetaan toimeksi; neuvookin\nmuita, jos kuka kuulee harkittua sanaa!\n\nNykyinen Toistalon kapteeni tuolla talon eno-Bertelin jälkeen osti ja\ntaloon tuli uusi meno, nikkarit ja maalarit hyörivät talossa vuoden\najat ennenkuin uusi väki muutti Langholmasta ja pellot kynnettiin\nkolmea tuumaa entistä syvemmälti niinkuin Bertel aina oli sanonutkin,\nettä ne pitäisi kyntää, jotta multa tulisi saven makuiseksi ja ärtyisi\nväkeensä. Minä jäin taloon, koska olin kuin talon kasvia, äitikin\nmuinen kun oli ollut talon oma tytär, ja mihinkäs minä muualle olisin\nmennyt, olin kuusissakymmenissäkin kohta ja maailma muualla kaikkialla\nvieras, kapteenskakin arveli ja kapteeni myönsi, että Tapanista on\napua, kun tuntee talon paikat ja asiat, sitäpaitsi sopii tuvan\nakkunasta näkemään Lillnaisten torpanpaikalle ja Vähäniemen nenään, ja\nminun nyöräisi mieltäni ja kuroisi sydämen kohdalta, jos minä niitä\npaitsi joutuisin elämään. Sitäpaitsi tiesin, että äidin isä, hänkin\nBertel, niinkuin enokin, oli kaukaista sukua Langholman väelle ja samaa\nhaaraa kuin Langholman suku ja että talo tavallansa, vaikka\nostettunakin siis oli pysynyt suvussa kapteenskan kautta, joka oli\nLangholman tytär: kapteenska siitä puhuikin ja suri Bertelin\ntoimettomuutta.\n\nUskollinen tiesi Tapani olleensakin talossa uuden hallitusväen\naikanakin, niinkuin vanhankin, niinkuin suvulle pitää ja omatunto käski\nja talon puolestakin teki, koska oli ainoa, joka, vaikka äidin\npuoleltakin vain, oli vanhaa juurta talossa. Eikös kapteenskakin joskus\npuhunut ja kehunut, kun kuka ihmetteli, että yksin vain ja\nvaimoihmisenä, kun kapteenikin vuodet umpeensa on merillä, jaksaakin\npitää työt menossa, väen kurissa ja talon toimet juoksulla, eikös\nkapteenska silloin välistä torjunut ja naurahtanut huiskaissut\nkiitospuhetta luotansa kuin lorua ja sanonut, että mihinkäs\njoutuisikaan ihminen välistä, ellei tässä olisi Tapanikin apuna ja\ntoisena emännän silmänä: katsoo lapset, etteivät juokse kaivoon, pitää\nkahvit lämpiminä, että vieras saa tilkan, kun tulee, järjestää perunat\nitämään ja hoitaa maltaan teot ja kanan pesät, kokee katiskatkin ja\nsoutaa Laukkariin katsomaan, kuinka vasikat jaksavat, hakee\nMustikenkin, kun se katoo metsään muusta karjasta, ja juoksee rannat,\nkun yömyöhillä kutukalaa haistellaan ja nuotalle mennään, siilaa\nmaidotkin, kun tarhassa lypsetään ja on riihessä mukana, kun jyvät\nmitataan säkkeihin, häkkiluvutkin tietää, mitä niituilla suvella\nkorjataan ja talvella ladoista tarhaan ajetaan, ja katsoo ehtoosti,\nettä avaimet ovat poissa aitan suulta ja kammion ovelta ja nauloissansa\ntupakamarin avainkaapissa. Hyryssä suin semmoista kapteenskan puhetta\nkuunteli, puol'totta ja puolleikkiä, ja tiesihän hän sen, että muutakin\nteki, talon päreet kiskoi ja talven puut pilkkoi, anturoi lasten kelkat\nja haki lapsille onkimadot, sammutti kekäleet tarhan keittopadan alta,\nkun teija ehtoosti jätti naveton, ja piteli lehmät, kun ne olivat\ntuntuvilla, ettei vahinkoa tapahtuisi yöllä, tarkasti tallissakin ennen\nmaata menoa, että rehu oli varistettu parsihäkkiin ja tallipoika\nlakaissut ruodelaattian pilttujen edessä puhtaaksi ennenkuin läksi\nehtoojuoksuillensa, voutiakin vaarinotti, kun suolasäynästä punnittiin\nkalaporvarille rantapuodissa ja muutenkin, kun talon puolesta silmää\ntarvittiin. Tiesi Tapani hyvin sen, että talon puolesta on aina oltava\ntarkka, vielä tarkempi kuin kapteenska ymmärsikään: vieras on kuitenkin\naina ruokoton talon tavaran kanssa ja palkollinen semmoinen, jonka\nsormiin aina on katsottava, koskas esimerkiksi vouti ja rengit\nhuomasivat nostaa ajokalut vajaan ja suojaan, kun ne olivat riisutut\nhevosilta, ellei ollut vieressä ja sanomassa ja itsekin auttamassa?\n\nHyvin tiesi Tapani, että häntä joka paikassa tarvittiin Toistalossa,\nkenenkäs haltuun jätti kapteenska avaimetkin, kun jätti kodon ja lähti\nkirkolle tai muihin vieraisiin, viikoksi Kronstadtiinkin tai Ouluun,\nkun kapteeni laivoineen oli satamassa siellä Espaniaan menossa?\nTapanille tietysti ja juuri Tapanille, ja kenellekäs muulle kuin\nTapanille? Omaa väkeähän hän oli talossa niin pitkälle kuin muisti,\nniiltä päiviltä saakka, jolloin jo taapusti omavaraisestikin ja oman\nällinsä mukaan, eikä enää äitivainaan käsivarrella kannettuna tanhuata\nmyöten, Lillnaisten kotoveräjältä enon taloon, omaa väkeä talossa\nkauemminkin kuin nykyinen hallitusväki tiesi Toistalosta mitään! Kyllä\nhänelle avaimet kelpasi uskoa, visu hän ymmärsi olla talon puolesta,\nvisu niin, että kapteenskan matkoilla ollessa läjättiin palkollisten\nnisuleipäpuolikkaillekin voita viikon varaksi kullekin fienteliä\nvähemmän kuin muina sunnuntai-huomeltaina ja kapteenskan itse tasitessa\nannoksia! Sanottiin talossa asuvan haltijankin, ja vanhan suvun aikana\nse oli joskus näyttänytkin itsensä, vanha muori alushamesillaan ja\nsukkasillaan, mutta nyt sitä ei ollut enää kukaan nähnyt muistovuosiin,\nmuori oli kai arvellut, että sopii nyt levätäkin, koska on toinenkin\nvalvomassa ja Tapani talossa. Tapani itsekin oli tullut vähän samoihin\najatuksiin, koska hän ei koskaan ollut muoria missään kohdannut,\nniinpaljon puhetta kuin hän sentään oli lapsena hänestä kuullut ja\nniinpaljon vuosia kuin hän talossa kuitenkin oli elänyt: hän tunsi\nikäänkuin hän olisi asetettu johonkin salaiseen toimenvirkaan\nToistalossa, ja mietti usein, että levätköönkin muori sitte ja olkoon\ntassuttelematta nurkissa minun aikani, minä pidän silmää sen kuin minä\ntaidan!\n\nTapani airossansa huokasi nytkin; hänellä oli semmoinen nenä, joka oli\nluotu ikäänkuin murehtimaan, se oli punakka ja leveä sekä senverran\nlihakkaasti pitkä, että pää oli painunut kuin peittämään parratonta\nylähuulta, ja silmät myöskin, niissä olivat luomet paisuneet ja\npunareunaiset ikäänkuin Jaakopin Lealla raamatussa, joten katsantokin\nluonnostansa murehti niinkuin nenäkin, ja myöskin alahuuli riippui\nhänellä aina surullisesti huolenherpuilla kasvoissa, joten\ntavallisestikin hän oli naamaololtaan ja sileätä leukaansa myöten kuin\nliika helläksi keitetty nauriin huttu, mutta tällä erällä pehmitti\nhäntä vielä pahemmin, ja todeksi minävaivaiseksi hän itsensä tunsi, kun\nvelipuoli taas oli eläviltään edessä katseltavana selkäpuolelta ja\nmieltä kääri tieto, että kyllä Jojakim ja Jojakimin kissa ja kutu häntä\nMunakarissa tarvitsisi, mutta että surmiksensakaan hän ei voisi\nToistaloa ikinä jättää, ei itsensäkään vuoksi eikä talonkaan tähden.\nSydän riiteli rinnassa kuin kahdeksi kappaleeksi leikattuna. Jojakim\noli kuitenkin nuorempi veli ja nuorempi hän vieläkin oli ja avuton\neräissä seikoissa, vaikka jo vanha ja ikälopun korvissa niinkuin\nitsekin ja lisäksi naimisetkin elänyt: kukas häntä verkkojen\nkulaamisissa ja soutamisissakaan auttaa, kun on yksin ja ijänkankea jo\nluodollansa, ja jatojen laskemisissa! Ja raiskaa oli kuitenkin joskus\nkannellut roikottanut parmaissansa, minkä silloisessa ijässänsä oli\njaksanut!\n\nMutta Toistaloakaan, mistäs sydämen sai senkään paikan jättää, jossa\nelämänsä oli elänyt, Friisilän talvea lukuunottamatta, ja josta\npyhä-ehtoopuolisin sai kävellä istumaan Lillnaisten muinaisille\ntakkakiville, jotka nyt olivat soran ja sammalten peitossa: vakun\npaikkakin laattiassa, jossa Jojakimia oli keikutellut, nyt ruohonurmea?\nJa Haltijamuorikin, joka ehkä on joku äidinisän isoisän esiäiti, mitäs\nsanoisi hänkään haudassaan, jos nyt pettäisi suvun ja hylkäisi talon ja\nolisi huikenteleva, ja vanha taas saisi vaivata itsensä katsastuksille\nToistaloon? Tapani ymmärsi, että hän, vaikka itse tahtoisikin, ei saisi\njalkaansa tottelemaan, jos hänen olisi elävin jäsenin jätettävä\nToistalo ja viimeisen kerran painettava lenkki takanaan Toistalon\npihaveräjän korvaan. Tapani siis enää vain huokaisi tavallista\nsyvempääkin kuormaa rinnastansa sekä sanoi jotain sanoaksensakin, mutta\nmielessänsä omat ajatuksensa ratkaisseena, puheen jatkoa Jojakimille.\n\"Ensi kevääksi sinulla siis on pyssysi valmiina, niinkuin luulet, jos\nelonpäiviä siihen saakka annetaan\", virkahti hän siis vain ja jatkoi\nsoutuaan sekä altisti mielensä niinkuin niskansakin.\n\n\"Pidä nyt kuitenkin vaaria, että kissan kepussa on ruokaa aina ja kutu\ntulee lypsetyksi joka päivä!\" varoitti hän kuitenkin vielä\nhuolestuneesti, ikäänkuin omien ajatustensa päätteeksi. Tämän Tapani\nkuitenkin kait sanoikin pikemminkin oman mielensä ja levottoman\nomantuntonsa rauhoittamiseksi kuin neuvoksi Jojakimille, jonka hän nyt\nauttamattomasti ymmärsi jäävän talvekseen taas yksin Munakariin.\nToistalosta hän itse ei nimittäin voinut lähteä, sen hän tiesi, vaikka\nsydäntä kivistikin semmoisen puolesta, joka joskus pienenä ja\nvikisevänä sentään oli ollut oma veli ja lullattava.\n\n\n\n\n4.\n\n\nTapanin ja Jojakimin harvasanainen haastelu nukahti toistaiseksi tähän,\nsillä, puhumatta siitä, että aine heidän välillään oli loppuun\nkeskusteltu, oli jutun hyrinä muuten paatissa nyt jo niin yleinen, että\nharvapuheisemmalle riitti jo pelkkä kuunteleminenkin ja korvien\naukipitäminen. Naisväellä tietysti etupuolella paattia olivat omat\nhiljaisemmat hupinansa ja kahdenkeskiset uskomisensa. Lahdenperän Miina\npuheli Alakylän Marille juuriskojen istuttamisesta, että se oli\nluonnistanut hyvin ja että huomenna, jos sää pysyy samana kuin\ntänäpänä, hän levittää palttinaliinansa valkaisuille, niin saa jättää\nKiilin Miinalle ommeltaviksi ja Almankin varalta on jotain valmista,\njos tytär tarvitsee joskus (Miina ajatteli Almaansa Alakylän Vihtorille\nja Mari piti myöskin silmällä Almaa, joka oli siivo tyttö ja nytkin\nistui toimellisesti Isontalon Siljan vieressä).\n\nVähäntalon Justiinalla taas oli se huoli, että häneltä oli viikolla\nkaksi karitsaa kuollut, ja hän urkki Vainionperän Karoliinalta, olisiko\nmahdollista, että joku on taikonut (Justiinan silmät menivät tätä\nsanoessa tikuiksi ja varastivat vaarallisen vilauksen Isontalon\nVihtoriinaan Karoliinan toisella puolella) että joku pahasisuinen on\nollut häijy ja taikonut taudin syyttömiin elukkoihinkin? Kuinkas\nSiljankin laita todella mahtaa olla? lisäsi hän vielä ohuita huuliansa\nKaroliinan korvaan lähentäen, purevan kysymyksen, kun oli huomannut\nSiljankin kalpeat ja kavenneet kasvot Vihtoriinan toisella puolella:\nKaroliina oli jo varhemmin kerjennyt supattamaan kirkkomatkaiset\nepäilyksensä Siljasta Justiinalle.\n\nAlmakin, Lahdenperän siivo Alma, oli tällä matkalla joutunut omiin\najatuksiinsa Siljasta, jo tielläkin oli hänellekin jotain kuiskutettu,\nHerras-Manta hänelle oli puhunut, sanonut ohimennessä vain että otappas\nvaaria vähän Siljasta, koska niin paljon olette yhdessä juosseet, ja\nnyt kun he istuivat vieretysten, oli hän todella alkanut tarkata\nsivullensa Siljaa silloin kun sopi ja katseen vältti. Yhdessä he\ntodella olivat viime aikoina juosseet, viime suvena etenkin ja vielä\ntalvellakin, Alakylän Vihtori ja Pukkilan Verner kun olivat ystävykset\nkeskenänsä ja paljon yhdessä ja hänkin senvuoksi joutunut enemmän\nSiljan seuraan, salaisiakin oli joskus puhuttu yhdessä. Tosi oli\ntodella, mitä Herras-Manta oli sanonut, Siljan iho oli kasvoilta\ntodella merkillisillä läikillä, ja mitäs hän sävähti ja veti itseänsä\nikäänkuin kokoon, kun huomasi, että joskus katseli häntä? Alma oli\nsiisti tyttö, ja jos hän peilasikin kotoa lähtiessä ja somisti\nitseänsä, niin oli hän tyttö kuin tyttö, ja puheet vakavat hänen ja\nVihtorin välillä ja kotoakin sallitut, ja niinpä kylmäsikin häntä tällä\nhaavaa Siljan läheisyys ja hän veti itsensä hiemasen kokoonkin,\netteivät hihat, vaikka oli ahdastakin, sattuneet olkavarsistansa\nyhteen. \"Ei Vernerkään näy olevan paatissa, ja Pukkilan väki kuuluukin\nkaikki tänä pyhänä menneen vieraisille Isonpitäjän Urkolaan!\" sanoi hän\nviattomasti vierilleen Siljalle, mutta katsahti samalla tarkasti häntä\nkasvoihin. Kyllä raukka sittenkin on joku kerta ollut varomaton ja\nkatuu nyt, kun se on myöhäistä! päätteli hän, kun näki vavahduksen\nSiljan kasvoilla ja värivaihdot otsalla ja poskilla, ensin harmaan\nkalpeiksi ja sitte sävähtävän punaisiksi. Koko ihminen tuossa niinkuin\nsatutettu haava! ajatteli hän, ja pelästyi, että parka tuossa paikassa\nratkee täyteen parkuun ja saa hävetä vieressäkin, mutta veti itsensä\nparemminkin vielä kokoon ja erilleen ihmisestä. Tietysti tuli surku,\nkoska oli ollut ystäväkin ja Siljan selvästi oli käynyt hullusti, mutta\nolisi hoitanut itsensä ja ottanut varmat lupaukset ennenkuin uskoi! Se\nsentään oli onni, että Silja näkyi kestävän, eikä pirahtanut itkuihin,\nkoko paattiväen nähden, tuli vain uuden kerran kasvoiltaan kalpeaksi\nkuin palttina ja jäi senjälkeen istumaan omiin varoihinsa ikäänkuin ei\nhänellä olisi missään käsin paikkaa, jonne vajota. Kieltämättä oli\nAlman tällä haavaa paha olla, sillä oli hänelläkin sydän, ja olisi hän\nsaanut olla sanomatta sanaansa Siljalle, mutta kuka kaikkea ajatteli,\nennenkuin teki, ja sitäpaitsi, oma Siljan syy, miksi oli järjestänyt\nasiansa noin, että ystävätkin ja tuttavat saivat kavahtaa ihmisten\ntähden. Alma istuikin nyt aivan erillään Siljasta niin, että vaatteen\nhipakaan puvussa ei enää kajonnut toiseen, vaikka vierekkäin istuttiin\nja ahdasta oli ja viime suvena oli käsikädessä juostu lennetty\ntansseihin ja keinumäelle.\n\nPuhetta oli ja salaisuutta vaimoväen puolella paattia, toimellista\nhaasteenhurinaa, missä emäntä nyykki muorille ja muori emännälle,\nturhanhuisketta korvan juureen, missä lehakko supisi lehakolle, mitä\neivät muut saaneet kuulla, viisasta suinaa, missä Agata Eliidan kanssa\njupisi elämän takaisista menneistä ja niistä ihmisistä, jotka eivät\nenää istuneet paatissa ja eläneet joukossa, ymmärtäväistä surinaa,\nmissä Kiilin Miina laitapartaalta selitti taitaviansa niisin\npanemisista Vihtoriinalle piitalla ja Isontalon Vihtoriina otti oppia;\ntuhman kikatuksiakin, missä Herras-Mantakin Vainionperän Karoliinan\nharmeiksi tirskutteli Iso-Vileenin merimiespuheille ja friskeyksille,\noli suhinaa ja sohia, häälää ja huojaa, äänen vihiä ja nyykän vaihia,\nkuin ohrapellossa, jonka hiuksia tuuli harjaa ja jonka korsissa ilma\nkahisee.\n\nMutta miespuolillakin ja peräpuolissa paattia oli puheen porina ja\njutun sätinä jo aivan yleinen, ja jos oli joukossa vaikenijoitakin ja\nleuansäästäjiä niinkuin esimerkiksi Juuvanin vaari tai Vainionperän\nHeikki, toinen luonnoltansa ja toinen kototottumukselta ja suunavauksen\nuskalluksen puutteesta, niin oli seassa muita, jotka paransivat\nvahingon heidänkin puolestansa niin, että taukopaikkoja ei tarvinnut\npelätä tarinan menossa. Jos naispuolilla jutunhumina ja muu oleminen\nmuistutti kuin ohrapellon eloa ja häälyä, joka alinomaa on liikkeessä\nja huojussa, mutta aina sentään säilyy vississä tuudissa ja tahdin\nnuojussa, niin meno ja puheenpito täällä miespuolilla muistutti\npikemminkin jotain muuta, esimerkiksi papupadan säveätä porinaa\ntakalla, kun kieha puhkii sammuakseen ja sammuu puhkiakseen\nsamanaikaisesti kaikilla padan laidoilla, niinkuin keskipinnan\npopsahtavilla puhinoillakin, tai yhtähyvin esimerkiksi tyvenilman\ntasasadetta vesillä, kun pisaraa ropsii ja putoo, minkä taivas kaataa\nja uninen ilma mahtuu, ja kellua ja karpaloa räiskyy pinnoilla, minkä\nmeri laakaa levittää ja sen lakanat märkää imevät.\n\nTasaista siis, mutta tauon väliä vailla oli se partava haaste, joka nyt\nväkäisiltään tai vilkkaammaksi viriten hyrisi Kihlakunnan\nperäpiittapäissä niin pitkälle kuin miessoutajia istui, Lahdenperä\nkyseli toimellisesti ja lautamiehen tahdilla merikuulumisia Toistalon\nkapteenilta, oliko Gibraltar pahasti kiusannut kotomatkalla, kun\nVälimeren puolelta tultiin: hän oli nuorempana itse kerran ollut\nVesterbyn Erikssonin prikissä meripoikana Hullissa ja tiesi vastukset\nmerillä ja oli paikkojen hamuilla maailmassa: \"silloin kun me muinoin\nFrithioffissa saimme kryssätä Juutinrauman suulla viikon päivät,\nennenkuin päästiin lävitse, niin se harmitti karvoja myöten ja\nenemmänkin sitä, joka muutenkin on syntinen!\" sovitti hän paikkaan\nerään ainoan matkansa lukemattomista merimuistoista. \"Minäkin, vaikka\nolin vain ensimmäisen reisun poika matkalla, kiroilin mielessäni niin\nettä vieläkin karvastelee omassatunnossa!\" naurahti hän ja sivaisi\nleuanaluspartaansa, joka oli leikattu Ristikylän vanhan laamannin\npartamalliin, leuka paljaana. Hän jutteli mielellään näitä samaisen\nmerimatkansa muistoja, ja lisäsi vielä, koska jutun vuorossa oli:\n\"Mutta kyllä lykkäsikin Frithiof hyvässä eteläisessä liukkaasti kotio\npäin, kun oli päästy portista läpi, pyyhki Itämerta ikäänkuin olisi\nkeuloissansa tuntenut samaa vedon ikävää kotohaminaa kohden kuin me\nmuutkin! Se tapahtui matkaa ennen kuin Frithiof sitte meni hukkaan\nSkagenin niemessä\", selitti hän vielä. -- Nyt, kun Pukkilan väkikin oli\npoissa Kihlakunnasta ja Kankareen kapteeni merimatkoilla, ei isosempaa\nväkeä ollutkaan paatissa muuta kuin mitä Toistalon olivat ja tavallansa\nLahdenperä itse, tavallisia isäntiä vaan, niinkuin Vähä- ja Isotalo,\nsekä muuta läänin kansaa. Senpätähden Lahdenperän sana ja huomaavainen\nvirke Toistalon kapteenille ei tällä kertaa langennutkaan mihinkään\notollisempaan maaperään, eikä virittänyt, niinkuin tavallisissa oloissa\nolisi tapahtunut, mitään vireämpää haastoa peräpiitoilla ja kapteenien\nkesken ilmoista ja tuulista ja muista meriasioista, tietäviä arveluja\nsiitä ja Pukkilan nuuskimisiakin nenäsieraimineen ilmoihin, mikä tuuli\ntällä haavaa mahtoi puhallella Pohjanmerellä ja olikohan Härkäniemi\nUskoineen jo selvittänyt Kanaalin matkalla Havreen. Ei, ei mitään\ntällaista jutunpitoa nyt syntynyt, eikä mitään ajatuksenvaihtoa\nsemmoisistakaan asioista kuin esimerkiksi, olivatko kivihiilirahdit\nnousseet vai laskeneet, vai oliko 83 pesetan rahti lautastandardilta\nGefIestä Tarragonaan liika alhainen vai kannattiko se, tai vänkää\nsiitä, oliko viisaampi päättää paluurahti Ivizasta vai lastata suola\nvasta Cadizista. \"Mahediaankin Tunisissa on hyvä rahti tarjolla\nLuleåsta, mutta siellä on losattava lasti silkan avomeren partaalla ja\nyks'kaks saa Välimeri sen pään, ett sylkee koko kuuton ja Berthan\nlasteineen päivineen sata syltää ylös Afrikan sannalle ja siellä sitte\nsaa laskea rahtejansa kuiville!\" sellaisia olisi saanut kuunnella ja\nihmetellä ulkomaan paikkojen nimiä, jos olisivat olleet kotomaissa ja\nkoolla kaikki, sekä ajatella, että maailmassa oli tilaa sentään vähän\npaljon, jos hiukankin läksi kotoluotoja kauemmaksi. Ja mitä\nkaikenlaista piti tietääkään, ikäänkuin koko maailma olisi tarittimella\nja sormen pitelemillä ja ulkomaan satamat ikäänkuin takaniittuja\nkotomaissa. Mitään tällaista tarinaa ja ajatuksen huimaa ei nyt\nsyntynyt, kun Toistalon kapteeni istui yksin paatissa, hän vastasi vain\nlyhytkantaan Lahdenperälle, että kiusasihan Gibraltarissa, kun sekä\ntuuli että virta oli vastaan, mutta että Atlannilla Veljekset otti\nsilmän kuin syöstävä ja oltiin kuin tuossa paikassa Kanaalin suilla.\n\"Täällä näkyvät touko-ilmat olleen hyviä, koska laihot näyttävät niin\nkauniilta: suvikin niin edistynyt, että jokos juhannuksen jälkeen pian\non katseltava viikatteita?\" ohjasikin hän juttua tasaväkisemmille\naloille, mutta kysäsi kuitenkin samassa Henrikssonilta, joka oli ainoa\nmeriasioita ymmärtävä mies lähipiitoilla, onkos tänä kevännä ollut\npaljon pitkän matkan luotsauksia Pohjanlahdella, Henriksson kun oli\nsatamissa tunnettu semmoisena miehenä, joka tunsi vedet Pohjanlahdessa\nTornion periltä Paraisten porteille ja Utön kurkuille saakka kuin\nkymmenen sormen kynttänsä. \"No, pari minä olen luotsannut\nUudestakaupungista ulos ja yhden Turusta Itämerelle, ja Kaskisista\nmyöskin kirjoittivat, niin että vein Korsmanin parkin Turkuun\nkorjattavaksi, Ouluunkin on tilattu tulevan viikon lopuksi: Långforsin\npriki Raumalta on siellä lastaamassa ja epäilevät Merenkurkussa kruunun\nluotseja\", selitti Henriksson, joka oli hiljainen mies, ellei häntä\npuhuteltu, mutta puhuteltuna taas hyvinkin jutun siimassa.\n\n\"Se Korsmanin parkki, kyllä se oli surullinen parseli!\" naurahteli hän\nnytkin. \"Oli tehnyt Brasilian matkan ilman kuparia kupeissansa, ja\nmatoakos oli syönyt pohjalautoihin, niin että herrat Turun\nvarvisliipissä siunasivat ja ihmettelivät, kun naputtelivat ja\ntarkastelivat pohjaa, pudistelivat päitään ja ihmettelivät: juustoakos\ntämä on vai puista honkalankkua! sanoivat. On vesikin välistä sokea,\nkun ei löydä läpiä, vaan päästää seulan kahvilastissa yli Atlannin!\nsanoivat. Senverran puuta jälellä paikotellen, että paperinlehdeksi\nluulisi läpimitalta! sanoivat. Ja parkki oli uusi, kaksi vuotta sitten\nveistetty, ja semmoisessa tervassa ja maalin helossa näkyviltä\npaikoilta, että ehona olisi myyty, jos viekas olisi ollut kaupoilla ja\ntyhmä ostoilla!\" päätti Henriksson tietonsa ja sousi edelleen. Hän oli\nniitä miehiä, jotka aina löytävät silmällensä ja ajatuksellensa\naskaretta ja kädellensä myöskin, silloinkin kun ovat joutilaina. Turun\nmatkoillakin, kun puhalsi paras myötäinen ja kaikki muut laiskottelivat\npaatissa, istui Henriksson uskollisesti aina airon tyvessä ja sousi.\n\"Aina tämä eteenpäin lykkää!\" selitti hän vain ja liikutti pitkää\nyläruumista. \"Ja aika kuluu paremmin kun soutaa!\" lisäsi hän kukaties\nsilloin vielä. Miksei hän siis Korsmanin parkin kupeillakin\nseisoskellessaan olisi lepuutellut silmää ja korvaakin huomaamisilla ja\nvaarinottamisilla silloin kun ei muutakaan luotsaamisen virkaa ollut,\nniinkuin hän lepuutti käsivarttansakin soutamisilla silloin kun ei\nparempaa työtä ollut sormiin. Ainahan aika kulutettava on, jollei\nmuulla, niin ajattelemisella. Nytkin hän lisäsi airon tyvestä ja\nihmetteli Korsmanin puolesta: \"Kahvinsa komersrooti sai kastumattomana\nKaskisiin, mutta mitä mahtoi äijä ajatella päässään, kun seisoi\nvieressä ja insinöörit puhelivat ruotsia ja pitelivät laivan pohjaa ja\nsanoivat, että järki on sillä miehellä ollut madon syömä jo alusta\nalkaen, joka on lähettänyt aluksen ja hyvän aluksen noin lapsellisesti\nvarustettuna Brasilian vesille!\"\n\nMuuhun hyrinään tämä Henrikssonin mielevä haasto sentään hukkui, sillä\nvieressä olivat Härmälän Herman ja Heisalan Aatu jo täydessä vängässä\npitäjän kanttorin nimestä ja vastapäätä pauhasi Hakamäen suutari niistä\niänikuisista susista, jotka hän talvella luuli nähneensä ja joiden\nhistorian nyt sai vastuutena miehenä ja vieraspaikkalaisena kuulla\nLierannan Lystelin, senjälkeen kuin koko oma kulmakunta jo kymmenet\nkerrat oli sillä jutulla syötetty. \"No, se on vissi kuin lestipuu,\nkymmenen syltää ja kolme tuumaa siitä, kuin minä kävelin, vihtoi kolme\npetoa tanhuan suussa häntäänsä ja yksi haukotteli kitoineen niin että\nhampaat kiiluivat punaisissa ikenissä, vaikka oli pilkkopimeätä. Minä\nmittasin jäljetkin lumessa seuraavana päivänä, ja hyvän korttelin oli\njokaisen tassun kuoppa leveä. Voi laupias, kuinka minä olin nopea\nkääntymään, minä olin juuri lauantaiehtoota palaamassa kotio\nToistalosta suutarin työstä, olin saunalämminkin vielä, kun kohta\nKatavaisten tanhuan suussa pedot olivat edessä. Keskimmäinen oli uros,\nsillä olivat vihreät silmät, ja Toistalon tuvan akkunan valot\npunoittivat vilkkuivat niissä, se oli suurin, molemmat muut olivat\nnaaraita ja toinen niistä haukotteli. Minä pötkin, ymmärrät sen,\npaljaat kädet minulla vain olivat, enkä seivästä huomannut aidasta\nsiepata, ja vaikka minä ennen, poikasena Tyrväässä\" -- Byman oli\nTyrväästä joskus muuttanut suutarintöihin Turkuun ja joutunut sieltä\nnaimisen kautta kotovävyksi Hakamäkeen -- \"poikasena Tyrväässä olin\nkyörännyt kototorpan takana susia kuin lampaita, niin minä juoksin,\njuoksin enemmän kuin pääsin ja palasin taloon, pyysin lyhtyä, että\nmenen katsomaan, mitä lajia olivat, oikein Lapin susiako, vai vain\nHämeen penikoita. 'Kymmenen sylen ja kolmen tuuman päässä!' sanoin\nkohta kun tupaan tulin ja ennenkuin muuta kerkesin sanomaan ja sitten\nvasta puhuin susista, ja kymmenen sylen ja kolmen tuuman päässä ne\nolivatkin, kun sitten mitattiin myöhemmin jäljistä, vaikka sanoivatkin\nkoiran jäljiksi ja yhden ainoan koiran jäljiksi. Katsomaan sitten\nmentiinkin, vouti haki kirveen kammasta ja rengit myöskin ja minä sain\nlyhdyn, mutta mitäs sudet meitä olisivat jääneet odottelemaan, kun\nkirveitten kanssa tultiin, Tyrväässä olisi kohta käyty kimppuun, vaikka\npaljain kynsin ja opetettu hurttahännille! Niin minäkin olisin tehnyt,\njos olisi ollut lyhty kohta kädessä, niin että olisi nähnyt, mutta kun\nminä nyt tulin paikalle lyhtyineni, niin ei nähty enää mitään, miehet\nkirveinensä vain seisoivat tanhuassa tyhminä ja katselivat ympärilleen.\n'Bymanilla itsellään on tainnut olla häntä heilumassa takana, mutta\njäniksen häntä, jos jäniksellä senverran tynkää on, että sen heilumiset\nhuomaa!' sanoivat ikäänkuin en minä susia olisi tuntenut, joka olen\nTyrväästä kotoisin. Kapteenskakin sanoi, kun palasimme, että minä sain\nolla yötä talossa, 'ei suinkaan Byman nyt susien suuhun sentään lähde\nihmisistä!' sanoi ja uskoi siis. Kymmenen sylen ja kolmen tuuman päässä\nne olivat ja pimeätä niinkuin säkissä niin ettei nähnyt viittä askelta\neteensä!\" vakuutti Byman, joka oli tarkka aina mitoilta, vaikkei aina\nasioilta. \"Eikös se nyt kuitenkin ollut kolmea tuumaa vaille eikä\nkolmea tuumaa yli kymmenen sylen!\" yritti Brynolf hämmästellä lähimmän\nväkipiitan ylitse, ja kun tytöt, Fiinu ja Hiltu tirskahtivat kauempana\nvaltonauruun Brynolfin sanoille, täytyi Eevertinkin yritellä parannella\nsutkausta: \"Sudet saattoivat olla sillä paikalla, mutta mistäs Byman\noman paikkansa tiesi tuumalleen, kun oli itse säkissä ja pimeässä!\"\nsanoi hänkin ja oli avosuinen. Lystelin oli omine vakavine\nmerimiesnaamoineen, hänkin oli nimittäin Toistalon kapteenin mukana\nkäymässä kotomaissa, kuunnellut hänelle tarittua juttua, ja virkahti\nhänkin, että vahinko, kun ei Bymanilla ollut lyhtyä jo kohta alussa\nmukana, niin olisi saanut pystyttää tikun pystyyn haukottelevan suden\nhammasten väliin ja mitata siitä matkan itseensä, niin ei olisi nyt\nriitaa tuumaluvusta!\n\nByman oli vieraspaikkakuntalainen ja vasta täysmiehenä muuttanut\npitäjään, eikä sen vuoksi osannut oikeata pilavalehtelun nuottia ja\nsitä keveätä silmälaudan vilkutusta ja ummistamista, joka auttaa\nperättömänkin jutun semmoiseksi, ettei kuulu paksulta ja että sitä\nviitsii kuunnella, vaikka sen tietää aluttomaksikin. Onhan valhe\nhuviksi aina suvaittua ja kuinkas olisi esimerkiksi Heisala\nvastapäisellä piitalla osannut jutella samanmukaisia sillä suolalla,\nettä kenenkään ei olisi tarvinnut uskoa jutusta hiventäkään enempää\nkuin itse omalla vastuullaan uskoa siihen lainasi. Byman valehteli\nliika vakavasti ja täystodelta ja sillä naamalla, että pää poikki\nsiltä, joka ei usko, ja senvuoksi hänelle naurettiin ja irvisteltiin.\nHeisala sanoikin, sananvänkänsä lomaan Hermannin kanssa Bymanille, että\n\"olisit laskenut hammasluvunkin ikenissä, niin uskoisin kaiken!\"\n\nVakavampaa Bymannille oli kuitenkin, että Juuvanin vaari oli alkanut\nkohdistaa huomiotansa häneen. Oli kurottanut niskapuoltansa, niin että\nsopi omalta piitalta yli väen nähdä Bymanniin, sekä näytti odottelevan\nvain sitä, koska tämä oli saanut juttunsa loppuun ja velhominen sen\njohdosta oli lakannut. \"Meidän Miko, isäntä, minun poikani, sanoi, että\nsinä jo talvella kynttilämessuksi olit luvannut meille suutarintöihin:\n'tulavana maanantaina niin varmasti, kuin piki on mustaa!' olit\nvannonut\", kärähti vaari ja katsoi Bymanniin siten, että suutarin oli\nvastattava, oliko hän sitte ollut mestarimiehenä Turun verstoissa\njoskus niinkuin kehui, vai ei. \"Kynttilänmessuilta on juhannuksiin\nkulunut kaunis vuodenneljännys ja suutaria meillä ei ole näkynyt!\"\nsanoi vaari vielä paremmaksi selvyydeksi.\n\n\"Vissisti minä sanani pidän ja aina!\" ehätti Byman puolustamaan\nitseään. \"Olisin tullut Kynttilänpäivän jälkimaanantaina niin varmasti\nkuin Kynttilänpäivä on almanakkaan merkitty, mutta sattui esteitä,\npyrytti huomeltaina niin pahasti, etten saanut lestikuormaani edes ja\nkelkkaa kulkemaan, ja tiistaina minä en ollut luvannutkaan tulla. Mitäs\nsitte sattui seuraavana maanantaina, en muistakaan, mutta siitähän\nmaanantaista ei ollut ollut alunperin puhettakaan, ja minä arvelin,\nettä maanantai kuin maanantai, ja minä voin tulla Juuvanille\nkolmantenakin maanantaina. Kolmen viikon kuluttua taas ei enää voinut\nolla kiiru, kosk'en ennemmin ollut lähtenyt, ja minä ajattelin, että\nantaa kulua tasa kuukauden, niin sopii talossa ehkä paremmin. Mutta\nsilloin taas ei tasakuukaudelta ollut maanantaipäivä ja maanantaiksihan\nminä olin luvannut, ja minä pidän lupaukseni aina. Hakivat toisetkin\ntöihin, ja muuta estettä tuli, eikä koskaan sopinut maanantaisin,\nperunatkin täytyi saada kotona keväästi maahan ja nyt suvella olen\najatellut, että suviparselisaappaat ovat jo myöhäiset tehdä ja että\nsyksyllä teen Mikkelisti Juuvanilla suvi- ja talviparselit yhteen\nmenoon ja Pyhäinmiesten päiviksi ovat kaikilla uudet jalkaan.\"\n\nByman lateli kaiken tämän yhteen menoon, sillä Juuvanin vaarin kasvojen\nhahmosta hän huomasi ja ymmärsi, että nyt oli parempi, mitä kauemmin\nhänellä itsellään oli puheenvuoro. -- \"Häh?\" sanoi Juuvanin vaari\naluksi vain, kun Byman viimein lopetti. \"Oletkos huomannut, että kun\ntalossa on monta kaivoa pihamaalla, niin on kaikissa pohja kuiva?\nSinullakin niitä syitä on, mutta olisit yhteenkin niistä tyytynyt, niin\nolisit tällä kertaa seljennyt edes yhdellä ainoalla valheella. Olisit\nesimerkiksi sanonut, että kun Valpuristi viimeinkin ja kymmenen kertaa\nhoputettuna vihdoinkin olit nostanut lestisäkin selkääsi ja olit\nmatkalla Juuvanille, niin tuli tiellä vastaan Pukkilan kapteeni. 'Ahaa,\nsinä olet lopultakin tulossa meille, niinkuin Uudenvuoden jälkiviikolla\nlupasit!' sanoi kapteeni silloin vain, vaikka jo olit puolen virstaa\ntalon ohitse, sekä otti käsikynkästä kiinni ja talutti takaisin omalle\nporstuan ovelle ja ylös tupaan. Siellä olet sitte siitä pitäen istunut\nja naputellut hääpieksut kaikelle talon väelle. Tämän olisit sanonut,\nniin olisit ihmeeksesi kerran puhunut tottakin ja suusi ja\nsyntikuormasi säästynyt tälläkin erällä seitsemältä valheelta, jos\nniitten luvusta laskua piti!\" Vaari vaikeni ja kääntyi takaisin\nsoutamaan.\n\n\"Seitsemän rukousta Isämeidässä ja seitsemän valhetta Bymannin yhdessä\nsuunavauksessa, mutta jos tarkemmin rupeaa laskemaan ja sormilukua\npitämään, niin niitä on kahdeksan kummassakin, sillä loppusiunaus on\nkahdeksas Isämeidässä ja Mikkelin päivän suutaroiminen kahdeksas valhe\nBymanin minävaivaisessa, ellei kakkulakoukkua Juuvanista Bymanin\nlestisäkin suuhun sitä ennen pistetä!\" Se oli Heisala, joka tässäkin\noli liukas ja kesken parhainta pakinaansa Hermanin kanssa kanttorin\nnimestä piti huomionsa avoinna muuannekin ja kielenpäänsä kerkeänä,\nminne sitä tarvittiin. Herman ja Heisala olivat nimittäin molemmat\nnuorempina seilanneet täkkipoikina Tukholman matkoja Ruotsissa ja\nsolkkasivat ruotsia kumpikin, ja tässä, Friisilän niemen kärjessä,\njossa ensimmäinen kerta soutajia vaihdettiin ja uudet vetäjät istuivat\ntyviin airoissa, joutuivat heidän kielitaitonsa säännöllisesti\nristikkäin keskenään. Vaihto tapahtui nimittäin laakean kiven kohdalla,\njoka oli ulkona meressä tasalleen niemen kärjissä, ja sattui, että\npitäjän kanttorin nimi oli Vidsten. Kanttori oli ollut lukkarina\npitäjässä niinkauan melkein kuin kaikki nykyiset muistivat, ja kerta\nHerman kirkkomatkalla ja soutajia vaihdettaessa oli sattunut sanoa\nsutkauttamaan, että kas, kanttorikin alkaa jo toisen virren\nkirkonmenoissa, hänen mielestään kun kanttorin nimi merkitsi, että\nkiven vieritse kuljetaan, ja siitä pitäen oli vaihtokiveä ruvettu\nkutsumaan kanttoriksi. Tämä taas harmitti Heisalaa, joka oli kanttorin\ntoispolvinen orpana, eikä pitänyt sukulaisensa, vaikka kaukaisenkin\nnimittelemisistä, ja jonka mielestä Herman sitäpaitsi käänsi nimen\nväärin. Nytkin siis, kun taas oli vaihto, ja Herman jätti airon tyven\nHeisalan haltuun, eikä sitä tehdessään malttanut olla sanomatta\nvanhaansa, että \"jahah, kanttoriakin siis on noikattava taas, kun\nsivutse mennään\", sekä nyökäytti niskaansa, ikäänkuin eläviltään olisi\nmenty kanttorin ohitse niemen poskessa, niin kivahti Heisalassa harmi.\n\"Itse nököttelisit kivenä niemen nokassa, niin saisi soutaa ohitsesi\neikä tarvitsisi aina kuulla puheitasi!\" sanoi hän aluksi sukulaisensa\npuolesta. \"Olisi kivi edes valkoinen ja lokkien istuma, niin\nymmärtäisin minäkin sen kanttoriksi ja kutsuisin Vitsteniksi,\nmutta se onkin ruskea, pakiruskea, niinkuin muitten likaama eikä\nlintujen, ja milläs sinä sen valkoiseksi peset?\" intti hän jo\nkielitaidollansakin ja oli varma. Kina kehittyi tästä, mutta jäi joka\nvuosi ratkaisemattomaksi, sillä molemmat olivat tietäviä eikä kumpikaan\nantanut myöten. \"Mitäs sanoivat muijatkin Tukholmassa, kun ostivat\nkaloja, ja nosti heille hauen sumpusta, ja se oli kuollut matkalla:\nviit, viit, viit, kiljuivat kaijilla niinkuin kalalokin kurkusta ja\ntorkottivat kiduksiin ja tarkoittivat että me ymmärtäisimme ne\nvalkoisen hilvaisiksi!\" todisti Heisala. \"Mutta kuulustelitkos sinä\nrantapoliisia, kun se kirosi kipparille ja komenteli 'vid möljan, vid\nmöljan' ja silloin oli ymmärrettävä, että jahti oli johdettava möljän\nviereen, ja silloin oli möljä suomea ja vid ruotsia, ja äänestäkin\ntiesi, että vid merkitsi, että viereen, perhanaakin, jos ymmärrät!\"\nvahvisti Hermanni kielitietonsa. Pukkilan kapteeni oli joskus\nselittänyt, että vid merkitsee lakeatakin ja avaraa, ja Vidsten\nsaattaisi merkitä avaraa kiveäkin, mutta se sekoitti vain asiaa ja\npulma jäi paatissa joka kerta ratkaisematta, koska kaikilla selvästi\noli laillansa oikein ja ruotsin kielessä koukuja enemmän kuin järki\nselitti. Heisala kyllä koki puolustaa käsitystänsä silläkin, että\nSexmiilarillakin oli Vartkupu ja Viitkupu, vaikka nimet olivat\njoutuneet sekaisin ja Vartkupu oli valkoinen, semmoisiksi kuin meri\nkalliot oli luodossa virutellut ja Viitkupu taas musta sen kuin kasvoi\nsammaleen karvaa ja katajankräkiä niskoillansa, niillä paikoilla, jonne\nei meri syksyisinkään ulottunut kielinensä ja nuollut, mutta unohti\nitsekin asian, kun oli samassa Bymannille ja Juuvanin vaarille\nopetettava rukousten luku Isämeidässä.\n\nHeisala oli nimittäin semmoinen mies, jonka järki liikkui sillä tapaa,\nettä hän aina kohta äkkäsi asian harhat, vaikka asia muuten sai olla\nmitä hyvänsä hänen puolestansa. Taloltansakin hän oli hävinnyt, koska\ntalo on multamaata eikä elohopeata, eikä siis käänny vaolle sitä mukaa\nkuin ajatus kiirii ja kerkiää, vaan ainostaan sitä myöhää ja sitä\nverkkaa, minkä saapas savea tallaa auran jäljissä, ja semmoinen taas\noli ehdottomasti liika hidasta menoa ja astumista sille, jolla olivat\nnäkiminä otsan alla Heisalan silmä-akkunat ja oravana päässä Heisalan\njärki, nopea loikkaamisessa, mutta nopea jättämisessäkin. Heisala hän\nsiis enää vain olikin, vaikka olikin ollut Pöylin perijä ja isäntä,\nnimikin vain siepattu ja otettu, ihmisten kiusaksi liukkaasti\nomistettu, kun olivat alkaneet pilkoillaan nimitellä Heisalaksi, vaikka\nolikin oman paikan nimi Rajala, töllinmökki, joka oli perintötalosta\njäänyt omaksi, kun muu meni. \"Heisala, Heisala!\" oli puhellut ja\nkehunut, kun kävi Paraisilla ja osti kalkkia tuvan muuria varten\ntölliinsä. \"Heisala, Heisala\" oli puhellut ja pauhannut. \"Semmoinen\npaikka, ettei pellonsavi kaikkea ruistansa mahdu, vaan ojanpohjatkin\nvielä kasvavat oljen seinää!\" oli ylistänyt ja hieronut kämmenpohjaa.\n\"Vehnästä ja voita, kun Pöyli oli pelkkää leivän hometta: sen paikan\nminä ostan vielä!\" oli kehunut taloton ja pennitön mies. \"Heisala,\nHeisala!\" oli pajannut koko pitäjä, missä Rajala kulki ja Rajalan suu\npaukutteli, ja Heisalaksi olivat pian ristineetkin kohta koko äijän.\nMutta mitäs liukas mies: kun pässi päkkää niin ottaa sarveen kiinni ja\nelukka luulee että sitä talutetaan ja kävelee kesysti, ja kun pahat\nkielet pistelevät, niin lykkää kätensä eteen ja turpaa likelle ja\nkielen liva onkin pehmeätä kämmenpäällykseen: Heisala juoksi Pappilassa\nja Rajala oli kirjoissa Heisala; ja se mikä on kirjoissa, se ei enää\nole kielissä, ja sai tämän jälkeen levittää suutansa ja nimitellä\nHeisalaksi se, jolla oli naama tuhman naurua varten!\n\n\"Seitsemän rukousta ja kahdeksan selitystä, niinkuin Bymanin syitä ja\nBymanin valheita!\" vilisteli Heisalan kieli jo uusissa asioissa ja\nVidstenin nimi sai hänen puolestaan taas täksi matkaksi jäädä mustaksi\ntai valkoiseksi, vaikkapa kirjavaksikin, jos se oli parempi,\ntoisenpolven pikkuserkkujakin vain oli koko kanttori ja mitäs hänen\nnimestään! \"Seitsemän rukousta!\" pauhasi hän ja kerskui hän jo koko\nkielensä menolla Vainionperän Heikille, joka soutajain vaihdon jälkeen\noli hakenut tilavampaa paikkaa ja tullut istumaan peräairoa vastapäätä\nolevalle välipiitalle, ja siis nyt istui Heisalan edessä. \"Sitä minä\nkysyin Isonpitäjän pastoriltakin, kun mennä viikolla sousin hänet\npitäjän puolelle ja koettelin hänen järkeänsä, juoksiko se, vai oliko\nkokkareilla. 'Montakos rukousta Isämeidässä on, pastori?' kysyin ja\nolin lape ja hurskas. 'Seitsemän tietenkin!' vastasi pastori ja oli\nhöyli ja opettavainen, koska oli laiskana ja istui paatin perässä, kun\nminä sousin. 'Mutta Luteerus laskee niitä katkismuksessa kahdeksan,\nkoska on kirjoittanut kahdeksan selitystä ja kysyy: mitä se on:\nvastaus!' sanoin. Pastori tuli punaisenpuhuvaksi otsalta, mutta laski\nsorminystyröitänsä ja sanoi, että minä sekotan rukoukset samaan menoon\nkuin yhteenvedonkin, ja että numerotkin lasketaan siten, että\nyksitellen ensin yksi, kaksi, kolme ja viimeiseksi koko palkka\nyhteensä. Tätä hän ei enää opettanut, vaan sanoi vain ja nitisti\nhuulensa senjälkeen yhteen sillä tapaa, ikäänkuin ei matkalla enää\npuhuttaisi enempää.\n\n\"Punttisten rantaan on kuitenkin pitkä matka soutaa, ja minä kyselin\nvielä, koska kerta olin papin kanssa puheissa ja olin raamattuakin\nlukenut ja kielikin tarvitsi liikkumista. 'Kuinkas on sen laita,\nkysyin, kun Mooses yhdessä paikassa sanoo, että Mahujael siitti\nMethusalemin ja Methusalem Lamekhin ja Mahujaelin vaarin-vaarin-vaarina\noli Kain, mutta seuraavassa luvussa, kun kääntää plarin ja lukee, taas\nsanoo samasta Methusalemista, joka siitti Lamekhin, että hänellä oli\nesivaalina Seth, joka oli Adamin poika niinkuin Kainkin. Minun järkeni\nei oikein selitä, kuinka tämän laita on, sanoin ja olin höyli. Kun minä\nselitän vyyhtiä ja saan langan päästä ja Aatamista alun, niin sama\nlangan rihma minulla juoksee sormissa koko matkan niinkauan, että kerä\non keritty ja Noak hyppysissä. Minun menee pääni joka kerta viiroon,\nkun minä ajattelen Lamekhia, että hänellä on kaksi isäsarjaa, jotka\nAatamissa kyllä ovat yhdessä, mutta välillä menevät eri säikeisiin.\nOlikos Vanhassa Testamentissa ennen Vedenpaisumusta kaksisäikeisiä\nsukuja, niinkuin siimassa joskus on huonosti kierrettyjä paikkoja,\njoissa lanka lommottaa kahtena säikeenä? Vai laskettiinko Vanhan\nTestamentin aikana isähaaroja useampia taaksepäin, niinkuin nyt Uuden\nTestamentin aikana poikahaaroja eteenpäin: sanovathan, että\nAmerikassakin ihmiset kävelevät pää päistikkaa alaskäsin, kun me\nkävelemme pystyssä?' Kysyin, ja olin koko ajan hurskas ja läpyttämätön\nsilmiltä. Pastori paatin perältä, jossa istui jouten, kun minä sousin,\nvaikka oli nuorempi, katsoi tutkivasti minuun ikäänkuin minun mieleni\nmunaskuitten perille päästäkseen, mutta oli ololtaan ikäänkuin\nkissanpoika, jolle on kupposen pohjalle kaadettu kiehuva maidon tilkka\ntavallisen miedon lypsyrieskan sijasta ja joka ei tiedä lykkääkö\nviiksensä kuumaan vaiko ei. Papintutkinto hänellä kuitenkin oli ja\npuhua hänen piti. 'Katsos, sitä on paljon salaista kirjassa, ja mikä\njärjelle ja saivartelulle on hämärää hepreaa, saattaa uskolle ja opille\nolla selvää kreikkaa. Tämäkin paikka saattaa olla vasiten asetettu\njuuri raamatun alkuun ikäänkuin hämähäkin verkoksi ymmärrykselle, jotta\najatus tulisi vangituksi jo kohta alussa ja kärpänen potkisi voimansa\ntyhjiin, ennenkuin enempää syntiä pääsee tekemään!' Oikeastaan poika,\nvaikka vielä nuori olikin ja melkein viiksetön vielä partapaikoiltaan,\nselvitti asiansa hyvin, ja minun tuli mieleeni, että jopa poikanen osaa\npeitellä raamatun saumapaikkoja niinkuin meidän oma rovastimme\nkorvallisiltaan ja taitavalla jakauksen kampaamisella päälakensa\nkaljut, vaikka kyllä nauroinkin mielessäni ja ajattelin että aidan\nraosta hän nyt meni eikä aidan ylitse. Tultiinkin samassa Punttisten\nrantaan ja mantereen puolelle, ja minä juoksin kiireesti edeltä\nhakaniitun veräjälle. Pastori oli kävellyt jäljissä ja minä olin nopea\nsapuloimaan veräjän lenkkiä auki, mutta livahdinkin veräjän lävitse\nyksin itse ja painoin lenkin paikalleen veräjän korvaan pastorin\nedessä. 'Pastori selitti minulle raamatun, niinkuin minä tässä avaan\npastorille veräjää: pääsi itse lävitse, mutta minä jäin aidan taakse!'\nsanoin ja nauroin. Pastorikin naurahti nyt jo, ja kamraatteina me\nerosimme, kun minä uudelleen avoin veräjän ja pastori painui metsään:\nmaksoi kaksinkertaisen souturahankin! Rovasti minä luulen, että siitä\npojasta vielä tulee, jos elää saa!\"\n\nHeikki kuunteli vastapäätä vakaana Heisalan lipeätä jutunpitoa sekä\nmöykytti tupakkaa suussaan, koska nyt oli soutuvuorosta vapaa, mutta\nvakaakin konkari lähtee joskus omaksikin ihmeekseen juoksunhölkälle --\nkun sattuu joutilas tiima eikä ole itse valjaissa, virmastuu ehkä\nniinkin, ettei huomaakaan, ennenkuin kavio jo on varastanut pari\nsemmoista askelta, jotka itsekin ja oma järki jälestäkäsin ymmärtää\njuoksuksi ja kevytmielisyydeksi.\n\nHeisalan esimerkki siis tartutti, ja Heikkikin avoi suunsa nyt, koska\noli leuka juhannusjoutilaana ja itse seuranjoukossa, ja Karoliina\nsenverran kaukana ja etuairoissa, ettei kohta ollut pelkoa, että\ntuiskasee ja katkasee sanan juuri siihen, kun on päässyt alkuun ja\nomaan puheeseen. \"No, papitkin ovat pappeja ja heidänkin suunsa ihmisen\nsuu!\" virkahti hän siis ja puolusteli, koska oli tasainen rauhan mies\nja suvaitsi kullekin hänen oikeutensa. \"Mutta vaikk'en minä heidän\npuheillaan paljon ole ollut muuta kuin mitä rippikoulussa ja vihillä\nolen vastannut kysymyksiin ja lukuvuoroilla ollut vaiti, niin minä\ntiedän, että kyllä pappikin kiroo, kun ruumis sitä lääkettä tarvitsee!\"\nHeikki olisi jatkanut kertomustansa, mutta Heisala, jonka kielenkylki\naina oli syljillä, ja joka ei nytkään malttanut itseänsä, koska oli\nsopiva sujaus sanaksi, keskeytti. \"No senkös sinä nyt vasta sanot, ja\nminä kun joka ainoan saarnan kestäessä olen siunannut itseäni ja\nihmetellyt ja tuntenut vilunväreitä ruumiissani, kun saarnastuolin\nparras tärisee ja nyrkki paukkuu puuhun ja joka pamaukselta tulee sanaa\nkuin tulikiven hajua kirkkoon! En minä etkä sinäkään koko viikossa niin\npaljoa kerkiä kiroomaan suustamme, kuin pappi yhden ainoan saarnan\naikana kirkossa!\"\n\nKeskeyttäminen harmitti Heikkiä, sillä hän ei pitänyt siitä, että\nkukaan muu kuin Karoliina sekaantui hänen puheisiinsa silloin, kun hän\noli jomossa. Hän vaikenikin nyt ja möykytti pari tovia tupakanpurua\nleuassansa sanan pukahtamatta, mutta alettu tarina oli nyt kerta omassa\nliikkeessään, ja niinpä se oli kerrottava loppuun. \"Meidän Coléruksemme\noli kova mies, niinkuin muistat\", jatkoi hän siis taas, kun oli kulunut\nse aika, että oli niellyt harminsa alas. \"Minä veistelin seipäitä\nparastikään Matintalon tarhaportilla, kun pastori ajoi hevosineen\nohitse. Siinä on se paha kivi tien poskessa, niinkuin tiedät, ja\npastori ajoi rekensä siihen, kovaa menoa ajoikin, niin että jalas\ntuntui kuin rusahtavan poikki ja pastori itse pälsyissään kieri tielle\nja taisi loukata säärensäkin vähän. Ei se ollut kristitty, joka silloin\nkirosi, vaan pakana, ensin säärtä ja hyppeli yhtä jalkaa, ja senjälkeen\njalasta ja noitui. Minulla oli vanhaa kaunaa pastoria vastaan, sillä\nkolme vuotta sitä ennen hän oli Vähäntalon lukuvuoroilla rikeerannut\nminulle kuin turkkilainen ja pitänyt elämää, niin että leipäorret\ntärisivät Vähäntalon tuvassa. Minä tiedän, että katekismus ei ole\nistunut minun päähäni, vaikka äitivainaa koetti kurikallakin, ja minä\npidänkin tavallisesti suuni kiinni lukuvuoroilla, kun minulta kysytään,\nmutta tällä kerralla kysyi pastori minulta kuudetta käskyä, ja kun\nKaroliina kotona juuri sitä käskyä on minulle manannut niin että se\nhelisee minulla korvissa aina, niin luulin minä että sen minä osaan ja\nvastasin sillä kerralla ja sanoin, että tee huorin! Minä taisin olla\nvähän peljästynyt myöskin, niinkuin minä aina olen lukuvuoroilla papin\nedessä ja sekosin senvuoksi hiukan sanoissa ja nielin ensimmäisen sanan\nvastauksesta. Ei senvuoksi kuitenkaan olisi tarvinnut sitä elämää\nnostaa, jonka Colérus nosti, ja siitä syystä minulla oli häntä vastaan\nvatsassa kauna: Karoliinakin oli kotona monta viikkoa lukuvuorojen\njälkeen niskoissani kuin puskiainen, sillä koko lukuvuoroväki oli\nkuullut minun vastaukseni ja myöskin Karoliina! Kun pastori nytkin siis\nhyppeli särkyneen rekensä edessä niinkuin muinen minun edessäni\nlukuvuorotuvassa, ja kiroilikin vielä niin, että varpusetkin\nkapulakasassa olisivat kauhistuneet korviansa, jos olisivat olleet\nmuita kuin viattomia siipieläviä, niin nousi minussa kristityn veri ja\nAatami, ja minä muistin vanhat. Minä laskinkin silloin kirveen\nkädestäni lappeelleen tukille ja sanoin, kun olin suoristanut selkäni,\nettä 'sus siunatkoon, kun pappikin kiroo!' sanoin. Voi makeata, kuinka\nmaistoi munaskuissa, kun sai maksaa, ja pappikin sai kuin tapin\nkurkkuunsa ja vaikeni paikalla: muisti kai virkansa. Yhdessä me sitten\nsyynäsimme jalaksen ja huomattiin, ettei siihen niin pahaa vikaa ollut\ntullutkaan, käännettiin reki vain ylössuiten ja Colérus sai jatkaa\nmatkaansa.\" Heikki rykäisi ja oli tämän jälkeen vaiti sekä jäi jälleen\nmöykyttämään tupakkamälliänsä ikäänkuin nyt olisi hänellä loppumatka\nsekä soutamisen että puheenpidon puolesta ruokatiiman joutoa.\n\nHeisalakin oli niin hämmästynyt Heikin pitkästä jutunjuoksusta, joka\nsentään oli loppunut, ettei hän ällistyksissään ymmärtänyt muuta kun\ntokaista, sanoa kun hänen sentään aina piti jotain kaikkeen: \"Mikäs on\nlukumääräisin kirous, minkä sinä koskaan olet kuullut? Talinkorpi on\nseitsemän virstaa pitkä ja kolme leveä ja kasvaa kuuden kylän havupuut.\n'Iskeköön sinun sarviisi niin monta pirua, kuin Talinkorvessa on\nneulasia!' noitui Kulmalan Manta lehmäänsä, kun Mansike potkaisi kiulun\nhänen polviensa välistä kumoon ja maito juoksi hukkaan!\" lateli hän\nsiis nytkin suunsa viljelemisiksi, ja jottei olisi vaiti, kun toinen\noli puhunut.\n\nMitäs Heisalan kielen oravanloikka kuitenkaan tähän olisi pysähtynyt,\nkoska huomio jo oli muissa? \"Kukas sinä olet, oletkos sinä Variskerin\npoikia vai, koska kykötät paikallasi kuin aidankyngällä?\" kysäsi hän,\nkoska kaipasi jutun vaihtoa ja aina oli utelias, samassa nuorelta\nmieheltä, joka myöhätulleena oli sattunut saamaan paikan parraspienalla\nsen airon edessä, jonka varressa Heisala istui, ja jota Heisala jo\npienen aikaa oli pälysilmällä tarkannut, koska tämä oli outo paatissa\nja Heisalaa aina harmitti, ellei hän jokaista tuntenut, jonka hän näki.\nPoikamies, vaikka vieraassa joukossa olikin ja Ison-Vileenin ja\nJärvelinin mukana palannut meriltä maihin, sattui sentään olemaan\nhilpasuinen hänkin, vaikka tähän asti oli vaiennut, ja vastaus tuli\nkohta. \"Variskerissa vaakutaan, mutta Teerkarissa eletään visusti, ja\nminä olen Teerkarin poikia,\" \"Ahaa, jassoo!\" ihmetteli Heisala, joka ei\ntietänyt tuulen hajuakaan teerkarilaisista, koska koko luoto oli\ntoisella puolella pitäjää Anavaisten takana. \"Oletkos sinä juuri se\nTeerkarin pojista, joka kävelee toinen jalka ilmassa?\" kysäsi hän\nkuitenkin ja ajatteli yhteisinhimillisiä, sekä kohotteli silmäkulmiansa\nikäänkuin olisi vanhaa tuttavuutta virkistellyt. Nuorukainen ei ollut\nymmällä kuin pienen hetken, mutta vilkautti sitte silmää Heisalalle:\n\"Juuri samainen vesa, ja vasen jalka heiluu ylhäällä silloin kuin oikea\non maassa, elleivät killu molemmat ilmassa niinkuin nyt tässä paatin\npartailla. Ja oman lakkini alapuolella minä myöskin aina kävelen!\"\nHeisalakin vilkutti silmää nuorelle meripojalle merkiksi, että jutun\ntuntomerkit ymmärrettiin ja yhteistä natsuunaa oltiin! \"Älä vaan tämän\npuolen tyttöjä puijaa Teerkariin, sillä teirillä on siipi ja\nmeripojilla maailma, mutta tyttöparoilla vain hameen körtti!\" neuvoi\nhän vielä tälle kurille, mutta oli jo kärppä sekaantumaan haastoon\nkauempana selkänsä takana sen kuin herkkä korva siitä oli noutanut\nvihiä. Manta siellä oli Iso-Vileenille viritellyt juonikasta\npuheenlankaa siitä, ollaanko mailla uskollisempia kuin merillä, ja oli\nvaivihkaisesti luulevinaan, että merimiehet ovat kaikki kypsiksi\nkeitettyjä kelmejä, varsinkin vaimoväelle ja yksinäisille.\n\"Koetteleppas, kuinka Ison-Vileenin laita tässä asiassa on!\" oli\nHeisala ketterä neuvomaan kohta kun korva oli haavinut otollisen\nvirkkeen. \"Joku on uskollinen silloin kun oma nenänpää semmoiseen\nkäskee, vaikken minä mene sanomaan, että Vileenin nenänpää on sitä\nlajia, ja toinen taas on Vainionperän Heikki ja on uskollinen silloin\nkun Karoliina käskee, meneekö kuudes käsky lukuvuoroilla sitte vinoon\nvai pilkkaan!\" lateli hän viisauttakin sekä vilkutti yllyttävästi\nsilmää sekä Mantalle että Vileenille ja Heikillekin. Kärppähän Heisala\noli aina ja kaikessa ja vanha edeskäypä ja pilantekijä kaikissa\nhääpidoissa.\n\nPuheenhurinaa siis paatissa, jaaritusta jos vakaampaakin, hiljaisempaa\nkahdenkeskistä jupinaa, missä oli siihen ainetta ja lähivieren aihetta,\nyhteisempää miesvälistä tarinaa, missä suunpito selkosi yleisemmäksi ja\nse oli äänessä, joka kulloinkin kerkesi haastoon, valtoimempaakin\nsanaa, missä kellä oli asiaa tai muuta ääntä ja julkisuutta puhella\npuolipaattiinkin muun väen ylitse ja sanoa esimerkiksi Lahdenperänä\nperäpiitalta mielensä Postin ja Östergoolin isäntien väliseen kinaan\nkeskipaatissa siitä, joko jo tulevalla viikolla mentäisiin heinään, vai\nvastako sitä seuraavalla vietäisiin viikatteet niituille. Ristin ja\nrastin, minne kuuntelikin, toimellista sanaa ja turhaa sanaa,\njaaritusta jos järkipuhettakin, pakinan pajaa ja parran pärrää.\n\"Kasteheinä korsii jo: minä kävelen niitulla aina ennen heinään menoa\nja koettelen, kuinka korsi kääntyy sormen ympäri, ja kun se kihlaa\nsormen helpeimmästi, niin tiedän minä, että silloin on paras heinänteon\naika ja silloin minä otan viikatteen, ja viikatekin viskoo iloisesti,\nkun se suihkaa tuoretta teriltänsä!\" kuului Postin isännän hilpava\nääni. \"Mutta juuriheinä kasvaa silloin vielä ja kostuu, ja harava\nharpasee isompaa kasaa karhelle, jos menee vähän myöhemmin niitulle ja\nniittää heinän mieskasvuisena ja siemenillä: viikatekin leikkaa\nparemmin, kun korsi katkee kypsänä terän edessä!\" sahasi tähän\nÖstergoolin isännän nirsompi ääni. Tässä Lahdenperä sekaantui\nkeskusteluun, niinkuin hän sen kuuli peräpiitalle kolmen miesrivin\nylitse. \"Mene sinä viikatteinesi kuloon, jos tahdot haravasi säästää\nliialta heinänruoholta ja korjata häkkiisi oljenkortta! neuvoi isäukko\nminua, kun muinen jätti talon minulle!\" sanoi hän ja asettui Postin\npuolelle. \"Minäkin noukin heinänkorren, menen parhaalle notkomaalle\nniitussa ja noukin sieltä vehmaimman heinänhiuksen, vaikken minä sillä\nitseäni kihlaamaan rupea minun ijässäni, ja koska muorikin vielä elää,\nhe-he, mutta hierrän hiusta kämmenissäni ja tiedän ryyneistä, koska\nrehu on suoltuvaa ja hyvää lehmän kielelle talvella, ja sanon kotona ja\ntuvassa, että nyt pojat niitylle ja laistolle!\" Juuvanin vaarinkin\ntäytyi nyt avata suutansa, koska oli tämmöisistä asioista puhe, ja\nkoska häntä myöskin yleensä harmitti Lahdenperä, joka oli perinyt hänen\nlautamiesvirkansa, kun hän itse oli tullut vanhaksi. \"Hiero sinä\nkämmenissäsi mitä hierot, vaikka hiiren ryynejä, mutta heinä on\nniitettävä silloin, kun niitun tukka on paksuinta, ja ne paksuudet\npitelee paremmin tuuli kuin sinä käpälinesi: mene niitun viereen, alle\ntuulen ja haista nenälläsi ilmaa, niin nenäsi tietää paremmin kuin\nsinä, koska käsket miehiäsi niitulle, ellet itse viitsi mennä\nlaistolle, vaan herrastelet pöydän takana lautamiehenä!\"\n\nPuheenpalasta surisi ilmoissa, minne korvaansa heristikin.\nHermannillakin oli joku tavallisista ilveistään ja syljentuomistaan,\nhän väitti nimittäin Herras-Mantalle, joka vähän loitompana tirskutteli\nIson-Vileenin puheille, että jos ehtoosti maatamennessä solmii vasemman\nkäden nimettömän ympärille kasteheinän korren kolmeen kertaan\nvastapäivään, ja se aamusti herätessä on samassa sormessa, mutta tällä\nkertaa kolme kertaa myötäpäivään, kun sen lukee päinvastaiseen\nsuuntaan, niin ennen saman päivän ehtoota on varmasti kihlankultaa\nkiilumassa samassa sormessa. \"Sinun sopisi koettaa nyt, kun\nIso-Vileenikin on maissa!\" neuvoi Hermanni. \"Minä olen itse huomannut\nasian todeksi, kun minä vielä olin nuori mies ja olin Tukholman\nmatkalta kotona ja minulla oli kihlasormus ostettuna ja liivin\ntaskussa. Kuinkas me satuimmekaan kävelemään Juditan kanssa, meidän\nJuditan, joka silloin vielä oli nuori ja kuuli ja tyttö myöskin,\nkuinkas satuimmekaan kahden kävelemään yhdessä Ojaniitun vartta\npyhäehtoosti juhannustansseista palatessa, ja minä pilallani noukin\ntien ohesta heinän helpeen ja, koskei muutakaan sormen nyplää ollut,\nalan kiertää sitä ja solmia kääriä kolmeen kiertoon saman nimettömän\nympärille Juditalle, mukavaa työtä silloin ja siihen ikään, sillä sormi\noli hyvin tottelevainen käsissäni ja sitäpaitsi aika hivelää\nelämänlankaa siihen aikaan vielä, mutta eikös perhanaa taika pätenyt\nsilloinkin ja sormus minun liivintaskustani kiillellyt seuraavana\npäivänä Juditan sormessa! Ehkä on varmempaa, jos saat sinäkin\nIson-Vileenin itse suorittamaan solmimisen, mutta ota selvyys\nedeltäkäsin, onko hänelläkin sormus jo taskussa, ja tarkkaa solmuakin,\nsillä merimies ja puosu osaa punoa semmoistakin pujetta, joka juoksee\nauki, kun hiukkakin nykäsee!\"\n\nBymaninkin ääni kuului joukossa ja muussa surinassa, hän puheli\nPappenheimistansa, niinkuin hän aina puheli, kun hän oikein jutun\nvetoon pääsi ja kun hän luuli, että joku viitsi kuunnella.\nPappenheimiksi häntä ihmiset selän takana kutsuivatkin. Hän oli\nnimittäin joskus lukenut kirjan, joka oli jäänyt hänen päähänsä ja\njossa puhuttiin jostain suuresta sodasta Saksanmaalla, jossa kroaatit\nja krabaatit tappelivat, ja sitä hän nytkin selitti Vainionperän\nHeikille, joka oli altis kuuntelija, koska hän itse puhui vähän ja jo\nkotokomennossa oli tottunut siihen, että vähemmällä pääsi, kun oli\nvaiti, vaikka kymmenettäkin kertaa kuuli samaa manausta. \"Pappenheim,\nse oli poika, se huusi 'hakkaa päälle!' vaan, ja painoi päisin, oli\nsitte turkkeja ja krabaatteja tai mitä paavilaisia edessä, ja teki\nlahtia kuin virsikirjan juutalaiset Jerusalemin hävityksessä! Gurko ja\nSkobelev-vainaa olivat pojanmukuloita hänen rinnallansa!\"\n\nJuttu kääntyi tässä piittaryhmässä nyt Turkin sotaan, josta\nHeisalakin tiesi jotain, koska hänkin oli lukeva ja muistava mies.\n\"Konstantinopoli on salmen partaalla ja Gurko ui miekka suussa rauman\nylitse, ja toisella rannalla istui Turkin sulttaanin tytär kivellä ja\nitki, kun Gurko ei päässytkään yli, vaan hukkui mereen, koska sulttaani\noli sammuttanut lyhdyn akkunassa ja oli pimeätä. Se on jo sanottu\nvanhassa viisussa, jonka minä olen lukenut ja jonka minä löysin Pöylin\nullakolta sammalista, kun minä olin siellä isäntänä!\" Heisalan vilkkaat\nkulmakarvat häälähtivät ylös otsalle. \"Vaikka siekanaa Gurkolla siellä\noli tekemistä, koska oli nainut mies, ja minä olen nähnyt hänen ja\nhänen rouvansa kuvan aviisoissa!\" \"Sinä puhelet historioita!\" närkästyi\nByman ja oli harmissaan, kun hänen puheensa sekotettiin. \"Gurko elää\ntänä päivänä vielä, niinkuin sinä ja minä, ja on terve kuin pukki,\nmutta Skobelev on jo vainaa. Ja engelsmanni Konstantinopolin portit\nreekeliin pisti Gurkon nenän edessä, eikä mikään sulttaanin\ntalikynttilä. Sen sanoi minulle Turunläänin kuvernöörikin, kun oli\nverstaasta lähetetty mittaa ottamaan kuvernöörin jalasta saapasparia\nvarten. 'Engelsmanni reekelin lykkäsi Konstantinopolin portteihin!'\nsanoi mittaa otettaessa, ja kun vein valmiit saappaat koetukselle, niin\noli yhäkin alhainen ja puhelias ja kehui saapaspariansa: 'Parempia\njaluksia kuin Bymanin ei jalkaansa saa tällä puolen Pietarin!' kehui ja\noli tyytyväinen!\"\n\n\"Kävitkös jälkeenpäin kysymässä kreiviltä, olikos hän kävellyt\nliikavarpaat jalkoihinsa saappaissasi?\" kysäsi Heisala nyt vuorostaan\nkärkkäästi, sillä ei hänkään puoleltaan ollut mielissään Bymanin\noijennuksista. \"Sinun viimeiset saappaasi minulle ovat nyt porstuan\nnurkassa ja minulla vasemmassa jalassa liikavarvas, paras tällä puolen\nPietarin!\" Heisalakin oli kielevä, ja kosti, kun tarvittiin, pisti\npahimmin silloin, kun oli kehuvinaan. \"Minä olen aina kiittänyt sinun\ntyötäsi: on aina iloinen, kun riisuu sinun tekemäsi saappaat\njaloistansa! Amen on saarnassakin paras palanen!\"\n\nTarinaa riitti, kun tietoa pohdittiin ja pilaa pakistiin, pieni pistos\noli suolaa ja hyvä hyrähdys höystettä, muinaisissa kehrättiin, muistiko\njoku vielä ja Lahdenperä vanhan rovastin ja lukuvuorojutut, tulevissa\naprikoitiin, oliko odotuksissa hyvä vuoden tulo ja runsas heinäsato,\njutun lanka kulki, kuinka juontui ja kuka suunvuoroon sattui, yhteistä\noli vain ratto ja puhelun hupa, koska koossa oltiin ja koto-arki\ntakana. Hiljaisiakinhan kyllä joukossa myöskin istui, niitä, jotka\nelivät omissansa, niinkuin kotona olivat tottuneet tai muuten eivät\nrohjenneet ääneen, koska pitivät itseään vähäisinä, mutta olivathan\nheilläkin korvalehdet kahden vierin päätä ja mielen hipiätä se, mikä ei\nollut umpea eikä heitä sitäpaitsi yleisessä pärinässä huomannutkaan,\nellei paremmin katsonut.\n\n\n\n\n5.\n\nVIERNIEMEN JOOSEPPI\n\n\nMitähän kuljetti mielessänsä esimerkiksi Vierniemen Jooseppi,\nhieveräinen mies, joka istui Ison-Vileenin ja yhtä isoluisen Markomäen\nJaakon välissä rutistuksissa ja hartiat koottuina kyykkyyn, ikäänkuin\nanoisi hän ympäriltään anteeksi sitäkin, että tarvitsi tilanalansa\nhänkin, vaikka muut olivatkin tukevia ja hän vain tämmöinen häviävän\npalanen ja hiirenherneen lituska pavunpalkojen rinnalla, ja joka\nriiputti päätä ja piti sitä kallellansa, ikäänkuin pään suoristaminen\nja kaulan kenotteleminen olisi hänen kohdaltansa luvatonta toimitusta\nja melkein kuin julkeutta? Eihän Joosepilla suinkaan mitään sellaisia\nomantunnon vaivoja ollut kannettavinaan, joiden tähden hänen olisi\ntarvinnut välttää näkymistä ihmisten joukossa ja karttaa kaihtia\nkaikkea, joka muistutti muille, että hänkin oli läsnä siellä, missä hän\noli. Päinvastoin, hän oli sävein ja vaarattomin ihminen, mitä ajatella\nsaattaa, olihan vain koko elämänsä ikään unohtunut kuin elämänoheen\nikäänkuin ojan pohjaan sattunut siemen, joka sekin kyllä ituu taimensa\nja lykkää vartensa, mutta ei koskaan pääse kasvamaan saralle. Jo\nlapsena oli hänellä se häpeä, että isä oli juoppo ja joi aluksensa,\nhävitti laivan hinnan ulkomaan satamissa ja hävisi itse sieltä\nmaailmalle, jätti samaan hunninkoon aluksensa, jonka naapurit olivat\nuskoneet hänen kuljetettavakseen, kuin perheensäkin, joka senjälkeen\njäi ihmisten armoille sen mukaan kuin armoa riitti semmoisen pesälle,\njoka oli hävittänyt taloa ja tavaraa ympäriltään, niin että koko pitäjä\nsiitä puhui. Elettiinhän sentään, koska äiti oli uskollinen ja\ntoimelias, eikä lapsiakaan ollut enempää kuin viisi, mutta Joosepin\nmieleen, joka oli vanhin lapsista ja ymmärsi jotain jo silloin, jäi\nmato, ja kun hän tuli mieheksi ja oli ollut apuna äidille, niin että\ntoisetkin ja nuoremmat lapset pääsivät jaloillensa, lähti hän merille.\nMutta hän ei lähtenyt merille, niinkuin muut, kokoamaan maailmalta\nrahaa, vaan hakemaan sieltä meripalveluksessa isäänsä, joka\nhäviämisensä jälkeen ei ollut mitään ilmoittanut itsestänsä.\n\nMaailmassa on meriä paljon, ja Amerika avara maa, mutta kyselemällä\npääsee perille maailmallakin, koska on sentään pitäjäläisiä eri\nsatamissa, ja hakemalla löytää, koska sille asialle kerta on lähtenyt,\nja viiden vuoden päästä oli Jooseppi isänsä kämpässä Kalifornian\nmetsissä. Mitä isä ja poika olivat niinä kolmena tuntina, jotka he\nkohtasivat toisensa, keskustelleet keskenänsä, siitä ei paljoa tiedetä,\neikä Jooseppi ole siitä suuria kenellekään puhunut, mutta entistänsäkin\nhiljaisempana miehenä palasi Jooseppi tämän kohtaamisen jälkeen\nkotimaihin. Sen hän vain jollekin oli kertonut, että isä oli paahtanut\nperunoita porossa, kun hän oli astunut kämppään, ja että isän kasvot\nolivat olleet nokiset, isänsä hän myöskin oli kohta tuntenut\nsilmänluonnista, kun se vilahti nokisista kasvoista häneen: sama katse\naivan kuin silloin, kun hän muinoin viinapäissään antoi hänelle\nkarakkaa pikkupoikana. Luultavasti oli poika pian huomannut, että kiveä\non kotomäessäkin kolkuteltavaksi, ja että yhtä hyvin palaa kotiinkin,\nkuin yrittää pehmittää semmoista sydäntä, joka on ollut kova jo ehkä\nennenkin, ennen kuin se oli paatunut. \"Mitä sinä täällä teet, en minä\npotaattejani ole sinua varten paistanut?\" oli isä viimeisenä sanana\nsanonut pojallensa. Jooseppi oli ehkä yleensä pehmyttä lajia, ja viiden\nvuoden maailmanmatkakin oli ehkä pehmonneen miehen tekoa. -- Ei se\nkiven vika ole, jos joku kolhii jalkansa siihen, vaan sen, joka menee\nkolhimaan varpaitansa kiviin.\n\nJooseppi siis palasi takaisin kotomaihin, ja oli jo viidettä vuotta\nleskimies ja yksinäinen Vierniemessä. Naimisiin hän nimittäin oli\nmennyt jo ennen merille menoansa ja maailmanmatkaansa. Siihenkin,\nnaimiseen nimittäin, oli syynä hänen alunperäinen pehmeytensä. Hakalan\nSandra oli nimittäin tyttö, jota hän oli katsellut haikeasti jo siitä\nasti, kun hän kerta Toistalon elotalkoissa hänet kerta muinen oli\nensikerran huomannut. Sandrakin oli hiljainen ihminen niinkuin hän\nitsekin, mutta nuorten mukana Sandra kuitenkin tansseissa kävi,\nniinkuin hän itsekin, ja niissä senjälkeen tavattiin ja nähtiin,\nvaikkei hän puolestaan kyllä koskaan tanssia rohjennut eikä\nosannutkaan, eikä Sandrakaan paljoa laattialla liehunut, mutta\nkatselluksi tuli ja suostuvaisiksi tuntuivat Sandrankin silmät.\nNiinpaljon sentään kohdattiin ja kirkossakin nähtiin, että lämmitti\nsydänalaa joka kerta uudesti tavatessa. Mikä sitte puheisiinkin veti,\nmutta yhtämieltä oltiin, kun Ylistalon tarhoilta pääsiäiskeinuilta\npalattiin, ja tie sattui samaksi, käsikin löysi toisen käden, ja\njuttukin luonnisti käsikättä heilutellessa molemmilta kuin ihmeeltä ja\nvanhoilta tutuilta ikään. Tämä tapahtui samana keväänä, jolloin\nJooseppi hankki matkaansa isäänsä hakemaan. Eihän Jooseppi sitä\nmatkaansa voinut jättää, koska se oli lapsesta asti ajateltu asia, ja\nisältä oli hänen omilta huuliltaan kuultava, miksi hän oli jättänyt\nomansa häpeään, ja kukaties saatava isä sovitetuksikin. Mutta nyt oli\nlaita myöskin siten, ettei hänen sydämensä enää saattanut Sandraakaan\njättää, ellei aivan rinnan pohjia riipaissut itsestään. Niin mietoa ja\nmielenmukaista ihmistä kuin Sandra ei saattanut maailmassa olla toista,\nja itsestänsäkin eksyisi, jos elämä jäisi Sandraa paitsi. Ennen\nJoosepin merille lähtöä he siis vihittiin, koska Sandrakin oli\nsuostuvainen ja hellästi itki, kun Jooseppi kysyi.\n\nJooseppi siis palasi, mutta hiljaisempana miehenä kuin lähtiessään: kun\non saanut tikun sormeensa, ja siitä on nyhdännyt pois vain näkyvän\npään, mutta muu puunriiste on jäänyt mojottamaan lihaan, niin ota\nhaavassa on pahempi kuin olikaan ja särkee sisäänkäsin. Tosin hänellä\nnyt oli vaimo kotona, ja se oli Sandra, mutta viisi vuotta on myöskin\naikaa ja maailmalla liikkuminen kuluttaa, eikä Sandrakaan ollut aivan\nsama kuin ennen. Sandra olikin viime vuodet elänyt yksin Vierniemessä,\nJoosepin äiti oli kuollut jo pian Joosepin lähdön jälkeen ja sisaret\nolivat jo sitä ennen lähteneet kaikki maailmalle. Sandra siis oli, ja\nSandran vuoksi hän matkoiltansa palannutkin oli, mutta ei sekään\nlääkinnyt, niinkuin meriltä ja Kaliforniasta palatessa oli luullut,\nvaan sama ota kuin koko kotomatkan söi sydämessä kotonakin ja\nmieluimmin liikkui hiljaisena töissänsä, eikä tuvassakaan enempää\npuhunut kuin mitä tarvitsi.\n\nMerkillisempää oli kuitenkin, että Sandrakin oli muuttunut ihmeellisen\nhiljaiseksi, ei askareissansa juuri mitään virkannut, ja jos oli\nsemmoinen aika, ettei ollut mitään työtä käsiin, niin istui yksin\najatuksissansa ja piti käsiä ristissä sylissänsä. Puri oikein sydäntä\nvälistä ja tuli paha mieli ihmisen puolesta, että tuommoiseksi oli\nmuuttunut, kun on joutunut nuorena elämään täällä vuosikausia yksin\nyksinäisellä niemellä ja kaukana ihmisistä! Ei Sandra nimittäin alussa\nja Vierniemeen tultuaan tuommoinen ollut ollut, liittyvä ja altis\nihminen kyllä, mutta hupaa silmissä ja olossa, niin että aivan huojensi\nkoko elämän Vierniemessä, kun sinne muutti. Ja nyt, eikös parka\nsäikähdellytkin ja aivan kavahdellut kesken töitänsä, kun joskus palasi\nkylältä, tai muuten odottamatta avasi tuvan oven ja tuli sisään,\nsäikähtänyt niin, että tuli valkoiseksi kasvoiltansa kuin liitu ja\nsenjälkeen harmaaksi. Ja mitä hän joskus katsoi, kun luuli, ettei\nhuomannut, tarkkasi kasvoja ja ikäänkuin tutki, kun Jooseppi istui ja\nvaikeni penkillä? Ei, Sandra ei ollut sama kuin Joosepin lähtiessä\nmerille, mutta Joosepillakin oli oma raskautensa ja tupa pysyi\nhiljaisena.\n\nSiten kului aikaa, kului koko talvi siitä kuin Jooseppi syksyllä oli\npalannut Amerikasta. Eräänä päivänä sitte -- elettiin toukokuun\npuolilla jo ja talvi oli kulunut -- kun Jooseppi istui tuvassa ja\npaikkasi verkkoa ja Sandra oli mennyt rantaan viruttamaan pyykkiä,\nkuuli Jooseppi rantasillalta käsin ensin parkaisun ja senjälkeen\nvihlovan huudon, ikäänkuin luihin ja ytimiin leikkaavan. Sandra makasi\nsillalla pitkänään, kun Jooseppi saapui paikalle, ja sillan edessä\nuiskenteli meressä joku mytty, jonka Jooseppi aluksi luuli veteen\npudonneeksi pyykkinyytiksi, mutta joka olikin pienen lapsen ruumis\nkääritty Sandran muinaiseen vihkihameeseen. Jooseppi nieli palasen\naikaa ilmaa ennenkuin hän ymmärsi mitään, mutta senjälkeen katsoi hän\nSandraa, joka nyt oli avannut silmänsä, mutta muuten makasi\nliikkumattomana: huulet hupisivat jotain. \"Merikään ei häntä pitänyt,\nvaan lähetti minulle takaisin, ja nyt lapsi hakee minua vielä!\" aavisti\nenemmän kuin kuuli huulien jähmyvän hupinan. 'En minä potaattejani\nsinua varten ole paistanut: mitä sinä täällä teet?' muisti Jooseppi\ntällä hetkellä toiset sanat, jotka hänen korvansa myöskin olivat\nkuulleet: isän sanat pojalle, joka lapsena siementyneen uskon voimalla\noli maapallon toiselta puoliskolta kahdenkymmenen vuoden takaa hakenut\nja löytänyt isänsä.\n\nJooseppi oli nostanut Sandran sillalta ja kantanut vaivaisen tupaan ja\nlaskenut sänkyyn: Sandra eli, mutta ei hän elämänikäänsä enää\nsenjälkeen omin voimin sängystä noussut: hänen vasen ruumiinpuoliskonsa\noli silloin sillalla lamaantunut, ja ihminen elinijäksensä menettänyt\nliikuntakykynsä. Jooseppi, ojan pohjiin osunut eikä saran multiin\npäässyt siemenen jyvä elämässä oli kuitenkin itunut juurta savikossakin\nja kasvanut vartta tähkään asti: kolmekymmentä vuotta hän oli hoitanut\nhalvattua vaimoansa ja jyvinyt sitä uskollisuutta, johon hänessä oli\nsiemenen laji ja laatu. Jos oli isä ollut kylmä eikä ottanut vastaan,\nja savi sillä taholla liika tylyä, niin nyt olivat juurten imut\nlöytäneet otollisen mullan, ja avuton vaimo ja oma Sandra elämän lahja\nsille, jonka kasvun laki oli ojan pohjiltakin rakkauden tähkään ja\nuskollisuuden jyviin.\n\nSandraansa Jooseppi tämän jälkeen hoiti, ruokkoi hänet ja auttoi häntä,\nminkä ihminen toista osaa. Mikäs hänet, yksin niemellä vuosikaudet ja\nheikko nainen: surku häntä, että niin pahoin oli käynyt ja parka saanut\nkestää, vaikka kuinka paljon, pelätä ihmisiä ja häntä itseänsäkin, kun\nhän oli palannut, ja nyt oli ijäksensä rampa! Sandran Jooseppi hoiti,\nhoiti kodon, kutun ja kanat, kävi päivät taloissa töissä ja ehtoot\nvalvoi, kunnes askareet olivat lopussa tuvassa ja navetossa, perunamaa\nkitketty ja verkko viety vesille, aamusinkin sai nousta, että verkko\noli koettu, kalat peratut, kutu lypsetty ja ruoka Sandralle keitetty\nennenkuin lähti taloihin töihin ja jätti Sandran päiviksi yksin. --\nLapsen oli hän kohta seuraavana yönä Sandran halpaantumisen jälkeen\nkäynyt salaa hautaamassa kirkkotarhan kulman länsinurkkaan haapapuun\nvarjoon, ja oli hänen tapansa ollut pyhäisin kirkossa käydessä käydä\nSandran puolesta istumassa kiviaidalla haapapuun vieressä ja siunata\nmielessänsä kastamatonta raukkaa.\n\nKolmekymmentä vuotta oli noin kulunut ja nyt oli Jooseppi jo viidettä\nvuotta ollut leskenäkin, ja Sandra haudattuna juuri saman haapapuun\ntoiselle puolelle, koska siten oli sattunut hautojen vuoro ja\nhaudankaivaja sen paikan avannut: oli äitikin löytänyt lapsensa luokse\nhaudan multaan niinkuin lapsikin merien huomista äitinsä tuskaan, ja\nniinkuin Jooseppikin elämän viluilta elämän surkuun maapallon tällä ja\ntuolla puolen. Mitättömät olivat Joosepin kasvot ja mitätön oli\nmieskin, ja huomaamatta hän jäi muitten keskellä, ellei erikoisesti\nhäntä katsonut, mutta uurtoa oli hänen kasvoissansa ikäänkuin\nkynnetyssä pellossa, jonka multa jokaiselta mureneltaan on muhennettu\npehmeäksi, ja silmissä oli hänellä katse, joka, ellei se olisi ollut\nniin mieto ja hauras, olisi ollut kipeä, ei hänen itsensä puolesta,\nvaan kaikkien puolesta yhteisesti.\n\nMikä toi tämänkin yksinäisen miehen joka-ainoa pyhä muitten joukkoon ja\nkirkkopaattiin? Haapapuuko kirkkotarhan länsikulmassa, jonka varjoihin\nhän joka pyhä ennen kirkonmenojen alkua aina meni ajaksensa istumaan\nkiviaidan partaalle, vai se seuranhakuko vain joka yksinäisellä oli,\nettä taas oli ihmistenkin parissa ja kuuli, kuinka ihmiset puhuivat\nasioistansa? Ei Jooseppi itse ikinä suutansa avannut, ellei joku\nhäneltä jotain kysynyt, oli ehkä ujokin ja rohkenematon seurassa ja\nväen joukossa, mutta sen huomasi, että hän kaikkea kuunteli ja korvaa\nkallisteli, missä jutunkerta hänelle asti kantoi, sulipa hän ikäänkuin\njonkinlaisesta hahmosta ja viihtyi oloonsa, kun aikansa oli istunut ja\nkuunnellut, väreilipä hänellä suupielissä joskus, kun sattui,\nhymynhäivän alkukin, joka sentään tavallisesti jäi vain alkuunsa ja\npikemminkin oli haikeansekaista kuin varsinaisesti iloista. Kaiketi oli\nlaita siten, että hänkin, vaikka osattomaksi oli jäänyt ja\nyksinäisyyteen, haiki sitä hupaa, jota ihmisillä on toisistansa, ja kun\nviikot eli omissansa, niin tuli pyhäisin paattiinkin, jotta taas kuuli\nihmisääntäkin eikä sitä unohtanut: sai samalla käydä Sandran\nhaudallakin ja liikutella mieltänsä, jottei lopen jähmettynyt. Jooseppi\nolisi tuntenut itsensä perki köyhäksi ja jätetyksi, ellei olisi\nkirkossa käynyt ja kirkkopaatissa ihmisten joukossa istunut.\n\n\n\n\n6.\n\n\n    Istui heitä, vanhaa, nuorta, vaimonpuolta, väkimiestä,\n    kellä hupana hiljaisuus, kellä rattona juttu,\n    puheliasta, saitasuuta, vakavata, vaihemieltä,\n    lapsen hilkkaa, vuotten huuppaa, ikänorjaa, ikäjäyhää,\n    kuinka kelläkin piitalla paikka, ijällä vuoro,\n    vilpas, verkasko elämänviete, osa ja kohto;\n    nöyrännyökkää, nököniskaa, hilpasilmää, umpikyrää,\n    huomentuorta terhenissään, kokenutta väsymissään,\n    jyväviljaa, rikansekaa; kaunaa, tähkää, tainta, kortta,\n    kuinka sattunut kylväjän visko, siemenen laatu,\n    pellon multaisa, höydykäs savi, kivikon köyhyys,\n    säitten nurjiva, kadokas yrmy, sadokas armo,\n    ajan vuoro, ijän vuoro, osan vuoro, lajin vuoro.\n\n              *     *     *\n\n    Souti heitä, istui heitä: Kihlakunta suihki, enti,\n    meri vieri väljiänsä, päivä satoi säihkyjänsä,\n    airot viuhki, hangat vankkui väkitäyden kirkkopaatin,\n    joukon jaari sakoi yllä satapäisen kirkkokansan,\n    niinkuin sohii keon suilla mehiläisten sulloparvi,\n    vaikeniko kaksi-kolme: kymmeninä hyri ääni,\n    kieri-vieri haaston kehrin kulkuansa, raiteitansa,\n    loiski-liekkui, vaappui-viekkui lipulaineen vapahilla,\n    niinkuin meri vedenkielin kupehilla Kihlakunnan,\n    turhissako, tärkeissäkö, vaisun kuivan vakavissa,\n    jauhoi järmää järkipuheen, toimenhaaston takotankkaa,\n    joutojutun löysälientä, hilpasmielen hilkahdusta,\n    salajuorun lierinkieltä, hyvän uskon avokuiskaa,\n    umpiako oman koetun, herkeitäkö mailman menon,\n    toimen touhaa, jutun jahnaa, mielen hilpaa, mielen hiljaa,\n    kuinka laatui kieli, mieli, loiski-laski, läiski-läätyi.\n\n              *     *     *\n\n    Kihlakunta suihki, enti, rannat vilkki,\n    taivaankansi pieli, piiri, sini ylti,\n    vetten vieri kantoi, keinui, meri välji.\n\n    Meri, taivas, rantain vihjo:\n    Meri pehmovillaan, lykkävillaan,\n    taivas päilyvillään, puuntavillaan,\n    rannat paahteisillaan, suvisillaan,\n    hulaa, tuulta, kohaa, kuiskaa\n    ilman leuhto, laineen loiska,\n    lipla rannan, metsäin huoja,\n    tuhat ääntä, minne kuuli,\n    vesiin, maihin, humuhulmiin,\n    tuhat eli, mitä näki,\n    laine, lehti, virvi päivän!\n\n              *     *     *\n\n        _Laineet laulavat_:\n\n                1.\n\n    Punera kallion kupeen:\n    hijettä tuhannen tuhatta sinkoi kyljissä silatun\n    kylpeillä auringon!\n    Sinerä merisen vierron:\n    syttyjen, sammuman säihkyillä viljoi tuhlaten vaeltavat\n    purppura päiväsään!\n    Himerä taivaitten kuvun:\n    säijettä kultaisen niitistä vyyhti kehriten pohjaton armoilta\n                                                         antavan!\n    Pauke leivon ranta-haassa,\n    humu havun vuoren laella,\n    sulju veden lahden suussa,\n    kaiken kuuli, kätki korva!\n\n    Enti silmä laet laineen,\n    salmen avot ulkomeriin,\n    hattar'pilven utulennot,\n    avar'auvot merten, ilmain!\n\n    Aalto ajoi aallon takaa,\n    tuuli humi tuulen teitä,\n    aatos liehui niinkuin kulki\n    meren rantaa, mielen rantaa!\n\n               2.\n\n    Syvät yllä, syvät alla: rajatonna\n    kauko, läsnä yhtä haavaa olon havaa:\n    kuullot korkuun: sinen tummut avon upiin;\n    katteet syvyyn: viljun himmyt väilyn lymyyn:\n    samaa viepää, samaa seisaa sielu-mielen,\n    siniin siinnon takaisiinko kiipi katsein,\n    salaan salaa peittäviinkö hiipi tiedoin!\n\n              *     *     *\n\n    Aallon puhje vaeltamillaan\n    karkeloiva suistumilleen\n    aallon katoon,\n    sinen purje siipimillään\n    levittyvä häipymilleen\n    siinten pimiin,\n    kummallakin nousu, riemu,\n    saavun huoma, vaivun helma\n    omaan alkuun!\n    Ihminenkö samoin vaihein\n    elot elää, huokaa, hämmyy\n    levon varjoon,\n    havii keveet elon pielten,\n    vierii paisut elon meren\n    haudan kehtoon?\n\n                3.\n\n    Albert tässä näki, mieli,\n    katsoi kuilut vetten väilyn,\n    niinkuin vyörti, niinkuin pyörti\n    syvillänsä syvän kohtu,\n    katsoi kasvot taivaan äärten,\n    niinkuin huumi, niinkuin huimi\n    pieletönnä ikikehä:\n    iäistä samaa vaiheitten takaa vaiheitten taakse\n    kohtuva meri ja kehivä taivas,\n    loiskujen raiku hopeilla kallion,\n    tuulien hulva humilla ilmojen,\n    aaltojen vaelto vierroilla vesien:\n    vain laine vaihtuu, ei laineen heilu,\n    vain ihmistämä, ei ihmisosa.\n\n    Nousun -- sammun aallonvuoro\n    kumpumilla onnen häilyn,\n    raukamilla surun häivyn:\n    siin'kö laki kasvun, kuihdun,\n    paisun täyty, vaivun tyyty\n    vaihtuvaisen elonmeren?\n\n    Ihmisiinkö mieli -- mietti,\n    lainehinko tunsi -- tuuti\n    ajatuksen aaluhalun:\n    viskoo mieli, merenharja,\n    kuinka kyömyy nousun vuoro;\n    vaimuu vyöry, vammuu mieli,\n    kuinka laskee laakson kouru:\n    milloin kuher yltäkuohu,\n    milloin suistu nieluntumma,\n    kohan vaappu, vaivun hilti,\n    synty -- kato, kasvu -- väisty:\n    kulkevaista vaiheviertä\n    elon -- kuolon aallonheilu,\n    summain kohtu alun syli,\n    summain kehto lopun lepo.\n\n                4.\n\n    Päivä piirii pieletöntään,\n    meri viekkuu ulohtaitaan,\n    tuuli, päivä kisaa maailmat,\n    vetten hilpa huulii rannat.\n\n              *     *     *\n\n    Siion hijeet kallioiden\n    lipumilla laineen liepeen,\n    aallon silkin haaltovaipat\n    huuhtumilla punapaaden,\n    äkkivuoren harmaat särmät\n    valkumilla veden kielen,\n    metsäharjain havuharteet\n    tummumilla rantain vyön:\n    aurinkoa kylvi,\n    auringoissa kylpi,\n    aurinkoisna kylti\n    vetten live, kirkas, kova,\n    vuorten kuve, liukas, luja,\n    havun huma, syvä, summa!\n\n    Aallon vaelto karkeloillaan\n    valtoimilla meren poven,\n    lykkö, laantu kuherkaadun\n    kohaavaisen pehmopellon,\n    täällä heilu, tuolla vaipu\n    huuhdon, häivyn huokavuoron,\n    laulaa, kaulaa vaappuvaihdun\n    raikuvaisen syvärinnan:\n    kevyviä nosti,\n    raskahia laski,\n    summavia sousi\n    ikilepo levotonnaan,\n    ikiajo rauhoissansa,\n    ikisaapu menovaelloin.\n\n    Kaarten kato korkeoihin\n    syvymillä taivaan kehän,\n    soka, huika peilipiirin\n    pohjattoman valomeren,\n    täällä hukku, tuolla huimu\n    siinten haivun siinten upiin,\n    hulvaa, kultaa valon niitten\n    tuolupuilla kirkkautten:\n    ylän ylät ylti,\n    taa'n taa'at tienoi,\n    kadon katteet kaukoi\n    emmin -- ennoin ikikiipu,\n    ikihiipu korkeutten\n    yläin yltämättömien!\n\n    Maailman urut avar'ääret,\n    avar'äänet, hilpahymin,\n    raikuvyöryin humaa, huokaa,\n    riemuu välkyin, vienoo värjyin,\n    täällä paisuu, tuolla painuu\n    äänten pauhuin äänten vaimuun,\n    viekkaa, viettää tuhattuudin\n    hulvaviehtoon, tulvaviepyyn:\n    pisarhelmin pilkkii,\n    puron loiskin solii,\n    virran voimin kymii,\n    ailuu lapsen elonhavat,\n    tihii nuoren rintakaihot,\n    taintaa vanhan tiedon haavat.\n\n    Elo, solju rantavierten,\n    hilpa, haalto aallonharjain,\n    taivaan teltin puuntopieli,\n    maailman urkuin avarhumu,\n    ikisama, ikiuusi\n    yllä veneen, ympärillä\n    entäväisen ihmishaahden\n    hetkeänsä kirjoovaisen:\n    viekka, vilkku väistyy,\n    viekka, vilkku säilyy,\n    elon aalto häilyy,\n    viertää ikää, viertää aikaa\n    niinkuin merta meren laine,\n    sammumiinsa herääväinen.\n\n         *     *     *\n\n    Päivä piirii, meri viekkuu\n    pieletöntään, ulohtaitaan,\n    tuulten kisa, elon vaihi\n    vaeltaa maailmat, ajan rannat.\n\n\n\n\n\n\nKILPASOUTU JA MATKAN JATKO\n\n\n\n\n1.\n\n\nEntä nyt? Mitä nyt? Kukaan ei ollut huomannutkaan, mutta juuri nyt,\nJuutinkarin niemenkärjen kohdalla, vastapäätä Hindesbendaalia, jossa\ntaaskin oli vaihtopaikka ja viimeinen soutuvuoro alkaa, juuri tässä\ntovissa, jolloin soutu on hämässä, airot sikin sokin torkottamassa,\nmikä lehtineen ilman hamuilla, mikä muuten joutilaan lipumilla, kunnes\nkaikki taas on järjestyksessä, lepo palannut paattiin, äskeiset\nsoutajat saaneet sijansa, mistä kukin tungoksessa löysi, ja uudet\nasettuneet paikoilleen tyvissä, juuri näillä täpärillä, jolloin soutu\ntaas alkaa asettua vanhaan tahtiinsa ja airot jokainen järjestyksessään\ntaas vähitellen pääsevät vedon väkeen, mutta vauhti edelleen on\npuolivoimaista, juuri tässä tingassa kiipee Langholman kirkkopaatti\nkeuloineen Kihlakunnan takakulman tasoille oikeoilla vierillä. Niillä\non täysi paino menossansa, veto tasaista ja pitkää, heillä onkin heidän\nvaihtovuoronsa jo Grönvikin niemessä ja vauhti siis kiinteätä, tuuma\ntuumalta lykkää raudoitettu keulakurko pitemmäs Kihlakunnan vierillä,\nviuhkii jo taimman isoairon tasoille. Kolme airoparia siellä on\npuhdikkaassa työssä, veto vain ikäänkuin pitenee jokaiselta airoparin\nlaskemalta, ja kuulee hankapuiden ruskan, kun ne huohtavat ja tempa\npainaa. Väkeä sielläkin on, kukaties neljiin kymmeniin, koska on\ntihuvaa nyökkää, kun koko joukko huojaa, ja aironvarsissa kättä, minkä\nlapa vetäjää ja työntäjää kestää. Totta tuo on: jo pinnaa keulakurko\nKihlakunnan toisen peräairo-rivin tasoilla, pusertaa pitemmällekin, ja\nkoha keularinnoilla tuntuu ikäänkuin kasvavan vain jokaiselta\naironvedon punnaamalta: joko jo kolmannen airoparin kärjillä kiihtävät\nkurkoinensa?\n\nKihlakunnassa oli syntynyt hiljaista. Olihan tuo varhemmin kyllä\nhuomattu, että Langholmankin kirkkopaatti oli tulossa takana, mutta oli\nrupateltu muuten vain, oli joku sanonutkin, Henriksson kai, joka\nsilmineen aina oli asioissa, että Langholmastakin näkyvät tulevan\noikein läänin joukolla kirkkoon, koska paatti on kansaa kukuillaan,\nmutta kukas sitä olisi uskonut, että olisivat taaskin ja tälläkin\nerällä alkaneet hiistellä ohitse ja yritellä, niinkuin melkein joka\npyhä kyllä muutenkin, vaikka aina yhtä odottamatta ja varkaan\nhiipimältä! Nyt ei enää pukahtanut Kihlakunnassa kukaan sanaakaan,\nkatsottiin vain ja kimmattiin airopuissa sekä laskettiin, että nyt oli\nviholaisen keulapiikki jotenkin jo etuairojen tasoilla, jollei jo\nhiponut pitemmällekin, ja Langholman nykyinen isäntä peräpiitallaan\nmelkein tasarinnan Lahdenperän lautamiehen kanssa omassa paatissa, vain\nYlisenpään Brynolf, joka aina oli avosuu ja ajattelematon, hihkaisi\njotain, että kas salakkaa kun luulee itseänsä särjeksi ja pyrkii pataan\nkeitettäväksi! Lahdenperäkin, joka peräsimessä pahimmin tunsi paatin\nkunniat ruumiissaan, alkoi syhyä levottomia olossaan ja nähdä totisia,\nkun alkoivat vanavedet vilkkua silmään ohipainavan kilpapaatin perillä.\n\"Mistäs juuti tähän ilmestyi, kun tulee kavala selän takaa niinkuin\nryssä, niin ettei pahaa huomaakaan ennenkuin näkee!\" puolusteli hän\nikäänkuin omia torkahduksiaan, mutta mittasi samalla karsaasti\nsilmineen, että tuuma tuumalta yhä hävittiin ja että auttamattomasti\njääpäpuolella pysyttiin, ellei menoa parannettu. \"Soutavat hartaasti\nikäänkuin istuisi synti syhelmänä kropassa ja olisi saarnan saunaan\npäästävä päistikkaa ennen muita ihmisiä!\" yritti hän karsasta\nleikkiäkin, mutta närähti samassa omaan paattiin: \"Ettekös te enää\nsoutaa osaa, koskei paatti paikaltaan pääse! Lusikoilla lipotaan köyhän\ntalon hernevadissa, jossa on yksi papu liemessä ja haavitaan, kuka sen\nsaa suuhunsa, mutta täällä istutaan airoissa ja kiskotaan! Eikös\nkuusipuu enää potkaise Kihlakunnassa!\"\n\nLahdenperän alkoi peränpitäjän maksa pakseta: Langholmalaiset\npusertelivat edelleen päisin paatissaan kuin riivatut, mahtoivatko jo\nolla hivenen etumatkoillakin keulakurkoiltaan ja vanavedet kiehuivat\nvimmatun takana jo parin kyynärän laahuksena, kun niitä noitui näin\nomilta perätuhdoilta. \"Täi ui tervassakin ja sätkii käpälöineen, mutta\nKihlakunta makaa meressäkin ja veden silkoissa laiskana kuin lehmä\ntarhakasoillaan!\" morasi Lahdenperä jo julmasti ja oli kuin lennossa\nomista napitetuista liiveistään. \"Kannon tyvilläkö te luulette\nistuvanne ja Säkylän tervametsissä, ettekä piitoilla ja kölivartisen\nniskoilla, kosk'ei meri jää, vaikka hartia heiluu! Kun minä olin nuori,\nniin voideltiin selkä semmoiseksi, että se venyi, kun se veti!\nPuuroakos teillä on hartialihoissa, eikä ryhää?\" Lahdenperä ähisi ja\nsätisi ikäänkuin olisi omista nahoistaan halkeamassa.\n\nEi tätä suolaa ja sananraippaa sentään enää olisi tarvittu, sillä\noltiin Kihlakunnassa muutenkin havahduttu. Niin monta silmänappia kuin\noli silmäparia vajaasataisessa joukossa oli tällä haavaa hievahtamatta\ntikistettynä Langholman kirkkopaatin mustaan tervattuun kylkeen, joka\nkyllä vielä senverran vinhi voittomenoa, että sen silmällä havaitsi,\nkun tarkkaan ja hiuskarvalta katsoi, mutta jonka meno jokaiselta\naironvedon vuorolta ikäänkuin muuttui ja vaihtui ajattelevaisemmaksi ja\narvelevaisemmaksi, kunnes lopulta oltiin siinä vaiheessa, jolloin ei\ntarkinkaan, ei edes Henriksson, enää voinut päätellä, kumpis tässä nyt\nnopeammin lykkää päisin. Kihlakunnassa oli nimittäin tämmi vaihtohämän\njälkeen nyt jo aikoja sitten tasoittunut, airot tavoittaneet tasaisen\ntahtinsa, joka nyt oli pitempi kuin ennen, soutuvuoron istujat\nkiinteinä vedossaan ja yhä useampi käsi auttamassa airon varressa, kuka\nmyötäkiskoen, kuka takatuupalta työntäen. Tasoissa nyt hetkinen\nkiidettiin, sanaa ei puhahdettu kummassakaan paatissa, vain hangat\nvongahtelivat visoissaan jokaiselta kiskomalta ja airojen lehdet\nhuoahtivat notkamiltaan jokaiselta nostamalta. Kuin puntarin nokassa,\nkun punnittava on saatu jyvälleen, vaappui menon vihke tuokionsa ja\nseuraavankin ja vielä sitä seuraavan, ei totisesti tuominnut kukaan,\nkumpi nyt oli voitolla, sillä keulakurkot kiipivät tasoissa,\nKihlakunnan korkeampana ja kopeampana, mutta Langholmankin puskevana ja\nitsepäisenä, ikäänkuin olisi sillä intti vaikk'ei ehkä oikeus siihen\nkämmenen leveyteen, joka nyt olisi päästävä pitemmälle toista? Eikös\naivan ihmettä, ikäänkuin olisi veneilläkin ollut laudoissansa ja\nnokissaan tieto, että nyt oli päästävä edelle: niin ne pyyhkivät päisin\nkuin olisivat ilmaa ja veden kulaa toisiltansa kadehtineet, jottei\nleikkaisi toisen keula ja roiskaisi toisen rinta tuulen piehtaa ja\nmeren märkää ennen omaa!\n\nJa väki! Hengen kaupalla kiskoi airoissaan Langholman lääni, sen näki!\nKaksi heitä mahtui jokaiseen airon tyveen siellä ja kolmas oli\nlykkäämässä ja pinkansa pisti jokainen, jotta kertakin kunnia\nsiepattaisiin Kihlakunnalta. Oli kuin ajomyrsky katsoa, kuinka tuima\noli häälä väekkään joukon, ja melkein kuin tuiskilla rajutuulen\nruispellon piiskottu harja huojui ja huiski airoovan kansan vimmattu\nveto, kun keulasta perään yhtä tahtia vuoroin taivuttiin etukimpaan,\nnoutavaiseen ja ahnaspitkään, vuoroin temmattiin takapotkoa,\nhartiaväkistä, olantakaista. Hammasta pureva oli yhteinen tahto\nkiskovan voiman ja peloittava kamppaavan haahden syöksävä kiihto,\nviimeisensä pusertava.\n\nMutta mitäs painaa nauloissa punnittu leiviskävaakaisen verroilla ja\nmitäs mahtaa mullikkaikäinen, sarvinenkin, härkävuotiselle, jolla on\nruhoa? Koskas oli Kihlakunta kenestäkään jäänyt, kun tosi tuli eteen\nkirkkomatkalla ja airoista otettiin, mitä airopuusta lähtee? Nythän oli\njo Kihlakuntakin valveilla, nokkapuu niillä pärskeillä, joilla\npainetaan menoa ja hangoissa laulu! Kulmakunnan kunnia nyt oli\nkysymyksessä ja Kihlakunnan maine, ja yhdeksässä airopuussa kolmen\nkylän voima: totta silloin selvää tehdään! Tasoissahan vielä vasta\noltiin, kun keulakärjet kiihtivät rinnatusten, mutta oli vedossa vielä\nvenymisenkin varaa, jos tarvittiin, ja selän pintaa säästössäkin, jos\nmanttaalia kysyttiin lisää. Vaikka parastansa sentään jo panivat\nmonet. Kuinkas kiskoi esimerkiksi Vähäntalon pikku-Fiinu, joka\nisoihmisyyksissään oli tunkenut itsensä soutuvuorolle vasemman\nkeula-airon tyveen, ja nyt joka vedolta pinnisti itsensä piitalta koko\nruumiineen melkeni pystyyn ja seisoalleen, jotta olisi täysihmisen\nveroinen paikallaan ja punnaisi, minkä mittaa riitti, vaikka jäsenet\nnipisivätkin: hiuksetkin tekivät kiusaa ja huiskivat huivin alta esille\nja kasvot pakahtuivat punaisiksi joka kerta kun tikisti vartensa\njänteen ja potkoon: hyvä että Eevertkin nyt oli selin ja soutamassa\nomassa airossansa, hiukset aina saisi kokoon ja korjoon, kun päästiin\nrantaan ja juostaan Hiltun kanssa puskiin, nyt oli punnattava vaan,\nminkä usko kesti ja ruumis jaksoi. Entäs Tapani, Toistalon Tapani,\nhänkin oli nyt airon tyvessä Toistalon naisväen airossa, ja henkensä\nmiltei tuppoon pinnisti hänkin, sillä elämänsä ijän oli hän ollut\nKihlakunnan väkeä, eikä ikinä ollut Kihlakunta päästänyt ketään\nohitsensa! Mantakin, Herras-Manta ja Iso-Vileeni -- milläs pelillä ja\nmissä vuorovaihtojen vilinöissä nämä kaksi olivatkin sattuneet samalle\npiittapenkille ja vieriviereen yhteen airoon, vaikka aluksi ja omalla\nsoutuvuorollaan olivatkin istuneet eri airoissa? -- nämä kaksi, Manta,\njoka omalla soutuvuorollaan oli liponut airoineen kuin olisi lusikkaa\nliikutellut kahvikupin liemissä, ja Iso-Vileeni, jonka airo samoissa\nvaiheissa olisi nukahdellut vesiin, ellei sitä olisi täytynyt nostella\nsilloin kun muutkin nostelivat, nämä kaksi vierekkäin kimpasivat nyt\nkuin ampiaiset airon varressa, vaikka enää olivat vain apuvetäjiä\ntyvessä soutavalle Tuuskerin Aapelille, kimpasivat kuin hullut,\nIso-Vileeni hartaasti ikäänkuin olisi isonprassin haalauksissa haminan\nsuilla ja ennen maalysteihin pääsyä, ja Manta hehkeillään ikäänkuin\nolisi valssin vinkaa kuullut korvissaan ja veri humilla jo ennenkuin\nhame; nämä kaksi kun nyt auttoivat koko rojoltaan ja koko hekultaan, ja\nkun tyvissä vielä lisäksi hoimi Aapeli, joka myöskin otti asiat\ntotisesti silloin, kun teko maistui leikiltä, niin pitipä tämän airon\npakostakin oppia kuusisiinsa sen hengen, että nyt oli se lehden vapa\nvanhurskas, joka potkasi, ja potkasi uskolla, jumaliste!\n\nEivätkä nukkuneet nyt muutkaan airot Kihlakunnassa, eivät varmastikaan.\nNiin paljon kuin mahtui airopuihin painoa, niin paljon alkoi pian jo\njokaisessa olla sekä punnaajaa että punnaa. Puhumatta tyvissä\nistujoista, jotka pinnistivät minkä voimaa kullakin oli, hartaasti ja\nvenysitkaasti, jos oli hartioissa ja selkäsaumoissa roimaa, ja roimaa\nvielä varalisäänkin seuraavaan vetoon, vaikka edellisellä jo luuli\nkiskoneensa väkensä takaa, revellen ja tempomalta, jos ei väkeensä\nuskonut, mutta sittenkin ryskäsi enempi kuin jaksoi, puhumatta näistä,\njotka luitansa myöten ja rytinäänsä saakka tunsivat, että nyt oli\nheidän pinteillään ja heidän irtimillään yhteinen kunnia ja kyläkunnan\nvanha maine, puhumatta näistä, jotka jokainen kohdaltansa olivat kuin\nvieterin kirillä ja enempi kuin itseänsä, oli nyt jokainen ponnessa ja\npiuvissa, joka käsineen vain airoihin ylettyi ja omasta takaa pääsi\nauttamaan, esisoutajan rinnalla aina kaksi tai kolme, kuinka airoon oli\nmahtunut, samassa airon tyvessä vetopuolella huiskimassa, ja\ntuuppauspuolella vielä apuna hyvässä tapauksessa parikin, jotka hekin\nlykkivät taholtaan ruumiinsa täydellä uskolla ja selkänyskältä. Eihän\nkaikilla tilaa airopuissa ollut, mikä oli liika limissä parraspienoilla\ntoisten selän takana, tai peräti istui alhaalla teljupuilla, paatin\npohjilla ja sai vältellä, ettei kolistellut päätänsä tämmääviin\nairoihin, mikä oli joutunut keulapakan täkille kyykkimään tai istui\nlaiskojen piitoilla peräkeuloissa, niin ettei parhaalla tahdollakaan\nollut toimessa mukana eikä ylettynyt kynnenpäälläkään airoihin, kuinka\nsyhyikin sekä sielun pivolta että ruumiin halulta, mutta yhteinen oli\nhenki näilläkin ja näissäkin, ja missä ei käden hama päässyt millekään\nhamuille, siellä edes nyykäytti ruumis ja nyökäytti vedon tahdissa,\nikäänkuin sillä avittaisi sen, mitä menon puhtiin vielä ehkä tarvittiin\nparannusta, eikö vainenkin aivan kevittänyt jäseniänsäkin, elleipä\nperäti puhissut rintansa pohjia myöten jokaiselta vetovuoron\npotkaukselta, ikäänkuin olisi joutilailtaankin ja toimettomiltaan\npuuskutellut täydessä kiskomisen ähkyssä.\n\nKyllä nyt alkoikin olla voima irti Kihlakunnassa ja meno myöskin!\nHangat vongahtelivat jokaiselta vedon viuhkaamalta, ikäänkuin olisivat\nkoivuvisat pinnistyksissään vasta oikein huomanneet lujuutensa ja\nlaulahtaneet; airopuitten potka notkahteli ylpeästi, ikäänkuin\nyllyttäen, että painakaa päälle vaan, vaikka enemmälläkin kuin neljän\nkäsiparin väellä: oksan vikaa ei pidä löytää siinä, jonka syyt ovat\nsilkat ja selkeät ja lehden lapa tiedolla veistetty Kihlakunnan\nsuihkajaksi; väen nyökkä nousi, väen nyökkä laski, kuukistui vetoon,\nponnahti vedon, huokasi kuin yhtenä, huojasi kuin yhtenä, kehitti\nosansa, kokosi täytensä, ikäänkuin olisi yhteinen mieli kymmentyvää\nmieltä ja yhteinen kiihto kymmentyvää kiihtoa, kymmenten liehto yhdessä\ntahdossa ja kymmenten pinka yksissä käsivarsissa.\n\nKaksin nyt kiitivät rinta rinnan kilpaavat veneet pontimilla potkavan\nsoudun ja pinkamilla piukkaavan kansan, Langholman vene kiilivin kokin\nkuin syöksävä haukka viillon vinhiä viistävä, Kihlakunta rintavin\nlennoin kuin haviva kotka matkan niskoja sankoova. Olettekos nähnyt\nkilpaa ampavan nuolen ja lingotun kiven? Nuoli on kevyt ja se sinkoo\nkukaties lähdössä edellekin, mutta ilman niskoilla ovat kilpaajat jo\ntasoissa, ja missä nuoli jo kääntää kärkensä väsyneenä alas, siellä\nvinhii kivi vaakoineen vielä kaartansa edelleen. Kukaties oli\nLangholman venekin ensi syöksässään jo keuloineen vaaksan verran\nKihlakuntaa edelläkin ja voittajan hiisteillä aaltojen ulpilla, mutta\nnyt oli jo tuimunut Kihlakunnankin meno, vaaka täälläkin havainnut\npainonsa ja kolmelle kylänläänille laidattu huomannut, että kolmen\nkylän voima pistää liikkeellekin, kun se herää. Neljäväkinen voima\nairopuussa on aina tempaavampi kuin kolmen hengen paraskaan pusku ja\nyhdeksän airon ryskä aina pontevampi kuin kuuden hartainkaan lipo,\nsitäpaitsi on sataväkinen paino semmoista, että se aluksi on raskasta\nja pitää vastaan kuin synti, mutta kerta vauhtiin päässeenä se jo\nsuistaa menossa melkein apuna ja syöksää päisin kuin hirmu. Kun se hive\nsiis oli saavutettu, jolloin Kihlakunta ei enää jättänyt, ja se tuuman\npuolikas, joka viimeksi oli hävitty, jo seuraavassa vedossa pysyi\ntasoissa, niin silloin oli kilvassa sisun niska taitettu Langholmalta\nja uusi veto vei jo keulakurkot takaisin vaaksan nipukoille. Sopi tämän\njälkeen enää kiskoa Langholmassa, jos vielä oli varaa ja halua\nparantamiseen, vaikka selkänotkat jo jokaiselta vedonpinnistämältä\nmakasivatkin kuin lakona paatin menosojoon, mutta jäätävä nyt oli,\npuriko poskihammasta vai valoiko hiensuolaa kasvojuoviin. Tuumanhivenen\noli Kihlakunta jo seuraavan potkon jälkeen edellä ja vielä veto, niin\ntäyskorttelia kurotettiin jo pitemmälle Ströömin vesiä. Myötämäkeä\nalkoi kihlakuntalaisille nyt tämän jälkeen olla meno, kun Langholmassa\nvielä kyllä kiskottiin ja kiskottiin repelemältäkin airoissa, mutta\nikäänkuin vastamäen ahdetta ja ilman halun makua. Jalan mitaksi venytti\nvälimatkan keulakurkojen kiihdossa jo seuraava veto, ja sen jälkeen\njätettiin kyynärissä, kunnes jokaiselta airovuoron laskemalta jo\nkiilittiin ohimenoa kokonainen ja runsaampikin aironvaihdon\nhuopaisuväli, ja ne huopaisuvälit olivat tässä vaiheessa pitkiä,\nvarsinkin Kihlakunnassa, jossa oli airopuissakin mittaa. Oikeastaan nyt\nvasta Kihlakunta alkoi olla ikäänkuin täydellä todella ällin perillä ja\nymmärtää, että nyt puserrettiin päisin, minkä kolmen kylän voima\nairopuussa puski, sataväkinen vaaka menon painoa vinhi ja honkanen\nkyljiltänsä meriä sylki! Niinkuin selkälokki levälennoin syöksi keula\nsyltäkuroin viilten yli vetten, niinkuin roiska harjasaallon kiehui\nkuoha ryöpsämillä ryntääväisen hyökärinnan, niinkuin pako karkukarjan\nhalkui meri kylkimiltä viuhkovaisen vankkalaidan. Takana jo ja\nväsyneenä vanavesissä seurasi Langholma, minkä enää oli kynttä\nvoitetussa puolivoimiinkaan, mutta edelleen kynsi Kihlakunta ylpeätä\nmenoansa, väen huiskassa vedon huma, keulan kurjessa ennon ylvyys,\ntakatuhdossa nousun kopeus: kukas käski kilpasille Kihlakunnan kanssa!\nLepohan jo alkoi asettua airoihin, mutta edellensä oli veto pitkää,\nmeno tasaista ja hankojen laula tahdissansa. Mitkäs vuosikymmenet\nolivat hijoneet sarvikiiltoon männyn silot hankasakarain välissä, kun\nvuoroin oli airo vipunut visan väessä, vuoroin huokaissut väliä\nvisatuesta, mitkäs airoluvut olivat kuuluneet kaulavaivaisiksi\nhonkakuruissaan, kun visojen hamaa oli kaluttu käyrille niiden\nnivarasyrjissä, mitkäs ikäpolvet, vuoronuoret ja vuorovanhat olivat\nKihlakunnassa soutaneet pyhälaiskansa ja voitonkirinsä, kun oli\npiittojen puu lautasyissään istuttu ijän kiiltoihin?\n\nVanhahan Kihlakunta oli, vain keski-ikänsä jättäneet muistivat enää\nlapsuutensa hämäristä sen Kihlakunnan, joka oli nykyisen edellinen, ja\nikäloput, sellaiset kuin Metänkylän Agata tai Juuvanin vaari tiesivät\nvielä omilta muistoilta senkin Kihlakunnan, joka oli soutanut\nvoittosoutonsa seitsemänkymmentä vuotta sitten, mutta uhkea oli\nKihlakunta aina, tämänpäiväinen niinkuin muinaisetkin ja muistojen\ntakaiset, kokka keulava, niinkuin sotaa soudettaisiin, takatuhto kopea,\nniinkuin ylväille piitattu, runko roteva joustavin juoksuin ja rintavin\nkyljin, niinkuin kantaviin kyhätty ja menoviin kuvettu, kirkkohaahti\nkyläisen piirin hahmoin kuin juhliin ja sotiin: liekö jo soutanut,\nellei tämä niin tämän kuvajainen menneillä vesillä vainojen päivinä\nesi-isäin aikoina uhkakeuloin aseistakin kansaa turviksi omain rantain\nja turmiksi viholaisen, niinkuin nyt pyhäistä väkeä laitojen täysiltä\njuhannuskirkolle kilvoilla kiistäväin venekuntain? Laitava vain oli\nnytkin meno ja uhova keulan viiste, Kihlakunta ylinnä yhä ja liepivä\nkylkien lykkä, kun edellä muita pusersi matkaa haahti sataisen kansan\nsinne, missä kirkkolahden suu jo avoi lehtevää suojaansa saapuville.\n\nEdellä muita Kihlakunta, sillä kymmeninä nimittäin olikin nyt jo\nvenettä, tulevaa ja saapuvaa näkyvissä kaikilta rannoilta. Airoparin\nviuhketta, missä oli yksinäinen mökinperhe matkalla luodoltansa tai\nlahden perukaltansa, airoparien suihkaa, missä oli kyläkunta tulossa\npaatissaan niemensä takaa, saapuvaa ja soutavaa, minne käänsikin\nkatsetta lavealla reitillä, rientävää ja entävää, kaikilla keula samaan\nLåtholmin niemen kärkeen, jonka kainaloitse käännyttiin Fladan lahteen\nja kirkkorannan rauhaan. Länsiinkö katsoi, itäänkö näki vai taakseko\ntähysi etelään ja Ströömin kurkuille, joka puolelta, Johteen\npuhjukoista ja Langstertin luotomaasta, Koelsuun takaa ja Syösundin\nperäksistä oli kuin taialta ja yhtä-aikuisesti venettä pilkkumassa ja\nuusia aina ilmestymässä, kun pitemmin katsoi. Lähinnä takana oli\ntietysti tulossa Langholman vene, nyt jo sentään hyvän matkan jääneenä,\nmutta tuonnempana siitä vilkutteli Friisilänkin kirkkopaatti keulaansa\nja loitompana vielä vilahtelivat veden viheriöissä toisetkin airoparit,\njotka arvasi Vesterbyn paatin airoiksi ja kauimpana kurkulla huiski\nvielä vene, joka kaiketi oli Grönvikin. Mutta laskikos pienemmät\nveneet, kenen ne olivat, jokaisesta lahden pohjasta ja niemen kärjestä\nne ilmestyivät, torppaväkeä mökeistään, jotka omissa paateissaan\nhankkivat kirkkoon, mökin isä paitahihasillaan ja mökin emäntä hame\nkäärittynä ylös, kumpikin airoissansa, mummomuori ehkä peräpiitalla ja\nlapsimukuloita minne mahtui keulakuruun tai piittapielille?\nLukemattomiksi nämä melkein laski, varsinkin Langstertin luotomaan\npuoleiset, jossa oli torppia tusinoittain -- mistä olisivat talolliset\nniittoväkensä elotalkoihinsa saaneet viisissäkymmenissä, ellei\nLangstertia olisi ollut? -- jossa oli torppia enemmän kuin määrää ja\njokaisessa niemen kainalossa ja lahden perukassa, ja josta nyt oltiin\ntulossa juhannuskirkolle ikäänkuin jätettäisiin koko maa ja jokainen\ntupa kylmille täksi päiväksi. Laahusta siis oli, pientä paatin pirpanaa\nkuin mäkäräistä suviehtoossa, ja väkitäyttä kyläpaattia laitasillaan\nkansaa kuin kukukuormaa sulloillansa heinähäkki heinähäkin takana ison\ntalon korjuuniitulla, laahusta Kihlakunnalla, ketterää jos verkastakin,\nkuppia meriastiaksi jos sujavaakin laitamitoilta, vilivää väen\nkirjavilta jos vakaistakin vanhuskyykän yksinäistä soutamista, kun se\nnyt venesaaton etummaisena ja ikäänkuin tien aukojana pienemmilleen\nlavein vedoin ylpi Ströömin seljiltä Fladan suita kohden. Vauhti oli\nvielä kilpavoiton myötävillä jatkumilla, ikäänkuin kerskuisi keulan\nkiito ja hyrskäisi rinnan paine menonsa joutaa ja vaakansa valtaa,\nmutta airojen pötköstä oli sinka jo poissa ja leppoisillansa väkinen\nhäälä soutavan kansan. \"Tuil, oil ja mein, niinko entise' piika'\nylk'mies, sanos Menola Miko rikkaudestas, ko lehmäs ol' myyn, rahas\njuon ja tyhjä kukkaroas kääntel'\", ilkasteli aina vilpas Heisala ja\ntuumiskeli asioita voitettujen puolesta sekä päästeli ilon uumahihnaa\nreiän väliä löysemmälle omassa paatissa.\n\nHellennyt oli siis äskeinen kimpa käsivartten ja mielten kirin,\nKihlakunta taas veres voittosiltaan ja vilkas hyrivä ratto hilpaisen\nvilkastuneen kirkkokansan. Olikos osoittamisilla rajaa, kun Heisala\ntorkotti sormineen ja hyppelevin silmäkulmin nimitteli kaikki, sen kuin\nsilmä venettä äkkäsi ja huomio tulijaa tunsi. \"Tuolta lykkää Katavkarin\nniemen takaa Hita-Hatan äijä yksin paatissaan ja kieli varisee suusta,\nkun on miesparka leski ja ilman seuraa ja näkee näin paljon paatteja ja\nkaikissa ihmisiä eikä pääse jutuille ennenkuin kirkkorannassa: aijai,\nkuinka haalataan, ikäänkuin hartiatkin olisivat hartaita, jotta sylki\npääsisi synneille!\" ilkkui hän niinkuin olisi itsestänsä ymmärtänyt\ntoisen heikkoudet.\n\n\"Friisilän lehtorikin on tulossa juhannuskirkolle, koska paatin\nperä laahaa niin matalalti meressä, ikäänkuin olisi isonuotta\nlahnasaaliineen lastattu piitoille!\" neljästeli Heisala jo uusissa\nhuomioissa, kun oli keksinyt Friisilän paatin Langholman kirkkoveneen\ntakana. \"Niin lihava mies, ettei näe kaikkia kirkkovaatteitaankaan\nedestä napittaa, ennenkuin istuu penkkiin, mutta on silloin kuitenkin\nherrasessa verassa ja nenänpää kiiltävänä, kun muuten on kotona\narkisillaan kuin ryöväri ja taksvärkkäri, kirkkomatkalla valkoluinen\nteatterikiikarikin mukana, että saa tirkistellä, kun tekee mieli\nkatsella. Paljon se mies on tuonut viisautta mukanaan Helsingistä\nvanhuuden päivilleen, koska mahakin on niin suuri, että amme on pieni\nastia sen vieressä: naimattomaksikin on jäänyt, kosk'ei samaan sänkyyn\nmahtuisi toista!\"\n\nHeisala lipotteli kuin olisi henki menossa, ellei pakista saa.\n\"Langholmakin on olevinaan isonen ja viisas, ja rupeaa riitelemään\npitäjän asioissa tietävämpänsä kanssa ja semmoisen, joka on kruunun\npanksuunissakin, ja joka sanoo, kun kiusaavat koulujansa ihmisten\nrasituksiksi, että ei rengin tarvitse osata lukea ja räknätä, rengin\ntarvitsee osata ajaa sontaa ja uskoa keisariin! Ryssän lehtori hän\nonkin ollut ja korkeissa kouluissa ja tietää, mitä hän sanoo. 'Pistä\nvastaan, mitä hönisevätkin kokouksissa: sinun kukkarostasi rahat\nkumminkin otetaan!' neuvoo hän ja hieroo nenäänsä ja on visu niinkuin\njokainen meistä silloin kun on maksettava. 'Minä olen vanhan Nikolain\naikana koulun käynyt ja silloin opittiin kuranssia!' selittää hän ja on\npaksu.\" Heisala helähti nauramaan. \"Olettekos katsellut lehtoria\nkirkonpenkissä: hän mahtuu siihen, kun istuu sivuttain penkin päähän ja\npitää jalkojansa ulkona kongilla. Ei hän pappiinkaan näy paljon\nuskovan, katselee ympärilleen kirkossa vaan ja nyhii nenäänsä ja\nihmettelee ihmisiä, katselee oikein lystiksensä, kun on väkeä, vaivaa\nitsensä kirkkoon ehkä juuri sitävartenkin, että siellä on kasvoja\nympärillä, joita sopii katsella ja kuluttaa aikaansa. Ties' vaikka\nolisi kotopitäjään palannutkin ja kototalon ottanut haltuunsa vasiten\nsitä varten, että täällä ovat naamat tutut, vaikka uusiakin, ja täällä\nvanhalla virikettä mieleen, kun katselee outoa ja samalla virkistyy,\nettä kas pahaa, vanhaa Äärtalon lajia vaan, vaikka uudessa hahmossa, ja\neikös tuolla tyttölapsella ole justiinsa entisen Mäkilän Fiinun nenä,\nvaikka tässä taulussa melkein sirkumpi! Niin katselee lihistelee\npenkkinsä korvasta ja heiluttelee jalkaa kongille ja joskus sattuu\nkorvaan papinkin sana ja jää kuuntelemaan.\n\n\"'Pehmovia puhelee!' sanoo naama kuitenkin tovinsa jälkeen ja lihavaa\nnenänsyrjää hieraistaan taaskin peukalon selällä sekä käännytään\ntakaisin virkistävämpiin seurakunnassa. Mukava äijä ja niinkuin joku\nmeistä, vaikka koulu-opit käynyt ja kruunun panksuunissa, ja saa rahaa\nneljä kertaa vuodessa ilmaiseksi ja elää huilaa kuin porsas\npahnoissaan. Terveyskin niinkuin hevosella, makaa röhöttää karvarinta\npaljainaan ja paidan napit auki, vaikka turkin nahat selässä\ntalvihangella ja pahimmassa teräspakkasessa, kun kirveet heiluvat\nympärillä ja metsätöitä muka on katsastettava. Jutteli kerran, että\nolisi naimisiinkin mennyt, mutta oli siihen ikään vielä ollut nuori ja\nhienonahkainen, ja kun morsianihmisen porstuassa kerta olivat\nkääntäneet kosijan kalossit kärkipäineen päin ulko-oven suuta, niin hän\noli ymmärtänyt meiningin ja ottanut neniinsä sekä jättänyt ne\naikomukset. 'Ja nyt on myöhäistä, kun kahdeksillekymmenilleen asti on\npysynyt viisaana!' sanoi silloinkin ja sivasi silläkin kertaa\nnenänsyrjäänsä ja kummaltakin puolelta.\"\n\nHeisala oli ladellut juttunsa niin pikaan kuin ainoastaan Heisalan\nkieli kerkesi, sillä muutakin oli hänellä jo silmissä, ja kaiken olisi\npitänyt purkua suusta, koska hava hänellä istui kärppänä päässä, ja\nkärppä taas on semmoinen eläväinen, jonka yhtähaavaa pitää\nkuononpäineen kurkistaa kolmenkin kolon akkunoista. Santalain paatin\nhän oli huomannut, ja Riihirannan parin sekä Sillanpään Matin\nyksinänsä. \"Eikös enempääkin lapsiliutaa olisi sopinut samalla vaivaa\nkasvatella, kun kerta yhdeksään asti on päässyt!\" ihmetteli hän ja\nlaski sormineen valkotukkaista ihmisplanttua paatissa, jonka ohitse\njuuri soudettiin. \"Mutta ovat kait laskeneet paattinsa tilat, ettei\nenempää siihen mahdu, kun juhannuskirkolle mennään ja kaikkien pitää\npäästä mukaan!\" arvaili hän ja oli viisas Santalan väen puolesta.\n\"Vaikka tihuvaa nytkin pitää, koska kaksi istuu aina parempansa sylissä\nja airoparia etukeulassa sittenkin on ahdasta hikutella. Mutta Santalan\nMiko on aina pitänyt paljosta, kasvoi aikanansa mittaakin sääriinsä\nniin paljon, että mihin ne nyt sai mahtumaan paatissaan mukulainsa\njoukkoon? Mutta viljaa se on lapsilastikin, eikä Santalan niemi paljon\nmuuta kai kasvakaan. Siina sentään on pieni ihminen, ettei hän paatissa\npaljon tilaa ota, ja kerkiää hääräämäänkin enemmän, kun ei ruumis\npaina. Kyllä Miko säärenmittansa tarvitsee, kun on tuollekin joukolle\nleipä juostava, ja kyllä Siinakin sitä siunaa, että pumpustyyviä on\nhänen ylleen leikattava vähän, koska tilkkunsa tarvitsevat\ntytöntiaisetkin ennenkuin ovat puetut ja kirkkohameissa. Mutta vedossa\neletään vaan ja nenänpäät elämää päin, koska joka kynneltä pitää\nkirkoille päästä ja juhannuksiin!\" Huomionsa piti Heisalan jutella\njulki Riihirannan paristakin vaikk'ei kukaan ehkä enää kuunnellutkaan\nympärillä, koska olivat omat sohinansa ja huomaamisensa muillakin\nKihlakunnassa, paatteja kun vilisi ympärillä ja tuttavia näki jokainen\nja muutenkin oli vilkastuttu. \"Riihirannan Antti ja saman rannan Saara,\nettäs ovat nekin matkalla, toinen sokeana soutamassa ja toinen kuurona\nperänpidossa: päisin pääsevät vaan kaksi jalkapuoltakin, kun kuukkivat\nyhdessä ja kädet kaulassa rinnatusten!! Mitäs sanoi humala seipäälle:\nseiso sinä ja minä kierryn, niin minä olen varrestettu ja sinä\nvaatetettu ja molemmat pystyssä. Sokea Antti on kait arvellut, että\notan Saaran, joka näkee, ja Kuuro-Saara ajatellut, että menen Antille,\njoka kuulee, ja niin on syntynyt pari, joka sekä näkee että kuulee, ja\nnyt asutaan mökkiä tai punnataan kirkolle, koska kahden avio on\nyhteistä apua.\"\n\n\n\n\n3.\n\nTARINAA SILLANNIEMEN MATISTA\n\n\nHeisala olisi aivotellut Sillanniemen Mattiakin, joka nyt punnasi\nairoissaan Kihlakunnan liepeillä, minkä pitkä ja itsepintainen selkä\nsitkaa pinnoistaan lähdetti, mutta tällä kerralla oli Hermanni jo\nkerjennyt Heisalan edelle. \"Mattikin on seurannut almanakkaa, ellei ole\ntarkannut kalankudun merkeistä, että juhannuskin on päivillä ja ihmisen\nselkäviikollakin ja jumalan säätämänä arkena on otettava seinännaulasta\nyllensä se takki, joka Matin käsitysten mukaan on musta ja\nkirkkotamine, ja joka kiskotaan hartioille silloin, kun on kirkkosoutu\nedessä ja kirkonpenkissä istuminen. Ties sen, paljonko mustan nukkaa\nnutussa enää on; neljänkymmenen vuoden aikana, vaikka vain\npyhäpäivinäkin, joita ylipyhiä laskemattakin vuodessa sentään on\nviisikymmentäkaksi, kerkiää päivän terä paahtamaan, talven hammas\npuremaan ja märän liko viruttamaan mustan värit sekä hallaviksi että\nkellahtaviksi hyvänkin veran kihtauksissa, mutta Matin vihkimäjakku se\non, muinaisen Hesekielin leikkaama ja koukussa se roikkuu seinässä\npyhäpäivän tarvetta varten, siinä on samettikauluskin, joka joskus on\nollut sinisenmusta.\n\n\"Ties nutun väreistä, mutta pyhäjakku se on, ja tietäisikö kirkossa,\nettä tänäpänä on pyhä, ellei Matti istuisi Äärtalon torppaväen\npenkinkorvassa tänäpänäkin samana köllinä ja hallavissaan kuin aina\nniinkauan melkein kuin säällisesti kirkkopyhiänsä muistaa. Olen minä\njoskus, kun olen sattunut olemaan kirkonkylässä töissä ja kun on ollut\nsemmoinen ilma, että taivaan kaikki saavit ovat olleet käännetyt\nkuin alassuitten ja ulkona semmoinen kaato ja veden valo, ettei\njärki-ihminen olisi raskinnut lähettää koiraansakaan porstuakiveä\nulommas asioille, olen silloin, koska olen ollut lähellä kirkkoa ja\nkukon juoksun matkalla kirkkomaan portista, varonut ja malttanut\nsemmoisen välin, jolloin sateenkuuro on senverran huokaissut, että\nihminenkin rakoon mahtui, olen iltikseni ja pelkkää jumalatonta\nmielensyhyäni kipannut lotisevaa kirkkotanhuaa perille asti vasiten\nnähdäkseni kerrankin, onko Matti tässäkin ilmassa jättänyt niemensä ja\nlähtenyt Ströömille ja kököttää penkkinsä korvassa tänäkin ja\ntämmöisenä pyhänä, niinkuin aina. Ja totisesti, kirkossa hänen olisi\nuskonut istuneen edellisestä kirkkopyhästä asti, niin vakaana istui hän\npenkin korvassaan silloinkin, hartiat vain kiilsivät sillä kerralla\nmustina ja juoksivat vettä kuin olkikaton räystäs marraskuun sateilla.\nMinä pelkään, että pappikin saarnastuolissa hämääntyisi saarnansa\nalkuun, jos hän siunauksensa luettuaan ja seurakuntaan katsottuaan\nnäkisi Matin paikan tyhjänä Äärtalon penkin korvassa.\n\n\"Sanovat muista ja välistä monestakin, että siinä miehessä asuu\nitsepintaisuutta, mutta kun minä näen Matista vain liikkumisen\nkeikkumisenkin tiellä, niin minä en silloin saa päähäni, että sitä\ntavaraa enää riittää kenellekään muulle tässä pitäjässä. Olettekos\nkatsellut Matin leuan päätä, kun hän puree mälliä: siinä tulee surku\nmälliä! Keväästi minä näin kerta, kun hän purasi mällin poskiinsa ja\noli tosi kynsissä. Matti oli viemässä silakka-astiata Pappilaan, mutta\noli nostanut mastonkin pystyyn paatissansa ja hissannut seilin.\nLangholman Arpa oli maannut talvea kotohaminassa, ja kun kapteeni oli\nvieraspaikkakuntalainen ja outo vesissä, niin oli minut pyydetty\nluotsiksi Lypyrttiin saakka, jossa tuli kruununluotsi laivaan.\nPännäisten niemen kohdalla, jossa on ahdas paikka ja sekä länsi- että\nitäreimari väistettävinä kumpikin kuriltaan, seilaa siis Matti\nparastikään kutupaattineen juuri kun olimme selvittäneet itäreimerin ja\nlänsireimari toisella sivulla odottamassa. Oli sievä etelänmakuinen\ntuuli ja Arpa pyyhki menoa nopeammin kuin sivulta näkien luuli. Mitenkä\nMatti silloin oli omassa päässään päätellyt, että hän kerkiää keulan\nnokitse ohitse, mutta kolahtikin kutupaattinsa keuloin keskikohdalle\nArpaa, niin että tärähti. Laivassa säikähtivät kaikki kuin pistettyinä\nja juoksivat laidalle katsomaan, että tapahtuukos turmia nyt. Matti\nistui peräsimessään kuitenkin rauhallisena ikäänkuin olisi tavallisia\nseilaamisiansa jatkanut, katseli vain vähän tyhmistyneenä laivan\nmustaan kylkeen, joka näin oli ilmestynyt seinäksi eteen ja johon hänen\nitsepäisyytensä tällä erällä ja hetken rupeamaksi oli tylpistynyt\nniinkuin hänen kutupaattinsa keulakin, joka rysäyksessä oli lysmistynyt\nvinoon ikäänkuin olisi siltä nokkaa niistetty. Pahempaa ei sentään\ntoistaiseksi tapahtunut kuin että Matin paatti jäi lipumaan Arvan\nkylkeä taaksepäin, kunnes masto tarttui johonkin vanttiin ja katkesi\nkuin tikku. Ahterikupeen peittoihin Matti paattineen senjälkeen hävisi\nnäkyvistä, kunnes ilmestyi poikittain minun paattini keulan eteen, joka\noli takana Arvan hinassa. Kapteeni ja muukin väki kiljuivat, minkä\nkurkuista lähti, että Matti pärjäisi itsensä minun paattiini, joka nyt\njo oli survonut Matin paatin melkein alleen, mutta Matti oli edelleen\ntyven poika ja katseli rauhassa asioiden menoa peräpiitoiltaan, joku\nlaivassa huomasi, että silakka-astia sillä aikaa, kun paatti oli ollut\nperäkupeen piiloissa, oli varoiksi lykätty keskipiitan alle turviin.\n\n\"Tottamar Matti viimein huomasi, ettei asia siitä parantunut, istuiko\nhän perätuhdoilla vai jättikö paikkansa, ja juuri ennen kuin hänen\nveneensä lopullisesti alkoi kadota minun veneeni keulan alle, livahti\nhän nopeammin kuin hänen liikkumisistaan olisi uskonut, minun\npaattiini, ja laivan peräpielissä, jossa nyt jo koko miehistö seisoi\nsilmät varsilla, että näinkö piti melkein kotorannoilla vielä nähdä\nmeren vievän osansa aivan omain silmäin edessä, huoahdettiin\nyhtäaikaisesti ikäänkuin olisi leiviskän kivi vieritetty puoleen\nkymmeneltä sydämeltä. Mutta päästiinkös tällä ja näin vähällä? Matin\npaatti kolisteli nyt kyllä minun paattini kölin alla, ja Matti itse\nistui turvissa minun paattini puolella, mutta silloin lykkää Matin\npaatti juuri Matin vieressä ja minun paattini vasemmalla kylkivierellä\nlysmättyä keulaansa kyynärän verran ylös merestä, ja kukas nyt rupeaa\nliikkumaan, ellei Matti? Kömpii laidalle ja on samalla hilannut\nhousuntaskustaan mällityngän ja puree siitä hampaisiinsa ison möhjän.\nEi mies noin vaan paattiansa saa jättää, oli kai tuuminut, kun oli\npelastettu, ja kimpaa käsineen paattinsa keulan kärkeen, joka samassa\nsylkee ylös merestä sylen korkeuteen ja vie Matin mukanansa sekä saman\ntien alas takaisin meren upiin, jonne Mattikin häviää. Köli ylöskäsin\nkelluu Matin paatti hetken perästä minun paattini kiehuvissa\nvanavesissä, mutta se, joka edelleen on kourineen paattinsa\nkeulaharjoissa, se on Matti, eikä meidän tarvinnut silminemme nähdä\nmiehen kangistumista kevätkylmiin vesiin, sillä pienen polskimisen\njälkeen istui Matti hajareisin paattinsa kölipuulla, ja rannasta oli jo\nparikin paattia tulossa pelastamaan.\n\n\"'Mitäs minä paattiani olisin jättänyt tuuliajolle ja ihmisten\nvaivoiksi?' oli Matti selittänyt niille, jotka tulivat auttamaan ja\nkummastelivat, että hän sillä tapaa oli mennyt uuteen vaaraan; ja kun\nMatin paatti rannassa oli käännetty ylössuiten, niin oli silakka-astia\npiitan alla pystyssä ja kalat kaikki säilössä, vaikka olikin avo-astia\nja aikansa seisonut alassuiten. 'Nuokin oli vietävä Pappilaan ja\ntoimitettava perille, koska ovat tilanneet!' oli Matti vielä selitellyt\nsyitänsä pelastajilleen.\"\n\nHermanni höräytti naurun. \"Visapuu on visapuuta, eikä se liotettunakaan\nluontoansa muuta. Mattikin tuossa on Mattia yhä, vaikka hän samana\nvuonna vielä toisenkin kerran kastui Ströömissä. Se tapahtui syksyllä\njuuri joulun etupäivinä, ja Matti oli käynyt talossa jauhauttamassa\njoulujauhot itselleen. Grönvikin lahti oli kylän ja Sillanniemen\nvälillä silloin jo miehen kantavassa jäässä, ja Matti arveli, että\nsuorennan tuosta jäitse, niin on tasaisempaa lykätä kelkkaa. Matti siis\nlykkää tallustaa kuormaansa siloisella jäällä, säkkinsä hän oli tällä\nerällä keväisestä vahingosta ja silakka-astian vaaroista viisastuneena,\nsurrannut nuoralla lujasti kelkan korvapuihin ja pohjalautoihin. Oli\nsiloista ja liukavaa jäällä, ja Matti aivan virkistyi mielissään, kun\njalas juoksi niin keveästi, vaikka kuormaakin oli pienoilla, joulukin\npyhineen ja laiskotteluineen jo huomispäivän takana. Mattikin on\nihminen, ja ihmisveren heikkouksia ja heittoja hänelläkin, ja 'mitä\nmaaka, jos nyt pistäisin piipunkin leukaani, kun tässä kävelen\nkeikuttelen melkein kuin joutilaana ja joulukin on kohta lähimailla:\nmälliähän aina kerkiää pureskelemaan muulloinkin!' arvelee hän ja\nseisauttaa siksi toviksi kelkkansa jäälle, että mälli on kaivettu\nposken periltä pois ja painettu talteen liivin taskuun, sekä noudettu\nrauhassa piippuvehkeet esiin ja tupakat käsille. Eihän niin hartaassa\ntoimituksessa kuin piipun ja lisäksi vielä melkein kuin joulurauhan\nesimauiksi ladattavan piipun varustamisissa sopinut Matin kaltaisen\nmiehen hätiköidä, ja niinpä kesti aikansa, ennenkuin pesä oli sullottu,\nhappurat painettu tasaisiksi ja piippu sytytettynä imetty siihen\nhenkeen, että veto juoksi tasaisesti ja taas sai sovittaa kouransa\nlevoissa kelkan korviin.\n\n\"Niin pitkällä olikin Matti viimein, ja hänen puolestansa olisi matka\nsopinut alkaa taaskin, mutta silloin tapahtui molskaus. Syysjäät ovat\nsiitä hyviä, että ne ovat sitkeitä, mutta eivät ne kuitenkaan pihkaa\nole ja rajattomiin veny, ja ne olivat tällä erällä saaneet kauan\nodottaa Matin ja hänen jauhokelkkansa alla, ennenkuin Matti oli valmis.\nMatti on sitäpaitsi niitä miehiä, jotka eivät samalla haavaa pidä\nsilmällä kahta asiaa, koska yhdessäkin, kun sen uskolla toimittaa, on\nvahtaamista riittävästi, eikä Matti siis ollut huomannut, että hän\nkelkkoinensa jo jonkun aikaa oli seisonut kuin purtilon pohjissa, ja\nettä jäät, jos ne jotain ajattelevat, olivat arvelleet, että nyt on\nriittävä aika rytisty, ja että mies, jollei hän varoituksia kuule, niin\nhän on itsepäisempi kuin me: kahdesta kylmäverisestäkin antaa nimittäin\naina sentään lopulta myöten se, jonka kärsivällisyys sittenkin on\nlyhyempi. Parahiksi oli siis Matti saanut piippunsa käyntiin ja\nkourapihtinsä taaskin kelkan korviin, kun samassa jäätkin ovat\nneuvottelunsa neuvotelleet ja rytinänsä rytisseet ja Matin ja hänen\nkelkkansa alla oli vihreä vetelä jäänkuoren sijasta. Muu joku olisi nyt\nMatin sijassa tyhmistynyt sekä hellittänyt kelkkansa joulujauhoineen\nmeren pohjiin ja sylkenyt piipun suustansa kuin tupakkaliemen sekä\nalkanut huutaa, minkä suukurkusta ääntä heltiää, mutta Matti oli Mattia\ntälläkin kertaa meressä, piippunsa hän piti hampaissaan, sillä hän\nmuisti, että se oli sytytetty, ja toisen kouransa kelkan korvassa,\nsillä säkkinsä hän tiesi surratuksi kelkan lautoihin, toisen kätensä\nkynnet, jotka nekin olivat Matin kynsiä ja siis itsepintaisia, hän\nkuitenkin oli saanut isketyksi jään syrjään.\n\n\"Ei tiedä, kuinka Matin tällä erällä kuitenkin olisi käynyt, vaikka hän\nitsepäinen onkin, sillä merikin on itsepäinen, kun se kerta luulee\nsaaneensa saaliin hampaisiinsa, mutta tälläkin kerralla sattui olemaan\nnäkijöitä lähellä ja Matti kiskottiin kelkkoineen ja säkkineen meren\nkuilusta, kelkkoineen ja säkkineen, sillä niistä ei Matti hellittänyt,\nkuinka pelastajat manasivatkin, kun saivat henkensä kaupalla tapella\nennenkuin oli koko säntti jäällä. 'Kas hemmettiä, kun sammutti piipun!'\noli Matin ensimmäinen sana, kun taas seisoi kuivilla ja oli haalattu\nylös. 'Säkin sidoin sentään kohta myllyn rappusten edessä kelkan\npuihin!' oli seuraava selvä ajatus ja onnen potkan tieto. 'Koskas\nStröömi minun kolmannen kerran sieppaa ja pitääkös ahne silloin\nomanansa?' oli kolmas sana, kun niinpaljon oli selvitty, että järki\nsanoi, mitä oli tapahtunut. 'Vilu siellä luihin tuli, jauhot täytyy\nviedä kotiin kuivumaan!' sanoi hän senjälkeen ja oli taas Mattia\ntoimissaan ja kelkkansa käsipuissa, sekä köntysti kuormineen kotoansa\nkohden sen pitempiä auttajiansa kiittelemättä: taisi tulla mieleen\nsekin harmi taas, että piippu sittenkin oli päässyt sammumaan.\n'Sukatkin kastuivat karvoissansa!' närähteli Matti kuitenkin uusia\nhuomioitaan, kun asteli ja vesi lotisi saapasvarsien suista. -- Körri\nMatti on ja tervaspuu niinkuin hongan lylyt hänen mökkinsä seinissä.\nOlettekos huomannut, että mitä kuivemmille palviluu on kaluttu, sitä\nsitkaampaa närystämistä siinä on hampaille? Minä epäilen, että\nMatissakin on, ellei Ströömi avuksi tule, vuosilla vielä paljon\npuremista ja hampaan sovittamista, ennenkuin urakka on otettu ja hiki\nimetty niistä nivuksista ja itsepäisyyden muhkuroista, jotka ovat\nMatiksi ristityt ja kirkonkirjoihin merkityt syntymästä saakka.\n\n\"Kun me olimme poikasia ja samanikäisiä, niin Matti meni metsään ja eli\nkuusi viikkoa maan marjoilla, kun Matin äiti oli uhannut, että kuuteen\nviikkoon hän ei anna hänelle liemiruokaa, ellei hän opi nuolemaan\nlusikkaansa puhtaaksi aterian jälkeen! Muijakin, Matin Martta,\nniinkauan kuin hän jaksoi elää, sai puhua silloin, kun Matti sanoi\n'sissoojaa, Martta, mitäs sinulla on sanomista?', mutta vaieta kuin\nseinähirsi silloin kun Matilla oli umpiviikko ja tuvassa ei saanut\nmarista kissakaan, ellei sitä potkittu pihalle.\" -- Hermanni naurahti:\n\"Vanhan kansan komentoa Sillanniemessä pidetään, mutta Matilla ei enää\nole tuvassa muita komennettavinaan ja taivutettavinaan kuin oma älli,\nja se on liisteistä luokkapuuta! Lapsetkin ovat hajonneet riipin raapin\nmaailmalle kohta kun senverran ovat liikkeelle päässeet, että oven\nlinkun ovat omin käsin saaneet auki tuvassa!\"\n\nEihän Hermanninkaan jutustamista enää kait monikaan tarkemmin ja joka\ntavuun nielemältä kuunnellut, sillä paattia alkoi, pikkusia ja isompia,\nkuhista Kihlakunnan vierillä ja ympärillä yhä vain tiheämmin, mitä\nlähemmäs Låtholmin rauman suuta tultiin. Niin oli kuin olisi elopellon\ntalkoilla huiskittu, esimerkiksi Pukkilan Isovainiolla, jossa\nkahdeksankin kymmenen hengen roikkaa vilskaa kilvan sirppeineen ja\nkiiruineen vierekkäisillä saroilla, ja jossa väen kirjavissa ja joukon\nhälinässä ei enää erikoista huomaakaan ja paljoa kuuntele ja katsele,\non vain yhteisessä humussa silmineen ja korvineen ja muine oloineen\nyksi joukosta ja viuhkoo mukana, paasaako sitte suun täydeltä ja muun\nhyrinän sekaan mitä mieleen tulee, vai huhkiiko työn hiessä, ikäänkuin\nsielun autuus nyt olisi siinä, että sirppi on viuhkeessa silloin kun\nkaikki muukin on vireillään. Niinpä Kihlakunnassakin nyt, kun\npaattiparven keskellä ja johdossa ennettiin etummaisina ja puolen\npitäjän primaksina kirkkorantaa kohden, ja oman joukon huma ikäänkuin\ntuli todemmaksi siitä, että riento oli yleinen ja muukin pitäjä\nkymmenissä paatteineen kaikilta rannoilta tulossa yhteisille\njuhannuskokoille, sorinaa kyllä oli ja hurinaa kuin mehiläiskeon\nsuilla, huivista vilkettä ja hartiaista heilua, virkkua silmän viskettä\nja valpasta vahtaamista, liikkumista ja tirkkaamista, mutta kukas enää\nmahtoi näissä vireissä toisensa puhetta kuunnella ja kenelläkäs enää oli\naikaa yhteisissä vilpastumissa juosta omain ajatustensa lankoja.\n\n\n\n\n3.\n\nFILADELFIAN PRINSESSA\n\nSilja sentään, Isontalon hereä ja surujensa alainen tytär, ehkä\nkuitenkin vielä oli sävähtänyt omiinsakin. Airon juuressa aivan\npartailla hän nyt istui eriksensä kääntyneenä ja veden jääpiin\ntuijottavana, niinkuin meri syviänsä vihvi laidan kupeilla. Missä\nuurtivatkin ajatukset koidon neidon: raskas oli hänen katseensa ja\nsilmäin sini tummaa? Poven paisuva huokauskaan ei tuntunut helpottavan\nrinnan yksinäistä taakkaa, ja kuin väkisin ja viekotukset torjuen oli\nhän juuri noutanut silmänsä takaisin tummiinsa katoavista syvyyksistä\nsekä nostanut katsettansa kauemmas vesille ja vavahtanut. Siinä sousi\nyksin heikossa paatissaan Sysilän hiljainen Milja. Sysilän Milja juuri!\nSiljan teki käsi liikkeen, ikäänkuin noustakseen sydämelle, mutta\nvajosi takaisin, ja säikähtänyt silmä vilkaisi vierille, oliko kukaan\nhuomannut.\n\nJuuri Sysilän yksinäinen Milja, Filadelfian prinsessaksi joskus\nkutsuttu! Mitä kertoivatkaan ihmiset hänestä, kuinka hän oli ollut\nkaunis joskus ja ylpeä! Tukka kuin olki keltaisimmillaan ja paksu\npalmikoillaan kuin riitelisi rikas siitä, että runsaatkin solmitaan\nsiteisiin! Ja lentänyt hän oli tansseissa ikäänkuin syntyneenä sitä\nvarten, että viulu veisi, kun sorja on keveä! Mitäs muistivatkaan\nvanhat, jotka olivat nuorina nähneet hänen nuorena?\n\nMissäs oli ilon maku iloissa, ellei Sysilän Milja liehunut\npermantopalkeilla? Ja kukas tiesi tanssineensa elämässä, ellei\nkertaakaan ollut vienyt Sysilän Miljaa valssin viuhkiin? \"Niinkuin\nhöyhen ja heinänhenki koko ihminen, kun viulu lauloi!\" kehui isäkin,\nkun joskus uskalsi, ja äidin kuulematta tohti sanoa. \"Mutta ylpeä,\nniinkuin olisi nenänsä lainannut enkeleiltä!\" lisäsi isä silloin\nkuitenkin aina. \"Kukas meistä koskaan sai saatella Sysilän korua edes\nporstuan oville, kun tanssi oli tanssittu ja valssi lopussa?\" kysähti\nisä. \"Ja ihmisellä oli sentään paitsi uuma kuin elämän lanka ja\njalkapari kuin siipilintu, kasvot kuin kirkon taulusta leikatut ja\nnauru kuin psalttarin harpusta heläytetty! Kreiviäkös prinsessa ja\ntaivaan vaunuja odotti, ennenkuin Rikunsa löysi ja nyt on Sysilän\nkehruu-Milja?\"\n\nKehruu-Milja! viilsi tieto Siljan sydämen ratkiin ja hän katseli\nhapuraa vaimoa yksinäisessä paatissaan, ikäänkuin yrittäisi silmineen\ntunkea tulevaisuuden sumiin omassa elämässänsä. Kumarahan Milja jo oli,\nvaikka vasta isän ikäinen, hiuksetkin valkoiset kuin lumiin pestyt ja\nkasvot hänellä niinkuin olisi kymmenen elämää kulkenut niiden ylitse ja\njokainen elämä jättänyt ne herkempinä jälkiinsä, herkkinä kuin haapa\nvärisevillään, mutta valjuina kuin palttinavaate. Mitä puhuivat hänestä\nihmiset ja mitä tiesivät vanhat! Hurja-Rikun Milja oli elämässä\nkohdannut ja Hurja-Riku Miljan oli elämässä katkonut niinkuin\nraastomyrsky tiellänsä solkikoivun lehtosissaan! Kehruu-Milja nyt ja\nFiladelfian prinsessaksi muinen kutsuttu!\n\nFiladelfian prinsessaksi! Senhän nimen juuri Riku, Hurja-Riku Miljalle\njoskus oli antanut, ja siten häntä vieläkin joku joskus kutsui, jos oli\nsydämetön ja julma. Siljan painoi rintaa niin, että vaivoin sai vedet\nsilmistänsä pidätetyiksi. Minkälaista oli elämä, ja kuinka oli joskus\noleva oma laita? Airoon kun katsoi, kun se nousi ja laski, ja luki\npisaroita, montako niitä lehdeltä juoksi, ennenkuin se taas oli\nkadonnut veden upiin, niin jaksoi pitää itsensä koossa, eikä itkuun\npakahtunut! Niinkuin sykkyrälle juoksi itsessänsä ja ajatusta sulki:\ntällaista on Miljakin tuolla joskus kestänyt! Tunsi rinnassansa viillon\nja tuijotti itseensä: minäkin olen heikko ja vapisen ja minäkin olen\njätetty! juoksi hätään kuin vuoren seinään: minäkö minä olen, enkä\nvältä, mitä on edessä! hervahti rukoukseen kuin meren murtuun: pelasta\npelastaja, että lapseni jää, vaikka Milja jäi lastansakin ilman!\n\nKuka muukin tällä haavaa Miljaa katsoi, Miljaa ja Siljaa, ja tunsi\nsurkua sydämessään. Agata keulan kokasta, hän oli huomannut Siljan\nkatseen ja seurannut sitä Miljaan. Mitä oli Agatakin matkalla kuullut\nihmisten kuiskutuksia, mutta yhtämittaa, kun vaan syrjästä sopi,\nja Silja istui siten sivullepäin kääntyneenä, että näki hänen\nkasvonsa, oli hän paikaltaan silmineen levännyt kummityttäressään.\nVihtoriinaankin, Isontalon emäntään tyttärensä vieressä oli hän joskus\nvilkaissut. Olikos Vihtoriina se äiti, jota Silja nyt tarvitsi?\nTyttöparka, ja nyt hän oli huomannut Sysilän Miljankin!\n\nJuuri Sysilän Miljan! Agatankin kiertyi sydän vanhassa rinnassa. Kun\nihmiselle annetaan paljon ikää, niin paljon hän joutuu näkemäänkin,\nmutta eihän soisi ihmisille, että he kaiken joutuvat kokemaan, minkä\nelävät! Miljakin tuossa, hänkin kuin Herran huomilta joskus elämään\nlähetetty ja elämänsä kestänyt! Silja, Herran huomilta hänkin saapunut:\nMiljanko polkuihin hänkin nyt parkana tuijottaa ja värisee itseänsä?\nAgata ajatteli, suli menneisiin ja tunsi surut sekä Siljan että Miljan,\nmutta lauhdutkin, kun kaikki on ohitse ja se laine loivii, joka joskus\noli hyrskää. Viljuipa mieli muinaista kuin virtaa, ryöpsää ja\nraukeavaa.\n\nRikukin ja Milja, Hannun-Markun häät ja Hurja-Rikun tanssit!\nHurja-Riku, meripoika, karkupoika, maailman lieto, maailman heitto,\nviskoaalto viskovoimin ilman jääpää, ilman juurta! Kukas vangitsee\nveden, kun se hyökää ja kukas sitoo tuulen, kun se kulkee? Meriltä\nsaapui Rikukin, niinkuin aalto ja tuulen pusku, oli komea niinkuin\nkyömä samaisen harjastallon ja raisu niinkuin piehto samaisen\nsuolatuulen. Ruiskerin muinaiseksi Rikuksi hän kohta tunnettiin, vaikka\nnyt oli varressa miehen salskeata se, mikä lähtiessä oli pojan huiskaa,\nhartian heitossa leiskaa se, mikä vesassa oli vain virpaa, silmien\nvirmassa syntiä se, mikä penissä vallattomuutta, huulien virni\nhuudittomalla nyt roimaviiksien peitoissa, ja pojan hipiät nyt\nmiesihoissa, minkä aurinko pintoihin värinkermaa paahtaa ja meri\nposkiin ahavanväkeä puree!\n\nKohta kun kototuvassa oli ensimmäiset kahvinsa juonut ja huuliviiksensä\npyyhkinyt jäljiltä kuiviksi, oli kysynyt ja kerskunut, koska olivat\nvanhat poika-ijän toverit ja pahankurien aisaveljet, Matinkarin Anselm\nja Räätikän Hessu jo kylärannassa nähneet ja tunteneet ja lähteneet\nmukaan, kysynyt komeillut ja kerskunut. \"Kukas tällä haavaa nyt on\npitäjän komein tyttö?\" oli kysynyt ja röystäillyt, koska piti\nvirkistellä niitä miehuuksia, joilla oli poika-ikäisenä ollut\netummaisena yhteisissä kureissa, ja koska maailmalta ja meriltä on\ntultava friskinä poikana kotiin ja oli komeiltava äitimuorinkin korvien\nkuullen. \"Eivät minulle vähemmät kelpaa, jolla on morsian\nKaliforniassakin ja kaksi Lousianassa!\" Hessu, joka aina ennenkin oli\nhirnunut, kun varsailtiin yhdessä ja oli kieleltä lipeämpi, oli\npaikalla läiskäyttänyt, että Sysilän Miljan jos saat, niin herkun saat\nja huuliasikin vielä maiskautat jälestäkäsin! Anselmilla, joka oli\nkolmikosta se, joka muinenkin oli koirankurien hankkeissa aina\nmuistanut etukäteen sen, että omenavarkaan kintuissa voi karakkakin\njoskus vinkua, oli nytkin kuitenkin varosormi pystyssä. \"Miljasta on\ntullut makea palanen kyllä, ja manteliksi minä hänet mainitsisin\nnäöltä, koska olen Espaniassa seilannut, mutta katavan marjaksi minä\nhänet sanon maulta, jos yrittää, koska olen koettanut. Niinkuin\nsyöstävän myötä kangasloimen suihkilla, kun ollaan valssissa sukaa ja\nkeveitä, mutta niinkuin puunlauta tikunhareilla, kun yrittää myötää\nmyöhemminkin, ja siliä on vastasuassa! Kaunis hän on kasvoiltansa kuin\nparatiisin omena porttiensa takana, sitä en kiellä, ja solakka hän on\nvarrelta kuin palmupuu niissä kangastuksissa, joita meri porteillansa\njoskus näyttää merimiehelle, sekin on totta, mutta meneppäs paratiisin\nporteille, niin kiipeetkös niille muureille, joita et näekkään, vaikka\novat edessä, ja tavoitappas meren portteja, niin saavutkos niille\näärille, jotka ovat poissa sieltä, minne purjehditkin! Kynsillensä se\nnäpän ansaitsee ja saa, joka pitelee kultaa messinkinä ja luulee\nsormensa omaksi ja sormensa rikaksi sen, joka onkin koru ja kalleus, ja\nkruunuksi ripustettu elämän salin lakeen! Maltappas sinäkin näppejäsi\ntässä tapauksessa, sillä syntisiksi sormensakin huomaisi, jos semmoista\nsormiinsa syhyisi, johon ei ole sormenpää pyhillä! Marjan poimii\nmättäältänsä kylläkin mukavasti, mutta tähti taivaillansa on haikeampi\nkuroteltava, ja Miljan luulisi pikemminkin tähden hiiluksi taivaan\nradoilla, kuin mansikan mehoksi, jos meheväksikin turpeen tukassa!\nTyttöjä on niitä, joita otetaan, mutta tyttöjä on niitäkin, joita\nannetaan, kun sattuu armo ja tähden lento!\"\n\n-- Riku oli nauranut ja läiskyttänyt kämmenpohjalla poikavuositoverinsa\npolveen. \"Jokos sinäkin olet pehmynyt ja laulat kuin Babelin pajujen\nvarjoissa! Olisit ollut ajallasi rohkea, niin et tarvitsisi haikailla!\nTähdet ovat tähtiä ja tytöt tyttöjä, ja ripusta omena niin korkealle,\nettet siihen ylety, niin sinne se kipistyy. Omena on syötäväksi ja\ntyttö sylittäväksi, ja kumpikin menee ryppyihin, ellet niitä aikanansa\nnouki! Näkisin minä mielelläni sen neitokaisen nenänpään, jonka\nnyrpistelyt ja kainostelun kaikostelut pojat ottaisivat biblian sanaksi\nja puustavin tosiksi: jo yksissä tanssiehtoon vilskeissä semmoinen\nnättikin nenännylppä venyisi tuumaansa pitemmäksi ylähuulen ylle! Ei\nhevostorilla hintaa pelästytä, eikä tanssinpolkassa tytönveikkaa, sillä\nkauppoja varten on sekä hinta että veikka, ja hinta on korska, jotta\ntinkakin olisi rohkea! Sen tamman minä torilta vien, jonka sieraimet\nylpeimmin pärskivät ja sen tytön minä tanssiin nappaan, joka niskaansa\nkopeimmin nakkaa!\n\n\"Miljanko sanoit ja tähden lennon, ja ylpeäksi kehutte. Omenan minä\ntiedän muinaisilta, että se on latvassa, kun sinne asti kiipee, ja\ntytöt minä tiedän nykyisiltä, että ne ovat tähtiä, kunnes tykö pääsee,\nja tähtinä hiiluvampia niinkuin omeninakin poskevampia, mitä kiipuvampi\nlatva! En minä ehkä omenoista, samanmakuisia ne ovat alhaallakin ja\nvaikka maassa, kiipeämisestä minä, ja latvuksissa vasta omena omenan\nkultia paaltaa ja neitokin neidon ylhäillä vasta on se koru elämän\nsalin lakilaudoissa, jota sinä näenmä kruununa laattialta katselet,\nmutta minä kiipeän ottamaan käsiini, kun näen! Ja vaikka teidän\nMiljanne olisi ihme kuin Filadelfian lasiprinsessa ja ylpeä kuin\nantiloopin karitsa sarvineen ennen karkua, niin viikon perästä ovat\nprinsessan käsivarret, lasisiksi luultuina, ihonuntuvina kierretyt\nminun kaulani ympärille, ja karitsakarku poukoiltaan kirmana minun\nsylissäni! Minä olenkin se poika, joka en elämässäni ole kahta\nsatamanväliä saman laivan hajuissa seilannut, enkä itseni jättämää\ntytöntainta toista kertaa käsivarsiini sulkenut, ja senvuoksi tietävät\nlaivat halustansa, että nyt on minun vuoroni saada Riku puuriin, ja\nsenvuoksi on tytöillä kiiru helmoissa, että saisivat minun ennenkuin\nminä jätän! Minä tiedän milloin vahti aluksessa nukkuu, ja kepeä katoo\ntoiseen, jossa valvotaan, ja minä tiedän, missä marja on noukittu, ja\ntoinen oksallansa odottaa kypsänä! Minä olen se poika, joka en\ntyttölasta haikaan jätä pettämättömänä, ja joka en pähkinää kädestäni\nheitä kuorimattomana! Surku otettavaakin, ellei otollista noukita,\nmutta nurku noukkijakin, joka vielä närppii kuoria siellä, jossa\nsydämet jo on syöty!\"\n\nTuliaistanssinsa oli Riku pitänytkin lähipyhän ehtoosti viikon päästä\nYlistalon tuvassa ja puolesta pitäjästä olivat nuoret paikalla,\nMiljakin tietysti, koska ilman Sysilän Miljaa tanssit olisivat olleet\ntansseja niinkuin hääsalko ilman lipunleiskaa tai morsio ilman kruunua!\nRiku ei aluksi ollut ollut huomaavinaankaan Miljaa, vei laattialle\ntyttöä, minkä parvesta kainaloonsa kieppasi, vei Miljan vierestäkin,\nmutta aina ohelta ja keikkui kuin kurki halmeissa, kun kenoilta\nkieputti ketä vaan ja merimiehen harja heiskui! Varrekas poika hän\nolikin ja heilava, hiltävä hartian heitto, kun lennätti komea, suihkasi\nnotkea, viuhki kepeille norjaa, tukevaa, leiskasi palkeilta Sandraa,\nMantaa, Liinaa, Lainaa, niin että milloin letin piiska orsissa sinkui,\nmilloin koronkanta silkkiä silpi permannon siloilta! Viulu veteli ja\npeli soi, tupa tuiski ja laattia notkui, Rambergin valssi ja Himbergin\nrita-rata, Martin Vappu ja enovaarin elopolska, kaikki oli soitettu,\nhiki vilvoitettu porstuakuistilla, ja rinta huohotettu liehdolta,\nliinahuivitkin riisuttu yltä ja tukalta, mutta yhä oli Riku aina mennyt\nMiljan ohitse, ei ollut huomannutkaan, vaan ottanut toisen vierestä ja\nlentänyt menoon niinkuin nyt olisi kepeimmän kainaloonsa kopannut.\n\nTanssinuthan Miljakin oli, kuinkas muuten, koskas Milja tanssituvassa\nlevätä sai muulloin kuin viulun vaietessa? Mutta ihmettä oli se, että\nse, joka kepeimmin vei ja korskimmin kuljetti, ettei hän kepeintä\nkeksinyt ja korskaa korskille johtanut! Miljan alkoi silmä tummeta ja\nkysyä: eikös Riku sitä enää muistanut, että heitä kahta oli koko sali\nkatsonut, kun Markon vanhempien häissä he kaksi olivat jääneet yksin\nlaattialle ja liehuneet valssin kuin ihmeen, josta ihmiset vieläkin\npuhuivat? Rippikoulunsa oli Milja silloin juuri käynyt ja Riku oli\nmenossa merille, joilta nyt oli palannut kymmenen vuoden takaa, mutta\nsilloin jäänyt vielä serkkupuolensa häihin, koska laiva ei ollut vielä\nlähtenyt, vaikka kylän rannassa valmiina, ja hääpäivän jälkeisenä\nhuomeltaina nostanut purjeensa.\n\nRiku, silloin nuori poika, oli tullut pyytämään ja he olivat tanssineet\nja toiset lakanneet, koska kaikki sanoivat myöhemmin, että tanssin\nmieltä he eivät olleet ennen nähneet, ennenkuin silloin näkivät Rikun\nja minun laattialla. Niinkuin henki olisi vienyt kädestä kahta\nihmisalkua! sanoivat. Tuli mieli pelkän valssin vuoksi, niinkuin olisi\nkirkossa istunut ja kädet ristissä: lapsi-ihmisiäkin melkein vielä\nmolemmat! sanoivat. Ja siten oli itsenkin ollut, ikäänkuin olisi\nkevennyt maasta ja ihme ottanut liepeisiinsä ja vienyt. Oli joskus\nkatsellut pilven liinaa, jota sini kantoi ja taivas kuljetti hupiensa\nhäipyyn: siten oli silloin itse ollut kuin hattaran ennoilla avarten\nhaltuun! Riku oli riento, riemu ja vietto, itse liehu, liito ja liitty:\njoka pyörtämä kietoi, joka kääntämä kadotti, joka lentämä siivitti\nhalun ja mielen, helman ja kengän! Niinkuin vihitty oli elämän, kun\nviulu juhlien jalkoi, niinkuin menetetty oli elämän, kun viulu vaimien\nviipyi, niinkuin koskilla elämän, kuoleman kuohan, kun viulu viiltäen\nkiihti! -- Huiman Hannun muinainen häävalssi silloin oli soitettu, ja\nsoittajana Markun Hannu itse pojantyttärensä häissä, mutta vanha Hannu\noli itse sanonut, kun oli vingannut viuluansa ja katsellut paria\nlaattialla, Rikua, nuorta kuvaansa ja tyttärenpoikaansa kuin\ntuulentuiskaa pientarilla, ja Miljaa, ventoa neitoa ja immen alkua,\nkuin ilman henkeä taivaan parmahilla, että nyt vasta hän valssinsa\nymmärtää ja valjuna vaihetta tietää: millekäs vihille ja viulun\nviemille nuokin taimet ovat varpaillansa?\n\nMillekäs vihille ja viulun viemille? Riku merille, mutta Milja? Viulun\nviemille kyllä: missäs pitäjässä kymmenenä vuotena tanssin hilpaa,\nellei Milja palkeilla liehunut! Mutta vihille? Kukas oli koskaan,\nrohkeinkaan ottaja, edes käden suihkaa tohtinut, kun viulu oli vaiennut\nja ylpeä ylinnä kirvotti kätensä ja jätti jätetyn. Lentoa kyllä, koska\noli siipi kokenut suihkansa ja sulka ilmoissa viuhunut. Mutta ken Rikun\nmuisti ja uljaan siepan, ja Rikun viepänä kevyviinsä löysi ja\nitseltänsä meni, hänkö enää kainaloilta tuulen olisi polkujen\nkamaroille palannut? Tanssi hän, koska Riku oli tanssiin vienyt, ja\nkoska entona yhä ja aina oli liidossa liehdon ja lennon kuin Riku ja\nviepä viehkä, mutta vierohan veriä myöten, eikä ikinä Riku, kuka\nkulloinkin käden lainasi liihoille antuvan unhon ja mielisen toivon!\nYlpeäkö Milja, kun hellitti käden, kuka kuljettikin silloilla soiton ja\nluullun toivon, ja unhotti sen, joka katosi, vaikka oli läsnä? Ei\nylpeä, eipä suinkaan, vain lintuparka siipiensä harhoilla, kyyhkyn\nyksinäinen vesien yllä elämän ääriltä öljypuun lehvää, näkymättömiin\nhävinnyttä, tähyävä. Nyt oli Riku kotona, samassa tuvassa kuin hänkin,\ntanssi kaikkien kanssa, kenen kanssa hyvänsä, jokaisen, eikä\nhuomannutkaan häntä! Ylpeäkö se, jonka rinnassa jokainen säije\nvavahteli, ikäänkuin olisi koko elämä yhden ainoan langan varassa ja se\nlanka yhtäkkiä niin hauraan heikko, että vapisi, koska se katkeaa ja\nkaikki katoaa? Öljypuun lehti näkyvissä, mutta missä oli voima siivistä\nnyt, kun vielä oli lyötävänä isku ja uusi ja jo istuisi lepojen\ntyydessä? Milloin ikinä löi tanssi jalkoihin niin haikeana kuin nyt, ja\nmilloin ikinä kuuli soitossa itkun, niin kipeän kuin tänäpänä, jonka\näsken vielä, neitoparven etummaisena Ylistalon piennartietä saapuessa,\noli uskonut elämän ylimmäksi: Riku, Riku oli vihdoinkin kotona! oli\nveri laulanut joka askeleelta. Nyyhkikö jo, vai vallan vajosi elämänsä\nhäipyyn?\n\nKajahuttiko kuka kämmentä? \"Huima-Hannun valssi!\" Riku se oli,\nRaju-Riku, Meri-Riku, joka nyt oli paukauttanut kättä ja huikahuttanut\nkäskyn: kukas isäntä tansseissa ellei tanssien pitäjä! Kirmahtikin\nviulu, niinkuin Hannun valssissa piti, kirmasi äänen kuin tuulen\npiiskan siepan rajuilman kirvotessa ukkospilven kohduilta. Olettekos\nnähnyt, kun lekoilla laiskan meren ja makaavan ilman vesille äkiltä\ntulee kiiru ja tuuli syöksää päättömästi kuin olisi se päässyt irti\nkymmenille tahoille samalla haavaa: meri on silmänräpäyksessä kuin\npiiskottu ja kiukustuu paikoillansa edes laineen lakkaan kerkiämättä,\nja ilmalla ovat posket puuskuillansa ikäänkuin haljetakseen elleivät\nsitä ennen repeä. Sellaisena lähti, niinkuin Jumalan ilma, Hannun\nvalssi viideltä viulun kieleltä, lähti kuin karku ja harjan huiska\norhitallin ovilta, ja missäs tuvassa, kun räikä oli irti ja viulu\nvillinä, ei vavahtanut orsi ja humahtanut laki, kun polkaan potkasi\nantura, käsivarsi kierasi uuman varteen, ja tuiska tempasi parit!\n\nYlistalon tupakin, laiskan Esan isä-Esan, polkka-Esan laveaksi salvoma,\nvasiten tanssia varten palkittu ja notkavaksi niskattu: piiskottuun\nmereenkö, ruispellon tähkävään harjaanko, tuiverille huiskattuun,\nvertaisi permantolakean, valloilla nyt Huima-Hannun valssin, riemakkaan\nkansan ja meripojan valtoimen tuliaiskemun? Nyt oli Rikulla Milja\nkäsivarrella, katsottu kaukaa jo ja parilla askeleella luokse tultu,\ntempaistu parvesta ennen muita, kieraistu kainaloon ja viety vihuriin:\n\"muistatko, tyttö, että ennenkin on oltu varpailla Hannu-vaarin\nvalssissa!\" Sakea oli kohta laattialla sullo, jokainen pari ryöppynä\njalkeilla ja kyynäspää kyynäspään tungossa, sillä kukas malttoi\npenkillä kyykkiä ja anturapohjiansa säästää, kun Hannun valssi viski\nveriä ja tukkaa ja se lensi, joka pääsi! Niinkuin tuiska\nvihurinpuuskan, niinkuin suistu saalislinnun oli lento ja tempa korskan\nviejän, niinkuin tuiver turjatun koivun, niinkuin taintu kiepatun\nkyyhkyn oli taipu ja myötö liedon viedyn, kun kiedossa soiton sieppa\noli sulhon ja liehu neidon, komea kuljetti ja sorea seurasi!\n\nMitäs puhuu viulu, kun kieli heltii ääntä ja irti on viritetyn henki?\nMarkun Hannun valssi oli valloillansa taaskin ja Riku taaskin\nlaattioilla Milja taaskin käsivarrellaan, mutta miehenä nyt ja\nmiekkosena maailman merten vieriltä, niinkuin Miljakin neidonvalmiina\njo ja mansikanmehuissa kuin marja maan turpeilla poimavarroilla! Ja\nsoitonko liehukaan enää sama, kuin perhosparia siiville viekottava?\nKuin tumma vuoto äänen vedossa, huuhtova hurmin silloin kun ei huumiin\nhukuttanut, hautaava allensa silloin, kun ei ihmistä itseltänsä vienyt!\nNiin oli viete vajoa milloin, että kuin elämään upi, niin oli pyörre\nvirmoa milloin, että kuin elämästä irtyi!\n\n    Loiska on nousuiltaan lentää,\n    loiska on harjoiltaan suistaa,\n    loiska on viemillään vaipujen vaippaa,\n    loiska on laskuillaan peittävää hautaa:\n    Riku oli huima, huuma ja lento,\n    viulu oli juolas, nuolas ja visko,\n    Milja oli liepä, luottu ja viety,\n    valssi oli vaima, viipo ja vaipu!\n\n        HANNUN MARKUN VALSSI.\n\n        _Poika_:\n\n    \"Liinan lieve ylpeäkin riepusena läiskää\n    tuulen turjan pidellessä palttinaisen paiskaa:\n    polvet minä neitosilta pehmoville tanssin,\n    kun vain tuvan laattioilla viulu höylää valssin!\"\n    hihkahteli Riku: ääniinsäkö, verissäänkö,\n    vai vain tukan heiskaa?\n\n        _Tyttö_:\n\n    \"Elon lanka ainoakin kertasensa siukuu\n    elon viulun jousikäyrän koskiessa kieliin:\n    jätän minä, heitän minä kerran varaan onnen,\n    kun on kutsu elon häiden minullekin tullut!\"\n    riemu-nyyhkyi Milja: onniinsako, onnen menoon,\n    vai vain elon osiin?\n\n        _Viulu_:\n\n    \"Ihmishöyhen, lastun verta, liitosensa liehuu\n    karkeloilla, kuilumilla elon kaaren leikin:\n    minä lennot, minä suistut ihmislasten viuhun,\n    tainnan onniin, liehdon unhoon hurmivaisen koidon\"\n    siukui-viukui viulu: suomiaanko, surkujaanko,\n    vai vain lumeen lupaa?\n\n        _Valssi_:\n\n    \"Hame huiskaa, kanta leiskaa, silo laattian silta,\n    palkki notkaa, orsi humaa, vinha parien pyörtö:\n    minä poljen myötää, väistää, minä viskaan lentää,\n    tuiska siellä, missä käännyn, tuoksa tomua piettoo!\"\n    viersi-huiski valssi: viserääkö veträn riemun,\n    vai vain varpaan vilskaa?\n\nRoima oli poika permannoilla, sankka oli survo summan tuoksan, mutta\nylinnä vei Riku ja keveinnä liehui Milja ja korkeinna vinkui viulun\nkimi. Koska oli päättyvä tämä maailman lopun tanssi, sitä jo katseli\nihmein moni läähtyvin rinnoin ja paatuvin polvin, kun yhä ja yhä\nhellitti ääntä vimmattu käyrä ja Hannun Markun valssi villinä virmasi\nalkuunsa takaisin loppunsa singalta: \"sinä soitat, koska minä maksan\npalkan!\" tuiskahti ilmoihin Rikun huika, jos ääni milloin vajahti ja\npelimanni empi. Pari parilta oli jo väsynyt ja laattioilla väljempää,\nja pianpa enää vain viimeiset uskolliset permannoilla, palaviinsa\nnääntyvät, kunnes taaskin, niinkuin kerta Hannun Markun muinaisissa\nhäissä enää vain Riku ja Milja liehtoivat palkeilla kahden. Mutta\nsamako Riku ja samako Milja kuin menneen muiston perhospari, raikkahin\npoika ja rakkahin neito ikänsä keväillä ja liehunsa ihmeillä? Komeahan\nRiku, komea kuin synti, ja viehkähän Milja, viehkä kuin ihanuus, mutta\nsynti on synkkääkin ja ihanuus paloa, Riku ennettä vaaran tummilta\nverensä, silmäinsä uhman, Milja alttiutta turman täysiltä sylinsä,\nsykkeensä janon!\n\nNäkeekös ken rauhassa sen, kun loiskaa lieskoina valkean kieli\nhelpeillä syttyvän räystään, tyynnäkö seuraa rannalta silmä huuhtoa\nmeren vietoilla saaliinsa hukun? Milja parmoilla hurjan Rikun ja\nhuumilla Hannun valssin, turvatumpiko neidon lieto kuin räystäs\nsytyillään, vaipuva hukuillaan? Tupa oli avara ja väekkäinä penkit,\nmutta silmäkö kenenkään, tietoko ainoankaan näki syttyvän palon, tunsi\nhukkuvan jäähmyn? Muutakos ajattelivat, jos mitään ajattelivat, kun\nkatsoivat, että kas roimaa, kun on poikaa, kun on kana kainalossa, ja\nkas ylpeätä, kun on tyttöä, kun on viimeinkin viepuilla sen, joka ei\nkysy kesynä, vaan ottaa villinä! Riku roima? Vissisti, niinkuin on\nriema meren loiska vapaillansa ja tulen roiha irroillansa! Mutta Milja\nylpeä? Ylpeäkö soleakaan lehtokoivu turjamilla puuskamyrskyn,\nkaikkovinkaan kyyhkylintu temmassa haukan kynnen? Nyt oli Milja,\nylpeäkö joskus, siivilläänkö joskus, rieputtu koivu ja isketty kyyhky,\nturvana hänellä vain tuulen turvi, havilla hän vain ryöstäjänsä siiven!\nMitäs on omana sillä enää, joka jo on itsensä jättänyt, ja mitäs\nMiljalla jäljellä enää, kun se oli tullut ja vei, jolle sydän jo\nlapsena oli jäänyt? Oli elämän valssia tämä, jo Hannun Markun\nmuinaisissa häissä viritettyä, ja Milja käsivarsilla sen, jolle hän oli\nitsensä säilyttänyt! Oli Milja hallussa Rikun ja elämänsä: empiikös\nastiakaan täysiltä partailtaan, kun se on kallistettu ja vedet\nvihdoinkin koskina juoksevat!\n\nValtaajaksiko Riku itsensä luuli, kun riehui ja tupa räikyi: \"Näin\nFiladelfian prinsessaa viedään, ja laattia silahtelee, kun merimies vie\nomansa. Ja prinsessan minä vienkin, eikä tämä olekaan lasinen ja\nkaapissa säilytetty, niinkuin Filadelfian, vaan neidon veret varressa\nja uumissa valssi!\" Valtaajaksiko itsensä luuli, vaikka oli vain se,\njolle jo oli kaikki suotu ennen kuin mitään oli otettu! Riistäähän\nmyrsky ja repii oksilta raakiloitakin, mutta kypsä omena kyltänsä\npainoilla vain kallistuu varrellansa ja vartoo varistajaansa. Milja oli\nelämän oksilla omenan kypsä ja kyltä, ylväs ja ylpeä ehkä latvan\npuunnilla, mutta raskailla suvisen mehun ja auringon täyden ja\npoimijallensa valmis. Ketäs hän oli, lieto tyttö, tanssija muinaisen\nHannun Markun valssin, vartonut kymmenen nuorta elämän vuotta, ellei\njuuri Rikua, merten takaista, unten takaista, viejää silloin valssin\nviehtoon, viejää nyt valssin ja elämän viehdon?\n\nElämän viehdon? Oli Miljan viimeinen tämä valssi, Miljan, jota ilman ei\npitäjässä ollut tanssia tanssiksi tietty, siitä kuin Hannun Markun\nhäissä kevyt oli kengillensä ilmestynyt. Hoippuiko haura, kun valssin\nvielä vinkuessa lakiin ja laipiin, Riku soreansa saatteli kainalosta\ntukien tuvan oven pimeitse syyssyven öihin? Tyhjäksi jäi tupa, vaikka\nväkeä penkeillä niin paljon kuin mahtui, kun honkainen kumahti ja ovi\noli sulki, viulukin huomasi vaieta vasta, kun kotva oli kulunut, ja\naikansa kesti sekin siitä, kun pari oli hävinnyt, ennenkuin väki taas\noli entisellään, huuma lauki, istujat taas itseänsä ja tuvassa tieto,\nettä tapahtunut oli tapahtunutta ja tanssit tältä ehtoolta lopussa.\n\nViikkoa myöhemmin tiettiin pitäjällä, että Riku oli palannut merille\ntakaisin, ottanut hyyryn ulkolaisessa ison meren laivassa ja puhellut,\nettä ties' nähdäänkö häntä näillä nurkilla maailmaa enää koskaan.\nViikkoja vierähti edelleenkin ja oli jo joulun kausikin käsillä, kun jo\nalettiin ihmetellä taloissa, minne Milja oli ihmisistä hävinnyt, koskei\nenää koskaan saapunut sinne, missä oli iloja ja väkeä koolla. Talvikin\noli jo menossa ja pääsiäinen odotuksissa, ja yhä pysyi Sysilän Milja\nnäkymättömissä, niin että ihmisillä alkoi jo olla puheen vaivaa\nhänestä. Mikäs flikan on, koskei missään enää näy, vaikka aina ennen\noli lennossa kuin syöstävä? kyseltiin. Hurjan Rikun syksyisiä\ntanssejakin Ylistalon tuvassa alettiin muistella. \"Onkos tytön ja\nprinsessan lopultakin käynyt hullusti, kuinka onkin oltu ylpeitä ja\npidetty nenää pystyssä, ikäänkuin parempaakin säätyä oltaisiin kuin\nSysilän Eframin tytär?\" oli kerta jo sanonut Vähäntalon Justiinakin,\njoka oli samanikäinen ja talontytär ja kade. Oli joku Sysilässä\nkäydessään jo nähnytkin Miljan ja tarkannut Miljan liikkumisia. \"Eivät\nasiat hyvin ole Sysilässä!\" sanoi hän --. se oli Kiilin Miina ja pian\noli puheenkertaa koko pitäjässä, laskettiin kuukausiakin Rikun\ntansseista. \"Kukas Miljastakaan semmoista olisi uskonut, niin kaino\nmuka, ettei käden kynkkää kainaloon lainannut samoille tienvarsille\nsatuttaessa lysteistä palatessa!\" harmitteli hieman karvaasti\nMatinkarin Anselm, kun Räätikän Hessun kanssa juttelivat asiasta ja\nmuistelivat Rikua. Hessu oli vain naurahdellut. \"Ei märkäkään puu niin\nhullu ole, ettei se tikuissansa syty, kun se palavaan pätsiin on\nheitetty: muistat sinä Rikun ja tytöt tiedät, ja itse näit\nYlistalon tansseissa, kuinka riepu oli laossa Rikun käsivarsilla! Ei\nMiljakaan muuta ole kuin tytöntaimi, eivätkä Rikun jäljet tarvitse\nparantelemisia: katso sinä itsellesi uutta morsianta vaan, jos Sysilään\npäin olit luoveilla!\" Selvänä pidettiin pian koko kulmakunnassa asia,\neikä Miljaa enää odotettukaan sinne, missä nuoria oli koolla.\n\nTuli kevät sitte ja kevätjäät. Milja oli pudonnut jäihin, niinkuin hän\nitse kertoi, ja tullut yltämärkänä kotiin: oli pelastunut, kun oli\nsaanut jään syrjästä kiinni ja itsensä kiinteälle kahvaleelle, oli hän\nsanonut. Mitä paralle oli todella tapahtunut, siitä ei ikinä tullut\ntäyttä selkoa, koska hän ei siitä kenellekään ole puhunut, mutta\nihmiset huomasivat pian, että Milja tämän tapauksen jälkeen oli solakka\ntaas uumiltaan, niinkuin ennenkin, vaikka nyt valkea kasvoiltaan,\nniinkuin ei verenpisaraa enää olisi ihmisessä. Taas oli Miljasta\npuhetta koko pitäjässä, ja vallesmannillekin tuli tieto. Tutkimuksia\npidettiin nyt Sysilässä ja kaikkia kuulusteltiin, joilla oli jotain\ntietoa Miljasta, mutta mitään ei tullut selville, sillä Milja itse ei\npuhunut mitään, ylpeyskö sulki suun, vai ehkä surun kainous, sanoi\nvain, että hän oli ollut hukkumaisillaan, mutta pelastanut itsensä, kun\njo oli ollut upi ja veden alla. Kehruuhuoneeseen Milja kuitenkin\ntuomittiin ja istui siellä neljä vuottansa, kunnes palasi kotiin, jossa\nvanhemmat sillä aikaa jo olivat kuolleet.\n\nKaksikymmentä vuotta oli siitä jo kulunut aikaa, Milja oli yhä valju\nkasvoiltansa, ikäänkuin ei verenpisaraakaan hänen suonissaan liikkuisi,\nja joka pyhä sousi hän kirkolle ja istui penkissä aivan saarnatuolin\njuurella melkein piilossa seurakunnalta. Ripillä hän ei käynyt, eikä\npapin puheilla myöskään, mutta virsikirjan hän kuletti aina kirkosta\nkotiin ja kotoa kirkkoon. Hän oli nuoresta asti hyvä laulamaan, ja ne,\njotka kulkivat Sysilän ohitse, sanoivat, että ehtoisin kuuli Miljan\nveisaavan tuvassaan, vaikkei hän kirkon penkissä koskaan enää virteen\nyhtynyt. Erityistä Miljassa oli sekin, että hän aina, niinkuin nytkin,\nsousi kirkkomatkalla hyvin likeltä Ristivuoren juurta, aivan vuoren\nalta, josta seinän särmä äkkijyrkästi nousee merestä ja kohoo\nvaakasuorasti ylöskäsin niin että päätä huimaa, kun juurelta katsoo\nkorkeutta kohden. Tällä kohdalla Ristivuoren juurta juuri hän oli\nkertonut joutuneensa jäihin silloin kun hän oli ollut hukkua. Meri on\nsyväkin sillä kohdalla niin, että paha on ajatellakin, ja suistuu\nsyvyyksiin kukaties saman verta kuin seinän korkeutta ylöskäsinkin!\nSoutaa aina tuosta joka-ainoa pyhä mennen tullen ja aivan vieritse,\nvaikka vuori aivan ikäänkuin kallistuu jyrkiltänsä veneen ylitse, ja\nkauempaakin soutaessa ihminen kavahtelee verissään, että kuinkas\nkävisi, jos koko seinä tässä räpäyksessä vajoisi painoineen mereen päin\nja hautaisi allensa pienet ja suuret! sääli Agata sydämessään sekä\ntunsi selittämätöntä pelon väristystä Miljan puolesta, vaikka tietysti\nvuori seisoi juurillansa niinkuin se aina oli seisonut.\n\nTämänkö paikan raukka joskus on katsonut itsellensä siksi sijaksi,\njonne pakenee häpeätä ja kovuutta ja ihmisiä, vaikka sitte onkin ollut\nheikko ja ihminen, ja kun tieto jo on kadonnut, pelastanut ruumiinsa ja\njäsenensä jäälle ja elämään? kulki Agatan mielessä aavistava ajatus\nnytkin niinkuin joka kerta ennenkin, kun hän näki paran pudottavan\njyrkänteen juurilla heikossa veneessään ja poloisen yksinäisenä. On\nhakenut lepoa, mutta ei löytänytkään! Lapsikin on ehkä syntynyt juuri\ntässä hädässä ja vajonnut siihen hautaan, johon ei äiti jaksanutkaan\nseurata? Niin kirpi rinnan pohjissa surku, että melkein soimasi elämää,\nvaikka jo oli vanha ja lopuillansa. Ei pappia hae ja papin puheille\npyri, mutta mieroimman elämän paikkansa hakee, ikäänkuin olisi se\npaikka ainoa, joka on todella hänen omansa maailmassa, ja jossa hän on\nhätänsä kanssa kahden. Ja mitä auttaisi ihminen, pappikaan, joka\nsentään on vain heikkoa lihaa ja verta, niinkuin me kaikki, sitä, joka\nkerta on ollut ilman ainoankaan apua kovimman edessä ja kestänyt sen\nyksin? Vain kirkkoon hän tulee, ja tulee joka pyhä uskollisesti, koska\nihminen oikeimmin ja kokonaisimmin uskoo itsensä ja tilittää hätänsä\nsen edessä, jonka käsissä on maailma ja elämä ja sydämen aivotukset ja\nihmisen teot, ja joka sekä antaa hädät ja heikkoudet että armahtaakin\nne, kun hän tahtoo ja ihminen altistuu.\n\nAgata huokasi ja vanha silmä kostui. Ikää hänellä itsellänsä jo oli, ja\noli hän Miljankin nähnyt, niinkuin myöhemmin Siljan, silloin kun Milja\nvielä oli pieni ja lapsi ja elämän sylissä kuin sydämen kerä. Tietääkös\nsen, mihin koviin kukin elämässään kulkee? Nyt soutaa yksinäisenä ja\npolona sen vuoren rintaa, jonka tylyillä juurilla on elämänsä kovimman\nhetken kokenut, ja on sentään ollut lapsi äitinsä polvilla kuin\nkoskematon lumen hiutu, taivaan helmoista maan pinnoille liehunut!\nAgatan siirtyi silmäin haika Miljasta takaisin Siljaan: surku teitä\nkaikkia, joilla elämän tie vielä on raskaana edessä ja polvet heikot!\nMilja ehkä sittenkin on jo lunastanut osansa, hänellä ovat kasvot jo\nrauhalliset ja rinnassa vilpouden talvi, mutta sinä olet hädässä kuin\nkaritsainen peloissansa, etköspä oikein vapise kasvoiltasi ja pitele\nkädelläsi rintaa, ikäänkuin viiltelisi siellä viima ja poltto? Pelkäät\nitseäsi nyt, väriset Miljan osaa ja koko elämää, näet vastamäen, minne\nheikkoa askelta ajatteletkin, maistat karvasta maljaa, mitä huultesi\nriutuun lievitystä janootkin, koet kovan käden, mistä turvaa\nhakisitkin: näet seinää edessäsi tylynä kuin vuoren yltävä louhi, näet\nsyvyyttä allasi nieluna kuin merien vihjuva kohtu, näet itsesi palkona\nelämässä kuin Milja veneensä kaukalossa uhilla elämän vuoren ja\nvaiheilla kuiluvan kuolon!\n\nNuorta sinua, ja nuoria teitä kaikkia, elämänne teidän on jokaisen\nelettävä: Miljakin oli joskus nuori ja sinä nyt vuoroltasi! huokasi\nAgata keulakannellaan, ja lohdutti ikäänkuin kaukaa ja siunasi\nsilminensä Siljaa, koska ei lähempää voinut ja sanoinensa puhua. Me\nvanhat, emme me muuta jaksa, mutta ymmärtää me voimme, koska tiedämme!\nEikähän taakastansa saata koskaankaan ketään ihmistä vapahtaa, koska\nkullakin on oma elämänsä elettävänään, mutta saattaa olla sentään\nystävällinen sille, jolla on kuormaa! Jos sopii tiellä, kun tullaan\nmaihin, niin sovitan siten, että tulen Miljankin kanssa yhteen ja puhun\njotain, että on hänelläkin joku, jonka kanssa keskustelee ja satunko\nSiljaakin lähelle, niin pyydän paran luokseni ehtoosti ja saa hän puhua\nminulle, jos hänellä on sydämellään jotain uskomista, joka huojentaisi\nhänen mieltänsä! päätteli Agata sekä surkutteli sitä, että on jo\ntoistenkin varalta heikko, vaikkei itsellä enää olekaan merkillisiä\nkannettavinaan. Mutta sairasta silittääkin ja lohduttaa kädellään,\nvaikkei lääkitä voikaan! Ja kaikki myrskythän asettuvat kuitenkin kerta\nja korkeinkin aalto kaatuu harjoiltansa.\n\n\n\n\n5.\n\n\nRistivuoren juurilla siis jo soudettiin ja Kihlakunta kohasi keuloineen\nsuojatun sisälahden rauhallisissa vesissä. Oltiin kuin toisissa\nmaailmoissa täällä, Ströömi merellisine rantoineen oli kuin taialla\njäänyt taakse, vain peräkeulan vieritse näki enää takana teräksiset\nloiskut ja säkenöivät sinet kuin kaukojen karkeloina sen vapailla\nkurkuilla, laineiden lakkaamaton äänikin selkäveden solahteluilla ja\nrantojen liepeillä oli jäänyt korvista ja vaihtunut leppoon ja suhinaan\nkoivikkojen latvoissa lahtien lymyissä.\n\nAlbertkin perätuhdon nipukoilla oli kuin koskettu uuteen vireeseen.\nNiinhän oli äsken vielä ollut veneessä kuin liehdillä tuulten, viemillä\nvetten, kantamilla kehtäväin syvyytten. Ihmetellyt oli, mistä tuulella\nloppumaton liepeensä, kun alinomaa humisi ja täytenä hulji, mistä\nvesillä väsymätön viertonsa, kun uutena ja uutena kasvoi ja kehitti\nkohaa ja kaatuvaa, mistä syvyyksillä kantavuuttensa summa, kun sysi\nkeveilti haahtista kuormaa ja oli upia kätköjensä pimiin! Ja minne\npäättyi selkien lakea, kun avoa ja avoa oli jokainen salmen suu, ja\navarammilleko ulottui taivaan ranta vai ääri piiriväin vetten, kun\nmolemmat kaarsivat kuin kohtaamaan toisiaan kohtaamattomillaan? Oli\nkuin akkunoilla maailman avattujen rantain ja kumpumilla elämän\nhengittävän poven, kun silmä kantoi avariin ja tuntoa kantoi meri!\nPielillä oli ollut taivaan leijin, merten heijin, upien häilyn,\nhiuduilla oli ollut kuin mielensä liidon, riemun ja riudun, ylhäät\nyltivät, kauot kangastivat, syviänsä silmi vieryjen vyörtävä kate!\n\nJa hiljaisuus nyt, ympärillä ja omassa mielessä! Niinkuin lymyille\nolisi livuttu lahden kainaloihin täällä, niemi sulkenut kärkensä taakse\nkaikki meren äänet ja ääret, ja kauko kadonnut muualta kuin taivailta!\nRantojen hymyä, missä ei vuoren rinta uhonnut. Koivu hiuksinensa\nhumisemassa, missä mäki rinnettä tarjosi tai laakso notkelmaa rakensi.\nLeppää vehrimässä, missä ranta päärmettä tarvitsi tai vuoren juuri\njyrkkiänsä verhoi. Haapaakin hohisemassa, missä niitty lievettä avoi ja\npälvi oli vieriltänsä puettu suviin. Lähteäkin poukamoi, missä niemi\nkurotti kaulaa, sorsa puikki poikueineen ruohoharjan turviin ja ranta\nmyöti vihantoineen veden vilkun tieltä. Taivaan hurstikin täällä\nlievempänä ja liinaisempana yllä kuin ulkona, missä sini oli räiskynyt\ntelteillänsä niin valloillansa, ikäänkuin olisi korkuuksilla ollut\nkilpa merten kanssa siitä, kumpi säihkytti väriä väkevämpänä. Oli\nhuojaa ja tuutia, liepää ja lauhtoa laine, lahti ja taivas, koivikon\nhumu ja ruohikon nuoju, lehtien päily lemmillä päivän ja vesien viekku\nkosilla ilman.\n\nVain Ristivuori nosti seinää kuin uhkaa keskellä miedon tienoon,\nvihriväinsä kyllillä ja siniväinsä suljilla kuin lauhoihin vihityn ja\nleppoihin suojitun. Albert ihmetteli, tunsi ja mieli. Kuinka\nkirkossakin ja huomissa pyhän auvon, siellä humi rauha kuin ottamaan\nihmisen syliensä kietoon, ja siellä puhui veisu kuin helmomaan\nhaltuunsa tietojen tainnut, mutta siellä pauhui urkukin paisunsa\nankaraa ylhää, ja siellä kasvoi tahtokin hartautten toteen ja voimaan!\nJa kuinka iloissakin ja tarhoilla elämän, siellä hulji hiipi kuin\nkantamaan ihmisen siipiensä havin ja siellä kääri onni kuin vaippansa\nkätkemiin toivojen outeet, mutta siellä uhoi vaarakin uhmilla turmavan\noudon ja siellä asui pelkokin jylhissä pimennon kätkön! Täälläkin,\nhelmoissa vihantain viehdon ja tyventen tyyden kuin syleillä sulan\nsuvisen liehdyn ja lauhtujen lohdun, täälläkin, keskellä majatun rauhan\nja lehdityn levon, kuin lymyillä kaiken vaiheitten vaihdun ja tuulisen\ntuimun, täälläkin nosti vuorinen louhi seinänsä otsaa verhoista\nvehmaan, kuin urkujen pauhu äänensä paisut väilyistä veisun, täälläkin\njuuri valtainen voima vaakansa painot syvyytten umpiin kuin ankara laki\nkäskynsä mahdit elämän laatuun!\n\n    Vuorinen otsa vihantojen yllä,\n    tahtoimen teräs värjymillä tunnon;\n    vaiheitten vakuus häilämillä hetken,\n    juurinen lujuus huojamilla latvain:\n    samaista laki olonosan laadun,\n    harmajan vuoren, veden vilkun viekun,\n    taivaitten kiinnon, liitopilven liehun,\n    maapoven rinnan, viherherä ruohon,\n    ihmisen pyydön, ihmishaihdun onnen!\n\n              *     *     *\n\n    Albertin tuuditti mieltä,\n    paisutti, likisti rintaa ja oloa,\n    painutti umpiin kuin upien pimiin,\n    hellytti herkkyyn kuin sulien syliin,\n    väljytti riemuun kuin siintyjen soutuun!\n    Elämän paina, elämän haika ja raika,\n    elämän liehuva yltä!\n    Näki, eli ja kasvaten kehi!\n    Vuorien vaaka juurillansa:\n    herpako ikuinen ihmistä makaa?\n    Syvien soila merillänsä:\n    hiudutko ikuiset ihminen kätkee?\n    Sinien soutu pielillänsä:\n    ylhäkö ikuinen ihmistä kantaa?\n    Maailman rinnat vehrävillään:\n    versotko ikuiset ihminen paisuu?\n\n  Silmu silmulta kasvaa heinä, aalto aallolta vierii vesi, ajatus\n  ajatukselta kulkee mielikin:\n\n    Vuorinen jyrhä kuin elämän seinä,\n    kate voiman, uhman ja tahdon.\n    Merinen vaappu kuin elämän viekku,\n    sala sykän, halun ja haikuun.\n    Ilmojen liehu kuin elämän kangas,\n    kude uskon, toivon ja haipuun.\n    Maahinen vehma kuin elämän syli,\n    kohtu lämmyn, luomun ja kasvun.\n\n              *     *     *\n\n  Lankansa säikää kehrääjä hierii, hetkien tiimaa nakuttaa kello,\n  mieltänsä sormii ajatuksen aatos:\n\n    Luodittu seinä upilta meren ilmojen kohtuun,\n    kertymä painon, ryntymä mahdin, yltymä nousun,\n    äkkinen jyrkkä jyhmävin rinnoin, ylpyvin otsin,\n    hahmolta vaakaa, kyljiltä valtaa, kantava laelta:\n    mikä on yltä vuorisen painon ylillä vetten:\n    alkujen paatu aikojen takaa läsnillä hetken?\n    mitä on paattu harmaaseen rintaan väkisen vuoren\n    louhista tuimaa, kiteitten tiivää, rakeitten riitaa?\n    mikä on murta ikisten vuotten särkenyt särmät\n    paatisen seinän huipuilta juuriin kuilujen ratkiin?\n    Eloko itse, elämän lakien mahti ja masen\n    käskien puhuu voimainsa uhmaa, voimainsa lohkua\n    ryntäiltä vuoren, ryntäiltä ajan: keston ja kaivuun?\n    Aikainko juoksu virroilla ijän pisaraa hetken,\n    voimainko vahvu kupeessa vuoren murenta rakeen,\n    liitytkö sirun, riidytkö lujuun vaihivat elon?\n    Sannanko hietaa louhisen vuoren lohkoinen rinta?\n    aikojen ikää väistyvän hetken katoova häipy?\n    kangasta vaihdun elämän niitten ehdytön kude?\n\n              *     *     *\n\n  Syviinsä sulkuu ahvenen polku, sinisten teltit leivonen havii,\n  syvät ja sinet mielikin uipi:\n\n    Merten helmoissa katteen kätke,\n    siinten upissa nousun nouto:\n    onnin väilyykö ihmisosa,\n    suruin vaippaako ihmisosa?\n\n    Tuijoo syvyytten vihervilhu,\n    pielii korkuutten sinerseije:\n    kumpi kumpuilee onnen aalut,\n    kumpi huokailee rinnan orpuut?\n\n    Äärtä rakentaa yllä alla\n    kaarten ääretön vesiin, pilviin:\n    elon himerkö seestyy, tummuu\n    vuorohäilyillä puunnon, päilyn?\n\n    Ihmishalunkin toivo, iso\n    erhii harhoilla heijeen, varjon:\n    sinet silläkin yllä alla\n    siiven havita määrätöntä!\n\n              *     *     *\n\n  Vehryyttään hersyy nesteitten ruoho, huumaansa huojaa koivuinen haka,\n  suvia lehvii mielenkin kiitos:\n\n    Ruoho versii: Tuhantisin tukkaa nostan\n        kedon mullan kehdon,\n    puikin esiin, pilkin päiviin\n        pimennoista kätkön,\n    mättäät vehrin, kulot nurmin\n        kainaloilla turpeen,\n    niityt puen, rinnat puen\n        laipumilla laakson,\n    missä pälvi, sieltä päivää\n        minä kohta tirkin,\n    missä tuudin, sinne tuuli\n        keinutellen kerkii:\n    lämmön lempi minä lienen,\n        suven sulhan morsio,\n    päivän armas, kihlattuna\n        mullan vuotehilla,\n    tuulten lieto, juurten vanki,\n        ruoho huiskeillani,\n    immen emmin, neidon hemmin\n        altis yljälleni!\n\n    Koivu hilkkii:\n    Taakkaa tämän täyden mailman\n        riemutellen keinun,\n    huojaan latvoin, huokaan lehvin,\n        tuuli humii helmaa,\n    lehti hiipii, varsi solkii,\n        päivän terä pilkkii,\n    lintukerttu oksallani pesässänsä piipii,\n        omat minun hameheni\n    silkkisinä suhii, päivän pielen sinisissä\n        latvoineni soudan:\n    lienen minä valittuinen,\n        sylittyinen suven,\n    päivä hyppii kimalaisna\n        lehvieni kätköt,\n    tuuli tohii suostutellen\n        riippujeni tuuhat,\n    onnen noutaa latvain nuoja\n        huojatellen humii!\n\n    Mieli riemuu:\n    Laakson suu ja ruohon kärki,\n        niittynotkon parmas,\n    koivurinteen lauha häily,\n        siinten sylin yltä,\n    kokoaako rinnan kehä\n        rajoihinsa maailmat?\n    Valon huika, varjon värjy\n        suven kasvopielten,\n    paistehitten, ihanuutten\n        lymyrunsas häikä:\n    rikkautten sokaisuunko\n        hukkuu, hurmuu tieto?\n    Likistävin rintaa pauloo\n        sydänalan auvo,\n    hykähtävin silmää syttää\n        päivän sylin palo:\n    leimuvasti liehtovillaan\n        maita kylvii valo,\n    riipariemun huuhtoloiskiin\n        mielen ahtu onnii!\n\n\n\n\n\n\nKIRKKORANNASSA JA KIRKKOMAALLA\n\n\n\n\n1.\n\n\nKirkkosillan kupeillako jo oltiin? Tottakin: ruovikko huojutteli\nharjaansa ja pitkoshirret häämöttelivät harmaata jonoaan silta-arkkujen\nniskoilla, paattejakin oli jo saapunut, mikä jo tyhjillään sillan\nvieressä keikkumassa tai rantakiville kiskottuna, mikä parastikään\nväkeänsä purkamassa siltakäytävän palkkipuille, ja uusia kuhisi yhä\ntulossa lähempänä ja kauempana, mikä jo pestinuoran tynkää pitkospuiden\nrakoihin tai hirsiarkkujen nurkkiin pujotellen, mikä vasta laskemassa\nsiltaan ja paikan tilaa tähyten.\n\nKihlakuntakin oli jo Löyttyn kiven kohdalla, siinä paikassa, jossa\nhätiköivämmät ja nuoremmat jo tavallisesti alkoivat lakata soutamasta\nja vetää airojaan paatin puolelle sekä katsella sitä, että pääsisivät\najoissa jaloilleen ja kimpasemaan sillalle, kohta kun rantaan\nlaskettiin. Tämä oli täpärä paikka peränpitäjälle ja ruorissa\nistujalle, sillä väki alkoi hälistä ja tulla levottomaksi, ja\njokainenkin, eivätkä yksin nuoremmat ja malttamattomat, pälyillä\ntaakseen ja selkäpuolilleen, ikäänkuin kohta olisi enempikin\nkysymyksessä kuin siltä vuorolta maihin pääsy, minkä järjestyksessä\nsattui ja tilan tinka salli.\n\nLahdenperällä peräpiitallaan ja ruorinvarressa olikin jo puhisemista ja\nsilmän punnitsemista enemmän kuin tarpeeksi. Löyttyn kiven kohdalla\ntietysti lakattiin soutamasta niinkuin ainakin tavallisesti, koska\nKihlakunta oli isompi ja raskaampi ruholtaan kuin muut paatit ja vauhti\nsenvuoksi kestävämpi, ennenkuin se asettui. Mutta nyt oli väkeä vielä\ntavallista enemmänkin paatissa, ja menon jomokin senvuoksi tiettävästi\nitsepäisempi, ja vaikka oli lakattukin soutamasta, niin airot olisi\npitänyt pitää ulkona, jotta tarvitessa oli lapaa huopaankin. Tosin joku\nkokeneempi joukosta, niinkuin esimerkiksi Juuvanin vaari ja Henriksson\nolivat aironvarsissa järkensä mukaan lopettaneet lyhyeen kaikki\nyritykset airopuun nostamisesta hankapuista ja pidättäneet airot\nulkona, vaikka lipominen oli lopetettukin, mutta mihinkäs parin\nairopuun huopaaminen riitti tämmöisessä väkilastissa, jos huopaamista\ntodella kysyttiin.\n\nLahdenperän alkoikin kärsivällisyyden pussi sydämessä pahasti pakseta.\n\"Valkeatakos teille häntien alle on pistetty, kun ette pysy aloillanne,\nvaan kurottelette, niin ettei eteensä näe ja silta menee silmistä\nsokiin!\" purki hän lähintä harmiansa sekä kurkotteli lyhyttä\nkurkkuansa, saadakseen levottoman väen ylitse edes jonkin pilkkeen\nsillasta, jota hyvää menoa lähestyttiin. Lahdenperällä oli nyt jo täysi\nlautamiehen lämä huulissaan. \"Saastaisen Ananias, eikös äijä rähmi\npaattineen aivan Kihlakunnan laskupaikalla sillan vieressä!\" rämähti\nhän samassa. \"Pistäkääs perhanassa niin monta airoparia huopaan, kuin\non tikkua varalla kummallakin puolella!\" kirahti hän samassa ja karahti\npystyyn sekä unohti kaikki kirkkoviisaudet leuastaan. \"Sillan puutkin\ntällä menolla pyyhitään tieltä!\" liioitteli hän. \"Olisi jäänyt\npaatteineen kuin lude litistyksiin sillan ja keulan väliin!\" huoahti\nhän helpottuneesti, kun sentään joku muukin Juuvanin vaarin ja\nHenrikssonin lisäksi oli kerjennyt huopatämmiin airopuissa, Kihlakunnan\nmeno asettunut vauhdissaan ja Sumpholman Ananiaskin äkännyt vaaran sekä\nhopulla häärimässä paatissaan.\n\n\"Ananiaskin asettunut paatteineen niinkuin lehmä mahoineen, vaikka\nilman utaria keskelle tietä ja veräjänläpeä, eikä järkineen tiedä,\nhäntänsäkö taitse juoksisi vai sarviensako editse kiilisi korjatakseen\nitsensä pois ravurin tieltä!\" naurahteli Lahdenperä nyt jo leveitä ja\nlevollisia, koska perämiehen pinteet tältä täpärältä nyt sentään olivat\nlauenneet, Kihlakunta tasaisesti lipumassa siltaan kohden, ja\nAnaniaskin lopultakin ja viime tingassa äkännyt, että ellei alle\najatellut jäädä, niin jompaankumpaan päin tässä oli liikuttava, ja\nripsakastikin vielä, ellei perä edellä sillan päätä kohden, niin päätä\npahkaa ja minkä kynnet avittivat keulasuuntaan rantakiviä päin:\nrantakivissä Ananiaksen paatin keula jo kolisikin. \"Sumpholman Ananias\non aina ollut niitä miettiväisiä miehiä, jotka makkaratikkua\nveistellessään tarvitsevat aikansa neuvotellakseen järkensä kanssa\nsiitä, kumpi pää tikkua ensin on veistettävä kärjelle, toinenko vai\nmieluummin päinvastoin toinen pää, mutta ennenkuin ovat selvillä\njärjestyksestä, huomaavatkin, että sormet ovat olleet toimessa ja\npuukko työssä aprikoimisen aikana ja ratkaisseet asian sekä veitsellä\nnärystäneet käsilläolevan pään tikusta valmiiksi, niin ettei miehellä\nenää ole muuta aprikoimisen tilaa pulmailtavinaan kuin kääntää tikku ja\nvuolla päinvastainenkin kärki terille!\" hörähteli Lahdenperä jo\npistopuhettakin ja kehui selitteli Ananiaksen neuvokkuutta siinä, että\nsittenkin oli ajatustensa ohellakin korjannut paattinsa turviin\nKihlakunnan nokan edestä.\n\nMuutenkin oli lautamiehen nyt jo huoletonta perämiehenpaikallaan, sillä\nKihlakunnan meno oli tämän pyräyksen jälkeen nyt jo aivan kesyttä, ja\nsai vain levossa odotella, koska keula kylkiviistoon tönäsee\nsiltapalkin kupeille ja Ylispään Brynolf, joka riuskoiltaan oli tuhto\ntuhdolta juossut kokkaan, loikkaa sillalle ja vie pestin maihin.\n\"Kanoiksi minä teitä sanoin, ja kananpäitä olettekin, koska jokaisen\nnyt pitää seisoa pystyssä, ikäänkuin se jäisi kirkosta ja autuuksista\npois, joka ei nyt ensimmäisenä sillan palkeilla karaa!\" pakisi hän nyt\nenää vain enemmän kuin torui. \"Sitä minä en kyllä ymmärrä, luuleeko\nhameväki nopeammin taivaaseen juoksevansa, kuin ne, jotka astuvat\ntrompuissa, koska heidän ja keulapäässään aina pitää olla hätikkönä ja\nperämiehen kiusana kirkkorantaan tullessa!\" varisteli hän kuitenkin\nvielä viimeistä harmin närää miesparrastaan.\n\nRantaan siis oli laskettu, keula kolahtanut ja Brynolf sillalla\nkäärimässä pestiköyttä siansorkkaan paanupuuhun. Kihlakuntakin oli\nhitaasti ja koko kylkimitaltaan hipumassa sillan reunaa myöten, mutta\nverkkaasti tämä kääntyminen tapahtui ja rynnistys keulapuolta kohden\noli yleinen koko paatissa. Ainakin puolet väestä oli jo kuin yhteisestä\nsopimuksesta pystyssä ja jokainen katsomassa sijaa, mistä sopi\npartailta lähimmin kaapaista sillalle, ellei ollut niitä miekkosia,\njotka kohta olivat töytäisseet keulapakalle ja sieltä nyt livistelivät,\nminkä kinttua ja loikan uskallusta kullakin oli, kilparynnistyksessä\nmaihin ja siltahirsille. Tietysti oli vanhempia ja vakaampia, jotka\nrauhassa istuivat aloillaan ja pysyivät paikoillaan, kunnes ensimmäinen\nhäläkkä oli ohitse, mutta nuoremmat tai muuten vilkasverisemmät, joilla\npitkä ja penikulmaisen istumisen liikkumattomuus oli mennyt jäseniin,\nolivat kuin valkeassa, kun taas saivat häälyä.\n\nVähäntalon Fiinukin, oravakos hän oli vai västäräkin palanen, kun\nkiepsasi itsensä sillalle, vaikka vielä oli kyynärä partaan ja\nsillanreunan välillä: polvillensa hän tosin palkeille tuli, mutta mitäs\nhelmoista, kun pääsi juoksemaan! Olihan Hiltukin, Isontalon Hiltu\nlentänyt saman suhauksen, ja nyt oltiin kaksisin menossa ja\nensimmäisinä nuorista: saivat Eevert ja Brynolf karata jälestä, jos\nsaavuttivat! Ja elohopeatakos oli Mantallakin, Herras-Mantalla\nnappuloissaan, kun niin kepsakasti keikahdettiin keulapakalta sillalle,\nettä alushameen tärkit vilkahtelivat kintuissa? Vileenikin, Iso-Vileeni\noli tietysti survonut itsensä Mantan jäljissä keulapakalle: missäs\nhauki meressä, ellei uistimen haruilla, ja missäs koira metsässä, ellei\njäniksen jäljillä, ja merimieskään maissa, ellei hännissä siellä, missä\nhameet nokan edessä heiskuvat! Ja kun on keikkunut ikänsä raa'at ja\nmärssyt, niin on ikämiehenäkin vielä vatsan paikoilta semmoisen sula,\nettei loikkaa hämmentele, kun impykäinen on kiilimässä edellä: mitäs\nsiitä, jos piittalaudat vähän olivat notkahdelleetkin, kun Mantan\njäljissä oli polkaistu keulapakalle, nyt näytettiin hempukalle jos\nmuillekin, että merimies on sentään aina merimies ja riuskas poika\nvielä nelissäkymmenissäkin ja kimpaa kymmenleiviskäisenäkin tasajalkaa\nsilloille niin että läiskyy ja parrut jymähtelevät anturain alla!\n\nSurvimista ja kiireen pinkaa nyt oli niillä, jotka olivat parrasta\nlähellä tai muuten veriltään semmoisia lentoja, etteivät malttaneet,\nelleivät olleet ensimmäisinä liikkeellä ja möyrimässä. Koko\nsillanpuoleinen parras Kihlakuntaa oli kohta mustinaan tunkoa ja\ntohinaa, nuoremmat ja noselammat puikkivat kuin kiiliäisinä tai\nloikkivat kuin varsoina ja aitureina, missä vaan oli tilan rakoa\nsillalla, että vielä mahtui. Mutta vanhemmatkin ja jäykkäjäsenisemmät,\njos olivat hätäisiä luonnoltaan tai semmoisia, joilla mieli hyörää\nsilloinkin kun ei tarvitsisikaan, sährivät seassa, minkä ijän konta\nsuinkin salli, ja tuuppivat itseänsä eteenpäin, minkä heikolla voimia\noli.\n\nKuinka oli harras etummaisten joukossa esimerkiksi Lahdenperän Miina,\nlautamiehen emäntä, joka kotoa lähtiessä ja kirkolle valmistellessa\naina pääsi liikkeelle vasta viimeisenä talosta, koska kaikki asiat\nolivat sydämellä ja kotolaisille annettava kirkonajaksi vielä\npoislähdössäkin ja pihaveräjältä takaisin juosten viimeiset määräykset\nja tärkeät neuvot, kuinka oli sama hoppu ja huolenkiiru nytkin\nihmisnyytissä, vaikka tällä erällä siitä, että suinkin, vaikka\nvaivallakin pääsi köntystämään paatista sillalle ja sieltä sillä\nvikkelyydellä, mikä vielä vanhoista nappuloista suinkin lähti,\npuikkimaan ja pujottelemaan lomitse ja ohitse, missä vain jono rakoa\navoi ja livistää sopi: herrajesta, mitä olikaan kerjettävä ennen\nkirkonmenojen alkua, kun vain menoon pääsi ja henki kesti: juostava\nGustafssonin puodissa kysymässä pumpustyyvin hintaa Alman hameisiin ja\nostamassa aniksia ja kahvinaula, sisartakin oli Simulassa käytävä\nnäkemässä ja saatava kahvintilkka suuhun, ja Ketoniemen Riikkakin oli\nvälttämättä saatava käsiin, jos hän oli tullut kirkolle ja näki\nkirkkomaalla, kysyttävä, olivatko villat jo kehrätyt valmiiksi ja\nottiko hän pellavatkin kehrätäkseen, Kaakkurin Reginankin ehkä näki\njossain ja sai vetää syrjään ja kuiskata korvaan, että kysyisi\nsalaisesti Äärtalon teija-Maljalta, ottaisiko Malja teijan-pestin\nLahdenperässä pyhäin miesten päiväksi, koska kehuvat ihmistä hyväksi\ntarhassa!\n\nHyöri Miina, tunki ja puikki nuorempien kiilissä niin ettei vanhaksi\nolisi uskonut, ja hänen kiireensä ja emännän hoppunsa ymmärsi, mutta\nkärpäsen puskiainenkos Heisalaa oli pistänyt takapintaan, kun vanha\nmies ja taloton, jolla ei ollut mitään asioita toimitettavina eikä\nnuortenkaan jäljissä juoksemista, tuuppii ja tönii kuin henki menossa\nryngässä, juoksee edestakaisin selkein takana ja tekee työtä sekä\nkyynärpäineen että hartiaväellä, ja pääseekin sillalle, kun saa\npidätetyksi edestään pari luikkivaa pikkupoikaa, taisivat olla Ylispään\nAku ja Lahdenperän Vihtori, ja survii itsensä edelle sekä törmää heidän\nohitsensa palkeille. Liukas Heisalan veri kai vain ja muu miehen\nelohopea loiskahtelee jäsenissä: valakkakin irstaantuu vanhoissa\nkoipipateissaan ja luulee itseänsä oriiksi taaskin, kun on himaa ja\nmenoa hevosliudassa ja laidunketo tömisee lauantai-vapaita kavion alla\npäittimistä päästetyille! Vai virkistikö tukan alustoja vain se, että\ntaas oli uutta tapahtumassa istumisen jälkeen, vierastakin väkeä paitsi\noman paatin kansaa sillalla ja kielen lipolla uudet väylät ja\ntäyshöyryämiset taaskin edessään. \"Jeekuti sinun manuaariasi, kun oli\njoutua nipistyksiin Kihlakunnan ja sillan rakoon!\" pajateltiin jo\ntäydellä menolla ja tietysti alas sillan kupeelle ja Ananiakselle,\nkoska tämä oli vereksiltään ollut silmissä, ja kieli kohta juoksi\nsyljille, kun hänet taas huomasi, nyt paatin pahaansa maihin\nkiskomassa. \"Minä jo luulin, että sinä ensin, ja ennen kuin tieltä\nitsesi toimitat, soudat syynäämään Kihlakuntaa takapeilin puolelta,\njotta olisit vissi asiasta ja siitä, että vaara on käsissä, ja\nKihlakunta painamassa suoraan päin paattiasi! Minä sinun sijassasi\nolisin jo lukenut kaikki raamatun kuninkaat Salmanassarista\nNebukadnezariin saakka takaperin ja etuperin ja sittenkin jäänyt alle!\"\nEi Heisalan kieli, kun se kerta menossa oli, tekstiä kesken jättänyt,\nja vaikka mies etenikin ja hävisi väen parveen, niin äänen kuuli yhä\njoukosta, kun vielä selän taaksekin ja huutamalla paukuteltiin\nAnaniakselle. \"Minä kai kerkesin ajattelemaan enemmän kuin sinä, jonka\noli neuvoteltava vain kynttensä toimen eikä päänsä järjen kanssa, ja\nkysyinkin paikalla itseltäni, että ahaa, katsotaanpas, onko Ananias\nlukenut katkismuksensa oikein ja kummanko kuiskutuksia hän nyt\nkuuntelee, sen, jonka katkismus sanoo hitaaksi ja pitkämieliseksi, vai\nsen, joka on viekas ja vikkelä: pitkän mielen mies Ananias on ja tosi\nLutheruksen mies, ja meni vakaasti omaa menoansa ja pelasti paattinsa,\nkun viekas olisi ollut hätikkö, noudattanut pirun neuvoja ja hujakoinut\nedestakain ja jäänyt itsekin kirkkohankkinoissaan alle ja kastunut!\"\n\nHälyä ja tuuppimisen tunkemista siis oli sekä partailla että sillalla\nja koko sillan varsi kohta kirjavillaan juoksua ja vilkasta rientoa,\nminkä Kihlakunta vain ehti purkaa väkeänsä ja muistakin paateista\nkansaa kerkesi joukkoon. Eiväthän tietenkään kaikki sentään yhtä\npäättömiä olleet paatissa ja ensi mylläkkään rynnänneet: nuoremmat vain\nja muuten malttamattomat. Puhumatta Juuvanin vaarista, joka, niinkuin\nhän aina ensimmäisenä Kihlakuntaan saapuikin, ei koskaan myöskään\npaattia jättänyt ennenkuin viimeisenä: kukas airot olisi, niinkuin ne\nrantaan tullessa ja lähtemisen kiireessä olivat ruokottomasti jätetyt\nkäsistä ja heitetyt sikin sokin makaamaan minne sattuivat paatissa,\nkukas ne olisi korjannut ja järjestänyt huolellisesti parrasvierille,\nja muutenkin katsonut, että kaikki oli semmoisessa tällissä omassa\npaatissa, että vieraspaattilaisetkin julkesivat katsella sillalta alas,\nkun ohitse kävelivät, kukas semmoiset asiat olisi muistanut, ellei itse\nsitä tehnyt, koska sentään oli järkimies paatissa? Juuvanin vaarista\nsiis puhumatta oli Kihlakunta, vaikkapa siitä jo oli purkautunutkin ja\npar'aikaakin purki sillalle kansaa, minkä parrasmitalta mahtui,\nedelleen melko taajasti kansoitettu ja näköjään melkein kuin ehoillaan\nsellaista vakaampaa istujaa, jotka ymmärsivät olla kärsivällisiä ja\nmalttaa vuoroansa.\n\nHenriksson esimerkiksi luotsina ja merisääntöjen miehenä tiesi, että\nhopunpito on merillä viimeisintä viisautta yleisessä ylläkässä, ja\nistui paikallaan piitalla kuin pykälänmerkki merilaissa. Vähäntalon\nAnders taas oli liiaksi vahingoniloinen hievahtaakseen paikaltaan niin\nkauan, kun oli katseltavissa, kuinka vilpasverisempi Isontalon isäntä\nlipsakkana juoksi edestakaisin selkämuurin takana ja turhaan haki sitä\nlovea, josta pujahtaisi sillalle. \"Aivan kuin varis rantakivellä\nkoipipolskassa ja siipivähdissä, kun näkee totkun meressä, mutta ei\nuskalla kastaa varpaitansa!\" arvosteli hän, ja nautti siitä, että itse\nyhä istui tukevasti peräpakaroillaan. \"Ja nyt jää liehaparta seisomaan\nLahdenperän renki-Juhan taakse ja tuijottaa härkäkuskin liikkumattomaan\nselkätauluun edessään, tyhmänä kuin omaan haukihaaviinsa elokuulla, kun\nse silmitsensä siilaa tyhjää vettä ja ottaa periinsä talteen\nhaurunkorret katiskasta!\" hihitteli hän ja silitteli sileätä leukaansa\nsekä tyydytteli sitä kateuden säkkiä, jota hän kutsui sydämekseen.\n\nEivät Isontalon vanhemmista sentään molemmat olleet päästäneet järkensä\njänikseksi ja itsensä livistyksille sen jäljissä, sillä emäntä,\nVihtoriina, oli niitä, jotka ymmärsivät arvonsa ja säädyllä\nodottelivat, kunnes ensimmäinen häläkkä ja pahin kiiru oli ohitse ja\nihminen taas saattoi liikkua siten tahdilla ja tasaisesti, ettei\nliepeitänsä sotkenut ja helmojansa hamssinut: miltäs näyttäisi hän nyt\nitsekin saalissaan ja merinossaan, jos hätikkönä tuuppisi taatissaan\npiikojen joukossa ja tappelisi siitä, että pääsee Toistalon teijan\nedellä maihin, niinkuin Vähäntalon Justiina paraikaa, joka kiiruussaan\nei tiedä, että lenninki istuu vinosti uumilta ja että säären piiput\nsillalle kiivetessä pilkahtelevat esille hameista laihoina kuin\nolisivat puikot lainatut kirkkomatkaa varten kanalta pihaton orsilla!\nAatunsakin puolesta Vihtoriina häpesi, kun luikkii nytkin ja hyppii\nväen takana kuin soopan keittäjä muuripadan ympärillä, eikä mistään\npääse sittenkään lävitse: koskas hänen viimeinkin saa muistamaan\nsäätynsä, vaikka sentään on perintötalon isäntä isästänsä saakka ja\nvaikka häntä alinomaa saa opettaa, nytkin porstuassa viimeksi, kotoa\nlähtiessä: ota esimerkkiä ja pistä punttia takapuoleesi, että pysyt\nalallasi, etkä liiku ennenkuin muutkaan paremmat, katsos esimerkiksi\nToistalon kapteenia, ettet nouse, ettet nykäse jäsentäkään ja lähde\npaatista ennenkuin hänkään, niin uskotaan vertaiseksi: en minäkään\nkoskaan Kihlakunnassa liiku, ennenkuin näen kapteenskan nousevan, mutta\nsilloin aina samalla haavaa, vaikka hän onkin ison Langholman tytär ja\nvaikka pidoissa aina viedään kahviprikka ensimmäiseksi hänen eteensä:\nsinä olet sentään Isontalon Ruusunperi ja sinun täytyy muistaa itseäsi!\n\nIstui siis aloillaan Kihlakunnassa vielä kaikki vakaampi väki tai\nmuuten arvonsa muistava, ellei jo pelkkä ijän varovaisuus käskenyt\nvartoomaan siksi kunnes ensimmäinen lähdön hoppu oli ohitse, ja pääsi\nrauhassa ja sitä pelkäämättä, että tuli tallatuksi, kapuamaan\npaikoiltaan ja siltapalkeille. Agata tietysti -- mihinkäs hänen olisi\npitänyt rientää, koska hän tiesi, että kirkko ja kirkonpenkki häntä\nkyllä odottavat, kunnes hän pääsee perille, ja koska hän oli siitä\nselvillä, että lennon ajat olivat häneltä jo ohitse ja että kiitollinen\nsai vain olla, kun ihminen vielä sentään liikkeelle pääsi jäsenineen,\nvaikka viimeiseksi jäisikin -- Agata tietysti oli pysynyt paikoillaan,\nsenverran vain vetänyt itseänsä puoleen, että oli poissa jaloista, kun\nnuoremmat ryntäsivät ohitse ja karasivat keulapakalta sillalle, olipa\nhän hameen helmoista pidätellyt Henrikssonin Eliidankin istumassa ja\nrauhassa vieressään, kun tämä vanhuutensa heikkouksissa oli nuorten\njuoksussa tullut levottomaksi ja hänkin alkanut liikahdella, ikäänkuin\nhänelläkin vielä olisi voimia jälellä jäsenissään mennä siinä missä\nmuutkin. \"Istutaan me niinkauan, että ovat toiset menneet, niin autamme\nsitte itseämme ja toinen toistamme ja pääsemme ylös!\" rauhoitteli hän\nHenrikssonskaakin ja oli itse levollinen. \"Ovat sentään onnellisia, kun\novat nuoria vielä jaloiltaan ja pääsevät juoksemaan: oli meilläkin\nijässämme paljon iloja, joita ei silloin ymmärtänyt!\" haiki-kiitteli\nhän ja nyykytteli yläruumistaan sekä ihmetteli itsekin ihmismieltä,\nettä aina pysyvät tyyty ja sydämen ikävä samanlaisina rinnassa, oliko\nsitten vanha vai nuori.\n\n\"Fiinukin palvelee nyt jo täys'ihmisenä Vähätalossa ja juoksee pitkissä\nhameissa, vaikka äsken aivan ja mielestäni kuin eilispäivänä vielä\nkippasi kedoilla lapsena ja ihmetteli, että muutamilla kukkasilla ovat\nsiivet, kun ei perhosta tavoittanut käteensä, vaikka koetti ja karasi\nkankaretta niin, että tukka vilkutteli pellavina päässä!\" hyrytteli\nAgata jo muissa ajatuksissa, kun silmä oli sattunut seuraamaan väen\nvilkassa rannalla, kuinka Fiinu Hiltun kädestä viipottaen kirmasi\nihmisten ohitse, mistä pääsi ja tyttöparin puikkia sopi. \"Kas sitä\nmenoa ja helmain huminaa! ja Lahdenperän Eevert ja Ylisenpään Brynolf\nkaapaisemassa aivan takana!\" Agata vaikeni nyt jo tyyten, ja katui että\noli mitään puhunut niin että Eliidakin oli kuullut.\n\nAivan askelissa pojat takana, ja tytöt vilkkumassa vuoroin kumpikin\nolan ylitse taakseen, vaikka menoa painettiinkin viuhemmaksi! Jotain\noli huomannut jo paatissakin ja alkanut katsella: paitsi kummitytär\nniinkuin kaikki kylässä, oli Fiinu vielä oman sisarvainaan\ntyttärentytärkin ja silmä senkin vuoksi herkillänsä taimeen! Niinpä,\nniin jo oltiin valveilla kuin lehden värä koivussa: eilen vielä\nhiirenkorvan kurkkimilla ja tänään jo täyskirvoilla! Sitä juoksun\nvilkkaa, sitä kaulan veikkaa, sitä naurun tirskaa! Mistä oppivatkaan\ntaitonsa kohta kaikki, lintu viisteensä, perho liehunsa, lehti liepynsä\nkohta kun ilmoihin pääsevät ja siipi yrittää tai vehvyt värjyy,\ntytönvirpikin neidon viehkät? Äskeistähän aivan tuo ja melkein kuin\neilispäivän tapausta, kun vielä ilakoi lapsena kedolla ja pyydysteli\nperhosia niityllä ihmeissänsä siitä, kun eivät kaunot istuneet\nkukkasina sievästi aloillansa ja pysyneet käsin tavoitettavina! Ja nyt\nkaikkoilee jo ja kukaties yhtä tietämättömänä, vaikka kurokäsin,\ntoisilla vaarallisemmilla tanhuvilla, joilla niilläkin kasvavat\nkukkasensa ja liehuvat perhosensa, mutta kukkaset, jotka poimittuina\npalavat elämää, ja perhoset, jotka paenneina ovat onnen menoa! Elämänsä\nosille ihmisen on lennettävä kait, mitkä lienevätkin? ajatteli Agata ja\nlaski kätensä ristiin, muisti Miljankin ja tuoreeltaan Siljan, sekä\nsoi, että Fiinun tie olisi oleva helpompi.\n\nKahdeksankymmenen vuoden lehdet minä olen nähnyt puhkeavan eloonsa,\nvehrivän suvensa ja lakastuvan syksyynsä, enkä minä muuta ole osannut\nkuin kiittää, että taas on kevät, siunata, että on suvi, haikia surkua,\nettä on syksy: ihmisvaiheetkin, itse ne vierivät, elävät keväänsä,\nsuvensa, syksynsä, heräävät, kukoistavat, kulkevat kuoloonsa, kiittää\nsaattaa, että osansa on heille suotu, siunata voi tai rukoilla\npuolesta, mutta omaa on kunkin kulku ja avutonta auttajan apu,\njakamatonta onni ja jakamatonta vaikeus, voittonsa on jokaisen\nlunastettava itse ja kompastuksensa langettava itse, eksymyksensä\nerhittävä itse, karvaat kyynelensä itkettävä itse, elettävä kohtansa\nyhtä yksinäisenä kuin kerta astuttava yksin niillekin porteille, joiden\ntakaa ei enää palata: rampa pysyy rampana kannettunakin, sokea sokeana\ntalutettunakin, haava haavana surkuteltunakin! Enempääkös ihmisen\nosallekaan vieras voi kuin lehdelle puussa, jota tuuli riipii tai päivä\nsylii, kuinka sää sattuu? -- Agata siis vain katsoi, jätti silmänsä\nseuraamaan entäviä nuoria ja oli vuosiensa valju: sen elämässä oppii,\nettä kädet sulkeuvat ristiin, mutta enempääkös paljoakaan voi? Aaltoa\ntulee ja aaltoa menee ja meri vierii. --\n\n\n\n\n2.\n\n\nPaatin partailla oli jo alkanut väljetä ja ensimmäinen tungoksen ruuhka\nhuveta. Sillalla nyt jo ensimmäiset riensivät, polkivat palkkeja ja\ntömistivät eteenpäin, elleivät jo livistelleet rantapolun kivillä tai\netummaisina juoksujalkaa kadonneet näkyvistä peittoon metsätien\nverhoihin. Vakaampikin väki Kihlakunnassa alkoi nyt liikkua\npaikoiltaan, Henriksson kuroitteli laihaa kurkkuaan merkkinä siitä,\nettä hän alkoi pitää väyliä selvinä ja tähystelyt tarpeellisina\nlähtemisen liikkumisen varalta, Lahdenperäkin perämiespiitalla nyähteli\nruumistaan sillä levottomuudella, ettei hän ilmeisestikään enää kauan\naikonut pysyä arvopaikallaan, ja Herman, joka nuorempana oli aina ollut\nriuskaitten joukossa eturynnäkössä, oli kyllä tähän asti malttanut\nitsensä, ja jäseniltään jo vähän kangistuneena pysynyt paikoillaan ja\najatellut, että antaa nuorempien ensin mennä hiukan pois tieltä, että\npääsee vapaammin liikkumaan, oli nyt jo pystyssä ja ensimmäisenä\nvanhempien joukossa kompuroimassa piittojen ylitse keulaa ja sillan\nparrasta kohden: hänellä oli sitäpaitsi eri kiireensä, koska hän halusi\nkerjetä puheisiin Sumpholmin Ananiaksen kanssa, ja kysyä häneltä sitä,\njoka kuti kielenpäässä, vaikkei viitsinyt rantaan asti ja yli väen\nasiata hoilata, nimittäin sitä, että mitäs merkitsi tämä nyt ja\npamahtaako jo pian ihmeitä saarnastuolista seurakuntaan, koska noin\nsuinpäin rantaan oli ryskitty, ja lisäksi koko Kihlakunnan nähden ja\nilmijuhannuksina, ja hän sentään, Ananias, taattu ja varanpitävä\nvanhapoika, aina kuitenkin oli kivikovasti vannonut, että nähkääs minun\nensin ilmisilmin ja pakipäivällä soutavan paattini kölin kiviin, niin\nsenjälkeen saatte uskoa minusta mitä hyvänsä ja sitäkin, että minun\njärkeni on hellittänyt pestinuoransa ja minä umpisilmin ja mieli\nsukkaan käärittynä päästän elämän haahtenikin kölin kolistelemaan vielä\nkarisempiin vesiin ja avioliiton haminoihin! \"Pidätkös nyt sanasi ja\nmenet papin puheille kohta: Marjaana meidän paatista, ellei Järvelin\nhäntä jo vienyt mukanansa, on kyllä paikallakin valmis seuraan ja\nkauppaan, koska hän on leski ja sinulla torppa, lehmä ja kaksikymmentä\njataa!\" oli hän päättänyt kohta kohdatessa punoa jutun lankaa vanhaan\nkiertoon, koska heillä kahdella, naapuritorppien muinaisilla\npojanvesoilla oli nuotti tuttua ja totuttua jo viikarivuosilta saakka,\nja toisella, naimisen niteissäkin, yhä oli pilaa pureskeltavina\nhampaissaan, toisella taas, vapaana miehenä omilla elämän\nkalavesillään, säilynyt poskien juurissa senverran naurun makuakin,\nettä härnää kärsi, elleipä vakailtansa aivan härnään haastanutkin.\n\nHerman naurahtelikin sileäksi ajettuun leukaansa, kun jo hieman\nverkkaine ja vuosien jäykistämine jäsenineen keinotteli itsensä\npaatista sillalle ja liikkuessaan vähitellen vertyvänä lähti kävelemään\nrantaa päin, naurahtelikin, ja maisteli mielessään jo ikäänkuin\netukäteen Ananiaksen sanat ja hyrähdyksen, kun oli kohdattu ja kättä\npaiskattu sillan korvassa, jossa Ananias jo odotteli, ja hän itse ensin\nlaukaissut läiskäissyt oman valmiin panoksensa. Yhtä varmaa kuin\ntiimaviisarin häälähtäminen eteenpäin kellontaulussa senjälkeen kuin\nisoviisari on matkansa huiskinut, yhtä varmaa oli nimittäin oleva\nAnaniaksen virke, kun hän itse oli ensin päässyt sille välimatkalle,\nettä oli pajatellut omansa. \"Kyllä sinulle Herran ajan laarissa vielä\npitää olla mitattu vuosia paljon ja monta, jos on tarkoitus, että\nsinäkin niin kauan elät, että sinäkin leuastasi järkipuhetta päästät!\"\nolisi Ananiaksen ensimmäinen suunave ja hyvän tahdon hammastelu. Ja\nsenjälkeen toinen yhtä tuttu jo niiltä ajoilta, jolloin vielä oltiin\nnuorten kirjoissa kumpikin, ja toinen kerkesi, missä toinen oli verkas,\nja toinen vei Juditan omaksensa sill'aikaa kun toinen tuumasi: \"En minä\nvahinkoa toiselta ihmiseltä kadehdi, ja ojaan hyppää se, joka ei\npartaalle ymmärrä pysähtyä, mutta sen minä sanon, että järkeä ei ole\nihmiselle enempää annettu kuin juuri ja juuri oman pääastian varalta,\nja hullu se, joka menee jakamaan sitä tilkan tippaa toisen kanssa, ja\nvielä vaimoihmisen, jonka pää kasvaa vain hiuksenheinää; näkee asian\nsinustakin ja kuulee puheistasi!\" Noin heidän oli tapana veistellä ja\nvirkistellä muinaisia, kun milloin joskus sattuivat yhteen taas, ja\nsitäpä varten Herman nyt hyntisti tavallista vikkelämmin sillan\npalkeilla sillan korvaa kohden, jossa Ananiaskin, ilmeisesti hänkin\nhieman piristyneenä, vaikka mahtavampi ja verkkaan vakaampi oli aina\nollutkin veriltään koko elämänsä ijän, seisoskeli viivytteli, vaikkei\nnäyttänytkään, että hän ketään vartoili. Koirakin, tuumi aprikoitsi\nHerman kävellessään, kaksi ikäkoiraakin, jotka jo pentuvuosinaan ovat\ntottuneet leikillä hälvimään toisiaan ja muka täysissä tosissansa\nhäyhimään korviin ja mihin ovat toisiaan karvoihin sieppaavinaan,\nsaattavat sattumalta kohdatessa ja toisensa tuntiessa, ensi\nryöpsäyksessä vilpastua vanhoillensa ja höristellä korviaan sekä luulla\nkoipiaan vielä entisiksi ja yritellä loikan tiimellystäkin, ikäänkuin\nmuinaisilla kedoilla taaskin pyrähdeltäisiin, vaikka nopeasti ehkä\nkokevatkin, että ruumis on sentään jo raskas, jäsenet hidastuneet ja\nrinnan läähkä hätäisempi komeroissaan: mitäs me ihmiset sitte enempiä\nhämmentelisimme ja olisimme pölkynpalasia olevinamme jäseniltämme ja\nhengen hännän heilutuksilta, koska meilläkin sentään on sylkeä suussa\nkirnumassa ja pään tiloissa ruumaa sekä turhan huminoille että\njärkijaarituksille ehkä enemmänkin kuin viisaallakaan koiralla!\n\nHerman siis jo kävellä köpitti sillalla ja samaten Bymankin, suutari,\nsekä tämän takana kohta Vähäntalon Anders, jolle Justiina, emäntä, jo\nkotona ja aamusti herätessä jo sängyssä oli antanut määräyksen, että\nhänen oli kirkkomatkalla katsottava itselleen tilaisuus, että hän pääsi\npuheisiin Bymanin kanssa, kun ei kukaan Isotalon väkeä ollut kuulemassa\nja saisi suutarin lupaamaan, että hän tulee töihin Vähääntaloon\nennenkuin menee Isoontaloon. \"Minä kuulin meidän Fiinun puheista, että\ntällä viikolla odottavat Isotalossa Bymania sinne, ja pitääkös\ntapahtua, niinkuin viime talvena ennen Heikkalan lukupitoja, jolloin\nsinä et saanut senvertaa toimeen, että Byman olisi tullut meille\nsensijaan kuin meni Isoontaloon, ja minä sain mennä pitoihin vanhoissa\nrajoissani, kun ainainen Vihtoriina käveli uusissa narisevissa\npaulakengissään!\" oli Justiina sanonut ja ollut vihainen niin että\nherätti kesken unen. \"Ja sanokin Bymannille, että velkarevärssi lankee,\nellei hän verstaineen ilmesty meille maanantaina sensijaan kuin\nIsoontaloon, sillä minä tahdon elopieksuni ennenkuin Vihtoriina! Ja saa\ntehdä väellekin parselit samaan menoon, niin ettei pääse meiltä koko\nsuvena Isoontaloon!\"\n\nLiukkaana kuin vesi olikin tähän asti paikoillaan pysynyt Anders kohta\nsillalla, kuin huomasi Bymanin lähteneen liikkeelle, ja samassa\nleimauksessa jo Bymanin rinnallakin palkeilla ja sätisemässä korvaan\nsellaisella intin puhdilla, että Vihtoriinakin, Isontalon Vihtoriina,\njoka vielä oli paikallaan, koskei Toistalon kapteenskakaan ollut\nliikkunut ja noussut lähtemään, säpsähti ja tuli levottomaksi. Mitäs\nasioita Andersilla oli Bymanille, ja lisäksi noin pikaisia ja salaisia,\nettä pidettiin käden kämmentäkin torolla suutarin korvan juuriin! Byman\nkyllä oli luvannut huomisaamusti tulla taloon, kivenkovaankin luvannut\nAatulle ja sanonut-vannonut, että jo silloin hänen suutaripukkinsa\nrupeaa poikimaan karitsoja, ellei hän maanantaiaamusti istu varmasti\nkuin uskontunnustus Isontalon tuvassa ja kierrä pikilankaa emännän ja\ntyttären pieksuja varten, mutta Bymanin lupaukset tunnetaan ja eritoten\nsilloin kun ne ovat kaikkein vahvimpia, ja nyt on Anders, juuri\nVähäntalon Anders, Bymanin puheissa! Sitäkös Justiina joskus oli matkan\naikana paatissa niin myrkyllisesti ja silmänpitämiltä vilkaissut,\nikäänkuin olisi hänellä jotain valmiina ja kiusanlusikka tarilla?\n\nVihtoriina oli kuin valkeassa, mutta onneksi alkoi kapteenskakin\njuuri tällä haavalla liikahdella ja valmistella lähtemistään, ja\nsaattoi, antamatta mitään myöten omasta arvonpidostaan ja\nemäntäjuhlallisuudestaan, kiepata helmansa kokoon ja sen tien olla\npaatista sillalla. Tottamar ohi mennessä jotain sieppaa korvaansa\nAndersin hupinoista ja saa Aatulle tiedon, mitä taas juonitellaan!\nPahanhengen naapurit, että asuvatkin samassa kylässä! Hiltu kait taas\non pakissut, kun aina juoksevat Fiinun kanssa yhdessä, ja puhunut\nFiinulle, että meillä odotetaan Bymania, ja nyt tietävät! Mitään ei\nmeidän talossa voida säilyttää, ettei se vuoda! -- Ei nyt ollut\nsaalista enää mitään tietoa, kuinka se istui Vihtoriinan olkapäällä,\nkun nyt oli tosi edessä ja piti päästä vaikka ennen omia hameitansa\nsillalle ensin ja tielle sitte! Aatun minä ajan huomenna ylös niin\nvarhain kuin ikinä herään, ja hän saa istua kuistin akkunassa ja\nvartioida, koska Byman on tulossa kylään: ellei hän silloin ole\nkärppänä tienristeyksessä, ennenkuin Byman on poikennut Vähäntalon\ntiehaaralle, ja taluta mestaria lestisäkkeineen käsikyngän pakolla ja\nsuuvoiteen voimalla meidän pihaportista sisään, niin minä sanon\nAatulle, että riisukoon housunsa ja jättäköön ne minulle\nisäntäijäkseen, käsken minä hänen hakemaan lammassaksetkin ja\nkeritsemään partavillansakin, koska ei sovi, että ämmä liehuttelee\nkarvaluutaa leukaposkissaan!\n\nKoreahan ilmestys Isontalon uhkea Vihtoriina aina oli, ja niinpä\nnytkin, vaikkei hänen menonsa ja liikkumisensa sillalla nyt suinkaan\nollut likimainkaan niin tahdikkaan asettunutta ja säädykkäästi etenevää\nkuin tuumittu oli ja kuin oikeastaan olisi sopinut emännän arvolle ja\nlähes kantapäihin ulottuvan juhlasaalin huimaileville helmahduksille,\nmutta ihmisellä on kuitenkin hänen sydämensä ja veren loiskahdukset\nsiinä aina lähempänä kuin paraskaan päätös järjessä ja koreinkaan\nEspanian villa hartioilla, ja nyt olivat Justiinan juonet kysymyksessä\nja kiusan voitot, ja niinpä nyt vaikka harpattiin ja liepeet saivat\nhuiskia säärten piipuissa, siinä missä helmat mukana ennättivät!\nKerkesikös viikollakaan ääntänsä asetella ja rekistereitä mitata, kun\noli oltava kimakka portiltaan, kun toinen oli viholainen tarhaltaan,\njärki rieputti ja kylä pajasi!\n\nTunkoon ja väkeen sillalla Vihtoriina nyt nopeasti katosikin, hävisi\nsilmistä kuin joukon nielemänä, kun puikki ja pujahteli ohitse, missä\nrakoa oli, kumarteli, kyykisteli ja survoi itsensä eteenpäin, saali\nhartioilla enää vain vilkutteli värejänsä jostain, mistä sattui. Kansaa\nnimittäin oli sillalla nyt jo sullomalti, lakkaamatta laski uusia\npaatteja rantaan, Langholman olivat tulleet jo pian Kihlakunnan\njäljissä, Friisilän paatti niinkuin Grönvikiläistenkin oli jo kiinni,\nja muitakin yhä tulossa, ja kaikki purkivat väkeä, minkä vain sillalla\nliikkumaan mahtui. Sai Kihlakunnassakin jo katsella itsellensä paikkaa\nsillalla, mihin itsensä lykkäsi, kun keinotteli itsensä paatista ja\nkapusi partailta palkeille.\n\nOli oikeastaan tällä erällä ja vanhemmankin väen ollessa liikkeellä ja\nkompuroimassa jo melkein työläämpää ja kärsivällisyyttä kysyvämpää\npäästä vuorolleen ja eteenpäin kuin silloin ensi rymäkässä, jolloin\nnuoremmat ja liikkuvammat suinpäin olivat luikkineet ja livistelleet\npartailta mistä pääsivät, eivätkä suinkaan jääneet selvittelemään\njalkojansa sillalla, vaan menivät kuin pyhänä pyrynä ja kiilivät\ntoistensa ohitse, minkä kerkesivät rantaa päin. Kukas esimerkiksi pääsi\nHermannin kuuron Juditan ohitse, kun hän vaivalloisesti ensin\noli saanut itsensä keinotelluksi paatista sillalle ja siellä\npolviltaan vähitellen kapusi pystyyn ja lähti kuukkimaan rantaa\npäin? Ja minkäs ajan tarvitsi Vainionperän Heikki, ja montakos sai\nvartoilla hänen selkänsä takana, ennenkuin hän ensin oli päättänyt\nparrasvierille päästyään, että nyt hän lähtee yrittämään ja senjälkeen\nojuritaksvärkkärin selkäverkkaudella ja muulla perinpohjaisuudella\nvähitellen siirsikin itsensä paatin puolelta parraspuille? Ja\nLahdenperän lautamies, hän oli kyllä livakka ruumiinkuljetukseltaan,\nvaikka lihavanlainen olikin ja tykevä kaikinpuolin, ja riuskaasti hän\nloikahtikin sillalle, niin että palkkipuu huokasi pitkoksissaan, kun\nnäin yht'äkkiä sai muiden lisäksi lautamiehenkin kannettavaksi\nnotkumillaan, mutta tämän jälkeen tuli pysäys ja sai väen virta tovinsa\nseisoa sekä Kihlakunnassa kokottajat tällä kohdalla parrasta odotella,\nkoska taas tuli tilaa muillekin päästä sillalle, sillä höyli ja suteva\nmies tietää tavat, kun tullaan yhteen naapurituttujen kanssa, ja\nÄärtalon isäntää oli käteltävä, koska pakiltaan rinnan satuttiin, ja\nFriisilän lehtorillekin oli tuttavuuden alamaisuuden vuoksi sana\nsuihkattava, koska hän puhisi lähimailla selän takana, vaikkei kämmenen\nkättelyn ulottuvilla: \"Semmoinen poutahelle tänään, että hiet kirnuu\nlaiskankin otsalle!\" virkahti hän siis seuran viitteeksi lehtorille ja\nkiskoi hänkin taskuliinansa esille niinkuin näki lehtorinkin pyyhkivän\npalavia naamoiltansa.\n\nEteenpäin sentään menon samo oli sillalla ja tyhjentymistä käsin\nKihlakuntakin, sillä aina joltain kohdalta joku varasti itsensä\njoukkoon, ja välistä sattui parempikin tila ja väljempää väen jonossa\nniin että useampikin, kun vartoi kohtansa, mahtui mukaan, tapahtuipa\njoskus sitenkin, että Kihlakunnasta joskus kerrallaan ja yhteen jaksoon\noli nousijaa niin paljon ja yhdessä rykelmässä, että taemmat tulijat\nsillalla saivat vuorostaan vartoilla ja tungos ahtautua meripäässä\nsiltaa tiheäksi, ennenkuin tramppi taas juoltui entiselleen. Nyt juuri\nesimerkiksi, kun nykyinen Langholman isäntä -- vanha Langholma oli jo\nmuutama vuosi sitte kuollut -- oli menossa ohitse, ja Toistalon\nkapteeni keskipaatista, jossa hän nyt oli yhdessä kapteenskan ja oman\njoukkonsa kanssa, tietysti tervehti kätteli lankomiestänsä ja sanoi\nmeriterveiset, syntyi sillalla semmoinen seisaus, jolloin eivät\nlähimmät menneet eteenpäin, vaan tallasivat paikoillaan, koskei\ntahdottu häiritä sill'aikaa, kun sukulaiset kohtasivat toisensa, ja\nkunnes koko Toistalon joukko, kapteeni ja kapteenska ja neljä poikaa\nolivat nousseet sillalle ja yhdessä Langholmalaisten kanssa lähteneet\nliikkeelle: tiettiin se, että puhumisia ja kuulumisia oli Langholmalla\nja kapteenilla keskenään paljonkin ja että omaiset mielellään kävelivät\nyhdessä, jutellakseen rauhassa asioistaan matkalla, ja nykyiselle\nLangholmalle, niinkuin entisellekin ja niinkuin Toistalon väellekin jo\nkapteenskankin vuoksi aina sentään varattiin oma tilansa.\n\nMenoa oli ja sillalla sankkaa, rantapolun kivilläkin vilskaa ja juoksua\nja kaukana metsissäkin tien selkä mustana. Jo kuukki Agatakin matkalla,\nsillä eräässä välissä oli Silja tullut avuksi, holhonnut pystyyn ja\ntukenut, että sillalle pääsi, ja käveli vieläkin käsikynkässä, että\npahimmat kivet vältti ja selvitti eikä nilkoillansa horjunut. Silja oli\naina ollut huomaavainen vanhemmallekin ihmiselle, ja Agata taputteli\nnytkin häntä kiitollisena käsivarresta pitelevälle kädelle, sillä apu\noli todellakin hyvään tarpeeseen tällä haavaa nyt, kun kiireessään\nrynkäsivät ohitse milloin miltäkin sivulta, tiekin oli kivinen ja\nkompurainen ja jalat sentään, heikot muutenkin, nyt olivat kankeina\npitkästä istumisesta paatissa ennenkuin ennättivät vertyä vanhoilleen.\n\"Sinulla vain pysyy sydän valppaana ja muistat meitä vanhojakin!\"\nkiitteli hän siis Siljaa ja silitteli kädelle, mutta viiväytteli\nsamalla, koska kerta näin oli lähellä, silmänherkkää hetkisen Siljan\nkasvoilla: totta tuo oli, ihossa oli sitä raukaa kuulautta, joka\nihmiselle tulee, kun hänellä on surua! Agatan silitys Siljan kädelle\noli vielä pehmeämpi nyt. \"Tulisit ehtoosti käymään Metänkylään, ellei\nsinulla muuta menemistä ole, niin minullakin olisi hupaa tuvassa, kun\nmuuten istun pyhä-ehtoon yksin!\" lausahti hän ja ikäänkuin pyysi omasta\npuolestansa, vaikka Silja yht'äkkiä tunsi, ikäänkuin olisi helmaa\nhänelle tarjottu katseessa ja sanoissa, ja vaivoin pidätti vedet\nsilmiinsä hyrskähtämästä. \"Sydän sinulla sulana aina meille\navuttomammille, sanoin\", hymisi Agata edelleen, ja puheli sillä\noikeudella, jota ihminen elämän viimeisillä kynnyksillä ja ovet koska\nhyvänsä takanaan sulkevana pitää omanaan.\n\n\"Ja hyvä siten, kun on sydän hereillä lähimmäiselle, mutta\nitsellensäkin on ihmisen jaksettava pitää sydän hereillä, niin ettei\nlannistu myötäteossa silloin, kun joskus on vaikeata, ja väsy rakkauden\nrohkeudessa silloin, kun oma tuki on ainoa turva ja oma jalka ainoa,\njoka kantaa!\" puheli Agata edelleen ja oli lempeä kyykkiessään Siljan\nkäsikynkässä. -- \"Kas, Miljaa!\" sanoi hän samassa, kun Sysilän\nMiljakin, joka siis hänkin jo oli paatteineen perillä ja soutanut\nrantaan, parast'ikään ilmestyi viereen ja oikeoitse oli kiirehtimässä\nohitse. -- \"Sinä juuri olitkin mielessäni ja odotin, että tulet ja\nautat minua, niin että Silja nuoremman nopeana pääsee menemään, jos\ntahtoo. Te kaksi olettekin kumpikin niinkuin tyttäriä minulle, vaikka\nsinä, Milja jo oletkin Siljaa vanhempi, ja molemmista minä teistä\npidän, koska teillä ovat puhtaat otsat. Ellei sinullakaan, Silja,\nkiireempää ole, niin jää mukaan ja puhelemme. Kiviäkin on tiellä ja\nminä horjun, niin tuette kumpikin puoleltanne, ja ajatuksiakin kulkee\nmielessä ja niitä huojentaa, kun jutellaan. Eivät polun kivet niin\npahoja ole, ettei niitä vältä, kun katsoo ja joku on kyynäspäässä\ntukemassa eivätkä elämän solmutkaan niin kirvottamattomia ole, ettei\nniitä uskollisuudella selvitä, kun on neuvon rakkautta apuna!\" Mitä\npuhettansa Agata pitikin, humisi, mutta kolmisin he nyt, Agata, Milja\nja Silja astelivat kirkkoväen jonossa, omana joukkonansa, Agata,\nelämänsä jo pelastanut, ijän kyykkänä, vaikka vuosiensa viisaana,\nMilja, taakkansa alla vielä, yksin osissaan, vaikka voimansa koonnut,\nSilja nuorena vasta, parka peloissaan, vaikka elämänsä kukassa.\n\nElämänsä mäkeä kulkee kukin ja kuka toistansa parhaiten tukee:\nhorjuvako, jolta polun kompurat oman jalan tiellä unohtuvat\nhuomaamattomina, kun on lohdutusta sydämessä jaettavana, taakattuko,\njoka huolen toimessa toisen apuna ei hetkenänsä muista kuorman painoa\nomilla hartioillansa, onnensa katoa menehtyväkö, jonka ei tarvitse\nniellä omia kyyneleitänsä sillä tovilla, jolloin on toinen\nhoimattavana: ehkä yhdessä itseänsä kukin, koska vähiltänsäkin olivat\nedes vähässäkin antavia kaikki? Heikkohan on ihminen ja avutonta\nihmisapu: silitystä kuolevan kädelle ja pisaraa nääntyvän janoon: sen\ntaluttamista, jonka jalka jo anoo haudan lepoa, sen lohduttamista,\njolla on soima sydämenä, sen lääkitsemistä, jolla on haavana elettävä\nnuoruus, mutta siunaaja lunastaa siunauksen pisaran itselleen, ja\nlohduttaja lievyy avun tuokioksi edes omassansa, ellei lähimmäistänsä\nsaatakaan hänen kovassansa huojentaa.\n\nEpä-ikäinen oli ryhmä, Agata, Milja ja Silja, vanhus, läsnä kyllä\nmielineen, mutta elämän riennoista jo kääntynyt, vaimo, vuosiensa\ntäysillä vielä, mutta elämän syrjille joutunut, neito, keväillensä\nkerinnyt vasta, mutta elämän poteilla jo, mutta yhteen he olivat\nlöytäneet kirkkotiellä, koska jokainen kulkivat ulkopuolella muitten ja\nkoska jokaiselle ehkä oli sekä jakamista jotain että saamista jotain\ntoiseltansa. Kuinkas nyykytteli esimerkiksi päätänsä Agata molempien\nnuorempiensa välissä astellessaan ja heidän tukemanaan silloin kun\nkompasteli, huojutteli päätään ja yläruumistaan, sekä hyväksyi omia\nmieleentulemiaan. Lämmittääkin enemmän kuin uskoo köyhää sydänalaa, kun\nnuoremmatkin tarvitsevat jotain ja vanhakin saa jossain olla avuksi,\nvaikkei muussa kuin neuvonlohdutuksessa! ajatteli hän ja katseli\nkiitollisena vuoroin Miljaa ja vuoroin Siljaa vierellänsä sekä\nihmetteli, eikös heilläkin hellitä, tällä yksinäisyyden solmuja\nmielen kerässä, kun murheisiinsa jähmettyneenäkin sentään huomaa\nosoittelevansa ystävällisyyttäkin heikommallensa ja avunvaivaiselle\ntiellä, ja tällä taas, raukalla, jolla nyt on murheensa tuoreena\nrinnassaan, haikeuden ahdistuksia poven kivistyksissä, kun nuoruutensa\nturvattomissakin sentään saattoi tuellansa turvata vanhempaansa ja\nhorjuvaa! Agata rakasti silminensä sekä Siljaa että Miljaa ja kaikkia\nihmisiä niissä vaikeuksissa, joita ei hänellä enää ollut.\n\n\n\n\n3.\n\n\nKirkon kellotkin jo kumahtelivat metsän takana. Kummallinen rauha\nmuutenkin tiellä, vaikka joutua ja kiirettä olikin niin pitkälle kuin\nsilmä väen jonoa ja polun juonta metsän kohduissa erotti. Ei enää\noikeastaan paljon puhuttu keskinäisiä, jokaisella olivat nyt omat\najatuksensa ja kirkon tieto mielessä. Joku ehkä, jos oli nuorempi ja\nhätäisempi, livahti ohitse, missä tila oli harvempaa ja meno hänen\nmielestään liika hidasta, mutta hänkin maltti tietämättänsä\nkiirehtimisensä säädylliseksi ja hillityksi, eikä juossut. Joutua kyllä\noli, yhteistä joutua, mutta jokainen erikseen käveli vakaa-askelisena\nja hartaana niinkuin näin kirkkomatkalla ja kirkkoa lähetessä sopi.\nVain kivikko kopisi väen askelissa polun nurmikossa ja suonivat\njuuriryteet naksahtelivat kuivaa napinaansa piennarkamarassa, kun kenen\njalka sattui tallaamaan turvettunutta kyhmyä. Monenkos ihmispolven\njalat olivat aikoinansa tätäkin polkua kirkkomatkaansa rientäneet,\nmonenko pyhä-aamun rauhan oli tälläkin metsätiellä katkaissut\nihmisennon ohiva virta, monetko, ammoin jo lepäävät, olivat askelinensa\nkuluttaneet sammalta näiltä samoilta kiviltä ja korvineen kuunnelleet\nsamaa kutsuvaa kellojen kumua metsän latvojen takaa? Ikäänkuin olisi\naika pysähtynyt, vaikka väki riensi, kantanut itseänsä kuin\nkäsivarsillaan, metsä huojunut samaansa, tuuli humissut samaansa,\nkallion kamar kaikanut samaansa, nuoret ja vanhat, vaikka vaihtuneita,\nolleet samoja, ikiaikojen taka nykyhäipyä, nykytuokio ikiaikuista.\n\nAlbert asteli vanhempiensa takana, kuunteli puhetta, kuunteli metsän\nhumuun ja kellojen kaikuun, näki väen, joutuvan riennon, sulkevan\nsalon, tunsi kajotuin sieluin hetkivän tienoon tykkivät rauhat.\nTapahtuiko mitään, vai tapahtuiko yhtähaavaa kaikki? Oliko ajalla muuta\nalkua ja loppua kuin ainoisen hetken ainainen läsnä? Tämä sama pysyvä\npäivä, tämä sama rauhan ainaisuus latvojen huojun lakkaamattomassa\nkohassa, oliko se tapahtunut kertansa jo ajattomat kerrat?\n\nKellotapulin katonvintti ja kirkonkaton musta päätypää! Tännehän ne\naina näkyivät, pilkottivat esiin metsän lomitse, kurottavan männyn\noksan alitse ja korkean kuusen latvan ohitse, kun tie oli kiivennyt\nkallion laelle tänne ja tiesi oikealla hetkellä katsoa alas laaksoon,\nennenkuin puut taas peittivät kirkon. Pilkoittivat koivujensa\nlehviköistä, kellotapulin vihreät luukut avattuina niinkuin nytkin ja\nkirkon korkea paanukatto mustassa tervassaan heloittelemassa ilman\nsiniin. Oli armoitettu näky tämä niinkauan kuin sitä kesti ja tie taas\npainui alas ja taaskin vain kuuli metsän yllä kellojen kumean kaiun.\nIkäänkuin olisi avattu ihmehetkeksi silmäin eteen ja taas peitetty\nnäkyvistä. Kirkko laaksossaan lehvikkönsä leudoilla lymyillä, päivän\npaiste heleänä yllänsä: ikinäkö unohtaisi elämässään sen erän, jolloin\nmuinoin pienenä isän vakavalle käsivarrelle nostettuna ensi kerran oli\nnähnyt kirkon laaksossaan ja elänyt sydämensä silloisen auvon. Ainako\npaistoi aurinko juuri tämän kirkon yllä noin leppoisan kirkkaana,\nainako kohosi taivas juuri tämän kellotapulin yllä noin korkean\nsinisenä, ainako värisi rauha noin koskemattomana juuri noiden koivujen\nhuojuilla?\n\nVäinö nyt, pikku-Väinö, tällä erällä oli nostettu isän käsivarrelle.\n\"Sinä et sitä sieltä alhaalta näkisi, mutta katsos tuosta, sormea\nmyöten, ensin oksan alitse tuosta ja sitte ison kuusen ohitse tuolla,\ntirkistä oikein hyvinä niin siinä on metsässä aukko ja kaukana korkea\nkoivu ja koivun takana torni: siinä vieressä on nyt kirkko!\" neuvottiin\ntällä erällä Väinöä, joka nyt oli pienin ja ensi kertaa kirkkomatkalla\nja käsivarrella kyykkien parhaansa mukaan kurotteli lyhyttä kaulaansa\nnähdäkseen hänkin odotettua kummaa. \"Sielläkö Jumala asuu: hänellä on\nkaunis talo, onko siellä taivas? Sinne minäkin menen, jos minä tulen\nkipeäksi ja minun tulee paha olla, sinne meni Hakalan Elsakin keväästi,\neikä tule enää leikkimään minun kanssani, ja äiti sanoo, että\nLangholman mummokin on muuttanut sinne!\" leperteli lapsi ja oli melkein\nkiihkeä. \"Se koivu, joka on kirkon kuistin vieressä, on oikein kaunis,\nsen juurella minä leikkisin kotostupaa Elsan kanssa ja mummo katseli\nvierestä!\"\n\nAlbertin vavahti sydän, hän tiesi, että Väinö oli heikko ja sairasteli\nusein. Äidinkin silmä oli sävähtänyt, ja ikäänkuin äkillisessä\nmielenjohteessa oli hän ottanut lapsen isän käsivarrelta omaan\nsyliinsä: aivan näytti hän likistävän Väinöä rintaansa vastaan: oli\nisäkin totinen ja katsoi kysyvästi äitiin. \"Väinö on ollut aivan terve\nkoko kevään sitte sen talvisen, josta kirjoitin!\" selitti äiti nopeasti\nisälle, mutta oli kalvennut kasvoiltaan ja hänen molemmat kätensä\nolivat nyt kierretyt Väinön ympärille ikäänkuin olisi Väinö sillä\ntavalla paremmassa suojassa. \"Sinä leikit\", riensi hän kiireellä\nikäänkuin olisi joku tarvinnut rauhoittamista, \"sinä leikit\" puhui hän\nVäinölle, ikäänkuin häntä tyynnyttelisi, \"mutta sinä leikit kotona ja\nveljiesi kanssa, ja sitte sinä kasvat joskus isoseksi kuin isä ja\nsinullakin on pieni poika niinkuin sinä itse nyt ja sinä talutat häntä\nja nostat käsivarrellesi ja näytät hänelle kirkon, niinkuin isä\nsinulle, ja hänkin on iloinen silloin niinkuin sinä nyt, mutta hän\nnauraa, kun näkee kauniin paikan ja läiskyttää käsiään yhteen sekä\nsanoo, että Jumala on kiltti, kun on pessyt kirkkonsa noin kirkkaaksi\nja ilmansa noin heleäksi, jotta lasten olisi hyvä olla maailmassa!\"\nÄiti puhui hätäisesti, puhui ikäänkuin Väinöä vakuuttaakseen. \"Eikös\nolekin kirkko katsella kuin taivaan sija ja päivää sen yllä kuin elämän\nlupaa? Katsos koivujakin latvoinensa kirkkotarhalla, kuinka ne\nkiiltävät ja kiittävät lehtinensä, kun aurinko paistaa, ja katsos ketoa\nlaaksossa, kuinka ruoho on lämmin ja onnellinen, kun pouta pitelee ja\ntuuli tohii hiuksissa! Olen minäkin ollut nostettu minun isäni\nkäsivarrelle kerta ja minullekin ensi kertaa näytetty tämä sama laakson\nläikkä ja sormella osoitettu kirkko koivikossaan, on minullekin puheltu\nhumistu isän puhetta ja minä saanut ihmetellä ja uskoa. 'Sinä nyt\nnenänyppyinesi kurkistelet elämän akkunoissa', puheli minun isäni\nsilloin, 'kurkistelet sirkkuna ja katselet käsivarren turvilta,\nikäänkuin korkeallekin olisit maailmassa nostettu ja hyvinkin elämässä\nolisit varjeltu, katselet kuin linnun pesän pieni piippa, vasta\neilispäivänä silmänsä avannut, emon siipien suojilta ja korkean\nkehtonsa untuvaisilta lämpimiltä, ja ihmettelee, kuinka avaralti\nmaailman ilmaa sentään riittää vielä pesän reunaa ulommaskin, kuinka\nmonta siivenlyömää joskus on tarvitseva, ennenkuin nuokin kedot tuossa\napiloineen kaikki on havinnut, ja mitkä matkan huimat ovat lennettävät\nlaaksossa, ennenkuin istuu varpaineen ja visertelee kurkustaan noilla\nkeinumilla, joita kirkkohaan koivikko noin kutsuvasti loitoillaan\nhäälyttelee. Et sinä tiedä vielä, eikä linnunpoikanenkaan untuvillaan,\nettä siipi kantaa kyllä ja ilma leuhtoo lentävän sulissa, mutta että\nsiipi saattaa väsyäkin, lento katketa ja ilma pudottaa silloiltansa\nsen, joka ei itseänsä kanna, että apilas nurmii kyllä ja kedot\npaistavat ihanina, mutta että apilas kukoistaa mullan pimennoista ja\nvihanta värjyy koreaansa vain juurten väen ruokkimana, että\nkirkkotarhan koivut hymyilevät kyllä päivissä ja välkkyvät ihanasti\nlehtinensä, mutta että latvojen huminaa huojaavampi on hautojen syvä\nrauha ja lehvien leuhtoa leppeämpi kumpujen nukkuva viihde! Et sinä\ntiedä vielä, enkä minäkään sitä silloin tietänyt, kun minä vuoroltani\nolin lapsi ja pieni ja nostettu minun isäni käsivarrelle näkemään niitä\nihmeitä, joita en minä omine mittoineni vielä tähynnyt, vaikka halu oli\nja varpailleni kurottelin. Koki silloin neuvoa minua ja hoivata\nnäkemiseen minun isäni, niinkuin minä sinua nyt, vaikkapa vain\nainoastaan minun käsivarteni korkeuksilta ja minun tietoni\ntuijotuksilta, ja värisnet sinäkin vuoroltasi joskus oman taimesi\nneuvojana, kun on sinullakin sylissäsi lapsi ahnein silmin ja uskovin\nsydämin, ja sinun on oltava opastelevinasi elämää sille, jota et\nkuitenkaan saata elämässä enemmällä varjella kuin kukaties siunauksesi\nhauraalla rukouksella!\"\n\nUuden syvemmän kerran vavahti Albertin sydän. Äidin isä! Äidinisänkö\nsanoja nyt taaskin kuuli, nyt Väinölle kerrattuina, niinkuin niitä oli\nitsekin kuullut samoina sanoina äidin huulilta. Äidin isä! Laajinta,\nmitä tuntea saattoi, kasvoi aina sydämessä, kun hänen nimensäkin kuuli.\nHäneltä oli ottanut siunauksen, ottanut itse vainajan viimeisen\nsiunauksen omalle päälaelleen! Juuri siunauksen: siunauksen hauraan\nrukouksen, niinkuin hänen sanansa juuri kuuli taaskin äidin huulilta.\nItse ei äidin isää muistanut omin muistoin, mutta muisto oli suurempi,\nkun sen kokosi siitä, mitä kuuli. Tai muistiko ehkä sittenkin,\nmuistonsa muistona? Sen muisti, että äidinisä oli mennyt pois, ja että\nsalaisesti odotteli, koska hän palaisi takaisin. Oli ikäänkuin\nvarhaisimmaltaan kasvanut siitä, mitä äidinisästä kuuli. Hahmo, jalo ja\nviisas, ankara kuin totisuus ja armollinen kuin hyvyys, avara otsalta,\npalava sydämeltä, kaitsija ja käskijä, silmässä mahti, tahdossa\nkorkeus, teossa laupeus: puhdas mies, suun piiruissa jumalan pelko.\nKuin elämän taustoilla esikuva, neuvo ja kohottava käsky. Puolentoista\nvuoden vanha oli ollut hänen kuollessaan, ja hänen siunauksensa oli\nitse nostanut päälaelleen, siirtänyt vainajan käden omalle päälaelleen.\nSen oli kertonut äiti ja sen oli mieleensä painanut. Tautivuoteen\nääressä oli kait käynyt, ja sairaan tapa oli kait ollut laskea ainoan\nnäkemänsä lapsenlapsen päälaelle siunaava käsi, koskei elämässä enää\nmuuta hyvyyttä tainnut osoittaa. Kun kuolema sitte oli käynyt, ja lapsi\ntoisten huomaamatta oli pujahtanut ruumishuoneeseen, eikä odotettua\nhyväilyä päälaelle tullut, niinkuin tavallisesti, oli hän itse nostanut\nvainajan käden laudalta ja sovittanut omalle päälaelleen. Vainajan\nvierestä ja vainajan käsi lapsen päälaella oli äiti löytänyt lapsensa.\n-- Siitäkö hetkestä kasvoi äidinisän kuva hänessä kuin vihkivä lupaus\nja elämän velvoitus? Sydän paloi uskoa ja tahtoa, kun kuuli ainoankin\nsanan, äidinisän huulilta lähteneen. Kellojen juhlallinen kumahtelu\nmetsän takana laaksossa kantoi kaikunsa omaan mieleen ja ikäänkuin\nvahvisti sitä, mitä äidin huulilta juuri oli kuullut.\n\n\n\n\n4.\n\n\nOli kuitenkin jo kulettu vuoren kalletta taaskin, tie painunut siihen\nviidakkolaaksoon, jonka takaa kohta oli avautuva peltolakea\nkirkkoaukeoineen, ja äiti laskenut Väinön sylistään kävelemään. Täällä\nkasvoi metsä nuorta mäntytiheikköä, solakkaa ja suoraa, sellaista,\njosta halulla katseli esimerkiksi Ylisenpään Akun ja Lahdenperän\nVihtorin ikäinen, mitä mainioita onkivapapuita siellä kasvoi seassa.\nPojat kävelivätkin aivan Toistalon väen edessä ja osoittelivat kilvan\ntoisilleen, kun keksivät aina parempia ja parempia. \"Tuo tuossakin,\nviis'syltäinen varmasti mitalta ja niin suivia tyvestä kuitenkin, että\nsirpin varsi on paksumpi!\" kehui Vihtori keksimäänsä. \"Mitäs\ntuommoisesta varvun palasesta, mutta katsos tuota, sillä nakkaisi\nVuorniemen ahvenprantissa siiman vaikka Saukkokiveen saakka ja saisi\nahvenia, niin suuria, että sammalta kasvaa päälaella!\" ylitti Aku,\njonka aina täytyi olla isosemman ja keksiväisemmän sekä sanoissa että\nteossa, ja näytteli sormineen todella hintelään männynhuippuun, joka\nryteikössään oli hätiköinyt mittaa niin rutosti, ettei sillä juuri\nmuuta ollutkaan kuin vartta ja latvan hieveräinen havutupsu, joka se\nsentään piipotteli kaiken muun nuormetsän yllä. Albertkin ymmärsi,\nkinaa taempaa kuunnellessaan, että siinä oli oikea onkivavan mieli\nkasvamassa ja että Vihtori tässäkin kilvassa taas oli myyty mies,\nniinkuin kuka hyvänsä Akun kanssa tämmöisissä seikoissa, mutta hän ei\nennättänyt enempi tarkata Akun ja Vihtorin kiistoja, sillä nyt oli\nmuutakin näkemistä ja huomaamista silmään ja mieleen.\n\nJuuri tässä nimittäin, ennenkuin saavuttiin ulos aukeoille metsästä, ja\ntiheikkö vielä kuitenkin tuuheana peitti tien vierustat, tuli kaikille,\nmitä naisväen-nimistä joukossa oli, tulinen kiire ja juoksu. Hameet oli\nkirvotettava solmuistaan niillä, joilla ne matkan varalta ja paatissa\nistumisen vuoksi olivat käärityt ylös, silkit haettava esiin\nnyyteistään ja solmittava päähän ja muutenkin silitettävä ja\nsomistettava mitä vain oli matkan tuoksinassa mennyt epäkuntoon\nhiuksissa tai puvun nypeissä. Missä siis vain oli metsän puskissa\npienikin tila tai kallion live varannut kuin vasituisen kammio-aukean\ntiheikön suojissa, sinne nyt puikittiin ja kohu kävi: humina vain\nkuului, kun hameet kahisivat ja silkkihuivit ritisivät, koko metsä oli\nkirjavillaan.\n\nIsontalon näissä asioissa aina huolekas Vihtoriinakin oli ottanut\nsaalinsa hartioiltaan, läiskäissyt sen suorille mahdollisista rypyn\nlaskoksista ja kurttumilta sekä sovittanut sen uudelleen ja kenommin\ntakaisin olkapäilleen, tarkannut, että liepeetkin laskeutuivat oikeassa\nliehassa alas ja hän siinä taatissa, että kehtasi lähteä kävelemään\nkirkkotanhualle. Justiina, Vähäntalon Justiina katseli omalta\npuoleltaan kalliota tietysti sydän kirvelevänä tuommoista riikinkukon\npeliä ja liepeiden sihtaamista: kuin mikäkin Jerusalemin Juditta, joka\nluulee Holoferneksensä istuvan kirkonpenkissä! ajatteli hän raamatun\npaikkojakin, mutta kirvotteli samassa nyytistään äitivainaan\nperintösilkkiä, jonka vertaista hän tiesi, ettei ollut toista koko\npitäjässä, ei edes Toistalon kapteenskalla. Musta se tosin oli, eikä\nheleänvärinen, niinkuin olisi sopinut juhannuskirkossa, mutta päässä se\nkahtiataitettunakin peitti jäykkänä niskat ja hartiat sekä laskeutui\nkauas yli selän ja teki ihmisen juhlalliseksi kirkonpenkissä niinkuin\npitikin. \"Eipäs sinulla tämmöistä sentään ole, mitä roikutteletkin\nsaframin väriä ja turkin punaista olkahartioillasi!\" sanoivat Justiinan\nsilmät Justiinan tikuin Vihtoriinalle, kun hän omalla puolellaan\nkalliota tarpeellisella viivynhuolella ja sillä silmällä, että\ntoisellakin oli aikaa huomata, kehitteli vähitellen silkkinsä auki\nkaikista sen laskoksista, läimäytteli sen suoraksikin, jotta sen koko\nlaveus levittyisi julki, nyppi nukasta koiruohon karsia, joita\ntalletuksen jäljiltä oli tarttunut ja jäänyt roikkumaan sinne tänne\nvaatteessa, sekä läimäytti tämän jälkeen vielä uuden kerran koko\nkomeuden hulmimaan ilmoissa kaikessa silkkisessä syltäisyydessään,\nennenkuin taitti pitopäähineen huolellisesti kulmasta kulmaan vanhaan\nlaskokseensa, ja, ensin hypisteltyään suorille ja järjestykseen\nkorttelin pituiset riippurimssut reunoilla sekä totutulla taitavalla\nliikkeellä viskattuaan hartioilleen juhlavaatteen, alkoi järjestellä\nsitä päähänsä tiiviiksi ja solmia solmua tiukaksi ja arvokkaaksi leuan\nalle, huivin päät pitkinä rinnoille riippumaan.\n\nMallaamista oli muutenkin joka taholla kalliota, joka tiheän\nmäntyviidakkonsa ympäröimänä ja tasalakisena pinnoiltaan oli kuin\nvartavasten tässä tien poskessa ja juuri ennen kirkkolakealle tuloa\nodottamassa, että koskas saavutaan taas ja pyhäpäiväinen hyörinä ja\nhameiden kahina alkaa senjälkeen kun viikon mitan oli saanut levätä\nrauhassa ja levitellä jäkäläsammaltansa, ellei ehkä joku puikkiva jänis\njoskus arjen ratoksi pujahtanut viidakosta ja loikkinut hyppyjään\npälveellä. Kahinaa siis nyt oli ja kiireen kuhinaa joka puolella pientä\nkallio-avon komeroa havumetsän kainalossa. Kukas tuolla karisteli\nneulasrisuja alushameensa tärkkiliepeistä, ellei Herras-Manta\ntaatissaan? Kas vaan, ja peilikin, pieni peililasin palanen hänellä oli\nlykätty johonkin puvunlaskokseen, koska se nyt oli käsissä, kohta kun\nhameet oli puhdattu ja liepeet sihdattu, että ne laskivat niinkuin\npiti, uuman varsikin pidelty ja hypistelty, että jokainen lasko istui\nsuorana. Mitäs kytättiin peilistä, koska silmät olivat tarkat kuin\ntikut ja tärkeät kuin rohtotippoja laskiessa? Ohauksella, tällä\nvasemmalla olivat hiukset epäjärjestyksessä tunkeneet esille liinan\nreunan alta liiaksi, niitä oli lykättävä, tasoitettava hiukka, ei\nkokonaan kuitenkaan peittoon, näin, näin, että pilkistivät vähän,\nruskottivat näkyville, mutta ei liiaksi, vain kuin vahingolta, ja kas,\noikealla -- palasesta ei näkynytkään kerraltaan kuin puoli päätä vaan!\n-- oikeallakos vasta näky oli: suhrin-tuhrin, liinakin liukunut\nvinottain korvalehden ylitse, ja jokaikinen hiuskarva peitossa, ellei\ntorrottanut tupsuna ulos -- käskikin juoksemaan poukkimaan äsken\nVileenin seurassa tiellä niin ajattelemattomasti, ettei tukkaansa\nmuistanut, ja Juutinkarin kohdalla paatissa: eikös ollut soutanut kuin\nhullu, kun langholmalaiset kiistasivat ohitse, revellyt airosta niin,\nettei mielensä hännästäkään pitänyt kiinni! -- hiukset huivin allakin\nkaikki hujan-hajan kuin olisi kana käynyt kaapustelemassa tukan\njuurissa! Olihan Manta kätevä ranteimilta, kun neula suihki hyppysissä\nommelsauman rikkeillä, mutta verkkaista se vikkelyys oli ja vasikan\nloikkaa västäräkin varvassipsan verroilla, kun katseli nyt sitä sujaa\nja sormikeveyttä, jolla hiukset tuontämässä olivat selvitetyt takaisin\nsuortuvilleen, keveästi tasoitetut päälaelle ja näppärästi sivautetut\nhuivin reunan peittoihin siten, että ruskot pilkoittelivat viekottavina\nsieltä, missä niiden oli oltava näkyvissä ja lymyivät siellä, missä\nniiden oli kuherruttava piiloon! Harrasta oli toimitus, kumarreltiinkin\nja notkisteltiin polvea, että paremmin näkisi vaikutuksen, vaikka\npeilin palanen olikin käden piteillä ja kiusallisesti seurasi aina\nmukana, laski ja nousi aina sen mukaan, nyykistikö itseänsä, vai\nkurotteli varpaillensa.\n\nSe oli taitoa se! Fiinukin, joka oli hiipinyt Mantan taakse ja sieltä\nkoetti kurkistella peiliin, ihmetteli ja ihaili, sekä yritteli hänkin\nMantan mukana ja jälestä tehdä kaiken, minkä Mantakin, sylki käteensä\nja tahkoi hiuksiaan sileille, tunki paksumpia huivin alle ja nyppi\nhienompia esille, että vilkkuisivat ikäänkuin kiharoilla niiltä\nkohdilta, miltä kurkistivat näkyvillä. Kummaa, ettei ennen ollut\ntämmöistä huomannut, kotoa lähtiessäkään aamusti oliko edes juossut\nuuninloukas akkunassa Tarha-Fiinan peilillä, joka kyllä oli tuhruinen\nlasiltaan, mutta josta sentään olisi nähnyt, kuinka hiukset istuivat.\nNyt oli juossut tämmöisenä, tukka tappurana, Eevertinkin näkyvillä,\neikä tiennyt, kummoiselta näytti: onni, että Mantalla sentään oli\npeilinpalanen mukana ja edes viimeinkin sai kunnostella itseään. Fiinu\ntahkoi poskipakaroittensa raikasta punaakin taskuliinallaan, niinkuin\nhuomasi Mantankin tekevän ja verestyvän kasvoiltaan. \"Napit sentään\nröijyn rinnoissa näyttävät näteiltä ja vilkkuvat kirkkaina!\" ennätti\nFiinu ohessa kuitenkin ajatella, kun näki Mantan olan taitse\npeilinpohjilta vilauksen omaa povipieltänsä. Mahtoikos Eevert huomata,\nettä näissä pilkkuu punaistakin! ihmetteli hän mielessään sekä\najatteli, että Eevertillä olivat kauniit viiksetkin, oikein tiheät ja\ntasaiset ja vähän ruskeat. Kun nyt ennättäisi lentämään kirkkoon vaan,\nja juoksisi pojat kiinni!\n\nOli siellä kallionliepeellä ja männikön komeroissa tointa jos\najatustakin. Agatakin sinne oli poikennut Silja seurassaan -- Milja\nnimittäin, jolla oli kotonsa lähempänä ja joka oli valmiiksi hankittu,\noli yksin heistä kolmesta jäänyt tielle ja jatkanut matkaa kirkolle\npäin. Agatallakin oli nimittäin silkki mukana nyytissä, hänen vanhempi\npoikansa Taavetti oli joskus ennen kuin jäi maailmalle ja hävisi\nAmerikkaan, tuonut Agatalle Hullista kotiintulijaisiksi sellaisen, ja\nsen hän nytkin kirvoitti esille ja piti käsissään: oli sentään\nikäänkuin omistakin lapsista, vaikka molemmat pojat olivatkin nyt jo\nvuosikymmeniä olleet kateissa siellä, minne niin monen muunkin äidin\ntoivo ja vanhuuden tuki oli hävinnyt, oli ikäänkuin olisi heistäkin\nsentään ollut jotakin jälellä vielä ja tiedossa niinkauan kuin tämä\nkirkkosilkki edes oli muistuttamassa ja sitä näin sai katsella.\nRukouksen pistos sydämessä minä tämän nyytin sentään aina avaan, sillä\nlapsia ja pieniä he kuitenkin ovat molemmat olleet, sekä Taavetti että\nFrans, ja minun rinnoistani ensimmäisen maitonsa juoneet ja minun\nsylissäni heikon turvansa löytäneet sen kuin minä leskivaimona avutonta\napuani heille osasin jakaa! ajatteli Agata kehitellessään silkkiä auki\nja selvitellessään sitä päähän solmittavaksi. Missä vain lienevät nyt\nkumpikin, joko kuolleina ehkä vierailla mailla, vai elossako vielä ja\nkurjuuden vilussa jossain, josta en minä tiedä? Taavetti oli pehmeämpi\nluonnoltansa aina, hän tämän silkinkin toi muistoksi, ja hän viimeksi\nkotiinkin kirjoitti, vaikka siitäkin jo on niin paljon aikaa, ettei\nvuosia jaksa muistaa. Pehmeä hän oli, mutta pehmeä ehkä maailmallakin,\neikä ole siellä kestänyt, vaan jäänyt elämän alle niin, ettei hänellä\nenää ole ollut sydäntä ilmoittaa itsestään minullekaan mitään, vaikka\nelossakin vielä olisi. Frans taas, hän taas oli jo lapsenakin\nsemmoinen, että hän meni kohta ummeksi vastoinkäymisessä ja jos hän\nmissään koki kylmää kylkeä, niin viimeksi hän siitä puhui kenellekään,\nvaan kopettui ainoastaan itseensä: minä pelkään, että minun lapseni\neivät ole kumpikaan menestyneet maailmalla: Taavetti kuorettomana\navuttomissaan ja Frans avunorpona kuoressaan! Enkös minä heidän\npuolestaan itkenyt jo silloinkin, kun he vielä olivat pieniä: Taavetti,\njoka uskossaan aina sai kolhimisia ja palasi kylältä toisten lasten\nparista joko sydän lommolla ja sääliä hakien tai sormi haavoissa ja\nparkuhuudoin, ja Frans, joka aina tiiveissään oli salattu, ja puhui\nvasta viikon päästä vihansa tai näytti arpikyntenä kouransa, jolla oli\nmukiloinut muita. Leskivaimon osa on semmoinen, ja lapset kasvavat, kun\nne ovat poikia, yli pään! Agatan täytti mielen huoka rinnan, ja\nalistuneesti sormi hän silkkihuivia solmuun leukansa alle. Rukoilla\nsaattaa lastensa puolesta ja sydänsalassaan vuotaa verta, mutta auttaa\nei saata, koska kullakin on oma elämänsä ja maailma vie! Frans ja\nTaavetti olivat nyt häneltä tietymättömillä, elossako vielä vai\nkuolleinako jo, vaikka olivat joskus olleet lapsia ja hänen sylissään,\nhän itse yksin ja vanhana. Melkein silmä vettyi: omaa lapsenlasta hän\nei koskaan ollut saanut syliinsä nostaa!\n\nVaikka sopikos sitäkään murehtia ja olla epäkiitollinen? Olihan\nsittenkin saanut sekä rakkautta jakaa että liittymystä kokea. Oli ehkä\nsäästetty juuri sitävarten, että olisi ystävällinen niille, jotka\ntarvitsivat? Siljakin tuossa vieressä, kenenkäs puoleen hän tällä\nhaavaa nykyisessä tuskan kuormassaan ja koetuksissaan luottamuksineen\nkääntyisi, ellei olisi hän itse vielä jälellä, ja hänellä tilaa\nsydämessä hänenkin huolilleen? Tyttö parka: mustan murhehuivinsakin oli\nluhdista ottanut nyyttiinsä ja sitoo juhannuspäivänä yllensä, ikäänkuin\nolisi muuttunut lukevaiseksi nuoressa, parhaassa ijässään! Agatan\njuoksi mieli sydämessä niin, että ajattelematta olisi aivan mennyt\nluoksi ja kiertänyt käsivartensa ympärille ja lohdutellut, ellei\nihmisten ja silmien vuoksi olisi huomannut kavahtaa. \"Autapas sinä\nminulle tämä solmu leuan alta kiinni, en saa omin käsin sidotuksi!\"\nsanoi hän kuitenkin, että Siljalla olisi joku tilaisuus olla avuksi ja\npäästä omistansa. Hän silittelikin Siljaa taas käsivarrelle ja osoitti\nhyvyyttä, sillä aikaa kun tämä solmi hänen silkkiänsä solmuun. Sen kuin\nihminen sentään taitaa, sen hän kuitenkin koettaa tehdä.\n\n\n\n\n5.\n\n\nPitkällä kirkkolaaksossa samosi kuitenkin jo etummaisten jono ja yhä\npurki metsästä tulijaa, minkä aidanastuttavan ylitse vain yhtähaavaa\npakkautumalla tai toistensa jälissä tunkemaan pääsi. Koko tienkangar\nSimulan Perävainion halki aina kirkkotanhualle asti vilkkui ja\npilkutteli jo mustana ja kirjavillaan kiirehtivää väkeä, ja\nkauempanakin kyläaukealla, jos katseli ympärille, olivat\nkaikki tienvarret samaa kulkemista kirkkoa ja kirkkotarhan\nsisäänkäytäväporttia kohden.\n\nNäin kun juuri tuli metsästä ja, vaikka väen joukossakin ja yhteisessä\nmenon tuoksinassa, virstan matkalta metsän sisuksissa ja salotien\npolvituksilla yht'äkkiä oli silmityksin laakson kanssa, joka\nsuljettunakin ja vuoristen metsärantainsa rajoittamana sentään oli\navoin, ja varsinkin tämmöisenä kauniina ja suvisena pyhähuomeltaina\nleppoisasti hymyilevä, niin vissi humaus ja hengen ylennys täytti\nväkisinkin mielen. Vaikuttiko sen kirkonkellojen tyven läppäys, joka\njuhlallisena pauhuna levittyi jokaiseen soppeen laaksossa, vai kirkon\nmerkillinen rauhako, joka kirkkotarhan koivujen lymyiltä ikäänkuin\nhallitsi koko tienoota, vai suvinen pyhäaamuko itsessänsä vain\nkiirehtivine kirkkokansoineen, vihervehmaine maaparmoineen ja\ntaivaantäysine päivänsylineen nämä pyhyydet valoi tietoon ja tajuun,\nilman henkiin ja maailman pieliin? Tartuttavaa tämä oli, kuin koskevaa\nmielen kaikkiin kieliin, maiden raikkaus, ilmojen korkeus, ihmisten\nriento, pyhä kellojen kumu!\n\nNiinpä, erikoisesti kellojen kumu! Näin läheltä, kuinka oli läimä\nsyvää, kuinka oli läimä heleätä! Tuolla, koivikon yllä avatut tapulin\nluukut, mikä valta oli kellolla, kun se korkeudessaan mahtavana heilui,\nvuoroin näytti avaraa malmisuutansa, vuoroin kylkensä kääntyvää pieltä.\nHarvakseltaan, verkakseltaan kajahteli ääni, paisui pauhuun, täytti\nkulkevana laakson, saavutti laveten metsän rannat, vaelsi kuin\nlevoillensa latvojen ylle ja vyöryi vaimeten kaukojen kehiin ja\nkaikkiin ääriin: tiesi kotoa ja omalta pihamäeltä, että penikulmankin\npiirit kantoi joskus pyhäinen aamu ja heristetty ilma äänen kaiut kuin\naavistukset yli maitten ja vetten.\n\nAlbert väen joukossa ihmetteli, kokosi korviinsa ja hiljeni\nmielessänsä. Mikä valta todella kelloilla, kun tässä läheni!\nJärkyttävä, tunnot tartuttava, sydämet koskeva. Voimaa oli äänessä kuin\ntuomion tuimuutta, vaimaa oli äänessä kuin lohdutuksen armoa, syvyytten\npauhaa ja heleytten heleyttä sydänalan vavahtumiin ja maailman pielten\nnostamiin, soimaa sydämen, hartautta sydämen, ehjyyttä uskon ja\nkuulautta toivon: kätkikö säröäkin malmi, hienon hienoa äänen haavaa,\njoka itki itkevän puolesta ja tuli surevaa likelle, kirpi, lohdutti ja\nlauhdutti? Kutsuttu oli, vedetty oli, velvoitettu, vahvistettu,\nylennetty niin nousuille kuin rinnan hiipu kasvaa jaksoi! Vain\nkuunteli, vain katseli, vain palveli, kiitti ja hiljeni, kokosi rauhaa\nkuten juo mehupisaraa mehiläisen jano, liikutti lepoa, kuten häilyy\ntyventä asettunut meri, nieli lohdutusta, kuten itkultansa lauhtunut\nlapsi.\n\nVäkikin, väen tulo, keskeytymätön, jatkuva jono kaikilta kulmilta ja\npitäjän ääriltä. Loputonta, tasaverkkaista vaeltoa ja tulemista, missä\ntien vartta oli tai polkua polvi. Hiljaista, hillittyä saapumista,\nvaikka kaikki olivatkin kululla, vaeltoa ja saattoa, juhlallista kuin\nkellojen kumu ylhäällä ilmoissa. Lännestä tuli ja idän puolelta,\npohjankulmilta niinkuin täältä etelästäkin: samaa yhtäjaksoista väen\njonoa ja ehtymätöntä virtaa, milloin tiheämpinä rykelminä saapuvaa,\nmilloin harvaseuraisemmaksi katkeavaa, mutta alati ja keskeytymättä\nsamoavana: missä jo luuli viimeisen saapuneen ja salon rauhat palanneen\ntakaisin tienoihinsa, siellä kirvoitti metsä odottamatta taas\nsylistänsä vast'uutista tulijain parvea, hitaasti astuvaa, laakson\nnäkyville. Ikäänkuin olisi pyhä semmoinen, joka kutsui jokaisen\nkirkkotielle, niinkuin kutsuu kirkkomaa kerta joka'ainoan helmoihinsa.\n\nJa kaikilla sama matka, malmiportti kirkkotarhan sammaleisessa\nkiviaidassa kirkkotanhuan kupeella. Kopisiko kansaa tasakallio Rådalin\nlaakson perillä, kuhisiko väkeä takametsä Tönvikin puolella, oliko\ntulevia tulvillaan kylä-ahteen valtatie, vai kirjavillaanko oli riento\nhalki lainivan viljapellon, samanne oli meno ja yhteen tultiin sen\nkiviaidan edustoilla, jonka isät esipolvissa joskus olivat latoneet\nomien metsävuortensa luonnon paasista ja jonka porteitse he aikanaan\nolivat veisatut kirkkomaan rauhaan. Kuinka lavealle katselikin ja\nkuljetti silmää ympärille, kaikkialla sama vakaa joutu ja arvokas\nkiire, ja kaikilla sama määrä: rauhallinen kirkko lehvikössään ja tämä\nkirkkotarhan malminen portti korkean koivunsa ja hohisevan haapansa\nvarjoissa. Olihan juhannuspyhä, suvi täysimmillään ja maa siunattu, ja\nmielet senmukaisesti ehkä keveimmillään, ellei eri surua ollut jollakin\nkannettavinaan, mutta vakaita olivat nyt kaikki, koska kirkko oli\nlähellä, kirkonkellot läppäsivät ilmassa yllä ja kohta oli astuttava\nkirkonportista, paljastettava pää ja siunattava oma sielu.\n\nJonossa asteli Albertkin, nyt visusti vanhempiensa jälissä ja veljiensä\nvieressä muun joukon limissä. Oli vakaa tuokio tämä ja mieltä värisytti\nouto kunnioitus niinkuin aina tällä paikalla. Juuri tässä seisoi\nsisäänkäytävän edessä tanhuatiellä aina arkkukin paarillaan\nodottamassa, kun joku oli haudattava seurakunnassa, seisoi mustana ja\ntotisena, saattokansa takanaan, kunnes papit, kirkkoherra\nkeskimmäisenä, kanttori oikeoillaan ja suntio vasemmillaan juhlallisina\nsaapuivat narisevaa santakäytävää, vakaina asettuivat portin suuhun\nkirkkotarhan puolella kolmea kiviporrasta muuta kansaa ylemmäksi,\npaljastivat päänsä ja kirkonkellojen hartaasti kumahdellessa veisasivat\nsiunausvirren saapuvalle. Oli ylen totinen tämä paikka, oman\näidinäitinsäkin arkun takana oli kävellyt, kun veisu oli veisattu,\npapit kääntyneet, arkku nostettu paarilta ja kulku portin kautta\nkäytävää myöten oli verkkaan tapahtunut ja kumpujen lomitse kääntynyt\navattua haudan suuta kohden. Niinkuin erottaisi tämä matala ja\nsammaltunut paasiaita jollain selittämättömällä tavalla juuri tämän\ntarhauksen kaiken muun maailman ulkopuolelle ja omiin saavuttamattomiin\nrauhoihinsa.\n\nNytkin narisi santa jalkojen alla, vaikka kaikki muu oli hiljaista, ja\nkun vuoro tuli, niin nousi muitten jälissä ensin ensimmäiselle\nkiviaskeleelle sekä senjälkeen toiselle ja otti lakin päästänsä\nkolmannella, niinkuin muutkin tekivät ja niinkuin oli pienestä asti,\nniinkauas kuin muisti, aina tehnyt kun isän kädestä pitäen oli hänen\nvieressänsä kävellen nähnyt hänen paljastavan päänsä kirkkotarhan\nsannalle astuttaessa. \"Siellä nukkuvat Jumalan kartanossa kaikki, jotka\novat menneet pois, ja pää paljastetaan, kun siunataan heidät ja oma\nsielu!\" oli äiti selittänyt, kun kotona oli kysynyt syytä, mitä varten\nisä oli nostanut lakkinsa päästä, ja muut myöskin, kun mentiin\nkirkonportista sisään, vaikka vielä oltiin ulkona.\n\nEihän nyt seisonut kirkkotarhan portilla odottamassa mikään ruumisarkku\nvakavine taakkoineen, eikä vartoillut tanhualla saattokansaa\nmustissansa, olihan päinvastoin juhannuspäivä kirkkaimmillaan,\nmaankedot kukillaan ja koreilla ja ihmisetkin puetut hilpeimpiinsä,\nhelistipä kilpaa kirkonkellojen kanssa lintujen liverryskin kirkkomaan\nkoivuissa ja ruusupensaat hautakummuilla tuskin tiesivät määrää, kuinka\npaljolla valkoisen riemulla heidän nyt oli yhtä haavaa julistettava\njuhannusta, mutta vakava silti oli tämä tarha, sannan narinakin\naskeleen alla jo juhlallista, hengen hiiskutuskin melkein kuin\nuskallusta ja ihminen edetessään kuin sitä anova, ettei askelta\nhuomata.\n\nTietämättänsä täällä vaikeni ja tuli hiljaiseksi. Hajauduttiin sinne\ntänne, kuljettiin verkkaan kumpujen lomitse ja ristien vieritse,\njäätiin omien haudoille ja seisottiin kädet ristissä. Koko kirkkomaa\nkirjavillaan, täällä ja tuolla, joka kummulla melkein ryhmänsä tai\nyksinäinen muistajansa, sukulaisia, jotka kohtasivat toisensa omaisensa\nhautakiven edessä, pareja, joilla oli oman lapsensa tuore hauta\nkatseltavana, tuolla esimerkiksi Ankkurin Aina miehensä kanssa, joilta\nlapsi keväästi oli hukkunut merijäihin. Tuollapa näkyi Agatakin\nseisovan, nyt yksin aivan, lahonneen puuristin edessä, kasvot\nkallistuneina ja laupiaina, kurttuiset kädet nöyrästi ristiin\nlaskettuina uumarinnoilla, rististä olivat sateet ja talvet kuluttaneet\nnimenkin niin, että sen kirjaimia tuskin enää voi lukea laudalta: hänen\nmiesvainajansa hauta siinä oli. Agatalla olivat kädet ristissä ja\nkasvot valjuina, mutta kukas enää oikeastaan muu muisti, että\nAgatallakin saattoi olla omiakin murheita muisteltavina, mies, joka oli\nkuollut parhaassa ijässään, kun he molemmat vielä olivat nuoria,\nhukkunut syyskalastuksissa Maantakana ja jättänyt vaimon ja kaksi\nlasta, vaimon leskenä yksin kahden orpolapsen kanssa, jotka silloin\nsentään vielä olivat pieniä ja joita silloin siis vielä saattoi sulkea\nsyliinsä ja suojella parhaan taitonsa mukaan, mutta jotka nyt olivat\nmolemmat maailmalla ja tietymättömillä, kuolleinako jo ja hyljätyissä\nhaudoissa, vai elossako vielä ja elämän hunningoilla? Lahonnut puuristi\nmaatuneella kummulla Agatalla vain oli katseltavinaan, mutta koko elämä\najateltavinaan.\n\nTaajemmalti heitä oli, oli harvemmalti, oli niitä, jotka useampi\nyhdessä tai yksitellen liikkuivat haudalta haudalle ja lukivat\nristeiltä nimiä, viivähtelivätkin jossain, missä mieli sattui\njuoksemaan muistoihin ja vaihtoivat sanan pari keskenänsä tai yksin\najattelivat ajatuksensa, oli niitä, joilla oli varma ristinsä, oliko\nsen paikka kauempanakin hautausmaan laidoilla, ja jonka luokse tie\nkulki ja jonka edessä kädet laskettiin ristiin ja mieli suoritti\nhiljaisen hartautensa, oli niitäkin, nuorempia vielä tai muuten muiston\nsormen säästämiä, joille hautausmaa vielä oli paikka niinkuin muukin\npaikka maailmassa, vaikka murheellisella tavalla vakava ja semmoinen,\nettä siellä piti muistaa olla totinen ja pitää kasvojansa ikävinä, mitä\nmielen perillä liikkuikin.\n\nVäkeä siis oli pilkuttelemalti koko kirkkotarha kirjavillaan, olihan\nkoko pitäjä liikkeellä tämmöisenä kauniina ja suvisena juhlapyhänä, ja\nihmiset kaikilta kulmilta, minkä vain olivat kotoansa irki päässeet,\nkoossa ja kirkolla, ja tällä haavaa, sen kuin perille olivat\nennättäneet, eivätkä vielä olleet menneet kirkkoon istumaan,\nseisoskelemassa tai käyskelemässä kirkkotarhan kummuilla ennen\nkirkonmenojen alkamista. Väkeä siis oli, ja vilkaspukuistakin seassa,\nsillä näin suvipyhiksi ja suvijuhliksi olivat sentään, varsinkin\nnaispuoliset, vaatettaneet itsensä koreammin ja näkyvämmin kuin\ntavallisesti, ja siten, että silmällä oli hyvääkin ilakoimista, ja\nvärinlaidunta edessään, vaikka kuinka viljalti, jos katselemaan rupesi,\nnuoruuttakin oli ja elon verekkyyttä, sillä kuinka olikin taajaa ja\nsankkaa ikäväen vakaa parvi, niin tuoretta kasvopuolta pilkki kuitenkin\nkaikkialla, ja missä seisoi ryhmää vuottensa kypsillä, siellä oli\nseassa aina useampina ihmistä vesoillansa, lasta taimellansa tai jo\nneitonaista ja nuortamiestä elon lehvimillä. Väkeä oli ja elon vereyttä\nmyöskin, hulisi sitäpaitsi kaiken yllä päivä ja aurinko välkkyineen,\nkääri kuin huikaan kaiken maailman, riemutti ilmat, huivi latvat,\nkirkasti jokaisen ruohon terän, singotti, säkenöitti rukiin teräkset\nlaakson lainimilla kirkkotarhan edessä, vuoren ryhmyt metsän rinnassa,\nsinen meret taivaan avoilla, valvoi ja vuodatti valonsa väkevillä\nihmiskatraankin tänäisen kirjon kirkkomaan kummuilla.\n\nValoko ikisempi kuin kummun pimento? Nuoruusko voittavampi vaipujen\nrauhaa? Ikisiä voittajia kumpikin niinkuin aallon harja ja aallon\nhauta, niinkuin kellon läimä ja kaiun kato. Vuoro vaappua, vuoro\npeittyä. Hetki hetkii, somer vartoo, kumpikin kuolotonna. Päivän kehä\nyllä, mullan yö alla, iäisyyttä molemmat, iäisyytten vaiheilla ruoho ja\nihminen, kuihtuminenkin ikuista ja kukoistuminenkin.\n\n    _Kirkonkellot_.\n\n    Kumpujen kalve ja karkelo päivän,\n    sumennon lepo ja juhannuskansa:\n    samaako kehtoa elon ja kuolon\n    nurmien kirjo ja santainen varjo?\n\n    Tyyntyjen kehtoko nurminen siimes,\n    tuutiman tyyttäkö elämän liekku?\n    Päiviinkö, öihinkö vakuinen kampa\n    ihmistä, lastansa soutaa ja säälii?\n\n    Santojen alla ja santojen yllä\n    ikuinen lepo ja hetkinen elo:\n    lasta ja nuorta ja vanhuuden täyttä,\n    vuorolta vuotten ja elämän polven!\n\n    Morsion kruunu ja kuoleman seppel,\n    kumpikin vuorolta ihmistä ohaa,\n    kyntäjän aura ja viimeinen kelmy\n    ihmisen käsien säädetty hoimi!\n\n    Lapsuuden ikä ja vanhuuden kausi,\n    erona niillä vain myöhempi hauta:\n    isien tomuilla nuorempi itkee,\n    itketty hänkin, kun kumpunsa luodaan.\n\n    Katkerin kuitenkin vanhemman itku,\n    kun hautaa toivonsa isä ja äiti,\n    ja multiin tuijottaa sukujen orpo,\n    kynttilän sammuen kuoleman sormiin!\n\n    Vain sannan kuoriko, kyynäräin mullat\n    juopana eläväin, vainajain vaiheen?\n    Täälläkö, tuollako samainen suku\n    sykkeillä sydän tai sydämen nukuin?\n\n    Hietojen unheessa lapsosten sarjaa,\n    elämän almuna elämän sammu,\n    ilmojen viivyillä samaista tainta\n    luvilla samaisen sammuvan lahjan.\n\n    Somereen sulhilla myrtityin kulmin\n    morsio-neitoa kelmynein kasvoin,\n    pientareen päivillä siskoinen piiri,\n    poskipään ruskoilla kukkiva nuoruus.\n\n    Arkkunsa laudoissa, lastuilla levon,\n    vakonsa astuneet, sarkansa päänneet,\n    kamaran kansilla elävä kansa,\n    harteilla elämän kesk'erä kuorma.\n\n    Valjuina alhaalla rist'yli käsin\n    vuottensa vihkimät maahelman huomiin,\n    valjummat ylhäällä kalvuneet kasvot\n    varroilla saapuvan, tuijotun vuoron.\n\n    Sukua samaa ja vaihtuvaa aina,\n    elossa, levossa, yllä ja alla,\n    uupua, taimivaa, ikänsä ylkää,\n    vuorolla kukkiman, vuorolla kuolon.\n\n    Läsnäkö vielä vai tuleva, mennyt,\n    elämän ehtoinen, aamuilla elon,\n    toimenko terissä, tointensa uupu,\n    toivojen orpoko, terhillä toivon:\n\n    Kaikille yhteinen ketojen nuoruus,\n    kaikkia käskevä leipäinen sarka,\n    kaikille rauhana kellojen kumu,\n    kaikkien sylinä kätkevä multa!\n\nKummutko enää vain yksin niineen, mitä kätkivät sumennoissaan, yllä\nheleä herkeämätön suvitaivas ja ympärillä yhtä herkeämätönnä päivän\nvihanta vyö? Oli jo tyhjennyt kirkkotarha, väki verkalleen siirtynyt\nlänsiovesta, eteläovesta kirkon puolelle ja hiljaisuudet enää vain\nvallalla siellä, missä äsken kuhisi kirjavillaan suvipyhäinen kansa.\nVain kirkonvartija oli enää sulkemassa ovipuoliskoja kokoutuneen\nseurakunnan jälkeen, vanha kirkonvartija, miesmuistot jo palvellut, ja\nsamat ovet joskus sulkenut niidenkin takana, joiden kumpuja nyt jo\npeitti santa. Kirkonkellojen kumahtelukin oli jo hiljennyt, harvennut\nensin, kunnes läppä viimeisen kerran kajosi malmiseen kylkeen ja\nvaimuva ääni jätti ilmat kuin kumahtaviin hiljaisuuksiin.\n\nIkinen suvipäivä enää vain kaartui kirkkotarhan yllä ja kummut jäivät\nyksinäisyyksiinsä. Ikinenkö virsikin, veisu seurakunnan, hartautta\nkantavainen, kirkon seinäin sisäpuolella? Yhteisenäkö humisi\nväistyneitten, väistyväisten yksivakaa virsi, polvi polvelta samana,\nvaikka veisaajat vaihtuvatkin? Saapuu juhannuskin juhannuksen takaa,\nvaikka hankien alta uutena aina.\n\n\n\n"]