[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fVqy6uLLR_ZAeuxORyvwoFV4qBDhB5cVJx0QkPE6VVbw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},496,"Helena","Järnefelt, Arvid",1861,1931,"496-jarnefelt-arvid-helena","496__Järnefelt_Arvid__Helena",null,"romaani",[14],"rakkaus",[],"fi",1902,56428,342486,false,28620,[23],"Swedish fiction -- Translations into Finnish",[25,26],"Historical Novels","Romance","\"Helena Wrede: Romanttinen kertomus Kustaavi II Adolfin ajalta\" by G. H. Mellin is a historical novel written in the late 19th century. The book delves into the intertwining tales of love, war, and the human heart, focusing on the life of the titular character, Heleena Wrede, amid conflicts during King Gustavus II Adolphus’ reign. Readers can expect a rich exploration of emotions and relationships set against a backdrop of historical events.  At the start of the narrative, readers are introduced to the emotional landscape of the characters through rhetorical musings about the complexities of the human heart, which govern both happiness and despair. The scene transitions to the humble home of an old pastor and his wife, where a beautiful yet troubled fifteen-year-old girl, Heleena, is seen lost in her thoughts. As the story unfolds, the old pastor encounters mysterious soldiers seeking refuge, introducing tension and foreshadowing potential danger. The opening sets a contemplative tone, hinting at the intertwining fates of love and tragedy that are to come. (This is an automatically generated summary.)",[29],"Mellin, Robert",338,"Realistinen romaani säätyläisperheen elämästä ja nuoren Helenan kasvuvuosista hovikartanossa. Teos seuraa päähenkilön kehitystä lapsuudesta aikuisuuteen ja tarkastelee sukupolvien välisiä eroja, sääty-yhteiskunnan normeja sekä yksilön moraalisia valintoja muuttuvassa maailmassa.","Arvid Järnefeltin 'Helena' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 496.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","HELENA\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nARVID JÄRNEFELT\n\n\nOtava, Helsinki, 1902.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nENSIMÄINEN OSA:\n\nKotikartano\nPappa ja mamma\nVieraita\nGeorgin leikki\nPapan huoli\nHelena valmistuu ripille\nKadetti\nRipillä\nKihlaus\nHelena tulee täysikäiseksi\n\"Uusi aika\"\n\"Bellamy\"\nHelenan kirje Georgille\nKukistuminen\n\nTOINEN OSA:\n\nLuutnantit\nHelenan odotus\nHän palaa\nReinholdin aikeet\nIltamassa\nRatkaisu\nOnneton klubi-ilta\nYksin\nVankilassa\nRovasti\nPois viralta\nViimeinen ranskantunti\nGeorgin kirje Helenalle\nEi ole mitään uutta auringon alla ja kuitenkin kaikki muuttuu\n\n\n\n\n\n\nENSIMÄINEN OSA\n\n\n\n\nKotikartano.\n\n\nHovin entinen omistaja, vanha maalainen aatelismies, oli ollut saita ja\nitsepäinen ihminen. Saituus ilmaantui etenkin siinä omituisuudessa,\nettei hän antanut kajota metsiinsä, olivatpa ne missä hinnassa tahansa;\nei ainoatakaan puuta saanut myytäväksi kaataa! Ei edes lahoavia! Ei\nettä sanalla edes salli ehdottaa mitään sellaista. Se oli hänen\naivojensa kiinnekohta, jonka ympärillä sai kaikki mielin määrin pyöriä,\nmutta se kohta itse vaan ei liikkunut. Vanhoina päivinään hän alkoi\nsaituudesta elää hyvin yksinkertaisesti, melkein talonpoikaisten\ntavalla, ja ihan yksin yläkerrassa, riidassa kotolaistensa kanssa,\njoille ukon yksinkertaisuus tuntui pakolliselta. Mutta ukko ei\nperääntynyt. Ruokakin vietiin hänelle ylös, kun muut söivät\nalakerrassa.\n\nIhmiset pitivät häntä muuten pahana ja siveettömänä miehenä ja\nilkkuivat hänen monia syrjäisiä lapsiansa, joista hän ei pitänyt\nvähintäkään huolta. Oli häntä käräjilläkin koetettu langettaa\nlapseneläkkeitä maksamaan. Näkö oli kaikilla näillä lapsilla ihan sama,\nsamat muljosilmät ja sama pitkulainen päänmuoto. Mutta semmoisia\ntodistuksia, jotka käräjille olisivat kelvanneet, ei ollut. Ja niin hän\nvoitti kiusaajansa.\n\nLaillisesta avioliitosta oli hänellä yksi ainoa lapsi, poika, joka\nhänen eläessään kasvoi täysikäiseksi ja meni naimisiin.\n\nTätä ainoata lastansa ei hän rakastanut, sillä äiti oli sen kasvattanut\nvastoin hänen makujansa ja pois yksinkertaisista tavoista. Aivan pian\njoutui poika isänsä pahimmaksi riitamieheksi.\n\nPoika tuli ihan toista maata kuin isä. Hän oli hyvin tiukka aatelisesta\nkunniastansa ja suvustaan, ja hankki jo nuorena virkamiehenä itsellensä\nhovijunkkarin arvonimen. Kyllä oli poikakin itsepäinen, mutta ei\nsamoissa asioissa, ja isän itsepäisyyden rinnalla hänen täytyi alistua.\n\nHovijunkkarille syntyi vielä isäukon eläessä kuusi lasta, joiden\nikäväliä oli minkä kaksi, minkä puolitoista vuotta, minkä tuskin\nsitäkään. Nuorin lapsista ehti kasvaa yhdennelletoista.\n\nSitten tapahtui, että näiden lasten äiti kuoli, ja vuoden kuluttua\nolisi hovijunkkari mennyt uusiin naimisiin, mutta siihen teki nyt\nisäukko kaikista jyrkimmän esteen. Tuuma ei ukkoa miellyttänyt. Hän\nvaati, että siinä tapauksessa muuttakoon erilleen asumaan uuden vaimon\nkanssa. Vaaria kannattivat tässä vastustuksessa hovijunkkarin omat\nlapset, jotka tulivat asian johdosta kireihin väleihin isänsä kanssa.\nVaari rupesi suunnittelemaan testamenttia, jolla olisi estänyt\nmahdollisia uusia lapsia perinnöstä, ja keksikin vihdoin sopivan\nkeinon. Hän määräsi kaiken omaisuuden lapsenlapsille, ja pidätti\npojalleen, hovijunkkarille, ainoastaan oikeuden olla elinaikanansa\nnäiden lasten jakamattoman pesän holhoojana.\n\nNyt tuli hovijunkkarin vuoro näyttää itsepäisyyttänsä. Hän meni kuin\nmenikin uusiin naimisiin. Nai ruotsikon, joka oli kreivillistä sukua,\nja toi uuden vaimonsa kohta kartanoon. Vaari pysyi tiukasti\nyläkerrassaan. Mutta lapset riitaantuivat kokonaan isän kanssa, eivätkä\nenää tahtoneet kartanossa asua, vaan muuttivat kaupunkiin sukulaistensa\nluokse.\n\nMykkä sota jatkui sitä julmempana ukon ja hovijunkkarin välillä, joka\nviimeisiin asti toivoi saavansa ukon peruuttamaan tuota testamenttia.\nJa ehkä se olisi onnistunutkin. Hovijunkkarille syntyi uusista\nnaimisista tyttö, joka ehti kasvaa kolmen vuoden ikäiseksi ukon\neläessä, ja tämä tyttö -- Helena oli hänen nimensä -- oli niin sievä,\nettä vanhan äijän nähtiin kerran leikkivän sen kanssa. Hovijunkkarilla\noli täysi syy luulla ukon muuttavan määräyksensä.\n\nMutta ennenkuin mitään sellaista ehti tapahtua, kuoli ukko\nsydänhalvaukseen, ja perilliset valvoivat testamentin.\n\nHovijunkkari otti siis kartanon haltuunsa holhoojana. Hän läksi ensiksi\nRanskanmaalle tutkimaan muutamia tehdasliike-seikkoja. Kun hän sieltä\npalasi, perusti hän koskeen uuden sahalaitoksen, jossa sahautti\nkartanon omaa metsää. Toisen puolen metsistä myi, ja laittoi samaan\nkoskeen vielä kaksi muuta suurta tehdasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin että Helena, kaikista testamenteista huolimatta syntyi rikkaaseen\nja ylelliseen elämään.\n\nPikku Helena sai ajella lystikseen pienillä vaunuilla, joiden eteen oli\nvaljastettu valkoset pukit. Ne oli pappa ostanut suuresta sirkuksesta\nPietarista. Niitä oli kaksi peräkkäin, siniset silkkihihnat kulkivat\nvaljaina toisesta toiseen molemmin puolin, kiinnitettyinä kunkin pukin\npikku länkiin ja mahavöihin. Ja ne olivat niin opetetut, että aina\nkulkivat peräkkäin pitkin hiekkakäytäviä, pysähtyivät, läksivät\njuoksuun, hiljensivät ja kääntyivät, ranskalaisten komennushuutojen\nmukaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKotikartano oli Helenan muistissa lapsuuden aikoina tämmöinen: Se\nseisoi niemekkeellä, jonka ympäri luikerteli koskiset, saariset virran\nvedet. Kartano oli kivirakennus, vanhankuosinen, valkoinen,\nkaksikerroksinen, taitekattoinen, ilman räystäitä ja ilman erivärisiä\nikkunanpieluksia. Editse kierteli silkonen santakäytävä pyöreän\nnurmikentän ympäri, johon ihmismaun mukaan oli istutettu poppeleja ja\npensaita, ja keskelle laitettu kukkapyramiidi, hopeinen hohtopallo\nylimmäksi. Edempänä oli suuri tiilinen, kirkonmuotoon rakennettu talli\najeluhevosia varten. Oikealle kohosi sankkametsäinen vuori, ja\nyltympäri muualla näkyi virranhaarojen välissä vuorisia korkeita pikku\nsaaria. Lähimpään saareen vei ristikkokaiteinen valkea silta. Mutta\nsaarien takana oli taas vuoria, niin että valkonen kartano lehmuksineen\noli kuin kattilan pohjalla ja melkein aina hienossa pimennossa kaikilta\nmuilta kuin yläisen taivaan valoilta.\n\nMyöskin muisti Helena varhaisesta lapsuudestaan, että häntä oli\njuonitellessa peloteltu sanoilla: talonpojat tulevat! Talonpojat olivat\nikimuistoisista ajoista olleet tämän kartanon vihollisia sen vesisulun\nvuoksi, jota kosken käyttäminen vaati. Kerrottiin ylävesistön\ntalonpoikien ennen muinoin tulleen väkirynnäkölläkin sulkuja rikkomaan,\nettä vesi olisi heidän niityiltänsä laskenut. Sanottiin silloin\ntuotetun kasakoita kartanon puolta pitämään ja että oli syntynyt\nverinen kahakka näiden ja talonpoikien välillä. Myöhempinä aikoina\neivät talonpojat tosin enää tehneet mitään väkivaltaa, mutta sen sijaan\nhe käräjöivät alituiseen hoviherran kanssa. Ja jos nykyisen\nhovijunkkarin isän aikana, kun saha seisoi, olikin ollut vähän\nrauhaisempaa, niin sitä kireämpi oli nyt tämän hovijunkkarin ja\ntalonpoikain väli, kun hänen tultuaan kartanon hallitukseen sulut heti\nnostettiin entistäkin korkeammalle, ja vesi pitkästä aikaa jälleen\nseisoi talonpoikien niityillä.\n\nPikku Helena oli sentähden jo hyvin varhain oppinut ymmärtämään, että\ntalonpojat olivat kaikkien heidän synnynnäisiä vihollisiaan.\n\nTallirenki ja seppä kengittäessään hevosta puhelivat jotain keskenään\nnaureskellen, ja kun Helena hetkeksi pääsi irti ranskalaisen\nguvernantin kädestä ja tuli sitä kengitystä katsomaan, ehtivät he\nhänelle kertoa, että niin rikkaasti ei ollut vielä yksikään kartanon\nentisistä haltijoista elänyt kuin nyt Helenan pappa.\n\nHelenan meni suu auki.\n\nEnsi kerran hän silloin tuli ajatelleeksi kotikartanoa ulkoapäin. Ja\nsepän nauru kammotti häntä. Hän ajatteli, että nuo kaksi ehkä ovat\ntalonpoikien puolella.\n\nVielä oli ranskalainen guvernantti kerran, vähän pelottaakseen Helenaa\npahanteosta, ottanut hänet syliinsä ja kertonut semmoisen sadun, että\nukko Jumala rankaisee pahoja ylhäisten lapsia antamalla heidän syntyä\nkuoleman jälkeen uudestaan, mutta -- talonpojiksi.\n\n-- Ja ihanko saa asuakin likasessa tuvassa?\n\n-- Ihan, ihan niinkuin talonpojat, -- vahvisti guvernantti.\n\n-- Etteikö pese itseään ja syö likasilla käsillä?\n\n-- Niin, niin.\n\n-- Ja maatako ilman lakanaa?\n\nGuvernantti veti kasvonsa kurttuun ja yllyttäen Helenaa sanoi:\n\n-- Niin ajatteles: ihan ilman lakanaa, semmoinen vaan karkea\nolkimatrassi ja joku välly, viheriän harmaa liasta, hyi!\n\n-- Ja niillähän on lutikoita!\n\n-- Ah, -- sanoi ranskalainen neiti yhä enemmän rypistäen inhosta\nkasvojansa.\n\nEi, parempi yksinäiselle meren kalliolle, tai pois kotoa vuorikotkan\npesään, missä kotka noukkii pala palalta suuhunsa; sitä ei kukaan näe\neikä se olisi edes mikään häpeä tuon toisen asian rinnalla.\n\nMitään kauheampaa rangaistusta ei Jumala Helenan mielestä todella olisi\nvoinut keksiä. Jos hän olisi polttanut liekeillä, ottanut silmän tai\ntehnyt toisjalkaiseksi, ei se olisi ollut mitään verraten siihen\nhäpeään ja mittaamattomaan kärsimykseen, minkä talonpoikaiseksi\nmuuttuminen olisi Helenalle tuottanut.\n\nOlisihan Helena koko ajatuksen heittänyt, mutta ei hän voinut, kun ei\nvoinut ymmärtää miksei Jumala olisi tämmöistä rangaistusta todella\nkäyttänyt. Siinähän oli oikeudenmukaisuutta, sillä olivathan kaikki\nihmiset oikeastaan yhdessä arvossa Jumalan edessä, kuten mamma aina\nsanoi. Eikä mikään siis voinut olla luonnollisempaa kuin että\ntalonpojat tulevaisessa elämässä saivat olla herrasväkenä ja herrasväet\ntalonpoikina.\n\n\n\n\nPappa ja mamma.\n\n\nHelenan äiti oli tuotu Ruotsista. Hänen kotiperheensä oli köyhtynyttä\nkreivillistä ylimyssukua, jolla tosin oli kaikki tapain hienoudet\nsäilyneet, mutta ulkonaiset arvon merkit olivat kaikki kuluneet pois.\nPäätunnusmerkkejä oli yhdeltä puolen hienous ajatuksissa, käytöksessä,\nsanoissa ja suhteissa ihmisiin ja toiselta puolen täydellinen vapaus\nkaikista uskonnollisista ja yhteiskunnallisista ennakkoluuloista.\nHeidän sukunsa perintönä oli pysynyt horjumaton siveys, joka oli\nluonnoksi muuttunut ja erillään uskonnollisista vaikuttimista.\n\nTämä ominaisuus tarttui äidistä Helenaan. Kun Helena muisteli\nlapsuuttansa, oli hänelle kaikkein selvimpänä se seikka, että hyvänä\noleminen ja pysyminen ei hänellä koskaan ollut yhteydessä\nuskonnonopetuksen kanssa.\n\nKun Helena oppi itseänsä arvostelemaan, tunsi hän aina suurta hengen\nyhteyttä äitinsä kanssa. He olivat samalla tavalla molemmat tarkat\ntunteittensa erittelemisessä ja sisimpien vaikutintensa näkemisessä,\nniin etteivät tarvinneet kuin katsahtaa toisiinsa ymmärtääkseen pitkiä\nja monimutkaisia asioita ja suhteita elämässä. -- -- --\n\nIsä oli ihan toisenlainen kuin äiti. Helena muisti häntä niinkuin\njotakin vierasta ihmistä, johon tutustui vasta sittenkuin jo oli\noppinut paljon ajattelemaan ja monia asioita ymmärtämään. Asia olikin\nsellainen, että pappa Helenan pienenä ollessa oleskeli hyvin pitkän\naikaa ulkomailla.\n\nHelena oli isän poissa ollessa kadottanut oman muistonsa hänestä, mutta\nmamma oli sen sijaan puhunut alinomaa papasta ja kaikella tavalla\nkuvaillut häntä Helenalle, ja siitä olikin tälle syntynyt ainoa kuva\nisästä.\n\nAina kun mamma hämärissä otti Helenan syliinsä ikkunan viereen, tiesi\nHelena jo, että nyt ruvetaan papasta puhumaan. Ja niin ruvettiinkin.\nEikä mamma päästänyt Helenaa käsistänsä ennenkuin sanat loppuivat.\n\nMutta vaikka Helena tiesi mamman kertomuksista papan kasvojen\nvähimmätkin piirteet, tiesi tarkkaan hänen pituutensa, ryhtinsä,\nsilmäin värin ja parran muodon, -- oli Helena sitä uteliaampi omin\nsilmin näkemään mimmoinen pappa oli. Ja oli sentähden täynnä maltitonta\nuteliaisuutta, kun vihdoin koitti odotusten perästä se päivä, jolloin\npapan oli tuleminen.\n\nMamma matkusti vastaan useita asemavälejä ja otti Helenan mukaansa. Ja\nmitä lähemmäksi he tulivat määräpaikkaa sitä kiihkeämmin mamma odotti.\nHelena olisi katsellut ikkunasta ja kysellyt ja puhellut siitä mikä\nmilloinkin vilahteli ohitse, etenkin kun sen kaiken joukossa oli paljon\nkummallista ja ennen näkemätöntä. Mutta mamma tahtoi puhua vaan siitä\nyhdestä. Hänellä oli pieni kultakellonsa kädessä, johon hän katseli ja\nsaneli yhä: \"nyt ei ole enää kuin puoli tuntia niin näemme papan, nyt\nvaan 20 minuuttia, Lelle, Lelle, kuuletko, mitä mamma sanoo: ei ole\nenää kuin kaksikymmentä minuuttia!\" Mamma hyräili jotain innoissaan\njunan tahtiin. Oli koonnut parasollinsa ja väskynsä ja oli valmiina, ja\nhänen poskensa punottivat ja hän häiritsi Helenaa tempoen häntä\nsyliinsä ja syyttä suudellen kesken kaikkia ikkunasta-katseluja.\n\nKun tultiin määräasemalle, niin vastaantuleva juna juuri samassa\nseisahti viereen, ja aivan oikein: asemasillan toisesta päästä näkyi\npappa menemässä odotussaliin puhellen jonkun herran kanssa.\n\nPappa oli kyllä semmoinen kuin mamma oli kertonut. Kasvot olivat\nkiiltävät ja poskipäät terveen väriset vaikka vähän liiaksi punaset.\nRuskeat silmät loistivat pyöreinä; harva, kihara ja kiiltävä musta\nparta näytti läpitsensä alaleuan piirteet. Hänellä oli hyvin pitkä\nvaalea palttoo ja harmaa puolisilinteri, jonka ympärillä ja reunoissa\noli valkoset silkkinauhat.\n\nMutta vaikutus papasta oli Helenalle odottamaton. Pappa tuntui kovin\nankaralta ja pelottavalta, ja koko mamman antama kuva hajosi siinä\nsilmänräpäyksessä. Helenasta näytti siinä hetkessä oudolta, että mamma\ntunsi tuota herraa, ja että mamman käsi, jolla hän piteli Helenan\nkädestä, selvästi ilosta vavahti, kun hän sen herran huomasi.\n\nMamma riensi, pikku Helenan juostessa ja pidellessä kädestä, pappaa\nkohti.\n\nEhtimättä vielä luo mamma jo huusi riemuissaan:\n\n-- Konstantin!\n\nPappa silloin nosti kummastuneena päänsä ja useat vieraatkin kääntyivät\nehdottomasti ja katsoivat mammaan. Mutta mamma ei mitään huomannut,\nvaan juoksi pappaa kohden. Varmaan pappa ihmisten tähden vähän häpesi.\nSillä Helena huomasi, että mamma oli aikonut panna kätensä papan kaulan\nympäri, mutta että pappa ikäänkuin esti sen ja vilkaisten ihmisiin vaan\nojensi kätensä. Myöskin ajatteli Helena, että pappa ehkä siitä syystä\nei niin erittäin ilostunut, kun oli itse tahtonut äkkiarvaamatta tulla\nkotiin, mutta nyt he mamman kanssa päinvastoin olivat ehtineet ennen.\n\n-- Jaha, tässäkö nyt on pikku Lelle, -- sanoi pappa ja kääntyi\nnäyttämään vieraalle herralle tytärtänsä, mutta vieras herra ei enää\nollut hänen takanansa. Pappa meni vähäksi aikaa kyykkysilleen,\nkatsellakseen Helenaa kasvoihin, ja sanoi sitten:\n\n-- No, olethan sinä tullut aika sieväksi tytöksi. Se on hyvä.\n\nMuutaman sanan vaihdettuaan mamman kanssa pappa katsoi kelloonsa ja\nsanoi pitävän mennä ravintolaan syömään, sillä ei ole paljon aikaa. --\n\nHelena ja mamma jäivät odottamaan asemasillalle ja mamma tuli niin\najatuksiinsa, ettei kuullut mitään mitä Helena kyseli veturin pyöristä.\n\nMitä pappa ja mamma keskustelivat sitten vaunussa, kun he junan\nkulkiessa ja täristessä istuivat vastakkain, ei Helena kuullut tai ei\nymmärtänyt. Näki ainoastaan, että mamma katseli ulos niin\najatuksissaan, että näytti melkein kuin olisi ollut pahoillaan. Ja\nposket olivat hänellä palavina.\n\nHelena muisteli sittemmin tätä tapausta niin monta kertaa, että hän\nvihdoin, alettuaan asioita ymmärtää, rupesi ikäänkuin muistamaan\nmyöskin, että pappa todella olisi silloin jotain erityistä sanonut\nmammalle, josta mamma muka loukkaantui. Ei Helena muistanut mitä se\nnimenomaan oli, mutta muisti kaikki papan ja mamman katseet ja\nliikkeet. Enimmäkseen pappa ja mamma tosin istuivat puhumatta mitään,\nmutta Helena tahtoi muistaa, kuinka pappa, puhuttuaan silloin tällöin\nmammalle jotain, kun junanmelulta saattoi ääntänsä korottamatta tulla\nkuulluksi, vihdoin otti taskustaan sanomalehden, kääri sen auki ja\ntuskin tuntuvasti röyhtähtäen ja suutansa mauskauttaen äskeisen syönnin\njälkeen, alkoi lukea. Sitten hän luki ja luki ja luki, eikä Helena sen\nkoommin häneen katselemisesta viisastunut. Mutta mamma pani\nkyynäspäänsä ikkunanpieltä vastaan ja nojasi leukansa käteen ja Helena\nnäki selvästi, että hänen silmänsä vähitellen reunoista punertuivat ja\nkostuivat, kunnes niiden sini vihdoin ihan särkyi kyynelten\nloisteeseen.\n\nIhan varmaan Helena huomasi, että juuri tästä ajasta asti papan ja\nmamman suhde oli toinen, kuin se mamman kertomuksista päättäen oli\nennen ollut.\n\nNyt oli pääasia heidän suhteessansa se, etteivät he puhuneet mitään\ntoistensa kanssa.\n\nHelena ensi alussa luuli, että tuo kuului ehkä heidän tapaansa. Mutta\neräänä iltana, kun ei ollut ketään vieraita ja pappa ja mamma ja Helena\nainoastaan kolmisin istuivat teepöydän ääressä, Helena huomasi, että\ntämä puhumattomuus oli jotain erikoista. Molemmat puhuivat näet\n_hänelle_, ihan selvässä tarkoituksessa puhua siten toisilleen. Ei\nHelena ainakaan ymmärtänyt miksi he juuri hänelle yhtäkkiä olisivat\nsemmoisia asioita niin suurella huomiolla puhuneet. Sitten he taas\nvaikenivat ja pappa ainoastaan pari sanaa sanoi suoraan mammalle,\njoiden jälkeen mamman tuli taas kyyneleet silmiin, mutta pappa otti\näkkiä hopea-kehyksisen teelasinsa, nousi tuoliansa rämistäen ja meni\nsanomatta hyvää yötä omalle puolellensa.\n\nSiitä saakka Helena alkoi panna merkille papan ja mamman suhteita ja\nerittäin hän rupesi kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa\nkuulostelemaan puhuivatko he keskenänsä ja mitä puhuivat.\n\nSattui yhä useammin ettei ollut vieraita, sillä ei näillä enää ollut\nniin hauska hovissa ja sen puistossa kuin ennen, papan poissa ollessa.\n\nOli pitkiä viikkoja ja meni kerran kuukausikin, ettei hovissa ketään\nkäynyt. Päivällisillä oli sentään aina joku muukin, milloin sahan\nmilloin tehtaiden isännöitsijät, milloin inspehtori, milloin mitäkin\nasiaherroja. Aamiaiset pappa ja mamma söivät eri aikoina, pappa vähän\nvarhemmin. Mutta illallisilla he aina tapasivat toisensa. Mamma istui\nja odotti teekyökin ääressä, kunnes alkoi kuulua papan askeleita ensin\nkaukaa ja sitten salin ylitse. Silloin mamma rupesi kaatamaan teetä ja\nlupasi Helenan alkaa laittaa voileipää. Pappa tuli, istui, otti\nmammalta vastaan teelasin, kääri hitaasti auki ruokaliinan, pisti sen\nnurkan kaulaansa ja levitti muun osan rintansa yli. Hän toi aina oman\npuolensa ajatukset mukanaan tänne ruokasaliin, joskus vielä ikäänkuin\nhymyili itsekseen äskeisiä ajatuksiaan, joskus taas olivat silmät\nrypyissä ja tuijottivat viiteen kohti, mutta aina hän samalla tavalla\nvalkosilla jalokivillä koristetuilla sormillaan varovasti siveli harvaa\nkiharapartaansa, niinkuin se olisi ollut jokin helposti särkyvä\nlasikapine.\n\nJa niin he sitten olivat vaiti. Teekyökki sihisi, seinäkello naksutti.\nSitte mamma ojensi käden ottaakseen papan tyhjän lasin, ja pappa taas\nojensi kätensä ja otti täyden lasin mammalta. Mutta ei sanaakaan\npuhuttu. Ja sitten taas pappa nousi, ja sanomatta hyvää yötä läksi\nmenemään. Ja niin kuuluivat askeleet ensin salin yli, sitten kauempana,\nsitten ihan katosivat yläkerran rappusiin, ja kuuluivat uudestaan\njonkun ajan kuluttua epäselvänä kuminana, kun hän kulki yläkerran salin\npoikki, omaan kamariinsa siellä.\n\nEi koskaan Helena voinut tähän asiaan tottua. Päinvastoin, mitä\nvanhemmaksi hän tuli, sitä enemmän häntä vaivasi tämä arvoitus ja sitä\nenemmän hän kärsi istuessaan kolmantena äänettömänä tee-iltasen\nääressä.\n\nKun vaan olisi päässyt sen arvoituksen perille -- sen kummallisen,\nsalamyhkäisen arvoituksen, joka oli papan ja mamman välissä! Miksi ei\npappa eikä mamma voineet sanoa toisilleen yhtä ainoatakaan sanaa? Tai\nedes joskus, joskus taputtaa toistansa olalle? Ei, ei sitäkään olisi\ntarvittu. Kylläksi olisi ollut pieni hymähdys kunkin erotessa omalle\npuolelleen. Ja ilo olisi pulpahtanut, paisunut, ja riemu remahtanut\nHelenan sydämmessä. Hän olisi ollut niin onnellinen, niin äärettömän\nonnellinen riisuessaan itseään makuulle, ei olisi raatsinut koko yönä\nnukkua pelkästä onnesta ja aamulla vielä olisi laululla ihmiset\nherättänyt.\n\nKun Helena täysikasvuisena joskus pani silmänsä kiinni tahtoen\nmuistella nuoruuttansa, ei hänen eteensä tullut muuta kuin tämmöinen\nloppumattoman pitkä ilta, joka laajentui vuosiksi ja otti kaiken sijan,\nniin ettei tuntunut olevan muuta muistettavanakaan.\n\n\n\n\nVieraita.\n\n\nKerran, pitkän loman perästä, eräänä kovana, kirkasaurinkoisena\npakkaspäivänä tuli hoviin vihdoinkin vieraita. Jo hyvän matkan päästä\nolivat maantiellä nähneet kuomureen lähestyvän ja juosseet sisälle\nsanomaan.\n\nMamma puhalsi jäätyneeseen ikkunaan aukon ja he seisoivat Helenan\nkanssa arvailemassa, ketä tulijat saattavat olla. Suuri kuomureki se\nvaan oli ja kaksi hevosta oli edessä.\n\nVasta käänteessä mamma tunsi hevoset, vavahti ilosta ja auttaen Helenaa\nikkunalta sanoi, kiireesti mennen vastaanottoa valmistamaan:\n\n-- Nyt saat varmaan nähdä myöskin pikku Georgin, hän on juuri sopiva\nleikkikumppali sinulle.\n\nJa meni.\n\nHelena tiesi tästä keitä ne olivat, sillä Georgin pappa ja mamma olivat\nennenkin käyneet heillä. Helena muisti vaan, että ne olivat hyvin\niloset ja puheliaat ja aina istuivat liketysten ja taputtivat usein\ntoisiaan, ja että Georgin pappa oli punanaamainen ja silmät ja kaikki\nkasvot aina naurussa. Mutta Georgia itseä ei Helena ollut nähnyt, sillä\nGeorgia ei oltu ennen koskaan otettu mukaan.\n\nGeorgin vanhemmilla oli suuri maakartano neljän peninkulman päässä\nhovista. Mutta eivät he siellä asuneet muulloin kuin jonkun osan kesää\nja joskus jouluna, niinkuin nyt, milloin eivät olleet ulkomailla. Eivät\nhe sitä maakartanoaan pitäneet muun kuin tulojen vuoksi, eivät myöskään\nainoan lapsensa, Georgin vuoksi, sillä tämä aijottiin panna\nkadettikouluun ja kasvattaa upseeriksi. Pikku Georgia kasvatettiin\nkaupungissa.\n\nKyllä tulikin ihan toinen elämä hoviin, kun nämä vieraat saapuivat.\nKaikki paikat täyttyivät heidän nauruillaan ja huudahduksillaan.\nPunakasvoinen setä, kun vaan jotain merkillisempää näki tahi tuli\najatelleeksi, alkoi heti huutaa lihavalle tädille, vaikka tämä ei ollut\nlähimaillakaan:\n\n-- Aurore, hoi! Aurore! Onko moista nähty! Tulehan tänne, Aurore!\n\nJa sitten ei tarvinnut olla muuta kuin joku erinomaisempi ruukku-alus\nkasvihuoneessa!\n\nJos täti Aurore kuuli sedän huutoja, niin hän alkoi vastailla ja\nrientää huutoon päin.\n\n-- Ah, mon chère, missä sinä olet?\n\nToinen vastasi:\n\n-- Uu-u?\n\nPapan ja mamman puhumattomuuskin tahtoi toisinaan tämän kautta mennä\ntyhjiin. Heidän piti usein nauraa mukana, ja sillä lailla sanoa jotain\ntoisilleenkin.\n\nSe erinomainen asia, minkä Helena setän ja tätin suhteen tuli\nkuulleeksi, oli, että he olivat yhä \"rakastuneet\" toisiinsa. Helena oli\nkahdestikin kuullut aikaihmisten sitä sanovan, ja tuli hyvin uteliaaksi\ntietämään mitä se merkitsee. Hän rupesi sitä asiata seuraamaan ja teki\nsemmoisen huomion, että setä ja täti usein taputtelivat ja suutelivat\ntoisiansa ja kerran istuivat samassa keinutuolissa, täti setän sylissä.\njolloin muut merkitsevästi hymyilivät. Kerran taas setä tuli kyökkiin,\nmissä mamma ja täti olivat, eikä ollut muuta asiaa kuin otti tätiä\nvyötäisistä eikä hellittänyt ennenkuin täti, leikkien vihaista, työnsi\nhänet pois sanoen:\n\n-- Mitä lapsetkin semmoisesta ajattelevat! -- -- --\n\nUteliaana oli Helena vastaanottanut erittäinkin Georgin. Tämä oli\ntalutettu reestä sisään niin umpeensa vaatteihin käärittynä, ettei\nhänestä ollut näkynyt ensin mitään. Kasvot olivat kiedotut vöihin ja\nsaaleihin. Ja vasta pitkän aukomisen perästä tuli esiin ensin hieno\nnenänpää ja vihdoin ruskeat silmät ja kuumenneet posket ja tumma, hyvin\ntiheä tukka, joka oli hiostunut ja kihartunut ohimoissa ja\notsanrajassa. Georg, päästyään näkemään maailmata, katseli jonkun aikaa\nkummastuneena ympärilleen, sitten meni äidilleen jotain valittamaan,\nluultavasti sitä, että oli hiostunut, ja sitten vasta äitinsä kädestä\npidellen esitettiin papalle ja mammalle.\n\n-- No! -- sanoi Georgin äiti, lykäten häntä Helenan luo, -- tutustuhan\nnyt tämän pienen kavaljeerin kanssa.\n\nLapset antoivat toisilleen kättä, ja ystävyyden merkiksi Helena rupesi\nheiluttamaan Georgin kättä edestakasin.\n\n-- Kas kuinka ne ovat yhdenpituiset! -- sanoi Georgin äiti,\nihastuksella katsellen lapsia.\n\n-- Ne ovat aivan yhdenikäisetkin, -- sanoi mamma.\n\n-- No se ei haittaa, kyllä niistä sentään voi tulla sievä pari; -- ah,\nmon chère, -- kääntyi hän miehensä puoleen: -- oletko nähnyt jotain\nkauniimpaa! -- Tules tänne, rakas pikku Helene, että täti saa sinua\npuristaa!\n\nJa hän todella kumartui alas ja painoi Helenan molemmin käsin syliinsä\nja suuteli kasvoihin ja kaulaan ja suuhun, ja puristi vastaansa niin\nettä teki kipeätä.\n\nGeorgin leikkisä isä teki piloilla kohteliaan kumarruksen Helenalle,\nharppasi jaloillaan, löi kantapäänsä yhteen ja suuteli kädelle.\n\n-- Katso nyt, Georg, että kohtelet hyvin tätä pikku kukkaa, -- sanoi\nhän Georgille silittäen Helenan kättä omiensa välissä, -- sinun täytyy\noppia ritariksi, sinun täytyy suojella häntä, olla huomaavainen hänelle\nja palvella häntä.\n\nLapset katselivat toisiaan epäluulolla, ja kädet erosivat.\n\nSitten menivät vanhemmat ihmiset kaikki vastaanottohuoneihin ja Helena\nsanoi Georgille:\n\n-- Ei minulla ole enää kuin neljä nukkea, sittenkuin Mimmi meni rikki.\n\n-- Ohhoh, vielä sinä nukeilla leikit!\n\n-- Etkös sinä sitten leiki?\n\n-- En minä semmoisia.\n\n-- Mitäs sinä leikit?\n\n-- Pappa teetti minulle kaaripyssyn ja on minulla poni-hevonen, joka\nkiikkuu.\n\n-- Mutta meilläpä on eläviä poni-hevosia, jos tahdot tietää.\n\n-- On meilläkin, mutta ne ovat paljon suurempia.\n\n-- Ei ne sitten olekaan poni-hevosia ha-ha-ha, sillä ponihevoset ovat\njuuri pieniä.\n\n-- Niin no, ei ne erittäin suuria ole.\n\n-- Mennäänkö talliin katsomaan, -- ehdotteli Helena, kun ei muuta\nyhteistä leikkiä voinut keksiä.\n\nMutta kun mentiin kysymään lupaa, sanoivat Georgin ja Helenan mammat,\nettä oli liian kylmä mennä talliin, ja että leikkisivät sisällä.\n\nSiis he menivät lastenkamariin, missä Helenan kaikki leikkikalut\nolivat.\n\nKyllä Helena muutamia niistä itsekin piti liian lapsellisina\nleikkikaluina ja lykkäsi pois osottaakseen, ettei hänkään nyt sentään\ntuollaisista --. Mutta Georg ei ollenkaan tahtonut tietää mistään\nleikkikaluista, vaan tahtoi mieluummin puhella ja leikkiä suuria. Siinä\nasiassa tunsi Helena olevansa kovasti takapajulla hänestä.\n\nSeuraavana päivänä oli leuto sää, ja Helena ja Georg päästettiin\ntalliin.\n\nTäällä Helena kohta huomasi, ettei Georg ollut oikein alallaan, vaan\nikäänkuin pelkäsi mennä pilttuuseen.\n\nKuski pani ponin selkään satulan ja nosti Helenan siihen, sekä päästi\nponin valloilleen. Kauan tallissa seistuaan läksi poni ilosesti hyppien\njuoksemaan ja Helena sitä vaan yllytti pienellä ruoskapiiskalla. Kun\nhän tuli takasin ja hyppäsi alas, sanoi kuski:\n\n-- No eikös nuori herra tahdo kanssa koettaa.\n\nGeorg ei kehdannut kieltää, ettei luultaisi hänen pelkäävän. Hänelle\nmuutettiin toinen satula, ja kuski keikautti hänet ylös.\n\nKyllä Helena oli kohta huomannut, että Georg vähän hätäili, mutta kun\nhän oli nostettu ylös ja poni, peläten ruoskaa, otti hypyllä vauhdin\ntallista, kipristyi Georg raukka molemmin käsin satulaan ja heitti\nohjakset valloilleen. Poni juoksi ihmeissään pihalle, heilutti päätään\nedestakasin, hyppeli ja alkoi sitten lennätellä outoa ratsastajaansa\npitkin kenttää. Helena nauroi kohti kulkkua tallin ovessa.\n\n-- Pruu. pruu! -- huusi Georg ja hänen äänensä muuttui vähitellen\nitkeväksi hätähuudoksi.\n\nKuski tuli tallista.\n\n-- Sjoh, sjoh, -- pani hän ojennetuin käsin hevoselle, joka ei heti\nantautunut. Poni tiesi, ettei kuskilla ollut leipää, eikä tullut luo,\nvaan juoksi suoraan tallia kohden, jonka ovelta Helena tarttui sen\nsuitsiin.\n\nGeorg itki ääneen. Ja nyt vasta Helenan tuli häntä sääli, sillä ei hän\nvoinut ymmärtää, kuinka Georg selviytyy tästä tapauksesta. Teki mieli\nnauraa, mutta oli myöskin kovasti sääli. Ja Helena pakotti suunsa\npysymään ihan nauramattomana ja tahtoi vaan auttaa Georgia.\n\n-- Niin, ethän sinä ole tottunut ratsastamaan ponilla, -- sanoi hän\nkeksien Georgille valmiit puolustukset.\n\nJa otti Georgia kädestä ja lohdutteli: älä viitsi välittää, mennään\nväen puolelle, mennään!\n\nJa käsi kädessä he kulkivat pihan yli väen puolelle.\n\nGeorg oli tämän tapauksen perästä nöyrtynyt mitä hevosiin tulee, ja\nkatsoi Helenaan siinä suhteessa niinkuin vanhempaan, vaikka he olivat\nyhdenikäiset.\n\n\n\n\nGeorgin leikki.\n\n\nSisällä pysyi Georg sitävastoin kerrassaan voiton puolella, erittäinkin\ntietojensa vuoksi. Hän ihmetteli ja vähän pilkkasikin Helenan\nkäsityksiä niinpian kuin tuli kysymys suuren maailman asioista siellä\npääkaupungissa. Helena saattoi kysellä niin lapsekkaita, että Georgin\npiti tuon tuostakin purskahtaa nauruun. Tämä Georgin ylimielisyys esti\nHelenaa kyselemästä kaikkea mitä olisi ollut kylläkin utelias\ntietämään, ja hän sai vaan kautta rantain urkituksi asioita Georgilta.\nTeaatterit, tanssiaiset ja muut semmoiset olivat Helenalle suuria\nuutuuksia. Ei Helena itse ollut tässä sanattomassa talossa nähnyt\ntanssittavan. Ja kun Georg näytti hänelle polkka-askeleet, ei hän\ntiennyt nauraako vai ihmetellä, mutta oli vaan kovin utelias. Georg\nkoetti tanssia yhdessä hänen kanssaan, mutta eihän se Helena, --\nsekoitti tahtia ja polki jaloille.\n\nKaikkein enin ihmeissään oli Helena, kun Georg opetti erään uuden\nleikin, jota sanottiin \"hääleikiksi\".\n\nLeikki alkoi sillä, että heidän piti olla ensin \"kihloissa\". Sormukset\nhankittiin, ja Georg vaati Helenaa käymään käsi kädessä sekä käski\nhyvin nauramaan ja näyttämään iloselta. Itse hän muka taputteli Helenaa\nyhtämittaa, juuri niinkuin hänen vanhempansa toisiaan, ja sanoi, että\noikeastaan pitäisi vielä suudella, johon Helena ei kuitenkaan\nsuostunut.\n\nSitten Georg pani toimeen vihkiäiset muka kirkossa. He asettivat\nruukkukasveja kahteen riviin ja ripustivat poimuihin lakanoita sinne\ntänne. Georg laittoi kumotuista tuoleista aituuksen, johon pystytti\nmustan takin kävelykepin varaan, vaati Helenaa hankkimaan kaksi pallia\naituuksen eteen, sekä pisti äidiltään lainatun sormuksen taskuunsa. Nyt\nhe asettuivat polvilleen pallien päälle ja Georg alkoi supattaa jotain\nyksitoikkoisella äänellä, kunnes otti sormuksen taskustaan ja pisti\nHelenan käteen, ensin etusormeen sitten keskiseen ja vihdoin\nnimettömään. Sitten taas mymisi jotain ja lopuksi käski nousemaan ja\nrupesi suutelemaan Helenaa. Helena pani kovasti vastaan, mutta Georg\nvakuutti, että niin täytyy ja että niin aina tehdään, kun vihitään, ja\nvielä kertoi, että kun mennään naimisiin, niin täytyy aina suudella\neikä koskaan saa suuttua.\n\nTästä asiasta heillä syntyi riita. Helena väitti ettei se ole totta, ja\nperusti siihen, ettei hänen vanhempansa koskaan suudelleet toisiansa.\nJohon Georg vastasi että hänen luullakseen he eivät olleetkaan\nnaimisissa, vaan että Helenan pappa oli Helenan mamman veli.\n\nJa kun he Georgin kanssa uudestaan rupesivat häitä leikkimään,\ntapahtui, että vanhemmat tulivat salaa oven taakse ja yllättivät heidät\nkesken vihkiäisiä.\n\nSiitä pitäen kun Georgilta Helenaa tiedusteltiin, sanottiin: missä\nsinun pikku morsiamesi on? -- ja Helenalle -- missä on sinun sulhasesi?\n\nNäissä leikeissä oli Georg kokonaan voitolla Helenasta, hän oli pääasia\nja Helena sivuasia. Ja jos Helena olikin ulkona häntä urhoollisempi,\nniin oli Georgilla vieläkin ala, jolla hän voitti Helenan.\n\nGeorgin vanhemmat olivat nimittäin päättäneet, että Georgista tulee\nupseeri, ja hän aijottiin pian panna kadettikouluun. Tästä asiasta oli\nGeorg sangen olevinaan, sanoi \"sitten kun pääsen kapteeniksi\", laittoi\nsapeleja vyölleen, osasi kohteliaita kumarruksia ja reippaita\nharppauksia. Hän oli sangen sievä kaikessa tässä. Helenan omatkin\nvanhemmat ottivat osaa Georgin tulevaisuuden miettimiseen ja\njärjestämiseen. Mutta Helenaan nähden ei ollut kellään mitään\njärjestämistä. Hän vaan sai päästä Georgin vaimoksi. Sanottiin\nkapteenskaksi, ja naurettiin kun hän myöskin sanoi olevansa kapteeni\ntai vaati itselleen miekkoja ja tahtoi kadettikouluun.\n\n\n\n\nPapan huoli.\n\n\nKymmenen vuotta tämän ajan jälkeen, kun Helena oli jo kuusitoista\nvuotta täyttänyt ja Georgilla oli ainoastaan muutama kuukausi vielä\nkadettikoulua jäljellä, tuli hovijunkkari kirje kädessä vaimonsa luo\nilmoittamaan, että Georgin vanhemmat Georgin kanssa tulevat parin\nkolmen viikon kuluttua vierailemaan kartanoon.\n\n-- Missä Helena on? -- kysyi hän.\n\n-- En todellakaan tiedä.\n\n-- Te ette tiedä koskaan mitään.\n\nHovijunkkari läksi vihasena Helenaa käsiinsä hakemaan.\n\nMutta ei Helenaa ollutkaan niin helppo löytää. Kyselyihin mikä vastasi\nsen olevan väenpuolella, mikä sanoi juosseen Taavetin kanssa kylälle,\nmikä oli vilaukselta nähnyt tallissa.\n\nHovijunkkari palasi kiihoittuneena vaimonsa puheille.\n\n-- Mitä tämä tämmöinen on, -- puhui hän syyttäen, -- tyttö juoksentelee\nomin päin pitkin kyliä, tallissa ja renkituvissa eikä asianomaisilla\nnäy olevan tietoakaan hänestä!\n\n-- Minun käsitykseni mukaan Helena tarvitsee semmoista elämää. Kyllä\nhän vielä ehtii salonkitavat oppia. Nyt täytyy etupäässä vahvistua.\n\n-- Ehtii ja ehtii! Mutta jospa hän sillä välin rakastuu tallirenkiin!\nSitä et sinä tietysti ole tullut ajatelleeksikaan.\n\n-- En todellakaan. Mutta minä myönnän että se saattaisi olla\nvaarallista, kun eivät sukuluettelot ole oikein selvät täällä.\n\nHovijunkkari hetkeksi hätkähti, mutta osasi kohta tehdä niinkuin ei\nolisi mitään kuullut eikä huomannut.\n\nNyt vasta kun tuli tieto vieraiden saapumisesta, oli hän tullut\najatelleeksi, että Helenalta puuttuu kaikki se, mitä hän kasvatuksena\npitää. Sillä hän aikoi naittaa Helenan Georgille. Se oli niin hyvin\nkuin sovittu asia,\n\n-- Toimittakaa lapsi heti tänne, -- komensi hän.\n\nMutta Helena sillä aikaa, mitään aavistamatta, oli Muona-Maijan luona,\njoka paraikaa juotti kahvia kahdelle päivätyöläiselle istuen itse\nsängyn laidalla ja ommellen kokoon Taavetin, tallipojan, housuja, joka\nodotteli niitä viruen penkillä.\n\nKun Helena sieltä löydettiin ja tuotiin papan ja mamman eteen, oli hän\ntosin kaikkea muuta kuin katseltavassa kunnossa. Sormen päät olivat\nmullassa onkimatojen kaivelemisesta. Hame ylettyi vaan vähän alle\npolvien. Palmikosta oli tukkaa hajonnut ympäri päätä ja tallin tuoksu\noli perin tuntuva.\n\n-- Ja tämäkö on minun tyttäreni! -- päivitteli hovijunkkari lyöden\nkätensä otsaan. -- Ihan kuin mikä hyvänsä kylän juoksija! Mitä tämä on!\nOsaatko sinä edes tervehtiä ihmisiksi. Niijaa, että saan nähdä!\n\nHelena katsahti punastuen äitiin.\n\n-- Niijaa niinkuin tervehtisit vieraita! -- toisti ankarasti\nhovijunkkari.\n\n-- Lelle, tee nyt niinkuin pappa tahtoo.\n\nHelena niijasi.\n\nSilloin hovijunkkari tuskin osasi salata tyytyväisyyden myhäystä.\nHelenan luonnollisessa liikkeessä oli verratonta suloutta, aivan kuin\nhän olisi taitavimman tanssimestarin opettama ollut. Mutta ei\nhovijunkkari sentään ilmaissut kummastustansa.\n\n-- Tyttö on toimitettava rippikouluun, -- sanoi hän äreästi. -- Osaatko\nsinä tanssia?\n\n-- Osaan.\n\n-- Se on hyvä se. -- Laittakaa hänelle pitkä hame; minä en kärsi enää\nnähdä häntä noin vaatteistaan ulos kasvaneena.\n\n\n\n\nHelena valmistuu ripille.\n\n\nHovijunkkari oli pitänyt suurta huolta aikasempien lastensa\nkasvatuksesta. Siinä asiassa ei saanut mitään laiminlyödä. Mutta kun\nseurauksena monipuolisen hienon kasvatuksen toimittamisesta kuitenkin\noli ollut lasten riitaantuminen hänen kanssaan ja kodin jättäminen, sai\nhän niistä puuhista kyllikseen. Helenan kasvattamisesta hän ei ollut\nenää pitänyt mitään huolta, ja jätti koko sen kysymyksen vaimonsa\nhuostaan.\n\nSiten tapahtui, että Helenaa ei ollenkaan lähetetty kaupunkiin kouluun,\nvaan toimitti äiti hänelle samallaisen kotikasvatuksen kuin oli itse\nomassa kodissaan saanut -- nimittäin kotiopettajien avulla.\n\nTämä kotiopetus, verraten tavalliseen koulukasvatukseen, tuli siinä\nkohden vaillinaiseksi, ettei hänelle hankittu mitään opetusta\nuskonnossa. Äiti omasta puolestaan tosin tahallaan jätti tämän asian\nsemmoiseksi. Hänen omassa kodissaan, kuten jo ylempänä mainittiin, ei\nuskontoon pantu merkitystä. Vanha kreivi ja kreivitär olivat\nkotimaassaan Ruotsissa olleet tunnetut viisaina ja hyvinä ihmisinä,\nmutta ihmisinä \"ilman jumalaa\", kuten sanotaan. Siinä kodissa vallitsi\nrajaton ajatusten vapaus. Arvoa annettiin ainoastaan kyvylle nähdä ja\npunnita omia vaikuttimia. Mutta usko yliluonnolliseen oli ikäänkuin\npannaan julistettu. Sentähden, kun hovijunkkari puolestaan ei ottanut\nvalvoakseen uskonnon asiaa kasvatuksessa, ei ainakaan hänen vaimonsa\npannut asiaa vireille.\n\nNäin Helena kasvoi 16-vuotiseksi tyttönäreeksi saamatta minkäänlaista\nuskonnon-opetusta sanan tavallisessa merkityksessä. Äiti kyllä usein\npuheli hänen kanssaan ja istutti häneen ehdottoman luottamuksen hyvään:\nmutta kun Helena tultuaan yhteyteen muun maailman kanssa tiedusteli\nhäneltä mitä se Jumala oikein on, josta aina puhuttiin, niin sanoi äiti\nvaan, että kaikki riippuu ihmisen ajatuksista ja tunteista, ja että\nihmiset pitäisi keskenään olla veljiä ja sisaria. Jumalan olennosta hän\nei sanonut mitään voitavan tietää, ja käski vaan aina ja joka paikassa\nomaatuntoa kuunnella.\n\nLuultavasti juuri senvuoksi, ettei mitään muuta opetusta ollut, sai\ntämä oppi omastatunnosta suuren merkityksen Helenan käsityksissä jo\npienestä pitäen.\n\n-- Eikö niin, Helena, _oikeastaan_ pitäisi rakastaa kaikkia ihmisiä? Ja\nkatsos nyt, juuri se, mikä sydämmessä sanoo, että _oikeastaan_ --, se\non Jumala. Se on se sama, joka välistä sanoo sinulle ja minulle:\n_oikeastaan_ me teimme väärin, vaikka verrattuina muihin ihmisiin\nnäyttäisi, ettei ollut mitään väärää.\n\nJa Helena niin ymmärsi tämän selityksen, että sen jälkeen he keskenään\nelämän tärkeimmissä käännekohdissa tulivat toimeen ainoastaan tuolla\npienellä \"se\" sanalla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta nyt kun Helena tuli rippikouluikään ilmaantui paljon kaikellaista\nuutta ja outoa hänen eteensä. Eräänäkin päivänä hän istui Muona-Maijan\nluona, ja sinne tuli lyhyt, hiukseton muonamies, Ekholm nimeltään, joka\ntoisinaan piti mökeissä hartaushetkiä ja pyhäkoulua. Tällä Ekholmilla\noli lempeät siniset silmät ja suu sangen usein mehellä. Erittäinkin\nautuaan näkönen hän oli kun oli ottanut ryyppyjä, jota hän toisinaan\nkyllä teki. Ja teki sitä suureksi osaksi vastustaakseen ei ainoastaan\nsanoilla vaan myöskin teoilla raittius-aatetta, jota piti pakanallisena\nja synnillisenä. Hän sanoi, ettei ihminen tule autuaaksi omasta\nansiostaan, teoistaan, vaan ainoastaan uskosta lunastukseen.\n\nSamaa mieltä oli eräs toinen, yksisilmäinen mies, joka niin ikään oli\nsangen usein ja myöskin tällä kertaa Muona-Maijan luona.\n\nHeidän puhellessa näistä kummallisista asioista, katsahti Ekholm\nviehkeästi hymyillen Helenaan. -- jota hän oli aina erikoisesti\nkunnioittanut ja rakastanut, -- ja sanoi:\n\n-- Tänä suvena menee vissiin fröökinäkin rippiskouluun, vai?\n\nTämä oli ensi kertaa, että he tämmöisistä asioista rupesivat puhumaan.\n\nHelenan vähän sykähti sydän, ja hän olisi mielellään Ekholmilta\ntarkkaan tiedustellut mitä se ripilläkäyminen oikein merkitsee. Mutta\nei hän kehdannut osottaa semmoista tietämättömyyttä, ja sentähden hän\nsanoi nauraen ja muka pilkaten Ekholmia:\n\n-- Sanokaas tee Ekholmi -- enhän minä tierä mikä se rippikoulu onkaan.\n\nHelena osasi ainoastaan murteellista etelä Suomen suomea, semmoista\nkuin kansa täällä hänen kotiseudullaan puhui.\n\nEkholm rupesi vastaamaan.\n\n-- Ai, ai, ei piräis nauraa, -- sanoi hän.\n\n-- Kas jos mee emme meitämme nöyryytä ja ota vastaan herramme ja\nvapahtajamme ruumista ja verta meirän synteimme anteeksisaamiseksi,\nniin kuinkas meitin käy siinä tulevaises elämäsä. Sillä juuri raskaast\nlepää synnin kuorma meirän hartioillamme täällä.\n\nEkholmin hartiat olivat todellakin hyvin painuksissa. Hänellä oli\nyhdeksän alaikäistä lasta, työnä oli suuren navetan siivoaminen ja\nsatalukuisen karjan ruokkiminen, mutta oma muona oli niukka.\n\nHelena kauhistui hänen lausettansa ruumiista ja verestä, ja katsahti\npuolustusta hakien Muona-Maijaan ja siihen yksisilmäiseen mieheen.\nMutta nämät, Helenan suureksi hämmästykseksi, eivät olleet\nmillänsäkään, päinvastoin näyttivät ikäänkuin hyväksyen Ekholmia.\n\nHelena kavahti seisovilleen.\n\n-- Mitä? -- Mitä Ekholm puhuu? -- Mitä ruumista ja verta? -- sanoi hän\nkiihkeästi, silmät pyöreinä.\n\n-- Herramme ja vapahtajamme ruumista ja verta, jonka hän on vuodattanut\nlunastukseksi meidän synteimme edestä.\n\nYksisilmäinen nyökkäsi hyväksyvästi päätä. Muona-Maija rupesi\nvälinpitämättömästi aukasemaan rintaansa kaksivuotiaalle tytölleen,\njonka oli ottanut syliinsä.\n\n-- Hyi, kuka se semmoista on sanonut!\n\n-- Se vanhurskas isä taivaassa, jonka edessä olemme kaikki kelvottomat.\nJa ellemme uskossa nauti lunastajamme ruumista ja verta, niin syömme ja\njuomme itsellemme iankaikkisen kadotuksen.\n\nTaas nyökkäsi yksisilmäinen päätä, ja Muona-Maija, painettuaan rintansa\nlapsen suuta vasten, huokasi:\n\n-- Juu, juu.\n\nHelena sanoi:\n\n-- Sen Ekholm vaan saa nähdä, että minä en ainakaan mene ripille, -- en\n_vaikka!_\n\nNyt kaikki kolme katsahtivat toisiinsa. Tämä puhe herätti heidän\nhuomionsa niinkuin outo kiljahdus keskellä tuttua virttä.\n\nJa tuli pitkä äänettömyys.\n\nMuona-Maijan mökissä oli ikkunalasit pienet ja niin viheriäiset, että\nmaailma näytti niiden läpi surullisen toivottomalta. Mutta se kuvasi\nHelenan suhdetta työväkeen yleensä. Niin kuin hän rakastikin oleskella\nMuona-Maijan luona, tuntui tämä himmeästi vihreä alakuloisuus aina\nseuraavan kaikkia muitakin hovin ulkotyöläisiä. Helena luuli, että se\nriippui yksistään juuri näistä pienistä ja viheliäisistä ikkunoista, ja\nheidän pimeistä asumuksistaan, joissa hän kuvaili työväen istuvan.\nOleskella Muona-Maijan viheliäisten lasien takana hän ei olisi\nollenkaan voinut, ellei olisi ajatellut että hän milloin tahansa\nsaattaa tulla jälleen valoon ja mennä takasin hovin väljiin ja\nkirkkaisiin huoneihin. Mutta nyt valahti koko tämä sama alakuloinen\ntoivottomuuden tunto aivan toiselle alalle: keskelle heidän hyvää,\nystävällistä suhdettansa. Ja siitä ei päässyt juoksemalla pois. Mitä\nenemmän ne puhuivat, sitä levottomammaksi tuli Helena.\n\nEkholm viritti taas keskustelun ja rupesi selittämään iankaikkista\nkadotusta.\n\nYksisilmäinen, -- hän oli ammatiltaan sahan vartesmanni, -- kertoi,\nettä paholainen oli viime aikoina ollut liikkeellä. Sanoivat nähdyn\nSunin riihessä.\n\nMuona-Maija kuunteli taas kuin tuttua nuottia.\n\n-- Pirua ei ole ollenkaan olemassakaan, -- sanoi Helena, kun Ekholm\nkeskeytti puheensa vetääkseen henkeä.\n\nEkholm hätkähti eikä jatkanut. Kaikki katkesi. Pitkän äänettömyyden\nperästä sanoi Ekholm hiljaisella ja hurskaalla äänellä:\n\n-- Eikös herramme ja opettajamme Martti Lutheerus sano pirun olevan?\n\nJa he panivat tietämättömän Helenan kysymyksillänsä niin lujalle, ettei\nhän enää osannut mitään sanoa. Hän tunsi pienenemistään pienenevänsä\nheidän edessänsä, he kasvamistaan kasvoivat. Heidän puheensa oli\nhänelle niinkuin yhä suureneva aalto, joka vihdoin vyöryi hänen\nylitsensä ja hän antautui valtoinaan sen alle.\n\nNiinkuin tukehduksista riuhtasihe Helena vihdoin irralleen mökistä ja\njuoksi äidin luo.\n\nÄiti suki tukkaansa suuren nurkkapeilin edessä.\n\n-- Mamma, mamma, mitä ne sanovat, että ripillä pitää syödä jotain\nruumista ja verta --?\n\nÄiti selitti, että kristinuskon mukaan ihminen joutuisi iankaikkiseen\nkadotukseen, ellei jumalan poika olisi astunut ihmisen muodossa maan\npäälle ja ristinpuussa vuodattanut vertansa heidän syntiensä\nsovitukseksi. Syöden ehtoollisella leipää ja viiniä tekee ihminen\nitsensä ikäänkuin osalliseksi tästä jumalanpojan lihasta ja verestä, --\nsanoi äiti.\n\nHelenan pysähtyi sydän epätietoisuuden jännityksestä.\n\n-- Uskotko sinä? -- kysyi hän hiljaa.\n\n-- No en minä ole sitä koskaan oikein ymmärtänyt. -- sanoi äiti\nselvitellen kammalla pitkien hiuksiensa päitä.\n\nJa Helenalta putosi kivi sydämmeltä.\n\n-- Uskooko pappa?\n\n-- En minä luule, -- naurahti äiti. -- Katsos se nyt on enemmän\nikäänkuin kansaa varten, -- sanoi hän kääntymättä peilistä ja molemmin\nkäsin kiertäen tukkaansa solmuun päälaelle.\n\nHelena ymmärsi hyvin, ettei tämä kysymys ollut sen tärkeämpi mammalle,\nsillä ei mammalla ollut mökeissä mitään tuttavuuksia, joiden suhteisiin\nse olisi koskenut.\n\n-- En minä vaan ikinä ripille mene -- sanoi Helena.\n\nÄiti oli saanut kampauksen valmiiksi, ja kääntyi Helenaan päin.\n\n-- Niin, Lelle, siitä asiasta kysy papan mieltä. Mitä hänkin sanoo.\n\nEikä tällöin katsonut silmiin, vaan omien sormiensa päitä.\n\nTähän se asia joksikin ajaksi jäi. Pappa oli tosin pari kertaa vielä\njälestäpäin maininnut ripille menemistä, mutta oli arvattavasti sen\nsitten unohtanut ja Helena ajatteli että kenties kaikki siihen\nraukeekin.\n\nAinakin Muona-Maijan luona hän kävi vielä vahvistamassa entistä\nsanaansa ettei mene ripille, ja niin se oli ikäänkuin päätetty asia\nhänen ja takapihalaisten välillä. Helena tahtoi heille näyttää, että he\nolivat väärässä, että mamma yksin oli oikeassa, ja että mitään\nsemmoista vihaista jumalaa ei ollut, vaan ainoastaan sydämmessä\nrakastavainen \"se\".\n\nMeni pari viikkoa.\n\nSilloin sanottiin Helenalle, että hovijunkkari käskee ylös puheillensa.\n\nSiinä oli jotakin pelottavaa ja Helena alkoi aavistaa mitä se oli.\n\n-- No, Lelle -- sanoi pappa, kun Helena pujahti sisälle -- nyt on sinun\nmeneminen rippikouluun, jo on aika, sinä olet 16 vuotta täyttänyt.\n\nHelenalla ei ollut aikaa ollut valmistua tähän muutakuin minkä nyt\nrappusia ylös juostessa oli ennättänyt arvata. \"En mene, en mene\" --\najatteli hän tahdissa sydämmen tykytyksen kanssa, noustessaan ylös\npapan luo.\n\nMutta papan edessä ollessa ei se sanominen tuntunut ollenkaan helpolta.\n\nPapan ääni ei ollut entinen epävarma, vaan oli tällä kertaa\npäättäväinen.\n\nHelenan nousi veri päähän, mutta hän sanoi kuitenkin:\n\n-- En minä pappa kulta saata ripille mennä, sillä enhän minä usko.\n\nHovijunkkari katsahti silmät pyöreinä tyttöön, ja pään nykäyksellä\nmittasi hänen pituutensa.\n\nHelena sen johdosta oikasi liian lyhyen tyttöhameensa ja katsoi taas\npappaan.\n\n-- Kuinka? -- sanoi hovijunkkari. -- Et suinkaan sinä voi olla ripille\nmenemättä. Etkö tiedä, ettet pääse edes naimisiin, ellet ole ripillä\nkäynyt?\n\n-- Mutta minä kun en usko --\n\n-- No, no, ei tässä maailmassa aina saa menetellä uskonsakaan mukaan!\n\n-- Jos eivät muut, niin kyllä minä ainakin menettelen, -- sanoi Helena.\n\nPappa suuttui.\n\n-- Sinä? Minä sanon sinulle, että niinkauan kuin olet minun luonani,\nmenettelet sinä niinkuin _minä_ määrään.\n\nNyt oli Helenalle aina sanottu, ettei pappaa mitenkään saa suututtaa,\nsillä hänellä on sydänvika, ja mielenliikutus voi ihan äkkiä tehdä\nlopun hänen elämästänsä. Se oli hyvin tunnettu asia koko hovin\nalueelle. Kun hovijunkkari sattui pahemmin sydämmistymään, tuli hän\nkohta kipeäksi. Hänen täytyi pitkän aikaa senjälkeen käydä\nkumarruksissa ja joskus hän joutui vuoteenkin omaksi.\n\n-- Mutta hyvä pappa, -- alkoi Helena, lukuunottamatta suuttumisen\nmahdollisuutta.\n\nSilloin hovijunkkari polkasi tavattomalla tarmolla jalkansa maahan.\nHänen kulmakarvansa vetäytyivät yhteen ja pahaa ennustaen pakeni veri\nkasvoista.\n\n-- Sinä menet ripille! -- sanoi hän hirvittävän ankarasti ja nopeasti.\n\nJa vähän ajan perästä ilmaantui punasia täpliä hänen poskilleen. Tämä\noli hänellä aina suuttumisen ja sairastumisen varma merkki. Ja kun\nHelena ne täplät näki, kalpeni hän vuorostaan. Hän juoksi isän luo,\npainautui häntä vastaan ja molemmin käsin hyväillen ja taputellen häntä\nposkille rupesi hätäisesti puhumaan:\n\n-- Pappa kulta, pappa kulta, menenhän minä, rakas pappa -- minä menen\n-- minä menen -- oma rakas kulta pappa --\n\nTämä oli jotakin perin outoa, sillä ei Helenan kotona koskaan hellyyden\ntunteita ilmaistu koskettamisella. Eikä hovijunkkari voinut ymmärtää,\nmistä Helena oli tämän saanut. Helenan säikähdys ja hänen pienten\nkäsiensä kosketus liikutti niin hovijunkkaria, että täplät kohta\nsulivat kasvojen yleiseen punaan, joka erittäinkin kiertyi silmien\nympärille. Silmät kostuivat ja papan oli nähtävästi vaikea sitä\npeittää.\n\nJa tapahtui ensi kerran se ihme, ettei hovijunkkari sairastunut\nkiivastumisensa jälkeen.\n\nJo silloin kuin Helena huomasi täplät, mutta vielä enemmän silloin kuin\nhän näki, ettei pappaa kohdannut tavallinen tauti, päätti hän\nsydämmessään, ettei enää sanallakaan vastusta pappaa tässä asiassa.\n\nMyöskin hän samassa hetkessä tunsi, ettei hän tästä lähin enää voi olla\nsuorissa suhteissa Ekholmin ja niiden kanssa.\n\nPapan vuoksi hän näytti iloselta ja semmoiselta niinkuin nyt olisi\nkaikki selvä. Mutta sydämmessään hän ensi hetkestä tunsi ikäänkuin\ntoisen puolen maailmastaan menneen rikki.\n\nViimeisen kerran hymähdettyään papalle hän hiljaa läksi ovelle, avasi\nsen ja meni ulos huoneesta.\n\nAjatelkoot Ekholmit mitä hyvänsä; ei hän mene ollenkaan sinne enää eikä\nkoskaan näyttäydy heille. Jääköön sikseen koko se viheriän lasin\ntakainen maailma.\n\nKuitenkin hän ajatuksissaan kulki tarhaan ja takapihalle, ja rupesi\nmenemään Muona-Maijan polkua myöten, mutta huomattuaan minne menee,\nkääntyi takasin ja kaikki näytti ikävältä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHelena ajoi pappilaan isän seurassa.\n\nAinoa mikä häntä lohdutti, oli se, että puheitten mukaan rovasti oli\nhyvin leikkisä, melkein niinkuin maallinen mies. Monasti oli Helena\nhuomannut, että herrat, kun olivat koolla, merkitsevästi naurahtelivat\npuhuessaan rovastista. Heillä oli jotakin salaperäistä tiedossa\nhänestä. Ellei rovasti olisi ollut nainut mies, olisi Helena epäillyt\nettä häntä pidetään kevytmielisenä naisasioissa, mutta rovasti oli\nnainut ja, kuten kerrottiin, jo nuorena. Pappilassa vietettiin vilkasta\nseura-elämää, ja kerran oli Helena hovin herrainkutsujaisissa\novenraosta tarkistaessaan nähnyt rovastin ikäänkuin kaiken ilon\nkeskuksena. Hän istui totilasi kädessä ja naurusuin torjui jotakin mitä\nhänestä sanottiin.\n\nHelena nyt toivoi, että rovasti ottaa hänetkin vastaan\ntältä leikkisältä kannalta ja sormien lomitse katsoo hänen\ntietämättömyyteensä.\n\nTultiin perille.\n\nEnsin jutteli pappa rovastin kanssa jonkun aikaa kahden kesken.\nArvattavasti hän siellä sisähuoneessa antoi rovastille viittauksia\nHelenan epäuskon johdosta. Sitten he tulivat takasin etuhuoneeseen,\njossa Helena odotteli; ja papan käydessä käsiksi palttooseensa tuli\nrovasti uudestaan tervehtimään Helenaa. Hän otti Helenan käden\nmolempien lämpimien käsiensä väliin, jutteli ja ihastellen katseli\nHelenaa päätänsä kallistellen. Eikä päästänyt Helenan kättä omistansa.\n\n-- Oo, mikä sievä pikku neiti minun luokseni tuleekaan, tämmöisen\nvanhan pöpön, mitä? Kyllähän me, kyllähän me toimeen tullaan, -- sanoi\nhän ikäänkuin vielä papan puheeseen. Näkyi selvästi, että pappa oli\nkertonut hänelle kaikki ja sanonut, ettei Helena usko.\n\n-- Kyllä, kyllä me toimeen tullaan, -- puhui rovasti vielä papan\nmentyäkin ja talutti Helenaa kädestä sisähuoneeseen.\n\n-- No, pikku neiti, istuhan tuohon noin, vanhaa ukkoa vastapäätä.\n\nEi rovasti ollut lainkaan niin vanhan näkönen kuin sen ikäiset ovat.\nHänen tukkansakin oli yhä sitkeän ruskea ilman ainoatakaan harmaata\nhivusta. Helena istuutui arasti. Hänen sydämmensä tykytti, sillä jos\nrovasti nyt ensimäiseksi kysyy, mitä jumala on, ei hän tiedä mitään\nvastata.\n\nMutta rovasti katseli selvästi semmoisella ihastuksella Helenaan, että\ntämä vähitellen rupesi voittamaan varmuutta.\n\n-- Katsoppas nyt minua, pikku neiti, katso oikein tarkkaan: mikä\nryppyinen vanha äijä! Tuossa otsassa näet syviä juovia, samoin silmäin\nluona, samoin poskissa. Hyhhyh, -- ajattelet sinä, kylläpä tuo on jo\nkauan elänyt. Ja niin olenkin, minä olen kuudenkymmenen ikäinen. Paljon\nvanhempi sinua, paljon kokeneempi, -- ja kuvaileppas nyt! olen\ntämmöinen vanha äijä ja kuitenkin: -- _minä uskon_.\n\nHelena punastui korvia myöten.\n\n-- Niin, niin, pikku neiti, minä uskon, ja uskon ihan lapsen tavalla,\nuskon jokaiseen Pyhän Raamatun sanaan, enkä luota ollenkaan järkeeni.\n\nHelena joutui yhä enemmän hämilleen. Hän työnsi jalkateräänsä eteenpäin\nja väänteli itseään nojatuolissa.\n\n-- Enhän minä, -- koetti hän sanoa.\n\n-- Niin, niin, kyllähän minä arvaan. Isältäsihän minä kuulin. Mutta\nkohta kun sinut näin, pikku neiti, ajattelin: jos tuolla tytöllä on\nsydän semmoinen kuin ulkomuoto, niin ei hätää, ei hätää silloin. Ja\nkuinka arvelet itse? Jollei ole, niin emmekö saa sitä yhdenlaiseksi? --\nNöyryyttä, tyttöseni, nöyryyttä on meille kaikille tarpeen. Mutta\nerittäinkin on nöyryys tämmöisten pienten tyttöjen kaunistus. Sinäkö\npikku käpyseni et uskoisi, mitä me vanhat äijät uskomme, semmoiset kuin\nsinun isäsi ja minä! Ei niin, et sinä oikein asiata ajatellut.\n\nHelena ei tiennyt mitä tehdä. Jokainen paikka hänen ruumiissaan oli\njännityksissä.\n\nTämmöisen puolileikkisän johdannon jälkeen alkoi ensi tunnilla\nvarsinainen opetus.\n\nRovasti teroitti mieleen, että tärkeintä oli ensin tuntea syntinsä,\nsillä ainoastaan se, joka syntinsä tuntee ja katumuksen ja parannuksen\ntoivolla kääntyy vanhurskaan puoleen, voi tulla lunastetuksi Vapahtajan\nverellä.\n\nHän kysyi siis ensiksi oliko Helena koskaan tuntenut mitään semmoista,\njota voisi sanoa \"synnin taakaksi\".\n\nHelena ajatteli päänsä ympäri, koetti hätäisesti yhteen ajatukseen\nkoota kaikki muistonsa. -- Ei löytänyt mitään semmoista, jota olisi\n\"synnintaakaksi\" voinut sanoa.\n\nVielä toisen ja kolmannen kerran hän koetti vyöryttää esille kaikki\nmitä sisästänsä tiesi. Ei tullut mitään.\n\nVaikeneminen alkoi käydä tuskastuttavaksi.\n\n-- On välttämätöntä, rakas lapsi, -- sanoi rovasti juhlallisesti, --\ntuntea suurta, kipeää tarvetta synnistä pääsemiseksi, -- ja jokaisen\nihmisen, oikein herätettynä, täytyy se tuntea. Hän on tunteva sen\n_kivuksi_; sillä muutoin ei lunastus ole hänelle suloinen lääke,\nniinkuin se on jokaiselle oleva.\n\nKun Helena ei vastannut, sanoi rovasti hetken mietittyänsä:\n\n-- Antaahan olla, -- jätetään tämä kysymys toistaiseksi ja katselkaamme\nensiksi, mitä Jumala laissansa käskee ja kieltää.\n\nRovasti alkoi nyt opettaa kymmentä käskyä koettaen jokaisesta erikseen\njohdattaa häntä synnin tuntoon.\n\nEnsimäisinä tunteina käytiin näin läpi ensimäiset viisi käskyä. Niistä\nei löydetty paljon syntejä Helenalle; tosin kyllä kaikellaista pientä,\nmutta ei mitään semmoista, joka olisi tehnyt välttämättömäksi\nverilunastusta. Ei hän ollut mitään erityisiä epäjumalia pitänyt, ei\njuuri myöskään turhaan lausunut Herran nimeä, ei ollut tehnyt työtä\nsunnuntaina, ei ollut muistaakseen myöskään loukannut isäänsä tai\näitiänsä, eikä ketään tappanut.\n\nKun seuraavalla kerralla oli tuleva esiin kuudes käsky, meni rovasti\nsen ohitse, arvattavasti tahtoen jättää sen viimeiseksi. Hän rupesi\npuhumaan sen sijaan seitsemännestä käskystä: \"ei sinun pidä\nvarastaman\", ja niistä muista käskyistä, jotka kieltävät himoitsemasta\nlähimmäisen omaisuutta. Helena tunsi kohta, että siitä nyt ei ainakaan\nsaada mitään oikeata syntiä hänelle. Sillä ei hän ollut milloinkaan\nvarastanut. Heillä oli pieni Rappe-niminen sylikoira, ja sekin osasi\nolla varastamatta. Myös kissan oli Helena itse opettanut kaikista\nsemmoisista tavoista. Kuinka hän siis itse olisi mitään semmoista\nvoinut tehdä.\n\nRovasti koetti kuitenkin monella tavalla johtaa häntä tämän synnin\ntuntoon ja Helena olisi rovastin tähden suoraan tahtonutkin löytää\nitsestään sitä mitä rovasti haki, mutta ei vaan keksinyt sopivaa\nesimerkkiä. Rovastin kysymyksiin hän yhtäkkiä muisti ja myönsi kerran\npuhuneensa vastoin totuutta papalle. Ja he molemmat ilostuivat että oli\nvihdoinkin jotain löytynyt.\n\n-- Ei pidä koskaan isälle eikä äidille puhua muuta kuin totta, -- sanoi\nrovasti lempeän nuhtelevalla äänellä. Hän koetti nyt päästä tätä tietä\nvielä pitemmälle.\n\n-- Sinä, rakas lapsi, olet onnellisessa asemassa. Kaikki mikä on sinun\nympärilläsi on myöskin sinun, eikä sinulta puutu mitään. Sinä et ole\noikean varastamisen kiusaukseen koskaan tullutkaan. -- Mutta sitä\nenemmän sinulta vaaditaan. Sinun asemassasi olevalle on pieninkin valhe\nvarastamista. --\n\nRovastin puhuessa Helena yhtäkkiä punastui korvia myöten. Häneen\nsävähti ajatus:\n\n\"Mitäpä jos rovasti aikoo ottaa puheeksi noiden vihaisten ja köyhäin\ntalonpoikain asian ja sanoo, että hovi tekee hirmuista vääryyttä\nheille, kun pitää vettä heidän niityillänsä!\" -- Yhtäkkiä Helena\nsanomattomasti häpesi ettei ollut ymmärtänyt kääntää tämän käskyn\nkärkeä itseensä. Sehän oli musertavin ja ankarin käsky kaikista, joka\nlapsuudesta saakka oli salaisena painajaisena hänessä asunut eikä\nkoskaan päästänyt siitä ajatuksesta, että -- kuten guvernantti oli\nsanonut -- \"rikkaat saavat kuoleman jälkeen elää vuorostansa\ntalonpoikina\".\n\n-- No, lapseni, -- sanoi rovasti: -- minä näen nyt, että sinun\ntunnollasi on jotain, josta sinun on vaikea puhua. En minä pyydä sinua\nsitä minulle tunnustamaan, mutta tee siinä asiassa välisi Jumalan\nkanssa selväksi. Tee se rohkeasti ja avomielisesti -- todellisen\nkatumuksen ja parannuksen mielessä, -- ja sinä olet tunteva sen\nlunastuksen ilon, josta olen puhunut ja jota paitsi ihminen ei voi\nelää.\n\nHelena huokasi. Ja silmät rypyssä hänen katseensa harhaili rauhattomana\nhuoneen nurkissa. Ei hän tiennyt kuinka sanoa ja selittää.\n\n-- Voinko auttaa sinua, rakas lapsi, -- sanoi rovasti hellän hiljaa.\n\nHelena alkoi vihdoin arasti esittää asiata:\n\n-- Minulla on tuttava, jonka nimi on Muona-Maija -- (Helenan suu meni\ntällöin noloon nauruun ja yhtäkkiä taas totistui).\n\n-- No niin? -- sanoi rovasti.\n\n-- Ja minä olen usein heillä. Ne ovat hyvin köyhiä. Ja Maija ja ne muut\novat monta kertaa puhuneet kuinka kovia töitä hovi heiltä vaatii, -- ei\nne ehdi mitään muuta kun aina vaan sitä työtä ja työtä --\n\nTietämättä miten jatkaa Helena pysähtyi.\n\n-- Rakas lapsi, mitä sinä sillä tahdot sanoa? -- kysyi rovasti\nlempeästi hymyillen.\n\nHelena sekaantui eikä itsekään enää ymmärtänyt mitä varten oli Maijan\nköyhyydestä ruvennut kertomaan.\n\n-- Ei ihminen vastaa toisista, -- sanoi rovasti. -- Jokainen ihminen\npysyköön siinä säädyssä ja siinä asemassa, mihin kohtalo on hänet\nasettanut. Kaikki on Jumalan armosta: rikkaus on Jumalan armosta, mutta\nmyöskin köyhyys on Jumalan armosta. Sillä voi tätä maailmaa, ellei\nsiinä köyhyyttäkin olisi. Kuinka ylpeiksi me muuttuisimmekaan, kuinka\nsuureksi paisuisikaan ihmiskopeutemme, ellei Jumala meitä köyhyydellä\nja puutteella joskus kurittaisi! Nöyryydellä on köyhyys ja puute\nvastaanotettava ja kannettava. Kaikki on meidän hyväksemme. Jos olemme\nrikkaat, kiittäkäämme Jumalaa; jos olemme köyhät, kiittäkäämme Jumalaa.\n-- Katso, -- jatkoi hän vielä, -- katso kukkasia kedolla. Niistä ovat\ntoiset kauniita, monivärisiä, hohtavia, -- toiset taas yksinkertaisia\nja värittömiä. Mutta kaikki ovat yhdenarvoiset Jumalan edessä ja\naurinko paistaa yhtä helakasti jokaisen päälle. Niin on ihmistenkin\nlaita. Toiset ovat rikkaita, suurilla luonnonlahjoilla varustettuja,\ntoiset taas köyhiä ja yksinkertaisia. Mutta ei ihmisetkään saa ylpeillä\neivätkä myös kadehtia toisiansa, vaan jokainen tyytyköön osaansa, --\npois semmoiset ajatukset, että me jotain muuttaa voisimme Jumalan\nkaikkivaltiaan määräämässä maailmanrakennuksessa --\n\nTässä kohden rovasti ikäänkuin vaipui ajatuksiinsa ja hymyilevät rypyt\nkatosivat silmäpielistä. Mutta hän heräsi ajatuksistaan ja huomattuaan\npoikenneensa alalle, joka ei hänestä oikeastaan kuulunut Helenaan,\nkeskeytti puheensa, ja taas hänen kasvonsa entiseen tapaan hymyilivät.\n\nHelena puolestaan myöskin kavahti uteliaasta kuuntelemisesta, veti\nauenneen suunsa tavalliseen asentoon ja pienensi suurenneet silmänsä.\n\nHuoahtaen pois jännityksen hän vastasi hymyilyllä rovastin hymyilyyn ja\nyhtäkkiä tunsi halua viehättää tuota vanhaa miestä.\n\nRovasti kyllä koetti pari kertaa muuttaa ilmettänsä totiseksi\njatkaessaan puhettaan varkauden synnistä, mutta ei oikein pysynyt\nyrityksessään, ja niin heillä molemmilla oli suut vinossa naurussa\ntämän käskyn loppuaikana. -- -- --\n\nSeuraavalle tunnille tullessaan Helena jo tiesi varmaan, että nyt ei\nenää päästä kuudennen käskyn ohitse. Tervehtiessään rovastia hän ei\nsentähden hymyillyt, vaan niiasi nöyrästi ja hurskaasti. Myöskin\nrovasti tervehti hiljaisemmalla äänellä ja oli totinen.\n\nHän alkoi ensin muistutella entisiä opetuksiaan ja lyhyesti vielä\nkertasi viisi ensimäistä käskyä.\n\nMutta sittepä se myöskin tuli se kuudes käsky.\n\nRovasti käännähti nojatuolissaan toiselle lanteelleen ja katsellen\nikkunaan päin ja paperiveitsellä naputellen huuliansa alkoi kautta\nrantain kierrellä esille.\n\nMutta jo ensimäisistä sanoista, kun hän rupesi puhumaan likasista\najatuksista, Helena ymmärsi, että nyt oli edessä hänen salaisin\nkysymyksensä. Helena yhtaikaa sekä kauhistui että ihastui.\nSelittääköhän rovasti nyt todellakin nämä asiat, nämä suuret, pimeät\narvoitukset. Jospa rippikoulu onkin sitä, että siinä saapi tietää juuri\n_nuo_ asiat, -- saapi tietää mitä tämä elämä oikein on. Silloin on\nrovasti hänen paras ystävänsä ja hän uskoo kaikki mitä hän on sanonut\nja sanoo.\n\nHetken aikaa Helena katsoi suurin silmin rovastiin ja odotti mihin päin\nhänen sanansa kääntyvät.\n\n-- No niin, pikku neiti, -- sanoi rovasti, -- sen minä vaan sanon\nsinulle, että jos sinun pikku sydämmesi kerran kiintyy johonkin\nystävään -- ja ehkä onkin jo kiintynyt, mitä? mitä? --\n\nRovasti hymyili veitikkamaisesti ja heristi pää kallella etusormeansa.\n\nHelena vavahti. Sana vielä, ja ollaan siinä kaikkein kauheimmassa, jota\nHelena sekä tahtoi tietää että kammosi.\n\n-- No, no, -- sanoi rovasti kun huomasi Helenan hämmennyksen -- olenhan\nminä isältäsi jo kuullutkin. -- Jos siis on ystävä, niin sitä parempi.\nSanon vaan sinulle, että muista tälle ystävällesi olla aina uskollinen.\nOta vastaan hänen hellyyttänsä ja hellittele häntä, kunhan vaan et\nkoskaan päästä ajatuksiisi ketään muuta -- --\n\nSekä pettymyksen että vapautuksen tunne yhtaikaa täyttivät Helenan\nsydämmen.\n\nKaikki mitä hän oli odottanut tästä kuudennesta käskystä, sitä ei\ntullutkaan. Hän kun oli epäillyt synniksi salaista mielikuvitustansa,\nettä Georg nyt taas tulee, ja he taas muka leikkisivät vanhaa\nleikkiänsä. -- Mutta jos se ei ollut syntiä, niin koko käskystä ei\nmitään synnin tapaistakaan hänelle voitu löytää. Ettäkö hän olisi\nvoinut ajatella olevansa suutelemisen suhteissa vielä jonkun muun kuin\nGeorgin kanssa! Koko se ajatus oli uusi ja outo hänelle eikä hän\nosannut kuvailla, että jostakin sellaisesta edes voitiin katkismuksessa\npuhua. Vai olisiko todella niin kuin mamma oli sanonut, että katkismus\noli jotakin vierasta, alempaa ihmissäätyä varten kirjoitettu. --\n\nTämän jälkeen ei Helena enää mitään odottanut. Hän voitti kaiken\npunastuksensa ja asettui takasin siihen entiseen väliin rovastin\nkanssa, jossa hän viattomasti nosteli kulmakarvoja ja leikki sievää\ntyttöhupakkoa.\n\nTunti tunnilta oli Helena saanut yhä selvempää valtaa rovastiin tuolta\npuolelta. Lopuksi ei rovasti lainkaan enää osannut puhua asioista\nkääntämättä silmiään pois Helenasta, ja taas kun katseli Helenaan, niin\nei voinut puhua asioista vaan oli niissä toisissa nauramisen väleissä.\nHän katseli kaikkia mikä Helenassa oli, käsiä ja jalkateriäkin.\n\nJa merkillistä! Erään kerran kun Helena katsahti häneen, täytyi\nsäpsähtää. Se ei ollut rovasti. Se oli joku ikäänkuin nuorempi, kalpea\nmies, otsa pitkissä rypyissä, onnettomuus silmissä, jotka hirvittävällä\npelolla kehottivat johonkin kauheaan pahaan. Helenan sydän kouristui ja\nhän ehdottomasti vetäytyi tuolissaan taaksepäin. Mutta silloin rovasti\nyhtäkkiä taas muuttui entiseksi, rypyt silisivät, silmät sammuivat ja\nhyväntahtoisuuden viivat säteilivät niinkuin ennen silmänpäistä\nohimoille hänen hymyillessään. Hitaasti hän vaan hieroi kädellään\nedestakasin otsaansa, ja sitten pani hetkeksi kätensä ristiin\nrinnalleen ja ummisti silmänsä.\n\nEntisellä herttaisella tavalla hän taas alkoi puhua:\n\n-- Minä näen, -- sanoi hän -- että sinun pikku sydämmesi on yhtä puhdas\nja viaton kuin sinun ulkonäkösi, jonka Jumala on sinulle lahjoittanut,\nSumma kaikesta mitä olen opettanut on tämä; me olemme synnilliset\nVanhurskaan edessä, olemme synnissä sekä siinneet että syntyneet ja\nkaikkena elinaikanamme synnillistä elämää pitäneet. Emme myös olisi\nkelvolliset hänen eteensä astumaan, ellei meillä olisi Häntä, joka on\nverellänsä lunastanut meitä meidän synneistämme -- --\n\nHelena uskoi vahvasti, että oli erehtynyt näyssänsä. Se oli herttainen,\nhyvä, rakas rovasti.\n\nKahden viikon kuluttua, kun he olivat läpikäyneet katkismuksen ja\nkaikki uskonkappaleet selittäneet ja oppineet, sanoi rovasti:\n\n-- Nyt minä näen, että sinä olet valmis Herran Pyhälle Ehtoolliselle ja\nme voimme tähän lopettaa.\n\nPuuttui ainoastaan päätössanat.\n\nRovastiin näytti tulevan juhlallinen liikutuksen ja hellyyden tunnelma.\nHän otti molemmin käsin Helenan kädestä.\n\n-- Lapsi, -- alkoi hän, mutta liikutukselta ei voinut mitään sanoa.\n\nAsema tuntui kömpelöltä. Helena ujosteli ja väänteli itseänsä\nnojatuolissa.\n\nPitkän ajan kuluttua sai rovasti sanotuksi:\n\n-- Paljon olen minä Pyhälle Ehtoolliselle lapsia valmistanut ja monesta\nolen minä lyhyen tuttavuuden jälestä jälleen eronnut. Mutta ero ei ole\nvielä koskaan minulle niin sydämmelle käynyt. Sinua, lapsi, olen minä\noppinut rakastamaan -- rakastamaan.\n\nHelena ei voinut ymmärtää mistä syystä rovasti oli ruvennut häntä niin\nrakastamaan. Hän häpesi, ettei ollut itse puolestaan huomannut ruveta\nrovastia rakastamaan, vaikka tämä oli vanha ja niin hyvä mies. Ja\nsentähden hän kiemurteli eikä voinut katsoa silmiin, kun rovasti niin\nkauan piteli hänen kättänsä.\n\n\n\n\nKadetti.\n\n\nVähää ennen kuin Helenan piti päästä pyhälle ehtoolliselle tulivat\nGeorgin vanhemmat ja Georg. Taas jo kaukaa huomattiin heidän tulonsa.\nMaantiellä ensin nähtiin tupruava pölypilvi, sitten erottuivat hevoset\nja pyörät ja kaksi kuskilla-istujata. Oli tietysti päätetty antaa tulla\ntäyttä karkua. Ne sikäläiset ne olivat aina ilosia ja jotain kujeita\nniillä aina oli mielessä. Hetkeksi vaunut ja hevoset katosivat käänteen\ntaa. Mutta kun ne taas tulivat esiin, ei kestänyt kuin minuutti niin ne\njo tulla huristi portaiden eteen. Hevoset korskuivat ja olivat\nvalkoisessa vaahdossa.\n\nGeorg, solakka kadetti hyppäsi ensimäisenä kuskin istuimelta ja auttoi\nvanhempansa vaunuista. Helenan vanhemmat tulivat pihalle vastaan ja kun\nkoko seura sitten ensi tervehdysten jälkeen kääntyi mennäksensä\nsisälle, katsahti Georg kohta ylös ikkunoihin ja näki Helenan, joka\nkatseli ikkunasta juuri portaiden yläpuolelta.\n\nHelena näki hänen nostetut tummat kulmakarvansa ja korvien luona\nitsepäisesti kihertyvän mustan lyhyen tukan, näki nuo kauniit kasvot,\njotka olivat samalla sekä tavattoman tutut että entisistä nyt ihan\nvieraantuneet. Helenan sykähti koko olento. Hetkessä tuntui, että\ntuossa tulee juuri se, jonka pitikin, ja vielä paljon enemmän, -- tulee\nse, mitä ei Helena ollut osannut odottaakaan. Ja hän rupesi\nhuiskuttamaan nenäliinaa ja punastui omaa iloansa ja sitä ajatusta,\nettä tuonko kauniin kadetin kanssa he siis ennen leikkivät häitä ja\nsuutelivat toisiansa pimeässä vaatekammiossa!\n\nKun he kaikki tulivat sisälle, oli Helenan vaikea malttaa ensin\nasianomaisesti tervehtiä vanhempia, niin teki mieli juosta suoraan\nGeorgin luo ja vetää häntä hihasta ja pyörähyttää ympäri, Mutta kun\nHelena, päästyään tavanmukaisista tervehdyssanoista, kääntyi\nvallattomasti Georgiin päin, olikin tällä jo samallaiset aikaihmisen\ntavat kuin muilla. Entisen tuttavuuden sijaan hän tervehtiessään teki\nuseita harppauksia vetäen jalkansa yhteen ja kopsahutteli kantapäät\ntoisiansa vasten, sekä katseli rohkeasti ja omituisen tottuneesti\nhymyillen Helenan silmiin, ja pudistaessaan Helenan kättä sanoi\nkohteliaita tervehdyssanoja.\n\n\"Kuinka hyvin hän on kasvatettu!\" -- ajatteli Helena itsekseen vähän\nharmitellen.\n\nGeorg oli todellakin kokonaan toinen verraten entiseen. Tuo ensi\ntervehdyksen omituinen silmiin hymyilevä ylimielisyys ei ollutkaan\nmitään satunnaista, vaan oli nyt aina hänen kasvoissansa, ja oli\nnähtävästi hänen uusi valttinsa. Ainakin Helena ensi hetkestä joutui\nsen johdosta allekynsin ja Georgilla oli kaikki valta. Se meni niin\npitkälle, että Helena aivan kuin mikäkin alaikäinen tapasi itsensä\nujostelemasta Georgia, eikä millään voinut kohota tasalle.\n\nKoettihan Helena ruveta puhumaan myös niistä entisistä heidän\nvälisistään asioista.\n\nKerran iltakävelyllä pitkin rauhaista maantietä he sattuivat\njättäytymään muista jäljelle. Ja kulkiessa erään suuren, punasen ladon\nohitse, jonka päätyseinä oli maantielle päin, Helena sanoi:\n\n-- Georg, kuinka sinusta tuo lato katsoo?\n\n-- Katsoo? Mitä sinä tarkoitat? -- kysyi Georg.\n\n-- Eikö näin? -- Ja Helena nosti silmäkulmansa onnettomiksi ylöspäin --\nvalmiina nauruun purskahtamaan.\n\nHeillä oli ennen muinoin ollut tapana huvikseen arvostella jokaista\nrakennusta. Jokaisessa rakennuksessa oli heistä oma erikoinen\nluonteensa, joka ilmaantui erittäinkin katon suhteessa päätyseinään. Ja\nhe keksivät, että tämän erikoisen luonteen saattoi paraiten kuvata\nkasvojen ilmeellä, silmäkulmien asennoilla. Tämä keksintö huvitti heitä\nsilloin suuresti. He kehittymistään kehittyivät taidossansa ja\nkäsittivät toistensa vähimmätkin tarkotukset. Ja hupia lisäsi vielä se,\nettei yksikään muu elävä sielu heitä siinä asiassa enää käsittänyt.\n\nNyt sitävastoin, kun Helena koetti virittää eloon sitä puolta, ei Georg\nollut sitä muistavinaan. Hän käänsi kohta puheen toisaalle ja Helenan\ntäytyi punastua, että muka osotti olevansa yhä siinä entisessä\nlapsellisuudessa.\n\nMerkillisintä kaikesta oli vielä se, että Georg -- niin vieraalta ja\nujostuttavalta kuin tuntuikin -- oli kuitenkin Helenasta omituisen\nviehättävä ja hallitsi häntä siltäkin kannalta kokonaan.\n\nKauan kulki Helena ja mietti tätä asiaa. Häntä sekä harmitti että\nnauratti. Harmitti se, ettei hän voinut olla punastumatta, vaikka Georg\npuhui leikkiä ja ylemmyyden hymyllä sanoi häntä pikku linnuksensa, --\nja nauratti, kun hän ajatteli että oikeastaan ei mikään estänyt häntä\npuristamasta Georgin päätä syliinsä, kun tämä tapansa mukaan lähestyi\nja uhkasi muka suuteloilla, otaksuen varmaksi ettei Helena kumminkaan\nsemmoiseen suostu ja tietysti lyö häntä poskelle.\n\nKohta Georgin tultua hoviin alkoi tuo entinen suhde, että heitä\npidettiin kihlattuina toisilleen. Kaikki katsoivat heihin niinkuin\npariin: ihastuksesta hymyilevät silmät ensin kävivät Georgissa, sitten\nheti lensivät myöskin Helenaan, tai montakin kertaa edestakasin,\nikäänkuin verratakseen kumpi heistä oli kauniimpi, tai vielä parempi\njos saattoivat katsoa yhtaikaa molempiin. Mammakin oli niin ihastunut\nGeorgiin, että alituiseen häntä katseli.\n\nHelena päätti nyt sangen tärkeäksi saada tietää oliko hän yhtä kaunis\nkuin Georg.\n\nOlihan ihan selvä, että jos Helena olisi ollut kaunotar Georgin\nrinnalla, niin ei varmaankaan olisi ollut niinkään ratkaistua, että\nGeorg ja hän kuuluvat toisilleen. Mutta nyt näyttivät kaikki pitävän\nsitä itsestään selvänä. Oli muka suuri kunnia Helenalle, että hän oli\n\"aijottu Georgille\".\n\nKun vaan tietäisi kuinka tulla edes yhtäkin kauniiksi kuin Georg, ellei\nvoikaan tulla häntä kauniimmaksi!\n\nIllalla maatapannessa Helena katseli kauan aikaa peiliin päästäkseen\nsiitä asiasta selville. Monella tavalla hän koetti: pani tukan ylös\nsolmuun, hajotti sen, jätti suortuvia ohimoihin. Ja kyllä toisinaan\nrupesikin näyttämään niin sievältä, ettei olisi malttanut katsomasta\nheretä. Mutta ei siihen varmuutta saanut. Ehkä vaan omasta mielestä\nniin näytti -- kauan katselemisen vuoksi.\n\nAamulla Helena sanoi nuhtelevasti mammalle, että milloin hän sitten\noikeastaan saa sen pitkän hameen, josta on niin kauan puhetta ollut.\n\nMamma katsahti häneen uteliaasti.\n\n-- Sinä saat pitkän hameen huomenna, -- sanoi hän.\n\nJa aivan oikein. Huomispäivänä, kun Helenan oli ajaminen pappilaan\nviimeiselle yhteiselle opetussaarnalle ennen rippiä, puetti äiti\nompelijattaren avulla hänet uudenlaiseen, aikaihmisten pukuun. Kun\nsitten entisen letin sijaan tukkakin oli nyt ensikerran ylös päälaelle\nsolmittava, tuli pukuhuoneeseen lisäksi Georgin äiti, ja he tekivät\nkaikki kolme parastansa Helenaa laitellessa. Erittäin innoissaan oli\nGeorgin äiti. Hän huudahteli ihastuksesta, laittoi jotakin tukkaan,\neteni, keikutteli päätä puolelta toiselle, taas lähestyi, taas eteni,\n-- ja taas huudahteli. Kaikille heille oli uteliasta nähdä Helenaa\nneitinä ja aivan odottamattomia kauneuden piirteitä he hänessä\nhavaitsivat.\n\nVälttämättä olisi Georgin äiti tahtonut olla läsnä, kun hänen Georginsa\nnyt näkee Helenan näin hurmaavana.\n\nMutta ei käynyt niin.\n\nHelena lähetettiin jotakin hakemaan, ja kun hän jo oli takasin tulossa,\nvälihuoneessa, poksahti Georg toisesta ovesta vastaan.\n\nEnsin Georg pysähtyi yhtäkkiä ja hänen silmänsä pyöristyivät niinkuin\nsäikähdyksestä. Sitten hän teki yrityksen naurahtaa, mutta suu ei\nkääntynyt ja veri tulvahti hänen kasvoihinsa pannen ne hehkuvan\npunasiksi. Ei hän saanut sanaa suustansa.\n\nHelena huomasi tämän vaikutuksen ja häntä huvitti nähdä kuinka kokonaan\ntoinen Georg yhtäkkiä oli hänen edessään. Kaikki se uusi kadettirohkeus\nyhdessä silmänräpäyksessä pyyhkäytyi pois ja hän muistutti jälleen sitä\nsilloista Georgia, joka päästeli hätähuutoja pikku Ponin selästä.\nHelena näki selvästi kuinka ankaria ponnistuksia Georg teki saadakseen\nsuunsa luonnolliseen asentoon ja valloittaakseen takasin\nkadettiryhtinsä. Mutta se ei hänelle onnistunut. Hän yhä punastui,\ntuijotti Helenaan, painoi silmänsä alas ja taas tuijotti.\n\nHelena ei silloin voinutkaan ylläpitää vastahankittua neidillistä\naikaihmisyyttänsä. Häntä nauratti ja ilo pulpahteli sydämmessä. Hän\njuoksi tyttömäisesti ovelle ja ovenraosta katsoi taaksensa.\n\n-- Ähä, ähä! -- pani hän Georgille ja katosi voitonriemuisena.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta Georgiin tuli siitä lähtein uusi muutos. Helena tahtoi sitä sanoa\n\"tuijottamisen aikakaudeksi\" eikä ollenkaan sitä suosinut. Kaikki\nylemmyyden hymy oli poissa ja Helena olisi voinut kääntää hänet\nsormensa ympäri niinkuin rievun. Koko valta oli siirtynyt Helenan\nkäsiin. Georg vaan tuijotti, oli punanen ja totinen, ja hakemalla haki\ntilaisuuksia palvellakseen Helenaa neulan ja nenäliinan nostoilla,\ntuolin tarjoomisella ja muilla semmoisilla. Kaikki rupesivat sanomaan,\nettä Georg oli hulluuteen asti rakastunut Helenaan.\n\n\n\n\nRipillä.\n\n\nVaikka Helena olikin yksinänsä rippikoulun käynyt, oli samaan aikaan\nsuuri parvi paikkakunnan talonpoikaista nuorisoa rovastin edessä\nyhteisesti valmistunut ripille.\n\nHelena ja nämä tapasivat toisensa vasta kirkossa, kun kokoonnuttiin\nrippisaarnaa kuulemaan.\n\nKirkko oli Helenan tähden köynnöksillä koristettu. Se oli papan\nkäskystä. Vallan Helenan tietämättä olivat nuo tuntemattomat\nrippikoululaiset valmistaneet hänelle tämän yllätyksen. Ja nyt ne\nujostelivat häntä niin että peräytyivät kuin lammaslauma yhteen kokoon\nkirkon keskikäytävällä, kun Helena tuli heitä kiittämään.\n\nHän oli edeltäpäin jo ajatellut miten hän kirkkomäellä ilosena ja\nvapaasti tulee heidän luoksensa, ottaa heitä käsistä, pyöräyttää jonkun\nleikillä ympäri ja antautuu toveriksi heidän joukkoonsa, kaulatuksin\ntyttöjen kanssa. Hän kuvaili niitä semmoisina kuin olivat pelloilla ja\ntanhuvilla harmaissa ja tomuisissa vaatteissa.\n\nMutta tulikin jotain ihan toista. Kun hän heidät näki, nolostui hän ja\npunehtui, ja aijotun, luonnollisen ja ilosen naurun sijaan suu vaan\nmeni viistoon. Mutta ujoutta peittää hän ei voinut muuten kuin\njäykistyen ylpeäksi hovin fröökinäksi. Hän koetti kätellä likinnä\nolevia, mutta se tuli kaikki niinkuin hän olisi ollut jokin prinsessa,\njoka armosta ojentaa yhdelle ja toiselle kätensä. He puristuivat\nkokoon, ja ainoastaan ne, jotka eivät ehtineet toisten selkäin taa,\nantoivat hänelle arasti kättä.\n\nVoimatta ylläpitää ylpeän hovineidin henkeä Helena vihdoin kääntyi\nerään tytön puoleen, jonka tunsi lähemmin, sillä se oli joskus\npalvellut heillä kyökkipiian apulaisena.\n\n-- Mari, kuules, miksi ne ovat ihan kuin vihaset minulle? -- kysyi\nHelena suoraan.\n\nMari ensin tyypertyi ja rupesi välttelemään, mutta vihdoin sanoi:\n\n-- Ei ne fröökinälle, -- mutta fröökinän papalle.\n\n-- Niin, niin, -- sanoi Helena, ajatellen että kysymys on taas\nniityistä. Mutta hänen kummastuksensa oli suuri, kun Marin puheesta\nkävi ilmi, että syy todella oli ihan toinen.\n\nHovijunkkari oli estänyt yhden pojista -- niin sanotun Souvari-Heikin\n-- pääsemästä ripille samalla kertaa hänen tyttärensä Helenan kanssa.\nMuut rippikoululaiset olivat rovastilta vaatineet Heikin puolesta,\nmutta ei ollut mikään auttanut. Rovasti ei ruvennut tekemään vastoin\nHelenan papan tahtoa.\n\n-- Mutta miksi pappa olisi estänyt? -- kysyi Helena puoleksi kummastuen\npuoleksi nauraen, kun tiesi varmaan että tässä täytyi olla jokin\nerehdys.\n\nMari katsahti häneen pitkään ja sanoi venyttäen:\n\n-- Sitä en minä tiedä.\n\nVielä tuli ilmi Marin kautta, että Souvari-Heikki oli ollut kerran\nkonttorissa -- raha-apujako lie ollut pyytämässä, -- ja silloin oli\nhovijunkkari ajanut hänet ulos ja tullut itse sairaaksi pelkästä\nkiukustumisesta.\n\nMari ei osannut peittää ylenkatseellista värettä äänessään.\n\nMarinko tapa kertoa tätä asiaa vai itsekö se, mitä hän kertoi,\nvavahutti Helenaa? Hän tuli levottomaksi ja jokin paha tunne tahtoi\nruveta kalvamaan. Ei hän itse ymmärtänyt siihen syytä ja tahtoi\nniinpian kuin mahdollista päästä toiseen mielentilaan.\n\n\"Tietysti se on kaikki vaan noita niittyasioita!\" ajatteli hän ja\nasettui ajatuksissaan papan puolelle ja alkoi kylmästi arvostella\nrippikumppaneitaan.\n\nKaikki he olivat juhlapuvuissa. Usealla pojalla oli kömpelösti istuvat\nkaulukset, jotka tekivät heidän ruskottuneet kasvonsa vieläkin\nruskeammiksi. Tytöt olivat mustissa vaatteissa; joku oli viheriäisessä\nja joku ihan valkosessa, niinkuin Helena. Kaikilla heillä oli valkoset\nvaatehansikkaat, nähtävästi ostettuina tukussa, sillä ne olivat\nenimmille liian suuret ja sentähden nekin vielä lisäsivät yleistä\nsanomatonta kömpelyyttä.\n\nVihdoin alkoivat urut hiljaa soida ja se helpotti heti.\n\n\"Tämäpäs nyt jotakin on!\" -- ajatteli Helena huoahtaen painon\nsydämmeltään: -- \"minä olen ylhäinen hovin Helena! Ihmiset on niinkuin\nkukat...\"\n\nUrkujen soidessa asettuivat rippilapset etummaiseen penkkiriviin.\n\nHelena istui lähinnä käytävää, alkaen hänestä istuivat muut.\n\nSiunatut urut ja niiden taivaallinen ääni! Kaikki tuo pahan tunteen\nalku on kuin pois puhallettu. Kaikki on helppoa, iloista, liikuttavaa,\nrakastettavaa -- --\n\nRovasti näyttäytyy alttarilla.\n\nHelena katsoo häntä suurella uteliaisuudella. Sillä juuri äskettäin on\nHelena saanut kuulla mitä omituisimpia puheita hänestä.\n\nSe on mahdotonta! Niin nöyränä, niin kokonaan uppouneena hurskaaseen\ntoimitukseensa hän liikkuu ja katsoo. Ettäkö tuo mies, kuten\nkerrottiin, tekisi tuontuostakin epäillyttäviä matkoja Pietariin\nelääkseen siellä uskottomuudessa vaimolleen! Se ei voi koskaan olla\nniin.\n\nTai olkoon, olkoon vaan totta. Mutta Helenapa antaa ajatuksissaan\nanteeksi hänelle. Mitä kaikki tuo paha merkitsisi noiden urkujen\nihanassa soitossa! Kaikki ovat niitä samoja puheita kuulleet ja\nkuitenkin ovat kaikki niinkuin rovasti olisi pyhä mies. Eivät he anna\nhänelle anteeksi, vaan panettelevat häntä kun tulevat kirkosta. Mutta\nHelena antaa anteeksi. Hyi sentään, ettei ihminen voi olla\najattelematta mitä hän ei tahtoisi ajatella! \"Ei sinun pidä\ntuomitseman!\" Juuri niin! Anteeksi kaikki! Pois kaikki pahat ajatukset!\nRakas, rakas rovasti!\n\nSiunatut urut! Soikaa aina, lakkaamatta! Painakaa sydämmeen ikuisiksi\ntämä vapaa anteeksi antava mieliala!\n\nEi ole mikään konsti elää onnellisena ja ilosena, kun vaan tietää\nelämän salaisuuden: aina ja joka paikassa antaa anteeksi!\n\nHän näkee pitkän rivin polvia ja valkosia hansikkaita niiden päällä ja\nnäkee oman hienon silkkihameensa ja kukkaset rinnallaan ja sylissään --\nja kaikki katsoo häneen ja kaikki koko kirkossa elää hänelle!\n\nEi hän ole vielä koskaan ollut niin onnellinen.\n\nPitkin keskikäytävää astuvat Georgin vanhemmat, molemmilla posket\npunasen hohtavina ja juhlallisen huolestuneina. Outo on heitä nähdä\nilman naurun ja leikin ilmettä heidän kasvoillansa.\n\nHeidän jäljessänsä tulee Georg, valkoset äärettömän puhtaat\nsäämiskähansikkaat käsissä ja uuden uutukaisessa, poimuttomassa\nkadettipuvussa. Hän on juhlallisen kalpea, kasvoissa jonkinlainen\n\"tottuneen\" ilme. Ei voi niissä nähdä vivahdustakaan muuta kuin että\nse, mikä nyt oli tuleva, oli juuri sitä mitä pitikin. Kaikki kääntyvät\nhäntä katsomaan ja supatus käy läpi kirkon: tuo on hovin neidin\nsulhanen! Hän on kaunis -- niin tavattoman kaunis ja miehekäs?\n\nTänä päivänä on kaikki toisin kuin todellisuudessa. Tuossa tulevat\nkeskikäytävää myöten pappa ja mamma -- _käsikynkässä!_\n\nVoi mikä sopusointuinen näky! Ja köynnökset ja seppeleet valkosilla\nseinillä ja vaatteiden hiljainen kahina ja urut valmistelevilla\njuoksutuksillansa sanovat, että se on kaikki tosi! Kaikki on suuressa\nsopusoinnussa, valmistunut johonkin suureen ja tärkeään! Tässä ei muuta\npuutu kuin että hän itse nöyrtyy, lankeaa kasvoillensa rukoukseen ja,\nuskoen siihen mihin kaikki muut, polvistuu alttarin eteen. Miksi ei hän\nsitä tee? Onko hän niin ylpeä? hävettääkö häntä nöyrtyä ihmisten\nnähden? Ihan varmaan -- hän kyllä ymmärsi -- hänen oli onnentunnelmansa\nsiitä vaan kasvava.\n\nEi, ei, sitä hän ei sentään koskaan tee. Viimeisiin asti hän tahtoo\ntaistella liikutusta vastaan!\n\nMutta hänen päätöksestään huolimatta, kun urut hiljaisista\njuoksutuksistansa yhtäkkiä remahtivat kirkkoa paisuttavaan fortissimoon\nja kansa yhteen ääneen alkoi virren, silloin valtasi Helenan\nvastustamaton tunteiden tulva. Voimatta enää pidättää hän itkuun\npurskahtaen painoi päänsä penkkiä vasten käsien varaan.\n\nTuskin hän kuitenkin oli tämän liikkeen tehnyt kuin ei itkusta sentään\ntullutkaan mitään, vaan se itsestään katkesi ja hän yhtäkkiä pääsi koko\ntuosta taikatunnelmastaan. Kaikki meni erille, selvisi entiselleen.\nAinoastaan pään asento jäi semmoisekseen penkkiin kiinni. \"Ei ole\nmitään syytä tulla liikutetuksi, sillä ei ole mitään tapahtunut eikä\nmitään ole odotettavissakaan, -- ei yhtään mitään!\" ajatteli hän. Hän\nihmetteli miten hän nyt nostaa päätänsä. Niskassa ja korvissa tuntui\nettä koko kirkko häntä katselee, kun hän siinä ihan yksin, muiden\nveisatessa, muka hartautta harjoittaa.\n\nErittäinkin hävetti Georgin tähden.\n\nTietysti se nyt voitollisena ajattelee, että Helena rukoilee anteeksi\nsyntejänsä ja siis sittenkin \"uskoo\". He olivat puhuneet niistä\nasioista hiukan. Helena oli ruvennut kertomaan vastustuksestansa\nrippiasiassa, mutta Georg oli siihen isällisen paheksivasti pudistanut\npäätänsä. \"Se on lapsellista\" -- oli hän sanonut. He olivat vähän\nriitaantuneet, ja Helena oli suoraan selittänyt ainoastaan papan tähden\nsuostuneensa. Johon Georg vaan kohautti olkapäitänsä.\n\nVeri töytäsi Helenan kasvoihin. Häpeissään hän vihdoin nosti päänsä,\nniisti nenänsä ja ensimäiseksi vilkasi sinnepäin missä omaiset\nistuivat. Aivan oikein: Georg tosin ehti kääntyä pois katsomasta\nHelenaan, mutta hänen silmänsä oli vielä viistossa sinne päin ja koko\nryhti osotti hänen ajattelevan että Helena oli käyttäytynyt hyvästi ja\ntehnyt mitä moisissa tilaisuuksissa pitääkin tehdä. Helena päätti\njotenkin selittää hänelle tämän seikan.\n\nJumalanpalveluksen aikana Helena jälleen ankarasti taisteli liikutusta\nvastaan. Hän ei tosin paljon kuunnellut saarnan sisällystä, mutta\nrovastin juhlallinen ääni ja yksityiset lauseet Herrasta Zebaotista,\njotka panivat koko kirkon kajahtelemaan, ja erittäin se, että hän aina\nvaan näki syrjästä itsensä nuorten ikäistensä rivissä, -- se tuon\ntuostakin vavahutteli Helenaa ja oli saamaisillaan tunteiden valtaan.\nAinoastaan siten, että hän pakotti itsensä ajattelemaan kaikellaisia\npikkuseikkoja: \"täti Amalie lupasi lahjoittaa minulle koko Chopinin\" --\n\"illalla mennään kaikki soutelemaan\" -- saattoi hän pysyä erillä\nliikutuksesta. Mutta erillä hänen piti olla. Se oli niin äärettömän,\näärettömän tärkeätä. Tärkeätä mamman vuoksi ja ennen kaikkea Georgin\nvuoksi, sillä koko hänen suhteensa Georgiin muuten tulee vääräksi.\n\nEnsin hän pelkäsi sitä hetkeä, jolloin polvistutaan alttarin ympärille.\nVastoin hänen luuloansa ei silloin kuitenkaan ollut mitään taistelua.\nKun hän näki itsensä polvistuneiden puolikehässä, tuli yhtäkkiä hänen\nmieleensä sellainen hullunkurinen kuva, että he kaikki, jotka siinä\nolivat alttarin ympärillä, olivat muka lampaita. Ja häntä rupesi\nnaurattamaan olla yksi niistä. Nauratti ja vähän hävetti olla yksi\nniistä, jotka täydessä uskossa odottivat vuoroansa ihan kuin kiltit\nlapset, joita syötetään lusikalla. Ja kun piti vielä päälliseksi olla\npolvillansa, matalampana kuin ne, jotka seisten syöttivät!\n\nNäiden liikutuksen vallasta vapauttavien tunteiden ohella Helena näki\nrovastin jo valmistuvan ehtoollisen jakoon. Yhä lyhyemmäksi kävi aika,\njolloin hän vielä voisi \"uskon nöyrtymyksessä ja kyyneliä vuodattaen\nvastaanottaa ehtoollisen\" ja välttää \"tuomiota\". Eivät hänen\nyrityksensä tehdä asemaansa naurunalaiseksi auttaneet häntä, vaan vielä\nviime hetkessä tuli kammottava ajatus:\n\n\"Mitäpä jos tässä todellakin jotain suurta ja tärkeätä tapahtuu! Jospa\njotain suurta ja sanomatointa paraikaa vyöryy ohitseni, ja minä en\nsiitä mitään tiedä! Kuinka on mahdollista, että kaikki muut jotakin\nodottavat, ovat valmistuneet johonkin suureen ja tärkeään, mutta\nolisivat kaikki erhetyksissä ja minä yksin, joka en mitään odota, minä\nyksin koko kirkossa olisin oikeassa!\"\n\nHelena kokosi nopeasti ajatuksensa, mutta niiden keskellä ei ollut muu\nkuin \"Se\", rauhallisena, sanatonna, käskemättä mihinkään: päinvastoin,\njos \"sen\" mukaan menetteli, niin jätti nämä kaikki juhlallisuudet\nja väenpaljoudet ja kulki jollekin yksinäiselle viheriälle\npellonpientareelle tai lepikön läpi avonaiselle aholle, missä horsma\nnuokkuu ja vinha etelätuuli, korvissa huhuten, puhaltaa kasvoja vasten.\n\n\"Niin se on\" -- ajatteli Helena: -- \"ei tässä tapahdu yhtään mitään.\nKaikki mikä tulee, sen teen vaan papan tähden, mutta mikä hyvänsä\n_vastaisuudessa_ tulee eteeni ja riippuu _minusta_, siinä en enää\nkoskaan anna perään. Kyllä niitä tilaisuuksia vielä tulee!\" -- ajatteli\nhän, eikä voinut olla tällöin ajattelematta papillisia vihkiäisiä siinä\ntapauksessa että he menisivät Georgin kanssa naimisiin.\n\n\"En mene koskaan vihille, tuli mitä tuli!\" -- päätti hän uhkamielin ja\nvoitokkaasti sykkivin sydämmin.\n\nSamassa oli rovasti jo hänen edessään. Se asetti kätensä hänen\npäälaelleen ja pisti jotain hänen suuhunsa.\n\nEi hän koko tapauksesta tuntenut muuta kuin että tuo \"jotain\" tarttui\nhänen kitalakeensa eikä millään tahtonut siitä irtautua, ja että toinen\njäljessä tuleva pappi tarjosi viinin niin huonosti, ettei se tullut\nmaljan reunaan asti eikä joutunut hänen suuhunsa.\n\nJa niin, kun he toimituksen suoritettua kaikki nousivat polviltansa\nalttarin edestä, tuli Helena ottaneeksi sen palankin suustaan\nnenäliinaansa ja kirkosta lähdettyä karisti kenenkään huomaamatta\nmäelle.\n\nSillä hän oli isältänsä perinyt suuren määrän itsepäisyyttä.\n\n\n\n\nKihlaus.\n\n\nSamana kesänä, mutta myöhään syksyllä tuli Georg oltuaan leirissä\nPietarin lähellä takasin hoviin.\n\nJa nyt hänellä oli yllään kaunis tummaverkainen ruumiin mukaan istuva\nupseeripuku, miekka, ja hopean hohtavat nappirivit.\n\nKaikki olivat ihastuksissaan.\n\nMutta Georg oli ensi hetkestä saakka vähän levoton niinkuin jonkun\ntärkeän tehtävän tai sanottavan edellä. Usein he supattelivat\nvanhempien kanssa, Ja Helenasta tuntui niinkuin heillä kaikilla olisi\njokin salainen yllätys hänelle valmistumassa.\n\nOikeastaan tämä ei ollut mitään muuta kuin virallisen kosimisen\nvalmistuksia.\n\nTietysti Georg, -- joka oli niin hyvin kasvatettu, -- ei pitänyt\n_comme-il-faut'na_ kosia ennenkuin oli upseeriksi päässyt. Joka\npaikassa hän oli sama. Kaikki asiat, ihan kaikki, olivat hänellä\nsääntöihin luokitetut ja järjestetyt, niinkuin hän ne oli vanhemmiltaan\nperinyt ja kadettikoulussa omistanut. Kun hän sanoi: \"kaikki ihmiset\nniin tekevät\", oli se hänestä korkeinta, melkein pyhää, ja jos sitä\nvastaan jotain väitti, tuli hänen silmänsä suuriksi ja peljästyneiksi,\nikäänkuin olisi seisottu hirmuvaaran edessä. Ellei hän olisi tällöin\nollut niin \"nätti\", olisi Helena harmista pakahtunut.\n\nKosiminen oli Georgille sangen vaikeata. Kaikki tuo kadettirohkeus,\njolla hän yhteen aikaan koetti pelailla, eli tottumus muka hienolla\nkevytmielisyydellä kohdella tietämättömiä tyttöjä -- sekin oli\noikeastaan ollut vaan mitä _muut_ kadetit tekivät ja minkä Georg oli\nheiltä oppinut. Se sopi, koska se oli tapana. Hän ei mennyt koskaan yli\nrajan, eikä edes uneksinutkaan mahdolliseksi mennä mitenkään pitemmälle\n-- niin ettei olisi joskuskaan malttanut tarkoin hillitä tunteitansa --\nniin että olisi esimerkiksi vahingossakaan suudellut ennen virallista\nkosimista, tai niin. Kun tuo kosiminen sitten tuli kysymykseen, oli se\nGeorgille niin vaikea tehtävä, että hän kokonaan kadotti kaiken\nryhtinsä. Hän muistutti Helenalle taas sitä suurta tappiota\nurhoollisuuden näytteessä, minkä oli kärsinyt muinoin vallattoman ponin\nselässä. Ja Helenaa nauratti.\n\nIhmeellistä, ihmeellistä! -- ajatteli Helena. Mitä kummaa se\nvalmistelee ja aikoo. Ja mikä ihmeen taikasana häneltä puuttuu, jota\nhän ei tiedä tai ei uskalla sanoa. Tietysti hän luulee, että täytyy\njotakin sanoa jollakin erityisellä tavalla, kun kosii, -- niinkuin\nromaaneissa tai muuten comme il faut, niinkuin hän tietää olevan\ntapana. Eikä raukka häveliäisyydestä saa sanotuksi. Ja he kun ovat niin\ntuttuja keskenään! Ja niin, niin rakastavat toisiansa ja ovat niin\nlähellä toisiansa, ettei mitään pitäisi olla välillä! Ihmeellistä.\n\nLopulta rupesi asia tulemaan ihan hassuksi. He olivat parhaita tuttuja\nkeskenään ja kuitenkin oli Georg kuin ummikko vieras, teki kumarruksia,\npunastui, häpesi punastumistaan, perääntyi, vetääntyi yksinäisyyteen,\nkärsi, taas hyökkäsi esiin, mutta ei vaan saanut suustansa tuota\ntaikasanaa ja ilman sitä hän ei tiennyt mitään muuta Helenalle sanoa.\nMutta tämä hassutus ei lainkaan antanut hänelle sitä käsitystä että\nkoko tuo sanominen saattoi olla turhaa, vaan ei hän hetkeksikään\nnäyttänyt luopuvan siitä uskosta, että täytyy jollakin erikoisella\ntavalla sanoa, kuten tapa vaatii, ja että ilman sitä ei koko heidän\naijotusta avioliitostaan voi tulla yhtään mitään.\n\nHelenaa ei ainoastaan naurattanut, mutta välistä vähän harmitti. Siinä\nGeorgin itsepäisyydessä piili samalla jotain hienoa, selittämätöntä\nylpeyttä, -- oliko se nyt sukuylpeyttä vai tunto että hän kantaa\nkaartin luutnantin uniformua vai ehkä se että hän miehenä on Helenaa\nylempänä, -- jokin semmoinen se vaan oli. Mitäpä se nyt olisi tehnyt\njos olisi joskus erehtynyt eikä voinut niin ankarasti hillitä\ntunteitaan. Silloinhan he olisivat molemmat nöyrtyneinä antaneet\ntoisilleen anteeksi ja tasaisina iki ystävinä tehneet ikiliiton\nkeskenänsä. Eipä ilman, että juuri tämä olisi tuntunut Helenasta\nsuurelta onnelta.\n\nMutta niin ei käynyt.\n\nKun Georg kosi, oli hän nähtävästi pannut niin koko huomionsa siihen\nmitä oli sanottava, ettei hän sillä hetkellä ollenkaan ollut _niissä_\ntunteissa. Hän tuli sillä kertaa Helenan eteen erikoisesti siistittynä.\nHiukan hänen kaunis päänsä tutisi hetken tärkeyden vuoksi eikä hän\nnähtävästi rohjennut avata kohta suutaan pelosta että ääni olisi\nvavahtanut. Sitten otti molemmin käsin tuolin takaa selustimesta ja\nikäänkuin kumarsi.\n\nEi ikinä Georg ollut näyttänyt niin vieraalta. Kun Helena huomasi että\nGeorgin pää tutisee, tuli hänen Georgia niin sääli, että olisi hinnalla\nmillä hyvänsä vapauttanut tästä turhanpäiväisestä piinasta. Mutta Georg\nlateli nyt esiin nuo kauan haudotut sanansa.\n\n-- Helena, -- sanoi hän silmät juhlallisen pyöreinä ja uskollisesti\nräpyttäen luomiansa: -- sinä olet jo varmaan huomannut tunteeni sinua\nkohtaan. No niin, minä olen nyt tullut kysymään onko minulla -- (tässä\noli hänellä nähtävästi ollut aikomus tehdä joku pitempi mietitty mutka\nsyrjään, mutta jostakin syystä hän muutti aikeensa ja sanoi lyhyemmin:)\n-- ta-tahdotko sinä tulla minun vaimokseni.\n\n-- Fyi, fyi, fyi, -- ajatteli Helena. -- kuinka tyhmästi! _vaimokseni!_\n-- ja kääntyi poispäin ja punastui eikä tiennyt mitä nyt pitää vastata.\n\nÄänettömyys rupesi tulemaan pitkäksi.\n\n-- Georg! -- kuiskasi hän nopeasti: -- enhän minä tiedä kuinka tässä\npitää vastata? sano sinä, noh!\n\nSilloin Georg keventyen huokasi pois jännityksensä ja ikäänkuin\nsaavutti yhtäkkiä entisen hymyilevän varmuutensa.\n\n-- Vastaa ainoastaan rakastatko sinä minua? Tämän sanan \"rakastatko\"\nkuultuaan Helena heltyi ja silmät kyyneleissä nauraen sanoi:\n\n-- Mutta senhän sinä tiedät, Georg!\n\nJa Georg onnellisena, aivan niinkuin ei muka olisi sitä ennen\naavistanutkaan ja niinkuin jotakin tavattoman erinomaista olisi juuri\nnyt tapahtunut, tuli ihan Helenan viereen, otti häntä kädestä ja sanoi:\n\n-- Siis olemme nyt _kihloissa!_ -- ja ikäänkuin odotti vielä tähänkin\njotain vastausta.\n\nHelena ei ymmärtänyt miksi se olisi ollut niin erikoista että he nyt\nolivat _kihloissa_, ja oli epätietoisena vaiti, jonka tähden Georg itse\nvahvisti sanansa:\n\n-- Niin, me olemme siis nyt kihloissa! -- sanoi hän ikäänkuin, että\nsiitä nyt riippuu kaikki se mikä sitten on seuraava.\n\nJa hän aikoi kietoa kätensä Helenan kaulaan, mutta keskeytti itsensä ja\nsanoi onnellisena:\n\n-- Ei, nyt menemme ensin sinun isäsi ja äitisi luo. Tule!\n\nHän piteli Helenaa kädestä ja ovessa katsahtaen Helenan pukuun ja\npysähtyen sanoi:\n\n-- Minun mielestäni, -- panisit pois esiliinan.\n\nHelena heitti hätimmiten esiliinan yltään ja niin mentiin ensin ylös\npapan puolelle.\n\n\"Mitä ihmeitä se aikoo nyt tehdä?\" ajatteli Helena, kun Georg ennen\npapan ovelle koputtamista järjesteli pukuansa.\n\nHe astuivat sisään erillään, pitämättä toistensa käsistä.\n\nPappa katsahti heihin työpöytänsä äärestä rillain yli, sanoi hiljaa ja\nlempeästi: \"jaha, vai niin!\" Ja rupesi kohta panemaan rilloja kokoon\nnenältään liivintaskuun ja nousi seisaalleen.\n\nHelena oli kuvaillut että pappa hämmästyy yhtä paljon kuin hänkin\nGeorgin omituista käytöstä, mutta niin ei ollut. Päinvastoin pappa otti\nasian kohta samalta juhlalliselta kannalta kuin Georg ja näytti aivan\nniinkuin tämäkin valmistuvan ikäänkuin johonkin tapoihin kuuluvaan\ntärkeään ja tunnettuun toimitukseen.\n\nEnnenkuin he saivat mitään sanotuksi tulivat molemmat, sekä pappa että\nGeorg yhtäkkiä hyvin liikutetuiksi, ja kun pappa huomasi että Georgin\noli sen johdosta mahdoton puhua, sanoi hän liikutuksesta vapisevalla\näänellä:\n\n-- Minä arvaan -- rakkaat lapset -- arvaan.\n\nJa yhä katkonaisemmin hän jatkoi:\n\n-- Minua ilahuttaa tämä tapaus, -- rakkaat lapseni -- minä annan --\nminä annan teille s --\n\nEi voinut sanoa.\n\n-- Minä annan teille s -- s --\n\nVasta pysähdyttyään ja pitemmän aikaa voimia koottuaan hän sai sen\nsanan vihdoin itkien suustansa:\n\n-- siunaukseni.\n\nSen sanottuaan pappa syleili Georgia ja sitten myöskin Helenaa, otti\nhänen ja Georgin käsistä ja yhdisti ne.\n\nSitten pappa teki äkillisen käänteen ja muutti kaikki iloksi, pyyhkäsi\nliikutuksen pois ja käski tulemaan alas muille ilmoittamaan, joka oli\ntarpeetonta, sillä moni palvelijoista oli huomannut Georgin ja Helenan\nnousun yläkertaan.\n\nNyt he kulkivat Georgin kanssa papan seuraamina käsi kädessä\nyläkerrasta alakertaan. Joka paikassa missä oli palvelijoita\npysähtyivät nämä, tirkistelivät ovista, rupesivat loistamaan,\npäivittelivät ja rientelivät toisilleen ilmoittamassa. Koko talo alkoi\nsamassa kihistä ja elää. Ikkunan ohi mennessä jo näkyi kuinka Manda\njuoksee valttarin puolelle ja kuinka valttarin emännöitsijä lyö kätensä\nyhteen. Toisesta ikkunasta vilkaistessa näkyi puutarhuri tulevan nurkan\ntakaa ja suu auki kuuntelevan mitä hänelle jostain muualta sanottiin.\n\nAlakerran vastaanottohuoneessa istuivat Georgin vanhemmat ja mamma.\nKaikesta päättäen he olivat tietäneet ennenkuin Helena siitä mikä\ntapahtuman piti ja nyt vaan odottivat heitä alas.\n\nMamma ensin tuli Helenan luo ja vähän nolona koettaen nauraa sanoi suu\nvinossa vaan oman tavallisensa: no? -- eikä osannut mitään muuta\nlisätä, ja väistyi Georgin vanhempien tieltä, jotka heti upottivat\nHelenan ranskalaisiin lauseihinsa ja syleilyihin.\n\nSen jälkeen Georg Helenan ollenkaan aavistamatta suutelee häntä\nkaikkien nähden. Georg! Joka äsken vielä ei olisi punastumatta\nuskaltanut hänen kättänsä koskettaa. Mutta jokin eriskummallinen muutos\non Georgissa taas tapahtunut: hän on sulava, vapaa käytöksessään, hän\nhymyilee rohkeasti Helenan silmiin ja suutelee häntä kerran toisensa\nperästä ihmisistä huolimatta.\n\n\"Onko tuo nyt todellakin Georg?\" -- ajattelee Helena ihmetellen ja\ntuntuu ihankuin pitäisi ruveta häntä vierastamaan. Sehän on taas tuo\nsama vieras ja ujostuttava, ylemmyyttänsä tunteva Georg, -- se, jonka\nedessä Helena kerran kadotti valtansa ja jonka valta niin oudosti\nviehätti häntä.\n\nSillä aikaa on joka paikassa alkanut hyörinä ja pyörinä.\n\nIlmaantuu että kaikki oli todellakin edeltäpäin tiettyä ja\nsuunniteltua. Sillä nyt avattiin ovet ruokasaliin ja siellä näkyi\njuhlapöytä sampanjapulloineen.\n\nAamiaisten jälkeen seurasi kohta muita juhlallisuuksia.\n\nPaljon oli Helena nimipäiviä viettänyt, mutta ei koskaan vielä tuntenut\nsemmoista huippua nimipäiväisyyden juhlahumusta, kuin mikä nyt pääsi\nvauhtiin.\n\nVaikka aikomus oli alkujaan ollut että kihlaus ilmoitettaisiin\nainoastaan lähimmälle kotiväelle, levisi tieto joka paikkaan tehtaille,\neikä mikään voinut enää pidättää kemujen tulvaa. Kohta oli kaikki\nvalmiina, liput, köynnökset, kukat, onnentoivotukset, tehtaiden\ntorvisoittokunta, hurraahuudot, juhlatulitukset illalla. Koko hovi\nnäytti elävän yksistään heitä kahta varten. Ja he kaksi olivat kuin\nkaksi yhteen kasvanutta köynnöstä koko päivän yhdessä. Georg pysyi yhtä\nvapaana ja samaten vieraiden nähden suuteli Helenaa niinkuin se olisi\nollut maailman luonnollisin asia, saattoi myös pidellä toisella\nkädellään vyötäisistä ja taputteli tuon tuostakin hellästi -- yhä\ntuolla hienolla ylemmyydellä. Tämä kaikki oli juuri niinkuin Georg oli\nheidän pieninä leikkiessään sanonut, että kun on kihloissa, niin pitää\nolla näin. Helenaa ensin kovasti hävetti ja ujostutti, mutta kun\nkaikkien silmistä näkyi ettei kukaan tahtonut olla huomaavinaan heitä\neikä ainakaan kukaan ihmetellyt, niin tottui Helena siihen yhdessä\npäivässä, niin ettei se illemmalla enää tuntunut hänestä milleen\noudolle, päinvastoin hänestä se oli tavallaan hauskaa, ja hän itsekin\nrupesi matkien nojautumaan Georgiin, niinkuin oli usein nähnyt Georgin\nvanhempien keskenään tekevän.\n\nMutta eivät he koko juhla-aikana suuren ihmispaljouden tähden\nhetkeksikään tavanneet toisiansa kahden kesken.\n\nEnnenkuin myöhempänä illalla.\n\nPaperitehtaan konttoristit olivat tilaisuutta varten toimittaneet\nkaupungista raketteja ja alkoivat niitä hämärän tultua singahutella\npimeälle taivaalle. Ensi paukahduksen kuultuaan kiirehtivät kaikki\npuutarhan aukealle tai balkongeille, ja silloin jäivät Georg ja Helena\nruokasaliin kahden kesken.\n\nHe olivat koko päivän olleet toistensa seurassa ja puhuneet keskenään\nainoastaan semmoisia puheita, joita muiden kuunnellessa puhutaan. Nyt\nkun he ensi kerran olivat kahden kesken, tuntui Helenasta perin\noudolle, ikäänkuin he eivät olisi tienneet mitä sanoa toisilleen.\n\nNiin monta kertaa kuin he olivatkin suudelleet toisiansa kaikkien\nläsnäollessa, nyt kahdenkesken ollessa ei olisi mitenkään kehdannut\nsitä tehdä. Siinä asiassa heidän välillään oli tällä hetkellä suuri\nmahdottomuuden juopa.\n\nGeorg seisoi toisella puolen pöytää, ja näkyi selvästi, että hänen oli\nvaikea keksiä syy minkä nojalla tulla samalle puolelle, kun ei löytänyt\nmitään sanottavaa.\n\nJa ilman sanottavaa se juuri tuntuikin mahdottomalta.\n\n-- Eikö mekin mennä? -- sanoi Georg vihdoin ja rupesi tulemaan\nikäänkuin hakeakseen Helenaa.\n\n-- Mennään, mennään, -- sanoi Helena ja rupesi menemään ovelle\niloissaan siitä että Georgin ujoudessa näki ikäänkuin vilahduksen\nentisestä rakkaasta Georgista.\n\nVaikka Helena kiiruhti, ennätti Georg yhtaikaa ovelle, ja heidän piti\nnyt kulkea pimeän huoneen läpi.\n\nSilloin Helena huomasi, että se olikin vaan Georgin keksimä keino miten\npäästä hänen luokseen tarvitsematta mitään sanoa. Kohta kun hän otti\novessa Helenan kädestä, tunsi Helena että häneen kosketti se uusi,\nvieras ja viehättävä Georg, se, joka oli kosinut häntä ja piti nyt\nkieltämättömänä oikeutenansa suudella häntä. Aivan oikein. Hän pitää\nHelenan kädestä; hän hidastuttaa kulkuansa kunnes kokonaan pysäyttää\nHelenan ja sanaakaan sanomatta rupeaa kuumasti suutelemaan häntä.\n\nHelena vavahtaa koko olennossaan.\n\nKuinka toista tämä on kuin nuo päiväiset hellyydenosotukset! Voi kuinka\nsydän syttyy palamaan!\n\nTarmottomasti hän koettaa irtautua, mutta oikeastaan hän antautuu --\nantautuu -- antautuu. Hän on kokonaan Georgin vallassa, sen kauniin,\nuuden, voimakkaan, ujostuttavan -- --\n\nRaketit räiskyvät ja pamahtelevat ulkona mustansinisessä pimeydessä,\nvärilyhtyjen levoton loimu tuntuu sisälle asti, se leikkii pimeän\nvälihuoneen katossa ja seinillä --\n\nSamassa joku balkongilla olevista huutaa heitä sinne.\n\n-- Tule, sanoi Georg päästäen Helenan, ja kohta hän osaa olla niinkuin\nei mitään olisi tapahtunut. Me tulemme, me tulemme -- vastaa Georg\nilosella ja luonnollisella äänellä sinne balkongille päin.\n\nHelenan sydämmessä kaikki hyökynä lainehtii. Hän saa tuskalla tunteensa\ntaipumaan näkymättömiksi ja hän ei uskalla puhua pelosta että hänen\näänensä pettää. Ja kun he tulivat esille, oli Helenasta niinkuin hän\nolisi revitty irti semmoisesta mikä ei koskaan enää voi palata. Tuntui\nniin kummalliselta. Tuntui että pitäisi oikeastaan iloita, mutta sydän\nsitä suri ja itki.\n\nVielä kummallisempaa on, että tuolla seisoo Georg muiden keskellä eikä\nole millänsäkään. Hän nauraa ja hänen valkoset kauniit hampaansa\nloistavat lyhtyjen punaisessa hämärässä ja hopeaiset napit kiiltävät\ntummalla upseerin veralla. Eikö hän ollenkaan välitä siitä, että he\nkutsuttiin pois?\n\nVai ajatteleeko hän, että \"tuo\" tuolla pimeässä huoneessa voi vielä\nuudistua!\n\nJa kun tämä ajatus tuli Helenaan, sykähti hänen sydämmensä valtavasti\nniinkuin mahdottoman ihanan rikoksen edellä --\n\nRovasti itse sanoi, että ainoastaan ei saa suudella _muita_. -- Tämäkö\non olla kihloissa?\n\nNiinkö, niinkö siis Georg todella ajattelee ja siksikö hän voi olla\nnoin ilonen?\n\nJa taas sydän samaten kuohahtaa ja paisuu. Se pelottaa, se\nkauhistuttaa, se tekee kipeätä. Mutta ihanasti menee mieli tainnuksiin\nja unohtaa kaikki -- kaikki --\n\nJa pian, vielä samana iltana, Helena tuli vakuutetuksi, että niin,\njuuri niin Georg ajatteli.\n\nTämä oli heidän kihlauksensa.\n\n\n\n\nHelena tulee täysikäiseksi.\n\n\nTalveksi nuori luutnantti Georg matkusti pataljoonaansa pääkaupunkiin\nja kävi ainoastaan vapaa-aikoinansa, joskus sunnuntaisinkin hovissa.\n\nHänen vanhempansa, joiden ainoa lapsi hän oli, rupesivat heti\nkihlauksen jälkeen puuhaamaan maakartanonsa myymistä. Heidän\naikomuksensa oli asettua ulkomaille ja he tahtoivat näin vapauttaa\nsuuren pääoman sijoittaakseen sen Georgin hyväksi tuottaviin\narvopapereihin, sittenkuin hän menee Helenan kanssa naimisiin. Siihen\ntosin laskettiin lyhyimmäksi ajaksi kolme vuotta. Mutta heti kihlauksen\njälkeen alettiin kuitenkin kaikki asiat suurimmista pienimpiin\njärjestää silmällä pitäen Georgin ja Helenan naimisiin menoa. Ja\njokainen tämmöinen suuri tapaus, kuten nyt tämä maakartanon myynti,\nteki ikäänkuin yhä enemmän peruuttamattomaksi tuon jo ennestäänkin niin\nmoninaisesti päätetyn ja vahvistetun kihlauksen. Aivan kuin raskaat\nlinnan portit olisivat yksi toisensa perästä sulkeutuneet ja\ntahallisella pamahduksella sanoneet: _nyt_ ei tästä ainakaan enää\npalata!\n\nGeorgiin ei tämä tietysti yhtään niin vaikuttanut. Sillä sehän oli\nkaikki niinkuin piti olla. Mutta Helenalle haarautui toisinaan\nkihlauksen yleisestä onnen tunnelmasta erilleen yksi sellainen vapaa\nvesa, joka ei olisi tahtonut tunnustaa mitään semmoista _päätettyä_\ntässä kihlauksen asiassa, jota olisi saanut sinetillä lukita. Ei hän\nsitä uskaltanut sanoihin pukea, tuskin itsellensä tunnustaa; mutta mitä\ntaajemmin linnan portit pamahtelivat sitä selvemmin ja selvemmin se\nvesa haarautui erille ja sitä tuntuvammin se rupesi tekemään hänelle\nsurua.\n\nJoulun jälkeen, kun Georg juuri oli matkustanut taas hovista ja täällä\ntuli kaikki jälleen hiljaiseksi ja yksinäiseksi, koetti Helena ensi\nkerran äidillensä purkaa mitä sydämmelle oli kerääntynyt.\n\nHe tekivät silloin maatapanoa.\n\n-- Sinä olet viime aikoina toisinaan vähän alakuloinen, lapsi? -- sanoi\näiti nojatuolista, missä hän aina ennen levollemenoa istui.\n\n-- Olenko minä? -- sanoi Helena kummastuen ja meni hetkeksi itseensä.\nSitten katsoi äitiin ja sanoi arasti:\n\n-- Yksi asia on niin kummallinen.\n\n-- Mikä asia?\n\n-- Tai se on oikeastaan kauheatakin.\n\n-- Mikä niin?\n\n-- Se vaan, että joskus minä ihan kuin kammoon koko sitä Georgin ja\nminun välistä asiaa.\n\n-- Lapsi rukka, -- sanoi mamma kysyvästi ja huolestuneesti tullen\nHelenan luokse, ja aikoi panna kätensä hänen kaulansa ympäri.\n\nMutta Helena hiljaa esti mamman kättä.\n\n-- Kyllä minä rakastan häntä, -- kiiruhti hän selittämään, -- mutta\njokin minua painaa ja rasittaa, -- ei niin hänessä, mutta koko siinä\nasiassa. Vai olenkohan minä vaan niin paha ihminen.\n\n-- Sano suoraan, lapsi, mitä se on?\n\n-- Mamma, minä pelkään että sanomisesta tulee vaan varmemmaksi, että se\non niin. En sanoisi muille kuin sinulle, -- ja ehkä se ei olekaan niin.\nKatsos, Georg hän on niin varma kaikesta ja hän tietysti luulee, että\nmeidän avioliittomme tulee onnelliseksi, -- että me tulemme olemaan\njokseenkin niinkuin hänen vanhempansa. Mutta minä en voi olla\nepäilemättä. Minusta monta kertaa näyttää ihan päinvastoin. Sillä --\nsiinä on niin kummallinen asia. Tiedätkö, mamma, meillä ei ole mitään,\nei yhtään mitään puhumista toisillemme.\n\n-- Se tahtoo sanoa, sinä pelkäät, että teidän avioliittonne tulee\njokseenkin niinkuin _sinun_ vanhempiesi?\n\n-- Ah, mamma, -- sanoi Helena silmiensä kyyneltyessä, -- sitähän,\nsitähän minä pelkään. Hänellä kun on ihan toiset ajatukset kaikesta.\nHän ajattelee vaan niitä upseeriasioitansa, ja tiedätkö, hän myöskin\n\"uskoo\". Tai hänelle on niin vähäpätöistä jos me olomme eri mieltä\nniissä asioissa. Ei meillä ole mitään, ei mitään yhteistä keskenämme!\n\n-- Lapsi, lapsi, minä sanon sinulle: kun menette naimisiin, tulee kyllä\nyhteistä.\n\n-- Mutta, mamma, eikö ensin pidä olla yhteistä ja sitten vasta\nnaimisiin?\n\nÄiti mietti jonkun aikaa.\n\n-- Sitä en minä luule. Minä luulen että ensin on tuo luonnollinen\nvetovoima sukupuolien välillä. Se yhdistää usein ihmisiä, jotka ovat\nperin, perin vieraita toisilleen -- usein eri säätyluokista, usein myös\neri kansallisuuksistakin. Semmoinen on kerran elämä. Se yhdistää\nvieraita ihmisiä, joilla ei ole mitään yhteistä, mutta avioliitto\nsitten antaa heille yhteistä.\n\nNyt Helena huomasi, että mamma puhuu itsestänsä, ja samassa Helenan\nhuomio siirtyi oman sydämmen asioista mamman olentoon.\n\nIlmi valveilla, poskipäät palavina Helena teki sen kysymyksen, joka oli\nhänen sydämmellään lapsuudesta saakka jokapäivä ollut:\n\n-- Sano. mamma, miksi te papan kanssa ette koskaan mitään puhu?\n\nÄiti ei liikahtanut tuolillansa. Hän oli ikäänkuin odottanut tätä\nkysymystä.\n\n-- Voi lapseni, siihen on ihan toiset syyt, -- sanoi hän muka\nlohduttaen.\n\n-- Mutta _mitkä_ ne ovat, jolleivät ne ole sitä että sinulla ja papalla\non erilaiset ajatukset!\n\nÄiti oli kahden vaiheilla.\n\nHän hieroi hitaasti sormenpäällä otsaansa ja piti silmiään kiinni.\nSitten rupesi hyvin läheltä katsomaan samoja sormenpäitä, ettei näkyisi\nsilmien kostuminen.\n\n-- Lienetkö siinä iässäkään että voisin sinulle kaikkea puhua, rakas\nHelena,\n\nMutta sitten lisäsi:\n\n-- Hän ei tahtonut saada lapsia minun kanssani. Siinä on koko syy.\n\nKauan aikaa he olivat tämän jälkeen kumpikin vaiti. Tämmöistä ei Helena\nollut tullut koskaan ajatelleeksikaan, niinkuin ei ollut tehnyt koskaan\nitsellensä täyttä selvää siitä, että myöskin papan ja mamman välillä\ntietysti on _joskus_ ollut noita helliä suhteita. Ainakaan hän ei olisi\nmitenkään voinut ajatella, että se on mamma, joka semmoista hellyyttä\nkaipasi.\n\n-- Yhtä kuitenkaan en ymmärrä, -- sanoi hän arasti: -- vaikka ei\ntahtoisi lapsia, eikö kuitenkin voi olla ystävä?\n\nHiukan mietittyänsä sanoi äiti:\n\n-- Siinäpä se juuri onkin. Jos on ystävä, niin ei voi vastustaa\nluonnollista vetovoimaa. Se ettei tahdo lapsia ei anna siihen voimaa.\nSiis on ainoa keino erota ja rikkoa välit.\n\n-- Mamma, minun täytyy sanoa, etten minä ainakaan ole edes\najatellutkaan semmoista, että saisin lapsia, enkä ole koskaan semmoista\ntahtonut. Mitä _varten_ --? Minä?\n\n-- Tietysti et. Eikä kukaan mene naimisiin saadakseen lapsia. Ne\nsyntyvät kyllä kysymättä tahdotko sinä niitä vai et.\n\n-- Mutta miksi ollenkaan tarvitsee mennä naimisiin?\n\n-- Naimisiin mennään siksi, ettei _voida_ tehdä muuta, siksi että on\nniin suuri vetovoima --\n\n-- Eipä minulta kukaan ole kysynyt voinko minä vai en.\n\n-- Ja mitä sinä itse sanot?\n\n-- En edes tiedä. Tietysti voin, koska kaikki on lykätty epämääräisiksi\nvuosiksi. Ja voinkin erittäin hyvin silloin kuin Georg ei ole täällä.\nMutta kun hän on täällä, niin -- niin silloinhan me suutelemme\ntoisiamme. -- Voi mamma, sinä et voi ymmärtää minua, mutta minussa on\njotakin, joka on sinulle kokonaan vierasta; -- se on jotakin pahaa, ja\nminua kovasti hävettää puhua siitä. Ensin alussa en ymmärtänyt mitä se\non. Luulin, että minut tempasi suuri, rajaton onnentunto, mutta sitten\nse toistui ja toistui, ja muuttui vähitellen muuksi. Ja nyt, -- katsoen\nitseäni ja katsoen Georgia, -- minä näen selvästi ettei se ole hyvä\nhänelle eikä minulle. Me emme tule paremmiksi, emme suinkaan paremmiksi\nsiitä suutelemisesta. Se on varma.\n\n-- En minä tiedä siihen muuta: koettakaa olla sitä tekemättä, -- sanoi\näiti.\n\n-- Kun näin puhun, on se minustakin selvä, mutta kun Georg on täällä,\nniin on toista. Vaikka kuinka tiedän, ettei pitäisi, vaikka kuinka\nkoetan, niin minä kuitenkin itse haen sitä, enkä voi siitä irtautua,\nkun olen sen vallassa, -- en voi! -- Voisimme varmaan molemmat, ellemme\nolisi näin kihloissa. Mutta nyt pitää hän sitä oikeutenaan eikä tahdo\nmuuta kuulla. \"Kaikki niin tekevät\", sanoo hän. Ja minä taas unohdan\nkaikki, kun hän vaan panee kätensä minun ympärilleni. -- Jospa\ntietäisit kuinka minä olen koettanut! -- Voi, mikä se onkaan minussa\ntuo sanomaton, tuo repivä, tuo kaikki unohtava, kaikki tallaava, etten\nminä enää voi siitä irtautua!\n\n-- Se on se, mikä on sama kaikissa ihmisissä, -- sanoi äiti.\n\n-- Mutta miksi se siis pitää olla _päätetty asia_, vaikka ei ole\nratkaistu voinko minä vai en?\n\n-- Sinä et ajattele voiko myöskin Georg.\n\n-- Tietysti hän voi, koska hän aikoo mennä naimisiin vasta sittenkuin\npääsee kapteeniksi, -- monen vuoden perästä.\n\nMamma joutui nähtävästi kiinni sanoistaan.\n\n-- En tiedä. Olen niin tottunut ajattelemaan teitä yhdeksi, etten voi\nilman kipua ajatella teitä eronneiksi.\n\nHän vaipui syvästi ajatuksiinsa ja kyynel vuoti pitkin hänen hienoa\nnenänvarttansa. Sormellaan hän taas piirteli kuten tavallisesti.\n\n-- Ehkä se on vaan äidillistä heikkoutta minun puoleltani. Minusta\ntuntuu, että sinä olet turvattu, kun olet Georgin. Enkä minä voi kestää\najatusta, että minun täytyy ehkä piankin mennä pois ja jättää sinun\ntulevaisuutesi avoimeksi.\n\n-- Mamma, mamma, saako semmoinen asia riippua tulevaisuuden laskuista!\n\nMietittyään vähän mamma sanoi:\n\n-- Minä voin ymmärtää sinua. On niinkuin minäkin nuoruudessani olisin\njotakin semmoista tuntenut, vaikken osannut enkä uskaltanutkaan\nilmaista.\n\n-- Minua katsos vaivaa, että se on _päätetty_ vaikkei se voi eikä saa\nolla päätetty!\n\n-- Niin, niin juuri.\n\n-- Ja kuka on sanonut, että se on Georgillekaan hyväksi! Mitä häntä tuo\nsuuteleminen auttaa, tahtoisin tietää!\n\n-- Voi olla, voi olla, -- sanoi äiti,\n\nHän sytytti lampun ja oli juuri menossa sulkemaan ikkunata.\n\n-- Kuulitko sinä jotain? -- sanoi hän samassa, kääntäen päätänsä ja\nkuulostaen.\n\n-- Se on tappelua, tänään on sunnuntai, -- sanoi Helena nousematta\nylös.\n\n-- Taas ovat tehtaalaiset kartanon alueella! Se on hirmuista! Ei\ntäälläkään saa enää rauhaa.\n\nJa äiti sulki ikkunan, veti paksut uutimet eteen, niin ettei sisälle\nmitään kuulunut, ja he olivat erotetut pimeästä raakuudesta, kodikkaan\nlampun piirissä, joka lämpimästi valaisi makuuhuoneen tutut esineet,\nalempia kirkkaasti, ylempänä olevia himmeästi.\n\nÄiti tuli Helenan luo, otti muutaman neulan hänen tukkalaitoksestaan,\njoka sen johdosta putosi alas ja sanoi:\n\n-- Nyt olemme kylliksi puhuneet niistä asioista. Nyt on aika mennä\nmaata, lapsi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna Helena heräsi outoihin ääniin pihamaalta ja\nrappusissa. Joku juoksi siellä nopeasti ylös ja alas, joku puhui\nhengästyneenä. Pihalta kuului riitaisaa puhetta monen suusta yhtaikaa.\n\nHelena kurkisti ikkunasta. Pihalla näkyi muutamia tuttuja miehiä ja\nvaimoja, mutta joukossa oli ainakin yksi outo, jolla oli jokin\npoliisipnku yllään. Samassa tuli näkyviin myöskin vallesmanni. Se\nrupesi ankarasti puhumaan miehille ja teki kiivaita liikkeitä. Sitten\nkäski yhden heistä mukaansa ja meni sen ja poliisin kanssa väen\npuolelle.\n\nMiehet ja vaimot jäivät totisina ja nähtävästi kauhun lyöminä\npaikoilleen seisomaan.\n\nHelena tahtoi ensin herättää mamman, mutta mamma näytti nukkuvan niin\nraskaasti eilisen jälkeen, ettei Helena herättänytkään häntä, vaan\npukeutui pian ja kiiruhti alas pihalle.\n\n-- Mitä täällä on tapahtunut? -- kysyi hän miehiltä.\n\n-- Täällä on tapahtunut ikäviä. Pojat ovat tapelleet yöllä.\n\n-- Mitä, mitä? Onko onnettomuuksia tapahtunut?\n\n-- Ei tiedä jaa.\n\n-- Sanokaa, hyvät miehet! Mitä poliisi ja vallesmanni täällä tekevät?\n\nSamassa tuli vallesmanni taas portaille huutamaan yhtä miehistä\nsisälle. Nähtyään Helenan hän muutti ankaran ja komentavan katseensa\nleppeästi hymyileväksi ja kohteliaasti kumartaen tuli Helenaa\ntervehtimään.\n\n-- Mitä on tapahtunut? -- kiirehti Helena kysymään.\n\n-- Ne rakkarit ovat taas tapelleet. Minun on täytynyt vangita yksi\nheistä ja pitää poliisitutkinto. Se on lyönyt toista puukolla kainaloon\nniin että henki käy kupeesta.\n\n-- Jumala, mitä te kerrotte! Ketä on lyöty? -- kysyi Helena jähmettyen\nkauhistuksesta.\n\n-- Tosin ei se ollut huonompi rakkari kuin lyöjäkään. Se on tunnettu\ntappelija. Iska Jäntti. Saipas kerrankin!\n\n-- Ja kuka löi?\n\nVallesmanni aikoi ensin vastata, mutta katsahti samassa Helenaan ja\nmaltti.\n\n-- Olipahan eräs. -- Mutta minä luulen että neiti on todellakin ottanut\ntapauksen kovasti sydämmelleen. Ha -- ha --, se on todellakin perin\njokapäiväistä täällä ruukinmailla. Tuskin menee ainoatakaan pyhäpäivää\nilman tappelua ja haavoja. Minä myönnän: tähän asti on pysytty\nruukinmailla, eikä ole näin lähellä hovia uskallettu. -- Ja\nihmeellistä! Vaikka heille on koetettu toimittaa lukutupia, iltamia, --\nkaikellaisia huveja, ei mikään auta. Viina ja puukko ja riihitanssit on\nsentään heistä parempia!\n\nHänen vielä puhuessa Helena juoksi Muona-Maijan luo tarkemmin\nkuulemaan.\n\nMaijan mökistä kuului kovaa torumisen pauhua ja kiroilua. Tuntui\nniinkuin Maija itse olisi raivoillut.\n\nKun Helena aukasi oven, lensi samassa Maijan heittämä saapas kolahtaen\nseinää vasten. Ekholm seisoi kalpeana ja totisena. Hän huomasi\nensimäiseksi Helenan. Mutta Maija, vaikka myöskin huomasi, ei\nkeskeyttänytkään sanatulvaansa, vaan jatkoi torumistaan tahallaankin.\n\n-- Pitäisi huolta omista sikiöistään, saatanan muljosilmä. Jaa,\nfröökinä on niin hyvä ja katsoo vaan ympärilleen, niitä on\njokapaikassa! -- sanoo vaan papallensa! -- huusi Maija.\n\nHelena kääntyi silloin Ekholmin puoleen.\n\n-- Sanokaa Ekkolm mitä on tapahtunut?\n\nEkholm sanoi hiljaa:\n\n-- Souvari-Heikki on lyönyt Jänttiä puukolla kainaloon. Henki kuuluu\nolevan vaarassa. Ne kantoivat Jäntin lasareettiin.\n\n-- Niitä on suuria ja pieniä -- jatkoi Maija. -- Pyykerskalla on yksi,\nTopiskalla toinen. Mutta Heikillä ei ole edes mammasta tietoa! --\nKatos, katos, -- sanoi hän Ekholmille ikkunasta osottaen: -- jo vievät.\nEi ole täysi-ikäinen, mutta rautoihin vaan pantiin. Ai -- ai, mihin nyt\nmenit, Heikki paha!\n\nViheriälasisten ruutujen läpi näki Helena pihalta kääsien lähtevän\nliikkeelle. Niissä istui vallesmanni, joka ajoi nopeasti pois hovista.\nSitten tuli rattaat, joissa istui poliisi ja hänen vieressään\nSouvari-Heikki, lakki kallella, kämmenet yhteen kytkettyinä. Ivallinen\nhymy leikki hänen huulillansa, kun hän nyykäytteli päätään\nkauhistuneille vaimoille kujan syrjään. Ja kuu rattaat Maijan mökin ohi\najoivat, lauloi Souvari-Heikki puoliääneen:\n\n    Älä sinä mamman kiehkerätukka\n    Sure minun perästäni,\n    Ja vaikka minä vietäisi linnasta linnaan\n    Niin ilonen on elämäni.\n\nMonasti oli Helena nähnyt Souvari-Heikin ja tunsi hyvin hänen\nulkomuotonsa. Mutta nyt, Maijan sanoista, hän erityisesti pani merkille\nSouvari-Heikin silmät. Ja samassa paha aavistus vavahutti Helenaa. Hän\nnousi nopeasti ylös ja sanaakaan sanomatta juoksi Maijan luota.\n\nKun hän tuli ylös hoviin, oli äiti jo pukeutunut.\n\n-- Mitä ikävyyksiä siellä taas kuuluu tapahtuneen? -- kysyi hän\nHelenalta.\n\nHelena kertoi kaikki mitä tiesi, ja viimeksi hän mainitsi\nSouvari-Heikin nimen.\n\nAivan oikein. Tätä nimeä mainitessa mamma ei voinut salata erikoista\nilmettä kasvoissaan. Helena näki sen selvästi.\n\n-- Mamma, sano minulle, mikä se Souvari-Heikki oikein on? -- kysyi\nHelena hiljaa ja arasti.\n\nÄiti säpsähti.\n\n-- Minun täytyy saada se tietää, mamma.\n\n-- Mitä --? Onko joku sinulle -- Kuka on jotain sinulle puhunut? --\nsanoi äiti levottomasti.\n\n-- Tänään, juuri nyt minä kuulin väen puhuvan --. Mamma, mamma, hän on\npapan -- hän on minun -- hän on minun veljeni!\n\n-- Lapsi, lapsi, se tapahtui ennenkuin me olimme naimisissa, --\nkiiruhti äiti tuskaisesti sanomaan.\n\n-- Sitten tiedän minä enemmän. Maija sanoi, että niitä on joka\npaikassa, pieniä ja suuria.\n\n-- Ah. lapsi, sitä olisit hyvin voinut olla tietämättä. Valitettavasti\nse on niin. Älä tuomitse. Helena. Ehkä on kaikki minun syyni!\n\nMutta Helenan tuntehikkaat sieramet alkoivat vavahdella ja taistellen\nitkua vastaan hän sanaakaan sanomatta läksi huoneesta.\n\nLiian uutta tämä oli, liian äkkiä tullutta. Yhdessä hetkessä tekeytyi\nhänelle uusi kuva isästä, -- matalana, -- pienentyneenä, kasvot\njotenkin keltaisina, -- kaukana niiden vieraiden ihmisten joukossa,\njoihin Helenalla ei ollut mitään tunteita -- --\n\nKoko päivän hän kulki yksikseen. Ei osannut tulla syömään, ettei\ntapaisi isää ja näkisi häntä silmiin. Ja hän tuskaili kamalien\najatusten keskellä, jotka pitivät häntä saaliinansa, -- tuskaili, koska\nhänestä näytti selvältä, ettei tämä voi enää milloinkaan mennä ohitse,\nettei hän koskaan voi tottua siihen tietoon, eikä koskaan enää\nentisellä tavalla liikkua kotonansa. -- Rovastille hän tosin oli voinut\nantaa mielessään anteeksi. Rovasti oli hänelle vieras. Antaessaan\nanteeksi rovastille hän oli vaan leikkinyt hurskasta, -- että hän muka\nvoi kaikille antaa anteeksi. Hän ei edes ollut tarkennuin ajatellut\nmitä syntiä se rovasti oikeastaan oli tehnytkään. Mutta kun hän vaan\najatteli, että _isä_ -- --! Sydän kouristui ja koko maailma tuntui\ntyhjältä, ja koko elämä tarpeettomalta elää. Jos vaan ei äidin tähden,\nniin hän menisi mieluimmin suoraan metsään ja eksyttäisi itsensä ja\nmätänisi sinne.\n\nÄiti huomasi Helenan kulkevan tuskaillen yksinäisyydessä, mutta antoi\nhänen olla niin, kunnes hänen tunteensa ehtivät tyyntyä ja ajatuksensa\nasettua.\n\nIllalla vasta, kun Helena tuli makuuhuoneeseen, tapasivat he toisensa.\nKohta ovessa äiti, vaikka he tavallisuudessa eivät koskaan tunteitansa\nulkonaisesti ilmaisseet, sulki hänet syliinsä ja Helena purskahti kauan\npidätettyyn itkuun, joka kohta sulatti ja taivutti hänen mielensä.\n\nKun hän tyyntyi itkustansa ja luuli jo voivansa puhua, sanoi hän\nkeskustelun aluksi:\n\n-- Enpä olisi aavistanut jotakin sellaista mahdolliseksi.\n\nHe istuivat kukin tavallisille tuolillensa. Äiti ei vastannut hänelle\nmitään.\n\n-- Siksiköhän Souvari-Heikki ei saanut yhtaikaa ripillekään tulla!\n\nÄiti ei vastannut nytkään, ja Helena näki mielessään uudestaan koko\ntuon rivin talonpoikaisia rippilapsia ja heidän vanhempiaan heidän\ntakanansa ja koko muun mustan kirkkoväen. Heidän käytöksensä ja\nkatseensa olivat nyt selvänä hänelle. Hän oli yksin koko kirkossa ollut\ntietämätön siitä valheesta, jonka kaikki tunsivat -- rovasti, --\ntalonpojat, rippilapset --! Ja häntä iletti äärettömästi että hän oli\nkilttinä lapsena ollut polvillaan alttarin edessä.\n\n-- Jos se Souvari-Heikki on minun veljeni, niin miksi häntä ajetaan\nulos ja minä asun täällä!\n\n-- Lelle. Lelle, -- sanoi äiti hätääntyneen tuskaisesti, -- sinä\ntuomitset isää!\n\n-- Minä en tahdo elää, minusta on kaikki yhdentekevää! -- sanoi Helena\nja painoi vapisemaan rupeavan leukansa nyrkkiä vasten.\n\nÄiti istui hänen viereensä ja sovitellen muutamia hänen irtaantuneita\ntukan suortuviaan korvan taakse, sanoi hiljaa:\n\n-- Mitä sinä eilen kerroitkaan. Sinä sanoit, että sinussa on kaikki\nunohtava, kaikki tallaava voima, josta et sinä voi päästä. Jospa\n_hänessäkin_ on silloin ollut sama voima --?\n\nHelena kuuli mitä äiti sanoi. Yksi hetki meni siihen, että hän irroitti\nitsestään tuon tunnon ja sovitti sen isään. Toisena hetkenä hänessä jo\nkaikki lämpeni, ja mikä oli tuntunut mahdottomalta, anteeksi antaminen,\nse tuli mahdolliseksi. Sääli astui sijaan ja taas alkoi sydän sykkiä\nhellästi.\n\n-- Ah mamma, minä tiedän sen. Jolla _se_ on, hän ei voi mitään, ei\nmitään. Ainakaan ei voi kukaan toinen häneltä mitään vaatia. Ja minä\nvoisin kaikki ymmärtää, mutta en ymmärrä vaan sitä miksi hän ei _sinun_\nkanssasi tahtonut lapsia.\n\n-- Voi Lelle, Lelle, en olisi aavistanut, että minä koskaan tulen\nsinulle sitä kertomaan. Mutta minä luulen, että autan sinua olemaan\ntuomitsematta, jos sen nyt teen. -- Sinä olit silloin pieni tyttö, kun\nisäsi läksi ulkomaille. Hän viipyi siellä pitkiä aikoja, monia\nvuosikausia. Ja kun hän sieltä palasi, oli hänessä suuri muutos\ntapahtunut. Voi kuinka minä vihaan noita ranskalaisia, heidän\nkevytmielisiä, pintapuolisia käsityksiänsä. Heillä ei ole enää mitään\nsielua, ainoastaan vaan korulauseita. -- Mutta pappa -- hänelle olivat\nranskalaiset ylimpänä kaikkea. Ei hän mitään asettanut niin korkealle\nkuin tuon inhoittavan Pariisinsa. En tahdo tuomita häntä, jokaisella on\noma uskonsa. Mutta meidän onnettomuutemme se oli, se on varma.\n\n-- Sekö että sinä et kärsi ja pappa rakastaa ranskalaisia?\n\n-- Ei, ei. Kunhan lupaat olla tuomitsematta häntä, Lelle. Hän on vaan\nniin tuntehikas ja samalla ihan liian itsepäinen päätöksissään, ja ehkä\nmyöskin liian ylpeä. Mutta kuka meistä on virheetön! -- On olemassa\neräs testamentti, jonka mukaan tämä kartano ja kaikki kuuluu hänen\nlapsilleen ensimäisestä naimisesta. Sen sain tietää silloin kun hän\npalasi ulkomailta. Hän sanoi minulle, että meidän täytyy ruveta elämään\nniin, ettei lapsia enää synny, ja sanoi että Pariisissa olivat jo aikaa\nsitten keinot siihen keksityt. Ensin en minä edes ymmärtänyt mitä hän\ntarkoitti, mutta kun ymmärsin, niin en voinut suostua, ei Lelle, en\nmitenkään voinut pakoittaa itseäni suostumaan. Parempi sitten ero tai\nkuolema.\n\n-- Pappa ei voinut ymmärtää minun liikutustani. Hän rupesi selittämään\nniinkuin lapselle: \"Minä olen täällä ainoastaan lasteni holhoja,\" --\nsanoi hän. -- \"me emme omista mitään, emme saa hankkia perillisiä,\njotka eivät mitään peri; me kaksi voimme kyllä elää mukavasti ja\nilosesti, vähentämättä nykyisiä menojamme.\" -- Minä ymmärsin kyllä,\nmutta suostua en voinut. Minä sanoin, että jollei tahdo lapsia, niin\ntäytyy lakata elämästä niinkuin mies ja vaimo; muuhun keinoon en minä\nsuostu. Tämä kävi hänen ylpeydellensä. Ei hän tosin sanonut mitään\nmuuta kuin \"hyvä!\" mutta niin päättäväisesti, niin tylysti, että minä\nkohta tunsin, että kaikki meidän välillämme oli rikki. Sinun isäsi\nominaisuuksia on, että hän tahtoo pysyä sanassansa. Minun mielestäni\njuuri siinä on jotain niin kylmää ja kolkkoa.\n\n-- Mutta ethän sinä, mamma, olisi kuitenkaan suostunut.\n\n-- En, mutta jospa hän olisi kerrankin ollut vähemmin luja! Ah, Lelle,\nen tiedä ymmärrätkö sinä tätä. Niinkuin kylmä jää olisi asettunut\nmeidän välillemme. Me koetimme kyllä olla kohteliaat toisillemme, mutta\nmeiltä loppui kaikki puheen aine. Me olimme niinkuin umpivieraat\ntoisillemme. Olisi ollut yhtä hyvä erota kokonaan, mutta hän ei sitä\ntahtonut ihmisten tähden. Ja niin me vuosien kuluessa totuimme\nerilläoloon, ettei se häirinnyt meidän kummankaan yksityistä elämää\nkunkin puolellansa. Meillä oli kummallakin omat muistot ja omat\nmaailmat, mitään yhteistä maailmaa ei meillä ole koskaan sen jälkeen\nollut.\n\nHelena oli hyvän aikaa vaiti. Sitten sanoi: -- Kuinka kovasti pappa\nuskoo rikkauteen! Ei hän mihinkään niin usko.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOmituista oli, että tuo tapaus jätti Helenaan kukistumattoman tunnon\nsiitä, että _jotakin_ hänen pitää tehdä sen johdosta. Vaikka hän\nantoikin sydämessään täydellisesti anteeksi papalle, vaikka saattoi\nentisellä tavalla olla luonnollinen hänelle, katsoa häntä silmiin, ei\nhän kuitenkaan tuntenut voivansa olla niinkuin ei mitään olisi\ntapahtunut. Jos hän hetkeksikin oli sitä ajattelematta, herätti hänet\npistävä tunne, joka hänelle teki selväksi, että toimettomuuteen\njääminen olisi ollut hänelle alentavaa. Eikä häntä enää edes\nhaluttanutkaan elää entistä elämätä. Se näytti niinkuin olisi ollut\npelkkää leikkimistä.\n\nSillä huolimatta siitä että hän oli antanut anteeksi, niin hänen\nitsensä huomaamatta muuttui tämän tapauksen kautta kaikki hänen\nkäsityksensä elämästä. Hän alkoi nähdä kaikki uudelta kannalta, verrata\nsiihen kaikki havaintonsa, kaikki mitä ihmisiltä kuuli, mitä kirjoista\nluki. Ensi alussa se tapaus oli koskenut yksin häneen itseensä, niin\nettä hän ikäänkuin kadotti kaiken asemansa ja oikeuden olla sinä, minä\nhän itseänsä oli pitänyt, ja tunsi olevansa ikäänkuin tyhjän päällä.\nMutta kun sitten kaikki pysyi entisellään, kun piiat ja kuskit häntä\nniinkuin ennenkin palvelivat, kun väki maantiellä yhä tervehti lakkia\nnostamalla ja kumartamalla, vaikka olivat asioista tienneet paljon\nennen kuin Helena, niin tottui hänen huomionsa enemmän arvostelemaan\nmaailmaa semmoisenansa, joka noin tyhmästi jakeli kunniaa ihan\narvottomille ja palveli ilmassa liehuvaa tyhjyyttä. Pappa komentaa\nrovastia. Yhdessä ne valvovat kansan käytöstä ja vaativat käymään\nripillä syntejä tunnustamassa. Pappa sortaa talonpoikia. Pappa ei tahdo\nlapsia mamman kanssa, mutta laittaa niitä köyhille pyykinpesijöille, ja\najaa sitten ulos omat lapsensa, kun nämä tulevat apua pyytämään.\nHelenalla on siis veli talonpoikien mustassa joukossa. Jokin kumma\nyhdysside on tullut sen kanssa, mitä Helena on ennen pitänyt erillään\nolevana mustana alakertana. Mutta Helena ei uskalla papan ja maailman\nvuoksi kysellä hänen kohtaloansa eikä ajatella hänen hakemistansa.\nHelena vaan ajelee edelleen sirovaunuissa ja ottaa vastaan niiden\ntervehdykset, jotka hyvin tuntevat koko valheen. Rovasti pyyhkäsee\nkaikki pois ja sanoo, että toiset ovat luodut kauniimmiksi ja toiset\nrumemmiksi kukiksi!\n\nJa niin Helenasta näytti kaikki olevan tässä maailmassa ylösalasin.\nVääryyteen oli kaikki tyyni perustettu, petosta oli joka askeleella. Ja\njos hän vaan ei olisi tuntenut olevansa yksin, -- jos hän vaan olisi\nyhdenkin ihmisen löytänyt, joka olisi hänen kanssaan ollut yhtä mieltä,\nniin hän olisi arvelematta ollut valmis ryhtymään rohkeimpiin tekoihin\ntätä vääryyttä vastaan. Mutta vaikka hän täällä kotona kehenkä katsoi,\nuskoivat kaikki siihen, mikä oli, eivätkä edes ajatelleet olojen\nmullistamista. Itse talonpojatkaan, joiden kanssa hän tutustui, eivät\najatelleet mitään mullistuksia, vaan olisivat tyytyneet ainoastaan\ntilapäisiin kieltoihin, ettei vaan vesisulkua saa nostaa niin ja niin\nmonta syltä, kyynärää ja tuumaa korkeammalle.\n\nJa kun maailmaa hän ei miltään puolelta voinut toisenlaiseksi saada,\nmutta _jotakin_ oli ihan välttämätöntä saada aikaan, pani hän kaiken\nvoimansa totuuden toteuttamiseksi omissa personallisissa asioissaan.\n\nTällöin tuli hänen suhteensa Georgiin etualalle. Ja niin hänessä kypsyi\najatus panna Georg koetukselle. Hän tahtoi panna hänelle ehtoja.\nEnsimäinen ehto olisi, että asia jää ratkaisemattomaksi -- eli toisin\nsanoen, että he eivät ole kihloissa, ovat molemmat vapaat siksi kunnes\nGeorg katsoo voivansa mennä naimisiin.\n\nHelena ajatteli niin, että jos Georg todella rakastaa häntä, niin ei\nnäiden ehtojen täyttäminen ole hänelle mahdotonta. Mutta ellei hän\nniihin suostu, niin olkoon kaikki purettu, se osottaa silloin, että\nGeorg voi tulla toimeen ilman Helenaa. Ja jos hän sitä voi, niin se on\nvarmaan hänelle onneksi.\n\nToinen ehto oli, ettei hän missään tapauksessa sano suostuvansa\nkirkollisiin vihkiäisiin.\n\nOli tosin hetkiä, jolloin Helenasta itsestään näytti ikäänkuin\njärjettömältä tuo keksintö mennä naimisiin ilman vihkiäisiä, -- sama\najatus, joka taas toisina hetkinä -- niinkuin silloin alttarin edessä\n-- tuntui täysin järjelliseltä ja oikeutetulta. Mutta näin toisen ehdon\nyhteydessä ja niinkauan kuin koko avioliitto ei ollut päätetty asia, ei\nhän suinkaan pitänyt sitä turhanpäiväisenä. Päinvastoin siinä puhui\nhänen sisäisin itsensä. Niin että hän päätti senkin ottaa ehtojen\njoukkoon.\n\nMutta jo ennen kuin Helena ehti näitä ehtojansa Georgille esittää,\nrupesi heidän välillänsä ilmaantumaan kaikellaisia eripuraisuuden\naiheita. Helenan hyvistä yrityksistä hakea puheenainetta ei ollut\nmitään hyviä seurauksia. Ilmaantui, ettei heillä _missään asiassa_\nollut samaa mieltä. Ja niin tapahtui, että sen sijaan kuin heillä ennen\nei ollut mitään puhumista keskenään, milloin heillä suutelemiselta\nolisi siihen tilaisuutta ollut, niin nyt he vielä päälliseksi olivat\nottaneet tavakseen semmoisissa tapauksissa riidellä keskenänsä. Mistä\nikinä he alkoivat puhua, heti ilmaantui jyrkkä erimielisyys. Ja se\ntapahtui aina, kun he vaan hetkeksikin olivat toistensa kanssa niinkuin\nihmiset eikä niinkuin rakastuneet.\n\nKun nyt Helena kaiken päälle otti sillä kertaa Georgin vastaan\npäätöksellä supistaa nuo suutelemiset mahdollisimman vähään ja asettaa\nmuutamia ehtoja, niin leimahti riidan henki kohta alussa täyteen\nliekkiinsä, ennenkuin Helena oli vaatimustansa vielä esittänytkään,\nainoastaan vasta lähenteli sitä ja tahtoi valmistaa Georgia siihen\niskuun.\n\nItse isku tapahtui näin:\n\nHe olivat ankarasti riidelleet, ja vihdoin Georg kysyi:\n\n-- Olemmeko me siis kihloissa vai emme?\n\nTämä oli sanottu kärsimättömästi. Georg oli nähtävästi kadottanut\ntasapainonsa.\n\n-- \"Kihloissa?\" Mitä se merkitsee? Tahtoisinpa todella tietää mitä se\nmerkitsee: \"kihloissa!\" -- sanoi Helena.\n\n-- Kylläpä olet naiivi, -- pani Georg ja käänsi ylenkatseellisesti pois\npäänsä.\n\nHelena ei ensin tiennyt mitä vastata, mutta keksi sitten:\n\n-- Se taitaa merkitä, että koko asia riippuu vihkiäisistä ja papista.\nMutta sen minä sanon sinulle, Georg, etten koskaan tule suostumaan\npapillisiin vihkiäisiin. Kun en usko, niin en usko, -- tee mitä tahdot!\n\n-- Sinä löydät yhä enemmän esteitä meidän yhtymisellemme.\n\n-- Tietysti tämä on sinusta ihan vähäpätöinen asia, vihkiikö pappi vai\nei, mutta tiedä, että minulle se ei ole mikään vähäpätöinen asia, vaan\nihan ratkaiseva.\n\nLyöden oikean kätensä voimakkaasti alas, sanoi Georg;\n\n-- Mutta etkö siis ymmärrä, Helena! Sehän on aivan mahdotonta!\nSotilaspukuni -- --\n\n-- Ahaa, sotilaspukusi! Sen juuri arvasinkin. Sotilaspuku on tietysti\nsinusta paljon tärkeämpi -- niinkö?\n\nGeorgilta tuli vaan ylimielinen olkainkohautus, jonka jälkeen hänen\nkanssaan tavallisesti ei maksanut enää vaivaa keskustella, sillä hän\nvaikeni sen jälkeen itsepäisesti.\n\nHelena päätti käyttää tätä vaitioloa hyväkseen ja lausua ehtonsa\nlopullisessa muodossa. Verrattain tyyneesti hän sanoi:\n\n-- Onko se sinusta vähäpätöistä tai ei, sitä en tiedä. Minulle se\nainakin on hyvin tärkeätä. Ja sentähden sanon sinulle nyt, että se on\nehto, jota paitsi en suostu naimisiin. Voihan sitä mennä naimisiin\nilmankin vihkimistä, -- eikös ole jotain siviiliavioliittoa, vai miksi\nsitä sanotaan --. Niin että nyt sen tiedät.\n\n-- Siinä tapauksessa se on todella voittamaton este, sillä ymmärräthän,\nettä minun on upseerina mahdoton suostua mihinkään -- mihinkään\nnarrimaisuuksiin.\n\nGeorg nousi kalpeana. Näytti niinkuin hän olisi yhtäkkiä tehnyt\nratkaisevan päätöksen.\n\n-- Näen että sinä haet esteitä. Se on turhaa vaivaa, -- sanoi hän. --\nSiitä päästään paljon helpommalla.\n\nJa hän rupesi muka menemään. Mutta kun tuli todella kysymys meneekö hän\novelle asti ja siitä ulos, kääntyikin hän vielä ikkunalle päin ja jäi\nsiihen katsomaan pihalle selin Helenaan.\n\n-- Voimmehan kaikessa sovussa erota, -- sanoi hän ikkunalta.\n\n-- Ja sen sinä sanot noin rauhallisesti ja tyyneesti! -- sanoi Helena\nvapisevin äänin. Hän oli myöskin ehtinyt nousta ylös, oikeastaan\nestääkseen Georgia lähtemästä. Tämän liikkeen huomasi Georg ja päätti\nsentähden hyödylliseksi jatkaa vielä samaan vaikuttavaan suuntaan.\n\n-- Ehkä todella on parempi, että me riitelemättä eroamme kuin riidellen\nyhdessä elämme. Päätä sinä, Helena.\n\nHelena, joka puolestaan oli pannut merkille Georgin horjumisen ja\npoikkeamisen ikkunalle, päätti myöskin mahdolliseksi vielä jatkaa\nyleistä aseman selvitystä.\n\n-- Erota ja erota! Minä sanon vaan, etten ymmärrä mitä merkitsee\nolla kihloissa. Jos sinä tahdot naida minut sitten kuin pääset\n\"kapteeniksi\", niin tule silloin ja sano että nyt mennään naimisiin.\nMutta sitä ennen minä tahdon olla vapaa, enkä kärsi olla kihloissa.\n\n-- Mutta sehän juuri merkitseekin \"erota\". Sinä olet vapaa ja minä olen\nvapaa!\n\n-- Ja se onkin tuhat kertaa parempi, ettei mikään ole vielä päätetty,\nniinkuin silloin kun emme vielä olleet kihloissa.\n\n-- Se tahtoo sanoa, meidän täytyy siis lopettaa nykyiset suhteemme,\nniinkö?\n\nGeorg oli taas kiivastunut.\n\n-- Jaa-a, -- sanoi Helena, -- ehdollisesti.\n\n-- Onko se viimeinen sanasi? Sinä siis tarkoitat, ettei saa olla\npäätetty kenen kanssa sinä tai minä tulemme menemään naimisiin?\n\nHelena punastui. Tämä oli ihan uusi näkökanta eikä hän sitä ollut\ntarkoittanut. Hän tahtoi jotakin vastata, mutta sen sijaan pikastui ja\nrupesi itkemään.\n\n-- Ymmärrä tai ole ymmärtämättä, se on minulle yhdentekevä, -- sanoi\nhän.\n\n-- Helena rakas, -- sanoi Georg tullen hänen luoksensa ja otti toisella\nkädellään hellästi vyötäisistä.\n\nKun Helena kuuli hänen äänensä, kun tunsi jälleen hänen kosketuksensa\nja katsahti hänen silmiinsä, näki hän niissä loukatun Georg raukan, ja\ntuli niin sääli Georgia, kun oli hänen mieltänsä pahoittanut.\n\n-- Anna minulle anteeksi, Georg, -- kuiskasi hän.\n\nJa kun Georg puristi hänet syliinsä, muuttui katumus rajattomaksi\nonneksi, että taas oli entisessä suhteessa Georgiin. Eivätkä he enää\npuhuneet toistensa kanssa, vaan ainoastaan hyväilivät ja hellittelivät.\n\nMutta kun Georg taas oli poissa, ymmärsi Helena selvästi, ettei hän\nollut askeltakaan edistynyt entisestä sekasotkusta. Mitä oli koko tuo\npitkä lainehtiva tunteiden vaihto Georgin kanssa ollut nytkään muuta\nkuin heidän tavallista riitelemistänsä ja sitten suuteluihin\nsulautumista!\n\nGeorg piti häntä tietysti ainoastaan oikullisena luonteena, mutta\njalomielisesti kuitenkin tyytyi häneen, -- ehkä sen onnen tähden, jota\nhe tunsivat suudellessaan. Kauheata!\n\n_Loppu_ siitä piti tulla. Joko niin että he heti menisivät naimisiin,\ntai niin, että he purkaisivat kihlauksensa, tai vielä niin, että Helena\nmenee metsään ja hukuttaa itsensä.\n\nViimeinen ei ole hyvä siksi, että se tuottaisi kaikille surua, erittäin\nmamma raukalle. Ensimäinen, eli se että he heti menisivät naimisiin, on\nmyös mahdotonta, koska Georgin täytyy ensin tulla kapteeniksi. Ainoa\nmahdollinen on siis kihlauksen purkaminen.\n\nJa koska Helena oli moneen kertaan saanut kokea, ettei hän sitä voi\ntehdä Georgin ollessa heillä, niin hänessä nyt heräsi ajatus tehdä se\nkirjeessä.\n\nSillä oli vielä se etu, että kirjeessä saattoi selittää asiat perin\npohjin, kiivastumatta tai muuten joutumatta tunteiden valtaan,\nsaattoipa päälliseksi esittää asiat hellästi ja niin lievästi, ettei ne\nloukkaa ja että he kuitenkin jäävät ystäviksi toisilleen.\n\nHelena koetti kirjoittaa. Mutta kuu hän kirjoittaessaan kuvaili\nmieleensä Georgin hämmästyneet kasvot ja loukkaantuneen ilmeen hänen\nsilmissänsä, ja kun hän sen johdosta koetti kirjoittaa yhä hellemmin ja\nhellemmin, rakastui hän taas kirjeen lopussa niin Georgin kuvaan, ettei\nvoinutkaan tahtoansa toteuttaa.\n\nSe oli niinkuin mikäkin rakkauskirje. Ja niin hän sen poltti.\n\nHän ajatteli kirjoittaa toista kirjettä, Siitä hän aikoi sulkea pois\nkaikki tunteet. Se tulisi olemaan ainoastaan lyhyt kirje: -- ei\nainoatakaan turhaa sanaa!\n\nMutta kun hän todella rupesi pyyhkimään pois jokaisen turhan sanan,\nniin lopuksi ei olisi jäänyt muuta kuin: Georg, minä puran\nkihlauksemme. Hyvästi. Helena.\n\nNiin ettei tämä asia ollut kirjoittamisellakaan suinkaan helposti\nsuoritettu.\n\n\n\n\n\"Uusi aika.\"\n\n\nJokseenkin vuoden kuluttua tämän tapauksen jälkeen, kevätpuolella,\ntapahtui hovijunkkarin kartanolla ja tehtaissa rettelöitä\nja levottomuuksia, jotka suuressa määrin tärisyttivät hänen\nmielenrauhaansa ja terveyttäänkin.\n\nJuttu alkoi sillä, että rovasti, jonka tulot olivat vähänlaiset\nverraten siihen laajaan seuraelämään, jota pappilassa vietettiin,\npäätti saada voimaan vastamäärätyn uuden papinpalkkaus-järjestelmän\nseurakuntaansa. Hän oli laskenut, että lukuisten tehdastyömiesten\nvuoksi, jotka uudessa järjestelmässä tulivat tulojensa mukaan\nverotetuiksi, hänen palkkansa melkoisesti nousee. Uuden järjestelmän\nnoudatettavaksi ottaminen riippui kuitenkin seurakunnan vapaasta\ntahdosta, sillä vasta papinmuutossa sen oli määrä muuttua pakolliseksi.\nTäytyi siis taivuttaa seurakunta hyvällä. Rovasti kuuluutti\nkirkonkokouksen, johon tavallisuuden mukaan saapui muutamia kunnan\nasioita hallitsevia tilanomistajia ynnä muut suurimmat veronmaksajat.\nTehdastyömiehiä ei tullut ainoatakaan.\n\nKokouksessa, joka osanottajien vähälukuisuuden vuoksi pidettiin\nkodikkaasti pienessä sakastissa, vastusti rovastin hanketta muiden\ntehtaanomistajain muassa myöskin hovijunkkari, sillä hänenkin\nmaksettavansa olisivat jossakin määrin nousseet uuden palkkauksen\nmukaan. Rovasti teki kuitenkin erikoismyönnytyksiä heidän maksueriensä\nsuhteen, sillä ei hän niiden vuoksi uutta järjestelmää ollut\nhalunnutkaan. Ja niin päätettiin kokouksessa muutamien sovittelujen\njälkeen ottaa uusi palkkausperuste noudatettavaksi. Seuraavassa\nkokouksessa, joka oli yhtä vähälukuinen, tarkastettiin pöytäkirjat ja\npäätös voitti lainvoiman.\n\nTehtaiden työväki, joka ei ollut tottunut missään kunnan tai kirkon\nkokouksissa käymään, ei aavistanut mitään tehdyistä päätöksistä eli\nyhtä vähän kuin valvovien asioita aavistaa se, joka nukkuu.\n\nMutta paikkakunnalla sattui samaan aikaan matkustamaan eräs herrasmies\nkaupittelemassa joitakin sanomalehden osakkeita. Asiansa vuoksi piti\nhän pieniä kokouksia, joissa selitteli aatteitansa. Kauppa ei oikein\nsujunut. Ei häntä ymmärretty. Sanat tuntuivat kauniilta, mutta olivat\nperin outoja ja mullistavia yhtäkkiä kuulla. Sano unen popperässä\nolevalle, että hän saa huomenna miljoonan, kyllä hän sittenkin ensin\nsilmänsä hieroo ja haukotuksensa haukottaa. Mutta tässä ei ollut edes\nmiljoonista kysymys, vaan ainoastaan jonkinlaisesta \"järjestymisestä\",\nyksimielisyydestä, liittymisestä yhdistyksiin, sanomalehden\ntilaamisesta ja eräästä uudesta sanasta, joka päälliseksi vaivoin pysyi\nmielessä, _sosialismista_.\n\nJa niin sattui, että juuri niinä päivinä oli taas pidettävä\nkirkkokokous. Siinä oli vaan enää tarkastettava uuden taksoituksen\nmukaan merkityt verolistat, ja nyt vasta saivat tehtaan työmiehet vihiä\nsiitä, että heidän maksumääränsä uusissa papereissa oli entisestään\nkaksin- ja kolminkertainen. Mahdotonta olisi ollut enää pelastaa\nasiata, sillä se tuli tietyksi niin myöhään, ettei kokoukseen olisi\nparhaalla puuhallakaan saatu koko työväestöä äänestämään.\n\nMutta juuri silloin astui näyttämölle uusi tulokas.\n\nKun hänelle kerrottiin tämä tapaus, istui hän paraikaa harvojen\nkuulijain ympäröimänä pienenlaisessa työväen keittiössä ja piti\nesitelmää \"Kristinuskosta ja sosialismista\", koettaen tälle takapajulla\nolevalle väestölle uskonnon kannalta osottaa, että hänen sosialisminsa\nsiltäkin kannalta on paikkansa pitävä.\n\nYksi työmiehistä, joka vihdoin ymmärsi muun muassa mitä yleisellä\näänioikeudella tarkoitetaan, rupesi sen johdosta nyt kesken esitelmää\npäivittelemään heitä uhkaavaa maksujen ylennystä.\n\nHerrasmies pörhisti korvansa, ja esitelmä jäi kuin jäikin kesken.\n\n-- Vai niin, kuulkaapas, miten ne niin ovat ylentyneet. Tänne on siis\nuusi pappi äsken tullut?\n\n-- Ei ole tullut mitään uutta pappia.\n\nJa hänelle osasi joku toinen työmiehistä jotakuinkin selittää asian.\n\n-- Vai niin, -- sanoi hän siihen päätänsä merkitsevästi nyykäytellen,\n-- vai semmoisia täällä hommataan! Jaha, jaha!\n\nHänen silmänsä loistivat ja hän hieroi tarmokkaasti kämmeniänsä\nvastakkain, huulet yhteenpuristettuina. Tapahtunut oli nähtävästi juuri\nse, minkä oli tapahtuminenkin.\n\nNyt alkoikin hän pitää puhetta vähän muista asioista. Hän tuli yhtäkkiä\nmahtavaksi ja ankaraksi ja äänensä lujeni. Hän alkoi selitellä, kuinka\nhaitallista on, että työväki nukkuu ja antaa asioittensa mennä\nmenojaan. Hän selitti sulaksi vääryydeksi, että työmiehiä kuulematta\nheidän veronsa olivat ylennetyt. Ja hän esitti vihdoin suuren kokouksen\npitämistä, johon kaikkien tehtaiden työmiehet kutsuttaisiin ja\npäätettäisiin ryhtyä vastarintaan tätä verotusta vastaan.\n\nNiinkuin jotakin ennen kuulumatonta ukonjyryä, niinkuin outoa,\nnostattavaa taikalaulua soi tämä puhe läsnäolijoiden korviin.\n\nJo se ehdotus, että eri tehtaiden työmiehet tulisivat sadottain yhteen\nsovussa juttelemaan keskenänsä, oli jotakin perin hämmästyttävää ja\nuutta. Sillä tähän asti ei oltu tietty muusta kuin tappeluista ja\npuukotuksista eri tehtaiden miesten välillä. Mutta ajatus, että\n_yhteisesti_ vastustettaisiin pitäjän mahtimiehiä, se oli niin\nuskallettua, ettei kukaan saattanut sitä ensi kuulemalta omistaa. Ja\nkuitenkin se kohta sytytti. Niinkuin kellastuneeseen ruohoon työnnetty\ntuli oli sanoma siitä kohta kaikkialle leimahtanut.\n\nTehtaan haltijat eivät aavistaneet ensi hetkessä mitään; antoivatpa\nvielä kokoontua suureen kokoushuoneeseenkin.\n\nVäkeä tuli pakaten täyteen. Niinkuin tuhat riitakumppania olisi\nyhtäkkiä tullut ystäviksi.\n\nVieras herra piti täällä ensin lyhyen ja pontevan puheen, jossa hän\nkehotti yksimielisyyteen ja lujuuteen kohta alkavassa taistelussa, ja\ntarjoutui sitten työmiesten valtuuttamana ajamaan heidän asiaansa\ntulevassa kirkkokokouksessa. Tämä tarjous otettiin vastaan kuuluvalla\nriemulla. Valtakirja kirjoitettiin työväestön puolesta, suostuttiin\nmiehissä saapua kirkkokokoukseen, ja lukuisa väki hajaantui tästä\nkokouksesta joka suunnalle niinkuin laineet äkkiä kuohutetun veden\nympäriltä, vieden hiljaa kuohutuksen viestiä yhä laajemmalle ja\npitemmälle ja saaden vihdoin lainehtimaan koko lahden ja joka\nmatalikon.\n\nKirkkokokouksen päivänä oli hovijunkkari Helenan kanssa ajelemassa ensi\nkerran talven jälkeen keveissä nelipyöräisissä. Maantie oli vasta\nkovettunut. Koivut olivat hiirenkorvalla ja valkoset, irtonaiset\nhattarat lensivät nopeasti sinisellä taivaalla.\n\nKun he tulivat yleiselle maantielle ja ajoivat kirkon ohi, herätti\nväenpaljous hovijunkkarin huomion.\n\n-- Mitäs tämä tahtoo sanoa, -- sanoi hän Helenalle, ja napauttaen\nkeppinsä päällä kuskia selkään käski pysähtyä. -- Odotappas, minä käyn\nvähän sisällä.\n\nPappa viipyi kauan sisällä. Helena sillaikaa istui yksin vaunuissa,\nkuskin tuontuostakin uhitellessa ja hillitessä piiskallaan hevosia.\nHänen ohitsensa kulki laumottain tehtaalaisia kirkkoon, pakkautuneina\njoukkoihin ja jokainen niiden keskukseen pyrkien, ikäänkuin ei kukaan\nheistä olisi erillään uskaltanut kulkea. Useilla nuorukaisilla oli\nsuurilieriset vilttihatut, hyvin takaraivolla, tukka otsalla, kirjava\nvyöliina kaulan ympärillä ja vaaleat, tehtaalaiset kasvot naurussa, kun\nlaumassa ollen muka rohkenivat olla tahallaan tervehtimättä\nhovijunkkarin tytärtä, Toiset katsoivat uteliaasti kaunista Helenaa,\nmutta käänsivät päänsä pois, kun hän heihin katsoi.\n\nJa Helenasta rupesi taas näyttämään, että ilmassa on jotakin kamalaa,\nnoille tunnettua, mutta hänelle tuntematonta.\n\nPappa viipyi niin kauan, että kaikki väki ehti mennä kirkkoon ja kirkon\nedusta tyhjeni Helenan ympärillä. Vihdoin pappa näyttäytyi sakastin\novella, silmät rypyssä, viittasi Helenan luoksensa ja poistui taas\nsisälle. Helena hyppäsi vaunuista, juoksi portaille ja siitä sakastin\novelle. Hän aikoi mennä suoraan sisälle, mutta piti pysähtyä\nkynnykselle, kun oli huone täynnänsä väkeä, jotka parhaillaan kulkivat\npienestä sakastin ovesta suureen kirkkoon. Pappa oli samassa mennä\nhänen ohitsensa.\n\n-- Lelle ajaa kotiin ja lähettää hevosen hakemaan minua, -- sanoi hän\npysähtyen hetkeksi ja nyykäyttäen ohimennen päätänsä.\n\nKun enää suntio oli sakastissa ja sekin jo menossa ovelle, kysyi Helena\nhäneltä, miksi täällä on niin paljon väkeä.\n\nJa suntio kertoi, että työväen oli aikomus tehdä pysty. Kertoi myöskin\nvieraasta tulokkaasta, jonka toimesta tehtaalaiset olivat näin yhtenä\nmiehenä liikkeelle lähteneet, ettei enää sakastissa voitu kokousta\npitää, vaan piti avata suuri kirkko.\n\nHelena tuli uteliaaksi eikä ajanutkaan kotiin, vaan kaikkien mentyä\nraotti kirkkoon vievää sakastin ovea, ja jäi siihen katselemaan.\n\nKirkko oli täynnänsä mustaa väkeä. Eikä siinä ollut ainoastaan\ntehtaalaisia, vaan runsas toinen puoli oli yläveden talonpoikia. Sillä\nnämä olivat, saatuaan hekin tietää tehtaalaisten hankkeesta, yhtyneet\nsamaan joukkoon, toivossa että yleisessä vastustuksessa vähitellen\nmyöskin heidän niitty-asiansa tulevat esille otettaviksi.\n\nRovasti oli apulaisineen, kappalaisineen, suntioineen asettunut\nistumaan pöydän ääreen, alttarin edustalle. Pöydällä oli papereita ja\nkirjoitusvehkeitä. Heidän ympärillänsä istui ainoastaan muutamia\ntuttuja pitäjän herroja ja tehtaiden isännistöstä ei ollut saapuvilla\nmuita kuin hovijunkkari yksin. Kaikki he olivat vilkkaassa supatuksessa\nkeskenänsä. Rovasti käänteli ruumistansa tuolillaan milloin toiselle\nmilloin toiselle puolelle, sillä hänellä oli kauhean paljon\nselittämistä, neuvomista ja järjestämistä.\n\nKokous alkoi muutamilla vähäpätöisemmillä asioilla, joiden aikana\nmiehet vaan katselivat toisiansa ja levottomina mittailivat\nlukuisuuttansa.\n\nMutta heti kun ääniluettelo otettiin esille, pyysi se vieras tulokas\npuheenvuoroa, ja kaikki päät kurkistuivat häneen päin.\n\nKun hän väen keskeltä tunkeutui esille sanoakseen sanottavansa,\nvaikenivat myöskin alttariylennyksen luona olevat herrat ja nyykäyttäen\ntoisilleen päätä rupesivat kaikki häntä katsomaan.\n\nHelenan ensimäinen asia oli ratkaista oliko tuo ihminen herra vai ei.\n\nHänen puhetavassansa tuntui käsityöläinen. Ääni oli tavattoman paksu ja\npyöreä, mutta sanat tulivat suusta semmoisella nopeudella, varmuudella\nja tarmolla, että senpuolesta olisi ehdottomasti pitänyt häntä taatussa\nasemassa olevana herrana.\n\nHän oli kookas, vaaleaverinen, kellertävä suora tukka sivujakauksessa.\nSuora nenä oli verraten muihin kasvoihin pieni, ehkä hiukan vinossa,\nsamoin kuin suu, joka oli teräväreunainen, melkein ilman mitään huulia,\neikä puhuessa aivan paljon liikkunut.\n\nVaatteet hänellä olivat herrasmaiset. Kohtalaisesti näkyvä rintapaidan\nkolmio, lyhyenlainen, liepeistä pyöristetty harmaa takki ja kapeat\nmansetit; mutta pieni rusetti oli tulipunanen, mikä seikka johti\nHelenan arvelut taaskin poispäin herrasta.\n\nHelena ei ensin ottanut juuri selkoa mistä puhuttiin. Vasta sitten kuin\nhän huomasi, että rovastin puheessa oli ulkonaisen rauhallisuuden alla\nselvää kiihoittumista ja vieraan tulokkaan vastauksessa kovaäänistä,\nrohkeata ja terävää uhkaa, alkoi hän kuunnella tarkemmin mistä oli\nkysymys.\n\nTuli ilmi, että tulokas syyttää paikkakunnan papistoa vilpillisestä\nmenettelystä työväestöä kohtaan. Tahallisesti oli salattu työväeltä se\nkokous, jossa uusi palkkausjärjestys päätettiin, ja päättämässä sitä\nolivat olleet ainoastaan ne, joiden maksuerät pikemmin pienenivät kuin\nsuurenivat tämän toimenpiteen kautta.\n\nHelena näki kuinka pappa kiivaasti löi kätensä pöytään ja kuuluvasti\nkiljasi, että se oli valhe!\n\nJa Helenan sydän alkoi pelokkaasti sykkiä.\n\nRovasti, joka oli kalvennut mielenkuohusta, otti nyt esille muutaman\npaperikäärön ja alkoi muka rauhallisella äänellä lukea todistuksia\nsiihen, että puheenaoleva kokous oli ollut laillisessa järjestyksessä\nkuulutettu, sekä luki lisäksi kokouksessa pidetyn pöytäkirjan.\n\nVaikka väki rupesi tämän johdosta levottomasti liikkumaan ja yleinen\nepäilys asian menestykseen levisi kaikkialle, ei tulokas vähimmässäkään\nmäärässä hämmentynyt. Yhteenpuristetuin huulin hän kuunteli tyyneesti\nloppuun saakka rovastin lausunnon, ja alkoi sitten entistä vielä paljon\nkovemmalla ja varmemmalla äänellä käydä päälle.\n\n-- Ja vaikka te tuhat kertaa olisitte kuuluttaneet kirkoissanne, niin\nniinpian kuin ette nimenomaan, erityisellä kutsumuksella ole\nhuomauttaneet kokouksesta sille tietämättömälle väestölle, jonka veroja\ntahdotte ylentää kolmin- ja nelinkertaisiksi, olette te toimineet\ntahallisessa salaisuudessa ja pimeydessä -- se on: vilpillisesti!\n\nHovijunkkari nousi ylös aivan kalpeana.\n\n-- Mikä mies sinä olet, joka täällä soitat suutasi? -- kysyi hän yli\nkoko kirkon kuuluvalla äänellä.\n\n-- Nimeni on Reinhold Korpimaa, -- vastasi toinen rauhallisesti.\n\n-- Tarkoitus on kysyä, kenen puolesta te täällä puhutte, -- sanoi\nrovasti sävyisällä hitaudella.\n\nNyt tuli herra pöydän ääreen ja veti esiin valtakirjansa.\n\n-- Hyvä ystävä, -- sanoi rovasti silmäillen paperia, -- mitäs tämä\ntämmöinen lappu tarkoittaa? Valtakirja _työväestöltä_, -- ei me täällä\nmitään sellaista ääntövaltaista tunneta. -- Mitä se on -- työväestö?!\nEihän tässä ole mitään nimeä?\n\nHerrasmies, joka huomasi mihin päin asia aijotaan johtaa, jännittyi nyt\nvielä kiivaampaan rynnistykseen.\n\n-- Mitäkö työväestö on! -- huusi hän. -- Siinäpä se on, että te ette\ntäällä vielä näy tietävän mitä työväestö on. Tietäkää siis, että\ntyöväestö -- se on maailman mahti, se on voima, joka tähän saakka on\nnukkunut, mutta joka tässä hetkessä tekee heräystänsä, se on voima,\njonka vallassa olisi musertaa teidät poroksi, mutta joka onneksenne ei\nsitä tee, se on voima, jota teidän on ennen tai myöhemmin palveleminen,\nniinkuin nyt palvelette kuninkaitanne; se on voima, jota te olette\nvuosisatojen aikana polkeneet ja häväisseet, mutta joka nyt nousee\nteiltä tiliä vaatimaan; se on voima, joka -- --\n\n-- Pidä suusi kiinni! --- huusi hovijunkkari. Hän oli ainoa, jota\ntulokkaan kovalla äänellä huudetut sanat eivät olleet sanattomaksi\näimistyttäneet.\n\nHelenan sydän tyrmistyi kokoon papan tähden, sillä hän tiesi, että\npappa kun suuttuu ei voi hillitä itseänsä.\n\nMutta tulokas ei ollut kuulevinaan semmoisia uhkauksia.\n\n-- Työväestön nimessä, tänne kokoontuneen työväestön nimessä vaadin\nminä pöytäkirjan otetta edellisistä kirkkokokouksista valituksen\ntekemistä varten kuvernöörinvirastoon!\n\n-- Suus kiinni, sanon minä! -- huusi taas hovijunkkari. Ja voimatta\nenää hallita itseänsä lähestyi puhujata keppi ojennettuna.\n\nHelena oli juosta sisälle estämään, mutta pysähtyi, kun näki, että\nrovasti oli jo ehtinyt asettua papan tielle ja rauhoittavasti hilliten\nlaskea kätensä hänen käsivarrelleen.\n\n-- Puheenjohtajana kiellän minä tältä tuntemattomalta mieheltä kaiken\npuhevallan tässä kokouksessa ja pyydän astumaan ulos! -- sanoi rovasti.\nKaikki se hymy, joka ei koskaan ollut jättänyt hänen kasvojansa, oli\nnyt niistä poissa, ne olivat pidentyneet ja kalpea vihan-ilme vavahteli\nniiden lihaksissa.\n\n-- Me tapaamme toisemme vielä! -- sanoi tulokas ylpeästi ja lyhyesti\nnyykäyttäen päätänsä ylöspäin.\n\nJa hän läksi ulos.\n\nSilloin rupesivat muutamat työmiehet huutamaan: tulkaa pois, tulkaa\npois! Ja kaikki väki alkoi liikkua kirkon oville päin. Ja kun ei kukaan\ntahtonut jäädä viimeiseksi, että rovasti ja muut herrat olisivat\npanneet hänet merkille, tyhjeni kirkko hyvin pian kokonaan, niin että\nkokouksen jatkamisesta ei tullut mitään.\n\nHelena ei uskaltanut tällä hetkellä näyttäytyä papalle ja antaa ilmi,\nettei ollut totellut hänen käskyänsä ja ajanut kotiin. Hän meni\njalkasin, vältellen työmiesparvia ja niin nopeasti kuin suinkin taisi.\n\nKoko maailma tuntui hänestä ylösalasin käännetyltä. Jotakin tavatonta\noli tulossa. Ja nuo vieraan herran sanat maailman mahdista kaikuivat\nlakkaamatta hänen korvissansa. Ihan varmaan olivatkin asiat niin kuin\nse oli sanonut. Ja kuinka toisin saattoi ollakaan! Määräämättömät\nväkilaumat, joista jokainen on yhtä oikeutettu ihminen kenen muun\nrinnalla tahansa, heräävät vaatimaan tasa-arvon tunnustamista. Mitä\nmerkitsevät rovastin puheet kukista silloin! Jumalahan itse on selvästi\nheidän puolellansa, koska kaikki ovat Jumalan edessä tasa-arvoiset. --\n\nJa vaikka Helena minne katsoi, näreikköön, jonka oksia hän oikopolulla\nnopeassa kulussa työnsi tieltään, tai ojaan, joka kierteli polun\ntasalla, jokapaikassa hän vaan näki nuo vieraan kasvot, jotka ensin\nolivat hänestä tuntuneet muodottomilta, mutta sitten sen puhuessa\nmuuttuneet yhä kauniimmiksi. Vaikka vieras oli niin suututtanut pappaa,\nei Helena kuitenkaan voinut olla ihailematta sen käytöstä, sitä asiaa,\nettä se seisoi yksin koko kirkossa, seisoi niiden puolesta, jotka eivät\nymmärtäneet puhua eikä kannattaa häntä, ja seisoi niitä vastaan, joilla\non kaikki valta ja mahti. Ei hän ketään kepillä uhannut, eikä kellekään\nkiljunut, vaan hän seisoi kaikkien keskellä niinkuin horjumaton tammi,\njoka on myrskyjä varten oksansa kasvattanut.\n\nKotona sai Helena seuraavana päivänä kuulla, että pappa oli ajattanut\nsosialistin tämän kortteerista ja kieltänyt kenenkään työmiehistä\nmajoittamasta häntä luoksensa. Pappa oli pannut vielä yövahdin suuren\nketjukoiran kanssa maantien risteykseen ja käskenyt palauttaa se herra\npois tehtaan maalta, jos vaan näyttäytyi.\n\nMutta pieni, vaivainen yövahti rähjyskin oli tulokkaan puolella.\nKysymykseen oliko asianomaista näkynyt, vastasi hän kyllä nähneensä.\nPalautitko? -- En palauttanut. Mikset? -- Kun se ei astunut ruukin\nmaalle, vaan kulki keskellä maantietä.\n\nÄijä sai eron tämän vastauksen johdosta.\n\nSamoin sai eropassit se työmies, joka kielloista huolimatta oli\npäästänyt kulkijamen huoneeseensa yöksi.\n\nHovijunkkari toimitti palvelukseensa kaikki järjestysmiehet ja asetti\neri paikkoihin pitkin kylää. Mutta kaikista näistä toimenpiteistä\nhuolimatta pysyi punarusettinen kiihoittaja seutuvilla. Milloin oli hän\nnähty missäkin nurkassa, milloin ajaa huristi keskellä maantietä\npolkupyörällä, selkä kumarassa ilmaa lävistäen.\n\nKaikesta päättäen pappaa odotti vielä paljon suuremmat kiusat ja\nkoettelemukset tämän punarusettisen herran vuoksi.\n\nSisäpiialta saikin Helena kuulla, että sosialisti valmisti suurenmoista\nkokousta nimien keräämistä varten valituspaperin alle. He olivat\nkoettaneet saada kokoushuonetta, mutta isännistöt olivat jokapaikassa\nkieltäneet antamasta huonetta mitään kokouksia varten. Ja nyt uskoi\nsisäpiika Helenalle suurena salaisuutena, että kokous tulee\npidettäväksi metsässä Koivikkomäen rinteellä. Hän kertoi, että sinne\ntulee kaikki työmiehet jokaisesta työpaikasta heti työajan loputtua\nlauantai-iltana.\n\nHelena sanoi kohta tahtovansa hänkin tulla sinne katsomaan ja he\ntekivät keskenään sellaisen liiton, että huomion välttämiseksi Helena\npanee palvelustytön liinan päähänsä.\n\nNiin tapahtuikin.\n\nLauantaipäivän illalla oli väkeä Koivikkomäellä vielä enemmän kuin\nkirkkokokouksessa oli ollut.\n\nKun Helena, arasti syrjästä hiipien, oli toverinsa kanssa tullut\nperille ja he kiipesivät kivelle nähdäksensä väen keskukseen, oli\nvalituskirjoitus jo nähtävästi luettu, sillä oltiin täydessä toimessa\nallekirjoittamassa paperia. Kahden kannon varaan oli asetettu leveä\nlauta, jonka päällä oli papereita ja kyniä. Sosialisti istui muutamien\nluottamusmiestensä kanssa läheisellä kivellä. Hän oli nähtävästi\nkiihoittuneessa innostuksen tilassa. Hänen poskensa paloivat ja\nmalttamattomasti hän pureskeli jotain kortta, puoli naurussa kuunnellen\nviereisten puhetta. Olkilakki oli kuuman vuoksi niskaan sysätty, pari\nrutistuneen rintapaidan napeista oli auennut ja otsaansa hän\ntuontuostakin nenäliinallaan kuivasi. Hän oli nähtävästi paljon\nliikkunut ja touhunnut tänäpäivänä. Mutta ei näyttänyt suinkaan siltä\nkuin olisi vielä aikonut lopettaa tämän päivän vaivoja. Päinvastoin oli\nkoko hänen olemisensa vaan kärsimätöntä odottamista, milloin tuo\nallekirjoitteleminen loppuu. Miehet tulivat tungeskellen vuoronperään\nesille ja piirtelivät nimiänsä. Yksi istui kirjurina niiden puolesta,\njotka eivät voineet panna kuin puumerkkinsä.\n\nTaas se vieras tulokas ei näyttänyt Helenasta ollenkaan kauniilta. Hän\noli siinä työmiesten keskellä ihan heidän tapaisensa, yhtä\nvälinpitämätön kaikesta ulkonaisesta käytöstavasta, yhtä huolimaton\nliikkeissänsä. Ja kauhulla Helena odotti, milloin se niistää käsin\nnenänsä, sekä iloitsi hänen puolestaan, kun huomasi, että hänellä\ntodella oli nenäliina.\n\nVihdoin järjestettiin asia niin, että omakätisten allekirjoitusten\nsijaan jokainen huusi vuorotellen nimensä ja kirjuri kirjoitti nimet\npaperiin. Täten päästiin kokousta jatkamaan, kun enimmät olivat nimensä\nhuutaneet ja pienempi osa jäi hiljaisella äänellä syrjempänä nimien\nkirjoitusta lopettamaan.\n\nHeti kun käytännölliset asiat olivat näin järjestetyt, ponnahti hän\npystyyn kuin vieterillä viskattuna.\n\n-- Miehet! Veljet! -- huusi hän ojentaen kätensä ikäänkuin olisi\npyytänyt syliinsä koko tuon monisataisen joukon, suu rohkean ilosessa\nhymyssä:\n\n-- Enhän takaa minä, että me voitamme tämän jutun. Kierot ovat\noikeuslaitoksemme ja tuomareillamme ovat samat herrat, joita vastaan\noikeutta käymme. Mutta olkoonpa, että kadotammekin, olkoonpa että\nveromme nousevat kaksin- jopa kolminkertaisiksi. Emmekö muka asiata voi\nsitten enää auttaa. Voimme. Jos he nostavat meidän maksettaviamme, niin\nnostakaamme mekin heidän maksettaviansa. Niin, te katsotte\nkummastuneina minuun, ettekä tiedä mitä minä tarkoitan. Minä tarkoitan,\nettä jos he sanovat meidän maksavan heille huonosti palkkoja, niin\nmaksavatkohan he meille hyvästi _meidän_ palkkojamme! Jos he vaativat,\nettä me maksamme heille enemmän, niin emmekö me voi vaatia, että _he_\nmaksavat meille enemmän? Voimme! Mutta mitä he tekevät? Eikö se\nsamainen herra hovijunkkari, joka kirkossa keppiä heristi, -- eikö hän,\nsanon minä, juuri äskettäin ole teidän palkkojanne alentanut? Ja\nvertailkaa itseänne heihin. Heillä on hovit, heillä on pappilat, heillä\non suuret, lämpimät, valoisat huoneet, heillä on ajohevoset, vaunut,\nheillä on herkut pöydillänsä, heillä on viinit kellareissansa.\nPerustuslait kieltävät heidän tulojansa alentamasta, valtiot elättävät\nheitä, kun he tulevat vanhoiksi, ja maksavat eläkettä vielä heidän\nleskillensä ja tyttärillensäkin, kun he itse kuolevat. Mutta mitä\nmeillä on? Matala ja hatara ja kylmä ja pimeä on meidän huoneemme, yksi\nkoko perheelle. Piimä, silakka ja peruna on meidän ruokamme. Ja\nkieltääkö lait meidän palkkojamme alentamasta? Ei totisesti. Ja\nmaksetaanko eläkettä meidän vanhuksillemme, tai meidän leskillemme tai\ntyttärillemme? Ei totisesti. Milloin hyvänsä ja kuka hyvänsä saa tehdä\nmeidät palkattomiksi, saattaa meidät maantielle laumoittain työtä ja\nruokaa kerjäämään.\n\n-- Iankaikkisen oikeuden nimessä minä kysyn: emmekö me ole ihmisiä,\nyhdenvertaisiksi luotuja! Minä kysyn teiltä, rosottavat pilvet! Minä\nkysyn sinulta, laskeva aurinko! Minä kysyn koko keväiseltä luonnolta!\nJa minä kysyn teiltä itseltänne, jotka tänne päin katsotte. Ja yhdessä\nluojan luonnon kanssa kohoo sadoista rinnoistanne vastaus: niin me\nolemme ihmisiä, kaikki yhdenvertaisia!\n\n-- Luojako olisi meidät alentanut? \"Ei oikeutta maassa saa ken itse\nsit' ei hanki\". Kaikki on maailmassa jätetty taistelun varaan. Rikkaat\nhyvineläjät, jotka meille nöyryyttä saarnaavat, ovat itse väkevämmän\noikeudella asemansa anastaneet. Hyvä on! Jos väkevämmän on oikeus, niin\nkumpi meistä onkaan väkevämpi? Kumpi, kysyn minä, on meistä väkevämpi.\nHahhaa! Hekö, kourallinen pohatoita, vai mekö tuhatlukuiset,\nmiljoonaiset työmiesjoukot? He ovat puhaltaneet meihin nöyryyden uskon.\nJa se on vaan tämä meidän lampaan-uskomme, joka on heidät väkevämmäksi\ntehnyt. Minä olen tullut auki päästämään heidän puhaltamansa rakot ja\nminä olen tullut teitä lampaan-uskosta vapauttamaan. Maailman tantereet\nvapiskaa, jos mekin kerran otamme väkevämmän oikeuden. Ja totisesti se\non meidän! Ja me sen otamme!\n\n-- Luuletteko te ehkä, että jos maailman työväki nousee tähän\nkamppailuun, niin te olette ensimäiset, jotka nousette. Ei, älkää\nluulko niin. Katsokaa ympärillenne. Jo ovat järjestyneet köyhälistön\nrivit kaikkialla, jo käy sotahumu, jo vapisevat varustukset. Te -- te\ntulette miltei viimeisinä. Ja kun tekin nyt yhteen yhdytte muiden\nkanssa, niin te yhdytte maailman mahtiin.\n\n-- Viime lauantaina te vielä viinapäissänne keskenänne tappelitte. Nyt\nte seisotte käsi kädessä, yhdessä kaikki kuin kallio. Ja minä saatan\nteidät vielä suurempaan yhteyteen. Yhdistän teidät yhdeksi koko maan,\nkoko maailman työväestön kanssa!\n\n-- Ja nyt ensiksikin annan minä teille lipun. Sillä jokaisella\nsotajoukolla on oleva lippunsa. Kas tämmöinen on oleva teidän lippunne!\n\nHän veti povestaan työväen lehden, levitti sen ja heilutteli ilmassa.\n\n-- Se on vaan lippu paperista, mutta se on oikea ja voimakas sotalippu.\nSe kokoo ympärillensä ja järjestää hajanaiset laumat, se virittää\noikealla hetkellä sotalaulun ja sytyttää yhtaikaa mielet rynnäkköön.\nMitä olisi meidän sotajoukkomme ilman tätä yhdyssidettä. Se olisi\nvoimastaan tietämätön lauma. Sillä meidän voimamme on siinä, että me\nolemme yhtä ja tiedämme kaikki toisistamme, niin että voimme yhtaikaa\nkäydä rynnäkköön. Katsokaa ja tutkikaa tätä lippuanne ja kun olette sen\ntehneet, sanokaa, kelpaako se teille.\n\nNäin sanoen hän heitteli väkijoukkoon suuren määrän lehteänsä, jota\nmiehet innolla tavoittelivat kilvan käsiinsä.\n\n-- Ja sitten annan minä teille vielä teidän aseenne, -- huusi hän, kun\nväki oli taas hiljennyt, -- Niin, miehet ja veljet! Minä annan teille\nteidän sota-aseenne. Ei se ole raudasta eikä teräksestä. Se on vaan\neräs ajatus, sana, sitova ja voimakas. Se on _yksimielisyys!_\n\n-- Katsokaas nyt, me olemme tässä muutamat päättäneet -- hän näytti\nlähempänä seisoviin -- me olemme päättäneet, että meidän työpalkkamme\non korotettava. Ei tosin kaksin- tai kolminkertaiseksi vielä, vaan\naluksi ainoastaan 10 prosentilla. Onko se hyvä asia, vai mitä? On,\nsanotte te kaikki yhteen ääneen, mutta epäillen pudistatte te kuitenkin\npäätänne. Sillä te tiedätte varmaan, ettei se hovijunkkari siihen\nsuostu. Hyvä on! Silloinpa me otamme esille tuon uuden aseemme, joka on\nyksimielisyys. Ettekö tekin kaikki tahdo, että teidän palkkanne\nkoroitetaan? Vai onko ne ehkä liian suuret?\n\nNäitä sanoja seurasi väkijoukon puolelta nauruhohotusten ja hyväksyvien\nhuutojen sekainen volina. Muutamat kohottivat nyrkkiänsä ja kiroilivat\nhovijunkkaria.\n\n-- Hyvä, hyvä, vai on teilläkin samat nälkäpalkat?\n\n-- Siis aseihin miehet! Ei ole meidän aseemme rautaa eikä terästä, joka\nlihaa syö. Se on vaan suuri, yhdistävä sana. Se on yksimielisyys.\n\n-- Katso kuinka te yhtäkkiä vaikenitte, niin että jo kuulen hyttysen\nlaulun korvassani. Ja taas te katsotte epävarmoina tänne. Mitä on muka\nse yksimielisyys?\n\n-- Yhtykää meihin, veljet, ja te opitte sen aseen. Vaatikaa meidän\nkanssamme samaa palkankorotusta, Ja jollei sitä anneta, jättäkää meidän\nkanssamme kesken työnne, seisahtukoon höyrykone, pyörät pysähtykööt ja\nulos tehtaasta joka mies! Joka kynsi, sanon minä!\n\n-- Tiedättekö mitä se maksaa tehtaalle kun kaikki äkkiarvaamatta kesken\npysähtyy? Tuhansia ja kymmentuhansia se maksaa joka päivä. Mutta meistä\nvoi jokainen elää viikon tai pari työttömänä, ei se meille paljon\nmaksa. Ja te saatte nähdä, että ylpeä hovijunkkari notkistaa selkänsä\nteidän edessänne ennenkuin syöksyy häviöön. Totisesti notkistaakin.\n\n-- Ymmärrättekö nyt, mitä yksimielisyys on? Se on, että meillä kaikilla\non yksi mieli, että me kaikki samaa tahdomme, ettei yksikään meistä\nrupea petturiksi, vaan on yhtä kaikkien kanssa niinkuin kallio on yksi.\n\n-- Yhdymmekö, veljet, vai hajaannummeko entisellemme tältä paikalta?\n\nVielä äänekkäämpi hyväksyvien huutojen hyöky purkautui nyt ilmoille.\nEikä se enää voinut hiljentyä. Puhuja koetti heitellä vielä muutamia\nmahtilauseita väkijoukkoon, mutta ne hukkuivat kuulumattomiin. Vihdoin\nhän hyökkäsi pöydällensä ja paisuttaen ääntänsä, lakitta päin, rusetti\nsyrjään sysäytyneenä ja rintapaidan rako auki pullistuneena huusi\nväkijoukkoon, että puheenalainen sotalippu, hänen sanomalehtensä, -- on\ntilattavissa tässä paikassa hänen kauttansa merkitsemällä nimi\ntilauslistaan, ja että tässä on vielä toinen lista, johon saa merkitä\nitsensä kuka tahtoo myöskin lehden osakkaaksi, ja vielä että uusi\nkokous pidetään työlakon lähempää valmistamista varten silloin kuin\nsiitä tieto levitetään.\n\nNämät sanottuaan ja väkijoukon meluten puhellessa ja hälisten ja\nriemuiten pyrkiessä hänen pöytänsä ääreen hän itse astui alas, otti\nliivintaskustaan kotelon, veti siitä pienoisen kamman ja harjan, jonka\nselässä oli peilinen, sekä kumartaen päälakensa eteenpäin ja tähdäten\nsen alta silmänsä peiliin, jota piteli edessään, alkoi kammata ja tehdä\njakausta märkään tukkaansa. Hän oli kuin jonkun tärkeän, totutun\ntoimituksen suorittanut, ja suu mehellä hän kammatessaan kuunteli\nlähimmän ympäristönsä ihmettelyn huudahduksia, pisteli sitten peilit\ntakasin, suoristi vähitellen rusettinsa, kohautteli olkapäillään\nrintapaidat, liivit ja takit entisille paikoilleen, ryki selväksi\nkäheyden äänestänsä ja laitteli olkihatun tarkasti jälleen päähänsä.\n\nHelena oli sydän kurkussa kuunnellut sosialistin puhetta. Hän oli ensin\nkiivennyt kivelle seisomaan nähdäksensä paremmin, mutta pian oli sydän\nniin kouristunut, ettei hän voinutkaan siellä pysyä, vaan tuli taas ja\nnojautui toverinsa varaan.\n\n-- Herranen aika mitä se puhuu, -- päivitteli tämä, kun sosialisti otti\npuheessaan hovijunkkarin kouriinsa.\n\n-- Ole vait! vastasi Helena väräjävin äänin. -- Se on kaikki totta!\n\nJa toveri oli ranteessansa tuntenut kuinka Helenan käsi koko ajan\nvapisee.\n\nJokainen sana, jonka sosialisti lausui, oli Helenalle ikäänkuin hänen\nylitsensä laskeutunut tuomio, jonka lähestymisestä hän oli jo\nlapsuudestaan saakka tiennyt ja oikeastaan joka päivä tuntenutkin. Hän\noli vaan aina tahallaan nukuttanut itseänsä pois siitä ja lykännyt sen\npelkoa tuonnemmaksi. Mutta noin se nyt tulee, noin se parhaallansa\nnousee ja nousee heidän ylitsensä, nyt -- nyt se on tuossa se suuri\nmaailman mullistus, ihan tuossa hänen silmiensä edessä.\n\nJa yhtäkkiä hänet valloittaa ajatus, joka muuttaa tuomion vapaudeksi:\n\n\"Sehän on kaikki oikein, mitä tuo mies puhuu. Sehän on juuri sitä, mitä\nminäkin pidän oikeana! Mikä siis minua estää? Kuinka papan käy, kuinka\nkäy tehtaiden, kuinka kotikartanon, sitä en tiedä, mutta oikein hän\npuhuu ja minä tahdon tunnustaa sen, avonaisesti, rehellisesti, --\ntahdon heittää valheen päältäni, ja minäkin yhtyä yhdeksi noiden\nkanssa.\"\n\nKun sosialistin puhe oli loppunut ja väki alkoi liikkua, sysäytyi\nHelena ensin kauaksi meluavan ja liikkuvan väkijoukon taakse.\n\nHänen toverinsa ehdotti, että he juoksisivat pois, sillä yleisessä\npyörteessä he olivat saaneet monta sysäystä ja kolausta. Mutta neiti ei\ntahtonut lähteä, vaan veti syrjään odottamaan väen tyyntymistä.\n\nPitkän ajan kuluttua väkijoukko alkoikin hajaantua. Ainoastaan pöydän\nluona oli tungos vielä suuri, mutta mäki harveni harvenemistaan. Joka\nsuunnalle levisivät ihmiset, laumoissa ja yksitellen, ja metsät\ntäyttyivät heidän äänistänsä.\n\nKun pöydänkin luona väljeni, alkoi Helena, pidellen yhä toverinsa käden\nranteesta, lähestyä vavisten sitä paikkaa, missä puhuja vielä seisoi\nmuiden seurassa lautapöydän ääressä.\n\nHeidän päästyä lähelle, vilkasi sosialisti heihin ja kooten paperejansa\nkääröön, sanoi:\n\n-- Vai ovat tytötkin osanneet tänne? No missäs harakat, ellei sian\ntappajaisissa!\n\nNäin sanoessaan hän piti nuoran toista päätä hampaittensa välissä,\nsitoen kääröä. Mutta joku vieressä olija tunsi Helenan, lykkäsi häntä\nkyynärpäällään kylkeen ja kuiskasi, että se on hovijunkkarin tytär.\n\nSilloin hän vilkasi toisen kerran heihin ja pian arvasi kumpi oli\nhovijunkkarin tytär.\n\nHän laski hämmästyneenä käärön alas eikä huolinut että se aukeni\njälleen laudalle. Samassa hän kuitenkin kokosi ajatuksensa. Taitavan\npyöreällä ja laajalla liikkeellä hän kohautti lakkiansa koko käden\npituudelle syrjään, kumarsi hiukan päätänsä ja katsoi hymyillen ja\nselitystä etsien Helenan kauniisiin silmiin. Ja lähestyi pari askelta\nHelenaan päin.\n\n-- Nimeni on Reinhold Korpimaa -- sanoi hän yhä samaten kysyvästi\nhymyillen.\n\nHelena esitteli itsensä ja ojentaen kätensä sosialistille rupesi arasti\nänkyttämään.\n\n-- Te olette oikeassa, niin se on. Minäkin tahdon yhtyä teihin, -- olen\npäättänyt, Minä olen valmis vaikka mihin. Sanokaa mitä minun pitää\ntehdä. Kyllä minä voin, minä tunnen että voin!\n\nSosialisti nyykäytti hyväksyvästi päätänsä.\n\n-- Minä puhun kohta neidin kanssa, -- sanoi hän. -- Neiti on niin hyvä\nja odottaa hiukan.\n\nNäin sanoen hän poistui hetkeksi muiden joukkoon.\n\nHelena jäi yksin seisomaan syrjemmäs. Toverinsa hän antoi mennä pois.\n\nHänen mielensä kuohui kuin keväinen koski. Äsken se vielä oli sulkujen\ntakana, levoton ja tietämätön; nyt, kun hän oli sanonut nuo sanat, se\nvaltoinansa lainehti ja oli valmis seuraavalla hetkellä ja yhdellä\npuuskahduksella murtamaan itsellensä uuden elämän suunnan.\n\n\"Sanokoon hän mitä hyvänsä, minä olen valmis kaikkeen, jätän vaikka\nkotini ja vanhempani, ja tulen semmoiseksi kuin hekin. Vaikka hän mitä\nsanoisi, en minä siitä peräydy. En. en!\"\n\nKun sosialisti oli jonkun aikaa puhellut toveriensa kanssa,\nhajaantuivat nämäkin. Käteltyään viimeistä ja sovittuaan jostakin tämän\nkanssa, palasi sosialisti Helenan luo, ja ottaen paperikäärön\nkainaloonsa sanoi:\n\n-- Ehkä neiti suvaitsee, niin kävelemme alas -- sopiihan sitten\npuhella.\n\nJa he rupesivat menemään koivikkomäkeä alas.\n\nOli jo tullut hämärä. Keväinen kuu hienosti leikki päivän valon mukana\nkoivujen täpläisillä vartaloilla, ja vesi lirisi jossain viime\nkesäisten maatuneiden lehtien alla.\n\n-- Vai niin, vai niin, -- alotteli sosialisti. -- Se tahtoo sanoa,\nneidin on tarkoitus myöskin kannattaa meidän lehteämme?\n\n-- Tietysti. Mutta minä myöskin tahtoisin tietää, mitä minun itseni\npitää tekemän, sillä minä näen selvästi että minun elämäni on väärä, --\naivan väärä!\n\nSosialisti kulki silitellen leukaansa peukalon ja etusormen välillä ja\nmietti. Mutta Helena pelkäsi, ettei hän ollut oikein ajatustansa\nlausunut ja rupesi yhä levottomammin selittämään:\n\n-- Ajattelen, että minun täytyy tehdä kaikki silloin kuin näen mitä on\ntehtävä, -- tai ainakin niin paljon kuin voin, -- ja nyt tällä\nhetkellä, teidän puheenne jälkeen, minä tunnen että voisin niin -- niin\npaljon! -- Minä olen valmis kaikkeen -- tai tietysti minä liiottelen:\nen ihan kaikkeen, mutta paljoon kaikissa tapauksissa, Jos te vaan\ntahtoisitte johtaa ja neuvoa minulle ensi askeleet.\n\nSosialisti kulki vielä vähän aikaa äänetönnä.\n\n-- Tehkää hyvin neiti, emmekö istu tähän jonnekin, -- sanoi hän sitten\npysähtyen ja osottaen tarkoitukseen sopivia kiviä.\n\n-- Niin mielelläni, -- sanoi Helena.\n\nKun he olivat istuneet, Helena matalammalle ja sosialisti korkeammalle\nkivelle, rupesi hän valiten sanoja, jotka mahdollisimman selvästi\nilmaisivat hänen ajatuksensa, hitaasti ja kiirehtimättä puhumaan.\n\n-- En tiedä mitä muutoksia neiti tarkoittaa ja totta kyllä on, että\nsosialismi myöskin yksityiseltä ihmiseltä vaatii vissiä niin sanoakseni\n\"parannusta\", -- mutta -- sosialismi _liikkeenä_ ei varsinaisesti,\noleellisesti, ole tekemisissä sisällisten -- kuinka sanoisin --\n\n-- Ei suinkaan, enhän minä semmoista tarkoittanutkaan --\n\n-- tekemisissä niin sanoakseni \"katumuksen ja parannuksen kanssa\".\n\n-- ei, ei, tietysti ei ole tekemisissä --\n\n-- \"katumuksen ja parannuksen\" kanssa, kuten papit sanovat. Ei se ole\nsen kanssa tekemisissä.\n\n-- Niin, niin, minä juuri itse en voi kärsiä mitään uskontoja, minä --\n\n-- No-no, no-no, kyllä sosialismi antaa tunnustuksen sentään\nuskonnollekin. Kristinusko esimerkiksi ei ole mitään muuta kuin\nsosialismia ja sosialismi ei ole mitään muuta kuin käytännöllisesti\nsovellettua kristinuskoa, kuten olen täälläkin pitänyt esitelmää. Ei\nneiti ole kuullut? -- Jos minä ehkä saan luvan neidillekin antaa yhden\nnäistä vihkosista --\n\nHän kaivoi esille punakantisen kirjasen ja luki sen kansilehden:\n\n-- \"Lachmann, Kristinusko ja sosialismi, esitelmä pidetty Malmön\ntyöväenyhdistyksessä --\". Varsin valaiseva kirjanen. On minulla tässä\nmuitakin, mutta saammehan niistä sittemmin --\n\nJa Helenan selaillessa tätä kirjasta, jatkoi sosialisti:\n\n-- Sosialismin tarkoitusperät tähtäävät kauas ja korkealle. -- Onko\nneiti lukenut Bellamyn kirjan tulevaisuuden yhteiskunnasta? Se on ihan\nvälttämättä luettava. -- Siinä on täydellisen tasa-arvoisuuden,\nkorkeimman yhteiskuntamuodon elävä kuva edessämme. Ja jokseenkin niin\nvoi sanoa jokaisen sosialistin ajattelevan sitä ihannevaltiota, johon\nihmiskunta on saatettava.\n\n-- Ensi tilassa luen sen kirjan. Sehän juuri on minulta puuttunut,\netten ole mitään sentapaista lukenut. Enhän minä ole oikeastaan -- --\n\n-- Sosialismin ensimäinen vaatimus on, että yhteiskunnan on perinpohjin\nmuuttuminen.\n\n-- Niin, -- sanoi Helena haltioissaan, -- kaiken on perinpohjin\nmuuttuminen. Juuri niin. _Kaiken, kaiken!_\n\n-- _Yhteiskunnassa, yhteiskunnassa_, huomatkaa. Siinä kohden olemme\naivan samaa mieltä neidin kanssa. Ja jos nyt neiti tahtoo tietää, mitä\nsosialismi on, niin minä sanon: sosialismi on oppi siitä, _kuinka_\nkaikki on yhteiskunnassa saatava muuttumaan.\n\n-- Sittenhän se on juuri sitä mitä minä haen, -- sanoi Helena\ninnoissaan.\n\n-- Sosialismi on _yhteiskunnallisen_ uudistuksen oppi. Ei mitään\nmuutosta saa aikaan ilman taistelua. Työväki, tuo suuri, nukkuva voima\non herätettävä oman voimansa ja mahtinsa tietoisuuteen. Työväki on\nsaatava järjestymään kunnallisiksi ja valtiollisiksi puolueiksi. Ja kun\nse kerran saadaan aikaan, silloin on sosialismin aamutuulahdus virtaava\nkaikkialle ja perinpohjin uudistava yhteiskunnan, uudestaanluova sen.\nKaikki silloin muuttuu. Ei mitään luokkaerotusta ole enää oleva.\nAinoastaan työ määrää ihmisen arvon. Ei ole oleva ylempiä eikä alempia,\nei isäntiä ja heidän orjiansa. Kaikki ovat tekevät työtä yhteisen\ntyönantajan, sosialistisen valtion turvissa. Kaikki saavat vapaasti\nkehittää omia taipumuksiansa, eikä ainoastaan kansan kermakerros, kuten\nnyt, kourallinen etuoikeutettuja kapitalisteja, sillaikaa kuin\nmiljoonat hukkuvat.\n\nHelena muisti veljensä, Souvari-Heikin.\n\n-- Todellakin, -- sanoi hän. -- Mistä syystä me aina kuvailemme, että\n_meissä_ on suurimmat taipumukset. Ehkä on paljon suurempia taipumuksia\nniissä, jotka eivät ole sivistystä saaneet. Se on hirveätä ajatella.\n\nJa arvelematta mitään Helena lisäsi: Tiedättekö, minulla on veli\ntyömiesten joukossa; minä olen näin kasvatettu, mutta hän -- hän joutui\näskettäin kiinni tappelusta ja ties missä nyt lieneekin. Ja tässä minä\nolen, enkä voi mitään. Se tahtoo sanoa, kohtalo itse on tuonut minut\ntähän asemaan, ensiksikin että _te_ tulitte tänne ja avasitte minun\nsilmäni, ja toiseksi, että minulla on veli \"siellä\", sillä sen kautta\non ikäänkuin jokin musta portti auennut minulle, olen päivä päivältä\nyhä selvemmin tuntenut, kuinka väärä on asemani. Kaikki riippuu vaan\nkasvatuksesta ja ulkonaisista seikoista, joita en ole itse hallinnut.\nNo niin. Tässä minä nyt olen, enkä voi mitään. Sanokaa minulle,\nneuvokaa mitä minun pitää tehdä!\n\n-- Siinä asiassa, mistä puhutte, ei yhtään mitään. Veljenne ei ole\npahempi eikä parempi kuin tavallinen tehtaan työmies. Hän on asemaansa\nja oloonsa tottunut, niinkuin jokainen työmies. Älkää kuluttako\naikaanne ja voimianne kenenkään _yksityisen_ pelastamiseen, kuten\nmuutamat pelastajalahkokunnat, vaan tehkää työtä sille aatteelle, joka\nkerran on koko maailman tasoittava ja pelastava. Ei meillä ole aikaa\ntuhlattavana, sillä paljon käytännöllisiä esteitä on poistettava,\npaljon edelläkäypiä muutoksia aikaansaatava, ennenkuin sosialistinen\nihannevaltio voidaan ajatella toteutuvaksi: yleinen äänestysoikeus on\npantava toimeen, ääniasteikko on poistettava, työaika on supistettava,\nluokkaedut hävitettävät ja paljon, paljon muuta. Nämät ehkä ovat\nneidille vielä epäselviä kysymyksiä. Mutta kyllä ne kerran selviävät.\nMeillä on kaikille työtä, väkeville ja heikoille, kaikkien kannatusta\ntarvitaan. Terve tuloa siis joukkoomme, uusi sisko veljien ja siskojen\njoukkoon! Voi hyvä neiti, ei riitä minulla sanoja kuvatakseni teille\nsosialistista ihannevaltiota kaikessa loistossansa. Mutta jolla sen\nkuva on mielessä, hän on väsymättä tekevä työtä sen toteuttamiseksi,\nhän on elämänsä ja henkensäkin uhraava sen alttarille. Sillä mitä\ntaipumuksia, mitä kykyjä, mitä elämäniloa, mitä uutuutta, mitä voimaa\nkätkeekään itsessänsä tämä pohjaton, vielä nukkuva ihmismeri, kun se\nkerran alkaa liikehtiä ja elää! Maailman uudistus, vapahdus huokuu sen\nnukkuvassa povessa.\n\nHelenan silmät loistivat niinkuin sen, jonka eteen uusi maailma\navataan. Sosialisti kasvoi hänen silmissänsä kasvamistaan, jokainen sen\nsanoista oli hänelle kuin avain siihen uuteen, suureen elämään. Näin he\npuhuivat kauan keskenänsä. Päivän valo oli jo kokonaan heikennyt kuun\nvalon rinnalla, kun he käveltyään koivumäeltä alas tulivat metsän läpi\nmaantielle, missä heidän oli eroominen. Nopeasti lensivät kevyet pilvet\nkuun editse ja metsä tuoksui tuoreelta ja taivaan ilmat olivat kuin\nmaahan laskeutuneet.\n\nSosialisti lupasi johdattaa Helenan heidän seuroihinsa ja puuhiinsa,\nkun Helena vaan tulee Helsinkiin, ja hän käski Helenan välttämättä\ntulla mukaan siihen kokoukseen, josta hän oli työväelle luvannut\nilmoittaa. Helenalle hän uskoi salaisuuden ja ilmaisi sekä ajan että\npaikan.\n\n-- Minun täytyy pyytää pitämään asiata salaisuutena erittäinkin --\narvoisaan isäänne nähden --, sanoi hän merkitsevästi ja puolipiloilla.\n\nHelena ojensi hänelle kätensä hyvästiksi ja naurahti siihen, mitä hän\noli sanonut. Sitten jälleen käänsi asian totiseksi, ja katsoen\nylöspäin, kädet rinnalla, sanoi:\n\n-- Niin, nyt tunnen, etten mitään pelkää, ja jos asia vaatii,\nkukistukoon vaan vaikka kaikki, kaikki!\n\n-- Näkemiin! -- sanoi sosialisti, hattu ilmassa. Helena nyykäytti taas\nhänelle päätä ja erosi hämärään, tuuheaan puistoon kartanon puolelle.\n\n\n\n\n\"Bellamy\".\n\n\n-- Lelle, kuinka monasti olen sanonut sinulle: sinä pilaat kokonaan\nsilmäsi, kun luet noin hämärässä, -- puhui äiti eräänä iltana Helenalle\nomasta nojatuolistansa, missä hän, itsekin näköänsä pinnistäen, koetti\nerottaa käsikuteen silmukoita.\n\nHelena ei ottanut korviinsa tätä puhetta, vaan jatkoi ikkunan luona yhä\nlukuaan.\n\n-- Ja mikä sinuun on tullut, ettet enää nosta nenääsi kirjoista? Se\nenglantilainen guvernantti olisi todella ollut onnellinen, jos tuo\nolisi tapahtunut hänen ajoillaan. -- Hankkisit lasit nenällesi. -- Ja\nkuinka ikävääkin se voi toiselle olla!\n\nTämäkin puhe meni kokonaan Helenan ohitse.\n\nÄiti nousi ja poistui hetkeksi huoneesta hakeakseen tulitikkuja. Mutta\nkun hän palasi, oli Helena polvillaan tuolilla, kasvot ja kirja kiinni\nikkunassa, mistä hän lukeakseen imi viimeisenkin ulkoa tulevan valon.\n\n-- Lelle! Lopeta paikalla! -- sanoi äiti kynnykseltä.\n\n-- Mainiota, mainiota! -- puhui Helena kirjastansa, jättäen vihdoin\nlukemisen. -- Se on kerrassaan mainiota!\n\n-- Mikä se siellä nyt on niin mainiota? -- kysyi äiti ja rupesi\nhakemaan korista lankoja.\n\n-- Voi mamma, mamma, -- huokasi Helena, istuutuen äidin syvään\nnojatuoliin. -- Mitä kaikkea elämässä onkaan, josta emme ole tienneet!\n\n-- Ilmoita siis minullekin.\n\n-- Kaikki, kaikki on muuttuva, -- puhui Helena innoissaan. -- Meidän\ntäytyy elää sitä varten, että kaikki muuttuisi. Sillä ei mikään muutu\nyhteiskunnassa, ellemme me itse sitä muuta.\n\n-- No. ei siis muuta kuin otetaan ja muutetaan, -- pilaili mamma.\n\n-- Ei, mamma, sinun pitäisi lukea tämä kirja ihan välttämättä. Mutta\nkoska tiedän, ettet kuitenkaan lue, niin kerron sinulle kaikki mitä\nsiinä seisoo, -- kerron joka ilta vähäsen, ja niin alusta loppuun.\n\n-- Kuuntelen.\n\nHelena istuutui ihan äidin eteen ja alkoi:\n\n-- Ajattele nyt, mamma, itsellesi ensin suuri, suuri omnibus, semmoinen\nvanhanaikainen, kuin näimme ulkomailla, -- jota hevoset vetävät ja\njossa on kattosijoja. Ajattele että _ihmiset_ ovat valjastetut\nsemmoisen omnibuksen eteen ja se on vietävä ylämäkeen pahaa tietä\nmyöten. Nämä ihmiset kituvat ja raastavat ponnistaen viimeisiä\nvoimiansa. Toiset ihmiset suvaitsevat istua matkustajina viileillä\nkattopaikoillaan, katselevat näköaloja ja antavat tyytyväisinä vetää\nitseänsä! -- Ja parasta kaikesta: sekä istujat että vetäjät kuvailevat,\nettä kaikki on niinkuin olla pitää. He kuvailevat, ettei maailma voi\npysyä pystyssä, jollei toiset vedä vaunuja ja toiset istu niissä mitään\ntekemättä. Kaikki katollaolijat kuvailevat olevansa jotain jalompaa\nihmisrotua, jolla on muka oikeus näin istua ja vedättää itseänsä. Kun\njonkun vetäjän joskus onnistuu päästä ylös omnibukseen, rupee hän heti\nsamalla tavalla kuvailemaan olevansa jalompaa rotua. Eikö se ole\nhassua! -- Mutta joskus tapahtuu, -- sanoi Helena totisena, -- että\nihminen, joka on esi-isiltään perinyt kattopaikan, tipahtaa sieltä\nalas. Ja silloin ei hänen auta muu kuin tarttua köysiin ja niiden\nnälkäisten ja likaisten kanssa kiskoa vaunuja eteenpäin. -- Mamma,\ntämän kirjan ja Reinhold Korpimaan puheiden kautta olen minä ihan kuin\nherännyt pahasta unesta.\n\n-- Mitä tarkoitat?\n\n-- Sitä vaan, että lapsuudesta asti on minulla ollut jossain tässä\nsemmoinen tunto, että kerran kaikki romahtaa alas, -- että siihen\ntäytyy valmistua eikä saa elää noin vaan --.\n\n-- Tietysti. Täytyy aina laajentaa rakastamisen kykyä, -- sanoi äiti.\n\n-- Ja kuinka minä olen voinut jättää Maijan ja ne kaikki! -- puhui\nHelena ajatuksissaan.\n\nÄiti sanoi vähän ajan perästä:\n\n-- Kuitenkin luulen, että se sinun Reinholdisi on sinua liiaksi\nsäikäyttänyt.\n\n-- Ei, ei, mamma, ei minua ole kukaan säikäyttänyt. Mutta tämä kirja --\nkatsos tämä kirja! Se on suuremmoista! Siinä on suuri, ihana\ntulevaisuuden kuva. Siinä kaikki on toisella lailla. Siinä ovat kaikki\ntasa-arvoiset. Kaikilla on yltäkyllin, kaikki saavat kasvatuksen,\nkaikki ovat sivistyneet, kaikilla on työtä ja sitä tehdään yhteiseksi\nhyväksi. Ajattele kuinka iloista ja onnellista silloin olisi!\n\n-- Olisimmekohan vaan siksi eläneet näin pahasti, ettemme ennen ole\nkeksineet tuommoista tulevaisuutta? Minusta vaikeus ei ole\nkeksimisessä, vaan enemmän toteuttamisessa.\n\n-- Ei. -- _sinä_ ymmärrät sen kaiken, mutta pappa ei ymmärrä, eikä\nrovasti ymmärrä, eikä kukaan. He luulevat kaikki, että maailma on\n_luotu_ tämmöiseksi, -- että pitää olla rikkaita ja köyhiä. Rovasti\nsanoi, että ihmiset ovat luotu niinkuin kukkaset: toiset uhkeiksi ja\nmonivärisiksi ja toiset yksinkertaisiksi, -- niin hän sanoi.\n\n-- Sitä voisi ehkä uskoa, jos se olisi myöskin yksinkertaisten\nmielipide, -- sanoi äiti.\n\n-- Ja minä olen huomannut, että nekin uskovat samalla tavalla. Sekä ne,\njotka istuvat katolla, että ne, jotka vetävät, luulevat että niin pitää\naina olla. Mutta se on valhetta kaikki, se on unta. Kuka on sanonut,\nettä juuri _me_, jotka sattumalta olemme saaneet kattosijoja, -- että\njuuri me vaan olemme lahjakkaita ja kelvollisia. Kun se kaikki riippuu\nrahoista. Entä jos köyhien joukossa on paljon lahjakkaampia, vaikka ne\nnyt eivät pääse kehittymään! -- Sehän on hirveätä ajatella.\n\n-- Minä olen aina sanonut että se on hirveätä.\n\n-- Mutta köyhälistö on herätettävä. Ja kun se kerran ymmärtää asemansa,\nei se enää salli, että sitä poljetaan jalkojen alle.\n\n-- Sinä kuvailet siis, että -- otetaan esimerkiksi pappa -- voisi\nsuostua omaisuudenjakoon silloin kun häntä alettaisiin siihen pakottaa?\n\n-- En tietysti kuvaile. Mutta yhtaikaa on tehtävä työtä sivistyneen\nsäädyn keskellä. Ja siinäpä juuri on tehtävää _minulle_. Minä en voi\nvaikuttaa kansassa, eivät he minun puhettani ymmärrä. Mutta minun\nasiani on vaikuttaa _meidän_ säädyssämme. -- Ah, kuinka minä olen\nkasvanut siitä saakka kuin sain selväksi tämän oman tehtäväni. Ihan\nkuin tahtoisin lähteä lentoon, -- tahtoisin suureen maailmaan\nvaikuttamaan ihmisten joukossa.\n\nÄiti oli alkanut piirrellä sormellaan pöytään. Ja se oli aina merkki,\nettä hänen mielensä oli jostakin paha, tai että ainakin jokin uusi\nsyrjäajatus oli tullut kumoamaan kaikki mitä oli puhuttu.\n\n-- Jokaisen ihmisen ympärillä ovat aina ne, joihin hän on paraiten\ntilaisuudessa vaikuttamaan, --sanoi hän.\n\nJa Helena arvasi hyvin, ettei hän tällä tarkoittanut ketään muuta kuin\nGeorgia, luullen, että Helena kenties sen nyt hylkää Bellamyn\nvaikutuksesta.\n\nHelena ei ollut huomaavinaan tätä äidin epäluuloa.\n\nHän meni ikkunan luo ja työnsi auki sen molemmat puoliskot. Kuu\npiirteli kirkkaaksi kaikki terassit ja hopeana värisi puissa. Hän\nhengitti taas raikasta kevätilmaa, ja taas tunsi kaikessa saman\näärettömän avaruuden, saman loppumattomuuden, mikä oli hänelle äsken\nauennut.\n\nKun hän taas kääntyi sisäänpäin ja näki vaijenneen mamman, rupesi häntä\noikein naurattamaan. Kuinka äärettömän vähäpätöiseltä tuntui nyt kaikki\nnuo suhteet Georgiin ja pikku riidat hänen kanssansa, vähäpätöiseltä\nitse Georg upseeriaikeinensa!\n\n-- Ei, mamma, -- minä en tahdo ajatellakaan, että menisin naimisiin.\nVapaa minä tahdon olla! -- sanoi Helena.\n\n-- Ja mitä aijot tehdä Georgin kanssa.\n\n-- Minä kirjoitan hänelle kaikki niinkuin tunnen ja ajattelen, ja\nselitän miksi en voi ajatella naimista. Hän kyllä ymmärtää.\n\n-- Se tuntuu sinusta tällä hetkellä hyvin helpolta. Mutta tulee toisia\naikoja, ja kuka tietää kestätkö sinä yksinäisyyttä.\n\n-- Oh, mamma.\n\nÄiti sanoi:\n\n-- Minä en ole mitään, en mitään elämässäni niin kaivannut kuin johtoa.\nJa luulen, että jokaisen naisen on äärettömän vaikea elää ilman sitä.\n\nSiihen päättyi heidän keskustelunsa sillä kertaa. Sen jälkeen tuli\nmammaan omituinen vaino Bellamytä ja Reinholdia vastaan, niin että hän\nrupesi heti sormellaan pöytään piirtelemään, kun vaan puhe sinnepäin\nkallistui.\n\nTietysti oli Helenan vaikeampi toteuttaa päätöksensä Georgin suhteen\nkuin minkä oli äidille osottanut. Ennen kirjoittamista hän jo kerran\nitkikin, kun hän tarkoitusta varten vapautti hetkeksi itsensä Bellamyn\nilmanalasta ja läksi puiston yksinäisyyteen kirjoittamaan konseptia\nGeorgin kirjeeseen. Häneen tuli semmoinen kuva, että Georg, joka oli\nmatkustanut pataljoonansa kanssa leiriin, tulee siellä päivän\nmarsseista väsyneenä telttaan ja mitään aavistamatta rupeaa aukasemaan\nkirjettä. Ihan omissa korvissaan hän taisi kuulla Georgin huokauksen ja\nselvään nähdä hänen suurenneet silmänsä.\n\nSitä ajatellessa Helena itki.\n\nMutta tämäpä kuva olikin ainoa, mikä teki estettä. Ja se kuului vaan\ntunteihin. Selvenemistään selvenneet olivat sitävastoin ne syyt, jotka\ntekivät välttämättömäksi lopettaa heidän erikoiset suhteensa.\nErityisesti selvään alkoi Helena nähdä, että asia oli välttämätön juuri\nGeorgin itsensä tähden. Sen päivän jälkeen kuin he olivat menneet\nkihloihin, ei Georg enää koskaan ollut entinen mahdollinen Georg, joka\nkaikki ymmärsi, vaan eli kokonaan siinä valheellisessa, aikaihmisiä\nmatkivassa upseeri-ylemmyydessä, jota vastaan kaikki vapaat ajatukset\nja tunteet kilpistyivät ja ponnahtivat pois kuin kovasta seinästä. Ja\ntätä kuorta Georgissa ei Helena enää voinut rikkoa. Ei ainakaan jos he\nedelleen olivat näissä suhteissa. Hän ei usko Helenaan eikä tule\nkoskaan uskomaan. Sentähden täytyy tehdä jotakin, joka pelastaa Georgin\nkuorettumasta samallaisiksi kuin kaikki muut, s.o. täytyy antaa hänelle\nrukkaset, seurasipa siitä mitä tahansa.\n\nSe, mitä mamma oli sanonut, -- että Helena nyt tähän aikaan piti eroa\nhelppona, -- se oli kyllä totta. Bellamy ja uudet aatteet olivat\nomituisella tavalla vapauttanut hänet siitä tunnepiiristä, joka oli\nkahlinnut häntä Georgin henkilöön. Ollessa Bellamyn mielentilassa tuo\nkaikki näytti joltakin alempana olevalta. Mutta olkoon että siitä\nvapautuminen tuntui hänestä nyt helpolta, kuten mamma sanoi. Miksi hän\nei käyttäisi sitä asiaa hyväkseen, koska ero oli juuri Georgin itsensä\nvuoksi tarpeellinen?\n\nNyt oli tuo askel hänelle mahdollinen ja nyt hän sen tahtoi ottaa.\n\nTosin ei Helena tälläkään kerralla saanut kirjettä kokoon, mutta tämä\nnäkökohta oli hänelle ainakin niin selvinnyt, että hän jo tiesi miten\nhän kirjoittaa.\n\n\n\n\nHelenan kirje Georgille.\n\n\nEräänä päivänä Helena, keskeyttäen äkkiä lukunsa, nousi, meni pöydän\nääreen, veti esiin postipaperit ja kirjoitti Georgille rukkas-kirjeen,\nniinkuin oli mammalle sanonut.\n\nKaikki oli selvänä, mutta ennenkuin hän alkoi kirjeensä, mietti hän\nkauan aikaa pannako \"Hyvä Georg\" vai \"Rakas Georg\". Kun hän päästäkseen\nselville tunteeko hän Georgia rakkaaksi vai vaan hyväksi, rupesi\nkuvailemaan häntä mielessään, niin esiintyi Georg hänelle sillä kertaa\ntietämättömänä ja taitamattomana ja vähän kömpelönä lapsena, ja hänen\ntuli sitä sääli, niin että hän sentään kirjoitti \"Rakas Georg\". Tämä\nseikka osaltaan vaikutti, että kirje tuli vähän toisenlaiseksi kuin hän\nensin oli aikonut, Nyt hän kirjoitti näin:\n\n  Rakas Georg.\n\n  Se mitä aijon kirjoittaa sinulle, ei suinkaan ollut minulle niin\n  helppoa, kuin ensin luulin. Mutta minun täytyy. Sinä olet varmaan\n  huomannut ja kärsinyt siitä, että minä olen ollut niin kummallinen\n  -- eli sinun mielestäsi varmaankin oikullinen. En nytkään voi\n  täydellisesti selittää itseäni, mutta minun täytyy sanoa, että\n  siihen on pääsyy se, että minä tunnen että me emme sovi yhteen.\n  Sinä et ymmärrä minun syitäni. Minä en voi olla kihloissa eli\n  tietää että niin ja niin pitkän ajan perästä me menemme\n  naimisiin. Oletko sinä ajatellut sitä asiaa, -- mitä minä\n  sillä aikaa teen kuin sinä valmistut kapteeniksi? Ja toiseksi\n  en minä kuitenkaan voi ajatella vihkiäisiä, josta sinä näet,\n  ettei _yhtymisestämme voi koskaan mitään tulla_.\n\n  Syy miksi käännyn sinun puoleesi kirjeellisesti, Georg, on se,\n  että jos olisin odottanut sinun tuloasi puhuakseni suullisesti,\n  niin tiedän että taas olisin tullut pois tolalta. Miksi en\n  kirjoittaisi sinulle suoraan kaikki niinkuin ajattelen. Sinun\n  läsnäollessasi vetää minua jokin muu asia, vaan ei rehellisyys\n  ja totuus. Monta kertaa olin päättänyt puhua jostakin totisesti,\n  mutta siitä tuli riita, tai jos ei tullut riita, niin päinvastoin\n  hellyin ja silloin luovuin totuudesta. Mahdollista, hyvin\n  mahdollista myöskin on, että jos olisin ruvennut sanomaan sitä,\n  mistä nyt kirjoitan, niin ei olisi tullut mitään, vaan minä\n  olisin taas samalla tavalla heltynyt. Nyt olen siinä uskossa,\n  että se heltyminen ja suuteleminen on kaiken rehellisyyden\n  loppu meidän välillämme.\n\n  Ilman teeskentelyä ja ilman mitään sivuajatuksia sanon kuitenkin\n  sinulle, että olisin hyvin onnellinen, jos _tuon_ suhteen loppuminen\n  ikipäiviksi ei erottaisi meitä, vaan elämä lähestyttäisi meitä\n  _tovereina ja ystävinä_. Älä luule että minä koskaan menen\n  naimisiin. Mutta jos sinä menet, niin ei se tule vaikuttamaan\n  minun ystävyyteeni sinua kohtaan. Usko rakas Georg, että minä\n  ajattelen niinkuin olen kirjoittanut.\n\n  Päätökseni on horjumaton. Minä puran kaikki sitoumukset meidän\n  välillämme.\n\n                                                  Helena.\n\nTähän kirjeeseen ei tullut Georgilta mitään vastausta.\n\nEnsin Helena kyllä vähän odotti vastausta. Mutta mitä kauemmin se\nviipyi, sitä selvemmin hän luuli ymmärtävänsä, ettei Georg tietysti\nvoinutkaan muulla kuin vaikenemisella vastata hänen ehdottomaan\nkirjeeseensä.\n\nEhkä Helena joskus muulloin olisikin ruvennut punnitsemaan ja\nmietiskelemään Georgin mahdollisia vaikenemisen syitä, mutta nyt oli\nhänen huomionsa kaikkinensa kääntynyt siihen, mitä täällä kotona\ntapahtui.\n\nJa Georgiin nähden hänellä oli vaan se tunne, että kaikki oli siis\nheidän välillänsä loppunut.\n\n\n\n\nKukistuminen.\n\n\nEi aivan kauan sen jälkeen kuin Helena oli Georgille kirjoittanut,\ntapahtuivat ensimäiset suuret lakot hovijunkkarin tehtaissa.\n\nNe tulivat hänelle kokonaan odottamatta. Hän oli juuri toipunut siitä\nsairastumisesta, minkä hänelle, kuten aina ennen, oli tuottanut tuo\ntällä kertaa kirkkokokouksessa tapahtunut ylenmääräinen kiivastuminen.\nHän oli ensimäisen kerran sen jälkeen tehnyt kierroksensa\npaperitehtaassa, mitään aavistamatta toruskellut huolimattomuuksista,\nhaukkunut siitä, että sekotustangot aina jätetään velliin, ja palannut\nkonttoriin kirjeitä allekirjoittamaan. Silloin tuli valttari hänelle\nsanomaan, että muutamat työmiehet, koneenkäyttäjän johdolla, tahtovat\nhäntä puhutella.\n\n-- Mitä asiaa niillä on? -- kysyi hovijunkkari silmälasiensa päältä\nkatsoen valttariin.\n\nValttari, tietäen että hovijunkkari ei saa suuttua, koetti välttää\nselitystä. Mutta hovijunkkari sen huomasi, ja nyykäytti päätä, että ei\nse muka mitään tee. Silloin valttari kertoi mitä tiesi, -- kertoi\nmetsäkokouksesta ja lakkopäätöksestä.\n\n-- Jaha, jaha, -- pani hovijunkkari, -- antaahan niiden tulla sisälle.\n\nMutta valttari jo huomasi, että hän hermostuneesti pureksii viiksiänsä\nja syleksii niitä suustansa, mikä tavallisesti tapahtui raivostumisen\nedellä. Kun ei valttari uskaltanut kuitenkaan muuta ehdottaa, meni hän\nja aukasi tyyneesti oven työmiehille.\n\nNämät alkoivat ensin tulla rohkeasti sisälle, nauroivat keskenään\novessa ja puhuivat ääneen. Mutta nähtyään hovijunkkarin liikkumattomana\nkyyristyksissä pöydän takaa tarkkaavan heitä, he nopeasti järjestyivät\npitkin ovenpuoleista seinää ja vaikenivat, naamat pitkinä, silmät\npelokkaassa odotuksessa.\n\nItsepäisesti vaikeni hovijunkkari ja siirteli vaan silmiänsä yhdestä\ntoiseen. Kului minuutti, toinen, kolme minuuttia. Hän vaan vaikeni.\n\nMiehet, luvultaan kymmenkunta, alkoivat jo levottomina liikkua jalalta\ntoiselle, katsella kattoon, ympärillensä, jalkoihinsa, jokainen\nodottaen hovijunkkarin kysyvän mitä on asiaa, että he saisivat vastata.\n\nMutta hovijunkkari ei kysynyt mitään.\n\nSilloin yksi miehistä nopeasti pujahti ulos, ja vähän ajan perästä\nalkoi eteisestä kuulua rähisevää melua ja paljon askeleita. Ovi\navaantui, ja sisälle tulvi kymmenkunta uutta miestä, joiden joukossa\nyksi, lyhytkasvuinen, punakiharainen, pystynokka, joka oli nähtävästi\ntarkoitusta varten ottanut tuntuvia rohkeudenryyppyjä. Juopuneella ja\nkovalla äänellä se heti sanoi:\n\n-- En minä sillä palkalla rupee työtä tekemään.\n\nKun hovijunkkari ei mitään vastannut, jatkoi humalainen:\n\n-- Jaa, jaa, palkat täytyy korottaa, kaikki vaan 10 prosenttia, ei\nyhtään vähempää, ja ellet hyvällä rupee niin mennään kaikki pois. Enkös\nminä oikeen puhu, pojat, mitä?\n\nValttari, väkevä mies, otti humalaista niskasta ja työntäen ovesta\nulos, sanoi:\n\n-- Vai niinkö sinä hovijunkkaria puhuttelet!\n\nKuului vaan vähän aikaa tappelevaa melua eteisestä, sitten se hiljeni\nja valttari tuli taas sisälle, kaulustansa suoritellen.\n\n-- Kuka on teidät tänne lähettänyt? -- kysyi nyt hovijunkkari terävästi\nkatsoen koneenkäyttäjään.\n\n-- Ei ole kukaan lähet -- --\n\n-- Kuka on teidät tänne lähettänyt, kysyn minä! Vastatkaa! Sekö\nmaankuleksija, rakkari, sekö on lähettänyt? Menkää kotia nyt kaikki, ja\nolkoon tällä kertaa anteeksi annettuna, mutta jos minä vielä saan\nkuulla, että te ilman lupaa kokoonnutte ja kuuntelette sitä rakkaria,\nniin -- (tässä hovijunkkarin taas jätti maltti) -- niin -- totisesti --\n(hän huiskutti, paksua viivotinta ilmassa ja paiskasi sitten koko\nvoimalla sen pöytää vasten) -- totisesti minä pieksätän teistä jokaisen\n-- ja nyljetän sen rakkarin -- ulos -- ulos kaikki! Paikalla ulos!\n-- -- --\n\nNäin lyhyesti loppui ensimäinen kohtaus tässä alkavassa\nmurhenäytelmässä.\n\nSeuraavan viikon alusta paperitehdas seisahtui täydellisen työlakon\nvuoksi.\n\nTyöväki odotteli laumoissa konttorin edustalla, mutta hovijunkkari ei\nottanut mitään lähetystöä puheillensa.\n\nIltapäivällä kutsuttiin Helena papan luokse.\n\nKun hän tuli sisälle, istui pappa köyristyneenä tyynyjen välissä\nnojatuolissansa. Näin hänen aina täytyi olla köyristyneenä sairaana\nollessaan.\n\nMamma, joka oli tulossa pois papan luota, tuli Helenaa vastaan ovessa\nja kohautti huomaamattomasti olkapäitään merkiksi Helenalle, ettei hän\nollut voinut mitään vaikuttaa pappaan.\n\nHelena asettui seisomaan kirjoituspöydän kulman kohdalle ja odotti mitä\npapalla on sanottavaa.\n\n-- Tietooni on tullut, -- alkoi pappa, -- tietooni on tullut ja mamma\nsen vahvistaa, että sinä tyttäreni olet ollut läsnä tuon -- tuon\nmaankuleksijan ko-kouksessa minun parkkini takana. Missä tarkoituksessa\nse on tapahtunut? -- Tiedätkö sinä, että työlakko on pantu toimeen\nhänen yllytyksestänsä? -- Ja sinä kuitenkin olet sen rakkarin kanssa\nseurustellut ja kävellyt minun parkissani? Sano, lapsi, että se ei ole\ntotta, sano!\n\n-- Sanon vaan, että mikään rakkari hän ei ole, vaan on jalo ja voimakas\nihminen, jota kaikkien pitäisi kuunnella.\n\nJa Helena koetti papalle selittää samoja asioita tulevaisuuden\nihannevaltiosta, joista Reinhold oli puhunut. Parhaan muistinsa mukaan\nhän käytti vielä samoja sanojakin kuin Reinhold, selittäen että yleinen\ntyölakko on hyvä ja tärkeä asia, jota ei saa vastustaa, -- että\nyhdenvertaisuuden aate ennen tai myöhemmin täytyy tulla tunnustetuksi,\n-- että parempi oli, jos sen vapaaehtoisesti ja _eläessään_ tunnusti\nkuin tuli siihen pakotetuksi, ellei ennen niin _kuoleman_ jälkeen.\n\nHovijunkkari antoi keskeyttämättä hänen puhua, pureskeli vaan\nviiksiänsä. Kun Helena oli lopettanut, ei hän sanonut muuta kuin:\n\n-- Onko siinä kaikki? Hyvä. Ja tiedätkö sinä, että sama herra on\nottanut ajaakseen myöskin talonpoikien asian? Se tahtoo sanoa, jos\nvesisulku lasketaan, niin koko paperitehdas on mahdoton. Tiesitkö sinä\nsenkin?\n\nOli kerran ollut aika, jolloin Helena, peläten isän suuttumista, luopui\naikeistaan, juoksi hänen luokseen, pani kätensä hänen kaulaansa ja\nrakkaudellaan sulatti punaset täplät hänen poskiltansa. Mutta nyt ei\nhän sitä saanut tehdä, sillä hänellä oli vieras asia, suuri asia, jonka\nrinnalla ei mikään, ei edes isän sairastuminen voinut mitään painaa.\nHelena vastasi:\n\n-- Tiesin. Hän sanoi sen minulle. Hän tahtoi tietää mitä minä ajattelen\nsiitä, että asiasta syntyy käräjäjuttu.\n\n-- Oo, katsoppas!\n\n-- Minä sanoin, että tulkoon vaan, -- että jos talonpojilla on oikeus\npuolellaan, niin täytyy olla niinkuin he tahtovat.\n\n-- Vai niin, vai niin sinä sanoit. Jaha. No nyt menemme toiseen asiaan.\nKuulin äidiltäsi, että sinä olet antanut rukkaset Georgille. Onko se\nniin?\n\n-- On, -- sanoi Helena.\n\n-- Sinulle näyttää olevan kovin helppo vastustaa minua. Ehkä minun siis\ntäytyy selvittää sinulle hiukan tämän pesän tilaa. Tiedä, että jos tämä\nsama paperitehdas jonkun aikaa vielä seisoo käymättä, niin täytyy minun\nturvautua varoihin, jotka olen sinun ja mamman hyväksi saanut siitä\nkootuksi. Mutta jos se kokonaan pysähtyy, -- se on: jos talonpojat\nvoittavat, niin minun kuoltuani teillä kahdella ei ole mitään;\nymmärrätkö, _ei mitään!_ Sinun omaa tulevaisuuttasi silmällä pitäen\nminä olen toimittanut sinulle Georgin. Se asia oli järjestetty jo aikaa\nsitten. Georg perii vanhemmiltaan hyvän maatilan, jonka tuloilla te\nvoitte elää huolettomasti missä ikänä haluatte, hän on sivistynyt,\nkaunis, hyvinkasvatettu --. Mutta meidän neidille ei hän vaan kelpaa.\nYmmärrätkö sinä? -- huusi hän, -- mulle ei jää muuta kuin nuo enoltasi\nperityt 10 tuhatta!\n\n-- Minä en tarvitse muuta, minä elätän itseäni työllä.\n\n-- Hyvä, hyvä, -- sanoi hovijunkkari ja hänen huulensa rupesivat\nvapisemaan. -- Ja mitä varten olen _minä_ elänyt? -- huusi hän. -- Mitä\nvarten olen minä repinyt itseäni rikki ja surrut sinun ja mamman\nkohtaloa? Mitä varten, hä? Ettäkö sinä sitten elättäisit itseäsi\ntyöllä?\n\n-- Sinä olet aina uskonut rikkauteen, mutta se ei ole mitään.\n\n-- Minä olen uskonut siihen etten saa jättää lapsiani maantielle.\n\nHelena katsahti pappaan ja aikoi vastata, mutta se mitä hän aikoi\nsanoa oli semmoista, ettei pappa olisi sitä kestänyt. Se oli\nSouvari-Heikistä, joka oli pahemmassa kuin maantiellä. Sentähden Helena\nvaan oli vaiti.\n\n-- On asioita, joihin uskon yhtä paljon, -- jatkoi pappa yhä enemmän\nkiihoittuen, -- se on, etten anna kenenkään hypätä nokalleni. Menköön\nomaisuuteni ja jääkää maantielle, mutta tehtaat saavat seista siksi\nkunnes ne rakkarit tulevat armoa pyytämään. Ilmoita se sille jalolle\nmaankuleksijalle. Se on minun viimeinen sanani. Ei koskaan! Ei koskaan,\nsanon minä!\n\nHelena tunsi, että helpompi hänen on kallion läpi tunkeutua kuin tällä\nhetkellä särkeä nämä papan vakaumukset. \"Kun kaikki muuttuu\nyhteiskunnassa, niin pappakin heltyy ja muuttuu toiseksi\", -- ajatteli\nhän. Ja tämän ajatuksensa hän sanoi papalle näin:\n\n-- Tulee toinen aika, jolloin ei ole rikkaita eikä köyhiä, vaan\nkaikilla on yhtä paljon ja sama sivistys ja kaikilla on helppo, ja\nilonen olla jokaiselle.\n\nPappa sanoi:\n\n-- Ainoastaan sinun lapsellisuutesi voi antaa sinulle tuommoiset puheet\nanteeksi.\n\nHelena sanoi:\n\n-- Minä en osaakaan puhua. Minä olen nuorempi sinua, mutta olen\nkuitenkin kuullut enemmän. Ei rovastilta enkä opettajilta enkä keltään\nihmiseltä maailmassa ole minä kuullut sitä, mitä kuulin häneltä, jota\nsinä sanot maankuleksijaksi. Ja minun on surku sinua ja muita, jotka\neivät saa sitä kuulla. -- Me olemme eksyksissä, pappa. Vaikka me olemme\nopetetut ja luemme kirjoja ja sanomalehtiä, olemme kuitenkin niinkuin\npimeydessä ja koko meidän elämämme on raakuutta ja barbarisuutta\ntäynnä.\n\nPappa ei sanonut mitään, eikä näyttänyt vihaseita. Helena jatkoi:\n\n-- Ei ole ketään, joka meitä opettaa. Mutta _hänen_ puheessansa on\nuutta valoa meille. Hän ehkä itsekin luulee puhuvansa meitä vastaan,\nmutta oikeastaan hänen puheensa on ihankuin meidän pelastuksemme. Se\njohtaa meitä pois niinkuin pimeästä vankeudesta --\n\nPappa oli Helenan kummastukseksi aivan tyyntynyt.\n\n-- Lapsi, -- sanoi hän, -- jos sinä vastasit hänelle että menköön vaan\nomaisuutesi ja kotisi, on sinun täytynyt tulla siihen suurien asiain\nkautta. -- Minä luulenkin, että sinä näytät laihtuneelta, vaikka\nsilmäsi ovat niin virkeät. Kuinka sinun on, lapsi?\n\nMutta kuulematta Helenan vastausta hän vaipui ajatuksiinsa. Jonkun ajan\nhän itsekseen hymyiltyään sanoi:\n\n-- Olisipa silloin helppo elää, jos ei tarvitsisi mistään\ntulevaisuudesta murehtia!\n\n-- Me olemme luotu sellaista elämää varten ja siihen me tulemme, --\nsanoi Helena,\n\nMutta ei pappa sitäkään kuunnellut. Hän istui yhä nojatuolissaan ja\nmietteihin vaipuneena epämääräisesti ja väsyneesti katsoi liikahtamatta\neteensä. Sitten sanoi ajatuksissaan hiljaa, ajattelematta mitä sanoi:\n\n-- Olisipa hauska kuulla mitä se puhuu.\n\nJa vähän ajan perästä lisäsi, heräten ajatuksistaan, haukotellen:\n\n-- Lapsi, jätä minut nyt, minä tahdon vähän nukahtaa.\n\nJonka jälkeen Helena suuteli häntä ja meni hiljaa pois, aavistamatta\npuhuneensa viimeisen kerran papan kanssa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMurhenäytelmän loppukohtaus oli se, että hovijunkkari löydettiin\nhengetönnä oman huoneensa lattialta.\n\nSe oli viidentenä lakkopäivänä.\n\nKun ruvettiin kyselemään kuka oli missäkin tekemisissä ollut vainajan\nkanssa sinä päivänä, tuli selville, että viimeiksi oli häntä nähnyt\nsosialisti.\n\nSosialisti itse kertoi asiasta niin, että noin 12 aikaan päivällä,\njolloin hovijunkkarin tiettiin juovan teetä yläkerrassaan, hän oli\nmennyt hovijunkkarin luo lakkoasiassa, saadakseen aikaan sovittelua.\nHän oli koputtanut ovelle ja kuullut vastauksen: \"sisälle!\" Mutta\ntuskin oli hän avannut oven, niin hovijunkkari, huomattuaan kuka tulija\noli, alkoi huoneen perältä molemmin käsin viittoa häntä pois, saamatta\nsanaakaan suustansa. Suu oli hovijunkkarilla ollut auki, koko pää\nhytkyi ja vapisi, ääntä ei mitään kuulunut. Tätä näkyä oli sosialisti\nväistynyt, eikä siis ollut hänkään ollut missään tekemisissä\nhovijunkkarin kanssa sinä päivänä.\n\nTämä oli nähtävästi juuri silloin saanut sydänhalvauksen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä ryhtyi hämmästynyt työväki töihinsä entisistä\npalkoista. Valttari oli luvannut esittää heidän vaatimuksensa\nperillisille jahka nämä saapuvat kaupungista.\n\nMamma ja Helena rupesivat kohta tekemään lähtöä kotikartanosta. He\naikoivat muuttaa kaupunkiin. Mamman ja Helenan saatavat kuolinpesästä\nsupistuivat vähiin. He eivät tehneet mitään vaatimuksia pesän\njärjestelyssä.\n\n-- Taitaisihan lain mukaan jotain meillekin jäädä, mutta me annamme\nolla. Eikö niin, Lelle? -- sanoi mamma. Hänelle erotettiin ainoastaan\nhänen veljiltä perimänsä omaisuus, samoin Helenalle, yhteensä 80\ntuhatta.\n\nOmasta osastansa Helena kohta lohkasi pois 8 tuhatta, joiden kohtalo\nnäkyy seuraavasta:\n\nViimeisenä iltana ennen mamman ja Helenan muuttoa kaupunkiin he olivat\npäättäneet kävellä puistossa jättääksensä hyvästi kaikille tutuille\npaikoille erikseen. Mamma oli väsymätön: \"siellä ja siellä pitää vielä\nkäydä!\" -- \"rantapenkin unohdimme\", -- \"entäs raukka itäinen\nlehtimaja!\" -- Ja joka eri paikassa hän suurella hellyydellä puheli,\nettä nyt tässäkin ollaan viimeinen kerta, saattoi silitellä penkeiltä\nhavuneulaset ja laasta vähän käytävää ympäriltä. Rastaat lentelivät\nnaksutellen suurien, pimentävien koivujen sisällä, ja orava kahisi\nkuivissa maalehdissä, tarvitsematta sanoa hyvästi. Mutta ihmiset\ntarvitsivat.\n\n--- Merkillinen olet sinä, Helena, -- sanoi mamma, saavuttaen Helenan,\njoka malttamatta odottaa joutui aina edelle, -- et sinä yhtään\nhuomaakaan, että tämä on viimeinen kerta. Sinä ajattelet ihan toisia,\ntunnusta.\n\n-- Johan on kaikki paikat katsottu. Istutaan, mamma. Tiedätkö, juuri\ntässä kävellessämme on minulle tullut ajatus, jonka ihan varmaan\ntoteutan. Minä olen onnellinen, että tulin sitä ajatelleeksi.\n\n-- No, istutaan, kerro.\n\n-- Näetkös nyt, -- eilen tapasin Reinholdin. Hän on jo lähtenyt täältä.\nJa hän rupesi puhumaan siitä, kuinka tarpeellista hänen olisi päästä\nulkomaille tutustumaan sosialistiseen liikkeeseen siellä. Mutta hänellä\nei ole mitään mahdollisuutta siihen. Hänellä ei ole rahaa. Ja ajattele,\njos hän saisi _3_ tuhatta markkaa, niin hän voisi käydä Saksassa,\nRanskassa ja Italiassa. Hän itse sanoi. Silloin en tullut yhtään\najatelleeksi, mutta nyt vasta huomaan, että _minähän_ voin antaa\nhänelle!\n\n-- Hm, -- pani mamma, -- Tuskinpa se ottaa vastaan sinulta.\n\n-- Miksei?\n\n-- Muuten vaan, sinun kertomuksistasi päättäen. Nehän ovat kaikissa\ntapauksissa kapitalistien rahoja.\n\n-- Ei, ei mamma, kyllä hän ottaa vastaan _minulta_. Minä sanon hänelle,\netteivät ne ole papalta perityt.\n\n-- Olet tainnut itsekin vähän epäillä.\n\n-- Kyllä hän ottaa. Kunhan vaan pääsen kaupunkiin ja tapaan hänet, ihan\nvarmaan hän ottaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHeidän tullessa puistosta ja kulkiessa pihalle seisoi siinä vielä oven\nedessä viimeinen kuorma, jonka oli määrä asemalle. Miehet paraillaan\nviskasivat köyttä sen ylitse, sitoakseen sitä. Kaksi pienempää kuormaa\noli jo ennen mennyt. Tässä näkyi mammalle ja Helenalle kuuluvia\ntavaroita -- kaikki tuttuja vuosikymmenien takaa. Ja ilman niitä tuntui\nviimeisen yön viettäminen kotikartanossa vieraalta, niinkuin olisi\nkeskievariin pitänyt mennä huonetta hakemaan.\n\nMamma seisoi Helenan käsivarresta pidellen pihaylänteellä. Hän katseli\nmilloin kuormantekoa milloin Helenaan.\n\n-- Lapsi, mistä sinä otat tuon voiman? -- puhkesi hän sanomaan. -- Tätä\ntapausta, tätä kukistumista olen juuri sinun tähtesi semmoisella\nkammolla aina odottanut. Ja nyt minä itken, mutta sinä seisot\nrauhallisena ja tyyneenä onnettomuuden keskellä!\n\n-- Siksi että minä uskon, mamma.\n\n-- Mihin sinä uskot?\n\n-- Uskon että maailmassa kohta tapahtuu suuria, suuria asioita, joiden\nrinnalla tämä kaikki ja koko meidän kohtalomme ei merkitse mitään.\n\n-- \"Kaikki tulee muuttumaan?\" -- hymyili mamma, toistaen Helenan\nvanhoja sanoja,\n\n-- Kaikki, kaikki tulee muuttumaan! -- sanoi Helena, juhlallisena\nkorkeuteen katsoen.\n\n\n\n\n\n\nTOINEN OSA\n\n\n\n\nLuutnantit.\n\n\nSen pataljoonan upseeriklubissa, missä Georg palveli luutnanttina,\nsytytettiin paraillaan valot.\n\nPaha on esitellä johonkin upseeristoon kuuluvia henkilöitä semmoisina\nkuin nämä ovat suljetussa klubissansa. Klubissaan he tietävät olevansa\nnäkymättömiä ulkomaailmalle. Kun kaikki päivän toimet ovat ohitse, kun\ntiedetään, missä asianomaisella taholla ollaan, saattavat he klubissaan\nhäiritsemättä valvoa yön kahvin ja liköörien ääressä. He saattavat\navata tiiviin takkinsa napit tai hetken tultua yhteisestä päätöksestä\nheittää se kokonaan yltään. Tämä tämmöinen ei lainkaan kuulu heidän\nulkonaiseen upseerimalliinsa, ja siitä puhua jossakin ulkoseurassa\nolisi yhtä tahditonta kuin esimerkiksi kertoa ihmisen riisuutumisesta\nmakuulle. Ne on kaikki puhtaita personallisuuksia.\n\nEnnenkuin tämmöiseen erotettuun maailmaan kukaan syrjäinen astuu,\ntäytyy siis olla täydet takeet siihen, että hän \"ymmärtää\" s.o. että\nhän tietää erottaa klubin ja ulkopuolella esiintymisen toisistaan.\n\nSentähden olkoon tässä ennen tähänkin klubielämään katsahtamista\nsanottu, että puheenalaisen pataljoonan upseeristo oli kaikin puolin\nmallikelpoista. Se oli kaupungin ylpeys. Ei myös upseeristo puolestaan\nollut suinkaan maineestansa tiedoton. He olivat ylemmän seuraelämän\ntunnustetut johtajat. Ei koskaan tapahtunut mitään kömpelöä tai\ntahditonta heidän puoleltaan. He olivat käytöksessään täsmälliset,\ntanssivat erinomaisesti, arvokkuus ja hienous yhtyi heillä iloseen\nkeveyteen. Puvut olivat aina virheettömät, uuden uutukaiset, kampaus\ntarkka. Useilla ylettyi jakaus niskaan asti. Viiksiä oli muoti pitää\nreippaasti ylös hieraistuina.\n\nUlkomuodosta ei tässä ole suinkaan senvuoksi ensiksi puhuttu, että se\nolisi ainoa mitä upseerilta voi odottaa. Tietysti \"mielipiteet\" eivät\nkyllä ole tavallisesti upseeriston vahva puoli, mutta siinäkin kohden\non hienon hieno seikka, joka ehdottomasti kuuluu todellisen upseerin\nvaatimuspiiriin. Hänen täytyy aina ymmärtää mistä sopii ja mistä ei\nsovi seurassa puhua. Ja tämä ei ole suinkaan mikään helppo erottaa. Ei\nsiellä sovi ruveta väittelemään kaikista asioista, niinkuin jossakin\nylioppilasyhteydessä, jossa vedetään esiin yhteiskunnat ja uskonnot.\nTäytyy olla hieman taipuisa; täytyy ainoastaan kuunnella ja jos hiukan\nkajookin jotain sellaista, niin ainoastaan siten, että heti osaa palata\nkeveämpään äänilajiin takasin. Herkkä on malliuden puntari upseeriin\nnähden tässä asiassa.\n\nOn kuitenkin yksi mielipiteiden ala, jossa upseerien mielipiteelle\nannetaan mitä suurinta arvoa. Se on rakkauskysymys.\n\nSaattaa olla sangen tärkeätä, että jossakin baalissa on asetettu\nkorttipöytiä, joiden ympärillä pataljoonanpäällikkö, översti,\nkapteenit, kauppaneuvokset ja muut merkitsevät henkilöt istuvat ja\npelaavat. Mutta pääasia ei liiku sillä kertaa näiden merkillisyyksien\npuolella. Se jätti heidät korttinensa ja leijaili tällä kertaa heistä\npois, sinne missä luutnantin kannukset kilisevät ja missä nuoret neidit\nnaureskelevat hänen ympärillään puhuen enemmän äänen helähtämisen\ntarkoituksessa kuin asian sanomiseksi. Asia on yksi vaan, eikä siitä\nvoi kukaan puhua. Sillä juuri sen kiertelemisestä syntyy kaikki puhe ja\nnauru ja baalin hurmaava humu. Se on rakkaus. Eikä mikään ole niin\ntärkeätä kuin saada tietää, mitä joku luutnantti siinä asiassa\najattelee ja aikoo.\n\nTuossa tulee komea luutnantti Deger. Hän ei ole tietävinään\ntodellisesta pääasiasta. Erinomaisella kohteliaisuudella hän muka\nkumartelee ja kättelee vaan vanhoja rouvia, ja puhuu kauan ja nauraa\nheidän kanssansa, aivan kuin ei hän muuta aikoisikaan. Mutta sillä\nvälin virtailee pääasia hänen ympärillänsä, hän tietää sen joka\njänteessään ja kaikki tietävät sen. Hän tietää sen jokaisessa\nkumarruksessa, jokaisessa avuliaassa liikkeessään, jonka hän tekee\nrouvia palvellakseen. Hän tuntee sen solakoissa vyötäryksissään ja\njokaisessa keikahduksessaan. Sillä hienointa parfyymiä hienompana\nleijailee hänen ympärillään pääkysymys: kenen kanssa hän on menevä\nkihloihin? Vai pitääkö hän todellakin parempana jäädä vanhaksi pojaksi!\n\nTuossa tulee pitkäkasvuinen luutnantti Tauler. Hän on kaunis. Hänen\nvertaistaan ei ole hienoudessa. Hänellä hohtaa päälaella jo sievonen\nkalju tukan läpi. Ei voi enää kestää kauan ennenkuin hänen täytyy\nkosia, ellei mieli jäädä vanhaksi pojaksi. Mitä annettaisikaan siitä,\nettä saisi tietää luutnantti Taulerin ajatukset rakkaudesta! Mutta hän\nei koskaan lausu sanaakaan sinnepäin. Vuodet vierivät, hän yhä hakee\nihannettansa, -- sen tietävät kaikki. Ja yhä paistaa sama viehättävä\nsamea kärsimys hänen pitkäripsisistä ruskosilmistänsä. Kaikki ovat\nhäneen rakastuneet. Kehen hän?\n\nTuossa tulee luutnantti Brummer, pisin ja rotevin luutnanteista. --\nMutta vaikka tässä järjestään kaikki luettelisi, ei tulisi selvää siitä\nmitä he rakkaudesta ajattelevat. He liikkuvat kaikki baalista baaliin\nyhtä moitteettomina, puhtaina. Heidän puheensa on aina yhtä hillitty,\nyhtä siveellinen. He ja seuraelämän kaunottaret puhelevat ja\nnaureskelevat keskenään kuin viattomat lapset -- sesongista sesonkiin.\n\nIhmeellinen on ihmisen luonto. Mikä suunnaton erotus on sentään hänen\nja eläimen välillä. Ja suurin juuri rakkauskysymyksessä. Silloin kuin\neläin on ajan ja hetken lapsi, saattaa ihminen, uhkuvimman nuoruutensa\nkukoistuksessa, verevimmillään, kulkea vuosikaudet läpitsensä, pieneen\nkaljupäisyyteen asti, viattomuuden puhtaudessa, alituisesti tukehuttaen\nsydämmessä kukahtelevaa lemmenkäkeä. Ja mistä jaloista syistä! Hän ei\nole vielä velkojansa maksanut! Tai hän ei ole vielä tullut ylennetyksi!\nTai hän ei ole ihannettaan löytänyt!\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuten sanottu klubissa parhaillaan sytytettiin iltavalkeat.\n\nLuutnantti Brummer, joka oli päivystäjänä, odotteli tovereitansa,\njoiden oli aina ollut tapana siinä tilaisuudessa lukuisasti kokoontua,\nsillä silloin hän oli parhaimmalla tuulellaan, ja usein he viettivät\nkoko päivystysyön aamunkoittoon asti hänelle seuraa pitäen.\n\nMutta tällä kertaa ei tämä asia hänelle ollenkaan ruvennut onnistumaan.\n\nVastaanotettuansa komppanian päivystäjäin raportit, käytyään päällikön\nluona, ja suoritettuaan muut tavalliset päivystäjätoimet hän\ntyytyväisenä viiksiänsä vanuttaen suuntautui klubiin vieville\nrappusille ja rupesi kevyesti astelemaan ylös. Hiljakseen mymisten hän\navasi eteisen oven. Ja mitä hän näki! Kohta hän hämmästyi, ettei ollut\nainoatakaan sinelliä naulassa.\n\n-- \"Mitäs tämä nyt on?\" -- ajatteli hän nolona. \"Malttakaahan! Te\nolette tahallanne piiloutuneet\", -- päätti hän, ja läksi samoilemaan\ntyhjiin saleihin. Sanomalehtihuoneessa ei ollut ketään, lehdet olivat\njärjestyksessä. Suuri ruokasali oli pimeänä. Biljaardihuoneeseen!\n\nHän oli niin vakuutettu siitä, että ne vaan petkuttavat häntä, että hän\nkumartui katsomaan biljaardin allekin. Ei ollut ketään. Viheliäinen\ntasanko levittelihe puhtaana ja autiona. Ainoatakaan palloa ei ollut\npusseissa, taululle ei mitään kirjoitettuna, kepit järjestyksessä.\n\nLuutnantti B:n korvain luona alkoivat nyt rustot liikkua, sillä hän\npaineli hampaitansa yhteen. Hän otti kaksi palloa, otti lempikeppinsä,\nasetti pallot lempiasentoonsa, ja painautui sitten jalat hajalla\ntaidokkaasti biljaardin päälle. Sihtaukseen tarvittiin vaan tuskin\ntuntuvia nytkähdyksiä, mutta itse sysäys oli ylen tarmokas ja pallo\nlensi rämähtäen nurkkapussiin. Ja oli hiljaisuus kuin haudassa. Hän\nheitti lohdutettuna kepin biljaardin päälle ja läksi liitua sormistansa\npyyhkien takasin sanomalehtisaliin sekä kysyi eteisessä olevalta\nsotamieheltä onko luutnantti R. käynyt, onko luutnantti T. käynyt, onko\nluutnantti S. käynyt. -- Ei kukaan ollut käynyt.\n\nHän pisti kädet taskuunsa ja alkoi tarpeettoman kovaa ääntä pitäen\nselvitellä kurkkuansa. Sen tehtyään meni bufettihuoneeseen.\n\nTäällä oli tiskin takana pikku Markus (eli biljaardipoika), kyyppari ja\npiika, joka kuitenkin kohta läksi. Kaikilta näiltä katosi kasvoista\nnauru, kun luutnantti B. astui sisälle. Mutta hän oli sen huomannut ja\nymmärtänyt. Tietysti heitä nauratti se, että hän -- luutnantti B. --\nvaeltaa yksin huoneissa ja ikävöi.\n\nLuutnantti Brummer oli erinomaisen hyväntahtoinen. Hän kuvaili --\nluultavasti tavattoman kookkuutensa ja bassomaisen äänensä vuoksi --\nolevansa peloittava, jylhä, ankara soturi. Mutta aivan tietämättänsä\nhän oli mitä leppein ja hyväntahtoisin pohjaltaan. Hän olisi toverinsa\npuolesta vaikka viimeisen paitansa antanut. Hän oli tosin myös\nankaranpuoleinen juomaan, mutta sangen useissa tapauksissa hän teki\nsitä ollakseen tovereilleen joksikin huviksi. Ei hän voinut nähdä, että\nkaksi tai kolme on yhtynyt klubiin ja niiden on ikävä. Hän pani kohta\ntoimeen jotakin huvittavaa, -- se on: teki itsensä muille niin\nhuvittavaksi kuin mahdollista. --\n\nMutta ei hän ainoastaan toveriensa vuoksi näin pannut omaa olemustansa\nlikoon. Kun hän nytkin näki huonosti valaistussa bufettihuoneessa\nkyypparin ja Markuksen ja piian, tuli hänen -- ihan hänen tietämättänsä\n-- heitä sääli.\n\nMutta hän ei ymmärtänyt, että hänen on heitä sääli. Hän ajatteli:\n\"Sehän on pentelettä, ettenkö minä voisi juoda yksinkin!\"\n\nHän lähestyi tiskiä, tuli ihan ääreen ja sanoi hiljaisella, käheällä\nbassolla. -- Konjakkia!\n\nKyyppari aukasi nopsasti uuden uutukaisen, korkean konjakkipullon,\nnouti bufetin ylähyllyltä hienon suikulalasin ja taidokkaasti kaasi sen\ntäyteen hopeatarjottimelle. -- Luutnantti B. nosti lasin hitaasti\nhuulillensa sekä keikahutti erinomaisen sukkelasti suuhunsa, ilman\nerikoisia nielasuja. Sen tehtyään hän sanoi samalla hiljaisella\nbassolla:\n\n-- Scherryä!\n\nKyyppari korjasi pois edellisen pullon ja hienon suikulalasin, sekä\nkaasi suuresta karafiinista pyydettyä viiniä viinilasiin. -- Luutnantti\nB. kaasi sisällön avattuun suuhunsa ja pani lasin tyhjänä takasin\ntiskille. Sen tehtyään hän esitti:\n\n-- Konjakkia!\n\n-- Ack so, -- sanoi saksalaiseen malliin kyyppari ja nouti konjakin\nuudestaan esille sekä tarjosi äskeisellä tavalla. Luutnantti B. joi.\n\n--- Scherryä! -- sanoi luutnantti B. juotuaan konjakin.\n\nNyt ei kyyppari enää korjannut kumpaakaan.\n\n-- Konjakkia!\n\nJa taas:\n\n-- Scherryä!\n\nJa taas:\n\n-- Konjakkia!\n\nJa taas:\n\n-- Scherryä!\n\nPikku Markus kävi jo vinkkasemassa piiankin katsomaan, ja kaksi niitä\nkurkisteli oven takaa, ja niiden takaa vielä kokki. Mutta luutnantti\nB:n kasvoissa ei liikkunut mikään koko aikana. Samalla käheällä\nbassolla hän pyysi konjakkia kuin scherryä, eikä muuten mitään puhunut.\nAinoastaan yhä kuuluvammin henki kulki nenässä. Ja niin hän sanomatta\nmitään, läksi bufettihuoneesta, tietäen että nyt he kaikki ihaillen ja\nihmetellen tunnustavat hänet vanhaksi häikäilemättömäksi luutnantti\nBrummeriksi.\n\nHän huusi Markuksen jälkeensä biljaardille ja käski asettamaan esiin\npyramiidipallot.\n\nEi mikään ollut luutnantti B:lle niin vastenmielistä kuin yksinänsä\noleminen. Ennen hän sitten pelasi Markuksen kanssa tai seurusteli\nvaikka saappaan kiillottajan kanssa. Hänen tuli nimittäin yksikseen\njäätyä kohta ikävä. Hän ei lainkaan elänyt yksinänsä. Hän oli silloin\nyhtä kuin nolla. Hänen olonsa tuli synkäksi ja hän olisi tahtonut\npistää päänsä muurahaispesään. Tässä oli syy siihen, miksi hän kammosi\ntämmöisiä päivystyksen päiviä, jolloin kaikki muut olivat jossain\nmuualla. Silloin hän joi.\n\nMutta luutnantti B. ei juonut milloinkaan niin, että horjui tai että\nhänen kasvojensa liikkeet pääsivät irroilleen. Hänen kuuluisa\nominaisuutensa oli ehdoton horjumattomuus ja kasvojen jäykkyys. Silmät\nsaivat olla kuinka sameat tahansa. Niiden hän ei katsonut kuuluvan\nmalliin. Samoin oli ääni ja puhetapa toisinaan liian bassoinen ja\nkankea. Mutta ei nekään kuuluneet malliin. Malliin kuului: aina\ntasainen, aina gentlemanni, aina sotilaspuvun kunniaa kannattava,\ntunteiden täydellinen peittäminen ja naaman muuttumaton jäykkyys sekä\nkyky seistä harjoituksissa horjumatta, vaikka silmä ei ole kolmeen\nyöhön ummistunut.\n\nKellon lähestyessä kymmentä kuului eteisestäpäin vihdoin ovenpaukahdus\nja askeleita. Markus raotti oven ja ilmoitti:\n\n-- Luutnantti Maksiimof.\n\n-- Mutta mihin helvettiin ovat sitten kaikki kaksijalkaiset tänä iltana\njoutuneet? -- huusi luutnantti B.\n\n-- Eikö herra luutnantti siis tiedä? Tänä iltana on kutsujaiset paroni\nZ:llä.\n\n-- Saatana, en minä muistanut.\n\nJa hän jätti biljaardin mennäkseen paremman puutteessa luutnantti M:ia\nhärnäämään.\n\nLuutnantti M. oli lyhyt, laiha, ja ryppyinen kasvoistaan. Mutta tästä\nepäedullisesta ulkomuodostaan huolimatta hän suuresti rakasti\nseuraelämää ja oli harjoittanut itsensä tavattoman sukkelaksi\npuheissansa ja kaikellaisissa tempuissa. Hän oli alituisesti rakastunut\nja aina päivän sankarittariin. Kun hän oli aina avulias, ei koskaan\nloukkaantunut, tunsi tarkkaan naisten asioita ja makuja, valloitti hän\nsäännöllisesti asemansa hetken primadonnien lähimmässä läheisyydessä.\nSäännöllisesti hän puhui heille rakkautensa, kiusasi heitä kosimisella\nja rintaansa lyömisellä, mutta ei pahoin loukkaantunut rukkasista. Hän\nosasi tehdä itsensä niin tuiki tarpeelliseksi naisille, että nämä\nkesken kaikkia rukkasia ja ulos-ajoja eivät voineet luopua hänestä. Hän\noli heille avain päivän juokseviin kulissin-takaisuuksiin.\n\nYlipäällikkö ei suosinut häntä eikä koskaan pyytänyt vistipöytään kuten\nmuita upseereja. Mutta ei hän siitä loukkaantunut. Yhtä vähän\nloukkaantui hän siitäkään, ettei hän saanut luottamustoimia ja siten\npäässyt ansioitansa kartuttamaan ja ylenemään. Oli ihankuin edeltäpäin\npäätetty kaikkien kesken, ettei luutnantti M. ole lainkaan luotukaan\nylenemistä varten. Hän osasi muun muassa mainiosti matkia apinoita, oli\nsiitä tunnettu, ja seuroissa häntä usein pyydettiin näyttämään\ntaitoansa, jolloin hän kyykistyi lattialle tai käpristyi jalkoineen\npäivineen sohvalle, pullisti kielellään alahuulen hurjasti eteenpäin,\nteki villit silmät ja tunnusteli käsillään ja tarkasteli kaikkia\nesineitä niinkuin apinat. Neitoset huusivat ja nauroivat ja kirkasivat\npeljästyksestä, kun hän joskus hyppäsi heitä kohden. Huvia tästä oli\npaljon, mutta hänen itsensä ymmärtämättä tuntui jokaisesta ihan\nluonnolliselta, että luutnantti M. pysyi ikänsä ihan samallaisena eikä\nsiis koskaan muuttunut esimerkiksi ajutantiksi ja vielä vähemmin\nluutnantista kapteeniksi. -- No, mitä näen minä, sinä et siis ole\nkutsuttu? -- alotteli luutnantti B., kun luutnantti M. astui\nsanomalehtisaliin.\n\n-- Ei ole tarpeellista mennäkään, -- vastasi hän merkitsevästi\nhymähtäen.\n\n-- Oo! Mutta \"hän\" on varmaan siellä, -- kuuletko \"hän\"?\n\n-- \"Hänen\" ja minun välilläni on jo kauan sitten kaikki \"klappadt och\nklart.\"\n\n-- \"Vastakohdat hakevat toisiansa\".\n\n-- Vastakohdat?\n\n-- \"Kaunis Helena\" ja meidän luutnantti M.! -- klappadt ooh klart!\nHa-ha-ha --\n\nLuutnantti B. huusi, matkien matkimistaan, klappadt och klart! Ja\nnauroi vatsaansa pidellen.\n\nSillä välin meni luutnantti M. ruokasaliin ja rupesi syömään\nvoileipäpöydän ääressä.\n\nMutta luutnantti B. ei voinut enää jättää häntä rauhaan.\n\n-- Mikäs tämä kirja on? -- kysyi hän ja rupesi avaamaan pakettia, jonka\nluutnantti M. oli pannut tuolille, lähelle pöytää. Hän avasi sen ja\nluki kansilehdestä Helenan niinen.\n\nLuutnantti M. hymyili vaan tyytyväisenä ja antoi toisen vapaasti\ntarkastella.\n\n-- \"Sosialismi, sen historia, sisältö ja nykyinen asema\", -- luki\nluutnantti B., sitten katsoi suu auki luutnantti M:iin. -- Mitäs tämä\non?\n\nLuutnantti M. vaan myhäili.\n\n-- Sehän on merkillistä kuinka tieteelliseksi koko kasarmi on viime\naikoina tullut! -- sanoi luutnantti B. -- Ja tätäkö sinä aijot ruveta\nlukemaan?\n\n-- Katselenmahan vähän.\n\n-- Perkele teitä ymmärtäköön! -- sanoi luutnantti B. ja paiskasi kirjan\nvasten penkkiä.\n\nLuutnantti M. nosti sen ylös, silitti hymyillen rutistuneet lehdet ja\npani kiinni.\n\nKun hän oli syönyt, menivät he biljaardia pelaamaan, ja asia jäi\nsilleen. -- -- --\n\nVasta 1/2 12 yöllä saapuivat klubiin sen muut tavalliset jäsenet, siro\nvänrikki Saurén, lihava, punssin turvottama luutnantti Rancken, kaunis\nluutnantti Tauler, ajutantti Liljendahl sekä siviilinä kapteeni\nFransson, joka oli entinen luutnantti tästä pataljoonasta. Hän oli jo\ntullessa niin valmis, että mikä mukava nojatuoli tai sohva tahansa\nolisi siinä silmänräpäyksessä saanut hänet nukkumaan. Kaikki muut\ntulivat reippaina ja ilosina.\n\nLuutnantti B. ei olisi voinut parempaa toivoa päivystysvuorollensa. Hän\nrupesi heti toimittamaan lisää valoa, hankki kahvia ja liköörejä\npöytään ja laski syvälle juurensa keskelle seuraa ja pulloja.\n\nKoko seurue oli mitä loistavimmalla tuulella.\n\nEi muusta puhuttu kuin \"hänestä\", se on: Helenasta, joka oli ollut\näitinsä kanssa paroni Z:n kutsujaisissa.\n\nTämä tähti oli jo kauan sitten taivaanrannalla eikä mikään uusi tähti\nollut vielä sitä voittanut, ei loistossa, ei viehättävyydessä, ei\nihailun yleisyydessä upseerien puolelta. Se teki yhä nousuansa.\n\nPuhumattakaan luutnantti M:ista olivat kaikki tämän klubin jäsenet\njärjestään häneen rakastuneet. Ja sopusuhta heidän välillänsä pysyi\nainoastaan senvuoksi häiritsemätönnä, että oli aivan mahdoton päättää,\nkehen heistä kaunis Helena puolestaan oli rakastunut. Se oli tämän\nnaisen ominaisuus, -- ja niin kiihoittava ominaisuus, että se piti\nmielet alituiseen vireillä. Se vaikutti, että hänen vähimpiäkin sanoja\nja hymähdyksiä ja silmäyksiä tulkittiin kaikkialla, mutta erittäinkin\ntässä valitussa klubissa, joka piti jostakin käsittämättömästä syystä\nHelenaa omana rykmentin-tyttärenänsä.\n\nNiinpä tänäkin iltana syntyi mitä vilkkain keskustelu ja kiistely\nsiitä, kuka oli aikoinaan enin suosionosotusta asianomaiselta saanut.\n\nLuutnantti L. väitti empimättä, että hän on suudellut Helenaa. Mutta\nsiinä vastaväitteiden myrskyssä, minkä tämä synnytti, tuli vihdoin\nilmi, että hän oli suudellut ainoastaan kädelle.\n\nLuutnantti M. toi esiin kaikellaisia hämäriä ja epäselviä kuiskauksia,\njoita hän valaisi merkitsevillä silmäniskuilla ja salaperäisillä\nkädenliikkeillä, ilman ainoatakaan selvää sanaa, niin ettei kukaan\npäässyt käsitykseen mitä sitten oikeastaan heidän välillään oli\ntapahtunut.\n\nLuutnantti R, kertoi olleensa Helenan luona visiitillä kello 10 aikaan\nillalla. -- äidin näyttäytymättä. Tämä olisi ollut valtti kertomusten\njoukossa, elleivät luutnantti T. ja ajutantti L. olisi ilmaisseet\nolleensa mukana.\n\nMutta kuu kaikki olivat tuoneet esille parhaansa, oli luutnantti B:llä\nvielä kertomuksensa kertomatta,\n\n-- Tämä käsi -- sanoi hän, osottaen vasemmalla kädellään oikeata kättä,\n-- tämä käsi on ollut hänen vyötäisteusä ympärillä ja minä olen\npainanut häntä rintaani vasten.\n\n-- Valhe, valhe! -- rupesivat kaikki huutamaan. Ja luutnantti M. otti\nasian niin juhlalliselta kannalta, että nousi ylös ikäänkuin hyvitystä\nvaatien.\n\nSilloin luutnantti B. kiivastui.\n\n-- Upseerikunniani kautta -- huusi hän hypäten ilmaan, --\nupseerikunniani kautta vannon minä, että tämä käsi on puristanut häntä\nniinkuin kerroin!\n\nKaikki vaikenivat. Epäillä luutnantti B:ia tämmöisen vakuutuksen\njälkeen olisi ollut sama kuin panna alkuun kaksintaistelu. He eivät\nedes itsekseenkään epäilleet, vaan kukin ajatteli: \"ehkä siinä todella\nminunkaan puolelta ei muu puutu kuin rohkeus, niin minäkin vielä\npuristan häntä rintaani vasten\".\n\nMitä erityisesti luutnantti M:iin tulee, niin oli hänen päätöksensä\ntämän johdosta: tästedes ei mitään sanoja enää, vaan tointa! Mutta\nääneen hän rupesi selittelemään, osaksi Helenan puolustukseksi ja\nosaksi omaksi yllätyksekseen, että sillä tavalla kuin luutnantti B.\nkertoi, voi ottaa minkä naisen tahansa, jos vaan osaa sopivaa hetkeä\nhyväksensä käyttää. Mutta mitäs se merkitsi! Eihän se vielä todista,\nettä rakkaus vallitsee heidän välillänsä.\n\nEi luutnantti M. sentään saanut kehittää ajatuksiansa loppuun asti.\n\nLuutnantti B. oli kuunnellut hänen puheitaan suurella kärsimyksellä ja\nkatumuksella, Nyt hän ei voinut enää hillitä itseään, vaan hyppäsi ylös\nja lensi suoraan luutnantti M:n eteen.\n\n-- Minä sanon sinulle, ettei se ollut minun tarkoitukseni, ymmärrätkö\nsinä! Se tyttö on hienoin mikä koskaan tässä kaupungissa on ilmaa\nhengittänyt!\n\n-- Tuo tulee jotenkin post festum, -- nauroi luutnantti M.\nylenkatseellisesti.\n\n-- Vai post festum. Mutta minä sanon sinulle, että minä lävistän nyt\nkohta sinut tällä miekallani --! Ja todella täytyi kaikkien rientää\npaikoiltaan luutnantti B:n kimppuun. Kun tämä yhteentörmäys oli\nasetettu ja luutnantti B. vielä enemmän särkyneenä ja häpeissään\npoistunut puolipimeään saliin, sanoi luutnantti M., sulkien salin ovea\nkiinnemmäs:\n\n-- Kunhan ei meidän B:mme vaan olisi rakastunut!\n\nJoka herätti suuren naurun.\n\nLuutnantti B:n ei tietty koskaan maailmassa olleen rakastunut.\nLukuunottamatta pieniä kahakoita M:n kanssa rakasti hän tovereitaan\nsiihen määrään, ettei hänellä ikäänkuin ollut sijaa rakastumiselle\nnaisiin. Toveruus oli hänestä ylin kaikkea. Ja hyvien naistenkin\nseurassa hän aina ensin joutui semmoiseen ystävyyssuhteeseen, että\nolisi hävettänyt ruveta enää viittailemaan \"rakkauteen\" päin. Semmoiset\nnaiset taas, jotka olivat naimahaluisia, eivät koettaneet tarjoutua\nhänelle, sillä paljon juomisen tähden oli hänen maineensa saanut hienon\nränsistyneen tuoksahduksen. Hänen kulissintakaisia suhteitaan toverit\npiloilla usein urkkivat, mutta hän silloin tavallisesti rypisti\nsilmäkulmansa ja mymisi tyytymättömänä. Ei hän myöskään mielellään\nmennyt \"ajelemaan\". Hänelle korvasivat rehelliset, aamuun kestävät\nramaviftit kaiken muun. Ei hän sen parempaa mitään tiennyt.\n\nMutta viime aikoina oli hänessä jokin sisäänpäin kääntynyt kysymys\nruvennut kiertelemään. Sen olivat monet huomanneet, kunnes luutnantti\nM. nyt pamahutti kaikkien huviksi väitteen, että mies olisi rakastunut.\n\nHänen erottua seurasta, luulivat muut päässeensä kaikista häiritsevistä\naineksista, Siviilikapteeni nukkui tavallista untansa tuolilla, pää\nvasten rintaa. Luutnantti R. istui sanaakaan puhumatta sohvan kulmassa\npöydän edessä ja säännöllisten väliaikain kuluttua upotti itseensä\nmäärällisen punssia. Hän oli kasarmin suuri pessimisti.\n\nSyntyi siis rauhallinen mielipiteiden vaihto rakkauden asioista.\n\nKaljupäinen, kaunis, ruskosilmäinen luutnantti T. oli spesialisti\nrakkauden teorioissa. Hän oli ihanteellisen rakkauden innokas ja\nmielellään kuultu puolustaja kasarmissa. Rakkaus ei koskaan ala\nkosketuksesta, -- sanoi hän. Rakkauden hän mieluimmin vertasi vanhaan\nkalliiseen viiniin tai tuoksuavaan ruusuun. Se, joka heti kulautti\nsuuren siemauksen viiniä kurkkuunsa, ei ymmärtänyt viinin arvoa eikä\nosannut siitä nauttia. Niinkuin viini, niin rakkauskin on nautittava\nhienon hienoissa siemauksissa. Rakkaus on niinkuin väkevän kukan\ntuoksu, jonka tuuli kuljetti ohitse. Tyhmä tahtoo kukan nenänsä alle,\nmutta viisas osaa nauttia sen kaukaisesta tuoksahduksesta. Luutnantti\nT. oli naimaton, ja avioliitosta hän sanoi, irvistäen pahasti: fää!\nMutta naisystäviä ja suhteita hänellä oli kaikkialla. Niin että hän\npian alituiseen joi viiniä ja haisteli kukkia.\n\nHänen lausumaansa mielipiteeseen yhtyi osaksi myöskin ajutantti L.\n\nMutta lihava luutnantti R. otti nyt odottamatta puheenvuoron ja nosti\nkovan rähäkän tämmöistä \"runoilijain\" käsitystä vastaan, kuten hän\nsanoi. Sellaista rakkautta hän nauroi, ja sanoi kaikkein rivoimmaksi.\nSe oli hänen mielestään yritys venyttää niin pitkälle kuin mahdollista\nhekumaa, jonka oli määrä kestää vaan lyhyt hetki. \"Kosketus\" se on\nrakkauden alku ja loppu. Ja kaikki, jotka kulkevat ja kuvittelevat\nmuuta, ovat narreja, ja elävät tyhjyydessä, olemattomassa\nmielikuvituksessa. Eläimetkin ovat heitä viisaammat ja tietävämmät,\n\nSyntyi ankara väittely.\n\nLuutnantti R., joka oli tapansa mukaan suuresti humaltunut, rupesi\npitämään esitelmää rakkaudesta, eikä valinnut sanoja vaan nimitti\nkaikki nimeltä.\n\n-- Siitä samasesta -- sanoi hän -- riippuu kaikki. Sen ympäri pyörii\nmaailma. Sen vuoksi kaikki kiehuu ja järjestyy ja rakennetaan palatsia\nja ajetaan ekipaasheilla ja liikutellaan rahoja ja -- ja käydään\nsotia ja ammutaan kuula otsaan ja ryömitään maassa ja hyöritään ja\npyöritään --\n\nLuutnantti T. rypisti silmäkulmansa ja kohautti olkapäitänsä merkiksi\nettei hän voi kuunnella noin rivoja puheita. Samoin rupesi luutnantti\nM. tekemään muka kärsimättömyyden merkkejä ja asia loppui siihen, että\nluutnantti R. jätettiin seurasta erilleen, jonka jälkeen hän kompuroi\nklubista kortteeriinsa.\n\nMuilla ei ollut vähintäkään aikomusta vielä lähteä. Päinvastoin he\ntilasivat uudet kahvit ja liköörit ja nyt vasta ottivat tämän\nnaimisasian oikeen puheenalaiseksi. He vajosivat nyt esteettä\nsurunvoittoiseen tulevaisuuden haaveiluun. Kaikilla muilla, paitsi\nluutnantti Taulerilla, häämöitti tulevaisuudessa avioliitto\njonkinlaisena autuuden kosteikkona. Mutta -- siinä oli paha \"mutta\".\nAjutantti L:n raha-asiat olivat sellaiset, että ainoastaan joku perin\nrikas tyttö olisi saattanut tehdä hänelle avioliiton mahdolliseksi.\nKaikki tunsivat tämän seikan. Ja sentähden ajutantti L:n ja muiden\ntyttöjen väli ei mennyt koskaan pintapuolista keikailua pitemmälle. Ei\nniin, että ainoastaan tytöt eivät välittäneet todellisesti rakastuttaa\nhäntä itsiinsä, vaan hän itsekin tiesi tämän mahdottomuuden eikä hänen\njuolahtanut mieleenkään köyhiin tyttöihin rakastua. Oli hänellä tosin\nkerran ollut suhde varattomaan tyttöön, joka seuroissa veti\nreippautensa, sukkeluutensa ja järkevyytensä puolesta mitä suurinta\nhuomiota puoleensa. Siihen aikaan oli ajutantti L:lla toivo päästä\nrikkaan enonsa perijäksi. He olivat salakihloissa, joka oli heidän\nkesken suutelulla vahvistettu. Mutta eno kuoli ja oli testamentannut\nkaiken omaisuutensa vaimolleen. Silloin he kohta purkivat kihlauksensa\n-- aivan yhteisessä ymmärryksessä. Rakkaus oli heidän välillään tullut\nmahdottomuudeksi, ja se katosi molemmin puolin itsestään heti kun\ntestamentti avattiin. Kun hän taas rikkaita tyttöjä rupesi lähestymään,\npilasi kaikki asiat se epäluulo, että hän muka vaan rahojen tähden --.\nMutta ei se ollut niinkään rahojen tähden. Hän tahtoi _naimisiin_, eikä\nrahoja, sillä hän ajatteli avioliittoa elämän ainoaksi sulostajaksi.\n\nMutta kun nyt uusi tähti, Helena, ilmaantui taivaan rannalle,\nmielistyi ajutantti L. häneen, huolimatta siitä ettei Helena ollut\nvarakas. Hän päätti kosia tuota kaunista tyttöä, ja rupesi puuhaamaan\nraha-asioittensa selvittämistä, teki velkojainsa kanssa hiljaisen\nakordin sitoutuen maksamaan heille puolet palkastaan ja oli laskenut\nniin, että tämmöistä äärimmäistä säästäväisyyttä noudattaen hän viiden\nvuoden kuluttua on jotenkin selvä.\n\nMuuten oli tässä klubissa Georg ainoa, joka tunsi Helenaa nuoruudesta\nasti. Mutta tästä tuntemisesta ei ollut muilla paljon tietoa, sillä\njuuri tämä Georg ei koskaan ottanut osaa Helenaa koskeviin puheisiin,\nja vähin olisi kukaan epäillyt, että tuo hiljainen luutnantti oli\njoskus ollut rakkaudensuhteissa siihen Helenaan, jota nyt niin monet\nturhaan tavoittelivat.\n\nAinoa taas, joka ei heistä ollut vapaa kosimaan Helenaa, oli siro\nvänrikki Saurén. Ja syy oli se, että hän itse jo oli kihloissa. Hän oli\nsangen sievä nuorimies, jotenkin Georgin kokoinen ja näköinen, jonka\nkanssa he olivatkin ystävykset ja usein vaihtoivat surunsa ja ilonsa.\nHän oli ollut kihloissa jo kaksi vuotta erään rikkaan neiti Schlyterin\nkanssa. Aina ja joka tilaisuudessa he olivat yhdessä ja suutelivat\ntoisiansa, ja kaikki olivat sitä mieltä, että heidän olisi ollut paras\nmennä naimisiin, sillä ei sitä lopulta enää viitsinyt katsoa. Mutta\nheidän häänsä olivat lykätyt ainakin kaksi vuotta vielä tuonnemmas,\nsillä sitä ennen ei voinut olla puhettakaan välttämättömästä\nylennyksestä, jota sekä suku että etiketti vaati.\n\nLuutnantti S. oli nuori ja intohimoinen. Ei hän juuri sentään juomista\nrakasta. Vähän levottomana ja hajamielisenä hän istuu toveriensa\njoukossa. Hän kuuntelee heitä vaan puoleksi ja ottaa osaa heidän\npuheisinsa vaan puoleksi. Hän on jotenkin kalpea ja pureskelee\nhermokkaasti viiksiänsä, aivan kuin odottaen jotain. Ei hän myöskään\ntahdo erota seurasta. Se mitä hän odottaa, on, milloin he ovat\nkyllikseen juoneet ja ehdottaako joku, että mennään ajelemaan. Hän\nsilloin on erkanevinaan seurasta, sillä hän on kihloissa, Mutta kun\ntoiset tietysti vaativat mukaan, ei hän tahdo jäädä seuran pettäjäksi.\n\nJa jo ovatkin klubin enimmät valot sammutetut. Kynttilät, jotka olivat\ntuotu pullojen ja kuppien keskelle, ovat lyhentyneet ja toinen sytyttää\nkohta jo paperinsa tai halkasee lasinsa.\n\nSilloin vihdoin seura rupeaa tekemään lähtöä ja S:n odotus päättyy.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin että näin ajattelivat nuo verevät, elämänsä kukoistuksessa olevat\nluutnantit rakkaudesta, sillaikaa kuin heidän siveät, puhtaat\nbaalineitonsa odottelivat heidän ylennyksiään.\n\n\n\n\nHelenan odotus.\n\n\nHelena oli tullut Helsinkiin täynnä innostusta.\n\nHän oli kohta hakenut lähimmät kaupunkilaiset tuttunsa purkaakseen\nnäille sydämmensä uudet aarteet.\n\nMutta hämmästyksekseen hän kohta huomasi, että kaikki hänen toverinsa\njo tiesivät siitä, mikä hänelle oli ollut niin uutta ja mullistavaa. Ja\nvielä enemmän hän kummastui sitä, että he pitivät koko asiata kovin\nvähäpätöisenä.\n\n-- Ah, siitäkö sosialismista sinä puhut? Kyllä minä olen siitä\nsanomalehdissä lukenut. Sehän on selvää hullutusta. Jos tänään kaikki\njaetaan tasan, niin jo huomenna on säästäväisillä enemmän kuin\ntuhlareilla!\n\n-- Miksi laiskan ja tyhmän pitäisi saada yhtä paljon kuin ahkeran ja\nviisaan!\n\nKahdelle tai kolmelle ystävättärelleen hän sai luetetuksi Bellamyn.\nMutta kun nämä keskustelivat isiensä ja veljiensä kanssa, muuttivat he\nmielipiteensä ja jättivät kesken koko lukemisen.\n\nHelena teki naistuttujensa suhteen kohta sen havainnon, ettei siellä\nkannattanut puuhata. Ja se onkin ymmärrettävää, sillä eivät he\ntunteneet yhtään mitään elämän varjopuolia, ei heillä ollut mitään\nyhdyssiteitä mustan lauman kanssa, eivätkä he mitään semmoista pimeätä\nolleet saaneet maailmasta kuulla ja tietää kuin Helena. Olisi siis\npitänyt ensin avata heidän silmänsä rumuutta näkemään. Mutta se tuntui\ntarpeettomalta. Ja he sitäpaitsi _tahtoivat_ ajatella että maailma on\nruusutarha.\n\nEi. Täytyy semmoisiin ihmisiin vaikuttaa, jotka jo jotakin tuntevat\nyhteiskunnasta ja elämästä.\n\nEikä kestänytkään kauan ennenkuin Helena sai paljon ja hartaita\nosanottajia sosialismiinsa.\n\nSe tapahtui niistä ajoista alkaen kuin hän astui pääkaupungin\nvarsinaiseen seuraelämään.\n\nTäällä herätti Helenan miellyttävä ulkomuoto ja vapaa käytös suurta\nhuomiota. Ja se seikka, että hän oli sosialisti, lisäsi vaan hänen\nmainettansa merkillisenä, uutena ilmiönä.\n\nSuurissa seuroissakin, missä kaartin upseerit pitivät johtoa, kiintyi\nkaikkien huomio yksinkertaisessa puvussa esiintyvään Helenaan. Kaikille\noli suurena arvoituksena että niin kaunis tyttö kuin Helena esiintyy\nnoin koruttomissa vaatteissa. Ja uteliaisuutta herätti jokaisessa\nkysymys: kuinka kauan se tulee kestämään? Luutnanteista se oli\n\"pikanttia\" ja he olivat järjestään hurmaantuneet Helenaan. Sentähden\nkaikki seurojen sankarit olivat myöskin yhtäkkiä huvitetut\nsosialismista.\n\n-- Ah, -- sanoi eräskin innoissansa, -- minä olen sydämmessäni\nsosialisti, täydellinen sosialisti.\n\nJa toinen saattoi liikutuksen hellyydellä hartaasti kuunnella Helenan\nesityksiä tulevaisuuden tasa-arvoisesta valtiosta.\n\nTietysti Helena piankin huomasi, että huomio hänen persoonaansa oli\nmyötä vaikuttamassa. Mutta sen sijaan ne ihmiset, joiden lähelle hän\ntästä syystä pääsi, olivat kyllä kaikki semmoisia, jotka tunsivat\nmaailman varjopuolet yhtä hyvin kuin hänkin. Kaikki tuo ulkonainen\nkoruisuus heidän paraadeissaan ja heidän istuvissa puvuissaan ja\nheidän kohteliaisuudessaan, ei tehnyt mitään vaikutusta Helenaan.\nTäysikäiseksi tultuaan ei hän koskaan enää uskonut ihmisistä, että ne\ntodella ovat sitä miltä näyttävät. Vaan kohta, kun hänelle joku\nesitettiin, oli hänelle tärkeintä päästä perille sen ihmisen\nnäkymättömistä asiain langoista, sen todellisesta elämästä, ja olipa\nnapit kuinka kiiltävät ja harppaukset kuinka moitteettomat tahansa, se\nkaikki karisi kuin kellastuneet lehdet sisällisen kuvan rinnalla.\n\nHän oppi hyvin pian näkemään kuka oli mahdollinen ja kuka mahdoton\nomistamaan hänen maailmanmuuttumis-aatettaan.\n\nNiinpä luutnantti M. alkoi kohta lukea kirjoja voidakseen hämmästyttää\nHelenaa tiedoillansa.\n\nEi kestänytkään kauan ennenkuin hän oli tehnyt ensimäisen yrityksen. Ja\nsilloin oli Helena todellakin hämmästynyt. Sillä luutnantti M. oli\nruvennut puhumaan hänelle maakoron suhteesta pääomaan ja työpalkkaan.\nKun Helena ei juuri itsekään osannut ottaa semmoisiin puheisiin osaa,\nkeskeytti hän luutnantti M:in, ja kysyi suoraan:\n\n-- Uskotteko siis siihen, että koko maailma on suuri valhe ja että\nkaiken pitää siinä muuttuman?\n\n-- Vähitellen, tietysti!\n\nMutta tuon sanan \"vähitellen\" tähden Helena hänet kokonaan hylkäsi. Ja\nvaikka luutnantti sitten kuinka luki kirjoja, ei Helena enää puhunut\nhänen kanssaan sosialismista.\n\nMutta huolimatta siitä, että moni heistä koetti saavuttaa Helenan\nystävyyttä ja suosiota antautumalla hänen kanssaan pitkiin\nkeskusteluihin sosialismista, ei hän innokkailla selityksillään ja\ntodistuksillaan tahtonut saada juuri ketään niin vakuutetuksi, että\nolisi voinut sanoa: tuo nyt todellakin uskoo. Jokaisen puheesta hän\ntunsi hienon peräytymisen, -- että se vaan muuten myöntelee, uskomatta\nsydämmessään. Ja niin hän rupesi huomaamaan, että häneltä puuttuu juuri\npääasia: Reinholdin voimakkaat sanat, jotka olivat sytyttäneet hänet\nitsensä.\n\nKunhan _yksikin_ edes olisi ymmärtänyt ja omistanut, -- että Helena\nolisi saanut tuntea olevansa todella välittäjänä tämän suuren asian\ntehdessä tuloansa maailmaan. Se yksi, ollen taitavampi ja viisaampi\nkuin Helena, kyllä sitten tietäisi huutaa muille. Mutta tätä yhtäkään\nei löytynyt mistään. Helenasta rupesi päinvastoin näyttämään, että hän\nusein paremmin hyödyttäisi asiata kun ei mainitse sosialismin\nnimeäkään. Hän oli siitä niin paljon puhunut -- ja tietysti niin\nosaamattomasti, -- että jo sitä sanaa lausuessaan tunsi kuinka kuulija\nsisässään sanoo: no kas niin, siinäkö sitä taas ollaan!\n\nOlisiko siis todella niin, ettei hän voinut sivistyneeseenkään säätyyn\nvaikuttaa? Sitä ei hän tahtonut myöntää. Ainoa eroavaisuus hänen ja\nReinhold Korpimaan ajatuksissa oli siinä, että Reinhold kokonaan\ntuomitsi sivistyneen säädyn ja puhui siitä hyvin halveksivasti. Mutta\njos Helena olisi niin ajatellut, niin hänellä todellakaan ei olisi\nollut tekemistä, sillä vielä vähemmin hän niiden toisten joukossa\nsaattoi vaikuttaa. Reinhold sitäpaitsi ei osannut sivistyneessä\nihmisessä erottaa toisistaan hänen mahti-asemaansa ja hänen sydäntään,\nsillä Reinhold oli aina vaan edellisen kanssa saanut olla vastakkain\neikä sisäpuolisesti tuntenut ainoatakaan ihmistä Helenan piiristä.\n\nSitä paitsi ei Reinhold lainkaan osannut tehdä erotusta semmoisten\nsivistyneiden välillä, jotka olivat ikäänkuin perineet asemansa, ja\nsemmoisten, jotka olivat alemmasta säädystä itse nousseet korkeampaan.\nNämä jälkimäiset olivat todellakin useimmiten mahdottomia. Sitävastoin\nedelliset olivat mahdollisia samoin kuin Helena itse tiesi olleensa\nmahdollinen. Ja kaikki riippui siis vaan siitä, osasiko näille selittää\nasiata yhtä voimakkaasti ja vaikuttavasti kuin Helenalle oli tehty.\n\nVähitellen Helena rupesi myöskin ymmärtämään syyn miksi sosialismilla\njuuri hänen piirissään oli niin vähän menestystä. Upseerin oli\nnimittäin aivan ulkonaisistakin syistä mahdoton tulla sosialistiksi\nmuuten kuin korkeintaan sanoissa. Sitä ei Helena ollut ensin tullut\najatelleeksikaan.\n\nSentähden ei heihin nähden aluksi ollutkaan pääasia, että he muka\nsuosiolla puhuivat sosialismista. Pääasia oli, että he sisässään\nmyönsivät oman asemansa hataruuden.\n\nVihdoin kävi niin, että Helena todella näki paraaksi lakata puhumasta\nkoko sosialismista, koska se hänen taitamattoman esityksensä vuoksi\nantoi heille vaan aiheita muka perusteellisiin vastaväitteihin ja\nkäänsi huomion pois pääkysymyksestä. Hän rupesi siis välttämään\nsosialismin nimeä. Hän oli tullut siihen päätökseen, että ennenkuin\nsosialismista puhuu, täytyy ensin valmistaa sille alaa. Täytyy saada\nhorjahtamaan heidän käsityksensä elämästä ja erittäinkin siis sotia\ntuota upseeriuden suurta ihailua vastaan.\n\nNiinkuin Helena kohta alusta antautui luonnolliselle ja toverilliselle\nkannalle heidän kanssaan, niin hän yhä jatkoikin. Muulla tavalla ei hän\nolisi osannutkaan heidän huomiotansa kiinnittää. Hän oli hyvin vapaa\neikä noudattanut mitään säädettyjä seuratapoja. Saattoi, kun päähän\npisti, ajaa issikassa kahden kesken jonkun upseerin kanssa, jopa tulla\nheidän luoksensa, kun oli jotain toimitettavaa. Ja tämä seikka Helenan\ntietämättä levitti hänen mainettaan.\n\nHelenan \"rakastumattomuus\" muuttui aikaa myöten yhä suuremmaksi ja\nkiihoittavammaksi arvoitukseksi ei ainoastaan luutnanteille, vaan yhä\nlaajemmille piireille. Mahdotonta oli sulattaa, että tuo kaunis nainen,\njoka tekee niin arveluttavia poikkeuksia nuoren neitosen siveellisyyttä\ntakaavista säännöistä, olisi todellakin jokin valloittamaton linna.\nJokainen vastaesitetty ajatteli: kunhan _minä_ vaan pääsen häneen\nkäsiksi, niin varmaan valloitan. Kaikki puhuivat hänestä niinkuin\nhyvästä tutusta ja kehuen toivat esiin seikkoja, jotka tuttavuuden\nläheisyyttä muka osottivat. Tästä syystä tuli Helena nuorten miesten\nkesken usein valheidenkin alaiseksi.\n\nKokonaan ymmällä oli maailma siitä, miksi ei Helena huolinut\nsemmoisesta kosijasta kuin luutnantti T. oli, joka oli kaunis,\nmainiosti kasvatettu, yleisesti tunnettu viisaudestaan ja kirjallisesta\nsivistyksestään, -- ja päälliseksi ensikertaa näytti todellista\naikomusta rakastua ja kihlautua sekä rakentaa avioliitto, jota hänen\naina ennen tiettiin halveksineen.\n\nEi Helena myöskään mitään välittänyt komeasta luutnantti Degeristä,\nvaikka kaikki pitivät, että he olivat kuin luodut toisilleen.\n\nEnin kaikista hänen ympärillään pyörivistä luutnanteista hän piti\nluutnantti R:stä ja luutnantti B:stä, jotka ihmisien mielestä olisivat\nviimeisinä voineet kysymykseen tulla. Eivät he tosin sosialismista\nmitään tienneet, mutta tietämättänsä olivat he hänen mielestään enin\nmahdolliset siihen.\n\nErityisesti oli näistä kahdesta luutnantti Brummer Helenan suosiossa.\n\nHeidän lähempi tuttavuutensa oli tosin alkanut vähän omituisesti.\nRekiretkellä. Oli semmoinen rekiretki, että naisten piti valita\nherransa. Helena valitsi siiloin Brummerin, jota seikkaa kaikki pitivät\nuskallettuna, sillä luutnantti B. oli kaikin puolin hyvin häikäilemätön\nmies. Kohta alussa, vaikka he eivät paljon vielä toisiansa tunteneet,\ntuli heillä puhe avioliitosta. Helena oli ihmettelevinään, että\nluutnantti Liljendahl, vaikka oli arviolta vähintäin 35 vuotias, oli\nsaattanut pysyä avioliiton pauloihin joutumatta. Luutnantti B. otti\nasian jostakin syystä hyvin kuumasti, piti sitä ikäänkuin loukkauksena\nitseänsä vastaan ja rupesi puolustamaan Liljendahlia.\n\n-- Tahtoisinpa nähdä sen naisen, joka huolii velkaisesta vänrikistä! --\nsanoi hän kiivaasti.\n\n-- Enhän minä mitään sano, -- vastasi Helena.\n\n-- Minä vaan ihmettelen kuinka vänrikki voi kapteeniin asti pysyä niin\nihanteellisena.\n\nLuutnantti B. mymisi jotain viiksiinsä, ellei hienostaan kiroillutkin,\n-- joka suuresti huvitti Helenaa,\n\nMääräpaikassa kaupungin ulkopuolella koko seura pysähtyi valaistun\nravintolan eteen. Ja täällä pantiin toimeen tanssi. Luutnantti B.,\njossa Helenan lause yhä oli kytenyt, otti asian uudestaan puheeksi,\nheti kun oli päästy sisälle.\n\n-- Johtopäätös neidin teorioista olisi siis mikä? -- alotti hän\nasettuen vastausta vaatien Helenan eteen.\n\n-- Herranen aika, enhän minä sano muuta kuin että ihailen teidän\nsiveellistä voimaanne! -- vastasi Helena taas eikä nytkään ollut\nymmärtävinään luutnantti B:n kysymystä.\n\n-- Mutta jos nyt olisi niin ja näin tuon siveellisen voiman kanssa? --\nsanoi luutnantti B. kärsimättömästi.\n\n-- Mitä tarkoitatte? -- kysyi Helena muka pitkään.\n\nLuutnantti B. oli kahden vaiheilla. Hän näki selvästi että Helena\nteeskentelee ja ymmärtää kaikki. Helenaa pyydettiin samassa tanssiin.\n\nMyöhemmin, kun luutnantti B. oli jo päässyt parhaimmalle tuulelleen,\nhän taas haki Helenan esille.\n\n-- Johtopäätös olisi, sanon minä, että meikäläisten ja teikäläisten\nsuhteet pitäisivät olla -- kuinka sanoisin: -- vapaammat? Eikö niin?\n\n-- Jaha, te käsititte, -- sanoi Helena, -- Tietysti vapaammat. Ei\nmitään kihlauksia!\n\n-- Mainiota, mainiota! -- sanoi luutnantti B. -- Se tahtoo sanoa: ei\nmitään lykkäyksiä tuonnemmas, ei mitään aikamäärää rakastuneille?\n\n-- Ah luutnantti Brummer, te käsitätte minua todellakin mainiosti. Ei\nmitään muuta aikamäärää, kuin minkä herrat luutnantit jaksavat pysyä\nvalkosina enkeleinä, Eikö niin?\n\nNäin sanoen Helena taas katosi tanssiin.\n\nLuutnantti B. jäi katsomaan hänen jälkeensä, Kerta kerralta hän oli\ntullut yhä enemmän kiihoittuneeksi. Oliko tuo pilkkaa hänestä ja\nkaikista hänen tovereistaan? Hän rupesi suuresti pullistelemaan\nmahtavaa sotilasrintaansa. \"Se hurmaava veitikka nähtävästi ei vielä\ntiedä mikä minä olen. Minä en ole mikään siviili narri. Minä olen\nluutnantti Brummer, minä\".\n\nJa niin hän kaupunkiin takasin ajettaissa, sanaakaan sanomatta yhtäkkiä\nkaappasee Helenaa vyötäisistä ja puristaa rintaansa vasten.\n\nVaikka Helena tuli näin jotenkin lähelle luutnantti Brummeria, saattoi\nhän kuitenkin pyörittää sormellaan tämän nenän edessä ja sanoi\nystävällisesti niinkuin lapselle:\n\n-- Fyi, fyi, fyi! Niinkö te minua käsitittekin!\n\nHeidän katseensa tällöin kohtasivat toisensa, ja samassa luutnantti B.\npäästi Helenan irti sekä meni kokonaan suunniltaan. Sen jälkeen ei hän\nenää koskaan voinut Helenan edessä esiintyä häikäilemättömänä\nluutnantti B:na, niinkuin hän rakasti esiintyä muualla, vaan oli\nniinkuin ei hänellä uniformua olisi ollutkaan. Myöskin hänen ainainen\ntavaton kovaäänisyytensä aleni Helenan seurassa tavalliseksi\nhiljaiseksi puhetavaksi. Hän oli silloin hyväntahtoinen, luonnollinen,\nlapsellinen, ja antautui ilman mitään ehtoja Helenan kasvatuksen\nalaiseksi.\n\nToinen Helenan suosikeista oli luutnantti Rancken, se suuri pessimisti.\nYstävyys häneen johtui siitä, ettei hän pessimistinä \"uskonut\nmihinkään\", ei tosin siis sosialismiinkaan, mutta eipä myöskään\nupseeriuteen; siihen hän kaikkein vähin uskoi.\n\nNäitä kahta ominaisuutta, Brummerin luonnollista lapsekkuutta ja\nRanckenin täydellistä uskomattomuutta, ei Helena löytänyt kessään\nmuussa kuin näissä kahdessa juopossa. Mutta ne olivat juuri niitä\nominaisuuksia, jotka tekivät Helenan mielestä ihmiset \"mahdollisiksi\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nEikö Helena olisi voinut muualta löytää mitä hän täältä turhaan haki?\nEikö hän olisi voinut muuttaa seurapiiriä?\n\nEi. Kun hän kerta oli kotiperheensä tuttavuuksien kautta tänne joutunut\nja kotiutunut, niin ei hän mitään sopivampaa osannut itselleen\najatella. Päinvastoin, jos missä niin juuri täällä oli sosialismin\nhänen mielestään saaminen jalansijaa. Hän juuri oli sosialismin\nvastustuksen pääkortteerissa. Kävipä siis asia kuinka hitaasti tahansa,\nei sosialismin toteutuminen ollut lainkaan mahdollinen, ellei sitä\nensin täällä tunnustettu. Sillä ajatellaanpa että sosialistit\nrakentaisivat ihannevaltionsa. Hyvä. Mutta sotilaat tulevat ja ampuvat\nsen pirstaleiksi. Siinä se sitten on. Kaikkihan riippuu siis juuri\nnäistä sotilaista, ja kun ymmärtäväiset heistä ensin saadaan mukaan,\nniin tulevat tyhmät nousukkaat kyllä jäljessä.\n\nMahdollista tosin on, että vielä joku toinenkin syy kiinnitti häntä\njuuri tähän seurapiiriin. Hän aina huokasi, kun ajatukset kääntyivät\nsinnepäin -- ja kun hänen täytyi itseänsä epäillä.\n\nJos hän pani oikein tilille itsensä, niin täytyi hänen selvästi nähdä,\nkuinka paljon asiat olivat muuttuneet hänen ensimäisestä Helsinkiin\ntulostaan asti, vaikka siitä ei ollut kuin kaksi vuotta vasta kulunut.\nKun hän vertasi toisiinsa ensi aikaa kotoalähdön jälkeen ja nyt tätä\naikaa kahden vuoden kuluttua, niin oli niissä olemassa suuri,\nkammottava erotus. Hän itsekin huomasi sen vasta viime aikoina ja\njotenkin odottamatta. Hän huomasi, että ennen hän oli elänyt, tuntenut,\najatellut, -- nyt sitävastoin hän ainoastaan _muisti_ eläneensä,\ntunteneensa ja ajatelleensa. Ennen häntä oli johtanut hänen oma elävä\najatuksensa, nyt, jos hän johtoa haki, piti hänen muistella miten hän\n_silloin_ olisi ajatellut.\n\nKaipauksella muisteli hän sitäkin, kuinka hän oli alussa esiintynyt\nihan yksinkertaisessa, sileässä puvussa. Tätä tapaa hän oli koko\nmaailman kummastukseksi uskaltanut noudattaa huolimatta siitä mihin\nkutsujaisiin meni. Mutta sitten hän oli vähitellen ruvennut luopumaan\nsiitä. Ja nyt se oli jo aikaa sitten kokonaan jäänyt pois. Alkusyy oli\nse, että esiintyminen ilman pukuun pantua huolta välistä oli näyttänyt\npuuttuvalta kunnioitukselta isäntäväkeä kohtaan. Sitten taas oli\nvälistä tuntunut ikävältäkin aina olla erilainen kuin muut. Mutta oli\nkolmas syy. Ja se oli, että hän tunsi niin monessa muussa sisällisessä\nasiassa luopuneensa alkuperäisistä vaatimuksistaan itseänsä kohtaan,\nettä yksinkertaisuuden noudattaminen vaan _vaatteissa_ olisi tuntunut\nteeskentelyltä.\n\nTämä muutos oli tapahtunut vähitellen, melkein hänen huomaamattaan.\n\nSe seikka että hän ei puhunut sosialismista ja vältti sitä nimeäkin,\noli ensin vaikuttanut, että useain kanssa hän ei siten lainkaan tullut\npuhuneeksi totisista asioista. Mutta jotakinhan aina täytyy olla\nihmisten välillä, jotka kerran ovat tuttuja ja seurustelevat keskenään.\nHelena oli siten ikäänkuin kahtia jakautunut: toinen \"hän\" oli yhä\nkasvanut maineessa ja kukoistuksessa, toinen \"hän\" taas oli käynyt\nihmisille ikäväksi, ja vaikka Helena tunnusti vaan tätä jälkimäistä\noikeaksi itsekseen, niin ei hän voinut olla huomaamatta, että edellinen\nyhä enemmän kasvoi sen ylitse ja tukehutti sitä. Toisin ja suorin\nsanoin: ympäristön löyhät puheet ja harrastukset olivat kuin olivatkin\nhäneen tarttuneet.\n\nRomaaninlukeminen esimerkiksi! Kuinka hän oli ensin halveksinut\nromaaneja! Hän oli kerran huomannut, että rakkausromaanit herättivät\nhänessä eloon sen vanhan suutelemistunteen Georgia kohtaan. Hän viskasi\nkohta pois kirjat. Mutta täällä kaupungissa ihmisillä kulki\nmuotiromaanit kädestä käteen. Niistä aina puhuttiin ja niin hänkin\nrupesi jälleen lukemaan niitä. Ja nyt oli käynyt niin, että hän\nromaanin sankareina aina kuvaili Georgia! Eikä ollut enää tarmoa\nviskata kirjaa pois. _Silloin_ hän oli jaksanut hylätä Georgin, _nyt_\nhän ei jaksanut aina edes mielikuvituksesta vapautua. Puuttuiko siis\nvaan, että hän olisi mennyt ja sanonut Georgille: Georg, suudelkaamme\ntoinen toisiamme ja ollaan niinkuin ennen!\n\nVoi, kuinka tämä ajatus häntä kauheasti vaivasi ja kuinka väkevänä\nvirtana hänessä silloin oli halu tempautua irti kaikesta. Hän tiesi\nettä hänen täytyy ja että hän on palaava takasin siihen entiseen\nkorkeaan mielentilaansa, vaikka sen muistuminen olikin harvenemistaan\nharvennut.\n\nOlihan hänellä vähän puolustustakin. Hän oli niin yksin. Mitä hän taisi\ntaitamattomuudellensa, sille, ettei hänellä ollut Reinholdin\nvoimakkaita sanoja. Oman luonteensa mukaan hän oli vajonnut siihen,\njosta Reinhold oli niin varottanut: oli ruvennut _yksityisten_\nkääntämistä ajattelemaan, silloin kuin olisi pitänyt vaan aatetta ajaa\nja siinä elää.\n\nTämmöisinä hetkinä hän aina maltittomasti odotti Reinhold Korpimaan\npalaamista ulkomailta. Sillä ellei Reinhold pian palaa, niin kaikki\nvähitellen sammuu ja jääpi pois.\n\nKotonaan, omalla pöydällään hänellä oli kehyksessä Reinholdin valokuva.\nSitä hän yhä ja yhä katseli, toistaen kiitollisena hänen parhaita\nsanojansa, ja yhä kasvavalla ikävällä odotti häntä. Odotti niinkuin\npelastajaansa, joka voimakkailla sanoilla vie hänet jälleen entisiin\nkorkeihin ilmakerroksiin ja tempaa hänet irti koko tästä hänen\nnykyisestä olostaan, josta hän ei itse jaksanut eikä osannut erota.\n\n\n\n\nHän palaa.\n\n\nSuurena peilinä leikkui tyyni, määrätön meri sinä päivänä, jona Helena\nnousi Tähtitornin vuorelle odottaakseen laivaa, millä Reinhold oli\npalaava. Suuri oli meri, pilvet korkealla, paloteltuina, untuvaisissa\nreunoissansa punakeltaisen ruskon lävistäminä. Ja punakeltaisena\ntyynenä leikkui syvyyksien pinta.\n\nKohta kun hän tuli ylös ja hänen katseensa oli lentänyt kaiken meren\nyli, huomasi hän mustan savuviivan taivaanrannassa.\n\nVoi kuinka hänen sydämmensä silloin sykähti! Oliko hän valmis nyt?\nVoiko hän näiden vuosien perästä sanoa niinkuin silloin: minä olen\nvalmis mihin hyvänsä!\n\nOli, oli! Hän oli taas valmis. Voi, kuinka pieneltä ja alhaiselta ja\npikkumaiselta tuntui äsken eletty aika tuon aavaan meren edessä!\nKaikkia ihmisiä hän rakasti ja niiden yhtyyttä halusi niinkuin taivas\nja meri olivat nyt yhdessä, ja hän ei enää epäile mitään tehdä, mikä on\ntätä yhteyttä edistävä.\n\nJa Helena sanoi itsekseen puoliääneen sanomattomalla ylenkatseella:\n\n-- Luutnantit! --\n\nSe musta savuviiva liikkui ja läheni ja sen kanssa oli ikäänkuin\nmerentakaiset maat ja kansat olisivat tulleet lähemmäs ja yhtyneet\nsamaan elävään yhteyteen, niinkuin tämä sama meri huuhteli niiden\nrantoja ja sama taivas niitä peitti.\n\nKun Helena palasi kaupunkiin ja tuli satamaan, oli laiturilla jo paljon\nlaivan odottajia ja enimmäkseen kaikki Reinholdin sosialistitovereita.\nKaikki he odottelivat huomattavalla jännityksellä, vilkkaasti ja\nilosesti puhellen keskenänsä; toiset seisoivat joukoissa, toiset taas\nnaistuttujensa kanssa kävelivät edestakasin pitkällä laiturilla. Useat\neivät vielä hallinneet täydellisesti herrastapoja, vaan osottivat\nhiukan kömpelyyttä. Muutamia tosin oli, joita ei olisi voinut herrasta\nerottaa. Muutamat olivat hiljaisia ja taempana pysyviä, yksi\nerittäinkin, hyvin miellyttävän ja ajattelevaisen näköinen. Häntä\nHelena ei voinut olla katselematta ja olisi niin äärettömän mielellään\nmennyt puhuttelemaan, jos olisi kehdannut. Se oli yksi niistä, joita\nReinhold oli ulkomaille lähtiessään asemasillalla hänelle esittänyt.\nHelena ei voinut koskaan unohtaa, kuinka tyhmän tukalaan asemaan hän\noli silloin tullut. Kun juna oli lähtenyt jäi hän kuuden vastaesitetyn\nReinholdin toverin seuraan sillalle. Molemmin puolin ei tietty mistä\nruveta puhumaan ja tuskastuttavassa äänettömyydessä he kulkivat läpi\nkaikkien asemahuoneiden rautatietorille, jossa ilman muuta kateltiin ja\nsanottiin hyvästi. Helenalla oli ollut melkein itku kurkussa tämän\nmolemminpuolisen kylmyyden vuoksi, ja hänen olisi sanomattomasti tehnyt\nmieli tutustua heidän kanssansa. Mutta hän ei voinut heidän\nkasvojensa ilmeestä nähdä samaa halua, päinvastoin he ikäänkuin\nkiirehtivät vaan päästä erille tästä tukalasta tilasta. Ja sentähden\nhän ujosteli heitä yhtä paljon. Mutta peittämään ujouttansa totuttuun\nkonvenanssi-hymyilyyn hän tuntemalla tunsi, kuinka he käsittävät häntä\nylpeäksi. Eikä hän enää ollut, voinut muuttaa itseänsä, vaan läksi,\nmuka ystävällisellä ylemmyydellä nyökäyttäen heille päätänsä.\n\nJuuri samaa voittamatonta ujoutta hän nytkin tunsi tämän suuren,\nvieraan joukon keskellä. Hän istui arkana ja huomiota paeten\nsyrjäisimmällä penkillä, -- sama Helena, joka esiintyi vapaana ja\nvarmana missä muualla tahansa. -- Ja niinkuin silloin niin nytkin hän\npeitti mielentilansa teeskentelyyn: katseli muka mahtavasti jonnekin\nheidän ohitsensa tai tutki muka kärsimättömästi ajankulkua kellostansa.\nKun he kulkivat hänen ohitsensa huomasi hän selvästi, että he\nosottelivat toisilleen häntä, ja tietysti he kaikki ajattelivat: tuossa\nse ylpeä Helena nyt istuu. Sillä kuinka he olisivat voineet ymmärtää,\nettä hän ainoastaan sentähden oli noin tylysti katselevinaan heidän\nylitsensä, että hän äärimmäisyyteen asti ujosteli heitä, ja\najatuksessansa kunnioitti ja rakasti heitä!\n\n       *       *       *       *       *\n\nLaiva saapui ulapalta ja käänsi kaaressa saaren takaa korkean kokkansa\nsatamaa kohden.\n\nSe lähestyi hiljennetyin vauhdin, heikosti savua tupruttaen ja\nkaikkineen kuvastui veteen, paksu valkea piippu, punaset torvet\nkomentosillalla, mastot ja valkea kokka suurine ankkurisieramineen.\nMutta sen lähetessä vilkkaan sataman lainehtiva vesi palotteli mastojen\npäät ja piiput ja hämmensi vihdoin koko kuvauksen läikkynäänsä. Jo\nerotti laivan nimen, erotti kapteenin, vihellystorven kiiltävät\nvaskikulmaukset, valkoset ämpärit, pelastusrenkaat. Ja jo kääntyy laiva\npoikittain ja matkustajain musta rivi tulee näkyviin peräkannella\nhuiskuvine nenäliinoineen.\n\nHelenan huomio kiintyy ensin perimpänä seisovaan miellyttäväryhtiseen\nherrasmieheen. Sillä on harmaa päällystakki ja päässä harmaa korkea\nlierilakki ympäröitynä leveällä valkosella nauhalla. Kun laiva tulee\nlähemmäs, huomaa Helena, että se juuri onkin Reinhold Korpimaa.\n\nHänen toverinsa alkoivat, hänet tunnettuaan, huiskuttaa lakkejansa,\nriemuiten ja toinen toiselleen häntä osottaen. Ja osa heistä rupesi\njärjestymään neliääniseksi laulukunnaksi pienen ja lihavan johtajan\nympärille, joka sointurautaansa kuunnellen alkoi antaa ääniä\nmaltittomasti esiinkurottautuville ja kiirehtiville laulajille.\n\nYhtäkkiä remahtaa ilmoille porilaisten marssi, laulettuna uusilla,\ntuntemattomilla sanoilla.\n\nJa sen jälkeen kajahtaa voimakas hurraa!\n\nReinhold nostelee taidokkaasti hattuansa, silloin tällöin pyöräyttäen\nsitä ilmassa.\n\nReinhold ei ole huomannut vieläkään Helenaa. Laiva on jo rannassa ja\nirtosillat nostetut paikoilleen. Käsiänsä ojentaen peräkantta kohden\ntoverit jo huutelevat sanoja Reinholdille ja hän heille vastailee.\nSitten hän muiden matkustajien mukana laskeutuu yläkannelta alakannelle\nja hetkeksi katoo näkyvistä.\n\nTuossa hän on taas! Hän on nousemassa irtosillalle, keltainen uusi\nkapsäkki käsissä. Kuinka voi ihmisen ulkomuoto niin muuttua! Hän on\ntäynnä miehekästä eleganssia. Hän nousee ja katsoo nopeasti koko\nväkijoukon yli kahteen kertaan. Sitten vielä tarkemmin kolmannen\nkerran.\n\n-- Helena! -- huudahtaa hän, kun vihdoin huomaa Helenan kaikkien muiden\ntakana. Ja Helena näkee, kuinka Reinholdin kasvoja samassa kirkastaa\nhyvän vaikutuksen tyytyväisyys, ja kuinka hän rupeaa nopeasti tulemaan\nalas.\n\nItsestään aukeaa tie Helenalle, kun kaikki ovat katsahtaneet taaksensa\nja huomanneet ketä Reinhold tahtoo ensimäiseksi tavata.\n\nHe tapaavat toisensa keskellä väkijoukkoa, joka antaa heille tilaa ja\nmuodostaa piirin heidän ympärillensä. Reinhold puhuu hänen kanssaan\neikä päästä hänen kättään omastansa.\n\nHe ovat siinä kuin sulhanen ja morsian. Ja se tuntuu jokaisesta\nsemmoiselta. Kaikki ihmettelevät, ettei ennen oltu tultu ajatelleeksi\nsitä, mikä nyt yhtäkkiä tuntuu ihan luonnolliselta jokaisen silmissä.\nOlihan puhe käynyt miehestä mieheen, että hän oli tuon neidin avulla\nulkomailla matkustanut. Yleisen hämmästyksen ja ihastuksen hyminä käy\nväkijoukossa.\n\nHelena on ainoa, jolle ei hetkeksikään mitään sellaista mieleen\njuolahda. Harvoina hetkinä elämässään hän on ollut niin onnellinen kuin\nnyt. Hänen sydämmensä on paisuvaa riemua täynnä. Mutta se seikka, että\nheidän ympärilleen on muodostunut piiri, että Reinhold pitelee hänen\nkättänsä, ujostuttaa häntä, Hän punastuu hirveästi ja niin paljon kuin\nhänellä olikin muka ollut sanottavaa tänä ensi hetkenä, ei hän saa\nmitään sanotuksi. Ainoastaan vaan hiljaa kuiskaavasti:\n\n-- Tervetuloa!\n\n\n\n\nReinholdin aikeet.\n\n\nUlkomailta palattuansa ei Reinhold ollut muuttunut ainoastaan\nulkonaisesti, niin että hänellä nyt oli täydellinen kuosi vaatteissa ja\nhienostunut ryhti käytöksessä; vaan hän oli toisenlainen siinä kohden,\nettä ei entisellä tavalla huutanut hillitsemättä julki aatteitansa\nkaikissa tilaisuuksissa. Ei hän yleensäkään julkisesti puhunut. Tämä\nominaisuus pisti kohta kaikkien silmiin. Hyvin niukasti hän kertoi\nulkomaan matkaltansakin, suun ympärillä oli koko ajan merkitsevä,\nsalaperäinen hymy. Jokainen näki, että hänellä kyllä on aikeita, vaikka\nhän ei vaan katso tarpeelliseksi niistä puhua.\n\nMitä sosialismiin tuli, niin pääpainon hän sanoi olevan varsinaisen\nvaltiollisen puolueen muodostumisessa. Ja valituille uskotuillensa hän\nkuului kyllä antaneen neuvojakin, miten oli työskenteleminen tämän\ntarkoitusperän saavuttamiseksi. Päävaikutus oli se, että Reinholdilla\ntietystikin oli suuria mielessä, ja valitutkin uskoivat varmasti, että\nnyt täytyi vaan olla liikoja kyselemättä.\n\nMutta vaikka Reinhold oli tullut suljetuksi, näytti hän olevan sitä\nuutterammassa toimessa. Jotakin hän aina puuhasi, ja semmoisella\nkiihkeydellä, että ei häneltä lukemattomille pysäyttäville ja\nuteliaille tahtonut ehtiä sanaakaan vastaukseksi. Tiesivät kertoa, että\nhän luki tavattoman paljon. Hän olikin ruvennut käyttämään silmälasia\nja hänen silmäteränsä olivat rasituksesta käyneet luonnottoman\nsuuriksi.\n\nJoka paikkaan sosialistien joukossa levisi semmoinen muotilause, että\n\"työtä sitä pitää tehdä eikä huutaa!\"\n\nPääkirjoitukset työväen lehdissä saivat hiljaisemman, oppineemman ja\nvaikeatajuisemman sisällyksen. Vaatimukset kasvoivat, pienet puhujat\nhiljenivät, ja kaikkialla oli ilmassa sana: odottakaa! odottakaa!\nReinholdin tuttavapiiri oli myöskin suuressa määrin laajentunut. Ei hän\nenää seurustellut ainoastaan entisten sosialistituttujen kanssa, vaan\nnähtiin usein yliopistonpiireissä, merkitsevämpien sanomalehden\ntoimittajain ja muiden semmoisten mahtimiesten seuroissa. Hänen\nmaineensa ikäänkuin jakaantui kahtia. Sosialisteille hän oli heidän\nvanha Reinholdinsa, jossa lepäsi koko heidän asiansa ja koko\ntulevaisuuden toivo. Mutta suurelle maailmallekin hän jo oli jotain, --\nja näytti olevan yhä enemmän. Niin vaativat hänen salaperäiset\naikeensa, -- sanottiin. Hän ikäänkuin irtausi sosialistien käsistä, ja\ntekemistä hänellä näytti olevan yhä ylempänä ja ylempänä.\n\nEi aivan kauan ulkomailta palauksen jälkeen hän kummastutti maailmaa\nsuorittamalla muutamia valmistavia yliopistollisia tutkintoja. Eikä\nsiinä kyllä. Sanottiin hänen lukevan lakitiedettä. Mihin tämä kaikki\ntähtäsi, ei tiennyt, kuten sanottu, muut kuin uskotut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMitä Helenaan tulee, niin ei hänkään saanut Reinholdia\nsosialismikysymyksessä paljo avomielisemmäksi. Helena ensin luuli, että\nReinholdin uusi tapa johtui tuosta Helenalle perin tutusta halusta\nvälttää turhaan lausumasta pyhimmän aatteensa nimeä. Sehän oli juuri\nsama kokemus, minkä Helenakin oli tehnyt. Mutta ajan pitkään rupesi\ntuntumaan kummalliselta, ettei hän sentään Helenankaan kanssa ottanut\nentisiä asioita puheeksi. Ja kuitenkin hän Helenan seuraa ihan\nnähtävästi haki. Hän puheli aina jotenkin vähäpätöisistä asioista, niin\nettä, kului kaksi kuukautta Helenan kertaakaan onnistumatta kytkeä\nhäntä hänen kiireiltänsä rauhalliseen ja perinpohjaiseen keskusteluun.\n-- Ei hän tietysti aavistanut kuinka paljon Helenan sydämmelle oli\nkerääntynyt kysymyksiä, neuvon ja ohjauksen pyyntöjä.\n\nVihdoin näytti tarjoutuvan odotettu tilaisuus.\n\nReinhold itse pyysi Helenan eräänä pyhäpäivänä kävelyretkelle\nKaivopuistoon. Hän oli määrännyt aamuhetken ja Helena arvasi, että nyt\nhän on kerrankin ottanut myöskin aikaa mukaansa. Helena päätti siis\nehdoinkin täydellä todella ottaa puheeksi kaikki ne asiat.\n\nMutta siitä kävelyretkestä tulikin ihan, ihan toista.\n\nHe olivat lähteneet astumaan suurta puistokatua. Reinhold oli\nehdottanut, että he menisivät ravintolan parvekkeelle, mutta Helena oli\nsuostuttanut hänet sen sijaan nousemaan valleille, joilta meri näkyi.\nSiellä he olivat hetken aikaa äänettöminä istuneet kumpikin mahtavasti\naikoen ruveta jostakin tärkeästä puhumaan ja kumpikin odottaen, että\ntoinen ensin jotakin sanoo. Helena näki ilokseen, että Reinhold siis\nvihdoinkin aikoo ottaa esille tuon kaikkein tärkeimmän seikan mikä oli\nkoko heidän suhteensa alku ja perus. Ja mitä kauemmin he olivat vaiti,\nsitä varmempi Helena oli siitä, että nyt Reinhold ei enää voi ruveta\nmuusta puhumaan, vaikka olisi ensin aikonutkin. Kun hän oli yhä vaiti\nja nähtävästi haki sanoja, tahtoi Helena auttaa häntä alkuun.\n\n-- Teistä on varmaan ihmeellistä, että minä --\n\n-- _Teistä?_ -- sanoi Reinhold.\n\n-- Ah, Reinhold, minä unohdan aina. Sinusta on varmaan ihmeellistä,\nettä me muut kaikki emme voi mihinkään mennä ilman sinun johtoasi. --\n\nReinhold ei tarttunut puheeseen, vaikka Helena vaikeni.\n\n-- Sinä olet niin itsenäinen, etkä voi ymmärtää semmoisia, jotka\nriippuvat toisista, -- jatkoi Helena. -- Mutta minä olen ainakin\nsemmoinen, etten voi yksin mitään. Tosin vaikka sinä et puhuisikaan\nmitään minun kanssani, niin jo se tieto, että on ystävä, elättää minua,\n-- se on niin kummallista.\n\nNyt sanoi Reinhold:\n\n-- Helena, minun tunteeni sinua kohtaan ovat jo enemmän kuin ystävän.\n\nHelena kääntyi ja rupesi katsomaan hänen silmiinsä niinkuin olisi\nkysynyt mitä hän tarkoittaa.\n\nReinhold ensin katsoi vastaan, mutta samassa kadottivat hänen silmät\nryhtinsä. Räpyttäen luomiansa hän milloin katsoi maahan milloin koetti\nvilkaista ylös, ja huulet noloina nauroivat, turhaan hakien Helenan\nymmärrystä.\n\nYhtäkkiä Helenaa kouristi aavistus siitä, mitä Reinhold tarkoitti, ja\nhänen kasvonsa kalpenivat.\n\n-- Mennään täältä, -- sanoi hän ja nousi.\n\nReinhold voitti takasin entisen malttinsa.\n\n-- Mikä sinun on Helena? -- kysyi hän. -- Istuhan vielä tähän vähäsen.\n\nHelena sanoi:\n\n-- En minä tiedä kuinka te oikeen tarkotitte.\n\nNyt nousi Reinholdkin.\n\n-- Pyydän sinun kättäsi, Helena, -- sanoi hän. Ja sitten lisäsi: -- No\nmennään, mennään. -- Saammehan puhua.\n\nHe rupesivat menemään alas valleilta.\n\nEnsin he kulkivat äänettöminä kaikki jyrkimmät paikat. Mutta sileälle\nkäytävälle tultua Reinhold sanoi:\n\n-- Ehkä tämä todella tuli odottamatta. Mutta minä katsoin uskaltavani\nsen tehdä, koska jo tiedän seisovani varmalla pohjalla. Minun\ntulevaisuuteni on taattu, Helena. Se tahtoo sanoa, viimeistään vuoden\nperästä voin perustaa kodin, jonka saatan tarjota kelle hyvänsä.\n\n-- Minä en voi vastata, Reinhold, -- sanoi Helena nopeasti ja\nkiihkeästi. -- Älä suutu minuun -- minä en tiedä mitään, en ymmärrä\nmitään.\n\n-- No, no, -- sanoi Reinhold, -- enhän minä voi vaatia, että sinä heti\nolet valmis vastaamaan. Mieti sitä asiata. Minä puolestani olen jo\nmiettinyt ja teen sinulle tarjoomukseni.\n\n-- Niin, niin, -- voi minua! -- Reinhold älä suutu minuun, -- nyt minä\nmenen -- toisen kerran!\n\nNäin sanoen Helena rupesi nopeasti menemään edelle ja poikkesi toiselle\nkäytävälle, joka myöskin vei kaupunkiin.\n\nReinhold seisoi hyvän aikaa katsoen hänen jälkeensä ja punniten\nsisässään, oliko nämä nyt rukkaset eli täytyikö ajatella, että Helena\ntodellakin ottaa asiata miettiäksensä.\n\nHän meni kortteeriinsa. Ja niin mietteissään kuin hän olikin koko\nmatkan, kohta kun hän näki työpöytänsä avattuine kirjoineen, paperinsa\nja käsikirjoituksensa, keventyi hänen mielensä, ja huokaisten pois\npainon sydämmeltänsä hän istui pöydän ääreen ja rupesi selailemaan\nkirjoja, katselemaan toisesta toiseen, ja silloin tällöin kirjoittaa\nrapisteli muistiinpanojansa paperille.\n\nTämä oli toinen puoli hänen arkeistansa, tämä oli hänen suunniteltu\ntulevaisuutensa, ja uppoutuneena tähän työhönsä hän suuresti nautti\njokaisesta selviävästä asiasta ja jokaisesta lauseesta, minkä paperille\nkirjoitti. Sillä se kaikki varmisti häntä ja lupasi suurista mietteistä\nkerran tehdä yhtä suuren todellisuuden. Sillä selväähän oli, että koko\nsosialismi riippui siitä, että hän saa merkitsevän yhteiskunnallisen\naseman, vallan käsiinsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKauan ei Reinhold tarvinnut odottaa sanaa Helenalta.\n\n\"Tahtoisin tavata sinua nyt heti\", -- seisoi siinä paperilapussa, jonka\nReinhold, samaten istuessaan uppoutuneena työhönsä, sai saman päivän\nillalla Helenalta.\n\nJa kun Reinhold, pantuaan kirjansa kiinni ja otettuaan päällystakkinsa,\ntuli ulos, oli Helena siinä.\n\nHelena näytti lyhdynvalossa Reinholdista ensin vähän kalpealta ja\nrasittuneelta, mutta kun rupesi puhumaan, niin hän hymyili ja oli\nkylläkin ilonen.\n\n-- Reinhold, -- sanoi hän kohta, -- älä nyt vaan luule, että minä en\nole vielä päättänyt miellytätkö sinä minua vai et. -- Mutta eikö se\ntoinen asia voisi jäädä ratkaisematta?\n\nReinhold rypisti vähän silmäkulmiansa.\n\n-- Ratkaisematta? Miten tarkoitat?\n\n-- Niin vaan, että niinkuin emme olisi koskaan siitä puhuneet --\n\n-- Toisin sanoen: sinä annat rukkaset?\n\n-- Ei, ei, ainoastaan että se jäisi ratkaisematta.\n\n-- Etkö ole siis vielä miettinyt? Minä tahdon tietää jaa eli ei!\n\nNyt otti kärsivä ilme väkisinkin vallan Helenan kasvoissa.\n\n-- Pitääkö minun siis välttämättä antaa rukkaset, että se asia saisi\nolla ratkaisematta? -- sanoi hän voimatta hillitä tuskastumisen itkua.\n\n-- Tietysti sanot: ei, jos et huoli minusta! -- sanoi Reinhold\nhermostuneesti.\n\nJa niin loppui tämäkin lyhyt keskustelu siihen, että Helena läksi\nkesken pois.\n\nTaas katseli Reinhold hänen jälkeensä pimeään ja ajatteli tällä kertaa:\n\n\"Se on jotenkin kummallinen tyttö. Eiköhän liene suuressa määrin\noikullinen?\"\n\nJa Reinhold rupesi jo luulemaan, että taitaa olla lopussa koko asia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Helena tuli kotiin, istui vanha äiti vielä omalla puolellaan\nodottamassa häntä, ja oli sytyttänyt pienen spriikeittiönsä teen\nlämmittämistä varten.\n\nÄiti oli viime vuosina kovin vanhentunut, oli aivan harmaantunut, ja\nhäntä usein rupesi nukuttamaan keskellä päivää, jopa torkahti hän\ntoisinaan kesken ihmisten puheluakin.\n\nMyöskin rupesi hän olemaan semmoinen, ettei hänen mielensä oikein enää\nsulattanut uusia asioita, ja ainoastaan vanhat tapahtumat hän elävästi\nmuisti ja niissä riippui.\n\nSen vuoksi Helenakin oli yhä vähemmän puhellut hänen kanssaan\nnykyisyyden asioista, ja näistä viimeisistä monimutkaisista omista\nasioistaan ei ollenkaan.\n\nTällä kertaa hänessä kuitenkin oli niin vastustamaton halu kysyä ja\nsaada neuvoa, että hän päätti liikahuttaa mamman nukkuvaa kokemusten\naarteistoa.\n\nHelona rupesi aluksi pitkältä puhumaan suhteestansa Reinholdiin,\njohdattaakseen mamman vähitellen viimeiseen suureen tapaukseen heidän\nvälillänsä.\n\nMutta ennenkuin Helena oli kertomuksessaan selvinnyt edes\nalkuperusteistakaan, oli mamma jo pari kertaa ummistanut silmänsä. Ja\nkun Helena vihdoin lopetti ensimäisen jakson kysymyksellä: no mitä sinä\nsiihen sanot? heräsi hän torkahduksesta ja sanoi:\n\n-- Ottaisit vaan sen Georg raukan!\n\n-- Voi mamma, mamma, eihän nyt ollut siitä puhe!\n\nHelena saattoi tuskin hillitä itkuun purskahtamista ja painoi molemmat\nkäsivartensa silmilleen.\n\nSilloin äiti heräsi uneliaisuudestansa ja koko hänen sielunsa oli kohta\nHelenan asiassa.\n\n-- Mitä siis on tapahtunut, lapsi?\n\n-- Reinhold on kosinut minua.\n\n-- Sinä et rakasta häntä, Helena, -- sanoi äiti levottomasti.\n\n-- Kohta kun hän kosi minua ja sanoi, että hänen tulevaisuutensa on\ntaattu, olin minä näkevinäni, ettei hän enää usko omaan aatteeseensa.\nMutta niin se ei ole. Hän uskoo. Ja mitä merkitsee silloin rakastanko\nminä vai en, -- hänen asiansa rinnalla!\n\n-- Se on kummallista, -- sanoi äiti, -- sinä olet perin unohtanut mitä\nennen sanoit Georgin suhteen. Sinä sanoit: niinkauan kuin _voi_ olla\nmenemättä naimisiin, niinkauan _pitää_ olla menemättä. Niin nuori kuin\nolitkin, täytyi minun sinulle lopuksi myöntää, että olit oikeassa. Enkä\nvieläkään kiellä sitä. Sinun sanoissasi oli omituinen, uusi avain tähän\nvanhaan kysymykseen. -- Oletko sinä sen jättänyt? Vai oletko ehkä\ntodella niin rakastunut, ettet muuta voi?\n\n-- Ei, mamma, nyt on niin, että _minun_ asiani ei merkitse mitään,\nkaikki on hänessä. Sanotaanhan, että täytyy uhrata elämänsä suuren\nasian edestä. Ja kun niin on, niin mitä merkitsee silloin \"voin\" tai\n\"en voi\"! Ja kuka sen tietää, ehkä minä -- miksi minä en voisi olla\nvaimo niinkuin monet muut? -- mitä minä olen? en mitään! -- Ja mitä\nrakkaus sitten oikeastaan on, miksi välttämättä \"semmoinen\" rakkaus!\n\n-- Puhu nyt vaan loppuun asti, niin sekaannut vieläkin enemmän, --\nsanoi äiti. Sitten otti kutimen ja pudottaen lasit alemmas nenälle\nalkoi kutoa ja huokasi:\n\n-- Ei, sen minä sanon: ota sinä vaan se Georg.\n\n-- Mutta mamma, mitä sinä sanot! Emmekö juuri Georg ja minä ole jo\nkyllin selvästi todistanut, että _voimme_ olla ilman toisiamme! --\nsanoi Helena.\n\n-- Ei! -- sanoi nyt äiti päättäväisesti, ja nousi mennäkseen\nkirjoituskaapilleen. -- Nyt en enää voi pidättää, minun täytyy lukea\nsinulle --\n\nAukasi kaapin, nouti laatikosta kirjepakan, erotti keskeltä yhden\nkirjeen,\n\n-- Tämä on Georgilta minulle, -- sanoi hän istuutuen entiselle\npaikalle. -- Sen sain kohta sinun rukkaskirjeesi jälkeen, vaikken ole\nsinulle siitä mitään puhunut.\n\n-- Olkoon vaan siinä mitä hyvänsä, -- mutta jos hän nyt jaksaa hyvin,\nniin se osottaa että hän voi myöskin hyvin tulla toimeen ilman minua,\n-- sanoi Helena levottomasti ja nousi kävelemään.\n\n-- \"Rakas täti\" alkoi äiti siitä huolimatta lukea. -- \"En minä kirjoita\nsiksi, että Te Helenalle jotakin sanoisitte minulta. Päinvastoin,\nrukoilen teitä, ettette missään tapauksessa kertoisi hänelle tästä\nkirjeestä. Te tiedätte, mitä hän on minulle kirjoittanut. Meidän\nvälillämme on tapahtunut totinen, ainainen, peruuttamaton ero. Niin se\non. Voi, rakas täti, jo ensi hetkestä kun hänet omistin piili sydämmeni\nriemun takana jokin aavistus, etten saa häntä pitää. Liian suuri oli\nonneni, että se todellakin olisi voinut täyttyä, liian\" -- --\n\n-- Ei, ei, ei, -- huusi Helena, -- älä lue, minä tulen hulluksi, jos\ntuo nyt jälleen revitään auki. Älä lue nyt, ei koskaan, ei koskaan --!\n\nJa silmät suurina, säihkyvinä, hän alkoi haltioissaan puhua:\n\n-- Ei mamma! Minä rakastan Reinholdia. Minä rakastan häntä enemmän kuin\nmitään maailmassa! Meillä kahdella on yksi sydän. Ja kun nyt on tullut\nkysymys voinko myös _minä_ jotain uhrata, silloin minä peräytyisin. Ei,\nmamma, se ei tule tapahtumaan! Se ei tule tapahtumaan!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä sai Reinhold Helenalta kirjeen, jossa Helena pyytää\nanteeksi eilistä keskustelua, ja ilmoittaa myöntävän vastauksensa.\n\nLuettuaan tämän kirjeen Reinhold ensin vähän mietti, pidellen kirjettä\nsormiensa välissä.\n\n\"Olkoon siis niin!\" -- sanoi hän sitten itsekseen ja tyytyväisyyden ja\ntehdyn päätöksen hymy levisi hänen kasvoihinsa.\n\nHän rupesi kohta pukeutumaan, mennäksensä Helenaa tapaamaan. Sillä\nhänessä oli herännyt ajatus, että he Helenan kanssa menevät yhdessä\naijottuihin sanomalehtimiesten tanssiaisiin, joissa he sitten\nvarsinaisesti kihlautuvat, vaikkakin toistaiseksi salaisesti. Ja hän\ntahtoi kohta kuulla mitä Helena siitä tuumasta ajattelee.\n\n\n\n\nIltamassa.\n\n\nNämät tanssi-iltamat olivat kuin Reinholdia varten toimeenpantu. Ei\nniin, että kukaan olisi jotakin sellaista ajatellut, vaan niin, että\nReinholdille itselle siksi päiväksi sattui monet asiat yhteen.\nEnsiksikin oli hän kansallistaloudellisessa yhdistyksessä vihdoinkin\npitänyt suuren esitelmänsä työväestön asunto-kysymyksessä, saanut\nosaksensa huomiota ja oli esitelty seuran vaikuttavimmille henkilöille,\njotka olivat lausuneet toivottavaksi, että tämä ansiokas esitelmä\nseuran toimesta julaistaan. Toiseksi oli hän äskettäin suorittanut\nyliopistollisen tutkinnon kansantaloudessa. Ja kolmanneksi hän oli\nmennyt kihloihin.\n\nHän tuli Helenaa kotoa hakemaan täydessä frakkiasussa, miltei\nvyötäisille ylettyvä rintapaita kiiltävänä, valkonen rusetti\npystykauluksessa, silinteri ja hansikkaat kädessä.\n\n-- Mutta sinähän et ole vielä pukeutunutkaan, -- sanoi hän Helenan\nnähtyänsä.\n\nHelena oli puettu jotenkin niinkuin sinä alkuaikana, jolloin hän oli\nmuuttanut kaupunkiin eikä hävennyt yksinkertaisuutta missään seurassa.\n\n-- Suo anteeksi, mutta minä aijoin tulla näin, -- vastasi hän, -- vaan\njos sinä tahdot, niin pianhan minä -- --\n\n-- Ei, ei, anna olla. Tietysti voit tulla noinkin. Emmehän me vielä\njulkaise kihlaustamme, vai mitä?\n\n-- Ei, Reinhold. -- sanoi Helena pyytäen. -- Ja tunnustaakseni ei\nminulla ole erityistä halua ollenkaan mennä sinne, niin että jos vaan\nsinä --\n\n-- No kas niin, Helena! Älä nyt vaan rupea pahalle tuulelle, tänä\niltana aijomme hauskutella.\n\n-- Enhän minä vähimmässä määrässäkään --. Mistä sinä sen sait? -- sanoi\nHelena noutaessaan päällysvaatteitaan naulasta ja siten peittäen\nkasvojansa näkymästä.\n\nJa niin he ajoivat iltamaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuroissa, suurissakin ja kirjavissa, on aina jokin henkilö, joka\nyleisintä huomiota herättää ja josta enin sillä hetkellä puhutaan.\n\nEikä paljon puuttunut, ettei Reinhold näissä tanssiaisissa ollut\ntämmöisenä sankarina. Ainakin hyvä toinen puoli yleisöstä tunsi hänet\nja rupesi kohta puhumaan hänestä, kun hän miehekkäällä ryhdillä, jäykän\nniskan nytkähdellessä seurasi yhtä tunnettua Helenaa juhlasalin läpi ja\nhe istuutuivat lavan viereisille tuoleille alkanutta juhlapuhetta\nkuuntelemaan.\n\nVielä enemmän häntä huomattiin, kun hän sitten tanssin aikana pyysi\nHelenaa valssiin ja pyöri hänen kanssaan salin ympäri.\n\nMutta Helenalle oli tämä valssi hänen elämänsä vaikeimpia hetkiä. Ei\nhän itse ymmärtänyt miksi se niin oli. Hän luuli syyksi sen, että\nihmiset katsovat kuinka hän pyörii yksinkertaisessa puvussa ja\nhuomaavat että hän on korkeissa kengissä.\n\nHän ei uskaltanut Reinholdin tähden kieltäytyä tästä ensimäisestä\ntanssista. Mutta kun kierros oli tehty ja Reinhold oli saattanut hänet\nsivuhuoneeseen, ei hän sanonut enää tahtovansa tanssia.\n\nReinhold sen sijaan katosi tanssin pyörteeseen. Varmaan hän olisi\nvälillä tehnyt matkaa Helenankin puheille, mutta ihmiset hänet\nvalloittivat ja sekoittivat joukkoonsa.\n\nPari kertaa Helena vaan näki häntä koko ensimäisen tanssiosaston\naikana.\n\nEnsi kerralla hän tuli erään naisen seurassa bufettisaliin ja\ntarjottuaan tälle virvokejuomaa itse ilosesti joi kaksi lasia punssia.\nHe puhuivat teaatterista.\n\nToisella kerralla pysäytti Reinholdin, niinikään tässä bufettisalissa,\npienenlainen, kalpea ja hiljainen herra, nähtävästi sivistyneestä\nsäädystä. Ensin he sanoivat toisilleen jotain vähäpätöistä ja aikoivat\nerota, mutta sitten sanoi se herra vielä jotain, johon Reinhold nauraen\nvastasi. Ja nyt he tulivat ihan lähelle toisiansa ja alkoivat\nvilkkaammin puhella, kunnes puhe vähitellen muuttui innokkaaksi\nväittelyksi, niin että molempain kädetkin alkoivat kiivaasti liikkua.\nPieni hermostunut herra ei saanut Reinholdilta tarpeeksi puhevuoroa, ja\npuristeli, hänen puhuessa, huulensa vaan itsepäiseksi hymyileväksi\nviivaksi, mutta iski heti pienenkin loman syntyessä terävän sanansa\nväliin.\n\nHelena koetti kuunnella ja lähestyä heitä niin paljon kuin mahdollista\noli, etteivät he häntä huomanneet. Mutta ei parhaallakaan\nkuuntelemisella erottanut tuosta vilkkaasta sanavaihdosta muuta kuin\nyhtämittaa sanan: sosialismi, sosialismi ja sosialismi.\n\nMerkillistä se oli Helenasta. Nyt olivat asiat jo niin pitkällä että\nhän ja Reinhold olivat kihloissa, mutta pääasiasta ei heidän välillään\nvieläkään ole ollut mitään todellista keskustelua.\n\nKun he vihdoin erosivat ja Reinhold oli juuri lähdössä tanssisaliin,\nasettui Helena hänen tiellensä ja kysyi:\n\n-- Mitä te puhuitte tuon herran kanssa?\n\n-- Mitä lie ollut joutavia.\n\n-- Mutta kerro sentään, Reinhold.\n\n-- Sosialismistahan me puhuimme. Mutta hän ei sosialistin nimeä edes\nansaitse. (Reinhold kuiskasi:) Hän on täydellinen anarkisti. Hän ei\ntunnusta mitään ihannevaltiota, ei saa olla mitään hallitusta, olevat\nolot ovat juuria myöten hävitettävät.\n\n-- Vai niin, -- sanoi Helena uteliaana. -- Ja mitä sinä sanoit hänelle?\n\n-- No niistä se vastus on! Kaikki tosi toimi ja edistys kuoleutuu\nniiden kanssa. Jollei ne saa dynamiittia käyttää, niin ei sitten muka\nmitään. Sosialismi on liian mietoa mukamas! -- Kas niin, nyt jo\nsoitettiin toiseen franseesiin. Etkö sinä todellakaan tule?\n\n-- En. Mutta yksi pyyntö minulla olisi sinulle.\n\n-- Se on?\n\n-- Esitä minut tuolle samalle herralle.\n\nReinhold rupesi nauramaan ja katsellen ympärilleen missä hän sen vielä\nnäkisi, sanoi:\n\n-- Hänkin tahtoi tulla sinun kanssasi tutuksi, vaikka se sitten jäi.\n\nReinhold löysi pian sen herran, saattoi Helenan luo ja esitteli heidät\ntoisilleen. Samassa veti Reinholdia joku hihasta toiselta puolen, ja\nennättämättä jäädä heidän seuraansa hän anteeksipyyntöä sopertaen\nkatosi tanssisaliin.\n\n-- Tuttavuus teidän kanssanne, arvoisa neiti, on todellinen valopilkku\ntämmöisessä idiootti-iltamassa. Olen kuullut että te, neiti, suositte\nsosialismia. Ja se on liian ihmeellistä, että olisin voinut olla omin\nsilmin kuulematta -- --\n\n-- Te _ette_ suosi sosialismia?\n\n-- En. Mutta se että _te_ suositte, antaa -- suokaa anteeksi -- mitä\nsuurimpia toiveita teistä.\n\nTämän sanottuaan puristi anarkisti huulensa yhteen pitkäksi viivaksi ja\nhymyili merkitsevästi.\n\n-- Te kuitenkin tahtoisitte niinkuin sosialistitkin että kaikki\nmuuttuisi maailmassa? -- kysyi Helena.\n\n-- Perin pohjin muuttuisi, perin pohjin.\n\n-- Niin, kaikki, _kaikki_ --\n\n-- Kaikki tyyni perin pohjin ja _heti paikalla_, kas se on lähtökohta.\n\n-- Mutta sittenhän tahdotte juuri mitä mekin.\n\nAnarkisti taas hymyili eikä vastannut. Sitten hän ikäänkuin aikoen\nvetää Helenaa syrjemmäs hiljensi äänensä ja pannen painoa joka sanalle\nlausui:\n\n-- Luuletteko te, neiti, todellakin että nuo tuolla (hän näytti sinne\npäin mihin Reinhold oli hävinnyt) jotakin tulevat maailmassa\nmuuttamaan?\n\n-- En ainoastaan luule, vaan olen ihan varma siitä.\n\nSama hymy ja sama suun viivaisuus.\n\n-- Te olette huono psykoloogi, neiti. Ettekö näe että meitä vedetään\nnenästä. Meidän pitää muka odottaa, että herra Korpimaa ensin pääsee\neduskuntaan. Sitten pitää hänen päästä siellä enemmistöön. Ja jos hän\nja hänen uskottunsa, sitten kun ovat ensin antaneet perään melkein\nkaikissa kohdin, -- jos he sitten valloittavatkin koko eduskunnan,\nluuletteko todellakin, että he ovat nyt valmiit panemaan toimeen\nihannevaltiotaan? Ei suinkaan. Ei eduskunnassa saa niin lapsekas olla.\nHeidän korkein päämääränsä on tietysti kerran päästä hallitukseen, joka\nvaatii heiltä vielä selvempää luopumista \"haaveista\", ja taistella siis\nkaikin voimin toista puoluetta vastaan, joka on heitä jyrkempi ja joka\nnyt vuorostaan pitää pahaa elämää ja pyrkii eduskuntaan. Perpetuum\nmobile, eikö totta? Ja me muut istumme kiltisti penkillä odotellen\nmilloin kaiken maailman uudet nousukkaat saavat yhteiskunnallista ja\nvaltiollista merkitystä!\n\n-- Kylläpä te näette kaikki pimeänä, -- sanoi Helena.\n\n-- Mutta myöntäkäähän, että se on koomillista: me muut sillä aikaa vaan\n\"liitymme yhdistyksiin\" ja kuljemme vappuna liehuvin lipuin pitkin\nkatuja, niinkuin lapsukaiset!\n\nHelena ei voinut olla nauruun purskahtamatta.\n\n-- Mutta mitä keinoja te _itse_ siis aijotte käyttää maailman\nmuuttamiseksi? -- sanoi Helena, kun osasi naurultaan jälleen puhua\ntotisesti.\n\nSilloin anarkistikin tuli totiseksi, ja intohimoisella kiihkeydellä\nsanoi:\n\n-- Jos teille todellakin on tärkeätä että ihmiskunnan kurjuus saa\nloppunsa, -- jos se ei ole teille leikkiä, vaan yhtä sydänverenne\nkanssa, -- silloin sanon teille mitkä minun keinoni ovat. En minä anna\nteille mitään leikki-lippuja. Minä vaadin _urotyötä!_ Kerran vaan\nelämme; emmekö sinä aikana tekisi jotain tuntuvampaa, suurempaa!\n\nHänen kiihkeät sanansa tempasivat väkisinkin Helenan mukaansa.\n\n-- Siinä ajattelen ihan niinkuin tekin. Juuri sitä olen aina kaivannut,\nettä mitä minun _personallisesti_ pitää tekemän?\n\n-- Kuten sanoin, panin teihin eräitä toiveita.\n\n-- Jos te voitte sanoa minulle, en pyydä mitään, en mitään parempaa.\n\n-- Te ymmärrätte selvästi, ettei _nuo_ keinot auta ja että yksi ainoa\nkeino on loogillisesti mahdollinen.\n\n-- Ette suinkaan tarkoita --?\n\n-- Juuri sitä tarkoitan.\n\nHelenan meni silmät auki.\n\n-- Herra Korpimaa sanoi teidän niin ajattelevan, mutta minä en voinut\nuskoa.\n\n-- Neiti?\n\n-- Ajatelkaa itse, \"niillähän\" se dynamiitti ja ruuti kaikki on. Ja\njuuri dynamiitiin ja ruutiin perustumista vastaanhan me tahdommekin\ntaistella. Niin minä ainakin olen ymmärtänyt.\n\nVihasen suvaitsemattomuuden ilme värähytti anarkistin kasvoja.\n\n-- Neiti, -- sanoi hän kylmästi, -- minä olen puhunut ainoastaan tähän\nasti ja tähän panen nyt pisteen. Ellen ole kelvannut, vetäydyn syrjään\nniinkuin olin tullutkin.\n\n-- Jaa, minä en voi ainakaan muuten ymmärtää, -- sanoi Helena.\n\nAnarkisti kumarsi kohteliaasti.\n\n-- Nöyrin palvelijanne! -- sanoi hän, ja puhuttuaan jotain joutavia\nkääntyi ja meni.\n\nHelena tuskaili hyvän aikaa hänen menoansa, vaikkei voinut sanojansa\nottaa takasin. Yksi sana veti häntä vastustamatta anarkistin puoleen:\n_urotyötä_ minä vaadin! Siinä täytyy, täytyy olla jokin suuri totuus.\n\nAnarkisti oli niin tärisyttänyt ja rohkaissut Helenan mielen, että kun\nReinhold jälleen näyttäytyi, ei Helena ollenkaan epäillyt ruveta hänen\nkanssaan puheisin siitä kaikkein tärkeimmästä asiasta, josta he\nReinholdin kanssa oikeastaan eivät vielä olleet sanaakaan puhuneet.\n\n-- Sano Reinhold, mitä sinä ajattelet sosialismista sen jälkeen kuin\nulkomailta tulit?\n\n-- Mitäkö minä -- -- Reinhold katsahti kelloonsa ja aikoi ensin kääntää\nleikiksi, mutta samassa, kun hän kohtasi Helenan katseen, ymmärsi hän\nettä häntä nyt todenteolla vaaditaan tilille.\n\n-- No niin, miksi en sitä saattaisi lyhyesti ilmaista.\n\nHän teki totisen ilmeen kasvoihinsa.\n\n-- Sosialismin päävika meillä on ollut se, ettei se ole ollut asetettu\nkäytännölliselle pohjalle. Liian paljon ovat saaneet sijaa kaikellaiset\nhaaveet ja ilmalinnat. On tahdottu -- aivan kuin tuo anarkisti, --\nrepiä kaikki tyyni alas vaan sillä perustuksella, että mikä muka on\n\"olevia oloja\" se on kaikki väärää. Meiltä puuttuu käytännöllistä\nsilmää. -- Odotahan hieman, -- sanoi hän ja nosti hymyillen lasinsa\nmuutamalle rouvalle, joka kauempaa tervehti häntä liikkuvien ihmisten\nvälitse, hän nyykäytti sille vielä päätänsä ikäänkuin sanoen: kohta,\nkohta! Sitten hän kääntyi taas Helenaan ja hymy katosi jälleen hänen\nkasvoistaan, kun hän rupesi, vähän kiirehtien, jatkamaan esitystänsä:\n\n-- Niin, kuten sanottu, meiltä puuttuu käytännöllistä silmää --\n\n-- Reinhold, emmekö istu tuonne, -- sanoi Helena osottaen sohvaa.\n\nReinhold siirtyi hänen kanssansa sinne.\n\n-- Ajatelkaamme, -- jatkoi hän, -- semmoista koneistoa, jonka voimasta\nesimerkiksi velallinen, pakenipa hän minne tahansa, aina voidaan saada\nkiinni ja pakottaa velkansa maksamaan. Ajatelkaamme sitä merkillistä\nmekanismia, joka saattaa yli koko maanpiirin koota veromaksua\nmiljoonista vähäpätöisistä, kaikkialle levinneistä ylellisyysesineistä.\nAjatelkaamme, että sellainen koneisto pitäisi keksiä ja panna käymään.\nKuka sitä saisi aikaan? Mutta nyt semmoinen koneisto on jo olemassa. On\nolemassa oikeuslaitos, on olemassa toimeenpaneva valta, on olemassa\nveronnosto-virkamiehet -- --.\n\n-- Aivan paikalla! -- sanoi hän taas hymyillen ja kurottaen kaulaansa\njollekin herralle, joka koetti viittailla häntä tulemaan.\n\n-- Niin, nämä kaikki ovat olemassa. Ja olisi järjetöntä hävittää\nsemmoista, mikä olisi sitten uudestaan pystyyn pantava. Koneisto\nitsessään on hyvä. Ainoastaan sen _käyttäjät_ ovat huonoja. Emme siis\nkoneistoa itseä saa hävittää, vaan kukistaminen on ainoastaan sen\nnykyiset käyttäjät.\n\n-- Tulen, tulen, -- sanoi hän kutsujalle. -- Suo anteeksi, eihän ne\nanna minulle rauhaa.\n\nHän nousi ylös ja jo puoli menossa lopetti lyhyesti ajatuksensa:\n\n-- Tarkoitan että \"meidän\" on vaan päästävä \"heidän\" sijallensa, ja\nsitten vasta _sieltäpäin_ -- ymmärräthän --\n\nHän meni ihmisjoukkoon, joka hänet samassa ahnaasti nieli ja vei pois\nnäkyvistä.\n\nHelena jäi vielä kauaksi aikaa paikoilleen mietteihinsä. Ihmiset\nkulkivat hänen editsensä, hänen sivuitsensa, hyytelöineen, hedelmineen,\ntarjottimineen, frakkineen, laahustimineen, kukkineen, nauruineen,\nloistavine silmineen, -- hän ei mitään huomannut. Ei huomannut kuinka\ntaas kajahti soitto uuteen franseesiin, kuinka kaikki taas alkoivat\nhakea parejansa ja vilkkaassa naurun ja puhelun humussa siirtyä suureen\nsaliin. Ei huomannut, että hän vihdoin jäi yksin tarjoiluhuoneeseen\njätteitä korjailevien ja pyyhinliinoja huiskuttavien kyypparien\nseuraan.\n\nHän vaan sitä asiata mietti, että miksi Reinholdin sanojen jälkeen\nhänestä tuntui niin ikävältä ja alastomalta kaikki.\n\nHelena nousi ja meni toiseen huoneeseen, hakien paikkaa, missä olisi\nvähimmin ihmisiä. Mutta täällä istui muutamia naisia pöydän ympärillä.\nHän tahtoi istua ikkunalle, missä oli pimeämpi, ja koetteli sormellaan\noliko siinä pölyä. Kaikki oli paksussa tomussa, myöskin valkoset\npitsikartiinit, ja vieressä olevan rintakuvan päällimäiset paikat\nolivat samasta syystä harmaina. Kaksinkertaisten epäselvien ikkunain\nläpi näkyi kuutamossa kattoja ja talojen seiniä. Ja vaikka tanssin humu\noli hänen takanaan, hiljenee kaikki hänen korvissaan.\n\nKaikki siellä ulkona on hiljaisena, vihertävässä värityksessä, puhtaan\nyksinkertaisessa, kaihoisassa äänettömyydessä. Se on juuri niinkuin\nMuona-Maijan vihertäväin ikkunain läpi --. Voi, mistä lehahtaa\nlapsuuden muisto: Maijan tuvassa on vastaleivotun ruisleivän lämmin\ntuoksu ja Ekholm nikkaroi ja keittää liimaa. Ja he ovat yksinkertaiset\nja hyvät ja lempeät ja Helena tahtoisi muuttua heiksi, mutta ei voi\nhovin tähden ja saattaa vaan aina lapsellisesti rakastaa heitä.\nKotikartano on hänen edessään. Pappa raukkakin kun kuoli siksi että\nkaiken piti muuttuman! Silloin se asia oli Helenalle elämän ja kuoleman\narvoinen. Hän olisi voinut suudella pois täplät papan poskilta, mutta\nhän ei tehnyt sitä. Ja kuitenkin olisi pappa _voinut_ muuttaa mielensä,\njos vaan olisi joku oikein selittänyt.\n\nEi! ajatteli Helena. Ellei sitä että saada ymmärtämään ja kääntymään\nniitä ihmisiä, jotka eivät ymmärrä mutta _voivat_ ymmärtää, niin sitten\nei ole mitään muutakaan! Ei yhtään mitään!\n\nTuntien ja tietäen, ettei hän enää voi näyttäytyä ilosena, ja\ntahtomatta Reinholdille pilata iltaa, hän huomaamattomasti poistui\ntanssiaisista sanomatta kellekään hyvästi.\n\n\n\n\nRatkaisu.\n\n\nSeuraavana päivänä toi kaupunginlähetti Reinholdilta kirjeen, jossa\ntämä pahoittelee, ettei ollut voinut pitää Helenalle paremmin seuraa ja\npyytää seuraavan päivän aamuksi kanssansa ajelemaan erääseen\nulkoravintolaan.\n\nHelena ymmärsi kohta että nyt tulee jotakin ratkaisevaa.\n\nHän kokosi kaikki parhaat tunteensa siksi aamuksi, kokosi kaiken\nentisen luottamuksensa Reinholdiin, ja iloitsi suuresti, että viileä ja\nraitis aamu oli keventänyt ja rohkaissut hänen mielensä, niin että\nedelliset pimeät epäilykset tuntuivat nyt liiotelluilta.\n\nKun Reinhold tuli häntä hakemaan, oli hän todella mitä loistavimmalla\ntuulella, ja koko kysymys oli hänellä kohdistunet vaan tuon tuulen\nkeskeymättömään ylläpitämiseen.\n\nTietäen että heidän kihlauksensa jälkeen häneltä oli taaskin kaikki\nluonnollinen kevyempi puheaine loppunut, varusti hän itselleen jo\nedeltäpäin paljon kaikellaista jokapäiväistä sanottavaa. Hän itsekseen\nkuvaili ne iloset äänenpainotkin, joilla hän oli kunkin asian kertova.\n\nMutta kun he istuivat hevoseen, sattui niin onnellisesti että heitä\nvastaan tuli hautajaissaatto, joka antoi Reinholdille aiheen ruveta\nkertomaan siitä suurenmoisesta saatosta, johon hän oli ulkomailla\nottanut osaa erään kuuluisan sosialistijohtajan hautajaisissa.\nOsottaakseen sosialismin yhä kasvavaa merkitystä kertoi Reinhold\nsuurella innolla miten paljon vaunuja saatossa oli ollut ja miten\nhienoa yleisöä niissä nähtiin.\n\nReinholdin lopetettua kuvauksensa, kysyi Helena, karkoittaen pois\nkaikki myrkylliset ajatukset, rohkeasti ja ilosesti:\n\n-- Uskothan sinä sosialismiin aivan samalla tavalla kuin ennenkin,\nReinhold?\n\n-- Josko minä uskon? Mutta mitä teen minä sitten? Yöt ja päivät -- voi\nmelkein sanoa -- minä työskentelen sosialismin eteen. Sinä et ole ollut\nminun työhuoneessani, muuten tietäisit kuinka täynnä pöytäni on kirjoja\nja lentokirjasia. Mitä olisin minä ilman sosialismia? Kuka minua\nkannattaisi? Sosialismi on niin sanoakseni koko minun olemiseni ja\ntulevaisuuteni ehto.\n\nJa sitten, ikäänkuin vähän oikaistakseen, sanoi:\n\n-- Se tahtoo sanoa: tietysti olen monistakin entisistä haaveista\nluopunut.\n\n-- Mutta kuitenkin tahdot niinkuin ennenkin, että kaikki perin pohjin\nmuuttuisi maailmassa?\n\n-- Että kaikki perin pohjin muuttuisi? Se tahtoo sanoa ... kuinka sen\nottaakin. -- Tietysti.\n\nJa vähän mietittyään lisäsi vielä:\n\n-- Epäilemättä.\n\nHelenan tempasi yhtäkkiä entisen tapainen riemun sykähdys. Mitäpä jos\ntämä epäilys todella olisikin ollut vaan hänen omaa oikullisuuttansa!\nJos niin oli, niin ei häntä enää mikään vaivaa. Olkoon \"sekin\" asia\nsitten päätetty ja olkoon hän vaan vaikka kihloissakin. Sillä mitä\ntodella merkitsi hänen oma personansa, joka oli niinkuin hukkuva\nhitunen kaikkisuudessa, sen rinnalla, että Reinhold uskoo niinkuin\nennenkin!\n\nIlosessa mielialassa, vähäpätösistä asioista puhuen jatkui loppumatka\nulkoravintolaan asti.\n\nSiellä, rappusia ylös noustessa, Helena vielä nimenomaan päätti\nitseksensä, että nyt hän ei päästä pahaa tuulta voitolle vaikka mikä\nolisi.\n\nAinoa mikä järkytti tämän hänen päätöksensä voimaa oli että Reinhold,\nsilmäillessään silmät rypyssä ruokalistaa, teki teeskennellyn\nbassoisella äänellä tilauksensa.\n\n\"Tuommoinen kelvoton minä olen, että noin vähäpätösestä!\" -- ajatteli\nHelena itsekseen. Hän tukehutti pahan tuulen jo alkuunsa ja saattoi\nmelkein entisellä vauhdilla koko ajan puhua joutavistakin asioista,\nheidän syödessänsä kahden kesken yksityisessä huoneessa. Kerran vaan\ntuli äänettömyys, jota hän kaikista ponnistuksista huolimatta ei\nosannut katkaista. Silloinkin kuitenkin onneksi sattui putoamaan pieni\nposliini lautanen, josta tuli kylläkin puheen ainetta. Kunnes Reinhold\ntaputti häntä kädelle ja sanoi ikäänkuin hänen mielensä\nrohkaisemiseksi:\n\n-- Pian saamme ajatella jo vihkisormuksien hankkimista, sillä saatpa\nnähdä niin me vihitään ennen vuoden loppua.\n\n-- _Vihitään!_ -- naurahti silloin Helena koettaen peittää\npunastumistaan.\n\n-- Niin: vihitään.\n\n-- Muistatko, kuinka sinä ennen muinoin aina puhuit semmoisista\nasioista?\n\n-- Mimmoisista asioista?\n\n-- Sinä sanoit kaiken sortovallan riippuvan siitä, että papit pitävät\nkansaa taikauskossa. Lampaan uskossa, sanoit sinä.\n\n-- Kyllä, kyllä, mutta en ymmärrä mitä se tähän kuuluu?\n\n-- Ja puhuit vielä että niinkauan kuin ihmiset eivät voi elää ilman\nkastamista, ruumiinsiunausta ja vihkiäisiä, niin kauan pysyy pappein\nvalta kansan yli.\n\nReinhold purskahti leveään nauruun.\n\n-- Ha-ha-ha -- nyt ymmärrän. Kas se on juuri tuota tuommoista, jota\nsanon vanhoiksi haaveikseni. Ei, Helena. Ohjelmassamme on määräys, että\nuskonnon tulee olla kunkin yksityisasia. Sosialismi ei olekaan\noikeastaan missään tekemisessä uskonnon kanssa. Se tahtoo sanoa: meidän\npuolueeseemme voi kuulua minkä uskonnon tunnustajia tahansa. -- A\npropos -- sinä itse muistutit minulle: -- juuri ikään olen saanut\nkuulla, että se koskensulkujuttu -- muistathan -- on nyt senatissa\npäättynyt, ja talonpojat ovat kuin ovatkin voittaneet.\n\n-- Todellakin! -- sanoi Helena, vaikka tuskin osasi irtaantua\nedellisestä, mikä oli suuresti järkyttänyt häntä.\n\n-- Harvaa asiaa olen niin katunut kuin tätä, -- sanoi Reinhold. --\n\nNyt vasta oli Helenan huomio herännyt tähän uuteen asiaan.\n\n-- Mitä sinä tarkoitat, Reinhold? -- kysyi hän.\n\n-- Noh, seuraus on että tehtaat seisahtuvat. Ja mihin joutuu tehtaan\ntyöväestö, kysytään.\n\n-- Mutta talonpojillahan oli oikeus, -- sanoi Helena.\n\n-- Oikeus! Sepä oli myöskin noita \"haaveitani\". Umpimähkään vaan muka\noikeuden puolesta, mitään seurauksia ajattelematta. Minä olisin monta\nkertaa ottanut heiltä pois ne aseet, jotka heille annoin, mutta eipäs!\nEn saanut käsiini enää omia papereitani, jotka heille kirjoitin.\nMinähän hankin heille virallisen insinööritarkastuksenkin. Syy on\nkokonaan minun. Iloitsisin sentähden suuresti, jos asia menisi edes\njotakuinkin huomaamatta puolueeltani.\n\n-- Reinhold, sinä et tiedä, mutta siellä meilläpäin olivat maat todella\nniin, että jos sulkua nostettiin, niin kaikki tuli veden alle. Talot\nhävisivät ja ihmiset joutuivat kerjäläisiksi, sillä ei tehtaihin voitu\nheitä kaikkia ottaa.\n\n-- Talonpojatko häviöön! \"set'apsyrt\", sanoo ranskalainen. Kyllä\ntalonpoika aina leipänsä löytää. Ja sitäpaitsi talonpoika on\nsosialismin luonnollinen vihollinen. Ei hän tahdo tietää muusta kuin\nmaastansa. Ei hän huoli meidän aatteistamme. Ja useimmissa tapauksissa\nhän on suoraan vastuksenakin meille. Kun järjestynyt kaupunkilainen\ntyöväestö saa lakkojen avulla palkat ylenemään, kuka silloin kaikista\nmahdollisista reijistä työntäytyy kaupunkiin työnansiolle ja taas\nalentaa palkat, ellei juuri talonpoika!\n\nHelenalla olisi ollut tähänkin vastaväite, mutta hänen mielensä oli\ntällä hetkellä jähmettynyt kaikelle ulkopuoliselle. Reinholdin äskeiset\nsanat olivat repineet auki kipeimmän kohdan hänen sielussansa: Papan\noli tappanut juuri tuo sulkuasia; nyt sanoi Reinhold että koko juttu\noli ollut turha. Oliko se siis turha vai ei? Helena ei löytänyt mitään\nvastausta. Mutta kysymys oli hänelle niin tärkeä, että se siinä\nsilmänräpäyksessä uhkasi sekottaa kaikki hänen aivonsa.\n\nKun Helena ei mitään puhunut, katsoi Reinhold keskustelun päättyneeksi,\nja rupesi maksamaan. Helena oli noussut ja seisoi ikkunan luona,\nkoneellisesti ja tylsin katsein tarkastellen Reinholdia.\n\nTämä oli sangen hyvällä tuulella, sytytti mainion sikarin ja kun\nkyyppari tuli sisälle, venytti jalkansa tahallaan rentonansa ulospäin,\nnouti taskustaan kukkaronsa ja laskuun vilkasematta heitti rahat ison\nherran tavalla pöydälle, huolimatta takasinmaksusta.\n\nRahojen kilinä herätti Helenan, hän näki Reinholdin asennon ja hänen\nsilmänsä aukenivat.\n\nKyypparin lähdettyä Reinhold nousi, lähestyi Helenata ja huomaamatta,\nettä tämä oli jäykistynyt, aikoi suudella häntä.\n\n-- Ei, ei, -- sanoi Helena käyden hänen käsivarteensa ja pyrkien pois,\n-- älä viitsi, Reinhold!\n\n-- No mikäs nyt, pikku kulta? Jos me olemme kerran kihloissa, niin\nsemmoinen pieni hellyys kuuluu asiaan, vai kuinka?\n\n-- Ei, Reinhold, ei nyt tällä hetkellä.\n\n-- Sinä unohdat, pikku kulta, että se on tavallaan jo minun laillinen\noikeuteni. -- Kas niin, älä nyt ole itsepäinen. Se on ainoastaan\npienoinen operatsiooni.\n\nNäin leikkiä laskien Reinhold pani kätensä hänen vyötäisillensä ja\naikoi taas häntä suudella.\n\nHelena riuhtasi itsensä irti.\n\n-- Ei koskaan, Reinhold, -- huusi hän, ja hengästyneenä ja vapisten\nseisahtui ikkunan ja nurkan väliin.\n\nReinhold ensin ällistyi, sitten veti silmäkulmat yhteen ja nosti\npäänsä.\n\n-- Helena, minun täytyy sanoa sinulle, että sinä olet aikalailla\noikullinen olento! Minä en pidä siitä.\n\nHelena pani molemmat kätensä suulleen, peittääkseen sen vapisemista ja\nkyyneleiden täyttäessä silmät sai sanotuksi:\n\n-- Niin minä olen. En mitään sille voi. Reinhold, meidän yhtymisestämme\nei voi koskaan mitään tulla, ei koskaan.\n\nReinhold ensin vaan kohautti olkapäitänsä. Mutta sitten sanoi vähän\nvihasesti:\n\n-- Oikeastaan olenkin tätä jo kauan sitten odottanut. Noh, se on\nainakin selvää puhetta.\n\nJa rupesi kävelemään edestakasin.\n\n-- Anna minulle anteeksi, -- sanoi Helena.\n\nReinhold pysähtyi:\n\n-- En todellakaan tiedä, mistä minun pitäisi antaa anteeksi.\n\nHelena sanoi:\n\n-- Niin, minä menen sitten.\n\nKääntyi ovelle päin ja meni nopeasti ulos.\n\nReinhold kohautti taas olkapäitänsä katsoessaan hänen jälkeensä. Sitten\nhän painoi sähkönappulaa ovensuussa, ja tulevalle ravintolapojalle\nsanoi, että tämä osottaisi hänen issikkansa sille neidille, joka täältä\näsken läksi.\n\nPoika juoksi alas, mutta tuli jonkun ajan kuluttua pyyhinliinaansa\nheiluttaen jälleen sisälle. -- Se neiti oli jo ehtinyt mennä, sanoi hän\nhengästyneenä.\n\nReinhold naurahti hämärästi kulmiensa alta, ettei poika vaan kuvailisi\ntässä mitään skandaalia tapahtuneen, ja rupesi sitten, muka\nhaukotellen, hänkin lähtöä tekemään.\n\n\n\n\nOnneton klubi-ilta.\n\n\nEräänä sateisena ja tuulisena syysiltana, jolloin taas oli luutnantti\nBrummerin päivystysvuoro, olivat hänen läheisimmät toverinsa samalla\ntavalla koolla klubissa.\n\nKaikki muut paitsi se siro luutnantti Saurén.\n\nTämä oli viime aikoina ruvennut pysyttelemään poissa toveriensa\nseurasta. Ja he nauroivat, että hän nyt muka vihdoin valmistuu häitä\nviettämään. Totta olikin, että määräaika oli loppuun kulunut ja kaikki\nesteet voitettu tämän asian tieltä. Hän oli tullut ylennetyksikin\nniinkuin oli edeltäpäin laskettu. Morsiamen suku oli siis alkanut\nsuuremmoisia häävarustuksia. Häät piti oleman niinkuin viikon perästä.\n-- Se hänestä.\n\nMyöskään ei luutnantti Maksiimof ollut vielä saapunut, mutta häntä\nodotettiin varmuudella.\n\nLuutnantti Brummer, samoin kuin aina ennen, keskitti ajatuksensa oman\niltansa onnistumiseen. Levottomana hän harhaili huoneesta huoneeseen,\ntilaillen tarpeellisia aineita ja hoidellen toverejaan illallisilla,\nkahvilla ja likööreillä.\n\nMutta hän ei tahtonut saada oikein vauhtia tällä kertaa. Ne ikäänkuin\nunohtivat, että oli hänen iltansa, eivätkä välittäneet juuri maistella.\nLuutnantti R:kin oli tyyni selvä.\n\nKerrottu oli nimittäin niin merkillinen ja hämmästyttävä uutinen, että\nsiitä puhellessa kaikki muu tahtoi jäädä mielestä. Eräs pappi,\narvoltaan rovasti, oli vangittu -- nimen väärennyksestä! Juttu oli\nmuuten itsessään verrattain viatonta laatua, Ollen pahassa\ntaloudellisessa ahdingossa oli hän omin päin kirjoittanut kunnan\nvaltuutuksen erääseen rahannostoon. Asia tuli sattumalta ilmi.\nPankinvirkamies oli kuitenkin rovastin ystävä, ja kaikki olisi voitu\njärjestää hiljaisuudessa ja painaa umpeen. Mutta seudun talonpoikien\njoukossa oli jo kauan sitten kierrellyt huhuja pappinsa yleisestä\nsiveellisestä rappeutumisesta. Heillä oli tiedossa, että hän olisi\nkoettanut vietellä erästä rippilapsistaan. Saatuaan nyt vihiä tuosta\nrahannosto-yrityksestä ja arvaamatta panna syytteeseen vaikeasti\ntodistettavaa siveellisyysrikosta, olivat he päättäneet käyttää\ntilaisuutta hyväkseen ja vastoin rovastin ystäväin tahtoa antoivat\nhänet ilmi väärennyksestä.\n\nKoko kaupunkia oli tämä vangitseminen tärisyttänyt.\n\nMutta luutnantit -- mitä jonkun maaseudun papin väärennykset heihin\nkuuluu! Hetken keskusteltuaan asian lainopillisesta puolesta ja\nväiteltyään vähän siitä voiko olla paikallaan joskus toveruuden\nnimessä noin \"painaa umpeen\", he siirtyivät käsittelemään asiaa\nrakkauskysymyksen kannalta. Nousi kiihkeä väittely siitä onko se\njotakin satunnaista vai miehen luontoon kuuluvaa, että hän noin vielä\nvanhoina päivinäänkin on intohimojen alainen. Luutnantti T. sanoi\ntuntevansa paljon vanhoja ukkoja ja panneensa merkille, että useat\nheistä ovat kiihkeämmät kuin nuoret, ja ilmaisi vielä senkin huomionsa,\nettä naineet ukot olivat usein pahemmat kuin naimattomat. Viimemainittu\nseikka näytti luutnanteista erittäinkin vahvistavan sitä ajatusta, että\nvanhuuden intohimoisuus kuuluu ihmisen erikoiseen luontoon, koska ei\navioliittokaan sitä siis voinut sammuttaa. Pappi erosi muista vaan\nsiinä tavattomassa rohkeudessa, jolla oli asemastaan huolimatta\nintohimonsa toteuttanut, silloin kun muut ukot luutnanttien huomion\nmukaan tavallisesti tyytyvät vaan pikku kosketuksiin tai pysyttelevät\nekivookkien puheiden ja sukkeluuksien rajoissa. Tämän keskustelun\naikana painui kapteeni Franssonin pää vähitellen rintaa vasten ja hän\nnukkui istuvilleen, -- josta kaikki muutkin huomasivat, ettei tuo pitkä\nkeskustelu ollut mitään huvittavaa, sekä rupesivat vaihteen vuoksi\narvoittelemaan, miksei luutnantti M. vieläkään ollut saapunut, vaikka\nhän tavallisesti oli ensimäinen. Kukin rupesi keksimään otaksuttavinta\nja naurettavinta syytä hänen poissaoloonsa. Silloin ovi avaantui ja\nluutnantti M. omassa personassaan kiertäytyi sisälle.\n\n-- Oo-o! -- huusivat kaikki yhteen suuhun.\n\nNo mitä uutisia hänellä nyt taas on kerrottavana?\n\nLuutnantti M. tahtoi jännittää uteliaisuutta ylimmilleen. Hitaasti hän\nselvitti miekan päältänsä ja pani sen nurkkaan, ja sanoi vasta sitten:\n\n-- Näin tänään \"rykmentin tyttären\".\n\n-- Älä helvetissä.\n\nLähes vuoteen ei ollut juuri kukaan heistä Helenaa nähnyt. Hänen\näitinsä oli nimittäin kuollut ja senjälkeen hän oli kokonaan vetäytynyt\npois luutnanttien seurasta.\n\n-- Tiedättekö mitä? -- jatkoi luutnantti M.\n\n-- No?\n\n-- Anna tulla vaan!\n\n-- Kieltäsi kuitenkin kutkuttaa! Luutnantti M. sanoi surullisesti:\n\n-- Hän on tullut uskovaiseksi.\n\n-- Älä valehtele.\n\n-- On puettu mustiin ja käypi saarnailemassa --\n\nKaikki olivat hämmästyksen lyöminä.\n\n-- Fiyy! -- vihelsi luutnantti T.\n\n-- Näin hänet tänään kaupungilla ja kiersin toista tietä, etten\ntapaisi, -- sanoi luutnantti M.\n\n-- Vai meni sekin sinne! -- sanoi mietteissään luutnantti L.\n\nLuutnantti B. oli ainoa, joka ei mitään sanonut, ja tämä ilta oli\nmyöskin ainoa hänen elämässänsä, jolloin hän oli hajamielinen, puhui\nkummallisen hiljaisella ja nöyrällä äänellä.\n\n-- Olisi kuitenkin saattanut arvata, että jotakin semmoista siitä\nlopuksi tulee, -- sanoi luutnantti T., -- sillä minä olen kuullut, että\nhän on kihloissa erään sosialisti Korpimaan kanssa.\n\n-- Ikivale! -- sanoi luutnantti R. lyhyeen.\n\n-- Surkea häpeä sentään koko pataljoonalle, ettemme me osanneet häntä\nottaa, -- puhkesi vihdoin päivystäjäkin sanomaan.\n\n-- Niin, veli B., kuinka se oikein oli sen kädenkiertämisen kanssa?\n\n-- Kuinkako oli? Tehän itse melusitte silloin niin, etten voinut\nkertomustani lopettaa!\n\nKaikki rupesivat nauramaan.\n\n-- Puhukaa mitä hyvänsä, --- sanoi luutnantti T., -- mutta Helena on\nkihloissa sosialistin kanssa.\n\n-- Ikivale! Tuo on jo viime vuoden lumia -- toisti luutnantti R.\n\nMutta kaikki uskoivat, että niin oli.\n\n-- Itse olette syypäät, -- sanoi luutnantti M. -- Olisitte jonkun yhden\nantaneet rauhallisesti yritellä, mutta eikös mitä! Kun minä olin\nsaamaisillani jaa'n, silloin aina oli muita ympärillä kuin mehiläisiä.\nJa nauretaan ja pilkataan minua! Kaikki konstit silloin kelpasivat! No?\nOnkos nyt sosialisti parempi?\n\nLuutnantti B. sanoi:\n\n-- Olisi edes sota syttynyt, niin olisi hän valinnut urhoollisimman\nmeistä. Mutta mitä hän näissä rauhan tuherruksissa upseerin sielusta\ntietää!\n\n-- Ikävä vaan, ettei nykyisissä sodissa enää voi olla urhoollinen,\nniinkuin entisissä miekan mittelöissä, --- sanoi ajutantti L. puoli\npiloilla.\n\n-- Ei voi, -- valitti luutnantti B:kin. -- Senpätähden olen aina\nsanonut, että pitäisi olla sen sijaan jotakin muuta samallaista.\nEnemmän vaarallisia ratsastuksia! Enemmän hengenuhkaa!\n\n-- Palatkaamme sanalla sanoen kaikin puolin keskiaikaan, -- ivaili\nluutnantti T., -- ruvetaan Ivanhoeksi, Richard Leijonamieleksi -- --\n\n-- Parempi sekin olisi, -- arveli luutnantti B. -- Nyt voi joku\nluutnantti vaan hyvin kumarrella ja hyvin tanssia. Mutta mitä se\nmerkitsee? Ne ovat kaikki apinain konsteja. Pääasia on mitä on _tässä_\n(hän jyskytti nyrkillään rintaansa)! Ja kas se juuri onkin poissa\nmeistä, ja sosialistit vievät meidän Helenojamme.\n\n-- Johan olen teille sanonut, että koko juttu on valetta, -- sanoi\nluutnantti R., jota ei tavallisesti kukaan kuunnellut hänen selvänä\nollessa. Luutnantti B. jatkoi:\n\n-- Jaa, jaa, katsokaas se voi olla tuommoinen sosialisti vaan. Sekin\npitää sentään puoliaan ja sotii vimmatusti ja on urhoollinen. Mutta\nmitä _me_? Yks, kaks, yks, kaks, -- seis! Ja sitten vähän toppausta\npolettien alle, vähän pumadaa päähän, jakaus niskaan. Siinä kaikki.\nMuille maille on urhoollisuus siirtynyt, sosialistit ja anarkistit\nvoivat olla urhoolliset, mutta ei luutnantit.\n\nLuutnantti R. löi nyt yhtäkkiä nyrkkinsä pöytään niin että lasit\nkilisivät ja kaikki hyppäsivät paikoiltaan.\n\n-- Sehän on merkillistä, ettei kukaan kuule mitä minä sanon! Koko\njutussa ei ole vähintäkään perää. Mitä mustiin vaatteihin tulee, niin\nne ovat vaan tavalliset suruvaatteet. Ja jos vaikka hän saarnaileekin,\nniin saarnailkoon, eihän se merkitse että hän on sosialistin kanssa\nkihloissa. Sen minä sanon, että jos hän jonkun valitsee, niin ei se\nsosialistia ota. _Tänne_ se kuuluu.\n\n-- Tänne se kuuluu! -- päättivät kaikki yhteen ääneen.\n\n-- Kysytään Georgilta, -- ehdotti luutnantti L. -- Se armas poika\nkuuluu ruvenneen ottamaan ranskan tunteja meidän Helenamme edessä.\n\n-- Tuokaa tänne se insinööri! -- huusi luutnantti B. innoissaan.\n\n(Syy miksi Georgia oli pataljoonassa ruvettu sanomaan \"insinööriksi\"\noli se, että hänen tiedettiin harjoittelevan insinööritieteitä.\nToverit saivat hänen pöydällään aina nähdä kirjoja ja julkaisuja tältä\nalalta. Jotkut rupesivat tämän johdosta epäilemään hänen aikovan\nsota-akatemiaan. Mutta Georg vakuutti, että hän vaan huvin vuoksi.)\n\n-- Tuokaa tänne se insinööri, hän sen tietää.\n\n-- Tyttö on pelastettava! -- huusi luutnantti M. haltioissaan.\n\nNyt puuttui pessimisti taas puheeseen.\n\n-- Pelastettava?! -- sanoi hän ivallisesti. -- Kauniit pelastajat me\nolemme hänelle! Hän on puhdas kuin enkeli ja meidän likaisuuttamme hän\non paennut. Ja me muka häntä pelastamaan! Surra täytyy, että hän jätti\nmeidät eikä ole enää täällä joukossamme _meitä_ pelastamassa. Niin se\non, pojat!\n\nTätä puhetta seurasi äänettömyys.\n\nTapahtui niin harvoin, että luutnantti R. selväpäisenä jotakin todella\nväitti, että kaikki nyt kuuntelivat korvat pystyssä hänen sanojansa. Ja\nkun hän oli sanonut, vaipui jokainen mietteihinsä, ja koko keskustelu\nvähitellen sammui hiljaiseen alakuloisuuteen.\n\nMutta luulla että se olikin tämän onnettoman klubi-illan päätös, on\nsuuri erehdys. Kun kerran jokin rupee epäonnistumaan, niin pitää sillä\ntavallisesti olla kruunattu päänsäkin. Sillä kun oikein hullusti alkaa\nkäydä, niin kokoontuu kaikki pahat yhteen, niinkuin vaahto läikkyvässä\nristiaallokossa. Ja niinpä ei tuo juttu, että luutnantti Saurén muka\nhäitänsä valmistaa, ollutkaan mikään naurun asia. Ei, kaukana siitä.\nVoi surkeutta!\n\nJuuri kun luutnantit hiljenivät ja vaipuivat kukin mietteihinsä, kuului\näkkiä oven rämäys, sitten toisen sisemmän oven, sitten rupesi kuulumaan\nnopeita, puolijuoksevia askeleita pimeän salin yli sitä huonetta kohden\nmissä he istuivat.\n\nKaikki kavahtivat horroksista.\n\nJa kynnyksellä näyttäytyi Georg, heidän vielä hakemattansakin.\n\nMutta mikä Georg se oli! Kasvot olivat hänellä kalpeat kuin lakana.\n\nEi hän sanonut mikä oli tapahtunut. Hän vaan sanoi, miehekkäästi\nhilliten ääntänsä ja päällänsä viitaten:\n\n-- Brummer!\n\nBrummer nousi kohta, ja he menivät nopeasti pois.\n\nLuutnantti M. pujahti myös heidän jälkeensä. Hän tahtoi olla se, joka\ntuopi toveruksille sanoman tapahtumasta.\n\nJonkun ajan kuluttua hän tulikin ja rupesi sanomaan jotakin, mutta\npurskahti niin hervottomaan itkuun että sortui maahan, eikä hänen\nsuustaan voitu mitään tietoja saada.\n\nVihdoin saapui Brummerin lähettämä aliupseeri.\n\nLuutnantti Saurén oli ampunut itsensä.\n\nAmpunut rikki nuoren elämänsä, ampunut halki kaikki suunnitelmansa,\npannut poikki kaikki häävarustukset, suvun toiveet särkenyt, morsiamen\nmurtanut.\n\nMiksi! Miksi! Miksi!\n\nToverukset saivat sen tietää pataljoonan lääkäriltä. Heidän mielensä\nmasentui vielä enemmän, vaikka he kaikki päättivät, ettei hän muuten\nolisi voinut menetelläkään.\n\nTäynnä vaaroja on luutnantin elämä, olipa sota eli rauha.\n\n\n\n\nYksin.\n\n\nKlubiin saapuneista Helenaa koskevista tiedoista oli oikein kerrottu\nainoastaan se kaikille tunnettu asia, että hänen äitinsä oli kuollut.\nSe olikin lähimpänä syynä hänen haluttomuuteensa esiintyä vaaleissa\npuvuissa.\n\nKertomus taas hänen kihlauksestansa sosialistin kanssa oli siinä kohden\nperätön, että olihan tuo kihlaus päinvastoin purkautunut. Ja vaikka hän\nkyllä oli tämänkin asian ottanut kovin sydämmelleen, että olisi melkein\nsenkin vuoksi mustissa käynyt, niin pelastuksekseen ja suureksi\nlohdutuksekseen hän pian sen jälkeen luki lehdistä uutisen, että\nReinhold Korpimaa oli mennyt kihloihin erään varakkaan liikemiehen\ntyttären kanssa.\n\nLuutnantti M:n tuoma huhu, että Helena olisi tullut jumaliseksi ja\nruvennut saarnailemaan, oli taas syntynyt väärinkäsityksestä.\n\nOli kyllä totta, että hän nyt äitinsä kuoltua, kun ei hänellä enää\nollut ihmisten joukossa kehen turvautua, oli yhä useammin tullut siihen\najatukseen, että tuo \"Se\", joka yksin enää lakkaamatta vaati kaiken\nmuuttumista maailmassa, ei ollut mitään muuta kuin se Kaikkivaltias,\njoka puhui samaa jokaisen ihmisen sydämmessä. Ja silloin hän tiesi\nvarmaan, että elämä on iankaikkinen, ja iloitsi siitä. Hän oli ruvennut\nyksinäisyydessään ajatuksissa ikäänkuin keskustelemaan sen kanssa ja\nsanomaan sille _sinä_. Mutta ei hän suinkaan, nyt yhtävähän kuin\nennenkään, ollut omistanut mitään erikoista uskontunnustusta, eikä\nmyöskään millään erikoisella tavalla, ei silmäin nostamisella, ei\nkasvojensa peittämisellä, ei käsien ristiinpanemisella, ei polvien\nnotkistamisella eikä kirkonkäynnillä \"palvellut Jumalaa\".\n\nSaarnailemisen huhu perustui seuraavaan: Surtuaan äitiänsä ja\nitkettyään itsensä melkein piloille, oli Helenalle istuessa eräänä\nhämärän hetkenä omassa huoneessansa, tullut semmoinen lohduttava\najatus, että oikeastaan tuo sureminen oli mamman tahtoa vastaan, sillä\nmamma oli nyt \"siinä\", yhtä \"sen\" kanssa, ja siis paljon elävämpi kuin\nHelena itse elävimmillään ollessaan.\n\nNämät ilmestykset antoivat hänelle sanomatonta elämän tarmoa.\n\n\"Minä olen todellakin täydellinen nolla\", -- päätti hän. -- \"Tässä minä\nistun, ja mitä minä olen saanut aikaan, en mitään! Keltä minun\ntarvitsee kysyä mitä minun on tekeminen, ei keltään! Ja nyt minä otan\nja menen vankilaan ja haen sieltä sen Souvari-Heikin, sillä hän on\njälleen siellä. Niin minä teen.\"\n\nHän iloitsi koko sydämmestään tämän päätöksen tehtyään. Eikä mitkään\nvaikeudet häntä pelottaneet.\n\nEntisten tuttujensa joukossa oli hänellä myöskin muutamia \"uskovaisia\",\njotka kävivät vankiloissa hyväätekeväisissä tarkoituksissa. Ja näiden\nkautta Helena rupesi toimittamaan, että hänkin saisi käydä siellä.\nSillä pappa-vainajan vuoksi hän ei tahtonut tutuilleen levittää tietoa\noikeasta suhteestaan tuohon mieheen, vaan aikoi esiintyä muka yleisesti\nvaan hyväätekeväisissä tarkoituksissa liikkuvana, samoin kuin muut.\n\nNäin syntyivät huhut saarnailemisesta.\n\nMitä vihdoin ranskan tunteihin tulee, niin oli totta että Helena antoi\npaljon tunteja ihmisille eri kielissä, myöskin ranskassa. Erityisesti\nGeorgiin nähden olivat asiat taas tällaiset:\n\nKerran oli Helena, juuri vankilasta tullessaan, kulkenut erään kadun\nylitse, ja vilkaistuaan pitkin tätä poikkikatua hän näki Georgin\ntulevan kasarmista päin.\n\nArvellen Georgin nähneen, että Helena oli hänet huomannut, ei hän\ntahtonut mennä ohitse, vaan pysähtyi ja käytti tilaisuutta\nkatsellakseen mimmoinen Georg nyt oli ajutantiksi tultuaan. Helena\nkatseli eikä voinut ratkaista oliko Georg luonnostaan niin soma, vai\noliko se itsetietoisesti tehtyä. Paljon oli kyllä ulkonaistakin.\nTummanviheriät housut sievosesti kapenivat jalkaterään päin.\nAjutanttikannukset kilahtelivat kantapäissä; harmaa palttoo istui\nniinkuin valettu hänen solakalla vartalollansa ja korkea kaulus piteli\nhänen päätänsä omituisen hauskasti kangistuneena. Tämä kaikki tosin\nsaattoi olla uniformun syy. Niinkuin aina ennenkin, rakasti hänen\nmusta, tavattoman tiheä tukkansa ohimon seutuja ja korvan edustaa. Ehkä\nhän myöskin harjalla vähän auttoi sitä etupuolelle. Ja lyhyeksikin\nleikattuna se siinä vielä löysi kihartumisen tilaisuutta. Upseerilakki\noli hänellä hiukan silmillä, niinkuin luutnanteilla yleensä. Niska taas\nmuodosti jäykän ja suoran linjan selän kanssa. Oliko se nyt kaikki\nuniformusta, vai tahallaan?\n\n\"Kyllä se yhä vaan on täydellinen upseeri\", -- päätti Helena.\n\nGeorg ei ollut huomannut Helenaa, sillä heti huomattuaan hän alkoi\nketterästi jouduttaa sotilaallisia askeleitansa. Pää nyykäytti kohta\ntervehdystä ja käsi teki liikkeen, joka käski odottamaan, ilmaisten,\nettä oli jotain asiata.\n\nHe olivat koko tänä aikana sangen vähän tavanneet toisiansa. Georg oli\nselvästi tahallaan välttänyt Helenaa.\n\nViimeiksi he olivat tavanneet toisensa mamman hautajaisissa. Olivat\nseisoneet haudalla ja itkien puhuneet hänestä.\n\nMutta siitä oli jo neljä kuukautta. Sitä uteliaampi oli Helena saamaan\ntietää, mitä kumman asiata Georgilla saattoi olla.\n\nAsia oli nyt semmoinen, että Georg pyysi Helenaa antamaan hänelle\nranskan tuntia.\n\nHelena rupesi nauramaan ja kysyi mitä ihmettä hän ranskan kielellä\naikoi.\n\nGeorg vähän punastui, mutta rupesi kohta totisesti selittämään mistä\nsyystä ranskan oppiminen oli hänelle välttämätön. Insinööritieteet\nolivat paraiten esitetyt ranskan kielellä.\n\n-- Tule vaan! -- sanoi Helena siihen. Ja niin he päättivät tunneista.\nKeskiviikkona ja lauantaina iltapuolella.\n\nKun Helena tuli kotiin tämän kohtauksen jälkeen, tunsi hän kohta\nolevansa levoton.\n\n\"Tulee toinen aika\" -- oli mamma kerran sanonut: -- \"ja saa nähdä\nkestätkö sinä yksinäisyyttä.\" Nämät sanat muistuivat hänelle nyt\nniin-niin elävästi.\n\nJa jos se todella olisi tapahtunut muulloin, ei hän mitään olisi\npelännyt, mutta juuri tähän aikaan! Georg oli ainoa elävä ihminen, joka\nmuistutti hänelle vanhaa kotia ja menneisyyttä, ja joka vielä\npäälliseksi suri sitä mitä hänkin suri. Ei myös kukaan häntä itseään\ntuntenut niinkuin Georg. Niin että silloin kuin Georg ehdotti ranskan\nlukemista, oli Helenaan valahtanut omituinen epäillyttävä ilon ja\nautuuden tunne; ei hän voinut sitä itseltänsä kieltää.\n\nKunpa nyt siis vaan osaisi erottaa toisistaan nuo kaksi: luonnollisen,\nluvallisen kiintymyksen siihen henkilöön, jota mamma oli rakastanut, ja\nsitten tuon toisen luvattoman, joka yhä näytti pienimmästäkin aiheesta\nolevan valmis liekkiin lehahtamaan.\n\nVarmemmaksi vakuudeksi hän meni kaapille, jossa säilyivät mamman\njättämät pienet tavarat ja otti eräästä laatikosta kirjepakan. Siinä\nkirjepakassa oli mamman Georgilta saamien ja Helenan omien kirjeiden\njoukossa myöskin se kirje Georgilta, jota mamma oli kerran aikonut\nhänelle lukea, mutta Helena oli silloin keskeyttänyt. Monta kertaa oli\nhän mamman kuoleman jälkeen sitten taistellut uteliaisuuttansa vastaan\nhaluten sittenkin lukea mitä siinä kirjeessä seisoi. Mutta hänellä oli\nselvä aavistus, että jos siinä on jotakin tunteellista ja hän tässä\nyksinäisyyden mielentilassa sen lukee, niin pääsee kaikki irralleen\neikä hän sitä liekkiä enää tukehutakaan. Monasti hän oli ottanut pakan\nkäteensä, mutta aina sentään lopuksi vienyt takasin. Kerran hän nukkui\nkoko yön kirjepakka tyynyn alla, ja vasta aamulla oli häveten vienyt\ntakasin laatikkoon. Sen jälkeen se olikin pysynyt koskematta.\n\nMutta nyt hän sen otti esille toisessa tarkoituksessa.\n\nPitkän aikaa hän tosin nytkin istui kirjepakka kädessä. Ei olisi\ntarvinnut muutakuin katsahtaa jotenkin keskelle ja kolmen neljän\njoukosta löytää se oikea. Mutta hän ei antanut pakan hajota kahtia.\nHiljaa hän nousi, rupesi hangolla sekottamaan uunia ja samalla viskasi\nkoko pakan hiilien sekaan, joista kohta pohahti savuiset liekit uunin\ntäydeltä.\n\nHelena avasi ikkunan ja istui katsomaan ulos, pää käsiensä varassa.\n\n\"Siellä te käytte sotia ja valloitatte maailmoita ja olette\nNapoleoneja. Mutta ihan yhtä suuri työ oli minulle polttaa tuo kirje,\"\n-- ajatteli hän.\n\nVähän ajan perästä hänen rupesi tulemaan ikäänkuin ikävä eikä tuntunut\nkylläksi halua tavallisiin töihinsä.\n\nHän pelästyi. Nousi ylös nopeasti, sulki ikkunan ja sytytti lampun.\n\nJa pitkälle yöhön hän istui kirjoituspöytänsä ääressä, vihkoja\nkorjaten, ja rupesi sen tehtyään vielä muistiinpanojansa kirjoittamaan.\n\nKun heidän uudistettu tuttavuutensa Georgin kanssa näin oli jonkun\naikaa kestänyt, teki Helena sen varman havainnon, ettei Georg koskaan\nsanallakaan kajonnut heidän väleihinsä tai yleensä entisyyteen. Hän oli\nnähtävästi kaikki unohtanut, eikä Helenan läsnäolo tuntunut herättävän\nhänessä mitään muistoja tai tunteita.\n\nHän tuli aina ilosena, pani miekkansa nurkkaan oven suuhun, kertoi\nvapaasti ja huolettomasti jotain upseeriklubin tapahtumia, ja\nainoastaan yhden ainoan kerran hän ranskalaisessa puheluharjoituksessa\nsattumalta satutti vahingossa _sitä_.\n\nHeillä nimittäin syntyi tämmöinen harjoituskeskustelu. Helena kysyi\nkirjan mukaan:\n\n-- Dites moi, cher ami, avez vous aimé quelque fois?\n\nGeorg vastasi:\n\n-- J'ai aimé plusieurs fois. -- Ja naurahti siihen.\n\nJonka jälkeen Helena myöskin naurahti ja sanoi nyt omin päin, ilman\nkirjaa:\n\n-- Tres joli. Maintenant, racontez quelque chose de votre second amour.\n\n-- Pourquoi pas du premier?\n\n[Suomeksi: Sanokaa, ystäväni, oletteko koskaan ollut rakastunut? --\nOlen useammankin kerran. -- Hyvä; kertokaa siis jotain toisesta\nrakkaudestanne. -- Miksei ensimäisestä?]\n\nHelena punastui, mutta Georg rupesi nauramaan ihan luonnollisella\näänellä.\n\nTämä kaikki osotti, että hän on kokonaan vapaa entisestä.\n\nJa kun niin oli, niin oli Helenan verrattain helppo pysyä päätöksessään\nja rajoittaa kiintymyksensä Georgiin ainoastaan niinkuin henkilöön,\njota mamma oli rakastanut.\n\n\n\n\nVankilassa.\n\n\nEi Helenan pääsy vankilaan ollut lainkaan niin vaikea kuin hänelle oli\nensin kuvailtu. Mutta siihen helppouteen oli erikoinen syy. Hän teki\nnimittäin kohta ensi näkemältä sangen miellyttävän vaikutuksen\ntirehtöriin.\n\nTirehtörin huomiolla ja avuliaisuudella ei ollut mitään rajoja. Hän\nkeskusteli kohta vankilan pastorin kanssa ja toimitti Helenalle vapaan\npääsyn kaikkialle. Vartijoille annettiin käsky avata hänelle jokainen\nkoppi minkä hän vaan osotti. Ja ainoa heidän toivomuksensa oli, että\nHelena ei kuitenkaan vaikuttaisi miesosastolla, koska -- sanoivat he\nmolemmat nauraen -- Helenan ulkomuoto ja olento -- --. He eivät\nkatsoneet tarpeelliseksi lopettaa lausettansa sen paremmin.\n\nTämä ehto oli tosin pettymys Helenalle Souvari-Heikin tapaamiseen\nnähden. Mutta nyt aluksi hän oli siihen tietysti suostuvinaan.\n\nEi kulunut kuin joku viikko, niin he olivat tirehtörin kanssa jo\nparhaat ystävät.\n\nSe seikka, että ihmiset hänen ulkomuotoonsa niin kiintyivät, auttoi\nhäntä täällä vankilassakin pääsemään pian heidän läheiseen\ntuttavuuteensa, sillä kaiken ulkonaisen lähentelemisen Helena aina\nosasi kääntää vaan välittömään tuttavuuteen pyrkimiseksi, ja\nvapaudellaan ja avomielisyydellään sai heidät vaarattomiksi\nystävikseen. Niinpä itse tirehtörikin, vaikka oli pinttynyt virkamies,\nesiintyi ennen pitkää Helenan edessä peittelemättä semmoisena kuin oli,\npuhui joskus suorastaan poikamaisuuksia, ja lausui avonaisesti\nsemmoisia mielipiteitä, joita ei olisi kuuna kullan valkeana kellekään\nmuulle ilmaissut, ne kun olisivat ehdottomasti heikontaneet hänen\nvirka-arvoansa.\n\nHelena sai hänet kahdenkeskisessä keskustelussa myöntämään ihan kaikki\naatteensa tosiksi. Kaikki oli tässä maailmassa nurinkurista. Kaikki\nolisi pitänyt muuttaa, ja elää ihan toisella tavalla. Myöskin vankilaa\nkoskevissa asioissa hän antoi myöten. Kerran, kun he jäivät iltasella\nkansliahuoneeseen keskustelemaan, rupesi tirehtöri itse valittelemaan,\nettä tämä vankila tekee ihmiset pahemmiksi kuin ne olivatkaan, sillä\nsen sijaan että pahat pitäisi saada erilleen toisistaan, niin ne täällä\npäinvastoin koottiin kaikista maanääristä yhteen toisiansa\nsaastuttamaan ja turmelemaan.\n\n-- Mutta jos vankila ei paranna vaan turmelee, niin miksi ollenkaan on\nvankila? -- sanoi Helena.\n\n-- Tjah, -- pani tirehtöri, -- vankila on historiallinen tosiasia: on\naina niin ollut, siksi nytkin niin on.\n\n-- Mutta miksi _te_ palvelette täällä?\n\n-- Ha-ha, minulla on perhe ja lapset. Perhe ja lapset! sehän se on\nkaiken kierouden alku ja perustus. Jos suoraan puhutaan, -- ah, kuinka\ntämä kaikki minua hermostuttaa. Minä en voi nähdä eteeni, minua\nrasittaa kaikki, minä tunnen selvästi, että kadotan liian aikasin\nelämäni, kadotan kaikki mahdollisuudet todelliseen kehitykseen. --\nOlisihan minustakin voinut tulla \"elävä ihminen\", niinkuin te sanotte,\n-- mutta päivä päivältä se on yhä varmemmin myöhäistä. -- Minä kadotan\nyhden sielunkyvyn toisensa jälkeen, en osaa enää keskittää mihinkään\najatuksiani, muistinikin jo heikkonee, minua ei huvita mikään mikä\ntavallisia ihmisiä huvittaa. Ja kuitenkin olen vasta 40 vuotias, --\nparhaassa miehuuden iässä. -- \"Rakastaa lähimmäistä\", te sanotte;\nsuokaa anteeksi, se on nyt toki vähin huvittavaa, ja sitäpaitsi -- uh!\n-- täälläkö vankilassa! ketä täällä rakastaisi? Myöntäkää itse: -- tämä\non paikka missä kasvaa inho ihmisiin. Sitäpaitsi, siinä merkityksessä\nkuin te tarkoitatte ei voi koskaan rakastaa ihmisiä, jotka ovat minun\nvallassani, komennukseni alaisia. Heidän suhteensa minä on voi koskaan\nolla muuta kuin virkamies.\n\nHelena kuunteli juhlallisella hartaudella hänen puhettansa, eikä\nuskaltanut enää mitään lisätä tai edes myönnellä, peläten että\ntirehtööri saa halun väittää häntä vastaan ja niin tulee pois tästä\nharvinaisesta, hienosta ajatussuunnastansa. Kaikki tirehtörin lauseet\nolivat juuri sitä mitä Helena oli juuri hänelle hokenut, mutta hän ei\nsitä nyt huomannut ja puhui omina ajatuksinaan.\n\n-- Mutta nythän on jo aivan pimeä, -- sanoi Helena hiljaa, koettaen\nlähteä huomaamatta ja häiritsemättä, että tirehtöri jäisi edelleenkin\nsamoihin mietteihinsä.\n\n-- Niin se on, niin se on, -- huokasi tämä vielä: -- kenties te, joka\nolette tullut tänne vankeja lohduttamaan, kerran tulette siihen\nhavaintoon, että tämän vankilan tirehtöri itse enin kaipaa teidän\nlohdutustanne, -- ja on pahin kaikista.\n\nHe erosivat ystävinä, molemmissa sama nöyrtymys, jonka läpi ei tuntunut\nmitään virallista, vieraisuutta, ja heidän henkensä oli yksi ja vapaa.\n\nKulkiessa vankilasta Helenan sielu riemuitsi.\n\n\"Onnistunko minä; onnistunko saada edes yhdenkin ihmisen ajattelemaan\nja tuntemaan _sillä_ tavalla?\"\n\nJa hän huomasi innoissaan kulkevansa tarpeettoman pian, ja hiljensi\näkkiä ja huokasi naurahtaen rinnan täydeltä, nauttien leppeästä\ntuulesta ja kuusta, joka nopeasti riensi pilvien lomitse.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnsimäinen vanki, jonka yhteyteen Helena tuli, ei siis ollut\nSouvari-Heikki. Hänen tapaamista Helena lykkäsi yhä tuonnemmas ja\ntuonnemmas, myöskin siitä syystä, että se oli hänelle vähin helppoa ja\nvähin mieltäkiinnittävää.\n\nEnsimäinen vanki, jonka kanssa hän tuli tositekemisiin, oli myös hänen\nkotiseudultaan oleva Sofia Huotari, joka tirehtörin kirjojen mukaan oli\nvankeudessa syytettynä lapsenmurhasta. Ei Helena tosin ensin lainkaan\nvoinut muistaa sellaista ihmistä kotiseudultansa. Mutta heti\ntultuaan koppiin, hän tunsi Sofian. Sillä se olikin yksi hänen\nrippitovereistaan, se, joka oli kirkossa istunut melkein hänen\nvieressään, toisella puolella Maria.\n\nSofia Huotari oli silloin kaunis, mutta nyt oli häntä kamala katsoa\nharmaassa vankipuvussa, tyhjässä, koleassa kopissa, johon valo tuli\nkorkealta katon ja seinän rajalta, ristikkoluukusta.\n\nVarmaan hänkin tunsi Helenan, koska niin hämmästyi. Kauan hän katseli\nujosti kulmiensa alta ja muodosti nähtävästi itselleen kohta semmoisen\najatuksen, että Helena oli täällä puhuakseen hänelle sielun\npelastuksesta.\n\nHelena oli kyllä monasti miettinyt, mitä hän vangille sanoisi ja kuinka\nhän koko sydämestään tunnustaisi itsensä yhdenvertaiseksi sen kanssa,\nmutta nyt kun oli todellisuudessa hänen edessään koppiin suljettu\nihminen -- juuri tuo erikoinen ihminen, jonka kärsivissä,\nsinisuonisissa ohimoissa kokonainen elämä oli eletty, syineen,\nvastasyineen niiden äärettömässä monivaiheisuudessa -- mittaamattomassa\nniinkuin avaruuksien tähdet tai aavikon santajyväset, -- nyt hänestä ei\nmikään ennen mietitystä sopinut sanottavaksi. Hän ikäänkuin häpesi eikä\ntiennyt millä puolustaa ilmestymistään tänne. Mitä ikänä hän ajatteli\nsanoa, se kaikki tuntui röyhkeältä ja loukkaavalta, ja ikäänkuin\nedellyttävän, että hän asettui yläpuolelle, toisen opettajaksi,\nsemmoiseksi, jota toisen oli kuuleminen, koska sen ei ollut oikeus\nmihinkään mennä neljän seinän sisältä.\n\nJa niin hän istui vangin edessä, yhä enemmän ymmällä äänettömyyden\ntähden, mutta yhä varmemmin myös hyläten kaikki mitä tuli mieleen\nsanoa. Hänestä tuntui, että hänen tulonsa tänne saattoi olla\npuolustettavissa ainoastaan silloin, jos hän olisi voinut sanoa: olen\ntullut auttamaan sinua karkuun täältä. Mutta kun sekään ei olisi ollut\ntotta, ei hän mitään niin halunnut kuin juosta kohta pois kopista\nmitään sanomatta.\n\n--. Olen tullut tänne -- jos voisin lyhentää Sofian yksinäisyyttä, --\nsammalteli vihdoin Helena häpeissään katsoen milloin toiselle milloin\ntoiselle puolelle omaa tuoliansa.\n\nSofia laittoi hurskaan ilmeen kasvoihinsa ja rupesi jonkinlaisella\ntottumuksella latelemaan lauseita lunastushistoriasta.\n\n-- Ei, ei, -- sanoi Helena nyt. -- en minä usko mihinkään sellaiseen --\nen minä sitä varten ole tullut. --\n\nSofia katsoi ällistellen eikä ymmärtänyt. Kaikki luonnollisuus oli\nhänestä poissa ja teeskentely oli paneutunut paksuna kerroksena hänen\näskeisten hienojen sururyppyjensä ja kärsivän otsansa päälle.\n\nHän vaan taas rupesi todistelemaan taitoaan lunastushistoriassa,\nladellen sen nyt alusta loppuun. Sillaikaa Helena istui ja mietti millä\nhän saisi tuon valhekuoren puhkaistuksi. Ainoa keino tietysti oli:\nsaada toinen uskomaan, ettei hänen edessään ole mikään jumalinen\nihminen. Mutta sepä juuri näytti mahdottomalta, sillä jo oleminen\ntäällä vankilassa todisti häntä vastaan.\n\n-- Minä en usko mihinkään sellaiseen -- toisti Helena: -- ne ehkä\nluulevat, että minä uskon, siksi laskivat minut tänne; mutta minä en\nusko, ja tahtoisinkin päästää sinut vapaaksi täältä, jos vaan voisin ja\njos se ei olisi petosta tirehtöriä vastaan. -- Niin se on. -- Sitten\nHelena sanoi:\n\n-- Ei, Sofia. Sano minulle, miksi sinä -- katsos ei minulla olisi\noikeastaan oikeutta mitään sinulta kysyä -- mutta tahtoisin tietää --\nsano _miksi_ sinä tapoit sen?\n\n-- Minä olen vaivainen syntinen, mutta Jeesuksen Kristuksen\narmosta -- --\n\n-- Kuule, Sofia, -- keskeytti Helena hänet, -- minä sanon sinulle,\netten yhtään aijo ruveta sinua parantamaan; en minä ole sinua parempi.\nMutta tahtoisin tietää, koska en ymmärrä, -- jos sinä olisit niin hyvä\nja sanoisit minulle, miksi sinä sen teit?\n\nSofia katsoi Helenaan pitkään, niinkuin ihmetellen ettei tämä semmoista\nymmärrä.\n\n-- Eihän se ollut oikea lapsi, -- sanoi hän, selitykseksi sysäisten\nHelenaa kädellään.\n\n-- Ei ollut _oikea_? Mikäs se on _oikea_ lapsi?\n\nVielä enemmän ihmetteli Sofia.\n\n-- Minähän en ole _vihitty_, -- kuiskasi hän niinkuin viattomalle\nnuorukaiselle, joka ei tiedä mistään asioista.\n\n-- Nyt en ymmärrä ollenkaan, -- sanoi Helena. -- Ei suinkaan lapsi\nsynny erilaiseksi, jos ei ole vihitty?\n\n-- Mutta se syntyy synnissä ja häpeässä. Häpeä se on hänelle ja minulle\nja koko maailma osottaa sormellaan.\n\n-- Olisitko siis voinut olla yhtymättä sen miehen kanssa, vaikka\nrakastit häntä?\n\n-- Voi, voi, mitä se fröökinä kysyy! Se oli semmoinen kulkijan.\nKyllähän sen tietää; kun molemmat tykkää toisistaan, ihminen on\nniinkuin muu luontokappale --! Mutta minun olisi pitänyt vaatia häntä\nensin vihille, sanoi pastori. Ja Jumala rankaisi minua, kun en sitä\ntehnyt.\n\n-- Se ei ole totta. Jumala ei rangaissut sinua, vaan antoi anteeksi ja\nsiunasi sinua, kun synnytit lapsen. Kaikki oli ilman vihkimistäkin\nJumalan edessä hyvä, kun _se_ kerran oli tapahtunut.\n\n-- Mitä vastasyntynyt tietää, jos se tapetaankin, -- sanoi Sofia nyt\nyhtäkkiä, ja jotain levotonta värähti hänen kasvoissaan.\n\n-- Ei tosin tiedä, sanoi Helena. -- mutta kadotithan lapsen, joka\nkuitenkin oli kaikki sovittanut. Ei, Sofia, sinä sanoit äsken, että\nolet saanut syntisi anteeksi, mutta et sinä niin tunne.\n\nNyt vasta Sofia ojentautui, ja entisen nöyrän katseen sijaan nosti\npäänsä vihasen uhkamielisesti. Kovalla äänellä hän huusi:\n\n-- Pastori itse on ollut täällä ja minä olen syntini tunnustanut ja\nkatunut ja olen jo ehtoollisellekin päästetty. Mutta mikä sinä oikein\noletkaan uskolainen?\n\n-- Sanon vaan, että vaikka olisit tuhat kertaa ehtoollisella käynyt, ei\nse mitään tähän asiaan kuulu.\n\n-- Hyi olkoon, kun tekee itsensä pastoriakin viisaammaksi. Mutta minä\nkysyn tirehtöriltä, kuka täällä oikein synnit anteeksi antaa, -- huusi\nhän, säihkyvänä vihasta.\n\nHelena tuli Sofian luota ja oli jotenkin tyytyväinen itseensä, sillä\nhän luuli liikuttaneensa tuota kovettunutta sydäntä. Mutta ei mennyt\nmonta päivää, ennenkuin hän huomasi, että pastori todella tervehti\nhäntä jäykästi, ja siitä saakka ruvettiinkin hänen askeleitaan pitämään\nvankilassa silmällä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuukauden ajan kävi Helena joka päivä eri vankien luona naisosastolla,\nja sillä ajalla hän vaan yhä enemmän joutui vastakkain pastorin kanssa.\nHe tosin eivät tavanneet toisiansa, mutta vankien sydämmissä ja\nkäsityksissä sai Helena alituiseen otella pastorin istutuksia vastaan,\nerittäin tuota kummallista oppia vastaan synnin sovituksesta. Myöskin\noli Helenan pakostakin ottaminen selkoa raamatusta ja muusta\nsemmoisesta, johon täällä kaikki perustivat nuo käsityksensä. Mutta kun\nhän tutki evankelioita, rupesi hän kaikkien ihmeiden ja kummallisten\nhistoriain takaa yhä selvemmin näkemään, että siellä oli puhe juuri\nsemmoisesta henkilöstä, joka ei ollut uskonut mihinkään muuhun kuin\nHelenan \"siihen\" ihmissydämmessä. Hän oli ikäänkuin pelastanut\nitselleen tämän henkilön suuren romukerroksen alta ja iloitsi ja\nriemuitsi sielussaan siitä syvästä hengenheimolaisuudesta. Ei hän\nkuitenkaan voinut koskaan mainita hänen nimeään, sillä silloin saivat\nvangit heti väärän käsityksen hänen tarkoituksestaan eikä sitä heidän\nkäsitystään enää voinut millään järkähyttää. Hänen piti vaan aina\nsanoa, ettei hän usko mihinkään.\n\nKerran hän taas keskusteli kuten tavallista tirehtörin\nkansliahuoneessa. Hän oli tunnustaakseen jo hienoon kyllästymiseen asti\nsaanut kuulla tirehtörin valituksia perheellisyyden ikeestä muka\nsemmoiseen mieheen nähden, joka haluaa suurempia elämäntehtäviä. Jos\nluutnantit vastaisen avioliittonsa vuoksi eivät voineet jättää\nsotapalvelusta, niin saattoi se olla ymmärrettävää; mutta että vanha\nmies, joka selvästi käsitti asioita, yhä ruikutti perhettänsä vastaan\neikä sittenkään tehnyt mitään ratkaisevaa, se oli Helenasta sentään\nliikaa.\n\n-- Mitäs tuolla pihalla tapahtuu? -- kysyi Helena ikkunan luota,\nkääntääkseen mieluummin koko keskustelun toisaanne.\n\nSiellä näkyi harmaapukuinen miesjoukko, vanhoja partasuita ja nuoria,\nyksi toisensa jäljessä kulkevan suuressa piirissä pitkin muurien\nympäröimää pihaa, niinkuin joskus koululapsia kävelytetään väliajalla.\n\n-- Ne on yläkerran vangit, -- sanoi tirehtöri haluttomasti. -- Joka\npäivä puoli tuntia.\n\nJa yhtäkkiä Helena näkee kuin näkeekin Souvari-Heikin heidän\njoukossaan.\n\nLatuskainen pyöreä lakki on hänenkin päässään, ja juovikkaat, harmaat\nvangin vaatteet, niinkuin kaikilla muilla.\n\nSe näyttää nauravan ja salaa vartijalta jotakin kujeilevan. Ja kun se\npiirin kohta, jossa hän kulkee, lähestyy ikkunata, saattaa Helena\njotenkin läheltä nähdä hänen kasvoihinsa. Hänellä on toisessa silmässä\nvalkonen kaihi. Sen se on arvattavasti saanut viimeisessä tappelussa,\njonka vuoksi oli taas tänne joutunut. Muuten hän oli samannäkönen kuin\nennenkin, papan silmäin muoto ihan elävänä ja tuo omaiseksi tekevä\nleuan pyöristys.\n\nMerkillistä! Souvari-Heikin tähden oli Helena tänne tullut, koko tuo\ntunto yhdenvertaisuudesta kaikkiin ihmisiin oli syntynyt alkujaan\nsiitä, että hänellä oli _veli_ niiden joukossa, ja se tunto olikin\npäivä päivältä kasvanut ja varmistunut, niin ettei hän enää muuten\nvoinut elämää ajatellakaan. Mutta nyt olikin hänellä erityisesti tuohon\nveljeen juuri vähin rakkautta. Mikä ihme siinä piti oleman niin\nvastenmielistä. Kaikista hänen liikkeistään ja tavoistaan paistoi jokin\nomituinen löyhyys, asiain ottaminen mitä keveimmältä kannalta, ja vielä\njonkinlainen tyhmä kukkomaisuus. Helena päätti nyt kerrankin tehdä\ntehtävänsä. Ja kun vangit samassa rupesivat kulkemaan pihalta takasin\nrakennukseen, keksi hän sanoa tirehtörille haluavansa mieluimmin\npuhutella niitä vankeja, jotka olivat hänen kotiseudultansa ja myöskin\nsiis miesvankeja. Joka aiheutti tirehtörin hakemaan kirjoistansa\nolisiko ehkä miesosastolla ketään sieltäpäin tuotua.\n\nJonkun aikaa haettuaan, sanoi tirehtöri:\n\n-- Täällä on eräs Henrik Lehtonen, -- tappelusta -- toiskertainen, --\nyläkerrassa n:o 32. Jos tahdotte, käsketään alas.\n\n-- Ei, mieluummin menisin hänen koppiinsa, -- sanoi Helena. -- Ja jos\nsaan, niin nyt heti.\n\n-- Miksei, miksei, -- sanoi tirehtöri. -- Minä itse saatan neidin\nsinne.\n\nHän soitti sähkönappulaa, ja heidän mennessänsä kansliasta\npaiskautuivat ovet kuin itsestään auki, vartijain tehdessä kunniaa\nniiden pielissä ja avaimia rämistellen juoksennellessa jo avatuilta\novilta vielä suljetuille.\n\nMolempia koppirivejä erottavassa käytävässä tirkisteli ensimäisessä\nkerroksessa suuren rautakalterin takaa joukko harmaita vankeja,\njoita tirehtöri sanoi Rakkolaisiksi. Mutta ei Helena tahtonut pysähtyä\nnyt mitään muuta katsomaan. Peittääkseen levottomuuttaan ja\nmielenliikutustaan hän teeskenteli iloista, kysyi tirehtöriltä minne\nmennä ja tipsutti sitten, kevyesti juosten, ylös rappusia\nkeskikerroksen käytävään ja vasta siellä odotti häntä.\n\nTirehtöri saapui hänen jäljessään hengästyneenä. -- Minua vaivaa\nomituinen pyörrytystauti täällä vankilassa, minä luulen, ettei tämä\nseinistä lähtevä kalkinhaju -- tunnetteko? -- ettei se ole minun\nterveydelleni edullinen, -- sanoi hän sivumennen. Mutta juuri ennenkuin\nhe rupesivat menemään ylös kolmanteen kerrokseen, pysähtyi hän erään\nsuljetun kopinoven eteen ja viitaten päällään sinnepäin, sanoi hiljaa:\n\n-- A propos, tässähän on meillä se kuuluisa rovasti. Ellen erehdy,\neikös hänkin ole juuri neidin kotiseudulta?\n\n-- On, kyllä hän on, -- sanoi Helena. Mutta sydämmessään hänellä kaikki\npysähtyi. \"Tuossako se mies siis istuu vangittuna, muutama askel\nminusta, kauheata, kauheata!\" -- ajatteli Helena.\n\n-- Hän on jo puoli vuotta meillä ollut, -- sanoi tirehtöri. -- En\ntodella ymmärrä kuinka tuo juttu on niin pitkälle venynyt. Tietysti hän\ntulee Kakolaan. Mutta muuten, onpa se todella hyvin merkillinen mies.\nAjatelkaa mitä se on valinnut toimekseen täällä! Hän kirjoittaa muka\njonkinlaista uutta postillaa. Kaiken sen perästä mikä on ollut, --\nvielä postillaa kirjoittamaan! Onpa se jotenkin paksua, ei voi muuta\nsanoa.\n\n-- En minä tuota oikein myönnä, -- sanoi Helena. -- Jos on kerran\nsellainen usko syntien anteeksiantamisesta, niin tietysti paras pappi\non se, joka on enin syntiä tehnyt ja anteeksi-antamista syvimmin\nkokenut? Ehkä se juuri siitä kokemuksesta kirjoittaakin postillaa.\n\nNäin sanoen Helena aikoi mennä taas edellä ylös. Mutta tirehtöri kutsui\nhänet kädenviittauksella luokseen.\n\n-- Katsahtakaahan nyt edes tuosta reijästä, -- sanoi hän ja työnsi\nsyrjään kannen pienoisen lasireijän edestä.\n\n-- En ikipäivinä, -- sanoi Helena, -- minähän olen tuttu sen kanssa;\nmitä te ajattelette!\n\n-- Entä sitten? Me menemme sisälle hänen koppiinsa.\n\n-- Ei, ei, ei, -- sanoi Helena kauhistuneena ja vetäytyi pois. Hän meni\nkauas käytävän toiseen päähän.\n\nVartija olikin tirehtörin viittauksesta jo avannut oven, ja tirehtöri\nnäkyi astuvan jäykkänä ja arvokkaana rovastin koppiin.\n\n\"Tästä nyt näen\" -- ajatteli Helena, -- \"että vankien luo tunkeutuminen\non todellakin jotain epähienoa ja minä olen syystä sitä hävennyt. Enpäs\nmennyt, kun oli tuttava!\"\n\nMutta tirehtöri tuli jälleen ulos kopista, lähestyi Helenaa ja\nilmoitti, että rovasti itse halusi häntä puhutella.\n\nJa vähän ajan kuluttua seisoi Helena tuon vanhan miehen edessä, joka\nhänen tullessaan nousi pienen pöytänsä äärestä. Tirehtöri rupesi\ntekemään jonkinlaista esitystä. Se pöytä oli todella täynnä\nkirjoituspaperia ja nopeinkin katsahdus niihin todisti, että rovasti\ntodellakin kirjoitti postillaa. \"Jeesuksen Kristuksen armosta ja hänen\nverensä kautta\" -- ehti Helena lukea, kun hänen silmänsä vilaukselta\nkäväsi papereissa.\n\nSitten poistui tirehtöri ja jätti heidät kahdenkesken.\n\n\n\n\nRovasti.\n\n\nHän oli tullut papilliselle uralle voimakkaan henkisen herätyksen\nkautta. Oltuaan nuorena ylioppilaana intohimoinen, rohkea ja\nhurjasteleva nuorukainen hän oli joutunut lestadiolaisen uskonlahkon\nvaikutuksen alaiseksi ja erään saarnaajan sanoista päätti katkaista\nkaikki entiset suhteensa maailmaan. Ensi innossa hän aikoi kokonaan\nluopua omaisistansa, jättää \"peltonsa ja tavaransa\" ja ajattelematta\nhuomispäivän leipämurheita lähteä maailmalle saarnamiehenä. Tämä ajatus\nviehätti ja veti häntä. Hän tunsi olevansa valmis mihin kärsimyksiin\nhyvänsä, kunhan sai olla Herransa välittömänä opetuslapsena, jolle oli\nvalta annettu tallata käärmeitä ja skorpioneja ja kaikkea vihollisen\nvoimaa. Kokeneemmat uskonveljet sanoivat: aseta mielesi, ole hiljaa,\nniin Herra on puhuva sinun sydämmeesi ja tahtonsa ilmaiseva. Ja\nnuoruutensa koko hehkuvalla mielen loimulla hän nyt vaan maltittomasti\nodotti mitä Herra oli hänelle käskevä.\n\nMutta ennen tätä käskyä, eräänä kuultavana kevätiltana, niihin\naikoihin, jolloin lehmät oli ensi kertaa laitumelle päästetty, hän\nkuuli metsästä omituisen helakan ihmisäänen kajahtelevan, joka karjaa\nkokoon huuteli. Yhtäkkiä hänet tempaa entinen villi intohimo ja hän\ntahtoo hinnalla millä hyvänsä nähdä sen naisen, jonka ääni oli juuri\ntuollainen. Muistamatta hetkeksikään uutta sielullista tilaansa hän\nriuhtasee pyssyn seinältä ja juoksee metsään. Eikä kauan kestänytkään\nennenkuin hän huuteluja kuulostellen pääsi huutajan itsensä perille,\ntapasi sen aidan takaa kosteassa ja tiheässä koivikossa, vihreäin\nlehväin alta, valkosten runkojen keskeltä. Se oli suurikasvuinen,\nkalpeaihoinen nainen. Paksu letti jatkui vyötäisille huivin alta.\n\nHän hyppäsi aidan yli, tuli naisen luo ja sanoi: -- Koko päivän olen\nturhaan riistaa hakenut, löysinpä vihdoin!\n\nJa rohkea kun oli, kiersi kohta kätensä sen kaulan ympäri toiselle\nolalle. Kuitenkin vapisi hänen äänensä, kuu hän taas sanoi:\n\n-- Tulethan minun riistakseni!\n\nJa sydän paisui.\n\nNainen ei vetäytynyt pois, vaan paljasti naurahtaen valkoset hampaansa.\nSitten pani vasemman kätensä päällimäiselle aidakselle, niin että näkyi\nnimettömän kaksi kultaista sormusta.\n\n-- Vai niin, -- sanoi toinen nähtyään sormukset ja laski kätensä naisen\nolalta, mutta vaikka hän tahtoi ottaa askeleen kauemmas tuli hän\nlikemmäksi ja pystymättä mielensä kuohulta mitään sanomaan, koski taas\nhäneen. Silloin nainen käänsi päänsä hänestä pois ja varoin rupesi\nirtautumaan hänen käsistänsä ja kun ei onnistunut, sanoi nopeasti:\n\n-- Veli Jeesuksessa Kristuksessa, etkö tunne minua?\n\nSilloin hän muisti nähneensä tuon ihmisen autuaitten kokouksessa, ja\ntyrmistyi. Kauhuissaan hän kävi molemmin käsin päähänsä. Mutta toinen\nsanoi vielä:\n\n-- Minäkin ja minun mieheni tulemme lauantaina kokoukseen.\n\nJa näin sanottuaan kääntyi taas rauhoittuneena häneen päin ja jäi häntä\nuteliaasti katsomaan, kun hän, kuivia koivunoksia tieltänsä työntäen\nläksi kiireesti pois metsästä.\n\nHän ei tahtonut eikä voinut ajatella tätä tapausta sen enempää. Hän\nselitti sen niin, että kaikki oli tapahtunut kokonaan ulkopuolella\nhäntä itseänsä, eikä se sentähden lannistanut hänen mieltänsä. Eihän\nhän myöskään ollut tiennyt, että se nainen oli naitu vaimo. Ja niin hän\ntoistaiseksi luulotteli, että kaikki on hyvä, kun hän asian avonaisesti\nuskonveljille tunnustaa, itsensä edessä ei hän pitänyt itseään\nrikollisena, kun ei lukenut koko tapausta ikäänkuin omaan elämäänsä\nkuuluvana.\n\nTuli sitten lauantai-ilta, se ilta, jona autuaat kokoontuivat\nautuudestansa ilakoimaan, niinkuin hihhulilaisten tapa siellä päin on.\n\nHän oli jo unohtanut tapauksen, ja saarnan jälkeen raivokkaassa\nautuuden hekumassa hyppeli muiden mukana. Vilaukselta hän silloin näki\njoukossa paksun keltaisen letin, muisti silmänräpäyksessä kaikki, ja\nhurjistui vielä suurempaan iloon. Koko seurakunnan tempasi tavatoin\nmielen kuohu. Tuikkivat talikynttilät sammuivat ilman pyörteeseen,\ntoiset hihkuivat ja hyppelivät, toiset syleilivät toisiansa. Ja niin\nsitten sattui hänen eteensä se nuori vaimo, joka myöskin oli hypyssä\nsylinsä avannut. Ja kun he katsahtivat toisiinsa, juoksivatkin he\ntoistensa syliin, eikä mikään mahti olisi enää heidän lankeemistaan\nestää voinut.\n\nNyt hän ei enää voinut olla sisässänsä näkemättä olevansa heikko\nraukka, jonka vaan täytyy kaikessa hiljaisuudessa jatkaa taisteluaan\nvanhoja intohimoja vastaan. Tämä tapaus oli hänelle selvä vastaus: sinä\nhait suurta tehtävää, siinä se on: voita intohimosi!\n\nMutta tämä tehtävä näytti hänestä värittömältä eikä herättänyt hänessä\nmitään halua. Siinä tuntui niinkuin pettymystä sille, joka oli\nkuvaillut voiton sankarina kerran kulkevansa halki maailman Mestarin\nennustusta toteuttaen.\n\nHän kätki tämän epäilyksen sydämmehensä, niin kauas, ettei itsekään\ntiennyt kätkeneensä. Ja pian näkivät ihmiset, että hänen aikeensa eivät\nolleet kutistuneet, vaan että hän päinvastoin oli ikäänkuin entistäkin\nenemmän tarmoa itseensä kerännyt.\n\nSillä olihan olemassa toinenkin tie.\n\nHän jätti hihhulilaisuuden, rupesi lukemaan Luteruksen kirjoituksia ja\notti itsellensä vaimon. Pian hän myöskin suoritti yliopistossa\ntarvittavat jumaluusopin tutkinnot ja muutti sitten pois toisiin\nseutuihin. Hän pääsi ensin kappalaiseksi etelä-Suomeen.\n\nLuterus vakuutti voimakkaasti ja pontevasti, että taisteleminen\nintohimoja vastaan on turhaa oman ansion tavoittelemista ja että\npappina kyllä voi olla nainutkin mies.\n\nLuteruksen näitä vakuuttaessa tuntui asia hänestä niin selvältä, ettei\nhän voinut ymmärtää miksi hän ollenkaan niin tarkkaan tutki Luteruksen\nkirjoituksia. Ja kuitenkin piti hänen niitä aina tutkia pysyäkseen\nsiinä vakaumuksessa.\n\nNiin hänestä tuli ankara luterilainen, toimelias ja kuuluisa\nvaltiokirkon pappi. Niinkuin suuri hyötyisä tammi hän nopeasti ja\nsyvältä levitteli maallisen mahtinsa juuria. Seurakunta valitsi hänet\nkirkkoherraksensa. Niin pääsi tämä haarainen juuri pappilasta\nkiertämään koko kunnan. Ja kunnasta se kiertäysi pian valtiolliseenkin\nelämään, sillä aikaisin hän jo valittiin valtiollisen eduskunnan\njäseneksi.\n\nMitä vanhaan intohimoon tulee, ei olisi paremmin luullut voivan käydä.\nSielu näytti saaneen täyden rauhan. Ensi lemmen huumaus nuoreen vaimoon\noli pian vaihtunut hiljaiseen säännöllisyyteen ja näytti tyydytettynä\nherpoutuneen suloiseen, onnelliseen perherauhaan, jättäen nyt täyden\nvapauden aatteelliselle ja henkiselle kasvulle. Itsestänsä aukeni\nhänelle uusi onni, pappilan laaja talous kävi loistavasti\nkäytännöllisen ja vielä jotenkin ilosen vaimon käsissä.\n\nMuistot nuoruuden voimakkaista aatteista olivat loppumattomana lähteenä\nsaarnoille, niin ettei hän itse eikä kukaan muu olisi voinut epäillä,\nettei häntä elähyttänyt veres uskontuli; kirkko oli aina täynnänsä sekä\noman pitäjän väkeä että vieraidenkin seurakuntien kaukaa tulleita\nkuulijoita.\n\nNiin hän eli ja vanheni pappilassansa. Mutta syvimmässä sydämmen\nsopukassa, siinä syvyydessä, jossa ei ajatella sanoin ja jota hän ei\ntosin mitenkään lukenut omaan kirkkoherrakuvaansa kuuluvaksi, alkoi\naikaa myöten liikehtiä omituisia ilmiöitä.\n\nKun hän saarnaa miettiessänsä katseli ikkunasta tyynen jokilahden yli,\nmihin metsät kuvastuivat, niin teoloogiset ajatukset ja muistot yhä\nuseammin nukahtivat kyllääntyneinä kahilikkoon ja sen sijaan\nkasvamistaan kasvoi kumma kaiho johonkin salaperäiseen, vieraaseen\nnaiseen, joka häämöitti ajatuksissa ja hengitti irstautta viattomaan\nluontoon. Se oli alussa epämääräinen, se oli milloin jossain joen\nkalvolla, milloin väikkyi alastonna samettisen männikön varjossa,\nmilloin muuten värisi autereisessa ilmassa -- ja maanitellen kutsui,\nilman selvyyttä repi sydäntä.\n\nTämä herätti hämäriä muistoja. Kirkkoherra kokosi järkiajatuksensa ja\nponnisti yhteen kaikki voimansa.\n\n-- Saatana! -- huudahti hän ja hyökkäsi istuviltaan. Hän hengitti\nsyvään ja riemuitsi voitostansa. Silmänräpäyksessä olikin lahti ja auer\nja samettinen männikkö taas hyvän palveluksessa, ainoastaan Luojan\nluonnon puhdasta kauneutta. Ja todella oli niin, ettei se utuinen\nnainen enää ilmestynytkään kahilikkoon, ei metsän laitaan eikä joen\nkalvolle. Sillä ei tarvinnut kuin muistaa tätä voittoa, niin se jo\npakeni.\n\nMutta eikö se missään enää ilmestynyt? Eihän se tarvinnut kahilikkoa\neikä väräjävää auerta ilmestyäkseen. Jos pani silmät umpeen, niin se\ntuli kaarrellen pimeydestä, istui eteen, rupesi leikittelemään eikä\nkieltänyt mitään. Taikka tapahtui, että kirkkoherra näki kaukaa tieltä\nihmisen ja näki hameen hulmuavan askelia myöten, niin se jo oli hän. Ja\ntieltä se siirtyi ajatuksiin ja siellä se jo tunsi valtansa.\n\nKirkkoherra meni vihdoin pääkaupungin parhaan lääkärin puheille.\n\nHän teeskenteli olevansa papillisilla asioilla ja sanoi lääkärille: --\nTulinpa neuvoa kysymään. Minullakin on näette hoidettavia niinkuin\nteillä. Ja miksei maallinen lääkäri ja hengellinen lääkäri toisinaan\nkeskenänsä neuvottelisi.\n\n-- Ei mikään voi olla sen suotavampaa -- vastasi siihen maallinen\nlääkäri.\n\n-- No niin, otaksukaamme, että eräs onneton on joutunut aistillisuuden\npauloihin, -- ei tavallisessa merkityksessä, vaan niin, että\nmielikuvitus ei jätä häntä hetkeksikään rauhaan -- että...\n\n-- Kyllä ymmärrän, kyllä ymmärrän.\n\n-- Hän näkee selvästi, että tuo on saava surkean lopun, -- mutta ei\nkuitenkaan mitään voi --\n\n-- Niin, niin, tapaus ei ole mikään harvinainen.\n\n-- Tiedättekö siis jotain lääkityskeinoa sitä vastaan?\n\n-- Onko asianomainen naimisissa? -- kysyi lääkäri vastauksen asemasta.\n\n-- On, -- vastasi kirkkoherra.\n\n-- Hm, -- pani lääkäri, ja näytti niinkuin nyt vasta kysymys olisi\nsaanut hänen mielestänsä vaikean muodon, sillä hän oli valmistunut\nsanomaan: menköön naimisiin!\n\nNyt hän neuvoi kylpyjä ja kehoitti mitä tarkimpaan säännöllisyyteen\navioelämässä --.\n\nUutta oli tässä neuvossa kirkkoherralle kylvyt, mutta mitä jälkimäiseen\nneuvoon tulee eli säännöllisyyteen, niin sen hän jo ennenkin oli\ntiennyt. Hän oli aina ollut säännöllinen aviomies.\n\nMutta ei kylvyistä ollut apua eikä myöskään siitä erikoisesta\nruokajärjestyksestä, jota sama lääkäri sittemmin neuvoi.\n\nEi auttanut yhä kasvava ikä, ei heikontuvat voimat eikä vanhentuva\nmieli.\n\nAina ja aina oli sama elämäniloa myrkyttävä ristiriita sydämmen\nsyvyydessä: kyllästymys omaan vaimoon ja vieraiden naisten kuvat.\nKaikki entiset ajatukset elämästä särkyivät tähän kaksinaisuuteen.\nToivoton paino laskeutui kaikille näköaloille ja raukean lasiseksi meni\nsilmäin katse.\n\nNaishaamut eivät sittenkään jättäneet häntä. Ne eivät enää vaatineet\nhäneltä hurjan rohkeata, suinpäin pahaan syöksymistä. Ne huvittelivat\nhäntä hänen ajatuksissansa ja ehdottelivat hänelle salateitä.\n\n\"Täällä sinä kidut ja kuihdut\", kuiskaili se utunainen kerran hänen\nkorvaansa. -- \"Katso sinä jo olet kohta ukko, etkä vielä ole pidellyt\nminua kädestäni etkä hivellyt minun ihoani. Houkka! Sinä _tahdot_\nirtautua ja upota minuun, mutta sinä olet aina pelännyt 'mitä ihmiset\nsanovat'. Semmoisista vaikuttimista ne muutkin pikkusielut jäävät\nelämää vaille ja kuolevat sitä maistamatta.\"\n\nKirkkoherra tiesi hyvin, että tämä oli valhetta, kiusaajan puhetta,\nmutta hän kuunteli sentään kuten vanhaa tuttua nuottia.\n\nSe jatkoi:\n\n\"Mutta vaikka niinkin on, saisit sinä vieläkin tulla minua katsomaan.\nVoisithan sinä pettää ihmiset ja ottaa osasi salassa heiltä, niin ettei\nkukaan tiedä sinun nähneen minua ja kosketelleen minua. Ihan lähellä,\nrajan takana, kiehuu suuri valtakunnan kaupunki, jossa sinä voit olla\nnäkymätöin niinkuin pisara meressä, -- ja niin sinä vieläkin löydät\nminut!\"\n\nEi tarvinnut tämän ajatuksen kuin välähtää kirkkoherran mielessä, niin\nkoko hänen ruumiinsa vavahti rikollisesta mutta suloisesti\ntainnuttavasta sykähdyksestä. Ja vaikka hänen huomaamattansa vesi\npusertui silmiin, jännittyi hänen tarmonsa kuin pilviin nousevan kotkan\nja hän syvimmässään tunsi, että asia oli siinä silmänräpäyksessä\n_päätetty_.\n\nEnnen ratkaisevaa askelta hän rukoili kuin uutimen takaa, vanhasta\ntottumuksesta löytäen sopivia sanoja:\n\n\"Suuri, armollinen Luoja, sinä tiedät kuinka olen taistellut kiusaajaa\nvastaan! Tämä on yli minun voimieni! Olenko minä sairas, vai olenko\nminä sinun hylkäämäsi. Jos sinun poikasi on kuollut meidän synteimme\nedestä, niin vapahtakoon hän minutkin siitä mitä olen päättänyt tehdä.\nVapahtakoon hänen verensä minut edeltäpäin siitä mitä tulee\ntapahtumaan, amen!\"\n\nEpätietoisena ja surullisena nousi rovasti rukouksistansa. Ei hän ollut\nvarma siitä, oliko hän kenties sulkenut tällä rukouksella rikoksen\nmahdollisuuden itseltänsä ja aikoiko Jumala nyt todella tehokkaasti\nauttaa häntä: mutta ei hän osannut iloita, jos niin oli. Jonkun aikaa\ntämän jälkeen hän kulki tunteettomana, kunnes tuli lauantai, jolloin\nhän kirjoitti saarnaansa ja koetti kohota hengessä. Sunnuntai meni\nsitten tavallisissa kirkkotoimituksissa, mutta maanantaina hän,\najattelematta edeltäpäin, rupesi päivällisillä yhtäkkiä tekemään asiaa\njoillekin matkoille ja sitoi tahallaan itsensä äkkiarvaamatta näillä\nomilla puheillaan.\n\nItsessänsä hän siitä iloitsi, mutta samalla tulvi hänen sydämmestänsä\nsykähdykset kuin repivästä haavasta.\n\nSe seikka, että hän sitten todella astui junavaunuun, tapahtui\nkuitenkin melkein vahingossa. Hän oli seisonut asemalla, aikeissa\nlähteä hevoskyydillä pitäjän toiseen päähän papillisille asioille.\nMutta hevosta odottaessa kuului hyvin kaukaa junan vihellys, ja suoran\nlinjan päästä rupesi näkymään pieni musta piste ja syrjään poikkeava\nsavuviiva. Jokin vavahutti rovastia. Kaikki veri syöksähti sydämmeen ja\njätti polvet vapisemaan. Ja sama huumaava rikollisuuden sykähdys taas\ntuli ja meni, tuli ja meni, tuli ja meni. Samassa kulki asemapäällikkö\npuutarhasta asemahuoneen ovea kohden, arvattavasti pukeutumaan\nvirka-asuunsa. Ja mennessään hän tervehti rovastia. Silloin rovasti\npysäytti hänet ja sanoi hymyillen ja muka epätietoisena:\n\n-- Omituinen sattuma! Sain juuri kirjeen, että minun pitäisi olla\nhuomenna Pietarissa ja siinä tapauksessa minun pitäisi lähteä juuri\ntuolla junalla, mutta --\n\n-- Mutta? -- kysyi asemapäällikkö.\n\n-- Vaimolleni en ole ehtinyt mitään ilmoittaa ja kirjeen kirjoittaminen\nhänelle lienee jo myöhäistä. Aijoin siis kysyä, ettekö tahtoisi olla\nniin ystävällinen ja suullisesti antaa hänelle --\n\n-- Mielelläni --\n\n-- ja suullisesti antaa hänelle --\n\n-- mielelläni -- mielelläni --\n\n-- Kiitos, kiitos! -- antaa hänelle tieto että --\n\n-- Minä voin vielä tänäpäivänä pistäytyä pappilassa --\n\n-- Jaha, jaha, -- että minä en mitenkään ehtinyt -- ja lähetän tuhannet\nterveiset --\n\n-- Mielelläni, mielelläni, kyllä minä vielä tänäpäivänä. -- Mutta ilman\npilettiä en sentään laske teitä, leikki asemapäällikkö ja he menivät\nnauraen ja yhtaikaa puhuen sisälle.\n\nJa juna porhalti esille ja rovasti astui vaunuun. Ja kun hän heittäytyi\nsohvaan ja kun maat ja metsät alkoivat vilistää ikkunan ohi, vavahutti\nhäntä taas sama tainnuttava sykähdys ja silmät vierähtivät pyörryksiin.\nMutta peläten ajatuksiinsa vaipumista hän sytytti sikarin ja antautui\npuheliaana ja huvittavana matkamiehenä tuttavuuksia tekemään.\n\nTämä oli rovastin ensimäinen matka valtakunnan kaupunkiin.\n\nSiitä pitäen teki rovasti joka vuosi kevätpuoleen matkustuksen\nPietariin, viipyen siellä milloin pitemmän milloin lyhemmän aikaa. Kun\nihmiset häneltä tiedustelivat missä asioissa hän Pietarissa kävi,\nrupesi hän aina pitkällisiin ja väsyttäviin selityksiin matkansa\nerilaisista tarkoituksista. Muuten hän oli niinkuin ennenkin,\nhuvittava seuramies ja alkoi pitää pappilassa entistä ylellisempää\nelämää alituisten vieraiden ympäröimänä. Hänen saarnansa myöskin\nparanivat vielä entistäkin paremmiksi. Niissä tuntui syvä,\nvaikuttava elämänkokemus, ja joskus ne ikäänkuin valittavan\nlapsen liikuttavuudella kääntyivät pelastajan puoleen armoa ja\nanteeksiantamusta etsien. Kyyneleet silloin vierivät hänen ja kaikkien\nsanankuulijain silmistä. -- Paremmin, liikuttavammin ei olisi yksikään\npappi voinut sydämmen sisimpiä kieliä värähytellä.\n\nJa kaikki epäillyttävät huhut, jotka itsepintaisesti ja yhä kasvaen\nliikkuivat rovastista, työnnettiin tämmöisten saarnojen jälkeen aina\nsittenkin taka-alalle.\n\nKunnes tuli tuo viimeinen tieto kunnan nimessä tehdystä\nrahannosto-yrityksestä. Silloin yhtäkkiä uskottiin todeksi kaikki mitä\nhänestä vuosikausien kuluessa oli puhuttu, ja se ei suinkaan ollut\nvähäistä. \"Hän onkin susi lammasten vaatteissa\", sanottiin. Ja siis\nkaikki hänen kauniit sanansa lunastuksen autuudesta olivat ihmisten\nmielestä pelkkää teeskentelyä. Hävetköön nyt siellä teoistansa!\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Lapseni, -- sanoi rovasti, kerrottuaan Helenalle pääpiirteet\nelämästänsä, -- minä olen täydellisesti ansainnut tämän häpeän; enkä\nminä _sitä_ onnettomuutta sure enkä ole _sen_ tähden silmiäni kuiviin\nitkenyt. Mutta se minua kauhistuttaa kuinka voi ihminen, joka on\nlunastettu, sittenkin syntiä tehdä. Ah, koko elämäni ajan on tämä\nkysymys repinyt minun sieluani. Onko se valhe, että minä olen\nlunastettu ja ettei minun syntiäni lueta minulle? Mutta mistä on tämä\nrauha minun sydämmessäni? Keskellä maallista häpeää, keskellä myös omaa\nkatumuksen tuskaa riemuitsee minun sieluni niinkuin enkelien hiljainen\nylistysvirsi. Katso, täällä häpeähuoneessa kirjoitan minä sen armon\nrajattomuudesta, jota sieluni tuntee. Täällä, missä muut kituvat,\ntäällä minä iloitsen, enkä ole vielä missään muualla niin iloinnut.\nSillä ei missään eikä koskaan ennen ole armo ja anteeksiantamus\nsemmoisella autuudella sieluani täyttänyt.\n\n-- Voi, rakas, rakas setä, -- sanoi Helena, -- tuon minä voin niin-niin\nhyvin ymmärtää, sillä myös minä uskon, ettei mitään tuomiota ole, vaan\nainoastaan rakkaus. En koskaan eläissäni ole toisin voinut ajatella. Ja\njos vaan tietäisin _kuinka_, niin kaikki ovet aukasisin ja hävittäisin\ntämän vankilan.\n\nRovasti huokasi ja hänen katseensa meni hetkeksi pilveen.\n\n-- Lapseni, tuskin tahtoisinkaan täältä pois. En tiedä jaksaisinko enää\ntuntea, että taas rikon tätä armonliittoa. Voi minua, voi minua!\n\n-- Minä olen tavannut teidän vaimoanne, -- sanoi Helena, kääntääkseen\nrovastin huomion muuanne. -- Ja hän pyysi toimittamaan teille\ntervehdyksensä.\n\nRovastin tuli kyyneleet silmiin. Mutta hänkin tahtoi, seuraten Helenan\nesimerkkiä, kääntää keskustelun keveämmäksi.\n\n-- Et sinä lapseni ole vielä naimisissa? -- kysyi hän hellästi.\n\n-- En, sanoi Helena.\n\n-- Olet yhä kihloissa?\n\n-- En ole sitäkään, -- sanoi Helena.\n\n-- Mutta, odotas, kuinka se taas olikaan -- minä muistelen -- --\n\n-- Minä sanon setälle ihan-ihan niinkuin se asia oli ja yhä on: minun\nsilloinen sulhaseni --\n\n--- Kyllä, kyllä. -- Georg, -- kyllä minä muistan.\n\n-- Niin juuri, Georg, -- niin hän tahtoi ensin tulla kapteeniksi ja\nmuuta semmoista, mutta minä taas olin silloin ja olen nytkin itseni\nsuhteen sitä mieltä, että niinkauan kuin _voi_ olla menemättä\nnaimisiin, niinkauan _pitää_ olla. Niin että meidän ajatukset sopivat\nsiinä asiassa yhteen, ja kaikki jätettiin sillensä.\n\n-- Vai sitä mieltä sinä olet.\n\n-- Sitä mieltä.\n\n-- Olin minäkin kerran eläissäni sitä mieltä.\n\n-- Eikö setä enää ole?\n\n-- Tiedäthän että olen naimisissa. Vai miten sinä tarkoitat?\n\n-- En minä oikeastaan _niin_ tarkoittanut.\n\n-- Vaan miten?\n\n-- Niin vaan että _sittenkin, aina_, -- niinkauan kuin voi, niinkauan\npitää --.\n\n-- Vaikkako on oma vaimo?\n\nMutta Helena ei enää tullut vastanneeksi, sillä jo hyvän aikaa oli\nkuulunut liikettä oven takaa, ja nyt se avautui ensin raolle ja sitten\npuoleksi. Siellä oli vartija ja tirehtöri. Hän oli jo sillä välin\nehtinyt syödä päivällisen, ja kuu sai kuulla neidin yhä vielä olevan\nrovastin luona, tuli hakemaan Helenaa, sillä keskustelu oli hänen\nmielestään kestänyt jo kyllin kauan.\n\nYksin jäätyään rovasti meni nurkkaan, pani kätensä ristiin ja nosti\nsilmänsä ylös.\n\n\"Minä rukoilin Sinua epätiedossani, että ilmoittaisit minulle onko\narmosi kohdannut minua vai petynkö minä. Ja sinä lähetit minun luokseni\nenkelin, joka on neuvonut ja opettanut minua, ja nyt minä en enää\nmitään epäile!\"\n\n\n\n\nPois viralta.\n\n\nEräänä päivänä luki Helena lehdissä, että johtajan paikka toisessa,\npaljon suuremmassa vankilassa oli aivan odottamatta joutunut avoimeksi.\nJa jonkun ajan kuluttua hän sai vielä kuulla, että juuri hänen\ntirehtöriänsä oli ajateltu lähimmäksi seuraajaksi.\n\n\"Nyt saamme nähdä\", ajatteli Helena, \"oliko hän todella tyytymätön\nvirkaansa vai ainoastaanko palkan riittämättömyyteen.\" --\n\nEikä hän voinut kieltää tulleensa hyvin levottomaksi näiden uutisien\ntähden. Sillä koko hänen vankilassaolonsa riippui yksistään tirehtörin\nsuosiosta. Silminnähtävästi teki pastori parastaan sysätäkseen Helenan\npois, ja tirehtörillä oli jo ollut hänen tähtensä kuumia otteluja\npastorin kanssa.\n\nHelena koetti sentähden kulkea naisosastollansa entistäkin\nhuomaamattomana. Hän tuli ja meni mieluimmin niin, ettei kukaan häntä\nnähnyt. Ei hän ollut, kumma kyllä, enää tirehtöriäkään tavannut muuta\nkuin yhden ainoan kerran. Silloinkin oli jokin vankilatarkastus ja\ntirehtöri oli juhla-asussa ja arvokkaimmillaan. Helena päätti, että se\npieni jäykkyys, joka tällöin tuntui tirehtörin tervehdyksessä, oli\nainoastaan seuraus tästä erikoisesta tilaisuudesta.\n\nMutta eräänä päivänä oli Helena juuri käynyt uudestaan Sofia Huotarin\nluona, joka oli itse antanut sanan ja tahtonut häntä puhutella; sillä\nSofia oli jo kauan sitten kokonaan Helenalle antautunut. Samaan aikaan\noli pastorikin kulkenut naisosastolla. Ja kun Helena oli jo tulossa\npois ja kulki keski-käytävässä mennäkseen ulos, tuli pastori häntä\nvastaan.\n\n-- Sepä oli hyvä että tapasin neidin. Saisinko luvan pyytää hetkeksi\ntänne.\n\nHän saattoi Helenan miesosaston puolelle, käytävän keskipaikoilla\nolevalle ovelle, jonka aukasi avaimellansa ja pyysi astumaan sisälle.\n\nSe oli erikoinen vastaanottohuone, jossa pastori puheli vankien kanssa\nsielun asioista, -- pienenlainen valkoseinäinen huone, joka oli\nväliaidalla jaettu kahteen osaan, ovenpuoliseen ja ikkunanpuoliseen.\nValo tuli ylhäältä ikkunasta niinkuin kopeissakin. Ikkunan alla oli\nliinaöljyllä kiilloitettu pöytä ja pari tuolia. Ikkunanpuolinen osa oli\nsitäpaitsi hiukan korkeammalla kuin ovenpuolinen, jossa oli vaan\nyksinkertainen penkki istuimena.\n\nKun he astuivat sisälle tähän huoneeseen, istui penkillä vanha ukko\nvangin vaatteissa ja heti kavahti pystyyn sekä rupesi jonkinlaista\nsotilaskunniaa pastorille tekemään, vaikka oli lakitta päin.\n\n-- Vai niin, sinä olet täällä, -- sanoi pastori. -- Meneppäs nyt, ei\nminulla olekaan aikaa. -- Tai odotas!\n\nPastori kääntyi Helenan puoleen:\n\n-- Jos suvaitsette, minä ainoastaan vähän aikaa ensin puhelen tämän\nvangin kanssa. Olkaa niin hyvä, neiti, istukaa.\n\nNäin sanoen pastori avasi väliaita-oven ja nousi ikkunanpuoleiseen\nosaan, sekä tarjosi Helenalle toisen tuolin niistä kahdesta. Itse hän\nistui toiselle ja rupesi kiirehtien puhumaan vangin kanssa, joka seisoi\nväliaidan takana matalammassa puoliskossa, ylhäältä tulevaa valoa\nvasten.\n\n-- Nimesi?\n\n-- --\n\n-- Rikoksesi?\n\n-- --\n\n-- Tuomiosi?\n\n-- --\n\n-- Kauanko ollut vankilassa?\n\n-- --\n\n-- Jaha, jaha. Ja nyt sinä tahdot päästä osalliseksi Herramme Jeesuksen\nKristuksen ruumiista ja verestä. Jaha, jaha. -- No --? Tunnetko siis\ntekosi _rikokseksi_?\n\n-- --\n\nJaha. Tekosi on rikos kahdella tapaa: se on rikos ihmisiä vastaan ja se\non myöskin rikos Jumalaa vastaan. Rikos ihmisiä vastaan tulee\nsovitetuksi tämän rangaistuksen kautta, sittenkuin sinä olet sen\nloppuun kärsinyt. Mutta rikos Jumalaa vastaan? Tuleeko tekosi\nsovitetuksi tämän rangaistuksen kautta Jumalankin edessä?\n\n-- --\n\nOikein vastasit. Ei. Yksi on sovitus Jumalan edessä, yksi ainoa. Se on\nusko lunastukseen meidän Herramme ja Vapahtajamme ristinkuoleman\nkautta. Ja jos tässä uskossa käyt Herran Pyhälle Ehtoolliselle, niin\nsovitat rikoksesi Jumalan edessä. Tutki siis ja koettele itseäsi vielä,\nonko sinussa elävä usko, sillä joka kelvottomasti syö ja juo, hän syö\nja juo itsellensä iankaikkisen kadotuksen. Ja kun sen olet tehnyt, niin\nsano sitten lauantaina vartijalle, että hän kirjoittaa sinut\nehtoolliselle muiden joukkoon. Nyt saat mennä.\n\n-- --\n\n-- Jaa, niin, -- sanoi pastori vangin lähdettyä Helenalle: -- se\non nyt vähän ikävä asia, mikä minulla on, ellei se ole väärinkäsitystä.\nSe tahtoo sanoa, näyttää siltä kuin me toimisimme ikäänkuin eri\nsuuntiin, -- neiti ja minä, -- mikä, kuten itse ymmärrätte, ei\njuuri kävisi päinsä täällä vankilassa. Erittäinkin on tietooni tullut,\nettä te olette vangeille lausunut poikkeavia mielipiteitä mitä\nsynninpäästö-oppiin tulee, -- oppiin, joka helposti ymmärrettävistä\nsyistä on paikassa semmoisessa kuin tämä mitä tärkein. Ollakseni\nkuitenkaan perustumatta yksistään syrjästäpäin tulleihin puheisin,\ntahtoisin nyt kysyä teiltä itseltänne, miten asianlaita oikeastaan\nlienee.\n\n-- Se on kaikki totta mitä on minusta puhuttu: minä en usko mihinkään\nsellaiseen kuin te äsken sanoitte tuolle vanhalle miehelle. Ensin tosin\npäätin etten puhu vangeille mitään niistä asioista, mutta kohta ensi\ntilaisuudessa tulin rikkoneeksi tämän päätöksen. Sillä niinkuin\nsanoitte on tuo kysymys rikoksen sovittamisesta kaikkein tärkein, ja\nilman sitä ei täällä ole mitään puhumista.\n\n-- Mutta, arvoisa neiti, -- sanoi pastori hiukan uteliaana: -- jos te\nette usko \"mihinkään sellaiseen\", niin kuinka ollenkaan voitte puhua\nrikoksen sovittamisesta. Hauska olisi tietää, mitä neiti ymmärtää\nsynnin anteeksiantamisella?\n\n-- Sitä vaan, että me ihmiset annamme kaikki anteeksi emmekä pidä\ntoisia vankeudessa.\n\n-- Suokaa anteeksi, neiti, minä tarkoitin _vangin_ kannalta, -- miten\non selvitettävä hänen välinsä Jumalan edessä?\n\n-- Eiköhän se ole Jumalan asia, Ei tarvita mitään erikseen, ei ole\nmitään helvettiä eikä tuomiota.\n\n-- Vai niin. Jaha, jaha. Ja jos olisikin niinkuin neiti sanoo, niin\nmiten kävisi ihmiskunnan, ellei vankiloita olisi!\n\n-- Tiedättekö, pastori, minä aina ennen luulin, etten usko mihinkään ja\nte muut uskotte. Nyt näen, että te muut ette usko mihinkään, mutta minä\nuskon.\n\nPastori katsoi kelloaan, josta Helena huomasi, ettei hän halua enää\nkeskustella.\n\n-- Sanoin äsken väärin, -- lisäsi Helena vielä, -- kyllä olen tavannut\nyhden papin, joka uskoo että kaikki on rakkaus, ja hänen kokemuksiaan\npitäisi todella kaikkien saada kuulla, mutta hän on teillä täällä\nlukkojen takana.\n\n-- Jaa, -- sanoi pastori lopullisesti keskeyttäen, -- niin hauska kuin\nolisikin jatkaa tätä originellia keskustelua, en minä nyt jouda. Olen\nsanonut mitä velvollisuuteni käski. Muusta voitte puhua tirehtörin\nkanssa, jolla tässä laitoksessa on ylin sananvalta.\n\nNäin sanoen pastori jätti hyvästi, avasi oven Helenalle, sulki sen\nomalla avaimellaan ja läksi edellä pitkin käytävää kansliaan päin.\n\n\"Tämä merkitsi, että pian on kaikki lopussa\", -- ajatteli Helena\njäätyään nolona yksin kulkemaan käytävään. -- \"Ja Sofia raukkakin!\"\n\nEi Helena tiennyt oliko hän oikein vai väärin siinä menetellyt, kun oli\nnäin peittelemättä pastorin kanssa puhunut. Olisi ehkä voinut olla\nvarovampi, -- olisi ehkä vankienkin kanssa pitänyt varovammin puhua --!\n\nJa tämä asia alkoi häntä suuresti vaivata ja sekottaa, ja vei häneltä\nkaiken rauhan.\n\nHän kulki monta päivää alituisesti ajatuksissansa ja yhä soimasi\nitseään, että oli pilannut ja vahingoittanut hyvän asian.\n\n\"Semmoinen minä olen, ei minulle mikään onnistu, en minä missään pysy.\nEn minä kelpaa muutakuin ranskaa opettamaan!\" -- --\n\nHän oli todella uskollinen, tuo Georg, ainoa, joka piti Helenan työtä\ntarpeellisena itsellensä.\n\nKaikkina näinä aikoina olivatkin ranskantunnit ainoat hetket, joina\nHelena lepäsi vankilan raskaista vaikutuksista.\n\nHeillä oli Georgin kanssa tosin jo alustakin pitäen ollut semmoinen\nsuhde, että he tarkasti välttivät koskettamasta mihinkään totisiin\nkysymyksiin, jotka aikoinaan olivat erottaneet heidät toisistaan. Mutta\nnäinä aikoina juuri tämä omituinen keveä suhde, jota Georg näytti\nikäänkuin tahallaankin ylläpitävän, tuotti Helenalle lepoa.\n\nHeti kuu Georg tuli, alkoi Helenalle ihan toinen elämä kuin hänen\ntavallisensa. Heti hän irtausi tuosta raskaasta itsensä-moittimisesta,\najatuksesta, että hän ei kelpaa mihinkään. Aurinko rupesi paistamaan,\nkaikki tuntui keveältä ja iloselta. Ja Helena saattoi nauraa, laskea\nleikkiä, puhua mitä halutti, -- jota hän ei olisi ilman Georgia\nsuinkaan tullut tehneeksi.\n\nSentähden, vaikka hän, ennen jo mainitusta syystä, tai tuon\nepäillyttävän kiintymisensä vuoksi Georgiin, olikin yhä tuntenut, että\noikeastaan olisi pitänyt keskeyttää nämä tunnit, ei hänellä tuon\nsuloisen levon vuoksi ollut riittänyt siihen voimaa eikä tarmoa.\n\nMutta nyt, kun nousi kysymys, että hän kenties tulee sysätyksi pois\nvankilasta, näytti hänestä, että hän jääpi ainoastaan noiden tuntiensa\nvaraan, ja se ajatus suuresti vaivasi häntä ja hän tahtoi välttämättä\njättää nämä tunnit, vaikkapa vaan siksi ajaksi kuin hän sovittelulla ja\ntirehtörin avulla jälleen saa asemansa vankilassa turvatuksi.\n\nEnsin hän rupesi kirjoittamaan kirjettä Georgille, ettei hän ollenkaan\nenää muka ollut tilaisuudessa antamaan ranskan tunteja. Mutta\nperustelmat, jotka kaikki olivat keksittyjä, tuntuivat sangen vähän\nuskottavilta ja olisivat päinvastoin herättäneet Georgin epäluuloa. Ja\nniin hän kirjoitti vaan lyhyen kirjelapun, että sattuneesta syystä hän\nei voi kahteen viikkoon mitään tunteja antaa.\n\nTällä ajalla hän myöskin pysytteli poissa vankilasta siinä toivossa,\nettä pastori siellä kenties vähän unohtaa viimeisiä selkkauksia, ja hän\nsitten entistä varovammin ja viisaammin rupee käyntejänsä jatkamaan.\n\nMutta hänen hämmästyksensä oli suuri, kun hän kahden viikon kuluttua\nvankilaan tultuansa tapasi kansliassa tirehtörin, johon oli kaiken ja\nainoan toivonsa pannut. Tirehtörin ensin ikäänkuin sävähti veri\nkasvoihin, kun Helena astui sisälle, mutta kohta hän nousi ylös ja tuli\nHelenaa vastaan rauhallisena ja omituisella tirehtörimäisellä\narvokkuudella, jota oli käyttänyt ennen ainoastaan vartijoita ja\nvankeja puhutellessaan. Muulloin olisi Helena purskahtanut nauruun,\nmutta nyt hän asian vuoksi varoi sitä tekemästä. Päivän selvää oli,\nettä tirehtöri oli siis hakenut sen suuremman vankilan johtajan\npaikkaa.\n\nTirehtöri ikäänkuin ei oikein tahtonut katsoa häntä silmiin ja\nsenvuoksi oli pyyhkivinään jotakin roskia uuden uutukaiselta\nvirkatakiltaan.\n\n-- Ja ketä neiti haluaisi tavata, jos saan luvan kysyä? -- sanoi hän\nkoettaen muka nähdä ensimäisen napin seutuja ihan oman leukansa alla,\nja siksi venytti huulensa kovasti eteenpäin.\n\n-- Jos muistatte, -- sanoi Helena, -- oli kerran kysymys eräästä Henrik\nLehtosesta, joka on kotiseudultani.\n\n-- Jaha. Se käy laatuun.\n\nTirehtöri avasi luettelokirjansa.\n\n-- Aivan oikein. Henrik Lehtonen, -- tappelusta. Kyllä minä muistan.\n\nHän soitti vartijaa, joka ilmestyi heti, rämisevä avainkimppu vyöllä.\n\n-- Numero 32 tänne! -- komensi hän. Ja vartija meni.\n\nHelena kauhistui itseksensä. Tirehtöri ei nähtävästi enää\notaksunutkaan, että Helena entiseen tapaan kahden kesken vankeja\npuhuttelisi, vaan kutsutti vangin alas ja aikoi itse olla läsnä.\n\n-- Mutta -- hyvä tirehtöri -- rupesi Helena sanomaan.\n\n-- Miksei täällä yhtä hyvin? -- sanoi tirehtöri leikkien viatonta.\nMutta osasi nyt vielä vähemmin katsoa silmiin.\n\nKun Helena ei vastannut ja odotti vaan hänen päätöstään, rupesi\ntirehtöri ensin muka kohauttelemaan olkapäitänsä, mutta sitten sanoi:\n\n-- Se on johtokunnan päätös.\n\n-- Hyvä, -- sanoi Helena, -- minä jätän teidän vankilanne; kuitenkin\ntämän ainoan kerran vielä pyydän saada puhutella tätä vankia ilman\nvartijan läsnäoloa, kahdenkesken.\n\n-- Olkaa huoletta, ainoastaan _minä_ tulen olemaan läsnä, -- sanoi\ntirehtöri.\n\nHelena mietti vähän aikaa ja sanoi sitten pyytävästi:\n\n-- Uskokaa minua, hyvä tirehtöri, minun on erikoisesti tärkeä puhutella\njuuri _tätä_ vankia. Tahdon nyt kertoa teille, että oikeastaan olen\nvaan hänen tähtensä täällä ruvennutkin käymään, vaikka olen aina\nlykännyt tapaamisen tuonnemmas. Ja tiedättehän itse, etten ole yhtäkään\nvankia täällä pahentanut. Ettekö siis suostuisi? Tämän ainoan kerran?\n\n-- Minä olen kokonaan riippuvainen johtokunnasta.\n\n-- Herra tirehtöri, -- sanoi nyt Helena päättävästi, -- minun täytyy\nsiis tunnustaa teille, että tämän vangin ja minun välilläni on olemassa\nläheinen, maailmalle tuntematon sukulaisuussuhde --\n\nMutta ei nyt enää mikään auttanut. Tirehtöri oli jo sisäisen\ntaistelunsa taistellut.\n\n-- Oo! -- pani hän arvokkaasti kummastuen, ja lisäsi vaan: -- kyllä hän\nkohta tulee, aivan kohta.\n\nJa kohta sen jälkeen aukenikin ovi ja Souvari-Heikki astui\nsisälle vartijan seuraamana. Hän asettui epävarmana ja hätäisenä\nsotamies-asentoon ja vilkui tirehtöriin, odottaen pahinta.\n\nTirehtöri asettui samassa istumaan pöytänsä taakse, venytti jalkansa\nkauas pöydän alle ja nojasi selkänsä selustimeen. Hän oli voittanut\nlopullisesti.\n\n-- Tämä neiti tässä tahtoo puhua sinun kanssasi.\n\nSouvari-Heikki vilkasi Helenaan, mutta ymmärtämättä mitään taas alkoi\nmulkoilla levotonna tirehtöriin.\n\nHelena astui pari askelta vankia kohden.\n\n-- Minä olen patruuna-vainajan tytär, Helena --\n\n-- Jassoo -- sanoi Souvari-Heikki vaan, voimatta lakata tirehtöriin\nvilkumasta.\n\n-- Sinä olet minun veljeni. Heikki, -- sanoi Helena niin hiljaa kuin\nmahdollista.\n\nSilloin Souvari-Heikki katsahtaen tirehtöriin veti ikäänkuin häpeissään\nsuunsa nauruun ja tuli yhtäkkiä ihan totiseksi, sitten taas nauroi ja\ntaas tuli totiseksi.\n\n-- Tahtoisit ehkä jotain työtä ajan kuluksi -- ehkä tirehtöri voisi\nsinulle antaa --\n\nSouvari-Heikki tuli levottomaksi.\n\nTirehtöri naurahti ja sekaantui nyt puheeseen:\n\n-- Sitä ei Lehtonen varmaankaan tahtoisi. Mutta jos panisimme sinut\nkäytävän lakasijaksi, mitä siihen sanot?\n\n-- Saan nöyrimmästi kiittää herra tirehtöriä, -- sanoi Heikki kokonaan\nluopuen Helenasta ja tehden syviä kiitollisuuden kumarruksia\ntirehtörille.\n\n-- Kun pääset täältä, kysy Annankadulta numero x. -- Minä ehkä voin\nauttaa sinua työpaikan hakemisessa.\n\nMitään enempää ei Helena tirehtörin läsnäollessa osannut hänelle sanoa.\nNäin nolosti päättyi hänen viimeinen keskustelunsa vankilassa, se\nkeskustelu, joka olisi pitänyt olla ensimäinen ja jota varten hän oli\nvankilaan tullutkin. -- Kun Heikki oli viety takasin, pyysi Helena vaan\ntirehtöriltä tiedon Heikin vapaaksipääsön päivästä ja pani sen muistiin\nvoidakseen tavata häntä silloin vankilan edustalla.\n\nNyt ei Helenalla ollut jäljellä muuta kuin sanoa hyvästi ja jättää\nikipäiviksi tämä vankila.\n\nHarvoin hän eläessään oli niin pahoilla mielin ollut kuin nyt,\nkulkiessaan tuttua tietä vankilasta kaupunkiin. Eikä se ollut yksistään\nSouvari-Heikin tähden, vaan yhtä paljon ja ehkä enemmänkin vielä\ntirehtörin tähden. Selvä oli, että se mies oli tästä lähin paatumistaan\npaatuva, kun oli kerran tämän kynnyksen yli astunut.\n\nKaiken kiusan päälle, kun hän tuli sille kauniille paikalle, mistä koko\nkaupunki näkyy, huomasi hän kauppatorilla äärettömän väkijoukon ja\narvasi että se oli sotaväen kevät-paraadi.\n\n\"Nuo ne vaan eivät haikaile!\" ajatteli Helena harmissaan ja\nläksi menemään väentulvaa kohden, jonka keskeltä näkyi kaukaa\nsotamiesriveillä rajoitettu suuri tyhjä torineliö. Siellä rienteli\njoukko ratsastajia, välkkyi kirjavia uniformuja ja häikäsevinä pisteinä\nkiilui soittajain torvet.\n\nKun hän tuli perille tehtiin paraikaa jo paraadin loppua. Seurueensa\nedessä istui kuumentunut kenraali vaahtoisen, pyörivän hevosen selässä,\nja kasvot punasina, kaulasuonet paisuksissa huusi komennushuutoja\nremahtelevan musiikin alkaessa soida.\n\nJännittyneessä mielentilassa, kaikkien kasvot torille päin, tungeskeli\nväkijoukko sotamiesrivien takana. Pienet katupojat pujottelivat esille.\nNaiset kurottautuivat hattuinensa, esplanaadin keikarit keppinensä ja\nsikarinensa, rantajätkät, palvelustytöt, puotilaiset rapuiltansa,\nsilmät torrollaan kuin naulattuina torin keskukseen.\n\nJa mihin ikinä Helena katsoi, oli hän yksin. Ja hän epäili omaa\nitseänsä.\n\n\"Tuomitsenko minä maailmaa, tuomitsenko minä ihmisten iloa, heidän\npukujansa ja suoria rivejänsä, tuomitsenko minä heidän iloansa tässä\nauringon paisteessa, koska minun on niin-niin paha olla. Varmaan minä\nolen väärässä, koska noilla on ilo ja minulla on synkkyys.\"\n\nJa sen sijaan kuin muiden mukana ihailla kahdessa rivissä ohitse\nkulkevaa kaartin komppaniaa, tuijotti Helena pitkin eturiviä, eikä\nvoinut siitä löytää mitään innostuttavaa, -- ei muuta kuin rivin\nsamoilla väreillä puettuja miehiä, -- neniä nenien vieressä\nyhtämittaisessa jaksossa suoraan eteenpäin suunnattuina. Vielä\nhän näki nousevat ja laskevat jäykistyneet jalat, jotka musiikin\ntahtiin yhtaikaa kopsahtelivat maahan. Hävetti kauheasti tuo\naikamiesten mieletön yhtaikaisuus astelemisessa ja heidän typerä\nriviksi-muuttumisensa.\n\nHävetti ja samalla repi sydäntä, sillä ne olivat miehiä, jotka hän\ntunnusti viisaammiksi ja kykenevämmiksi ja voimakkaammiksi itseään ja\njoiden johtoa paitsi hänen näytti olevan vaikea jopa melkein\nmahdotonkin elää maailmassa.\n\nKuu rivi tuli ihan kohdalle, oli sen päässä pienenlainen lihavahko\nluutnantti, joka näytti olevan erityisesti toimessaan. Hänen vasen\nkätensä heilui semmoisella jäykistyneellä rytmillä, ruumiinsa pysyi\nniin liikkumattomana, ja paljastettu miekkansa, hetken tullessa niin\ntaidokkaasti letkahti olalta jalkoihin, että Helena yhtäkkiä purskahti\nnauramaan.\n\nPeljästyen omaa nauruaan hän katsahti kohta ympärillensä, mutta ne\nyleisöstä, jotka olivat huomanneet hänen naurunsa, tuijottivat häneen\nkummastuneina, melkein niinkuin mielipuoleen, ja hän itsekin säikähti,\nkun ei ollut ketään muuta, joka olisi nauranut; ja tuli samassa\nhetkessä totiseksi.\n\nIhmisiä oli torilla niin paljon, että vaikka sotaväki jo oli marssinut\nmusiikkineen pois, oli kuitenkin vaikea päästä eteenpäin. Ja Helenaa\niletti tämä väkijoukko nyt niin, että hän, tahtomatta tunkeutua sen\nläpi, meni tyhjälle poikkikadulle odottamaan.\n\n\"Virkaheitto!\" -- ajatteli hän itsestänsä, siellä yksin kävellessään.\n-- \"Ja minä kun päinvastoin luulin saavani _hänet_ viralta! Ei; ei ole\nkoko maailmassa yhtään ainoata ihmistä, jota olisin saanut\nymmärtämään.\"\n\n\n\n\nViimeinen ranskantunti.\n\n\nKun hän sitten, väen jo hajottua, taas pääsi menemään kotiinpäin,\ntapasi hän kasarmin ohitse kulkiessa Georgin, paraadiuniformussa\ntulemassa kasarminportista.\n\n-- Meillähän on vihdoin taas tunti tänään -- totta sinä muistat? --\nsanoi Georg tervehdykseksi ja rupesi ilosena saattamaan Helenaa ylös\nhänen kadulleen.\n\nHelena muisti kyllä. Nuo kaksi väliviikkoa oli nyt kuluneet. Mutta ei\nhän nyt ollut yhtään sillä tuulella, vaan kulki murjottaen hänen\nvieressään, sanomatta mitään.\n\n-- Mistä sinä oikeastaan tulet, Helena? -- kysyi Georg ja tahtoi ottaa\nhäntä kädestä, kuten tavallisesti.\n\n-- Tulenpahan vaan, -- sanoi Helena eikä antanutkaan tällä kertaa\nkättänsä Georgille.\n\nSe tapahtui ensimäistä kertaa. Sillä muuten oli heidän välillään\nmuodostunut semmoinen tapa, että kun Georg ei tiennyt mitä Helena\najattelee, tai epäili että Helenalla on joku suru, hän otti Helenan\nkädestä ja rupesi silmiin katsoen utelemaan mikä hänen oli. Sattui myös\nyhtä usein että he tervehdittyä tai hyvästijättäissä jäivät pitelemään\ntoistensa kädestä, kun Georgilla oli aina niin paljon sanottavaa\ntavattaissa ja ennen eroomista. Mitäpä siinä oli erinomaista.\nPiteleväthän luutnantit keskenänsäkin joskus siten toisiaan kädestä\ntavatessa tai erotessa. Ja kyllä Helena hyvin ymmärsi Georgin sitä\ntekevän ainoastaan siinä mielessä, että he nyt olivat tulleet ystäviksi\nja tovereiksi keskenään. Helena kuitenkin aina ensimäisenä veti kätensä\npois, sillä kun Georg oli jonkun aikaa pitänyt, sykähti Helenan sydän\naivan kuin todella ei olisi mitään väliaikaa kulunut siitä asti kuin he\nHelenan kotikartanossa sulhasena ja morsiamena rakettien räiskyessä\ntekivät viivytellen tuloa pimeän huoneen läpi balkongille, minne heitä\nhuudettiin.\n\nHelena olisi myöskin sentähden mielellään tehnyt lopun koko tavasta,\nmutta entä jos Georgissa olisi silloin herännyt epäluuloja ja se olisi\nruvennut arvaamaan, ettei Helena voinutkaan ottaa sitä _vaan_\ntoverilliselta kannalta!\n\nGeorgilla ei tietysti ollut mitään tämän laatuista estettä, ja\nsentähden oli tuo toverillinen tapa hänellä juurtumistaan juurtunut,\neikä hän koskaan sitä unohtanut.\n\nPaitsi nyt tällä kertaa, jolloin Helena ei ollenkaan antanut kättänsä\nhänelle, vaan kulki kadunkulmaan asti itsepäisesti valjeten.\n\nSiinä Helena pysähtyi ja aikoi ruveta sanomaan hyvästi, mutta ei voinut\nenää pidättää katkeria harmin tunteitaan.\n\n-- Että sinäkin sentään kehtaat olla upseerina! -- sanoi hän yhtäkkiä,\nhermostuneesti polkaisten jalkaa katuun, ja purskahti itkemään.\n\nHän huomasi kohta kuinka tyhmästi tämä oli tehty, ja harmissaan pian\npaineli nenäliinalla kyyneleet kuiviin.\n\nSilloin hän näki Georgin äimistyneenä, silmät pyöreinä katsovan häneen.\n\nTuo Georgin kysyvä, puolipelästynyt katse oli Helenaa lapsuudesta\nsaakka aina miellyttänyt ja naurattanut. Eikä hän olisi aavistanut,\nettä se yhä vieläkin saattoi olla jäljellä Georgin muuten niin\nmiehistyneessä olennossa. Yhä enemmän hän katui sanojansa. Noin hän nyt\noli kadun kulmassa yhtäkkiä purkanut esille sen kysymyksen, jota he\nmitä tarkimmalla huolella ja arkatuntoisuudella olivat uudistuneen\ntuttavuutensa aikana koettaneet välttää koskettamasta!\n\nHän koetti sekottaa pois asiata.\n\n-- Ah, minä olen niin väsyksissä tänään. Kuules, teillähän oli komea\nparaadi -- oikein komea!\n\nMutta myöskin nämä sanat rupesivat häntä harmittamaan. Hän sanoi siis\nvaan lyhyesti hyvästi, ja meni.\n\nNiin väsyksissä hän oli, ettei tiennyt ruvetako ollenkaan päivällistä\nsyömään, kun tuli kotiin. Mutta emännöitsijä -- suuri unien uskoja ja\nselittäjä -- oli täksi päiväksi valmistanut Helenalle mieliruokaa ja\nkertoi nähneensä viime yönä unen, josta ennusti Helenalle tapahtuvan\nsuuren onnen -- suurimman mitä tässä maailmassa ihmiselle voi tapahtua.\nHelena jo tiesi mitä onnea emännöitsijä pitää suurimpana. Mutta\nemännöitsijän mieliksi hän kuitenkin söi, ja vasta syötyään huomasi,\nettä sekä mieliruoka että uni olivat vaan alkusoittoa aika usein\nuudistuvaan pyyntöön päästä ulos koko vuorokaudeksi \"sukulaisten luo\".\n\n\"Johan minä ajattelinkin!\" -- sanoi Helena itsekseen, puolileikillä\nkohtaloansa nurkuen. -- \"Mitäs onnea minulle voisi tapahtua, ei yhtään\nmitään!\"\n\nHän antoi emännöitsijän lähteä, meni itse omaan huoneeseensa, avasi\nikkunan, heittäysi sen luona olevalle leposohvalle ja nukkui kohta\nsikeästi siihen.\n\nJa nukkui hämäriin asti, melkein siihen hetkeen, jolloin Georgin oli\ntapana tulla.\n\nUlkona oli lämmin, hyvänhajuinen, täyteläs kevätilma, joka Helenan\nnukkuessa oli ravinnut hänet hengellänsä. Läheisen bulevardin ja\npihapuistikkojen vastapuhjenneista lehdistä oli väkevä tuoksu täyttänyt\nhuoneen, tarttunut hänen vaatteihinsa ja hänen ihoonsakin imeytynyt.\nLapset juoksivat kadun yli kalkattaen ja nauraen ja perässään vetäen\njotain leikkikärriä. Siihen ratinaan Helena heräsi.\n\nHän hypähti virkeänä sohvalta, ja heti ensimäiseksi tuli ajatelleeksi\nGeorgia, jolle ilman mitään syytä oli päivällä ollut niin tyly.\n\n\"Mistä Georg sen tiesi, että minä sattumalta en ollut sillä tuulella!\nSe on oikeastaan suuri vääryys tuo 'sillä ja ei sillä tuulella'.\nTavallisissa oloissa olisin -- häpeä sanoa -- ollut onnellinen että hän\nottaa taas minua kädestä. Mutta nyt se raukka aikoi, ja jo ojensi\nkätensä, ja minä --\"\n\nOli niin-niin sääli Georgia. Mutta kun Helena koetti ajatella eri\ntapoja millä hän sen sovittaa, meni hän mielikuvituksessaan väkisinkin\nkokonaan liikanaisiin ja luvattomiin hellyyksiin, ja hänen sydämmensä\nsykki niin että kuului.\n\n\"Ei!\" -- ajatteli Helena, riuhtaisten itsensä irti mielikuvituksesta\nniinkuin tuhansia kertoja ennen. --\"Tahdonko ja voinko minä siis\nvapautua tuosta tunteesta vai en? Siinäpä se juuri on, etten\nmilloinkaan henno antaa itselleni selvää vastausta siihen. Minun tulee\nikävä, jos sanon: tahdon ja voin. Minä _voin_, mutta tahtoisin, etten\nvoisi. Niin se on. Ja siis minun _täytyy_ luopua näistä tunneista.\nMinun täytyy hankkia itselleni kohta uutta työtä sen vankilan sijaan,\nsemmoista, joka kysyy kaikki voimani ja ajatukseni. Muuten tästä\ntodellakin tulee se, että Georg vielä huomaa --! Mutta nyt minä\nkerrankin päätän, että tahdon, tahdon, tahdon'\" --\n\nSamassa, kun Helena näin rupesi hokemaan \"tahdon, tahdon!\", koputtaa\nGeorg ovelle.\n\nGeorg oli ensikertaa tullut itävaltalaisessa, mustassa kotinutussa.\njossa oli vähemmän sotilaallisuuden tuntomerkkejä kuin tavallisessa\nuniformussa. Olikohan se rakas, rakas poika tehnyt sen todella Helenan\nvuoksi!\n\nJa vaikka Helena oli juuri kaikin puolin varustautunut Georgia\nvastaanottamaan, niin ihan huomaamatta huumautuu hänen mielensä\nentisellä tavalla, ja vastoin kaikkia päätöksiään hän antaa tuonoisen\ntylyyden sovittamiseksi Georgille kätensä niin lämpimästi, että Georg\nottaa sen vastaan molemmin käsin ja kiitollisuudesta painaa vielä\nikäänkuin sydäntänsä vasten.\n\n-- Kuinka ihmeessä sinä pääsit sisälle soittamatta? -- kysyy Helena\nkaikin tavoin koettaen vetää kättänsä Georgilta. -- Ah, se on totta, --\nvastaa hän itse ja puhuu kuumeentapaisella kiireellä sekottaakseen pois\nomat tunteensa, -- ovi jäi emännöitsijän jälkeen kiinni panematta. Ja\narvaappas minä olen täällä nyt ihan yksin; ei ole elävää sielua koko\ntalossa. -- Mutta miksi sinä olet hengästynyt, Georg?\n\nGeorg sanoi, että hän oli hengästynyt varmaan rappusissa tullessaan, ja\npäästäen Helenan käden hän istuutui pöydän ääreen, missä he\ntavallisesti lukivat. Helena aikoi ensin istua sohvalle ja antaa\nGeorgin istua yksin pöydän ääressä. Mutta Georg oli toisella kädellään\njo ottanut tuolin seinän luota ja asettanut viereensä Helenan varalle.\nHelena koetteli sentähden muuten viivytellä, ja rupesi muka lamppua\njärjestelemään.\n\n-- Mitä sinä siellä teet? -- kysyi Georg.\n\n-- Luuletko että vielä näemme ilman lamppua? -- sanoi Helena. Hän\najatteli, että lampun valossa Georg ehkä huomaa levottomuuden hänen\nkasvoissansa.\n\n-- Näkee, näkee, tässä näkee mainiosti -- vakuutti Georg.\n\n-- Ah, mitä minä olen unohtanut! -- huudahti Helena. -- Nythän on\nemännöitsijä poissa, ja kuinka minä saan sinulle teetä?\n\n-- Ei sitä ollenkaan tarvita. Tule nyt vaan tänne.\n\n-- Tietysti tarvitaan. Minä menen itse laittamaan teekyökin tulelle. Se\non pian valmis.\n\n-- Jaha, sitten minä tulen auttamaan.\n\nEi koskaan ollut Helena vielä ollut siihen määrin tunteensa valtaamana\nkuin tällä kertaa. Mitä he siellä kyökissä toisilleen sanoivatkaan ja\nvastasivat, sitä ei hän tiennyt eikä ymmärtänyt. Kovalla äänellä ja\njonkinlaisella tarpeettomalla kiireellä he vaan rupesivat siellä\npuhumaan hiilistä ja tulitikuista ja puuhasivat hyvän aikaa ilman\nmitään tuloksia. Georg sotki eikä auttanut oikeastaan mitään. Vasta kun\nHelena rupesi käsin ottamaan uunista hiiliä, tarttui Georg todella\ntoimeen ja erinomaisella sukkeluudella sytytti hiilet teekyökin\ntorveen.\n\n-- Kas. mistä sinä olet tuon konstin oppinut? -- kysyi Helena.\n\nGeorg vastasi polviltaan maasta, missä sytytteli teekyökkiä, että kyllä\nsitä saa leirissä yhtä ja toista oppia.\n\nJa katsahtaen ylös Helenaan, lisäsi naurahtaen, ikäänkuin vastaukseksi\nsiihen, mitä Helena oli hänelle päivällä sanonut:\n\n-- Josta näet, että on sillä sotilasammatillakin sentään puolensa.\n\nNäistä sanoista oli Helena Georgille suuresti kiitollinen, sillä\nniinkuin taikavoiman kautta ne vapauttivat Helenan siitä tunteen\nlumouksesta, jossa hän koko ajan oli ollut, Georg oli äkkiarvaamatta\nkoskettanut tuota tarkasti vältettyä kysymystä ja tuonut Helenan\najatukset selville vesille. Tarkoittiko Georg siis todella ruveta\nväittämään hänen kanssaan sotilasurasta? Se oli mahdotonta, Mutta\n_mitä_ hän siis tarkoitti?\n\nNäitä miettiessä Helena kokonaan vapautui.\n\n-- No, tule nyt, -- sanoi hän Georgille, -- kyllä se jo itsekseenkin\nrupee kiehumaan.\n\nHe menivät takasin Helenan huoneeseen ja Georg istui samalle paikalle\npöydän ääreen, samalla tavalla odottaen Helenaa tuolille viereensä.\n\n-- Niinkö siis arvelet, ettei tarvita vielä lamppua? -- sanoi Helena\ntaas viivytellen.\n\n-- Ei ollenkaan mitään lamppua tarvita.\n\nSilloin Helena jätti lampun sytyttämättä ja meni istumaan hänen\nviereensä pöydän ääreen. Sillä heillähän oli vaan yksi kirja.\n\nJa tiesi kuitenkin koko ajan, ettei hänen niin olisi pitänyt tehdä.\nTunti alkoi.\n\nHe lukivat Dumas'n romaania. Lukiessa ja selittäessä Georgille\ntuntemattomia ranskalaisia sanoja ja lausemuotoja, unohti Helena\npuolestaan koko levottomuutensa, erittäinkin kun Georg oli tällä kertaa\nniin taitamattoman hajamielinen, usein ei kuunnellut ollenkaan mitä\nHelena sanoi. Mikä ihme siihen on tullut, ajatteli Helena.\n\nHelenalla oli tapana lukiessa pitää kyynäspäätä pöydällä ja heilutella\nlyijykynää otsaansa vasten.\n\nMutta kun hän nytkin näin istui ja heilutteli, silloin hän yhtäkkiä\ntuntee, että Georg ottaa hänen kädestänsä kiinni.\n\nHän katsoo kummastuen Georgiin luullen ensin, että Georg ehkä ei näe\nlukea hänen kätensä vuoksi.\n\nMutta kun hän katsoi, otti Georg toisellakin kädellä hänestä kiinni, ja\nsilmät paloivat yhtenä loimuna.\n\nSiinä tuokiossa Helena ymmärtää kaikki.\n\nHädissään hän taputtaa Georgia molemmin käsin poskille puhuen hellästi:\n\n-- Kulta rakas Georg, sinä et tiedä mitä teet! Et sinä tiedä.\n\nMutta ei se mitään auttanut.\n\nHelena aukasee hänen kätensä, nousee ylös ja erottuu nopeasti hänestä.\nMenee sitten ikkunalle ja syrjäyttää uudinta.\n\n-- Katso, kuinka kaunis auringonlasku siellä on. Pitäisi mennä\nkävelemään --\n\nMutta hänen äänensä vapisee ja käsi vapisee, jolla hän uudinta pitelee.\n\nGeorg, joka on seisonut kääntyneenä pois, kädet kasvoilla, nostaa\npäänsä ja katsoen ikkunaan sanoo yhtä vapisevalla äänellä:\n\n-- Todellakin kuinka kaunis!\n\nJa rupeaa lähestymään katsoakseen muka ikkunasta.\n\nSilloin Helena päästää uutimen ja suuntautuen etehiseen päin, sanoo\ntaas:\n\n-- Pitäisi kävelemään, Georg --\n\nMutta Georg on hänen ohimennessään ottanut molemmin käsin hänen\nvartalonsa ympäri, ja suutelee Helenan ummistuneita silmäluomia, sitten\nsuuta, joka ei enää mitään sano, vaan antautuen hymyilee.\n\nEikä enää mikään mahti maailmassa voinut estää sen tapahtumasta, mikä\ntapahtui.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJonkun ajan kuluttua on samassa huoneessa hiljaisuus. Helena istuu\nyksin ikkunanviereisellä sohvalla. Hän ei voi ajatella mitään. Ei hän\nmyöskään voi itkeä. Hänen korvissansa yhä kuuluu Georgin töytääminen\novelle, ja hänen askeleittensa nopea aleneminen rappusissa. Ja hänen\ntunnossansa jyskyttävät lakkaamatta sanat: \"Se on tapahtunut, se on\ntapahtunut!\"\n\nTulee yö, tulee aamu. Ei Helena ole mitään voinut ajatella, vaikka hän\non koko yön valveilla loikonut selällänsä. Aina vaan samat sanat: \"Se\non tapahtunut!\"\n\nTulee päivä.\n\nHän on puuhaavinaan jotakin, on virkeä ja eloisa, mutta omille\najatuksilleen hän on kuin kuollut. Kaikki on hänessä seisahtunut. Jokin\nelämän tapainen kulkee hänen ohitsensa, mutta ei hän itse sitä elä,\nvaikka hän koneellisesti liikkuukin. Kaikki on uutta ja ihan selvätkin\nasiat vaativat uudestaan selitystänsä. Mitä varten ajuri ajoi pitkin\nkatua ja nyt ei enää aja, mitä varten kello naksuttelee seinässä, mitä\nvarten ikkunoita voi avata ja sulkea, mitä varten on emännöitsijä, mitä\nvarten se rämisyttää teelautasia ja lusikoita toisessa huoneessa?\n\nKello tulee 12. Kello 12 hän tavallisesti ennen muinoin meni vankilaan\nSofia Huotaria puhuttelemaan, joka on ruvennut uskomaan hänen sanojansa\nja ikäänkuin jumaloimaan häntä.\n\nKun hän tämän muistaa, silloin hän yhtäkkiä hetkeksi herää, ja jokin\ntuska tyrskähtää hänen kurkkuunsa. Huulet rupeavat vapisemaan ja hän\nheittäytyy hillittömästi itkemään. Mutta ei hän uskalla antautua. Hän\nnousee nopeasti istualtaan, pyyhkii silmänsä kuiviksi, ja on niinkuin\nei olisi ollenkaan itkenyt. Kulkee taas samallaisena, puuhaa koko ajan\neikä uskalla pysähtyä.\n\nVasta kun tulee iltapäivä ja hänen huoneensa saa sen hämärän, mikä aina\non siihen aikaan kuin Georgia voi ruveta odottamaan, aukenee hänen\ntunteittensa vyyhdet, ja hän rupeaa hiljaa itkemään. Ei tosin surunkaan\nitkua, mutta muuten vaan, siksi vaan että kaikki on käynyt niin peräti\ntoisin kuin mitä hän oli luullut ja odottanut, -- että hän oli viskattu\naivan kuin tuntemattomille maille, missä ei ollut koskaan ennen ollut,\nvaikka esineet ja hän itse kyllä taisivat olla samat. Kaikki oli toisin\npäin. Kaikki hänen tunteensa ja ajatuksensa, joihin hän vielä äsken\nnojasi, ovat lakanneet olemasta käsillä, entisyyskään ei tunnu enää\nhänen entisyydeltänsä. Eihän hän edes tiedä onko se, mikä on\ntapahtunut, hyvä vai paha, sillä ei hänellä niitäkään käsitteitä ole\nolemassa. Kaikki on irti, auki, pohjatta, katotta, seinittä, ja\nympärillä vaan tyhjää avaruutta. Tästä voi alkaa elämää vaikka mihin\nsuuntaan. Voi alkaa, mutta voi myöskin lopettaa. Kuinka vaan tahtookin.\nEi mikään sano: jää elämään! Ei mikään myös: lopeta!\n\nVielä eilen hän oli voinut kääntyä \"Sen\" puoleen, pyytänyt anteeksi\najatuksiansa, keskustellut sen kanssa, tunnustanut koko asemansa. Mutta\nnyt oli sekin ikäänkuin häipynyt pois. Nyt oli sen sijassa vaan Georg,\nGeorgille vaan oli asiaa. Georgille uskottavaa, Georgilta\nanteeksipyytämistä, Georgilta vaan lohdutustakin saatava. --\n\nMutta miksi, miksi hän näin viipyy? Jo aikaa sitten hän olisi voinut\ntulla. Ei mitkään virkatehtävät häntä tähän aikaan enää pidätä. Ja\nHelena meni ikkunalle, avasi niinkuin eilenkin sen molemmat puoliskot,\nja rupesi odottamaan Georgia. -- \"Tietysti hän kohta tulee, tietysti\nhän kohta tulee\", -- ajatteli Helena kurottautuen ikkunasta, pyyhkien\nkyyneleitänsä ja koettaen nähdä hämärään katua myöten. Hän kuunteli\nkaikkia askeleita, jotka silloin tällöin alkoivat kopsuttaa käytävällä,\nmutta ei ne olleet Georgin, ne tulivat ja taas menivät kuulumattomiin.\nKappelista päin lehahti toisinaan korvaan musiikin ääniä, joskus taas\nliike ja ajo kadulla esti mitään kuulumasta. Bulevardilta levisi illan\nilmaan taas nuorten lehtien kosteaa ja miellyttävää hajua. Mutta hämärä\nalkoi jo muuttua pimeäksi, ja yhä harvemmin kukaan kulki tai ajettiin\ntällä kadulla. --\n\nSilloin Helena yhtäkkiä kavahti. Hänen korvaansa kuului kaukaa-kaukaa\ntaas askeleet -- ja nyt hän oli eroittavinaan niissä kannuksien äänen.\nSydän alkoi sykkiä eikä antanut kuunnella.\n\n\"Georgin kannukset!\" -- päätteli Helena yhä varmempana siitä, että se\non Georg. Ja ilon kyyneleet vastustamattomasti tulvahtivat hänen\nsilmiinsä. Mutta Helena pettyi. Ei ne olleetkaan Georgin kannukset.\nKuitenkaan ei hän hetkeksikään toden teolla epäillyt, ettei Georg tule.\nPäinvastoin hän vaan mietti mitä hän sille sanoo, kun se tulee. \"Rakas\nGeorg\", -- sanoo hän, -- \"minä olen ehkä pilannut sinun elämäsi, mutta\nminä tahdon nyt koettaa tehdä kaikessa niinkuin _sinä_ haluat ja\nkaikessa alistun tahtosi alle. Sinä et tarvitse enää panna mitään\nmerkitystä minun vakaumuksiini. Suostun myöskin tulemaan sinun\n_vihityksi_ vaimoksesi, milloin vaan tahdot, tai odottamaan milloin\nsinulle sopii.\"\n\nMutta jo rupesi yhä enemmän hämärtämään. Helena alkoi yhä levottomammin\nkuunnella jokaista ääntä kadulta. Ihmiset olivat luultavasti kaikki\npainuneet sinne mistä musiikki ja kaupungin humu kuului: sillä katu oli\ntyhjä eikä kukaan kävellyt enää käytävillä. Kuului jonkun talonmiehen\nsananvaihto ja naurahdus vastapäisen talonmiehen kanssa. Kuului kuinka\nportti sulkeutui ja askeleet kopisivat jossakin pihan puolella; sitten\nnekin hiljenivät.\n\nSilloin heräsi Helenassa ensi kerran ajatus, että jospa Georg ei\ntulekaan! Se ajatus vihlasi niinkuin haavoittava veitsenterä.\n\nMiksi hän oikeastaan olikaan niin varma siitä, että Georg tulee? Jos\ntämä kaikki oli tapahtunut Georgin vielä olematta kapteeni, niin oli se\ntietysti tapahtunut vastoin hänen tahtoansa, ainoastaan siksi, ettei\nhän sinä hetkenä voinut hallita itseänsä. Ei, ei, ei! Se on mahdotonta,\nettei hän tulisi.\n\nJa kuitenkin, mitä enemmän Helena ajatteli ja mitä enemmän pimeni, sitä\nvähemmän syitä oli hänellä, miksi semmoinen oletus olisi ollut\nmahdoton.\n\n\"Olkoon kuinka hyvänsä\", -- päätti hän, -- \"mutta _minun_ suhteeni\nriippuu _kaikki_ siitä tuleeko Georg nyt vai ei. Jos tulee, niin\ntaitaahan elämässä vielä olla jotain vähän asiaa ja oltavaa, --\nepätietoista mitä. Mutta jollei tule, niin silloin on selvä, että tämä\non oleva minun loppuni.\"\n\nJa illan hämärtyessä yhä enemmän, hän unohti tyhjät kadut ja rupesi jo\nunohtamaan oman odotuksensakin.\n\nMilloin kuvaili hän kulkevansa yksinäiselle laiturille ja hyppäävänsä\nsiitä veteen, milloin asettuvansa yöllä kiskoille poikittain junan\neteen ja rauhallisena katsovan kuinka kaksi tulipalloa lähestyy\npimeästä hänen eteensä ja ryskyvien pyörien ruhjovan hänet allensa.\nMilloin taas hän kuvaili, että hän menee kauas, kauas tuntemattomaan\nkorpeen, kiipee puuhun, sitoo nuoran oksaan ja toisen pään omaan\nkaulaansa ja heittäytyy alas -- ... Mitä hän enää odottaakaan, selvähän\non, ettei Georg tule, -- ei ole ajatellutkaan tulla. Noin jo pimenee\nkaikki.\n\nJo aikoi Helena sulkea ikkunan, mutta kun se olisi ollut hänen toivonsa\nja elämänsä viimeinen sammuttaminen, ei hän sitä sentään jaksanut\ntehdä, vaan vielä viimeisen kerran painautui ikkunalaudalle itkemään ja\nodottamaan.\n\nSilloin hän taas kavahti.\n\nJa taas hän kuulostellen kurottautui ulos.\n\nTaas oli askeleita. Epätoivonsa aikana hän ei ollut niitä huomannut,\nmutta nehän olivat jo ihan lähellä, ja selvästi kilahteli kannus.\n\nNe kääntyivät jo kulmasta tälle kadulle.\n\n\"Se _on_ Georg!\" -- riemuitsi Helenan sydän.\n\nHäntä ei näy vielä hämärän vuoksi, mutta tuossa hän jo käy alhaalla\nkäytävällä. Tuossa jo näkyykin, tuossa, tuossa. Hän lähestyy alaovea,\ntuossa hän tarttuu kahvaan, aukasee, käännähtää kynnyksen sisäpuolelle.\nKuuluu hänen ketterä, kilisevä nousemisensa kaikuvissa rappusissa.\n\nHelena on pannut ikkunan kiinni.\n\nJa hän huokaa syvään ja sanomaton lepo laskeutuu hänen olentoonsa.\n\n\"Muuta en tarvitsekaan tietää, kuin että _Georg tuli_!\"\n\nSamassa jo ovikellokin soi.\n\nTulematta sisälle Georg puhuu jotakin emännöitsijälle, jättää jotain\ntälle, ja lähtee taas rappusia alas. Hetken kuluttua emännöitsijä tuo\nkirjeen Helenalle.\n\nJa vähän aikaa oli Helena aukasematta kirjettä, nauttien siitä\ntyynnyttävästä rauhasta, mikä oli häneen tullut.\n\n\n\n\nGeorgin kirje Helenalle.\n\n\n  Rakas Helena!\n\n  Minä olen käyttäytynyt sinua kohtaan niinkuin väkivallantekijä.\n  En tiedä saanko tulla luoksesi edes anteeksi pyytämään. Minun\n  olisi pitänyt kohta kirjoittaa, mutta olen niin huono kirjoittamaan.\n  Olen repinyt monta kirjettä. Mutta ei se siitä parane ja nyt en\n  enää revi tätä.\n\n  Varmaan sinä jo olet unohtanut, mutta sinä kirjoitit minulle\n  silloin, että elämä voi ehkä joskus yhdistää meitä tovereina ja\n  ystävinä. Kiitän sinua siitä. Ei kihlaus auttanut Saurén-raukkaa,\n  mutta kun sinä kirjoitit minulle, niin se on auttanut minua tähän\n  päivään asti. Mutta et usko kuinka paljon työtä minulla on ollut\n  itseni kanssa. Sinun hyvä äiti-vainajasi kuuli minun rukoukseni\n  ja antoi minulle usein tietoja sinusta, niin että aina tiesin\n  mitä sinä ajattelet ja teet. Mutta sitten hän kuoli enkä minä\n  enää sinusta saanut kuulla, ainoastaan että sinä kävit vankilassa,\n  ja kun näin sinut kerran kadulla, vaan sinä et nähnyt, rupesi\n  minusta näyttämään että sinä olet niin yksin ja ikävöit, ja minä\n  silloin luulin että nyt jo voin olla sinun lähelläsi tavallisena\n  ystävänä ja toverina, ja kun sitten tapasin sinut taas kerran\n  kadulla keksin minä ranskan tunnit. Kuinka viekkaasti voi ihminen\n  pettää itseänsä! Vaikka tiedän että jo usein ennenkin olin\n  horjahtamaisillani, ja minun olisi pitänyt lopettaa nuo tunnit,\n  kuvittelin kuitenkin koko ajan että hallitsen itseäni. Sydäntäni\n  repii ajatus, että olen pilannut sinulle elämäsi, sillä tiedänhän\n  minä että tämä oli sinun tahtoasi vastaan. Mutta mitä voin minä!\n  Vaikka en tiedä onko minulla oikeus enää lähestyä sinua edes\n  anteeksipyynnöllä, rohkenen kuitenkin ja minun täytyy sanoa vielä\n  enemmän. En voi enää elää, ellen saa olla eroittamattomasti sinun\n  vieressäsi, palvella ja suojella sinua.\n\n  Vielä minä pyydän sinulta, vaikka se ehkä on sopimatontakin.\n  Minussa on niin suuri tuska, kun en tiedä oletko sinä antanut\n  anteeksi vai et. En minä voi tulla sinun luoksesi. Mutta jos\n  niin on, että sinä olet antanut anteeksi, niin tule rakas Helena\n  ulos bulevardille, jossa sinua odotan. Rakas Helena, älä sysää\n  minua pois!\n\n                                                        Georg.\n\nHelena nousi istualtaan ja rupesi kohta panemaan hattua päähänsä. Tätä\ntehdessään hän itki vieläkin, mutta uudesta syystä, siitä ilosta, joka\ntulvana tulvi hänen sydämmeensä Georgin kirjeen johdosta. Kerrankin\nolivat nyt asiat Helenankin mielestä juuri niinkuin ne pitivät olla.\nSillä jos Georg todella siis ei ollut _voinut_, niinkuin hän nyt\nkirjeessäänkin kirjoitti, niin tietysti ei Helenalla muuta ollut\ntehtävääkään kuin olla hänen vaimonsa. Niin oli Helena aina ajatellut.\nEi hän mitenkään saanut kyyneliään seisahtumaan. Ennenkuin sitten\nulko-ilmassa, kun hän tuli kadulle ja kasvot leppeätä yötuulta vastaan\nkulki bulevardille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe mitä Georg tahtoi Helenalle vielä sanoa oli samaa, mitä hän jo oli\nkirjeessä pyytänyt.\n\nKun Helena näki hänet ja seisahtui pari askeletta hänestä, kuului\nGeorgin suusta yksinkertaiset liikutuksen sanat:\n\n-- Anna anteeksi! Kaikki on minun syyni!\n\nSilloin Helena tuli hänen luokseen ja rupesi sanomaan:\n\n-- Eihän sitä, rakas Georg, voi tietää mikä on kenenkin -- --\n\nMutta ei voinut sanoa loppuun, vaan rupesi kesken itkemään, ja otti\nGeorgista molemmin käsin.\n\nGeorg irrotti hellästi hänen kätensä ja piti niitä edessään, niin että\nHelena tuli kauemmas hänestä ja hän saattoi nähdä Helenan kasvoihin.\nHelena sanoi:\n\n-- Tietysti se on oleva niin kuin sinä olet ajatellut. Eikä se muuten\nvoi ollakaan. Ja jos tahdot, niin pappikin vihkiköön --\n\n-- Ei, ei, -- sanoi Georg voimatta ylenmääräisen riemastuksen vuoksi\npeittää puheäänensä epätasaisuutta, -- en minä ole vihkimistä\najatellut, minä olen jo kauan sitten tullut ihan samaan ajatukseen kuin\nsinäkin siitä asiasta, ja kaikista muistakin asioista. Mutta katsos\nminä kun olen kerran semmoinen, en saa päähäni mitään noin -- äkkiä,\nminä voin vaan vähitellen.\n\nHelena sanoi siihen:\n\n-- Hyvä. Mutta käyköhän se todella päinsä, kun sinä olet upseeri?\n\nGeorg katsoi ihmeissään Helenaan.\n\n-- Etkö sinä siis todellakaan tiedä, että minä olen jättänyt\nerohakemukseni? Mutta mistäpä sitä tietäisitkään, kun olet niin meidän\nseuroistamme vetäytynyt,\n\n-- Enhän minä sitä tiennyt, -- sanoi Helena ja nyt hänenkin äänensä oli\nsalatun riemun vuoksi epätasainen.\n\n-- Ju-juu, erohakemuksenhan minä olen jättänyt. Aijoin siirtyä\ninsinööri-alalle. Viime yönä olen kuitenkin nuo insinööri-aikeeni\nmuuttanut. Olen miettinyt ihan toista. Mutta minä puhun sinulle siitä\njoskus muulloin.\n\nJa sitten Georg lisäsi hiljaisella, tutun lapsellisella äänellään:\n\n-- Nyt sano minulle vielä yksi asia, Helena: saako sinun mielestäsi\ntämmöisessä tapauksessa olla onnellinen? Minä olen niin äärettömän,\nniin äärettömän onnellinen, Helena.\n\nHelenan silmät loistivat suurina ja juhlallisina pimeästä.\n\n-- En tiedä. Georg, mutta olen minäkin onnellinen, -- sanoi hän yhtä\nhiljaa.\n\nHe olivat tulleet takasin Helenan asunnolle, ja siitä he erosivat.\n\n\n\n\nEi ole mitään uutta auringon alla ja kuitenkin kaikki muuttuu.\n\n\nTämä kertomus olisi tähän jo voinut päättyäkin. Sillä mitäpä siihen\nenää olisi lisättävää, kun asiat _näin_ olivat käyneet? Helena on ollut\nkoko kertomuksen keskus, ja hän oli nyt nähnyt, että hänen sielunsa Se,\njota ei voi sanoin nimittää, todellakin hallitsee kaikkien asiain\nmenoa, ja on vielä päälliseksi niin äärettömän hyvä, että vaikka hän\njuuri oli siitä syrjäytynyt, se oli laittanut niin, että hän olikin\nsaanut aikaan enintä mitä hän yleensä koskaan olisi voinut aikaan\nsaada. Sillä se että Georg omin ehdoin jätti sotapalveluksen ja hylkäsi\nvihkimisen, oli jotakin, jota Helena ei olisi voinut uneksiakaan\nvaikuttavansa. Ihan hänen tietämättään oli hänen uskollisuutensa Sitä\nkohtaan, vaikkakin kesken katkenneena, kasvattanut maailmalle puhtaan,\njalon ja rohkean Georgin. Eikä siis olisi enää mitään lisäämistä.\n\nMutta olkoon kuitenkin vielä mainittuna seuraava.\n\nGeorg osti Helenan kotikartanon hovijunkkari-vainajan ensimäisiltä\nlapsilta. Tosin olivat kaikki tehtaat seisahtuneet. Paperitehdas oli\nseisautettu veden riittämättömyyden tähden; kaikki koneet olivat viety\npois. Sahat taas olivat hävitetyt sen vuoksi, että metsät olivat jo\nkaikki loppuneet. Niin että kun Georg osti, ei siinä voinut muu kuin\nmaanviljelys tulla kysymykseen.\n\nMutta eivät he Helenan kanssa muuta tahtoneetkaan, eivätkä aivan edes\nsitäkään.\n\nKohta kun Georg sai tuon suuren maatilan haltuunsa, rupesi hän\nlaittamaan karttaa kaikista sen maista, metsistä ja viljelyksistä, ja\njakeli kartalla koko tilan semmoisiin pieniin osiin, joista lähimaille\nyksi perhekunta voisi kustakin toimeentulonsa saada. Sitten hän\nrakennutti muutamille parhaimmille palstoilleen sieviä mökkejä sekä\npienet navetat ynnä muut tarpeelliset ulkohuoneet ja vuokrasi nämä\npalstat tavallisiksi torpiksi. Kohta ilmestyi uusia halukkaita, jotka\nottivat toisille palstoille rakentaakseen samallaiset asumukset Helenan\nja Georgin maun ja piirustuksen mukaan. Helena erittäinkin varoi, ettei\nikkunat saaneet olla pieniä eikä niiden lasi viheliäistä. Mainioita\nrakennusaineita saatiin muuten entisen paperitehtaan ja sahojen\nrakennuksista ja tiilipiipuista. Näin oli Georgin aikomus asuttaa\nvähitellen koko tila, ja sen mukaan supistaa omaa taloutta. Mutta\npääasia oli, että hän aikoi supistaa arentiveroa vuosi vuodelta yhä\npienemmäksi, nimittäin sen mukaan kuin he Helenan kanssa koettavat ja\nvoivat tarpeitansa vähentää ja menojansa supistaa. Koko elämä on oleva\nalituinen tarpeiden vähentäminen, sanoi Georg. Se oli hänen järkensä\nmukaan ainoa keino ihmisten asiain parantamiseen. Ja vaikka hän näin\ntässäkin osotti olevansa se, miksi oli itseänsä sanonutkin, että hän\nainoastaan _vähitellen_ osaa eteenpäin mennä, niin kyllä hän toiselta\npuolen näytti myöskin olevansa se, joka panee toimeen minkä on kerran\npäähänsä saanut. Myöskin sen vähäisen voiman, mikä koskessa vielä oli\nvesien alennuksen jälkeen, aikoi Georg tulevaisuudessa käyttää. Hän\nsummitteli jonkinlaista osuus-myllyä, jossa kaikki alustalaiset ja\nmuutkin saisivat jauhattaa ja nauttia hyväkseen voitto-osuutta. Ja\nainoa mikä häntä esti heti aijettaan toteuttamasta, oli se, että hän\npelkäsi antavansa insinöörilliselle rakentamishimollensa toistaiseksi\nehkä liian paljon sananvaltaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKahdeksan vuotta edellisessä luvussa kerrottujen tapausten jälkeen,\neräänä kuulakkana kesäaamuna tapaamme Georgin ja Helenan lähtemässä\najelulle hovista kaukaiseen ulkokartanoonsa.\n\nHevonen on kahden talven varsa, jonka Georg itse on opettanut, ja nyt\nse on ensi kertaa kesäajossa, valjastettuna pienten viipurilaisten\nkääsien eteen. Georg, pitkävartisissa saappaissa, solakkana niinkuin\nennenkin, pitelee varsaa toisen miehen tai herran kanssa, joka on\nauttanut valjastusta. Tämä toinen mies tahi herra on ikäänkuin\nonnellinen että häntä tarvitaan, koettaa olla hyvin palvelevainen ja\nnopea liikkeissään, hääräilee melkein turhia. Kasvot ovat hänellä\npunaset, vähän ikäänkuin hajallaan ja ajetuksissa, niinkun\nkohmeloisella. Toisessa silmässä on valkonen kaihi.\n\nHelena ei voi päästä erille kotoa, vaikka kysymyksessä on vaan\ntämmöinen pieni aamu-ajelu. Hän seisoo ulko-ovessa, on kyllä lähdössä,\nmutta yhä ja yhä palaa takasin ja puhuu sisälle. Aina kun hän irtaantuu\npari kolme askelta ovelta, näyttäytyy sieltä hänen saattajansa: naurava\npalvelustyttö sylilapsen kanssa, joka lapsi on Helenan nuorin. Hänellä\non kolme lasta, joista vanhin, poika, on täyttänyt seitsemän vuotta.\nToinen on tyttö, käy viidettä, ja kolmas, tämä sylilapsi, on poika,\njoka on vasta vähän toisella vuodella, Kaikki nämä lapset on hoitanut\npienestä alkaen sama palvelustyttö, joka nyt ilosesti ovessa nauraa yhä\nja yhä palaavalle Helenalle. Helena tietää voivansa hänelle uskoa\nvaikka vuodeksi koko talon ja kaikki lapset ja itse matkustaa\nulkomaille, sillä sen tytön ainoa vika on, että se Helenan mielestä\nliiaksi jumaloi häntä.\n\nHelena oli jo menossa, mutta eikös mitä! Jo palaa sittenkin:\n\n-- Ja jos herrat sattuisivat tulemaan ennen kuin me ehdimme\nkotiin -- --\n\n-- Tiedän, tiedän, rouva menee nyt vaan, katsokaa kun varsakin jo\nnousee seisomaan, -- vastaa palvelustyttö, kädellään häätäen Helenaa\nmenemään.\n\nHelena menee. Puolimatkassa hän vähän sittenkin hytkähtää, niinkuin\nvieläkin muistaisi jotain sanottavaa, mutta päättää että se saa sentään\njäädä, ja huutaa vaan viimeisen yleisen ohjeen:\n\n-- Sofia siis muistaa mitä sanoin lapsista?\n\n-- Kyllä, kyllä -- huutaa Sofia nauraen vastaan.\n\nKun Helena tuli Georgin luo, sanoi tämä varsan selustinta korjatessaan\nranskaksi, ettei se mies tai herra ymmärtäisi:\n\n-- Notre Henri est aujourd'hui comme la cire fondue. [Suomeksi:\nHenrikkimme on tänään sulana kuin vaha.]\n\n-- Tietysti, niin pitkällisen kostutuksen perästä, -- sanoi Helena ja\npudisti vähän päätään sille miehelle tai herralle. Helena ei kuitenkaan\nosannut salata hienoa anteeksi antavaa myhähdystä suupielissään. Toinen\nkeksi sen ja onnellisena siitä, rupesi ylenmääräisellä palvelemisella\nja puuhalla sekottamaan viimeistäkin jälkeä tuomiosta.\n\n\"Notre Henri\" oli entinen Souvari-Heikki. Hänet oli Helena saanut\nkotiutumaan luoksensa vasta sittenkuin se oli renttuellut itsensä\nmelkein pilalle. Ja kaikki vaikutus häneen tuntui yhäkin melkein\nmahdottomalta. Sillä ensi työkseen hän rupesi täällä herrastelemaan.\nMitä ikinä Helena hänelle puhuikin, oli se hänestä ikäänkuin vähemmän\ntärkeätä sen asian rinnalla, että hän sai nyt lukea itseään herraksi.\nKun Helena koetti selittää, että he Georgin kanssa oikeastaan\npyrkisivät päinvastoin pois herruudesta, niin semmoinen puhe meni aina\nkokonaan hänen korviensa ohitse, niinkuin ei hän olisi voinut sitä\nollenkaan vastaanottaa. Hän koetti aina pukeutua hienompiin kuin muut\nmiehet ja olkihatullaan pitää itseänsä muita ylempänä ja muista\nloitompana. Eikä tiedä kuinka pitkälle Heikin kerskailuhalu olisi\npäässytkään kehittymään, ellei hän olisi ollut paha juomari. Kaikistapa\nasioista voikin olla hyötyä, kuka luulisi. Mutta Heikille oli hänen\njuomisensa suurena siunauksena. Sillä juuri kun hän nousi ylimmilleen\nherrastelemisessa, alkoi hän ryypytellä, joka aina loppui täydelliseen\naseman menettämiseen: vaatteet olivat ryvettyneet ja repaleina, ellei\nne olleet myyty, olkihattu -- hänen paras herruuden merkkinsä -- oli\nrutistunut ja särkynyt, ja kaikki näyttäytyminen mahdoton sen yleisen\nhymyn vuoksi, joka lepäsi ihmisten huulilla. Mutta nämät olivat\ntoistaiseksi ainoat hetket, joina hän oli Helenan vaikutukselle altis.\nHän oli silloin peräti nöyrtynyt. Ja hänen olentonsa parhaat puolet\ntulivat silloin näkyviin. Niin ettei Helena aina oikein tiennyt surra\nhänen juopottelujansa, ja päätti tänäkin päivänä ottaa Heikin\npuheilleen, kohta kun he ajelultaan palaavat.\n\nHelenan istuttua kääseihin oli Georg tuskin päässyt hyppäämään ylös\nniihin, kun maltittomaksi käynyt varsa täyttä laukkaa oikasi suoraa\ntietä, tekonurmikkojen ylitse, avatulle portille. Georg sai sen\nhillityksi vasta maantiellä, missä se jo suu auki ja pää kaarena\nketkattaen hypähteli eteenpäin vaan mikäli sallittiin.\n\n-- Muistatko Helena, -- kysyi Georg, kun varsa oli varmasti hänen\nvallassaan, -- muistatko kuinka me ratsastimme teidän ponillanne ja\nkuinka minä häpäsin itseäni sinun edessäsi?\n\n-- Muistan. Mutta kyllä nyt ainakin ovat rollit vaihtuneet. Minua\npelottaa hirveästi. Kuule, Georg, eikö tämä todellakin ole\nvaarallista?!\n\n-- Nur ruhig, -- sanoi Georg. -- Ja tiedätkös siitä saakka minussa on\nkytenyt salainen halu parantaa asioitani. Tallimies on ollut minun\nihanteeni. -- No, piteleppäs, nyt lähdetään taas. Hop!\n\n-- Hiljemmin, hiljemmin Georg --\n\n-- Meidän täytyy joutua, Helena.\n\nHe saapuivat ulkokartanolle tunnin ajon jälkeen aivan asumattomain,\nmetsäisten seutujen läpi. Georg sitoi varsan tolppaan siistin asunnon\neteen ja he menivät pienestä veräjästä nurmikkopihalle, joka oli\naidoitettu erilleen suuresta karjatarhasta. Suuren navetan ja\naittarivin välitse aukenivat yhtäkkiä kuin panoraamaluukun läpi laajat\nniitty- ja peltoalat. Ei ollut pehtori eikä kukaan hänen väestänsä\nkotona. He poikkesivat edes tyhjää navettaa katsomaan.\n\n-- Näetkö mitä täällä olen antanut tehdä? -- kysyi Georg.\n\n-- En minä mitään erinomaista huomaa.\n\n-- Permanto on poissa, lehmät seisovat maanpäällä, alla kulkee\nviemärit.\n\n-- Mutta eikö ole likaista?\n\n-- Ei vähääkään. Täältä saa suosammalta ihan vierestä. Mutta ei ole\nmitään vetoa, ja se on pääasia.\n\nHe läksivät jälleen ajamaan eteenpäin, sillä eipä heillä tänne vielä\nollutkaan asiata, -- ja käänsivät pian syrjätielle, joka kierrellen\nkulki sakean sekametsän läpi. Ei kestänyt kauan ennenkuin he vielä\ntältäkin syrjätieltä poikkesivat ahtaanlaiselle kujatielle ja saapuivat\nniin pienelle asunnolle, joka myös kuului ulkokartanon alaan. Nyt he\nolivat tulleet perille sinne, mihin olivat tarkoittaneet.\n\nKaunis tyyni vesistö levisi asunnon edessä, ja lahden poukama ylettyi\naivan sen luo. Paljon kukkia oli istutettu tämän asunnon läheisyyteen,\nja matalain ikkunain eteenkin oli laitettu lavat, joista riippui\nköynnöksiä. Villiviini alkoi peittää koko eteläistä seinää ja tunki jo\nikkunain aloille, niin että valkoset uutimet kasvien vuoksi ainoastaan\nheikosti pilkistivät lasin takaa.\n\nMutta onni ei näyttänyt suosivan heitä. Täälläkään ei oltu kotona.\nUlko-ovi oli pantu kiinni ja puupalikka pistetty säppiin. Mihin\nihmeeseen ne ovat voineet mennä, arveli Helena. Ja nyt kun on vielä\nsunnuntai-aamu. Kirkossa ei niillä taas ollut tapa käydä. Georg katsoi\nkelloonsa ja se ei ollut vasta kuin puoli kahdeksan.\n\nSilloin Helena huomasi missä ne olivat.\n\nVastapäisen saaren tummaa kuvastusta vasten näkyi kahilikon reunassa\npaikoilleen seisahtunut vene, airot valtoinaan veteen jätettynä. Kaksi\nolentoa oli veneessä, yksi kummassakin päässä. Onkivatko ne siellä vai\nlukivat jotakin, ei voinut erottaa; mutta korkean saaren takaa kohonnut\naurinko valaisi ylhäältä yhtälailla molempain hopeanharmaata päätä.\n\n-- Ei mutta katsokaas vaan sitä pariskuntaa, -- sanoi Helena.\n\n-- Haloo, haloo! -- alkoi Georg ilosesti huhuilla ja ojennetuin käsin\nhuiskutti nenäliinoja, toisella kädellä Helenan, toisella omaansa.\n\nNyt syntyi veneessä kiireistä liikettä. Perässä istuja alkoi\nhuiskutella vastaan. Kokassa istuja rupesi hätäisesti laittautumaan\nsoututuhdolle ja pian läiskyivät hänen aironsa tyynessä vedenpinnassa\njoka haaralle hopeaa pirskottaen.\n\nSe oli entinen rovasti ja hänen vaimonsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nGeorg ja Helena viipyivät täälläkin ainoastaan vähän toista tuntia, ja\nläksivät sitten paluumatkalle.\n\nTämä sunnuntaipäivä oli Helenan syntymäpäivä ja he olivat päättäneet\nviettää sen, paitsi näin ajelulla, vielä monella muulla tavalla.\nMyöskin oli kolme Helenalle tuttua Georgin entistä luutnantti-toveria\nluvannut saapua täksi päiväksi hoviin, nimittäin Brummer, Rancken ja\nMaksiimof. ja heidänpä tulonsa vuoksi varsa nyt saikin panna parastaan.\n\nNäistä kolmesta oli kuitenkin ainoastaan luutnantti Maksiimof enää\nsotapalveluksessa. Hänellä oli viime vuosina ollut alituista kovaa\nluunsärkyä, niin että kun pataljoona oli matkustanut leiriin, hän oli\njätetty kotiin kasarmin päälliköksi, -- ensimäinen luottamustoimi, mikä\noli hänen osakseen koskaan tullut, josta hän tunsi suurta tyydytystä ja\njonka johdosta kulki kaikkialla silmät sameina ja olkapäät koholla. Oli\nmuuten yhä naimaton. Sitävastoin olivat sekä Rancken että --\nkuka olisi uskonut -- Brummerkin naimisissa. He olivat molemmat\njotenkin yksiin aikoihin eronneet sotapalveluksesta. Molemmat olivat,\nkiisteltyään vuosikauden Georgin kanssa, jonka luokse he tavan takaa\nmatkustivat, tulleet vihdoin siihen päätökseen, että parempi vähitellen\nkuin ei ollenkaan. Ranckenin \"vähitellen\" oli se, että hän, perittyään\nerään suuremman rautateollisuusyhtiön osakkeita, sai paikan tämän\nyhtiön konttorissa, jonka jälkeen hän meni naimisiin ja lakkasi\nkokonaan punssia juomasta. Mutta Brummerin \"vähitellen\" oli vielä\npaljoa kummallisempi. Hän meni naimisiin maailmalle kokonaan\ntuntemattoman olennon kanssa, ja teki sen ennenkuin mistään\npaikasta ja toimeentulosta oli vähintäkään tietoa. Ja kävi niin\nomituisesti, että hän juuri tämän naimisensa kautta joutui\npienen, kaupungin syrjässä olevan, mutta sentään sangen edullisen\nsiirtomaatavarapuodin hoitajaksi, ja sittemmin omistajaksi. Se pitkä,\nroteva, mahtavaviiksinen Brummer!\n\nNäistäpä toveruksista ja heidän asioistaan puhelivat Georg ja Helena\npaluumatkallaan. Georg oli täynnänsä innostusta sekä Ranckenin että\nBrummerin suhteen, ja yhä uudelta kannalta koetti valaista sitä hänelle\nerityisesti niin päivän selväksi selvinnyttä asiaa, että parempi\nvähitellen kuin ei ollenkaan.\n\n-- Saat nähdä niin Rancken ja Brummer vielä kerran muuttavat tänne\nmaalle ja perustavat kalkkitehtaan meidän seuduillemme. Ja jos he\nelävät kauan, niin he muodostavat sen tehtaan vähitellen osuustehtaaksi\nkaikkien maanviljelijäin hyväksi.\n\n-- Hyvä olisi, -- sanoi Helena. -- Mutta sanoppas mikä se _meidän_\n\"vähitellen\" sitten on? Lyhyesti ja selvään.\n\nGeorg oli jonkun aikaa vaiti. Sitten kääntymättä Helenaan ja vaan pää\nkallella hevosen liikkeitä tarkastaen, vastasi:\n\n-- Kiivetä kaikessa hiljaisuudessa talonpoikien hartioilta alas maahan.\n\nHelenan oli tämä vastaus niin mieleen, että hän olisi tahtonut molemmin\nkäsin puristaa Georgin pään syliinsä. Mutta koska tuommoinen ei\nkuulunut heidän tapoihinsa, rupesi hän vaan muka muuten hokemaan:\n\n-- Oikein poikaseni. Ihan oikein poikaseni.\n\nJa sillä välin toisen huomaamatta pyyhkäsi ilon kyyneleet silmistänsä.\n\n\n\n"]