[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fpK4rFdkXj85xHPeYcNeJa_VDlJfdct0b2VHcWs0-70c":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},497,"Kahdeksan kuukautta Shpalernajassa","Wilkuna, Kyösti",1879,1922,"497-wilkuna-kyosti-kahdeksan-kuukautta-shpalernajassa","497__Wilkuna_Kyösti__Kahdeksan_kuukautta_Shpalernajassa",null,"tietokirja",[],[],"fi",1917,57350,394151,false,37026,[22],"Finland -- History",[24,25],"History - European","History - Modern (1750+)","\"Kahdeksan kuukautta Shpalernajassa\" by Kyösti Wilkuna is a historical account written in the early 20th century. The narrative recounts the life of a political prisoner and his experiences in the infamous Shpalernaya prison in St. Petersburg, Russia, amidst the backdrop of social and political turmoil. The book delves into the protagonist's thoughts and feelings as he navigates the harsh realities of imprisonment.  The opening of this work introduces readers to the protagonist as he reflects on the oppressive atmosphere of the Oulu County Jail and his subsequent transfer to Shpalernaya. His initial experiences are marked by a confrontation with a cruel governor and the dehumanizing conditions he faces as a political detainee. As he grapples with the indignities of incarceration, including ill-fitting prison garb and a secret longing for freedom, the protagonist's inner thoughts reveal a profound sense of anger and resistance towards his oppressors. The narrative sets the stage for a broader exploration of the psychological and physical struggles endured by those imprisoned during times of upheaval. (This is an automatically generated summary.)",[],424,"Wilkunan muistelmateos kuvaa kirjailijan vankeusaikaa Pietarin Shpalernajassa vuosina 1916–1917. Teos kertoo vankila-arjesta, kuulusteluista ja suomalaisvankien kohtaloista aina Venäjän vallankumouksen puhkeamiseen ja vapautumiseen saakka.","Kyösti Wilkunan 'Kahdeksan kuukautta Shpalernajassa' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 497. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KAHDEKSAN KUUKAUTTA SHPALERNAJASSA\n\nKirj.\n\nKyösti Wilkuna\n\n\n\nKustnnusosakeyhtiö Kirja, Helsinki, 1918.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n    I. Viimeiset päivät Oulun lääninvankilassa sekä matka Pietariin\n   II. Tulo Shpalernajaan ja ensi vaikutelmat siellä\n  III. Ensi päivän vaikutelmia\n   IV. Tutkintatuomarin edessä\n    V. Viikot vierivät\n   VI. Nälkää, likaa, russakoita\n  VII. Vaihtelevia mielialoja\n VIII. Robinson saa autiolle saarelleen odottamatta toverin\n   IX. Lepopäivä vankilassa\n    X. Uusia suomalaislöytöjä\n   XI. Vankilamietteitä\n  XII. Vallankumouksen esitunnelmia\n XIII. Yhtä ja toista talven tullen\n  XIV. Uusia tuttavuuksia\n   XV. Mitä kaikkea pöytäkirjat sisältävät\n  XVI. Kahden puolen joulua\n XVII. Suhde vartioihin\nXVIII. Sydäntalven päiviä. Uusi naapurimme\n  XIX. Suurten tapausten aattona\n   XX. Vapauteen!\n\n\n\n\nI\n\nVIIMEISET PÄIVÄT OULUN LÄÄNINVANKILASSA SEKÄ MATKA PIETARIIN.\n\n\nLeppoisa juhannuskesän leyhkä narisuttaa raollaan olevaa kopin akkunaa\nja etäältä kantautuu kuuluviini joukko kesäisiä ääniä, viestejä\nvapaudesta ja sunnuntailevosta kukkivan luonnon keskellä...\n\nEdessäni seisoo kuvernöörin vormuun puettu, korskearyhtinen,\nlaiha ja hinterä mies. Sillä on kiusallisen kelmeä ihonväri kuin\noopiuminpolttajalla, silmänalustat ovat vajonneet ja laajalti\nkuolleella verellä. Pienillä jääharmailla ja ilmeettömillä silmillään\ntuijottaa se minua ääneti, samalla kuin koko hänen olennostaan huokuu\nvastaani kylmä häijyys. Minä tuijotan tiukasti vastaan, myöskin ääneti,\nvaikka sisälläni kuohuu ja priiskahtelee. Sillä juuri-ikään on tuo\nunivormuniekka antanut tiuskeat määräykset, että minut on puettava\nvanginpukuun, muutettava huonompaan koppiin sekä estettävä tapaamasta\nketään, edes lähimpiä omaisiani.\n\nHän tuijottaa rävähtämättä ja yhtä rävähtämättä tuijotan minä vastaan.\nÄänettömyys käy painavaksi kuin lumous, minä tahtoisin tuolle edessäni\nseisovalle pikku satraapille sanoa jotakin murhaavaa, mutta en saa\nsanoja suustani, ainoastaan katseellani koetan sanoa hänelle: Sinä\nBobrikovin ja Seynin kätyri, sinä hylkiö kansalaistesi joukossa,\ntotisesti olet sinä liiaksi kääpiö kukistaaksesi minut pelkällä\nkatseellasi!\n\nSe on Axel Fabian af Enehjelm -- mies, jota voisi pitää merkillisenä\npsykoloogisena ilmiönä, ellei hän samalla olisi niin läpeensä\nhalpa-arvoisista aineksista kokoonpantu, että se kuolettaa kaiken\nmielenkiinnon hänen persoonaansa nähden -- mies, joka on tehnyt\nitselleen luvallisiksi kaikenlaatuiset pimeät vehkeet, valheen,\nsydämettömyyden, sanalla sanoen mitkä konnuudet tahansa, kunhan ne vain\npalvelevat häntä rahan, virkaylennysten ja tähdistömerkkien\npyydystämisessä. Henkeä pidättäen ja varpaisillaan seisoo hän\nvenäläisen santarmiston edessä ja se silmitön, suorastaan edelle\nehättävä kiihko, millä hän noudattaa herransa ja mestarinsa Seynin\npienimpiäkin viittauksia, lähentelee hysteriaa. Kaikille valtaansa\njoutuneille on hän röyhkeä ja sydämetön, ylempiensä edessä nöyrä,\nliehakoiva ja matelias.\n\nMinun on nyt suotu täysin määrin tulla tuntemaan noita edellisiä puolia\nhänen pimeässä luonteessaan. Edellisenä iltana oli itse Seyn\ntarkastamassa lääninvankilaa ja lähtiessään on hän arvatenkin\nkehottanut kuvernööriä pitämään huolta siitä, etteivät valtiolliset\nvangit pääse karkaamaan. Muutama päivä sitten on näet Vaasan\nlääninvankilasta päässyt livistämään toimittaja Sundqvist sekä eräs\ntoinen valtiollinen vanki, kuten olen ehtinyt jo tietooni saada.\nSiksipä \"hänen ylhäisyytensä\" -- kuten santarmit papereissaan tit.\nEnehjelmiä kutsuvat -- onkin heti Seynin poistuttua liikkeellä\nhuolehtimassa meidän valtiollisten vankien \"turvallisuudesta\".\n\nNähtävästikin on hän saapunut vankilaan täysi höyry päällä, sillä kun\ntirehtööri Juvelius, joka on saattanut hänet koppiini, asettuu lujasti\nja miehekkäästi vastustamaan hänen laittomia ja pikkumaisia\nmääräyksiään, syytää hän silmittömällä vimmalla sanoja suustaan ja\nelehtii kuin mielipuoli herra Juveliuksen edessä. Kun on kysymys minun\nmuuttamisestani vanginpukuun, erotan hänen sanatulvastaan lauseen: \"Hän\nfår utstå följderna, eftersom han börjat arbeta i den riktningen\".\nEdelleen viskoo hän minulle atribuutteja sellaisia kuin: \"roisto\",\n\"maankavaltaja\", y.m.\n\nJa sitten asettuu hän minun eteeni ja tuijottaa, kuin aikoisi minut\nsiinä paikassa nielaista... -- -- --\n\nUlkona on paahtava kuumuus, niin että sen tuntee sisällä kopissakin,\nmissä entisen huligaanivangin jäliltä on surkean ummehtunut ja raskas\nilma. Heti Enehjelmin poistuttua siirrettiin minut tänne ylempään\nkerrokseen ja täällä minä nyt loikoilen kovalla vuoteella ja\nvegeteeraan.\n\nPäälläni on karkea pellavapaita ja jaloissani hamppukankaiset,\nsinirantuiset housut, yhdellä viilekkeellä olan yli kiinnitetyt ja niin\navarat, että minä huoleti sopisin liikkumaan yhdessäkin lahkeessa.\nTyöni -- historiallinen näytelmä, jonka edellisviikkoina hyvällä\nvauhdilla panin alkuun -- on eilisen Enehjelm-kohtauksen johdosta\nkokonaan pysähtynyt. Koetan lukea \"Bragelonnen varakreiviä\", mutta yhä\nuudelleen painuu kirja rinnalle ja ajatukset takertuvat kuin liimaan.\nMinä loikoilen ja vegeteeraan... -- -- --\n\nOven takana alkaa yhtäkkiä paukkua ja lukko -- jonka koko ja rakenne\ntuntuu olevan keskiajalta peräisin -- rämisee ja kirskuu. Uh, kuinka\nilkeältä se tuntuu! Eikä siihen edes totukaan. Yhä minä vavahdan sen\nkuullessani, vaikka olen ollut täällä jo puolitoista kuukautta. Mutta\nsen vaikuttaa kenties jännitys, että mille asialle sieltä nyt vartia\nsaapuu: tuleeko hän kutsumaan noihin ilkeihin santarmikuulusteluihin\nvai onko jo saapunut tieto minun Venäjälle siirtämisestäni?\n\nNaristen aukenee raskas rautapäällyksinen ovi. Aukossa vilahtaa\nhyväntahtoisen, jo ukkoijässä olevan vartiani tuttu haahmo. Mutta hän\nvetäytyy syrjään ja kynnykselle ilmestyy eilinen univormuniekka, jonka\nulkomuoto kelmeine kasvoineen, pienine ilmeettömine silmineen ja\nkuolleelle verelle painuneine silmänalustoineen on ehtinyt jo\nlähtemättömästi mieleeni painua.\n\nKohoan hitaasti jaloilleni ja asetun vuoteen päähän seisomaan. Niin\nsuuri merkitys kuin puvulla onkin ihmisen esiintymisvarmuuteen ei\nminulla ainakaan tällä kertaa ole siitä minkäänlaista tukea. Kopin\nummehtunut ilma on pikku satraapin ilmestyttyä käynyt entistä\nraskaammaksi, mutta siitä huolimatta pyrkii minua hymyilyttämään,\nasettuessani ikäänkuin syrjästä itseäni tarkastelemaan: avojaloin ja\nainoana verhonani suunnattoman laajat hurstihousut, jotka roikkuivat\ntoisen olan yli kulkevan ainoan viilekkeen varassa, sekä karkea\npellavapaita, jonka napin kuumuuden takia olen jättänyt auki, niin että\nrintani loistaa paljaana. Tunnen niin suuresti muistuttavani puissa\nkiipeilevää ja linnunpesiä etsivää maalaista poikanaskalia. Mutta jos\ntäten olenkin vähemmän sopivassa asussa läänin pään edessä seistäkseni,\nniin syyhän on kokonaan hänen, joka vastoin kaikkien maiden tapoja ja\nasetuksia on minut, valtiollisen tutkintovangin, tähän asuun\npakottanut, vain saadakseen näyttää mahtiaan ja noudattaa\npikkutyrannillisia mielitekojaan.\n\nMinkäänlainen tervehtivä ele ei hänen puoleltaan tietysti tule\nkysymykseen. Paremmin kuin eilenkään ei hän ole minua aluksi\nnäkevinään, vaan huulet tiukasti mytistettyinä ja tärkeän näköisenä\nalkaa hän tarkastella koppia.\n\nSeinästä siltä kohtaa, jossa seison, on joskus lohjennut kämmenen\nlaajuinen pala rappausta. Se pistää selkäni suojasta hänen vaanivaan\nsilmäänsä ja kuin nuoli syöksyy hän sitä tutkimaan. Tiesi mikä\nsalakäytävän alku siinä on, jota tuo maankavaltaja nyt selällään\nkoettaa peittää, Huomatessaan, ettei se sentään voi sellainen olla,\nvetäytyy hän hiukan nolostuneena takaisin ja iskee nyt sitä tuimemmin\nkatseensa ruokapöydällä oleviin esineisiin.\n\n-- Mitä tässä on? -- kysyy hän ja ottaa käteensä pienen pahvirasian,\njonka kannessa seisoo: \"B.B. Bergdahlin Kirjakauppa, Oulu.\"\n\nSiinä on aikaisemmin ollut kynänteriä, mutta nyt säilytän minä siinä\nhienoja ruokasuoloja. Vastausta antaessani on hän jo avannut kannen ja\nkohottanut rasian nenänsä eteen ikäänkuin haistellakseen ja minä odotan\njännityksellä, ryhtyykö hän myöskin maistelemaan sitä. Tultuaan\njotenkuten vakuutetuksi, ettei se sentään ole mitään kemiallista\nainetta seinien murtamiseksi tai vartiain surmaamiseksi, laskee hän\nrasian takaisin ja tempaa käsiinsä paperipussin, jossa on erään\ntuttavani lähettämiä leivoksia.\n\n-- Mitä tässä on? -- kuuluu jälleen ja sitten: -- Kuka ne on\nlähettänyt? -- Millä tavoin? -- Onko hän saanut teitä tavata?\n\nKoettaa siis ilmeisesti urkkia, onko tirehtööri noudattanut hänen\nkieltoaan, että minä en saa enää ketään tavata.\n\nNyt tempaa hän auki kirjotuspöydän laatikon. Siellä on kaikenlaista\npikku tavaraa: kirjotustarpeita, perheeni valokuva, pari teepakettia\ny.m. Hän hämmentelee kapineita sormin, vetää niistä yhden ja toisen\nesiin ja kysymykset: -- mikä tämä on? -- mitä tuossa? -- seuraavat\nnopeasti toisiaan.\n\nSitten tulee pöydällä olevien kirjojen vuoro.\n\n-- Mikä kirja tuo on?\n\n-- _Suomen historia_, -- vastaan minä mahdollisimman painokkaasti,\nmutta hän on liiaksi sterili sielu ja tällä haavaa liiaksi kiintynyt\nnuuskintaansa, huomatakseen mitä minä äänensävylläni tahdoin sanoa,\nettä nimittäin kerran Suomen historia on hänestä ja hänen kaltaisistaan\nisänmaansa unhottaneista lausuva tuomionsa.\n\nLopuksi ottaa hän käteensä viimeksi ilmestyneen vihkon \"Suomalaisia\nsankareita\". Huulet supussa sitä hetkisen silmäiltyään viskaa hän sen\nylenkatseellisesti pöydälle ja lausahtaa:\n\n-- Eikö olisi ollut parempi, että olisitte pysynyt työssänne ettekä\nruvennut hulluttelemaan?\n\nKielelläni pyörivät houkuttelevina sanat:\n\n-- Eikö ihmisellä sitten ole muita velvollisuuksia kuin huolehtia\nvatsastaan ja karrieeristaan? -- mutta joku tarpeeton varovaisuuden\npuuska estää minut niitä lausumasta. Sen sijaan huomautan vain\nsiivosti, että kuinka kuvernööri voi sillä tavoin sanoa, kun minua ei\nkerran ole mihinkään syylliseksi todistettu, vielä vähemmän tuomittu.\n\nVastauksestani on vain seurauksena, että hän lennättää minulle joukon\nturhanpäiväisiä ja tunkeilevia kysymyksiä, virkkaen lopuksi käsiään\nleväyttäen:\n\n-- Tjah, se on sotilasviranomaisten asia.\n\nHeitettyään vielä koppiini yleissilmäyksen ja määrättyään\npoistettavaksi kelloni, jonka hän on huomannut pöydällä, poistuu hän\nvihdoinkin ja kolisten putoavat salvat oven takana paikoilleen. Minä\nistahdan vuoteelleni ja rinnassani kuohuilee kiihkeä viha. Alan katua,\netten sittekin kaiken uhalla sanonut hänelle jotakin murhaavaa. Ellei\noikeutetulle vihalleen sen herätessä anna ilmaa, jää se tavallisesti\npitkäksi aikaa mielen pohjalle kaivelemaan. Niinpä niinä kahdeksana\npitkänä kuukautena, jotka joudun Shpalernajassa viettämään, herää\nminussa säännöllisesti joka päivä kiihkeä vihan puuska titulus af\nEnehjelmiä vastaan, samalla kuin näen ilmielävinä edessäni hänen\nkelmeät kasvonsa häijysti tuijottavine silmineen. -- -- --\n\nVihdoinkin!\n\n-- No mitä niillä nyt oli sanottavana? -- kysyvät vartiat, kun minä\npalaan kansliasta santarmiratsumestarin puheilta.\n\n-- Ilmottivat vain, että tässä tulee huomenna matka Pietariin.\n\n-- Soo, vai sillä lailla! -- ja he katsovat minuun jonkunlaisella\nneuvottomalla osanotolla.\n\nMutta itse tunnen minä tyytyväisyyttä siitä että pääsen lähtemään.\nVapaudunhan edes tästä kiusallisesta ja alentavasta vanginpuvusta, saan\njälleen päälleni omat vaatteet, saan polttaa tupakkaa ja sitten\nmatkustaa halki kesäisen Suomen. Onhan liikkeellepääsy jo sinänsä\ntervetullut vaihtelu, oltuani viikkomääriä suljettuna kuumaan ja\nummehtuneeseen koppiin. Sitäpaitsi olen vakuutettu, ettei oloni\nVenäjällä muutu ainakaan huonommaksi kuin mitä se täällä on ollut sen\njälkeen kuin titulus Enehjelm ryhtyi ylimmäksi vanginvartiaksi.\n\nPian on minulla pöydännurkalla valmiina kokonainen pinkka kirjeitä,\njoissa ystävilleni ilmotan edessäni olevasta matkasta. Sitten levoton,\nvilkasuninen yö ja käsissä on lähtöpäivä. Siinä kymmenen tienoilla\ntulee vartia ja kutsuu minua alas, kehottaen ottamaan matkaani kaikki\nkapineeni.\n\nOn keskiviikkopäivä ja vankilassa kova kiire ja touhina. Tänään kulkee\npostijunan mukana vankivaunu pohjoisesta etelään, ja vankilassa on\notettava vastaan sen tuomia uusia asukkaita sekä passitettava sen\nmukaan toisia, etelään käsin meneviä vankeja. Nykyään pidätetään näet\nrajalla joka ainoa Ruotsista tulija, olkoon hänellä sitten kuinka\nselvät paperit tahansa, ja ensi aluksi tuodaan ne tänne Oulun\nlääninvankilaan, josta he kuvernöörin kuulustelun jälkeen siirretään\nkukin kotitienoilleen sikäläisten viranomaisten enempää käsittelyä\nvarten.\n\nKun raskasta kapsäkkiäni raahaten vartian saattamana tulen avaraan\nesikäytävään, istuu ja seisoskelee siellä joukko tuollaisia rajan takaa\ntulleita, joiden on nyt määrä matkata eteläänpäin samassa junassa kuin\nminäkin. Niiden joukossa näen iäkkään ja rikkaan Pietarin juutalaisen,\njoka on jo viikon päivät ollut täällä vankilassa ja joka sairastaa\njotakin vaikeata sydänvikaa, sekä erään rintamalla olevan venäläisen\neverstin rouvan, joka on palannut Ruotsista vanhempiaan tervehtimästä\nja jonka olen kuullut erikoisesti katkeroituneen siitä kohtelusta, jota\nläänin -- häpeä sanoa suomalainen -- kuvernööri on ruvennut\nsovelluttamaan valtiollisiin vankeihin. Edelleen huomaan käytävän\nsuulla puolikymmentä santarmialiupseeria, joiden arvaan tulevan omaksi\nsaattueekseni ja joista yhden pöyhkeä ryhti ja miltei pikimustaksi\npäivettynyt naamataulu suurine nenineen herättää minussa vähemmän\nmieluisia tunteita.\n\n-- Kylläpä näyttivät koko murjaaneilta! -- tulkitsin minä vankilan\nvarushuoneessa tämän tunteeni vartialle, joka kaikin tavoin ja mitä\nmyötätuntoisimmin ottaa osaa kohtalooni.\n\nVaihtaessani kiiruusti omia vaatteita päälleni, saapuu varushuoneeseen\ntirehtööri Juvelius.\n\n-- Käsiraudoissa ne aikovat teitä kuljettaa, -- virkkaa hän ilman\nhempeitä valmisteluja. -- Tänne on tullut kuvernöörin määräys, että\nvankilasta on lainattava santarmeille käsiraudat.\n\nKylmät väreet kulkivat pitkin ruumistani ja ehdottomasti kohoaa\nmieleeni eräs kuva vuosien takaa. Noustessani kerran Oulunkylän\nasemalla paikallisjunaan jouduin kolmannen luokan tupakkavaunussa\nistumaan vastapäätä muuatta nuorukaista, joka oli käsiraudoissa ja jota\nvanginvartia kuletti Helsinkiin. Nuorukainen ei tiennyt mihin katsoa ja\nkaikkien vaunussa olijain kasvoilla kuvastui piinallinen tunne. Olen\nsen jälkeen useamminkin nähnyt kahlehdittuja ihmisiä ja aina on se\nherättänyt minussa piinallisia tunteita. Siinä on ehdottomasti jotakin\nihmisyyttä syvästi alentavaa.\n\nJa nytkö täytyy minun itsenikin sitä kokea?\n\n-- Pankaa nyt kaikki venäjänkielen taitonne liikkeelle ja koettakaa\npuhua niille, etteivät panisi teitä käsirautoihin, -- neuvoo tirehtööri\nja kiiruhtaa toisaalle, sillä tällaisena \"rahtauspäivänä\" on hänelläkin\nkova kiire.\n\nOlen nyt jälleen omissa pukimissani ja ainakin sitä myöten on kaikki\nhyvin. Mutta ne käsiraudat -- ne pimentävät kokonaan lähimmät\nperspektiivit.\n\nMinut kutsutaan kansliaan, jossa ratsumestari Tsherkashenof odottaa\nkädessään joku plakaatti. Hänen tulkkinsa ei ole saapuvilla ja yksi\nminua saattamaan määrätyistä aliupseereista saa ryhtyä plakaattia\ntulkitsemaan. Kankeasti se käy, mutta tuleehan siitä jotakin\ntolkkua. Enkä minä sitäpaitsi kykene paljon kuulemaankaan, sillä\nkäsirauta-uutinen on minut siinä määrin saanut pois tasapainosta. Sen\nminä kaikesta luetusta vain tajuan, että minut Pietarissa tullaan\nasettamaan syytteeseen niiden ja niiden Venäjän rikoslain pykäläin\nnojalla \"kuulumisesta rikolliseen järjestöön, jonka tarkotuksena on\nVenäjän kanssa sodassa olevan Saksan valtakunnan aseellisen voiman\navulla irrottaa Suomi Venäjän keisarikunnasta\". Plakaatin on\nallekirjoittanut \"erittäin tärkeitten asiain tutkintotuomari\nMashkevitsh.\" Kun minäkin olen plakaatin alareunaan piirtänyt nimeni\nmerkiksi, että se on minulle luettu ja tulkittu, on asia sitä myöten\nvalmis.\n\nSaatuani vahtimestarilta kelloni ja rahani sekä heitettyäni hyvästit\ntirehtöörille ja saapuvilla oleville vartioille, asettuvat käytävän\nulko-ovella santarmialiupseerit ympärilleni, yksi joka puolelle ja itse\nratsumestari etunenään. Rämähtäen paljastuvat sapelit, kukin aliupseeri\nasettaa sen pystyyn olkapäätään vasten ja niin lähdemme liikkeelle,\ntirehtööri Juveliuksen jäädessä porrasten yläpäähän kulmat rypyssä\nkatsomaan jälkeemme.\n\nTänä hetkenä, astellessani tökötin hajun ja paljastettujen sapelien\nkeskellä pölyistä tietä heinäkuun auringon räikeässä paahteessa, tunnen\nentistä selvemmin sen syvän alennustilan, mihin kansamme on joutunut.\nVastoin hallitsijasanalla vahvistettuja perustuslakeja raahataan\nkansalaisistamme täten yksi toisensa jälkeen Venäjälle, kohti\ntuntemattomia kohtaloita, samalla kuin kansamme ja eduskuntamme täytyy\nnäitä väkivallan tekoja voimatonna päältä katsoa. Nehän ovat kuin\nkäsistä ja jaloista sidotut, vieläpä suukapuloilla ääntämästäkin\nestetyt. Eikä siinä vielä kaikki, vaan monet merkit puhuvat\nsuoranaisesta tylsistymisestä, mihin se passiivinen tila, jolla meidän\non täytynyt ulkonaiseen sortoon suhtautua, on ollut omiaan kansaamme\nvaivuttamaan. Onhan meillä osa yleisöä sekavassa kaunosieluisuudessaan\nkokonaan unhottanut sen militarismeista raaimman ja tukahuttavimman,\njohon meitä tallaava tsaarivalta nojautuu, muka ihmisyyden nimessä\npauhatessaan saksalaisen militarismin vaarasta ja sen kukistumista\ntoivoessaan siis samalla toivottaen voittoa oman kansansa sortajalle.\nToinen osa yleisöstä, suurien varovaisten joukko, suhtautuu pelolla,\nepäluulolla ja tuomiten siihen kieltämättä maan jaloimpaan nuorisoon,\njoka sydämensä ääntä totellen on ryhtynyt aktiivisiin toimiin ja\nlähtenyt vieraille rannoille, valmistuakseen siellä taisteluun\ntsaarivallan sortoa vastaan. Entä kuinka suuri onkaan se osa\nkansastamme, joka tylsässä välinpitämättömyydessä isänmaansa tilaan ja\nsuuriin maailman tapahtumiin nähden on antautunut silmittömään\nkeinotteluun ja rasvaiseen mammonan palvontaan? Ja entä ne lukuisat\nnaisemme miltei kaikista yhteiskuntaluokista, jotka velvollisuutensa ja\nkunniansa unhottaen ovat antautuneet kiemailuun noiden kaupungeissamme,\npitkin rannikoitamme ja kaikissa keskuksissamme lojuvien likaisten\nharmaatakkien kanssa ... puhumattakaan niistä monen monista miehistä,\njotka voiton ja ylenemisen himosta ovat heittäytyneet muukalaisen\nsortajan kätyreiksi!\n\n-- Magu li kuritj? -- saanko tupakoida? -- panen siinä asemaa kohti\nkävellessämme ensi kerran käytäntöön yhden niistä harvoista\nvenäjänkielisistä lauseparsista, joita V.K. Trastin oivallisesta\nkielioppaasta olen kuluneena viikkona ehtinyt päähäni tankata.\n\nKohteliaasti antaa ratsumestari luvan, kiiruhtaapa vielä itse tulta\ntarjoamaan. Koko ajan on tämä samainen ratsumestari käyttäytynyt minua\nkohtaan aivan moitteettomasti. Kuulusteluissa ei hän ole osottanut\nmitään virkaintoa ja pitkät hetket olen vankilan kansliassa tupakkaa\npoltellen jutellut hänen kanssaan minkä mistäkin, m.m. myöskin\nkirjallisista kysymyksistä, sillä ensi tutustumisessamme esittäysi hän\n-- ammattitoveriksi, kertoen kirjottelevansa runoja. Siivon, hiljaisen\nja kohteliaan miehen vaikutuksen on hän läpeensä tehnyt ja minä olen\npäätellyt itsekseni, että hän on parasta lajia mies, mitä santarmin\nunivormussa yleensä voi olla. Myöhemmin vallankumouksen jälkeen saan\nihmeekseni kuulla, että hän kuitenkin kaikitenkin on ollut täydellinen\nsantarmi: kavala, viekas ja tarvittaessa häijy. No, minua hän\nhyvänsuopaisuudellaan ei kuitenkaan ole onnistunut pettämään, sillä\nkaiken aikaa olen toistanut itselleni Vergiliuksen lausetta: _Timeo\ndanaos et dona ferentes_.\n\nTorniosta tuleva juna ei ole vielä saapunut ja me pysähdymme aseman\nlähellä olevaan santarmikonttoriin sitä odottamaan. Huoneessa on jo\nennestään useita santarmialiupseereja ja minut neuvotaan istumaan erään\npöydän ääreen. Ne lukevat venäläisiä lehtiä, keskustelevat iloisesti ja\ntutkivat seinälle levitettyä suurta sotakarttaa. Kenraali Brusilovilla\non Galitsian rintamalla ollut menestystä ja m.m. Lutzkin kaupunki on\ntullut vallotetuksi. Siitä miehillä ilo. Ratsumestari luulee, että\nminulla ei siitä ole vielä mitään tietoa, minkä vuoksi hän asettuu\neteeni tekemään siitä selkoa. Edelleen kertoo hän, että sota ei voi nyt\nenää kauan kestää, sillä Venäjällä on aseissa kokonaista kuusitoista\nmiljoonaa miestä ja se kykenee nyttemmin vaikka ihan yksinäänkin\nsaattamaan sodan voitokkaaseen loppuun. Tätä jutellessaan tarkkaa hän\nminun kasvonilmeitäni, mutta minä en anna niiden ilmaista mitään,\najattelen vain tyynesti itsekseni: älkäähän sentään nuolaisko ennenkuin\ntipahtaa. Tuollainen barbaarinen luottamus päälukuun on läpi historian\nkärsinyt huikeita haaksirikkoja. Sivistyskanta se on joka määrää ja\nsiinä te, ryssä poloiset, olette sentään vakavasti alakynnessä.\n\nHuoneen perältä kuulen epämieluista helinää ja kääntäessäni katseeni\nsille suunnalle, näen käsiraudat, joita santarmit katselevat.\n\nAikovatko ne heittiöt jo täällä sovittaa ne minun ranteisiini ja siten\nraahata minut väkeä täynnä olevan asemapihan halki junaan? kysyn minä\npöyristyen itseltäni. Pitäisiköhän tässä jo hyvin puhein ryhtyä sitä\nestämään? Mutta olkoon, en viitsi enkä jaksa liehakoida heidän\nedessään! Jos panevat ne käsiini, niin pankoot, kannan sen sijaan pääni\nsen pystymmässä!\n\nKuuluu pitkä vihellys ja matkustajajuna vierii asemasillan reunaan.\nMinua viitataan ottamaan kapsäkkini, saattajat asettuvat ympärilleni ja\nniin lähdemme asemasillalle. Käsiraudat ovat jälleen hävinneet\nnäkyvistä.\n\nJunan takapäässä on vankivaunu ristikkoikkunoineen ja sen kohdalle\npysähdymme hetkeksi. Siinä on kova kiire ja vilinä, kun toisia, Ouluun\npysähtyviä vankeja otetaan vastaan, toisia lähetetään eteläänpäin.\nEdellisten joukossa huomaan pari nuorukaista, jotka ovat käsiraudoilla\nkytketyt toisiinsa kiinni. Häpeällistä! Kasvonpiirteistä päättäen he\novat kyllä tavallisia rikoksentekijöitä, mutta siitä huolimatta täytyy\nsanoa, ettei tuollainen menettely ole ainakaan mikään hedelmällinen\nkasvatuskeino.\n\nSaattajaini yrittäessä kiivetä vaunuun, kieltää portaalla seisova\nvartia meiltä pääsyn ja neuvoo tavalliseen matkustajavaunuun.\nTirehtööri on antanut hänelle sellaisen määräyksen ja siihen mukautuvat\nlopulta saattajani.\n\nMinä hengähdän helpotuksesta, sillä tukalalta tuntui pelkkä ajatuskin\nlähes pari vuorokautta kestävästä matkasta ahtaassa ja ummehtuneessa\nvankivaunussa, johon sitä paitsi näytti ilman minuakin tulevan\nasukkaita riittämiin asti.\n\nLähdemme siis raivautumaan läpi ihmisjoukon junan etupäätä kohti.\nKoetan olla syrjilleni katsomatta, sillä ikäväpä olisi nähdä\nihmisjoukossa tuttavia, kun tässä ei ole kuitenkaan tilaisuutta\nhyvästiä heittää. Kunhan vain sisarukset M., jotka lääninvankilassa\novat usein käyneet minua tervehtimässä, eivät sattuisi asemalla\nolemaan! Ainakin vanhempi heistä, herkkä ja hermostunut ihminen,\npyörtyisi varmasti nähdessään minut paljastettujen miekkojen keskellä,\nluullen minua vietävän suoraapäätä mestauslavalle. Myöhemmin saan\nkuulla, että he näihin aikoihin ovat käyneet joka päivä asemalla\nsaadakseen minulle hyvästi heittää, mutta tänään ovat he onnellisen\nsattuman kautta olleet estettyjä tulemasta.\n\nJunan etupäästä saamme haltuumme vasta maalatun ja puhtaan kolmannen\nluokan vaunuosaston. Kelpaapa siinä oleksia eikä ole pelkoa\ntungoksesta, sillä meitä on vain viisi henkeä ja syrjäisiltä on\nluonnollisestikin pääsy tähän osastoon jyrkästi kielletty.\n\nIlma on tukehuttavan kuuma. Minä pinnistän aivojani, saadakseni kiinni\nmainittua käsitettä edustavan venäläisen sanan. Vihdoin siinä\nonnistunkin:\n\n-- Sharka!\n\n-- Da, sharka, -- nyökäyttää lähinnä istuva santarmi.\n\nTäten on välillemme rakennettu jonkunlainen yhteisymmärryksen silta,\njota myöten voi vähitellen siirtyä tuttavallisemmallekin kannalle.\n\nRiisun takkini naulaan, avaan paidan hihani ja asetun penkille mukavaan\nasentoon. Oloni tuntisin jo aika siedettäväksi, ellei mielessäni yhä\nhäämöttäisi ne kamalat käsiraudat. Mitähän ne oikein aikovat niiden\nkanssa? Ehkä kytkevät minut junan liikkeelle lähtiessä?\n\nMiltei henkeä pidättäen odotan lähtömerkkiä, mutta juna tuntuu kuin\npaikoilleen juuttuneelta ja lähtöhetki venyy iankaikkisuuden\npituiseksi.\n\nVihdoinkin pirittää jossakin etempänä konduktöörin pilli, työläästi\nhalkaisee veturin vastaus raskaan ilman, vaunujono nytkähtää ja lähtee\nlaiskasti liikkeelle kuin edessä olisi uupunut rahtimiehen kaakki.\nMutta hetki hetkeltä paranee vauhti, pitkä tavaramakasiini jää jälelle\nja tuonnempana soljuu taaksekäsin Kakaravaaran matala ja tuttu\ntalorivi. Ylikäytävän luona seisoo putkansa edessä vahti-Aapeli,\nluutatynki kädessään, ja nähdessäni hänen päivettyneen, totisen\nnaamansa, tulvahtaa mieleeni joukko koulupoikuuden aikaisia muistoja...\nJa ellen kovin erehdy, kävellä tepsuttaa tuolla rautatiekadun päässä\nkorttiröijyssään Mattilan ukko, vanha juureva merimies, oikea pikiorava\n\"Toivon-herran\" ajoilta, ja tupruttelee venäjänlehtisavuja\nikimustuneesta kopastaan... Mutta vauhti kiihtyy, tuomiokirkon kupooli\nja Suusis katoavat näkyvistä, loppuu vihdoin Heinätorin puoleinen\npitkän pitkä ja matala kaupungin häntä ja niin jää Saara Wacklinin\nkaupunki kokonaisuudessaan jälelle. Vaikka nämä yksitoikkoiset ja\nrannattomat lakeat maisemat ovatkin jo poikuusvuosilta niin tuiki\ntuttuja, nautin minä tällä kertaa tavattomasti niiden jälleen\nnäkemisestä.\n\nMutta sitten muistuvat taas yhtäkkiä käsiraudat mieleeni ja\nhuolestuneena siirrän minä katseeni ohi kiitävistä maisemista\nsaattajiini, joiden kupeilla kalahtelevat suuriin pyökkipuisiin\nkoteloihin pistetyt browningit. He ovat asettuneet jo mukaviin\nmatka-asentoihin eikä käsiraudoista näy merkkiäkään. Eivätkä he koko\nmatkan kestäessä ota niitä kertaakaan esille, joten satraappi af\nEnehjelmin viimeinen toimenpide minun olemassaoloni sulostuttamiseksi\njää kokonaan vaikutustaan vaille.\n\nTästä painajaisesta päästyäni pulpahtaa mielialani iloiseksi ja\nkeveäksi. Alan tarkastella saattajiani, löytääkseni heistä\npuhekumppanin. Ne ovat siistin ja siivon näköisiä miehiä eikä niillä\nnäytä olevan mitään vihamielisiä aikeita minua kohtaan. Vastapäätäni\nistuu samainen aliupseeri, joka vankilan kansliassa tulkitsi\nminun Pietariin siirtoani koskevan määräyksen. Se on nuori mies,\nnimeltään Aksionof, kotoisin Moskovan tienoilta, mutta ollut\npoikasena kauppa-apulaisena Viipurissa sekä käynyt siellä hiukan\nsuomalaista kansakouluakin, joten hän osaa riittävän hyvin suomea.\nSotapalveluksensa on hän suorittanut tykkiväessä sekä ruvennut sen\njälkeen santarmiksi. Pian olen hänen kanssaan vilkkaassa keskustelussa,\nkäyttäen häntä samalla kielimestarinani. Levitän hänen eteensä koko sen\nkielitaitomäärän, jonka Trastin oppaasta olen edellisellä viikolla\nehtinyt päähäni ahtaa, ja hän ihmettelee, että olen viikossa niin\npaljon voinut oppia.\n\nSeuraamme liittyy vähitellen toinenkin santarmi, sama korkearintainen,\npystynenäinen ja päivettynyt aliupseeri, jonka ensi näkeminen siellä\nvankilan käytävässä herätti minussa niin epämieluisia tunteita. Läheltä\nnähden ei hän sentään ole mikään kammottava olento, vaan päinvastoin\naika hauska ja huumoria ymmärtävä mies. Hänen nimensä on Vavrishtshuk,\nhän on aikaisemmin palvellut husaarina ja ottanut osaa Japanin sotaan.\nHelsingissä on hän palvellut santarmina jo useat vuodet sekä oppinut\ntoimeentulevasti suomea puhumaan. Pian olemme käsinä Mandshurian\nlakeuksilla suoritetuissa huimissa ratsuväen taisteluissa. Ratsuväkeä\nja ratsutaisteluita koskevat seikat intresseeraavat minua aina\nerikoisesti, sillä pitihän minusta itsestänikin tulla rakuuna, ellei\nBobrikof olisi lopettanut kotimaista sotalaitostamme juuri vähäistä\nennen kuin minun olisi tullut astua Lappeenrannan rakuunarykmenttiin.\n\nHän on ollut mukana lukuisissa ratsuväen taisteluissa, saamatta edes\nnaarmua nahkaansa. Koomillisessa valossa esittää hän japanilaisen\nratsumiehen sekä hänen suuripäisen ja lyhytsivuisen hevosensa,\naiheuttaen minulle vilpittömän naurunpuuskan. Mutta hänen aito\nhusaarimaiselle mielikuvitukselleen täytyy antaa täysi tunnustus, sillä\nheikäläisen ratsujoukon hurjia hyökkäyksiä kuvatessaan kertoo hän\njapanilaisten päitä sinkoilleen kuin nauriita ilmassa.\n\nKolmas santarmeista, vanhin joukosta, on hyväntahtoisen näköinen\nukko, joka omassa nurkassaan vetelee savuja ja särpii teetä. Neljäs on\nkomea ja ylpeä mies, joka ei antaudu kanssani minkäänlaiseen\nkeskusteluun eikä ota vastaan paperossia eikä karamellia, kuten toiset.\nHän istuu enimmiten yksinään ja pitää hyvää huolta komeista,\npunertavista viiksistään. Kaikilla heillä on mukanaan hyvät eväät ja\nravintola-asemilta hakevat he aina teevettä. Minulle tuo Aksionof mitä\nmilloinkin haluan eikä suostu ottamaan juomarahaa vaivoistaan,\nselittäen sen kuuluvan hänen velvollisuuksiinsa.\n\nHupaisesti kuluu minulta matka, mutta Viipuria lähetessä alkaa minua\nvaivata kova päänsärky. Vielä enemmän kärsii siitä Vavrishtshuk.\nMinulla on matkassani pari pulveria, joista toista tarjoan hänelle. Hän\nei kuitenkaan uskalla ottaa, epäilee kai sen sisältävän myrkkyä. Mutta\nkun päänsärky yhä yltyy, häätyy hän lopulta sitä itse pyytämään,\ntiedustellen samalla, etteihän se vain myrkkyä sisällä. Kun sanon, että\notinhan minä äsken itsekin samanlaisen ja istun vielä ilmielävänä tässä\npaikallani, rohkaistuu hän ja nauttii pulverin. Niistä ei kuitenkaan\nole apua meille kummallekaan ja vasta kun Vavrishtshuk Terijoella\nhankkii voimakkaampia pulvereita, lievenee päänsärky senverran, että\npääsen uneen. Pitkiin nukkumisiin ei kuitenkaan enää ole aikaa.\n\n-- Herra, herra, nouskaa, ollaan perillä!\n\nSe on Vavrishtshuk, joka minua nykii hereille. Kavahdan istualleni ja\nulos silmätessäni huomaan, että vauhtiaan hiljentänyt juna kesäyön\nhämyssä vierii pitkin laajan, puisen asemasillan reunaa, jossa\ntungeksii joukko odottajia. Olemme perillä tsaarivallan pääkaupungissa,\njonne kohtalo on nähnyt hyväksi saattaa minut ensi vierailulle neljän\nmiekoilla ja browningeilla aseistetun santarmin saattamana.\n\n\n\n\nII\n\nTULO SHPALERNAJAAN JA ENSI VAIKUTELMAT SIELLÄ.\n\n\nOlen ensi kertaa Pietarissa ja yleensä ensi kertaa kotimaani rajojen\nulkopuolella -- ellei sellaiseksi tahdo ottaa Haaparannalla ja\nPajalassa käyntiä. Kaikki on minulla tästä lähin uutta sekä omiaan\npitämään mielenkiintoani vireillä. Uteliaisuus on, ainakin tällaisissa\noloissa, sentään hyvä avu. Huoli omasta persoonasta haihtuu vähemmäksi,\nkun mieltä joka hetki jännittää kysymys, mitä tämän jälkeen seuraa.\nNiinpä saatoin seuraavien vaiheideni aikana useimmiten unohuttaa oman\nkohtaloni ja sanomalehtimiehen tavalla kiintyä tekemään huomioita\nympärilläni olevista oudoista oloista, voidakseni niitä sitten\nyleisölle kuvata. -- -- --\n\nOn lenseä heinäkuun sydänyö pehmeine hämyineen, kun minä Aksionovin ja\nVavrishtshukin saattamana lähden Suomen asemalta ajurilla hyrräämään\nkeskikaupunkia kohti. Ensimäisenä kiintyy huomioni ajuriin, joka on\nvanhan vanha, tuhatryppyinen ukko pitkine kauhtanoineen. Mutta sen\neleissä on vielä jotakin nuorekasta ja hampaat ovat eheät ja valkoiset.\nHän istuu kuskipukillaan puoleksi meihin kääntyneenä ja alkaa\nvilkkaasti jutella saattajaini kanssa, jonka kestäessä hän koukkuisella\netusormellaan tavan takaa tekee eräänlaisen apostoolisen eleen. Ihan\nilmetty Karatajef! välähtää mieleeni -- tuon samaisen ikituoreen\nvenäläisen talonpojan tyyppi, jonka Tolstoi \"Sota ja rauha\"\nromaanissaan on niin suurella mielihyvällä kuvannut.\n\nAjamme leveätä valtakatua, joka lyhtyriveineen etäällä häipyy yön\nhämärään. Saattajiltani kuulen, että tämä on Liteinajan katu. Koetan\nnähdä puolelta ja toiselta niin paljon kuin kerkeän sekä samalla painaa\nsuunnat ja katujen asemat mieleeni, sillä moniaan hetken kuluttuahan\nminä jälleen olen suljettuna neljän seinän sisään sekä näköalani\nrajotettuna vähimpään mahdolliseen. Tunnen asemani hieman samanlaiseksi\nkuin se sadun pikku poika, jota isänsä vei metsään kuolemaan ja joka\ntaskustaan heitteli kiviä ja kivien loppuessa leivänpalasia jälkeensä,\nosatakseen niitä myöten takaisin ihmisten ilmoille.\n\nKulemme leveätä siltaa myöten Nevan yli. Heitän silmäyksen pitkin tämän\nhistoriallisen virran uomaa ja mieleeni muistuu, että tämä on\nsuomalaisen heimon vanhaa asuma-aluetta. Aikojen aamuna ovat\nkalevalaisten purret halkoneet virrankalvoa ja Jänissaarella, jossa nyt\nkohoavat Pietari-Paavalin linnan tornit, on kenties jollakin\nsankarikauden mahtajalla ollut tupansa. Mutta slaavilaisuuden\npainopiste hiipii lähemmäs ja Nevan rannat, joilla siihen saakka on\nvallinnut erämaiden neitseellinen rauha, muuttuvat siksi näyttämöksi,\njossa nämä kaksi niin tuiki vastakkaisilla ominaisuuksilla varustettua\nrotua vuosisatojen kuluessa törmäilivät yhteen. Hengessäni näen minä\nsuuria suunnittelevan Tuomaspiispan mahtavine ristilaivastoineen\npyrkivän ylös Nevaa sekä sitten palaavan lyötynä ja suuret unelmat\nsärkyneinä. Ollapa että hänen jättiläiskamppauksensa Aleksanteri\nNevalaisen kanssa tuolla ylempänä virran rannalla olisi päättynyt\ntoisin kuin se päättyi, niin tämän Europan koilliskolkan historia olisi\nvuosisadoiksi ottanut tykkänään toisen suunnan: suurslaavilaisen\nvaltakunnan tilalle olisi syntynyt suursuomalainen eikä meitä\nmyöhäsyntyisiä Kalevan poikia nyt vankeina raahattaisi tämän samaisen\nNevan yli.\n\nVankeina -- niin, kuinkahan monta kansalaistani aikojen kuluessa onkaan\nvastoin tahtoaan saanut tätä tietä vaeltaa? Ennen kaikkea muistuvat\nmieleen ne tuhannet nimettömät -- sekä miehiä, naisia että lapsia --,\njotka Isonvihan aikana raahattiin tänne Nevan rannalle ja jotka\nvieraalle kansalle pääkaupunkia rakentaessaan sortuivat tauteihin ja\nkurjuuteen. Rajuna kuohahtaa minussa tätä kaikkea muistaessani viha --\nviha ei ainoastaan tsaarivaltaa, vaan koko tätä maata ja kansaa\nkohtaan, ja jos nuo saattajani sekä tuo kuskipukilla laverteleva vanha\nmusikka näkisivät, mitkä mustat Kullervo-ajatukset minun sisälläni\nriehuvat, niin varmasti he hätkähtäisivät ja olisivat paremmin\nvaruillaan...\n\n-- Katsokaa, herra, suuria kanuunoita! -- havahuttaa minut toinen\nsantarmeista.\n\nKun käännän pääni oikealle -- olemme hetki sitten jättäneet Liteinin\nsillan taaksemme --, näen katuvierustalle rakennetulla korokkeella\nrivin vanhanaikaisia jättiläissuuria kanuunoita. Mutta näky ei suinkaan\nole omiaan johtamaan minua pois äskeisistä ajatuksistani, sillä\nnäkemieni kuvain perustalla tunnen ne heti ensi silmäyksellä\nPähkinälinnan vanhoiksi kanuunoiksi.\n\nRakennus, jonka edustalle nuo vanhat tykit on asetettu, kuuluu olevan\narsenaali ja sitä vastapäätä, toisella puolen Liteinajaa, on Pietarin\npiirin hovioikeus. Sen yhteydessä on vankila, joka on määrätty minun\ntulevaksi olinpaikakseni.\n\nAjuri kääntää nurkan ympäri ja pysähyttää muutaman pimeän porttiholvin\neteen. Hapuilen saattajineni siitä sisään, tullen lopulta pahki\nlikaiseen ja haisevaan dvornikkaan, joka lautakatoksen alla istuallaan\nvetelee unia. Santarmit tyrkkivät häntä, mutta hyvän aikaa kynsii hän\nitseään kyljeltä jos toiseltakin, ynisee ja kähnii, kunnes viimein\nalkaa haukkumaäänellä turista jotakin, mistä tuntuu vähitellen käyvän\nselville, että olemme kokonaan väärästä paikasta sisälle pyrkimässä.\nSaamme siis palata kadulle ja kiertää tykkänään vastakkaiselle puolelle\ntätä valtaisaa rakennusrykelmää, jonka arvioitsen vähintäänkin yhtä\nsuureksi kuin senaatintalo Helsingissä.\n\nLöydämme vihdoinkin oikean sisäänkäytävän ja kun porrasten yläpäässä\nunivormupukuinen ja revolverilla aseistettu mies avaa meille oven,\nhuomaan tulleemme vankilan piiriin. Hetkistä myöhemmin seison\njonkunlaisessa kansliahuoneessa, jota vaisusti valaisee vihreäverkaisen\npöydän päällä riippuva sähkölamppu. Pöydän takana istuu nuori ja\nhintelä, upseerin asussa oleva mies, joka puhuu kiusallisen hiljaisella\näänellä. Aksionovin tulkitessa merkitsee hän kirjaan minun nimeni,\nikäni ja tuntomerkkini sekä ottaa huostaansa kelloni ja rahakukkaroni,\nminkä jälkeen saan palata etehiseen.\n\nSiellä sanoo Aksionof minulle kädestä pitäin hyvästi, kehottaen minua\nolemaan turvallisella mielellä, sillä \"täällä vain asia tutkitaan\".\nNiin oudolta kuin se kuuluneekin, tuntui minusta sentään ikävältä erota\ntuosta santarmista, sillä osasihan hän kuitenkin suomea ja oli sen\nkautta ikäänkuin viimeisenä siteenä itseni ja isänmaani välillä. Hänen\npoistuttuaan olin nyt ypöyksinäni umpivenäläisten ja outojen olojen\nkeskellä.\n\nEräs vartioista viittaa minua ottamaan kapsäkkini ja palttooni sekä\nseuraamaan hänen mukanaan.\n\nPainumme kolkkoja, holvikattoisia portaita alaspäin ja kulemme useiden\nvahvasti raudoitettujen ovien läpi. Vihdoin aukenee eteemme\nsuunnattoman pitkä käytävä, jota hämärästi valaisee muutama yölamppu ja\njossa vallitsee kuolonhiljaisuus. Minusta tuntuu, että olemme jo hyvän\njoukon maanpinnan alapuolella, vaikka käytävä itse asiassa on\nrakennuksen pohjakerroksessa. Pitkin käytävän toista sivua on korkea\npino jauhosäkkejä ja niitä vastapäätä loppumaton rivi lähekkäin\nseisovia ovia -- vahvasti raudoitettuja, mustaksi maalattuja, synkeitä\novia. Ilma on raskas ja ummehtunut, siinä tuntuu jauhojen, mahorkan ja\ntökötin yhtynyt tuoksu. Risahdustakaan ei kuulu ja etäämpänä vilahtaa\nvain ääneti hiipivän yövartian haahmo. Minusta tuntuu, että noiden\nmustien ovien takana lepää joukko ikuista untaan nukkuvia vainajia ja\nkammoksuen minä odotan, milloin vartia pysähtyy, avaa yhden noista\novista ja työntää minut sisään. Mutta hän jatkaa matkaansa ja kääntyy\nkäytävän perällä kulman ympäri, jolloin eteemme aukenee yhtä pitkä\nkäytävä toiseen suuntaan. Se kulkee pitkin rakennuksen ulkoseinustaa ja\nulottuu korkeudeltaan läpi neljän kerroksen. Noita synkeitä ovia on\nsiis neljässä rivissä päällekkäin. Kunkin ovirivin edessä on vain kapea\nsilta rautaisine kaidepuineen ja käytävän keskikohdalta kohoaa sillalta\ntoiselle kapeat rautaportaat. Niitä pitkin lähdemme kiipeämään ylös ja\nminä olen ihan nääntyä raskasta kapsäkkiä raahatessani.\n\nNeljänteen kerrokseen tultua kulemme pitkin siltaa käytävän suuntaan,\nkääntyen sen perällä jälleen kulman ympäri ja taaskin on edessämme\nuuteen suuntaan kulkeva käytävä loppumattomme oviriveineen ja\nrautaportaineen. Teen johtopäätöksen, että käytävä ulkoseinitse kiertää\nympäri tämän suuren suuren vankilarakennuksen ja vankikopit, joita\nkaikesta päättäen on suunnaton paljous, ovat kaikki vierekkäin ja\npäällekkäin sisäseinällä, niin että niiden pienet ristikkoakkunat\naukenevat umpinaiselle sisäpihalle.\n\nNousemme vielä yhden kerroksen välin muurin sisälle rakennettuja\nportaita myöten ja uudelle käytävän lattialle tultuamme huomaan, että\ntäällä on vielä kaksi koppikerrosta päällekkäin -- siis kaikkiaan kuusi\nkerrosta. Käytävän kulmauksessa on jonkunlainen aitio pöytineen,\nhyllyineen ja jumalankuvineen. Pöydän ääressä tuolilla torkkuu vartia.\n\nMeidän lähestyessämme avaa hän silmänsä ja vaihtaa jonkun sanan\nsaattajani kanssa. Minä saan laskea kapsäkin ja palttoon lattialle,\nsaattaja palaa takaisin ja tämä uusi vartia viittaa minut vuorostaan\nmatkaansa.\n\nKuljemme tätä viidennen kerroksen käytävää ainoastaan vähän matkaa.\nYlimpään kerrokseen nousevien rautaportaiden kohdalla pysähtyy vartia,\navaa yhden noista mustista ovista, joka ääneti kääntyy saranoillaan ja\njonka yläpuolella on numero 219. Väännettyään oven ulkopuolelle\nsijoitetusta sähkönappulasta viittaa hän minua astumaan sisään.\n\nSyystä että seinään kiinnitetty yksinkertainen sähkölamppu valaisee\npienen kopin kirkkaaksi, ei tulevan asuntoni jättämä ensi vaikutus ole\nlainkaan vastenmielinen. Mutta minulla ei ole aikaa pitempiin\nympäristöni tarkasteluihin; sillä vartia viittoo minua riisuutumaan.\nSitä mukaa kuin päästelen vaatekappaleita päältäni, käy hän ne tarkoin\nläpi, nuuskii jokaikisen poimun ja kääntää nurin taskut, joista hän\ntyhjentää pöydälle kaikki pikku esineet, nenäliinat, paperossi- ja\ntulitikkukotelot, lyijykynät ja muut. Lopuksi, seisoessani jo\nalusvaatteillani, koplottelee hän pitkin ruumistani, etteihän niidenkin\nalla ole vain jotakin luvatonta kätkössä.\n\nTarkastuksen päätettyään antaa hän kätevällä eleellä ymmärtää, että\nminun on heti pantava nukkumaan, minkä jälkeen hän ryhtyy kokoomaan\npöydälle kerääntyneitä esineitä. Miltei henkeä pidättäen minä odotan,\nmikä on oleva paperossieni ja tulitikkujeni kohtalo. Hän jättää\nkummatkin pöydälle ja minä huokaan helpotuksesta. Täällä on siis\ntupakoiminen sallittua ja sehän merkitsee vankipoloiselle vähintäänkin\nyhtä paljon kuin hauska toveri.\n\nSytytänpä siis mielihyväni osotteeksi savukkeen ja alan laittautua\nvuoteeseen. Sen muodostaa äärimmäisen kapea rautasängyn pohja, joka on\nsaranoilla seinässä kiinni ja jonka päiväksi saattaa kääntää ylös ja\nlukita seinään kiinni. Siinä on meriheinillä täytetty, kovaksi\ntallaantunut ja monikyhmyinen patja sekä päänalunen samaa maata.\nPeitteenä on kaistale likaisen harmaata sotamiehen sinellisarkaa. Se on\nrei'ille kulunut, likainen ja kovaksi piinttynyt kuin pohjanahan\nkappale. Epämieluisalta tuntuu sen alle kääriytyä, mutta mikäpä tässä\nmuukaan auttaa.\n\nHetkisen loikoiltuani selälläni, mietiskellen ihmiselämän oikkuja ja\nodottamattomia äkkikäänteitä, kuulen oven yläosassa olevan pienen ja\npyöreän tirkistyslasin kannen ripsahtavan, samalla kuin lasin takana\nvilahtaa vartian silmä. Siten todettuaan, että minä olen asettunut jo\nlevolle, napsauttaa hän sähkölampun sammuksiin.\n\nOn jo aamupuoli yötä ja samearuutuisesta akkunasta kajastaa päivänvalo.\nYmpärilläni vallitsee vielä haudanhiljaisuus. Kauan makaan minä vielä\nvalveillani, kulkien ajatuksissani kopista koppiin ja tutkistellen\nniitä lukemattomia elävänä haudattuja, joita tämän kuolleen talon\nmuurit sisäänsä kätkevät ja joita kaikkia yhdistää viha tsaarivaltaa ja\nsen harjottamaa sortoa vastaan. Niin ajatellessani tuijottavat silmäni\nkapeaan oveen, josta Herra ties milloin ja missä oloissa se minulle\njälleen aukenee.\n\n\n\n\nIII\n\nENSI PÄIVÄN VAIKUTELMIA.\n\n\n-- Hljep! Hljep! Hljep!\n\nKello taisi olla vähän yli kuuden seuraavana aamuna, kun kumea basso\njossain käytävän perällä alkoi toistella noita sanoja.\n\nKuulen ne ensin unenhorroksen läpi, mutta kun huudot jatkuvat yhä\nlähempänä ja lähempänä, havahdun kokonaan hereille ja kohoan vuoteessa\nistumaan. Huutojen ohella kuuluu kiireisiä askelia sekä ääntä mikä\nsyntyy kun raskasta koria laahataan pitkin lattiaa.\n\nNyt kajahtaa tuo \"hljep!\" ihan oveni takana ja samalla rävähtää oven\nkeskiosassa oleva nelikulmainen luukku auki ja siihen tulla pomahtaa\nkuin tykinsuusta lennätettynä korttelin paksuinen limpun neljännes. Nyt\nvasta ymmärrän huutojen tarkotuksen. Kavahdan nopeasti jaloilleni ja\nsieppaan leivän kämpäleen kuin häkkiin suljettu peto, jolle ristikon\nraosta hangolla ojennetaan lihapala.\n\nSamalla rämähtää luukku jälleen kiinni ja huudot: \"hljep! hljep!\"\netenevät päinvastaiseen suuntaan.\n\nSeison nyt paitasillani, unisena ja raukeana siinä likaisella\nsementtilattialla kädessäni valtava tuoreen ruisleivän kappale. Hm,\nkoska päiväjärjestys alkaa täten, niin totisesti olenkin nyt maassa,\njonka tuotteista leipä on huomattavin aine. Kääntelen saalista\nkädessäni, haistelen ja pistän pienen mureneen suuhunikin. Kaikesta\npäättäen se on hyvää ruisleipää, jota kyllä voi syödä, jos on siihen\nlisäksi voita ja muita särpimiä. No pianpahan näen, mitä talon puolesta\nvielä aamiaisen lisäksi annetaan. Lasken siis leivän kimpaleen pöydälle\nja istahdan vuoteeni reunalle.\n\nKovin minua vielä raukasee ja tekisi mieli heittäytyä uudelleen\npitkäkseen. Mutta kaikesta päättäen on tässä kuitenkin laittauduttava\nvaate päälle. Hoh-hoi, kun tuntuu työläältä alottaa tätä päivää,\nensimäistäni tsaarivallan pääkaupungissa, ja haukotuttaa niin\narmottomasti...\n\nKun olen perusteellisesti venytellyt ja haukotellut, jään vielä\nhetkiseksi istumaan vuoteelle ja ryhdyn lähemmin tarkastelemaan\nmunkkikammiotani. Se on kapea ja matalahko holvikattoinen huone, jossa\npitkinpäin, akkunasta oveen, voi ottaa seitsemän lyhyttä käyntiaskelta\nsekä poikittain neljä. Jos pitkäraajainen mies ojentaa kätensä,\nulottuvat sormenpäät sivuseinästä toiseen. Seinät ja katto ovat\nsileäksi rapatut ja öljyvärillä vaaleanharmaaksi maalatut. Sillä\nseinällä, jossa vuode on, näkyy vahva pölykerros, niin että siihen\nhyvin voi sormellaan kirjottaa. Lattia on sementistä, tuhkan harmaa,\nkeskeltä kuopalle kulunut. Ikkuna, noin puolen metrin korkuinen, on\nperäseinän yläosassa. Siinä on kaksinkertaiset, kaukana toisistaan\nolevat lasit, joiden takana on tiheä rautaristikko. Tuo pieni valoaukko\non jaettu kokonaista kahdeksaan rautapuitteiseen ruutuun, jotka nekin\novat pölyiset ja sameat. Toisen alakulman sisempi ruutu on avattava ja\nsitä vastaavassa ulkoruudussa, joka on rautapellistä, on yksinkertainen\nventtiili. Kun leveä kivinen ikkunankynnys on jyrkästi alaviisto, on\nikkunan ääreen mahdoton kiivetä.\n\nVuode on toisessa ovinurkassa. Sitä vastapäätä on pöytä. Sen muodostaa\nnoin neljännesneliömetrin laajuinen, keltaiseksi maalattu rautalevy,\njoka on kiinnitetty seinään. Sen vieressä, puolta alempana, on toinen,\nparin kämmenen laajuinen levy, jonka tarkotuksena nähtävästikin on\ntoimittaa istuimen virkaa. Pöydän ja oven välissä on ylempänä seinässä\nvielä kaksi päällekkäin asetettua levyä hyllyinä. Siellä ovat saaneet\nsijansa vangin ruoka-astiat: kattilan muotoinen, sisältä ja päältä\ntinattu kaksikorvainen kupariastia, joka seisoo hedelmätarjotinta\nmuistuttavalla alustalla samasta aineesta, sekä kantena lautasen\nmuotoinen kupariastia. Lisäksi on siellä pieni puinen ryssänkuppi\nsuoloja varten, noin litranvetoinen kuparinen juoma-astia ynnä loppujen\nlopuksi tavattoman kömpelötekoinen, ihan pyöreä puulusikka, oikea\nryssän kuiritsa. Siinä on koko pöytäkalusto.\n\nIhan pöydän vieritse kulkee pystysuorasti kopin läpi noin kymmenen\nsentin läpimittainen lämpöjohtotorvi. Siitä eteenpäin peräseinää kohti\non vesikrana ja sen alla suppilo likaveden kaatamista varten. Ja\nvihdoin peränurkassa, saman seinän puolella, avonaisena vesiklosetti.\nKun vielä mainitsen samassa nurkassa seisovan varrellisen niiniluudan,\nniin kalustoluettelosta ei puutu enää mitään.\n\nEihän tämä asuinmaja, johon kohtalo on nähnyt hyväksi minut\ntoistaiseksi tallettaa, ole siis ainakaan millään ylellisyyksillä\npilattu. Mutta kuitenkin kaikitenkin ... voisiko suomalainen kirjailija\ntoivoa suotuisampaa olomuotoa? Tutkintotuomari apulaisineen, vankilan\nmonimiehinen päällystö ja suurilukuinen vartiakunta sekä senkin\nseitsemät rautaovet salpoineen ja telkineen riittävät kyllä\nkiukkuisimmankin karhun pitämään loitolla, samalla kuin korkea kruunu\ntuohon oveen varatusta luukusta ojentaa maksutta jokapäiväisen leivän.\nTarvitsisko enää parempata työrauhaa köyhä kirjailija!\n\nTämä ajatuskäänne murheellisten tarkastelujeni lopuksi saa minut\nkerrassaan hyvälle tuulelle. Nousen rivakasti jaloilleni aikeissa\nryhtyä peseytymään. Mutta mitäs, eihän täällä ole minkäänlaista\npesuastiaa, saippuasta ja pyyheliinasta puhumattakaan. Suomalaisen\nvankikopin kalustoon kuului siisti emaljinen pesuastia, moitteeton\npellavainen pyyheliina, saippuanpala erikoisessa astiassa sekä\nmetallinen kampa. Mutta mitämaks, nythän eletäänkin tsaarivallan\npääkaupungissa eikä puhtaus ole koskaan ollut löydettävissä venäläisten\nhyveiden joukosta.\n\nVesihän pesussa on kuitenkin pääasia, tuumin lopuksi ja lähenen\npäättävästi kranaa. Mutta se on vivullinen laitos eikä tavallinen\nväännettävä krana ja koko ajan kuin vettä laskee, täytyy toisella\nkädellä painaa vipua. Peseytyminen käypi siinä siis tuiki työläästi.\nKatselen jälleen neuvotonna ympärilleni, kunnes silmäni pysähtyvät\nennen mainittuun soppa-astian alustaan. Siinähän paremman puutteessa\nsovelias pesuastia. Siihen sopii vettä suunnilleen saman verran kuin\nsoppalautaseen. Lasken sen siis kranasta täyteen, asetan W.C:n reunalle\nja yks kaks on peseytyminen täydessä käynnissä. Sitten muutamia\nvoimisteluliikkeitä. Suomalaisessa vankilassa oli jokaisen kopin\nseinällä painettu plakaatti, jossa kuvin ja sanoin oli neuvottuna\nkymmenkunta yksinkertaista voimisteluliikettä. Ne ovat tarkoin\nmuistissani ja päätän ne täälläkin käydä aamuisin säntillisesti läpi.\n\nEn ole vielä ehtinyt täysin pukeutua, kun käytävästä alkaa kaikua:\n\"kipjetok! kipjetok!\" Sana merkitsee kiehuvaa vettä, mutta se on\nminulle vielä outo enkä niin ollen tajua, mitä siellä tällä kertaa on\ntekeillä. Mutta huudot lähenevät, oviluukku rämähtää jälleen auki ja\nkiirehtiviä eleitä tehden huutaa sieltä vartia: \"dajte krushku!\" ja kun\nen heti älyä, hokee hän sana sanalta kiihtyvällä ärtyisyydellä:\n\"krushku, krushku, krushku!\" ... viittoen samalla juoma-astiaa kohti.\nTempaan sen hyllyltä ja lennätän luukulle. Vartian seurassa on\nhurstihousuihin puettu likainen olento, joka riepottaa kaksin käsin\nsuunnattoman suurta, kirkkaaksi kiillotettua kahvipannua. Ettäkö\nantaisivat kahvia? Eihän toki, vaan kirkasta kiehuvaa vettä laskee mies\nkannuni täyteen, ja kun olen ottanut sen käteeni, lentää luukku taas\npaukahtaen kiinni ja askeleet kipjetok-huutojen säestämänä etääntyvät.\n\nJahah, tämä on siis teevettä. Mutta tee ja sokeri? Sitä ei\nnähtävästikään anneta talon puolesta ja omani, samoinkuin teekannuni ja\nkuppini, ovat kapsäkissäni, jota herra ties annettaneeko lainkaan\nminulle. No, odotetaan, onpa siihen hyvää aikaa, ja ties mitä\nlisäkkeitä tähän aamiaista varten vielä tulee.\n\nMutta odotukseni on turha ja pian saan oppia tietämään, että Venäjän\nkruunun lukemattomille vangeilleen suoma aamiainen supistuu\nleivänkappaleeseen ja litralliseen kiehuvaa vettä. Vastaava ateria\nsuomalaisessa vankilassa sisälsi paitsi leipää ja maitoa kuoriperunain\nja silakan kanssa, sekä pienoisen voiannoksen muistaakseni kolmena\nviikon päivänä tai kuoriperunain puutteessa ruisjauhovelliä. Ero on\nsiis melkoinen, kuten se on niin monessa muussakin suhteessa...\n\nOdotellessani siis turhanpäiten aamiaisen lisää, avaa vartia oven ja\nmurahtaa sanan: \"Musor!\" Kun minä hänen tiedonantoonsa suhtaudun\nainoalla käytettävissäni olevalla keinolla: tyynellä passiivisuudella,\nopettaa vartia tuota pikaa vihaisin elein minut ymmärtämään, että sana\n\"musor\" merkitsee rikkoja ja että minun on ennenmainitulla\nniiniluudalla lakaistava lattiani sekä työnnettävä roskat kynnyksen yli\nkäytävään. Samalla komentaa hän sängyntapaisen nostettavaksi ylös\npitkin seinää. Niin, tietystihän se olisi vangille liikaa mukavuutta\nsaada joskus kävelynsä lomaan heittäytyä vuoteelle pitkäkseen!\n\nKello jossakin käytävän perillä lyö kahdeksan, sitten yhdeksän,\nkymmenen... Ikkunan kynnykselle kerääntyy kuhertelemaan pari kyyhkysiä.\nNe ovat nähtävästikin tottuneet koppien asukkailta saamaan\nleivänmureneita. Alhaalta pihalta kuuluu ääniä ja erilaisten työaseiden\nkilkettä: siellä nähtävästikin työskentelee joukko rangaistusvankeja.\n\nHerkeämättä astelen minä edestakaisin lattialla ja vähitellen alkaa\ntuntua hiukava nälkä. Silloin hypistän pienen kipeneen limpun sydäntä,\nkastan sen suoloissa ja ryyppään haaleaksi jäähtynyttä vettä päälle. Se\nkarkottaa hetkeksi näläntunteen ja minä saatan jälleen sytyttää\npaperossin.\n\nKun olen väsyksiin asti kävellyt, istahdan rautalevylle ja nojaan\nkyynärpääni pöytään. Sen reunaan on jollakin terävällä kärellä\nkaiverrettu muutamia sanoja, joita alan hajamielisesti tavailla. \"Fedor\nAnarchistof, tipograf, pabjeshashnyj soldat, ijuli 1915.\" Siihen on\nsiis vuosi taaksepäin piirtänyt nimensä sotapalveluksesta, kenties\nrintamalta karannut sotilas, ammatiltaan latoja. Anarchistof, mikä\nsopiva nimi venäläiselle valtiolliselle vangille! Missähän lienee tällä\nhaavaa mies poloinen, lieköhän joutunut hirsipuuhun vai viruneeko\njossain Kaspian takaisessa rangaistuskomppaniassa?\n\nTaas lyö kello, mutta kumea ovien pauke estää minut laskemasta lyöntien\nlukua. Tirkistyslasin kansi risahtaa ja kun käännän katseeni oveen,\nmuljahtaa siellä vartian silmä hetkeksi näkyviin. Uh, kuinka tuo\nsalamyhkäinen kurkistelu sävähyttää ilkeästi!\n\nMutta ihmeellistä, kuinka naapurini tuolla yläpuolella jaksaa kävellä.\nRaskaina, täsmällisinä ja hetkeäkään pysähtymättä ovat hänen askeleensa\nholvikaton päällä koko aamun kaikuneet. Mikähän sekin lie miehiään,\nmistä kotoisin, minkä ikäinen ja mistä syytettynä? Tuskin parin metrin\nvälimatka erottaa meidät toisistamme ja siitä huolimatta elämme kuin\neri taivaankappaleilla. Ja samoin naapurit molempien sivuseinien takana\nsekä tuolla lattiani alla? Viime mainittu kuulee tietysti minun\naskeleeni ja arvailee, kuka minä lienen miehiäni. Niin, vieri\nvierekkäin meitä on täällä miehiä kuudessa kerroksessa päällekkäin,\nraahattuna tänne suunnattoman laajan tsaarivaltakunnan eri osista, ja\nkukin meistä elää omaa elämäänsä visusti toisistaan erotettuna kuin\nmato koterossaan...\n\nJälleen lyö kello jossakin kaukana ja kohta sen jälkeen raivataan\noviluukku odottamatta auki ja vartian käsi ojentaa avaimen tapaista.\n\"Kravatj atkryjte!\" sanoo hän ja viittoo vuodettani kohti. Tempaan\navaimen ja siinä tuokiossa on lukko avattu ja sänky laskettuna ainoan\npuujalkansa varaan.\n\nTämäpä mainiota! tuumin itsekseni, uskotellen samalla, että vuode saa\nnyt koko loppuosan päivää olla alhaalla. Ja kuinka ystävälliseltä tuo\nkova ja kapea makuutila nyt tuntuukaan, heittäytyessäni siihen\npitkälleni. Saman tempun on nähtävästi naapurini tuolla ylhäällä\ntehnyt, sillä hänen askeleensa ovat vihdoinkin vaienneet.\n\nJuuri kun olen unenvienoon menossa, kajahtaa käytävän päästä huuto:\n\"abjet!\" Sieltä kuuluu astiain kolinaa, askelia, suuren, kahden\nkannettavan saavin siirtelyä sekä säännöllisin väliajoin huuto: abjet!\n\nArvaan että kysymyksessä on päivällisen tarjoilu ja nousen istumaan.\nPian ne ovat taasenkin minun luukullani, vartia pärmänttää ryssää,\njosta minä en tietysti ymmärrä sanaakaan, ennenkuin hän alkaa viittoa\nhyllyä kohti. Kahmaisen sieltä koko astiakokoelman syliini ja ojennan\nluukulle. Kysymykseen tulevat vain soppa-astia sekä sen kantena\npalveleva monikuhmuinen lautanen.\n\nKolmatta ei nähtävästikään käytetä ruokatarjoiluun, joten se siis\nkokonaisuudessaan joutaa palvelemaan minua pesuastiana. Vartiaa seuraa\ntällä kertaa kokonaista kaksi hurstipukuista rangaistusvankia, joista\ntoinen hoilauttaa saavista suurella kauhalla hernesoppaa astiaani,\ntoinen paiskaa lautaselleni kasan jotakin puuron tapaista. Kaikki\ntapahtuu tulisella kiireellä ja tuskin olen ehtinyt saaliini temmata\nluukusta, kun se jo pamahtaa lukkoon ja askeleet abjet-huutoineen\nloittonevat.\n\nTartunpa siis tuohon lusikan irvikuvana esiintyvään kapustaan ja alan\ntunnustella tsaarin päivällisantimia. Hernesoppa on laihaa ja harmajata\neikä siinä näy ainuttakaan lihan murenetta. Mutta herneitä siinä\nkuitenkin on ja nälkäänsä syö sitä mielelläänkin. Toinen ruokalaji on\nvalmistettu tattariryyneistä siten, että ryynit on joko höyryssä\npehmennetty tai kiehutettu niin kauan että kaikki neste on haihtunut\nilmaan, minkä jälkeen ryynien joukkoon on sekotettu jotakin rasvaa.\nTämä puurontapainen ei ole hullumpaa maultaan ja saankin syöneeksi sitä\nuseampia lusikallisia.\n\nPahin näläntunne on nyt kaikonnut ja tyytyväisenä sytytän savukkeen ja\nheittäydyn vuoteelleni. Ehkäpä alkaa elämä luistaa näissäkin oloissa.\nKun tietäisi vain hituisenkaan tulevaisuudestaan...\n\nEn ehdi nytkään uinahtaa, kun tulee keskeytys. Vartia siellä kulkee\novelta ovelle, tirkistää lasista, koputtaa ja huutaa: \"kravatj\nsakryjte!\" Ei siis muuta kuin vääntäy ylös, niin unteloksi ja raukeaksi\nkuin itsesi tunnetkin, nosta vuoteesi lukkoon ja ala kävellä laapotella\nedestakaisin.\n\nTämä ensimäinen iltapäivä tarjoaa kuitenkin yhtä ja toista vaihtelua.\nEnsinnä pistäytyy vartia jollekin asialle koppiini. Kun päivällisen\njätteet viruvat vielä pöydällä kärpästen vilkkaan huomion esineenä,\nkysyn minne ne on pantava. Sanaakaan lausumatta viittaa hän W.C:tä\nkohti.\n\nJahah, siis lokaviemäriin. Saadakseni astiat virutetuiksi noudatan\nviittausta, samalla kuin taloudelliset vaistoni protesteeraavat\nsellaista toimenpidettä vastaan. Arvioitsen, että niillä jätteillä,\njoita näin suuresta vankilasta joka päivä kertyisi, pitäisi yllä\nmelkoisen sikalan. Ainakin suomalaisessa vankilassa otettiin kaikki\nruuan tähteet visusti talteen. Mutta mitämaks, onhan Venäjällä limppua!\nNitshevoo ja soromnoo sellaisille pikku asioille! Niin, niin, onhan\nVenäjällä vara tuhlatakin, vaikka toisaalta valtio on jo vuosikymmenet\nkeikkunut vararikon partaalla. Samalla barbaarisella huolettomuudella\nja luottamuksella paljouteen on Venäjä tavallisesti kaikki sotansakin\nalottanut. Mikä ylimielinen sävy hyrskyikään venäläisessä\nsanomalehdistössä Japanin sodan alkaessa sekä samoin nyt maailman sodan\nensi viikkoina. Pois tieltä vain, kyllä Venäjällä poikia piisaa --\nkunnes perinpohjaiset selkäsaunat surkeine nöyryytyksineen muuttavat\nsävyn kokonaan toiseksi: keskinäiseksi, aitoslaavilaiseksi haukunnaksi\nja tukkanuotan vedoksi.\n\nMutta ovensalvat kirskuvat jälleen ja sisään tepsuttaa kaksi äijän\nkässärää vartianpuvussa. Toinen niistä, lyhyt, tihrusilmä starikki,\nasettuu eteeni, nykii minua paidan hihasta ja turisee jotakin\nvenäjäksi. Vastaan sanoilla, joita toistaiseksi parhaimmalla\nmenestyksellä kykenen käyttämään: Nje panimaju pa ruski! Vihdoin\nkeskeyttää äijä turinansa ja lausahtaa suureksi ällistyksekseni:\n\n-- A montako shiul paitaa?\n\n-- Oletteko suomalainen? -- vastaan minä ihastuneena toisella\nkysymyksellä.\n\n-- Ka en ou, sanoo äijä ja hymyilee samalla tyytyväisenä sille\nyllätykselle, jonka hän suomenkielellään huomaa minulle valmistaneensa.\n\nPäättelen itsekseni, että äijä on kuin onkin suomalaista heimoa, joku\nAunuksen tai Inkerin puolen oikeauskoinen tsuhna, niitä alkuperäisiä\nolioita, joiden suomenkielelle esim. teitittely-sana on kokonaan outo,\nmutta hän nähtävästi häpeää alkuperäänsä ja pitää kunniakkaampana\nlukeutua ryssien suureen laumaan. Ja kernaasti minun puolestani, sillä\nlutherilais-suomalais-pohjalaisena tunnen mokomasta tsaarin orjasta\nolevani siksi kaukana, että mihinkään sukulaistunteiluihin ei kannata\nantautua. Kuitenkin kaikitenkin olen hyvilläni, tietäessäni nyt, että\nvartiain joukossa on siis ainakin yksi, joka jotenkuten osaa kieltäni\nja pystyy siis tarvittaessa tulkiksi. Muuten saan pian tietää, että hän\non osaston vartia, adjelennyj nadsiratjel, juuri tällä eli neljännellä\nosastolla, johon minä kuulun. Osaston vartia, jonka arvoa osottaa kolme\nhelaa olkanauhassa, vastaa suunnilleen suomalaisten vankilain\nvahtimestaria, joka on vartiain lähin esimies. Aikansa viettää hän\ntavallisimmin siinä käytävän kulmaan sijotetussa aitiossa, jonka ääreen\nminä yöllä sain kapsäkkini jättää.\n\nÄijällä on asiana ottaa selville, paljonko minulla on matkassani\nliina- ja pitovaatteita. Selitän, etten minä muista niiden lukumäärää,\nkapsäkkihän on siellä heidän huostassaan, katsokoot itse. Mutta\nosastonvartia toistaa itsepintaisesti: a montako shiul paitoa, kalsonia\nj.n.e. Kyllästyneenä ilmoitan lukumäärät summamutikassa. Äijät\nmerkitsevät ne muistiin ja hetken perästä saan niistä, samoinkuin yöllä\njättämistäni rahoista ja kellosta kuitit.\n\nKas vain, ajattelen, eihän täällä miestä sentään putipuhtaaksi rosvota.\n\nTunnin kuluttua ilmestyy osaston äijä jälleen ovelleni ja virkkaa: \"a\nshie, tuu tänne!\"\n\nSeuraan mukana hänen virka-asemalleen käytävän nurkassa, jossa näen\nkapsäkkini avattuna ja sisällön huiskin haiskin lattialla.\n\n-- Nää shie shuat itshelles, -- sanoo hän tavaroitani osottaen, -- ka\nota shyliis.\n\nLuvallisten joukossa on paitsi liinavaatteita ja sukkia myöskin\nteevehkeeni, sokerit, keksit ynnä kirjoitusneuvoni. Mustepulloni\nvaihtaa hän kuitenkin toiseen, peläten kai minun tolpponi sisältävän\njotakin salaperäistä ja vaarallista ainetta. Itseään kapsäkkiä ei hän\nsano annettavan koppiin, vaan se on vietävä varastohuoneeseen ja siinä\nsäilytetään ne tavarani, joita en saa käytettäväkseni.\n\nKun syli täynnä kaikenlaista kamaa palaan koppiini, pysähdyn neuvotonna\nkeskelle lattiaa. Minne laskea tavarat ja missä niitä ylimalkaan voi\ntäällä säilyttää? Lopuksi en käsitä muuta kuin laskea ne, ainakin\ntoistaiseksi, lattialle seinän viereen. Surkeillen katson siinä hyvin\nsilitettyjä liinavaatteitani, sillä lattia on kaikkea muuta kuin\npuhtaudesta kiiltävä. Tällöin ilmestyy osaston äijä avukseni. Hän\npäästää sänkyni lukosta ja selittää, että puhtaita liinavaatteita saa\nsäilyttää päänalaisen alla ja likaisia -- vuoteen jalkopäässä.\n\nSamalla kuin ryhdyn sovittelemaan aluvaatteitani vuoteeseen, arvostelen\ntätä venäläisen vankilan \"käytännöllistä\" menettelytapaa eri puolilta.\nHuomaan, että se ensinnäkin on kelpolailla epämukavaa. Aina kun vuode\non lukittava, täytyy liinavaatteita ja tyynyntapaista siirrellä sekä\netsiä patjasta niille soveltuvia laaksokohtia, sillä muutoin ei saa\nsänkyä painetuksi niin liki seinää, että se ulottuisi lukkoon. Toiseksi\ntekee tämä säilytystapa niin esteettisessä kuin hygieenisessäkin\nsuhteessa vastenmielisen vaikutuksen. En jaksa käsittää, miksi vangille\nei anneta hänen kapsäkkiään tavarain säilyttämiseksi, kun kerran nuo\ntavarat hänen huostaansa uskotaan. Luulisihan olevan helposti\ntodettavissa, ettei kapsäkkiin ole kätketty helvetinkoneita tai muita\nvallankumouksen kummituksia.\n\nMutta tämä ei suinkaan jää viimeiseksi kerraksi, jolloin saan aihetta\nihmetellä venäläisten vankilaviranomaisten, samoinkuin yleensä\ntsarismin kätyrien omituista järjen juoksua.\n\nKun menen osastonvartian \"poksista\" noutamaan viimeisiä tavaroitani,\nottaa tämä käsille kapsäkissä olleet kirjani ja kyselee, mitä laatua\nkirjoja ne ovat. Kun Trastin kielioppaan sekä Lindstedin -- sivumennen\nsanoen tuiki kelvottoman -- \"kielikirjan\" selitän olevan minulle aivan\nvälttämättömiä tulkkeja, jättää hän ne minulle, mutta toiset kirjat hän\npidättää.\n\nHetken kuluttua ilmestyy hän kuitenkin koppiini, kädessään nuo\nviimemainitut kirjat.\n\n-- No mie annan nääkin shiulle, -- sanoo hän tihrusilmissään suopea\nilme.\n\nTäten saan matkaa varten ostamani pari osaa \"Bragelonnen varakreiviä\"\nsekä niinikään pari 50 pnin romaania \"Helmenpyydystäjät\". Ne ovat vielä\nauki leikkaamatta ja iloni on vilpitön, saadessani ne näin odottamatta\najan kulukkeekseni. Tulkitsen siitä kiitollisuuteni äijälle, jota\nhentoisin taas vaikka sukulaisuudellani kunnioittaa. Samalla\ntiedustelen häneltä, eikö paperivarastoani myöskin luovuteta haltuuni,\nvoidakseni ryhtyä kirjoittamaan, sillä olenhan ammatiltani kirjailija.\n\n-- Ei shua, -- vastaa äijä. -- A jos shie tahot kiruttaa kirjan\nmaatuskalle tai mutsholle, niin sano miulle ja mie tuon shiul bumagaa i\nkanvertin.\n\n-- No hyvä, tuokaa heti, sillä minä haluan kirjottaa sekä maatuskalle\nettä mutsolle.\n\nMoniaan hetken mentyä saankin tarpeet kahteen kirjeeseen sekä ryhdyn\nheti kirjottamaan kotiin, ilmottaen onnellisesti saapuneeni perille,\njossa elämä näyttää rupeavan kuontumaan tavalliseen vankilatapaan, sekä\nkehottaen olemaan uskomatta mitään kohtalostani mahdollisesti liikkuvia\nhuhuja, sillä arvaan, että kärkäs ja kaikkea suurenteleva huhu ennen\npitkää tietää minut \"aivan varmaan\" hirtetyksi. Toisen kirjeen kirjotan\nPietarissa -- ja kenties hyvinkin lähellä itseäni -- asuvalle\nystävälleni, tohtori K:lle, pyytäen häntä toimittamaan minulle\nvenäläis-suomalaisen sanakirjan sekä kunnollisen viltin ja tyynyn.\n\nTätä jälkimmäistä kirjettä kirjottamaan ryhtyessäni epäröin hieman,\nonko minun lainkaan viisasta kääntyä kirjeellä hänen puoleensa ja siten\njohtaa tutkinto tuomarin ja santarmien huomiota häneen. Mutta kun\ntiedän hänet puhtaaksi kuin pulmusen niihin epäluuloihin nähden, joita\nitseäni vastaan on kohdistettu, arvelen hänen helposti kestävän häneen\nmahdollisesti suuntautuvan huomion ja kun muutenkin katson\ntähdelliseksi saada hänelle ilmotetuksi tänne saapumiseni, niin ryhdyn\nkuin ryhdynkin kirjettä kyhäämään.\n\nTuskin olen saanut sen valmiiksi, kun pitkin käytävää siirtyvä\nyksitoikkoinen ääni alkaa toistella sanoja: \"guljatj prigatovitsa\".\nPian helähtää tirkistyslasin kansi, vartian silmä katsoa muljauttaa\nminuun ja \"guljatj prigatovitsa\" tulee koneellisesti ja venytetysti.\nTuo jälkimmäinen sana on minulle vielä toistaiseksi outo ja kun\nguljatjsanan tiedän merkitsevän kävelemistä, olen aluksi epävarma, onko\ntarkotus hoputtaa vankeja kävelemään koppinsa lattialla, etteivät\nistuksimalla saisi laiskotella, vai päästäänkö tässä kenties ulos\nkävelemään. No, tässäpähän olen tavattavissa, tulkoon sitten mitä\ntulkoonkin. Ja aivan oikein, kohta avaakin vartia oven.\n\n-- Guljatj, -- sanoo hän ja viittaa päällään minua astumaan ulos.\n\n-- Na dvarje?\n\n-- Da.\n\nSieppaan siis lakkini ja lähden painumaan kerros kerrokselta alas.\nParinkymmenen askeleen päässä edelläni kulkee toinen vanki ja saman\nmatkan jälessäni tulee kolmas, naapurini toisen sivuseinän takaa. Joka\nrapun käänteessä seisoo kuitenkin vartia, niin ettei jää mitään\ntilaisuutta toisiaan lähestyä ja tuttavuutta rakentaa.\n\nKeskellä umpinaista pihaa on korkealla aidalla erotettu ympyrän\nmuotoinen ala. Se on lautaisilla väliseinillä jaettu seitsemääntoista\nkolmiomaiseen karsinaan, jossa vanki ulkoilmassa jalotellessaan on yhtä\nyksinään ja eristettynä kuin kopissaankin. Karsinoihin johtaa\nkeskustasta kapeat, ulkoa lukittavat ovet ja samaisen keskustan päällä\non katollinen silta, jossa kävelee tai istuksii puolikymmentä vartiaa,\nniin että seitsemäntoista samalla kertaa kävelemässä olevaa vankia ei\nsuinkaan ole oman onnensa nojaan jätettyjä. Karsinan toisella\nseinustalla on penkki ja sen päällä vähäinen katos suojaksi\nsadeilmalla. Väliseinät ovat tukevista pontatuista lankuista, niin että\nnaapurikarsinan kanssa on mahdoton olla yhteydessä. Mutta kävelyalueen\nulkoseinänä on tavallinen korkea säleaita, joten sen läpi saattaa nähdä\npihalle.\n\nJoka puolella kohoavat paksut harmaat muurit pienine\nristikkoikkunoineen, joita on vieri vierekkäin kuutena kerroksena.\nTekee niin masentavan ja toivottoman vaikutuksen, antaessaan katseensa\nliukua pitkin noita loppumattomia ikkunarivejä, kun tietää jokaisen\nristikon takana kituvan kadotettua vapauttaan huokailevan ihmisen.\n\nKivitetty piha on täynnä kaikenlaista ryönää. Yhdellä sivustalla on\nkorkeita kivihiilikasoja, toisaalla halkoja ja taas toisaalla\nkaikenlaista rautaromua, jonka keskellä takoen ja viilaten työskentelee\njoitakin rangaistusvankeja. Näenpä eräässä kohti kaiken muun töryn\njoukossa kasan pinkkoihin sidottuja tuohilevyjä ja koetan turhaan\narvailla, mihin niitä täällä tarvitaan. Vasta myöhemmin saan\nvenäläiseltä koppitoveriltani kuulla, että niitä käytetään\nsotilassaappaiden sisäpohjiin, jommoisia täällä vankilassa kosolti\nsuutaroidaan.\n\nTämän pölyisen umpipihan soraisella maaperällä ei ole, muutamaa\nkävelyaitauksen ulkosyrjällä kasvavaa lehtipuuta lukuun ottamatta,\nminkäänlaista luonnonvihreyttä, missä silmä voisi hetkisen levätä.\nKaikki on särmikästä, tylyä ja harmaata sekä vahvan pölykerroksen\npeittämää. Ilmassa tuntuu milloin mitäkin vähemmän miellyttäviä\ntuoksuja eivätkä auringonsäteetkään yllä tänne pohjalle, jossa kurja\nsyntinen käyskelee kuin kellarissa, samalla kuin korkeudessa kiitävät\npilvet synnyttävät haikean kaipuun ulos vihreille niityille ja solisten\nkiitävien virtojen äyräille, keskelle luontoa ja rajatonta vapautta...\n\nKävelyaikaa on vain puoli tuntia päivässä. Koppiin palattuani tullaan\nminua kohta hakemaan tutkintotuomari Mashkevitshin luo. Mutta\nkohtauksestani tämän tärkeän ja suomalaisten \"aktivistien\" muistossa\niäti säilyvän herrasmiehen kanssa kerron lähemmin seuraavassa luvussa.\n-- -- --\n\nKello käytävän perällä lyö kuusi ja samalla alkaa toisaalta kaikua:\n\n-- Kipjetok! -- Kipjetok! -- Kipjetok!\n\nYmmärrän jo sen merkityksen ja otan \"krushkan\" valmiiksi esille.\nSamalla panen teekannuni pohjalle teelehtiä, virutan kupit ja otan\nsokerit ja keksit esille. Kuin talon tapoihin tottunut ainakin työnnän\nheti luukun auettua juoma-astiani esille ja saan sen kuumalla vedellä\ntäytettynä samassa tuokiossa takaisin. Samalla ojentaa vartia myöskin\navaimen vuoteen laskemista varten.\n\nPian hautuu tee valmiiksi ja mielihyvin lasken kuppiin kullankeltaista,\ntuoksuvaa nestettä. Hiljalleen nautiskellen juon sitä kokonaista neljä\nkuppia, vetelen savuja ja tunnen itseni oloihin nähden varsin\ntyytyväiseksi, jopa suorastaan hyvällä tuulella olevaksi.\n\nMutta kun vuode on jälleen auki, alkaa se vahvasti vetää minua\npuoleensa, vaikka kesäistä päivää onkin vielä pitkälti jälellä. Mutta\nmitäpä meitä vankikomeroiden asukkaita liikuttaisi kesäillan ihanuus.\nLaittaudun siis niin mukavaan makuuasentoon kuin se karulla vuoteellani\nsuinkin päinsä käy, sytytän paperossin ja avaan eteeni Bragelonnen.\nMutta huomio ei tahdo kiintyä luettavaan, vaan kirja painuu omia\naikojaan rinnalle ja ajatukset alkavat harhailla päivän tapahtumissa.\nYhä uudelleen käyn mielessäni läpi tutkintotuomarin luona tapahtuneen\nkuulustelun, koettaen samalla varautua kaikkia seuraavissa\nkuulusteluissa esiintyviä koukkuja vastaan.\n\n-- Ushin! -- Ushin! -- kumahtaa käytävästä keskelle minun\najatusmaailmaani.\n\nPäiväjärjestys ei siis vieläkään ole lopussa. Levotonna nousen\nistualleni ja mietin tuon huudon merkitystä. Ushin? Eiköhän se merkitse\nillallista? Niin todellakin.\n\nKohta ne ovat oveni takana ja heti kun luukku rävähtää auki, työnnän\nsiihen koetteeksi soppa-astiani. Se tempastaan ulkopuolelle,\npalatakseen seuraavassa tuokiossa takaisin, enemmillään kuin puolillaan\njotakin sinertävän harmaata ainetta, josta ei tarkalleen voi sanoa,\nonko se puuroa vai velliä. Lähemmin tutkiessani huomaan, että se on\ntattariryyneistä veteen keitettyä velliä. Maultaan se on aivan\npuolueetonta. Pari lusikallista maistettuani siirrän tympein mielin\nastian syrjään ja palaan vuoteelleni.\n\nIlta kuluu ja ajatukset harhailevat kaukana vankilan muurien\nulkopuolella. Jostakin pihan puolelta alkaa kuulua moniäänistä\nkirkkolaulua, jonka tavantakaa katkaisee miesjoukon täyttä kurkkua\nhuutamat vastaussanat, mitkä tänne asti kajahtavat sekavana kuin koiran\nhaukunta: vau-vau-vau! Vuorotellen laulua ja vau-vau-vau! ihan\nloppumattomiin! Kutkahan ne siellä laulavat? Rangaistusvangitko vai\nsotilaat? Lienee ehkä kasarmikin tämän vankilan yhteydessä...\n\nAlkaa jo hämärtää ja silmäluomeni käyvät raskaiksi. Vihdoinkin lakkaa\nlaulu ja viimeisen kerran kajahtaa \"vau-vau-vau!\" Muutkin äänet niin\nkäytävässä kuin pihalla ovat vaienneet. Silmäni painuvat kiinni, mutta\nhorroksen läpi kuulen vielä, kuinka tirkistyslasin kansi silloin\ntällöin rapsahtaa. Pihalla paukahtaa säännöllisin väliajoin joku ovi ja\ntavantakaa aivastaa siellä joku epätoivoisen äänekkäästi...\n\nEnsimäinen päiväni Shpalernajassa on päättynyt ja minä vaivun uneen...\n\n\n\n\nIV\n\nTUTKINTOTUOMARIN EDESSÄ.\n\n\nLikainen, puolihämärä koppi, suuri paljous russakoita, tökötin ja\nmahorkan haju, loppumattoman pitkiä, kolkkoja käytäviä, yksitoikkoisia\nhuutoja: guljatj! kipjetok! abjet! sekä tulevaisuuden perspektiivinä\njoko monivuotinen pakkotyö tai hirsipuu -- siinä asioita, jotka tulevat\nkauan kummittelemaan niiden suomalaisten muistossa, jotka vuosina\n1916-17 viruivat Pietarin piirioikeuden tutkintovankilassa, mikä\nSuomessa sen vieritse kulkevan kadun mukaan tunnetaan yleisimmin\nnimellä Shpalernaja.\n\nMutta selvin ääriviivoin kohoaa näiden muistojen keskeltä eräs henkilö,\njonka laihat, kalvakat ja teräväpiirteiset kasvot, älykkäine, mutta\nkylmine ja vaanivine silmineen, korkeine otsineen ja mustine\npujopartoineen muistuttavat siinä määrin Mefistoa, että hänen\nylöskammattujen hiustensa suojasta luulee näkevänsä pienten\nsarventynkäin työntyvän esiin. Se on Pietarin piirioikeuden erittäin\ntärkeiden asiain tutkintotuomari, valtioneuvos Mashkevitsh -- mies,\njonka muotokuva ei hevillä tule haihtumaan hänen käsiinsä joutuneiden\nsuomalaisten \"aktivistien\" muistosta ja jonka nimen pelkkä maininta\ntulee heissä kauan herättämään epämieluisia tunteita. Tämän tarmokkaan,\nkunnianhimoisen ja ainakin meidän suomalaisten kannalta pirullisen\nmiehen huostaan oli \"valtakunnan-vastaisista\" toimista syytettyjen\nsuomalaisten asia kokonaisuudessaan jätetty. Ja suunnattomasti tuo\n\"suomalaisten separatistien salaliitto\" antoikin työtä hänelle ja hänen\nlukuisille apulaisilleen, joten voi sanoa, että hän näinä vuosina eli\nja teki karrieeriaan yksinomaan suomalaisten kustannuksella. Ja\nkaikesta päättäen tuo hänen karrieerinsa olisi muodostunut loistavaksi,\nellei vallankumous olis tullut väliin ja pyyhkäissyt kaiken maailman\ntuuliin hänen uurastustensa tulokset.\n\nJo seuraavana päivänä, kun olin yöllä Shpalernajaan saapunut, sain\ntehdä tuttavuutta tämän \"erittäin tärkeän\" herran kanssa. -- -- --\n\n-- Tuu tänn'! -- viittaa minulle kopin ovelta osastonvartia.\n\n-- Minnekä nyt?\n\n-- Sudjan luo, se shiun tutkii, ootko syyllinen vai syytön.\n\nYmmärrän, että tässä on matka tutkintotuomarin eteen, karaisen mieleni\nja astun käytävään. Siellä ottaa minut lähettivartia huostaansa,\nkuletaan jälleen monimutkaisia käytäviä, kunnes saavutaan\nkansliaosastoon, missä minut yöllä kirjoihin merkittiin.\n\nTäällä on kova liike ja äänten sorina. Minut osotetaan seisomaan\nkäytävän perukkaan, jonka sulkee rautainen säleportti. Kaksi muutakin\nvankia on täällä nuotan perukassa. Toinen on selvästikin japanilainen,\nsolakka laiha mies, päällään alemman venäläisen meriupseerin puku.\nToinen sivilipukuinen herrasmies tuntuu niin suomalaiselta. Kaikkien\nmeidän silmissämme palaa tutustumisen halu, mutta yksi vartioista\ntähystää portin takaa meihin lakkaamatta eikä yksikään meistä uskalla\nvirkkaa sanaakaan.\n\nVasta paljon myöhemmin, vallankumouksen päivinä, saan kuulla tuon\nAasian pojan elämäntarinan hänen koppitoveriltaan, joksi oli joutunut\neräs suomalainen lääketieteen kandidaatti. Tulin silloin tietämään,\nettä hän oli syntyjään korealainen ja kuuluen salaliittoon, jonka\ntarkotuksena oli Korean vapauttaminen Japanin herruudesta, oli hän\naluksi mennyt japanilaiseen merisotaväkeen sekä maailmansodan puhjettua\nsiirtynyt Venäjän laivastoon, voidakseen sillä suunnalla toimia\nisänmaansa vapauttamisen hyväksi. Japanilaisen poliisin toimesta oli\nhänen kuulumisensa korealaiseen salaliittoon käynyt kuitenkin ilmi ja\nhänet oli vangittu. Ja niinpä nuo kaksi sorretun kansan poikaa maapallon\nvastakkaisilta puolilta joutuivat samanlaisista separatistisista\npyrkimyksistä syytettyinä istumaan samassa Shpalernajan kopissa, missä\nhe, englantia keskustelukielenään käyttäen, harjottivat aikansa kuluksi\npoliittista kannunvalantaa tai punoivat karkaussuunnitelmia.\n\nNimeäni huudetaan ja kun eräs vartioista on todennut henkilöllisyyteni,\nsaan minä asettua kahden sotilaan väliin. Miekat paljastuvat ja:\neteenpäin mars! Kuljemme ylös ja alas, oikeaan ja vasempaan. Kun yksi\nkäytävä loppuu, aukenee toinen eteen. Osa niistä on selvästikin maan\nalla, pimeitä, holvikattoista ja niin mataloita, että täytyy kumarassa\nkulkea eteenpäin. Se on mitä monimutkaisin labyrintti ja väliin\npysähtyvät saattajani epävarmoina, mille suunnalle kulkea. Ilma on\npainostava ja ummehtunut, minä olen matkan jäleltä vielä huonovointinen\nja seuraan horjuen äänettömiä saattajiani, joiden kasvonpiirteet\nvinohkoine, unisine silmineen ilmaisevat selvästi aasialaista\nsyntyperää.\n\nSivuutamme jonkun erityisen vankilaosaston. Rivi synkeitä ovia ja\nuseimpien edessä vartia aivan toisenlaisessa asussa kuin siellä\nylempänä: päällään pitkä, jalkapöytiin ulottuva kauhtana ja vyöllä\navainkimppu. Pitkine vaahtopartoineen ne ovat kuin joitakin museokuvia\nIivana Julman ajoilta. Mutta miltä mahtanevat näyttää heidän\nvartioitavansa, noiden synkeiden ovien takana nääntyvät ihmiset?\nMieleeni kohoaa kuva luurangoksi laihtuneista, toivottomuuteensa\ntylsistyneistä miehistä, joiden tukka, kynnet ja parta ovat vuosikausia\nilman hoidotta kasvaneet...\n\nVihdoin muuttuu sokkelokäytävä ilmavammaksi ja me tulemme\noikeuspalatsin avaraan eteishalliin. Sen läpi kuljettuamme pysähdymme\nmuutamassa sivukäytävässä ovelle, jonka kilvessä suurin kirjaimin\nseisoo nimi: Mashkevitsh.\n\nHetkisen pysähdys ja sitten ovesta sisään.\n\nSivuseinällä on vihreäverkainen pöytä, jonka takana istuu pitkään\ntakkiin puettu, vilkaseleinen kalvakka herra, jonka heti arvaan\nMashkevitshiksi. Häntä vastapäätä istuu lyhyentanakka, upseeripukuinen\nkaljupää mies, jolla on hyväntahtoiset kasvonpiirteet ja jonka minä\narvaan tulkiksi.\n\nÄäneti viittaa tutkintotuomari minua istumaan pöydän lähelle, mitä minä\nmielihyvin noudatan, sillä tuskin jaksan enää seisoallani pysyä.\nMolemmat murjaanit miekkoineen saavat paikan minun takanani. Ja sitten\nalkaa kuulustelu. Ensin tietysti nimi, eikä vain omani, vaan\nvanhempaini, isovanhempaini, vaimoni ja lasteni nimet. Sitten: ikä,\nuskonto, alamaisuus...\n\nViimemainitun johdosta syntyy tutkintotuomarin ja tulkin välillä pieni\nkinastus, joka antaa minulle aihetta tehdä erinäisiä johtopäätöksiä.\nTulkki selittää, huolimatta asiaa minulle ollenkaan kääntää, minut\nSuomen alamaiseksi. Mutta silloin kohauttaa hra Mashkevitsh\nhermostuneesti olkapäitään: Ei suinkaan, vaan Venäjän alamainen!\nKummastuneena väittää tulkki edelleen vastaan, mutta siitä hermostuu\nMashkevitsh entistä pahemmin: eihän toki voi olla puhetta muusta kuin\nVenäjän alamaisuudesta!\n\n-- Nu da! -- virkkaa tulkki alistuvasti ja tyytyväisenä merkitsee\nMashkevitsh minut papereihinsa Venäjän alamaiseksi.\n\nNäen nyt selvästi, minkä hengen lapsia arvoisa tutkijani on ja\ntajuntaani kohoaa käsite: novoje-vremjalainen. Tulkin esiintyminen\ntekee minuun päinvastoin turvallisen vaikutuksen, minkä lisäksi\nkielenkäytöstä olen huomannut hänet suomalaiseksi.\n\nNäin minut siis, itseeni lainkaan vetoamatta, ilman muuta merkittiin\nryssäksi! Aito venäläistä mestarijuridiikkaa! Jos minut pöytäkirjaan\nolisi merkitty Suomen alamaiseksi, olisi se tuottanut yhtä ja toista\npikku häiriötä muistuttamalla, että Suomella on erikoisasemansa ja omat\nperustuslakinsa, jotka takaavat jokaiselle suomalaiselle oikeuden\ntulla omassa maassa ja omien lakien mukaan tuomituksi. Siksi: hiiteen\nkäsite \"Suomen alamainen!\" Nythän eletään yhdenvertaisuuden ja\nyleisvaltakunnallisuuden aikaa. Ne suuret sanat, joita Venäjä yhdessä\ntoisten liittovaltain kanssa toitottaa pienten kansain oikeuksista,\nsaavat jo sinänsä riittää.\n\n-- Oletteko kuullut, että suomalaisia on mennyt Saksan armeijaan? --\nalottaa hra Mashkevitsh yhtäkkiä varsinaisen keskustelun.\n\n-- Olen kyllä kuullut huhuttavan, että joitakin ylioppilaita olisi\nmennyt vapaaehtoisina Saksan armeijaan.\n\n-- Ketä ylioppilaita olette kuullut mainittavan? -- takertuu hän\nvastaukseeni.\n\n-- Olen kuullut asiasta yleensä lörpöteltävän kahviloissa ja kaduilla,\nmutta mitään nimiä en ole kuullut mainittavan.\n\n-- Oletteko kuullut puhuttavan Lochstädterin leiristä Saksassa?\n\n-- En.\n\nKaiken aikaa askartelee hän pöydällään, milloin papereitaan\njärjestellen, milloin taas lakaten kiinni joitakin virkakirjeitä. Sitä\ntehdessään polttaa hän uskomattoman paljon paperosseja. Aina hetken\npäästä ottaa hän kotelosta uuden, näpsäyttää bentsiinisytyttäjällä\ntulen ja muutaman savun imaistuaan viskaa hermostunein elein puoleksi\npalaneen savukkeen tuhka-astiaan. Minuun sinkauttaa hän aina väliin\nvaanivan katseen noista kylmistä ja terävistä silmistään. Mieleeni\nmuistuu ilmi elävänä ovela ja tavatonta psykoloogista taituruutta\nosottava tutkintotuomari Dostojevskin romaanista \"Rikos ja rangaistus\".\nJa itse tunnen, ainakin mitä ruumiilliseen tilaani tulee, olevani\njotakuinkin lähellä Raskolnikovia.\n\n-- Tunnetteko Juho K:n Nivalan pitäjästä? -- alottaa hän jälleen\nkuulustelun.\n\nAhaa, vai siihen nyt siirryttiin, arvelen minä itsekseni. Siitähän\nriitti santarmeillakin utelemista ihan loppumattomiin. No, olenhan minä\nainakin valmiiksi treenaantunut.\n\n-- Tunnen kaksikin Juho K:ta --, vastaan yksikaikkisesti.\n\n-- Mutta nuoren Juho K:n?\n\n-- Tunnen nuorenkin.\n\n-- Kuinka vanha hän on?\n\n-- En tiedä varmuudella. Ehkä neljänkolmatta vuotias.\n\n-- Missä tämä Juho K. nykyään oleskelee?\n\n-- Sitähän minun on tietysti mahdoton tietää. Talvella vain kuulin,\nettä hän oli matkustanut Pohjois-Suomeen työtä etsimään sekä, jos\nmahdollista, pyrkiäkseen rajan yli Ruotsiin ja sieltä edelleen\nAmerikaan.\n\n-- Millä keinoin rajan yli?\n\n-- Kuinka minä sen tietäisin? -- vastaan olkapäitäni kohauttaen,\nihmetellen samalla, että hän mokomilla kysymyksillä minua vaivaa.\n\nTämän jälkeen askartelee hän hetkisen ääneti, kääntyy sitten äkkiä\npuoleeni ja sanoa leimauttaa:\n\n-- Juho K. on Lochstädterin leirillä Saksassa ja ilmoittaa, että te\nolette hänet sinne lähettänyt.\n\nOlen varautunut ottamaan vastaan mitä yllätyksiä tahansa ja siksi\ntunnenkin, että kasvoni eivät värähdäkään, vaan minä kestän aivan\ntyynesti hra Mashkevitshin vaanivan katseen.\n\nAivoissani vilahtaa kolme mahdollisuutta: joko ovat venäläiset saaneet\noman urkkijan Saksan suomalaispataljoonaan tai on joku sieltä\npalanneista suomalaisista heittäytynyt ilmiantajaksi tai on tämä vain\ntutkintotuomarin koukku, jolla hän koettaa saada minut yllätetyksi sekä\nsiten pakotetuksi tunnustamaan.\n\n-- Se on mahdotonta, -- vastaan lujasti, -- taikka jos Juho K. nyt\nolisikin tuolla mainitsemassanne paikassa, niin ei hän ainakaan ole\nsellaista perättömyyttä voinut liikkeelle laskea, että minä olisin\nhänet sinne toimittanut, sillä minä tunnen hänet rehelliseksi kunnon\npojaksi.\n\n-- Niin, mutta hän on muille kertonut, että te olette hänet Saksaan\nlähettänyt.\n\nÄhää, hän perääntyy, päättelen tyytyväisenä. Jälleen hetkinen\näänettömyyttä ja sitten taas yhtäkkiä:\n\n-- Mitä teillä on puolustukseksenne sanottavana?\n\nKohautan hartioitani samalla tavoin kuin näin hänen itsensä äsken\nalamaisuutta koskevassa kysymyksessä tekevän sekä vastaan:\n\n-- Jos joku on kertonut Juho K:n ilmottaneen, että minä olen hänet\nSaksaan lähettänyt, niin hän on törkeästi valehdellut.\n\nVähän aikaa kirjotettuaan:\n\n-- Mitä varten te vangittaessa teitte vastarintaa?\n\n-- Säilyttääkseni vapauteni, koska minulla oli tiedossani esimerkkejä,\nettä näinä poikkeuksellisina aikoina kaikenlaisten epäluulojen\nperusteella vangitaan aivan syyttömiä kansalaisia ja pidätetään\ntietämättömiksi ajoiksi työstään.\n\n-- Kenen te tiedätte syyttömästi vangituksi? -- kysyy hän nyt\nkummastusta teeskennellen.\n\nSattuupa tiedossani olemaan hyvä esimerkki. Asuessani keväällä 1915\nHelsingissä Vuorikatu 4:ssä pantiin viereisessä huoneessa yösydännä\ntoimeen kotitarkastus sekä vangittiin huoneessa asuva nuori\nrakennusmestari. Saatuaan viettää kuukausia vankilassa vapautettiin\nhänet vihdoin syyttömänä, mutta tuo epätietoinen kohtalo oli kivuloista\nnuorukaista painanut niin raskaasti, että hän kohta sen jälkeen kuoli.\nTämän surullisen historian kerron nyt hra Mashkevitshille, saaden\npalkakseni tuon jo ulkoa osaamani kärsimättömän olkapäiden kohautuksen.\n\n-- Mitä systeemiä teidän revolverinne oli? -- kysyy hän asiaan sen\nenempää huomiota kiinnittämättä ja merkitsemättä siitä mitään\npöytäkirjaan.\n\n-- Browninki.\n\n-- Mistä te olitte sen saanut?\n\n-- Olin lainannut sen tohtori S:ltä Helsingissä.\n\n-- Missä tarkotuksessa?\n\n-- Kun minun, oltuani syksyllä 1915 kirjallisten töitteni takia\nmuutaman viikon Helsingissä, oli matkustettava takaisin kotiini\nmaaseudulla ja kun sieltä olin kuullut, että sinne on ilmestynyt paljon\ntyötöntä irtolaisväkeä ja että muutamia sisäänmurtojakin on kotini\nlähellä tapahtunut, päätin hankkia Helsingistä revolverin. Niinpä kun\neräänä iltana Catanin kahvilassa tapasin muutamia tuttuja herrasmiehiä,\nkysäsin heiltä, tietävätkö he revolvereja olevan nykyään Helsingissä\nsaatavana. Kun jotkut olivat arvelleet, ettei niitä nykyään saisi\nostaa, tarjosi tohtori S. minulle lainaksi oman revolverinsa.\n\nSiten kuului vastaukseni, jolla minä tavallaan jouduin antamaan ilmi\ntohtori S:n. Mutta siihen oli minulla pakko, sillä tohtori S. oli\nrevolveria lainatessaan ilmottanut rekisteröineensä sen Helsingissä,\nkehottaen minua tekemään samoin kotipaikallani sekä samalla\nilmottamaan, mistä olen sen saanut. Niinpä jos minä nyt olisin\nkieltänyt saaneeni revolverin tohtori S:ltä, vaan sanonut sen esim.\noston kautta jo vuosia sitten hankkineeni, olisi hra Mashkevitsh\napureineen saanut rekisterien avulla kuitenkin selvän browningin\nalkuperästä, jolloin minun kiertelyni olisi ollut omiaan vahventamaan\ntoht. S:ään kohdistuvia epäluuloja. Sitäpaitsi olin Oulun\nlääninvankilasta onnistunut toht. S:lle toimittamaan sanan, miten aion,\njos asiaa minulta tiedustellaan, ilmottaa revolverin lainauksen\ntapahtuneen. -- -- --\n\nKuulustelu on päättynyt ja tulkki alkaa lukea minulle pöytäkirjaa.\nKuuntelen sitä melkein tylsänä, sillä päätäni kivistää yhä pahemmin.\nKorvaani tarttuu kuitenkin, että vastarinnan tekoa koskevan kohdan on\nhra Mashkevitsh suvainnut merkitä seuraavasti: \"Vastarintaa tein\nsäilyttääkseni vapauteni.\" Siinä kaikki!\n\n-- Eihän se niin ollut, vaan: \"vastarintaa tein säilyttääkseni\nvapauteni, _koska_ j.n.e.\" --, keskeytän minä lukemisen.\n\nTulkki kääntää sen uskollisesti Mashkevitshille, joka luimauttaa minuun\närtyneen katseen, mutta tarttuu kuitenkin kynään ja kirjottaa\npöytäkirjan loppuun lisäyksen. Kun se on valmis, kääntää tulkki sen\nminulle, jolla aikaa Mashkevitsh tähtää minuun väijyvän katseen, että\nhuomaako tuo sen pienen pukinsorkan, jonka hän pisti vielä\nlisäykseenkin. Minä huomaan sen kylläkin, mutta minut on vallannut\ntäydellinen yksikaikkisuus, minä kohautan vain hartioitani hra\nMashkevitshiltä oppimaani tapaan, ja annan lukemisen jatkua,\npäästäkseni pian takaisin koppiini. Olen nyt täysin vakuutettu, että\nhra Mashkevitsh paitsi novoje-vremjalaista suomalaisvihollisuuttaan, on\nlisäksi mielivaltainen ja kavala mies, johon nähden täytyy pitää\nsilmänsä auki.\n\nPöytäkirjan lopussa on tutkintotuomarin päätös, jossa hän tuomitsee\nminut menettämään kaikki oikeuteni sekä ilmottaa minut asetettavaksi\nsyytteeseen niiden ja niiden Venäjän rikoslain pykäläin nojalla.\n\n-- Te saatte, jos tahdotte, pauna tähän vastalauseenne ja se menee\nyhdessä pöytäkirjan kanssa hovioikeuteen, -- ilmottaa hän lopuksi.\n\n-- Kyllä, tietysti minä haluan panna vastalauseeni.\n\nMutta hän ei suvaitse sanoa, milloin ja missä minä tuon vastalauseen\nsaan kirjottaa, vaan hän viittaa minua poistumaan ja sapeleitaan\nkalistellen nousevat murjaanit takanani liikkeelle. Enkä minä tällä\nhaavaa juuri kykenisikään panemaan kokoon kunnollista vastalausetta.\nOtanpa siitä selvän huomenna, sillä tietystihän näitä kuulusteluja\njatkuu vielä monta päivää ja hän kajoaa joka asiaan, mihin\nsantarmitkin.\n\nMutta päivät alkavat kulua kaikessa rauhassa eikä minua sen koommin\nviedä Mashkevitshin eteen. Mieltäni kaivelee joka päivä vastalause.\nMitä tehdä? Olenhan kuin pilttuuseen kytketty elukka, jolle\nmäärähetkenä annetaan appeensa ja toisena määrähetkenä viedään hiukan\njalottelemaan. Vartialle, jolla sitäpaitsi näyttää aina olevan kiire,\nen pysty asiaani selittämään ja osaston vartia ei näyttäy\nviikkokausiin. Yhä pahemmin jäytää asia mieltäni, kunnes lopulta\nselviän päätökseen: Kun minut viedään oikeuteen, panen siellä heti\nalussa jyrkän vastalauseen koko tätä menoa vastaan, että minut vastoin\nSuomen perustuslakeja on raahattu vieraalle maalle vieraiden lakien\nmukaan tuomittavaksi, sekä sen jälkeen kieltäydyn vastaamasta mihinkään\nkysymyksiin. Niin, sen minä totisesti teen, ja pian juurtuu asia\nmielessäni lujaksi päätökseksi.\n\n\n\n\nV\n\nVIIKOT VIERIVÄT...\n\n\n-- V'vannu prigatovitsa!\n\nSe on vallan uusi huuto, joka käheällä ja yksitoikkoisella äänellä\ntoistettuna eräänä aamupäivänä kajahtelee käytävästä.\n\nMitähän se merkinnee? No, kaipahan pian selvinnee, mistä on kysymys.\n\nHetken kuluttua aukeneekin ovi, vartia viittaa minua astumaan ulos ja\nvirkkaa: V'vannu! Samassa selviää minulle, että tarkotus on mennä\nkylpyyn. Lähden vartia vartialta -- niitähän seisoo tienosottajina\nkaikissa käänteissä -- astelemaan pitkin käytävää, samalla kuin\nmielessäni väikkyy suuri holvikattoinen sauna hieman siihen tapaan kuin\nOulun lääninvankilassa, suuri, kuumuutta huokuva kiuvas, vihdanläiske\nja veden solina... Mutta päätyessäni etäällä maakerrassa olevaan\nsaunaosastoon, suljetaan minut hämärään, pienen pieneen koppiin, jossa\non tyhjä kylpyamme sekä suihkuvehkeet.\n\nPian seison alastonna ammeessa ja kranoja sovitellen lasken päälleni\nniin kuuman suihkun kuin ihoni suinkin sietää. Mutta kauan ei\nkylpemisen sulosta saa nauttia, sillä vartia kurkistaa jo ovilasista ja\nhoputtaa joutumaan.\n\nKun paluumatkalla silmälasejani kuivaten astelen pitkin pohjakerran\nkäytävää, havahdun äkkiä sanoihin:\n\n-- Terve, Kyösti!\n\nHämmästyneenä nostan katseeni ja äkkään edessäni Esko Riekin, joka\npyyheliina kainalossa astelee vastaani, nähtävästi matkalla saunaan.\n\n-- Terve, terve!\n\nSen suurempaan sananvaihtoon meillä ei ole tilaisuutta, eipä edes kättä\npuristaa. Mutta mieleni sykähtää äkkiä tavattoman iloiseksi: onhan\nmeitä ainakin kaksi suomalaista samassa kadotuksessa!\n\nTähän saakka olen luullut olevani ypö yksinäni tässä kolkossa talossa.\nOulun lääninvankilassa kuulin kyllä kerrottavan, että Riekki on\nPietarissa Shpalernajan vankilassa, mutta kun minua saattaneet\nsantarmit puhuivat hovioikeuden vankilasta, olen ollut siinä\nkäsityksessä, että Shpalernaja on kokonaan toinen vankila. Niin uskon\nedelleenkin ja päättelen itsekseni, että Riekki on vasta siirretty\nShpalernajasta tänne hovioikeuden vankilaan, luultavastikin pian alkavaa\noikeudenkäyntiä varten.\n\nNo niin, orpoudentuntoni on tämän kohtauksen jälkeen tuntuvasti\nvähentynyt ja vaikka en pitkiin aikoihin tämän jälkeen edes\nvilahukselta näe Riekkiä enkä tiedä, missä osassa vankilaa hänen\nkoppinsa sijaitsee, tuntuu oloni kuitenkin tämän jälkeen ikäänkuin\nhiukan turvallisemmalta, tietäessäni jossakin täällä läheisyydessäni\nlöytyvän kohtalotoverin.\n\nMutta löydöt jatkuvat.\n\nMoniaan päivän kuluttua keksin Shpalernajan muurien sisällä toisenkin\nsuomalaisen, vieläpä lähimmässä läheisyydessäni. Kävelemään mennessäni\nja sieltä palatessani olen joka kerta kiinnittänyt huomioni\nparinkymmenen askeleen päässä perässäni seuraavaan naapuriini. Se on\nnuori, korkeintaan parinkymmenen ikäinen mies ja näyttää kaikessa\nolemuksessaan suomalaiselta. Aivan kuin ensi vuoden ylioppilas tai\nylemmän luokan lyseolainen. Arveluani vahvistaa vielä huomio, että\nhänkin joka kerta tarkastelee minua ikäänkuin tunnustellen. Hän\nesiintyy reippaasti ja liikkuu aina pää pystyssä sekä hymy huulillaan\nkuin astelisi hän mitä rajattomimmassa vapaudessa.\n\nKunpa saisin tilaisuuden kysäistä, onko hän suomalainen!\n\nPian täyttääkin suopea kohtalo toivomukseni. Kuten ennen olen sanonut,\nnousevat portaat neljännestä viidenteen kerrokseen muurin sisätse.\nSiinä seisoo aina vartia, milloin vangit kulkevat saunaan tai\nkävelypaikalle. Mutta eräänä päivänä kävelemästä palatessamme ei\nvartiaa näykään siinä kohti. Silloin ehättää naapurini ihan\nkintereilleni ja yhtäkkiä kuulen minä takanani kuiskauksen:\n\n-- Oletteko suomalainen?\n\n-- Kyllä, -- kuiskaan minä vastaan. -- Mistäs te olette?\n\nHän käsittää kysymykseni nähtävästikin hieman väärin, sillä hätäinen\nvastauksensa kuuluu:\n\n-- Saksan matkasta!\n\nVartia ilmestyy samassa näkyviin ja sananvaihtomme katkeaa siihen.\nMutta olemmehan todenneet toisemme kansalaisiksi sekä kohtalotovereiksi\nja ilo sydämessä työnnymme koppeihimme. Kun vartia on poistunut oven\ntakaa, kuulen heti seinän takaa naputusta. Tartun lyijykynään ja\nnaputan vastatervehdyksen.\n\nAh, ollapa meillä nyt selvillä naputussysteemi! Muistan vuosia sitten\nlukeneeni erään venäläisen vallankumousmiehen kuvauksia vankilaelämästä\nja siinä oli myöskin esitettynä järjestelmä, jonka mukaan vangit\nseinään naputtelemalla vaihtavat ajatuksiaan. Mikä vahinko, etten\ntullut sitä silloin mieleeni painaneeksi! Mutta saatoinko aavistaa,\nettä itsekin vielä joutuisin samaa kokemaan.\n\nÄh, kun pystyisimme ajatuksiamme vaihtamaan! Hän sanoi olevansa\nsyytettynä Saksan matkasta. On kai siis ollut Saksassa. Mikä nautinto\nminulle olisikaan kysellä elämästä suomalaispataljoonassa, lukuisista\ntuttavista siellä, hänen kotimatkastaan ja lukemattomista muista\nseikoista!\n\nMutta eikö voisi keksiä jotakin uutta yksinkertaista\nnaputusjärjestelmää? Maltahan! Jos a merkittäisiin yhdellä\nnapautuksella, b kahdella, d kolmella ja niin edelleen läpi\naakkosluettelon, niin eikö sillä tavoin jo saattaisi tulkita\najatuksiaan? Totta kai, vaikka hitaastihan se kävisi, koska esim.\nä-äännettä merkitäkseen täytyisi napauttaa kappaleen kolmattakymmentä\nkertaa. Mutta mitämaks, onhan vankilassa aikaa ja ajan tappaminenhan\ntäällä onkin kaikista tärkeintä.\n\nTuumasta toimeen siis. Alan ensiksi naputtaa nimeäni, mutta pitkälle en\nehdi, kun naapuri keskeyttää minut vastanaputuksella. Kun hän vaikenee,\nalotan uudelleen, mutta samoin tuloksin: hän keskeyttää kärsimättömästi\nja naputtaa itse jotakin. Ilmeisesti on hänelläkin joku järjestelmä,\nsillä hän naputtaa jaksottain, pitäen välissä aina pienen loman. Mutta\nminä en tajua siitä tämän taivaallista. Yhtä vähän kuin hänkään minun\nnaputuksestani.\n\nPöytiemme ääressä ihan lähekkäin istuessamme olemme kuin kaksi vento\nvierasta muukalaista, joiden on mahdoton ymmärtää toistensa kieltä.\nTai, teosofien oppiin turvautuakseni, niinkuin kaksi henkiolentoa,\njotka epätoivoisesti ponnistellen koettavat tehdä itseänsä\nymmärretyiksi ruumiillisille olennoille.\n\nMinun täytyy keinolla millä hyvänsä saattaa järjestelmäni hänen\ntietoonsa, päätän lopuksi. Pian onkin minulla keino valmiina. Kehitän\npaperossin varsipaperin auki, kirjotan siihen sekä nimeni että\nselityksen naputusjärjestelmästäni, käärin paperisuikaleen jälleen\nrullalle ja talletan sen takataskuuni, viskatakseni kävelyretkellä\nsopivan tilaisuuden sattuessa hänelle.\n\nJonkun päivän kuluttua onkin taas vartia poissa viidennen kerroksen\nporraskäänteestä ja kun naapuri ehättää kintereilleni, viskaan minä\ntuon viattomalta näyttävän paperossin pätkän hänen eteensä. En\nkuitenkaan ehdi panna merkille, huomaako hän korjata paperin, ja\npamppailevin sydämin työnnyn koppiini.\n\nOlin tiedonannossani m.m. kehottanut häntä minun järjestelmääni\nnoudattaen naputtamaan aluksi oman nimensä. Jännittyneenä odotan hänen\nnaputustaan, mutta seinän takaa ei kuulu risahdustakaan. Naputan itse\naluksi, mutta saamatta minkäänlaista vastausta.\n\nIhme ja kumma!\n\nMutta hän ei kai huomannut tai muuten ehtinyt korjata kirjelappustani?\nSilloin sen voivat vartiat korjata lattialta, näkevät siinä suomalaista\nkirjotusta ja -- minua tomppelia kun kirjoitin siihen nimenikin! Suoraa\npäätähän ne silloin osuvat minun kimppuuni!\n\nLevotonna käyskelen edestakaisin lattialla ja odotan, mitä tuleman\npitää.\n\nMutta mitä ihmettä se merkitsee, että naapurini ei tällä kertaa anna\nitsestään minkäänlaista elonmerkkiä! Naputan uudelleen, mutta yhä ilman\ntuloksia.\n\nSilloin iskee mieleeni kamala epäluulo. Hän on ollut Saksassa. Ehkäpä\nse onkin juuri hän, joka tunnustaessaan kaiken on Mashkevitshille\nkertonut myöskin Juho K:sta ja minusta. Ilmiantajani istuu siis puolen\nmetrin päässä itsestäni!\n\nNaputan jälleen seinään ja kuuntelen. Ei hiiren hiiskausta\nvastaukseksi.\n\nEi epäilemistäkään: hän on nähnyt paperissa minun nimeni, hämmästynyt\nhuomatessaan, että yksi hänen ilmiantojensa uhreista istuu hänen\nrinnallaan ja sen vuoksi ei hän kehtaa vastata naputuksiini.\n\nOlen selvästi näkevinäni, kuinka hän tuolla seinän takana istuu\nmasentuneena ja häpeissään. Mutta mitä, enkö kuullut itkua jostakin?\nHerkistän korviani ja toden totta: selvästikin joku itkee jossakin. Ja\nkuka muu se olisi kuin hän, naapurini ja ilmiantajani. Se odottamaton\nhuomio, että hänen ilmiantonsa uhri on joutunut istumaan hänen\nlähimpänä naapurinaan, on vaikuttanut häneen niin kohtalokkaasti ja\nvaltavasti, että hän on purskahtanut itkemään.\n\nMieli mitä ristiriitaisinten ajatusten meuromana kävelen minä vinhaa\nvauhtia edestakaisin ja pysähdyn aina väliin kuuntelemaan... -- -- --\n\nSeuraavana aamuna ylös noustessamme naputtaa hän jälleen tavallisen\naamutervehdyksen.\n\n-- Kas, kas, hän tekeytyy viattomaksi!\n\nKävelemään mennessämme tähtään minä häneen läpitunkevan, epäluulolla\nkyllästetyn katseen. Mutta hän astuu pää pystyssä, kuten tavallista, ja\nnyökkää minulle hymysuin tervehdykseksi. Häpeästä, arkailusta ja\nomantunnontuskista ei hänen kasvoillaan näy jälkeäkään.\n\n-- Mikä paatunut kanalja ja teeskentelijä! Mutta hänen esiintymisensä\nrehti varmuus ja  nuorekas reippaus saa minut epäilemään omia\nepäluulojani. Ehkä hän onkin vallan viaton mies ja jostain pätevästä\nsyystä oli eilen vastaamatta naputuksiini.\n\nAh, ettemme voi keskustella!\n\nSeuraavana päivänä on hän jälleen vastaamatta naputuksiini ja\nkävelemään mennessäni en häntä enää näe. Hänen koppinsa pysyy päivästä\ntoiseen autiona ja kun sieltä jälleen alkaa kuulua liikehtimistä,\ntotean minä kävelemään mennessä, että olen saanut uuden naapurin,\nkeski-ikäisen mustapartaisen venäläisen. Nuori suomalainen on kokonaan\nhäipynyt näköpiiristäni -- kunnes kuukausien perästä, vasta\nkeskitalvella tapaan hänet lutherilaisessa jumalanpalveluksessa,\njolloin hän iloisena tulee minua tervehtimään ja kertoo, että hän\nsilloin tuttavuutemme alussa äkkiä sairastui ja siirrettiin Krestyn\nvankilan sairaalaan, mistä palattuaan hänet sijotettiin uuteen\nkoppiin, etäälle minusta. Hän oli jo silloin osannut venäläisen\nnaputusjärjestelmän sekä koettanut sitä minullekin välittää: hän oli\nkirjottanut kaavan paperossikotelon kanteen ja koettanut kerran\nkylpemästä palattuaan työntää sitä oven alatse minun koppiini, vaikka\nonnistumatta.\n\nHän oli pohjoissavolainen nuorukainen, ollut matkalla Saksaan, mutta\nvangittu muutamain muiden keralla menomatkalla. Tällöin varsinaisesti\ntutustuessamme olin jo kauan ollut selvillä ilmiantajastani ja tähän\nensimäiseen kunnon naapuriini kohdistuneet epäluulot sain panna niiden\npäähänpistojen tiliin, joiden heräämiseen vankikopin ilmanala on niin\nihmeen edullinen. -- -- --\n\nPitkiksi aikoja supistuvat suomalaislöytöni näihin kahteen mieheen.\nElän sellissäni mitä täydellisimmin ulkomaailmasta eristettynä, luullen\nmeitä suomalaisia Shpalernajan muurien sisällä löytyvän ainoastaan\nkolme miestä.\n\nOikeata munkkikammioelämää!\n\nPäiväjärjestykseni on vakiintunut seuraavaksi: kello kuudelta ylös\nnoustua pesen koko yläruumiini ja teen sen jälkeen tavalliset\nvoimisteluliikkeeni. Vuoteen koottuani ja nostettuani seinälle lakaisen\nlattian, minkä jälkeen heti seuraa aamuteen juonti, mikä samalla käy\nmyöskin aamiaisesta. Sen päälle sytytän päivän ensimäisen paperossin --\npoltan niitä säännöllisesti kaksitoista kappaletta päivässä -- sekä\notan esille Trastin kielioppaan, josta isken päähäni vissin määrän\nsanoja ja lauseparsia, kuulustellen samalla itseltäni eilispäivän\n\"läksyn\". Sitten otan esille \"Bragelonnen varakreivin\", jonka\nlehtien reunat ja yleensä kaikki tyhjät tilat olen varannut\nkäsikirjotuspaperiksi, koska osastonvartian sanojen mukaan en kerta saa\nmuuta paperia siihen tarkotukseen.\n\nOulun lääninvankilassa alotin Suomen itsenäisyysaatteelle rakentuvan\nhistoriallisen näytelmän, jonka aiheen jo vuosia sitten olen tarkkaan\ntutkinut. Sitä ryhdyn nyt jatkamaan, säe säkeen jälkeen syntyy romaanin\nreunoihin, minä unhotan olotilani ja ympäristöni sekä tunnen todellista\nluomisriemua. Kun istuminen epämukavalla rautalevyllä alkaa vaivata,\nsytytän paperossin ja nousen kävelemään.\n\nNoin kävellessäni ja ajatusten harhaillessa omia teitään tapahtuu\ntavallisesti, että sisäisen näköni eteen ilmestyy yhtäkkiä af Enehjelm\nkelmeine kasvoineen ja häijysti tuijottavine silmineen, joiden alustat\novat painuneet ja kuolleella verellä. Minut valtaa kiihtymys ja ankara\nsydämenlyönti, tasainen kävelytahtini muuttuu epätasaisesti\nharppailevaksi ja käteni tekee huomaamattani huitovia liikkeitä... Ja\nkun vihdoin saan karkotetuksi mielestäni Enehjelmin, marssivat eteeni\ntyhmine naamoineen ne hänen kätyrinsä, suomalaiset poliisimiehet, jotka\nolivat minua vangitsemassa ja vainukoiran uskollisuudella pyydystivät\nsaalista venäläiselle santarmille. Koetan päästä näistä ikävistä ja\nkiihdyttävistä kohtauksista, mutta säännöllisesti joka päivä palautuvat\nne takaisin ja saavat minut lopulta epäilemään siinä piilevän jotakin\ntaudinomaista.\n\nKirjottamalla ja edestakaisin kävelemällä kuluu päivä loppuun. Milloin\nväsymys tavallista herpaisevampana valtaa, silloin laittaudun noiden\npöytänä ja penkkinä palvelevien rautalevyjen varaan niin mukavasti kuin\nse suinkin käy, nojaan pään käsiin ja koetan nukahtaa.\n\nKohta iltateen jälkeen, siinä seitsemän paikkeilla, laittaun vuoteeseen\nja otan kirjan käsille. Luen vain pienin annoksin, saadakseni nuo pari\nromaania kestämään mahdollisimman kauan. Päivällä en niihin lainkaan\nkajoa ja lukemisen keskeytän aina jännittävimmälle kohdalle, mikä tekee\nseuraavan illan odottamisen mieluisaksi.\n\nTietenkään ei parin kirjan lukeminen säästellen käyttäenkään riitä\nkovin kauaksi. Kun ne ovat auttamattomasti lopussa, tuntuu elämä\nentistäkin harmaammalta ja autiommalta. Pitkät iltahetket täytyy nyt\nkokonaan täyttää omilla mielikuvillaan. Ja käyhän se sekin.\n\nMutta eipä kestä kauan kun saan jälleen lukemistakin. Eräänä päivänä\ntuo vartia koppiini kolme kirjaa. Käy selville, että vankilassa on\nkirjastokin, josta joka maanantai lainataan vangeille kaksi tai kolme\nkirjaa.\n\nMainiota! Kunpa nyt osaisin jotenkutenkaan venäjää.\n\nAlan tarkastella kirjoja. Kaksi niistä on suurikokoista. Ne ovat erään\narvokkaan aikakauskirjan sidottuja vuosikertoja. Kolmas, sinisiin\npahvikansiin sidottu, on pienempi ja litteä. Kun avaan sen nimilehden,\nolen ällistyksestä miltei huudahtaa. Lehden yläreunassa seisoo selvin\nlänsimaisin kirjaimin: Maiju Lassila, sekä sen alla: Pekka Puavalj.\n\nHeureka! Shpalernajan kirjastossa on siis suomalaistakin\nkirjallisuutta, vieläpä aivan uusinta lajia.\n\nKirjaa selaillessani tunnustan itselleni, etten ole lukemalla\nlähimainkaan jaksanut seurata tämän hermafrodiittisen ammattiveljeni\nkintereillä, hänen kirjottamalla kartuttaessaan suomalaista\nkirjallisuutta. Viimeinen saavutukseni oli \"Pojat asialla\" ... vai\noliko se ehkä \"Nuori mylläri\", mutta mikä kirjatulva olleekaan niiden\nja \"Pekka Puavaljin\" välillä! Korvatakseni edes hiukan laiminlyöntiäni\nalan nyt sitä perusteellisemmin lukea tätä niin omituisissa oloissa ja\nniin odottamatta käsiini joutunutta kirjaa. Ja totisesti, nautinpa\nkelpo tavalla siitä klassillisesta tavasta, millä hän kuvailee noita\nelämän peruskysymyksistä jaarittelevia savolaisia, joiden ikenissä\nriippuu piipun nysä ja aivoissa pötköttää laiska ajatuksen katkelma...\n\nMutta kirja herättää mielenkiintoani muullakin kuin pelkällä\nsisällöllään. Muutamia lehtiä edettyäni huomaan eräällä sivulla pieniä\npisteitä, joita jollakin terävällä kärellä on painettu sinne tänne\nerinäisten kirjainten alle. Kokoan nuo täten merkityt kirjaimet\nsanoiksi ja saan lauseen: \"Meitä suomalaisia on täällä ainakin\nparikymmentä miestä.\" Hiukan etempänä ilmottaa eräs, mainiten aluksi\nnimensä, olevansa Härmän pohjalainen sekä tulleensa vangituksi\nvaltiollisista syistä.\n\nMielikuvitukseni riehahtaa liikkeelle. Täällä olisi siis niinkin suuri\njoukko suomalaisia ja minä kun olen luullut niiden supistuvan kolmeen!\nKetähän ne voinevatkaan olla? Ties kuinka monta tuttua niiden joukosta\nlöytyisi. Koetan arvailla ja käyn mies mieheltä läpi tuttavapiirini...\n\nMutta eräänä päivänä saan toiseltakin taholta vahvistuksen ilmotukseen,\nettä täällä on melkonen joukko suomalaisia. Sen antaa vankilan parturi,\njoka -- itsekin vanki --, kerran viikossa parturituvaksi järjestetyssä\nkopissa vartian läsnäollessa ajaa niiden vankien parrat, jotka haluavat\nsiihen tarkotukseen uhrata kymmenen kopeekkaa kerralta. Kun minut\nvartia ensi kerran -- partani on silloin jo kasvanut kiusallisen\npitkäksi -- saattaa parturiin ja minä istahdan tuoliin, hämmästyttää\nparturi, nuori venäläinen, minut seuraavilla suomeksi lausumillaan\nsanoilla:\n\n-- Parta pois?\n\n-- Ah, osaatteko suomea? -- kysyn ilahtuneena.\n\nMutta ei, sen enempää hän ei juuri osaa ja senkin vähän on hän oppinut\nollessaan parturina Suomen asemalla, ja sitten:\n\n-- Sdjes mnogo finnof -- täällä on paljon suomalaisia, ja niiltä hän on\ntietysti aina jonkun sanan oppinut.\n\nTekisi mieleni udella, muistaako hän noiden suomalaisten nimiä, mutta\nvartian läsnäolo estää minut siitä.\n\nSitä uteliaammin alan tästä lähin kävelemässä tai perjantaisin\nkylpemässä käydessäni pälyillä ympärilleni, keksiäkseni kohtaamieni\nvankien joukossa suomalaisia. Väliin luulenkin huomaavani selvästi\nsuomalaisia kasvon tyyppejä, mutta ne ovat minulle ennestään\ntuntemattomia ja sananvaihtoon ei ole pienintäkään tilaisuutta.\nRiekkiäkään en seuraavilla kylpykerroilla näe enää edes vilahdukselta.\n\nNiiden seitsemäntoista joukossa, jotka ovat kanssani yhtaikaa\nkävelemässä, en huomaa yhtään suomalaiselta näyttävää, kun kerran,\nollessani sisäänkäytävän vieressä karsinassa, saan kehäaidan läpi\ntilaisuuden heitä tarkastella, heidän yksitellen poistuessaan\nkävelypaikalta. Ne ovat kaikki selvästikin venäläisiä, useimmat\nherrasmiehiä eri ikäluokista, toisilla tshinovnikan univormu päällään.\n\nHyvin usein näen ulos tullessani tuossa edellä mainitussa karsinassa\nvanhan, kankealiikkeisen ja tursistuneen herran, jolla kesäkuumallakin\non jaloissaan vuoratut päällyskengät ja jonka silmänalustat ovat\npussistuneet. Äreänä kuin bulldoggi liikkuu hän häkissään ja näyttää\nolevan valmis räjähtämään mitä kiukkuisimpiin solvauksiin, jos joku\nuskaltaisi liiaksi häntä lähennellä. Mikähän bojari sekin lie? Ties,\nvaikka itse sotaministeri Suhomlinof, jonka tiedän parastaikaa\npetoksiensa takia istuvan telkien takana. Suhomlinoviksi alankin sitten\nitsekseni nimittää tuota maailman menoon nähtävästikin syvästi\nmyrtynyttä kohtalotoveriani.\n\nKävelykarsinain seinämissä, vaikeammin huomattavissa kohdissa, huomaan\ntoisinaan kaikenlaisia pieniä tiedonantoja, esim. \"Privjet anarchistami\n-- terveisiä anarkisteille\", y.m. sekä alla milloin koko nimi, milloin\nvain alkukirjaimet ynnä kopin numero. Suomalaisia tiedonantoja tai\nnimiä en alkuaikoina keksi yhtään.\n\nEräänä päivänä huomaan, että kävelykarsinaani putoaa ilmasta jotakin.\nEtsin katseillani ja keksin maassa limpun sydämestä puristetun pienen\npallon. Sen kylestä pistää näkyviin pieni, rullalle käännetty paperi.\nArvaan että se on viskattu jonkin kopin ikkunasta. Tulen täyteen mitä\nkiihkeintä uteliaisuutta. Kiertelen sitä kuin kissa kuumaa puuroa ja\nkun vartiain silmä välttyy, sieppaan paperin kouraani. Kurkistan siihen\nhätäisesti ja tunnen pettymystä, nähdessäni siinä venäläistä\nkirjoitusta. Eräs anarkisti siinä ilmoittaa nimensä ja koppinumeronsa\nsekä lausuit terveisiä aatetovereilleen.\n\nMitäpä jos olisi minunkin kirjottaa jonnekin nimeni sekä terveiseni\ntoisille suomalaisille? Vai olisiko mukavampi kirjottaa paperilapulle\nkopissani, sekä jättää se sitten tänne? Mutta itsesäilytysvaisto\npidättää minua siitä, sillä arvaan kävelykarsinain olevan tarkan\nvalvonnan alaisia. Siitä saankin pian tuntuvan esimerkin.\n\nMuutamana iltana, kun olen jo makuulla, astuu koppiini osastonvartia,\nmatkassaan upseeripukuinen päällikönapulainen, pitkäkoipinen\nlaiheliini, jolla on kourassaan muutamia lappuja harmaata paperia.\nKomennettuaan minut ylös, jolloin yöpaidassani saan seisoa smirnaassa\ntuon koipeliinin edessä, näyttää hän minulle noita lappuja, joissa\nhuomaan suomalaista kirjotusta, sekä murahtaa jotakin.\n\n-- Oot shie kävelyss' kiruttanut? -- tulkitsee osastonvartia, josta\naluksi ymmärrän yhtä vähän kuin pomoshnikankin murinasta.\n\nTihrusilmänsä tuimassa vireessä tinkaa äijä, olenko minä \"kiruttanut\",\nkunnes asia yhtäkkiä selviää minulle: tahtovat tietää, olenko minä\njättänyt kävelypaikalle nuo kirjelappuset. Ehätän lujasti ilmottamaan\nettä: ei! Pomoshniekka tempaa hyllyltä \"listokin\", jossa oli merkittynä\nnimeni ynnä vangitsemistani koskevia seikkoja. Verrattuaan nimeäni\npaperilapuissa oleviin huomaa hän minut viattomaksi, minkä jälkeen he\nääneti poistuvat -- arvatenkin mennäkseen jonkun toisen suomalaisen\nkoppiin, sieltä kolmanteen, kunnes mahdollisesti keksivät sen poloisen,\njoka on ollut kyllin varomaton turvautuakseen tällaiseen kirjevaihtoon.\n\nOn omituista, kuinka siellä kävelypaikalla mielikuvitus ponnahtaa\nlentoon. Kaihoisana kääntyy vangin katse taivasta kohti, josta\noikeastaan vain ahdas kaistale näkyy tänne umpinaisen ja pölyisen pihan\npohjalle. Vaaleat kesäiset pilvenhattarat, jotka niin keveinä ja\nhuolettomina ilman päämäärää kuin huvimatkalaiset purjehtivat\nhorisontin yli, tempaavat mielikuvituksen mukaansa tuonne rajattoman\nvapauden maille. Linnut, jotka nopeassa lennossaan leikkaavat\nhorisonttia, herättävät kateutta ja saavat vapautensa menettäneen\ntuntemaan elämänsä kaksinverroin painavalta.\n\nAh, kun saisikin vaihtaa osia noiden siivekkäiden matkalaisten kanssa!\nTai kun olisi huostassani taikasana, jolla silmänräpäyksessä voisi\nmuuttaa itsensä linnuksi! Jospa nyt esimerkiksi venäläinen sana\n\"rebjonok\" saisi huulillani yhtäkkiä sellaisen voiman.\n\nNo, lausunpa siis: rebjonok! ja samassa tapahtuu muutos: kutistun\nsilmänräpäyksessä oman nyrkkini kokoiseksi, jalat hoikkenevat\nlyijykynääkin ohuemmiksi ja käteni laajenevat keveiksi, ilmaviksi\nsiiviksi, samalla kun silmäni saavat penikulmien päähän kantavan\nnäkövoiman. Tuskin ovat vartiat äkänneet, mitä karsinassani on\ntapahtunut, kun minä kirkkain lirityksin, johon suljen kaiken\nvahingoniloni ja vapauden riemuni, livahdan ylös räystäälle. Sieltä\nkatselen hetken sitä paniikkia, mikä pihalla syntyy, kun yksi vangeista\nhuomataan kadonneeksi. Sitten tempaa yläilma minut puoleensa. Neva\nkiiluu allani kuin hopeanauha ja tuhansien kirkkojen katot kimaltelevat\nkuin kultaiset pisteet. Saatuani yleissilmäyksen Pietarista suuntaan\nmatkani pohjoiseen. Vasemmallani päilyy Suomenlahden pinta, oikealla\nLaatokan vedet ja tummana kaistaleena niiden välissä Viipurin kannas\nhavumetsineen, kunnaineen ja pienine järvineen. Tuolta edestäpäin\nkohoaa näkyviin vanha Torkkelin linna, jääden jo seuraavassa hetkessä\ntaakseni, samalla kuin Saimaan monisokkeloinen vesistö levittäytyy\nalleni... Yhä vain eteenpäin kuulaassa, äänettömässä avaruudessa.\nMahtavana peililasina kimalteleva järvenselkä toisensa jälkeen siirtyy\nnäköpiirini läpi. Kuopiokin Kallavesineen ja Puijoineen on jo jälellä,\nallani ovat Suomenselän tummat havumetsiköt ja niiden takaa aukenevat\nkotiseutuni laajat tasangot. Vielä muutama siivenveto ja jo keksii\nsilmäni tuolla lakeuden keskellä pienen taitekattoisen asumuksen.\nLaajoja kaarteita tehden laskeudun alas ja istahdan aitan harjalle.\nSiinä edessäni istuu vaimoni keinulaudalla ja lapset leikkivät\nnurmikolla. Mutta annahan olla, kun he menevät sisälle, livahdan\nminäkin sinne avonaisesta akkunasta ... \"rebjonok!\" ja siinähän seison\nomassa persoonassani sanattomiksi ällistyneiden omaisteni keskellä...\n\nTuskin olen tämän ilmaseikkailun saanut onnellisesti loppuun\nsuoritetuksi, kun mielikuvitukseni ryhtyy vastustamattomalla voimalla\npanemaan toimeen toista samanlaista.\n\nTällä kertaa saa vanha ruskea kevätpalttooni, joka riippuu siellä\nylhäällä koppini seinällä, sellaisen taikaominaisuuden, että joka pukee\nsen päälleen ja lausuu \"rebjonok!\", muuttuu samassa näkymättömäksi. No,\npanen sen oitis kävelyltä palattuani toimeen. Sullon palttoon poveen\nkaiken mitä minulla on arvokasta kopissani. Sitten: rebjonok! ja minua\nei näe kukaan. Täynnä jännitystä jään odottamaan, kunnes vartia\ntirkistää ovilasista sisään. Hänen silmänsä muljahtelee hätäisesti, kun\nhän suuntaa sen koppini jokaiseen loukkoon. Seuraavassa hetkessä\nratisee lukko, ovi työntyy auki ja kauhistunut vartia syöksyy sisään.\nHän penkoo vuoteen, kurkistaa W.C:hen, tarkastaa akkunan, mutta\nvangista ei näy jälkeäkään. Juoksujalkaa, kasvoillaan epätoivon ilme,\nrientää hän osastonvartian luo. Sillä aikaa siirryn minä, povi\npullollaan tavaroita, kaikessa rauhassa käytävään, pysähtyen sinne\nhetkeksi havaintoja tekemään. Seuraa yleinen häivytys, paikalle rientää\njoka suunnalta vartioita, päällikön apulaisia ja lopuksi itse\npäällikkö. Jälleen nuuskitaan joka soppi minun kopissani, ihmetellään,\nkiroillaan, hosutaan... Jei bohu, sitä elämää! Minä nauran katketakseni\nja lähden sitten hiljalleen painumaan ulos. Mutta kun vastaani rientää\nyhä uusia vartioita, niin enpä malta olla lyömättä heiltä jokaiselta\nlakkia päästä ja siitäkös paisuu meteli ja sekaannus kaksinkertaiseksi.\nPääsenpä sitten vihdoinkin ulos vankilan sokkelokäytävistä ja alan\nLiteinin katua pitkin kaikessa rauhassa painautua Suomen asemaa kohti.\nMutta kun vastaani tulee yhtenään sotilashenkilöitä, santarmeita ja\nkenraaleja, valtaa minut äskeinen kiusaus ja minä huitasen jokaiselta\nlakin katuun. Sitä huutoa, kiroilua ja naurunrähäkkää, mikä siitä\nnousee pitkin katua!... Asemalla etsin Suomeen lähtevän junan, kiipeän\nensi luokan vaunuun ja asetun mukavasti hyllyvälle vieterisohvalle.\nSattuupa siihen sitte vastapäätäni istumaan itse santarmikenraali\nEremin. Kun hän junan liikkeelle lähtiessä levittää eteensä Novoje\nVremjan, sytytän minä paperossin ja puhallan joka savun hänelle vasten\nsilmiä. Äijä murisee ja elehtii, kunnes hermostuneena viskaa\nsanomalehden kädestään ja pakenee toiseen osastoon...\n\nSitten vaellan minä eteenpäin halki Suomen, pannen toimeen rajattoman\nmäärän hassunkurisia kepposia, kunnes vihdoin päädyn kotiin ja tuon\ntaikasanani voimalla ilmestyn tyhjän keskeltä omaisteni eteen.\n\nOlen niin täydestä sielustani mukana tällä matkalla, että unohdan\nkokonaan ympäristöni, hymyilen onnellisena ja teen asianhaarain\nvaatimia eleitä. Vasta kotiin päästyä havahdun siihen, että joukko\nhymyileviä naamoja vartialavalta on suunnannut katseensa minuun.\n\nMielikuvani haihtuvat siinä tuokiossa ja harmistuneena alan minä\nvinhasti astella pitkin kävelykarsinan kovaksi tallattua sorapohjaa.\n\nKun vartiain katseet ovat jättäneet minut rauhaan, istahdan penkille ja\nalan vuorostani tarkastella heitä. Niitä on puolikymmentä miestä, jotka\nperäkkäin astuen kuin hanhet kiertävät tuota pyöreätä, rintasuojalla ja\nkatolla varustettua lavaa. Yksi niistä, pitkäkasvoinen ja kalvakka\nnuori mies, näyttää tutulta, ainakin profilissa nähtynä. Kestää\nkuitenkin hyvän aikaa, ennenkuin muistan, että olen nähnyt tuon saman\nprofilin pikku poikasena Kyläkirjaston Kuvalehdessä. Siinä oli\nkuvattuna muutamia siperialaisia lakkeja ja kunkin lakin sisällä oli\npää. Yksi niistä päistä oli juuri hänen näköisensä.\n\nSe on suunnattoman uninen mies -- ehkä jonkun maaorjan jälkeläinen\nOblomofkan tilalta. En huomaa hänen juuri koskaan juttelevan toisten\nkanssa ja aina kun vartiat kävelyajan lopulla istahtavat jakkaroilleen\neri puolilla lavaa, painaa hän silmänsä kiinni ja nukahtaa. Kun syntyy\njotakin kolinaa, avaa hän ne jälleen, haukottelee, tuijottaa eteensä\nkuin näkisi tämän arkisen ympäristönsä ensi kertaa. Muutaman viikon\nkuluttua häviää hän sitten ainiaaksi näkyvistäni. Ehkä on ottanut\nvirkaeron, saadakseen perusteellisesti ja häiriintymättä nukkua.\n\nNoista kävelyvartioista ansaitsee kuitenkin ennen muita tulla\nmainituksi kaksi varsin kunnianarvoista vaaria. Ne ovat aina paikallaan\ntuossa hiljalleen kiertävässä kehässä niin kauniilla kuin pahallakin\nsäällä, niin pyhänä kuin arkenakin. Ei edes joulupäivän vaisu aurinko\nnäe heidän paikkaansa tyhjänä. Kello seitsemästä aamulla kuuteen\nillalla ovat he joka ikinen päivä toimessaan kävelypaikalla. Totisesti\novat he kaksi malliksi kelpaavaa rattaanhammasta tsaarillisen despotian\nmonimutkaisessa koneistossa.\n\nHe ovat vähintäänkin kuuskymmenvuotiaita molemmat. Toinen on\nvenäläiseksi harvinaisen ryhdikäs ukko, jolla on jääharmaa tuuhea\nparta. Olen alkanut häntä itsekseni nimittää Makarohviksi. Hän on\nhellittämättömän valpas toimessaan ja pikkumainen muotojen noudattaja.\nOhuella ja äkäisellä äänellä murahtaa hän kohta huomautuksen, jos\nhuomaa vangin tulevan kävelemään takki avoinna tai muutoin\npienimmälläkään tavalla poikkeavan vankilan usein naurettavan\npikkumaisista ja toisinaan suorastaan käsittämättömistä säännöistä.\nHänen äänensävystään ja puhetavastaan kuvastuu jo koko hänen\nluonteensa. Varmastikin olisi hänestä muodostunut alaisilleen oikea\nbyrokraattinen kiusanhenki, jos hän vanginvartiatoimen sijasta olisi\njoutunut esim. virastonpäällikkönä tsaaria palvelemaan. Kenraalina\nolisi hän tunnontarkka järjestyksen pitäjä ja tiukka sotilasten\nharjottaja, mutta taisteluiden johtajana joutuisi hän aina tappiolle,\nsillä vähäpätöisiin muotoseikkoihin yhtämenoa takertuen olisi hän\nkykenemätön katsomaan asioita suurin piirtein.\n\nToinen vanhus on oikea venäläinen orjasielu kumarine harteineen ja\nlaihoine, pakkasen puremine kasvoineen. Hänellä on aina yllään\nikivanha, nukkavieru sinelli ja käytöksessään on hän itse siivous. Hän\nkävellä lyyhää keppiin nojaten ja kupeella raahautuu kantimessaan pitkä\nsapeli. \"Vetää palveluksen nauhaa\" kuuluu sananmukaisesti käännettynä\neräs sanontatapa venäjänkielessä. Se tuntuu minusta niin mainiosti\nsoveltuvan tuohon kunnon starikkiin ja joka kerta muistuu se mieleeni,\nkun kävelemään tullessani luon katseeni lavalle ja näen hänen\netukumarassa, kasvoillaan resignoitu ilme, lyyhäävän eteenpäin ja\nkepillään kolkkivan lavan permantoon. Tuntuu kuin tuohon olan yli\nkiertävään sapelin remmiin olisi kiinnitetty joku näkymätön taakka,\njota hän aamusta iltaan hyödyttömästi raahaa ympäri lavaa...\n\nTuo lavalla liikehtivä vartiakehä on kuin jonkun näkymättömän akselin\nympäri kieppuva ratas, joka pyörii yhteistoiminnassa lukemattomien\nmuiden ratasten kanssa venäläisen byrokratian suunnattomassa\nkoneistossa. Ja nuo kaksi sitkeätä ukkoa ovat kaksi lohkeamatonta\nhammasta tuossa aamusta iltaan, viikosta viikkoon ja vuodesta vuoteen\npyörivässä rattaassa.\n\nTätä kirjottaessani on Shpalernajan vankila puolittain raunioina ja\nautiolla kävelypaikalla on kekäleitä ja tuhkaa. Mitä tehnevät tälläkin\nhetkellä nuo kaksi ukkoa? Varmaankin kävelevät ympäri ahtaan asuntonsa\npermantoa. En voi kuvitella heitä muuten kuin ympyrää kiertävinä. Sitä\nhe ovat tehneet vuosikymmenet ja sen on täytynyt painua heillä niin\nveriin, että he eivät tule enää ilman sitä toimeen. Ja kun he kerran\nkuolevat, asettuvat heidän henkensä Shpalernajan autiolle pihalle ja\nuskollisina tsaarivaltaisille ihanteilleen kiertävät ikuista\nkehäänsä...\n\n\n\n\nVI\n\nNÄLKÄÄ, LIKAA, RUSSAKOITA...\n\n\nOn lauantaipäivä ja mieleeni kohoaa aito maalainen lauantai-idylli\nsavuavine saunoineen. Päästäkseni sen synnyttämästä apeamielisyydestä\nsuuntaan huomioni muualle ja alan siivota koppiani.\n\nEnsin kostutetulla rievulla tomut pöydältä, hyllyltä,\nakkunankynnykseltä ja seiniltä niin korkealle kuin ulotun. Sitten tulee\nlattian vuoro. Mutta riepuni on liian pieni lattian luutuamiseksi. No,\nkoetanpa siis tulla toimeen niiniluudalla. Kostutan sen siis hyväksi\nkranan alla ja pirskutan lisäksi vettä ympäri lattian. Sitten rupean\nhankaamaan.\n\nMutta sitä tehdessäni teen piankin odottamattoman havainnon. Lattialla\non likaa kerroksittain. Kosteus on möyhentänyt sen, niin että se\nmuodostaa luokoja luudan eteen, lähtemättä silti irti lattiasta.\n\nMinun täytyy keskeyttää työni, sillä pehmoisella niiniluudalla tässä ei\nvalkene mitään. Pitäisi olla vähintäänkin tasakärkinen rautalapio,\njolla kaapisi lian irti, sekä sitten muutamia ämpärillisiä kuumaa vettä\nynnä puolikymmentä litraa lysoolia. Mutta mistäs otti ne hyvyydet.\nEihän toki Venäjällä ryhdytä sellaisiin ponnistuksiin niin vähäpätöisen\nasian kuin puhtauden takia. Riittäähän ihmisille toki limppukin!\n\nSuursiivouksen yritykselläni olen saanut vain sen aikaan, että\nmöyhentynyt lika askelteni alla litisee kuin savista kylän tietä\nkävellessä sekä juuttuu paksuina tieroina kengänkorkoihin. Uh, kuinka\nse inhottaa ja suututtaa!\n\nKopissa ei ole nähtävästikään ikipäivinä suoritettu suursiivousta. Ei\nedes tarkastusten edellä. Tarkastaja kiinnittää tietysti huomionsa vain\nsiihen, ovatko salvat ja ristikot kunnossa ja vangin tallella pysyminen\ntaattu. Toisaalta on kyllä hiukan uudenaikaisuuttakin päässyt\npujahtamaan vankilan muurien sisälle, sillä onhan täällä lainakirjasto.\nMutta puhtaus, sehän ei kuulu venäläisen elämän sisältöön.\n\nOn kuvaavaa, että rangaistusvangit hankaavat jalkaan kiinnitetyillä\nrasuilla joka aamu käytävän lattian, mutta kopeista, jotka ovat tärkein\nosa vankilaa, niissä kun elää ihmisiä ympäri vuorokauden, ei piitata\nsiinä suhteessa mitään. Mutta niiden seinät ja lattiat eivät ole niin\nnäkösällä kuin käytävän. Niinhän sivistyneenä esiintyvällä\nvenäläiselläkin saattaa kiiltävän ja parfymeeratun pinnan alta löytyä\nlikaiset alusvaatteet. Kuinka usein sen saakaan todeta, että\neuroppalaisuus ei ole venäläiseen elämään päässyt pintaa syvemmälle\ntunkeutumaan.\n\nKun sanon, ettei kopissani ole ikinä suoritettu suursiivousta, teen\nsiinä hiukan vääryyttä. Täällä on kuin onkin joskus aikojen aamuna\nsuoritettu sellainen. Nähtävästi on lattialle holvattu ämpärittäin\nvettä ja sitten hartiavoimin hangattu luutatyngällä, sillä lokaa on\nräiskynyt seinille lähes metrin korkeudelta. Sitä ei ole viitsitty\nviruttaa pois, vaan se on saanut kuivaa siihen paikoilleen,\nnähtävästikin merkiksi ja lohdutukseksi jälkeen tulevaisille, että on\ntätä sentään joskus siivottu.\n\nNäin ollen on viisain menettely antaa lian ja pölyn uusina kerroksina\nkaikessa rauhassa painua lattiaan sekä koettaa pysytellä tietämättömänä\nkoko asiaan nähden. Niinhän nähtävästi tekevät vartiat ja päällystökin,\njos he yleensä lainkaan siitä asiasta piittaavat. Istun siis pöydän\nääressä ja odotellen lattian kuivumista muistelen koppiani Oulun\nlääninvankilassa kuin kadotettua paratiisia. Sinne tuli kahdesti\nviikossa rangaistusvanki, mukanaan harja, ämpäri kuumaa vettä sekä\nlysoolia, pyyhkien ja hangaten huonekalut ja lattian, niin ettei\npölyhiukkasta näkynyt missään. -- -- --\n\nRussakka!\n\nSen tuntosarvet pistävät eräänä päivänä näkyviin oven raosta.\nTodettuaan että kopissa on asukas, palaa se takaisin, arvatenkin\njättämään kertomusta sille joukkokunnalle, jonka etulähettinä ja\nvakoilijana se on lähtenyt liikkeelle. Asukkaalla varustettu koppi\ntietää, että siellä on myöskin limppua, sokeria ja kaikenlaisia\nruuantähteitä ja että sinne kannattaa siis perustaa siirtokunta. Eikä\naikaakaan, kun seinälle hyllyn lähettyville ilmestyy ruskeakaapuinen\nsarviniekka. Pyydystäessäni sitä parhaillaan kiinni näen toisen\nvilahtavan pöydällä, missä se vikkelästi kätkeytyy astiain suojaan.\nNiitä on siis jo ilmestynyt koppiini useampia, ties mitä teitä\nkulkeneina.\n\nVuorokauden kuluttua ne ovat jo kuin kotonaan. Niitä vilisee kaikilla\nseinillä, enimmän kuitenkin hyllyn ja pöydän tienoilla.\n\nMinulle tuottaa aluksi huvia seurailla tuollaisen pitkämekkoisen\nlurjuksen retkeilyä seinällä, kuinka se herkkiä tuntosarviaan\nliikutellen kulkee päämääräänsä, jossa tavallisesti on joko\nleivänmurene tai muuta syötäväksi kelpaavaa.\n\nKaikki ensiksi tulleet ovat noita tavallisia punaisen ruskeita,\njommoisia venäläisten maahan tuomina silloin tällöin Suomessakin tapaa.\nMutta eräänä päivänä ällistyn kelpolailla, keksiessäni seinällä pöydän\nyläpuolella ihan lumivalkoisen russakan. Aluksi päättelen, että se on\ntämän kunnianarvoisan siirtokunnan ikäpresidentti, mutta pian saan\naihetta otaksua, että valkoiset russakat muodostavat oman erikoisen\nrotunsa. Niitä ilmestyy kammiooni useampia ja eräänä päivänä tapaan\nsellaisen, tietysti hengetönnä, soppa-annoksestani.\n\nSeuraava keksintöni on pikimusta, luteen kokoinen ja tavattoman vikkelä\nrussakkalaji, jota on hyvin työläs saada kiinni. Ja sitten:\nkaikenlaisia värivivahduksia lumivalkoisen ja pikimustan välillä.\nSamoin eri suuruuksia pienestä pikimustasta lähtien suuriin, hitaasti\nliikehtiviin ja limaisiin hirviöihin saakka.\n\nNe lisääntyvät, etupäässä kai sisäänmuuttojen kautta, tavattoman\nnopeasti ja muuttuvat suoranaiseksi maanvaivaksi, sillä ruokia ja\nruoka-astioita on niiltä miltei mahdoton suojata. Niiden tutkiminen ja\nlajittelu ei tuota minulle enää mitään mielenkiintoa, minkä vuoksi\njulistan niille säälimättömän sodan. Kun kaljuseinäisessä kopissa ei\nole minkäänlaisia rakoja, mihin ne voisivat piilottua, pääsen minä\nverrattain pian aseman herraksi. Loput pakenevat kauhuissaan\novenrakojen ja ilma-aukkojen kautta.\n\nMutta ei ole mikään mieluinen asia ottaa hengiltä tuollainen suuremman\nlajin ruskeamekko. Kun viskaa sellaista otusta tulitikkulaatikolla,\nräiskähtää sieltä kylmä lima vasten silmiä, ellet arvaa asettua\ntarpeeksi pitkän välimatkan päähän.\n\nTällaista yleistä russakkajahtia seuraa parin tai kolmen päivän rauha.\nMutta sitten alkavat oven raossa viplotella uusien vakoilijain\ntuntosarvet ja pian vilisee niitä jälleen kaikilla seinillä. Alakerran\nkäytävässä olevat valtaiset jauhosäkkipinot tarjoavat niille mukavia\nsekä ruoka- että piilopaikkoja ja sieltäkäsin lähettelevät ne\nsiirtokuntia ympäri vankilaa. Taistelu niitä vastaan pysyvän rauhan\nsaavuttamiseksi on aivan toivotonta.\n\nToisinaan syvennyn tuollaisen ruskeakauhtanaisen otuksen liikkeitä\nseuraillessani miettimään, mikä russakan ja venäläisen sitoo niin\nkiinteästi toisiinsa. Kun teekeittiönkin sanotaan olevan kiinalaista\nalkuperää, (toisinnon mukaan taas ainoa kone, jonka venäläinen on\nkeksinyt), jääpi jälelle ainoastaan russakka, joka on puhtaasti\nvenäläinen ilmiö. Se viihtyy niin mainiosti venäläisen läheisyydessä\nja seuraa häntä uskollisesti kaikkialle. Jos uudenaikaiseen\nhelsinkiläiseen kivitaloon ilmestyy russakka, on se varma meikki siitä,\nettä samassa talossa asuu venäläinen perhe. Tai päinvastoin, jos\nsuomalaiseen kaupunkitaloon asettuu venäläinen perhe, olkoon kuinka\nhienoa herrasväkeä tahansa, ilmestyy kohta näyttämölle myöskin\nrussakka.\n\nKuinka se muuan juttu nyt olikaan? Eräällä helsinkiläisellä\nherrasväellä oli kutsut. Vierasten istuessa illallispöydässä ilmestyi\nsiihen kaikkein nähtäville russakka. Skandaali olisi ollut valmis,\nellei talon isäntä olisi pelastanut piinallista tilannetta\nrauhallisesti ilmaisemalla, että samassa porraskäytävässä asuu\nvenäläinen herrasväki.\n\nTäytyyhän näin ollen russakalla ja venäläisellä olla joku kiinteä\npsykologinen yhteys. Ja eikö tuossa pehmoisessa laumaoliossa,\njoka tunkee kaikkialle ja miltei huomaamatta valtaa itselleen\nalueita, samalla kuin sen voima perustuu paljouteen ja suureen\nsikiäväisyyteen, eikö siinä ole paljon, mikä muistuttaa venäläisistä\nkansallisominaisuuksista?\n\nNäihin russakkoloogisiin mietteisiin syventyessäni muistuu elävänä\nmieleeni eräs pikku tapaus menneiltä päiviltä. Istun kesäisenä iltana\nerään toverini kanssa Oopriksen terrassilla Helsingissä. Musiikkia\nkuunnellessamme kiinnittää huomiotamme venäläinen pappi, joka kävelee\nalhaalla ja heittelee halukkaita silmäyksiä ylös terrassille. Avarassa\nruskeanvärisessä kauhtanassaan muistuttaa hän pehmeine liikkeineen\nhyvin suuresti russakkaa, joka tuntosarviaan liikutellen pyrkii jotakin\nvissiä päämäärää kohti. Ja eipäs aikaakaan, kun pappi ilmestyy\nterrassille, tilaa itselleen tuutingin, maiskuttaa kieltään ja pehmeitä\nkäsiään hieroen kotiutuu siinä tuokiossa meidän maailman lasten\npiiriin.\n\nKun vartia eräänä päivänä avaa oven, että minä saan työntää rikat\nkäytävän puolelle, lähtee luudan alta juosta vilistämään russakka.\n\n-- Aa, prusak! -- naurahtaa vartia ja käypi sitten selittämään, että se\non myöskin ranskaksi \"prusak\" ja samoin miltei kaikilla maailman\nkielillä.\n\nNiin, niin, onhan siinä syytä ylpeillä, sillä onhan russakka jotakin,\nmitä venäläiset voivat pitää aito omanaan. -- -- --\n\nMinua alkaa yhä pahemmin vaivata nälkä.\n\nMukanani tulleet keksit ovat jo aikoja loppuneet, joten minä\naamiaiseksi ja illalliseksi saan nauttia silkkaa teetä. Limppu ei\nsiltään maistu. Milloin illalliseksi tarjotaan tattariryynivelliä,\njätän sen aamuksi, jolloin se hyytyy puuromaiseksi aineeksi. Puolittain\nväkisin syön sitä sitten aamuteen ohella pari lusikallista, tyhjentäen\nloput W.C:hen.\n\nPari kertaa viikossa tarjotaan illalliseksi eriskummallista sotkua,\njoka kaikesta päättäen on aito venäläistä kansallisruokaa. Se on\nvalmistettu kaljasta, hapankaalista ja perunanlohkoista. Sitä tarjotaan\nkylmänä ja sekaan on sipullettu runsaasti raakaa sipulia. Keitoksen\nhaju on sietämätön ja nenääni pidellen kiidätän astian suorinta tietä\nW.C:hen. Tuo haju on niin voimakas, että se moninkertaisen huuhtelun\njäleltäkin tuntuu astiassa vielä seuraavana päivänä. Se suorastaan\nhypnotisoi minut, niin että joka kerta kun saan sitä illalliseksi,\ntäytyy minun lähentää nenääni astiaan ja tunnustella, onko haju pysynyt\nennallaan.\n\nKerran koetan onkia siinä uiskentelevat perunanlohkot erilleen,\nsyödäkseni ne sitten leivän ja suolan kanssa. Mutta kun ne ovat\nhetkisen olleet valumassa ja minä vesi kielellä lähenen niitä aikeissa\ntyydyttää nälkääni, ammahtaa niistä niin intensiivisenä vastaani tuo\ntuttu haju, että se yhdellä iskulla kuolettaa ruokahaluni.\n\nAinoaksi ateriaksi jää näin ollen päivällinen.\n\nSiinä vaihtelevat kaksipäiväisissä vuoroissa herne-, kala- ja\nhapankaalisoppa, minkä viimemainitun joukossa on myöskin jonkinlaista\nkalan moskaa ja mikä on maultaan tavattoman kirpeää. Sunnuntaisin\ntarjotaan aina makaroonisoppaa, jonka seasta saattaa toisinaan löytää\npari sormenpään kokoista lihapalaakin. Kalasoppa on useimmiten keitetty\nsilakoista ja perunoista ja ajan oloon käy se yhä ohuemmaksi, niin että\nse lopulta tulee jotakuinkin lähelle sitä määrittelyä, minkä eräs\ntoverini siitä antoi: lämmintä vettä, jonka pohjalla makaa pari perunaa\nja pinnalla uiskentelee yhtä monta kalan moukkua.\n\nToisena ruokalajina on joka päivä tuota ennen mainittua tattaripuuroa.\n\nKun ylös on noustava kello kuudelta ja päivällinen tarjotaan\nkahdentoista aikaan, ehtii siinä tulla hiukaava nälkä. Niinpä syönkin\ntavallisesti tuon vaatimattoman päivällisen viimeiseen tippaan,\nantamatta aina senkään seikan itseäni häiritä, että sopassa sattuu\nrussakka uiskentelemaan. Mutta illan tullen alkaa nälkä jälleen herätä.\nPieni kipene limpun sydäntä teen ohella tukahuttaa sen tunniksi tai\npariksi, mutta sitten käy se sitä kiihkeämmäksi. Ärtynyt mielikuvitus\nloihtii esille kaikenlaisia ruokalajeja. Aluksi esiintyy vain\nvaatimattomia voileipiä, kuoriperunoita, silliä... Mutta kun olen\nsaanut ne parhaiksi mielestäni karkotetuksi, ilmestyy jo toisaalta\nsavustettua kinkkua, lohta, pihviä... Harmistuneena kääntelehdin\nvuoteella ja tavantakaa tirskahtaa lattialle kirkas sylkisuihku.\nLopuksi vilisee mielessäni sekaisin kaiken maailman ruokalajeja, alkaen\naito talonpoikaisesta kampsupaistista aina kilpikonnaliemeen saakka.\nKun ei muusta ole apua, täytyy minun kiepahtaa ylös, hypistää kipene\nlimpunsydäntä, nauttia se suolaan kastettuna ja sytyttää sen päälle\npaperossi. Se saa mielikuvituksen hiukan tyyntymään, kutsumattomat\nvieraat ruokalajien muodossa häipyvät näkyvistä ja vihdoinkin, siinä\npuoliyön tienoissa, saan unen päästä kiinni.\n\nEräänä päivänä päivällisaikaan ojentaa vartian univormuun puettu mies\noviluukusta pari kupariastiaa, antaen samalla vilkkain elein minun\nymmärtää, että niiden sisältö on tyhjennettävä omiin astioihini.\nToisessa on hyvältä tuoksuvaa soppaa, toisessa juottovasikan lihasta\nvalmistettu n.s. perhepihvi kermakastikkeen kera.\n\nVesi kielellä riennän muuttamaan omiin astioihini tätä odottamatonta\nsaalista, päätellen samalla itsekseni, että nyt on varmaankin joku\nkeisarillinen juhlapäivä, jolloin vangeille kruunun puolesta suodaan\nylimääräinen herkuttelu.\n\nMutta ennenkuin olen ehtinyt tyhjiä astioita palauttaa, alkaa vartia\nluukulla huutaa: ashipka! ashipka! -- mikä merkitsee erehdystä, sekä\nviittoo minua palauttamaan ruoka-annokset hänelle.\n\nMikäpä siinä muu auttaa. Seuraavassa hetkessä rapsahtaa luukku nenäni\nedessä kiinni ja koko ihanuus on tipotiessään. Halki koppini lattian\nulottuva sylkiviiru on näkyvänä tuloksena tästä tragikoomillisesta\nkohtauksesta.\n\nPääsen vähitellen selville, että vankilassa saa kuudenkymmenen kopekan\nhinnasta ostaa valmiita päivällisiä -- samoin myöskin maitoa ja\nnisuleipää -- joihin kuuluu kaksi mukiinmenevää ruokalajia. Mutta minun\nrahavarani ovat toistaiseksi varsin vähäiset, joten katson parhaaksi\nsäästää niitä tupakan, teen ja sokerin ostamiseen, sillä onhan\ntietymätöntä milloin saan tai saanko laisinkaan lisää rahaa.\n\nOstokset suoritetaan siten että vangille annetaan joka perjantai-ilta\nhänen tilikirjansa, johon on merkitty, paljonko hänen nimellään\nkulloinkin on vankilan kansliassa rahaa ja jossa on sarekkeet\nmahdollisia tavaratilauksia varten. Ensi kerran tuollaisen vihkon\nsaatuani ja päästyäni selville sen tarkotuksesta kirjotan siihen,\npaitsi teetä, sokeria, paperossia ja tulitikkuja, myöskin pari naulaa\nvesirinkeleitä, saadakseni aamu- ja iltateen kanssa niitä nakerrella.\nMutta kun vartia tulee ottamaan vihkoa takaisin, pyyhkii hän\nlyijykynällä yli tuon vesirinkilätilaukseni ja posmittaa jotakin, josta\nminä en ymmärrä tämän taivaallista.\n\nOstokset suorittaa erikoinen vartia ja ne jaetaan vangeille seuraavana\ntiistaina. Saan silloin kaikki muut tilaukseni, paitsi noita\nrinkilöitä. Päättelen itsekseni, että niiden ostaminen on jostakin\nsyystä kielletty tai ei niitä tätä nykyä ole Pietarissa lainkaan\nsaatavana. Mutta tokihan korppuja lienee? No hyvä, kirjotanpa siis\nseuraavalla kerralla kaksi naulaa korppuja. Sama tulos: vartia pudistaa\npäätään, pyyhkii korpputilauksen yli ja posmittaa jotakin\nkäsittämätöntä.\n\n-- No tämäpä nyt merkillistä! -- tuskittelen itsekseni, harmissani\nsiitä, etten pysty edes vartian kanssa asiasta keskustelemaan.\n\nVoisinhan nyt seuraavalla kerralla koettaa voita ja sitten makkaraa,\nmutta kuinka minä voita täällä käsittelen, kun ei ole muuta\nsyöntiasetta kuin tuo kapustamainen puulusikka ja, mikä tärkeämpää,\nmissä minä sitä täällä säilyttäisin? Sehän sulaisi kuumuudessa rasvaksi\nja öisin tärvelisivät sen russakat. Samoin olisi makkaran laita, jota\npaitsi se voisi olla hyvinkin ala-arvoisista aineksista kokoonpantua.\n\nParasta siis paastota ja odottaa, kunnes mahdollinen rahalähetys suo\nminulle tilaisuuden päästä käsiksi ostopäivällisiin ja nisuleipään.\nKuten barometristä lämpötilan, saatan päivittäin todeta paastoamisen\ntulokset käsivarsistani, joissa jänteet alkavat ihon alla yhä\nselväpiirteisempinä esiintyä. Myöskin osottaa housujeni ympärysmitan\nkasvaminen, mihin suuntaan ruumiillinen kehitykseni on menossa.\n\nMutta onhan mitalilla aina toinenkin puelensa. Sanotaanhan paaston\nvaikuttavan puhdistavasti sisäelimiin ja käyttäväthän sitä\nluonnonlääkärit erinäisissä taudeissa ainoana parannuskeinona. Koetanpa\nsiis ottaa asian parhaalta kannalta ja miehuullisesti kamppailla joka\nilta uusiintuvia nälkähallusinatsiooneja vastaan.\n\nParisen kuukautta kestää tätä paastoa. Se päättyy siihen, että\ntililleni ilmestyy sievähkö summa rahaa, minkä johdosta minä heti\nriennän tilaamaan nisuleipää, maitoa ja päivällisiä. Samaan aikaan\nlahjottaa suopea kohtalo minulle asuintoverin. Hänen tullessaan saan\nensi kerran pitkästä aikaa herkutella voileivällä, juustolla ja\nmakkaralla.\n\nMutta siitä lähemmin tuonnempana.\n\n\n\n\nVII\n\nVAIHTELEVIA MIELIALOJA.\n\n\nOlen ollut täällä Shpalernajan muurien sisällä kuukauden kuin\nsäkkipimeään kellariin suljettuna, täydellisesti eristettynä\nomaisistani, ystävistä, koko muusta maailmasta. Ei risahdustakaan\nulkomaailman tapahtumista pääse kuuluvilleni kantautumaan. Pimeys ja\nhiljaisuus ympärilläni on ehdoton.\n\nOlen jo laannut odottamasta kirjeitäkin. Ehkä eivät tohtori K. ja\nvaimoni ole saaneet kirjeitäni. Tai jos ovat saaneet, niin heidän\nvastauksiaan ei anneta minulle. Kuka ties on K. tuonut minua varten\npyytämäni esineet, mutta vartiat ovat rosvonneet ne itselleen.\n\nTämän suuntaiset epäilykset kaivelevat mieltäni, mitellessäni aamusta\niltaan koppini sementtistä permantoa, johon satojen tuntemattomain\nedeltäjäini askeleet ovat kyntäneet huomattavan vaon kynnyksestä\nperiseinään.\n\nMutta silloin astuu eräänä päivänä muuan vartia koppiini,\nkäsivarrellaan uhkea ja pehmoinen viltti. Kysyttyään nimeäni laskee hän\nviltin vuoteeni yläsyrjälle, levittää pöydälle paperin ja käskee minun\nkuitata hänen tuomisensa.\n\nPaperissa huomaan tohtori K:n nimen.\n\nKun olen jälleen yksin kopissani, valtaa minut raju mielenliikutus. Tuo\nviltin ilmestyminen ja tieto siitä, että ystäväni K. on sen tänne minua\nvarten jättänyt, on valtavin tapaus mitä sitten Shpalernajaan tuloni\nolen elänyt. Se on kuin ensimäinen auringonpilkahdus henkilölle, joka\nkuukauden päivät on ollut kellariin teljettynä.\n\nOlen päässyt pahimmista epäilyksistäni ja tiedän, että kaikkea\nyhteyttäni ulkomaailman kanssa ei sentään ole katkaistu.\n\nViltti on vahva, pehmoinen ja niin laaja, että levolle laittautuessani\nvoin kietoutua siihen kuin säkkiin. Inhottavasta vankilan viltistä\npäästyä tuntuu vuoteella loikominen kaksinkerroin mukavalta. Vuodatan\nystäväni K:n yli kokonaisen siunausten tulvan, kääriytyessäni ensi\nkerran tuohon mukavaan peitteeseen.\n\nMutta minnekähän tyyny ja ne muut esineet ovat joutuneet? Kun hän\nkerran on minulle viltin toimittanut, niin miksei hän samalla olisi\nniitä toisiakin tavaroita lähettänyt? Ja tietysti hän on lähettänytkin,\nmutta -- ja taas alkaa mieltäni kaivella epäilys vartiain\nepärehellisyydestä.\n\nJonkun päivän kuluttua ojentaa vartia minulle, kävelemästä palatessani,\nmonilla leimauksilla varustetun, auki leikatun kirjeen.\n\nKirje! Heureka!\n\nSe on vaimoltani, jossa hän ilmottaa saaneensa minun kirjeeni sekä\nkertoo tavallisista kotikuulumisista.\n\nTämän jälkeen tuntuu minusta kuin olisin jostakin suunnattomasta ja\nvoittamattoman vaikeakulkuisesta etäisyydestä yhtäkkiä piirtynyt\nihmisten ilmoille. Voin kirjottaa omaisille ja ystäville sekä saada\nheiltä vastauksia. Tosinhan kirjeeni lähetyksestä vastauksen\nsaapumiseen on kulunut kokonainen kuukausi, mutta -- huonomminkin voisi\nolla. -- -- --\n\nJoka maanantai saan edelleenkin kolme kirjaa, niistä kaksi venäläistä\nja yhden suomalaisen. Tällä kertaa minulla on Maila Talvion \"Elämän\nleikki\".\n\nLuen siitä ulkomaanmatkakuvausta nimeltä \"Maailman mahti\" ja mitä\nsuurimmassa määrin kiinnittävät huomiotani seuraavat kappaleet, joissa\nkuvataan matkaa Venäjän ja Saksan välisen rajan yli:\n\n\"Opettavaisen saarnan saa ihminen totisesti kulkiessaan rajan yli\nWierzbolovan ja Eydtkuhnin asemien välillä. Jos te tahdotte tietää,\nmikä on maailman mahti, jos te tahdotte tulla vakuutetuksi siitä, että\nJumala yhä jatkaa luomistyötä ihmisen kautta, niin menkää tälle rajalle\nja katsokaa.\n\n\"Toisella puolen kulkee juna vuorokausia läpi nukkuvien sydänmaiden.\nIhmiskäsi on koskenut metsiin vain hävittääkseen niitä. Se on niitä\nkaatanut ja polttanut. Kannot ja risut makaavat rytöinä\nhävityspaikoilla. Maille, joista oli imetty pois voima, oli päästetty\nkarja, joka töintuskin jaksoi liikkua; se ei ollut yksin laiha ja\ntakkuinen, vaan lika riippui pitkin kylkiä kalisten kuin kahleet, eikä\nvarmaankaan lähtisi ennenkuin karvapuvun mukana. Se karja oli virunut\ntalven pimeässä navetassa, liassa ja nälässä. Lapset, pitkät\npajunvarvut käsissä, olivat kaitsemassa lehmiä. Mitä surullisia lapsia!\nNe kertoivat puhumattaankin, surullisista kodeista. Ja mitä surullisia\nviljamaita: tilkku siellä, toinen täällä, tehtyjä ilman järkeä ja\njärjestystä. Ihmisen käsi oli päällimmiten raapinut maanpintaa,\nojittamatta ja järjestelemättä. Vakojen epätäsmällisyys jo näytti, että\nkyntäjä ilottomana ja unisena oli liikkunut aurankurjessa, että työ oli\nollut hänelle pakko ja piina. Oli kiireinen kevätaika, leivo lauloi ja\nlehdet puhkesivat, mutta ihmistä ei näkynyt vainioilla. Missä hän\nviipyi? Asemilla oli paljon ihmisiä. Juna seisoi huolettomana ja\nihmiset töllistelivät sitä yhtä huolettomina. He olivat veltot,\nhumalaiset ja tirhusilmäiset. Likaiset turkit riippuivat heidän\nhartioillaan ja risaisen paidan alta näkyi päivettynyt rinta.\nAsemahuoneiden edustalla värjötti raskaiden, nelipyöräisten vankkurien\nedessä kiusatuita hevosia, selkä kuopalla, kylkiluut näkyvissä, toinen\nsilmä usein poissa. Olkikattoiset asumukset tienvarsilla muistuttivat\nparemmin pääskysenpesiä kuin ihmiskoteja. Kevät koristeli lempeällä\nkädellä metsiä ja vainioita, aurinko vuodatti valoaan pienimpäänkin\nikkunaruutuun, mutta koko Jumalan hyvyys vuosi kuin hiekkaan, sillä\nihminen ei ottanut sitä vastaan, ei tarttunut siihen kiinni,\nkäyttääkseen sitä hyväkseen. Maa oli laiminlyöty ja hävitetty, karja\nnälkiintynyt ja kitukasvuinen, ihminen eli kuin viimeistä päivää,\ntäydessä järjettömyydessä.\n\n\"Tuli raja -- joki, joka ei ollut sylenkään levyinen -- ja maa, karja,\nihminen muuttui kuin ihmeen kautta. Älkää sanoko minulle, että ehkä\nmaanlaatu joen toisella puolen on niin paljon parempi. Ei -- ihme\ntäällä ei riipu maanlaadusta. Se ei tapahdu vähitellen, kilometrien tai\npenikulmien kestäessä. Se tapahtuu silmänräpäyksessä. Rajan toisella\npuolen on erämaa, toisella loputon kasvitarha.\n\n\"Juna kiitää viljamaiden halki. Lakeudella, jonka järjestystä eivät\nkeskeytä mitkään notkot, kivikot tai edes ojat, koska nekin ovat\nupotetut kätköön maan poveen, lepäävät kukoistavat kylät ja kaupungit\nkuin tarjottimella. Joka askeleen ala on viljelty ja käytetty ihmisen\nhyväksi. Viljelys on vankkaa ja huolellista. Voimakkaat juhdat aukoivat\nsyviä, suoria vakoja ja multa lemusi mustana ja väkevänä. Itsetietoinen\nihminen ohjasi eläinten askelia. Kun tuli metsää, oli sekin istutettua:\npuut seisoivat rivissä, joka puu tiesi missä sen tuli seisoa, mikä sen\noikeus oli ja mikä sen velvollisuus. Maa puiden juurilla oli hoidettua\nkuin puistossa. Ihmiskäsi oli raivannut pois joka oksan, joka kannon,\nja käyttänyt sen hyväkseen. Asumusten ympärillä oli kukkamaita ja\nkasvitarhoja. Viertotiet kulkivat sileinä ja lujina kuin sillat läpi\nviljelysten. Niillä ei ollut aikaa mutkitella, ne olivat vedetyt\nsuoriksi kuin viivottimella. Ihminen oli valkeiksi maalatuilla kivillä\nmerkinnyt tienvarret, jotta hän pimeässä näkisi kulkea. Eikä\npiennarkaan teiden varsilla saanut olla laiskana: sen vierille oli\nistutettu hedelmäpuita. Kuinka hedelmät säilyvät? kysyy suomalainen.\nSäilyvät vaan, koska kerran ihmisten kannattaa vuokrata nämä\nkirsikka- ja omenapuut valtiolta, jolle ne kuuluvat. Ja täytyypä\nmyöntää, että ne antavat kauniin todistuksen kansan rehellisyydestä.\nViljelys täällä ei lainkaan lopu. Joskus tulee hiekkasärkkä, joka ei\nole ottanut taipuakseen ihmisen tahdon alle. Se on ehkä vanhaa\nmerenpohjaa ja hiekka tahtoo yhä säilyttää vapautensa. Mutta ihminenpä\non päättänyt tehdä maan itsellensä alamaiseksi eikä siedä hedelmättömiä\nhiekkanummia. Siinä käydään sotaa. Ihminen on vihdoinkin keksinyt\neräänlaisen heinän, n.k. rantakauran, jolla hän aikoo sitoa\nuppiniskaisen hiekan. Rantakaura on ruvennut ihmisen liittolaiseksi,\nvuodesta vuoteen tuo se enemmän multaa ja juuria hiekkasärkälle ja\nihminen tietää, että hän kerran voittaa, jollei vuoden eikä kahden,\nniin vuosikymmenen ja vuosisadan perästä. -- Ihminen oli kuumeisessa\ntyössä loppumattomilla vainioillaan. Hänen työtoverinsa, eläimet,\nvetivät voimakkaina ja tyyninä hänen edessään. Hän sälytti niiden\nvedettäväksi kuormia, jotka olivat kuin vuoret, ja ne ponnistivat\njännitetyin jäsenin, mutta ne jaksoivat. Ne olivat kiiltävät ja suuret\nkuin norsut. Pitkissä riveissä nähtiin koko perhe, isä, äiti, lapset,\nvainiolla. Tärkeinä ja touhuissaan kuokkivat lapsetkin. Hiki vuosi\nraatajien kasvoilta ja elämän onni heijastui heidän piirteisiinsä,\njotka olivat suuret ja tyynet niinkuin omantunnon rauha.\"\n\nPitemmälle en kaipaa täksi päivää lukemista, ajatukseni ovat\nponnahtaneet liikkeelle, minä painan kirjan kiinni ja ympäristöni\nunohtaen alan vinhasti astella edestakaisin.\n\nTotisesti, olipa siinä havainnollisesti ja elävästi, parin\nmaisemataulun puitteissa esitetty ne erilaiset kulttuuritasot, joilla\nSaksan ja Venäjän kansat elävät! Erotus jyrkkä kuin yöllä ja päivällä.\nJuuri sellaiseksi olen itsekin sen aina käsittänyt.\n\nJa kuitenkin kehuu Venäjä käyvänsä sotaa -- sivistyksen puolesta\nraakalaisuutta vastaan! Onko kuultu naurettavampaa väitettä sekä\nsamalla röyhkeämpää tosiasiain vääristelyä! Mutta siinä ovat\nympärysvaltani sanomalehdet ja valtiomiehet koko sodanajan olleet\noikeita mestareita. Ja näitä kerskumisia sekä tosiasiain vääristelyjä\novat meidänkin suomalaiset sanomalehtemme uskollisesti syöttäneet\nlukijoilleen. Painettu sana vaikuttaa väkisinkin ja usein on minunkin\nmieleeni hiipinyt epäilys, tokko Saksa sittekään jaksaa loppuun saakka\nvastustaa monien vihollistensa suunnatonta painoa.\n\nMutta täällä eivät näköalojani häiritse puolueelliset ja idioottiset\nsanomalehtikirjotukset. Jälleen on kaikki selvänä edessäni kuin\nkartalla: turhaan ponnistat sinä, raakalais-Venäjä, voimiasi, turhaan\närsytät liittolaisia sinä kauppakateellinen, ulkokullattu Englanti,\nsammuttamatta jää kostonjanosi, sinä rappeutuva, demokraattisen\nkeinottelijaklikin johtama Ranska, ja sinä luihu, valapattoinen Italia\net ole löytävä tyydytystä saaliinhimollesi. Niin totta kuin maailmaa\nhallitsevat järjelliset, tarkoitusperäiset prinsiipit, niin totta on\nmiehuutensa puolipäivään kohonnut Saksa voitollisesti torjuva ne\nhyökkäykset, joita te teette sitä vastaan miltei kaikista ihmisroduista\nja väreistä kootuin sotajoukoin, valhein, vääristelyin ja parjauksin...\n\n\"Lieb Vaterland, magst ruhig sein\", kuulen minä laulun kaikuvan ja näen\nhengessäni taajain germaanilaislegionain, rivit suorina ja kypärit\nauringossa välkkyen, Caesarinsa johtamina marssivan itään ja länteen.\nJa noiden legionain joukossa on saanut sijansa pienoinen joukko\nHyperborean poikia -- poikia, jotka sydämensä ääntä totellen ovat\nlähteneet maailman suurille taistelutantereille, ollakseen mukana\nruhjomassa niitä barbarian kahleita, jotka heidän isänmaataan\nkuristavat.\n\nIlo ja ylpeys täyttävät rintani.\n\n\"Eteenpäin, krenatöörit!\" kuulen minä Caesarin äänen ja olen varma,\nettä liittoutuneiden vihollisten vastarinta tulee murtumaan. Niin,\nluhistumaan tulevat pian nämäkin muurit ja siitä tietoisena jaksan minä\nkestää, jaksan innostua ja iloita täällä lian, russakkain, mahorkan ja\ntökötin hajun keskellä.\n\nEläkööt keisari Wilhelm ja Hindenburg! huudan minä sydämessäni ja näen\nniin elävästi sen uuden ajan jakson, joka veren ja tulen keskeltä\nsukeutuu sorretulle isänmaalleni ja koko maailmalle.\n\n\n\n\nVIII\n\nROBINSON SAA AUTIOLLE SAARELLEEN ODOTTAMATTA TOVERIN...\n\n\nLokakuu on alkanut tavallisin merkein.\n\nAamulla herään sateen loiskinaan ja se on myöskin iltaisin viimeinen\nääni, joka uneen vaipuessani soi korvissani. Kävelykarsinassa tulvii\nvesi, kenkäni ovat rikki ja jalkani kastuvat joka kävelyretkellä. Siitä\nolen saanut nuhan, joka vuorostaan on kehittynyt vaikeanlaiseksi\ninfluensaksi.\n\nKoko kuluneen yön puistattivat minua vuoroin kuumeen, vuoroin vilun\nväreet ja nyt on ruumiini kuin rikki piesty. Lämpöjohdot alkavat toimia\nvasta kuukauden puolivälissä, ilma kopissa on raakaa ja kosteaa.\nPalttoo päälläni, kaulus pystyyn käännettynä, pää vedettynä hartiain\nväliin ja kädet työnnettyinä syvälle taskuihin kävelen minä\nedestakaisin, kunnes väsymyksestä tylsänä istahdan rautalevylle ja\nnojaan selkääni seinään.\n\nOllapa edes vuode alhaalla, että saisi siihen heittäytyä pitkälleen!\nPyytäisinkö vartialta? En viitsi hänen armeliaisuuteensa vedota.\n\nKosteus on möyhentänyt permannon iänikuiset likakerrokset, niin että\njalkaini alla litisee ja litkuu. Kengänkorkoihin juuttuu paksut\nlikatierat ja niitä täytyy aina hetken päästä pysähtyä kaapimaan W.C:n\nreunaan.\n\nVoi sinä viheliäinen Venäjän maa, joka yhtä mittaa pyrit suunnattomia\nrajojasi laajentamaan sekä samaan raakalaisuuden lätäkköön upottamaan\nitseäsi sivistyneempiä kansakuntia! Totisesti tulisi sinun perinpohjin\npuhdistaa omat portaasi, ennenkuin pyrit muita sivistämään! Mutta sinä\nolet sortuva omaan likaasi ja pimeyteesi, sinä suunnaton mätäpaise\nEuropan kupeessa. Sinä et ole etsikkoaikaasi käyttänyt hyväksesi ja\nsiksi sinun osanasi on joutua sen naapurisi saaliiksi, joka on\nleiviskänsä oikein hoitanut.\n\nEivätkä ainoastaan sinun lukemattomain vankilaisi kopit ole likaiset,\nvaan koko sinun sielusi on likainen ja samea, sinä suunnaton,\nviheliäinen Venäjänmaa, joka sokeudessasi uskottelet taistelevasi\nsivistyksen puolesta raakalaisuutta vastaan.\n\nUh, kuinka minä vihaan sinun likaasi ja sinun niljakkuuttasi, sinä\npienten kansain röyhkeä sortaja, joka koulujen sijasta ylläpidät\nvankiloita ja jolla solmupiiska on ylimpänä lakina! -- -- --\n\nHeltiämättä rapisee sade himmeihin ikkunaruutuihin. Vitkalleen alkaa\nlokakuinen lauantai-ilta hämärtyä ja työläästi kuluvat tunnit.\nYhä pahemmin alkavat taasen vilun ja kuumeen väreet puistattaa ja\nminä istun käppyrässä pöydän ääressä, odotellen hetkeä, jolloin\nkipjetok-huuto ilmaisee, että tulossa on kuumaa teetä sekä tilaisuus\nkuoppautua vuoteeseen.\n\nMutta sitä ennen alkaa lukko yhtäkkiä kirskua, ovi työnnetään auki ja\nkoppiini tulla heiskahtaa pitkän solakka, nuori mies, jolla on\nselässään samantapainen lakanaan kääritty mytty kuin tatarilaisilla\nkaupustelijoilla.\n\n-- Sdravstvyijte! -- tervehtii hän minut huomatessaan iloisesti.\n\nEnsimäinen ajatus, joka kuumeesta tahkeissa aivoissani syntyy, on se,\nettä tulija on kaupustelija. Seuraavassa hetkessä äkkään sen kuitenkin\nmahdottomaksi, varsinkin kun vartia on heti pussiniekan sisään astuttua\nvetänyt oven kiinni ja vääntänyt lukkoon.\n\nHapuilen kohmettuneiden aivojeni lokeroista muutamia venäläisiä sanoja,\njoita Trastin kielioppaasta olen sinne päivittäin siirrellyt, panen\nniistä hätäpikaa kokoon jonkunlaisen lauseen, jolla tiedustelen, onko\ntarkotus, että hän jää minulle koppitoveriksi.\n\n-- Da, da! -- kuuluu iloinen vastaus.\n\nHän katselee mihin laskisi myttynsä, mikä kaikesta päättäen sisältää\nkoko hänen irtaimistonsa. Kun hän viittauksestani on sijottanut sen\nistuinlevylleni, vetää hän sieltä esille tupakkalaatikon, jossa on\ntyhjiä paperossin hylsyjä, tupakkaa sekä kourallinen valmiita\npaperossia.\n\nSavukkeita sytyttäessämme tarkastelen häntä lähemmin. Hän on siististi\npuettu, kasvot ovat avonaiset ja valistuneet ja ruskea, pitkähkö tukka\non kammattu samalla tavoin kuin näkee Gogolin muotokuvissa.\n\n-- Vyj studjent? -- kysyn, sillä minusta tuntuu mitä luonnollisimmalta\nasialta, että venäläinen valtiollinen vanki on ylioppilas.\n\n-- Njet, rabotshij, -- vastaa hän antaen muutamalla vikkelällä,\nvasaroimista ja viilaamista kuvaavalla eleellä tietää, että hän on\nmetallityöläinen.\n\nKatselen häntä kummissani, sillä en ole luullut venäläisen työmiehen\nnoin sivistyneeltä näyttävän. Olen heitä kuvitellut suunnilleen\nsamanlaisiksi kuin ne lättälakkiset, limppua ja suolaa haukkaavat\nmusikat, joiden paita housujen päällä olen nähnyt kesäisin Helsingin\nkatuja kiveävän.\n\nTämä toverini on varmaankin harvinainen poikkeus, mietin itsekseni,\nsamalla kuin ryhdyn jatkamaan tuttavuuden rakentamista. Hän on\nneljänkolmattavuotias, naimisissa oleva mies, nimeltä Semen Jegorovitsh\nKalashnikof. Syntyään on hän talonpojanpoika Aksininan kylästä Moskovan\nkuvernementtiä, siis oikein sydänvenäläinen. Mutta hän on ollut jo\nmonet vuodet Pietarissa työmiehenä ja täällä suurkaupungissa on hän\nnähtävästi sivistyksensäkin saanut. Hänellä on kaksi velimiestä,\njoista toinen on merisotilaana Itämeren laivastossa, toinen taas\nmaasotilaana Pietarin varusväessä. Itse hän, puolueeltaan\nsosialivallankumouksellinen, on vältellyt sotapalvelukseen joutumista\nja oleskellut väärällä passilla toisilla paikkakunnilla. Sen vuoksi on\nhänet vangittu viime huhtikuussa ja siitä saakka on hän istunut\ntutkintovankina täällä Shpalernajassa. Hänellä on ollut koppi\nkuudennessa kerroksessa, mutta äsken oli vartia tavannut hänet\nnaputtelemasta seinän takana olevalle naapurilleen, minkä vuoksi hänet\non siirretty tänne kerrosta alemmas. Lisäksi on päällikkö tuominnut\nhänelle vuorokauden karsseria: säkkipimeä, russakoista kuhiseva koppi,\njossa saa maata paljaan puun päällä sekä syödä vettä ja leipää.\n\nMutta iloinen hän on, päästyään puolivuotisen erakkoelämän jälkeen\ntoisen kanssa yhdessä asumaan. Hän viheltelee, rallattaa, tekee\nvikkelöitä tanssipyörähdyksiä ja nostaen tavan takaa kaksi sormea\nilmaan huudahtaa:\n\n-- Vjeeselo! -- millä hän tahtoo ilmaista, että on niin hauska, kun\nmeitä on kaksi.\n\nNiin, hauskalta se tuntuu minustakin, vaikka minun iloni ei pursuakaan\nniin välittömästi esille kuin slaavilaisen toverini. Niin tyyneltä ja\njurolta kuin hänestä näyttänenkin, kuohuu mielessäni monenlaisia\ntunteita, ja vilkkaina risteilevät päässäni ajatukset siitä, mitä\nkaikkea hyvää tämä odottamaton koppikumppanuus voi minulle tuottaa.\nEttä aikani tulee hauskemmin kulumaan ja että olen täten saanut\noivallisen tilaisuuden harjotella venäjänkieltä, se ainakin on varmaa.\nMutta toisaalta on myöskin varmaa, että hän häiritsee minua\nkirjallisessa työssäni, jota paitsi alituinen toistensa seurassa\neläminen voi lopulta ruveta perinpohjin kyllästyttämään. Kullakinhan on\nomat pikku omituisuutensa ja maneerinsa, jotka ajanoloon ovat omiaan\ntoista hermostuttamaan. Tunnen itseni siinä suhteessa varsin herkäksi\nenkä ylioppilasvuosina sen vuoksi mielelläni ottanut itselleni\nasuintoveria. Mutta tässä tapauksessa ei ole minun vallassani muuttaa\nolosuhteita ja niin ollen on minun viisainta ottaa asia sen\nparhaimmalta puolelta.\n\nToinen kysymys on, piileekö siinä joku tarkotus, että hänet\non työnnetty minulle koppitoveriksi. Eihän vain tämä vasta\nilmestynyt \"tavarissi\" ole Mashkevitshin miehiä, jonka tehtävänä\nvallankumoukselliseksi naamioituneena on urkkia minun asioitani? No,\nsehän olisi vain omiaan luomaan jännitystä näihin uusiin olosuhteisiin\neikä minua lainkaan huoleta sellainen mahdollisuus, että hänet olisi\nurkkijana minun toverikseni tupattu.\n\nKopin ovi avataan jälleen ja pari likaisiin hurstihousuihin puettua\nrikosvankia tuo toverilleni jakkaran ja makuulaverin patjoineen.\nEdellinen on puiseva, nelikulmainen renkku ilman selkänojaa,\njälkimmäinen laudoista kokoon kyhätty kansi, jonka toinen pää lepää\npukin varassa, toinen minun alaslasketun rautasänkyni nojassa. Joudumme\ntäten makaamaan samalla seinustalla, päät yhteenpäin.\n\n-- Kipjetok! -- alkaa käytävästä samalla kaikua tuttu huuto ja meille\ntulee kiire panna teevehkeemme kuntoon.\n\nToverillani ei ole lainkaan teekannua yhtä vähän kuin kuppia tai\nlasiakaan. Hän on pannut teelehdet juomakannun pohjalle, ottanut kuuman\nveden siihen päälle ja teen vähän laskeuduttua juonut sen samasta\nastiasta. Nyt tarjoan minä oman teekannuni yhteisesti käytettäväksi ja\nsiitä saa toverini kaataa \"krushkaansa\" oman osansa. Kiehuvaa vettä\notamme tietysti kaksinkertaisen määrän kuin mitä minulta on ennen\nyksinäni mennyt.\n\nMinulla on paastoamista jatkunut näihin saakka, t.s. olen elänyt\nyksinomaan talon ruualla. Mutta joitakin päiviä sitten olen saanut\nkuitin, joka ilmaisee, että tililleni on vankilan kansliaan jätetty sata\nruplaa rahaa. Luonnollisesti se on saanut minut ryhtymään ruuan\nparannuspuuhiin. Ensi tiistaista lähtien rupean saamaan parempia\npäivällisiä, jotka maksavat kuusikymmentä kopeekkaa kerralta, sekä\nnisuleipää ja maitoa. Mutta siihen saakka kestää vielä paastoa. Kun\nnälkä on käynyt kipeimmäksi aina iltaisin, olen sen tukehuttamiseksi jo\nparin viikon ajan käyttänyt eräänlaista leipäpaistia eli jankkia.\nPuuroastiaan olen sipultanut aina kappaleen limppua, ripotellut sekaan\nvahvasti suolaa sekä kaatanut päälle kiehuvaa vettä. Siinä muodossa olen\nsaanut limppua syödyksi tuntuvasti enemmän kuin siltään, minkä vuoksi\npyhän Antoniuksen kiusauksia muistuttavat nälkähallusinatsioonini ovat\nkäyneet harvinaisemmiksi.\n\nKun teevesi on jaettu ja minä tavalliseen tapaani otan puurolautasen\nesille sekä alan murentaa siihen limppua, ottaa toverini suuret silmät.\n\n-- Shto eta? -- kysyy hän vilpittömästi ällistyneenä.\n\nSelitän hänelle parhaani mukaan, että tässä on kysymys illallisen\nvalmistuksesta.\n\n-- Nje-tu! -- huudahtaa hän halveksivasti, viittaa sitten suurella\neleellä klosettia kohti sekä kaivaa mytystään pienen voipaketin, palan\nmehevän näköistä makkaraa sekä eidamerjuustoa.\n\n-- Pashalujsta, tavarishtsh! -- virkkaa hän tyytyväisenä ja asettaa\nherkkunsa välillemme pöydälle.\n\nVesi herahtaa kielelleni, sillä enpä moisia herkkuja ole tähän\nkuolleeseen taloon tultuani nähnyt muuta kuin hengessäni.\n\nToverini tavarain joukosta löytyy vielä veitsikin, jommoinen vankilan\nohjesäännöissä on ankarasti kielletty. Tosin se ei kylläkään ole mikään\npelottava ase, onpahan vain anjovispurkin kannesta veitsen muotoon\nkaavailtu läkkilevy, johon varreksi on kietaistu harmaata paperia.\nHellävaroin pidellen saa sillä leikatuksi, tai paremmin sanoen\nsahatuksi limpusta viipaleita sekä niinikään paloja juustosta ja\nmakkarasta. Kun toverini on saanut sahatuksi tarpeelliset ilta-annokset\nmeille kummallekin, piilotamme tuon vaarallisen aseen huolellisesti,\nestääksemme sen joutumasta vartian takavarikoitavaksi.\n\nKun me sitten, istuen vastapäätä pienen pöytälevyn ääressä, käymme\nkäsiksi voileipään ja kullankeltaiseen teehen, tunnustan minä\nitselleni, että elämä kopissani on yhtäkkiä muuttunut suorastaan\nkodikkaaksi ja ettei voileipä ole minulle koskaan ennen maistunut niin\nhyvältä kuin nyt, lähes kolmikuukautisen paaston jälkeen. Toverini\ntiedustelee tuon tuostakin, pidänkö minä hänen makkarastaan ja\njuustostaan ja minä vakuutan vakuuttamasta päästyänikin, että\n\"haroshij, otshen haroshij!\"\n\nMieleni on siksi tulvillaan kaikenkarvaisia asioita, että lentsu on\nsuorastaan unohtunut. Venäjänkielen taitoni huomaan ripeästi edistyvän\nja norjenevan. Puhelemme teetä juodessa kaikenlaista. Muun muassa saan\ntietää, että toverini on vasta muutamia kuukausia ennen vangitsemista\nmennyt naimisiin, siviliavioliittoon, ja että hänen nuori vaimonsa,\nKlavdija Rusakova, jota hän, hänen kauneuttaan todistaakseen, vertaa\ntupakkalaatikon kannessa esiintyvään koreaan naisenkuvaan, palvelee\npuolentoista ruplan päiväpalkalla eräässä telefoonivälineitä\nvalmistavassa tehtaassa. Tuosta vähäisestä palkastaan saa hän silloin\ntällöin kokoon viisiruplasen miehelleen tupakkirahoiksi, minkä lisäksi\nhän koko vankeusajan on melkein joka viikko toimittanut miehelleen\nruuan parannusta voin, makkaran, kalan ja juuston muodossa. Minulle on\naivan käsittämätöntä, kuinka se niin vähäisellä palkalla käypi\nlaisinkaan laatuun. Näen elävästi edessäni tuon uskollisen\nraatajattaren ja alan tuntea vilpitöntä myötätuntoa häntä kohtaan.\n\nNykyään ovat toverini rahat supistuneet yhteen ruplaan, minkä lisäksi\nhänen tupakkivarastonsa uhkaa pian loppua. Mutta kun minä ilmotan\nitselläni olevan toistasataa ruplaa ja ettei meidän tarvitse mitään\npuutetta pelätä, välähtää hänen harmaissa silmissään tyytyväinen\nilme ja huolettoman hetken lapsen eleellä sytyttää hän teetä\njäähdytellessään savukkeen.\n\nKun olemme lopettaneet illallisen ja osastonvartia lukinnut ovet\nerikoisella avaimellaan, kuten hänen jokailtaisiin tehtäviinsä kuuluu,\nyllättää toverini minut muutamalla erikoistaidollaan, jommoista itsekin\naikaisemmin kesällä hartaasti kaipasin.\n\nHän ottaa taskustaan luukamman ja napahuttaa muutaman kerran seinään.\nHeti kuuluu sieltä takaa vastaus ja siinä tuokiossa on toverini\nvilkkaassa naputusyhteydessä tuntemattoman naapurimme kanssa. Vuoroin\nnaputtaa hän itse, vuoroin pysähtyy jännittyneenä kuuntelemaan\nvastanaputusta, pitäen kaiken aikaa tarkoin silmällä oven\ntirkistyslasia, ettei vartia saa tilaisuutta toimittaa hänelle uutta\nkarsserituomiota.\n\nPian on hän rakentanut tuttavuuden pöytäseinän takana asuvan naapurin\nkanssa ja ryhtyy tulkitsemaan minulle keskusteluaan. Siellä asuu\nSobolef niminen tehtaantyömies, puolueeltaan sosialidemokraatti.\nMuutamia viikkoja sitten on hänet valtiollisista syistä vangittu. Olen\nnähnyt hänet joka päivä kävelemään mennessä: siististi puettu,\nmustapartainen, vakavan, miltei synkän näköinen mies. Aluksi naputti\nhän joskus väliseinäämme, mutta kun minä en millään tavoin\nreageerannut, lakkasi hän siitä kokonaan.\n\nMutta toverini on jo vastakkaisen seinän ääressä, jonka takaa myöskin\nheti vastataan hänen naputukseensa. Hetken kuluttua saan toveriltani\nkuulla: siellä asuu yhdeksäntoistavuotias sosialidemokraatti, nimeltä\nGolikof, ammatiltaan typograafi, ollut jo toista vuotta täällä\ntutkintovankina syystä, että on levittänyt työmiesten keskuuteen sotaa\nvastustavaa kirjallisuutta, on aivan rahaton ja sairastaa huonon\nvankilaruuan johdosta keripukkia.\n\nToista vuotta tutkintovankina sellaisesta syystä! Ja kun hänet joskus\ntuomitaan muutaman vuoden vankeusrangaistukseen, ei siitä lainkaan\nvähennetä pois tuota pitkällistä tutkintovankeutta, joka sekin ehtii jo\npahoin tärvellä nuorukaisen terveyden.\n\nVoi raakalaisvaltiota raakalaislaitoksineen!\n\nOlen hänetkin, Golikof-naapurin, nähnyt kävelyretkillä: hinterä,\nhiljaisen näköinen vaaleaverinen nuorukainen säännöllisin\nkasvonpiirtein. Ja hän on saanut yli vuoden päivät viettää vieläkin\ntäydellisempää paastoelämää kuin minä: ei edes teetä, sokeria eikä\ntupakkaa. Poloinen santarmimielivallan uhri!\n\nMutta kopistamme voi \"sähköttää\" vielä sekä ylös- että alaspäin.\nToverini onkin jo asettanut jakkaransa lämpöjohtotorven juurelle. Sekä\nylhäältä että alhaalta käsin vastataan heti hänen naputukseensa. Hän\nryhtyy aluksi kattomme päällä asuvan naapurin kanssa keskusteluun.\nHetken naputeltuaan ja kuunneltuaan vastausta kirkastuvat hänen\nkasvonsa äkkiä ja hän huudahtaa:\n\n-- Snakomyj -- tuttava!\n\nKeskusteltuaan vielä hetken aikaa selittää hän minulle, että\nkohdallamme ylimmässä kerroksessa asuu hänen hyvä tuttavansa, anarkisti\nSolovjof, jonka täällä olosta toverini ei ole ennen tiennyt mitään. Hän\non vielä varsin nuori mies, on kuulunut anarkistien taistelujärjestöön\nsekä vangittu kahdeksan toverinsa kanssa joitakin aikoja sitten.\n\nHänen raskaat askeleensa ne ovat syksyn kuluessa kaikuneet pääni päällä\naamusta iltaan ja niiden kuminaan olen usein nukahtanutkin.\n\nMutta löytöretket jatkuvat edelleen. Toverini on jo kiintynyt\nnaputtelemaan alaskäsin. Minä olen asettunut vuoteelleni lojumaan ja\npaperossia poltellen odotan tuloksia.\n\n-- Familija Vu-oksi, -- kuulen toverini virkkavan.\n\n-- Mitä, Vuoksi, sehän on suomalainen nimi! -- huudahdan minä ylös\nkavahtaen. -- Kysykää, onko hän suomalainen.\n\nHenkeä pidättäen seuraan toverini naputuksia. Kun hän on saanut\nvastauksen, kääntyy hän minuun ja lausuu:\n\n-- Finskij studjent is Turku. Hämmästyksestä, ilosta ja\nmielenliikutuksesta en muutamaan toviin kykene puhumaan mitään. Sitten\nkoetan sopertaa:\n\n-- Sanokaa hänelle, että täälläkin on suomalainen, sanokaa nimeni ja\nterveiseni.\n\nToveri tekee työtä käskettyä ja ilmoittaa sitten:\n\n-- Hän tervehtii ja haluaa puhella suoraan teidän kanssanne.\n\nPuhella minun kanssani? Sepä se! Kun minä en ymmärrä tämän taivaallista\nkoko naputussysteemistä.\n\nMinulle tulee hengenhätä oppia tuo mainio taikakeino, joka avaa minulle\npuheyhteyden suomalaisen kohtalotoverini kanssa.\n\nToverini piirtää paperossikotelon kanteen kaavan ja selittää, kuinka\nkaikki käy. Se on ihmeen yksinkertainen temppu ja koko jutussa on\nvaikeinta korkeintaan päivän kestävä harjotus.\n\nKas tällainen on venäläisissä vankiloissa tavallisimman\nnaputusjärjestelmän kaava, esitettynä suomalaisilla kirjaimilla:\n\n        1  2  3  4  5\n     1  a  b  d  e  f\n     2  g  h  i  j  k\n     3  l  m  n  o  p\n     4  r  s  t  u  v\n     5  y  ä  ö\n\nKukin kirjain merkitään kahdella sarjalla naputuksia, joista ensimäinen\nsarja osottaa kirjainrivin ylhäältä alaspäin laskettuna, toinen itse\nkirjaimen aseman rivissä. Jos meidän on siis esimerkiksi naputettava\nsana mies, käy se seuraavasti: ensin kolme perättäistä naputusta,\nsitten pieni väliaika ja sen jälkeen kaksi naputusta. Siitä huomaa\nkuuntelija, että kysymyksessä on kolmannen rivin toinen eli m-kirjain.\ni-kirjain vaatii ensin kaksi napautusta ja sitten pikku paussin jälkeen\nkolme, e yhden ynnä neljä napautusta j.n.e. Kun sanan viimeinen kirjain\non tullut ilmaistuksi, tekee naputtaja naputusvälineellään raapasevan\nliikkeen, mihin kuuntelija oitis vastaa samanlaisella merkiksi, että\nhän on ymmärtänyt. Jos kuuntelija taasen sekaantuu kesken sanan,\nilmoittaa hän siitä hätäisellä vastanaputuksella, jolloin toinen\nkeskeyttää ja alottaa saman sanan alusta. Tottuneet naputtelijat\nymmärtävät keskustelun alkuun päästyään toisiaan jo puolesta sanasta,\nusein ensi tavustakin. Sellaisissa tapauksissa kuuntelija, käsitettyään\nensi kirjaimista, mikä sana toisella on mielessä, raapasee vastaan\nmerkiksi, että hän jo ymmärsi, jolloin toinen niinikään raapaistuaan\nsiirtyy seuraavaan sanaan. Vielä on huomattava hiontaa muistuttava,\nkiihkeä edestakaisin raapiminen, jolla jompikumpi keskustelijoista\nilmaisee, että vartia lähestyy oven takana, jolloin naputus on äkkiä\nkeskeytettävä ja vitkastelematta suunnattava huomio muihin asioihin.\n\nKun venäjän kielessä on tuntuvasti enemmän kirjaimia kuin\nsuomenkielessä, on venäläisessä naputuskaavassa kuusi riviä, kussakin\nviisi kirjainta, paitsi viimeisessä kolme. Sittekin on kaavasta jätetty\npois useita kirjaimia, jotka eivät ole aivan välttämättömiä sanojen\nymmärrettävälle muodostamiselle. Me Shpalernajan suomalaiset käytimme\nyleensä keskinäisissä jutteluissammekin tätä venäläistä kaavaa, jolloin\nsuomenkielen ä:tä sai korvata a, ö:tä o ja y:tä u.\n\nKaava täytyy tietysti oppia visusti ulkoa ja säilyttää selvänä\npäässään. Paperipalalle kirjotettua kaavaa ei luonnollisesti sovi\nsäilyttää, sillä sehän voisi milloin hyvänsä joutua vartian käsiin,\njolloin naputtelun harjoittaminen katsottaisiin todistetuksi asiaksi ja\nmiehellä olisi tiedossa varma karsseri.\n\nMinulla on siis naputus-järjestelmä selvillä, mutta mahdotontakan minun\non heti, ilman harjotusta, käydä keskusteluun suomalaisen\nkohtalotoverini kanssa. Ja kuitenkin minun pääni ihan kuhisee asioista,\njoita tahtoisin päästä häneltä kyselemään.\n\nMutta eikö venäläinen toverini voisi palvella tässä jonkinlaisena\nmeediona? Tiedustan häneltä asiaa ja hän on kohta valmis toimeen. Minun\non vain venäläisin kirjaimin kirjotettava paperilapulle ne suomalaiset\nkysymykset, jotka tahdon kansalaiselleni esittää ja toverini naputtaa\nne lämpöjohtotorvea alas. Vastaukset lausuu hän tavu tavulta ääneensä\nsikäli kuin ne saapuvat. Tosin vääntyvät suomalaiset sanat hänen\nsuussaan aivan luonnottomasti ja varsinkin korko on aina päin mäntyä,\nmutta uutisten himo on jännittänyt tarkkaavaisuuteni siihen määrään,\nettä minä tällä haavaa tunnen ymmärtäväni vaikka hottentottia.\n\nNe moninaiset äänet, jotka päivän pitkään kaikuvat vankilan pihalta,\novat tyystin vaienneet. Käytävässä on myöskin hiljaista, sillä vartiat\novat asettuneet omiin soppiinsa iltateetään juomaan. Lauantai-illan\nhiljaisuus on levittänyt siipensä yli kuolleen talon ja taukoamaton\nlokakuun sade, joka valelee pientä ristikkoikkunaa, ainoastaan\ntäydentää sitä.\n\nPölyinen sähkölamppu valaisee ahdasta kammiotamme, jonka\nraa'assa ilmassa hengityksemme muuttuu höyryksi. Toverini nojaa\nlämpöjohtotorveen ja koko mies pelkkänä tarkkaavaisuutena ottaa vastaan\nalhaalta tulevia naputuksia. Minä istun pöytään nojaten ja hengitystä\npidättäen, kaula kurotettuna tarkkaan sanoja, joita meedioni pahasti\nvenäjäksi murtaen, harvakseen ja ikäänkuin jostakin salaperäisestä\nhenkimaailmasta saatuina minulle välittää.\n\n-- Palasin keväällä Saksasta -- tulin suksilla Merenkurkun yli --\ntoveri petti -- minut vangittiin Helsingin asemalla.\n\nKuinka kohtalokkaalta soikaan korvissani tuo sähkösanomatyyliin\npuserrettu tiedonanto. Hengettömänä naputuksena saapuu se kuin syvältä\nmaan alta, jostakin suunnattomasta kuilusta, johon toverin petos on\nnuoren maanmieheni sortanut.\n\nMielenliikutusta salatakseni sytytän savukkeen ja alan vinhasti kävellä\nedestakaisin, mietiskellen niitä merkillisiä vaiheita, joiden alaisiksi\nlukemattomat nuoret kansalaiseni tänä kohtalokkaana aikana ovat\njoutuneet. -- -- --\n\nOlen kääriytynyt jo vilttiini ja asettunut levolle. Toverini naputtelee\nomaan laskuunsa Vuoksen kanssa, joka siis näkyy osaavan aika hyvin\nvenäjää. Myöskin näkyy hän olevan aika harjaantunut naputukseen, sillä\nse käy häneltä tiheään ja tottuneesti.\n\nLopetettuaan tulee toveri vuoteeni reunalle istumaan ja alkaa kertoa,\nmistä he juuri juttelivat. Vuoksi on kertonut hänelle olevansa\nsyytettynä venäläisen rikoslain sadannen ja sadannen toisen pykälän\nnojalla, mitkä pykälät määräävät rangaistuksia kahdeksasta vuodesta\npakkotyötä aina hirsipuuhun saakka. Ymmärrän vielä niin vaillinaisesti\nvenäjää, että kun toverini pakkotyötä (katorga) mainitessaan parilla\nkuvaavalla eleellä osottaa, että pakkotyövankeja pidetään kahleissa,\nsaan minä sen käsityksen, että maamiehelläni tuolla alhaalla on kahleet\nkäsissä ja jaloissa ja että hänet on jo tuomittu hirtettäväksi. Kylmät\nväreet kulkevat pitkin ruumistani ja minä olen kuulevinani etäistä\nkahleiden helinää. Kohoan kyynärpääni varaan ja alan toveriltani udella\ntarkempaan tuota asiaa. Kun se vihdoinkin selviää minulle, laskeudun\nhuojentuneena uudestaan pitkälleni.\n\nToverini ryhtyy nyt juttelemaan, miksi hän vastustaa sotaa,\nfilosofeeraten aito venäläiseen tapaan.\n\n-- Miksi ampuisin saksalaista? Yksiä ihmisiä ollaan eikä hän ole tehnyt\nminulle mitään pahaa.\n\nKuuntelen häntä puolella korvallani, hymyillen samalla sille\nkohtalonoikulle, joka on meidät niin erilaisista oloista ja eri\nilmansuunnilta saattanut samaan vankikoppiin, toisen sodan\nvastustamisesta, toisen taas sotakantansa takia.\n\nMutta kumea gongonin lyönti käytävästä ilmottaa, että valot sammutetaan\nkymmenen minuutin kuluttua. Toverini alkaa riisuutua ja viimeisen\npaperossin sytyttäen laittautuu vuoteeseen.\n\nTirkistyslasin kansi helähtää, vartian silmä muljahtaa hetkeksi\nnäkyviin, sitten rapsahtaa sähkölamppu sammuksiin ja me olemme\npilkkoisen pimeässä. Sade valelee yhä ikkunaa ja toverini paperossi\nkiiluu vielä hetkisen pimeyden keskellä. Pian viskaa hän sen lattialle\nja kääntyy kylelleen.\n\n-- Spakojnoj notshi!\n\n-- Spakojnoj notshi, tavarishtsh!\n\n\n\n\nIX\n\nLEPOPÄIVÄ VANKILASSA.\n\n\nSe eroaa täällä kuolleessa talossakin sangen tuntuvasti arkipäivistä.\nKaikki se melu ja kohu, se kuormavankkurien jyry, vasaran pauke ja\nkirveiden kumahtelu, joka arkipäivisin kaikuu vankilan umpinaiselta\npihalta, missä aamusta iltaan työskentelee joukko rangaistusvankeja, on\nkokonaan vaiennut. Käytävässä on myöskin paljon levollisempaa, vartiat\nastelevat hitaammin ja käyvät harvemmin oven takana kurkistamassa.\nAvonaisen ikkunaventtiilin kautta kantautuu moniääninen kellojen helinä\nPietarin lukuisista kirkoista, ja yksinpä ilmassakin on se tyyntynyt,\nleppoisa sävy, mikä sunnuntain aina erottaa arkipäivästä.\n\nSadekin on tauonnut ja jos W.C:n reunalle nousten kurkistaa akkunasta\nulos, huomaa auringonsäteiden leikkivän vastapäisten kattojen\npeltilevyillä. Meidän koppiimme eivät nuo elähyttävät säteet kuitenkaan\npääse kurkistamaan, sillä ikkunamme on suoraan pohjoista kohti.\n\nMinulle tämä ensimäinen yhdessä vietetty sunnuntai ei kuitenkaan ole\nmikään lepopäivä, vaan päinvastoin ankara työpäivä. Kohta kun olemme\naamiaisen syöneet, alkaa intensiivinen naputusharjotus. Pian opin minä\nkaavan ulkoa, mutta pahin vaikeus on vielä jälellä: sen käytäntöön\nsovelluttaminen.\n\nAsetumme vastapäätä istumaan ja minä alan pöytälevyyn naputella sanoja.\nKun toverini ymmärtää naputustani ja lausuu juuri sen sanan, jota minä\ntarkotan, on tyytyväisyyteni suuri. Itse asiassa oppiikin naputtamisen\nheti kun kaava on selvänä päässä. Paljon vaikeampaa on sen sijaan oppia\nymmärtämään toisen naputusta.\n\nKun toverini rupeaa naputtamaan jotakin sanaa, sekaannun minä jo ensi\nkirjaimiin ja annan hätäisen keskeyttämismerkin. Silloin alottaa\ntoverini saman sanan alusta ja naputtaa hiukan harvempaan. Tällä kertaa\nsaan ensi tavun selville, mutta sitten menee taas kaikki sekaisin. Kun\ntoverini on pakotettu yhä uudestaan alottamaan alusta saman sanan,\nmenettää hän lopuksi kärsivällisyytensä, mitä hänellä puhdasverisenä\nslaavina ei tietysti kovin suurta määrää olekaan.\n\n-- Tshort! -- kähähtää hän silloin, nousee pöydän äärestä ja alkaa\nhuuli pitkällä kävellä huitoa edestakaisin. Ilmeisestikin harmittaa\nhäntä syvästi minun paksupäisyyteni, sillä itse on hän huippuunsa\nkehittynyt mestari tuossa jalossa naputustaidossa.\n\nPian hänen pahatuulensa kuitenkin aina haihtuu ilmaan, hän palaa pöydän\nääreen ja harjotus alkaa uudestaan. Ja kun minä vihdoinkin onnistun\nsaamaan selvän hänen naputtamastaan sanasta, on meidän kummankin ilo ja\ntyytyväisyys suuri.\n\nKun mestarini on minut vihdoinkin hyväksynyt arvosanalla \"välttävä\", on\nminun aika ryhtyä vasta saavutettua taitoani käytäntöön sovelluttamaan.\nHetki hetkeltä kasvavalla jännityksellä asetun lämpöjohtotorven ääreen\nja muutamalla aralla naputuksella ilmaisen haluavani päästä\nkeskusteluun. Oitis vastataan alhaalta käsin: ilmeisestikin se on eilen\nkeksitty kansalaiseni Vuoksi. Alanpa siis naputtaa suomea. Pari kertaa\nhän keskeyttää, mutta kun minä kolmannella kerralla saan sanan\nvalmiiksi ja hän loppuraapaisuuni vastaa samalla tavoin ymmärtämisen\nmerkiksi, isken minä tyytyväisenä silmää toverilleni. Siten saan minä\nvähitellen naputetuksi koko lauseen, minkä jälkeen minun on vuoro\nkuunnella vastausta. Mutta ottamatta lainkaan huomioon minun\nalkeellista kehityskantaani naputtaa Vuoksi tiheässä tahdissa, minulta\nmenee heti alussa konseptit sekaisin ja mieleni valtaa samanlainen\nhätäännys kuin pyhän Pietarin lähtiessään aaltoja pitkin kävelemään.\nKiiruusti täytyy minunkin turvautua mestariini, joka haukkumasanoja\nmuristen rientää avuksi, antaa Vuokselle kiireellisen keskeytysmerkin\nja tämän alettua alusta lausuu sitten minulle sanat, sikäli kuin ne\ntorvea pitkin tiheinä naputuksina virtaavat ylös.\n\nMutta ennen iltaa olen ymmärtämisen taidossakin saavuttanut jo\nsellaisen asteen, että kykenen omin päin vaihtamaan ajatuksia Vuoksen\nkanssa.\n\nKas tässä muutamia ensimäisiä naputusrepliikkejämme:\n\n-- Olitteko kauan Saksassa?\n\n-- Viime syksystä toukokuuhun.\n\n-- Missä komppaniassa?\n\n-- Jääkäri.\n\n-- Miksi tulitte pois?\n\n-- Minulla oli asioita kotimaahan.\n\n-- Onko pataljoona vielä Hampurin tienoilla?\n\n-- Ei, se muutettiin lähtiessäni Libauhun.\n\n-- Kuka teidät ilmiantoi?\n\n-- Eräs Dragsfjärdin poika, nimeltä Ahlstedt.\n\n-- Miksi hän sen teki?\n\n-- Hän palasi kanssani yhtämatkaa, mutta vangiksi jouduttuaan tunnusti\nhirttämisen pelosta kaikki ja antoi ilmi suuren joukon tovereitaan.\nNykyään hän lienee vakinaisesti santarmien palveluksessa.\n\n-- Onko ryssillä teitä vastaan muita todistuksia kuin Ahlstedtin\nilmianto?\n\n-- Löysivät vangittaessa minulta salamerkeillä kirjotetun asiapaperin.\n\n-- Oletteko itse tunnustanut?\n\n-- En. Väitän olleeni koko ajan Ruotsissa.\n\n-- Kuinka paljon luulette meitä suomalaisia olevan täällä\nShpalernajassa?\n\n-- Ainakin viitisenkymmentä miestä.\n\nSodan menosta en koko täällä oloaikanani ole saanut tietooni tämän\ntaivaallista. Luonnollisesti käyn nyt siinäkin suhteessa tunnustelemaan\nVuoksen tietovaroja. Hän on kutakuinkin pysynyt maailman tapausten\ntasalla, sillä hän on ollut yhtämittaisessa naputusyhteydessä\nvenäläisten naapuriensa kanssa.\n\nEnsiksi kysyn Riigan kohtaloa ja harmikseni saan kuulla, että se on yhä\nryssäin hallussa. Samoin Verdun ranskalaisten.\n\nSitten:\n\n-- Onko Romania liittynyt sotaan?\n\n-- On, jo elokuun lopulla.\n\nÄärimmäisen jännityksen vallassa naputan sanat:\n\n-- Mille puolen?\n\n-- Ryssän puolelle.\n\nTuntuu aivan kuin olisin saanut korvapuustin.\n\nKeskeytän puhelun ja alan julmistunein ilmein, toverini minuun\nällistyneenä tuijottaessa, pitkin askelin harppailla edestakaisin.\n\n-- Se viheliäinen roskakansa! -- priiskahtelevat ajatukset päässäni. --\nOlen pitkin aikaa tuntenut vaistomaista vihaa sitä maata kohtaan, sillä\nkoko sodan ajanhan ne ovat vilkuilleet vuoroin itään, vuoroin länteen,\nlaskien mielessään, kumpaan liittymällä saisi paremman saaliin\nrosvotuksi.\n\nHiukan tyynnyttyäni naputan alas kysymyksen:\n\n-- Luuletteko Saksan kunnialla kestävän tuota yhä lisääntyvää\nvihollispainoa?\n\nAlhaalta kuuluu koruton vastaus:\n\n-- Kyllä Saksa kestää.\n\nTunnen päässeeni jälleen tasapainoon ja hengessäni puristan\nkohtalotoverini kättä.\n\nJonkun hetken mentyä tartun jälleen toverini kampaan ja naputan alas:\n\n-- Minä suhtaudun hyvin optimistisesti meidän suomalaisten kohtaloon.\n\n-- Niin minäkin, -- kuuluu Vuoksen vastaus.\n\n-- Uskon, että me ennen pitkää kaikella kunnialla pääsemme tästä\npinteestä.\n\n-- Sellainen usko minuunkin on juurtunut.\n\nSiihen päättyy keskustelumme tällä kertaa ja mieli keveänä käännyn minä\njuttelemaan toverini kanssa. Meidänkin keskustelumme johtuu sotaan.\n\n-- Saksalainen pieksää meikäläisiä joukkoja, -- selittää toverini\nnaurusuin.\n\nKun en heti tajua hänen sanojaan, esittää hän asian havainnollisesti.\nNyrkkiään näyttäen sanoo hän:\n\n-- Tämä saksalainen, -- sekä takapuoltaan viitaten: -- tämä venäläinen.\n\nSitten alkaa hän nyrkillä huitoa itseään takapuolille, kiemurtelee sitä\ntehdessään ja huutaa: aj-aj-aj!\n\nValaistukseksi sille asianhaaralle, että hän nauravin ilmein saattaa\nesittää tällaista asiain tilaa, lausuu hän lopuksi:\n\n-- Ja tämä hyvä, sitä pikemmin tulee vallankumous.\n\nMikä nuhteeton revolutsionääri sinä, kunnon toverini, oletkaan! Sanasi\nja eleesi ovat saattaneet minut kerrassaan hyvälle tuulelle, niin että\nminun on pakko pistää käteni sinun kainaloosi ja siten alamme me\nvilkkaasti jutellen kävellä edestakaisin.\n\nSitä tehdessämme pysähdymme sattumalta toisessa peränurkassa olevan\npienen jumalankuvan eteen. Se on kämmenen levyinen laatta, jossa\nvenäläiskorean läkkikehyksen keskellä näkyy himmeälle metallipohjalle\nkuvattu Kristuksen pää orjan tappurakruunuineen.\n\n-- Haroshij tshelavjek -- hyvä mies, -- virkkaa toverini kuvaa\ntähystäessään.\n\n-- Revolutsionääri? -- lisään minä kysyvästi.\n\n-- Da, -- vastaa toverini vakuuttavasti, mutta silmää samalla kuitenkin\nminua hiukan epäluuloisesti.\n\n-- Navjerna, -- vakuutan minä, -- sillä ajoihan hän kerran temppelistä,\njuutalaisten pyhästä sijasta, ruoska kädessä ulos joukon\nkeinottelijoita ja poroporvareita...\n\nTuo raamatun kertomus näkyy olevan toverilleni tuntematon ja\nmielenkiinto täydessä vireessä pyytää hän minua esittämään sen\nlähemmin. Tehden tapauksen hänelle niin havainnolliseksi kuin\nmahdollista ryhdyn minä kertomaan:\n\n-- Temppeliin, jossa piti totuutta julistettaman, oli kokoontunut\nrahakeinottelua harjottamaan joukko kansan painajaisia ja\nbyrokraatteja, sellaisia kuin Purishkevitsh, Rasputin, Trjepof, Seyn...\n\n-- Seyn? Kto on? -- keskeyttää toverini.\n\n-- Finskij generalgubernator, -- ja määritelläkseni lähemmin\nkenraalikuvernöörimme laatua lisään niukasta sanavarastostani ainoat\nkäsille sattuvat: -- bolshaja svinja -- suuri sika.\n\n-- I palatsh -- pyöveli, -- lisää toverini.\n\nKun hän täten on saanut selvän käsityksen Seynin olemuksesta, pyytää\nhän minua jatkamaan.\n\n-- Tämän tapaiset miehet siellä siis harjottivat rahakeinottelua. Sen\nnähdessään julmistui Kristus, tempasi ruoskan, ajoi heidät ulos ja\ntyrkki nurin pöydät, niin että rahakasat helisten vierivät temppelin\nkivipermannolle, ja hampaitaan kiristäen pakeni byrokraattijoukko\nportista ulos.\n\nNäen toverini silmistä, että kielellisesti vaillinaisesta esityksestäni\nhuolimatta kohtaus on ilmielävänä hänen edessään. Hänen kasvoillaan on\nentusiastinen ilme ja siirtäen katseensa jälleen jumalankuvaan lausuu\nhän vakuuttavasti:\n\n-- Otshen haroshij tshelavjek! -- Erinomaisen hyvä mies!\n\nEdelleen jutellessamme tiedustaa toverini, minkä takia minut\nvangittiin.\n\nHm! Enpä juuri ole halukas hänelle asioitani kertomaan. Ei silti, että\nhäntä enää epäilisin miksikään urkkijaksi, sillä hänen katseessaan ja\nolemuksessaan ei huomaa vilahdustakaan siitä levottomasta\nomastatunnosta, jota kouliintunein ja paatuneinkaan santarmiurkkija ei\nvoi kokonaan peittää. Ei, uskon lujasti, että sinä, Semen Jegorovitsh,\nolet nuhteeton sielu ja rehellinen vallankumousmies, mutta samalla sinä\nolet venäläinen ja sellaisena sinun luonteesi -- sen olen ehtinyt jo\nhyvin huomata -- on läikkyvä ja häilähtelevä kuin kaikille tuulille\nalttiin lammen pinta. Onhan niin usein nähty, että mitä vilpittömin\nvenäläinen revolutsionääri on tilaisuuden tullen keikahtanut\nilmiantajaksi ja provokaattoriksi tai että hän on tsinovnikkauran\nensimäisille porrasaskelmille päästyään kädenkäänteessä muuttunut\nveljiensä mitä hartaimmaksi pieksäjäksi -- niin, hänen musta tukkansa\non sen jälkeen nagaikkaa heiluttaessa leiskunut yhtä tulisesti kuin\nennen vallankumouksellista palopuhetta pitäessä. Tätä en, veliseni,\nkyyhkyläiseni Semen Jegorovitsh, suinkaan sinusta sano, sillä pidän\nsinusta sangen suuresti, mutta kaikesta siitä huolimatta tahdon pitää\nomat asiani omina tietoinani tai korkeintaan uskoa ne koetelluille\nmiehille omien kansalaisteni joukossa.\n\n-- En voi sitä venäjäksi selittää, -- vastaan vältellen hänen\nuteluihinsa.\n\nMutta hän on uteliaisuudessaan hellittämätön kuin lapsi.\nAlan sen vuoksi, johtaakseni hänen, huomionsa toisaalle, kertoa\nvangitsemisestani kuinka poliisijoukko minun viime yötä kotona\nviettäessäni ympäröi talon ja kuinka minä revolveriani käyttäen koetin\nsiitä huolimatta päästä pakoon. Hän kuuntelee jakamattomalla\nmielenkiinnolla ja kun mainitsen, että poliisijoukkuetta johtanut\n\"priistavi\" oli entinen koulutoverini, huudahtaa hän julmistuneena:\n\n-- Aa, durak!\n\nSen jälkeen käy hän miettiväiseksi ja kysyy:\n\n-- Vyj streljali? -- Te ammuitte?\n\n-- Niin tein. Entäpä sitte?\n\nVastaukseksi tekee hän hirttosilmukkaan ripustamista kuvaavan eleen\nniin osuvasti, että näen ilmielävänä edessäni hirsipuuhun ripustetun\nmiehen pitkäksi venähtänein kauloin. Mutta olen liian valoisalla ja\nhyvällä päällä, että tuo säikytys minuun pystyisi.\n\nHui hai! Ei se päivä valkene, että minut ripustettaisiin venäläiseen\nhirsipuuhun!\n\nMutta käytävästä kaikuu jo tuo tuttu:\n\n-- Guljatj prigat ... vitsa -- guljatj prigat ... vitsa --\n\nKun olemme jo palttoo päällä ja odotamme oven avaamista, juolahtaa\nmieleemme ilmottaa Vuokselle kävelyyn lähtömme, että hän osaa kiivetä\nikkunaansa nähdäkseen meidät kävelypaikalla. Toverini naputtaa sen alas\nhiukkasta ennen kuin vartia avaa oven ja murahtaa lyhyen: -- guljatj!\n\nHeti kävelykarsinaan päästyämme -- saman kopin asukkaat saavat myöskin\nyhdessä kävellä -- suuntaamme katseemme oman koppimme kohdalla olevaan\nneljännen kerroksen ikkunaan. Siellä ei näy mitään, mutta sen sijaan\nalkaa kolmannen kerroksen ikkunassa vastaavalla kohdalla vilkkua\nnenäliina. Olemme pitäneet niin luonnollisena asiana, että Vuoksi asuu\nheti lattiamme alla, ettei mieleemme ole edes juolahtanut kysyä, missä\nkerroksessa hän on. Nyt olemme kuitenkin selvillä siitä, että hän onkin\nkaksi kerrosta meitä alempana ja innostuneina viitomme hänelle\ntervehdyksiä.\n\nSen huomaa kuitenkin pitkäpartainen Makarohvi ylhäällä vartialavalla ja\nalkaa meille murista äkäisesti kuin kahlekoira. Ja olenpa suuresti\nhuvitettu kuullessani sitä venäläisten haukkumasanojen tulvaa, mikä sen\njohdosta virtaa toverini huulilta, kuitenkin siksi hillitysti, etteivät\nne voi ulottua Makarohvin korviin, sillä siinä tapauksessa toimittaisi\nhän vankilan päällystölle oikopäätä sapiskan asiasta ja toverillani\nolisi tiedossa pari vuorokautta lisää karsseria. Rangaistusmäärät näet\nlisääntyvät kerta kerralta yhdellä vuorokaudella aina seitsemään\nvuorokauteen saakka. Sen määrän on naputussyntien takia kärsinyt hento\nnaapurimme Golikof. Sulkea ihminen kokonaiseksi viikoksi vedellä ja\nleivällä elämään säkkipimeässä, inhottavan likasessa ja russakoista\nkuhisevassa muurinlokerossa -- se on jo korkeimmassa määrin\nepäinhimillistä!\n\nHuomiotani on alunpitäin kiinnittänyt se, että kaikilla vartioilla,\nnuorimmillakin, on kosolta kunniamerkkejä, jotka he aina sunnuntaisin\nsekä muina merkkipäivinä ripustavat yllensä. Niitä killuu heidän\nrinnassaan monenmoisia, hopeisia ja pronssisia, useimmat niistä\nkahvikupinpohjan laajuisia lostikoita. Kun kunnianarvoisan Makarohvimme\nrinnassa killuu ja helkkyy sellaisia koristeita erikoisen pitkä rivi,\ntiedustan toveriltani tätä asianhaaraa ja ovatko vartiat mahdollisesti\nsodassa kunnostautuneita veteraaneja.\n\nToverini on vielä äkämystyksissään Makarohvin haukunnasta. Kysymykseni\nkuullessaan kohauttaa hän halveksivasti olkapäitään ja notkein elein\nsanojaan vahvistaen vastaa:\n\n-- Niistäneet hyppysin nenäänsä ja nenän sisälmykset pudonneet\nrintapielille.\n\nHuomaan jo tämän ensimäisen yhteispäivän kuluessa toveristani olevan\nitselleni moninaista hyötyä. Hänen tietonsa vankilan olosuhteista ovat\nluonnollisesti paljon monipuolisemmat kuin omani ja ennen kaikkea on\nhän mainio välimies minun ja vartiain välillä. Viimemainituille on\nminun ollut hyvin hankala toimittaa tarpeellisimpiakin asioitani, sillä\nheillä ei tunnu olevan aikaa, vielä vähemmän kärsivällisyyttä,\nkuunnella minun vajanaista venäjääni. Toisin on toverini laita. Hänelle\nsaan selvitetyksi monimutkaisenkin asian, minkä hän sitten puolestani\ntulkitsee vartialle.\n\nNiinpä saan tänään, kävelyltä palattuamme, kuulla toveriltani, että\nvankilan kirjastossa on myöskin ulkomaalaista kirjallisuutta. Lisäksi\ntietää hän, että vartiat ovat velvollisia vangin pyytäessä antamaan\nnähtäväksi kirjaluettelot, joista omaan lainauslistaansa saa merkitä\nhaluamainsa kirjain numerot. Ihastun luonnollisestikin tämän\nkuullessani ja pyydän toveriani heti anomaan vartialta ulkomaisen\nkirjallisuuden kataloogia. Hän täyttää pyyntöni ja moniaan hetken\nkuluttua ojentaa vartia oviluukusta suuren, mustakantisen luettelon.\n\nAhnaasti käyn siihen käsiksi. Ihmeekseni huomaan, että kirjastossa on\nmelkoinen määrä latinan, saksan, ranskan, englannin, puolan ja unkarin\nkielistä kirjallisuutta. Merkitsen listaani useita kymmeniä\nsaksankielisiä teoksia sekä lisäksi moniaita latinankielisiä. Kirjat\nvaihdetaan aina maanantaisin siten, että aamulla leipäannoksia\njaettaessa otetaan luetut kirjat sekä niitä seuraava lainauslista\ntakaisin, minkä jälkeen uudet kirjat jaetaan päivällisaikana.\n\nKun lainauslistassani ei tähän saakka ole ollut mitään omia\nmerkintöjäni, ovat kirjastonhoitajat pistäneet minulle aina oman\nvalintansa mukaan pari venäläistä \"knigaa\" sekä kolmanneksi jonkun\npahvikansiin sidotun pienen suomenkielisen kirjan. Mitä teitä nämä\nkotimaisten kirjamarkkinoidemme tuotteet ovat Shpalernajan kirjastoon\nkulkeutuneet, on minulle aivan tietämätöntä. Ulkomaisen kirjallisuuden\nkataloogiin niitä ei ainakaan ole merkitty.\n\nViimeksi kuluneella viikolla on minulla ollut luettavana piispa\nRåberghin \"Muistelmia\" ja sitä edellisellä vanha tuttavani\nkoulupoika-ajoilta, suomennos Felix Dahnin kertomuksesta \"Felicitas\".\n\nKaikissa niissä on ollut suomalaisten toisilleen huomaamattomalla\npistemerkinnällä lähettämiä tervehdyksiä. Eräässä on huomautettu, että\nsen ja sen niminen suomalainen vanki on epäluotettava, minkä vuoksi\nhäntä on kartettava. Nimi on minulle ennestään tuntematon.\n\nIltapäivällä saa toverini halun oppia suomea. Länsimaiset kirjaimet\noppii hän kädenkäänteessä ja hirveän tyytyväisenä alkaa hän nyt\ntankkailla suomalaisia sanoja kielioppaani alkulauseesta. Lausuminen ja\nkorostus on tietysti päin mäntyä. Esimerkiksi minun nimeäni ei hän\ntahdo mitenkään oppia oikein lausumaan, vaan kuuluu se hänen suussaan\nväkisinkin: Vilkuuna.\n\nAluksi opettelee hän ulkoa tavallisimmat tervehdyssanat. Ja niinpä\nhän sitten myöhemmin illalla saa minut samanlaisen ällistyksen valtaan\nkuin papukaija Robinsonin, kirkaistessaan äkkiarvaamatta erään\nenglanninkielisen lauseen, jonka viimemainittu oli sille aikoja ennen\nopettanut.\n\nOllessamme jo vuoteessa nostaa toverini näet äkkiä päänsä tyynystä ja\nlausuu:\n\n-- Hjuva yötta, toveri!\n\n\n\n\nX\n\nUUSIA SUOMALAISLÖYTÖJÄ.\n\n\nOlen jo maininnut, että saatuani historiallisen näytelmäni valmiiksi ja\nkäytettyäni siihen kaikki luettavaksi saatujen kirjaini tyhjät tilat\noli minulle alkanut ikävä työttömyyden aika. Sitä ei onneksi kuitenkaan\nkestänyt kuin parisen viikkoa. Kun näet eräänä päivänä osastonvartia\ntuli taasen kopissani pistäytymään, kysyin häneltä, eikö ollut mitään\nmahdollisuutta saada paperia, että voisi kirjoittelemalla aikaansa\nlyhentää.\n\n-- Ei shua bumagaa, a vihkon shuat, -- kuului äijän vastaus.\n\n-- Vihkon? Saanko minä siis tilata kaupungilta kirjotusvihkon? -- kysyn\nminä ihastuneena ja tuskin korviani uskoen.\n\n-- Ka shuat, ja sitt' kiruta!\n\nSenkin äijäkränä, kun ei ole sitä ennen sanonut! päivittelin itsekseni,\nmutta toisaalta tunsin itseni tavattoman iloiseksi saamastani tiedosta.\nHeti seuraavana perjantaina kirjotin tilauskirjaani muun muassa sanat:\n\"1 tetrad bolshavo sorta\": 1 vihko suurta lajia.\n\nJa katso, viikon kuluttua siitä toi osaston äijä minulle ruplan\nmaksavan, sinisiin pahvikansiin sidotun vihkon, jossa oli 71 lehteä.\nLehdet oli vankilan kansliassa numeroitu sekä niiden lukumäärä\nilmotettu viime sivulla, johon myös yksi päällikönapulaisista oli\nkirjottanut nimensä sekä painanut sen alle laajan lakkasinetin. Kaikki\ntämä sitä varten, että voitaisiin helposti kontrolleerata, onko vanki\nkäyttänyt lehtiä johonkin salaiseen kirjevaihtoon.\n\nKohta saatuani tietää, että oli mahdollisuus hankkia kirjotusvihkoja,\noli mielessäni alkanut elää eräs laajempi romaaninaihe. Ja niinpä heti\nvihkon saatuani olin alkanut intensiivisesti työskennellä. Viikkoa\nennen toverin ilmestymistä olin saanut ensimäisen vihkon täyteen\nkirjotetuksi sekä tilannut jo uuden.\n\nMuutamia päiviä yhdessä elettyämme saapui se vankilan kansliasta\nasianmukaisesti numeroituna ja leimattuna, joten minä pääsen jälleen\ntyötäni jatkamaan. Toveri ei tuota läheskään niin suurta häiriötä kuin\nalussa olin pelännyt; sillä minun kirjottaessani kuluttaa hän aikaansa\nlukemalla tai naputtelemalla. -- -- --\n\nIstunpa nyt eräänä iltapäivänä työni ääressä ja annan kynän kiitää\npitkin vihkon sivuja. Toverini istuu jakkarallaan toisella puolen\npöytää, edessään avonainen kirja. Mutta se on siinä vain näön vuoksi,\nsillä itse asiassa on hän vilkkaassa naputuskeskustelussa naapurimme\nSobolevin kanssa.\n\nHetken kuluttua keskeyttää hän naputuksensa, nousee paikaltaan, laskee\nklosettiin vettä, käärii oikean käden hihansa aina kyynärpäähän saakka\nja heittäen minuun hymyilevän katseen tarttuu lattiarasuun. Sen upottaa\nhän klosetin kuiluun ja hetken sitä siellä huljutettuaan nostaa sen\näkkiä kranan alle ja vääntää kuivaksi.\n\nSilmät pystyssä seuraan minä hänen omituista puuhaansa, josta en käsitä\ntämän taivaallista. Hän vain hymyilee ja uudistaa saman tempun vielä\npari kertaa.\n\nSitten kumartuu hän klosetin ääreen ja huutaa:\n\n-- Halloo!\n\n-- Halloo! -- vastaa klosetista omituisen ontolta kumahtava ääni.\n\n-- Sdravstvyjte, tavarishtsh! -- jatkaa toverini.\n\n-- Sdravst ... -- kuuluu klosetista.\n\nJa yks kaks on toverini vilkkaassa haastelussa klosetista vastailevan\nsalaperäisen olion kanssa.\n\nAsia valkenee minulle kyllä piankin. Kulkeehan väliseinän sisässä\nlikatorvi, johon joka kerroksen kohdalla yhtyvät kummaltakin puolen\nklosettien torvet. Toverini ja seinän takana asuva Sobolev ovat\npoistaneet niin sanotun vesilukon, t.s. sen veden, joka aina jää\nklosetin nieluun sulkien sen niin, ettei likatorvesta pääse mitään\nlöyhkää koppiin tunkeutumaan. Siten on heidän välillään avonainen\ntorviyhteys, jota pitkin he nyt vallan mukavasti voivat keskenään\njutella.\n\nMutta jos Vuoksi poistaa samalla tavoin vesilukon klosetistaan, voi\nhänkin puhua meidän koppiimme, juolahtaa äkkiä mieleeni. Esitän asian\ntoverilleni kohta kun hän on laannut juttelemasta Sobolevin kanssa.\n\n-- Tietysti, -- vahvistaa toverini ja ryhtyy heti naputustietä tekemään\nVuokselle selkoa tästä uudesta puhelutavasta -- mikä itse asiassa ei\nole äsken tehty keksintö, kuten toverini kertoo, vaan on ollut jo sekin\nvenäläisissä vankiloissa aika yleisesti käytännössä.\n\nKun asia on Vuokselle selvinnyt, ilmottaa hän, nähtävästi hiukan\nemmittyään, avaavansa \"telefoonin\". Minun olisi nyt tehtävä samoin,\nsillä toverini on puhelun lopetettuaan pannut vesilukon jälleen kiinni.\nTosin se tuntuu koko lailla vastenmieliseltä, mutta halu kuulla\npitkästä aikaa oikeata sivistynyttä suomea sekä saada suullisesti\njutella kohtalotoverin kanssa on paljon voimakkaampi. Ja niinpä minä\nkäärin hihani, sytytän paperossin vastamyrkyksi ja käyn reippaasti\nsamaan toimeen kuin toverini äsken.\n\n-- Halloo, onko se Vuoksi?\n\n-- On, terve!\n\nHänen äänensä kuuluu kuin maan alta, mutta kuitenkin aivan selvästi.\n\nOlemme vielä niin arkoja ja tottumattomia, ettemme yllätyksen pelosta\nuskalla pitempään sananvaihtoon antautua. Sovimme siitä, että milloin\njompikumpi haluaa telefooni-keskustelua, ilmottaa hän siitä toiselle\nlyömällä kahdeksan kertaa lämpöjohtotorveen. Kun toverinikin on\nvaihettanut suulliset tervehdykset Vuoksen kanssa, suljemme telefoonin.\n\nHauskalta tuntuu tietoisuus, että voi milloin hyvänsä antautua\nsuulliseen keskusteluun oman kansalaisensa kanssa. Tunnen siitä\nkellarin pimeydestä, missä edelliset kuukaudet sain elää, päässeeni jo\nkoko lailla väljemmille vesille.\n\nTavaksemme tulee tämän jälkeen kutsua naputusta sähkötykseksi sekä\nW.C:tä telefooniksi.\n\nIstun taas eräänä päivänä työni ääressä, toverini naputellessa Vuoksen\nkanssa. -- -- --\n\n-- Tam toshe finn! -- lausuu toverini ja viittaa lattian alle.\n\nJätän paikalla kynäni, napautan kahdeksan kertaa lämpöjohtotorveen sekä\nkyykötän seuraavassa hetkessä telefoonin ääressä.\n\n-- Mitä tuo toverini höpisee, että tässä meidän allammekin olisi\nsuomalainen? -- kysyn, kun Vuoksi on ilmestynyt toiseen päähän.\n\n-- Kyllä siellä on.\n\n-- Kuka?\n\n-- Proviisori S. Nykaarlepyystä.\n\n-- Kuinka löysitte hänet?\n\nVuoksi kertoo, että kun hän on jo kauan ollut eri puolilla olevien\nnaapuriensa yhteydessä, mutta ylhäältä, neljännestä kerroksesta, ei ole\nkoskaan naputuksiin vastattu, vaikka sieltä pitkin päivää kaikuu miehen\naskeleet, päätti hän keinolla millä hyvänsä ottaa siitäkin eläjästä\nselvän. Niinpä kiipesi hän äsken pöydälle seisomaan ja huusi\nlämpöjohtotorven juuritse katon läpi: -- Kto tam? Kuka siellä?\n\nJa katso, hänen pari kertaa toistettuaan saman kysymyksen sekä suomeksi\nettä venäjäksi, kuului ylhäältä vastaus:\n\n-- He, suomalainen!\n\nKumpikin ilmotti nimensä ja pian oli tuttavuus heidän välillään\nrakennettu.\n\n-- Ettekö selittänyt hänelle telefoonikeinoamme?\n\n-- Kyllä, mutta ehkä hän ei uskalla avata. Koetanpa vielä kehottaa\nhäntä.\n\nKuluu jokunen hetki, alhaalta alkaa kuulua veden loiskinaa ja pian sen\njälkeen hieman arkaileva: -- Halloo!\n\n-- Halloo, halloo! -- vastaavat eri suunnilta minun ja Vuoksen äänet.\n\nViimemainittu suorittaa esittelyn ja niin on meitä nyt keskinäisessä\nyhteydessä kolme suomalaista. Proviisori S., jota syytetään samoista\nasioista kuin minuakin, on tuotu tänne myöskin keskikesällä.\nKuukausmäärin me kolme siis olemme eläneet lähimpinä naapuruksina:\npäivittäin ovat minun askeleeni kaikuneet herra S:n korvissa,\nsamoinkuin hänen askeleensa Vuoksen korvissa, ilman että kuitenkaan\nolemme toisistamme tienneet tämän taivaallista.\n\nHra S. ei ole osannut naputuskieltä enempää kuin minäkään näihin\nsaakka. Vuoksi sen sijaan on oppinut sen omin päinsä jo aikoja sitten.\nHän oli löytänyt kaavan koppinsa pimeästä peräseinästä, päässyt\nselville asiasta sekä alkanut yksikseen harjotella. Sitten oli hän sen\navulla päässyt vähin erin yhteyteen venäläisten naapuriensa kanssa.\n\nSanelemme nyt hra S:lle naputuskaavan, että hänkin voi ryhtyä\nharjottelemaan sekä käyttämään sitä keinoa lyhemmässä sananvaihdossa.\nTätä suullista puhelua hän pelkää, arvellen että meitä mahdollisesti\nvakoillaan. Venäläinen toverini vakuuttaa, että sellaista on\nvenäläisissä vankiloissa kyllä ennen tehty, mutta ei nyt enää. Enkä\nminäkään, tarkemmin asiaa sekä sellaisen vakoilun käytännöllistä\njärjestelyä ajatellen, voi pitää sitä mahdollisena.\n\nTyhjennettyämme toisillemme niukat uutisvarastomme sekä vahvistettuamme\ntoistemme valoisaa luottamusta tulevaisuuteen sekä oikean asian\nvoittoon, lopetamme \"konferenssin\" ja annamme vesivirran sulkea\npuheluväylämme. Mutta hauskana ja lämmittävänä tosiasiana jää\nmielenpohjalle tietoisuus, että meitä on jo kolme suomalaista toistemme\nyhteydessä. Se on omiaan lisäämään turvallisuuden ja voiman tunnetta.\nJa kuka tietää, mitä löytöjä me edelleenkin voimme tehdä, sillä\nkaikesta päättäen istuu suomalaisia siellä täällä ympäri Shpalernajaa.\n\nMyöskin toverini laajentaa päivä päivältä tuttavapiiriään.\nAlhaaltakäsin on hän löytänyt kaksi tuttua poliittista vankia, joiden\nkanssa hän saattaa olla telefooniyhteydessä. Kun lisäksi muistamme\nnaapuri Sobolevin sekä päällämme asuvan anarkisti Solovjovin, on meitä\nkaikkiaan viisi miestä, jotka saattavat yhtaikaa keskenään jutella.\nSiis täydellinen konferenssi W.C:n ääressä!\n\nMikäli totumme ja käymme rohkeammiksi telefoonin käyttämisessä, sitä\nuseammin panevat nämä viisi venäläistä tavarissia toimeen tunninkin\nkestäviä konferensseja. Ja juttelemista heillä piisaa. Jej bohu, sitä\nturinaa! Ja kun he kuuluvat kolmeen eri puolueeseen, syntyy heillä\ntavallisesti väittelyitä periaatteellisista kysymyksistä. Silloin,\nväittelyn tiimellyksessä, leiskahtelee toverini tukka, silmät\nkipinöivät ja hänen siinä varsin epämukavassa asennossa kyyköttäessään\nhuitoo aina toinen käsi tuimasti ilmassa. Väliin oikein tulistuessaan\nnäyttää hän olevan valmis siinä tuokiossa syöksymään päälleen\nklosettiin, päästäkseen käsiksi toveriensa tukkaan. Mutta kun se ei\nkuitenkaan käy päinsä, tyydyttää hän yli äyräittensä kiehuvaa sisuaan\n\"soittamalla telefoonin kiinni toisten korvaan\", t.s. ponnahtaa\nyhtäkkiä pystyyn ja nykäisee vesisäiliön vivusta, niin että vesi\npauhaten syöksyy klosettiin ja sulkee puheväylän.\n\nSilmät kipinöiden kävellä huitoo hän sen tehtyään edestakaisin, samalla\nkuin hänen huuliltaan kumpuaa kokonainen tulva venäläisiä kirouksia ja\nhaukkumasanoja sekä julmistuneita valoja, että hän ei ikipäivänä\nantaudu keskusteluun mokomain kanssa. Mutta kun hän on ehtinyt tyyntyä\nja polttaa pari paperossia, lontikoi hän telefoonin uudelleen auki ja\nhänen suustaan kuuluu mitä leppoisin ja vilpittömin tervehdys:\n\n-- Sdravstvyjte, tavarishtshi!\n\nJa niin on moniääninen, keskeytymätön, puuropadan kiehuntaa muistuttava\nturina jälleen täydessä käynnissä.\n\nKerran kuulen toverini, jutellessaan telefoonitse kahdenkesken\nSolovjovin kanssa, mainitsevan että hänellä on toverina suomalainen\nkirjailija.\n\n-- Suomalainen? -- vastaa Solovjov kummastuneena. -- Missä hänet sitten\non vangittu?\n\n-- Kotonaan Suomessa.\n\n-- Mutta niillähän on \"aftanomia\".\n\n-- Ei niillä ole enää mitään aftanomiaa, -- kuuluu toverini selitys.\n\nEräänä päivänä saa toverini aihetta tiedustella, mihin puolueeseen minä\nkuulun. Koska hän selvästikin tarkoittaa venäläisiä puolueita, vastaan\nykskaikkisesti, etten kuulu mihinkään puolueeseen, että olen vain\npelkkä suomalainen.\n\n-- Nu kak? -- ällistyy toverini, joka tuntuu pitävän mitä\nluonnollisimpana asiana, että minä valtiollisena vankina kuulun\njohonkin radikaaliseen puolueeseen.\n\n-- Vyj revaljutsiannyj? -- tinkaa hän.\n\n-- Njet, -- vastaan töykeästi, sillä olen hiukan huonolla tuulella enkä\nhalua jutella.\n\nJa itse asiassa minä en olekaan mikään vallankumouksellinen\nvenäläisessä mielessä, sillä yhdentekeväähän meille on, onko heillä\nvallassa Nikolai Romanov tai joku demokraattinen sakikunta, samoja\nryssiä ja Suomen oikeuksien polkijoita he joka tapauksessa pohjaltaan\novat. Selvintä olisi minun siis vastata olevani suomalainen separatisti\neikä mitään muuta, mutta en huoli herättää toverissani kuten joka\nainoassa venäläisessä salassa uinuvia natsionalistisia vaistoja, vaan\nvaikenen happamella muodolla ja koetan syventyä työhöni.\n\nMutta tavarissi ei anna rauhaa, vaan jatkaa itsepäisesti\ntiedustelujaan.\n\n-- Vyj moshet bytj narodnik?\n\nNarodnik? Ehkäpä voisin, päästäkseni hänestä rauhaan, myöntää olevani\nsitä. Mutta mitähän tuo \"narodnik\" oikein tahtonee sanoa? Kysäisenpä\nVuokselta.\n\n-- Maalaisliittolainen, -- naputtaa Vuoksi vastaan.\n\nMitä lähemmältä olen samannimisen kotimaisen luokkapuolueemme henkeen\ntutustunut, sitä vastenmielisemmän vaikutuksen on se minuun tehnyt.\nSiksi on vastaukseni äskeistä töykeämpi: -- njetu!\n\nToverini näyttää ihan onnettomalta, kun ei saa minua mihinkään\npuoluekarsinaan sijoitetuksi.\n\nYlhäällä kumisevat Solovjovin askeleet ja mieleeni juolahtaa mainita,\nettä minä tunnen sympatiaa anarkisteja kohtaan.\n\nToverini katse kirkastuu, silmänräpäyksessä asettuu hän\nlämpöjohtotorven juurelle sekä naputtaa ylös lauseen:\n\n-- Moj tavarishtsh anarchist.\n\n-- Ei anarkisti, vaan tunnen ainoastaan sympatiaa anarkisteja kohtaan,\n-- ehätän minä hätään, peläten että Solovjov, ihastuneena uuden\npuoluetoverin löydöstä haluaa heti päästä keskusteluun kanssani.\n\nHiukan jäähtyneenä naputtaa toverini nyt perään tuon oikaisun.\n\n-- Sanokaa hänelle tervehdykseni, -- kuuluu Solovjovin vastaus.\n\nMikäli tietomme naputus- ja telefoonitietä laajenevat lähimmässä\nympäristössämme istuvista vangeista, sikäli vakaantuu minussa\nkäsitys siitä, että tämän kuolleen talon suurilukuinen asukasmäärä\non pantu kokoon mitä kirjavimmista aineksista. Toverini on nyt\nsosialivallankumouksellinen. Naapurimme vasemmalla kädellä, Golikov, on\nsosialidemokraatti, hänen takanaan istuu Davydov-niminen anarkisti, sen\ntakana eräs virolainen Oberschneider, jota syytetään saksalaisesta\nvakoilusta. Jossain taampana hänen takanaan kuuluu istuvan samasta\nasiasta syytettynä lutherilainen pappi Itämerenmaakunnista. Päällämme\nasuvan anarkisti Solovjovin toisella puolen istuu viljakeinottelusta\nsyytetty rikas juutalainen, toisella taas arsenikin salakuljetusta\nharjottanut kiinalainen. Sobolevin alapuolella taasen kuuluu istuvan\njoku pommijuttuihin sekaantunut lättiläinen. Ja siellä täällä ympäri\nShpalernajaa istuu tämän kansanpaljouden keskellä meitä suomalaisia\n\"separatisteja\".\n\nMikä Baabelin sekotusta muistuttava konferenssi siitä syntyisikään,\njos nämä kaikki pääsisivät yhteistä kokousta pitämään! Mutta\nniin kokoonpanoltaan kirjava kuin tämä Shpalernajan kantaväestö\nonkin, liittää sen yksi asia kuitenkin lujaksi, solidaariseksi\nkokonaisuudeksi: viha vankiloita, santarmeja ja yleensä tsaarillista\ndespotiaa vastaan.\n\n\n\n\nXI\n\nVANKILAMIETTEITÄ.\n\n\nOlen nyt vankilan kirjastosta ruvennut saamaan niitä saksankielisiä\nkirjoja, joita \"suuresta luettelosta\" merkitsin lainauslistaani.\nEnsimäisten joukossa on aikoinaan kuuluisan kapteeni Dreyfus'in\nmuistelmateos: \"Viisi vuotta elämästäni\", jossa hän lyhyissä\npäiväkirjamuistiinpanoissa kuvailee vankinaoloaan Pirunsaarella.\n\nTodellakin mielenkiintoinen kirja henkilölle, joka itsekin istuu\nvankilamuurien sisällä!\n\nEnsi päiviä Shpalernajassa ollessani lohdutin usein itseäni\nmuistelemalla ensimäisen \"separatistimme\" Yrjö Maunu Sprengtportenin\nisää, joka venäläisessä sotavankeudessa ollessaan sai erään\nkarkausyrityksen takia kahleisiin sidottuna virua kokonaista\nseitsemäntoista kuukautta pimeässä tornissa sekä elää koko tuon ajan\npelkällä vedellä ja leivällä. Jos siis suomalaisen separatismin\nkantaisä on kunnialla kestänyt sellaisen kokeen, niin kehtaisimmeko me,\nhänen myöhäsyntyiset aatteelliset jälkeläisensä, masentua oloissa,\njoita niihin verraten täytyy sanoa kerrassaan ruhtinaallisiksi? Onhan\ntäällä sentään tilaisuus liikkua vapaasti kopissaan, johon pääsee\npäivänvalo tunkeutumaan, syödä joltisenkin hyvää muonaa -- kuten on\nlaitani nyt enemmän rahoja saatuani --, nukkua yöt mukiinmenevällä\nvuoteella, lukea ja kirjotella, vieläpä seinien läpi \"seurustella\"\nnaapurien kanssa. Totisesti, tuskin on oloja, joissa ei voisi\nlohduttautua tuolla entisen ylioppilastoverini usein käyttämällä\nlauseella: huonommin voisi olla.\n\nSamantapaisiin itselleni edullisiin vertailuihin antaa\nDreyfus'in kirja runsaasti aihetta, samalla kuin se luo valaistusta\nsiihen mädännäisyyteen ja rutivanhoillisuuteen, joka Ranskan\nyhteiskunnallisessa elämässä versoo sileän kansanvaltaisuuden naamarin\nsuojissa. Suorastaan uskomattomat ovat ne olot, joissa tuo väärän\npuoluetuomion uhriksi joutunut upseeri on saanut viettää puolikymmentä\nvuotta. Hänet on mitä täydellisimmin eristetty muusta maailmasta eikä\nvartian tuijottava silmäpari jätä häntä hetkeksikään rauhaan paremmin\nyöllä kuin päivälläkään. Hänen huoneensa, jonka katonrajassa olevasta\nikkunasta hän ei koskaan voi kurkistaa ulos, on rautaristikolla jaettu\nkahtia ja tuon ristikon takana käyskelee ympäri vuorokauden ladatulla\nkiväärillä asestettu vartia, jota ohjesääntö kieltää vaihtamasta\nainuttakaan sanaa vangin kanssa. Mutta ei siinä vielä kyllin, vaan\nyöksi kahlehditaan vanki jaloistaan vuoteeseen kiinni, niin että hänen\non mahdoton vapaasti kääntyä kyljeltä toiselle. Siis suoranaista\nkidutusta! Ja sillä tavalla kohtelee vankejaan vapaudellaan ja\nuudenaikaisella sivistyksellään pöyhkeilevä Ranska! Mutta onhan näinä\nvuosina monessa muussakin asiassa niin hyvin Ranskan kuin Englanninkin\nnähty toteuttavan lausetta: kaunis on kakku päältä j.n.e.\n\nMutta olkootpa olot vankilassa kuinka siedettävät hyvänsä, kuitenkin\nkalvaa vankia lakkaamatta tietoisuus siitä, että hänen vapautensa on\nsupistettu mitä ahtaimpiin rajoihin ja että hänen kintereillään aina\nseuraa asestettu vartia, milloin hän pääsee ahtaasta kopistaan\nvähänkään liikkumaan. Kuinka ahdistavasti vaikuttaakaan jo tietoisuus\nsiitä, että ovi on ulkoapäin lukittu ja että itse on kykenemätön sitä\navaamaan. Sen tulin hyvin huomaamaan jo Oulun lääninvankilassa. Alussa,\nennenkuin titulus Enehjelm otti vankilakomennon huostaansa, jätti\nvartia päivisin usein koppini oven sulkematta, joten minä saatoin\ntuolloin tällöin pistäytyä käytävään jalottelemaan tai juttelemaan\nsiellä olevain vartiain kanssa. Mutta vaikkapa en kopistani\nliikkunutkaan, vaan istuin pöydän ääressä lukien tai kirjottaen, tuntui\nniin mieluisalta ja vapauttavalta tieto siitä, että ovi ei ole lukossa\nja että minä voin mielinmäärin astua siitä ulos, mikäli vain tahdon.\nMutta kuinka masentavalta ja ikäänkuin henkeä ahdistavalta tuntuikaan\nsen jälkeen kun ovi oli aina lukittuna.\n\nTässä sisään suljetussa ja alituisen silmälläpidon alaisessa elämässä\nsyöpyy jokaisen vangin mieleen mitä intensiivisin viha kaikkia telkiä,\nkaltereita, vartiaunivormuja ja yleensä vankilalaitosta vastaan. Se on\nomiaan kehittämään jokaisessa asukkaassaan anarkistisia taipumuksia.\nMitä ahtaammalle alalle fyysillinen elämä on rajotettu, sitä\nkiihkeämmin toimii mielikuvitus, suunnitellen mitä fantastisimpia sekä\nvankilasta vapautumisen että pysyvän vapauden muotoja.\n\nMitä moninaisimmat utopiiat kukkivat vankilan raskaassa, ummehtuneessa\nilmassa.\n\nEräänä päivänä pysähtyy Solovjev, tuntikausia samaa suoraa viivaa\npitkin miteltyään koppinsa lattiaa, lämpöjohtotorven luo ja naputtaa\nmeille toisille yhden ainoan, näin kuuluvan lauseen:\n\n-- Kohta tulee aika, jolloin vankiloita ei enää ole.\n\nMinkä pitkän ajatussarjan tulos tuo lause lieneekään? Ja mikä\nruusunhohteinen tulevaisuuden valtio sen taakse kätkeytyneekään!\nValtio, tai paremmin sanoen yhteiskunta, jossa kukaan ei omista\nminkäänlaista valtaa, sillä onhan filosofimme anarkisti. Näen niin\nelävästi hengessäni, kuinka tuo anarkistifilosofi, jolla\nneljästäkolmatta ikävuodestaan huolimatta on tuuhea täysparta ja kalju\npää -- olen akkunastamme nähnyt hänet kerran kävelypaikalla --\nherkeämättä käyskelee tuolla yläpuolellamme -- kuinka monesti hänen\nraskaat askeleensa tuovatkaan mieleeni Borkmanin! -- ja syvälle\npainuneet silmät tulisina kiiluen panee pala palalta kokoon suurta\ntulevaisuuden valtiota.\n\n\"Die Fantasie regiert die Welt.\"\n\nMutta tuleekohan sitten koskaan sellaista aikaa, ettei vankiloita enää\ntarvittaisi? Ei ainakaan niin kauan kuin maanpinnalla säilyy\njärjestetty yhteiskuntaelämä, olkoon sitten sosialistinen tai\nporvarillinen. Pantakoon ihmiskunnan hyväksi toimeen miten pitkälle\nmeneviä uudistuksia tahansa ja sovitettakoon oikeudenkäyntilaitokseen\nkuinka humaanisia ja uusaikaisia menettelytapoja hyvänsä, aina tulee\nyhteiskunnan pohjalle valumaan sellaista pohjasakkaa, jonka eristäminen\nyhteiskunnasta on yleisen rauhan ja turvallisuuden kannalta\nvälttämätöntä. Ja usko, että yhteiskuntamuotoja muuttelemalla\nvoitaisiin ehkäistä tuollaisen pohjasakan syntyminen, on lapsellinen ja\nnaivi. Se on yhtä lapsellista kuin uskoa, että ihmisestä voitaisiin\njonkun operatsionin avulla poistaa eräitä vissejä taipumuksia, joita\nkristinusko nimittää perisynniksi.\n\nUsein askartelee venäläisessä vankilassa viruvan poliittisen vangin\nmielikuvitus myöskin kuolemanrangaistuksessa. Eikä kummakaan, sillä\nsynkentäähän monenkin raskaammin syytetyn vangin tulevaisuuden\nperspektiiviä hirsipuun varjo.\n\nEräänä sateisena sydänyönä lokakuun lopulla, kun valot vankilassa ovat\njo aikoja sitten sammutetut, havahdun keveästä puoliunestani siihen,\nettä toverini töykkii minua hellävaroen päähän.\n\n-- Toveri, kuuletteko? -- kuiskaa hän. Kohotan pääni tyynystä ja\njännitän kuuloani.\n\nHiljaisuus peittää vankilan ja tasaisesti, unettavasti ropisee sade\nikkunaruutuihin. Mutta sen keskitse kuuluu vankilan sisäpihalta\ntasainen: -- töf, töf, töf...\n\n-- Aftamabil? -- kysyn kummastuneena.\n\n-- Da, -- kuuluu pimeän keskeltä toverini kuiskaus, -- vievät varmaan\njotakin vankia hirtettäväksi.\n\nUh! Siinä tuokiossa kaikkoaa uni silmistäni. Emme juttele sen\npitemmälle, mutta kaksi pimeän keskeltä kiiluvaa paperossia osottaa,\nettä miesten aatokset ovat kiihkeässä toiminnassa.\n\nElävinä kuvasarjoina tunkeutuu vastustamattomasti mieleeni kuolemaan\ntuomitun viime matka. Levotonna, unta saamatta, jokaista ulkoa tulevaa\nääntä säikkyen käyskelee kopissaan vanki, jonka silmät ovat kuopalle\npainuneet ja kelmeitä kasvoja ympäröi hoidotta jäänyt, naavainen parta.\nKauhusta jähmettyneenä pysähtyy hän peräseinän nojalle, kun sydänyön\nhetkenä joukko vartioita astuu hänen koppiinsa. Heidän synkän vakavista\nmuodoistaan ja välttelevistä silmäyksistään arvaa hän heidän asiansa.\nTahdotonna, kuin puolittain jo toiseen maailmaan siirtyneenä, seuraa\nhän heitä ulos kolkkoon yöhön. Ajatukset ovat herpautuneet,\nmielikuvitus kohmettunut ja ainoastaan kuuluvista sydämenlyönneistä\ntuntee hän vielä elävänsä, kun hän suljetussa automobilissä, äänettömän\nsotilasvartion keskellä kiitää eteenpäin... Saavutaan kolkkoon,\nyksinäiseen paikkaan. Valjun syysaamun kajossa näyttävät niin oudoilta\nja elottomilta saapuvilla olevat vartiat ja viranomaiset ja kaikki ne\nvälttelevät katsoa häntä silmiin...\n\nUh! koetan kääntää mielikuvitukseni miellyttävämpiin asioihin, mutta\nitsepintaisesti seuraavat ne tapausten kulkua loppuun saakka. Niin,\nkuulen elävästi hirsipuun ritinän ja sitten mullan kahinan, kun sitä\nvieritetään vielä lämpimän ruumiin peitteeksi...\n\nKun mielikuvitus on vihdoinkin saatellut tapaukset loppuun saakka,\nherää minussa silmitön raivo hirttorangaistusta vastaan. Sellaisessa\nkuolintavassa on jotakin esteettisesti vastenmielistä ja rumaa. Miksi\neivät sivistyskansat ole ottaneet käytäntöön kuolintapaa, jossa edellä\nkäypä kuolemankauhu supistuisi mahdollisimman vähään?\n\nJa onko sitten itse kuolemanrangaistus lainkaan tarpeellinen? Ainakin\nminun mielestäni se visseissä tapauksissa on. Nouseehan tuolloin\ntällöin kansameren syvänteistä atavistisia hirviöitä: joukkomurhaajia,\ntörkeitä lasten raiskaajia ja sen semmoisia. Selittäköönpä uusaikainen\ntiede sellaiset kuinka syyntakeettomiksi ja sairaiksi tahansa, joka\ntapauksessa vaatii ihmisten siveellinen -- vai sanoisimmeko\nesteettinen? -- tunne, että sellaiset epäsikiöt mitä pikimmin\nopereerataan pois ihmiskunnan yhteydestä. Tietysti kuolemanrangaistus\nsiinä mitassa kuin Venäjän tsaarivalta on viimeisiin saakka sitä\nharjottanut, on sulaa raakalaisuutta.\n\nOn omituista, kuinka oikeudenkäynnin uudistuessa nykyajan vaatimuksia\nvastaavalle kannalle, kuolemanrangaistus kaikissa maissa, missä se\nvielä on voimassa, on sitkeästi säilyttänyt keskiaikaisen luonteensa.\nLuulisi nykyaikaiselle oikeuskäsitykselle kidutuksen olevan kokonaan\nvieraan. Mutta kuitenkin sisältyy sitä runsain määrin käytännössä\noleviin kuolemanrangaistustapoihin. Itse kuolinhetki niin hirtettäessä\nkuin mestattaessa tai ammuttaessa on tietysti sangen lyhyt ja tuskaton\n-- paljon lyhempi ja tuskattomampi kuin tautivuoteella --, mutta se on\ntuo edellä käypä kuolemankauhu, joka muodostuu raskaaksi henkiseksi\nkidutukseksi. Se iskee kyntensä jokaiseen sinä hetkenä kuin\nkuolemantuomio julistetaan ja raatelee häntä yhä pahemmin aina tuomion\ntäytäntöönpanohetkeen saakka. Yhtä kaameana painaa odotuksen kauhu\ntuomittua, olkoon sitten kysymyksessä hirtto, mestaus, ampuminen tai\namerikalainen sähkötuoli. Mutta jos kuolemanrangaistus kerta\nsäilytetään, niin onko mahdollista poistaa tai heikentää tuota\nedeltävää kauhua? On kyllä. Ajatelkaammepa vain erästä vanhain\nathenalaisten käyttämää tapaa, jonka niin hyvin tunnemme Sokrateen\nkuolemasta. Että tuomittu saa vuoteella vankihuoneessaan itse tyhjentää\nviinimaljan, johon sekotettu myrkky hiljaa ja huomaamatta siirtää hänet\ntoiseen maailmaan, onhan se kokonaan toista kuin synkkien aseellisten\nvartiain keskellä kulkea vielä synkemmälle teloituspaikalle. Tietoisuus\nsiitä, että tuomion saa _itse_ panna toimeen, vieläpä niin\nesteettisesti miellyttävällä tavalla kuin tässä athenalaisten\nmenettelyssä, on omiaan varsin suuresti heikentämään kuolemankauhua.\nKoettavathan monet kuolemaantuomitut päästä tuon kauhun kynsistä\ntekemällä itsemurhan, jos suinkin saavat siihen tilaisuutta. Mutta kun\nkuolemaan tuomittuja tarkoin valvotaan ja estetään sitä tekemästä,\nvieläpä kaikin tavoin estetään heitä saamasta huumausainetta, se\nosottaa selvästi, että entisaikainen kidutusmenetelmä on käytännössä\nsäilynyt, jos kohta se teoriiassa onkin kielletty.\n\nRikollisen opereeraamiseen pois ihmiskunnan yhteydestä voisi tietysti,\nesim. lääkärin apua käyttäen, suorittaa vieläkin huomaamattomammin.\n\nMutta, kuten sanottu, kaikista kuolemanrangaistustavoista on\nhirttäminen inhottavin eikä se muualla Europassa enää olekaan\nkäytännössä kuin Venäjällä ja -- Englannissa.\n\nTällaisia mietteitä kuhisee päässäni ja polttaen paperossin toisensa\njälkeen valvon minä pitkälle aamuyöhön. Vasta vähän ennen hljephuutoa\nnukahdan keveään uneen.\n\nEräänä toisena yönä, kun unta odotellen kääntelehdin vuoteellani,\nkajahtaa yhtäkkiä vankilan pihalta, pimeyden ja hiljaisuuden keskeltä,\nniin läpitunteva ja vihlovan epätoivoinen huuto, etten sellaista ole\nikinä kuullut. Säpsähtäen kohoan ryntäilleni ja heristän korviani,\nmutta mitään enempää ei kuulu, vaan huuto sammuu värähtämättömään\nsydänyön hiljaisuuteen, josta se oli kohonnutkin.\n\n-- Olikohan sekin kuolemaan vietävä tuomittu, joka siten tahtoi\ntovereilleen ilmaista viimeisen matkansa? -- mietin itsekseni.\n\nMieleni tekisi haastella toverini kanssa, mutta hän nukkuu sikiunessa\nenkä henno häntä herättää. Golikov seinän takana on varmaankin unensa\nläpi kuullut saman huudon, sillä hän ääntelee tuskaisesti ja\nliikahtelee levottomasti vuoteessaan.\n\nMutta saanpa näihin aikoihin kirjallisuuden välityksellä tutustua\nmyöskin amerikalaiseen vankilaelämään. Siihen valmistaa minulle\ntilaisuuden Upton Sinclairen teos \"Der Sumpf\", joka aikoinaan on\nsuomeksikin ilmestynyt, vaikka minä en ennemmin ole tullut siihen\ntutustuneeksi.\n\nTyly kohtelu, huono ruoka, inhottava likaisuus ja syöpäläiset, siinä\nSinclairen kuvaamain chikagolaisten vankilain huomattavimmat\ntunnusmerkit.\n\nNiihin sekä venäläisiin ja Dreyfusin kuvaamiin ranskalaisiin\nvankiloihin verraten ovat suomalaiset vankilamme tavattoman paljon\nkorkeammalla. Ainakin niiden huomioiden perusteella, joita tein Oulun\nlääninvankilassa, on puhtaus suomalaisissa vankiloissa ulkopuolella\nkaiken moitteen. Syöpäläisiä ei saa esiintyä. Jos sellaisia ilmestyy\nvankikoppiin, on vangin siitä heti ilmotettava vartialle, kuten kopin\nseinällä olevissa ohjesäännöissä määrätään. Sen jälkeen toimitetaan\nperinpohjainen desinfisioiminen ja vaatteiden \"palvaaminen\".\nMakuuvaatteet ja pesuvehkeet ovat moitteettomat ja ruoka parempaa kuin\ntyö- ja talonpoikaisväellä arkioloissa -- niitä todistaa sekin, että\nuseimmat vankeusaikanaan lihovat. Kohtelu on ihmisellistä, vapaahetkien\nvietoksi tarjoaa vankilan huomattavan suuri kirjasto hyvää ja\nvaihtelevaa lukemista. Ja kun vielä muistamme, että luku- ja\nkirjotustaidottomille annetaan opetusta ja että likaisina, repaleisina\nja syöpäläisistä kuhisevina vankilaan tulleet kulkurit lasketaan sieltä\ntakaisin vapauteen puhtaina, pestyin ja paikatuin vaattein sekä\ntaskussaan pakkosäästetyt kuukausirahat, niin täytyy sanoa, että ne\nryövärijutut, joita sosialistimme yksinpä eduskunnan puhujalavaltakin\novat vankilaoloistamme toitottaneet, ovat valheellisia ja\nsuunnattomasti liioteltuja. Sanon tämän omien kokemusteni\nja havaintojeni perusteella, joita noilta suurisuisilta\nmaailmanparantajilta usein puuttuu.\n\nMutta Sinclairen kirjaan palatakseni, niin seurasinpa\nsuurella tyydytyksellä niitä räikeitä paljastuksia, joita se\ntekee amerikalaisen kansanvallan mätäpaiseisiin nähden. Olen\nvarhaisimmasta lapsuudestani tuntenut syvää vastenmielisyyttä tuota\nkarkearakeista nousukasyhteiskuntaa, tuota mauttomain pilvenpiirtäjäin,\ndollarikuningasten, neekerikyypparien ja markkinahuijarien luvattua\nmaata kohtaan, eivätkä tätä tunnetta minussa ainakaan lievennä\nSinclairen paljastukset trustiherrain suunnattomasta tunnottomuudesta,\ntuomarien häikäilemättömästä puolueellisuudesta ja poliisin ynnä muiden\nvirkamiesten lahjottavuudesta.\n\nToverini on monta kertaa lausunut, että hän heti vankilasta päästyään\nlähtee Amerikaan, vapauden maahan. Alanpa nyt eräänä iltana, kun jo\nvuoteessa loikoen lueskelen Sinclairen kirjaa, selostaa sitä hänelle.\nHän istahtaa vuoteeni reunalle ja, kuten tavallista, kuuntelee mitä\nsuurimmalla mielenkiinnolla. Värejä säästämättä levitän minä hänen\neteensä näytteitä amerikalaisen vapauden ja kansanvallan\nhedelmätarhasta.\n\nJa katso, kohta on toverini vallannut Amerikaa kohtaan sama antipatia\nkuin minunkin. Hän ilmottaa jyrkästi, ettei hän lähde ikinä Amerikaan.\n\nVeliseni Semen Jegorovitsh, mikä herttainen ja taipuisa sielu sinä\noletkaan! Mutta luulenpa, ettet siinä niinkään tyhmästi tee, jos\npäätätkin luopua Amerika-aikeistasi. Jos sinä täällä olet tsaarin orja,\nniin siellä sinä joutuisit tuhatpäisen kansanvallan orjaksi -- ja ero\nei lopultakaan taitaisi olla kovin suuri.\n\n\n\n\nXII\n\nVALLANKUMOUKSEN ESITUNNELMIA.\n\n\n-- Jos kiipeät akkunaan, niin näet kävelypaikalla suomalaisen soturin.\n\nNämä sanat naputtaa minulle Vuoksi eräänä päivänä.\n\nNostan kiiruusti toverini jakkaran W.C:n päälle ja kiipeän venttiilin\nraosta kurkistamaan alas pihalle. Näen siellä kahdessakin karsinassa\nsotilashenkilön. Kumpikin ne ovat nuoria miehiä, toisella päällään\nvenäläisen vänrikin univormu, toisella taasen viheriäinen puku ilman\nolkalappuja sekä lipaton kangaslakki ilman kokardia.\n\nArvelen, että tuo vänrikinpukuinen on mahdollisesti yksi niitä\nsuomalaisia ylioppilaita, joita sodan alussa meni Venäjän armeijaan.\nPäätän kuitenkin vielä varmuudeksi kysäistä Vuokselta.\n\n-- Siellä on kaksikin sotilasta, kumpi niistä on suomalainen?\n\n-- Se viheriä takkitien. Se on saksalaisen jääkärin kenttäpuku.\n\n-- Saksalaisen jääkärin kenttäpuku! toistan minä itsekseni\nhölmistyneenä. Sitten annan kiiruusti merkin telefoonin avaamisesta ja\ntuokion kuluttua olemme jo suullisessa keskustelussa.\n\n-- Se on siis Saksan suomalaispataljoonan miehiä?\n\n-- Niin on. Tunnen hänet ulkomuodolta, vaikka nimeä en tiedäkään.\n\n-- Mutta kuinka ihmeen tavalla hän tuossa sotilaspuvussaan on tänne\njoutunut?\n\n-- En minä muuta ymmärrä kuin että pataljoonamme on Riian rintamalla ja\nhän on joutunut sotavangiksi.\n\nKylmät väreet karsivat ruumistani. Jos pataljoonamme todellakin on\nrintamalla, niin silloinhan heitä voi yksi toisensa jälkeen joutua\nsotavangiksi. Siinä tapauksessa odottaa heitä varma kuolemantuomio,\njota paitsi se on alituisena vaarana meille muillekin suomalaisille\nvangeille. Sillä tietysti heidän, sotavangeiksi joutuneiden, joukossa\non sellaisiakin, jotka kuoleman pelossa ja armahdusta toivoen\ntunnustavat kaiken, johtuen siten tekemään suuren joukon ilmiantoja\nsekä saattamaan kiikkiin meitä toisia.\n\n-- Mutta eikö ole ajattelematonta, että meikäläinen pataljoona on\ntyönnetty Venäjän rintamalle? -- virkan minä painostavan äänettömyyden\njälkeen.\n\n-- Ihmettelen minäkin sitä, -- vastaa Vuoksi. -- Haaskaavat siten\nmeidän pienen joukkomme, joka oli tarkotettu tärkeämpiä tehtäviä\nvarten.\n\nKiipeän jälleen ikkunan nurkasta tirkistelemään. Siellä kävelee yhä tuo\nvihreätakki. Se on pienenpuoleinen nuori mies ja liikkuu hän tuimin\naskelin kuin häkkiin suljettu tiikeri. On kuin näkisin ne kuohuvat,\nristiriitaiset, läheisen kuoleman värittämät ajatukset, jotka hänen\npäässään varmaankin risteilevät.\n\nJa samansuuntaisina risteilevät ajatukset omassa päässänikin, kun\nääneti ja synkin ilmein alan mitellä koppimme permantoa. Toverini\nhuomiota on kiinnittänyt juttelumme ja minun jännittyneet tähystelyni\nulos. Luonnollisesti en kerro hänelle asiasta mitään, mutta kun hänkin\nkiipeää akkunaan tähystämään, kysäisen, mikä se vihreäpukuinen\nmahdollisesti on miehiään. Toverini arvelee häntä -- venäläiseksi\nleipuriksi, ne kun kuuluvat käyttävän saman tapaista asua. Annan hänen\ntietysti vastaan väittämättä pitää harhaluulonsa.\n\nKolmannen kerroksen kopeissa -- olen sen huomannut parturissa\nkäydessäni, sillä hänen työhuoneensa on mainitussa kerroksessa -- ovat\nakkunat alempana, jota paitsi sieltä lyhemmän välimatkan takia on\nmuutenkin mukavampi pihalle tähystellä. Siksipä onkin Vuoksi ahkerasti\nikkunan ääressä havaintoja tekemässä. Niinpä hän taas eräänä päivänä\nsähköttää minulle, että hän on kävelypaikalla keksinyt uuden\nvihreätakin.\n\nSiis jo kaksi sotavankia!\n\nMutta miksi heitä täällä säilytetään? Eikö sellaisissa tapauksissa\ntoimi kenttäoikeus ja tavallisesti ilman vitkasteluja? Vai käytetäänkö\nheitä täällä todistajina meitä toisia vastaan?\n\nTämän tapaisia kysymyksiä liikkuu mielessäni ja joka kerta ikkunaan\nkiivetessäni tunnen kammon sekaista jännitystä, että milloin sinne\nilmestyy joku läheinen tuttavani viheriässä univormussa. Jonkunlaisena\nDamokleen miekkana heiluu meidän päällämme tämä viheriätakkisten\nilmestyminen Shpalernajan kävelypaikalle.\n\nYhä uusia löytöjä tekee Vuoksi, kunnes tiedossamme on neljä\nviheriätakkista. Kaikki ne ovat meille kummallekin tuntemattomia.\n\nSitten saamme tietoja, jotka hieman rauhottavat mieltämme. Eräänä\nperjantai-iltana tiedottaa minulle Vuoksi:\n\n-- Lähelläni täällä kolmannessa kerroksessa istuu ylioppilas H. Hän on\nupseeri suomalaispataljoonassa ja on hänet vangittu kotimaassa\nkäydessään. Sain tilaisuuden äsken saunaretkellä vaihtaa moniaan sanan\nhänen kanssaan. Hän piti aivan mahdottomana, että ne neljä olisivat\nsotavankeina tänne joutuneet.\n\nTämä tieto on omiaan tuntuvasti keventämään sitä taakkaa, jonka\nvihreätakkien Shpalernajaan ilmestyminen on hartioilleni laskenut.\nVaikeaksi arvoitukseksi jää meille tosin vielä kysymys siitä, millä\nmuulla tavoin, kuin sotavankeina, he sotilaspuvussa olisivat voineet\nryssän käsiin joutua. Ennen pitkää saamme kuitenkin vastauksen tuohon\nmeidän kannalta niin polttavaan kysymykseen.\n\nSaamme tietää, että nuo neljä ovatkin kevytmielisiä ja luonteettomia\nroistoja, jotka omasta alotteestaan ovat Riian rintaman yli karanneet\nryssän syliin sekä tehneet suunnattoman joukon ilmiantoja tovereitaan\nja muita kansalaisiaan vastaan. Mutta siitä lähemmin tuonnempana.\n-- -- --\n\nJonkunlaisella jännityksellä odotamme keisari Nikolain riemujuhlaa,\njota vietetään hänen valtaistuimelle nousunsa viidentenäkolmatta\nvuosipäivänä. Venäläisten vankien keskuudessa liikkuu huhuja, että sinä\npäivänä annettaisiin jonkunlainen manifesti, johon muka sisältyisi\namnestia erinäisille valtiollisille vangeille. Me suomalaiset emme\nkuitenkaan pane tähän huhuun kovin suuria toiveita, ollen vakuutettuja\nsiitä, että vapautuksemme täytyy tulla toiselta taholta.\n\nTsaarillinen anteliaisuus tänä suurena jubileumipäivänä supistuu\nkuitenkin -- taskukellon kokoiseen nisupullaan, joka ylimääräisesti\njaetaan kaikille vangeille ja joka sekin on leivottu erikoisen\nhuonoista vehnäjauhoista.\n\nTämän merkkipäivän kuluessa naputan minä Vuokselle:\n\n-- Eikö harvinaisuuden vuoksi ja juhlapäivän kunniaksi heitetä tittelit\npois?\n\nTäten tulemme me lähemmin tuttaviksi, vaikka ulkomuodolta emme vielä\ntoisiamme tunnekaan. Tai oikeammin sanoen: Vuoksi tuntee minut, sillä\nhän on useat kerrat nähnyt minut kävelypaikalla. Minun akkunastani on\nsiksi hankala tirkistellä alas pihan pohjalle, etten ole voinut tarkoin\nerottaa Vuoksen kasvonpiirteitä.\n\nMuutamana perjantaina näihin aikoihin tulee kylpemään mennessäni\npohjakerroksen käytävässä vastaani ryhdikäs ja reippaasti astuva nuori\nherrasmies, sivellen kammalla kylvyn jäleltä kosteata tukkaansa.\n\n-- Hyvää huomenta! -- tervehtii hän kohdalle tultua reippaasti.\n\n-- Huomenta, huomenta! -- vastaan ällistyneenä, jääden itsekseni\narvailemaan kuka hän mahdollisesti oli ja päätyen lopuksi arveluun,\nettä se ei voinut olla kukaan muu kuin Vuoksi.\n\n-- Tulitko sinä äsken saunatiellä minua vastaan? -- naputan heti\nkoppiin palattuani Vuokselle.\n\n-- En, meidän kerros kylpee vasta illalla, -- kuuluu V:n vastaus.\n\nTuo nuori herrasmies on siis minulle aivan tuntematon henkilö, joka\nluultavastikin ulkomuodosta arvasi minut suomalaiseksi ja sen vuoksi\ntervehti minua omalla kielellämme. Vasta kuukautten päästä, vähää ennen\nvallankumousta, saan kerran kävelyltä palatessani aivan sivumennen\ntilaisuuden tulla tutuksi hänen kanssaan sekä tietää, että hän on\nkonttoristi G. Vaasasta.\n\nKuten jo sanoin, on Vuoksi ahkerasti akkunassaan havaintoja tekemässä.\nTuon tuostakin keksii hän kävelypaikalla suomalaisia, sähköttäen heti\naina havainnoistaan minulle.\n\n-- Kävelemässä on tilanomistaja Massinen Uudeltamaalta, -- naputtaa hän\neräänä päivänä.\n\nKiipeän oitis akkunaan, palaten hetken kuluttua naputtamaan:\n\n-- Sekö parrakas mies, jolla on nahkatakki päällään?\n\n-- Se juuri, -- vahvistaa V.\n\nNousen jälleen ikkunaan. Pää pystyssä ja reippaasti kävelee siellä\nherra Massinen savuja vedellen ja näyttää niin huolettomalta kuin\nliikkuisi hän kotikartanonsa pihalla päivää paistatellen. Hänellä on\ntuuhea musta parta, jonka hän nähtävästikin on antanut vankilassa\nkasvaa ja joka saa hänet näyttämään tuntuvasti vanhemmalta kuin mitä\nhän itse asiassa on. Edelleen saan Vuokselta kuulla, että heitä on\ntäällä kaksi veljestä. He ovat harvinaisen vilkkaita, iloisia,\nreippaita ja neuvokkaita miehiä, jotka ennen pitkää tulevat\nShpalernajan yhteiskunnassa yleisesti tunnetuiksi. Mutta tästä kunnon\nveljesparista enemmän tuonnempana.\n\nItsekin kiipeilen nykyään tuon tuostakin akkunaan havaintoja tekemään.\nNäen kävelypaikalla joka kerta joitakin suomalaisia, vaikkakin minulle\nennestään tuntemattomia. Heidät voi helposti erottaa venäläisistä\npaitsi kasvonpiirteistä myöskin paremman ryhdin ja yleensä\nyksilöllisemmän olemuksen perusteella. Venäläisessä laumaihmisessä on\naina, hänen yksin oleskellessaan, jotakin avutonta ja hoippuvaa.\n\nOlen kuukaudeksi tilannut \"Ruskij Invalidin\", joka ruokaluukun kautta\njoka aamupäivä tulla pujahtaa koppiimme. Mutta se on suunnattoman kuiva\nlehti, jonka joka ikisestä numerosta ottaa verrattomasti suurimman osan\nylennyksiä ja mitaleita saavuttaneiden upseerien luettelo. Ne täyttävät\nusein kaksikin lehden sivua. Sotauutiset ovat kuivia, päämajassa\ntunnettuun tapaan seulottuja. Emme sen vuoksi kuun loppuessa katso\nansaitsevan tilausta uudistaa.\n\nNe ovatkin aniharvat lehdet, joita vankilaan sallitaan tilata. Paitsi\nmainittua kuuluu niihin \"Hallituksen Sanansaattaja\". Sen on Vuoksi\ntilannut itselleen ja kun hän joka päivä selostaa sekä sotaa että\nyleistä maailman politiikkaa koskevat uutiset meille naapureilleen,\nniin suomalaisille kuin venäläisillekin, emme enää kaipaa omaa\nsanomalehteä.\n\nTähän aikaan herättää vilkkainta mielenkiintoamme saksalaisten ripeä\neteneminen Romaniassa, samalla kuin se minulle persoonallisesti tuottaa\nsuurta tyydytystä, päivä päivältä lievitellen sitä harmillista närää,\njota Romanian liittyminen ympärysvaltoihin oli sydänlokeroihini\nkerännyt.\n\nNiinpä saapuu sitten sekin päivä, jolloin meille Vuoksen naputtelemana\nsaapuu sähkösanoma:\n\n-- Saksalaiset ovat vallanneet Bukarestin.\n\nToverini on lämpöjohtotorven ääressä ottamassa vastaan sanomaa, jonka\nV. naputtaa hänelle venäjäksi. Silmät loistavina tekee hän minulle\nhätäisesti selkoa päivän suuresta uutisesta.\n\n-- Uraa? -- yrittää hän sen jälkeen, mutta tuolla hänen\nhurraa-huudollaan on kysyvä sävy. Hän tahtoo tietää, hyväksynkö minä\nsellaista ilonilmausta, sillä sen jälkeen kun hän huononlaisella\nmenestyksellä koetti saada selkoa minun puoluekannastani, on häneen\njuurtunut jonkunlainen epäluulo siitä, että minä olen hyvinkin\npatrioottinen \"valtakunnan mies\".\n\nTällä kertaa annan minä täyden kannatuksen toverilleni ja niinpä\ntapahtuu, että niiden liputusten, kellonsoittojen ja ilotulitusten\nlisäksi, joita tapauksen johdosta ympäri keskusvaltoja varmaankin on\npantu toimeen, Shpalernajan vankikopissa N:o 219 kaksi tsaari Nikolain\nalamaista kohotti innostuneen, vaikka oloihin katsoen tietysti varsin\nhillityn hurraahuudon. -- -- --\n\nToverini on saanut haastekirjelmän ja oikeudenkäynti häntä vastaan on\nalkanut.\n\nHän saapi nyt kerran viikossa käydä sotaoikeudessa, jonka istuntopaikka\non kaukana Moikka-kadun varrella. Suuressa, suljetussa automobilissä\nvahvan sotilasvartioston saattamina viedään sinne ne vangit, joiden\nasia kulloinkin on esillä oikeudessa. Milloin automobili ei ole\njoutilaana, saavat he vartioston keskellä jalkaisin marssia pitkin\nPietarin katuja, mikä ei suinkaan ole vastenmielistä sisäänsuljetuille\nvangeille.\n\nNoina oikeuspäivinä tuodaan toverilleni päivällinen jo kahdeksan\ntienoissa aamulla, sillä oikeuspaikassa viipyy hän koko päivän, palaten\ntavallisesti vasta iltateen jälkeen. Kun hän on lähtövalmis, tutkii\nvartia ennen matkaan lähtöä tarkkaan hänen taskunsa sekä koplottelee\nvaatteet ympäri ruumiin, ettei jossakin vain ole kätkössä kirjelappua\ntai muuta luvatonta. Ei edes paperossia saa ottaa näille matkoille.\nMutta siitä huolimatta saa toverini joka kerta varatuksi itselleen\nkourallisen savukkeita. Hän on takkinsa risaantuneesta vuorista\nvalmistanut pienen pussosen, minkä hän paperosseilla täytettyään\nkiinnittää palttoonsa vuorin alle hartiain kohdalle. Yhteisvoimin\nsijoitamme sen huolellisesti lapaluiden väliin, minkä lisäksi minä\ntavallisesti suoritan koekoplottelun. Kertaakaan ei vartia keksi kätköä\nja niin saa toverini aina varatuksi itselleen tupakat pitkän\noikeuspäivän kuluksi.\n\nAina oikeuteen mennessään ottaa toverini mukaansa minun taskupeilini,\ntuollaisen pyöreän, kiinni suljettavan vehkeen, joita kulkukauppiaat\nmyövät viidellätoista pennillä kappaleen. Peilinkannen sisäpuolelle\nolen joskus täällä Shpalernajassa kirjottanut nimeni.\n\nKerran oikeudesta palatessaan kertoo toverini, että menomatkalla pyysi\neräs autossa hänen rinnallaan istuva herrasmies peiliä lainaksi,\nsaadakseen hieman tukkaansa sukia. Saatuaan peilin ja huomattuaan sen\nkannessa nimeni, oli hän ällistyneenä kääntynyt toverini puoleen ja\nkysynyt tuon nimen alkuperää, jolloin toveri oli selittänyt minun\nolevan Shpalernajassa sekä istuvan samassa kopissa hänen kanssaan.\n\n-- On finskij pisatelj, -- oli toverini lopettanut.\n\n-- Kyllä tiedän, sillä olen itsekin suomalainen ja olen lukenut hänen\nteoksiaan, oli herrasmies vastannut sekä käskenyt tuoda minulle\nterveisiä.\n\n-- Mutta mikä hänen nimensä on, sanoiko hän sitä? -- ehätän minä\näärimmäisen uteliaisuuden vallassa.\n\nKyllä hän oli sanonut nimensä, mutta toverini on mahdoton sitä muistaa.\nHän pinnistää kyllä muistiaan ja sopertaa jotakin, mutta siitä syntyy\nsuomalaiseksi nimeksi aivan mahdoton äänneyhtymä.\n\nMiltei joka kerta tapaa hän oikeuspaikassa jonkun suomalaisen, mutta\nheidän nimiään en saa tietooni. Kerran tuo hän kenkäänsä piilotettuna\npienen \"sapiskan\", jossa siistillä käsialalla on kirjotettuna vain\nsanat: \"Terveisiä suomalaisilta sotaoikeudessa\". Nimeään ei kirjottaja\nvarovaisuuden vuoksi ole pannut alle.\n\nVasta vallankumouksen päivinä tulen tuntemaan nuo sotaoikeudessa\nkulkeneet kansalaiseni. He ovat kaikki nuoria ylioppilasmiehiä,\nluvultaan puolikymmentä.\n\nNyt oikeudenkäynnin alettua saa toverini joka lauantai tavata vaimoaan.\nKohtaus kestää neljännestunnin ja keskustelu käy kahden metrin päässä\ntoisistaan olevan rautalankaverkon läpi. Samalla saa toverini vaimonsa\ntuomat \"peredatshat\", tuomiset. Tyytyväisenä, syli täynnä kaikenlaisia\nherkkuja: vehnäleipää, savustettua silliä, makkaraa, sokeria, kurkkuja,\nsitruunaa, palaa toverini aina \"svidanielta\".\n\nTäten muodostuvat lauantaihetket meille erikoisiksi juhlahetkiksi. Sen\nsaa aikaan, paitsi toverini tuomisten aiheuttama ylimääräinen\nherkuttelu, vielä enemmän hänen vaimoltaan kuulemansa uutiset, jotka\nsyksyn mittaan käyvät yhä enemmän vallankumouspitoisiksi.\n\nKohta päivällislevolta noustua alamme jännityksellä odottaa, tullaanko\ntoveriani hakemaan svidanielle. Kun ovi sitten vihdoinkin aukeaa ja\nvartia virkkaa tuon vapauttavan sanan: \"svidanie\", lähtee toverini\nliikkeelle kuin pyssyn suusta.\n\nSillä aikaa kasvaa minun jännitykseni hetki hetkeltä. Ajan kuluksi\nnaputtelen Vuokselle ja hra S:lle, että toverini on vaimoaan tapaamassa\nja että niin ollen saadaan kohta uutisia. Siten leviää sama odotuksen\njännitys toisiinkin koppeihin..\n\nPitkäksi venyy parinkymmenen minuutin odotus, ja kun toverini\nvihdoinkin ilmestyy ovelle, lävistän minä hänet oitis katseellani.\nHänen silmistään ja kasvonilmeistään näen heti, onko hänellä hyviä vai\nhuonoja uutisia. Ja kun vartia on jättänyt meidät kahden, viskaa hän\ntuomiset vuoteeseen ja alkaa kertoa kuulumisia. Toisinaan niitä ei ole\nlaisinkaan -- ei edes senkään arvoisia kuin oli Rasputinin murha -- ja\nsilloin me huomattavasti nolostuneina alamme maistella tuomisia.\n\nNaapuri Sobolev saa myöskin silloin tällöin puhutella vaimoaan. Kerran\npalaa hän suurilla uutisilla lastattuna omalta svidanieltaan ja ryhtyy\nheti koppiin palattuaan jakamaan runsaudestaan meillekin.\n\n-- Moskovassa on puhjennut suuria lakkoja ja Pietarin odotetaan\npiammiten yhtyvän samaan liikkeeseen.\n\nSiinä Sobolevin uutinen, joka saa toverini silmät loistamaan ja joka on\nomiaan ajamaan meidän kummankin päät muurahaisia täyteen. Vallankumous\nkaikkine mahdollisuuksineen on äkkiä siirtynyt näköpiiriimme ja\n\"revaljutsija\" on sana, jota tästä puolin kopissamme runsaimmin\nviljellään.\n\nKun toverini muutama päivä tämän jälkeen palaa oikeudesta, on hän\noikeassa vallankumoushumalassa. Lakkoliike on levinnyt jo Pietariinkin,\njossa muun muassa suuret Putilovin tehtaat ovat liittyneet lakkoon.\nKaduilla liikkuu suuria mielenosottajajoukkoja, jotka vaativat: \"hljep\ni mir\" -- leipää ja rauhaa.\n\nPalavin silmin hyräilee toverini sinä iltana internatsionalea, minun\ntyynesti haastellessa Vuoksen kanssa Venäjän vallankumouksen\nmahdollisuuksista.\n\nParin päivän kuluttua saa toverini taas tavata vaimoaan.\nKärsimättömämmin kuin koskaan ennen odotamme tätä svidanieta,\nsaadaksemme kuulla, mihin suuntaan tapaukset Pietarissa ovat\nkehittyneet.\n\nKohta kun toverini, sylissään tavalliset tuomiset, astuu koppiin,\nhuomaan hänen mielensä olevan tulvillaan asioita. Hänen silmissään\npalaa omituinen tuli, sieramet ovat laajentuneet ja hengitys on\nkiihkeätä.\n\n-- Tavarishtsh! -- huudahtaa hän omituisen syvällä, mielenliikutuksesta\nvavahtelevalla äänellä ja alkaa sitten katkonaisin lausein kertoa: --\nMelkein kaikki tehtaat seisovat -- Viipurin kaupunginosassa sotilaat\nkieltäytyneet ampumasta lakkolaisia ja haavottaneet omaa everstiään.\nYksitoista poliisia ja yksi upseeri on katutaistelussa surmattu.\nOdotetaan suurta vallankumousta.\n\nPaitsi toverini vaimoa, on svidaniella ollut myöskin hänen veljensä,\njalkaväen sotilas. Tämä on vakuuttanut, että sotilaat eivät rupea\nampumaan kansaa ja että \"revaljutsionnyj duch\" -- vallankumouksellinen\nhenki, on vallannut koko armeijan.\n\nKun toverini toistaa nuo sanat \"revaljutsionnyj duch\" on kuin näkisin\nedessäni ilmielävänä vallankumouksen hengen.\n\nSinä iltana näkee vartia, tähystäessään tirkistyslasin läpi\nShpalernajan koppiin N:o 219, kaksi haltioitunutta oliota, jotka\nvastapäätä pienen pöydän ääressä istuen tyhjentävät kupin toisensa\njälkeen väkevää teetä ja sitä tehdessään juttelevat loistavin silmin ja\nvilkkain elein. Ja samantapainen näky kohtaa häntä varmaan useissa\nmuissakin kopeissa, sillä luonnollisesti olemme sekä sähköttäen että\ntelefonoiden levittäneet suuria uutisiamme ympäri naapuristoamme, mistä\nne samojen keinojen välityksellä aallon tavoin leviävät joka suunnalle\navaraa vankilaa, herättäen toivoa masentuneissa mielissä ja sytyttäen\nloistoa synkkiin katseisiin.\n\nYhtä korkeana säilyy juhlamielemme seuraavana päivänäkin. Elämme\nkokonaan vallankumouksen merkeissä. Toverini puhuu barrikaadeista ja\nkatutaisteluista ja väliin on hän tempaavinaan käteensä suuren punaisen\nlipun, jota muka edessään kantaen kävelee silmät leimuten edestakaisin\nja laulaa internatsionalea tai muita vallankumouksellisia lauluja,\njoissa puhutaan barrikaadeista, sortajista, verestä ja vapaudesta.\nLopulta olen itsekin näkevinäni tuon valtavan punaisen lipun,\nvallankumouksen huuma tempaa minut hetkeksi mukaansa ja minä astelen,\ntosin vain hitaana Sancho Panzana, toverini kintereillä ja koetan\nhyräillä samoja lauluja -- kunnes istahdan tutulle rautalevylleni ja\nhymysuin seuraan toverini elehtimistä. Käsitän siinä niin elävästi,\nmikä valtava, hypnoottinen vaikutus punaisella vallankumouksen lipulla\non vaistojensa varassa eläviin suuriin joukkoihin.\n\nEttä uutiset ovat mielialaa kohottaen levinneet ympäri vankilaa, sen\nhuomaamme hyvin kävelyretkillä käydessämme. Valtiollisten vankien\nkasvoilla kuvastuu vasta virinnyt toivo ja eräskin meitä kapeissa\nportaissa vastaan tuleva nuori herrasmies ei malta, vartian\nläheisyydestä piittaamatta, olla lausumatta:\n\n-- Uutisia tietävät.\n\nJa sitä sanoessaan loistavat hänen silmänsä niin paljon sanovasti.\n\nMutta seuraavien päivien kuluessa alkaa mielialamme laskeutua. Saapuu\ntietoja, että lakkoliike on asettumassa ja että erikoisrauhasta, josta\nmyöskin on ollut huhuja liikkeessä, ei ole toiveitakaan.\n\nTulee sitten jälleen lauantai ja toverini palaa svidanielta masentunein\nkasvonilmein: lakko on päättynyt ja kaikki tehtaat ovat jälleen\nkäynnissä!\n\nMutta pieni lohduttava peräkaneetti toverini uutisilla sentään on:\ntyöväen piireissä kuulutaan vallankumousta pidettävän välttämättömänä\nja joulun jälkeen, duuman kokoontuessa, kuuluvat he aikovan yrittää\nuudelleen.\n\nOnhan sitä siinäkin, mihin takertua kiinni. Ja me takerrumme siihen\nkynsin hampain.\n\n-- Skora budjet revaljutsija -- kohta tulee vallankumous, -- on lause,\njota me tästä puolin vuorotellen toistamme pitkin päivää ja koetamme\nsillä pitää mielialaamme vireillä. Tosin tuo lause ennen pitkää\ntylsistyy ja menettää kaiken voimansa, mutta siitä huolimatta kuullaan\nkopissamme tavan takaa, milloin teennäisen innostuneena huudahduksena\nmilloin taas kuivana murahduksena:\n\n-- Skora budjet revaljutsija!\n\n\n\n\nXIII\n\nYHTÄ JA TOISTA TALVEN TULLEN.\n\n\nJyrkästi vastakkaiset ominaisuudet ovat Suomen kansan luonteessa\nryhmittyneet hyvinkin lähekkäin. Tapaat synnynnäisesti hienon henkilön,\njonka luonteessa on jotakin Suomen kesäyötä muistuttavaa, kosketukselle\narkaa ja melkein kiusallisen herkkätuntoista, ja kohta hänen lähimmästä\nläheisyydestään löydät raakuudellaan säikyttävän ja sielunelämänsä\nrumuudella inhoa herättävän olion, joka näyttää olevan kemiallisesti\npuhdas niin sanotusta omastatunnosta sekä kokonaan siveellisten\nvaatimusten ulkopuolella.\n\nYleisimpänä, helpoimmin tunnettavana ja muodoltaan räikeimpänä tapaa\ntämän jälkimmäisen olennon kulkurijätkäin maailmassa. Ellei sinulla\nennestään olisi varmaa mielikuvaa hänestä, niin sinun tarvitsee vain\nesim. rautatiellä matkustaessasi pistäytyä kolmannen luokan\ntupakkavaunuun. Siellä hänet varmasti tapaat, kun hän otsatukkansa\ntakaa kyräten, paperossi suupielessä roikkuen, pelaa korttia kaverinsa\nkanssa, höystäen kanssapuhelua huudahduksilla, joista vähimmän rumia\novat sellaiset kuin: \"Voi Jessusperkele!\" \"Jumal'aut'-saatana!\"\n\nMutta vaikka häntä itseään et olisi nähnytkään, olet kuitenkin joutunut\ntutustumaan hänen sielunelämänsä ja ajatusmaailmansa ilmauksiin, joita\nhän rivojen kuvioiden ja lauselmain muodossa on jättänyt ei ainoastaan\nvankilakoppien sisäseinille, vaan miltei kaikkialle julkisten käymäläin\nseiniin, siltojen kaiteisiin, puistojen penkkeihin.\n\nTietysti on kaikilla, parhaimmillakin, kansoilla oma pohjasakkansa,\nmutta kuitenkin on minusta aina tuntunut, että muiden kansojen\nkeskuudesta tuskin löytää niin raakaa olentoa kuin on suomalainen\nhuligaani. Aivan samoinkuin suomenkielen kiroussanoja pidetään\nräikeämpinä kuin vastaavia sanoja missään muussa kielessä.\n\nOulun lääninvankilassa sain joka päivä kävelyllä ollessani läheltä\nnähdä tuollaisia kulkurijätkän tyyppejä. Varsinkin on elävänä painunut\nmieleeni yksi, joka kävellessään yhtä mittaa nosteli leveitä\nhartioitaan aivankuin niihin kasaantunut eläimellinen voima olisi\nsynnyttänyt pakotusta ja jonka hammastarhasta yhtä menoa virtasi\nkarmivain kirousten ja rivosanojen tulva. Sisäisellä rumuudellaan hän\nsuorastaan terroriseerasi lähintä ympäristöään.\n\nNiin visusti eristettyä elämää kuin Shpalernajassa saikin viettää, en\nkuitenkaan sielläkään säästynyt suomalaisen jätkän epämieluisilta\nkosketuksilta.\n\nRuvettuani saamaan vankilan kirjastosta saksankielisiä teoksia,\npistivät kirjastonhoitajat niiden joukkoon vielä silloin tällöin\nsuomalaisenkin kirjan. Niinpä saan muun muassa Minna Canthin\n\"Agneksen\". Siinä on paitsi tavallisia pistemerkintöjä myöskin\nneulankannalla reunoihin ja lukujen loppuihin kirjotettuja lauseita. Ne\novat tuttuja huligaanirivouksia, jotka on kirjotettu kömpelöllä ja\ntottumattomalla käsialalla. Nämä löydöt, joita aluksi ryhdyn niin\nsuurella mielenkiinnolla tarkastamaan, saavat mieleni alakuloiseksi ja\ntympeäksi.\n\nKirjottaja on ollut kyllin rehellinen -- tai tuhma -- pannakseen\neräässä kohti koko nimensä vuodatustensa alle, mainiten vielä lisäksi\nolevansa Kivennavalta kotoisin. Olen vakuutettu, ettei hän kuulu meidän\nvaltiollisten vankien joukkoon, sillä tiedän jo, että Shpalernajassa on\nmyöskin suomalaisia rikollisvankeja -- miehiä, jotka Pietarissa työssä\nollessaan tai muuten Venäjällä retkeillessään ovat joutuneet rikoslain\nkanssa tekemisiin. Toveriltani olen kuullut, että kerran oli\nsotaoikeuden istunnossa yht'aikaa hänen kanssaan muuan raa'asta\nryöstömurhasta syytetty Pietarin suomalainen ja kerran kävelyllä\nollessamme osotti hän minulle erästä pihalla työskentelevää\nrikosvankia, joka niinikään oli suomalainen.\n\nMutta paitsi sitä harmia, jonka mokoman \"tervehdyksen\" saaminen samassa\nkadotuksessa olevalta kansalaiselta aiheutti, jouduin tuon jätkämäisen\nhengenpurkauksen takia vielä suoranaisemminkin kärsimään.\n\nPalautetut lainakirjat tarkastetaan aina ennen uutta lainaamista,\njolloin lehtien repimisestä, likaamisesta tai kirjottelemisesta joutuu\nasianomainen lainaaja tilille. Nähtävästi ei \"Agneksen\" reunoissa\nolevia lauseita ole edellisessä tarkastuksessa huomattu, koska niiden\npäälle ei ole liimattu puhdasta paperia, kuten tavallista sellaisissa\ntapauksissa. Mutta kirjan minulta palatessa pistävät \"Agneksen\"\nlisäykset tarkastajan silmään ja niinpä ilmestyy koppiini\nkirjastonvartia, iäkäs, pieni ja laiha äijänkääkkyrä, jonka jalat ovat\nkuin lyijykynät ja jonka sinertävää naamaa koristaa puolentuuman\npituinen harmaa parransänki ja luonnottoman suuret nenäkakkulat. Hän\nosaa samanlaista vastenmielistä \"tshuhnasuomea\" kuin osastonvartiakin\nja näyttäen minulle \"Agnesta\" tiuskasee hän ohuella, vinkuvalla\näänellään:\n\n-- Shie kiruttanut tähän!\n\n-- En ole, vaan kirjotukset olivat siinä jo kirjan saadessani.\n\nTähän piipittää äijä, että minä valehtelen, ja että kirjat tarkastetaan\njoka kerta läpi.\n\n-- Onhan tähän sitä paitsi kirjottaja pannut nimensä alle, -- väitän\nedelleen ja haen \"Agneksesta\" esille asianomaisen kohdan.\n\n-- Shie ihe kiruttanut väärä nim'! -- huutaa äijä.\n\n-- Mutta näettehän, että se on kokonaan toisenlaista käsialaa kuin\nminun, -- sanon tuskastuneena ja viittaan omaan käsikirjotukseeni, joka\non edessämme pöydällä.\n\n-- Shie varsin muuttanut käsialas. A nyt shiult otetah kirjat pois, ku\net oshoa niit' hoitaa.\n\nHän kahmasee pöydältä äsken saamani uudet lainakirjat ja lähtee\nkopista, muristen vielä ovella mennessään \"tshuhnasta, joka ei osaa\nkirjoja pidellä\".\n\nOlen äärimmilleen loukkautunut kärsimästäni vääryydestä ja siitä, että\ntuollainen tsinovnikkarappusten alimmalle askelmalle kohonnut musikka,\njoka itse hädintuskin pystyy nimeänsä kirjottamaan, töykeästi\nsinutellen soimaa minua, yliopistosivistystä saanutta miestä, siitä\netten muka osaa kirjoja pidellä. Sinä päivänä en pysty käsikirjotustani\nenää sanallakaan jatkamaan. Hermostuneisuuttani lisää sitäpaitsi se,\nettä se rumilus hosuessaan kaatoi mustepulloni käsikirjotuksen päälle.\nToverini osanotto, kun hänen illalla oikeudesta palatessaan kerron\nkokemani vääryyden, saa minut vasta jonkunverran tyyntymään.\n\nJo elokuun alussa sain tohtori K:lta kirjeeseeni vastauksen,\nmissä hän m.m. ilmotti heti kirjeeni saatuaan toimittaneensa minulle\nShpalernajaan viltin ja tyynyn, joista kuitenkaan ei tyynyä otettu\nvastaan. Edelleen oli hän samoihin aikoihin ostanut minua varten\nsuomalais-venäläisen ja venäläis-suomalaisen sanakirjan, venäjän\nkieliopin ja täydellisen suomalaisen raamatun, jotka hän oli jättänyt\nvaltioneuvos Mashkevitshille minulle toimitettaviksi.\n\nAika kului, minun turhaan joka päivä odotellessani noita kirjoja,\njoista varsinkin sanakirjoja olisin niin kipeästi tarvinnut. En voinut\nkäsittää, mitä varten ne niin kauan viipyivät hra Mashkevitshin\nhuostassa, ja lopulta aloin epäillä, että hän oli ne kokonaan\nunhottanut.\n\nMuutamia aikoja sen jälkeen kuin minulta vääryydellä oli otettu\nlainaamisoikeus, saan vihdoinkin nuo kirjat. Huomaan, että hra\nMashkevitsh ei ole itse niitä lainkaan tarkastanut, vaan jättänyt ne\nvankilan kirjastoon, missä ne on lehteilty läpi sekä varustettu asiaan\nkuuluvilla leimauksilla. Hra Mashkevitsh on siis suotta aikojaan\npidättänyt kirjoja luonaan kolmisen kuukautta! Mutta eihän hänen\nintresseihinsä kuulukaan meidän suomalaisten etuja ja mukavuuksia\nmillään tavoin katsoa.\n\nToverin saatuani on venäjän opiskeluni edistynyt ripeästi. Nyt kun olen\nsaanut kunnolliset sanakirjat ja kieliopin, käy opiskeluni sitäkin\ntehokkaammaksi. Mutta sitten tulee sille äkkiloppu.\n\nMuutamana sunnuntaina tulee koppiamme tarkastamaan eräs päällikön\napulaisista. Hänen kysymykseensä, puhunko minä venäjää, vastaan\nosaavani sitä ainoastaan vähän.\n\n-- Plooha, plooha, -- sanoo hän päätään pudistaen, -- nada utshitsa!\n\nJa sitten toveriini viitaten terottaa hän, että \"etot tshelavjek\"\nopettaa minulle venäjää.\n\nJahaa, ajattelen minä, vai on sitä _pakko_ oppia ja vai _sitä_ varten\nminulle on toveri työnnetty, että hän opettaisi minulle venuskaa. Siinä\ntapauksessa saa opiskeluni pysähtyä siihen. Ja se pysähtyykin. Saan\nkoko kieltä kohtaan sellaisen vastenmielisyyden, että tämän jälkeen ei\nsitä päähäni tartu montakaan sanaa. Toverini kyllä useinkin ihmettelee,\nmiksi minä en enää opettele venäjää, mutta minä olen nyt kerta\nkaikkiaan siihen asiaan nähden jähmettynyt ja sellaiseksi se jää.\n\nVenäjän opiskeluni päättyi siis aivan kuten samanlainen yritys\nkahdeksan vuotta aikaisemmin. Kun silloin vietti kesää luonani\neräs venäläinen ylioppilas, joka vallankumouksellisena oli\nhäätynyt kotimaastaan pakenemaan, innostuin opiskelemaan venäjää,\nkyetäkseni lukemaan venäläisiä kirjailijoita alkukielellä. Olin jo\nhyvällä alulla opinnoissani, kun sitten yhtäkkiä tympeysin koko\nvenäläisharrastuksiini.\n\nKuten sanottu, oli opettajani vallankumouksellinen, jonka ohjelmassa\nolivat kaikki uudenaikaiset vapaamieliset aatteet. Ennen kaikkea hän\ntietysti oli kosmopoliitti ja kiivaasti tuomitsi hän Venäjän\nhallituksen pikku kansoja kohtaan harjottaman sorron. Eräänä iltana\njouduin hänen kanssaan kiivaaseen väittelyyn, minkä kestäessä tulin\nhuomaamaan, kuinka sekava ja sairaloinen hänen ajatuselämänsä oli --\ntuon samaisen miehen, joka teelasin ääressä jutellessaan teki niin\nintelligentin vaikutuksen. Kun hän syytti meitä suomalaisia\nnatsionalisteiksi, sanoin minä, ettei meillä ole vielä tarpeellinen\nkansallistuntokaan hereillä, natsionalismista puhumattakaan.\nEdelleen tulin väittelyn kuluessa sanoneeksi, että meikäläisten\nkansallismielisten, sikäli kuin niitä on olemassa, päämääränä on\ntietysti itsenäinen Suomi. Mutta sekös meuroi silmänräpäyksessä\npinnalle sen aitovenäläisen kansalliskiihkon, mikä siihen saakka oli\nsalassa uinunut kosmopoliittisen puleerauksen alla. Vai irti Venäjästä!\nHänen kasvonsa suorastaan vääristyivät, kun hän huusi, että te\nsuomalaiset ette tule koskaan pääsemään irti Venäjästä. Näin niin\nselvästi, kuinka hänen sisäisen näkönsä edessä häämötti \"suuri ja\njakamaton Venäjän valtakunta\". Sanoin siihen, ettemme tietysti omin\nvoimin toivokaan Venäjästä irti pääsevämme, mutta annahan kun syttyy\nsota esim. Venäjän ja Saksan välillä, niin ehkä aukenee meillekin\ntilaisuus päästä itse omia asioitamme hoitamaan. Silloin purkautui\nhänen vihansa oikein elementtaarisena raivona Saksaa ja saksalaisia\nkohtaan -- sama viha, joka on yhteinen kaikille venäläisille ja joka\npohjaltaan ei ole muuta kuin alemman vaistomaista, kateuden sekaista\nvihaa ylempäänsä kohtaan.\n\nTämän väittelyn kautta sain läheltä, ikäänkuin äkkiä eteeni avautuneen\nikkunan läpi, kurkistaa syvälle venäläiseen sielunelämään. Se antoi\nminulle pitkäksi aikaa ajattelemisen aihetta sekä syytä omien\nkäsitteiden selvittelemiseen. Kun niihin aikoihin meikäläisten taholta\nharjotettiin veljeilyä, yhtäältä kadettien, toisaalta venäläisten\nsosialistien kanssa, selvisi minulle tämän jälkeen, että kaikki se,\nmikä meidän vapaustaistelussamme perustetaan minkä hyvänsä venäläisen\npuolueen tai ryhmän varaan, on perustettu hyllyvälle hiekalle. Ja se\nyksipuolinen, naivi ja kritikitön innostus, jolla niin monen\nmeikäläisen tavoin olin suhtautunut venäläiseen kirjallisuuteen sekä\nyleensä \"vapaamieliseen Venäjään\", jäähtyi kokonaan. Ja sen mukana\njäähtyivät myöskin kieliopinnolliset harrastukseni, jopa niin\nperinpohjin, että siihen astiset saavutuksenikin karisivat\nhämmästyttävän nopeasti muististani. -- -- --\n\nKopissamme vallitsee toisinaan sangen painostunut ja nyreä mieliala.\nEmme päivän mittaan vaiheta montakaan sanaa. Toverini kyllä yrittää\ntuolloin tällöin saada keskustelua käyntiin, mutta minä en halua\njutella, istua jurotan vaan äänetönnä työni tai kirjani ääressä.\n\nTuollaisina jurotuspäivinä kiusaa minua tavattomasti toverin läsnäolo.\nVarsinkin tuntuu minusta sietämättömältä hänen tapansa naksuttaa\nsormiaan. Toisinaan sitä kuullessani tekee minun suorastaan mieli lyödä\nhäntä päähän. Yhtä vastenmielinen on minulle hänen tapansa aina\nsyötyään vetää useampaan kertaan hammastensa lomitse ilmaa sisäänsä.\n\nKun ärtymykseni kohoaa korkeimmilleen, toivon minä hartaasti, että\nhänet jonkun syyn takia siirrettäisiin taas johonkin toiseen koppiin,\njotta minä saisin jälleen elellä omissa rauhoissani. Mutta pian saan\naina aihetta katua häijyjä ajatuksiani. Semen Jegorovitsh on\ntoveruudessaan solidaarinen ja epäitsekäs ja saa minut lopulta aina\nhäpeämään niitä pahoja ajatuksia, joita tuolloin tällöin sydämeeni\nkaivautuu. Pahatuuleni haihtuu, juttelu ja leikinlasku alkaa ja me\nolemme jälleen hyviä tavarisseja.\n\nKuinka sydämensä pohjasta hän nauraakaan vähäisimmillekin\nsukkeluuksille. Se houkuttelee minut juttelemaan hänelle kaikenlaisia\nhuvittavia tarinoita -- yksinpä vanhat \"Bellman-vitsitkin\" tulevat\nkopissamme käytäntöön -- sekä panemaan kokoon tilapäisiä sukkeluuksia.\nAina on hän valmis kuuntelemaan ja sitten sydämensä pohjasta nauramaan.\n\nEräänä iltana, kun kumpikin olemme jo makuulla, juttelen minä hänelle\nseuraavaan tapaan:\n\n-- Ajatelkaahan, toveri, miten täällä Shpalernajassa osat vaihtuvat,\njahka vallankumous tulee. Tässä meidän kopissamme saa sijansa tsaari\nNikolai ja Vuoksen koppiin joutuu sisäministeri Trjepof. Telefoonin\nääressä jutellessaan kysyy tsaari: -- No, kuinka voitte, toveri? --\nKehnosti on asiat, vastaa Trjepof, -- tililläni on vain yksi rupla\nrahaa. Paperossikoteloita täytyy liimata ja mahorkkaa polttaa\n(Shpalernajassa valmistetaan näet tupakkatehtaille suuret joukot\npaperossikoteloita, joita kokoon liimailemalla useat vangit ansaitsevat\nitselleen mahorkka- ja teerahat).\n\nToverini purskahtaa hillittömään nauruun ja kun siitä ei tahdo lainkaan\nloppua tulla, tarttuu se lopulta minuunkin. Liitämme tuohon mielikuvaan\nvuorotellen uuden lisäpiirteen ja nauramme sitten katketaksemme. Uni on\nkerrassaan kaikonnut ja puolelle yötä kestää tuota lapsellista\nilonpitoa. Mutta vielä seuraavanakin päivänä huvittaa asia toveriani,\njoka juttelee sen telefoonitse venäläisille naapureillemme, jatkaen\nyöllistä nauruamme yhdessä heidän kanssaan. -- -- --\n\nToverini on hyvin tiedonhaluinen. Ne pari kirjaa, jotka hän joka\nmaanantai saa vankilan kirjastosta, lukee hän yhteen menoon läpi. Onpa\nhuvittavaa nähdä, millä luonnonlapsen välittömyydellä hän eläytyy\nesimerkiksi Gontsharovin romaaniin \"Herra Oblomof\". Hän nauraa hytisee\nja huvittavimmissa kohdin suhahtaa tuon tuostakin hänen huuliltaan\n\"Aj tshort!\"\n\nMutta samalla mielenkiinnolla kuin romaaneja, lukee hän\nmyöskin tieteellisiä teoksia, mikäli hän suinkin pystyy niitä\nkäsittämään. Toisinaan innostun minäkin selvittämään hänelle jotakin\nluonnontieteellistä ongelmaa, ja on suorastaan liikuttavaa nähdä, millä\nhartaudella hän seuraa minun, kielellisesti usein varsin vajavaista\nesitystäni. Panemmepa yksinkertaisia kokeitakin toimeen. Soppa-astia\ntäytetään puoleksi vedellä, vedenpinnalle panemme uiskentelemaan\npalamaan sytytetyn paperilaitteen ja sen yli asetamme suulleen\nteelasin. Kun tuli hetken kuluttua sammuu, saa toverini tietää, että\nsyynä siihen on hapen loppuminen lasista. Saman soppa-astian, veden ja\nteelusikan avulla saan minä hänelle selitetyksi kangastuksen\nsyntymisen. Maapallon liikkeitä sekä siitä aiheutuvia vuorokauden ja\nvuodenaikojen vaihteluita esittäessäni palvelee talvilakkini\nmaapallona.\n\n-- Kak intjeresna! -- huudahtelee hän esitystäni seuratessaan.\n\nHän osaa neljä laskutapaa kokonaisilla luvuilla ja yksinkertaisempia\nlaskutehtäviä on hän hyvin halukas suorittamaan. Kun annan hänen\ntehtäväkseen esimerkiksi laskea, kuinka monta sekuntia on vuodessa,\nkertoo hän hikipäässä ja täyttää suurilla numeroillaan kaikki\nkäytettävissämme olevat käärepaperien palaset.\n\nKun minä vankilan kirjastosta rupean saamaan saksankielisiä teoksia,\nosottautuu hän yhtä innokkaaksi opettelemaan saksaa kuin ensi alussa\nsuomea. Mutta siinä aineessa en minä ole yhtä innokas opettaja, häneltä\nkun kokonaan puuttuvat kieliopillisten käsitteiden alkeetkin. Niinpä\nminun haluttomuuteni saapi hänen innostuksensa jäähtymään jo alkuunsa.\n\nHänen käsityskykynsä ja älynsä on harvinaisen notkea. Varsin\nvajanaisiin alkutietoihinsa katsoen kykenee hän ihmeteltävän helposti\nkäsittämään aika monimutkaisiakin asioita. Tulen usein mielessäni\nverranneeksi häntä samalla tiedonasteella olevaan suomalaiseen ja minun\ntäytyy itsekseni myöntää, että siinä missä jälkimmäinen jäisi\nkorvallistaan raapien, ajatukset pysähtyneinä eteensä tuijottamaan,\nseuraa hän vielä vilkkaasti mukana. Ja mitä tähän luontaisen älyn\nnotkeuteen tulee, siinä ei toverini suinkaan ole mikään poikkeus\nkansalaisistaan, vaan kuuluu se aivan yleisesti venäläisen luonteen\nhyviin ominaisuuksiin.\n\nOlisi silti väärin sanoa, että venäläinen yleensä olisi lahjakkaampi\nkuin esimerkiksi suomalainen. Sillä lahjakkaisuuteen kuuluu myöskin\n_kestävyys_, jo saavutetun säilyttämis- ja edelleen kehittämiskyky, ja\nse ominaisuus puuttuu venäläisestä luonteesta mitä suurimmassa määrin.\nVenäläisen henkinen luuranko on heikko ja hauras.\n\nKuinka suuresti muuten liiotellaankaan tuota venäläistä lahjakkuutta!\n\"Lahjakas Venäjän kansa\", sehän on viime vuosikymmeninä muuttunut\nmelkein seisovaksi sananparreksi kaikkialla Euroopassa. Huolimatta\nsiitä, että Venäjän kansan lahjakkuuden näytteet vielä toistaiseksi\novat tuiki vähäiset -- nimittäin jos kysytään positiivisempia ja\nkouraantuntuvampia näytteitä kuin pelkkä seurustelun vilkkaus ja\nkäsityskyvyn notkeus.\n\nVielä enemmän kuin muut, liiottelevat venäläiset itse omaa\nlahjakkuuttaan. Eiväthän heidän kirjallisuudessaan ole niinkään\nharvinaisia viittailut siihen, että Venäjän kansa on kutsuttu\nhenkisesti uudistamaan maailmaa. On liian uskallettua sanoa sitä\npelkästään otaksuttujen, vielä kätkössään uinuvien lahjojen\nperusteella, samalla kuin Venäjä kaikinpuolisessa viljelyksessään on\nnoin sata vuotta muusta Euroopasta jälellä, kuten yleisesti myönnetään.\n\nVai onko siihen taantumuksellinen hallitusjärjestelmä syynä, ettei\nvenäläinen lahjakkuus ole päässyt kukkaansa puhkeamaan? Tuskinpa vain\nyksinomaan. Sillä tulee muistaa, ettei tuo hallitusjärjestelmä ole\nmikään syrjästä tullut, vieras kahlehtija, vaan on sekin Venäjän kansan\nomasta sielusta esiin kasvanut. _Talis rex, qualis grex_.\n\nSiihen venäläisyyden korkeaan kurssiin, mikä viime vuosikymmeninä on\nollut Euroopassa huomattavissa, on luullakseni vaikuttanut pääasiassa\nkaksi seikkaa: Venäjän valtiollinen mahti sekä venäläisen\nkaunokirjallisuuden erikoisuus.\n\nMutta niihin kumpaankin nähden on arvostelu tuntuvasti liiotellut.\n\nVenäjä valtiona on herättänyt kunnioitusta itseään kohtaan\nkansanpaljoudellaan ja alueittensa suunnattomalla laajuudella. Sen\nlaajeneminen itää kohti on ollut tavattoman vaivatonta: onhan siellä\nvastassa ollut vain sivistymättömiä paimentolaisheimoja ja\nmetsäläiselamää viettäviä kansanpirstaleita. Mutta kohta kun sillä\nsuunnalla astui vastaan sivistynyt valtio, Japani, tuli pysähdys ja\nperäytyminen. Aina milloin Venäjä on törmännyt yhteen sivistyneemmän\nvallan tai valtaryhmän kanssa (Krimin sota, Japani, Saksa) on se\njoutunut tappiolle sekä siten osottanut, että sen paljouteen ja massaan\nperustuva mahtavuus onkin vain näennäistä. Vaivattoman laajenemisensa\naikana se ei ole joutunut sellaisen puristuksen ja vanutuksen\nalaiseksi, mikä olisi pakottanut sen keskittymään ja kehittämään\nsisäisiä voimanlähteitään. Se on paisunut kohokuoriseksi.\n\nSe vaistoelämän rehevä kuvaus sekä se osaksi hyvinkin syvälle menevä\nsielunelämän (varsinkin sairaloisen) erittely, mikä venäläiselle\nkaunokirjallisuudelle on tunnusmerkillisintä, on laajalti synnyttänyt\nsen käsityksen, että venäläisillä on maailman paras kaunokirjallisuus.\nOnhan meidänkin yliopistossamme sitä varten erikoinen professorinvirka,\nsamalla kuin kaikkien muiden kansain kirjallisuudet on yhdistetty\nsamaan professuuriin! Ja jos muistelee venäläisten teosten\nsuomennoksia, niin huomaa, millä kritikittömyydellä meillä otetaan\nvastaan kaikki, mitä siltä taholta tulee. Olen nähnyt naivilla\npieteetillä suomennettuja novelleja Tshehovin nuoruuden päiviltä --\nkertomuksia, joille tekijä varmaankaan ei ole uneksinutkaan tulevan\nsitä kunniaa, että ne vieraalle kielelle käännettäisiin. Ja eräästä\nMaksim Gorjkin teoksesta ilmestyi yhtaikaa kokonaista kaksi\nsuomennosta, toinen nimellä \"Rippi\" ja toinen \"Tunnustus\". Siitä\nhuolimatta, että tuo teos oli varsin epäonnistunut ja mitä suurimmassa\nmäärin teennäinen.\n\nRehevässä naturalismissaan, tarkassa vaistoelämän kuvauksessaan ja\npsykoloogisessa analyysissaan on venäläinen kirjallisuus kyllä\nerinomainen, voimmepa sanoa voittamatonkin. Mutta siinäpä se sitten\nonkin kaikki. Synteettisiä, rakentavia elämänarvoja siltä puuttuu mitä\nsuurimmassa määrin ja älyllisesti se on varsin kehkeentymätöntä. Ja\nentä draama, kirjallisuuden korkein muoto? Sehän puuttuu venäläisiltä\nmiltei kokonaan, ainakin siinä mielessä, mitä me olemme tottuneet\ndraamalla ymmärtämään.\n\nGöthe, Molière, Shakespeare ... kaukana on venäläinen kirjallisuus\nvielä sellaisilta huipuilta!\n\nTolstoi?\n\nKuinka herkullista onkaan lukea hänen nerokasta vaistoelämän kuvaustaan\n-- ja kuitenkin kuinka yksipuolista ja väsyttävää ajan oloon! En ole\njaksanut lukea hänen \"Anna Kareninaansa\" loppuun, nide niteeltä se oli\nniin yhtä ja samaa kuin vaellus rannattomalla, pehmeäpohjaisella\nvenäläisellä arolla.\n\nNiin rehevä ja suuri mestari kuin Tolstoi onkin venäläisen vaistoelämän\nkuvaajana, yhtä pieni, miltei naurettava on hän ajattelijana ja\nprofeettana. Muistakaamme esim. Leniniä (= Tolstoi itse) \"Anna\nKareninassa\". Mikä älyllisesti selkiintymätön olento! Ja mitä\nlapsellista lepertelyä onkaan hänen uskonnollinen aatteilunsa!\n\nOnko Tolstoi oppiensa mukaan jakanut omaisuutensa köyhille? Ei, kyllä\nhän on kuolemaansa saakka elänyt rikkaana miehenä Jasnaja Poljanan\nherrastilalla.\n\nMitä ne sitten merkitsevät nuo kaikkialla tavattavat kuvat, joissa\nesitetään Tolstoita milloin musikan puvussa kyntämässä, milloin sauva\nkädessä pyhiinvaellusmatkalla?\n\nHumbuugia! Naurettavaa turhamaisuutta!\n\nVai voimmeko kuvitella (jos ajattelemme valokuvaustaidon ikivanhaksi),\nettä jollakin todellisella profeetalla, jollakin Mooseksella, Elialla,\nJeremiaksella, olisi liikkuessaan ollut aina lähimmän pensaan takana\nvalokuvaaja varalla?\n\nJa missä näkyvät Tolstoin uskonnollisen reformatsionin hedelmät? Siellä\ntäällä joku naivi sielu, joka käy varsiniekka saappaissa. Siinä kaikki!\n\nTolstoin venyvälle venäläisluonteelle on kokonaan vierasta se joko --\ntahi-päättäväisyys, mikä on välttämätöntä jokaiselle todelliselle\nprofeetalle.\n\nKaiken kaikkiaan on venäläisestä kirjallisuudesta sanottava, että se\nelämänarvioinnin monipuolisuudessa on länsimaisesta kirjallisuudesta\nyhtä kaukana jälessä kuin venäläinen viljelys yleensä on jälessä lännen\nkansojen kulttuurista. Jos minun olisi pakko elinkaudekseni jäädä tähän\nShpalernajan koppiin ja seurakseni saisin valita jonkun eurooppalaisen\nkansan kirjallisuuden, niin ennen venäläistä valitsisin esim. vaikkapa\njonkun skandinaavisen maan kirjallisuuden, varmana siitä, että sillä\nolisi tarjota minulle paljon runsaampia ja monipuolisempia elämänarvoja\nkuin edellisellä dionyysisessä yksipuolisuudessaan.\n\nYhtä sinulta puuttuu, Venäjän kansa, ja sen yhden mukana kaikki: suuria\npersoonallisuuksia. Jos silmäämme läpi Venäjän historian, näyttäytyy se\nmeille kuin levotonna meuruava merenpinta: äärettömillä tasangoilla\nkiemuroi, vaistojensa varassa sinne tänne ryntäillen, suuri\nkansanpaljous. Johtavia persoonallisuuksia ei kohoa näkyviin,\nainoastaan kruunupäisiä despootteja. Luther, Göthe, Kant, Bismarck ...\nsellaiset penikulmapatsaat ovat arojen kansalle kokonaan vieraat. Ja\nkuitenkin ovat ne suuret persoonallisuudet, jotka kohottavat ja vievät\neteenpäin kansoja, ne ainoastaan, eivätkä mitkään muut voimat.\n\n\"Maamme on avara ja rikas, mutta siinä ei ole järjestystä. Tule sinä ja\nhallitse meitä\", sanoivat kerran aikojen aamuna venäläiset lähettiläät\ngermaanilaiselle Ruurikille.\n\nJa se pitää paikkansa vielä tänäkin päivänä.\n\n\n\n\nXIV\n\nUUSIA TUTTAVUUKSIA.\n\n\n-- Vilkuna, tuu tänn'! Pian, pian!\n\nOsastonäijä se on, joka eräänä jälkeenpuolisena ilmestyy koppimme\novelle ja noilla sanoilla hoputtaa minua mukaansa tulemaan. Riuhtasen\ntakin päälleni ja astun käytävään. Sydämeni on alkanut kuuluvasti lyödä\nja turhaan arvailen minä, äijän edellä astellessani, mitä tässä takana\npiilee.\n\n-- Seiso sii'! -- sanoo hän käytävän kulmaan päästyämme ja osottaa\nminulle paikan erään jo siihen seisomaan asetetun vangin rinnalla.\n\nPari vartiaa, paperilaput kädessään, juoksee edestakaisin kuin jotakin\netsien. Levottomuuteni kasvaa hetki hetkeltä.\n\n-- Mikähän tässä on tarkotuksena? -- kuiskaa rinnallani seisova vanki\nmitä puhtaimmalla suomenkielellä.\n\nHämmästyneenä käännyn häntä lähemmin tarkastamaan. Se on nuori, solakka\nmies, jolla on kihara ruskea parta, nähtävästi vankilassa kasvatettu,\nsekä jalassaan pieksusaappaat. Olisihan minun pitänyt jo niistä tuntea\nhänet suomalaiseksi! Mutta tuttavuuden rakentamiseen ei ole aikaa,\nsillä vartia komentaa meidät astumaan edellään alempia kerroksia kohti.\n\nNeljännen kerroksen porrassillakkeelle saamme hetkeksi pysähtyä,\nvartian ryhtyessä taas siinä kerroksessa etsintäänsä jatkamaan.\nSillakkeella seisoo ennestään kaksi nuorta miestä. Pieksujalkainen\ntoverini tervehtii heitä kädestä ja alkaa puhella heidän kanssaan\nsuomea. Ja minä kun ensi silmäyksellä luulin toista heistä pikimustan\ntäysipartansa vuoksi joksikin ukrainalaiseksi!\n\nPari uutta suomalaista neljännestä kerroksesta liittyy joukkoomme ja\nsitten taas portaita alas. Pohjakerrokseen päästyämme on meitä jo\nkymmenmiehinen joukko.\n\n-- Mikä tässä on tarkotuksena? Mihin meitä viedään? Tutkintotuomarin\nluokseko päätöstä kuulemaan?\n\nSellaisia kysymyksiä kuuluu joukosta ja kaikki me olemme levottomia ja\nymmällä. Vartiat hoputtavat meitä eteenpäin. Kuljemme pitkin\npohjakerran käytävää, sitten mutkittelevia teitä milloin portaita ylös,\nmilloin oikeaan, milloin vasempaan. Lopuksi sulloudumme edessämme\nolevasta ovesta korkeilla seinäkaapeilla ja nahkasohvalla kalustettuun\nhuoneeseen, jossa meitä ensimäisenä kohtaa -- hra Mashkevitshin kalpea\nnaamataulu pujopartoineen ja vaanivine silmineen. Pöydän ääressä istuu\nlisäksi kaksi muuta herrasmiestä sekä nuori, hento ja älykkään näköinen\nneitonen.\n\nNaisolentoa emme ole nähneet kuukausimääriin edes vilahdukselta, sillä\nsellainen on peräti harvinainen ilmestys kuolleessa talossa.\n\nHerra Mashkevitsh viittaa meitä istumaan pitkin vastapäistä seinustaa.\nNeitonen osottautuu suomea taitavaksi, sillä omalla kielellämme kysyy\nhän, ymmärrämmekö kaikki suomea. Kun joukostamme kuuluu myöntymyksen\nhyminä, ryhtyy hän selittämään, että meille ruvetaan nyt suomeksi\nlukemaan asiassamme syntyneitä tutkintotuomarin pöytäkirjoja, joihin me\nsaamme tehdä muistutuksia. Sitä varten jakaa hra Mashkevitsh kullekin\nmeistä arkin paperia ja lyijykynän. Lukemista ilmottaa neiti, joka\nnähtävästikin tulee toimimaan tulkkina, suoritettavan tästä lähtien\njoka päivä niin kauan kuin pöytäkirjoja riittää. Neitosen edessä on\nvaltava, mustakantinen nidos, täynnä koneella kirjotettuja\ntutkintotuomarin pöytäkirjoja niihin liittyvine keltaisine\nsantarmiraportteineen. Se on kniga numero yksi. Kaikkiaan niitä on\nlähemmäs parikymmentä, kuten myöhemmin saan tietää.\n\nKun alkuvalmistukset on suoritettu, nousee Mashkevitsh toisen\nherrasmiehen kanssa ja lähtee tiehensä. Jälelle jää neitonen ynnä\nkaljupää herrasmies tuomarintakissa. Nähtävästikin se on yksi\nMashkevitshin apulaisista. Hän ottaa mukavan asennon nojatuolissa ja\nneitonen ryhtyy kääntämään pöytäkirjoja. Se on pahoin ontuvaa,\nvenäjäksi murtavaa kyökkisuomea, jota hän käyttää. Kas tähän tapaan hän\njamaa, suuren kirjansa yli kumartuneena:\n\n-- Sitt' sai hän seitsemänkymmentä suomalaista markkaa että mennä\nKeemiin ja sitt' Keemistä Habarandaan...\n\nKun tuomari ummistaa silmänsä ja näyttää muutenkin varustautuvan hieman\nnukahtamaan, alkaa joukossamme vilkas kuiskutus ja tuttavuuksien\nrakentaminen. Meitä on kaikkiaan kaksitoista miestä. Niistä istuu\nkymmenen rivissä sivuseinustalla, minä ja pieksujaikainen toverini\nviidennestä kerroksesta olemme saaneet sijamme peräseinällä. Minun on\nsiis vallan mukava tarkastella noita toisia. Ne ovat kaikki nuoria\nmiehiä, joitakin vuosia päälle parinkymmenen, kirkassilmäisiä,\nkorkeaotsaisia, avokatseisia. Yhteistä heille kaikille on vankilan\nkalvistama ihonväri ja kärsivä, eteensä tuijottava ilme silmissä.\nUseilla on pieksusaappaat jalassa eikä kenelläkään ole tärkkikaulusta\ntai rusettia.\n\nMitähän he ovat miehiään? Ehkä maalaisnuorukaisia, joita on vangittu\nheidän rajan yli kulkiessaan ja epäiltyinä saksalaisvehkeistä? Mutta\nkäytöksestä ja kasvonpiirteistä päättäen niistä useimmat ovat\nherrasmiehiä. Tarkastelen jälleen rinnallani istuvaa pieksujalkaa.\n\n-- Oletteko ylioppilas? -- kuiskaan hänelle.\n\n-- Kyllä, lääketieteen ylioppilas, -- vastaa hän. Hänen nimensä on S.\nja kotoisin on hän Karjalan kannakselta. Komeasta ulkomuodosta,\nruskeasta tukasta ja käytöksen vilkkaudesta ja notkeudesta huomaakin\nhänet pian puhdasveriseksi karjalaiseksi.\n\n-- Mistä ne teitä syyttävät?\n\n-- Saksassa olosta ja jos mistä, -- vastaa hra S. huolettomasti.\n\nHetken kuluttua viittaa hän sivuseinällä istuvia ja kuiskaa iloisen\ntyytyväisenä:\n\n-- Tuossa joukossa on kaksi upseeria ja kaksi rautaristin miestä.\n\nSilmät suurina alan minä jälleen tarkastella noita sivuseinällä istuvia\nnuorukaisia, samalla kuin sydämeeni valahtaa lämmin myötätunto heitä\nkohtaan sekä painostava pelko siitä, mikä heitä tänne jouduttuaan\nuhkaa.\n\nMyöhemmin, sikäli kuin pöytäkirjat ehtivät kirjavaa sisältöään\npaljastaa, saamme tietää, että ilmiantajat väittävät itsensä S:nkin\nolevan luutnantin suomalaispataljoonassa.\n\n-- Tunnetteko ylioppilas Vuoksen? -- kuiskaan minä jälleen S:lle.\n\n-- Kyllä, tuossahan se istuu meitä vastapäätä.\n\n-- Tuoko, jolla on tohvelit jalassa?\n\n-- Se juuri.\n\nHm! Uteliaasti alan tarkastella miestä, jonka kanssa olen jo kuukauden\npäivät ollut lähemmin tuttu, mutta jonka kasvonpiirteet nyt vasta\npainuvat silmänpohjaani. Kun mainitsen tästä S:lle, purskahtaa hän\niloiseen nauruun.\n\nKun kuiskuttelu joukossamme yltyy kovin vilkkaaksi, keskeyttää\nneitokainen lukemisensa, nyrpistää nenäänsä ja silmäilee meitä\nmoittivasti. Tuomarikin raottaa silmiään ja murahtaa jotakin. Silloin\nme, aivankuin koulupojat, kohennamme asentojamme sekä asetumme muka\nhyvinkin tarkkaavasti kuuntelemaan. Mutta kun neiti alkaa jälleen\nunettavan jamaamisensa ja kaljupää ummistaa silmänsä, on kuiskutuskin\ntuota pikaa uudessa käynnissä. Eikä ihmekään, sillä onhan meidän\njokaisen sydämellä niin paljon asioita, joista tahtoisi ajatuksia\nvaihettaa, kun pitkäaikaisen erakkoelämän jälkeen on näin\näkkiarvaamatta päässyt toisten kohtalotoverien yhteyteen.\n\nMutta toisinaan vetävät pöytäkirjat itsestään meidän huomiomme\npuoleensa. Ja mieltäkiinnittäviä, jännittäviä asioita ne sisältävätkin.\nMilloin siellä esiintyy kurja ilmiantaja tietoineen, milloin saamme\ntutustua jonkun sankarinuorukaisen vaiheisiin, milloin taas aukeaa\neteemme palanen Saksan suomalaispataljoonan elämää.\n\nKappaleen kolmatta tuntia kestää lukeminen tällä ensi kerralla.\nTuomarin annettua merkin lopettaa neiti lukemisen, me jätämme takaisin\nkynämme ja paperimme, joihin meistä kukaan ei vielä tällä kertaa ole\ntehnyt merkintöjä, sekä lähdemme ovella odottavien vartiain saattamina\nmarssimaan kohti koppejamme. Siinä tiheänä ryhmänä kulkiessamme on\nmeillä vielä hyvä tilaisuus jutella ja ahkeraan siinä kohtalotoverukset\npuristelevat toistensa käsiä ja rakentavat tuttavuuksia. Ja niinpä jo\nseuraavana päivänä, kun jälleen asetumme entisille paikoillemme\npöytäkirjain suomennosta kuulemaan, tunnen jo kutakuinkin hyvin nuo\nsivuseinällä istuvat nuorukaiset sekä heidän kohtalonsa.\n\nKuten sanottu, kuuluu ryhmäämme miehiä täysi tusina ja ovat he\nseuraavilta aloilta: yksi kirjailija, yksi sanomalehtimies, yksi\ninsinööri, yksi hovioikeuden auskultantti, viisi ylioppilasta, yksi\ntalollisenpoika ja kaksi työmiestä. Nuo kaksi viimemainittua, jotka\novat siistin ja vakavan näköisiä nuorukaisia, ovat samannimiset,\nvaikkakin kotoisin eri osista maata. Kummallakin heistä on jalassaan\npunavartiset pieksut ja nuoremman housut ovat polvien yläpuolelta\nliimasta kiiltelevät ja koviksi piintyneet. Hän kuuluu kopissaan\npäivittäin liimaavan kokoon parituhatta paperossikoteloa. Siten on\nhänellä jo ansaittuna useita kymmeniä ruplia, mutta nautittavakseen hän\nei ole niitä saanut, vaan elää hän yksinomaan kurjalla vanginruualla,\nilman teetä, sokeria ja tupakkaa. Vangittaessa oli häneltä, samoinkuin\ntoveriltaankin, takavarikoitu kaikki rahat.\n\nKehnoa, jonottavaa tulkintaa kuunnellessani pysähtyy usein katseeni\nylioppilas B:hen, joka istuu tuolla nahkasohvan kulmassa. Hän on pieni,\nsirovartaloinen ja hinterä nuorukainen, ei vielä kahtakymmentä\ntäyttänyt. Otsa on korkea ja hyvin muodostuneilla, kalvakoilla ja\nsileillä kasvoilla sekä tummissa, teräväilmeisissä silmissä on\nomituinen askeettinen piirre, jonka niihin on tietysti luonut\npitkällinen vankilassa olo ja alituinen tuijotus synkkään tulevaisuuden\nesirippuun. Hän on ollut jo toista vuotta vangittuna, Helsingin\npäävahdissa, Katajanokalla, Viaporissa, Shpalernajassa. Muutaman\nkuukauden ajan on hän jo kulkenut sotaoikeudessa, samassa paikassa kuin\nminun koppitoverini. Joulun jälkeen päättyy hänen juttunsa ja hänen\nasianajajansa on ilmottanut, että vaikka hän tekeekin kaiken\nvoitavansa, niin kuolemantuomiota ei luultavastikaan voida välttää.\n\nHänen asiastaan on tutkintotuomarin pöytäkirjoissa paljon ja monessa\nkohti. Useampana päivänä riittää niistä neitokaisellemme tulkitsemista.\nPaljosta häntä syytetään: on muka aliupseeri (Gruppenführer) Saksan\nsuomalaispataljoonassa, on Suomeen palattuaan värvännyt lähemmäs sata\nmiestä samaan pataljoonaan, harjottanut vakoilua y.m. Kauttaaltaan on\nhän ilmiantojen saartama. Sellaisessa tapauksessa käy lopulta\npsykoloogisesti mahdottomaksi jatkuvasti kieltää ja niinpä onkin B.\ntunnustanut olleensa suomalaispataljoonassa sekä värvänneensä miehiä.\nMutta hän on tunnustanut vain oman osuutensa \"afääriin\". Hänen\ntovereitaan ja muita seikkoja koskeviin tutkintotuomarin kysymyksiin\nvastaa hän aina: \"En tahdo sanoa!\" Tuo lyhyt ja luja lause toistuu tuon\ntuostakin pöytäkirjoissa ja kunnioituksen sekaisella lämpimällä\nmyötätunnolla luon minä yhä uudelleen katseeni tuohon korkeaotsaiseen\nnuorukaiseen, jonka ylitse kohtalon siipi on niin synkkänä ja raskaana\nojentunut.\n\nNiin synkeänä kuin meidän kaikkien edessä tulevaisuus häämöttääkin --\nkuolemantuomio kummittelee varmaan useimpien mielessä --, kohdistuu\nmyötätuntomme ja toverillinen hellyytemme B:hen, jonka ympärille me\nryhmitymme ikäänkuin suojellaksemme ja lämmittääksemme häntä. Lämpimiä,\nmyötätuntoisia kädenpuristuksia saa hän aina joka puolelta, kun hän\n\"luennolle\" mentäessä kolmannen kerroksen sillakkeella liittyy meidän\ntoisten joukkoon.\n\n-- Elkää olko huolissanne, -- lausun minä hänelle kohta tutustuttuamme,\n-- jos ne julistavatkin kuolemantuomion, niin eivät ne pane sitä\ntoimeen.\n\n-- En minä pelkääkään, -- vastaa B. reippaasti ja luottavasti. --\nKenraali Russki kuuluu olevan humaani mies, ei hän vahvista\nkuolemantuomiota.\n\nHm! Tokkohan siihen seikkaan voinee juuri mitään perustaa. Mutta on\nB:llä pätevämpikin pohja, jolle hänen hyvät toiveensa rakentuvat.\nHänellä on tiedossaan, että yliopistomme miekkailunopettaja, maisteri\nMaexmontan, on samassa sotaoikeudessa jo aikaisemmin tuomittu\nkuolemaan, mutta tuomiota ei kuitenkaan ole vahvistettu, vaan on se\nmuutettu elinkautiseksi pakkotyöksi. Miksi ei silloin meneteltäisi\nsamoin B:hen ja muihinkin suomalaisiin nähden?\n\nTämän Maexmontan-tapauksen lisäksi on meillä pari muuta seikkaa, joiden\nnojalla koetamme toisillemme vakuuttaa, etteivät päämme ole vaarassa.\nVenäjän hallitukselle on puhuvana esimerkkinä se verrattain humaani\ntapa, jolla sen liittolainen Englanti rankaisi Irlannin kapinallisia,\nniistä kun ainoastaan muutamia pääjohtajia tuomittiin kuolemaan. Ja\nkuitenkin siellä oli jo käynnissä aseellinen kapina. Meillä ei ole\nmitään sellaista tapahtunut, joten Venäjän hallitus ei hevillä juljenne\nsovelluttaa meikäläisiin ankarampaa menettelyä kuin mitä Englanti\nkäytti raskaammassa tapauksessa. Toiseksi ei maailman tietoisuudesta\nole vielä haihtunut käsitys Suomen autonomiasta, mikä antaa meille\nerikoisaseman. Epäilemättä on venäläisilläkin siinä suhteessa hiukan\narka omatunto ja saanee heidät arvelemaan, ennenkuin ryhtyvät\nmeikäläisiä joukottain telottamaan. Suomen asia on jo Bobrikovin\najoista pyrkinyt kansainväliseksi kysymykseksi ja venäläisten täytyy,\nmeihin kajotessaan, ottaa lukuun Europan yleinen mielipide.\n\nTällaisissa asioissa liikkuu keskustelumme, kun me viimeisiä mukaan\nhaettaessa saamme aina pohjakerroksen permannolla hetkeksi pysähtyä,\njolloin tietysti kukin meistä ehättää käyttämään tilaisuutta nopeaan\najatusten vaihtoon.\n\n-- Ja onhan vallankumouskin yksi mahdollisuus, -- huomautan minä kerran\ntällaisessa tilaisuudessa.\n\n-- Onhan sitä Venäjän vallankumousta niin kauan jo odotettu, että tokko\nsiitä koskaan tulee kalua, varsinkaan nyt sodan aikana, -- arvelee\nylioppilas R.\n\n-- Totta sen luonnon pakostakin täytyy joskus puhjeta. Ja se voi\ntapahtua piankin. Venäjä on aina ollut odottamattomuuksien maa, jossa\nmitkään järjen laskelmat eivät pidä paikkaansa. Niinpä voi\nvallankumouskin riehahtaa kesken sotaa. Ja tulkoonpa lopultakin väliin\nmitä hyvänsä, kyllä me joka tapauksessa pääsemme täältä kaikella\nkunnialla.\n\nVaikka en noita viimeisiä sanojani voikaan millään tosiasioilla\nperustella, saavat ne aikaan toivorikkaita välähdyksiä monessa\nsilmäparissa. Täällä vankilan muurien sisällä, tietämättömän\ntulevaisuuden edessä, kohottavat vangin mielialaa pelkät sanatkin, kun\nne ovat toivoa herättävät ja vakuutuksella lausutut. Sen tiedän hyvin\nomasta kokemuksestani.\n\nMutta palaanpa \"luentotoverieni\" esittelyyn.\n\nHra B:n rinnalla istuu toinen melkein yhtä nuori mies, ylioppilas A.,\njoka kooltaan on lähes puolta pitempi B:tä. Kun ensi kertaa kiinnitän\nkatseeni häneen, alkaa hänen ulkomuotonsa ja koko olemuksensa tuntua\nheti niin tutulta. Minä katson ja katson häneen ja yhtäkkiä selvenee\neteeni entisen ruotsinkielen opettajani muoto: pitkä, solakka,\nkorkeaotsainen herra, tulinen runoilijasielu, joka suurissa sinisissä\nsilmissään innostunut loiste deklameerasi meille Runebergin\nisänmaallisia runoja. Tuo edessäni istuva nuorukainen on ilmetty\njäljennös hänestä. Kun rinnallani istuva S. on kuiskaten ilmottanut\nhänen nimensä, olen varma, että hän on entisen opettajani poika, jonka\nminä lyseolaisaikanani olen kerran nähnyt neli- tai viisivuotiaana\nleikkivänä lapsukaisena ja johon nyt saan täytenä miehenä tutustua\ntäällä Shpalernajassa.\n\nA:n koppi on kuudennessa kerroksessa samalla vankilan seinustalla kuin\nminunkin. Joudumme siis yksin matkoin palaamaan aina viidenteen\nkerrokseen saakka, joten minulla on hyvä tilaisuus tutustua häneen. En\ntarvitse monta sanaa vaihettaa hänen kanssaan, huomatakseni että hän on\nperinyt isänsä ihanteellisen mielen ja tulisen sielun -- ominaisuuksia,\njotka hänet nyt ovat saattaneet tänne Shpalernajaan. Tiedän hänen\nsiellä täällä lehdissä julkaisseen runoja ja niitä kertoo hän nytkin\nkopissaan kirjottelevansa, tiedustellen samalla minulta, voisiko niitä\nmitenkään täältä toimittaa kotimaahan julkaistaviksi. Vangittaessa on\nhän ollut aputoimittajana eräässä suuremmassa sanomalehdessä. Syyttävät\nhäntä samanlaisesta asiasta kuin minuakin. Hän tuntuu elävän kokonaan\nomassa mielikuvamaailmassaan ja kohtalonsa ottaa hän kaikesta päättäen\nhyvin valoisalta kannalta. Hän on huoleton ja miellyttävä herraspoika,\nhänessä on niin paljon intomielistä ja puoleensa vetävää nuoruutta.\n\nPöytäkirjojen tulkintaa seuratessamme unohuttaa hän usein ympäristönsä,\njolloin hänen innokas kuiskailunsa vieruskumppanin kanssa yks kaks\nmuuttuu äänekkääksi, vilkkaaksi keskusteluksi. Sattuupa myöskin kerran,\nettä kun neitokainen keskeyttää lukemisensa ja huomauttaa nyrpeänä,\nettei saa jutella, vastaa A. avomielisen iloisesti ja tyynesti:\n\n-- Siellä kaamerassa saa niin vähän jutella, että tekee mieli vähän\nsydäntään purkaa.\n\nKaikki purskahtavat nauramaan, siihen yhtyy neitonenkin ja hymähtääpä\nitse kaljupää tuomarikin, jolle edellinen tulkitsee A:n sanat.\n\nYhtä synkeänä kuin B:n yllä lepää kohtalon siipi myöskin ylioppilaiden\nR:n ja H:n päällä. Heidät on syyskesällä vangittu eräässä Keski-Suomen\nkaupungissa. Katajanokalla istuessaan heitä on päivisin pidetty\njalkaraudoissa ja öisin, nukkuessakin käsiraudoissa. Vahvan\nsotilaisvartiaston saattamina on heidät joitakin viikkoja sitten tuotu\ntänne Shpalernajaan. Kurja ilmiantaja väittää, kuten pöytäkirjat\nkertovat, että he kumpikin ovat upseereita suomalaispataljoonassa --\neli \"27:nnessä Preussin kuninkaallisessa jääkäripataljoonassa\", kuten\nsitä pöytäkirjoissa nimitetään -- ja että he parin muun toverin kanssa\novat jossakin räjähyttäneet ilmaan lähes viiden miljoonan ruplan\narvosta Venäjän armeijalle kuuluvia sotatarpeita. Siitä he ovat muka\nsaaneet ensi luokan rautaristin. Edelleen kertovat pöytäkirjat, että\nvangittaessa löydettiin heidän kapsäkistään pommeja sekä toisen\nlompakosta rautaristin nauha. Itse kieltävät he jyrkästi nämä syytökset\nja väittävät olleensa Ruotsissa liiketoimissa.\n\nMolemmat he ovat alle kolmenkymmenen vuotiaita, avokatseisia,\nsankariryhtisiä nuorukaisia, joihin tuntee mieltymystä heti ensi\nsilmäykseltä. R. on juuri se, jota täällä kasvattamansa pikimustan\ntäysparran takia olin ensi näkemältä luullut ukrainalaiseksi tai\nyleensä kaikkea muuta kuin suomalaiseksi. H:lla on harvinaisen\nmiellyttävät ja selkeäpiirteiset kasvot korkeine otsineen ja ruskean\nkiharine hiuksineen. Hänen leukaansa koristaa pieni ruskea nuoren\nmiehen parta, joka myöskin kuuluu olevan vankilantuotteita.\n\nKumpikin he ovat juristeja. H. on ennen sotaa toimittanut nimismiehen\nvirkaa jossain Savonlinnan tienoilla ja jo silloin on hän\nyhdenvertaisuuslakirettelöiden johdosta ollut vähällä joutua Krestyyn.\n\nUsein tulevat öisin, unettomina hetkinä, mieleeni nämä\nkohtalotoverukset sekä nuori B., joita kohtalon käsi tuntuu raskaimmin\npainavan. Yhä uudelleen käyn läpi ne mahdollisuudet, joihin\npelastumisen toiveeni perustuvat. Ja lopultakin näyttää minusta aina\nmahdottomalta, että kohtalo voisi sokeasti tuhota sellaisen kauniin\nja sankarillisen nuorukaisjoukon kuin ovat nuo yksitoista\n\"luentotoveriani\". Kaiken järjen ja maailman hallinnossa löytyvän hyvän\nnimessä täytyy heidän pelastua. Mutta kuinka se käy, se on vielä\ntulevaisuuden kätkössä.\n\nLääketieteen ylioppilas S. on vangittu yhdessä R:n ja H:n kanssa.\nSattumalta oli hän tavannut nuo kaksi toveriaan äsken mainitussa\nKeski-Suomen kaupungissa. Että odottamattoman kohtaamisen ilo olisi\nvieläkin suurempi, olivat toverukset päättäneet pistäytyä kaupungin\nseurahuoneelle hiukan punssia maistamaan. Mutta tuskin he olivat\nehtineet asettua pöydän ääreen ja saaneet täytetyt lasit eteensä, kun\nvahva poliisivoima yhtäkkiä ympäröi talon ja vangitsi heidät.\n\nTuotuna Helsingin santarmihallitukseen vilkas, huimapäinen ja aina\nkaikkeen valmis S., joka etehisessä oli silmänräpäykseksi jäänyt ilman\nsilmälläpitoa, syöksyi lakittomin päin ulos ovesta ja portaita alas\nkadulle, kintereillään joukko revolverejaan räikyttäviä santarmeja.\nVasta Yrjönkadulla he passipoliisien avulla ja ammuttuaan joukon toista\nkymmentä laukausta olivat saaneet hänet jälleen huostaansa. Tämän\njohdosta olivat sitten kaikki kolme saaneet Katajanokalla viettää\npäivät jalkaraudoissa ja yöt käsiraudoissa. Mutta ainakaan S:n\niloisessa ja vilkasverisessä olennossa ei näy jälkeäkään noista piinan\nviikoista.\n\nHänelle näyttää kaikki olevan helppoa. Niinpä hän ryhmäkunnassamme muun\nmuassa osaa parhaiten venäjää. Tuon tuostakin on neitokainen\navuttomassa tulkinnassaan pakotettu turvautumaan hänen kielitaitoonsa.\nVikkelästi nousee silloin S. paikaltaan ja neitosen rinnalle siirtyen\nlukee venäjänkielisestä pöytäkirjasta visaisen kohdan, minkä hän sitten\nkeveästi ja vaivatta kääntää meille toisille.\n\nKerran töksähtää feminiininen tulkkimme entistä vaikeampaan kohtaan,\njossa tehdään selkoa, mitä tarkotusta varten suomalaispataljoona oli\nmuka kokoon pantu. Siinä esiintyy kaikenlaisia sotatieteellisiä\ntermejä, joihin neiti poloinen sotkeutuu. Apua anoen kääntää hän\nilmehikkäät silmänsä S:ään, joka heti kavahtaa seisaalleen ja\nritarillisesti rientää turvattoman avuksi. Otettuaan selvän kysymyksen\nalaisesta paikasta kääntyy hän meihin ja käyttäen vapaata pöydän\nnurkkaa karttana pitää huomattavalla asianharrastuksella meille pienen\nsotateknillisen esitelmän. Me seuraamme sitä hymyhuulin ja joukostamme\nkuuluva hiljainen kuiskaus: \"luutnantti\", lisää vain iloisuuttamme.\nTuomari, joka ei tietysti ymmärrä sanaakaan S:n puheesta, istuu silmät\npyöreinä nojatuolissaan ja on nähtävästikin ymmällä, miten hänen on\nsuhtauduttava siihen, että S. on noin vaan anastanut puhevallan\ntilaisuudessa. Sen johdosta, että S:ltä on vangittaessa tavattu\nsuurenpuoleinen summa rahaa, kertoo hän pöytäkirjain mukaan\nharjottaneensa Ruotsissa tuottoisaa salakauppaa kemikaalioilla. Niinpä\non hänellä entisten lisäksi Ruotsissa siinä ja siinä pankissa niin ja\nniin suuri summa rahoja talletettuna. Tästä aiheutunut hymymme muuttuu\nkerrassaan iloiseksi naurunpurkaukseksi, kun S. pöytäkirjan lopulla\nkertoo Tukholmassa kerran sivumennen tavanneensa R:n ja H:n, jotka\nharjottivat samanlaista salakauppaa, mutta jotka silloin \"näyttivät\nviettävän juopottelevaa elämää\".\n\nKuudennessa kerroksessa lähellä A:ta ja siis samalla vankilan kulmalla\nkuin minä ja S:kin, on saanut sijansa pohjalainen papinpoika R. Hänet\non vangittu samoihin aikoihin kuin minutkin, saatuaan juuri vähää ennen\nsuoritetuksi insinööritutkinnon. Vangitsemistilaisuudessa on sattunut\nseuraava dramaattinen kohtaus: Kun R:n asuntoon (Hietalahden puolella\nHelsinkiä) saapui joukko santarmeja ja nämä kotitarkastusinnossaan\njättivät ovipuolen huonetta, jossa R. itse sattui seisomaan, pelkästään\nmukaan otetun talonmiehen vartioitavaksi, pujahti R. tämän estämättä\nulos ja syöksyi kadulle. Seurasi samallainen revolverinpaukkeen\nsäestämä näytös kuin S:n yrittäessä livistää santarmihallituksesta. R:n\ntarkotus oli erinäisiä katuja myöten juosta teknillisen korkeakoulun\ntalolle, kahmaista etehisen naulakoilta päälleen joku ensiksi käsiin\nsattuva palttoo sekä sitten joidenkin luentosalien läpi kulkien poistua\nakkunasta päinvastaiselle puolelle rakennusta, jolloin takaa-ajajat\nolisivat hyväksi aikaa häipyneet jäliltä. Tämä suunnitelma oli vähällä\nonnistua, kunnes lähellä päämaalia tuli kadunkäänteessä odottamatta\nvastaan lauma venäläisiä sotilaita. Nähdessään juoksevan herrasmiehen,\njota santarmit ampuen ajoivat takaa, ympäröivät nämä silmänräpäyksessä\nR:n.\n\nPöytäkirjoista ei käy selville, minkä syyn nojalla hra R. oikeastaan on\nvangittu. Nähtävästi se on tapahtunut hyvin heikkojen epäluulojen\nperusteella, joten häntä voi joukossamme pitää tyypillisimpänä\nsantarmimielivallan uhrina.\n\nTalollisen poika V., Härmän pohjalaisia, on oiva mies Shpalernajan\n\"Suomalaisessa siirtokunnassa\" edustamaan kuuluisaa kotiseutuaan:\nkookas, pystypäinen, verevä nuorimies. On hauska nähdä, kun hän\nvarsiniekka saappaissaan astuu sisään ja ottaen sotilaallisen asennon\ntekee niukan kumarruksen tuomarille, minkä jälkeen hän hätäilemättä ja\nlujin askelin käy paikalleen.\n\n-- Teitä on täällä tietääkseni useampiakin härmäläisiä? -- virkan\nhänelle kerran \"luennolta\" poistuessamme.\n\n-- Onhan meitä Härmästä poikia kymmenen, joiden silmistä ei tipu\nkyyneleet, -- vastaa V.\n\nJa kyllä hän siltä näyttääkin, ettei hän vähästä itke. Vaikka hän on\nsaanut kokea kovempaa kuin kenties yksikään toinen Shpalernajassa\nviruneista suomalaisista. Häneen nähden -- hänen oman kertomuksensa\nmukaan -- on käytetty pöyristyttävää inkvisitoorista menettelyä, jolla\nsantarmit ovat koettaneet saada häneltä tunnustuksia puserretuksi.\nMutta siitä ynnä hänen sankarillisesta menettelystään, hän kun eräitä\ntovereitaan pelastaakseen on vapaaehtoisesti antautunut vangiksi,\nsaanen tilaisuuden vastaisuudessa, toisten asiain yhteydessä kertoa.\n\nKuten sanottu, ovat molemmat työväen luokkaa edustavat nuorukaiset\nsaman nimiset ja yhdessä heidät kuluneen syksyn aikana on\nvangittukin. He ovat rehtiä, harvasanaisia, vakaita Hämeen poikia.\nMyöhemmin, vallankumouspäivinä, istuessamme eräässä pietarilaisessa\n\"tshainajassa\", kertoivat he minulle vangitsemisestaan. En malta olla\nsitä tässä toistamatta, koska se niin hyvin valaisee erinäisten\nsuomalaisten virkaintoa.\n\nKotimaahan pyrkiessään joutuivat toverukset K. heti Ruotsin rajalla\nEnehjelmin vainukoirien ahdisteltaviksi. Kulkien milloin porokyydillä,\nmilloin suksilla tai jalkaisin sekä käyttäen kaikenlaisia syrjäpolkuja\nonnistuivat he pääsemään Iihin saakka. Siellä olivat he jo vähällä\njoutua ansaan, mutta viime hetkessä eräs paikkakunnan mies varotti\nheitä edessäpäin väijyksissä olevasta poliisijoukosta, jolloin he\nkokonaan toisen suunnan ottaen välttivät vaaran. Tarvottuaan sitten\ntuntikausia metsiä myöten vasta sataneessa lumessa, päättivät he lopen\nväsyneinä \"riskeerata\" ja mennä Siuruan kylän kievariin yöksi,\najaakseen sieltä aamulla hevosella oikotietä Kiiminkiin. He olivat\naikaisemmin päinvastaiselle suunnalle matkatessaan viettäneet yön\ntuossa samassa kievarissa ja koska heille oli jäänyt siitä hyvä muisto,\ntulivat he neuvotteluissaan siihen uskaliaaseen päätökseen, että nytkin\nkäyttäisivät talon vierasvaraisuutta hyväkseen.\n\nKievarin emännän uteliaisuus, hänen tarkkaan kysellessään poikien\nmatkoista, herätti näissä epäluuloa, mikä kuitenkin haihtui, kun emäntä\nkuulustelujensa lopuksi kohteliaasti lupasi heille yösijan sekä\nseuraavana aamuna hevosen Kiiminkiin. Laitettuaan pojille vuoteen ja\nnäiden väsyneinä heittäydyttyä unen valtaan, päätti emäntäinen, jolla\noli tieto siitä, että poikia etsitään, kantaa hänkin kortensa yhteiseen\nvaltakunnanpuolustuskekoon. Hänpä siis oitis meni telefoonin ääreen ja\nsoitti Oulun poliisilaitokseen, että sisso! täällä ne nyt meillä\nnukkuvat ne pojat, joita etsitään; aamuksi ne pyysivät täältä hevosta\nKiiminkiin, niin että passatkaa päälle vaan!\n\nAamulla varahin pojat levänneinä miehinä, toivorikkain mielin ja mitään\npahaa aavistamatta lähtivät ajelemaan Kiiminkiä kohti. Kun he ajoivat\nKiimingin kievarin pihalle, astui erään ulkohuoneen takaa esiin\nkymmenkunta poliisia ampuma-aseet suorana, vaatien heitä antautumaan.\nPoliisit olivat automobililla tulleet Oulusta heitä väijymään. Joukon\njatkona oli heillä pari haulikoilla asestettua paikkakunnan miestä\n(kaksi pohjalaista talonpoikaa titulus Enehjelmin kätyrien apurina!)\n\n-- Meillä oli silloin vielä sellainen käsitys, että meidät kiinni\njouduttua toimitetaan suorinta tietä hirsipuuhun, -- puhui vanhempi K.\nhiljaisella ja vaatimattomalla tavallaan. -- Sen vuoksi me olisimme\nhenkemme kaupallakin arvelematta ryhtyneet taisteluun, mutta kun me\npalttoot päällä istuimme peiton alla reen perässä, oli housun\ntakataskussa olevia browninkeja mahdoton heti saada esille, joten\nmeillä ei ollut muuta neuvoa siinä pyssynsuiden edessä kuin antautua.\n\nKun poikien matkalaukut oli takavarikoitu ja taskut tarkastettu,\nmeneteltiin heidän kanssaan seuraavasti: samoilla käsiraudoilla\nkytkettiin heidät yhteen siten, että toinen oli kiinni vasemmasta,\ntoinen oikeasta ranteestaan. Mutta ei siinä vielä kyllin. Molemmat\nkädet vedettiin vielä nuorilla yhteen kiinni, joten pojat tulivat\nolemaan tiukasti kylki kyljessä kiinni. Tämän jälkeen vaulattiin\nkummankin jalat köydellä yhteen nippuun. Sitten automobiiliin, vartiana\nkymmenen asestettua poliisia, ja niin suoraa päätä Ouluun Enehjelmin\nkäsiteltäviksi. Matkalla olivat poliisit kohennelleet nuorukaistemme\nmielialaa sellaisilla lauseilla kuin: \"Jo taisi pojilta juoksut loppua\"\nj.n.e.\n\nSaattaa kysyä, eikö kymmenen poliisia voinut ihmisellisemmällä tavalla\nkulettaa kahta aseettomaksi tehtyä nuorukaista? Varsinkin kun he hyvin\ntiesivät, etteivät heidän käsiinsä joutuneet olleet mitään rikollisia\ntavallisessa mielessä -- seikka, jonka heikompikin ihmistuntija saattoi\nheti päättää poikien siististä ja avoimesta muodosta. Että\nnuorukaisemme olivat menetelleet jalosti, pannessaan taistelussa\nisänmaansa sortajaa vastaan vaakalaudalle kaikkensa, henkensä ja\nvapautensa, se olisi noiden poliisienkin pitänyt voida myöntää, sekä\nsen mukaan sovittaa menettelynsä, arvostelivatpa sitten heidän\ntoimintaansa muuten miltä kannalta hyvänsä. Mutta tämä ei suinkaan ole\nainoa eikä vähimmän kaunis urotyö, joka on merkittävä oululaisen\npoliisin tiliin enehjelmiläisenä hallituskautena. Että tuo\npoliisilaitos siitä huolimatta on kokonaisuudessaan, sanomalehdistön ja\nyleisön vaietessa, saanut säilyttää paikkansa, sen jälkeen kun se\nvallankumouksen päivinä oli hiipinyt työväen neuvoston turviin ja\ntarjonnut sille yhtä nöyräselkäistä palvelusta kuin äsken Enehjelmille,\nsen kai saanee merkitä sen tylsistyneisyyden tiliin, minkä valtaan\nSuomen kansa kuluneina vuosina näyttää niin arveluttavassa määrin\njoutuneen. Mutta toivottavasti oululaisen poliisin osuus surkeaan Simon\nkahakkaan sekä sen monet muut enehjelmiläisen toimitarmon osotukset\neivät kokonaan unhotuksiin vaipune, vaan saanevat ansaitsemansa sijan\nvasta kirjoitettavassa Suomen vapausliikkeen historiassa.\n\nToverusten huostassa olleet rahat oli takavarikoitu Oulun\npoliisilaitoksella, joten he joutuivat Shpalernajaan aivan pennittöminä\nmiehinä, saaden viettää vieläkin täydellisempää paastoelämää kuin minä\nedellä kuvaaminani ensi kuukausina. -- -- --\n\nToisena luentopäivänä osuu rinnalleni peräseinällä istumaan\nhovioikeuden auskultantti P., joka on toiminut asianajajana\nkotiseudullaan Karjalassa. Kun olemme tutustuneet ja päässeet\nkuiskuttelun alkuun, virkkaa P.:\n\n-- Minä olen päättänyt oikeuden käynnin aljettua panna vastalauseeni\nsekä kieltäytyä mihinkään vastaamasta.\n\n-- Samaa asiaa olen minäkin paljon miettinyt sekä tullut lopulta\nsamanlaiseen päätökseen, -- vastaan minä ilahtuneena.\n\n-- Oikeastaan meidän olisi tullut jo Mashkevitshin kuulustelussa tehdä\nsamoin ja kieltäytyä vastaamasta.\n\n-- Aivan niin, mutta valitettavasti se ei silloin juolahtanut mieleen,\nsitä oltiin silloin ensi alussa vielä ikäänkuin päästä pyörällä.\n\n-- Niin kai se on nähtävästi ollut meidän jokaisen laita, -- arvelee P.\n-- mutta onhan meillä tilaisuus varsinaisen oikeudenkäynnin alkaessa se\nasia korjata.\n\nSitten selittää P., minkä suomalaisen lainkohdan nojalla meidän sopii\nvastalausettamme ja kieltäytymistämme perustella. Edelleen valaisee\nminulle P., kuinka jo ensimäisiin oikeuskäsitteihin kuuluu, että lain\ntäytyy olla promulgeerattu siinä maassa, jonka kansalaisiin sitä\naiotaan sovelluttaa. Siten ei ole laita Venäjän rikoslakiin nähden,\njoten jo siltäkin kannalta on laitonta ja mielivaltaista, että meidät\naiotaan sen mukaan tuomita.\n\nPäätämme yhteisesti ryhtyä kohtalotoveriemme keskuudessa, sikäli kuin\njoudumme heidän kanssaan kosketuksiin, ajamaan propagandaa sen\nkäsityksen puolesta, että oikeudenkäynnin alkaessa on kaikkien pantava\njyrkkä vastalause sekä kieltäydyttävä vastaamasta.\n\nTässä yhteydessä tulkoon mainituksi, mitä minulle myöhemmin,\nvapautuspäivinä, kertoi eräs turkulainen nuorukainen. Istuessaan vielä\nkotikaupunkinsa lääninvankilassa oli hän saanut tilaisuuden neuvotella\nsamasta kysymyksestä muutamain vanhempain lakimiesten kanssa. \"Kyllähän\nse oikeastaan niin olisi\", olivat nämä arastellen tuumineet, \"että\nteillä olisi täysi oikeus panna vastalause, mutta ... älkää nyt vain\nherran nimessä meihin vedotko, vaan tehkää niinkuin itse parhaaksi\nnäette\".\n\nSiihen tapaan vahvistivat kahdeksantoistavuotiasta nuorukaista vanhat,\nkokeneet lakimiehet! Ja toden totta täytyy sanoa, muistaessaan sitä\npuolelle ja toiselle pälyilevää, hiirenhiljaista varovaisuutta,\njota meillä kuluneena aikana on niin paljon nähty, että vielä\nvuosikymmenkään samanlaista ulkonaista sortoa, niin toinen puoli Suomen\nkansasta olisi vaipunut toimettomaan tylsyyteen, toisen puolen arkana\nnuollessa sortajan kättä. -- -- --\n\nHeti koppiin palattuani alotan telefoonikeskustelun Vuoksen ja\nprovisori S:n kanssa, tehden heille selkoa päätöksestä, jonka P:n\nkanssa olimme tehneet, sekä kehottaen heitäkin levittämään \"aatetta\"\nedelleen.\n\nHra S:ltä saamme Vuoksen kanssa muuten kuulla, että hän kuuluu toiseen\npöytäkirjaryhmään, jossa on yli neljänkymmenen miehen. Niin suuri\nmiesjoukko ei tietenkään sovi siihen pienoseen huoneeseen, missä meille\npöytäkirjoja tulkitaan, vaan saavat he joka päivä suuren sotilasvartion\nsaattamina marssia oikeuspalatsin puolelle. Siellä saavat he suuressa\npiirioikeuden istuntosalissa istua kahtena ryhmänä, joille pöytäkirjoja\npaukutetaan molemmilla kotimaisilla kielillä. Ruotsinkielisiä on näet\n\"siirtokunnassamme\" hyvä joukko toistakymmentä miestä.\n\nTämän pöytäkirjahomman kautta pääsevät Shpalernajan suomalaiset pian\nentistä paljon suurempaan keskinäiseen yhteyteen. Naputus- ja\ntelefoneeraus-keinot leviävät nopeasti miehestä mieheen ja tämän\njälkeen on vain harvoja, jotka edelleenkin erakkoina eläen pysyvät\nseurakuntamme ulkopuolella. Salainen kirjevaihtokin alkaa kukoistaa.\nNeuvottelut \"yhteenpuhumisesta\" ja keinoista ilmiantajain jääväämiseksi\novat vilkkaita. Me voimme Vuoksen kanssa hra S:n välityksellä lähettää\ntervehdyksiä, neuvoja ja tiedusteluja toisessa ryhmässä oleville\ntuttavillemme sekä saada jo seuraavana päivänä samanlaisia takaisin.\nTäten on kumpikin ryhmä useamman henkilön kautta yhteydessä keskenään.\n\nKaikki tämä on tietysti omiaan kohottamaan mielialaamme, luomaan\nvaihtelua elämäämme ja vahvistamaan solidaarisuuden sekä samalla\nturvallisuuden tunnetta. Shpalernajan suomalaisten elämä on astunut\nkerrassaan uuteen vaiheeseen.\n\nEnnen pitkää tulemme myöskin tarkoin tuntemaan, mitä laatua miehiä ovat\nseurakuntamme jäsenet, joiden lukumäärä nousee sinne seitsemänkymmenen\nkorville. Olen näihin saakka pitänyt itseäni joukon iäkkäimpänä\nmiehenä. Nyt saan hra S:ltä kuulla, että heidän ryhmässään on\nkokonaista seitsemännelläkymmentä oleva apteekkari J. Siis\nsiirtolamme ikäpresidentti! Edelleen on neljä-, viisi- ja\nkuusikymmenvuotiaita useita. Ja kaikkien ikäluokkain ohella ovat\ntäällä edustettuina myöskin kaikki ammattialat. On pappeja\n(teoloogiseen erotutkintoon valmistuva jumaluusopin ylioppilas),\nlukkareita, maistereita, ylioppilaita, lyseolaisia, lääkäreitä,\napteekkareita, insinöörejä, kansakoulunopettajia, (varsin runsaasti),\nkauppiaita, maanviljeliöitä, tuomareita, kunnallisia luottamusmiehiä,\nkäsityöläisiä, talollisenpoikia, merimiehiä... Ja ruotsinkielisiä on\nsuunnilleen noin kahdeksas osa. Siis Suomi pienoiskoossa -- jos naisten\njoukosta puuttuminen jätetään huomioon ottamatta -- ja miltei\ntasaisemmin ja täydellisemmin kuin yksikamarisessa eduskunnassamme.\n\n\n\n\nXV\n\nMITÄ KAIKKEA PÖYTÄKIRJAT SISÄLTÄVÄT.\n\n\n\"Heino Voldemar Rissanen kertoo...\"\n\nNoilla sanoilla alkavat yhä uudet ja uudet pöytäkirjat. Ja ne ovat\npitkiä, katalia, ilmiannoilla kylläistettyjä dokumentteja, joita me\nkuuntelemme synkein ilmein, päätä pudistaen ja tuolloin tällöin\nheittäen toisiimme paljon puhuvia katseita.\n\nKuka on tämä Heino Voldemar Rissanen?\n\nHän on yksi niistä neljästä karkurista, joista olen jo ennen maininnut\nja joiden ilmestyminen Shpalernajan kävelypaikalle saksalaisen jääkärin\nunivormussa herätti minussa ja Vuoksessa niin sekavia tunteita. Kolmen\nmuun nimet ovat: Vickström, Tuominen ja Niskanen. Mutta Rissanen on\nmestari heidän joukossaan ja hänen ilmiantosaavutuksilleen eivät toiset\nlähimainkaan vedä vertoja.\n\nHän on vielä varsin nuori mies, kuulemani mukaan neljänkolmatta\nvuotias, komea ja hyvinvoipa poika, syntyisin Helsingistä, käynyt\nsiellä muutaman luokan normaalilyseota, ollut jonkun aikaa etsivänä\npoliisina Helsingissä, kauppa-apulaisena Loviisassa y.m. Pikkuseikkoja\nmyöten kertoo hän elämästä suomalaispataljoonassa. Sitä kuuntelee kuin\njännittävää romaania, mutta samalla karsivat ruumista kylmät väreet ja\nsydämeen patoutuu kuristava viha.\n\nKun pataljoona keväällä (1916) siirrettiin Riian rintamalle\nharjaantumaan -- nimenomaan sanotaan pöytäkirjassa, ettei sitä asetettu\nvaaralliselle kohdalle -- alkoi Rissanen yhdessä Tuomisen ja\nVickströmin kanssa hautoa karkaussuunnitelmaa. Ensin saivat kaksi\nviimemainittua tilaisuuden toteuttaa sen. Kun heidän poistumisensa\njuoksuhaudasta, loikkauksensa piikkilanka-aidan yli ja juoksunsa\nvenäläiselle suunnalle huomattiin, alkoivat toverit iltahämystä\nhuolimatta ampua heidän jälkeensä, minkä johdosta karkureista toinen\nlienee lievästi haavottunutkin. Rissanen kertoo erään nuoren\nsuomalaisen upseerin -- nimeä hän ei tietystikään jätä mainitsematta --\nraivoissaan huudahtaneen, että sellaiset miehet ampuu hän paikalla\nalas, vaikka sitten kirkonportailla kotimaassa tulisivat vastaan.\nVarsin ymmärrettävä vihan puuska!\n\nRissasen omat karkausaikeet eivät tämän johdosta suinkaan talttuneet.\nHän odotti vain soveliasta hetkeä. Ja kesäkuun puolivälin paikkeilla se\ntulikin. Oltuaan jossakin palvelustoimessa pataljoonan esikunnassa\nrintaman takana oli hän onnistunut varastamaan (sic!) erään upseerin\nbrowningin. Sillä varustettuna hän sitten kesäisenä yönä lähti\njuoksuhaudasta liikkeelle samaan tapaan kuin edellisetkin kaverit.\nRevittyään vaatteensa piikkiaidassa juoksi hän \"omiansa\" kohti --\nensimäisen pöytäkirjansa alussa vakuuttaa R. olevansa Venäjän\nkansalainen --, heittäytyen tavan takaa pitkäkseen korkeaan heinikkoon,\nkun raketit valaisivat tienoota. Uimalla oli hänen kuljettava kolmen\npienoisen joenhaaran yli. Viimeisen takana oli venäläisiä sotilaita,\njoille hän viittoi kädellään ja jotka viittoivat häntä tulemaan vain\nyli. Browninki hampaissaan lähti hän uimaan yli, mutta saatuaan vettä\nsuuhunsa pudotti hän browningin jokeen. Ystävällisesti ottivat\nvenäläiset soltut \"sankarimme\" vastaan, nuotiotulelle veivät ja tsaijua\ntarjosivat. Löytyipä heidän joukossaan virolainenkin sotilas, joka\npystyi hiukan suomea puhumaan, ja niin päästiin uutisiin käsiksi.\nSitten siirrettiin hänet santarmien huostaan ja varmastikin repesivät\nnämä riemuun yhdessä hra Mashkevitshin kanssa, kun Rissanen avasi\nsanaisen arkkunsa. Ja totisesti hän olikin verraton aarre hra\nMashkevitshille, jonka rehkimisen tulokset siihen saakka olivat jääneet\nverrattain laihoiksi. Ennemmin mainittu dragsfjärdiläinen Ahlstedt oli\nhänelle kyllä tehnyt jo suuria palveluksia, mutta vasta nyt, tit.\nRissasen suosiollisella myötävaikutuksella, pääsi hän oikein asiain\nsisälle. Ja tämä verraton mies oli joutunut hänen huostaansa ilman\npyydystämisen vaivaa, aivan kuin taivaasta pudoten.\n\n\"Heino Voldemar Rissanen kertoo...\" Kertojan parhaita ominaisuuksia on\nhyvä muisti ja se tällä rakkarilla on aivan verraton. Taikka on hän\nsitten vartavasten, karkausta suunnitellessaan, iskenyt päähänsä nimiä\nja asioita, voidaksensa paljastuksillaan sitten rintaman toisella\npuolen itseänsä ansioittaa. Päätä huimaavan pitkät ovat ne luettelot\npataljoonan upseeriston ja miehistön nimistä, jotka hän latelee\npöytäkirjaan. Niistä riittää neidille tulkitsemista useammaksi\npäiväksi. Mutta ei ainoastaan siellä olevista, vaan myöskin niistä,\njoiden välityksellä kukin on matkalle lähtenyt sekä yleensä\nhenkilöistä, jotka ovat asiaan olleet jonkunkaanlaisessa suhteessa,\nantaa R. luetteloita. Tekee sen vaikutuksen, kuin hän ihan läähättäen\npinnistäisi muistiaan, ja hengessäni näen minä hra Mashkevitshin\nlennättävän kynää paperilla ja silmät saaliinhimosta kiiluen\nmerkitsevän muistiin nimiä ja asioita. Eikä hänen tarvitse edes\nlypsääkään, kuten tavallisesti suomalaisten härkäpäiden kanssa\ntekemisiin joutuessaan, sillä nyt istuu kerrankin hänen pöytänsä\nääressä tshuhna, jonka puheliaisuudella ei ole äärtä eikä rajaa!\n\nAavistan heti, kun tulkki alkaa noita Rissasen luetteloita\nlevitellä eteemme, että minäkin saan tässä pian ratkaisun\nilmiantaja-arvoitukseeni. Ja aivan oikein, tuntemiensa sotilasten\njoukossa mainitsee R. Juho K:n, minkä jälkeen seuraa lause: \"Hänet on\nlähettänyt Kyösti Wilkuna, ylioppilas Helsingin keisarillisessa\nyliopistossa; hän on hyvin innokas värvääjä ja on kahdesti paennut\nvenäläisten käsistä Oulussa ja Helsingissä.\" Siis puuta ja heinää\nsekaisin!\n\nUseita muitakin pöytäkirja-ryhmämme jäseniä on mainittu R:n\nilmiantoluetteloissa. Varsin runsaasti on niissä muistettu R:ää ja\nH:ta. Rissanen se juuri kertoo heidän räjäyttäneen Venäjän armeijalle\nkuuluvia sotatarpeita sekä siitä saaneen ensi luokan rautaristit. Ja\nomituisesta kohtalon oikusta joutuu H. Shpalernajassa istumaan tämän\nilmiantajansa lähimpänä naapurina, lattia vain väliä. Kun nyt H., ensi\npäiviä talossa ollessaan, rupeaa ottamaan selvää, ketä hänen\nympärillään asuu, ja siinä tarkotuksessa huhuilee lämpöjohtotorven\njuuritse alemman kerroksen koppiin, saa hän sieltä suomalaisen\nvastauksen. Ihastuneena ilmottaa hän nimensä ja tietämättä vielä mikä\nkonna Rissanen on ja missä suhteessa häneen, alkaa keskustella hänen\nkanssaan. Mutta pian saa hän siitä kyllänsä, sillä R. huutaa hojottaa\nvastaan: \"Vai sinä se oletkin! Eikö sinua p--lettä ole vielä hirtetty?\"\nOlkoon mainittu, etteivät he olleet persoonallisia tuttuja, joten\nRissasella ei voinut olla edes mitään henkilökohtaista vihaa H:ta\nvastaan.\n\nTämän onnettoman \"tutustumisen\" jälkeen tuotti Rissanen H:lle alituista\nharmia. Kun H. perehtyi naputusjärjestelmään, oli hänen mahdoton\nlämpöjohtotorvea myöten keskustella ylempänä asuvien kansalaistensa\nkanssa, sillä aina kun hän sellaista yritti, alkoi R. sen huomatessaan\nrämistää torvea, siten sotkien toisten naputuksen. Eikä siinä vielä\nkyllin, vaan hän jatkoi ilmiantojaan vankilassakin. Kun H:lla oli\nsuomalainen naapuri myöskin samassa kerroksessa ja he keksivät tavan\njutella suullisesti suoraan seinän läpi, saattoi Rissanen, painamalla\nomassa kopissaan korvansa seinää vasten, seurata heidän keskusteluaan.\nSiitä hän teki sitten ilmiantoja vartialle. Onnellisen sattuman kautta\npääsi H. tästä kuitenkin selville, minkä jälkeen hän naapurinsa kanssa\nosasi olla varuillaan tuohon heittiöön nähden.\n\nMonen monet Shpalernajassa viruvista suomalaisista olivat\njuuri Rissasen ilmiantojen uhreja, alkaen edellä mainitusta\n\"ikäpresidentistämme\", apteekkari J:stä. Entä kuinka suuren joukon\nkotimaassa olevia, tunnettuja henkilöitä olikaan täytynyt Rissasen\nilmiantojen takia joutua epäluulojen ja silmälläpidon alaisiksi! Onhan\nR:n pöytäkirjoissa kaikenlaisten sekavien huhujen yhteydessä mainittu\nhenkilöitä sellaisia kuin: Aino Ackté, konsuli Stockman, \"Vaasan läänin\nentinen kuvernööri\" y.m., y.m.\n\nKuinka seikkaperäisiä hänen ilmiantonsa ovat, osottaa m.m. se, että hän\nkertoessaan Konni Zilliacuksen käynnistä suomalaispataljoonaa\nkatsomassa, mainitsee hänen itkeneen, pitäessään pojille puhetta. Niin\nlikaista tietä myöten kuin kertomus tuosta kohtauksesta tuleekin\ntietooni, kostuvat silmäni ajatellessani, kuinka tuo harmaapäinen\npatriootti, joka kaksipäisen kotkan vainoomana on monet pitkät vuodet\nsaanut värjötellä kotimaansa rajojen ulkopuolella, ei voi estyä\nkyyneliin puhkeamasta, nähdessään edessään uljaan joukon nuoria\nkansalaisiaan, jotka ovat pukeutuneet sotisopaan isänmaansa vapauden\npuolesta. Kaunis näky niin puolelta kuin toiseltakin!\n\nKun Rissasen olemus on pöytäkirjojen välityksellä ehtinyt juuriaan\nmyöten paljastua Shpalernajan suomalaisille, herää meissä kaikissa tätä\nkohtaan raskas viha ja ylenkatse. Siitä näkee selviä merkkejä m.m.\nniiden pohjakerroksen koppien seinillä, joita käytetään kylpyyn\nmenevien vankien odotushuoneina. Niiden seinillä on kaikenlaisia\nkirjotuksia, tiedonantoja ja tervehdyksiä, joita vangit varkain ovat\nlyijykynällä kirjotelleet myöhemmin ehkä samaan odotuskoppiin sattuvien\ntuttaviensa tai hengenheimolaistensa nähtäväksi. Vartiat niitä kyllä\ntuon tuostakin tuhrivat tai pyyhkivät märällä rievulla, mutta uusia\nilmestyy joka perjantai seinät täyteen. Miltei jokaisen tällaisen kopin\nseinälle alkaa pian ilmestyä Rissaselle kohdistettuja julmia uhkauksia\ntai inhon ja ylenkatseen ilmauksia. Ilmestyypä sinne kerran\npiirustuskin: mies hirsipuussa ja alla nimi Rissanen. Kuten myöhemmin\nsaan tietää, on sen muovaillut hra Massisen piirustustaitoinen\nvenäläinen koppitoveri. Kun piirustuksen näin vähää ennen\nvallankumousta, on se luultavasti vieläkin tallella, ja jos\nShpalernaja, kuten kerrotaan, muodostetaan vankilamuseoksi, jäänee se\nsinne edelleenkin muistoksi siitä vihasta, jota Shpalernajan\nsuomalaiset vangit tunsivat tuota suurilmiantajaa kohtaan.\n\nMutta hyvinvoipana, punaposkisena ja täyteläisenä oljentelee Rissanen\nhra Mashkevitshin suosion loisteessa. Saksalaisen jääkäripuvun, jossa\nhänen karkuritoverinsa saavat olla kaiken aikaa, on hän aikoja sitten\nheittänyt yltään, esiintyen kävelypaikalla siistissä sivilipuvussa sekä\nkylmillä ilmoilla muhkeassa turkissa. Kaiketi hra Mashkevitshin lahjoja\nsuosikilleen. Niin, olihan eräs suomalainen nähnyt hänet istuskelemassa\nhra Mashkevitshin virkahuoneessa, hampaissaan tämän hopeisesta\nkotelosta saatu savuke!\n\nRissasen kopin akkuna toisessa kerroksessa tulee piankin suomalaisten\nkeskuudessa tunnetuksi ja vasten tahtoaankin kääntää jokainen heistä\nkatseensa sitä kohti. Ja tavan takaa ilmestyy himmeiden ruutujen taakse\nRissasen näköpää ja julkeasti vilkuttaa hän liinaansa kaikille, jotka\nsuomalaisiksi tuntee. Mainitsen kerran toverilleni, R:n akkunaa\nosottaen, että sen takana asuu suomalainen suurilmiantaja. Kun sitten\nR. alkaa ruutujen takana päätään nyökytellä, pudistaa toverini hänelle\njulmistuneena nyrkkiään ja huutaa: \"Uh, provokator!\" Pää katoaa\nnäkyvistä eikä se myöhemmin enää juuri kertaakaan ilmesty ikkunaan.\nLuultavasti ovat titulukselle lopultakin käyneet vähemmän\nmiellyttäviksi ne vihamieliset katseet ja nyrkin pudistukset, joita\nhänen akkunaansa erinäisistä kävelykarsinoista suuntautuu.\n\nVickström ja Tuominen ovat ammatiltaan merimiehiä, Niskanen työmies,\nPietarin suomalaisia. Laiva, jossa edelliset ovat palvelleet, on sodan\nsyttyessä jäänyt saksalaiseen satamaan ja miehistö sotavankeuteen.\nSieltä ovat toverukset sitten kulkeutuneet suomalaispataljoonaan.\n\nMelkoisen joukon toveriensa nimiä luettelevat hekin, mutta kuitenkin\nmuodostavat ne vain pienen murto-osan Rissasen ilmiantojen määrästä.\nEikä heillä muutenkaan, kuten viimemainitulla, tunnu olevan erikoista\nhalua muistelemiseen. Omasta pataljoonaan joutumisestaan kaikki kolme\njuttelevat kaikenlaisia kaunisteltuja valheita, kuinka heidät muka\npetkuttamalla tai uhkauksilla oli sinne saatu j.n.e. Neljäs karkuri,\nNiskanen, on suorittanut \"urotyönsä\" yksinään myöhemmin syyskesällä\neikä hänen pöytäkirjojaan ehditty vielä lukea, kun vallankumous tuli\nväliin, joten minulla ei ole tietoa hänen ilmiantojensa laajuudesta.\nMutta arvatenkaan hän ei muodostanut mitään poikkeusta tässä arvoisassa\nkaverikunnassa.\n\nMitäkö varten tällaisia miehiä säilytettiin Shpalernajassa? Miksi heitä\nei santarmistolle ja hra Mashkevitshille tekemiensä suurten palvelusten\njohdosta heti vapautettu?\n\nArvatenkin he olivat vain jonkunlaisia suojelusvankeja, joita\ntarvittiin yhtä mittaa kaikenlaisten täydentävien lisätietojen\nsaamiseksi sekä persoonallisina todistajina useita muita vangittuja\nsekä vangittaviksi määrättyjä vastaan. Jos heidät olisi vapaalle\njalalle laskettu, olisivat he voineet huveta ties minne, jota paitsi\nsellaisten miesten hengissä säilymisestäkään ei olisi ollut mitään\ntakeita. Olihan ainakin Rissasen mustista töistä päässyt jo tietoja\nSuomeenkin asti leviämään. Mutta jahka suomalaisten asia olisi ehditty\nloppuun käsitellä ja kukin heistä saanut tuomionsa, olisi nämä arvon\nkaverit arvatenkin koreiden kiitosten kanssa laskettu vapauteen.\n\nOlihan esimerkiksi Ahlstedt tunnustustensa palkaksi saanut vapautensa,\nvieläpä ruvennut jatkuvastikin santarmeja avustamaan, kuten jo olen\nmaininnut. Pitkä ja selkäpiitä karmiva on sekin ilmiannettujen\nhenkilöiden luettelo, jonka Mashkevitsh on häneltä pöytäkirjoihinsa\nsaanut. Mutta ei hänkään vedä sentään lähimainkaan vertoja Rissaselle.\n\nJoulun tienoissa saapuvien uusien suomalaisten vankien mukana kulkeutuu\nmeille Shpalernajaan tieto, että Ahlstedt on tavattu Suomessa jossain\nmatkailijakodissa ammuttuna: joko hän on tehnyt itsemurhan tai on joku\ntoinen ampunut kuulan hänen päähänsä sekä pistänyt revolverin vainajan\nkäteen. Vahvistusta tälle tiedolle en kuitenkaan vielä tätä\nkirjottaessani ole saanut. -- -- --\n\nUseimpien Shpalernajassa istuvien suomalaisten omakohtaiset kertomukset\nMashkevitshin pöytäkirjoissa ovat tavallisesti varsin lyhyet: he eivät\nyksinkertaisesti tiedä mitään niistä asioista, joista heitä syytetään.\nMutta sitä pitempiä, kirjavampia ja pöyristyttävämpiä ovat sellaisten\nhenkilöiden vuodatukset, jotka heikon tai rikollisen luonteensa\nhoukuttelemina ovat kavaltaneet asian, mihin ovat yhtyneet, sekä\nilmiannoillaan saattaneet toverinsa ansaan. Edellisten lisäksi esitän\ntässä vielä pari sellaista titulusta hra Mashkevitshin pöytäkirjoista.\n\nPaavo Aronen, Porvoon yhteiskoulun entinen oppilas, tulee Heinolan\ntienoille ja kääntyy siellä erään tutun kansakoulunopettajan puoleen,\ntiedustellen häneltä, miten voisi päästä Saksaan, jonne hänellä olisi\nhalu mennä ja jonne hän on kuullut muitakin suomalaisia matkustaneen.\nOpettaja sanoo, ettei hän tiedä niistä asioista mitään ja neuvoo Arosen\nHelsingissä kääntymään erään nuoren tiedemiehen puoleen, joka ehkä\ntietäisi neuvoa. Aronen matkustaa Helsinkiin, mutta osotettu henkilö ei\nrupea millekään hänen kanssaan. Aronen oleilee edelleen Helsingissä ja\netsii tilaisuutta päästä Saksaan sotilaaksi. Ja niinpäs hän lopuksi\nyhtyy muutamaan ylioppilaaseen, joka antaa hänelle matkarahat sekä\ntarpeelliset ohjeet. Niitä noudattaen pääsee Aronen onnellisesti Suomen\nrajan yli Haaparannalle. Siellä tapaa hän ilokseen erään ylioppilaan,\njoka on hänen entinen koulutoverinsa. Tämä toimittaa hänet edelleen\nTukholmaan. Siellä tiedustellaan Aroselta, eikö hän haluaisi palata\ntakaisin Suomeen ottamaan selvää Venäjän Itämeren laivastoa koskevista\nseikoista. Aronen suostuu. Hänelle annetaan tarpeellinen kouluutus\nvakoilussa ja sitte hänet hyvillä matkarahoilla varustettuna\ntoimitetaan takaisin Suomeen. Vetelehdittyään täällä jonkun aikaa eri\npaikkakunnilla ja kulutettuaan rahansa menee hän ja ilmaisee\nsantarmille kaiken, mitä siihen saakka on tietoonsa saanut. Yksi tämän\ntituluksen luonteettomuuden uhreja oli tuo heinolalainen\nkansakoulunopettaja, joka mokoman syyn takia joutui vuoden päivät\nShpalernajassa virumaan.\n\nSeminaarinoppilas Rösch Sortavalasta saa samallaisen halun kuin\nAronenkin. Päästyään henkilöiden yhteyteen, jotka varustavat hänet\nrahoilla ja muilla asianmukaisilla evästyksillä, lähtee hän matkaan.\nTamperetta pitemmällä ei hän kuitenkaan käy, vaan vierailtuaan siellä\njoidenkin tuttaviensa luona palaa hän takaisin ja menee opistoonsa.\nJohtaja kutsuu hänet kansliaansa ja tiedustelee, mitä varten hän\nluvatta on niin kauan ollut koulusta pois. Rösch kertoo kuulleensa,\nettä Suomesta menee Saksaan miehiä ja hänen halustaan ottaa siitä\nasiasta tarkempi selvä oli aiheutunut hänen omavaltainen lomansa.\nJohtaja suuttuu mokomasta tunnustuksesta ja kehottaa häntä ottamaan\neron opistosta. Sen R. tekeekin ja antautuu santarmien palvelukseen.\nKolme nuorta herrasmiestä joutui Shpalernajaan hänen ilmiantojensa\nperustalla, jota paitsi myöhemmin saamme kuulla, että mainittu\nopistonjohtaja on karkotettu Siperiaan.\n\nTämän tapaisia kehnoja luonteita on pöytäkirjoissa vilisemään asti.\nTavallisesti ne ovat miehiä kansan pohjimmaisista kerroksista, mutta\nesiintyy joukossa silloin tällöin sivistystäkin saaneita. Enimmäkseen\nhe ovat sellaisia, jotka joltakin henkilöltä ovat ottaneet matkarahat\nSaksaan mennäkseen, mutta ovat sitten joko menomatkalla kiinni\njouduttuaan heti ensi säikäyksessä tunnustaneet kaikki tai ovat omasta\nalotteestaan palanneet, pienen huvimatkan pohjoista kohti tehtyään,\ntakaisin kotiseudulleen ja siellä lörpöttelyllään vetäneet itseensä\nsantarmien huomion.\n\nSynkeihin mietiskelyihin ja lohduttomaan psykologiseeraamiseen antavat\nminulle joka päivä aihetta tällaiset tuttavuudet. Onko kansa, jonka\nkeskuudesta ilmestyy niin paljon kehnoa ainesta, ansainnut vapautta ja\nvaltiollista itsenäisyyttä? kysyn usein itseltäni, muistellessani\niltasin kaikkea sitä törkyä, mitä päivällä luetut pöytäkirjat ovat\nsisältäneet. Mutta olenhan toiselta puolen täällä Shpalernajassakin\nsaanut tutustua jo moneen ihailua ja lämmintä myötätuntoa herättävään\nsankariluonteeseen. Ja kuinka monesta sellaisesta kertovat\npöytäkirjatkin. Jos on paljon roistoja, niin on niiden täydellisiä\nvastakohtiakin, ja näitä jälkimmäisiä on lopultakin paljon enemmän.\nHuonoja aineksia on tietysti kaikkien kansojen keskuudessa ja\ntällaisina tärkeinä ja kohtalokkaina murroskausina sellaiset tulevat\nerikoisen räikeällä tavalla näkyviin. Monet sellaiset, jotka\nnormaalioloissa käyvät kunnon kansalaisista, ovat tänä aikana, kun\nluonne on joutunut hiukan tiukemmalle koetukselle, yhtäkkiä\nkeikahtaneet roistojen joukkoon. Sekä hyve että kunnottomuus ovat\nnäissä mullistavissa oloissa erikoisen selväpiirteisinä tulleet\nnäkyviin. Ja onhan hyvä edes joskus nähdä nisut ruumenista erotettavan.\n\nOn muuten todennäköistä, että noiden kehnojen ainesten joukossa on\npaljon psykopaattisia ilmiöitä. En voi torjua luotani ajatusta, että\nesim. tuollaisissa Rissasen, Röschin ja Arosen tapaisissa olioissa on\njotakin vajavaista, defektiä. Mutta se on juuri sitä laatua\nvajavaisuutta -- ja sen vuoksi sitä vaarallisempaa --, että sitä on\nheidän tavallisessa elämässään ja esiintymisessään miltei mahdoton\nhuomata, jopa he tavallisesti esiintyvät näköjään hyvinkin nerokkaina\nja toimitarmoisina.\n\nSamaan luokkaan voi lukea sangen monta niistä, jotka meillä viime\nvuosina venäläistyttämispolitiikan kiihkeinä kätyreinä ovat tehneet\nnimensä surullisen kuuluisiksi ja jotka heille ominaisella tarmolla\nja häikäilemättömyydellä ovat kiivenneet hyvinkin huomatuihin\nvirka-asemiin. Vuoriset, Enehjelmit, Leikkolat, Vuolle-Apialat, Reeni\nRoineet ... olisihan meillä kiitollisia aivotutkimuksen esineitä!\n\nOman lajinsa vaarallisia henkilöitä muodostavat meillä sellaiset,\njoiden ajatuselämä on auttamattoman sekava. Ja sellaisia tapaa\nvalitettavan runsaasti kaikilla aloilla. Valtiollisena kiipijänä on hän\nvarsin tavallinen, samoin tapaa hänet usein rehkimässä liikealalla.\nMutta esiintyipä hän missä tahansa, kaikkialla saa hän tuhoa aikaan.\nLiikealalla synnyttää hän romahduksia ja konkursseja ja politikkona\nsekottaa hän käsitteitä sekä häiritsee säännöllistä asiain kulkua.\nHänellä on tarmoa ja vauhtia ja ennen kaikkea horjumaton itseluottamus\nsekä lopuksi erinomainen kyky heittää sumua lähimmäistensä silmiin.\nHänen korkeapaineen alainen vaelluksensa tapahtuukin kuin sumun\nkeskellä. Kaiken mihin hän ryhtyy, tärvelee hän ja saattaa hunningolle,\nsyystä että hän ei pysty ajattelemaan selvästi. Ja siksi uskoo hän aina\nolevansa viaton niihin vaurioihin, jotka hänen oma parantumaton\nsekavuutensa on aiheuttanut.\n\nMinusta on kauan tuntunut, että näitä tällaisiakin olioita on kansamme\nkeskuudessa viime aikoina esiintynyt tavallista runsaammin. Ne ovat\ntietysti murroskauden ilmiöitä nekin. Ovathan suurlakon jälkeiset ajat\nmeuroneet kansaamme syvimpiä pohjamutia myöten ja pintaa kohti on\nkohonnut paljon viljelemättömiä aineksia ja selkiintymättömiä päitä.\n-- -- --\n\nMoninaisiin ajatuksiin antavat hra Mashkevitshin pöytäkirjat aihetta.\nMutta tarjoavat ne toisinaan huvittavaakin kuultavaa. Iloisella\nmielenkiinnolla seuraamme esimerkiksi toimittaja Sundqvistin\nkarkaamista Vaasan lääninvankilasta, mistä pöytäkirjat sisältävät\ntarkkoja selontekoja. Väliin taasen houkuttelevat keskuudestamme\niloisia naurunpurkauksia jotkut ilmiantajain kömpelyydet tai heidän\nvakuuttelunsa valtakunnallisesta uskollisuudestaan..\n\nUseana päivänä tuottaa meille koulupoikamaista iloa oikaista\ntulkitsijaneitoamme, kun hän venäläisessä tekstissä esiintyvän\n\"Nikolaistadin\" kääntää suomeksi Nikolainkaupunki.\n\n304\n\n-- Ei meillä ole mitään _Nikolain_ kaupunkia, vaan sen nimi on suomeksi\nVaasa, -- huudamme aina köörissä, ja lopulta oppiikin neitokainen\nkääntämään Nikolaistadin aina Vaasaksi.\n\nNiin jatkuu joulun lähetessä pöytäkirjain lukua päivästä toiseen.\nHauskalta tuntuu aina päivällisajan jälkeen lähteä kopistaan\nliikkeelle, kun tietää saavansa puristaa kunnon toverien kättä ja\nvaihettaa ajatuksia omalla suomenkielellään.\n\n\n\n\nXVI\n\nKAHDEN PUOLEN JOULUA. UUSI NAAPURI.\n\n\nJoulun alusviikolla saan minä joululahjoja: muutamia uskonnollisia\nkirjoja, voita, sokeria, omenoita ja kaakkua. Ruokatarpeita ja sokeria\nonkin minulle syksyn kuluessa saapunut miltei joka perjantai. Ne ovat,\nainakin osaksi, kotimaasta tulleita. Sokeri onkin erinomaiseen\ntarpeeseen, sillä sitä on Pietarissa nähtävästi niukasti, koska\nvankienkin sallitaan ostaa vain yksi naula kahdeksi viikoksi, mikä\nmäärä ei riitä minnekään.\n\nKylmää vastaan olen kotoa saanut vahvat talvitamineet. Sitä ennen on jo\ntohtori K. lisännyt alusvaate- ja sukkavarastoani. Sivumennen\nmainittakoon tässä, että liinavaatteita on tilaisuus joka viikko jättää\npesuun. Siitä on erikoinen maksu ja pesun suorittavat rikosvangit.\n\nNaapurimme Sobolev ilmottaa, että häntä alkaa yhä pahemmin vaivata\nreumatismi -- keripukin ohella tavallisin tauti Shpalernajassa -- ja\nhän on pyytänyt päästä Krestyn vankilan sairaalaan. Shpalernajassa ei\nnimittäin ole varsinaista sairashuonetta. Lääkärinhoito on muutenkin\nsitä ja tätä. Kerran viikossa käy lääkäri ja ottaa vastaan niitä, jotka\nviikon kuluessa ovat ilmottaneet lääkäriä tarvitsevansa. Mutta hänen\nhoitomääräyksensä ovat nähtävästi hyvin yliolkaisia. Kuinka avuttomaan\ntilaan venäjää taitamaton suomalainen sairastuessaan saattoi joutua, on\nitsestään selvää. Saakoon tässä sijansa, mitä nuorempi Massisen\nveljeksistä vankilasta päästyämme kertoi omista kokemuksistaan siinä\nsuhteessa.\n\nTuntiessaan hermostonsa olevan epäkunnossa halusi hän päästä lääkäriin.\nPeläten ettei hän venäjää taitamattomana pysty lääkärille selittämään\ntautinsa laatua, pyysi hän hra Mashkevitshilta lupaa saada omalla\nkustannuksellaan hankkia suomalaisen lääkärin. Siihen ei Mashkevitsh\nkuitenkaan suostunut. Ollen erään lahjotun vartian välityksellä\nsalaisessa kirjevaihdossa Pietarissa oleskelevan siskonsa kanssa\nkirjotti nyt hra Massinen asiasta tälle, selitti sairautensa laadun\nsekä pyysi häntä menemään Shpalernajan lääkärin puheille ja\nvenäjänkielen taitoisena selvittämään vuorostaan hänelle veljensä\nsairautta sekä mahdollisuuden mukaan voitelemaan häntä jollakin\nrahasummalla. Sisko teki työtä käskettyä ja aivan oikein, lääkärin\ntullessa seuraavan kerran vankilaan kutsuttiin hra Massinen hänen\nvastaanottohuoneeseensa. Lääkäri käski hra H:n pistää kielensä suusta\nulos. Kun se oli tapahtunut, painoi lääkäri etusormensa päällä kieltä.\n-- Harashoo! murahti hän sen tehtyään ja viittasi hra M:n poistumaan.\nSiihen supistui kaikki se lääkärinhoito, jota niin suurella vaivalla ja\nrahallisilla uhrauksilla oli koetettu hankkia! Hra Massinen kertoi\nkyllä parantuneensa sen hyvän tuulen vaikutuksesta, jonka tämä\nvenäläisen lääkärin omaperäinen menettely oli hänessä herättänyt.\n\nNiillä muutamilla suomalaisilla, jotka häätyivät Krestyn sairaalaan,\noli sieltä pöyristyttäviä kokemuksia. Niinpä kemiläinen V., jo ikämies,\njoka Shpalernajassa sai hyvin vaikeanlaatuisen reumatismin, kertoi\nKrestyn sairaalasta, että hoitajavartiat ihan säännöllisesti rosvosivat\nja möivät kaupungille sairaille määrätyt paremmat ruuat ja että\npotilaita kovakouraisen ja kelvottoman hoidon takia kuoli tuhkatiheään.\n\nShpalernajassa on kyllä vakinainen välskäri, joka toimii lääkärin\napulaisena. Se on pieni, mopsin näköinen, tiuskea mies, joka esiintyy\nhyvin tärkeänä ja näyttelee mielellään tohtoria. Yhden ainoan kerran,\nnimittäin kohta vankilaan tultuani, on minun tarvinnut olla hänen\nkanssaan tekemisissä. Kuten suomalaisissa vankiloissa, täytyy täälläkin\njokaisen uuden tulokkaan käydä lääkärin tarkastuksessa. Mutta sekin on\ntäällä yhtä omaperäistä laatua kuin tuo edellä kuvattu hermosairauden\nhoito.\n\nKun vartia, joka minua tuli sinne saattamaan, murahti sanan:\n\"k'doktoru!\" luulin joutuvani oikean lääkärin eteen. Kun minut sitten\nsaatettiin kaikenlaisen rihkaman täyttämään huoneeseen, jossa pöydän\ntakana istui venäläiseen kansallispuseroon puettu mies pakkasen puremaa\nnaurista muistuttavine kasvoineen ja puolen millimetrin pituisiksi\nkaluttuine hiuksineen, aloin minä silmilläni etsiä lääkäriä. Mutta\nsaapuvilla ei ollut sen kummempaa kuin tuo pöydän takana istuva mopsi,\njota aloin heti epäillä välskäriksi, mikä hän olikin. Tiuskealla\näänellä ja häijyin ilmein alkoi mopsi syytää sanoja suustaan. Kun minä\ntavan takaa rauhallisesti toistin sanat: -- nje ponimaju, yltyi hänen\npuuropadan porinaa muistuttava sanatulvansa, ylähuuli vääntyi\nkäppyrälle ja hammasten välistä tuntui lopulta singahtelevan tulisia\nkipunoita. Kun hän lopuksi alkoi hysteerisesti toistaa sanaa: familja,\nymmärsin hänen tahtovan tietää nimeni. Mutta kun minä olin sen sanonut,\nei hän osannut sitä kirjottaa, vaan vuodatti uuden, entistä\nkipinöivämmän sanatulvan, josta olin erottavinani sanat \"tshuhna\" ja\n\"njemetski\". Vihdoin työnsi hän kiukkuisella eleellä eteeni paperia ja\nkynän. Pyöräytin siihen nimeni, minkä jälkeen mopsi asianmukaisin\nmurahduksin viittasi minua nurkassa seisovaa gillotiinimaista vehjettä\nkohti, jonka ääressä seisoi vanginpukuun verhottu likainen pojan\ntolvana. Ymmärsin vehkeen vaa'aksi ja asetuin siihen seisomaan. Poika\nilmotti painomäärän, minkä mopsi merkitsi kirjaansa. Sen jälkeen hänen\ntärkeytensä viittasi minua lähtemään ja niin oli \"lääkärintarkastus\"\nsuoritettu. Samanlaisen \"syynin\" läpi olivat muutkin suomalaiset\nsaaneet käydä. Arvelin aluksi, että punnitseminen uudistetaan esim.\nkerran kuukaudessa ja siten otetaan selville venäläisen vankilamuonan\nvaikutus suomalaiseen ruhoon. Mutta kun punnitsemista ei minun paremmin\nkuin muidenkaan koko Shpalernajassa-oloaikana uudistettu, on sen\ntarkotus yhä edelleenkin pysynyt minulle pelkkänä arvoituksena.\n\nSobolev on siis pyytänyt muuttoa Krestyn sairaalaan; moniaan päivän\nkuluttua ilmottaa hän, että hänen pyyntöönsä on suostuttu, lausuen\nsamalla meille jäähyväiset, sillä noutamaan voidaan tulla milloin\nhyvänsä.\n\nSeuraavana päivänä ei hänen kopistaan enää kuulu vastausta\nnaputukseemme. On siis jo lähtenyt. Viikon päivät on hänen koppinsa\ntyhjä, mutta sitten, juuri joulunaattona, alkaa sieltä jälleen kuulua\nrapsehtimista.\n\n-- Uusi vanki! -- virkkaa toverini ja naputtaa seinään.\n\nKohta kuuluu sieltä vastanaputus.\n\n-- Vyj kto? -- kysyy toverini täynnä mielenkiintoa.\n\nVastanaputuksesta emme kuitenkaan saa mitään selkoa. Nähtävästikään ei\nhän tunne meikäläistä naputusjärjestelmää. Joku systeemi hänelläkin\nkaikesta päättäen on, ehkä telegrafistien käyttämä, mutta sitä emme\ntaasen me ymmärrä.\n\nHiukkasta myöhemmin kuuluu käytävästä uuden naapurimme oven läheltä\nosastonvartian ääni.\n\n-- Kuulkaa, puhuu suomea! -- huomauttaa toverini.\n\nJa aivan oikein, minäkin olen kuulevinani sieltä muutamia suomalaisia\nsanoja. Uusi naapurimme olisi sen mukaan siis suomalainen. No, siitäpä\nsaanemme selvän, kun kohta mennään kävelemään. Ilmotamme asiasta\nVuokselle ja kehotamme häntäkin akkunasta kurkistamaan uutta\nnaapuriamme.\n\nNeljännestä kolmanteen kerrokseen laskeuduttaessa on hyvä tilaisuus\ntarkastella perässä tulevaa vankia. Heti ensi silmäyksellä huomaan\nuuden naapurimme suomalaiseksi. Hän on vallan nuori mies, korkeintaan\nehkä parinkymmenen vuotias. Vaalea tukka on pitkä ja kauan hoidotta\nollut, leuan ympärillä näkyy untuvamaista parranalkua. Päällään hänellä\non puolipitkä sarkainen päällystakki ja jalassa läntistyneet\npieksusaappaat, joiden kokoon painuneiden varsien sisältä näkyy\nvalkoiset sukanvarret.\n\nTunnen hänet nähdessäni omituisen vihlaisun rinnassani. Ulkoasustaan\npäättäen on hän joku talonpoikaispoika sydänmaiden takaa. Sellaisiakin\nsiis jo raahaavat tänne! Kuinka turvattomaksi ja avuttomaksi tuollaisen\nyksinkertaisen nuorukaisen täytyneekään täällä itsensä tuntea!\n\nMutta silmätessäni häntä tarkemmin, rauhotun melkolailla. Hän astuu\nreippaasti kuin sotilas ja hänen ruskeahkoissa silmissään on eloisa\nilme. Vilkkaasti tekee hän havaintoja ympäristöstään ikäänkuin\nkarkaustilaisuutta etsien.\n\nEi tuo ole ensi kertaa pappia kyydissä, päättelen itsekseni.\n\nKun olemme kävelyretkeltä palanneet koppiimme, naputtaa Vuoksi:\n\n-- Tunnen teidän uuden naapurinne. Se on Jussi V., oikein kunnon poika.\n\nJahaa, koska Vuoksikin hänet kerran tuntee, niin kyllä kai nuorukainen\non ehtinyt olla mukana yhdessä jos toisessakin, arvelen itsekseni. Kun\nnyt vaan pääsisi yhteen hänen kanssaan! Mutta ehkäpä siihenkin vielä\nkeino keksitään. -- -- --\n\nKuten sanottu, on nyt joulunaatto. Ilmassa ei kuitenkaan ole\nvähimmässäkään määrin joulutunnelmaa.\n\nIltapäivällä on jälleen pöytäkirjain lukua. Astuessani ulos kopistani\non käytävän kulmassa tavallisesti jo seisomassa inssinööri R.\nPuristamme kättä ja vaihetamme jonkun sanan joulusta, jota olemme\njoutuneet näissä omituisissa oloissa viettämään. Sitten saapuvat S. ja\nA. ja me lähdemme miehissä marssimaan vartian edellä alempiin\nkerroksiin.\n\nSiinä kulkiessamme mainitsen R:lle uudesta naapuristani sekä ilmotan\nhänen nimensä.\n\n-- Niinkö? -- kummastuu R. -- Minäkin tunnen hänet. Sanokaa minulta\nterveisiä, jos pääsette hänen yhteyteensä.\n\nKun \"luennolta\" palatessa H. saa kuulla minulta saman uutisen Jussi\nV:sta, säpsähtää hän ja lausuu:\n\n-- Kuulkaa, koettakaa herran nimessä päästä hänen yhteyteensä sekä\nkysykää, onko hän tunnustanut ja niin ollen kertonut minustakin.\nKoettakaa jo tänä iltana, että minä huomenna saan kuulla.\n\n-- Mutta miten minä saisin hänelle toimitetuksi tiedon\ntelefoonikeinostamme?\n\n-- Huutakaa nyt mennessänne hänen ovensa läpi. Tai koettakaa huutaa\nseinän läpi. Minä juttelen naapurini kanssa pitkin päivää seinän läpi.\n\n-- Seinän läpi! Kuinka se käy?\n\n-- Hyvin helposti. Kumpikin painaa korvansa samalle kohtaa seinässä ja\nasettaa sitten kämmenensä niin, että sen toinen syrjä peittää suun,\ntoinen vastaa seinään. Kun sitten puhuu, kuuluu tavallinen ääni seinän\nläpi. Mutta lupaattehan nyt hankkia häneltä tiedon, onko hän\ntunnustanut vai ei?\n\n-- Kyllä minä koetan tehdä parastani. Hauskaa joulua vain!\n\n-- Hauskaa joulua!\n\nSiten toivotellen eroaa meistä kukin omalle suunnalleen, sulkeutuakseen\ntaas vuorokaudeksi koppiinsa ja uneksiakseen kotoisesta joulunvietosta.\n\nSelitän heti omaan koppiin päästyäni Semen Jegorovitshille, kuinka\ntärkeätä minun olisi päästä tuon uuden naapurimme yhteyteen. Toverini\ntiedustaa, miten suomeksi olisi käskettävä poistaa vesi klosetista. Kun\ntarpeelliset sanat ovat hänellä selvillä, muodostaa hän kämmenistään\ntorven seinää vasten ja huutaa siihen:\n\n-- Otta vesi pois klosetista!\n\nVäliin koputtaa hän seinään ja sitten taas huutaa hojottaa. Minua alkaa\njo pelottaa, että vartiat kuulevat sen käytävään, mutta toverini on nyt\nkerta kaikkiaan innostunut asiaan enkä minä saa häntä hevillä\npuuhastaan luopumaan.\n\nVihdoin huomaa hänkin sen turhaksi, sillä eihän naapurimme voi kuulla\nhänen huutoaan, kun hän ei ensinnäkään tiedä painaa korvaansa seinää\nvasten. Jälleen koputtaa toverini ja naapuri vastaa. Toverini siirtyy\naskeleen peränurkkaa kohti ja koputtaa jälleen. Naapuri siirtyy\nniinikään ja vastaa samalta kohtaa. Siten he koputellen kulkeutuvat\nvähitellen W.C:n ääreen.\n\n-- Otta vesi pois klosetista! -- huutaa toverini jälleen\nkouransilmäänsä, avaten sitten valmiiksi oman \"telefoonimme\"\n\nMitään vastausta ei \"aparaatista\" kuitenkaan kuulu ja onhan\nluonnollista, että naapurimme ei voi käsittää, mikä meillä on\ntarkotuksena. Täytyy siis ryhtyä miettimään muita keinoja.\n\nMieleeni muistuu, että Jussi V:n päällä kuudennessa kerroksessa asuu\nmyöskin joku suomalainen. Olemme sen muutamia päiviä sitten kuulleet\nSolovjovilta. Ja tämä suomalainen -- jonka nimeä en vielä tiedä -- osaa\nnaputtaa. Mutta venäjää taitaa hän niin vaillinaisesti, ettei hän ole\nkäsittänyt, kun Solovjov meidän pyynnöstämme on koettanut selittää\nhänelle telefooneeraustapaamme. Mutta entäpä jos Solovjovin\nvälityksellä naputtaisimme hänelle saman asian suomeksi, juolahtaa nyt\nmieleeni. Ja jos siten onnistun pääsemään telefooniyhteyteen hänen\nkanssaan, pyydän hänen lämpöjohtotorven juuritse huutamaan Jussi V:lle\nsekä vuorostaan selittämään hänelle asian.\n\nToverini hyväksyy heti tuumani ja kun minä olen venäläisin kirjaimin\npannut paperipalalle tarkotukseen soveltuvan, mahdollisimman\nyksinkertaisen suomalaisen lauseen, naputtaa toverini sen Solovjoville\nsekä tämä vuorostaan naapurilleen seinän takana. Avaamme sitten\ntelefoonin ja ryhdymme jännityksellä vartomaan, kuuluuko ylhäältäpäin\nveden loisketta. Mutta mitään ei kuulu. Nähtävästi on lauseeni\nmatkallaan vääntynyt sellaiseen muotoon, että asianomainen ei ole\ntullut siitä hullua hurskaammaksi. -- -- --\n\nMeidän joulunamme on venäläisillä tavallinen arkipäivä, minkä vuoksi\nmekin saamme mennä pöytäkirjoja lukemaan. A. tulee kopissaan\nhyvänlaisessa jouluvireessä ja hänen suunsa ympärillä näkyy\ntortunmurenia.\n\n-- Pappa ja mamma ovat joulua Pietarissa ja minäkin olen saanut tänne\nkinkkua ja torttua, -- selittää hän tyytyväisenä.\n\nIstuntomme loppuu tänään odottamattoman lyhyeen. Kun olemme asettuneet\nistumaan, kehottaa tulkittaremme hra B:tä, joka on asettunut tuolille\noven pieleen, muuttamaan sohvalle häntä vastapäätä. B:n noustessa\npaikaltaan käskee tuomari hänen istua vain siinä. Neitokainen\nloukkaantuu ja sanoo posket punottaen, että hän ei rupea tulkitsemaan.\nTuomari loukkaantuu myös ja sanoo, että lopetetaan sitten siihen. Ja\nsiihen se loppuukin.\n\nPoistuessamme nauramme ja ihmettelemme tuota lapsellista kohtausta.\nJoku meistä keksii selityksen: neitokainen on rakastunut B:hen ja\ntahtoi saada hänet vastapäätä, voidakseen \"blikata\". Tuomari taasen on\nrakastunut neitokaiseen ja tuli mustasukkaiseksi.\n\nSeuraavana päivänä, Tapanina, kootaan meidät jälleen pöytäkirjojen\nääreen. Heti sisään astuessa näemme, että tuomari ja neitonen ovat\ntehneet kompromissin. B. saa istuutua tuolille oven pieleen, mutta\ntuomari ja neiti ovat vaihtaneet paikkaa keskenään. Kumpikin on saanut\ntahtonsa perille, mutta kaljupää on sittenkin vetänyt jutussa lyhemmän\ntikun: paikan vaihdoksen kautta on neitokainen joutunut istumaan\nvastapäätä B:tä.\n\nTämän Tapaninpäivä-istunnon jälkeen keskeytyy pöytäkirjojen lukeminen\njostakin meille tietämättömästä syystä pitkäksi aikaa.\n\nTapaniin mennessä en ollut vielä onnistunut pääsemään Jussi V:n\nyhteyteen, joten H. jäi saamatta odottamaansa tietoa. Ensimäisenä\narkipäivänä jatkamme toverini kanssa ponnistuksiamme yhteyden\naikaansaamiseksi. Toverini johtaa jälleen koputuksien avulla V:n\nperänurkkaan ja koettaa seinän läpi saada hänet ymmärtämään\ntarkotustamme. Oma telefoonimme on kaiken aikaa avattuna.\n\n-- Aa, jo ymmärsi! -- huudahtaa toverini yhtäkkiä ihastuneena, kun\nkloakista alkaa kuulua veden loisketta.\n\n-- Haloo! haloo! -- huutelen minä \"puhelimeemme\" ja hetken kuluttua\nsieltä tulee vastaan: -- haloo!\n\n-- Oletteko V?\n\n-- En, -- vastaa outo ääni.\n\nMitä ihmettä! ällistyn minä aluksi, mutta seuraavassa hetkessä käy\nselville, että se onkin Solovjovin naapuri kuudennesta kerroksesta.\nHän on uusmaalainen ylioppilas M., joka on ollut jo toista\nvuotta vangittuna. Osan tuosta ajasta on hän ollut karkotettuna\nsisä-Venäjällä, josta hänet sitten on siirretty tänne Shpalernajaan.\nSolovjovin naputuksesta ei hän ollut saanut selvää, vaan kun hän eilen\npöytäkirjoja lukemassa ollessaan oli omilta ryhmätovereiltaan kuullut\ntästä keinosta, oli hän nyt omia aikojaan poistanut veden klosetin\npohjalta, koettaakseen, pääsisikö mahdollisesti joidenkin\nkansalaistensa yhteyteen. Siten tapahtui siis kohtaamisemme aivan\nsattumalta.\n\n-- Kuulkaahan nyt, -- lausun, kun olemme esittäytyneet toisillemme, --\ntässä meidän rinnallamme ja siis teidän allanne on vasta tullut\nsuomalainen, jonka yhteyteen minun välttämättä tulisi päästä.\nKatsokaapas, eikö teidän lämpöjohtotorvenne juuressa ole sellaista\nrakoa, minkä kautta voisitte huutaa hänelle, että hänkin poistaisi\nveden klosetistaan.\n\nM. poistuu hetkeksi puhelimesta ja minä kuulen epäselvänä muminana\nhänen sanansa, kun hän koettaa lattiansa alle huudella. Palattuaan\nilmottaa hän, että alhaalta vastasi ääni: -- kyllä!\n\nPari silmänräpäystä ja vesi alkaa jälleen loiskua. Sitä kuunnellessaan\non toverini riemu jakamaton, kun ponnistuksemme vihdoinkin puhkaevat\nkukkaan. Mutta loiske lakkaa eikä halloo-huutoihimme tule mitään\nvastausta.\n\n-- Se ei nähtävästikään poistanut tarpeeksi vettä, -- huomautan M:lle,\n-- huutakaapas vielä, että hän ottaisi visumpaan veden.\n\nM. tekee työtä käskettyä, taas alkaa vesi loiskua ja sitten kuuluu\naivan läheltä täyteläinen: -- halloo!\n\n-- Oletteko Jussi V.?\n\n-- Kyllä.\n\nIlmotan nyt nimeni sekä lisään:\n\n-- Minulla on teille terveisiä ensinnäkin inssinööri R:ltä. Tunnettehan\nhänet?\n\n-- Ky-kyllä, -- tulee hiukan epäröiden. Nähtävästi hän hieman empii,\nonko tässä kovinkaan soveliasta paljastaa tuttavuussuhteitaan, sillä\nties mitä noiden salaperäisten, katonrajasta ja kloakista tulevien\näänten takana piilee! Onhan hän ollut vasta pari päivää talossa eikä\nniin ollen voi tietää, mitä paholaisen santarmivehkeitä sen seiniin ja\njohtotorviin on kätketty. Mutta pian hänen mahdolliset epäilyksensä\nkuitenkin haihtuvat, kun minä edelleen sanon hänelle terveisiä\nVuokselta ja H:lta, joita kerron joka päivä tapaavani Mashkevitshin\npöytäkirjoja meille luettaessa.\n\n-- H. oli levoton, kuullessaan teidän tänne tulostanne, -- jatkan\npuheluani, -- ja hän pyysi minua tiedustelemaan teiltä, oletteko\ntunnustanut mitään?\n\n-- No ei tule kysymykseenkään, että minä sivu suuni puhuisin.\n\nHän sanoo sen niin kirkkaalla ja tarmokkaalla nuorukaisäänellä, että\nalan heti tuntea häntä kohtaan suurta luottamusta ja myötätuntoa.\n\n-- Pysykää vain lujana eteenkinpäin.\n\n-- Niin, ei niille pidä mennä mitään kertomaan, -- kuuluu ylhäältä\nM:nkin ääni.\n\n-- Kyllä minä ne tunnen, eivätkä ne minua niin vain pussiinsa pistä, --\nvakuuttaa V.\n\nKun minua pelottaa, että vartia voisi tirkistyslasista keksiä hänet\nluvattomassa keskustelussa, lopetamme tämän ensimäisen puhelun varsin\nlyhyeen. Neuvottuani V:tä ja M:ää, miten he mukavimmin saavat veden\nklosetista poistetuksi -- minulla toverini kanssa on siinä suhteessa jo\naika pitkälle kehittynyt tekniikka --, sanomme hyvästit toistaiseksi ja\nannamme veden kohisten sulkea puheluvälineemme.\n\nMinun on toverini kanssa paljon mukavampi ja turvallisempi viljellä\nluvatonta kanssakäymistä naapurien kanssa kuin yksinäisten vankien.\nSillä toisen naputtaessa tai jutellessa W.C:n ääressä kävelee toinen\naina edestakaisin lattialla, pitäen tarkoin silmällä tirkistyslasia ja\nantaen vaaran uhatessa heti merkin rykäisemällä tai hyssyttämällä.\nVartioivalla kumppanilla on myöskin aina kielensä päällä valmiina joku\nlause, jonka hän vaaran hetkenä äänekkäästi lausuu toverilleen, mihin\ntämä oitis yhtä äänekkäästi vastaa. Siten saa väijyvä vartia sen\nkäsityksen, että ne ovat kiintyneet juttelemaan toistensa kanssa\neivätkä siis voi olla missään luvattomissa vehkeissä.\n\nPaljon hankalampi on sen sijaan yksinäisen vangin tulla toimeen.\nJutellessaan esimerkiksi W.C:n ääressä täytyy hänen kaiken aikaa pitää\nsilmällä tirkistyslasia sekä tarkata käytävästä kuuluvia vartian\naskelia. Oikeastaan onkin pelastuminen myöhäistä, jos vartia\nhuomaamatta pääsee tirkistyslasille asti, sillä silloinhan hän heti\nnäkee, missä toimissa vanki on. Yksinäisen vangin täytyy siis jännittää\ntarkkaavaisuutensa äärimmilleen. -- -- --\n\nIltapäivällä avaamme jälleen telefoonin. Merkkinä puhelun haluamiseen\non kolme lyöntiä väliseinään. Jos pyydetty vastaa samalla\nmerkinannolla, avataan telefooni kummaltakin puolen.\n\n-- Milloin ja missä teidät vangittiin? -- kysyn V:ltä, kun puheluyhteys\nvälillämme on avoinna.\n\n-- Marraskuun alussa Rovaniemellä. Enehjelmin poliisit jahtasivat minua\npari viikkoa ympäri metsiä. Muuan talollisenpoika antoi viimeisen\npiilopaikkani ilmi ja niin ne saivat. Oikeastaan minä silloinkin vielä\nolisin päässyt niiden käsistä, mutta pelastaakseni erään toverin minun\noli pakko antautua vangiksi.\n\n-- No missä teitä säilytettiin siihen saakka, kunnes tänne tuotiin?\n\n-- Ensin Oulun lääninvankilassa, sitten Katajanokalla. Sieltä minä\nolisin karannut, jos olisivat tänne tuontia viivytelleet vielä\nkaksikaan päivää.\n\n-- Te olette siis ollut Oulun vankilassakin. Siellähän minäkin sain\nkevätkesästä istua lähes kaksi kuukautta.\n\n-- Kyllä minä kuulin siitä. Pastori J. käskikin tuoda teille terveisiä,\njos yhteen satutaan.\n\nHarvoinpa tavalliset terveiset saajan mieltä niin ilahuttavat kuin nämä\nShpalernajan kloakin kautta saadut. Pastori J., entinen koulutoverini,\non Oulun lääninvankilan v.t. saarnaajana toimiessaan ollut suurena\nlohdutuksena enehjelmiläisen hallinnon painamille valtiollisille\nvangeille. Niin usein kuin muilta virkatoimiltaan jouti kävi hän\nkopissani juttelemassa ja samoin on hän tehnyt kaikkiin valtiollisiin\nvankeihin nähden. Tämän humaanisen menettelynsä takia joutui hän\nEnehjelmin vihoihin ja olisi arvatenkin ennen pitkää menettänyt\nvirkansa vankilansaarnaajana, ellei vallankumous olisi tehnyt\näkkiloppua Enehjelmin valtikoimiselle Oulun läänissä.\n\n-- Oliko Oulun lääninvankilassa nyt teidän siellä ollessanne paljon\nmuita valtiollisia vankeja?\n\n-- Paljon niitä oli. Muun muassa saksalaisia sotavankeja, joita oli\nLapin puolessa saatu kiinni. Ja sitten suomalaisia, joita syytettiin\nheidän pakoon auttamisestaan. Yksi niistä oli minun naapurinani ja minä\npääsin hänen yhteyteensä sekä neuvoin häntä puhumaan niin, ettei hän\ntiennyt niitä saksalaisiksi. Kun ne puhuivat vierasta kieltä, niin hän\nluuli niitä venäläisiksi, jotka tahtovat paeta ulkomaille. Sillä lailla\nmies lupasi puhuakin.\n\n-- Minun aikanani siellä oli vakinaisesti säilytettävänä vain yksi\nvaltiollinen vanki, nimittäin eräs Lukkarinen Kemin puolesta. Mahtoiko\nhän olla vielä siellä?\n\n-- Lukkarisen ne ovat hirttäneet, -- kuuluu V:n koristelematon vastaus.\n\nTunnen kuinka ruumiini karahtaa kylmäksi aivankuin olisin niskaani\nsaanut ämpärillisen jäistä vettä. Hetkiseen en saa sanaa suustani,\nsamalla kun mieleeni palaa elävänä se hetki, jolloin Oulun\nlääninvankilassa näin tuon onnettoman vainajan. Hän pysyi aina\nkopissaan käymättä edes pihalla kävelemässäkään. Kerran pistäysin hänen\nkoppinsa ovella, kun se vartian sisällä ollessa oli puoliavoinna.\nKelmeäihoisena, hartiat kyyryssä istui L. hievahtamatta jakkarallaan,\nselin oveen. Aavistus kaameasta kohtalosta näytti häntä jo silloin\nraskaana painavan.\n\n-- Hirttäneet! Missä ja milloin se on tapahtunut? -- saan vihdoinkin\nsopertaneeksi.\n\n-- Oulussa nyt syksyllä.\n\n-- Oulussa!\n\nMinä en aluksi ole uskoa korviani. Ovatko he juljenneet tehdä sen?\nOulussa! Tuossa siistissä ja rauhallisessa pikku kaupungissa! Millä\nkauhulla sen onkaan täytynyt täyttää oululaisten, eikä ainoastaan\nheidän vaan koko läänin ja yleensä kaikkien suomalaisten mielet, jotka\ntapauksesta ovat kuulleet. Ja tietysti sanoma siitä on kulovalkeana\nkiitänyt ympäri Suomea.\n\nTotisesti se muodostaa huippukohdan sille venäläissaastutukselle, jota\nmaassamme on vuosikaudet harjotettu!\n\n-- Että ovatkin juljenneet raakalaistyönsä Oulussa tehdä! Ja missä ne\nsen siellä ovat toimeen panneet?\n\n-- Jossakin Kontinkankaalla kaupungin ulkopuolella. Ne olisivat\nkuulemma tahtoneet suorittaa sen vankilan pihalla, mutta tirehtööri\nJuvelius oli jyrkästi kieltänyt sen, minkä takia hän on menettänyt\nvirkansa.\n\n-- Mitä, onko Juvelius menettänyt virkansa?\n\n-- On. Siellä oli minun ollessani jo toinen mies tirehtöörinä.\n\n-- No niin, kyllähän sen arvasikin. Jo keväälläkin räyhäsi Enehjelm\nminun takiani Juveliukselle kuin järjetön. Tietysti tässäkin pelissä\novat hänen sormensa mukana.\n\n-- Kyllä kaiketi. Arvelivat Oulussa, että Lukkarisen telotuskin olisi\ntapahtunut Enehjelmin painostuksesta. Santarmit olisivat kuulemma\ntahtoneet Lukkarisen päästää vähemmällä, pitäen häntä siksi\nyksinkertaisena ja vaarattomana miehenä. Mutta Enehjelmin sanotaan\nterottaneen, että hän päinvastoin on hyvin vaarallinen mies, jota on\nrangaistava sotalakien täydellä ankaruudella. Lukkarinen on kuulemma\nkerran aikaisemminkin ollut vangittuna, mutta päässyt silloin karkuun\nja kirjoittanut sitten Haaparannalta ilkkuvan kirjeen Enehjelmille. Sen\nvuoksi on Enehjelmillä ollut persoonallista vihaa häntä kohtaan.\n\n-- Sitä viheliäistä pyöveliä! Ettei siellä Pohjan perillä löydy miestä,\njoka ajaisi kuulan sen heittiön päähän!\n\n-- Kovasti kai se pelkääkin henkeään ja ympäröi itsensä suurella\npoliisivoimalla. Ja pelkuri se näkyy olevan, niinkuin aina sellaiset\ntyrannit. Kun se esimerkiksi Oulun poliisikamarissa kurkisti minun\neväspussiini ja minä ilman kurillani vetäysin äkkiä syrjään, säikähti\nhän niin että oli pudottaa pussin kädestään. Luuli kai siellä olevan\npommin tai jonkun helvetinkoneen.\n\nNousen sytyttämään savukkeen ja unhotun sen tehtyäni kävelemään\nedestakaisin lattialla. Yhä vinhemmäksi käy kävetytahtini ja toverini\nsilmäilee minua kysyvästi. Rajumpana kuin koskaan ennen meuruaa minun\nsisässäni viha venäläistä sortovaltaa vastaan. On kuin kuulisin\nkorvissani niiden tuhansien santarmisaappaiden narinan, jotka paksun\ntökötin hajun lainehtiessa marssivat yli Suomen ja riettaalla\nylimielisyydellä, kaikkia oikeuksia ja kaikkia sivistyksen saavutuksia\nuhmaten, pystyttelevät siellä ja täällä hirsipuita, noita\ntsaarivaltiuden kaikista puhuvimpia tunnusmerkkejä. Ja kaiken tämän\nsydäntä raatelevan viheliäisyyden keskeltä esiintyy taas sisäisen\nnäköni eteen mies, jonka kelmeä haahmo minun mielikuvituksessani\nedustaa kaikkia niitä kunniansa myöneitä suomalaisia, jotka ovat\npalkkautuneet kätyreiksi, mies, joka tätä nykyä maamme pohjoisimman\nläänin päällikkönä mahtavin kynänpärskäyksin kirjottaa asiapaperien\nalle nimen: A. af Enehjelm.\n\n-- Kuinka se teitä kohteli, Enehjelm? -- kysyn puhelimen ääreen\npalaten.\n\n-- Hävyttömästi, -- kuuluu tyyni vastaus. -- Kun minut käsiraudoissa\noli tuotu Oulun poliisikamariin, hyökkäsi Enehjelm sinne heti minua\nkuulustelemaan. \"Jaha, vai tässä se nyt on se suuri roisto, jota me\nniin kauan olemme etsineet!\" huusi hän ensi sanoikseen, kun minut näki.\nKun minä kysyin, voiko kuvernööri osottaa minun tehneen joitakin\nroistontöitä, ei hän vastannut mitään, uhkaili vain, että minä saan\nsamanlaisen tuomion kuin Lukkarinenkin. Ja lopuksi määräsi hän minut\nyöksi lämmittämättömään putkaan, jossa minä värisin pitkän yön nurkassa\nkäppyrässä kuin koira.\n\n-- Mutta oletteko varma siitä, että hän nimenomaan määräsi teidät\nsellaiseen yöpaikkaan?\n\n-- Kyllä, sillä poliisimestari pahotteli sitä aamulla, mutta ei sanonut\nvoineensa sille mitään, kun kuvernööri oli niin määrännyt.\n\n-- No onpas se poliisimestarikin koko ämmälauri! Ja pitivät sitä aluksi\nhyvänäkin miehenä. Mutta jouduitteko vielä lääninvankilassa Enehjelmin\nkanssa tekemisiin?\n\n-- No jo toki. Sehän kävi siellä myötäänsä. Kerran kun minulla oli\nkopin pöydällä hedelmiä ja muita herkkuja, joita joku oli kaupungista\nlähettänyt, katsoi hän niitä hyvin vihaisesti ja alkoi urkkia, kuka\nniitä on minulle toimittanut. Kun tuli tieto, että minut siirretään\nOulusta pois, valitti hän minun pääsevän liian vähällä. Olisi kai\nsuonut, että minut olisi hirtetty Oulussa kuten Lukkarinenkin. Viime\nlopuksi terotti hän minulle nyrkkiä pöytään lyöden, että minun on\npuhuttava totta niille venäläisille sotilasviranomaisille, joiden\nhuostaan joudun.\n\nEdelleen jutellessamme saan kuulla yksityisseikkoja V:n\nvangitsemisesta. Heitä oli kaikkiaan neljä nuorukaista, jotka\npitkällisen jahdin ja paikallisten kätyrien avulla saatiin vangiksi\nRovaniemellä. Asiasta ilmotettiin heti puhelimitse Enehjelmille, joka\nkäski heidät panna rautoihin ja tuoda Ouluun. Niin tapahtuikin.\nKäsiraudat ranteissaan saivat nuorukaisemme -- joista kaksi oli\nkoulupoikia sekä kolmas vasta merikapteenintutkinnon suorittanut --\nKoivun asemalla kahvinkin juoda. Kun eräs poliiseista, joita oli\nsaattamassa suuri joukko, pyrki heitä ivailemaan ja nälvimään, kuiskasi\nV. hänelle: -- Varmasti te nyt saatte oikein suuren mitalin, minkä\njälkeen poliisi nolostuneena vaikeni.\n\nPitkälle sivu kahdentoista valvon tänä yönä vuoteellani. Monenlaiset\najatukset risteilevät päässäni ja rinnassani kuohuu harmi ja viha\nkotimaisia ryssänkätyreitä ja prenikanpyydystäjiä kohtaan.\n\nAh, että joutuisi pian se aika, jolloin saisi käydä tilille heidän\nkanssaan!\n\n\n\n\nXVII\n\nSUHDE VARTIOIHIN.\n\n\nVartioita Shpalernajassa on sadottain. Nouseehan vankienkin lukumäärä,\ntoverini ilmotuksen mukaan, pariin tuhanteen. Paitsi eri kerroksissa ja\nosastoissa sekä kanslian puolella päivystäviä vartioita tarvitaan heitä\npäivän kuluessa aina suuri joukko pihalla ja eri verstaissa\ntyöskentelevien vankien peräänkatsontaan. Shpalernajassa tehdään työtä\nkuin missäkin tehtaassa ja rikosvankien suuressa joukossa ovat mitä\nerilaisimmat ammattialat edustettuina. Jotka eivät muuhun kykene,\nsahaavat ja pilkkovat puita pihalla. Siinä toimessa näkee usein\neri-ikäisiä herraskaisia tutkintovankejakin, jotka ruumiinliikuntoa\nsaadakseen työskentelevät vapaaehtoisesti. Suomalaisista ei kukaan tee\nsitä enempää kuin muutakaan työtä, lukuunottamatta muutamia ani\nharvoja, jotka ovat ottaneet kopissaan paperossikoteloita liimatakseen.\nMyöskin on oululainen räätälimestari Kemppainen ryhtynyt aikansa\nkuluksi työskentelemään kopissaan, minne hänelle on nostettu tukeva\nompelukone sekä muut tarpeelliset vehkeet. Ja loistavasti kuuluu hän\nedustaneen suomalaista ammattitaitoaan, ollen osastonvartian\ntodistuksen mukaan etevin Shpalernajan toista sadan räätälin joukossa.\nEikä hänelle mitään tusinatyötä annetakaan, vaan valmistelee hän\nfrakkipukuja erään ministeriön virkamiehille.\n\nMutta palaanpa vartioihin.\n\nHe ovat enimmiten sotapalveluksessa olleita miehiä. Puku on tietysti\nsotilaallinen: siisti harmaa univormu ja ulkona ollessa musta sinelli\nsamaa mallia kuin meriväellä. Päällikkö ja hänen apulaisensa käyttävät\ntietysti aina upseerinasua. Aseina on vartioilla revolveri, jota he\nkantavat vyössään nahkakotelossa. Muutamat vanhemmat vartiat käyttävät\nlisäksi sapelia, joka riippuu olan yli kulkevassa nauhassa.\n\nVartiat jakaantuvat kolmeen ikä- tai arvoluokkaan. Nuorimman ikäluokan\nmerkkinä on yksi hopeanvärinen hela olkanauhakkeen ympärillä, vanhemman\nkaksi j.n.e. Kuten olen ennemmin jo maininnut, on kaikilla kosolti\nkunniamerkkejä, joita he varmaankin saavat määrävuosien päästä\nnuhteettoman palveluksen johdosta.\n\nYleensä tekevät Shpalernajan vartiat siistin ja siivon vaikutuksen.\nAinakaan minä en ole joutunut kertaakaan tekemisiin erikoisemmin häijyn\ntai röyhkeän vartian kanssa. Enkä sellaista kuullut muidenkaan\nvalittavan, sikäli kuin ehdin kohtalotoverieni Shpalernaja-elämään\ntutustua.\n\nNeljännellä osastolla, missä minun koppini on, vuorottelee kolme\npäivystäjävartiaa. Toverin saatuani opin tietämään heidän nimensä:\nPetrov, Jakovlev ja Savitajev. Ensin mainittu on kookas, ryhdikäs ja\nmahtava olento, käytöksessään kursailematon ja töykeä. Mutta, kuten\nuseimmiten sellaiset, on hänkin pohjaltaan hyväntahtoinen eikä\nvähääkään pikkumainen. Niinpä ei hän koskaan tee mitään numeroa, jos\nsattuukin yllättämään vangin naputtelemasta tai telefonoimasta. Eräänä\nsunnuntaina tulee hän noutamaan toveriani vankilan kirkkoon juuri kun\ntämä huoletonna miessä W.C:n ääressä juttelee Solovjovin kanssa. Kuten\ntavallista astuu rivakkaliikkeinen Petrov niin odottamatta koppiimme,\nettei toverini ehdi edes suoraksi ojentua. \"No mitäs siinä puhelette,\njoutukaa kirkkoon!\" murahtaa hän vain hämmästyneelle toverilleni eikä\nasiasta seuraa sen enempää.\n\nItseäni kohtaan esiintyy Petrov ensi alussa miltei häijyn töykeästi ja\nsinuttelevasti. Mutta sitten muuttui hänen käytöksensä jostakin syystä\nsuopeammaksi ja sellaisena se pysyi loppuun asti. Yleensä tuntui\nhänellä olevan närää \"suomalaisnjemetskejä\" kohtaan. Kerran\npalatessamme toverini kanssa kävelyltä kerääntyi viidennen kerroksen\nkäytävään parasta aikaa toisen pöytäkirjaryhmän suomalaisia.\nLaskiessaan meitä koppiimme osotti Petrov äänekkäästi hälisevää\nsuomalaisjoukkoa ja äyhkäsi vihaisesti: \"Uh, saksalaisia sotilaita!\"\n\nJakovlev ja Savitajev ovat molemmat tasaisia ja siivoja miehiä, joista\nviime mainittu on vielä vallan nuori. Hän puhuu saksaa ja laskiessaan\nminua kävelemään ei hän koskaan sano \"guljatj\", vaan \"spatzieren\".\nSamoin kutsuu hän minua parturiin sanalla \"rasieren\". Mutta toverin\nsaatuani jättää hän saksalaiset sanat käytännöstä ja rupeaa viljelemään\nyksinomaan venäläisiä. Jakovlev on vaaleaverinen, sinisilmäinen ja\nkaunispiirteinen mies. Hän on toisinaan varsin leikillisellä päällä\nja hänen silmissään on silloin pikku humalassa nuhjailevan\nsalaryypiskelijän ilme. Myöhemmin saankin kuulla, että lääketiedettä\nedustava mies meidän suomalaisten joukossa on Jakovlevin pyynnöstä\nkirjotellut hänelle -- spriireseptejä!\n\nKuten kaikki alemmat virkailijat ja palvelusmiehet Venäjällä, ovat\nvanginvartiatkin tavattoman huonosti palkattuja. Shpalernajan vartiain\nkuukausipalkka vaihteli neljästä-kuuteenkymmeneen ruplaan ja senkin\nsaaminen oli vallankumouksen edellisinä aikoina jokseenkin\nepäsäännöllistä. On melkein käsittämätöntä, kuinka vartiat kaiken\nkallistuessa sellaisella palkalla saattoivat lainkaan tulla toimeen,\nvarsinkin kun heissä oli useita perheellisiäkin miehiä. Niinpä tuolla\npuoli-inkeriläisellä osastonvartiallakin oli kokonaista seitsenhenkinen\nperhe. Kun lisäksi ottaa huomioon, että heillä oli ani vähän\nvapaa-aikoja -- kokonaista vapaapäivää ei heillä minun nähdäkseni ollut\nkoskaan --, niin käsittää, ettei heillä ollut mitkään kultaiset päivät,\nSuomalaisten vanginvartiain asema sekä palkkaan että vapaa-aikoihin\nnähden on heihin verraten kerrassaan loistava.\n\nVartiain huonot palkkasuhteet tekevät heidät tietysti lahjomiselle\nalttiiksi. Ja se onkin venäläisissä vankiloissa hyvin yleistä, kuten\nkaikilla muillakin venäläisen elämän aloilla. Kun alussa vartioiden\nviivähtäessä kopissani tarjosin heille aina esillä olevasta kotelostani\npaperossia eivätkä he suostuneet ottamaan, olin kyllin yksinkertainen\nuskoakseni, että he noudattavat yhtä uskollisesti kuin suomalaisetkin\nvartiat vankilan ohjesääntöä, joka kieltää vartiaa ottamasta vangilta\nmitään vastaan. Myöhemmin kuulin tovereiltani, että Shpalernajan\nvartiat olivat yleensä olleet varsin halukkaita ottamaan vastaan\ntupakkaeriä. Mutta tarjoaminen ei saanut tapahtua avoimesti, vaan\njutellessaan vartian kanssa tuli paperossikotelo tai kartuusipuntti\nhuomaamatta pistää hänen käteensä, niin ettei kummankaan vasen käsi\ntiennyt mitään oikean puuhista. Seuraukset näkyivät kyllä sitten\nvartiain käytöksessä ja pikku palveluksissa. Siihen tapaan, kiertäin ja\nkaartain, käynee lahjominen Venäjällä kaikissakin oloissa.\n\nVartiain lahjomisesta puheen tullen ei sovi unhottaa Massisen\nveljeksiä, joista on sivumennen jo ennenkin ollut puhe.\n\nNuoremman veljen, Kyösti Massisen kanssa, tulin tutuksi seuraavalla\ntavalla:\n\nKerran kävelemässä ollessani huomasin eräästä toisen kerroksen\nikkunasta vilkutettavan. Sen jälkeen ilmestyi akkunaan paperilevy,\njossa oli suuri latinalainen S-kirjain. Arvasin heti, että siinäkin\nkopissa majailee suomalainen. Mutta kului pitkä aika, ennenkuin sain\ntietää, kuka siellä on.\n\nSotaoikeudessa käydessään tutustui toverini erääseen\nFriedrichs-nimiseen venäläiseen, joka oli kertonut itsellään olevan\nsuomalaisen koppitoverin.\n\n-- Mikä sen suomalaisen nimi on? -- kysyin tietysti heti.\n\n-- Maas ... Maas...\n\nSen enempää ei herunut toverini muistista. Kävelemässä ollessamme\nviittasi toverini sitten sitä akkunaa, jonka takana Friedrichs\nsuomalaisen kumppaninsa kanssa asusti. Akkuna oli juuri se, jossa\naikaisemmin olin nähnyt S-kirjaimen. Pian kohosikin akkunaan kaksi\npäätä, jotka iloisesti nyökyttelivät meille tervehdykseksi. Toverini\ntunsi Friedrichsin. Pyysin häntä seuraavalla kerralla sotaoikeudessa\nkäydessään painamaan mieleensä F:n suomalaisen toverin nimen. Mutta\nsilläkään kertaa ei hänen päässään säilynyt muuta kuin: -- Maas ...\nMaas... Lisäksi oli hän tietävinään, että se Maas ... on rikas\nkauppias, joka on vangittu sen takia, että hän on myynyt viljaa\nsaksalaisille. Ja arvaillessaan hänen tulevaa kohtaloaan teki toverini\ntuon tavallisen, vikkelän eleensä, millä hän kuvasi silmukan kaulaan\nkietasemista -- ele, jonka tekemisessä useampi Shpalernajan asukas\nnäytti saavuttaneen kunnioitettavan taidon.\n\nKului sitten monet viikot, minun pääsemättä selville, kuka suomalainen\nistui Friedrichsin toverina. Olimmepa sitten taas eräänä talvisena\npäivänä toverini kanssa sattuneet kävelyretkellä siihen karsinaan, joka\noli juuri puheenalaisen akkunan kohdalla. Molemmat päät esiintyivät\ntaasen ikkunassa -- ruudut olivat kaikissa ikkunoissa himmeät ja\nkaukana toisistaan, joten oli mahdoton selvästi erottaa kasvonpiirteitä\n-- ja tervehdyksiä vaihdettiin puolelta ja toiselta.\n\nAina kun vankeja ruvettiin yksitellen laskemaan pois, lähtivät lavalta,\nyhtä lukuunottamatta, kaikki vartiat, hajaantuakseen käytäviin, joita\npitkin vangit palasivat. Kun nyt lavalla kierteli yksinään tuo\nkeppiinsä nojaava vanha vartiaukko, josta olen aikaisemmin puhunut,\navasivat toverukset akkunassaan venttiilin ja sieltä kuului suomalainen\nkysymys: -- Mikä teidän nimenne on?\n\nKun ukko, joka siivoutensa lisäksi oli hieman heikkokuuloinen, oli\nvastakkaisella puolella vartialavaa, huusin minä nimeni.\n\n-- Minä olen Kyösti Massinen Iitistä; kaimamiehiä siis ollaan, --\nkuului akkunasta reipas ääni.\n\nTäten oli tutustumisemme siis vihdoinkin tapahtunut. Sen jälkeen\nvaihdoimme uutisia aina kun minä toverineni satuin heidän ikkunansa\nkohdalla olevaan kävelykarsinaan.\n\nMutta kerronpa nyt hiukan herra Massisen elämästä Shpalernajassa, sen\nmukaan kuin vallankumouksen jälkeen olen häneltä itseltään kuullut.\n\nKuten sanottu, oli heitä Shpalernajassa kaksi veljestä,\nmolemmat tilanomistajia Iitistä. Yhdessä heidät oli paria päivää\naikaisemmin kuin minut muutamien muiden suomalaisten kanssa tuotu\nShpalernajaan. Yhtaikaa he olivat seuraavana päivänä olleet\n\"lääkärintarkastuksessakin\", t.s. välskärin suorittamassa\npunnitsemistilaisuudessa. Tällöin saivat veljekset ilmaistuksi\ntoisilleen koppiensa numeron ja aseman. Kummankin koppi oli toisessa\nkerroksessa, umpinaisen sisäpihan eri puolilla, joten akkunat olivat\nsuunnilleen vastapäätä. Siten saattoivat he pitkin päivää vilkutella ja\nantaa merkkejä toisilleen, jopa myöhemmin naputusjärjestelmään\nperehdyttyään, vaihettaa ajatuksiakin. Naputuskeskustelua voi nimittäin\nhyvin viljellä myöskin optillisesti. Esimerkiksi siten, että sormellaan\ntai koko kädellään vaakasuorasti viittoen merkitsee kirjainrivin sekä\npystysuorasti viittomalla itse kirjaimen aseman rivissä. Pitemmällä\nvälimatkalla tai ikkunan läpi keskustellessa on tarpeen pitää\nkourassaan valkoinen nenäliina. Tällaista keinoa käyttäen \"keskusteli\"\ntoverini usein kävelemässä ollessamme eri ikkunain takana olevien\ntuttaviensa kanssa.\n\nKun samana päivänä vartia, varsin nuori ja siistin näköinen mies,\npistäysi jollekin asialle Kyösti M:n koppiin, huomasi tämä hänen\npuhuvan venäjää hiukan virolaisittain. Kysymykseensä, onko vartia\nvirolainen, sai hän myöntävän vastauksen. \"Hänet minä koetan ostaa\npalvelukseeni\", oli heti välähtänyt herra M:n mieleen. Hänen\nmiettiessään suunnitelmaa vartian ostamiseksi pistäysi tämä päivän\nkuluessa myöskin vanhemman veljen, Urho M:n, koppiin.\n\n-- Kuulkaas, paljoko teillä on palkkaa toimestanne? -- kysyi tämä\nvartialta.\n\n-- Neljäkymmentä ruplaa kuussa, -- vastasi vartia kummastuneena.\n\n-- Ettekö haluaisi ansaita lisäksi viisikymmentä ruplaa kuussa? --\nkuului vangin seuraava kysymys.\n\n-- Hm, mitenkä niin? -- mutisi vartia hämillään.\n\n-- Kulettamalla vain silloin tällöin pieniä kirjelappuja minun ja\nveljeni välillä.\n\nKiusaus oli tietysti vartialle liian suuri ja sopimus tehtiin siinä\ntuokiossa. Urho-veli kirjotti heti muutamia sanoja paperipalalle ja\nantoi sen vartialle veljelleen vietäväksi. Ja niinpä Kyösti-veljen\nvielä miettiessä, kuinka ryhtyä vartiaa taivuttelemaan, aukesi\nruokaluukku hänen koppinsa ovessa, näkyviin vilahti vartian käsi, joka\nnopeasti pudotti lattialle pienen, kokoon taitetun paperipalan, minkä\njälkeen luukku sulkeutui. Henkeään pidättäen riensi Kyösti M. ottamaan\nylös paperin, josta hän luki: \"Voiko tähän poikaan luottaa? Lupasin\nhänelle 50 ruplaa kuussa kirjeiden kulettamisesta. Vastaa heti, jos\nolet saanut tämän. Urho.\"\n\nKyösti-veli etsi heti paperipalan ja kirjotti vastauksen, kutsui\nvartian ja pisti sen huomaamatta tämän kouraan. Siten oli jatkuva\nyhteys veljesten välille rakennettu. Puheenalainen vartia, joka oli\nsaanut jonkun verran koulusivistystäkin ja joka oli vain tilapäisesti\nruvennut vanginvartiaksi, siten välttyäkseen sotaan joutumasta, oli\nnimeltään Omnapuu, vaikka hänen virolainen nimensä Shpalernajassa\nolikin väännetty Jablokoviksi.\n\nTämän heimolaismiehen välityksellä pääsivät veljekset myöskin siskonsa\nyhteyteen, joka koko heidän vankeusaikansa oleskeli venäjänkielen\nstipendiaattina Pietarissa. Aluksi epäili Omnapuu kovin ryhtyä\nsalakuljettamaan kirjeitä vankilan ulkopuolelle. Eikä ihmekään, sillä\nkaikki kaupungille lähtevät vartiat tutkittiin tarkoin vankilan\nkansliassa ja ne, joiden huomattiin harjottavan petosta vankien\nhyväksi, saivat vankeutta aina kolmeen vuoteen saakka. Mutta lopulta\nrohkaisihe vartiamme ja otti viedäkseen kirjeen siskolle. Hän toimitti\nKyösti M:lle hienoa silkkipaperia, jolle tämä siskon kanssa aikaisemmin\nsovituilla salamerkeillä kyhäsi kirjeen. Taittaen kirjeen pieneen\nkokoon työnsi Omnapuu sen saapasvartensa vuoriin syntyneestä pienestä\nreiästä sisään, onnistuen siten saattamaan kirjeen vankilan\nulkopuolelle. Samalla tavoin piilotettuna toi hän veljeksille siskon\nvastaukset, joissa luonnollisesti oli kerrottuna kaikki tärkeimmät\nuutiset.\n\nUutisista puheen ollen mainittakoon, että veljekset lopulta saivat\nluettavakseen neljä Helsingin Sanomain numeroa viikossa. Se kävi\nseuraavasti.\n\nSisko toi heille joka perjantai kaikenlaisia ruokatavaroita.\nTuomistensa ympärille kääri hän kaikki viimeksi saapuneet Helsingin\nSanomain numerot. Ne eivät kuitenkaan suoraan joutuneet vastaanottajain\nkäsiin, sillä osastonvartia poisti omassa nurkassaan tuomisten\nympäriltä kaikki liiat paperit, ennenkuin hän luovutti ne\nasianomaiselle vangille. Täältä osastonvartian virka-aitiosta joutuivat\nsuomalaiset sanomalehdet Kyösti M:lle n.s. muusarpoikain välityksellä.\nNe olivat kaikkiin koukkuihin ja metkuihin perehtyneitä pietarilaisia\nkatupoikia, joita Shpalernajan rikosvankien joukossa oli aina melkoinen\nmäärä. Tällaisten poikaviikarien tehtävänä oli m.m. korjata kunkin\nkopin edestä ne rikat (musar), jotka vanki oli kopistaan sinne\nluutinut. Antamalla pojille runsaasti tupakkaa ja paperosseja oli\nKyösti M. saanut heidät ystävikseen. Niinpä saatuaan siskonsa\nsalakirjeestä kuulla, että tämä vartavasten pani aina ruokatuomistensa\nympärille joukon tuoreimpia Helsingin lehtiä, kuiskasi hra M.\nmuusarpojille, että he osastonvartian aitiota siivotessaan ottaisivat\npaperitöryn joukosta suomalaiset sanomalehdet ja toimittaisivat\nhänelle. Pojat, aina valmiina kaikenlaiseen vehkeilyyn, tekivät uusien\ntupakkalahjojen toivossa työtä käskettyä. Lakaistessaan lauantai-aamuna\nosastonvartian virkapoksia käärivät he suomalaisiksi huomaamansa lehdet\nkokoon ja työnsivät vikkelästi housunkauluksensa alle. Kulkiessaan\nsitten pitkin käytävää Kyösti M:n kopin ohitse, viskasivat he vartian\nsilmän välttyessä saaliinsa kopinoven päällä olevaan avaraan\nilma-aukkoon. Siten saapuivat tuoreimmat kotimaan uutiset Kyösti M:lle\nkuin konsanaan postiluukusta pudoten.\n\nTäten saatuja sanomalehtiä ei hra M. päiväsaikaan kuitenkaan uskaltanut\nkäsitellä, vaan kätki ne vesikranan alla olevan suppilon taakse, joka\noli hiukan seinästä irtaantunut. Vasta illalla, kun osastonvartia oli\nlukinnut kopit omalla avaimellaan, otti hän aarteensa esille.\nAhmittuaan lehdet läpi leikkasi hän kustakin numerosta Tiituksen\nkirjeet sekä tärkeimmät poliittiset uutiset, jotka sitten seuraavana\npäivänä Omnapuun välityksellä kulkeusivat Urho-veljen nautittaviksi.\n\nKun Kyösti M. säästelemättä jakeli priimatupakkaa niin vartioille kuin\nyleensä kenelle hyvänsä vankilan asukkaista, joiden kanssa joutui\nkosketuksiin, ja kun hänellä aina oli jokaiselle lausuttavana iloinen\nsana sekä puhuttelussaan käytti jokaisesta joko gaspadin-nimeä tai\nyleensä paria astetta korkeampaa arvonimeä, tuli hän laajoissa\nvankilapiireissä ennen pitkää tunnetuksi reiluna, iloisena ja\nanteliaana pohattana. Eräänä päivänä löysi hän ostopäivälliseen\nkuuluvain parin leipäviipaleen välistä pienen \"sapiskan\". Siinä\nvankilan kokki teki tiedoksi, että jos gaspadin Massinen tahtoisi\nhäntäkin muistaa tupakalla, niin hän vuorostaan muistaisi gaspadin\nM:sta ruokia jakaessaan.\n\nPalauttaessaan tyhjät ruoka-astiat pisti hra M. kannelliseen\nsoppa-astiaan paketin hyvää tupakkaa. Seuraukset tulivat heti\nillallista jaettaessa näkyviin. Ostoillallisiin kuului usein\nriisiryynipuuroa, jota tavallisesti oli noin tuuman vahvuisesti syvän\nkupariastian pohjassa. Tällä kertaa oli astia kuitenkin reunojaan\nmyöten täynnä puuroa. Ja kun hra M. tyytyväisenä pisti lusikkansa\npuuroon, huomasi hän sen palvelevan vain kuorena: sisällä oli mehevä\nkananpaisti. Sen jälkeen löytyi illallispuurosta aina jotakin hyvää,\nmilloin lehmänkieli, milloin häränpaistia, milloin taas uiskenteli\npuuro keltaisessa voinsulassa. Herra M. lähetti tavan takaa tyhjäin\nastiain mukana tupakkaa ja niin jatkui päivästä päivään hedelmällinen\nvuorovaikutus hänen ja kokin välillä.\n\nMuutamia viikkoja ennen vallankumousta muutettiin Omnapuu tavallisen\nkoppivartian toimesta kävelyvartiaksi. Sen kautta kävi veljesten ja\nheidän siskojensa välinen kirjeenvaihto paljon työläämmäksi. Mutta\nkokonaan se ei silloinkaan loppunut. Vankien kulkiessa yksitellen\nkopeistaan pihalle olivat kävelyvartiat, yhtä lukuunottamatta,\nhajaantuneina pitkin niitä käytäviä, joita myöten kunkin vuoron vankien\ntuli kulkea. Niinpä oli Omnapuullakin paikkansa eräässä käytävän\nkäänteessä. Jos nyt esim. Kyösti M:llä oli kirjelippu veljelleen, pisti\nhän sen Omnapuun sivu kulkiessaan huomaamatta tämän kouraan. Omnapuu\nkätki ohueksi rullaksi kierretyn kirjeen savukkeen varsipaperin sisään.\nTulipa sitten Urho-veljen kävelyvuoro. Omnapuu käyskelee lavalla\ntoisten vartiain joukossa ja polttelee paperossia. Kun se on loppuun\npalanut, viskaa hän pätkän huolettomasti hyppysistään. Että pätkä\nsattuu putoamaan Urho M:n kävelykarsinaan, siinähän ei kukaan huomaa\nmitään tavatonta. Samalla tavoin voi tuo kunnon Omnapuu silloin tällöin\nsinkauttaa Kyösti-veljen kävelykarsinaan loppuun poltetun paperossin\npätkän, jonka tämä kenenkään huomaamatta kiihkeästi onkii ylös ja\nvisusti talletettuna kulettaa koppiinsa. -- -- --\n\nMyöskin rahaa käytetään venäläisissä vankiloissa lahjomisvälineenä.\nSitä olivat jotkut Shpalernajan suomalaisetkin viljelleet. Raha on\nvangin saatava huostaansa tietysti salakuljetuksen kautta. Ja\nhuolellisesti on sitä samoinkuin muutakin luvatonta tavaraa kopissa\nsäilytettävä. Noin kerran kuussa pannaan nimittäin jokaisessa kopissa\ntoimeen perinpohjainen tarkastus. Kaksi tai kolme vartiaa astuu silloin\nkoppiin, vanki komennetaan perälle seisomaan ja miehet ryhtyvät\nnuuskimaan. Kaikki nurkat käydään läpi, vuode pengotaan yksin\nvaatekappalein ja lopuksi koplotellaan itse vanki joka puolelta.\n\n-- No on shiul rahaa? -- kysyy aina tällaisissa tarkastuksissa\npuolileikillään osastonvartia.\n\n-- On kyllä, -- vastaan minä samalla sävyllä.\n\n-- Ka missä?\n\n-- Kanslian päällikön huostassa.\n\nPari kertaa osuvat he tällaisessa tarkastuksessa löytämään avuttoman\nläkkipeltisen veitsemme, minkä he juhlallisesti takavarikoivat. Me\npuolestamme tilaamme heti seuraavana perjantaina anjovispurkin, jonka\nkannesta valmistamme uuden veitsen, keksien sille entistä paremman\ntalletuspaikan. Rahaa ei meillä kopissamme ole kertaakaan. Sen sijaan\non uudella naapurillamme, Jussi V:llä, pari sataa ruplaa sarkaisen\npäällystakin kaulukseen ommeltuna. Sen löytävät vartiat vähää ennen\nvallankumousta suoritetussa koppitarkastuksessa sekä pistävät\nriemumielin taskuunsa tuon kelpo saaliin.\n\n\n\n\nXVIII\n\nSYDÄNTALVEN PÄIVIÄ. UUSI NAAPURIMME.\n\n\nPari viikkoa meikäläisten joulun jälkeen seuraa vastaava venäläinen\njuhla. Hiukan enemmän juhlatunnelmaa huomaa silloin Shpalernajan\nkolkossa ilmapiirissä. Joulukuusta ei kyllä ole, kuten suomalaisissa\nvankiloissa on tapana, eikä ruokakaan poikkea arkipäiväjärjestyksestä,\nmutta käytävän kulmissa palavat kynttilät jumalankuvain edessä,\nvartiain rinnassa killuvat kunniamerkit ja kaikki työntouhu on\nuseammaksi päiväksi lakannut.\n\nToverini on kaukaisesta kotikylästään saanut mehevätä kinkkua sekä\npussillisen maammo-vanhan leipomia nisupullia, jotka matkalla kuitenkin\novat kuivettuneet kivikoviksi. Niitä maistellessamme kiinnyn minä\nottamaan selvää Aksinivan kylän elämästä. Toverillani ei kaikesta\npäättäen ole mitään hauskoja lapsuuden muistoja, sillä kyselemättä ei\nhän innostu juuri mistään kertomaan. Mutta minä olen hellittämätön kuin\npedantti opettaja läksyjä kuulustellessaan ja pala palalta saan minä\nkokoon venäläisen talonpoikaistalon ja sitten kokonaisen kyläkunnan,\nniin että sen elämä on havainnollisena edessäni. Kun vertaan sitä\nsitten suomalaiseen kylään kansakouluineen, nuorisoseuroineen ja\ntyöväenyhdistyksineen, huomaan eron suureksi kuin yöllä ja päivällä --\nkuten se on lähes kaikillakin suomalaisen ja venäläisen elämän aloilla.\n-- -- --\n\nKylmä ja harmaa sydäntalven päivä liittyy toiseensa. Olisi niin hauska\ntavata jälleen tovereita, mutta turhaan minä aina päivällisajan mentyä\nodotan, että tultaisiin hakemaan pöytäkirjojen ääreen.\n\n-- Vilkuuna, kirkkoon! -- ilmottaa sen sijaan eräänä päivänä tammikuun\nlopulla vartia Savitajev, pistäen ruokaluukusta päänsä näkyviin.\n\n-- Kirkkoon? ihmettelen minä toverilleni. Mutta sitten muistan Vuoksen\nkertoneen, että meille joidenkin kansalaistemme toimesta puuhataan\nsuomalaista jumalanpalvelusta. Sellainen tässä on nyt varmaankin\nkysymyksessä. Mutta missähän se pidetään? Ehkä meidät suuren vartioston\nsaattamina viedään Pietarin suomalais-ruotsalaisen seurakunnan\nkirkkoon? Joka tapauksessa tuottaa se harvinaista vaihtelua.\n\n-- Pitääkö olla palttoo? -- kysyn, kun Savitajev avaa oven.\n\n-- Njet-njet!\n\nKäytävään astuessani näen sinne kokoontuneen miehiä joka suunnalta.\nPian ovat koolla kaikki oman pöytäkirjaryhmäni miehet sekä paljon muita\nlisäksi. Se on kirjava joukko eri-ikäisiä miehiä. Minun jälkeeni tulee\nkopistaan Jussi V. länttäisine pieksuineen, sarkatakkineen ja miltei\nolkapäille ulottuvine hiuksineen. Nyt vasta saan tilaisuuden kädestä\npitäin tervehtiä nuorta naapuriani. Samoin Riekkiä, jonka tätä ennen\nolen vain kolmasti vilahdukselta nähnyt käytävässä. Ja entäs Kemppaisen\nJaakko, vanha nuhteeton patriootti, joka jo Bobrikovin vuosina sai olla\ntulessa! En ole toistakymmeneen vuoteen nähnyt miestä ja tuskinpa olen\nnyt häntä tunteakaan sen punertavan ryssänparran takaa, minkä hän on\nehtinyt täällä itselleen kasvattaa.\n\nKahteen riviin meidät komennetaan pitkin käytävän ulkoseinää. Ja sitten\nsaapuu kirkkoherra Malin, vanha-lutherilaiseen, avarahihaiseen\npappiskauhtanaan pukeutuneena. Ystävällisesti tervehtii hän meitä,\nhiljalleen astuessaan pitkin \"rintamaamme\". Häntä saattaa itse\nvankilapäällikkö ja perässä seuraa lukkari.\n\nKäytävän nurkkaan on nostettu pöytä. Sen taakse asettuu kirkkoherra\nMalin ja me ryhmitymme pöydän eteen. Lukkari jakaa meille pieniä\nvirsikirjoja ja hetken perästä kajahtaa Shpalernajan ummehtuneissa\nkäytävissä voimakkaana ja täyteläisenä tuttu jouluvirsi: \"Enkeli\ntaivaan lausui näin\".\n\nRinnallani seisoo nuori runoilija A., jonka olen jo aikaisemmin\nlukijalle esittänyt. Innostunut ilme kasvoillaan veisaa hän täydestä\nsydämestä. Mutta yhtäkkiä kumartuu hän puoleeni ja kuiskaa:\n\n-- Jahka täältä kerran päästään pois, niin minä julkaisen oikean \"Buch\nder Lieder'in.\"\n\nSeuraavassa hetkessä oli hän jälleen syventynyt virteen.\n\nMinä koetan seurata hänen esimerkkiään, mutta toisella puolellani\nseisoo Kemppainen ja minulla olisi niin paljon keskusteltavaa hänen\nkanssaan. Ja niinpä kumartuvat päämme vasten tahtoamme toistensa\npuoleen ja virsikirjan suojassa käy kiihkeä supatus. K:n kertoessa\nvangitsemisestaan ja olostaan Oulun lääninvankilassa huomaan, että\nhänen povessaan asuu yhtä kiihkeä viha Enehjelmiä kohtaan kuin kenessä\ntoisessa hyvänsä, joka on saanut hänen tyranniuttaan maistaa.\nVanginpuvussa ja käsiraudoissa on K. tuotu Oulusta Viipuriin. Ja\nsantarmipäällikkö Tsherkashenov, joka minulle oli aina niin kohtelias,\nkuuluu hänelle olleen oikea paholainen.\n\nLämpimiä lohdutuksen sanoja puhuu meille kirkkoherra M. Kaikesta\npäättäen ymmärtää hän hyvin meidän asemamme ja mielentilamme eikä siis\nvoi loukkaantua siitä, että saarnan kestäessä yksi ja toinen pää\nkumartuu naapurinsa puoleen, samalla kuin sieltä ja täältä joukon\nkeskeltä kuuluu hiljaista kuiskutusta. Onhan jokaisen mieli niin\ntulvillaan asioita ja tällaista tilaisuutta kohtalotoverien tapaamiseen\ntuskin enää saatanee.\n\nKun yksinkertainen suomalainen jumalanpalvelus on päättynyt, seuraa\nsama toimitus toisella kotimaisella kielellä. Suomenkieliset saavat\npalata koppeihinsa, mutta minä jään Kemppaisen kanssa vielä jälelle,\nsaadaksemme jatkaa yhdessäoloa. Ruotsinkielisten ryhmässä kiinnittää\nhuomiotani nuori turkulainen B., jonka parrattomilla, selkeillä\nkasvoilla asuu mitä täydellisin lapsen viattomuus. Hänen rinnallaan\nseisoo mitä suoranaisin vastakohta: pönäkkä, sarkapukuinen Korsnäsin\nukko, jonka monipoimuiset, parkkiintuneet kasvot ovat kuin kirveellä\nveistetyt. Näkee niin selvästi, että ne ovat senkin seitsemän kertaa\nolleet alttiina Pohjanlahden ahavalle. Kerrotaan, että korsnäsiläiset\n(\"kosungar\"), jos heiltä esim. Austraaliaan joutuessaan kysytään\nkotimaata, vastaavat olevansa Korsnäsistä -- eikä mitään muuta lisäksi.\nVarmaankin on tuon kunnianarvoisan hylkeenpyytäjän mälliä purevasta\nsuusta singonnut äkäinen protesti, kun Mashkevitsh tekeytyen\ntietämättömäksi hänen korsnäsiläisyydestään, on merkinnyt hänet\npöytäkirjoihinsa Venäjän alamaiseksi. Mieli virkeänä palaamme\njumalanpalveluksen päätyttyä koppeihimme. Erottaessa saan tilaisuuden\ntodeta, että Kemppainen asuu minun läheisyydessäni viidennessä\nkerroksessa. Samoin pääsen selville, että Jussi V:n toisella puolen on\nmyöskin suomalainen, jo harmaatukkainen opettaja S. Kaukolasta. Hänen\nrinnallaan asuu kemiläinen V., josta olen jo ennemmin maininnut, ja\nhänestä muutama numero eteenpäin on Kemppaisen koppi.\n\nJumalanpalveluksen kestäessä esittäysi minulle myöskin proviisori S.,\njonka kanssa olen jo pari kuukautta ollut päivittäisessä\nkanssakäymisessä, mutta jota en silti ole vielä kertaakaan nähnyt.\nNuori, miellyttävän näköinen mies. Hän kertoo saaneensa täällä\nShpalernajassa tavata äitiään. Tältä on hän m.m. kuullut, että\nsantarmit ovat Jepualla ampuneet insinööri von Essenin, kun tämä heidän\ntullessaan häntä vangitsemaan koetti päästä pakoon heidän käsistään.\nHerra E:n omalla kotipihalla ovat he tuon konnantyönsä tehneet.\nSellaisia siis nykyään tapahtuu Suomessa! Niinhän oli muutoin vähällä\nminunkin käydä, sillä ilmottivathan vangitsemaan saapuneet oululaiset\npoliisit, että heillä on kuvernööri Enehjelmin käsky ampua minut, ellen\nhyvällä antaudu, ja osottihan heistä ainakin yksi kunnioitettavaa halua\npanna toimeen tuon jalon käskyn.\n\nJussi V:n kanssa keskustelemme telefoonitse monesti päivässä. Mutta\nsitä paitsi meillä on mutkattomampikin tapa vaihtaa suullisesti\najatuksiamme. Se on tuo H:n minulle neuvoma: huhuilla suoraan seinän\nläpi. Kun me tavallisesti istumme pöydän ääressä, jotka ovat juuri\nsamalla kohtaa eri puolilla seinää, käy juttelumme varsin näppärästi.\nJos jommallakummalla sattuu olemaan mielessä jotakin sanottavaa,\nnapasee hän pari kertaa seinään. Toinen vastaa samalla merkinannolla ja\nheti painaa kumpikin korvansa seinään sekä asettaa kämmenensä niin,\nettä sen toinen syrjä peittää suun, toinen vastaa seinään. Tällöin\nkantautuu kohtalaisen kovaääninen keskustelu seinän läpi. Kuitenkin\nkäytämme tätä keinoa ainoastaan lyhempään sananvaihtoon. Pitempiä\njutteluita varten avaamme aina telefoonin.\n\nVähän aikaa sen jälkeen kun olemme jumalanpalveluksesta palanneet,\nilmottaa V. minulle seinän läpi:\n\n-- Minua ei Mashkevitsh ollut luvannut jumalanpalvelukseen.\n\n-- Mutta tehän olitte siellä.\n\n-- Vartia oli erehdyksestä laskenut. Nyt kävi osastonvartia minulta\npyytämässä, etten sanoisi olleeni kirkossa, jos Mashkevitsh kysyy.\n\n-- Vai niin. Mutta mitähän Mashkevitsh sellaisella kiellolla tarkottaa?\n\n-- Kai se pitää minua niin vaarallisena.\n\nJussi V. on talollisenpoika Kajaanin puolesta ja oppilas Helsingin\nnormaalilyseossa. Maailmansodan alkuaikoina on hän kuitenkin tehnyt\nkuten entiset Viipurin teinit, jotka vihollisen maata uhatessa\nheittivät kirjansa nurkkaan ja astuivat isänmaan puolustajain riveihin.\nMonessa on hän ehtinyt olla jo mukana ja seikkailuistaan kertomalla on\nhän valmistanut minulle monta hupaista hetkeä. Hän on aina tyyni,\nkylmäverinen ja neuvokas poika, oikea synnynnäinen Tapani Löfving.\nKokonaisen teoksen täyttäisivät hänen retkensä ja seikkailunsa. Saakoon\ntässä sijansa yksi, koska se niin hyvin valaisee hänen liukkauttaan.\n\nEdellisen talven aikana on hän kerran Helsingissä käymässä ja yöpyy\ninsinööri B:n luo. Hän nukkuu sohvalla täysissä pukimissaan, ollakseen\naina valmis liikkeelle lähtemään. Kello kahden aikaan yöllä saa hän\naihetta mennä W.C:hen. Siellä viipyessään kuulee hän, että etehisen ovi\navataan salakähmäisellä tavalla ja useampia henkilöitä astuu sisälle.\nHeti arvaa hän, että B:tä uhkaa kotitarkastus ja vangitseminen.\nEtehisen läpi kulkiessaan koettavat tulijat W.C:n ovea ja kun huomaavat\nsen sisältä lukituksi, jää oven taakse yksi vartioimaan, toisten\nmennessä B:n huoneeseen. V. laittaa palttoonsa, jonka hän kaiken\nvaralta on ottanut mukaansa, käsivarrelleen sekä tarttuu hiljaa\nlukkoon. Juuri kun vartia on kumartunut kuuntelemaan, onko W.C:ssä\nmahdollisesti useampiakin henkilöitä piilossa, tyrkkää V. oven rajusti\nauki, niin että se kolahtaa vartiaa päähän ja tämä kellahtaa nurin\nlattialle. Samassa loikkaa V. hänen ylitseen sekä syöksyy ovesta ulos\nja rappusia alas. Mutta pohjakerroksessa tulee hän pahki vielä yhteen\nvartiaan. Hetkeäkään hukkaamatta kietasee hän palttoonsa tämän pään\nympärille ja syöksyy ulos kadulle. Vartia ei ehdi hänen kintereilleen,\nhyvänä juoksijana pääsee V. hänestä eroon sekä turvaan erään toisen\ntuttavansa luo, joka loppuyöksi kätkee hänet kellariinsa. Seuraavana\npäivänä kiertää hän Kaisaniemen kautta asema-alueelle, nousee\nensimäiseen lähtövalmiiseen junaan ja vierii pois epäkiitollisesta\nHelsingistä.\n\n-- Kerran minä olin junassa joutua pahaan kiikkiin, -- kertoo hän\ntoisekseen. -- Minä juttelin erään kauppamatkustajan kanssa, katsellen\nmatkailijayhdistyksen kartastoa. Se herätti junassa olevan santarmin\nhuomiota ja hän ryhtyi meitä mukamas pidättämään. Mutta kun minä olin\ntiukkana ja minulla lisäksi sattui sillä kertaa olemaan passit\nselvillä, jätti hän meidät lopuksi rauhaan. Hullusti siinä muuten olisi\nkäynytkin, sillä minulla oli hyllyllä kapsäkki täynnä mauserpistooleja.\n\nPari kertaa ennen lopullista vangitsemista on hän ollut jo kiinni,\nmutta päässyt kummallakin kertaa livistämään. Viime kerralla kiinni\njoutuessaan sekä Ouluun tuotaessa on V:n irtaimistoon kuulunut paitsi\neväspussia myöskin saha ja kirves, minkä vuoksi hän Enehjelmin hänen\nammattiaan koskevaan kysymykseen vastasi olevansa sekatyömies.\n\n-- Valehtelet, lyseolaiseksihan sinut on passiin merkitty! -- oli\nEnehjelm tiuskaissut.\n\n-- Niin siihen aikaan kun minä passin otin, mutta viime aikoina minä\nolen liikkunut sekatöissä ja olen aikonut ruveta harjottelemaan\nporomieheksi, -- oli V. rauhallisesti vastannut.\n\n-- Mistä se Mashkevitsh teitä oikein syyttää? -- kysyn kerran\ntuttavuutemme alussa V:ltä.\n\n-- Saksassa olosta, värväyksestä, vakoilusta, aseiden kuletuksesta,\nniistä Arkangelin räjähdyksistä... -- luettelee V. rauhallisesti,\nlisäten lopuksi: -- Kyllä kai tässä hirteen taitaa joutua.\n\n-- No onko hänellä sitten mitään todistuksia siitä, että te olisitte\nkaikkea tuota tehnyt?\n\n-- Kyllä hän ainakin tietää minun kerran pommeja kulettaneen.\n\n-- Oletteko sen itse myöntänyt?\n\n-- Myönsinhän minä. Sanoin ottaneeni rajalta tuodakseni muutamia\npommeja Etelä-Suomeen, mutta en muka viitsinytkään viedä niitä\nmääräpaikkaan, vaan viskasin ne Kruunupyyssä Åkervikin kievarin luona\nmetsään.\n\n-- Narrasitte siis?\n\n-- Narrasin.\n\n-- Mutta entäs jos ne etsivät sieltä metsästä ja kun eivät löydä, niin\nväittävät teidän vieneen ne perille?\n\n-- Minä kirjotin täältä siskolleni, että toimittaisivat sinne metsään\nmuutamia pommin tapaisia siltä varalta, että he lumen lähdettyä\nmenisivät nuuskimaan.\n\n-- Täältä! Kuinka te täältä saatoitte sellaista kirjottaa?\n\n-- Minä kirjotin sylellä tavallisen kirjeen loppuun. Sisareni tietää\nkeinon, millä hän saa sellaisen kirjotuksen näkyviin. -- -- --\n\nV:llä ei Shpalernajaan tuotaessa ole ollut muuta irtaimistoa kuin mitä\nhän päällään kantoi. Heti tultuaan on hän kirjottanut siskolleen\nHelsinkiin sekä pyytänyt toimittamaan itselleen rahaa, ruokatavaroita\nja alusvaatteita. Mutta Helsingistä ei kuulu mitään. Vähitellen käy\nselville, että hra Mashkevitsh on pidättänyt kaikki siskon toimittamat\nhyvyydet: ruokatavarat, kirjeet, vaatteet ja rahat. Niin saa V. olla\nlikaisissa vaatteissaan ja riekaleiksi kuluneissa sukissaan sekä kärsiä\nalituista nälkää.\n\n-- Kuulkaa, pitäkää kävelemään mennessä silmänne auki, -- huudan minä\nhänelle eräänä päivänä seinän läpi. -- Me jätämme toisen ja kolmannen\nkerroksen väliselle portaalle pienen paketin voita.\n\nSe joutuu onnellisesti V:n huostaan ja illalla teetä juodessamme lausuu\nhän:\n\n-- Kylläpä maistui voileipä ihanalta!\n\nToisella kertaa toimitamme hänelle samalla tavoin hiukan teetä ja\nsokeria. Mutta nämä meidän vaatimattomat salakuljetuslahjamme eivät\nsentään suuria merkitse ja hänen elämänsä on jäytävää paastoa aamusta\niltaan. Että hän elää saman tapaisissa herkuttelevissa mielikuvissa\nkuin minäkin aikaisemmin syksyllä, sen huomaan hyvin siitä, että hän\neräänä päivänä ikäänkuin omia aikojaan naputtelee pöytänsä kanteen\nlauseen:\n\n-- Miltähän maistuisi Königin pihvi ja sen päälle puolikas punssia\nkahvin kanssa?\n\nMashkevitshin tapoihin kuuluu käyttää nälkää ja muita epäinhimillisiä\nkeinoja hermostuttaakseen vankejaan ja saadakseen heidät siten\ntunnustamaan. Jussi V:tä pitää hän ulkoasun perusteella arvatenkin\nyksinkertaisena ja heikkoluontoisena maalaispoikana, johon hän luulee\nnoiden barbaaristen keinojensa piankin tehoavan. Mutta tässä\nkylmäverisessä nuorukaisessa on hän kohdannut väkevämpänsä, sen tulee\nhän piankin havaitsemaan.\n\nHän aavistaa -- ja puolittain ehkä tietääkin -- V:n olleen monessa\nmukana ja tekee sen vuoksi kaikkensa, saadakseen häneltä puserretuksi\ntärkeitä tietoja. Yhtä mittaa kuletuttaa hän V:tä luonaan\nkuulusteluissa, käyttäen vuoroin uhkauksia, vuoroin lupauksia.\n\n-- Mashkevitsh oli tänään kovin kiukuissaan ja uhkasi, että minut\npiammiten hirtetään, -- kertoo V. eräänä iltana kuulustelusta\npalattuaan.\n\n-- Mutta sehän nyt on raakalaismaista menettelyä, -- huomautan siihen.\n-- Tietysti hänelläkään ei ole mitään valtaa ilman oikeudenkäyntiä\nihmisiä hirtättää.\n\n-- Minä vastasin, että hyvä on, kun pääsee pian pois täältä nälän ja\nlian keskeltä. Tulkkityttö oli itkeskelevinään.\n\nSeuraavasta kuulustelusta palatessaan kertoo V.:\n\n-- Nyt oli Mashkevitsh aivan päinvastaisella tuulella. Esiintyi niin\nkohteliaasti ja sanoi säälivänsä minun nuoruuttani. Lupasi heti\npaikalla laskea minut vapaaksi, jos vain ilmaisen hänelle muutamia\nasioita.\n\n-- No minkälaisia asioita ne olivat?\n\n-- Ensin tahtoi hän tietää, missä Suomessa on langaton telegrafiasema.\nSitten kyseli hän asevarastoista ja lopuksi näytti hän minulle suuren\njoukon valokuvia -- niiden joukossa oli teidänkin valokuvanne -- ja\npyysi kertomaan kaiken, mitä tiedän niistä henkilöistä. Varsinkin\nnäytti hän minulle muutaman vanhemman puoleisen herran valokuvaa ja\nlupasi, että minä saan suoraapäätä hänen kansliastaan lähteä\nvapauteeni, jos vain kerron, mitä siitä herrasta tiedän.\n\n-- Tunsitteko häntä?\n\n-- En.\n\n-- No mitäs vastasitte Mashkevitshin lupauksiin?\n\n-- Vastasin, että jos minä nyt tosiaankin tietäisin noista asioista,\njoita te minulta utelette, sekä kertoisin niistä teille, niin olen minä\nvarma, ettette te kuitenkaan laskisi minua vapaaksi, sillä milloin te\nvenäläiset olette meille suomalaisille lupauksenne pitäneet?\n\n-- Se oli oikein! Mutta mitäs Mashkevitsh siihen tuumasi?\n\n-- Suuttui silmittömästi ja ajoi minut tieheni.\n\nMuutoin sopii tässä mainita, että jotkut harvat suomalaisista vangeista\nolivat Mashkevitshin lupausten houkuttelemina tehneet joukon\ntunnustuksia, pääsemättä silti sen paremmin vapaaksi.\n\nErään kerran on V. Mashkevitshin luona tavannut muutaman Pietarin\nkuuluisaan suojelusosastoon kuuluvan vanhan santarmieverstin.\n\n-- Minut nähdessään, -- kertoo V. -- kysyi se Mashkevitshilta, mistä\nminua syytetään, ja kun Mashkevitsh oli hiukan selvitellyt minun\nsyntirekisteriäni, alkoi äijä suu vaahdossa räyhätä minulle, pudisti\nnyrkkiään nenäni edessä ja lopuksi näytti nuoransilmukkaa. Minä kun en\npaljoakaan ymmärtänyt hänen turinastaan, katsoin vain häntä vasten\nnaamaa ja nauroin.\n\nMuutamana iltana, kun minä olin jo asettunut makuulle, avataan V:n\nkopin ovi ja hänet viedään jonnekin.\n\n-- Minnekä ne häntä näin myöhällä veivät? -- kysyy toverini kummissaan\nja istahtaa vuoteeni reunalle.\n\n-- En tiedä. Ehkä Mashkevitshin luo.\n\n-- Mutta miksi näin myöhällä?\n\nMinä en kykene antamaan siihen mitään selitystä ja hetken mietittyään\narvelee toverini vakavin ilmein:\n\n-- Jos ne koettavat pieksämällä saada häntä tunnustamaan?\n\nTunnen ruumiini karahtavan kylmäksi. Voisiko sellainen olla\nmahdollista? Olen kyllä lukenut hyvinkin pöyristyttäviä kertomuksia\nvaltiollisten vankien kohtelusta Venäjällä, mutta olen luullut niiden\nkuuluvan vähintäänkin suurlakon takaiseen menneisyyteen.\n\n-- Ei kai toki täällä Venäjälläkään enää sellaista menettelyä käytetä?\n-- katkaisen minä vihdoin tukalan äänettömyyden.\n\n-- Ohoo, etteikö käytetä! -- vastaa toverini sellaisella sävyllä, että\noletko sinä ainoa muukalainen, joka et näitä tunne.\n\n-- Tiedättehän Davydovin tuolla Golikovin takana? -- kysyy hän sen\njälkeen.\n\nNiin, tiedän kyllä; se on siististi, miltei keikarimaisesti puettu,\nälykkään näköinen, hinterä nuori mies. Kuuluu olevan anarkisti ja\nSolovjovin tovereita.\n\n-- Kun häntä vangitsemisen jälkeen, -- jatkaa toverini, -- oli\nsuojelusosastossa kuulusteltu, ojensi santarmiupseeri hänelle kynän ja\nkäski kirjottaa nimensä pöytäkirjan alle. Mutta Davydov kieltäysi,\nkoska pöytäkirjaa ei oltu hänelle luettu ja koska hän tiesi, että\nsantarmit panevat niihin mielivaltaisesti mitä itse haluavat. -- Aa,\nvai et kirjota! huusi upseeri, antaen merkin saapuvillaoleville\nsantarmeille. Silloin alkoi sadella nyrkin iskuja Davydovin kasvoille,\nhartioihin, selkään, niin että hän, hento mies, lopulta vaipui\npyörtyneenä lattiaan. Nyt kaatoivat he kylmää vettä hänen päälleen ja\nraahasivat koppiin. Seuraavana päivänä vietiin hänet jälleen saman\nupseerin eteen. -- Kirjota alle! sanoo tämä ja ojentaa kynää. -- En\nkirjota, ennenkuin saan tietää mitä pöytäkirjassa on! vastaa Davydov.\nTaas antaa upseeri merkin ja iskuja alkaa sadella kuin rakeita, kunnes\nDavydov pyörtyy ja hänet raahataan koppiinsa. Sama leikki uudistui\nseitsemänä eri päivänä ja lopulta olivat Davydovin kasvot ajettuneet\nyhdeksi tonkiksi.\n\n-- Hyi kauheaa! Eikö hän voinut saada lääkärintarkastusta sekä sen\nperusteella tehdä valitusta sellaisesta petomaisuudesta?\n\n-- Hän vaati lääkäriä, mutta se oli tietysti samassa koplassa\nsuojelusosaston kanssa, -- vastaa toverini hartioitaan kohauttaen. --\nSilmäsi vain välinpitämättömästi Davydovia ja määräsi sitten jotakin\nrasvaa. Siinä kaikki!\n\n-- Entä te? Oletteko te ollut suojelusosastossa?\n\n-- Kyllä, kaikki valtiolliset vangit joutuvat ensiksi suojelusosastoon.\n\n-- No löivätkö teitä?\n\n-- Eivät, vaikka ei paljon puuttunutkaan. Kun minut vietiin sisälle,\nsain jäädä isoon etuhuoneeseen hetkeksi odottamaan. -- Mitäs seisot?\nKävele! karjasi minulle eräs santarmi. Kuu minä aloin kävellä, karjasi\ntoinen: -- Mitä kävelet, seiso alallas! Koettivat siten ärsyttää,\npäästäkseen lyömään. Sitten tuli eversti, pui nyrkkiä ihan nenäni\nedessä ja huusi, että minut hirtetään neljännestunnin kuluttua.\n\n-- Hyi olkoon! Nehän käyttäytyvät kuin vesikauhuiset koirat! Kuinkakan\nlienevät Golikovia kohdelleet? Ovatkohan häntäkin lyöneet?\n\nToverini vastaus oli hyvin kuvaava.\n\n-- Da, njemnoshka, -- sanoo hän välinpitämättömästi, -- vähän poskelle\nläiskäyttäneet.\n\nMitä mielityötä onkaan venäläiselle lähimmäisensä pieksäminen!\nRuoskalla, nagaikalla, on olennainen sijansa venäläisessä elämässä.\nVuosia sitten sain sattumalta käsiini erään pienen latinankielisen\nkirjan, jossa eräs kuusitoistasataluvun hollantilainen lähettiläs\nkertoi Moskovan matkalla tekemistään havainnoista. Hänkin oli\nkiinnittänyt huomiotaan venäläisten pieksämisintoon. Tsaari pieksää\nylimpiä virkamiehiään, kerrottiin kirjassa, nämä taas alempiaan ja niin\nedespäin aina talonpoikaan saakka, joka vuorostaan pieksää vaimoaan ja\nlapsiaan. Niin täyttää pyhän Venäjän yhtämittainen ruoskan viuhina.\n\nTätä pieksämismaniaa ei suinkaan ole katsottava miksikään\nkasvatusinnoksi, vaan on se selvästikin ilmaus venäläisen luonteen\nsairaloisuudesta. Eihän venäläisellä pieksämisellä ole mitään\nkohtuullista rajaa. Kun esimerkiksi venäläinen sotamiesjoukko ryhtyy\nkurittamaan jotakin omaa toveriaan, niin jatketaan raakaa, järjetöntä\nhakkaamista vielä sittenkin, kun uhri on käynyt tajuttomaksi tai\nsuorastaan henkensä menettänyt. Entä suuret joukkopieksäjäiset ja\npogromit? Kuinka ominaisia ja tavallisia ne ovatkaan venäläisessä\nelämässä! Ehkä tuon pieksämisinnon Venäjän kansassa aiheuttaa\nvaistomainen halu ruoskia itsestään ulos eräitä vissejä ominaisuuksia,\njotka arojen kansaa pidättävät ainaisessa kaaoksen tilassa.\n\n-- Mutta eihän nyt toki tutkintotuomari ruvenne vankeja pieksämään? --\nvirkan hetken vaitiolon jälkeen.\n\n-- Ja miksei rupeisi, -- vastaa toverini, -- kyllä sellaista on\nvankiloissa tehty ihan viime aikoina ja voidaan vieläkin tehdä.\n\n-- Mutta kukapa täällä pieksäisi?\n\n-- Vartiat. Luuletteko, ettei esimerkiksi Petrov tutkintotuomarin\nviittauksesta olisi siihen valmis? Ei muuta kuin: aa, lurjus!...\n\nToverini täydentää väitettään niin osuvin elein, että minä näen\nilmielävänä edessäni Petrovin julmin ilmein ryhtymässä lyömään\nnaapuriamme, ja kylmät väreet karsivat ruumistani. Mutta hetken\nmietittyäni pidän minä sitä kuitenkin mahdottomana. Omia kansalaisiaan\nvoinevat kyllä pieksämällä pakottaa tunnustamaan, mutta kyllä he\nsentään varovat sovelluttamasta meihin suomalaisiin sellaisia\nraakalaistapoja. Jo pelkkä vaisto sanoo heille, että meitä suomalaisia\non kohdeltava sivistyneen maan kansalaisina. Sellaiset asiat vuotavat\nvankilan muurien sisältä väkisinkin ihmisten tietoon ja he tietävät\nkyllä, että me suomalaiset olemme hyvin kärkkäitä lyömään hätärumpua\nympäri Europan.\n\nAamulla olen heti teen jälkeen juttelussa V:n kanssa.\n\n-- Minnekä teidät illalla niin myöhään vietiin?\n\n-- Mashkevitshin luo.\n\n-- No mitä sillä nyt oli teiltä urkittavana?\n\n-- Kysyi, tunnenko metsänhoitaja L:n. Kun minä vastasin kieltävästi,\npisti hän eteeni L:n valokuvan ja kysyi, tunnenko sitä miestä. Mutta\nminä en sanonut tuntevani. Nyt otti hän varastoistaan toisen valokuvan\nja huulillaan häijynilkinen hymy, kysyi tunnenko sitä. Näin siinä\nkuvatuksi itseni yhdessä L:n kanssa. Tapasin hänet nimittäin viime\ntalvena Ruotsin puolella ja kun minä seisoin Haaparannan kadulla\ntaputtaen hevostani lautaselle sekä jutellen L:n kanssa, oli siitä\ntilaisuudesta joku ryssän spiooni näpännyt valokuvan. Sitä nyt\nMashkevitsh tyytyväisenä näytti minulle. Minä tarkastelin hetkisen\nkuvaa ja vastasin totisena, etten tunne. Mashkevitsh kohautti\nhermostuneesti hartioitaan ja sanoi, että olettehan siinä itse\nmetsänhoitaja L:n kanssa. Mutta minä väitän santarmien petokseksi koko\nvalokuvaa. Sitten kehotti hän minua jälleen tunnustamaan olleeni\nSaksassa sotilaskoulussa. Kun minä kielsin, pisti hän eteeni kolmannen\nvalokuvan, jossa näin itseni sotilaspuvussa erään toverini kanssa\nistumassa maassa lepäävän lentokoneen siivellä. En käsitä\nkuolemaksenikaan, kuinka siitä on valokuva voinut joutua Mashkevitshin\nhuostaan. No, minä en ollut millänikään, vaan väitin sitä jälleen\nsantarmivehkeeksi.\n\n-- Pahasti te olette kiinni, -- pääsee minulta huomaamattani.\n\n-- Joo, kyllä kai tässä hirteen lopuksi joutuu, -- arvelee siihen Jussi\nV. rauhallisesti sekä jatkaa: -- Viime lopuksi alkoi se kysellä, olenko\nminä ollut Arkangelin puolessa räjähdyksiä toimeenpanemassa. Sanoin,\netten ole ollut, mutta että minä kyllä tiedän, kutka siellä ovat\nkäyneet.\n\n-- No kutka? kysyi hän silmät kiiluen. -- Rissanen ja Ahlstedt, minä\nvastasin, mutta silloin hän suuttui ja ajoi minut taasen pois.\n\n-- Toverini luuli, kun teidät niin myöhällä vietiin, että Mashkevitsh\nkoettaa pieksämällä saada teidät tunnustamaan. Mitäs jos he olisivat\nsellaista yrittäneet?\n\n-- Olisivatpahan vain koskeneet minuun, niin takaisin olisin lyönyt,\nettä...\n\nKuuluu selvästi, että Jussi V:llä tätä sanoessa hampaat natisevat,\njoten pelkkä ajatuskin sellaisesta mahdollisuudesta on saanut hänet\nhengessään julmistumaan. -- -- --\n\nSeuraavana perjantaina kylvystä palattuamme kutsuu V. minut\ntelefooniin.\n\n-- Kuulkaahan, -- sanoo hän, -- äskettäin saunaan mennessäni näin sen\nvanhan herran, jonka valokuvaa Mashkevitsh näytti minulle ja lupasi\nminut laskea vapaaksi, jos kerron mitä tiedän hänestä.\n\n-- Mutta oletteko varma, että se oli juuri hän?\n\n-- Minä olen ihan varma siitä ja sitäpaitsi sanoi hän minulle suomeksi:\nhyvää huomenta.\n\nEdelleen jutellessamme käy selville, että minäkin olen kylpyretkilläni\nnähnyt tuon vanhan herran ja että hänen koppinsa on viidennessä\nkerroksessa, ei kaukana meistä. Se on pitkä, ryhdikäs ja arvokkaan\nnäköinen herra, jonka tukka on ohimoilta vaalentunut. Minustakin on hän\naina tuntunut suomalaiselta.\n\nKoetamme tiedustella häntä kaikilta niiltä suomalaisilta, joiden\nyhteyteen suinkin pääsemme, mutta kukaan ei tiedä hänestä mitään.\nSeuraavana perjantaina tulee V. jälleen saunasta palatessaan häntä\nvastaan ja tuo arvoituksellinen vanha herra tervehtii häntä nytkin\nsuomeksi. Mutta sitten, pari viikkoa ennen vallankumousta, huomaamme\nhänen koppinsa tyhjäksi (autiokoppien ruokaluukut ovat aina auki) ja\nhän on hävinnyt keskuudestamme. En tätä kirjottaessanikaan vielä tiedä,\nkuka hän oli.\n\nSamaisessa viidennessä kerroksessa oli jonkun aikaa eräs\ntoinenkin arvokkaan näköinen suomalainen vanha herra, jota\nvapautuspäivänä ei enää ollut vankilassa. Edellä kerrotussa\nsuomalaisessa jumalanpalveluksessa kiinnitti hän huomiotani. Hänellä\noli luusankaiset pänsneet ja päällään samettitakki ja kädet ristissä\nrinnalla seisoi hän raskasmielisen näköisenä seinään nojaten. Eräiltä\ntovereiltani kuulin, että Shpalernajaan olisi tuotu muuan vanhimpia\nkuvaamataiteilijoitamme ja arvelin häntä siksi. En ole vielä saanut\ntodetuksi, oliko arveluni paikkansa pitävä.\n\nJussi V:n paastopäivät ovat loppuneet. Eräänä päivänä huutaa hän seinän\nläpi:\n\n-- Jo viimeinkin tuli ruokatavaroita. Minulla on täällä Elannon leipää,\nvoita, lohta, juustoa, teetä ja sokeria.\n\n-- Sepä mainiota! Onneksi olkoon!\n\nVähän ajan kuluttua pyydän minä V:tä avaamaan telefooninsa, että\nsaataisiin pitempään jutella.\n\n-- En minä nyt voi, -- vastaa hän.\n\n-- Miksi ette?\n\n-- Minä olen syönyt niin täyteen itseni, etten suju telefoonin ääreen.\n\nParin päivän kuluttua saa hän kuitenkin aihetta palautua vanhaan\npaastojärjestykseen. Päivällisaikana sanoo hän minulle seinän läpi:\n\n-- Minulta meni soppaa syödessä ruokahalu muutamaksi päiväksi.\n\n-- Miten niin? Löysittekö russakan sopasta?\n\n-- Paljon pahempaa.\n\n-- Eihän vain hiirtä?\n\n-- Vieläkin pahempaa.\n\n-- No mitä ihmettä?\n\n-- En minä ole oikein selvillä mikä se on, mutta kuvittelisin sitä\nvaikka miksi.\n\nOnneksi olen itse jo lopettanut ateriani, muutoin se olisi pysähtynyt\nsiihen. -- -- --\n\nJussi V:n kotoa tulleita kirjeitä ei Mashkevitsh luovuta hänelle.\nLisäksi on V. osastonvartialtamme kuullut, että ruokatavarat on\npersoonallisesti tuonut hänen siskonsa, ylioppilasneiti, joka samalla\non pyytänyt saada veljeänsä tavata, mutta ei ole saanut siihen\nMashkevitshilta lupaa. Tästä on V. luonnollisesti kiukuissaan ja uhkaa\npanna kovan kovaa vastaan. Kun häntä taas moniaan päivän kuluttua\nkäytetään Mashkevitshin luona, kertoo hän sieltä palattuaan:\n\n-- Kun Mashkevitsh ei luvannut minun siskoani tavata, uhkasin minä\nruveta syömälakkoon.\n\n-- No mitäs Mashkevitsh?\n\n-- Sanoi että vaikka olisin syömättä niin kauan kuin kuolen, niin hän\nei anna siihen lupaa. Mutta saadaanpahan nähdä!\n\n-- Aiotteko panna lakon toimeen?\n\n-- Heti paikalla. Minä ilmotin siitä jo osastonvartialle ja hän lupasi\nlähettää asiasta tiedon Mashkevitshille.\n\n-- Mutta entäs kotoa tulleet herkut?\n\n-- Saavat maata tuolla akkunain välissä, niihin en kajoa paremmin kuin\ntalon ruokiinkaan.\n\nJa niin on naapurini Jussi V. päättävästi pannut toimeen nälkälakon.\n\nSellainen lakko, jota venäläiset kutsuvat nimellä \"galatofka\", on\nvaltiollisten vankien kesken Venäjällä aivan yleisesti käytetty\ntaistelukeino. Se on huomattu ainoaksi ja samalla verrattain\ntehokkaaksi aseeksi, millä vangit voivat ajaa läpi vaatimuksiaan. Tuon\ntuostakin näkyi Shpalernajan saunakoppien kävelykarsinain seinissä\nkehotuksia yleiseen \"galatofkaan\", mutta ainakaan laajemmassa ja\nkestävämmässä muodossa ei sitä tietääkseni kuitenkaan pantu käytäntöön.\n\nPaitsi taistelukeinona käytetään \"galatofkaa\" myöskin mielenosotuksiin,\njolloin se tietysti ei muodostu yhtä päivää pitemmäksi. Sellaisen\nmielenosotuslakon pani toimeen suurin osa Shpalernajan valtiollisia\ntammikuun kymmenentenä päivänä. Se on katkera merkkipäivä Venäjän\nvallankumouksellisille, sillä sinä päivänähän hallitus v. 1906 vastasi\nPietarin kaduilla verisellä tavalla työväestön vaatimuksiin.\n\nJo useita päiviä ennen levisi naputustietä ympäri vankilaa keskinäinen\nyllytys ryhtyä tammikuun kymmenentenä päivänä galatofkaan sekä samalla\nkieltäytyä menemästä kävelemään. Varsin innokkaana agitaattorina\nesiintyi toinen naapurimme Golikov. Urheasti viettikin toverini tuon\nmerkkipäivän ottamatta vastaan mitään talon puolesta tarjottua ruokaa.\nLakkoon yhtyivät jotkut suomalaisetkin, mutta allekirjottanut, pitäen\nitseään jonkunlaisena sotavankina, jolla ei ole mitään tekemistä\nvenäläisten merkkipäiväin kanssa, söi ostetut ateriansa kuten muinakin\npäivinä.\n\nSeuraavana päivänä sai toverini kuulla, että Golikov itse oli\nmerkkipäivänä sekä syönyt että käynyt kävelemässä, käyttäytyen siis\nkuin pappi, joka neuvoo muille tien, mutta ei itse sille jalallaankaan\nastu. Toverini harmi ja suuttumus purkautui vähemmän valikoiduin\nhaukkumasanoin \"sellaista sosialidemokraattia\" kohtaan.\n\nMutta palaanpa nuoren suomalaisnaapurini yksityiseen galatofkaan.\nMielenkiinnolla ja myötätunnolla seuraan minä seinän takaa hänen\nsisukasta kamppailuaan.\n\n-- Miltäs tuntuu? -- tiedustan häneltä seuraavana päivänä.\n\n-- Ei se ole niinkään vaikeaa kuin luulisi. Se huojentaa suuresti, kun\nryyppää välistä kiehutettua vettä.\n\n-- Olisi parasta, ettette myöskään kulkisi kävelemässä, sillä ulkoilma\nja liikuntohan ovat omiaan kiihottamaan nälkää.\n\n-- Olen sitä jo ajatellut ja ehkäpä en tänään enää lähdekään ulos.\n\n-- Parasta se on ja siellä sisälläkin koettakaa pysyä, mikäli\nmahdollista, yhdessä kohti.\n\nKolmantena päivänä vastaa V. tiedusteluuni:\n\n-- Päätä alkaa omituisesti huimata ja silmiä tuntuu hämärtävän.\n\n-- Vieläkö aiotte jatkaa?\n\n-- No vaikka henki menisi, ellen vain saa lupaa tavata siskoani.\n\nTotisesti on yhdeksäntoista vuotiaalla naapurillani oikea pohjalaisen\nsisu, mutta kestäneekö se sittenkään taistelussa Mashkevitshin\nhäijymielisyyttä vastaan? kysyn huolestuneena itseltäni.\n\nNeljäs päivä on kulumassa. Iltapuolella tuo osastonvartia sanan, että\nMashkevitsh on luvannut V:n tavata siskoaan.\n\nHurraa! Venäläisen tutkintotuomarin häijyys on lannistunut suomalaisen\nsisun edessä!\n\n-- Otin sapuskani jälleen esille ja kylläpä nyt mielellään haukkaakin\nlohivoileipää, -- kuuluttaa V. seinän läpi, suu täynnä ruokaa. -- -- --\n\nSellaiselle kuin allekirjottanut, joka on tottunut sisällä vietettyyn\nmietiskelevään elämään kirjojen ja kirjotusvehkeiden parissa, ei\nvankikoppi ole läheskään niin tukala olinpaikka kuin ulkoilmaelämään\nharjaantuneelle, toimintahaluiselle miehelle. Juuri toiminnan ja\njännityksen puutteesta kärsiikin naapuri V. kaikista enimmän.\n\n-- Ihan tässä tahtoo tulla hulluksi, vaikka koettaisi kuinka totisena\nolla, -- virkkaa hän eräänä päivänä seinän läpi.\n\nAhkeraan on hän pitkissä telefoonikeskusteluissa milloin minun, milloin\ntaas Vuoksen ja muiden naapuruudessamme olevien suomalaisten kanssa.\nMonta hauskaa hetkeä valmistaa hän minulle kertomuksillaan ja milloin\njuttelun aihe loppuu, rallattaa hän telefoonin ääressä porilaisten\nmarssia meidän toisten kuunnellessa. Sitten kiikkuu hän pitkin päivää\nylhäällä ikkunassa havaintoja tekemässä, tiedottaen aina minulle, ketä\nsuomalaisia kulloinkin on kävelemässä. Tapaa hänet kerran Petrovkin\nakkunassa riippumassa ja uhkaa ampua, jos vielä sellaista huomaa, mutta\nsiitä huolimatta jatkaa V. kiipeilyään.\n\nMuutaman harmaan pakkaspäivän saa hän kulumaan ilmaposteja\nlähettelemällä. Hän kirjottaa käärepaperin palaselle kirjeen\n\"ensimäiselle punaposkineitoselle, joka tämän käsiinsä saa\", käärii sen\npieneksi palloksi ja sitoo rullalangalla, johon hän jättää silmukan.\nVenttiilin raosta pudottaa hän leivänmurenia ikkunan ulkokynnykselle,\ntyöntää sinne keskelle kirjelaitteen ja pitää silmukkalangan toista\npäätä hyppysissään. Pian on ikkunankynnyksellä joukko kyyhkysiä\ntappelemassa leivänmurenista. Kun jonkun jalka sattuu silmukan\nkeskelle, nykäsee V. sen kiinni ja säikähtynyt kyyhkynen lähtee\nlentoon, vieden matkassaan lemmenkirjeen tuntemattomalle kaunottarelle.\nKyyhkysiä, joiden jalassa killui pieni viaton \"sapiska\", lähti sinä\npäivänä useampia liikkeelle V:n ikkunankynnykseltä.\n\nEräänä päivänä kävelemässä ollessamme kiinnittää huomiotani, että\nvartiat lavalla tähystävät samaan kävelykarsinaan ja puhuvat jotakin\nsaksalaisesta sotilaasta. Kun sisälle palattuamme mainitsen tästä\nV:lle, vastaa hän:\n\n-- Minua ne tarkottivat. Kun Vuoksi tirkisteli venttiilin raosta esitin\nminä hänelle saksalaista kaunomarssia. Sitä ne näkyivät vartiat\npysähtyneen katsomaan.\n\nKuluu taas joku päivä ja Jussi V. telefonoi minulle:\n\n-- Kyllä tämä aika käy sietämättömän pitkäksi. Minä olen päättänyt\nruveta näyttelemään mielipuolta, että veisivät hulluinhuoneeseen.\nSieltä on sentään parempi päästä karkuunkin. Sellaisen varalta minulla\non takin kauluksessa kaksisataa ruplaa, jotka minä jo ennen\nvangitsemista sinne ompelin. Oletteko koskaan lukenut kertomusta\neräästä puolalaisesta vallankumouksellisesta ylioppilaasta, joka\nmielipuoleksi heittäytymällä onnistui vankeudesta karkaamaan?\n\n-- En ole lukenut, mutta kyllä minä tunnen kirjallisuudesta muita\nsamanlaisia tapauksia. Kyllähän siinä on onnistumisen mahdollisuuksia.\nMutta menestyksellinen mielipuolisuuden näytteleminen on tietysti ylen\nvaikeata.\n\n-- Alkuunpääsy siinä on vaikeinta. Mutta minä alotan hirttäytymällä ja\nsitten virottuani alan puhua sekavia, muuttuen vähitellen täyshulluksi.\n\n-- Hm! Mutta kuinka te sen hirttämisen olette oikein ajatellut?\n\n-- Minä sidon kaulahuivini klosetin vesitorven mutkaan ja vähää ennen\nkuin vartia kiertää puolenyön tarkastuksella laitan minä itseni siihen\nriippumaan. Minä olen kerran nähnyt hirttäytyneen miehen ja muistan\nelävästi, minkälainen miini sillä oli. Samanlaisen otan minäkin. Kun\nvartia vääntää sähkön palamaan ja tirkistää lasista, lähtee hän\ntietysti suinpäin hakemaan osastonvartialta avainta. Yhdessä tulevat he\nsitten ja kiskovat minut vuoteeseen sekä lähtevät lääkäriä hakemaan.\nMutta sillä välin minä jo vähitellen itsestänikin virkoan ja alan\nsekapäisesti pöllötellä ympärilleni.\n\n-- Mutta eiköhän se ole vaarallista peliä? Entäpä satutte vielä\ntosissanne kuolemaan?\n\n-- Ei, kyllä minä sen varani pidän. Voinhan minä huomaamatta nojata\npolvellani klosetin kanteen, niin ettei siinä ole hengenvaaraa\nlähelläkään.\n\n-- Entä milloin te aiotte sen panna toimeen?\n\n-- Ensi yönä.\n\n-- Jo ensi yönä! Hm, hm! Miettikää nyt sentään vielä asiata tarkkaan ja\njoka puolelta.\n\nMinulla on jo niin suuri luottamus naapurini kylmäverisyyteen ja\nneuvokkuuteen, että epäävät neuvoni eivät saa tarpeellista pontta. Eikä\nmyöskään Vuoksi, jolle asiasta ilmotan, katso olevan syytä ryhtyä häntä\nkieltelemään. Myöhemmin illalla samasta asiasta keskustellessamme\nilmottaa V. lujasti päättäneensä ensi yönä panna suunnitelmansa\ntoimeen. Ja sellaiseksi asia jää.\n\nVuoteessani valvoen odotan jännityksellä, mikä ökinä käytävässä\nnouseekaan, kun vartia tulee puolenyön kierrolle. Vihdoinkin alkavat\nhänen askeleensa kumahdella taampana. Hän pysähtyy joka kopin ovelle,\nripsauttaa sähkön hetkeksi palamaan ja tirkistää sisään. Kuin\nsalamanleimaus valaisee se tuokioksi oman koppini ja nyt siirtyvät\naskeleet V:n ovelle. Kuuluu selvästi sähkönappulan ripsaus, sitten\ntoinen, ja askeleet etenevät rauhallisesti. Mitään ei tapahdu.\n\nAamulla heti ylösnoustuani olen seinän ääressä naapuria\nhaastattelemassa.\n\n-- Te ette kuitenkaan pannut aiettanne toimeen?\n\n-- Panin kyllä. Hyvän aikaa ennen vartian tuloa minä olin paikallani,\nhuivi valmiiksi kaulaan kietaistuna ja täysi miini päällä. Mutta sattui\nniin hullusti, ettei sähkölamppuni ottanutkaan tulta -- virta kai oli\nkatkennut, kun minä päivällä sormielin lampun lasia -- ja vartia ei\nperustanut asiasta sen enempää, vaan jatkoi matkaansa. Minä luulin,\nettä hän tulee kynttilän kanssa katsomaan ja killuin paikallani vielä\npuoli tuntia. Mutta kun mitään ei kuulunut, kyllästyin minä ja panin\nmaata. Ensi yönä minä yritän paremmalla menestyksellä. Tämän päivän\nmurjotan alallani hyvin synkän näköisenä.\n\nMutta päivän kuluessa saa hän erään uuden idean, mikä toistaiseksi\ntyydyttää hänen toimintahaluaan.\n\n-- Kuulkaahan, minä olenkin lykännyt tuonnemmaksi sen mielipuoleksi\nrupeamisen, -- puhuu hän, -- ja koetan sitä ennen auttaa täältä pois\ntuon kemiläisen V:n, se kun on vanha ja sairas mies.\n\n-- Auttaa täältä pois! Miten ihmeessä te sen voitte tehdä?\n\n-- Minä aion nyt tunnustaa Mashkevitshille olleeni Saksassa -- turhahan\nminun muuten on sitä enää kieltääkään -- ja kun V:tä vastaan ei ole\nmuuta kuin yksi, nimittäin Ahlstedtin tekemä ilmianto, laitan minä\ntunnustukseni siihen muotoon, että tuo Ahlstedtin ilmianto tulee sen\nkautta osotetuksi valheeksi.\n\nHän esittää minulle yksityiskohtaisemmin suunnitelmansa. Se on nerokas\nja loogillinen ja minä annan sille empimättä hyväksymiseni.\n\n-- Mutta ennenkuin minä panen sen toimeen, täytyy minun saada\nilmotetuksi asiasta V:lle, että hän tietää puhua yhteen minun kanssani.\n\n-- Kuinkas te voitte sen tehdä?\n\n-- V. tulee aina minun saunasta palatessani vastaan ja minä koetan nyt\nensi perjantaina pistää hänelle huomaamatta kirjelapun.\n\nTulee perjantai ja saunasta palattuaan ilmottaa naapuri:\n\n-- Onnistuin kenenkään huomaamatta antamaan sapiskan V:lle. Nyt minä\nkirjotan toisen sapiskan Mashkevitshille ja ilmotan tunnustavani.\n\nMoniaan tunnin kuluttua noudetaan V. Mashkevitshin luo ja minä näen\nhengessäni, kuinka tämä istuu virkahuoneessaan ihastuksen ja\njännityksen vallassa, kun tuo kaikesta päättäen paljossa mukana ollut\npojan vekara vihdoinkin avaa tietoaarteensa.\n\n-- Mashkevitsh oli hyvillään ja tarjosi tupakkaa, -- kertoo V.\npalattuaan. -- Mutta hänen hyvätuulensa laimeni sentään melkolailla,\nkun hän minun tunnustukseni kautta sai kuitenkin niin vähän itse\nasioista tietää.\n\n-- Tietysti hän uteli kiihkeästi?\n\n-- Se on tietty. Mutta minä vastasin väliin, etten muista, väliin taas,\netten halua sanoa.\n\n-- No entäs se V:n juttu?\n\n-- Siitä näytti Mashkevitsh joutuvan pitkiin ajatuksiin ja kyseli\nmonikertaan samaa asiaa. Kyllä kai hän nyt pian kutsuttaa itsensä V:n\nkuulusteluun.\n\nTämä toteutuukin vielä samana iltana. Ja kemiläinen V. saa naapurilleni\nlähetetyksi sanan, että hänellä on hyvät toiveet päästä vapaaksi. Mutta\nsitten tulee muita suuria asioita väliin ja V:n sairaus pahenee näihin\naikoihin niin, että hänet siirretään Krestyn sairaalaan, josta pian\nleimahtava vallankumous hänet saattaa kultaiseen vapauteen.\n\nKun Jussi V. on saanut tämän suunnitelmansa toteutetuksi, palaa\nhän ensimäiseen. Mutta ilma on tällä välin ehtinyt täyttyä\nvallankumoushuhuilla ja minä asetun nyt tarmokkaasti vastustamaan hänen\naiettaan.\n\n-- Siirtäkää se kaikin mokomin siksi, että nähdään, tapahtuuko täällä\nduuman avajaisten aikana mitään mullistuksia. Jos tulee vallankumous,\npääsemme yks kaks pois täältä. Mutta jos teidät sitä ennen olisi\nsuljettu mielisairaalaan, niin sieltä ei pääsy olisikaan niin\nmutkatonta.\n\nV. lupaa siirtää \"mielipuoleksi\" tulonsa ja parin päivän kuluttua\nlausuu hän, telefoonin ääressä kyyköttäessämme:\n\n-- Nyt minustakin alkaa tuntua, että me kohtiaikoihin pääsemme täältä\npois. Esimerkiksi viime yönä minä olin olevinani Iisalmen sydänmailla\nja vetelin ongella metsälammesta lihavia ahvenia.\n\n-- Aivan niin. Minä taasen panin erikoisesti merkille uudenvuoden yönä\nnäkemäni unet. Olin silloin seisovinani korkealla mäellä, josta leveä\nvaltatie vei hyvin jyrkästi alas. Sellaista myötämäkeä me täältä\nlähdemme. Ja nykyään minä olen joka yö kotipuolessa, ajellen huimaavaa\nvauhtia virmoilla hevosilla. Varmasti me ennen pitkää lähdemme täältä\nriemun pauhinalla kotimaahan ja Mashkevitsh jää nolona ja sormiaan\nnuollen istumaan korkean pöytäkirjakasansa päälle.\n\n\n\n\nXIX\n\nSUURTEN TAPAUSTEN AATTONA.\n\n\n\"Per telefon\" selostaa Vuoksi joka päivä meille naapuristossaan\neläville sekä suomalaisille että venäläisille \"Hallituksen\nSanansaattajan\" sisältämät uutiset. Muutamana päivänä on niiden\njoukossa Saksan nootti, jossa se selittää, koska sen rauhantarjoukset\non hylätty, ryhtyvänsä käymään vedenalaista sotaa entistä tehokkaammin\nja kursailemattomammin.\n\n-- Alkaapa se olla saksalaiseen malliin, -- tuumii Jussi V.\ntyytyväisenä, kun Vuoksi on selostanut nootin sisällön, -- ei muuta\nkuin pohjaan vain!\n\nTästä lähtien tekevät upotettujen alusten lukumäärät meille sotauutiset\nkaksinverroin mieltäkiinnittäviksi.\n\n-- Montako upotettu? -- kysyn minä joka päivä seinän läpi V:ltä, joka\non aikaisemmin ollut telefoonikeskustelussa Vuoksen kanssa.\n\nMinä tulkitsen hänen vastauksensa toverilleni ja kun lukumäärä on\nerikoisen korkea, kohotamme me riemuitsevan hurraa-huudon kuin\nvahingoniloiset lapset. Sen jälkeen kun minä kerran toverilleni\nselitin, kuinka se on Englanti, joka kauppaetujensa vuoksi piiskaa\nVenäjää eteenpäin sodantiellä, samalla kuin se rahojensa avulla iskee\nahnaat kyntensä yhä syvemmälle venäläiseen omaisuuteen, on toveristani\ntullut kiihkeä englantilaisvihollinen. Sen vuoksi nauttiikin hän oikein\nsydämensä pohjasta siitä huimasta laivojen menetyksestä, jonka\nvedenalainen sota John Bullille aiheuttaa.\n\nAmerikan kanta pitää meitä useita päiviä kiihkeän jännityksen vallassa.\nSitten se laukeaa: Amerika on liittynyt julkisesti Saksan vihollisiin,\njoihin se salaisesti on kuulunut jo pitkin matkaa. Mainesanat, joilla\nme tämän johdosta varustamme dollari-gulashien maan ja heidän\nvalhe-pacifistisen presidenttinsä, eivät ole imartelevinta lajia.\n\n-- Se on niin, että koko maailma näkyy haluavan annattaa Saksalla\nitselleen selkään, -- arvelee Jussi V. levolliseen tapaansa.\n\nAmerikan aiheuttaman harmin ohella tuottaa meille jonkun verran\ntyydytystä Ruotsin kuninkaan miehekäs ja suora vastaus, minkä hän antaa\npresidentti Wilsonin houkutuksiin, joilla tämä koettaa saada kaikki\npuolueettomat maat ympärysvaltain puolelle. -- -- --\n\nJännityksellä odotamme helmikuun seitsemättä päivää, sillä silloin\npitäisi ylioppilas B:n jutun sotaoikeudessa päättyä. Tuleeko\nkuolemantuomio ja pannaanko se täytäntöön? Siinä on kysymys, joka\naskaroittaa meidän suomalaisten aatoksia sitä kiihkeämmin, mitä\nlähemmäs tuo päivä ehtii.\n\nMutta sitten leviää keskuuteemme tieto, ettei tuomiota tuona päivänä\njulistetakaan, vaan että se on lykätty epämääräiseksi ajaksi. Mitähän\nse merkinnee? Eivätköhän ole vielä selvillä menettelytavasta vai\ntahtovatko nähdä, tuleeko duuman avajaisiksi uhatusta vallankumouksesta\nmitään tolkkua?\n\nYhtäkkiä meidät eräänä päivänä, parikuukautisen keskeytyksen jälkeen,\nkootaan jälleen pöytäkirjojen ääreen. Toista tuntia lukea paasaa meille\ntällä kertaa suuriääninen miestulkki hra Mashkevitshin roskakokoelmia,\nminkä jälkeen me jälleen saamme hajaantua koppeihimme. Mutta jatkoa ei\nseuraavina päivinä tule ja me saamme kuulla, että sekin on lykätty\nepämääräiseksi ajaksi.\n\nJotakin tämä kaikki tietää!\n\nPalaapa sitten toverini -- hänen juttunsa sotaoikeudessa on päättynyt\nja hänet on tuomittu neljän vuoden vankeuteen -- tavanmukaiselta\nlauantai-svidanieltaan, jolla hän on saanut puhutella sekä vaimoaan\nettä veljeään. Heti ensi silmäyksellä näen minä hänen koppiin\nastuessaan, että \"revaljutsionnyj duch\" on taasen huuhtaissut häntä\nkiireestä kantapäähän.\n\n-- Tavarishtsh, suuria, hyviä uutisia! -- huudahtaa hän ja siinä\ntuokiossa täyttyy koppimme \"vallankumouksen hengestä\".\n\nPietarissa alkaa olla puute kaikesta, enimmän kuitenkin leivästä.\nTyytymättömyys yhä kasvaa ja Moskovassa kuohuu jälleen. Työväestö\nPietarissa varustautuu kiihkeästi -- aseiden lukumääränkin tietää\ntoverini -- ja duuman avajaisten yhteydessä tulee varmasti jotakin\nsuurta tapahtumaan.\n\nOnhan siinä taas uutisia kerrakseen!\n\nEtupäässä kiintyy huomioni tuohon leivän puutteeseen. Jos sellaista\nsattuu mustanmullan ja limpun maassa, niin -- tee tilisi selväksi, pyhä\nVenäjä, sinun hetkesi ovat luetut!\n\nSilmät leimuten naputtaa toverini Golikoville sekä tyhjentää sitten\ntietovarastonsa klosetin kautta Solovjoville sekä alempana oleville\ntovereilleen. Jej bohu, mikä innostuksen hyrsky siinä ryöppyää pitkin\nShpalernajan kloakkeja!\n\nEttä suhtaudunko itse puolestani kylmästi tähän asiaan? Eipä suinkaan,\nvaan toverini hyrskytessä ja huitoessa W.C:n ääressä huhuilen minä\nseinän läpi Jussi V:lle päivän suuria uutisia. Niin leviää taasen\n\"vallankumouksen henki\" koppi kopilta ympäri vankilaa.\n\nHetken perästä menemme toverini kanssa kävelemään. Huomiotamme\nkiinnittää käytävissä omituisen kitkerä savun käry. Pihalle tullessa\nhuomaamme, että ilmassa on savua niin sakealti, että ylempien koppien\nikkunoista tuskin näkee. Se sakenee hetki hetkeltä ja painuu yhä\nalemmas, niin että kävelykarsinassakin käy miltei tukalaksi hengittää.\n\nMitä tämä oikein on?\n\n-- Vallankumouksen savua! -- lausuu toverini, jonka kasvot loistavat\nkuin seisoisi hän kirkastuksen vuorella.\n\nJa toden totta! Tuo yhä mustemmaksi sakeneva savuverho -- jonka\ntietysti aiheuttaa joku läheisyydessä riehuva tulipalo -- muuttuu\nmielikuvituksessani jättiläismäiseksi kohtalon siiveksi, joka pahaa\nennustavana on laskeutunut suurta katastroofia lähestyvän Venäjän maan\nylitse. Ilma on purevan kylmä ja värähtämättömän tyyni. Sietämättömän\nkitkeränä tunkeutuu savu joka paikkaan ja minusta tuntuu kuin sen\nkeskellä liitelisi historian hengetär, herättäen kosketuksellaan meissä\nkaikissa aavistuksen tulossa olevista suurista tapahtumista.\n\nJoskin Klavdija Rusakovin aineelliset tuomiset tällä kertaa ovat olleet\nniukanpuoleiset -- toverini veljen välityksellä on hän sotilaslafkoista\nsentään saanut yhtä ja toista suuhun pantavaa, niin sitä enemmän\nherkuttelemme me \"revaljutsijalla\". Oikea juhlamieli vallitsee taas\nhyvästä aikaa Shpalernajan lukuisissa kopeissa ja kun toverini lausuu\ntavallisen tunnussanamme: \"Skoro budjet revaljutsija!\" tapahtuu se\npaljon todellisemmalla innostuksella kuin joulun tienoissa. -- -- --\n\nVankilan ruoka huononee päivä päivältä ja se on omiaan vahvistamaan\ntietoja Pietarissa vallitsevasta puutteesta. Mielihyvällä ja\nvahingonilolla panemme sen merkille, jos kohta saamme siitä itsekin\nkärsiä.\n\nMutta vieläkin vaikeampia rappeutumisen oireita alkaa ilmetä\nShpalernajan jokapäiväisessä elämässä. Keskellä tuimia helmikuun\npakkasia alkaa koppiryhmä toisensa jälkeen jäädä ilman lämmitystä.\nJussi V. ilmottaa eräänä päivänä, että hänen kopissaan ei\nlämpöjohtotorvi toimi. Se pysyy iltaan saakka jääkylmänä. Saman haikean\nsanoman lähettää hän seuraavanakin päivänä, lisäten että peräseinä on\nvalkeassa kuurassa. Sitä seuraavana päivänä jää meidänkin\nlämpöjohtotorvemme kylmille. Koettelemme sitä tavan takaa, mutta\nlämmintä ei siitä lähde! Kyselemme ylhäältä ja alhaalta käsin, missä\nasiat on tietysti samalla kannalla. Hälyytämme vartian koppiimme, mutta\nhän on vain ihmettelevinään ja puittii enempää puhumatta tiehensä.\n\nUmpipäähän vilttiin kääriytyneinä värisemme yön ja odotamme aamua. Se\nei tuo mitään muutosta asiain tilaan. Hengitys muuttuu raa'assa ilmassa\npaksuksi huuruksi, jäätynyt ikkuna valaa virtoina vettä lattialle,\njonka likakerrokset entistä pahemmin litkuvat jalkojen alla.\n\nHätyytämme tällä kertaa pomoshnikan liikkeelle. Osastonvartian\nsaattamana tulee koipeliini koppiimme, koettelee lämpötorvea ja mutisee\njotakin sellaista, että torvet ovat rikki ja että niitä parasta aikaa\nkorjataan. Mutisee ja menee matkoihinsa.\n\nSilkkaa valetta! päätämme me toverini kanssa. Sillä jos torvia\nkorjattaisiin, niin täytyisihän paukkeen kantautua meidänkin koppiimme.\nSelvästikin on niillä puute polttoaineista, mutta eivät kehtaa sitä\nvangeille ilmaista. No hyvä, se ennustaa vallankumousta sekin!\n\nPäivästä toiseen pysyvät torvet järkähtämättä kylminä. Lattia\nmuistuttaa pitkien lokakuun sateiden liottamaa kylätietä ja kantapäihin\njuuttuu niin paksut likatierat, että on vaikea pysyä pystyssä. Ikkuna\non läpinäkymättömässä jäässä ja kaljuilla seinillä kimaltelee suuret\nvesiherneet. Pahantuulisina, äreinä, päällä palttoot ja kaulassa paksut\nvillahuivit tallustelemme me loassa kuin kaksi napaseudun karhua.\nTavantakaa saa toverini raivonpuuskia. Silloin sieppaa hän jakkaransa\nja silmät tulta iskien alkaa hakata lämpöjohtotorvea. Provisori S:n\nvenäläinen toveri lattiamme alla seuraa esimerkkiä ja räminä ja pauke\nleviää kerroksesta toiseen.\n\nJussi V:n päältä kuudennesta kerroksesta on ylioppilas M. muutettu\npois, syystä että ovat saaneet hänet kiinni telefonoimisesta. Hänen\ntilalleen on tullut kiinalainen. Sillä on kehnot vaatteet ja kylmän\nkourissa juoksee se pitkin päivää edestakaisin koppinsa lattialla.\nAinoana ilonamme tämän kurjuuden keskellä on kuunnella tuon\nkiinalaispoloisen jalkojen tepsutusta.\n\nSolovjov julistaa \"galatofkan\". Kuulemme selvästi, kun hän ärtyneellä,\nkimeällä äänellä riitelee osastonvartian kanssa ja uhkaa olla syömättä\nniin kauan kuin koppi pysyy kylmänä. Seuraus: hänet siirretään pois ja\nniin lakkaavat hänen tutut askeleensa päämme päällä kumahtelemasta.\nViime aikoina oli hänellä tapana iltaisin kengän korollaan naputtaa\nlattiaan sanat: \"Gute Nacht!\" mihin minä vastasin samoin sanoin, jotka\nluudanvarrella koputin kattoon.\n\nToverini ehdottaa, että mekin vaatisimme muuttoa toiseen koppiin. Mutta\nminä en raskisi luopua Jussi V:n, S:n ja Vuoksen naapuruudesta ja\npyydän toveriani odottamaan vielä pari päivää. Niiden kuluessa\nlakkaavat Vuoksi ja S. vastaamasta naputuksiimme. Ei hiiren hiiskausta\nkuulu enää alhaalta. Ovat siis heidätkin muuttaneet toisaalle. Nyt\nehdotamme mekin osastonvartialle muuttoa lämpimämpään koppiin. Mutta\nennenkuin siitä tulee mitään, huomaamme seitsemäntenä aamuna siitä,\nkuin koppimme jäi kylmille, että torvi huokuu jälleen lämmintä. Päivän\nkuluessa palaavat S. ja Vuoksikin entisille asuinsijoilleen. Ovat\nkuulemma olleet tilapäisesti sijotettuina naapuristossa oleviin\nlämpimämpiin koppeihin.\n\nTäten on elämämme palannut entiseen uomaansa.\n\nMutta parin päivän perästä tapahtuu siinä jälleen eräs muutos. Jussi\nV., jonka naapuruus on koko ajan ollut minulle niin suurena\nvirkistyksenä, muutetaan läheisyydestäni odottamatta pois. Syynä\ntelefonoiminen ja muu luvaton \"värkkäily\", jommoisesta hän on jo\nmonesti joutunut kiinni, vaikka vartiat ovatkin hänelle tähän saakka\nantaneet anteeksi -- hänen persoonansa kun nähtävästi on heissäkin\nherättänyt mieltymystä.\n\nAluksi en tiedä lainkaan, mihin vankilan osaan hänet on siirretty.\nEräänä iltana kuulen oveni takana hänen äänensä ja arvaan hänen sivu\nkulkiessaan tahtoneen ilmaista uuden koppinsa numeron, mutta pahaksi\nonneksi en sitä ehtinyt kuulla. Otan nyt tavakseni pitkin päivää\nkiivetä ikkunaan, keksiäkseni hänet kävelypaikalla. Ja eräänä päivänä\nnäenkin hänet siellä. Huomatessaan minut ikkunassa ottaa hän\nsotilasasennon ja tekee kunniaa. Merkeillä antaa hän tietää\nkoppinumeronsa, josta minä huomaan hänen edelleenkin majailevan\nviidennessä kerroksessa, vaikkakin taampana minusta. Sitten ottaa hän\nlakin päästään ja osottaa, että hänen tukkansa on leikattu lyhyeksi,\nsamalla kun poskiltakin on hävinnyt parranuntuva. Kun hän naapurinani\nollessaan viimeinkin sai rahoja tililleen, kehotin minä häntä käymään\nparturissa. Mutta hän ei sanonut raskivansa luopua enää tukastaan, kun\nse kerran on niin pitkäksi kasvanut ja kasvojen pesemisenkin sanoi hän\njo unhottaneensa. Nyt on nähtävästi \"vallankumouksen henki\" saanut\nhänet päätöksestään luopumaan sekä siistimään ulkoasuaan. Hän painaa\nkorvansa karsinan väliseinään sekä asettaa kämmenen suun päälle. Sitten\nkumartuu hän alas ja tekee samanlaisia liikkeitä kuin W.C:stä vettä\npoistettaessa. Tästä minä ymmärrän, että hän on uudessa kopissaankin\nehtinyt jo päästä puhelinyhteyteen naapurien kanssa. Saatuaan sen siten\nminulle selväksi, alkaa hän pystypäin ja suorin polvin astua\nsaksalaista kaunomarssia, tehden kummassakin karsinan päässä aina\nrivakan käänteen. Aika vekara! -- -- --\n\nDuuman avauspäivä lähenee.\n\nGolikov antaa seinän takaa merkkejä ja siinä tuokiossa on toverini\nhänen kanssaan naputuskeskustelussa. Sitä tehdessä jännittyvät hänen\nkasvonilmeensä, josta päättäen hän saa tärkeitä uutisia.\n\n-- Nikolain rautatie on lakossa, -- sanoo hän minuun kääntyen. -- Ja\nduuman avajaispäiväksi on Pietariin tuotu kuusikymmentä tuhatta\nkasakkaa sekä intialaisia joukkoja.\n\n-- Intialaisia? Siis Englannin toimesta?\n\nToverini englantilaisviha riehahtaa taas täyteen liekkiinsä ja minä\notan siihen täydestä sydämestä osaa. Kiihkeästi paperossia vedellen,\npitkä tukka leiskuen astua harppailee hän edestakaisin ja John Bull saa\nkuulla kunniansa.\n\nSaapuu sitten tuo jännityksellä odotettu päivä helmikuun lopulla.\nToverini on aamusta alkain kuin tulisilla hiilillä. Yhtä mittaa on hän\nkiihkeässä keskustelussa alhaalla olevien toveriensa, Sharoginin ja\nVrodlevitshin kanssa, ja ulkona ollessamme pörhistää hän korviaan,\nkuuluisiko kaupungilta ammuntaa ja kansajoukkojen huutoja. Mutta mitään\nei kuulu.\n\nIllalla odotamme jännityksellä, syttyykö sähkölamppu palamaan. Jos\nPietarissa on julistettu suurlakko, niin totta kai sähkölaitoskin on\nlaannut toimesta. Mutta lamppu syttyy tavalliseen aikaan ja palaa\ntasaisesti koko illan.\n\nSeuraavana päivänä kuulemme kävelemässä ollessamme tehtaanpillien\nhuutoa eri suunnilta kaupunkia. Synkin ilmein panee toverini sen\nmerkille. Koppiin palatessamme ei hän malta olla tiedustamatta asioita\nvartia Jakovlevilta. Tämä kertoo, että kaikissa tehtaissa on työ\nkäynnissä.\n\nToverini vaipuu mielenmasennuksesta kokoon.\n\nLauantaina ei hänen vaimonsa eikä veljensä saavu svidanielle. Mutta\nprovisori S. ilmottaa, että hänen toverinsa saa tänään tavata isäänsä.\nSitä tietä saamme siis uutisia kaupungilta. Siihen takerrumme nyt kuin\nhukkuva oljenkorteen.\n\nS:n toveri on tavallinen rikosvanki, nimeltään Svjesden. Hän on nuori\nmies, miltei poikanen, ammatiltaan torikaupustelija, ja vankilaan on\nhän joutunut varastetun tavaran välittämisestä.\n\nKohta kun hän on palannut svidanielta, asettuu toverini kaula\nkurotettuna telefoonin ääreen. Samoin ovat alhaalla tehneet Sharogin ja\nVrodlevitsh. Svjesden puuskuttaa hengästyneesti ja puhuu kiihtyneellä\näänellä. Kun hän on tyhjentänyt tietonsa, oikasee toverini itsensä ja\nalkaa loistavin ilmein niitä minulle selostaa.\n\nSvjesdenin isä oli kohtaukseen saapunut pelästyneenä ja\nmielenliikutuksesta vapisten, sillä vankilan käytävät olivat olleet\nsotilaita täynnä ja kaikki puheille pyrkijät oli tutkittu ihoa myöten.\nKaduilla kuului liikkuvan suuria kansanjoukkoja ja raitiotieliike on\nkokonaan pysäyksissä. Moskovassa on ollut suuria levottomuuksia ja\nPietarissa ovat Putilovin tehtaat lakossa.\n\nOnhan siinä taas uutisia yhden päivän osaksi. Toverini on kuin kasvanut\nja paisunut. Vallankumouksen henki on hänet jälleen täyttänyt.\nKiihkeästi toimii kampa hänen hyppysissään, kun hän naputustietä\nsyöstää uutisia Golikoville, joka seuraavana hetkenä lähettää ne\nedelleen omalle suunnalleen.\n\nKohta tämän jälkeen on vuoromme mennä kävelemään. Satumme taas\nkarsinaan, joka on Kyösti Massisen ikkunan kohdalla. Pian ilmestyykin\nkaima toverinsa kanssa ikkunaan. Tervehdimme ja viittailemme iloisesti.\nToverini tietää jo Solovjovin uuden kopin ja kun tämä ilmestyy\nikkunaansa, alkaa hän, nenäliina kourassaan, kiihkeästi tehdä selkoa\npäivän suurista uutisista.\n\n-- Mitä kuuluu? -- huhuaa hra Massinen venttiilin raosta, kun lavalta\novat poistuneet muut vartiat, paitsi tuo puolikuuro säveä vanhus.\n\n-- Hyvää, Moskovassa vallankumous! -- huhuan minä vastaan.\n\nSitten otan muutamia askeleita ja kun vaari on poistunut vastakkaiselle\npuolen lavaa, huhuilen lisää:\n\n-- Pietarissa Putilovin tehtaat lakossa.\n\nSitten:\n\n-- Raitioliikenne keskeytetty!\n\nJa hetkeä ennen kuin kuurapartainen Makarohvi avaa karsinan oven:\n\n-- Kohta täältä mekin lähdemme Suomeen!\n\nKoppiin palattuamme astun minä työni ääreen ja toverini ryhtyy\ntelefoonia avaamaan. Saatuani muutaman lauseen paperille, vetäsee\ntoverini yhtäkkiä telefoonin rajusti kiinni ja haukkumasanoja kähisten\nalkaa kiivaasti huitoa edestakaisin.\n\n-- No mikä nyt? -- kysyn hänen eteensä asettuen.\n\nÄskeisestä riemunloisteesta ei näy hänen kasvoillaan jälkeäkään, ne\novat synkät ja pahantuuliset.\n\n-- Svjesden on suuri koira! -- murahtaa hän. -- kaikki onkin valetta,\nmitä hän äsken kertoi.\n\n-- Mitä, valetta! Onko Sharogin tai Vrodlevitsh saanut toisenlaisia\ntietoja?\n\n-- Ei, vaan Svjesden itse juuri tunnusti, että hän ilmanaikojaan vain\nmeitä narrasi. Ei ole edes tavannutkaan isäänsä. Durakki! Sellaista\nsitä saa, kun valtiollinen vanki antautuu toverilliseen suhteeseen\nrikosvangin kanssa!\n\nToverini on harmistunut ja masentunut. Ja samoin on minunkin laitani.\nKopissamme ei vallankumouksen hengestä ole pihaustakaan jälellä.\n\n-- Se teidän toverinnehan vasta on aika lurjus, -- sanon telefoonitse\nS:lle. -- Saisitte antaa selkään mokomalle rakkarille.\n\n-- Minä olen jo aikoja huomannut, että se on suuri valehtelija --\nvastaa S. -- ja kyllä minä olen sitä jo monesti haukkunutkin. Äsken\nminä en huomannutkaan mitä se teille syötti, muutoin olisin tullut\nväliin.\n\nToverini mielentila on nyt entistäkin mustempi. Hän sanoo ikipäiviksi\nmenettäneensä uskonsa Venäjän kansaan ja vallankumoukseen. Jahka hän\nsaa vankeusaikansa loppuun kärsityksi, lähtee hän ulkomaille!\n\nMyöhemmin illalla olen minä Vuoksen ja S:n kanssa\ntelefoonikeskustelussa. Alakuloinen on meidänkin mielemme.\n\n-- Mitäs me nyt rupeamme odottamaan, kun vallankumous on ohi? -- kysyy\nS. äänessään humoristinen sävy.\n\nNiin, ainahan meillä on ollut jotakin odotettavana. Joulun edellä\nlevitti meidän suomalaisten keskuuteen Rubinstein, juutalainen\nmiljoonamies ja gulashi, joka istuu kolmannessa kerroksessa, tiedon\nsiitä, että Ruotsi julistaa pian sodan Venäjää vastaan. Sitä odotimme\nkiihkeästi parin viikon ajan, kunnes sekin toivo sammui siihen.\n\n-- Hm. Ehkä sittenkin odotamme vielä vallankumousta, -- arvelen minä\nlopuksi. -- Onhan olemassa varmoja merkkejä siitä, että sen täytyy\ntulla. Ehkä ovat vain lykänneet sen hiukan tuonnemmaksi. -- -- --\n\nNäinä päivinä ilmestyy Jussi V:n entiseen koppiin uusi asukas. Pian\nsaamme selville, että hänkin on suomalainen. Kävelyretkellä huomaan,\nettä hän on varsin nuori herrasmies. Hän on jo perehtynyt Shpalernajan\nvankien telefoonijärjestelmään ja ennen pitkää pääsen minä yhteyteen\nhänen kanssaan. Hän on liikeapulainen H. Turusta sekä yksi niistä\nsuomalaisista, jotka ovat jo pitemmän aikaa kulkeneet sotaoikeudessa.\nSe on juuri hän, joka aikaisemmin toverini mukana lähetti minulle\nkirjelappusen: \"Terveisiä suomalaisilta sotaoikeudessa\".\n\nMyöskin Solovjovin entisestä kopista alkaa kaikua askelten ääni. Kohta\non toverini torven ääressä naputtamassa. Mutta hänen kyselyihinsä: \"Vyj\nkto?\" ei tule mitään vastausta. Moneen kertaan uudistaa toverini\nkysymyksensä, mutta yläkerran uusi erakko ei edes pysähdy kuuntelemaan.\nToverini kopistaa luudanvarrella kattoon. Sama tulos. Nyt kiipeää hän\npöydälle ja koettaa välikaton läpi huudella. Keskeytymättä jatkaa\nyläkertalainen kävelyään.\n\n-- Entäpä se on suomalainen? -- sanoo toverini. -- Koettakaahan te!\n\nKiipeän pöydälle ja huutelen lämpöjohtotorven juuritse suomea. Ei\nmitään vastausta, ei edes hetkisen pysähdystä tuosta kirotusta\nkävelystä.\n\nKiukustuneena tarttuu toverini luutaan ja jyskyttää sen varrella\nkattoa. Toinen jatkaa kävelyään olympolaisen tyyneydellä. Nyt konttaa\ntoverini makuulaverinsa alle ja huutelee siellä olevaan\nseinäventtiiliin. Avarat ilmaputket kulkevat väliseinien sisässä ja\njoka kopissa on lähellä lattiaa aukot. Niitäkin voi käyttää\ntelefonoimiseen kerroksesta toiseen.\n\n-- Vyj kto? -- huutelee toverini ja kun toinen ei keskeytä kävelyään,\nalkaa hän syytää suustaan mitä pahankurisimpia haukkumasanoja.\n\nUusi naapurimme ylhäällä, joka siten vetäytyy ylhäiseen\nyksinäisyyteensä, jää kuin jääkin meille kokonaan tuntemattomaksi.\n\nMutta vallankumousuutiset virkoavat jälleen ja kääntävät huomiomme\nmuualle. Vankilaan saapuu huhuja lakoista ja levottomuuksista. Sitten\nleviää tieto, että Moskovassa ovat vallankumoukselliset joukot\nvallottaneet joukon vankiloita sekä vapauttaneet niistä kaikki vangit.\nToverini synkkämielisyys on tipotiessään ja hänen rintaansa paisuttaa\njälleen vallankumouksen henki.\n\nKun naapurimme H. lauantai-iltana palaa sotaoikeudesta, kertoo hän,\nettä kaikki liikenne kaupungilla on seisauksissa ja että kaduilla\nliikkuu suuria mielenosottajajoukkoja punaisine lippuineen. Yksi\nsellainen joukko oli pysäyttänyt sen auton, jolla Shpalernajan vankeja\nvietiin sotaoikeuteen, mutta laskenut sen sitten menemään.\n\nTämän kuultuaan on toverini täydessä barrikaadi-kunnossa. Pitäen\nolematonta punaista lippua edessään marssii hän ympäri lattiaa ja\nlaulaa internatsionalea. Väkevänä käy hänestä ulos \"revaljutsionnyj\nduch\".\n\n-- Kuinka meidän suomalaisten olisi oikein suhtauduttava asiaan, jos\ntäällä nyt tosiaankin leimahtaa vallankumous ja kansanjoukko tulee\nvankilaa vallottamaan, kuten Moskovassa kerrotaan jo tapahtuneen?\n\nTämän kysymyksen esitän Vuokselle ja S:lle, ollessani heidän kanssaan\ntelefoonikeskustelussa.\n\n-- Siinä on suuri vaara joutua katutaisteluihin ja minun mielestäni\nmeidän ei lainkaan kannata panna sellaisissa henkeämme alttiiksi.\n\n-- Kopissani kai minä aion pysyä -- sanoo S. puolestaan.\n\n-- Niin minunkin mielestäni on parasta tehdä ja odottaa, kunnes meidät\njärjestyksessä lasketaan ulos ja annetaan meille rahamme ja tavaramme.\n\nNäin sanoessani on minulla mielessä käsikirjotukseni. Paitsi\nhistoriallista näytelmää, on minulla valmiina noin nelisatasivuinen\nromaani sekä muutamia kertomuksia ja runoja, jota paitsi toinen romaani\non hyvällä alulla. Kaikki valmiit käsikirjotukset samoinkuin muutkin\nliiat tavarat ovat vankilan varastohuoneessa, joten niitä olisi\nmahdoton saada mukaansa muuten kuin järjestyksessä laskettaessa. Usein\nolen huolestuneena ajatellut käsikirjotusteni kohtaloa sekä kuvitellut\nsitä onnellista hetkeä, jolloin minä täältä päästyä saan laskea ne\nkustantajani pöydälle. Jo joulun edellä pyysin Mashkevitshilta lupaa\nsaada valmistuneen romaanini lähettää Helsinkiin ja samanlaisen pyynnön\non hänelle kustantajani tehnyt, mutta sellaisille asioillehan hra\nMashkevitsh ei tietysti korvaansa kallista. -- -- --\n\nSunnuntai, maaliskuun yhdestoista päivä, kului rauhallisesti. Pari\nkertaa on toverini kuulevinaan ammuntaa kaupungilta, mutta minä arvelen\nsitä kuulohäiriöksi.\n\nPäivän merkillisin tapaus on, että meidät rokotetaan. Välskäri erään\nvartian seuraamana astuu odottamatta koppiimme, meidät komennetaan\npaljastamaan käsivartemme ja yks kaks tuikkaa ensinmainittu\nlansetinkärellä rokkoainetta ihoomme.\n\n-- Mitäs jos ne tällä tavoin myrkyttävät vankeja siitä pelosta, että\nvallankumous heidät vapauttaa, -- arvelee toverini.\n\nMinä en kuitenkaan ota sitä uskoakseni eikä toverinikaan näytä siitä\nsen pahemmin huolissaan olevan. Varmaankin on kaupungissa liikkeellä\nisorokko.\n\nSeuraavana yönä minä olen unissani kulkevinani siltaa myöten\nkevättulvaisen virran yli. Toisella rannalla seisoo vaimoni ja viittoo\nminua luokseen.\n\n\n\n\nXX\n\nVAPAUTEEN!\n\n\nKevään merkeissä valkenee maanantai, maaliskuun kahdestoista päivä.\n\nTaivaanlaki on sininen ja kuulas, vastapäisillä katoilla leikkivät\npäivänsäteet ja ikkunakomeroissa kuhertelevat kyyhkyset iloisesti.\n\nNaapuri H. lähtee tänään varhain sotaoikeuteen. Tunnin kuluttua palaa\nhän kuitenkin koppiinsa. Pyydän häntä telefooniin ja kysyn siihen\nsyytä. Hän kertoi vain, että kun vangit olivat lähdössä oikeuspaikkaan,\nannettiin käsky, että kunkin on palattava takaisin koppiinsa.\n\n-- Eivät uskaltaneet laskea pelosta, että ne vapautetaan, -- teemme me\ntoverini kanssa johtopäätöksen.\n\nKello yhdentoista aikaan on meidän vuoromme mennä kävelemään. Ilma on\nleppoisa ja sitä on kevyt hengittää. Räystäät tippuvat vettä ja\ntyytyväisen näköisenä sivelee Makarohvi partaansa.\n\n-- Toveri, kuuletteko, ampuvat! -- huudahtaa toverini ja pysähtyy kuin\nnaulattuna paikoilleen.\n\nOlen kuulevinani jotain pauketta, mutta se ei tunnu oikein ampumiselta\nja sen vuoksi vastaan kuivasti:\n\n-- Puita hakkaavat jossakin.\n\nMutta siitä kunnon toverini suuttua kähähtää.\n\n-- Puita hakkaavat! Kuuleehan sen selvästi, että ampuvat.\n\nJännitän kuuloani ja nyt erotan selvästi useita laukauksia, jotka\nraskaassa kevättalven ilmassa räsähtelevät omituisen natteasti.\n\n-- Da, streljajut, -- myönnän minä ja tyytyväisenä, loistavin silmin\nnyökäyttää toverini päätään joka kerta kun uusi sarja laukauksia\nräsähtää.\n\nNe käyvät yhä selvemmiksi ja siitä päättäen lähenevät. Väliin kuuluu\nkohina kuin meren selältä: suuren kansa joukon huutoja ja möyrinää.\n\nKäännän katseeni vartioihin lavalla. Ne eivät vaihda sanaakaan\nkeskenään. Makarohvin kasvoilla on omituinen, odottava ilme. Niin,\nodotusta, aavistelevaa, jännityksen kyllästämää odotusta tuntuu olevan\nyksin ilmassakin. Aina ääntelevät kyyhkysetkin ovat vaienneet,\nmerkitsevä hiljaisuus vallitsee vankilan piirissä ja selvästi kuuluu\nvesipisarain tipahtelu räystäistä. Laukaukset ja kohina lähenevät kuin\nkaamea myrskynpuuska...\n\nKohta koppiin palattua saamme päivällisen. Toverini ei kajoakaan\nruokaan, vaan avaa telefoonin ja alkaa kiihkeästi keskustella alhaalla\nolevien kanssa. Väliin syöksyy hän ikkunan ääreen ja kuuntelee\nventtiilin raosta.\n\n-- Kuuletteko, toveri? -- huutaa hän minulle.\n\nLaukaukset pamahtelevat jo niin selvinä, että kuulen ne helposti pöydän\nääreen, jossa levollisesti nautin päivällistäni. Sieramet laajentuneina\nja silmät pyörien hyppii toverini ikkunan ja W.C:n väliä.\n\nYhtäkkiä räiskähtää joukko laukauksia aivan kuin ikkunamme alla. Ne\nvastaavat terävän vihlovasti ja ovat selvästikin ammutut vankilan\nsisäpihalla.\n\n-- Avatkaa ovet! -- kuuluu samalla ulkoa kumea, venäjänkielinen huuto.\n\nOnko sen huutanut joku vanki akkunastaan vai joku ulkopuolelta, sitä\nminun on mahdoton tietää.\n\nJoukko uusia laukauksia kajahtaa pihalta.\n\n-- Tavarishtshi, tavarishtshi, avatkaa ovet -- huutaa toverini\nventtiilistä ulos.\n\nHänen äänensä on mielenliikutuksesta sortunut ja tulee kuin syvältä\nmaan alta.\n\nKäytävässä on tähän saakka ollut hiiren hiljaista. Nyt alkaa sielläkin\nkohista ja paukkua, toverini viskaa palttoon päälleen, juosta vauhottaa\nympäri koppia, puuskuttaa ja lausuilee käsittämättömiä sanoja. Hetkisen\npäästä kuotasee hän palttoon päältään ja istahtaa jakkaralle,\nponnahtaakseen jo seuraavassa tuokiossa ylös ja ottaakseen jälleen\npalttoon ylleen. Hänen silmänsä pyörivät, hengitys on läähättävää ja\nminua ei hän enää huomaakaan. Hän on mitä täydellisimmässä\nvallankumoushumalassa.\n\nPäivällisen syötyäni olen minä istahtanut vuoteelleni tupakoimaan. Kun\nlaukauksia alkaa pihallakin kajahdella, uskon että vapautuksen hetki on\novella. Mutta mikähän sekamelska tässä syntyneekään? Entäpä jos\nvartioille on annettu käsky äärimmäisessä tapauksessa ampua meidät\nsuomalaiset koppeihimme? Tai on itse vapauttajat provoseerattu käymään\nkimppuumme? No, sille ei mahda mitään, sillä olemmehan me, aseettomat\nmiehet, yksi paikassaan kuin hiiret satimessa.\n\nPelkäänkö? Sytytän uuden paperossin ja totean, ettei tulitikkua\npitelevä käteni yhtään vapise. Samalla tuntuu minusta, että kaikki\nmuutkin Shpalernajan suomalaiset istuvat siten äänettöminä alallaan ja\nkohtalon valtaan heittäytyneinä odottavat, mitä tuleman pitää.\n\nKohina, ryske ja laukaukset käytävässä lähenevät. Yhtäkkiä alkaa\netäämpää kuulua kiireellistä ovien aukomista.\n\n-- Kuuletteko, ovia avataan? -- huohottaa toverini.\n\nHätäiset askeleet, huudot, yksittäiset laukaukset ja ovien ryske\nlähenee. Nyt kirskuu meidän lukkomme ja ovi paiskataan selälleen.\nAukossa vilahtaa vartia Petrov, hermostuneesti olkapäitään nytkien, ja\nhänen kintereillään revolverit ojona ja silmät tulta iskien kaksi\nmustatukkaista \"jakobiinia\".\n\nToverini syöksyy kuin nuoli käytävään. Minä seuraan perässä.\n\n-- Svaboda! svaboda! -- huudetaan joka puolella, kattoon ja ikkunoihin\nsuunnattuja revolverinlaukauksia pamahtelee ja vangit ja vapauttajat\nsuutelevat toisiaan.\n\nSaan siinä sekamelskassa käsiini naapuri H:n, opettaja S:n, Kemppaisen\nja Jussi V:n.\n\n-- Kuulkaahan, eikö ole parasta että me pysymme kukin kopissamme ja\nvarromme, kunnes tässä syntyy jonkunlaista järjestystä, -- ehdotan\ntoisille. -- Onhan tietämätöntä kuinka ulkona on asiat. Siellä voi olla\ntaistelu käynnissä ja meidän on turhaa sinne pistää nenäämme.\n\n-- Aivan niin, aivan niin! -- yhtyy minuun harmaatukkainen opettaja S.\nja mielenliikutuksesta vapisten palaa hän koppiinsa.\n\nJuuri kun minä itse olen parahiksi päässyt koppiini, tulee toverini ja\ntarttuu minua käsivarresta.\n\n-- Nu, tavarishtsh, vai tänne aiotte jäädä! -- huutaa hän ja lennättää\nminut käytävään.\n\nNyt ottaa vallankumouksen henki minutkin valtaansa. Siepattuani\npalttoon, kalossit ja lakin yhdyn joukkoon, joka suudellen, käsiä\npuristellen ja halaillen kierii käytävässä kuin monipäinen hirviö. Pian\novat minunkin poskeni märkinä niille poksahtaneista suuteloista, ja\nsvabodahuudoista ja revolverinpaukkeesta käyvät korvani lumpeeseen.\n\nJoukon keskellä kiertää muuan tumma nuorukainen ja jakaa suuresta\nnyytistä revolvereja jokaiselle, ken ottaa haluaa. Jostakin tulla\ntupsahtaa eteeni kaksi pientä kiinalaista, jotka tästä kaikesta eivät\nnäytä ymmärtävän tämän taivaallista. Avuttomasti mongertavat he minulle\njotakin.\n\n-- Svaboda, svaboda! -- toimitan minä ja taputan kumpaakin olkapäälle.\n\nLisäksi selitän minä puhuvilla eleillä, että nyt on pantava tavaransa\nmyttyyn, mytty selkään ja sitten kiiruusti matkaan. Sitä kieltä\nymmärtävät he täydellisesti, lapsellisen ilon vallassa taputtavat he\ntöpökäsiään ja kummankin vinot silmät kutistuvat hyvästä mielestä\nkahdeksi viiruksi. Seuraavassa hetkessä juosta tepsuttavat he\nmatkoihinsa kuin kaksi joulutonttua.\n\nJussi V. samoinkuin toisetkin viidennen kerroksen suomalaiset ovat\njälleen ilmestyneet joukkoon. Pieni mytty kainalossaan seisoo\nensinmainittu hajasäärin syrjempänä, katsoo hymyillen toisten\nsuutelemista ja arvelee rauhallisesti:\n\n-- On ne nuo ryssät.\n\nMutta joukko alkaa soljua alas ja virta tempaa meidätkin mukaansa.\nKerros kerrokselta kasvaa joukkomme. Toiset viivähtävät vielä\nkopeissaan, lyöden rikki akkunoita, ruhjoen pöydät, jakkarat sekä\nsytyttäen patjat palamaan. Ikkunat helisevät joka puolella, revolverit\npamahtelevat, hurraahuudot tärisyttävät seiniä ja ilmassa tuntuu savun\nkäryä.\n\nYhä pahemmaksi käy tungos ahtaissa portaissa. Jalkani eivät toisinaan\nkoske ollenkaan maahan. Muutamat purjehtivat eteenpäin toisten\nhartioilla. Mitä moninaisin paljous mitä erilaisimpia kasvon tyyppejä\nja kaikilla näillä kasvoilla oma, eri tavalla epänormaali ilmeensä!\nSuuteleminen ja käsien puristelu jatkuu, huudetaan, nauretaan,\nitketään ... kaikkea sekaisin.\n\nMikä mainio tilaisuus filmarille saada kiitollisia aineksia elävien\nkuvien sarjaan!\n\nErikoisesti painuu mieleeni muuan vanha eversti, joka rinnalleni\nlikistyneenä, lakiton, harmaatukkainen pää mielenliikutuksesta\ntäristen, soljuu virran mukana eteenpäin...\n\nIlmassa kiirivien savupilvien taajetessa saavumme pohjakerrokseen. Kuin\nhitaasti liikehtivä jättiläiskäärme soljuu tuhatpäinen joukkomme\njohonkin käytävään, jossa en ennen ole ollut. Käytävän perällä näkyy\nrivi sotilaita, jotka suurta hirttä -- mistähän lienevätkin sen\nkäsiinsä saaneet? -- tahdissa heiluttaen murtavat rautaista porttia,\njoka sulkee käytävän suun.\n\n-- Hei-juu-ja-jop! -- huutavat ne mahtavaa asettaan heiluttaen ja minun\nmielessäni vilahtaa Flaubertin esittämä kuva Karthagon piirityksestä.\n\nRyskyen sortuu jykevä portti ja esteettömästi soljuu vankijoukko\neteenpäin. Seuraavassa hetkessä olemme Shpalernajakadulla, kirkkaassa\npäiväpaisteessa, Jumalan vapaan taivaan alla.\n\n-- Hurraa! -- -- --\n\nKuten myöhemmin saamme kuulla, ei Shpalernajan vartiokunta ole tehnyt\npienintäkään vastarintaa -- mikä olisikin merkinnyt heille\nperinpohjaista turmiota, sillä olihan vapauttajien joukossa paljon\nkivääreillä ja pistimillä asestettuja sotilaitakin. Päällikkö oli kyllä\n-- kerrottiin -- antanut vartiokunnalle käskyn tehdä vastarintaa, mutta\nitse hän -- kuinka miehekästä! -- oli puittinut tiehensä. Samoin olivat\nhänen apulaisensa tehneet, otettuaan huostaansa vankilan rahavarat.\n\nKopeista ulos päästyämme ei vartioita näkynyt missään. He olivat\nväkijoukon sisään murtautuessa piiloutuneet vankilan kirkkoon.\nAinoastaan ani harvat, kuten Petrov, pysyivät miehekkäästi paikallaan\nja avasivat tulijain pakotuksesta oman osastonsa kopit. Mutta useimmat\nvartiat olivat piiloutumisen kiireessä vieneet avaimet mennessään. Sen\nvuoksi täytyi suuri osa koppeja avata murtamalla ovet.\n\nMeidän suomalaisten ikäpresidentti, apteekkari J., kertoi\nvapautuksestaan seuraavaa:\n\nSyötyään päivällisensä asettui hän, tohvelit jalassa, pitkäkseen\nvuoteelle. Hänellä ei ollut minkäänlaista tietoa vallankumouksesta, hän\nkun oli elellyt yksikseen, toisista kansalaisistaan eristettynä. Hetken\nmaattuaan alkoi hän kuulla kohinaa ja pauketta, mutta ei arvannut sen\nmerkitystä. Yhtäkkiä räiskähti hänen ovessaan oleva tirkistyslasi\npirstaleiksi. Juuri kun hän hämmästyneenä kavahti istualleen, lyötiin\nruokaluukku kiväärinperällä sisään ja aukosta kurkisti sotilas, joka\nviittoi häntä siirtymään peränurkkaan. J. noudatti vaistomaisesti\nkehotusta ja samalla alkoi ovi tärähdellä kumeista iskuista. Vielä\nhetkinen ja se aukeni ryskinällä. Sisään syöksyi sotamies, joka\nasettaen kiväärinsä seinän nojalle suuteli J:tä molemmille poskille\nsekä lausui tuon niinä päivinä kultaisen sanan: svaboda! Kun\nhämmästyksestä, mielenliikutuksesta ja pelosta vapiseva J. ei kyennyt\npaikaltaan liikkumaan, otti sotilas hänet syliinsä ja kantoi käytävään.\n\nAinoastaan yhden Shpalernajan vartioista, erikoisemman häijyksi\ntunnetun miehen, kerrottiin saaneen surmansa. Myöskin Vuoksi kertoi,\nettä hänen osastonsa vartian oli vähällä käydä samoin. Se oli nimittäin\nyksi niitä, jotka pysyivät paikoillaan. Eräs hurjistunut \"Jakobiini\"\noli jo nyrkillään iskenyt häntä vasten kasvoja, niin että nenästä ja\nsuusta syöksyi veri. Mutta tällöin laski Vuoksi kätensä suojellen hänen\nympärilleen, selittäen että \"etot haroshij tshelavjek\", minkä johdosta\neräs sotilas otti vartiapoloisen suojelukseensa.\n\nKuin porehtiva laavavirta tulivuoren uumenista työntyy katkeamaton\nvankijono yhdessä vapauttajainsa kanssa murretusta portista ulos\nkadulle. Kun siellä ennestään seisoo taajat kansanjoukot, on\nShpalernajakatu ennen pitkää muuttunut karnevaalinäyttämöksi, jolla\nsoilehtii mitä kirjavin ihmisvilinä. Siinä lakkeja heiluttaen\nhurrataan, syleillään, suudellaan. Jostakin tulla tuiskahtaa eteeni\npari tuuheapartaista, vilkaseleistä ja äänekästä herrasmiestä, jotka\nheti ensi silmäyksellä huomaa veljeksiksi.\n\n-- No terve, kaima! -- huutaa heistä toinen ojentaen minulle kätensä.\n\nNyt vasta älyän että ne ovat Massisen veljekset. Olenhan monesti nähnyt\nKyösti M:n akkunassaan, mutta kun ne ruudut olivat niin himmeät, oli\nmahdoton erottaa kasvonpiirteitä. Lämmin kädenpuristus ja yhtä lämpimät\nonnittelut molemmilta puolin ja väenvilinä tempaa veljekset jälleen\nnäkyvistäni.\n\nMutta samassa tupsahtaa eteeni kolmas suomalainen, keski-ikäinen\nherrasmies käsivarrellaan lakanaan kietaistu mytty.\n\n-- Onko se Wilkuna? -- kysyy hän ja kun minä olen myöntänyt, esittää\nhän itsensä: -- Minä olen se aina mainittu ... ja kun hän on maininnut\nnimensä, tiedän että edessäni seisoo mies, jota vastaan miltei\njok'ainoa Mashkevitshin pöytäkirjoista sisälsi ilmiantoja, mutta joka\nitse ei myöntänyt tietävänsä tämän taivaallista asioista, joista häntä\nsyytettiin.\n\n-- Eiköhän mekin suudella, koska nuo ryssätkin... -- jatkaa hän heti\nesittelynsä päälle ja samalla moiskauttaa hän minulle mehevän suutelon,\nei poskille, vaan suulle yhtä avonaisen suomalaisesti kuin hän sitä\nehdottikin.\n\n-- Toista vuotta olen minä virunut jo niiden käsissä, -- jatkaa hän, --\nja nyt siitä päästiin. Tätä minä olenkin odottanut ja hyvässä toivossa\nollut. Viime yönä minä ajoin vaimoni kanssa oriilla hurjaa vauhtia ja\nherätessäni ajattelin, että pian tässä tulee kotiin lähtö.\n\nHänen tätä kertoessaan on joukkoomme liittynyt Kemppaisen Jaakko\ntuuheine ryssänpartoineen.\n\n-- Entäs minä, -- yhtyy hän juttuun, -- minä näin viime yönä meidän\nparisänkymme. Toisessa nukkui vaimoni, ja itse minä, juuri kun aamulla\nheräsin, olin laittautumassa toiseen.\n\n-- Mainiota! Hurraa! Meitä on siis tässä kolme aviomiestä ja kaikki me\nolemme viime yönä nähneet vaimomme.\n\nMutta uusi tuttavani heittää myttynsä olkapäälle ja huutaa:\n\n-- Ja nyt pois tökötinhajusta! En tiimaakaan minä tässä pesässä enää\nviivyttele.\n\nHäneen liittyy pari nuorempaa miestä ja he lähtevät raivautumaan\nväkijoukon halki. Suomen asemalle, minne muut vähitellen kerääntyvät,\nei heitä kuulu ja moniaan päivän kuluttua saamme kuulla, että he ovat\njalan lähteneet painamaan kotimaata kohti. Mitä seikkailuja lienevätkin\nmatkallaan saaneet kokea, mutta onnellisesti he joka tapauksessa ovat\nkotiinsa saapuneet.\n\nTällä välin huomaan toverini, Semen Jegorovitshin, joka seisoo korkean\nlumikasan päällä ja kasvoillaan autuaallinen ilme heiluttaa lakkiaan ja\nhurraa käheäksi painuneella äänellä. Kipuan sinne ylös puristamaan\nhänen kättään.\n\n-- Nu tavarishtsh, revaljutsija! -- sanon hänelle.\n\n-- Da! -- vastaa hän ja jatkaa fanaattista hurraamistaan.\n\nSiinä näen viimeisen kerran tuon nuhteettoman vallankumouksellisen,\nvilpittömän kunnon Semen Jegorovitsh Kalashnikovin, jonka kanssa olen\nviiden kuukauden ajan ollut neljän seinän sisään suljettuna sekä mitä\nparhaimmassa sovussa viettänyt niin synkät kuin valoisat hetket. Hyvän\nmuiston jätät sinä mieleeni, kunnon tavarissi.\n\nYhtä mittaa paukahtelevat kiväärit. Se ei ole kuitenkaan mitään\nvaarallista. Joukon keskellä häärivät sotilaat ne vain tavan takaa\nojentavat kiväärinsä ylös ja laukaisevat, pitääkseen yllä\nvallankumouksellista mielialaa sekä samalla osottaakseen, että nyt\nvallitsee svaboda ja ettei kukaan upseeri rohkene heitä sellaisesta\nkieltää.\n\nHuomioni kiintyy muutamaan sotilas-tavarissiin, joka pistinniekka\nkivääri kädessään huojuu ja hoilaa ihmisjoukossa. Otan häntä hihasta ja\nkysyn, mitenkä sodan laita on tällä haavaa ja onko rauha tekeillä.\n\n-- Tshort jejo snajet -- piru hänen ties! -- vastaa sotilaskansalainen\noikealla soromnoo-sävyllä ja samassa minä huomaan, ettei hän ole\nainoastaan vallankumoushumalassa, sillä nenääni pistää sangen vahva\nviinan löyhkä.\n\nKoetan erään toverin kanssa saada meikäläisiä ryhmittymään yhteen\nkohti, pitääksemme jonkunlaisen kokouksen ja päättääksemme, mihin\nmeidän olisi ensiksi ryhdyttävä. Mutta siitä ei synny mitään tolkkua.\nKun saamme puolikymmentä miestä kokoon ja menemme lisää hakemaan, ovat\nnämä edelliset sillä välin hajonneet ja tipotiessään. Yrityksemme on\nyhtä turha kuin kantaa vettä pohjattomaan astiaan. Kaikki ovat kuin\nkorkeimman asteen humalassa tai kuin mullikat, jotka keväällä ensi\nkerran lasketaan navetasta: kaikki kiertävät ja kirmailevat yhtenä\nsekamelskana, puristelevat toistensa käsiä ja hurraavat.\n\nVihdoin lähtee meitä toistakymmenmiehinen joukko astumaan katua\neteenpäin. Mutta me olemme kuin miehet, jotka lukemattoman joukon\nmaljoja tyhjennettyään pikku tunneilla palaavat ilopaikasta kotiin.\nJokainen on omituisen huumeisen unheen vallassa ja omia päähänpistojaan\nseuraten hajaantuvat miehet eri suunnille...\n\nLopulta minun seurassani on yksi ainoa suomalainen, nuori pohjalainen\nylioppilas. Tosin häntä ei ulkokuoresta luulisi akateemiseksi\nkansalaiseksi, sillä hänen verhonaan on vanha ja ohut kesäpuku, jalassa\nkuluneet pieksut, päässä lippalakki, avokäsin ja kaula paljaana. Kylmä\nhänellä on, niin että nenä punottaa. Hän on siinä asussa kuin hänet on\nvangittu Ruotsin rajalla, hänen pyrkiessään kotimaahan. Shpalernajaan\non hänet tuotu vasta pari päivää sitten.\n\nNautinto on suuri saada näin ilman peräänkatsantoa liikkua ulkona,\nsamoilla pitkin suurkaupungin katuja ja sukeltaa uppo-outoon\nkansamereen. Väkeä liikkuu runsaasti kaikilla kaduilla, ihmiset\ntervehtivät ja onnittelevat toisiaan ja kaikkien kasvoilla on\nvapautunut, onnellinen ilme.\n\nKulkeudumme päivänpaisteiselle Nevskin Prospektille, jota pitkin soljuu\ntaajat väkijoukot, etupäässä sivistyneistöön kuuluvaa yleisöä. Sen\nkeskuudessa vallitsee hilpeä, innostunut mieliala, hymyilevien naisten\nvalkoiset hampaat loistavat kilpaa punaisten rusettien kanssa, joita\nnäkee jo useimpien rinnassa. Pelosta ja epävarmuudesta ei väkijoukoissa\nhuomaa jälkeäkään. Kaikki tekee sen vaikutuksen, että vallankumous on\nainakin Pietarissa, voitollisesti läpäissyt.\n\nTaistelu ei silti vielä ole lopussa. Kiihkeää ammuntaa kuuluu eri\npuolilta kaupunkia: kiväärit ja kuularuiskut ratisevat sekaisin ja aina\nväliin jymähtää kanuunanlaukaus. Sivilipukuisten miesten näkee,\nvarsinkin syrjäkaduilla, kantavan julkisesti aseita: kiväärejä,\nmiekkoja, pistimiä, revolvereja. Keskenkasvaneilla poikasillakin näkee\nkellä karbiinin, kellä paljaan pajunetin. Tuleepa muutamalla kadulla\nvastaamme tyypillinen suurkaupungin hamppari, syfilistinen naamataulu\niloisessa irvistyksessä, suupielessä mahorkkasavuke ja kävelykeppinä --\npaljas ratsuväen sapeli. Siis sanskulotti Jumalan armosta!\n\nSotilasjoukkoja, mikä paremmassa, mikä huonommassa järjestyksessä,\nmarssii eri suuntiin. Joukkojen johtajina on tavallisesti aliupseereja\nja vääpeleitä, harvemmin nuoria vänrikkejä tai luutnantteja, joiden\nrinnassa aina loistaa kauas näkyvä punainen rusetti. Väliin karkaa\neteenpäin hurjaa laukkaa kasakkajoukkoja, niin että maa tömisee.\nKaikkialla risteilee mitä erilaisimpia varustettuja autoja: suuria\nrämisten liikkuvia kuorma-autoja, joissa seisoo tiheässä tungoksessa\njoukko kivääreihinsä nojaavia \"jakobiinejä\" punaisine lippuineen,\nraskaasti, ikäänkuin röhkien eteneviä, jättiläiskoppakuoriaista\nmuistuttavia panssariautoja, joiden ampumarei'istä pistävät näkyviin\nkonekiväärien suut, sekä siroja, umpinaisia punaisen ristin autoja\nsanitääreineen ja laupeudensiskoineen.\n\n-- Mutta mitäs tuo nyt on?\n\nÄllistyneenä pysähdyn katukäytävälle ja tuijotan muutamaan\nensinmainitunlaatuiseen kuorma-autoon, joka punaisten lippujen\nhulmutessa kiitää ohitsemme. Eikö siinä hurjapäisen jakobiinijoukon\nkeskellä seiso yksi oman pöytäkirjaryhmäni nuorukaisista, hinterä\nylioppilas B., hän, jonka piti saada tuomionsa helmikuun seitsemäs\npäivä? Ihan totisesti se on hän! Ja kuinka hänellä silmät\nloistavatkaan, kun hän pitelee kädessään lähes itsensä mittaista\nkivääriä!\n\nMyöhemmin tavatessani hänet Suomen asemalla saan kuulla, ettei tämä\nollut mitään näköhäiriötä, vaan että hän tosiaankin oli ollut \"hiukan\nhuvittelemassa.\"\n\nAlamme vähitellen soljua Suomen asemaa kohti.\n\nShpalernajaa lähestyessämme näemme entisiltä asuinsijoiltamme kohoavan\ntaivasta kohti mahtavan savupilven. Varsinkin näkyy oikeuspalatsin\npuoleisessa osassa riehuvan tuli, valtavien liekkien lyödessä ulos\nsuurista ikkuna-aukoista. Näky on pumpulia meidän sydämillemme, sillä\nhajoavathan siellä m.m. hra Mashkevitshin uurastusten hedelmät, ne\nlaajan laajat pöytäkirjat liitteineen kypeninä ilmaan.\n\nOikeuspalatsia vastapäätä olevan arsenaalin akkunat on rikottu ja\nportit auki murrettu. Sieltä ovat varmaankin peräisin ne aseet, joita\nnäkee niin viljalti siviliväestön huostassa.\n\nNevan rantaa lähestyessämme näyttää siltä kuin joutuisi Liteinin silta\nsiinä tuokiossa taistelunäyttämöksi. Toisella puolen on joku\njoukkokunta ja sitä vastaan ryhmittyy toinen tälle puolen.\nKeskikaupungilta tulla huristaa automobiili toisensa jälkeen, sillan\npäässä kaartavat ne soveliaaseen asentoon, kiväärien ja kuularuiskujen\nsuut valmiina syöksemään tulta sillan toista päätä kohti.\n\nAsetun toverini kanssa pitkin rantakadun reunaa kulkevan kiviaidakkeen\ntaa suojaan mahdolliselta kuulasateelta. Mutta yhtäkkiä selviää uhkaava\ntilanne, rauhallinen yleisö alkaa jälleen liikehtiä sillalla ja virran\nmukana solumme mekin kotoiselle puolen Nevaa.\n\nSuomen asemaa lähestyessämme huomaamme sen edustalla pari tuttua\ntoveria. Ne ovat siinä ottamassa vastaan kaupungilta valuvia\nsuomalaisia ja neuvomassa heitä asemapihalle, missä rautatieläiset ovat\nluovuttaneet meille useita toisen luokan vaunuja tilapäisiksi\nkortteereiksi.\n\nSiellä tapaamme jo suuret joukot miehiä koolla. Ja ihanaltapa tuntuu\nistahtaa suomalaisen toisen luokan vaunun hyllyvälle sohvalle, joka\npuolella onnea säteileviä, vilkkaasti juttelevia kohtalotovereita.\nSyötävääkin ovat jo ehtineet hankkia ja ahnaasti käymme voileipään\nkäsiksi.\n\nSiinä sohvankulmassa lojuessani, kädessä voileipä, ilmestyy eteeni\nnuori herrasmies, ojentaa kätensä ja sanoo tuttavallisesti: -- terve!\nKatson kättä antaessani kysyvästi ja vasta hyvän tuokion perästä\ntunnen: sehän on oman pöytäkirjaryhmäni miehiä, medisiinari S. Mutta\nkuinka muuttuneessa asussa! Parta on kokonaan hävinnyt, päällä on\nhänellä uuden uutukainen palttoo turkiskauluksineen ja päässä komea\nkriminnahkainen lakki. Se veitikka on siis ehtinyt hankkia itselleen\nrahoja, käydä parturissa ja pukukaupassa sekä kaiken päälliseksi ollut\nmukana vallankumousta edesauttamassa, mistä on puhuvana todistuksena\nkivääri, jota hän uljaasti kantaa kädessään.\n\nKertomista on miehillä kokemistaan ja näkemistään. Tuskin on yksi\nehtinyt lopettaa, kun toinen tempaa jo suun vuoron. Iloiset\nnaurunpurkaukset keskeyttävät välistä puheenturinan ja nuorukaisten\nkelmenneille poskille alkaa puna nopeasti palata.\n\n-- Oletteko kuullut minkälaista unta Nissinen oli nähnyt viime yönä? --\nkysyy joku.\n\n-- No minkälaista?\n\n-- Hän oli ollut olevinaan Mashkevitshin puheilla ja kysynyt, milloin\nmeidät suomalaiset päästetään täältä pois. Mashkevitsh oli katsonut\nhäneen moniaan hetken vihaisesti ja tiuskaissut: -- huomenna!\n\nNiin, unet! Kaikki me olemme Shpalernajassa pitäneet tarkkaa kirjaa\nunistamme ja kieltämättä onkin unikakkinen maalannut eteemme monta\nmerkillistä kuvaa -- niistähän olen jo aiemminkin yhden ja toisen\nesimerkin kertonut.\n\nKun keskustelu on siirtynyt uniin, juttelee ylioppilas H:kin, hän,\njonka Mashkevitshin pöytäkirjat väittivät olleen mukana räjähdyttämässä\nilmaan viidettä miljoonan ruplan arvosta Venäjän armeijalle kuuluvia\nsotatarpeita, seuraavan unen, jonka hän oli nähnyt Shpalernajassa\naikaisemmin talvella:\n\nHän oli veljensä kanssa ollut seisovinaan jossakin suuressa huoneessa,\nmikä oli kuin aseman odotussali. Salin nurkassa istui suuri ja ruma\näijä, jolla oli tavattoman iso nenä. Hänen edessään seisoi pieni, sievä\npoika, jolta vaari äreästi tiukkasi jotakin asiaa. Kun poika ei\nvastannut hänen mielikseen, ärtyi vaari ärtymistään ja tempasi lopuksi\npojan kämmentensä väliin ja puristi häntä niin että poika kävi aivan\nsiniseksi. -- Katsos, mitä tuo vaari tekee, sanoi M. veljelleen, --\nmennään auttamaan poikaa. -- En minä voi, mutta mene sinä jos tahdot,\nvastasi veli. Silloin meni M. yksin ja tarttui vaaria suuresta nenästä\nsekä väänsi niin rajusti, että vaari tuskasta parahti ja päästi pojan\nkäsistään.\n\nYleisen hyväntuulen vallitessa ryhdymme miehissä unta selittämään. Ja\nsehän onkin varsin helppo tehtävä: ruma vaari suurine nenineen, sehän\non tietysti Venäjä, ja poika on Suomi. Mutta M:n ja hänen veljensä osa?\n\nM. ryhtyy itse selitystä jatkamaan:\n\n-- Minä tietysti edustan siinä unikuvassa tätä meidän liikettämme ja\nveljeni niitä suomalaisia, jotka ovat liikkeellemme antaneet\naatteellisen kannatuksensa, vaikka eivät ole tahtoneetkaan siihen\naktiivisesti ryhtyä. Kun minä esimerkiksi lähdin matkaan ja puhuin\nasiasta veljelleni, hyväksyi hän kyllä askeleeni, mutta itse ei\nperheellisenä virkamiehenä sanonut voivansa siihen ottaa osaa.\n\nHyväksymme hänen loppuselityksensä naulan päähän osattuna.\n\n-- Ja uskokaa jos tahdotte, pojat, -- jatkaa M. innostuneesti näppiään\nlipsauttaen, -- mutta meidän hommamme on merkinnyt paljon Suomen\nvapaudelle. Sanokoot nyt mitä sanokootkin, mutta kyllä se vielä\nkaikille selviää.\n\nMiltä kannalta sitä asiaa vallankin juuri noina vallankumouksen\nalkuaikoina erinäisillä tahoilla katsottiin, sitä kuvaa hyvin seuraava:\n\nPari päivää tämän jälkeen palasi Vuoksi kaupungille tekemältään\nvierailulta meidän pääkortteeriimme Suomen asemalle. Hän oli\nhyvin alakuloisessa mielentilassa seuraavasta syystä: hänen\nvierailupaikassaan oli ollut koolla joitakin Pietarin suomalaiseen\nsivistyneistöön kuuluvia nuoria herroja. Nämä olivat hyvin selvästi\nantaneet tietää, että he pitävät meidän menettelyämme kevytmielisenä ja\ntuomittavana, mutta samalla lohduttaneet sillä, että he ovat kyllä\nsäälineet meidän kohtaloamme sekä antavat meille anteeksi.\n\nKiivas suuttumuksen kuohahdus valtasi meidät, joille Vuoksi tätä\nkertoi.\n\n-- Me emme kaipaa emmekä tarvitse kenenkään anteeksiantoja! -- huudahti\nyksi joukosta. -- Kysymys on vain siitä, voidaanko niille\nmaitosuonisille nuorille herroille antaa anteeksi, jotka lukujaan ja\nkarrieeriaan ajatellen ovat rauhallisesti istuneet alallaan ja\ndiplomatiseeranneet silloin kun sortaja on isänmaatamme tallannut\njulkeammin ja röyhkeämmin kuin koskaan ennen. Diplomatia ei kuulu\nnuorille. Me olemme kuunnelleet veremme ääntä ja noudattaneet sydämemme\nkäskyä ja sen vuoksi isänmaa on kerran antava meille hyvän\ntilinpäästön. -- -- --\n\nOsa meistä jää yöksi toisen luokan vaunuihin, osa hajaantuu\nrautatieläisten koteihin.\n\nHermot ja mielikuvitus ovat siksi kiihdyksissä, että unta on mahdoton\nsaada. Loikoilen sohvalla, jutellen maisteri R:n kanssa niistä\nmahdollisuuksista, joita vallankumous avaa Suomelle. R. on\nhistoriantutkija ja paljon ovat hänen ajatuksensa kuluneina aikoina\nseuloneet Suomen kansan kohtaloa sekä sen tulevaisuuden mahdollisuuksia\n-- ja niinhän on vähin itsekunkin laita meistä Shpalernajassa\neläneistä.\n\nPuolen yön tienoissa tulee vaunuun, jonka olemme panneet pimeäksi,\nkaksi sotilasta kivääreineen, ryhtyen etsimään jotakin. He ottavat\ntulitikulla valkeaa, nostavat peitteitä ja tutkivat makaavien kasvoja.\n\nJokohan meitä suomalaisia etsitään uudelleen vangittaviksi? vilahtaa\nmielessäni. Mutta sotamiesten käytös ei juuri puhu sellaisen\nolettamuksen puolesta.\n\n-- Mitä te etsitte? -- kysyy R.\n\n-- Paria santarmia, jotka ovat kätkeytyneet asema-alueelle, --\nvastaavat sotilaat.\n\n-- Me olemme suomalaisia vankilasta vapautettuja, -- selittää R.\n\n-- Harashoo! -- sanovat sotilaat ja poistuvat.\n\nHm! Totisesti ovat nyt osat vaihtuneet! loikoilemme huolettomina\njulkisessa paikassa, samalla kuin santarmit saavat henkensä edestä\nlymyillä. Ja kyllä nyt onkin aika, jolloin kuuluisan ohranan miehillä\non syytä huutaa vuorille: langetkaa meidän päällemme! Kaikkialla heitä\netsitään ja armotta surmataan.\n\nKun Jussi V. muutamana päivänä palaa kaupungilta ja minä tiedustan,\nmissä hän on ollut, vastaa hän:\n\n-- Olin vähän poliiseja jahtaamassa.\n\n-- No saitko monta pudotetuksi?\n\n-- Olisihan niitä saanut, mutta ei ollut asetta. -- -- --\n\nLämpimään kiitollisuuden velkaan saattoi meidät vankilasta päässeet\nSuomen rautatieaseman henkilökunta. Suomalaiseen sivistyneistöön\nkuuluvain suhtautuessa meihin hieman kuin ruton saastuttamiin,\nvarustautui mainittu henkilökunta heti maanantaina rohkeasti ja\nauliisti ottamaan meidät huostaansa. Keskuudestaan keräämillään\nvaroilla panivat he meitä varten pystyyn ruokatarjoilun yhdistyksensä\nhuoneistossa aseman vieressä. Siellä ovat meille koko sen viikon, jonka\nolemme pakotetut vielä Pietarissa viettämään, ilmaiseksi tarjolla\noivalliset ateriat. Ja nautinto onkin saada pitkästä aikaa syödä\nkotoista ruokaa kuoriperunoineen ja kaurapuuroineen. Tässä suhteessa\ntulkitsi iäkäs kanttori Palmu varmaankin meidän kaikkien tunteet, kun\nhän ensi kerran aamiaispöydän ääreen tullessaan ja puolinenällä\nlepäävien sankalasiensa yli silmäillessään pöytää pani kätensä ristiin\nja julisti korkealla paatoksella:\n\n-- No Jumalan kiitos, että näkee vielä silakkaa ja kaurapuuroa!\n\nMutta rautatieläisten vieraanvaraisuus ei supistunut tähän ruuan\ntarjoiluun, jota heidän naisväkensä hoiti, vaan he tarjosivat lisäksi\nmeille ilmaiset asunnot perheissään. Siten sain minäkin jo seuraavana\npäivänä kortteerin erään vaihdemiehen siistissä ja miellyttävässä\nasunnossa ja nautintopa oli viettää seuraava yö kunnollisella vuoteella\npuhdasten lakanain välissä.\n\nKiitollisuuden ja kunnioituksen tuntein tulee varmaankin jokainen\nShpalernajasta vapautunut suomalainen kauan muistamaan sitä alttiutta,\nvieraanvaraisuutta ja ystävällisyyttä, mitä Suomen aseman henkilökunta\nosotti meille tuon viimeisen Pietarissa vietetyn viikon kuluessa.\n-- -- --\n\nOnnen tunnettani sumentaa käsikirjotusteni kohtalo. Eräänä päivänä tuo\nprovisori S., joka on käynyt Shpalernajassa sekä pistäytynyt minunkin\nkopissani, siellä olleet kirjani sekä vihkon, jossa on uuden romaanini\nalku. Tämä herättää minussa heikkona kyteneen toivon kipinän\nilmiliekkiin ja muutamien tuttavain kera lähden nyt itsekin entistä\nolinsijaani katsomaan.\n\nKoska vankila heti tyhjentymisensä jälkeen on joutunut rosvojen\ntemmellyspaikaksi, on sen porteille asetetta sotilasvartiat. Mutta kun\nmukanamme olevat naiset livertelevät heille kauniita sanoja, pääsemme\nsisälle.\n\nHävityksen kauhistus kohtaa meitä joka askeleella. Sisäpihalla on\nkaikki puuaine palanut. Käytävissä on hujanhajan kaikenlaista puoleksi\npalanutta törkyä. Siellä täällä on vesijohtotorvia rikottu ja puoleksi\njäätyneinä puroina lorisee vesi pitkin lattioita. Suuri joukko\nakkunoita on rikottu.\n\nKopistani on tietysti kaikki tyyni mukaan kelpaava rosvottu:\nalusvaatteet, sukat, pyyheliinat, tyynynpäälliset, viltti. Lusikan,\nsuola-astian ja jumalankuvan pistän taskuuni muistoksi. Saman kohtalon\novat luonnollisesti saaneet toverinikin vaatetavarat, sillä hänkään ei\nottanut mitään mukaansa.\n\nOsastonvartian nurkassa on lattialla kasa puoleksi palaneita papereita\nja vihkoja. Muutamat kansien jäännökset ovat aivan samannäköiset kuin\nminun käsikirjotusvihoissani. Ahdistunein sydämin alan niitä\ntutkistella, mutta omistani en löydä jälkeäkään. Kun joku meistä tietää\nvankilan varastohuoneen, menemme sinnekin katsomaan. Mutta se tarjoaa\nvieläkin toivottomamman näyn: paljaat, nokeentuneet tiiliseinät ja\nlattialla metriä vahvalti tuhkaa!\n\nViimeisimpänä toivonani on osastonvartia. Kun saisin hänet käsiini,\nettä voisin kuulla käsikirjotuksistani! Jos olisi vähänkään toiveita\nniiden tallella olosta, lupaisin hänelle vaikka pari sataa ruplaa, jos\nhän voisi toimittaa ne minulle takaisin.\n\nIlmestyypä sitten pääkortteeriimme Massisen veljesten seurassa vartia\nOmnapuu. Häneltä saan kuulla, missä osastonvartia, ukko Afanasjev --\nnyt vasta saan hänen nimensäkin tietooni --, tätä nykyä asustaa.\nSaatuani Jussi V:n ja lääket. kandidaatti L:n tovereikseni lähdemme\niltahämärissä etsimään asianomaista taloa, joka on Shpalernajakadun\nvarrella, lähellä vankilaa.\n\nPihalla kohtaamme, tietysti sivilipuvussa, vartia Jakovlevin, joka\nnäyttää olevan pikku hutikassa. Iloisesti tulee hän meitä tervehtimään\nja neuvoo Afanasjevin asunnon.\n\nKapuamme ylöspäin pimeässä ja likaisessa porraskäytävässä ja soitamme\nmuuatta ovikelloa. Ovi aukenee ja Jussi V. työntyy edellä pilkkopimeään\netehiseen.\n\n-- Ka terve, käy sisäh! -- kuuluu sieltä tuttu ääni.\n\nTyönnymme eteenpäin ja seuraavassa hetkessä olemme pienen pienessä\nkamorkassa, joka on täynnä sikin sokin heitettyjä huone- ja\ntalouskaluja, joiden välissä liikkuvat Afanasjevin vaimo ja lukuisa\nlapsijoukko. Ystävällisesti ja iloisesti tervehtivät he kaikki meitä ja\nraivaavat istuimia huoneen perällä. Ja eukko, kivuloisen näköinen,\nlaiha ja molempia jalkojaan ontuva staruha, ryhtyy heti teetä\nlaatimaan. Saamme kuulla, että he ovat ennen asuneet vankilassa, missä\nheillä on ollut samanlainen pieni, sementtilattiainen kamorkka, kylmä\nja vetoinen, jonka vuoksi vaimo on jo vuosikymmenen sairastanut vaikeaa\nkolotusta. Roskaväen raivon ja ryöstönhimon takia oli heidän\nvapautuspäivänä täytynyt rihkamineen kiiruunkaupalla paeta vankilan\npiiristä. Kolme vartiaperhettä asuu nyt tilapäisesti tässä samassa\nkamorkassa.\n\nMinua ihan kauhistuttaa ajatus, että toistakymmentä ihmistä on\npakotettu edes tilapäisestikään asumaan tällaisessa kopissa. Ja millä\nhe mahtanevat elää? Palkkahan on ollut niin surkean pieni, ettei\nminkäänlaisista säästöistä voi olla puhettakaan. Ja lisäksi kuuluu tuo\npalkkavähäinenkin olevan kahdelta kuulta saamatta! Mutta iloisia he\novat, vaikka tuon ilon takana näyttää olevankin kyyneleet lähellä.\n\nLapset ovat kauniita ja kesyjä, vanhin tytär, noin viisitoistavuotias\nneitokainen, on kerrassaan kaunottaren alku. Kuusivuotias, sairaloisen\nnäköinen Ljubov tulee, polveeni nojaten, rakentamaan tuttavuutta\nkanssani. Kun pistän hänelle muutamia ruplan seteleitä ja kehotan häntä\nantamaan ne äidilleen, ei tämä tahdo mitenkään suostua niitä\nvastaanottamaan.\n\nHuligaanivangit kuuluvat vainoavan entisiä vartioitaan. Niinpä kuuluu\nedellisenä yönäkin yrittäneen väkisin tänne heidän asuntoonsa muutamia\nShpalernajassa säilytettyjä roistoja, kostaakseen muka kärsimänsä\nvääryydet. Meillä suomalaisilla, jotka olimme Afanasjevin osastossa,\nei kellään ole hänestä ikäviä muistoja. Ukko kertookin, että\npäällikönapulainen Antonov -- koipeliini -- murisi hänelle toisinaan\nsiitä, että hän on muka liian hyvä \"noille suomalaisille\".\n\nKäsikirjotuksiini nähden sammuttaa Afanasjev minulta viimeisenkin\ntoivonkipinän. Hän kertoo niiden olleen varastohuoneessa ja sen olivat\nvapauttajat heti alussa sytyttäneet tuleen. Olinhan itsekin jo nähnyt,\nkuinka perusteellista jälkeä tuli oli siellä tehnyt.\n\nNeuvottelen hiljaa toverieni kanssa, eikö meidän olisi syytä\nmeikäläisten keskuudesta kerätä pieni rahalahja tälle tuuliajolle\njoutuneelle perheelle. Teen juotua ehdotamme sitten Afanasjeville, että\nhän lähtisi meidän seurassamme Suomen asemalle, mihin hän hiukan\nvastusteltuaan suostuukin. Kädenkäänteessä saamme siellä kokoon\nviitisenkymmentä ruplaa. Kyynelsilmin ottaa Afanasjev ne vastaan ja\nsuutelee Kemppaista, joka rahat hänelle antaa, molemmille poskille.\n-- -- --\n\n-- Seyn on tuotu asemalle!\n\nKuin pommi putoaa tämä uutinen eräänä aamuna keskellemme\nrautatieläisyhdistyksen talolla. Silmänräpäyksessä ovat kaikki\nliikkeellä, rientäen asemalle.\n\nAsemahuoneisiin ja -sillalle ei sivullisia lasketa ja meidän täytyy\npysähtyä aseman edustalla olevalle pienelle torille. Sinne on\nkerääntynyt jo melkoinen joukko yleisöä, sekä sotilaita että\nsiviliväkeä. Muuan nokkela, venäjän taitoinen meikäläinen kiertelee\nsotilasten joukossa selittämässä, että Seyn on kaiken sen pahan alku ja\njuuri, mitä Suomessa viime vuosina on tapahtunut ja kuinka hän on\nSuomessa koettanut näytellä kuningasta.\n\n-- Revitään se palasiksi! -- kiihtyy jo muuan harmaatakki.\n\n-- Ei huolita, vaan menköön herja duuman tuomittavaksi, -- estelee\nkiihottajamme.\n\nVäkijoukossa syntyy liikettä ja aseman portaille ilmestyy Seynin tuttu,\nvastenmielisyyttä herättävä haahmo. Hänen seurassaan on hänen rouvansa\nja Borovitinov, kaikki kolme merisotilaista muodostetun vartiaston\nympäröiminä. Kulkue pysähtyy hetkeksi portaille ja Seyn tuntuu\nvartiastoa komentavalta upseerilta tiedustavan hevosta tai\nautomobiilia. Mitään sellaista ei kuitenkaan ole näkyvissä.\n\n-- Vai hevonen! -- huutavat sotamiehet. -- Kävele, sika, onhan sinulla\npaksu niska!\n\nAlistunein ilmein tyytyy upseeri joukon komentoon, joku takana olevista\nsotilaista tyrkkää Seyniä selkään ja niin lähtee kulkue liikkeelle.\nSamalla puhkeaa torille kokoontunut väkijoukko, jonka halki kulkue\netenee, mitä moniäänisimpään haukuntaan ja ulvontaan.\n\nYöllä on ollut ankara lumipyry ja kaduilla on korkeita kinoksia.\nTahallaan mutkittelee vartiasto sellaisten kautta, niin että vangit\nsaavat väliin polviaan myöten kahlata lumessa. Seyn on kalpea ja\nnäyttää purevan hampaansa lujasti yhteen. Vihellysten ja herjausten\nkeskeltä erottaa huutoja sellaisia kuin: \"Sabaka! Tsar Finlandi!\"\n\nNiin vastenmielistä kuin onkin nähdä yksinäisiä ihmisiä kansajoukon\nhäväistyksen esineenä ja niin helposti kuin myötätunto sellaisissa\ntapauksissa kiepahtaakin uhrin puolelle, niin tällä kertaa ei ainakaan\nkukaan meistä suomalaisista tunne muuta kuin silkkaa tyydytystä,\nnähdessään tuon isänmaansa monivuotisen pyövelin, jonka pelkkä\nulkomuotokin todistaa jo raakuutta ja häikäilemättömyyttä, alennettuna\nja solvattuna marssivan kohti vankilaa. Eikä hänen vaimonsakaan, tuon\nIsebelin kohtalo, herätä meissä hituistakaan sääliä.\n\nJos kellään, niin on Frans Albert Seynillä syy tällä haavaa huudahtaa:\n\n-- _Sic transit gloria mundi_ -- siten katoo maallinen loisto! -- -- --\n\nSeynin ilmestyminen vangittuna Pietariin on puhuva todistus siitä, että\nvanha järjestelmä on jo Suomessakin kukistunut ja että tie on auki\nmeidän Shpalernajan miesten vihdoinkin lähteä kotimatkalle.\nSunnuntaina, maaliskuun kahdentenatoista päivänä, lausuu meistä suurin\nosa hyvästit ystävällisille isännilleen ja nousee Helsinkiin lähtevään\njunaan.\n\nMikä ihana tunne -- kuinka monesti siitä Shpalernajassa uneksinkaan! --\nistua vaunun sohvalla, junan lähtiessä mennä hyristämään kohti kotoisia\ntienoita, ystäviä ja omaisia! Mitä kirkkain sisäisen tyydytyksen ja\nonnen tunne hohtaa jokaisen kohtalotoverini kasvoilta ja pian kajahtaa\nvaunussa reipas laulu.\n\nRajajoen yli kulkiessamme kohotamme huikean hurraa-huudon. Rajajoki!\n\nMitä kaikkea sen ylitse onkaan aikojen kuluessa kulkenut, ryöminyt,\nhiipinyt ja matanut idästä meidän maahamme! Alkaen entisaikain ryöstöä\nja murhaa tietävistä sotajoukoista aina Bobrikovin ja Seynin aikain\nsantarmeihin ja yhdenvertaisuus-tshinovnikkoihin, russakoista ja\nkolerabasilleista aina viime päivien sekapäisiin bolshevikeihin,\nrosvoileviin svaboda-solttuihin ja arvottomiin ruplanseteleihin saakka!\n\nKolme sataa vuotta sitten pystytti Kustaa II Aadolf Laatokan\nkoilliskulmaan rajakiven, joka on siellä vieläkin olemassa. Onko tämä\nkohtalokas aika Rajajoen varteen pystyttävä toisen kiven, entistä vielä\npaljon selvempää kieltä puhuvan, joka kaikille idästä tuleville\nilmottaa, että tästä alkaa vapaa, _suvereeninen Suomi_? Järkähtämätön\nuskoni on, että niin on tapahtuva. Sillä se on välttämätön elinehto\nSuomen kansalle ja Suomen kansan on Kohtalo määrännyt elämään,\nkasvamaan ja lisääntymään sekä täyttämään oman tehtävänsä suuressa\nkansojen perheessä -- siitähän sisältää historiamme läpi aikojen\npuhuvia todistuksia.\n\n\n\n"]