[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fmGBfMCc1p1k0U2ZPvybZQVKAkNS_Ou9veN2C1DD_VW4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},498,"Egmont","Goethe, Johann Wolfgang von",1749,1832,"498-goethe-johann-wolfgang-von-egmont","498__Goethe_Johann_Wolfgang_von__Egmont","Viisinäytöksinen murhenäytelmä","naytelma",[],[15],"saksalainen","fi",1788,1896,23919,145211,false,37312,[24,25],"Egmont, Lamoraal, Graaf van, 1522-1568 -- Drama","Tragedies (Drama)",[27,28],"German Literature","Plays/Films/Dramas","\"Egmont: Viisinäytöksinen murhenäytelmä\" by Johann Wolfgang von Goethe is a tragedy written between 1775 and 1788. Set in Brussels during the early years of the Eighty Years' War, the play follows Count Egmont as he navigates the dangerous political landscape of Spanish-ruled Netherlands. While Willem van Oranje flees to safety, the popular but trusting Egmont underestimates the threat posed by the ruthless Duke of Alva, refusing to abandon his people despite mounting warnings of his impending arrest. (This is an automatically generated summary.)",[31],"Räihä, Antti",341,"Goethen historiallinen murhenäytelmä kuvaa hollantilaisen kreivi Egmontin kohtaloa 1500-luvun vapaustaistelussa Espanjan valtaa vastaan. Teos käsittelee vapauden, rakkauden ja poliittisen juonittelun teemoja Brysselin porvariston ja aatelin keskellä.","J. W. von Goethen 'Egmont' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 498.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","EGMONT\n\nViisinäytöksinen murhenäytelmä\n\n\nKirj.\n\nJ. W. von Goethe\n\n\nSuom. Antti Räihä\n\n\n\nKuopio 1896.\nO. W. Backman'in kirjapainossa ja kustannuksella.\n\n\n\n\n\n\nHENKILÖT:\n\nMARGAREETA PARMALATAR, Kaarle Viidennen tytär.\nKREIVI EGMONT, Gauren prinssi.\nVILHELM ORANIALAINEN.\nHERTTUA ALBA.\nFERDINAND, tämän äpäräpoika.\nMACHIAVELLI, hallitsijattaren palveluksessa.\nRICHARD, Egmontin kotikirjuri.\nSILVA,  |  Alban palveluksessa.\nGOMEZ,  |\nKLAARA, Egmontin rakastettu.\nKLAARAN ÄITI.\nBRACKENBURG, porvarinpoika.\nSOEST, rihkamoitsija,  |\nJETTER, räätäli        |  Brysselin porvareita.\nRAKENNUSMESTARI,       |\nSAIPPUANKEITTÄJÄ,      |\nBUYCK, sotamies, Egmontin käskyissä.\nRUYSUM, raajarikko sotavanhus ja kuuro.\nVANSEN, kirjuri.\nKansaa, seuruetta, vartijoita y.m.\n\nNäytelmän paikka Brysselissä.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN NÄYTÖS.\n\n\n    Jousi-ammunta.\n\n    Sotamiehiä. Porvareita jousineen. Jetter, eräs Brysselin\n    porvareita, räätäli, astuu esiin sekä jännittää jousta.\n    Soest, eräs Brysselin porvareita, rihkamoitsija.\n\nSOEST. No ampukaa pois, että se päättyy! Kumminkaan ette voita minua!\nKolmanteen piiriin, siihen te ette ole ikinä ampunut! Ja niinpä lienen\nminä tään vuoden mestari.\n\nJETTER. Niin, mestari ynnä kuningas päällisiksi. Ja kukapa sitä\nkadehtisi? Tehän saatte sen vuoksi maksaa juominkiin kahta vertaa\nenemmän kuin me muut: te saatte taidostanne maksaa oikeutta myöten.\n\n    Buyck, hollantilainen sotamies, Egmontin käskyissä.\n\nBUYCK. Jetter, tään vuoron lunastan minä teiltä, jaetaan voitto, ja\nminä maksan kekkerit: min' olen ollut jo kauvan täällä ja olen paljon\nvelkaa auliista kohtelustanne. Jos menee väärään, niin se on sama kuin\njos te olisitte ampunut.\n\nSOEST. Minun sietäisi tinkiä vastaan, sillä oikeastaan minä siinä\nmenetän. Mut välipä tällä, Buyck, ann' lauveta vaan!\n\nBUYCK (ampuu). Kas nyt, pilkkakirves siellä, kumarrus kunniaksi! Yks!\nKaks! Kolme! Neljä!\n\nSOEST. Neljänteen? Olkoon menneeksi!\n\nKAIKKI. Eläköön kuningas! Eläköön, eläköön!\n\nBUYCK. Suuri kiitos, hyvät herrat! Olisi mestarissa jo liikaa. Kiitän\nkunniasta!\n\nJETTER. Siitä saatte itseänne kiittää.\n\n    Ruysum, friislantilainen, raajarikko sotavanhus ja kuuro.\n\nRUYSUM. Sen minä sanon teille.\n\nSOEST. Mitä niin, taatto?\n\nRUYSUM. Sen minä sanon teille, hän ampuu niin kuin hänen herransakin,\nhän ampuu kuin Egmont.\n\nBUYCK. Hänen rinnallaan min' en ole muuta kuin joutava kolkkamies.\nPyssyllä osaamaan hän vasta onkin verraton.\n\nÄlkääkä luulko, että hän osaa miten kuten onnen ohjaamana tai sitä\nmyöten millä päällä hän on -- ei! hän kun tähtää vaan, niin sattuu kuin\nnaulan nenään. Häneltä olen minä oppinut. Se olisikin pätö uro, joka\nhäntä palvellen ei mitään oppisi. Vaan eipä unhoteta, hyvät herrat!\nKuningashan elättää väkensä. Tänne viiniä siis kuninkaan maksuun!\n\nJETTER. Meidänpä kesken on semmoinen suostumus, että itse kukin --\n\nBUYCK. Min' olen vieras ja kuningas, enkä siis huoli teidän\nsäännöistänne ja pitämyksistänne.\n\nJETTER. Olethan sinä pahempi kuin hispanialainen; hän se on saanut\nniiden antaa olla alallaan, ainakin näihin asti.\n\nRUYSUM. Mitä se on?\n\nSOEST (kovasti). Hän tahtoo meille tarjota. Hän ei suostu siihen, että\nme keskenämme kerätään, ja kuningas vaan maksaa kahta vertaa enemmän\nkuin me muut.\n\nRUYSUM. No joutaapa hän tällä kertaa tehdä tahtonsa! Kun siitä vaan ei\nvastaiseksi koitune vino esikuva. Niin hänen herransakin on laatujaan\naulis ja antaa ropojen ravista mihin sattuu. (Tuovat viiniä.)\n\nKAIKKI. Teidän maljanne, kuninkaallinen majesteetti! Eläköön!\n\nJETTER (Ruyckille). Kuninkaallinen majesteetti, niinpä tietenkin!\n\nBUYCK. Kiitän kaikesta sydämestäni, koska niin pitää olla.\n\nSOEST. Ihan niin! Sillä meidän hispanialaisen majesteettimme maljaa ei\nhevillä juo alankomaalainen sydämestään.\n\nRUYSUM. Kuka, mitä?\n\nSOEST (kovasti). Näet, Fiilippi Toisen, Hispanian kuninkaan.\n\nRUYSUM. Kaiken armollisin kuningas ja herra! Jumala suokoon hänen\nkauvan elää!\n\nSOEST. Ettenkös pitänyt enemmän hänen herra-isästään, Kaarle\nViidennestä?\n\nRUYSUM. Olkoon hän Jumalan rauhassa! Se oli herra! Hänellä oli käsi yli\nkoko maa-emän, ja hän oli kaikki kaikessa; ja jos hän kohtasi ketä,\nniin tervehti hän kuin naapuri naapuria, ja jos oltiin peljästyneitä,\nälysi hän menetellä niin vienolla tavalla -- Niin, ymmärtäkää minut\noikein -- Hän kävi kävelemässä, kävi ratsastamassa, miten hälle mieleen\njuohtui, ihan vähin seuroin. Itkimmehän joka kynsi, kun hän täällä\njätti hallituksen pojalleen -- jotta vielä sanon, ymmärtäkää minut\noikein -- tämä on jo toista, täm' on vallankin majesteetillisempi.\n\nJETTER. Hän ei näyttäynyt täällä ollessaan, muuten kuin oikein\nloistossa ja kuninkaallisessa komeudessaan. Hän on vähäpuheinen, niin\nolen kuullut hoettavan.\n\nSOEST. Se ei ole mikään sopiva herra meille alankomaalaisille. Meidän\nruhtinastemme tulee olla vapaita ja iloisia, niin kuin mekin olemme,\nelää ja sallia muiden elää. Me emme kestä ylenkatsetta ja sorrantaa,\nniin hyväsävyisiä vättöjä kuin ollaankin.\n\nJETTER. Kuningas, luulen ma, olisi kyllä laupias herra, jos hänellä\nvaan olisi neuvonantajat parempia.\n\nSOEST. Ei, ei! Hänell' ei ole mitään tunnetta meitä alankomaalaisia\nkohtaan, hänen sydämensä on ynseä kansalle, hän ei rakasta meitä;\nmitenkä mekään voimme rakastaa häntä? Minkä tähden koko maailma on niin\nihastunut kreivi Egmontiin? Miksi me kaikki olisimme valmiit häntä\nkäsillämme kantamaan? Siksi, kun hänestä nähdään, että hän tarkoittaa\nmeidän parastamme, kun iloinen hilpeys, vapaa elämä, hyvä tahto hänen\nsilmistänsä loistaa, kun hänell' ei ole sitä omaa, mitä hän ei\ntarvitsevaisen kanssa tasaa, jopa semmoisenkin kanssa, jok'ei tarvitse.\nToivottakaamme onnea kreivi Egmontille! Buyck, teidän asianne on\nesittää ensi malja. Nostakaa eläköönhuuto herrallenne!\n\nBUYCK. Kaikesta sydämestäni: eläköön kreivi Egmont!\n\nRUYSUM. S:t Kventinin voiton voittanut!\n\nBUYCK. Gravelingenin sankari!\n\nKAIKKI. Eläköön!\n\nRUYSUM. S:t Kventin oli mulla viimeinen tappelu. Minä vaivoin jaksoin\nkäydä enää, vaivoin sitä raskasta pyssyä hinata enää. Mut sain minä\nkerran vielä franskalaisen turkkia kärventää, ja itse sain\njäähyvästiksi siellä ruhjevamman oikeaan sääreeni.\n\nBUYCK. Gravelingen, hyvät ystävät! Siellä se oli leiske! Yksistään\nmeidän on voitto. Eivätkö polttaneet ja hävittäneet nuo ulkomaan koirat\nkautta koko Flanderin? Vaan mepä taisimme tavata ne, luullakseni!\nHeidän vanhat, kovakouraiset ukkonsa tekivät kauvan tenää, ja me\nryntäsimme ja ammuimme ja hakkasimme, niin että heitä pahasti\nirvistytti ja heidän rivinsä horjahtelivat. Silloin tuli Egmontin alta\nhevonen ammutuksi, ja me ottelimme kauvan, ees-taas, mies miestä,\nhevonen hevosta vastaan, joukko joukon kanssa, sillä lakealla\nhietikolla pitkin merenrantaa. Yks kaks pamahti satamaan, kuin pilvistä\npudoten, virran suulta päin: pam, pam! -- tykin laukaus laukauksen\nperästä franskalaisia kohti. Siell' oli englantilaisia, jotka\nDynkirchenistä tullessaan sattumalta purjehtivat ohitse amiraali\nMalinin johdolla. Tosin eivät he paljon meitä avittaneet; he pääsivät\ntienoille ainoastaan pienimmillä aluksillaan, eivätkä niilläkään edes\nkyllin lähelle; ampuivatpa aivan meidänkin sekaan välisti, -- vaan\nhyvää se teki! Se mursi franskalaiset ja vahvisti meidän miehuuttamme.\nMut silloin se kävi yhtenä: piks, paks! Mullin-mallin! Kuolijaksi\nlyötynä, veteen syöstynä joka ikinen kynsi! Ja nuot uroot upposivat,\nkun saivat vettä maistaa. Ja kaikki mikä meitä hollantilaisia oli,\nkynttä-kantta perästä! Me jotka eletään sekä vedessä että maalla,\nolimmekin vedessä vasta oikein mannullamme kuin sammakot. Mitä muuta\nnyt kuin järjestänsä hakattiin viholliset virrassa ja ammuttiin\nsukupuuttoon kuin sorsia olis' ammuttu. Joka siinä pakoon pääsi, sen\nlöivät talonpoikais-akat, kuokin, taikoin läimivät kuolijaksi, -- niin!\nSittenpä oli hänen franskalaisen majesteettinsa paras tarjota\nlapavelkaa ja rauha tehdä. Ja rauhasta on teidän meitä kiittäminen,\nsuurta Egmontia kiittäminen.\n\nKAIKKI. Eläköön! Suuri Egmont, eläköön, eläköön, eläköön!\n\nJETTER. Kunpa meidän olis' suotu saada hänet hallitsijaksi tämän\nMargareeta Parmalattaren sijaan!\n\nSOEST. Elä sano niin! Totuus ennen kaikkea! Min' en kärsi Margareetaa\nmoitittavan. Nyt on minun vuoroni. Eläköön armollinen rouva!\n\nKAIKKI. Eläköön!\n\nSOEST. ihan totta! Erinomaisia naisia on siinä suvussa. Eläköön\nhallitsijatar!\n\nJETTER. Viisas on hän, sekä maltillinen kaikessa, mitä hän tekee. Jos\nhän ei vetäisi niin sitkeästi yhtä köyttä niiden mustanuttuisten\nkanssa! Hän myös on osapää siihen, että on saatu neljätoista uutta\npiispanhippaa tähän maahan. Mitä varten ne sitten ovat? Eiköhän sitä,\nettä muukalaisia voidaan sukelluttaa niihin parhaimpiin paikkoihin,\njoihin ennen valittiin apotteja tuomiokapituleista? Ja meidän pitää\nmuka uskoa, että tuota temppua kaipaa uskonto. Johan uskottiin! Piispaa\nkolminen oli meille ihan kylliksi. Silloin kävikin asia rehellistä ja\nsäällistä tietä. Nyt täytyy jokaisen olla olevinaan välttämätön. Ja\nsiitä juontuu joka silmänräpäys rettelötä ja riitaa. Ja kuta enemmän\ntätä juttua puohdetaan ja seulotaan, sen kehnommaks' se äityy.\n\n    (He ryyppäävät.)\n\nSOEST. Kuninkaan tahto siinä tapahtui, tiedän mä. Hallitsijatar ei voi\nsiinä ottaa, ei antaa.\n\nJETTER. Niinpä tästä puoleen emme saa, kuulen ma, laulaa niitä uusia\nvirsiä; niissä tosiaan on hyvin somasti sovitettu loppusointu ja\nerinomaisen ylentävä nuotti. Niitä näet emme saa laulaa; vaan rumia\nlauluja niin paljon kuin tahdomme. Ja miksi? Uusissa mukamas on\nkerettiläisyyttä, sanotaan, ja mitä kaikkea, ties Jumala. Mut olen minä\nsentään niitäkin laulanut; se on nyt jotain uuden uutta, enkä minä ole\nkeksinyt niissä niin hölyn-pölyä.\n\nBUYCK. Minä huolisin häneltä kysyä! Meillä, tässä maakunnassa lauletaan\nmitä tahdotaan siitä syin, että kreivi Egmont on meillä maaherrana; hän\nei moisista välitä. Gentissä, Ypernissä, kautta koko Flanderin laulaa\nniitä, ken haluaa. (Kovasti.) Eihän mikään liene juuri viattomampaa\nkuin hengellisen virren veisuu? Vai mitä, taatto?\n\nRUYSUM. Hyväinen aika! Sehän on jumalanpalvelusta, sielunylennystä.\n\nJETTER. Vaan ne sanovat, että se ei ole oikean tavan, ei heidän tapansa\nmukaista. Ja vaarallista niiden veisuu on ainakin, niinp' annetaan\nhyvällä jäädä sen sikseen. Inkvisitsion palvelijat hiipivät ympärillä\nväijymässä; moni kunniallinen mies on joutunut jo onnettomaksi. Puuttui\nvielä omantunnon orjuutta! Kun min' en tehdä saa, mitä huolin, tokihan\nvoisivat edes antaa minun ajatella ja laulaa mitä tahdon.\n\nSOEST. Tuo inkvisitsio, ei se ota noustakseen täällä. Meill' ei ole\nhispanialaisten luomus, jotta annettaisiin omiatuntojamme orjuuttaa. Ja\naatelisto saakin jo ajoissa tuon turman siipiä supistaa.\n\nJETTER. Se on kyllä siivoa. Jos niiden miekkosien päähän pistää rynnätä\nminun huoneeseeni, kun minä askare ääressä istun ja hyräilen\nparhaallaan jotakin franskalaista virttä, ajattelematta siinä tuon\nkummempaa, hyvää tai pahaa; nyreksin ilman aikojaan, kun se korvassa\ntuntuu säveltyvän, -- niin tuota pikaa olen kerettiläinen sekä niitä\nnimiäni saan ryömiä putkaan. Tai lähden käymään vähän maalla ja herkeän\nsiellä jonkun väkijoukon luo seisomaan, joka on kuuntelemassa uutta\nsaarnaajaa, erästä niitä Saksanmaalta tulleita, -- niin kohta tuossa\npaikassa olen nimittäin kapinoitsija, sekä pääkopilla on vaara tarjona.\nOlettenko milloin kuullut jonkun heistä saarnaavan?\n\nSOEST. Kelpo väkeä! Nykyisin kuulin minä erään taivasalla puhuvan\ntuhansille ihmisille. Se oli ytimelleen eri evästä kuin mitä\nmeikäläiset saarnastuolista paasaavat ja paasaavat ja ihmisiä latinan\npätkiin juututtavat. Tämä puhui suunsa puhtaaksi; hän sanoi, mitenkä he\nmeitä tähän saakka ovat nenästä vetäneet, pitäneet meitä vaan\npimeyteemme pinttymässä, ja mitenkä me sietäisimme enemmän valistusta.\n-- Ja puhuissansa hän todisti joka ainoan nopan raamatusta käsin, jos\nuskoa tahdotte.\n\nJETTER. Silloinpa siinä toki on jotain. Tuotahan min' olen itse aina\nsanonut ja senpä tähden olen pohjustanut asiaa. Min' olen kauvan sitä\npitkin päätäni pitänyt.\n\nBUYCK. Niiden jäljessä juokseekin kaikki kansa.\n\nSOEST. Sen minä uskon, kun saadaan jotakin hyvää kuulla ynnä jotakin\nuutta.\n\nJETTER. Ja entäpä sitten? Voihan antaa itse kunkin saarnata tavallaan.\n\nBUYCK. Kippis, hyvät herrat! Tarinassa unhotatte viinin ja\nOranialaisen.\n\nJETTER. Hän ei jouda unhottumaan meiltä. Se on kerrassa oikea muuri; jo\nkun häntä ajattelee vaan, kohta tuntuu, että hänen takanaan voisi\npiillä, eikä pirukaan saisi sieltä ilmi. Eläköön Vilhelm Oranialainen,\neläköön!\n\nKAIKKI. Eläköön, eläköön!\n\nSOEST. No, vanhus hyvä, esitä sinäkin nyt joku malja!\n\nRUYSUM. Vanhat sotilaat! Kaikki sotilaat! Eläköön sota!\n\nBUYCK. Oiva eläköön-huuto, vanhus! Kaikki sotilaat! Eläköön sota!\n\nJETTER. Sota, sota! Tiedättenkö myös, mitä te huudatte? Että tuo on\nkepeä teidän suustanne luiskahtamaan, on kyllä luonnollista; vaan\nkuinka viheliäisellä tuulella joku meikäläinen on sen jaloissa, en voi\nniin sanalla sanoa. Kuulla vuosikausi läpeensä rummutusta; ei mitään\nmuuta kuin kuulla mitenkä joukkokunta tulla uhmaa siellä, toinen\ntäällä, mitenkä ne menivät muutaman kummun yli ja seisahtivat erään\nmyllyn luona, mitenkä monta niit' on kaatunut siellä, mitenkä monta\ntäällä, mitenkä ne ottelevat, ja toinen voittaa, toinen menettää,\n-- tuota kuulla, tulematta virttä viisaammaksi siitä, kuka mitä voittaa\ntahi menettää, -- kuulla, mitenkä joku kaupunki valloitetaan, kuinka\nsen porvarit tapetaan, ja kuinka siinä käyp' onnettomille vaimoille,\nviattomille lapsille. Se on hätää ja tuskaa, saa ajatella joka\nsilmänräpäys: \"Nyt ne tulevat! Nyt käypi meille samoin ikään\".\n\nSOEST. Senpä tähden pitää porvarin aina olla aseisiin harjautunut.\n\nJETTER. Niin, harjautukoon, kell' on vaimo ja lapsia! Ja kuitenkin\nminust' on sotamies parempi kuulumassa kuin näkymässä.\n\nBUYCK. Tuosta sietäisi minun ottaa itseeni.\n\nJETTER. En minä sillä tarkoittanut teitä, hyvä maanmiehemme. Niin pian\nkuin Hispanian varustusväestä irti suorisimme, saimme taas huokaista.\n\nSOEST. Elähän mitään! Ne taisivat sinua enimmin rasittaa?\n\nJETTER. Pilkka kävi omaan nilkkaan!\n\nSOEST. Ne, kuulen ma, ovat olleet tuiki ankaraa majaväkeä sinun\nloisinasi.\n\nJETTER. Suus' kiinni!\n\nSOEST. Ne olivat tämän ajaneet ulos kyökistä, kellarista, tuvasta --\nsängystä.\n\n    (He nauravat.)\n\nJETTER. Tyhmyri!\n\nBUYCK. Rauhaa, hyvät herrat! Pitääkö tässä sotamiehen ruveta rauhaa\nhuutamaan? No niin, kun ette meistä tahdo mitään kuulla, esittäkää\nsitten teikäläinen malja, joku oikein porvarillinen malja.\n\nJETTER. Siihen olemme valmiit! Turva ja rauha!\n\nSOEST. Järjestys ja vapaus!\n\nBUYCK. Hyvä! Siihen mekin olemme tyytyväiset.\n\n    (He kilistävät maljoja iloisina, kertoen näitä sanoja,\n    kuitenkin niin, että jokainen vuorollaan lausuu eri sanan\n    kuin edellinen, jotenka syntyy jonkinlainen jonolausunto.\n    Vanhus kuuntelee ja vihdoin yhtyy hänkin.)\n\nKAIKKI. Turva ja rauha! Järjestys ja vapaus!\n\n\nHallitsijattaren palatsi.\n\nMargareeta Parmalatar, metsästyspuvussa. Hoviväkeä. Pageja.\nPalvelijoita.\n\nHALLITSIJATAR. Peruuttakaa metsälle-meno; min' en lähde ratsastamaan\ntänä päivänä. Sanokaa Machiavellille että hänen tulee saapua minun\ntyköni!\n\n    (Kaikki lähtevät.)\n\nNoita kauheita tapauksia ajattelemasta en pääse hetkeksikään rauhaan.\nEi ole mitään, mikä minua voi viehättää, ei mitään, mikä mielestäni voi\nhaihduttaa näitä; alinomaa pyörivät nämä kuvat, nämä huolet edessäni.\nNyt kuningas on sanova, että tämä on seuraus minun hyvyydestäni, minun\nsuopeudestani; ja kuitenkin sanoo mulle omatuntoni joka hetki, ett'\nolen tehnyt, mikä kulloinkin on ollut osavinta, mikä parasta. Vai\nolisiko minun pitänyt vihan myrskyllä kiihdyttää ja levittää tätä\nvahingon-valkeata? Minä toivoin, että voin sen lannistaa, tukauttaa\nomaan tuhkaansa. Niin, mitä minä itselleni saatan sanoa, minkä hyvin\ntiedän, se puhdistaa minut oman itseni edessä. Vaan miltä kannalta sen\nveljeni on ottava? Sillä, voidaanko sitä tyhjäksi tehdä? Vierasten\nopettajain röyhkeys on päivä päivältä paisunut, he ovat meidän\nkirkkomme häväisseet, vimmanneet rahvaan tylsän mielen, velhonneet\nraivohengen joukkoon. Saastaisia henkiä on hiipinyt kapinan nostajain\nsekaan, ja kamalia tuhotekoja on tapahtunut, joit' on jo hirveä\najatellakin, ja jotka mun nyt täytyy yksitellen kertoa hoviin,\nkiireesti ja yksitellen, ett' ei tuo yleinen huhu ehtis' ennen minua,\njott' ei kuningas joutuisi siihen luuloon, että niit' on vielä enempi\ntuhoja, joita tahdotaan pitää salassa. Min' en keksi mitään keinoa, en\nankaraa, en lauhkeaa, millä tuota turmaa vallita. O, mitä me ylhäiset\nolemme ihmiskunnan aallokolla! Me uskomme sitä hallitsevamme, ja se\nheitteleekin meitä ylös ja alas, sinne ja tänne.\n\n    Machiavelli ustuu sisään.\n\nHALLITSIJATAR. Joko kirjeet kuninkaalle on kirjoitettu?\n\nMACHIAVELLI. Yhdessä tunnissa ne ovat teidän allekirjoitustanne vailla.\n\nHALLITSIJATAR. Olettenko kertomuksen tehnyt kyllin lavean?\n\nMACHIAVELLI. Lavean ja juurtajaksavan, niinpä juuri semmoisen kuin\nkuningas tahtoo. Minä kerron, mitenkä ensin S:t Omerin tienoossa\nkuvienraasto-vimma ilmaiseksen -- mitenkä muudan raivoisa väkijoukko,\nolalla seipäitä, kirveitä, nuijia, tikapuita, köysiä, muassa vaan\nmuutamia sota-asussa, mitenkä ne ensin rynnistävät kappeleihin,\nkirkkoihin ja luostareihin, ajavat ulos uskovaiset hartautta\nharjoittamasta, murtavat suljetut portit rikki, kääntävät kaikki tyynni\nylös-alasin, raastavat alttarit kumoon, murskaavat pyhimysten kuvat,\nturmelevat kaikki maalaukset, kaiken mitä pyhää ja juhlallista ne\ntapaavat, pirstaksi ruhtovat, raastavat, tallaavat -- mitenkä joukko\ntiellä karttuu, Ypernissä avaa asukkaat näille porttinsa -- mitenkä\narvaamattoman äkkiä ne ryöstävät tuomiokirkon tyhjäksi, polttavat\npiispan kirjaston poroksi -- mitenkä suuri paljous kansaa, saman\nhurjuuden riivaamana, yli Meninin, Gominesin, Vervichin, Lillen\nlevitäksen, kohtaamatta missään vastarintaa, ja mitenkä tuo suunnaton\nkapinaliitto yhdessä silmänräpäyksessä julkaisekse ja on jalalle saatu\nlähes kautta koko Flanderin.\n\nHALLITSIJATAR. Ah, kuinka minut uudelleen valtaa tuska sinun tätä\ntoistaessasi! Ja siihen liittyy se pelko, että tuo turmio vaan yltyy\nyltymistään. Sanokaa mulle ajatuksenne, Machiavelli!\n\nMACHIAVELLI. Anteeksi, teidän ylhäisyytenne, minun ajatukseni\nnäyttävät enimmiten tyhjiltä aaveilta; ja vaikkakin te aina olette\nminun virkatoimeeni ollut tyytyväinen, te harvoin olette kumminkaan\nsuvainnut seurata minun neuvoani. Te olette usein sanonut leikillä:\n\"Sinä olet kovin kaukosilmä, Machiavelli! Sinun sietäisi ruveta\nhistorian-kirjoittajaksi. Ken on toimimassa, hänen täytyy pitää\nsilmällä sitä, mik' on lähinnä.\" Ja kuitenkin, enkö min' ole ennakolta\nennustanut kaikkia näitä tapauksia? Enkö min' ole edeltäpäin arvannut\ntätä kaikkea?\n\nHALLITSIJATAR. Arvaan minäkin paljon asioita edeltäpäin, kykenemättä\nniiden menoa muuttamaan.\n\nMACHIAVELLI. Sanalla sanoen: tukauttaneeksi sitä uutta oppia te ette\nsaa. Antaa heidän olla, erottakaa heidät oikea-uskoisista, suokaa\nheille kirkkoja, ottakaa heidät oikein yhteiskunta-lain suojaan,\nosottakaa heille vissit rajat; ja sillä tavoin saatte kerralla\nkapinoitsijat rauhoittumaan. Kaikki muut keinot ovat turhia, ja te vaan\nhävitätte maata.\n\nHALLITSIJATAR. Oletko sinä unhottanut, millä inholla veljeni hylkäsi\npelkän sen kysymyksenkin, tokko tuota uutta oppia voitaisiin suvaita?\nEtkö tiedä, kuinka hän jokaisessa kirjeessään mitä kiihkeimmin käskee\nminun varjella oikeaa uskoa, ja ett'ei hän siedä sanaakaan rauhan ja\nsovun palauttamisesta uskonnon kustannuksella? Eikö hän itse pidä\nmaakunnissa urkkijoita, joit' emme tunne, saadakseen selville, kuka\nnoihin uusiin mielipiteisiin kallistuu? Eikö ole totta, että hän,\nmeidän ihmeeksemme, on nimituten maininnut yhden ja toisen, joka aivan\nmeitä lähellä on salavihkaa keretin vikaan joutunut? Eikö hän teroita\narmottominta ankaruutta? Jako minä olisin laupias, minä hälle\nesittämään, että hän ei olisi millänsäkään, antaisi asian käydä omaa\nkäyntiään? Etkö jaksa arvata, että silloinpa hän kokonaan herkeäisi\nminua uskomasta, kokonaan herkeäisi minuun luottamasta?\n\nMACHIAVELLI. Tiedän hyvin; kuningas käskee, hän antaa teidän tietää\naikeitansa. Teidän pitää lepo ja rauha palauttaa keinolla, joka\nkatkeroittaa mieliä yhä enemmän, joka välttämättä puhaltaa sodan joka\ntaholla ilmituleen. Ajatelkaa mitä teette! Suurimmat kauppamiehet on\nturmelus tahrannut, aateliston, kansan, sotamiehet. Mitä auttaa omaan\najatukseensa kovautuminen, koska kaikki tyynni meidän ympärillämme\nmuuttuu? Jos toki joku hyvä haltija-henki juohduttaisi Fiilipin mieleen\nsen, että paremmin kuninkaan arvon mukaista on hallita eri-uskoisia\nkansalaisia, kuin heitä vastakkain hangata hengettömiin.\n\nHALLITSIJATAR. Elä kuuna päivänä vasta virka moisia sanoja minun\nkuullen! Minä tiedän varsin hyvin, että valtioviisaudessa voidaan\nharvoin pitää lupausta ja luottamusta, että siinä avomielisyys,\nhyväntahtoisuus, myöntyväisyys potkaistaan pois meidän sydämestämme.\nMaallisiin asioihin nähden tämä, paha kyllä, on liijan totta; vaan\ntuleeko meidän Jumalaakin peijata, mokomin kuin toisiamme? Tuleeko\nmeidän olla välinpitämättömiä taatun oppimme suhteen jonka eteen niin\nmoni on uhrannut henkensä? Tämäkö meidän tulisi heittää hukkaan\nmuutamain epävarmojen, ristiriitaisten juoksujuorujen edessä?\n\nMACHIAVELLI. Elkää toki sentään ajatelko minusta pahaa!\n\nHALLITSIJATAR. Minä tunnen sinut ja sinun uskollisuutesi, ja tiedän,\nettä monikin saattaa siltä olla rehellinen ja ymmärtäväinen mies,\nvaikka hän on hairahtanut lähimmältä, parhaalta sielunsa autuuden\ntieltä. Niit' on muitakin, Machiavelli, miehiä semmoisia, joita minun\nsamalla täytyy pitää arvossa ja moittia.\n\nMACHIAVELLI. Ketä tarkoitatte?\n\nHALLITSIJATAR. Minä saatan tunnustaa, että Egmont loukkasi minua oikein\nsisällisen syvälti tänään.\n\nMACHIAVELLI. Millä käytöksellään?\n\nHALLITSIJATAR. Hänen tavallisellaan, penseydellä ja kevytmielisyydellä.\nMinä sain tuon julman sanoman, juuri kun minä hänen ja monen muun\nseurassa kirkosta tulin. En voinut tuskaani hillitä, minä valitin\nääneen ja kääntyen hänen puoleensa kivahdin: \"Kas, mitä teidän\nmaakunnassanne tapahtuu! Tuota voitte kärsiä, te, kreivi, jolta\nkuningas on toivonut itselleen kaikkea?\"\n\nMACHIAVELLI. Ja mitä hän vastasi?\n\nHALLITSIJATAR. Niin kuin se ei olis' ollut mitään, niin kuin se olis'\nollut mikä sivuseikka, vastasi hän. \"Jos Alankomaan valtiosääntö vaan\nsais' olla rauhassa hyökkäyksiltä! Tuo muu sitten antautuis' ihan\nitsestään.\"\n\nMACHIAVELLI. Kuka ties hän onkin lausunut suoraa totta, mitään\njärkeilemättä ja kursailematta. Mitenkä saattaa luottamus syntyä ja\nsäilyä, jos alankomaalainen näkee, että tarkempaa huolta pidetään hänen\ntavaroistaan ja tiluksistaan, kuin hänen onnestaan, kuin hänen sielunsa\nautuudesta? Vai ovatko sitten nuo uudet piispat pelastaneet sieluja\nenemmän, kuin lihavia kirkon-saatavia korjailleet mässätäkseen? Ja\neivätkö he ole enimmäkseen muukalaisia? Vielä pannaan kyllä kaikkiin\nmaaherran-virkoihin alankomaalaisia; vaan eikö hispanialaiset anna\nkovin selvään näkyä, että heill' on mitä suurin, vallan vastustamaton\nhimo näihin paikkoihin? Eikö kansa aina tahdo oman tapansa mukaan olla\nomamaalaisten hallittavana mieluummin kuin muukalaisten, jotka kerran\nmaassa jalansijan saatuaan koettavat itselleen hankkia rikkautta\nkaikkien kustannuksella, jotka tullessaan tuovat muukalaisen mittapuun\nja valtaansa käyttävät kylmäkiskoisesti ja tunnottomasti.\n\nHALLITSIJATAR. Sinähän asetut vastustajain puolelle.\n\nMACHIAVELLI. Sydämeeni nähden, en suinkaan; ja tahtoisin, että minä\nmyös, järkeeni nähden, voisin olla kokonaan tällä meidän puolella.\n\nHALLITSIJATAR. Jos sinun tahtosi olisi määräämässä, niin minunhan\nsietäisi luovuttaa vallanpito heille; sillä Egmont ja Oranialainen\nsuurella toivolla odottivat itselleen tätä paikkaa. He siihen aikaan\nolivat toistensa vastustajat; tätä nykyä he ovat yhdessä tuumin\nliittäytyneet minua vastaan ja ovat ystävykset, eriämättömät\nystävykset.\n\nMACHIAVELLI. Hyvin vaarallinen pari.\n\nHALLITSIJATAR. Suoraan sanoen, minä pelkään Oranialaista ja pelkään\nEgmontin tähden. Oranialaisella ei ole mitään hyvää mielessä, hänen\naikeensa tähtäävät kauvas, hän on salaperäinen, näyttää suostuvan\nkaikkeen, ei vastusta koskaan, ja mitä syvimmän kunnioituksen varjossa\ntekee erinomaisella varovaisuudella mitä tahtoo.\n\nMACHIAVELLI. Suoraan tämän vastakohtana astuu Egmont vapaata tietänsä\nikään kuin maailma olisi hänen.\n\nHALLITSIJATAR. Hän käy niin pää kenossa, ikään kuin majesteetin käsi ei\nhäntä ylettäisi tavata.\n\nMACHIAVELLI. Koko kansa luo silmänsä häneen, ja sydämet riippuvat\nhänessä.\n\nHALLITSIJATAR. Hänt' ei ikinä ole arveluttanut asian ulkomuoto. Ikäänpä\nkuin ei kenenkään olisi valta vaatia tiliä häneltä! Yhäti vielä kantaa\nhän Egmont-nimeä. _Kreivi Egmontiksi_ kuulla itseään kutsuttavan\nmiellyttää häntä, niin kuin hän ei tahtois' unhottaa, että hänen\nvaltavanhempansa kerran ovat olleet Gelderin isäntiä. Miks' ei hän\nnimitä itseään Gauren prinssiksi? Sehän se on hänen oikea nimensä.\nMiksikä hän tekee niin? Vai tahtooko hän siten sammuneita oikeuksiansa\nvirittää uuteen eloon?\n\nMACHIAVELLI. Minun mielestäni hän on uskollinen kuninkaan palvelija.\n\nHALLITSIJATAR. Jos hän vaan tahtoisi, mitenkä ansiollisen aseman hän\nvois' itselleen hankkia hallituksen suosiossa, sen sijaan kuin hän on\nmeille kyllä tähän asti, itseään hyödyttämättä, tehnyt sanomatonta\nkiusaa! Hänen seuransa, pitonsa ja kemunsa ovat paljon lähemmin\nsitoneet ja kietoneet aatelisia yhteen, kuin mitä vaarallisimmat\nsalakokoukset. Hänen maljoistansa ovat vieraat ammentaneet pysyvän\npäihtymyksen, haihtumattoman huimauksen. Kuin usein hän leikillisillä\npuheillaan panee kansan mielet liikkeille, ja kuinka rahvas ällämästyi\nniitä hänen käskyläistensä uusia tamineita, niiden hullunkurista asua!\n\nMACHIAVELLI. Minä olen varma, ett'ei siinä piillyt mitään tarkoitusta.\n\nHALLITSIJATAR. Kehno juttu sittenkin. Niin kuin olen sanonut: hän\nvahingoittaa meitä, itse mitään hyötymättä. Hän ottaa vakavan asian\nleikilliseltä kannalta, ja meidän täytyy, ett'emme näyttäisi\ntoimettomilta ja välinpitämättömiltä, ottaa leikki vakavalta kannalta.\nNiin ärryttää toinen juttu toista, ja jos koetetaan jotakin estellä,\nniin silloin se vasta lähteekin jalalle. Hän on vaarallisempi kuin joku\njulkinen kapinaliiton päämies, ja paljonpa minä erhettyisin, ell'ei\nhovissa liene kaikki tyynni tuoreessa muistissa. Minun täytyy\ntunnustaa, että hän närkästyttää minua, närkästyttää kovasti, harva se\nkerta.\n\nMACHIAVELLI. Hän näyttää minusta toimivan kaikessa omantuntonsa mukaan.\n\nHALLITSIJATAR. Hänen omallatunnollaan on imarteleva kuvastin. Hänen\nkäytöksensä on usein loukkaavata. Niin näyttää usein siltä, kuin hän\neläis' siinä täydessä vakaumuksessa, että hän se on herra täällä, ja\nkuin hän ainoastaan sulasta kohteliaisuudesta ei tahtois' antaa meidän\nsitä tuta, niin kuin hän ei tahtoisi meitä vallan ajamalla ajaa maasta\npois; ehkä täällä muka toimeen tullaan.\n\nMACHIAVELLI. Minä pyydän teitä, elkää selittäkö kovin pahasti hänen\navomielisyyttään, tuota hänen onnellista luontoaan, joka ottaa kaikki\npainavatkin seikat kepeältä kannalta! Te vahingoitatte vaan sillä häntä\nja itseänne.\n\nHALLITSIJATAR. Min' en selitä mitään. Minä puhun ainoastaan\nvälttämättömistä seurauksista, ja minä tunnen hänet. Hänen\nalankomaalais-aatelisuutensa ja kultainen Talja, joka häll' on\nrinnassa, koventavat hänen itseluottamustaan, hänen rohkeuttaan. Ne\nkumpikin ovat hällä suojana jotain kuninkaan pikapäistä, oikullista\nvastenmielisyyttä vastaan. Vaan tutki asiaa tarkoin, niin saat nähdä,\nettä kaikkeen tuohon onnettomuuteen, joka nyt Flanderia vitsaa, on hän\nypö yksin syypää. Hän se on ensiksi noita vieraita opettajoita\nhellinnyt, ei ole huolinut siinä niin tarkkaa tehdä, ja salaa ehkä\niloinnutkin, että meillä oli jotakin mitä tuumia. Anna minun vain\npurkaa sydämeni! Kaikki mitä siell' on, pitää tällä erää tulla ulos!\nEnkä minä huoli hukkaan ampua nuoliani; minä tiedän mistä hän\nhaavoittuu. Voip' häntäkin haavoittaa.\n\nMACHIAVELLI. Olettenko te neuvoston kutsuttanut kokoon? Tuleeko\nOranialainen myös?\n\nHALLITSIJATAR. Min' olen lähettänyt noutamaan häntä Antverpenistä. Minä\ntahdon edesvastauksen kuorman kyllin lähelle heitä vierettää; heidän\ntäytyy joko minun kanssani totisesti asettautua turmiota vastaan tahi\nheidän itsensäkin täytyy kapinallisiksi julistautua. Kiiruhda, että\nkirjeet joutuvat valmiiksi, sekä jätä ne mulle, että saan kirjoittaa\nniiden alle. Lähetä sitten pian se taattu Vaska Madridiin -- hän on\nuupumaton ja uskollinen -- että veljeni hänen kauttansa ihan ensiksi\nsais' ilmoituksen, ett'ei huhu ennättäisi ennen häntä. Minä tahdon itse\nhäntä puhutella, ennen kuin hän lähtee.\n\nMACHIAVELLI. Teidän käskynne täytetään kiireesti ja tarkkaan.\n\n\nPorvaristalo.\n\nKlaara. Klaaran äiti. Brackenburg.\n\nKLAARA. Ettenkö tahtoisi mulle pitää vyyhteä, Brackenburg?\n\nBRACKENBURG. Minä pyydän teitä, säästäkää minua, Klaara!\n\nKLAARA. Mitä se on taasen? Miksi mulle ette raski tehdä tätä pientä\nlempipalvelusta?\n\nBRACKENBURG. Te minut sidotte langalla niin lujasti eteenne, min' en\nvoi teidän silmiänne välttää.\n\nKLAARA. Mitä vielä! Tulkaahan pitämään nyt!\n\nÄITI (puikoilla neuloen). Laulakaas jotain! Brackenburg säistää niin\nsomasti. Ennen te olitte niin iloisia, silloin oli aina jotain jolla\nminä sain nauraa.\n\nBRACKENBURG. Niin ennen!\n\nKLAARA. No, lauletaan nyt jotakin!\n\nBRACKENBURG. Mitä vaan tahdotte.\n\nKLAARA. Mut oikein iloisesti vaan ja vinhaan! Se on eräs sotilaslaulu,\nminun mielilauluni.\n\n    (Klaara kerii lankaa ja laulaa yhtenä Brackenburgin kanssa.)\n\n        Taas torvi se soipi,\n        Ja rummutetaan!\n        Aseissa on armas,\n        Ja joukkoahan\n        Hän, kas, komennoipi,\n        Ja peits' salamoipi.\n        Mun syömmeni sykkii:\n        Siell' olla jos vois!\n        Jos takki ja housut\n        Ja hattu mull' ois!\n\n        Ma urhona, kultan',\n        Sua seuraisin,\n        Pois kulkisin kauvas\n        Vihollisihin;\n        Ja voimamme voittais,\n        Ja aukeisi ties.\n        Mik' onni tok' koittais,\n        Jos öisin ma mies!\n\n    (Brackenburg on laulun aikana usein katsonut Klaaraan;\n    vihdoin tyrehtyy hänen äänensä, kyyneleet tulevat hänen\n    silmiinsä, hän heittää vyyhden ja menee ikkunan eteen.\n    Klaara laulaa yksinänsä laulun loppuun, äiti, puoleksi\n    vihassa, viittaa tälle, joka sitten nousee ylös, menee\n    muutamia askeleita Brackenburgiin päin, käännäksen\n    puolittain epävakaisena takaisin, istuksen.)\n\nÄITI. Mitähän lienee kadulla, Brackenburg? Minusta kuuluu kuin väki\nmarssisi.\n\nBRACKENBURG. Se on hallitsijattaren henkivartio.\n\nKLAARA. Nyt tähän aikaan? Mitähän se lienee? (Hän nousee ylös ja menee\nikkunan eteen Brackenburgin luo.) S'ei ole jokapäiväinen vartio, niit'\non paljon enemmän! Lähes koko hänen joukkonsa! Oi, Brackenburg, menkää\nja kuulustakaa vähän, mitä siell' on tekeillä! Se mahtaa olla jotain\nerikoista. No menkää, hyvä Brackenburg, tehkää mulle se palvelus!\n\nBRACKENBURG. Minä menen. Minä olen tuossa paikassa taas täällä.\n\n    (Hän tarjoo lähtiessään kättä Klaaralle; tämä antaa kättä.)\n\nÄITI. Sinä jo taas laitat hänen pois.\n\nKLAARA. Minä olen utelijas. Ja sitä paitsi minua vaivaa hänen\nläsnä-olonsa. Yhä vielä en tiedä, kuin käyttäitä häntä kohtaan. Minä\nteen hälle väärin, ja se kalvaa mun sydäntäni, että häneen pitää\nsellaisen välin tuntua niin syvällisesti. -- Ja kumminkaan, enhän minä\nsille mitä voi!\n\nÄITI. Se on niin uskollinen poika.\n\nKLAARA. En minäkään voi olla muuta kuin ystävällinen häntä\nkohtaan. Minun kätenikin puristaa usein hänen kättään, ihan minun\najattelemattani, kun hän niin vienosti, niin rakkaasti siihen tarttuu.\nMinua soimaa se tunne, että minä viekastan, että minä hänen sydämessään\npidän turhaa toivoa eleillä. Minä olen pahassa pulassa siitä. Jumala\ntietää, että min' en tahallani häntä petä. En minä tahdo, että hänen\npitää toivoa, enkä minä toki voi kärsiä, että hän epätoivoon nääntyy.\n\nÄITI. S'ei ole oikea teko.\n\nKLAARA. Minä pidin hänestä paljon ja vieläkin suon sydämessäni hyvää\nhänelle. Minä olisin voinut mennä hälle vaimoksi, ja min' en usko\nkoskaan olleeni häneen rakastunut.\n\nÄITI. Onnellinen sinä ainakin olisit ollut hänen kanssaan.\n\nKLAARA. Min' olisin turvattu ja viettäisin rauhallista elämää.\n\nÄITI. Ja että tämä asia on kokonaan mennyt myttyyn, siihen sinä itse\nolet syypää.\n\nKLAARA. Minä olen kummallisessa tilassa. Kun minä koetan ajatella,\nmitenkä se niin on mennyt, niin minä ymmärränkin sen ja en ymmärrä. Ja\nsitten, jos minä taas vain nähdä saan Egmontia, niin minä silloin\ntajuan niin selvään kaikki tyynni, niin, paljon enemmän voisin minä\nsiiloin tajuta. Oi, mikä mies hän on! Kaikki maakunnat jumaloivat\nhäntä, ja minä, enkö hänen sylissään olis' onnellisin olento maan\npäällä?\n\nÄITI. Vaan mitenhän sulle käynee vastaisuudessa?\n\nKLAARA. Ah, minä kysyn vaan: rakastaako hän minua; ja tokko hän\nrakastaa minua, -- kysymyspä sitä!\n\nÄITI. Ei saa muuta kuin sydämen surua lapsistaan. Saa nähdä, miten tämä\npäättyy! Yhäti surua ja huolta! Täm' ei pääty hyvin! Sin' olet itsesi\nsaattanut onnettomaksi, minut onnettomaksi!\n\nKLAARA (tyynenä). Te sallitte sitä kuitenkin alussa.\n\nÄITI. Min' olin, Jumala paratkoon, liijan hyvä, min' olen aina liijan\nhyvä.\n\nKLAARA. Kun Egmont ohi ratsasti ja minä ikkunaan lensin, niin\ntoruittenko mua silloin? Ettenkö itsekin tullut ikkunan eteen? Kun hän\ntänne katseli, hymyili, päätään nyökytti, mua tervehti, oliko teillä\nmitä sitä vastaan? Ettenkö hyvin tuntenut, että teitä kunnioitetaan\ntyttäressänne?\n\nÄITI. Tule mulle tekemään vielä nuhteita!\n\nKLAARA (liikutettuna). Kun hän sitten useammin tuli tätä katua, ja me\nhyvin huomasimme, että hän minun tähteni suuntasi tiensä tänne, ettenkö\nsitä itse havainnut salaisella ilolla? Huusittenko mua pois, kun minä\nikkunan ääressä seisoin ja häntä odotin?\n\nÄITI. Osaisinko minä arvata asian niin pitkälle menevän?\n\nKLAARA (tyrehtyvällä äänellä, kyyneleitä pidätellen). Ja kun hän eräänä\niltana, vaippaansa verhoutuneena, meitä lampun ääressä hämmästytti --\nken oli kerkeä häntä vastaanottamaan, kun minä jäin tuolille kuin\nkahleissa istua tuijottamaan?\n\nÄITI. Ja osasinko minä peljätä, että tämä onneton rakkaus voisi\nmielevän Klaaran niin äkin tenhota? Minun täytyy nyt kärsiä, että\ntyttäreni --\n\nKLAARA (silmät vesikiehteissä). Äiti! Te sitä tahdoitte niin! Teitä\noikein huvittaa kiusata minua.\n\nÄITI (itkien). Niin itke vielä! Tee minut vielä kurjaa kurjemmaksi\nhaikeudellasi! Eikö siinä jo ole minulle murhetta kyllin, että minun\nainoa tyttäreni on hylky -- hyljätty olento?\n\nKLAARA (kylmästi, nousten ylös). Hyljätty! Egmontin rakastettu hylky?\nKuka ruhtinatar ei tältä Klaara-raukalta kadehtisi sen miehen\nrakkautta? Oi, äiti -- armas äitini, niin te ette puhunut ennen. Kulta\näiti, olkaasta hyvä taas! -- Kansa, mitä tuo ajatteleekin,\nnaapurittaret, mitä nuo kuiskuttelevatkin -- mitä minä siitä! -- Tämä\nhuone, tämä pikku maja on taivas, siitä päivin kun Egmontin rakkaus\ntäällä asuu.\n\nÄITI. Niin, hänest' ei voi olla pitämättä! Se vasta on tosi. Hän on\naina niin ystävällinen, niin vapaa ja avonainen.\n\nKLAARA. Ei yhtä veripisaraa häness' ole vilppiä. Ja nähkääs, äiti, hän\nkuitenkin on se suuri Egmont. Ja kun hän tulee minun tyköni, mitenkä\nhän on herttainen, mitenkä hän on hyvä! Mitenkä hän mielellään tahtoisi\nmulta salata säätynsä, sankaruutensa, mitenkä hän hempii minua! -- niin\nkokonaan ehyt ihminen, ehyt ystävä, ehyt rakastaja!\n\nÄITI. Mitä, tuleeko hän tänään?\n\nKLAARA. Ettenkö ole nähnyt, että minä olen monta kertaa käynyt\nikkunassa? Ettenkö ole havainnut, mitenkä minä kuulastan, milloinka\nvaan oven takana rasahtaa? -- Jos kohta minä tiedän, ett'ei hän tule\nennen pimeää, niin vartoon minä häntä sittenkin joka silmänräpäys, aina\nsiitä saakka kun ma aamusilla nousen. Jos minä vaan olisin poika ja\nsaattaisin häntä aina seurata, mennä yhtenä hoviin ja kaikkialle! Oi,\njos minä saisin hänen jäljessään kantaa lippua tappelussa!\n\nÄITI. Sinä olet yhäti sama pyrypää kuin piennä lapsena jo, milloin\nhuima, milloin ajattelevainen. Eikö sinun pitäisi vähän pukeutua?\n\nKLAARA. Ehkä, äiti! Kun minun tulee ikävä. -- Eilen, ajatelkaas, meni\njoitakuita hänen miehiään tästä ohitse ja laulelivat hänen kunniakseen\nlauluja. Ainakin hänen nimensä oli sanoissa. Sitä muuta min' en voinut\nymmärtää. Minulla syti sydän kaulakuoppuraan saakka -- minä olisin niin\nmielelläni tahtonut huutaa heitä takaisin, jos minua ei olis'\nujostuttanut.\n\nÄITI. Varo sinä vaan! Sinun kiivas luontosi voi pilata viimein kaikki\ntyynni; sinä ilmaiset itsesi kaikkein ihmisten edessä. Niinpä tuonnoin\nserkun luona kun löysit puupiirroksen ja selityksen ja kirkaisit:\nKreivi Egmont! -- Minä sävähdin tulipunaiseksi.\n\nKLAARA. O, mitä minä muuta taisin? Se oli Gravelingen'in tappelu,\nja minä löydän kuvan yläpuolelta C-kirjaimen ja haen alta selityksestä\nC:n. Ja siinä luetaan: \"Kreivi Egmont, jonka alta hevonen ammutaan\".\nSekös mua karsasi! -- Ja sitten minun täytyi nauraa sillä\npuupiirros-Egmontilla, joka oli yhtä suuri kuin Gravelingen'in torni\nihan vieressä, ja englantilaiset laivat hänen sivullaan. -- Kun\ntoisinaan muistelen, mitenkä minä ennen kuvailin jotakin sotatappelua,\nja millaisen kuvan minä pikkutyttönä tekaisin mielessäni kreivi\nEgmontista, kun hänestä kertoivat, ja kaikista kreiveistä ja\nruhtinaista -- ja ajattelen, millaista se minusta nyt on.\n\n    (Brackenburg tulee.)\n\nKLAARA. No, mitä kuuluu?\n\nBRACKENBURG. Ei ole mitään varmaa tietoa. Flanderissa on, kuulen ma,\nnykyjään meteli noussut; hallitsijatar tuntuu pelkäävän, että se\nsaattaa levitä tännekin. Linna on vahvasti miehitetty, porteilla seisoo\nporvareita joukoittain, kaduilla vilisee kansaa. -- Minä vaan lähden\nkiireen kautta kotiin isä-vanhan tykö.\n\n    (On lähtemässä.)\n\nKLAARA. Saadaanko teitä nähdä huomenna? Mun pitää vähän pukeutua.\nSerkku tulee, ja minä näytän kovin hulttiolta. Mua auttakaas joku pikku\nsilmänräpäys, äiti! -- Te ottakaa tämä kirja mukaanne, Brackenburg, ja\nlainatkaa mulle joku semmoinen historia taasen.\n\nÄITI. Hyvästi!\n\nBRACKENBURG (kättä tarjoten Klaaralle). Kätenne!\n\nKLAARA (suomatta kättään). Jahka tulette jälleen.\n\n    (Äiti ja tytär lähtevät.)\n\nBRACKENBURG (yksinään). Minä olin tarkoittanut heti saman tien lähteä\npois; ja kun hän ei siitä ole milläänkään ja antaa minun vaan mennä,\nniin minä siitä voin tulla hurjaksi. -- Onneton! Ja sinua ei liikuta\nisänmaasi kohtalo, ei tuo kasvava kapina? -- Ja yhdentekevä on sinusta,\nomanko maan mies, vaiko hispanialainen, ja kuka hallitsee ja kell' on\noikeus? -- Olin minä kuitenkin toinen kytö koulupoikana! -- Jos silloin\noli joku aine annettu -- \"Brutuksen puhe vapauden puolesta, puhetaidon\nharjoitusta varten\" -- silloin oli toki aina Fritz ensimmäinen, ja\nrehtori sanoi: jos se vaan olis' säännöllisempää, ei vaan kaikki tyynni\nolisi niin sikin-sokin mätettyä. -- Mut silloin sitä kiehui ja kuohui!\n-- Nyt minä vetelehdän tämän tytön silmän tiellä näin ikään! Minähän en\nvoi häntä kuitenkaan heittää! Ja hänhän ei voi minua kuitenkaan\nrakastaa! -- Ah -- ei -- hän -- hän ei ole voinut kokonaan minua\nhyljätä -- -- ei kokonaan -- vaan puolittain -- ja tyhjään on silloin\nmennyt kaikki! Min' en enää kestä tätä! -- Mahtaisiko se olla totta,\nmitä mulle eräs ystävä tuonnoin kuiskasi, että tämä tyttö öisin laskee\nmuutaman miehen luokseen, kun hän aina kainoudessaan laittaa minut\nhuoneesta pois ennen iltaa? Ei, se ei ole totta, se on valhe, hävytön,\nparjaava valhe! Klaara on yhtä viaton kuin minä onneton. -- Hän on\nminut hyljännyt, minut sydämestään syössyt pois. -- -- Jako minun pitää\nnäin elää elämistäni? Minä en kestä, en kestä sitä! -- -- Jo järkkyy\nisänmaani aina rajummin sisällisestä eripuraisuudesta, ja minä vaan\nriudun sen metelin jaloissa riutumalla pois! Minä en kestä sitä! -- Kun\ntorvi toitahtaa, laukaus pamahtaa, käy se minuun läpi ytimen ja luun!\nVaan, ah, se ei houkuttele minua! Sepä ei miehistytä minua yhdessä\nryhtymään, yhdessä pelastamaan, uskaltamaan. -- Kurja, halpa tila!\nParemp' on lopettaa elämä kerralla. Tuonnoin heittäysin minä veteen,\nupposin -- vaan tää hädän-arka luonto oli vahvempi; minä tunsin\nosaavani uida, ja pelastuin vasten tahtoani. -- Jos minä vain voisin\nunhottaa ne ajat, kun hän rakasti minua, -- tuntui rakastavan minua! --\nMinkä tähden se on lävitse mun sisimmän olentoni tunkenut, tuo onni?\nMinkä tähden nämä toiveet ovat multa kaiken elämän nautinnon nielleet,\nkun ne samalla näyttivät mulle paratiisia kaukaa? Ja se ensi suudelma!\nTuo ainoa! Täällä (panee kätensä pöydälle), täällä me olimme kahden\nkesken -- hän oli aina ollut hyvä ja ystävällinen minulle -- silloin\nnäytti hän heltyvän, hän katsoi minuun -- maailma pyöri minun\nsilmissäni, ja minä tunsin hänen huulensa huulillani. -- Ja -- ja nyt!\nKuole, koito! Mitä vitkailet sinä? (Hän ottaa pullon taskustaan.) En\nminä liene suotta sinua tohtori-veljeni rohtolippaasta varastanut,\nsinä, terveellinen myrkky! Sinun pitää minusta tämä kaiho, tämä hurmos,\ntämä kalmanhiki ahmaista ja kirvottaa kerralla!\n\n\n\n\nTOINEN NÄYTÖS.\n\n\n    Tori Brysselissä.\n\n    Jetter ja eräs Rakennusmestari yhtyvät.\n\nRAKENNUSMESTARI. Mitä minä sanoin? Jo viikko sitten sanoin minä\nammattikunnassa, että siitä vielä nousee ankara mylläkkä.\n\nJETTER. Onko se siis totta, että he ovat kirkkoja rosvonneet\nFlanderissa?\n\nRAKENNUSMESTARI. Perinpohjin paljaaksi ovat he kettäneet kirkot ja\nkappelit. Kerrassaan ei mitään muuta he ole jättäneet kuin aina neljä\ntyhjää seinää seisomaan. Ruti roistoja! Ja se saattaa meidän hyvän\nasiamme pahaan pulaan. Meidän olisi pitänyt ennemmin hyvässä\njärjestyksessä ja järkähtämättä esittää lailliset oikeutemme\nhallitsijattaren tietoon ja niistä pitää kiinni. Jos nyt puhelemme, jos\nnyt pidämme kokouksia, niin sanovat että me muka puuhailemme yhdessä\ntuumin kapinannostajain kanssa.\n\nJETTER. Niin, jokainen kohdastaan ajattelee näin ikään: mitäpä sinä\nnenääs' ensin esiin? Siitä kaulavarsi ei ole kovin kaukana, jumal'\navita!\n\nRAKENNUSMESTARI. Minua huolestuttaa, kun roistoväki alkaa mellastaa,\ntuo joukko, joll' ei ole mitään mitä kadottaa. Ne käyttävät\ntekosyynänsä sitä, mihin meidänkin täytyy nojautua, ja syöksevät maan\nonnettomuuteen.\n\n    (Soest tulee.)\n\nSOEST. Hyvää päivää, hyvät herrat! Mitä uutta? Onko se totta, että\nkuvain-raastajat suoraa päätä tänne ryntäävät?\n\nRAKENNUSMESTARI. Tääll' ei ne saa mitään liikuttaa.\n\nSOEST. Pistäysi eräs sotamies minulta tupakkaa ostamassa. Siltä minä\nutelin ja utelin. Hallitsijatar, niin ravakka ja älykäs vaimo kuin hän\nonkin, tällä kertaa on joutunut hämille. Mahtaa olla aika pahoin laita,\nkun hän niin tyyten henkivartion ta'a kätkeksen. Linna on vahvasti\nvartioittuna. Arvellaanpa, että hän aikoo lähteä kaupungista pakoonkin.\n\nRAKENNUSMESTARI. Pois hän ei jouda! Hänen täällä-olonsa suojaa meitä,\nja me toimitamme hälle enemmän turvallisuutta, kuin nuo hänen\nviiksiniekkansa. Ja jos hän meidän oikeutemme ja vapautemme pitää\npystyssä, niin käsillämme häntä kannamme.\n\n    (Saippuankeittäjä tulee tähän.)\n\nSAIPPUANKEITTÄJÄ. Ilkeää menoa! Karsasta menoa! Tulee rettelöitä, ja\nkäy hupi hullusti! -- Kaikella mokomin, olkaa hiljaa, jott' ei teitäkin\npidetä kapinannostajina!\n\nSOEST. Tuossa tulee niitä Kreikanmaan seitsemiä viisaita.\n\nSAIPPUANKEITTÄJÄ. Minä tiedän, niit' on monta, jotka salaisesti pitävät\nyhtä Kalvinilaisten kanssa, jotka ivaavat piispoja, jotka eivät kavahda\nkuningasta. Vaan uskollinen alamainen, oikea katolilainen!\n\n    (Näihin yhtyy kaikenlajista kansaa kuuntelemaan. Vansen esiytyy.)\n\nVANSEN. Jumalan rauha, hyvät herrat! Mitä uutta?\n\nRAKENNUSMESTARI. Elkää ruvetko seurustelemaan sen kanssa, se on kehno\nmies.\n\nJETTER. Eikö se ole kirjurina tohtori Wietsillä?\n\nRAKENNUSMESTARI. Hoo, hän on ollut jo monellakin isännällä. Ensin hän\noleksi kirjurina, vaan kun hänet yksi toisensa perästä potkaisi pois\nluotaan hänen koiran-kuriensa tähden, paturoipi hän nyt kirjureina ja\nasianajajina käsityökseen, ja on patajuoppo.\n\n    (Tulee enemmän kansaa, ja seistaan ryhmittäin.)\n\nVANSEN. Tekin olette kokoutuneet ja kuiskaatte nokat yhdessä. Se on\naina jotakin mistä kannattaa puhua.\n\nSOEST. Sitä minäkin luulisin.\n\nVANSEN. Jos nyt yhdellä tai toisella olis' sydän paikallaan, ja yhdellä\ntai toisella päätä lisäksi, niin me voisimme hispanialaiset kahleet\nkatkaista kerralla.\n\nSOEST. Herra! Niin ette saa puhua, me olemme vannoneet kuninkaalle\nuskollisuusvalan.\n\nVANSEN. Ja kuningas meille. Huomaitkaa se!\n\nJETTER. Tuotapa kehtaa kuulla! Sanokaa vaan mielipiteenne.\n\nJOTKUT MUUT. Kuuleppas vaan! Tuo se ymmärtää asian. Se on ounas mies.\n\nVANSEN. Minulla oli kerran esimies, joka tallensi takanaan\npergamentteja sekä kirjeitä ikivanhoista lahjoituksista, sopimuksista\nja etuoikeuksista; hänellä oli himo kerätä harvinaisia asiakirjoja.\nYhdessä näistä oli meidän koko valtiosääntö: kuinka meitä\nalankomaalaisia ensin hallitsi erityiset ruhtinaat, aina ikivanhojen\noikeutten, etuoikeutten ja pitämysten mukaan -- kuinka meidän\nesi-isämme kaikkea kunnioitusta osottivat ruhtinaallensa, kun tämä\nhallitsi niinkuin hänen tuli; ja kuinka he heti olivat varulla, kun\ntämä ei tahtonut pysyä aisoissaan. Valtiosäädyt olivat kohta vastassa:\nsillä, joka maakunnalla, pienimmälläkin, oli valtiosäätynsä, omat\nsäätykokouksensa.\n\nRAKENNUSMESTARI. Tukkikaa suunne! Tuo on tietty tuon iän. Jok' ainoa\nkunnon porvari, sen verran kuin hän tarvitseekin, on selvillä\nvaltiosäännöstä.\n\nJETTER. Antakaa hänen puhua; saammehan aina tietää jotakin uutta.\n\nSOEST. Hän on aivan oikeassa!\n\nUSEAT. Selittäkää! Selittäkää! Semmoista ei saa kuulla joka päivä.\n\nVANSEN. Sellaisia te olette, porvarismiehet! Teill' ei ole huolta\nhuomisesta, ja samoin kuin te ammatin olette saaneet vanhemmiltanne\nperinnöksi, samoin annatte te myös hallituksen itseänne hallita ja\nvallita, miten se vaan tahtoo ja voi. Te ette kysy vanhaa pitämystä,\nette historiaa, ette hallitsijan oikeuksia; ja tuon huolimattomuutenne\ntähden on hispanialaisten ollut mukava käestää ja kiertää teidät\napajaansa.\n\nSOEST. Kukas tuota ajattelemaan? Kun kellä vaan on jokapäiväinen leipä!\n\nJETTER. Kirous! Miksikä ei astukaan kukaan ajoissa esiin ja sano tuota\ntoiselle?\n\nVANSEN. Minä sanon sen teille nyt. Kuningas Hispaniassa, joka\nonnenpotkauksen kautta on päässyt kaikkien näiden maakuntien herraksi,\nmissään tapauksessa ei saa hallita ja vallita muulla tavoin kuin nekään\npikku ruhtinaat, jotka ennen hallitsivat itse kukin omaa maakuntaansa.\nKäsitättenkö sitä?\n\nJETTER. Selittäkää se meille!\n\nVANSEN. Sehän on niin selvä kuin päivä. Eikös teitä pidä aina\nmaakunta-lakienne mukaan tuomita? Eikö niin?\n\nERÄS PORVARI. Niin, totisesti!\n\nVANSEN. Eikö Brysselissä ole toinen laki kuin Antverpenissä?\nAntverpenissä kuin Gentissä? Eiköhän ole niin?\n\nTOINEN PORVARI. Totta jumaliste!\n\nVANSEN. Vaan jos te näin ikään annatte edelleen mennä, niin saatte pian\nkokea muuta. Hyi! Mitä Kaarle Rohkea, Freedrikki Sotija, Kaarle Viides\neivät voineet, sen teettää Fiilippi nyt yhdellä vaimolla.\n\nSOEST. Niin! Niin! Ne vanhatkin ruhtinaat sitä jo koettelivat.\n\nVANSEN. Totta kyllä! -- Vaan meidän esi-isämme pitivät varansa. Niin\npian kuin he mihin herraan tuskastuivat, sieppasivat he häneltä\nmuutamakseen pojan ja perillisen pois, pitivät sitä luonaan ja antoivat\nvasta oikein hyvillä ehdoilla takaisin. Meidän isämme olivat miehiä! Ne\nymmärsivät oman hyvänsä! Heiss' oli pontta ja perää. Miehisiä miehiä!\nVaan senpä tähden ovatkin meidän etuoikeutemme niin selvät, meidän\nvapautemme' niin tukevalla pohjalla.\n\nSAIPPUANKEITTÄJÄ. Mitä te jaarittelette vapauksista?\n\nKANSA. Meidän vapauksistamme, meidän etuoikeuksistamme! Puhukaa enemmän\nmeidän etuoikeuksistamme!\n\nVANSEN. Meillä Brabantilaisilla erittäin, jos kohta kaikillakin\nmaakunnilla on omat etuutensa, niin meillä niitä on kaikkein\nrunsaimmin. Minä olen lukenut kaikki tyynni.\n\nSOEST. Niin sanokaa julki!\n\nJETTER. Antakaa kuulua!\n\nERÄS PORVARI. Niin, minä pyydän teitä!\n\nVANSEN. Ensiksi seisoo näin kirjoitettuna: Brabantin herttuan pitää\nolla meille hyvä ja uskollinen herra.\n\nSOEST. Hyvä! Onko se niin?\n\nJETTER. Uskollinen! Onko se totta?\n\nVANSEN. Näin kuin sanon: hänell' on velvollisuuksia meitä kohtaan, yhtä\nhyvin kuin meillä häntä kohtaan. Toiseksi: hän ei saa mitään oittia eli\nmielivaltaa meitä vastaan harjoittaa, osottaa eli sallia, ei tuumalla\nmillään!\n\nJETTER. Mainiota! Mainiota! Ei harjoittaa.\n\nSOEST. Ei osottaa.\n\nJOKU TOINEN. Ei sallia! Se on pääpiste. Ei kenenkään sallia, ei millään\ntavalla!\n\nVANSEN. Selvin sanoin.\n\nJETTER. Hankkikaa meille se kirja.\n\nPORVARI. Niin, se meidän pitää saada.\n\nTOISET. Se kirja! Se kirja!\n\nTOINEN. Me tahdomme hallitsijattaren pakeille mennä sen kirjan kanssa.\n\nTOINEN. Teidän pitää puhua meidän puolestamme, herra tohtori.\n\nSAIPPUANKEITTÄJÄ. Voi noita hölmöjä!\n\nTOISET. Vielä jotakin siitä kirjasta.\n\nSAIPPUANKElTTÄJÄ. Minä isken häneltä hampaat kulkkulakeen, jos hän\nyhdenkään sanan vielä virkkaa.\n\nKANSA. Katsotaanpa, ken hälle mitä tekee. Sanokaa meille jotain\netuoikeuksista! Onko meillä vielä enemmänkin etuoikeuksia?\n\nVANSEN. Monemmoisia, ja sangen hyviä, sangen otollisia. Niinpä muun\nmuassa: Maanherra ei saa hengellistä säätyä eduttaa eikä enentää, ilman\naateliston ja säätyjen myöntämättä! Huomatkaa se! Eikä myöskään maan\nhallitustapaa muuttaa.\n\nSOEST. Onko se niin?\n\nVANSEN. Minä saatan teille näyttää, että niin on kirjoitettu pari kolme\nsataa vuotta sitten.\n\nPORVARIT. Ja me kärsimme noita uusia piispoja? Aateliston pitää meitä\ntueta, me aljetaan mylläkkä!\n\nTOISET. Ja mekö annamme inkvisitsion lyödä pelvolla kuin puulla päähän?\n\nVANSEN. Se on oma syynne.\n\nKANSA. Viel' on meillä Egmont! On Oranialainen! Ne harrastavat meidän\nparastamme.\n\nVANSEN. Teidän veljenne Flanderissa ovat jo alkaneet sen hyvän työn.\n\nSAIPPUANKEITTÄJÄ. Sinä koira! (Lyöpi häntä.)\n\nTOISET (koettavat estää ja huutavat). Oletko sinäkin hispanialainen?\n\nTOINEN. Mennä lyömään sitä kunnian miestä!\n\nTOINEN. Niin oppinutta miestä!\n\n    (He karkaavat Saippuankeittäjän kimppuun.)\n\nRAKENNUSMESTARI. Taivaan nimessä, rauhoittukaa!\n\n    (Toisia sekautuu kahakkaan.)\n\nRAKENNUSMESTARI. Porvarit, mitä tämä tietää?\n\n    (Poikaset viheltelevät, nakkelevat kiviä, usuttavat koiria,\n    porvarit seista ällöttävät, kansaa paltoutuu siihen, toiset\n    kävelevät tyynesti edes-taas, toiset pitävät kaikenlaista\n    ilvettä, huutavat ja riemuitsevat.)\n\nTOISET. Vapaus ja etuoikeudet! Etuoikeudet ja vapaus!\n\n    (Egmont esiytyy seurueensa kanssa.)\n\nEGMONT. Hiljaa, hiljaa, hyvät ihmiset! Mit' on tekeillä? Hiljaa!\nErottakaa ne!\n\nRAKENNUSMESTARI. Armollinen herra, te tulette kuin taivaan lähetti!\nHiljaa! Ettenkö näe? Kreivi Egmont! Kreivi Egmontille kunniaa!\n\nEGMONT. Täällä myös? Mitä te aijotte? Porvarit porvareita vastaan! Eikö\nedes meidän kuninkaallisen hallitsijattaremme läheisyyskään estä tätä\nhurjuutta? Menkää erillenne, menkää käsityöhönne. Se on paha merkki,\nkun te näin arkiona vietätte jouten-päivää. Mistä kina?\n\n    (Melu vaikenee vähitellen ja kaikki seisovat hänen ympärillään.)\n\nRAKENNUSMESTARI. Heill' on tappelu ja tora etuoikeuksistaan.\n\nEGMONT. Ne he vielä vallattomuudellaan saattavat repiä sämäksi. -- Ja\nkeitä te olette? Te näytätte olevan siivoja miehiä.\n\nRAKENNUSMESTARI. Semmoisia me harrastamme olla.\n\nEGMONT. Ammatiltanne?\n\nRAKENNUSMESTARI. Rakennusmestari ja ammatinvanhin.\n\nEGMONT. Ja te?\n\nSOEST. Rihkamoitsija. Te?\n\nEGMONT. Te.\n\nJETTER. Räätäli.\n\nEGMONT. Juohtuu mieleeni, te olitte pukuja tekemässä minun\npalvelusväelleni. Teidän nimenne on Jetter.\n\nJETTER. Suuri armo teiltä, että vielä muistatte sen!\n\nEGMONT. Min' en helposti unhota, ketä kerran olen nähnyt ja puhutellut.\n-- Ja nyt hyvät miehet, tehkää mitä teihin tulee, pitääksenne rauhaa\nyllä! Te olette jo kyllin huonossa huudossa ennestään. Elkää ärsyttäkö\nkuningasta enää! Hänen kädessään on kuitenkin lopulta valta ja voima.\nKelpo porvarilla, joka elää kunniallisesti ahkeralla työllään, on\nkaikkialla niin paljon vapautta kuin hän tarvitsee.\n\nRAKENNUSMESTARI. Ah, niin! Siinä juuri on pulma! Vetelykset, juopot,\nlaiskurit, teidän armonne luvalla sanottu, ne nuuskia kutjehtivat\njoutessaan, ja näljissään kaivelevat etuoikeuksia, ne valhettelevat\nutelijaille ja herkkä-uskoisille silmät korvat täyteen, ja saadakseen\nrahaa jonkun olut-haarikan hinnaksi laittavat semmoisia mylheitä,\njoiden kautta saattaa monta tuhatta ihmistä joutua onnettomaksi. Ja se\nse olisikin heistä mieleen. Meillä on huoneemme ja taltemme liika hyvin\nlukossa; sen tähden he mielellään tahtoisivat meitä hulhavaan ajaa\ntulella ja tulipalolla.\n\nEGMONT. Kaiken avun toivossa saatte olla. Toimenpiteisiin on ryhdytty,\njoilla koetaan tarmon takaa vaimentaa tuota vammaa. Ponnistakaa\njäykästi sitä muukalaista oppia vastaan elkääkä luulko, että\netuoikeuksia vahvistetaan kapinalla! Pysykää kotona! Elkää suvaitko,\nettä kaduilla ryhmitytään yksin juonin! Ymmärtäväiset ihmiset saavat\npaljon aikaan.\n\n    (Sill' aikaa on väkijoukko enimmäkseen hajautunut.)\n\nRAKENNUSMESTARI. Suuri kiitos, teidän ylhäisyytenne, suuri kiitos\nhyvästä ajatuksesta! Kaikki mitä meihin tulee koetamme tehdä.\n\n    (Egmont lähtee pois.)\n\nArmollinen herra! Puhdas alankomaalainen! Ei tippaakaan häness' ole\nhispanialaisuutta.\n\nJETTER. Jospa hän olisi meillä hallitsijana! Häntä totellaan niin\nmielisuosiossa.\n\nSOEST. Siinä kuningas kyllä pitää varansa. Siihen paikkaan panee hän\naina jonkun omiaan.\n\nJETTER. Vaan tokko sinä näit, mitä maata hänen pukunsa oli? Kokonaan\nuusinta partta, hispanialaista kuosia!\n\nRAKENNUSMESTARI. Kaunis herra!\n\nJETTER. Hänen kaulansa olisi oivallinen herkkupala teloittajalle.\n\nSOEST. Oletko sinä hullu? Mikä hiis' sinuun meni?\n\nJETTER. Tyhmää kyllä, että tuollaista läikähtää päähän. -- Minulla nyt\non asianlaita näin. Kun minä näen jollakin kauniin, pitkän kaulan,\ntäytyy minun paikalla, vasten tahtoani, ajatella: tuotap' on hyvä\nlatvata! -- Nuo kirotut teloitukset! Niit' ei saa päästään pois. Kun\npoikia on uimassa, ja minä näen jonkun alastoman selkäpiin, paikalla\nlentää mieleeni tusinoittain niitä, joit' olen nähnyt vitsoilla\nsuomittavan. Jos minua vastaan tulee joku pönkämaha itrakas, kaavaa mun\nsilmiini niinkuin jo näkisin sitä roviolla paistettavan. Yöllä unessa\nvavahtelee mulla kaikki jäsenet; ei saa yhtään iloista hetkeä. Kaikki\nhauskuus, kaikki leikkisyys on mielestäni pian unhottunut; nuo kamalat\nhahmot ovat, tulileimasimen lailla polttautuen, kuvastuneet minun\nsilmiini.\n\n\nEgmontin asunto.\n\nSihteeri pöydän ääressä papereineen. Hän nousee rauhatonna ylös.\n\nSIHTEERI. Hän ei vielä tule! Ja minä olen kaksi tuntia jo odottanut,\nkynä kädessä, paperit edessä, ja juuri tänään olisin niin mielelläni\ntahtonut päästä aikanaan irti. Olen kuin tulisilla hiilillä. Minä töin\ntuskin maltan pysyä yhdessä kohti. \"Ole tunnilleen täällä\", käski hän\nmulle vielä lähtiessään; nyt ei hän tule. On niin paljon tekemistä, en\nkerkeä valmiiksi ennen puolta yötä. Tietysti, kyllä hän välisti\nsukoileekin toisen kohtaa. Vaan parempana minä pitäisin, että hän olis'\nankara, ja että hänen hoteiltaan pääsisi toinen määrättynä aikana pois.\nSen mukaan osaisi sitten ojentautua. Hallitsijattaren puheilta hän on\nlähtenyt jo kaksi tuntia sitten. Kuka ties, kehen hän on taipaleella\ntakertunut?\n\n    (Egmont astuu sisään.)\n\nEGMONT. Mitä kuuluu?\n\nSIHTEERI. Min' olen altis, ja kolme airutta on vartoomassa.\n\nEGMONT. Minä lienen mielestäsi viipynyt kovin pitkään; sinä olet niin\ntyytymättömän näköinen.\n\nSIHTEERI. Teidän käskyänne noudattaen olen minä ollut odottamassa jo\nkotvan aikaa. Täss' on paperit.\n\nEGMONT. Donna Elviira arvaten suuttuu minuun, kun saa kuulla, että minä\nolen sinua näin kauvan viivyttänyt.\n\nSIHTEERI. Te suvaitsette leikkiä laskea.\n\nEGMONT. Ei, ei! Ei sinun tarvitse sitä hävetä. Sinulla on hyvä aisti,\nnäkyy. Elviira näyttää aika sievältä, ja minusta vainenkin on mieleen,\nettä sulla on hovissa joku ystävätär. Mitä kirjeissä sanotaan?\n\nSIHTEERI. Moninaista ja tuskinpa ilahuttavaa.\n\nEGMONT. Silloinpa juur' on hyvä, että meistä tuntuu ilo ilolle kotona,\nett' ei sitä tarvita odottaa ulkoa. Onko paljon tullut asioita?\n\nSIHTEERI. Onpa kyllä, ja kolme airutta on vartoomassa.\n\nEGMONT. No, anna selko! Ota esiin kaikkein tärkeintä!\n\nSIHTEERI. Kaikki on tärkeätä.\n\nEGMONT. Yksi kerrassaan, vaan joutumiseen!\n\nSIHTEERI. Kapteeni Breda lähettää kertomuksen siitä, mitä sittemmin\nGentissä ja sen ympäristöllä on tapahtunut. Meteli on enimmäkseen\ntauvonnut. --\n\nEGMONT. Hän arvaten kirjoittelee yhäti vaan yksityisistä\nvallattomuuksista ja tyhmänrohkeista yrityksistä?\n\nSIHTEERI. Niin, yhtä ja toista vielä tapahtuu.\n\nEGMONT. Anna minun säästyä niiltä.\n\nSIHTEERI. Viel' on kuusi pantu kiinni, jotka ovat Verwichissä Marian\nkuvan raastaneet. Hän kysyy, pitääkö hänen nekin hirtättää muitten\nmukaan.\n\nEGMONT. Minä olen väsynyt hirttelemisiin. Niitä pitää aika lailla\nsuomia ja sitten päästää menemään.\n\nSIHTEERI. Niiss' on kaksi vaimoa; pitääkö hänen niillenkin annattaa\nselkään?\n\nEGMONT. Niitä joutaa hän varoittaa, ja sitten laskekoon ne jalan\nviljaan.\n\nSIHTEERI. Brink, Bredan komppanian mies, tahtoo naida. Kapteeni toivoo,\nettä te antaisitte epuun. Nyt on jo niin paljon vaimoja joukon muassa,\nkirjoittaa hän, että kun lähtään ulos, ei se näytä miltään\nsotilaskululta, vaan mustalais-laumalta.\n\nEGMONT. Olkoon vielä menneeksi tällä kertaa! Se on niin pulska, nuori\nmies. Sen ohessa pyysi hän minulta lupaa niin hartaasti ennen kuin minä\nläksin. Vaan tästä puoleen ei saa kukaan naimalupaa, niin ikävältä kuin\nminusta tuntuukin, niiltä poloisilta, joiden elämä on kyllin raskas\nilmankin, kieltää heidän parhainta huviansa.\n\nSIHTEERI. Kaksi teidän miehiänne, Seter ja Hart ovat pahoin pidelleet\nerästä tyttöä, erästä kapakkatyttöä. He saivat sen vieneeksi kursoon,\nja tyttö-riepu ei jaksanut itseään puolustaa.\n\nEGMONT. Jos se on kunniallinen tyttö, ja jos he ovat sille\nväkinäisyyttä tehneet, niin kapteenin pitää heille vitsoja annattaa\nkolmena päivänä peräkkäin, ja jos heillä on omaisuutta, niin hänen\npitää siitä sen verran pidättää, että tytölle voidaan antaa\nmyötäjäiset.\n\nSIHTEERI. Yksi niitä vieraita opettajoita on salaa kulkenut Kominesin\nkautta, ja sattunut satimeen. Hän vannoo olleensa Franskaan menossa.\nKäskyn mukaan menisi häneltä pää poikki.\n\nEGMONT. Hänet pitää saattaa hiljaisuudessa rajalle, ja hälle vakuuttaa,\nettä hän ei toiste niin vähällä pääse.\n\nSIHTEERI. Kirje teidän kassanhoitajaltanne. Hän kirjoittaa, että\nniukalti tulee rahaa kassaan, hän vaivoin saattaa lähettää sitä\npyydettyä summaa päivälleen; kapina on kaikissa asioissa tehnyt\nsuunnattoman häiriön.\n\nEGMONT. Rahat täytyy minun saada! Hän joutaa katsoa, mistä niitä\nlieviää.\n\nSIHTEERI. Hän käkeää tehdä parastaan ja nyt vihdoin tuumii velkoa\noikeuden kautta ja panettaa velkavankeuteen Raimondin, joka teille on\nniin vanhaa velkaa.\n\nEGMONT. Sehän on luvannut maksaa.\n\nSIHTEERI. Viime kerralla hän itse määräsi itselleen kaksi viikkoa.\n\nEGMONT. Niinpä antaa hänen vielä olla kaksi viikkoa; ja sitten saa\noikeus ratkaista!\n\nSIHTEERI. Siinä teette oikein. Hän ei puutu kykyä, vaan tahtoa. Hän\ntekee varmaan toden, kun näkee, että teidän kanssanne ei käy enää\nleikitellä. -- Edelleen sanoo kassanhoitaja, että hän käkeää puolen\nkuukautta antaa olla maksamatta sotavanhuksille, leskille ja muutamille\nmuille, joille te eläkerahaa annatte. Voidaan ajan oloon keksiä\nkeinoja; joutavat vointiaan myöten tulla toimeen.\n\nEGMONT. Mikä toimeen-tulija heiss' on? He tarvitsevat rahoja tiukemmin\nkuin minä. Sen tuuman saa hän jättää sikseen.\n\nSIHTEERI. Mistä te sitten käskette hänen rahoja ottaa?\n\nEGMONT. Sitä saapi _hän_ miettiä! Se on hänelle jo edellisessä\nkirjeessä sanottu.\n\nSIHTEERI. Sen johdosta hän nyt tekeekin näitä ehdotuksia.\n\nEGMONT. Nep' ei kelpaa. Hänen tulee jotakin muuta tuumia. Hänen tulee\nesittää otollisia ehdotuksia, ja ennen kaikkia, hankkia rahaa!\n\nSIHTEERI. Minä olen uudelleen pannut Kreivi Olivan kirjeen esille.\nSuokaa anteeksi, että minä teille sitä huomautan! Se vanha herra\nansaitsee, ennen kaikkia, lavean vastuun. Te aijoitte itse hänelle\nkirjoittaa. Hän rakastaa teitä niin kuin isä ikään, siitä saatte olla\nvarma,\n\nEGMONT. Se ei tule minulta tehdyksi. On montakin vihaksipistävää\nseikkaa, vaan kirjoittamista minä vihaan kaikista enimmin. Sinähän\njäljittelet niin hyvin minun käsi-alaani, kirjoita minun nimessäni!\nMinä vartoon Oranialaista. Se ei tule minulta tehdyksi; vaan minä\ntoivoisin itse, että hälle tulisi kirjoitetuksi jotain, joka hänestä\noikein haihduttaisi hädät.\n\nSIHTEERI. Sanokaa minulle noin osapuilleen ajatuksenne, minä sitten\npanen paperille vastuun sekä annan teidän tarkastaa. Kirjoitettua se\ntulee, että oikeudenkin edessä voi teidän käsi-alastanne käydä.\n\nEGMONT. Anna kirje mulle! (Kun on siihen silmännyt.) Hyvä, rehellinen\nvanhus! Olitko sinä nuorrakin jo noin karttelijas? Etkö koskaan noussut\nvallin päälle? Jättäysitkö sinä sotarinnassa sinne, kunne varovaisuus\nvaatii, rivien taakse? -- Se hurskas huolimies! Hän tarkoittaa mun\nelämäni varjelemista ja mun onneani, älyämättä, että se on elävä\nkuollut, joka elää omaa itseänsä turvatakseen. -- Kirjoita hälle, että\nhän saa olla huoleti; minä toimin niin kuin minun tulee, minä kyllä\nvaron itseni. Arvoansa hovissa käyttäköön hän minun edukseni ja olkoon\nvarma minun suurimmasta kiitollisuudestani.\n\nSIHTEERI. Ei mitään muuta? O, hän odottaa enemmän!\n\nEGMONT. Mitä minä vielä sanoisin? Jos sinä tahdot enemmän sanoja\nsommitella, niin sull' on ehdon valta. Se pyörii aina tämän yhden\npisteen ympärillä: että minun pitäis' elää toisin kuin minä tahdon\nelää. Se että minä olen iloinen, otan kaikki tyynni kepeältä kannalta,\nelän hauskasti, on minun onneni; ja sitä min' en vaihda minkään\nhautakammion varmuuteen. Minulla ei ole suonissa yhtä veripisaraa, joka\nlähtisi juoksemaan hispanialaisen elämän mukaan, minulla ei ole halua\nsommittaa askeleitani tuon uuden, varovaisen hovitahdin mukaan. Elänkö\nminä vaan ajatellakseni elämää? Pitääkö minun olla nauttimatta nykyistä\nhetkeä, ollakseni varma seuraavasta, ja tämä taasen haaskata ikävässä\nja huolessa?\n\nSIHTEERI. Minä pyydän teitä, hyvä herra, elkää olko noin tuima ja\ntiukka sitä hyväsydämistä miestä vastaan. Tehän olette muutoin\nystävällinen kaikkia kohtaan. Sanokaa mulle joku lohdullinen sana, joka\nvoisi teidän jaloa ystäväänne rauhoittaa. Näettenhän te, kuinka\nhuolellinen hän on, kuinka hän teitä vienosti koskettaa.\n\nEGMONT. Ja kuitenkin hän aina koskettaa sitä kieltä. Hän tietää\nvanhastaan, mitenkä minun vihakseni pistää nämä varoitukset. Ne\nhämmentävät vaan, eivät hyödytä yhtään. Ja jos minä unissani kävelisin\nja olisin astelemassa päätä viipoittavalla katon harjalla -- onko\nystävällinen teko minua nimeltäni huutaa ja varoittaa, herättää ja\nsurmata minut? Antaa kunkin kulkea omaa tietään; itse katsokoon\neteensä.\n\nSIHTEERI. Ei! Teidän ei sovi olla hätäinen, vaan joka tuntee ja\nrakastaa teitä --\n\nEGMONT (kirjeeseen silmäten). Tässä hän esittää jälleen niitä vanhoja\nloruja siitä, mitä me eräänä iltana pusasimme ja puhelimme,\nylimielisinä suruttoman seuruuden ja viinin helyltä, ja mitä\nkinopäätelmiä siitä ja todisteita meitä vastaan on vedetty ja venytetty\nkulkemaan kautta koko kuningaskunnan. -- No niin! Me neulotimme\ntiukuhippoja, narrikappoja palvelusväen nutunhihoihin ja vaihetimme\nsitten tuon hullun koristeen nuolitukkuun -- ja tämä on vielä sen\nvaarallisempi esikuva kaikille, jotka tahtovat siinäkin selittää\nmiss' ei ole mitään selittämistä. Nuo molemmat hullutuksemme\niloisena hetkenä siitimme ja synnytimme, -- meidän on syy, että\nkokonainen lauma jalosukuisia, kerjuu-pussit seljässä ja omatekoisine\npilkkanimineen, ivallisen nöyränä muistutteli muka kuninkaan mieleen\nkuninkuusvelvollisuutta, meidän on syy, -- vaan mikä sitten? Onko\nlaskiais-kisa heti sillään valtionkavallus? Pitääkö niin kovin kateiksi\nkäydä, että meillä risotti tuo rihkama ryysyjä, joilla vaan tahtoo\nnuoruuden into, virvoittanut mielikuvatti huolitella tämän elämän\nraukkaa alastomuutta? Jos elämää katsotaan kovin totiselta kannalta,\nniin mitä siinä sitten on? Jos aamu ei meitä herätä uusiin riemuihin,\njos ehtoolla meiltä tyyten ehtyy haluinen toivo, niin kannattaako edes\npukeutua ja riisuutua? Paistaako päivä tänäpänä, meidän hautoaksemme,\nmitä eilen tapahtui, ja arvataksemme ja harkitaksemme, mitä kumminkaan\nei arvata ei harkita voi -- huostaa huomisen päivän? Anna minulta\nsäästyä nää mietiskelyt! Ne meidän sopii jättää oppinokareille ja\nhoviliehakoille, he joutavat arvella ja aprikoida, mennä ja hiipiä,\nluikerrella mihin voivat, juonitella itselleen mitä voivat. -- Kaikesta\ntästä jotakin jos taidat käyttää, kyhäämättä kokonaista kirjaa, niin\nminusta tuo on kuin paikallaan. Sen hyvän vanhuksen mielestä on niin\nperin painavata kaikki tyynni. Niin puristaa ystävä, joka kättämme on\npitkään pidellyt, kerran vielä kovemmin, kun on sitä heittämäisillään.\n\nSIHTEERI. Suokaa anteeksi mulle! Se huimaa silmää näin jalankävijän,\nkun hän näkee miehen ajaa hyristävän vinhaa vauhtia ohi.\n\nEGMONT. Lapsi! Lapsi! Seis! Niin kuin näkymättömäin henkien\nruoskittavana karkuuttaa ajan aurinko-valjaikko meidän kohtalomme\nkepeitä vaunuja, ja meidän ei auta muuta kuin uljaalla mielin pitää\nohjaksia ja ohjata pyöriä milloin oikeaan, milloin vasempaan, missä\nkiven, missä jyrkänteen sivuitse. Mihinkä matka pitää -- ties sen?\nTuskinpa enää muistetaan, mistä tultiin!\n\nSIHTEERI. Herra, herra!\n\nEGMONT. Minä seison korkealla, ja minä voin, ja minun täytyy vielä\nkorkeammalle kohota. Minussa tuntuu olevan toivoa, rohkeutta ja voimaa.\nEn vielä ole kerinnyt yhä kohenevan kunniani kukkulalle; ja jos minä\nkerran siellä ylhäällä seison, niin tahdon minä lujana, pelkäämättä\nseista. Jos minun pitää langeta, niin iskeköön minut ukkonen, myrsky,\nniin, vaikka oma harha-askel syösköön minut suin päin syvyyteen! Minä\nsiellä sitten makaan tuhanten joukossa. Min' olen aina hennonut hyväin\nsotatoverieni kanssa heittää veristä arpaa, pikku voitosta. Ja minäkö\nkitkuttaisin, kun elämän koko vapaa arvo on vaarassa?\n\nSIHTEERI. Oi herra! Te ette tiedä, mitä sanoja te lausutte! Jumala\nteitä varjelkoon!\n\nEGMONT. Pane paperisi kokoon! Oranialainen tulee. Valmista, mik' on\ntärkeintä, että airuet pääsevät taipalelle, ennen kuin portit\nsuljetaan. Tuolla muull' ei ole kiirettä. Kreiville menevä kirje heitä\nhuomeneen; elä unhota Elviiraa, käy hänen luonansa ja vie hälle paljon\nterveisiä minulta. -- Kuulusta kuinka hallitsijattaren laita on! Hän ei\nkuulu oikein hyvin voivan, vaikka hän sitä kokee kaihtaa.\n\n    (Sihteeri pois. Oranialainen tulee.)\n\nEGMONT. Terve tulemastanne, Oranialainen! Te ette näytä oikein\npirteältä.\n\nORANIALAINEN. Mitä te sanotte meidän keskustelustamme hallitsijattaren\nkanssa?\n\nEGMONT. En minä havainnut siinä tavassa, jolla hän meitä vastaanotti,\nmitään erityistä. Olen hänet usein nähnyt semmoisena. Minusta näytti,\nettä hän ei voi oikein hyvin.\n\nORANIALAINEN. Ettenkö huomannut, että hän oli tavallistaan\nkarttelijaampi? Ensin tuntui kuin hän tahtois' ihan sulasti hyväksyä\nmeidän toimintamme tuossa uudessa rahvaan metelissä. Sittemmin\nhuomautti hän, mitenkä väärässä valossa sitä kumminkin saattaisi\nkatsella. Johtuipa sitten puheessansa vetämään tuota vanhaa, tavallista\nvirttään, ett' ei koskaan ole kyllin älytty, on halvasti arvattu hänen\nsydämensä lempeys, hänen ystävyytensä meitä alankomaalaisia kohtaan,\nniin ett' ei mikään tahdo suorita toivottuun päätökseen, jotta hänen\nkyllä viimein täytyy väsyä, ja kuninkaan tulee pakko ryhtyä muihin\nkeinoihin. Kuulittenko sitä?\n\nEGMONT. En kaikkea; minä ajattelin sill' aikaa jotain muuta. Hän on\nvaimo, hyvä Oranialainen, ja nehän aina halajavat, että kaiken tyynni\npitää taipua heidän imarteen ikeensä alle, että jokaisen Herkkuleen\npitää heittää jalopeuran-talja päältään ja olla joukon jatkona\npalvelemassa heidän rukkivaltikkansa luona, että, he kun itse ovat\nrauharakkaita, se kuohu, mikä kansan tempaa, myrsky, minkä mahtavat\nkilpailijat nostavat toisiansa vastaan, raukeaisi jollain\nystävällisellä sanalla, ja mitä eripuraisinten ainesten pitäisi taltua\nheidän jalkainsa edessä suloiseen sopuun. Tätä hän kaipaa, ja kun hän\ntälle kannalle ei voi asiaa ajaa, niin hänell' ei ole muuta neuvoa,\npaitsi oikkuja, hän valittaa kiittämättömyyttä, älyttömyyttä, hän uhkaa\nkauheilla tulevaisuuden-toiveilla ja uhkaa sillä -- että hän lähtee\ntiehensä.\n\nORANIALAINEN. Ettenkö usko, että hän uhkauksensa tällä kertaa täyttää?\n\nEGMONT. Ei ikinä! Miten usein olen minä nähnyt hänen jo matkalle\nvalmiina! Mihinkäpä hän lähti? Täällä hallitsijatar, kuningatar!\nUskotko sinä, että hän jaksaisi veljensä hovi-ilmoissa kehiä kaiheita\npäiviä pääksytysten tai Italiaan mennä ja siellä haikailla vanhoissa\nsukulais-keskuuksissa?\n\nORANIALAINEN. Hänt' ei pidetä semmoiseen päättämykseen kykenevänä, kun\nhänen on nähty eperoivan, nähty peräytyvän takaisin; kuitenkin kytee\nhänessä se; uutten olojen pakko ajaa hänet tuohon kauvan viipyneeseen\npäätökseen. Jos hän lähtisi? Ja kuningas lähettäisi jonkun toisen?\n\nEGMONT. No niin, tuo toinen tulisi sekä löytäisi kyllä minkä mitäkin\ntekemistä. Se tulis' suuret ajatukset, aikeet ja eteykset päässä,\nmitenkä hän muka kaikki tyynni oikaisee, kukistaa ja vallitsee, ja hän\nsaisi hoitaa tänään tätä, huomenna toista pikku seikkaa, toisna\nhuomenna kohtaisi niitä näitä vastuksia, kuluttaisi yhden kuukauden\nsuunnitelmia tehden, toisen tuskissaan turhaan menneistä yrityksistä,\npuolen vuotta murheissaan yhden ainoan maakunnan tähden. Hänenkin\naikansa perisi hukka, hänenkin päänsä olisi pyörällä, ja kaikki tyynni\nmenisi vaan entistä latuaan, niin että hänen, sen sijaan kuin purjehtia\nulappaa aukeata ennen viitoittuun suuntaan, kestäisi kiittää Jumalaa,\njos hän tässä myrskyssä jaksaisi pitää haaksensa karilta.\n\nORANIALAINEN. Vaan jospa nyt neuvoisivat, että kuningas tekisi muutaman\nkokeen?\n\nEGMONT. Se olisi?\n\nORANIALAINEN. Että katsoisi, mitä yrittää runko päätä vailla.\n\nEGMONT. Kuinka?\n\nORANIALAINEN. Egmont, min' olen monena vuonna tarkannut kaikkia meidän\nsuhteitamme visusti. Minä seison aina kuin sakkipelin edessä, enkä pidä\nyhtäkään vastapuolen liikettä mitätönnä; ja niin kuin ihmiset, joiden\naika antaa, suurimmalla tarkkuudella tutkivat luonnon salaisuuksia,\nniin pidän minä ruhtinaan velvollisuutena ja tehtävänä, että hän tulee\ntuntemaan kaikkein puoluetten ajatuskannat ja aikeet. Minä, syystä\nkyllä, pelkään jotakin purkausta. Kuningas on kauvan toiminut varmain\nperustusten mukaan; hän näkee, että hän ei sillä tavoin saa mitään\naikaan; mitä siis on pikemmin luultava, kuin että hän koettaa jotakin\ntoista keinoa?\n\nEGMONT. Sitä min' en usko. Kun tullaan vanhaksi ja ollaan niin paljon\nkoettanut, ja kun maailma ei tahdo kuontua oikeaan reilaan, niin johan\ntuosta täytyy lopulta saada kyllänsä.\n\nORANIALAINEN. Yhtä keinoa hän ei ole vielä koettanut.\n\nEGMONT. No?\n\nORANIALAINEN. Kansaa säästää ja ruhtinaita hukata.\n\nEGMONT. Kuinka moni on tuota jo kauvan peljännyt. Turha huoli!\n\nORANIALAINEN. Ennen se oli minussa huolena; vähitellen on se minussa\nmuuttunut luuloksi, vihdoin varmuudeksi.\n\nEGMONT. Vaan onko kuninkaalla uskollisempia palvelijoita kuin me?\n\nORANIALAINEN. Me palvelemme häntä laillamme; ja meidän kesken sanottu,\nme osaamme kuninkaan ja meidän oikeudet tarkoin punnita.\n\nEGMONT. Ken ei sitä tee? Me olemme hänelle alamaisia ja suopeita\npalvelijoita kaikessa, mitä häneen oikeudella tulee.\n\nORANIALAINEN. Vaan jos hän nyt vaatis' itselleen enemmän, ja nimittäisi\nepä-uskollisuudeksi, mikä meistä nähden ei ole muuta kuin että pidetään\noikeuksistamme kiinni?\n\nEGMONT. Me tiedämme puolustautua. Hän kutsukoon Kultaisen Taljan\nritarit kokoon! Me annamme heidän tuomita lain mukaan.\n\nORANIALAINEN. Vaan mitä jos tuomio tulisi ennen kuin asia tutkitaan,\nrangaistus tulisi ennen kuin tuomio julistetaan?\n\nEGMONT. Se olisi vääryys, jonka tekijäksi Fiilippi ei koskaan rupea, ja\nhulluus, jommoista min' en usko hänestä, enkä hänen neuvonantajistaan.\n\nORANIALAINEN. Vaan jos ne nyt olisivat vääriä sekä hulluja?\n\nEGMONT. Ei, Oranialainen, se ei ole mahdollista. Ken uskaltaisi meihin\nväkivallan kättä puuttaa? -- Koettaa meitä vangita, olisi kerrassaan\nhukka-yritys ja turha. Ei, he eivät uskalla hirmuvallan lippua niin\nkorkealle kohottaa. Tuulenpuhti, joka tämän sanoman lennättäisi halki\nmaan, puhaltaisi ponnettoman palon ilmituleen. Ja mihinkä he sitten\npyrkisivät? Tuomita ja syyhyn langettaa kuningas ei yksin voi; vai\ntahtoisivatko he salamurhaajain lailla meidät kettää? -- Sitä he eivät\nvoi tahtoa. Hirmuiseen liittoon yhdessä silmänräpäyksessä yhdistyisi\nkansa. Viha ja ikuinen ero kaikesta Hispania-nimestä julistaisi silloin\nleimansa väen-väkisin.\n\nORANIALAINEN. Liekit riehuisivat silloin meidän hautojemme päällä, ja\nmeidän vihollistemme veri vuotaisi turhaksi sovitusuhriksi.\nAjatelkaamme, Egmont!\n\nEGMONT. Vaan mitenkä se olisi mahdollista?\n\nORANIALAINEN. Alba on matkalla tänne.\n\nEGMONT. Sitä min' en usko.\n\nORANIALAINEN. Minä tiedän sen.\n\nEGMONT. Hallitsijatar ei sanonut tietävänsä siitä mitään.\n\nORANIALAINEN. Sitä varmemmin minä olen vakuutettu. Hallitsijatar jättää\npaikan hänelle. Hänen murhaaja-himonsa tunnen minä, ja sotajoukon tuopi\nhän tullessaan.\n\nEGMONT. Uudelleen maakuntia raskauttamaan? Kansa tulee siitä tuiki\nvastahakoiseksi.\n\nORANIALAINEN. Sen päämiehet pannaan takavarikkoon.\n\nEGMONT. Ei, ei!\n\nORANIALAINEN. Riennetään pois, kumpikin maakuntaansa. Siellä\nvarustaudumme; julki väkivallalla ei hän alota.\n\nEGMONT. Eikö meidän pidä häntä tervehtää tervetulleeksi jos hän tulee?\n\nORANIALAINEN. Me vitkailemme.\n\nEGMONT. Ja jos hän tullessaan meidät kuninkaan nimessä määrää tänne?\n\nORANIALAINEN. Etsimme verukkeita.\n\nEGMONT. Ja jos hän jyrkästi vaatii meitä?\n\nORANIALAINEN. Pyydämme anteeksi jonkun syyn nojalla.\n\nEGMONT. Ja jos hän yhä kiristää?\n\nORANIALAINEN. Ei tulla semminkään.\n\nEGMONT. Ja niin on sota julistettu, ja me olemme kapinoitsijat.\nOranialainen, elä anna viisauden pettää sinua! Minä tiedän, että pelko\nsinua ei pane väistymään. Vaan ajattele tarkoin se askel, jonkas astut!\n\nORANIALAINEN. Min' olen sen ajatellut.\n\nEGMONT. Ajattele mihin olet syypää, jos sinä erehdyt! Turmiollisimpaan\nsotaan, mikä ikinä mitään maata on vitsannut. Sinun epäytymises' on\nvihja, joka kerralla kutsuu maakunnat aseisiin, joka oikeuttaa kaiken\nsen julmuuden, mihin aihetta saadakseen Hispania on jo vanhastaan kyllä\nkiihkeästi kärkkynyt. Minkä me tässä olemme suurella vaivalla saaneet\ntyyntä aikaan, sinä yhdellä viitteellä kuohautat julmimpaan\nsekasortoon. Ajattele kaupunkeja, aatelistoa, kansaa, kauppaa,\nmaanviljelystä, elinkeinoja! Ja ajattele mikä hävityksen kauhistus,\nmikä murhaaminen! -- Levollisna kyllä näkee sotamies kaatuvan viereisen\ntoverinsa tanterella, vaan virtaa alas uipi porvarien, lasten, impien\nruumiita sulle vastaan, niin että sinä seisot kauhun hyyssä, etkä enää\ntiedä, kenen asiaa puolustat, kun ne ikimenevät, joittenka vapauden\npuolesta sinä aseisiin tartut. Ja mitenkä on mielentilasi oleva\nsilloin, kun sinun täytyy hiljoilleen itseksesi vainnella: oman\nturvallisuuteni puolesta tartuin minä miekkaan?\n\nORANIALAINEN. Me emme ole yksityisiä miehiä, Egmont. Jos meidän sopii\ntuhansien edestä itsemme uhrata, niin sopii meidän myös tuhansia varten\nitsemme säästääkin.\n\nEGMONT. Ken itseänsä säästää, hänen täytyy oman itsensä edessä joutua\nepäluulon alaiseksi.\n\nORANIALAINEN. Vaan joka itsensä tuntee, voi varmana käydä sekä\neteen- että taapäin.\n\nEGMONT. Se kova onni jota sinä pelkäät, käy toteen sinun tekosi kautta.\n\nORANIALAINEN. On viisasta ja rohkeata mennä välttämätöntä kovaa onnea\nkohti.\n\nEGMONT. Niin suuressa vaarassa tulee vähäsinkin toive ottaa lukuun.\n\nORANIALAINEN. Ei, meill' ei ole enää jalansijaa edes vähimmällenkään\naskelelle, syvyys on edessämme.\n\nEGMONT. Onko kuninkaan suosio niin kaita pohja?\n\nORANIALAINEN. Niin kaita ei, vaan nuljakka.\n\nEGMONT. Jumala nähköön! Hänelle tehdään väärin. Min' en voi kärsiä,\nettä hänestä arvotonta ajatellaan. Hän on Kaarlen poika ja ihan\nluonnoton tekemään mitään halpamaista.\n\nORANIALAINEN. Kuningasten teko ei ole koskaan halpamaista.\n\nEGMONT. Häntä pitäis' oppia tuntemaan.\n\nORANIALAINEN. Juuri tämä tuntemus neuvoo meitä, ett' ei siedä\nvaarallista koetta varrota.\n\nEGMONT. Vaarallinen ei ole mikään koe, mihin on uskallusta.\n\nORANIALAINEN. Sinä kiivastut, Egmont!\n\nEGMONT. Minun täytyy nähdä omilla silmilläni.\n\nORANIALAINEN. O, jos sinä vaan tämän kerran näkisit minun silmilläni!\nYstävä, kun sulla vaan on silmät auki, uskot sinä näkeväsi. Minä menen!\nOdota sinä Alban tulemista ja jääös Jumalan haltuun! Kukaties pelastaa\nsinut minun kieltäytymiseni. Kukaties tuo lohikäärme ei usko mitään\nsaalista saavansa, ell' ei hän meitä kumpaakin ahmaise yhdellä kertaa.\nKukaties hän viipyy voidakseen aikeensa täyttää sitä varmemmin, ja\nkukaties sinä aikaa myöten näet asian oikeassa karvassaan. Mut sitten\npian, pian! Pelasta, pelasta itsesi! -- Jää hyvästi! Elä anna\nhuomiostasi minkään haihtua, kuinka suuren miehistön hän tuopi\ntullessaan, kuinka hän kaupungin miehittää, millinen valta\nhallitsijattarella säilyy, millä mielin ovat sinun ystäväs'. Anna mulle\nsanoma -- -- -- Egmont --\n\nEGMONT. Mitä sinä tahdot --\n\nORANIALAINEN (hänen käteensä tarttuen). Suostu minuun! Seuraa minua!\n\nEGMONT. Mitenkä? Kyyneleitä, Oranialainen!\n\nORANIALAINEN. Kadotettua itkeä onhan sekin miehekästä.\n\nEGMONT. Sinä uskot, että min' olen kadotettu?\n\nORANIALAINEN. Se sinä olet. Ajattele pääsi ympäri! Sinulla on enää\nlyhyeltä ajatus-aikaa. Jää hyvästi!\n\n    (Lähtee pois.)\n\nEGMONT (yksin). Että toisten ihmisten ajatuksilla on moinen vaikutus\nmeihin! Minun päähäni eihän tuo olisi koskaan pälähtänyt, ja tämä mies\nsiirtää mielimurteensa minuun. -- Pois! -- Se on vieras pisara minun\nveressäni. Hyvä luonto, singota se ulos jälleen! Ja nämät miettiväiset\nkurtut mun otsastani oikaisemaan -- löytyyhän toki vielä eräs suloinen\nkeino!\n\n\n\n\nKOLMAS NÄYTÖS.\n\n\n    Hallitsijattaren Palatsi.\n\nHALLITSIJATAR. Olisihan minun pitänyt sitä aavistaa. Oh! Kun työssä ja\nvaivassa omintakein elää uurastetaan, ajatellaan aina tekevänsä mitä\nmahdollisinta, ja joka kaukaa katselee ja käskee, luulee vaativansa\nvaan tavallisen mahdollista. -- O, noita kuninkaita! -- Enpä olis'\nuskonut, että se minua voisi näin tuskastuttaa. On niin ihana hallita!\n-- Ja luopua? -- En tiedä, mitenkä isäni hennoi; mutta kyllä minäkin\ntahdon.\n\n    (Machiavelli näkyy perältä.)\n\nAstukaa tännemmä, Machiavelli! Minä tässä ajattelen veljeni kirjettä.\n\nMACHIAVELLI. Onko minulla lupa kysyä, mitä se sisältää?\n\nHALLITSIJATAR. Yhtä paljon hellää huomiota minua kohtaan kuin huolta\nhänen valtioistaan. Hän kiittää sitä pontevuutta, ahkeruutta ja\nuskollisuutta, millä minä olen tähän asti valvonut hänen majesteettinsa\noikeuksia tässä maassa. Sitä hän surkuttelee, että minulla on tämän\nuppiniskaisen kansan hillinnässä niin paljon tekemistä. Hän on minun\ntietojeni syvyydestä niin täysin varma, minun toimenpidetteni\nälykkyyteen niin erinomaisen tyytyväinen, että melkeinpä minun täytyy\nsanoa: se kirje on ylen korea kirjeeksi kuninkaalta, veljeltä\nliijatenkin.\n\nMACHIAVELLI. Ei tämä liene ensi kerta kun hän teille velkapäänä\njulistaa varmaa tyytymystänsä.\n\nHALLITSIJATAR. Vaan ensi kerta, kun se esiytyy ainoastansa kaunopuheen\nkuviona.\n\nMACHIAVELLI. Min' en ymmärrä teitä.\n\nHALLITSIJATAR. Niinpä kuulkaa! -- Hän tuumii tämän esipuheen perästä,\nettä minä, vailla sotaväkeä, vailla pikku armeijaa, saan aina täällä\nesiytyä raukan kuvaimena. Meilt' oli väärä teko, sanoo hän, asukasten\nvalituksia noudattaen, peruuttaa sotamiehemme pois maakunnista. Hän\ntuumii, että varustusväki, tuo joka porvarin niskaa oikein sälyttää,\npainollansa tyystyttää hänet suurin hyppimästä.\n\nMACHIAVELLI. Se mielet ärsyttäisi äärettömiin.\n\nHALLITSIJATAR. Mutta kuningas tuumii, -- kuuletko sinä? -- että joku\nkunnon kenraali, tuommoinen, jok' ei alunkaan ota kuuloon järjen\npuolta, vois' sangen pian toimita kansasta ja aatelista, porvarista ja\ntalonpojasta selville -- ja sitä varten lähettää vahvan sotajoukon\netupäässä -- herttua Alban.\n\nMACHIAVELLI. Alban?\n\nHALLITSIJATAR. Sinä hämmästyt?\n\nMACHIAVELLI. Te sanotte: lähettää. Hän kysyy arvaten: pitääkö hänen\nlähettää?\n\nHALLITSIJATAR. Kuningas ei kysy, hän lähettää.\n\nMACHIAVELLI. Niin siinä teill' on kokenut soturi palvelukseenne.\n\nHALLITSIJATAR. Minun palvelukseeni? Puhu suoraan, Machiavelli.\n\nMACHIAVELLI. Min' en hennoisi teidän edellenne ryyvätä.\n\nHALLITSIJATAR. Ja minä hennoisin teeskennellä. Minua on loukattu,\nloukattu syvälti. Minä tahtoisin mieluummin, että veljeni sanoisi, mitä\nhän ajattelee, kuin että hän nimensä kirjoittaa säällisten kirjelmäin\nalle, joita valtiosihteeri sepittää.\n\nMACHIAVELLI. Eikö sitä pitäisi havaita --?\n\nHALLITSIJATAR. Ja minähän tunnen heidät sisältä ja ulkoa. He mielellään\nsoisivat, että kaikki tyynni olis' siivottua ja lakaistua; ja kun he\nitse eivät ryhdy asiaan, niin saa luottamusta kuka hyvänsä, jokahan\nluuta kädessä tulee. -- O, minusta tuntuu kuin ihan näkisin mä\nkuninkaan kudottuna neuvoskuntineen tälle tapetille!\n\nMACHIAVELLI. Niin elävästi?\n\nHALLITSIJATAR. Ei yhden yhtä juonnetta puutu. On joukossa hyviäkin\nihmisiä. Tuo rehellinen Rodrigo, joka on niin kokenut ja tasainen, ei\nkovin korkealle tähtää eikä minkään anna kukistua, suora Alonzo, uuras\nFreneda, luja Las Vargas, ynnä vielä muutamia, jotka kyllä kallistuvat\nmukaan, jahka se hyvä puolue vallastuu. Mutta tuollahan istuu se\nkuoppasilmä Toledolainen -- otsa kupari, katse tuli ja syvä --\nhammas-raostaan mumisee naisten hentoutta, ajattomia myönnytyksiä, sekä\nettä naiset hyvin pystyvät ajamaan opetetuilla selkähevosilla, vaan\nitse ovat kehnoja tallimestareita, ja sen semmoisia sukkeluuksia, joita\nminä ennen aikaan sain olla mukana kuulemassa herroilta valtiomiehiltä.\n\nMACHIAVELLI. Värin puolesta teidän taulunne on aika lailla\nsilmäänpistävä.\n\nHALLITSIJATAR. Tunnustakaa vaan, Machiavelli! Koko tuossa\nhahmokaavaelmassani, josta kaikite saisin maalauksen syntymään, ei ole\nyksikään väre niin kellanruskea, niin sappimusta kuin Alban poskihivio\noli kuin se väri, jolla hän maalaa. Jokainen on hänen silmissään\njumalanpilkkaaja, valtion kavaltaja; sillä tämän kaaren mukaan voi heti\nrattahin runnella, teilitä, seivästää, silpoa ja polttaa heidät kaikki.\n-- Se hyvä, mitä minä olen täällä saanut aikaan, varmaan näyttää, noin\npuusta katsoen, tynni tyhjältä, juuri sen tähden, kun se on hyvää. --\nSieltä kaukaa hän kärkkyy joka ikistä vallattomuutta, mikä jo on\nohitse, joka ikistä rauhattomuutta, mikä jo on hiljennettynä, ja\nkuningas saapi niin silmät täyteen vehkeitä, kapinaa ja raivoutta, että\nhänen mieleensä heijastaa ikään kuin täällä ihan söisivät toisiaan,\nvaikka törkeän kansan satunnainen lentovimmastus on jo ammoin aikaa\nunhottunut asia meillä. Siitä lieskahtaa hänen sisunsa oikein äkäisesti\nvihaamaan noita ihmis-parkoja; ne kihtaavat hänen silmäänsä\nkammottavilta vintiöiltä, niin, mokomin kuin pedot ja vaihdokkaat;\ntällöin alkaa hän tähystellä tulta ja miekkaa ja kuvitella, että sillä\nkurin sitä kesytetään ihmisiä.\n\nMACHIAVELLI. Te minusta näytätte kovin kiivaalta, otatte asian kovin\nälhyltä kannalta. Ettenkös te jää hallitsijattarena olemaan.\n\nHALLITSIJATAR. Sen sitä tunnen minä. Hän tullessaan tuopi virkaohjeen.\n-- Min' olen valtiotoimissa kyllin vanhennut, tietääkseni, mitenkä ketä\nvierotaan, ilman hältä virkapaikkaa ottamatta. -- Ensin tuopi hän\nvirka-ohjeen. Se on epämääräinen ja ontuva. Hän isotteleksen, sillä\nhänell' on valta; ja jos minä valitan, niin hän tekee jonkun salaisen\nvirka-ohjeen syyksi; jos minä sitä tahdon nähdäkseni, niin hän\nlenkoilee mulle; jos minä vielä kärtän, näyttää hän mulle jotain\npaperia, joka sisältää mitä kuta vallan toista; ja jos silloin en minä\nrauhoitu, ei hän ole niinä miehinään, puhuinpa minä mitä tahansa.\nSill' aikaa saapi hän tehneeksi, mitä minä pelkään, ja kauvas karsaan\nletkauttaneeksi, mitä minä toivon.\n\nMACHIAVELLI. Minä tahtoisin, että voisin sanoa teitä vastaan.\n\nHALLITSIJATAR. Minkä minä olen tyyntä palauttanut sanomattomalla\nkärsivällisyydellä, on hän kovuudella ja julmuudella ärsyttävä taas\nriehumaan. Minä saan silmieni edessä nähdä työni hukkaan menevän, ja\nsitä paitsi saan kantaa syyn.\n\nMACHIAVELLI. Odottakaa kuitenkin siksi, teidän ylhäisyytenne!\n\nHALLITSIJATAR. Sen verran minull' on valtaa oman itseni suhteen, että\nsaatan näyttää tyyneltä. Joutaa hän tulla! Minä hänelle paikan jätän\nmitä parhaimmalla muotoa maailmassa, ennen kuin hän minut ajaa\ntieltään.\n\nMACHIAVELLI. Ihanko niin ketterään astahdatte tämän painavan askeleen?\n\nHALLITSIJATAR. Raskaammin kuin osaat arvatakaan. Joka on tottunut\nhallitsemaan, perehtynyt siihen ajatukseen, että joka päivä tuhansien\nkohtalo on hänen kädessään, hän astuu valta-istuimelta alas kuin\nhautaan. Vaan parempi niinkin, kuin jäädä aloilleen, ikäänkuin haamu\nelävitten joukkoon, ja kokea onttoine ansioineen pysytellä paikassa\nminkä toinen on perinyt sekä nyt omaa ja hoitaa.\n\n\nKlaaran asunto.\n\nKlaara. Äiti.\n\nÄITI. Semmoista kuin Brackenburgin rakkautta en kuunaan ole minä\nnähnyt. En minä luullut sitä löytyvän muuvalla kuin ainoasti\nritaritaruissa.\n\nKLAARA (kävelee kahdakäteen huoneessa, erästä laulua hyreksien).\n\n        Onnekas vaan\n        Sydän lempivä on!\n\nÄITI. Hän aavistaa sinun suhdettasi Egmontiin; ja minä uskon, jos sinä\ntekeytyisit hieman ystävälliseksi häntä kohtaan, hän sinut sittenkin\nnaisi, jos tahtoisit.\n\nKLAARA (laulan).\n\n        Toipuu\n        Ja voipuu,\n        Käy aattelemaan,\n        Vartoo\n        Ja hartoo\n        Miel' ankeissaan!\n        Riemua täynnä,\n        Taas toivehetonn',\n        Onnekas vaan\n        Sydän lempivä on!\n\nÄITI. Heitä tuo mokoma tuutilulla!\n\nKLAARA. Elkää nurkuko minua siitä! Se on tenhokas laulu. Min' olen\nsillä jo monta kertaa tuudittanut suuren lapsen nukkumaan.\n\nÄITI. No sulla tok' ei ole mitään päässä paitsi rakkautesi. Kun sinä\nvaan et unhottaisi kerrassaan kaikkea sen ainoan asian tiimalta.\nBrackenburgia sun pitäis' arvossa pitää, sen minä sanon sulle. Hän\nsaattaa kerran tehdä sinut onnelliseksi.\n\nKLAARA. Hän?\n\nÄITI. Niin kyllä! Aika tulee! -- Te lapset ette näe mitään edeltäpäin\nettenkä kuule kuullessannekaan meidän kokemuksiamme. Nuoruus ja tuo\nsuloinen rakkaus, sekin kaikki loppuu kerran! Aika tulee, jolloin\nkiitetään Jumalata, kunpa on jotakin tyyssijaa, kuhunka turvautua.\n\nKLAARA (kamastuu, vaikenee ja kavahtaa ylös). Äiti, antaa tuon ajan\ntulla kuin kuoleman! Sitä ennakolta ajatella on hirveä. -- Ja kun se\ntulee! Kun meidän täytyy -- silloin -- koetamme tulla aikaan niin hyvin\nkuin voimme. -- Egmont, minäkö voisin elää ilman sinutta! --\n(Kyynelsilmin.) Ei, se ei ole mahdollista, ei mahdollista!\n\nEGMONT (astuu, sisään, ratsuvaippaan kääriytyneenä, hattu silmillä).\nKlaara!\n\nKLAARA (kirkaisee, kimpoo takaperin). Egmont! (Tätä vastaan kiitäissä.)\nEgmont! (Tätä syleilee, ja nojautuu tämän rintaa vasten.) Oi, sinä\nhyvä, armas, kallis! Tulitko sinä? Oletko sinä tässä?\n\nEGMONT. Hyvää iltaa, äiti!\n\nÄITI. Jumalan rauha, jalo herra! Lapsukaiseni on melkein ollut\nmenehtyä, kun te niin kauvan viivyitte. Hän on taas kaiken päivää\npuhellut ja laulellut teistä.\n\nEGMONT. Tokihan te annatte mulle iltasen?\n\nÄITI. Kovin suuri armo! Jos meillä vaan olisi mitä tarjota!\n\nKLAARA. Totta kaiketi! Olkaahan rauhassa, äiti! Minull' on kaikki\ntyynni jo valmiina sitä varten. Min' olen vartta vasten laittanut\njotain. Elkää hiiskuko siitä mitään, äiti!\n\nÄITI. Ei kannata kehua.\n\nKLAARA. Malttakaapas aikaa! Ja siihen minä vielä ajattelen: kun hän on\nminun luonani, ei minulla ensinkään ole nälkä, ja silloinpa ei pitäisi\nhänelläkään olla kovin suurta ruokahalua, kun minä olen hänen luonansa.\n\nEGMONT. Niinkö luulet?\n\n    (Klaara polkaisee jalkaa ja nurpeissaan pyörähtää poispäin.)\n\nEGMONT. Mikä sinulla on?\n\nKLAARA. Kuinka te tänään olette niin kylmä! Te ette ole vielä suonut\nmulle yhtä muiskua. Miksi teillä on kädet vaipan kätkössä, kuin\nkapalolapsella? Eihän sovi soturin eikä rakastajan kätkeä käsiään.\n\nEGMONT. Aika ajoin, hyvä tyttö, aika ajoin. Kun sotamies seisoo\nväijyksissä ja mielii ehkä viekkaudella voittaa jotakin viholliselta,\nsilloin hän kutistautuu kokoon, punoo käsivartensa yhteen rynnästensä\npäälle ja hautoo aikomustaan kypsäksi. Ja rakastaja --\n\nÄITI. Ettenkö te istumaan tahdo ruveta ja olla kuin kotonanne? Minun\npitää lähteä kyökkiin. Klaara ei ajattele mit' ikään, kun te vaan\nolette täällä. Te saatte sitten pitää hyvänänne.\n\nEGMONT. Teidän hyvän-suontanne on paras hyöste.\n\n    (Äiti poistuu.)\n\nKLAARA. Ja mitähän olisi minun rakkauteni sitten?\n\nEGMONT. Niin paljon kuin sinä tahdot.\n\nKLAARA. Verratkaa sitä johonkin, jos teill' on sydäntä.\n\nEGMONT. Ensiksi siis --\n\n    (Hän heittää vaippansa pois ja seisoo komeassa asussa.)\n\nKLAARA. O je! Voi ihmettä!\n\nEGMONT. Nyt minulla on kädet vapaana.\n\n    (Armastaa.)\n\nKLAARA. Laskekaa! Teiltä nuhrautuu vaatteet. (Astuu takaperin.) Kuinka\nkomea! Nyt min' en tohdi teitä, en hipaistakaan.\n\nEGMONT. Oletko sinä nyt tyytyväinen? Minä sulle lupasin täällä kerran\nhispanialaisiks' esiytyä.\n\nKLAARA. Enhän minä sen koommin teiltä sitä pyytänyt; arvelin, ett'ette\ntahtoneet. -- Oi, tämä Kultainen Talja!\n\nEGMONT. Siinä sen saat nähdä nyt!\n\nKLAARA. Ja senkö on keisari sulle ripustanut kaulaan?\n\nEGMONT. Niin, lapsi! Ja kantimet ja tämä tähtikunnan merkki antaa\nsille, joka niitä kantaa, vapaus-edut mitä jaloimmat. Koko maan päällä\nen tunnusta minä ketään tekojeni tuomariksi muita kuin tähtikunnan\nsuuri-mestarin yhdessä ritarikokouksen kanssa.\n\nKLAARA. O, sinä voisit hyvin antaa koko maailman tuomita itseäsi! --\nSametti on sangen ihanaa, ja nauhat ja korko-ompelukset! -- Eihän tässä\ntiedä, mistä alkaa.\n\nEGMONT. Katsele vaan kylliksesi!\n\nKLAARA. Ja tämä Kultainen Talja! Te kerroitte historian mulle ja\nsanoitte, että se on kaiken suuren ja kalliin osan tunnustähti, mikä\nansaitaan ja hankitaan vaivalla ja ahkeruudella. Se on sangen kallis --\nminä voin tätä verrata sinun rakkauteesi. -- Sitä minä kannan samassa\nkohti, sydämessäni, -- Ja kuitenkaan --\n\nEGMONT. Mitä sinä aijoit sanoa?\n\nKLAARA. Eihän vertaaminen miten suju.\n\nEGMONT. Kuinka niin?\n\nKLAARA. Rakkauttasi en ole vaivalla ja ahkeruudella ansainnut, en\nhankkinut.\n\nEGMONT. Rakkauden laita on aivan toisin. Sen sinä ansaitset juuri siitä\nsyin, kun sin' et sitä hanki -- ja ainoastaan nepä ihmiset sen\nkohtaavat parhaiten, jotk' eivät sitä etsiskentele.\n\nKLAARA. Oletko sinä tämän itse kokenut? Tarkoittiko tämä ylväs\nhuomautus sinua itseäsi? Sinua, jota kaikki kansa rakastaa?\n\nEGMONT. Olisinko minä edes jotain heidän hyväksensä tehnyt! Voisinko\nminä jotain heidän hyväksensä tehdä! Heill' on sula hyvä tahto minua\nrakastaa.\n\nKLAARA. Sinä varmaan olet hallitsijattaren luona ollut tänään?\n\nEGMONT. Niin, olinhan minä siellä.\n\nKLAARA. Onko välinne hyvä?\n\nEGMONT. Siltä ainakin näyttää. Me olemme kohtelijaita ja ystävällisiä\ntoisillemme.\n\nKLAARA. Jako oikein sydämestä?\n\nEGMONT. Minä suon hyvää hänelle. Kullakin on omat aikeensa. Eikä se\nasiassa vaikuta mitään. Hän on mainio vaimo, tuntee kansansa ja näkisi\nkyllin syvälle, ell'ei hän olis' epäluulokas samalla. Minusta hänell'\non suuri tekeminen, kun hän minun elossani ja olossani aina vainuaa\nsalaisuuksia, ja niitäkös ei minulla ole yhtään.\n\nKLAARA. Eikö ihan yhtään?\n\nEGMONT. No nyt! Eräs pikkuruikkunen lymy. Joka viinilaji aikaa myöten\nainestaa astiaan viinikiveä. Oranialaisesta hälle on kuitenkin vielä\nparempi huvitus ja aina uusi tehtävä. Tämä mies on saavuttanut sen\nmaineen, että hänellä muka aina on joku salahanke mielessä. Ja niinpä\nhallitsijatar koettaa aina pälyä tämän otsaa, oivaltaakseen, mitä se\nmies mahtanee ajatella, koettaa pälyä tämän askeleita, saadakseen vihiä\nsiitä, minne se niitä mahtanee suunnata.\n\nKLAARA. Teeskenteleekö hän?\n\nEGMONT. Hallitsijatarko? -- Ettäs kysyt!\n\nKLAARA. Anteeksi, minä aijoin kysyä: onko hän viekas?\n\nEGMONT. Ei sen enemmän eikä vähemmän kuin minkä jokainen, joka tahtoo\ntarkoitustensa perille päästä.\n\nKLAARA. Min' en vois' aikaan tulla suuressa maailmassa. Mutta\nhänellähän onkin miehinen henki. Hän on naiseksi muullainen, kuin me\nompelijattaret ja kyökkinäpsät. Hän on suuri, uljas ja päättäväinen.\n\nEGMONT. Niin, joll'ei eteen satu kovin kirjavata. Mutta tähän toviin on\nhänen päänsä vähän pyörällä.\n\nKLAARA. Kuinka niin?\n\nEGMONT. Hänell' on hivene viiksiäkin ja silloin tällöin\njalkoleini-kohtaus. Oikea amatsooni!\n\nKLAARA. Majesteetillinen rouva! Minä hätäytyisin astuessani hänen\neteensä.\n\nEGMONT. Ethän sinä muuten ole aivan arka. Eikä tuo olisikaan\nhätäytymistä, ainoastaan immen kainoutta.\n\n    (Klaara luo silmänsä alas, käteen tarttuen nojautuu Egmontiin.)\n\nEGMONT. Minä ymmärrän sinut! Rakas tyttö! Sinä saatat nostaa silmäsi.\n\n    (Suutelee Klaaran silmiä.)\n\nKLAARA. Suo minun vaijeta! Suo minun pitää sinut! Suo minun katsella\nsinua silmiin, löytää niistä kaikki tyynni, lohtu ja toivo ja ilo ja\nsuru! (Syleilee ja katselee Egmontia.) Sano mulle! Sanos! Enhän minä\nkäsitä! Oletko sinä Egmont, kreivi Egmont, tuo suuri Egmont, joka niin\npaljon huomiota herättää, josta sanomissa kerrotaan, jota kaikki\nmaakunnat jumaloitsevat?\n\nEGMONT. En, en minä ole tuo.\n\nKLAARA. Kuinka?\n\nEGMONT. Katsopas, Klaara! -- Annas minä istun! (Hän rupee istumaan,\nKlaara polviutuu jakkaralle hänen eteensä, panee kyynäsvartensa hänen\nsyliinsä ja katselee häneen.) Tuo Egmont on ikävä, valju, kylmä Egmont,\njonka täytyy itseänsä olettaa, näyttää milloin mitä, kulloin kuta\nnaamaa, tuo kiusattu, väärin tunnettu, selkattu, vaikka hän ihmisten\nmielestä on iloinen ja hauska, tuo jota rakastaa kansa semmoinen, jok'\nei tiedä, mitä tahtoo, jota kunnioittaa ja tähtiin ylistää joukko\nsemmoinen, jonka kanssa ei ole mihinkään yrittämistä, ympärillä\nystäviä, joidenka haltuun hän ei tohdi heittäytyä, tuo jota silmällä\npitää ihmiset, jotka tahtovat uiden-voiden takerruttaa häntä, tuo\ntyöskentelevä ja harrastava usein päämäärää vailla, enimmäkseen palkkaa\nvailla -- O, anna mun olla ilmaisematta, mitenkä tuon on laita, --\nmitenkä tuon on mieli! -- Vaan tämä -- kuules, Klaara -- tämä on\nrauhallinen, avomielinen, onnellinen, tämä on sen parhaimman sydämen\nrakastettu ja tuttu, minkä hänkin tuntee kokonaan, ja täydellä\nrakkaudella ja luottamuksella painaa omaa sydäntänsä vasten. (Armastaa\nKlaaraa.) Tämä on sinun Egmontisi!\n\nKLAARA. Niin suo minun kuolla! Maailmass' ei ole ylempää riemua kuin\ntämä!\n\n\n\n\nNELJÄS NÄYTÖS.\n\n\n    Katu.\n\n    Jetter. Rakennusmestari.\n\nJETTER. Hoi! Kuules! Hoi, naapuri, yksi sana!\n\nRAKENNUSMESTARI. Mene tiehes, ja ole hiljaa!\n\nJETTER. Vaan yks' sana! Eikö mitään uutta?\n\nRAKENNUSMESTARI. Ei mitään, sen kun meidät on taas uudestaan kielletty\npuhumasta.\n\nJETTER. Mitä, hä'?\n\nRAKENNUSMESTARI. Käykää tänne lähemmä seinustaa! Varokaa itseänne!\nHerttua Alba on, heti tulennastaan, julistuttanut semmoisen käskyn,\nettä jos kaksi tai kolme keskenään puhelee kadulla, niin ne\njulistetaan, ilman ensin tutkimatta, tuota päätä valtiorikokseen\nsyypääksi.\n\nJETTER. Voi onnettomuutta!\n\nRAKENNUSMESTARI. Ikuisen vankeuden uhalla on kielletty, ett' ei saa\nvaltio-asioista, ei mitään puhua.\n\nJETTER. Voi meidän vapauttamme!\n\nRAKENNUSMESTARI. Ja kuoleman-rangaistuksen uhalla ei kerrassa kukaan\nsaa hallituksen toimia moittia.\n\nJETTER. Voi meidän päitämme!\n\nRAKENNUSMESTARI. Ja oikein varalta hyväntekijäisiä luvaten kehotetaan\nisiä, äitejä, lapsia, sukulaisia, ystäviä, palkollisia ilmoittamaan\nasian alkain asetetulle tuomio-istuimelle, mitä ikään sisinnä missäkin\ntalossa tapahtuu.\n\nJETTER. Lähtään kotia!\n\nRAKENNUSMESTARI. Ja nöyrille on luvattu, että he eivät tule kärsimään\nmitään vahinkoa, ei hengen, kunnian eikä omaisuuden puolesta.\n\nJETTER. Niin lempeätä! Oli se minusta kuitenkin kohta onnetonta, kun\ntuo herttua tuli kaupunkiin. Hamasta siitä päivin on tuntunut, niin\nkuin taivas olis' yltäänsä vetäynnyt mustaan huntuun, ja riippuisi niin\nmatalana, että täytyisi kumartua, jos mieli päästä siihen päällään\npuukkaamatta.\n\nRAKENNUSMESTARI. Vaan mitenkä sinua hänen sotamiehensä miellyttävät?\nVielä vainen! Nämä on toinen laji äyrijäisiä, kuin joihin me ennestään\nolemme tottuneet.\n\nJETTER. Uh! Oikein sydäntä kouristaa, kun näkee muutaman osaston\nmokomia samoilevan pitkin katuja. Suoria kuin seipään-nielijöitä --\nvärvähtämätön katse, yks' askel koko lituisella liudalla! Ja näitä kun\non vartiona seisomassa, ja menet jonkun ohitse, niin siinä hän\njurottaa, kuin tahtoisi sinut katsoa ihan läpi ja puhki, ja näyttää\nniin karuksi karjenneelta äkäpuralta, että luulet joka nurkalla\nnäkeväsi kuritusmestarin. Ei nämä minulle ollenkaan mieleen. Olivathan\nmeidän sotilaamme kumminkin hauskaa väkeä. Ne hennoivat ottaa pikku\nvapaisuuksiakin, seista hajalla säärin, lakki toisella korvalla, elivät\nja antoivat muidenkin elää. Mutta nää urokset ovat kuin koneita joiden\nsisässä asuu perkele.\n\nRAKENNUSMESTARI. Jos tuommoinen ärjäisee: \"Seis!\" ja ojentaa, tokko\nluulet, että siinä seisotutaan, vai mitä?\n\nJETTER. Minä paikalla olisin kuoleman oma.\n\nRAKENNUSMESTARI. Lähtään pois kotiin!\n\nJETTER. Siit' ei hyvä seuraa. Jää terveeksi!\n\nSOEST (tulee). Hyvät ystävät! Toverit!\n\nRAKENNUSMESTARI. Hiljaa! Anna meidän mennä.\n\nSOEST. Olettenko kuulleet?\n\nJETTER. Yltä kyllin!\n\nSOEST. Hallitsijatar on lähtenyt.\n\nJETTER. No Jumala armahtakoon meitä!\n\nRAKENNUSMESTARI. Hän se oli meidän viimeinen tukemme.\n\nSOEST. Aivan äkkiä ja kaikessa hiljaisuudessa. Hän ei voinut tulla\naikaan herttuan kanssa; hän ilmoitutti aatelisille, että hän muka tulee\ntakaisin. Ei kukaan usko sitä.\n\nRAKENNUSMESTARI. Jumala antakoon aatelille anteeksi, että he ovat tämän\nuuden ikeen laskeneet meidän niskaamme. He olisivat voineet estää sen.\nNyt on meidän etuoikeutemmekin mennyttä.\n\nJETTER. Jumalan tähden, ei sanaakaan etuoikeuksista! Minä vainustelen\njotain teloitus-aamun hajua; aurinko ei näytä kasvojaan, sumussa\nlöyhkää katkua.\n\nSOEST. Oranialainen myös on poissa.\n\nRAKENNUSMESTARI. Niin olemme siis kokonaan turvattomina.\n\nSOEST. Kreivi Egmont on jäljellä.\n\nJETTER. Niin, Jumalan kiitos! Vahvistakoot kaikki pyhimykset häntä,\nettä hän koettaa tehdä parastansa! Hän se on ainoa, joka kykenee\njotakin toimittamaan.\n\nVANSEN (esiytyy). Tapaanpas minä vihdoin parisen, jotk' eivät vielä ole\nkursoon mataneet.\n\nJETTER. Tee meille niin hyvin, ja mene matkaas'!\n\nVANSEN. Tn ette jnur' ole kohtelijas.\n\nRAKENNUSMESTARI. Täss' ei, maar, olekaan aika kursailla. Syyhyttääkö\ntaas selkänahkaanne? Joko siit' on äsköinen kylpy haihtunut?\n\nVANSEN. Kysy sotamiehen haavoja! Jos minä olisin piitannut\nselkäsaunoista, niin eihän minust' olisi kuuna kullan valkeana tullut\nmitään.\n\nJETTER. Vaan tästäpä vielä saattaa tulla toimoinen tosi eteen.\n\nVANSEN. Minun nähdäkseni, tuosta ukonilmasta, jok' on nousemassa, on\nsurkean lamaava hervaus paneutunut tuntumaan teidän jäsenissänne.\n\nRAKENNUSMESTARI. Sinun jäsenes' saavat pian jännistellä toisessa\npaikassa, joll' et pysy kuoressasi.\n\nVANSEN. Voi vihelijäisiä rottia, jotka paikalla huikaisee epätoivo,\nsikäli kun talonisäntä vaan hankkii yhden uuden kissan! Jospa nyt\ntuleekin hiukan toinen temppu, niin kyllä tässä elää mylhetään vielä\nentiseen tapaan, olkaa varmat siitä!\n\nRAKENNUSMESTARI. Sinä olet hurjapäinen renttu!\n\nVANSEN. Setä pöllö! Anna sinä vaan herttuan hersua! Tuo vanha katti\nnäyttää minusta siltä, kuin hän olis' sisäänsä ahtanut perkeleitä\nrottain asusta ja nyt ei jaksaisikaan niitä sulattaa. Antaa hänen olla\nrauhassa! Hän tarvitsee hänkin syödä, juoda, nukkua, kuin ihminen\nkonsanaan. Ei minua tuo peloita, jahka me oikein otetaan ajasta vaari.\nAlussa se käy ryöppy. Sittenpä älyää hänkin! mitenkä on paljon\nmukavampi elää ruokavarikossa, sikolappeiden siiressä, ja viettää\nyörauhaa, kuin jyvä-aitassa vaania mitä kuta rotta-rukkaa. Nyt alkakaa\nlaputtaa, tiehenne, kyllä minä tunnen herrat vallanpitäjät!\n\nRAKENNUSMESTARI. Nääs, mitä kaikkea tuollainen kalu saa purkaa\npuuttumatta! Jos minä iki eläissäni olisin mitään tuommoista sanonut,\nen hetkeäkään pitäis' itseäni varmana.\n\nVANSEN. Olkaa te vaan huoleti! Ylijumala itse ei tuon taivaallista tule\ntietämään teistä, maanmatosista, saatikka sitten hallitsija.\n\nJETTER. Panettelija!\n\nVANSEN. Minä tiedän taas toisia, joille olisi parempi, jos heillä\nsankaruuden sijaan olisi joku räätälin-suoni ruumiissa.\n\nRAKENNUSMESTARI. Ketä te sillä tarkoitatte?\n\nVANSEN. Hm! minä tarkoitan kreiviä.\n\nJETTER. Egmontia! Mitä hänen olisi peljättävä?\n\nVANSEN. Min' olen vaan köyhä juutas, joka voisin koko vuoden elää\nsillä, minkä hän tuhlaa yhdessä illassa. Ja kuitenkin hänen kannattaisi\nhyvin antaa kerran mulle koko vuoden-tulonsa, jos hänellä olisi minun\npääni yhden ainoan neljänneksen tuntia!\n\nJETTER. Kylläpä sin' olet olevinasi koko mielenpesä! Ovathan toki\nEgmontin hiuksetkin selvemmät kuin sinun aivosi.\n\nVANSEN. Sanokaa mitä sanotte! Vaan hienoudessa eivät vedä vertoja. Ne\nkorkeat herrat pettyvät kaikkein ensimmäiseksi. Hänen ei pitäis' olla\nniin varma.\n\nJETTER. Mitä tuo latelee? Semmoisen herran!\n\nVANSEN. Niin juuri siitä syystä, kun häness' ei ollenkaan ole\nräätäli-kepsua.\n\nJETTER. Ruokkoo suusi, suupaltto!\n\nVANSEN. Hänelle minä toivoisin ainoastaan hetkeksi ruumiiseen teidän\nmiehuisenne miehuuden, joka häneen loisi rauhattomuuden ja häntä niin\nkauvan nykkisi ja näykkisi, kunnes hänen täytyisi pois kaupungista\nsuoriutua.\n\nJETTER. Te juttelette kovin yksinkertaisesti. Hän on niin varma kuin\ntaivaalla tähti.\n\nVANSEN. Etkö sin' ole milloinkaan nähnyt tähdenlentoa? Yks hui -- hai\n-- se on poissa!\n\nRAKENNUSMESTARI. Kuka tahtoo hänelle mitä tehdä?\n\nVANSEN. Kuka tahtoo? Tahdotko sinä miten estää? Tahdotko sinä nostaa\nkapinan, jos ne hänen ottavat vangiksi?\n\nJBTTER. Ah!\n\nVANSEN. Uskallattenko te panna nahkanne hänen edestään?\n\nSOEST. Oh!\n\nVANSEN (heitä matkien). Oh! Äh! Öh! Ihmetelkää läpi koko aakkonen! Se\non niin ja siksi jää! Jumalapa häntä varjelkoon!\n\nJETTER. Minä ihan hämmästyn teidän hävyttömyyttänne. Semmoisen, jalon,\nrehellisen miehen olisi jotakin peljättävä?\n\nVANSEN. Roisto on kaikkialla etukynnessä. Syyhyn syytettyin jakkaralla\nistuissaan tekaisee se tuomarista hassun, taas tuomio-istuimelta käsin\nse on tuiki kärkäs kanteen-alaisen pahantekijäksi sukaisemaan. Minulla\non ollut kirjoitettavana ote semmoisesta pöytäkirjasta, jonka mukaan\nviranomainen tuomari näkyy hovista saaneen yllin kyllin kiitosta ja\nrahaa, sen vuoksi, että hän, tutkiessaan muutamaa rehellistä raukkaa,\njota tahdottiin saada kiikkiin, teki tästä mies-pahasta konnan.\n\nRAKENNUSMESTARI. Siinä sinä taas valhettelit oikein losauttamalla. Mitä\npystyvät ne ongittelemaan, jos kuka on syytön?\n\nVANSEN. O, varpusenpää! Miss' ei mitään tartu ongittelemalla\nonkeen, siinä tutkitaan otus pussiin. Kunniantunto tekee ihmisen\nvaromattomaksi, pianpa uhkamieliseksi myös. Tällöin kysellään\nensimmältä hyvin lievästi ja säysysti, ja vanki on ylpeä\nviattomuudestaan, joksika sitä nimittävät, puhuu kuin putkesta suoraan\nkaikki, minkä toinen ovelampi kieltäisi kieleltään. Sitten kutoo\ninkvisitori vastauksista uusia kysymyksiä ja tähtää juuri siihen kohti,\nmissä kipenekään hiilahtaa ristiriitaa ilmi. Siinä kuraisee hän\npaulansa ja antaa sen tuhma-Jussin tallustaa sitä jälehmäänsä, että se\ntässä kohti on sanonut vähän liika paljon, tuossa kohti vähän liika\nvähän, tai että se on, Jumala ties mitenkä päähän pistäen, jättänyt\njonkun niksin mainitsematta, ja hyvinkin vielä on tullut miten kuten\nhätäytyneeksi, -- niin, kas, silloin sitä ollaan oikealla tolalla!\nJa minä vakuutan teille sen, että tarkemmin ei etsiä nourostele\nkerjäläis-ämmä riepurättiä rikkoläjältä, kuin tuo moinen konnaseppä\nsetvien vähänpätöisistä, vinoista ja vatvotuista, vääristä ja\nvanutetuista,  arvatuista, tunnetuista, epuutetuista ilmiannoista ja\nsuhteista, viimein sepustaa itsellensä ryysyrepaleisen variksenpelvon,\nvoidakseen hirttää orpopirunsa, vähintäänkin in effigie. Ja tämä utra\nhirtehinen kiittäköön luojaansa, jos hän vielä itse voi nähdä itsensä\nriippumassa.\n\nJETTER. Onpas sillä liukas kieli.\n\nRAKENNUSMESTARI. Kärpästen kanssa tuo tuommoinen saattaa käydä päinsä.\nVaan ampijaiset he pilkkaavat teidän hämähäkin-verkkoanne.\n\nVANSEN. Sitä myöten, mitä lajia hämähäkit ovat. Katsokaas, tuo pitkä\nherttua on hahmoltaan vaseti kuin umpilukki, ei niin kuin joku mahakas\nmaukku, n'ei hetikään ole niin tihulaisia, vaan tuommoinen pitkäpiippa,\nlaihankälppä -- hapsinkakkijainen -- jok' ei haaskasta saa täyttään ja\nvetää oikein hienoja kinosäikeitä, mut sen sitkeämpiä.\n\nJETTER. Egmont on Kultaisen Taljan ritari. Ken uskaltaa häneen kättä\npuuttaa? Ainoastaan hänen vertaisensa voivat häntä tuomita, ainoastaan\nkoko tähtikunta. Sinun ilkeä kielesi ja sinun paha omatuntosi heruttaa\nsinusta tuota suunantinetta.\n\nVANSEN. Tahdonko minä siltä pahaa hänelle? Minulle se voi olla\nyhdentekevä. Hän on oivallinen herra. Pari mun hyvää ystävääni, jotka\nmissä tahansa muualla olisi jo hirtetty, on hän kuvan selkäsaunalla\npäästänyt. -- Menkää nyt, menkää! Sen minä itse teille neuvon. Tuolla\ntulee patrulli, näen mä. Nep' ei näytä minusta semmoisilta, että\nhuolisivat niin sanomin juoda veljenmaljaa meidän kanssamme. Me\nvarrotaan asian juoksua ja siivolla vaan tässä katsellaan päältä.\nMinull' on tuolla joku kakkonen orpanahempukoita, ja hyvä veikko\nkapakanisäntänä; jos ne noilta pääsevät makuun, eivätkä sitten kesyty,\nniin kyllä ne ovat paatuneita hornansusia!\n\n\nKulenburgin palatsi.\n\nHerttua Alban asunto. Silva ja Gomez kohtaavat toisensa.\n\nSILVA. Oletko sinä toimittanut herttuan käskyt?\n\nGOMEZ. Tempuilleen. Kaikkein päivysvartioitten on säädetty saapua\nmäärättyyn aikaan eri paikoille, jotka minä olen heille osviitannut. Ne\nsiihen asti kävelevät ympäri kaupunkia, niin kuin tavallisesti,\njärjestystä pitämässä. Kellään ei ole mitään tietoa toisestaan. Itse\nkukin luulee yksistänsä itseään tämän käskyn koskevan, ja yhdessä\nsilmänräpäyksessä saattaa sitten saartorintama olla ummessa ja kaikki\npalatsin ovet miehitettyinä. Tiedätkö sinä syyn, mistä tämä käsky\nkoituu?\n\nSILVA. Minä olen tottunut sokeasti tottelemaan. Ja ketä on niin helppo\ntotella kuin herttuata, kun seuraus heti kohta näyttää, että hän on\nkäskenyt oikein?\n\nGOMEZ. Hyvä! Vai niin! Ei tuo minusta tunnukaan niin kummalta, että\nsinä tulet hänen laisekseen, yhtä umpinaiseksi ja harvapuheiseksi,\nsinun kun täytyy alinomaa olla hänen hoteillaan. Minä vähän vierastan\nsemmoista outoutta, minä joka olen tottunut siihen herkempään\nitalialais-palvelukseen. Uskollisuudessa ja kuuliaisuudessa olen minä\nsama kuin ennenkin, vaan minulle on tavaksi tullut jutella ja\ntarinoida. Te olette kaikki vaiti, ettenkä suo itsellenne yhtään.\niloista hetkeä. Herttua on minun mielestäni, kuin portiton kuparitorni,\njonka miehistöllä on siivet. Nykyjään kuulin minä hänen pöydässä\nsanovan eräästä iloisesta ja ystävällisestä miehestä, että se on kuin\npaha kapakka, jonka oven päällä seisoo paloviina-osviitta viehättämässä\nsisään laiskimuksia, kerjäläisiä ja varkaita.\n\nSILVA. Ja eikö hän vaiti ollen tuonut meitä tänne?\n\nGOMEZ. Siitä ei ole mitään sanomista. Se on varma se! Ken on saanut\nolla sitä viisautta näkemässä, mitenkä hän armeijan toi Italiasta\ntänne, se on nähnyt jotakin. Mitenkä hän, sanalla sanoen, ihan kuin\npujottelihen läpi ystäväin ja vihollisten, läpi franskalaisten, sekä\nkuninkaallisten, että kerettiläisten, läpi sveitsiläisten ja\nliittolaisten, piti ankarinta sotakuria sekä osasi rentonansa ja\nestymättä johtaa retken, jota pidettiin aina niin vaarallisena! -- Me\nolemme nähneet jotakin ja saaneet oppia jotakin.\n\nSILVA. Niin, ja täällä myös! Eikö ole kaikki tyynni niin hiljaista ja\ntyyntä niinkuin ei mitään kapinaa olis' ollutkaan?\n\nGOMEZ. Nono, täällähän oli enimmäkseen tyyntä jo silloin kun me tulimme\ntänne.\n\nSILVA. Maakunnissa on tullut paljon tyynempi, ja jospa jokunen vielä\nliikehtii, niin senkin paetakseen. Mutta niiltäkin hän pian tukkee\ntiet, luulen ma.\n\nGOMEZ. Nyt vasta hän oikein voittaakin kuninkaan suosion.\n\nSILVA. Ja meillä ei ole mikään tärkeämpää kuin pysyä herttuan\nsuosiossa. Jos kuningas tulee tänne, ei varmaan jää herttua eikä\nkukaan, ketä hän puolustaa, palkkiota vaille.\n\nGOMEZ. Uskotko sinä kuninkaan tulevan?\n\nSILVA. Sitä varten puuhataan niin monenmoisia valmistuksia, että onpa\nsitä hyvin uskottava.\n\nGOMEZ. Minuapa vaan eivät saa uskomaan.\n\nSILVA. Niin elä ainakaan puhu siitä. Sillä vaikka kuninkaan aikomus ei\nolisikaan tulla, niin se ainakin on varmaan hänen aikomuksena, että\nuskotaan hänen tulevan.\n\n    (Ferdinand, Alban äpäräpoika.)\n\nFERDINAND. Eikö isäni ole vielä tullut ulos?\n\nSILVA. Me odotamme häntä.\n\nFERDINAND. Ruhtinasten pitäisi pian tulla tänne.\n\nGOMEZ. Tulevatko he tänään?\n\nFERDINAND. Oranialainen ja Egmont.\n\nGOMEZ (kuiskaa Silvalle). Minä huomaan jotakin.\n\nSILVA. Niin pidä se omana tietonasi!\n\n    (Herttua Alba. Kun hän tulee sisään, ja astuu esiin,\n    peräytyvät nämä toiset.)\n\nALBA. Gomez!\n\nGOMEZ (astuu esiin). Herra!\n\nALBA. Sin' olet jakanut ja järjestänyt vartiot?\n\nGOMEZ. Aivan täsmälleen. Päivys-vartiot --\n\nALBA. Siinä kylliksi! Sinä odotat kalleriassa. Silva sanoo sinulle\nhetken, milloin sinun pitää ne yhdistää ja miehittää palatsin käytävät.\nMuun sinä tiedät.\n\nGOMEZ. Niin, herra!\n\n    (Pois.)\n\nALBA. Silva!\n\nSILVA. Täss' olen.\n\nALBA. Kaikkea mitä minä olen vanhastaan sinussa arvottanut, rohkeutta,\npäättäväisyyttä, empimätöntä toimelijaisuutta, sitä sinä näytä tänä\npäivänä!\n\nSILVA. Minä kiitän teitä siitä, että te annatte tilaisuuden\nnäyttääkseni, että min' olen sama kuin ennenkin!\n\nALBA. Niin pian kuin ruhtinaat ovat minun tyköni astuneet, riennä heti\npaikalla panemaan Egmontin kotikirjuri kiinni! Oletko sinä toimittanut\nniin, että saat ne muut kiinni, jotka sinun on määrä?\n\nSILVA. Luota meihin! Heidän kohtalonsa sattuu heihin, niin kuin hyvin\nlaskettu auringon pimennys, säntilleen ja kauhistavasti.\n\nALBA. Oletko sinä heitä tarkoin pidättänyt silmällä?\n\nSILVA. Kaikkia, Egmontia liijatenkin. Hän se on ainoa, jok' ei ole\nkäytöstään muuttanut, sinun tultuasi kaupunkiin. Päivät päästään\nratsahilta ratsahille, pitää kemuja, on aina hauska ja puhelijas\npöydässä, pelaa, ampuu, ja illat hiipii lemmityisensä luona. Toiset\novat tuntuvan taitteen tehneet elantotavassaan. He pysyvät kotona, ja\nheidän ovensa edusta näyttää siltä, kuin sairas olisi huoneessa.\n\nALBA. Ruttoon siis, ennen kuin ne virkuvat vastoin meidän tahtoamme!\n\nSILVA. Minä saan ansaan heidät. Sinun käskyäsi myöten syydämme\nheille kohtelijaita kunnianosotuksia kosolta. Se heitä karsii;\nvaltioviisaudessaan osottavat he meille tuskaista kiitollisuutta,\ntuntevat, että osavinta on paeta, kukaan ei uskalla hievahtaa, he\nvitkailevat, eivät kuonnu yhdistymään, ja omin päinsä yrittämästä\njotakaan uskalijasta askelta estää heitä yhteisyys-henki. He\ntahtoisivat mielellään välttää kaikkea epäluulon alaisuutta ja\nkoituvatkin yhä enemmän epäluulon alaisiksi. -- Ilolla näen minä koko\nsinun aikeesi jo täytettynä.\n\nALBA. Minä iloitsen ainoastaan siitä, mik' on todella tapahtunutta enkä\nherkästi siitäkään; sillä aina sitä jääpi aihetta, mikä meitä\najatteluttaa ja huolestuttaa. Onnetar on oikullinen kyllä, usein\nylentää halvat, katalat puuhat ja alentaa hyvin tuumitut katalalla\nseurauksella. Odota täällä, kunnes ruhtinaat tulevat! Anna sitten\nGomez'ille määrä kadut miehittää ja kiiruhda sinä itse panemaan\nEgmontin kotikirjuri ja ne muut kiinni, jotka sinun on määrä! Kun se on\ntehty, tule takaisin ja ilmoita pojalleni, että hän neuvoskuntaan saa\nmulle antaa tiedon.\n\nSILVA. Minä toivon, että minä julkean tänä iltana hörymättä astua sinun\nsilmies eteen.\n\n    (Alba menee pois hakemaan poikaansa, joka tähän asti on\n    seissut kalleriassa.)\n\nSILVA. Min' en ole mies sitä sanomaan, vaan minun toivoni horjuu. Minä\npelkään, ett' ei se käy niin kuin hän ajattelee. Minä näen edessäni\nhenkiä, jotka vaiti ja miettien mustilla maljoilla mittaavat\nruhtinasten ja tuhansien kohtaloa. Verkkaan vaaruu vaa'an kielo\nedes-takaisin; tuomareita näyttää syvästi ajatteluttavan; vihdoin\npainuu malja toinen, nousee toinen, kohtalon oikun henkäyksestä; ja se\non päätetty.\n\n    (Poistuu. Alba astuu esiin Ferdinandin kanssa.)\n\nALBA. Miltä näytti kaupunki?\n\nFERDINAND. Se on kokonaan antautunut alle-kynsin. Minä ratsastelin,\nikäänkuin ilman aikojaan, katu katua sinne tänne. Teidän hyvin\njärjestämänne vartijat pitävät pelkoa niin vireillään, että siell' ei\nhirvitä, ei hiiskahtaa. Se on kuin joku kenttä, salaman kaukaa\nvälähdellen. Ei näy yhtään lintua, yhtään eläintä, paitsi mikä johonkin\npiilopaikkaan mennä vilahtaa.\n\nALBA. Etkö sinä kohdannut mitään muuta?\n\nFERDINAND. Egmont ratsasti muutamain muiden kanssa torilla vastaani.\nSiinä tervehdittiin. Hänellä oli äkkinäinen sälkö hevosena, jota min'\nen malttanut olla kehaisematta. \"Kiireesti opettakaamme ratsuja, niitä\npiakkoin tarvitsemme!\" huusi hän minulle. Hän tulee vielä tänään minua\nkatsomaan, sanoi, ja, teidän pyyntönne mukaan, keskustelemaan teidän\nkanssanne.\n\nALBA. Hän saa sinut tavata.\n\nFERDINAND. Kaikista ritareista, joita minä täällä tunnen, on hän\nminusta miellyttävin. Näyttää, että meistä tulee hyvät ystävät.\n\nALBA. Sinä yhäti hätiköit vaan liijaksi ja olet liika vähän varovainen.\nYhäti saan minä tuta sinussa tuota äitisi kevytmielisyyttä, joka hänet\nsilmitönnä lennätti minun syliini. Ulkonäkö on sinut jo viekotellut\nmoneen ajattelemattomaan ja vaaralliseen yhdelmykseen.\n\nFERDINAND. Teidän tahtonne on minut osaava muottiinsa muokata.\n\nALBA. Minä sinun nuorelle verellesi annan tämän kevytmielisen\nhyväntahtoisuuden, tämän varomattoman iloisuuden anteeksi. Ainoastaan\nelä unhota, mihin toimeen minut on lähetetty, ja minkä osan minä siitä\ntahtoisin antaa sinulle.\n\nFERDINAND. Muistuttakaa minua elkääkä säästäkö, milloin niin\ntarpeelliseksi näette!\n\nALBA (pikku loman jälkeen). Poikani!\n\nFERDINAND. Isäni!\n\nALBA. Ruhtinaat tulevat pian, Oranialainen ja Egmont tulevat. Ei siihen\nole epäluulo ollut syynä, että minä sinulle nyt vasta julkaisen, mitä\npitää tapahtua. He eivät enää täältä pääse pois.\n\nFERDINAND. Mitä aijot?\n\nALBA. On päätetty heidät panna takavarikkoon. -- Sinä hämmästyt. Kuule,\nmitä sinun on tehtävä! Syyt saat tietää vasta, kun teko on tehty. Nyt\nei ole aikaa niitä esiin tuoda. Sinun ainoan kanssasi tahtoisin minä\nkeskustella kaikkein suurimmasta, salaisimmasta seikasta. Vahva side\nyhdistää meidät, sinä olet mulle kallis ja rakas, sinun osaksesi\ntahtoisin minä kasata kaikki hyvät lahjat. En tottumusta tottelemaan\nainoastansa tahtoisi minä sinuun juurruttaa, myöskin sitä neroa, jotta\nitse pystytään julkilausumaan, käskemään, suorittamaan, tahtoisin minä\nistuttaa sinuun, minä tahtoisin jättää sinulle mitä suurimman perinnön,\nkuninkaalle mitä otollisimman palvelijan, varustaa sinut, parhaalla,\nmitä minull' on, ett' ei sinun tarvitse häveten esiytyä sääty-veljien\nseassa.\n\nFERDINAND. Mitä minä sinulle jään velkaa tästä rakkaudesta, minkä sinä\nminulle ainoalle pyhität, sill' aikaa kun kokonainen valtakunta vapisee\nsinun edessäsi!\n\nALBA. Nyt kuule, mitä on tehtävä! Niin pian kuin ruhtinaat ovat sisään\nastuneet, suljetaan kaikki palatsin käytävät. Siihen on Gomez'illa\nkäsky. Silva vangitsee kiireesti Egmontin kirjurin ynnä ne, joita\nenimmin epäillään. Sinä pidät vartijoita järjestyksessä porteissa ja\nlinnapihoissa. Ennen kaikkia, miehitä luotettavimmilla miehillä nämä\nviereiset huoneet. Odota sitten kalleriassa, kunne Silva tulee\ntakaisin, ja tuo mulle joku tuhoinen lappu tänne sisään merkiksi, että\nhän on tehtävänsä toimittanut! Varro sitten etehisessä, kunnes\nOranialainen lähtee, ja seuraa häntä! Minä pidätän Egmontin tänne,\nikään kuin minun olisi hälle vielä jotain sanottava. Kallerian päässä\nsinä Oranialaiselta vaadit miekan, huudat vartijoita, kiireesti\nsieppaat sen vaarallisimman miehen takavarikkoon, ja minä täällä\nvangitsen Egmontin.\n\nFERDINAND. Minä tottelen, isä -- ensi kerran raskaalla sydämellä ja\nsurulla!\n\nALBA. Minä annan sinulle sen anteeksi. Tää on ensimmäinen suuri päivä\nelämässäsi.\n\n    (Silva astuu sisään).\n\nSILVA. Airut Antverpenista. Täss' on kirje Oranialaiselta. Hän ei tule.\n\nALBA. Sanoiko se airut niin?\n\nSILVA. Ei, joku aavistus minulle sanoo niin.\n\nALBA. Sinun suustasi puhuu minun paha haltijani. (Kun on kirjeen\nlukenut, viittaa hän molemmille, ja nämä vetäytyvät kalleriaan\ntakaisin. Hän jää yksin edustalle). Hän ei tule. Hamaan viho viimeiseen\nhetkeen lykkää hän selityksensä. Hän uskaltaa siis olla tulematta! Näin\noli siis viisas tällä kertaa vastoin luuloani viisas kyllä, ollakseen\nolematta viisas! -- Aika se kiiruhtaa! Vielä tuossa viisarin pikku\npyörähdys, ja silloin on suuri teko tehdyilleen tehty tahi laiminlyöty,\ntakaisin-tulemattomiin laiminlyöty! Sillä sit' ei voi uudestaan tehdä\neikä pitää salassa. Kaikki tyynni olin minä punninnut kypsäksi, minä\nolin tämänkin tilapään ajatellut ja päättänyt, mitenkä siinä minun on\ntehtävä. Ja nyt, kun juuri teko olisi tehtävä, minä tuskin voin estää,\nett' ei nuo myöten- ja vasten-syyt uudestaan minun päässäni häily\nristiin. -- Onko osavata ne muut vangita, jos hän multa pääsee?\nMyöstytänkö minä ja annanko Egmontin päästä seuralaistensa kanssa, niin\nmonen kanssa, jotka nyt, kukaties ainoastaan tänä päivänä, ovat minun\nkäsissäni? Niin pakottaa siis kohtalo sinuakin, sinä järkähtämätön!\nMitenkä kauvan ajateltu! Mitenkä tarkoin valmisteltu! Mitenkä suuri,\nmitenkä ihana tämä aije! Mitenkä likellä toivo tähteään! Ja nytpä juuri\npäättävänä hetkenä olet sinä kahden tulen välissä. Sinun kätesi\nhaparoipi kuin arpa-uurnan sisusta, synkkää tulevaisuutta. Se mitä\nsieltä olet haraisemassa, on vielä umpinaisena kääryssä, et tiedä, onko\narpa voittoniekka vaiko tyhjä. (Hän höröstyy, niin kuin kuulisi\njotakin, ja menee ikkunaan). Se on hän! -- Egmont! Kantoiko sinut\nhevosesi niin kepeästi tänne, eikö se arastanut verihurmetta ja sitä\nhenkeä, joka, paljas miekka kädessä, on portilla vastaanottamassa\nsinua? Astu alas! -- Niin on sulla toinen jalka haudassa! -- ja niinpä\nmolemmatkin! Niin, niin, sivele ja taputtele vaan viimeinen kerta sen\nkaulaa, uljaan palveluksen edestä! -- Ja minulla ei ole valinnan sijaa.\nNiin sokaistuna, kuin nyt Egmont tänne lähestyy, ei hän voi sinun\nhuostaasi toista kertaa antautua! -- Kuulkaa!\n\n    (Ferdinand ja Silva kiiruhtavat esiin).\n\nTe teette niin kuin minä käskin, minun tahtoni on  järkähtämätön. Minä\npidätän, kävi miten kävi, Egmontia täällä, siksi kun sinä mulle annat\nSilvalta sanoman. Pysy sitten saapuvilla! Sinultakin kohtalo riistää\nsen suuren ansiotyön, että otat omin käsin kuninkaan pahimman\nvihollisen vangiksi. (Silvalle). Riennä! (Ferdinandille). Mene häntä\nvastaan!\n\n    (Alba jää hetkeksi yksin ja kävelee ääneti kahdakäteen.\n    Egmont esiytyy).\n\nEGMONT. Minä tulen kuninkaan käskyjä tietämään, kuullakseni, mitä\npalvelusta hän pyytää meidän uskollisuudeltamme, joka hänelle on aina\naltis.\n\nALBA. Hän haluaa edellä kaikkia tiedustaa teidän neuvoanne.\n\nEGMONT. Missä suhteessa? Tuleeko Oranialainen myös? Minä luulin hänet\nkohtaavani täällä.\n\nALBA. Minä olen pahoillani siitä, että häntä puututaan juuri tässä\ntärkeässä tilaisuudessa. Kuningas haluaa tiedustaa teidän neuvoanne,\nteidän ajatustanne, millä tavoin voitaisiin taas rauha saada kuntoon\ntässä maassa. Niin, hän toivoo, että te yhdytte vahvasti vaikuttamaan\nrauhattomuutten hiljentämisessä täällä, sekä täydellisen ja pysyväisen\njärjestyksen pohjaamisessa maakuntiin.\n\nEGMONT. Tehän voitte paremmin, kuin minä, tietää, että kaikki tyynni on\njo riittävän rauhallista, niin, oli vielä enemmänkin rauhallista, ennen\nkuin noiden uusien sotamiesten ilmestyminen jälleen täytti mielet\npelvolla ja kauhulla.\n\nALBA. Te tunnutte tahtovan viitata, että olis' osavinta ollut, jos\nkuningas ei minua olisi teiltä pannutkaan neuvoa kysymään.\n\nEGMONT. Suokaa anteeksi! Pitikö kuninkaan lähettää sotaväki, vai eikö\npikemmin pelkkä hänen majesteettinsa läsnä-olon voima olisi vahvemmin\nvaikuttanut, se asia ei ole minun ratkaistavani. Sotavoima on nyt\ntäällä, hän ei. Mutta me olisimme kovin kiittämättömiä, kovin\nmuistamattomia, ell' ei meidän mieleemme juontuisi, mitä ollaan\nvelkaa hallitsijattarelle. Tunnustakaamme se! Hän saattoi yhtä\nviisasten kuin urheainkin toimenpidettensä kautta kapinoitsijat rauhaan\nvirkamiehuus-voimalla ja arvolla, houkutuksella ja viekkaudella, ja\nmaailman ihmeeksi palautti muutamissa kuukausissa kapinallisen kansan\nvelvollisuutensa tuntoon.\n\nALBA. En kiellä sitä. Kapina on hiljennetty, jokainen näkyy taas olevan\nojennettuna kuulijaisuuden piiriin. Mutta eikö ole itse kunkin\nmielivallassa jälleen karata sen rajoista yli? Ken tahtoo kansaa estää\nriehumasta uudelleen? Miss' on mahti heitä pidättämään? Ken takaa\nmeille, että he yhä edelleen osottavat uskollisuutta ja alamaisuutta?\nHeidän hyvä tahtonsa on ainoa takaus, mikä meill' on.\n\nEGMONT. Ja eikö kansan hyvä tahto ole varmin, jaloin takaus? Totta\ntotisesti! Milloinka kuningas voi itsensä pitää turvallisempana, kuin\nsilloin, kun he takaavat yksi kaikkein ja kaikki yhden puolesta?\nTurvallisemmassa rauhassa sekä omamaisilta että ulkomaisilta\nvihollisilta?\n\nALBA. Meidän ei sietäne toki ruveta luulemaan, että täällä nyt on niin\nlaita.\n\nEGMONT. Kuningas säätäköön yleisen anteeksi-antamuksen, rauhoittakoon\nmielet, niin saadaan pian nähdä, mitenkä uskollisuus ja rakkaus taas\nkotiutuu luottamuksen nojassa.\n\nALBA. Jako jokainen, joka on loukannut kaninkaan majesteettia, joka on\nrikkonut uskonnon pyhyyttä, kävelisi vaan vapaana ja irtainna, miten\ntahansa, eläisi ilmeisenä esikuvana siitä, että äärettömät rikokset on\nvapautettu rangaistuksesta?\n\nEGMONT. Ja eikö hullus-, päihdys-päin tehty rikos ole pikemmin\narmahdettava, kuin julmasti rangaistava? Erittäin, kun ollaan niin\nvakaassa toivossa, kun se varmuus on olemassa, että tuo vaurio ei enää\nuudistu? Eivätkö kuninkaat ole juuri sen tähden olleet turvallisempia?\nEikö sekä nyky- että jälkimaailma ylistä niitä, jotka ovat arvonsa\nloukkaamisen voineet antaa anteeksi, voineet sitä surkutella,\nylenkatsoa? Eikö niitä juuri sen tähden pidetä Jumalan vertaisina, joka\non kovin liika suuri, jotta mikin herjaus vois' ulottua häneen?\n\nALBA. Ja juuri sentähden tulee kuninkaan taistella Jumalan ja uskonnon\npyhyyden puolesta, meidän taas taistella kuninkaan arvon puolesta. Mitä\ntämä esimmäinen laiminlyö torjua, on meidän velvollisuus kostaa. Ei\nkukaan syyllinen saa, mikäli minulla on valta, ilkkua sitä, että hän on\npäässyt rankaisematta.\n\nEGMONT. Uskotko sinä, että sinä yllätät heidät kaikki? Eikö joka päivä\nkuulla, että pelko ajelee heitä sinne tänne, jopa maastakin pois? Rikas\nkorjaa pakenemalla tavaransa, itsensä, lapsensa ja ystävänsä; köyhä\ntarjoo naapurin eduksi hyödyllisen käsiparinsa.\n\nALBA. Niin tekevät, sikäli kuin heit' ei voida estää. Sen tähden\nkuningas vaatii neuvoa ja apua jokaiselta ruhtinaalta ja ankaruutta\njokaiselta vallanpitäjältä eikä vaan selityksiä asiain tilasta ynnä\nsiitä, mitä voisi tapahtua, jos annettaisiin kaiken tyynni mennä tuulen\nteitä. Suurta onnettomuutta huoleti katsella, toivolla itseään\nimarrella, luottaa tulevaisuuteen, ehkä kerran lyödä, kuin\nlaskijaiskisassa, niin että läjähtää, ja ainakin tuo näyttää muka\nsiltä, että tässä tehdään jotakin, kun ei tahdota tehdä mit' ikään, --\neikö täm' ole omansa herättämään sitä epäluuloa, että tässä\nmielihyvällä katsellaan kapinata, jot' ei mielellään tahdota\nnostatella, vaan kyllä kannatella.\n\nEGMONT (ratkeamaisillaan, pidätäksen ja pienen loman perästä puhuu\nvakavalla äänellä). Ei joka aikomus ole ilmiselkeä, ja monenkin\naikomusta saattaa väärin selittää. Niin saadaan joka taholta kuulla,\nettä kuninkaan aikomus ei niin paljon ole maakuntia hallita selväin ja\nyhdenmukaisten lakien mukaan, turvata uskonnon ylevyyttä, ja rakentaa\nyleistä; rauhaa kansallensa, vaan pikemmin kukistaa heidät kerrassaan\nikeensä alle, riistää heiltä heidän vanhat oikeutensa, itse paneutua\nheidän omaisuutensa herraksi, silpoa; aatelin kalliit etuudet, vaikka\nnäiden vuoksi aatelismies juuri tahtoo häntä palvella, uhrata verensä\nja henkensä hänen hyväkseen. Uskonto, niin sanotaan, on ainoastaan\nulkokullan kimaltava verho, jonka takana vaan sen helpommin käy keksiä\nmitä vaarallisimpia vehkeitä. Ja kansa lyyhää hartaasti polvillaan,\nrukoilee pyhiä kudotuita kuvia, ja tuolla takana väijyy linnustaja\nsaalistamassa sitä ansaan.\n\nALBA. Ja tätä pitää minun sinulta kuulla?\n\nEGMONT. Ei täm' ole minun mielipiteitäni! Ainoastaan mitä missäkin\nhoetaan, mitä siellä ja täällä, suuret ja pienet, viisaat ja hullut\nkuuluttavat koko maailmalle. Alankomaalaiset pelkäävät kaksinaista\nijestä, ja kuka takaa heille heidän vapautensa?\n\nALBA. Vapaus! Se kaunis sana, kun se vaan oikein ymmärretään! Mitä\nvapautta he tahtovat? Mikä on vapahimman vapaus? Oikein tehdä! -- Ja\nsiitä heit' ei tule kuningas estämään. Ei, ei! He eivät luule itseään\nvapaiksi, ell' eivät saa itseään ja muita vahingoittaa. Eikö olisi\nparemp' ottaa eronsa, kuin hallita semmoista kansaa? Kun ulkoviholliset\nuhkaavat, joit' ei kukaan porvari tule ajatelleeksi, tämä kun askartaa\nvaan lähimpiä tehtäviään, ja kuningas pyytää apua, niin silloin syntyy\nheissä keskinäinen eripuraisuus, ja ihanpa he liittäytyvät omiin\nvihollisiinsa. On paljon parempi siis supistaa heidän vapautensa, niin\nettä heitä voi pidellä kuin lapsia, holhota heitä heidän omaa hyväänsä\nkohti, kuin lapsia. Usko minua, mikään kansa ei tule vanhaksi, ei\nymmärtäväiseksi; kansa on ja pysyy aina lapsellisena.\n\nEGMONT. Mitenkä harvoin kuontuu kuningas ymmärtämään! Ja eikös monen\nole moneen ennemmin luottaminen kuin yhteen? Eikähän ensinkään yhteen,\nvaan yhden muutamiin, siihen kansaan, joka vanhenee herransa silmän\nalla. Senpä ainoan kansan oikeus muka lienee tulla ymmärtäväiseksi.\n\nALBA. Ehkäpä juuri sentähden, että se ei ole saanut olla omassa\nvarassaan.\n\nEGMONT. Ja senpä tähden ei kernaasti tahdo heittää ketään muutakaan\nomaan varaansa. -- Tehtiinpä miten tahansa; min' olen vastannut sinun\nkysymykseesi, ja minä sanon vielä kerran: se ei käy päinsä! Se ei voi\nkäydä! Minä tunnen omat maanmieheni. He ovat miehiä, kelpoja tätä\nJumalan mantua astumaan! Itse kukin kohdastaan miehinen mies, pikku\nkuningas, vankka, virkku, nerokas, uskollinen, itsepintainen vanhassa\nsävyssään! Heidän luottamustaan on vaikea hankkia, säilyttää huokea.\nJäykkiä sekä sitkeitä! Sorrettavissa he on; ei sorruksiin\nsorrettavissa.\n\nALBA (joka sillä välin on muutamia kertoja ympärilleen katsonut).\nTahtoisitkohan sinä tätä kaikkea kerrata kuninkaan läsnä ollessa?\n\nEGMONT. Sen pahempi, jos minua hänen läsnä-olonsa peljättäisi! Sen\nparempi hänelle, hänen kansalleen, jos hän minussa herättäis'\nuskallusta, jos hän minussa herättäisi luottamusta, jotta minä\nrohkenisin vielä enemmän!\n\nALBA. Mikä hyödyllistä on, voin minä kuunnella yhtä hyvin kuin hänkin.\n\nEGMONT. Minä hälle sanoisin: helposti voipi paimen ajaa koko laumaa\nlampaita edellään, härkä vetää auraa tenimättä; vaan jos sinä tahdot\nratsastaa jalolla hevosella, täytyy sinun tutkia sen omaa sävyä, sin'\net saa sitä pakottaa tekemään mitään tajutonta temppua, sin' et mitään\nsaa tajuttomalla tavalla vaatia siltä. Sen tähden haluaa porvari pitää\nvanhan valtiosääntönsä entisellään, haluaa, että hän saisi olla omain\nmaanmiestensä hallittavana, kun hän silloin tietää, mitenkä häntä\njohdetaan, kun hän voi kohtalossaan toivoa, että näiden ojennusnuorana\nei ole voiton-pyynti, vaan myötätuntoinen osanottavaisuus.\n\nALBA. Vaan eikö hallitsijalla saisi olla valta muuttaa tätä vanhaa\npitämystä? Ja eikö juuri se olisi hänen parhain esivaltuutensa? Ja mikä\ntässä maailmassa on pysyväistä? Ja voisikohan joku hallituslaitos olla\npysyväinen? Eikö täydy aikain kuluessa kaikkein suhteitten muuttua, ja\nvanhan valtiomuodon vaikuttaa tuhansia työläyksiä, sen tähden juuri kun\nse ei vastaa kansan nykyistä kantaa. Minä pahoin pelkään, että nämä\nvanhat oikeudet ovat vaan sen tähden niin suloisia, kun ne semmoisia\nkursokohtia muodostavat, joiden varjossa kukin viekas, kukin\nvaltaniekka saattaa kansan turmioksi, kokonaisuuden turmioksi piillä\ntai päästä -- livistämään.\n\nEGMONT. Ja nämä mielivaltaiset muutokset, nämä rajattomat ryntäykset\nkorkeimman vallan puolelta, eivätkö nämä ole sen enteitä ja oireita,\nettä yksi tahtoo tehdä mitä tuhannet eivät saa tehdä? Hän tahtoo\nyksinomaan oman itsensä tehdä vapaaksi, voidakseen tyydyttää kaikki\nmielitekonsa, voidakseen täyttää kaikki oikkunsa. Ja jos me täydelleen\nluottaisimme häneen yhteen ja hyvään, viisaaseen kuninkaasen, voiko hän\nvastata meille jälkeisistään, ett'ei näistä kukaan tule hallitsemaan\nsäälimättä, säästämättä? Ken tahtoo pelastaa meidät silloin täydellisen\nmielivallan orjuudesta, kun hän lähettää meille tänne palvelijoitaan,\nläheisimpiään, jotka tuntematta maata ja sen tarpeita mieltään myöten\nhallitsevat ja vallitsevat, eivät kohtaa mitään vastarintaa ja tietävät\nolevansa vapaita kaikesta edesvastuusta?\n\nALBA (joka taas on ympärilleen tähystänyt). Ei mikään ole\nluonnollisempaa, kuin että itse kuningas tahtoo itse-kauttansa hallita,\nja mieluisemmin jakelee käskyjänsä niille, jotka häntä parhaiten\nymmärtävät ja tahtovat ymmärtää, jotka virheettömästi täyttävät hänen\ntahtoansa.\n\nEGMONT. Ja niin yhtä luonnollista on sekin, että porvari tahtoo olla\nsen hallittavana, joka on syntynyt ja kasvanut yhtenä hänen kanssaan,\njoka on saanut saman käsityksen kuin hänkin oikeasta ja väärästä, ja\njota hän voi pitää veljenään.\n\nALBA. Ja kuitenkin on aateli tuiki velipuolen tavalla tasannut näiden\nveljeinsä kanssa.\n\nEGMONT. Se tasan-teko on vuosisatoja vanha, ja sitä kärsitään nyt\nkadehtimatta. Vaan lähetettäisiinpä tänne, tarpeettomasti, ihka uusia\nhenkilöitä, jotka toisen kerran tahtoisivat rikastuttaa itseään\nkansakuntaa nylkemällä, niin saataisiin kokea, että on jouduttu\nkiihkeän, julkean, rajattoman ahneuden kuiluun, -- siitä nousisi kuohu,\njok' ei hevillä lauhtuisi painumaan.\n\nALBA. Sinä sanot minulle mitä minun ei pitäisi kuulla; minäkin olen\nvieras.\n\nEGMONT. Jotta minä varsin sinulle sen sanon, osottaa, että min' en\ntarkoita sinua.\n\nALBA. Ja yhtä kaikki tahtoisin minä päästä sitä sinulta kuulematta.\nKuningas lähetti minut tänne, siinä toivossa, että minä apua saisin\naatelistolta. Kuningas tahtoo oman tahtonsa. Kuningas on tullut tyystän\nmiettimisen perästä älynneeksi, mikä kansaa hyödyttää; asia ei saa\ntästä puoleen enää mennä niin kuin tähän saakka. Kuninkaan aikomus on\nrajoittaa heidän vapautensa heidän omaksi hyväkseen, heille, jos niin\non täytymys, pakata heidän omaa hyväänsä, päänään hukata vahingolliset\nkansalaiset, niin että muut voisivat saada rauhan, voisivat nauttia\nonnea viisaan hallituksen huomassa. Tämä se on hänen päätöksensä. Tätä\naatelille ilmoittaa on mun tehtäväni, ja hänen nimessään vaadin minä\nneuvoa siihen, mitenkä nyt on tehtävä, en siihen, mitä on tehtävä;\nsillä tämän asian on päättänyt hän.\n\nEGMONT. Valitettavasti osottavat nuo sinun lausumasi sanat, että tuo\npelko, joka yleensä maleksii ihmisten mielissä, on liijankin oikeassa!\nNiin siis on päättänyt hän, mitä ei pitäisi päättää minkään ruhtinaan.\nKansan tarmon, alamaistensa luontaisen sävyn, heidän itsetuntonsa,\ntahtoo hän heikontaa, lahmata, poisjuurittaa, voidakseen heitä\nmukavasti hallita. Hän tahtoo hävittää sisimmän ytimen heidän\nomituisuuttaan, tietysti aikeessa parantaa heidän onneaan. Hän tahtoo\nheidät tyhjään-raukaista, jotta heistä tulisi jotakin, toista jotakin.\nO, jos hänen aikeensa on hyvä, niin onhan se harhaan johdettu! Ei\nkuningasta vastaan ruveta, paitsi asetutaan ainoasti sen kuninkaan\neteen, joka tahtoo ensimmäisiä kovan-onnen askeleita ottaa väärällä\ntiellä.\n\nALBA. Sen mielinen kun sinä olet, tuntuu olevan turha yritys koettaa\nmeitä saada yhtymään. Sinulla on kehno ajatus kuninkaasta ja halpa\nhänen neuvonantajistaan, jos sinä epäilet, ett' ei tätä kaikkea ole\ntuumittu, harkittu ja mietitty. Minun ei ole määrä vielä kerran\nläpeensä kertoa kaikkia myöten- ja vasten-syitä. Kuulijaisuutta vaadin\nminä kansalta; ja teiltä, te, ensimmäiset, etumaiset, neuvoa ja apua\ntämän ehdottoman velvollisuuden vakuudeksi.\n\nEGMONT. Vaadi meidän päämme, niin on se kerralla tehty. Jos niskan\npitää nuukistua tämän ikeen alle, jos pitää panna päänsä pyövelin\npölkylle, niin se voi jalolle sielulle olla yhtä kaikki. Turhaanpa olen\nminä puhunut näin paljon; ilmaa olen värähytellyt, en mitään muuta\nsaanut aikaan.\n\n    (Ferdinand tulee).\n\nFERDINAND. Suokaa anteeksi, että minä keskeytän teidän keskustelunne!\nTäss' on eräs kirje, johon tuoja pyytää heti vastuuta.\n\nALBA. Suvaitkaa minun katsoa, mitä se sisältä!\n\n    (Menee syrjään).\n\nFERDINAND (Egmontille). Se on kaunis hevonen, jonka teidän palvelijanne\novat tänne tuoneet, teitä noutamaan.\n\nEGMONT. Niin, ei se ole juuri kehnoimpia. Se on minulla jo ollut jonkun\naikaa, minä aijon sen hukata. Jos se teitä miellyttää, niin ehkä\nkaupoilla sovimme.\n\nFERDINAND. Hyvä, saamme nähdä.\n\n    (Alba vihjaa pojalleen. Tämä vetäytyy takaisin).\n\nEGMONT. Hyvästi! Suokaa minun lähteä! Sillä minä, -- jumaliste! -- en\ntiedä mitä enää sanoisin.\n\nALBA. Onnellinen sattumus on sinut estänyt enemmän paljastamasta\nmielenlaatuasi. Varomattomasti auvot sinä sydämen-karsinoitasi ja\nsyytät itseäsi paljon ankarammin, kuin vihamiehesikään voisi sitä\ntehdä.\n\nEGMONT. Tämä soimaus ei satu minuun. Minä tunnen itseni yltä kyllin ja\ntiedän, mitenkä minä olen kuninkaalle kuulijainen, paljon enemmän kuin\nmonikin, joka häntä palvelevinaan palvellee vaan omaa itseänsä. Minä\nvastahakoisesti erkanen tästä kiistasta, näkemättäni sitä sovittuna, ja\nainoastaan toivon, että yhteisen hallitsijamme palvelus ja maan hyöty\npian saisi meidät sovintoon. Voi tapahtua, että toistainen keskustelu,\nniiden muitten ruhtinasten läsnä-olo, joita tänäpänä puututaan, joskus\nonnellisempana hetkenä saa aikaan sen, mikä ei tänäpänä näytä olevan\nmahdollista. Tällä toivomuksella poistun minä.\n\nALBA (joka samalla pojalleen antaa merkin). Seis, Egmont! -- Miekkasi\ntänne!\n\n    (Perä-ovi aukeaa: nähdään vartijoilla varustettu kalleria,\n    vartijat seisovat liikkumatta).\n\nEGMONT (joka hämmästyksissään on muutaman silmänräpäyksen seissut\nmykkänä). Tämä oli siis tarkoitus? Sen tähden sinä olet kutsunut minut\ntänne? (Tavoittaa miekkaansa, ikään kuin tahtoisi puolustautua). Olenko\nminä asuton?\n\nALBA. Kuningas käskee, sinä olet minun vankini.\n\n    (Samalla astuu molemmilta puolin aseellisia sisään).\n\nEGMONT (jonkun vaiti-olon perästä). Kuningasko? -- Oranialainen!\nOranialainen! (Pienen loman perästä, miekkansa jättäen). Niin ota\nhänet! Se on paljon useammin puolustanut kuninkaan asiata kuin\nvarjellut tätä rintaa.\n\n    (Hän menee perä-ovesta pois. Aseelliset, jotka sisällä ovat,\n    seuraavat häntä, samoin Ferdinand. Alba jää seisomaan yksin.)\n\n(Esirippu lankee).\n\n\n\n\nVIIDES NÄYTÖS.\n\n\n    Katu.\n\n    Hämärikkö.\n\n    Klaara. Brackenburg. Porvareita.\n\nBRACKENBURG. Jumalan tähden, kultaseni, mitä sinä aijot?\n\nKLAARA. Lähde mukaan, Brackenburg! Et sinä tuntenekaan ihmisiä. Me\nhänet vapautamme varmaan. Niin, sillä mitä voi verrata heidän\nrakkauteensa häntä kohtaan? Minä vannon sen, että heidän kaikkein\nrinnassa palaa tulinen halu pelastaa hänet, torjua pois vaara siitä\nkalliista hengestä sekä antaa sille vapaimmalle vapaus jälleen. Tule!\nNyt kaivataan ainoastansa yhtä ääntä, joka heidät kutsuisi yhteen.\nEläähän heidän sielussaan vielä ihan tuoreena muisto siitä, mitä he\novat velkaa hänelle, ja että yksistään hänen voimakas kätensä heidät\npelastaa perikadosta, sen he tietävät. Hänen ja heidän itsensä tähden\ntäytyy heidän uskaltaa kaikki tehdä. Ja mitä me uskallamme tehdä?\nKorkeintaan panemme alttiiksi henkemme, jonka säilyttäminen on turha\nvaiva, jos hänet hukka perii.\n\nBRACKENBURG. Polonen! Sin' et näe sitä voimaa, joka meitä kietoo\nrautakahlehilla.\n\nKLAARA. En minä usko, ett' ei tuota jakseta voittaa. Ei tuhlata vaan\naikaa tyhjin puhein! -- No täällähän tuleekin niitä vanhoja, oivallisia\nkunnon miehiä! Kuulkaapas, hyvät ystävät! Naapurit, kuulkaa! --\nSanokaa, mitenkä on Egmontin laita?\n\nRAKENNUSMESTARI. Mitä se tahtoo tuo lapsi? Saa hänet vaikenemaan!\n\nKLAARA. Tulkaahan lähemmä, niin että voidaan puhua hiljaa, kunnekka\nmeill' on yksi mieli, ja ollaan väkevämmät. Ei meidän kannata yhtä\nsilmänräpäystäkään hukata! Tuo röyhkeä hirmuvalta, joka rohkenee\nkahlehtia hänet, jo teroittaa tikariansa, murhatakseen hänet. O, hyvät\nystävät! Kuta enemmän hämärä voittaa, sitä tuskaisemmaksi tulen minä.\nMinua peljättää tämä yö. Tulkaa! Me jakaudumme! Me riennämme talo\ntalolta ja nostatamme porvarit. Kukin sivaltakoon vanhat aseensa!\nTorilla yhdymme sitten. Ja meidän vuolas vuoksemme tempaa kaikki\nmukaansa. Vihollinen näkee itsensä saarretuksi, näkee olevansa\nväkitulvan vallassa, ja on voitettu. Mitä on pivon täys huoveja meitä\nvastaan? Ja hän sitten seisoo taas meidän keskellämme, ja näkee itsensä\nvapautetuksi ja voipi kerran kiittää meitä, jotka olemme niin\nsuunnattomasti jääneet velkaan hänelle. Hän ehkä näkee taas -- niin,\nhän saa varmaankin taas nähdä vapaalla taivaalla aamuruskon.\n\nRAKENNUSMESTARI. Mikä sinua vaivaa, tyttö?\n\nKLAARA. Voittenko minut väärin ymmärtää? Kreivistä minä puhun! Minähän\npuhun Egmontista.\n\nJETTER. Elä mainitse sitä nimeä! Se on kuolemaksi.\n\nKLAARA. Elä muka sitä nimeä! Mitä? Eikö sitä nimeä? Ken sit' ei\nmainitse joka tilassa? Missästä se ei löydy kirjoitettuna? Minä sen\nolen näissä tähdissä usein lukenut, kaikkine kirjaimineen. Ei saisi\nmainita! Mitä se nyt on merkitsevinään? Ystävät! Hyvät, kalliit\nnaapurit, te uneksitte! Kootkaapas ajatuksenne! Elkäätte katselko noin\ntuijastelemalla minuun ja hätäisesti! Elkäätte tähystelkö noin yhtenään\nja arkamaisesti syrjään! Minähän huutelen vain teille mitä jokainen\nkaipaa. Eiköstä minun ääneni ole teidän oman sydämenne ääni? Ken ei\ntänä hirmuisena yönä, ennen kuin levottomalle vuoteellensa käy,\nlankeisi polvilleen ja hartaalla rukous-tulvalla kiusaisi taivasta,\nettä se pelastaisi hänet? Kysykää toisiltanne! Kysyköön itsekukin\nitseltään! Ja ken ei yhdy näihin minun sanoihini \"Egmontin vapaus tai\nkuolema!\"?\n\nJETTER. Jumala varjelkoon meitä! Tapahtuu onnettomuus.\n\nKLAARA. Tauvotkaa, tauvotkaa, te, elkäätte lähtekö hänen nimeänsä\npakoon, hänen, jollenka te ennen olette niin iloissanne rientäneet\nvastaan! Kun maine kuuluutti hänen tulemistaan, kun huhuttiin: \"Egmont\ntulee! Hän tulee Gentistä\" -- ne silloin pitivät itsensä onnellisna,\njotka asuivat sen kadun varrella, jota hän oli ratsastava. Ja kun te\nkuulitte hänen hevostensa kavion-kopinan, niin silloin heitti jokainen\ntyönsä pois, ja yli teidän haikeitten naamainne, kun te ikkunoista\npilkistelitte pihalle, liiti niin kuin auringonsäde hänen silmistään,\nkatse kimaltava iloa ja toivoa. Te silloin lapsianne kohotitte\nkynnyksiltä käsin ylös ja näytitte niille: \"Katso, se on Egmont, tuo\nsuurin tuolla! Se on hän! Se on hän, jolta te saatte kerran odottaa\nparempia aikoja, kuin joita teidän isäparkanne elivät\". Ett' ei vaan\nteidän lapsenne tarvitsisi, teiltä kysellä kerran. \"Minnekkä hän on\nurjennut? Minnekkä ne ajat, joita te lupasitte?\" Ja me näin ikään\nolemme vaan sanasilla, kädet ristissä, petämme hänet.\n\nSOEST. Teidän pitäisi ujostella, Brackenburg! Elkää antako hänen enää\njatkaa! Estäkää onnettomuutta!\n\nBRACKENBURG. Rakas Klaara! Tule, lähtään! Mitähän äitis' virkkaa?\nKenties --\n\nKLAARA. Luuletko sinä, että minä olen lapsi taikka heikkopäinen? Mitä\nauttaa joku: kenties? -- Et sinä tästä kauheasta varmuudesta minua\nnyhtäisi pois millä kulla toiveella vaan. Minua teidän täytyy kuulla ja\nvasta kuulettenkin; sillä, hyvinhän minä näin sen, te olette\ntyrmistyneitä ettenkä voi oikein selville tulla omassa rinnassanne. O,\nheittäkäähän läpi tänhetkisen vaaran yksi ainoa silmäys menneeseen\naikaan, tuohon vasta-menneeseen! Käännältäkää sitten ajatuksenne sitä\naikaa kohti, jok' on tulossa! Voittenko te siis elää, -- sittenkin\nvielä jos hänet hukka perii? Hänen viimeisen huokauksensa myötä pakenee\nmyös viimeinen vapauden henkäys. Minkä arvoinen hän oli teille? Kenenkä\nhyväksi hän oli valmis menemään mitä suurimpiin vaaroihin? Hänenhän\nhaavansa verta vuotivat ja paranivat ainoastaan teidän hyväksenne. Ja\ntämä suuri henki, joka kantoi teitä kaikkia, täm' on nyt linnan lovessa\nvankina, ja salamurhan hirmupeikot ovat väikkymässä hänen ympärillään.\nHän luottaa ehkä teihin, hänen toivonsa rientää teihin, hänen, joka oli\ntottunut vaan antamaan, vaan muiden vajaita täyttämään.\n\nRAKENNUSMESTARI. Tule, naapuri!\n\nKLAARA. Ja eikä minulla ole semmoisia käsivarsia, ei jänteitä, kuin\nteillä; kuitenkin minulla on mitä teiltä kaikilta puuttuu: uskallusta,\nja se avu, että minä halveksin vaaraa. Jos minun hengitykseni vaan\nvoisi tulistuttaa! Jos minä voisin teitä lämmittää ja elähyttää\npoveani vasten likistämällä! Tulkaatte! Keskellä teidän joukkoanne\ntahdon minä käydä! -- Niin kuin lippu, varuton, liehuen johtaa jaloa\nsotilasjoukkoa, niin minun henkeni tulee teidän päittenne yllä liekkinä\nleimuta, ja rakkauden ja rohkeuden tulee yhdistää horjuvainen,\nhajanainen kansa yhdeksi peljättäväksi sotajoukoksi!\n\nJETTER. Viekää hänet pois, minun on sääli häntä.\n\n    (Porvarit poistuvat.)\n\nBRACKENBURG. Klaara, näetkö sinä missä me olemme?\n\nKLAARA. Missäkö? Sen taivaan alla, joka niin usein näytti ihanammin\nkaartuvan, kun se jalo tään alla asteli. He näistä ikkunoista ovat\nkatselleet ulos, neljä, viis päätä päälletysten. Näiltä ovilta he\njaloin ovat kuopaisseet ja päätään nyökyttäneet, kun hän katsahti alas\nniihin jänishousuihin. O, minä rakastin heitä yhtä paljon kuin he\nkunnioittivat häntä! Jos hän olisi ollut tyranni, niin joutaisivat\nkyllä karsastaa hänen lankeemustansa. Vaan he kun rakastivat häntä! --\nO, teitä käsiä, jotka olitte niin nopsat aina lakkia tempaamaan päästä,\nte miekkaa ette voi temmata! -- Ja entä me, Brackenburg? Mitä moitimme\nheitä? Nää käsivarret, jotka niin usein syleilivät häntä, mitä tekevät\nnää hänen hyväkseen? Juoni on niin paljon matkaan saanut maailmassa --\ntunnethan sinä tiet ja tolat, tunnethan sinä tuon vanhan linnan. S'ei\nole mahdotonta. Keksi mulle joku ohjelma!\n\nBRACKENBURG. Parasta on, että lähdemme kotiin.\n\nKLAARA. Niin --\n\nBRACKENBURG. Minä tuolla nurkalla näen Alban vartion. Suo toki järjen\näänen tunkeutua sydämeesi! Pidätkö sinä minua pelkurina? Etkö usko,\nettä minä sinun tähtes' voisin kuolla? Täss' ollaan molemmat mieltä\nvailla, minä niin hyvin kuin sinäkin. Etkö sinä huomaa mahdottomuutta?\nJos sinä kokisit malttaa mieltäsi! Sinä olet pois suunnalta.\n\nKLAARA. Pois suunnalta! Inhottavaa! Brackenburg, te sitä olette pois\nsuunnalta. Kun korkealla äänellä te ylistitte sankaria, kutsuitte häntä\nystäväksenne, turvaksenne ja toivoksenne, huusitte hänelle: \"eläköön!\"\nkun hän tuli, silloin minä seisoin sopessani, avasin akkunan ra'olleen,\nlymysin kuulokorvana, ja sydän sykki mulla ylemmin, kuin teillä\nkaikilla! Nyt sykkii se taas ylemmin, kuin teillä kaikilla. Te\nlyyhistytte lymyyn silloin kun on hätä käsissä, ette ole tietääksenne\nhänestä, ettenkä tajua, että te itse menette manalle, jos hän kuolee.\n\nBRACKENBURG. Lähde kotiin!\n\nKLAARA. Kotiinko?\n\nBRACKENBURG. Niin, maltapas! Katso ympärilles'! Täm' on samoja katuja,\njoita sinun oli tapa astua vaan sunnuntaisin, joita myöten sinä\nsievästi kävit kirkossa, joita mennessäsi sinä liikanaisen kainona\npikastuit, jos minä virkkamalla jonkun ystävällisen tervehdys-sanan\nyritin seurata sinua. Nyt seisot sinä tässä, puhut ja puuhaat aivan\njulki Jumalan, ilmi ihmisten. Malta mielesi, armas! Mitä auttaa meitä\ntuo?\n\nKLAARA. Kotiin! Niin kyllä, minä maltan mieleni. Lähde, Brackenburg!\nKotiin! Tiedätkö sinä, missä minun kotini on?\n\n    (He lähtevät.)\n\n\nVankihuone.\n\nTätä valaisee lamppu. Vuode on perällä.\n\nEGMONT (yksinään). Vanha ystävä, aina uskollinen uni, pakenetko minua\nsinäkin, niin kuin nuo muut ystävät? Kuinka mielelläsi sinä laskeusit\ntänne alas, minun vapaan pääni päälle, ja viilistit minun kulmiani,\nkuin rakkauden suloinen myrttiseppele! Keskellä aseissa-oloa, elämän\nhyrskyvällä aallokolla, lepäsin minä herttaisesti hengittäen, kuin\nikään kukoistava poikanen, sinun sylissäsi. Jos myrskyt ulvoivat kautta\noksain ja lehtien, haarat ja latvat rauskahdellen vääntyilivät,\npysyihän sisinnä kuitenkin sydämen manto sylvähtämättä. Mikä\ntärisyttelee sinua nyt? Mikä panee vapisemaan tämän lujan, uskollisen\nluonnon? Tunnenhan minä sen: se on tuon murhakirveen kalahdus, joka\nminun juurtani jäytää. Vielähän minä seison pystyssä, ja kuitenkin joku\nsisällinen väristys tunkee minut läpi. Niin, se voittaa tuo\nkavalajuoninen väkivalta; se kalvaen juurii tämän korkean, lujan\nvarren, ja ennen kuin kuorikaan kuivaa, kukistaa ryskeellä, myrskeellä\nkumoon sinun kukkalatvasi.\n\nJa miksikähän nyt, sinä joka niin usein olet valtavatkin surut,\nkuin saippuarakot, päästäsi häätänyt pois, miks' et sinä nyt voi\nkarkottaa tuota aavistusta, joka tuhansin kerroin harhailee sinussa\nedes-takaisin? Hamasta mistä ajoin on kuolema ruvennut sinua\npelottamaan, tuo jonka vaihtelevain kuvien kanssa, niin kuin tään\ntutunkin maan olentojen kanssa sinä elelit vakaana rauhassa? -- Vaan\neipähän tää lienekään se raisu vihollinen, jota vastaan raitis rinta\nhalajaa kilvotellen. Tää on linna ja vankeus, haudan esikuva,\nsankarille niin kuin epatollenkin inha. Jo oli sietämättömän tukala\nminun istua hyllävälläkin tuolillani, kun ruhtinaat juhlallisessa\nkokouksessa yhä uudestaan keskustellen neuvottelivat asiasta, mikä\nolis' ollut helppo ratkaistava, ja salin laipiohirret raskaina, jylsäin\nseinäin välillä, olivat kerrassaan maata minut kuolijaksi. Niin\nsilloinpa minä riensinkin ulos, niin suittoon kuin suinkin, ja\nreippaasti ylös ratsahille, syvään hengittäen. Ja aika vauhtia väljään,\ntuonne, minnekkä me luonnostaan kuulumme! Ulos, vapaaseen väljään,\nmaalle ja mannulle, missä joka ilmoinen luonnon läheisin lahja, maasta\nuhkuten, ja kautta toivon liihoitellen kaikki tähtölän siunaukset\nympärillämme ilmastuttavat meitä, tuoksuten ja leimuten; missä me, tuon\nmaasta-syntyneen jättiläisen lailla, ponnahdamme, äitiin koskemalla,\nkahta väkevämpinä ylös; missä me inhimisyyden tunnemme kokonaan ja\ninhimillisen himon joka suonelleen; missä into eteenpäin tunkeutumaan,\nvoittamaan, kaappaamaan, kättään käyttämään, omistamaan ja hankkimaan,\nhehkuu nuoren metsämiehen sielussa; missästä soturi rajussa vauhdissaan\nanastaa myötä-syntyneen oikeutensa koko maailmaan, ja hirveässä\nvapaudessaan, kuin rankka, rakehillinen jääsade, viluilman viehkurina,\nhävittäen pyyhkii niityt, vainiot ja metsät, huolimatta mitään\nrajoista, panemista ihmiskätten. Sinä olet ainoastaan kuva,\nmuisto-unelma tästä onnesta, jota minä olin nauttinut niin kauvan.\nMihinkä sinut onkaan kohtalo kavalasti osuuttanut? Ja eikö raski\nrutosti, auringon nähden, suoda sulle kuolemaa, tuota, jota sin' et ole\nkoskaan arastanut, -- eikö? -- valmistaaksensa sulle vaan haudan\nesimakua tässä ummehtuman tympeässä mädässä? Mitenkä lokaisen ilkeältä\ntuo löyhkää näistä kivistä! Minulta kelmenee elämä jo hyytyen; vuodetta\nniin kuin hautaa arastaa jalka. --\n\nO, levottomuus, levottomuus, joko sinä edeltä käsin murhaa alotat,\nherkeä pois! -- Hamasta mistähän asti on Egmont ollut yksin, näin ypö\nyksin tässä maailmassa? Ei tämä onnen-kohtalo sinua tee eperoksi, vaan\nepäilys yksistään. Onko kuninkaan hurskas rehellisyys, johonka sinä\nolet kaiken elämäsi ajan luottanut, onko hallitsijattaren ystävyys,\njoka milt' ei -- niin, sinä sen hennot tunnustaa -- joka milt' ei ollut\nrakkautta, ovatko nuo yks kaks kadonneet, kuin öinen virvatulen hohde,\nja jättävät sinut synkällen uralles' yksiksesi? Vai eiköhän\nOranialainen, sinun ystävies' etupäässä, tuumi jotain uskalijasta\nyritystä? Vai eiköhän kokonainen kansa kokoudu ja vastustamattomalla\nvoimalla pelasta vanhaa ystäväänsä?\n\nO, muurit, te, jotka tähän minut suljette, elkää pitäkö niin monen\nhengen hyvää tarkoittavaa intoa ulkona, poissa minusta; ja se uljuus,\nmikä muinoin virtasi heihin minun silmistäni, koitukoon se heidän\nsydämistänsä takaisin minun sydämeeni! Niin tosiaan, heitä nousee\ntuhat-määrin! He tulevat, seisovat mun kupeellani! Hellyyttään entää\nheidän hurskas toivehensa ylös taivaaseen, se anoo jotain ihmettä. Ja\nell' ei joku enkeleitä laskeudu alas minua pelastamaan, niin mä näen\nheidän itsensä tarttuvan keihääseen ja kalpaan. Jo portit ammahtavat\nauki, ristikot räjähtävät rikki, muurit murtuu heidän käsissänsä\nmaahan, ja Egmont astuu iloisena koittavan päivän vapautta kohti. Niin\nkuinka moni hyvä, tuttu naama on mua tervehtämässä riemuten! O, Klaara,\nolisitpa sinä mies, näkisin minä sinut varmaan täälläkin etumaisina, ja\nsaisin siitä kiittää sinua, mistä ketään kuningasta liene tukala\nkiittää -- vapaudesta!\n\n\nKlaaran asunto.\n\nKLAARA (tulee lampun ja vesilasin kanssa sisähuoneesta. Panee lasin\npöydälle ja menee ikkunan eteen). Brackenburg? Tekö se olette? Mitä\nminä kuulin? Ei ketään vielä? S'ei ollut kukaan. Minä panen lampun\nikkunalle, hänen nähdäkseen, että minä vielä olen valveilla, että minä\nvielä odotan häntä. Hän on luvannut mulle tuoda sanoman. Sanomanko?\nKauhea varmuus! -- Egmont tuomittu! -- Mikä tuomio-istuin tohtii\neteensä haastaa hänet? Ja he tuomitsevat kuolemaan hänet. Kuningasko\ntuomitsee hänet? Vai herttuako? Ja hallitsijatar vetäytyy syrjään!\nOranialainen empii, ja kaikki hänen ystävänsä! -- Onko tämä maailma, se\njonka epävakaisuudesta ja huikentelevaisuudesta minä olen kuullut\npaljon, vaan jota minä tähän asti en ole tuntenut? Onko tämä maailma?\nKen saattaa olla kyllin ilkeä, kantaakseen vainomieltä sitä kallista\nmiestä vastaan? Saattaisko pahuus olla kyllin voimakas niin pian\nkukistamaan sen yleisesti ylistetyn? Niin on se kuitenkin -- niin on se\nkuitenkin! Oi, Egmont, minä uskoin sinut varmaksi niin Jumalan ja\nihmisten edessä kuin omassa sylissäni! Mitä olin minä sinulle? Sinä\nnimitit mua omaksesi, minä pyhitin koko elämäni sinun elämällesi. --\nMitä olen minä nyt? Minä turhaan ojentelen kättäni siihen paulaan päin,\njoka sinua kuristaa. Sinä avuton ja minä vapaa! -- Täss' on mulla\noven-avaimeni. On ehdon valta mulla milloin tahansa mennä ja tulla, ja\nsinulle en ole minä miksikään! -- -- O, sitokaatte minut, ett' en mä\nepätoivoon nääntyisi, ja heittäkäätte syvimpään linnan tyrmään, niin\nettä mä lennättäisin pääni sen hikimärkiä muureja vasten, ruikuttaisin\nvapautta, sitä uneksisin, mitenkä minä tahtoisin häntä auttaa, ell' ei\nmua kangistaisi kahleet, -- mitenkä minä hänet auttaisin. -- Nyt olen\nminä vapaa, ja minun vapaudestani koituu vaan voimattomuuden ankeus.\nTäydessä tajussani ollen, kykenemätön liikauttamaan yhtä sormeakaan\nhänen avuksensa! Ah, valitettavasti, tämä pikku osanen sinun\nolemustasi, sun oma Klaarasi, on yhtä mukaa kuin sinäkin vankina ja,\nerotettuna sinusta, oikoo viimeisiä voimiansa kuolon-kamppauksessa.\nMinä kuulin jonkun hiipivän, rykäisevän -- se on Brackenburg! -- Sinä\nrehellinen mies-raukka, sinun kohtalosi pysyy aina laisenaan! Sinun\nrakastettus' yöllä avaa sulle ovensa, ja ah, mihin epä-autuaaseen\nyhtymään!\n\n    (Brackenburg tulee).\n\nKLAARA. Niin kelmeenä ja arkana tulet sinä, Brackenburg! Mitä kuuluu?\n\nBRACKENBURG. Kiertoteitä ja kautta vaarallisten paikkain etsin minä\nsinua. Ne suuret kadut on miehitetty, läpi solukkain ja loukkojen olen\nminä tänne varastaunnut.\n\nKLAARA. No kerro, mitenkä on asian laita?\n\nBRACKENBURG (samalla rupee istumaan). Ah, Klaara, salli minun itkeä!\nMin' en rakastanut häntä. Hän oli se rikas mies, joka köyhältä vietteli\nainokaisen lampaan paremmalle laitumelle. Kironnut min' en ole häntä\nkoskaan. Jumala minut on luonut uskolliseksi ja hennoksi. Tuska\njuoksetti multa elämän pois, ja mulla oli jokapäiväinen toivo nääntyä\nlopen.\n\nKLAARA. O, unhota tuo, Brackenburg! Unhota itsesi ja puhu mulle\nhänestä! Onko se totta? Onko hän tuomittu?\n\nBRACKENBURG. On, minä tiedän varmaan.\n\nKLAARA. Ja elääkö hän vielä?\n\nBRACKENBURG. Niin, hän elää vielä.\n\nKLAARA. Mitenkä sinä minulle voisit sen varmentaa? -- Ja hirmuvalta\nsankarin murhaa yön pimeydessä! Salassa, kaikkein silmiltä kätkettynä,\nvuotaa hänen verensä. Tuo huumautunut kansa makaa tuskan unta ja\nuneksii pelastusta, uneksii tehdottoman toivonsa täyttämystä, samalla\nkuin hänen henkensä, meitä vastaan nurjana, jättää maailman. Niin, hän\non poissa! Elä petä minua, elä itseäsi!\n\nBRACKENBURG. Ei, hän elää aivan varmaan! -- Ja valitettavasti!\nHispanialainen aikoo valmistaa sille kansalle, jonka hän tahtoo maahan\nmäsäksi tallata, hirmu-näytelmän, murtaakseen väkivallan iskulla\niki-omaan jokaisen sydämen, joka sykkii vapaudelle.\n\nKLAARA. Niin jatka vaan, ja levollisena julista minunkin\nkuoleman-tuomioni! Minä koidun yhä lähemmä ja lähemmä niitä autuasten\naloja, niiltä vapauden tienohilta henkii minun luokseni jo lohtu. --\nSano suoraan!\n\nBRACKENBURG. Minä saatoin havaita vartijoista, sanoista, joita siellä\ntäällä kuulin, että torilla hankitaan salakähmässä jotain kauhu-näkyä.\nMinä luikin syrjäteitä myöten, taka-uulain kautta, joita tunsin,\nserkkuni huoneeseen ja katselin taka-akkunasta torille. -- Soihtuja\nliehui taajassa hispanialaisten sotamiesten kihermässä sinne tänne.\nMinä teroitin tottumatonta silmääni, ja yön pimeydessä nousee musta\nteline, avara ja korkea; minua pudistutti tuo kammottava näky. Sen\nympärillä oli joukko ihmisiä, kiihkeänä peittelemässä mustalla\nvaatteella, missä kohdin vielä valkoista puu-ainetta oli näkyvissä.\nMyös portaatkin he kattoivat viimein mustalla, minä näin sen selvään.\nHe näyttivät viettävän jonkun julman uhrin vihkijäis-aattoa. Eräs\nvalkea risti, joka hohti kuin hopea läpi pimeyden, näyttiin asetettavan\nylös yhdelle puolen. Minä katsoin ja näin sen hirmuttavan varmuuden yhä\nvarmenevan. Vielä häilyi soihtuja siellä täällä; vähitellen poikkenivat\nne ja sammuivat. Yhdellä haavaa tuo yön kamala sikiö pyörähti äitinsä\nhelmaan takaisin.\n\nKLAARA. Vait', Brackenburg! Nyt vaikene! Suo tämän varjon minun sieluni\npäällä levähtää. Kadonneet ovat aaveet, ja sinä, armias yö, lainaa\nvaippaasi tälle maalle, jonka sisus kuohuu! S'ei jaksa enää kantaa tätä\nirstasta taakkaa, se järisten avaa syvät kurimuksensa ja ahmaista\nroukistaa tuon murha-rakkineen kitaansa. Ja jonkun enkeleitään lähettää\nse Jumala, jonka he ovat oman kehnoutensa todistajaksi häväisseet. Sen\npyhän airuen sormella silkonee salvat ja siteet, hän valaa minun\nystäväni ympärille taivaallisen kiillon ja lempeästi ja hiljaa saattaa\nhänet kautta yön vapauteen. Ja minunkin tieni salaisinpuolin menee\ntässä himmeydessä häntä kohtaamaan.\n\nBRACKENBURG (häntä pidättäen). Mihinkä, hyvä lapsi? Mitä aijot sinä?\n\nKLAARA. Vaiti, puhu hiljaa, hyvä ystävä, ett' ei kukaan heräjä, ett'\nemme herätä itseämme! Tunnetko sinä vielä tämän pullon, Brackenburg?\nMinä sen leikilläni otin sinulta, kun sinä usein kärsimätönnä uhkasit\ntehdä äkkilopun elämästäsi. -- Ja nyt, hyvä ystävä --\n\nBRACKENBURG. No kaikkein pyhimysten nimessä!\n\nKLAARA. Et sinä estä minua. Minun osani on kuolema! Ja salli minulle se\nvieno, sievä kuolema, jonka sinä aijoit itsellesi! Suo mulle kätesi! --\nNyt tässä silmänräpäyksessä, kun minä olen avaamassa sitä synkkää\nporttia, jonka takaa ei kukaan palaja, -- o, minä tältä käsikätteheltä\nvoisin sulle sanoa, mitenkä sangen paljon min' olen rakastanut, mitenkä\nsangen paljon min' olen itkenyt sinua! Minulta kuoli veli nuorra; sinut\nvalitsin minä hänen sijaansa. Sinun sydämes' oli sitä vastaan ja\nvaivasi itseään ja minua, sinä ikävöitsit palavasti ja aina palavammin\nsitä, mitä sinulle ei sallimus ollut sallinut. Suo mulle anteeksi ja\njääös terveeksi! Suo, että mä nimitän sua veikoksi! Se on nimi joka\nsisältää monta. Ota uskollisella sydämmellä kuolon-morsiolta vastaan\ntämä viimeinen kaunis kukka -- he tämä suudelma! Kuolo kaikki yhdistää,\nniinpä meidätkin, Brackenburg.\n\nBRACKENBURG. Niin salli minun kuolla yhtenä sinun kanssas'! O, jaetaan,\njaetaan! Se riittää kyllä sammuttamaan kaksi elämää.\n\nKLAARA. Pois se! Sinun tulee elää, sinä voit elää. -- Jää tueksi minun\näidilleni, joka ilman sinutta saisi nääntyä köyhyydessä. Ole sinä hälle\nmitä min' en enää voi olla! Eläkää yhtenä ja itkekää minua, itkekää\nisänmaata ja sitä miestä joka ainoa tämän voisi pelastaa! Nykyinen\npolvikunta ei pääse tästä kurjuudesta kuitiksi. Ei koston vimmakaan voi\ntätä kokonaan huuhtoa pois. Eläkää, raukat edelleen aikaa sitäkin, jok'\nenään ei ole aikaa eikä mitään. Nyt tänään seisoo maailma kerrassaan\nliikkumatta; sen kiertokulku pysähtää ja minun valtasuoneni vaivoin\ntykähtelee vielä muutamia minuutteja. Hyvästi!\n\nBRACKENBURG. O, elä sinä meidän kanssamme, niin kuin mekin sinun\ntähtes' yksistään! Sinä surmaat meidät itsessäsi. O, elä ja kärsi! Me\ntahdomme luopumatta pysyä sinun puolellasi, ja aina hellänä ja\nhuolellisna on rakkaus elävässä sylissään valmistava sinulle\nsuloisimman lohdutuksen. Ole meidän, meidän! -- En tohdi sanoa: minun.\n\nKLAARA. Hiljaa, Brackenburg! Et tunne sinä, mitä sinä kosketat. Missä\nsinä näet toivoa, siinä näen minä toivottomuutta.\n\nBRACKENBURG. Jaa' toivo elävitten kanssa! Pysähdä syvyyden partaalla,\nsilmää sinne alas ja katso meihin takaisin!\n\nKLAARA. Minä olen loppuun taistellut. Elä enää kutsu mua koettelemaan!\n\nBRACKENBURG. Sin' olet sekaisin, yö-synkkänä etsit sinä syvyyttä. Ei\nvielä ole kaikki valo sammunut, ja vielä monta päivää --\n\nKLAARA. Voi! Voi sinua! Julmasti repäiset sinä rikki sen varjon, joka\noli minun näköni edessä. Niin, pian on päivä valkeneva, turhaan on se\nkaikki sumut summat vetävä ympärilleen ja väkisin valkeava! Peljäten\ntähystää porvar' ikkunastaan ulos, yö jättää jälkeensä muutaman mustan\ntäpän -- hän tähystelee -- ja valon voittaen kasvaa kasvamistaan\nmurhateline hirviöksi. -- Uudesti kärsien luopi ristiin-naulitun\nvapahtajan häväisty kuva rukoilevan silmänsä isän puoleen ylös. Aurinko\nei henno näyttäytyä, s'ei tahdo airunna ilmoittaa tuota hetkeä, jona\nsen miehen pitää kuolla. Verkalleen käydä juttaa kello käyntiään, ja\nhetki hetken perästä lyö. Seis! Seis! Nyt on aika! Minut karkottaa\naamun aavistus hautaan.\n\n    (Hän menee akkunan eteen, kuin katsoakseen ulos, ja juopi salaa.)\n\nBRACKENBURG. Klaara! Klaara!\n\nKLAARA (käy pöydän ääreen ja juo vettä). Täss' on jäännös! Min' en\nviettele sinua mukaani. Tee mitä voit! Jää hyvästi! Sammuta lamppu\nhiljaa ja viipymättä! Minä menen rauhaan. Hiivi hiljaa pois, vedä ovi\nmennessäsi kiinni. Hiljaa! Elä herätä äitiä! Mene, pelasta itsesi,\nell' et sinä tahdo näyttää minun murhaajaltani.\n\n    (Menee pois.)\n\nBRACKENBURG. Hän jättää minut tämän viimeisen kerran niinkuin aina\nennenkin. O, jospa joku ihmis-sielu voisi tuta, mitenkä hän voi murtaa\nrakastajansa sydämen! Hän jättää minut oman onneni nojaan, sekä\nkuolemaa että elämää vihaan minä yhtä paljon. -- Ja yksin kuolla! O,\nitkekää, rakastavaiset! Sen kova-osaisempaa kohtaloa ei ole, kuin\nminun! Hän jakaa kuolon pisaran minun kanssani ja suistaa minut pois\nsivultansa! Hän vetää minua ensin mukaansa ja survaa minut taas elämään\njälkeensä. O, Egmont, mikä kallisarvoinen osa lankee sinulle! Hän menee\nedeltä. Sinä saat hänen kädestänsä vastaanottaa voittoseppeleen, ja hän\nsinulle tuo vastaan koko taivaan! -- Ja pitikö minun seurata ja seista\nsyrjässä taaskin, ja tämä sammumaton kateus viedä niihin asuntoihin?\nMaan päällä min' en enää mieli viipyä ja tuonela ja taivas tarjoo mulle\nsaman vaivan! O, kuinka tyhjään-raukeamuksen kova koura olisi\ntervetullut auvottomille!\n\n    (Brackenburg lähtee.)\n\n    Teateri on tovisen muuttumatta. -- Soitto, Klaaran kuolemaa\n    ilmaiseva, alkaa. Lamppu jonka Brackenburg on unhottanut\n    sammuttamatta, lieskahtaa joitakuita kertoja, sitten sammuu.\n    Kohta näyttämönä on:\n\n\nVankihuone.\n\nEgmont makaa vuoteella nukuksissa. Kuuluu avainten raminaa ja ovi\naukeaa. Palvelijoita soihtujen kanssa astuu sisään; sitten Ferdinand,\nAlban poika, ja Silva aseellisten seurattavana. Egmont kavahtaa\nunestaan.\n\nEGMONT. Keitä te olette, jotka niin ynseästi karkoitatte unen minun\nsilmistäni? Mitä julkaisee teidän uhkamieliset, umpimähkäiset\nsilmäyksenne minulle? Mitä varten pidetään tätä julmaa telmettä? Mitä\nte tahdotte unikakkiaisina tulla ilvehtimään minun unen-toreissa\nolevaan sieluuni?\n\nSILVA. Meidät lähetti herttua julistamaan sinulle tuomiosi.\n\nEGMONT. Onko sinulla teloittaja mukanasi sitä toimeen panemaan?\n\nSILVA. Kuuntele, niin saat tietää, mikä sinua odottaa.\n\nEGMONT. Sepä soveltuu teille ja teidän riettaallen yrityksellenne!\nYöllä haudottu ja yöllä keritetty jalalle! Niin joutaa piilläkin tämä\nvääryyden hävytön urous! -- No astu vaan rohkeasti tänne, sinä joka\nkannat miekkaa, vaippaliepeen kätkössä! Täss' on minun pääni, vapain,\nminkä milloinkaan on hirmuvalta pois varresta listaissut.\n\nSILVA. Sinä petyt! Minkä oikeat tuomarit päättävät, sit' eivät päivän\nvalolta piilottele.\n\nEGMONT. Niin menee siis hävyttömyys yli kaiken ymmärryksen ja älyn.\n\nSILVA (ottaa eräältä läsnä-seisovalta tuomion, avaa ja lukee).\n\"Kuninkaan nimessä, ja erinäisen Hänen Majesteettinsa meille antaman\nvallan ja voiman nojassa, tuomita kaikkia hänen alamaisiansa, mitä\nsäätyä tahansa he olla mahtavat, myöskin Kultaisen Taljan ritareita,\nselitämme --\"\n\nEGMONT. Voipiko kuningas sen vallan antaa kelle toiselle?\n\nSILVA. \"Selitämme, edelläkäyneen tarkan, laillisen tutkinnon mukaan,\nsinut, Henrikki kreivi Egmontin, Gauren prinssin, valtionkavallukseen\nsyypääksi, ja julistamme tuomion, että sinut pitää varhain heti aamun\nsarastaessa vankihuoneesta torille vietämän ja siellä kansan nähden\nkaikille kavaltajille varoitukseksi miekalla elämästä kuolemaan\nsaatettaman. Annettu Brysselissä...\"\n\n    (Päiväämä ja vuosiluku luetaan niin epäselvästi, että sitä\n    kuulija ei tajua.)\n\n                                \"Ferdinand, Alban herttua,\n                      kaksitoistamiehisen tuomio-istuimen esimies.\"\n\nNyt sinä tiedät kohtalosi. Sinulle jää vähän aikaa siihen mukautua,\nlähtöön valmistautua ja omillesi jäähyvästit heittää.\n\n    (Silva lähtee seuraajineen. Ferdinand jää ynnä kaksi soihtua.\n    Teateri on puolittain valoisa.)\n\nEGMONT (seisoo jonkun aikaa mietteissään ja, katsomatta ympärilleen,\nantaa Silvan mennä. Hän luulee olevansa yksinään, vaan kun kohottaa\nsilmänsä, äkkää hän Alban pojan.) Sinä jäät seisomaan? Tahdotko sinä\ntäällä-olollasi yhä lisätä minun hämmästystäni, minun kauhuani?\nVai sinä tahtonet kenties sen tervetulleen viestin viedä isällesi,\nettä minä miehetönnä miehenä olen epätoivossa! Mene! Sano hälle,\nsano hälle, että hän ei petä minua eikä maailmaa! Hänestä, siitä\nkunnian-vaivaisesta, kuiskutetaan ensin seljän takana, sitten aina\nkovemmin ja kovemmin lausutaan, ja kun hän laskeutuu kerran tästä\nkorkeudestaan alas, on tuhansia ääniä huutamassa hälle vasten naamaa:\nEi valtakunnan hyvä, ei kuninkaan arvo, ei maakuntien rauhan puute ole\nhäntä tänne kuljettanut. Omaa itseänsä varten on hän sotaa tyrkyttänyt,\njotta muka tämä soturi saisi jotain tepsiä sodassa. Hän on tämän\näärettömän vaurion synnyttänyt, jotta häntä tarvittaisiin. Ja minä\nlankeen hänen halvan vihansa, hänen turhamaisen kateutensa uhriksi.\nNiin, minä tiedän sen, ja minä uskallan sen sanoa, kuoleva,\nkuolettavasti haavoitettu, uskaltaa sen sanoa: tuo itserakas itseilijä\non kadehtinut minua; minut raivatakseen pois tieltä, on hän kauvan\nainehtinut ja ajatellut.\n\nJo silloin, kun me nuorempina noppaa pelasimme, ja kasa kasalta suoltui\nkultaa hänen puoleltansa minun puolelleni, seisoi hän ähmissään, oli\nolevinaan tyyni, vaan hänen sisuansa kiehutti kiukku, enemmän minun\nonneni kuin hänen oman tappionsa tähden. Minä muistan vielä hänen\nsäihkyvän katseensa, hänen kielastavan kalpeutensa, kun me julkisessa\njuhlassa kilpaa ammuimme monen tuhannen ihmisen nähden. Hän vaati\nminut, ja molemmat kansat katsoivat päältä; hispanialaiset,\nalankomaalaiset veikkailivat ja toiveksivat. Minä voitin; hänen\nkuulansa ei sattunut, minun sattui. Kova riemuhuuto raikui minun\npuolelaisiltani läpi ilman. Nyt hänen kähynuolensa sattuu minuun. Sano\nhälle, että sen minä tiedän, että hänet minä tunnen, että maailma\nylenkatsoo joka voittomerkin, minkä joku pieni henki hiiviskellen\npystyttää itselleen väärältä puolen. Ja sinä! Jos pojan ensinkään on\nmahdollinen isänsä polvulta poiketa, niin harjaudu ajoissa häpeämään,\nniin ettäs häpeät sitä, jota sinä mielelläsi tahtoisit kunnioittaa\nkaikesta sydämestäsi!\n\nFERDINAND. Minä kuuntelen sinua, keskeyttämättä. Sinun nuhteesi\nponnahtelevat kuin nuijan iskut kypärään; minä tunnen tärähdykset, vaan\nmin' olen aseellisessa asussa. Sinä osaat minuun, vaan sin' et haavoita\nminua; minä tunnen ainoastaan sen tuskan, mikä musertaa mun rintani.\nVoi minua! Voi! Tänlaiseen näkemykseen olen minä kasvanut, tänlaiseen\nnäytelmään on minut lähetetty tänne!\n\nEGMONT. Sinä ratkeat valituksiin? Mikä liikuttaa, mikä surettaa sinua?\nVai onko sinulla siitä myöhä katumus, kun sinä kortesi tulit\nkantaneeksi tuon häpeällisen kapinalahkon kätyrinä? Sinä olet niin\nnuori, ja sinulla on edullinen ulkomuoto. Sinä olit niin uskollisen\nluotettava, niin ystävällinen minua kohtaan. Niin kauvan, kuin minä\nsinua näin, olin minä isääsi lepyksissä. Ja yhtä teeskennellen, enemmän\nteeskennellen kuin hän, viekoittelet sinä minut verkkoon. Sinä olet\nitse iljetys! Ken häneen luottaa, luottakoon omalla uhallaan! Vaan kuka\nosasi perikatoa peljätä sinuun luottaessaan? Mene! Mene! Elä haaskaa\nminulta näitä muutamia silmänräpäyksiä! Mene, että minä saan ajatukseni\nkoota, maailman unhottaa, ja sinut kaikkein ensiksi!\n\nFERDINAND. Mitä minä sinulle sanoisin? Minä seison ja katselen sinua\nenkä näe sinua enkä tunne itseäni. Pitääkö minun puolustaa itseäni?\nPitääkö minun vakuuttaa sinulle, että minä vasta myöhään, vasta viho\nviimeisellä hetkellä sain tietää isäni aikeet, että minä toimin niin\nkuin orjastettu, kuin hänen tahtonsa tahdoton ajokki. Vaan mitäpä se\nenää hyödyttää, mikä mielipide sinulla on minusta? Sinä olet hukassa,\nja minä, onneton, seison täällä ainoastaan sitä sinulle vakuuttamassa,\nsinua itkemässä.\n\nEGMONT. Mikä eriskummainen ääni, mikä odottamaton lohtu kohtaa minua\nmatkalla hautaan? Sinä, minun ensimmäisen, minun milt'et ainoan\nvaino-mieheni poika, sinäkö surkuttelet minua? Sinä, etkö kuulu yhtenä\nsiihen murhamies-joukkioon, joka minun vertani janoo? Sano, puhu!\nKeneksi minun pitää sinut arvata nyt?\n\nFERDINAND. Julmuri-isä! Niin, minä tulen tunteneeksi oman sinusi tässä\nkäskyssä. Sinä tunsit minun sydämeni, minun mielenlaatuni, jota sinä\nniin usein moitit minun perimäkseni hellätunteiselta äidiltä. Sinä\nlaitoit minut tänne, oman itsesi kaltaiseksi muodostumaan. Pakotat\nminut näkemään tätä miestä avoimen haudan partaalla, näkemään tätä\nmielivallan kuolemaan tuomitsemaa teurasta, niin että minä saisin\ntuntea pohjatonta tuskaa, niin että minä tulisin karjenneeksi kaikkea\nkohtalon kolausta vastaan, että minusta tulisi tunnekato, johon ei\nkoske, tapahtuipa mitä tahansa.\n\nEGMONT. Minua hämmästyttää! Malta mielesi! Pidä ryhtisi, puhu kuin\nmies!\n\nFERDINAND. O, että minä olisin vaimo! Että mulle voitaisiin sanoa: Mikä\nliikuttaa, mikä surettaa sinua? Mainitse mulle joku suurempi, joku\nsummattomampi onnettomuus, suo minun olla jonkun kauheamman tapauksen\ntodistajana, niin tahdon sinua kiittää, tahdon sanoa: ei tuo ole\nmitään.\n\nEGMONT. Sinä hämmennyt! Missä sinult' on ajatuksen ponsi?\n\nFERDINAND. Suo tämän tunne-tulvan aaltoilla, suo minun valtoinna\nvalittaa! En minä tahdokaan näyttää vankalta, koska minulta koko\nsisällinen olemus runnahtaa ruhjoksi. Sinut pitää minun täällä nähdä?\n-- Sinut? -- Se se on kauheata! Et sinä ymmärrä minua! Ja pitääkö sinun\ntulla ymmärtäneeksi minut? Egmont! Egmont!\n\n    (Tämän kaulaan langeten.)\n\nEGMONT. Selitä tämä salaisuus.\n\nFERDINAND. Ei mikään salaisuus.\n\nEGMONT. Vaan mistä se koituu, että sinua liikuttaa niin syvälti näin\nventovieraan kohtalo?\n\nFERDINAND. Ei -- vieraan! Et sinä ole vieras minulle. Sinun nimesihän\nminun ensi nuoruudessani loisti kuin taivaan tähti mulle vastaan.\nMitenkä usein olen minä kuulustellut kuulumisia sinusta, kysellyt\nsinua! Lapsen toivo on nuorukainen, nuorukaisen mies. Niin olet sinä\nkäynyt minun edelläni, aina minun edelläni, ja minä, ilman\nkadehtimatta, soin suomallakin sinut edelleni, ja kävin sinun\njäljestäsi, ja niin yhä edelleen. Nyt toivoin minä viimein saavani\nnähdä sinut, ja näin sinut, ja mun sydämeni lensi sinulle vastaan.\nSinut olin minä valiokseni valinnut ja valitsin uudelleen, kun ma sain\nnähdä sinut. Nyt oli mulla toivo kerran saada olla sinun kanssasi, elää\nsinun kanssasi, liittyä sinuun. -- Nyt tämä kaikki on mennyttä, ja minä\nnäen sinut täällä!\n\nEGMONT. Ystäväni! jos se vois' sinua lohduttaa, niin ota vastaan\nminulta se vakuutus, että mun sydämeni heti ensi silmäykseltä tuli\nsinulle vastaan! Ja kuule minua nyt! Puhutaan joku rauhallinen sana\nkeskenämme! Sano mulle, onko sinun isäsi järkähtämättömän totinen\ntahto, että minä olen surmattava.\n\nFERDINAND. On, niin se on.\n\nEGMONT. Tämä tuomio ei olekaan siis tyhjä hirmukuvatus, tehty minua\nhuolestuttamaan, minua rankaisemaan pelvolla ja uhkauksella, minua\nalentamaan, ja sitten kuninkaallisen armon kautta jälleen korottamaan\nminut?\n\nFERDINAND. Ei, ah, valitettavasti ei! Alussa hyvitin minä itseäni tällä\ntyhjällä toiveella, ja jo silloin tunsin minä tuskaa ja hätää,\npeljäten, että täytyy vielä nähdä sinut tässä tilassa. Nyt se on täys\ntosi, on varma. Ei, min' en voi hillitä itseäni. Kuka antaa mulle avun,\nkuka keinon, jotenka välttää välttämätöntä?\n\nEGMONT. Niin kuule minua! Jos sinun mielesi niin ponnettomasti hehkuu\nminua pelastamaan, jos sinä inhoat tuota ylivoimaa, joka minua pitää\nvankina, niin pelasta minut! Silmänräpäykset ovat kalliit. Sinä olet\nsen kaikki-voivan poika ja itse paljon-voipa. -- Paetkaamme! Minä\ntunnen tiet; keinot ne eivät mahtane olla tuntemattomia sinulle.\nAinoastaan nämä muurit, ainoastaan muutamat peninkulmat ovat minua\nerottamassa ystävistäni. Niin päästä nämä kahleet, vie minut heidän\nluoksensa ja ole meidän! Saat olla varma, kuningas kerran kiittää sinua\npelastamastasi minut. Nyt hän on hämmästyneenä ja ehkäp' onkin kaikki\ntyynni hälle tuntematonta. Sinun isäs' uskaltaa, ja majesteetin täytyy\nhyväksyä tapahtunut tapaus, jos kohta hän kauhistuu sitä. Ajatteletko\nsinä? O, keksi sinä tie, joka minut viepi vapauteen! Puhu ja ravitse\nelävän sielun elävää toivoa!\n\nFERDINAND. Vaikene! O, vaikene! Joka sanalla lisäät sinä minun\nepätoivoani. Ei tässä löydy mitään keinoa, ei neuvoa, ei pääsyä. --\nTämä kivistää minua, tämä raastaa kuin kynsillä minun rintaani. Minä\nolen itse vetänyt tuon verkon umpeen; minä tunnen kyllä ne kovat, lujat\nsolmut, minä tiedän, mitenkä tie on teljessä kaikelta uhka-yritykseltä,\nkaikelta juonelta. Minä tunnen itseni vangituksi yhtenä sinun ja\nkaikkein muitten kanssa. Valittaisinko minä, joll'en jo olisi koettanut\nkaikkea? Hänen jalkojensa edessä olen minä ujunut, puhunut ja\nrukoillut. Hän lähetti minut tänne, että tämä tuokio minusta tuhoaisi\nelämän-halun ja ilon, kaikki tyynni.\n\nEGMONT. Ja eikö mitään pelastusta?\n\nFERDINAND. Ei mitään!\n\nEGMONT (jalkaa polkaisten). Ei mitään pelastusta! -- -- Suloinen elämä,\nsinä kaunis, riemullinen tottumus olemassa-oloon ja toimintaan, sinusta\npitää minun erota, erota näin tyynesti! Et sinä minulle hekäise\nhyvästiä taistelun vilinässä, et asetten jyräkässä, etkä ottelun\ntulessa. Et sinä ota mitään äkkijäähyvästiä, et lyhennä eronhetkeä.\nMinun pitää puristaa sun kättäsi, minun pitää vielä kerran katsoa sua\nsilmiin, oikein elävästi tuntea sun kauneuttasi, sun arvoasi, ja sitten\npäättävästi kiskaltautua irti ja sanoa: Mene tiehesi!\n\nFERDINAND. Ja minun pitää seista ääressä, katsoa päältä, voimatta\npidättää sinua, voimatta estää sinua! O, mikä parku kyllin riittäisi\nvalitukseksi! Mikä sydän ei juoksis' yli äärtensä tämän surkeuden\nedessä!\n\nEGMONT. Malta mielesi!\n\nFERDINAND. Sinäpä voit malttaa mielesi, sinäpä voit kieltää itsesi,\nvoit täytymyksen käsissä sankarillisesti kestää sen raskaan taiston.\nMitä voin minä tehdä? Mitä pitää minun tehdä? Sinä kokonaan voitat oman\nitsesi ja meidät, sinä kestät taiston; minä jään sinun ja itseni\njälkeen elämään. Minä olen aterian liekkumissa kadottanut valoni,\ntaistelun pyörteessä lippuni. Oneelta, kolkolta, sekavalta näyttää\nminusta tulevaisuuteni.\n\nEGMONT. Nuori ystävä, jonka minä harvinaisen kohtauksen kautta samalla\nkertaa voitan ja kadotan, joka tunnet kuolonkipuja minun tähteni,\nkärsit minun tähteni, katso minua näinä silmänräpäyksinä: sin' et\nkadota minua. Jos minun elämän' oli sulle kuvastinna, johonka sinä\nkernaasti katselit, niin semmoisena myös olkoon minun kuolemani.\nIhmiset eivät ole toistensa lähellä vaan silloin, kun ovat toistensa\nsaapuvilla, myöskin kaukana-oleva, täältä-lähtenyt elää meille. Minä\nelän sinulle, min' olen itselleni kyllin elänyt. Joka koittaneesta\npäivästä olen minä iloinnut, joka päivä olen minä hilpeällä mielellä\ntehnyt velvollisuuteni, niin kuin omatuntoni on minulle sen sanonut.\nNyt loppuu minun elämäni, niin kuin tää olis' ammoin aikaa jo\nGravelingenin hietikolla voinut loppua. Minä lakkaan elämästä, mutta\nminä olen elänyt. Niin elä sinäkin, ystäväni, halulla hartaalla ja\niloisesti, eläkä kammo kuolemaa!\n\nFERDINAND. Sinä olisit voinut, sinun olisi pitänyt säilyttää itsesi\nmeitä varten. Sinä olet itse surmannut itsesi. Useinhan kuuntelin minä,\nkun viisaat miehet puhelivat sinusta, vihansuovat, hyvänsuovat\nkiistelivät pitkään sinun arvostasi; vaan vihdoin yhtyivät, kukaan ei\nuskaltanut kieltää, jokainen myönsi: \"Niin, hän käy vaarallista tietä\".\nKuinka usein olisin minä suonut, että olisin voinut varottaa sinua! Vai\neikö sulla ollut keitään ystäviä?\n\nEGMONT. Minua oli varotettu.\n\nFERDINAND. Ja kuinka minä taas kanteessa tapasin kohta kohdalta kaikki\nnuo syytökset, ynnä sinun antamasi vastaukset! Nämä olivat kyllä hyviä\npuhdistamaan sinut, vaan eivät olleet täysin päteviä syystä\nvapauttamaan sinua.\n\nEGMONT. Jättäkäämme tämä! Ihminen luulee, että hän itse ohjaa elämänsä,\nitse määrää tiensä, ja hänen sisin olemuksensa viettyy kuitenkin\nvälttämättä omaa kohtaloansa kohti. Ei mietiskellä näitä! Nämä\najatukset minä kepeästi heilautan päästäni -- vaan en niin kepeästi\nmurhetta tämän maan osalta. Kuitenkin -- kylläpähän tullee siitäkin\npidetyksi huolta. Jos minun vereni voipi vuotaa monen edestä, voi\nkansalleni tuottaa levon ja rauhan, niin vuotaa se mielellään.\nValitettavasti, ei se niin käyne. -- Kuitenkaan -- ihmisen ei enää sovi\nmiettiä, kun hän ei enää saa vaikuttaa. Jos sinä voit pidättää, jos\nsinä voit tyystyttää isäsi turmiollisen väkirynnäkön, niin tee se! Vaan\nkukapa sitä voinee? -- Jää hyvästi!\n\nFERDINAND. Min' en voi mennä.\n\nEGMONT. Suo minun sulkea väkeni sinun parhaimpaan suosioosi! Minulla on\nhyviä ihmisiä palvelijoina -- elä anna niiden haipua hajalleen,\nonnettomiksi! Mitenkä Richardin, mun kirjurini laita on?\n\nFERDINAND. Hän on sinun edelläsi mennyt. He ovat hänen, muka\nvaltionkavaltajan rikos-toverina, teloittaneet.\n\nEGMONT. Mies-raukka! -- Yks' asia vielä, ja sitten hyvästi! Min' en\njaksa enää. Jännittäköönpä mikä tahansa mieltäkin ankarasti, niin\nvaatii kuitenkin luonto vihdoin välttämättä vuoronsa. Ja niin kuin\nlapsi, käärmeen kietoessa, nauttii virvottavaa unta, samoin vaipuu\nväsynyt levolle vielä kerta kuolon portilla ja nukahtaa sikeästi, ikään\nkuin hällä olis' edessä pitkä matka vaellettava. -- Yks' asia vielä --\nminä tunnen erään tytön. Sinun ei pidä halveksia häntä suinkaan siitä\nsyystä, että hän oli minun. Nyt, kun ma hänet saan sulkea sinun\nsuojelukseesi, niin kuolen minä rauhallisna. Sinä olet jalo mies.\nVaimo, joka löytää semmoisen, on hyvässä turvassa. Elääkö minun vanha\nAatolppini? Onko hän vapaa?\n\nFERDINAND. Sekö hauska ukko, joka teitä aina seurasi, kun olitte\nratsastamassa?\n\nEGMONT. Vallan sama.\n\nFERDINAND. Hän elää, on vapaa.\n\nEGMONT. Hän tietää sen tytön asunnon. Niin anna hänen opastaa, ja\npalkitse sinä hälle, niin kauvan kuin hän elää, siitä hyvästä kun hän\nsinut neuvoo tällen aarteelle! -- Jää hyvästi!\n\nFERDINAND. Min' en lähde.\n\nEGMONT (survaa häntä ovea kohti). Hyvästi!\n\nFERDINAND. O, salli minun vielä kerran --\n\nEGMONT. Ystävä, ei mitään erojais-hyvästiä!\n\n    (Hän seuraa Ferdinandia ovelle ja kiskaltautuu siellä\n    hänestä irti. Ferdinand, huumeissaan, kiiruhtaa pois.)\n\nEGMONT (yksin). Vainolainen! Et sinä uskonut, että sinä tulisit poikasi\nkautta osottaneeksi tämän hyvän työn. Hänen kauttansa olen minä vapaa\ntuskista ja murheista, pelvosta ja kaikesta kiduttavasta tunteesta.\nHellästi, mutta säntilleen vaatii luonto viimeisen vuoronsa. Se on jo\nohitse, se on päätetty! Ja mikä epävarmuudellaan piti viime yön minut\nvuoteen omana valveilla, se vaarumattomalla varmuudellaan nukuttaa nyt\nminun aistimeni unen helmaan.\n\n    (Hän istuutuu vuoteelle. Soittoa.)\n\nSuloinen uni! Sinä tulet mieluimmin, niin kuin puhdas onni, silloin,\nkun sinua ei kutsuta, ei etsitä. Sinä avaat solmut ankarain ajatusten\nja sekaat kaikki ilon ja murheen kuvat. Esteetönnä liitää sisällisten\nsopusointujen piiri, ja suloisen hulluuden verhossa me horrumme ja\nlakkaamme olemasta.\n\n    (Hän nukahtaa. Soittoa kuuluu hänen nukkuessansa. Hänen\n    vuoteensa takana näyttää muuri aukeavan, eräs loistava\n    näky ilmestyy. Vapaus taivaallisessa puvussa kirkkauden\n    keskessä, lepää pilven päällä. Hänellä on Klaaran juonteet,\n    ja hän kumartuu alas nukkuvan sankarin ylle. Hän ilmaisee\n    säälin tunnetta, näyttää surkuttelevan. Kohta tyyntyy hän ja\n    kehoittavaisella liikkeellä näyttää Egmontille nuolikimppua,\n    sitten hattua sauvan päässä. Hän pyytää tätä olemaan hyvillä\n    mielin, ja viitaten, että tämän kuolema on maakunnille\n    vapauden tuottava, tunnustaa tämän voittajaksi ja ojentaa\n    laakeriseppeleen. Kun hän lähentelee seppelettä päähän,\n    kohennaksen Egmont unissaan, niin että sitten makaa ylösposkin\n    häntä kohti. Hän pitää seppelettä koholla tämän pään yllä.\n    Kuullaan kaukana soitettavan sotasoittoa rummuilla ja pilleillä.\n    Näiden ensi ääntä pakenee näky. Ääni kovenee. Egmont herää.\n    Vankihuone aamun koittaen vaalenee. Egmontin ensi liike on,\n    päätään tavata. Hän nousee ylös ja katseleksen, pitäen kättään\n    päänsä päällä.)\n\nKadonnut onkin seppele! O, sinä kaunis kuva, päivän valo on sinut\nkarkoittanut! Niin, he ne olivat; he olivat yhtenä, ne minun sydämeni\nihanimmat hemmettäret. Se jumalallinen vapaus lainasi olennon minun\nrakastetultani; tämä lumoova tyttö oli pukeutunut ystävättären\ntaivaalliseen asuun. Vakaana hetkenä he näyttäytyvät yhdistyneenä,\nnäyttävät enemmän vakavalta kuin herttaiselta. Jalat veripirskeissä\ntuli hän minun tyköni ja veripirskeitä oli helman liehuvilla poimuilla.\nSe oli minun vertani ja monen jalon verta. Ei, sit' ei turhaan oltu\nvuodatettu. Eespäin! Astuos halki, uljas kansa! Voiton-jumalatar johtaa\nsinua! Ja niin kuin meri läpi teidän sulkujenne murraksen, niin\nmurtakaatte alas, survatkaatte kumoon tuo tyrannin valli ja tulvimalla\nhuuhtokaatte pois siltä mannulta, jonka hän on itselleen anastanut!\n\n    (Rummutusta kuuluu lähempänä.)\n\nKuule! Kuule! Kuin usein tämä kaiku kutsui minua vapaalle retkelle,\nastumaan taistelun ja voiton tannerta! Kuin reippaasti kävivät mun\nkumppanini sitä vaarallista, mainehikasta rataa! Minäkin astun tästä\nvankeudesta kohti kunniakasta kuolemaa. Minä kuolen vapauden edestä,\nsen edestä minä elin ja taistelin ja sen edestä nyt kärsien uhraan\nitseni.\n\n    (Perälle asetetaan rivi hispanialaisia sotamiehiä,\n    jotka kantavat tapparakeihäitä.)\n\nNiin, kootkaa ne vaan siihen! Ummistakaa rivinne, minua ette säikäytä!\nminä olen keihäsmiesten etumaisena tottunut seisomaan kohtipäin\nvihollisten keihäitä ja ympärinsä kuoleman uhatessa, vaan kahta\nraisummin nauttimaan tuota urosten elämää!\n\n    (Rummutusta.)\n\nSinut saartaa vihollinen kaikilta puolin! Säilät säkenöitsevät!\nYstävät, ylempää uljuutta! Takananne on teillä vanhemmat, vaimot,\nlapset!\n\n    (Osottaen vartijoihin.)\n\nJa näitä ajaa hallitsijan ontto sana, ei heidän oma sydämensä.\nVarjelkaa omaisuutenne! ja rakkahintanne pelastamassa, o, kaatukaatte\niloisina, niin kuin nyt näette minun!\n\n    (Rummutetaan. Hänen mennessään vartijoita kohti ja\n    perälle päin, lankee esirippu. Soitto yhtyy ja päättää\n    näytelmän voittosymfonialla.)\n\n\n\n"]