[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fOtofKXQeR4VCmm3gyw_wxfboxlWFW-G_PSltIsDDrqQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},499,"Aumolan emäntä","Bergman, J. A. (nimim. J. A. B.)",1844,1924,"499-bergman-j-a-aumolan-emanta","499__Bergman_J._A.__Aumolan_emäntä",null,"romaani",[],[],"fi",1885,26684,164312,false,37393,[22],"Finnish fiction -- 19th century",[24],"Novels","\"Aumolan emäntä: Novelli\" by Johan Albert Bergman is a fiction work likely written in the late 19th century. The story unfolds in the picturesque countryside of Finland, primarily revolving around the lives of the inhabitants of Aumola, particularly focusing on the newlywed couple Esa and Helena, their families, and the intertwined relationships with their neighbors. As they navigate through joys and tragedies, the narrative delves into themes such as familial bonds, societal expectations, and personal struggles.  The opening of the novella introduces the beauty of the Aumola estate and its surroundings, setting the stage for the interpersonal dynamics that will unfold. It introduces Esa, a well-respected farmer known for his intelligence and generosity, and Helena, his wife—with striking beauty and a complex character who grapples with personal pride and kindness. The text also begins to hint at impending challenges, such as parental responsibilities after the birth of their daughter Valpuri, and the shadow of calamities that affect their lives, foreshadowing how their decisions and societal pressures will shape the narrative as it unfolds. (This is an automatically generated summary.)",[],334,"Pohjanmaalle sijoittuva kertomus kuvaa vauraan Aumolan talon elämää ja sen asukkaita. Mahtavan tilan emännän ja muiden perheenjäsenten vaiheiden kautta tarkastellaan maaseudun sosiaalisia suhteita ja arjen haasteita 1800-luvun lopun Suomessa.","J. A. Bergmain 'Aumolan emäntä' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 499.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","AUMOLAN EMÄNTÄ\n\nNovelli\n\n\nKirj.\n\nJ. A. B. [J. A. Bergman]\n\n\nPorvoossa 1885,\nWerner Söderström, kustantaja.\nHelsingissä Suom. Kirj. Seuran kirjapainossa.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nM:n pitäjä on kauniimpia Pohjanmaalla, jota, verraten Suomen muihin\nmaakuntiin, mielitään moittia jonkinmoisesta yksitoikkoisuudesta.\nValtava joki saarineen ja lisäjokineen, sekä pari isompaa mäkeä, joista\nnäkyala varsinki illoin ja aamusin on viehättävä yli tuon laaksossa\nolevan kirkonkylän, antavat tälle paikkakunnalle vaihtelevaisuuden,\njommoista ei likiseuduilla tavata.\n\nAlhaisella joen äyräällä sijaitsee Aumolan talo. Rakennusten koko,\nkorkeat akkunat, valkaistut uuninpiiput katolla ynnä komea portti\nkahden päärakennuksen välillä: kaikki osoittaa omistajansa mahtavuutta.\nKolmekymmentä raavasta, kuusi hevosta ja lukuisa lammaslauma ovat\neläviä esimerkkejä tästä talon vankkuudesta.\n\nTalon ympäristöt ovat jotenki kauniit. Isot koivut, joiden kyljissä\nusean Manalle menneen nimi säilyy, ympäröivät taloa kolmelta puolelta.\nEtempänä joesta kohoaa vankka kuusimetsä, jota, kesä-illan tyyneydessä,\nkäen kukunta ja rastaan sointuvat suruliverrykset kajahuttavat.\nMieluisasti kääntyy katsojan silmä tuonne joelle, varsinki kun se\nrasvatyynenä loistaa laskevan auringon valossa ja sorsaparvi äänetönnä\nlipuu riippakoivujen ja leppien varjostamaan lahteen joen toisella\npuolen, tai kun sen pinta värähtelee hopeanhohtavana vienon tuulosen\npuhaltaessa ja jono \"kolmilaitoja\" täysissä purjeissa kulkee ohitse.\n\nAumolan isommassa rakennuksessa on, porstuaan tullessamme, oikealla\nkädellä kaksi isohkoa kamaria, vasemmalla iso pirtti, jonka takana myös\non kaksi kamaria. Pirtissä on iso takka, jossa loimottava valo pimeänä\naikana niin ystävällisesti valaisee pirtin tummia seiniä ja valkoista\nlattiaa; veistinpölkky, kehruurukki, kangastuolit, pitkä pöytä, rahit\ny.m. tavalliset nähtävät talonpojan pirtissä ja uunin päällä tuo\npohjoismaiden asukasten paratiisi, jossa ruotivanhus venyy pitkää\npituuttaan yhtä onnellisena kuin lazarooni päivänpaisteessa kirkon\nportailla jossaki Italian kaupungissa.\n\nKamarit porstuan oikealla puolen ovat vieraita varten. Seinillä riippuu\nkuvia, moniaat esitellen, vähemmän onnistuneessa muodossa, Vanhan\nTestamentin tapahtumia, toiset kuvaillen mainioita henkilöitä historian\nalalta, vielä toiset sisältäen onnentoivotuksia isäntäväen häiden\najalta, jotka tilattua on tehnyt joku runollinen luonne markasta tai\npuolestatoista kappaleen, teksti reunustettuna kukkaruukuilla,\nenkeleillä j.n.e.\n\nPienellä puolella eli pienemmässä rakennuksessa on porstuan toisella\npuolen iso maitokamari viidellä hyllyrivillä, täynnä valkoisia\nhulikoita, jotka sisältävät Kekrin antimia. Toisella puolen porstuaa on\npirtti ja kaksi kamaria, toinen vanhan emännän asuinhuone, toinen\n\"romukamari\".\n\nLuokaamme nyt silmäys isäntäväkeen tässä talossa.\n\nAumolan isäntä -- Esa -- oli, kertomuksemme kun alkaa --\n30-vuotias. Hän oli ruumiiltaan roteva, mustaverinen, rokonarpinen,\nkäytöksessään arvoisa ja ystävällinen. Vaikka hän pääasiallisesti\npiti itseään maanviljelijänä, ei hän ollut ensinkään laiminlyönyt\nhenkensä vaurastumista lukemisen kautta ja täten luonnolliselle\nteräväjärkisyydelleen hankkinut melkoisesti pätevän tieteellisen\nperustuksen ja sisällön. Nämät edut yhdistettyinä luotettavaan\nluonteesen, kohottivat Esan ylemmä vertaisiaan pitäjäässä. Tämä etevyys\nei voinut olla herättämättä kateutta useissa, joita Esa esti\nkunnallisella alalla ensimäisinä ilmaantumasta. Huhuja pantiin\nliikkeelle hänestä e.m. että hän katovuosina oli myynyt viljaa hyvin\nkalliista hinnasta ja armottomasti \"nylkenyt\" köyhiä. Ei ole\nkieltäminen, että näissä huhuissa oli osaksi perääki: että Esa\nkatovuosina jyväkauppansa kautta oli rikastunut, vaan ei hän siltä\nollut köyhiä nylkenyt, vaan päin vastoin useille heistä ilmaiseksi\nlahjoittanut viljaa.\n\nKumppanikseen elämän huolissa ja iloissa oli Esa valinnut erään ison\ntalon tyttären, joka myös kauneutensa kautta oli tyttönä ollessaan\nkosolta ko'onnut kosioita ympärilleen. Helenalla olivat hienot kasvojen\npiirteet, solakka vartalo ja miellyttävä käytös. Näistä ulkonaisista\neduistaan ei Helena osoittanut olevansa tietämätön; tahtoivatpa moniaat\nsyyttää häntä ylpeydestä. Hänen käytöksessään useita kohden ilmestyiki\njonkinmoinen ylpeys, vaan tämä ylpeys ei perustunut noihin ulkonaisiin\netuihin, vaan siihen, että Helena ei voinut olla julkisesti\nosoittamatta ylenkatsettaan kaikenlaista ahdasmielisyyttä vastaan,\nilmestyipä se sitte kauniissa tai rumissa, rikkaissa tai köyhissä.\nMuutoin Helena oli hyväsydämminen, varsinki köyhiä vastaan.\n\nViisi viikkoa ennen kertomuksemme alkua oli tälle pariskunnalle\nsyntynyt perillinen, jolle kasteessa pantiin nimeksi Valpuri.\n\nLovisa -- Helenan äiti -- oli, lapsensa kun naitiin, muuttanut\nAumolaan, sillä häneltä oli mies kuollut viisi vuotta sitten.\nMiesvainajansa kanssa Lovisa ei ollut elänyt aivan kehuttavan\nonnellisesti, sillä mies oli ollut erittäin itara, josta syystä Lovisa\nainoastaan petollisuudella oli saanut hankituksi itselleen\nvälttämättömimmät tarpeet. Vähitellen oli Lovisa tullut vakuutetuksi\nsiitä, ettei valhetteleminen ja petollisuus olleet mitään moitittavia\npuolia, kun muka pakosta tapahtuivat. Lovisa oli ulkomuodoltaan\npulskannäköinen, mieleltään iloinen ja vasta 45 vuoden ikäinen.\n\nPerheesen kuului vielä Esan lähes 70-vuotias isä, joka vietti\nvanhuutensa päivät poikansa luona. Vanhus ei vähän ylvästellyt poikansa\netevyydestä, jonka hän, jotenki suotta, piti perintönä itsestään. Esan\nylevä mieli ei kuitenkaan tullut loukatuksi siitä, että vanhus silloin\ntällöin julkisesti puhui siitä, \"mikä Esa nyt olisi ilman semmoisetta\nkasvatuksetta, kun hän, (E), oli nauttinut\", josta, sivumennen sanoen,\nei ollut liioin kerskailemista.\n\nVähän alempana joen varrella kuin Aumola ja sen toisella puolen näemme\nkorkealla joen töyräällä talon, joka kaikissa suhteissa oli edellistä\nvähäpätöisempi. Pilveisen talo maalaamaton, kun Aumolan talo oli\npunaiseksi maalattu eikä siinä ollut kun yksi päärakennus viidellä\nakkunalla joelle päin.\n\nPilveisen isäntä, Tapani, oli Esaa 2 vuotta vanhempi. Hän oli\nlyhytläntä, sievännäköinen mies, erittäin huolellinen pukunsa ja\nulkonaisen siisteytensä suhteen. Kylään mennessään hän harjasi\nhiuksensa erittäin huolellisesti ja puhdisteli vaatteitaan, nykkien\nniistä hyppysillään villan hiutaleita ja muuta tarttuvaa sekä\nsilitellen niitä vuorotellen su'alla ja kastetuilla sormenpäillä.\nLiikunnoissaan Tapani oli hyvin säännöllinen: käveli sysäämällä\nsivujaan vuorotellen eteenpäin ja väännellen ruumistaan. Hänen\npuheessaan ilmestyi myöski joku ruuvimaisuus, jota hän keskusteluissaan\nvaimonsa kanssa, läheisen tuttavuuden vuoksi, ei katsonut\ntarpeelliseksi aina noudattaa. Vaimoihmisiä Tapani aina silmäili\nsuurella tunteellisuudella, josta hänen arvoisa vaimonsa ei ollut\nmiehelleen kiitollinen. Koska tämä \"parempi puolisko\" Tapania tahtoi\njoskus liianki ankarasti aisoissa pitää, niin Tapani, kostaakseen,\nmulkoili ja puhutteli naisia \"kaikesta sielustaan ja mielestään\",\npitäen tämmöistä menettelyä terveellisenä vastapainona vallanhimoiselle\nvaimolleen. -- Muutoin Tapani oli siisti mies: ei juonut, ei edes\ntupakoinut. Tapanin arvoisa puoliso -- Sofia -- oli pitkä ja hoikka, ei\nruma eikä erittäin kauniskaan (Tapanin arvostelun mukaan). Hänen\nkellertäväin silmäinsä iskut osoittivat, mikä päättäväisyys asui\nhänessä. Sofian äiti oli hääiltana sanonut Tapanille: \"suoloista ei\nsinulle tule puute, kun Sofian saat\", johon lohdutukseen Tapani hiukan\nylimielisesti oli vastannut: \"minä pidänki suolasta\". Palvelusväki\ntunsi kyllä, ett'ei ollut kissanpoika niskassa, kun Sofia heitä joskus\nkosketteli ja Tapanikin tavallisesti alistui vaimonsa valtikan alle.\nJoskus hän kuitenkin piti puolensa, jolloin vähäinen perhekohtaus,\n\"elämää täynnä\", suoritettiin, joka päättyi joko niin, että Tapani sai\npari ankarata korvapuustia tai niin, että hän uhkasi hakea paremman\nakan, ja tosiaanki lähti karkuun, jolloin Sofia lähti häntä\npalauttamaan ja torumalla sekä itkemällä sai Tapanin kotiinpäin\nkääntymään. Sitten sovittiin vakuutuksilla, että \"tämä oli viimeinen\nkerta\", koko ilmoitus kuitenkin oli vielä vähemmän luotettava, kun\nsilmänkääntäjien y.m., kosk'ei nuo viime kerrat olleet pari tai kolme,\nvaan lukemattomia.\n\nTapanilla ja Sofialla oli yksi poika, Hannu, joka kertomuksemme\nalkaessa alotti toista ikävuottaan.\n\nNoin kolme virstaa Pilveisten talosta ylöspäin jokea eikä juuri sen\nvarrella asui pari kertomuksemme päähenkilöä. Takalon torpasta oli\npuoli vuotta sitte kuollut mies, joka jälkeensä jätti lesken ja kolme\nlasta. Nuorin lapsista, joka kertomuksessamme on valtaava hyvin\ntärkeän sijan, oli, kertomuksemme alulla viisi viikkoinen, vanhin\nkahdeksanvuotias ja keskimäinen viiden vuoden vanha. Kaksi lasta oli\nkuollut. Leski -- Elsa -- oli kolmenkymmenen ijässä, jotenki tavallinen\nsekä ruumiin että sielun puolesta. Elävä mieliala johti hänet\nusein puhelemaan enemmän kuin tarve vaati ja kun hänen muistinsa\njoskus petti, puheitaan korjailemaan, joka tapa vähensi niiden\nluotettavaisuutta, niin että löytyi pilkkasananparsi: \"ta'attu kuin\nTakalon Elsan puhe\". -- Lesken varat olivat vähänlaiset, vaan hän oli\ntytyväinen tähän vähäänki.\n\nKertomuksessamme ilmestyy useita muita henkilöitä, kuin yllämainitut,\nvaan, ollen sivuhenkilöitä, emme katso tarpeelliseksi niitä ennakolta\nesitellä.\n\n\n\n\nII.\n\n\nOli muuan noita Pohjolan valoöitä, joiden omituista suloa eteläiset\nmaat eivät voi aavistaa. Linnut olivat hetkeksi vaienneet laulustaan,\npaitsi laulurastas, joka viitikossa ihastuksen sekaisella surulla\nlauloi Pohjolan kesän suloutta ja lyhyyttä.\n\nIhmislapset olivat levottomasta hyörinästä vihdoin vaienneet lepohon.\nSofia, Pilveisen emäntä, oli pari tuntia nauttinut vähemmän levollista\nunta, kun hän äkkiä heräsi, kuullen koiran, Hallin, haukkuvan. Sofia\nherätti miehensä ja käski hänen mennä katsomaan, mitä koira haukkui.\nNäin valoisana aikana ei ollut varkaita, kaiken todenmukaisuuden\nmukaan, liikkeellä.\n\nTapani nousi, hieroen silmiään makean unen jälestä ja meni pihalle.\nHalli istui joen töyräällä, vaan ei enään haukkunut, katselihan vaan\nvirtaan. Tapani, luodessaan silmänsä vettä kohden, näki kaikenlaisia\nesineitä, niinkuin halkoja, airoja, lautoja, aidaksia, heinätukkoja,\ntuohta j.n.e. lillivän virtaa alas. Maalle vedetyn venheen perää vasten\nloiskuivat virran väreet ja osittain tätä ääntä, osaksi noita outoja\nesineitä Halli oli haukkunut. Kun se näki isäntänsä, juoksi se hänen\nluo, veti häntä hampaillaan takin helmoista rantaan päin, vikisi ja\nhaukuskeli hiljaa, vaan Tapanin kieltämisen johdosta se lopetti nuo\nmielenosoitukset.\n\nTapani kiiruhti pirttiin herättämään renkiään, joka ajahutteli pirtin\nseiniä korsauksillaan; he riensivät yhdessä rantaan ja vetivät venheen\nylemmä. Sitten he istuivat törmälle katsomaan tulisiko tulva äkkiä\nlisääntymään.\n\nHiljaa, tasaisesti, vastustamatta laajenivat Vellamon valtakunnan\nrajat. Niinkuin nuorukaisen rinta oudoista tunteista paisuu, kun hän\nkasvatuksen ja lukemisen pakosta löysätään, niin nyt virta, luotuaan\nyltään jäiset kahleensa, alkoi paisua.\n\nTämä oli jotaki ylevätä, vaan samassa myöskin oli vaara tarjona.\nPeljättävä on elementtien voima. Kauhea on valkea, taistellessaan\ntulipunaisessa manttelissaan, ahnaalla kielellään ahmien saalistaan ja\nsamalla jo urkkien uutta. Kellon läppäykset, torven toitotukset,\nromahtavat rakennukset ja ihmisten huudot ilmoittavat kyllin ilmoille,\nettä hätä on käsissä.\n\nKuitenki valkean uhka, jos se aikoinaan huomataan, voidaan rajoittaa.\nAivan erilainen vihollinen on vesi. Se ei herätä melua, sillä jos sen\ntuhontuottava tulo kuinkaki aikoinaan huomataan, ei sitä voida estää.\nSe kohottaa kostean povensa ja hiljaa se sulkee kylmään syleilykseensä\nihmisen ahkeruuden työt kymmenien peninkulmien laajuudelta samalla\nhetkellä.\n\nSofia alkoi jo kaivata miestään ja vähemmin peljäten, oliko joku\nonnettomuus häntä kohdannut (jota hän ei uskonut), kun katsoakseen,\nmihin hän oli joutunut ja kenen seuraan, puki Sofia hiukan yllensä,\navasi oven ja astui portaille. Silloin hän näki Tapanin istuvan mäellä\nrengin vieressä.\n\n\"Tännekö ai'ot yöksi jäädä?\" kysyi Sofia äänellä, johon hän koetti\nsaada jonkun prosentin kohteliaisuuttaki sekoitetuksi. \"Katso luontoa!\"\nvirkkoi Tapani, ojentaen kätensä virtaa kohden. \"No niin\", sanoi Sofia.\n\"Tulva ei voi meitä vahingoittaa\".\n\n\"Ei meitä\", kertoi Tapani. \"Mutta Aumolassa voi vaara olla tarjona\".\n\n\"Aikoisitko sitten apuun lähteä?\" kysyi Sofia hiukan ivaavasti.\n\n\"Ihmisen velvollisuus on auttaa lähimmäistään\", virkkoi Tapani.\n\n\"Se on totta\", virkkoi Sofia lisäten itsekseen, \"varsinki jos autetut\novat auliita korvaamaan vaivamme\". Sitten hän, hetken mietittyään,\nvirkkoi, \"voithan mennä apuun\".\n\nTapanin silmissä ilmestyi suuri tyytyväisyys, jonka Sofia katsoi\ntarpeelliseksi pitää kohtuuden rajoissa lisäämällä: \"minä tulen\nmukaan\".\n\nArvoisa pariskunta astui nyt sisälle lisäämään vaatteita ylleen.\n\n\"Nyt yösydännä piti liikkeelle lähdettämän!\" morisi renki Antti,\nkatsellen vihaisesti meneviä. \"Ja akka mukaan! Tietysti tarvitsee pässi\npaimenta!\"\n\nHän meni pirttiin. Hetken kuluttua tulivat Tapani ja Sofia ulos. Pieni\nHannu oli uskottu piian huostaan.\n\n\"No, mihin Antti-toljake katosi?\" kysäsi Sofia.\n\n\"Pirttiin tietenki\" jupisi Tapani ja astui pirttiä kohden.\n\nSofia seurasi häntä. Kun Tapani avasi pirtin oven makasi Antti\nvuoteella ja vaikeroi, väännellen ruumistaan.\n\n\"Mitä möliset?\" vinkasi Sofia. \"Ylös heti!\"\n\n\"Mutta on niin kauhea poltto sydänalan paikoilla\", änkytti Antti. \"Se\non aivan turvonnut\".\n\n\"Kyllä minä sinun turvotan\", virkkoi Sofia. \"Minä noudan tallista\nruoskan ja jos et --.\"\n\n\"Oih!\" huusi Antti ja nousi vuoteeltaan. \"Vieläkö kipeää\npieksettäisiin! Ei, sitä en tosiaan siedä. Ennen tahdon hengen\nhieverinä vetää luuni eteenpäin, vaan syyttäkää sitten itseänne, jos\njotaki seuraa\".\n\n\"Jos jotaki seuraa!\" kertoi Sofia, \"mutta minä tiedän, ettei mitään\nseuraa, ei juuri mit'ikään\".\n\nNyt laskeutiin rantaan, lykättiin venhe vesille ja Tapani istui perään,\nSofia keskelle ja Antti airoille asettui. Kuljettiin rantaa ylöspäin\njonkun matkaa ja sitten poikki joen Aumolan rantaan.\n\nSauna tässä rannassa oli jo veden vallassa. Tapani laski venheen saunan\novelle ja tirkisteli sisään ra'ollaan olevasta ovesta.\n\n\"Jumala paratkoon!\" huudahti Tapani. \"Saunan lavalla makaa mies.\"\n\n\"Mies?\" kysäsi Sofia. \"Miksi mies siellä makaa?\" \"Luulenpa -- oikein --\nEsan isähän tuo on\".\n\nTapani oli oikeassa. Esan isä, joka hyvin rakasti lämmintä, oli\nkylpemisen jälkeen mennyt saunan lavalle maata. Kevätpuoleen kun\nhuoneita ei sanottavasti lämmitetty, oli tuommoinen lämpö\nharvinaisuutensa vuoksi tavallista suloisempi.\n\nVesi oli jo kahden kyynärän korkeudelta peittänyt saunan lattian.\nLavalle ei ollut vedenpinnasta kuin kyynärä. \"Tulkaa pois, muudoin\nhukutte!\" huusi Sofia.\n\nVanhus heräsi, hieroi silmiään ja kääntyi tulijoihin päin. Nyt hän\nsäpsähti niin, että oli lavalta alas vyörymäisillään.\n\n\"Herra siunatkoon\", huusi hän. \"Tulvako nyt on?\"\n\nTapanin täytyi venheestä astua veteen, sillä venhe ei mahtunut saunan\novesta sisään. Vanhus otti nyt Tapanin kaulasta kiinni ja tämä kömpi,\nkuin Aineias Troijan häviön jälkeen, pois surman suusta.\n\nNyt kiiruhdettiin herättämään talon väkeä.\n\nPian olivat kaikki jalkeilla. Aittoja ruvettiin tyhjentämään. Jauho- ja\njyväsäkkiä kannettiin pihalle. Vesi oli jo tunkenut alimmaisen aitan\novesta sisään. Kohta jo toisenkin aitan lattia oli veden alla.\n\nAamupuoleen alkoi vihdoin tulva asettua. Se seisoi useita tuntia\nsamalla korkeudella ja alkoi sitten vihdoin laskea.\n\nKun kaikki onnellisesti oli saatu pelastetuksi, käski Esa kaikki\npirttiin pienelle puolelle, jossa virvoituksia tarjottiin. Palvelusväki\nasettui sitten levolle. Tapani ja Sofia vielä hetkeksi jäivät\npakinoimaan.\n\n\"Minun on mahdotonta sanoa\", alotti Esa, \"kuinka suuressa\nkiitollisuuden velassa olen teille\".\n\n\"Siitä ei ole puhumista\", virkkoi Sofia. \"Emme ole palkan vuoksi\nauttaneet, vaan ainoastaan ystävyyden vuoksi\".\n\n\"Sen arvaan\", virkkoi Esa. \"Vaan jotenkin haluan teitä palkita.\nSanokaa, kuinka voin teille kiitollisuuteni osoittaa\".\n\n\"Hm. -- Sinä olet aina niin hyväntahtoinen ja kun sinä palkitset, niin\npalkitset kelpo lailla, niin sanovat kaikki ihmiset\", virkkoi Tapani,\nsilitellen sormillaan lakkinsa reunaa. \"Mutta me emme tahdo mitään\npalkkaa\".\n\n\"Niin tosiaankin, me emme tiedä mitä edes tahtoisimme\", lisäsi Sofia.\n\"Mutta jos jonkun päivän kuluttua joku toive mieleemme johtuisi, niin\ntahdomme sen hyväntahtoisuutesi vuoksi ilmaista. Vaan päätoiveemme on,\nettä ystävyys välillämme säilyy\".\n\nKun nyt sydämmelliset jäähyväiset oli sanottu, läksivät Pilveiset\nAumolasta.\n\nTapani ja Sofia olivat varsin hyvällä tuulella, vaan Antti tirkisteli\nsynkästi eteensä. Aamuaurinko oli jo kohonnut hyvän matkaa taivahalle,\nkun Pilveiset asettuivat levolle. -- Tapani ja Sofia tuumailivat hiukan\npalkinnoita, vaan säästivät enemmät mietteet huomiseksi ja vaipuivat,\nväsyneinä vaivoistaan, syvään uneen.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nKun Tapani heräsi, oli päivä melkein puolessa. Sofia tuli kohta\nkahvinkeitosta ja kun hän astui kynnyksen yli, huokasi Tapani: \"mikä\nkumma uni!\"\n\n\"Noo -- oh?\" kysyi Sofia.\n\n\"No, se nyt oli aivan hullutusta. Ei kaikkia unia kehtaa kertoakaan\",\nmutisi Tapani haukotellen.\n\nSofia, joka alkoi peljätä, että Tapani oli nähnyt unta jostaki muusta\nvaimonpuolesta kuin hänestä, herkesi nyt utelemasta Tapania ja näytti\ntyytymättömältä.\n\n\"Rakas Sofia\", virkkoi Tapani, joka suunnille arvasi Sofian mielen\njuoksun, \"minä näin unta Hannustamme vaan, ja -- uskotko -- Aumolan\nValpurista, että -- että he olivat pariskunta\".\n\n\"Jaa -- hah -- Tiedätkö, että tuo unesi on ollut mulla hereilläki\nmielessä\", virkkoi Sofia, ojentaen kahvikupin miehelleen. \"Emme voi\nparempaa palkintoa avustamme pyytää, kuin että nuorista tulee\npariskunta. Me tulemme silloin liittoon pitäjän mahtavimman talon\nkanssa ja Hannu saa periä Aumolan omaisuuden\".\n\n\"Mutta siihen kuluu aikaa, ennenkun se liitto voi tapahtua\", sanoi\nTapani. \"Kahdenkymmenen vuoden kuluessa voimme tomuksi muuttua ja\nsilloin Hitto ja perintö ei meitä ilahuta\".\n\n\"Mutta varma tieto niistä voi meitä jo nyt ilahuttaa\", väitti Sofia.\n\"Miten siitä voi tulla kysymyskään nyt vielä?\" virkkoi Tapani.\n\n\"Siten, että nuorukaiset nyt jo kihlataan toisilleen\", sanoi Sofia.\nTapani katseli tarkoin Sofiaa, ikäänkuin tarkastellen, olisiko hänellä\naivot aivan paikoillaan.\n\n\"Vaikka vaimoihmiset tavallisesti liikkuvat vähemmän kuin miehet, niin\nhe joskus tuntevat asioita paremmin kuin miehet\", alotti Sofia, luoden\nTapaniin kellertävät silmänsä. \"Ja he joskus kuulevat enemmän kuin\nmiehet. Minä tiedän Venäjällä olevan tapana, että ystävällisten\nperheiden lapset jo piennä kihlataan toisilleen. Ja sitä tapaa sopisi\nSuomessaki kerran koettaa; sopisipa hyvinki\".\n\nTapani ällistyi, vaan ei julkaissut ajatuksiaan. \"Minä siis pyydän\nValpurin Hannulle; siinä kaikki\", virkkoi Sofia. \"Pyydä vaan\", sanoi\nTapani, joka tiesi, että kieltäminen el mitään vaikuttaisi. \"Mutta\nminäki ai'on pyytää jotaki\". \"Pyydä, pyydä\", sanoi Sofia, \"kunhan minä\nensin olen pyytänyt\". Kun ei hän sen enempää kysellyt Tapanilta, ei\ntämäkään ilmoittanut aikomuksiaan. Kumpiki odottivat huomispäivää, joka\noli pyhä, jolloin aikoivat lähteä Aumolaan.\n\nPyhänä heti jälkeen puolen päivän otti Tapani su'an laatikostaan ja\nverkatakin ullakosta ja rupesi puhdistamaan takkiaan. Sitten hän\nasettui kahvikupinsuun kokoisen peilin eteen, joka riippui akkunan\nvälipuitteessa ja suki hiuksiaan hyvin huolellisesti. Tämän tehtyään\nhän, su'an toisella puolella, jossa myös oli harjaksia, kihnutteli\nsaappaitaan sillä kiiltovoiteen jäännöksellä, joka vielä oli jäljellä\nsuan harjaksissa. Sofia voiteli hiuksensa kerma-öljyllä, puki ylleen\npunarantuisen hameen ja viheriän nutun sekä ruskeankeltaisen huivin ja\noli tässä puvussa hyvin \"silmäänpistävä\".\n\nNyt mentiin rantaan. Tapani sysäsi venheen maalta, asettui tuhdolle ja\nantoi Sofian mennä perää pitämään. Hannu pantiin venheen pohjalle.\n\nSamassa kulki Luopion isäntä ja emäntä ohitse. \"Aiotteko meille?\" kysyi\nSofia äänellä, joka odotti kieltävää vastausta.\n\n\"Emme suinkaan\", virkkoi Luopion emäntä, joka vähän närkästyi ja,\ntämmöisissä tiloissa niin tavallisella kohteliaisuudella, pisti pienen\nvalheen. \"Mihin matka?\"\n\n\"Aumolaan\", vastasi Sofia ja kuiskasi samassa Tapanille: \"Pyydetään\nheidät mukaan -- vieraiksi miehiksi\".\n\n\"Tehdään niin\", virkkoi Tapani.\n\n\"Lähtekää Aumolaan\", sanoi nyt Sofia hyvin ystävällisesti. \"Joskopa\nlähdemme\", sanoi Luopion isäntä. \"Eipä tuolla ole nykyisin käyty\".\n\nLuopion väki \"kiipesi\" nyt venheesen, johon asetettiin lauta keskelle.\nLuopion emäntä nosti Hannun venheen pohjalta, kohotti hänet ilmaan ja\nsuuteli sitten häntä. Emäntä oli tylleröinen, pienillä, vilkkailla\nsilmillä, erittäin perehtynyt kaikkiin pitäjän kulkupuheisin, sen tiesi\nkukin, vaikka hän aina vakuutti ei tietävänsä mitään ja suuresti\nkummasteli sitä, jota jo ennen oli kuullut. -- Luopion isäntä oli pitkä\nja laiha, toimelias mies, hyvänpuoleisella järjellä, joka elämänsä\npäämääräksi oli asettanut: kohota arvossa. Hän piti siis suurimpana\nonnenaan saada seurustella rovastin, pastorin ja nimismiehen sekä Esan\nkanssa, joka oli pitäjän etevin talokas. Samassa määrässä kuin hän\nosasi näitä palvella, vaati hän kunnioitusta alapuolellaan olevilta,\njoita kohtaan ei hän puoleltaan katsonut tarvitsevansa noudattaa\nsanottavaa kohteliaisuutta.\n\nIlma oli kesäinen. Edellisen päivän sateen jälestä oli luonto virennyt.\nVenheessä istujat katselivat mielihyvällä milloin joen töyräitä, jotka\njo alkoivat viheriöidä, milloin auringon paisteessa kimaltelevaa joen\npintaa, jota pienoinen venhe nopeasti kynti, jättäen jälkeensä\nhopeanhohtavan vanan ja sen syrjille airojen matkaansaamat poreet.\n\nKohta oltiin Aumolan rannassa. Esa ja Helena istuivat kiikkulaudalla,\nkoivujen suojassa. He tulivat vieraita vastaanottamaan. Sitten\nasetuttiin, vierasten pyynnöstä, kiikkulaudalle, nauttimaan raikasta\nilmaa.\n\nEsan isä tuli nyt kartanon poikki tervehtimään vieraita. Hän siimaili\nPilveisiä heidän avustaan ja kysyi oliko Esa heitä jo jotenki\npalkinnut, niinkuin asia vaati.\n\n\"Minä olen heitä käskenyt ilmoittamaan, mitä haluaisivat palkinnoksi\",\nsanoi Esa.\n\n\"Suurin palkintomme on, että ystävyytemme pysyy lapsissamme\", virkkoi\nSofia. \"Johtuu mieleeni Tapanin uni. Kerropa, Tapani, miten se oli\".\n\n\"Tiedäthän tuon itseki kertoa\", sanoi Tapani, joka ei katsonut voivansa\nkyllin sopivassa valossa esitellä tuota merkillistä unta.\n\n\"No, lyhyesti sanoen\", alotti Sofia. \"Oli asia niin, että Tapanista\ntuntui kuin lapsemme olisivat olleet pariskunta (Tietysti he unissa\nolivat täysikasvuiset.) Minä tulin tuosta unesta syvästi liikutetuksi.\n'Se on Herran sormi', minä ajattelin ja vieläkin ajattelen. Kun siis\nsinä, Esa, olet luvannut täyttää jonkin pyyntömme, niin minä pyydän\nitseni ja mieheni puolesta: suo lasten saada toisensa\".\n\nKaikki, pait Pilveiset, katselivat toisiaan katsannolla, jossa totisuus\noli kuin ohut kuori, jonka nauru uhkasi joka hetki puhkaista.\nHannullaki oli ruohikolla hyvin lysti, kun hän veti Aumolan koiraa\nhännästä.\n\n\"Mulla ei ole vastaan, että he saavat toisensa\", sanoi Esa, \"jos he\nkahdenkymmenen vuoden kuluttua tahtovat toisensa\".\n\n\"Vaan mun toivoni on, että he nyt heti kihlataan toisilleen\", virkkoi\nSofia katsellen kuin sotilas, kun tämä kuulee komennettavan: painetti\nalas! \"Venäjällä vanhemmat usein kihlaavat pienet lapsensa toisilleen\neivätkä Venäläiset ole typerämpiä kuin mekään\".\n\nEsan muodossa ilmestyi jotenki selvästi tytymättömyys. Luopion emäntä\nnykäsi Helenaa hiasta ja kuiskasi: \"Tämä on aivan kummallista -- älä\npelkää -- en sanaakaan hiisku tästä asiasta. Kyllähän minä olen paljon\nnähnyt, vaan minussa pysyykin paljo\".\n\nSofia odotti vastausta Esalta, vaan kun tämä ei mitään ääntänyt, hän\nsanoi Tapanille: \"Me vaivaamme Esaa pyynnöllänne emmekähän voi sen\ntäyttämistä vaatiakaan, sehän oli vaan suullinen lupaus ilman vieraitta\nmiehittä, sillä oman talon väki ei saa todistaa\".\n\n\"Niin\", sanoi Tapani, \"vaan myönsihän Esa äsken näiden kuullen, että\nhän on kehoittanut meitä ilmoittamaan, mitä haluaisimme palkinnoksi\".\n\nHelena astui nyt Esan luo, silitti hänen ohimoitaan ja sanoi: \"Minä\ntoivon, ettei tuosta onnettomuus seuraa, jos lupaamme Valpurimme\nHannulle\".\n\n\"Tuommoiset lupaukset ovat jotensaki järjettömiä\", jupisi Esa. \"Appa he\neivät mieltyisikään toisiinsa. Se ainaki on välttämätön ehto\nonnelliseen avioliittoon ja sillä välipuheella minäki suostun Sofian\nehdoitukseen\".\n\n\"Täysi suostuminen tai suora kielto\", virkkoi Sofia. \"Kolmatta en minä\nkorviini ota. Syö sanasi, jos haluat, Esa. Sinä käskit pyytää jotain,\nvaan et sanonut: pyydä ehdoilla\".\n\n\"Siinä on muija, joka puolensa pitää\", sanoi Esa, jota Sofian\njohdonmukaisuus hiukan huvitti, jospa närkästyttikin. \"Mutta\ntahtoisitko heitä pariskunnaksi, vaikka he vihaisivatkin toisiaan\".\n\n\"Nuoret ihmiset naimisijässä eivät tavallisesti vihaa toisiaan\", sanoi\nSofia. \"Jos niin on, niin löytyy siihen joku ulkonainen syy ja\nsemmoiset syyt minä lupaan pitää ulohtaalla lapsistamme, niin että\nrakastavat toisiaan kaikesta sydämmestään\".\n\nLuotuaan silmänsä Helenaan, virkkoi Esa. \"Minä olen aina pitänyt\nkunnianani pysyä sanassani. Minä siis suostun pyyntöösi, Sofia. Mutta\nmuista, että edesvastaus lankeaa sun päällesi, jos tämä liitto vie\nonnettomuuteen, josta Herra varjelkoon\".\n\n\"Yhtä hartaasti kuin sinä, Esa, toivot Herralta apua tässä asiassa,\nyhtä hartaasti minäki sitä toivon\", sanoi Sofia ja pyyhki silmiään,\njotka kyllä olivat kuivat.\n\n\"Tämä on hyvin liikuttava hetki\", sanoi Tapani, ajatellen samassa: \"en\nminä kehtaa pyytää mitään\".\n\n\"Näin kummallisia en ole nähnyt enkä kuullut\", sanoi Luopion emäntä.\n\"Eipä sillä, että minä juuri paljon näen ja kuulen. -- Nuo nuoret,\nviattomat lapsiparat! Ja tuossa on ylkä!\"\n\nHän rupesi muka itkemään, vaan kun Esa sanoi: astukaamme nyt sisälle,\nsiellä jotaki suuhun saatanee, niin Luopion emännän kyyneleet palasivat\nsamaa tietä kun olivat tulleet, niin ett'ei ainoatakaan pisaraa näkynyt\nsilmännurkassa.\n\nSisällä nyt yleisesti vallitsi hyvä tuuli. Siellä syötiin ja siellä\njuotiin ja Sofia nosti pienen Valpurin kätkyestä ja suuteli häntä ja\nsamoin teki Luopion emäntä, vakuuttaen, ettei hän koskaan ollut nähnyt\nniin suloista lasta (niinkuin moniailla on tapa sanoa.) Ja Tapani\nsilitteli takkinsa liepeitä ja väänteli itseään tuolilla ja puheli\ntulevaisuudesta ja Luopion isäntä sanoi, että Pilveiset olivat erittäin\njärkeviä, kun halusivat miniätä ylempää kun itse olivat. Helena\nkuunteli hymysuin näitä ylistyksiä, ollen iloinen, kun näki Esanki\nhyvällä tuulella.\n\nKun vihdoin kesäkuun aurinko vaipui metsän taa, läksi iloinen seura\nAumolasta, aavistamatta, mitä läheisimmässä tulevaisuudessa oli siellä\ntapahtuva.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nPari vuorokautta oli kulunut edellisessä kerrotusta. Esan täytyi lähteä\nkäymään lähimmässä kaupungissa, jossa asiat vaativat hänen viipymään\nkolme päivää.\n\nKeveästi hyppäsi Esa kärryihin ja nyykäytteli ystävällisesti päätään\nHelenalle, joka seisoi kartanolla, Valpuri sylissään. Kohta tomupilvi\nesti Helenaa näkemästä miestään, jonka hänen hyvä oriinsa vei nopeasti\neteenpäin.\n\nSen päivän hetket kuluivat Helenasta varsin hitaasti ja hän oli\ntyytyväinen, kun puukuorinen seinäkello vihdoin löi 9.\n\nVielä hetkisen ylhäällä oltuaan, hän asettui levolle. Niittyväki oli 2\npeninkulman päässä talosta ja palasi vasta viikon lopussa Aumolaan.\nHelena äitineen ja lapsensa kanssa olivat siis ainoat asukkaat talossa.\nLovisa oli, Helenan pyynnöstä, tullut isolle puolelle makaamaan, samaan\nkamariin kun Helena ja Valpuri.\n\nKun varhainen kesäaurinko säteillään valaisi Helenan kasvoja, hän\nheräsi. Kaikki tuntui hänestä niin rauhalliselta, niin suloiselta,\nhiljaisuus ympärillä, heleä taivas, jolta aurinko valeli kultiaan ja\njoen välkkyvä pinta. Ja tuossa hänen vieressään lepäsi hänen\n\"kultasilmänsä\" niin rauhallisena, niin hiljaa.\n\nNiin hiljaa, niin hiljaa! Äiti pidättää henkeään, kuullakseen pienen\nvalvattinsa vienon hengenvedon. Hän kuuntelee, kuuntelee, kallistaa\npäänsä lähelle lapsen muotoa, katselee sitä. Vaan äkkiä hän kavahtaa\nylös kumarruksistaan, sitten taas kyyristyy ja nyt sävähtää kuin\nukonnuolen lävistämänä. Lapsi on -- kuollut!\n\nHelena koettaa huutaa, vaan ääni ei kulje hänen kurkussaan. Vihdoin hän\nsyöksähtää äitinsä luo, riuhtoo häntä käsivarresta ja Lovisa herää,\nkuullen tyttärensä läpitunkevan hätähuudon: \"minä olen tappanut\nlapseni!\"\n\nLovisa kavahtaa sängystään, katsoo Helenan kauheasta tuskasta\nvääristyneitä kasvonpiirteitä eikä tahdo uskoa silmiään eikä korviaan.\nVihdoin hän ymmärtää, että Helena on maannut lapsensa kuoliaaksi.\n\n\"Toinnu, Helena!\" sanoi nyt Lovisa. \"Tuommoinen onnettomuus, joka nyt\non sulle tapahtunut ja jonkakaltaisesta moniaita viikkoja sitten\nkerroin sinulle, tapahtuu vallan usein\".\n\n\"Ainoa lapseni! Mitä Esa sanoo! Ja Pilveiset! Ja koko pitäjä! Halvinki\nvaimo voi mua ylönkatsoa\".\n\n\"Luota Luojaan\", virkkoi Lovisa. \"Hänen tahtonsa lie ollut, että lapsen\npiti kuoleman\".\n\n\"Mitä tyhjää! Kaikki on mun syyni! Ja miksi tämä onnettomuus mulle on\ntapahtunut? Olenko minä enemmän syntinen kun moni, jolla on liuta\nlapsia elossa? Ottakoon julma Jumala munki henkeni, kun lapseni hengen\nvei. Haa! Minä voin tulla hulluksi, äitini!\"\n\n\"Älä lapseni herjaa noin\", virkkoi Lovisa. \"Äläkä noin kaikkea\nrohkeuttasi menetä. Ehkäpä voidaan tämä ikävä jotenki korjata\".\n\nHelena katsoi hajamielin äitiinsä, vaan naurahti sitten katkerasti ja\nsanoi: \"Ei teissä liene tämän vahingon korjaajaa\".\n\n\"Eipä voida niin tarkoin tietää\", virkkoi Lovisa; \"ikä järkeä lisää\".\n\n\"No se on mahdollista, vaan ei teistä niin viisasta ole tullut, että\nkuolleen herätätte\". Viime sanat lausuessaan Helena purskahti itkuun ja\npuristi pienen ruumiin vasten rintaansa, peittäen sen muodon\nsuudelmilla.\n\nNähdessään lapsensa epätoivon, Lovisa virkkoi: \"Takalon Elsa on köyhä\nleski ja hänellä olisi kyllin kahdesta lapsesta, vaan hänellä on kolme.\nKolmas joutaisi sinulle\".\n\n\"Minäkö toisen lapsen ottaisin? Ja leskikö hänen antaisi. Ei!\nottolapsesta en huoli\", virkkoi Helena pudistaen päätään.\n\n\"Sinä et minua oikein käsitä. Tuo lapsi on äitinsä ja muiden tietämättä\ntänne saatava ja tämä kuollut maan povehen kätkettävä. Kuka sitten voi\naavistaa, että lapsesi on kuollut?\"\n\nKahdenkymmemen yhden vuotiaalta vaimolta tämmöisessä tilassa ei voi\nodottaa suurta vastustelemista tuommoista neuvoa vastaan, varsinki kun\noma äiti on neuvonantaja.\n\nHelenan silmissä leimahti toivon tuli, hän tarttui äitiään käsivarresta\nja sanoi: \"Luuletteko asian onnistuvan?\"\n\n\"Luulenpa kyllä\", virkkoi Lovisa.\n\n\"Jos sinusta mun pitäisi erota sydänkäpyni!\" virkkoi Helena ja taaski\nitku salpasi häneltä äänen, kun hän katseli hengetöntä lastaan. Sitten,\ntoinnuttuaan, hän lisäsi: \"Niin, niin. Esa ei saa tietää mitään\nasiasta, eivätkä Pilveiset eikä kukaan muu kun te, äiti\".\n\n\"Sinä siis, tyttäreni, käyt lapsen ottamassa?\" virkkoi Lovisa. \"Minä\nkyllä sill'aikaa vartioin tätä pienokaista\".\n\n\"Niin, minä käyn\", sanoi Helena. -- \"Mutta miten saan hänet pois äidin\nvallasta?\" hän hetken päästä lisäsi.\n\n\"Sun täytyy uhrata aikaa siihen\", sanoi Lovisa. -- \"Sun täytyy vaania\nläheisyydessä niin kauan, kunnes leski menee ulos ja silloin siepata\nlapsi\".\n\n\"Minä lähden nyt heti matkalle\", virkkoi Helena.\n\n\"Tee niin\", sanoi Lovisa. \"Mutta sun pitää nyt syödä\".\n\n\"Ruoka ei mulle maistu\", virkkoi Helena. Näin sanottuaan, hän teki\nvähäiset valmistukset matkaa varten.\n\n\"Peittäkää kätkyt huivilla\", käski hän äitiään. \"Jos joku tulee; niin\nluulee hän Valpurin nukkuvan. Oi nukkuos, armas pienoiseni, maailman\nmyrskyistä ja herää ijankaikkisuuden aamukoitteessa autuaitten\nseurassa!\"\n\nNyt Helena läksi matkalle. -- Hitaasti kului aika Lovisan mielestä.\nAlinomaa hän katsahti vanhaan puukuoriseen seinäkelloon. Vähinki hasaus\nteki hänet levottomaksi. Kaikeksi onneksi ei ketään käynyt Aumolassa\nkoko päivänä.\n\nYksinäisyydessään leski nyt mietiskeli, oliko hän tehnyt oikein,\nneuvoessaan tytärtään ryöstämään toiselta hänen lapsensa. Vaan monta\npuollustusta teolleen hän löysi: Helenan haikean surun, häpy, joka\nhäntä muka kohtaisi, ja vieläpä senkin seikan, että tuo ryöstö oli muka\nhyvä työ leskelle, joka siten pääsisi elättämästä yhtä lasta. Päälle\npäätteeksi voitiin tuolle leskelle lähettää vähän apuaki hänen\nköyhyydessään. -- Näiden tekosyiden nojassa tuli Lovisan omatunto\ntäysin tyynnytetyksi. Kuinka usea maailmassa samalla tavalla\ntukehduttaa ijankaikkisen varoittavaa ääntä!\n\nLovisa, samoinkuin Helena, oli iloissaan siitä, ett'ei Esa ollut kotona\nonnettomuuden tapahtuessa. Usein ihminen iloitsee siitä, joka on\nhänelle vahingoksi. Kuinka toisin olisi Helenan tulevaisuus\nmuodostunut, jos Esa nyt olisi ollut kotosalla! Hänen jalo luonteensa\nolisi helposti antanut anteeksi tuon tapaturman, jonka Helena ensi\nmielenkiihkossaan kuvaili itselleen rikokseksi ja häpeäksi ja jonka\nsalaamiseen lyhytnäköinen äiti antoi niin kamalan neuvon. Vielä\nvähemmin kuin Esalla olisi Pilveisillä ollut oikeutta nureksia\nonnettomuuden johdosta. Ja mitä vihdoin yleisön arveluun tuli, niin\nHelena, säilyttäessään miehensä luottamuksen ja rakkauden, ei suuresti\nolisi siitä riippunut.\n\nIhmiselämässä löytyy käännekohtia, jotka voivat vaikuttaa useain\nkohtaloon, vaikka näennäisesti koskevat vaan yhtä tai kahta. Tapaturma,\njosta yllä on mainittu, ei yksin olisi ollut mikään sanottava muutoksen\nmatkaansaaja Aumolan oloissa. Sen johdosta syntynyt päätös ryöstää\nlapsi oli, koska se toteutui, seuraustensa suhteen suurimmasta\nmerkityksestä, vaikka seuraukset vasta pitkän ajan kuluttua tulivat\nilmi.\n\nVihdoin läheni päivän ruhtinas luoteista taivahan rantaa. Ei Helenaa\nnäkynyt, ei kuulunut. Kaksinkertainen levottomuus vaivasi Lovisaa.\nKumpa ei kuollut lapsi olisi häntä sisällä pidättänyt, olisi hän\nrientänyt Takalon torpan luo tytärtään neuvomaan ja auttamaan. Kerran\nhän mietti sulkea ovet lukkoon ja lähteä matkalle, vaan joku\nselittämätön levottomuus tapahtuman johdosta pidätti häntä.\n\nJättäkäämme nyt Lovisa hänen levottomaan ja ikävöivään mielentilaansa\nja rientäkäämme Helenan luo näkemään, miten hänen hankkeensa\ntoimeenpannaan ja miten ne menestyvät.\n\n\n\n\nV.\n\n\nSe mökki, jossa Takalon Elsa asui, oli vanhanlainen, kallellaan oleva,\nyhdellä ikkunalla, joka oli pari kyynärää korkea. Toinen yliruuduista\noli särkynyt ja sen sijaan oli pantu päreistä tehty, joka, jos ei juuri\n\"läpinäkynyt\", kuitenkin suunnilleen \"lämpymän piti\". Mökin kylkeen\noli laudoista rakennettu etehisen-tapainen, jonka lattia oli kalteva\ntoiseen suuntaan kuin tuvan lattia.\n\nHelena läheni mökkiä ei suorastaan sen edessä olevan niityn poikki\npolkutietä, joka sinne johti, vaan läpi metsän, jonka liepeesen mökki\noli rakennettu. Varovasti hän astui askeleen eteenpäin, katseli\nympärilleen ja etenki mökkiin päin, kuunteli ja sitten rohkesi hän taas\nastua askeleen. Levottomuus oli hänen poskilleen ajanut punaa, joka\nvielä enemmän kaunisti hänen viehättävää muotoaan. Tässä astui\nikääskuin valon enkeli ensi askeleitaan lankeemuksen tiellä.\n\nLähellä mökkiä istui kahdeksan vuotias poika ja viisivuotias tyttö,\nleikitellen kävyillä. Kumpiki olivat niin toimeensa kiintyneet kuin\nainoastaan lapset voivat olla, unhottaen kaikki ympärillään. Mökistä\nkuului lapsen itku.\n\nTämä itku ei ensinkään ollut Helenan mieleen, sillä hän alkoi penkoa,\nettä leski siten pidätettäisiin sisällä ehkä koko päivän. Päivä oli jo\npuolissa.\n\n\"Tuossa on mun kellokkaani\", virkkoi poika, asettaen isomman kävyn,\njolla oli tikuista tehdyt jalat, toisten edelle.\n\n\"Tuossa on mun kellokkaani\", virkkoi tytär.\n\n\"Sun kellokkaasi on nuppa, vaan katso mun kellokkaallani on sarvet\".\nNäin sanoen poika pisti kaksi hakoneulaa kellokkaalleen sarviksi.\n\n\"Onpa mullaki sarvet\", sanoi tytär eli oikeammin sanoen, huusi ja\npisti, hänki, hakoneulat kellokkaan -- kävyn etupuoleen.\n\n\"Eipähän ole\", huusi poika ja riisti sarvet tytön kävystä pois.\n\nNyt tyttö rupesi itkemään ja kun hän huomasi itkun liian vähän\nkuuluvan, huutamaan. Samassa mökin ovi avattiin ja leski katsoi ulos\nsiitä.\n\n\"Taasko sinä Antti Sannaa kiusaat? Älä ole milläsikään; pääset äidin\nkanssa Torvelaan\".\n\nSanna hypähti ilosta ja alkoi hokea: \"minäpä pääsen Torvelaan, minäpä\npääsen Torvelaan\".\n\n\"Äläs, kelpo asia\", sanoi Antti näennäisellä kylmäkiskoisuudella. \"En\nsinne tahtoisi päästäkään\".\n\nHetken kuluttua leski avasi oven ja tuli ulos.\n\n\"Mene, Antti, kätkyen viereen ja jos pikku Suoma herää, niin liikuttele\nkätkyttä ja laula, niin ehkä hän nukkuu uudestaan. En viivy kauan\nkylässä\".\n\nLeski otti nyt Sannan mukaansa. Antti mulkoili hetken, jupisten: \"Aina\nminua vahdiksi pannaan\" ja meni mökkiin.\n\n\"Miten nyt tuon pojan saan ulos?\" virkkoi Helena \"Hän on käynyt pari\nkertaa Aumolassa ja tuntee mun\".\n\nOli tosinki arveluttava kysymys, miten poika saataisiin syrjään\nhetkeksikään, jos ei hän sattumuksesta lähtisi liikkeelle.\n\nSattumuksen täytyy tässä tulla avuksi.\n\nHelena otti maasta kiven ja heitti sen mökin katolle, jota se kolisten\nvyöryi alas.\n\nAntti tuli kohta portaille katsomaan, mikä tuon kolinan matkaansai.\n\"Oletko Matti siellä? Tule sisään. Äiti ei ole kotona\", virkkoi Antti.\n\nEi kuulunut vastausta. Antti läksi jupisten sisään.\n\nMitä Helenan nyt piti tekemän? Hän muisti voivansa matkia suden,\nhuuhkajan ja karhun ääniä. Hän siis pani toimeen pienet naukujaiset.\nAntti taas hyökkäsi portaille ja huusi: \"älä mua peijaa, Matti. Sinä\nsiellä olet\". -- Mutta kuunneltuaan hetken noita ääniä, tuli Antti\nsiihen päätökseen, ettei Matti omannut tuommoista monipuolisuutta\nluontaisen musiikin alalla.\n\n\"Tule esiin, vaikka oisit kuka\", huusi nyt Antti urhoollisuudella,\njoka, Helenan ymmärryksestä, oli hyvin laimea.\n\nMutta kun ei mitään näkynyt, alkoi Antin rohkeus kerrassaan sortua.\nHetken epäröityään hän läksi nopeasti astumaan, joka meno kohta muuttui\njuoksuksi, Torvelaan äitiään käskemään.\n\nTuskin oli Antti nähtävistä kadonnut, kun Helena hyökkäsi mökkiin,\nsieppasi lapsen kätkyestä ja kiiruhti metsään.\n\nPelästynyt lapsi heräsi ja alkoi huutaa. Helena ei uskaltanut pysähtyä,\nennenkun oli saapunut pitkän matkan päähän torpasta, jolloin hän\nhengästyneenä istahti ja koetti saada lasta asettumaan. Lapsi vaikeni\nhetkeksi ja Helena taas jatkoi matkansa. Hänen kätensä rupesivat\nväsymyksestä hermottumaan; hiki vuoti hänen otsaltaan. Hän vaelsi\nsyrjäteitä ja onnellisesti hän karttoi kaikki ihmiset, jotka sinä\niltana olivat liikkeellä.\n\nKesä-illan hämärässä siinti jo tuolla etäällä Aumola. Vielä moniaita\nhetkiä ja hengästyneenä sekä hiestyneenä ja tomuttuneena laski Helena\nlapsen Lovisan syliin ja vaipui aivan väsyneenä tuolille.\n\nKotvan aikaa parkui tulokas, vaan asettui vihdoin ja nukkui. Silloin\nHelena otti oman lapsensa, kääri sen valkeaan liinaan ja pani pienen\nruumiin arkkuseen.\n\n\"Lienee parasta heti viedä tämä kirkkomaalle?\" kysyi Helena äidiltään.\n\n\"Tietysti\", sanoi Lovisa. \"Se on välttämätöntä\".\n\nHelena otti arkkusen kainaloonsa ja läksi astumaan kirkkomaalle.\nVapisevalla kädellä hän avasi sen portin ja astuttuaan kuolleiden\nvaltakuntaan, hän laski kalliin kantamuksensa maahan ja alkoi pienellä\nlapiolla kaivaa maata vähän syrjässä kirkkomaan portista.\n\n\"Lapsi parka\", Helena jupisi, \"ilman papin siunauksetta minä sun lasken\nmaan povehen, vaan mun siunaukseni on ainaki yhtä harras kuin jonkun\npapin. Sinä viaton ruusunen, joka ennen aikaasi lakastuit, sun tiesi\nvie sun ikuisen valon lähtehille, vaan minä, poloinen, vaellan syvän\nsynnin liejussa. Oi, jospa sun haudan tuolla puolen edes etäältä nähdä\nsaisin!\"\n\nHelena kaivoi, kunnes oli ehtinyt 2 kyynärän syvyydelle. Hiki tippui\nhänen otsaltaan. Hän polveusi nyt arkkusen viereen, luki pienen\nrukouksen ja laski sitten arkun hautaan. Seisottuaan hetken, kädet\nristissä haudan edessä, hän vihdoin läksi hiljaa astumaan kotia päin.\n\nKaksi renkiä oli samana iltana tullut kotia niityltä, toinen\nkorjauttamaan viikatteen terää, joka oli mennyt poikki, sepän luona,\ntoinen parannuttamaan käärmeen pistosta erään tietäjän luona. Varhain\nseuraavana aamuna he taas palasivat niitylle.\n\nViikon viime päivänä tuli Esa kotia. Kuinka iloinen hän oli,\nsulkiessaan syliinsä lapsen, jonka isä ei hän ollutkaan! Valpuri, n:o 2\n(tätäki lasta kutsuttiin Valpuriksi) oli hyvin edellisen näköön,\nniinkuin, sivumennen sanoen, lapset siinä ijässä ovatki. Pienellä\nvainajalla oli ollut luoma oikeassa olkapäässä, jota merkkiä Esa jonkun\najan kuluttua, kun ryöstettyä lasta kylvetettiin, kaipasi. Lovisa\nselitti asian niin, että hän eräällä syövällä nesteellä oli kolme iltaa\nperäkanaa kuutaman valossa voidellut merkkiä, erään noidan neuvosta, ja\nluoma oli kadonnut. Esa ei tätä pitänyt mahdottomana; hän tosin ei\nuskonut noitien taitoa aivan suureksi, vaan arveli tuolla nesteellä\nmahdollisesti olleen tuommoisen voiman. Sen enempää ei Esa sitä asiata\najatellut, hänellä kun ei ollut mitään syytä epäillä nähneensä eri\nlapsen palattuaan kuin sen, minkä hän mennessään oli nähnyt.\n\nLovisa ja Helena olivat nyt täysin rauhoitetut. Ei kukaan ollut nähnyt\nHelenaa hänen ryöstöretkellään ja siis oli varmaa, ettei sen retken\njohdosta mitään kulkupuheita syntyisi. Jonkunlaiset omantunnon vaivat\nhiukan vaivasivat kahta vaimonpuolta, vaan ne saatiin kyllä\nkorjatuiksi. Olivathan murhe ja häpy poistetut, olihan tavallaan\narmeliasuuden työ tehty tuota leskiparkaa kohtaan!\n\n\n\n\nVI.\n\n\nKen voi kuvailla onnettoman lesken kauhistusta, kun hän palattuaan\nhuomaa kätkyen tyhjänä? Poikansa selitystä villipetojen ääntelemisestä,\njota hän alussa ei ollut korviinsa ottanut, alkoi hän nyt pitää\nuskottavana. Hän mieli torua poikaansa siitä, kun tämä oli noin\nhuolimattomasti jättänyt pienen sisarensa tuommoisen vaaran saaliiksi,\nvaan muistaessaan pojan lapsuuden ja siitä riippuvan herkkämielisyyden,\nei hän voinut poikaansa sen enemmän torua. Hän koetti hiljaisesti\nalistua Luojan salliman onnettomuuden alle. Mutta haikea kaipaus asui\nhänen rinnassaan.\n\nNiin autiolta tuntui pieni tupa, kun sen pienin asukas oli viety pois!\nEikä aikakaan tahtonut ottaa kuluakseen lesken mielestä! Ensi päivä\nryöstön jälkeen oli kokonainen ijankaikkisuus.\n\nJos vertaamme leskeä Helenaan, tämän ollessa samanlaisessa tilassa,\nnimittäin lapsensa menettäneenä, niin huomaamme näiden kahden vaimon\nvälillä suuren eroituksen. Leski, joka oli enemmän pehmeäluontoinen,\nvoi helpommin alistua koetuksen alle, varsinki kun hän ei koko\nelinaikanaan ollut mitään sanottavaa sallimuksen suosiota nauttinut.\n\nHelena taas, joka koko elinaikansa oli viettänyt onnen päiväpaisteessa,\nsyytti malttamattomuudessaan korkeinta olentoa onnettomuutensa\nmatkaansaajaksi.\n\nKolmantena päivänä jälkeen ryöstön, kun leski istui tuvassaan eikä\nikävissään voinut mihinkään toimeen ryhtyä, näki hän, akkunan läpi\nkatsoessaan, vieraan tulevan polkua myöten hänen mökkiään kohden. Kun\ntulija oli lähemmäksi saapunut, tunsi leski Aumolan Lovisan.\n\nTämä selitti käyneensä läheisessä talossa ja poikenneensa tänne, kun\ntiesi, mikä onnettomuus täällä oli tapahtunut.\n\n\"Älä tuota onnettomuutta liioin mielelle pane\", lohdutti Lovisa leskeä.\n\"Onhan sulla elossa kaksi lasta. Vähillä varoillasi olisi sun ehkä\ntyölästä elättää useampia kuin sinulla nyt on\".\n\n\"Kummallista on tuo puhe\", sanoi leski. \"Kysyykö äidin rakkaus sitä,\nriittävätkö varat elättämään lasta, joka kerran on maailmaan tullut?\"\nNäin puhuen, kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä.\n\n\"Niin, niin, sun surusi helposti tajuan. Miehesi kuoli puoliko vuotta\nsitten?\" jatkoi Lovisa, johtaen puheen toiselle tolalle.\n\n\"Sen surun haavat alkoivat jo arpeutua, niin tuli tämä haikea suru. Oi\nkamalaa, kun pieni lemmittyni villipetojen saaliiksi joutui\".\n\n\"Onko näillä seuduin viime aikoikin liikkunut villipetoja?\" kysyi\nLovisa.\n\n\"Ei ensinkään ole heistä mitään kuulunut, vaan tuskin olisikaan tämä\nonnettomuus voinut tapahtua, jos heistä olisi ennakolta mitään vihiä\nollut\", virkkoi leski.\n\n\"Niin, se on luultavaa\", virkkoi Lovisa. \"Mutta kyllä sinun täytyy\npitää tätä kamalaa tapausta Jumalan sallimana. Siten parhaiten voit\nlohduttaa itseäsi\".\n\n\"Tietysti\", sanoi leski. \"Kyllähän se on totta, että viime talvena susi\noli ryöstänyt lapsen Eskarin torpasta, joka on tämän metsän takana.\nSitä en muistanut äsken. Niin, niin! Kyllähän minä pidän tätäki\ntapausta Herran sallimana ja siinä uskossa minä löydän lohdutuksen\".\n\n\"Sulla on totisen kristillisen mieliala\", sanoi Lovisa. \"Suo mun sulle\nmyötätuntoisuuteni osoitteeksi antaa tämä vähäinen rahasumma\".\n\nAvaten kukkaronsa, Lovisa otti sieltä setelin ja laski sen lesken\nkouraan.\n\n\"Te olette enkeli\", huudahti leski, \"joka noin surkuttelette\nkohtaloani, jonka ei luulisi niin syrjäistä liikuttavan. Mutta Herra\nherättää joskus armeliaisuutta niissäki, joilta ei sitä arvaa odottaa\".\n\nLeski ei arvannut, kuinka pistävältä loppuosa hänen puheestaan kuului\nLovisan korviin. Tämä päätti nyt lähteä matkalle kotiin, sanoi\njäähyvästin leskelle ja käski hänen elää hyvässä toivossa, luvaten\nvastaki auttaa pienoisella raha-avulla. Leski tuosta jalomielisyydestä\nkyyneleitä vuodattamaan, siunaten senki seitsemän kertaa Lovisaa ja kun\ntämä vihdoin lausui, että hän oli täällä Helenan tahdosta, niin leski\nalkoi ylistää tätä, sanoen aina uskoneensa, että Helena oli Jumalan\nlapsi.\n\nKun Lovisa tuli kotiinsa, uteli Helena matkasta ja kuuli suurella\ntyytyväisyydellä, että leski oli niin alistunut kovan kohtalonsa alle\neikä vähintäkään epäluuloa kantanut.\n\nJonkun päivän kuluttua sai Esaki kuulla tuosta lapsenryöstöstä. Hän\njotenki kummasteli villipetojen rohkeutta, vaan kun ei mitään muuta\nselitystä lapsen katoamiseen löytynyt eikä kuulunut ja kun pojan\nsanottiin kuulleen metsäpetojen ääniä, niin Esa luuli niinkuin muutki.\n\nPilveisten emäntää tyydytti varsinki se seikka, ettei tuo ryöstetty\nlapsi ollut se, jota hänen Hannunsa tulevaisuudessa saisi vaimokseen\nkutsua!\n\nOltuaan vähän aikaa kulkupuheena, vaipui tämäki merkillinen tapaus ja\npuheet siitä Unholan syvyyteen, jonne kaikki senkaltaiset puheet\nvihdoin joutuvat.\n\nSamana iltana kun Helena ryösti lapsen, tapahtui Pilveisten perheessä\nmuuan kohtaus, josta tässä lyhykäisesti kerromme, koska se hyvin kuvaa\nperheen sisällisiä oloja.\n\nSofia oli nimittäin nuhdellut Tapania, tiesi monettako kertaa, siitä,\nettä Tapani oli ollut vailla sekä rakkautta, että tavallista\nkohteliaisuutta Aumolassa silloin, kun ei hän ollut ruvennut kertomaan\nunestaan, vaan oli pakoittanut Sofian kertomaan toisten unia. Ensin\nTapani koetti selvetä asiasta siivolla, vaan vihdoin hänen malttinsa\nloppui.\n\nKun siis Sofia lausui, ettei miehellään ollut rohkeutta, niin Tapani\ntuiskasi: \"Oli mulla kerran liiaksiki rohkeutta, nimittäin silloin, kun\notin sun akakseni\".\n\n\"Niinkö luulet ukkoseni?\" sanoi Sofia ja loi häneen kellertävät\nsilmänsä. \"Minä taas luulen, että ellen oisi sua puolittain vetänyt\nluokseni, emme nyt olisi toistemme hupina\".\n\n\"Luuletko sulla olevan niin suuren vetovoiman?\" virkkoi Tapani ja läksi\nsamalla ovesta ulos sekä rupesi juoksemaan erästä niittyä kohden, jossa\nniittyväki lopetteli työtään.\n\nSofia, joka niittyväen joukossa tiesi olevan muutaman tyttären, jota\nvastaan hän oli oppinut tuntemaan kummallista vastahakoisuutta siitä\nyksinkertaisesta syystä, että tytär oli kaunis Tapanin ja monen muun\nmielestä, ryntäsi nyt arvoisan puolisonsa jälkeen ylläpitääkseen tuota\nvetovoimaa, josta juuri oli puhunut.\n\n\"Julkeatko, hävytön, jättää vaimosi yksin, juostaksesi keveä kenkäisten\npiikojen jälessä?\" läähätti Sofia. \"Seuraa mua heti, tai, Jumal' avita,\nlähden rovastin luo ensin ja nimismiehen luo sitten\".\n\n\"Äläpä puhele\", virkkoi Tapani. \"Kun piiat ovat täällä melkein yhdessä\nkohti, niin en juokse heidän jälessä. Tahdoin vaan näyttää, että mulla\non rohkeutta.\"\n\nNäin sanoen hän kietoi kätensä tuon pelättävän piian vyötäryksen\nympäri, vaan samassa Sofia ryntäsi hänen päälleen, silpasi häntä\nkahdesti poskelle ja kynsi tytärtä, että veri juoksi.\n\n\"Ei tappelua\", huusi muuan renki, vaan toinen huusi: \"annan heidän\ntapella\".\n\n\"Olisin hetkisen täällä huvitellut\", virkkoi Tapani, \"sillä kyllähän\nkotona kerkeää huvitella. Vaan minä olen nainut mies, siis: hy-väs-ti\nmaa-il-ma\".\n\nViime sanat lausuessaan hän levitti kätensä ja kumartui. Sitten hän\nlausui: \"Minä olen valmis kuin uhrinauta\".\n\nNyt pariskunta läksi kotiaan astumaan, niittyväen nauraessa.\n\n\"Tämä läksy olkoon sulle opetukseksi\", sanoi Tapani. \"Älä mua vasta\närsytä! Kun minä saan vihan mieleeni, ei se pian siitä lähde\".\n\n\"Selkääsi sun pitäisi saada joka päivä!\" huusi Sofia. \"Oi, minkä ristin\nsinusta sain!\" -- Vihasta hän rupesi itkemään.\n\nKun Tapani näki vaimonsa heltyneen, katosi kaikki hänen vihansa.\nSovinnolliset sanat rupesivat soimaan ja puolen tunnin kuluttua oli\ntaas hyvä sopu valloillaan tässä pariskunnassa.\n\nUseoita täänkaltaisia kohtauksia seurasi. Ne olivat hyvin samaan\n\"tyyliin\", pait että sovinto vuosi vuodelta alkoi tulla jotakuinki\nhankalaksi ja hölläksi.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nAika kului edelleen ilman suuremmitta muutoksitta niiden oloissa,\njoista tässä on kerrottu. Leski tottui kantamaan hänelle tapahtunutta\nonnettomuutta hiljaisella kärsivällisyydellä ja hän siunasi\nrukouksissaan Aumolan väkeä, joka häntä niin jalomielisesti muisteli\nhänen onnettomuudessaan.\n\nJoskus leski kävi Aumolassa ja nähdessään tyttärensä, jonka nimi Suoma\noli muutettu Valpuriksi, hän itkien siunasi pienokaista, sanoen, että\nniin hyväsydämmiselle äidille varmaanki kasvaisi oiva tytär. Helenan\nhelposti sokaistu omatunto kuuli salaisella mieltymyksellä tuota\nkiitosta, vaikka kuitenki hänen sydämmensä syvyydessä ääni kuiskasi:\n\"sinä olet ei ainoastaan ihmisvaras, vaan myös kauhistuttavassa\nmäärässä teeskenteleväinen\".\n\nPieni Valpuri varttui varttumistaan. Konttaamistilastaan hän kohosi\ntuoleja ja penkkejä vasten, astui sitten horjuillen moniaita askeleita\nja tupsahti lattialle. Vihdoin huoneet kävivät ahtaiksi nuorukaiselle\nja seuraavana kevännä hän avasi oven, nousten pienelle tuolille. --\nKuinka onnellinen oli Esa kun hän Valpuri sylissään astuskeli\nedestakaisin kartanolla ja joen rannalla, jossa hän laski pienokaisen\nistumaan ja rupesi heittelemään \"voileipiä\" (litteitä kiviä pitkin joen\npintaa, jotka hypähtelivät monet monituiset kerrat ylös vedenpinnasta,\nennenkuin vajosivat sen alle)! Valpuri ilosta kiljasi, nähdessään tätä\nleikkiä onnistuneimmassa muodossaan. Sunnuntai-illoin Esa souteli\njoella ja Helena piti perää. Valpuri istui venheen pohjalla ja kuunteli\nveden solinaa venheen keulassa ja hankavitsojen yksitoikkoista haminaa.\n\nUsein ajatteli Esa: \"mitä sanoisin, jos lapseni multa pois\ntemmattaisiin kuoleman kautta? Mutta ei Luoja voi niin kova olla\".\n\nKoska tämän kertomuksen tapausten meno ei vaadi yhtämittaisuutta ajan\nsuhteen, niin ai'omme tässä luvussa, lukijan suosiollisella\nmyöntymisellä, muuttaa pitkän matkaa eteenpäin, ei enemmän eikä\nvähemmän kuin kaksikymmentä vuotta. Kerromme suurimmassa\nlyhykäisyydessä, mitä sillä aikaa tapahtui merkillisempää\nkertomuksessamme mainituille henkilöille.\n\nNeljä perillistä syntyi vielä Aumolaan, vaan sallimus ne kaikki korjasi\nalaikäisinä Manan majoille, josta syystä Valpuri tuli vanhemmilleen\nkahta kalliimmaksi. Naapurissa asui pieni poika nimeltä Juho. Tästä\ntuli Valpurille mieluisa leikkitoveri joksikin aikaa, vaan kun\nPilveisten Hannu ei ensinkään suvainnut Juhoa, niin täytyi Helenan\nkieltää häntä käymästä Aumolassa.\n\nViisi vuotta jälkeen pelastumisensa tulvan vaarasta kuoli Esan isä?\n\nVuosi pari tämän jälkeen Valpuri alkoi lukea eikä kauan tavannut,\nennenkun rupesi sisältä lukemaan. Hannu taas ei ollut Valpurin veroinen\naapistaidossa, vaikka oliki vuotta vanhempi. Tuosta eivät Pilveiset\nolleet huolissaan, sanoivat vaan: \"liian hyväpäiset tavallisesti\njoutuvat turmion tielle\".\n\nTuli vihdoin tuo kultainen nuoruuden aika. Rippikoulua Hannu ja Valpuri\nkävivät yhdessä. Autuaalliset tunteet tulvailivat Valpurin rinnassa,\nkun hän alttarin edessä polvistui ijankaikkisen eteen ja tuntui hänestä\nkuin näkymättömät taivaan laumat olisivat hänelle hymyilleet ja häntä\nsisarenaan tervehtineet. Hannun ajatukset viihtyivät tässä\ntilaisuudessa matalammalla: hän katseli tyttöjen pukuja, verraten niitä\nValpurin pukuun ja mietti, oliko heillä sen verran perintöä kuin\nValpurilla. Viime ajatuksen hän kuitenki kohta karkoitti rinnastaan ja\nkoetti näyttää hyvin liikutetulta.\n\nValpuria kohtaan Hannu noudatti kaikkea kohteliaisuutta, vanhempainsa\ntahdon johdosta. Hän tunsi, ettei hän kyllä oikein sydämmestään voinut\nrakastaa tuota kainoa, hiljaista tytärtä, jossa hän olisi vaatinut\nhilpeämpää luonnetta, vaan tätä mielipidettään ei hän mitenkään\nosoittanut ei puheissa eikä käytöksessä. Vanhemmat siis elivät\ntoivossa, että nuoret olivat kuin luodut toisiaan varten.\n\nMitä Valpuriin tulee, niin hän, kuultuaan vanhempainsa tahdon\ntulevaisuutensa suhteen, ei nuoruutensa johdosta sen enempää asiaa\nmiettinyt kuin että sopimus oli tehty. Tuota suloista tuskaa,\njoista runoilijat laulavat, ei hän tuntenut kuin osaksi, vaan ei\nhän sitä tiennyt kaivatakaan, koska ei hän vielä ollut lukenut\nrenttukirjojakaan, kun ainoastaan pienten lasten satuja, mainioiden\nmiesten elämäkertoja ja matkakertomuksia. Vaan tuli vihdoin sekin aika,\njolloin hän tuosta kaikkivaltaavasta tunteesta, joka hänessäkin piti\nlöytymän, sekä sai lukea jotakin että myöskin varsin elävän ja -- oudon\nselityksen eräältä ystävältään. Kuitenki Valpuri ei vielä tästä tullut\nmurheelliseksi, koska ei Hannu ollut häntä mitenkään loukannut. Ja kun\nhän sitte vanhemmilta ihmisiltä sai kuulla, että liian tulinen rakkaus\nennen aikojaan sammuu, niin tyyntyi hänen levottomuutensa.\n\nMitä muihin kertomuksemme tähän asti mainittuihin henkilöihin tulee,\nniin ne, kahdenkymmenen vuoden kuluessa, enemmän tai vähemmän saivat\ntuntea ajan kaikkia muuttavaa voimaa. Antti ja Sanna, lesken lapset,\njotka kellokkaistaan riitelivät, olivat naimisissa ja elävien\nkellokkain omistajia.\n\nPilveiset suorittivat joka vuosi noita pieniä perhekohtauksia elämää\ntäynnä, joista lukijalla on jo vähän tietoa edellisestä. Sofia oli\njotensaki menettänyt sen vähän suopeuden, joka ennen oli löytynyt hänen\nmuodossaan. Tapani myöski oli hiukan elähtyneen näköinen, vaan kuitenki\ntuo vanha viehättämishalu asui hänessä ja tuo erinomainen siisteys\nmyöskin vallitsi hänessä. Perhe oli lisääntynyt viidellä hengellä.\nHannusta oli kasvanut leveähartiainen, sinisilmäinen ja hiukan\npunertavantukkainen nuori mies, joka aina oli valmis mittaamaan\nvoimiaan ja piti toisia, joilla voimia löytyi, suuressa arvossa. Oli\nrikkaus myöski hyvin suuri ansio ihmisellä, hänen arvelunsa mukaan. Ei\nhän siis ollut mikään erittäin miellyttävä olento ihmisten silmissä,\nvaan vanhemmat häntä kyllä suuresti rakastivat, varsinkin Sofia, joka\nihmetteli poikansa tahdon lujuutta, kun tämä esim. oli kaksi päivää\nsyömättä ja sitten söi, että vatsaa pakotti.\n\nHelenan äiti oli nyt kuudenkymmenen viiden vuoden ijässä. Hänen\nterveytensä oli tähän aikaan asti ollut oivallinen. Mutta muutamassa\ntilaisuudessa hän kovasti vilustui ja joutui nyt vuoteen omaksi. Tämä\nhänen sairastamisensa tuli olemaan suurimmasta merkityksestä\nkertomuksessamme ilmaantuvien päähenkilöiden oloille.\n\nKahdesti oli taudin alkupuolella pitäjän arvoisa kirkkoherra käynyt\nsairaan luona häntä puhuttelemassa ja, jo ensi kerran käydessään,\nluullut huomaavansa, että joku raskas suru painoi potilaan mieltä.\nHän rupesi siis tutkimaan tämän sieluntilaa ja kehoitti häntä\nvälttämättömästi tunnustuksen kautta keventämään omaatuntoansa, jos\nnimittäin sitä joku suurempi synti painoi. Helena sattui myös olemaan\nsisällä pappismiehen näin puhuessa ja tämän mentyä hän rukouksilla ja\npuolittain uhkauksilla sai äitinsä sitoutumaan siihen, ettei hän\nilmaisisi papille mitään lapsen ryöstöstä. Kukin arvaa helposti, mikä\ntukala asema nyt syntyi sekä äidille, joka täten pakoitettiin salaamaan\nasian, jonka tunnustamisen hän varmaan odotti tuottavan kevennystä\nraskaalle mielentilalleen, että myös Helenalle, joka tunsi, että hän\nesti äitinsä käyttämästä sitä keinoa, jonka avulla tämä saavuttaisi\nlevon levottomalle mielelleen.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nOli synkkä päivä vuoden alulla. Tasainen pilviverho peitti taivahan ja\naurinko, joka vasta lähellä kello kymmentä kohosi taivaanrannan\nyläpuolelle ja moniaan tunnin sitä pitkin hiivittyään, laski, ei edes\npäiväsydäntä voinut saada niinkään valoisaksi, että helposti olisi\nvoitu lukea akkunan ääressä. Puolihämärässä kamarissaan makasi Lovisa\nja katseli harmaata taivasta, mietiskellen, mitä tuon verhon takana\nmahtaisi löytyä, jos voisi tunkea oikein kauas sen taakse. \"Siellä\nistuu\" -- hän ajatteli -- \"Ijankaikkinen ja hänen laumansa häntä\nympäröivät ja ehkä minun kohta pitää ilmestymän siellä tekemään tiliä\nelämästäni. Ja silloin tuon kurjan lesken kyyneleet ja rukoukset\nasetetaan mun silmäini eteen ja minulta kysytään: 'millä ai'ot nämä\nmaksaa'?\"\n\nNiin elävästi nämä ajatukset olivat vallanneet Lovisan mielen, että\nkauhistuksen huuto pääsi hänen huuliltaan, kun hän ajatuksissaan kuuli\ntuon kysymyksen.\n\nHelena, joka oli ollut kartanolla ja kuullut tuon huudon, tuli\nkiiruusti sisään, luullen, että äitinsä loppua teki, jota hän, suoraan\nsanoen, milt'ei olisi suonut, sillä hän suuresti pelkäsi, että Lovisa,\njonkun mielenliikutuksen valloittamana voisi Esalle ilmoittaa\nsalaisuuden.\n\nLevottomasti käänsi Lovisa hehkuvat silmänsä tyttäreensä ja sanoi:\n\"Minä tunnen, kuinka lähenemistäni lähenen sitä rajaa, jonka\nylitsementyäni en enään voi katua enkä sovittaa osaksikaan suurta\nsyntiäni. Jos sitä ai'on tehdä, on se nyt tehtävä. Kaksikymmentä vuotta\nolen kantanut kauhean syntiä sydämmessäni: olen vietellyt sinun, olen\npettänyt sinun miehesi ja Valpurin ja mitä kauheinta: olen tehnyt yhden\nihmisen elämän onnettomaksi. Terveyteni päivinä ei tuo rikos suuresti\nmua painanut, mutta nyt, kun ei yökään mulle unta suo, kohoaa rikokseni\nkuin vuori edessäni ja estää mua näkemästä mitään autuuden toivoa\ntulevaisessa elämässä.\"\n\n\"Te olette, äitini, heikko sairaudestanne ja katsotte tuota asiaa\npaljoa pahemmaksi kuin se ensinkään on\", virkkoi Helena. \"Onhan Valpuri\nonnellinen ja onhan tuo hänen n.k. äitinsä jo kauan sitte hänet\nunhottanut. Olisi hyvin typerästi mennä mullistamaan jo vakaantuneita\noloja kun ne ovat varsin tyydyttävällä kannalla. Ja mitäs Esa siitä\nsanoisi? Olkaa levollinen, äitini; te ette suinkaan ole mikään niin\nsuuri syntinen kuin luulottelette itseänne ja muita\".\n\n\"Sinä puhut niinkuin nukkuva omatuntoni mulleki puhui ennen, vaan\nnytten enään tyydy tuohon puheesen\", virkkoi Lovisa.\n\n\"Ja mihin te sitte tyydytte? Te olette aina olleet levoton sielu\",\nsanoi Helena.\n\n\"Minä noudatan lesken ja tunnustan hänelle tekoni\".\n\n\"Siitä ei pidä mitään tuleman\", virkkoi Helena vihasta punastuen. \"Ei\nniinkauan, kuin minä olen emäntänä tässä talossa\".\n\n\"Sinä olet luonnoton lapsi, joka et muista neljättä käskyä\", virkkoi\nLovisa, levottomasti käännellen itseään vuoteellaan.\n\n\"Ei sitäkään aina voi puustavin mukaan seurata\", sanoi Helena. \"Jos te\nnyt käskisitte mun tuoda teille raakaveitsen ja uhkaisitte tappaa\nitsenne sillä, niin en minä sitä toisi\".\n\n\"Noin julkeat puhua! Onko se sama tunnustaa syntinsä ja tappaa\nitsensä?\"\n\n\"Ei juuri tavallisesti; vaan tosiaanki estän teidät tekemästä\nhullutuksen, kun vastustan tahtoanne, lesken tänne noutamista. Siitä\nseuraisi suotta suurin häiriö\".\n\n\"Kerran sunki silmäsi vielä aukenevat\", virkkoi Lovisa. \"Kerran tulee\nsulleki se hetki eteen, jolloin huudat: 'te vuoret, suojelkaa mua'\".\n\n\"Kauniita puheita, äitini\", sanoi Helena. \"Minä en kyllä ole\nniin pakanallinen kuin luulette ja ai'on kyllä pitää huolta\ntulevaisuudestani\", virkkoi hän, puolittain katuen ensi sanojaan.\n\"Mutta mun täytyy koettaa pitää sopu talossamme voimassa, enkä siis voi\nsuostua tuumiin, jotka sitä suorastaan uhkaavat\".\n\n\"Niin, niin lapsi parka; mailmallinen sopu on sulla päätarkoitus, mutta\nsopu Luojasi kanssa kautta Vapahtajan, se on asia, joka on toisessa\nsijassa, jospa niinkään\".\n\n\"Minä en enään tahdo vaivata teitä saarnaamaan\", sanoi Helena ja meni\nulos.\n\nLeski katsoi tuskallisesti hänen jälkeensä ja jupisi: \"Minä etsiskelen\nisäin pahat teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen\".\n\nHän kääntyi seinää kohden ja koetti nukkua. Vaan unta ei tullut\nsilmään. Koko päivän hän makasi levottomana. Hän arvasi, että Helena\nkyllä esti muita käymästä sairaan luona.\n\nIllalla myöhään kulki joku hänen akkunansa ohitse. Lovisa naputti\nhiljaa akkunalautaan. Kohta astui muuan mies sisään. Lovisa otti\nvalkean kynttilään ja näki mustaverisen, ruokottoman ja ilkeännäköisen\nmiehen edessään, joka sitä paitsi silminnähtävästi oli väkevien\nliikuttama.\n\n\"Minä olen kuullut -- hih -- että te makaatte kuoleman kielissä -- hih\n-- ja Silpon Lauri tuli katsomaan, tekö täällä akkunaan kolahutitte tai\nkeijukaiset\", virkkoi mies nikuttaen. \"Minä olen nyt sillä tuulella,\nett'en pelkää eläviä enkä kuolleita\".\n\n\"Tahdotko tehdä mulle viimeisen palvelukseni?\" kysyi Lovisa.\n\n\"Onko siitä paljo vaivaa ja onko siitä mitään palkkaa?\" kysyi Lauri.\n\n\"Vaivasi palkitsen kyllä. Minä tahdon tavata Takalon Elsaa. Mene häntä\nhuomen aamulla käskemään ja käske hänen tulla puheilleni huomen illalla\nkenenkään huomaamatta\".\n\n\"Hm\", jupisi Lauri. \"Mutta minä tarvitsen jo huomen aamulla rahaa\".\n\n\"Anna mulle hameeni tuosta tuolilta\", käski Lovisa. Lauri ojensi hameen\nLovisalle ja tämä otti taskustaan setelin ja antoi sen Laurille.\n\n\"Onko siinä kyllä?\" kysyi Lovisa.\n\n\"No, suunnille\", jupisi Lauri. \"Vaan mulla olisi huomenna muutakin\ntoimitusta\".\n\nLovisa laski Laurin kouraan kaksi hopearahaa ja kysyi, \"onko nyt\nkyllin?\"\n\n\"Nyt on\", sanoi Lauri. \"Ja nyt saatte uskoa, että minä asiani ajan,\nvaikka puukkoja satelisi\".\n\nHän meni nyt ulos. Sairas pani kätensä ristiin rintansa yli, heikko\nhymy ilmaantui hänen huulilleen ja hän lausui itsekseen: \"miks'en ole\nennen tätä tehnyt? Kunhan ei olisi liian hiljaista nyt. Vaan toivossa\nkoetan elää, että Herra huokaukseni kuulee.\"\n\nHän sammutti nyt kynttilän, siunasi ja ummisti silmänsä ja vaipui kohta\nvirvoittavaan uneen. Tosin unta ei kestänyt monta tuntia, vaan nuo\nkauheat ajatukset eivät nyt häntä vaivanneet, vaan hän näki unta, että\nvalkeasiipinen enkeli seisoi hänen vuoteensa vieressä ja pidätti\nkiusauksen henkiä lähenemästä sairasta. Nuo henget huusivat\nraivoissaan: \"hän on meidän\", vaan enkeli sanoi: \"ei hän ole teidän,\nennenkun hän kääntää selkänsä armon ovelle\".\n\n\n\n\nIX.\n\n\nLauri heräsi varhain seuraavana aamuna eikä ollut aivan hyvällä\ntuulella, koska kohmelo häntä ahdisteli.\n\n\"Ylös akka\", hän karjasi vaimolleen; \"niin totta kuin henkeäsi\nrakastat, keitä mulle ennen tunnin kuluttua ohravelliä\".\n\nVaimo hiipi tulta virittämään ja pani kattilan tulelle. \"Mihin sulla on\nnäin varhain meno?\" kysyi vaimo, luoden salaa silmänsä Lauriin.\n\n\"Minä menen vaikka h--tiin ja palaan sieltä illalla\" sanoi Lauri. Hän\notti nyt taskustaan kukkaronsa, otti sieltä markan ja sanoi vaimolleen:\n\"illalla kun palaan, pitää pullon olla täytetyn; ymmärräthän. Minä\nnostan mörköelämän, jos en saa virvoitusta palattuani\".\n\n\"Voi Lauri, miks'et osta lapsille\" --\n\n\"Hiljaa, akka, tai saat vasten kuonoasi, että hampaat kalisevat\",\nkarjasi Lauri ja löi nyrkkinsä rahiin, niin että lapset, joita makasi\nneljä lattialla, heräsivät. Yksi heistä rupesi itkemään.\n\n\"Suu kiinni, penikat!\" huusi Lauri. \"Säästäkää aamuvirtenne siksi\nkunnes olen ulkona\".\n\nHän puki nyt yllensä, ja rupesi syömään. Kun hän oli syönyt, läksi hän\nulos, laski suksensa, jotka olivat seinää vasten pystyssä, pitkälleen\nmaahan ja lähti hiihtämään.\n\nHän hiihti viistoon jokea ylöspäin ja sen poikki, nousi maalle ja oli\nparin tunnin kuluttua lesken mökin edustalla.\n\nLauri jätti sukset oven eteen, meni mökkiin ja koputti sitten lumen\njaloistaan mökin lattialle.\n\n\"Aumolan vanha emäntä tahtoo sua tavata, ennenkun hän kuolee\", alotti\nLauri. \"Hän ei enään kauan elä, se vanha veijari\".\n\n\"Joko se hyvä ihminen kuolee? Kunpa kaikki olisivat niin eläneet kuin\nhän\", huokasi leski.\n\n\"Oliko tuo mulle?\" ärähti Lauri. \"Pidä itsestäsi huoli, kyllä minä\npääsen sinne, jonne sinäki\".\n\n\"En suinkaan sua ole tahtonut loukata\", sanoi leski. \"Minä tarkoitin,\nettä sairas on mulle paljon hyvää tehnyt ja siis on hyvä ihminen\".\n\n\"Eikö muut ole hyviä kun ne, jotka sinulle hyvää tekevät?\" jupisi\nLauri. \"Vaimoihmisillä on pitkä tukka mutta lyhyt mieli\".\n\nIkäänkuin vakuuttaakseen nuo viimme sanansa, Lauri pisti suuren\ntupakkipurun poskeensa.\n\n\"Noh, oletko valmis?\" kysyi hän leskeltä.\n\n\"Aivan kohta\", sanoi tämä. \"Mun täytyy vaan pistäytyä Torvelassa\".\n\n\"Osaathan Aumolaan yksinki\", virkkoi Lauri, joka nyt huomasi, että hän\nyksinään kulkisi mukavammin ja suorempaa tietä. \"Minä hiihdän suoraan\nilmoittamaan, ettäs tulet. Sun pitää hyvin varoen tulla taloon, niin\nettei kukaan näe. Niin sanoi vanha emäntä. Kuuletko: hyvin varoen\".\n\nNyykäyttäen päätään lähti nyt Lauri hiihtämään, vaan kääntyi vielä\nlesken puoleen ja sanoi: \"Tule vasta illalla, niin voit paremmin\nkenenkään huomaamatta päästä sairaan puheille. -- Hiisi tiesi kuolevien\nsalaisuuksia\".\n\nLauri katosi kohta lesken nähtävistä. Tämä viipyi vielä useat tunnit\nkotonaan ihmetellen, mitä asiata Lovisalia olisi hänelle.\n\nVihdoin hän iltapuoleen läksi matkalle. Päivän kultaterä loimotti vielä\nlounaiselle taivaanrannalle, vaan vihdoin se vajosi näköpiirin alle.\nSyntyvän kuun sirppi siinti iltaruskon ylipuolella; vihdoin tähti\ntoisensa jälestä alkoi kiilua avaruuden sinilaelta.\n\n\"Enhän minä yötä vasten voi palata kotiini\", ajatteli leski, astuessaan\nalas joelle, \"vaan tottahan jossaki yösijaa saanen\".\n\nKohta oli hän kulkenut joen poikki ja läheni varovasti Aumolaa. Vanhan\nemännän akkunasta loisti valkea.\n\n\"Onhan hän nyt yksin?\" jupisi leski ja astui hiljaa akkunan luo. Ei\nmitään ääntä kuulunut sieltä.\n\nNyt leski rohkeni astua sisään.\n\nSairas arvasi, kuka oli tulossa. Hän viittasi leskelle tulla lähemmä.\n\n\"Kuinka te jaksatte, rakas muori?\" sanoi leski, tarttuen sairaan\nkäteen. \"Toivoni mukaan te paranette tästä taudista\".\n\n\"Sitä en usko\" sanoi Lovisa. \"Sen vuoksi olen sinut tänne kutsunut.\nMinun tulee täyttää raskas velvollisuus ennen elämästä eroamistani,\nminun tulee perinjuurin hävittää sinusta kaikki se kunnioitus, joka\nsinussa on minua kohtaan. Se on raskas tehtävä sille, joka ei vielä ole\nkenenkään ihmisen edessä tarvinnut julkisesti hävetä.\n\n\"Te olette houriossa, muori rakas, kun noin puhutte\", sanoi leski,\nkatsoen sääliväisesti sairaasen.\n\n\"En ole sinua kutsunut houreita kuulemaan. Minä olen sinut kutsunut,\nantaakseni sinulle tietoa ryöstetystä lapsestasi\", virkkoi Lovisa.\n\n\"Ryöstetystä\" huudahti leski. -- \"Niin niin -- metsänpedot hänen\nryöstivät eikä suinkaan mitään enempää lapsestani tiedetä\", hän lisäsi\ntyvenemmällä äänellä.\n\n\"Metsän pedot eivät vieneet lastasi, hänen vei\" --\n\nLeski hypähti ylös, hänen silmänsä tuijottivat, hänen jalkansa\nhorjuivat. Hän tarttui Lovisan käteen ja huudahti:\n\n\"Kautta kaikkivallan, älkää mua hulluksi tehkö puheellanne. Lapseni on\nkuollut -- oi, hän on kuollut!\"\n\n\"Kahdenkymmenen vuoden vanha synti painaa omaatuntoani ja nyt tahdon\nsen tunnustaa. -- Lastasi ryöstämään minä kehoitin oman lapseni, joka\noli maannut lapsensa kuoliaaksi. -- Tuolla pihan toisella puolen elää\nlapsesi ja Valpuriksi häntä kutsutaan\".\n\nHuuto pääsi lesken huulilta ja hän vaipui tainnoksiin lattialle. -- --\n\nSairaskin vaipui hengästyneenä vuoteelleen. -- -- --\n\nSilloin ovi avattiin ja Helena astui sisään.\n\n\"Ahaa, äitini!\" hän lausui vihasta kähisevällä äänellä. \"Minä näen,\nettä houreenne on enenemään päin!\"\n\n\"Minä olen totellut omantuntoni ääntä\", virkkoi Lovisa.\n\n\"Omatunto!\" naurahti katkerasti Helena. \"Onko se omatunto oikea, joka\nsyöksee onnettomuuteen sen, jonka maan päällä pitäisi olla läheisinnä\nkulleki, nimittäin oman lapsen? -- Te olitte siis leskelle ilmoittaneet\nasiasta?\"\n\n\"Niin olen tehnyt\".\n\n\"Haa!\" huusi Helena säihkyvin silmin. \"Te ansaitsisitte tulla\nkuritetuksi, vaan toivon, ett'ei teissä enään paljoa elinvoimaa\njäljellä ole. -- Miten nyt tuo leski saadaan täältä pois? Tässä talossa\nei hän saa olla ja tähän taloon ei hän enään saa tulla\".\n\nNäin sanoen hän meni ulos, käski rengin valjastaa hevonen ja viedä\nTakalon Elsan (joka Helenan lauseen mukaan joko oli saanut halvauksen\ntai oli juovuksissa) kotiinsa.\n\nKohta oli renki valjastanut hevosen. Leski alkoi viretä, hän\ntalutettiin rekeen ja vaikka hän mieli tekemään vastarintaa, täytyi\nhänen matkustaa kotiaan.\n\nSitten Helena astui äitinsä huoneesen ja sanoi: \"Jos te vielä\nhullutuksianne jatkatte, niin pääsette vapaakyydillä tästä talosta\nsamoin kuiri leskikin\".\n\n\"Ole huoleti, lapseni; kohta minusta pääset\", sanoi Lovisa ja kyyneleet\ntukehduttivat hänen äänensä, kun hän lisäsi: \"näinkö eroat äidistäsi?\"\n\n\"Näin\", virkkoi Helena ja astui katsomatta Lovisaan, ulos.\n\nEsa ei ollut mitään kaikesta tästä kuullut eikä Helena hänelle mitään\nilmoittanut, sanoi vaan: \"äiti parka houraa kovasti. Parasta olisi, jos\nhän pääsisi vaivoistaan\".\n\n\n\n\nX.\n\n\nAamulla varhain tuli muuan piika kiiruusti Helenan luokse ja ilmoitti,\nettä vanha emäntä teki loppua.\n\nEsa ja Helena riensivät yli pihan toiselle puolelle. Kun he tulivat\nsisälle, oli jo kalvo peittänyt sairaan silmät; hän vetäsi kolmasti\nhenkeä ja sitten kaikki oli päättynyt.\n\nValpuri oli myös juossut tänne. Hän polveusi itkien kuolleen viereen.\n\nSiinä lepäsi nyt Lovisa mailman pysymättömistä iloista ja pettyneistä\ntoiveistaan. Kuolon kalpea sinetti oli sitonut tuon ennen niin elävän\nmuodon juonteet.\n\nEi Helenan sydän ollut niin kova, kuin joku ehkä edellä sanotusta olisi\nvalmis päättämään. Mielenkiihkossaan hän oli lausunut nuo kovat sanat\näidilleen ja oli kohta niiden lausuttua katunut lausuneensa ne ja\npäättänyt seuraavana aamuna pyytää anteeksi äidiltään. Nyt oli se liian\nmyöhäistä.\n\nHelenan ensi tehtävä oli nyt tavata renki, joka oli vienyt lesken. Hän\nkysyi rengiltä, oliko Elsa puhunut mitään käynnistään vainajan luona,\njohon renki vastasi, että leski oli istua mököttänyt aivan äänetönnä.\n\n\"Jos hän puhuu jotakin, niin ei hänen puheesensa ole luottamista\",\nsanoi Helena. \"Elsa on aina ollut vähä nöyräpäinen, ja nyt hän näyttää\nmenettäneen vähäisenki järkensä melkein kokonaan\".\n\nNyt alettiin tehdä valmistuksia peijaisiin, jotka eivät olleet ai'otut\npieniksi.\n\nPari päivää oli kulunut kuoleman tapauksesta, kun Helena\nhämmästyksekseen ja harmikseen eräänä iltapäivänä näki Elsan tulevan\nAumolaan ja hän arvasi helposti, missä asiassa.\n\nKun leski tuli ovesta sisään, kysyi Helena: \"minuako haet?\"\n\n\"Niin juuri teitä\", sanoi leski. \"Sydämeni ääntä en voi tukahduttaa.\nMinä tulen pyytämään lapseni takaisin. Vainaja ilmoitti mulle koko\nsalaisuuden\".\n\n\"Hänen ilmoituksensa ei paljoa merkitse\", sanoi Helena. \"Ensinkin on se\nlausuttu semmoiselle, jonka puheesen ei suuresti luoteta, toiseksi se\non lausuttu houriotilassa ja mikä pahempi, ilman vieraittamiehittä\".\n\n\"Ettekö siis myönnäkään Valpurin olevan minun lapseni?\" kysyi leski\nhyvin kummastuen.\n\n\"Ajatteletko, mihin asemaan minut asettaisit noilla houreillasi?\"\nvirkkoi Helena. \"Sitä et varmaan ole ajatellut, ja sen vuoksi annan\nsulle typeryytesi anteeksi, kun et vasta avaa suutasi tässä asiassa\".\n\n\"Minä en ajattele muuta kun että minulla on oikeus pyytää lapseni\ntakaisin ja teidän on velvollisuus antaa minulle lapseni, vaikkapa\nolisitte vielä isomman talon emäntä, kuin olettekaan. Minun lapseni on\nsiis kaksikymmentä vuotta ollut oikeaa äitiään tuntematta! Mutta se ei\nteidän sydäntänne näy liikuttavan\".\n\n\"Minä en jouda enkä halua kauan kuulla sinun haaveksimisiasi. Onko\nsinulla muuta asiaa, niin sano se kohta\".\n\n\"Muuta asiaa\", huudahti leski ja purskahti itkemään. \"Muuta asiaa!\nEiköhän siinä ole kyllin, että pyytää lastaan, josta on ollut\nkaksikymmentä vuotta eroitettu\".\n\n\"Sinä olet parantumaton\", sanoi Helena malttamattomasti. \"Etkö ymmärrä,\nettei sinun puheellasi ole mitään laillista voimaa, kun et voi sitä\ntoteen näyttää?\"\n\n\"Mutta Jumala tuntee, että puhun totta\", sanoi leski ja hänen\nkyyneleensä valuivat kahta runsaammasti. \"Kylläpä te olette hävytön,\nkun Hänen edessään julkeatte noin valhetella. Sitä en kummastele, jos\nminulle, köyhälle torpan vaimolle, valhettelette, vaan Hänelle, joka on\ntaivaan ja maan luonut\".\n\n\"Jo on aika lopettaa nuo kauniit puheesi. Astu nyt tuosta samasta\novesta, josta tulit, ulos\", virkkoi Helena.\n\n\"Minä lähden, kunhan ensin saan lapseni\", sanoi leski.\n\n\"Minun täytyy siis taaski rengin avulla saada sinut pois täältä\", sanoi\nHelena. \"Vaan nyt saat semmoisen kyydin, ett'et halua palata\".\n\nHelena avasi oven ja käski rengin tulla sisälle. \"Sysää tuo vaimo\nkartanolle, hän on järkensä menettänyt, enkä saa häntä käskemällä\nmenemään\", lausui Helena rengille. Tämä tarttui lesken käsivarteen\nkiinni. Leski rupesi nyt huutamaan. Samassa Esa avasi sisäoven ja\nkatsoi, mikä melun matkaan sai.\n\n\"Mielipuoli vaimo on kunniamme solvaissut\", huusi Helena ja vihan sekä\nhävyn kyyneleet tulivat hänen silmiinsä.\n\n\"Minä haen oikeutta\", huudahti leski. \"Minä en ole mikään mielipuoli\",\nvirkkoi hän.\n\n\"Mikä vääryys on sinulle tapahtunut?\" kysyi Esa tyvenesti. \"Ja täältäkö\nsinä oikeutta haet? Tietääkseni ei sinulle meidän puolelta ole\nvääryyttä tapahtunut\".\n\n\"Teillä on minun lapseni, jonka tuo vaimonne ryösti minulta\nkaksikymmentä vuotta sitten. Minä tahdon lapseni takaisin\".\n\nEsa seisoi hetkisen tirkistellen vaimoa, sitten hän jupisi: \"mielipuoli\nraukka\" ja lisäsi rengille: \"taluta vaimo kartanolle\".\n\nRenki teki niinkuin käskettiin.\n\n\"Sano hänelle, Esa, ettei hän vasta saa oviamme avata\", sanoi Helena\nrukoillen miehelleen. \"Hän häväisee meidät kaikkien silmissä\".\n\n\"Tuota puhetta älä uudista meille äläkä muille\", sanoi Esa\nleskelle. \"Sitä et voi toteen näyttää ja siis saat maksaa sakot\nkunnianloukkauksesta, sillä en minä ai'o kärsiä syytöntä herjausta\".\n\n\"Oi isäntä, te ette tiedä\", rupesi leski puhumaan, vaan Esa sanoi\nmalttamattomasti: \"Ei sen enempää nyt. Pois täältä, ennenkun tuskaun\".\n\n\"Armollinen Jumala\", huokasi leski. \"Näinkö piti minun toiveeni\ntoteutuman? Mitä minä heille voin? Enhän voi näyttää toteen\nsyytöstäni\".\n\nKatkerasti itkien hän astui ulos pihalta. Ennenkun hän oli joelle\nlaskeunut, tuli häntä vastaan Valpuri.\n\nRaitis talvi-ilma oli neidon poskille ajanut kauniin punan, Hänen\nsuuret, tummansiniset silmänsä katselivat kummastuksella itkevää\nvaimonpuolta, joka tuli häntä vastaan.\n\n\"Mitä itket, vaimoparka?\" kysyi Valpuri sääliväisesti.\n\n\"Mitä minä itken?\" kertoi leski. \"Oi sinä viaton olento, sydänverelläni\nravittu! Sinä et aavista, kuka --\"\n\nMäeltä kuului samassa huuto: \"Valpuri! Tule heti pois!\"\n\nNeito rupesi astumaan. Leski juoksi hänen eteensä, sulki hänet\ninnokkaasti rintaansa vasten ja huusi epätoivon ja ihastuksen\nsekaisilla tunteilla: \"Sinä olet minun -- minun -- minun!\"\n\nKatsoessaan lesken hehkuvia silmiä ja tuntien hänen kuumeellisen\nsyleilyksensä, säikähti Valpuri ja rupesi huutamaan sekä riisti itsensä\nirti. Samassa Helena huusi talon portilta: \"Joudu, joudu Valpuri, hän\non hullu, tuo vaimo!\"\n\nValpuri juoksi ylös taloon niin pian kuin kerkesi. Leski vaipui itkien\ntien viereen. \"Oma lapseni luulee minua hulluksi! Oi katkerin kaikista\nhuolistani!\"\n\nHetken hän istui tässä kuin turruksissa. Vihdoin hän nousi ylös ja\nastui raskailla askeleilla kotiinsa.\n\nKun Valpuri tuli Aumolaan, onnitteli häntä Helena, että oli päässyt\nhengissä hullun kynsistä.\n\n\"Tiedätkö, kun hän sanoo, että sinä olet hänen lapsensa\", virkkoi\nHelena. \"Isäsi kielsi vaimoa, käräjänkäymisen uhalla, asiasta enempää\npuhumasta, mutta hullua kieltää lie sama kuin seinälle puhua. Tuskin\noikeuskaan hullua voi sakoittaa\", virkkoi Helena, kääntyen Esaan.\n\n\"Toivon kuitenki, että lesken suu saadaan tukituksi\", virkkoi Esa.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nViikon päivät olivat kuluneet kuoleman tapauksesta peijaisiin.\n\nPeijaispäivänä kello viisi iltapäivällä alkoi vieraita saapua Aumolaan.\nKeltaisessa reessä, vanha savakka valjaissa, tuli Pilveisten väki. Sen\njälestä nähtiin rovastin vaimonsa kera tuleskelevan kuomireessä, komea\nkarhuntalja takana riippuen, säveä ruuna edessä. Useita isäntiä\nemäntineen nähtiin sitten, mitkä komeammilla hevosilla, mitkä\nyksinkertaisemmilla. Ja vihdoin saapui nimismiehen mainio juoksija,\nPriapus (tiesi, miten se lie saanut niin omituisen nimen!) ja reessä\nistui nimismies ja hänen lihava rouvansa. -- Vaikka kuulun\nhevosystäväin yhtiöön, tunnen, että minussa tarvitsisi olla jotaki\nPindarontapaista, voidakseni kyllin ylistää tuota oivallista oritta,\njoka oli juossut radan kolme kertaa 6 minutissa 6 sekunnissa. Olkoon\nsiis yksinkertaisin ylistykseni lausuttu sinulle, joka kaimojesi sekaan\nvoit lukea linnunpeloittajia Roomalaisten yrttitarhoissa!\n\nArvokkaimmat vieraat asettuivat kamareihin oikealla puolen porstuaa.\nSiellä istuivat rovasti, nimismies, lukkari, Tapani, sekä Torvelan ja\nLuopion isännät ja Esa toisessa kamarissa; ja heidän vaimonsa toisessa.\n\nPirtin takaisissa kamareissa oleskeli nuorempi väki ja siellä olivat\nmyös Valpuri ja Hannu.\n\n\"Mitä vallesmannille tarjottiin kilpa-ajoissa tuosta oriista?\" kysyi\nTorvela, joka akkunasta silmäili hevosia kartanolla ja tiesi, että\nhevosasiat olivat arvoisan nimismiehen A ja O.\n\n\"Yhdeksänsataa markkaa\", vastasi pitkä, hoikka, punatukkainen\nnimismies, petolinnunsilmillään tuijottaen kysyjään.\n\n\"Ettekö myöneet siihen hintaan!\" virkkoi suloisella silmän iskulla\nLuopion isäntä.\n\n\"Siihen hintaan? Olisinpa silloin hullu ollut\", virkkoi nimismies, \"kun\najattelen mitä juoksijalla voidaan saada\". Sytytettyään sikarin, hän\njatkoi: \"Jaakosta, joka sittemmin oli siitto-oriina ja jonka\njälkeläisiä olivat mainiot Ampiainen ja Veikko, saatiin 4,500 markkaa.\nSe sai sitä paitsi pääkaupunginpalkinnon, 1,000 mk, kruunun palkinnon,\n500 ja Hämeenlinnan palkinnon, 500 mk. Summa summarum 6,500 markkaa.\nSanoo kuusituhatta viisisataa! Hevoseni on nyt paraillaan 6 vuotias,\njota pidetään parhaan voiman ikänä paikottain, vaikka 8. vuosi vasta\nlienee kukoistuksen aika hevosilla, ainaki Suomessa. Katsokaa tuota\nhevostani! Sen voima on takaosassa eikä etuosassa, niinkuin vetäjällä.\nEikä sen häntä ole kuin saranoilla, joka olisi varman huonouden merkki.\nVäli, polvesta kavioon on lyhempi kuin polvesta vatsan alaosaan. Niin\naina oikealla juoksijalla on. Kaiken tämän johdosta minä sanon, etten\npaljoa alle kahdesta tuhannesta ai'o myydä Priapustani\".\n\nLäsnäolevaiset näyttivät täysin vakuutetuilta yllämainitusta\nansioluettelosta ja tyhjensivät kahvikuppinsa miettivällä katsannolla.\nRovastin muodossa ilmestyi kuitenki kohta joku tyytymättömyyden merkki\nja hän lausui vihdoin, sytytettyään paperiliuskalla pitkäletkuisen\npiipun: \"Hevonen on jalo eläin, vaan kilpa-ajot ovat paholaisen\nkeksintöjä. Mitä todistaa se rautainen marhaminta, joka reen pohjalla\nromisee. Jos se kielin voisi kertoa näkönsä, niin eläinrääkkäys, yhtä\njulma kuin milloinkaan ennen, tulisi tunnetuksi\".\n\n\"Minä en kiusaa Priapusta\", ärähti nimismies. \"Ei ole rautamarhaminta\nsen selkää kosketellut sinä ilmoisna ikänä\".\n\n\"No, no, en suinkaan sitä ole sanonut\", jatkoi rovasti. \"Vaan moni\nrääkkää hevosiaan, saadakseen nuo pari, kolme tai neljä sataa markkaa\nja kunnian tulla mailmalle julistetuksi semmoisena miehenä, jota\nhevonen on kunniaan kohottanut. Semmoinen hevoskunnia ei ole suuresta\narvosta\".\n\n\"Minä en halua väitellä asiasta veljen kanssa, joka ei ole hevosmies\",\nvastasi nimismies kopeasti.\n\n\"Jumalalle kiitos en toki ole hevosmies\", virkkoi rovasti.\n\n\"Ja voidaan isänmaa saada kohoamaan sivistyksessä muutoinki kun\nhevosvoimilla\", hän jatkoi.\n\nLäsnäolevat hyvin kummastuivat, kun Priapus samassa hirnui kartanolla,\nikääskun olisi se kuullut rovastin puheen. Nimismies tämän johdosta\nlausui: \"Priapus pani vastalauseensa\".\n\nNaisten huoneessa oli puheenaine vaihteleva. Nimismiehen rouva puhui\nmiehensä yskästä, joka oli arveluttavan kova, varsinki yöllä. Torvelan\nemäntä (joka kuului erääsen nykyaikana tunnettuun lahkoon) arveli,\nettä kunki tulee ajatella mitä tietä hän vaeltaapi, leveääkö, vai\nkaitaista ja lisäsi, moniaat kun hymyilivät, että se asia koski\nkaikkiin. Luopion emäntä väitti laihuuden vähemmän vaaralliseksi kuin\nlihavuuden, jonka arvelun nimismiehen rouva jätti arvoonsa. Rovastin\nrouva mainitsi nyt sanasen kerjäläisten paljoudesta sinä vuonna ja\nniiden kiittämättömyydestä, lisäten, ettei heitä suinkaan kiitoksen\nvuoksi autettu. Nimismiehen rouva sanoi, etteivät kaikki, jotka\nköyhäksi sanovat itsensä, olekaan köyhiä, jonka Luopion emäntä vakuutti\naivan todeksi, vaan Torvelan emäntä kielsi, sanoen, että me kaikki\nolemme hengellisesti köyhiä (jota ei rovastin rouva ollut puheellaan\nkieltänytkään).\n\nNimismiehen rouva lähestyi Luopion emäntää ja kuiskasi hänelle: \"Onko\nemäntä kuullut mitään uutta?\"\n\nLuopion emäntä, joka oman lauseensa mukaan ei koskaan tiennyt mistään\nmitään, sanoi hiljaa: \"En, en. -- No, mitä on tapahtunut?\"\n\n\"Hm\", jupisi nimismiehen rouva. -- \"Kyllä kaiketi te olette kuulleet\nTakalon Elsasta jotaki\".\n\n\"Takalon Elsasta? En tämän taivaallista\", vakuutti Luopion emäntä,\nlyöden kädellään puuskaan.\n\n\"En tahdo täällä kertoa asiasta, joka koskee tämän talon väkeä\",\nvirkkoi nimismiehen rouva hiljaa. \"Vaan kuulustelkaa Takalon Elsalta\nasiata, niin kyllä meillä Edvardin päivillä tulevalla viikolla\nnostetaan kysymys siitä seikasta\". Vielä hiljempaa hän lisäsi: \"Aumolan\nemäntä kantaa päätään liian pystyssä ja lukee itsensä rouvien\nveroiseksi, niinkuin hän äsken muutamassa tilaisuudessa oli\nsanonutkin\".\n\n\"Niin, niin, minä sen kyllä uskon\", virkkoi hiljaa Luopion emäntä.\n\"Kyllä minä kuulustelen Takalon Elsalta\".\n\nHelenan terävä silmä huomasi jotaki nimismiehen rouvan käytöksessä,\njoka ei oikein ollut hänestä mieleen. Vaan kun nimismiehen rouva,\nhaudalta palattua, ja Aumolan vierasvaraisuutta nautittuaan muiden\nkanssa, lopussa muistutti sydämmellisellä äänellä Edvardin päivistä,\nniin Helenan epäluulo osaksi katosi. Kaikki erosivat sitten, oivallisen\nillallisaterian syötyään, peijaistalosta, ajatuksissaan ylistäen\npeijaisien pitäjiä, vaan hyvin vähän muistellen häntä, jonka\nmaahanpaniaisia oli vietetty.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nKello kolme jälkeen puolenpäivän nähtiin Aumolan akkunoista savakan,\nkeltainen reki perässään, lähenevän taloa. Pilveiset tulivat näin\nhyvään aikaan, että hyvissä ajoin kerittäisiin nimipäiville, jotka,\nniinkuin kaikenlaiset ajan vietot maalla, alkoivat paljoa varemmin kuin\nkaupungissa.\n\nKello 1/2 4 lähti Aumolan kartanolta kaksi hevosta alas joelle. Keli\noli oivallinen. Kun puoli tuntia oli ajettu, käännyttiin maalle ja\nkohottiin korkeaa mäkeä nimismiehen taloon. Kolme pikku Pilveistä oli\njo vieraiden re'issä saapuneet nimipäivätaloon ennen vanhempiaan.\n\nKohtelias nimismies, pitkäletkuinen piippu hampaissa, tuli avopäin\npihalle vieraita vastaanottamaan. Kohta ilmestyi myös nimismiehen\nlihava rouva vastaanottaman tulijoita. Kun tultiin sisälle, nähtiin\nsalissa jo moniaita vieraita ja nimismiehen poika Herpertti, joka oli\nkotona käymässä pääsiäisluvalla, koska sinä vuonna pääsiäinen oli niin\nvarhain kuin olla voi. Hän oli lyseolainen, viidennellä luokalla.\nTyttäret Josefina, Selma, Emma ja Martta seisoivat myös salissa,\nodotellen tuttaviaan isänsä nimipäiville.\n\nVieraita saapui ehtimiseen. Pastori Fidén, tunnettu hajamielisyydestään\nja oivallisesta musiikkitaidostaan, tuli vaimonsa ja lastensa kera. Hän\noli Aumolan peijaisten aikana sairastanut. Hänen vanhin tyttärensä,\nMaria, oli kaunis ja iloinen tyttö, joka oli sytyttänyt Herpertin\nsydämmessä liekin, \"joka ei koskaan sammuisi\" (Herpertin lausunnon\nmukaan). Tämän neitosen kunniaksi oli Herpertti tunteittensa\nahdistuksesta kirjoittanut neljä runopätkää ja yhden suorasanaisen\nkappaleen, joista hän tulen jumalalle oli uhrannut ensimainitut, jota\nhän sitten katui, kun hän, tarkemmin mietittyään, ei halunnut lähestyä\nneitosta suorasanaisella kirjoituksella.\n\nKohta saapui myös rovasti rouvineen ja lapsineen sekä Torvelan ja\nLuopion perhe.\n\nMiehenpuoliset vieraat asettuivat nyt toiseen kamariin ja\nvaimonpuoliset toiseen. Nuoriso jäi saliin, jossa pastorin Mari lauloi\npianon säestäessä erään romansin, joka pakoitti Herpertin menemään ulos\nlaulun jälestä; siellä hän vannoi kalliin valan, jonka ainoastaan\nulkohuoneet kuulivat: elää -- tai -- jos tarvittiin -- kuolla Marin\nedestä.\n\nHerrain kamarissa selitteli nimismies, kuinka eräs Pietarilainen oli\nkäynyt Priapusta katsomassa ja tarjonnut siitä 1,500 markkaa. Nimismies\noli vakuutettu, että venäläinen kohottaisi vielä 300, niin hän möisi\nrakkaan hevosensa, jota hän rakasti kuin omaa lastansa.\n\nTähän Pilveisen Tapani huomautti, että hevosta voi rakastaa enemmänki\nkuin ihmistä, johon lauseesen nimismies suuresti mieltyi.\n\nSill'aikaa kun näitä kysymyksiä keskusteltiin miehenpuolien joukossa,\noli vaimoihmisten puhe kääntynyt tolalle, joka paljoa lähemmin kuuluu\naineesemme.\n\n\"Elsilässä käydessäni kuulin puhuttavan tapauksesta, joka on niin\nkummallinen, etten koskaan ole kuullut mitään sen kaltaista\", sanoi\nnimismiehen rouva.\n\n\"No mitä sitten?\" kysyivät useat.\n\n\"Sanotaan Takalon Elsan olleen hävittömän Aumolan emännälle. Mutta\nsiinä ehkä ei ole perääkään. Vaan mitä sanoo Aumolan emäntä?\"\n\n\"Kertokaa ensin mitä olette kuulleet, niin minä sanon, kuinka suuri osa\nsiitä on totta\", sanoi Helena terävänlaisesti.\n\n\"Jos joku mulle sanoisi niinkuin Takalon Elsan sanotaan puhuneen\nteille, Helena; jos joku sanoisi: 'Herpertti ei ole lapsesi', niin minä\nmerkitseisin hänen, joka niin sanoisi, että elinaikansa muistaisi\",\nvirkkoi nimismiehen rouva.\n\n\"Ettäkö Valpuri ei olisi Helenan lapsi!\" sanoi Luopion emäntä, joka\njuuri miehensä kanssa saapui vieraiksi. \"No, Herran nimessä: kenenkä\nlapsi hän sitte olisi?\"\n\n\"Tietysti lesken\", sanoi nimismiehen rouva, \"jos leskeä uskotaan\".\n\n\"Jonka lapsen metsänpedot veivät\", virkkoi Luopion emäntä.\n\n\"Mitä te horisette?\" sanoi nyt rovastin rouva. \"Kaikkia te viitsitte\npuhua, Leskihän on vähän nöyräpäinen ja semmoisen väitteet eivät paljon\nmerkitse\".\n\n\"Hän on hyvin selväjärkinen, silloin kun minun kanssani puhuu\", virkkoi\nkiihkeästi Luopion emäntä, joka pelkäsi, että tämä jännittävä huhu\nraukeaisi sikseen. \"Onko emäntä häntä puhutellut?\" kysyi nimismiehen\nrouva hiljaa. \"Valitettavasti en ole saanut häntä tavata\", virkkoi\nhiljaa Luopion emäntä. \"Mutta kuulkaamme, mitä Helena sanoo\", hän\nlisäsi ääneen.\n\n\"Niin, Helena kyllä voipi selittää asian\", virkkoi nimismiehen rouva.\n\"Parasta on, että tuommoiset juorut saadaan selville\".\n\nKaikkien silmät kääntyivät Helenaan, joka kokosi kaiken voimansa, ettei\nnäyttäisi levottomalta. Hän lausui nyt:\n\n\"Joka haluaa uskoa lesken puheita, hän niitä uskokoon. Meidän\ntalosta on leski kahdesti ajettu pois ja toisella kerralla hän oli\nsäikäyttämäisillään Valpurin kuoliaaksi ja käytti itsensä kuin hullu.\nSemmoisen puheet pysykööt arvossaan ja vaativat vähintäänki jotain\ntodistamista, jos mieli niitä korviin ottaa\".\n\n\"Aivan niin minäki sanon\", virkkoi rovastin rouva. \"Todistakoon leski\npuheensa ensin, sitten häntä voidaan kuulla\".\n\nEsa, joka oli kuullut puheen loppuosan, tuli ovelle ja sanoi: \"Lesken\npuheisin ei ole ensinkään luottamista. Minä pidän suorastaan\nloukkauksena, että vaimoni kunniaa epäillään\".\n\n\"Tietysti ei epäilläkään\", huudahti Luopion emäntä ja nimismiehen rouva\nmyös vakuutti, että kysymys oli nostettu juuri sitä varten, että\npuhdistettaisiin Helena kaikesta epäluulosta.\n\nEsan välitys oli toiselta puolen Helenasta hyvin mieleen, toiselta\npuolen se taas veti toisessa kamarissa olevien huomion asiaan, jota ei\nHelena olisi suonut.\n\nKaikeksi onneksi nyt salissa syntyi melu, koska siellä, rinkitanssia\ntanssiessa, muuan pariskunta lankesi lattialle.\n\nTämän tapauksen jälestä pastorin Mari meni kamariin ja kumarsi\nTapanille, joka täten tuli vedetyksi tanssin kuiluihin. Sofia kohta\nhuomasi, että miehensä oli joutunut nuorten pariin, vaan luuli hänen\nsinne käskemättä menneen, josta hänen levottomuutensa lisääntyi.\nTyttäret, jotka tunsivat Pilveisten kotielämän, osoittivat\nilkeyksillään Tapanille mitä suurinta kohteliaisuutta ja Sofia päätti\nkohta että Tapani saisi kuulla kotiripityksen kaiken tämän johdosta,\njohon hän oli niin syytön. Tavallinen kohteliaisuus esti nyt kamareissa\nolevia jatkamasta arveluitaan lapsen ryöstön suhteen. Vaan Helenan\nsydän tunsi kipeästi, että hän tuskin oli voinut täydellisesti\npuhdistaa itsensä läsnäolevien silmissä. Koko sen illan huvi oli jäänyt\nhäneltä tarkkaamatta ja hän toivoi pääsevänsä rauhaan omaistensa luo.\n\nKun vihdoin nuoriso oli kerennyt illan kaikki lystit läpi, ruvettiin\nhyvästiä jättämään. Suurella mielenkarvaudella ajatteli Herpertti, että\ntuskin koko pääsiäisluvalla enään oltaisiin näin lukuisasti yhdessä,\nvaan hän lohdutteli itseään sillä, että hän kyllä liikkuisi muutamissa\npaikoin, joissa joku toinenki liikkuisi.\n\nKohta kajahteli kulkusten ja tiukujen helinä kevät-yön hiljaisuudessa\nja tunnin parin kuluttua olivat melkein kaikki sinä iltana ko'ossa\nolleet vaipuneet unen helmoihin.\n\nTultuaan kotia sulki Helena Valpurin rintaansa vasten, ikäänkuin\npeljäten, että tämä häneltä temmattaisiin pois.\n\n\"Sinulla on varmaanki, lapseni, ollut rattoisa ilta\", sanoi Helena, \"ja\nsiinä tapauksessa minäki olen tyytyväinen, sillä sun ilosi on myös\nminun iloni\".\n\n\"Rakas äiti\", sanoi Valpuri. \"Parhaiten viihdyn minä kotona isän ja\näidin seurassa\".\n\n\"Kiitetty ole Jumala, joka minulle olet suonut niin onnellisen kodin\",\nlausui Helena sydämensä syvyydestä.\n\nValpurin vastauksessa äidilleen ei ollut mitään teeskentelemistä,\njohon nuori neito ei ensinkään ollut tottunut. Se vastaus\nyksinkertaisuudessaan ilmoitti paljon; se ilmoitti, että nuorta sydäntä\non vaikea taivuttaa rakastamaan jotaki määrättyä henkilöä, vaikka\nsemmoinen taipuminen vanhemmissa ihmisissä, joissa järki suureksi\nosaksi voi hallita sydäntä, ei ole juuri harvinainen.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nPienoisessa mökissään istui Takalon Elsa kangaspuitten ääressä. Hän\nkoetti kutomalla ansaita sen, minkä hän ylläpitämiseensä tarvitsi.\n\nSurut, nuo ihmismuodon armottomat vanhentajat, olivat lesken muotoon\npiirtäneet katoamattomat merkkinsä. Kun häneltä hänen ainoa lapsensa\nryöstettiin, oli hän itkenyt viikkokaudet, yötä päivää. Ja nyt, kun hän\noli kuullut, että hänen kauan kaivattu lapsensa eli terveennä ja\nonnellisena eikä leskellä näyttänyt olevan mitään toivoa näyttää\ntoteen, että Valpuri oli hänen lapsensa, nyt hän taas joutui\nkuumeentapaiseen levottomuuteen, joka valvotti häntä öisin ja teki\nhänen päivänsä ikäviksi, niin että hän yöllä toivoi päivän tulevan ja\npäivällä taas ikävöi yötä, yötä, jolloin ei hän nähnyt kaikenlaisia\nesineitä, jotka muistuttivat häntä lapsestaan.\n\nMielikuvituksissaan hän alinomaa ajatteli, mitä hänen rakas lapsensa\nkullaki hetkellä toimi ja missä hän liikkui. Kun äiti kyynelsilmin luki\nyön pitkät hetket, iloitsi hän samassa, että hänen valvottinsa, hänen\nrakas tyttärensä, toivon mukaan saisi nauttia unen virvoittavaa voimaa.\n\nTeräväjärkisempiki ihminen kuin leski olisi ollut saamaton,\nkoettaessaan todistaa omistusoikeuttaan Valpuriin. Kuollut oli Aumolan\nvanha emäntä, se ainoa, jonka ilmoitus olisi voinut olla jostaki\nmerkityksestä asiassa, vaikka seki todistus olisi ollut la'in edessä\nvaillinainen.\n\nLeski nousi ylös kangaispuitten äärestä, otti seinään lyödyltä laudalta\nvirsikirjan ja rupesi veisaamaan yhtä virttä. Vaan kun itku uhkasi\nhäneltä äänen salvata, niin hän lopetti tuon koetuksensa.\n\n\"Oi Jumala, älä johdata minua kiusaukseen!\" huokasi leski. \"Älä minua\nylitse voimani koettele! Jos ei se ole todellinen etuni, että saan\nlapseni takaisin, niin tapahtukoon Sinun tahtos. Mutta vuodata\nkärsimystä sydämmeeni, ett'en epätoivoon joudu\".\n\nHän silmäili nyt akkunasta luontoa, jota aurinko jo osaksi oli\nherättänyt sen talvi-unesta. Siellä täällä näkyi pilviä ja aurinko\nniiden alaa alinomaa lisäsi. Leskessä heräsi halu, hetkeksi\nunhottaakseen huolensa, lähteä hakemaan jotaki seuraa.\n\nHän puki siis yllensä vähän lisää siihen, mitä hänellä oli, ja läksi\nastumaan Luopion taloon.\n\nLuopion emäntä otti hänet ystävällisesti vastaan. Hän ei ollut joutanut\nkäydä Elsalta tiedustelemassa tuota mieltä jännittävää asiaa Valpurin\nsuhteen ja totta sanoen ei ollut oikein tahtonutkaan, sillä se olisi\nmahdollisesti ollut hänen arvollensa alentavaista käydä köyhän lesken\nmökissä.\n\n\"Mitäs Elsalle kuuluu?\" alotti emäntä puheen. \"Onko mikään huoli mieltä\nrasittanut, koska ulkomuoto näyttää niin alakuloiselta?\"\n\n\"Minä tulin tänne keventämään sydäntäni. Se on nääntymäisillään\nsurusta. Oma lapseni elää enkä saa häntä tyköni, en saa häntä edes\nlapsekseni kutsuakaan\".\n\n\"Mitä kuulen?\" huudahti Luopion emäntä. \"Onko siis mitä perää siinä\nkulkupuheessa, että Valpuri olisi lapsesi?\"\n\n\"Jumala tuntee, etten minä siinä asiassa valhettele\", sanoi leski ja\nrupesi itkemään.\n\n\"No, mutta tietysti sinulle pitää oikeus tapahtuman\", virkkoi Luopion\nemäntä. \"Sehän on hirveätä, ettei saa omistaa omaa lastansa. Voinethan\njotenkin todistaa Valpurin olevan sinun lapsesi?\"\n\n\"Sitä en voi todistaa ja ainoa, joka sen minulle on sanonut, Aumolan\nvanha emäntä, on kuollut\".\n\n\"Asia on hyvin merkillinen ja arveluttava\", virkkoi Luopion emäntä,\njoka alkoi peljätä, että hän ehkä liiaksi rohkaiseisi leskeä. \"Ja\nLovisa sanoi kuinka tuosta ryöstöstä?\"\n\n\"Hän sanoi, että Aumolan nuori emäntä oli maannut kuoliaaksi lapsensa\nja sitten ryösti multa lapsen\".\n\n\"Kuka ryösti?\"\n\n\"Nuori emäntä\", vastasi Elsa.\n\n\"Tuo siveä, arvossa pidetty Helena\", huudahti Luopion emäntä. \"Kuka\nvoisi aavistaa semmoisia tapahtuvan? Mutta nyt minä olen kuullut niin\npaljo, että luulen voivani ryhtyä asiaan ja minä takaan, että jos minä\nrupean sitä ajamaan. -- Kas tuollapa tulee vieraita. Älkäämme puhuko\nmitään kellekään tästä keskustelusta. Minä voin parhaiten toimia\nkaikkien tietämättä\".\n\n\"Jumala teitä siunatkoon\", virkkoi Elsa. Samassa ovi avattiin ja\nValpuri astui sisään.\n\nIlohuudolla hypähti Elsa pystöön ja juoksi Valpuria kohden, vaan tämä\nväistyi pelvosta huudahtaen.\n\n\"Tule rintaani vasten lepäämään, siitä poistamaan surun monivuotista\nroutaa\", huudahti Elsa.\n\n\"Vaimo-parka!\" virkkoi Valpuri. \"Miksi noin minua hyväilet? olemmehan\nmelkein oudot toisillemme\".\n\n\"Sinä et ole minulle outo, joskin minä sinulle. Äidin sydän tuntee\nlapsensa\".\n\nValpuri katsahti oveen päin, josta Hannu tuli sisään.\n\n\"Usko minua lapseni\", virkkoi Elsa. \"Minä olen äitisi\".\n\nValpuri pudisti surullisesti päätään.\n\n\"Tuossa nyt lienee se houraava leski, josta olen kuullut puhuttavan\",\nsanoi Hannu ivaavalla äänellä. \"Tulevainen anoppini!\"\n\n\"Sinun anopiksesi en tahdo tulla, Pilveisten Hannu\", virkkoi Elsa.\n\n\"Se on kyllä selvintä\", sanoi Hannu. \"Minä pelkään että me tappelisimme\nainaki kerran vuorokaudessa eli 365 kertaa vuodessa\".\n\n\"Älä mielipuolta viihdi ärsyttää\", sanoi Valpuri hiljaa Hannulle.\n\nElsa kuuli tuon sanan: mielipuoli. \"En ole mikään mielipuoli. Oi\ntaivaan tekijä, miksi minua hulluksi sanotaan!\" hän huudahti ja katsoi\ntuskallisesti Valpuriin.\n\n\"Me olemme asialla\", virkkoi Hannu Luopion emännälle. \"Aumolan isäntä\npani ostamaan niitä kahta viikatetta, jotka kuuluvat teiltä\nliikenevän\".\n\n\"Istukaa nyt hyvät ystävät, niin käyn puodissa ne noutamassa\", sanoi\nLuopion emäntä.\n\n\"Emme halua istua nyt\", sanoi Hannu; \"lesken seurassa emme viihdy.\nJääkää hyvästi vastaiseksi, anoppini!\"\n\nNäin sanoen hän otti Valpuria käsivarresta kiinni ja talutti hänet\nulos. Leski jäi yksin huoneesen. Huoaten hänki läksi ulos ja rupesi nyt\nastuskelemaan kotiapäin, katsomattakaan niihin, jotka niin hänen\ntunteitaan olivat katkeroittaneet.\n\n\"Minä surkuttelen suuresti leskiparkaa\", virkkoi Valpuri. \"Hän on\nselvästi mielen viassa ja kaipaa lastaan. En ymmärrä, miten hän minua\nlapsekseen luulee\".\n\n\"Tuommoisten ajatusten juoksua ei voi ymmärtää\", sanoi Luopion emäntä.\n\"Valpuri hänen lapsensa! Silloin on peipponen korpin poika. Mutta\ntulkaa, ystäväni, nyt sisälle, minä tahdon välttämättömästi teille\ntarjota kahvia\".\n\n\"Nyt tuonne sopii mennä\", sanoi Hannu, \"kun anoppi on poissa. Tule\nValpuri!\"\n\nLuopion emäntä selitti nyt, että leski koetti häntäki seoittaa tuohon\nikävään hourelmaan, vaan \"kuinka selväjärkinen voi ryhtyä semmoisiin\nasioihin?\" lisäsi hän.\n\n\"Kun ette ajaneet lesken ulos?\" sanoi Hannu.\n\n\"Minä tahdoin vähän kuulla hänen lorujaan, vaan olin jo\nkyllästymäisilläni, kun te hyvät ystävät, mun pelastitte tuon raukan\nhoureista\", virkkoi emäntä.\n\nKun vieraat hetken olivat istuneet, jättivät he hyvästi Luopion\nemännälle. Heidän mentyä hän jupisi itsekseen: \"Leski voi olla\noikeassa, vaan niinkauan kun ei hän voi mitään todistaa, niin kauan\nvaatii tavallinen järkevyys, ett'en häntä mitenkään puolla. Siitä\nsyntyisi kaikenlaista hankaluutta\".\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nOli kaunis aamu kesäkuun alkupuolella. Luonto oli jo morsiuspukuunsa\npukeunut. Mikä elämä maassa ja maan yläpuolella! Talven tainnuksissa\nolleet lukemattomat itikat olivat auringon tenhovoimasta virenneet\nuuteen eloon. Muurahaiset häärivät pesiensä ääressä, vetäen sinne\nhakoneuloja niinkuin rakentaja hirsiä majansa kokoonpanoa varten.\nToukkia jos jonkinkarvaisia vilisi puussa ja maanpinnalla. Kukkien\nterillä liipottelivat perhoset, niiden harvain kukkien, jotka vielä\nolivat puhjenneet.\n\nTuomet seisoivat lumivalkeissa kukkaisvaipoissaan, ja pihlajat\nodottivat kohtatulevata kukkimisvuoroaan. Kuusien latvat ja kyljet\npunottivat niistä helpeistä, joista oli tuleva oksien jatkoa, sekä\npienoisista kävyistä.\n\nPuiden oksilla kilpailivat peipposet, keltavarpuset, pajulinnut;\nsannikolla ja raunioilla kumartelivat kivitaskut, aidanseipäissä\nkultasirkat ja västäräkit antoivat kuulla yksitoikkoiset säveleensä. Ja\n\"kaukana korvessa käkönen kukkui\".\n\nAumolan portailla istui Valpuri ja veti mielihyvällä henkeensä suloista\nkesäilmaa. Hänellä oli helmassaan ryyniä, joita hän heitteli\nkartanolle, jossa pöyhkeilevä kukko seurueineen nokki ne suuhunsa.\n\nNopeasti nousi joen rannalta muuan venheellä vasta sinne tullut\nnuorukainen ja oli kohta ehtinyt pihalle. Hän tervehti Valpuria ja\nkysyi, oliko isäntä talossa kotona.\n\n\"Hän on tuolla kamarissa\", sanoi Valpuri, heittäen ryyniä kukon jalkain\neteen, joka muka nokki niitä, vaan jätti useimmat hyvin kohteliaasti\nkanoille.\n\n\"Eikö Valpuri minua enään tunne?\" kysyi hymysuin nuori mies ja\nseisahtui pari askelta nuoresta tytöstä, joka vähän ujostellen nyt\ntarkemmin silmäili reipasta nuorukaista.\n\n\"En vaan\", vastasi Valpuri.\n\n\"Minä olenki monta vuotta ollut poissa tästä paikkakunnasta\", jatkoi\nnuori mies. \"Leikimme me piennä yhdessä kunnes minua kiellettiin täällä\nkäymästä\".\n\n\"Juho!\" huudahti Valpuri. Hän punastui, ikäänkuin peljästyen tätä\nmielenosoitustaan liian eläväksi ja lisäsi tyvenemmällä äänellä: \"Missä\nolet näin monta vuotta ollut?\"\n\n\"Ensin lähdin merelle\", virkkoi Juho, \"jossa olin neljä vuotta. Kävin\nkahdesti Itä- ja kerran Länsi-Indiassa. Mutta tuo merelläolo ei minua\nmiellyttänyt, sen vuoksi tulin taas etelä-Suomeen erääsen tehtaasen,\njossa olen työskennellyt viisi vuotta. Siinä olen vieläki ja siinä\nai'on pysyä, koska se työ minua miellyttää ja palkka on hyvä. Tulin nyt\ntänne vähäksi ajaksi tervehtimään äitiäni ja kysymään, eikö hänki\nseuraisi minua eteläänpäin\".\n\n\"Kummallista on\", lisäsi Juho silmäillen seutuja taloa ympärillä\n\"kuinka nuo lapsuuden muistelmat hälvenemättä säilyvät mielessämme ja\nkuinka ne kaikki esiintyvät onnen päiväpaisteessa. Tuolla rannassa me\nusein heittelimme kiviä veteen ja tuossa saunassa me eräänä\nJuhannusaattona olimme morsiusparina -- mutta se ilo oli lyhyt, sillä\nseuraavana päivänä minua tykkänään kiellettiin käymästä täällä.\nMuistaako Valpuri sitä?\"\n\n\"Kyllä sen muistan\", virkkoi Valpuri, katsellen hämillään maahan.\n\n\"Ja silloin minä itkin monet, monet kerrat ja minä hiivin tuonne metsän\nliepeesen; josta usein näin sinut (suonet minun vielä lapsuuden\ntuttavana sinutella) ja erään pojan, joka kelpasi sinulle paremmin\nleikkikumppaniksi. No, niin, -- se ei ollut sinun tahtosi. -- Vaan\naivanpa minä latelen entisyydestä ja unohutan nykyisyyden. Nyt menen\nisääsi puhuttelemaan\".\n\nNuori mies astui kevein askelin kamarin ovelle ja siitä sisään. Mikä\nsuloisuus hänen muodossaan, puheessaan ja liikkeissään!\n\nAjatuksissaan Valpuri asetti vastamenneen sen rinnalle, jota kohtalo\noli määrännyt hänet rakastamaan. Huokauksella hän kohta koetti sysätä\nmielestään tuon vertauksen, ja katso, toinen verrattavista väistyiki\nhelposti mielestä, jonka toinen mieli aivan täyttää. Valpuri nousi\npaikaltaan ja läksi joen törmää myöten rantaan. Siellä hän liikkui\nedestakaisin, koettaen liikkumalla päästä vapaaksi ajatustensa\nnykyisestä juoksusta, jota hän piti aivan luvattomana. Mutta ikäänkuin\nnäkymätön vetovoima suuntasi hänen askeleensa talon pihalle päin ja hän\njoutui taaski istumaan portaille.\n\nSisää kuului Esan ja Juhon puhe joka tuntui olevan hyvin elähytettyä\nlaatua. Valpuri oli tottunut tuntemaan isänsä puheesta, milloin tämä\noli enemmän tai vähemmän mieltynyt kanssapuhujaansa ja nyt tuntui\nedellinen mieliala olevan Esassa valloillaan. \"Aivan luonnollistahan\ntuo onki\", ajatteli Valpuri.\n\nKun hän nyt huomasi, ettei hän yksinäisyydessä ensinkään voinut ohjata\naatteitaan, joita hän piti syntisinä, koska ne selvästi sotivat hänen\nvanhempainsa tahtoa ja lupausta vastaan, läksi Valpuri äitinsä luo. Hän\nistui selin akkunaan, ettei hän näkisi kartanolle, kun joku menisi ulos\nEsan kamarista.\n\nHetken kuluttua Juhon ääni kuului porstuasta sekä Esan, joka häntä\nportaille seurasi.\n\n\"Kuka tuo oli?\" kysyi Helena, katsahtaen pihalle.\n\n\"Entinen naapurin Juho\", virkkoi Valpuri ja kääntyi niin\nkylmäkiskoisesti kuin mahdollista katsomaan menevätä.\n\n\"Ahaa\", sanoi Helena tyytymättömällä äänellä, \"joko se junkkari on\ntullut kotiaan? Kielsinhän hänen silloin täällä käymästä. Sitä ei hän\nenään muistane\".\n\n\"Onhan hän nyt täysikasvuinen eikä hän nyt opettane minulle mitään\nsopimatonta, jos tuommoinen lasten leikki oli sopimaton\", virkkoi\nValpuri punastuen.\n\n\"Ikäänkuin ei täysikasvuiset vielä paremmin voisi. -- No eihän tuo\nsentään ole vaarallista, jos hän käviki täällä ja vastaki käy jonkun\nkerran. -- Olethan vakuutettu jo. Mutta minä suorastaan tunnustan,\netten nytkään juuri haluaisi häntä täällä nähdä\".\n\nNyt tuli Esa sisälle. Hän puolestaan oli erittäin mieltynyt Juhoon ja\nkehui sekä hänen käytöstään että myös hänen järkeään. Tämä kehuminen ei\nollut Helenan mieleen ja hän sanoi suorastaan, ettei ollut aivan sopiva\nnoin kehua vierasta, kun eräs tulevaisuudessa läheinen sukulainen ei\nollut lähestulkoonkaan tuommoista ylistyksen tulvaa Esan huulilta\nsaanut vuotamaan.\n\n\"Älä minua väärin käsitä\", sanoi Esa. \"En minä toista kehumalla toista\ntahdo alentaa\".\n\n\"Et kyllä tahdo, vaan kuitenki niin teet\", virkkoi Helena.\n\n\"Jos niin on\", lausui Esa hymyillen, \"niin jääkööt ylistykset sikseen.\nMutta nyt minun täytyy lähteä Pilveisten luo asialle. Haluatko,\nValpuri, tulla soutamaan?\"\n\nMielellään Valpuri suostui ehdoitukseen ja he lähtivät matkalle.\n\n\"Miten voi Esa olla noin varomaton?\" jupisi Helena, kun he olivat\nmenneet. \"Valpurin koko käytös osoitti levottomuutta, jonka todellisen\nsyyn minä pelkään aavistavani. Nuori kokematon sydän ei älyä oikeassa\nasiassa pitää varaansa, sen vuoksi on minun astuminen apuun, ennenkun\nolisi liian myöhäistä. Mikä synti ja häpeä olisi tuo epäluuloni\nmahdollisuus! Ja kuitenki luulen semmoistaki voivan tapahtua\nmaailmassa\".\n\nNäin ajatteli Helena. Vaan joen kirkasta pintaa kiiti venhe ja neitonen\nkeulassa katseli ja kuunteli, ajatuksiin vaipuneena, luonnon\nkukoistusta ympärillään ja siivillisen laulukunnan sulosäveleitä.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nMuutamana päivänä, kun Esa oli matkustanut hevosella läheiseen kylään,\njosta hän illalla palasi, tuli Aumolaan Silpon Lauri ja pyysi saada\npuhutella Helenaa. Tämä, vähän kummastellen tuon inhoittavan ja juopon\nmiehen pyyntöä, käski hänen tulla toiselle puolelle porstuaan. Helena\noli nimittäin par'aikaa maitokamarissa voita kirnuamassa.\n\nLaurilla oli tyhjä säkki kainalossa, jonka hän laski porstuan\nkynnykselle ja istui itse viereen.\n\n\"Armollinen emäntä\", hän alotti puheensa, \"te elätte nyt onnen\npäivänpaisteessa ja Silpon Lauri on köyhä. Senpävuoksi katson\nkohtuulliseksi, että ja'atte mulle jotaki yltäkylläisyydestänne ja\n'pyydän nöyrimmästi', niinkuin sanotaan, kun oikein hienosti puhutaan,\nettä täytätte tämän, puolen tynnyrin säkin rukiilla tai\nrukiinjauhoilla\".\n\n\"Mitä sinä höpiset?\" virkkoi Helena. \"Taaski olet päissäsi. Lähde kohta\nkotiisi, ettei mieheni kerkeä tulla kotiin\".\n\n\"Miehenne ei tule niin pian, ett'ette kerkeä tehdä minulle tuota pientä\nystävyyden palvelusta\", virkkoi Lauri ja naurahti ilkeästi, kun hän\nlisäsi: \"siitä on teille paljon hyötyä\".\n\n\"Hyötyä!\" virkkoi Helena ylenkatseella. \"Sinä et voine minua hyödyttää\netkä juuri vahingoittaakaan\".\n\n\"Noin te nyt puhutte, mutta minä vannon, että te, ennenkun kymmenen\nminuuttia on kulunut, puhutte eri tavalla\", sanoi Lauri uhkaavalla\näänellä.\n\n\"Kelpaapa koettaa! Jos väkivaltaa ai'ot käyttää, niin minä kyllä löydän\napua\", sanoi rohkeasti Helena.\n\n\"En suinkaan\", virkkoi Lauri pilkallisesti. \"Minä puhun vaan hyvin\nsiivosti. Mulla on salaisuus, jonka ilmoittamisen olen säästänyt siksi,\nkunnes tarvis vaatii\".\n\n\"Säästä se edelleenki\", sanoi ylpeästi Helena. \"Minä en ole elähytetty\nsinun salaisuuksistasi\".\n\n\"Sen uskon\", naurahti Lauri. \"Mutta maailma on hyvin elähytetty, kun\nsaa täyden tiedon siitä, että te olette ryöstäneet lesken lapsen\".\n\nVavahdus pudistutti Helenaa. Hän tointui ja virkkoi sitten: \"Siis\nsinäki levittelet sitä huhua?\"\n\n\"Niin voi käydä\", sanoi Lauri. \"Minä ja Leiviskän Sakari seisoimme oven\ntakana pimeässä, kun äitivainajanne tunnusti yllyttäneensä teitä\nryöstöön. Tiedämme jotaki\".\n\n\"Ja voitko todistaa, etteivät ne sanat olleet kipeän houreita vaan?\"\nvirkkoi Helena näennäisellä tyyneydellä.\n\n\"Voin, sillä äitivainajanne oli aivan selvällä päällä, kun hän lähetti\nminun käskemään lesken luoksensa\", sanoi Lauri. \"Ja vanha äitini\ntodistaa teidän kerran siihen aikaan vieneen arkkusen kirkkomaalle.\nLuulen tietäväni, mitä se arkku sisälti\".\n\n\"Kaikkivaltias Jumala, minkä julmurin mielivaltaan olet minut\njättänyt!\" huudahti Helena ja vaipui, käsiään väännellen, penkille.\n\n\"Älkää toki noin valittako! Päin vastoin en ole mikään julmuri, kun\nlupaan olla asiasta mitään ilmoittamatta, jos pidätte mun hyvällä\ntuulella. Vaan sen minä vaadin\".\n\n\"Sinä et siis ilmoita mitään, kun täytän säkkisi\", virkkoi häpeän ja\nepätoivon rajalla Helena.\n\n\"Saatte olla aivan huoleti niin kauan kun se säkki sisältää jotaki,\nvaan kun se tyhjenee, vaatii se täyttämistä\", sanoi Lauri, kynsien\nkorvallistaan.\n\n\"Oi minua onnetonta!\" vaikeroi Helena. Vähän toinnuttuaan lisäsi hän:\n\"Minä olen sun vallassasi. Tule aittaan, niin saat minkä vaatinut\nolet\".\n\n\"Nyt te puhutte kuin järkevä ihminen\", sanoi Lauri, raakamaisella\nnaurulla, joka tarkoitti kohteliaisuutta.\n\nHelena nouti aitan avaimen ja meni aittaan, jossa hän täytti Laurin\nsäkin.\n\n\"Kas niin. Paljon kiitoksia tällä kertaa\", sanoi Lauri ja läksi\nastumaan, säkki selässä.\n\n\"Kun vasta vaadit lisää, niin ilmoita mulle äläkä itse tule, kyllä minä\nlähetän sulle saatavasi\", virkkoi Helena menevälle.\n\n\"Se on vielä kohteliaammin\", sanoi Lauri. \"Jos joskus tarvitsisin\njotaki muuta, mitä talosta liikenee, niin kyllä annan sanan. Olkaa siis\nhuoleti!\"\n\nTällä röyhkeällä lauseella erosi Lauri Helenasta.\n\n\"Minä muistan nyt\", mutisi tämä itsekseen \"että, ollessani\näitivainajani kamarissa, silloin kun leski makasi siellä lattialla,\nkuulin salin ovea avattavan ja suljettavan ja silloin nuo konnat\nmenivät ulos. Ja koska Lauri oli käynyt leskeä käskemässä, niin on\nhyvin luonnollista, että hän uteliaisuudesta meni oven taa kuulemaan,\nmitä salaisuuksia siellä puhuttiin. Oi kurjuutta, oi ääretöntä häpeää,\njoka riippuu kuin miekka hienolla langalla pääni yli! Kahdenkymmenen\nvuoden vaivat, kahdenkymmenen vuoden ilot ovat kohta ehkä arvottomat ja\nminua uhkaa mieheni ja kaikkien ihmisten oikeutettu kauhistus ja inho!\"\n\nNäin vaikeroi Aumolan emäntä ja repi hurjan tuskan vallassa tukkaansa.\nHänen poskensa hohtivat, hänen silmänsä tuijottivat kamalasti eteensä,\nvaan ei mikään kyyneltulva helpoittanut sydämen särkevää vaivaa.\n\n\"Minun täytyy tointua\", jupisi hän. \"Minun täytyy koettaa jatkaa samaan\ntapaan, kuin olen aloittanut. Miten voisin ilmestyä viallisena niiden\nsilmissä, jotka minua puhtaana ovat pitäneet ja niin hellästi minua\nrakastaneet? Ah! Sydäntäni vihloo jo mahdollisuus, että he saisivat\ntiedon tosioloista. Esan oikeuden tunto vaatisi silloin että Valpuri\nannettaisiin leskelle. Haa! Minun pieni valvottini multa\nriistettäisiin! Ei, ei, ei!\"\n\nHelena viskoi hapsensa, jotka riippuivat epäjärjestyksessä ohimoilla\nsyrjään ja virkkoi kohottaen päätään: \"En vielä ai'o alistua kohtalon\nalle. Tahdon koettaa, mitä voin, kun kaksi minua kaikesta sydämmestään\nrakastavat. Niin kauan kuin heillä on minuun luottamusta voin yhä\nvapaasti hengittää\".\n\nSamassa näkyi pölypilvi maantiellä ja Esa tuli hyvää vauhtia ajaen.\nHelena astui sulosilmin ja hymysuin vastaanottamaan miestään, joka ei\naavistanut, mikä myrsky juur'ikään oli raivonnut suopean vaimonsa\npovessa.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nEräänä sunnuntaina, iltapäivällä, oli kansaa tavan mukaan kokoontunut\nM:n pitäjän padolle. Lohensaaliin katsominen oli muuan vaikuttava\nsyy näihin kokouksiin, sillä kun ei patoa pyhäaamuna koettu, oli\nlohia kokoontunut \"pöhniin\". Mutta löytyipä muitaki syitä tänne\nkokoontumiseen. Täällä olivat vanhemmat ihmiset tilaisuudessa purkaa\nviikkokautiset uutisensa kiitollisille kuulijoille ja vuorostaan taas\nheiltä kuulla jotakin uutta. Siellä neitoset näyttivät uusia\nvaatteitaan ja rohkaisivat silmäyksillään nuoria miehiä, jotka\nkaikenlaisissa kilpaleikeissä osoittivat ruumiinsa notkeutta ja voimaa.\n\nTäällä tapaamme useat tuttavamme. Tapani, erittäin siistitty, istui\narvoisan puolisonsa vieressä ja heitteli helliä silmäyksiä nuoriin\ntyttölöihin, jotka, nykästen toisiaan hiasta, olivat nauruun\npurskahtamaisillaan, katsoessaan Sofian uhkaavaa muotoa. Tuolla istui\nEsa ja Helena ja Valpuri ja pastorin Mari ja tuolla tulee vihdoin\nnimismiehen Herpertti, joka oli kohonnut kuudennelle luokalle ehdoilla\nlatinassa ja matematikassa.\n\n\"Mihin Hannu jäi?\" kysyi Tapani Sofialta.\n\n\"Olenko minä hänen paimenensa?\" sanoi Sofia puol'ääneen. \"On minulla\nkyllin sinunkin paimentamisessasi\".\n\n\"Joko taas?\" sanoi Tapani. \"Mitä olen tehnyt?\"\n\n\"Sinä rikot silmilläsi kuudetta käskyä vastaan\", sanoi Sofia,\nvaivaloisesti hilliten vihansa. \"Siitä puhutaan enemmän kotona.\nMulkoile nyt niin paljo kuin silmistäsi lähtee\".\n\nNäin sanoen Sofia lähti kävelemään. Hän tuli kohta muutaman ladon luo,\njossa muutamat pojat palvelivat neljää kuningasta eli löivät korttia.\nNäiden joukkoon kuului myös Sofian toivorikas poika, Hannu.\n\nMuuan sämpylänkauppias, joka istui ladon ovella ja katsoi karsaasen,\nsanoi, nähdessään Sofian, hiljaa Hannulle: \"Pane paperit syrjään!\nÄitisi on kohta ovella\".\n\nHannu pisti kortit naapurinsa saappaan varteen, nousi polviltaan\nseisoalleen ja, juurikuin Sofia saapui ovelle, virkkoi kortinlyöjille:\n\"Eikö teillä ole parempaa ajanviettoa pyhäpäivänä? Kas äitini! Minä\nnuhtelen näitä poikia, vaan he ovat paatuneita\".\n\n\"Tule pois sieltä\", sanoi Sofia vähän malttamattomasti.\n\nHannu seurasi äitiään jokitörmälle, jossa nuoret miehet patovaajoja\nviiputtivat, heidän joukossaan huomattiin myös Juho.\n\nVaadittiin taitoa ja voimaa saadessa viisi, kuusi syltää pitkät\npatovaajat viiputetuiksi ympäri, varsinki jos se tapahtui niin, ettei\nvaajan pää koskenut maahan.\n\n\"Huonojapa te olette\", huusi Hannu ja tarttui suurimpaan vaajaan sekä\nheitti sen helposti ympäri.\n\nEi keltään se niin komeasti mennyt kuin Hannulta.\n\nRohkaistuna tästä voitosta, kysyi Hannu, halusiko joku nostella\ntervatynnyreitä kilpaa hänen kanssaan.\n\nOli kaksi riviä tervatynnyreitä päällekkäin, jotka muuan lähellä patoa\nasuva oli tuottanut tänne, lastatakseen ne tästä kolmilaitoihin. Hannu\notti muutaman tynnyrin kummastakin uurteesta kiinni ja nosti tynnyrin\nhelposti päänsä päälle ja taas takaisin paikalleen, ryvettämättä\nitseään.\n\nTapani ja Sofia katselivat ylpeydellä poikaansa.\n\n\"Nyt painimaan\", virkkoi Hannu. \"Se on viimeinen koetus. Toivonpa\nsiinäkin puoleni pitäväni\".\n\nHän katseli ympärilleen, etsiskellen vastustajaa. Juho astui esiin.\n\nNuoret miehet ottelivat lujasti. Vihdoin Hannu keijahti alle.\n\n\"Hurraa\", huusivat läsnä olevat nuoret miehet.\n\nVihasta väristen nousi Hannu. \"En ole tässä pitäjäässä löytänyt\nvertaistani painimisessa. Mistä asti olet?\"\n\n\"Tästä kylästä ollaan\", virkkoi Juho.\n\n\"Sen valhettelet!\" huusi Hannu.\n\n\"Minulla ei ole sitä tapaa\", sanoi tyvenesti Juho. \"Olenhan Inkolan\nJuho\".\n\n\"Inkolan Juho!\" huudahti Hannu. \"No, kaikista tulee miehentapaisia.\nMutta vielä täytyy neljäs koetus tapahtua. Tule sormikoukkusille\".\n\nJuho ojensi sormensa ja kumpikin nuori mies nojasi jalkansa kantoa\nkohden. Kumpiki punotti ja suonet kohosivat heidän otsassaan.\n\nVihdoin Hannun sormi oikeni, niin että pamahti.\n\nSilmät vihasta säihkyen ja ruumis vavisten meni Hannu ääneti isänsä\nviereen istumaan,\n\nJuho loi silmänsä Valpuriin ja näki hänen istuvan kalpeana,\nalakuloisena. Oliko Juhon voitto loukannut nuorta tytärtä, jonka ylkä\noli voitettu?\n\n\"Minä olen häväisty!\" jupisi Hannu hampaittensa välistä. \"Mutta kyllä\nkostan, kunhan tilaisuus tulee\", hän ajatteli itsekseen. \"Tätä häpeää\nen anteeksi anna\".\n\n\"Tuleeko tuo heittiö kauan viipymään täällä?\" kysyi Sofia hiljaa\nHelenalta, osoittaen Juhoa.\n\n\"Sitä en tiedä\", virkkoi Helena. \"Soisin, että hän pian täältä lähtisi.\nHän voi jotakin ikävää täällä matkaan saada\".\n\n\"Koskeeko se meihin?\" kysyi uteliaasti Sofia.\n\n\"Juuri meihin\", virkkoi hiljaa Helena. \"Vaan toivotaan, ett'ei mitään\nikävää tapahdu. -- Minä olen varoittanut ja vieläki varoitan Valpuria\ntuosta miehestä\".\n\n\"Valpuria!\" huudahti Sofia. \"Miten se olisi mahdollista? Onhan\nsovittu --\"\n\n\"Naisen sydän ei aina huoli vanhempain sopimisista. -- Vaan jättäkäämme\ntämä asia. Valpuri on hyvä, siveä tytär. Minä toivon, että hän on\nvaroillaan\".\n\nHetken kuluttua lähdettiin padolta kotiin. Valpuri oli hyvin\nharvapuheinen. Kun Pilveiset olivat eronneet Aumolaisista, kertoi Sofia\nHelenan epäluulosta ja sanoi, että Juho tavalla tai toisella olisi\nkarkoitettava seudusta ja etenkin Aumolasta.\n\n\"Siis Valpuri olisi niin keveäkenkäinen --\", alotti Tapani. \"Kuin\nsinä\", jatkoi Sofia. \"Jaa! -- kyllä se onkin arveluttava asia, kun jo\nennen häitä katsellaan parempaa kumppania\".\n\n\"Olkaa huoleti!\" sanoi Hannu. \"Kyllä minä hoidan Juhoa, niin että hän\nsen tuntee. Aumolan omaisuus ei jouda semmoisen roiston käsiin\".\n\nTapani ja Sofia menivät nyt kotiinsa, vaan Hannu läksi vielä tapaamaan\nmuutamaa tuttavaa.\n\nKun Pilveisten isäntäväki tuli sisälle, alkoi Sofia purkaa pahan\ntuulensa puuskat Tapanille, kutsui häntä houkkioksi ja saamattomaksi\nraukaksi ja ärsytteli miestään niin kauan, että tämä, vihan vimmassa,\ntarttui vaimonsa tukkaan ja veti hänet yli lattian. Tästä Sofia rupesi\nhuutamaan että miehensä hänet tappaa. Oli pyhä-ilta ja väkeä kokoontui\ntalon läheisyyteen. Tulipa vihdoin Hannukin ja oli erittäin kärtyisellä\ntuulella. Hän oli tuon tuttavan luona rohkaissut mieltään parilla\nviinaryypyllä ja parilla olutlasilla. Kun nyt Sofia hänelle valitti\nTapanin väkivaltaa, rupesi poika isäänsä nuhtelemaan ja uhkaamaan. Nyt\nmuuan ulkopuolella olevista meni sisään ja puheli, mikä häpeä oli\npyhäiltana riidellä noin julkisesti, kehui kutakin sisällä olevista\nhyväksi ihmiseksi ja käski heidän sopia. Täten eripuraisuus saatiin\npäättymään ja kohta riitelevät puhuivat ystävällisesti toisilleen ja\nnauroivatkin, sanoen kaikkea tapahtunutta enemmän leikiksi kuin\ntodeksi. Muisto tästä torasta ei kuitenkaan hälvennyt muuta kuin\nhetkeksi ja kun tulevaisuudessa taas riita syttyi, oli tämän pyhä-illan\ntapaus sytyke, joka paljon joudutti riitaa ja lisäsi sen voimaa.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nSe ahdasmielisyys eli alhainen henki, jonka lukija on huomannut\nvallitsevan Pilveisten perheessä, tuotti mukanaan alinomaisen\nlevottomuuden ja kärtyisyyden, varsinkin Sofiassa. Muutamana päivänä\nhän päätti lähteä Aumolaan, saadakseen ainakin yhden noista uhkaavista\nvaaroista, nimittäin tuon kylmäkiskoisuuden nuorten väliltä,\npoistetuksi. Hän käski Hannun seurata muassa ja kohta olivat äiti ja\npoika Aumolassa.\n\nSofia oli edeltäpäin tarkoin miettinyt, miten hän ajaisi asian ja\nkäskenyt Hannun olla ääneti. \"Kyllä minä toimitan niin, että Valpuri\nkaulassasi riippuu, ennenkun Aumolasta erkanemme\", oli Sofia sanonut.\nHän tiesi, että Esa olisi poissa kotoa sinä iltapäivänä ja pitikin tätä\npoissaoloa tarpeellisena.\n\nEi monta minuuttia ollut Sofia istunut, ennenkuin hän, pari kertaa\nryväistyään, rupesi puhumaan näin:\n\n\"Minä ja useat muutkin ovat huomanneet, että teidän nuorten väli (hän\nkatsoi ensin Valpuriin, sitten Hannuun) ei ole ollut semmoinen kuin\nkihlattujen tavallisesti on. Syytä tähän on minun ollut vaikea arvata,\nsillä aina olen pitänyt sinua, Valpuri, oivallisena tyttärenä ja\npoikani puolesta voin myös ta'ata. Jonkun arvelu, että vastatullut\nmuuan maan kuleksija olisi Valpurin mielen muuttanut, ei ole mikään\npääsyy, sillä semmoinen mielen muutos ei voisi tapahtua, jos ei jotakin\nvieraantumista edeltäpäin löytyisi. Sydäntäni pakoittaa, kun ajattelen,\nmihin tuommoinen kylmäkiskoisuus voi johtaa, ell'ei se aikoinaan tule\nestetyksi. Olen siis tullut tästä tärkeästä asiasta tuumailemaan ja\nkäsken nyt kunkin puhua suunsa puhtaaksi, niin voi vielä toivoa apua\nlöytyvän tässä ikävässä seikassa\".\n\nValpuri seisoi punoittavin poskin kuullen tätä puhetta.\n\n\"Miten on oikeastaan tämän asian laita?\" kysyi Helena. \"Mitä vastaat,\nValpuri?\"\n\n\"Minä vastaan\", virkkoi nuori tyttö, joka juuri oli odottanut tämmöistä\ntilaisuutta, \"että samoin kuin ystävyys vaatii kummankin puolista\nmyötävaikutusta, niin vaatinee myös rakkaus. Minun on työlästä pitää\nsemmoisesta, joka useat kerrat on osoittanut, ett'ei hän minusta pidä\nihmisenä, vaan ainoastaan ison talon tyttärenä, ja tuskin sinäkään\".\n\n\"Kuulkaat, kuulkaat!\" sanoi Hannu. \"Vihdoin hän suoraan lausui\najatuksensa. Mitä te nyt sanoisitte, jos olisitte minun paikallani?\"\n\n\"Minä tosiaanki olen hyvin kummissani siitä, mitä nyt sain kuulla. --\nVoiko Valpuri vetää esiin esimerkkejä siihen väitökseen, jonka hän on\ntehnyt? Muutoin hänen puhettaan on vaikea ottaa korviin\".\n\nNäin puhui Sofia, koettaen niin paljon kuin mahdollista poistaa\nsanoistaan kaiken katkeruuden, joka niissä asui.\n\n\"Esimerkkejä en erityisesti tahdo vetää esiin\", virkkoi punastuen\nValpuri, \"sanonhan vaan, että luontomme ovat aivan vastakkaisia, että\nhänen käytöksensä ja sanansa usein ovat minua syvästi loukanneet ja\nettä luultavasti eivät minunkaan puheeni ja käytökseni liene hänelle\nmieleen\".\n\nLäsnäolevien muodoissa kuvautuivat hyvin erilaatuiset\nmielenliikutukset, vaan hämmästys oli kaikille yhteinen tämän rohkeuden\njohdosta, jota ei kukaan ollut aavistanut. Helenan muodossa kuvautui\nsuru. Hannu veti suunsa ivalliseen hymyyn, mutta Sofian silmissä näkyi\nlähestyvän myrskyn enteet.\n\n\"Minä takaan\", hän kiljasi, \"että jos mun tyttäreni tuommoista puhuisi,\nniin piiskat olisivat hänelle valmiina. Onko kuultu hävyttömämpää kuin\nettä nuori tyttö julkisesti ylenkatsoo vanhempainsa ja heidän lähimpäin\nystäväinsä tahdon, joka hänen todellista parastansa edistäisi? Mutta\nsemmoinen on nykyajan nuoriso; ei ole neljäs käsky enään sen muistossa.\nLuuletko sinä tyttö, että tässä asiassa olemme velvolliset sinun\noikkujasi noudattamaan? Raukkoja olisimme, ell'emme näyttäisi, että\nvanhempain tahto on lasten laki. -- Tiedätkö tyttö, mitä sinun nyt\npitäisi tehdä?\"\n\n\"Teidän käskystänne en aio mitään tehdä\", virkkoi Valpuri; \"ensin pitää\nisäni ja äitini minua käskeä\".\n\n\"Herra Jesta! -- Kuule, Helena, tuota puhetta!\" huusi Sofia ja löi\nkätensä yhteen.\n\n\"Tulkaa pois äitini\", sanoi Hannu kylmästi. \"Ei suinkaan ole suotava,\nettä minä tuohon tulen liitetyksi\".\n\n\"Mutta harmissanikin minä toimitan niin, että hän tulee sinun\nvaimoksesi\", huudahti Sofia. \"Kyllä hän tasaantuu, kun kerran sinun\ntahtosi alle tulee. Minulla on Esan ja Helenan lupaus liittoonne ja\nLuopion väki on vieraina miehinä. Siitä tulee käräjäasia\", virkkoi\nSofia kiihkeästi. \"Ja sinä, Helena, seisot noin ällistyneenä. Eikö asia\nkoske sinunki kunniaasi?\"\n\n\"Tosin kyllä\", virkkoi Helena, \"vaan nyt olemme liioin kiihoittuneet\npäättääksemme mitään. Suokaa mun puhua Valpurin kanssa asiasta, niin\nluulen että vielä voidaan sopia\".\n\n\"No, niin\", virkkoi Sofia, joka oli jotenkin tyyntynyt, \"sovinto on\nkyllä parempi kuin riita. Minä vähän kiivastuin äsken, vaan suru niin\nvaltasi sydämmeni. Unhottakaamme se! Minä olen kyllä valmis ojentamaan\nkäteni sovintoon, kun vaan muut sopivat. Mutta nyt lähtekäämme, Hannu,\nkotia. Anna meille, hyvä Helena, sana, kun asiat selvenevät, niin\ntulemme taas iloisina tähän taloon, joka on meille niin rakas\".\n\nNäin sanottuaan ja hyvästin jätettyään Sofia ja hänen toivorikas\npoikansa lähtivät paluumatkalle.\n\n\"Nyt olen kerran saanut puhua suuni puhtaaksi\", virkkoi Sofia. \"Olisin\nvarmaan tuon tyttötolvanan tukkaan lentänyt, vaan täytyy malttaa\nmielensä. Mutta kunhan sinä hänen käsiisi saat, niin eiköhän hän\ntaivu?\"\n\n\"Niin luulisi\", naurahti Hannu. \"Kyllä minä häneltä luonnon otan; olkaa\nsiitä huoleti. -- Niin lienee muutenki parasta, ett'en hänestä luovu,\nettei hän Juhoa saa. Se Juho, kyllä hänet vielä merkitsen!\"\n\n\"Tietysti tyttö ei saa omin päinsä päättää tässä asiassa\", virkkoi\nSofia. \"Minun tulevainen miniäni! Kyllä häntä pehmitämme!\"\n\nNäin äiti ja poika puhelivat kotimatkallaan.\n\nAumolassa Valpuri, kun Pilveiset olivat menneet, heittäysi itkien\näitinsä syliin ja sanoi: \"Pelastakaa lapsenne suurimmasta\nonnettomuudesta!\"\n\n\"Toinnu rakas lapseni\", sanoi Helena ja silitteli Valpurin tukkaa.\n\"Sinun parastasi minä tahdon ennen kaikkea. Mutta ikävä oli äskeinen\nkohtaus. Toivokaamme ajatustemme selviävän huomiseksi\".\n\n\"Meidän täytynee puhua isällesi tästä asiasta\", virkkoi Helena hetken\nmietittyään.\n\n\"Puhutaan vaan\", sanoi Valpuri. \"Minä tiedän, että hän on viisas ja suo\nminulle mitä parhainta\".\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nHelena ja Valpuri katselivat akkunasta kujalle ja näkivät Esan tulevan,\nja hänen rinnallaan astui vaimonpuoli, jonka he kohta tunsivat Silpon\nLaurin vaimoksi. Kuoleman kalpeus peitti Helenan posket ja hän oli\npyörtymäisillään. Käskettyään Valpurin tuoda hänelle vähän raitista\nvettä, hän tointui kiihoitetusta mielentilastaan ja astui portaille,\nheti johtaakseen asiain menoa miten parhaiten voi.\n\n\"Tämä vaimo\", alotti Esa puheensa, \"sanoo itsellään olevan asiata\nsinulle, eikä tahdo sitä minulle ilmoittaa. Niinkuin tiedät, en minä\nmilloinkaan ole udellut yksityisiä asioitasi, kummastelenhan vaan, mitä\nsinun ja Silpon Laurin välillä mahtanee olla, sillä Laurin asiaksi hän\nsanoo sanottavaansa\".\n\n\"Se on vähäinen asia vaan\", virkkoi Helena, \"jos suot, niin kohta\nlähetän tämän vaimon takaisin\".\n\n\"Tee kuten tahdot\", virkkoi Esa ja meni sisälle.\n\n\"Sano miehellesi\", lausui kiiruusti Helena, \"että hän liian vapaasti\nkäyttää sitä oikeutta, jonka hänelle olen suonut. Nyt jo hän vaatii\nuutta -- ja näin varomattomasti! Tällä kertaa ei minun sovi antaa\nmieheni läsnäollen, vaan ensi tilassa lähetän teille. Jää hyvästi!\"\n\nNäin puheli Helena vaimolle puoleksi ajattelematta, sillä koko hänen\najatuksensa koski sitä, miten häh selittäisi asian Esalle.\n\nVaimo lähti pois. Helena seisoi hetken miettien. Sitten hän meni\nsisälle.\n\n\"Tuommoisen roskaväen kanssa on pääsemättömissä!\" jupisi Helena\nikäänkuin itselleen, vaikka tarkoitus oli, että Esaki sitä kuulisi.\n\"Kun heille kerran antaa vähän, niin he sitte ovat aina kärttämässä. --\nVaan minä käskin vaimon mennä enkä antanut mitään\", hän lisäsi\nkovemmalla äänellä.\n\n\"Jopa on Laurinki ylpeys masentunut, kun kerjätä täytyy\", virkkoi Esa.\n\"Mun puoleeni ei hän uskalla kääntyä, sillä hän tietää, ett'en häntä\nsuvaitse. Oletko useinki häntä auttanut?\"\n\n\"Yhden ainoan kerran vaan\", virkkoi Helena.\n\n\"Armeliaisuus on hyvä asia, kun sitä oikein harjoitetaan\", sanoi Esa.\n\"Vaan tässä tapauksessa luulen olevan viisainta, että ei totuteta tuota\nilkiötä juoppoa saamaan ilmaiseksi. Tehköön työtä, sitten voidaan\nantaa. Roteva, terve mies hän on\".\n\n\"Se on totta\", sanoi Helena, joka tuskin voi salata mieltymystään, kun\nasia näin onnellisesti päättyi. \"Mutta nyt meillä on vähän ikävä asia\nilmoitettava\", jatkoi Helena, katsoen Valpuriin. \"Äsken täällä kävi\nPilveisen Sofia ja Hannu, ja Sofia tuli valittamaan, ettei nuorten väli\nole niinkuin kihlattujen pitäisi oleman ja kysyi meiltä syytä ja neuvoa\nsiihen. Me päätimme odottaa, kunnes saamme kuulla sinun lauseesi\".\n\n\"Ei ole tarvinnut liian terävää silmää, huomatakseen, että asia\nvalitettavasti on, niinkuin Sofia on sanonut\", virkkoi Esa, nojaten\notsansa kämmentään vastaan. \"Hyvin vastahakoisestihan myönnyin Sofian\nesitykseen kaksikymmentä vuotta taapäin. Muistan silloin sanoneeni:\n'tahtoisitko heitä pariskunnaksi, vaikka he vihaisivatki toisiaan?' ja\nSofia vastasi jotenki niin, että hän kyllä pitäisi huolen siitä, että\nhe rakastaisivat toisiaan. Eikö ollut se niin?\"\n\n\"Niin sinä sanoit ja niin Sofia sanoi\", virkkoi Helena.\n\n\"Sanoinpa myöski: 'onnettomuus lankeaa sinun päällesi, jos tämä liitto\nvie onnettomuuteen'\".\n\n\"Kyllä se oli niin\", todisti Helena.\n\n\"Mutta sinä pyysit minua tuohon esitykseen suostumaan\", virkkoi Esa.\n\n\"Se on totta\", sanoi Helena hämillään. \"En voinut aavistaa --\"\n\n\"Järkevintä on aina olla suostumatta siihen, jota ei voi aavistaa\",\nvirkkoi Esa vähän tyytymättömästi.\n\nNyt seurasi äänettömyys, jota kesti hyvän aikaa.\n\n\"Sinä et siis, Valpuri, rakasta häntä?\" kysyi Esa Valpurilta, joka\npunoittaen istui akkunan ääressä.\n\n\"Me olemme niin eriluontoiset, ett'emme voi tulla onnellisiksi\",\nvirkkoi Valpuri. \"Hän on usein loukannut minun pyhimpiä tunteitani ja\nehkä olen minä tehnyt samoin hänen suhteensa\". Lähestyen Esaa, hän\nlisäsi: \"Oi, rakas isäni, älkää suostuko tuohon liittoon, koska jo sitä\nsolmitessa puolittain olitte sitä vastaan\".\n\n\"Valitettavasti minä vihdoin ehdottomasti myönnyin, kun Sofia ei\ntahtonut kuulla mistään ehdoista. On kuitenki kamalata tuolla tavalla\nmyydä lastensa tulevaisuus! Ah! kuinka kadun, ett'en ollut jäykempi\nniinkuin nyt oisin. Vaan kaksikymmentä vuotta olen sen ajan jälkeen\nkerennyt ihmiskuntaa tutkia\".\n\nHetken ääneti oltuaan Esa jatkoi: \"Niin, mitä siis nyt on tekeminen?\nLupausta on vaikea rikkoa ja kahden onnettomuuteen on vielä vaikeampi\nsuostua. Voisinhan sanoa: hoitakoon Sofia asian, kun hän lupasi pitää\nhuolta siitä, että nuoret toisiinsa mieltyvät; vaan vähäinen lohdutus\nsiitä olisi. En siis ensi aluksi tiedä muuta kuin jättää asiain meno\nsikseen; ehkä joku sattumus voisi muutoksen aikaan saada\".\n\n\"Sitä sattumusta ei taida tulla\", virkkoi huo'aten Helena.\n\n\"Ei se ole mahdotonta\", virkkoi Esa painavasti. \"Kuitenki en tahdo olla\nkäyttämättä kaikkia tilaisuuksia, jotka voivat tarjoutua, saadakseni\ntuon luonnottoman liiton ehkäistyksi\", hän lisäsi, akkunasta silmäillen\nuhkaavata taivasta.\n\nIlma oli koko päivän ollut helteinen. Nyt iltamalla alkoi kuulua\nukkosen majesteetillista ääntä. Häikäiseviä leimauksia välähti aina\ntiheämpään raskaista pilvistä. Helena ja Valpuri menivät kamariinsa,\npannakseen levolle. Kumpikin oli päivän kuluessa ollut kiihotetussa\ntilassa ja siis heidän hermostonsa oli tavallistaan arempi. He istuivat\nvuoteensa laidalla ja katselivat pelvolla leimauksia ja virtana\ntaivaasta valuvata sadetta. Muuan kymmenkunta syltää heistä seisova\nkaunis riippakoivu, jota Helena enin ihasteli kaikista puista Aumolassa\nja nimitti omaksi puukseen, joutui ukon-ilman uhriksi ja meni\npirstaleiksi. Helena lausui tästä Valpurille pahan aavistuksen; vaan\nValpuri koetti lohduttaa levotonta.\n\nSydän-yön aikana ilma vihdoin asettui. Silloin vasta Helena ja Valpuri\npääsivät levolle ja edellinen päätti heti aamulla lähteä Silpon Laurin\npuheille ja asettaa suhteensa tuohon ilkeään mieheen, josta hänen\nkohtalonsa aivan riippui, luotettavammalle kannalle kuin tähän saakka.\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nSeuraavana aamuna, kun Aumolan isäntä ja emäntä nousivat, kuulivat he\nporstuasta pahaa elämää. Silpon Laurin ääni kuului sieltä. Hän pyrki\nväkisten sisälle ja sanoi tahtovansa puhutella emäntää. Muuan renki\nkoetti estellä päihtynyttä sisälle pääsemästä. Tästä vastustelemisesta\nvielä enemmän hurjistuneena Lauri huusi ja elämöi niin, että Esa\nvihdoin avasi pirtin oven ja käski Laurin tuossa tuokiossa painua\ntiehensä, muutoin hän saisi tuntea mitä moinen meluaminen maksaa.\n\nSilpon Lauri, joka oli aivan päissään, rupesi vielä enemmän äyäämään,\nkunnes Esa vihastuneena astui porstuaan, otti Laurin niskasta kiinni ja\nheitti hänet koppina pihalle.\n\nHelena seisoi kuin naulattuna kamarin lattialla. Kun hän näki Laurin\nkeijahtavan pihalle, hän vihdoin pääsi liikkumaan, riensi porstuan läpi\npihalle ja kuiskasi Laurille; \"Jumalan nimessä, mitä ajattelet! Älä tee\nminua onnettomaksi!\"\n\n\"Eilen vaimoni lähetettiin täältä tyhjillä terveisillä ja tänä päivänä\nminut heitetään kartanolle. Semmoista nuhtelua en aio sietää. Minä\nilmoitan kaikki\".\n\n\"Herran nimessä, ole hiljaa!\" virkkoi Helena.\n\n\"Minä en ole hiljaa!\" huusi Lauri. \"Minua on loukattu sisimmäiseen\nsydämmeen ja minä tahdon kostaa\".\n\n\"Pyydä mitä tahdot, kun vaan olet hiljaa\", rukoili Helena käsiään\nväännellen ja katsellen taakseen, näkisikö Esa hänen tuskansa.\n\n\"Miks'ette minua ole kohdelleet kuin ihmistä\", huusi Lauri. \"Kyllä nyt\ntaas olette nöyrä, kun uhkaan ilmoittaa kaikki\".\n\nEsa oli juuri astunut porstuaan ja kuuli viimeiset sanat. Hän astui\npihalle ja sanoi Laurille: \"Korjaa kohta luusi täältä! Mitä sinä\nhöpiset ilmoittamisesta?\"\n\n\"Hän on järjeltään\", virkkoi tuskissaan Helena. \"Oi, toimita hänet\nkohta pois täältä!\"\n\n\"Vai niin, sinä suopea emäntä! Kyllä minä lähden, vaan ensin valmistan\nsinulle lähtiäiset, kosk'et minulle tarjoa mitään muuta kuin sanoja\",\nkähisi Lauri ja nousi seisomaan. \"Nyt minä lähden täältä. Ei kunnian\nkukko laula sille vaimolle, joka on varastanut toiselta lapsen, kun\nensin on maannut omansa kuoliaaksi\".\n\nKaikki elon väri katosi Helenan kasvoista. Hänen käsivartensa vaipuivat\nhermottomina alas, kun hän koetti ottaa portaiden syrjäpuusta kiinni ja\nhän lankesi portaiden alimmaiselle astuimelle istumaan.\n\n\"Helena, mikä sinua vaivaa?\" huudahti Esa ja riensi vaimonsa luo. \"Mitä\ntämä merkitsee?\"\n\nSamassa tuli Valpuri juosten portaille.\n\n\"Oi äiti, äiti! Mikä teitä vaivaa?\" huudahti Valpuri, polveutuen\nHelenan viereen.\n\n\"Häntä vaivaa se, ett'ei hän ole sinun äitisi\", sanoi Silpon Lauri,\njoka oli tyyntynyt vihastaan ja nyt taas tavallisella, pistävällä\ntavallaan rupesi puhumaan. \"Jos joku sitä epäilee, niin minä ja\nLeiviskän Sakari sen todistamme valallamme. Heijuu!\"\n\nNyt hän läksi astumaan, laulaen:\n\n    \"Ei auta viipyä,\n    Sillä laivat on rannalla;\n    Mun täytyypi lähteä sotaan\n    Isänmaatani varjelemaan\".\n\n\"Helena! Mitä Jumalan nimessä tämä tietää?\" virkkoi Esa, tirkistellen\nkalpeaan vaimoonsa. \"Tuo kamala huhu taaskin soipi korviini\".\n\n\"Minä olen kipeä -- viekää minut sisälle\", änkytti Helena, painaen\nkättään sydäntä vastaan.\n\nEsa ja Valpuri taluttivat onnetonta sisälle, jossa hän vaipui\nvuoteelle.\n\nSiinä hän lepäsi hetken, levottomasti heitellen itseään edestakaisin;\nsitten hän hyökkäsi ylös Valpurin luo, tarttui hänen molempiin käsiinsä\nja virkkoi: \"He ovat kaikki liittouneet ryöstämään minulta sinut. Vaan\neivät he sinua saa, eivät!\"\n\n\"Mutta tuo kamala huhu?\" sanoi Esa, joka, kuullessaan vaimonsa puheen,\nheräsi ikäänkuin unesta. \"Sinun täytyy jotenkin selittää se asia. Sinä\nolisit pettänyt meitä molempia! Puhu, puhu!\"\n\n\"Mitä äitivainajani mahdollisesti on puhellut, siihen perustuu tuo\nhuhu. Hän oli viime vuorokauden houriossa ja silloin kerrotaan lesken\nkäyneen hänen luonaan -- niin -- ja näinhän minä itse lesken makaavan\näitivainajani kamarinlattialla, josta renki hänet korjasi --\"\n\n\"Ja mitenkä olisi anoppini juuri tuonkaltaista houreissaan puhunut?\"\nvirkkoi Esa, tarkasti silmäillen vaimoaan.\n\n\"Tiedänkö minä, miksi joku hourailee niin, toinen näin\", virkkoi Helena\nmalttamattomasti.\n\n\"Mutta jos Silpon Lauri ja Leiviskän Sakari todistavat\" --\n\n\"Silpon Lauri!\" huudahti Helena. \"Tuommoinen juoppo ja roisto! Luuletko\nhänen todistuksensa kelpaavan oikeuden edessä?\"\n\n\"Vaikkapa hän on juoppo ja roisto, ei häntä ole ennen sakoitettu ja\nsiis hänen lauseensa kelpaa\", sanoi Esa.\n\n\"Vai niin! Näyttää siltä kuin sinua lohduttaisi se, että minua saadaan\noikeuteen\", virkkoi Helena katkerasti.\n\n\"Siinä olet aivan väärässä\", sanoi Esa, luoden surullisen silmäyksen\nHelenaan. \"Mutta minä vaadin, että tulet puhdistetuksi tuosta kamalasta\nsyytöksestä, jos et muutoin, niin oikeuden edessä. Kun olet syytön,\nsinun ei tarvitse peljätä julkisuutta\".\n\n\"Rakastatko minua?\" kysyi Helena, katsoen vakavasti mieheensä.\n\n\"Miksi sitä kysyt?\" vastasi Esa.\n\n\"Siksi, että haluan tietää, rakastatko minua vai etkö. Jos minua\nrakastat, niin et ota korviisi mailman kulkupuheita, et salli\nkummankipuolisen luottamuksemme, joka kolmattakymmentä vuotta on\npysynyt aivan rikkomatonna, hetkisen ilkeyden ja kateuden aikaansaaman\nhäiriön kautta tulla rikotuksi. Mutta jos et minua rakasta -- no niin\n-- mene silloin etsimään niitä, jotka haluavat syyttää vaimoasi\noikeuden edessä. Joskin eivät he mitään voi todistaa, niin ovathan\nainakin hetkeksi saaneet minua häväistä\".\n\nNäin lausuttuaan Helena puhkesi itkemään, peitti käsillään silmänsä ja\nistui hetken näin. Kyyneleet vuotivat myös Valpurin silmistä.\n\n\"Minun armas Valpurini\", sanoi Helena nyyhkien, \"sinä rakastat minua\nsydämmestäsi, sen osoittavat nuo kyyneleesikin, vaan sitä tunnen myös\nsydämmessäni\".\n\n\"Tämä tila tulee kärsimättömäksi\", jupisi Esa. \"Tuo huhu vie minulta\nyölevon. Minun täytyy kohta koettaa saada se asia selvilleen\".\n\nHän nousi, meni ulos ja astui kohta kujalla.\n\nHelena likisti Valpuria lähemmäs itseään ja virkkoi: \"Nojaa pääsi\nrintaani vasten! Kas niin! Nyt on hyvä. Sydäntäni palelee, vaan sinä\nainoa nyt enään sitä lämmität\".\n\n\n\n\nXX.\n\n\nLeiviskän Sakari oli seppä, joka, niinkuin sanotaan, \"oli tyhjästä\nalkanut\", vaan ahkeruudella ja säästäväisyydellä oli ko'onnut\njonkinmoisen omaisuuden. Kaikenlaiset nautinnon himot oli hän\nkukistanut itsessään: ei hän juonut muuta kuin vettä ja kahvikupin\naamulla, eikä hän tupakoinut. Yksi ainoa himo oli sitä vastoin\n(niinkuin usein tapahtuu) vallannut sen sijan, jonka muut ennen olivat\nomistaneet, ja se himo oli ansion himo. Raha oli Sakarin A ja O.\n\nEi hän kuitenkaan ollut katsonut naimista kovin kalliiksi asiaksi. Vaan\nvuoden kuluttua kuoli hänen vaimonsa ja jätti jälkeensä pienen, elävän\nmuistin, joka, kertomuksemme tähän saakka ehdittyä, oli täyttänyt 7\nvuotta.\n\nSakari oli pojalleen laittanut pienoisen alasimen, pihdit ja vasaran,\njolla tämä pajassa kalkutteli nauloja y.m. omaksi suureksi ilokseen ja\nisänsä ratoksi.\n\nKun Esa läheni pajaa, kuuli hän sieltä kaksinkertaiset vasaran\nkalkutukset. Sitten kuului sähinä, kun Sakari karkaisi rautaa.\n\n\"Miks'ei minulla sihise?\" kysyi Väinö, pistäen rautanaulan, jota hän\npihdissä piteli, veteen.\n\n\"Siksi, ett'ei naulaa ole kuumennettu\", vastasi Sakari. \"Pistetäänpä\nnaula vähäksi aikaa ahjoon, sitten se sihisee\".\n\nKun Sakari juuri oli tehnyt, mitä pojalleen vasta sanoi, ilmestyi Esa\npajan ovelle.\n\n\"Hyvää huomenta, Sakari!\" hän virkkoi.\n\n\"Huomenta, huomenta\", sanoi Sakari ja rupesi taas kalkuttamaan.\n\n\"Maltappa, seppä, vähän työssäsi\", sanoi Esa, \"minulla on asiaa enkä\nsaa sanojani kuulumaan, kun kalkutat\".\n\nPuolittain vastahakoisesti pani Sakari vasaran alasimelle, pani kätensä\nristiin rinnan yli, nojausi seinää vasten ja sanoi: \"Noh?\"\n\n\"Oletko sinä viisi kuukautta sitten Silpon Laurin kanssa kuullut anoppi\nvainajani sanovan Takalon Elsalle, että vaimoni -- on ryöstänyt lesken\nlapsen?\"\n\n\"Kas sitä Lauria, kun ei voinut olla ääneti\", jupisi Sakari ja lisäsi:\n\"No, jos se asia on tunnustettava, niin sen olen minä kuullut. Minä\nnäin lesken menevän emäntävainajan luo ja silloin Lauri, joka oli\nkäynyt leskeä käskemässä, veti minua hihasta sisälle ja me seisoimme\npimeän salin nurkassa ja leskeltä jäi ovi ra'olleeen, kun hän meni\nkamariin ja me hiivimme oven luo ja kuulimme koko puheen\".\n\n\"Mitä he? -- kerro heidän puheensa lyhykäisesti\", sanoi Esa, muristaen\nkulmiansa.\n\n\"Emäntävainaja sanoi kehoittaneensa vaimoanne ryöstämään lesken lapsen.\nSilloin leski kaatui lattialle ja vaimonne tuli juuri sisään, jolloin\nme vetäysimme syrjään. Ja vaimonne nuhteli ankarasti äitiään, kun hän\noli asiasta ilmoittanut ja uhkasi ajaa hänet pois talosta, jos hän\nvielä menisi puhumaan siitä asiasta. Ja sitten renki tuli ja korjasi\nlesken rekeen ja vei hänet kotiaan. Vaimonne sanoi, että leski oli joko\nsaanut halvauksen tai oli juovuksissa. Niin sen asian oli. Sepä on\nkyllä ikävä seikka; mutta jos vähän maksatte leskelle, niin voi vielä\nkaikki tulla reilaansa\".\n\n\"Onko kaikki mitä puhuit totta? Voitko sen valallasi todistaa?\" kysyi\nEsa, synkästi katsellen Sakaria.\n\n\"Miksi valhetteleisin kun minulta kysytään? Muutoin olisi tuo asia\nsaanut jäädä salaisuudeksi -- ainakaan minä en olisi suutani aukonut\",\nvirkkoi Sakari.\n\n\"Hyvästi seppä!\" lausui Esa lyhyesti ja lähti astumaan.\n\n\"Herran nimeen!\" sanoi Sakari. \"Hän näytti niin kummalliselta. -- Kyllä\nnyt Lauri on pahan asian alkuun pannut. Pitäneeköhän mennä oikeuteen?\nNo kulungithan tuosta tulevat\", hän lisäsi, pyyhkien suutaan.\n\nHän oli taas tarttunut vasaraan ja alkoi kalkutella. Sepän talo oli\nsamalla puolen virtaa kuin Aumola, mutta ylempänä. Esa laskeusi pajasta\nlähtien joen törmää alaspäin, tapasi pienen tytön ja käski tämän viedä\nhänet yli. -- Kohta oli hän joen toisella puolen ja lähti astumaan.\nYhteenpuristetuilla huulilla, levoton tuli tuijottavissa silmissään ja\nlyhyesti hengittäen kulki Esa eteenpäin. Hän ajatteli, mitä hän tänä\npäivänä oli kuullut. Sanomaton raskasmielisyys tahtoi ikäänkuin painaa\nhänet maan alle.\n\nKun Esa oli saapunut Elsan mökin luo, pysähtyi hän ja katseli hetken\nympärilleen. \"Täällä olisi hän liikkunut siinä kamalassa toimessa! --\nah! -- päätäni pyörtää sitä ajatellessa\".\n\nHän astui mökin ovesta sisään ja vaipui, melkein lankesi, penkille\nistumaan.\n\nLeski tirkisteli Esaa eikä tiennyt ensin, näkikö hän oikein.\n\n\"En mielelläni astuisi sen kynnyksen yli, joka on talostani\npoisajettu\", alotti Esa. \"Mutta asia, joka meitä kumpaaki koskee, on\npakoittanut mua tänne tulemaan\".\n\nHän piti väliä puheessaan ja hengähti syvään.\n\n\"Minä olen sattunut kuulemaan, ettäs ennen anoppini kuolemata olit\nhänen puheillaan. Mikä sinut hänen luokseen sai menemään?\" kysyi Esa,\ntarkoin silmäillen seinää edessään.\n\n\"Silpon Lauri kävi minut käskemässä\", sanoi leski.\n\n\"Siis se on totta!\" jupisi Esa ja jatkoi ääneen: \"Ja mitä\nanoppivainajani sinulle sanoi? Kerro niin tarkoin, kuin muistat\".\n\n\"Hän sanoi kehoittaneensa vaimoanne ryöstämään minulta lapsen, kun\nvaimonne oli maannut lapsensa kuoliaaksi. Nyt oli vanhan emännän\nomatunto herännyt; mutta mitäpä se minua auttaa; tai miksi tätä\nkyselette?\"\n\n\"Ja mitä sinä siihen sanoit?\" kysyi Esa kolkosti.\n\n\"Minä lankesin polvilleni ja kiitin Jumalaa ja silloin vaimonne tuli\nsisään\".\n\n\"Mutta sinä olit maannut lattialla\" -- virkkoi Esa.\n\n\"Lienenkö maannutkin; en tuota oikein muista; ja sitten minut vietiin\nAumolan hevosella kotiini\".\n\n\"Olisitko valmis vannomaan totta puhuvasi?\" kysyi Esa.\n\n\"Vaikka heti\", huudahti leski, \"kautta taivahan Jumalan vannon, että\nolen totta puhunut. -- Mutta mitä tämä merkitsee? Tehän kiellätte\nlapseni olevan Valpurin. -- Voitteko pahoin?\" hän äkkiä kysäsi.\n\n\"Täällä on -- tympistynyt ilma -- tule huomenna Aumolaan -- noutamaan\nlapsesi!\" soperti murtunut mies.\n\nEsa nousi. Hänen silmäinsä edessä pyöri kamari ja hän kiiruhti ulos\nvapaasen ilmaan.\n\nKuin pilvistä pudonneena seisoi leski. \"Tule huomenna Aumolaan --\nnoutamaan lapsesi\", kertoi hän. \"Lapseni -- ah!\"\n\nHän rupesi itkemään, polveusi ja koetti kiittää Luojaa, vaan ei hän sen\nenempää voinut ajatella ja sanoa kuin: \"lapseni\". Vihdoin hän hyppäsi\nseisoalleen, tarttui mustaan kissaan, joka uinaili pankolla, sulki sen\nsyliinsä, pyöri ympäri kuin väkkärä, itki ja nauroi. Kissa ei mieltynyt\ntähän pyörryttävään iloon, vaan kynsäsi leskeä poskesta, vaan leski\npainoi taas kissan rintaansa vasten ja virkkoi: \"vaikka silmäni\nroukkisit, niin sinua syleileisin nyt. Oi, kun koko maailma mahtuisi\nsyliini!\"\n\n\"Mutta -- voinko täydellisesti luottaa tuohon lupaukseen\", alkoi leski\najatella, vähän toinnuttuaan. \"Olenhan aina ennen tullut petetyksi. Oi\nJumala! Älä minua toivolla elähytä, jos se toivo taaskin raukeaa\".\n\nSeuraavana yönä leski tuskin malttoi nukkua ja varhain aamulla hän\npukeutui huolellisesti, ajatellen, olisiko hän Valpurin mieleen,\ntämmöinen surkastunut ja köyhä leski. Kevein askelin hän suuntasi\nmatkansa Aumolaa kohti.\n\n\n\n\nXXI.\n\n\nPäivä oli jo enemmän kuin puolissa, kun Valpuri, joka istui akkunan\nääressä, ilmoitti Helenalle, joka levotonna oli levännyt sängyllä ja\ntaas vuorottain astuskellut edestakaisin lattialla, että Esa tuli. Kuin\nsähkön satuttamana Helena kuuli tämän ilmoituksen. \"Älä minua hylkää\",\nhän virkkoi Valpurille, eikä enempää kerennyt sanoa, kun Esa, kalpeana\nja muuttuneen näköisenä, astui sisään.\n\n\"Mikä sinua vaivaa?\" alotti Helena ja läheni miestänsä, vaan tämä\nsysäsi vaimonsa syrjään semmoisella voimalla, että Helena hoiperrellen\nvaipui penkille.\n\n\"Pois luotani, sinä onneton, joka vielä viimme hetkellä olet minua\nkoettanut pettää, joka olet köyhältä leskeltä ryöstänyt hänen lapsensa\nja, kun äitisi katui tuota kurjaa neuvoaan, et sittekään korjannut\nvääryyttäsi sen verran, minkä sitä korjata voi\".\n\n\"Minä kysyn sinulta\", huudahti Helena vihasta ja hävystä värisevällä\näänellä, \"onko sinulla oikeus tämän syyttömän tyttären läsnäollessa,\njoka minua vielä äidiksi nimittää ja jonka olen kasvattanut, näin\nhäväistä minua? Jos sinulla on vähänkään häpeää ja miehuutta, niin\npuhut minulle kahden kesken sanottavasi\".\n\nEsa viittasi Valpurille joka meni ulos.\n\n\"Nyt voimme puhua vapaasti\", virkkoi Helena, joka, kuta\narveluttavammaksi hänen tilansa tuli, sen enemmän saavutti luonnollisen\nrohkeutensa.\n\n\"No niin\", sanoi Esa. \"Mitä on sinulla vastaamista? Minä tiedän, että\nolet syyllinen ja jos koetat kuinka päästä epäluulostani, niin ei se\nenään onnistu. Minä tiedän kaikki\".\n\nHelena istui sängyn laidalle.\n\n\"Kaksikymmentä vuotta olemme eläneet onnellista elämää\", aloitti\nHelena. \"Valpuria olemme kasvattaneet, hänestä olemme nähneet\nvanhempain huolet ja ilot. Hän on oppinut meihin katsomaan suuremmalla\nluottamuksella kuin keneenkähän muuhun. Ja nyt nuo kummankipuoliset\nhellät siteet pitää revittämän! -- Minä olen syyllinen. Se tunnustus\nolisi jo aikoja sitten lähtenyt huuliltani, vaan minä olen peljännyt\nsen seurausta, nimittäin että menettäisin hänen, joka minua on aina\nsuurimmalla rakkaudella kohdellut, joka on katsonut minuun kuin\nkorkeampaan olentoon. Oletko itse ajatellut, miltä se tuntuu, kun\nrakkahin meiltä ryöstetään?\"\n\n\"Ja oletko sinä ajatellut, onko oikein iloita ryöstetyn tavaran\nomistamisesta? Oletko sinä ajatellut, miltä se on tuntunut leskelle,\nkun häneltä ryöstettiin lapsi? Ja miltä se lie tuntunut, kun hän sai\nkuulla, että hänen lapsensa eli eikä ollut toivoa saada häntä\nomakseen?\" virkkoi Esa, katsoen terävästi vaimoon.\n\n\"Minä ryöstin lapsen rakkaudesta sinuun ja väärästä hävystä, jota ei\ntarvinne kummastella löytyneeksi suurimmassa määrässä siinä ijässä,\njossa silloin olin ja siinä tilassa. Ja sinä minua vaan armottomasti\ntuomitset!\"\n\n\"Minä en tahdo sinua armottomasti tuomita\", virkkoi Esa hellemmällä\näänellä kuin tätä ennen. \"Mutta yhden asian minä vaadin: että Valpuri\nannetaan äidilleen. Niin vaatii sinunki omatuntosi, jos se ei ole aivan\npaatunut. Jumalan ja ihmisten edessä olisi väärin tehty enään pidättää\nhäntä luonamme\".\n\nHelena hyppäsi seisoalleen. Hänen poskensa punottivat ja hän polki\njalkaa, huutaen Esalle: \"Sinä olet luonnoton aviomies ja suuri raukka!\nMinun tuskistani sinä et huoli ja mailman edessä sinä olet siten\njalomielinen. Jää hyvästi, Aumolan isäntä! Menköön nyt kahdenkymmenen\nvuoden rakkaus ja sopu pirstaleiksi!\"\n\nSäihkyvin silmin ja pää pystyssä astui Helena ovesta ulos. Kohta hän\nnäkyi kartanolla Valpuri rinnallaan. Esa avasi akkunan ja huusi:\n\"Valpuri! Jos vaimoni tahtoo sinua mukaansa, niin et saa mennä, vaan\nsaattaa kyllä häntä saat\".\n\n\"Vaimoni!\" sanoi Helena, kertoen Esan sanat. \"Sinun vaimosi en tahdo\nolla, ell'en saa Valpuria lapsenani pitää\", lisäsi hän kopeasti.\n\nHe eivät olleet menneet monta askelta, ennenkuin näkivät rovastin\ntulevan heitä vastaan. Hän tervehti heitä ja kysyi oliko Esa kotona ja,\nsaatuaan myöntävän vastauksen, hän meni taloon.\n\n\"Parasta on että palaat, lapseni\", sanoi Helena. \"Minä lähden erään\ntuttavan luo yöksi. Huomen-aamulla tulen vielä viimmeistä koetusta\ntekemään. Jos ei se onnistu, lähden ijäksi täältä. Mieti nyt\nhuomiseksi, seuraatko minua tai et. Siitä riippuu koko tulevaisuuteni\".\n\nHelena painoi suudelman Valpurin huulille, nyykäytti hänelle\nnäennäisesti iloisena päätään ja meni eteenpäin. Valpuri katsoi hetken\nhänen jälkeensä. -- Helena kääntyi vielä kerran, nyykäytti päätään ja\nkääntyi sitte menemään. Kyyneltulva herahti hänen silmistään ja hän\nhuokasi: \"Oi Jumala! Kahdenkymmenen vuoden muistelmat minua seuraavat!\"\n\nSill'aikaa kuin naiset olivat ulkona, olivat rovasti ja Esa sisällä\nheti tulleet puhumaan siitä asiasta, joka nyt on pääkysymys Aumolassa.\nRovasti oli saanut kuulla leskeltä Esan käynnistä ja tuli kysymään,\noliko lesken puheessa perää. Esa kertoi lyhyesti asian ja lausui\nvaikeimman kohdan olevan saada Valpuri erilleen Helenasta.\n\n\"Tuollapa tytär tulee\", sanoi rovasti Esalle. \"Kyllä minäkin koetan\npuolestani jotakin vaikuttaa\".\n\nKun nyt Valpuri tuli sisälle, astui rovasti paikaltaan, tervehti häntä\nystävällisesti ja kun Valpuri aikoi mennä ulos, käski rovasti hänet\nistua, sanoen tahtovansa puhua pari sanaa hänen kanssaan. Punehtuen\nValpuri asettui oven viereen, vaan Esa vei hänet ystävällisesti\nistumaan.\n\n\"Kummallinen sattumus\", aloitti rovasti, \"jonka sivukohtia en nyt huoli\nkertoa, on tehnyt sen, että sinä olet kasvatettu perheessä, johon et\noikeastaan olekaan kuuluva. Sinun isäsi ei ole tuossa ja sinun äitisi\nei ole hän, josta vasta erosit. Se leski, joka sinua on lapsekseen\nsanonut ja jota on hulluksi luultu eli oikeammin syytetty, hän on sinun\näitisi\".\n\nValpuri katseli laattiaan. Sitten hän nosti silmänsä ja katsoi\nvakavasti rovastiin.\n\n\"Kaikkeen tähän sinä olet syytön\", virkkoi rovasti. \"Mutta nyt, kun\nHelenan osa tässä surunäytelmässä on päättymäisillään ja kun hän, jota\nisäksesi olet sanonut, myös on ruvennut suorittamaan tehtäväänsä, nyt\non sinunkin velvollisuutesi astua taisteluun, elämän taisteluun ja\nseurata omantuntosi ääntä. Sinun nyt ei ole kuuleminen muuta kuin sitä\nvaan, sinun ei ole ajatteleminen: miltä tuntuu eroaminen hänestä, jota\näidikseni olen sanonut, vaan sinun pitää ajatella: jos joku nuori\ntytär olisi minun asemassani ja minä olisin hänen tuomarinaan ja\nminulla olisi elävä Jumalan tunto; miten tuomitsisin?\"\n\n\"Minä ymmärrän velvollisuuteni\", sanoi Valpuri. \"ja koetan toimia sen\nmukaan -- mutta vaikea on erota täältä. Eihän minulla ole isääkään\nenää!\"\n\nEsa käänsi puolittain pois kasvonsa ja pyyhkäsi kyyneleen silmistään,\nvaan hänen tunteensa hänet valtasi, hän levitti kätensä ja sanoi: \"Jos\nminua vastakin tahdot isäksi nimittää, niin on se suloisin sana, minkä\nkeltään ihmiseltä kuulla voin!\"\n\nValpuri läheni Esaa ja vaipui hänen rintaansa vasten.\n\n\"Nyt sinulla on kaksikin isää\", sanoi rovasti. \"Etkös äsken muistanut\nsitä suurta isää, joka on meistä niin kaukana ja kuitenkin samassa niin\nlikellä? -- Mutta aika on jo kulunut. Jääkäät hyvästi, rakkaat ystävät!\nHerran voimakas käsi siunatkoon kohtalonne niin, että kuolemattomat\nsielunne perisivät ijankaikkisen elämän\".\n\nRovastin mentyä asettuivat Esa ja Valpuri levolle. Valpuri muisteli\neilis-iltaa, jonka hän vietti äitinsä seurassa ukon-ilman raivotessa.\nEsa toivoi, että mahdollisesti Helena, oltuaan poissa yön, malttaisi\nmielensä ja mukaantuisi asiain nykyiseen tilaan. Kumpikin tunsivat,\nettä huomispäivä oli ratkaiseva heidän ja etenkin Helenan kohtalon.\n\n\n\n\nXXII.\n\n\nVarhain aamulla nousi Valpuri ja meni portaille istumaan. Hän oli\naamulla herätessään niin katkerasti kaivannut häntä, joka joka aamu\nniin ystävällisesti oli hänelle hyvää huomenta lausunut ja kyyneleitä\nvuodattanut, muistellessaan menneitä aikoja. Viileä ilma ulkona\nraitistutti Valpurin raskasta päätä ja hän odotti nyt levotonna kahden\näitinsä tuloa, sillä olihan Esa käskenyt lesken tulla Aumolaan\nnoutamaan lastansa ja tästä myös antanut tiedon Valpurille. Kujalla\nnäki hän nyt Helenan tulevan. Hän aikoi syöstä häntä vastaan, vaan joku\nouto tunne pidätti hänet paikallaan.\n\nKatkeralla tunteella näki Helena Valpurin istuvan paikoillaan. \"Olisko\nhänkin jo muuttunut?\" jupisi Helena ja saapui kohta kartanolle.\n\nHän meni portaille päin. Valpuri nousi samassa ja Helena katseli häntä\ntarkoin.\n\n\"Sinä olet itkenyt!\" virkkoi vastatullut, jonka tottunut silmä huomasi\nvähimmätkin muutokset Valpurin muodossa.\n\n\"Ette sitä voi kummastella tämmöisessä tilassa\", sanoi Valpuri, katsoen\nujostellen äitiinsä.\n\n\"Onko sinua nuhdeltu tai koeteltu pakoittaa minusta luopumaan?\" kysyi\nHelena.\n\n\"Ei\", sanoi Valpuri, joka pelkäsi lisätä mitään sanoihinsa.\n\n\"No, Jumalan kiitos, sitten olet minun\", virkkoi Helena ja toivon tuli\nleimahti hänen silmissään. \"Ja onko Esa muuttanut ajatustaan lesken\nsuhteen; vaatiiko hän että sinun pitäisi lähteä lesken luo?\"\n\n\"Ell'ei hän yöllä ole ajatustaan muuttanut, niin hän vaatii minua\nmenemään\", virkkoi Valpuri.\n\n\"Siitä ei tule mitään\", sanoi Helena. \"Me pakenemme vaikka Amerikaan ja\ntulemme kyllä toimeen\".\n\nKovassa sielun tuskassa seisoi nuori tytär Helenan edessä. Hän katseli\nhellyydellä ja säälillä noita kalliita kasvoja, joista vieläkin toivo\nloisti, ja hän ajatteli minkä musertavan vaikutuksen hänen sanansa\nteki.\n\n\"Koetan hänelle niin varovasti kuin mahdollista, ilmoittaa päätökseni\",\nmietti Valpuri.\n\n\"Rakas kasvattajani\", sanoi hän, \"eivät mitkään maalliset myrskyt ole\nvoineet vähentää rakkauttani teihin. Kuitenkin minun velvollisuuteni on\nosoittaa lapsellista rakkautta häntä kohtaan, joka on oikea äitini.\nVaikka hän on köyhä, ottaa hän minut niin mielellään luokseen ja minä\ntyydyn vähempiinkin oloihin, kun oikeus niin vaatii. Kun minä siten\ntäytän oikeuden vaatimukset, niin teidän, joita vieläkin vanhempinani\nrakastan muistella, välinne paranee ja minä puolestani pidän suurimpana\nilonani usein saada tulla käymään luonanne\".\n\nViimmeiset sanat lausuessaan Valpuri purskahti itkemään. Helena nousi.\nKuolon kalpeus peitti hänen kasvonsa. \"Olenko teitä loukannut, niin\nJumalan nimessä antakaa minulle anteeksi\", virkkoi Valpuri rukoillen.\n\n\"Oletko minua loukannut!\" kertoi Helena ivallisesti. \"Sydänvereni sinä\nnoilla sanoilla panet vuotamaan! Minä onneton olento olen toivonut,\nett'et ainakaan sinä minusta luopuisi ratkaisevalla hetkellä! Oi kuinka\nkatkerasti, kuinka katkerasti olen erehtynyt! Laupias Jumala! Iske\nminua salamallasi ja pelasta minut hengittämästä ilmaa, jota kamalin\nkiittämättömyys on saastuttanut!\"\n\nNäin sanottuaan Helena läksi kujaa astumaan. Valpuri huusi häntä\ntakaisin, vaan Helena ei katsonut taakseen, vihdoin hän tien mutkassa\nkatosi nähtävistä!\n\nSamassa venhe laski Aumolan rantaan ja leski hyppäsi keveillä\naskeleilla matalaa mäkeä ylös taloon.\n\nEsa tuli samassa portaille, nosti Valpuria, joka puolitainnuksissa\nistui portailla, ja talutti häntä lesken luo. Ilosta itkien sulki tämä\nsyliinsä kauan kaivatun lapsensa. Hän oli kuin houriossa, itki ja\nnauroi vuorotellen, pani kätensä ristiin, hieroi ohimoitaan ja, luoden\nsilmänsä Valpuriin, lausui: \"kuka olisi uskonut -- minulla tuommoinen\ntytär -- miten sovit nyt matalan majan asukkaaksi?\"\n\n\"Minä olen miettinyt\", sanoi Esa, \"että myömme mökkisi ja sinä muutat\nasumaan tuonne pienelle puolelle, anoppivainajan kamariin, ja toinen\nkamari vieressä siistitään Valpurille. Ehkäpä Helenakin tulee\nlepytetyksi, kun kuulee Valpurin pysyvän täällä\".\n\n\"Te olette yli tavallisen järjen mitan!\" sanoi leski, katsoen\nihmetellen Esaa. \"En ainakaan minä ole koskaan kuullut enkä nähnyt\nmitään tämänkaltaista\".\n\n\"Tämä päätöksemme kuitenkin, muutamasta erityisestä syystä, pidetään\naluksi salassa ja sinä Valpuri muutat viikon ajaksi mökkiin\".\n\n\"Nytkö heti?\" kysyi leski.\n\n\"Sen parempi kuta ennemmin\", sanoi Esa.\n\n\"No, lähtekäämme heti\", sanoi leski. \"Minä käskin Antin ja Sannan tulla\ntervehtimään sisartaan heidän vanhaan kotiinsa. -- Niin --- et suinkaan\nheitä ujostele, Valpuri? Ovathan he sinun veljesi ja sisaresi\".\n\n\"Valpuri ei ole niin kasvatettu, että hän olisi ylpeäksi käynyt\", sanoi\nEsa vakavasti. \"Minä lähden teitä saattamaan. Tulkaa jo huomenna täällä\nkäymään ja viikon päästä ainaiseksi\".\n\nLeski ei ottanut sen enempää miettiäkseen, miksi Valpurin piti viikon\npäivät olla mökissä. -- Kohta venhe lipui joen kirkasta pintaa ja\nnoustiin toiselle puolen maalle. Sitten Esa palasi ja antoi toisten\njatkaa matkaansa. Metsän liepeessä oli kaksi hehkuvaa silmää nähnyt\nvenheen kulkevan yli joen. -- Kun Helena sen näki, vaipui hän\npyörtyneenä puun juurelle.\n\nHetken näin maattuaan hän heräsi ja katsoi kummastellen ympärilleen.\nSitten hän vaivaloisesti nousi ja läksi astumaan pois Aumolasta päin.\n\nEsa istui jonkun ajan kotona. Sitten hän lähti ulos kujaa kävelemään.\nSalainen toivo eli hänessä, että Helena kohta palaisi, sillä mihinkäpä\nhän menisi. Esa käveli pelloillaan ja niityillään. Päivä kului ja\nviileä ilta tuli. Tuuli oli kääntynyt pohjoiseen ja ilma tuntui nyt\nkolkommalta kuin pariin viikkoon.\n\nVihdoin Esa palasi kotiinsa ja istui akkunan ääreen odottamaan, eikö\nvaimonsa tulisi. Kummallinen, outo tunne täytti hänen rintansa.\n\nKello löi 10, löi 11 ja 12. Esa heittäysi täysissä vaatteissa sänkyyn.\nHän ummisti silmänsä, vaan unta ei hän saanut. Hän nousi, astui jonkun\najan edestakaisin huoneessa ja heittäysi taas maata.\n\nNiin vienosti paistoi akkunasta täysikuu Esan vuoteelle heikontuneella\nvalolla, ikääskuin hälvenevä muisto menneistä ajoista! Niin monta\nonnellista hetkeä hänen elämässään oli se valaissut!\n\nVihdoin hän vaipui levottomaan uneen. \"Ehkä hän huomenna on sänkyni\nvieressä!\" oli hän toivonut. Aamu tuli, mutta -- Helena ei tullut.\n\n\n\n\nXXIII.\n\n\nSeuratkaamme nyt Helenaa hänen matkallaan. Kun hän hetken oli kulkenut\ntietä, poikkesi hän pienoisen metsän kautta niitylle ja tuli taas, sen\nyli mentyään, metsään, jota hän sai kävellä pari tuntia, ennenkuin sen\nläpi oli kulkenut. Nyt hän saapui metsäjärven luo, jonka rannalla hän\nsammutti polttavan janonsa. Hetkisen hän päätti levähtää tässä.\n\nHän katseli järven pintaa, johon leijailevat pilvenhattarat kuvausivat.\nHänen ajatuksensa johtuivat ylöspäin; hän oli niin vieraantunut maasta.\n\n\"Kaikki maan päällä on pysymätöntä\", hän ajatteli. \"Lieneekö tuolla\nylhäällä paremmat olot? Tuskin minulle, kurjalle. Pieni lapseni on\nsiellä, minun oma lapseni, vaan mistäpä hän minua rakastaisi? Siitäkö,\nettä synnytin hänet tähän kurjuuden maailmaan? Ja laitin hänet täältä\nennen aikojaan pois. Oi, oi; kaikki elämäni on ollut turha!\"\n\nHän otti vierestään kukan, katseli sitä ja virkkoi:\n\n\"Sinä olet minua onnellisempi, sillä sinä täytät tarkoituksesi. Ainakin\nolet minua parempi\".\n\nHän nousi ja rupesi taas astumaan. Kuljettuaan hyvän aikaa samaa\nsuuntaa, hän kuuli rattaiden kolinaa. Hän kiipesi aidan yli ja saavutti\nkohta ajajan.\n\n\"Kas! Aumolan emäntä\", sanoi ajaja. \"Mihin matkanne? Ettekö halua\nkärryihin nousta? -- Ptruu!\"\n\nHelena seisoi hetken epäröiden; sitten hän noudatti kutsumusta.\n\n\"Oletteko hyvin väsynyt tai kipeä?\" kysyi ajaja.\n\n\"Vähän kumpainenkin\", virkkoi Helena.\n\nMies kärryissä rupesi nyt ajamaan kovemmin. Hän ajatteli, että Helena\noli menossa tohtorin puheille. Äänetönnä ajettiin nyt eteenpäin. Kun\noli saavuttu lähelle X:n kaupunkia, kysyi mies kärryissä: \"missä on\nmajatalonne?\"\n\n\"Majataloni?\" kertoi Helena kuin unissa. \"Minä nousen tullin kohdalla\nja kävelen sitten majatalooni\".\n\nKun oli saavuttu tullin tykö, Helena laskeusi maahan, avasi kukkaronsa\nja antoi miehelle moniaita hopearahoja. Sitten hän meni tullista\noikealle kädelle ja saapui kohta kirkkomaalle.\n\n\"Tääll' on minun majataloni\", hän jupisi ja heittäysi erään haudan\nviereen asetetulle sohvalle istumaan.\n\nAurinko laski ja viileä ilma ilmoitti kohta, että päivän ruhtinas oli\nmennyt mailleen. Eräs nainen istui penkillä, joka ei ollut kaukana\nHelenasta. Hän kohautteli olkapäitään, haukotteli ja lähti astumaan.\n\n\"Minkähänlainen koti tuollakin on?\" ajatteli Helena katkerasti ja\nlisäsi: \"ainakin parempi kuin minulla\".\n\n\"Tämä on kuolleiden valtakunta\", jupisi Helena hetken perästä. \"He\neivät ainakaan minua karsaalla silmällä katso, jotka lepäävät maan\npovessa\".\n\nKoillisesta kohosi nyt metsän takaa kuu ja valaisi puiden läpi\nkirkkomaata osittain. Niin kaamialta alkoi olo tuntua Helenasta täällä\nyksinäisyydessä, kuolleiden seurassa. Ja vilun väreet alkoivat häntä\npudistuttaa.\n\nÄkkiä kuului maan alta häntä lähellä ikäänkuin joku olisi potkaissut\nlautaan. Veri virtaili Helenan sydämmeen. Hän hypähti ylös ja huudahti\nsekä lähti juoksemaan. Kirkkomaan portille ei hän osannut, vaan kiipesi\nkiviaidalle ja aikoi siitä hypätä alas, vaan jalkansa suljahti ja hän\npitkänään maahan syöksähti, lyöden oikean ohimonsa kiveen, niin että\nhän pyörtyi. Kun siitä virkosi, nousi hän ja tunsi väristyksiä\nruumiissaan sekä päänkolotusta. Vaivaloisesti hän astui kaupunkiin ja\nensi portista sisään.\n\nHän kopautti muutamalle ovelle.\n\n\"Kuka p--le siellä kolisee?\" ärjäsi muuan karkea bassoääni.\n\n\"Suokaa leposijaa kipeälle\", virkkoi Helena, joka tuskin jaksoi puhua.\n\n\"Tämä ei ole mikään lasareti!\" karjasi nyt hieno naisääni edempänä.\n\nHelena hoiperteli kadulle. Päivä jo koitti. Muuan vaimonpuoli kulki\nkadulla ja näki Helenan.\n\n\"Te olette kipeä\", hän virkkoi. \"Olette kai kaupunkilainen?\"\n\n\"En ole\", sanoi Helena. \"Viekäät minua johonki. En jaksa enään\nseisoaltaan\".\n\n\"Tuossa asun\", virkkoi vaimo. Hän astui Helenan luo, otti häntä kädestä\nja talutti häntä kotiin.\n\n\"Saanko kysyä, mistä vieras on ja nimen\", virkkoi vaimonpuoli. \"Kaiketi\nomaisenne ovat levottomat, kun ei teistä ala kuulua mitään\".\n\n\"Minulla ei ole omaisia\", virkkoi kuumeellisella innolla Helena.\n\n\"Eikö ole? Ovatko he sitten kaikki kuolleet?\" kysyi vaimo. \"Sittenhän\nolette niinkuin minä. Isäni on kuollut, äitini on kuollut, veljeni ja\nsisareni ovat kuolleet, setäni ja enoni ovat kuolleet ja minä olen\nnaimaton. Oli minulla ylkä -- hm -- mutta hän minut petti -- maailma on\npetollisuutta täynnä\".\n\nHelena ei vastannut mitään, vaan kääntyi seinää kohden. Kova\npäänkivistys häntä vaivasi.\n\n\"Mikähän tuo mahtaa olla?\" jupisi vaimo, katsellen Helenaa. -- \"Ei\nhänen puvustaan luulisi häntä köyhäksikään\". -- Ääneen hän lisäsi:\n\"haluatteko tohtoria tänne?\"\n\n\"En, en\", virkkoi Helena. -- \"Minä tahdon kuolla.\"\n\n\"Eikö hän liene houriossa?\" jupisi vaimo itsekseen ja virkkoi sitten:\n\"ei sitä jouda kuolemaan. -- Vaikka minua on petetty eikä minua kukaan\nkaipaisi, niin en, kies auta, haluaisi kuolla. Tiedetään missä ollaan,\nvaan ei tiedetä mihin tullaan\".\n\n\"Pane vaatetta ylleni -- huu! -- minua vilustaa\", virkkoi Helena ja\nhänen huulensa lokattivat, vaikka kasvonsa hohtivat punaisina.\n\n\"Kas tuossa\", sanoi vaimo. -- \"Odottakaapa kun minä keitän kahvia.\nSiihen ottaisin vähän apteekista. Onko teillä mitään rahaa?\"\n\n\"Kas täällä\", sanoi Helena ja otti taskustaan kukkaron. \"Pidä se ja\npane siitä tautiini\". Itsekseen hän jupisi: \"Ovathan nämä rahat yhdessä\nEsan kanssa ansaittuja eikä hän pahastune, jos niitä käytän. En minä\nhäneltä enään mitään tahtoisi, en näitäkään rahoja\".\n\nLeski avasi kukkaron ja katseli sisältöä: \"viisi, kymmenen,\nviisitoista, kuusi -- seitsemän -- kahdeksantoista markkaa ja\nviisikymmentäviisi penniä. -- Hyvä!\" Itsekseen hän jupisi: \"jos vaimo\nkuolee, niin minä pidän nämä rahat. Pankoon köyhäinhoitohallitus hänet\nhautaan\".\n\n\"Nyt panen kahveen tulelle\", virkkoi hän tytyväisellä äänellä, \"ja\nsitten juoksen noutamaan vähän rohtoja. Minä olen jo monet taudit\nparantanut reseptilläni\". Ovessa hän vielä virkkoi: \"miks'ei\nvaimonpuolikin kelpaisi tohtoriksi? Kansan seassa parantavat viisaat\nakat ihmisiä yhtä paljon kuin viisaat miehetkin\".\n\n\n\n\nXXIV.\n\n\nEnnenkun huhu siitä, mitä Aumolassa tapahtunut oli, kerkesi levetä\npitäjäälle, oli Pilveisten Hannu tullut tilaisuuteen toteuttaa\nkostonhankkeensa tuota vihattua Juhoa vastaan.\n\nIltaa ennen kuin Helena oli lähtenyt Aumolasta, oli Juho käynyt\ntoisella puolen jokea ja kulkenut sivu Hannun kodin. Hannu oli heti\nlähtenyt tähystämään, mihin toinen meni, ja nähnyt Juhon kääntyvän\nTorvelan kujalle. Hannu arvasi, että Juho ei Torvelassa kauaa viipyisi\nja asettui eräälle kankaalle, jossa ei taloa ollut lähellä, odottamaan\nJuhon palaamista. Koston tuli paloi Hannun silmissä, kun hän\nmalttamattomasti katseli sinne päin, josta hänen vihattunsa oli tuleva.\n\nHyräillen Savolaisen marssia, astuskeli Juho surutonna eteenpäin\nkaitaista metsäpolkua, kun hän äkkiä tunsi kaksi kättä takaa tarttuvan\nhänen kaulaansa ja riuhtasevan hänet seljälleen. Niin odottamaton oli\ntuo hyökkäys, että oli mahdotonta keretä vastarintaa tehdä.\n\n\"Nyt me olemme täällä kahden kesken\", kähisi Hannu. -- \"Minulla on\nsinulle vähän sanomista ja koska pelkäsin, ett'et saapuisi puheilleni\nkäskemällä, niin täytyi minun tällä tavalla sinua saada tavata\".\n\n\"Tämmöistä tapaa ei oikea mies käytä\", sanoi Juho. \"Tämä on häpeällistä\nkaikkien mielestä, joilla kunniantuntoa on\".\n\n\"Ole huoleti; ei sinun tarvitse hävetä\", sanoi Hannu pilkallisesti,\n\"koska ei kukaan ole tässä näkemässä eikä kuulemassa. Niin, minä ai'on\nsinulle nyt sanoa, että sinä kuulut kertoneen pitäjäällä minun naivan\nValpurin ainoastaan rahan vuoksi. Luuletko minua semmoiseksi mieheksi?\"\n\n\"Luulen kyllä\", sanoi Juho ja koetti samalla hyökätä ylös, vaan Hannu\narvasi pitää varansa eikä päästänyt häntä altaan.\n\n\"Mutta nyt minä aion sinulle opettaa, mitä maksaa noin mennä pilaamaan\nmiehen mainetta\", sanoi Hannu, polkasi oikealla polvellaan Juhon\nvasenta käsivartta ja otti oikealla kädellään tupesta puukon. Hän\npuristi sen peukalon ja nuolusormen väliin, niin että puolen tuuman\nverta terästä jäi näkyviin ja vihloi sillä Juhon vasenta kuvetta.\n\n\"Älä pahastu, tämä on Härmäläisten leikkiä vaan\", sanoi Hannu.\n\nJuho tunsi kupeensa kosteaksi ja lämpymäksi verestä, joka alkoi tihkua\nhaavasta.\n\n\"Joko sait kyllisi?\" kysyi Hannu. \"Ai'otko vielä minun mainettani\nheikontaa?\"\n\n\"Minä en sitä niinkään kykene heikontamaan kuin sinä itse\", virkkoi\nJuho. \"Päästä minut!\"\n\n\"En vielä\", sanoi Hannu ja vihlasi toisen kerran.\n\n\"Sinä kunnoton raukka!\" huudahti Juho ja sylkäsi Hannua naamaan.\n\n\"Vai sinä tässä!\" karjasi Hannu ja vihlasi vielä kolmannen kerran.\n\n\"Nyt on kerraksi kyllä\", sanoi hän, nousi ja läksi juoksemaan kotiaan\npäin, verinen veitsi kädessään. Ennenkuin hän kerkesi sen pistää\ntuppeen, näki hän syrjätieltä kahden henkilön tulevan, jotka hän tunsi\nLuopion emännäksi ja piiaksi. \"Lempo vieköön!\" murisi Hannu\nhampaittensa välistä, \"kylän ensimäinen juoruakka näki minun\". --\n\"Emäntä on varmaan meille menossa?\" hän lisäsi ääneen, pistäen tuppeen\npuukon. \"Niin, Sofia lupasi ostaa minulle lohen padolta\", virkkoi\nLuopion emäntä. \"Mistä Hannu noin kiiruusti tulee?\"\n\n\"Käärme minua pisti\", sanoi Hannu, \"ja minä koetin puukolla leikata\nmyrkytettyä lihaa, vaan en sitä kauan sietänyt.\"\n\n\"Oih! -- taaskin pistokset minua ahdistavat!\" uikutti Luopion emäntä.\n\"Hannu on hyvä ja kiiruhtaa apua hakemaan, sillä käärmeen purema ei ole\nleikkiasia. Minä tulen, kunhan vähän levähdän\", hän lisäsi ja istahti\nkivelle.\n\nHannu mietti hetken, vaan kun hän ymmärsi, että Juho menisi oikotietä\nrantaan, tuli hän levolliseksi ja lähti astumaan.\n\nTuskin oli Hannu nähtävistä kadonnut, ennenkun Luopion emäntä hypähti\njalkeille.\n\n\"Täällä on jotakin tapahtunut. Seuraa minua Elsa!\" He lähtivät astumaan\nsitä tietä, jota Hannu oli juossut, ennenkun heidät tapasi. Juho oli\njuuri noussut ja aikoi lähteä rantaanpäin, kun hän näki Luopion emännän\nja hänen piikansa.\n\n\"Tuliko se paholainen teitä vastaan?\" kysyi Juho.\n\n\"Kuka paholainen?\" kysyi Luopion emäntä, joka oikein oli piintynyt\nsiihen katsantotapaan, ettei hän mitään tiennyt.\n\n\"Pilveisen Hannu se konna, hän minua puukolla vihloi; kas kuinka läpi\nvaatteenki on vuotanut!\"\n\n\"Mutta miten se olisi mahdollista? Mehän tulemme tuoltapäin; olisihan\nhänen pitänyt tulla meitä vastaan, virkkoi Luopion emäntä kummastellen.\n\n\"Hän on varmaankin juossut syrjään, kun teidät huomasi\", sanoi Juho.\n\"Sen kalu, kun ette nähneet häntä! Olisipa sopinut haastattaa hänet\nkäräjiin.\"\n\n\"Jumala varjelkoon, poika, mitä puhut! Noin nuori jo käräjiä kävisi!\nEi; minä olen jo näin vanha enkä ole käräjiä käynyt. Kun elää\nrehellisesti, niin ei ole sinne asiaa\", sanoi Luopion emäntä. \"Tule\nElsa!\" Vaimonpuolet kääntyivät samaa tietä menemään kun olivat tulleet.\nJuho katseli kummastellen heitä, miettien, miksi he palasivat hänen\nluotaan, vaan lähti sitten astumaan, jupisten: \"Nyt on tämä asia kohta\nympäri pitäjän enkä voi Hannulle mitään. Häpeä on minun\".\n\nJuho oli Luopion emännästä liian vähäpätöinen henkilö, että häntä\nkannattaisi auttaa. Sitä vastoin vaati selvä järki, että Hannun\nrikoksesta piti olla tietämättä, sillä ilmivihollisuus Pilveisten ja\nHelenan kanssa olisi voinut seurata siitä, jos hän olisi ilmaissut mitä\ntiesi. Kun siis Luopion emäntä tuli Pilveisten luo ja tapasi Hannun,\nsanoi hän, silmää iskien; \"Poika, poika, sinäkö vanhaa ihmistä narraat;\nnäytäpä se käärmeen pistos\". Hannu kalpeni nyt, vaan Luopion emäntä\nlausui, taaski silmää iskien: \"Luuletko, että tuota mökin poikaa\npuolustaisin? Ole huoleti! Minä en tiedä mitään siitä, että häntä\nmökyytit\".\n\nHannu ihastui tähän vapaasen katsantotapaan ja vaati äitiään olemaan\nottamatta maksua lohesta, johon Sofia suostui, kun hän sai kuulla\nrakkaan Hannunsa viimmeisen urotyön. Tapanikaan ei moittinut poikansa\ntekoa. Molemminpuolisilla muuttumattoman ystävyyden vakuutuksilla erosi\nLuopion emäntä Pilveisten väestä ja varoitti kotimatkallaan piikaansa\n\"tietämästä\" mitään tämän illan tapauksista.\n\n\n\n\nXXV.\n\n\nSeuraavana päivänä puolisten aikaan leveni, kulovalkean nopeudella,\nAumolan lähiseutuihin huhu siitä \"elämästä\", joka sinä aamuna oli ollut\nAumolassa ja, kulkiessaan suusta suuhun, ei tuo merkillinen uutinen\nsuinkaan supistunut. Ensi siitä kiertäessään huhu tiesi kertoa\nankarasta torasta, joka oli ollut suusanallinen vaan; mutta koska tämä\nviesti tuntui liian miedolta, lisättiin että Esa oli vetänyt vaimoansa\ntukasta, joten tapaus saatiin kutakuinki draamaalliseksi. Tehdäkseen\nkuvauksen tasaisemmaksi, pani joku lisäksi, että Helena oli kynsinyt\nmiehensä posket verisiksi. Joku soitannollinen aisti asetti sitten\nkohtauksen \"fugan\" tapaiseksi, kertoen, että Esa oli ajanut vaimoansa\nkotahalolla maantielle asti ja vaimo oli parkunut niin, että oli hänen\nparkumisensa kuulunut kahden virstan päähän.\n\nTämä \"lisätty ja parannettu\" painos kierteli nyt oikeana makupalana ja\nsaapui viimemainitussa muodossaan Pilveisten luo. Ja tämän uutisen\njäljissä tuli toinen, joka vaikutti kuin räjähdyspommi rauhallisessa\nleirissä, Pilveisten talossa: Takalon Elsa oli tunnustettu Valpurin\näidiksi ja tämä viimemainittu oli jo muuttanut mökkiin!\n\nKaiken tämän johdosta pantiin Pilveisten piika kiiruimman kautta\nLuopion taloon, käskemään isäntää ja emäntää heti tulemaan Sofian luo.\nPilveisten isäntä murisi jotakin kanssakäymisestä \"semmoisten\" kanssa,\nvaan emäntä, joka tällä kertaa ei tosiaankaan tiennyt mitään tuosta\nuutisesta, koska Luopion talo oli edempänä Aumolasta, oli hyvin\nuteliaalla tuulella, arvellen, olikohan tuo eilinen asia Hannun suhteen\naikaansaanut jotakin selkkaannusta, jota ei hän juuri voinut otaksua.\n\nKohta oli Luopion väki saapunut Pilveisten taloon. Sofia tuli juosten\nheitä vastaan, levitti kätensä ja huusi: \"Nyt on kohta maailma nurin!\"\njonka uutisen kuultuaan, Luopion isäntä tarkasteli taivaanrantaa ja\nhuomattuaan sen olevan paikoillaan, kysyi: mitä hän tarkoitti.\n\n\"Ettekö ole vielä kuulleet?\" huudahti Sofia. -- \"Helena on ajettu pois\nAumolasta ja Valpuri on muuttanut Takalon mökkiin!\" Hän lisäsi:\n\"Halolla ajettu! Ajatelkaa sitä kyytiä!\"\n\nLuopion emäntä, joka kerran nyt ei tiennyt mitään tuosta suunnattomasta\nuutisesta, suvaitsi pitkällä viheltämisellä ilmoittaa ääretöntä\nmyötätuntoisuuttaan.\n\n\"Minun täytyy myöntää\", jatkoi Sofia, \"että Esa on menetellyt\nsuurimmalla lyhytjärkisyydellä tässä asiassa. Astukaat nyt sisälle --\njuodaan kahvikuppi ja sitten pyydän teitä seuraamaan minua Aumolaan.\nPoikani tulevaisuus on pelillä ja minä ai'on pitää oikean 'ransyynin'!\"\n\nHe astuivat nyt sisään. Tapani istui toisen joenpuolisen akkunan\nääressä, (jotta ei ollut nähnyt tulijoita pihaltapäin) laittaen piitä\nharavaan, Hannu makasi sängyssä, lakki päässä, selällään ja puhalteli\npaksuja savupilviä piipustaan.\n\n\"Minä olen pyytänyt tänne Luopioiset, että otamme ne mukaamme\", virkkoi\nSofia sisälläoleville. \"Istukaat hyvät ystävät! Kahvi on heti\nvalmista\".\n\n\"Mikä kauhea tapaus!\" virkkoi Luopion emäntä. \"Ja Valpuri mökin tyttö!\nKuka olisi aavistanut!\"\n\n\"Nyt hänen arvonsa on mennyt!\" jupisi Luopion isäntä.\n\n\"Tuhat tulimmainen!\" tiuskasi Tapani, \"hulluinta on, että meidänkin\narvomme alenee, minä tarkoitan minun perheeni\".\n\n\"Älä höpise!\" ärähti Sofia, \"meidän arvomme ei vielä ole alennut. Minä\nasetan Esan ahtaalle\".\n\nNäin sanottuaan hän lähti toimittamaan kahvia.\n\nKun kahvi oli juotu ja Tapani nurkassa oli siivonnut itsensä,\nlähdettiin ulos.\n\n\"Älä unohuta sikaa ja kanoja!\" huusi Sofia piialle. \"Me menemme käymään\nAumolassa\".\n\nKohta oltiin venheessä. Soudettiin viistoon jokea ylöspäin, ja hetken\nkuluttua noustiin maalle Aumolan rannassa.\n\nEsa tuli vastaanottamaan tulijoita ja huomasi kohta heidän\n\"virallisesta\" katsannostaan, että jotakin oli odotettavissa; jota hän\ntoivoikin Valpurin suhteen.\n\nKun oli tultu sisälle ja istuttu hetken aikaa, aloitti Sofia\nkeskustelun.\n\n\"Me olemme suurimmassa määrässä hämmästyneet kuultuamme, mitä täällä on\ntapahtunut. Miten sinä sovit vaimosi kanssa, se ei koske meihin. Mutta\ntuo Valpurin laita on asia, joka on meissä herättänyt suurinta\ntyytymättömyyttä. Me tulemme kysymään, miten nyt olet aikonut asettaa\nnuorten välin\".\n\n\"Mitäpä minä sitä asettaisin!\" virkkoi Esa. \"Valpuri on nyt torpan\ntyttö eikä minun\".\n\n\"Niin, mutta sinun tyttönäsi hän on Hannulle luvattu\", sanoi Sofia\nterävästi.\n\n\"No niin\", virkkoi Esa. \"Siitä seurannee, että lupaus ei enään ole\nsitova, koska ei hän ole minun tyttöni. Sitäkö tarkoitat?\"\n\n\"Minä tarkoitan\", sanoi Sofia korotetulla äänellä, \"että koska nämä\nikävät rettelöt ovat sinun matkaansaamasi, niin vaatii tavallinen\nkohtuullisuuden tunto, että jotenkin parannat Valpurin aseman. Emme\nkaiketi me kerjäläistytärtä miniäksemme tahdo\".\n\n\"Oletteko te siis rahan vuoksi tuon liiton solminneet?\" kysyi Esa.\n\n\"Se on sama asia minkä vuoksi me olemme kihlanneet heidät, vaan\nvaatimuksemme on, suoraan sanoen, koska et muka minua ymmärrä, että\nlaillisesti julistat Valpurin perilliseksesi. Sillä ehdolla voi kihlaus\nolla pysyväinen\".\n\nEsa koetti estää suutansa nauruun menemästä, joka koetus ainoastaan\nosaksi onnistui.\n\n\"Älä ilku\", sanoi Sofia; \"tässä ovat Luopion väki vieraita miehiä. He\nolivat läsnä, kun Valpuri, sinun ja Helenan lapsena, kihlattiin Hannun\nkanssa. Me olemme petetyt ja vaadimme korvausta\".\n\n\"Tämä häiriö on sinun syysi Esa\", sanoi Tapani.\n\n\"Ja minä olen antanut useita lahjoja Valpurille. Ne ovat menneet kuin\nMähösen viina pitkin Kuittilan kujantietä\", virkkoi Hannu. \"Samapa tuo\nkuitenkin on\", hän lisäsi; \"en minä niistä markoista ole köyhtynyt\".\n\n\"Uljaasti lausuttu!\" sanoi Esa. \"Nuori mies kuvaa itsensä noilla\nsanoilla\".\n\n\"Ja sinä kuvaat, Esa, itsesi tuolla käytöksellä\", sanoi Sofia.\n\n\"Sen myönnän\", virkkoi Esa, \"Mutta mitä riitelemme? Valpuri on torpan\ntyttö nyt ja köyhä; te ette köyhää tahdo miniäksenne; siis päätös on:\nkihlaus puretaan. Tai mitä arvelee Luopion isäntä?\"\n\n\"Tietysti, tietysti se puretaan\", sanoi Luopion isäntä.\n\n\"Niin, niin, se puretaan\", sanoi Luopion emäntä, kun Esa loi häneen\nkysyvän silmäyksen. \"Kun ei Esa tee testamenttia eikä Sofia anna\njälkeen, niin kauppa puretaan\".\n\n\"Eipä Luopion väestäkään paljon apua ole\", virkkoi Sofia vihasta\nvärisevällä äänellä, \"kun tositarve tulee. -- Ette siis katso Esan\nvelvoitetuksi tekemään perintökirjaa tai muutoin korvaamaan meitä?\"\njatkoi hän.\n\n\"No, ei kaiketi Esa ole syynä tähän muutokseen\", virkkoi Luopion\nisäntä, sylkäisten ja raapien tulta tikkulaatikon kyljestä.\n\n\"Eikö?\" huusi Sofia. -- \"Oi, kuinka tyhmä ajatus! Tyhmä! tyhmä!\"\n\n\"Miksi näin tyhmiä otit mukaasi!\" virkkoi Luopion emäntä suloisimmalla\näänellään.\n\n\"Älkää suukoilko äidilleni\", mörähti Hannu, samassa kuiskaten\näidilleen: \"miksi otitte mukaanne tuon juorupussin?\"\n\n\"Kiitos neuvostasi!\" sanoi Luopion emäntä vielä suloisemmalla äänellä\nHannulle. \"Hän on niin kuumaverinen, tuo nuori mies\", virkkoi hän\nsitten Esalle, \"että hän eilen vuodatti omaa vertansa ja verinen puukko\nkädessä juoksi kuin pahantekijä ohitseni, kuin uhrinauta. -- Kaunis\npoika!\"\n\n\"Ja minun sattui näkemään pitäjän ensimäinen juorupussi\", sanoi Hannu,\nvihasta väristen.\n\n\"Hannu, Hannu!\" nuhteli Sofia poikaansa.\n\n\"Niin, sinut näki kylän ensimäinen juorupussi ja juorupussin piika\",\nvirkkoi yhäti suloisella äänellä Luopion emäntä. \"Ja he näkivät, kuinka\nInkalan Juho vaivaloisesti astui kotiaan, koska olit puukolla häneltä\nkuvetta vihlonut. Siitä voidaan ehkä vielä puhua jossakin muussa\npaikassa\".\n\n\"Me lähdemme pois tämmöisestä seurasta\", virkkoi Sofia.\n\n\"Ja me jäämme tänne\", virkkoi Luopion emäntä puolittain laulamalla.\n\"Kiitos hyvästä seurasta, Sofia, ja kiitos lohesta!\"\n\n\"Minä julistan kihlauksen poikamme ja Takalon Valpurin välillä\npuretuksi\", saarnasi Sofia ovelta.\n\n\"Ja minä samoin!\" virkkoi Tapani, pukaten edellään vaimonsa ulos.\n\n\"Hyvästi, roskajoukko!\" huusi Hannu.\n\n\"Hyvästi kultani, pese puukkosi!\" vastasi Luopion emäntä suloisesti\nsoivalla äänellään. \"Kaunis poika! Dobra nuori mies!\"\n\n\"Näin onnettomasti päättyi Pilveisten retki Aumolaan\", naurahti Luopion\nisäntä.\n\n\"Monasti sinä saat nousta ja laskea ennenkuin Aumolan ovia avaamme!\"\nvirkkoi Sofia tultuaan ulos ja katsellen ilta-aurinkoa, meloili venheen\nperässä, joutuakseen pikemmin ulohtaalle tuosta pahasta paikasta.\n\n\"Ja minun uneni tämän hullun kaupan matkaansai!\" jupisi Tapani.\n\n\"Ole huoleti\", virkkoi Sofia, \"unettasiki se olisi tapahtunut. Sitä en\ntahdo salata\". -- Hetken päästä hän lausui: \"Mutta sinä Hannu nyt ehkä\nsaat käräjäjutun niskoillesi! Se kyykäärme lie sitä tarkoittanut, kun\nsanoi: 'voidaan puhua jossakin toisessa paikassa'\".\n\n\"Tätä poikaa ei viedä käräjiin!\" sanoi Hannu kopeasti. Venhe töksähti\nsamassa rantaan ja sekavilla tunteilla kiipesivät Pilveiset ylös\ntörmää, täynnänsä kiukkua kaikkia vastaan ylipäänsä ja Esaa sekä\nLuopion emäntää vastaan erittäinkin.\n\n\n\n\nXXVI.\n\n\nToista viikkoa oli jo kulunut siitä, kun Helena oli lähtenyt Aumolasta.\nHän sairasti keuhkokuumetta. Kovat tuskat vaivasivat häntä\nhengittäessänsä. Hän makasi enimmiten houreissa ja heikkoni\nheikkonemistaan. -- Tohtoria ei Helenan vartija, koska sairas oli sen\nnimenomaan kieltänyt, ollut hakenut, vaan hän koetti kaikenlaisilla\nlämmityskeinoilla saada kipeän tuskat lievitetyiksi, joka keino\nvalitettavasti ei tuottanut apua.\n\nOli pyhäaamu. Vaimonpuoli, jonka luona Helena sairasti, oli hetkeksi\nmennyt kaupungille. -- Helena lepäsi kyljellään, tuijottaen seinään,\njota aurinko valasi. Hän oli äsken selvennyt houreista, kummallisesta\nuinailusta. Oli muka ollut Valpurin häät Aumolassa. Kaikki olivat niin\nystävällisiä Helenalle ja vihillä oltuaan Valpuri lankesi hänen\nkaulaansa ja Esa tuli ja syleili häntä ja sanoi: olethan toki sinä\njäljellä, kun Valpuri viedään meiltä. Ja illalla mentiin rantaan\nsaattamaan vastanaineita virran yli. Helena oli astuvinaan venheesen ja\nvenhe lykättiin maalta. Ilta-aurinko valaisi joen pintaa ja rannalla\nseisovia, jotka eivät paikoiltaan liikkuneet. Helena koetti huutaa\nheille, vaan samassa oli pilkkosen pimeä hänen ympärillään, ankarat\naallot pauhasivat venheen ympärillä. Harmaapartainen mies, jonka\nkasvoja joku näkymätön valon lähde valasi, piti perää ja kun Helena\nhäneltä kuiskaten kysyi: \"mihin viet minut?\" niin tuo kolkko\nperänpitäjä vastasi: \"sinne, josta ei kukaan kuolevainen ole palannut\".\n\nPolttava jano vaivasi Helenaa, vaan ei ollut mitään juotavaa häntä\nlähellä. Hän kasteli huuliaan kielellään, josta ei ollut suurta apua.\n\nNyt kajahteli kirkon kellon ääni hänen korviinsa. Ne hetket hänen\nkuluneesta elämästään, jolloin hän niin huoletonna oli kuullut kellojen\nkutsuvaa ääntä, kulkivat hänen sielunsa silmäin ohitse. Tällä kertaa\noli niiden äänessä merkillisempi sointu kuin koskaan ennen. Se oli kuin\nankara kutsumus toisesta maailmasta.\n\nNyt vaikeni kellon ääni. \"Oi, missähän viipyy tuo vaimonpuoli?\" valitti\nHelena itsekseen.\n\nTauti toimitti tuhotyötään sairaassa. Hän oli tukehtumaisillaan. Hän\nmakasi silmät puoleksi ummessa ja katseli ovea, jota nyt päiväpaiste\nvalasi.\n\nKuinka? Oliko se näky, jonka Helena nyt näki, todellinen tai oliko se\nkuumeen matkaansaama mielikuvitus vaan? Ovi hiljaa aukeni ja\nkynnyksellä, auringon valossa, seisoi suloinen olento, silmäillen\nsanomattomalla hellyydellä tuskan uhria vuoteella. Oliko se taivaan\nenkeli, joka tuli tarjoomaan lohdutuksen virvoittavaa maljaa\nnääntyvälle sairaalle?\n\nSeuraavalla hetkellä makasi tuo ilmestys polvillaan Helenan sängyn\nvieressä ja virkkoi nyyhkien: \"äiti\".\n\nAutuaallinen hymy kirkasti Helenan kasvoja, hänen kuullessaan tuon\nkallihin sanan.\n\nSamassa ovi avattiin vielä kerran ja hoitajansa seurassa näki Helena\nmiehensä, kalpeana ja horjuen, astuvan sisään. Sanaakaan hiiskumatta\nEsa vaipui tuolille ja peitti käsillään muotonsa.\n\n\"Oi, äiti, äiti\", sanoi Valpuri nyyhkien, \"teidän pitää parata. Minä en\nmuutakaan Aumolasta, vaan pysyn aina teidän läheisyydessänne\".\n\n\"Ole huoleti, lapseni\", virkkoi hiljaa Helena. \"Minä paranen. Te ette\nsiis minua ylönkatso?\"\n\nEsa astui vuoteen luo ja sanoi hiljaa: \"Voitko anteeksi antaa minun\npikaisuuteni?\"\n\n\"Sydämestäni\", kuiskaa Helena. Hän osoitti tahtovansa juoda. Kun hän\noli vähän huuliaan kastellut, vaipui hän aivan voimatonna vuoteelle ja\nummisti silmänsä.\n\nNäin hän makasi hetken aikaa.\n\n\"Eikö täällä ole käynyt ketään tohtoria?\" kysyi Esa hiljaa\nvaimonpuolelta.\n\n\"Hän kielsi ketään noutamasta\", virkkoi vaimonpuoli. \"Hän sanoi\ntahtovansa kuolla\".\n\nSamassa Helena avasi silmänsä. Ne olivat niin kirkkaat, etteivät Esa ja\nValpuri koskaan olleet niitä semmoisina nähneet. Helena katsoi ylöspäin\njonkun aikaa, sitten väristys pudisti häntä, hän hengähti pari kertaa\nja sielu jätti maallisen majansa.\n\nAlakuloisina astuivat Esa ja Valpuri ulos tästä surun majasta.\nEdellinen meni heti puusepän luo, jolta hän tilasi ruumiin arkun.\nSitten he koettivat viettää pyhäpäivää, joka heistä tuntui niin\npitkältä, osittain vainajan majatalossa, osittain läheisellä\nkirkkomaalla. Kaupunkilaisten seurassa eivät he ensinkään viihtyneet.\n-- Maanantaina oli Esa liikkeellä tekemässä kaikenlaisia ostoksia\npeijaisia varten. Vihdoin tiistaina, puolen päivän seudussa, päästiin\nlähtemään kotia vainajan kanssa. Palausmatka tapahtui venheellä. Esa\nistui miettiväisen näköisenä arkun toisessa päässä, Valpuri, kyyneleitä\nvuodattaen, toisessa. Edellinen punnitsi ajatuksissaan niitä tapauksia,\njotka olivat tämän loppukohtauksen matkaansaattaneet. Vaikka hän\nymmärsi, että vainaja itse oli pääsyynä tähän asiain menoon, niin hän\nsamassa tuli ajattelemaan, että rakkaus häneen ja Valpuriin oli ollut\nvaikuttimena onnettomuuteen, mutta että tuo rakkaus oli ollut itsekästä\nlaatua ja siis itsessään kantoi tuomionsa.\n\nMutta samassa hän myös lohdutuksekseen huomasi, että tästä kamalasti\nsovitetusta syystä jotkut onnellisuudenkin siemenet olivat itäneet.\nValpuri oli saanut huolellisemman kasvatuksen kuin hän oman äitinsä\nluona olisi voinut saada. Ja tuo luonnoton side Hannun ja Valpurin\nvälillä oli kuin itsestään rauennut, kun leski oli tunnustettu Valpurin\näidiksi.\n\nKun vihdoin oli saavuttu Aumolan rantaan, kannettiin ruumiin arkku\ntalosta tulleiden palvelijain avulla aittaan. Takalon Elsa seisoi\nkyynelsilmin aitan ovella ja näki, kuinka hänen kilvoittelijansa oli\nväistynyt elämän levottomuudesta ja jättänyt hänet toiveittensa täyteen\nnautintoon.\n\nSaman päivän aamuna, jolloin Helenan maalliset jäännökset tuotiin\nAumolaan, oli Silpon Lauri lähtenyt venheellä yli joen, päissään,\nniinkuin hän tavallisesti viime aikaan aina oli. Varomattomasti\nliikkuen venheessä keskellä jokea, oli hän paistikkaan pudonnut\nvirtaan. Muuan mies oli hänen huomannut kolmasti kohottavan kättään,\nkun hän nousi veden kalvoon ja sitten katoavan, ennenkuin apua saatiin\nhänelle. Häntä lähdettiin kekseillä urkkimaan ja vielä samana päivänä\nillalla hän löydettiin ja tuotiin venheessä Aumolan rantaan, josta hän\nsitten vietiin suoraan kirkkomaalle, tohtorin tutkittavaksi.\n\n\n\n\nXXVII.\n\n\nAumolan aitassa seisoi ruumiinarkku kannetonna (siellä ei ollut rottia\neikä hiiriä) ja kaikki, jotka pyysivät, saivat nähdä vainajaa. Useita\nköyhiä saapui aitan ovelle vielä viime kertaa näkemään tuota\narmelijasta emäntää. Tämä näky hyvin ilahutti Esaa. Enemmän ja enemmän\nhälvenivät Helenan heikkoudet hänen mielestään ja yhä kirkkaampana\nhymyili häntä vastaan vainajan kuva haudan toiselta puolen.\n\nSamassa kun suru Helenan kohtalon johdosta valtasi Valpurin, alkoi\nhänessä herätä kaikenlaisia outoja ajatuksia ja tunteita sen johdosta,\nettä hän nyt oli vapaa liitostaan Hannun kanssa. Löytyipä toinenkin\nkertomuksemme henkilöistä, jonka ajatukset ja toiveet jotenkin\nmuuttuivat, hänen kuullessaan uutisen puretusta kihlauksesta. Niinkuin\nlukija arvaa, tämä henkilö oli Juho.\n\nVastustamaton voima veti nyt hänet Aumolaan. Mitä hän saisi asiaksi?\nKatsoa ruumista? Olipa se asia niin ja näin. Tarjoutua auttamaan\npeijaishommissa? Vielä huonommin. Tai pyytää lainaksi jotakin kirjaa\ntai sanomalehtiä? -- Hm! -- Ja samassa mainita, noin sivumennen, että\naika oli tuntunut ikävältä? Sopikohan tuota ilmoittaa? -- Pääasia oli,\nettä lähteä piti.\n\nJuho juoksi mökkiinsä, sillä hän oli maannut ruohokossa lähellä kotiaan\nja rupesi siistimään itseään.\n\n\"No -- oh?\" kysyi hänen äitinsä, joka puhui harvaan ja ikäänkuin\nkorottamalla joka tavuun. \"Mihin nyt?\"\n\n\"Aumolaan\", vastasi Juho niin välinpitämättömästi kuin mahdollista.\n\n\"Aumolaan!\" kertoi Josefina -- niin oli Juhon äidin nimi. \"Se ylpeyden\npesä, jossa sinun jo piennä kiellettiin käymästä! Kyllä siinä\ntoisenviikollisessa käynnissäsikin olisi jo kyllin\".\n\n\"Minulla on sinne asiaa\", sanoi Juho, \"ja minä ai'on nyt mennä sinne\".\n\nViime sanat lausuttiin erittäin painolla.\n\nNyt Juho riensi ulos ovesta ja oli menemäisillään päätään myöten, niin\nkiiru oli hänellä.\n\nMikä oli syynä siihen, että Juho nyt oli paljoa epäilevämpi\nliikunnossaan ja ajatuksissaan, kuin silloin, jolloin hän viimme kerran\noli käynyt Aumolassa? Se oli toivo, joka nyt oli herännyt hänen\nrinnassaan, toivo, saada mahdollisesti omakseen lapsuutensa tuttavan.\nJa toisaalta epäilys, olisiko mahdollisesti joku muu pitäjään nuorista\nmiehistä siinä suhteessa etukynnessä.\n\nTultuaan pihalle näki Juho pirtintakaisessa kamarin akkunassa Valpurin\nsuopeat kasvot. Nuori neitonen on aina viehättävä akkunassa. Juho\ntunsi, kuinka hänen vasemmassa rintapuoliskossaan jonkunmoinen\nmullistus tapahtui tämän nä'yn johdosta.\n\nHän hengähti syvään, sillä oli ikäänkuin ilmaa olisi puuttunut hänen\nkeuhkoiltaan, laski sitte oikean kätensä lukon päälle, väänsi sitä, ja\noli kohta kulkenut läpi pirtin kamariin.\n\nJuho oli usein yksinäisyydessään ajatellut, mitä kauniita puheita hän\npitäisi nuoren tytön edessä, johon hän rakastuisi, kuinka hänen\npuheensa sujuisi erinomaisesti ja kuinka kaikki asianhaarat olisivat\ntaipuvaiset edistämään hänen luvallista yritystään.\n\nJa nyt, kun hän seisoi Valpurin edessä, ei ollut ajattelemistakaan\npitää mitään puheita, vaan mikä pahempi, hän ei saanut sanaakaan\nsuustaan pitkään aikaan. Hän olisi mieluisemmin tahtonut musertua\nkoneen rattaiden välissä kuin esiintyä tämmöisenä töllerönä.\n\n\"Onko isäsi kotona?\" kysyi hän vihdoin ja katui kohta kysyneensä niin\ntyhmästi, kosk'ei hänellä ollut asiaa Esalle.\n\n\"Hän tulee kohta\", virkkoi Valpuri ja katsoi ylös ompelutyöstään.\n\nEi hän muistanut käskeä Juhoa istumaankaan, vaan tämä istui toki\nkäskemättä.\n\nKumpikin oli tytymätön ja istui ääneti. Hetki kului hetken perästä ja\nkumpikin luki mielikarvauden ja mieltymyksen sekaisilla tunteilla\nkiitäviä silmänräpäyksiä, mieltymys salaisen aavistuksen johdosta, että\ntoisen tuskat ja toivot olivat toisenkin.\n\nVihdoin Juho lopetti äänettömyyden. \"Pyytäisin jotakin kirjaa täältä\nlainaksi -- aika kuluu hupaisemmin kirjan ääressä\".\n\n\"Katsele tuolta kirjahyllyltä\", sanoi Valpuri, \"ja valitse\".\n\nJuho silmäili kirjoja ja otti yhden.\n\n\"Yhden vaan\", sanoi Valpuri. \"Etkö halua useampia?\"\n\nSamassa hän tuli ajatelleeksi, että Juho pikemmin tulisi vaihtamaan\nkirjoja, kun vaan yhden otti ja oli jotenkin tytymätön kysymykseensä.\n\n\"En ehkä kerkeä enempää lukea, sillä minun tulee kohta palata\ntyöasemalleni\", virkkoi Juho.\n\n\"Niinkö vähän aikaa täällä saat eli -- haluat viipyä?\" virkkoi Valpuri,\nkatsellen alas ompeluunsa.\n\n\"Kun lähdin tänne, arvelin sen ajan olevan kyllin pitkän. Olisihan\ntehtaan isäntä suonut minulle enemmänkin loma-aikaa, kun olisin\narvannut pyytää\".\n\n\"Ja milloin vasta tulet tänne -- kotiisi käymään?\" virkkoi Valpuri,\nluoden silmänsä Juhoon. \"Äidillesi varmaanki tulee hyvin ikävä,\nniinkuin hänellä on ollut ennenkin\".\n\n\"Hänelle tulee kyllä ikävä minua\", sanoi Juho. -- \"On se kuitenki\nlohdutus, (niin itsekäs on ihminen), että joku meitä ikävöipi\". Hetken\npäästä hän virkkoi: \"Oletko sinä, Valpuri, koskaan ketään ikävöinyt?\"\n\n\"En juuri\".\n\n\"Et Hannuakaan?\"\n\n\"Hän ei ollut minusta niin kauan erotettukaan, että häntä olisin\nkerennyt ikävöidä\".\n\n\"Kerennyt\", sanoi Juho elävästi. -- \"Niin, niin, minä ymmärrän. --\nKummallinen tunne on ikävä. Ikävöidä ei voine aina samalla tavalla.\nToivoton ikävä lie kauhein tuska mikä löytyy, vaan toivova ikävä -- kun\ntiedetään tai uskotaan että se, jota ikävöimme, myös meitä ikävöipi, --\nse lienee suloinen tuska\".\n\nNyt kuului askeleita pirtistä ja kohta astui Esa sisään. Väsyneen\nnäköisenä hän heittäytyi tuolille.\n\n\"Voipiko isä pahoin?\" kysyi Valpuri katsoen levottomasti Esaan.\n\n\"Minäkö? En\", vastasi Esa, ikäänkuin heräten mietteistään.\n\n\"Ajattelinhan vaan mennyttä aikaa. -- Mutta nyt tahdon ajatella\ntulevaisuutta, kun teidät näen, sillä nuoruus herättää ajatuksia\ntulevaisuudesta\".\n\nEsa rupesi nyt Juhon kanssa puhelemaan kaikenlaisista asioista.\nOmmellessaan kuunteli Valpuri joka sanan ja katsahti silloin tällöin\nisäänsä ja nuoreen mieheen. Eivätkä Juhonkaan silmäykset olleet\nmielihyvällä viipymättä nuoren neitosen suopeasta muodosta.\n\nKun kohta alkoi olla puolisen aika, jätti Juho hyvästin Esalle ja\nValpurille ja edellinen kehoitti sanalla, jälkimäinen jollakin\nsanomattomalla tavalla, (jonka ainoastaan asianomaiset ymmärtävät), \"ei\nunhottaa\" naapuritaloa. Unhottaa! Montakohan vuorokauden 86,400\nsekunnista hän voi olla ajattelematta Aumolaa? Unissakin hänen\najatuksensa enin siellä asuivat tästä lähtien.\n\n\n\n\nXXVIII.\n\n\nLuokaamme nyt silmäys Pilveisten oloihin, joissa suuri muutos\nkihlauksen rikkomisen kautta tapahtui.\n\nTapanilta oli työhalu tykkänään kadonnut. Hän kuljeskeli pitäjäällä,\nistuskeli tuntikaudet kussakin paikassa ja antoi Sofian ainoastaan\nyöseuduin eikä aina silloinkaan nähdä puolisoaan. Sofian luulevaisuus\nkiihtyi kiihtymistään ja parantaakseen pahaa mieltään eli, niinkuin hän\nitse sanoi, terveyttään, hän rupesi turvaamaan rohtoihin, joita ei\nlääkäri määrää, nimittäin väkeviin juomiin. Samanlaiseen terveyden\nvahvistamiseen myös Hannu oli tottunut, vaikka hän suoraan sanoi\nnauttivansa väkeviä ma'un ja hyvän tuulen vuoksi, vaan ei rohtoina.\nUsein nähtiin Hannun päiväsydännä hoipertelevan Rankisen muorin mökistä\nulos. Hän taisteli kenenkä kanssa sai; milloin voitti, milloin sai\nselkäänsä.\n\nEräänä päivänä puolisen seuduissa tuli Tapani kotiinsa. Hän näytti\ntytyväisemmältä kuin moneen aikaan. Vaan Sofian tämä tytyväisyys ei\nensinkään ollut mieleen, koska hän ajatteli jonkun naisen\nmatkaansaaneen sen.\n\n\"Kuinka mamma jaksaa?\" virkkoi Tapani, istuen penkille.\n\n\"Mikäpä minun on jaksaessa\", sanoi Sofia kärtyisästi. \"Mutta kuinka\nsinä jaksat juosta kuin koira ympäri kylää ja kuinka kehtaat sitä\ntehdä, sen haluaisin tietää\".\n\n\"Älä pane, mamma, pahaksesi, että --\"\n\n\"Minä panen pahakseni, että saan tehdä työtä kuin orja, ja sinä vaan\nlaukkaat\".\n\n\"Entä poikanne?\"\n\n\"Entä poikanne? Kuuluuko se tähän? Hän liikkuu murheesta vaan, mutta\nsinä iloitset, kun kaikki käy nurin\", virkkoi Sofia ja löi kapustalla\npöytään.\n\nSamassa Hannu astui sisään.\n\n\"Onko mamma pahalla tuulella?\" kysäsi hän, \"koska kapusta kajahtelee\".\n\nSofia rupesi itkemään. \"Oi tätä kurjuutta!\" hän huudahti ja heittäytyi\npenkille istumaan.\n\n\"Kuinka?\" ärjäsi Hannu. \"Isä on taaskin teitä pahoin kohdellut, sen\narvaan. Vai kuinka?\"\n\n\"Sopiiko sinun noin puhua minusta ja minulle?\" virkkoi Tapani.\n\n\"Sopii hyvinkin\", sanoi Hannu. \"Miksi olisin teille kiitollisuuden\nvelassa? Siitäkö, että olen tähän kurjaan mailmaan tullut, jossa kaikki\nkäy nurin? Ei, kiitollisuudesta ei ole kysymystä\".\n\n\"Kaunis poika!\" huokasi Tapani.\n\n\"En ole erittäin kaunis, vaan voimia minulla on. Tulepa, isä,\nkoettamaan voimia\".\n\nHän tarttui Tapanin kaulustaan ja heitti hänet lattialle.\n\n\"Poika, poika, päästä minut!\" huusi Tapani.\n\n\"Koettakaa nousta!\" virkkoi Hannu. \"Koettakaapa!\"\n\n\"Sofia, Sofia\", huusi Tapani. \"Auta minua!\"\n\n\"Ponnistelkaa nyt vähän\", virkkoi Sofia. \"Isä ja poika! Kaksi on yhden\nherra, sanoi sontiainen, kun seiväspariin lensi\".\n\n\"Kunhan ylös pääsen, niin kautta Jumalan, muistatte tämän teon\", huusi\nTapani.\n\n\"Joko minä teitä kolautan päähän, ett'ette nousekaan?\" sanoi Hannu.\n\"Älkää liioin suuta käyttäkö!\"\n\nAskeleita kuului nyt ulkoa ja se teki lopun tästä arveluttavasta\nasemasta, jonka seuraus olisi voinut olla hyvinkin kamala.\nViinapäissään Hannu helposti olisi voinut tappaa isänsä.\n\nKaksi Hannun ikäistä nuorta miestä tuli ovesta sisään etsimään\nseuraansa häntä. He olivat Hannun juomatovereita.\n\nIsä ja poika olivat nousseet lattialta. Tapani oli vihasta kalpea,\nhänen huulensa värisivät.\n\n\"Tule poikaseni, meidän seuraamme\", virkkoi toinen tulleista.\n\n\"Olemme lyöneet vetoa, kumpiko meistä ennen kuolee ja nyt juomme sen\nvedon\".\n\n\"Hahhaa!\" nauroi Hannu. \"Kuka sitten vedon maksaa?\"\n\n\"Se, joka enemmän aikaa elää\", naurahti Aappo, joka äsken oli puhunut.\n\"Ja pelkäänpä minun ikäni olevan pitemmäksi mitatun kuin Matin. Kolme\nhallia viinaa on veto. Tule Hannu!\"\n\n\"Minä lähden vaikka Kaliforniaan\", virkkoi Hannu ja, avaten oven,\nlauloi:\n\n    \"Oi noita aikoja entisii, oi surun aikoja näitä,\n    Kun minun täytyypi muistella noita Pukkilan Jaskan häitä\".\n\nKun Hannu toveriensa kera oli mennyt, heittäytyi Tapani pitkäkseen\nsänkyyn.\n\nSofia pistäytyi vähän ulkona korjaamassa terveyttään, tuli sitten\nsisälle ja lausui Tapanille: \"Minä olin äsken vähän huonolla tuulella\nja lienen sinua loukannut. Älä sitä enää muista\".\n\nTapani ei vastannut mitään.\n\n\"Hannukin oli vähän nokkaantunut ja vimmapäinen. Noin isäänsä kohdella\nei ole sopivaa\".\n\nTapani oli edelleen ääneti.\n\n\"Mitä ajattelet, ukkoni? Kuulet kaiketi puheeni\".\n\n\"Mitä putelin suusta lähtee, siihen ei ole luottamista\", sanoi Tapani.\n\"Minä en unhota sanaasi: Isä ja poika. Toivon vaan vielä saavani\nsanoa sinulle: Äiti ja poika!\"\n\n\"Sano, sano, sano heti. Saat sen sanoa, rakas mieheni. Lohduta mielesi\nsillä lauseella: äiti ja poika!\"\n\nTapani kääntyi seinää kohden eikä vastannut sen enempää arvoisan\npuolisonsa puheihin. Tämä, hetken supistuaan miehelleen, läksi vihdoin\nportaille, johon hän istui raitistuttamaan itseään. Ilma oli helteinen.\nVaskenkarvainen pilvimuuri kohosi vastatuuleen, ennustaen ukonilmaa.\nHiljaisuus vallitsi ympäristössä. Lapset tulivat toinen toisensa\njälestä kotiinsa leikkipaikoiltaan, tuntien ett'ei nyt ollut hyvä olla\nulkona.\n\n\n\n\nXXIX.\n\n\nJyräyksiä alkoi kuulua, ensin etäämpää taivaanrannan läheisyydestä,\nvaan kohta lähempää ja taajempaan, aina ankarampia, aina tiheämpäin\nleimausten seuraamina. Sofia oli lapsineen mennyt tupaan, jossa Tapani\nkuorsasi. Tupa pimeni niin, ett'eivät sisällä olevat oikein toisiaan\nerottaneet. Nyt taivahan akkunat aukenivat ja vettä alkoi tulla oikein\nholvaamalla. Tapani heräsi raju-ilman johdosta. Moniaat lapsista\nvetäytyivät lähelle häntä, toiset lähelle Sofiaa.\n\nNyt kauhea leimaus valasi taivahan ja jyräys seurasi sitä kintereillä,\nrymisyttäen avaruutta niin, että olisi voinut luulla sen halkeavan.\nSamassa tuvan ovi repäistiin auki ikäänkuin vihurin voimalla ja\nkuoleman kalpeana, avopäin, silmät tuijottaen kamalasti eteensä,\nsyöksyi Hannu sisään.\n\n\"Minä olen hukassa!\" huusi hän. \"Kätkekää minut heti!\"\n\n\"Jumala auttakoon!\" huusi Sofia.\n\n\"Minua ei nyt Jumala auta, vaan te, äiti, piiloittakaa minut johonkin\n-- vaikka maan alle. Minua tullaan hakemaan!\"\n\n\"Mihin, mihin sinut kätken? Oi, mitä olet sitte tehnyt?\"\n\n\"Kellariin, laarin alle! Tulkaa heti!\" virkkoi Hannu.\n\nSofia otti seinältä kellarin avaimen ja läksi poikansa kanssa\nkellariin.\n\nKellarissa oli kaksi ovea. Sisä-oven sisäpuolella, lähellä kattoa, oli\nseinässä syvänne, jossa oli pidetty pottuvasuja. Sofia otti vasut alas\nja Hannu kiipesi sinne. Se paikka oli aivan pimeässä, kun ovikin oli\nauki.\n\n\"Menkäät nyt sisälle ja varoittakaa muita siellä mitään minusta\ntietämästä. Tulevana yönä päästäkää minut ulos; minä lähden\nmatkustamaan\", virkkoi Hannu.\n\n\"Mitä olet tehnyt?\" kysyi Sofia levottomasti.\n\n\"Kyllä sen kuulette kohta. Menkää nyt sisälle\", virkkoi Hannu.\n\nSofia sulki huo'aten kellarin ja meni sisälle. Ukonilma oli nyt\nmelkoisesti asettunut.\n\nSofia kielsi lapsia ilmoittamasta mitään heidän veljestään, ja istui\nsitten tuolille levottomana odottamaan mitä seuraisi. Kaksi miestä tuli\nnyt pihalle. He katselivat ympärilleen ja menivät sitte sisään. Toinen\nheistä oli kyytirättäri.\n\n\"Missä on poikanne?\" kysyi jälkimäinen Sofialta.\n\n\"Poikaniko?\" virkkoi tämä, kummastuen muka.\n\n\"Niin, sanokaa te mulle, missä hän on\".\n\n\"Hän läksi kahden tuttavansa kanssa täältä äsken. Onko hänelle mitään\ntapahtunut?\"\n\n\"Älkää häntä piilottako\", sanoi rättäri. \"Ilmoittakaa heti, mihin hänen\nolette kätkeneet?\"\n\n\"Kätkeneet!\" naurahti Sofia. \"Hakekaa läpi koko talon\".\n\nMiehet silmäilivät tupaa.\n\n\"Täällä hän ei ole\", sanoi rättäri. \"Suokaa anteeksi, että käymme\nulkohuoneissakin. Se tapahtuu la'in nimessä\".\n\n\"Hyvin mielellänne suon teidän la'in nimessä hakea ulkoa ja sisää\",\nsanoi Sofia ja seurasi miehiä ulos.\n\nLapset tulivat kartanonpuoleiseen akkunaan katsomaan mitä seuraisi.\n\nMiehet hakivat nyt lakasta eli ullakosta, tallista, navetasta,\nkellarista y.m., mutta Hannua ei löydetty.\n\n\"Lempo vieköön\", mutisi rättäri; \"mihin se konna on kerennyt\nluiskahtaa? Kyllä tieto hänestä jo on pantu menemään pitkin maantietä,\nniin että hän kyllä siellä nipistetään\".\n\n\"Olemmeko nyt katsoneet läpi kaikki paikat?\" kysyi toinen mies\nrättäriltä.\n\n\"Olemme kaiketi\", virkkoi toinen.\n\n\"Lähtekäämme sitte pois\", jatkoi kysyjä haukotellen.\n\nSilloin tuvan akkuna avattiin, Tapani katsoi ulos ja huusi: \"Poikani on\nkellarissa, sisäoven lähellä, katonrajassa. -- Ja nyt Sofia minä sanon\nsinulle: äiti ja poika!\" Samassa Sofia heilautti kellarin avaimen\nkädestään niin kauas kuin jaksoi. Se putosi jokeen.\n\n\"Vai niin, jopa sinä, akka, olet meille valhetellut!\" sanoi rättäri\nankarasti. \"Kyllä me tuon oven au'omme\".\n\n\"Kelpaapa koettaa\", sanoi Sofia.\n\nRättäri meni nyt tuvan akkunan edustalle ja käski Tapanin lähteä\nhakemaan avainta tai käydä tirkkoja sepältä. \"Me vartioimme sill'aikaa\novea\", lisäsi hän.\n\nSofian haukkuessa häntä, lähti hän matkalle ja palasi jonkun ajan\nkuluttua tirkkojen kanssa, jotka oli käynyt Leiviskän Sakarilta\nnoutamassa.\n\n\"Kaunis kunnia!\" huusi Sofia. \"Isä jättää poikansa oikeuden valtaan!\"\n\n\"Älä sinä puhu kunniasta, mamma; meidän kesken se ei tule kysymykseen\",\nsanoi Tapani katkerasti.\n\n\"Minun poikani olisi minun tänään ehkä tappanut ja sinä vaan nauroit.\nNyt on teidän vuoronne\".\n\nSamassa kellarin ovi avattiin tirkan avulla.\n\n\"Tule ulos, kunnoton sikiö!\" huusi Tapani ovelta. -- Ei kuulunut mitään\nkellarista. --\n\n\"Astutko ulos?\" huusi Tapani, jonka kiukku muuttui raivoksi, \"tai,\nJumal' auta, noudan luodikkoni ja pamautan kalloosi! Kyllä minä tiedän,\nmihin tähtään\".\n\nNyt kuului liikkuminen kellarista ja kohta astui Hannu ulos kalpeana,\nseisahtui rättärin eteen, ojensi kätensä ja sanoi: \"sitokaa!\"\n\nSofian huulilta kuului kamala huuto ja hän kaatui tainnotonna kellarin\neteen. -- -- --\n\n\"Mitäs poikani on tehnyt?\" kysyi Tapani rättäriltä.\n\n\"Hän löi muutamaa juomatoveriansa -- Laikkalan Aappoa -- liian kovasti\nsattui käymään -- poika ei sen enempää noussut\".\n\n\"Hän olisi joutanut nousemaan\", virkkoi Hannu, \"mutta muuan toinen,\njoka tänään oli allani, olisi sen iskun ansainnut. Ymmärrättehän, isä\".\n\n\"Viekää pois tuo kurja\", sanoi Tapani.\n\nMiehet lähtivät Hannun kanssa. Sofia kohotti päätään, nousi polvilleen,\nojensi kätensä ja huusi: \"Minun poikani, sydämeni pakahtuu surusta!\"\n\n\n\n\nXXX.\n\n\nPeijaat Aumolassa olivat ohitse. Se määräaika, jonka tehtaanomistaja\noli suonut Juholle, oli päättynyt ja tämä oli lähtenyt pois M:n\npitäjäästä, tällä kertaa tietäen, että joku toinenkin, paitsi oma\näitinsä, häntä ikävöisi sydämmensä pohjasta.\n\nKun syksyn myrskyt raivosivat luonnossa, eli toivon kevät nuorten\nmielessä ja kun talven aurinko oli alimmillaan, saapui Juho taas\nkotiseudulleen, viettämään elämän Juhannusjuhlaa lapsuuden tuttavansa\nkanssa.\n\nSilloin, iltana moniahana, nähtiin Aumolan akkunain valosta\nvoimakkaasti välkkyvän. Pakkanen paukkui nurkissa ja huppupäissä\nsaapuivat vieraat häihin. Hevosistaan he jo useimmat etempääkin\ntunnettiin, etenkin nimismiehen perhe, jota Priapus, uusissa,\nhopeanhohtavissa värkeissään, tuulen nopeudella toi Aumolaan. Nimismies\nistui re'essä suorana kuin keppi ja huuti vaan: ptruu -- ptruu.\nPappilan ruuni pani myös parastaan tämän päivän kunniaksi, vaan\nPilveisten savakkaa ei näkynyt ei kuulunut. Pilveiset olivat päättäneet\nloistaa poissa olollaan \"sanansa-syöjän\" ja \"häpeämättömän torpantytön\"\nkunniapäiviltä.\n\nTurkkien mystillisestä syvyydestä ilmestyi nyt vanhoja tuttaviamme:\nrovasti rouvineen; pastori Fidén n.k. paremman puoliskonsa kanssa sekä\nviehättävän Marin y.m. lastensa seuraamana; nimismies Niilonen\nperheineen; Torvelan ja Luopion perheet; y.m. Pirtti oli siistitty\ntanssihuoneeksi ja kaksi \"pelimannia\" alkoivat kilpailla keskenään sen\ntaiteen alalla, jossa Mozart ja Beethoven ovat tulleet tunnetuiksi.\n\nKun naiset olivat asettuneet, nostettiin kohta kysymys siitä melusta ja\nsiitä valkoisesta olennosta, joka, päivää ennen, oli huomattu Torvelan\nulkohuoneiden takana ja josta Luopion emäntä ei vielä ollut kuullut\nmitään. Nimismiehen rouva arveli, että kyöpeleitä ei löydykään, jonka\najatuksen Torvelan emäntä piti sokean omantunnon ja \"sen vanhan\nlohikäärmeen\" viettelyksenä. Kun kukin oli lausunut mielipiteensä\nasiassa, huomattiin että kuusi oli Torvelan emännän mieltä ja\nkuusitoista puolustivat nimismiehen rouvaa.\n\nSill'aikaa kun tämä \"kyöpelikysymys\" oli tarkastelun alaisena naisten\npuolella, puheltiin miesten puolella hyvin eroavista asioista. Rovasti\nja pastori väittelivät eräästä hämärästä kohdasta Johanneksen\nIlmestyskirjassa ja kaikki kuuntelivat alussa tätä puhetta; vaan kun se\noli yleisölle liian vaikeata ja kohta nousi yli väittäjienkin\nkäsitysvoiman, josta syystä he sen jättivät sikseen ja rupesivat\npuhumaan kukin toisten kanssa, niin leveni nyt keskustelu monelle\nalalle. Nimismies ja Torvela puhelivat hevosen kasvatuksesta (Torvela\noli todellinen \"hevosmies\"); Luopion isäntä ja pastori väittelivät\npeltojen lannoituksesta, mutta jälkimäisen hajamielisyys esti hänet\nseuraamasta toisen väitöstä, niin että pastori vihdoin huomattiin\nistuvan yksinään nurkassa, hiljaa viheltäen itsekseen enkelien kööriä\nHayden'in Luomisesta.\n\nKun rovasti oli toimittanut vihkimisen, alkoivat viulun ja klanetin\nsäveleet kaikua pirtistä. Kohta oli nuorten ilo korkeimmillaan.\nIlokyyneleet kohosivat Elsan silmiin, hänen katsellessaan Valpuria\nvalittunsa rinnalla. Juhon äiti silloin tällöin riuhtoi Elsaa hiasta ja\nonnelliset äidit katselivat silloin toisiinsa ja sitte taas lapsiinsa.\nHerpertti oli talvilomalla ja heilutteli kelpo tavalla pastorin Maria.\nSilloin tällöin joku naineistakin lähti hyörimään permannolle. Esa\nkatseli mieltymyksellä, johon surua oli seoitettu, tätä iloa; hän\nmuisteli omia häitään ja niitä toiveita, jotka silloin häntä\nelähyttivät. Rovasti sattui juuri menemään hänen sivutsensa ja kuiskasi\nhänelle: \"sinä ajattelet: noin onnellinen minäkin olin häissäni. Ja\nmiksi Jumala teki avioliittoni lopun niin onnettomaksi?\"\n\n\"Oikein arvattu\", sanoi Esa. \"ja miksi niin tapahtui?\"\n\n\"Siksi että luottamusta puuttui vaimoltasi. Avioliitossa ei pidä\nlöytymän salaisuuksia. Kun me vihillä lupaamme rakastaa puolisoamme,\nniin meidän pitää muistaa, että sana rakastaa sisältää paljon,\nnimittäin kristillisessä merkityksessä\".\n\n\"Sen myönnän\", virkkoi Esa. \"Vaan tahdonpa väittää, että vaimoni\nrakkaudesta minua kohden tuon onnettoman teon teki, vaan ei muistanut,\nettä hän siten osoitti suurinta säälimättömyyttä lähimmäistään\nkohtaan\".\n\n\"Sepä seikka juuri veti rangaistuksen hänen ylitsensä\", sanoi rovasti.\n\"Vaan jättäkäämme se asia. Karkoittakaamme muodoistamme surullisten\nmuistojen pilvet ja antakaamme tulevaisuuden toiveiden niitä valaista,\nluottaen siihen, että Herra meille lähettää surut ja ilot\".\n\nNäin puheli vakava rovasti ja hänen muotonsa kirkastui sisällisen\nvakuutuksen valosta.\n\nVihdoin kun oli kyllin iloittu, alkoivat häävieraat toinen toisensa\nperästä jättää hyvästiä. Kulkusten ja tiukujen helinä kaikui vielä joen\njäältä, kun Esa astui portahille, silmäili sekeistä taivasta, josta\ntähtien loistava lauma ihastutti hänen silmiänsä ja lausui huoaten:\n\"jos kuolevaisen ääni voi kuulua haudan toiselle puolelle, niin kuule\nsanani: Sinä, joka hellimmät tunteeni ensin herätit, sinä ne myös,\nenemmän aikaa kuin kukaan muu kuolevainen, hereillä pidät, Helena!\"\n\n\n\n"]