[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fRWrdc4zkzm5NI9qiOB3wsI2R_H7VZqZvxa3gHWb2kGE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},500,"Vanhempieni romaani","Järnefelt, Arvid",1861,1931,"500-jarnefelt-arvid-vanhempieni-romaani","500__Järnefelt_Arvid__Vanhempieni_romaani",null,"romaani",[],[],"fi",1928,137898,943142,true,[],[],[],"Omaelämäkerrallinen sukuromaani kuvaa kenraali Alexander Järnefeltin ja vapaaherratar Elisabetin elämänvaiheita Venäjällä ja Suomessa. Teos seuraa perheen vaiheita suomalaisuusaatteen nousun ja kulttuurielämän murrosten keskellä, ulottuen itsenäisyyden alkuvuosiin saakka.","Arvid Järnefeltin 'Vanhempieni romaani' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 500. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","VANHEMPIENI ROMAANI\n\nKirj.\n\nArvid Järnefelt\n\n\n\n\n\nIlmestynyt alkuaan kolmena osana\nWSOY:n kustantamana Porvoossa vv. 1928-30.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n\nEnsimmäinen osa.\nELISABET JA ALEKSANDER:\n\n    Johdanto\n    I. Elisabet kertoo isoisästään\n   II. Varhaisessa lapsuudessa\n  III. Njanja\n   IV. Vasili Ivanovitsh Jakovlev\n    V. Setä Pjotr Karlovitsh\n   VI. \"Humalassa\"\n  VII. Vielä Pjotr Karlovitshista\n VIII. Onnen huipulla\n   IX. Kohtalon kuteita\n    X. Äiti ja poika\n   XI. Keisarikunnan pääkaupungissa\n  XII. Syntymäpäivillä\n XIII. Aleksander voimistelee\n  XIV. Laskiaisena\n   XV. Aleksander tekee kauhistuttavia havaintoja\n  XVI. Koljan ja Shuran rakkaus\n XVII. Aleksander ei kieräile\nXVIII. Elisabetin vastaus ja Catherinen ilo\n  XIX. Elisabet kertoo ensimmäisestä matkastaan Suomeen\n   XX. Päivän vaikutelmia\n  XXI. Matka jatkuu\n XXII. Kuopiossa\nXXIII. \"Aleksander oli paluumatkalla paljon puheliaampi\".\n\nToinen osa.\nELISABET JA ALEKSANDER SUOMESSA:\n\n    I. Elisabet ja hänen kaksi poikaansa\n   II. Rippeitä omista ja Elisabetin muistelmista\n  III. Hiihtoretkellä Viipurissa\n   IV. Kummittelevassa talossa\n    V. Pappa varhasimmissa muistoissani\n   VI. \"Kansakoulussa\"\n  VII. \"Suomalaisessa Alkeisopistossa\"\n VIII. Elisabet tutustuu fennomaaneihin\n   IX. Muita tuttujamme\n    X. Meurmanien luona\n   XI. Kontiolahdella\n  XII. Fennomanian nousukaudella\n XIII. Sota syttyy\n  XIV. Liian suuri perhe\n   XV. Katti vieraissa — hiiret pöydällä\n  XVI. Pekka Hartikainen\n XVII. Juhani Aho\nXVIII. Valoa ja pimeää\n  XIX. Yhä ilmeisempää erimielisyyttä\n   XX. Aleksander tarkoitustensa perillä\n  XXI. Vaasassa\n XXII. Aleksanderin elämänkaari kääntyy maata kohden.\n\nKolmas osa.\nELISABETIN USKO:\n\n    I. Uuden aikakauden kynnyksellä\n   II. Pieni talo oli järven rannalla\n  III. Kenraalska perunapellolla\n   IV. Amanda Grahn käy Vieremässä\n    V. Emmyn lukutupa\n   VI. Sosialistit tulevat\n  VII. Aikamme profeetan puheilla\n VIII. Kaupunkilaisia Vieremässä kävijöitä\n   IX. Yhä erilaisempia minuja\n    X. Muita Vieremässä kävijöitä\n   XI. Matti Kurikan paluu 528\n  XII. Johan Kock\n XIII. Voudin tuumat toteutumassa\n  XIV. Kaksi vastakohtaa\n   XV. Elisabet muuttaa Vieremästä\n  XVI. Elisabetin kirjeestä Olialle\n XVII. Mitä Elisabet näki ikkunasta\nXVIII. Elisabet itsenäisessä Suomessa\n  XIX. Elisabetin näkö ja muisti heikkenevät, mutta hän tulee\n       yhä onnellisemmaksi\n   XX. Vanhempieni romaani päättyy.\n\n\n\n\nJOHDANTO.\n\n\nVapaaherratar Elisabet Clodt von Jürgensburg elää tätä nykyä (1928)\nsangen vaatimattomissa olosuhteissa vanhimman poikansa kanssa Helsingin\nkaupungin laitaosassa.\n\nHän täyttää ensi talvena yhdeksänkymmentä ikävuotta.\n\nRuumiillisilta voimiltaan hän kyllä alkaa olla heikko. Keittiössä\npuuhaillessaan ja huoneesta toiseen siirtyessään hänen täytyy pystyssä\npysyäkseen käsin tunnustella seiniä. Mutta henkisiltä voimiltaan hän on\nerinomaisen ripeä, ja jos puhe on henkisyydestä, voi sanoa hänen olevan\nkehityksensä huipulla.\n\nMoni on aikonut kirjoittaa ja joku on kirjoittanutkin hänen kertomiaan\nnuoruudenmuistelmia. Vihdoin minäkin, yksi hänen pojistaan, olen asiaan\nryhtynyt tämän \"vanhempieni romaanin\" yhteydessä.\n\nKun tositeossa tuli kysymys hänen muistelmiensa paperille panemisesta,\ntuntui tehtävä meistä kummastakin keveän helpolta. Otin vain puhtaat\narkit esille, kynän käteeni, istuuduimme pöydän ääreen ja alkajaisiksi\npyysin kertomaan jotakin hänen sukunsa esi-isistä, sillä niinhän\nelämäkerralliset muistelmat on aina tapana aloittaa.\n\nTuopa vaatimus näytti hänestä olevan sentään peräti odottamatonta. Hän\nkävi varsin huolestuneen näköiseksi, — jolloin hän tapansa mukaan\nrupesi silittämään pöytää, niinkuin pyyhkiäkseen pois murusia, joita\nsiinä ei kuitenkaan ollut.\n\nSumma oli, että hän ei osannut sukunsa kantaisistä sanoa muuta kuin\nettä ne \"taisivat olla joitakin liiviläisiä paroneja\".\n\nHyvän aikaa mietittyään hän virkahti päättävästi:\n\n— Suoraan sanoen, minä en tuosta asiasta tiedä yhtään mitään.\n\nNäin meidän yrityksemme oli tyrehtyä kohta ensimmäiseen alkuunsa.\n\nKun kovin ihmettelin tätä hänen tietämättömyyttään ja hän puolestaan\nlienee tuntenut siinä ihmettelyssä jotakin moitteen vihiä, sanoi hän,\nyhä katsellen alas pöytään ja jatkaen olemattomien murujen\nkokoilemista:\n\n— Minusta on päinvastoin melkein ansioksi luettava, kun suvun loisto\nunohtuu. Sehän on ikäänkuin vieraan synnin unohtamista, sen synnin,\nettä entiset sukupolvet ovat tarkoittaneet ja osanneet sysäytyä\nvertaistensa, tavallisten ihmisten yläpuolelle. Kodissani suuresti\nhalveksittiin kaikennäköistä sukuylpeyttä, ja minusta se on ansioksi\nluettava. Muistanpa erään tuttavamme, paroni von Medemin olleen kerran\npäivällisillä vanhempieni luona. Hän oli narrimaisen ylpeä\nparoniudestaan ja väitellessään isäni kanssa tästä asiasta tuli hän yhä\nenemmän intoihinsa, kunnes lopetti siihen mahtipontiseen lausuntoon,\nettä aateluus on muka kirjoitettuna aatelisen otsaan. Isäni sanoi\nsiihen, ettei hän puolestaan voinut huomata Medemin otsassa mitään\nkirjoitusta, ja kiivastui siihen määrään, että sanoi olevansa valmis\nmyymään oman paroniutensa vaikka ruplasta, jos vain joku hölmö siitä\nniinkin paljon maksaisi. Olen varma ettei isänikään tiennyt paljon\nmitään omasta suvustaan. Ja minä puolestani olen aina pitänyt vanhan\nperheemme suurena ansiopuolena sitä seikkaa, että meillä ei koskaan\npuhuttu eikä siis mitään tiedettykään entisyyden mahdollisesta\nloistosta, siihen määrään, että kaikki lapset ja minä niiden joukossa\nolemme jääneet niistä asioista melkein kokonaan osattomiksi.\n\nNäin puhui Elisabet Clodt von Jürgensburg pöydän toiselta puolelta.\n\nVaikka selostusta Clodtien suvun esi-isistä ei oikeastaan siis\nsaisikaan esittää hänen muistelmiensa joukossa, lienee kuitenkin\nkatsottava näiden muistelmain kirjoittajan ja kokoojan velvollisuudeksi\nkäytettävinä olevien lähteiden mukaan antaa sitä haluavalle lukijalle\njonkinlainen yleiskuva tämän vanhan, sitkeän ja monessa suhteessa\nmerkillisen suvun genealogiasta.\n\nSuullisissa sukukertomuksissa tapaamme — niinkuin usein muidenkin\nsukujen perinnäiskertomuksissa — ilmeistä tarunomaisuutta, joka\ntietenkin on kulkeutunut entisyydestään ehkä mahtailleiden sukupolvien\nkeskuudessa.\n\nMonien enojeni (äitini veljien) joukossa vanhin näistä, Mikael eli\nMisha niminen, oli suuri leikinlaskija ja pilkkakirves. Kasvultaan\nlyhyenläntäisenä hänellä oli tapana, jos vain häneltä näitä sukuasioita\ntiedusteltiin, kohottautua niin pitkäksi kuin hänelle oli mahdollista,\npistää toinen kätensä takin rinnusnappien väliin, vetäistä tukantupsu\notsalle ja Napoleonin eleitä jäljitellen sanoa ylhäisen kolealla\näänellä:\n\n— Polveudun roomalaisista, olen keisari Claudiuksen jälkeläinen.\n\nMakeasti nauramaan hän tietenkin sai kuulijansa, etevä matkija ja\nhumoristi kun oli, mutta tämä höystetty historia ei kuitenkaan ollut\nperäisin yksistään hänen omasta päästään. Monella taholla lienee suvun\njäsenien keskuudessa ja aivan tosissaan väitetty Clodtien suvun\npolveutuvan alkuperäisin Italiasta. Millä perusteilla, siitä ei voine\nenää saada selvää. Vieläpä on jonkinlaisena perinnäistaruna suvussa\nmainittu, että Clodtien kanta-isä todella olisi ollut alkujaan Claudius\nniminen herra, ei kuitenkaan keisari, vaan jokin samanniminen\nlombardialainen pikkukuningas!\n\nJos tämmöiset sukutarut voidaankin panna keskiaikaisen sukuylpeyden\nlaskuun, koska niiltä tietenkin puuttuu kaikkea historiallista pohjaa,\nsaa itse tuo väite, että suku on peräisin Italiasta, kuitenkin\njonkinlaista mahdollisuuden tukea siitä tosiasiasta, että tässä suvussa\nniin yleisesti tavataan taiteellisia taipumuksia, etenkin muovailu- ja\nmaalaustaiteen alalla.\n\nSaatuani valmiiksi hyvin tarkan, ruotsalaisen historioitsijan\nElgenstiernan toimittamien sukututkimusten mukaan esitetyn Clodtien\nsukuluettelon, ja vihdoin sitä lukiessani vastapäätä pöydän toisella\npuolella istuvalle, v:sta 1420 asti suoraan alenevassa polvessa\njatkuvan suvun jäsenelle, vapaaherratar Elisabet Clodt von\nJürgensburgille, kuunteli hän kertomusta jotensakin haluttomasti, jopa\nuneliaan kyllästyneesti, kunnes tulimme luettelon viimeksi mainittuun,\nhänen isoisäänsä, Carl Gustaviin. Silloin hän elpyi. Oli niinkuin olisi\nkoko luettelosta vihdoinkin tavattu henkilö, jolla oli hänenkin\nmieltänsä kiinnostavia ansioita. Hän otti nyt kertomuksen jatkon omiin\nkäsiinsä.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN OSA\n\nELISABET JA ALEKSANDER\n\n\n\n\nI. ELISABET KERTOO ISOISÄSTÄÄN.\n\n\nIsoisällä kuuluu olleen aivan erikoinen vastenmielisyys ulkonaisiin\narvonmerkkeihin, jopa ylemmän asteen sotilaspukuihinkin, joista\nympäristö saattoi päättää mikä arvo ihmiselle muka oli annettava.\nSenvuoksi isoisä — milloin suinkin oli mahdollista olla esiintymättä\nkenraalin virkapuvussa — heitti sen yltään ja käytti sellaista\nsiviilipukua, joka mahdollisimman vähän erotti hänet tavallisesta\nkeskitason ihmisestä, jopa käsi- ja ulkotyöläisestä. Näin käydessään\nulkona ja seurustellessaan vaatimattomien ihmisten kanssa hänen oli\ntietenkin mitä tarkimmin välttäminen ilmaisemasta kuka hän oli, sillä\nsilloinhan vielä paljon suurempi huomio olisi häneen kääntynyt. Olipa\nhänen tällaisten ystäviensä joukossa myöskin muudan sotamies, johon hän\noli suuresti kiintynyt. He olivat todella hyvät ystävykset. Hän oli\nystävälleen vain Kalle, ja sotamies oli ehkä Pekka. Milloin Kallella\nvain oli aikaa, ilmestyi hän vanhan Pekkansa luo juttusille. He\npolttelivat molemmat paljon tupakkaa, niin että tupa oli savua\ntäynnä, ja joivat loppumattomasti teetä kiehuvasta samovaarista.\nMutta kerran oli Pekka veteraani mukana paraatin rintamassa, ja juuri\nennen keisarillisten saapumista, kun Pekka eturivissä seisoi\njännittyneimmässä \"smirnaassa\", karautti tarkasteleva töyhtöpäinen\nkenraali ratsullaan ja seurueineen rintaman editse hänen ohitseen.\nPekka oli pyörtyä ällistykseensä ja kivääri oli hänen käsistään pudota:\ntuohan oli Kalle ilmi elävänä! Kun \"Kalle\" sitten ensi kerralla tuli\nsotamies-ystävänsä luo, ojentui tämä pelokkaana ja vapisevana\nkunniantekoon eikä voinut enää rauhoittua entiselleen, vaikka\ntyöpukuinen kenraali kuinkakin olisi kehoittanut ja esittänyt entisen\nystävyyden jatkamista. Kiusallinen ilmitulo oli pilannut luonnollisen\nihmissuhteen, eikä koko ystävyydestä tahtonut enää eheätä syntyä.\n\nToinen tapaus oli isoisälle kohtalokkaampi. Se mursi hänet kokonaan,\nmutta on hänen luonteelleen edellistäkin kuvaavampi.\n\nSodan päätyttyä palvellessaan Siperian armeijan esikuntapäällikkönä\nOmskissa kärjistyi häneen periytynyt rehellisyys ja suorasukaisuus\nratkaisevaan ristiriitaan venäläisen virkavallan kanssa.\n\nArmeijan ylipäällikkö, joka oli omavaltainen ja häikäilemätön mies,\npäätti kerran erottaa virasta erään alaisensa toimihenkilön, joka oli\njoutunut hänen epäsuosioonsa. Päiväkäsky oli vain isoisän varmennusta\nvailla. Isoisä ilmaantui kuitenkin ylipäällikön eteen esittäen, että\nkoska puheenalaisen toimihenkilön virka-ansiot olivat täysin pätevät\neikä tämä henkilö ollut liioin mihinkään laiminlyöntiin tehnyt\nitseänsä syylliseksi, hän puolestaan oli pakotettu kieltäytymään\nerottamispäätöksen allekirjoittamisesta. Ylipäällikkö tyrmistyi ja\nuhkasi toimittaa viralta hänetkin. Isoisä pysyi päätöksessään. Silloin\ntuo mahtava herra katsahti häneen kylmästi ja sanoi merkitsevän\ntyynenä, ivanhymy huulilla:\n\n— Muistakaahan toki, että teillä on suuri perhe.\n\nHänelle annettiin 24 tunnin mietintäaika.\n\nIsoisän perhe oli todellakin suuri, ja luultavasti hänkin, niinkuin\nuseimmat sukumme jäsenet, oli lujasti kiintynyt perhe-elämään.\nAjattelen hänen olleen niitä miehiä, joille perhe, sen menestys, sen\nviihtymys, iloisuus, turvantunto on kaikki kaikessa, ja hallitsijan\npalveleminen, virkaelämä vieraskielisessä ja vierastapaisessa maassa\ntulevat vasta toisessa sijassa, vain toimeentulon eli siis perheonnen\nyhtenä ehtona. Semmoiselle ihmiselle on ajatus rakastetun perheen\nsyöksymisestä taloudelliseen vararikkoon aivan sietämätön ajatus.\nVaimon itkut ja epätoivo järkyttivät koko hänen olemuksensa juuria\nmyöten. Ankaran ylipäällikön sanat lienevät todellakin sisältäneet\ntäydellisen taloudellisen haaksirikon uhkan, jos päätös olisi jäänyt\nvarmentamatta. Ja niinpä jonkinlaisessa mielipuolisuutta lähestyvässä\ntoivottomuuden tuskassa isoisä viimeisellä hetkellä — allekirjoitti\nkäskyn.\n\nMutta tämän toivottoman teon seurauksena oli juuri se, mitä hän oli\ntahtonut välttää, perheen varallisuuden täydellinen luhistuminen, joka\ntapahtui hänen oman pikaisen kuolemansa johdosta.\n\nOmaatuntoa vastaan tehty teko alkoi nimittäin kohta ensi hetkestä asti\nkuolettavasti vaivata isoisän mieltä. Tekoa ei voinut saada\ntekemättömäksi, mutta hän ei voinut kestää ajatusta, että hän oli sen\ntehnyt. Ja näihin tuskiin hän sairastui niin parantumattomasti, että\nvirantoimitus täytyi jättää, ja hän kuoli vaivoistaan tervehtymättä.\n\nHänellä oli kuusi poikaa ja neljä tytärtä. Näiden alaikäisten lasten\nkanssa — yksi tytöistä syntyi isän kuolinvuonna — oli onnettoman\nlesken nyt tehtävä suunnattoman pitkä ja vaivalloinen hevosmatka\nSiperiasta Pietariin, jonne he vihdoin saapuivat varattomina ja sangen\nkurjassa tilassa. Isäni oli silloin vasta 10-vuotias.\n\nMillä varoilla pojat Pietarissa kasvatettiin ja koulutettiin, en voi\nymmärtää, mutta kaikki viisi — yksi kuoli nuorena — ne vain joutuivat\ntoinen toisensa jälkeen sotakouluun. Mahdollista on, että heille\nsuotiin vapaa kasvatus kruunun puolesta kadettikoulun sisäoppilaina,\nniinkuin usein muillekin korkeamman aatelin köyhtyneille jäsenille,\njoiden isät olivat erikoisemmin kunnostautuneet sodissa tai muissa\njulkisissa toimissa. Toiselta puolen kuitenkin kerrottiin, että kun\nköyhtyneen perheen puolesta tehtiin korkeampaan paikkaan anomus\nylimääräisten apuvarojen myöntämisestä suuren lapsijoukon\nkasvattamiseksi, niin keisari (Nikolai I) ärjäisi: \"Pitääpä olla aika\nhölmö sen miehen, joka ei ole ymmärtänyt syrjäteitse rikastua niin\ntulokkaissa oloissa kuin kaukaisessa Siperiassa, syyttäköötpä siis\nitseänsä!\"\n\nJoutuneina siis lapsuudestaan asti sisäoppilaiksi venäläiseen\nsotaopistoon nämä veljekset luonnollisesti kokonaan venäläistyivät.\nNäistä isoisän viidestä pojasta suoritti kaikissa tapauksissa jokainen,\ntoinen toisensa jälkeen kunnialla upseeritutkinnon, niinkuin sen ajan\nvälttämätön aatelistapa vaati. Ja niinpä alkoi heille ankara taistelu\ntaloudellisia vaikeuksia vastaan. Sillä venäläiseen upseeristoon kuului\nmelkein poikkeuksetta vain varakkaiden aatelisperheiden poikia, jotka\nolivat palkoista riippumattomia, joten valtio saattoi pitää näitä\npalkkoja mitättömän alhaisina, jopa niinkin, että nuoren upseerin\ntoimeentulo ilman kotivarallisuutta oli melkein mahdottomuus. Monet\nvarattomista senvuoksi velkaantuivat upseerivuosinaan aivan\nmäärättömästi ja sortuivat velkakuorman painon alaisina. Mutta Clodtin\nveljeksillä oli oma apuneuvonsa. Heidät pelasti heidän kätevyytensä ja\ntaituruutensa, joka teki mahdolliseksi ensin tosin pienempien, mutta\nsitten yhä kasvavien sivutulojen hankkimisen.\n\nVanhin veljeksistä, Vladimir Karlovitsh (Voldemar Jakob Johan Adolf)\noli sitäpaitsi niin taitava matemaatikko, että hänet jo nuorella iällä\nnimitettiin sota-akatemian professoriksi. Myöskin toinen veljeksistä,\nPjotr Karlovitsh (Peter Jakob) palveli tykistössä ja saavutti\nluutnantin arvon. Mutta hänen omituinen sivuelinkeinonsa oli —\npuuhevosten veisteleminen lasten leluiksi, josta seikasta puhun\ntuonnempana. Kolmas veljeksistä oli isäni, Konstantin (Johan Gustaf).\nHän meni heti upseeriksi tultuaan naimisiin, niinkuin kaikki muutkin\nveljeksistä olivat tehneet, mistään vähävaraisuudesta huolimatta, ja\nharjoitti sivuelinkeinonaan gravyyriä eli puupiirrosta saavuttaen siinä\nsuuren ammattitaidon, jopa kuuluisuudenkin. Hän saavutti kuitenkin\nmyöskin tykistöasiain tuntijana suuren merkityksen ja pysyi\ntykistöakatemian palveluksessa vuoteen 1835, kohoten viimein\ntäysikenraaliksi.\n\nKaksi nuorempaa veljeksistä, Boris (Bernhard) ja Mikael (Georg)\nKarlovitsh, olivat hekin ikänsä loppuun sotilasuralla. Edellinen kuoli\nnuorena, jälkimmäinen everstiluutnanttina v. 1874. Hänen lapsistaan\nlienee joku vielä elossa.\n\nEdellisten sisaresta, nuoresta, kauniista tädistäni Natalia\nKarlovnasta, kerron vähäiset muistelmani tuonnempana.\n\nNäiden sisarusten ja niiden joukossa isänikin aikaisemmista\nelämänvaiheista tiedän muuten sangen vähän. Tiedän vain, että he olivat\njääneet hyvin aikaisin orvoiksi myöskin äitinsä puolelta, luultavasti\naivan pian tuon rasittavan Siperian matkan jälkeen.\n\nÄitimme, Catherine Vigné, oli ranskatar. Hänenkin aikaisemmista\nelämänvaiheistaan minä tiedän hyvin vähän. Hän ei mielellään puhunut\nmenneisyydestään. Minusta aina tuntui kuin siinä olisi ollut jotakin\nsynkkää, surullista, jota hänen oli raskasta muistella. Jos meidän,\nhänen lastensa, kysymykset sattuivat sinnepäin, huiskautti hän\nhuokaisten kättänsä, sanoen: \"lapset, lapset, mitä niistä menneistä,\nantaa niiden olla!\"\n\nSen vuoksi en milloinkaan tähän asiaan kajonnut.\n\nLuulen, että äidin isä, ranskalainen Vigné, oli mahdollisesti joku\nVenäjälle asettunut emigrantti. Niitä oli muuttanut Ranskan\nvallankumouksen jälkeen laumoittain Venäjälle, jossa ranskan kieli oli\nyleisenä, melkein ainoana sivistyskielenä. Venäjä oli ikäänkuin heidän\ntoinen kotimaansa.\n\nÄitini tiedän jo lapsena kadottaneen vanhempansa. Hän sai kasvatuksensa\nerään tätinsä luona, jonka mies oli hirmuinen yksinvaltias ja piti koko\ntaloa mitä ankarimmassa pelossa. Mutta minkämaalainen ja minkäuskoinen\ntuo äitini täti oli ollut, en voi sanoa. Hyvin mahdollista on, että hän\noli äitini isän sisar, siis hänkin ranskalaista syntyperää, niinkuin\näidinisä. Päätän sen siitä, että äidilläni oli koko ikäkautenaan\nvoimakasta ranskalaisrakkautta, vaikka hän oli jo aikaisessa\nlapsuudessa kadottanut ranskalaiset vanhempansa, joten tuo rakkaus on\nkaiketi saattanut vain kasvatusäidin tehostamana lapseen juurtua ja\numpivenäläisissä oloissa säilyä.\n\nVanhuutensa päivinä tuo äidin ankara setä oli kuljeskellut keppiinsä\nnojautuen sisällä ja ulkona, ja tämän kepin lähestyvä kopina oli saanut\nkoko perheen pelosta vavahtelemaan. Mutta toiselta puolen sama kopina\npelasti usein yllätyksistä ja uhkaavan kohtauksen vaara saatiin\nvältetyksi ennenkuin pelätty valtias oli ennättänyt ovelle. Tämän\nylenmääräisen ankaruuden pelossa täti parka suojeli lapsiaan salaamalla\nmieheltään heidän rikkomuksiaan, mutta itse, ollen luonteeltaan peräti\nheikko tai kaikkea luonnetta vailla, ei pystynyt herättämään lapsissa\nkunnioitusta omaan arvovaltaansa, joten näiden kasvatus joutui aivan\nhunningolle. Pojista tuli melkein kaikista heittiöitä, lopulta he\nsuorastaan varastivat äidiltään rahoja, hänen uskaltamatta heitä edes\nmoittia sellaisista tepposista.\n\nNäin ollen minun äitini elämän on täytynyt tässä tätinsä kodissa olla\nsangen ilotonta, eikä siis ole ihme, ettei hän mielellään entisyyttään\nmuistellut tai siitä lapsilleen kertonut.\n\nHyvin nuorena tyttönä hän joutui naimisiin melkein yhtä nuoren isäni\nkanssa.\n\n\n\n\nII. VARHAISESSA LAPSUUDESSA.\n\n\nMeitä oli yksitoista lasta. Minä olin järjestyksessä viides, ja\nensimmäinen tytär. Vain perin hajanaisia muistoja on mielessäni\nsäilynyt aikaisen lapsuuden ajoista. Muistan jo kolmen-,\nneljänvuotiaana harrastaneeni runojen lausumista, laulamista ja\ntanssimista, ja muistan vielä, että minut pantiin suorittamaan kaikkea\ntätä usein vieraiden läsnäollessa. Tuo ei olisi minua ollenkaan\nujostuttanut, elleivät vanhemmat veljeni olisi minulle nauraneet ja\nsitten lastenkamarissa matkineet esiintymistäni, sanoen minun\n\"teeskentelevän suloista\". Se itketti ja harmitti, mutta sittemmin opin\näidin neuvosta kestämään tämmöiset näsäykset ja olemaan niitä\nhampaankolossa säilyttämättä. \"Ainahan pojat härnäävät sisariansa\",\nlohdutteli äiti, ja tyttöjen oli suhtauduttava semmoiseen\nkärsivällisesti ja alistuvasti muistaen, ettei pojille kuitenkaan\nmitään mahda. (Vasta tästä puhuessani tulen ajatelleeksi, minkä\nkatkerien lapsuuskokemusten läpi äidin neuvo oli saattanut kulkeutua\nhänen sydämensä kautta minuun!)\n\nKun minua nuorempi veljeni Sasha alkoi varttua ja muuttua\nleikkitoverikseni, tuli meistä parhaat ystävykset, jotka alati leikimme\nyhdessä ja otimme nuorempiakin seuraamme. Vanhemmat veljet eivät tosin\nmeitä nytkään jättäneet rauhaan, vaan ivasivat leikkejämme, pitäen\nniitä liian \"tunteellisina\". Tämä merkitsi kai, että me olimme\nleikkiessämme liiaksi tosissamme eli että leikkimme aihe oli heidän\nmielestään äitelä.\n\nLukitsimme siis heiltä oven.\n\nJa nyt ei meitä enää mikään estänyt täysin antautumasta leikin\nkiehtovaan kulkuun. Maailman todellisuus unohtui mielestämme kokonaan.\nLeikki, joka tätä todellisuutta matki, oli ainoa todellisuus. Me\nmuodostimme tuoleista kuomuvaunuja, me solmimme kokoon myttyjä ja\nmatkustimme kaukaisiin maihin. Joskus ajoimme parihevosilla vieraisille\nvain jonkun tädin ja sedän luo. Saavumme portaille, soitamme ovikelloa\n— dinderling, — hevosemme, joina olivat jotkut meistä, muuttuvat nyt\ntädiksi ja sedäksi, jotka ottavat meidät vastaan kädet ojossa,\nsäteillen iloisen yllätyksen riemusta, tervetuloa, tervetuloa\nloppumattomiin, puristuksia, suuteloja, ja hauskaa, hauskaa, vain\nhauskaa kaikilla! Ja _todella_ hauskaa!\n\nTulipa kerran lastenkamarissa muotiin myöskin leikki pienikokoisilla\nnukeilla. Äiti otti vilkkaasti osaa leikkiharrastuksiimme ja omin\nkäsin valmisti meille jouluksi nukkehuoneiston. Ensiksi oli suuri,\nkahteen osaan jaettu huone, ilman kattoa ja etuseinää. Se asetettiin\nleikin ajaksi jollekin tuolille tai kirstulle. Toinen puoli oli\nkaksi-ikkunainen vierashuone, jossa oli uuni, ikkunaverhot,\ntarpeelliset huonekalut seinäpeileineen ja tauluineen. Olipa pieni\nlamppukin. Toinen puoli oli yksi-ikkunaisena makuuhuoneena vuoteineen,\nkätkyineen ja muine kalustoineen. Sitten oli eri osastona myöskin\nkeittiö helloineen ja lukemattomine astioineen. Pikku nukkeja oli suuri\njoukko. Yksi näistä oli mammana, toinen tätinä, muut esittivät lapsia.\nAikuisia oli lisäksi keittäjä, sisäkkö ja lastenhoitaja. Veljellä oli\nvielä talli hevosineen ja vaja rekineen, nelipyöräisine rattaineen,\njopa kuomuvaunuineen ja kuskeineen.\n\nJuuri tätä nukkeleikkiä me leikimme vanhempien veljien mielestä\nnaurettavan tosissamme.\n\nEnsin muka lähetettiin sisäkkö sanomaan, että hevoset oli\nvaljastettava. Kun oli ilmoitettu, että tämä oli tapahtunut, olivat\nmammanukke ja tätinukke ajavinaan Gostinnyi Dvoriin (silloiseen\npietarilaiseen kauppahalliin) ostoksia tekemään, sillä vanhin talon\ntyttäristä oli olevinaan morsian ja hänelle valmistettiin muka\nmyötäjäisiä. Kaupassa me muka laittelimme ostoskääröjä, sidoimme ne\npikkunuorasilla, niinkuin oikeissakin kaupoissa tehdään. Kaikki\ntapahtui säntilleen todellisuudenmukaisesti, ihan kuin \"oikeesti\",\nvaikka olikin vain \"leikisti\". Sitten \"mamma\" ja \"täti\" toivat paketit\nkotiin, käärivät paperit niiden ympäriltä ja näyttelivät kaikille\nkotolaisille, jotka päivittelivät niiden kauneutta ja kalleutta. — Nyt\nalkoi lastenkin tehdä mieli ajelulle. Heidän puettiin talvitakkeihin,\nistutettiin rekiin, niin paljon kuin vain mahtui, ja jumala armahtakoon\nkuinka huimaavaa vauhtia heitä lennätettiin ympäri pöytää — henki oli\nsalpautua!\n\nMuuten kuului tähän leikkiin se, että pappa oli muka Pariisissa, sillä\nmeillä ei ollut tarkoitukseen sopivaa miesnukkea. Kerran kuitenkin tuli\nleikissämme aivan välttämättömäksi, että papan oli palattava Pariisista\nkotiin. Saimme äidin suostutetuksi lähtemään papan ostoon. Äiti otti\nminut mukaansa ja me ajelimme kaupoista etsien sopivan kokoista ja\nehdottomasti vaaleaveristä nukkea, sillä tummaverisistä en pitänyt.\nVihdoinkin sellainen löytyi. Hänelle ommeltiin frakki ja muut\ntarpeelliset tamineet, ja niin koitti saapumisen päivä. Sitä ennen oli\ntietenkin saatu kirje, jossa tulosta ilmoitettiin, ja odotus oli sangen\njännittynyt. Mikä rajaton riemu valtasikaan kaikki, kun äkkiä kuului\novikellon tuttu \"dinderling\"! Lapsinuket ryntäsivät yhtenä miehenä\npappanuken ympärille. Meidän oli ylen vaikea pidellä heitä kaikkia\nsormiemme välissä, mutta heidän vilpitön ilonsa oli meidän iloamme, ja\nniinkuin sydämemme oli heidän puolestaan pamppaillut jännittyneessä\nodotuksessa, niin se nyt isän tultua sai kasvomme hehkumaan ja silmämme\nsäihkymään leikin rajattomassa riemussa.\n\nTietysti olisimme hauskuuden uudistamiseksi voineet antaa papan tulla\nuseamman kerran Pariisista, mutta se olisi sotinut todellisuudentuntua\nvastaan, joka leikissä on välttämätön, tai ainakin olisi pitänyt antaa\nukon matkustaa ensin takaisin Pariisiin, mikä taas olisi ollut ikävää\nleikkiä. Mutta keksimme sovelluttaa asian niin, että perheessä oli\nmyöskin poika, joka kävi junkkarikoulua toisessa kaupungissa ja nyt oli\njoululuvalle kotiin palaamassa. Muodostettiin siis junkkarinukke, jolle\nlaitettiin virallinen koulupuku ja liimattiin takkiin kultapaperista\nleikatut napit. Riemukkainta oli meistä äidin osanotto leikkiimme,\nnähdä, että hän yhtä tosissaan kuin mekin innokkaasti ompeli omin käsin\nvaatteita pikku nukeillemme. Ja niinpä saapui junkkarikin kotiin ja\nsamaan riemuun!\n\nEntä joulujemme unohtumattomat ilot!\n\nJo hyvän aikaa ennen juhlapäiviä aloimme maltittomasti odottaa merkkejä\nsalamyhkäisiin valmistuksiin ryhtymisestä aikuisten puolelta. Vihdoin\nviimeinkin äiti todella tekee lähtöä kaupungille. Minne ja mitä varten?\nJoku meistä uskaltaa arvailla, että mitäpä jos se meneekin\njouluostoksille! Sitä ei kukaan ole uskovinaan, mutta sydän salaa\nvavahtaen uskoo.\n\nMutta kylläpä hän viipyykin siellä! Kävelemme huoneissa tietämättä mitä\ntehdä, posket punoittavat, katselemme ikkunoista, koetamme saada ajan\nkulumaan.\n\nVihdoin ovikello soi. Meidät ajetaan pois eteisestä ja suljetaan lasten\npuolelle. Me tirkistämme ovenraosta ja näemme: äiti kantaa\npakettikääröjä, vie ne huoneeseensa, piilottaa ne laatikkokaappiin ja\nmeitä kielletään laatikkoja avaamasta.\n\nHetken kuluttua äiti ei päästä ketään huoneeseensa. Keittiössä\nkeitetään liimaa, tunnetteko hajun? Sanomaton, sykähtävä riemu täyttää\nsydämemme, nyt ei ole enää epäilemistäkään: hän laatii meille jotakin\njouluksi!\n\nJa päinvastoin, kuinka masentavan ikävältä saattoi tuntua, jos ovia ei\nsuljettukaan, vaan äiti istuu jotakin ommellen eikä kiellä katsomasta\nmitä hän ompelee! Koko joulutunnelma meni ikäänkuin liitoksistaan,\ntuntui kuin joulusta ei mitään enää tulisikaan, sanomaton ikävä täytti\nmielen, leikkikään ei maittanut, saattoi vain maleksia huoneesta\nhuoneeseen. Se oli vaikeata taistelua ajan mahdotonta hitautta vastaan,\nlasten ensimmäisiä vaikeuksia.\n\nMutta toihan se meitä tunti tunnilta yhä lähemmäksi onnen hetkiä. Mitä\nenemmän joulunpyhät lähestyivät, sitä juhlallisemmaksi kävi tunnelma.\nVanha hoitajamummomme, jota sanoimme njanjaksi (en vieläkään tiedä\nhänen oikeata nimeänsä), piti huolta osaltaan meidän mielikuvittelumme\nkohoamisesta yhä suurempaan jännitykseen ja juhlallisuuteen. Hän kertoi\nmeille iltaisin, kun istuimme hänen ympärillään lastenkamarissa,\nKristuksesta, kehoittaen olemaan hyviä, tottelevaisia, sanoi Kristuksen\nparaikaakin lentelevän ikkunain ohi ja katsahtelevan sisään, mimmoisia\nlapset missäkin talossa olivat, tottelevaisia vai tottelemattomia. Jos\nmeistä joku itki tai juonitteli, hän heti osoitti ikkunaan sanoen:\nnäetkö, tuolla Kristus katselee sinua ikkunasta, ja tuoneeko hän\nsinulle mitään jouluksi, kun hän niin vieroo pahoja lapsia. Minä\ntuijotin valkokehyksiseen, mustaan ikkunaan, sydän lepatti peloittavan\njuhlallisuuden edessä, mutta samalla ilosta, että Kristus oli niin\nlähellä ja katseli meitä. Sydämen pohjasta halutti olla hyvä ja\ntottelevainen.\n\nEnsimmäisenä joulunpyhänä njanja sai juhlallisuudentunnelman kohoamaan\nylimmilleen. Hänen oli tapana silloin varhain aamuhämärissä mennä\njumalanpalvelukseen, ja minä pääsin hänen mukaansa. Isä ja äiti, jotka\nolivat molemmat toista uskontunnustusta kuin njanja, eivät käyneet\nvenäläisessä kirkossa eivätkä muistaakseni koskaan missään muussakaan\nkirkossa, mutta äidin luvalla njanja sai opettaa meille Kristuksesta\nmitä katsoi välttämättömäksi, ja sai viedä meitä mihin kirkkoon halusi.\n\nAni varhain — muistan — havahdun njanjan herättelyyn. On pilkkoisen\npimeä, kylmä puistattaa aamutuimaan, hampaat kalisevat, täytyy\nkiireesti pukeutua, jo soivat kirkonkellot, aika rientää. Kuljemme\npimeillä kaduilla, minä puolijuoksua, siellä täällä tuikahtelee\nliikkuvia lyhtyvaloja. Kaikki kiirehtivät. Njanja johdattaa minua\nkädestä pidellen, ja hänen nopeasti astellessaan minun on juostava.\n\nAstumme kirkon valomereen. Tuhansien vahakynttiläin kellervää tuiketta\npyhäinkuvien edessä, pappi lukemassa evankeliumia. Hän suitsuttaa\npyhää savua, jonka tuoksu yhtyy vahakynttiläin tuttuun käryyn, ja\njuhlallisuuden, hartaushalun, hurskaan antaumuksen tunnelma kohottaa\nmielen kohta herkimpään vastaanottavaisuuteen ja ylimpään valmeuteen.\nKatse kohoaa korkeuksiin. Siellä kattoholvin sinilaki kuvaa taivasta,\njossa tähdet tuikkivat ja josta lukemattomat enkelit katselevat alas.\nKuinka hauskaa oli niitä tarkastella, noita ystävällisiä, kauniita\npikku kasvoja, olkain takaa näkyviä siipipareja, pyöreän lihavia\nlapsukaisjäseniä! Tuntui kuin heillä olisi ollut sanomattoman hyvä\nolla, aivan autuasta, kun saattoivat lentääkin minne vain halusivat.\nEhdottomastikin siinä ajatteli: kun kuolen, minäkin tulen enkeliksi,\nolen lentelevä, olen kaikkia rakastava... Ja nyt kohahtaa kuin\nvastaukseksi näihin ajatuksiin ylistyslaulu ihanin pojanäänin, ja pyhän\nsuitsutuksen hurmiossa tuntuu kuin Jumala itse olisi kirkossa. Njanja\non vieressäni polvillaan ja höpisee jotakin rukousta kuiskutuksin,\nvahakynttilä kädessä ja ristinmerkkiä tehden. Silloin minäkään,\nluterilaiseksi kastettu, en voi olla laskeutumatta polvilleni hänen\nviereensä, tekemättä ristinmerkkiä niinkuin kaikki muut ja hartaasti\nrukoilematta. Tuntui selvästi, että Jumala kuulee rukoukseni ja tekee\nkaiken mitä olin Häneltä rukoillut: että isä ja äiti eivät milloinkaan\nkuolisi, että itse olisin hyvä ja tottelevainen, ettei kukaan olisi\nmilloinkaan minulle suutuksissaan ja että kaikki ihmiset olisivat\nhyviä.\n\nNäin tämä njanjan istuttama usko jouluna lentelevään ja ikkunoissa\nkatselevaan Kristukseen oli minussa horjumaton. Kun odotimme\njoululahjoja, uskoimme täydellä todella Kristuksen itsensä tuovan niitä\nmeille, joko heittämällä joulusaliin ovenraosta ja pysymällä itse\nnäkymättömänä, tai asettamalla valmiiksi joulukuusen alle, josta ne\nsitten löysimme. Ja ihmeellistä: vaikka me varminta varmemmin tiesimme,\njopa olimme omin silmin nähneet äidin edellisenä päivänä käyneen nuo\nleikkikalut meille ostamassa tai itse omin käsin ne valmistaneen, me\nsittenkin yhtä lujasti uskoimme niiden olevan peräisin Kristuksen\nkädestä.\n\nÄiti, äiti, sinä et koskaan puhunut meille oman lapsuutesi valottomista\nkärsimyksistä, mutta ne tulivat kaikki meidän hyväksemme, sillä meidän\nelämästämme sinä teit maailman onnellisinten lasten elämän. Sinä otit\ntosissasi osaa meidän leikkeihimme, sinä säilytit meissä viattomat\ntunteemme, sinä istutit meihin uskon hyvään ja annoit meille iloisen\nmielen. Sinun helmassasi kului elämäni parhain aika, minä rakastin\nkaikkia ja kaikki rakastivat minua.\n\nMiten katkeraa, että näiden rehellisten, puhtaiden tunteiden täytyy\nluonnon pakosta alkaa verraten pian tympeytyä, lapsen siirtyessä\nleikeistään todellisuuteen!\n\nTämän osoittamiseksi on minun kerrottava palanen elämästäni vähän\nmyöhemmiltä tyttövuosilta.\n\nIsäni nuorin sisar, Natalia, nuori, hyvin kaunis neiti oli mennyt\nnaimisiin erään valtioneuvoksen kanssa, joka oli näöltään sangen ruma,\nluonteeltaan jotenkin arvoton eikä järkensäkään puolesta mikään etevä.\nNuori täti ei tietenkään rakastanut häntä. Kysymys, jolla ei enää ollut\nmitään tekemistä leikkimaailman kanssa, nousi mieleeni kuin äkkinäinen\ntauti terveeseen ruumiiseen: minkätähden hän oli jättänyt oman kotinsa\nja yhtynyt asumaan tuon miehen kanssa, joka teki hänelle vain pahaa ja\neli elämäänsä vain omaksi huvikseen?\n\nNuoren Natalian elämä oli kaikkea muuta kuin onnellista.\n\nTämän valtioneuvoksen vanhemmat olivat varakasta väkeä. Olivatko he\ntodella vai itsekö vain sanoivat olevansa jonkin vanhan aatelissuvun\njäseniä, en tiennyt. Heidän huvilakartanonsa suurine puutarhoineen ja\nansareineen oli parin virstan päässä Pietarista ja he viettivät\nsuurtilallisten loisteliasta elämää. Maaorjia oli heidän\npalveluksessaan sekä nuoria että vanhoja suuret laumat, Grishkoja,\nFetjkoja, Sashkoja, Mashkoja aivan loppumattomiin. Eteisessä seistä\njökötti aina livreepukuinen lakeija, joka ilmoitti vieraat ja päästi\nkäskystä sisälle. Ukko itse oli pitkä, tanakkarakenteinen mies, ilme\narvovaltaisuutta tavoitteleva, koko pää aivan kalju. Häntä pidettiin\nvieraanvaraisena vanhanajan venäläisenä. Ja usein heillä olikin\nvieraita, kutsuja ja juhlapäivällisiä. Ukko ei tällöin kuitenkaan\nsyönyt muuta kuin hapankaalia ja tattaripuuroa, osoittaakseen vieraille\naitovenäläisyyttänsä, josta hän alituiseen kerskui. Jos vieraista joku\nnäyttäytyi samanveroiseksi isänmaanystäväksi, joutui ukko haltioihinsa\nja jakoi annoksensa tämän kanssa. Hänen vaimonsa oli pienikasvuinen,\nlihavahko mummo, päässä kellervän musta peruukki. Hänestä oli hauskaa\ntarjoskella vieraille marjamehujaan, piiraisiaan ja torttujaan. Heidän\niäkäs poikansa, valtioneuvos, eleskeli kotonaan vanhempiensa luona\nmakeanleivän päiviä, mitään tekemättä, ja mentyään naimisiin nuoren\ntätini kanssa toi tämänkin samaan paratiisiin.\n\nMutta kaunis täti — lieneekö nähnyt ainoatakaan onnen päivää siinä\ntalossa! Pehmeäkin vuode saattaa olla karkea maata. Ja kuinka minä,\nnukeillani leikkivä tyttö, saatoinkin tämän tädin onnettomuuden niin\nperin pohjin ymmärtää! Aina vain kysyin itseltäni: miksi, miksi täti\nolikaan tuohon mieheen suostunut? Ja ajatuksiin vaipuessani leikit\nkeskeytyivät.\n\nEivät myöskään ne vastaukset, joita onnistuin saamaan aikuisilta\nurkituksi, voineet palauttaa mieltäni entiseen huolettomaan\npäivänpaisteeseen. Minulle sanottiin tuon naimakaupan puolustukseksi:\nolisihan ollut loukkaavaa antaa rukkaset, ja toiseksi, olihan mies aika\nvarakas, pelättiin hyvän tilaisuuden menevän hukkaan, ja vihdoin, onko\nhauskaa jäädä vanhaksipiiaksi, kadottaa ainoa toimeentulonmahdollisuus\nja joutua naurunalaiseksi?! — Pilveytyvä taivas vain sakeni\nsilmissäni.\n\nMutta lapsuuteni synkin vaikutelma johtui sekin tästä samasta talosta.\n\nMe ajoimme usein sinne vieraisille. Äiti näet hyvin piti kälystänsä,\njoka suuresti iloitsi hänen käynneistään, koska sai silloin edes\njollekulle huojennella sydänsurujaan. Minua siellä kaikki\nhemmoittelivat ja tietenkin kävin siis siellä mielelläni. Olin noin\n6-7-vuotias.\n\nKerran me lähdimme sinne koko sunnuntaipäiväksi. Päivällisen jälkeen\nkaikki istuutuivat vierashuoneeseen, minä lattialle jotakin leikkimään.\nSamassa livreepukuinen lakeija ilmestyy kankeana esille, ilmoittaen:\n\"Herra Senaattori Mendelejev puolisoineen.\" Mummo joutuu kauhuihinsa:\n\"Äsh, kuinka kiusallista! Mikä jumalan rangaistus! Mitä ihmettä he\ntäältä hakevat!\" Ja lakeijalle: \"No pyydä sisälle, minkä niille\nmahtaa.\"\n\nVieraat ilmestyvät juhlallisesti kumarrellen. Ojennetuin käsin mummo\nrientää heitä vastaan: \"Ah, rakas Stepanida Ljvovna, kuinka hyvin\nteitte kun tulitte, kuinka pitkään en ole teitä nähnyt, kiitos, kiitos,\nkultaseni, kun ette ole unohtanut, kultaseni, kyyhkyläiseni, osasittepa\nilahduttaa vanhan mummon mielen!\" — Vieraat olivat ihastuksissaan näin\nsydämellisestä vastaanotosta ja varmaankin ajattelevat: \"Mikä suloinen,\nhyväntahtoinen olento tuo Audotja Petrovna!\" He ovat ilmeisesti syvästi\nliikuttuneita.\n\nTämä valheellinen kohtaus järkytti minua siihen määrään, että vaivoin\nsaatoin olla itkuun purskahtamatta. Oli hirveän sääli vieraita, teki\nmieli huutaa heille: älkää uskoko, älkää uskoko noiden sanoja, juuri\näsken he teitä haukkuivat hirveästi, eivät he ollenkaan pidä teistä!\n\nKohtaus syöpyi iäksi mieleeni. En ole sen jälkeen vielä\ntäys'ikäisenäkään voinut sietää taloja, joissa vieraiden tulosta\nilmoitetaan ennenkuin käsketään sisään. Ja kun itse joudun vieraissa\nkäymään, koetan aina pujahtaa sisälle niin odottamatta kuin\nmahdollista, etteivät sisällä olijat vain ehtisi mitään epäystävällistä\najatella...\n\n\n\n\nIII. NJANJA.\n\n\nEn ymmärrä, kuinka on voinut tapahtua, että minä, joka sylilapsesta\naikaihmiseksi asti elin tämän saman njanjan äidillisen lempeän hoidon\nalaisena, en tullut milloinkaan ottaneeksi selvää hänen oman elämänsä\nvaiheista, en edes sen vertaa, että tietäisin hänen oikean nimensä.\nNjanja merkitsee vain lapsen hoitajalleen antamaa hellittelynimeä.\nMiksi en häneltä milloinkaan tiedustellut, mimmoinen hänen kotinsa oli\nollut, millaiset hänen vanhempansa, mitä hänelle oli elämässä\nmahdollisesti tapahtunut, vaan nyt vasta, kun koko entisyys on enää\nvain kaukaisena muistona, nuo kysymykset nousevat eteeni pohjattoman\ntyhjyyden ääreen, minun voimatta löytää elävien joukosta enää\nainoatakaan ihmistä, joka auttaisi minua pienimmälläkään tiedon\nvihjauksella?\n\nTäytyykö todella ajatella lapsen olevan niin itsekäs olento, että\nkaikkein lähimpienkin ihmisten elämä on hänelle elämää ainoastaan\nmikäli se on kosketuksessa hänen arvoisaan minuuteensa, ja että muun\ntietäminen tuosta elämästä on hänelle epäkiintoisaa, jopa vieroittavaa?\n— Luulenpa melkein, että minä jotakin ehkä hämärästi tiesin njanjani\nentisyydestä, mutta että tämä tieto ei ollut minulle mieleen, koska se\nei oikein liimautunut herttaiseen, rakastettuun, vain minussa ja minua\nvarten elävään njanjaan, vaan oli vain häntä itseään koskevaa ja\nminusta kokonaan irrallista. Kun tarkemmin ajattelen, tiesinhän minä\noikeastaan paljonkin njanjasta, vaikka en tiennyt hänen nimeänsä.\n\nNjanja oli muuttanut meidän taloomme jo seitsemän vuotta ennen minun\nmaailmaan ilmestymistäni. Hänen oli ollut kohtalon pakosta antautuminen\nvieraiden ihmisten palvelukseen, nimittäin puutteen ja täydellisen\nvarattomuutensa tähden. Näin hänet pestattiin meille, vanhimman veljeni\nMihailin eli Mishan hoitajaksi, tämän synnyttyä vuonna 1832 toisena\nkaksoisista, joista toinen kuoli parin kuukauden kuluttua.\n\nNjanja oli nuori leski taloomme tullessaan, ja hänellä oli tyttö. Hänen\nmiehensä, kauppias, — niin sanottiin —, oli kuollut jättämättä mitään\nomaisuutta jälkeensä, joten njanjan oli pakko antaa pikku tyttönsä\nkasvatuslaitokseen ja suorittaa siitä johtuvat kustannukset menemällä\npalvelukseen rahapalkasta ja näin ainiaaksi luopua lapsestaan. Hän oli\nsyntyisin Moskovasta tai Moskovan tienoilta, mutta tuo \"kauppias\" oli\nkaiketi vienyt hänet Pietariin ja siellä kuollut, joten oli sitäkin\nymmärrettävämpää, että njanjan oli vieraassa kaupungissa mahdoton tulla\ntoimeen muuten kuin luopumalla lapsestaan.\n\nMinä en tästä njanjan lapsesta tiennyt mitään koko lapsuuteni aikana,\nja ehkä oli hyväkin, ettei siitä mitään tietooni tullut, sillä asia\nolisi ollut minulle peräti käsittämätön. Olisin varmasti tehnyt\nsopimattomia vertauksia ja kysynyt itseltäni: olisiko _minun_ äitini\nvoinut luopua _minusta_ ja mennä hoitamaan umpivieraiden ihmisten\nlapsia? mitä olisin äidistä silloin ajatellut? mitä koko maailmasta?\nmitä jumalasta, joka oli tehnyt niin että njanjan _piti_ mennä lapsensa\nluota? — Onneksi ei meille kukaan niistä asioista kertonut ja me\nsaimme tietämättämme vastaanottaa koko sen ylitsevuotavan, rajattoman,\nuhrautuvan, ikimuistettavan rakkauden, jonka luonto oli ehkä\ntarkoittanut njanjan oman lapsen osaksi, mutta joka nyt vuoti vain\nmeidän ylitsemme.\n\nNjanja on minun elämässäni merkinnyt ehkä enemmän kuin kukaan muu\nihminen. Ei riitä sanoja, en löydä tyhjentäviä nimityksiä niille\ntunteille, jotka kuohahtavat esille ja ympäröivät hänen kuvansa joka\nkerta, kun se lapsuuteni muistoissa vaeltaa editseni.\n\nNiinäkin aikoina kun jouduttuani sisäoppilaaksi muutamaan\nlastenkouluun, jolloin vain kerran viikossa lauantaisin pääsin kotona\nkäymään, enimmät muistoni kohdistuvat njanjaan.\n\nMinut oli annettu kahden vanhan neidin huostaan, jotka olivat jollakin\ntavalla sukulaisia äidilleni. Olimme silloin vielä niin köyhiä, ettei\nminua voitu käyttää oikeassa koulussa. He pitivät luonansa kotikoulua,\nantaen joillekin oppilaille paitsi opetusta myöskin asunnon ja ruoan.\nAsuimme kovin kaukana heistä, joten jokapäiväinen sinne meneminen ja\nsieltä palaaminen olisi ollut sula mahdottomuus.\n\nOlin silloin noin 8-vuotias, ja tämä siirtyminen kotoa ventovieraiden\nihmisten hoitoon, erittäinkin pois njanjan hoidosta, merkitsi tietenkin\nsangen suurta muutosta elämässäni. Oli kovin vaikea tottua ankariin\nneiteihin ja vielä vaikeampi rakastaa heitä niin vilpittömästi kuin\näiti oli käskenyt. Erittäinkin oli äiti käskenyt unohtamaan kaiken sen,\nmissä luulimme tehtävän itsellemme vääryyttä ja sydämen pohjasta\nantamaan kaikki loukkaukset anteeksi.\n\nNeitien kodissa eleskeli myös heidän vanha äitinsä, pitkäkasvuinen,\nkuihtunut mummo, jolla oli uskomattoman pitkä nenä ja haukan silmät.\nHän oli alituisesti vihaisella päällä, rähisi päivät pitkät, keitteli\nlaihanniukkoja päivällisiä, ja iltaisin kutoi tavattoman pitkiä sukkia.\nTyttäret olivat hekin sangen pitkiä ja laihoja neitejä. Nuorempi oli\n40- ja vanhempi 42-vuotias. Me olimme tietenkin velvolliset tuntemaan\nalinomaista kunnioitusta heitä kohtaan, mutta usein meitä kovasti\nnauratti ja oli melkein mahdoton pidättyä. Tämä tapahtui aina kun\nneidit rupesivat kertomaan nuoruutensa päivistä, kehuen entistä suurta\nkauneuttansa ja kuinka muka heidän astuessaan sisälle johonkin\ntanssisaliin kävi läsnäolijoissa kuin humaus: \"Wollerin neidit!\" Syntyi\njuhlallinen äänettömyys, muodostui kujanne, ja he muka astuivat saliin\nkavaljeerien ympäröiminä, jotka kilvan pyysivät heitä tanssiin, ja\nonnelliseksi tunsi itsensä se, ketä he suvaitsivat huomata. Nämä\nyleisen ihastuksen esineet eivät kuitenkaan saavuttaneet sitä\naviollista ihannettaan, jota varmaan pitivät naisen korkeimpana\npäämääränä, vaan jäivät vanhoiksi piioiksi. Kielteiseen tulokseen\nlienee olleet syynä osaltaan vanhan mamman liian innokkaat\nharrastukset. Niinpä hän, kun joku uusi sulhaskokelas ilmaantui alkaen\nkäydä heillä useammin, saattoi asian jouduttamiseksi tälle ilmaista,\nettä ellei hänellä ollut täyttä totta mielessä, olisi paras harventaa\nkäyntejä, jotteivät muut sulhaset kaikkosivat tiehensä. Näin ennättivät\nneitoset 40:n ikäisiksi, yhä vain eläen toivossa ja milloin ketäkin\nkuvitellen tulevaksi aviomieheksensä. Erityisesti nauratti meitä, kun\nhe molemmat tekeytyivät toistensa edessä jalomielisiksi ja\nluovuttelivat sulhasiaan toinen toiselleen. Nuorempi lohdutteli\nkyynelet silmissä vanhempaa, sanoen ikänsä puolesta hyvin vielä\nvoivansa odottaa, ja vanhempi taas vakuutteli, ettei hän tiedä\nsuurempaa onnea kuin nähdä sisarensa onnellisena. Lopulta he olivat\nvakuuttuneita, että ainoana syynä asian alituiseen lykkäytymiseen oli\ntämä heidän uhrautumisensa toinen toiselleen. Ehkä he eivät olisi\nolleet niin ankaria vaatimuksissaan, mitä sulhasten ominaisuuksiin\ntulee, jos heidän olisi ollut valitseminen kummankin itselleen, mutta\nkun valittava oli aina rakkaalle sisarelle, ei yksikään tahtonut\nkelvata.\n\nNiinpä kävi heidän pensionissaan muuan varsin arvokas leskimies, jonka\nkaksi tytärtä oli heidän oppilaitaan. Tietysti nuo käynnit eivät muka\ntarkoittaneet tyttäriä, vaan ilmeisiä naima-aikeita, siitä ei toki\nvoinut olla epäilystäkään. Koko kysymys oli vain, kummalleko neideistä\nmies oli joutuva. Mitä enemmän tämä kysymys kärjistyi, sitä kiihkeämmin\noli kumpikin valmis uhraukseen toisen hyväksi. Siinä nyyhkyteltiin,\nsiinä voivoteltiin. Vihdoin keksi vanhempi neideistä syyn, joka teki\ntämänkin peräti moitteettoman gentlemannin avioliittoon vähemmän\nsopivaksi. Luonnollisen ujoutensa vuoksi hän ei kuitenkaan osannut\nilmaista tätä syytä muuten kuin käyttämällä ranskankieltä. Hän sanoi:\n\n— Savez-vous, ma chère, il doit avoir un faible estomac, il sort\nsouvent. (Rakkaani, miekkoisella lienee heikko vatsa, hän alituiseen\nkäväisee.)\n\nNiin päästiin tästäkin ankaran vaikeasta kosijanvaalista ja voitiin\nkevennyksestä huokaisten käydä käsiksi toisiin.\n\nTästä heikkoudestaan huolimatta oli vanhempi neideistä opettajana\nerittäin hyvä meille. Hän osasi olla sekä iloinen että sukkela\npuheissaan. Me melkein pidimme hänestä. Nuorempi sitävastoin oli aika\näkäpussi. Vain kerran vuodessa hänen yllänsä lepäsi hiljainen nöyryyden\nhenki, joka tosin ei kestänyt kuin päivän. Se oli päivä, jona hän oli\nollut ripillä ja ehtoollisella. Sen päivän tuloa me odotimme kuin\njoulua. Mutta sen mentyä oli kaikki taas ennallaan, ikuista toruntaa ja\nkiljumista. En milloinkaan unohda noita hirmuisia, loppumattomia\niltoja, joita vietimme yhteisen pöydän ääressä huomisen läksyjä\nlukemassa. Talikynttilä teki alituista käryämistä, meidän oli nälkä,\nmeidän oli kylmä. Odotimme sitä autuudenhetkeä, kun tee kannettiin\nsisään, vaikka eihän tämä tee ollut juuri muuta kuin haaleata vettä ja\nkuorittua maitoa ynnä pikkuruikkuisen sokeria tai siirappia. Annokseen\nkuului lisäksi pari palasta mustaa leipää, joihin oli hieraistu\nsellaista voita, että meidän oli kaavittava se pois leivät syödäksemme.\nVieressämme istui tavattoman siivoton poika, joka alituiseen jyrsi omia\nkynsiänsä, ei pessyt käsiänsä, aina vätysteli, virnisteli ja sai olomme\nsitäkin happamemmaksi. Kuitenkin oli hänen ansiopuoliinsa luettava,\nettä hän sai meidät välistä nauramaan katketaksemme. Hän kaapi voin\npois erinomaisen tarkkaan, voiteli leivän sitten talilla, jonka otti\nkynttilästä, ja säteillen muka hyvän maun tuottamasta nautinnosta söi\nkuin soikin suuhunsa.\n\nNäin kului ikävä viikko loppuun, kunnes odotettu lauantai saapui. Minut\nnoudettiin koulusta ja niinpä olin jälleen kotona. Kävin uudelleen\nkatsomassa sen jokaisen nurkan; tarkastamatta ei jäänyt yksikään esine,\nettä vieläkö se ja sekin oli samanlainen kuin viikko sitten.\nErityisesti veti puoleensa vanhan njanjan huone. Sen yhdessä nurkassa,\nylhäällä, tuikki jumalankuvan edessä pieni lamppu, jonka heikko valo\nvalaisi vain lähinnä olevat esineet ja jätti muun osan huonetta\nsalaperäiseen hämärään. Lähtemättömäksi muistoksi on jäänyt varsinkin\nse erikoinen tuoksu, joka oli aina tässä huoneessa ja joka arvatenkin\nmuodostui lampussa käytetyn puuöljyn hajun sekoittumisesta mummon meitä\nlapsia varten lipastossaan säilyttämien omenain hajuun. Ehkä oli tällä\nNoakin aikaisella, muinaismuistoksi museoon sopivalla lipastolla jo\nitsessäänkin tämä omituinen, rakas haju. Pankolla nukkua hyrräsi silmät\nummessa vanha kollikissa, Vasjka. Olisi tehnyt mieli rajusti puristella\nsylissä, mutta pelättiin raapaisuja.\n\nKeittiössä oli myöskin hyvin hauska olla. Senkin haju ja koko laatu oli\njotakin perin toista kuin tuolla tätien luona. Tamminen vesisaavi ja\nsen vanha kauha — olisinko voinut mennä ohitsenne juomatta itseäni\nkylläiseksi! Ah, armas kotikeittiömme! Sinä rakas, punavaskinen kauha,\nolithan kuin omaisemme, kuin osanottaja koko perhe-elämäämme, sinä ja\nme olimme yhtä.\n\nVanha njanja kuului jo kopistelevan ruokakarsinassa. Kukaan ei olisi\nvoinut erehtyä: hän oli kaatamassa vesipuolukoita pikku tynnyristä\nvatiin, tuodakseen syötäväksemme ja sillä tavan mukaan ilahduttaakseen\nkotiin palanneita.\n\nSyksyisin hänen lempiharrastuksiinsa kuului talvitarpeiden kokoominen,\nsienien suolaaminen, viikunain etikoiminen, marjojen keittäminen, mutta\nennen kaikkea oli hänen erikoisharrastuksenaan vesipuolukkain säilytys.\nNe olivatkin mielestämme parhainta kestitystä pitkinä talvi-iltoina.\nKun me kaikki illan tultua istuuduimme suuren pöydän ääreen, jokaisella\nedessään oma työnsä, niin eipä aikaakaan, jo lähetettiin joku vaatimaan\nnjanjalta puolukoita. Njanja ei ensin tahtonut ottaa kuuleviin\nkorviinsakaan. Puolukoita — sanoi hän — on jäljellä niin vähän, että\ntuskin kerraksikaan enää riittää, jokunen vain tynnyrin pohjavedessä\nvielä kelluu. Kinastelujen ja vastaväitteiden vihdoin tauottua hän\nkuitenkin katosi takaisin karsinaan, ja hetken kuluttua ilmestyi tuoden\npuolukoita posliinisessa salaattivadissa, (joka sekin oli iänikuinen\nperheen muinaiskapine). Me nostimme aika vastalausejyryn sen johdosta,\nettä puolukoita tuotiin näin mitättömän vähän. Mutta njanja väitti\nkivenkovaan, että nyt oli tynnyrin pohjassa vain silkkaa vettä eikä\nedessä muuta kuin huuhdella tynnyri puhtaaksi ensi kesää varten. Hänen\nvakuuttelunsa olivat niin tosilta tuntuvia, että hän sai meidät joka\nkerta täydelleen uskotelluiksi.\n\nPitkän pitkien aikojen kuluttua puolukkain loppumisesta, kun tavan\nmukaan jälleen istumme pyöreän pöydän ääressä, kun on talvinen pyrysää\nja tuulen uuneissa ulvomisen vuoksi olo tuntuu vähän ikävältä, — kun\npuolukoista kukaan ei enää uneksikaan, kuulemme äkkiä tutulta puolelta\nkopinaa, ovi aukenee ja njanja, onnesta säteillen, ilmestyy suurta\ntarjotinta kantaen, vadillinen täynnänsä punapuolukoita, lusikkoineen,\nlautasineen, survosokereineen.\n\nMe huutamaan yhdestä suusta: Katsos sinua vaan! Etkö sanonut puolukkain\nloppuneen!\n\nNjanja puolustelihen: Jos olisitte silloin syöneet, eipä nyt olisi\nollut. Eikö ole näin parempi?\n\nHän sanoo tämän ylen tyytyväisenä omaan kekseliäisyyteensä, eikä meidän\nauta muu kuin myöntää, että näin on todellakin paljon parempi.\n\nNjanja, njanja, minne sinä olet lähtenyt minun elämästäni? minne olet\nhävinnyt?\n\nMutta enpä päästä sinua vielä. Muistan vielä muutakin sinusta. Muistan\nsinut vanhemmilta vuosiltani. Muistan kuinka sain tietää sinulla olevan\nomankin lapsen ja kuinka tämä sinun oma lapsesi kävi sinua tapaamassa\nmeidän kodissamme, silloin jo aikuisena neitinä.\n\nKuinkahan hyvä sinun tyttäresi mahtoikaan olla, kun sinä itse olit niin\nhyvä, niin lempeä, niin uhrautuvainen, niin peräti vain toisia\najatteleva, kun olit pannut kaikki vaivoin kootut roposi hänen\nkasvattamisekseen laitoksessa, jossa kasvatettiin säätyläistenkin\nlapsia, kun hänestä — kuten ylpeänä kerroit — oli tullut herrasneiti,\njolla oli jo kotiopettajan toimi ja jota sanottiin \"guvernantiksi\"!\n\nNäin me ajattelimme, ja uteliaisuutemme saada nähdä tuota njanjan\ntyttöä kasvoi päivä päivältä. Tietysti me aioimme rakastaa häntäkin\nyhtä paljon kuin olimme rakastaneet njanjaa, aioimme syleillä häntä\nkuin rakkainta toveriamme ja tehdä hänestäkin kotimme parhaan ystävän.\n\nMutta miksi sinä, njanja, olit ikäänkuin hädissäsi, ja tulit yhä\nlevottomammaksi mitä enemmän tyttäresi tulon päivä lähestyi? Miksi sinä\ntuona päivänä et enää malttanut meitä kuunnella etkä meihin katsoa,\nvaan kätesi välistä vapisivat hermostuksesta ja poskesi punottivat?\nMiksi olit hänen tulokseen — aivan kuin olisit korkeita vieraita\nodottanut — pukenut yllesi suurimman ja kirjavimman vaippasi, pannut\npäähäsi valkoisimman poimumyssysi ja sitonut kaulaasi uhkeimman\nsolmikkosi? Ja miksi vihdoin me itse, tyttäresi saavuttua, kun ei\nmitään suudelmia annettu, kun ei mitään ilonhuudahduksia kuulunut, kun\nsinä vain syvään kumarsit niinkuin ylemmillesi, peräännyimme totisina\novensuulta ja poskemme alkoivat punoittaa niinkuin sinunkin?\n\nPettymyksemme oli suuri.\n\nNeidissä ei tuntunut vivahdustakaan äitinsä herttaisuudesta, ei\nvähintäkään pyrkimystä kiitollisuuden ilmaisemiseen niiden\nelämänikäisten uhrausten johdosta, joita njanja oli hänen\nelättämisekseen ja kasvattamisekseen tehnyt. Päinvastoin tuntui\npohjimmalta nousevan ikäänkuin kolea vihamieli kaikkien niiden ankarain\nelämänkokemusten johdosta, jotka hän oli arvatenkin saanut läpikäydä\näidin sylistä ventovieraiden kasvattajain hoivaan jätettynä. Mutta\ntietoisesti ei tullut näkyviin muuta kuin yliolkaisen ylemmyyden\nilmausta. Meidän edessämme hän ilmeisesti häpesi, että hänen äitinsä\noli palvelija, ja kohteli tätä tahallisen halveksivasti eli niinkuin\nsäätyläinen sivistymätöntä.\n\nNeiti kävi tämmöisillä virallisilla vierailuilla äitinsä luona\nsittemmin noin kerran vuodessa. Hän koki kyllä päästä lähempiin\ntuttavuussuhteihin meidän kanssamme, mutta äitiänsä hän\nmuuttumattomasti piti saman kolean välimatkan päässä.\n\nYstävyydestämme ei tullut mitään. Päinvastoin me joka kerta hänen\nkäydessänsä emme muuta toivoneet kuin että hän olisi lähtenyt mitä\npikimmin. Emme voineet sietää myöskään njanjan suhdetta tyttäreensä:\nnjanjaa ei tyttärensä läsnäollessa voinut tuntea ollenkaan samaksi\nihmiseksi, hän raukka oli kuin hätäännyksissä, suorastaan pelkäsi\ntyttöänsä, kohteli nöyrän imartelevalla kunnioituksella, ja varmaan\nhänkin sydämensä salaisuudessa toivoi lapsensa pian lähtevän, vaikka\nolikin valmis kaikkiin mahdollisiin palveluksiin ja arvonannon\nosoituksiin.\n\nHänen lähdettyään njanja kohta muuttui entiseksi njanjaksi ja koko\nelämämme palasi vanhoihin uomiin, kotilieden lämpimiin maailmoihin.\nMutta neiti parka jäi ikuisesti vaille sitä luonnon hänelle alkujaan\naikomaa siunausta, joka hänen äitinsä olemuksesta oli niin runsain\nmäärin säteillyt meidän, njanjalle oikeastaan umpivieraiden lasten\nelämään.\n\nTämä tapaus oli yksi niitä ikkunoita, joista lapsi alkaa katsella ulos\nmaailmaan.\n\n\n\n\nIV. VASILI IVANOVITSH JAKOVLEV.\n\n\nMelkein yhtä merkityksellinen kehityksellemme ja yhtä rakkaassa\nmuistossa säilynyt kuin \"njanja\", oli meille lapsille muudan herra\nVasili Ivanovitsh Jakovlev, runoilija ja suuri haaveilija.\n\nEräänä aamupäivänä istui äiti ommellen isän huoneessa, ja me lapset\nolimme siinä myöskin vanhempien luona isän seurassa, sillä hän ei ollut\noikein terve, vaan loikoi vuoteella vaatteet yllä.\n\nOvikello soi, ja palvelija tuli ilmoittamaan, että isän puheille pyrki\njoku vieras herra, jota ei milloinkaan ennen ollut talossa nähty. Äiti\nkai olisi kieltänyt vaivaamasta sairastelevaa isää, mutta kun palvelija\nkuvasi vieraan ulkomuodon, sanoen hänellä olevan pitkän tukan ja hänen\nnäyttävän joltakin runoilijalta tai taiteilijalta ja päällystakinkin\nolevan jokseenkin huonon, antoi isä käskeä vieraan sisälle\nhuoneeseensa.\n\nHän näytti todella semmoiselta kuin palvelija oli hänet kuvannut:\ntuuhea polkkatukka, rillit nenällä, vaatteet — ilmeisesti parhaimpansa\n— vähän kuluneet ja paikoitellen kiiltävät.\n\nHän esittelihen sangen vilkkaasti ja kolmessa neljässä nopeassa\nlauseessa lateli esille melkein koko elämäkertansa, kun olimme\nistuttaneet hänet keskuuteemme. Missä sanoja puuttui siellä notkeat\nliikkeet, kasvojen vaihteleva sävy ja käsien kuvaavat eleet auttoivat\nmeitä hänen historiansa ymmärtämiseen.\n\nHän ei puhunut venäjää aivan virheettömästi, vaikka oli isän puolelta\nvenäläinen. Isä oli kuollut aikaisin, jättäen äidin leskeksi, ja äiti\noli saksalainen, joten heidän kotikielensä oli saksa.\n\nHän oli matkustellut — kertoi hän — Euroopan ristiin rastiin, ollut\nmelkein jokaisessa suurkaupungissa, sanalla sanoen, viettänyt melkein\nkoko elämänsä matkoilla. Vilkas kun oli sekä puheissaan että asioissa\nhän oli näet hyvin haluttu ja kysytty matkatoveri, ja kun hän\npäälliseksi tunsi koko Euroopan, kaikki sen suurimmat hotellit,\nsen kylpypaikat, matkailijakeskukset, tärkeimmät nähtävyydet, ja\nlisäksi vielä oli suuri kirjallisuuden ja taiteen tuntija ja puhui\nuseampia kieliä, hakivat rikkaat turistit kilvan häntä ilmaiseksi\nmatkakumppanikseen. Näin hän oli sivistymistään sivistynyt, kunnes oli\nruvennut itse kirjoittamaan runoja, joita nyt halusi saada painetuksi\nja julkaistuksi. Rahoja ei hänellä tosin tämmöiseen tarkoitukseen —\nniinkuin ei yleensäkään — ollut, mutta eräs hänen ystävistään,\nsaksalainen upseeri, oli runot lukenut ja sanonut, että ne ainakin\nmuodon puolesta ovat Schillerin veroiset. Runot olivat kirjoitetut\nsaksankielellä, ja toinen hänen ystävistään — joita hänellä muuten oli\nlegio — oli luvannut kustantaa niiden painatuksen, jos vain voitaisiin\nhankkia niihin kuvat.\n\nTämäpä nyt olikin muodollinen syy runoilijan meille ilmestymiseen.\nRunoihin oli saatava kuvat.\n\nIsäni oli, kuten jo kerroin, taitava puunpiirtäjä, ja lieneekö nyt\nrunoilijan tarkoituksena ollut pyytää häntä itseään suorittamaan\nkuvituksen vai ainoastaanko kysyä neuvoa kenen puoleen olisi ollut\nkäännyttävä, en tiedä. Jälkimmäisen tarkoituksen hän kaikissa\ntapauksissa saavutti. Isä antoi hänelle tarkat neuvot ja osoitukset.\n\nMutta mikä oli runojen lopullinen kohtalo, en tiedä. Tämän käynnin\nseuraukset olivat kaikissa tapauksissa mitä laajimmalle ulottuvaiset\nainakin meidän, lasten mielestä.\n\nEnsimmäinen hyvä seuraus oli, että Vasili Ivanovitsh jäi kohta\nmeille päivälliselle. Toinen hyvä seuraus oli, että hän tämän\nvierailun jälkeen useana seuraavana päivänä peräkkäin oli meillä\npäivällisvieraana. Ja kolmas hyvä seuraus oli, että hän näiden kertojen\nperästä ei lakannut tulemasta, vaan tuli ja tuli, kunnes muuttui aivan\nkuin kotolaiseksemme.\n\nHän rakasti hirveästi kaikkia lapsia ja me rakastimme häntä. Usein hän\nkertoi meille satuja. Ja joskus tämä satujen kertominen venähti niin\nmyöhäiseen iltaan, että meidän olisi ollut jo aikoja sitten mentävä\nmaata, mutta me emme voineet irtautua kuuntelemisesta eikä hänkään\nkertomisesta. Vanhemmat sallivat meidän jäädä vielä kuuntelemaan\nloppua, mutta itse menivät levolle.\n\nUseimmat hänen saduistaan olivat hänen keksimiään. Sen saattoi huomata,\nkun hän välistä pysähtyi kertomisessaan ikäänkuin ei olisi itsekään\ntiennyt miten sitten kävi. Rupesi kulkemaan edestakaisin huoneessa ja\nnäytti kiihkeästi miettivän.\n\n— Odottakaa, odottakaa, — sanoi hän, kun me pyysimme jatkoa\nmalttamattomassa uteliaisuudessamme. Istuimme hiljaa, hengitystä\npidättäen.\n\n— Jaha, jaha, — sanoi hän vihdoin ja jatko näytti hänelle äkkiä\nselviytyneen.\n\nTietoisena meitä hallitsevasta sadun taiasta, taas varmana itsestään\nhän kolein äänin antautui kertomaan jotakin kaameata käännettä sadun\njuonessa, jonka oli määrä tehdä järkyttävä vaikutelmansa juuri ennen\nonnellista loppua.\n\nKuunnellessamme me ikäänkuin hengessä sepittelimme satua hänen\nmukanaan. Me elimme hänessä ja hän meissä.\n\nJoskus sattui niinkin, että meidän täytyi häntä oikaista, kun hän\nerehtyi ja teki itsensä syypääksi ristiriitaisuuteen. Semmoista ei toki\nsadussa voinut tulla kysymykseen. Ja yhteisesti sitten koetettiin\nselittää asia niin, ettei näyttänyt mitään epäjohdonmukaisuutta\nolevankaan.\n\nKerran hän sepitti mitä murheellisimman tarinan onnettomasta vangista,\njoka oli niin kauan istunut ristikon takana pimeässä ja kosteassa\nkellarikomerossa, että oli käynyt köyryselkäiseksi ja aivan\nkaljupäiseksi odottaessaan tuomiotaan, joka viipyi viipymistään.\nVihdoinkin hän kuuli salpoja poistettavan koppinsa ovelta ja rautaista\nlukkoa avattavan. Vuosikausiin ei ollut kukaan käynyt hänen kopissaan,\nsillä ruokakin työnnettiin hänelle vain luukusta. Nyt hän arvasi, että\nhänelle tultiin vihdoinkin tuomiota lukemaan, ja hänen sydämensä\nvavahti toivosta, että tuomio oli ehkä vapauttava. Mutta vanki raukka\nerehtyi surkeasti. Vartijat ja heidän päällikkönsä avasivat\njuhlallisesti kopin oven, ja jääden itse ulkopuolelle käytävään lukivat\nhänelle suuresta paperista, että vuorokauden kuluttua, aamun\nsarastaessa, hänet mestataan miekalla, pyövelin käden kautta. Tuomion\nluettuaan he paiskasivat kopin oven jälleen kiinni, ja vangin viimeinen\nvuorokausi alkoi.\n\nNyt ryhtyi Vasili Ivanovitsh elävästi kuvaamaan onnettoman vangin\nkauheita tuskia tämän kohtalokkaan vuorokauden aikana. Kertomustaan\nhavainnollistuttaakseen hän puhuessaan takoi rintaansa, pui\nnyrkkejänsä, väänteli käsiään, voivotteli ja repi tukkaansa.\n\nVihdoin hän oli sortuvinaan toivottomuuteen ja rusahtavinaan kokoon.\n\n— Lapset, lapset, — sanoi hän masentuneena ja alakuloisesti\nnyökäyttäen päätänsä, — vanki raukan tuska oli todellakin suuri, se\noli niin järkyttävän syvä, että — ajatelkaa lapset! — hän tuli\nyhdessä ainoassa yössä aivan harmaapäiseksi.\n\nHuolestuneina me huudahdimme kuin yhdestä suusta:\n\n— Mutta vankihan oli kaljupäinen!\n\nVasili Ivanovitsh joutui todella suuresti ymmälle. Hän ei tiennyt mitä\nsanoa, miten jatkaa. Sanalla sanoen, hän joutui kiinni, ja hänen\nasemansa oli sangen säälittävä.\n\nVihdoin sovittiin yhteisesti asiasta niin, että vangilla oli arvatenkin\nollut joitakin parranhaituvia leuan alla, jotka sitten yhdessä yössä\nharmaantuivat. Ja niin päästiin satua jatkamaan sen yllätykselliseen,\nonnelliseen loppuun.\n\nMe rakastimme Vasili Ivanovitshia ei vain hänen erinomaisen satujensa\nja aina alttiin kertomahalunsa vuoksi, vaan yleensäkin hänen rajattoman\nhyvyytensä ja alituisen iloisuutensa vuoksi. Kaikki lapset rakastivat\nhäntä, ja pian hänellä oli lapsituttavia joka kolkassa meidän talomme\nympärillä.\n\nKerran hän meillä ollessaan keskeytti leikit, tuli totiseksi ja sanoi,\nettä hänen vihdoinkin täytyy mennä kaupungille jotakin tärkeätä asiaa\ntoimittamaan. Emme tahtoneet häntä pidättää, sillä näytti siltä kuin\nhänellä todellakin olisi ollut jotakin tärkeätä mielessä. Mutta vähän\nmatkaa meidän talostamme — se sijaitsi Nevan rantakadulla — oli\nkaupungin puolesta laitettu kelkkamäki töyräältä alas jäälle, ja\ntalvitie Nevan yli kulki sen vieritse. Kelkkamäki oli aina täynnä\npieniä mäenlaskijoita. — Pitkän ajan kuluttua Vasili Ivanovitshin\nlähdöstä yksi veljistäni tuli kotiin ja kertoi, ettei Vasili Ivanovitsh\nollut kaupungilla käynytkään, vaan leikki lasten kanssa kelkkamäessä,\nlaski mäkeä maaten mahallaan pitkän kelkan päällä, selässä jono\nriemusta kirkuvia lapsia. Ilmeisesti lapset olivat hänet anastaneet, ja\n\"tärkeät asiat\" oli täytynyt jättää toistaiseksi, lasten ohi hän ei\nvoinut mennä.\n\nMeille tullessaan hän sangen usein toi muassaan karamelleja, ja niiden\njakaminen oli aina hyvin tähdellinen tehtävä. Hän asetteli makeiset\neteemme pieniin läjiin ja jokaista valmistunutta läjää koskettaen sanoi\npainavasti: tämä papalle, tämä mammalle, tämä sille ja sille ja sille.\nNäin hän pian rupesi nimittämään vanhempiamme vain papaksi ja mammaksi.\n\nUsein hän myöskin vei meidät luoksensa. Hän asui äitinsä kanssa. Me\ntulemme hänen luokseen ja hän katoaa toiseen huoneeseen, sulkeutuen\nsinne. Me kuiskuttelemme ja jo tiedämme, että tästä tulee jotakin\nhauskaa. Aivan oikein. Ovi avautuu ja meidät johdetaan pilkkoisen\npimeään huoneeseen. Vähän ajan perästä, kun silmä tottuu, alkaa yhdellä\nseinällä erottua niinkuin jotakin valkoista, kaamean suurta valkoista,\nniinkuin suunnaton lakana olisi pingoitettu eteemme. — Istukaa,\nistukaa, — kuuluvat jotkin tytöistä kuiskaavan. Pamppailevin sydämin,\nhapuillen ja käsin tunnustellen vieri viereen asetettuja tuoleja me\nistuudumme riviin. Odotamme jännittyneinä, malttamattomasti heilutellen\njalkojamme. Ja yht'äkkiä ilmestyy eteemme, syrjästä päin liukuen,\nkesäisen kirkas värikuva. Voi ihanuutta! Silmiimme paistaa helakan\nvihreä mäenrinne ja kirkkaan sininen taivas. Rinteellä kasvaa\npalmuntapainen puu, alempana on kaivo, josta metsästyspuvussa ja\ntöyhtölakissa oleva nuorukainen ammentaa vettä neitoselle. Voi\nihanuutta, sanon minä! Ja nyt alkaa kuulua Vasili Ivanovitshin\nhyväntahtoinen, tutusti kertova ääni. Kuva liukuu pois ja uusi,\nvieläkin ihanampi maisema ilmestyy eteemme: Saharan paahtava erämaa ja\nkiljuva jalopeura ja kauas valkoisiin telttoihin pakenevia ihmisiä!\nVasili Ivanovitshin kertoessa kuva ihan alkaa elää meidän silmissämme.\nJalopeura ulvoo ja loksuttelee kauheita hampaitansa. Mutta kuva alkaa\njo meidän pyynnöistämme huolimatta liukua pois, vain tuokioksi se\narmosta vielä pysähtyy, ja sitten häviää, — kuitenkin vain yhäkin\nihanamman kuvan tieltä: edessämme on nyt Alppivuorten huippuja ja\nrohkea tyrolilainen matkailija polvihousuissa, leveällä vyöllä\nvyötettynä ja sulkahattu päässä tarpoo syvissä lumissa kukkulan\nhuipulle päästäkseen. Vaikka kuva on liikkumaton ja tyrolilaisen jalat\naina samassa asennossa, elää siinä kaikki, me kiipeämme hänen mukanaan,\nme hengitämme raikasta alppi-ilmaa — Vasili Ivanovitshin elävää\nkuvausta seuraten. Sitten näemme vielä sinisen meren ja punapurjeiset\nkalastajain venheet. Sitten Vasili Ivanovitsh sytyttää kynttilät ja me\nnäemme sen ihmeellisen laitoksen, josta kaikki kuvat ovat lähteneet,\nmutta sen sisäpuolta hän ei meille näytä, vaan jättää kaiken\nsalaperäiseen hämäryyteen, sanoen vain, että koneen nimi on \"laterna\nmagica\", nimi, joka meistä on sekin hyvin salaperäinen ja kulkee\nkunnioittavana kuiskauksena suusta suuhun.\n\nAh, Vasili Ivanovitsh, kuinka hyvä sinä olit meille ja kuinka me sinua\nrakastimme!\n\nMutta jos me kovasti rakastimme häntä, niin hänen oma äitinsä\nsuorastaan jumaloi häntä, ja juuri saman hyvyyden tähden hänellä oli\nlukemattomia ystäviä, jotka häntä kaikella tavalla auttoivat, milloin\nantamalla hänelle vaatteita, milloin rahaa, milloin mitäkin. Vasili\nIvanovitshin auttaminen oli vain usein sangen pulmallinen tehtävä.\n\nNiinpä hän kerran teki lähtöä saunaan ja äiti varusti hänet puhtailla\nalusvaatteilla. Hänen äitinsä piti tästä täysi-ikäisestä pojastaan\nhuolta kuin pienestä lapsesta, sillä poika eli aina jossakin\nyläilmoissa, kaukana tämän maailman käytännöllisistä asioista. Saunasta\npalatessa Vasili Ivanovitshilla ei näkynyt olevan mukanaan mitään\nvaatemyttyä, ja hänellä oli yllään vanhat alusvaatteet.\n\n— No missäs vaatteet? — kysyy äiti ihmetellen.\n\n— Ah niin — sanoo Vasili Ivanovitsh hajamielisesti, — saunamatkalla\ntutustuin erääseen hyvin varattomaan ihmiseen ja otin hänet mukaani\nkylpyyn. Voitteko ajatella, äiti, kun saunan jälkeen pukeuduimme, näin,\nettei hänellä ollut mitään alusvaatteita! Täytyi antaa.\n\nJoskus, kun heille tuli kerjäläinen, saattoi Vasili Ivanovitsh mennä\nsuoraan äitinsä vaatekaappiin ja valita sieltä mitä tarvittiin. Äiti\noli kerran tullut kotiin ja kaipasi parasta leninkiänsä.\n\n— No kun teillä on niitä monta, — selitti Vasili Ivanovitsh\nsyyllisenä.\n\nÄiti ei moittinut milloinkaan poikaansa, vaan antoi tämän tehdä mitä\ntahtoi ja vain yhä enemmän ja enemmän jumaloi häntä.\n\nYhtä vaikea oli hänen monien ystäviensäkin auttaa häntä itseään niin,\nettei sen sijaan joku aivan vieras ihminen tullut autetuksi.\n\nVasili Ivanovitshilla ei ollut milloinkaan mitään rahaa kukkarossa, ei\nedes sen vertaa että olisi omin neuvoin kyennyt parturissa käymään.\nMutta siinäkin vähässä oli häntä vaikea auttaa. Kerran joku ystävistä\nvarusti taas hänet rahoilla ja käski mennä tukkaa kerityttämään ja\npartaa ajelluttamaan. Vasili Ivanovitsh kiitti sydämellisesti ja meni.\nMeni, — mutta palasi jonkin ajan kuluttua tukka entisellään ja parta\najelemattomana.\n\n— No mitenkäs nyt on ajelun käynyt? Annoinhan minä sinulle rahaa?\n\nVasili Ivanovitsh häpesi sanomattomasti. Ilmeni, että hän oli kulkenut\npaperikaupan ohi ja siinä oli ikkunassa ollut värillisiä leikkelykuvia,\nhevosia, lehmiä, sikoja, jopa talojakin, ja liuta lapsia oli kadun\npuolelta ihaillen niitä katsellut, päätellen kuka olisi minkin kuvan\ntahtonut kaikkein mieluimmin omakseen.\n\n— Menin ja ostin heille, — tunnusti Vasili Ivanovitsh syyllisenä,\nkatsoen maahan, tuskan hiki otsalla.\n\nSamoin kuin hänen äitinsä, eivät hänen lukuisat ystävänsä ja\nauttajansa milloinkaan loukkaantuneet tästä heidän avuliaisuutensa\nväärinkäyttämisestä, vaan jatkuvasti auttoivat häntä ja yhä enemmän\nihailivat tuota omalaatuista olentoa, joka ei mitään tehnyt oman\nitsensä hyväksi. Kaikki rakastivat häntä.\n\nVanhenevan äitinsä tähden hän jätti sikseen ulkomailla retkeilemisensä.\nMonta vuotta hän näin läheisesti seurusteli meidän kanssamme, melkein\nminun täysi-ikäisyyteeni asti. Mutta hän muuttui aikaa myöten yhä\nhaaveksivammaksi ja yhä enemmän maailmasta vieraantuneeksi, joten hänen\nalituiseen iloonsa alkoi tulla pitkiä aukkoja ja hänen piti ikäänkuin\nherätä mietteistään päästäkseen siihen takaisin. Äitinsä ilmeinen\nvanheneminen näytti suuresti huolettavan häntä. Ehkä hän turhaan\npinnisteli järkeänsä keksiäkseen keinoja vanhenemisen välttämättömän,\nlopullisen seurauksen vastustamiseksi. Kuka tietää. Vasili Ivanovitshin\nluontoisen ihmisen oli ehkä aivan mahdotonta ajatella semmoisen\nseurauksen voivan kohdata niin rakastettua olentoa kuin oli äiti.\n\nVihdoin tapahtui niin, että hän äkkiä katosi kaikkien meidän\nnäkyvistämme.\n\nEnsin luulimme, että hän on sittenkin taas lähtenyt maailmaa kiertämään\njonkun rikkaan matkailijan seurassa, eikä hänen äitinsäkään senvuoksi\nollut kovin huolissaan hänestä. Ihmeteltiin vain, miksi hän ei mitään\nkirjoita. Olisi edes pienellä kortilla lyhyesti ilmoittanut\nolinpaikkansa ja vointinsa.\n\nKului kokonaista kaksi vuotta ennenkuin häneltä vihdoin saapui kirje.\nJumalan kiitos, hän on elossa! — huudahdimme kaikki.\n\nKirje oli pitkä ja merkillinen.\n\nVasili Ivanovitsh siinä ilmoitti olevansa Afrikassa ja elävänsä —\nsuuren puun alla.\n\n\"Elämä on täällä ihanaa, niin ihanaa, ettei sitä voi kielin kertoa\", —\nsanoo hän ja hartaasti vannottaa äitiänsä tulemaan sinne Afrikkaan puun\nalle elämään, pian, pian! Ei täällä ole huolta huomisesta, ei surua ei\nmurhetta, joka ihmistä vanhentaa. Ei täällä tarvitse kuin kätensä\nojentaa, niin saa syödäkseen parhaita hedelmiä, maukkaita pähkinöitä ja\nmehukkainta kokosmaitoa. Oi äiti! miksi olenkaan antanut teidän elää ja\nkuihtua pohjoisessa maassa ja kosteassa, koleassa kaupungissa! Miksi\nnyt vasta ymmärrän mikä onnen ikuisuus on teille _täällä_ valmistettu,\nmikä paratiisi teitä odottaa! Mutta kohta on uuden elämän tieto\nvalloittava ihmisten mielet, kohta on uusi ajanjakso maailmalle\nkoittava. Sillä tietäkää, äiti, täällä ei ole mitään vanhentumista eikä\nsitä, jonka nimeä en edes tahdo mainita, täällä vanhat jälleen\nnuortuvat, täällä teidän riutuneet jäsenenne jälleen ojentuvat, kaikki\nraihnaisuus katoaa, ja olenpa varma, että teille vielä kasvaa uudet\nhampaatkin. Tulkaa, rakas äiti, tulkaa viipymättä, tulkaa, tulkaa!\n\nSen jälkeen seuraa kirjeessä mitä yksityiskohtaisin selostus\nmatkatiestä, laivalipuista, diligensseista, hotelleista, joissa voi\nlevähtää, kaikki, kaikki, vähintäkään poisjättämättä, tulosta\nMarseille'iin, laivamatkasta Välimeren yli, ja vihdoin — ohjeet sen\nsuuren puun löytämiseen. — Ah, hyvä, hyvä Vasili Ivanovitsh!\n\nMoni hänen ystävistään, joka sai kirjeen lukeakseen, pudisteli\npäätänsä, ehkä heitä arvelutti Vasili Ivanovitshin järjentila. Hänen\näitinsä oli kirjeestä vain suuresti liikuttunut eikä nähnyt siinä muuta\nkuin poikansa tavallista rajatonta hyväntahtoisuutta. Tai ei hennonut\nnähdä.\n\nSitten saimme kuulla, että äiti oli myynyt tavaransa, koonnut vähäiset\nvaransa ja todella matkustanut poikansa luo Afrikkaan.\n\nMutta mitä _sitten_ tapahtui, — siitä ei kukaan ole koskaan saanut\nmitään tietää. Afrikka oli silloin vielä kauempana kuin se nyt on.\n\n\n\n\nV. SETÄ PJOTR KARLOVITSH.\n\n\nLapsuuteni valoisat onnenpäivät eivät rajoitu tämän armaan kotipiirin\nkehyksiin, vaan lukemattomat muistot levittävät samaa ilon ja onnen\npäivänpaistetta erään toisenkin perheen piiriin, jonka läheisessä\nyhteydessä elämämme vieri.\n\nSe oli isäni veljen, setä Pjotr Karlovitshin perhe.\n\nHän, niinkuin muutkin veljekset, alkoi uransa sotilaana ja niinkuin\nmuut kärsi ensimmäisinä upseerivuosinaan suurta köyhyyttä. Ennenkuin\nhänestä tuli yli koko Venäjän, jopa maailmankin kuulu kuvanveistäjä,\nsai hän monta kovaa kokea. Mutta näillä veljeksillä oli kaikilla\nsellainen onnellinen luonne, ettei äärimmäisinkään puutteenalaisuus\nvoinut heidän mieltänsä saada masennuksiin, samoinkuin ei myöhempi\nupea varallisuuskaan pystynyt heidän koruttoman luonnolliseen\nelämänlaatuunsa mitään muutosta vaikuttamaan. Kun oli rahaa, elettiin\niloisesti ja leveästi, jos rahaa puuttui, osattiin tyytyä vähiin, mutta\nilo ja hyvämieli ei semmoisista vähennyt. Talous oli heille aina\ntoisarvoinen kysymys, joka ei mielentilaan asti ylettynyt. Tuo\nominaisuus oli heissä — sanokaamme — jotakin sukuvikaa, joka on kyllä\ntainnut pitemmällekin periytyä.\n\nTykistöopistossa upseeriksi tultuaan Pjotr Karlovitsh oli ensivuodet\nasuskellut yhtä köyhine tovereineen pienessä huonerähjässä\nkellarikerroksessa Viipurinpuoleksi sanotussa Pietarin laitaosassa.\nEnsimmäinen näyte hänen taiteellisista taipumuksistaan kuuluu\npäässeen julkisen huomion esineeksi vähän omituisella tavalla.\nSotilaspalveluksesta vapaina hetkinä oli hänellä tapana piirustella,\nalhaalta ikkunasta katsellen, pilakuvia ohikulkijoista ja kadun\ntavallisimmista asukkaista. Köyhyydestään piittaamattomat, vallattomat\ntoverit liimailivat sitten näitä papereita verhoiksi ikkunain alimpiin\nruutuihin. Seurauksena oli, että aina uusien kuvien ilmestyttyä\nkokoontui suuri lauma ohikulkijoita ikkunain ääreen, toiset nauroivat\ntuntiessaan toisensa, toiset sadattelivat tuntiessaan itsensä. Tämä oli\nPjotr Karlovitshin maineen alku.\n\nVaikka tämä maine Viipurinpuoleisessa kaupunginosassa ei tuolla\nasteella tietenkään voinut mitenkään lisätä rutiköyhän, vain palkallaan\nelävän upseerin tuloja, oli hän kuitenkin viivyttelemättä ja\nsiekailematta mennyt naimisiin. Niin paljon oli hänessä toki\nylimysmielisyyttä, ettei hän voinut tehdä rakkausasiaansa riippuvaksi\ntuloista ja rikastumisesta! Ei ajatustakaan sinnepäin! Tämäkin\nominaisuus saattoi olla sukuvikaa, koska sekä minun isäni että\ntietääkseni muutkin veljeksistä olivat naimisasiassa menetelleet juuri\nsamalla tavalla: varattomina menneet naimisiin varattomien kanssa, ja\nkohta rakastuessaan.\n\nSellainen avioliitto ei tietenkään voinut aluksi muuta kuin suuressa\nmäärin kärjistää Pjotr Clodtin taloudellista ahdinkoa. Mutta hänen\nhyvätuulisuuteensa ei sillä ollut lamauttavaa vaikutusta. Lapsia syntyi\npaljon. Köyhyys oli niin suuri, ettei lapsille saatu ostetuksi\npienintäkään lelua. Hänen vaimonsa, hiljainen Uljana Ivanovna, saattoi\ntätä asiaa vähän valitellakin, mutta Pjotr Karlovitsh vain vihelteli.\nHän otti käsiinsä puupölkyn ja veisteli siitä lapsilleen leluhevosen,\njoka kyllä kelpasi!\n\nKirjailija Gretsch, joka oli hänen serkkunsa, kertoo hämmästyneensä\ntämän puuveistoksen taiteellisuutta ja kohta kehoittaneensa ryhtymään\ntodellisen veistosmuovailun harjoittamiseen.\n\nKuinka olikaan, monet Clodtin lukuisista tuttavista ja varakkaista\nperheistä alkoivat vaatia lapsilleen hänen veistämiänsä leluhevosia, ja\ntilauksia tuli niin kosolta, että köyhä tykistöupseeri sai kuin saikin\ntyöstään lisätuloja niukan palkkansa lisäksi. Niinkuin Pietarin\nlaitakaupungissa pilakuvat olivat tulleet kuuluisiksi, niin hänen\nmaineensa puuhevosten veistäjänä nyt levisi kaupungin ylimyspiireissä,\nja se merkitsi taloudellisessa suhteessa jo paljon enemmän.\n\nIsäni harjoitteli tähän aikaan hänkin \"puutöitä\", nimittäin gravyyriä,\njosta hänen odottamattaan sittemmin koitui hänelle suurta taloudellista\napua. Perin kätevänä veistäjänä hän kerran puoli leikillään valmisti\npienoiskokoisen halkoreen, jossa oli niin tarkalleen kaikki todellisen\nison halkoreen muodot ja vähimmätkin vehkeet, että sitä ei annettukaan\nlasten käsiin heidän leluksensa, vaan jäi se aikuisten ihailtavaksi.\nSetä Pjotr Karlovitsh siihen myöskin kovin ihastui ja veisteli\npuolestaan puuhevosen, joka yhtä tarkasti kuin rekikin seurasi\nluonnollisen hevosen pienimpiäkin muotoja, ja se valjastettiin nyt\nreen aisojen väliin kaikkine pienoisvaljaineen. Tästä syntyi niin\nihailtava pikku kapine, että hovipiireissä tutut sukulaiset näyttivät\nsen keisarille, Nikolai I Pavlovitshille, joka sen kohta osti ja\nsittemmin lähetti lahjaksi Saksan keisarille. Tyytyväisenä nuorien\nupseeriensa ilmeisiin taiteellisiin taipumuksiin tämä omalaatuinen\nkomentaja-keisari \"komensi\" sedän Taideakatemiaan opiskelemaan\nmuovailua. Nikolaita ei saanut olla tottelematta, hänen tahtonsa oli\naina tapahtuva. Isäni taas lähetettiin myöhemmin ulkomaille gravyyriä\neli puupiirrostaitoa harjoittamaan. Tämäkin tietysti tapahtui, ja isäni\nsaavutti myöhemmin suuren taidon tällä alalla, joka oli niihin aikoihin\nvielä aivan uutta, ainakin Venäjällä. Minulla pitäisi vieläkin olla\nhallussani hänen painamiansa vanhoja puupiirroskuvia. Epäilemättä\nsellainen kuvittaminen melkoisessa määrässä lisäsi isän pieniä\nupseerituloja.\n\nSetä puolestaan, päästyään itsekin vakaumukseen, että hänellä saattoi\nolla tulevaisuutta taidemuovailun alalla, ei epäillyt jättää\nsotilasuraansa eli siis luopua toimeentulonsa tähänastisesta lähteestä.\nUutta köyhyydenuhkaa pelkäämättä hän muutti perheineen Vasiliostrovin\n5:nnelle linjalle, vastapäätä Taideakatemiaa, ja jatkoi tarmokkaasti\ntaideopintojaan, harjoittaen toimeentulokseen vain yhä puuhevosien\nveistelemistä, joihin nyt jo pantiin lasiset silmät, pellavaharja ja\nsarvesta tehdyt kaviot, jopa joskus varustettiin pienillä\nteräskengillä.\n\nEi kestänyt kauan, ennenkuin tuloksena Pjotr Karlovitshin\ntaideopinnoista oli onnellisesti suoritettu suurtyö, joka kohta herätti\nyleistä huomiota, nimittäin hevoset Narvantullin riemuportilla.\n\nEi vähempää huomiota ja tunnustusta herättäneet nuo Pietarissa\nAnitshkinin sillan päihin pystytetyt neljä ratsua kesyttäjineen.\nSamanlaiset hevoset valettiin myöhemmin myöskin Berliinin laskuun,\njossa ne vieläkin upeilevat. Samat hevoset tavataan vihdoin myöskin\nNeapelissa, kaiketi Nikolain lahjoittamina Italian kuninkaalle.\n\nNäiden suurten tilausten johdosta alkoi sedän taloudellinen asema\ntietenkin hyvin nopeasti vaurastua.\n\nMuistankin puolestani sedän oikeastaan vasta niiltä ajoilta, joina hän\noli jo hyvissä varoissa ja suuressa maineessa, jolloin hän oli saanut\nNikolailta tehtäväkseen suuren venäläisen saturunoilijan, Krylovin\nmuistopatsaan muovailemisen ja valattamisen.\n\nNiinä vuosina olin noin kolmentoista ikäinen.\n\nSedällä oli silloin jo suuri huoneisto valtion puolesta Taideakatemian\nrakennuksen yhteydessä, jossa hän eli vaimonsa ja lastensa kanssa tälle\nperheelle ominaista vaatimatonta kotielämää, tosin säästelemättä\nvarojansa, kun oli kysymys vieraanvaraisuudesta, pitojen tai suurten\nhuviretkien toimeenpanemisesta, joihin tuttavia kaikilta ääriltä\nkutsuttiin osanottajiksi, mutta kotiolojen milloinkaan muuttumatta\nkoruisemmiksi tai ylellisemmiksi.\n\nJokseenkin samoihin aikoihin paranivat isänikin asiat ja hänkin alkoi\ntaloudellisesti vaurastua. Ensin hänet määrättiin kirjaston hoitajaksi\nTykistöopistoon. Sen toimen ohella hän samalla harjoitti ammatillista\nvalokuvausta kahden vanhemman veljeni kanssa, sai siinä toimessa\nkeisarillista kannatusta, ja heidän laitoksensa yhdistettiin\nTaideakatemian kanssa. Kaikki ne oivalliset perhevalokuvat, jotka ovat\nvieläkin hallussani ja joita muinoin otettaessa oli istuttava vähintään\n10 minuuttia liikkumattomana, ovat isäni omassa ateljeessa tehdyt.\nMutta suurempiin varoihin isäni pääsi vasta tultuaan nimitetyksi\nTykistöopiston alkeiskoulun johtajaksi. Koulu oli suuren rakennuksen\nyläkerrassa, jossa myöskin olivat lukemattomien sisäoppilaiden huoneet,\nkeittiöt ja ruokasalit. Koko alakerta oli meidän hallussamme, joten nyt\nmeilläkin oli valtion puolesta vapaa suuri huoneisto. Ja elämä alkoi\nluistaa yhä onnekkaammassa poljennossa.\n\nMe ja sedän perhe olimme erottamattomassa yhteydessä toistemme kanssa.\nAsuin siellä usein viikkokaupalla. Missä vain oli hauskempi, siellä\nminä.\n\nKrylovin muistopatsaan muovailemista varten rakennettiin sedälle\nerikoinen tilava puinen verstashuone sen kivisen työhuoneen ja\nvaluverstaan lisäksi, jotka jo ennestään olivat hänen hallussaan\nTaideakatemiassa. Tämä puinen, korkea verstashuone, jonka parvekkeille\nkiivettiin tavallisia tikapuita myöten, on lapsuuteni muistojen\ntoinen keskus. Siellä minä elin yhtäpaljon kuin kotonamme. Alituiseen\nolimme siellä yhtäikäiset serkukset, meikäläiset ja sedän lapset\nerottamattomana veljes- ja sisaruslaumana yhdessä, sedän milloinkaan\nantamatta leikkiemme ja telmimisemme häiritä häntä työssään. Muistan\nhänen olleen aina samassa työpuvussa, olipa hän kotona tai verstaassa:\npitkävartisissa, vähän kömpelöissä saappaissa, yllään harmaasarkainen,\nhihaton liivi, aina paitahihasillaan, paidankaulus aina pehmoisena.\nEn myöskään muista, että hän olisi erikoisempaa huolta pitänyt\nkampauksesta. Joskus, muovaillessaan, kun hän seisoi korokkeellaan,\nalaleuka tarmokkaana esiintyöntyen, hänellä oli yllään valkoinen\ntyöpaita, johon hän pyyhki savettuneita käsiään. Harvinaisuuteen asti\nlapsirakas kun oli, hän ei milloinkaan ajanut meitä työhuoneestaan,\nvaan meidän meluamisemme tuntui hänestä olevan päinvastoin niinkuin\njotakin hänen työhönsä välttämättömästi kuuluvaa ja hänelle mieluisaa.\n\nMutta tämän verstaan pääviehättimestä en ole vielä puhunutkaan. Me\nlapset emme olleet sedän työhuoneen ainoita meluajia, vaan oli siinä\nsuuri joukko mörisijöitä, naukujoita, määkijöitä, haukkujia, ulvojia ja\npiipertäjiä. Se oli näet täynnänsä nelijalkaisia, jotka saattoivat\njonkin kommelluksen sattuessa tai syöttöajan lähestyessä päästää aika\nmöräkän. Näitä eläviä setä tarvitsi Krylovin muistopatsaan alustan\nmuovailemista varten, jossa on kuvattuna suuri eläinmaailma semmoisena\nkuin se esiintyy Krylovin saturunoelmissa. Niinpä oli verstaassa\nirrallaan kokonaista kolme karhua, joista yksi oli suuri, musta\nmuurahaiskarhu. Oli siellä myöskin sudenpentu, Madeirasta tuotu apina,\nkotka, joka tosin oli häkkiin kytketty, vuona karitsoineen ja\npitkäkoipinen kurki, kumpikin vapaalla jalalla. Erittäin hyvä ystävämme\noli sudenpentu, jonka kanssa saattoi leikkiä yhtä vapaasti kuin minkä\nkoiranpenikan kanssa tahansa. Vain silloin kuin se pantiin\nrangaistukseksi kahleisiin, irvisteli se pahasti ja kalisteli\nhampaitaan. Susi oli tuotu Suomesta, jossa setä usein oleskeli. Kettu,\nsuuri susi, karhut ja kotka olivat Nikolain käskystä tuodut sedän\nkäytettäväksi keisarillisesta eläintarhasta ja kesyttyivät verstaassa\ntäydellisesti. Apina oli saatu merimiehiltä, jotka toivat sen\nMadeirasta ja olivat antaneet sille nimen Makar Aleksejevitsh.\n\nNäiden elukkain parissa me vietimme pitkät päivät sedän verstaassa. Ja\njos rupeisin kertomaan kaikista tepposista, joita iloinen sudenpentu\nhauskuudeksemme suoritteli, — jos muistelisin miten nuori karhu\nriitaantui karitsaansa suojelevan uuhen kanssa, miten se nousi\ntakajaloilleen ja juhlallisesti käveli vuonaa peloittamaan, mutta sai\ntältä sellaisen pöksäyksen vatsaansa, että kellistyi istuvilleen ja\nnolona kääntyi pois koko yrityksestä, — jos luettelisin osankin niistä\nkujeista, joita ovela apina teki opittuaan matkimaan lattianpesua ja\nkirjoitusmusteen käyttämistä erinäisten viirujen vetämiseksi pulpetilla\noleviin paperiarkkeihin oikealla kirjoitussulalla, jota osasi pistää\nkorvankin taa, — jos vielä mainitsisin mustan karhun karkuretkestä\nNevan jäälle, säikähdyksestä ja nopeasta kotiinpaluusta, ja vielä monen\nmonista muista yhtä hauskoista tapauksista, eivät muistelmani\nmilloinkaan loppuisi.\n\nSiis hyvästi ihana verstas karhuinesi, apinoinesi! Olisinpa onnellinen,\njos kerrankin vielä saisin ovesi jälleen avata!\n\nSetä varmaankin huomasi, kuinka onnelliset me lapset olimme näiden\nhänen eläimiensä parissa, joita hän itsekin hellästi rakasti. Pianhan\nniistä oli luovuttava, kun työ kerran valmistui. Mutta lasten onnea hän\nei hennonut keskeyttää. Päästyään vakaumukseen, että lapset vain\neläinten ja luonnon yhteydessä elävät oikeata onnenelämäänsä, hän osti\nläheltä Pietaria, Pavlovskista, talon, jota ympäröitsi suunnaton\npuisto. Nurmikoita ja ristiin rastiin kiemurtelevia hiekkateitä myöten\nme saimme ajella pienoisvaunuilla, pikku aasit vetäjinä, yksi meistä\nkuskina ja kaksi takaistujina, pienet varjostimet käsissä. Oli siellä\nmyöskin korkea pylväs, jonka pyörivästä päästä riippui pitkiä köysiä,\nja niistäpä pidellen oli armottoman hauskaa lennellä toistemme ohi\nkeinahdellen milloin korkeuksiin, milloin huimaavaa vauhtia alas ja\npylvään ympäri. Välistä panivat pojat toimeen isän ja sedän avulla\nsuurenmoisia ilotulituksia. Me asuimme sedän huvilaa vastapäätä, ja\nhauskaa oli, kun pojat iltaisin juoksivat sanomaan, että nyt tulee taas\nsuuret tulitukset.\n\nHauskinta kaikesta olivat sentään huviretket, joita setä mielellään\npani toimeen Pavlovskin ympärillä oleviin metsiin. Hän otti asian\nperusteellisesti. Ne eivät olleet mitään satunnaisia pikkuretkiä, että\nolisi otettu mukaan vain kahvipannu kuppeineen ja joitakuita\nvoileipäsiä. Ei, vaan suuria varustuksia tehtiin, niinkuin kysymys\nolisi ollut viikon päiviksi kotoa lähtemisestä. Mukana seurasi\nkokonaisia pyykkikorillisia ruoka- ja juomatavaroita, se oli kuin\nvieraille maille vaellusta, kuormat täynnä lapsia, näiden vaunuja,\nvaatteita, äitejä ja tätejä, joiden posket punottivat, suortuvat\nirtausivat tukkalaitteesta oudossa liikkeessä ja keikutuksessa, silmät\nsäihkyivät milloin pelon milloin hauskuuden kiihtymyksestä. Kokki ajoi\nviimeisenä keittiölaitteineen.\n\nTavallisesti otettiin mukaan suunnattoman suuri teltta, joka sitten\nperille päästyä miesvoimin pantiin pystyyn. Teltta oli niin suuri, että\nkoko seurue mahtui sinne aterioimaan ja hauskuutta pitämään, joten\npienet sateet ja vähäiset rajusäät eivät tehneet haittaa.\n\n\n\n\nVI. \"HUMALASSA.\"\n\n\nEräällä tämmöisellä hauskalla matkalla, kun oli syöty ja juotu ja\npaluuretkeä valmistellen alettiin panna telttaa kokoon, tapahtui monen\nmielestä ehkä hyvinkin vähäpätöinen välikohtaus, mutta minun mieleeni\nse jätti lähtemättömän tunnelman jostakin jäytävän, leppymättömän\nkauheasta, sydäntä vihlovasta elämän tosiasiasta, jommoisia joskus\ntipahtaa kuin raskaita kiviä lapsen viattomaan onnen maailmaan. Melkein\njokaiseen päivänpaisteisimpaan onnen aikaan yhtyy lapsella usein jokin\npimeä täplä, joka vielä vanhempanakin saattaa hänen kasvonsa äkkiä\nmuuttumaan totisiksi, kääntymään sisäänpäin, kalpenemaan.\n\nEihän tämän tapauksen tarvitse aikuisesta näyttää kuin leikiksi\nlyötävältä, pian unohtuvalta pikkuasialta. Mutta minun täytyy kuitenkin\nse kertoa.\n\n— Tuleppa Liza katsomaan — sanoivat kokoiseni tyttöserkut vetäen\nminua hihasta mukaansa pois metsiköstä sinne leiripaikalle missä\nisoteltta oli. Njanja oli vienyt minut pois kanssaan sieniä poimimaan.\n\n— Mitä katsomaan? — minä kysyin, mutta he vain vetivät ja sanoivat:\nsaat itse nähdä. — Minä olisin tahtonut jäädä njanjan kanssa sieneen.\n\nHe johdattivat minut teltan läheisyyteen ja kääntyen kaikki minun\npuoleeni sanoivat: no katsohan nyt!\n\nMinä katsoin ja näin ihmeekseni, että setä oli kovasti suutuksissaan.\nTämä oli ylen outoa ja herätti suurta uteliaisuutta, sillä emme kai\nkukaan olleet vielä koskaan nähneet häntä suuttuneena. Oikein oli noloa\nsedän puolesta, hävetti kovasti ja olisi tehnyt mieli juosta pois\nkatsomasta sellaista näkyä. Minä rupesin nykimään tyttöjä, että\nolisimme juosseet, mutta he sanoivat minulle:\n\n— Mitä sinä setään töllötät, katso tuota tuolla! — Ja osoittivat\nsormellaan herra Critonia, joka oli kihloissa Uljana Ivanovnan (sedän\nvaimon) sisaren kanssa.\n\nHerra Criton istui sääret hajalla pahasti rikkiviillellyn teltan\nliepeellä. Hänen hikiset kasvonsa olivat hehkuvan punaiset, ja niskaan\nsysätyn lippalakin alta näkyi epäjärjestyksessä otsaan liimautuneita\nmustan tukan tupsuja. Hänen silmänsä muljottivat. Hänen suunsa\nsammalteli epäselviä, hitaasti valmistuvia sanoja.\n\n— Näetkös nyt, — selosteli Viera serkku minulle, — hän on viiltänyt\nteltan rikki ja setä toruu häntä.\n\n— Veitselläkö viiltänyt? — minä kysyin.\n\n— Ei, kuin rikkinäisen pullon lasilla, — selitti Viera.\n\nSamassa herra Criton rupesi tekemään pystyyn nousemista, mikä näytti\nhänelle olevan yhtä vaikeata kuin Olja siskolle, joka ei osannut vielä\nkävellä, mutta kyllä pyrki mielellään pystyyn ja tussahteli aina\ntakaisin pempulleen. Critonin onnistui vihdoin nousta, mutta hän ei\ntahtonut pysyä jaloillaan, vaan horjui pahasti ja sortui vasten teltan\ntukipuita, niin että nämä ryskyen murtuivat.\n\nSetä näytti käyvän yhä vihaisemmaksi, ja minua jo alkoi itkettää, sillä\noli kovin sääli Criton raukkaa. Mies oli ilmeisesti kovin sairas, ihan\npyörtymäisillään, ja nyt häntä vielä päälliseksi toruttiin!\n\nJoku serkuista sanoi lisäksi:\n\n— Kyllä se nyt saa rukkaset tädiltä tämän perästä! Hyi heittiötä!\n\nMinä kysyin Vieraita hiljaa, kuinka setä hennoi torua ja vielä\nhaukuttiin heittiöksi Criton raukkaa, jota ei kukaan mennyt auttamaan?\n\nViera töykkäsi minua kylkeen:\n\n— Etkö näe? Mies on sikahumalassa! Kehtaatkin puolustaa!\n\nVarmaan tuntee puu, johon salama lyö, jokseenkin samaa kuin minä näistä\nVieran sanoista. Critonko humalassa! Humalassa niinkuin ne oudot,\nkaukaiset olennot, joita sanottiin mushikoiksi ja joiden joskus\nikkunasta näki horjuvan kadulla tai poliisin taluttamana hoipertelevan\ntai hurjasti potkivan issikan ajopeliin sullottaessa, jolloin njanja\naina vei pois ikkunan luota, koska semmoista ei sopinut edes katsella!\nJa nyt sai nähdä ihan tuossa silmien edessä! Ja vielä Criton! Meille\nkaikille tuttu Criton, sedän oppilas muovailussa, tädin sulhanen, aina\nhyvinsuittu, mustatukkainen herra, joka istui päivällispöydässä\nsiivosti jutellen ja vanhempia ujostellen, jonka kättä kosketimme\ntervehtiessä ja hyvästellessä, — nyt silmät mulkoilevina, vaahto\nsuupielissä, ei ymmärrä mitä puhutaan, ilme tylsänä, järjettömänä!\n\nSydän oli pakahtua, henki salpautui, jokin ikäänkuin katkesi.\n\nTytöt kyllä sanoivat, että nyt hänet viedään kotiin ja pannaan\nvuoteeseen nukkumaan, kunnes hän huomenna herää ja on taas entisellään,\nsukii tukkansa ja ymmärtää jälleen mitä hänelle puhutaan. Mutta minä en\nvoinut kuvitellakaan, että tämän tapauksen perästä elämästä enää\nylimalkaan voisi mitään tulla, kun Criton herää. Mitä ensiksikin se\nonneton itse on ajatteleva, ja toiseksi miten me muutkaan jaksamme\nhänen puolestaan ja hänen mukanaan kantaa tätä häpeää, miten setä on\nosaava jälleen puhua hänen kanssaan, miten Uljana Ivanovna, ja mikä on\noleva morsiamen, täti raukan kohtalo, miten minä itse voin piiloutua,\nettei tarvitsisi katsahtaa hänen silmiinsä, miten kihlauksen\npurkautuminen pannaan toimeen, mitä erottaessa sanotaan, annetaanko\nhyvästellessä kättä, ja vihdoin, voimmeko enää milloinkaan tämän surun\nperästä tehdä huviretkiä, juosta metsissä, nauraa, kuulla linnunlaulua?\n\nSeuraavan päivän odotettu tilinteko, sen kauheus ja murhe sai kuitenkin\npaljon lievitystä siitä, että aikuiset ikäänkuin sulkivat meidät lapset\nasian ulkopuolelle. He kyllä tuntuivat sinä päivänä paljon\nkuiskuttelevan keskenään, mutta tekivät sitä juhlallisemmissa\nvierashuoneissa, joissa eivät lapset juuri oleskelleet, ja sulkivat\nmeiltä ovia, pysytellen meistä ikäänkuin erillään. Vaikka njanjalta\nkuulimmekin, että Critonin oli nähty jo ihan sovinnollisena kävelevän\ntädin kanssa puistossa, ei mitään muita tietoja aikuisten puolelta\nmeille varissut. Joten meidän ei ajan kuluksi auttanut muu kuin ruveta\nleikkimään. Ja sehän haihdutti huolet.\n\nMutta vaikka tämä äkkisuru pian haihtuikin, — vaikka jo taas ajelimme\naasilla ja jälleen huviretkiäkin teimme, ei tämä asia lakannut yhä\npalaamasta mieleen ja samalla tavalla vihlomasta sydäntä joka kerta\nkuin sen muistin. Criton tosin katosi kokonaan näköpiiristäni samoihin\naikoihin, meni naimisiin tädin kanssa ja he muuttivat jonnekin muuanne.\nMutta omituisesti ajatukseni eivät herenneet hänen elämäänsä\nseuraamasta, ja vielä aikuisenakin pysähdyin usein ajattelemaan:\nmissähän nyt on se sama Criton, joka huohottaen ja tylsin katsein\nnojasi teltan murtuvia tukipuita vasten?\n\nHänen avioliittonsa tädin kanssa kuului olleen hyvin onneton. Hänestä\nlienee tullut juoppo, sillä ne teot, joita hänen kerrotaan\nsuorittaneen, eivät voi olla muun kuin juopon tekoja. Täti erosi\nhänestä.\n\nTuosta tapauksesta huviretkellämme sai alkunsa se humalaiskammo, joka\non minua sitten ikäni kaiken seurannut. Pelkäsin siitä lähtien\nhumalaisia niin että vapisin niitä nähdessäni. Humaltumista kammoin\nsanomattomasti. Semmoisen asian ajatteleminen pani koko maailman\nvetäytymään silmissäni mustaan pilveen ja hävittämään mielestäni kaiken\nilon.\n\nKerran meillä pantiin toimeen suuret lasten tanssiaiset. Voiko enää\nolla mitään sen hauskempaa! Leikimme aikuisia. Useille oli ommeltu\nvarta vasten aikuisten frakkeja, pojille pantu kova kaulus ja käsiin\npienet säämiskähansikkaat, tytöille laitettu leveät rimssuhameet ja\nannettu viuhka käteen ja palmikot kierretty päälaelle. Joku puuteroitsi\nposkeni ja pani kauneuspilkun ylähuuleni viereen.\n\nTanssiaisten onnistumista ja iloa lisäsi vielä se seikka, että tapööri,\njoka oli tilattu tanssimusiikkia suorittamaan, tällä kertaa soitti niin\nerinomaisen iloisesti ja ryhdikkäästi. Antaakseen parempaa pontta\npoljennoille hän kourasi pianosta musiikkia sormien täydeltä sekä\nbassosta että diskantista, paljon runsaammin kuin tavallisesti, paineli\npedalia, jota hän tavallisesti ei juuri viitsinyt tehdä, ja välistä\nvaihteli fortissimosta pianissimoon ja taas paisutuksiin niin intoisan\nviehkeästi, että tyttöjen jalat rupesivat itsestään liikkumaan ja\nruumis keinui valssin sävelissä todella niinkuin Tonavan sinisillä\naalloilla.\n\nOnnettomuudeksi kuulin silloin jonkun sanovan, että soittaja oli aika\nlailla hiprakassa.\n\n— En voi enempää, — minä sanoin kavaljeerilleni, keskeyttäen tanssin,\nja annoin kaikkien luulla tulleeni pahoinvoivaksi. Todella en osannut\nnauraa, vaikka olisin kuinkakin itseäni pakottanut, saati tanssia.\nMenin huoneeseemme ja riisuin yltäni kaikki naamiaiskorut. Luulkoot,\nettä olen sairas. Jään istumaan yksikseni vaikka koko illaksi. Mutta\ntanssiminen tietäen, että soittaja oli juovuksissa, oli minulle täysi\nmahdottomuus.\n\nNämä omituisilta tuntuvat muistelmat saavat kai selityksensä siitä,\nettä en milloinkaan nähnyt humalaisia kuin aivan kaukaa ja vieraissa\npiireissä. Kotona vanhempien luona en koskaan nähnyt ihmisten juopuvan\nenkä liioin setien perheissä tai tuttavapiireissä. Olihan minulla\ntäysi-ikäisiksi tulevia vanhempia veljiä, mutta perhe-elämä vanhempien\nkodissa oli yksinomaan kotielämää, joka pitkinä talvi-iltoina aina\nsaavutti hauskuutensa huipun. Tosin me hyvin paljon pidimme\nnimenomaista huolta iltojemme hauskuudesta, esimerkiksi panemalla\ntoimeen kotitanssiaisia meillä taikka setien luona, seuranäytelmiä ja\nmuita meluavia, \"hirmuisen\" hauskoja huveja. Mutta silloinkin kun ei\nmitään huveja ollut, oli kotielämämme yhtä hauskaa. Istuimme aina\nkaikki suuren pyöreän perhepöydän ympärillä, jokainen tehden omaa\ntyötään tai näperrystään, puhellen, kertoen, nauraen, ja juuri nämä\nhetket ne olivatkin niin hauskoja, ettei kukaan perheenjäsenistä, ei\nisä, ei äiti, ei yksikään veljistä eikä tavallisista perhetuttavista ja\nkotimme ystävistä jättänyt illoin paikkaansa tyhjäksi tämän pöydän\nympärillä, saati saanut päähänsä hakea jotakin ylimääräistä hauskuutta\nhumaltumisesta.\n\nSanomaton kotionni näin ympäröitsi meitä koko lapsuutemme ajan.\n\n\n\n\nVII. VIELÄ PJOTR KARLOVITSHISTA.\n\n\nMinun täytyy vielä palata Pjotr Karlovitshiin, jonka kuvaa en ole\nsaanut läheskään eheäksi, vaan voin monilla muistoilla ja piirteillä\nsitä täydentää.\n\nPaitsi omissa muistelmissani, kuvastuu tämä omalaatuinen paroni Pjotr\nClodt von Jürgensburg myöskin kaikissa vieraiden, kuten kirjailijain\nViktor Ostrogorskin ja Gretschin, säilyneissä kertomuksissa harvinaisen\nkansanomaisena miehenä. Ei kauan sitten asui Vasiliostrovin 5:nnellä\nlinjalla vielä vanhuksia, jotka muistelevat tätä merkillistä \"paronia\",\nja hän lienee ollut hyvin tunnettu koko tässä laajassa kaupunginosassa.\nTyöpuvussaan, joka ei missään suhteessa eronnut tavallisesta työläisen\npuvusta, paitsi ehkä siinä, että hän useimmiten oli vain liivisillään\n— mikä taas johtui mukavuussyistä muovailussa —, hänen nähtiin usein\ntalvisinkin vaeltavan Akatemian pihalla, ja joskus hän näissä\ntamineissa tassutteli yli torin tuttavansa kauppiaan luo, mitään\nhuomiota herättämättä, sillä kaikki olivat peräti tottuneet hänen\nolentoonsa ja koruttomaan pukuunsa. Päinvastoin herätti suurtakin ja\niloista uteliaisuutta, kun tämä \"paroni\" kaikkien ihmeeksi joskus\nharvinaisissa tapauksissa oli tärkätyssä kauluksessa ja verkatakissa,\nsaati kun hänen oli joissakin Taideakatemian riemujuhlatilaisuuksissa\npukeutuminen virkapukuun ja kunniamerkkeihin!\n\nKaikille, jotka joutuivat hänen kanssaan tekemisiin,\nverstastyöläisilleen, malleilleen hän oli tavattoman ystävällinen,\nauttoi ketä vain voi sekä neuvoilla, puuhilla että rahoilla. Ja\nluontokappaleita hän rakasti intohimoisesti. Mutta häntä itseänsä\nrakastivat kaikki, luontokappaleetkin.\n\nOlen puolestani usein ajatellut, että hän osti Pavlovskin suuren\nhuvilan ja puiston vain antaakseen lasten mielinmäärin ajella pikku\naaseilla ja ollakseen varma, että hänen vieraillansa oli hauskaa.\nAnsaitseminen ja rikastuminen lienee hänelle ollut vain tästä ainoasta\nvieraanvaraisuuden syystä mieluista. Rahoille ei hän rahojen vuoksi\npannut juuri mitään arvoa. Niinpä tapahtui kerran, että hän jostakin\nteoksestaan taas ansaittuansa sievoisen summan — sanotaan 10 tuhatta\nruplaa — saapui rahat povitaskussa verstaaseensa, ja kun siellä ei\nollut mitään pöytälaatikkoa tai muuta rahain säilytyspaikkaa eikä\napinoistakaan ollut takeita, pisti hän koko setelitukon piiloon uuniin.\nMutta hänen lempityöläisellään, valaja Arsenjilla, ei tästä ollut\nmitään tietoa, vaan syötettyänsä elukat hän tapansa mukaan laittoi\ntulen uuniin, ja rahat paloivat. Taisipa siitä takkavalkeasta monenkin\nsydän kärventyä, mutta ainakaan setä ei sanonut muuta kuin: Peijakas\nsentään! — ja lisäsi: mutta mitäpä tuolle enää taitaa! Hänen alituinen\nsananpartensa oli: Paljonkos ihminen tarvitsee, — sen kuin haukkaisee,\njo on kylläinen!\n\nVielä on minun mainittava hänen omalaatuinen suhteensa keisarillisiin.\n\nOn henkilöitä, jotka ovat kansanomaisia periaatteesta, on semmoisia,\njotka ovat \"alhaisia\" kohtaan alentuvaisia, koska se tukee heidän\nyhteiskunnallista asemaansa, on ehkä sellaisiakin, jotka tahtovat olla\ntasa-arvoisia uskonnollisesta syystä, mutta Pjotr Karlovitsh oli\nkansanomainen _luonnostaan_, eikä missään tarkoituksessa. Niin\nolivat muutkin veljeksistä, siis taaskin — sukuvika: luontainen\ntasa-arvoisuuden tunne.\n\nMutta tämä tasa-arvoisuuden tunne oli yhtä luontainen myös \"ylhäisiä\"\nkohtaan: ylhäisille kumartamatta hän ei ollut minkään sukuylpeyden tai\nperiaatteen vuoksi, vaan siinäkin vain \"luonnostaan\". Niinpä hän ei\nmilloinkaan osannut saada sujumaan niitä tavallisia kohteliaisuuksia,\njoita ylhäisille oli ajan tavan mukaan sanottava, eikä voinut\ntottua käyttämään edes semmoisia yleisiä sanontoja kuin \"teidän\nmajesteettinne\" tai \"teidän keisarillinen korkeutenne\". Keisarillisia\nhän vain teititteli niinkuin kaikkia muitakin ihmisiä, tervehtiessä\nsanoi \"päivää!\" ja hyvästellessä \"no hyvästi vain!\"\n\nOlisi voinut luulla, että koko Venäjän tsaari ja ehdoton yksinvaltias,\nankara Nikolai I, joka piti suuriruhtinaitakin loitolla omasta\nylhäisestä henkilöstään, olisi toki vaatinut paroni Clodtiltakin edes\njonkinlaisia erikoisemman arvonannon ilmauksia. Mutta niin ei ollut\nasianlaita. Päinvastoin hän näytti olevan kiintynyt Pjotr Karlovitshiin\njuuri tämän koruttoman suorasukaisuuden vuoksi, joka oli kemiallisesti\nvapaa sekä liehakoinnista että ylimielisyydestä eikä sisältänyt muuta\nkuin luontaista ystävyyttä lähimmäistä kohtaan. Ehkä keisareiden on\nympäristössään ja seurueissaan harvinaista tavata ja tuntea juuri\nsellaista ystävyyttä, koskapa he sille näyttävät panevan suuren arvon.\nNikolai tahtoi kohdella Pjotr Karlovitshia niinkuin tämä kohteli häntä,\njopa ikäänkuin alleviivata vilpitöntä ystävystymistä. Niinpä hän usein\ntullessaan taideakatemiaan, kun adjutantit ja seuruekenraalit tekivät\novissa kunniaa ja professoritkin seisoivat varpaillaan, haki oppaakseen\ntyöpuvussa olevan Clodtin, ja parhaina ystävyksinä he käsikynkässä\nkulkivat salista saliin, iloisesti keskustellen.\n\nSangen usein Nikolai myös kävi Clodtin luona hänen verstaassaan\nkatsomassa hänen muovailutöittensä edistymistä ja niistä\nkeskustelemassa. Joskus meidän leikkiessämme tapahtui, että palvelijat\näkkiä rupesivat hääräämään ovissa, sanoen mennessään: keisari! —\nkeisari! — Ja todella näkyi ikkunasta, että katu oli täynnä\nliikkumattomia henkivartijain rivejä. Hän tuli kuitenkin melkein yksin\nsisälle, kulki huoneiden läpi nopeasti, avasi oven ja meni sedän\nhuoneeseen. Hän oli siellä kauan.\n\nMyöskin perintöruhtinas, sittemmin Aleksanteri II, piti kovasti sedästä\nja kävi tiheään sedän verstaassa katsomassa hänen töitään.\n\nKerran sattui niin, että setä istui muovailemassa jotakin vahasta,\nselin oveen päin, ja oli niin työhönsä vajonnut, ettei katsahtanutkaan\ntaakseen, kun kuuli jonkun tulevan, luullen ehkä Arsenjiksi.\n\n— Piteleppä tuota, — sanoi hän ojentaen selkänsä taakse\nvahamöhkälettä tulijalle.\n\nTulija otti vastaan vahan ja jäi sanatonna odottamaan.\n\nKun vahaa taas tarvittiin, kääntyi setä sitä ottamaan.\n\n— Ah anteeksi, enhän huomannutkaan, — sanoi hän aikoen nousta\nistualtaan.\n\n— Ei mitään, ei mitään, — sanoi perintöruhtinas, — älkää antako\nhäiritä itseänne. Ja istahti sedän viereen katsomaan tämän muovailua.\n\nMutta erittäin usein kävi Aleksanteri sedän verstaassa isänsä jälkeen\nkeisariksi tultuaan ja tilattuaan isä-vainajastansa mahdottoman suuren\nmuistopatsaan, joka oli esittävä keisari Nikolaita istuvana korskean,\ntakajaloilleen kohonneen ratsun selässä. Hän seurasi kuvanveistäjän\ntyötä mitä innokkaimmin, mutta taisi olla vähän levoton senjohdosta,\nettä taiteilijan suunnitelman mukaan tuon mahdottoman suuren ratsun oli\nseistävä takajaloilla etujalkain ollessa vapaina ilmassa ja\ntukeutumatta mihinkään muuhun. Olihan Katariina toisen Pietari\nensimmäiselle pystyttämässä ratsupatsaassakin ratsu takajaloillaan,\nmutta sen kolmantena tukena oli maahan ylettyvä häntä. Miten siis\npaljon suuremmaksi suunniteltu ja korkean pylvään päällä seisovaksi\najateltu Nikolain ratsu oli pysyvä vain kahden kavion varassa? Mutta\nsetä, joka oli mestari myöskin valamistaidossa, rauhoitteli nuorta\nkeisaria ja vakuutti tarkkojen laskelmiensa kyllä pitävän paikkansa.\n\nJos tämä kysymys, onko patsas, pronssiin valettuna, pysyvä pystyssä\nomin varoin, ennen kuin ratsun takajalat ovat edes kiinnitetytkään\nalustaan (niinkuin setä oli taannut), oli hänelle aivan toisarvoinen,\njosta hän oli peräti varma, niin sitä vastoin itse valamistyön\nonnistuminen oli sitä epävarmempaa ja oli hänelle ankarinta tulikoetta.\n\nValaminen tapahtui Liteini dvorin valinverstaassa, missä hänen muutkin\nverstaansa olivat. Puuhaa kesti kauan ja mitä ratkaisevampaan\nkäänteeseen asia joutui, sitä kuumemmaksi sedän ja kaikkien hänen\napulaistensa touhu kävi. Setä ikäänkuin ei nähnyt enää ketään edessänsä\neikä osannut kenenkään kanssa puhua, hän vain ajatteli työtänsä ja\nhääräsi laitteittensa keskellä. Apulaiset juoksivat sinne tänne,\nnostelivat, vasaroivat, huusivat ja puhuivat keskenään asioistaan,\njoita ei kukaan syrjäinen voinut tajuta. Minun kysymykseeni, kuinka\nrauhallinen setä, joka ei milloinkaan hätiköinyt eikä edes kiiruhtanut,\nnyt touhusi posket punaisina, suorastaan riehui eikä ketään nähnyt,\nvastattiin selityksellä, että jos sulatettu punavaski yhdessäkin kohti\nja vähimmässäkin määrin ehtii jäähtyä ja jättää epäliittymän tai\nsyvennyksen tai kuplasen, on koko työ mennyt hukkaan ja valanta on\ntehtävä uudestaan.\n\nTottapa onnistumisen arvoituksellisuus näin mahdottoman kolossin\nvalannassa kotimaisin miehin ja keinoin lienee ollut selvänä kaikille\nmuille ihmisille, joskaan ei minulle, koskapa puoli Pietaria oli\ntapauksen johdosta liikkeellä ja katu oli tungokseen asti täynnä\nyleisöä, jonka mielenjännitys kasvamistaan kasvoi sen mukaan kuin\nvalanta edistyi.\n\nKun sen täydellinen onnistuminen ilmoitettiin kaduilla, hurrasi kansa\ninnokkaasti.\n\nSetä oli nyt kuin pahasta painajaisesta vapautettu. Asia oli hänen\nmielestään lopullisesti onnistunut eikä hänelle esiintynyt enää mitään\nkysymyksiä, jotka olisivat vaikuttaneet asiaan. Sillä että tuo\npronssinen kolossiratsu oli ilman pidikkeitäkin pysyvä jaloillaan,\nsiitä hän oli vuoren varma. Hän muuttui jälleen aivan rauhalliseksi.\n\nKuvan valmistuttua muodostui kuitenkin sen vapauttaminen ympäröivistä\nja sitä tukevista telineistä hyvin draamalliseksi hetkeksi. Jännitys\noli suuri kaikissa Pjotr Karlovitshia lähellä olevissa ihmisissä, jotka\nolivat kokoontuneet hänen ympärilleen. Vaikka kaikki luottivatkin hänen\nlaskelmainsa pätevyyteen, oli kuitenkin yleinen levottomuus vallalla:\nmitäpä jos laitos sittenkin alkaa kallistua ja kaatuu! — Tietenkin oli\ntällä ratkaisevalla hetkellä keisarikin läsnä, ja hänkin ilmeisesti\nlevottomana liikehti taiteilijan ympärillä, sillä eihän tarvinnut olla\nkuin jonkin naulan tasapainovirhe ratsun etu- ja sen takaosan välillä,\nratsastajankin vielä joutuessa melkein kokonaan etuosan puolelle, niin\ntaiteilijan työ olisi päättynyt kohtalokkaasti.\n\nJa todella, kun viimeinen tuki oli ratsun ympäriltä poistettu, vaappui\nse hiljaa edestakaisin aivan silmin nähtävästi, kunnes se —\njännityksen noustua ylimmilleen ja kuolemanhiljaisuuden vallitessa —\nvähitellen pysähtyi liikkumattomaksi.\n\nSetä oli tietenkin ihan rauhallinen ja aivan ennallaan, niinkuin tässä\nolisi vain tavallisella käsivaa'alla uudelleen punnittu jotakin, jonka\npainon hän jo edeltäpäin tiesi. Kuitenkin voi olla mahdollista, että\ntämä hetki oli hänenkin elämänsä suurimpia voitonriemuja.\n\nKertoessani näitä juttuja Nikolain ratsupatsaan valmistamisesta olen\nkuitenkin, saavuttaakseni eheämpää yhtenäisyyttä sedän luonteen\nkuvauksessa, mennyt ajassa 6 tai 7:kin vuotta edelle. Sillä tämä\nmuistopatsas oli sedän viimeisiä suurtöitä ja valmistui vasta\nAleksanteri keisarin hallitessa jo kuudetta vuotta, eli minun\nsaavutettuani täysi-ikäisyyden.\n\nMinun on siis vielä palattava takaisin niihin aikoihin, jolloin olin\nnoin kolmentoista ikäinen ja jolloin setä vasta muovaili runoilija\nKrylovin muistopatsasta.\n\nPavlovskin suuren huvilan puistoineen, hiekkakäytävineen ja kaikkine\nlaitoksineen setä möi jokseenkin päätä pahkaa. Ehkä hänestä näytti,\nettä ihmisten on täytynyt siihen jo kyllästyä ja että aaseilla\najelemisen puiston yhä samoin kiertelevillä käytävillä täytyi\nlapsistakin jo tuntua yksitoikkoiselta. Pikku aasitkin olivat niihin\nkyllästyneet, ja yksi aaseista — juuri se, jolla minä ajelin, —\nmuuttui lopulta niin itsepäiseksi, että tunki päänsä pensaaseen, ei\nmennyt minnekään, eikä sitä keinolla millään saatu paikaltaan\nhievahtamaan, vaan piti riisua valjaista ja viedä talliin. Kaikkein\nluultavinta on kuitenkin, että sedän mielestä Pavlovskin metsätkin\nolivat läpitsensä huviretkeiltyjä eivätkä siis voineet tarjota hänen\nperheelleen ja vierailleen enää mitään uutta ja huvittavaa. Kaikessa\npuistomaisessa risuttomuudessaan ja puhtaudessaan nämä ympäristön\npikkukoreat metsät ja siivotut kummut eivät olleet mitään oikeata\nluontoa, vaan haiskahtivat koko lailla kaupunkilaisilta ja olivat nekin\nomiansa kyllästyttämään.\n\nVoidakseen viettää perheensä ja vieraittensa kanssa kesiä kauempana\nkaupungista ja alkuperäisemmin luonnon yhteydessä osti setä Pavlovskin\nsijaan maatilan Suomessa. Se oli suuri herraskartano, nimeltä Halila,\nja sijaitsi Uudellakirkolla.\n\nTäälläpä vasta metsiä oli! Ei ollut mitään tekokäytäviä, ei liioin\nnurmikkoja, vaan sai juosta ja heittää kuperkeikkaa missä vaan. Oli\nniinkin tiheitä näreikköjä, ettei päässyt läpi edes nelinryömin,\nainakaan ei vaatteiden repeytymättä. Maasta ei ollut risuja korjattu\npois, vaan oli paljon kuivettuneita paksuja oksia, joita varmaankin\ntuulet olivat karistaneet mäntyjen latvoista. Joskus näki vanhuuttaan\nkaatuneita, lahonneita ja päältäpäin ihan sammaltuneita jättiläispuita.\n\nAh, kuinka hyvältä noissa metsissä tuoksui, sammalelta ja pihkalta, ja\nkuinka lämmin siellä oli! Poimimme milloin sieniä, milloin puolukoita.\nTeitä ei ollut, vain siellä täällä kapeita polkujen tapaisia, joita\npitkin muurahaiset kiireesti juoksivat tullen ja mennen kekoihinsa.\nNäistä olivat jotkut hyvin suuria ja kuitenkin laitetut vain pelkistä\nruskettuneista havunneulasista.\n\nNäin minä kaiketi kuvasin ja kerroin pietarilaisille kaupunkiin\njääneille ystävilleni, jotka minun tavallani eivät milloinkaan vielä\nolleet nähneet oikeita luonnonmetsiä ja niiden ihmeitä. Koskematonta\nluontoa, luonnollisia järviä ja niittyrantaisia jokia en minä vielä\nkertaakaan ollut nähnyt ennen kuin nyt Suomessa. Venäläisellä\nmaaseudulla, kaupunkilaista Pavlovskia syvemmällä emme olleet\nmilloinkaan viettäneet kesää, joten venäläinen luonto oli minulle\nkokonaan tuntematonta, ja vasta nyt Suomessa minulle aukesi uusi,\naavistamaton, lumottu maailma, täynnä syvyyttä ja sanomatonta\nviehätystä, — aukesi ja ainiaaksi muuttui toiseksi puoleksi sieluani.\n\nEn voi milloinkaan unohtaa ensimmäistä retkeäni Halilaan.\n\nPannessaan uutta kartanoaan kuntoon setä usein tuli asioille kaupunkiin\nja hänelle tuli pian tavaksi takaisin Suomeen palatessaan poiketa\nmeille ja ottaa minut mukaan, ikäiseni serkun, pikku Natashan seuraksi,\njonka kanssa olimme rakkaimmat leikkitoverukset. Ajoimme\nnelipyöräisissä vaunuissa, omilla hevosillamme. (Rautatiestähän ei\nsilloin vielä ollut mitään tietoa.) Hevosia syötettiin ensi kertaa\nLahdessa, joka ei ole kaukana Terijoesta ja jossa tätä tarkoitusta\nvarten viivyttiin pari tuntia. Terijoen pitkällä hiekkarannalla me\nlämpimän sään vallitessa saimme uida meressä.\n\nNiin, enpä voi milloinkaan unohtaa sitä ainaiseksi sydämeen syöpyvää\nvaikutusta, minkä avomeri teki mieleeni, kun me paksurunkoisesta ja\nkorkealla humisevasta männiköstä tullen käsi kädessä pikku Natashan\nkanssa juoksimme hiekkarannalle sen ääreen!\n\nTyynen sileät maininkilaineet lähestyivät vierien ulapalta, hitaasti ja\nkuulumattomasti, ja sitten toinen toisensa jälkeen pärskähtivät\nhauskasti kuohahtaen hiekkaan, joka niiden jälkeen kiilsi märkänä,\nmutta ehti jälleen tummua ennen kuin uusi laine tuli. Ja mistä asti ne\nvaelsivatkaan äärettömältä siniseltä ulapalta, joka alkoi sieltä mistä\npilvetkin! Me katselimme kaukaisia pursia ja laivoja, ymmärtämättä\nmistä ne voivat tulla ja kuinka ovat uskaltaneet lähteä niin kauas\nmerelle. Maailma alkoi tuntua meistä puolta suuremmalta, se kävi\nilmavammaksi, se keventyi, niinkuin olisivat jotkin seinät kaatuneet\nedestämme ja me saaneet hengittää uutta, hurjan ihanaa ilmaa.\n\nSitten me äkkiä muistimme, että meille oli annettu lupa kylpeä meressä.\nMe riisuuduimme Natashan kanssa metsän rajassa ja jättäen vaatteemme\nhiekalle juoksimme siihen kohtaan missä laineiden hyrsky kävi.\nKyynäspäät ylhäällä, hengityksen salpautuessa me hiipovin sydämin\nannoimme pärskyvien laineiden kastella itseämme, kunnes kiljahdellen\nheittäysimme mereen.\n\nEn tiedä, tästäkö meren keveästä tuoksusta ja sen ihanasta\nilmavuudesta jokin helakan sinisyyden tunnelma yhtyi ainiaaksi minun\nSuomi-mielteeseeni. Tämän maan pelkkä nimikin herätti minussa\njonkinlaisen toivojen ja ilojen tunteen, vapautuksen syvähuoahduksen,\nmielen kirkastuksen, jonka väri oli samaa meren sineä.\n\nHalilan hovissa oli suuri ja mahtava, kaksikerroksinen päärakennus,\nehkä komein koko Uudellakirkolla. Sen yläkerta oli järjestetty\nyksinomaan vieraiden käytettäväksi, sillä sedän vieraat eivät olleet\nmitään hätiköivää väkeä, vaan viipyivät talossa vuorokausittain, jopa\nviikkomäärin. Niitä tuli ja niitä meni alinomaa, ja jokainen tulokas\noli yhtä tervetullut, hän eleli siellä kuin kotonaan, täydessä\nvapaudessaan, kunnes virkansa tai omat asiansa pakottivat lähtemään.\nAinoaksi pakonalaisuudeksi hän saattoi ehkä tuntea, ettei Halilassa\nsopinut olla nurkuvalla mielellä eikä vetäytyä erilleen yhteisistä\nratsastuksista tai muista huviretkistä.\n\nTämmöinen komento vaati tietenkin tavattoman suurta palvelijakuntaa.\nMutta juuripa tämän palvelijakunnan suhde setään, hänen perheeseensä ja\nvieraisiinsa onkin muistojeni kaikkein valoisimpia kohtia. Sedän\nvilpitön, luonnostaan johtuva vieraanvaraisuuden henki oli tarttunut\nheihinkin ja tehnyt heistä samaa ilomielistä kotiväkeä, jonka ainoana\nhuolena tuntui olevan tämän talonhengen ylläpitäminen ja uskollinen\ntoteuttaminen.\n\nErittäin mieluista on minun muistella miespalvelijaa, joka palveli\npöydässä pääpomona. Hänen toimeensa kuului antaa keittiöön tietoja\nmilloin mikin vieraista oli noussut ja tarvitsi kahvia tai teetä.\nVieraat nimittäin, perin hemmoiteltuja kuin olivat, nousivat\nvuoteistaan mikä myöhään mikä varhain, joten kahvinjuontia kesti koko\naamupäivän. Mutta palvelijat eivät tästä epäjärjestyksestä\nnärkästyneet. He eivät muuta ajatelleet eivätkä muusta nauttineet kuin\nvain olla herrasväelleen mieliksi ja pitää vieraita hyvänä. Keittiössä\nnoustiin jo neljän aikaan aamulla leipomaan. Muistan, kuinka sisäköt\nolivat onnettomia, jos joskus sattuivat myöhästymään. Joku vieraista\nnousi varhain, ja ajatelkaapa, kuumaa kahvileipää ei ollut vielä\nsaatavissa!\n\nElämä Halilassa oli rikasta, mutta silti hyvää, täysinäistä elämää.\nYlellisyyshän taitaa useimmiten erottaa toisistaan herrat ja\npalvelijat, mutta niin ei ollut sedän perheessä. Siellä kummatkin\nrakastivat toisiansa.\n\nYmpäristön kansa oli suomalaista. Niinkuin minä en ollut vielä\nmilloinkaan nähnyt oikeata venäläistä luontoa, niin en venäläisestä\nkansastakaan eli rahvaasta tiennyt muuta kuin minkä olin\nkirjallisuudesta oppinut sitä tuntemaan. Suomalaisen rahvaan\nkeskuudessa nyt ollessani olin siis ensi kertaa rahvaan keskuudessa.\nSuomalainen kansa miellytti kaikkia suuresti.\n\nMinä olin heidän lellilapsensa, jonka he mielellään hakivat joukkoonsa.\nJa he opettivat minulle suomalaisen laulun suomalaisine sanoineen,\nvaikkenhän minä suomea oikein ymmärtänyt. Opin aivan koneellisesti,\nväsymättömän toistamisen avulla. Nuotti oli surullinen, ja minä osasin\ntehdä ilmeeni surulliseksi ja antaa sanoille surullisen sävyn.\n\nOsasin lukemattomia värssyjä, mutta en luultavasti kaikkia.\n\nPietarissa minut usein pantiin tätä laulua laulamaan, erittäinkin\nsuurissa kutsuissa, vieraiden huviksi. Ja muistan että sitä kuunneltiin\nerittäin uteliaasti ja hartaasti. Suut olivat muutamilla auki, ja\nvaikka he ensin olivat kai aikoneet nauraa, tulivat he lopulta\nikäänkuin liikutetuiksi, arvatenkin sävelen surullisuuden vuoksi.\n\nSanat piirtäytyivät muistiini tämmöisinä:\n\n    \"Mistäs tuulet kustas tuulet\n    Poikani pooloinen\n    Meeren rannalta meeren rannalta\n    Äitini kultainen.\"\n\n\n\n\nVIII. ONNEN HUIPULLA.\n\n\nNiinkuin olen jossakin aiempana jo maininnut jouduimme me\ntaloudellisesti kireistä oloista väljemmille vesille, kun isä tuli\nTykistöopiston kirjaston ylihoitajaksi ja me muutimme suureen\nhuoneistoon tämän opiston toisessa kerroksessa, jossa sen muutkin\njohtajat asuivat.\n\nVeljistäni Misha ja Kolja olivat tämän opiston oppilaita, mutta Mishaa\nei sotilasura ollenkaan miellyttänyt, ja opiston johtaja tuli vihdoin\nisän puheille kehoittaen häntä ottamaan pojan koulusta johonkin muuhun\nlaitokseen, sillä — hän sanoi — poika ei kuuntele mitä opetetaan,\nistuu vain ja piirustelee omiansa. Isä sijoitti senjälkeen Mishan, ehkä\nveljensä Pjotr Karlovitshin neuvosta, Taideakatemiaan, josta Misha\nsitten hyvin pian löysikin oman varsinaisen alansa. Hänestä tuli\ntaidemaalari, silloisen Venäjän etevimpiä.\n\nSekä Koljalla että Mishalla oli paljon tovereita, joiden kanssa he\nalituisesti seurustelivat, edellisellä upseerinkokelaita ja\njälkimmäisellä nuoria taiteilija-alkuja.\n\nJo varhaisista ajoista kaikki nämä nuorukaiset tottuivat pitämään\nmeidän kotiamme toverielämänsä vapaaoloisena keskuksena, jossa sai\nrajoituksia ja kankeutta tuntematta mielin määrin keskustella, pohtia\najan kysymyksiä ja takoa tulevaisuuden suuria tuumia. (Mene tiedä, ehkä\noli iloisten, nuorten talontyttärien ja heidän naistuttaviensa vilkas\nosallistuminen tähän yleiseen pohdintaan jonkinlaisena lisäviehättimenä\nnuorukaisille, kummankaan puolen siitä tietämättä.) Keskustelut olivat\nmitä ihanteellisinta laatua, ja Mishan vaikutuksesta ne useimmiten\nkoskivat taiteen ja kirjallisuuden kysymyksiä.\n\nIllatsut alkoivat tavallisesti siitä, että Misha luki ääneen jotakin\npäivän merkkikirjailijoista. Me muut istuimme laajoissa, joskus\nmoninkertaisissa piireissä suuren pyöreän pöydän ympärillä, toiset\ntöitänsä näperrellen, toiset muuten kuunnellen. Ja olipa kyllä\nkiintoista lukemista siihen aikaan, jolloin kirjailijat sellaiset kuin\nGogol, Gontsharov, Lermontov, Pushkin, Turgenjev, Dostojevski nuorison\nja uusien suuntien edustajina julkaisivat teoksiansa, ja arvostelijat\nsellaiset kuin Belinski kiihoittivat ja auttoivat yleisöä kukoistavaan\ntaideymmärrykseen.\n\nSe aika oli Venäjällä suurta innostuksen ja nousun aikaa. Se oli\nvapaamielisen sivistyneistön voimakasta aatteellista taistelua\ntukahduttavaa sotilasdiktatuuria vastaan.\n\nTsaari Nikolai I oli noussut yksinvaltansa kukkuloille. Joissakin\npidoissa hän oli ehdottanut Seymourille (Englannin lähettiläälle), että\nTurkin valtakunta jaettaisiin Venäjän ja Englannin kesken. Sanottiin\nhänen tehneen tämän ylimielisen ehdotuksen vain vetääkseen Englantia\nnenästä ja vietelläkseen puolelleen tai ainakin viivyttääkseen sen\nvastustusta, sillä hän oli omin päin jo lähettänyt Menshikovin\nKonstantinopoliin Turkille uhkavaatimusta antamaan ja Gortshakovin\npanemaan liikekannalle tonavanpuoleiset sotajoukot.\n\nOllessaan näin suurissa hankkeissa, joiden tarkoituksena sanottiin\nolleen Venäjän ylivoiman lopullisen turvaamisen Euroopassa, Nikolai\nluonnollisesti katseli karsain silmin tätä vapaamielistä, itsenäistä\nhengenliikettä, joka niin vähän välitti Venäjän valtiollisesta\nasemasta Englantiin nähden ja Krimin sodan aikana jopa veti\nkansalaisten päähuomion pois valtiollisista asioista johonkin hänelle\nkäsittämättömään \"Venäjän henkiseen uudestiluomiseen\", missä hän sitä\npaitsi vainusi ilmeisiä vallankumouksellisia oireita. Humaanisten\naatteiden leviäminen tähän aikaan, jolloin Nikolaille olisi ollut\ntarpeen vain hurja sotainnostus ja urheilu fyysillisen iskukyvyn\ntehostamiseksi, oli siis hänen mielestään peräti epäisänmaallista, ja\nyhteiskunnalliset toimihenkilöt esiintyivät hänen silmissään suorastaan\nisänmaan vihollisina. Hän ryhtyi häikäilemättömiin toimenpiteisiin\ntämän hengen kukistamiseksi. Siperia ei liene minkään muun hallitsijan\naikana vastaanottanut niin runsaasti karkoitettuja kuin Nikolain.\n\nMutta vaikka sellaisen sotilasdiktatuurin ja hirmuvallan aikaa voisi\nkuvitella toivottoman pimeäksi ja tukahuttavaksi, puhuvat kuitenkin\ntosiasiat toista. Taitaa olla niin, että mitä lujemmin rautakoura\npuristaa, sitä jalompaa mehua tihkuu esille sormien välistä. Ainakaan\nei ole Venäjällä milloinkaan kirjallisuuden ja taiteen ääni rohkeammin\nja puhtaammin kajahtanut kuin noina kiristyksen aikoina. Ken voi\nsaada käsiinsä jonkin numeron esimerkiksi Herzenin ulkomailla\nmaanpakolaisuudessa toimittamasta \"Kolokol\" (Kello) lehdestä,\nTshernishevskin \"Aikalaisesta\" tai vaikkapa \"Pilli\" nimisestä\npilalehdestä, hänen täytyy hämmästellä niistä huokuvaa valoisaa\nelämänhalua, uhkuvaa innostusta, joka oli tunnusmerkillistä juuri tuon\nmustan hallituksen aikana.\n\nRanskan kieli, joka oli vähää ennen ollut sivistyneistön melkein\nyksinomaisena seurustelukielenä ja ylemmissä säätyluokissa ainoana\nperhekielenäkin, alkoi nyt nopeasti väistyä venäjän kielen tieltä.\nNuorison uusiin aatteisiin, kotimaisuuteen ja aitovenäläisyyteen\ninnostuminen kasvamistaan kasvoi. Sivistyneistön ihmiset tulivat\ntoisilleen tutummiksi ja toisiaan lähemmiksi, ikäänkuin yhteinen\nhirmuvaltaa vastaan puolustautuminen olisi vaatinut toisilleen\numpivieraita ihmisiä pitelemään toisiaan kädestä ja pakostakin\nveljistymään. Jokin uusi, yhteisyyden riemu tempasi ihmisten mielet.\n\nYleiseksi huviksi menivät aitovenäläisyyden intoilijat joskus\nhauskoihin liiallisuuksiinkin koettaessaan venäjän kielestä hävittää\nkaikki ranskalaiset ja saksalaiset lainasanat ja korvata ne\nvenäläisillä johdannaisilla. Niinpä \"kalossi\" sanaa ei saanut enää\nollenkaan käyttää, vaan oli käytettävä johdannaista \"mokrostuupy\", joka\nolisi suomeksi käännettävä sanalla \"märkäänastimet\" ja jota ei\ntietenkään voinut nauruun purskahtamatta käyttää. Mutta lukemattomat\nmuut venäjän kielen sivistyssanat ovat juuri tämän aikakauden luomia,\nja niihin totuttiin hämmästyttävän pian.\n\nHilpeyden laskuun voi lukea myös muutamia muita kovin meluavia\nliiallisuuksia, jotka esiintyivät ajan aatteiden äärimmäisinä vesoina.\nSemmoisia olivat nuorison joukossa niinsanotut \"nihilisti\" tyypit,\njoita Turgenjev mainiosti kuvaa \"Isät ja lapset\" romaanissaan.\nBesobrasov on heidän joukossansa kuitenkin keskitason tyyppi, kaiketi\nkirjallisen kärjistämisen välttämiseksi, ja tämän tyypin sävy ei ole\nsuinkaan pelkästään naurettava, vaan myöskin suuresti liikuttava.\nPelkästään hilpeyttä herättivät sen sijaan näiden nuorisosankarien\nlukuisat matkijat, joita alkoi vilistä kuin sokerimuurahaisia joka\nsuunnalla. Kaiken arvovallan jyrkkä kieltäminen oli heidän ryhmäänsä\nkuulumisen päävaatimus. Ja kyllä he todella joka päivä hämmästyttivät\nmaailmaa yhä uusilla ja yhä yllättävämmillä arvovallan julkisilla\nriisumisilla, olipa kysymys kuinka tunnustetusta aatteen miehestä tai\ntaiteilijasta tahansa. Jotakin hyvää ja tulevaisuuteen nähden\ntarpeellista kai siinä heidän tehtävässään sentään oli, mutta\nhupaiseksi muuttui asia vasta kun kävi ilmeiseksi heidän oma liehakoiva\ntoinentoisensa ylisteleminen ja matkiminen.\n\nAjan hupaisuuksiin saattaisi vielä lukea naisvapautusliikkeen\näärimmäiset pinnan pärskyttäjät, joille koko kysymys muodostui pelkäksi\nmielenosoitukseksi vallitsevaa yleiskäsitystä vastaan ja vain\nulkonaisen omalaatuisuuden tavoitteluksi. Heille oli pääasiana esiintyä\ntukka leikattuna, olla mahdollisimman miesmäisesti puettuna ja poltella\npaperosseja. Nuo \"kursistki\", naisylioppilaat ansaitsisivat erikoisen\nlukunsa, sillä he ovat sittemmin saaneet koko lailla suuren merkityksen\nvenäläisen sivistyneistön historiassa ja kehityksessä, mutta minun\nnuoruuteni aikoina he herättivät vain hilpeyttä.\n\nSe kapitteli oli ainakin veljeni Mishan alituisena pilan esineenä. Hän\noli mestari-ivailija. Hän oli siihen määrään aikansa sivistyneistön\nlapsi, että mitä hän ivaili tai mitä ihaili, se sattui aina täsmälleen\nyhteen sen ajan pätevimmän arvostelun kanssa, niin että olisi voinut\nluulla hänen sanelleen mielipiteensä ajan parhaimmille kirjallisuuden\nja taiteen arvostelijoille. Voi ymmärtää miten hauskaa meidän sen\nvuoksi oli joka ilta kokoontua — sankka joukko vilkasta nuorisoa — ja\nhänen huomautuksiensa innostamina keskustella taiteen kysymyksistä ja\nhänen johdollaan lukea uuden kirjallisuuden sytyttäviä tuotteita.\n\nYhä edelleenkin sama vanha njanja toi joskus keskellemme pyöreälle\npöydälle suuren kantamuksen vesipuolukoita ja sai ilomme kohoamaan\nylimmilleen.\n\nSilloin Misha tavallisesti pani kirjan pois ja katsoi sopivan\nlepohetken tulleen. Hän kiersi itselleen savukkeen ja sitä tehdessään\nsanoi:\n\n— No, njanjaseni, kerropa nyt meille miten se Napoleon ennen vanhaan\nriehuskeli Moskovan kaduilla.\n\nNjanja oli syntyisin Moskovasta ja lienee aivan nuorena todellakin\nnähnyt Napoleonin tämän majoitettua vallattomat sotalaumansa kaupunkiin\nja varakkaiden kaupunkilaisten lähdettyä tavaroineen päivineen\nvenäläisten peräytyneen rintaman suojaan. Mutta tuskinpa njanja\nolisi omina näkeminään osannut kertoa niin pöyristyttäviä juttuja\ntuon \"antikristuksen\" ja \"maailmanpedon\" riehunnasta hänen\nsynnyinkaupungissaan, ellei hänelle olisi kypsemmällä iällä semmoisia\nkerrottu jo valmiiksi kansantaruiksi muodostuneina historioina.\n\nKaiken mitä hän kertoi olimme jo satoja kertoja kuulleet pienimpiä\nyksityiskohtia myöten samanlaisena, niin että Mishalla oli tapana\noikaista häntä, kun hän joskus sattui tekemään pienimmänkin poikkeuksen\nkertomuksensa tavanomaisesta juoksusta, seikka, joka sai meidät\nnaurusta tirskahtelemaan.\n\nMutta kerranpa, vesipuolukkain taas ilmestyttyä ja Mishan uudistettua\nkehoituksensa, rakas pikku njanja ei ruvennutkaan kertomaan. Asetteli\nvain suuren tarjottimensa kauniisti pöydälle, silitti valkoisen\nesiliinansa suoraksi, ja vähän punastuen sanoi:\n\n— Älkää nyt joutavia, Mihail Konstantinovitsh, — johan olette\nvähäiset juttuni kuullut.\n\nEikä häneltä enää milloinkaan saanut tuota hauskaa kertomusta kuulla,\nvaikka kuinka olisi pyytänyt.\n\nVuoden parin kuluttua isä tuli valmistavan tykistökoulun ylijohtajaksi.\nTämä valmistava koulu oli aivan Tykistöopiston vieressä, suuressa\nkolmikerroksisessa kivimuurissa, jonka laajaan keskikerrokseen me nyt\nmuutimme. Yläkerrassa oli koulu ja alimmassa keittiöt, pesutuvat ja\nmuut tarpeelliset taloushuoneet. Tätä suurta rakennusta sanottiin\nTulupjevin taloksi.\n\nIsän taloudellinen asema parani tässä uudessa toimessa paljon vielä\nentistäkin paremmaksi. Tilaa oli sekä luku- että tanssi-iltamille,\nvaikka olisivat kaikki tykistöopistolaiset samalla kertaa olleet\nkoossa.\n\nMeillä oli nyt myöskin suuri hevostalli ja liiterit vaunuineen ja\nrekineen. Hevosia oli tavallisesti neljä, mutta joskus kuusikin, näistä\nyksi minun nimikkoni. Kuski Mikael oli mainio mies ja hänen tyttärensä\nminun parhain toverini. Mikko suosi minua niinkuin koko muukin talo.\nOikein minä olin kuin mikäkin prinsessa, ajelin kaupungilla asioilla ja\nilmoitin hevosen valjastettavaksi milloin vain päähäni pälkähti. Lihava\nMikko tuli sisälle puheilleni.\n\n— Minkä hevosista suvaitsette valjastuttaa, Jelisaveta Konstantinovna?\n— sanoi hän tärkeän näköisenä, pieni veitikka silmäkuopassa, sillä hän\ntiesi yhtä hyvin kuin minäkin, että minun oli ajeleminen vain\nnimikollani, \"Koptshik\" nimisellä.\n\nMutta minä olin valitsevinani ja olevinani kahden vaiheilla. Vihdoin\nolin tekevinäni päätöksen ja sanoin joka kerta samalla tavalla:\n\n— Valjastetaanpa tällä kertaa — odotapas — no vaikkapa Koptshik.\n\n— Tottelen, — sanoi Mikael, kääntyi ja meni pukeutumaan mahtavaan\nkuskiasuunsa.\n\nSeuraelämämme vilkastui tässä mahtavassa talossa tietenkin vieläkin\neloisammaksi. Lukuiltain ohjelmat laajentuivat laajentumistaan, niihin\ntuli lisäksi soitantoa ja erittäinkin teatteria. Näyttelimme Ostrovskin\nkappaleita, niistä joskus suuriakin. Ja harrastajapiirien parhaiden\nkykyjen ollessa asiassa eivät esityksemme suinkaan olleet huonoimpia\nnähtävyyksiä. Misha piti huolen kulissien maalauksesta, joiden\ntaiteellisuutta ihmiset tulivat ihmettelemään. Kolja, joka oli sangen\ntaitava kirvesmies, pani rungot kokoon, ja yks-kaks oli opiston\njuhlasalissa avara näyttämö valmiina, väliverhoineen ja maalauksineen.\nSaliin mahtui suuri katselijakunta ja esityksemme olivat niin hyvässä\nmaineessa, että ihmiset, joiden onnistui päästä niitä näkemään,\nkatsoivat olevansa erikoisesti etuoikeutetussa asemassa. Eipä edes\nvälisoittoakaan puuttunut, vaan kajauttelimme opettajani ja minä\nnelikätisiä kahdella flyygelillä yleisön ratoksi, ja näytännön loputtua\nesitimme vielä erikoisen soitannollisen päänumeron, jossa tavallisesti\noli tanssin kiihoittava fortissimonousu, jonka aikana nuoret kadetit\nvikkelästi siirtelivät tuolit seinävierille.\n\nNyt alkoi Kolja ja hänen apurinsa riehua kirveineen ja jonkin minuutin\nkuluttua hajosi koko näyttämö alkuaineisiinsa, salin laajentuessa\ntilavaksi tanssialueeksi. Pieni tapööriorkesteri ilmestyi paikoilleen,\nviritteli, näppäili iloisen humun kasvaessa kuin valloilleen päästetty\npato, ja jo pyörähteli pari toisensa jälkeen liukkaalla parketilla\nwienervalssin viehkeillä aalloilla.\n\nKesän lähestyessä oli meillä toisenlaisiakin huveja.\n\nTulupjevin talon suuri rakennus oli Nevan rannalla ja sen kummallakin\npuolen oli sille kuuluvaa asumatonta maata, joten se omine\napurakennuksineen ja tuuheine puutarhoineen oli kuin mikäkin suunnaton\nmaakartano, joka on sysännyt kaupungin rakennukset loitommas luotansa\nja keskellä kaukaista hälinää häiritsemättä nauttii maalaista rauhaa\nlehväinsä vihreydessä. Puutarha päättyi rantaterassiin, johon oli\nrakennettu huvimajoja sireenien ja jasmiinien sisään. Ja tämmöisessä\nhuvimajassa oli iltaisin ihana istuskella kotiväen ja sen parhaiden\nystäväin parissa, keskustelun joskus vaimentuessa täyteen\näänettömyyteen, kun illan tyyneys, kaukaisten hanurien soitto tai\nlotjamiesten surunvoittoinen laulu ja heidän pitkien airojensa loiske\nvedenkalvon kuutamoisessa väreilyssä unohdutti kaikki tunnelmaansa.\n\nJoskus tulivat Nevan kalastajat nuottapaikalleen, joka oli juuri\npuutarhatörmän kohdalla, ja silloin oli kovin hauska katsella ensin\nnuotan laskua ja sitten sen vetämistä rantaan. Erittäinkin jännittävää\noli, kun ostimme etukäteen saaliin ja nuotan kehä supistumistaan\nsupistui miesten hurjasti tarpoessa kaloja pinnalta pohjaperukkaan.\nSiinäkös sitä oli iloa ja päivittelyä, ja \"ah\" ja \"oh\" — kun\nhopeankimalteiset kalat, rantaan vedettyinä, loiskahtelivat korkealle\nkuutamon välkkeessä, miesten hihoillaan kuivatessa otsiansa.\n\nJoskus taas, joinakin perheen merkkipäivinä, saatoimme ripustaa\nvärilyhtyjä riveihin lehtimajasta lehtimajaan. Semmoisina öinä oli\ntavallisesti vieraita ja nuorisoa paljon. Mutta ihmeellistä kuinka\nvarhain vanhemmat ihmiset jo alkoivat haukotella! Tuntui niinkuin nuo,\njotka olivat meitä nuoria paljon ymmärtäväisempiä, eivät ymmärtäisi\nitse elämästä, siitä oikeasta, ihanasta onnen elämästä, yhtään mitään.\nRuveta nyt haukottelemaan ja hyvästelemään ja siirtyilemään\nmakuuhuoneisiin juuri silloin, kun värilyhtyjen rivi rantatöyräällä\nvasta oli sytytetty ja kun puutarhan pimeät käytävät salaperäisesti\nvalaistuivat alkavassa kuutamossa valon seuloutuessa ylitsekasvaneiden\nlehväin välitse niin että hyvin näki kävellä minne tahtoi puutarhan\nperimpiinkin soppiin. Mennä silloin maata! Mennä maata, kun elämä oli\njuuri alkanut, kun saattoi parhaan ystävättärensä kanssa, toinen\ntoiseensa puristautuneena parittain liikkua käytävillä, kun kuuli missä\nvallatonta naurua, missä merkkihuudahduksia, missä leskisilläjuoksua,\nmissä iloista tavoittamista, kun nuoret kadetit, hekin käytäviä\nkierrellen, ryhdikkäinä tulivat vastaan ja aina yhtä kohteliaasti\nväistyen tekivät kunniaa meidän armollisesti nyökäytellessä heille\npäätämme! Voi sitä kesäyön unelmaa! Sitä yhtymyksen rajattomuutta\nkahden sielun välillä, sitä kaikista salaisuuksista vapautumista, sitä\navomielisyyden pohjattomuutta, mikä kuutamon värähyttämässä ilmakehässä\nsaattoi syntyä parhainten ystävysten kesken! Natasha ja minä — me\nolimme yhtä, me olimme yksi, meidän ei tarvinnut vannoa ikivaloja\ntoisillemme, me olimme yläpuolella kaikkien aikojen!\n\nMeillä ei ollut kummallakaan vielä mitään lähempiä poikatuttavuuksia.\nOman ystävyytemme korkeudesta tai syvyydestä käsin me pidimme perin\nvähäpätöisinä ja pintapuolisina kaikkia noita seurustelututtavuuksia,\njotka syntyivät tanssitaidon etevämmyydestä, sievyydestä tai pikku\nhakkailusta. Enimmäkseen me yhdessä nauroimme kaikelle tuolle ja\npojille yleensäkin, tehden havaintoja koomillisista puolista heidän\nkohteliaisuuksissaan ja käytöksessään. Emmekä suinkaan uskoneet, että\njos heitä ei olisi pujahdellut puutarhan käytävillä, niin meitäkin\nolisi nukuttanut, meitä Natashan kanssa.\n\nKuitenkin oli minulla — en tiedä oliko Natashalla — yksi poikatuttava\nkadettien joukossa, jonka kanssa olin ystävystynyt.\n\nHänen nimensä oli Litvinov.\n\nHän ei ollut ollenkaan niinkuin kaikki muut ihailijat, jotka vihdoin\nalivänrikiksi päästyään pukeutuivat paraatiunivormuun ja olkanauhoihin,\nhajuvesissä, suittuina ja käherrettyinä ilmestyivät kunniakäynnille\ntalon vanhimman tyttären luo. Hän ei ollut niitä, joita me salaa\nnauroimme ja sanoimme kosijoiksi. Hän oli vain nuoremman veljeni\nparhaita tovereita ja sen johdosta meidänkin ystävämme. Hän oli aivan\nvaaleaverinen, hänen pitkä tukkansa oli vähän suortuvissa ja hänen\nsilmänsä olivat kirkkaan siniset, niissä eli tavaton hyväntahtoisuus ja\nlempeys. Sanalla sanoen, hänen kanssansa saattoi tutustua yhtä\nläheisesti kuin jonkun tyttötoverin kanssa, olla yhtä avonainen\nja rakastaakin samalla tavalla, haluta seurustella, kertoa\nsydänsalaisuuksia, ikävöidä, kun hän oli kauan poissa, ja ilostua\nrajattomasti, kun hän vihdoinkin taas näyttäytyi. Mutta koska hän\nkuitenkin oli poika, niin hänen kanssansa ei voinut tehdä juuri sitä\nmikä oli niin hauskaa ja ihanaa tyttöjen kesken: kuutamoyönä liikkua\ntoisiinsa likistyneinä puutarhan käytävillä ja tuntea, että sielut\nolivat juuri samalla tavalla yhtä, syvimpään syvyyteen asti.\n\nEttä hänen kanssansa ei sitä voinut, vaikka muuten keskustelussa\nkuinkakin olisi tuntenut sielujen yhteyden ja ehkä mielikin olisi\ntehnyt, se ajatus pani joskus melkein punastumaan tai juoksemaan pois\nhänen seurastaan.\n\nOlin hänen kanssansa niin ystävystynyt, että minulla saattoi olla\noikein hauskaa vain niinä päivinä, joina hän oli luonamme. Se tapahtui\ntavallisesti pari kertaa viikossa, mutta ainakin perjantaisin, ja sen\nvuoksi oli viikon päivistä perjantai pitkät ajat minun lempipäiväni.\nMuistikirjaani minä merkitsin tarkalleen kaikki ne päivät, joina hän\noli luonamme, erikoisina ilon ja onnen päivinä.\n\nVaikka tähän päivään asti en voi muistaa enkä ajatella meidän\nsuhteessamme olleen mitään muuta kuin läheisen ystävyyden ja toveruuden\ntuntoa, en minä kaikesta viattomuudestani huolimatta voinut ilmaista\ntotuutta kotiopettajattarelle, kun tämä löysi pienen muistikirjani ja\nankarasti tutki minulta mitä nuo salaperäiset päivämäärät merkitsivät.\nTäytyi turvautua hätävalheeseen.\n\nHeränneitä epäluuloja lisäsi vielä muudan kirje, jonka sama opettajatar\ntapasi minulta ja vei äidin nähtäväksi. Mutta äiti ei tehnyt siitä sen\nsuurempaa numeroa, ja asia painui hämäryyteen.\n\nVarma on vain, että perjantai pysyi ainaisena lempipäivänäni vielä\nsilloinkin, kun Litvinov oli jo kadonnut minun taivaitteni rannoilta,\nsaanut määräyksen kaukaiseen, Venäjän toisessa ääressä olevaan\npaikkakuntaan ja minä joutunut kihloihin. Kun minulta tiedusteltiin\nmihin aikaan soisin häitäni vietettävän, katsoin minä almanakkaan ja\nvalitsin hääpäivän niin että se sattui perjantaiksi, oman rakkaan\nLitvinovini muistoksi!\n\nSyntymäpäiväni olivat meillä aina olleet jonkinlaisia perheen\nvuosijuhlia, 11 päivänä tammikuuta v.l. eli 23 p. samaa kuuta u.l.\nMutta päivää, jona täytin 15 vuotta, oli isä päättänyt viettää aivan\nerikoisilla kemuilla ja juhlallisuuksilla, kaiketi senkin vuoksi, että\nmeillä nyt oli riittävän tilava huoneisto ja varoistakaan ei enää ollut\npuutetta. Vieraita oli käsketty sataan henkeen.\n\nNäistä oli suuri joukko Kolja veljeni upseereiksi nimitettyjä\ntovereita, jotka kaikki olivat mitä parhaimpia tanssijoita.\n\nMisha veli oli tietenkin paras tanssija, mutta hänen jälkeensä ainakin\nheti Litvinov. Tämä oli tanssissa tavattoman ketterä ja tanssinkin\naikana hän puheli luonnollisen sulavasti, naureskeli leikkisästi, aivan\nkuin olisi istunut sohvassa ja jalat siellä omiaan kieppuneet.\nVarsinaisen ystävyytemme liitteenä oli vielä tämä keskinäinen\ntanssiystävyytemme. Molemmista meistä oli toistemme kanssa tanssiminen\nylen mieluista. Niinpä tansseissa, joissa nainen sai valita viejänsä,\nei olisi päähänikään pälkähtänyt valita ketään muuta kuin hänet, ja sen\nkaikki tiesivät, se kävi kuin luonnostaan, eikä sitä kukaan\noudostellut. Hän puolestaan menetteli samoin, se oli jonkinlainen\netuoikeutemme, ja oli aikomuksemme menetellä myöskin syntymäpäiväni\ntanssiaisissa samaten.\n\nTyttötanssijoista olin minä ehkä parhaimpana pidetty, mutta en luule,\nettä se suosio, jota minulle joka suunnalta osoitettiin, johtui tästä\ntanssitaidosta, sillä taitoni riippui oikeastaan vain siitä, että minä\nolin niin taipuisa ja niin helposti osasin edeltäpäin arvata viejän\naikeet ja käänteet. Suosio johtui pikemminkin vain verrattomasta\niloisuudestani, alituisesta intomielisyydestä ja kerkkäästä valmiudesta\nkäymään sanasta toimeen, olipa kysymys kuinka vallattomasta\nehdotuksesta tahansa. Iloisuuttani pilkaten Mishan oli tapana sanoa:\nLizalle ei tarvitse kuin vain sormensa näyttää, niin hän jo purskahtaa\nnauruun. Mutta itse tiedän, että ylenmääräinen iloisuuteni johtui vain\nsiitä syvästä ja alituisesta onnentunteesta, jossa nuoruuteni ajan elin\nja jota muistaessa vielä nytkin tuntuu kuin valahtaisi päivänpaiste\nsuoraan sieluni pohjaan asti.\n\nMinä olin niinkuin tuo sadun nuorukainen Polykrates, joka ei ollut\nkoskaan mitään murhetta kokenut, vaan eli aina alituisessa onnen\nilossa. Kerran tämä nuorukainen tapasi ylhäisen miehen, joka häntä\nsuuresti miellytti. Mies oli viisaudestaan kuuluisa Amasis, Egyptin\nkuningas. Ja Polykrates ajatteli: jos vain saavuttaisin tuon miehen\nystävyyden, ei minun onnestani enää mitään puuttuisi, ja hän kumarsi\nkuninkaalle ja teki tämän tuttavuutta. Mutta Amasis ei tahtonut olla\nhänen ystävänsä, ennen kuin Polykrates oppisi surua tuntemaan. Silloin\nPolykrates, saadakseen surun aiheen, veti sormestaan lempisormuksensa\nja viskasi sen mereen. Mutta sormus löydettiin kalan vatsasta, jonka\nnuotanvetäjät pyydystivät. Ja Amasis, nähtyään, ettei onnettomuus pysty\ntuohon nuorukaiseen, purki ystävyysliittonsa ja hylkäsi hänet\nainiaaksi. Tätä menetystään Polykrates suri ikänsä loppuun, kunnes\nmurhaajan käsi vihdoin vapautti hänet onnettomasta elämästä.\n\nSatu oli suuresti järkyttänyt mieltäni sitä lukiessani. Tulin\nverranneeksi omaa onneani tuon nuorukaisen onneen. Taitaahan yleensäkin\nolla perin inhimillistä, että onnentunteen kohotessa huippuunsa\nmielessä jo värähtää pelko, ensimmäinen aavistus sen katoavaisuudesta.\nMutta satu oli ikäänkuin sanoihin pukenut minun oman aavistukseni.\n\nSiitä huolimatta olin päättänyt antautua 15-vuotissyntymäpäiväni\ntanssiaisiin siinä rajattomassa ilon ja onnen hurmiossa, johon tämä\npäivä oli jo aamusta alkaen pannut alun. Sain näet kohta noustuani\nkalliita ja rakkaita lahjoja äidiltäni, isältä kultakellon, Mishalta\nöljyvärimaalauksen, Koljalta kultaisen rannerenkaan y.m. Polykrates\nunohtui.\n\nIltaa odotin suuressa jännityksessä, ja suuriapa valmistuksia\ntehtiinkin sen juhlallista viettoa varten.\n\nNiinpä täti Natasha vainajan mies, se samainen Jashtshenko, josta olen\nkai jo ennen kertonut, oli ottanut koristaakseen huoneet kasveilla ja\nkukilla. Hänellä oli maatalossaan suuria ansareita ja sieltä tuotiin\nkukkia ja suuria ja pieniä ruukkukasveja kuormittain. Jashtshenko itse\nhuolehti niiden paikoilleen asettamisesta.\n\nMutta ennen kuin tanssiaiset alkoivat, kun juhlasalissa jo katto- ja\nseinävaloja sytyteltiin, kun ruusut ja köynnökset puhkesivat\nsatumaisiin väreihinsä, kun iltavieraita voi jo ruveta odottamaan ja\nminä hetkenä tahansa ovet saattoivat avautua ja nuoret upseerit,\nLitvinov niiden joukossa, remahtaa sisälle, tapahtui vielä uusi\nyllätys:\n\nKolja-veli, joka oli upseeriksi tultuaan siirretty sota-akatemiaan,\nsaapui nyt vasta luennoiltaan ja ilmoitti kutsuneensa pitoihin muiden\nlisäksi vielä erään nuoren ruotsalaisen upseerin, joka oli kotoisin\nSuomesta.\n\nSe sanoma putosi tyttöparveen kuin kekäle muurahaispesään.\n\n— Ruotsalaisen upseerin!\n\nPäivänpaisteisena ja kirkkaana välähti Suomi minun mielessäni, —\navomeri, sen vapaa rajattomuus, sen pitkät laineet, sen ilman\nihmeellinen, väkevä haju, sen sininen, avonainen ulappa, — sedän\nmaatila, \"mistäs tulet, kustas tulet\"... Ja nyt: — ruotsalainen\nupseeri siitä samasta maasta!\n\nMinä vedin Koljan muista erilleen ja kysyin teeskennellyn ylimielisesti\nmitä kieltä sen kanssa pitää puhua, ranskaako vai saksaa?\n\nKolja vakuutti hänen kyllä puhuvan jotakuinkin venäjää.\n\nMinä tiedustin vielä, ymmärtääkö tuo ruotsalainen pilapuheita.\n\nSilloin Kolja katsoi tarpeelliseksi varoittaa minua. Hän sanoi:\n\n— Sen minä sanon sinulle, Liza, älä vain millään ehdolla, älä\npilallakaan rupea puhumaan mitään halventavaa Suomesta, siitä hän voi\nhirveästi kiivastua, sinä olet sellainen veitikka.\n\nMinä lupasin olla puhumatta.\n\nKolja sanoi vielä:\n\n— Näetkös, tuo on hänen arka paikkansa, ja ymmärräthän, että sotakin\non vasta ollut, ethän siis härnää häntä, ethän, hän on paras ystäväni.\n\nMuuta ei Kolja minun kanssani ennättänyt puhella, sillä toiset repivät\nhäntä luokseen ja hänen oli vastaaminen jokaiselle. Heidän piti\nedeltäpäin tietää minkä näköinen tuo ruotsalainen oli, oliko iloinen\nvai totinen, oliko lyhyt vai pitkä, osasiko hyvin tanssia. Sanalla\nsanoen, uuden tulokkaan odotus lisäsi kaksinkertaiseksi jo ennestäänkin\nsuuren jännityksemme.\n\nSamassa jo kuuluikin eteisen ovikellon ensimmäinen \"dinderlin\".\n\n— Se on varmaankin Litvinov, — minä ajattelin, ja huristin muiden\ntyttöjen mukana tulijaa vastaan.\n\nNiin olikin.\n\nRuotsalainen tuli hyvin myöhään.\n\n\n\n\nIX. KOHTALON KUTEITA.\n\n\nTähän keskeytyvät Elisabetin nuoruudenmuistelmat, jättäen suuren aukon\nennenkuin jälleen jatkuvat, sillä kun ne jälleen alkavat, on elämä\nElisabetille jo kokonaan muuttunut, se on jo toinen, se ei ole\nikäänkuin entisen jatkoa, on ikäänkuin hypätty katkelman yli, jätetty\nkoskettelematta liian syvä kuilu, sydämelle liian arka aihe vältetty.\n\nKuinka sujuvaa ja helppoa olisikaan ollut jatkaa tätä helkkyvän\nhilpeää kertomusta, jos kohtalo olisi suvainnut koreasti vain\nyhdistää Elisabetin ja Litvinovin elämänlangat erottamattomaksi\nyhteisköynnökseksi päivänpaisteessa liekkumaan!\n\nMutta ei!\n\nAnnettuaan heidän jo aavistaa keskinäisen rakastumisen oireita se\nsäälimättömästi erottaa heidät toisistaan. Ei sen tarkoitus aina ole\nluoda porvarillista pikku onnea kahden toisiansa ymmärtävän sielun\nvälille. Vain muutamat ihmiset se valitsee ikäänkuin kokeiluihinsa,\ntuntemattomissa tulevaisuuden tarkoituksissaan särkien romaanin kaikki\nrakenteet.\n\nJa todella, jos mieli löytää kohtalon sormea Elisabetin elämänteillä,\nniin tuo viehättävä kertomuksen lanka on kuin kirveellä poikkilyötävä.\nSen päitä ei saa milloinkaan enää yhteensolmituiksi.\n\nSen sijaan — uuden langanpään löytämiseksi on mentävä ei ainoastaan\najassa taaksepäin, vaan on paikallisestikin siirryttävä peräti muille\nmaille, kauas Pietarin loistosta.\n\nOn siirryttävä maahan, jossa ei puhuta eikä ymmärretä venäjän kieltä,\n— maahan, joka vielä muutama vuosikymmen sitten oli ollut verisessä\nsodassa Venäjän kanssa, — valloitettuun maahan, jonka on ollut pakko\npeittää riehuvat vihanliekit kohteliaaseen ulkokuoreen ja osoittaa\nnotkistelevaa kiitollisuutta niiden armopalojen johdosta, joita\nverivihollinen oli voittajan jalomielisyydellä ja valtioviisaudessaan\njaellut, — Ruotsista irroitettuun Suomeen.\n\nSyvälle oli vihollisen miekka tähän maahan uponnut. Maa oli kuin kahtia\nhajonnut. Ja milloin olikaan näin syvän haavan veri lakkaava\ntihkumasta!\n\nHaavan toinen puoli oli: — pakko tunnustaa valloitus, mukautua olevaan\ntodellisuuteen, hakea valloittajan suosiota, mielistellä häntä. Mutta\nhaavan toinen puoli oli entisen yhteyden elävä tunto, jota ei mikään\nasepakko voi miehen rinnasta repiä. Maa oli vapaasti ja täydellisesti\nruotsalaistunut. Ruotsin kielen rakastaminen ja käyttäminen oli ainoa\ntie sivistykseen ja valoon. Sen säilymisestä tuntui kaikki riippuvan.\n\nMuudan omapäinen lehtori, nuorten maisterien ympäröimänä, oli kuitenkin\nalkanut soitella omaa pilliänsä ja yhä useammat jo tanssahtelivat sen\ntahdissa, vaikka hän soitteli kaukana maan keskuksesta, pienessä\nkaupunkipahasessa, jonne hänet oli karkoitettu valtiollisen\nvallattomuutensa tähden. Hän oli matkustellut ulkomailla ja nähnyt\nsiellä Saksan kansallisen yhteyden syntyvän. Ja semmoinen ajatus oli\nhänessä kypsynyt, että Suomestakaan ei voi milloinkaan kokonaisuutta\nsyntyä, ellei sen virkamiehistö ja muu sivistyneistö ruotsalaisuutensa\nasemesta omaksu maan omaa kansan kieltä, suomea, ja siirrä\nsivistystänsä sille.\n\nMutta tämä oppi herätti kalvavaa katkeruutta siinä osassa ylempää\nsivistyneistöä, joka luuli pitävänsä maan kohtaloa käsissään eikä\najatellut maan itsenäisyyttä muuna kuin ruotsalaisuuden säilyttämisenä.\nJa mistä onkaan haettava Elisabetin kohtalon kadonnut langanpää tässä\nkatkerassa sekamelskassa!\n\nOn mentävä meren rannalta yhä pohjoisempaan. Jäitä ja talven puhureja\npelkäämättä on noustava kolmisenkymmentä penikulmaa niiden\nloppumattomien vesistöjen alkulähteille, jotka kaukaisilta pohjan\nperukoilta tullen virtaavat merta kohden. Siellä, näiden vesistöjen\npohjoisimmilla rantamilla, kohoaa mahtava vaara, joka ottaa vastaan ja\nkokoaa selkäänsä äärimmäisen pohjolan talviset pyryt, sen raivokkaat\npuhurit, mutta eteläisellä puolella suopi suojaa ihmisasumuksille,\nkooten pienen kaupungin eteläiseen rantalaaksoonsa, niin että kun\nvuoren pohjoispuolella lumimyrskyt riehuvat, saattaa kaupungissa olla\nsuojasää ja räystäät tippua.\n\nNiinpä nytkin, kun Elisabetin Pietarissa, rantakadun valomeressä,\ntuliset kolmivaljakot kiitävät kilpaa toistensa ohitse, tuolla\npohjolassa hiljainen, leuto yötuuli käy uneen vaipuvan pikkukaupungin\nylitse, tuoden kosteata havuntuoksua vuoren jylhistä metsistä. Uniset\nyövahdit huutelevat kadunkulmissa kellonlyömiä ja palovaroituksiaan.\n\nTurvallisesti on kaupunki hämärtynyt vuoren kohtuun.\n\nPienet valot ovat sammuneet.\n\nVain yhdessä talossa ovat ikkunat valaistut. Se on se talo, jossa\ntuomiorovasti asuu. Se on harmaaksi maalattu talo ja sen rakennukset\novat peltikatolla varustetut. Päärakennuksen kaikista ikkunoista hohtaa\nkirkas valo kadulle asti, ja tämä asia on saanut joitakuita\nkaupunkilaisten palvelijoita kokoontumaan toiselle puolen katua\nikkunoihin kurkistelemaan. Mutta uteliaat eivät voi mitään nähdä, sillä\ntoisissa ikkunoissa ovat kaihtimet alhaalla, ja missä ne olisivat\nhajalla, siellä ovat fiikukset ja palmut tiellä, niin ettei parhainkaan\nkurkistelija voi ratkaista kuka kulloinkin on liikkunut lehtien ohitse,\nei edes oliko se nais- vai miesvierailija. Joku kuski, joka torkkuu\nodotellen kuomunsa pukilla, ei hänkään ole voinut antaa sen tarkempaa\nselkoa kuin minkä kaikki jo tietävät: että tuomiorovastilla on\nkalaasit.\n\nSisällä ovatkin pidot jo aika pitkälle ehtineet. Illallinen on syöty ja\nkuvernööri, se korkea vieras, on jo lähtenyt.\n\nLähteneet ovat myöskin monet muut arvohenkilöt, niiden joukossa rikas\nja mahtava patruuna, joka oli kaupungin hienomman seuraelämän johtaja.\nSamoin suuren, pohjoisen rovastikunnan kirkkoherra, josta oli tuleva\nhiippakunnan piispa, — niin sanottiin.\n\nPahinta oli, että tämä lähtö oli ollut mielenosoituksellista. Yleinen\ntapa olisi vaatinut pitempään istumista illallisten jälkeen niin\nkunnianarvoisan isännän kuin tuomiorovastin luona, vallankin kun\nvierailu ei tapahtunut hänen tavallisena vastaanottopäivänään, vaan\nvuotuisen merkkipäivän johdosta ja erikoisesta kutsusta.\n\nRikas, sopua ja rauhaa rakastava tuomiorovasti oli saanut päähänsä\naivan pöyristyttävän aatteen: kutsua pitoihinsa yhtaikaa kaupungin\nerimielisimmät ainekset, vaikka hyvin tiesi, että nämä ainekset eivät\nenää moneen vuoteen olleet tavanneet toisiansa missään kutsuissa,\nsisukkaan katkeruuden vallitessa kummankin ryhmän välillä.\n\nEnsin alussa oli kaikki käynyt hyvin.\n\nKuvernööri tosin — se mahtava sotaherra ja sankari — oli sisälle\nastuttuaan ja huomattuaan, mihin seuraan oli joutunut, osoittanut\nilmeistä oman arvonsa tunnon loukkaantumista, mutta hän oli kuitenkin\nistuutunut ja noudattanut pidättyväisyyttä, puhellen armollisesti\nisännän ja etevinten rouvien kanssa sujuvalla tukholmanruotsillaan.\nViisas tuomiorovasti oli sittemmin istuttanut hänet korttipöydän ääreen\nkolmen arvokkaimman herran kanssa, nimittäin lukion ensimmäisen\nrehtorin, yllämainitun patruunan ja kaupungin varakkaimman kauppiaan\nseuraan, jolloin koko muu seura, joka tunsi itsensä arvossa alemmaksi,\npidättäytyi ottamasta kipeitä kysymyksiä kosketellakseen. Naiset salin\nsohvilla ja nojatuoleissa, keskenään kaikkein erimielisimmätkin,\nlipivät kauniisti portviiniä laususkellen toisilleen pelkkiä\nkohteliaisuuksia, ja herrat toisessa huoneessa tupakoivat ja härppivät\nkuumaa totia, tyytyen pelkkien pilajuttujen kertomiseen, vaikka vielä\neilen olivat ja huomenna varmaan tulisivat olemaan tukkanuottasilla.\nVälistä syntyi herrain huoneessa kuoleman hiljaisuus. Joku kertoi\narveluttavan kaksimielistä juttua niin kuiskaavalla äänellä, ettei\npuhetta kuulunut ovea kauemmas. Mutta se naurunrähäkkä, joka\näänettömyyttä seurasi, kuului kaikkiin huoneisiin keittiötä myöten. Ja\ntuomiorovasti, joka liikkui vieraittensa joukossa huoneesta huoneeseen,\ntyytyväisenä myhäili sovintojuhlansa onnistumisen johdosta. Se on se\nsiunattu majuri, joka siellä taas leikkasi sakean vitsin, — se\nherttainen kirjapainon omistaja, — ajatteli hän.\n\nNäin kävi kaikki sovinnollisesti illallisiin asti ja vielä alun\nillallisiakin. Kohta ensimmäisten ruokaryyppyjen jälkeen syntyi niin\näänekkään ilakoiva puheenporina, kuin olisi seura varta vasten ollut\nparhaista ystävyksistä kokoonpantu ja pelkkää vallatonta nuorisoa.\nMutta kaikki olivat kuitenkin joko vanhuksia tai keski-iän miehiä,\nrouvineen ja arvonimineen.\n\nKuvernööri istui kunniapaikalla, pöydän yläpäässä, ja hänen lähimpänä\nseuranaan, paitsi kaupungin arvokkaimpia rouvia, oli se vastainen\npiispa, hieno patruuna ja rikas kauppaneuvos. Alipäässä sitävastoin\nnähtiin nuo suuret rupattelijat, joita ei itse kuvernöörinkään läsnäolo\nvoinut hillitä keskenään äänekkäästi kuhisemasta ja liikoja\nryyppäilemästä, yläpään tapoja noudattamatta. Siinä oli se hupaisa\nlääninmaanmittari, siinä kamariherran poika, maalari, siinä iloinen\nmusiikkimies, lukion laulunopettaja, siinä ennen kaikkea se entinen\nmajuri, kirjapainon perustaja, siinä kyttyräselkäinen lukionrehtori,\nvilkas ja kiivas, siinä entinen piirilääkäri, loppumattomien aatteiden\nmies.\n\nNäiden iloisten ja innokkaiden pöytävieraiden joukkoon oli sijoitettu\nmyös seuran ainoa nuorukainen, joululomalle Haminasta saapunut\nupseerikokelas, vielä kadetin puvussa. Hän istui totisena iloisten\nukkelien keskellä pöydän alapäässä, asemastaan vähän epävarmana, sillä\nensiksikin hänellä ei ollut viiksien paikoilla vasta kuin haituvia, ja\ntoiseksi tuntui osanotto liian äänekkääseen alipään porinaan vähän\nsopimattomalta kuvernöörin läsnäolon vuoksi. Kolmanneksi, se aihe,\njosta alipäässä keskusteltiin, lähestyi lähestymistään ajan pahinta\nriitakysymystä, jota jokainen vieraista oli tähän asti ymmärtänyt\nvälttää, ennenkuin nyt alipään keskustelu alkoi tulla ryyppyjen ja\noluvien vuoksi kuuluvammaksi. Niin läheisesti kuin tämä keskustelu\nolisikin kiinnittänyt nuoren kadetin mieltä, — sillä hän kuuli näitä\npuheita ensi kerran, — oli hän sentään kuvernöörin tähden kuin\nkuumilla hiilillä istumassa. Oli ilmeistä, että kuvernööri kuulee\nkaiken, mitä sanotaan, vaikkei ole kuulevinaan ja on puhuvinaan muista\nasioista yläpääläisten kanssa.\n\nKadetin äiti, joka oli omin valloin ottanut lomalle tulleen poikansa\ntuomiorovastin luo tutustuttaakseen hänet kaupungin seurapiireihin, oli\njo usean kerran katsahdellut huolestuneena häneen, ikäänkuin varoittaen\nmitään virkkamasta.\n\nTämä arvoisa rouva, ruununvoudin leski, joka oli omaisuutensa huonojen\nholhoojain vuoksi peräti köyhtynyt, istui kuitenkin pöydän yläpäässä,\nkuvernöörin lähettyvillä, joka ahkeraan ja armollisesti jutteli hänen\nkanssaan. Mutta tuskinpa rouva ruununvoudin leskenä olisi istunut\nkunniapaikalla, vaikka vainaja tosin olikin ollut aatelismies, — ellei\nleskellä olisi ollut oman sukunsa ylhäisyyttä. Hän oli ensiksikin\npiispan tytär, ja toiseksi hänen äitinsä oli ollut Ruotsissa\nkreivilliseen arvoon koroitetusta suvusta, mikä seikka antoi hänelle\nerikoista arvoa ylhäisen, tukholmalaistuneen kuvernöörin silmissä.\n\nArmollisesti luoden katseensa pöydän alipäässä istuvaan kadettiin, jopa\nhänelle hymähtäen, kuvernööri puhui rouvalle, miten tärkeätä olisi,\nettä kadettikoulussa kasvatetut aateliston pojat saavuttaisivat\narvoasemia venäläisessä sotalaitoksessa, jotta heistä sitten voitaisiin\ntehdä korkeimman hallinnon miehiä Suomen senaatissa ja asettaa\nkuvernööreiksi Suomen lääneihin. Ja vielä tärkeämpää, jopa ehdottoman\nvälttämätöntä olisi, sanoi hän, että nuo miehet kuuluisivat Suomen\njuurevaan ruotsalaiseen ylhäisöön, jotta olisi takeita että he,\nvaikkakin Venäjällä ollen ja tsaaria palvellen, eivät venäläistyisi,\nvaan säilyttäisivät puhtaana rakkautensa vanhaan emämaahan, sen\nlakeihin ja laitoksiin. Tämän sanottuaan kuvernööri kohotti\nmerkitsevästi hymyillen lasinsa kadetille, joka kumarsi nousten\nseisaallensa.\n\nMutta illallisen jo ollessa päättymässä alkoi alipään keskustelu\narveluttavasti erota yläpään hillitystä äänilajista, ikäänkuin alipää\nolisi peräti unohtanut yläpään. Ja kasvava porina alkoi jo tuottaa\nkuvernöörille hankaluutta yleisen keskustelun arvokkaassa\nhallitsemisessa, jota olisi pitänyt osata tehdä ääntänsä koroittamatta\neli äänekkyydessä kilpailematta meluajien kanssa.\n\nTähän tuli lisäksi, että itse patruunakin ilmeisesti kuunteli toisella\nkorvallaan mitä alipäässä puhuttiin, vastaten siis kuvernöörille\nhajamielisesti, jopa joskus aivan asiattomastikin.\n\nPatruuna näytti jostakin syystä kiihtymistään kiihtyvän, vaikka olikin\nkääntyneenä kunniavieraaseen päin ja koetti hyväksyvästi hymyillä tämän\nlausumille valtioviisauksille. Patruuna oli kaupungin hienoin\nseuramies. Mutta semmoisillekin voi joskus kiihtymyksen hetkinä sattua\nkompastuksia. Yht'äkkiä hän hypähtäen käännähti alipäähän päin ja\nkiljaisi:\n\n— Se ei tule koskaan tapahtumaan!\n\nAlipäässä ensin hämmästyksestä vaiettiin, mutta kohta kuului majurin\nveitikanääni:\n\n— Kuinka ei tule tapahtumaan, herra patruuna, kun se on jo tapahtunut!\n\n— Ei tule koskaan tapahtumaan! — toisti patruuna mahtipontisesti.\n\nKuvernööri rykäisi läsnäolostaan huomauttaen, mutta patruuna huohotti\nraivosta, valmiina taistelun jatkamiseen.\n\nMajuri sanoi voitosta nauttivalla nöyryydellä, joka oli teeskenneltyä:\n\n— Soldanin neitien tyttökoulussa opetetaan suomen kieltä kahdesti\nviikossa; eivätkö herra patruunan omat tyttäret ole siitä patruunalle\nkertoneet?\n\nNyt ei patruuna enää voinut ollenkaan hillitä mieltänsä, vaan hyökkäsi\nseisaalleen, jolloin hänen täysinäinen viinilasinsa kaatui.\n\n— Minun tyttäreni — huusi hän, — minun tyttäreni voivat oppia\nsuomenkieltä karjakoiltakin!\n\nJa nyt vaikka keisari itse olisi istunut pöydän ylipäässä ja\nhuomattavasti rykinyt, ei väittelyn kohinalle olisi voinut patoja\npanna. Alipäässäkin oli patruunan sanoista kiivastuttu. Usea nousi\npystyyn, päästäkseen lähempään väittelyyn patruunan kanssa. Istumaan\njääneet vaihtelivat paikkojansa, kuullakseen paremmin mitä\nvastustajilla oli sanomista tässä rähinässä. Rouvat väittelivät\nkeskenään, pian jäätyään eristetyiksi herroista, jotka selät kumarassa\nhuusivat toistensa korviin. Rouvat rähisivät oikeastaan toisesta\nasiasta kuin herrat, jotka koettivat puolustaa suomen kielen asemaa\nruotsin kielen rinnalla tai päinvastoin. Rouvilla väittely kiertyi\nsiihen mikä heistä tuntui olevan kysymyksen ydin: oliko ollenkaan\nhyödyllistä, että perustettaisiin kansankielisiä sivistyskouluja? Eikö\nsiitä voisi olla seurauksena, että minun piikani — sanoi asessorskakin\n— kun minä käsken huonetta steedaamaan, vastaisi minulle: minun täytyy\nensin kirjoittaa kirje sulhaselleni! Kauhistavassa tulevaisuuden\najatuksessa he vetivät olkavaippojaan kireälle ja heiluivat, koettaen\nolla kuulematta vastustajiensa soraääniä ja ajatellen pikaista tästä\nseurasta poispääsemisen mahdollisuutta. Mitä sanoo herra kuvernööri, ja\nmissä hän on?\n\nJa todella — katselipa mihin suuntaan tahansa — kuvernööriä ei enää\nnäkynyt missään. Ensin sen huomasi vain yksi rouvista. Sitten levisi\nhämmästyttävä tieto laajemmalle: kuvernööri oli lähtenyt hyvästeltyään\nvain isäntäväkeä! Hän oli tietenkin tuntenut ylhäisen asemansa arvon\nloukatuksi! Oli tapahtunut ilmeinen skandaali!\n\nNyt kaikki arvonsa tuntijat kohensivat itsensä ja alkoivat toinen\ntoisensa jälkeen tehdä lähtöä. He puhelivat keskenään, ivallisesti\ntoistaen vastapuolueen käyttämiä sanoja ja niitä äärimmäisiin\nseurauksiin johtaen: \"suomenkielisiä senaattoreja! suomenkielisiä\nkuvernöörejä! Voiko hullunkurisempaa kuvaa syntyä järkevän ihmisen\npäässä!\"\n\nJa onnettoman tuomiorovastin kehoituksista huolimatta, hänen piikojensa\nkantaessa sisälle tarjottimia täynnänsä viinilaseja ja viinejä patruuna\nja hänen jäljessään kaikki vähänkin arvokkaat vieraat poistuivat\npidoista.\n\nKadetin äiti olisi hänkin jo noussut lähteäkseen, sillä aika oli käynyt\nmyöhäiseksi, mutta hän ei malttanut huomauttaa pojallensa, jonka hän\nnäki herrain huoneessa niin totisen hartaasti kuuntelevan jääneiden\nherrain keskustelua. Nämä tuntuivat nyt vasta oikein laskevankin\njuurensa vieraanvaraisen talon tarjoilupöytiin.\n\nJoku oli ehkä maistellut jo liikaakin. Suuri Dos amigues-sikari\nsuussaan, toinen peukalo liivin kainalolävessä — sillä herrat olivat\nriisuneet takkinsa — majuri piti puhetta. Hänen kielensä hiukan\nsammalteli, mutta ajatus oli vain terästynyt. Ja piirilääkäri tuskin\nsaattoi pysyä paikallaan, sillä majuri haasteli kauan, mutta lääkärin\naatteet kiehuivat ylimmillään, purkausta odotellen. Joka hetki syntyi\nhänen päässään parvittain uusia aatteita.\n\nVihdoin joku keskeytti perusteellisen majurin ja huusi, kuvernööriä\ntarkoittaen:\n\n— Mikä hänet ryssästä erottaa?! On yhdentekevää hallitseeko lääniä\njoku Ramsay vai joku Popohvi, sillä kumpikaan ei ymmärrä suomenkieltä\neikä tunne Suomen kansaa. Pois läänistä semmoiset!\n\nUseat tyypertyivät näin hurjista ajatuksista.\n\nJoku huusi: oikein! ja hurraa! ja nyt useat toistivat: pois läänistä\nsemmoiset! —. Taas rupesi osa vieraista lähtemään.\n\nNyt ruununvoudin rouva sai vihdoinkin annetuksi toisesta huoneesta\nmerkin pojallensa, että oli lähdettävä. Alkoi jo olla sopimatonta\nkadetin kuunnella niin paksuja puheita.\n\nNuori upseerinkokelas nousi ja suorana, totisena, kohteliaan kankeana\nkumarteli hyvästelynsä. Sen jälkeen hän meni saliin, kumarsi\näidillensä, ja he menivät hyvästelemään isäntäväkeä.\n\nMutta heidän mentyänsä oli savuinen herrainhuone vapaa viimeisistäkin\nsiteistä, ja aatteet alkoivat välähdellä kuin kirpeät salamaniskut\nmustien pilvien halki. Piirilääkäri oli saanut puheenvuoron.\n\nOli käynyt niin kuin jokainen vieraista oli edeltäpäin aavistanut.\nVettä ja tulta ei voi toisiinsa yhdistää, toisen voitto on toisen\nhäviö, ja kummankin elämä on sovittamaton taistelu toisensa\ntuhoamiseksi. Jo kymmenen vuotta ennen näitä tuomiorovastin suuria\nsovintopitoja oli taistelu tässä pienessä kaupungissa ilmi liekkiin\nleimahtanut, se oli kasvamistaan kasvanut, se oli kuin omasta\nvoimastaan ja tehostaan levinnyt kauas tulenpesän ulkopuolelle,\nniinkuin kipinästä syttyvä kulovalkea, kun kanervikko on kuivaksi\npaahtunut. Kaikista sammutuksista huolimatta tulenpesä yhä kuumeni, sen\nsydän hehkui yhä polttavammin ja joka suunnalle siitä viskautui yhä\nuusia kipunoita, uusia paloja sytyttäen.\n\nEikä ihmekään.\n\nSillä olihan tämä kaukainen maaseutukaupunki juuri se kaupunki, jonne\ntuo paljon matkustellut, häikäilemätön lehtori oli, pääkaupungista\nkarkoitettuna, asettunut palotorveansa toitottamaan. Ja olihan tämä\narvonsa tunteva, ruotsalaisuudestaan ylpeilevä kuvernöörikin juuri se\nkuvernööri, joka oli heittänyt tappuroita tuleen lakkauttamalla\nainiaaksi lehtorin pienen ruotsin kielisen lehtipahasen, jolla suuri\nsytytys oli toimitettu, kieltäen suomeksi julkaisemasta muuta kuin mikä\nkoski maanviljelystä tai taloutta. Lehtorin asema oli käynyt\nmahdottomaksi ja hänen oli jo kolme vuotta sitten ollut pakko muuttaa\ntästä kaupungista muuanne. Mutta vähentyikö tuli? Ei. Nyt se vasta\nleimahtikin täyteen loimuunsa. Ja pian olivat viranomaisten pakkotoimet\nsamoin kuin rauhanmiesten sovintosaarnatkin kaikki yhtä tehottomia\nkeinoja yli maan leimahtaneen palon sammuttamiseksi.\n\nMielissä oli alkanut sota, pitkäaikaisempi ja syvähaavaisempi kuin se\nparivuotinen asemelske, jolla Ruotsin upseerit olivat luovuttaneet\nSuomen Venäjälle.\n\n\n\n\nX. ÄITI JA POIKA.\n\n\nTuomiorovastilta tultua ruununvoudin rouva ja hänen poikansa menivät\nkotiinsa jalkaisin, muiden ajettua pois hevosillaan. Harvojen\nkatulyhtyjen kohdalla suuret lumihiutaleet putoilivat kierrellen\nvaloja, tullen pimeästä ja kadoten pimeään. Hetkeksi lyhdyn tuikahdus\nvalaisi silloin nuo kahden kulkijatkin. Kadetti tuki äitiään,\nkäsikynkässä kannatellen mummon käsivartta. Pitkän pojan piti käydä\nvähän sivullepäin taipuneena, sillä äiti oli pieni ja lyhytkasvuinen.\nHuolehtiessaan näin äitinsä parhaasta tukemisesta ja keinoista lumen\nestämiseksi lentämästä suoraan mummon kasvoja vastaan, poika ei puhunut\nmitään, harmittelipa vain, ettei heillä voinut olla hevosta, ei rekeä\neikä kuskia.\n\nVihdoin mummo sanoi:\n\n— No, Sander, nyt olet omin silmin nähnyt millaisissa oloissa me\ntäällä elämme.\n\nAleksander kulki totisena, kulmat tapansa mukaan vähän rypistyksissä.\n\n— Mitä te, äiti, ajattelette asiasta?\n\nHekin puhuivat ruotsia keskenänsä, niinkuin kaikki sivistyneet, sillä\nsuomeksi puhuteltiin vain palvelusväkeä ja maalaisia talonpoikia tai\nmuita koulunkäymättömiä.\n\n— Mistä asiasta? — mummo kysyi.\n\nAleksander sanoi vähän kärsimättömästi:\n\n— No kaiketi siitä, mistä tuomiorovastilla puhuttiin.\n\n— Mitäpä minä osaisin siitä sanoa — vastasi mummo. Ja vasta pitkän\nvälin perästä, ainakin kolme lyhtyä sivuutettuansa, kun ei enää ollut\nlyhtyjä, vaan oli edettävä pilkkopimeää sivukatua, hän taas sanoi:\n\n— Enhän minä ole milloinkaan pitänyt politiikasta, enkä tahdo nytkään\nsiihen sekaantua. Jumala johtakoon ihmisiä.\n\nTähän he molemmat vaikenivat, niinkuin melkein aina kun tuo nimi oli\ntullut mainituksi. Se oli niinkuin piste, joka pannaan viimeisen sanan\njälkeen. Varmaankin oli mummon vaikea puhua sakenevassa lumisateessa.\n\nMutta kun lämpimään huoneeseen tultua silmät olivat pyyhityt ja\nlumenmärkä kasvoilta kuivattu, — kun posket pyöristyivät ja iloisesti\npunoittivat kodikkaan kitupiikin säästeliäässä valossa, joka tuikki\npöydällä kotijuustopalasen, reikäleipäviipaleiden, sahtikarahvin ja\nkiehautettua maitoa höyryävän kannun keskeltä, niin mummo alkoi, kovaa\nruisleipää vaivoin mutustaessaan, auliisti puhua siitä asiasta, josta\nhänen Sanderinsa oli tahtonut puhua.\n\n— Kysyit minulta äsken mitä ajattelen näistä riitakysymyksistä. Minun\ntäytyy myöntää, että kuvernööri oli oikeassa. Ja niin sinäkin Sander,\njos todella aiot matkustaa Pietariin ja ruveta Venäjän palvelukseen,\nälä vain venäläisty.\n\n— Äidillä on huono käsitys minun isänmaallisuudestani, — sanoi\nAleksander, vähän tyytymättömänä.\n\nMummo kiiruhti taputtamaan hänen kättänsä ja sanoi lempeästi:\n\n— Jumala tietää, etten minä väheksy sinun luonteesi lujuutta, Sander.\n— Ja ruveten sekoittamaan lasiin poikansa lempijuomaa kuumasta\nmaidosta ja sahdista hän sitä tehdessään jatkoi:\n\n— Mutta minä tiedän useita nuoria miehiä, isänmaallisia ja lupaavia\naatelisten poikia, jotka ovat siellä venäläistyneet ja sinne jääneet.\nAlku on aina ollut sama: he ovat ruvenneet seurustelemaan venäläisten\nnaisten kanssa, muka kieltä paremmin oppiakseen.\n\nAleksander sanoi:\n\n— Siinä he ovat menetelleet sangen viisaasti.\n\nMutta mummo katsahti häneen merkitsevästi ja varoittavasti:\n\n— Ai, ai, Sander, etköhän luota liiaksi itseesi? Venäläiset naiset\novat kauniita ja osaavat hyvin veikistellä. Moni lujaluontoinen\nsuomalainen on antautunut heidän pauloihinsa.\n\n— Eikö äiti voisi nimittää joitakuita noista lujaluontoisista? —\nkysyi Aleksander, hiukan ivallisesti väräyttäen silmää, ja sen\nsovittamiseksi pyytäen lisää mielijuomaansa.\n\nMummo kaatoi, hyvin tietäen, että pojan hellyys äitiä kohtaan oli\npaljon suurempi kuin hänen tunnettu valmeutensa sukkeluuksiin. Usein\nmummo vähän pelkäsi Sanderinsa teräväkielisyyttä, jonka lähestyminen\nnäkyi jo kaukaa: pojan nenänpielet painuivat vähän alemmas, ikäänkuin\nestämään ylähuulta osoittamasta mielihyvää valmistuvan sukkeluuden\njohdosta. Mutta vaikka lähestyvä sukkeluus nytkin näin edeltäpäin\nilmaisi itsensä, jatkoi mummo urhoollisesti puheensa juonta.\n\n— Se vanha kamariherra, — sanoi hän, — huomasitko hänet\nillallisilla, kolmantena kuvernööristä? — hän on ollut osallisena\nSuomen sodassa ja hän sanoi, että Sveaborgin oikeat valloittajat olivat\nkauniit venakot, jotka joka ilta tanssivat upseerien kanssa Helsingin\nrantapuistossa.\n\nAleksanderin kasvot kävivät äkkiä vilpittömän totisiksi ja kaikki\nleikinlasku jäi. Hän nousi pöydästä ja alkoi kävellä edestakaisin\nruokahuoneessa, kädet housuntaskuissa ja katse maassa. Hän sanoi:\n\n— Se, mistä aioin kysyä äidin mieltä, ei oikeastaan ollut tämä\nkuvernöörin puhe. Tahtoisin vain tietää mitä te ajattelette siitä, mitä\npuhuttiin pöydän toisessa päässä, siitä mitä kuvernööri ja ne muut\npitivät mahdottomana, siitä että ruotsin kieli vaihdettaisiin suomeen?\n\nLuullen, että Aleksander oli tässä kysymyksessä ehdottomasti\nkuvernöörin kannalla mummo alkoi puhua ikäänkuin puolustautuakseen, jos\nhänen omassa kannassaan näyttäytyisi jotakin toista.\n\n— Katsoppas, Sander, minä olen kasvanut papillisissa piireissä, ja\nniinkuin sinä tiedät, he eivät ainoastaan saarnaa suomeksi, vaan kansan\ntähden he usein jokapäiväisessä elämässäkin viljelevät tätä kieltä, ja\nmonet — niin, isänikin oppi ja rakasti sitä. Sitten olen miesvainajani\nkanssa asunut Hovilan kartanossa — kuinka monta aikaa olenkaan! —\nsydän-Karjalassa, jossa te lapset kasvoitte, ja siellä ei ruotsia\nkuulekaan. Te haastelitte kotonakin usein pelkkää suomea, ja isä oli\niloinen, kun teidät saatiin kouluihin, ettei ruotsi päässyt unohtumaan.\nMinä puolestani olen aina suomea rakastanut.\n\n— Mutta kuvernööri vihaa sitä ja lakkautti sen lehdenkin. Hänen\nmielestään vain se, joka vihaa suomen kieltä, on kelvollinen mies.\n\n— Katsoppas, hän ja patruuna ja kaikki ne muut pelkäävät, että jos\nruotsin kielestä luovutaan, niin venäjä tulee sijaan, ja silloin koko\nmaa venäläistyy.\n\n— Oho, oho, vai sitä he pelkäävät!\n\nMummo sanoi ikäänkuin omissa ajatuksissaan:\n\n— Minä en oikeastaan ymmärrä, miksi kuvernööri luulee, että vain\npuhtaasti ruotsalainen mies voi Pietarissa olla venäläistymättä.\n\nJa hän vaipui vielä syvemmälle ajatuksiinsa.\n\nSen vuoksi mummo ei voinut nähdä, että eloisa puna oli noussut hänen\nSanderinsa poskille ja silmät uhmaavasti välähtelivät.\n\n— Äiti, — virkahti Aleksander äkkiä.\n\n— Niin, niin, missä me olimmekaan ... sanoi mummo heräten\najatuksistaan, — minä vain tarkoitin, että kuvernööri...\n\nMutta malttamatta kuulla loppuun Aleksander sanoi päättävästi:\n\n— Minun mielestäni majuri, piirilääkäri ja keitä niitä olikaan siellä\npöydän huonommassa päässä, he olivat aivan oikeassa. Suomalainen rahvas\non saatettava arvonsa tuntoon, sanoi piirilääkäri. Ja niin se on.\n\nMummo vähän hätääntyi.\n\n— No, no, Sander, — hän kiirehti oikaisemaan, nyt kohdistaen koko\nhuomionsa poikaansa, — eivätköhän he sentään liioittele. Se\npiirilääkäri on suuri fantasti. Hän tahtoisi mennä pitemmälle kuin itse\nlehtorikaan oli mennyt. Hän tahtoisi saada palvelijat syömään samassa\npöydässä herrasväen kanssa. Mutta mitä siitä tulisi, jos kaikki\narvonerotus ihmisten välillä poistettaisiin? Olisiko se Jumalan tahdon\nmukaista? Ei. Vaan minä sanon niin kuin se tuleva piispamme sanoi viime\nsaarnassaan: \"Kedon kukat, joita Jumala rakastaa kaikkia yhtä paljon,\non Hän kuitenkin luonut erivärisiksi ja erimuotoisiksi, toiset pukenut\nsuurempaan, toiset vähempään loistoon. Niin ihmistenkin keskuudessa. Ja\nmitä Hän on säätänyt, sitä älkööt ihmiset muuttako.\"\n\n— Ei ole kysymys siitä, että suutareista tehtäisiin kuvernöörejä! —\nsanoi Aleksander vähän kiihkeästi.\n\n— Hm, — huoahti mummo hiljaa, — minä luulen, että kysymys on siitä\nenemmän kuin luuletkaan. Oppilaat menevät helposti opettajan edelle.\n\n— Kysymys on vain, — kivahti Aleksander, — että sivistyneet\nlähestyisivät rahvasta, omaksuisivat sen kielen ja siten nostaisivat\ntämän kielen samaan asemaan missä ruotsin kieli nyt on, — siitä vain\non kysymys!\n\n— Huomaanpa sinun oppineen paljon heiltä tänä iltana. Toistat vieraita\najatuksia ja vieraita sanoja ominasi. Kuinka voitkaan kuvitella, että\nvirkamiehet, jotka ovat lapsuudestaan saakka puhuneet vain ruotsia,\nyht'äkkiä muuttuisivat suomalaisiksi!\n\n— Sen ovat velkaa rahvaalle ne, jotka asettuvat sen hallitsijoiksi, —\nsanoi Aleksander varmasti.\n\n— Haluaisinpa tietää kenenkä sanoja nytkin toistit, en ole tottunut\nkuulemaan sinun suustasi noin korkealentoisia puheita.\n\n— Ne ovat sen kyttyräselkäisen rehtorin sanoja, — vastasi Aleksander\navoimesti, ja hänen täytyi nenänsä avulla taas hillitä ylähuulta\nhymyilemästä, sillä hän tiesi, että lyseon viisas rehtori oli äidin\nsuosiossa.\n\n— Rehtorinko? — sanoi mummo hämmästyen.\n\n— Niin, hän puhui hyvin viisaasti, — sanoi Aleksander tehostaakseen\nvaikutusta. — Suomi on julistettava maan viralliseksi kieleksi!\n\n— Tuo sentään haiskahtaa jo majurilta, — sanoi mummo. — Siihen mitä\n_rehtori_ oli sanonut voisin kyllä minäkin suostua, mutta luuletko,\nettä siihen koskaan suostuvat ne, jotka — niinkuin kuvernöörikin —\neivät ymmärrä sanaakaan suomea!\n\nAleksander sanoi, että juuri samaa oli joku pöytävieraistakin kysynyt,\nmutta siihen oli majuri vastannut, että joka ei tahdo olla suomalainen,\nmuuttakoon Ruotsiin.\n\n— Kaiketi sangen yksinkertaista majurin mielestä! — sanoi mummo vähän\nkiivastuen. Aleksander syyti uusia hiiliä liedelle:\n\n— Semmoiset kaikki — oli majuri sanonut — oli paras panna suureen\nproomuun ja, sopivan itätuulen puhaltaessa merellä, irroittaa proomu\nrannasta.\n\n— Niin hän sanoi, — lisäsi Aleksander, — ja niin se onkin.\n\n— \"Niin se onkin\" sinä sanot, mutta tämähän ei ole enää rauhaa, tämä\non jo sotaa! — sanoi mummo kiihtymyksestä väräjävällä äänellä. — He\nlevittävät katkeruutta sovun sijaan, he nostavat pojat isiänsä ja isät\npoikiansa vastaan, ah Sander, Sander, jospa sinä tietäisit kuinka he\novat ylösalaisin myllertäneet koko tämän kaupungin.\n\nAleksander huomasi puhuneensa liian rajusti. Äiti oli ehkä jo liian\nvanha, että olisi nuorten uusia aatteita kestänyt, ja mummon\nhuomaamatta hän ovelan hellästi käänsi puheen muuanne. Hän heittäysi\nleikkisäksi, niinkuin voi tehdä vain se, joka tuntee keskustelun vain\nvahvistaneen häntä kannassaan.\n\nMuutaman päivän kuluttua oli Aleksanderin jo lähteminen takaisin\netelään. Hän näki nyt äitiänsä viimeisen kerran ennen upseeriksi\ntuloaan ja myöskin ennen aiottua siirtymistään Pietarin\nsota-akatemiaan.\n\nLähtöpäivänä hänen sisarensa ja ne veljistä, jotka asuivat samassa\nkaupungissa, kokoontuivat muiden sukulaisten mukana mummon luo\nsaattamaan tätä nuorinta veljestä, joka ei ollut ainoastaan äidin\nlempipoika, vaan joka oli koko perheen tulevaisuuden toivo. Jokainen\ntahtoi jättää kadetille parhaimman neuvonsa ja toivomuksensa ennen\npitkälle matkalle lähtöä.\n\nViimeiset yöt mummo valvoi melkein läpeensä, milloin surren lähestyvää\neroa, milloin riemuiten mahdollisen menestymisen ajatuksista. Mutta kun\nkoitti eronpäivä, jonka iltana Aleksanderin oli lähdettävä, oli\nmummolle selvänä kaikki, mitä hänen oli pojallensa vielä sanottava.\nSenvuoksi hän saattoi viettää sen päivän tyynenä vain matkan\nkäytännöllisissä valmisteluissa. Rauhallisena, jopa iloisen\nystävällisenä hän puuhiensa ohessa neuvoi tyttärilleen kalakukon\noikeata leipomista, järjesteli eväskoreihin leikkeleitä, munia, maitoa\nja sijoitteli tavarat matkakirstuun.\n\nPihaliiteristä oli vedetty esille vanha, leveä kuomureki. Se oli yksi\nniitä harvoja esineitä, jotka huutokaupassa olivat säilyneet vieraisiin\nkäsiin joutumasta, sitten kun Hovilan kartano oli huonon holhoojatoimen\nvuoksi irtaimistoineen myyty ja suvun entinen varallisuus hävinnyt.\nTämä kuomureki oli Karjalasta kaupunkiin tuonut mummon ja alaikäiset\nlapset, kyytihevosella tosin, mutta vanha Hovilan kuski Jaakko\nohjaksissa. Jaakko oli sitten jäänyt kaupunkiin yleiseksi ajuriksi,\nmutta kuomureki mummon asunnon pihaliiteriin jonkinlaiseksi\npyhäinjäännökseksi. Se oli sama reki, jolla mummon isä, piispa vainaja,\noli suorittanut hiippakuntansa tarkastusmatkat. Vielä oli jäljellä\nhänen käyttämänsä karhuntaljakin, joka nyt vedettiin esille pippuri- ja\nterpentiinirievuista ja naulattiin karvat pörrölle reenpohjaan, ettei\npakkanen päässyt alta päin kylmäämään ja että öisin saattoi olla\nmakuulla pitkänään. Toinen talja, sekin piispan ajoilta säilynyt, tuli\nmatkaajan peitteeksi, joten hän sai nukkua kuin kotivuoteessaan.\n\nPäivän hämärtyessä tuli mummon luo vielä muutakin väkeä sukulaisten\nlisäksi lähtöä katsomaan ja matkaonnea toivottamaan.\n\nMutta viimeisellä hetkellä vei mummo poikansa syrjään vieraiden\nhälinästä, omaan hiljaiseen huoneeseensa, jonne hän oli koonnut tulen\nääreen Aleksanderin matkasaappaat ja turkit lämpiämään. Siellä paloi\ntalikynttilä ja valkea viskeli punaisia loimuja takasta pitkin seiniä\nja kattoa.\n\nAleksander istahti sohvaan ja rupesi hartaasti albumia katselemaan\nvoidakseen paremmin peittää mahdollisia liikutuksen oireita.\n\nMutta mummo, joka oli jo istuutunut keinutuoliin, nousi siitä ja meni\nmuka savuavaa talikynttilää niistämään, eikä ollut löytävinään saksia.\n\nKun Aleksander huomasi mitä äiti teki, rupesi hänen nenäänsä\nkutittamaan ja hänen täytyi aivastusta välttääkseen nousta ja mennä\nuunia sekoittamaan. Siellä hän rupesi hiilihangolla kolhimaan viattomia\nkekäleitä, jotka eivät vielä voineet taittua.\n\nNyt keksi mummo tehtäväkseen mennä ottamaan hiilihankoa hänen\nkäsistään, koska poika ei muka osannut uunia oikealla tavalla hoitaa.\nMummo kiihoittui aivan liian ärtyisäksi, aikoen kiivaasti temmata\nhiilihangon käteensä. Mutta kun Aleksander ojentui sitä hänelle\nantamaan, ei mummo enää voinutkaan hillitä kyyneliään, vaan kapsahti\nhänen kaulaansa ja alkoi tutista sisällisestä itkusta.\n\n— Istuhan nyt tuonne keinutuoliin, minä käyskentelen tässä ja sanon\nsinulle mitä vielä on sydämelläni, — puhui hän. — Monta kertaa, rakas\nSander, olen kauhistuen kysynyt itseltäni: annanko minä oman poikani\nsuden suuhun, kun lähetän hänet entisen vihollisemme maahan!\nAjattelehan, olla kymmenkunnan vuotta käyttämättä kotikieltä, oppia\nehkä ajattelemaankin vieraalla kielellä, omaksua vieraita tapoja,\nvieraita makuja...\n\n— Te unohdatte, äiti, — sanoi Aleksander, — että minä lähden omasta\ntahdostani enkä teidän neuvostanne.\n\nNyt mummo pysähtyi ja sanoi melkein huutaen:\n\n— Sano siis minulle selvin sanoin, _miksi_ se on sinun tahtosi?\n\nAleksander oli ruvennut jälleen albumia selailemaan, ja siitä\nkatsettaan äitiin nostamatta hän rupesi vastaamaan välinpitämättömästi\nniin kuin se, jonka päätös on järkähtämätön.\n\n— No siksi, — sanoi hän, — että minäkin olen samaa mieltä kuin\nkuvernööri tässä asiassa.\n\n— Kuvernööri? — kysyi mummo haraten päätään ja koettaen koota\najatuksiansa, — olenpa unohtanut mitä se kuvernööri sanoi... Mitä se\nolikaan?\n\n— Hän sanoi, että Pietarin sota-akatemiaan kelpaavat vain semmoiset\nlujat miehet, jotka eivät voi siellä venäläistyä.\n\n— Niin, niin hän sanoi, ja ymmärränhän minä että maamme etu vaatii ...\nja tiedän myös, että sinä olet lujaluontoinen ... ah, äskenhän vielä\nluin sinun kirjeitäsi poikavuosiltasi, taisit olla neljännellä luokalla\nsilloin, miten ne yläluokkalaiset kokeiksi kiduttivat nuorempia ja\nsinua erittäinkin ... mutta sinä kestit kokeet itkuun tillahtamatta.\n\n— Minä olin melkein ainoa tavallinen aatelinen heidän joukossaan, he\nolivat kaikki korkea-aatelia, — sanoi Aleksander väliin.\n\n— En luule, että syynä oli muu kuin vallattomuus, jos ehkä pieni\nkateuskin, sillä olithan sinä tiedossa ja taidossa heitä kaikkia\netevämpi. Mutta älä huoli, olet lujaluontoinen, et itkenyt. Tulee nyt\neteesi ehkä toisenlaiset ja suuremmat koettelemukset, ole niissäkin\nyhtä luja. Muista myöskin aina, että Jumalan vastaanottohuoneessa ei\nole tilaa niille asiamiehille, jotka eivät osaa vilpittömällä sydämellä\njättää oven taakse kaikkea katkeruutta ja pitkävihaisuutta\nkanssaihmisiänsä kohtaan.\n\nAleksanderin totiset silmät kirkastuivat näiden sanojen aikana,\nvälähdellen sisäistä ylpeyttä äidin puolesta.\n\n— Sanokaapa, äiti, miten on sen asian, eikö äitinne ollut kreivillistä\nsukua?\n\n— Jätä nuo tuollaiset, Sander, — sanoi mummo torjuvasti huiskuttaen\nkättään, — sinäpä nyt itse johdit siihen mitä minulla vielä oli\nsinulle sanomista. Tahdon puhua suoraan mitä ajattelen. Olen huomannut\nsinussa erään ominaisuuden, joka ei varmaankaan ole Herralle otollinen:\netköhän sinä ole vähän liiaksi kunnianhimoinen, rakas Sander?\n\nAleksander tahtoi jotakin vastata, mutta ei löytänyt sanoja, hän vain\nojentui ja ikäänkuin puolustaakseen itseään äidin syytöstä vastaan jäi\nkatsomaan suoraan hänen silmiinsä.\n\n— Tahtoisin varoittaa sinua, Sander, kunniantavoittelemisen\nhoukutuksesta, se on houkutuksista pahimpia. Voihan näet hyvinkin olla,\nettä sinä kyvylläsi herätät Venäjällä esimiestesi huomion ja että\nhallitsija itse, ansiosi tunnustaen tahtoo koristaa sinut tähdillä ja\nkunniamerkeillä. Ensin ajattelet: hallitsijan tunnustus on minulle\ntarpeen Suomen asiaa varten, mutta ennen kuin huomaatkaan on korkeitten\nsuosio ja kiitos tahrannut mielesi ja sinä tavoittelet sitä omaa\nitseäsi varten. Ajattele siis paremminkin näin: Ellen työlläni Jumalaa\npalvele, niin kunniamerkit tulevat minulle ansiotta, mutta jos\npalvelen, niin kunniamerkit eivät riitä työtäni palkitsemaan. Kumarra\ntosin kohteliaasti ja kiitä niin kuin kaikkinainen soveliaisuus vaatii,\nmutta kunniantähtiä kantaessasi ole niinkuin ei rinnallasi mitään\nhetaleita olisikaan. — Ah, Sander, Sander, — sanoi mummo vihdoin,\nsyrjäyttäen valkoisen uutimen ikkunan edestä ja ulos katselemalla\npeittäen Aleksanderilta liikutuksensa, — loppumattomasti voisin vielä\npuhua kanssasi, ja paljon, paljon minulta jääkin sanomatta, mutta\nkatso, ulkona ovat jo tähdet syttyneet ja lähtö on edessä.\n\nViimeiset sanat värähyttivät hänen ääntänsä ja, kaiketi liikutuksensa\npurkautumista tukehduttaen hän pysyi pitkän tuokion ikkunan ääressä,\nyhä muka tähtiä tutkien. Mahdollista oli myöskin, että hän rukoili\nitsellensä voimaa.\n\nVihdoin jälleen kääntyessään Aleksanderia kohti olivat hänen kasvonsa\njokapäiväisen huolettomat, ja molemmilta puolin ohimoille valahtaneita\nharmaita suortuviaan pyyhkien syrjään hän ryhtyi toimeliaasti ja\niloisesti lähtöpuuhiin.\n\nJaakko oli ajanut kuomureen jo pihalle, eväät, tavarat, loimet ja\njalkapeitteet olivat paikoillaan.\n\nAleksander tuli kuistin ovesta karvalakkiin ja pitkään turkkiin\npuettuna. Hänen jaloissaan oli pitkävartiset peurannahkasaappaat ja\nkäsissään kankeat karvakintaat — nuokin kaiketi piispavainajan\nperuja. Aleksander oli lujasti päättänyt olla estelemättä äitiä\nmatkavarustuksissa, menivätpä nämä mihin liiallisuuksiin tahansa.\nKuumana turkeissaan hän vain kohautteli huokaillen kulmakarvojaan, jopa\npakottautui taputtamaan mummoa milloin olalle milloin selkään. Ei\nsanallakaan vastustanut, kun äiti alkoi hänen kaulaansa pauloittaa\nmahdottoman pitkää, paksua villavyötä. Äärimmäisiä kärsivällisyyden\nvoimia kootakseen hän vihdoin vain ummisti silmänsä, kun vyönpuolet\nkierrettiin tiukaksi köydeksi rinnan yli vyötäisille asti ja siitä\nkiedottiin moneen kertaan hänen vartalonsa ympäri, pantiin selässä\nsolmuun, nostettiin ristiin olkain yli ja taas ristiin rinnan yli ja...\nVaikeinta oli Aleksanderin sentään koettelemusta kestää, kun mummo\nkeksi ruveta sovittelemaan karvalakin ylitse vielä tuota töppöpäistä\nsotilaspaslikkaa, jota kadetit pitivät ylpeytenään olla käyttämättä\npystyssä pahimpinakaan pakkasina. Mutta Aleksander kesti tämänkin\nnöyryytyksen. Ainoa tuskastumisen merkki pääsi ilmenemään vain siinä,\nettä hän tempasi kuistinoven auki hiukkasen liian aikaisin, niin että\nmummon kädet vain oven ulkopuolelle venytettyinä hädin tuskin\nennättivät kietoa paslikan alapäät kaulan ympäri. Heidän tullessaan\nulos lämmin höyry syöksähti valaistusta oviaukosta ja Aleksanderin\nkeuhkoista ulos pakkasyöhön.\n\nKaikkiin lukuisiin läsnäolijoihin, jotka heidän jäljessään nyt tulvivat\nsaattajina pihalle, oli tarttunut mummon keveä ilomielisyys, mikä piti\nloitolla eron katkeruutta, ja hän itse esiintyi ikäänkuin tämän\nmielialan johtajana vielä sittenkin kun Aleksander oli monien hellien\nnaiskäsien avulla pakattuna rekeen pitkäkseen makuuasentoon taljojen\nalle — niinkuin ennen kai piispa pakattiin tarkastusmatkoille\nlähtiessään. Viimeisellä hetkellä äiti yhä samassa keveyden vireessä\ntaputti häntä hyvästiksi, pimeässä kuitenkaan osumatta hänen\nkasvoihinsa, ja sitten antoi tilaa muille, nimittäin lukuisille\ntädeille.\n\nMutta reen jo lähdettyä tädit ja tyttäret kääntyivät ympärillensä\nkatsomaan ja Aleksander kuuli heidän ihmetellen sanovan:\n\n— Mihin mamma joutui?\n\nJa Aleksander arvasi, ettei mummo ollutkaan kestänyt loppuun asti, vaan\nviimeisenä hetkenä taittunut iloisuutensa vireestä ja poistunut.\n\nHän piti silmiänsä ummessa sekä lähdettäessä että portista ulos\najettaessa ja vielä kadullakin, ikäänkuin siten pannakseen äärimmäisen\nhänestä riippuvan tukkeen kiehuvan kärsimättömyytensä mahdolliselle\npurkautumiselle. Sillä hänen äsken äidin pyynnöstä nöyrästi\nsuostuessaan paneutumaan pitkäkseen rekitaljan alle olivat hänen\nmielentasapainoaan panneet yhä kovemmalle koetukselle nuo hänen\npakkaustaan jatkaneet tädit, jotka olivat hyörineet reen ympärillä.\nMahdollistahan on, että nuori sotilas piti silmiään ummistettuina vain\netteivät kyynelet, jotka pyrkivät kihoomaan äidin liikuttavan, hänen\nkasvojaan turhaan etsineen taputuksen johdosta, pääsisi esille. Mutta\nmokomaa heikkouden todistusta hän ei olisi voinut itsellensä tunnustaa\nsaati muille näyttää. Ja kohta oli kaiken selitykseksi mitä kiehuvin\nkiukku riehahtanut tätejä vastaan. Sillä olihan hän vain äidin mieliksi\neikä suinkaan noiden tätien vaatimuksesta suostunut makaavaan\nasentoon ja tuohon sotilashenkilölle kokonaan sopimattomaan naisten\nhemmoitteluun, joka oli haudannut hänet turkkien ja inhoittavien\nvillavaippojen alle kuin sairaan akan. Jo hengittämisenkin vaikeudet\nniiden alla vaativat liikkumattomana pysymiseen suurta\nhillitsemiskykyä.\n\nAleksander piti silmänsä ummessa koko ajan kun vielä kuuli kaupungin\nääniä, ohiajajien tiukusia tai koirain haukuntaa, ja hän ihmetteli\nmiten pitkälle sitä kaupunkia kestää ja miten kauan sitä\nkärsivällisyyttä koetellaan.\n\nMutta kaikkien äänien vihdoin vaiettua, kun reki pakkasessa kitisten\ntuntui jo laskeutuneen järvenselän tasaiselle jäälle, hän yht'äkkiä\nriuhtasi taljat syrjään ja ponnahti istumaan. Ensi töikseen hän\nkiskaisi töppöpäähineen nauhat auki, sitten tukehtuvaisen raivolla\nirroittui villaisesta vyöstä ja vääntäytyi ulos pitkästä turkista,\nkunnes hänen yllään ei ollut muuta kuin tavallinen kadetin talvipäähine\nynnä mustasarkainen vormuun kuuluva päällystakki, tiukasti kiristettynä\nkadettipuvun vaatimiin poimuihin, ja paslikka riippumassa kolmiona\nniskassa, niinkuin tavallisesti, päiden ollessa sidottuina ristiin\nrinnan yli ja pujotettuina leveän, mustankiiltävän, suurella\nnelikulmaisella vaskisoljella varustetun nahkavyön alle. Myöskin\npeurannahka-saappaat hän kiskoi jaloistaan.\n\nAh kuinka ihanaa oli hengähtää näin vapautuneena! Kaikki se\npainostava sidottuna-olemisen tunne, johon äidin siveellinen\nankaruus tahtoi mielen vangita, kaikki hänen vaatimuksensa kunnian ja\nmaineen tavoittelusta luopumiseen höllentyivät ja ilmaisivat\nperusteettomuutensa. Miksi äiti tahtoi olemaan niin erilaisena kuin\nkaikki muut olivat? Siellä kadettikoulun penkeillä ja opettajainkin\nkorokkeella oltiin täydestä voimasta kunnianhimoisia. Oli hauskaa ja\nmieli aina iloinen.\n\nJa oman itsensäkö vuoksi hän tahtoi kerran kohota korkea-aatelin\nriveihin? Eikö hänen aikeissaan ollut mitään sen ylevämpää? Oli kuin\nolikin, vaikka äiti ei sitä huomannut. Tarkoituksena ei ollut\noikeastaan mikään muu kuin heidän vähäpätöiseksi jääneen ja unohtuneen,\nKarjalan saloilla suomalaistuneen aatelissukunsa nostaminen sille\nkuuluvaan arvoon. Mitä itsekästä oli tämmöisessä pyyteessä! Eikö se\nollut välttämätöntä jo yksistään äidinkin vuoksi, tuon sekä oman\nsukunsa että luonteensa ylevyyden puolesta ainutlaatuisen ihmisen\nvuoksi, joka nyt syyttä suotta unohdettiin kaukaisen kyläkaupungin\npiiloihin? Ja eikö se vihdoin ollut välttämätöntä sen tahran\nhieromiseksi pois sukuannaaleista, joka oli koitunut äidille ja hänen\nlapsilleen, kun tuhlailevat holhoojat olivat menettäneet isä vainajan\nsuuren maaomaisuuden ja sukuvarallisuuden, jättäen lesken ja lapset\näärimmäiseen köyhyyteen?\n\nVastaa äiti — ajatteli nuori Aleksander — enkö olisi huono mies,\nellen hankkisi sinulle hyvitystä ja ellen pystyisi nostamaan sukuamme\njälleen kunniaan!\n\nNyt johtui hänen mieleensä koko se uusi valtava vaikutelma, minkä hän\noli vain muutama päivä sitten kokenut tuomiorovastin luona. Eikö tässä\nollutkin kysymys — paitsi äitiä ja sukua — kokonaisen kansan\nnostamisesta sille kuuluvaan kunniaan ja voimaan! Eikö itsensä\nylentäminen tässä tapauksessa ollut koko kansakunnan ylentämistä!\n\nJa jokin odottamaton riemastus vavahdutti nuoren Aleksanderin olemusta,\nkun hän näin ajatteli omat yksityiset tarkoitusperänsä yhtyneiksi\nsuuren aatteen vanavesiin. Hän joutui niin kuohuksiin, että\nruumiillisestikin hänen jäsenensä etsivät välittömään toimintaan\npurkautumista.\n\nKuomu alas! — hän ajatteli ja alkoi rytyytellä sen jännerautoja.\nParista voimakkaasta nykäyksestä se lyyhistyikin kokoon, pudoten\nalas reenselustalle. Ja hänen eteensä aukeni nyt pohjoinenkin\ntaivaanpuolisko. Sitäpä se eteläinen oli ollut niin kelmeissä tähdissä.\nPohjoinen säteili mahtavissa revontulissa. Viuhkana ne viskelivät\nliekkejänsä äärestä ääreen ja aina taivaan ylimmälle laelle asti, jonka\npienet hattarat punersivat.\n\nTuntui kuin nuo liikkuvat valot olisivat olleet hänen saattajansa\nkunniakkaalle elämäntielle. Oli kuin armaan äidin käsi olisi niissä\nhänelle vielä huiskuttanut, tahtoen peruuttaa paljon siitä mitä kotona\noli tullut sanotuksi, lähettäen hänelle siunauksensa ja tunnustaen\nhänen aikeensa miehekkäiksi ja oikeiksi.\n\nRevontulineen, linnunratoineen, pohjantähtineen, otavineen, kuinka\npaljon ylevämpi, komeampi, loistavampi olikaan tuo taivas tämän köyhän\nmaan öisiä rantoja, jotka pimeydestä häämöittivät matalina kaistaleina,\nja läheltäkin katsoen olivat vain vaivaista rantapajukkoa,\nleppärisukkoa, rantakivien lokeroissa kasvavaa! Semmoiset loppumattomat\nrantaseudut olisivat tavallisissa oloissa vieneet mielen masennuksiin,\nmutta nyt Aleksander vain niistäkin iloitsi. Nekin olivat kerran\nnousevat, nousevat suuren aatteen mukana.\n\n— Jaakko hoi! — huudahti Aleksander riemunsa yltäkylläisyydessä\nukolle, joka puolitorkuksissa könötti kuskipukilla.\n\nUkko hätkähti valveille ja alkoi kiireesti piiskata juoksuun hevosta,\njoka veltossa käymätahdissa teki laiskaa nousua rantatöyräälle.\n\n— Onpa tämän reen valjaissa tainnut olla pulskempiakin hevosia ennen\naikaan, vai mitä, Jaakko? — sanoi Aleksander selvällä suomenkielellä,\nkoettaen herättää vanhassa rengissä luottamusta tuttavanomaisella\npuhuttelulla. Mutta Jaakko hätääntyi peräti ja rupesi nostamaan\nkarvalakkia kaljusta päästään.\n\nPaitsi torkuksistaan piti Jaakon tuossa tuokiossa herätä muistelemaan\nkauan sitten menneitä aikoja, jolloin tämän piispanreen edessä todella\noli ollut komeita Hovilan hevosia. Äkkinäinen oman nimensä kuuleminen\nnuoren sotaherran suusta saattoi Jaakon kuitenkin vain änkyttämään\nvastaukseksi, nimittämään häntä everstiksi ja paljastamaan ensi hätään\npäänsä.\n\n— Älähän vilusta päätäsi, Jaakko, enkä minä toisekseen ole vielä\neversti, sano vain Santuksi, niinkuin ennenkin sanoit.\n\nTämä puhe pelästytti Jaakon vielä enemmän. — \"Mitähän tästä nyt\nsukeutuukaan\", — ajatteli hän epäluuloisena, sillä hän oli eläessään\npaljon kärsinyt herrojen tähden, ja erittäinkin sotaherrojen, jotka\nolivat polttaneet hänen vanhempiensa talon, niin että kun hän sodan\npäätyttyä sai kotiinpaluu-luvan, ei ollut kuin raunioita entisillä\nasuinsijoilla, laihot hevosten sotkemina ja vilja-aitat tyhjinä. Sitten\nhän oli monet kovat kokien ansainnut leipänsä renkinä, sitten\nrahdinajajana ja vihdoin joutunut ruununvoudin kartanoon, joka oli\nhänelle antanut torpan ja ajomiehen päiviä oli tehtävä kartanoon. Hänen\nluottamuksensa herrojen oikeuteen oli silloin kuitenkin jo niin\nkokonaan mennyt, ettei hän tätäkään ruununvoudin selittämätöntä\nhyväntahtoisuutta voinut olla epäilemättä joksikin koukuksi, jolla\nhänen onneansa tahdottiin tukahduttaa. Eikä kauan tarvinnutkaan odottaa\nkohtalon kovuutta. Kartanonherran kuoltua holhoojat ensi töikseen\nrupesivat häätämään häntä torpasta.\n\nSen tähden, kun Aleksander, turhaan odotettuaan puheisiin ryhtymistä,\nkoetti tunkeutua Jaakon asioihin hänen mielenkiintonsa virittämiseksi\nja tiedusteli miten se torpanmenetys oli oikein tapahtunut, josta äiti\noli hänelle kertonut, mykistyi Jaakko epäluuloisesti ja puhui\npäättömiä, sanoi, että se kun Korkea Oikeus minkä määrää, niin se lie\noikein eikä ole muuta kuin lähteminen.\n\nAleksander aikoi jo jättää ukon rauhaan ja rupesi vetämään\nnahkasaappaita takaisin jalkoihinsa yökylmää vastaan. Kun ei tahdo\nhaastella, niin ollaan vaiti.\n\nMutta nyt alkoivat Jaakossa ajatukset kiertyä toiseen suuntaan.\n\nKyllä hän oli tämän Aleksanderin nähnyt, joka oli ollut ruununvoudin\nkuollessa vasta nelivuotias, ja muisti hän koko lapsilauman, jonka oli\ntässä samassa reessä kuskannut kaupunkiin sen suuren vararikon jälkeen.\nMuisti hän juuri tätä Santtua istuttaneensa aina sen valkoisen ruunan\nselkään, jolla vettä lähteestä ajettiin.\n\nJa nyt hän muisti jälleen ruununvouti vainajankin, sen ankaran\njärjestyksenmiehen, joka oli hänelle omin ehdoin torpan antanut. Ja\nvähäistä lämpöä, niinkuin pienestä kitupiikistä lähtevää, ei sen\nisompaa, tuikahti hänen sydämensä pohjassa entistä kartanonherraa\nkohtaan. Eipäs se oman ikänsä aikana häätänyt, holhoojat sen tekivät,\njotka kartanonkin hävittivät. Kerranko hän oli heille Sortavalasta asti\nsamppanjan haussa ja yhdenkö rekilastin hän kartanoon ajoi, kun herrat\nhuijasivat ja kellarit tyhjenivät! Sitä ei ruununvouti vainaja tehnyt.\nOlisikohan tuo sittenkin sulasta mielenhyvyydestä sen torpan antanut!\n\nJaakko hylkäsi mokoman ajatuksen melkein naurettavana. Sydämen\nhyvyydestä saattoi joku antaa toiselle vanhat vanttuunsa, mutta ei\nmaata, josta leipä kasvaa, — hän ajatteli, — kyllä siinä vain piru\nalla oli. Ja yhtyi mielessään jälleen esi-isiinsä, jotka häntä\nvaroittivat herroihin luottamasta. Rikkaan on maan tavara, köyhän\ntaivaallinen, — hän ajatteli huokaisten hurskaasti ja hänen mielensä\nkääntyi maallisista, jonka jälkeen hän kyykötti kuskipukillansa\nniinkuin ennenkin, ajatukset tähtien tuolla puolen.\n\nMutta niinkuin tähtien lento ei kysy hetkeä ihmiseltä, niin eivät hänen\najatuksensakaan. Ne kulkevat omin päin. Ne kolkuttavat kolkuttamistaan,\nkunnes avataan ja vastaanotetaan.\n\n\"Älähän vilusta päätäsi, Jaakko\" ... \"älähän vilusta päätäsi, Jaakko\"\n... ne kolkuttaen hokivat. Ja taas: \"sano vain Santuksi, niin kuin\nennenkin\" ... \"sano vain Santuksi\"... Merkillisiä sanoja herran suussa!\n\nNe hokivat niin kauan, että Jaakon täytyi vihdoin laskeutua jälleen\nalas tähtien tuolta puolen ja uudelleen ajatella kyydittäväänsä nuorta\nsotaherraa. Olisikohan tuo perinyt isävainajansa mielenlaadun!\n\nEi Jaakko muistanut useinkaan eläessään kuulleensa herrain suusta noin\nselvää suomea. Olipa osannut lapsuutensa suomen säilyttää. \"Sano vain\nSantuksi, sano vain Santuksi\"... Olisikohan haastella koko asia?...\n\nOli kulunut lähes puolisen tuntia ennen kuin Jaakko siis tuli nuoren\nherran kysymykseen vastanneeksi.\n\n— Erehdys siinä taisi tulla, siinä torpan menetyksessä, — sanoi\nJaakko muka välinpitämättömästi naputellen piiskanvarrella\nsaappaitansa.\n\nAleksander, joka oli jo kaukana omissaan, ryhtyi mielellään uudestaan\npuheluun.\n\nJaakon puheista kävi selville, että syynä torpan menetykseen oli ollut\nhänen kykenemättömyytensä käsittää kihlakunnanoikeuden ruotsinkielistä\npöytäkirjaa.\n\n— Sehän se meikäläiselle turman tuottaa — sanoi hän huokaisten, —\nkun noita papereita ei itse ymmärrä ja asiamies sattuu juopottelemaan.\n\n— Ole huoletta, Jaakko, — sanoi Aleksander, — jos et torppaa enää\ntakaisin saakaan, niin kyllä tuomarit ainakin saadaan suomeksi\nkirjoittamaan. Ei mene kymmentä vuotta.\n\nNyt antoi Jaakko ruunalle kolme piiskanläimäystä ja vielä helisteli\nreenpohjassa olevaa rautaketjua, josta ruuna säikähtyneenä läksi karkua\njuoksemaan. Mutta Jaakko käännähti ketterästi kuskipukillaan nuoreen\nsotaherraan päin ja, ikäänkuin olisi pelännyt rannan puiden kuulevan,\nkäpristyi lähemmäksi häntä ja kiihkeällä kuiskauksella kysyi, oliko\ntodella jotakin semmoista kuulunut keisarilta päin?\n\nPitkin ja poikin sai Aleksander ukolle selitellä, että semmoinen suuri\nmuutos Suomen oloissa tulee tapahtumaan Suomen omain miesten toimesta,\nettä eivät ainoastaan tuomarit, vaan kaikki virkamiehet vallesmanneista\nja ruununvoudeista kuvernööreihin asti oppivat suomea puhumaan ja\nvastaanottavat suomalaisia asiakkaita. Mutta Jaakko tuli alakuloiseksi.\nEi hänen suustansa enää kuulunut muuta kuin \"jokohan\" ja \"tokkohan\".\nMistäpä ne Suomen herrat nyt niin rakkaiksi tulisivat, murahteli hän.\n\nVihdoin Aleksanderin täytyi ukolle myöntää, että paljonhan tietenkin\nriippuu niistä miehistä, jotka ovat keisaria lähinnä.\n\nSilloin Jaakko jälleen elpyi. Hän toimitti hevosen uudelleen juoksuun,\nja taas kääntyi kyydittäväänsä päin, vilkkaasti kysellen ja pohtien\ntämän merkillisen asian salaperäisyyksiä. Keisari oli hänelle kaikki\nkaikessa. Mikäli asia riippui Suomen omista herroista, sikäli se oli\nhänen mielestään mahdoton. Hän tuntui oikein vihaavan semmoista\nluuloakin. \"Ellei keisari käske Suomen herroja, kyllä asia silleen\nraukeaa\", sanoi hän varmasti. Ja koko hänen palava toivonsa näytti nyt\nkohdistuvan Aleksanderiin, joka ilmeisesti oli menossa Pietariin\nkeisarille tätä asiaa esittämään, ainakin koetti Jaakko parastansa,\nettä hänen everstissään semmoinen aie vahvistuisi. Hän lupaili koko\nrahvaan ikuista kiitollisuutta sille miehelle, joka keisarin\ntaivuttaisi sellaisen käskyn Suomen herroille antamaan.\n\nMutta Aleksanderia suuresti tympäisi tämä ikivanha epäluottamus\nja viha yläluokkaa kohtaan, joka oli näin odottamatta ilmennyt\npehmytluontoisena, ehkä vähän tyhmänä pidetyn, aina orjamaisen nöyrän\nJaakon viisastelevissa huomautuksissa. Olisiko luullut tuosta\nköhnyksestä semmoisia sanoja lähtevän!\n\nMitään halua ei Aleksanderilla ollut ruveta Jaakolle todistelemaan,\nettä herroissa saattoi olla innostumisen ja uhrautumisen henkeä.\n\"Viisas\" Jaakko oli hänelle peräti vieras ja vähän vastenmielinen\nolento, joka ei vähimmässäkään määrässä kiinnostanut häntä. Hän olisi\nvoinut pitää vain \"tyhmästä\" Jaakosta.\n\nHän ei paljoakaan enää välittänyt kuunnella Jaakon puheita, erittäinkin\nsenjälkeen kuin ne olivat suistuneet takaisin torpanmenetykseen. Ensin\nhän hymisi jotakin vastaukseksi, kun tunsi sellaista odotettavan, mutta\nvihdoin hän selälleen heittäytyen antoi silmiensä ummistua ja vajosi\nsikeään uneen Jaakon jatkaessa selostuksiaan.\n\nHänen herätessään siitä unesta aamu oli jo valjennut.\n\nEnsi ihmeekseen hän huomasi, että kuomu oli hänen yllään, vaikka hän\noli sen jättänyt auki. Kuski oli myös yön aikana hänen tietämättään\nvaihtunut, ja hevonen oli toinen. Vielä hän ihmetteli, että hänen\npäässään oli jälleen karvalakki, kadetinpäähine oli asetettu kauniisti\nsyrjään ja iso turkki oli levitetty hänen peitteekseen, aivan kuin oma\näiti olisi jälleen ollut häntä vaalimassa ja pistämässä turkinliepeitä\nhänen alleen, ettei kylmä päässyt jäseniin, ja kohentamassa päänalusta\njuuri tarpeeksi, ettei pää vertynyt. Hän tunsi itsensä mainiosti\nlevähtäneeksi ja onnelliseksi, aivan kuin olisi kotona herännyt ja\ntuntenut nenässään keittiöstä tulevaa kahvintuoksua.\n\nJaakko oli kaiken tämän tehnyt, herättämättä unesta vaihtanut kyydin,\npeittänyt lämpimiin, nostanut kuomun, ja itse nyt väsyneen hevosen\nselässä kyyköttäen ratsasteli kotiin monipenikulmaista matkaa.\n\nAleksander ummisti taas silmänsä, ettei mikään turhanpäiväinen mielen\nliikutus ja nenässäkutkutus pääsisi tekemään nuorelle sotilashenkilölle\nsopimattomia äkkiyllätyksiä.\n\n\n\n\nXI. KEISARIKUNNAN PÄÄKAUPUNGISSA.\n\n\nVuonna 1853 suoritettuaan päästötutkinnon Haminan kadettikoulusta\nAleksander määrättiin hyvien todistustensa ja suositustensa perusteella\nkeisarikunnan karabinieerirykmenttiin ja heti sen jälkeen\nHenkivartijakaartin Jääkärirykmenttiin, sekä komennettiin toistaiseksi\njäämään Mihailovskin tykistöakatemiaan korkeampaa sotatiedettä\nharjoittamaan.\n\nKahden vuoden kuluttua suoritettuaan oppimäärän ylimmillä\nupseeriluokilla hänen oli nyt astuttava palvelukseen, komennettuna\nHenkivartijakaartin jalkaväen-tykistöön.\n\nPietarissa hän oli tämän ajan kuluessa jo jotakuinkin kotiutunut.\nUrheilutarkoituksissa hän käveli päivittäin paljon, suorana ja syvään\nhengittäen. Usein hänellä oli, kaupungin keskuksesta päästyään, jokin\nsauva pujotettuna selän taakse käsitaipeiden alle, jotta ei\nvahingossakaan tulisi unohtaneeksi suorana pysymistä, mihin paljossa\nlukutyössä kylläkin oli taipumusta. Ja joka päivä valiten kävelläkseen\nyhä uuden seudun kaupungin ympäristöissä hän vihdoin tunsi Pietarin\nvarmaan yhtähyvin kuin vanhin issikoista.\n\nNämä kävelyt tapahtuivat iltapäivisin. Mutta aamuisin hän lisäksi\nharjoitteli kotivoimistelua, tarkoituksena aina vain estää ruumista\nveltostumasta noissa tieteellisissä touhuissa ja säilyttää suora\nsotilasryhtinsä semmoisena kuin se oli kadettikoulussa muodostunut.\n\nIltaisin hän seurusteli englantilaisissa ja ranskalaisissa piireissä\nkielitaitonsa kartuttamiseksi, ja sunnuntaisin otti osaa englantilaisen\nratsastusklubin retkeilyihin.\n\nMitä venäjänkielen taitoon tulee, niin sen kiusallisiin suhuääniin,\noikullisiin korkosääntöihin ja frekventatiivisiin verbeihin hän oli jo\nkadettikoulussa pannut kaiken mahdollisen oveluutensa ja olikin\nsaavuttanut korkeimman arvosanan. Mutta Pietariin muutettua pian kävi\nilmi, että hänellä oli sen kielen käyttämisessä seurustelukielenä vielä\nmitä suurimpia puutteellisuuksia. Akatemiassa hän tuli hyvin toimeen,\nmutta hänen puhellessaan jokapäiväisiä asioita ystäviensä kanssa nämä\nmelkein säännöllisesti siirtyivät ranskankieleen, päästäkseen\nkuulemasta vääriä korkoja ja pehmenemättömiä she-ääniä.\n\nAleksander otti tavakseen kävelyretkillään hokea vaikeita äänteitä 100\njopa 1000:kin kertaa, ja saattoi päätöksensä aina tarkalleen perille.\nEdistyminen kävi kuitenkin kovin hitaasti, kun puuttui elävää käytännön\ntilaisuutta.\n\nMikä olisi ollut helpompaa kuin hakeutua asukkaaksi johonkin\nsivistyneeseen, aitovenäläiseen perheeseen, jossa aamusta iltaan\nkuulisi tätä kieltä, ehkäpä vielä venäjäksi livertelevien tyttärien\nsuusta. Mutta tässä kohden täytyi pitää mielessä sekä äidin\nnimenomaista varoitusta että ennen kaikkea omaa periaatettaan, olla\njoutumatta mihinkään lähempiin suhteisiin venäläisten kanssa.\n\nHeti Pietariin tultua oli Aleksanderille periaate täysin selvinnyt.\nSuomen suhde keisarikuntaan oli sellainen, että kummankin maan ylin\nvalta oli saman henkilön käsissä. Venäjän keisari oli Suomen\nsuuriruhtinas, joka oli jokseenkin samassa asemassa kuin ennen Ruotsin\nkuningas Suomeen nähden. Keisarillinen lupaus säilyttää Ruotsin lait ja\nhallitusmuoto voimassa edelleen Suomessa laajensi itse asiassa suuresti\nSuomen valtiollista merkitystä, sillä oltuaan ruotsinvallan aikana vain\nRuotsin ruotsalaistutettu maakunta, joka sai lähettää edustajansa\nTukholman säätykokouksiin niinkuin muutkin Ruotsin alamaiset,\nmuodostamatta siellä mitään kansakunnallista erikoisryhmää, oli\nSuomella nyt omat valtiopäivät ja oma säätyedustus. (Puuttui vain, että\nmaan ruotsalaistunut sivistyneistö jälleen omaksuisi maan oman kielen.)\n\nNäin ollen keisaria, maan monarkkia, oli palveltava samalla\nuskollisuudella kuin ennen Ruotsin kuningasta, siis _todellisella_\nsydämen uskollisuudella. Ja olisi ollut tarkoin erotettava pois kaikki\nse, mitä keisari oli venäläisenä hallitsijana. Suuret vaikeudet\nkohtasivat tässä suhteessa henkilöä, joka siirtyi venäläiseen\nsotapalvelukseen, sillä hänen täytyi olla uskollinen Venäjän keisarille\neikä vain Suomen suuriruhtinaalle. Miten Aleksanderin rehellisyydelle\nja vilpittömyydelle vannoutunut sydän oli tulevaisuudessa kestävä tätä\nristiriitaisuutta, ei vielä voinut tietää. Jossakin sydämen\npuolihämärässä käväisi joskus aavemainen ajatus, että Venäjän keisarina\nsaattaisi hallitsija tulla pakotetuksi toimimaan Suomea vastaan, ja\nmihinkä asemaan silloin joutuisi hänen palveluksessaan oleva\nsuomalainen?\n\nMutta tahallisesti koettamatta kärjistää tätä kysymystä tai edes\nselventää sitä tietoisuudessaan Aleksander siirsi sen ratkaisemattomien\ntulevaisuuden kysymysten joukkoon, sillä ainakaan tähän asti se ei\nollut vielä kertaakaan esiintynyt minkäänlaisena ristiriitana hänen\ntoiminnassaan, joka suurin piirtein katsottuna oli vasta tulevaisuuden\nvalmistelua. Oli selvä, että palvelematta ensin Venäjän sotaväessä ja\nsiinä saavuttamatta keisarin erikoista luottamusta oli mahdotonta tulla\nkoskaan nimitetyksi Suomeen kuvernöörin tehtäviin. Siis oli palveltava\nja oli tämä luottamus hankittava. Muuta keinoa ei suomalaisella ollut.\nMahdollisten ristiriitojen ja vaikeuksien kysymykset siirtyivät näin\nollen tulevaisuuteen.\n\nSen sijaan tahtoi Aleksander kaikissa niissä asioissa, jotka riippuivat\nvain hänestä itsestään, mitä tyystimmin, suorastaan pedanttisella\ntarkkuudella noudattaa periaatettaan, ettei omaksu venäläisiä tapoja,\nvenäläisiä makuja, yleensä venäläistä henkeä, tarjoutuipa se hänen\ntielleen missä muodossa tahansa.\n\nNiinpä hän alkoi välttää venäläisen kaunokirjallisuuden lukemista,\njonka nuoret kirjailijat silloin olivat nousukaudessaan. Gogolin\n\"Kuolleet sielut\" hän oli lukenut kannesta kanteen moneen kertaan\nkielen oppimisen tarkoituksessa ja jo silloin huomannut, miten\ntaidekirjallisuus lukijan huomaamatta saattoi vetää hänen\nharrastuspiiriinsä vieraan maan makuja ja pyrkimyksiä. Mutta\nnuoremmista kirjailijoista hän kokonaan luopui, tai otti niiden\nteoksista selvän vain mikäli se oli välttämätöntä sivistyneessä\nseurustelussa esiintymiseen. Niitä lukiessa tahtoi kaiken omansa\nunohtaa, tai ainakin ruveta vähäksymään. Sen huomattuaan hän toimitti\nkirjoituspöydälleen parhaat oman maan teokset ja päätti lukea\nRunebergiä joka aamu, heti voimistelun jälkeen, ja vähitellen oppia\nulkoa kaiken mitä tämä runoilija oli kirjoittanut tai vasta kirjoitti.\nKun Kalevalasta ja erittäinkin Kantelettaresta, jotka kumpikin olivat\nhänen pöydällään, myös oli päätetty oppia kappaleita ulkoa, muodostui\ntästä aamuluvusta kuin jokapäiväinen rukous, jonka voimalla päivän\nkaikki vieraat vaikutukset pidettiin loitolla.\n\nVielä oli hänen pöydällään, hänen henkisen voimansa äärimmäisenä\npanssarina kaikkea vieraan vaikutuksen tunkeilevaisuutta vastaan —\njoukko entisen lakkautetun Saima-lehden numeroita, joita äiti oli hänen\npyynnöstään hänelle koonnut ja lähettänyt. Niitä hän luki ahkeraan ja\nyhä vahvistui siinä vakaumuksessa, mihin oli herännyt Kuopiossa\nkäydessään. Mutta nyt hän maltittomasti odotti kaikkein parasta\nlähetystä, sitä \"Litteraturbladetia\", jota Snellman, se sama\n\"häikäilemätön lehtori\", aikoi ruveta uudenvuoden alusta julkaisemaan\nHelsingissä. Sen ilmestymisen varalle oli Aleksanderilla jo\njärjestettynä pöydällään nelinurkkainen vapaa paikka. Nämä monet\nluettavat tekevät — ajatteli Aleksander — suorastaan mahdottomaksikin\nennättää syventyä vielä ryssäläiseen kirjallisuuteen. Ja hän\nsuunnitteli jonkinlaisen kotimaisen iltaseuran perustamista, jossa\nnäitä kirjoja yhteisesti luettaisiin ja pohdittaisiin. Vaikeus oli vain\nsiinä, että sellaista jäsentä, joka olisi osannut Kalevalaa ja\nKanteletarta lukea, ei ollut hänen suomalaisten tuttujensa joukossa\nainoatakaan. Kreivi A:sta alkaen ja pitkin Suomen asiain komitean koko\nlinjaa olivat kaikki umpiruotsalaisia. Suomalaisista kauppiaista tai\nliikemiehistä, kellosepistä ja muista semmoisista hän taas ei tuntenut\nketään.\n\nAinoat venäläiset, joiden kanssa seurustelemista hän ei voinut eikä\ntahtonutkaan välttää, olivat hänen upseeritoverinsa sota-akatemiassa.\nNäistä enimmät kuuluivat korkeimpaan ylimystöön ja käyttivät keskenään\nuseammin ranskankieltä kuin venäjää, ja olivat muutenkin enemmän\neurooppalaisia kuin venäläisiä. Oli myös puolalaisia ja saksalaisia,\nmutta niiden joukossa piti olla hyvin varovainen tuttavuuksien\nvalintaan nähden. Sillä erittäinkin edellisiä, jotka olivat kyllä\nerittäin ovelia virkamiehiä ja hallitsivat täydellisesti venäjänkieltä,\nvieläpä esiintyivät sen kirjallisuuden ja olojen erikoistuntijoina,\nollen venäläistäkin venäläisempiä, jopa omasta halustaan pyrkien\nsantarmilaitoksen virkailijoiksi, — katsottiin heidän omassa maassaan\nluopioiksi, melkeinpä maansa kavaltajiksi.\n\nHeitä vanhempia tuttuja oli Aleksanderilla muuan eversti, kreivillistä\nsukua. Tämä kreivi oli syntyjään saksalainen, mutta siitä huolimatta\nAleksanderin melkein lähin ystävä. He puhelivat usein myöhäiseen yöhön\nyleisistä asioista, ja Aleksander oppi paljon Venäjän sisä- ja\nulkopolitiikasta. Kreivi ei ollut mikään vaatimaton asemien kalastaja\nja hänellä olikin kaikki mahdolliset edut puolellaan. Suku oli jo kauan\nollut Venäjällä ja suurimmaksi osaksi venäläistynyt. Se omisti laajoja\nmaa-alueita Etelä-Venäjällä ja sen rikkaudet olivat suuret. Kreivi oli\nkymmenkunnan vuotta ystäväänsä vanhempi ja oli syntynyt Viaporissa,\nseikka, joka oli ollut lähimpänä aiheena heidän ensi tutustumiseensa.\nHän oli jo eversti ja sivusajutantti ja odotti nimitystänsä\nkenraaliksi, sillä hänelle oli uskottu sotajoukkojen päällikkyys\nVenäjän pohjoisilla rantamilla Krimin sodan alkuvaiheilla.\n\nKreivi kuunteli nuoren ystävänsä natsionalistisia tuumia pikku Suomeen\nnähden ensin leikkisä hymy huulilla. Keisari Nikolai I:n hallitusaikana\nsellaisten unelmien hautominen tuntui hänestä liian lapsekkaalta.\n\nMutta sitten Nikolai kuoli ja Krimin sota päättyi.\n\nValtaistuimelle nousi Aleksanteri II, jonka suosiota kreivi oli saanut\nkiittää kaikista loistavista ylennyksistään, sillä he olivat olleet\nperintöruhtinaan kanssa mieskohtaisia ystävyksiä.\n\nJa nyt tapahtui, että kreivi ei enää nauranutkaan nuoren ystävänsä\npuheita Suomen suomalaistuttamisesta. Vieläpä otti sen itse puheeksi.\n\nJotakin oli tapahtunut siinä vanhoillisten seurassa, johon kreivinkin\nsanottiin kuuluvan ja joka alusta asti oli asettunut perintöruhtinaan\noireellista vapaamielisyyttä jarruttamaan. Tämä seura piti yhteyttä\npanslavistien, Aksakovin veljesten kanssa, ja haaveksi slaavilaisen\nsuur-Venäjän luomista. Kuitenkin näyttivät sekä kreivi että hänen\npiirinsä ilmeisesti suosivan Suomen sisäisen itsenäisyyden\nsäilyttämistä, jopa kannattavan \"sen häikäilemättömän lehtorin\" aatetta\nsuomen kielen astumisesta ruotsin kielen sijalle. Miten sellainen\nepäjohdonmukaisuus oli selitettävä? Mahdollisesti oltiin siellä päin jo\npäästy täyteen selvyyteen siitä, että Suomen venäläistyttäminen saattoi\nkäydä päinsä vasta sitten, kun maan asujaimisto oli ensin vieroitettu\nruotsalaisuudesta. Ehkä maan oli annettava ensin suomalaistua ja vasta\nsitten slaavilaisuuden astuttava ruotsalaisuuden sijalle.\n\nAleksander, itse puolestaan rehellisyyden ja vilpittömyyden perikuva,\nei milloinkaan osannut epäillä suunnitelmia. Kaikissa tapauksissa tämän\nomituisen valtiollisen tuulahduksen syyt selvisivät hänelle hyvin\nmyöhään.\n\nNyt hän ei saattanut muuta kuin iloita vanhemman ystävänsä äkkinäisestä\nmielenmuutoksesta Suomen ja erittäinkin suomalaisuuden eduksi.\n\nSaman suuntainen äkkimuutos oli tapahtunut myöskin keisarin luona\nolevassa Suomen asiain ministeri-valtiosihteerissä. Mutta tämän\nmuutoksen sisäisiä vaikuttimia ei tarvinnut ihmetellä eikä arvailla,\nsillä mies oli läpeensä hovimies, jolle keisarillisen tahdon, jopa\nmielisuosionkin kaukainen arvaileminen ja aulis noudattaminen oli\nkaikki kaikessa. Hymyillä hallitsijan hymyä ja tehdä sitä samasta\nvaikuttimesta kuin hallitsija, se on hovimiehen ylin taito.\n\nNuoren keisarin suosiollisuus Suomea kohtaan oli ilmeinen. Jo\nperintöruhtinaana ollessaan häntä liehakoitiin Suomen asiain\nerikoistuntijana. Pietarissa sanottiin: Suomen asiat ovat hänen\nkeppihevosensa. Keisariksi tultuaan hän pian käänsi suosiollisen\nhuomionsa \"fennomaaneihin\". Ja \"häikäilemätön lehtori\" alkoi päästä\nhänen mahdollisuuksiensa joukkoon. Kreivi antoi ystävälleen tästä\nkaikesta sangen intiimin kuvan.\n\nEikö tässä ollut ilon aihetta?\n\n— Ilmoittakaa vain halunne, niin milloin tahansa toimitan teidät Hänen\nMajesteettinsa välittömään läheisyyteen. Tahdotteko ruveta esimerkiksi\nhänen persoonallisen kansliansa virkamieheksi?\n\nNäin puhui Aleksanderin kreivi-ystävä.\n\nAleksanderin sydän sykähti valtavasti. Tuliko todellakin tuo\ntoistaiseksi vain kaukaisena häämöttänyt tulevaisuudenkuva näin\nvoimakkain siiveniskuin jo nyt häntä vastaan!\n\nMutta kohta ensi riemastuksen jälkeen hän punastui korvia myöten.\nHänen ystävänsä tarkoitti ilmeisesti, että näin oli mahdollisuus\nsaada persoonallista vaikutusvaltaa hallitsijaan juuri tuossa\nsuomalaistuttamisen asiassa. Semmoisen syrjävaikutuksen täytyi\nkuitenkin suomalaisen käsityksessä olla peräti epälojaalista maan omia\nvirastoja kohtaan.\n\nAleksander kieltäytyi kohteliaasti, mutta ehdottomasti.\n\nHän oli kyllä tehnyt päätöksen, että rehellisessä työssä\nkunnostautumisella kerran saavuttaa hallitsijan täyden luottamuksen,\nmutta hän oli ajatellut tarvitsevansa tätä luottamusta vain voidakseen\nkerran kohota johonkin korkeampaan hallinnolliseen asemaan Suomessa,\neikä suinkaan saavuttaakseen Pietarista käsin salaista valtiollista\nsyrjävaikutusta hallitsijaan Suomen asiain laillisten esittelijäin\nohitse.\n\nTämmöistä pedanttista vaikutinten erittelyä ei kreivi voinut ollenkaan\nkäsittää. Hän kohautti vain olkaansa.\n\n— Te olette ihmeellistä väkeä, te suomalaiset, — sanoi hän, — teitä\non mahdoton ymmärtää.\n\nAleksanderin selittelyistä huolimatta venäläinen ei voinut käsittää\nsuomalaisen ajatuksenjuoksua.\n\nKreivi, joka oli jo ehtinyt ajella partansa Nikolai I:n tyylistä\nAleksanteri II:n tyyliin, jättäen leuan paljaaksi ja säilyttäen\nposkiparran, istui syvässä nojatuolissa, vihelteli hiljaa ja näppäili\npeukalon hienolla kynnellä pitkän sigarettinsa tyveä. Oli ilmeistä,\nettä hän piti suorastaan tyhmyytenä ystävänsä vetäytymistä niin\nmehevästä menestymisen tilaisuudesta. Hän teki ikäänkuin hiljaisia\nlaskelmia, koko ajan tähystellen Aleksanderia, hienon ivahymyn\npaneutuessa huulille, ja yhä kovemmin keikuttaen toista jalkaansa, joka\nlepäsi toisen päällä.\n\n— No niin, — sanoi hän vihdoin, nousten ylös ja tarjoten kättänsä\nhyvästiksi, — ehkä tulevaisuudessa voin toivoa palveluksilleni\nsuosiollisempaa vastaanottoa.\n\nLiikutettuna Aleksander puristi ystävänsä kättä yht'aikaa sekä\nkiitokseksi että hyvästiksi, kreivin tavattoman ystävällisen hymyn\nantamatta hänen aavistaa kuinka pitkiksi ajoiksi heidän yhteytensä oli\nkatkennut.\n\nAleksanderilla oli kaikissa tapauksissa suurta syytä tyydytykseen. Hän\ntunsi olevansa mahtavan miehen suojeluksessa, joka oli nuoren keisarin\npersoonallinen ystävä ja joka näytti olevan valmis ajamaan hänen\netujansa melkein kuinka pitkälle tahansa.\n\nSopivassa tilanteessa, kun he joskus taas olisivat kahdenkesken, aikoi\nhän vihkiä ystävänsä muutamaan toiseen suunnitelmaan, joka oli syntynyt\nhänen omassa suomalaisessa päässään eikä sisältänyt minkäänlaista\nkahnausta selvän velvollisuudentunnon ja isänmaanrakkauden\nkysymyksissä.\n\nMahdollistahan on, että kreivi olisikin kallistanut isonlaiset ja vähän\nulkonevat korvansa tämän suuren salaisuuden kuulemiseen, ja että kaikki\nolisi käynyt Aleksanderin suunnitelmien mukaisesti.\n\nMutta niin ei käynyt.\n\nKohtalolla on oma kaarensa, jossa se tahtoo kunkin ihmisen\nlennättää. Alhaalta yhä ylöspäin, ylimmilleen, sitten taas alaspäin,\nloppupisteeseen asti. Kaunis, aivan hiuskarvalleen säännöllinen kaari,\nusein syrjäiselle katsojalle näkyvä, mutta ei milloinkaan sille\nitselleen, jota lennätetään. Hän, nousukaaren alkaessa, innolla omaksuu\nsen. Ihanaa! Riemastuttavaa! Kaikki taivaat häikäisevissä ruskoissa,\nkaikki auringot paistavat! Minä olen oman kaareni luoja ja sen\nsuuntaaja!\n\nJa mitä varmemmin hän pitää tulevaisuuttaan omanaan, sitä pikemmin ja\nsitä katkerammin hän saa kokea, että kaari ei ole hänen, vaan kulkee\nhievahtamatta vain omaa rataansa, vastoin hänen uskomattomia\nvoimanponnistuksiaan.\n\nEnnenkuin sen vihdoin huomaa ja siihen tyytyy! Oi ihmisraukka!\n\n\n\n\nXII. SYNTYMÄPÄIVILLÄ.\n\n\nAleksanderin vielä ollessa sota-akatemiassa oli hänen kreivillisten,\njopa ruhtinaallistenkin valiotuttujensa ohella hänen lähimpiin\ntovereihinsa kuulunut myöskin muudan hiljainen ja vaatimaton upseeri,\nNikolai Konstantinovitsh, paroni C.\n\nKaikki muut tuttunsa oli Aleksander valinnut suunnitelmiensa\nmukaisesti, siis oikeastaan hyödyn näkökohtia silmällä pitäen.\nYlimykset olivat hänelle tarpeelliset. Ne olivat samalla myös\nmiellyttävimmät, niiltä oppi hienoja tapoja, seurustelussa sopivia\npuheenparsia, mutta ennen kaikkea ne toivat luonnollista tietä siihen\nmaailmaan, johon tahallinen pyrkiminen olisi peräti tuntemattomalle\nsuomalaiselle pikkuaateliselle ollut tavattomien esteiden ja\nvaikeuksien takana. Päivä päivältä hän oli ylhäissukuisten toveriensa\nkeskuudessa saavuttanut yhä suurempaa tunnustusta, sillä niin ylhäisiä\nkuin he olivatkin, tarvitsivat he kaikki hänen apuansa. He olivat\ntulleet luennoille aina valmistumattomina, aivan viime tingassa\npyytäen hänen apuaan kirjallisten tehtävien ratkaisussa, milloin\nmatematiikassa, milloin kenttämittauksissa, milloin strategiassa, ja\nvälistä oli ennen luennon alkamista kokonainen vuori laiskoja ylimyksiä\nlevittäytynyt hänen ympärilleen, päät yhdessä toinen toisensa selkien\nylitse, kiireimmän kautta koettaen valmistua luennolle.\n\nMutta hiljainen paroni C. ei ollut tarvinnut hänen apuansa ja tuskinpa\nhänelle olisikaan riittänyt voimia tunkeutua ylimysten laumaan.\n\nHän piti kovasti Aleksanderista, ihmetellen miten nuori upseeri\npelkällä älykkyydellään saattoi pitää ylimielisiä ja iältään paljon\nvanhempia tovereita niin ilmeisessä riippuvaisuudensuhteessa itseensä.\n\nAleksander ja paroni C. olivat ensi alussa olleet hyvin vähän tuttuja\nkeskenään. Paroni oli vain kaukaa katsellut häntä, ja itsekseen\nihaillut, niinkuin venäläiset usein salaa ihailevat vierasmaalaisia.\n\nAleksander puolestaan oli huomannut Nikolai Konstantinovitshin\noikeastaan vasta vuoden kuluttua siitä kuin oli sota-akatemiaan tullut.\nMuudan opiskelijaryhmä, johon he molemmat kuuluivat, oli kokoontunut\nviettämään hauskaa toverijuhlaa. Vallattoman illallisaterian jälkeen\nvielä viivyttäessä pöydän ääressä oli päätetty, että jokaisen\nläsnäolijan oli vuoronsa mukaan esitettävä oman sukunsa aateloimisvuosi\nja lyhyt historiikki, sillä tarkoitus oli väittelyn jälkeen päästä\nperille kenen suku oli vanhin.\n\nNiin tapahtui.\n\nOli sukuja läsnäolevien joukossa, joiden aateloimisvuosi ulottui\n13:nnelle vuosisadalle asti. Toinen ruhtinaista oli sellainen. Kreivit\nolivat nuorempia, aatelisista useat vasta viime päivien lapsia.\nAleksander selviytyi asiasta verrattain hyvin, hänen sukunsa ei ollut\ntosin vanhimpia, mutta ei nuorimpiakaan.\n\nKun sitten tuli paroni C:n vuoro selostaa kantaisiänsä, ilmeni, ettei\nhän tiennyt suvustansa yhtään mitään, ei sen aateloimisaikaa, ei\nhistoriikkiä, ei edes mistä heidän paroniutensa oli kotoisin. Perin\nnolona hän avoimesti tunnusti tietämättömyytensä.\n\nUseat rupesivat yhtä avoimesti ääneensä nauramaan.\n\nEttä mies, jolla on paronin arvo, ei tiedä mitään esi-isistänsä, oli\nAleksanderista perin hämmästyttävää. Uteliaana hän oli kohta mennyt\nparonin viereen istumaan, keskustellakseen hänen kanssaan ja nähdäkseen\noliko sellainen tietämättömyys todella mahdollista.\n\nHän näki pian, että se ei ainoastaan ollut mahdollista, vaan tuolle\nihmiselle ikäänkuin ihan sopivaakin.\n\nHuolettomalla kädenliikkeellä paroni syrjäytti koko keskusteluaiheen ja\nrupesi puhumaan muusta.\n\nSiitä illasta alkoi heidän lähempi ja yhä läheisempi tuttavuutensa.\n\nAleksanderin ivallisuus oli ensin muuttunut todelliseksi\nuteliaisuudeksi ja vihdoin kiintymykseksi, mikä oli sitäkin vähemmän\nselitettävissä, kun tuttavuuden jatkuessa heidän ajatustapainsa\nerilaisuus kävi yhä ilmeisemmäksi.\n\nParonin kunnianhimon puute ei koskenut ainoastaan hänen\nvälinpitämättömyyttään sukuasioissa, vaan kaikkea muutakin, mikä\ntavallisesti kiihottaa nuoria miehiä, erittäinkin upseereja,\nponnisteluihin huomion ja ylennysten saavuttamiseksi. Niinpä hän koko\nsotilasuraa piti vain jonkinlaisena välttämättömänä pahana, johon häntä\nvelvoitti vain \"idioottimainen\" perinnäiskäsitys, että aatelismiehen\nehdottomasti täytyy omata jokin sotilasarvo. Olisi luullut, että hän\naikoi sensijaan antautua joillekin kunniakkaille siviili-aloille. Mutta\nsitä hän ei ollenkaan ajatellut. Hän aikoi antautua valokuvausta\nharjoittamaan ja kehittämään! Sitä harrasti suuressa määrässä jo hänen\nisänsäkin — kenraali!\n\nEi hituistakaan myöskään mistään isänmaallisuudesta. Hän ei voinut\nkatsoa Aleksanderia silmiin, kun tämä rupesi sellaisista puhumaan. Hän\nikäänkuin häpesi ystävänsä puolesta, että tämä saattoi olla tosissaan,\nvieläpä innoissaan.\n\nMutta ei siinä kyllä. Nikolai Konstantinovitsh osoitti samaa\nvälinpitämättömyyttä myöskin kirkkoa kohtaan. Ne asiat ikäänkuin eivät\nkuuluneet ollenkaan hänen elämänsä piiriin. Mutta jos häneltä alkoi\ntiedustella perusteita, minkä nojalla hän ei tahtonut tehdä asiasta\nkeskustelun arvoista, niin ei hänellä ollut juuri mitään sanomista.\nMiksi hän oli sitä mieltä? — \"Muuten vain.\" — Ainoa argumentti, minkä\nAleksander oli saanut takomalla hänestä irti, oli, että \"yhteen\njumalaan ei voi uskoa, koska jokaisella kansalla on oma jumalansa, joka\ntahtoo toisten kansojen turmiota, mutta monijumaluuteen taas on\njärjetöntä uskoa\".\n\nMihin Nikolai Konstantinovitsh lopullisesti uskoi tai oli uskomatta,\noli mahdoton saada tietää, eikö mihinkään vai johonkin, jota hänen oli\nliian vaikea sanoin selittää? Aleksander koetti häntä auttaa, mutta\nsilloin toinen taas \"häpesi\" ja punastuen käänsi kasvonsa poispäin.\n\nEi voi sanoa, että hänellä olisi missään asiassa ollut periaatteita,\njoita hän olisi seurannut, niin kuin oli Aleksanderilla, joka\nsuorastaan _eli_ periaatteista ja jonka kaikki edesottamukset niitä\npulppusivat. Niinpä, jos Nikolai Konstantinovitshilta kysyttiin miksi\nhän ei milloinkaan juo väkeviä, hän ei osannut mainita mitään\nperiaatteita juomattomuutensa syyksi. — \"Ei maistu\" — siinä hänen\nainoa selityksensä, ja semmoista, mikä hänelle ei maistunut, ei häntä\nmikään olisi voinut saada suuhunsa ottamaan, kiusasivatpa toverit miten\ntahansa.\n\nIsänmaattomuudestaan, uskonnottomuudestaan ja periaatteettomuudestaan\nhuolimatta hän oli töissään tavattoman tarkka, kiitoksista riippumaton,\nja muuten perin juurin siveellinen elämäntavoissaan, hyvä — aivan\nrajattomasti.\n\nNikolai Konstantinovitsh oli Aleksanderin toverien joukossa ollut ainoa\nvenäläinen, johon hän oli tutustunut ikäänkuin tulevaisuuden\nsuunnitelmainsa ulkopuolella, vain jostakin käsittämättömästä\nvetovoimasta.\n\n\"Vastakohdat hakevat toisiansa\" — sanotaan, mutta ainakaan tässä\ntapauksessa Aleksander ei ollut \"vastakohtaansa\" hakenut, vaan olisi\nvarmaan kylmäkiskoisesti mennyt hänen ohitsensa, ellei olisi tullut\nniin uteliaaksi ensin ja sitten vähitellen kiintynyt hänen hiljaiseen\nolemukseensa.\n\nHeidän tuttavuutensa oli alussa ollut jonkinlaista vallatonta\nuhkapeliä, joka etupäässä vain huvitti heitä kumpaakin. Ajatuksensa he\nsanoivat toisilleen ehdottoman jopa tahallisen suoraan, jolloin\n\"vastakohta\" aina välähti esille kirkkaana ja kärjistyneenä kuin kaksi\ntaisteluun risteytynyttä miekkaa. Mutta väittelyyn he eivät milloinkaan\nryhtyneet. He vain katselivat toisiansa silmästä silmään, kärjistivät\nkärjistämistään kumpikin omalta puoleltaan, purskahtivat vihdoin\nnauruun ja — kiintyivät toisiinsa yhä enemmän.\n\nTämä kasvava kiintymys ei kuitenkaan vähimmässäkään määrässä\nvaikuttanut sitä, että he olisivat ruvenneet tahallisesti hakemaan\nyhtymäkohtia mielipiteissään tai koettaneet kumpikin omaa kantaansa\nlieventää, ollakseen keskenään vähemmän vastakkaista mieltä. Heidän\nystävyytensä ei sietänyt mitään kieräilyä, päinvastoin se juuri siihen\nperustuikin, että kumpikin oli rehellisesti oma itsensä.\n\nKun sota-akatemian oppimäärä oli suoritettu ja eroavien oli määrä\nviettää yhteistä toverijuhlaa tavanmukaisilla juomingeilla ja\nillallisilla, sanoi Aleksander Nikolai Konstantinovitshille, joka aikoi\nviettää iltansa muualla:\n\n— Enpä minäkään halua saada huomiseksi päänkivistystä. Mennäänkö\nyhdessä muuanne?\n\n— Mennään vain, — vastasi ystävä, — mutta suostunetko tulemaan sinne\nminne minä aion?\n\n— No sinä veikkonen tuskin mihinkään yöluolaan aiot. Suostun\nedeltäpäin, vaikka menisit suinpäin hornaan.\n\nNikolai Konstantinovitshin suupieliin ilmaantui pieni, hyväntahtoinen\nivanhymy. Leikillä heristäen sormeaan Aleksanderille hän sanoi:\n\n— Mieti sentään tarkkaan.\n\n— Enkö ole sinne tervetullut?\n\n— Olet varmasti tervetullut, mutta minä sittenkin varoitan. Sinne\ntulee naisia, ja siellä tanssitaan.\n\n— Luuletko todella minun olevan sellainen raukka, etten kestäisi\nnaisseuraa, — sanoi Aleksander iloisesti, — ainakin yhtähyvin kuin\nsinä, veliseni. Suostun edeltäpäin. Tuohon käteen!\n\nYstävä puristi hänen kättään, tietäen, että Aleksander ei milloinkaan\nsyönyt sanaansa.\n\n— Asia on siis päätetty, — sanoi Nikolai Konstantinovitsh painavasti.\n\n— Mutta ilmaisepa vihdoinkin minne meitä siis viedään? — kysyi\nAleksander, yhä leikkisästi. — Olenko ollut siellä koskaan ennen?\n\n— Et milloinkaan, — sanoi toinen — Vietän illan kotona, meillä on\nsisareni syntymäpäivä, tulee paljon vieraita ja sinä olet varmasti\nhyvin tervetullut. Aion tutustuttaa sinut vanhempiini. No?\n\nKolmatta vuotta oli Aleksanderin onnistunut pysyä uskollisena\nperiaatteelleen \"olla sekaantumatta venäläisiin\". Hän ei sallinut\nitselleen mitään poikkeusta, sillä jokainen poikkeus hämmensi\nperiaatetta ja heikensi sen toteuttamismahdollisuuksia.\n\nMutta nyt oli hänellä ylimpänä periaatteena myös olla syömättä\nsanaansa. Ja sana oli ystävälle annettu.\n\nEnsi hämmennyksessä Aleksander punastui tätä odottamatonta satimeen\njoutumistaan, mutta heti hänelle oli selvänä, kumpaa periaatteista oli\nennen muita noudatettava.\n\n— Tietysti tulen, — sanoi hän vähimmättäkään epäilyksettä, mutta\nhyvin totisena.\n\nNikolai Konstantinovitshin alkaessa selitellä vanhempiensa osoitetta,\njopa piirustaessa paperilapulle kadunkulmauksen ja porttikäytävän\naseman, Aleksander kuitenkin tuskin saattoi kuunnella häntä, niin\nperinpohjaisesti hänen ajatuksiansa jo askarrutti kysymys miten tämä\nensimmäinen sukellus venäläiseen hameväen maailmaan on saatettava\ntehottomaksi ja vaikutukseltaan nollan arvoiseksi.\n\n\"Pukeudun juhla-asuun\" — ajatteli hän, — \"olen mahdollisimman\nkohtelias, tanssin kerran syntymäpäivättären kanssa, sydämellisiin\nkeskusteluihin en antaudu kenenkään kanssa, pysyn syrjässä, ja mitään\nlupauksia käydä uudelleen en anna. Huomenna on koko baali unohdettu, ja\nsitten tahdon olla periaatteissani vieläkin ankarampi.\"\n\nHänellä olivat oman käyttäytymisensä ohjeet täysin selvillä, kun hän\n10:n ajoissa illalla ajoi kenraali paroni Clodt von Jürgensburgin\nkaksikerroksisen rakennuksen portaiden eteen. Vielä eteisessäkin,\njonne hän jätti turkkinsa ja miekkansa, oli hänellä selvänä miten hän\nkumartaa kenraalille, miten paronittarelle, miten toivottaa onnea\nsyntymäpäivän johdosta. Mutta kun hän astui saliin, oli kaikki\nihan toisin kuin hän oli mielessään kuvitellut, ja hänen\nesiintymissuunnitelmansa häiriytyivät. Hän oli odottanut näkevänsä\nloistotanssiaiset, vieraat kankeina juhlapuvuissaan, menuettia\ntanssivina, syvään kumartelevina, niinkuin hän oli tottunut näkemään\nranskalaisen ja englantilaisen hienoston pidoissa. Tosin oli sali\nkukilla koristettu, ja suuret kattokruunut levittivät häikäisevää valoa\nsaliin, mutta koko olo tuntui siltä kuin jokin ei vielä olisi ollut\njärjestyksessä. Nuoret jo tanssivat salin toisessa päässä, mutta\ntoiseen päähän oli tuotu jonkinlaiset ateljee-rappuset, joiden\nympärillä vieraat häärivät, ikäänkuin ottaen kaikki osaa salin\nkoristamisen viimeistelyyn. Kaikki käyttäytyivät niinkuin olisivat\nolleet kotonaan, ja Aleksander oli varmaan ainoa, joka oli ottanut\nkutsut juhlalliselta kannalta.\n\nEsittely tapahtui näin:\n\nKolja (Nikolai Konstantinovitsh) huusi isällensä, kenraalille: Pappa\nhoi, täällä on ystäväni Aleksandr Gustavovitsh.\n\n— Aa, — sanoi kenraali, joka seisoi puolivälissä rappusia,\nkiinnittäen iloisen vieraslauman keskellä jotakin ihmeellistä lyhtyä\nmuiden värilyhtyjen lisäksi kattoköynnökseen. — Kovin hauska tutustua,\ntulen kohta alas. Olkaa hyvä, vapautukaa miekasta ja riisukaa\nhansikkaanne, olkaa kuin kotonanne.\n\nJa hän katsoi jälleen ylös kattoon, osoittaen sormellaan sitä kohtaa,\nmihin ylimmällä astuimella seisojan oli kiinnitettävä lyhty.\n\nParonitarta esiteltäessä oli seurattava Koljaa ainakin viiden huoneen\nläpi, ennenkuin emäntä löytyi. Mutta ei hänkään voinut kätellä\ntulokasta, sillä hän oli valmistamassa nuorisolle piirakaisia\npöytävatiin ja hänen kätensä olivat tahmeina sokerista ja\nmarjakeitoista. Koettihan hän hieroa kätensä selviksi pyyhinliinaan,\nmutta se ei ensi hätään onnistunut, ja nauraen hän pyysi Aleksanderia\ntaaskin \"olemaan niinkuin kotonansa\". Koljaa hän kehoitti hoitamaan\nhyvin ystäväänsä ja esittämään kaikille tytöille. Kolja esitti\nmuutamille rouville ensin.\n\nOli odotettava tanssin päättymistä. Kolja meni lyhtyhommaan.\n\nAinoa keino, jonka avulla Aleksander olisi päässyt osalliseksi\nyhteiseen riemulliseen mielialaan, olisi ollut ryhtyä esimerkiksi\npitelemään rappusia, etteivät ne horjuisi, tai muuten ruveta\nkursailematta tuttavalliseksi kaikkien kanssa, vaikkei tiennytkään kuka\nkukin oli. Sekaantua vain joukkoon eikä olla millänsäkään. Laittaa\nitselleen hauskaa niinkuin kaikki muutkin, vaikka olikin käynyt\nsota-akatemian läpi ja nimitetty Henkivartijakaartin tykistöön. Hän\nteki muutamia yrityksiä, mutta ne eivät onnistuneet. Tämmöinen elämä\noli liian outoa. Hän meni jälleen puhuttelemaan niitä vanhempia rouvia,\njoille oli esitetty, mutta vähän ajan perästä huomasi seisovansa\nvaiteliaana ja kömpelönä, kädet edessä yhtyneinä, suupielissä\nkangistunut hymy, sohvalla istuvien rouvien vilkkaasti puhellessa\nkeskenään, jota he ilmeisesti tekivät hänen hankalan vaikenemisensa\npeittämiseksi.\n\nAleksander koetti siirtyä ryhmästä toiseen, mutta hän ei missään\nonnistunut. Ihmeellisintä kaikesta oli, että tässä seurassa, jota hän\njostakin syystä oli kuvitellut toisarvoiseksi verrattuna ranskalaisiin\nseuroihin, hänet nyt tapasi odottamaton ujous. Aivan kuin koulupoika\nhän tunsi punastuvansa, kangistuvansa, ja tämän kaiken peittämiseksi\nteeskentelevänsä ylpeää, ylimielistä, luoksensa päästämätöntä, niinkuin\ntodella olisi halveksinut tätä seuraa.\n\nHarhailtuaan sinne tänne, ettei luultaisi hänen olevan aivan\nasiattomana ja yksikseen jätettynä, hän vihdoin joutui huoneeseen,\njossa oli lapsia. Nämä järjestivät jotakin jonoa tuoleista ja ottivat\nmielellään vastaan Aleksanderin avun, kun oli saatava jonoon myöskin\nraskas nojatuoli. Ja näin Aleksander aikoi kenenkään huomaamatta saada\najan kulumaan, kunnes olisi sopivaa lähteä. Olihan Koljalle annettu\nsana pidetty.\n\nHän istui lapsilauman ympäröimänä, huvittaen heitä kaikenlaisilla\nkujeilla, kun alkoi kuulua lähestyvää puheen ja naurun sorinaa.\n\nNuoret olivat, vaikka vielä tanssiessaan, kyllä panneet merkille sekä\nAleksanderin tulon että hänen jäykän, ylen arvokkaan esiintymisensä.\nPaha sipinä oli noussut heidän joukossaan. Herrat olisivat tyytyneet\njättämään tulokkaan vain oman onnensa nojaan, mutta tytöt olivat täynnä\nuteliaisuutta \"ruotsalaisensa\" johdosta, joka oli ilmestynyt niin\nmoitteettomassa, juhlan arvoa tunnustavassa puvussa ja oli niin suora\nja niin ryhdikäs. Kohta hänen katoamisensa jälkeen heidät valtasi\nlevottomuus. Missä ruotsalainen saattoi olla?\n\nEi sopinut mennä suorastaan hakemaan huoneesta huoneeseen, mutta he\nkeksivät kotiljongin viimeiseksi tanssiksi yleisen galopaadin, jolloin\nkaikkien tanssijain, pidellen toinen toistaan kädestä, oli juostava\nensimmäisen jäljestä menipä tämä minne tahansa.\n\nEnsimmäisenä johti Vierotshka, Koljan vallaton serkku. Hän hyvin tiesi\nmissä ruotsalainen oli, mutta tahtoi lennättää jonoa ensin kaikissa\nmuissa huoneissa. Ja tämä lennätys sai hänen johdossaan niin\nvallattoman luonteen, että tuolit kaatuilivat ja rouvat kiljahdellen\npakenivat tieltä.\n\nLastenkamariin saavuttua olivat kaikki osanottajat kovin\nhengästyksissään ja hurjastelun täytyi hetkeksi keskeytyä siihen\nhuoneeseen. Naiset vaipuivat kikattaen puolipyörryksissä tuoleille ja\nherratkin löyhyttelivät itseään nenäliinoilla, hakien istumapaikkoja.\n\nKolja, joka oli jo tätä ennen löytänyt Aleksanderin ja tullut hänelle\nseuraa pitämään, käytti nyt tilaisuutta vihdoinkin esitelläkseen\nhänelle sisarensa, jonka syntymäpäivää vietettiin:\n\n— Jelizaveta Konstantinovna, sisareni, — sanoi hän kääntyen\nAleksanderin puoleen. Ja Elisabetille sanoi:\n\n— Aleksandr Gustavovitsh, ruotsalainen ystäväni.\n\nKohteliain, tavaksitullein sanoin Aleksander toivotti illan\nsankarittarelle onnea ja suuteli hänen kättään.\n\nElisabeth otti tervehdyksen vastaan loistavasti esitellyllä\nmaailmannaisen veikeydellä, aniharvain läsnäolijain aavistaessa, että\ntuota 15-vuotiasta tyttönärettä suudeltiin ensi kerran kädelle,\nniinkuin aikaihmistä. Nyt Aleksander syvään kumartaen pyysi talon\ntytärtä johonkin seuraavista yhteistansseista.\n\nMutta Elisabeth, yhä samassa veikeydessään, sanoi:\n\n— Ah, Aleksandr Gustavovitsh, pahoittelen, mutta olen jo pyydetty\nkahteenkymmeneen seuraavista tansseista. Jos tulemme tanssimaan vielä\nuseamman, on kahdeskymmenesensimmäinen teidän.\n\nNäin sanoen hän tarttui vierimmäistä tyttöä käteen.\n\nJa hänen johdollaan tanssijat alkoivat lentonsa edelleen ulos\nhuoneesta, sipinän vallitessa tyttöjen joukossa, jotka olivat hyvillään\nylpeän ruotsalaisen saamasta näsäyksestä.\n\nNyt olisi Aleksanderin erinomaisen hyvin sopinut lähteä, sillä hän oli\ntäyttänyt kaikki mahdolliset velvollisuutensa sekä Koljaa että perhettä\nkohtaan. Mutta semmoisen äkkilähdön olisi Jelizaveta Konstantinovna\ntietenkin selittänyt loukkaantumiseksi ja tuntenut itsensä\ntäydelliseksi voittajaksi.\n\nAleksander päätti jäädä, vieläpä tanssia Viera Petrovnan kanssa, mutta\nolla kokonaan huomaamatta Jelizaveta Konstantinovnaa, aivan kuin tämä\nolisi ilmaa, ja naisten valssin ajaksi mennä herrain tupakkahuoneeseen,\njosta naisten ei sopinut tulla hakemaan, — ettei Elizaveta\nKonstantinovna vain saisi päähänsä hieroa sovintoa ja pyytää häntä\ntanssiin.\n\nTupakkahuoneessa oli paljon herroja, ja siellä Aleksander joutui heti\nvilkkaaseen keskusteluun erään Dubrovinin ja puolalaisen Prshevalskyn\nkanssa.\n\nVasta monen katrillin, poloneesin ja kotiljongin perästä Elisabet\njälleen muisti näkyvistä kadonneen ruotsalaisensa ja lähetti nuoremman\nsisarensa Katjan tiedusteluretkelle, sillä pitihän toki tanssia vähän\nsen ruotsalaisenkin kanssa. Viera kuuli tämän ja täynnä kujemieltä he\nmenivät Katjan kanssa hakemaan kadonnutta.\n\nVähän ajan perästä pikku Katja juoksi Vieran lähettämänä Elisabetin\nluo, nyki tätä hameesta ja sanoi:\n\n— Tule pian katsomaan. Siellä tapahtuu ihmeellisiä.\n\n— Missä?\n\n— No tupakkahuoneessa. He ovat piirittäneet ruotsalaisen ja huutavat\nja riitelevät niin, että saa nähdä mitä siitä tulee.\n\nElisabet huomasi nyt, että salissa olijain rivit olivat todella\nharvenneet ja että monet vaelsivat herrain huoneesen päin, niinkuin\njotakin näkemään. Hän meni heti nopein askelin sinne.\n\nTupakkahuone oli täynnä herroja, jotka olivat unohtaneet tanssin, ollen\nilmeisesti enemmän huvittuneita siitä väittelystä, joka siellä\ntapahtui. Naisista oli vain harvoja päässyt tunkeutumaan huoneeseen,\nenimmät seisoivat ulkopuolella, kurkottaen kaulojansa ja koettaen\ntoinen toisensa takaa päästä perille siitä mitä sisällä puhuttiin.\n\nVikisten ja nipistäen Elisabetia ranteesta Katja, joka oli keksinyt\nnäköaukon lihavan Varvara Gavrilovnan puristettujen vyötäisten\nkohdalta, sanoi:\n\n— Katso itse, siellä ruotsalainen istuu keskellä huonetta. Hän on\nvihastunut ja punoittaa kuin kukko. Minä huudan: hurraa! Hurraa!\n\n— Ole hiljaa, Katja, ei saa, he ovat tosissaan, — sanoi Elisabet\nhilliten sisartaan. Ja hän tunkeutui ihmisten väliin kuullakseen ja\nnähdäkseen.\n\nHirveä sanakiista niillä tuntuikin olevan. Elisabet ahtautui väkisin\nyhä edemmäs. Ei siltä, että tämmöinen miespuolisten väittely, jolloin\nhe unohtavat tanssin eivätkä näe ympärillään mitään eikä ketään, olisi\nmuuta kuin ikävä, ja tytöillä onkin tapana mennä pois. Mutta nyt oli\neri asia.\n\nElisabet oli vihdoin saavuttanut paikan, josta saattoi selvästi kuulla\nruotsalaisen kiihtyneen äänen.\n\nKaikki tuntuivat väittelevän häntä vastaan. Nyt kuului Koljankin ääni,\neikä Koljakaan ollut aivan ystävänsä puolella. Ilman vähintäkään\nhermostumista hän vain koetti saada tämän myöntymään edes yhteenkin\nkysymyksen kohtaan. Koljan ääni kuului hokevan:\n\n— Kuule, Aleksander, kuule mitä minä sanon!\n\nMutta ruotsalainen ei kuunnellut ketään, sillä hänen oli annettava\nasiallinen ja pätevä vastaus kauniille, mustaviiksiselle, ivallisesti\nnaurahtelevalle puolalaiselle Prshevalskylle, (joka aikoi suorittaa\ntuomarintutkinnon ja oli tunnettu teräväkielisenä väittelijänä).\n\nNyt Elisabet pääsi niin pitkälle, että jo näki ruotsalaisen kasvot\nedestäpäin ja voi ottaa hänet lähemmän tarkastuksen alaiseksi, näki\nhänen suoran nenänsä, puhtaaksi ajellun leukansa ja alkavan\nposkiparran, jonka oli kaiketi muodostuminen vasta valtaistuimelle\nnousseen keisarin kuosiin. Otsa oli korkea, ja vain pään takaraivo oli\nehkä hiukan liiaksi ulkoneva, niinkuin joskus on viisailla ja vähän\nitsepäisillä. Rehellisesti räpyttelevät silmät välähtelivät\nmielenkiihkosta, mutta sisällinen vimmastus ei päässyt esille. Hän ei\ntuntunut yrittävänkään murskata vastustajiaan loisteliailla\nsanasutkauksilla, vaan pelkällä sitkeällä asiallisuudella, jota\nvastustajat tosin eivät malttaneet kuunnella loppuun, ja joka\nElisabetistakin oli ikävää.\n\n\"Kuinka hauska olisi\" — ajatteli Elisabet, kiihkeästi pureskellen\nhampaissaan nenäliinan kulmaa, — \"kuinka hauskaa olisi, jos tuon\nmiehen koko vimma yht'äkkiä purkautuisi _minua_ kohtaan, ja saisin\nhäntä lepytellä!\"\n\nJa siinä toivossa, että hänkin joutuisi väittelyn pyörteeseen, Elisabet\nrupesi tarkasti kuuntelemaan millä nuo muut ärsyttivät ruotsalaista,\nottaakseen peliin osaa.\n\nMutta kuunnellessaan hän unohti tämän tarkoituksensa ja rupesi vain\narvostelemaan kumpi oli oikeassa, ruotsalainenko vai puolalainen\nPrshevalsky.\n\nKysymys koski juuri sitä mistä Kolja oli niin kovasti varoittanut\npuhumasta Aleksandr Gustavovitshin kanssa, nimittäin Suomen asiaa.\n\nNyt sanoi kaunis Prshevalsky jotakin, joka saattoi ruotsalaisen\nkiihtymään äärimmilleen. Hän kertoi jonkun sedistään olleen aikoinaan\nSuomen sodassa ja sanoneen, että koko tuo retki ei ollut sodan\nnäköistäkään, vaan olivat venäläiset joukot vain tulleet ottamaan\nhaltuunsa maan, jonka Napoleon oli Erfurtin kongressissa luvannut\nAleksanteri I:lle. He tulivat vain asettamaan omia venäläisiä\nkuvernöörejään tämän maan kaupunkeihin, maata hallitsemaan.\n\n— Entä väestön vastarinta? — sanoi Aleksander. — Entä veriset\ntaistelut? Olette unohtanut koululäksynne.\n\n— Sotilaamme saivat tietenkin potkia tieltään joitakuita\nsissijoukkoja, — sanoi puolalainen, paljastaen kauniit hampaansa.\n\n— Tietysti, tietysti, — sanoivat useat läsnäolijoista. Ja joku\nhuudahti äänekkäästi:\n\n— Lakkiemme paljoudella me sellaiset sotajoukot tukahutamme!\n\nAleksander, joka oli istunut yksin kaikkien muiden seistessä hänen\nympärillään, nousi nyt ylös. Venäläisenä upseerina hänen ei sopinut\nsanoa sitä mihin kiehuva veri yllytti. Ja tämä sydäntä kohden\ntulvahtanut veri jätti hänen kasvonsa kalpeiksi.\n\nElisabet innostui. Hänestä näytti, että nyt — nyt ruotsalainen\npaljastaa miekkansa. Nenäliina repeytyi hampaissa kahtia.\n\nMutta hänen pettymyksensä oli suuri. Ruotsalainen rupesi taas puhumaan\naivan toivottoman hillityllä äänellä. Rupesi aivan loppumattomasti\nselittelemään asioita, luetteli lukemattomia Suomessa käytyjä ankaroita\ntaisteluja, esitti taistelevien joukkojen asemia, mainitsi taistelujen\nnimet ja päivämäärät, väsyttäen kuulijakuntansa melkein aivan\näänettömäksi.\n\nElisabetin alkoi olla ruotsalaista kauhean sääli, sillä tuossa\nkuulijain äänettömyydessä ei ollut ainoastaan kyllästystä, vaan myöskin\nsalattua ivanaurua, jota puhuja ei näyttänyt huomaavan.\n\n\"Kun se nyt vain ymmärtäisi ajoissa lopettaa!\" — ajatteli Elisabet,\nhuomaamattaan siirtyen ruotsalaisen puolelle.\n\nMutta vaikenemisen sijaan rupesi Aleksander yhä perusteellisempiin\nhistoriallisiin todisteluihin.\n\nNyt kuului salista kiihottavan rytmikäs puolalaisen masurkan sävel. Se\noli naisten masurkka, ja Elisabet valmistautui pyytämään häntä\ntanssiin, toivoen siten lopettavansa väittelyn suosikilleen eduksi.\n\nMutta Aleksanderilla oli vielä loppuponsi sanomatta. Ja korottaen\nääntänsä hän todella sai huoneesta poistujat vielä pysähtymään.\n\n— Jos kaikki nämä veriset taistelut, — sanoi hän korostaen jokaista\nsanaansa, — jos ne ovat herrojen mielestä pelkkiä satuja, niin mitä on\nsilloin sanottava Porvoon valtiopäivistä, joilla Aleksanteri I vakuutti\nSuomelle sisäisen itsenäisyyden ja korotti maan Euroopan kansakuntien\njoukkoon. Olisiko hän sen tehnyt, ellei tämä kansa olisi osoittanut\nuskottavia voimannäytteitä, jos se olisi antautunut vapauttaan\npuolustamatta?\n\n— Ahaa, — huudahti Prshevalsky ivallisesti, — tämä venäläinen\nupseeri siis väittää, että me olimme _pakotetut_ antamaan pikku\nSuomelle perustuslain, ollaksemme turvatut vastaisuuden varalta!\n\nKaikki purskahtivat korvia tärisyttävään naurunrähäkkään ja huoneeseen\npalasivat uteliaina nekin, jotka olivat sieltä lähteneet.\n\n— Lakeilla tukehutamme! Lakeilla tukehutamme! — huudettiin usealta\ntaholta.\n\nKauhukseen Aleksander huomasi, että tätä tahallista väärinkäsitystä oli\nmahdoton oikaista ilman pitkiä selityksiä, joihin ei kuitenkaan enää\nollut aikaa. Mutta oikaisematta jättäminen taas olisi saattanut Venäjän\npalveluksessa olevan upseerin todella omituiseen valoon.\n\nTietämättä mitä tehdä hän seisoi siinä yksin kuin metsästäjäin\npiirittämä hirvi, joka jo tuntee puolustautumisen mahdottomaksi.\n\n— Mitä tämä nyt on? — huudahti Elisabet voimatta enää hillitä\nitseään. — Ettekö todellakaan näe, että olette sata yhtä vastaan! Vai\nlakeilla tukehutatte! Minä ainakin olisin tehnyt keisarin sijassa\nsamoin kuin hän, ja juuri siksi, että heitä on niin vähän. Olemmeko\nheitä paremmat siksi, että meitä on sata miljoonaa? Eivätkö he ole\nkasvultaan yhtä pitkät kuin mekin, ja heidän silmänsä samanlaiset, ja\nnenä ja korvat? En näe erotusta. Aleksandr Gustavovitsh taitaa olla\nmeitä vähän pitempikin. Oikein hävettää kun pöyhistellään sillä että\n\"paljon ja paljon\"!\n\nNuoren syntymäpäivättären odottamaton vetoaminen hävyn tunteeseen juuri\nsilloin kun mahtailtiin, teki vaikutuksensa. Prshevalsky pujahti ulos\nhuoneesta. Litvinov rupesi puolustamaan ruotsalaista ja monet yhtyivät\nhäneen. Monet pilkkaajista luikkivat häpeissään pois. Syntyi yleinen,\nAleksanderille myötämielinen puhelun sorina.\n\nMutta Elisabet kumarsi hänelle, pyytäen masurkkaan.\n\nKun he käsi kädessä menivät saliin, sanoi Elisabet:\n\n— Aleksandr Gustavovitsh, älkää olko millännekään, ja ennen kaikkea,\nälkää ajatelko venäläisistä pahaa äskeisen johdosta. Tuo Prshevalsky ei\nole oikeastaan venäläinen, vaan puolalainen, ja kuka heitä tietää, he\novat niin kateellisia.\n\n— Puolalla onkin syytä kadehtia Suomea, — sanoi Aleksander.\n\n— Minä tarkoitin toista kadehtimista. Hän kadehti sitä huomiota, minkä\nte herätitte tullessanne.\n\n— Herätinkö minä _huomiota_? Millä?\n\nElisabet katsahti häneen nauraen ja sanoi:\n\n— No sen ilmaisen tuonnempana, kun paremmin tutustumme.\n\n\"Veikeilee\", ajatteli Aleksander. Mutta tuiman ottelun jälkeen hänestä\ntuntui kovin suloiselta nuoren naiskäsivarren lempeä kosketus.\n\n\"Miksi hän tuli äkkiä niin totiseksi?\" — ajatteli Elisabet.\n\nAleksander tanssi katsojain mielestä virheettömästi, solakka vartalo\nmiehekkään suorana, ja omituisen hillitysti, joka herätti huomiota\nvenäläisessä seurassa. Semmoisiakin masurkkaliikkeitä, jotka venäläisen\nja puolalaisen käsityksen mukaan oli tehtävä tulisen kiihkoisasti,\ntäydellä antaumuksella, niin että ihmisen koko persoonallisuus sillä\nhetkellä unohtui ja hän oli pelkkää tanssia, niitä ruotsalainen teki\npäinvastoin välinpitämättömän pidättyvästi, ollenkaan unohtamatta\nhenkilöllisyyttään ja ikäänkuin tahallaan ilmaisten tanssinnan\ntoisarvoisuutta. Tanssin aikana hän ei puhunut sanaakaan eikä ruvennut\nnaureskelemaan naisensa kanssa.\n\nTämä ehdoton vaikeneminen ja kasvojen totisuus, tämä kylläkin\ntahtitarkka mutta pidättyväinen jalanheitto, tuo omituinen\ntoisarvoisuuden tuntu, joka ikäänkuin sanoi musiikille: rämise sinä\nminkä rämiset, minä tanssin niinkuin haluan, — se kaikki oli perin\nuutta ja leimattiin ruotsalaiseksi erikoisuudeksi.\n\nMutta se miellytti Elisabetia suuresti.\n\nSe miellytti pian kaikkia muitakin niin, että sitä täytyi ruveta\nmatkimaan. Ei kukaan enää hyppinyt eikä hurjistellut. Jalat tekivät\ntanssiliikkeitä, mutta yläruumis pysyi arvokkaan levollisena, päät\nolivat hiukan kallellaan, kulmakarvat koholla ja ilme niin totinen,\nettä olisi luullut hautajaisista tultavan.\n\nElisabet pani merkille, että itse Dubrovinkin, joka oli ehkä tulisin\npuolalaisen masurkan tanssija, seuraavissa vuoroissa tanssi hillitysti,\noli surumielisen totinen eikä puhutellut naistaan.\n\nJoten oli hyvinkin luultavaa, että tämä uusi, kyllästyttävää\npuolalaista liikakiihkoisuutta ylenkatsova tanssimistapa vielä tulisi\nyleisempäänkin muotiin.\n\nIkävämpi oli, että Aleksandr Gustavovitshia ei tahtonut saada tanssin\nväliajoillakaan näyttämään leppyneeltä ja hyvätuuliselta. Elisabet\nesitti hänet kaikkein iloisimmille tytöille, mutta tuloksetta.\nRuotsalainen hyvästeli isäntäväkeä pian poloneesin jälkeen ja hävisi\npidoista.\n\nSuuri tappio Elisabetille. Hän oli tähän asti todellakin osannut saada\niloiseksi kenen vain. Miksi ei tätä ruotsalaista? Hän koetti asettua\nAleksandr Gustavovitshin kannalle, kuvitellen joutuneensa vieraaseen\nmaahan ja samanlaisen hyökkäyksen alaiseksi. Kaikki olisivat soimanneet\nja haukkuneet venäläisiä. Olisinko suuttunut itikanpistosta? Miksi ei\nVenäjää saisi haukkua? Mutta jos Venäjä olisi ollut hyvin pieni ja\nSuomi hyvin suuri, silloin olisin varmasti suuttunut. Olisin vaatinut\nsen Prshevalsky pahuksen kaksintaisteluun!\n\n\"Kunpa se ruotsalainen ei vain ajattelisikin sitä tehdä!\" — hätkähti\nElisabet, sydän sykähtäen.\n\nTämä ajatus suuresti vaivasi häntä vielä sittenkin kun pidot olivat jo\npäättyneet ja vieraat lähteneet. Ei tahtonut tulla unestakaan mitään.\n\nAamupuoleen yötä hän keksi mitä oli tehtävä. Ensiksi hän sanoo\nomaisille, ettei Aleksandr Gustavovitshin läsnäollessa saa enää\nmilloinkaan ruveta Suomesta puhumaan. Toiseksi hän sanoo Koljalle,\nettä käskisi ystävänsä tulla viimeistään kahden viikon kuluttua,\njolloin oli laskiainen ja suuri rekiretki tehtäisiin Tsarskoje seloon\nkolmivaljakoilla. \"Silloin ruotsalainen lepytetään täydellisesti\", —\najatteli Elisabet, sillä se, ettei hän ollut lepytyksessään onnistunut,\nei antanut hänelle hetken rauhaa. Ja siihen päätökseen hän vihdoin\nnukkui.\n\n\n\n\nXIII. ALEKSANDER VOIMISTELEE.\n\n\nOmituista oli, että keskelle sitä harmia ja tuimaa katumusta, joka tuon\nvasten Aleksanderin kaikkia suunnitelmia ja päätöksiä tapahtuneen\nkäynnin johdosta ja erittäinkin tuota tyhmää väittelyä muistellessa\nraateli hänen mieltään, oli jäänyt myöskin jokin miellyttävä läikkä,\njoka valoi suloista lievennystä katumuksen kirvelevään pätsiin.\n\nMikä ihmeen asia se saattoikaan niin epämiellyttävät muistot muuttaa\nsiedettäviksi, jopa viihdyttää ja saada yhä uudestaan ottamaan\npohdittavaksi tuon illan tapahtumat? Kohta oli jo viikko siitä illasta\nvierähtänyt ja yhä hän otti aamuin illoin ajatellakseen kaiken alusta\nloppuun ennen kuin hyökkäsi vuoteestaan tai vaipui uneen. Miellyttävä\nläikkä väikkyi kuin peiliheijastus sinne tänne kaiken kamaluuden yli,\nsulostuttaen ja keventäen.\n\nHän tutki tutkimistaan mitä tuo saattoi merkitä ja mistä se johtui.\nOmituista kyllä, sillä oli oikeastaan värinsäkin. Se oli hyvin tumman\nsininen eli gredliini, ja siinä oli ylt'yleeasä pieniä valkoisia\npyörylöitä, joten se muistutti jotakin musliinivaatetta.\n\nMutta kun Aleksander yht'äkkiä huomasi, että Elizaveta\nKonstantinovnalla oli ollut koruton puku juuri sellaisesta vaatteesta,\nhyökkäsi hän vuoteesta siinä silmänräpäyksessä. Tämähän oli jo liikaa,\najatteli hän. Eikö hän ollut kiven kovaan päättänyt olla ajattelematta\nElizaveta Konstantinovnaa, ja eikö siinä asiassa ollut erinomaisesti\nonnistunutkin? Ja nyt tullaan musliinihameen muodossa! Hän alkoi\ntarmokkaasti voimistella.\n\nVoimistelussaan hän noudatti säännöllistä, joka liikkeen suhteen\ntarkasti määrättyä kaavaa. Siihen kuului paitsi tavallisia käsien ja\njalkain ojennusliikkeitä 1) polvien notkistus, kädet lanteilla, 2)\ntoisen jalan oikaiseminen eteenpäin ja toisella nouseminen asentoon. 3)\nVartalon taivutus taaksepäin, kädet lanteilla, kiertäminen vasempaan,\nsitten oikeaan, 4) samanlainen niskan ja pään kiertely. 5) Jalat\nhajalle, voimakkaita hakkuuliikkeitä ojennetuin käsivarsin ja yhtynein\nkämmenin, ylhäältä alas jalkojen väliin.\n\nKun hän nousi asentoon tästä viimeisestä liikkeestä, oli hänen\nhengityksensä rajun kiihtynyttä, pää punaisena veren voimakkaasta\nsyöksystä ja mielen iloinen uudistus antoi tavallisesti ilmaisunsa\njossakin mehevässä Glunttien sävelmässä.\n\n\"Drick ur ditt glas, se döden på dig vä-äntar!\"\n\nKatkelma puhui kuolemasta, mutta tuota mehevää \"vä-äntar\" oli\nkerrassaan hytkähyttävän iloista laulaa.\n\nTällä kertaa laulahdus jäi kuitenkin tulematta, sillä Aleksander oli\ntyytymätön voimisteluunsa. Hän ei näet ollut voinut estää ajatustensa\npalautumista musliinivaatteeseen, vaan pään kiertyessä ja viipyessä\nvasemmalle taivutettuna hän oli ehtinyt lyhyesti toistaa mielessään\nkaiken mitä Jelizaveta Konstantinovna oli väittelyssä hänen\npuolustuksekseen sanonut.\n\nTäytyi ottaa ankarampaa voimistelua.\n\nHänellä oli rautatanko riippumassa kahden köyden varassa ja siinä hän\ntarpeen tullen teki sangen vaikeita ja voimiakysyviä liikkeitä vapaiden\nliikkeittensä lisäksi. 24 kertaa hän saattoi vetää leukansa tankoon\nkiinni käsiä koukistamalla. Sen suoritettuaan hän käsien välitse\npujottautuen veti selkänsä poikittain tangon päälle ja joko kohottautui\ntangolle istumaan tai laskeutui riipuksiin käsiensä varaan, josta\nhyppäsi maahan polviennotkistusasentoon.\n\nJa jos omavaltaiset ajatukset sittenkin kiertyivät musliiniin, tahtoi\nhän niiden suhteen käyttää toista suunnitelmaa. Hän aikoi kurittaa koko\ntuota perhettä mitä ankarimmalla arvostelulla.\n\nKoko perhe oli ilmeisesti alusta loppuun pelkkää Koljaa, suvustaan,\nisänmaastaan ja mistään uskonnosta välittämätöntä, jonkinlaista\ntaiteilijarotua, joka ei huolehtinut edes puvuistaan. Onko kuultu,\nettä paronin ja kenraalin vanhin tytär omana syntymäpäivänään,\nsatalukuisten vieraiden läsnäollessa esiintyy ihan suorassa ja mitä\nhalpahintaisimmassa musliinipuvussa, tukka sidottuna nauhasella pään\ntaakse? Kiireestä kantapäähän ilmeinen Kolja, hänen toisintonsa, itse\nKoljaakin koljempi!\n\nNäitä hän mietti istuessaan tangolla, joka äskeisen liikkeen jälkeen\nvielä vähän keinui. Sitten hän keikautti polvien varassa selälleen ja\ntuli seisaalleen maahan.\n\nTätä ankaran arvostelun keinoa hän käytti sitten koko päivän\ntyöskennellessään yleisesikunnan virastossa, jos vain ajatusten\npuolelta jotakin omavaltaisuutta sattui ja jos miellyttävä läikkä alkoi\nuudelleen välkehtiä. Siellä ei ollut paljon aikaa syrjä-ajatuksiin.\nSelittämätön oli hänelle vain se omituinen keveys ja iloisuus, jolla\nhän tänään käsitteli kaikkein ikävimpiäkin virka-asioita. Kaikki oli\nkuin hauskaa leikkiä vain. Hän puhui sukkeluuksia virkatoveriensa\nkanssa ja sai hyvälle tuulelle koko osaston.\n\nTyöajan päätyttyä hänessä heräsi kaukainen epäluulo tätä\nhyvätuulisuutta vastaan. Aivan äkkiä ja odottamatta se heräsi\nkotimatkalla, joten Aleksander päätti mennä mielensä haihduttamiseksi\nbalettia katsomaan. Ja seuraavina iltoina hän aikoi käydä oopperoissa\nja keisarillisissa teattereissa.\n\nMyöhään illalla saavuttuaan kotiin ranskalaiseen hoitolaansa hän päätti\nryhtyä kirjoittamaan äidille pitkää kirjettä ja vetikin jo esille äidin\nkirjeistä sen, johon nyt oli vastattava, kun huomasi, että hänen\ntyöpöytänsä toiseen kynttilään oli puhkaisemalla pujotettu paperiarkki,\nnähtävästi jotta hän sen kohta huomaisi.\n\nPaperiin oli ilmeisessä kiireessä töhritty seuraavaa:\n\n  \"Rakas Aleksandr, olin luonasi sinua tapaamassa. Omasta ja\n  sisareni puolesta pyydän sinua laskiaisajolle Tsarskojeen.\n  Lupaavat hauskaa. Lähtö tapahtuu meiltä klo 11 a. p.\n\n                                                   \"Kolja.\"\n\nAjatuksiinsa vaipuneena hän tietämättä mitä teki otti pöydältä suuret\nsaksensa ja leikkeli paperin vaivaavasti epäsuorat kulmat säännöllisen\nsuunnikkaan kulmiksi, rutisti myttyyn reunat ja vei uuniin. Sitten hän\nkauan oikoili sitä paperin kohtaa, joka oli puhkottu, silitteli\nrepeämän reunat, paineli paperin huolellisesti taitteisiin ja oli\npistämäisillään salkkuun asiapaperien joukkoon, mutta heräten\najatuksistaan vei senkin paperin uuniin.\n\nSen tehtyään hän naurahti, sanoen varmasti ja harvaan:\n\n— Ei ikinä!\n\nSillä hän ei aikonut ikinä enää mennä _siihen_ taloon.\n\nSen sijaan hän otti esille äitinsä valokuvan, pujotti sen seisovaan\nkehykseen, jonka oli juuri samana päivänä ostanut, ja asetti pöydälle\nihan eteensä, siinä olemaan niin kauan kuin hän kirjoittaa. Äidin kuva\noli oleva hänen ajatuksiensa ylimpänä vartijana.\n\nKirjeen kirjoitettuansa hän todella tunsi kohonneensa jälleen siihen\nmaailmaan, jossa hän tahtoi olla: äiti, isänmaa, yleneminen ylimmille\nasteille Suomen ja suomalaisuuden hyväksi — tämä oli hänen oikea\nmaailmansa, josta älkööt mitkään musliiniläikät vetäkö häntä alas! Ne\nolkoot iäksi voitetut!\n\nKuitenkin hän kaiken varmuuden vuoksi otti mukaansa äidin valokuvan ja\nasetti sen taskukellon kera tuolille, joka oli vuoteen vieressä hänen\nnukkuessaan.\n\nSilmät rypistyksissä siihen katsoen hän tunsi unen lähestyvän ja tiesi\nviimeisen ajatuksensa olevan: äiti, Suomi, yleneminen...\n\nHän puhalsi kynttilän sammuksiin.\n\nMutta niin harjaantunut kuin ihminen saattaa ollakin pakottamaan ja\nhallitsemaan ajatuksiansa, ei hän voi estää, että nukkumisen hetkellä,\nkun hengitys putoaa ensimmäiseen kuorsahdukseen, koko maailma\nkäännähtää ylösalaisin ja ajatukset laukeavat siteistään, karaten\nomavaltaisille poluille. Vaikka kohta heräisikin tästä kuorsahduksesta,\novat ne jo ehtineet punoa kokoon pitkän romaanin. Yhdessä ainoassa\ntuokiossa!\n\nNiinpä Aleksander kavahti hereille ja suuresti ihmetteli, miksi hän oli\nuneksinut Pietarin kirkonkellojen pampattavan pääsiäistä, kun unessa\noli kuitenkin kysymys ollut vain laskiaisen vietosta, sillä hurjasti\najettiin kolmivaljakoilla tuntemattomia katuja myöten ja kaikki ohjat\nolivat olleet Aleksanderin käsissä, aivan kuin roomalaisilla\nkilpa-ajajilla. Hurjassa lennossa hän oli ehtinyt vain sen verran\nkäännähtää, että oli saanut huudetuksi taakseen Jelizaveta\nKonstantinovnalle: pitäkää lujasti kiinni, muuten olette hukassa! Ja\ntyttö oli todella pitänyt lujasti kiinni hänen ohjastavasta\nkäsivarrestaan, se suloinen lapsi, joka oli ensin puolustanut häntä\nvenäläisten edessä ja sitten venäläisiä hänen edessään.\n\nAleksander uudisti silmäinsä rypistyksen.\n\n— Ei ikinä! — toisti hän taas, pakottaen ajatuksensa entiseen\nraiteeseen, saamatta enää nähdä miten kilpa-ajot päättyivät tai tuntea\ntytön kieppuvan käsivarressaan.\n\nHänen silmänsä olivat yhtä ankarissa rypyissä vielä neljän tunnin\nkuluttua hänen herätessään, talviaamun jo valjettua. Hän heräsi omaan\näänekkääseen Elisabetin nimen huutamiseen. Tanssiaiset olivat näet\nuudistuneet, ja tuostapa Prshevalskysta hänellä nyt oli koko yön\nkiusaa. Koko yön oli kestänyt yhä kiihtyviä poloneesivuoroja, joita oli\njohtanut Jelizaveta Konstantinovna siten, että kuiskasi komentosanat\nAleksanderin korvaan, ja Aleksander sitten huusi ne muka ominaan koko\ntanssiseuralle. Heidän yhteinen salajuonensa oli antaa kaikkien\nhämmästyä ruotsalaisen tavatonta poloneesitaitoa ja kekseliäisyyttä.\nTytöllä ei ollut muuta mielessä kuin saada hänet edulliseen valoon ja\nkunnostautumaan.\n\nTosin hän yhä aikoi sanoa Jelizaveta Konstantinovnalle, että tuo oli\noikeastaan epärehellistä peliä, mutta kun tyttö oli niin innoissaan\nhänen menestyksestään ja kun tämä oikeastaan oli unta, ei hän sanonut\nmitään, vaan antoi mennä unen laskuun, ja vain yhä innokkaammin ja\näänekkäämmin huuteli tanssivuoroja, näiden muuttuessa yhä\nsatumaisemmiksi ja hurjemmanluontoisiksi.\n\nAina kun he olivat kohtaavinaan Prshevalskyn, teeskenteli Elisabet —\nyhteisymmärryksessä Aleksanderin kanssa — mitä iloisinta\nystävällisyyttä puolalaista kohtaan, nyykäytteli päätään ja säteili\nhymyissään. Mutta sopivan hetken tultua hän antoi sovitun merkin\nAleksanderille ja he liukuivat pois Prshevalskyn edestä. He koettivat\nkadota hänen näkyvistään, mutta se ei ollut suinkaan helppoa, vaan\nvaati heiltä mitä suurinta kekseliäisyyttä, ja neuvotellen he kuiskivat\ntoistensa korviin. Puolalainen näet kohtasi heidät aina juuri siinä\nmissä olisi vähimmin odottanut, eikä Aleksander ollenkaan osannut antaa\nkasvoillensa semmoista teeskennellyn lempeyden ilmettä, mikä olisi\njostakin syystä ollut tässä tilanteessa aivan välttämätöntä.\n\nVihdoin Elisabet, puolalaisesta päästäkseen, käski komentamaan yleisen\ngalopaadin, parittain. Aleksander huudahti reippaasti komennuksen, ja\nse otettiin vastaan riemuhuudoin. Hän oli tanssi-illan ylin sankari.\nHurjistuneiden tanssijain seuraamina he lensivät Elisabetin kanssa\nkaikkien huoneiden läpi.\n\nMutta joka paikassa oli puolalainen heitä vastassa, vaikka he olisivat\nviimeiseen perukkaan paenneet. Elisabet nauroi vain yhtä ystävällisesti\npuolalaiselle, mutta salaa teki Aleksanderille merkkejä karkuun\nlähtemiseksi.\n\nHeidän tanssittuaan kortinpeluu-huoneen pöytien välitse ja pantuaan\nkynttilät heilumaan ja pelaajat jättämään paikkansa, heidän rynnättyään\nteehuoneen läpi ja saatuaan rouvat kiljahtelemaan ja juoksemaan ovista,\nElisabet kuiskasi Aleksanderin korvaan ja käski johtamaan galopaadin\npuistoon. Siellä oli elokuun kirkas kuudan. Jotkut parit saattoivat\nvaivoin seurata heidän hurjaa lentoansa noin puoliväliin puistoa, mutta\nkun puiston tihetessä valot talosta eivät enää kauemmas kantaneet,\njäivät muut kaikki jälkeen ja he lensivät vain kahden yhä edemmäs aivan\npimeätä lehmuskäytävää pitkin, ollakseen vihdoinkin turvassa. Jos oli\nollut vaarallinen tämä villi vauhti kuutamon puolihämärässä, niin vielä\nvaarallisempi oli lento pilkkosen pimeässä, ja heidän molempien sydämet\nvavahtelivat pelosta, että he eksyvät käytävältä ja jokin oksa sattuu\nsilmään.\n\nMutta tuoltapa jo näkyy kuun valaisema aukeama. He vetäytyvät vielä\nkiinnemmäksi toisiinsa, tuntien vihdoinkin pääsevänsä pois pimeästä.\nSilloin he kuitenkin huomaavat, että puolalainen seisoo aukeamassa. Kuu\nvalaisee hänen valkoista otsaansa ja hänen kasvonsa ovat valkoiset,\nposket ja suu pyöristyneinä ivalliseen nauruun. Tukan kiharainen\nmustuus on hävinnyt ympäröivään pimeyteen.\n\nElisabet pysähtyi kuin kivettyneenä. Mutta jostakin vain unessa\nselvästä syystä hänen oli aivan välttämätöntä heti mennä puolalaisen\nluo, niinkuin olisi muka häntä vain hakenutkin, tekeytyä taas\nsäteilevän ystävälliseksi ja hymyileväksi. Tällöin hänen vartalonsa\nalkoi irtaantua Aleksanderin otteesta, käsivarret liukua Aleksanderin\nkäsivarsilta, katseen uskaltamatta hetkeksikään kääntyä puolalaisesta.\nVihdoin kädet hiljaa pyyhkäisivät Aleksanderin käsiä ja sormenpäät\nerkanivat sormenpäistä.\n\nPuolalainen avasi sylinsä.\n\nElisabet alkoi lipua puolalaista kohden.\n\n— Elisabet! Elisabet! — huusi nyt Aleksander, ja puolihorroksissa hän\nkuuli oman äänensä. Puolihorroksissa hän myös raotti luomiansa, joiden\nvälistä ensin näkyi paitsi valkuaista vain alareuna silmäterästä, sen\nverran että hän tuli aamuvalon tietoon. Autuas hymy väikehti vähän\naikaa hänen huulillaan, sillä olihan onnellista, ettei mitään\nElisabetin viskautumista Prshevalskyn syliin ollut milloinkaan\ntapahtunut, vaikkei ikävä kyllä myöskään Aleksanderin ja Elisabetin\nvälillä mitään yhteisymmärrystä, ei salaliittoa eikä korviin\nkuiskimista.\n\nMutta sikäli kuin Aleksanderin tietoisuus valveutui, avasi hän\nsilmänsä, pää kohosi aluselta ja kohta rypistyi otsa uhkaavaan\nankaruuteen sen hänen omituisen, Elisabetia kohtaan tuntemansa\nlämpimyyden johdosta, joka yhä vieläkin hiveli koko hänen\nolemustansa. —\n\n\"Mitä tämä on?\" — ajatteli hän, nopeasti kooten todellisuuden lankoja\nyhteen ja yhä voimakkaammin kauhistuen hengessään. — \"Tuskin vielä\nkahta viikkoa ensi tutustumisesta, ja alanko minä jo rakastua tuohon\nvenäläiseen letukkaan!\"\n\n— Oho! — huudahti hän aivan kuin jollekin näkymättömälle\nviholliselle, kohtalolle, taikka suoraan paholaiselle. — Äläpäs\nsentään!\n\nJa samassa hän hyppäsi permannolle pystyyn, heilautti kätensä\nvimmatusti ilmaan, hieroi rajuin ottein päänsä punaiseksi, viskasi\nsitten paidan mykkyränä luotaan ja juoksi kylmään kylpyhuoneeseen.\n\n— Äläpäs, äläpäs! — hoki hän yhä, asettui ammeeseen ja heitti\nämpärillisen jääkylmää vettä ylitsensä.\n\nVasta kauan aikaa tämän jääkylvyn jälkeen alkoi sen kirpeä, ihoa\nkihelmöivä vaikutus laimeta ja yöllisen unen muisto virota hereille.\nPuolustautuakseen oman itsensä edessä Aleksander ajatteli:\n\n\"Voiko ihminen oikeastaan mitään unikuvia vastaan! Ajatukset tulevat ja\nmenevät omin päin, ei niille mitään voi. Vasta teoistahan ihminen on\nvastuussa. Ja niitä ei minulla ole omallatunnollani, eikä ole oleva!\nTehkää te siellä rekiretkiänne niin paljon kuin haluatte!\"\n\nMitä muuten tämän päiväpaisteisen, sinitaivaisen, kirkkaan\nlaskiaistiistain viettoon tulee, niin päätti hän — viraston ollessa\nsuljettuna — ottaa ajurin ja vihdoinkin käydä katsomassa kuuluisaa\nPulkovan observatoriota, jonne oli Pietarista matkaa noin 17 virstaa.\nSinne oli häntä kutsunut käymään itse professori Struve, tuon\ntähtitieteellisen laitoksen johtaja, joka geodesian ja astemittauksen\nopettajana Sota-akatemiassa oli tutustunut Aleksanderiin, ja\nhuomattuaan nuoren upseerin matemaattiset opinnot sangen laajoiksi\nmielistynyt häneen, ehkä myös toivoi joskus vastaisuudessa voivansa\nhoukutella hänet siirtymään laitoksen apurikseen ja työtoverikseen.\n\nAleksanderin saavuttua sinne oli tosin laitoksen kaikilla virkamiehillä\nlaskiaisloma ja tähtitorni oli suljettu, mutta professori oli hyvillään\nhänen tulostaan, omakätisesti avasi laitoksen kaikki ovet ja näytti sen\nmahtavat kaukoputket pienimpiä erikoisuuksia myöten.\n\nErittäin ystävällisiä olivat hänelle myöskin professorin tyttäret,\njotka emännöitsivät tämän asunnossa. He vaativat Aleksanderia kiven\nkovaan jäämään päivällisille. Mutta hän kieltäytyi kohteliaimmin.\nHänellä tuntui olevan ikäänkuin jotakin kiireellistä tehtävää, jotakin\nehdittävää. Mitä se oli, siitä ei hän tosin itsekään ollut selvillä.\nMutta pian hän vain rupesi lähtöä tekemään, herätti torkkuvan ajurinsa\nja juuri ennen päivällisaikaa pyyhälsi kotimatkalle.\n\n\n\n\nXIV. LASKIAISENA.\n\n\nLaskiaisajelun valmistuksia, josta piti tuleman tällä kertaa jotakin\naivan erinomaista, johti Elisabet Koljan ja \"kaikkein parhaimman\"\nystävättärensä Vieran kanssa, joka oli hänen serkkunsa eli setä Pjotr\nKarlovitshin tytär.\n\nTästä Vierasta eli Vierotshkasta Elisabet väitti, että hän oli korvia\nmyöten rakastunut ruotsalaiseen silloin syntymäpäivätanssiaisissa ja\nettä olisi kerrassaan julmaa, ellei Aleksandr Gustavovitshiä\nsijoitettaisi Vierotshkan rekitoveriksi laskiaisajelussa.\n\nKun mentiin äidiltä kysymään mitä hän ruotsalaisen sijoittamisesta\narveli, sanoi hän, että olisi sopivampi sijoittaa hänet neiti Berkovin\ntoveriksi, koska tämä asui kesäisin Suomen puolella Uudellakirkolla ja\ntunsi suomalaisia oloja, joten hänen olisi ehkä helpompi keksiä jotakin\nkeskustelun aihetta totisen ruotsalaisen parina.\n\nTämä neiti Berkov, kotinimeltään Shura, oli toinen Elisabetin \"kaikkein\nparhaista\" ystävättäristä, johon Kolja puolestaan oli rakastunut. Olisi\nollut kerrassaan julmaa heidätkin sijoittaa eri rekiin.\n\nVihdoin Vierotshka itse saapui paikalle.\n\nKun hänelle sanottiin, että ruotsalaista oli ajateltu hänen\nrekitoverikseen, alkoi hän kuitenkin merkitsevästi rykiä, jonka ryinnän\ntarkoitusta ei kukaan näyttänyt ymmärtävän. Mutta Elisabet punastui,\nkoska huomasi Vieran tarkoittavan, että ruotsalaiseen ei muka ollut\nrakastunut kukaan muu kuin Elisabet itse.\n\nElisabet tiesi kuitenkin asian olevan niin, että hän vain tahtoi\nlepyttää Aleksander Gustavovitshin, eikä mitään muuta. Tämän rekiretken\ntarkoitus oli nyt hyvittää sietämätön tappion tunto. Parhaiten olisi\nlepytys käynyt todella istumalla samaan rekeen, mutta silloinhan Viera\nolisi saanut vettä myllyynsä.\n\n— Minäpä ehdottaisin, että Liza ottaisi ruotsalaisen, — sanoi\nVierotshka pyörähtäen kantapäällään ja imien karamellitahmeita\nsormiaan.\n\n— Vierotshka, oletko tullut hulluksi? — sanoi Elisabet eloisasti. —\nJa sitä paitsi kukas silloin Litvinovin ottaisi, joka aina minulle\nannetaan?\n\nMuut tytöt kaikki kannattivat Vieran ehdotusta ja Viera puolestaan\nsanoi kyllä ottavansa Litvinovin.\n\nSilloin Elisabet sanoi:\n\n— No jos minut suorastaan _pakotetaan_ ottamaan Aleksandr\nGustavovitsh, enhän minä tahdo mitään häiriöitä toimeenpanna. Olkoon\nsitten niin.\n\nJohon Elisabetin puheeseen Viera taas merkitsevästi ryiskeli, ja Shura,\nvaihdettuaan hänen kanssaan silmäyksen, hymähti. He olivat ilmeisesti\nsamaa mieltä.\n\nKun tämä rekiretken pääkysymys näin saatiin ratkaistuksi, oli toisena\nkysymyksenä, kuka tai ketkä ihmisistä, tapojen ehdotonten vaatimusten\nmukaisesti, saataisiin nuorten paimentajaksi, ja riittäisikö siihen\nMihail Konstantinovitsh, se Mishaksi sanottu Elisabetin vanhin veli,\njoka oli juuri vastikään mennyt kihloihin Elisabetin kolmannen kaikkein\nparhaimman ystävättären ja kaiman, Lizan, Shuran serkun kanssa. Misha\nja tämä Liza Gavrilovna olivat ikänsä puolesta kylläkin kelvolliset\nnuorison esiliinoiksi, mutta oli epätietoista haluttiko heitä istua sen\njohdosta reessä tuntikausia.\n\nMisha oli mennyt kihloihin Lizan kanssa \"ystävyydestä\" eikä\n\"rakkaudesta\", sanoivat asiantuntijat.\n\nElisabetille oli suurena arvoituksena miksi näin sanottiin. Sillä Liza\noli suloisin ja ihanin olento mitä maa yleensä voi päällänsä kantaa.\nPerheet ymmärsivät toisensa joka sanassa ja ajatuksessa, toistensa\nvähimmät vihjaukset ja suhteitten väreilyt. Parempaa vaimoa ei Misha\nolisi saanut vaikka olisi maailman halki hakenut. Sen sijaan hän\nrakastui erään arveluttavan herra S:n sisareen, köykäiseen,\npintapuoliseen olentoon, joka komiikkaa ei ymmärtänyt, mutta\ntyhmyyksille nauroi ylenpalttisesti.\n\nTämä oli Elisabetin mielestä aivan huimaavan käsittämätöntä. Misha oli\nhänen ja kaikkien muidenkin perheenjäsenten ylin auktoriteetti kaikissa\nmaku- ja taidekysymyksissä, hän maalasi itsekin maisemiaan niin\nehdottoman rehellisesti, että syventyipä niihin kuinka perusteellisesti\ntahansa, ei missään saattanut kohdata vähintäkään valhetta, tahallista\ntehostusta tai vaikeuksien peittämistä epäselvyydellä. Alituisella\narvostelullaan ja koko olemuksellaan hän oli luonut ja istuttanut\nheihin käsitykset siitä, mikä on arvokasta, mikä arvotonta, mikä on\nviisasta mikä tyhmää, mikä luonnollista mikä teeskenneltyä, mikä\nhumoristista mikä idioottimaista, melkeinpä hän piti esteettistä\nvaistoa ihmisen ylimpänä ominaisuutena, jopa hyvän ja pahan mittana.\nHän sen vuoksi halveksi sydämensä pohjasta kaikkia niitä, jotka eivät\ntaidetta ymmärtäneet, useinpa tuntui melkein säälimättömältä hänen\nkolea arvostelunsa ja armottomuutensa semmoisia ihmisiä kohtaan. Ja nyt\ntämä sama mies _rakastuu_ ihmiseen, joka taiteesta ei ymmärrä enempää\nkuin jokin röhkivä nelijalkainen hopealusikasta, — joka, maisemataulua\nkerran katsellessaan, oli osoittanut aurinkoisella tiellä olevaa tummaa\nvarjoa ja kysynyt: onko tuo lehmä?\n\nVoiko tämmöisiä ajatella höperöksi tulematta? Voiko tämmöistä ollenkaan\nkäsittää! Sanovat: rakkaus on sokea, mutta he unohtavat, että tässähän\non kysymys Mishasta, maailman viisaimmasta ja teräväpäisimmästä\nihmisestä! Mitä on siis tuo \"rakastuminen\", jos se aikaansaa niin\nnurinkurisia asioita, jos se saa ylenkatsomaan \"ystävyyden\" vaatimukset\nja luopumaan sellaisesta enkelistä kuin Lizakin oli?\n\nSanokaa, hyvät ihmiset, mitä nuoren tytön pitää semmoisista asioista\najatella.\n\nMutta ei kukaan puhu mitään — ei ainakaan nuorelle tytölle. Aivan\nkuin tämä asia ei lainkaan kuuluisi hänelle. Pelkkiä olkapäiden\nnytkähtelyjä, käden heiskahduksia, jotka merkitsevät: sinä Elisabet et\nvielä voi näitä asioita ymmärtää.\n\nMisha tulee yhä harvapuheisemmaksi ja umpimielisemmäksi. Jokohan\nhän itsekin huomaa ja häpeää? Mutta ei. Hän muuttuu myös yhä\njuhlallisemmaksi — seikka, johon hän ennen olisi voinut antautua ehkä\nvain mielenhäiriössä. Muuttuu yhä juhlallisemmaksi eikä edes ymmärrä\nnauraa itselleen! Ei ymmärrä nauraa itselleen, vaan pukeutuu\njuhlapukuun, eikä vieläkään ymmärrä. Ei häpeä, ei naura, ei pilkkaa\nitseään, vaan — ajaa muodollisesti kosimaan kaunotartaan!\n\nKauheata, — ajatteli Elisabet.\n\nMiksi ei kukaan estänyt häntä? Miksi antoivat hänen vain lähteä, vaikka\ntiedän varmaan jokaisen ajatelleen, että nyt viisas Misha menettelee\ntyhmästi! Odottelivat vain hänen palaamistaan, tirkistelivät\nikkunoista, hääräsivät huoneissa posket punaisina, kuiskuttelivat,\nkunnes hän todella palasi ja meni mitään sanomatta suoraan\nhuoneeseensa.\n\nOnneksi — hurraa! — hän oli saanut rukkaset!\n\nOnneksi kaikkien mielestä, mutta ei suinkaan Mishan omasta.\n\nMisha tuli kovin alakuloiseksi ja näytti semmoiselta kuin olisi aikonut\nampua kuulan ohimoonsa. Kaikki hänen suuret maalauksensa keskeytyivät\nalkuun, eikä hän voinut mitään työtä tehdä. Olikohan tämmöinen tulos\nollut hänelle odottamatonta? Olikohan se käynyt hänen ylpeydelleen?\nAinakin se oli käynyt monen muun ylpeydelle. Että tuommoinen olento\nolikaan saattanut antaa rukkaset — Mishalle. Mishalle!\n\nTämä maailman käsittämättömin asia, nimittäin viisaan Mishan\nrakastuminen ja kosiminen, ratkesi sitten kuitenkin maailman\nkäsitettävimpään ja luonnollisimpaan asiaan. Aikansa murjotettuaan ja\nsaatuaan kasvonsa vapaiksi kaikista nolouden ilmeistä Misha nimittäin\nalkoi lähestyä Lizaa, Shuran serkkua, maailman suloisinta olentoa.\n\nIhmisten mielestä Misha meni kihloihin Lizan kanssa siis vain\n\"ystävyydestä\". Toiset vielä sanoivat: hän tahtoi _kostaa_ sille, joka\noli antanut hänelle rukkaset.\n\nMutta Elisabetin mielestä Misha oli vain ollut hulluna ja nyt tullut\njälleen täysijärkiseksi.\n\nKaikissa tapauksissa olivat suloisen Lizan ja Mishan välit pysyneet\nkoko ajan, jopa Mishan hassutustenkin aikana, muuttumattoman läheisinä\nja tuttavallisina. He olivat luonteiltaan, mieleltään ja maultaan niin\nsopusuhtaiset kuin konsanaan sisarukset voivat olla, he olivat\nkeskenään niin läheisiä ystävyksiä, ettei olisi mitenkään voinut\nkuvitella Mishan sanovan Lizalle jotakin niin outoa ja tavatonta kuin:\npyydän sinun kättäsi, tai: menkäämme naimisiin!\n\nHe vain menivät kihloihin, luultavasti ilman mitään kosimispuheita,\nkaikessa hiljaisuudessa, aivan kuin vain lohdutukseksi Mishan äskeisen\nkosinnan epäonnistumisen johdosta.\n\nMisha sai Lizasta sittemmin ylevän vaimon, ja he olivat hyviä\nystävyksiä. Misha maalasi parhaat teoksensa tämän avioliittonsa aikana.\nHe oleskelivat enimmäkseen kotonaan eivätkä huvitelleet juuri\nmilloinkaan. Suurena tapauksena pidettiin, jos he joskus ilmestyivät\njonkun luo vieraisille.\n\nJa nyt oli Elisabet rukoillut Lizaa tulemaan Mishan kanssa\nrekiretkelle, hyvin tietäen, ettei hänen kiusaamisiansa ajan pitkään\nkukaan voinut vastustaa.\n\nLiza lupasi.\n\nMutta nyt oli suurena vastuksena se, että äiti piti Mishaa ja Lizaa\naivan liian nuorina seuran kaitsijan tehtäviin. Äiti oli mitä jyrkimmin\ntällaista järjestelyä vastaan, eikä ollut suostua koko rekiretkeen,\nellei isä tai joku todella vanhempi tai ainakin vanhalta näyttävä\nhenkilö ollut mukana.\n\nIsä, Konstantin Karlovitsh, joka oli aamuun asti saanut istua\nvieraittensa kanssa korttipöydän ääressä, oli veljeltänsä Pjotr\nKarlovitshilta tuotujen kolmivaljakkojen lisäksi kyllä auliisti\nluvannut valjastuttaa kaikki hevoset tallistaan, mutta itse hän\nhaukotteli nyrkkiinsä ja vuoroin pyyhki haukottelemisesta johtuvia\nkyyneleitään, eikä jaksanut lähteä seuran paimentajaksi.\n\nSilloinpa Lisotshka, se aina suloinen ja totinen, heittäysi kerrankin\nleikkisäksi. Hän pukeutui vanhaksi mummoksi ja sai Mishankin\ninnostumaan. Misha laittoi itselleen pumpulista harmaat suortuvat\nohimoille, näkymään karvalakin alta, valkoiset viikset ja valkoisen\npiikkiparran. Kun tämä pariskunta sitten köyryselkäisenä,\nturkinkaulukset koholla ilmestyi retkeläisten eteen, nousi seurassa\nankara naurunhahatus, ja isä ja äitikin hihittivät taukoamatta niin\nettä heidän piti vihdoin tuskasta väännellä ruumistaan. Nyt eivät enää\nmitkään estelyt auttaneet, ja Elisabetin rekiretki pääsi semmoiseen\nalkuvauhtiin, ettei sitä olisi mikään enää pysäyttänytkään. Virmat\nhevoset hyppelivät, tömistellen, takajaloilleen nousten, kuskien\nyllyttäessä paukkuvin piiskoin ja estäessä kiristetyin ohjin. Kukin\nparejansa etsien iloinen seurue alkoi sijoittua rekiin, naiset\nkiljahdellen, miehet huudellen vihaisia järjestysneuvojansa yli rähinän\nja naurun.\n\nYksin vain Elisabet, levottomana ja silmät pyöreinä kuin\nsäikähdyksestä, kulki katsellen ympärilleen joka suunnalle. Hän ei\nkiirehtänyt enää lähtöä, päin vastoin, hän koetti kaikenlaisilla\nverukkeilla sitä viivyttää. Nyt alkoi jo olla selvä, että ellei\nAleksandr Gustavovitsh heti tule, ei lähtöä enää voi pitkistyttää.\nVieran, sen ilkimyksen takia Elisabet ei kehtaa huutaa hätäänsä julki.\nKoljakin on niin puuhissaan Shuransa istuttamisessa ja vaippoihin\npeittämisessä, että ei näytä ollenkaan muistavan mitään, vaikka kysymys\non oikeastaan hänen omasta ystävästänsä ja vieraastansa. Nyt ovat jo\nkaikki sijoittuneet.\n\n— Antakaa soida! — kuuluu jo takimmaisista reistä etumaisille. —\nHei, hei, antaa huhkia!\n\nMutta lähteä ei voida, Elisabet on poissa, aivan kadonnut.\n\nKaikki kääntyvät päin kysyen, mikä nyt?\n\n— Sukkanauha kai laukesi! — sanoo Viera merkitsevästi ivailevalla\näänellä.\n\nSeurue jäi kiltisti vieläkin odottamaan, sillä eihän toki ilman\nElisabetia voinut lähteä.\n\nReestä rekeen alettiin kilpaa kertoa pilajuttuja ja saatiinkin toimeen\naika naurunrähäköitä.\n\nMutta kului jo vähintään 10 minuuttia eikä lauennut nauha vain\nnäyttänyt olevan kiinnitettynä. Alkoi kuulua useista reistä napinaa ja\nkaksimielistä leikinlaskua sukkanauhan laskuun.\n\nVihdoin lähetettiin Kolja katsomaan mikä oli syy viivytykseen.\n\nKun Kolja tuli siihen huoneeseen, jossa Elisabet oli, seisoi tämä\nikkunan luona kulmapeilikköön katsomassa, joka oli ulos kiinnitetty ja\nnäytti kadut kummallekin suunnalle.\n\nKolja hoksasi nyt, että Elisabet varroskeli Aleksandr Gustavovitshia,\nja hän rupesi senvuoksi puolustamaan itseänsä, kun Elisabet\nnärkästyneenä kysyi:\n\n— Mitäs tämä nyt on?\n\nKolja sanoi:\n\n— Minä kirjoitin kutsun paperille, ja että hän sen heti huomaisi\npujotin vielä kynttilään kiinni.\n\n— Pujotit kynttilään kiinni! Mutta siksihän hän ei sitä olekaan\nhuomannut. Kuinka voi olla niin ajattelematon: kynttilään kiinni!\nSuorastaan olette välistä kaikki aivan kuin järkeä vailla.\n\n— Mutta, Liza hyvä, tule jo, nyt ei voi enää häntä odottaa, — sanoi\nKolja, — täytyy lähteä.\n\nElisabet rupesi ensin nopeasti menemään ovelle päin, mutta äkkiä\npysähtyi ja sanoi tuoliin istuutuen:\n\n— Minä en tule ollenkaan mukaan!\n\nKoljan silmät suurenivat.\n\n— Liza, mitä sinä ajattelet!\n\n— Kehen kuuluu mitä minä ajattelen. Minä ajattelen, että sinä et ole\noikea veljeni etkä myöskään hänen oikea ystävänsä, sitä minä ajattelen.\n\nSilloin njanja juoksi antamaan Koljalle postiljoonin tuoman kirjeen.\n\nSe oli Aleksanderilta. Aivan vain lyhyesti:\n\n  \"Hyvä Nikolai Konstantinovitsh.\n\n  Kiitän kutsustasi. Valitan että olen estynyt sitä noudattamasta.\n  Kunnioittavin tervehdyksin vanhemmillesi,\n\n                                           Sinun Aleksander.\"\n\n— Siinä nyt näet, että hän oli huomannut lapun, — sanoi Kolja. Mutta\nElisabetilla oli harmin ja pettymyksen kyynelet silmissä. Kolja otti\nhäntä käsipuolesta ja sanoi:\n\n— No olkoon miten hyvänsä, Liza, tule heti ulos, muuten luulevat\nvielä, että olet häneen rakastunut. Tule ja koeta nauraa.\n\nJa tietäen, että Elisabetin oli aivan mahdotonta saada kasvoihinsa\ntekohymyilyä, vaatipa sellaista teeskentelyä kuinka tärkeä asia\ntahansa, Kolja rupesi kutittamaan häntä kainaloista.\n\nElisabet, vaikka oli vihaisesti torjuvinaan Koljaa luotansa, naurahteli\njo pari kertaa.\n\nKolja kutitti niin lakkaamatta, että heidän pihalle tullessaan Elisabet\nhahatti jo valtoinaan ja hänen kyyneleensä oli helppo selittää naurusta\njohtuneiksi.\n\nElisabet istui ensimmäiseen rekeen Litvinovin viereen ja jo itsekin\nihmetteli äskeistä itkuansa, sillä varmasti oli hänelle tuleva sangen\nhauska retki näinkin, Litvinovin seurassa.\n\nViera istui kuskipukille kuskin viereen Mishan ja Lizan rekeen.\n\nJa yleiseen nauruun, kulkusten kilkatukseen iloinen seura pyrähti\nliikkeelle, valjakkojen pyrkiessä kilpaa toistensa ohitse, kevyen lumen\ntuiskahdellessa tieltä vasten sinisiä suojusverkkoja ja pyrynä\nkietoessa valkoiseen jauhoon reet kaikkinensa, kuskinensa, istujinensa.\n\n\n\n\nXV. ALEKSANDER TEKEE KAUHISTUTTAVIA HAVAINTOJA.\n\n\nAleksander palasi Pulkovasta sangen huonolla tuulella.\n\nOlisi päin vastoin ollut syytä tyytyväisyyteen Struven osoittaman\ntavattoman huomion ja ystävällisyyden johdosta. Mutta kaikki tuo meni\nalas kuin sammuneen raketin kipunat sen merkillisen, voisi sanoa\nmelkein järkyttävän havainnon vuoksi, minkä Aleksander teki nyt\nseuloessaan omia vaikuttimiaan.\n\nSen vuoksi kotona tuntui kaikki ikävältä, ranskattaret harmittivat ja\noma työhuonekin oli kuin kuollut.\n\nIkävältä tuntui jopa se triangulaarilasku, johon hän ryhtyi ajatustensa\nkarkottamiseksi. Ennen toki matematiikka, hänen lempiaineensa, oli aina\nauttanut, eivätkä mitkään omavaltaiset ajatukset päässeet mielessä\nhievahtamaankaan, niin kauan kuin hän liikkui tämän jalon tieteen\nlumoissa. Mutta nyt, — vaikka laskelman perustelut olivat valmiiksi\nsarjoitetut logaritmien merkitsemistä varten, menivät ja tulivat\najatukset kuin hataran pärekorin raoista ja pitivät hänen mieltään\napeana.\n\nKaikki oli nyt hänen omaa syytänsä. Hän oli kuin olikin liukunut\npelkistä ajatuksista ilmeisiin tekoihin, vastoin tuoretta valaansa ja\nomalle itselleen tekemäänsä lupausta.\n\nPulkovaan oli hän matkustanut mitä parhaimmalla tuulella, sillä hän ei\nollut vielä silloin sitä havaintoa tehnyt. Mutta observatoriossa\nollessaan hän oli yht'äkkiä huomannut ajattelevansa kaikkea muuta vaan\nei niitä tähtitieteellisiä koneita, joita professori esitti. Hän\nhuomasi odottavansa jotakin sangen malttamattomasti ja katselevansa\nikkunoista tielle. Ja kun kello osoitti jo kahta eikä enää voinut\nodottaa, oli hän menettänyt kaiken mielenmalttinsa ja kiirehtinyt\nkotimatkalle.\n\nPuolitiessä oli sitten tapahtunut se mikä paljasti hänelle kaiken.\n\nHän ajoi turkkisinelliin kääriytyneenä ajurin ohjastaessa kuskipukilla\nistuen. Noin 9 virstaa Pulkovan kylästä oli ruvennut kaukaa näkymään\nikäänkuin jokin pyryryöppy, joka vihurina lähestyi häntä.\n\n— Mikäs se tuolta tulee? — kysyi Aleksander kuskin selän takaa,\nvaikka jo hyvin arvasi mikä sieltä tulee.\n\n— Ah, teidän ylhäisyytenne, — sanoi ajuri, — tietäähän tuon, ajavat\nTsarskojeen huvittelemaan, suottako nyt on laskiainen!\n\n\"Tämäpä sattui pahasti\", — ajatteli Aleksander, — \"jos he nyt minut\nhuomaavat, voivat luulla minun järjestäneen kohtauksen.\" — Ja hän\nhuusi kuskille, kohottaen sinellin kaulusta niin korkealle kuin\nmahdollista:\n\n— Annapas nyt luistaa, mies!\n\nMutta tuskin hän oli saanut tämän sanotuksi ja kohotetuksi\nturkinkauluksensa yli korvien, kun Elisabetin rekiseurue jo pyrysi\nheidän ohitsensa.\n\nEnsimmäisessä reessä jokin aukesi, joku kääntyi, joku huusi truu, joku\nnousi puoleksi seisaalleen, jopa oli Aleksander kuulevinaan nimeänsäkin\nhuudahdettavan. Mutta hän kiljaisi kuskille:\n\n— Anna piiskaa!\n\nJa hänen hevosensa läksivät lentoon.\n\nTämä kohtaus se nyt oli saanut Aleksanderin kokonaan masennuksiin, niin\nettei hänelle tänään matematiikkakaan kelvannut.\n\nSillä totisesti hän kyllä rakasti matematiikkaa. Ikävyyksien,\nristiriitaisuuksien, kierojen olojen ja suhteiden tahtoessa saada\nihmisestä ylivaltaa se aina vei hänet varmoille rauhan, syvyyden,\nyksinäisyyden maille. Matematiikassa ei saanut olla vähintäkään\nvalhetta tai kieroutta, ei miljoonasosa millimetriäkään. Siinä\nkoko menestys riippui rehellisyydestä, lahjomattomuudesta,\ntotuudenrakkaudesta, niinkuin ei millään muulla alalla eikä missään\nmuissa olosuhteissa, joissa useimmiten onnistuminen riippui\nviekkaudesta, valtioviisaudesta, jopa suorastaan valheesta.\n\nMutta nyt oli hänen eteensä tämän tapauksen johdosta äkkiarvaamatta\nnoussut sellaisia kysymyksiä, joiden analysoiminen oli aivan\nvälttämätön ennen kuin saattoi täydessä rauhassa antautua\ndifferentiaali- ja integraalilaskelmiin tai edes istua pöydän ääreen,\nmissä nuo rakkaat tehtävät olivat. Matematiikka vaati täydellisesti\npuhdasta omaatuntoa, täyttä vapautta kaikista mielen kaiveluista, ja\nsemmoista rauhaa ei voinut saavuttaa, ellei häikäilemättä, totuuden\ntäydellä mitalla, matemaattisella rehellisyyden pyyteellä käynyt noihin\nvaivaaviin kysymyksiin käsiksi ja saanut niitä tieltä.\n\nHän istui siis mustaan vahavaatesohvaansa.\n\nEnsimmäinen kysymys esiintyi hänelle huolimattomana muminana ja kynsiin\nkatselemisena.\n\n\"Kuulepas Aleksander, etkö sinä tiennyt, että tie Pietarista\nTsarskojeen menee Pulkovan kylien kautta?\"\n\n— Kyllä sinne muitakin teitä pääsee, — vastasi hän ensin, mutta kohta\nsuuttui ilmeiseen kiertelemiseensä ja vihaisesti hammasta purren\npuristi itsestään tunnustuksen:\n\n— _Tiesin_.\n\nViipyi kauan ennen kuin mitään muuta kysymystä esiintyikään, ja hän\nrupesi jo ajattelemaan: no olipa tuo nyt jotakin, senhän tietää\njokainen koulupoikakin, että sama tie viepi kumpaankin.\n\nSilloin esiintyi kohta toinen kysymys:\n\n\"Mutta miksi valitsit juuri _tämän_ päivän? Etkö aikonut matkustaa\nPulkovaan vasta saatuasi kutsumakirjeen Struvelta?\"\n\nAleksanderilta pääsi antautumisen huokaus, ja hän vastasi:\n\n— Valitsin.\n\nTämän jälkeen ei kysymyksiä enää esiintynytkään, vaan hän rupesi\nitsestään vastaamaan aivan ylimääräisiä, suu kärsimyksestä irvissä\npakottaen itseänsä:\n\n\"Tietysti siksi, että odotin heidän saapuvan Pulkovaan minun ollessani\nsiellä. He olisivat antaneet hevosien levähtää, itse ehkä nousseet\ntähtitornia katsomaan ja löytäneet minut sieltä, keskustelemasta\ntieteellisistä kansainvälisistä astemittauskysymyksistä Struven kanssa.\n— 'Aivan mahdotonta keskeyttää näitä neuvotteluja', — oli aikomukseni\nsanoa, kun he olisivat ruvenneet kiusaamaan mukaan Tsarskojeen.\nMutta kun kello lähestyi kahta eikä heitä kuulunut, väsyin minä\nprofessoreihin ja kaikista näiden jäämispyynnöistä huolimatta läksin\nPulkovasta, vaikka toisissa oloissa olisin ollut onnellinen saadessani\nheidän kanssaan puhella ja vaikka Struve sanoi haettavan sopivaa\nmiestä, joka lähetettäisiin Lappiin geodeettisia mittauksia\nsuorittamaan, ja ilmeisesti viittasi siihen, että myöskin minä voisin\nolla noiden ajateltujen joukossa. Läksin aivan kuin äärimmilleni\nnolattuna, vaikka olisi ollut kaikkea syytä olla onnellinen.\"\n\n\"Ja tässä minä nyt olen.\"\n\nTämän tunnustuksen jälkeen Aleksander tunsi olevansa näännyksiin asti\nväsynyt, eikä niin paljon tuon nolon rekiretkensä kuin nyt näiden\nnolojen oman itsensä paljastusten vuoksi. Hänen täytyi oikein painaa\nsilmänsä umpeen tässä masentavassa nöyryytyksessään, syvän sohvan\nnurkassa. Hän ajatteli:\n\n\"Äiti se aina sanoo jumalan olevan ihmisen ajatusten takana. Mutta jos\nniin on, niin miksi ihmistä ei huomauteta silloin, kun ajatus poikkeaa\nvalheen poluille, vaan hänen annetaan suoritella jos jonkinlaisia\najatuskieräilyjä, jopa retkeillä 17 kilometrin päähän hänen huomaamatta\najattelevansa valheellisesti?\"\n\n\"Sanalla sanoen: minä olen ollut sillä portilla, josta äiti varoitti.\nMinä olen ollut 'sekaantumaisillani venäläisiin'. Minä olen\ntekemäisilläni sen mitä vähimmin tahtoisin tehdä. Ja onpa hyvä, että\nedes näinkin ajoissa älysin vaaran, kuka tietää mihin ansaan olisin\nmuuten voinut takertua, esimerkiksi vaikkapa suorastaan _rakastua_\nKoljan sisareen. Ja menisin ehkä vielä naimisiin. Kumoaisin yhdellä\niskulla elämäni kaikki periaatteet ja suunnitelmat, jättäisin\nainiaaksi ajatuksen Suomeen palaamisesta ja suomalaisuuden\naatteen toteuttamisesta! Venäläistyisin, hävittäisin kaiken\nitsekunnioitukseni!\"\n\nNämä ajatukset kauhistivat Aleksanderin mieltä ja hän tunsi olevansa\nkuin hornan kuilun partaalla. Hänen täytyi, _täytyi_ päästä\najatuksesta, että hän muka olisi \"sekaantumaisillaan venäläisiin\".\nHänen täytyi _todistaa_ itselleen, että niin ei ollut asianlaita.\n\nAleksander nousi pöytänsä äärestä ja alkoi suuttuneena kävellä\nedestakaisin.\n\n\"Ihmeellistä! Ihminen tahtoo suunnata ajatuksensa oikeaan, mutta se,\njota äiti sanoo jumalaksi, ei ota osaa hänen ponnistuksiinsa, ei auta,\nei vahvista oikeata, ei kumoa väärää, pitää kuin pilkkanaan, tekee\nihmisen naurettavaksi!\"\n\nHän viskasi sinellin yllensä ja lähti kävelylle.\n\nOli jo iltapäivä. Hänen katunsa alkupäässä oli verrattain hiljaista.\nKauempana oli valoisampaa ja näkyi jokin Fontankan silloista. Siellä jo\nlyhtyjä sytyteltiin, ja kelmeän keltaisesti ne loistivat kirkkaan\nviheriätä alataivasta vastaan, jossa sirisi tuskin tuntuvia tähtiä.\nKauempana ihmiset melusivat tummasti törröttävien katurakennusten\nväleissä.\n\nOli se hetki, jona muukalainen voi meluavassa maailmankaupungissa\ntuntea niin sanomattoman kaihoisan yksinäisyyden alakuloisuutta, että\nhän jok'ikisenä hetkenä on kuin elävältä hautaan menemässä.\n\nNiin tuntui Aleksanderista, kun hän nyt luuli väkivalloin ja ainiaaksi\nreväisseensä itsestään tuon omavaltaisesti hänen elämäänsä tunkeutuneen\nja jo hänen askeleitaan johtaneen tunnevaikuttimen.\n\nTäytyi vain kaikin keinoin auttaa sen poissapysymistä, täytyi joka\npäivä ja joka hetki kehittää itsessään vastavoimia, jotka edistivät sen\ntukehuttamista. Hänen täytyi ennen kaikkea päästää valloilleen koko se\nvenäläisviha, mikä suinkin saattoi hänen veressään liekehtiä.\n\nNäissä aikeissa hän tuli häikäisevästi valaistulle pääkadulle. Siellä\nvallitsi hurja laskiaisremu. Kauniit naiset välähyttelivät silmiänsä\ntotiselle upseerille, kiihoittuivat, kun eivät saaneet puoleensa\nkatsahtamaan ja tulivat uudestaan häntä vastaan. Mutta suuttunutta\nAleksanderia nyt kaikki inhoitti, ihmisten naurut, juopuneet kasvot,\nrähinä, tuttavallisuus, ja erittäinkin tämä rajaton, valloilleen\npäässyt venäläisyys! Inhoittava ryssäläinen praasnikka! Siihen ne vain\novatkin luodut, — ajatteli hän hyvillään siitä, että oli löytänyt\noikean kohteen valmiille vihastukselleen.\n\nJa nyt, missä hän vain löysi kaikkein inhoittavinta, siihen hän\ntarrautui melkein nautinnolla.\n\n\"Voiko olla mitään yököttävämpää kuin nuo ravintolasta pulpahtaneiden\nlihavain ryssänkauppiaitten öljynkiiltoiset, juonnista pyöristyneet ja\npunoittavat naamat! Voiko suomalainen korva kuulla mitään katalampaa\nkuin heidän kielensä tahmeansuhahtavaa vääntelyä heidän sylen\nlevyisestä suustaan! Senkin harvahampaat, valehtelijat!\"\n\nAleksanderin täytyi itsekin ihmetellä miten hänellä oli niin paljon\nkuohuvaa vihaa säilössä ryssien varalle, kun vaan oikean luukun\naukaisi. Erittäinkin rupesivat häntä inhoittamaan nuo kiljuvat,\nvallattomat karnevaaliajajat, joilla näytti olevan oikeus tänä\nhurjasteluyönä poiketa käytävällekin ja tehdä mitä vallattomuuksia\ntahansa.\n\nNevskin prospekti tuli hänelle lopulta aivan sietämättömäksi. Hän\nsuuntautui Rantakadulle, joka oli verrattain tyhjä ja hiljainen.\n\nTalvipalatsin ikkunat kumottivat ylimyksellisen pimeinä. Keisari oli\njättänyt pääkaupungin. Pääportaiden lyhdyt valaisivat edestakaisin\nliikkuvia Napoleonin aikaisia tötteröpäävahteja jollakin tavalla\nyksinäisen koleasti. Todella tuntui kuin keisari, Suomen Suuriruhtinas,\nolisi ollut tämän kansan ainoa hienompi ihminen. Ja hänkin oli nyt\nTsarskojessa, mutta Aleksander vain vaelteli ikävöiden yksinäisenä\nPietarin katualhaison laskiaismässäyksissä. Lapin tunturille\ntähtitaivaan alle yksin istumaan heitettynä ei olisi tuntunut niin\nyksinäiseltä kuin kävellessä tällä hylätyllä Rantakadulla.\n\nMutta kas tuolla Nevalla on ilotulitus ja raketit suhahtelevat ilmaan\nja paukahtelevat ja ihmisiä on mustanaan jäällä. Parempi sittenkin\nihmisvilinä kuin tämä kolea keisarittomuus ja kodittomuus.\n\nAleksander laskeutui jäälle.\n\nHän tuli kulkeneeksi leveätä talviajoväylää yli jään toispuoleiselle\nrannalle melkein Nikolainsillalle asti, josta olisi saattanut nousta\nVasili Ostroville. Mutta hän ei noussut sinne, vaikka oli\nnousemaisillaan, vaan kääntyi ja rupesi kävelemään samaa ajoväylää\nAdmiraliteettiin päin, vielä entistäkin väkiperäisemmin yllyttäen\nitseään venäläisvihassaan ja selvitellen mielessään sitä\nkerrassaan sovittamatonta, ikäänkuin veressä asuvaa, synnynnäistä\nvastakohtaisuutta, mikä vallitsi suomalaisen ja venäläisen luonteen\nvälillä. Hän pyrki kerta kaikkiaan saamaan tuon eron selvin sanoin\nmääritellyksi eikä pysymään vain hämärästi tuntuvana. Tämä\nluonnollinen, vuosisatojen ja nyt viimeksi sodan oikeuttama viha oli\nsaatava suomalaisessa sydämessä itsetietoiseksi voimaksi, joka yhtä\nvarmasti kuin vesi sihahtaa tulikuuman raudan kosketuksesta, estäisi\nsuomalaisen milloinkaan sekaantumasta venäläisiin. Joku oli sanonut\nasian täsmälleen niin kuin se oli: Suomen koko itsenäinen olemassaolo\nriippui tämän pyhän vihan puhtaana säilymisestä.\n\nSuuren hevosliikenteen vuoksi, joka jäällä vallitsi, Aleksander kulki,\nniinkuin muutkin, sillä polulla, joka oli muodostunut jalkamiesten\nvaralle tien syrjään auroitetun lumen viereen. Mutta tottapa edessä\npäin oli joitakin kilpa-ajohäiriöitä syntynyt, koska tie tuli ajajille\nahtaaksi. Hurjasti hihkuen ja piiskojaan läimäytellen kilpailevat\nkuskit pyrkivät toistensa edelle ja paremmin sivuuttaakseen toinen\nkolmivaljakkojonoista jo ajoi jalankävijäin tiellä, jotka nauraen ja\nkiljahdellen hyökkäilivät väistäen lumeen.\n\n\"Äh, noita lurjuksia!\" — pääsi Aleksander juuri ajattelemasta\njatkuvassa venäläisvihassaan, kun jono jo joutui hänen kohdalleen ja\nhän näki, että hänen ohitsensa kiiti juuri sama, hänen Tsarskojen\ntiellä päivällä kohtaamansa tuttu kolmivaljakkojono.\n\nTämä ohipyrähdys oli tapahtunut lyhyessä tuokiossa. Mutta\nlyhyemmässäkin sydän ehtii ilosta sykähtää.\n\nJa tätäpä ilonsykähdystä Aleksander ei voinut itsellensä anteeksi antaa\npalatessaan verkalleen jälleen ilotulituskentän ohi ja noustuaan sitten\nAdmiraliteetin rantaterassille, josta hän oli jäälle laskeutunut. Eikä\nniin, että hän olisi yhä enemmän anteeksi antanut, mitä kauemmas jäältä\ntuli, vaan päinvastoin yhä ankarammin hän arvosteli itseänsä tai\noikeastaan syytti jotakin näkymätöntä tuosta sykähdyksestä.\n\nVoi, eikö se todella ole pikemminkin paholaisen töitä kuin\nhyvyydenhengen? se nimittäin, että ihmisen sydän sykähtää ilosta,\nvaikka sen pitäisi ilmeisen loogillisuuden mukaan sykähtää\nkatkeruudesta, sillä nuokin olivat ihan samoja ryssiä, ei eroa mitään!\nTotisesti, eikö Koljalla niinkuin useilla muillakin saman suvun\njäsenillä ollut vähän liian iso ja ulkoneva suu! Ja eivätkö he ajaneet\nremuten kolmivaljakoillaan aivan niinkuin nuo blininaamatkin Nevskillä!\nMiten ihminen voi silloin hallita ajatuksiaan ja tunteitaan, jos kerran\ntämmöinen järjetön epäloogillisuus häneen pakotetaan _ulkoapäin_, aivan\nhänen tahdostaan riippumatta!\n\nNevskin luona Aleksander otti ajurin, juotuansa teetä ravintolassa.\n\nKotiin päästyänsä hän alkoi heti riisuutua makuulle, yhä samassa\nvoimakkaassa syytöstunnelmassa sokean luonnon vastoin ihmisen tahtoa\npakottamaa tunteellisuutta kohtaan.\n\nTämä ankara kohtalon syyttäminen ja yhä raskaampien syytösaiheiden\nlöytäminen, vaikka siinä oli valloilleen pyrkivän ateismin uhmaa, tai\nehkä juuri siksi, tuotti hänelle lohduttavaa mielihyvää.\n\nNeljännestä vaille kymmenen hän oli jo vuoteessaan.\n\nJa koska hän piti noita kohtaloa vastaan tähdättyjä syytöksiänsä\nehdottoman sitovasti todistettuina ja itseään siis jollakin tavalla\nvoittajana, päätti hän tähän ajoissa lopettaa kaiken enemmän\najattelemisen ja nukkua heti, tai ainakin ummistaa silmänsä ja olla\nenää niitä avaamatta ennen aamua.\n\nSilloinpa, kaiken jo rauhoituttua hänen päässään, silmäinummistuksen\npimeässä, esiintyi hänelle uusi kysymys, eikä lainkaan missään\nilkkuvassa tai ilkeässä sävyssä, vaan päinvastoin niin lempeän\nhellässä, ettei se suinkaan voinut olla paholaisesta lähtenyt, vain\nniinkuin olisi tahtonut kysyä, jotakin unohtunutta varovasti\nmuistuttaen, kun hiljaisuus oli vihdoin tullut:\n\n— Mutta, Aleksander, — kysyttiin häneltä, — miksi sinä ollenkaan\n_menit_ Nevan jäälle?\n\nTämä oli jo enemmän kuin hirveätä.\n\nAleksanderin täytyi itsekseen, silmäinummistuksen pimeässä, myöntää\nhyvin tietäneensä, että juuri siltä kohtaa ajetaan Nevan yli, kun\ntullaan Tsarskojesta Vasilinsaarelle.\n\nMutta kun hän tuon myönsi, oli sillä myöskin myönnetty, ettei hän\noikeastaan ollutkaan lähtenyt kävelylle paisuttaakseen itsessään\nvenäläisvihaa, vaan vielä kerran nähdäkseen sen rakkaan reen, jossa\nElisabet istui.\n\nHän tosin piti kuin pitikin päätöksensä olla enää avaamatta silmiänsä\nennen aamua. Mutta ei voinut estää, että luomien raoista puristautui\nesille pienen pieniä vesipisaroita.\n\n\n\n\nXVI. KOLJAN JA SHURAN RAKKAUS.\n\n\nRekiretki oli kaikkien osanottajien mielestä ollut tavattoman hauska.\n\nErittäinkin suurta nautintoa oli tuottanut Shura Berkov, kun hän\naamupäivätanssin ja muun riehumisen jälkeen hämärissä ennen kuin\nhotellin kattokruunut sytytettiin ja iltatanssi olisi vielä ollut\ntanssittava, istuutui pianon ääreen ja käänsi seuran tunnelman herkän\nsurunvoittoiseksi.\n\nKoko seurue antautui heti hänen lumoihinsa, ahmien hänen soittoaan,\nniin kuin nälistynyt ruokaa.\n\nHän oli mestarisoittaja. Koko hänen pitkä, hienostunut, haaveksien\nkatseleva olentonsa, koko hänen ihmisensä soitti, sormien vain\ntäyttäessä tavattomalla taituruudella ja nöyryydellä ikäänkuin jonkin\nmahtavan, suvereenin hengen tahtoa. Tukkakin hänellä oli suittu\nylimielisesti suoraan ylös päälaelle kaikista kampausmuodeista\nriippumatta, ja siellä se lainehti ylpeän vapaasti pitkinä suortuvina,\nkunnes aleni niskaan ja yhtyi tiukasti nupuksi sidottuun palmikkoon.\nHän käytti mielellään valkoista pehmeätä pitsikaulusta, olipa hänellä\nmuuten yllään mikä puku tahansa.\n\nMutta silmäin ilme oli hänessä kaikkein ihmeellisintä.\n\nNe katsoivat maailmaan niin kuin hän olisi juuri laskeutunut joistakin\nkorkeuksista ja kummastellut elämän detaljeja, jotka hänen eteensä\ntäällä alhaalla aukenivat, vastaamatta tuonpuolen ihanteita.\n\nKummastelun ilmettä lisäsi vielä sekin seikka, että hänellä oli tapana\npitää silmäkulmiaan aina korkealla, joten näytti niinkuin hän olisi\narvostellut näitä elämän detaljeja paitsi pienen hämmästyksen, myöskin\nhienon huumorin sekaisella kaihon sävyllä.\n\nMitä ikinä hän soittikin, kaikki oli kuin hänen oman henkensä tuotetta,\nhänen säveltämäänsä.\n\nHän pani soittoon oman itsensä kaikkine vivahduksineen, hän soitti\nhienoa Shura Berkovia, eikä enää Chopinia. Mutta yhtä hyvin saattoi\nsanoa hänen esittävän Chopinin hengen ydintä, tämän säveltäjän\npohjatonta kaihomieltä, menneisyyden palaamattomuuden tuskaa,\nkadottamisen surua, surun majesteettisuuden ylistystä. Aivan niin kuin\nChopinkin olisi pitänyt silmäkulmiaan korkealla ja katsonut elämän\ndetaljeja kaihoisalla kummastuksella.\n\nEi kukaan enää ajatellutkaan tanssin uudelleen alkamista. Eikä\nkenenkään mielestä tämä retki olisi voinut antoisammin päättyä, kun\naika oli kulunut ja joku huusi:\n\n— Mutta, ystävät, ellemme nyt lähde, jäämme susien saaliiksi.\n\nTämäkään ei paljon vaikuttanut, vaan useat rupesivat lisää soittoa\npyytämään.\n\nSilloin alkoi joku matkia suden ulvontaa, ja nyt naiset todella\npelästyivät. He hajosivat turkkejansa ja miehisiä suojelijoitansa\nhakemaan.\n\nKun oltiin ulkona tähtisen taivaan alla rekiin istuutumassa, huusi\nShura reestänsä Elisabetia luokseen ja sanoi:\n\n— Lizotshka, kultaseni, tule sinä tähän minun viereeni, ajetaan me\nyhdessä.\n\nElisabet ilostui, mutta kohta tuli totiseksi ja sanoi ihmetellen:\n\n— Entäs Kolja?\n\nShura sanoi:\n\n— No tule nyt vain.\n\nKolja oli siinä, ja vaikka hänen kasvojansa pimeän vuoksi ei voinut\nerottaa selvään, niin portailla kohotetun lyhdyn tuikkeessa, milloin\nsen lepattava liekki sai tuulelta hetken rauhaa, saattoi nähdä, että\nKoljan ylähuuli oli toiselta puolelta kaarella, mikä aina merkitsi,\nettä hän oli jostakin nolostunut.\n\nMutta hänkin sanoi Elisabetille:\n\n— Niin, niin, tietysti, istu vain siihen Shuran viereen.\n\nJa sen sanottuaan meni johonkin toiseen rekeen, häviten pimeään muiden\nlähtijäin sekaan.\n\nTämän vuoksi Elisabet, vaikka muuten olisi ollut riemuissaan siitä,\nettä sai ajaa Shuran seurassa, joka oli hänen ehkä todellisimmin\n\"kaikkein parhain\" ystävänsä ja päälliseksi oli soittanutkin tänään\nniin taivaallisesti, ei hyvään aikaan voinut alkaa puhetta hänen\nkanssaan, yhä vain muistaen Koljan kaareutunutta ylähuulta ja arvaillen\njos jotakin kauheata tapahtuneeksi heidän välillänsä.\n\nKun Shurakaan puolestaan ei aloittanut puhelua, vaikka oli ajettu jo\nvähintään virstan verran, rupesi Elisabetista tuntumaan päivän\nselvältä, että hänet puolestaan oli kutsuttu rekeen vain siksi, _ettei_\nKolja saisi siinä olla. Ja hän suri ja kärsi veljensä puolesta yhä\nenemmän.\n\nJa tietenkin hänen täytyi samassa määrässä kylmetä Shuralle.\n\nKylmetä Shuralle! Sehän oli kauheata ajatella. Koko maailma menee\nrikki. Pimeässä metsät tanssivat ja tähdet keikkuivat ylös alas.\n\nMutta Shura ei vain aloita puhelua. Onkohan se niin ajatuksissaan, vai\nonko jostakin niin suuttunut Koljalle, että viha ylettyy\nElisabetiinkin?\n\nHän koetti ajatuksissa kysyä Shuralta näin: \"Shura, etkö sinä\nrakastakaan Koljaa?\" — Hän koetti kuvitella sanovansa sitä monella eri\näänenpainolla, mutta ei mikään niistä kelvannut. Mikä niistä oli liian\ntuomitsevainen, sillä oliko hänellä oikeutta tuomita Shuraa siitä,\nettei tämä rakastanut Koljaa! Mikä taas oli melkein ivansekainen moite,\nikäänkuin: ja semmoista miestä sinä et ymmärrä rakastaa! Kolmas oli\naivan liian huokaavainen. Neljäs suorastaan koomillisen toruva.\n\nMutta puhumattomuuden väli piteni pitenemistään.\n\n\"Ei, tämä kamala äänettömyys ei saa enää jatkua, muuten tästä vielä\npurskahtaa itkuun ja syntyy jotakin peräti kömpelöä, jotakin niinkuin\narmonpyyntöä Koljan puolesta, joka olisi nöyryyttävää ja voisi syvästi\nkäydä Koljan kunnialle.\"\n\n— No, Shura, etkö sinä rakastakaan Koljaa?\n\nTämä tuli nyt sanotuksi. Mutta eikö harmillista! ihan toisessa\näänilajissa kuin oli ollut aikomus, nimittäin hassun pelonsekaisessa.\nÄäni oli vavahdellut joka sanalla.\n\nOnneksi Shura oli niin ajatuksissaan, ettei heti voinut tajuta, mitä\nhäneltä oli kysytty ja kääntyen epämukavasti turkeissaan Elisabetiin\npäin sanoi vain kysyvästi:\n\n— A?\n\nElisabet otti pois vastauksestaan pelonsävyn.\n\n— Ei, minä tässä vain sanoin, että etpä sinä taida enää rakastaakaan\nKoljaa.\n\nShura oli aivan kuin olisi kovasti säikähtänyt, ja pakottaen itsensä\nkääntymään vielä enemmän Elisabetiin päin sanoi painaen häntä kädellään\npolven kohdalle:\n\n— Mutta _ketä_, rakas lapsukaiseni, ketä minä en enää rakasta?\n\n— No, Koljaa.\n\n— Herran nimessä, kultaseni, mistä sinä tie ... olet kuullut, että\nminä rakastaisin Koljaa?\n\n— En minä ole keltään kuullut, vaan olen tiennyt itse, että hän\nrakastaa sinua ja sinä häntä.\n\n— Tietysti, tietysti, lapseni. Kuinka minä en häntä rakastaisi!\n\n— Mutta _sillä_ tavalla?\n\n— Kaikilla tavoilla ja silläkin tavalla.\n\n— Ei sillä_kin_, vaan _sillä_ tavalla ensin ja vain siksi myös\nkaikilla muilla.\n\nTähän Elisabetin puheeseen Shura oli vähän aikaa vaiti, mutta sitten\nhän käännähti kokonaan Elisabetiin päin ja sanoi iloisesti:\n\n— Sinun kanssasi on kovin hauska puhua. Mutta minä tiedän. Käänny\nsinäkin tännepäin ja paneudu kyljellesi, ja päästetään auki turkit,\neihän nyt ole kylmä, ja riisutaan hansikkaat, että saamme kätemme\nyhteen.\n\nHe tekivät niin.\n\nVielä he kielsivät Kuisma kuskia koettamasta pysytellä muiden jäljessä\nja käskivät ajaa aivan tavallista juoksua, tai vaikkapa käydenkin.\n\nTähdet asettuivat kohta paikoilleen ikuiseen järjestykseensä ihmisten\näänettömästi tuikkiviksi ystäviksi.\n\nJa Elisabet oli onnellinen, kun Shura taas puhui niin kuin ennen ja he\npitivät toisiaan käsistä niin kuin ennen ja niin kuin ennen sanoivat\ntoisilleen juuri sitä mitä sydän tunsi. Vielä nuo kädetkin olivat\nElisabetista taivaallisen suloiset tunnustella, ne osasivat niin\nihanasti soittaa, pitkät sormet hienoine nivelineen, muuten kyllä\nsemmoiset kuin monilla, ja kuitenkin niin erikoinen taika asui niissä.\n\n— Mutta sinä, Liza kultaseni, — sanoi Shura, — sinä kyselet minulta\nrakastanko minä, mutta kuinka on sinun itsesi laita? Kyllä me\nhuomasimme kaikki.\n\nElisabet nosti kummastuneena päätänsä.\n\n— Mitä te huomasitte?\n\n— Kuinka nyreilläsi sinä olit, kun Aleksandr Gustavovitsh jäi pois, —\nsanoi Shura sormea takoen Elisabetin nenän edessä, — älä kielläkään.\n\n— Ei, rakas Shura, olisitpa nähnyt kuinka ne kaikki ahdistivat häntä\nminun syntymäpäivilläni, kaikki hänen yhden kimpussa. Hän oli sitten\nhirveän totinen koko illan, ja minusta näytti, että hän vain siksi ei\ntullutkaan rekiretkelle. Minun oli häntä niin, niin, niin sääli.\nTiedätkö, kun säälistä ottaa tässä näin kipeätä. Ja tuntuu vieläkin.\nAjatteles, suuri Venäjä, aivan kuin äärettömän suuri kilpikonna, ja\nlitistää painollaan semmoista pientä-pientä. Se on suorastaan\ninhottavaa!\n\n— No mutta hän kuuluu sentään osanneen hyvin puolustaa itseänsä, —\nsanoi Shura.\n\n— Ei, Shura, sinun olisi ollut vielä enemmän sääli häntä, jos olisit\nnähnyt, semmoinen, tiedätkö, istuu kaikkien keskellä, pää vähän liian\nsuuri takaa, ja kaikki hänen kimpussaan, erittäinkin Prshevalsky.\n\n— Entä Kolja? — kysyi Shura.\n\n— No Kolja tietysti ei. Minä huomasin kuinka Kolja kärsi ystävänsä\ntähden. He ovat ystävyksiä.\n\nShura sanoi:\n\n— Tiedätkö, minunkin on usein sääli Koljaa, ja tiedätkö, minä luulen\nettä juuri sillä tavalla rakkaus syntyy. Vai mitä sinä ajattelet? Hm?\n\nKun Elisabet ei vastannut sitä eikä tätä, Shura jatkoi\nfilosofoimistaan:\n\n— Ensin tulee vain jostakin syystä sääli ja hän muuttuu niin\npikkuisen-pikkuisen pikkuiseksi. Hm?\n\nMutta ei tähänkään tullut odotettua myönnytystä. Shura koetti siis\nselittää ajatustansa vielä yksityiskohtaisemmin:\n\n— Katsoppas, juuri siksi että hän tulee silloin niin pieneksi, voi\nhänet ottaa ikäänkuin käsiinsä ja hellitellä mielin määrin. No ja\nsyntyy rakkaus. Hm? Eikö sinunkin mielestäsi? Hm?\n\nShuran ja Elisabetin keskinäinen ystävyys perustui ennen kaikkea\nsiihen, että he toisensa ymmärsivät jo puolesta sanasta, jopa usein\nvain katsahduksestakin, silloin kun joillekin muille olisi pitänyt\nselittää puoli päivää, heidän ehkä sittenkään voimatta ymmärtää niin\nmonimutkaisia asioita. Sen tähden Shuraa alkoi ihmetyttää, ettei\nElisabet jo vastannut jotakin. Kun hän sitten vielä näki tähden\nputoavan ja hypähtäen melkein istualleen käski Elisabetia pian\nkatsomaan, eikä Elisabet kääntynyt, vaan vetäisi ilmaa nenitse, joka\nhänellä aina merkitsi, että jokin ei ollut hänen mieleensä, tyrkkäsi\nShura häntä kädellään ja sanoi:\n\n— Mutta Lizotshka! Mikä sinun on?\n\nElisabet vetäisi taas ilmaa ja pyyhkien pois olemattomia roskia vaipan\npäältä sanoi, silmäluomia nostamatta:\n\n— Ei, muuten vain tässä ajattelin, kun sinä sanot, että rakkaus syntyy\nsäälistä, mutta itsepä sinun ei ollutkaan äsken sääli Koljaa.\n\nShura sanoi vilkkaasti:\n\n— Mistä sen päätät?\n\nElisabet sanoi:\n\n— Toinen aikoi istua viereesi luottaen siihen, että te rakastatte\ntoisianne, ja sinä sanoit: ei, en minä huoli sinua, ja hän menee\nnolona ... tai sinä et ehkä huomannut kuinka nolona hän meni?\n\n— Voi Lizotshka, kultaseni, — sanoi Shura kietoen kätensä Elisabetin\nkaulaan, — en minä oikein tiedä voiko sinun kanssasi puhua kaikesta...\n\n— Sitten olet unohtanut valamme.\n\n— Niin, niin, mutta sittenkin on muutamia asioita, joita ei voi puhua\nvain siksi, että me molemmat olemme tyttöjä, ja ehkä Kolja ei tahtoisi.\n\n— Nyt en todellakaan ymmärrä.\n\n— No olkoon, — sanoi Shura. Hän laittautui vielä lähemmäksi\nElisabetia ja rupesi leikkimään hänen helminauhojensa kanssa.\n\n— Kun olimme Tsarskojeen matkalla, — alkoi Shura puhua, — niin\nsinähän muistat, me istuimme samassa reessä hänen kanssaan.\n\nElisabet sanoi:\n\n— Itse minä sen niin toimitinkin, luulin että se sinua miellyttäisi,\nmutta taisin erehtyä.\n\n— No hyvä, hyvä, odota, äläkä puhu mitään vähään aikaan. Ja miksei se\nolisi minua miellyttänyt? Mutta katsos, Koljaan tulee välistä semmoinen\nomituinen tuuli, josta minä en pidä. Hän tulee silloin hyvin\nylimalkaiseksi ja puhuu semmoista, jota hän itse oikeastaan ei koskaan\npuhuisi, vaan puhuvat varmaankin jotkut hänen toverinsa, Kalygin\nesimerkiksi.\n\n— Tiedän, tiedän, — sanoi Elisabet, — ja kuinka luonnoton hän on\nsilloin! Ei yhtään Kolja.\n\n— No niin, sinähän tiedät hänen ja minun välipuheestamme, että me\nrakastamme toisiamme ylitse kaiken, mutta huomaa: minä rakastan Koljaa\nenkä Kalyginiä, ja minun ehtoni on, ettei saa tulla kysymykseen mitään\ntuommoista — sinä kyllä tiedät — no tuommoista — puristelemista —\nhyi, oikein inhoittaa sanoakin.\n\n— Mutta ei suinkaan nyt Kolja ... rupesi Elisabet veljeänsä\npuolustamaan.\n\n— Katsos nyt, enkö minä sanonut, että koko tämä asia ei sovi kolmelle,\nvaan ainoastaan meille Koljan kanssa!\n\n— Mutta olisiko nyt Kolja...!\n\n— Odota, — sanoi Shura. — Jos sinä et anna minun puhua yksin ainakin\nviittä minuuttia, niin en puhu enää ollenkaan.\n\nHe olivat tämän jälkeen kauan aikaa vaiti molemmat, ja molemmat olivat\npahoillaan, sillä tuntui kuin olisi jotakin epäsopua tullut heidän\nväliinsä.\n\nVihdoin Shura puhkesi jatkamaan:\n\n— Ikäänkuin minä tässä tahtoisin moittia Koljaa, ja sinä vielä rupeat\npuolustamaan muka veljeä. Minä sanon sinulle, Liza, että Kolja on\nminulle _ainakin_ yhtä läheinen kuin sinulle veli, vieläpä minusta\ntuntuu, että minä rakastan häntä enemmän kuin yksikään teistä.\n\nElisabet rupesi yht'äkkiä leikkimään Shuran sormilla, mutta ei sanonut\nmitään, koska viisi minuuttia tuskin oli ehtinyt kulua.\n\n— Niin juuri, — sanoi Shura, — ja leikkisin hänen sormillaan\nniinkuin sinun, mutta siinäpä se juuri onkin, että semmoinen ei näy\nvoivan tapahtua. Sanalla sanoen, hän oli tänään Kalygin, eikä Kolja.\nTahtoi pidellä minua vyötäisistä, tietysti niinkuin kuvitteli, että\nKalygin olisi pidellyt, ja muuta semmoista. Sanalla sanoen, meille tuli\nensin ankara mielipiteiden selvittely. Mutta vihdoin hän kuitenkin\nmyönsi olleensa Kalygin. Ja loppumatkan me olimme taas niin onnelliset,\ntietäen rakastavamme toisiamme ylitse kaiken. Hän antoi minulle\nlupauksen, ettei koskaan, ei koskaan, ei vaikka menisimme naimisiinkin,\ntulisi mitään tuommoisia kosketuksia välillämme tapahtumaan eikä\nrakkautemme siis milloinkaan tarvitsisi häiriytyä.\n\n— Tiedätkö mitä, — ei Elisabet voinut enää olla puhumatta, — et\nusko, mutta minäpä luulen, että ehkä ymmärrän tuon asian. Luuletko,\nettä todella ymmärrän?\n\nShura huokasi.\n\n— Kuuleppas, Liza, olisikohan mahdollista, että niillä olisi ollut\nsiellä jotakin juotavaa?\n\nElisabet vastasi siihen kyllä nähneensä, että lähtiessä Kalygin oli\nPetrushan kanssa tuonut korillisen pulloja, mutta mitä pulloja ne\nolivat ei hän huomannut, sillä he piilottivat sen kuskipukin alle.\n\n— No olkoon miten tahansa, — sanoi Shura. — Voitko ajatella mitään\nhullumpaa: olimme juuri tanssineet mignonin kaikki vuorot, kaikki\nmenivät mikä minnekin, me menimme myös ja harhailimme ja tulimme — en\nvieläkään ymmärrä kuinka sinne jouduimme — syrjähuoneeseen, johon oli\nkoottu talveksi kukkalaatikoita ja yhdessä nurkassa lattialla oli\nomenoita. Yht'äkkiä Kolja ottaa minua käsistä ja rupeaa niitä\nsuutelemaan. Minä sanon: Kolja, mitä varten? Mutta hän vain suutelee.\nJa tiedätkö, ihan kuin hullu, eikä vain käsiä, vaan joka paikkaan,\nkaulaan, kasvoihin, tähän, tuohon, silmiin, suuhun, niin rajusti, että\nminä olin tukehtua. Mitä sinä sanot siihen?!\n\n— Täytyy sanoa, — sanoi Elisabet pahastuneena Koljalle, — että\ntuollainen menettely kaiken sen perästä, mitä te olitte puhuneet\nreessä, oli todellakin kummallista. Eikö hän ollenkaan edes hävennyt\nlupauksensa rikkomista?\n\n— No, katsoppas, ei ainakaan niin kuin olisin odottanut. Sehän se\nminua harmittaakin, etten saa häntä ottamaan noita lupauksia sen\nvakavammalta kannalta. Hän luulee, että minä noin vain muuten... Nyt\nminun kuitenkin täytyy sanoa hänelle totuus.\n\n— Mutta kuule, Shura, johan sinä rankaisit häntä, — sanoi Elisabet\npelästyen tuota \"totuutta\" veljensä puolesta. — Minä luulen, että hän\ntodella otti kovin sydämelleen, kun sinä et tahtonut häntä rekeesi\nkotimatkalle.\n\nShura vähän aikaa mietti ennenkuin vastasi Elisabetille, mikä tämä\n\"totuus\" oli. Hän sanoi:\n\n— Sinä Lisotshka et ehkä tiedä sitä, mutta minun täytyy sanoa se\nsinulle. Asia on näet se, että suutelemisesta voi syntyä lapsia. Oletko\nsemmoisesta koskaan kuullut?\n\nElisabet sanoi:\n\n— Olen kyllä kuullut ja njanjakin sanoi niin, mutta en minä koskaan\nole oikein ymmärtänyt miksi lapsia syntyy vain naineille ihmisille eikä\nmuille.\n\nShura sanoi:\n\n— Niin se nyt vain on. Ja vaikka minä koko sydämestäni toivon, että me\nmenisimme Koljan kanssa kerran naimisiin ja aina-aina asuisimme\nyhdessä, niin lapsia ei meille koskaan saa syntyä.\n\n— Miksi ei? Sehän juuri olisikin hauskaa!\n\n— Voi olla hauskaa, mutta ei saa. Sinä tiedät, että minulla on eläke\nja sillä minun täytyy elättää äitipuoli ja kälyni ja hänen kaikki\nlapsensa. No, näetkös! — Mutta nyt, Lizotshka, meidän täytyy taas\nistua oikein, olemme kohta Pietarissa.\n\n— Kuisma, aja kiinni toiset, — sanoi Elisabet kuskille.\n\nMutta kuski rupesi nauramaan ja sanoi toisten olevan ainakin kolme\nvirstaa heistä edellä. Hän kokosi ohjat, ja hevoset, jotka olivat\nkävelleet valloillaan, lunta hamuellen, lähtivät rivakkaan raviin.\n\nElisabet ja Shura istuivat jo kaupunkilaisesti vierekkäin,\nturkinkaulukset ojona, kun Shura vielä sanoi:\n\n— Eikö se ole ihmeellistä sentään? Tarvitseeko sinun ja minun\nrakastaaksemme suudella toisiamme? No miksi me Koljan kanssa emme voisi\nrakastaa toisiamme suutelematta!\n\n— Mutta minusta on vielä ihmeellisempää, — sanoi Elisabet, — että\ntoiset tässä maailmassa ovat rikkaita ja toisten pitää olla köyhiä.\n\nShura sanoi:\n\n— Ei, Lizotshka, en minä sanonut sitä vain siksi, että äiti ja veli\nvainajan perhe ovat köyhiä, vaan todella minun rakkauteni Koljaa\nkohtaan ikäänkuin kärsii, kun hän rupeaa Kalyginiksi. Minä rakastan\nhäntä enemmän kuin veljeä, sisarta, enemmän kuin ketään, no!\n\nPitkän ajan perästä hän sanoi:\n\n— Ja minä olen varma, että sinunkin sydämeesi tulee mahtumaan vielä\npaljon suurempi rakkaus kuin vain omiin veljiin.\n\nHeidän juuri ajaessaan alas Nevan jäälle Shura hypähti aivan kuin\nsäikähdyksestä.\n\n— Herranen aika, kummitteleeko tänään?\n\n— Mitä, mitä, — ehätti Elisabet koettaen kääntyä turkissaan katsomaan\nsamaan suuntaan kuin Shura.\n\n— Tuolla oli aivan niinkuin hän, se sinun, se ruotsalainen, Aleksandr\nGustavovitsh, no ihan varmaan, oli se!\n\n— Mitä sinä puhut, Shura? Se on mahdotonta. Johan me hänet kerran\nnäimme tänään. Ja mitä hän täällä jäällä balagaanien seassa, johan sinä\nhupsuttelet.\n\n— Ole uskomatta, mutta hän se nyt vain oli. Tai sitten on kuin onkin\nkummitellut.\n\n— On siis kummitellut, — sanoi Elisabet. Sitten hän oli kauan vaiti\nja vihdoin sanoi:\n\n— Vaikka, kuka sen yksinäisen raukan tietää, ehkä käyskentelee\nikävissään pitkin kaupunkia. Minusta näyttää että hänen täytyy olla\nhirveän ikävä täällä Venäjällä. Kolja sanoo, ettei hänellä ole täällä\nketään tuttavia. (Elisabet oli hyvillään, etteivät hänen kyynelensä\nvoineet pimeässä näkyä.) Ajattele, raukkaa! Sano sinä, Shura, mitä sinä\noikein pidät hänestä. Sano ihan niinkuin ajattelet.\n\n— Ulkonäöltäkö?\n\n— Niin, ja muutenkin.\n\n— Enhän minä ole sanaakaan puhunut hänen kanssaan. En tiedä muuta kuin\nmitä olen Koljalta ja sinulta kuullut.\n\n— Varmaankin sinulla sitten on jotakin häntä vastaan, muuten sanoisit.\n\n— No voiko olla sen komeampaa miestä! Niin suora ja niin kohtelias.\nMinusta vain...\n\n— Sano, sano.\n\n— Ah, kuinka sinä kiusaat, Lizotshka. Kuinka minä voisin hänestä\nmitään sanoa? Kaikin puolin erinomainen mies, muuta en voi sanoa, no,\noletko tyytyväinen?\n\n— Mutta jotakin on, joka sinua ei miellytä. Ja jos olet minun\nystäväni, niin sano.\n\n— On, Lizotshka, — sanoi Shura matalalla äänellä.\n\nElisabet tunsi, että Shura koettaa koskettaa häntä hellyytensä\nmerkiksi, mutta ollen jälleen turkkinsa pinteessä ei siinä onnistu. Sen\nsijaan Shura sanoi kaikkein lempeimmällä äänellään:\n\n— Katsos, oma Liza kultaseni, minä en ole milloinkaan oikein pitänyt\npatrioottisista ihmisistä.\n\nTällöin Elisabet kuuli Shuran äänestä, että hänellä oli hampaat\nnäkyvissä ja nenä kurtussa, niinkuin tehdään, kun jokin ei maistu ihan\nhyvälle. Mutta myöskin tuntui, että Shura koettaa sanonnallaan vetää\nElisabetia puolelleen yhteisymmärrykseen ja tekee niin kuin tuo\npatrioottisuus olisi vain _hiukkasen_ hänen nenäänsä hajahtanut, ei\naivan syvälle.\n\nMutta juuri tämä lieventämisyritys antoi Elisabetille varmuuden, että\nShura oli sanonut sen, minkä syvimmässään todella tunsi.\n\nHe olivat oikeastaan _yhdessä_ joskus nauraneet patriootteja. Mutta\nettä Shura nyt sovitti tuon heidän yhteisen pilkallisen arvostelunsa\n_tähän_ tapaukseen, se jostakin syystä syvästi kuohutti Elisabetia.\n\nHän oli tyytyväinen että oli pimeä eikä Shura siis voinut tätä\nloukkaantumista hänen kasvoistaan lukea. Myös varoi hän mitään\nsanomasta, sillä hänen ominaisuuksiansa oli ei ainoastaan, että kaikki\nauttamattomasti näkyi hänen kasvoistaan, vaan myöskin, että kaikki\nkuului hänen äänestään. Hän siis oli vaiti.\n\nVähän ajan perästä, kun Shura kuuli Elisabetin vetäisevän henkeä\nnenitse, hän sanoi:\n\n— No katsos nyt, pakotit minut sanomaan ja nyt itse suutuit!\n\nJa todella heidän väliinsä ikäänkuin tuli jotakin. He kyllä koettivat\nloppumatkan sanoa toisilleen muita asioita, niinkuin ei mitään olisi\nvälissä, mutta kummankin piti _keksiä_ mitä sanoa. Ja se tapahtui\nheidän ystävyydessään ensi kerran.\n\n\n\n\nXVII. ALEKSANDER EI KIERÄILE.\n\n\nKun Aleksander vihdoinkin oli huomannut, että hänen oli turha potkia\ntutkainta vastaan, se on, taistella tuota rakastumistansa vastaan, —\nkun hän oli huomannut, että mitä enemmän hän tunnettansa pakeni, sitä\nvoimakkaampana se häntä seurasi, kaikkien inhimillisten voimain ollessa\nriittämättömiä sen vastustamiseen, — ja kun hän siis jo tiesi, ettei\nedessä ole mikään muu kuin tieten tahtoen lähestyä tuota hänelle niin\nkohtalokasta venäläistä perhettä, silloin hän ei ruvennut kieräilemään\nitsensä edessä, koettamaan sovittaa yhteen tai paikata, esimerkiksi\nkuvittelemaan mahdolliseksi saavuttaa Suomessa asemaa, vieläpä ajaa\nsuomalaisuuden asiaa — vaimon ollessa venäläinen. Ei. Vaan hän\ntunnusti itselleen suoraan menettäneensä pelin. Hän katkaisi selvällä\nja ratkaisevalla iskulla kaikki entiset tulevaisuuden-suunnitelmansa,\ntunnustaen joutuneensa tappiolle, häpeällisesti voitetuksi,\nkukistetuksi, niin kirvelevän masentava kuin tämä tunnustus hänelle\nolikin.\n\nHänen toimintansa tämän katastrofin jälkeen oli sangen määrätietoista\nja äärimmäisen suoraviivaista.\n\nEnsi töikseen hän — Koljan suureksi hämmästykseksi ja iloksi —\nsuostui tämän vanhoihin alituisiin kehoituksiin jättää yksinäinen\nhuoneensa ranskalaisessa hoitolassa ja muuttaa Vasilinsaarelle Koljan\nluo asumaan.\n\nKolja ilostui tämmöisestä asian käänteestä suuresti. Hän oli viime\naikoina ollut yhä enemmän huolissaan ystävänsä erakkomaisesta elämästä\nja yksinäisyydestä. Nyt hän aikoi — asuen samassa huoneessa\nAleksanderin kanssa — aikaansaada täydellisen muutoksen tämän\nelämäntavoissa. Enemmän iloa, enemmän keveyttä, enemmän huvittelun\nhalua.\n\nSe oli kuitenkin helpommin ajateltu kuin tehty.\n\nAleksander pysyi totisena, ajatuksiinsa keskittyneenä ja ehkä vieläkin\numpimielisempänä kuin ennen muuttoa. Paras, minkä hänelle näytti voivan\ntehdä, oli jättää hänet rauhaan, antaa hänen olla. Sen huomasivat pian\nkaikki muutkin perheen jäsenet parhaaksi.\n\nVaikka hän ruokatunneilla ja iltaisin teetä juodessa seurusteli perheen\nkanssa ja siis joka päivä tapasi myös Elisabetin, ei hän vähimmälläkään\ntavalla, ei katseella eikä erikoiskohteliaisuudella ilmaissut tälle\ntunteitansa. Hän oli muuttumassa vain uskolliseksi, totiseksi perheen\nystäväksi.\n\nMutta kolmen kuukauden kuluttua, kun hän oli huomannut ja päässyt\nvarmuuteen Litvinovin ja Elisabetin välillä vallitsevasta läheisestä\nystävyydestä, käytti hän tilaisuutta milloin enimmät perheen jäsenet\nolivat kaupungilla ja esittäytyi vanhalle paronittarelle, pyytäen\naudienssia.\n\nAleksanderin juhlalliset eleet ja tavallista juhlallisempi pukukin\nvähän hämmästyttivät paronitarta. Hän johdatti nuorenmiehen\nvierashuoneeseen ja pyysi istuutumaan.\n\nAleksander kuitenkin jäi seisaalleen. Kohteliaasti kumarrettuaan hän\nmuitta mutkitta ja silmää räpäyttämättä sanoi aikovansa kosia talon\nvanhinta tytärtä ja siinä tarkoituksessa ensin pyytävänsä paronittaren\nsuostumusta.\n\nNyt ei paronittaren hämmästys ollut enää vähäinen. Hän ei voinut hyvään\naikaan saada sanaa suustansa ja mumisi ensin vain olemattomia. Hänestä\ntuntui kuin olisi häneltä kosittu yhtä hänen lyhythameisista\ntyttölapsistaan, joilla ei vielä ollut oikeutta kantaa pitkää hametta,\nja hän alkoi nopeasti muistella Lizotshkan ikää, huomaten vihdoin, että\nolihan lapsi todella äskettäin täyttänyt jo viisitoista vuotta. Mutta,\nherra varjelkoon, oliko tämäkään vielä mikään naimisiinmenon ikä!\n\n— Aleksandr Gustavovitsh ... aloitti paronitar, tietämättä vielä millä\nsanoilla hän kieltonsa lausuu ja katsoen maahan, ikäänkuin sieltä niitä\nsanoja etsien. Mutta hän ei voinut löytää, sillä hän piti kovasti tästä\nnuoresta miehestä eikä tahtonut jyrkkyydellä loukata. Turhaan\nkoetettuaan löytää sopivaa vastauksen muotoa hän vihdoin katsahti\nAleksanderin silmiin, ikäänkuin edeltäpäin anoen anteeksi kieltoansa.\n\nAleksander katsoi suoraan hänen silmiinsä, räpyttelemättä omiansa,\nrehellisyys, selkeys ja asiallisuus koko olennossaan, odottamatta\nmitään muuta kuin: ei taikka jaa.\n\nSemmoisen lyhyen vastauksen antaminen oli kuitenkin paronittarelle\nylivoimaista. Hän alkoi selittää Aleksanderille Elisabetin nuoruutta,\nja asia loppui siihen, että kiellon asemesta paronitar myöntyi.\nKuitenkin semmoisella ehdolla, että Elisabetille itselleen ei\nannettaisi asiasta mitään vihiä ennen kuin hänen täytettyään\nkuusitoista vuotta eli siis noin vuoden kuluttua. Tämä oli\nvälttämätöntä — sanoi paronitar — Elisabetin nuoruuden vuoksi. Tytön\ntäytyi saada elää vapaana sellaisen askelen myllertävistä vaikutuksista\nhänen ajatusmaailmaansa. Mutta vuoden kuluttua oli paronitar ottava\nasian uudelleen puheeksi ja kysyvä Elisabetin omaa ajatusta siitä.\n\nTähän Aleksander tyytyi.\n\nHän eli kokonaisen vuoden Koljan huonetoverina ja täytti niin\ntäsmälleen paronittaren toivomuksen, että paitsi paronitarta itseään ja\nparonia, joka salaisuuteen vihittiin, ei Elisabet eikä yksikään elävä\nsielu koko talossa olisi voinut aavistaakaan mitään sellaista olleen\npuheenalaisena paronittaren ja Aleksanderin välillä.\n\nSinä vuonna tapahtui Litvinovin nimitys ja komennus kaukaiseen\ngarnisoniin, mutta mitään ilonvärähdystä ei paronitar voinut havaita\nAleksanderin kasvojen ilmeessä, kun uutinen hänelle kerrottiin. Ei\nliioin voitu havaita hänen ilmeessään vähintäkään mustasukkaisuuden tai\nedes mielenliikutuksen merkkiä Elisabetin hellien hyvästelyjen ja\nkatkerien kyyneleiden johdosta Litvinovin lähtiessä.\n\nLopulta paronitar ja paroni keskustelivat salaa tästä omituisesta\nilmiöstä ja tulivat siihen johtopäätökseen, että naimisiinmenon ajatus\noli kaiketi jo haihtunut Aleksanderin mielestä. Se seikka teki heidät\nkummatkin yhä totisemmiksi, ja tahtoi saattaa heidän mielentilansa\npysyväisen alakuloiseksi, sillä he olivat ehtineet syvästi kiintyä\nnuoreen ystäväänsä.\n\nMutta täsmälleen vuoden kuluttua siitä kuin tuo ensimmäinen kosinta oli\ntapahtunut, Aleksander ilmestyi yhtä juhlallisena paronittaren eteen,\ntotisen kohteliaasti muistuttaen hänen antamastaan lupauksesta.\n\n\n\n\nXVIII. ELISABETIN VASTAUS JA CATHERINEN ILO.\n\n\n— Emmekö menisi vähän kävelemään? — sanoi Catherine, Elisabetin äiti,\nkatsahtaen ovesta tyttärensä huoneeseen. Sitten hän tuli kokonaan\nsisälle.\n\nElisabet vilkaisi äitiinsä oudoksuen, sillä hänessä oli tuntunut\nomituinen epävarmuuden värähdys, niinkuin olisi jotakin ihmeellistä\ntapahtunut, jota ei voinut ilmaista ennen kuin vasta kävelyllä\noltaessa. Myös tuntui selvästi, että se hiukan auttamattomasti\nteeskennelty huolettomuuden sävy, joka ilmeni äidin äänessä, oli\ntarkoittanut päin vastoin asian tärkeyden salaamista, jopa jonkin\nmielenliikutuksen peittämistä.\n\nÄidin levottomuus tarttui heti Elisabetiin.\n\nHän alkoi kiireesti pukeutua, ja tätä tehdessään hän huolettomalla\nnaurulla ja kaikenlaisilla liverryksillä pyrki salaamaan tyystin sekä\nomaa levottomuuttaan että yht'aikaa äitinsä selittämätöntä\nmielenliikutusta.\n\nPian he olivat kävelemässä jo kaukana rantakadulla, joka vei poispäin\nkaupungista, kaiken aikaa vilkkaasti ja kiihtyneesti keskustellen\nsenkin seitsemästä turhanpäiväisestä pikkuasiasta. Näin he kumpikin\nkilvan yrittivät saada siirtymään tuonnemmaksi jotakin, josta oli\nilmeisesti noloa nostaa puhetta.\n\nMutta kun yhä kauemmaksi tullessa puheenaineet pikkuasioista vihdoin\nalkoivat väkisinkin loppua ja Elisabet ei niiden sijaan keksinyt muuta\nkuin hypellä kiveltä kivelle, joita oli vedenrajassa, ja vihdoin uhkasi\nhypätä niin pitkän välimatkan, että äiti hätääntyi, sanoi tämä äkkiä:\n\n— Aleksander Gustavovitsh on pyytänyt kättäsi, Lizaseni!\n\nSuurin silmin tuijottaen äitiinsä Elisabet tuli rannasta ylös\ntöyräälle. Ennen kuin hän osasi tästä asiasta itse mitään ajatella,\nhänen täytyi tietää mitä äiti siitä ajatteli. Ja sen vuoksi hän koko\nsielullaan ja olennollaan katsoi äidin silmiin päästäkseen perille,\nmitä kasvojen ilme saattoi äidin ajatuksista ilmaista. Voihan olla,\nettä äiti nauroi koko asialle. Voi myöskin olla, että hän tarkoitti\ntäyttä totta.\n\nMutta äidin ilme ei sanonut kumpaakaan. Huulilla hänellä oli hymy,\nniinkuin on joskus ihmisellä, joka on epätietoinen miten hänen suuri\nuutisensa vastaanotetaan: huulet hymyilevät, mutta kasvot ovat\npelokkaat.\n\n— No, ja mitä? — kysyi Elisabet, kasvojen saadessa saman pelokkaan\nilmeen ja huulten samalla lailla nolosti hymyillessä. Äiti vastasi:\n\n— Olen omasta puolestani suostunut. Mitä vain itse sanot.\n\nHe katsoivat yhä toisiinsa voimatta kumpikaan ratkaista mitä toinen\nasiasta ajatteli. Oliko _Liza_ iloinen vai surullinen tapahtuman\njohdosta?\n\nEnnen kuin Elisabet puolestaan osasi ajatella sitä tai tätä, täytyi\nsaada tietää oliko _äiti_ iloinen vai surullinen. Siitä kaikki riippui.\n\nCatherine taas, voimatta vielä ratkaista mitä tunteita uutinen oli\nLizassa herättänyt, alkoi varovasti lausua ajatuksiaan Aleksanderista\nyleensä, edullisuuksia tehostaen, puutteellisuuksia vähäksyen.\n\nJa jo ensimmäisistä äidin sanoista Elisabet vainusi, että äiti oli\ntaipuvainen kallistumaan enemmän ilon kuin surun puolelle. Elisabet\nalkoi sentähden yhtä varovasti myönnytellä kaikkeen mikä äidin sanoissa\noli Aleksanderin eduksi.\n\nTästä rohkaistuna Catherine puolestaan yltyi lausumaan ajatuksiaan\nAleksanderin luonteen rehtiydestä ja rehellisyydestä, ja Elisabetille\nkävi yhä ilmeisemmäksi, että äiti ottaa asian ilon kannalta.\nErittäinkin huomattavaa oli, ettei äiti ottanut ollenkaan\npuheeksi Aleksanderin mahdollisia epäedullisuuksia, kuten hänen\nvierasmaalaisuuttaan, vaillinaista venäjänkielentaitoa ja\nvarattomuuttaan. Äidin ääni tosin välistä vavahti, mutta sekin tuntui\nolevan ikäänkuin vain ilon malttamatonta pyrkimistä pian irti vakavista\nvelvollisuuden sanottavista. Elisabet myönnytteli siis yhä iloisemmin,\nja äiti puolestaan yhä yltyi Aleksanderin kehumisessa.\n\nNyt Catherine kertoi Elisabetille koko salaisuuden, miten Aleksander\noli jo vuosi sitten kosinut ja tänäpäivänä uudistanut kosintansa,\nvaikka jo luultiin hänen muuttaneen mieltänsä.\n\nElisabet kuunteli tätä kertomusta syvästi punastuneena. Hänen mieltänsä\nliikutti sanomattomasti, että joku oli voinut koko vuoden olla häneen\nrakastunut ja niin kauan osannut salata tunnettansa, sen heikentymättä.\nHänkö, Elisabet, siis oli se, jonka oli sallittu tulla tuon ankaran,\njylhässä yksinäisyydessään niin kirvelevästi säälittävän miehen\ntoveriksi! \"Kuinka minä, niin peräti tyhmä tyttö, joka en tiedä enkä\nosaa mitään\", — ajatteli Elisabet, — \"olen saanut osakseni semmoisen\ntehtävän? Kuinka hän on voinut minuun rakastua, sillä enhän minä\ntodella osaa muuta kuin korkeintaan olla aina iloinen? Ja olenkohan\nminä aivan varma, ettei äiti epäile tai ehkä pelkääkin mitä tästä on\ntuleva?\"\n\nJa Elisabet alkoi uudelleen urkkia äidin syvimpiä ajatuksia ja\ntunteita, päästäkseen varmuuteen hänen tahdostaan.\n\nMonta kertaa oli ennenvanhaan sattunut, että kun äiti oli ottanut pikku\nElisabetin mukaansa puoteihin, jotta tyttö saisi itse osoittaa mitä\nvaatteita tai korua hän pukuunsa mieluimmin halusi, Elisabet jätti\nkaiken äitinsä huoleksi ja itse selin tiskiin nojaten vain katseli\ntulijoita ja menijöitä.\n\n— No mutta Liisukkani, eikö sinulla ole ollenkaan omaa tahtoa, — oli\näiti vihdoin huudahtanut.\n\n— On kyllä, mutta minä kun tahdon aivan, aivan juuri niinkuin äiti.\nValitkaa nyt vain, kyllä minä olen tyytyväinen.\n\nJa äiti valitsi.\n\nNiin Elisabet yhä vieläkin tahtoi juuri sitä mitä äiti. Kunpa siitä\nolisi vain päässyt täyteen varmuuteen.\n\nVihdoin kävi kuitenkin ilmi, ettei mitään iloisempaa saattanut äidin\nmielestä tapahtuakaan kuin juuri tämä avioliitto. Taatumpaa,\nluotettavampaa ja turvallisempaa aviomiestä ei Elisabet hänen\nmielestään voisi koko maailmasta löytää. Ja nämä sanat kuultuaan ei\nElisabetkaan enää pidättänyt iloaan. Kaikki oli samassa kuin kauan\nsitten päätettyä. Äiti antautui jo viittailemaan miten hän oli\njärjestävä heidän vastaisen kotinsa, jopa tuntui kuin hän olisi ehtinyt\najatella sen pienimpiä erikoisuuksia. Näitä puheita Elisabet ei enää\nkuunnellutkaan, tietäen että äiti osaa hänelle järjestää kodin paljon\nparemmin kuin hän itse osaa edes ajatellakaan. Hänelle oli pääasia,\nettä äiti siis oli tyytyväinen. Yhä kasvavassa riemussa Elisabet\najatteli jo omiansa: miten hän ilmoittaa tämän asian sisarille, mitä\nveljet tulevat sanomaan, mitä Vierotshka, mitä Shura, miten hän lentää\nisän kaulaan. Ja yhtä monta riemun soihtua syttyi hänen mieleensä, kuin\noli niitä, joille hän kuvitteli kohta kertovansa tämän suuren,\nuskomattomimman ja hämmästyttävimmän ilosanomansa.\n\nVaikea on kuitenkin sanoa kumman ilo tapahtuneen kihlauksen johdosta\noli suurempi, Catherinenko vai Elisabetin. Varma on, että Catherine\nElisabetin kihloissa-olemisen aikana, jota kesti kokonaisen vuoden, eli\nyhtä onnellista ilon ja vironneen toimeliaisuuden aikaa kuin hänen\ntyttärensäkin. Hän hoki hokemistaan: parempaa miestä ei Lizotshkani\nolisi voinut saada.\n\nHän rupesi kohta tiedustelemaan nuorille sopivaa asuntopaikkaa. Heille\nvuokrattiin — jo monta kuukautta ennen häitä — kaunis pikku huoneisto\naivan vanhempien läheisyydestä. Samalla innolla kuin Catherine oli\nennenmuinoin valmistellut lapsilleen nukkekaappeja hän nyt rupesi\nvalmistamaan todellista nukkeasuntoa todellisille, eläville nukeille.\nSiitä ei saanut puuttua mitään. Päivät pitkät hän siellä puuhasi,\njärjesteli järjestämistään. Kukaan ei saanut tulla katsomaan, ei\nhuoneita eikä sisustusta. Se vain nähtiin, että sinne tuotiin\nkaupungilta tavaroita lakkaamatta, tuotiin ja tuotiin. Mutta ennen kuin\nhän hämärän tultua palasi väsyneenä kotiin oli hän tyystin sulkenut\nasunnon ja toi avaimet tullessaan. Hän valmisti Elisabetilleen\nikäänkuin suurta, todellista joulua entisten leikkijoulujen asemesta,\nsamaa salaperäisyyttä noudattaen, samaa ilon yllätystä tavoitellen,\nsamaa innostusta itse tuntien.\n\nHäät vietettiin 22 p:nä joulukuuta 1857, perjantaipäivänä, niinkuin\nElisabet itse oli tahtonut. Hän ei ollut silloin vielä täyttänyt 18\nvuotta.\n\nKun nuori pariskunta tanssiaisten jälkeen myöhään illalla saatettiin\nuuteen asuntoonsa, ei monikaan tutummista häävieraista malttanut olla\nseuraamatta heitä ja Catherineä sinne nähdäkseen, minkä vaikutuksen\nharvinainen häälahja oli nuoriin tekevä. Vain paroni yksin jäi kotiin.\n\nJa olisiko vaikutus voinut ollakaan vähäinen, kun Elisabet sisälle\nastuttuaan näki huoneet sisustetuiksi aivan viimeiseen viimeistelyyn\nasti! Hän itse oli tosin vähän hajamielinen, mutta siitä huolimatta hän\nhuudahteli: ah! ah! ja löi käsiänsä yhteen joka kerta kun hänelle\nnäytettiin vielä ja vielä jotakin uutta. Vieraat raastoivat häntä joka\nsuunnalle, aukoilivat laatikoita ja käskivät katsomaan mitä olivat\nniissä keksineet. Näin käytiin keittiö läpi, hyllyineen, astioineen,\nharjoineen, pölyriepuineen — olipa siellä saavikin jo valmiiksi\nvedellä täytettynä ja pinnalla kellui punavaskinen, tinattu kauha.\nRuokasalissa höyrysi kiiltävä samovaari, tarjottimelle oli asetettu\nkaksi kuppia...\n\nMakuuhuoneessa oli kaksi vuodetta asetettuna vierekkäin. Siellä oli\nmyöskin Elisabetille aiottu työpöytä, jonka laatikoista löytyi kaikki\nmahdolliset ompeluvehkeet, joita suinkin saattoi tarvita, langoista,\nrihmoista, kutomapuikoista, napeista, sormustimista neulasiin ja\nnuppineulasiin asti.\n\nKaikkien päät kurkottuivat näyteltyjen esineiden ympärille niin\ntaajasti, että onnellinen Catherine muiden takaa vain vilaukselta sai\nnähdä ilmeitä rakkaan lapsensa kasvoilla.\n\nVihdoin syrjäiset alkoivat lähteä ja Catherinekin alkoi hyvästellä\ntytärtään.\n\n— Rakas äiti, lähdettekö tekin? — kysyi Elisabet levottomasti\nympärilleen katsellen. Hänen kätensä vähän vavahtelivat.\n\n— Mutta kuinkas muuten, lapsukaiseni, — sanoi Catherine, — minulla\non oma kotini ja sinulla on nyt myös omasi.\n\nElisabeth katsahti Aleksanderiin ikäänkuin apua tai selitystä odottaen.\nMutta hänkin näytti olevan yhtä hämillään ja neuvottomana. He olivat\nmolemmat siinä kuin satimeen suljetut.\n\n— Niin, niin, kuinkas muuten ... tietysti, kuinkas muuten, — sanoi\nElisabet ja pakottautui iloisesti hymyilemään. Mutta hänen ylähuulensa\noli nolosti kangistunut, ja hän peitti sen viskautumalla lähtevää\nsyleilemään.\n\nElisabetin muistoon on painunut, että vielä monet ajat jälkeen päin\nhäneen tuli uudessa kodissaan usein jonkinlainen levoton kaipuu, joka\nsai hänet tarkoituksettomasti kulkemaan edestakaisin huoneesta\nhuoneeseen tai ikäänkuin jotakin lähtöä tekemään.\n\nAleksander silloin kysyi:\n\n— Minne sinä olet lähdössä?\n\nElisabet vastasi sen enempää ajattelematta:\n\n— Minnekö minä lähden? Tietysti kotiin.\n\nSemmoisesta ajattelemattomasta, mutta alituiseen uudistuvasta\nvastauksesta oli Aleksander aina tullut pahoilleen.\n\n\n\n\nXIX. ELISABET KERTOO ENSIMMÄISESTÄ MATKASTAAN SUOMEEN.\n\n\nNoin vuoden kuluttua häittemme jälkeen, joulukuussa 1858, mieheni vei\nminut kaukaiselle matkalle Suomeen. Oliko tarkoituksena muuttaa\nkokonaan Pietarista ja jäädä Suomeen, vai vielä palata Venäjälle ja\nasettua Pulkovan observatorioon jatkamaan tähtitieteellisiä\ntutkimuksia, se asia ei näyttänyt olevan vielä ratkaistu, vaan\nriippuvan joistakin neuvotteluista mieheni sukulaisten ja erittäinkin\nhänen äitinsä kanssa. Kaikissa tapauksissa oli yhtenä tarkoituksena\nesittää minut omaisille, äidille ja sisaruksille, jotka asuivat Kuopion\npienessä kaupungissa, kaukana pohjoisessa Suomessa.\n\nMatka oli tehtävä yksinomaan kyytihevosilla, sillä eihän siihen aikaan\nollut vielä rautateitä, pitkät matkat tehtiin kesäisin diligensseillä\nja talvisin reillä.\n\nEn voinut mieleeni ollenkaan kuvitella niitä mittaamattomia talvisia\ntaipaleita, jotka nyt olivat edessämme. Suomessa olin käynyt vain\nUudellakirkolla setä Pjotrin maatilalla, ja vain kesäiseen aikaan.\nTalvisista maaseutumatkoista en tiennyt mitään. Mieheni kertoi, että\nsielläpäin ei enää ollut merta, niinkuin Terijoella, vaan oli pitkiä\njärvenselkiä, jotka olivat jäässä, ja tie oli viitoitettuna pienillä\nvesoilla, joita kyytimiehen tarkka silmä saattoi yölläkin erottaa\ntoisesta toiseen, niin ettei meidän tarvinnut eksymistä pelätä.\nKysymykseeni oliko Suomessa susia, mieheni, joka ei milloinkaan edes\nleikilläkään valehdellut, myönsi niitä kyllä voivan siellä olla, mutta\nsai minut rauhoittumaan vakuuttaen, ettei Suomessa ollut milloinkaan\nkuultu susien hyökkäävän laumoissa ihmisten kimppuun, niinkuin\nromaaneissa kerrottiin Venäjällä joskus tapahtuvan.\n\nÄiti varusti minut matkaan. Kumpia oli enemmän, lämpimiä vaatteitako,\nshaaleja, vaippoja, tossuja, turkkeja, vaiko välttämättömiä varoituksia\nja matkaohjeita kaikenlaisten mahdollisuuksien varalta, en voi sanoa,\narvatenkin niitä oli yhtä paljon, sillä ohjeita oli yhtä vaikea kaikkia\npitää mielessä kuin hengittää siitä pienestä rakosesta, joka oli\njätetty suun kohdalle vaipanreunojen väliin.\n\nMeidät istutettiin vieri viereen kuomureen perälle, mutta\nvaatevarustusten vuoksi olimme enemmän erillämme kuin milloinkaan,\ntuskin saattaen kääntyä edes katsahtamaan toisiimme.\n\nVihdoin olivat varoitukset ja hyvästelyt sanotut, viimeiset loimen\nreunat kietaistu jalkain alle, viimeiset taputukset taputetut. Tiukuset\nhelähtivät soimaan ja kitisten ja natisten reki alkoi lipua pakkasessa\nkovettuneella lumella.\n\nPari kertaa pyysin pyörtämään takaisin, sillä olin unohtanut jotakin.\nAleksander ei suuttunut, päin vastoin laski leikkiä ja antoi minun\nhälyytellä koko talon uusille hyvästille. Toisella kertaa lähtiessämme\nhän nosti turkkeihin kangistuneen kätensä ja tunnusteli niskaani. Kun\nkysyin mitä hän sillä tarkoitti, hän sanoi koetelleensa olinko\nmuistanut ottaa mukaan pääni.\n\nSurin kovasti että turkkieni vuoksi en voinut vielä viimeistä kertaa\nsyleillä itkevää äitiäni.\n\nPietaria kesti kauan. Toiselta puolen Nevaa näkyi rantakadun ja\nTalvipalatsin huikeita lyhtyvalojen rivejä. Mieli kulki hajanaisesti,\nrepeytyen asiasta toiseen. Välistä olin näkevinäni omaiseni\nkokoontuneina vierashuoneeseen — ilman minua. Misha kiertää kokoon\nsavuketta sanoen jotakin sukkeluutta minun olemattomuuteni\nkustannuksella (oikeastaan vain naurunaiheella lohduttaakseen äitiä),\nisä on heittäytynyt sohvalle, oma kotitakki peitteenään, kädet ristissä\nniskan takana, äiti ompelee pikku Olgalle nukkea, silmät alhaalla.\nVälistä taas tuikahtivat Nevan upeat valot silmiini ja ajatukseni\nlennähtivät Talvipalatsin valaistuihin saleihin, joissa nyt nuori\nAleksanteri II hallitsi. Kuka se lieneekään kertonut minulle, että hän\naikoi vapauttaa maaorjat, ja vielä joku toinen sanoi hänen aikovan\npäästää myöskin kaikki Nikolain karkoittamat nihilistit Siperiasta\nvalloilleen? Isä oli asian puolesta, mutta paroni Medem oli\nkauhistuksissaan... Kesken kaikkea huomaan ajattelevani, olenkohan\nottanut mukaan sitä pientä posliininukkeani, niinkuin olin aikonut? Jos\nen, niin pikku Olga sen löytää ja rikkoo, sillä se tyttö ei malta\nmilloinkaan olla koettelematta paljonko naputtelemista leikkikalut\nkestävät. Ah, kun en tuota nyt ollut muistanut! Niin tärkeätä kuin\nminusta olisikin ollut vielä kerran palata kotiin, en sitä enää\npyytänyt, sillä Aleksanderin sijassa olisin jo itsekin semmoisesta\nvaimolleni suuttunut.\n\nVihdoin kaupungin valot alkavat harveta, ja minun täytyy yrittää\nkääntyä taakseni katsomaan näkisinkö vielä kerran iloisen Pietarin\nrantalyhtyjä. Mutta niitä ei enää näy. Maa on pimennyt, taivas loistaa!\nKoko sen suunnan taivas on yhtenä valomerenä!\n\nJa samassa olen kiepsahtanut polvilleni, taapäin kääntyneenä.\nAleksander puhuu jotakin rauhallista, joka ei koske tulipaloa, ja minun\ntäytyy lopulta alkaa kuunnella häntä. Hän sanoo olevan tässä pääasiana,\nettä minä en liiku reessä enkä vilustu ja että — miten nyt saadaan\nturkin helmat ja loimet yhtä tarkasti jalkojen ympärille kuin ne olivat\nlähtiessä! Mutta mitä tulipaloon tulee, niin se ei ollut muuta — sanoi\nhän — kuin Pietarin valojen pilviin heijastusta, eikä mitään liekkejä.\nJa käski vain istua oikeinpäin ja rauhoittua.\n\nKuinka lyhtyjen valo saattoi kuvastua pilviin, oli minulle epäselvää,\nmutta olin päättänyt totella äitiä tottelemalla Aleksanderia kaikissa\nasioissa, ja istuin siis oikein päin, hänen ähkien järjestellessä\nloimia entiselleen. Pietari jo jääpi, jääpi sinne taakse, jonne ei enää\nsaa katsahtaa. Sen liikemelu, kaukainen tuttu humukin on jo hiljennyt\nja pääasiaksi on muuttunut tiukuistemme kilinä ja oman rekemme natina.\nLyhtyjen sijassa on edessämme totisen kelmeäksi kirkastuva tähtitaivas,\njonka luonnollista puhtautta silloin tällöin vielä häiritsevät\nlaitakaupungin harvenevat rakennukset ja huvilain tornit. Kohta ei ole\nPietarista enää mitään jäljellä. Sinne jäi hovi, sinne sohvalla loikova\nisä ja ompeleva äiti, sinne Shurat, setä Pjotrit, sinne Vierat,\nNatashat, sinne isot veljet ja pikku sisaret! Ah, vaikka kuinka\nyrittäisi kääntyä taakseen, ei enää mitään valoja näy. Tähtitaivas\navartuu ja selkenee. Silloin tällöin jokin pitkä, harvaoksainen kuusi\nkulkee ohitsemme, tähtien editse, toinen, kolmas ... yhdeksäs ... ja\npainuvat kaikki taaksemme, niinkuin rientäisivät nopeasti takaisin\nPietariin.\n\nAivan odottamattani tunsin nenässä ja kurkussa tutun kutkutuksen, joka\nennusti silmiin kihoovia kyyneleitä, ja minä kiirehdin pian\nnielaisemaan semmoiset oireet. Itkeminen olisi ollut vastoin äidin\nmoneen kertaan lausumia neuvoja (hänellä täytyi olla niissä asioissa\nsuuri kokemus!) ja sitäpaitsi se olisi ollut vastoin päätöksiäni olla\nantautumatta tunteellisuuksiin. Selitin itselleni, ettei tuo kutkutus\nollut johtunut muusta kuin posliininukkeni unohtumisesta, ja uskoin\nniin olevankin.\n\nNäin me siis sukelsimme rohkeasti yhä sakeampiin kuusikkoihin ja minä\npidin silmiäni kiinni, etten suotta näkisi noiden Pietariin palaajien\nrientoa.\n\nÄkkiä tunsin Aleksanderin iloisesti töykkäsevän kyynärpäällään minua\nkylkeen.\n\nMinä tietysti vastasin yhtä iloisesti.\n\nEmme sanoneet sanaakaan.\n\nTämä oli hänen puhettaan.\n\nHän oli tavattoman harvasanainen. Hän ei milloinkaan puhunut \"noin\nvain\" — jotakin sanoakseen, niinkuin me sisarukset siellä kotona,\njoille alituinen nauru ja laverteleminen oli sääntönä ja vaikeneminen\npoikkeuksena. Hänellä oli päin vastoin puhumattomuus sääntönä ja\npuhuminen poikkeusta. Hän ei milloinkaan laverrellut puuta heinää. Hän\nei milloinkaan puhunut muuta kuin viisaita ja tarpeellisia asioita ja\nvasta sitten kuin oli valmiiksi miettinyt sanottavansa. En tahdo\nväittää, etteikö hän milloinkaan sanonut sukkeluuksia, semmoista kyllä\nsattui, mutta ne eivät olleet hetken tuotteita, vaan ikäänkuin\nvalmistettuja nekin, sillä jo kauan edeltäpäin saattoi hänen ilmeestään\nhavaita, että nyt sieltä jotakin tulee. (Ja silloin tulikin niin, että\nsai nauraa itsensä kippuraan.) Mutta sellaiset tilaisuudet olivat\nharvinaisia kuin joulu ja pääsiäinen.\n\nKun siis näin vaitelias mies yht'äkkiä töykkäsee toista kylkeen, täytyy\nsemmoisen puukkauksen olla sitä enemmän merkitsevää.\n\nJa ihmeellistä onkin kuinka paljon puhuva se saattoi olla erittäinkin\njuuri tässä tapauksessa, reen yksitoikkoisesti hytkähdellessä ja meidän\nsiinä kököttäessämme vieri vieressä turkkeihimme kangistuneina. Menisi\npuolisen tuntia, jos minun olisi sanoin selitettävä mitä kaikkea tiesin\nsen töykkäyksen tahtoneen minulle ilmaista.\n\nEnsiksikin tuntui siinä valtavan ilon hytkähdys, niin kuin meille\njoskus sattuu, kun äkkiä saamme tietää asiain olevan parhaalla\nmahdollisella kannalla. Ymmärtäähän sen, että hänen täytyi näin tuntea.\nOlihan Pietari vihdoinkin jäänyt taaksemme, olimmehan vihdoinkin\npäässeet irti kaikesta hänelle vieraasta ja sukeltaneet _hänen_\nkotoiseen maailmaansa!\n\nJa siinä oli samassa myöskin jokin iloon kehoitus minullekin, niinkuin\nhän olisi tahtonut tempaista minut pois ajatuksistani ja sanoa: älä\nhuoli surra, pian olet näkevä, että se mihin tulemme ei ole huonompi\nsitä mistä lähdimme!\n\nKoetin olla mukana hänen ilossaan. En katsellut enää noita mörkömäisiä\nharvaoksakuusia, vaan ummistunein silmin kokosin muististani kaiken\nihanan minkä olin Suomesta nähnyt: Terijoen sinihelkkyvän ulapan,\nHalilan kartanon, surullisten laulujen laulajat, ja pian olin\nhyvilläni, että olin sielussani tehnyt todeksi sen vastauksen, minkä\nolin iloisella vastatöykkäyksellä Aleksanderille antanut.\n\nMinun olisi kuitenkin tehnyt sanomattomasti mieli vähän sanoillakin\njatkaa tätä välillämme tapahtunutta mykkää keskustelua. Koetin miettiä\nsellaisia sanoja, jotka olisivat ilmaisseet lähimaille samaa kuin tuo\nmolemminpuolinen puukkauksemme. Mutta sellaisia ei löytynyt, eipä\ntainnut olla koko kielessäkään. Sanelin itsekseni niinpäin ja näinpäin,\nei mikään kelvannut, kaikki tuntui ihan hassulta viisaan ja totisen\nAleksanderin kuultavaksi. Jos olisin saanut mielinmäärin lörpötellä,\nniin varmaan olisi jokin sana oikeaankin osunut. Mutta minä en\nAleksanderin seurassa koskaan lörpötellyt ja viisautta minussa ei\nollut.\n\nAleksanderia ei pitkä vaikeneminen näyttänyt milloinkaan vaivaavan.\nMutta meidän sisarusten välillä merkitsi vaikeneminen huonoa väliä tai\nriidanaihetta ja ahdisti sielua. Kun en voinut löytää nyt sanoja,\nrupesi tämä vaikeneminen ahdistamaan minua Aleksanderiinkin nähden. Hän\nvoi vaikenemisensa puolustuksena pitää vaillinaista kielitaitoa, mutta\nminulla ei ole mitään puolustusta: olen tottunut lavertelemaan ja nyt\nolen vaiti! Ah, miksi hän ottikin minun kaltaiseni tyhmän olennon\nvaimokseen!\n\nVihdoin kuulen suuni puhuvan viattoman huolettomalla äänellä:\n\n— Kuulepas Aleksander, miksi nuo puut ja metsät näyttävät kulkevan\nohitsemme, mutta tähdet pysyvät paikallaan?\n\nAleksander oli kallistuneena taapäin puoliloikovaan asentoon, ja näytti\nhavahtuvan ajatuksistaan.\n\n— No kuinka...? — kysyi hän ikäänkuin vähän huolestuneena, kohosi ja\nkatsahti kuomun alta ulos. Ja minä kohta jo tunsin kuinka sanomattoman\ntyhmänä olentona hän minua pitää juuri tuon kysymykseni johdosta.\n\nHän oli pitkän aikaa ääneti, nähtävästi miettien vastausta, joka olisi\nollut täsmällinen ja minulle käsitettävä. Hän otti aina kaiken niin\nperusteelliselta kannalta. Minä puolestani en kyllä ollut tarkoittanut\nmitään tärkeätä, ajattelin vain johtua siitä tähtiä kyselemään, johon\naineeseen hänen tiesin olevan kiintynyt. Tarkemmin ajatellen olihan\noikeastaan selvää miksi tähdet eivät voineet pyöriä ohitsemme niinkuin\nkuuset. Olin siis kysynyt vain tyhmyyttäni, ja odotin nasevaa,\ntyhmyyteni johdosta hermostunutta vastausta.\n\nMutta minun rehellinen Aleksanderini ei ollut suuttunut tai oli\nsuuttumuksensa voittanut. Mitä suurimmalla kärsivällisyydellä hän alkoi\nselittää minulle miksi aidanseipäät, joiden ohi ajamme, näyttävät\nliikkuvan ohitsemme, jota vastoin samalla puolella nouseva kuu näyttää\nseuraavan mukanamme. Ja todella kuu hauskasti hyppeli seipäitten\nylitse, puikkelehti puiden välitse, katosi joskus näkymättömäksi tiheän\nmetsikön taa, mutta kun jouduimme taas aukeamalle, niin eikös ollutkin\nennättänyt juuri samalle paikalle ja rientänyt jälleen mukanamme! Tämä\noli kaikki hyvää ja hauskaa, mutta mitä varten sen johdosta ruveta\nselittelemään perspektiivioppia, vertailemaan välimatkoja meistä kuuhun\nja meistä aitaan, ikäänkuin asia ei olisi jo aikaa sitten selvä, koska\nminä olen omin silmin nähnyt seipäitten juoksevan Pietariin, mutta kuun\nmatkustavan mukanamme tuntemattomaan pimeyteen? Minkä tähden ylimalkaan\nmuuttua noin herttaisen puheliaaksi kohta kun tulee kysymys\ntähtitieteellisistä välimatkoista ja niiden mittauksista? Minkä vuoksi\njälleen hermostua, kun minä, jotakin sanoakseni minäkin, kysäisin onko\nkuussa ihmisiä tai edes hiiriä? Miksi ruveta kertomaan, että heillä\nSuomessa on sananlasku, joka kuuluu: hyvää päivää — kirvesvartta, ja\njoka merkitsee, että minä olin sanonut jotakin asiaan aivan\nkuulumatonta ja keskustelusta poisjohtavaa?\n\nAjatteleeko siis Aleksander — ja hän ei muuta teekään kuin vain\najattelee — ajatteleeko hän aina vain tähtiä ja taivaan mittauksia?\n\nEipäs!\n\nNyt juuri hän alkaa puhua ihan toisesta, semmoisesta missä on väriä ja\nlämpöä. Lopetettuaan selityksensä välimatkojen suhteista avaruuksissa\neli oikeastaan meidän maallisten välimatkojemme suhteesta taivaallisiin\nvälimatkoihin hän kotvan aikaa vaiettuaan jatkaa näin:\n\n— Mutta jos minut määrätään, niin kuin toivon, Pulkovan observatorioon\ntähtitieteellisiä opintoja jatkamaan, niin otan sinut mukaani sinne, ja\nsilloin saat mielin määrin katsella suurien kaukoputkien läpi, ja saat\nnähdä planeettoja, joilla on montakin kuuta.\n\nTämäpä oli kovin kiinnostavaa! Silloinhan saisin vielä kerran palata\nPietariin ja jäädä sinne ainakin niin kauaksi kuin Aleksanderin opinnot\nkestävät, ehkäpä ainiaaksi! Ihanaa!\n\nYht'äkkiä Suomi ja sen kuuset eivät olekaan ikäviä, vaan sangen\nhauskoja ja niiden rakastaminen on helppoa ja luonnollista. Ellemme\nSuomeen asettuisikaan, tulisi niitä varmaan ikävä (sillä minä jo vähän\nrakastin...).\n\nMinä rakastin jo vähän Aleksanderiakin noiden hänen sanojensa vuoksi,\nja olisi tehnyt mieli jotenkin ilmaista se hänelle.\n\nKun en yhäkään voinut keksiä miten sanoa hänelle jotakin hellää, olisin\ntahtonut edes hellästi painautua hänen kylkeänsä vasten ja kallistaa\npääni hänen olalleen. Mutta ne turkit, ne turkit! Niiden suuressa\nkankeudessa ei ollut ajattelemistakaan mihinkään sellaiseen ryhtymistä.\n\nYksi helppo keino olisi ollut, vaikka se tosin ei olisi ollut mikään\nomintakeinen keksintö. Olisin voinut nyt minä vuorostani töykkäistä\nhäntä kylkeen ja ilmaista jostakin syystä suuresti riemuitsevani. Voiko\nolla mitään helpompaa kuin kankeissakin turkeissa puukkaista toista\nkyynäspäällä kylkeen? Mutta minä en voinut sitä tehdä. Joka kerta kun\nolin tekemäisilläni, kadotin kaiken rohkeuteni. Ajatus oli jo ihan\nsiinä kyynäspäässä, ajattelin: nyt-nyt puukkasen! Mutta sen sijaan oma\nsydämeni vain alkoi hurjasti sykkiä, enkä tullut sitä tehneeksi.\n\nOlimme olleet jo vuoden naimisissa, mutta minä en ollut vielä\nkertaakaan omasta aloitteestani, _ensimmäiseksi_ osoittanut hänelle\nhellyyttä. Olin vain ujosti vastannut hänen ystävällisiin\nhellyyksiinsä. Olin naimisiin mennessämme vielä siihen määrään\nlapsellinen, ettei minulla ollut kaukaisintakaan aavistusta avioelämän\nvarsinaisesta luonteesta. Hääyön jälkeen riensin minä äidin luo ja\nhaikeasti itkien lankesin hänen kaulaansa. — Äiti lohdutteli minua\nparhaansa mukaan, jopa itki vähän yhdessä minun kanssani, ja sanoi:\n\"Eihän sinulle, lapsi kulta, ole mitään onnettomuutta tapahtunut, ei\noikeastaan mitään muuta kuin mitä tapahtuu jokaiselle tytölle, kun hän\njoutuu naimisiin.\" Äiti kuivasi kyynelensä ennen minua ja vakavasti\nneuvoi minua ottamaan nöyrästi ja rauhallisesti vastaan elämän kaikki\nyllätykset, katkeratkin. Varmaankin hän oli itse puolestaan jotakin\nsamanlaista saanut kokea, sillä hänkin oli mennyt miehelään melkein\nlapsena.\n\nEnnen tälle matkalle lähtöä, siis noin vuoden kuluttua häistämme, vei\näiti minut erikseen ja puheli kanssani vakavasti, kysyen: \"Etkö sinä,\nLiisukkani, ole huomannut ehkä jotakin omituista tunnetta sisässäsi, —\nniinkuin jokin sinussa liikahtaisi?\" — Ihmetellen minä vastasin: \"Olen\nkyllä, juuri semmoista olen tuntenut.\" Vasta äidin selitettyä ymmärsin,\nettä se, mikä minussa liikahteli, oli lapsi, Aleksanderin lapsi.\nHämmästyin ... ihastuin ... Jollekin, en tiedä kelle, annoin kaikki\nanteeksi.\n\nSiitä asti aloin rakastaa Aleksanderia. Kuinka nainen ei rakastaisi\nmiestä, jonka lasta tuntee kohdussaan kantavansa! Tiesin myös äidin\nkautta, että Aleksander tietää. Hän tietää, vaikka tapansa mukaan ei\nsano mitään, — tietää ja aikoo olla hellänä isänä, kun lapsi syntyy.\nEhkä hän on itsekseen jo miettinyt millä tavalla hän on ottava lapsen\nsyliinsä ja kuinka onnelliset tulemme silloin olemaan...\n\nKuu paistoi suoraan sisään kuomumme alle, ja metsikössä näkyi\nihastuttavia pieniä lumimättäitä, jotka olivat aivan pyöreitä kukin\noman pikku näreensä ympärillä, ikäänkuin suojaten näitä ja ylettyen\nalioksiin asti. Niiden oli turvallinen viettää yötään ja odottaa\npäivää. Ja yht'äkkiä minut tempasi niin hurjan iloinen turvallisuuden\ntunne siinä istuessani mieheni kanssa kyljikkäin, että minä — ilman\nsen pitempiä valmistuksia — otin ja töykkäsin häntä. Vasta sen\ntehtyäni alkoi sydämeni pamppailla ja jännittyneenä minä odottelin mitä\ntuleman piti.\n\nEi mitään vastausta, ei töykkäisyä, ei kysymystä.\n\nOnko hän ehkä närkästynyt ja pitää sopimattomana minun aloitettani? Jos\nhän olisi edes sanan sanonut, olisin kohta ruvennut rohkeasti puhumaan\nlapsestamme ja hän olisi ymmärtänyt miksi olin niin tehnyt. Mutta tämä\nvaikeneminen oli kauheaa. Minä päätin ottaa selvän mitä hän oikein\najatteli tästä käytöksestäni.\n\nKäännyin turkkieni kankeudesta huolimatta väkisin sivulle päin. Katson.\nKuu paistaa häntä kohti, hän on laskeutunut puoleksi selälleen kuomun\ntakamusta vastaan. Bashlikin (upseerien käyttämän suojuspäähineen)\nreunain väliin jääneessä hengitysrakosessa näkyy vain hänen kaunis,\nviivansuora nenänsä, jota kuu valaisee. Painaudun alemmaksi, katson\nrakosen pimeyteen. Hänen silmänsä ovat ummistuneet, hän nukkuu.\n\nJo ennen lähtöämme oli Aleksander tosin sanonut minulle nukkuvansa\npitkillä rekimatkoilla melkein koko ajan, mutta että hän olisi saanut\nunta jo näin pian lähtömme jälkeen, sitä en olisi voinut ajatella.\nSemmoista se on, kun mies ei osaa puhua.\n\nMinua peloitti olla yksin oudossa, kuutamoisessa talvimaisemassa,\njommoista en ole ennen voinut kuvitellakaan. Äskeinen riemukas\nturvallisuus muuttui säikkyväksi turvattomuudentunteeksi, ja jo aloin\nkuvitella susia.\n\nKysyin kuskilta, voisiko tapahtua, että sudet hyökkäisivät kimppuumme.\n\nSain toistaa kysymykseni useaan kertaan ja eri sanoilla, ennen kuin hän\nymmärsi. Hän vastasi hullunkurisen tökeröllä venäjänkielellä, oli\nnähtävästi tshuhna jostakin kauempaa, ja minä en oikeastaan ymmärtänyt\npaljoa hänen selityksestään. Kauhukseni kuitenkin sen verran, että hän\nsanoi susien olevan vaarallisia vain hyvin nälkäisinä ollessaan.\n\nSitten hän kääntyi taas istumaan kuskipukillansa eteenpäin ja siihen\nmeidän keskustelumme päättyivät. Mistä minä tiedän olivatko sudet tänä\nyönä nälkäisiä vai kylläisiä! Ja ovatkohan ne kaikki ihmiset tässä\nmaassa noin harvapuheisia?\n\nEn ollenkaan osannut vaieta ja viettää aikaani yksinäisyydessä. Ja nyt\noli koko yö edessä. Minä ikäänkuin en osannut olla ja elää, jos ei\nollut kenen kanssa puhella. Mutta tässä oli vielä päälliseksi yö\nedessä. Ja sudet! Ja se kuski pahuskin jo nuokkuu torkuksissaan!\n\nÄiti oli jäänyt kauas, kauas pois, ja mieheni — hän oli hävinnyt\ntajuttomuuden syvyyksiin. Mutta minä en voinut olla ilman turvaa, en\nvoinut olla ilman sitä, joka minun edestäni päättää ja ratkaisee\nasioitani ja antaa minulle rohkeutta susia vastaan.\n\nTuskissani minä herätin Aleksanderin.\n\n— Mikäs nyt? — kysyi hän hiukan kohottaen päätänsä.\n\n— Aleksander, Aleksander, minua peloittaa niin kauheasti! — sanoin\nminä syyllisenä ja itkuun valmiina.\n\nHän sanoi:\n\n— Joutavia! Tyyny on asetettu pääsi taakse. Paneudu selällesi ja\nummista silmäsi.\n\nKun eivät ne ihmiset käsittäneet, ettenhän minä voinut nukkumista\najatella niin kauan kuin vapisin pelosta enkä saanut kenenkään kanssa\npuhua!\n\nJonkin ajan kuluttua oli Aleksander jälleen niin sikeässä unessa, että\nminä saatoin — turkeista väljemmälle vapauduttuani — panna toisen\nkäteni hänen ylitsensä ja kumartua lähemmäksi häntä turvaa hakien.\n\nTällöin näin uudelleen hänen nenänsä bashlikin raosta.\n\nRakonen oli suurentunut ja nyt näkyivät ummistuneet silmäluomet ja\nvähän otsaa. Syvä tyytymättömyyden ja ankaruuden ryppy oli hänellä\nsilmäin välissä. Se oli kai siihen jäänyt äskeisen heräämisen ja\nnuhteen jälkeen. Ankara mies.\n\nMutta tätä tuttua ankaruuden ryppyä katsellessani — omituista kyllä —\nrupesin tuntemaan turvaa. \"Kyllä tuo mies minusta huolen pitää!\" —\ntuli lohdullisena, mahtavana tunnevirtana sieluni syvyydestä. Ryppy oli\näärettömän ankara, mutta sen vaikutus sama kuin äidin hellyys.\n\n\n\n\nXX. PÄIVÄN VAIKUTELMIA.\n\n\nYö ei ollut ikuinen. Susien viipyminen, kaiken vastuun rauhoittava\nsiirtyminen miesten huoleksi alkoi vihdoin antaa sijaa muillekin\najatuksille, maailma alkoi tutusti keikahdella ja viskellä erilleen ja\nsekoitella selvyyksiä ja taas yhdistellä yhteen sopimattomia, kuten\nesimerkiksi pani suomalaisen kuskin leukaparran njanjan leukaan, joten\nminun täytyy otaksua, että lienen torkahtanut, niinkuin muutkin reessä\nolijat.\n\nKaikissa tapauksissa, kun avasin silmäni, oli auringonpaiste, ja\nistuville kohottuani tuskin saatoin kestää sitä häikäisevää valkeutta,\njoka heijasti lumikentiltä.\n\nLunta oli joka paikassa, aitojen päällä ja kuusten oksilla, joista\nalimmaiset olivat kokonaan hautautuneet nietoksiin. Yölliset pikku\nlumimättäät nyt punersivat toiselta puolen ja toiselta sinersivät.\nJoskus näkyi taloja ja niiden lumiset katot nekin toiselta puolen\npunersivat ja toiselta sinersivät.\n\nYhden talon pihaan me ajoimme, ja kun Aleksander nousi reestä ja kuski\nrupesi päästämään hevosia valjaista, oli minulla aikaa katsella pihaa\nja siinä liikkuvia ihmisiä.\n\nMerkillisintä kaikesta minkä näin oli kelkkaa työntävä tyttö, joka\nhurahtaen alamäkeen tuli kelkkoineen kaivolle. Hän seisoi kelkan\nkannoilla pidellen sen pitkistä tolpista, ja hänen toinen jalkansa,\nkauas syrjään ojennettuna, viilsi edessään tupruavaa lunta. Mutta\nhurjasta vauhdista huolimatta hän sai kauniin käännöksen onnistumaan ja\npääsi juuri kaivon eteen.\n\nHän asetti paikoilleen saavin, joka oli vauhdissa kolissut alas kelkan\netusille, ja kiipesi kaivon yli laitetulle jäiselle puulavalle, jossa\noli iso pyöreä reikä. Ihmeellinen tossu näkyi tytön jalassa: sen kärki\noli taivutettu ylöspäin kippuraan. En voinut ymmärtää kuinka tytön ei\ntullut kylmä, sillä siniset sukat olivat valuneet alas tossujen päälle\nja sääret olivat alastomat. Hän rupesi nyt molemmin käsin vauhdikkaasti\nsuljuttamaan alas kaivoon pitkää, kolisevaa tankoa, ja kun katsoin\nylös, tuli tangon mukana alas hirmuisen pitkä hirsiriuku, joka vaappui\nkeskikohdaltaan toisen pystyssä olevan hirren päässä. Hän veti riu'un\npään alas asti, kuului vedenmulskahduksia, ja nyt hän alkoi yhtä\nvauhdikkaasti nostaa tankoa kaivosta ja lopuksi nosti sieltä\nsangollisen kirkasta vettä, jonka kaasi saaviin. Hän teki samaa usean\nkerran. Minä aivan rakastuin tähän reippaaseen tyttöön. Hänkin pari\nkertaa katsahti minuun kulmiensa alta ja vihdoin sanoi minulle jotakin,\njota en ymmärtänyt ja josta me naurahdimme toisillemme.\n\nAleksander seisoi suorana punaisen talon kuistilla, jossa ei ollut\nseiniä, mutta kyllä penkit. Hän oli jättänyt turkkinsa sisälle\nlämpenemään ja oli nyt upseerin palttoossa. Hän puheli muutamien\nmiesten kanssa, ja heillä kaikilla hengitys höyrysi kovassa pakkasessa.\nNaisia ja lapsia oli kerääntynyt heidän ympärilleen ihmettelemään\nsotaherraa. Ja ihmeellinen käppyrähäntäinen keltaturkkikoira haisteli\nvuoroin heitä kaikkia. Vielä toisen punaisen talon kupeella, jossa oli\nruokakello kahden katetun punaisen hirren välissä, kengitettiin\nhevosta.\n\nMinulla oli niin paljon katselemista, etten tiennyt, mitä olisin ensin\nkatsonut. Huomioni kiintyi jälleen tyttöön. Hän oli saanut saavinsa\ntäyteen vettä ja lähtenyt kelkkaa työntämään ylämäkeen. Hänen asentonsa\noli mitä ihmeellisin. Selkä taipuneena keskikohdalta hän oli melkein\naivan vaakasuorassa asennossa, kädet ojoina kelkan tolpissa ja jalat\nojoina lunta vasten. Vesi läikkyi kovasti, mutta ei läikkynyt ulos.\n\nKun käänsin katseeni hänestä, seisoi edessäni toisella puolen kuomua\nvaimoihminen, jolla oli käsissä tarjotin, ja tarjottimella oli sokeria\nja kermaa ja kupillinen mustaa, kovasti höyryävää kahvia. Hän hymyili\nminulle kovin ystävällisesti ja vähä väliä tekeytyi lyhyemmäksi kuin\noli, niinkuin olisi aikonut istahtaa, mutta sitten jälleen kohonnut\nylös.\n\nKuinka sääli, etten voinut ymmärtää mitä hän puhui niin tuoreesti\nnauraen! Aleksander huusi minulle kuistilta, että talonväki itse tahtoi\nkestitä minua eikä kahvi ollut hänen tilaamansa. Kun en osannut\nkiittää, tahdoin edes suudella tervehdykseksi, mutta Aleksander\nviittasi minulle, ettei semmoinen käynyt päinsä.\n\nPian olimme jälleen matkalla. Kuski oli toinen ja hevoset olivat\ntoiset. Tämä kuski ei enää ymmärtänyt venäjää.\n\nHe puhelivat Aleksanderin kanssa suomea, ja minä aloin ensi kerran\nseurata tämän kielen äänteitä. Minulle Aleksander sanoi vielä äskeisen\nselitykseksi, että vieraanvaraisuus oli suomalaisen rahvaan\ntunnusominaisuus, mutta että suudella ei tässä maassa ollut tapana, —\nseikka, joka teki minulle kielentaitamattomalle erikoisen\nsydämellisyyden osoitukset melkein mahdottomiksi.\n\nTämä seikka kävi erittäin selvästi esille, kun me parin vuorokauden\nmatkan jälkeen saavuimme suurenlaiseen ja taaskin punaiseksi maalattuun\nmaataloon, jossa asuivat Aleksanderin ensimmäiset, tosin vähän\nkaukaisemmat sukulaiset.\n\nMe poikkesimme sinne valtatieltä ja hurautimme kauniissa kaaressa\nportista sisälle.\n\nJos nyt olisimme olleet Venäjällä, olisi talossa heti syntynyt\nliikettä. Ovet olisivat paukahtaneet auki, kuistit, portaat, jopa\npihakin olisi täyttynyt riemuitsevilla sukulaisilla, niiden lapsilla ja\npalvelijoilla. Tulijat olisi saatettu melkein kantaen sisälle, melkein\ntukehutettu suudelmiin ja puristuksiin, riemusaatossa ja kauhean\nsekamelskaisessa puheensorinassa viety talon sisimpiin ja kodikkaimpiin\nsuojiin. Vaikka en olisi osannut sanaakaan talonväen kieltä, olisivat\nkaikki olleet vakuutettuja, että minä olin täynnä iloa ja ystävyyttä.\n\nMutta tässä kävi näin:\n\nHevosten pysähdyttyä portaiden eteen renki ensimmäiseksi kiipesi\nreestä. Hän meni toisen kuistin luo, joka lienee ollut keittiön puolta,\nja piiskanvarrella naputteli oveen. Sitten hän koputteli vielä toisen\nkerran, kunnes keittiön ikkunassa jokin vilahti, joka näki meidät ja\nkatosi. Tämä jokin arvattavasti meni joillekin sanomaan, sillä hetken\nodoteltuamme ilmestyi pääportaiden vieressä olevaan ikkunaan\nharmaapäinen pitkäpartainen ukko, joka painoi kasvonsa hyvin lähelle\nlasia, koettaen ottaa selvän tulijoista.\n\nNyt hän tunsi Aleksanderin.\n\nTämä tunteminen ilmeni siten, että hänen kulmakarvansa kohosivat, ja\npään hitaasti nyökäyttäessä huulet painuivat yhteen, niinkuin hän olisi\nitsekseen ajatellut: jaha! Sitten hänkin katosi.\n\nAleksander sanoi:\n\n— Se oli laamanni itse.\n\nMinä rupesin tekemään reestä kapuamista.\n\n— Ei, ei, — sanoi Aleksander, — odottakaamme, kunnes ovi avataan.\n\nJonkin ajan kuluttua alkoi kuistin rappusissa kuulua kopinaa,\nmolemmat ovenpuoliskot aukenivat, ja palvelustyttö — samalla tavalla\nseisten-istahtaen — sanoi jotakin, jonka arvasin olevan sisälle\npyytämistä.\n\nNyt me kiipesimme reestä, suoristimme kurttuiset vaatteemme ja\nrupesimme nousemaan ulkokuistin korkea-askelmaisia rappusia.\n\nPalvelustyttö avasi meille sisäoven, josta tulimme suoraan huoneeseen.\nTämä huone oli iso sali, jossa oli paljon ikkunoita sekä vastakkaisilla\nseinillä että sivulla. Lattia oli maalaamaton, pesty hohtavan\nvalkoiseksi ja vihreillä katajanoksilla siroteltu.\n\nMeidän vaatteemme pantiin — kaiketi ulkokuistin kylmyyden vuoksi —\nhuoneen tuolin- ja sohvanselustoille. Sitten meidät käskettiin\nvierashuoneeseen, jossa laamanni ja laamanska olivat.\n\nHe kättelivät meitä ystävällisesti, mutta minun oli oltava melkein kuin\nkuuromykkänä, sillä laamanni kyllä puhui vähän saksaa, mutta laamanska\nei sitäkään. Voi etten minä saanut lentää näiden niin pehmeiltä ja\nhyviltä tuntuvien vanhusten kaulaan ja suudella ja puristella kaiken\nvierastamisen olemattomaksi! Olisimme ymmärtäneet toisiamme ja heti\npuhuneet käsillämme ja silmillämme paremmin kuin millään kielillä.\nNyt sen sijaan piti vaivaisella saksalla tiedustella ja yhtä kuolleesti\nvastata kysymyksiin miten matka oli käynyt, miten muka Suomi miellytti\n—; kaikesta tuli — ei sitä oikeata, vaan jotakin muodollista,\nteeskenneltyä, josta tuntui mahdottomalta milloinkaan päästä ennenkuin\noli kielen oppinut.\n\nNämä vanhukset olivat minulle koko olomme aikana kuin jokin lämmin\naavistus jostakin rakkaasta ja puoleensa vetävästä, jota ei voinut\nkoskettaa, koska ei ylettynyt, ja jota voi katsella vain lasin läpi.\n\nVierashuoneessa meidät istutettiin sohvaan, ja taas saimme kahvia, jota\nmeille oli tarjottu jokaisessa majatalossa. Pian olivat laamanni ja\nlaamanska vilkkaassa keskustelussa Aleksanderin kanssa, ja minä sain\nmielin määrin ihmetellä ympäristöäni, pienimmistä esineistä suurimpiin.\n\nLaamanni ja laamanska istuivat vierekkäin mitä kummallisimmalla\nliikkuvalla laitoksella, joka keinui kuin kahden puusta veistetyn\njoutsenen varassa, niinkuin kaksi leveätä nojatuolia olisi yhdistetty\nyhteiseen karmiin ja jalat kiinnitetty samantapaisiin keinulaitteisiin\nkuin on lasten puuratsujen alla. He istuivat totisina vieri vieressä,\nherralla pitkä, lattialle ylettyvä, valkopesäinen, hopeahelainen\npiippu, josta hän veteli tavattoman pitkiä sinisiä savuja, antaen pesän\nseistä nuppinsa päällä maassa ja piipun suun seurata edestakaisin\nkeinun liikettä. Imuletku pysyi koko ajan hänen suussaan ja hän joskus\npani sen naputtelemaan huuliansa eri paikkoihin. Laamanskalla taas oli\nsukankudin kädessä ja puikot kilisivät hänellä tavattoman nopeasti.\nKutoessa hänen huulensa laskivat silmuja, mutta suu hymyili sille, mitä\nAleksander ja laamanni keskenään haastelivat. Keinunta kävi hyvin\nhitaassa ja syvässä tahdissa. Pitkään aikaan minä en voinut siihen\ntottua, vaan kun keinu painui taaksepäin, minä ajattelin: nyt-nyt he\nkeikahtavat nurin! — ja taas kun alkoivat tulla minua kohden: nyt he\nkupsahtavat syliini! Oli aika noloa istua liikkumattomana Aleksanderin\nvieressä, kun isäntäväki näin heilui. Mutta Aleksander selitti minulle\njäljestäpäin, että tämmöinen kahdenistuttava keinutuoli oli isännän ja\nemännän kunniapaikka, jota vieraiden ei sopinut anastaa. \"Ennenkuin\nkaikki nämä tavat oppii!\" — ajattelin minä, vaivoin hilliten haluani\nistahtaa heidän väliinsä ja antaa keinulle parempaa vauhtia.\n\nEmäntä nousi paikaltaan ja hävisi. Vähän ajan perästä alkoi\nkuulua pöytien liikuttelua suljetusta huoneesta, jonka arvasin\nruokailusaliksi. Illan kuluessa kiihtyi suljetun huoneen melu: sieltä\nkuului lautasten kilinää, veitsien ja haarukkain putoamista läjästä\nhajalleen, vihdoin tuolien siirtelemistä ja alituista ovissa käymistä.\nMinulla kihosi sylki suuhun, mutta odotus venyi iankaikkiseksi. Ennen\nillallista ehti tapahtua paljon.\n\nVähitellen alkoi ovikello kilistä ja vieraita tippui huoneeseen toinen\ntoisensa jäljestä. Ilmeisesti ne olivat kaikki meitä varten kutsutut.\nJa kaikki esiteltiin minulle. Aleksander oli esittelyssä apuna, hän\nnimitti minulle jokaisen nimen ja — hämmästykseni oli suuri — myöskin\njokaisen ammatin: apteekkari, nimismies, kirkkoherra... Minä tein\nhänelle merkkejä, ettei tarvitse, mutta hän asetteli edelleen jokaisen\nnimen eteen ammatti-ilmoituksen.\n\nTietysti minun oli jatkaminen samaa mykkyyttäni vieraiden luvusta\nhuolimatta. Pian istuin jälleen eristettynä. Ensin he katsahtelivat\nminuun, hymyilivät ja ilmeisesti puhuivatkin minusta, mutta sitten\npakostakin unohtivat ja vajosivat keskinäisiinsä.\n\nVierashuoneen pöydälle tuotiin suuri tarjotin, joka oli täynnä\nteelautasten päällä seisovia juomalaseja kilisevine lusikoineen. Mutta\nsamovaaria eli teekeitintä ei tuotu. Sen sijaan oli tarjottimella astia\nkukkurallaan sokeria ja kaksi pulloa, jotka laamanni itse aukaisi.\n\nNyt panivat herrat paljon sokeripaloja laseihin ja täyttivät lasit\nkolmannesta vajaiksi höyryävän kuumalla vedellä, jota tuotiin kannussa\nyhä uudestaan pöytään. Viimeksi he kaatoivat keltaista nestettä\nlaseihin ja täyttivät ne reunoja myöten. Nyt he joivat varovasti\nniinkuin kuumaa teetä.\n\nMutta ihmeellisintä kaikesta oli mielestäni se, että he ennen juomista\njoka kerta lähensivät laseja toisiinsa ja kilahuttivat vastakkain,\njonka jälkeen kumpikin härppäsi hiukan. Ei kukaan juonut\nkilahuttamatta.\n\nKatseltuani talon kaikki kuvakirjat, jotka olivat minulle tuodut\najanvietteeksi, ja kierrellessäni myös seinälle ripustettuja kuvia\nkatselemassa, joiden joukossa oli enimmäkseen lintumaalauksia (toisessa\nmetsot tappelivat ja toisessa kotka repi saalistaan), huomasin, että\nherrojen kesken tapahtui jotakin erinomaisempaa. Aleksander oli noussut\nseisomaan ja piti lasia kädessään. Laamanni piti myöskin lasia\nkädessään ja puhui hänelle kaikkien muiden vaietessa ja pitäessä laseja\nkäsissään. Sitten he kaikki kilistivät lasejaan Aleksanderin lasia\nvastaan, tulivat iloisiksi ja puheliaiksi, ja yht'äkkiä kaikki\nkääntyivät minun puoleeni. Laamanni sanoi saksaksi: tervetuloa! — ja\nkaikki joivat laseistaan.\n\nMinä tahdoin mennä ottamaan lasia, kilistääkseni heidän kanssaan, niin\nkuin Aleksander oli tehnyt, mutta hän kielsi hätääntyneenä. Sitten hän\nkuitenkin antoi minun maistaa omasta lasistaan, ja juoman maku oli niin\nkamala, että minun täytyi virnistää ja kääntyä pois, josta kaikki\npurskahtivat raikuvaan nauruun.\n\nTämän jälkeen näytti herroille olo tulevan yhä hauskemmaksi, ja usea\nkoetti puhutella minua saksaksi, mutta ei osannut jatkaa pitemmältä. He\nunohtivat minut jälleen ja minä vajosin mykkyyteeni, jatkaen\nseinäkuvien tarkastamista. Löysin oikein hyvän öljyvärimaalauksen, jota\nolisi tehnyt mieleni nähdä päivänvalossa, se oli maisemakuva, täynnä\nihastuttavia, ikivanhoja koivuja ja niiden alla pieni lammaskota. Mutta\nsitten seurasi taas lintuja, nimittäin vesilintuja, joista toiset\nuivat, toiset lekottivat vesikivillä silmät ummessa ja toiset\njärjestelivät höyheniänsä rannalla.\n\nLaamanni tuli minulle vähän seuraa pitämään. Hän rupesi minulle\nselittämään seinäkuvia, sanoen, että nuo koivut oli maalannut nuori\nHolmberg ja kaikki linnut oli maalannut Wright, jota hän piti Suomen\netevimpänä maalarina. Hän osoitteli sormella ja käski katsomaan hyvin\nläheltä, kuinka jokainen untuva noissa linnuissa oli mestarillisesti\nsuoritettu ja aivan kuin oikeita höyheniä. Hän ei tyytynyt ennen kuin\nminäkin olin pistänyt nenäni melkein kiinni kankaaseen ja todennut\ntaiteilijan siveltimen hämmästyttävän tarkkuuden. Vielä hän kankealla\nsaksallaan tiedusteli minulta oliko Venäjällä yhtään maalareita ja\nsitten ihmetteli miksi he eivät olleet asettaneet teoksiaan näytteille\nSuomessa. Hän käski välttämättä matkustamaan Helsinkiin, jossa saisin\nnähdä paljon maalauksia ja veistoksia näyttelyyn asetettuina. Hän puhui\nniin vakuuttavasti, että minä aivan pienenin hänen edessään ja hetkeksi\ntodella luulin, että Venäjä oli autio maa, unohdin Pietarin Eremitagen\nvaltavat taidekokoelmat, unohdin oman veljeni, oman setäni, ja tulin\nsurulliseksi suuren Venäjän puolesta.\n\nMyöhemmin laamanskakin pistäysi pikimmältään vierashuoneessa, ja minut\nhuomattuaan hän tuli luokseni ja otti minua vyötäisistä, säälien\nyksinäisyyttäni. Kädenliikkein hän sai selitetyksi, että eikö huoneessa\nollut mielestäni liiaksi savua, ja johdatti minut toisiin huoneisiin,\ntahtoen minua olemaan niinkuin olisin ollut kotonani, vapaasti\nliikkumaan missä huoneessa halusin ja katselemaan mitä vain löysin.\nSitten hän taas meni illallisvalmistuksiinsa.\n\nKaikista paljoista nähtävyyksistä eri huoneissa minua ihmetytti enin —\nvuoteet. En nähnyt missään oikeita vuoteita, niinkuin meillä Venäjällä,\nsemmoisia leveitä, pehmeitä ja matalajalkaisia, joihin heittäytyy\nvaltoinaan ja nukkuu pitkin taikka poikin, yhdentekevää miten, vaan\ntäällä olivat vuoteet korkeita, ylettyivät minulle vyötäisiin asti ja\nolivat neliön muotoisia, jonka pituussivu oli yhtä lyhyt kuin\nleveyssivukin. Tämä asia oli huolestuttavaa. Miten semmoisessa\nvuoteessa voi nukkua, oli minulle aivan käsittämätöntä, ei suinkaan\nmuuten kuin paneutumalla ihan kippuraan. Niin kai he siis nukkuvat\ntässä maassa, ihmettelin minä, pahoillani siitä, että mitään lepoa en\nvoinut odottaa suuressa väsymyksessäni. Mutta täytyyhän minunkin\nsemmoiseen makuutapaan lopulta tottua, koska muutkin ovat tottuneet.\nIhmeellistä! Olisi pitänyt tästä asiasta hiukan neuvotella Aleksanderin\nkanssa, mutta siihen ei ollut tilaisuutta, hänet olivat muut kokonaan\nanastaneet piiriinsä.\n\nVihdoinkin avautuivat ruokasalin ovet ja laamanska kumarrellen pyysi\nastumaan pöydän ääreen. Laamanni johti minut sisälle.\n\nMutta tuoleja ei ollutkaan pöydän ympärillä, enkä minä tiennyt minne\nistua.\n\nEi kukaan muukaan istunut, vaan ensin asetuttiin seisten pöydän\nympärille. Kaikki vaikenivat ja suuren hiljaisuuden aikana laamanni\nkatsahtaen ylös sanoi jotakin hiljaisella äänellä ja pani sormensa\nristiin. Muut katsoivat totisina alas ja yhdistivät hetkeksi kätensä.\nSitten tulivat kaikki jälleen iloisen näköisiksi ja alkoivat puhella.\nHe haukkasivat ensin vähän, mikä mitäkin, sitten täytettiin pienet\ntirrikkalasit kirkkaalla nesteellä ja jokainen herroista otti täytetyn\nlasin käteensä, mutta ei kukaan juonut. Sensijaan joku alkoi laulaa, —\nja minä ymmärsin, että tämä oli leikkiä, sillä laulu ei ollut oikeata\nlaulua, vaan repäisevän vallatonta renkutusta, kuitenkin ankarassa\ntahdissa, eikä siinä kuulunut paljon muuta kuin yksi ainoa sana,\nheelangoor, eri rytmeissä. Kaikki yhtyivät yhdestä suusta lauluun, ja\nyht'äkkiä — bats! — kaikki kulauttivat ryypyn suuhunsa. Minä nauroin\nkohti kurkkuani, mutta Aleksander kohautti kulmakarvojansa, mikä näytti\nolevan hänen salainen merkkinsä minulle, kun menettelin vastoin tapoja.\nHerrat rupesivat taas syömään, mutta hauska laulu uusiutui vielä\nerinäisiä kertoja ennenkuin päästiin paisteihin ja oluthaarikkoihin.\n\nIllallinen kesti sanomattoman kauan ja mieliala näytti vain\nvilkastumistaan vilkastuvan. Tässä sorinassa, joka mykästä tietenkin\nalkoi tuntua yksitoikkoiselta, nukutti minua lopulta siihen määrään,\nettä Aleksanderin täytyi käydä pitämässä minua valveilla, enkä minä\nollenkaan muista, että kukaan olisi minulle pitänyt puhetta illallisen\naikana, niinkuin Aleksander myöhemmin väitti. Hän oli muka vastannut\nminulle pidettyyn puheeseen, seisten vieressäni. Silmäni olivat muka\ntuon tuostakin vierähtäneet ympäri ja minä olin vain nuokkunut. Sanoi\nmonen muunkin sen huomanneen, ja että olivat vain hyväntahtoisesti\nhymyilleet asialle.\n\nMuistan todellakin kerran aivan kuin heränneeni. Hirmuinen tuolien\nräminä herätti minut. Vieraat, joista suurin osa oli vähitellen\nistuutunut ruokapöydän ympärille sikin sokin, nousivat äkkiä yht'aikaa\nsuurella pauhinalla ylös — ja minä heräsin.\n\nIllallinen oli päättynyt.\n\nVihdoinkin!\n\nOlisin kohta sanonut hyvää yötä ja rientänyt nukkumaan, mutta\nAleksander kohautti minulle jälleen silmäkulmiansa ja minun oli\njääminen vierashuoneeseen.\n\nHerroille tuotiin kahvit, ja eri tarjottimella paljon matalia ja\nkorkeita pulloja. Kaikki kokoontuivat vierashuoneen pyöreän pöydän\nympärille, jossa kahvit ja juomat olivat. Mutta laamanska, joka varmaan\noli huomannut minun torkahtaneen illallisella, tuli luokseni ja otti\nminua jälleen vyötäisistä. Jotakin selitellen ja käsillänsä viittoen\nhän alkoi vetää minua pois vierashuoneesta, ilmeisesti kehoittaen\nmenemään levolle.\n\nAleksander tuli siihen ja sanoi:\n\n— Kuinka sinä menisit pois, kun koko juhla on meitä varten!\n\nMutta laamanska nauroi ja huitoi Aleksanderia pois ja veti minut\npuoliväkisin seurasta.\n\nSitten hän hyvästiksi taputti minua olalle ja avasi minulle\nmakuuhuoneen oven.\n\nEn ole koskaan tuntenut itseäni niin tyhmäksi kuin tällä ensimmäisellä\nSuomen matkallani ja erittäinkin nyt astuessani kuin nolosti\nkäyttäytynyt koulutyttö eristettyyn huoneeseen. Miksi olinkaan\nyht'äkkiä täällä vieraassa maassa tullut niin pieneksi, mitättömäksi,\nmerkityksettömäksi, niin etten itsekään löytänyt itseäni ja olin kuin\nsokkosille laskettu, joka ei näe itseään eikä muita ja vain hapuilee\ntyhjyydessä! Kun kadottaa kaiken käsityksen itsestään, on kuin\ntuuliajolla. — Enkö minä ollut kotitanssiaisissa aina ensimmäinen,\neikö minua sanottu \"primadonnaksi\", enkö ollut ylinnä kaikkialla missä\nilakoitiin, enkö ollut kaikkien seurojen kaivattu elähyttäjä, nukuttiko\nminua milloinkaan, minäkö olisin milloinkaan ensimmäisenä seurasta\nlähtenyt, sanoen: mennään maata! Mihin oli tämä kaikki kadonnut ja minä\nsen mukana? Aivan, aivan tyhjäksi riisuttu minä olin, aivan\nolemattomaksi tehty. Niinkuin laineet hyökkäävät ristiin rastiin pienen\nkiven ohitse, niin minä hain itseäni enkä löytänyt. Tietäkää siellä\nkotona: Liza on kadonnut!\n\nMutta voi autuutta! Kun minä yksikseni jätettynä katsahdin ympärilleni,\nei vuode ollutkaan enää kolkko, ahdas neliö, jonka päällä olisi ollut\nsykkyrässä maattava, ei, vaan se oli levitetty matalaksi ja pitkäksi.\nMuhevina paisuttivat siinä itseänsä pehmeät vuodealuset, peitteet ja\ntyynyt, ja niin sirosti oli silkoinen lakana käännetty peitteelle,\netten moista ollut milloinkaan ennen nähnyt. Ah, mikä nautinto oli vain\najatellakin tuohon vuoteeseen ja sen peitteen alle painautumista!\nKuinka olinkaan saattanut olla niin tyhmä! Vai sykkyrässä!\n\nAloin nopeasti riisuutua. Kaikki tuntui minusta taas hauskalta.\nKomeapitsinen yöpaitakin oli minulle asetettu siroon vaatepussiin.\nLaamanska oli maailman rakastettavin olento ja mistäpä se laamanni\nolisikaan voinut venäläisiä maalareita tuntea. Ukot olivat minusta taas\nsangen hauskoja ja uskoin varmasti, että vielä minä kerran heidät\nvalloitan, jahka heidän kielensä opin. Oikein hytkähtelin sisällisestä\nnaurusta, kun palautin mieleeni yhdenkin, joka oli laulettaessa ollut\nkovin totinen ja ehkä äänekkäin kaikista. Hänen kasvonsa olivat\nhehkuvan punaiset, silmät törröttivät ammollaan, kaulasuonet olivat\npaisuksissa ja laulava suu näytti vain huolehtivan siitä, että ääni\nrämisi ylinnä muita. Kaikessa koomillisuudessaan hän oli niin\nrakastettava, että teki mieli temmata hänet syliinsä.\n\nJo vuoteeseen sukeltuneena minä yhä tavoittelin tuon merkillisen\nrenkutuksen säveliä. Alkurytmiin olinkin jo päässyt kiinni:\nattararamtam, attararamtam heelangoor, attararamtam ... hellangor\nohallangor ... mutta enempää en muistanut, vaikka koetin yhä uudestaan.\nAlkoi nukuttaa liikaa.\n\n\n\n\nXXI. MATKA JATKUU.\n\n\nLaamannin omat ripeät hevoset valjastettiin seuraavana aamuna rekemme\neteen ja nopeassa ravissa ne lähtivät viemään meitä edelleen Kuopiota\nkohden. Entinen kyytimies oli tietämättämme maksettu ja lähetetty pois.\n\nTalon vieraanvaraisuus — vaikka vastaanotto oli minusta ensin\ntuntunut koleahkolta — oli itse asiassa kaikitta suudelmittakin ja\ntunteellisuuksitta ollut aivan suurenmoinen. Meidän oli melkein väkisin\nriistäydyttävä matkalle, ja minä olin lopulta niin kiintynyt sekä\nlaamanniin että laamanskaan, että olisin aivan mielelläni jäänyt heille\noleilemaan vieläkin vuorokaudeksi. Mutta Aleksanderin huomasin haluavan\npikaista lähtöä, sillä matkan päämäärä oli vielä kaukana, ja hän\nluonnollisesti tahtoi pian nähdä äitinsä, josta oli niin kauan ollut\nerossa.\n\nSää oli kaiken alkutaipaleen ollut erinomaisen suotuisa. Meillä oli\npäivisin ollut auringonpaistetta. Maan vaihteleva luonto hirmuisine\nhavumetsineen ja taas avonaisine lumikenttineen ja punahelkkyvine\ntaloineen mäkien harjalla oli painautunut mieleeni iloisena,\nrunollisena, lupaavana, öisin oli taivas ollut miljoonissa tähdissä, ja\nme pidimme kuomua alhaalla, paremmin taivasta nähdäksemme. Sillä\nmilloin Aleksander ei nukkunut, hän halusi opettaa minua tähtiä\ntuntemaan. Hän näytti minulle Otavan, sanoi sen olevan reenmuotoisen,\nselitti missä oli aisa ja missä itse reki, ja käski laskemaan viisi\nreen perälaudanmittaa suoraan avaruuteen päin, jolloin löytyi\nPohjantähti, taivaan liikkumaton napa, jonka ympäri koko muu taivas\npyöri kerran vuorokaudessa. Vaikka välimatkojen mittaileminen olikin\nAleksanderille taivaan katselemisen pääviehätyksenä ja minulla taas\nhaaveileminen sen mahdollisesta asutuksesta, oli meistä kummastakin tuo\nkatseleminen ja tähdistä puhuminen kuitenkin suuresti kiinnostavaa. Se\nikäänkuin yhdisti meitä. Me ikäänkuin tulimme lähemmiksi ystäviksi.\nEhkäpä Aleksander semmoisina hetkinä unohti tuovansa Suomeen venäläistä\nvaimoa, ja ehkä minä itse pääsin silloin painostavasta aavistuksesta,\njoka oli alkanut tuntua sydämen perimmässä sopukassa, että\nvenäläisyyteni tulisi olemaan Aleksanderille tässä maassa suurena\nvastuksena. Se epäilys oli laamannilla-olosta vain vahvistunut, sillä\noli ilmeistä kuinka huolestunut Aleksander oli ollut nolon\navuttomuuteni johdosta. Mutta kun miljoonat tähdet kaareutuivat\npäittemme yllä, unohtuivat kaikki sellaiset huolet, ja me olimme vain\nkaksi pientä ihmistä, jotka vaelsimme lumiaavikolla ja haimme onnea\ntoistemme läheisyydestä.\n\nLuulenpa, että olimme yhtä hyvillämme kumpikin, kun päivätuulien\ntyynnyttyä, yöpakkasessa laskimme kuomun alas, ja taas saman\nmittaamattoman, mustan avaruuden miljoonat tähdet tuikkivat yllämme.\n\nMutta sää ei pysynyt yhtä suotuisana koko matkaa. Viimeisenä\nvuorokautena, kun meillä Aleksanderin sanojen mukaan ei olisi ollut\nkuin yksi yö matkustettavana, alkoi jo puolesta päivää taivas sumeta\npitkiin usvapilviin ja tuuli yltyi yltymistään. Kuski nosti\nlammasturkkinsa kauluksen ja laski karvalakin nahat korville. Hän piti\npäätään vinottain tuulta vasten, jonka mukana hänen kasvoihinsa lensi\nkristallisokerin tapaista hienoa ja kirpeää lunta, sitä samaa kokoontui\nmyös kaikkiin jalkanahkojen laskoksiin ja kuomun sokkeloihin. Tuuli\ntempoili hevosten harjoja, piti niiden häntiä vinossa ja välistä sai\ntemmatuksi koholle nahkaloimet, jotka kuski oli sitonut hevosten\nselkiin.\n\nIllan tultua ei ollut kysymystäkään kuomun alhaalla pitämisestä, vaan\nse päinvastoin varustettiin edestäpäin tiheällä nahkapeitteellä, jonka\nkeskellä oli neliskulmainen lasiruutu. Lasin läpi ei näkynyt muuta kuin\nhevosten juoksussa hölkkyvät luokit ja tuulessa ryöppyvät harjat.\nJoskus näkyivät myös piiskansiiman sivallukset, joista tuntui kuskin\npahatuulisuus. He olivat näet vähän riidelleet Aleksanderin kanssa.\nYmmärsin asian niin, että kuski oli pyryn vuoksi neuvonut matkan\nkeskeyttämistä yön ajaksi, mutta Aleksander oli käskenyt noutaa mökistä\nlumilapion mukaan, ja sen tehtyä olimme laskeutuneet aavoille vesien\nselille, joita oli Aleksanderin sanojen mukaan nyt kestävä Kuopioon\nasti. Hän kehoitti minua paneutumaan pitkäkseni ja nukkumaan. Asetti\ntyynynkin minulle. Itse hän teki niin, ja luullakseni hän nukkui heti\nkun oli sanonut, ettei vaaraa ollut minkään näköistä, ja että vaikka\nkuski ei näkisikään missä tie kulkee, niin hevoset kyllä tuntevat sen\nkavioillaan eivätkä milloinkaan eksy tieltä.\n\nNyt alkoi minulle matkan peloittavin yö.\n\nTuuli ulisi ja vonkui ulkona. Kuomumme tutisi ja ryskyi sen puuskissa.\nPuuskat piiskasivat tuota sokeria kimakasti ruudun lasia vasten, ja\nsitä tuli jokaisesta rakosesta sisälle kuomuunkin, muodostaen sinne\ntänne pieniä mäenkumpuja, joita minä sitten koetin koota ja työntää\npiiloon, kunnes huomasin että ne kasvoivat hitaammin, jos ne jätti\npaikoilleen.\n\nVälistä tuli outo ajatus. Mitä tämä pimeässä kuomussa tutajaminen\noikeastaan on? Minne me ajamme? Mitä varten pohjoiseen ja aina vain\npohjoisempaan? Pois lämpimästä, valoisasta, iloisesta elämästä yhä\nkauemmas tuntemattomaan pimeyteen!\n\nSilloin muistin aina, että Aleksander oli vieressäni ja hän ajoi\näitinsä luokse. Olin hakevinani omaa äitiäni, ja minun täytyi myöntää,\nettä jos hänet olisi ollut haettava vielä paljon pimeämmästä\npohjolasta, en olisi epäillyt rientää hänen luokseen, matkustaa yöt\nläpeensä tuiskussa ja pakkasessa, kiljuvien susilaumojen seuratessa\nkintereillämme.\n\nMutta tämä kaikki oli teoriaa, joka auttoi vain niin kauan kuin sitä\najatteli. Uudet puuskat ja jyskytykset ajoivat pelon jälleen\nvallitsevaksi, ja monta kertaa minä olin jo aivan varma, että\ntäydellinen tuhoutuminen ja kaamea kuolema tässä pyrymeressä oli ainoa\nmahdollisuus.\n\nHevoset hiljensivät juoksuansa ja minä ymmärsin, että ne liikkuivat\nenää vain käyden. Nyt se tuho siis tulee, ajattelin, kohta reki\npysähtyy ja me hautaudumme nietoksien alle.\n\nAivan oikein, me pysähdyimme. Ihan pimenneen ruudun takaa vain kuulin\nkuskin vihaista hevosille ärjyntää ja piiskan läimäyksiä vasten\nnahkaloimia. Vain pieniä nytkähdyksiä, ja taas olimme liikkumattomina.\nKuski on tyyntynyt eikä enää piiskaa hevosia, vaan odottaa jotakin.\nAleksander nukkuu yhä kuin tukki, ja minä olen varma, että jos hänet\nherättäisin, hän vain sanoisi: Älä sekaannu kuskin asioihin, vaan\nkallistu levolle ja ummista silmäsi!\n\nTämän kansan levollisuus tuntuu joskus aivan sietämättömältä.\n\nMutta eipäs! Nyt naputtaa kuski piiskanvarrella lasiin. Odottaa. Taas\nnaputtaa. Ilmeisesti hän tahtoisi sanoa jotakin Aleksanderille. Mutta\nnoinko varovasti naputellaan silloin, kun on saavuttu kuoleman\nkynnykselle! Minä tartun Aleksanderin turkkiin ja alan sitä voimieni\ntakaa rytyytellä.\n\n— Mikäs nyt? — kuulen hänen unisen äänensä pimeässä.\n\n— Nouse, nouse, olemme hukassa.\n\n— Joko sudet ovat syöneet kuskin? — laskettelee hän pilojaan, pysyen\npitkänään.\n\nMutta samassa kuuluu kuskin ääni puhuvan jotakin lasin takaa ja\nAleksander kohottautuu. He keskustelevat vähän aikaa, ja Aleksander\nalkaa avata kuomun etusia. Tätä tehdessään hän minua rauhoittaakseen\nselittää syytä pysähdykseen.\n\n— Siellä on avautunut railo hevosten eteen, ne eivät uskalla hypätä\nylitse. Onpa se kuski aika saamaton mies, tahtoo poiketa rantataloon\npäivää odottamaan. Vielä mitä!\n\n— Aleksander, Aleksander, — huudan tuskissani, — tee niin kuin hän\ntahtoo, muuten vajoamme pohjaan!\n\nAleksander selvitteli yhä jalkojansa turkeista ja peitteistä, joten\nhänellä on aikaa selvitellä myöskin railojen fysiikkaa.\n\n— Näetkös, — sanoi hän, — jos heti jään halkeamisen jälkeen nousee\nvoimakas tuuli, niin — ennenkuin halkeama on ehtinyt uudelleen jäätyä\numpeen — voi jää ankaran tuulen painosta liikahtaa erilleen toisesta\njäälautasta, ja niin syntyy aukeama, jonka yli kohta sataa lunta eikä\nse lumen alla enää ota jäätyäkseen. Hevoset vainuavat sellaisia\naukeamia ja pysähtyvät.\n\n— Jumalan nimessä, kääntykäämme takaisin, jos hevoset vainuavat, —\nhuusin minä, tavoitellen Aleksanderia turkin liepeestä.\n\nHän irroitti minun turkkiin tarrautuneet käteni ja ulos kiivetessään\nsanoi:\n\n— Vaaraa ei ole minkään näköistä, usko minua, Liza. Me luomme lumen\naukeaman päältä ja hevoset astuvat kauniisti ylitse.\n\nNäin sanoen hän uudistuneista huudoistani huolimatta hävisi kuomun alta\npimeään pyryyn.\n\nKaikki oli sekaisin. Valkoista lumenmöyhyä tuprusi sisälle\naukijääneestä kuomuetusesta, jonka lieve lepatti ruutuineen kuin lippu\nmyrskyssä. Itse kuomukin tutisi ja lunta lensi sen seinämiin, jopa\nlakeenkin.\n\nEn voinut ymmärtää mitä ne miehet siellä ulkona puuhasivat, luulen\nheidän kaivelleen lumessa lapiolla, jonka olivat ottaneet talosta.\n\nVihdoin he lopettivat ja asettuivat kumpikin paikalleen.\n\nJa tämmöisenkö kuorman on lentäminen sylenlevyisen avannon ylitse! —\najattelin minä kauhun salvatessa hengitykseni ja ääntämiskykyni.\n\nReki liikahti.\n\nNyt he varmaankin ottavat vauhtia, — ajattelin, sydämeni koettaessa\nrepeytyä ulos rinnastani. Hevoset rupesivat juoksemaan.\n\n— No näetsen, — sanoi Aleksander, — kuinka kauniisti se kävi.\n\n— Olemmeko jo ylitse? — huusin ihmeissäni.\n\n— Aikoja sitten, — sanoi hän ja rupesi sovittelemaan taaksensa\nalusia, paneutuakseen pitkäkseen. Sen tehtyään hän toisella kädellään\nkohensi vielä minunkin tyynyjäni, kehoittaen seuraamaan hänen\nesimerkkiänsä. Hän sanoi, että minun täytyy levähtää ennenkuin tulemme\nKuopioon, muuten voi käydä niin että nukun aamiaispöytään, niinkuin\nolin illallispöytäänkin nukkunut.\n\nOlin niin iloinen vaaran välttymisen johdosta, että tottelin häntä\nkaikista hänen ivapuheistaan välittämättä, ja heittäysin selälleni.\nOlin sanomattoman onnellinen myöskin sen johdosta, että minulla oli\nsellainen mies, joka tietää neuvon missä tilanteessa tahansa. (Hänen\nnenänsä alkoi jo sipistä nukkumista.) Hieno, solakka upseeri, mutta\nkyllä tietää pyryasiat, vieläpä neuvoo vanhoja kuskeja! Kuinka monta\nesikuntaupseereista, jotka osaavat pyöritellä valssissa naisiaan paljon\ntaitavammin kuin hän, olisi osannut pyrymyrskyssä lapioida railon\nselväksi lumesta! Esimerkiksi Litvinov! Varma on, että olisimme hänen\nkanssaan jo ajamassa täyttä karkua takaisin Pietariin päin, jos eteemme\nolisi tämmöinen hornan kuilu auennut. Ei, olinhan tosin suuri tyhmyri\nja pelkuri, mutta kylläpä vaan olin osannut itselleni miehen valita!\n\nSanalla sanoen, kun sydänalassa taas jokin ihan tuntuvasti liikahti,\ntäytti minut sellainen elämänriemu, että minä itsekseni hytisin ilosta\nja tuulen jyskytys kuomua vastaan oli minulle pelkkää tuutulaulua.\nKaikki, mikä äsken oli peloittanut ja nukkumasta estänyt, ajoi nyt ihan\nväkisin unta silmiini.\n\nKun heräsin, muistin kuulleeni vielä nukkuessa aisakellon kilinää, ja\nnyt avasin silmäni samanlaiseen kilinään, jonkun ajaessa meidän\nohitsemme. Olin pitkästä nukkumisesta niin raukeana, etten ensin\nollenkaan liikahtanut, en edes päätäni kääntänyt, vaan annoin maailman\ntodellisuuden omin neuvoin virrata sisälle ja selittää minulle kaiken.\nMiksi on niin valoisaa? Siksi että Aleksander on avannut kuomun edestä\netusen ja että pyry on tauonnut. Hän istuu suorana ja katselee ulos\neteensä. Hänen viiksensä ovat huurussa, ja kulmakarvansakin. Silmät\nvälkkyvät elokkaan kirkkaina kaikelle minkä hän näkee, mutta suu ei\nhymyile. Hän luulee minun nukkuvan ja varoo minua herättämästä, mutta\nnäkyy selvästi, että hän palaa halusta saada näyttää minulle mitä itse\nnäkee. Juuri siksihän minä vain pysynkin liikahtamatta, että ensin\nsaisin rauhassa ajatella omiani, katsella Aleksanderia ja nauttia\nolevaisuudesta, itse siihen sekaantumatta.\n\nMinä kuulen kaukaa ikäänkuin tornikellon kumean soinnin, välistä ei\nkuulu, välistä taas kuuluu, biu-bau ... bau... Onko nyt sunnuntai? —\nOn. — Kuinka rauhallista — biu-baau ... baau ... baau...\n\nVälistä kuulen myös kaukaa ja lähempää kukkojen laulua, ja arvaan, että\nme kai lähestymme jotakin kylää. Mutta en raatsi sittenkään vielä\nkohota. Tornikellon kumina yhä kovenee. Sitä on hauska kuunnella.\n\nTakaamme lähestyy taas kulkusten kilinä. Meidän hevosemme alkavat\nkäydä. Ohitsemme ajetaan, reessä puhellaan iloisesti, sitten kulkuset\ntaas etenevät. Silloin kun kulkusten kilinä oli kovimmillaan,\nAleksander katsahti minuun, että enkö minä muka vielä tuostakaan herää.\nMutta minä painoin silmäni kiinni. Ja tornikello yhä lähestyi.\n\nNyt alkoi jo kuulua jalankävijäinkin ääniä ja heidän askeltensa\nkopinaa, kun ajoimme heidän ohitsensa. Nyt jotkin pojat juoksivat\nrekemme talkille, sillä heidän kikatuksensa kuului ihan kuomun takaa.\nJa nyt he kai pyrähtivät pois, sillä sekä kulkusten että suuren\naisakellon räminä tuli jostakin käänteestä taaksemme ja hetken kuluttua\najettiin ohitsemme tavattomassa kellojen kilinässä.\n\nNyt minä vilkaisin Aleksanderiin, ja meidän katseemme tapasivat\ntoisensa.\n\n— Se on maalaista kirkkoväkeä, — selitti hän, tarkoittaen ohiajajia.\n\n— Missä olemme? — kysyin haukotellen.\n\n— Nousehan katsomaan, — hän sanoi, sierainten juuret tutusti\nkangistuneina, millä tempulla hän tavallisesti hillitsi kasvojensa\nomavaltaisia ilmeitä, erittäinkin tyytyväisyyden ilmettä ja tarpeetonta\nhymyilemistä, joka olisi omin päin pyrkinyt leventämään suuviivaa.\n\nMinä kohottausin.\n\nEdessäni oli loivasti kohoavalla rannalla isonlainen kylä kirjavine\npuurakennuksineen, jotka hauskasti heloittivat esille-pilkistävässä\nauringonpaisteessa. Erittäin helakasti loisti valkoinen kirkko\ntorneineen, kohoten keskeltä kylää, taustanaan mahdottoman suuri\nvuorenharjanne, joka oli tummansininen, koska auringon valo ei ollut\nsinne vielä ennättänyt. Niin idyllisen kaunista! Ja sieltähän kylästä\nse kellojen soitto tulikin.\n\nJäällä näkyi paljon teitä ja mustia pilkkuja, jotka kaikki liikkuivat\nkylään päin. Ne olivat ajajia ja jalankävijöitä, menossa kirkkoon,\nkuten Aleksander selitti. Kun me ajoimme jalankävijäin ohitse, menivät\nhe lumeen seisomaan, ja monet miehistä tervehtivät lakkia nostamalla ja\nnaiset tekivät itsensä lyhyemmiksi, niinkuin se kahvintarjooja\nensimmäisessä pysähdyspaikassa.\n\n— Mikäs tämän kylän nimi on? — minä kysyin. Kun Aleksander ei kohta\nvastannut, kysyin uudelleen:\n\n— Oletko ollut tässä kylässä ennen?\n\n— Olen, — vastasi hän nyt. Ja kun katsahdin häneen, olivat sierainten\njuuret kangistuneet vieläkin syvempään. Hän sanoi:\n\n— Olemme Kuopiossa.\n\nMinä hämmästyin.\n\n— Lasket leikkiä, Aleksander! Ihanko Kuopiossa?!\n\n— Ihan Kuopiossa. Eikö tämä vastaa odotustasi?\n\nVastasiko vai ei, en tiedä, mutta totta on, etten ollut kuvitellut\ntämmöiseksi. Olin kuvitellut kaupungiksi. Ja jos kaupungiksi, niin\ntietenkin olin kuvitellut monikerroksisia kivimuureja. Mitään semmoista\nen nähnyt. En nähnyt melkein mitään siitä mitä olin osannut kuvitella.\n\nTornikellon kumea soitto oli ihan kuin päämme päällä. Voimakkaasti ja\nlevottomasti sen ääniaallot vavahtelivat ylitsemme kaikkiin\nilmansuuntiin.\n\nJa nyt me jo etenimme kellojen pauhusta. Olimme poikenneet\nsyrjäkadulle. Kukaan ei enää aja ohitsemme.\n\nEdessäni on rauhallinen, leveä katukuja. Ei mitään lumesta\npuhdistettuja katukäytäviä eikä lyhtytolppia, niinkuin Pietarissa, vaan\nsuora tie, joka oli avattu lumireellä — ajoimme sellaisen ohitse, —\nja molemmin puolin matalia puurakennuksia, joskus välimatkan päässä\ntoisistaan, mutta kuitenkin suorassa linjassa, niinkuin vastaisen kadun\najatuksessa. Nuo rakennukset olivat kovin siistejä kaikki, toiset\npunaisia, toiset keltaisiksi maalattuja, ja niissä oli valkoiset\nkulmalaudat ja valkoiset ikkunanympärykset, ja ikkunoissa oli\npitsikaihtimet kahden puolen ja näkyi palmuja ja muita huonekasveja,\njopa pieniä punaisia kukkiakin.\n\nYhden tämmöisen keltaiseksi maalatun ja paksun kattolumen peittämän\nrakennuksen kohdalla Aleksander sanoi: — Kas niin Liza, nyt ollaan\nperillä.\n\nKuski käännytti hevoset ja me ajoimme portista rakennuksen pihaan.\n\n\n\n\nXXII. KUOPIOSSA.\n\n\nKun ajoimme pihaan, näin kohta vanhan mummon puuhailevan jotakin\nkorkean verannan pikkuruutuisten lasien takana. Jyrkät rappuset\nnousivat sen visusti suljetulle ovelle. Se oli kai jokin lämmin\nhuonekasvien säilytyspaikka, johon talvellakin pääsi aurinkoa, koskapa\nmummon pää hääri kukkaruukkujen keskellä, niitä siirrellen paistetta\nkohden.\n\nSe oli Aurora, Aleksanderin äiti.\n\nHän oli hyvin lyhytkasvuinen. Hän oli puettuna mustiin, mutta päässä\nhänellä oli valkoinen, poimutettu myssy, jonka nauhat olivat sidotut\nkahdenpuoliselle silmukalle leuan alle. Hänen kasvonsa olivat\npunertavat, — ehkä nyt erikoisesti mielenliikutuksen vuoksikin. Silmät\nsäteilivät hyvyyttä, sanan täydessä merkityksessä \"säteilivät\", sillä\nsilmäin kohdalta läksi ohimoille ryppyjä tiheänä säteikkönä, ja hänen\nhymyillessään niitä levisi alaluomien alle, ylettyen poskipäihin asti.\n\nAleksanderia, joka oli noussut edellä, hän minun luokseni\nkiirehtiessään tervehti melkein kuin ohimennen. Tässä maassa ei nyt\nkerta kaikkiaan suudeltu. Mutta siitä huolimatta hän kiirehti avosylin\nminua vastaan, suuteli minua ja taputteli herkeämättä. Sitä hän teki\nilmeisesti juuri sen vuoksi, että me emme voineet mitään sanoa\ntoisillemme, mutta molemmat tahdoimme toisiamme rakastaa.\n\nMeistä tuli kohta parhaat ystävykset.\n\nHän osasi keskinäisestä mykkyydestämme huolimatta keksiä tuhansia\nasioita, jotka saattoivat muodostua meille yhteisiksi harrastuksiksi.\nNiinpä me kohta kuumat kahvit juotuamme menimme kaikkia hänen kukkiansa\nkatselemaan. Minulle hän antoi käteen kastelukannun, että sain ominpäin\nhoitaa ne ruukuista, jotka näyttivät minusta vettä kaipaavilta.\nOllessani epävarma minä katsahdin häneen ja kysyvästi panin: \"hm?\" —\nJos kukka oli hänenkin mielestään kasteltava, hän myönnytteli päätänsä\nnyykäyttämällä ja vastasi: \"yhym, yhym\". Sitten hän jatkoi multain\nkuohkeuttamista, pyöreät silmälasit päässä, ja vähän väliä tuli minua\ntaputtamaan.\n\nOikeastaan vasta pöydän ääressä istuessamme hän ensi kerran haasteli\nAleksanderin kanssa, ja vaikka minä selvästi tunsin, mikä syvä rakkaus\nvallitsi äidin ja pojan välillä, oli sen ainoana näkyväisenä\ntodistuksena vain, että mummo kerran taputti hänen kättänsä. Tämäkin\noli Aleksanderin mielestä jo niin paljon, että hän nousi hämillään\npöydästä ja jäi keskustelemaan seisaaltansa tai kävellen edestakaisin.\n\nHe eivät voineet olla antaumatta yhä innokkaampaan puheluun. Mummon\nyritykset kaikenlaisilla myhäilyillä ja muilla tempuilla pitää minua\nosallisena väkisin harvenivat, ja vihdoin he kasvot yhä tulehtuneempina\nvajoutuivat vain keskinäisiinsä.\n\nMinä nousin hiljaa ja menin huoneita katsomaan.\n\nAleksanderin äiti asui paljon köyhemmästi kuin laamanni. Huoneita ei\nollut kuin kolme ja sisustus oli koruttomampi, vain tarpeellisimmat\nhuonekalut.\n\nTietysti oli salissa kuitenkin keinutuoli. Se oli yksin-istuttava.\nSiinä oli hyvin korea helmitetty matto, kaiketi jokin vanha\nperhemuisto. Se oli tupsunauhoilla sidottu tuolin selustaan. Minun\ntäytyi vihdoinkin koettaa millaista oli keinua tällaisessa tuolissa,\nmutta se menikin niin kauas taaksepäin, että huudahdin pelästyksestä ja\nAleksander ja mummo riensivät katsomaan. He rauhoittuivat pian ja\npalasivat takaisin toiseen huoneeseen.\n\nTalon vuoteet olivat samoja neliömäisiä, mutta minä en niitä enää\npelännyt.\n\nSalissa oli seinillä kapeissa kehyksissä lasin alla kuvia arvatenkin\nAleksanderin veljistä ja sisarista, joita saattoi tuntea samasta nenän\nsuoruudesta kuin oli Aleksanderilla, ja lisäksi yksi varjokuva, jonka\notaksun — samasta syystä — olleen hänen isänsä. Maalauksia ei ollut\nkuin yksi. Se oli muita suurempi, öljyväreillä tehty vanhan miehen\nmuotokuva, jonka päässä oli musta kalotti. Kaulan ympäri oli sidottu\nvalkoinen kaulusnauha, joka kannatti kaksihaaraista liperiä,\nsamanlaista kuin oli Pietarin saksalaisilla papeilla. Mustan\npappiskauhtanan päällitse kulki kaulan ympäri leveä punainen nauha,\njonka molemmat päät, antaen tilaa hienosta kultaketjusta riippuvalle\nristille, yhtyivät rinnan alla, kannattaen ristinmuotoista\nkunniamerkkiä, jommoisia olin Pietarissa nähnyt kenraaleilla ja\njollainen taisi isällänikin olla. Samanlainen risti oi kiinnitetty\nkauhtanaankin, ja vielä iso hopeanvalkoinen tähti oli toisella\npuolella, sekin minulle tuttu kotoa. — Ukon kasvot olivat sanomattoman\nlempeät ja samaa lempeyttä lisäsivät vielä kalotin alta molemminpuolin\notsaa suitut pehmeät, harmaat tukansuortuvat. Ukko katsoi suoraan\nminuun, meninpä mille puolelle tahansa. Hän tuntui sanattomasti, mutta\nsitä suuremmassa yhteisymmärryksessä toivottavan minua tervetulleeksi,\njopa ikäänkuin rakentavan välillemme salaista sielujen tuttavuutta.\nEnkä minä voinut olla huomaamatta, että hänen silmistään säteili\nsamanlainen pohjaton hyvyys kuin Aleksanderin äidinkin silmistä. Tästä\nvarmasti päätin, että kuva esitti mummon isää, piispaa, jonka lempeästä\nluonteesta Aleksander oli minulle kertonut. Hän oli siitä tullut\nkertoneeksi vastapainona oman isänsä, ruununvoudin ankaruudelle, joka\noli ollut luonteeltaan niin rehellinen ja niin järjestyksenhaluinen,\nettä oli pakostakin joutunut rettelöihin huolimattomien ja mielellään\nliviä laskevien ihmisten kanssa. Minä menin vielä kerran katsahtamaan\nsiihen varjokuvaan, ja todella Aleksanderin isä näytti peloittavan\nankaralta. Kun vain ei Aleksanderissa ollut samaa! Ainakaan ei hänessä\nollut yksinomaan äitinsä lempeyttä. Minä taisin kuitenkin olla\nrakastunut juuri hänen ankaruuteensa.\n\nIllalla kokoontuivat Aleksanderin veljet ja sisaret meitä katsomaan.\nTuli vielä heidän vaimojansa ja miehiänsä ja muitakin sukulaisia. Mutta\nminä olin matkan jälkeen niin väsynyt, etten enää voinut vastaanottaa\nmitään vaikutelmia enkä muista siitä illasta mitään.\n\nOnnellisena, kun vieraat vihdoinkin lähtivät, tuskin maltoin riisuutua\nja heittäysin rentonani vuoteeseen, vajoten heti unen helmoihin.\nAleksander oli jäänyt vielä keskustelemaan mummon kanssa illan\nvaikutelmista, mutta minä en jaksanut häntä odottaa.\n\nLienen nukkunut tunnin verran, kun heräsin kamalan valittelevaan\nääneen, joka tuli jostakin viereisestä huoneesta tai ehkä ulkoa ikkunan\ntakaa.\n\nRaapaisin tulitikkua ja sydän kurkussa odotin milloin sen sininen\nfosforiliekki vihdoinkin muuttuu keltaiseksi, että pääsen kynttilää\nsytyttämään.\n\nKaamea valitus yhä jatkui ja minun kaikkea säikkyvä luonteeni pani\nkäteni hurjasti vapisemaan. Ensimmäinen sytytysyritys ei sen vuoksi\nonnistunut. Täytyi sytyttää toinen tulitikku, joka kuitenkin meni\nkiireessä poikki, ja vasta kolmas alkoi taas tuikkia siniliekkinä.\n\nOh, kuinka kauan nuo tikut valmistelivat, ennenkuin rupesivat\nvalaisemaan! Tuskan hiki valui otsaltani.\n\nValitus jatkui loppumattomiin.\n\nAloin erottaa siinä joitakin minulle käsittämättömiä sanoja, ja se teki\ntilanteen vieläkin kaameammaksi. Nähtävästi oli joku ihminen joutunut\näärimmäiseen hätään ja itkien ja valitellen rukoili apua.\n\nKun talikynttilä vihdoinkin oli sytytetty, en nähnyt huoneessa ketään\nja tuntui selvältä, että ääni tuli kadulta melkein ikkunan alta. Menin\nikkunan luo, mutta en nähnyt kadulla ketään, olin melkein sytyttää\nkaihtimen.\n\nValittava ääni oli vaiennut. Täysi hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Minä\nrupesin jo kuvittelemaan nähneeni vain pahaa unta.\n\nSammutin kynttilän ja hiivin vuoteeseen, malttamattomasti odotellen\nAleksanderia, saadakseni häneltä selvyyttä asiaan.\n\nOdotellessani lienen vihdoin nukkunut. Varma vain on, että noin tunnin\nkuluttua heräsin vielä suurempaan säikähdykseen.\n\nOnneton oli jälleen ikkunani alla! Ei voi olla sen sydäntäkirvelevämpää\navunhuutoa. Eikö Aleksander siis ollutkaan ryhtynyt toimiin? Eikö koko\nkaupungissa ollut ainoatakaan ihmistä, joka armahtaisi? Oltiinko tässä\nmaassa niin peräti sydämettömiä lähimmäistä kohtaan!\n\nYhä ja yhä valittaa!\n\nNyt en enää malttanut, vaan niin paitasillani kuin olinkin päätin\nrynnätä vierashuoneeseen hälyttämään taloa. Hyppäsin vuoteesta ja aloin\npimeässä hapuilla ovea. Mutta juuri kun vihdoinkin löysin sen kahvan,\ntuli Aleksander sisälle.\n\nMinä tartuin hänen käsivarteensa voimatta saada sanaa suustani.\n\n— Mikä sinua vaivaa, Liza, miksi vapiset? Mörköjäkö pelkäät?\n\nHän katseli minua ihmeissään vierashuoneen ovesta tulevassa valossa.\n\n— Etkö kuule? — sanoin, — menkää herrannimessä auttamaan tuota\nmiestä! Joutukaa! Hän on jo toisen kerran täällä, eikä kukaan kuule!\n\n— Mutta ketä auttamaan, rakas Liza? Tuohan on tavallinen yövahti, joka\nilmoittaa kellonlyömän kaupunkilaisille.\n\n— Miksi hän siis itkee ja rukoilee?\n\nAleksander sanoi vahdin vain rukoilevan, että Herra varjelisi kaupunkia\ntulipalolta, ja kehoittavan niitä, jotka valvovat, rukoilemaan samaa.\n\nTämä ei ollut minusta ainoastaan lohduttavaa, vaan suuresti\nliikuttavaakin. Olin jälleen onnellinen.\n\nUnestani ei tosin tullut mitään ja Aleksander nukkui kohta sikeään\nuneen, joten olin yksin yön pimeässä. Mutta joka tunti minä yhdessä\npalovahdin kanssa uskollisesti rukoilin tämän kaupungin puolesta, ja\nminusta oli onnellista tuntea yhdessä muiden kanssa itseni\nkuopiolaiseksi.\n\nSeuraavana päivänä, yön levättyäni, tein jälleen virkeänä havaintojani\nkaikesta mikä oli erilaista täällä kuin Venäjällä.\n\nSuurinta uteliaisuutta herättivät omituiset kirjavat matot, joilla\nkaikkien huoneiden lattiat olivat peitetyt. En voinut pitkään aikaan\nymmärtää miten ne olivat tehdyt, sillä lankoja ei niissä näkynyt, vaan\noli niinkuin vain erivärisiä nauhasia ommeltu vierekkäin. Ja mikä\nsanomaton työ peittää kaikki lattiat tämmöisillä ompeluksilla!\n\nMinun istuessani kyykkysillä hypistelemässä ja tutkimassa näitä\nlattiamattoja huomasi mummo minut toisesta huoneesta. Hän tuli luokseni\nja otti nyt minut kokonaan haltuunsa. Vei minut jonkinlaiseen\ntupahuoneeseen, jota en ollut vielä nähnytkään ja joka oli hänellä\nsamalla keittiönä. Siellä oli palvelustyttö hämmentämässä puuroa padan\nääressä, joka roikkui koukusta tulen päällä. Minkäänlaista hellaa en\nnähnyt, tai ehkä oikeastaan en ehtinyt nähdä, sillä koko huomioni\nkääntyi siihen merkilliseen laitokseen, jonka luo mummo minut vei.\n\nNe olivat kangaspuut, kuten sittemmin olen oppinut ymmärtämään.\n\nMummo istui niiden ääreen penkille, ja silmäni olivat pudota päästä,\nkun hän suureksi hämmästyksekseni alkoi viskellä jotakin kojetta kahden\nristikkäin kulkevan lankarivin välitse ja lujasti paukutella kiinni\nsitä punaista nauhaa, joka irtausi kojeesta ja jäi lankojen väliin.\nJaloillaan hän myös jotakin sotki, jolloin ylempi lankarivi meni alas\nja alempi ylös, ja taas hän viskasi kojeen lankojen välitse toiseen\nkäteensä, ja taas paukahutti nauhan kiinni. Näin syntyi vähitellen\nlattiamatto! Minä värisin innostuksesta.\n\nOlisin mielelläni huutanut kaikille Pietariin jääneille, sisarille,\nveljille: tulkaa katsomaan, tulkaa katsomaan! Mutta nyt sain vain\nitsekseni intoilla, voimatta kenellekään ihastustani ilmaista.\n\nOlisin myös kohta tahtonut koettaa itse näin kutoa nauhoja yhteen,\nmutta mummo ei antanut. Lempeästi hän otti käsistäni tuon ihmeellisen\nkojeen ja vei minut tuvan pitkän seinäpenkin luo, jossa hänellä oli\navonaisia säkkejä, täynnänsä erivärisiä vaatetilkkuja. Näistä hän otti\nmuutamia mustia käteensä ja alkoi saksilla leikellä puolentuuman\nlevyisiksi nauhasiksi, jotka tippuivat pärekoriin, toiseen koriin\ntippui hänen saksistaan punaisia, kolmanteen keltaisia, niin paljon\nkuin värejä oli. Sitten hän antoi sakset minulle ja rupesi itse\nneuloskelemaan nauhasia yhteen, mustat mustaksi keräksi, punaiset\npunaiseksi, ja antoi vihdoin neulankin minun huostaani. Itse hän meni\nkutomista jatkamaan, ja nyt ymmärsin, että ennenkuin oli lupa koetella\nkutomista, piti oppia tekemään näitä muita asioita. Innostuin tilkkujen\nleikkelemiseen ja nauhasien yhteenompelemiseen kuitenkin siihen\nmäärään, että unohdin koko kutomisen. Kuinka en ollut oppinut\nompelemaan, vaikka oma äitini aina ompeli? Minua ei tahdottu saada\ntuvasta enää ollenkaan pois, ei edes syömään, niin kutisivat käteni.\nMummo kävi usein katsomassa, minä lupailin tulla, mutta en sitten\nmalttanutkaan jättää neulaa. Asia loppui siihen, että Aleksander itse\ntuli hakemaan. Sen hän teki siten, että vain aukaisi oven, katsahti\nsisälle ja kohotti kulmakarvansa, erittäinkin toisen silmän. Minä\nviskasin heti käsistäni neulat ja sakset ja riensin ruoalle.\n\nMuuten ei Aleksander ollut ollenkaan minun näperryksiäni vastaan. Päin\nvastoin. Seuraavana päivänä hän kysyi, joko minä olin ollut työssä. Tuo\nettä hän sanoi \"työssä\" innostutti minut vieläkin ahkerammaksi. Tahdoin\nruveta nousemaan varhain niinkuin palvelustyttö ja tahdoin olla \"työn\"\njälkeen väsyksissä. Kuvaamaton oli iloni ja onneni sinä päivänä,\njolloin sain ruveta kutomista oppimaan ja näin, miten matto minun\ntoimestani nauha nauhalta kasvoi! Minun toimestani! Se oli suorastaan\nautuasta! Aleksander kyllä otti asian vähän niinkuin leikin kannalta,\nmutta mummo sitä vastoin oli ihan tosissaan, ja meistä tuli päivä\npäivältä yhä paremmat ystävykset.\n\nOllessani joskus estettynä tupaan sukeltamasta — semmoisina esteinä\nolivat alituiset vieraskäynnit, jolloin minua näytettiin heille, —\nminä suorastaan ikävöin hetkeä milloin sain sinne palata. Ja\nmykkyytenikin oli siedettävä, kun ajattelin: pian pääsen tilkkujen luo.\n\nJoskus täytyi mummon tulla suorastaan väkisin irroittamaan minua\n\"työstä\". Hän vei silloin minut kanssansa kävelylle \"kaupungille\".\n\n\"Kaupunki\" oli niin pikkuruikkunen, että yks-kaks se loppui ja metsä\ntuli vastaan menipä minne päin tahansa, ellei mennyt järven jäälle. Oli\nkuitenkin puoteja. Ajureita oli vain yksi, joka seisoi ajoa odotellen\nkoko kaupungille tutulla paikalla kirkkopuiston nurkkauksessa. Jos oli\njonnekin pitemmälle lähdettävä, oli lähetettävä piika edeltäpäin tätä\najuria tilaamaan, ja jos hän ei ollut paikoillaan, täytyi nöyrästi\ntyytyä kohtaloonsa ja jäädä vahtimaan parempaa onnea.\n\nMutta kuinka saattoi tapahtua, että harhaillessamme mummon kanssa\npuodeissa, satuin ikkunassa näkemään pieniä posliininukkeja, en voi\nymmärtää. Sillä näitä tämmöisiä ihania pikku nukkeja en ollut\nPietarissakaan missään puodissa huomannut, enkä tiedä mistä äiti oli\nminulle hankkinut omani, joka oli unohtunut kotiin Olgan mahdollisesti\nlöydettäväksi. Nämä kuopiolaiset nuket olivat vielä paljon kauniimmat.\n\nHuomattuaan suuren ihastukseni mummo toimitti niin, että minulle\nostettiin joitakuita semmoisia nukkeja. Ja ihmeekseni ihan selvään\nmuistan olleeni silloin vielä niin lapsellinen, että minä näitä nukkeja\nitsekseni peseskelin ja kuivailin — sanalla sanoen _leikin_ niillä!\n\nAleksanderin sisarien kanssa oli minulla vähän kiistojakin, tosin\naivan naurettavan vähäpätöisistä asioista. Semmoisia oli kiista —\nolutjuustosta.\n\nOlutjuustoksi sanottiin mummon perheessä merkillistä iltajuomaa, jota\nvalmistettiin keittämällä yhteen sahtia ja maitoa. Maito meni sahdissa\nomituiseksi kokkarepuuroksi, mutta juuri noiden kokkareiden pitikin\nolla makeita. Juoma oli mummon perheen lempijuomaa, ja taisi olla koko\nKuopionkin, mutta erittäinkin oli siihen mieltynyt Aleksander.\n\nParhaimpana mestarina tämän juoman valmistamisessa oli toinen\nAleksanderin sisarista (jonka kanssa minä myöhemmin kovasti\nystävystyin, mutta nyt olutjuuston tähden olin joutua ilmi kahakkaan).\n\nHän tahtoi opettaa minulle miten tätä juomaa valmistettiin, kaiketi\njotta minä sitten osaisin sitä keittää Aleksanderille illallispöytään.\nKäyttäen milloin saksalaisia milloin ranskalaisia sanoja me kokkasimme\nkeittiössä parhaamme mukaan (jolloin hän lienee tullut huomaamaan minkä\nverran minä oikeastaan keittoasioista ymmärsin). Tietenkin hänestä\nolisi ollut kovin tärkeää, että juoma olisi minullekin maistunut\ntaivaalliselta. Sentähden — kun keitos oli valmis ja vähän jäähtynyt\n— hän pysähtyi taidostaan ylpeänä eteeni katsomaan minkä vaikutuksen\nensi maistaminen oli tekevä. Tunnustaakseni pelkäsin hänen puolestaan,\nsillä kaikista ponnistuksistani huolimatta en voinut kuvitella sahdin\nja maidon sekoitusta maukkaaksi. Jo valmistuin pieneen hätävalheeseen.\nPäätin olla muuttamatta kasvojen ilmettä, maistuipa mille tahansa, ja\nkaikissa tapauksissa huudahtaa ihastuksesta.\n\nMutta tämä kaunis aie meni kokonaan pilalle. Minä en saanut juomaa\nollenkaan alas, suu kieltäysi nielemästä, ja silmäni kiristyivät\ntuhansissa rypyissä umpeen, joten minun oli hyvin vaikea löytää\nasianomaista keittiöämpäriä suuni vapauttamiseksi ja olin läkähtyä.\n\nAleksanderin toisenkin sisaren kanssa jouduin aluksi kireihin väleihin.\nHänkin tahtoi keksiä jonkin herkkulajin, joka olisi ollut meistä\nkummastakin yhtä maukas. Hän puolestaan oli mestari eräänlaisen\nkalaleivoksen valmistamisessa, jota sanottiin kalakukoksi. Hän leipoi\njoukon pikkukaloja ja rasvaisia kinkunpalasia ruisjauhotaikinan sisään\nja kypsytti tämän laitoksen leivinuunissa mahtavaksi limpuksi, jonka\nkuoreen syömään ruvettaessa leikattiin pyöreä reikä. Kaikki olisi\nonnistunut, ja ihastushuudahdukseni oli omissakin korvissani kuulunut\naivan luonnolliselta. Mutta hän lienee tarkkaan seurannut syöntiäni\nja huomannut, että minä salaa erottelin pois kinkkupalaset ja\nlisäksi kaavin kuoren ennen suuhun pistämistä vapaaksi pehmeästä\nrasvakerrostumasta. Välimme kylmenivät. Illallisilla hän kaikkien\nvieraiden kuullen, joille tämä kalaleivos näytti olevan yhtä maukasta\nkuin perheenjäsenille, kysyi minulta saksaksi ja vähän uhkamielisessä\nkoston sävyssä, saatoinko siis nimittää jonkin ruokalajin, joka olisi\n_minun_ mieliruokaani. Mieleeni juolahti tattariryyneistä kypsytetty\nuunipuuro, jota setä Pjotrin huviretkillä aina syötiin suolakurkkujen\nkanssa, ja nimitin sen.\n\nKälyni selitti pöytävieraille heidän omalla kielellään mitä minä pidin\nmieliruokanani, jolloin kaikki ylt'ympäriinsä katsahtivat toisiinsa\nhämillään ja Aleksander ilmeisesti punastui. Kälyni nautti voitostaan\nkoko sen pitkän äänettömyydenajan, joka selitystä seurasi, kunnes mummo\npelasti minut ruveten puhumaan toisesta asiasta.\n\nNäihin epäsointuihin tuli lisäksi Aleksanderin veljien alituiset\nyritykset jouduttaa minun suomalaistumistani moittimalla kaikkea\nvenäläistä. Tulin tästä joskus niin nyreälle tuulelle, ettei\nfilosofiani enää auttanutkaan, vaan antauduin hetken tunteiden\nkatkeruuteen. Kesken vieraiden iloa ja lasien kilistyksiä, jolloin he\ntavallisesti alkoivat unohtaa vaikeaa velvollisuuttansa pitää minulle\nmykkää seuraa pelkillä leikeillä ja hymyilyillä, minä vetäysin johonkin\nsyrjäikkunan ääreen yksikseni katselemaan taivasta, joka ylettyi koko\nmaailman ylitse, ja kaihoilin siinä, kaulassani kielletyn itkun\nkutkutus, joka minua suuresti hävetti. Semmoisina, yksinäisyyden\nhetkinä olisi kovasti tehnyt mieleni viedä Aleksander pois täältä,\nvaikkei takaisin Venäjällekään niin ainakin jonnekin missä olisimme\nolleet kahdenkesken. Ja nyt minusta näyttivät sanomattoman onnellisilta\nne peloittavat tähtiyöt Saimaan aavoilla selillä, jolloin ei ollut\nvielä olemassa olutjuustoa eikä kalakukkoa, eipä edes mummoakaan, ei\nsuomalaista, ei venäläistä, vaan ainoastaan me kahden Aleksanderin\nkanssa, kummankin ajatukset tähdissä.\n\nKerran näin haaveillessani, kääntyneenä pois iloisista äänistä,\ntupakansavusta ja lasien kilinästä, taas katselin avatusta\nikkunaruudusta suoraan tähtitaivaaseen, sieltä ammentaen mielen\nsopusointua. Silloin aivan odottamattani viriää takanani ihana\nmoniääninen laulu, joka ihmeellisesti yhtyy taivaan harmoniaan,\nikäänkuin siitä syntyneenä ja sitä ylistäen.\n\nMinä käännyn hämmästyneenä ja näen laulajat.\n\nNiiden joukossa on neljäntenä Aleksander, mutta hän ei laula korkeinta\nääntä, vaan pää-ääntä laulaa hänen veljensä, pappi, jolla on tenori,\nkorkea, kaunis tenori:\n\nKaikkien neljän laulajan totiset, äänen ehdotonta puhtautta etsivät\nsilmät ja hartaasti auenneet suut tuikkivat paksun savun sumussa.\nLasien kilinä oli vaiennut, ei kukaan liikahtanut.\n\nMitään näin kaunista minä en ollut vielä eläessäni kuullut.\n\nIhana laulu oli kaiketi jokin suomalainen kansanlaulu, sillä sen\nsanoissa tunsin tuon suloisen pehmeän kielen, jota olin ihaillut jo\nlapsuuteni aikoina setä Pjotrin maatilalla leikkiessäni. Se oli sinisen\nSuomen kieltä.\n\nMinä tulin yhä voimakkaammin liikutetuksi. Jokin valtavan onnen tunne\nvärisytti minua. Niinkuin taivas olisi siirtynyt tähän savuiseen\nhuoneeseen ja kirkastanut kaiken.\n\nKuinka naurettavan vähäpätöisiltä tuntuivat minusta nyt kaikki äskeiset\nmielihaikeani!\n\nMutta liikutukseni paisui yli äyräittensä. Ja yht'äkkiä minä — vastoin\nkaikkia pidätyksiäni — purskahdin niin rajuun itkunpuistatukseen, että\nminun täytyi juosta ulos huoneesta.\n\nJoka suunnalta tultiin minua lohduttamaan, sillä kaikki luulivat, että\nminä itkin ikävästä, jäätyäni muka erilleen muusta seurasta. He eivät\nvoineet ymmärtää, että olin itkenyt pelkästä onnesta, sen johdosta,\nettä olin niin selvään, niin epäämättömästi tuntenut miten näiden\nihmisten keskuudessa oli minulle avautunut suuria elämisen\nmahdollisuuksia.\n\nSiunattu suomalainen laulu, kuinka paljon minulle annoit!\n\n\n\n\nXXIII. \"ALEKSANDER OLI PALUUMATKALLA PALJON PUHELIAAMPI\".\n\n\n\"Aleksander oli paluumatkalla paljon puheliaampi\", — sanoi Elisabet\njatkaessaan tämän Kuopionretken kertomusta.\n\nPaluumatkalla — niin, sillä semmoinenhan siitä lopulta tuli sittenkin.\nVeljet ja sisaret, niinkuin muukin lähempi suku, oli ollut sitä mieltä,\nettä Aleksanderin olisi nyt naimisiin mentyänsä jätettävä sotilasuransa\nkeisarikunnassa ja jäätävä Suomeen. He ehdottivat, että hän hakeutuisi\ntäällä johonkin siviilitoimeen, rupeaisi esimerkiksi matematiikan\nopettajaksi Kuopion lyseoon, joka paikka oli tulossa avoimeksi. Mummo\ntaas oli ollut yksin aivan toista mieltä, vaikkei ollutkaan sanonut\najatustaan sukuneuvottelussa kaikkien kuullen, olipa myöhemmin vain\nkahdenkesken puhellut Aleksanderin kanssa. Hän oli sanonut, että\nihmisen pitäisi aina toimia lähimmäistään palvellen, silloin vasta\nJumala asettaa asiat niin, että ihmisen omakin syvin mielihalu\ntoteutuu. Niinpä siis Aleksanderinkaan ei ollut mummon mielestä\ntuominen vaimoansa vieraaseen maahan, jossa nuori iloluontoinen ihminen\nvoisi pian ikävystyä ja surkastua, jopa muukalaisuutensa vuoksi kokea\nsuuriakin vaikeuksia. Vaan Aleksanderin olisi hänen mielestään\nElisabetin tähden jääminen Venäjälle. Kyllä Herra lopusta huolen pitää,\n— oli hän sanonut.\n\nAleksander sanoi aikovansa seurata äitinsä neuvoa.\n\n— Ettäkö siis minun tähteni ... sanoin minä hämmästyneenä, melkein\npelästyneenä.\n\nAleksander näki kai suurenneet ja pyöristyneet silmäni, sillä hän\nkiirehti oikaisemaan:\n\n— Niin, aion jäädä Venäjälle, — sanoi hän, — mutta älä sinä vain\nluule, että teen sen muka joistakin jaloista vaikuttimista, ei sinne\npäinkään, kyllä minä ajattelen vain omaa tulevaisuuttani, ole rauhassa.\n\nAleksander ei tosin muulloinkaan mitään niin pelännyt, kuin että\nepäiltäisiin hänen toimivan \"jaloista\" vaikuttimista, mutta noista\nhänen sanoistaan minä sentään rauhoituin ja olin uskovinani häntä.\n\nHän oli yhä puheliaalla päällä.\n\nHän ei kyllä aikonut jäädä toimivan armeijan tykistöön, sanoi hän, vaan\nsiirtyä yleisesikunnan Nikolajevskin akatemian geodeettiselle osastolle\nja ottaa vastaan Struven tarjoaman toimen akatemian observatoriossa\nPulkovassa.\n\nTämä ei tosin tuntunut minusta enää oikealta sotilasuralta, mutta minä\nymmärsin hänet hyvin: jos hän olisi jäänyt toimivaan armeijaan, niin\najatellaanpas, että uusi sota olisi yks kaks syttynyt Venäjän ja Suomen\nvälillä, silloin hän olisi joutunut taistelemaan omaa isänmaatansa\nvastaan. Voiko mitään hirveämpää ajatella!\n\nMinun täytyy kuitenkin tunnustaa, että tuo ainiaaksi Venäjälle\nmuuttamisen päätös oli minulle suuri pettymys. Aleksander ei sitä\nuskonut eikä ottanut kuuleviin korviinsakaan. Ei niin, etteikö minusta\nenää olisi ollut hauska palata jälleen omien kotolaisteni yhteyteen,\nvaan niin että olin jo tottunut Suomeen muuttamisen ajatukseen ja nyt\ntuntui kuin minusta olisi revitty irti jotakin rakkaaksi käynyttä.\nNiinkuin ensin olisi sanottu: tässä on sinulle tehtävä, ja kun minä jo\ninnostuin, se olisikin otettu minulta. Ei kukaan voi uskoa, että\nihminen saattaa yht'äkkiä rakastua kokonaiseen kansaan. Mutta niin oli\nminun käynyt jo silloin, kun me tulomatkalla ensimmäisen yön jälkeen\najoimme aamulla majatalon pihaan ja minä näin tuon vesikelkkaa\ntyöntävän tytön ja sitten sen kahvia tarjoavan emännän. Niin oli minun\nkäynyt laamannilla ja niin Kuopiossa, jossa opin tuntemaan sen\nhurskaan, ikihyvän mummon, ja kaikki, jotka eteeni tulivat, olivat\nminulle rakkaita. Entä ne laulut, ne laulut, jotka vieläkin elivät\njäsenissäni ja täyttivät minut sanomattoman sulon tunteella. Semmoista\nrakastumista vieraaseen kansaan ei kukaan voi ymmärtää, eikä\nAleksanderkaan olisi voinut siihen uskoa.\n\nMutta hänen järkähtämättömistä päätöksistään huolimatta minuun jäi\nsalainen toivo, että sen hyvän mummon ennustus, jonka mukaan hänen\nHerransa oli kyllä johtava meidät lopultakin Suomeen, kerran vielä\ntoteutuu. Ja jos tälle Herralle — Aleksanderin sanomattoman\nomapäisyyden vuoksi — ilmaantuisi vaikeuksia keinojen keksimisessä,\nniin tahdoin minä vähältä osaltani olla kyllä apuna, esimerkiksi\npuhumalla kaikessa salaisuudessa asiasta isälle tai vielä paremmin setä\nPjotrille, joka oli keisarin hyvä ystävä, että he koettaisivat\nvaikuttaa siihen suuntaan.\n\nPietariin tulomme jälkeen me pian muutimme Pulkovaan, jossa professori\nStruven ystävälliset tyttäret innokkaasti auttoivat meitä koruttoman\npienen kodin perustamisessa. Siellä me elimme useita vuosia.\n\nKesäkuun 13 päivänä v. 1859 minä synnytin Aleksanderille pojan, ja\nkahta vuotta myöhemmin, marraskuun 16 p:nä 1861 toisen pojan. Näitä\npoikia katsellessani minä usein salaa ajattelin: ne ovat _suomalaisia_\npoikia, ja kuvittelin heitä mielessäni kaukaisen maan korkeiksi,\nkiiltonappisiksi virkamiehiksi, jotka puhuvat minulle käsittämätöntä,\npehmeää kieltä, sitä samaa, johon jo Uudellakirkolla olin mielistynyt\nja sitten Kuopiossa rakastunut. Minä sain vanhan njanjan luokseni näitä\nlapsia hoitamaan.\n\nElimme Pulkovassa hyvin köyhästi. Välistä meiltä suorastaan puuttui\nruoka-aineita ja me näimme nälkää. Hyvä kun saimme lapsemme ruokituksi.\nMutta tämä puutteen äärimmäisyys johtui myöskin siitä, että tahdoimme\npitää sitä salassa. Aleksander ei mitenkään sallinut, että olisin\nilmaissut vaikeutemme vanhemmilleni. Koetimme pysyä aina iloisina ja\ntyytyväisinä, toivoen aikaa parempaa. Eikä tuo nyt ollutkaan niin\nhirveän vaikeata jonkin pienen nälän tähden.\n\nÄidillä oli ennen aina ollut tapana sanoa, kun näki minun perhosena\nliitelevän, aina huolettomana ja iloisena: \"Liza, Liza, mitä sinusta\ntuleekaan, jos joudut naimisiin, ethän sinä osaa mitään!\" Mutta kyllä\nnyt vain sain oppia ompelemaan ja ruokaa keittämään, jos sitä ennen en\nollut osannut! Onneksi olin myös oppinut Kuopion mummolta, että tämä\nkaikki on äärettömän hauskaa.\n\nPitkinä talvi-iltoina emme tietenkään voineet huvitella oopperoissa ja\nteattereissa. Ainoa, mutta sitä suurempi huvimme, oli tähtien\ntähysteleminen observatoriomme suunnattomien kaukoputkien läpi.\nAleksander saattoi työstä päästyään sanoa tyytyväisenä: \"Katsotaanpa\nnyt miten se Sirius tänä iltana jaksaa.\" Me menimme kiertämään\njättiläisputkea kohdalleen. Sitten suuntasimme sen toisiin ja yhä\ntoisiin tähtiin. Me tähystelimme eri iltoina eri taivaanaloja.\n\nPaitsi katselemisen ja uteliaisuuden iloa oli pohjalla vielä toinen,\nsitäkin syvempi ilon syy: niinä hetkinä minua ei milloinkaan vaivannut\nkalvava epäily, että olisin venäläisyyteni vuoksi mahdollisesti ollut\nesteenä Aleksanderin alkuperäisten tulevaisuudensuunnitelmien\ntoteutumiselle. Korkean tähtitaivaan lumoissa meitä ei mikään erottanut\ntoisistamme.\n\nSemmoinen suuri ihme aina ihmisten päitten päällä! Eikä kukaan\najattele!\n\n_Vuonna 1860_ Aleksander siirrettiin yleisesikuntaan esikuntakapteenina\nja aivan odottamattamme määrättiin toimittamaan muutamia\ntähtitieteellisiä tutkimustehtäviä Suomessa. Eikö tämä ollut ihme?\n\n_Vuonna 1861_ hänet sieltä palattuaan komennettiin johtajan (professori\nStruven) apulaiseksi Pulkovaan, ja samana vuonna määrättiin pitämään\nyleisesikunnassa julkisia luentoja käytännöllisestä astronomiasta\nja korkeammasta geodesiasta, seikka, joka teki lopun meidän\nköyhyydestämme. Mutta kuulepa lisää, hyvä Kuopion mummo!\n\n_Vuonna 1863_ hänet nimitettiin Suomessa suoritettavien\ntähtitieteellisten ja geodeettisten töiden päällikön apulaiseksi!\n\nSamana vuonna me aloimme valmistella suurta muuttoamme Suomeen.\n\nOn mahdotonta ajatella, ettei Aleksander olisi huomannut salattua,\nsykähtävää iloani tämmöisen kohtalonkäänteen johdosta.\n\n\n\n\n\n\nTOINEN OSA\n\nELISABET JA ALEKSANDER SUOMESSA\n\n\n\n\nI. ELISABET JA HÄNEN KAKSI POIKAANSA.\n\n\nMinä, näiden muistelmien kirjoittaja, olen toinen Elisabetin pojista,\njotka hän synnytti miehellensä Aleksanderille heidän vielä ollessaan\nPulkovan kuuluisassa observatoriossa Venäjällä, professorien Struven ja\nDöhlerin siellä pitäessä tieteellistä komentoa ja Struven sisarten\nhoitaessa hellin käsin tuota nuorta, yhä vielä lapsekkaan tyttömäistä\nrouvaa, joka näytti vielä rouvanakin, vieraaseen, ankaraan\ntosimaailmaan jouduttuansa jatkavan iloisen keveää tassuttelemistaan\nvanhan kotipiirin pehmeissä kengissä. Perin kokematonna hän oli näiden\nneitien mielestä ikäänkuin liian leikkisästi, liian epäjuhlallisesti\nottanut kannettavakseen lähestyvän synnyttämisen raskaan taakan.\n\nMutta nytpä saatiin nähdä, mitä elämä on. Voi kauhistusta! Kohtalo\npiteli — näiden säälivien neitien mielestä — tuota ajattelematonta\ntyttömäistä nukkerouvaa liian kovakouraisesti. Kumpikaan vanhoista\nneideistä — se huomattakoon — ei ollut vielä milloinkaan saanut\ntodistaa ihmislapsen häikäilemätöntä, veristä ja väkivaltaista tuloa\ntähän maailmaan, ja sen vuoksi — kun asia heidän talossaan vihdoin\nalkoi — heidän nuoren holhokkinsa kimakat kiljahdukset pyörtymiseen\nasti vihloivat heidän sydäntänsä.\n\nTotta voi kyllä olla, että Elisabet kipujen alkaessa ehkä oli itsekin\nliiaksi hätääntynyt ja päästellyt ylimääräisiäkin kiljahduksia jo\nennen kuin oikeat kivut alkoivat, tuo hupakko kun aina säikkyi\naavistamattomien luonnontapausten ja tuntemattomien voimien enteitä.\nMutta tosi kipujen tultua hän kätilön todistuksen mukaan osoittikin\nmalttia ja harvinaista kestävyyttä, vaikka kipuja oli jatkunut ilman\nsanottavia seurauksia jo toista vuorokautta. Kun neidit lähestyivät\nvuodetta ja näkivät rakkaan Lizansa äänettömästi vääntelehtivän\ntuskissaan ja kun hän joskus tukehtuneesti pitkään voihkaisi, alkoivat\nhekin voihkia ja kaatua nojatuoleihin, ja kätilön täytyi pyytää heitä\npoistumaan. Totisena kätilö kehoitti hankkimaan lääkärin.\n\nRatkaisevan hetken lähestyessä, toisen vuorokauden lopulla, ja lääkärin\nmyönnettyä neideille, että tämä synnytystapaus oli katsottava sangen\nvaikeaksi, he tietysti otaksuivat Elisabetin viimeisen hetken jo olevan\nkäsissä, ja nyt he alkoivat päättöminä parkuen ja valitellen lennellä\nhuoneesta huoneeseen tietämättä mitä tehdä.\n\nJa aivan arveluttavasti nämä hyväsydämiset neidit nurkuivat kohtalon\nkovuutta vastaan sanoen:\n\n— Mitä pahaa tämä pikku Lizamme on tehnyt, että häntä näin kauhealla\ntavalla rangaistaan! Kaikki häntä rakastivat, viatonna hän eleli\nsuuressa onnessaan, vielähän me ihan äsken näimme hänen puoli salaa\nleikkivän kotoa tuodun nuken kanssa, ja nyt —! Tämä on julmaa! tämä on\njärjetöntä raatelua! Tämä on anteeksiantamatonta!\n\nOlen kuullut kerrottavan, että Elisabet, ensimmäisen lapsen saatuaan,\noli peräti hurmaantunut pikku Kasperiinsa, joksi luterilainen pappi\nristi lapsen. Voihan kyllä helpostikin kuvitella, mitä hänelle merkitsi\npienen, elävän nuken saaminen niiden monien hengettömien posliini- ja\nvaatevauvojen sijaan, joiden kanssa hän vasta niin äskettäin oli\ntuntenut velvollisuudekseen lakata leikkimästä. Ei tällä lämpimällä,\nelävällä olennolla enää ollut mitään sinne tänne letkuvia posliinikäsiä\neikä valkoisen ja punaisen kiiluvaa, kivenkovaa, ruumiiseen ommeltua\nvalepäätä, vaan pienellä suullaan tuhruttaen se haki oikeata paikkaa,\nja löydettyään kävi ahnaasti imemään, varmuuden vuoksi tarraten vielä\nkäsilläänkin kiinni rintaan, niin että siinä kiperässä puristuksessa\nsen punaiset sormet vaalenivat. Tämä lienee tietysti sekin tehnyt vähän\nkipeätä, mutta ah, kuinka suloisen kipeätä! Näinkö pienten kärsimysten\nkaupalla on nyt sylissä elävä, hengittävä olento? Painaessa korvaa sen\nruumista vasten tuntuu pienoisen kylkiluut ja kuuluu hiljaa sen oma,\nitsenäinen sydämentykytys, joka ei enää syki äidin tahdissa, vaan\nomassaan. Se melkein nauratti Elisabetia. Ja silmiin katsoessa olisi\nnaurattanut sekin pikkuinen, mutta jo erillinen minänen, joka niistä\ntirkisteli, — ellei olisi niin armottomasti säälittänyt tuo poloinen,\nepäonnistunut itsenäisyyden julistus. Ei naurattanut, päinvastoin\nmelkein itketti. Kyynelet nousivat Elisabetin silmiin. Ja vaikka hän,\nmitenkään hyväilemättä tai suutelemattakaan, vain katseli Kasperinsa\nsilmiin, heidän kahden erillisyyttä ihmetellen, kietoi sinä hetkenä\nääretön, lämmittävä, suojaansa ottava rakkaus tuon pienen olennon yltä\nympäriinsä. Näin hellän kirvelevästi, yhtaikaa sekä naurattaen että\nitkettäen elämä vei Elisabetin leikistä kaikkein totisimpaan toteensa.\n\nJos kukaan äideistä, jotka imettävät ensimmäistä lastaan, niin ainakin\nmyös Elisabet tuli päivä päivältä yhä enemmän rakastuneeksi lapseensa\nja valmistui elämään vain tätä ainokaistansa varten, omistamaan sille\nkaikki ajatuksensa, antamaan sille elämänsä, kaikkensa.\n\nNe kaksi valokuvaa, jotka olen löytänyt Elisabetin vanhimmasta\nalbumista ja joista toisessa pikku Kasper esiintyy hänen sylissään ja\ntoisessa, mitään pahaa aavistamatta, näyttäytyy suurelle yleisölle\npaitasillaan, ne oli otettu niinä aikoina, jolloin Aleksanderin oli\nmatkustettava Pietarista Suomen Lappiin joidenkin geodeettisten\npisteiden määräämistä varten. Aleksander oli välttämättä tahtonut saada\npojastaan valokuvan mukaansa matkalle. Asia oli niin kiireellinen, että\nvalokuvaus oli suoritettava aamutuimaan. Poika oli pukemattomana\nsuoraan vuoteesta tullen noudettu valokuvattavaksi, ja sitten\nElisabetin täytyi asettua kameran eteen, vaikka hänellä oli ankara\nhammastauti ja vaikka turvonneen posken yli kiristetty side oli\nkohottanut nenänpäätä pahasti ylöspäin.\n\nKun perustuen Elisabetin omiin kertomuksiin ja muisteluihin ajattelen\nhänen silloista nuorta olemustansa, hänen antautuvaisuuttaan\ntunne-elämän syvyyksiin, hänen suurta onneansa ensimmäisen synnytyksen\nkauhujen jälkeen, ja erittäinkin kun ajattelen ensimmäisen lapsen\nimettämistä ja sitä rajatonta rakkautta, minkä tämä imettäminen oli\nhänessä herättänyt Kasperia kohtaan, en voi ollenkaan ymmärtää, miten\nniin suuri äidinrakkauteen antautuminen enää olisi saattanut jakautua\nja riittää vielä toiselle lapselle, Arvidille.\n\nRakkauden luonne piilee rakastetulle antautumisessa ehdoitta ja\nkokonaan. Ja Elisabetille olisi varmasti hänen ainokaisensa, pikku\nKasper riittänyt. Mutta niin kumminkin kävi, että kahden vuoden perästä\ntoisen pojan synnytys olikin kuin leikkiä vain. Maidosta ei ollut\npuutetta tälle toisellekaan, mutta en voi muuta kuvitella kuin että\nElisabet, ottaessaan uuden vaivattomasti syntyneen tulokkaan\nrinnoilleen, ensin katsahti Kasperiinsa ja sanoi häntä lohdutellen:\n\"Odota, kultaseni, tämä on kyllä pian tehty.\" Sillä eivätköhän äidit\ntavallisesti rakastane enimmin niitä lapsiaan, jotka ovat _vaivalla_\nsyntyneet ja joiden puolesta he ovat saaneet enimmin kärsiä? Minulla ei\nollut onnea syntyä Elisabetin esikoisena, en ollut tuottanut hänelle\nsynnytyskipuja, minun ei imiessäni tarvinnut pureskella häntä maidon\nheruttamiseksi, enpä edes huomannut puristaa kynsiäni hänen rintaansa.\nSelvää siis on, että Elisabet edelleen rakasti Kasperia ylitse kaiken\neikä vielä ollut oikein ottanut huomatakseen minua. Syyllinenkö minä\nsiihen olin, etten ollut ehtinyt syntyä ensimmäiseksi!\n\nMutta kohtalopa otti minun asiani omiin käsiinsä ja rupesi\nauttajakseni.\n\nHe panivat, kuten sanottu, minun nimekseni Arvid. Ja tultuaan kahden\nvuoden ikäiseksi tämä Arvid sairastui ankaraan kuumeeseen ja\ntukehtumistautiin. Aha! Silloinkos tuli Elisabetille hätä. Melkeinpä\nKasperkin unohtui.\n\nLääkäri oli käynyt totiseksi eikä antanut enää varmoja lupauksia pojan\nhenkiin jäämisestä, ja kun lisäksi Elisabetin silmät monen yön\nvalvomisesta olivat ruvenneet katsomaan hiukan eri suuntiin, kutsuttiin\nuseita lääkärejä neuvottelemaan sairaan tilasta ja keinoista, joita\nmahdollisesti olisi vielä ehdotettu lapsen hengen pelastamiseksi.\n\nLääkärit kokoontuivat neuvotteluun, olivat huolestuneen näköisiä\neivätkä tahtoneet vastata kysymyksiin. Toiset heistä eivät antaneet\nmitään toiveita, toiset vain aivan vähäisiä. Mutta he päättivät pitää\nseuraavana päivänä vielä uuden neuvottelun ja määräsivät uuden\nlääkkeen, jota oli käytettävä joka puolen tunnin kuluttua.\n\nSiitäkään lääkkeestä ei ollut kuitenkaan mitään apua. Kun lääkärit\nkokoontuivat uuteen neuvotteluun, ei sairas poika enää hengittänyt kuin\nlyhyin, tuskin kuuluvin pihahduksin ja oli alkanut paikoitellen jo\nsinertääkin. Nähtyään siis, ettei uusikaan lääke tehonnut, he pitivät\ntilaa toivottomana ja tippuivat toinen toisensa jälkeen pois.\n\nYksi ainoa lääkäreistä, nuorin kaikista, se, joka oli hoitanut lasta\nsairauden alusta asti, ei hylännyt Elisabetia, vaan lupasi koettaa\nparastansa viimeiseen asti. Hänellä oli toimi jossakin klinikassa, ja\nsen vuoksi hän ei voinut pysyä sairaan luona koko aikaa, niinkuin olisi\ntahtonut, mutta hän saapui kaikkina mahdollisina väliaikoina ja viipyi\nusein tuntikausia vuoteen ääressä, auttaen kääreiden muuttamisessa ja\nkuumeen vaihtelua seuraten.\n\nElisabet oli monen monesti ja erittäinkin nyt viimeksi hänen\nmuistelmiaan kirjoittaessamme kertonut tästä vaikeasta tuskankaudesta\nja tuosta uhrautuvasta lääkäristä, joka oli hänelle ollut vaikkapa\nheikkonakin toivon pilkkeenä. Lääkärin ilmestyminen kuolevan lapsen\nhiljaiseen, hämäräksi kaihdittuun huoneeseen oli hänelle kuin lämpimän\nauringon valahdus pimeään, hän tunsi lohdutusta, toivoi, eli. Mutta\njonkin tunnin kuluttua, hänen taas yksin jäätyään, pimeni kaikki ja\nepätoivo sai vallan.\n\nErittäinkin elävästi Elisabet muisteli niitä kauhun päiviä ja öitä,\njoiden aikana lääkäri oli odottanut ratkaisevan käänteen tapahtumista.\nMonta kertaa vuorokaudessa, satoi tai tuuli, oli lääkäri tullut\nsairasta katsomaan vaivojaan säästämättä. Yöllä eivät lautat kulkeneet\nNevan ylitse sen kohdan luona, mistä olisi pitänyt tulla, sen vuoksi\nhän ei voinut öisin käydä.\n\nViimeksi lähtiessään lääkäri oli sanonut:\n\n— No, Jelizaveta Konstantinovna, jos vielä jaksatte kestää vain yhden\nyön, on huomenna ratkaisu tapahtunut. Niin, niin, minä tarkoitan, jos\nlapsi elää tämän yön ylitse, ei ole aivan mahdotonta, että se jää\nhenkiin.\n\nHänen täytyi kiirehtiä viimeiselle lauttavuorolle, sillä klinikassa oli\njokin tärkeä leikkaus, jossa hänen läsnäoloansa välttämättä tarvittiin.\n\nTuli yö. Se oli sateinen, vettä tuli välistä kuin kaatamalla ikkunoita\nvasten. Tuuli ulisi uuneissa ja jyskytteli. Vallitsi melkein\nhirmumyrsky.\n\nElisabet jaksoi hyvin valvoa, sillä epätoivo ei pane nukuttamaan. Hänen\nnähdäkseen lapsi ei puolenyön jälkeen enää ollenkaan hengittänyt.\nEdellisenä yönä se oli vielä haukkonut ilmaa, niinkuin kuoleva kala\nkeittiön pöydällä. Mutta nyt se vain joskus ummisteli huuliaan. Ja\nsydämenlyönneistä ei tahtonut enää mitään tuntua.\n\nKoneellisesti Elisabet sentään täytti kaikki ne määräykset, jotka\nlääkäri oli hoidon suhteen antanut. Mutta hän ei toivonut enää mitään.\n\nAamupuoleen yötä kilahti eteisessä hyvin hiljaa ylhäällä joustimen\npäässä roikkuva ovikello. Ja kun Elisabet meni ovea aukaisemaan, niin\nkenenkä hän näkikään astuvan sisälle? Kenenpä muun kuin sen uskollisen,\nrakkaan lääkärinsä! Hän oli yön pimeässä tullut Nevan ylitse pienessä\nruuhessa ja itse soutaen. Vettä valui virtana sadetakista ja\ntöppöpäähineestä, jotka kiiltäen kimaltelivat kynttilän valossa.\n\n— No? — hän kohta kysyi tippuvan päähineensä raosta, tuijottaen\nElisabetiin levottomuudesta pyöristynein silmin.\n\nElisabet purskahti itkuun eikä voinut vastata mitään.\n\n— Kaikki siis lopussa! — sanoi lääkäri synkistyen.\n\n— Taitaa se vähän vielä elää ... — änkytti Elisabet nyyhkytyksissään.\n\nSilloin lääkäri nopeasti viskasi päällysvaatteensa syrjään, otti\nkynttilän Elisabetin kädestä ja kiiruhti suoraan lapsen luo.\n\nHetken aikaa vuoteen ääressä seistyään, hyvin likeltä katseltuaan ja\ntunnusteltuaan lasta hän pyysi Elisabetiä auttamaan häntä ja rupesi\nitse hääräämään huoneessa ja keittiössä, valmistaen hauteita ja\nkääreitä. Koko yön hän viipyi talossa, ja Elisabetille hän antoi niin\npaljon puuhattavaa, ettei itkuun ja epätoivoon riittänyt mitään aikaa.\nTuskin hän ehti katsahtamaankaan lapseen, kun lääkäri jo määräsi\nhänelle uusia tehtäviä.\n\nAamun sarastaessa ja kynttilän palettua loppuun lääkäri sammutti sen\nsyttyneet paperit ja veti käärekaihtimen ylös.\n\nSilloin Elisabet näki, että lapsi oli kasvoiltaan hyvin punainen, mutta\nsuu avautui ja sulkeutui säännöllisesti ja hengitys oli selvään\nkuuluva.\n\nUusi toivo värähti Elisabetin rinnassa. Olisi pyrkinyt rajuihin ilon\ntai itkun purkauksiin, mutta hän ei uskaltanut häiritä lääkäriä, ja\nvavahtelevin käsin vain puuhasi tehtävissään.\n\n— Minä tulen päivemmällä uudestaan, — sanoi lääkäri.\n\nElisabet ei vieläkään uskaltanut kysymällä päästä varmuuteen, oliko\nlapsi tuomittu kuolemaan vai pelastunut.\n\nHyvästellessään lääkäri sanoi:\n\n— Olette hyvin hoitanut lasta, Jelizaveta Konstantinovna. Se jää\nelämään.\n\nNäinpä kohtalo siis teki Elisabetille Arvidinkin synnyttämisen\nvaikeaksi, ja näiden kärsimysten ja tuskanpäivien ja tämän rajattoman\nonnen jälkeen Elisabet rakasti Arvidia yhtä paljon kuin Kasperia.\n\nEn ainakaan ole omasta puolestani milloinkaan missään tilaisuudessa\nvähintäkään erotusta huomannut.\n\n\n\n\nII. RIPPEITÄ OMISTA JA ELISABETIN MUISTELMISTA.\n\n\nEn Aleksanderista enkä Elisabetista tietenkään voi mitään itse muistaa\nniiden kahden vuoden ajalta, jotka he ennen Suomeen muuttoansa vielä\noleskelivat Venäjällä asuen Pulkovan observatoriolla ja viimeksi\nPietarissa, jonne Elisabet oli muuttanut vanhempiensa luo Viipurin\npuoleiseen kaupunginosaan siksi aikaa kun Aleksander viipyi Lapissa.\n\nKuitenkin, niinkuin aivan selkeällä taivaalla sinen syvyyteen katsoessa\nvoi sittenkin joskus erottaa kaukaisten sumupilvien liikuntaa, vaikkei\nniiden muodoista saakaan selkoa, niin lapsuusmuistojenkin etäisyydessä\nvoi vaeltaa usvakuvia, joiden kyllä itse tuntee edustavan\ntodellisuutta, vaikkei voi muille niitä elävöittää. Ympärillä ei ole\naikaa, ei paikkaa, on vain jotakin määrätöntä, usvaista ulappaa.\n\nNiinpä näen ja tunnen seuraavaa:\n\nHyvä ukko, jonka oma en kyllä ole, mutta jolla kuitenkin on oikeus\nleikkiä minun ja veljeni kanssa ja tehdä meille kaikenlaisia tepposia,\non nostanut minut kaiteen ylitse vanhemman veljeni Kasperin viereen\nseisomaan. Me olemme näin joutuneet petoeläimen eteen, joka kulkee\nedestakaisin rautaverkon takana, irvistellen ja häntäänsä kieputellen.\nMinusta näyttää, että tässä pitäisi pelätä, mutta koska Kasper ei itke,\nymmärrän minäkin, ettei ole mitään pelättävää. Sitä paitsi on\nturvanamme takanapäin tuo ukko, joka rakastaa meitä ja nyt viekkaasti\nnauraa, pilkaten vaaranalaisuuttamme, ehkä toivoen, että rupeaisimme\nitkemään ja hän saisi hyväillen ja rauhoitellen nostaa meidät kaiteen\nyli syliinsä. Siinä on taempana vielä kaksi aikuista, mutta niistä ei\ntunnu lähtevän samaa turvaa, sillä he ovat naisia ja heidän luulisi\nitse pelkäävän. He ovat tummissa vaatteissa ja ikäänkuin kasvotkin\nmustaan verhottuina. Jos he olisivat olleet äiti ja joku hänen\nsisaristaan, niin miksi olisin unohtanut keitä he olivat? Ja minkä\njohdosta he olisivat olleet surupuvuissa?\n\nMutta kuka oli tuo ukko, jonka näen niin selvänä muistissani?\n\nHänellä on näkemyksessäni yllään vaaleanharmaa palttoo, ja sen\nkullankiiltävät napit molemmin puolin palttoota vieläkin kiiluvat\nsilmiini mikä enemmän, mikä vähemmän. Muistan suurilippaisen lakin ja\nsen kokardin. Muistan suuret harmaat viikset ja ohimotukan omituiset\nkiehkurat, jotka tulivat korvien etupuolelle.\n\nPäättäen siitä, että mitään eläintarhoja ei lapsuutemme aikoina ollut\nSuomessa, olimme siis Pietarin eläintarhassa. Ja silloin ei ukko ole\nvoinut olla kukaan muu kuin Elisabetin isä, jonka säilyneet valokuvat\nhyvin vastaavatkin muistikuvaani. Surupuvutkin voi selittää. Kolja,\nElisabetin veli, oli tapaturmaisesti kuollut niihin aikoihin (minun\nollessani kahdenvuotiaana). Hän oli pahoin polttanut koko kätensä\nkemiallista liuosta valmistaessaan, jota tarvitsi valokuvauksessaan.\nTämä oli tapahtunut hänen oltuaan vasta vuoden naimisissa Shura\nBerkovin kanssa.\n\nIsoäidistäkin on säilynyt jonkinlainen muiston tuntu, tai oikeastaan\nvain, että eräs vanha mummo ja minä rakastimme toisiamme ja että hän\noli suloisen lämmin ja pehmeä, kun otti syliinsä, istutti polvilleen ja\nsyleili ja suuteli. Ja hän suuteli sillä tavalla, että ensin työnsi\nvähän loitommas itsestään, katseli päätänsä kallistellen ja yht'äkkiä\nveti luokseen, suuteli ja sitten taas työnsi pois, katseli ja taas\npuristi luokseen. Asia oli siedettävissä vain mummon hyvyyden tähden.\n\nElisabetin kertomusten mukaan minulla oli niihin aikoihin toinenkin\nhyvä ystävä. Se oli juuri tuo Kolja. Hän oli niin kiintynyt Elisabetin\nkaksivuotiaaseen, että oli välistä parikin kertaa päivässä pistäytynyt\npoikaa katsomassa, heitellyt ilmaan, leikkinyt ja peuhannut. Siitä\nhänen erikoisrakkaudestaan on minulla jäljellä vain muistotuntu\nsydämenhiipaisusta, jota koin korkealle ilmaan lentäessäni. Se oli\nsuloista, koska oli samalla myöskin säikyttävää.\n\nMutta tämän saman Koljan ja hänen Shuransa rakkaustarinasta on Elisabet\nmyöhemmin kertonut minulle aivan ihmeellisiä juttuja, joita hän ei\nkyllä aikonut julkisuuteen saatettaviksi, ehkä siitäkin syystä, että\nShura vielä oli elossa. Minun mielestäni monet asiat saisivat\nunohdukseen painua ennemmin kuin nämä hänen kertomuksensa.\n\nShura — oliko hän liian nuori vai elikö hän muuten niin kokonaan\ntaiteen ja soitannon ylevissä ilmakerroksissa — ei tuntunut olevan\nollenkaan luotu sukupuolista asiaa varten. Hän saattoi olla ikäistensä\nmiesten kanssa läheisessä ystävyydessä, milloin yhteiset käsitykset ja\nmaut olivat ystävyyden perustuksena ja erittäinkin yhteinen rakkaus\nsoitantoon. Mutta miesten lähentelemistä hän ei ollenkaan voinut\nsuvaita. Se oli hänestä todistus ystävyyden olemattomuudesta, ilmaisi\nystävyyden syyksi arvottomia vaikuttimia.\n\nKuitenkin Kolja ja hän olivat niin kiintyneet toisiinsa, että Shura —\nja ehkä he molemmatkin — viattomuudessaan luulivat sen riittävän\nheidän sielujensa ikuiseen yhdistykseen avioliitossa, sillä kumpikaan\nei voinut edes ajatellakaan ikiystäväkseen ketään toista. He siis\ntekivät \"niinkuin kaikki muutkin nuoret\": he menivät kihloihin.\n\nMutta kaiketi alkoi — jommankummanko vai kumpaisenkin puolelta —\ntähän ikiystävyyteen liittyä vielä jotakin muuta vastustamatonta\nvetovoimaa, koskapa Shura tuli kovin hajamieliseksi ja muutti jo ennen\nkesäntuloa Uudellekirkolle äitinsä luo.\n\nSieltä hän kirjoitti Koljalle ja antoi hänelle rukkaset.\n\nTämä oli mitä ankarin isku Koljalle, joka oli koko olennollaan\nkiintynyt Shuraan. Kolja suri välien katkeamista niin, että laihtui ja\nkävi perin huononnäköiseksi, jopa alkoi kävellessään horjua. Vihdoin\nhän kadotti kaiken arvostelukykynsäkin. Hän tuli niin tohloksi, että\nlähti jalkaisin tallustelemaan Uudellekirkolle päin, jonne on monien\npeninkulmien matka Pietarista.\n\nSuuri levottomuus ja haeskelu syntyi omaisten joukossa, kun ei miestä\nlöytynyt. Vihdoin hänet toi kotiin vanhempien luo muudan tuntematon\nvanha rahdinajaja. Kertoi tavanneensa hänet eräästä majatalosta, ja\nhuomattuaan, ettei mies ollut oikein tolkussaan, oli alkanut\ntiedustella nimeä ja kotipaikkaa, kunnes oli saanut niistä selvän ja\nauttanut rattailleen. Sen jälkeen Kolja oli ollut pitkän aikaa\nsairaana, ei nukkunut öitä, koetti nukkua päivisin, mutta ei\nmilloinkaan herännyt muuten kuin suureen itkuun.\n\nHänet lähetettiin ulkomaille parannuslaitokseen. Siellä hän alkoikin\nvähitellen rauhoittua ja palasi vuoden kuluttua kotiin jotakuinkin\ntoipuneena.\n\nMutta Shura raukka oli koko erovuoden ajan itkenyt. Päiväkaudet hän\nitki, niin ettei hänen äitinsä \"ehtinyt muuta kuin hänen nenäliinojansa\nkuivatella\". Suruun nääntyvänä hän vihdoin kirjoitti toisen kirjeen\nKoljalle. Siinä hän tunnusti surreensa ja kärsineensä heidän erostaan\nsanomattomasti, tunnusti rakastavansa Koljaa ylitse kaiken muun\nmaailmassa, mutta ei edelleenkään sanonut rakastavansa häntä\n_semmoisella_ rakkaudella eikä voivansa milloinkaan \"semmoiseen\"\nsuostua, vaikka suruun pakahtuisi. Mutta jos Kolja suostuisi heidän\navioliittoonsa _ilman_ \"semmoista\" rakkautta, niin hän olisi onnellinen\nnähdessään Koljan tulevan hänen luokseen näistä asioista vielä\nkeskustelemaan.\n\nKoljan omaiset eivät aluksi voineet ollenkaan ymmärtää, mikä tämän\nkirjeen tarkoitus oli, ja jotkut arvelivat Shuran ehkä vain\njuonittelevan sekä kielsivät ketään matkustamasta Uudellekirkolle.\nMutta sittenkin sinne matkusti Kolja. Suinpäin hän sinne meni. Ja\nonnellisenapa hän sieltä palasikin. Niin onnellisena, että loisti ja\nsäteili, ja jotkut kääntyivät liikuttuneina nyyhkyttämään.\n\nHe menivät naimisiin, ja joka nuoruudessaan oli heidät tuntenut, ei\nollut milloinkaan ennen nähnyt niin säteilevän onnellista pariskuntaa\nkuin he olivat.\n\nKun tuo tapaturma sattui, että Kolja läikäytti kantamansa vadillisen\nkuumaa lapis-liuosta ylleen, sanoi lääkäri kohta, että haava oli\nvaarallinen ja että sitä oli hyvin varjeltava kylmettymästä. Mutta\nsamaan aikaan kuoli Shuran äiti, eikä Kolja malttanut olla menemättä\nhautajaisiin. Siinä tilaisuudessa hän ankarasti vilustui.\n\nNäin oli tässä ihmeellisessä \"avioliitossa\" sen platonisuuden tarvinnut\nkestää vain yhden vuoden koetusaika.\n\n\"Tämän episodin julkisuuteen saattaminen\", sanoi Elisabet siitä\nkertoessaan, \"on tarpeeton senkin vuoksi, että nykyaika tuskin sitä\nuskoisi. Vanhoina aikoina ei sitä kyllä pidetty yhtä luonnottomana.\"\n\nMuistakaan Elisabetin veljistä ja sisarista ei minulla ole Pietarin tai\nPulkovan ajoilta säilynyt mitään muistikuvia, ei Mishastakaan eikä\nhänen vaimostaan Lizasta, Shuran serkusta, ei liioin muiden veljien\nvaimoista tai sisarten miehistä, ei setä Pjotrista, ei Vierasta eikä\nNatashasta, eipä silloisesta Shurastakaan, joka Koljan kuoleman jälkeen\nliittyi katkeamattomin sitein Elisabetin kotiperheen jäseneksi.\n\nVaikka minulla on noilta Pietarin ajoilta muistotuntuja isoisästä,\nisoäidistä, jopa hämärästi Koljastakin, on ihmeellistä, etten siinä\nmuistomaailman hämäryydessä voi parhaalla tahdollanikaan löytää mitään\njälkiä Aleksanderista ja Elisabetista, mikä kuitenkin olisi kuvausteni\ntarkoituksen kannalta tärkeintä.\n\nVasta paljon myöhemmin, kun he olivat jo muuttaneet lopullisesti\nSuomeen ja asettuneet Viipuriin, alkavat omat muistikuvani elää.\n\nNiistä moni saa erikoisen selvyyden ja kirkkauden ikäänkuin aivan\naiheettomasti, minun voimatta sanoa mihin ajalliseen järjestykseen\nmuiden rinnalla kukin on sijoitettava, jopa ymmärtämättä mikä on\naiheuttanut erikoisesti juuri _sen_ muistissapysymisen tai edes mihin\nkohtaan se olisi kuvauksessani parhaiten kuuluva.\n\n\n\n\nIII. HIIHTORETKELLÄ VIIPURISSA.\n\n\nAikaisimpana omakohtaisena muistona vanhemmistani, Aleksanderista ja\nElisabetista, on minulla säilynyt varhaiskeväinen näky, joka on\npaikallistettava kaiketi jonnekin Viipurin lähistöön ja taannutettava\nniihin kaukaisiin aikoihin, jolloin nuori pariskunta, muutettuaan\nPietarista, oli vasta joitakuita vuosia asunut Suomessa, Aleksanderin\nhoitaessa tänne sijoitetun topografikunnan päällikön virkaa.\n\nMuistan loistoisan kävelyretken isän ja äidin seurassa.\n\nAleksanderilla oli mukana sukset. Elisabet talutti meitä molempia\nkäsistä, Kasperia ja minua. Olimme saaneet lähteä katsomaan kuinka\npappa hiihtää. Kolmas poika, Eerik, oli vielä liian pieni semmoisille\nretkille otettavaksi ja jätettiin kotiin.\n\nLuultavasti mamma sai silloin itsekin vasta ensimmäisen kerran nähdä,\nmiten mäkeä lasketaan suksilla, koska hän suuresti ihmetteli, että se\noli tapahtuva seisoalta, toinen jalka toisella ja toinen toisella\nsuksella.\n\nMammalla oli yllään tiukka puoliturkki. Päässä hänellä oli ruskean\nharmaa turkislakki, jonka yläosa oli kuitenkin tummanpunaista samettia.\n\nMuistan korkean, kauttaaltaan lumenpeittoisen mäen, jonka kukkulalle\nhilpeä äiti iloissaan meitä auttoi, kainaloista kantaen vuorotellen\nkumpaakin, ja välillä aina pani seisomaan syvään lumeen, johon me\nvajosimme vyötäisiä myöten. Toisin paikoin taas lumi oli niin kovaa,\nettä sillä saattoi juoksennella niinkuin lattialla.\n\nMuistan tuon häikäisevän heleän kukkulan, niinkuin olisin sen eilen\nnähnyt. Lumi kimaltelee välkkyvän kirkkaana. Ei voi pitää silmiä auki.\nLumen kiilto on kellertävää niinkuin itse auringonkin.\n\nPapalla on yllään vaaleanharmaa upseerinpalttoo hopeisine nappeineen,\npäässä tumma sotilaskarvalakki ja jaloissa kiiltävät pitkävartiset. Nyt\nhän työntää sauvoilla ja lähtee hiihtämään alamäkeen. Hirmuinen on\nhänen vauhtinsa mäen alla, vaikka hän vain seisoo suksillaan. Sitten\nhän alkaa pienenemistään pienetä tasangolle jouduttuaan ja on vihdoin\nvain pilkkuna kaukana, kaukana. Kuinka kauan saimmekaan odottaa, ennen\nkuin hän sieltä joutui takaisin.\n\nMamma oli suuresti ihmeissään ja ihastuksissaan. Hän vain kummasteli\nkuinka pappa uskalsi seisoa suksien päällä, kun olisi voinut istua.\n\nPitkän odotusajan lyhentämiseksi äidin täytyi keksiä meille jotakin\nleikkimistä. Hän kaivoi meille pesät lumeen ja me kyykistyimme niihin.\nHän meni tuuhean katajan taakse, pani kaikki sormensa peloittavasti\nkoukkuun kasvojen eteen ja rupesi karhuksi. Kiljahtelimme ja\nkaivauduimme syvälle pesiimme. Mörähdellen hän kömpi esille katajan\ntakaa.\n\nTämä oli hauskaa. Me kokonaan unohdimme papan emmekä huomanneet häntä\nennen kuin hän oli jo taas mäellä. Ylös tultuaan hän oli asettanut\nsuksensa jälleen alamäkeen päin ja huusi mammaa tulemaan luoksensa. Hän\ntahtoi, että mamma asettuisi seisomaan suksille hänen taakseen ja\npitelisi palttoon selkävyöstä, ja niin he olisivat laskeneet yhdessä\nalas.\n\nMamma nauroi ja kauhistui yht'aikaa. Peittäen silmänsä käsin, niinkuin\nolisi pelännyt ajatellakin sellaista vaaraa, hän oikein kiljahteli\nkauhistuksesta.\n\nPappa oli jo asettunut suksille ja käski mamman vain pian joutua\nmukaan.\n\n— Ni za shto, ni za shto! — huusi mamma huitoen torjuvasti käsillään.\nSe merkitsi, ettei hän mistään hinnasta suostunut ryhtymään niin\nuhkarohkeaan yritykseen. — \"Ei, ei, ei, ei!\"\n\nPappa pudisteli päätään saadakseen mamman häpeämään pelkuruuttaan ja\nsanoi, että mitä pojatkin ajattelevat, kun heillä on niin pelkurimainen\näiti!\n\nMutta tämä ei vaikuttanut mammaan. Hän pysyi vain poispäin kääntyneenä,\nja papan otsanahka silmien välissä alkoi jo rypistyä, seikka, jonka me\npojat aina huomasimme vaikka kuinka pitkän välimatkan päähän. Ja\nluullakseni sen olisi huomannut samoin mammakin, jos hän vain ei olisi\nsattunut olemaan poispäin kääntyneenä.\n\n— Tulehan jo! — sanoi pappa äänellä, joka saattoi mamman heti\nkatsahtamaan sinnepäin. Ja nyt mamma tietysti jätti kaikki\nvastustelemiset. Hän teki niinkuin mekin olisimme tehneet. Mitään\nnurjamielisyyttä osoittamatta, päinvastoin nauraen ja iloisesti\npunastuneena hän meni rohkeasti papan luo, asettui suksille hänen\ntaakseen ja tarrasi kiinni käsin hänen selkävyöhönsä.\n\nNyt pappa sanoi: — No pitelehän vain lujasti ja ala astua mukana,\nvasemmalla ensin, nyt oikealla, yks, kaks, yks, kaks...\n\nPappa puhui semmoisella määräävällä äänellä, jota ei olisi voinut\nkuvitellakaan kenenkään vastustavan. Ja todella he liikahtivat\neteenpäin. Me seisoimme vähän alempana ja katselimme heidän laskuansa.\nPappa ottaa parempaa vauhtia, auttaen molemmilla sauvoilla.\n\nKun sukset alamäen vietteessä liukuivat jo omin valloin ja he\nsuhahtivat meidän ohitsemme, oli mamman pää kyyristyksissä olkain\nväliin ja silmät olivat lujasti umpeen puristuneet. Ilmeisesti hän oli\nheittäytymässä maailman suurimman vaaran kitaan. Tuli mitä tuli!\n\nJännittyneinä me jäimme katsomaan tavatonta näkyä. He alenivat\nohitsemme hurjaa vauhtia. Pappa ja mamma yhdessä! Kerrankin yhdessä, ja\nvielä päälliseksi hiihtivät, siis leikkivät! Semmoista emme toki olleet\nmilloinkaan ennen nähneet. He olivat kotona melkein aina eri paikoissa,\ntoinen keittiössä ja vuoteitten luona, toinen taas virastossa ja\ntyöhuoneessaan, jonne ei saanut mennä papan ollessa kotona. Mutta nyt\nhe hiihtivät yhdessä ja pappaakin sai nauraa, sillä olihan tämä\nleikkiä! Me olimme hurjan innoissamme. Olisiko mitään jännittävämpää ja\nriemastuttavampaa voinut tapahtua! Rinta paisui ilosta ja olisi tehnyt\nmieli ruveta syyttä suotta huutamaan ja hurjistelemaan tai heittelemään\nkuperkeikkaa mullin mallin, pää syvimmässä lumessa.\n\nMutta mitä tapahtuikaan!\n\nJuuri kun heidän vauhtinsa oli suurin ja he olivat jo tulemassa\ntasangolle, me näimme heidän kaatuvan selällensä. Vauhti viskasi heidän\nerilleen. Mamma kieriskeli sikin sokin lumessa, jotta valkoiset\nalusvaatteet vain vilahtelivat. Pappa jäi tosin paikoilleen, mutta oli\nhänkin kaatuessaan seonnut nurin niskoin lumiin. Ja toinen suksista\nlähti yksin viillättämään kauas, kauas tasangolle.\n\nMamma kaiketi arvasi meidän kovasti säikähtäneen, koskapa hän ensi\ntyökseen hyppäsi pystyyn ja alkoi meille viuhtoa huutaen iloisesti:\nu-uu! ja rupesi kohta kiirehtimään luoksemme. Pappa hiihti yhdellä\nsuksella sitä karannutta noutamaan. Ja vaikka hän niin teki, joutuivat\nhe kumminkin samaan aikaan takaisin mäenharjalle. Mamman tuloa oli\nhidastuttanut hänen yletön naurunsa. Pappa oli hänet saavutettuaan\nalkanut hyvin kiihkeästi selitellä jotakin hänelle, ja tätäkö hän\nlienee nauranut, vai ehkä sitä, että hanki niin usein petti ja hän\nvajosi välistä vyötäisiä myöten lumeen. Välistä hän nauroi niin\nhillittömästi, että jalkain ollessa syvällä lumessa yläruumiin täytyi\nrentona kallistua hankea vasten. Ja pappa siitä vain kiihtyi, mutta\nsilloin mammaa nauratti heidän kaatumisensa vieläkin enemmän.\n\nHeidän päästyänsä mäen päälle mamma ei voinut naurultaan enää ollenkaan\nkuunnella mitä pappa hänelle selitteli. Silloin pappa kääntyi meidän\npuoleemme, ja me kohta huomasimme, ettei hän ollut vihainen tosissaan.\nHän ei oikeastaan tahtonut mitään muuta kuin puolustaa kaatumistaan.\nHän tahtoi vain saada selitetyksi, että mamma oli vetänyt häntä kaikin\nvoimin taaksepäin. Mitä kovemmaksi vauhti oli käynyt, sitä kovemmin\nmamma oli koettanut sitä pysäyttää, kunnes lopulta veti hänet ja\nitsensä kumoon. Me ymmärsimme tämän selityksen hyvin ja olimme nyt\nkumpikin miehekkäinä papan puolella.\n\nHän rupesi tahtomaan mammaa uudestaan suksille.\n\nJa, ihmeellistä sanoa, mamma näytti aivan suostuvaiselta, niinkuin se\nolisi ollut nyt hänestä itsestäänkin hauskaa.\n\nSiitä ei kuitenkaan tullut mitään. Luultavasti oli jompikumpi hänen\npojistaan sentään niin pelästyksissään äskeisen kuperkeikan johdosta,\nettä mamman astuessa uudestaan suksille pillahti itkemään. Ja tätä\nsurua häivyttääksen mamma rupesi häntä naurattelemaan. Rupesi muka\ntorumaan ja uhkailemaan pappaa ja sauvalla oli työntävinään hänet pois\nsuksilta. Pappa innostui nyt hänkin näyttelemään. Mamman töytäyksestä\nhän oli kaatuvinaan lumeen. Sitten hän vuorostaan rupesi mammaa\nhätyyttelemään. Ja nyt mammakin muka kaatui lumeen. Mutta mammapa\nkostoksi taittoi katajasta oksan ja sitä huiskutellen alkoi uhkaavasti\nlähestyä pappaa. Nyt pappa muka lähti käpälämäkeen. Hän otti kovan\nvauhdin ja lasketti suksilla alas, puolivälissä mäkeä kuitenkin tehden\näkkijyrkän käännöksen ja kavuten jälleen ylös. Niin taitava hiihtäjä\nhän oli.\n\nTämä heidän tekotappelunsa huvitti meitä siihen määrään, että olimme\naivan pakahtua nauruun. Huvittavinta oli se, että pappa muka pelkäsi\nmammaa! Voiko olla mitään hullunkurisempaa: pappa muka menee pakoon —\nmammaa! Taas tekee mieli huutaa riemusta ja heittää lumessa\nkuperkeikkaa.\n\nMutta riemullisinta kaikesta oli, että he näin vallattomasti keskenään\nteuhasivat, että he työntelivät toisiaan lumeen ja painiskelivat\nsaadakseen toisensa kumoon.\n\nEi yksikään muisto näiltä kaukaisilta ajoilta ole mielessä säilynyt\nniin kirkkaana ja yksityiskohtia myöten selvänä kuin tämä ulkonaisesti\nkatsottuna kaiketi sangen vähäpätöiseksi arvattava kohtaus. Ja\nkuitenkin se valaisee vuosikausien täydellistä pimeyttä aivan\nyksinäisenä muistona, niinkuin se olisi itseensä koonnut kaiken valon\nja häikäisyllään sammuttanut ympäriltään muut loistot.\n\nMiksi joku erikoinen muisto näin saattaa loistaa kaikkien muiden ylitse\nja tekeytyä koko lapsuusajan tärkeimmäksi elämykseksi? Ei parhaallakaan\ntahdolla voi ymmärtää, miksi se yksin on muistiin piirtäytynyt, eikä\nmikään muu. Selittääkseenkö jotakin tulevaisuudessa?\n\nEi voi ajatella muuta kuin että muisto on säilynyt sen unohtumattoman\nriemuntunteen vaikutuksesta, jonka meissä oli herättänyt heidän\nvallattoman leikkinsä ja toverillisen lähentymisensä näkeminen.\n\nVarmaan toisetkin vanhemmat, jos tietäisivät kuinka semmoisen näkeminen\nriemastuttaa heidän lapsiansa, useammin leikkisivät keskenään.\n\n\n\n\nIV. KUMMITTELEVASSA TALOSSA.\n\n\nVaikka Elisabet saattoikin olla aika pelkuri, kun oli kysymyksessä\nhiihtäminen tai kun hänen oli huviretkelle mentäessä istuttava\nkiikkerään veneeseen (jolloin pappa oli piloillaan käskenyt hänen pitää\nkieltä keskellä suuta) tai kun hän oman kertomuksensa mukaan oli\ntalvisena yönä hevoskyydillä matkustanut Saimaan aavan selän yli susia\npeläten ja tahtonut sukeltaa piiloon rekivällyjen alle, niin oli\nkuitenkin toisia asioita, joissa hän päinvastoin osoitti mitä suurinta\npelottomuutta, jopa niinkin, että missä joku toinen olisi kauhusta\npyörtynyt tai ainakin kadottanut malttinsa, siinä Elisabet ei edes\nymmärtänyt pelätä.\n\nIsän aseman vakiinnuttua Viipurissa sijaitsevan topografiosaston\npäällikön-sijaisena vanhemmat muuttivat niin sanottuun Örnin taloon.\nTämä talo oli pitkä kaksikerroksinen kivitalo, ja eiköpä se liene\nvieläkin olemassa siellä vanhalla paikallaan kauniin toriaukeaman\nääressä linnan sillan tuolla puolen. Talo oli silloisen Viipurin\nkomeimpia ja taisi olla kaupungin ainoa kivitalo. Siinä oli kaksi\nkerrosta ja meidän oli määrä muuttaa ylempään. Huoneiston muodosti\nloppumaton sarja suurenlaisia kajahtelevia huoneita, jotka sijaitsivat\nperäkkäin toinen toisensa jäljessä. Isän työhuone oli kerroksen\ntoisessa äärimmäisessä päässä, makuuhuoneet toisessa. Välillä oli suuri\nsali, vierashuone ja monta muuta huonetta, joiden läpi meillä oli väljä\ntila hurjaan juoksenteluun, milloin isä ei ollut kotona. — Alakerrassa\nsijaitsi kaiketi joitakin venäläiselle sotalaitokselle kuuluvia\nvirasto- ja kansliahuoneita, koskapa viiruinen vahtikoppi oli portaiden\nedessä.\n\nUseat kaupunkilaiset olivat kuitenkin kovasti varoittaneet tuohon\ntaloon muuttamasta. He sanoivat, että siellä pahasti kummittelee ja\nettä monen monituiset perheet olivat vain sen vuoksi muuttaneet sieltä\npois, jopa kesken vuottakin. Kerrottiin vanhan Örnin, joka oli talon\nrakennuttanut, kuolemansa jälkeen joka yö raskain askelin kuljeskelevan\nhuoneesta huoneeseen ja tulevan ovien läpi, niitä avaamatta, niinkuin\nvain kummituksille on mahdollista.\n\nIsä oli jo ajatellut toiseen asuntoon muuttamista, koska arveli mamman\nehkä pelkäävän kummituksia.\n\nMutta mamma sanoi hänelle:\n\n— Kuinka voit mitään sellaista luulla? Tiedäthän, etten usko mihinkään\nsellaiseen.\n\nPappa sanoi:\n\n— Onpa sentään sivistyneitäkin, jotka uskovat vainajien liikuskelevan\nkuolemansa jälkeen asuntojen ympärillä, esimerkiksi runoilija Topelius.\n\n— En sittenkään usko enkä tule milloinkaan uskomaan, — väitti mamma.\n\nVaroituksista huolimatta siis muutettiin Örnin taloon.\n\nKesän ja alkusyksyn valoisa aika kului uudessa asunnossa onnellisesti.\nMistään kummittelemisesta ei ollut vähintäkään tietoa. Parempaa asuntoa\nainakaan me pojat emme olisi voineet uneksiakaan, sillä kauniilla\nsäällä saimme leikkiä torin oikealla puolella olevassa puistossa, mutta\nsadesäällä saattoi melkein yhtä esteettömästi telmiä sisällä.\n\nMutta sitten tuli talvi. Maa koveni, pakkanen paukkui, ja oli kauhean\npimeätä. Ilta tuli jo kohta päivällisen jälkeen.\n\nSilloin, eräänä yönä, asiat saivat huonon käänteen.\n\nPappa ja mamma olivat vieraisilla. Semmoisissa tapauksissa mamma aina\nkäski palvelustytön istua huoneessamme siksi kunnes he palasivat\nkutsuista. Niin oli nytkin tapahtunut.\n\nOlimme jo unen helmoissa, kun tyttö hätäisesti herätti meidät. Hän haki\nkiireessä tulitikkuja, voimatta kuitenkaan niitä löytää. Hän oli aivan\nkauhistuksissaan ja puhui kuiskaavan sähisevästi vaatien meitä\nsiirtymään mukanansa keittiön takaiseen palvelijanhuoneeseen, mutta\nitse kuitenkaan uskaltamatta avata sinne vievää ovea.\n\nMinä lienen nukahtanut unia jatkamaan niiden neuvottelujen aikana,\njoita hän piti asiasta Kasperin kanssa, koskapa Kasper herätti minut\nuudelleen ja sanoi: kummittelee. Heitä molempia suututti, että minä\nolin noin nukuksissa, vaikka vaara oli ilmeisesti peräti uhkaava eikä\ntässä joutanut minua pois kantamaan, vaan jokaisen oli varjeleminen\nomia kinttujaan.\n\n— Kuuntele! — sähisivät he minulle pilkkosen pimeässä. — Etkö kuule,\naskeleita? — sanoi Kasper kiukkuisesti.\n\nMinä kiipesin vuoteestani lattialle ja rupesin pimeässä hamuilemaan ja\ntunnustelemaan Kasperin olinpaikkaa. Vihdoin sattui käteeni hänen\npaitansa. Hän oli istuallaan paita polvien yli, ja minä kapusin hänen\nviereensä mamman sänkyyn.\n\nTyttö kuului visusti lukitsevan oven, joka vei ruokasaliin.\n\nKun litistyin lähemmäksi Kasperia, huomasin selvään, että hänkin oli\npeloissaan. Silloin minäkin kovasti säikähdin ja me vapisimme hänen\nkanssaan yhdessä.\n\n— Nyt se rupeaa taas lähtemään poispäin, — kuiskasi Kasper ikäänkuin\nvähän rauhoittuen, — kuuletko?\n\nMinä en kuullut mitään.\n\n— Etkö todellakaan kuule mitään! — huudahti nyt Kasper ja töykkäsi\nminua kylkeen.\n\nTodella, jos hyvin tarkkaan kuunteli, ei voinut olla kuulematta\nkaukaisia askeleita, jotka etenemistään etenivät, kulkien poispäin\nhuoneesta huoneeseen ja koleasti kajahdellen niinkuin kellarissa,\nkunnes etenivät niin kauas, että lakkasivat kuulumasta.\n\n— No? — kysyi Kasper äkäisesti, — kuulitko nyt!\n\nMinä myönsin kuulleeni ja tahdoin mennä takaisin omaan vuoteeseeni,\nkoska kummitteleminen oli nyt loppunut.\n\n— Odota, — sanoi Kasper, — kohta se rupeaa tulemaan takaisin\ntännepäin, kuuntele tarkkaan.\n\n— Nukutaan pian ennen kuin se ehtii, — ehdottelin minä ja sukelsin\npeitteen alle.\n\nMutta enpä voinutkaan nukkua. Uteliaisuus oli suurempi ja minä pistin\npääni jälleen esille.\n\nSamassa jo askeleet kuuluivat uudelleen lähestyvän. Ne tulivat kaukaa\npapan huoneesta asti. Hitaasti, hyvin hitaasti ne lähenivät, yhä\nselvemmin kuului raskas astunta, aivan kuin joku olisi puukengissä\nlaahustanut meitä kohden. Nyt Kasperkin pujahti peitteen alle. Tämä se\noli kauheista kauheinta.\n\nTyttö kuului hädissään työntävän pöytää ovea vastaan, ikäänkuin\nkummitus, joka oli kulkenut esteettömästi muiden suljettujen ovien\nläpi, ei muka olisi yhtä helposti tullut makuuhuoneenkin oven läpi.\nMutta se tyttö ei ollutkaan niitä kaikkein älykkäimpiä, niinkuin Kasper\noli monesti vakuuttanut ja nytkin sanoi suutuksissaan peitteen alla:\näsh! — hänen tyhmyydelleen.\n\nSalin ja vierashuoneen läpi tultuaan kummitus tuntui olevan jo\nruokasalissa, ja — kauheata sanoa — lähestyi hitaasti, entistäkin\nhitaammin jo meidän oveamme. Nyt — nyt se kohta tulee makuuhuoneeseen\nja pitkillä sormillaan tunnustelee missä varpaamme ovat ja kouraisee\nkinttujamme!\n\nSydän oli pakahtua kauhusta. Kummitus oli pysähtynyt aivan ovemme\ntaakse. Ehkäpä se oli jo huoneessammekin. Mutta ei se enää liikkunut\neteenpäin. Ikäänkuin peloittaakseen se vain kopisteli ja lähti sitten\nuudelleen etenemään, alkaen vaelluksensa poispäin huoneesta huoneeseen.\n\nTämä etenemisen ja lähenemisen uudistuva kertautuminen kesti niin\nkauan, että Kasper ja minä vihdoin nukuimme saman peitteen alle\nsykkyrään, koska niin oli turvallisinta.\n\nTyttö sitä vastoin oli kai saanut vielä kauan pelätä ja valvoa. Ainakin\nhän oli heti äidin kotiin tultua sanoutunut irti palveluksestaan. Hän\nsanoi lähtevänsä pois mokomasta talosta, jossa noin kauheasti\nkummittelee.\n\nSeuraavana päivänä mamma ei antanut meille mitään rauhaa, vaan yhä ja\nyhä häiritsi leikkejämme istuttamalla eteensä ja vaatimalla\nkuuntelemaan, mitä hänellä oli sanomista tämän kummittelu-historian\njohdosta.\n\n\"Muistakaa\", hän puhui, \"että jos jokin teitä pimeässä peloittaa,\nesimerkiksi näette käytävässä valkean haamun tai kuulette ullakon\nrappusissa kolinaa, vaikka siellä ei ketään ole, niin älkää pelästykö\nälkääkä juosko pakoon, vaan menkää suoraa päätä rohkeasti ottamaan\nselvää, mitä tuo valkoinen on tai mikä rappusissa kolisee. No, ehkä ei\nole muuta kuin jokin kuivamaan ripustettu lakana tai joku rotta\nrappusissa.\"\n\n— Mutta mamma, sinä se juuri pelkäätkin rottia — sanoin minä. — Ja\npelkäät vielä hiiriäkin.\n\nMamma kääntyi tämän huomautuksen jälkeen yksistään Kasperin puoleen.\nKasper sanoi jo seuranneensa hänen neuvoaan (sillä mamma ei puhunut\nmeille kummituksia vastaan suinkaan ensimmäistä kertaa). Kasper sanoi\nnähneensä ullakolla hämärissä sarvipäisen mörön, menneensä lähemmäksi\nja löytäneensä vain tavalliset hirvensarvet, jotka riippuivat muun\nromun joukossa.\n\n— Näetkös nyt, — sanoi mamma. — Muista siis ensi yönä olla yhtä\nrohkea, jos rupeaa kummittelemaan.\n\n— Mutta kyllä siellä vain joku käveli sittenkin! — väitti Kasper.\n\n— Siis täytyy mennä katsomaan _kuka_ siellä kävelee, — sanoi mamma.\n— Olkaa huoletta, minä tulen teidän kanssanne.\n\nKasper ja minä vilkaisimme toisiimme. Miten mamma, joka oli sellainen\npelkuri, että hyppäsi tuolille seisomaan, kun näki hiiren tulevan\nlattian yli, olisi uskaltanut mennä yöllä katsomaan kuka salissa\nkäveli!\n\nIllalla hän tuli meidän mukanamme makuuhuoneeseen. Pappa ei ollut\nkotona. Autettuaan meitä peseytymään mamma avasi selko selälleen kaikki\novet huoneesta huoneeseen. Ne olivat kaikki kirkkaassa kuutamon\nvalaistuksessa. Makuuhuoneen leveän ikkunan eteen hän oli vetänyt\nkäärekaihtimen. Huoneessa paloi vain yksi kynttilä.\n\nKaiketi hän huomasi, että olimme levottomia, koska hän alkoi jälleen\npuhua pilkallisesti kummituksista ja selittää, kuinka häpeällistä oli\nniitä pelätä. Hänellä oli ainaisena tapana säästää kaikkein tärkeimmät\nopetuksensa vasta siksi, kun olimme jo makuulla ja päivän leikeistä\nhiljentyneet. Autettuaan meidät riisuutumaan paitasillemme ja\nkatsottuaan, että kaikki oli yöksi järjestyksessä, hän tavallisesti\nalkoi uudelleen selittää asioita Kasperille, istuen oman vuoteensa\nlaidalla, jossa vuoteessa Kasperilla oli aina oikeus maata niin kauan\nkuin mamma itse ei ollut vielä riisuutunut.\n\nKuinka ihanan, kutittavan raukeaa ja turvallisen onnellista olikaan\nolo, kun peitteen jo lämmetessä ja sileäin lakanain hivellessä jalkoja\nvielä kuuli äidin liikkuvan makuullemenon hommissa, kuuli hänen\ntukkaneulojensa rapisevan peilipöydälle, ja, jos raotti silmänsä, näki\nhänen seisovan peilin luona valkoisessa yönutussa, ja käsivarret\npaljastuneina ja kyynärpäät terävinä hajoittavan yöksi tukkaansa!\n\nNyt hän jo sammutti kynttilän. Kuului, kuinka hän sitten vetää\nkäärekaihtimen ylös ja menee vuoteeseensa. Makuuhuoneessakin oli nyt\nkirkas kuunpaiste. Me makasimme kaikki kolme hiljaa liikahtamatta,\nodotellen, henkeä pidättäen, hyvin tietäen, ettei kukaan nuku. Kunnes\ntodella alkoi kuulua kaukaa asunnon toisesta päästä tutut yölliset\naskeleet. Emme sittenkään liikahtaneet. Mamma vain kohotti päänsä\naluselta voidakseen paremmin kuulla.\n\nAskeleet hitaasti lähestyivät ja Kasper ja minä aloimme kiivetä mamman\nvuoteeseen.\n\n— Pysykää sängyissänne, pojat, — sanoi mamma. — No, Arvid saa tulla,\nkoska on pienempi ja tyhmempi. Mutta sinä, Kasper, etkö sanonut\npäivällä, ettet usko kummituksiin? Muuttuuko asia yöllä? Oletko\nruvennut uskomaan kummituksia.\n\n— En usko.\n\n— Mene sitten katsomaan, mikä siellä kolisee.\n\n— Peloittaa, menisit itse.\n\n— Rakas Kasper, tahtoisin, että _sinä_ menisit. Emmekö päivällä\nyhdessä nauraneet palvelustyttöä, joka oli työntänyt pöydän oven eteen?\nJa etkö itse sanonut häntä kovin tyhmäksi?\n\n— Sanoin, ja hän onkin tyhmä.\n\n— Rakas Kasper, etkö nyt ole yhtä tyhmä sinäkin?\n\n— En.\n\n— Mutta sanoithan, että sinuakin peloittaa. Menisit nyt katsomaan ja\nnäyttäisit minulle, ettet ole tyhmä etkä pelkää.\n\nKasper kohosi istualleen aikoen todella tehdä yrityksen.\n\nMutta askeleet olivat jo ehtineet lähestyä arveluttavasti, ja nyt ne\ntekivät tuon kaikkein kauheimman pysähdyksen, jolloin kuului kuin\nkummitus olisi peloitellen koputellut puukenkiä toinen toistaan vasten.\n\nNyt mammakin nousi istumaan. Kasper sukelsi jälleen peitteen alle\npäineen kaikkineen. Mutta mamma ei enää puhunutkaan Kasperille, vaan\nnäytti jo itsekin hämmästyneenä kuuntelevan. Kun askeleet rupesivat\nentistä raskaampina ja selvemmin kuuluvina jälleen lähestymään, nousi\nmamma nopeasti vuoteesta ja meni suoraa päätä toisiin huoneisiin. Hänen\nliikkeitään ei kuulunut, sillä hänellä oli vain sukat jalassa, mutta\nihan viimeiseen huoneeseen hän lienee mennyt, koskapa viipyi niin\nkauhean kauan. Kummitus ehti ainakin kaksi kertaa vaeltaa pitkän\nmatkansa edestakaisin, ennen kuin mamma vihdoinkin palasi luoksemme.\n\n— Nyt tiedän, mikä se on, — hän sanoi.\n\n— No? — kysyimme ällistyneinä.\n\n— Tulkaa katsomaan, — hän sanoi ojentaen meille kätensä ja auttaen\nmeitä vuoteista.\n\nMenimme kolmisin kuutamon valaisemiin suuriin huoneisiin. Olimme\npaitasillamme. Hän johdatti meidät saliin asti. Siellä hän auttoi\nmeidät ikkunalaudalle istumaan ja käski katsomaan ulos. Katsoa piti\nniin, että otsa kosketti ruutuun ja että saattoi nähdä alas\nkatukäytävälle, joka kulki pitkin oman talomme viertä. Kirkkaassa kuun\npaisteessa ja kaiketi hyvin kovassa pakkasessa seisoi siinä mies, jolla\noli yllään melkein maahan asti ylettyvä lammasnahkaturkki, päässä suuri\nkarvalakki ja pistinkivääri olalla. Kylmissään hän siirtyi jalalta\njalalle, ja välistä koputteli puukenkiään yhteen. Sitten hän lähti\nraskain askelin hitaasti vaeltamaan eteenpäin, kunnes taas palasi\nvahtikopin luo.\n\nMamman opastuksella pääsimme pian perille, että vahtisotamiehen\naskeleet ja koputukset olivat juuri samoja, jotka kajahtelivat\nmeidänkin huoneissamme. Sen ymmärrettyämme me uskalsimme edetä mammasta\nsalin toiseen päähän asti ja askelten lähestyessä juoksimme taas\nikkunalle vertailemaan niitä sotamiehen liikkeisiin. Me riemastuimme ja\nyllyimme nyt niin, että mamman puolinaisista kielloista huolimattakin\naloimme juosta sinne tänne huoneissa, ihan äärimmäistä huonetta myöten.\nVälistä pysähdyimme jollekin sohvalle istumaan kuullaksemme jälleen\n\"kummituksen\" askeleet ja voidaksemme riemuita pelottomuudestamme.\n\nSen jälkeen emme enää yksinkään nukkuessa pelänneet noita yöllisiä\nääniä. Melkeinpä oli meistä hauskaa niitä kuunnella, hytisten kipristyä\npeitteen alle ja ajatella: siellä se sotamies nyt pakkasessa\nkäyskentelee ja vartioi taloa, jossa me nukumme. Kummituksiin emme enää\nusko. Se meni nyt äidistä meidänkin veriimme. Vielä täysikäisenäkin,\njos jokin pimeässä kolahtaa tai ilmestyy jokin kammottava harhanäky,\nsyntyy mielessä omituinen velvollisuudentunto: ottaa selvä, mitä se\noli, viipyä pimeässä siksi, kunnes kaikki äänet tai esineet ovat\njälleen tutuiksi kotiutuneet, ja lähteä vapaana kaikesta pelosta,\npimeyden isäntänä.\n\n\n\n\nV. PAPPA VARHAISIMMISSA MUISTOISSANI.\n\n\nPaitsi tuota hiihtoretkeä, jolloin pappa oli mammaa pelkäävinään ja\nsillä herätti sellaista iloa ja naurua, on muistissani säilynyt\nViipurin kaukaisilta ajoilta vielä pari muutakin kuvaa, jotka\nosoittavat papan joskus olleen kanssamme leikkisälläkin päällä ja jotka\nvarmasti juuri sen vuoksi ovatkin lähtemättömästi muistiin\npainautuneet. Tämä papan innostus tosin tapahtui ani harvoin, sillä hän\noli tavallisissa oloissaan sangen ankara ja totinen mies. Leikkisyys\nsai sijansa vain harvinaisena poikkeuksena.\n\nNiinpä muistan hänen joskus telmineen Kasperin kanssa, häntä\nvirkistääkseen. Ja tämäkin oli meistä niin outoa, että pienimmät\nerikoisuudet jäivät iäksi muistiin. Hän sai heikonlaisen ja kalpean\nKasperin liikkeelle olemalla juoksevinaan häntä pakoon. Silloin olivat\nkaikki huoneet kuin vain tätä leikkiä varten olemassa. He juoksivat\nhurjasti. Pappa välistä piiloutui ja antoi Kasperin livahtaa ohitsensa,\nvälistä taas antautui villiin kilpajuoksuun ennättääkseen ennen\nKasperia johonkin käännekohtaan, josta taas saattoi pujahtaa piiloon.\nMatot ja huonekalut menivät lopulta sekaisin. Papan näen edessäni\nkovasti hengästyneenä. Silloin hänen etuhampaansa, jotka eivät muuten\nnäkyneet, olivat näkyvissä ja hänen nauravat kasvonsa, jotka muuten\nniin harvoin nauroivat, olivat hehkuvan punaiset.\n\nKesäisin asuimme erääseen aikaan suurenlaisessa maalaistalossa, joka\nsijaitsi meren saarella, ei kaukana Uuraasta Viipurin lähistöllä.\nSaaren nimen muistelen olleen Hapenesaari, mutta nykyiset\nviipurilaiset, joilta olen kysellyt, eivät sano sennimistä saarta\ntuntevansa. Talo taisi kuulua jollekulle entiselle laivurille, joka oli\nmerielämän jättänyt ja ruvennut maamyyräksi. Pitkän puurakennuksen\nkeskikohdalla oli kuisti, jonka vieressä kasvoi mahdottoman korkea\nvaahtera. Sen siimeksessä kuistin penkillä mamma kerran istui virkaten\nja Kasper ja minä leikimme kellarin kuopan katolla, laskien mäkeä\nistuallaan. Mamman kielloista emme olisi lakanneet näin hauskasta\nleikistä, mutta me juoksimme pian katsomaan pappaa, joka oli alkanut\nkiivetä vaahteraan! Tämäpä vasta huvittavaa ja tavatonta oli! Mamma\npelkäsi ja rukoili pappaa tulemaan alas, mutta me emme pelänneet ja\nolimme kokonaan papan puolella. Hän kiipesi yhä korkeammalle ja pieneni\npienenemistään. Vihdoin ei hänen tutusta harmaasta kotinutustaan, jossa\nkuitenkin oli hopeiset kotkannapit, näkynyt muuta kuin vilauksittain\njotakin harmaata ja punaista puunhaarojen ja lehtien välitse, jos\noikein kurkisteli. Mamma piteli kauhuissaan kättä silmiensä edessä,\nmutta Kasper ja minä hurrasimme.\n\nPitkän rakennuksen tuvanpuoleisessa päässä, joka sekin oli hallussamme,\npappa kesälomansa aikana veisteli suurta leikkilaivaa puupölkystä.\nVälistä tällöin minäkin sain olla mukana suuressa tuvassa ja lattialla\nistuen veistellä hänen veitsillään ja taltoilla. Hämärästi tuntuu\nniinkuin papalla ja mammalla olisi ollut jokin erimielisyys minun\noikeudestani askarrella tämmöisillä aseilla. Mutta koska Kasper oli\nsaanut, niin tietysti minunkin piti saada. Pappa antoi harjoittaa,\nmutta omalla vastuullani. Ennen pitkää veistin peukalonjuureen haavan,\njonka arpi on vieläkin näkyvissä. Paljon verta pulpahti esille. Papalle\nen hiiskunut mitään. Juoksin pois. Mamma sitoi haavan. Sen jälkeen ei\npappakaan antanut käsiini enää teräaseita.\n\nMutta laiva tuli päivä päivältä yhä sirommaksi. Se sai suuren,\nkaksimastoisen kauppalaivan muodon, siinä oli tiivis kansi ja kannessa\nnäkyivät muka ruuma-aukkojen katokset, laitapultit köysien sitomista\nvarten, ankkurikela, vesitynnyrien alukset ja monet muut oikeissa\npurjelaivoissa olevat vehkeet. Ennen laivan valmistumista oli\ntapahtunut se onnettomuus, että keulassa alkoi näyttäytyä hienon\nhalkeaman rako, joka päivä päivältä suureni. Mutta laivuri, joka oli\nasiantuntijana valvonut veistostyötä ja antanut papalle tarkkoja\nneuvoja laivanrakennusasioissa, peitti puun suolalla, jonka jälkeen\nhalkeama meni umpeen ja laiva kohta maalattiin yläpuoli ruskeaksi ja\nalapuoli mustaksi. Ennen kuin mastot raakapuineen ja kaikkine hienoine\nvehkeineen kiinnitettiin paikoilleen, kiersi pappa hienoja\nmessinkiruuveja laivan perälevyyn, ja niistä muodostui nimi ELLIIDA.\n\nTämmöisen nimen sai laiva Aleksanderin ja Elisabetin ensimmäisen\ntyttölapsen Elliidan (Liidan) kunniaksi, joka oli syntynyt aikaisemmin\nkeväällä. Myöhemmin sain kuulla, että papalla olisi muka ollut aikomus\nlahjoittaa tämä veistos keisarille. Sangen mahdollista. Mutta veistos\nei tullut lopullisesti viimeistellyksi, joko loma-ajan päättymisen\njohdosta tai sitten noiden siipihöyrylaivojen vuoksi, jotka niihin\naikoihin olivat alkaneet pulskutella kaikilla merillä ja kokonaan\nhäivyttäneet ihmisistä innostuksen purjelaivoihin. Joka tapauksessa\nveistoksen tekele joutui isänjälkeisten perujen selvittelyssä minulle,\nja se on yhä vieläkin ullakollamme, tosin sangen surullisessa tilassa\nlukemattomien muuttojen jälkeen kaupungeista kaupunkeihin ja asunnoista\nasuntoihin, kokka ruhjoutuneena, mastot katkenneina.\n\nHapenesaaren muistoista on myöskin mainittava suuri surumme, kun papan\njohdolla avattuamme vastarakennetun, mahdottoman suuren ladon oven vain\nyksi pääskynen suljahti siitä ulos, muut tapasimme nälkään kuolleina\nlattialta. Pappa selitti meille, että nuo pääskyset olivat kaiketi\ntehneet pesänsä latoon sen ollessa vielä rakennuksen alaisena, mutta\nsitten oli sekä luukku että ovi suljettu ja linturaukat olivat\nnääntyneet ravinnon ja juoman puutteeseen. Hän siirteli sääliväisesti\nkuolleita lintuja sirolla, pienellä jalkaterällään.\n\nAnkarana kasvattajana pappa ei muuten pitänyt arvovallalleen sopivana\nilmaista tunteellisuuksia. Niinpä en ole eläessäni nähnyt hänen\nitkevän. Hänen kasvojensa ilmeistä ei saattanut arvata hänen tuntevan\nliikutusta, sääliä, surua tai muuta sellaista, ja sen vuoksi olisi\nvoinut luulla, ettei hän semmoista koskaan tuntenutkaan. Mutta tässä\npääskys-asiassa — lieneekö se ollut niin odottamaton, ettei hän\nhuomannut säilyttää tavallista ilmeettömyyttään — hänen kasvoistaan\nselvästi tuntui, että hän, aleten Kasperin ja minun tasolleni,\nikäänkuin kolmantena veljenä osallistui yhteiseen suruumme. Tämmöisten\ntilanteiden ei tarvitse kestää kuin salamanvälähdyksen aika, mutta\nniiden muisto jää ainaiseksi.\n\nSitä vastoin suuttumuksen ja kiivastumisen tunne ilmeni papan kasvoissa\nhyvinkin selvänä. Paitsi tuota ankaraa silmäkulmain rypistystä, josta\nolen jo ennen maininnut, nousi hänen kasvoihinsa semmoisissa\ntapauksissa voimakas puna, joka saattoi olla hirmuisen peloittava hänen\nkiivastumisensa kohteelle. Meillä oli Hapenesaaressa suuri rotukoira,\nRusko nimeltään. Kaupungista maalle päästyänsä se kokonaan hullaantui,\njuoksenteli laivurin ryytimaan vastaharavoiduilla penkeillä, teki\nhurjia kierroksia äskenkylvetyllä nurmikkokentällä, repi innoissaan\nvilliviini-istukkaat juurineen maasta, retuutti ja kuori nuorempia\nomenapuita eikä totellut ketään. Pappa otti tuon pahan penikan\nkasvatuksen omiin käsiinsä. Rangaistuksen välineenä oli hänellä vahva\nraippa. Hänen vakaumuksensa oli, että koiran on toteltava isäntänsä\nsanallista käskyä ja ellei se sitä tee, on koiraa rangaistava\npiiskaamalla kunnes se sen tekee. Oli hirmuista nähdä tätä kuritusta ja\nkuulla koiran ulinaa, kun pappa pitäen niskasta kiinni ja kohottaen\netukäpälät ilmaan sutki sitä raipalla. Rusko totteli vähän aikaa, mutta\npapan lähdettyä ja jonkun toisen penikan viettelyksestä alkoivat\nhauskat laukkaamiset puutarhan penkeillä uudestaan, ja nyt pappa pieksi\nniin, että Rusko meni ihan veteläksi eikä jaksanut kiljuakaan, vaan\nlopulta vain vikisi hiljaa. Mamma sulkeutui huoneeseensa ja itki,\nKasper ja minä harhailimme epätietoisina ja hajalla silmin. Tämmöistä\nkasvatusta saattoi kestää tuntimääriä, vahtimisineen ja yhä uudistuvine\nkurituksineen. Pappa oli itsekin väsyneen ja järkyttyneen näköinen.\nOlisi tehnyt mieli saada hänelle kuiskatuksi: viskaa raippa metsään ja\ntule rannalle voileipiä heittämään. Mutta papalleko semmoista uskalsi\nehdottaa! Hän ei ollut suinkaan mikään sydämetön ja lempeyttä vailla\noleva mies, vaan hänen kiivautensa ja ankaruutensa johtui\nperiaatteista, siitä, että hän katsoi välttämättömäksi olla rehellinen,\noikeudenmukainen ja säälimättömän ankara. Sen me tunsimme jo ennen kuin\nkolttumme oli vaihdettu housuihin.\n\nMutta _meidän_ kasvatuksessamme ei käytetty ruumiillista rangaistusta.\nMeille ei ole koskaan annettu vitsaa eikä meitä ole milloinkaan lyöty.\nTämä omien lasten \"koskemattomuus\" johtui sekin papan periaatteesta.\nOlivatko sellaisen periaatteen syntymiseen vaikuttaneet ehkä omat\nkouluajan muistot (sillä hänen aikoinaan oli ruumiillinen kuritus\nkaiken kasvatuksen olennaisimpana osana), vai lieneekö se ollut\nlempeydestään ja hyvyydestään laajalti tunnetun isänäiti-vainajan\nvaikutusta, sitä ei enää voi päättää. Varma vain on, että hän tämänkin\nkoskemattomuudenperiaatteen toteutti käytännössä yhtä ehdottomasti kuin\nkaikki Ruskon kuritukset. Meihin ei saanut kurittamisen aikomuksessa\nkukaan milloinkaan kajota. Tuo oli niitä harvoja periaatteellisia\nkysymyksiä, joissa pappa ja mamma olivat yhtä mieltä. Mutta pappa osasi\nrunsain mitoin korvata niin tehoisesta kasvatuskeinosta luopumisensa.\nHänellä oli sen sijaan yhtä ehdottomana periaatteena muunlainen\ntotisuus ja ankaruus, jota hän suhteissaan meihin noudatti äärimmäisen\njohdonmukaisesti ja poikkeuksetta. Sitä varten hän tuli pitäneeksi\nmeitä tahallisesti vähän loitolla itsestään, vältti liiallista\ntutunomaisuutta ja pedanttisesti valvoi sen arvovallan säilymistä, mikä\nhänen ja koko hänen aikansa käsitysten mukaan oli vallitseva lasten ja\nvanhempien välillä. Me pelkäsimme papan suuttumista, silmäinrypistystä\nsanomattomasti, eikä mikään ruumiillinen rangaistus olisi meitä estänyt\nkielletyistä teoista yhtä varmasti kuin vain pelkkä kauhu, että\nnäkisimme hänen mielensä pahoittuvan. Me tunsimme hänen kasvojensa\nilmeet niiden pimeimpiä erikoisuuksia myöten, noiden ryppyjen ei\ntarvinnut tehdä kuin pieni alkuvärähdys, niin se oli jo ylin lakimme,\nmutta korotetuin äänin lausuttu nuhde oli jo kipein rangaistus.\n\nTäydellinen vastakohta mammalle!\n\nOmituista sanoa, mutta se, että pappa oli vihainen enemmän vain\nperiaatteensa vuoksi kuin todellisesta vihasta, sen muistan tuntuneen\nhänen kasvojensa ilmeessä, ja muistan tuon tunteen ajoilta, jolloin en\ntietänyt mitä periaate onkaan. Silti ei hänen silmäinsä rypistys kyllä\nollut suinkaan vähemmän peloittava, vaan ehkä päinvastoin.\n\nRuskon kasvatuksessa pappa kaikesta vaivautumisestaan ja\nperinpohjaisuudestaan huolimatta ei saavuttanut tarkoitustaan. Koira\nosasi kyllä kiemurrella hänen jalkainsa juuressa, mutta jäi pelkäämään\nvain häntä, ei ketään muuta. Takaisin kaupunkiin muutettuamme ja papan\nalettua jälleen olla kaiket päivät virastossa, rupesi nyt hänen\nkurituksistaan vapautunut Rusko itse vuorostaan kurittamaan ihmisiä. Se\nteki katuhyökkäyksiä ohikulkijain kimppuun, retuutteli heitä ensin vain\nhousunlahkeista, mutta uskalsi pian nousta takajaloilleen ja asettaa\netukäpälänsä heidän olalleen; kamalasti ärhennellen se tahtoi kaiketi\npakottaa heidät vuorostaan maahan kiemurtelemaan. Monien yleisön\npuolelta tulleiden valitusten jälkeen, kun mistään kurituksesta ei enää\nollut apua ja kun vihdoin poliisikin sekaantui asiaan, oli Rusko\nsuureksi suruksemme ammuttava.\n\nNiihin aikoihin emme asuneet Örnin talossa, vaan Neitsytniemellä,\npuutalossa, jonka erotti varsinaisesta kaupungista laaja avokenttä.\nTällä aukeamalla muistan vihaisten hanhiparvien vaeltaneen, ja yksin\nkulkiessa piti varovasti ja viekkauksia käyttäen päästä niiden ohitse,\netteivät ruvenneet oikomaan kaulojansa ja huutaen tulemaan päälle.\nVälistä oli kenttä täynnä mustalaisten leiritelttoja, ja niiden sisälle\nkun uskaltautui kurkistamaan, saattoi nähdä kovin outoa, ihmetyttävää,\nkiehtovaa ja yht'aikaa kauhistuttavaa elämää, näkyjä, jotka\nhypnotisoivat raukeemukseen asti ja ohimoita väsyttäen syöpyivät\nmieleen. Teltassa heillä riippui ruoan aikana puuropata pitkässä\nketjussa, joka oli kiinnitetty katon huippuun. Pata ylettyi niin\nmatalalle, että sen alle viritetty nuotio sitä hyvin liekitsi. Eräässä\nteltoista pari kaunista, ilosilmäistä mustalaispoikaa leikki padan\nääressä, puulusikoillaan lyöden hajalle maassa olevia hevosenjälkiä, ja\nsamoilla lusikoilla he sitten pistelivät puuroa suuhunsa. Että\nmaailmassa saattoikin olla tämmöistä! niin erilaisia ja eriarvoisia\nihmisiä! — ajattelimme Kasper ja minä, kalpeina ja totisina\nkulkiessamme kotiin mustalaisista vanhemmille kertomaan.\n\nPaitsi Ruskon kohtaloa, hanhia ja mustalaisia on muistiini\nsyöpynyt Neitsytniemen elämästä eräs yhtä voimaperäinen muisto. Se\nvielä selvemmin kuin Ruskon asia todistaa papan lahjomattoman\nperiaatteellisuuden ehdottomasta ylivallasta sydämen vaikutinten\nrinnalla.\n\nNäky oli tämmöinen:\n\nSuuressa keittiössämme seisoo lähellä ulko-ovea keski-ikäinen, meille\nvieras mies, käsityöläinen, ammatiltaan verhoilija. Vähän matkan\npäässä, hänen oikealla puolellaan on poliisi. Mamma on keittiönpöydän\nluona lähellä ikkunaa. Hänen tukkansa on hajallaan, niinkuin ennen\nkampausta aamuisin. Pappa seisoo lähempänä sisäovea. Hän puhuu poliisin\nkanssa, sitten poliisi puhuu miehen kanssa, mutta mies ei vastaa mitään\nja vain tuijottaa lattiaan. Taitaa keittiössä olla muitakin henkilöitä,\nehkä palvelijoita, mutta ne häipyvät muistonäyssä vain tuntumukseksi.\nSitä selväpiirteisempinä näen nuo neljä päähenkilöä. Olen keittiössä\nvalinnut sellaisen paikan, josta voin nähdä esteettä jokaisen heistä.\nMinua ei kukaan aja pois, vaikka asia on ilmeisesti hyvin totista\nlaatua ja koskee yksinomaan aikuisia. He eivät huomaa läsnäoloani,\nvaikka en ole suinkaan piilossa, — he ovat liian keskittyneet siihen\nmitä tapahtuu ja mitä sanotaan. Tiedän vain, että kysymys on\npetoksesta, jonka tuo lattiaan tuijottava, mielen järkytyksestä\nkosteakasvoiseksi käynyt mies on tehnyt. Ymmärrän, että he koettavat\nsaada hänet tunnustamaan, mutta hän ei puhu mitään ja hikoillen vain\nkuulee, kuinka muiden puheet kokoavat yhä enemmän todistuksia häntä\nvastaan. Mamman kalpeissa kasvoissa on pääilmeenä paheksuminen ja\nvastalause sen johdosta, että hänen on nyt pakko olla keittiössä. Hän\nvälttää katsomasta mieheen. Hän ei puhu sanaakaan. Arvoitukseksi jää,\nkuinka hän on saattanut tulla keittiöön tukka hajallaan.\n\nSiitä minä osaksi itse ymmärsin, mutta erittäinkin mitä myöhemmin\nkerrottiin, olen saanut asiasta tämmöisen kuvitelman:\n\nElisabet oli antanut jouhipatjan verhoilijalle korjattavaksi. Saatuaan\nsen korjattuna takaisin hän sitä tunnustellessaan pani merkille, että\npatja tuntui karkeammalta ja kovemmalta kuin ennen korjausta. Hän\nratkoi vähän syrjää ja huomasi, että jouhia oli vain ohuesti päällä,\nmutta koko sisäosa oli korvattu niinellä. Kun hän oli vähän tyytymätön\npatjan kovuuteen, kysyi hän Aleksanderilta, tulisiko liian kalliiksi\nvielä kerran lähettää patja verhoilijalle ja pyytää häntä panemaan vain\njouhia sinne, eikä yhtään niintä. Aleksander rypisti kulmiaan, nousi\ntyöpöytänsä äärestä ja meni kohta sanaakaan sanomatta tutkimaan patjaa.\nPetos oli ilmeinen.\n\n— Tätä patjaa, — sanoi Aleksander, ei lähetetä verhoilijalle, vaan\nlähetä heti hakemaan häneltä kaikki siinä olleet jouhet.\n\nVähän ajan kuluttua Elisabet tuli Aleksanderille kertomaan, ettei\nverhoilija sanonut patjassa olleenkaan enempiä jouhia. Koska verhoilija\nilmeisesti valehteli, ehdotti Elisabet, ettei sen miehen kanssa oltaisi\nenää missään tekemisissä.\n\nMutta Aleksander sanoi, ettei se riitä miehen rankaisemiseksi. Täytyy\nantaa hänet ilmi poliisille ja teljetä vankilaan.\n\nElisabet ei voinut semmoista ymmärtää. Hän olisi heti vapauttanut\nmiehen. Ja kun hän ajatteli taaksepäin, ei myöskään yksikään hänen\nomaisistaan olisi kutsunut poliisia. Isä olisi varmasti kieltänyt,\näidistä ja sisarista puhumattakaan. Misha olisi sanonut: kuinka voi\nrahallisen vahingon takia ryhtyä semmoisiin epähienouksiin kuin\ntoimittamaan jonkun kurjan raukan poliisin käsiin!\n\nMutta Aleksander sanoi, ettei tätä käsityöläisen petosta _saanut_ olla\nilmiantamatta, — että se oli jokaisen kansalaisen velvollisuus ja että\nrikoksen salaaminen oli laitonta.\n\nMonta päivää tästä asiasta lienee ollut erimielisyyksiä Aleksanderin ja\nElisabetin välillä. Vihdoin tultiin ilmoittamaan, että kutsuttu poliisi\noli saapunut keittiöön ja tuonut mukanansa verhoilijan kuulusteltavaksi\nherrasväen läsnäollessa.\n\nElisabet ei tahtonut olla läsnä. Välttyäkseen sitä tekemästä kuvittelen\nhänen viimeisessä hetkessä hädissään vetäytyneen huoneeseensa,\nhajoittaneen tukkansa ja alkaneen sitä peilin edessä hidastellen\nkammata. Hän kai arveli mahdottomaksi kenenkään vaatia häntä tulemaan\nkuulusteluun tukka hajallaan.\n\nMutta oli meneminen. Sillä kun keittiössä oli jonkin aikaa odotettu,\nkuvittelen Aleksanderin menneen Elisabetia hakemaan, aukaisseen oven,\npysähtyneen sen suulle ja vain hiukan kohottaneen silmäkulmiansa.\nElisabet heitti tietenkin närkästyneenä kamman kädestään peililaudalle.\nMutta kun Aleksander viittasi päänliikkeellä keittiöön päin, meni\nElisabet sinne mielenosoituksellisesti, tukka kampaamattomana.\n\nMiten verhoilijan lopuksi kävi, siitä en muista mitään. Hän ei\nollutkaan tässä muistonäyssäni mikään päähenkilö. Lähtemättömästi ennen\nmuuta on mieleeni syöpynyt tuon alas tuijottavan, tuskasta hiestyneen,\nhäväistyn miehen ilme. Mutta pääasiana ovat näkemyksessäni ne ilmeet,\njotka todistavat papan ja mamman erilaista suhtautumista tapahtumaan.\nMammasta näkyi, että häntä suunnattomasti vaivaa ja hävettää tämä\npakollinen esiintyminen verhoilijan ilmiantajana ja häpäisijänä. Mamma\nolisi varmasti itse mieluummin vajonnut maan alle.\n\nMutta onko sanottava, että papan kasvojen ilme puhui jotakin\npäinvastaista? Kaukana siitä. Papan kasvot olivat tosin punehtuneet,\nhänen sanansa leppymättömän ankarat, kun hän lausui syytöksensä ja\npakotti verhoilijan katseen väkisin maahan. Mutta tämä ankaruus\nei johtunut kiivastuksesta, vaan yhä tuosta samasta hänen\nperiaatteellisuudestaan. Hänen syytöstensä leppymätön armottomuus ja\nhänen kasvojensa hehkuva punoitus johtuivat — se tuntui selvästi —\nväkivaltaisesta ponnistuksesta juurineen kitkeä itsestään ne hänen\nmielestään peräti väärät säälin ja armahduksen tunteet, joita Elisabet\noli keittiössä edustanut ja jotka kenties Aleksanderinkin sydämessä\nolivat vastoin hänen tahtoansa liikahtaneet. Rikoksen rangaistukseen\nsaattaminen oli hänen mielestään moraalin ehdoton vaatimus, selviö,\nperiaate, josta luopuminen olisi itse puolestaan ollut rangaistava\nteko, niinkuin oli yleisen lain mukaan esimerkiksi varastetun tavaran\nkätkeminen tai muu rikoksen salaaminen, jopa siitä vaikeneminenkin.\n\nMutta papan sitkeä periaatteellisuus ei esiintynyt suinkaan vain näin\nkieltoperäisenä, vain kasvatuksessa tai lainkäskyjen tarkassa\nnoudattamisessa. Sillä oli myöskin suuret myöntöperäiset, sanoisinko\naatteelliset puolensa, joiden luja toteuttaminen käytännössä on ollut,\nei ainoastaan hänen oman, vaan koko hänen perheensäkin kohtalojen\nsuuntaajana.\n\nSeuraavassa koetan — yhä pysyen oman lapsuuteni muistelmissa — kuvata\nsemmoisiakin hänen lujan periaatteellisuutensa ilmauksia, joissa\nElisabet ei esiinny enää kieltäjänä tai vastustajana, vaan päinvastoin\nolentonsa koko alttiudella ja lämmöllä antautuu miestänsä kannattamaan\nja tukemaan.\n\nSillä horjumaton oikeamielisyys oli sekin Aleksanderin syvimpiä\nperiaatteita.\n\n\n\n\nVI. \"KANSAKOULUSSA.\"\n\n\nSiihen aikaan kun Kasper pantiin kouluun, oli pikku Eerikki — nuorempi\nveli — jo aika nassakka pojan mukula ja täyttämässä neljä vuotta. Hän\noli kaksi vuotta minua ja neljä vuotta Kasperia nuorempi. Pienuutensa\nvuoksi olisimme pitäneet häntä kurissa ja kokonaan vallassamme, mutta\nhän osasi ihmeellisesti välttää meidän kurituksiamme ja luiskahdella\nvaltapiirimme ulkopuolelle. Sillä hänellä oli päässä paljon viisautta.\nHän osasi hädän hetkenä taitavasti puikahtaa aikuisten turvaan, he\nnauroivat hänen sukkeluuksiaan, olivat hänen puolellaan, tietysti ei\nainoastaan hänen viisautensa, vaan myös hänen pienuutensa takia. Usein\nhän meidän mielestämme ilmeisellä vääryydellä, se on, aikuisten\nsuosiota väärin käyttäen, pääsi livahtamaan ansaitusta kurituksestamme,\nja se kovasti harmitti Kasperia, erittäinkin harmitti Eerikin pää,\njossa tuo viisaus sijaitsi, koskapa Eerik juuri kekseliäisyydellään\ntuntui uhmailevan Kasperin ylivaltaa. Kasper sen vuoksi keksi\nihmeellisen historian. Hän kertoi Eerikille kaikessa totuudessa ja\nsalaisuudessa, ettei hän, Eerik, muka ollutkaan vanhempiensa lapsi,\nvaan oli syntynyt — sammakosta.\n\nEerik kävi totiseksi ja suri pitkän aikaa tätä asiaa.\n\nMuistan suuresti ihmetelleeni kuinka Eerikin älykkyys ei ollut\nriittänyt näkemään noin kouraantuntuvaa valhetta. Myös muistan\nkovasti säälittäneen, että Eerik uskoo, mutta Kasperin tähden en\nottanut paljastaakseni totuutta. Kasperilla oli tietysti painavat\nsyynsä, muuten hän ei olisi valehtelemaan ryhtynyt, sillä hän ei\nmielellään valehdellut, ei edes leikilläkään. Kohtuus vaatineekin\nmainitsemaan, että Kasper se itse lopulta vapauttikin Eerikin tuosta\nharhakäsityksestä, kun katsoi hänen kyllin kauan kärsineen\nrangaistuksesta.\n\nElisabet on kertonut minulle, että juuri tämä Eerik se oli saattanut\nhänet entistä pontevammin kiirehtimään suomenkielen oppimista.\nEerikillä oli alusta asti ollut umpisuomalainen hoitaja, ja kun poikaa\nsekä isä että palvelijat ja muukin ympäristö puhutteli suomeksi, ei hän\noppinut enää venäjää. Elisabetin oli alkanut kovasti käydä kateeksi,\nkun ihmiset usein ihan katketakseen nauroivat pojan odottamattomille\nsanasutkauksille ja sukkeluuksille ja Elisabet itse ei ymmärtänyt siitä\nmitään. Koko lähempi yhteys ja kasvatuksen teho alkoi luisua Elisabetin\nkäsistä tämän pojan suhteen.\n\nSuomenkielen oppimisen harrastukset, joiden teoreettisen puolen\nElisabet oli Aleksanterin avulla aloittanut suurella innolla jo\nPulkovassa ja Pietarissa, olivat Viipuriin muutettua joutuneet jälleen\ntakapajulle, ensiksikin koska sen kielen käytännöllinen oppiminen\nosoittautui vielä paljon vaikeammaksi kuin teoreettinen, ja toiseksi\nkoska Elisabet vastoin kaikkia odotuksiaan ei löytänyt Viipurissa\nmitään seurapiiriä, jossa olisi suomea kuullut puhuttavan. Kaikki\npuhuivat ruotsia, jota Elisabet ei ollenkaan osannut. Oli käynyt niin,\nettä hänen seurapiirikseen olivat tulleet vain jotkut saksalaiset\nperheet, paitsi niitä monia naineita ja naimattomia venäläisiä\nupseereja, jotka muodostivat Aleksanderin alaisen topografikunnan.\nSaksalaisista muistan itsekin Schubertin ja Frankenhäuserin perheet,\njoista etenkin viimeksi mainittu oli läheisessä tuttavuudessamme.\nVenäläisistä on Elisabet kertonut useita juttuja ja elävästi kuvannut\nmonta hauskaa tyyppiä, joista itse puolestani muistan pienen ja lihavan\nlyllerön, Hernbergin, ja kauniin puolalaisen Jasynskin sekä erään\nnimeltä unohtuneen, miellyttävän näköisen upseerin, joka yhteisillä\nhuviretkillä, kun hänen oli pakko istua veneessä kauan aikaa\nliikkumatta toisten viereen ahdettuna, pyyhkieli hikeänsä ja tavattoman\nhappamena haukkui kaikkia huviretkiä. Mutta juuri tämä surkea happamuus\nse naurattikin, ja ilman häntä tuskin mikään veneretki olisi ollutkaan\nhauska. Vielä saareenkin päästyään, jo puun varjossa istuessaan ja\nsamovaarin iloisesti poristessa hän vain haukkua naposteli, hokien\nylenkatseellisesti: sangen hauskaa! — sangen hauskaa! — (ja melkein\nhuutaen:) _sangen_ hauskaa!\n\nElisabet muisteli näitä veneretkiä Viipurin saaristossa suuresti\nihastuneena. Ne olivat tietysti hänestä taaskin \"kaikkein hauskinta\nmaailmassa\" ja hän loisti onnesta eläytyessään muistelmissaan uudelleen\nnoihin aikoihin, aivan samoin kuin oli säteillyt Pietarin elämän\nonnellisimpia hetkiä muistellessaan.\n\nMutta suomeako semmoisilla huviretkillä oppi!\n\nVielä enemmän kuin pelko pikku Eerikin vieraantumisesta vaikutti\nElisabetin kiirehtimiseen ja uudistuneeseen tarmoon hänen suomenkielen\nharrastuksissaan se, että aikomuksena oli panna Kasper kouluun jo\nsyksystä. Ajatella että Kasperkin, totuttuaan toverien kanssa puhumaan\nvain suomea ja ehkä ajattelemaankin suomeksi, voisi vähitellen\nvieraantua äidistään, joka ei hänen uutta maailmaansa ymmärrä, se\najatus oli Elisabetista aivan mahdoton sietää. Tietenkään ei hänen\nmielestään muu tullut kysymykseenkään kuin että hänen oli lapsiensa\ntähden opittava täydellisesti käyttämään suomea, niin täydellisesti —\nsanoi hän — että hän lopulta rupeaisi hänkin ajattelemaan suomeksi.\n\nIhmeellistä hänestä vain oli, että aika oli saattanut niin pian kulua\nja että nyt jo oli tullut kysymys Kasperin kouluun panemisesta. Kun\nAleksander mainitsi tästä, oli kuin Elisabet olisi herännyt unesta.\nIhanhan juuri äsken pikku Kasper oli vain leikkivänä paitaressuna! Ihan\näskenhän oli tapahtunut tuo koko talon hälinään ja juoksuun saattanut\ntapaus, että Kasper oli tavattu paitasillaan pihalla muovailemasta\npientä hevosta kaikkein pahimmasta ajateltavasta loasta. Ja nyt —\nhänellä oli jo koulupojan vaatteet! Kauhistus, minkä Kasperin yritys\noli herättänyt, oli kyllä ainiaaksi peloittanut pojan matkimasta sekä\nPjotrin savimuovailua ja hevosharjoitelmia, joita hän oli nähnyt sedän\nluona Pietarissa. Mutta pahapa olisikin ollut, jos poika olisi päässyt\nkiintymään savimuovailuun semmoisella perinnäisellä intohimolla, joka\noli saattanut setä Pjotrin ja monet muut Clodteista jättämään\nlupaavimmatkin alat ja antautumaan vain taiteen palvelukseen. Siitä ei\nAleksander olisi iloinnut. Elisabet kyllä tiesi, mikä oli Aleksanderin\naikomus Kasperin tulevaisuuden suhteen. Aleksander oli hänelle monen\nmonituisia kertoja kuvannut Suomen omituisia kielioloja ja puhunut\nsiitä vääryydestä, mikä on kohdannut maan suomenkielistä väestöä, kun\nei perustettu suomalaisia kouluja. Maassa oli jokaisessa kaupungissa\noivallisia ruotsalaisia kouluja, lyseoita, jopa naiskoulujakin. Niin\noli Viipurissakin. Mutta suomalaista koulua ei ollut täällä kuin jokin\nkansakoulun tapainen. Siihen oli Kasper pantava. Aleksander sanoi, että\nehkä siihen mennessä kuin Kasper on käynyt tämän koulun läpi, syntyy jo\nparempiakin suomalaisia kouluja ja hänet voidaan siirtää niihin.\nElisabet oli huomannut, että vaikka Aleksander hyvinkin mielellään\npuhui ruotsia, jopa sitä kieltä rakasti, se kun oli hänen äitinsäkin\nkieli ja veljestenkin varsinainen kotikieli, niin tuo suomalaisia\nkohdannut vääryys syvästi loukkasi hänen oikeamielisyyttänsä ja hän\nnäytti kerta kaikkiaan lujasti päättäneen kulkea tässä asiassa\nvastavirtaan. Se muuttui vähitellen ikäänkuin hänen sitkeimmäksi\nperiaatteekseen. Ja kun kerran _niin_ oli, ymmärsi Elisabet, että niin\noli oleva loppuun asti, kaikissa asioissa, yhtä horjumattomasti ihan\nkaikissa. Siis myöskin siinä, että Kasperista oli tuleva _suomalainen_\nvirkamies, niin korkea kuin mahdollista, suomalaisille oikeutta\ntekemään.\n\nKaukana siitä, että tämä suunnitelma olisi ollut Elisabetille\nvastenmielinen. Päinvastoin. Hän oli jo lapsuudesta saakka, setä\nPjotrin maatilalla Uudellakirkolla eläessään, omin ehdoin ruvennut\nrakastamaan suomalaista rahvasta ja heidän pehmeän sointuisaa\nkieltänsä, kun he, häneenkin puolestaan mieltyneinä, kokoontuivat\nkylänraitille penkeille istumaan, ottivat hänet keskuuteensa ja\nopettivat laulujaan, myöskin sen \"Mistäs tulet, kustas tulet\", jota\nElisabet oli sitten niin suurella menestyksellä laulanut kotona\nvieraille. Myöhemmin sitten Suomeen muutettuaan hän yhä oli hyvin\nkiintynyt suomalaiseen rahvaaseen, ja enemmän kuin sivistyneisiin,\njotka puhuivat ruotsia eivätkä välittäneet tuttavuudesta, vaikka\nElisabet olisi voinut puhua heidän kanssaan saksaa taikka ranskaa,\nellei venäjää. He ikäänkuin kääntyivät pois hänestä, ehkä\nAleksanderinkin tähden, joka vihoitti heitä tuon suomalaisuuden\nperiaatteensa vuoksi.\n\nMutta Elisabetin saksalaisetkin ystävät olivat kovasti sitä vastaan,\nettä Kasper pantiin suomalaiseen rahvaankouluun.\n\n— Rakas Lizbeth — he sanoivat, — oletko ajatellut mitä vääryyttä\nteet pojallesi?\n\n— En ole ajatellut.\n\n— Miehesi oikun tähden sinä olet valmis panemaan pikku Kasperin koko\ntulevaisuuden vaaranalaiseksi. Eihän kukaan, ei kukaan tässä maassa\npane lapsiaan suomalaiseen kouluun, jos aikoo saada heistä\nsivistyneitä.\n\n— Jonkunhan täytyy ensimmäiseksi panna.\n\n— Mutta mitä tulee pojastasi? Hän on vanhemmaksi tultuaan tunteva\nitsensä yksinäiseksi ja vieraaksi muiden sivistyneiden joukossa. Hän on\ntunteva itsensä hylätyksi. Ah, usko, Lizbeth, hän on tästä kerran\nmoittiva omia vanhempiansa! Onko sitä oleva helppoa kuulla?\n\n— Mutta Aleksander sanoo, että ehkä muutkin sivistyneet kerran\nseuraavat esimerkkiä ja rupeavat panemaan lapsiansa suomalaisiin\nkouluihin.\n\n— Mihin suomalaisiin kouluihin, rakas Lizbeth, eihän semmoisia ole\nsivistyneitä varten! Ei ainoatakaan! Kaikki oikeat koulut ovat\nruotsalaisia.\n\n— Niitä tulee.\n\n— Ei, Lizbeth, anteeksi, mutta eiköhän miehesi ole suuri oikkuilija ja\nvisapää? Etkö ole huomannut, kuinka miehesi on jäänyt eristetyksi\nkaikista seuroista? Onko teillä Viipurin sivistyneiden joukossa enää\nainoatakaan tuttavaa? Ja kaikki tuo vain jonkin hullunkurisen\npäähänpiston vuoksi! Miksi tahallaan pilata koko elämäänsä?\n\nNäin puhuivat kaikki yhdestä suusta.\n\nMutta seurauksena oli vain, että Elisabet yhä tarmokkaammin antautui\nsuomenkieltä harrastamaan. Häneen oli käynyt kipeästi tuo saksalaisen\nrouvan lausuma ajatus, että Kasper on vanhempana ehkä todellakin\ntunteva itsensä hylätyksi ja yksinäiseksi vieraassa ympäristössä ja on\nehkä ikävöiden ajatteleva: miksi, miksi ette ole kasvattaneet minua\nsemmoiseksi kuin ovat kaikki muut?! Mutta silloinhan juuri pitäisikin\nKasperin tukena olla ainakin äidin, _joka osaa suomea ja ajatteleekin\nsuomeksi_ eikä muukalaisuudellaan ainakaan lisää hänen yksinäisyyden\ntunnettaan.\n\nNoilta ajoilta säilyneitä Elisabetin kielellisiä harjoitusvihkoja ja\nsuomalaisten sanojen luetteloja olen nähnyt useitakin. Myöskin omin\nkäsin ja suurella hartaudella kirjoitettuja kieliopillisia sijoitus- ja\ntaivutussääntöjä tavataan niissä. Suurta vaikeutta näyttää hänelle\ntuottaneen erilaisten genetiivien oppiminen ja niiden syiden\nkäsittäminen, jotka tuon erilaisuuden aiheuttivat. Hänellä oli pitkät\nkokoelmat näitä merkillisyyksiä, kuten: lamppu lampun — lampi lammen\n— amme ammeen — lanne lanteen — kansi kannen — vesi veden jne.\n\"Miksi? miksi?\" — kyseli hän lakkaamatta koettaen ymmärtää syitä\npehmennyksiin, kaksinnuksiin, supistuksiin, typistyksiin. Ja taas istui\nAleksander hänen viereensä koettaen kärsivällisesti selitellä ja usein\nitsekin vaikeasti päästen perille kieliopin säännöistä, joiden\nvaatimuksia hän itsekin osasi noudattaa vain korvakuulonsa perusteella.\nSemmoinen oppiminen se vasta aikaa vei — kertoi Elisabet, — kun\nAleksander kaikessa perusteellisuudessaan alkoi kaivautua kielioppeihin\nasian ensin itse ymmärtääkseen, ja hänen piti aina ymmärtää viimeisintä\nruotoa myöten, ennen kuin ryhtyi Elisabetille selittämään \"miksi\".\nSiinäpä sitä odotellessa vasta haukotutti!\n\nElisabet alkoi niihin aikoihin myös puheluharjoittelun vuoksi käyttää\nsuomea kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa, joita ei kyllä ollut\ntarjolla liikaa. Parhaita tilaisuuksia oli, kun Aleksanderin veljet\nkävivät Viipurissa, silloin sitä puhuttiin ja yritettiin. Välistä he\nhyväntahtoisesti nauroivat Elisabetin kommelluksille ja usein myös\nkäänsivät jälleen ruotsiin, jota olivat tottuneet keskenään puhumaan.\nHeitä täytyi Elisabetin usein pyytää puhumaan taas suomea. Mutta kun he\nmatkustivat pois, ei taaskaan voinut muuta kuin kuunnella, miten\npalvelijat puhuivat murteita.\n\nElisabet koetti yhä ja yhä uudestaan ruveta puhumaan Kasperin ja minun\nkanssani suomea, mutta sitä me emme oikein suosineet, sillä emme\nitsekään vielä osanneet suomea täydellisesti ja usein meiltä puuttui\nsuomalaisia sanoja. Niinpä muistan kysyneeni kerran Kasperilta, mitä se\n\"krandash\" (lyijykynä) taas onkaan suomeksi? Kasper vastasi: etkö nyt\n_sitä_ tiedä, rantassihan se on. — Muistan myös mamman usein\naloittaneen päivänsä sanomalla meille: no nyt, pojat, tästä lähin\npuhutaan vain suomea! Se tuli melkein sananparreksi, sillä sanat\ntoistettiin joka kerta, kun päätös oli vahingossa unohtunut. Mutta\nmamma ei hellittänyt, ja pappa ei lakannut kannustamasta.\n\nSyksyn tultua siis Kasper varustettiin kouluun. Hänelle laitettiin uusi\nmekko ja mustanahkainen leveä vyö, jossa oli kadehdittava\nmessinkisolki. Selkään kiinnitettiin hihnoilla pieni kirjarensseli, ja\nniin hän alkoi tallustaa joka aamu torin yli kouluunsa, joka oli sillan\ntuolla puolen. Minulle sanottiin: kun kasvat, saat sinäkin rensselin.\n\nMikäli olen jälkeenpäin koettanut saada selville, oli tämä suomalainen\noppilaitos nimeltään Wilken koulu. Elisabet ei sen nimeä muistanut.\n\nMutta onpa minulla omaperäisiäkin muistoja tästä samasta koulusta.\n\nAsia oli semmoinen, että näin kadotettuani ainaisen leikkitoverini,\nveljeni, aika tuli kotona ikäväksi, ja minä ajattelin: kouluun täytyy\ntästä minunkin lähteä, kannan kirjat käsissäni, vaikkeivät antaisikaan\nrensseliä.\n\nOlin suuri mankuja enkä antanut mammalle mitään rauhaa. Hän ei ottanut\nasiaa kuuleviin korviinsakaan, koetti keksiä leikkejä ja leikki mukana,\njopa ryömi jaguaarina lattiallakin, mutta minua ei huvittanut mikään,\nja tuo petoleikki nyt ainakin tuntui jo kovin lapselliselta. Hymyilin\nylenkatseellisesti, mutta mamma ei taipunut lähettämään kouluun.\n\nSilloin tuli odottamaton apu.\n\nPappa otti asian aivan toiselta kannalta. Hän tuli melkein hyvillensä.\nEhkä hän oli iloinen, että sai toisenkin poikansa suomalaiseen kouluun.\n\n— Kun poikaa näyttää noin haluttavan, antaa hänen koettaa, — sanoi\nhän mammalle, ja sillähän asia oli päätetty.\n\nRensseliä en kuitenkaan saanut. Enkä lähimainkaan heti seuraavana\naamuna päässyt Kasperin mukana kouluun. Vaan aloimme ensin papan kanssa\ntavailla, ja kiireimmän kautta hän koetti saada päähäni laskennon\nensimmäisiä alkeita. Se oli tarpeen pääsytutkintoa varten, sanoi hän.\n\nVihdoin eräänä iltana menimme koulun rehtorin luo, jonka oli tutkittava\ntietomäärääni. Kasper otettiin mukaan, koska minun oli siten\nturvallisempi.\n\nIstuimme rehtorin pehmeille tuoleille oudon kauas toisistamme. Jalkani\neivät ylettyneet maahan, kun tulin asettuneeksi liian syvälle\nnojatuoliin. Mutta sitä ei nyt enää voinut auttaa. Pappa oli sanonut,\nettä pitää istua liikkumatta, ja hän katsoi koko ajan minuun. Hetki oli\njännittävä.\n\nRehtori luetti ensin jotakin kirjaa, sitten alkoi kysellä yhteenlaskua.\nVastatessani en katsonut rehtoriin, vaan pappaan, joka istui hänen\nvieressään. Kaikki kävi jotakuinkin hyvin, kunnes minä rehtorin\nkysymykseen ilmoitin, että 8 ynnä 6 on yhtä kuin 16. Näin papan\nsilmäkulmien hetkeksi värähtävän ryppyyn, ja että hän ei\nryhtynyt torumaan, oli vain siksi, ettei tässä _sopinut_ torua.\nMielenliikutuksen vuoksi en käyttänyt hyväkseni minulle annettua\nmiettimisaikaa, vaan pysyin väitteessäni, että 8+6 = 16.\n\nRehtori lakkasi kyselemästä. Hän neuvotteli vähän aikaa papan kanssa ja\nsanoi, että minut otetaan kouluun \"koetteeksi\". Tämä oli kyllä\nalentavaa, ja väärä vastaukseni kiusasi minua kauan.\n\nJo seuraavana päivänä mamma varusti minut Kasperin mukana kouluun, ja\nme tepastelimme yhdessä käsi kädessä, vaikka Kasper taisikin vähän\nhävetä mennä niin pienen pojan kanssa suurten poikien joukkoon. Mutta\nsuuret pojat ottivat minut iloisesti vastaan. He ottivat minut syliinsä\nja riitelivät, kuka heistä sai minua kantaa. He katselivat hienoa,\nkahisevaa silkkimekkoani, vyötä ja solkea, ja ihmettelivät, miksi\nkenkiini oli kiinnitetty vaskiset kärkisuojukset.\n\nKellon soidessa ja opetuksen alkaessa he veivät minut suureen\nvalkoiseen saliin, joka oli täynnänsä penkkirivejä, ja näihin he\nistuivat, ja kuului kova porina, kunnes opettaja tuli ja meni penkkien\neteen korokkeelle. Silloin kaikki nousivat yht'aikaa ylös ja taas\nyht'aikaa istuivat. Minut he olivat asettaneet istumaan ihan keskelle\nhuonetta. Eivätkä täälläkään jalkani ylettyneet lattiaan. Poikia oli\njoka suunnalle niin paljon, ettei viimeisiä voinut miltään puolelta\nnähdä, ja paljon niitä istui ikkunalaudoillakin, sillä pojat sanoivat\nheidän saavan penkkinsä vasta myöhemmin, kun nikkari ehtii laittaa.\n\nOpettajalla oli pieni keppi kädessä. Hän naputti pöytään ja rupesi\nkyselemään. Silloin kaikki pojat huiskuttivat käsiään, ja se pojista,\njoka vastasi, nousi seisaalleen. Kun en tiennyt mitä varten käsiä oli\nnostettava ilmaan, en minä nostanut. Minulta ei kysytty koskaan mitään.\nVäliajalla pojat taas ottivat minut syliinsä, ja joskus he suuressa\njoukossa veivät minut monien käytävien ja huoneiden läpi hyvin isoon\nsaliin, jossa oli riippumassa katosta köysiä ja telineitä, täällä he\nvoimistelivat ja hyppivät \"plinttien\" yli. Ja pojat ja minä olimme niin\nhyviä ystävyksiä, etten Kasperista tiennyt mitään. Mutta kyllä he\nveivät minut koulun loputtua aina hänen luokseen, nostivat hartioilleen\nja minä olin ratsastavinani. Toiset kurottivat käsiään saadakseen minut\nvuorostaan syliinsä, ja heilläkin oli hyvin hauskaa.\n\nAloin pian huomata, että koulunkäyntini ei ollut samanlaista kuin\nmuiden. Olinkohan todellakin niin pieni, että minua kannettiin sylissä\nja hyväiltiin? Jalat minä sentään lopulta sain ylettymään lattiaan,\nainakin toisen jaloistani, kun opettelin istumaan ihan istuimen\nreunalla, mutta mitä merkitsi, ettei minulta milloinkaan mitään\nkysytty? Pappa selitti kotona, että ehkä tahdotaan saada minut ensin\ntottumaan koulun tapoihin, ja sitten kyllä ruvetaan minultakin\nkysymään. Mutta eipäs vain ruvettu. Loukkaavaa!\n\nEräänä aamuna, kun Kasper ei odottanut, vaan lähti kouluun ilman minua\nja kun mamma pakkasen vuoksi tahtoi pukea minut töppöpäähineeseen ja\npanna palvelustytön saattamaan, kävi minulle vihdoin ihan selväksi,\netten ollut vielä samanlainen kuin muut pojat ja että minua käytettiin\nkoulussa ikäänkuin vain \"leikillä\".\n\nJuuri ovesta lähtiessämme minä siis sanoin mammalle, palaten takaisin\nsisälle:\n\n— Enpä enää viitsikään mennä kouluun.\n\n— No ei tarvitsekaan, — sanoi mamma hellästi ja alkoi riisua\npäällysvaatteitani.\n\nSiinä sen koulunkäynnin loppu.\n\nEnkä koko Viipurissa-olomme aikana enää ehtinyt siihen ikäkauteen, että\nminut olisi \"leikittä\" pantu tähän kouluun, sillä suuria muutoksia\ntapahtui pian oloissamme. Isästä tehtiin Suomeen sijoitetun\ntopografikunnan päällikkö, ja hänet siirrettiin Helsinkiin kaikkine\nupseereineen.\n\nTeimme matkan Viipurista Helsinkiin yhäkin meritse. Rautateitä ei kai\nsilloinkaan vielä ollut Suomessa muita kuin Helsingin-Hämeenlinnan\nlinja. Pietarin-Riihimäen ei liene ollut vielä liikenteelle avattu.\n\nMuistan suuren laivan, jonka kannella oli kovin hauska Kasperin kanssa\nleikkiä, tarkastella sen maukkaita sokkeloita ja tirkistää lasien läpi\nruumaan, jossa koneet syvällä jyskyttivät. Aurinko paistoi helakasti\nkannelle, sininen vesi pakeni ohitsemme. Laivassa ei ollut siipipyöriä,\nsanottiin tämän olevan ensimmäisen laivan, joka kulki \"propellilla\". Ja\ntodella, kun katseli peräkannelta alas veteen, kuohui vesi siellä\nvalkoisenaan ja jätti pitkän linjan. Muistan myös, kuinka joku vanhempi\nupseeri koetti selittää Kasperille tuon propellin muotoa ja mistä\nsyystä se pyöriessään työntää laivaa eteenpäin. Vaikea oli käsittää,\nettä semmoinen laitos jaksoi näin suurta laivaa liikuttaa, vieläpä\nsaada kokkavedenkin kuohuina aaltoilemaan. Mutta Kasper oli kova\nkyselijä. Hän tahtoi välttämättä tietää, miten höyry saa koneen\nluistimen liikkumaan _edestakaisin_? Tähän kysymykseen setä ei ollut\nhalukas vastaamaan, hän vain murahteli jotakin, mutta Kasperista, kuten\nsanottu, ei ollut niin helppo päästä. Sedän lopullinen selitys oli\ntämmöinen: — \"On huomattu\", hän sanoi, \"että höyryllä on se\nominaisuus, että se välistä voimakkaasti paisuu, välistä taas\nhellittää, ymmärrätkö? noin vuorotellen, ymmärrätkö, poikaseni? Mutta\njätä minut jo rauhaan.\"\n\nNiin vaillinainen oli siihen aikaan vielä yleisön käsitys\nhöyrykoneesta. Kasper jäi kovasti mietteisiinsä eikä oikein uskonut\nsetää. Hänen ihmettelyjensä vuoksi lieneekin tuo selitys painunut\nmuistiini.\n\nVihdoin saavuimme Helsingin satamaan.\n\nMutta sen jälkeen muistot sekaantuvat, varmaankin pitkäaikaisten,\nrauhattomien muuttopuuhien ja järjestelyjen vuoksi, joissa kaikki\naikuiset hääräilivät.\n\n\n\n\nVII. \"SUOMALAISESSA ALKEISOPISTOSSA.\"\n\n\nOliko Aleksanderin muutto Helsinkiin todella aiheutunut hänen virkansa\nvaatimuksista, vai oliko sen sisäisenä vaikuttimena ehkä oikeastaan\nvain tarve saada Kasper ja sittemmin Arvid ja Eerik oikeihin\nsuomalaisiin sivistyskouluihin, jommoisia Viipurissa ei ollut, sitä on\nvaikea päättää. Elisabetilta en tullut ajoissa tiedustelleeksi. Omasta\npuolestani olisin taipuvainen ajattelemaan, että häntä vetivät\npuoleensa pääkaupungin suomenmielisten yhä kiihkeämmät puuhailut,\njoista jo julkisuudessakin käytiin ankaraa sanasotaa ja vielä enemmän\npuhuttiin kulissintakaisuuksina ympäri maata. Kun on elänyt kauan aikaa\ntäydellisesti eristyneenä ja yksinäisenä ja omannut koko ympäristön\noudoksumia ja paheksumia periaatteita, niinkuin Aleksander Viipurissa,\nja kun sitten tietää, että tuolla lännempänä, tuskin vuorokaudenkaan\nlaivamatkan päässä on ryhmittynyt kokonainen joukko samanikäisiä ja\nsamanmielisiä tulenkantajia, jotka rohkeasti ja häikäilemättä uhmaavat\najanhenkeä ja iloitsevat jokaisesta heihin liittyvästä, sen on täytynyt\ntulla hyvin väkeväksi vetovoimaksi Aleksanderille. Päästä näkemään Yrjö\nKoskista, Jaakko Forsmania, Agaton Meurmania, Löfgreniä, ehkäpä itse\nSnellmaniakin, liittoutua heidän kanssaan, olla heidän kanssaan yhtä,\nsenhän on täytynyt, tuntua hänestä kuin joltakin kauan kaivatulta\nelämänsaavutukselta, kytevän palon liekkeihin leimahtamiselta.\n\nMihin aikaan Aleksander oikeastaan tutustui Koskiseen, en ole\nvoinut saada selville. Mahdollista on, että he olivat keskenään\nkirjeenvaihdossa jo Aleksanderin ollessa Viipurissa, mutta\npersoonallisesti he tutustuivat luultavasti kohta Helsinkiin muuttomme\njälkeen.\n\nKasper joutui siihen suomalaiseen rinnakkaisosastoon, joka oli muutamia\nvuosia ollut olemassa ruotsalaisen normaalilyseon yhteydessä ja\nsijaitsi samassa, osittain kivisessä, valkeaksi kalkitussa\nrakennuksessa Kasarminkadun varrella, melkein Esplanadin nurkassa.\nSuomalaiset luokat olivat milloin missäkin tilapäisissä huoneissa,\nsikäli kuin ruotsalaiselle osastolle parhaiten soveltui.\n\nVarmaankin oli suomalaiselle osastolle kuitenkin alkanut tulvia liian\npaljon oppilaita, koskapa hallitusmiesten puolelta ruvettiin uusiin\njärjestelyihin, joiden tarkoituksena oli kaiketi johtaa tuo suomalainen\ntulva pois pääkaupungista jonnekin vähemmin näkyville tienoille.\n\nHämeenlinnaan perustettiin siinä tarkoituksessa itsenäinen \"Suomalainen\nNormaalilyseo\". Pieni kaupunki oli ylpeä. Koko maa oli ylpeä. Nimi oli\nsuomalaisille kovin harvinainen komeus: _suomalainen_ normaalilyseo!\nSepä kalskahteli tulevaisuuteen nähden kovin lupaavalta ja\ntoiveikkaalta.\n\nLyseo muodostettiin kuitenkin siten, että alin luokka helsinkiläisestä\nrinnakkaisosastosta joka vuosi siirrettiin Hämeenlinnaan, joten tuo\nosasto olisi supistumistaan supistunut ja kahdeksan vuoden kuluttua\nkadonnut kokonaan olemattomiin.\n\nKasper ennätti juuri parhaiksi toiselle luokalle ja sai siis jatkaa\nHelsingissä loppuun asti. Jos hän olisi kerrankin jäänyt luokalleen,\nolisi hänenkin ollut siirryttävä Hämeenlinnaan. Luokalle jäämistä ei\nKasperin suhteen kuitenkaan tarvinnut pelätä.\n\nMutta olihan Aleksanderilla toinenkin poika, ja olisi kolmaskin\nmuutaman vuoden kuluttua jo kouluiässä. Hämeenlinnaanko hänen olisi\nnäiden tähden pitänyt siirtää topografinen esikuntansa?\n\nSilloinpa \"fennomaanit\" parhaiksi joutuivat apuun.\n\nTuo suomalaisen normaalikoulun siirto pois pääkaupungista kokosi heidät\nsuureen yhteiseen voimainponnistukseen. Voimatta toivoa minkäänlaista\nrahallista kannatusta hallituksen puolelta he päättivät yksityisillä\npienillä varoillaan saada aikaan poispyyhkäistyä normaalikoulua\nvastaavan ensimmäisen luokan Helsinkiin. He ajattelivat kai, että\nvuoden kuluttua kysymyksen ollessa toisen luokan perustamisesta\ninnostus asiaan olisi ehtinyt levitä jo laajempiinkiin piireihin ja\ntoisenkin luokan ylläpitäminen käynyt mahdolliseksi. Kolmantena vuonna\nolisi innostus ainakin kolminkertainen, neljäntenä vähintään\nnelinkertainen jne.\n\n_Credo qvia absurdum_. Uskon asiat ovat tietenkin epäloogillisia. Mutta\nniiden varaan rakentui fennomania. Älä pelkää, piskuinen lauma!\n\nEnsimmäinen luokka perustettiin.\n\nKouluhuone saatiin vuokratuksi aivan ruotsalaisen normaalikoulun\nviereiseltä asuintontilta ylempää Kasarminkadulta, joten se saattoi\nmuistuttaa itsepäistä kasvannaista mahtavan oppilaitoksen kyljessä.\nErottava porttikin, joka sinne johti, hajosi vähitellen poikien\nretuutusten tähden, niin ettei syrjäinen olisi tiennyt siinä kahta eri\nkoulua olevankaan.\n\nVielä toinenkin asumus vuokrattiin samasta pihasta. Se oli\nyksikerroksinen puutalo, jonka toisesta puolesta muodostettiin\nhuoneisto luokan ainoalle opettajalle eli \"rehtorille\". Luokka sitä\nvastoin sijaitsi pienestä kivitalosta vuokratussa huoneessa.\n\nTälle ensimmäiselle luokalle minä jouduin.\n\nKasperia en useinkaan nähnyt siinä toisen pihan suuressa poikain\nvilinässä, ja lienevätkin suomalaiset pitäneet vähän eriseuraa\nlukuisempien, vallalla olleiden \"norssien\" suhteen. Enpä usein löytänyt\nhäntä edes mennäksemme yhdessä koulusta kotiin. Mutta välistä näin\nhänet, kun luokkamme kulki yhteiseen voimistelusaliin. Omituisen\nsattuman vuoksi oli nimittäin normaalikoulun rehtori suomenmielisille\nmyötämielinen, ja hänen vaikutuksestaan kai saimme käyttää tuota\nvoimistelusalia. Hänen nimensä oli Kihlman. Hän oli suuri, vähän\nkumaraselkäinen, kaljupäinen, aina pitkässä mustassa verkatakissa\nesiintyvä, oikeudenmukainen, mutta hyvin pelätty vanhus, josta Kasper\nkertoi poikien sanovan, että \"se kulkee kuin kiljuva jalopeura etsien\nketä nielaista saisi\". Myöhempinä aikoina hän oli suomenmielisyydestään\nhyvin tunnettu, jopa vaikutusvaltainen toimihenkilö erittäinkin\nkaikissa suomalaisten taloudellisissa yrityksissä.\n\nMeidän takapihaan eristetty luokka parkamme sai komeaksi nimekseen\n\"Suomalainen Alkeisopisto\". Hämeenlinnan vuoksi sen nimenä ei voinut\nolla vielä komeampi \"Normaalikoulu\".\n\nRehtorimme ja ainoa opettajamme ei ollut läheskään ison ja\narvovaltaisen Kihlmanin veroinen arvohenkilö. Hänen nimensä oli\nK. Forsman, mutta ei kukaan tiennyt mitä nimiä nuo vaatimattomat\nalkukirjaimet edustivat. Hän oli Yrjö Koskisen (Georg Forsmanin)\nläheisiä sukulaisia Pohjanmaalta, kasvatettu hänkin sikäläisissä\npietistisissä kodeissa, joiden lapset, tavallisesti jo alkaen vapautua\nvanhempainsa kirkollisesta ahdasmielisyydestä, niin usein sen sijaan\nhurmaantuivat kansallisuus-aatteeseen, jota oikeat pietistit pitivät\nsittenkin maallisuutena, synnillisenä. Semmoinen pietismin ahtaudesta\nvapautunut henki oli itse Yrjö Koskinenkin: hänen isiensä intohimoinen,\nmaailmasta kokonaan poispäin kääntynyt taivaanvaltakunnan\ntavoitteleminen oli hänessä muuttunut yhtä intohimoiseksi, mutta monin\nverroin värikkäämmäksi, palavan intomieliseksi ja elämäntuntuiseksi\nrakkaudeksi suomalaiseen kansakuntaan, siis osaan juuri tätä reaalista\nsynnillistä maailmaa.\n\nMeidän rehtorimme eli hyvin vaatimatonta elämää vaimoineen tuossa saman\npihan puurakennuksessa, jonka huoneistoon meillä oli luonnollinen\ntilaisuus sangen läheisesti tutustua, koska meidät joskus kutsuttiin\nsinne laiskanläksylle. Hän käytti pukunaan aina samanväristä harmaata\nsarkaverkaa, jonka liivi, muodin vaatimuksia halveksien, ylettyi\nmelkein kokonaan peittämään rintapaidan. Ei ihmeeksikään hänellä\nmilloinkaan ollut siihen aikaan muodikasta pystykaulusta väljästi\nkääntyvine kärkineen ja paksusti röyheltyvine huivisolmuineen, vaan\naina samanlainen ahdas alaspäinen, ja kaulahuivina vain sormea kapeampi\nmusta nauha, tiukasti ristiin sidottuna. Kaulus oli ahdas, ja siitä\njohtuva tapa alituisesti venytellä kaulaa ikäänkuin irti kuristuksesta\noli saanut spasmin luonteen. Hän suoritti saman liikkeen myöskin\nkiukustuessaan eikä vain kauluksen puristaessa. Ruskeanpunertavat\nviikset ja parrantupsu alahuulen alla, paksut, väkevät, kehyksettömät\nlasit ohuine ja terävine, liian ahtaasti istuvine, korvain taakse\nkiertyvine sankoineen olivat koko kouluajan alituisesti edessäni.\nMuistan kuin jotakin peräti tavatonta, melkeinpä kauhistavaa, kun hän\njoskus alkoi kiskoa irti noita punaisiin kasvolihoihin ja nenän varteen\nsyvälle syöpyneitä sankojaan, jotka nyt jättivät vielä kahta vertaa\npunaisemmat viirut. Tämä temppuilu oli harvinaista lepohetkeä meille.\nLasittomia, mitään näkemättömiä silmiään mulkoillen hän alkoi mitä\nhuolellisimmin hieroa nenäliinalla laseja puhtaiksi, joita tarkasteli\ntällöin vain parin tuuman päästä. Sitten sangat taas yhtä huolellisesti\nsijoitettiin entisiin uomiinsa ja jatkettiin maantietoa.\n\nVain ehkä parissa tapauksessa koko koulunkäyntini aikana voin muistaa\nhänen nauraneen. Sitä hän ei ollenkaan osannut tehdä, häntä vain\njotenkin hytkytti, jotakin sihisi, hampaat paljastuivat, siinä kaikki,\nmitään naurun ääntä ei tullut kuuluviin.\n\nAlaluokilla hän oli ainoa opettajamme kaikissa aineissa. Näimme hänet\nsiis edessämme joka päivä kuusi tuntia, 9-1 ja 4-6, aina tuossa ikuisen\nharmaassa puvussa, joka ei ollut milloinkaan uusi eikä milloinkaan\nkäyttämättömäksi vanhentunut, aina istumassa samalla tuolilla, aina\nsamalla tavalla kurkotellen päätänsä pois kauluksen kuristuksesta ja\naina pukinpartaansa hieroen, niin että se oli keskeltä kulunut. Joskus\niltpäivätunneilla hän tuntui vähän rasittuneelta, oli kaiketi myöhään\nyöhön saanut korjata vihkojamme, mutta tämä ei suinkaan tuntunut\nopettamisen laimentumisena, ei, vaan hänen nenänpielensä vain\nkalpenivat, suu jäykistyi ja, enempää kuin juuri raolleen aukeamatta,\nvetäysi vähän viistoon. Sitten meni kaikki taas paikoilleen, silmät\nikäänkuin kyyneltyivät ja hän teki pienen nielaisuliikkeen — siinä\nluulossa, ettei kukaan ollut huomannut tuota tukahdutettua haukotusta.\nItse asiassa haukotteli kuitenkin hänen jälkeensä puoli luokkaa. Oi\nkuinka vieläkin haukotuttaa muistellessani rehtorimme kalpenevia\nnenänpieliä ja hänen väkivaltaisia ponnistuksiaan luonnonlakia vastaan!\nIltapäivätunnit päivällisen jälkeen olivat todellakin rasittavia,\nvaikkapa vain kaunokirjoitustunnillakin. Hämärästi kahden kattolampun\nvalaisemassa luokkahuoneessa me 30-40 oppilasta kävelimme vuorotellen\nvihkoinemme opettajanpöydän ääreen näyttämään saannoksiamme: joko\nonnistuimme vihdoinkin pääsemään _n_:stä _m_-kirjaimeen taikka meidät\npalautettiin vielä sivumäärin jatkamaan saman n:n kirjoittamista,\nkunnes sen kyhmyt olivat yhtä pitkät, yhtä pyöristyneet ja viivat\nyhdensuuntaisesti kallellaan.\n\nOppilasjoukko oli mitä moninaisinta kokoomusta. Paria, kolmea\npoikkeusta lukuunottamatta, jotka liittyivät kouluun muistaakseni\nvuotta tai paria myöhemmin, oli ensimmäisellä ja toistaiseksi ainoalla\nluokalla enemmistönä \"kansanlapsia\", jolla nimellä tarkoitettiin ja kai\nvieläkin tarkoitetaan koulusivistystä vailla olevien vanhempien lapsia.\nNiitä oli joitakuita Pohjanmaalta, tunnettujen maalaisten, talollis- ja\nkäsityöläissukujen lapsia, mutta enimmäkseen kuitenkin kaupunkilaisten\npikkuliikkeenharjoittajien ja käsityöläisten piireistä, suurimpana\nenemmistönä helsinkiläisiä, joiden joukossa joitakuita kaikkeakin\nkotikasvatusta vaille jääneitä, jopa täysin kehittyneitä \"katupoikia\".\nMiellyttävimpiä olivat nuo hienot, hiljaiset maalaispojat, jotkut\nhyvinkin kaukaa pohjoisesta. Oli Karjalasta, jopa Inkeristäkin\ntulleita, mikä kaikki todistaa, että tämä niin vaatimattomalta näyttävä\nkouluyritys oli herättämässä kansan huomiota ja harrastusta ympäri\nmaan.\n\nOpettajia lienee sitten toisen ja kolmannen luokan tarpeiksi ollut\nalussa hyvinkin vaikea löytää, koska ensiksikin kaikki opettajain\nvalmistus tapahtui maassa yksinomaan ruotsinkielellä, mutta\nerittäinkin, koska opettajille voitiin tässä kootuilla antimilla\nperustetussa koulussa tarjota äärimmäisen niukka palkka. Kaikkihan\nperustui aatteelliseen innostukseen ja uhrautumishaluun. Olenpa varma,\nettä rehtorimme harmaan sarkatakin ikuisuus ja uusimattomuus ei\nsuinkaan johtunut mistään erikoisesta kiintymyksestä vanhoihin\nvaatteisiin, kuten jotkut pojat väittivät, vaan kyllä se johtui palkan\nniukkuudesta, niinkuin sekin, minkä jotkut laiskanläksyläiset olivat\npanneet merkille, että hän heidän tullessaan oli istunut pöydän ääressä\npennejä laskemassa. Olihan meillä jonkin aikaa ensimmäisillä luokilla\nruotsinkielen opettaja, joka näytti vähän rentultakin, ja saattaa olla,\nettä hänen oli pakko tyytyä niukkaan palkkaan, ei aatteen vuoksi, vaan\nkoska muuta tointa ei löytänyt.\n\nMitä ylemmille luokille kiipesimme, sitä parempia opettajia meillä\nalkoi olla, alkoipa olla oikeita lehtorejakin, jopa myöhemmin\npedagogisia kuuluisuuksiakin.\n\nNäin toteutuivat vähitellen koulun perustajain rohkeimmat toiveet.\nPari kolme vuotta oltuansa siinä kuin kasvannaisena ruotsalaisen\nnormaalikoulun kupeella muutti yhä suurentuva Suomalainen Alkeisopisto\nKaisaniemen rinteelle (ns. Böökin koulun naapuriksi). Mutta innostus ja\nuhrautuvaisuus kasvamistaan kasvoi. Helsinkiläisten esimerkkiä seuraten\njo moni muukin kaupunki alkoi itsellensä suomalaista lyseota puuhata.\nPian syntyi ajatus oman kivitalon rakentamisesta meidän koulullemme.\nTaas keräyslistat liikkeelle, taas kokonaisten omaisuuksien uhraamisia,\ntaas naiset hopea- ja kultahelyjänsä myymään! Ja niinpä opistomme kuusi\nluokkaa muuttaa omaan kivitaloon Ratakadun varrelle. Siinä on tilaa jo\nseitsemännellekin ja kahdeksannelle luokalle. Siihen saadaan\nopettajiksi jo Aleksander Strengit, Adolf Strengit, Hynénit, Koverot,\nNordlundit, maan etevimmät opettajat, kunnes koulu myöhempinä aikoina\nmuuttuu kuin muuttuukin Suomalaiseksi _Normaalilyseoksi_ ja sijaitsee\nnyt entisen alkeisopiston vieressä, maan ehkä upeimmassa\nkouluhuoneistossa!\n\nK. W. Forsman — hän ei enää ehtinyt näihin komeuksiin. Eipä olisi ehkä\nkelvannutkaan valtionkoulun rehtoriksi. Hän taisi olla vain —\nmaisteri.\n\nYhtä vähän kuin hänen eläessään kukaan tuli kiittäneeksi häntä\nvaivoista, yhtä vähän on hänen kuoltuaan mitään ylistyspuheita pidetty\nhänen elämänsä uhrauksesta aatteen palvelukseen. Rehtori Forsman muutti\nvanhentuessaan — ehkäpä jo väsyneenä opettajantoimeen — kansakoulujen\ntarkastajaksi jonnekin Etelä-Pohjanmaalle, missä hän meni manalle vasta\nmuutamia vuosia sitten. Eikä voi olla hartaasti toivomatta, että hänen\ntoimeentulonsa oli vanhuuden päivinä jo helpompaa ja että hän oli\nosannut iloita ja nauraa enemmän kuin noina yhdeksänä parhaan\nmiehuutensa vuotena, jolloin joka päivä kyllästymiseen asti näimme\nhänet luokkamme edessä.\n\nTämänlaatuisilla hurskaiden pietistien jälkeläisillä oli nyt kerta\nkaikkiaan semmoinen käsitys suomalaisuudesta, että sen ajaminen oli\nJumalan tahdon täyttämistä. Ja niin tosissaan he olivat tässä\nydinkäsityksessään — vaikka pietistien synkkyydestä jo vapautuneinakin\n— ettei ihmissuosion tai tunnustuksen tavoitteleminen ollenkaan\nkuulunut heidän ohjelmaansa; yhtä vähän heidän päähänsä milloinkaan\npälkähti ilmaista sitä iloa ja hilpeyttä, minkä velvollisuuden\ntäyttäminen luonnostaan ihmissielulle tuottaa. Ainakin tämä Forsman\nolisi pitänyt kunnianasiana päinvastoin peittää semmoisesta aiheutuvaa\niloa.\n\nMutta minun täytyy nyt mennä hakemaan Elisabetiamme.\n\nMinne hän jäikään?\n\n\n\n\nVIII. ELISABET TUTUSTUU FENNOMAANEIHIN.\n\n\nHelsinkiin muutettuamme oli Aleksanderin ensimmäisenä huolena ollut\nperheensä suomenkielentaidon edistäminen ja moitteettomaksi\nsaattaminen. Oli vapauduttava siitä epäkirjallisesta murteesta, joka\noli Viipurissa tarttunut sekä Elisabetiin että meihin. Sillä nyt oli\nvälttämätöntä omata suomalainen kirjakieli, jota paraikaa vielä luotiin\nja jonka oli oltava Suomen erikoisena sivistyskielenä. Sivistyneen\nsäädyn tunnusmerkkinä oli oleva, että se puhui tätä kirjakieltä eikä\nmurteita, jotka edustivat \"sivistymättömiä\". Ei siis mitenkään enää\n\"mie\", \"miun\", \"veissi\", \"messässä\", niinkuin Viipurissa puhuttiin,\nvaan selvästi: minä, meidän, veitsi, metsä.\n\nTässä tarkoituksessa Aleksander — kaiketi suunnitelmansa mukaisesti\n— vei perheensä kesäkuukausiksi eri osiin maata, milloin Hikiään\n(Etelä-Hämeeseen), milloin Kontiolahdelle (Joensuun tienoille), milloin\nKangasalle (Tampereen seuduille), monia muita seutuja luettelematta.\n\nHikiässä olimme ensimmäisen ja pari seuraavaa kesää, joiden aikana\nsiellä toimitettiin myös topografisia korkeusmittauksia. Pikku ryssä\npantiin juoksemaan valkoinen, mustilla asteviivoilla varustettu riuku\nselässä kauas pitkin aukihakattua linjaa. Kun mies vihdoin pysähtyi\njonkin mäen rinteeseen, oli hän pienentynyt melkein näkymättömäksi,\nsamoin hänen riukunsa, jota hänen oli nyt pidettävä pystyssä. Isä\nkiikaroi kartalle asetetun messinkiputken läpi, joka oli asetettu\nkolmijalan päälle, ja tarkasteli, oliko upseeri merkinnyt\nkorkeusasteen. Sitten he taas muuttivat paikkaa ja välistä puuhasivat\naamusta iltaan, sillä aikaa kun me leikimme Hikiän hauskalla suurella\npihalla, tallin- ja navetanparvilla, metsikössä ja hakamailla.\n\nMutta emmepä saaneet olla kovinkaan joutilaina, sillä meille oli\nhankittu ankara maisteri (Könönen oli hänen nimensä), joka saattoi\npäivän helteisimpänäkin hetkenä käskeä pieneen huoneeseensa ja — itse\npuolipukeissa, kengittä ja sukitta — tuntikausia opettaa meille\nsuomenkielen hienouksia ja valmistella meitä vastaisissa kouluaineissa.\nHänen oli myös määrä haastella suomea äidin kanssa. Hän oli kyllä\nKarjalasta kotoisin, mutta käytti puheessaan mitä ankarinta\nkirjakieltä, tarkasti välttäen murteellisuuksia. Seuraava maisteri oli\nperiaatteen mukaisesti kotoisin Länsi-Suomesta. Hänen nimensä oli\nHannula, hänkin puhui aina kirjakieltä, jopa kirjoitteli runoja.\n\nElisabet oli siihen aikaan jo toteuttanut päätöksensä. Hän ei puhunut\nkanssamme enää muuta kuin suomea, vaikka se oli hänelle vaikeata.\nToisinaan sattui, että hänen täytyi kysyä meiltä, mitä jokin venäläinen\nsana on suomeksi, mutta itse kysymyksen hän teki suomeksi. Pian hänen\ntäytyi huomata, että hänen lapsensa alkoivat unohtaa hänen entistä\nkotikieltään.\n\nÄskettäin, hänen vielä eläessään, kysyin, eikö hän milloinkaan tuntenut\nkaipausta vanhaan kotimaahansa.\n\nHänen piti ruveta oikein miettimään ja muistelemaan, miten asianlaita\noli. Ja näytti ensin siltä, kuin ei hänellä olisi erikoisia kaipauksen\nmuistoja.\n\nMutta hetken kuluttua hän sanoi eloisasti:\n\n— \"Olenpas vainenkin tuntenut jotakin sellaista. Koetin aina elättää\nja itsessäni säilyttää mieltymystä suomalaisiin, niinkuin se olisi\nollut elämäni pelastava korsi, mutta ehkäpä sittenkin liian aikaisin\nuskottelin itselleni, että tässä suhteessa olin jo saavuttanut jotakin.\nKerran — Viipurissa vielä asuessamme — tuli vastaani kaksi venäläistä\nsotamiestä, jotka ohikulkiessaan osoittivat toisilleen joillakin\nportailla laiskasti loikoilevia työmiehiä ja sanoivat halveksien: onpa\nniillä aikaa siinä lekotella ja kylkiänsä paistatella! Aivan\nodottamatta heidän aiheeton inhonsa tarttui minuun ja tunsin suurta\nvastenmielisyyttä noita rumia ja toimettomia laiskureita kohtaan. Vielä\nodottamattomampaa minulle oli, että samassa jokin lämmin tuulenhenki\nlehahti minua kohden Venäjältä päin. Äkkiä olin vanhempieni kodissa,\nteekeittiö pihisi ruokasalin pyöreällä pöydällä, isä tuli harmaassa\nkotitakissaan, äiti istui pöydän ääreen, — Misha siveltimineen\nmaalaili pää kallellaan omaa työtänsä arvostellen — Shura, Njanja...\nKun heräsin ja näin taas viipurilaisen kadun edessäni, valtasi minut\nsellainen kodinkaipaus, että olin itkeä. Tämä tunne peloitti minua.\nYmmärsin, kuinka vaarallista minun oli kuunnella mitään inhonpurkauksia\nja lyhyimmäksikään tuokioksi hukata mielestäni sitä, mitä jo olin\nsaavuttanut.\"\n\nOlisi vaikea uskoa, että tämä oli todella hänen ainoa koti-ikävän\nmuistonsa, ellei tietäisi, miten tarmokkaasti hän koetti olla mukana\nlastensa kasvavassa suomalaistumisessa. Hän todella _pelkäsi_\nsellaiseen sentimentaalisuuteen vaipumista, ehkä salasi, ehkä\ntahallisesti tukahdutti sitä, ja lopulta pääsi kuin pääsikin siitä\nirti. Clodteille oli juuri kaikkinainen sentimentaalisuus ehkä enimmän\nvieras tunne, mutta vierainta kaikesta sen tahallinen paisutus.\n\nSamoissa suomalaisen kielitaidon edistämistarkoituksissa vietimme\neräitä kesiä myöskin Lopella (Riihimäen tienoilla) Sajaniemen kylässä.\n\nSielläkin oli kesää viettävä maisteri ja lisäksi muuan suomenkieltä\nharjoitteleva pariskunta. Mies aikoi pyrkiä opettajaksi suomalaiseen\nlyseoon ja hänellä oli siis niinkuin monella pedagogilla kova kiire\noppia suomea teoreettisesti, osattuaan vain jotakin murteellista\n\"kyökkisuomea\". (Kesähuviksi maisteri sitä paitsi taisi hakkailla\nlehtorin rouvaa, kun mies istui ongella.) He asuivat meidän pihamme\nnaapureina ja olivat sangen iloista väkeä, joten puheharjoitusta oli\nriittämiin Elisabetinkin osalle. Aleksander, joka kävi maalla\nSajaniemessä aina viikon parin päästä, piti pariskuntaa maistereineen\nkuitenkin puolisivistyneinä, ja hänellä olikin jo tiedossa\ntäysipitoisempaa seuraa Elisabetille.\n\n— No, Liza, valmistupa nyt pitkälle kävelymatkalle. Menemme\nLeppälahteen.\n\n— Mikä se on?\n\n— Siellä asuu professori Yrjö Koskinen, se sama, josta olen sinulle\nkertonut. Leppälahti on hänen maatilansa.\n\n— Ah, Aleksander, eikö ollut tarkoitus, että täällä maalla eläisimme\ntäydessä vapaudessa, ja nyt täytyy sittenkin pukeutua ja vierailla.\nOnkohan tuo käynti niin välttämätön?\n\n— Kuinka emme kävisi Koskisella, kun kerran asummekin niin lähellä?\nSemmoisesta tilaisuudesta sietäisi toki iloita eikä nyrpistyä.\n\nElisabet selitti, ettei hänen mielestään ollut edes oikein hienoa käydä\nvierailulla kesän aikana.\n\n— Kuinka niin?\n\n— Niin vain, että eikö Koskinenkin perheineen ole maalla vain kesäisin\nja tahtoo olla rauhassa? Näkevät jo kaukaa ikkunoista meidän lähestyvän\nja ajattelevat: Kas niin, jo tulevat! Eikös vain sittenkin!\n\n— Voithan ottaa lapset ja sienikorit mukaan. Siellä on ensin alavaa\nlepikkoa ja koivikkoa. Olemme vain niinkuin sieniretkeltä\npoikkeavinamme taloon.\n\nTämä muutti Elisabetin mielen ja nyrpeys hävisi. Sieniretkelle\nAleksanderin ja lasten kanssa! Voiko olla mitään hauskempaa! Sienien\npoimiminen oli niitä harvoja venäläisyyksiä, jotka vielä seurasivat\nElisabetia Suomeenkin ja joista hän ei malttanut luopua, vaikka hyvin\ntiesi, ettei Suomessa sieniä ollenkaan käytetty eikä niitä kukaan\npoiminut. Hän opetti meidätkin riemuitsemaan jokaisesta tatista, jonka\nlöysimme, ja ilmaisemaan ilomme raikuvilla huudoilla (ehkä siksikin\nhuutamaan, että hän tietäisi, missä olimme, emmekä pääsisi eksymään).\nMitä pienempiä sienet olivat, sitä enemmän ne häntä ihastuttivat. Usein\nhän piteli kauan kädessään peukalonpään kokoista puna- tai valkosientä,\nkatseli sitä joka puolelta eikä raatsinut viskata koriin. Mutta että se\nkoivikko, johon jouduimme Leppälahden alavaan hevoshakaan päästyämme,\nsaisi hänet haltioihinsa, sen saattoi jo edeltäpäin arvata. Hajauduimme\neri suunnille metsään kunkin valitessa oman etsintäalueensa ja\npoimiessa omaan koriinsa. Iloiset huhuilut kajahtelivat läheltä ja\nkaukaa. Hauskinta oli, kun korit täyttyivät ja sai mennä äidin luo\nnäyttämään koottuja aarteita. Hän istui mättäällä, leikkeli ja\npuhdisteli sieniä jättäen koriin vain puhtaimmat palaset. Mutta vaikka\npalaset olivat mielestämme aivan liian pieniksi silvotut, kokoontui\nhänelle tässä haassa kaksi suurta korillista, ja vielä meidänkin\nkorimme tulivat täyteen.\n\nKoskinen otti meidät hilpeän ystävällisesti vastaan. Hän nauroi\nherttaisesti, kun näki sienikorimme, kiitti niistä ja toimitti korit\npois keittiön puolelle. Me katselimme pitkään toisiamme ja äitiin, kun\nkorimme hävisivät, mutta hänessä ei huomannut vähintäkään\nmielenliikutusta. Päinvastoin hän ikäänkuin kävi eloisammaksi ja\nvilkkaammaksi puhelussaan Koskisen kanssa. Me luulimme, ettei hän\nkenties ollut käsittänyt tilannetta. Kasper meni hänelle kuiskaten\nselittämään, että Koskinen oli luullut saaneensa sienet itselleen.\nMutta hän työnteli Kasperin pois eikä ollut kuulevinaan, mitä hänelle\nsanottiin. Sitten menimme isälle valittamaan. Hän näytti kyllä olevan\nvähän hämillään, mutta käski hänkin meidän olla vaiti.\n\nRouva Koskinen tuli myöskin esille. Hänet muistan jokseenkin\nkookkaaksi, kasvoiltaan kalpeaksi, käytökseltään hermostuneen ujoksi\nrouvaksi. Hän oli ylen harvapuheinen ja seurusteleminen tuntui olevan\nhänelle melkein tuskallista. Kuitenkin tuntui yhtä selvästi, että\nhänellä olisi ollut paljon sanottavaa, jonka hän kätki sisimpäänsä\naikomatta sitä ikipäivinä sanoa tai edes ymmärtämättä semmoisen\navomielisyyden mahdollisuutta. Hänen tyttärensä oli vielä hiljaisempi\nja hänestäkin saattoi selvään nähdä, kuinka paljon viisautta, hyvyyttä\nja tunteellisuutta voi olla sellaisen ujoudenmuurin takana, milloinkaan\nilmenemättä muille kuin ehkä lähimmille omaisille. Nuori Elisabet,\njonka avomielisyys oli hänen toinen luontonsa, koetti turhaan\nkirvoittaa heistä esille sitä, mitä heissä niin selvään tuntui olevan.\nMutta onnistumatta yrityksessään hän vaikeni ja tuli surulliseksi,\nepäillen ehkä kielitaitonsa olevan yhä niin vaillinaista, ettei\nsuomalaisia haluttanut hänen kanssaan puheisiin antautua. Ja niin\njäivät äiti ja nämä ihmiset toisilleen suurimmiksi vastakohdiksi, mitä\nsuinkin voi ajatella.\n\nOli siellä poikiakin. Vanhin oli hänkin Yrjö niminen, taisi olla jo\nylioppilas. Sakari oli muistaakseni Kasperin luokkatoveri\nnormaalikoulussa, ja nuorin oli Lauri, vähän minua nuorempi ja\nerikoinen mielikkini. Me kohta hyvin tutustuimme.\n\nKoskinen itse oli ulkonäöltään siinä miellyttävässä ikäkaudessa,\njolloin mustat hiukset ja parta vasta arasti alkavat paikoitellen\nhopeoitua.\n\nHän oli keskikokoinen, hiukan etukumarassa käyvä, solakkavartaloinen\nmies. Myöhemmiltä ajoilta muistan hänen aina esiintyneen mustissa\nvaatteissa, enkä voi muistaa hänen kotonakaan kaupunginasunnossaan\nmilloinkaan olleen muunväriseen lyhyempään takkiin pukeutuneena.\nVarmaankin tämän vuoksi hän on Leppälahdenkin muistikuvassani\npukeutuneena pitkään, mustaan verkatakkiin — mikä kesäoloissa tuntuu\nkylläkin luonnottomalta. Tuo alinomainen mustissa esiintyminen oli\nkaiketi hänelläkin jäännös läheisestä heimoyhteydestään Pohjanmaan\npappissukujen ja pietistien kanssa. Mutta näiden raskaasta\nsurumielisyydestä hän oli paljon enemmän vapautunut kuin K. W. Forsman\nja Kihlman. Hän oli erinomaisen hilpeä mies. Iloinen nauru hersyi\nhäneltä aivan luonnostaan.\n\nKasvot olivat hänellä säännölliset ja kauniit. Ihon väri oli terveen\nkellertävä, mustat kulmakarvat, jotka olivat vähän liian koholla,\nkaartuivat kauniisti ruskeahkojen silmien yllä, joiden luomet vähän\nraskaanlaisina peittivät silmää puoliväliin asti. Tämä antoi noille\nelämän- ja ilonhaluisille silmille vastoin todellisuutta puhuvan, mutta\nsitä miellyttävämmän uneliaisuuden ilmeen, joka oli ehkä sekin tarpeen\nkorostamaan osaltaan hänen vakaan rauhallista mielenlaatuaan, joka ei\nmilloinkaan näkyvästi kiihtynyt.\n\nSangen tunnusomaista Koskisen kasvoille oli vielä hänen kapea, noin\n8 sentin pituinen pukinpartansa. Ilman sitä ei hänen kuvaansa voisi\nollenkaan ajatella. Tämä hienosti hoidettu, suorakaiteinen pukinparta\nse sittemmin aina isän totikutsuissa näkyi ukkojen joukossa tutusti\nviipattavan, Koskisen esitellessä jotakin ja muiden tarkkaavasti häntä\nkuunnellessa. Sen vuosikymmeniä kestäneen vähittäisen muuttumisen\nmustasta ensin hopeansekaiseksi, sitten harmahtavaksi ja vihdoin aivan\nvalkoiseksi olen saanut muistinaikanani todeta.\n\nVoi olla, että loppuiällään, raskaiden valtiollisten vaikeuksien\npainostamana, Koskinen jonkin verran kadotti mielenlaatunsa\ntunnusomaista hilpeyttä, välittömyyttä, vapautta. Mutta ainakin\nsilloinen Leppälahden Koskinen oli pelkkää päivänpaistetta,\nelämänhalua, tulevaisuudenluottamusta. En tietenkään siihen aikaan\nolisi osannut näillä sanoin kuvata hänen olemustaan, mutta muistikuva\nhänen silmistänsä, hänen miellyttävästä puhetavastaan on säilynyt\nelävänä mielessäni, ja siihen kuvaan nyt katsoessani voin ammentaa\nsellaisiakin vaikutelmia, joista ei silloin ollut valmista käsitystä.\n\nParemmin kuin mikään muu kuvaa Yrjö Koskisen silloista olemusta hänen\noma sepittämänsä runoelma, jota kauan laulettiin ympäri Suomen ja\nvieläkin lauletaan. Luullakseni runo on hänen ainoansa, siis tavallaan\nmyös hänen joutsenenlaulunsa isänmaalle. Ehkä monenkin muistoa\nvirkistän, kun kertaan runoelman sanat tässä.\n\n    Honkaen keskellä mökkini seisoo Suomeni soreassa salossa.\n    Honkaen välistä siintävä selkä vilkkuvi koittehen valossa.\n    Hoi laari-laari laa, hoi laari-laari laa, kaikuu mun suloinen\n        Suomeni maa!\n\n    Kaukana korvessa käkönen kukkuu, sulhonsa suloutta ylistää.\n    Paimenten soitanto laitumen tieltä ääntänsä korviini vilistää.\n    Hoi laari-laari laa, hoi laari-laari laa, kaikuu mun suloinen\n        Suomeni maa!\n\n    Omanpa henkeni kieltä ne puhuu honkaen humina ja luonto muu.\n    Itse en sydäntäni hillitä taida, riemusta soikohon raikas suu:\n    Hoi laari-laari laa, hoi laari-laari laa, kaikuu mun suloinen\n        Suomeni maa!\n\nVoiko olla mitään päivänpaisteisempaa, heleämpää, raikkaampaa,\nmasennuksesta ja toivottomuudesta vapaampaa!\n\nElisabet rakasti sanomattomasti tätä laulua ja sen sävelmää.\n\nMutta mihin joutuivatkaan sienemme?\n\nRunsaasti kahviteltuina, vieraanvaraisesti kaikin puolin kestittyinä,\nilomielisinä, vaikkapa tyhjinkin korein palatessamme Leppälahdesta\nkotiin päin, nostimme Kasper ja minä sentään uudelleen kysymyksen\nsienistä.\n\nÄiti ei nytkään halunnut asiasta puhua, sanoipa vain:\n\n— No, pojat, annetaan sen asian olla. No, Koskinen luuli, että sienet\nolivat hänelle ... no, välipä niistä!\n\nSilloin me saavutimme papan, joka kulki edellä, ja aloimme häneltä\ntiedustaa, luuliko hän Koskisten syövän sienemme. Pappa sanoi siihen:\n\n— Kyllä minä luulen hänen lähettävän ne navettaan ja käskevän syöttää\nlehmille.\n\n\n\n\nIX. MUITA TUTTUJAMME.\n\n\nPaitsi Koskista oli meillä Lopella vielä muitakin tuttavia.\n\nVähän pitemmällä, toisen lahden pohjukassa oli pappila, jota asusti\nrovasti Brander. Tämän perheessä vierailimme usein sekä Koskiset että\nme.\n\nSiellä oli ainakin neljä poikaa, kaikki lähimain meidän ikäisiämme, ja\nhe olivat paljon taipuvaisempia hauskoihin vallattomuuksiin kuin\nKoskisen pojat. Vain nuorin, Jalmar, ei vielä voinut ottaa osaa\nkaikkiin leikkeihin.\n\nPojista oli Gunnar normaalikoulun suomalaisella osastolla Kasperin\nluokkatoverina, Alfred, jota sanoimme Apeksi, joutui Suomalaiseen\nAlkeisopistoon samalle luokalle kuin minä. Rovasti oli, hänkin kaiketi\nKoskisen vaikutuksesta, kova fennomaani, joka ei epäillyt \"uhrata\nlapsiansa suomalaisuuden alttarille\".\n\nHänellä oli myöskin tytär, Iida, joka taisi olla lapsista vanhin ja oli\ntäysi-ikäinen, miellyttävä, kookas neiti. Äiti kutsui usein heidät\nkaikki meille Sajaniemeen \"leikkimään\", sillä seuraleikit olivat siihen\naikaan hyvin muodissa, eivätkä aikuisemmatkaan niistä vetäytyneet pois.\nNiinpä Iida neiti ja Koskisen vanhin poika, Yrjö maisteri, ottivat\ninnokkaasti osaa Sajaniemen pihalla leiskuviin piiritansseihimme. He\nvalitsivat piiristä tanssiin toisensa vähän liian usein. He olivat\nsilloin onnellisen näköisiä. Heidän silmänsä säteilivät ja heidän\nposkensa punoittivat naurusta ja ilosta pyöristyneinä.\n\nElisabet näytti olevan heidän tähtensä myöskin onnellinen.\nKysymykseemme, miksi kaikki heistä supattavat ja heitä katselevat, hän\nkuiskasi korvaamme heidän olevan keskenään kihloissa. Nyt mekin avosuin\nkatselimme heitä, sillä ainakin minä näin ensi kerran ihmisiä, jotka\naikoivat jotakin niin tavatonta kuin mennä naimisiin.\n\nKun aikuiset olivat innoissaan keskenään, joutuivat nuoremmat helposti\npois piiristä. Mutta me pojat muodostimme oman piirimme ja päästimme\nsiihen mukaan muutamia tyttöjäkin, jotka tuntuivat poikamaisemmilta.\nOlimme oppineet uudet sanat rinkitanssinuottiin, — pahoin pelkään,\nettä joku rovastin veitikoista ne meille opetti, — ja aloimme niiden\nsäestyksellä hurjasti hyppiä ja pyöriä. Sanoista en muista muuta kuin\nräikeät loppusäkeet, jotka kuuluivat:\n\n    \"Puukoilla vaan\n    pois ajetaan\n    svekomaanit kaikki tyyni!\"\n\nAikuisista toiset tahtoivat pysäyttää meidät, toiset nauroivat. Äiti\nkielsi kivenkovaan semmoisia laulamasta. Isä oli myöskin rypistävinään\nsilmäkulmiansa, mutta hänen suupielensä myhäilivät, ja hän kielsi\njyrkemmin vain erästä kirkujaa, joka tahtoi laulaa: pois _tapetaan_,\neikä ajetaan.\n\nIida ja Yrjö menivätkin sittemmin naimisiin, mutta meidän perheemme\nkanssa he eivät lähemmin seurustelleet.\n\nSitä vastoin Alfred Branderin (nyk. K. A. Paloheimon) ja hänen\nvaimovainajansa Kertun (o.s. Hernbergin) pojat ovat avioliittojensa\nkautta monella tavalla joutuneet sukulaisiksi Aleksanderin ja\nElisabetin jälkeläisten kanssa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUseita kesiä asuimme myös Kangasalla.\n\nMeille pojille oli pitkän talven jälkeen kesän lähestyminen ja tieto,\nettä kohta päästään maalle, ihanaa odotusaikaa. Teimme koulun jäljellä\nolevista tunneista \"pikilapun\", johon oli merkittynä, kuinka monta\ntuntia oli kutakin ainetta vielä jäljellä. Erittäinkin ihanaa oli saada\ntöhriä pois latinantunteja, jotka olivat kevätaikaan mahdottoman\nkiusallisia. Menimme usein varhain aamulla Kaisaniemen pienen portin\nläpi rautatiepenkereelle istumaan kielletylle alueelle, jossa eteemme\naukeni laaja ratakiskojen verkosto. Istuimme siinä haaveillen\nlähenevästä ajasta, jolloin kiidämme tästä ohitse, kaupungin tomusta\npois viheriäisille kedoille, lainehtiville vesille, metsien ja\nmarjamaiden vapauteen. Ja jokainen veturi, joka höyryissään pihisten\nkulki edestakaisin vaihteilla, ja jokainen juna, joka jättäen kaupungin\nsuhahti ohitsemme maaseudun vehreyttä kohden, herätti meissä kaihoavaa\nvetovoimaa. Rakastimme jokaista veturin kohtaa, keltaista öljyä, joka\ntihkui kiiltäviä rautoja myöten alas maahan, luistinta, joka väkevästi\ntyönteli suurpyörien yhdistäjää, höyryjen pihinää ja puhinaa, pitkiä ja\nlyhyitä vihellyksiä, mutta erittäinkin huikeata menovihellystä, joka\nvihlovana, vapauteen rientävänä riehahduksena kauan kuului\npoiskiitävien kaukojunien vetureista.\n\nEivät mitkään loma-ajat, eivät joulut eivätkä pääsiäiset olleet niin\nhartaasti odotettuja kuin maallelähtö. Joululahjain valmistelut, kuusen\nvalinta ja osto torilta, lahjain kääriminen papereihin ja sinetöiminen\n— mikään ei vetänyt vertoja sille sykähtävälle ilolle, jota tunsimme,\nkun mamma ryhtyi ensimmäisiin maallemuuton varusteluihin. Ja kun\nvihdoin viikon valmistelujen ja tavaranlähetysten jälkeen istuimme\njunavaunussa, emme Kasper ja minä milloinkaan unohtaneet katsoa\nikkunasta, milloin se paikka tulee, jossa niin monena aamuna olimme\nistuneet tätä menoa haaveillen. Ikkunalle sai tulla myöskin Eerik, jopa\npikku Liidakin (Elliida). Ja meidän oli määrä, sen paikan vilahtaessa\nohitse ja Kasperin annettua kädellään merkin, yhteen ääneen huutaa:\n\n    NYT ON SE AIKA!\n\nVaunun ihmiset kääntyivät katsomaan, mitä se oli, mutta ujoutemmekaan\nuhalla emme voineet olla näin huutamatta, se oli ollut vakaa\npäätöksemme.\n\nKangasalla oleskelimme neljän kesän aikana. Asuimme Kerppolan talossa,\njoka on mäellä Längelmäveden rannalla, ei kaukana Kaivannosta, joka\nyhdistää tämän veden Roineeseen.\n\nTalon isännällä oli kolme poikaa, Aatolfi, Kalle ja Eetu. Näistä Eetu\notti isänsä jälkeen tilan haltuunsa pysyen talonpoikana. Mutta Kalle\npantiin noihin uusiin suomalaisiin kouluihin, ja hänestä tuli lopulta\nHelsingin suomalaisen reaalilyseon rehtori. Adolfista piti tulla pappi.\nHurjasti me leikimme näiden poikien kanssa, olimme rosvosilla, jolloin\njuoksimme katoilla, hyppelimme korkeuksista maahan ja pudottauduimme\nulkorakennusten salaisista kattoaukoista parville, öiset kalastukset\nnuotioineen kaukaisilla kareilla tai verkostukset Veneh'ojan kalaisessa\nlahdessa eivät mene milloinkaan mielestämme.\n\nJuuri talon kohdalla Längelmävesi kapeni soukaksi ja syväksi salmeksi.\nVastapäätä oleva maa kohosi kallioineen ja alkuperäisine tiheine\nmetsineen korkeaksi harjuksi, joka meistä tuntui salaperäiseltä,\naavemaiselta ja läpipääsemättömältä.\n\nTämä maallemuuton intohimoinen odottaminen, tämä tavaton rakkaus\nluonnossa elämiseen ei johtunut mistään kyllästymisestä kouluun tai\nyleensä kaupunkiin. Luulen sen periytyneen meille Elisabetilta. Hänelle\noli setä Pjotrin toimeenpanema muutto Uudellekirkolle Suomeen ollut\nheräämys uuteen, riemuja täynnä olevaan elämään. Pietarin kivitalojen\nvaihtuminen luonnollisiin metsiin, puroihin, jokiin, järviin,\nniittyihin, kallioihin, suomalaisen talonpoikaiselämän näkeminen,\nheidän kynnöksensä, heinäntekonsa, laulunsa oli siihen määrään\nhurmannut nuoren Elisabetin sielun, että hän ei olisi mitään\nparatiisia voinut kuvitella tätä luontoa ja sen koruttomia ihmisiä\nihanammaksi. Luulenpa vielä, että myöhempinä aikoina hänen lämpimän\nisänmaanrakkautensa oikeana pohjana oli Suomen maalaisluonto ja tämän\nluonnon värehtiminen sen suomalaisessa kielessä.\n\nNäin meihin meni kaikki, mikä oli Elisabetissa. Hänestä ne johtuivat\nnuo kesäleikkien hurmiot, nuo vapaat ystävystymiset talonpoikaisväen\nkanssa. Hän oli mukanamme kaikessa tuossa.\n\nVuonna 1876, ennen tavallista maalle (Kangasalle) muuttoamme, laadimme\noikein muistikirjasen lähestyvän kesän välttämättömistä tehtävistä.\nElisabet leikki mukanamme ja vain yllytteli meitä. Yleisen neuvottelun\njälkeen ja luvaten ottaa huomioon jokaisen ehdotukset Kasper suostui\nkyhäämään kokoon kirjasen. Sen olen vasta äskettäin löytänyt Elisabetin\nsäilyttämien muistipaperien joukosta, enkä malta — sen huumorin vuoksi\n— olla julkaisematta tätä varhaista asiakirjaa nuoren perheen\nelämästä. Kirjasen tarkoitus käy ilmi sen \"esipuheesta\".\n\n    MUISTIIN-PANO-KIRJA\n       Kesätoimista.\n    9 p. Toukokuuta v. 1876.\n\n_Esipuhe_.\n\nKoska yleensä olemme huomanneet, että talvella aina päätetään kesällä\ntehtäväksi paljon, mikä ei sitten kumminkaan tule tehdyksi, olemme nyt\npäättäneet kirjoittaa muistiin kaikki ne toimet, jotka usein kesää\nmuistellessa johtuvat mieleen.\n\n_Nordenskiöldin tutkimusretki_.\n\nMannermaa meidän järvemme toisella rannalla on hyvin tutkimushalua\nherättävä. On siis päätetty.\n\nTarpeet: Vene (lainataan maksua vastaan jostakin kesän ajaksi). Puukot,\n(onkivapojen hankkimiseksi). Eväät (nälkä on paha vihollinen).\nKalastusneuvot. Portööri. Kartan piirtämiseen kuuluvat tarpeet.\n\n_Syöttikalojen säilytyspaikka_.\n\nKun isoja kaloja mennään onkimaan, niin on sangen tarpeellista ja\nvälttämätöntäkin, että on syöttejä. Näitä on sangen vaikea pitää\nkauemman aikaa elävinä, jos ei tee erityistä säilytyspaikkaa niitä\nvarten. Sopivin on seuraava laitos: järveen, matalaan veteen asetetaan\nlautoja, parhaiten sillä tavoin, että ne lyödään pohjaan kiinni hyvin\nlikelle toisiansa, niin että ainoastaan pieniä rakoja jää väliin,\njoidenka kautta vesi pääsee vaihtumaan säiliössä. Siten pysyvät sinne\npannut kalat elävinä ja virkkuina.\n\n_Uudistalo_.\n\nViime kesänä jo oli meillä rakennettuna pieni mökki ja silloin\npäätettiin tulevana kesänä tehdä samalle paikalle paljon täydellisempi\nmökki. Tämä päätös olisi nyt tänä kesänä toimeenpantava. Jos suinkin on\nmahdollista, niin tehdään tämä asuntomme laudoista ja kaikinpuolin\nmukavaksi ja hauskaksi. Siellä sitten eletään kaikessa hauskuudessa.\nOllaanpa usein siellä yötäkin.\n\n_Lautta_.\n\nTarpeellista on, että tehdään niin suuri lautta, että se kannattaa noin\n5 miestä ja se on oleva yhteinen. Sitten tehköön kukin itselleen\npienemmän lautan, joka on vain yhtä henkilöä varten. Näillä sopii aina\nmennä kalastamaan likelle rantaa. Isolla lautalla sopii mennä\nkauemmaksikin. Sitä varten on tehtävä hyvin pitkä seiväs, joka\nulottuisi pohjaan vaikka syvemmällekin. Lautoilla voi käydä pientä\nmerisotaakin. Jos siinä kahakassa sitten järveen putoaakin, niin ei tee\nmitään.\n\n_Ankkuri_.\n\nSuuri vastus oli viime kesänä siinä, ettei kalastamaan mennessä aina\nollut lähettyvillä kiveä, jota olisi sopinut käyttää ankkurina. Ettei\nkivi sitä paitsi ole mikään erittäin sopiva ankkuri, tietää jokainen.\nOttakaamme siis nyt tulevana kesänä mukaan oikea rauta-ankkuri. Onhan\nmeillä täällä Helsingissä semmoinen (vinnillä). Kalastaminen tulee\nsillä tavoin paljon mukavammaksi.\n\n_Voimistelu_.\n\nLaitoksia, kaikenmoisia on tehtävä voimistelua varten.\n\n_Onkivapoja_.\n\n(Katso Nordenskjöldin tutk.)\n\n_Robinson_.\n\nTämä on hyvin tunnettu nimi. Olisi lysti matkia hänen\nelämänvaiheitansa. Maalla semmoista sopii tehdä.\n\nRosvoja ruvetaan taas leikkimään. Voipi tätä leikkiä paremmin\nmuodostaakin kuin viime vuonna.\n\nRuvetaan useammin käymään Meurmanin luona, sillä siellä on hyvin lysti.\n\nKaivannolla pitää _hyvin usein_ käydä. Siellä saa uistimella paljon\nkaloja.\n\nKoukkuja pitää panna järveen jo alusta saakka.\n\nMustasaaresta saa paljon mustikoita.\n\nMansikoita saa toiselta puolen järveä. (Onko kovin helppoa niitä sieltä\ntuoda, en vielä tiedä. Katso: Nord. tutk.)\n\nOn oltava kirjailijoita. Maalla on siihen aikaa ja tilaisuutta. Minun\nrom. olisi lopetettava.\n\nSanomalehteä sopii toimittaa (mutta ei määräaikaisesti).\n\nJos vaan saataisiin pyssy metsästämistä varten!\n\nKoska sateella on hyvä kalansaalis, niin pitäisi keksiä keino, miten\nvoisi sateessa kastumatta onkia. Sopisihan tehdä veneen päälle tuohista\nkatto, jota voi mielensä mukaan ottaa pois ja jälleen asettaa.\n\nVeneen siivet (Arvid).\n\nUusi suuri Filosofia (Philosophia), Kasper.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEn muista, mutta suuresti epäilen, tuliko totta metsäisen vuoren\nkartoittamisesta, veneen varustamisesta tuohikatolla ja siivillä,\nromaanin ja suuren filosofian kirjoittamisesta. Hyvä kun saimme uuden\nlautamökin rakennetuksi niemen päähän, siinä ei saanut mikään\nmuistuttaa herrastyyliä, ikkunat ja ovi olivat vinossa, koristeita ei\nmissään. Kasper sanoi, että se kyllä seuraavana kesänä on jo harmaa.\nElisabet kävi katsomassa ja iloksemme myönsi, että se jo nytkin oli\nhyvin maalaismökin näköinen ja siis kaunis. Mikään tahallinen\nkoristelu, jossa ei näkynyt muu kuin koristelun tarkoitus, samoin kuin\nhiekkakäytävät ja säännölliset tekonurmikot eivät hänestä eivätkä\nmeistä voineet olla kauniita. Kaunis saattoi olla vain luonnollinen\npolku. Kasperin vaatimukset olivat tässä suhteessa mitä ankarimmat. Hän\nei sallinut metsää puhdistettavan kuin mitä suurimmalla huolella ja\naistilla: ei saanut mitenkään näkyä, että ihminen oli siinä jotakin\nsuunnitellut, esimerkiksi harventanut tai jättänyt puut riviin polun\nsyrjään, ja kuusi, jonka alaoksat oli karsittu, oli hänelle kauhistus,\nsamoin kivi, joka oli puhdistettu sammalettomaksi.\n\nVielä muistelen saaneemme toimeen kirjoituksessa mainitut lautat ja\npulikoineemme paljon rantavedessä kaislikkoon asti. Mutta tuo\nyhteiseksi aiottu lautta ei kantanut meitä kaikkia (Armaskin pyrki\nsille), vaan upposi syvälle, kun menimme samalle puolelle, jolloin\nArmas pulskahti suinpäin veteen. Sinä kesänä hän Elisabetin kauhuksi\nyhtä mittaa pulskahteli veteen; arvatenkin olivat vanhempien veljien\nkesähommat hänelle liian aikaisia.\n\nHyvin toteutetuksi tuli sitä vastoin kirjoituksessa mainittu Meurmanien\nluona käynti. Mahdollista on, että tämän Meurmanin vuoksi me olimmekin\njoutuneet kesäilemään juuri Kangasalle (Aleksanderin suunnitelmia).\n\n\n\nX. MEURMANIEN LUONA.\n\n\nLiuksiala, heidän kartanonsa, jossa sanottiin ennen vanhaan Kaarina\nMaununtyttären, onnettoman Eerik XIV:n puolison asuneen, oli\navoselkäisen, aallokkaan Roineen rannalla. Suuri puutarha ylettyi\nrannasta päärakennukseen asti. Vanhojen puiden kannot ilmaisivat sen\nolleen joskus jonkinlaisena kävely- tai ajelupuistona, mutta nyt se oli\nkeittiö- ja hyötykasvien vallassa, marjapensaiden ja pienten\nhedelmäpuiden ollessa sen korkeimpia istutuksia. Tämän ainakin\nKasperille sangen vähän kiinnostavan, vain tuottavuutta eikä mitään\nkauneutta tavoittavan puutarhan sijaan oli päärakennuksen toisella\npuolella laaja pihakenttä, jonka jatkona oli vanhoista ajoista säilynyt\nkoivukuja. Karahkaiset puut olivat mahdottoman paksurunkoiset ja meistä\nnähden ylettyivät pilviin. Niiden vanhuuteen, eri suuntiin\nkallistumiseen ja oksien omavaltaisuuteen katsoen Kasper antoi anteeksi\nsen, että ne olivat rivittäin. Hän vihasi oikeastaan vain sitä, että\nvielä _meidän aikoinamme_ joku saattoi harventaa nuoren koivikon kolmen\nsylen välille puusta puuhun tai istuttaa riveihin.\n\nPihan laidassa oli mahtavia, tummuneen punaisia ulkohuoneita, tallit,\nnavetat ja erittäin kauniita vanhanaikaisia aittoja portaineen ja\nsoikea-aukkoisine parvekkeineen. Koivukujan päästä alkoi sileä maantie,\njoka kierteli kartanon laajojen viljelyksien läpi. Vieläkin näen\nruislaihojen ihanan aaltoilun. Siellä näkyi myös vilja-aitta,\nheinälatoja ja suuri, käynnissä oleva, monisiipinen tuulimylly, jossa\npaljon oleskelimme.\n\nMeurmanin perhe oli suuri. Siinä oli kolme aikuista tytärtä; vanhin oli\nBertha, joka sittemmin hukkui uintimatkalla, ja toinen oli viehättävän\nnäköinen Minna, johon olin rakastunut (poikana olin usein rakastunut\naikuisiin). Muita tyttäriä olivat pienet kaksoset Helmi ja Inez. Poikia\noli viisi: Otto, Alfred, Ivar, Verner ja Jalmar (nykyinen\nLiuksialan haltija). Näistä pojista oli Otto normaalikoulun\nsuomalaisella osastolla Kasperin luokkakumppanina, muut Suomalaisessa\nAlkeisopistossa, Alfred ja Ivar minun luokkalaisiani, Verner ja Jalmar\nsittemmin Eerikin. Pojat asuivat yhdessä Kasarminkadulla sillä kohtaa,\nmissä nyt on uusmaalaisten osakuntatalo. He olivat luotettavan\n\"huushollerskan\" hoteissa ja Otto oli nuorempiensa kaitsija. Sielläkös\nvasta oli hauska käydä! Välistä jo portaita noustessa kuului heidän\nhuoneestaan yhtäjaksoinen kova porina: viisi poikaa luki ääneen\nläksyjänsä. Ainoa keino oppia läksynsä samassa huoneessa muiden veljien\nkanssa, jotka kaikki lukivat ääneen, oli huutaa muiden yli, niin että\nkuuli vain oman äänensä. Arvaahan, mikä melu siitä syntyi. Omaa\najatusta ei siinä paljonkaan voinut käyttää, ja sen vuoksi he lukivat\nläksynsä aina ulkoa, kopauttaen kirjalla päähänsä, kun katsoivat\nosaavansa.\n\nSitkeästi he pysyivät hämäläisessä murteessaan pehmentäen _d_:n\nleveäksi muljo _l_:ksi. Kouluaikana kaupunkilaispuvussa toinen veli\nsaattoi tiuskaista toiselle: katos kun hanskas on kuitti, velä pois,\nsormes tuppaa maalle! Kauan kesti ennenkuin he vihdoin, kai vasta\nylioppilaina, alkoivat osata kirjakieltä. Mutta täällä Kangasalla he\nolivat maahan kasvettuneet ja kuuluivat sen luontoon yhtä hyvin kuin\nlepät tai somerotie Hämeen paahteisessa kirkkaudessa. Heille oli\nSuomalainen Alkeisopisto melkein yhtä vieras ja karkaamiseen kiihottava\nkuin lukkarinkoulu Jukolan veljeksille. Pojissa oli semmoista\naarteenomaista suomalaista rehtiyttä, että sen rinnalla kaikki\nkommellukset sovinnaisia seurustelusääntöjä vastaan kadottivat\nmerkityksensä. Kasperkin, vaikka hänellä kaiken ihmisarvon mittana\nolikin vain ihmisen esteettinen aisti ja taiteen ymmärtäminen, antoi —\nmitä Meurmanin poikiin tuli — anteeksi, etteivät he käsittäneet yhtään\nmitään maalaustaiteesta eikä heillä ollut minkäänlaista soitannollista\nkorvaa. Taisipa tämä kiintymys hänelle itselleenkin olla arvoituksena,\nehkä myös opetuksena, ettei rakkaus ihmisiin saisi riippua\nestetiikasta. Voihan olla, että se riippui sekä heidän että meidän\nyhteisestä rakkaudesta suomalaisuuteen. Siihen aikaan oli ihmisiä\nalkanut vetää toistensa puoleen tämä uusi lähentymisen voima ja ehkä\nväkevämmin kuin entinen sukulaisuuden side. Varma vain on, että Kasper\nkovasti piti Otostansa, _vaikka_ nimittikin \"idiooteiksi\" kaikkia\nmuita, joiden mielestä tekonurmeen leikatut hiekkakäytävät ja riviin\nistutetut puut olivat kauniita.\n\nElisabet ja rouva Meurman alussa vähän vieroivat toisiansa, mutta\nystävystyivät jo muutamien Liuksialassa käyntien jälkeen. He olivat\nkuitenkin ehkä vieläkin suurempia vastakohtia toisilleen kuin me ja\nLiuksialan pojat. Rouva Meurman ei ymmärtänyt taiteesta paljoakaan,\nmutta hänellä oli suurenmoinen sielu; hän kohdisti koko olonsa ja\nelämänsä yhteen ainoaan tarkoitukseen, hän eli vain kelvatakseen\nmiehelleen, ymmärtääkseen miehensä aatteet, ollakseen kunnollinen\nemäntä miehensä suuressa säterirusthollissa. Hän ei ollut saanut juuri\nkouluopetusta, vaan oli nähtävästi vasta naimisiin mennessään ruvennut\njotakin lukemaan ja ottamaan yleisistä asioista selkoa, pyrkien kaikin\nvoimin niiden aatteiden perille, jotka hänen miestänsä innostivat.\nSemmoinen aate oli ennen muuta tietenkin — suomalaisuus. Rouva Meurman\noli kuitenkin kotoisin rutivanhoillisesta rovastin perheestä, joka sitä\npaitsi oli kuuluisa silmittömästä kiihkoruotsalaisuudestaan. Hänen oli\nsiis eläydyttävä suomenkieleen ja suomalaisuuteen, jotka olivat olleet\nhänelle aivan vieraita käsitteitä, ja eläydyttävä niin, että hän\nsaattoi olla suomalaisiksi ja suomalaisuuteen kasvatettujen lasten\näitinä. Juuri niinkuin Elisabetin oli ollut eläydyttävä suomalaisuuteen\nlastensa vuoksi.\n\nLuullakseni juuri tämä suomalaisuuden asia oli syvällisenä yhdyssiteenä\nnäidenkin vastakohtain, Elisabetin ja Aline Meurmanin välillä.\n\nElisabet oli sekä hämmästyksissään että ihastuksissaan, kun rouva\nMeurman vei hänet katsomaan Liuksialan maito- ja ruokatalouteen\nkuuluvia laitoksia, kellareita, pesutupia, rukkeja, kangaspuita, ja\nlopuksi näytti aitat kotikutoisine pellava- ja sarkakankaineen ja\nruoka-aitat palvattuine kinkkuineen, jotka pitkissä riveissä riippuivat\norsissa. Kaikki nämä taloushoidotkin oli Aline vuosikausien kuluessa\noppinut ja suoritellut miehensä tähden. Ennen miehelään menoansa hän ei\nsanonut mitään taitaneensa. Mutta nyt hän oli niihin niin innostunut ja\nniin alituisessa puuhassa, että olisi luullut häntä pelkäksi\n\"huushollerskaksi\" tai muuten näköpiiriltään aika ahtaaksi ihmiseksi,\nellei hänen suuri sielunsa olisi tuon tuostakin välähtänyt esille\nkaikissa pikku seikoissa. Puhellessaan Elisabetin kanssa kinkkujen\nvalmistuksesta hän saattoi kesken kaikkea pysähtyä taputtaakseen uutta\nystäväänsä olalle tai kädelle, ja silloin hänen silmäripsensä rupesivat\nnopeasti räpyttelemään ja silmäluomien välisessä kulmassa aina välähti\npienen pieni vettymys, jonka hän pian osasi peittää rupeamalla jälleen\npuhumaan kinkuista. Mutta se ehti avata ystävälle kaiken kätketyn.\nEivätpä semmoiset avautumiset olisi heidän välillään tainneet olla\nmahdollisiakaan, jos niiden olisi pitänyt tapahtua sanoin. Aline osasi\nvenäjää yhtä vähän kuin Elisabet ruotsia, ja suomea he puhuivat\nmolemmat yhtä vaillinaisesti. Taas oli siis yhteinen suomalaisuus\nihmeitä tekemässä, ventovieraita toisiinsa yhdistämässä. Aline Meurman\nolisi tuskin läheisimmiltäkään verisukulaisiltaan saanut osakseen niin\nlämmintä ymmärtämystä, kuin tulvahti häntä kohtaan Elisabetista, joka\nhänkin tahtoi palvella lapsiaan rakastamalla suomea. Siis heidän ylin\nelämäntarkoituksensa oli sama, ja sen he molemmat vaistomaisesti\ntunsivat.\n\nAgathon Meurman, Liuksialan kuuluisa herra, niin harras suomenmielinen\nkuin olikin, ei kuitenkaan hänkään täydellisesti hallinnut suomea. Yrjö\nKoskinen käytti suomalaista kirjakieltä paljon luontevammin, vaikkei\nalussa hänkään virheettömästi. Mutta heidänkin luja ystävyytensä,\nlujempi kuin mikään sukulaisuusside, tuntui perustuvan heidän yhteiseen\nsuomalaisuuteensa, joka saattoi soinnuttaa toisiinsa vastakohtaisetkin\nluonteet, saati yhteenkäyvät. Ja näillä kahdella ystävyksellä ei ollut\nmitään haittaavia erilaisuuksia, niin että erilainen menneisyys,\nerilainen kehitys olisi asettanut ystävyyttä koetuksen alaiseksi.\nHeidän näköpiirinsä olivat samat.\n\nYrjö Koskisen koko olemuksesta kuvastui, niinkuin jo mainitsin, aina\nhilpeä elämänriemu, joka oli saattanut olla uudenaikaista ja vierasta\nhänen nuoruutensa raskasmieliselle ympäristölle. Tämä vapahdus\npietistisen hengen kahleista oli kaiketi johtunut siitä, että hän,\ntunnustamatta enää tätä näkyväistä maailmaa vain surun ja synnin\nlaaksoksi, päinvastoin oli löytänyt kohteen palavimmalle uskolleen\njuuri tästä näkyvästä maailmasta rakastuessaan Suomen suvun laajaan\nheimokuntaan, sen muinaisuuteen, elävään nykyisyyteen ja ajalliseen\ntulevaisuuteen.\n\nSama hilpeys ja ikäänkuin jokin kahleista vapahduksen riemu tuntui\nMeurmaninkin olemuksessa. Mutta se ei kai alun pitäen johtunut mistään\nuskonnollisten kahleiden murtumisesta, sillä hänen esi-isänsä ja\nopettajansa eivät olleet tietääkseni olleet pietismin vaikutuksen\nalaisina. Päinvastoin heissä on kertomusten mukaan hyvinkin \"maallisia\"\npiirteitä. Sen sijaan näyttää tuo vapahduksen ja kevennyksen ilo\njohtuneen paljon aineellisempien kahleiden murtumisesta eli seuranneen\nhänen vapautumistansa ankaran isän tyranniudesta sekä joutumistansa\nLiuksialan isännäksi. Tästä isän ankaruudesta on Meurman itse kertonut\nseuraavaa:\n\n\"Vaikka noiden vanhojen, ankarien sotaherrojen kasvatustavat ovat\nhyvinkin tunnettuja, oli isäni vielä tavallistakin tuimempi. Hänen\nastuntansa kopina pani sekä lapset että koko talonväen tärisemään. Kun\nei ollut torumisen aiheita, etsi hän niitä etsimällä. Eivät ne olleet\nmitään pilaa, vaan niitä saattoi kestää samasta asiasta päiväkausia.\nSuuri pelko vallitsi lapsissa ja talonväessä. Jos lapset keskenänsä\npuhelivat, niin he kohta vaikenivat, kun isän astunta kuului, ja jos\nhän tahtoi heidän seurassaan olla, sai hän puhua itsekseen, keskustelua\nei syntynyt. Muuten kyllä käytiin kirkossa ja ripillä säännöllisesti,\nja jollei oltu kirkossa, luki isä saarnan, poikkeuksetta Lehnbergin\npostillasta.\"\n\nVapauduttuaan tästä kotipainajaisesta ja tultuaan vuorostaan itse\nLiuksialan isännäksi ja suuren lapsilauman isäksi Meurman, omituista\nkyllä, kirjoittaa muistelmissaan:\n\n\"Tämä perinnäiseen käsitykseen ja auktoriteettiin alistumisen\nvelvollisuus oli meidän perhekasvatuksessamme niin sanoakseni\nrautaisena sääntönä. Olen puolestani siitä isälleni suuressa\nkiitollisuuden velassa.\"\n\nMuutamia sivuja jälkeenpäin luemme hänen muistelmistaan seuraavia\nlauseita:\n\n\"Meidän kasvatuksestamme siis ei kannata paljon puhua.\"\n\n\"Minun seurakumppaneinani olivat enimmäkseen voudin lapset, kun\nsemmoisia oli talossa, muuten piiat ja rengit.\"\n\n\"Vähän minä tiedän siitä, mitä lapsuuden suloisilla päivillä\ntarkoitetaan. Meidän suhdettamme isään sopii sanoa jylhäksi. Jos iloa\nsattuikin joskus lapsilaumaan, muuttui se heti vaitioloksi, kun isä\nläheni.\"\n\nTuo isiemme periaatteellinen ankaruus lapsia ja kotiväkeä kohtaan taisi\nolla senaikaisten yleisten käsitysten tulos. \"Disipliini\" — se oli\nsilloisen, ei ainoastaan sotilaallisen, vaan tavallisenkin\nkasvatustaidon ylin ja pyhin käsite. Ja ties mitä olisi lapsista\nkasvanut, ellei isien vieressä olisi aina ollut noita lempeitä\nnaiskäsiä, Agathon Meurmanilla hänen isoäitinsä Maria Lovisa Molin,\nMeurmanin lapsilla heidän Alinensa ja meillä meidän Elisabetimme. Mutta\njos äiditkin olivat \"disipliinin\" ihanteissa karaistuja, kasvoi\nlapsista usein omituisia orjamaisia luonteita, jotka välttivät pahaa\nvain pelosta ja tekivät hyvää vain laskelmien perusteella, ollen\nyleisissäkin toimissa täynnä metkuja ja salakavaluutta. Olenpa\nonnellinen, ettei tämän romaanin puitteisiin kuulu esimerkkien\nesittäminen viimeksimainituista.\n\nNäistä kasvatusasioista Elisabet on kertonut hänellä olleen jo noihin\nKangasalan aikoihin Meurmanin kanssa väittelyjä, jotka sitten myöhemmin\nlaajenivat käsittämään monia muitakin aloja. \"Disipliini\" oli jo\npelkkänä sananakin Elisabetille vastenmielinen. Nikolai I:n aikoina oli\nsana vastenmielinen koko venäläiselle sivistyneistölle, ja sitä\nrakastivat vain kenraalit, jotka keisarinsa mukana olisivat tahtoneet\nmuuttaa koko Venäjän tahdottomiksi tinasotamiehiksi. Vapaamielisyys oli\nElisabetilla peräisin hyvin kaukaisilta ajoilta, eikä ole ihme, että\nMeurman heti ensi tutustumalta tuntui hänestä hengeltään \"Nikolain\naikaiselta\". Muutamat kohdat Meurmanin muistelmissa, jotka hän\nkirjoitti Yrjö Koskiselle ja tämän kehoituksesta, tuntuvat ikäänkuin\npolemisoivan juuri noita vapaamielisiä kasvatuskäsityksiä vastaan,\njoista he olivat Elisabetin kanssa väitelleet. Meurmanin mielestä:\n\n\"menetellään surkeasti väärin, kun kehoitetaan kypsymätöntä nuorukaista\narvostelemaan ihmissuvun syvimpiä ongelmoita, tutkimaan muka itseänsä,\nottamaan vaari tunteistaan jne. Sekin on omahyväisyyttä, joka tekee\nnuorukaisesta iljettävän viisastelijan. Hän joko luulee löytäneensä\ntotuuden tahi muka etsii totuutta, löytämättä mitään muuta kuin omia\nlöyhiä mielipiteitään, syystä ettei yksityinen ihminen voi rakentaa\nihmiskunnan koko saavutettua tietämistä alusta saakka ja omasta\nitsestään. Hänen täytyy rakentaa traditsionin ja auktoriteetin pohjalle\nja siis alistua siihen, kunnes hän ehkä tunnustaa sen vakaumuksesta\ntahi kykenee rakentamaan työhön ja ajattelemiseen perustuvan\nomintakeisen vakaumuksen.\"\n\nMitään Elisabetin ajatuksille ja tunteille vastakohtaisempaa ei Meurman\nolisi voinut sanoa.\n\nMeurmanin ja Elisabetin väittelyt kävivät kuitenkin paljon hilpeämmässä\nsävyssä kuin ylläoleva lausunto osoittaisi. Meurmania huvitti\nElisabetin iskuvalmius ja täydellinen riippumattomuus \"traditsionista\nja auktoriteetista\", pelkästään terveeseen järkeen pohjautuminen.\nNaisille hän oli valmis antamaan semmoiset anteeksi. Mutta ehkä hänen\nhalunsa yhä uudistaa noita väittelyjä ei johtunut yksistään huvin\nhakemisesta. Kun Elisabet silmät pyöreinä häneen katsoen sanoi:\n\"mutta rakas ystävä, yksi auktoriteetti puhuu yhtä, toinen ihan\ntoista, — kuinka nuorukainen voisi valita niistä oikean, ellei hän\nolisi oppinut käyttämään omaa tervettä järkeään?!\" — silloin ukko\nusein äimistyi. Ehkä tämä kuuluisa mies oikeastaan ani harvoin sai\nkuulla ympäristöltään terveen järjen väitteitä. Vasta isänsä\nauktoriteettityranniudesta vapauduttuaan hänen luontainen hilpeytensä\nja säkenöivä älynsä oli päässyt kehittymään täysiin oikeuksiinsa,\njolloin hän puolestaan itse muuttui ehdottomaksi auktoriteetiksi\nympäristölleen sekä Liuksialassa että koko pitäjänkin seuroissa.\nKaikkialla hän hallitsi mehevän huumorinsa ja iskevän satiirinsa\nvoimalla. Joka kaikkia naurattaa, se kaikkia hallitsee. Eikä mikään\nvarmemmin vaienna vastaansanojia. Terveen järjen vastaväitteet\nmuuttuvat aroiksi kuiskauksiksi, jotka lakkaavat kuulumasta\nauktoriteetin korvaan.\n\nTälle suurelle satiirikolle ja odottamattomien sukkeluuksien\nräiskyttäjälle, sukkeluuksien, jotka säkenöivät iloisena ryöppynä kuin\nkipinät mestarisepän ahjosta, olisi voinut käydä niinkuin usein käy\ntavalliselle ihmiselle: häntä suositaan jokaisessa seurassa, hän\nylläpitää hauskuutta, hän osaa naurattaa ja kiinnostaa, hän on suuri\nkyky, hänestä puhuu koko pitäjä, mutta vähitellen hän vanhenee, hänen\nsukkeluutensa alkavat olla jo kaikille tutut, mitään uutta ei enää\nheru, häneen kyllästytään ja pian hän ei pitäjässä merkitse paljon\nmitään, hän unohtuu.\n\nNiin ei käynyt Meurmanin. Onneksi hän löysi itselleen uusia\nauktoriteetteja tai lienevätkö auktoriteetit löytäneet hänet. Hän\nystävystyi lujasti Koskisen ja muiden suomalaisuuden johtajien kanssa.\nHänen maailmansa avartui. Hänen suuri huumorintajunsa ja voimakas\nivailukykynsä joutui suurempien asiain palvelukseen. Se muuttui\nvoimakkaaksi aseeksi taistelussa suomalaisuuden aatteen puolesta.\n\n\n\n\nXI. KONTIOLAHDELLA.\n\n\nEräänä kesänä olimme myöskin kaukana Karjalassa, Aleksanderin\nsynnyinseuduilla, Kontiolahdella. Siellä suurella Höytiäisellä \"käv'\noaallot nii suuret jotta hiää!\" — selittivät meille Takkulan pojat, ja\noudolta tuntui tämmöinen puhe Lopen murteen jälkeen. Ehdottomastikin\nrupesi vertailemaan murteita toisiinsa ja kyselemään itseltään, miten\nasia olisi oikeimmin sanottava, joten tultiin kirjakieleen. Murteet\nrikkoivat toinen toisensa, ja voimatta yhtäkään niistä omaksua me vain\nkehityimme kirjakielen käyttämisessä. Aleksanderin systeemi osoittautui\noikeaksi: mitä moninaisempia ja kummallisempia murteita kuulee, sitä\nvarmemmin pelastautuu kirjakieleen. Ja murteista oli hänen mielestään\nsangen tärkeää totuttautua pois, koska tarkoituksena oli luoda\nsuomalainen sivistyneistö, joka käytti omaa erikoista sivistyskieltään.\n\nMutta Kontiolahdelle muuttoon oli lisävaikuttimena vielä se, että\nsiellä oli pappina setä Clas, Aleksanderin veli, sama suuri laulaja,\njoka oli Elisabetia niin ihastuttanut hänen käydessään ensi kertaa\nKuopiossa ja sittemmin kuullessaan hänen messuavan valtiopäivien\navajaisissa Nikolainkirkossa Helsingissä, jonne Aleksander oli hänet\nvienyt näkemään maan suurta loistojuhlaa. Aleksanderin vanhin veli,\njoka edusti sukuansa aatelissäädyssä, oli toimittanut Elisabetille\npaikan ritariston ja aatelin naisten penkkeihin, ja hän oli istunut\nsilkin ja sametin kahinassa, ympärillään kenraaleja ja marsalkkoja ja\nkunniamerkein ja punanauhoin koristettuja herroja. Ja kun Clas, yllään\nvalkoinen ja kultainen messukaapu, astui alttarille, kävi uteliaisuuden\nhumaus yli kirkon ja ihmiset kurkottivat päitänsä, sillä hänen\nlaulajanmaineensa oli suuri. Kaikki odottivat, että nyt saadaan kuulla\njotakin huippusaavutuksia laulutaiteen alalla, jotakin mahtavasti\nkajahtavaa, valtavaa laulun paisutusta. Mutta niin ei käynyt. Clas\naloitti messunsa aivan koruttomasti, ilman vähintäkään paisutusta,\nilman värähtelyä, ilman minkäänlaista taiteellisuuden tavoittelua,\nikäänkuin olisi pitänyt kaikkea semmoista Jumalan edessä sopimattomana.\nHänen äänensä sointu oli totinen, vilpitön, lapsellisen harras. Pieni\nnöpökkä suu meni laulaessa kapeaksi aukoksi, mikä lisäsi lapsellisuuden\nilmettä. Silmät, unohtaen kirkossa olijat, rukoilivat totuuden herraa.\nOlihan Clas Elisabetin kuullen monesti laulanut paljon mehevämmin ja\näänekkäämmin. Ja korkeat rouvat katsahtelivat toisiinsa, pettyneinä\nodotuksissaan. Mutta Elisabet ei ollut koskaan eikä missään kirkossa\nollut niin syvästi liikuttunut kuin nyt tästä messusta, jossa tuntui\nniin täydellinen nöyrtyminen totuuden kasvojen edessä.\n\nKontiolahdella — kertoi Elisabet edelleen — oli tarkoitus toimittaa\nsaman Clasin juhlallinen kirkkoherraksi vannottaminen. Sitä varten\nkirkko koristettiin ja määräpäivänä saapuivat pappilaan vieraiksi\nylhäiset papit ja piispat. Kun tarvittiin paljon ruokavaroja tämmöisen\nsuuren juhlan pitoon, oli Clas kuuluttanut muutamiksi päiviksi ennen\njuhlaa voin, juuston ja muiden papinsaataviin kuuluvien ruokatavarain\nrästikannon. Olihan tämä kaikki laillista ja niinhän siihen aikaan\npapinpalkkoja aina koottiin. Mutta Elisabetin tuli kovin surku Clas\nparkaa, joka sai aamusta iltaan istua apuriensa ja kirjuriensa kanssa\ntungokseen asti täyttyneessä pappilan tuvassa, riidellen epärehellisten\nveronmaksajain kanssa puuttuvista painomääristä ja pilaantuneesta\ntavarasta, toruen ja paljastellen tehtyjä petosyrityksiä, sill'aikaa\nkun päärakennuksessa ja pihanurmikolla valkeapukuiset sirot pitäjän\nneitoset muiden vieraiden mukana sitoivat köynnöksiä ja seppeleitä\nkirkon koristamiseksi.\n\nNäin Elisabet.\n\nMinä puolestani muistan vain seisovani Clasin poikien ja Kasperin\nkanssa kauniisti koristetussa kirkossa, jossa on hyvin kuuma.\nVeisaavat. Kaikki penkit ovat täynnä istujia, miehet toisella ja naiset\ntoisella puolella. Välistä kaikki nousevat, sitten taas istuvat. Mutta\nkäytäväkin on täynnä aikuisia, jotka aina seisovat, ja lasten on hyvin\nvaikea pujottautua heidän välitsensä, että jotakin näkisivät. Sitä\npaitsi on pujotteleminen täällä sopimatonta, täytyy vain seistä ja\nmuutella jalkaa.\n\nMuistan valkoisille seinille aaltomaisesti ripustetut vehreät\nköynnökset ja aaltojen harjakohtiin kiinnitetyt seppeleet. Muistan\nkirkon ikkunain olleen selko selällään kuumuuden tähden ja\ntervapääskysten lennelleen vapaasti sisään ja ulos. Mistä ne lensivät\nsisään, en nähnyt, mutta ulos niitä tuon tuostakin suhahteli siitä\nikkunasta, jonka vastapäätä oli tummanvehreä vaahteran lehvistö. Ulkoa\nkuului niiden viserrystä ja iloisia kiljahduksia, mutta sisällä ne\nlensivät äänettömästi, ja vain ulos vilpoisuuteen kiitäessään saattoi\njoku liian aikaisin kiljahtaa: kivii! — jolloin kirkossa kajahti.\nMutta ei kukaan siitä välittänyt eikä huomannut. Kaikki olivat kovin\ntotisina, vain pääskyset pitivät iloa.\n\nMuistan myös ihmetelleeni, miksi setä Clas seisoi yksin alttarin edessä\nselin kirkkoväkeen, niin ettei voitu nähdä, mitä hän asioista ajatteli,\nkun hän kuitenkin oli tässä päähenkilö. Sen sijaan seisoivat ylhäällä\nalttarilla nuo kaukaa tulleet papit ja piispat, ja taisipa siinä olla\narkkipiispakin, kaikki komeissa messupuvuissa, rivissä ihmisiin päin\nkääntyneinä. Tiesin vain, että siinä nyt vannotetaan setää\nkirkkoherraksi, \"vaikkei hän vielä rovastiksi päässyt\". Papit\nvuorotellen puhuivat ja messusivat ja seurakunta juhlallisesti vastasi:\nniin myös sinun henkesi kanssa! — Mutta kun heidän piti ruveta\npuhumaan sedän asiasta eli häntä vannottamaan, ei siitä tahtonut tulla\nmitään. Yksi ja toinen papeista pääsi kyllä jonkin alkulauseen päähän,\nmutta toisten kieli takeltui jo parin sanan jälkeen. Leuka alkoi\nvapista, ääni värähteli ja uhkasi vaikka mitenkin ulvahtaa, ellei kohta\nlakattu puhumasta. Täytyi painaa huulet hetkiseksi umpeen ja niellä\nliikutuksen kutkutus. Mutta uudestaan yrittäessä kävi vieläkin\nhullummin. Lopulta oli luovuttava puheenvuorosta kokonaan. Vieressä\nolija saattoi alkaa rohkeasti, mutta kohta hänenkin kävi samoin.\nLiikutus ja kyyneltyminen oli levinnyt yli koko kirkon. Naisten\npuolella pyyhittiin nenäliinoilla silmiä ja niisteltiin, miehetkin\nrykivät ja katselivat kattoon, että minkähänlaisista koukuista ne\nkirkonkruunut riippuivat alas. Ja jo minuakin alkoi itkettää. Leuka jo\nvapisi ja nyt — nyt olisi kuulunut sopimaton ulvahdus. Pelastuakseni\nsiitä häpeästä ja huomion kääntymisestä itseeni katsahdin hädissäni\nKasperiin. Hän ei näyttänyt olevan lainkaan liikuttunut. Hän ei koskaan\nitkenyt vain siksi, että muut itkivät. Hänen piti ensin tietää ainakin,\nmistä oli kysymys. Ja sitä hän ei näyttänyt tietävän enempää kuin\nminäkään. Nähtyäni Kasperin pääsin kohta itkemisen vaarasta. Minua jo\nmelkein nauratti. Naurattivat nuo pääskysten kiljahdukset, kun\najattelin, että mitähän sanottaisiin, jos joku ihminen sillä tavalla\nilosta huudahtaisi tai letkauttaisi jonkin sukkeluuden, joka saisi\nkaikki naurahtamaan ja unohtamaan turhan liikutuksensa? Eipä se\ntaitaisi olla mikään synti, päinvastoin Jumala voisi melkein hyväksyä\nniin iloisen teon. Mutta voi sitä ihmistä — ajattelin — joka todella\nsemmoisen teon tekisi! Ja tässäpä minua juuri naurattikin, kun\nkuvittelin minkä suunnattoman hämmästyksen teko synnyttäisi. Eihän\nsemmoisen ihmisen elämästä tämän maapallon pinnalla enää mitään tulisi.\nHän olisi kaikkien silmissä mahdottomaksi käynyt ja ihmisten yhteydestä\npois sysätty. Vaikkapa ei mitään muuta sanoisi kuin pienen viattoman\nsanan vain, esimerkiksi: appelsiini, — niin parempi olisi, kun\nainiaaksi vajoaisi maan alle. Miten se kohtalon kauhea isku saattoikaan\nlepattaa ihan tuossa kielen viimeisessä nipukassa. Oikein se saattoi\nolla kauhistavaakin.\n\nJuhlallisen kirkkotoimituksen päätyttyä Kasper, joka ei milloinkaan\nvoinut kauan kestää sisimmässään epäselvyyksiä, meni suoraa päätä\nmammalta tiedustelemaan, mitä varten ukot olivat itkeneet. Sitten hän\nteki vielä monta muuta kysymystä, ja kun ei yhteenkään saanut täysin\ntyydyttävää selvitystä, kysyi miksi yleensä oli tarpeellista rovastien\nja piispain mennä alttarille ja puhua niin juhlallisesti, että kaikkia\nitketti? Eikö olisi ollut paljon parempi sanoa setä Clasille vain:\ntähän asti olit vain pastori, nyt olet kirkkoherra?\n\nMamma arveli, että oli kenties tahdottu olla tavallista juhlallisempia,\njotta ihmiset kauemmin muistaisivat, mitä oli tapahtunut. Mutta Kasper\nei ollut tähän vastaukseen ollenkaan tyytyväinen. Hän kysyi melkein\nkiukkuisesti:\n\n— Mitä tässä nyt sitten on tapahtunut? johon mamma ei voinut antaa\nselitystä. Hän sanoi vain, ikäänkuin myöntäen Kasperille:\n\n— Kyllä on totta, ettei mikään juhlallisuus voi olla korkeampi sitä,\nmikä on totta.\n\nMe menimme papan luo, ja Kasper kysyi nyt häneltäkin: miksi tämä juhla\noli tarpeellinen?\n\nPappa arvasi, että me jo olimme keskustelleet tästä asiasta mamman\nkanssa. Hän rypisti vähän silmäkulmiansa ja mietittyään hetkisen sanoi\npäättävästi:\n\n— Se on tarpeen kansan vuoksi.\n\nMitään enempää hän ei sanonut. Saimme ajatella mitä tahdoimme. Ja\nkeskustellessamme sen jälkeen kahden Kasper selitti minulle papan\nvastauksen: papan mielestä kansan täytyi uskoa, että setä Clasin oli\ntehnyt kirkkoherraksi Jumala itse eikä ihmiset. Kasper vakuutti, ettei\npappa itse oikein usko kaikkeen, mitä kirkoissa puhutaan, mutta kansan\ntähden hän pitää välttämättömänä, että kaikki käyvät kirkossa.\n\nKasperia hyvin mietitytti papan antama vastaus. Hän ei siitä ollenkaan\npitänyt. Hänestä se oli suorastaan epäloogillinen. Kansan tähden piti\nmuka olla uskovinaan siihen, mihin ei uskonut, siis valehdella. Hän\nväitti hyvin tietävänsä, mistä oli peräisin tuo papan uusi into saada\nmamma ja meidät käymään joka sunnuntai kirkossa: Koskinen ja Meurman\nolivat semmoista hänelle uskotelleet välttämättömäksi. Koskinen itse\nnousi koko perheineen joka sunnuntai ylös Nikolainkirkon päärappusia,\nja sen jälkeen pappakin oli alkanut meitä kuljetella Kaartin kasarmin\nkirkossa, Pettersonia kuuntelemassa.\n\nMinuun puolestani olivat koko tässä asiassa tehneet suurimman\nvaikutuksen, ei papan vastaus Kasperin kysymykseen, vaan mamman sanat,\nettä _mikään ei ole korkeampana sitä, mikä on totta_.\n\nKun seuraavana talvena papan sisaren, hurskaan Frederique Grahnin\nvaikutuksesta rupesin postillaa lukemaan ja käymään Vanhassa kirkossa\n(joka oli silloin samanlainen suuri puurakennus kuin nytkin), niin\nvärjötellessäni siellä keskiviikkoisin iltajumalanpalveluksen aikana,\nmuistui usein mieleen mamman ajatus, ja se tuntui olevan ristiriidassa\ntäti Fredriikan opetusten kanssa, sillä kyllä täti piti kirkkoa, tuota\nsaarnatuolia ja alttaria ja kaikkea veisaamista ja postilloja paljon,\npaljon korkeampina asioina kuin sitä, mikä ihmisestä saattoi tuntua\nolevan totta. Tätiä seuratessa ei kyllä tarvinnut olla välttämättä\nkirkossa voidakseen rukoilla, mutta jumalaa piti ajatella\ntaivaalliseksi, jota taas ei voinut mitenkään kuvitella muuten kuin\njossakin paikassa olevaksi, siis jossakin pilvissä tai vielä\nkorkeammalla. Tämä olento se oli tädin mielestä ylin kaikesta, vähätpä\nsiitä, mikä ihmisen mielestä oli totta mikä ei.\n\nMamma ajatteli ihan toisella tavalla kuin täti. Mamma ei tosin\nmilloinkaan puhunut meille, mitä hän ajatteli uskon asioista. Sitä hän\nei tehnyt, koska hän ajatteli toisin kuin pappa, eikä hän kaiketi\ntahtonut saattaa meitä lapsina ollessamme mihinkään ristiriitoihin.\nMutta hän ei milloinkaan opettanut meitä rukoilemaan, niinkuin täti\nolisi varmaan tahtonut, sillä ajatus jossakin paikassa olevasta\njumalasta oli hänestä yhtä mahdoton kuin usko Örnin talossa\nesiintyneeseen kummitukseen. Koska papalla oli toiset ajatukset, ei\nmamma puhunut omistaan, vaan oli mieluummin aivan vaiti. Siksi hän ei\nmyöskään opettanut meille mitään hengellisiä tapoja, kuten käsien\nristiinpanemista, rukoilemista aterialle käydessä ja siitä noustessa,\naamu- ja iltarukouksien lukemista y.m.s., joiden noudattamista terve\njärki ei vaatinut.\n\nLuultavasti juuri sen vuoksi, ettei hän uskon asioista milloinkaan\nkanssamme puhunut, olivatkin nuo hänen sanansa setä Clasin\nvannotusjuhlan jälkeen: ettei mikään voi olla ylempänä totuudentietoa,\nniin voimakkaasti ja ratkaisevasti vaikuttaneet minuun. Jos niin on —\najattelin istuessani yksin vieraan yleisön keskellä Vanhassa kirkossa\n— niin tietäessäni, että joku pappi ei puhu totta, ei olisi ainoastaan\nmikään synti, vaan suorastaan jumalalle otollinen teko, että julkisesti\nsanoisin, minkä tiesin todeksi. Sitä en kuitenkaan tehnyt enkä\najatellut edes mahdolliseksi tehdä sen hirvittävän hämmingin vuoksi,\njoka olisi seurannut.\n\nTämän ristiriidan tunto esiintyi hyvin vaivaavasti melkein joka kerta\nkun olin kirkossa, ja se oli lopullisena syynä siihen, että\nkirkossakäynti tuli minulle vihdoin vastenmieliseksi.\n\nKirkosta olin kuitenkin hakenut apua muutamiin sisällisiin\nasioihini. Ja jos mamma olisi vain aavistanut, miksi jätin nämä\nhartaudenharjoitukset, olisi hän varmaan ilmaissut minulle omat\nmielipiteensä ja selittänyt, mitä hän uskonasioista oikeastaan\najattelee, silläkin uhalla, että olisi näin menetellen toiminut papan\nvakaumusta ja tarkoituksia vastaan.\n\n\n\n\nXII. FENNOMANIAN NOUSUKAUDELLA.\n\n\nJos saisin määritellä suomalaisuuden nousukautta oman elämäni tapausten\nmukaan, sanoisin sen alkaneen sinä vuonna, jolloin minut pantiin\nkouluun, ja päättyneen alkavaan kukoistuskauteen noin yhdeksän vuoden\nkuluttua eli siihen aikaan, jolloin olin koulunkäyntini päättänyt, siis\nnoin 1870-1880 vuosien välillä.\n\nKoska koulunkäyntini oli alkanut Helsingin Suomalaisen Alkeisopiston\nperustamisvuonna, ei määritelmä ole niinkään mielivaltainen, sillä\nyksityisvarojen keräämistä tuon koulun aikaansaamiseksi ja\nylläpitämiseksi voi todella katsoa suomalaisuuden nousukauden aluksi,\njota sitten yhteen menoon jatkui, innostuksen vuosi vuodelta yhä\nkasvaessa, uusien suomalaisten koulujen syntyessä kaikkialla niinkuin\nsieniä nousee lämpimän sateen jälkeen, teatteriväliverhon ensi kertaa\nkohotessa suomalaiselle katselijakunnalle ja ooppera-ihmeen avautuessa\nentisille kanteleen hymistäjille.\n\nKouluaikoina, jolloin koko huomion täytyi olla kiintyneenä latinaan,\nhistoriaan ja matematiikkaan, emme tietenkään voineet olla _in mediis\nrebus_ tämän kuohuvan ajan pyörteissä. Nousukauden miehet eivät olleet\nmitään nuorukaisia, niinkuin helposti luulisi, vaan 40-60:n ikäisiä,\njopa sitäkin vanhempia toimihenkilöitä. Isä oli heidän joukossaan\nnuoremmalla puolella. Usein emme ymmärtäneet, mitä kaikki heidän\npuheensa tarkoittivatkaan, he kun olivat maistereita, opettajia,\ntohtoreja, professoreja, me koulupoikia.\n\nVoin siis vain satunnaisten muistikuvain perusteella antaa jonkinlaisen\nkäsityksen Aleksanderin ja Elisabetin osanotosta ja suhteesta tähän\naikakauteen ja heidän silloisen seurapiirinsä päähenkilöihin.\n\nHelsinkiin muuton jälkeen oli Elisabetin ensimmäisenä ja parhaana\nystävänä rouva Krohn, Julius Krohnin (kirjailija Suonion) ensimmäinen\nvaimo. Hän oli omaa sukua Nybergh, siis suomalaisruotsalainen, ja puhui\noivallisesti saksaa. Heidän lapsiaan oli Kaarle (professori Krohn,\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran puheenjohtaja), Helmi (nyk. tunnettu\nkirjailija ja esitelmöitsijä) ja pikku Ilmari (nyk. tunnettu\nmusiikkimies ja säveltäjä).\n\nVanhat Krohnit ja koko heidän perheensä olivat hienosti sivistyneitä\nihmisiä.\n\nElisabet tutustui rouva Krohniin alkujaan kai sen vuoksi, että he\nmolemmat puhuivat saksaa eikä hänen kanssaan puhuessa siis tarvinnut\npelätä kielivirheitä. Mutta heidän lähentymiseensä myöhemmin vaikutti\neniten heidän samanlainen sivistystasonsa, mahdollisuus keskustella\nsemmoisista asioista, jotka olivat olleet Elisabetin harrastusten\nkohteena jo Pietarin aikoina. Semmoista tilaisuutta ei hänellä muuten\nuseinkaan täällä Suomessa ollut, sillä Aleksander ei erittäin\nvälittänyt taideasioista ja vielä vähemmän niistä välitti hänen\nfennomaaninen ystäväpiirinsä. Elisabet kävi siis usein ystävättärensä\nluona, jonka kohtalossa oli niin paljon yhteistä hänen oman kohtalonsa\nkanssa. Muistan että usein kun kysyimme: missä mamma on? — kuului\nvastaus: Hän on mennyt Krohnille. Muistan elävästi tuon kauniin rouvan,\nhänen hienohipiäiset kasvonsa ja siron kyömynenän kultasankaisine\nsilmälaseineen, mutta erittäinkin muistan syyn, minkä vuoksi niin pidin\nhänestä, sen, että hän ilmeisesti rakasti mammaa.\n\nEhkä Elisabetin esimerkin vaikutuksesta hänkin entistä hartaammin\nrupesi koettamaan käyttää suomea perhekielenä. En muista, miten\npitkälle hän siinä edistyi. Hänen poikansa Kaarle ja sittemmin myöskin\nIlmari pantiin Suomalaiseen Alkeisopistoon, luullakseni kuitenkin vasta\nhänen kuolemansa jälkeen, joka tapahtui aikaisin. Sen jälkeen Julius\nKrohn meni toisiin naimisiin neiti Lindroosin kanssa, joka oli\nankarasti suomenmielisen rouva Godenhjelmin sisar. Krohnin perhe\nsuomalaistui silloin kokonaan ja suomi tuli sen ainoaksi perhekieleksi.\nTästä toisesta avioliitosta on syntyisin loistelias kirjailijamme Aino\nKallas.\n\nGodenhjelmien herrasväki oli lapseton, mutta he rakastivat ylenmäärin\nkaikkea nuorisoa. Me olimme heillä kuin kotonamme. Siellä pantiin\ntoimeen seuraleikkejä, panttileikkejä, \"kätken, kätken sormusta\" y.m.\nSiellä kasvoimme nuorukaisiksi. Siellä rakastuttiin häikäisevään\nkaunottareen, Maria Fagerlundiin, heillä asuvaan tummasilmäiseen\nkoulutyttöön. Olimme siinä onnellisessa ikäkaudessa, jolloin ei mikään\nestä useita olemasta rakastuneita samaan tyttöön. Niinpä kaunis Maria\noli paitsi minun, myöskin Kasperin flamma, ja sitä paitsi viiden,\nkuuden muun nuorukaisen — kaikessa sovussa ja onnessa. Hauskaa se kai\nvain tytöstäkin oli. Emme voineet rakkaudellemme mitään, ja kun hän\nvuorostaan kävi meillä nuorisokutsuissa, tuntui se meistä tavattoman\nmairittelevalta koko talollemme, vaikka hän kaiken päälliseksi oli\nhiukan ruotsinmielinen ja muiden tyttöjen mielestä tietysti aivan liian\nitsetietoinen kauneudestaan.\n\nTäti Godenhjelm ei myöskään oikein pitänyt siitä, että pojat ihailivat\ntyttöjä yksinomaan kauneuden vuoksi. Hänen mielestään olisivat monet\nmuut tytöt paljon paremmalla syyllä ansainneet poikien huomiota.\n\nHerra Godenhjelm oli saksankielen lehtori yliopistossa. Ja ehkä hekin\nalkujaan olivat tulleet Elisabetin seurustelututtaviksi paitsi\nsuomenmielisyytensä, myöskin saksantaitonsa vuoksi, mutta pian ei\nsaksasta ollut enää tietoa. Rouva Godenhjelm oli ottanut innokkaasti\nosaa Elisabetin suomenkielen harrastuksiin, ja luullakseni suorastaan\nopettikin häntä panemalla toimeen puheluharjoituksia, ensin vain kahden\nkesken, mutta sitten myös muiden suomea taitavien rouvien seurassa,\nperjantaisin. Näihin seurustelutilaisuuksiin Godenhjelmien kodissa\nyhtyi sitten suomea paremmin oppiakseen moni semmoinenkin rouva, joka\nei osannut muuta kuin \"kyökkisuomea\", mutta halusi perehtyä\nsivistyneeseen suomalaiseen seurustelukieleen. Tämä yhä kasvava\nkotiseura oli kai ensimmäisenä alkuna suurelle \"Suomalaiselle Seuralle\"\n(S. S.), jolla sittemmin oli tärkeä sija suomalaisuuden historiassa.\nTähän suureen seuraan ottivat tietenkin osaa myöskin herrat, ja\nsäännöllisesti kävivät siellä kaikki johtomiehetkin, Yrjö Koskisesta\nalkaen. Myöskin Aleksander siellä liikkui ainoana sotilashenkilönä\nsiviilien joukossa. Hän oli niihin aikoihin solakka, pitkä eversti,\ntummaa kiharaista poskipartaansa hän piti Aleksanteri II:n tapaan,\nleuka sileäksi ajeltuna. Kaikki he liikkuivat siellä (Ylioppilastalon\nsuuressa salissa) sivistyneiden daamiensa keskellä säteilevin katsein,\nkohteliain kumarruksin ja valituin elein, koettaen parhaansa mukaan\nolla sivistyneitä — suomeksi. Sehän se oli vanhan fennomanian A ja Ö:\nolla sivistynyt ja kuitenkin suomalainen.\n\nSekä herra että erittäinkin rouva Godenhjelmillä on luullakseni paljon\nsuurempi merkitys suomalaisuuden historiassa kuin tavallisesti\nluullaan.\n\nRouva G. oli keskikokoinen, jotakuinkin täyteläinen vartaloltaan ja\nkasvoiltaan. Pieni, suora nenänypykkä. Silmät kirkkaan siniharmaat,\niloisesti hymyilevät. Suu ikäänkuin vain iloisten asiain sanomiseen\nluotu, aina hymyn aiheita etsiskelevä. Puhe kaunisäänistä, suomenkielen\nsulosoinnuissa kyllästettyä. Muistan hänet ystävällisenä,\nhyväntuulisena, hilpeämielisenä, avuliaana olentona.\n\nLehtori Godenhjelm oli kasvultaan keskikokoista hiukan lyhyempi.\nHänellä oli pitkä leikkotukka, silmillä kultasankaiset lasit, silmät\ntirrallaan, niin että tavallisesti vain luomien rako näkyi. Partaa\nhänellä oli ja ei ollut, se on, sitä kasvoi tai oli kasvamatta siellä\ntäällä ominpäin ja vapaasti. Partaveitsi ei milloinkaan päässyt\nkarhentamaan luonnostaan pehmeitä haivenia, jotka eivät ylittäneet\nkohtuuspituutta. Hän nauroi usein ja hartaasti, mutta ei ääneen; kuului\nvain kiihkeämpää tai hillitympää suhinaa hampaitten välistä.\nSamanlaista ääntä kuului myöskin, kun hän tahtoi osoittaa erikoista\nkohteliaisuutta tai kun hän tuli sanoneeksi jotakin rohkeata ja\ntavatonta, josta tuntui ikäänkuin pitävän pyytää anteeksi.\n\nOmituista kyllä, tämä naurutapa oli ominaista koko perheelle, ja\nerittäinkin myös neiti Lindroosille, joka täti Godenhjelmin sisarena\nasui heidän luonaan. Se oli jonkinlaista \"kohteliaisuusnaurahtelua\".\nMutta naisilla se oli äänekkäämpää ja sointuvampaa. Ensin pantiin vain\nlyhyeen: he-he-he, ja sitten vedettiin henkeä kuuluvasti ja pitkään.\nSekin oli puolittain ikäänkuin anteeksipyytävää, puolittain leikiksi\nlyövää sävyltään, joka muistutti jonkinlaista — sanoisinko —\nhirnahtelemista. Alkulähteellä, nimittäin sisaruksilla ja erittäinkin\ntäti Godenhjelmillä se kuului jopa miellyttävältäkin. Mutta juuri tämän\nmiellyttävyyden vuoksi tapa ei rajoittunutkaan vain Godenhjelmeihin,\nvaan levisi matkintana vähitellen kaikkiin fennomaanisiin piireihin.\nLopulta se puhkesi kukkaan suomalaisen tyttökoulun jatko-opistossakin,\nja kun niin oli, niin tietääkin, kuinka laajalle se levisi! Melkeinpä\nvain siitä saattoi päättää, kuka kuului Suomalaiseen Seuraan, kuka ei,\neli kuka oli sivistynyt, kuka ei.\n\nAlunkaan pitäen, ja ainakaan näin yleiseksi levinneenä, tapa ei\nmiellyttänyt Elisabetia ollenkaan.\n\nVielä äskettäin minä muistutin hänelle tästä asiasta koettaen matkia\ntuota muinaisfennomaanista iloittelutapaa. Elisabet muisti sen hyvin,\nmuisti myöskin, ettei se ollut häntä miellyttänyt, ja nauraen rupesi\nkohta selittämään, _miksi_ se ei ollut miellyttänyt.\n\n— Katsopas, kun rouvat puhuivat tuolla tavalla naurahdellen, niin\ntuntui niinkuin he suomea puhuessaan eivät olisi olleet täysin\ntosissaan. He käänsivätkin aina takaisin ruotsiin, kun tuli puhe\njostakin todellisesta, joka kiinnitti heidän mieltään. Mutta minulle\noli suomenkielen käyttäminen kaikkea muuta kuin leikkiä, minun piti\nnäissä seuroissa osata sanoa kaikkein totisimpiakin asioita suomeksi\nvain, sillä ruotsinkielestä minulla ei ollut niihin aikoihin\naavistustakaan.\n\nElisabet kuvasi suhdettansa näihin rouvaseuroihin vielä näin:\n\n— Olin useinkin suuresti hämilläni, kun olin antautunut jostakin\ntärkeänlaisesta kysymyksestä lausumaan mielipidettäni ja kesken kaiken\ntäytyi huomata, että sanoja alkoi puuttua, kunnes piti avuttomana\npysähtyä. Rouvat rupesivat toisilleen ruotsiksi selittämään, mitä olin\nmahdollisesti tarkoittanut, mutta selittivät aivan väärin, mikä sekä\nharmitti että hävetti. Siihen aikaan osattiin Suomessa muita ulkomaisia\nkieliä sangen vaillinaisesti, joten en yrittänytkään niillä avustaa\nitseäni, paitsi saksalla, kun rouva Godenhjelm oli läsnä ja rupesi\ntulkikseni. Mutta se seikka, etten osannut _ruotsia_, vaikutti, että\nminua kohdeltiin vähän niinkuin olisin ollut alaikäinen, joka ei vielä\npysty ottamaan osaa monimutkaisiin keskusteluihin. Ymmärrän hyvin, että\nminua saatettiin pitääkin kovin vähätietoisena näissä suomalaisissa\npiireissä, sillä enhän minä tuntenut juuri ollenkaan Ruotsin historiaa\nenkä sen tänne siirtyneitä perinnäistapoja, ja että minulla sen sijaan\noli Venäjän historian tuntemusta, tietoa sen kirjallisuudesta ja\ntaiteesta, sen seikan olin jo itsekin unohtanut, joten minä usein\nomastakin mielestäni olin tyhmempi kuin muut ja vähitellen totuin\nolemaan alituisesti alakynnessä. Minulle hymyiltiin äidillisesti\nniinkuin omituiselle vierasmaalaiselle lapsukaiselle. — Mutta kerranpa\nminä rohkaisin mieleni. Harmitti kovasti, kun eräässä seurassa taas\nkäänsivät puheen ruotsiksi juuri silloin, kun joutavista asioista\nsiirryttiin totisempiin. Sanoin suoraan, että suomenkielen puhumista\nnäissä seuroissamme ei saa ottaa leikin kannalta. Kaikki katsahtivat\nminuun kummastuneina. Niin juuri, jatkoin minä vauhtiin päästyäni,\ntäytyy oppia sanomaan kaikki suomeksi, mitä vain ajattelee, sillä\ntäytyy oppia ajattelemaankin suomeksi.\n\nVieressäni istuva rouva taputteli minua hiljaa polvelle, etten minä\nliioittelisi.\n\nRouva Ignatius sanoi:\n\n— Minä en koskaan voi oppia ajattelemaan suomeksi, rakas Lisbet.\n\nRouvien kesken nousi vilkas ruotsinkielinen keskustelu. Mutta minä en\nhellittänyt. Minä sanoin, ettei siihen voikaan oppia niin kauan kuin\nkäyttää ruotsia. Mutta täytyy aivan kokonaan luopua entisestä\nkielestä, väkisin puhua vain suomea, silloin varmaan oppii lopulta\najattelemaankin suomeksi. — Tämä puhe kiihotti rouvat vielä\nkiihkeämpään keskusteluun keskenänsä, jota minä en ymmärtänyt, koska se\nkävi ruotsiksi.\n\nMutta rouva Godenhjelm sanoi minulle jäljestäpäin, kun olimme hänen\nluonaan kahden kesken:\n\n— Sinä liioittelit vähäisen siellä Ignatiuksessa, rakas Lilia. (Minua\nsanottiin monella nimellä: toiset sanoivat Lilia, toiset Liza,\nkolmannet Lisbeth.)\n\n— Etkö siis ole samaa mieltä, että meidän pitää oppia ajattelemaan\nsuomeksi? — kysyin häneltä.\n\n— Kyllä, kyllä, mutta me emme voi jättää ruotsia noin vain ilman\nmuuta. Hyvä on sinun puhua, kun et ruotsia osaakaan. Mutta sinä\nunohdat, että ruotsi on äidinkielemme ja me olemme sitä oppineet\nrakastamaan, vaikka nyt vihaammekin svekomaaneja. Emme voi ruotsia\nkarkottaa vieläpä ajatuksistammekin. Ja olisikohan se edes oikeinkaan?\n\n\"Omituista oli\" — sanoi Elisabeth kertoessaan minulle tästä\nkeskustelusta — \"etten siinä tilaisuudessa heti huomannut omaa\nasemaani. Olinhan minä puolestani luopunut venäjänkielestä, joka oli\näidinkieleni, ja joka päivä hartaasti koetin ajatuksistanikin\n'karkottaa' sitä pois suomenkielen tieltä. Olisin voinut heille lisäksi\nkertoa, ettei näiden alituisten ponnistusten takia rakkauteni venäjään\nollenkaan vähentynyt. Ehkä päinvastoin. Ihminen ei ole semmoinen\nvaivainen ja rajoittunut luontokappale kuin esimerkiksi kissa, joka voi\nnaukua itsensä kuoliaaksi, ellei pääse takaisin kotinurkkiinsa. Ihminen\nvoi oppia rakastamaan toistakin kieltä ja toistakin maata, ja näin on\nhänen rakkautensa alue vain kasvanut kaksi kertaa suuremmaksi.\"\n\nElisabet ei olisi _silloisella_ suomenkielen taidollaan suinkaan voinut\nheille tämmöisiä asioita selittää.\n\nEttä rouvat todellakin suhtautuivat häneen vähän niinkuin äidillisen\nalentuvasti, sen vaikutelman muistan omasta puolestani hyvin\nvarhaisilta ajoilta. Mutta tuohan lienee niiden ulkomaalaisten\ntavallinen kohtalo, jotka eivät täysin hallitse seurapiirinsä kieltä.\nYhtä varhainen ja selvä on minulla kuitenkin myös sen vaikutelman\nmuisto, että useimmat rouvat kovin pitivät hänestä, ja ne, joiden\nkanssa hän saattoi vaihtaa ajatuksia jollakin ulkomaisella kielellä,\nkuten esimerkiksi rouva Krohn ja jotkut muut, näyttivät arvioivan hänen\nkehitystasonsa hyvin korkeaksi.\n\nHänen kertomuksessaan mainittu rouva Amanda Ignatius oli Tilastollisen\nToimiston päällikön K. F. Ignatiuksen puoliso. Tämä melkein\numpiruotsalainen herra oli tietääkseni niitä miehiä, jotka Yrjö\nKoskisen vaikutuksesta olivat omaksuneet suomalaisuuden aatteen, samoin\nkuin esimerkiksi Eneberg, Donner, Kihlman y.m., jotka eivät hekään\nosanneet suomea juuri nimeksikään, mutta silti eivät olleet suinkaan\nvähemmän hartaita ja sitkeitä fennomaaneja. Ignatiusten perhe oli\nsuuri. Lapset koulutettiin suomalaisissa oppilaitoksissa. Vanhemmat\nyrittivät heidän kanssansa puhua suomea niinkuin vain parhaiten\nkykenivät, pelkkiin yrityksiin se taisi kuitenkin jäädä. Olimme\nmyöhemmin hyvin paljon yhteydessä näiden lasten kanssa. Vanhin, Aino,\nmeni sittemmin naimisiin Meurmanin pojan Oton kanssa, nuorempi\ntyttäristä Elina oli naimisissa lääkäri Eliel Varénin kanssa, nuorin,\nKatri, on naimisissa tohtori Bergholmin kanssa. Pojista ovat Kaarlo ja\nHannes olleet koko maassa hyvin tunnettuja toimihenkilöitä.\n\nRouva Amanda Ignatius oli Elisabetin parhaimpia ystäviä. Hän oli\nisokokoinen, täyteläinen, hyvin taloudellinen, reipas, valtansa tunteva\nkäytännön ihminen, joka kyllä alistui nurkumatta jopa suuriin\nuhrauksiinkin valmiina, miehensä kaikkiin fennomaanisiin aatteisiin,\nmutta jonka taloudenjohtoon sen sijaan ei ollut kenenkään sormeansa\npistäminen, ei edes miehenkään. Jos miehen ala oli aatteet, niin kyllä\ntalous oli vaimon, ja hän kovasti varoitti Elisabetiakin pitämään\nnäiden alojen rajat jyrkän selvinä. Hän otti opettaakseen Elisabetia\nmonen monissa käytännöllisissä talousasioissa, jopa piti pieniä\ntutkintojakin, päästäkseen selville niistä erehdyksistä, joita varmasti\nuskoi Elisabetin tekevän.\n\nNeuvojia oli Elisabetilla paljon.\n\n— Tietysti Lisbeth ostaa voita moneksi kuukaudeksi silloin, kun se on\nhalpaa? — oli häneltä joku rouvista kysynyt.\n\nElisabet vastasi, ettei hän voi sitä tehdä, sillä Aleksander antaa\nhänelle vain viikkorahat kerrallaan.\n\n— Mutta voisihan Lisbet sanoa, että täytyy ostaa sata naulaa voita\nyhdellä kertaa?\n\n— Sitä en voi tehdä.\n\n— No, miksi Lisbet, ei voi?\n\n— Minun on aina niin vastenmielistä nähdä Aleksanderin tulevan\ntyytymättömäksi.\n\n— Sanooko hän mitään?\n\n— No, ei juuri sanokaan, mutta minä näen sen. (Tässä Elisabet kaiketi\najatteli Aleksanderin tavallista, tuskin huomattavaa silmäkulmain\nrypistystä.)\n\n— Ja Lisbet menee kauniisti pois? Eikä pyydä enempää? Niinkö?\n\n— Niin.\n\n— Voi, voi, rakas Lisbet, tietääkö Lisbet, että jokaisen miehen voi\nkääriä sormensa ympäri niinkuin langan.\n\n— Kyllä.\n\n— No miksi mennä pyytämään noin burduus — kuinka se on suomeksi? —\npitää tehdä ensin iloiseksi ja kysyä neuvoa ja mies sanoo itse: mutta\nkoska voi on niin halpaa, eikö olisi viisaampaa ostaa enemmän\nyht'aikaa? Kyllä he kohta antavat rahaa, kun saavat itse keksiä ja olla\nmeitä viisaampia.\n\nTästä kysymyksestä — miehen käärimisestä sormensa ympäri — Elisabet\nja hänen ystävänsä eivät päässeet koskaan yksimielisyyteen. Elisabet ei\nsemmoista tahtonut, mutta ei voinut hänelle selittää _miksi_. Ei\nosannut riittävästi suomea, vaikka osasikin monin verroin paremmin kuin\nhän. Mutta kertoessaan myöhemmin tästä ja monesta muusta asiaa\nkoskevasta keskustelustaan saman rouvan kanssa hän sanoi: \"En osannut\nselittää hänelle, että minun mielestäni tuo sormen ympäri kääriminen\nolisi ollut samaa kuin miehensä edessä viekasteleminen, tai suoraan\npuhuen: se on miehensä pettämistä.\"\n\nPaitsi näitä Elisabetin puolella olleita rouvaseuroja, kävi luonamme\nvierailulla hänen ja Aleksanderin yhteisissä illanvietoissa usein\nmyöskin Bergbomin teatterin jäseniä.\n\nTämä oli meistä lapsista aivan valtavaa.\n\nNähdä omissa kotihuoneissa henkilöitä, joita muutama päivä sitten oli\nnähnyt näyttämöllä yleisön ihastuksen, kättentaputusten ja\nhaltioituneiden hyvähuutojen kohteina, nähdä heitä aivan läheltä,\nkuulla heidän puhuvan, nauravan, juovan teetä aivan tavallisina\nihmisinä, — se oli vaikutukseltaan aivan valtavaa. Tuossa pappa\npuhelee maailman suurimman näyttelijän, Vilhon kanssa, ja mamma neiti\nToikan kanssa, joka on lumonnut koko Helsingin suloisella olennollaan\nja hurmaavalla näyttelemisellään. Tuossa on suuri kaunotar rouva\nLundahl, tuossa Bruno Böök, joka näyttämöllä oli aina niin uljas\nmustine silmäkulmineen ja kalpeine ihoineen, mutta nyt näyttäytyi\ntavallisessa asussaan, melkein aivan ilman kulmakarvoja ja iho tasaisen\npunertavana. Että hänet näin näimme, oli olevinaan suureen salaisuuteen\nvihkiytymistä. Se oli suuri kunnia talolle. Me emme tulisi kenellekään\nilmaisemaan, millainen hän todellisuudessa oli, tuo naisten ääretön\nteatteri-ihastus! Entä herra Lundahl, joka niin verrattomasti\nosasi näytellä mustalaisia, osasi tekeytyä synkäksi, hylätyksi,\ntoivottomaksi, — tuossa hän nyt iloisesti, ihan tavallisena\nkuolevaisena keskustelee veikeän Aspegrenin kanssa, joka aivan\nerehdyttävästi matki englantilaista lordia \"Laululintusessa\", sitten\nkun se vaaleakutrinen Lydia Lagus ja \"tenori\" Himberg olivat yhtyneet\nArkadian teatteriin.\n\nVilho piti konnien osista. Hän oli kokonaan näyttelijä eikä välittänyt\ntekeytyä viehättäväksi niinkuin Bruno Böök. Vilhoa pidän muistojeni\nperusteella vieläkin maailman parhaimpana näyttelijänä. Näin minä äsken\nMoissinkin (Berliinissä), mutta hän sekä syvällä äänellään että muilla\neleillään koetti miellyttää yleisöä. Vilho ei näytellyt, hän _oli_ se\nhenkilö, jota hän esitti, ainakin katsoja unohti, että tuo oikeastaan\noli Vilho. Sen vuoksi Vilhon oleskelu kotihuoneissamme tuntui samalta\nkuin jos siellä olisi liikkunut jumalia.\n\nVarmaankin se seikka, että suomalainen teatteri suomalaiselle ihmiselle\nmerkitsi suuren valon välähdystä, joka avasi hänelle taidemaailman\naivan uudelta, ennen aavistamattomalta puolelta, vaikutti siihen aikaan\nsellaista taiteilijain jumaloimista. Ei todella tuntunut olevan\nihmistä, joka suomalaisuuden nousukaudella olisi saanut nauttia\nsuurempaa arvonantoa ja ihailua kuin näyttelijä. Ja toiselta puolen\nsellainen arvonanto juuri synnyttikin suuria näyttelijöitä. He elivät\ntaiteessaan samaa suomalaisuuden nousua, joka vei kaikkia jotakin\ntuntematonta, valoisaa, toiveikasta kohden.\n\nMutta Bergbomilla oli vielä jotain muutakin mielessä. Hän perusti\nsuomalaisen oopperan. Ja niin hän nosti myöskin musiikkimaailman\nväliverhon suomalaisen edestä. Jo vaikenee Kalevalan yksitoikkoinen\nkannelsäestys, sen hymisevä helinä kuolee pois. Mutta mitä tämä uusi\non? Uudet ihanat soinnut kajahtavat suomalaiseen korvaan. Ne tulevat\nkaukaa ulkomailta, vieraat ovat säveltäjät, vieraat soittajat, vieraat\nlaulajatkin, mutta sanat ovat selvää suomea! Kuulkaa! Uudet ihanat\nsävelet yhteenkasvettuneina suomalaiseen runoon! Norjalainen Ida\nBasilier — laulaa suomea! Hortense Synnerberg, Strömmer, Alma\nFohström, Bruno Holm — laulavat suomea! Signe Hebbe — suomea!\nKuuluisa unkarilainen tenori Navratil — suomea!\n\nMozart, Gounod, Verdi — suomalaisessa asussa, omina, läheisinä! Voiko\njohtaa uutta kansaa suurempiin valloituksiin!\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuona riemukkaana suomalaisuuden nousukautena olimme 5:nnen, 6:nnen\nluokan koulupoikia. Me vain _tunsimme_, että jotakin uutta, suurta\ntapahtuu ympärillämme, ja siksi mekin elimme aikuisten riemussa.\n\nAsuimme siihen aikaan Albertinkadun 31:ssä, rehtori Mélartin talossa,\n— hänkin suuri fennomaani ja suurten summien uhraaja. Missä vain oli\nfennomaaneja, siellä kyllä näkyi aina Mélartkin. Hän oli ylen äveriäs,\nhänellä oli hyvin pitkät kädet, hän kulki etukumarassa ja oli sangen\nvähän kaunis kasvoiltaan, mutta suomalaisuus teki silloin rumatkin\nihmiset kauniiksi ja rakastetuiksi.\n\nTämän kulmatalon toinen pitkä puurakennus kulki Antinkatua\n(Lönnrotinkatua) pitkin. Siinä oli kaksi huoneistoa, joista toisessa\nasui joku näyttelijätär, muistaakseni neiti Stenberg, ja toisessa\ntirehtööri Avellan kahden tyttärensä, Kaarolan ja Titin kanssa. Kolmas\nhänen tyttäristään, Elisabet, oli naimisissa Suomettaren päätoimittajan\nViktor Löfgrenin kanssa.\n\nAvellan itse ei osannut suomea nimeksikään, eivätpä liioin\ntyttäretkään, mutta niin harras oli heidän suomenmielisyytensä, että\nalituisesti takoivat suomea päähänsä. Kaunis, tumma, sinisilmäinen\nTitti (johon tietysti sekä Kasper että minä olimme korvia myöten\nrakastuneet) ei kyllä tainnut saada suomenkielen sääntöjä kauankaan\npysymään päässänsä, mutta sen sijaan oli Kaarola niin tosissaan ja niin\ntarmokas, että harjoitteli suomeksi erinäisiä rooleja (sillä niistä\nsanottiin suomea parhaiten opittavan) ja vihdoin hämmästytti Helsingin\nesiintymällä suomalaisen teatterin näyttämöllä. Hän alkoi kohta\nkulkea voitosta voittoon, niin voittamattomilta kuin vastukset ja\nkielivaikeudet näyttivätkin. Hänen marmoriin hakattava, mahtava uransa\non kilvoitusta, jota hyvin käy rinnastaminen ja vertaaminen koko\nsuomalaisuuden nousukauden taisteluun: sama hellittämätön ponnistus\nuuden, vaikean kielen oppimiseksi ja omistamiseksi, sama uhrimieli,\nsama tarmo, sama hehkuva, kaiken voittava innostus.\n\nKaunis Titti se joutui sittemmin naimisiin nuoren luutnantin, Löfgrenin\nveljen kanssa, ja katosi jonnekin Oulun tienoille, jonne luutnantti sai\nmääräyksen perustettavan asevelvollisen armeijan palvelukseen. Ja\nturhaan Esplanadin leijonat sitten hakivat katseillaan, minne heidän\nkaunottarensa oli joutunut. Eivät löytäneet mistään eivätkä enää\nmilloinkaan. Tätä kohtaloa arvosteltaessa Kasper sanoi Titistä: ähä!\nmiksi ei _oppinut_ suomenkieltä!\n\nSaman talon Albertinkadun puoleisessa puurakennuksessa oli myöskin\nkaksi suurta huoneistoa. Toisessa asuimme me, pitkän pihan ollessa\nyhteisenä Avellanien kanssa (jonka johdosta me olimmekin saaneet nähdä\nTittiä joka päivä ja joskus juosta leskeäkin hänen kanssaan). Toisessa\nhuoneistossa asuivat Koskiset. Ja kerran pihalla leikkiessämme saimme\nnähdä sen ihmeen, että Koskisen tytär, joka oli niin ujo, että punastui\njoka sanasta, — että tämä ujo tyttö telmi veljiensä kanssa! Ensin\nkuului heidän puoleltaan juoksua ja kovaa melua, sitten yht'äkkiä\nikkunanpuolikas paiskautui auki, ja Sakari — rentonaan nauraen —\nalkoi työntyä siitä ulos sisarensa pakottamana, joka pöytäliinaa\nhuiskuttaen hääti häntä pellolle. Että siis Koskisenkin totisessa\nperheessä osattiin näin ilakoida! Että hurskas, naisellinen impi, joka\nei avannut suutaan seuroissa eikä käynyt teatterissa, että hänkin osasi\ntelmiä! — sitä emme olisi osanneet aavistaakaan. Se lähensi meitä\nheihin ja heidän sisareensa.\n\nNurkkatalossa kadun toisella puolella asuivat Strömmerin sisarukset,\njoista toisesta tuli sittemmin Emmy Achté ja toinen katosi jonnekin\nNorjaan, mutta tämä toinenkin oli oivallinen laulajatar ja kuului\nsuomalaiseen oopperaan. Heidän kaksi ikkunaansa olivat meitä vastapäätä\nkadun toisella puolella. Usein näimme heidän menevän tai tulevan\nkaupungilta, iloisesti keskenään puhellen. \"Trubaduurissa\" heillä oli\nkumpaisellakin osansa, vanhempi esitti Leonoraa ja nuorempi\nAzusenaa. Minä ihailin erittäinkin nuorempaa. Hänen kohtauksensa\nmustalaisleirillä, hänen synkeä tuijottamisensa nuotioon ja mustalaisen\nkohtaloja valitteleva laulunsa \"Valkea rä-ä-ä-äiskyy...\" ei mene\nmilloinkaan mielestäni. Näin hänestä kauniita, liikuttavan helliä unia,\nja kun oopperasta tultua hänen huoneensa valkoisten huntu-uutimien taa\nsyttyi yölampun valo, oli minusta elämä saavuttanut ylimmän\nrunollisuutensa.\n\nKasperilla ja minulla oli sekä oopperoissa että puhenäytelmissä pysyvä\npaikkamme toisen \"rivin\" etutuoleilla. Aleksanderilla ja Elisabetilla\noli abonemangipaikkansa 9:nnessä permantoaitiossa vasemmalla. Kaikki\nistuivat Arkadian katsomossa tutuilla paikoillaan. Almbergit\n(Suomettaren Matti rouvineen) istuivat vastapäätä oikealla, samoin\nrouva Heurlin (Bergbomin sisar), \"Emelien\" valkoisen kellertävä, pyöreä\npää vilahteli tavallisesti näyttelijäin aitiosta, kaikki punatukkaiset\nGripenbergit suosivat aina ensimmäistä riviä, Yrjö Koskinen, Jaakko\nForsman, Löfgren ja muut fennomaaniherrat, usein myöskin Aleksander\nolivat permannon nojatuoleissa, ja väliajoilla he aina nousivat\nseisoskelemaan orkesterinkaidetta vasten, selin näyttämöön.\n\nOopperan jäsenet eivät juuri vierailleet luonamme siitä\nyksinkertaisesta syystä, että he, vaikka lauloivat suomea, eivät\nosanneet sitä puhua; Elisabet sitä vastoin kyllä puhui suomea, mutta ei\nlaulanut. Ainoa, joka hartaasti opiskeli myöskin _puhumaan_ suomea, oli\nlaulajatar Naemi Ingman, ja hän tuli useinkin yhteyteen Elisabetin\nkanssa. Hän asui ihastuttavan vanhan rouvan, Elise Heintzien luona,\njoka puolestaan oli ollut J. V. Snellmanin jouduttua leskeksi hänen\nlastensa kasvattajana ja hoitajana ja oli tietenkin Snellmanin\nvaikutuksesta lämmennyt suomalaisuudelle. Tämä rouva Heintzie ja\nElisabet olivat lujasti ystävystyneet. Heidän ystävyytensä pohjana\neivät kuitenkaan olleet yksinomaan yhteiset sympatiat suomalaisuutta\nkohtaan, vaan pikemminkin muut aatteelliset kysymykset, jotka koskivat\nelämäntarkoituksen arvoituksia, siis — miksei sanoisi — uskonnollisia\nkysymyksiä. Kaikki muut Elisabetin fennomaaniset rouvatuttavat pitivät\nlujasti kiinni oikeaoppisesta luterilaisuudesta, sen dogmeista,\nkirkossakäymisestä, herranehtoollisen nauttimisesta. Ja Elisabetin\nlukuisien lasten vapaina kasvaessa hänelle kävi aikaa myöten yhä\ntärkeämmäksi löytää tästä luterilaisuudesta edes joitakin puolia, jotka\nolisivat olleet sopusoinnussa hänen luonnolliseen ihmisjärkeen\nperustuvan ajattelutapansa kanssa. Tässä kohden häntä auttoi rouva\nHeintzie lohduttaen häntä ja selittäen, että rehellinen ja väsymätön\npyrkiminen kaikkeen jaloon ja hyvään, lasten johdattaminen uskomaan\ntätä jaloa ja hyvää oli jo sekin \"Herralle otollista pyrkimystä\".\nElisabet kiintyi tähän ystävään kuin kauan kaivattuun suojaan. Aivan\nodottamatta heidän keskustelunsa rupesivat myöskin tukemaan Elisabetin\nsuomalaisuuspyrintöjä, sillä mikäpä oli jalompaa ja parempaa kuin yhä\nlaajentaa rakkauttansa kansaan ja kannustaa lapsiansa samaan? Ehkä\nnäissä filosofisissa keskusteluissa rouva Heintzienkin suomalaisuuden\nharrastus syventyi.\n\nMuistan puolestani elävästi sekä rouva Heintzien että suloisen Naemi\nIngmanin. Kerran, vielä koulupoikina ollessamme, tuo vanha, ylen\nsivistynyt ja miellyttävä rouva kunnioitti Kasperia ja minua kutsumalla\nmeidät luokseen illallisseuraan Aleksanderin ja Elisabetin mukana.\nSiellä oli myöskin Naemi Ingman. Vieraita oli paljon. Vilkas keskustelu\nkoski tietenkin suomalaisuuden asiaa eli fennomaanien ja svekomaanien\nyhä kiristyviä välejä. Naemi Ingman istui illallisilla keskikohdalla\npitkää ruokapöytää. Ja siitä, että hän niin vilkkaan uteliaasti\nkäänteli miellyttävää päätään puhujasta toiseen, ilmeinen nautinto\npehmeillä, vaaleaverisillä kasvoillaan, saattoi varmasti päättää, että\nnyt hän oli jo muuttumassa fennomaaniksi ja kohta puhuva seuroissa\nsuomea, vastakohtana muille suurille laulajille ja laulajattarille,\njotka kyllä lauloivat suomeksi, mutta seurustelivat vain ruotsalaisten\nkanssa.\n\nVoisi ajatella, että semmoinen mies kuin Aleksander, joka oli saanut\nkasvatuksensa Haminan kadettikoulussa ja jonka lähimmät toverit siis\nkuuluivat tunnettuihin aatelissukuihin, usean hänen luokkatoverinsa\nollessa huomatussa asemassa, mikä kuvernöörinä, mikä suurpankin\njohtajana, ja keskenään harrastaessa upeaa seuraelämää, olisi hänkin\nyhtynyt näiden entisten ystäväinsä piireihin. Mutta se ei voinut käydä\npäinsä, ensiksikin koska ruotsalaiset seurapiirit vieroivat\nAleksanderia hänen fennomaanisuutensa tähden, ja toiseksi koska\nElisabetia pidettiin ruotsinkieltä taitamattomana muukalaisena,\njommoisena hän ei voinut herättää sivistyneistön mielenkiintoa.\nLieneekö tässä Elisabetin täydellisessä vieroituksessa kaikesta\nruotsalaisesta sivistyneistöstä ollut jotakin tahallisuutta\nAleksanderin puolelta, lieneekö se ollut hänen \"suunnitelmiansa\", on\nvaikea sanoa. Ehkä hän pelkäsi, että Elisabet, joka oli henkisesti\nsangen korkealla kehitystasolla — itse siitä tietämättä —, helposti\ntäällä Suomessa kiintyisi kulttuuria ja vapaamielisyyttä edustavaan\nruotsalaiseen sivistyneistöön, joka paremmin kuin jäykät pietistien\njälkeläiset vastasi Elisabetin pietarilaista entisyyttä. Varmaa vain\non, ettei Elisabet koko elinaikanaan tullut tutustuneeksi ainoaankaan\nmerkittävään ruotsinmieliseen henkilöön.\n\nSuomalaisuus oli se voima, joka Elisabetille niinkuin Aleksanderillekin\ntämän liikkeen nousukaudella yksin määräsi, kuka oli ystävä, kuka\nluonnollinen vihamies. Mitkään \"kulttuuritasot\" eivät saaneet ihmisiä\nliittymään toisiinsa, jos toinen oli suomen- ja toinen ruotsinmielinen.\nEipä edes voimakkainkaan vanhan ajan yhdyssiteistä, nimittäin\nverisukulaisuus, — eipä edes sekään jaksanut enää pysyä määräävänä,\njos joutui ristiriitaan suomalaisuuden kanssa: sukulaisside katkesi,\nsuomalaisuudenside oli voimakkaampi. Se liitti ikuisilla siteillä\nyhteen mitä erilaisimpia ihmisiä, eri yhteiskuntaluokista, eri\nkehitystilassa olevia, eri makuihin, eri tapoihin kasvatettuja, jotka\neivät ikinä muuten olisi toistensa tuttaviksikaan joutuneet.\n\nLähtemättömästi ovat mieleeni painuneet Aleksanderin totikutsut,\njommoisia fennomanian pääpomot jokainen vuorostaan joka viikko\npitivät. Ei niin, että olisin voinut koulupoikana tai edes vielä\nylioppilaanakaan olla niissä läsnä ja kuulla mitä puhuttiin, vaan niin,\nettä usein uudistuva kuva hänen työhuoneeseensa kokoontuneista,\ninnokkaasti keskustelevista ukoista, joka kuva näkyi avatuista ovista\nmuihin huoneisiin, on vuosien kuluessa muodostunut mielikuvituksessani\njonkinlaiseksi symboliksi koko tästä fennomanian nousukaudesta.\n\nMikä ihmeellinen kohtalo olikaan viskannut nuo ihmiset yhteen?\n\nHuone oli alkuillasta kirkas ja puhelu tuntui ensin pinnalliselta,\nniinkuin vain voinnin kyselyiltä, uutisten kertomiselta, valittiin\nistuinpaikkoja, leikeltiin sikarinpäitä. Sitten tuli ukko Meurman, ja\nkohta kuului huoneesta naurun räjähdys. Tietysti hän oli heti sisälle\nastuttuaan leikannut sukkeluuden ja jäänyt lasiensa yli katsomaan sen\nvaikutusta läsnäolijoihin, hänen oman totisena pysymisensä yhä\nkiihdyttäessä toisia nauramaan. Harvoille on suotu kyky olla itse\nnauramatta sukkeluuksillensa. Se oli Meurmanin vahva puoli.\n\nMeurman oli noihin aikoihin jo harmaantunut, myöskin hänen ennen\nmustanvivahteiset tuuheat viiksensä. Rehevästi yhäkin kasvava harmaa\ntukka pyrki usein jäämään niskasta vähän liian pitkäksi. Parta, joka\noli ehkä alunperin tarkoitettu muodoltaan hänen nuoruutensa aikaisen\nNikolai I:n poskipulisonkien tyyliseksi, oli ukolla vähitellen kasvanut\nyhteen leuan alle tuuheaksi kimpuksi, leuan ollessa edestäpäin\najeltuna, joten parran muoto muistutti vanhoja merimiehiä tai luotseja.\nTunnuksellisinta olivat Meurmanin kasvoissa kuitenkin hänen perin\nvaaleanharmaat silmänsä ja niiden terävästi palava musta keskus sekä\nvielä jokin lisärengas, joka antoi noille silmille jotakin\nteräksenkovaa. Ne katsoivat tavallisesti lasien yli ja saivat siten\notsan vähän etukumaraan, niinkuin puskemaan valmistuvalla härällä. Hyvä\njos oli odotettavissa vain jokin sukkeluus, mutta paha niille, joita\nvastaan oli valmistumassa arvostelun murhaava isku. Hän osasi ankarasti\nlyödä kirjoituksissaan, mutta puheessaan ei suinkaan vähemmän. Ylpeä ja\narmoton vihollisilleen.\n\nJa kuitenkin, lieneekö maailmassa ollut sen nöyrempää auktoriteetin\ntunnustajaa ja siihen alistujaa? Koko hänen tahtonsa ei ollut mitään\nmuuta kuin — Koskinen, Jaakko Forsman, Ignatius, Löfgren. Hän kyllä\nleijonana riehui ja taisteli kirjoituksissaan, hän pani liikkeelle koko\nsynnynnäisen sukkeluutensa ja naurattamistaitonsa, välistä hän teki\npolemiikeissaan riemukkaan vallattomia hyppyjä niinkuin hieho, joka on\näsken päästetty kevätlaitumelle. Ja ruotsalaiset ihmettelivät hänen\nitsenäisyyttään ja säkenöivää neroansa ja sanoivat häntä \"Kangasalan\noraakkeliksi\". Mutta kyllä asia sentään taisi olla niin, ettei tämä\noraakkeli tehnyt vahingossakaan hypähdyksiä sen piirin ulkopuolelle,\nminkä hänen auktoriteettinsa olivat hänen ympärilleen aidoittaneet.\nHänen alistuvaisuutensa tässä suhteessa oli hämmästyttävä. Hän ei\nmilloinkaan suuttunut oikaisijoilleen, jotka toverillisesti\nrepostelivat ja raatelivat hänen kirjoitusehdotuksiaan, jopa ne joskus\nkokonaan hylkäsivät. Vähäisen hän ensin ikäänkuin myrkkyili, mutta jo\niski taas jonkun sukkeluuden, kaikki purskahtivat nauruun, ja\ntyytyväisenä näkyy Meurmanin käsi ojentuvan sokeriastiaa kohden,\nsokerit kilahtavat lasiin, kuuma vesi höyryää, ja totilasit täyttyvät.\nInnokas puheensorina pääsee alkuun eikä enää vaikene.\n\nPian oli huone täynnä sinistä sikarinsavua.\n\nPienikasvuinen, hintelä Löfgren, Suomettaren toimittaja, siellä jo\nhihittää kuulumatonta nauruansa. Se mies ei ääntä pitänyt. Sanoi vain\ntuon tuostakin jotakin oikaisevaa, arvostelevaa, kertoi jonkin uutisen\ntai paljasti vastapuolueesta jonkin ilmisaamansa kulissintakaisuuden,\njoka kohta ohjasi keskustelun uusille urille ja antoi hänelle uusia\naiheita artikkeleihinsa. Näin hän sanatonna johti keskustelua. Itse\nvain nauraa hihitteli paikallaan. Sakeneva tupakansavu sai hänen\nsuuret, tulehtuneet silmänsä tihruisiksi ja punehtuneet luomet\nräpyttelemään taajaan. Ohimosuonet elivät hermostuneesti ja pyrkivät\nlevittämään verkkoansa harvan tukan otsalahdelmiin, jotka ylettyivät\nkauas päälaelle. Ankarassa sanomalehtityössä rasittuneita silmiään hän\nkertoi valelevansa joka aamu kylmällä vedellä säännöllisesti sata\nkertaa, ennen kuin ne pystyivät uusiin töihin.\n\nVaikka savu himmensi Löfgrenin olennon, ei se pystynyt himmentämään\nsohvassa tyytyväisenä myhäilevää Ignatiusta, Yrjö Koskisen erikoista\nystävää ja luottamusmiestä, tuota suurta tilastollisten, kameraalisten,\nkunnallisten ja muiden käytännöllisten asiain tietäjää, tuota\nmaltillista, harkitusti punnitsevaa ja aina hymyilevää miestä. Hänen\npunertavat kasvonsa olivat puhtaiksi ajellut kaikista parran ja\nviiksien haivenista, joten sileä iho pääsi sitäkin paremmin hymyyn\npyöristymään.\n\nYhtä vähän sai savu valtoihinsa jykevää Jaakko Forsmaniakaan (Koskisen\nveljeä), joka puolestaan ei milloinkaan nauranut, ei osannutkaan, eipä\nhymähtänyt Meurmanin mehevimmillekään sutkauksille, jos nyt ylähuulen\ntoinen kulma hiukan värähtikin tai kuului pieni rykäisy, parhaassa\ntapauksessa hän myös hiukan liikahti tuolillaan, siinä kaikki, muiden\npidellessä mahojaan. Hänen täyteläisyytensä vuoksi hänen kauluksensa ja\nvaatteensakin tuntuivat olevan liian ahtaat. Äärimmäinen likinäköisyys\ntaas vaikutti, että hänen muljosilmänsä, jotka katsoivat paksujen\nlasien läpi, näyttivät uneliailta ja tylsän ilmeettömiltä. Sitä\ntehokkaammilta vaikuttivat hänen lausuntonsa, sillä ne olivat täynnä\nmitä hilpeintä huumoria kaikessa asiallisuudessaan, ja milloin\nvaadittiin, myöskin mitä vilkkainta, tarmokkainta, säälittömintä\npuoluetaktiikkaa, esitettynä teennäisen ja välinpitämättömän\nvitkastelevasti. Kun niikseen tuli, saattoi Forsman olla kaikista\nfennomaaneista radikaalisin — näin kotipiirissään — vaikka hän kyllä\nvieraammista tuntui hyväntahtoisen maltilliselta. En tiedä, lieneekö\ntähän juurevaan juristiin pystynyt mikään ihannoiva aatteellisuus,\nmutta fennomanian ja tämän johtavan ryhmäkunnan aineellinen menestys ja\nrealiset valloitukset olivat hänelle kaikki kaikessa. Käytännöllisten\npuolue-etujen tieltä saivat väistyä kaikki muut näkökohdat, niitä ei\nhänelle ollut olemassakaan. Naimisiinkin olisi nuorten miesten ollut\nhänen mielestään mentävä vain suomalaisuuden etua silmällä pitäen, jos\nesimerkiksi kannatusvarat siihen tai tähän laitokseen olivat alkaneet\nvuotaa kuiviin. Ja hän katsahti salaisen halveksivasti nuorukaiseen,\nkun tämä mainitsi esteeksi joitakin muka esteettisiä näkökohtia. Jos\nuhrautuvaisuutta, niin uhrautuvaisuutta!\n\nAleksanderin muistan olleen enimmäkseen seisaallaan, joko hän sitten\nnojasi selin uunia vastaan tai solakkana ja suorana liikkui\nvieraittensa keskellä. Hänen sotilasunivormunsa hopeiset napit\nkiilsivät savun seasta, ja kasvot punoittivat isännöimisen hartaudesta.\n\nSavu sakeni. Väittelyt ja keskustelut kävivät yhä eloisammiksi. Pahoin\npelkään, että asiat olisivat selvinneet ehkä paremmin ja pikemminkin,\nelleivät niin monet olisi puhuneet samalla kertaa, vaan sanoneet\nsanottavansa rauhallisesti kukin paikaltaan, nousematta liikehtimään ja\nääniään korottamatta. Nyt piti puhetta jo harvasanainen rehtori\nMélartkin, liikutellen käsiään. Ja hiljainen, siivo Godenhjelm piti\ninnokkaita selosteluja, pitkä tukka sekaisena otsalla. — Kunnes\nElisabet, ainoa naispuolinen tässä herrainryhmässä, avasi ruokasalin\novet ja kutsui herrat illalliselle seisomapöytään.\n\nMilloin Koskinen itse sattui olemaan mukana, ei keskustelu päässyt\ntällaiseen vauhtiin, sillä hänen esittäessään jotakin muut olivat\nääneti, hartaasti kuunnellen. Sitä paitsi oli tapana, että hänen\nläsnäollessaan kaikki käyttivät suomea, itse Ignatiuskin, Meurmanista\npuhumattakaan, jotka kumpikin mieluummin puhuivat ruotsia. Joten\nkeskustelu, Koskisen läsnäollessa, ei päässyt samaan vilkkaaseen\nvauhtiin kuin kaikkien puhuessa ruotsia. Varmasti olisi Koskinen\nitsekin sanonut sanottavansa esteettömämmin ruotsiksi, mutta hän oli\ntässä asiassa hyvin pedanttinen. Suomenkielellä selviytyminen juuri\ntieteen, historian ja hallinnon aloja koskevissa keskusteluissa\nnäytti tuottavan hänelle mitä suurinta nautintoa. Melkein jokaiseen\nkokoukseen hän toi uusia keksimiänsä sanontoja, jotka usein olivat\nepäonnistuneitakin ja todistivat toistaiseksi vielä puutteellista\nkielikorvaa.\n\n\n\n\nXIII. SOTA SYTTYY.\n\n\nVähän myöhempinä aikoina, kun olin jo lopettamassa koulunkäyntini ja\nvanhempi veljeni oli jo ylioppilaana — sanon häntä yhä edelleen vain\nKasperiksi — saattoi havaita, että nuo fennomaanisten johtomiesten\nintiimit kokoukset alkoivat ikäänkuin muuttaa luonnettansa. Niistä\nikäänkuin katosi entinen hilpeä, riemukas, vapaa intoilu, ja valoisan,\nyläilmoihin katsovan aatteellisuuden sijaan näytti pääsevän valtaan\njokin huolestuneisuus, joka, katse maisiin asioihin luotuna, kohdistui\nulkoapäin kasaantuviin taktiikka- ja taistelukysymyksiin. Jotakin uutta\nja odottamatonta alkoi olla ilmassa.\n\nSe, minkä fennomanian nousukausi oli luonut, ei ollut vähäistä.\nKukoistihan Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, taidelaitoksia oli\nsyntynyt, kouluja oli perustettu yli maan, sanomalehdistö kasvoi\nkasvamistaan, niin että pian jokaisella läänillä jo oli oma lehtensä.\nMutta luoduksi tuli vielä paljon suurempi asia. Oli syntynyt uusi\nyleinen mielipide, \"fennomania\" oli levinnyt yli koko maan ja sen ääntä\nmassavoimana ei minkään ryhmäkunnan käynyt enää sivuuttaminen. Jos\nohjakset jäivätkin vanhojen johtajien käsiin, niin kyllä tämä koko maan\nkäsittävä fennomania oli ohjattava vain sinne, mihin se itse otti\nmennäkseen. Ja se alkoi mennä niinkuin lumivyöry, keneltäkään tietä\nkysymättä.\n\nSanomalehdistön toimittajiksi maaseudulla oli siirtymässä jo nuoremman\nsukupolven miehiä. Oli alkanut kuulua ääniä, jotka ilmaisivat\ntyytymättömyyttä johtomiesten epäreaaliseen aatteellisuuteen, pelkissä\ntulevaisuuden kuvitelmissa elämiseen, ja vaadittiin eteenpäinmenoa,\nreaalisempaa suomalaisuuden ohjelman toteuttamista, varsinaiseen\nvaltataisteluun nousemista ruotsalaisuutta vastaan, hallitusvallan\nanastamista suomalaisiin käsiin. \"Yksi mieli, yksi kieli\"-ohjelma ei\nsaanut olla enää pelkkänä tulevaisuuden häämötyksenä, vaan oli\nkouraantuntuvasti ja tässä elävässä nykyisyydessä toteutettava.\n\nSanottiin, että Koskiselta puuttui Suomen _valtion_ ihanne.\nValtiollisuus, joka oli ruotsinmielisten patrioottien ominaistunnus,\noli Koskiselle jollakin tavalla vastenmielinen. Hänen suuret\nsympatiansa kohdistuivat suomenkieleen ja sen viljelykseen\nsivistyskielenä, ne olivat paremmin heimokunnallista kuin valtiollista\nlaatua. Hänen suuri historiansa oli kirjoitettu Suomen suvun vaiheista\neikä sen kehityksestä valtioksi.\n\nTuossa voi olla sen verran perää, että nousukauden fennomania todella\nkatsoi päätyön jo tehdyksi, kun se oli Suomen heimolle avannut\nmahdollisuuden hengenviljelykseen kaikilla aloilla sen omalla kielellä.\nMutta väärin oli sanoa, ettei se muka olisi ajatellut tämän kansakunnan\nmuodostamista valtioksi, jossa kansankieli olisi astunut ruotsinkielen\ntilalle ja tunkenut sen tieltään. Se ei vain ajatellut, että tuon olisi\npitänyt tapahtua väkipakolla nyt heti. Sellainen ajatus oli sille\ntodellakin yllätys. Ja vielä enemmän kuin yllätys. Se kuulosti\nsyytökseltä. Niinkuin olisi sanottu: kun ette ole sitä tehneet, ette\nole mitään tehneet!\n\nPaitsi vastaluotua sanomalehdistöä oli yleisen mielipiteen ehkä\nherkimpänä ilmaisijana siihen aikaan ylioppilasnuoriso Lauri\nKivekkäineen ja Jonas Castréneineen, jotka sitä johtivat.\n\nNuorethan ovat aina olleet ja tulevat kaiketi aina olemaan siinä\nluulossa, että voidakseen taistella uusien ihanteiden puolesta ja\nsaadakseen niille yleisön kannatusta täytyy ensin tehdä vanhat\nvihollisikseen. Ja siinä onnistuakseen täytyy siis aliarvioida vanhojen\naikaansaannoksia, saada ne unohtumaan. Nuorista tuntuu, että elämän\nkoko uutuus, mahti ja riemu on oikeastaan vasta heistä syntyisin, —\nettä he itse ovat uusien ihanteittensa ainoat luojat, — että maailma\nei ole mitään samanveroista ennen tuntenut. Ja he tahtovat nyt\nvälttämättä saada koko yleisönkin ajattelemaan heistä samaa.\n\nFennomanian nousukauden johtohenkilöt eivät kuitenkaan olleet vielä\nniin vanhoja, että olisivat ehtineet tarmonsa menettää ja suostuneet\njättämään Snellmanin \"koko programmin toteuttamisen\" Lauri Kivekkään\ntai Jonas Castrénin asiaksi. Johan nyt!\n\nNiin paljon lienevät kuitenkin suuren yleisön radikaalisuuteen\nkallistuminen ja nuorten kapinallisuus vaikuttaneet asioiden kulkuun,\nettä vanhojen oli todella pakko ottaa harkitakseen kysymystä\nsuomenmielisten tunkeutumisesta hallitukseen.\n\nTämäpä oli heille peräti mutkallinen ja odottamaton huoli.\nJa siinä koko syy, miksi johtomiesten yksityisistä kokouksista katosi\nniiden entinen riemukas hilpeyden henki ja sijaan tuli alkavan\nhermostuksen sekoittama kiihkeys, joka ei kohdistunut enää yksinomaan\nruotsinmielisiin, vaan vielä kiihkeämpänä noihin \"irtolaisiin\", joiksi\nMeurman halveksuen nimitti nuoria.\n\nLuullakseni vanhojen johtajien keskuudessa oli eri mieliä tuosta\nvälittömästä hallitukseen pyrkimisestä. Ehkä koski erimielisyys\nkeinoja, jotka tämmöisessä valtataistelussa saivat tai eivät\nsaaneet tulla kysymykseen. Suomen hallituksen (senaatin) jäsenet\nmääräsi ja nimitti keisari, tietenkin kenraalikuvernöörin ja\nministerivaltiosihteerin tahdon mukaisesti, ja molemmat nämä keisariin\nvaikuttajat olivat tähän asti olleet ruotsinmielisten vaikutuksen\nalaisia, jota vastoin ruotsinmieliset tulkitsivat kaikkien muiden\nyritykset vaikuttaa keisariin \"Pietarin teillä kulkemiseksi\", mikä\nheidän mielestään oli jokseenkin samaa kuin maan kavaltaminen. Tämän\nvuoksi fennomaanien hallitukseen pyrkiminen oli siis perin\narkaluontoinen asia ja siinä onnistuminen näytti sangen pulmalliselta\ntehtävältä.\n\nKoskisen monista arvostelijoista erittäinkin ruotsinmieliset usein\nväittävät, että hän olisi muka jo fennomaniansa alusta asti\nsuunnitellut suomalaisten tulevaa hallitusvallan anastusta ja siinä\ntarkoituksessa valinnut lähimmät opetuslapsensa siten, että nämä hetken\ntultua olisivat astuneet senaatin eri departementtien päälliköiksi. Ja\ntodella edellä kuvatut nousukauden hilpeät ukot hyvin soveltuivatkin\nedustamaan hallitusosastojen eri aloja. Mutta tämä voi yhtä hyvin olla\npelkkää sattumaa. Koskinen ei ollut mikään jesuiittamainen luonne, joka\nolisi voinut valita helmaystävänsä valtiollisten laskelmain mukaan,\nniinkuin tahdottiin väittää. Häntä pidettiin ystäväin piireissä vain\nhyvin kaukonäköisenä.\n\nMinun vaikutelmani oli, että Koskinen oli viimeinen, joka olisi\nhalunnut tämmöiseen valtiolliseen rynnäkköön ryhtyä, erittäinkin kun\nhän tunsi yllänsä tuota uudenaikaista \"yleisen mielipiteen\npainostusta\".\n\nSitä vastoin oli hänen ystäväinsä joukossa useita, jotka olivat tässä\nkysymyksessä häntä radikaalisempia ja näyttivätkin saaneen hänet\nlopulta vakuuttuneeksi siitä, että oli määrätietoisella toiminnalla\nmentävä yleisen mielipiteen edelle ja valtataistelu rohkeasti pantava\nalulle.\n\nMutta se kai merkitsi, että oli ryhdyttävä tehokkaaseen kilpailuun\nruotsinkielisten kanssa — keisarin suosiosta.\n\nTässä kohden fennomaanisten johtomiesten ei tarvinnut menetellä\nsuinkaan omaatuntoansa vastaan. He olivat kaikki vanhoillisia\nvakaumukseltaan. Esivallan kunnioittaminen, alamainen uskollisuus,\nuskontoon perustuva monarkinvallan tunnustaminen oli ikäänkuin heidän\ntoinen luontonsa. He eivät vain olleet tähän asti ymmärtäneet tehdä\nsiitä numeroa. Mutta nyt tuli tämä heidän luonnollinen ominaisuutensa\nvihdoinkin tosi tarpeeseen. Eipä majesteetti saisi tietoonsa muuta kuin\nilmitotuuden, jos hän saisi tietää, että hänen persoonansa todelliset,\nuskollisimmat ystävät ja kannattajat Suomessa olivat fennomaanit\neivätkä nuo liberaalit, jotka täällä nyt olivat vallassa, nuo\nvapaamieliset, jotka kannattivat monarkkia vain politiikkansa vuoksi.\n\nMeurman, tuo ainainen esitaistelija, joka katseli lasiensa yli\nvastustajaa päin naamaa niinkuin puskemaan valmistautuva härkä, otti\nnytkin ensi rynnistyksen suorittaakseen. Hän oli talonpoikaissäädyn\njohtaja valtiopäivillä ja siis erittäin sopiva äsken huomatun puhtaan\ntotuuden ilmaisijaksi. Luonteensa mukaisella, vain eteenpäin eikä\nsivuille katsovalla suoruudellaan hän ryhtyi asiaan oikopäätä tehden\nkohta kaiken, mitä piti mahdollisena, oli se sitten paljon tai vähän.\nMuistan vain hänen yht'äkkiä ruvenneen vaatimaan, että hänen säätynsä\npiti erinäisissä tilaisuuksissa kohottaa hurraahuutoja hänen\nmajesteettinsa kunniaksi. Erittäin tiukalle hän kiristi vaatimuksensa\nsilloin, kun keisari oli julistanut sodan Turkille. Hän olisi tahtonut,\nettä säädyt olisivat pitäneet keisarille juhlapuheen, jossa olisivat\ntoivottaneet hänelle onnea alkavaan sotaan, ja puheen jälkeen olisi\nollut välttämättä hurrattava. Ainakin hänen talonpoikaissäätynsä oli\nhurraava.\n\nNiiden radikaalien joukossa, jotka kannattivat periaatteellisesti\najatusta fennomaanien välittömästä tunkeutumisesta hallitukseen, oli\nmyöskin Aleksander. Hänen mielestänsä tämä oli nyt tullut heidän\nlähimmäksi tehtäväkseen, tärkeämmäksi ja ratkaisevammaksi kuin mitkään\nedelliset. Sitä ei hänen mielestään mitenkään käynyt jättäminen\nepämääräisen tulevaisuuden varaan. Sillä mitään tärkeämpää ja\nratkaisevampaa kuin syöstä ruotsinmieliset täydellisesti vallasta ja\nluoda kansallismielinen hallitus, ei Aleksander voinut ajatella.\n\nMutta kesken ryhmäkunnan loputtomia neuvotteluja siitä, mitä keinoja\nsopii ja mitä ei sovi tässä valtataistelussa käyttää, mitkä menettelyt\nolivat laillisia ja mitkä \"Pietarin teitä\", Aleksander katosi\nnäyttämöltä.\n\nKaikessa hiljaisuudessa hän lähti sotaan.\n\nHän lähti ensin Pietariin ilmoittautuakseen halukkaaksi.\n\nKutsuttuna sotaa johtavan yleisesikunnan eteen häneltä kysyttiin,\nhaluaisiko hän ottaa suorittaakseen sodan jaloissa Bulgarian\nsotateknillisen korkeuskartoituksen.\n\nAleksander vastasi myöntävästi ja palasi Helsinkiin valmistautuakseen\nretkelle, valitakseen upseeristonsa ja viedäkseen mukanaan mitä\ntarvittiin.\n\nEn voi ollenkaan sanoa, puhuiko hän tästä sotaretkestään Koskisen\nkanssa. Muistan vain Elisabetin kysyneen: mitä pahaa turkkilaiset ovat\nsinulle tehneet, että menet heitä tappamaan? Johon hän lohdutellen\nselitteli Elisabetille, ettei hänen kohdalleen mikään vaara uletu,\nsillä jos sota päättyykin Turkin voittoon, vetäytyy hänen\ntopografikuntansa muiden joukkojen mukana sota-alueelta pois ja\nBulgarian vuorten korkeus jää mittaamatta, siinä kaikki.\n\nElisabet kysyi, oliko tuo vuorten mittaus nyt niin tärkeätä, ettei se\nvoisi jäädä sodan loppuun?\n\nAleksander sanoi, että se maa-alue on puoleksi valloitettu, jonka\nvuorten korkeussuhteet on saatu kartalle, niin tärkeätä se on.\n\n— Menettekö siis Bulgariaa valloittamaan? — kysyi Elisabet.\n\n— Ehkä joskus, — sanoi Aleksander naurahtaen. — Kunniani vaatii,\netten saa kieltäytyä, — lisäsi hän sitten totisena ja ilmeisesti\nsanoen muuta kuin ajatteli.\n\nMuistan myös minäkin vähän ihmetelleeni papan äkkinäistä\nsotainnostusta. Semmoinen oli hänelle jokseenkin vierasta. Ja olipa hän\nvast'ikään itsekin hymyillyt Suomen kaartipataljoonan lähettämiselle\nTonavan tuolle puolen ja muille kilvoittelevien puolueiden yrityksille,\njoiden tarkoituksena oli pyrkiä keisarin suosioon.\n\nLuulen sen tähden nyt, vaikken voinut sitä silloin arvata, että hänen\ninnostukseensa lienee ollut kokonaan toinen syy.\n\nVenäjän armeijan yleisesikunnan päällikkönä oli kenraaliajutantti\nkreivi Feodor Loginovitsh Heiden. Koko tuo Turkin sota oli hänen\nsuunnittelemansa ja johtamansa. Hän oli nyt kohoamassa Venäjän\nvaikutusvaltaisimmaksi sotilashenkilöksi, niinkuin saattoikin jo\nedeltäpäin arvata. Olen ennen jo kuvannut ja kuvitellut Aleksanderin\ntutustuneen tähän kreiviin nuorena upseerina Pietarissa, lopetellessaan\nopintojansa molemmissa sota-akatemioissa. Kreivi oli jo silloin\nsuuresti ansioitunut Krimin sodassa, jossa hänen tehtäväkseen oli\nuskottu Itämeren venäläisten maakuntain puolustus englantilaisia\nmerivoimia vastaan.\n\nTämä mahdottoman suuria tiluksia ja rikkauksia omistava hieno kreivi\nlienee jo silloin, siis lähes parikymmentä vuotta ennen Turkin sodan\naikoja, hämmästyttänyt nuorta Aleksanderia tuntemalla odottamatonta\nmielenkiintoa Suomen asioihin ja erittäinkin fennomaanien kansassa\nherättämään haluun vapautua ruotsalaisuudesta.\n\nVaikka nykypäivinä, historian ja Heideninkin historian ollessa avoinna\nedessämme, voikin ajatella, ettei tuo kreivi ollut vain sotien taitava\nsuunnittelija, vaan suunnitteli myöskin Venäjän valtakunnan\npanslavistista yhtenäisyyttä, siis vieraskielisten kansakuntien\nvenäläistämistä (Suomessa venäjänkielen astumista aluksi ruotsinkielen\nasemaan), niin kaikkien sekä kuulemieni että omienkin muistojeni\nperusteella voin vakuuttaa, ettei Aleksanderilla ollut kaukaisintakaan\naavistusta moisten panslavististen vaikutinten olemassaolosta.\n\nHän siis lähti Bulgariaan, yleisesikunnan päämajaan, hyvin tietäen,\nettä kreivi Heiden tulee olemaan hänen välitön esimiehensä, jonka\nkanssa hän siis joutuisi läheisiin tekemisiin. Ehkäpä kreivi on\nhänelle oleva yhtä suopea kuin entisinä aikoina ja ehkäpä tuon\nvaikutusvaltaisen henkilön sympatiat fennomaaneja kohtaan nekin ovat\nvielä entisellään. Siinä tapauksessa on Aleksander puhuva suunsa\npuhtaaksi ja selittävä ystävälleen, kuinka tärkeätä tällä hetkellä on,\nettei Suomeen enää lähetetä sellaista kenraalikuvernööriä, joka joko\nsuoraan suosii maan yhä jatkuvaa ruotsalaistamista tai on\nvälinpitämätön ruotsalaisten edesottamuksista, vaan että Suomeen\nsaadaan mies, joka tarmokkaalla kädellä tekee lopun ruotsinmielisten\nvallasta ja auttaa suomalaista kansaa kansojen alkeellisimpaan\noikeuteen: olla omien miestensä hallitsema.\n\nArvoitukseksi vain jää, oliko Koskisella tietoa tästä Aleksanderin\nsuunnitelmasta. Persoonallisissa muistoissani ei ole mitään, mikä\npuoltaisi tällaista otaksumaa. On selvää, ettei Aleksander tahtonut\nliioin laverrella aikeestaan, koska hänen on täytynyt ymmärtää, kuinka\nsuunnattoman vihan esineeksi hän olisi joutunut, jos ruotsinmieliset\nolisivat saaneet vihiä hänen aikomastaan kepposesta Balkanilla.\n\n\n\n\nXIV. LIIAN SUURI PERHE.\n\n\nEnnen sotaan lähtöänsä Aleksander tuli huomanneeksi, että hänen\nlapsilaumansa oli kasvamassa liian suureksi. Aiheena tähän havaintoon\noli hänen nuorimman lapsensa, vasta toisella ikävuodella olleen Siirin\nkuolema.\n\nMe kaikki olimme rakastaneet tätä nuorinta sisartamme sanomattomasti,\nja Elisabetilla oli suuri vaiva saada estetyksi, ettei lasta retuutettu\nliiaksi, hypitelty ja heitelty ilmaan, josta kaikesta Siiri puolestaan\nkyllä näytti kovasti iloitsevan.\n\nTuli pienoinen maailmaan, kurkisteli ympärilleen, ja meni menojaan.\nLuulisi, että mitä tuommoisella pienellä elämällä on oikeastaan\nmerkitystä. Sitä paitsi, hän on jo niin mones lapsi ja juuri se, joka\nalkaisi olla liikaa... Mutta kun sitten näkee, minkä syvän,\nlähtemättömän jäljen tuo kuolema jättää ympärillä oleviin, miten se\nlannistaa lannistumattoman isän, miten se järkyttää äidin, joka oli\nkuvitellut jotakin jo kokeneensa, ehkä oppineensa kestämäänkin, miten\nse kukistaen kaikki nuo kuvittelut lyö ihmiset maahan, muuttaa\najatussuunnat, ohjaa kohtalotkin uusille urille, — niin silloinpa ei\nenää ajattele hetkeksi tänne tulleen ja kohta taas kadonneen lapsen\nelämää merkityksettömäksi, vaan tuntuu niinkuin lapsi olisi käynyt\ntäällä korkeuksien nöyränä lähettiläänä toimittamassa suuria\nmullistuksia elämään jääneiden maailmassa.\n\nLapsen kuoleman kestäminen oli ensi kerran Elisabetin koettelemuksena.\nReippain mielin, nurkumatta, melkein ylpeänä voimistaan, rajattomasta\nkyvystä viikoittain valvoa öitä hän oli melkein yksin hoitanut\nyht'aikaa viittä lavantautiin sairastunutta lastaan, muuttanut joka\ntunti öin ja päivin kääreitä, kylvettänyt vuorotellen niitä, joita\njaksoi nostaa ammeeseen (minua, joka olin seitsemännellä luokalla,\nnosti ammeeseen eräs Aleksanderin sotamiehistä, joka sitten sai\ntartunnan ja kuoli, arvatenkin koska häntä ei kukaan nostanut\nammeeseen). Kaikkea tätä oli Elisabet kestänyt kärsivällisenä,\nterveydestään ja luontaisesta sitkeydestään onnellisena. Mutta\npikku Siirin kuolema! Siinä kohtalo oli sivaltanut semmoiseen\nkohtaan Elisabetin olemusta, missä ei auttanut oma kestävyys, ei\nkärsivällisyys, ei terveys, ei luontainen sitkeys. Tätä iskua Elisabet\nei voinut kantaa.\n\nHän alkoi loputtomasti syyttää itseänsä, ettei muka ollut kyllin\nhuolellisesti hoitanut pienokaista. \"Jos olisin tehnyt niin enkä noin,\ntai näin enkä niin, olisi lapsi jäänyt eloon.\" Kaikki tyynni näytti\nhänestä olevan hänen omaa syytänsä.\n\nTerve järki, jota ylempänä Elisabet ei uskonut minkään olevan ja joka\noli auttanut häntä pelastamaan lapsia niin monista vaikeista taudeista,\n— mitä se merkitsikään nyt, kun ei enää ollut pikku Siiriä\nhoidettavana, kun kaikki lääkepulloset olivat jätetyt, kun jäähtyneet\nkääreet makasivat sikin sokin huoneessa, kun hän itsesyytösten\nloputtomissa tuskissa sitten yökaudet heittelehti vuoteessaan.\nRukoillako? Ketä? Omaa tervettä järkeäkö? Nauraako itseään ja koko\nmaailmaa?\n\nElisabetin tila kävi päivä päivältä yhä arveluttavammaksi.\nHedelmättömissä ajatuksissa ja toivottomassa murheessa valvotun yön\njälkeen hän tunsi päänsä onton tyhjäksi, ja kun muiden lasten tähden\ntäytyi jotakin ajatella, menivät ajatukset sekaisin ja hän teki\npäättömyyksiä.\n\nSiirin kuoleman jälkeen oli ankara Aleksander tehnyt huoneiden\njärjestelyssä semmoisen muutoksen, että heidän yhteiseen\nmakuuhuoneeseensa nostettiin Ainon ja pikku Hiljan vuoteet, mutta hänen\noma vuoteensa siirrettiin hänen työhuoneensa takana olevaan\nvuodekomeroon.\n\nElisabetin itkuun ja valitteluihin, että kaiken surkeuden lisäksi\nAleksander nyt aikoo vielä jättää kodin vuosikausiksi, Aleksander sanoi\ntämän eron olevan hyödyksi, koska heidän perheensä ei saa enää kasvaa.\n\nEnnen lähtöään hän hankki perheelle saksalaiset ja ranskalaiset\nguvernantit ja teroitti kaikkien mieleen, miten tärkeätä sivistyneiden\nsuomalaisten on osata ulkomaiden kieliä, ettei heitä heidän\nsuomalaisuutensa vuoksi päästäisi pitämään sivistymättöminä.\n\nSitten hän lähti pitkälle retkelleen.\n\nMutta tuskin hän oli vielä vuottakaan ollut Balkanilla, kun pikku Hilja\nvuorostaan kuoli.\n\nOlimme silloin kesää viettämässä Tenholan pitäjässä Bodal nimisessä\nmaatalossa, jonka isännät olivat puolittain maanviljelijöitä,\npuolittain kalastajia. Kesämaisterina meillä oli hyvin sivistynyt,\nkielitaitoinen opettaja, Konstantin Hämäläinen, syvämielinen runoilija,\njoka ihaili suuresti Ranskan vallankumousta sanoen, että \"se tuli kuin\nukkosen jyrinä ja puhdisti kaiken\". Mutta kovin epäkäytännöllinen hän\noli: kun hän sai koukuistaan suuren hauen, jonka pelkäsi loiskahtavan\nruuhesta takaisin järveen, mäiski hän sitä, kieli toisessa suupielessä,\nluottimella vatsaan, kunnes hauki muka kuoli. Taisi vain pyörtyä. —\nHuonouninen hän oli kovasti ja ammuskeli öisin rottia huoneessaan. Kun\nkysyimme, minne kuulat menivät — niiden jälkiä emme huoneesta\nlöytäneet, — sanoi hän niiden _tietysti_ menneen lattian ja seinän\nväliin.\n\nViimeisenä sairauden yönä, kun palvelustyttökään ei enää jaksanut\nElisabetia auttaa, hän kutsui meidät, Kasperin ja minut, kanssansa\nvalvomaan. Me kannoimme Hiljaa vuorotellen sylissämme, sillä hän ei\nvoinut tuskien tähden olla hetkeäkään pitkällään. Tämä oli hyvin\nraskasta. Aamupuoleen yötä hän vihdoin salli kallistaa itsensä\nmakaavaan asentoon, mutta olikin jo silloin kuollut. Hän kuoli minun\nsyliini.\n\nElisabet meni kohta tämän perästä lasiverannalle, jonne me häntä\nseurasimme. Hän hengitti syvään, niinkuin olisi päässyt tukehduksista\noltuaan upoksissa. Minusta, niinkuin varmaan muistakin, näytti\nkummalliselta, että aurinko nousi ja kukko lauloi ihan tavallisella\ntavalla ja sireenipensaan lehvä heiluessaan kosketteli verannan laseja,\nniinkuin ei mitään olisi tapahtunut.\n\nHämäläinen otti seuraavina päivinä hartaasti osaa suruumme. Hän kertoi\nElisabetille, mitä maailman suurimmat kirjailijat ja runoilijat olivat\nkuolemasta sanoneet. Mutta Elisabet ei voinut oikein kuunnella.\n\nIsäntä ja Hämäläinen valmistivat puulaatikon, johon Hiljan ruumis\npantiin. Sitten menimme kaikki suureen purjeveneeseen, jonne isäntä\notti myöskin tyttäriänsä ja paljon Hankoniemeen kaupattavia kaloja. Me\naioimme viedä ruumiin Helsinkiin haudattavaksi ja isäntä lupasi saattaa\nmeidät Lappvikin asemalle junan tuloajaksi. Mutta nousi kova tuuli ja\nristeillessämme edestakaisin tuli ilta ja alkoi hämärtää, kunnes tuli\npilkkosen pimeä. Hyrskyt löivät välistä kokasta käsin vesipisaroita\nmeidän ylitsemme. Elisabetin oli kylmä ja hän tuntui vapisevan, mutta\nluullakseni hän ei vavissut kylmästä, vaan pelosta, sillä hän pelkäsi\nkovasti kaikkea, mikä oli vettä, venettä, vaahtoa ja aaltoa. Nyt kuulin\nensi kerran eläessäni hänen sanovan ruotsalaisen sanan, sillä hän kysyi\nisännältä, joka istui perää pitämässä: faarlit? Isäntä vastasi: ingen\nfara, ja vähän ajan perästä näkyi pimeässä hänen sikarinsa tulipunainen\nhehku, joka vahvisti hänen sanansa. Pimeästä, hyrskyjen sähinästä\nsiihen punaiseen pisteeseen katsoessamme meistä tuntui, ettei sen\nrakastettavampaa ihmistä kuin tuo ruotsalainen isäntä enää maailmassa\nolekaan.\n\nMutta ei Elisabetin ruotsinkieli vielä siihen loppunutkaan.\n\nJuna oli jo lähtenyt, kun saavuimme asemalle. Kaiken päällisiksi saimme\ntietää, ettei ruumiita voinut ottaa mukaan, ellei laatikko ollut\ntiiviisti metallilevyllä päällystetty. Siinä seisoimme pimeässä\ntietämättä minne yöpyä, kenen puoleen kääntyä. Ei asemapäällikkö eikä\nkukaan hänen miehistään osannut sanaakaan suomea. Tilamme oli peräti\ntoivoton. Elisabet lohdutteli meitä sanoen: älkää huoliko pojat, kyllä\ntästä _jollankin_ lailla selviydytään. Hän ei sanonut jollakin, vaan\njollankin, ja niin usein kuin hän käyttikin tuota sanaa, aina hän teki\nsaman kielivirheen, elämänsä loppuun asti. Hänen optimisminsa oli\nKasperin mielestä ainakin tällä kertaa suorastaan epäloogillista, ja\ntuo \"jollankin\" melkein kiukutti häntä. \"Tässä ei ole kysymys\nselviydymmekö _jollakin_ tavalla, vaan _miten_ selviydymme\", sanoi hän\nkärsimättömästi eikä ottanut vastaan Elisabetin lohdutusta.\n\nSilloin Elisabet pujahti sisälle asemapäällikön luo.\n\nMe jäimme sillalle laatikon viereen odottamaan. Ajattelimme: tuosta ei\nnyt ole mitään hyötyä, mamma ei osaa puhua, ja ruotsalaiset ovat tylyjä\nsuomalaisille. \"Äsh! — äsh!\" — tiuski Kasper kävellen kiivaasti\nedestakaisin pahoillaan siitä, että mamma viipyi niin kauan.\n\nMies sytytti asemalyhdyt, — kaiketi meidän tähtemme.\n\nVihdoin näimme Elisabetin tulevan, aivan tyytyväisenä. Hänen mukanaan\ntuli ulos asemapäällikkö ja tämän rouva. He kaikki näyttivät keskenään\nhyvin tutustuneilta ja puhuivat ruotsia siten, että he kyselivät ja\nElisabet nyökkäsi, kun oli vastattava myönteisesti, ja pudisti päätään\npäinvastaisessa tapauksessa, mutta paljon hän pani sekaan myös\nruotsalaisia sanoja. Kun päällikkö oli neuvotellut asemamiehen kanssa,\nkantoivat he laatikon vajaan, jonne he jättivät lyhdyn palamaan, ja\nrouva saattoi meidät sisälle heidän huoneisiinsa, jotka olivat kaikki\nkirkkaasti valaistut. Siellä meitä syötettiin ja juotettiin, ja saliin\nmeille valmistettiin pehmeät makuusijat, joissa oli häikäisevän valkeat\nlakanat ja valkeankiiltävät pullokkaat päänalaset. Ja makuulle\nmentyämme, lamppujen ja kynttiläin sammuttua me vielä myöhään yöhön\nkuulimme, kuinka asemamies vajassaan naputteli rautapeltejä kiinni\nlaatikkomme ympärille.\n\nEllei olisi ollut tuota sikariukkoa veneen perässä eikä näitä hyviä\nihmisiä, olisi Elisabet varmasti koko matkan itkenyt. Mutta nyt hän oli\nmelkein onnellinen. Helsingissä hän lisäksi sattui tapaamaan taaskin\nhyvän ihmisen, tutun kätilönsä, joka kohta ryhtyi kaikkiin\ntarpeellisiin toimiin, ruumiin pesuun, arkun ostoon, hautauksen\nvalmisteluihin. Ja hänkin oli umpiruotsalainen. Eikä Elisabetilla\nnäissä puuhissa ollut tilaisuutta pitkiin itkuihin, sillä hän ei\nosannut ruotsiksi valitella kovaa kohtaloa. Vasta hautajaisten jälkeen,\nkun kaikki taas hiljeni hänen ympärillään, hän jälleen rupesi itkemään.\n\nSitä suremista jatkui vielä sittenkin, kun kesän loputtua muutimme\njälleen kaupunkiin.\n\nMutta taas hyvät ihmiset auttoivat lohdutukseen, kukin omalla\ntavallaan.\n\nEräs Elisabetin vanhoista rouva-ystävistä, nähtyään hänet niin surun\nkuihduttamaksi, puhui hänelle näin:\n\n— Menisit kirkkoon, rakas Lisbet. Tiedänhän minä, ettet sinä usko,\nmutta menisit sentään. En minäkään ole uskovainen, mutta minä käyn\nsentään kirkossa. Katsos, jos kuoleman jälkeen osoittautuisi, ettei\niankaikkista tulta olekaan, niin ainoa vahinko on, että olemme käyneet\nturhaan kirkossa joka sunnuntai. Mutta ajattele, että tuo puhe olisikin\ntotta ja me palaisimme!\n\nNyt alkoi Elisabetin nauruhermoja kutkuttaa niin voimakkaasti, että hän\nvaivoin jaksoi pysyä totisena. Ystävä jatkoi:\n\n— Eikö Lisbetinkin mielestä siis olisi parempi käydä kirkossa ja\nkoettaa uskoa?\n\nElisabet purskahti hysteeriseen nauruun. Hän nauroi ensi kerran Hiljan\nkuoleman jälkeen, ja sen vuoksi tosin hänen naurunsakin oli puolittain\nitkua. Niin hyvää oli hänen ystävänsä tarkoittanut aavistamatta\nollenkaan, että Elisabetin täytyi nauraa ja sen salaamiseksi peittää\nkasvonsa nenäliinan taakse.\n\n— Varmuuden vuoksi! — jatkoi ystävä viattoman vakuuttavasti.\n\nSilloin Elisabet ei jaksanut enää hillitä itseänsä, vaan tyrskähti koko\nhänen olentoansa tärisyttävään, valtoimeen nauruun. Semmoisissa\ntilaisuuksissa hänen silmänsä aina sipristyivät kiinni ja koko hänen\nolentonsa käpristyi kokoon. Mutta naurettuaan kyyneliin asti Elisabet\nsäikähtäen huomasi, että hänen ystävänsä oli ottanut naurun pahakseen.\nSilmät hätäännyksestä pyöreinä Elisabet alkoi kohta hyvitellä häntä ja\nsamassa lupasi mennä kirkkoonkin. Sanoi menevänsä kohta, kun vain saa\ntietää milloin \"Nordlund\" saarnaa.\n\nTämä pastori Nordlund oli satunnainen uskonnonopettaja koulumme\nylimmillä luokilla. Hän oli tosi hurskas ja äärimmäisen tunnontarkka\nmies, paras uskonnonopettaja, mitä meillä koskaan oli ollut. Olihan\nmeillä ollut Hedbergkin (tuo kuuluisa leikkisä valtiopäivämies ja suuri\nfennomaani), mutta kun hän kerran tunnilla rupesi selittämään — aivan\npäinvastoin kuin Nordlund — ettei muka velvollisuuksien ristiriitaa\nole olemassakaan, että se on vain sairaalloisten ja heikkohermoisten\nsaivartelua, ja koetti lyödä leikiksi koko kysymyksen, menetti hän\nsuosiomme ja me pyysimme saada Nordlundin takaisin. Nordlund kuitenkin\nvastasi olleensa kauan tuskallisessa _velvollisuuksien ristiriidassa_\ntämän rakastamansa opetustoimen suhteen ja nyt päättäneensä siitä\nsittenkin kieltäytyä, koska oli huomannut sen riistävän voimia hänen\nvarsinaisen papillisen kutsumuksensa täyttämiseltä. Kasper sanoi\nHedbergistä: hän on ensin fennomaani ja vasta sitten uskovainen, mutta\nNordlund ensin uskoo ja on vasta sitten fennomaani.\n\nArvattavasti Nordlund oli saanut kuulla Elisabetin lohduttomasta\nsurusta, koskapa hän, nähtyään hänet Vanhankirkon saarnastuolista\nalhaalla kuulijain joukossa, kohta ummisti silmänsä rukoukseen ja\nviipyi siinä kauan äänetönnä.\n\n\"Koko hänen saarnansa, alusta loppuun\", kertoi Elisabet, \"oli\naivan kuin minulle tarkoitettu. Hän puhui ihmisonnettomuuksista,\nsurusta, oman lapsen kuolemasta. Hän sanoi surun voivan joskus\nsaavuttaa sellaisia mittasuhteita, että toisen ihmisen kaikki\nlohduttamisyritykset, olivatpa ne kuinka hartaita ja kaunopuheisia\ntahansa, raukeavat tyhjiin. Mutta — sanoi hän — oikea lohdutus\ntuleekin surevan omasta sydämestä. Ihmisen täytyy vain koko voimallaan,\nkaikessa totisuudessaan ja täydellä antaumuksella sanoa itselleen:\n_tapahtukoon Sinun tahtosi!_ Ja todella minussa tapahtui sillä hetkellä\njotakin, kun yhdyin noihin sanoihin. Oloni kävi keveäksi, niinkuin\njokin suunnaton kuorma olisi siirtynyt pois minun kannettavistani.\nKaikki itsesyytökset päättyivät. Ja minä sain rauhan.\"\n\nTämän tapauksen jälkeen Elisabet usein kävi kirkossa. Hän ikäänkuin\nvaistomaisesti etsi yhteyttä niihin lukemattomiin tuntemattomiin\nihmisiin, jotka uskonsa perusteella saattoivat elää onnellisina\nkeskellä onnettomuuksia. Ja tuo yhteisyys olisi hänen puoleltaan usein\nlöytynyt, elleivät uskovaiset olisi panneet ehdoksi vaatimusta, että\nhänen oli uskottava myöskin moneen sellaiseen asiaan, jotka\nElisabetista tuntuivat suorastaan järjenvastaisilta, sillä hän ei\nmitenkään voinut luopua perususkostansa, että omaa todentuntoa ylempänä\nei voi mikään olla. Mitä enemmän hän etsi tuota totuuttansa kirkon\ndogmeista, sitä enemmän hän vieraantui jälleen kirkollisista, sillä\nsitä selvemmin hän näki mahdottomaksi saavuttaa yhteyttä uskovaisten\nkanssa. Ja niinpä kirkossa käynnit harvenemistaan harvenivat, kunnes\nkokonaan loppuivat.\n\nMutta silti ei suinkaan heikentynyt se sytyke, jonka äskeinen \"tapaus\"\noli hänelle antanut.\n\nPäinvastoin.\n\nUudelta kannalta oli hänelle selvinnyt, että jumala oli rakkaus. Ennen\nhän oli ajatellut tässä tarkoitettavan rakkautta jonakin ulkopuolisena\nkäsitteenä, vain jonakin jumalan ominaisuutena. Mutta nyt hän ymmärsi,\nettä se ei ollut mikään käsite, vaan että rakastaen ihminen elää\njumalassa ja tuntee jumalan.\n\nTämähän ei ollut mitään järjenvastaista, se oli vain koruttomasti —\n\"totta, jota ylempänä ei mikään voinut olla\".\n\nHänen enimmät ystävänsä ja osaksi myöskin Nordlund kyllä selittivät,\nettä niin yksinkertainen ei uskonnon asia sentään voinut olla. Mutta\nkun he rupesivat luettelemaan, mitä siihen vielä tarvittiin, koetti\nElisabet olla heitä kuuntelematta, etteivät heidän dogminsa taas\npääsisi himmentämään äsken selvinneitä asioita.\n\nSelviytyminen henkisissä kysymyksissä oli käynyt Elisabetille yhä\ntärkeämmäksi siitäkin syystä, että Aleksanderin lähdettyä pois ehkä\nvuosikausiksi hän oli nyt yksin lasten kanssa. Itsekin hän ihmetteli,\nkuinka hän oli saattanut kasvatuksessaan tyytyä vain olemaan\ntyrkyttämättä lapsille järjenvastaisuuksia. Tottapa se oli johtunut\nsiitä, että Aleksander puolestaan piti välttämättömänä kasvattaa lapset\nsemmoisiksi kuin kaikki muut ihmiset ja siis myös uskomaan, mitä kunnon\nkansalaisen oli uskottava, joten Elisabetilla tässä kohden ei ollut\nmuuta tehtävää kuin pysyä syrjässä. Mutta nythän oli kasvatuksen\nedesvastuu kaikessa laajuudessaan siirtynyt hänen käsiinsä. Kun lapset\nhalusivat vastausta tuhansiin kysymyksiinsä, ei sopinut enää,\ntiedustelun koskiessa uskontoa, sanoa: \"menkää papalta kysymään\", vaan\npiti itse vastata. Ja Elisabet oli nyt onnellinen, että hänellä oli\nheille antaa jotakin myönteistä.\n\nElisabetin melkein ainoa rangaistustapa kasvatuksessa oli pakottaa\nsyyllinen kuuntelemaan hänen pitkiä, perusteellisia selityksiänsä,\nmiksi jokin teko oli paha, miksi siitä oli luovuttava. Jo ensi sanasta\ntiesi, että tarkoituksena oli saada, ei ainoastaan huomaamaan, vaan\nitse myöntämään, että teko oli ollut paha.\n\nKaikki me hänen lapsensa muistamme nuo kärsivällisyyttä kysyvät pitkät\nistunnot. Ensin tuntui ikävältä ja olisi tehnyt mieli väkisinkin pois.\nMutta mamma ei hellittänyt. Kysymällä ja tiedustelemalla, mitä me\nkustakin asiasta itse ajattelimme, hän piti meitä osallisina teon\narviointiin, antoi väittää vastaan, joskus myönsi meidän olevan\noikeassa ja niin sai meidät kiinnostumaan keskusteluun. Kunnes lopulta\nsai aina myöntämään hänen olleen oikeassa. Ja sehän oli jo puoleksi\nlupaus olla toiste niin menettelemättä. Muuta hän ei tahtonutkaan.\nKeskustelu oli lopussa.\n\nVaikeampi hänen oli kaiketi yksin tulla toimeen kahden vanhimman\npoikansa kanssa, joista jo toinenkin tuli ylioppilaaksi ja suinpäin\nantautui ylioppilaselämän pyörteisiin.\n\nSiihen aikaan oli suuri mieltenkuohu syntynyt ylioppilasnuorison\nkeskuudessa Lauri Kivekkään uuden kieliohjelman johdosta, jonka mukaan\nnyt heti oli toteutettava suomalaisen kansallisuuden \"hegemonia\" tässä\nmaassa, se on, ylioppilaskunnassa.\n\nKaksikielisyyden ohjelma tuntui tuosta nuorisosta jo miedolta\nvesivelliltä. Tietenkin tämäkin nuoriso, niinkuin aina kaikki nuoriso,\nkuvitteli, että nyt se vasta alkaa se oikea maailman edistys. Puheita,\ninnostusta, taistelua, — aivan kuin vanhat fennomaanit eivät olisi\nkoskaan mitään sentapaista nousukautta eläneetkään. Pois tieltä! Nyt on\ntullut meidän aikamme!\n\nMitä merkitsivätkään Elisabetin vanhemmille pojille hänen hiljaiset\npuheensa ja varoituksensa tässä sanomattomassa nuorison kuohussa!\nJokohan nuo pojat luisuivat hänen käsistään? Ja juuri silloin kun he\nElisabetin mielestä olisivat enimmän kaivanneet uskoa hyvään, toteen,\npuhtauteen. Punssiakin he olivat ruvenneet juomaan, joitakin booleja he\nkyhäilivät joukkoinnostuksensa riemujuhlissa. Elisabet odotteli heitä\nkotiin usein aamutunneille saakka. Se oli enää ainoa tilaisuus, jolloin\nhän saattoi puhella heidän kanssaan totisista asioista ja selitellä,\nettä \"jumala on rakkaus\". Mutta hän vain yhä enemmän huomasi, että\njokin uusi toveruuden voima oli ottanut heidät valtaansa ja johtoonsa\nja että kaikki hänen selittelynsä menivät heidän korviensa ohitse.\n\nElisabetilla oli kuitenkin muitakin ystävättäriä kuin vain semmoisia,\njotka vaativat dogmeihin uskomista.\n\nHän alkoi jälleen käydä rouva Heintzien luona.\n\nSuureksi ilokseen hän kohta näki, että Elise Heintzie ei ollenkaan\npitänyt riittämättömänä Elisabetin uskoa siihen, että \"jumala on\nrakkaus\". Päinvastoin hän ajatteli, että se on juuri pääasia ja ainoa\ntarpeellinen usko. Elise puolestaan iloitsi, että Elisabet oli\nomaksunut sellaisen uskon. Heidän keskustelunsa filosofisista ja\nhenkisistä asioista saivat nyt uutta vauhtia, ja heidän ystävyytensä\nsyveni vielä entistä lujemmaksi.\n\n— Minä sanon sinulle, Lilia, ettei Johan Vilhelm Snellmankaan juuri\npaljon välittänyt dogmeista, — ilmoitti Elise kerran.\n\n— Niin, sinähän olet heidän luonaan kauan asunut ja tiedät hyvin,\nkuinka hän ajatteli, mutta mikä on hänen uskonsa?\n\n— Hän ei puhunut siitä paljon. Mutta hänen uskonsa kyllä näkyi. Hän\nuskoi, että ihmisen pitää rakastaa kansaansa ja uhrautua sille. Lilia\ntietää hyvin, että hän tahtoi koko meidän säätymme sulautuvan\nsuomalaiseen kansaan, omaksuvan sen kielen ja auttavan sitä omaan\nsuomalaiseen sivistykseen.\n\n— Tiedän, tiedän.\n\n— Hänen uskonsa oli sama kuin Liliankin: Jumala on rakkaus.\n\n— Mitä sanotkaan, Elise, saat minut ihan innostumaan.\n\n— Mutta en minä, Lilia rakas, luule, että nuoriin, ylioppilaiksi\nlukeviin poikiin voisit siirtää omaa uskoasi, vaikka yöt päivät heille\npuhuisit ja selittäisit, niinkuin sanot tehneesi.\n\n— Niin, sinullahan on kokemuksia Snellmanin poikain kasvatuksesta,\nElise. Mutta mitä muuta voisin tehdä kuin aina vain selitellä ja\nselitellä? Mitä muuta voisin tehdä, vaikka näkisinkin, että he päivä\npäivältä yhä vähemmän kuuntelevat minua? Mitä sinä minun sijassani\ntekisit?\n\n— Eivätkö sinun poikasi, Lilia, ole sen Lauri Kivekkään tovereita?\nMinä näin hänet syntymäpäivillä Snellmanin luona aamulla. Hän oli\nsalissa muiden nuorten kanssa ja tahtoi pitää puheen Snellmanille, kun\noli ylioppilaitten lähetystön johtaja. Mutta boolilasi vapisi hänen\nkädessään mielenliikutuksesta ja ääni värisi, eikä puheesta\ntullut mitään. Silloin Snellman kävi leikkisäksi. Mitä minä nyt\nherroille neuvoisin? — sanoi hän ja otti käteensä paksun, punotun\nvoimisteluletkunsa, jolla rupesi lyömään selkäänsä kummankin olan\ntaakse. — Hyvät herrat, tehkääpä tämmöistä joka aamu, kurittakaa\nitseänne ankarasti! — Ja kuritusta se nuorukainen olisi minunkin\nmielestäni tarvinnut, hän näytti hyvin ylimieliseltä. Mutta kun\nSnellmanille siitä myöhemmin mainitsin, viittasi ukko kädellään\nylöspäin, niinkuin olisi tahtonut sanoa: siitä miehestä voi tulla\njotakin enempää kuin muista. — Maltas, taisihan siellä olla ainakin\ntoinen sinun pojistasi ylioppilaiden joukossa. En minä mitään sano,\nvoihan olla hyväkin, että he Kivekästä seuraavat.\n\nVanhalla Heintziellä oli tapana mennä asiasta toiseen ja välistä hän\njätti jonkin asian keskenkin, siirtyen toiseen.\n\n— Mutta sinä unohdit sanoa minulle, Elise, mitä tekisit minun\nsijassani?\n\n— Tarkoitin vain, että oman uskon tahallinen siirtäminen toiseen\nihmiseen on luullakseni kovin vaikea asia, ellei aivan mahdotonkin. Se\nei ole onnistunut paljon viisaammillekaan kuin me olemme. Jokainenhan\ntahtoisi vain omiansa pelastaa. Mutta kylvetyt siemenet lentävät tuulen\nmukana eivätkä kysy kuka on vieras, kuka omainen, ja vieras maa voi\nhyvin ottaa vastaan ne siemenet, jotka ovat lentäneet lasten korvien\nohitse tai päitten ylitse.\n\n— Mutta mitä minun siis täytyy tehdä?\n\n— Voikohan toiseen ihmiseen kyetä vaikuttamaan muulla tavalla kuin\npääsemällä perille hänen harrastuksistaan ja yhtymällä niihin, jos\nniissä on jotakin hyvää? Ottaisit nyt selvän, mitä ne nuoret\nKivekkäänsä kanssa oikeastaan tahtovat. Enhän minäkään ole siitä oikein\nselvillä, mutta luulen heidän kovasti vihastuneen vanhoille\nfennomaaneille. Minulle on kerrottu vanhojen tahtoneen tehdä jotakin\nsovintoa ruotsalaisten liberaalien kanssa. Katsopa tätä vihkosta. Siinä\non otsakkeena: \"Dagbladspartiets program. Ombesörjt af K. P. T.\"\n\n— Niin, niin, minä tiedän tuon uuden yhdistyksen, sanoi Elisabet\neloisasti, — molemmat poikani kuuluvat siihen.\n\n— Tuo on vain vanha Snellmanin sanomalehtiartikkeli, jolla hän oli\nmusertanut liberaalisen puolueen, mutta Kivekäs on tovereineen\npainattanut sen uudestaan. Luulen, että se tällä hetkellä ei olisi\nmitenkään soveltunut vanhoille suomenmielisille ja että he ovat sen\nvuoksi kovin kiukuissaan nuorille. Mutta Snellmanhan tuntuu olevan\nnuorten puolella. — Kuka tietää, mikä siitä Kivekkäästä vielä tulee.\nEhkä hänessä on hyvinkin paljon hyvää ja jaloa. Ota selvä siitä ja tule\nsitten minullekin kertomaan. Sinä olet vielä nuori, sinä voit vielä\nkäydä heidän juhlissansa, sinä voit kutsua poikiesi tovereja viettämään\niltoja luoksesi kotiin, keskustella heidän kanssaan, kannustaaa heitä\nkaikkeen hyvään, innostaa heitä vielä palavammin rakastamaan tätä maata\nja tätä kansaa.\n\nElisabet huomasi todella olevansa nyt vapaa tätä kaikkea tekemään,\nsillä Aleksanderin oli jäätävä Balkanille vielä sodan jälkeenkin\nkartoitustöitä lopettamaan. Sitä hän vain ihmetteli, ettei hän ollut\nitse tullut semmoista ajatelleeksi. Olikohan siinä tuumassa jotakin\nepäsuoraa Aleksanderia kohtaan? Hänen selkänsä takana toimimista? Ei\nsuinkaan. Miksi Aleksander tahtoisi, että hänen asiansa lepäisi täällä\nkotona niin kauan kuin hän toimi vierailla mailla? Eikö Aleksander itse\nollut sitä mieltä, että suomalaisilta puuttuu sivistystä? Mutta miten\nmaalaisylioppilaat, yksin jätettyinä, voisivat sivistyä, jos\nsivistyneiden kodit olivat heiltä suljettuina? Hän päätti heti\nkirjoittaa tästä Aleksanderille.\n\nElise Heintzien neuvo oli Elisabetille suuri ja odottamaton tapaus. Hän\nheräsi siihen aivan kuin oman elämänsä ilmestykseen. Kauan\nepätietoisena oltuaan hän nyt näki selvän tien edessään. Eikö koko\nhänen elämänkohtalonsa ollut tuonut häntä juuri tämän tehtävän eteen?\nSe ei ollut mikään vain hänen omien poikiensa vuoksi keksitty juoni,\nvaan hän itse rakasti \"tätä maata ja tätä kansaa\", niinkuin Elise oli\nsanonut. Mutta tietysti tuli tehtävä vielä ihanammaksi sen johdosta,\nettä se teki poikien ja hänen harrastuksensa yhteisiksi. Tietysti\nheidän harrastustensa omikseen tekeminen oli ainoa tie heidän\nsydämiinsä! Kuinka oikeassa, kuinka oikeassa se Elise olikaan!\n\nRouva Heintzie oli Elisabetia paljon vanhempi. Oikeastaan olisi pitänyt\nsanoa tädiksi, mutta hän oli itse vaatinut sanomaan Eliseksi ja\nsinuttelemaan.\n\nMuistan puolestani hänet hyvin. Heintzie kävi usein Elisabetin luona ja\nme saimme jo koulupoikina joskus kutsun hänen kotiinsa. Mutta kävimmepä\nsiellä ylioppilainakin, intoilimme ja kerroimme kokoustemme\npäätöksistä, joiden tarkoituksena oli \"sveesien\" lähestyvä, lopullinen\nmusertaminen. Täti Heintzie kuunteli meitä säteilevin silmin. Hän oli\ninnoissaan siitä, että _me_ olimme innoissamme. Ja me olimme ylpeitä,\nettä niinkin vanhat ihmiset meidän kanssamme innostuivat. Tosin, olihan\nkoko maa meidän jalkojemme juuressa, miksi ei siis myöskin täti\nHeintzie!\n\nTuo sulotar Naemi Ingman, joka asui hänen luonaan, harjoitteli siihen\naikaan \"Hugenotteja\".\n\n    Lemmen — lemmen tulta saisin,\n    jos vain — jos vain haluaisin...\n\nNiin hän lauloi. Ja kun hän sitten, pehmeästi aaltoileva vaalea tukka\nkoholle pöyhennettynä, paksut kulmakarvat tummina, kuningattaren\nkomeissa helyissä astui näyttämölle rakastuneen ritarin eteen, kävi\nihastuksen humaus läpi Arkadian katsomon.\n\nTäti Heintzie oli ulkomuodoltaan mitä miellyttävin. Tosin en häntä\nsilloin ymmärtänyt ihailla, sillä milloin nuori vanhaa ihailee! Mutta\nhänen ulkomuotonsa on tavattoman elävästi säilynyt muistissani, niin\nettä voin milloin tahansa ottaa hänet esille ja katsella häntä kuin\nmitäkin muotokuvaa. Ja mitä kauemmin katson, sitä enemmän ihailen:\n\nHänen kasvonsa näen punertavina halkeilleiden pikkusuonten vuoksi.\nKasvoissa on yht'aikaa sekä vanhuuden vertymystä että nuoruuden punaa.\nSamoin hänen puhetavassaankin: kuuluu vanhuuden hillitty, hiljainen\näänenpaino, mutta lauseiden sisällöstä kumpuaa nuoruuden hillitön\nhehku. Hänen päänsä vähän tutisee, arvatenkin vanhuudesta. Hänen\nharmaanvivahteiset kulmakarvansa ovat kasvaneet hyvin pitkiksi. Sekin\nkaikki korkean iän merkkejä. Mutta niiden alla silmät palavat\nvääjäämätöntä nuoruutta, sisältäpäin tulevan tulen säihkyä. Ihana,\nunohtumaton olento.\n\n\n\n\nXV. KATTI VIERAISSA — HIIRET PÖYDÄLLÄ.\n\n\nSillä aikaa kuin Aleksander Balkanin niemimaalla piirusteli\nsotakarttoja Venäjän valtakunnan laskuun ja sen vastaisten\nsuurvalloitusten varalle, — sillä aikaa kuin hänen upseeristonsa ja\nsotamiehensä häikäilemättä availivat näkölinjoja vieraiden vaarojen\nmetsiin, siirtäen leiriänsä ylängöltä ylängölle, — sill'aikaa kuin hän\nitse, sodan jo aikoja sitten päätyttyä, vielä vuosien kuluessa\nviimeisteli töitään, — sill'aikaa Elisabet jatkoi hänen asiaansa\nkaukana Suomessa, ollen fennomaanina yksin ja ominpäin.\n\nPian hän olikin, Elise Heintzien neuvoa noudattaen, \"päässyt poikiensa\nharrastusten perille\".\n\nInnokkaasti hän jo keskusteli heidän kanssaan. Jo hän oli heidän\nkanssaan \"radikaali\", jo oli myöskin \"k.p.t.\"-läinen ja tiesi, että se\nmerkitsi \"koko programmi toimeen\", joka taas merkitsi, että Suomessa\nälköön enää vallitko kaksi kieltä, vaan \"yksi mieli ja _yksi kieli_\".\nJo hän heidän kanssaan \"taisteli\" moderaatteja vastaan. Jo hän valvoi\njännittyneenä myöhään yöhön odotellen heidän palaamistaan jostakin\n\"ratkaisevasta\" kokouksesta, eikä heidän palattuansa alkanutkaan pitkiä\ntodistelujansa juomisen haitallisuudesta, vaan uteliaana kuunteli\nheidän selostuksiansa \"päätöksistä\" ja aamun valkenemiseen saakka\nkeskusteli vastaisesta menettelytavasta.\n\nJo hän myös oli mukana ompelemassa ylioppilaskunnalle lippua. Se oli\nsyvänsinistä silkkiä, melkein samaa väriä, jossa Suomi oli alusta asti\nkuvautunut Elisabetin mieleen. Sykkivin sydämin ja innosta palavin\nmielin tähän kunniatehtävään valitut äidit kokoontuivat lahjaansa\nvalmistamaan.\n\nErimielisyyttä syntyi rouvien kesken vain siitä kirjoituksesta, joka\noli lippuun ommeltava. Ehdolla oli minkä mitäkin. Elisabetia miellytti\nenimmin lauselma: \"Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto.\" Tämä\nilmaisi hänen oman syvimmän uskonsa.\n\nHän ehdotti sitä. Mutta nyt ilmestyi Kivekäs tovereineen. Heidän\nehdotuksensa oli: \"Yksi mieli, yksi kieli.\" Ja lipunompelijain\nmielipiteet jakaantuivat kahtia.\n\nKivekäs kävi henkilökohtaisesti Elisabetin luona, häneen vaikuttamassa.\nEn puolestani voinut ymmärtää, kuinka yleensä saattoi olla toista\nmieltä kuin sitä, jota Lauri Kivekäs edusti. Ei hän näyttänyt sitä\nitsekään voivan oikein ymmärtää. Mitä miellyttävimmällä tavalla\nhymyillen (mikä ilmeni vain säteilystä ohimoilla eikä näkynyt huulilla)\nhän otti asian puheeksi, niinkuin Elisabet ei olisi ikinä tahtonutkaan\nlippuun ommeltavaksi muuta kuin sanat \"yksi mieli, yksi kieli\". Hän\nivasi avonaisesti \"moderaatteja\", ikäänkuin tuo toinen ehdotus olisi\nollut heidän tekemänsä ja siis kaikille oikeille ihmisille\nvastenmielinen. Hän yltyi yltymistään, lause lauseelta tehostaen\nkantaansa ja koettaen temmata Elisabetin mukaansa. Täytyi todella\nihmetellä, ettei tämä jo antautunut.\n\nElisabetin oli ylimalkaan sangen vaikeata olla toista mieltä kuin se,\njonka hän näki täydessä innossa ja uskossa esittävän kantaansa. Hän\ntuli kohta epätietoiseksi omastaan.\n\n— No jaa, no jaa, — hän epämääräisesti vastaili Kivekkäälle,\npyyhkiellen olemattomia muruja pöydältä.\n\nKivekkään käydessä yhä varmemmaksi voitostaan saattoi se, joka tunsi\nElisabetin lähemmin, erehtymättä nähdä, ettei hän lähimainkaan ollut\ntyytyväinen omiin myönnytyksiinsä. Muussa tapauksessa hän olisi jo\naikoja sitten ollut innoissaan hänkin, niinkuin oli ollut kaikesta,\nmistä mekin Kivekkäinemme. Tämmöinen vastahankaisuus oli ainakin\nminulle silloin kokonaan käsittämätöntä. Oikein harmitti. Ja hävetti\nKivekkäänkin edessä.\n\nMutta käsittämättä se silloin jäi ja selviää nyt vasta vuosikymmenien\nkuluttua.\n\nElisabet oli kokonaan lakannut koskettelemasta keskusteluissaan meidän\nkanssamme semmoisia asioita kuin että jumala on rakkaus. Hän antoi\nmeidän olla vaikka ateisteja, kunhan \"rakastimme kansaa\". Mutta vaikka\nhän Elise Heintzielle myönsikin, että \"rakkaus kansaan\" voi nuorison\nsuhteen olla riittävä, niin hän ilmeisesti kuitenkin kaikessa\nhiljaisuudessa sovitteli tuota omaa ydinnäkemystänsä \"jumala on\nrakkaus\" erinäisiin vastaantuleviin kysymyksiin, koskapa hän saattoi\nmuutamassa asiassa olla aivan jyrkästi omaa mieltä, kaikille ihan\nodottamatta, eikä hän silloin ollut taivutettavissa, huolimatta\nKivekkään kaunopuheisuudesta, jopa Meurmaninkin arvovallasta ja itsensä\nKoskisen lausunnoista.\n\nJa niinpä nyt luulen, että hän tässä lippukysymyksessä vastusti\nKivekkään ehdotusta, koska se ei hänen mielestään ollut sopusoinnussa\ntämän rakkauden kanssa, sillä lippu, edustaessaan ylioppilaskuntaa, oli\nliehuessaan herättävä myös vihan tunteita.\n\nJoka tapauksessa lippuun ommeltiin sanat: Sitä kuusta kuuleminen, jonka\njuurella asunto.\n\nJa se oli Elisabetin ihmeellinen voitto voittamattomasta Kivekkäästä!\n\nKiusallista! — ajattelin minä puolestani. — Mikä siihen mammaan\nonkaan mennyt? Tavallisesti hän ihan kärsii, jos täytyy olla eri mieltä\nvähäpätöisimmänkin ihmisen kanssa, ja nyt vastustaa itse Kivekästä!\nTunsin oloni peräti noloksi. Saattoihan Kivekäs nyt ajatella meistä\nvaikka mitä, vaikka että olimme muuttaneet mieltämme ja tulleet\n\"moderaateiksi\". Se oli minulle aivan sietämätön ajatus. Olin\nkokonaan tämän miehen lumoissa. Matkin hänen eleitään puhujana ja\nyksityisissäkin oloissa siihen määrään, että kävin punssilasiinkin\nkiinni ikäänkuin päältä päin, samalla ylimalkaisella koko kämmenen\nkouraisulla kuin hänkin. \"Mielipiteeni\" tietenkin riippuivat kokonaan\nsiitä, mitä osasin edeltäpäin arvata Kivekkään ajattelevan.\n\nSitä suurempi oli kummastukseni, kun hän ei näyttänyt lainkaan\npahastuvan tästä mielipiteiden eroavaisuudesta. Päinvastoin tuli\nikäänkuin tutummaksi talossamme.\n\nElisabetin merkitys ylioppilaiden piireissä oli nopeasti kasvamassa.\nHänen harras, rajaton suomenmielisyytensä, hänen innostuksensa ja\nerittäinkin valmiutensa keskusteluihin houkutteli hänen kotiinsa\njoukoittain semmoista uutta, suomalaista nousukasnuorisoa, joka, vaikka\noli koulusivistyksen saanut, kuitenkin tunsi pääkaupungissa olonsa\navuttomaksi. Sivistyneiden kotien ovet pysyivät heiltä suljettuina.\nSanotaan, että Lontoossa ja myöskin Pariisissa on muukalaisen melkein\nmahdotonta saada perhetuttavuuksia aito englantilaisissa tai\nranskalaisissa kodeissa. Vielä mahdottomampi oli suomalaisesta koulusta\ntulleen maalaisylioppilaan hakeutua sivistyneen perheen tuttavuuteen\nHelsingissä, ellei hän osannut käyttää ruotsia seurustelukielenä. Ani\nharvassa suomenmielisessäkään perheessä pystyttiin vaivatta puhumaan\nsuomea. Kun tähän tulevat lisäksi hienostuneiden seurustelutapojen\nvaatimukset, voi ymmärtää, kuinka noloksi ja avuttomaksi tämmöiset\nfennomanian ja suomalaisen sivistyksen ensi kukkaset tunsivat olonsa\nriennettyään uusista kouluistaan pääkaupunkiin, ylioppilaina\nnäyttäytymään, ja sitten jäätyään yksikseen katuja mittelemään, mitään\nvastaanottajia löytämättä.\n\nEipä siis ihme, että heitä keräytyi joukoittain Elisabetin luo, jonka\nkodissa puhuttiin ainoastaan suomea, jonka sivistyneisyyttä\narvosteltiin korkeimpien mittojen mukaan, jonka vieraanvaraisuudella ei\nollut rajoja, jonka luona sai tuntea itsensä vapaaksi, joka\nminkäänlaista arvovaltansa tunnustamista vaatimatta auliisti antautui\nkeskusteluun kenen kanssa tahansa, kunhan tämä vain oli — suomalainen.\n\nSeuraavassa koetan esittää muutamia muita hiiriä, jotka katin yhä\npoissa ollessa ilmestyivät tämän suomalaisen kodin pöydille.\n\n\n\n\nXVI. PEKKA HARTIKAINEN.\n\n\nOlin tutustunut häneen Savo-Karjalaisessa osakunnassa. Hän oli saman\nvuoden ylioppilas, aito savolainen, puhui leveätä Savon murretta. Hänen\nkielensä tuskin olisi kääntynyt kirjakielellä kysymään: mistä te\nolette, mutta oli makeasti kotonaan, kun sai sanoa: mistee työ outta?\nEi hän vahingossakaan puhunut muuta kuin murrettansa. Kirjakieli hänen\nsuussaan olisikin kuulunut korvia särkevältä teeskentelyltä.\n\nYhtä ujona, huomaamattomana ja ulkonaisesti merkityksettömänä\nkuin tämä Savon salojen Hartikainen liikkuikin hienostelevien\nhelsinkiläisylioppilaiden keskuudessa, yhtä äänessään ja vapaana hän\noli omien nuorten savolaistensa parissa.\n\nTapasin hänet usein \"paremmalla puolella\", niinkuin hän nimitti vanhan\nylioppilastalon ravintolaa, joka sijaitsi niissä huoneissa, mihin\nKansan Näyttämön yleisö nykyään jättää päällysvaatteensa.\n\nSiellä sai 60 pennillä \"voileipäpöydän\", jota sai seisten syödä\nvaikkapa tuntikaupalla. Viinakset olivat tirrikkalasien ympäröimässä\nsuuressa karahvissa pöydällä, missä kukoisti kymmenittäin pikku\nlautasia koreasti kasviksilla somistettuine silleineen, leikkeleineen,\nhyytelöineen, munineen, mäteineen, moninaisine juustoineen. Pöytään\nkuului myöskin yksi lämmin ruokalaji, jonka sai viedä lautasella\ntarjoilupöytien ääreen ja syödä istualtaan. Monet panivat kaikki\nvoileipänsä lautaselle ja menivät istumaan. He kasasivat lautasensa\nkukkuralleen kaikkia pöydän herkkuja ja lautasen tyhjennyttyä kävivät\nyhä uudelleen niitä täyttämässä. Sillä vasta toisella tunnilla alkoi\nvaljusilmä, pyylevä ruotsinmaalainen ravintoloitsija Karlsson\netuhuoneessa olevan tiskinsä takaa varoittavasti muljautella\nvoileipäpöytään päin, ryiskellä tai naputella etusormensa kynnellä\npuuta vasten. Kerran oli muuan papinpoika kuitenkin syönyt niin kauan,\nettä Karlsson otti häneltä kokonaisen markan.\n\nTämän pöydän ääressä Pekka Hartikainen oppi ensimmäiset pöytätapansa,\nomien savolaistensa iloisessa seurassa.\n\nEnsimmäisen kerran meillä ollessaan hän oli vielä niin tietämätön,\nmiten käsitellä kaikkia illallispöydän herkkuja, että latoi pikku\npurkista lautaselleen aimo annoksen sinappia, söi sitä ja punastui.\n\n— Pekka hoi, mikä sinua vaivaa?\n\nHän oli käynyt keitetyn ravun väriseksi ja vesi tihkui hänen\nsilmistään. Sanoi tuon \"soosin\" näyttäneen kovin maukkaalta.\n\nMe kielsimme jatkamasta syöntiä, mutta hän vakuutti, ettei tuo nyt\nsentään ollut miestä väkevämpää ja pistelikin pikku lusikalla poskeensa\nkaiken.\n\nPian hän tietenkin tottui Karlssonin voileipäpöydän salaisuuksiin, sen\nruokaryyppyihin ja hauskaan olutpuolikas-humalaan. Savolaispojat\nhuomasivat, että elämä pääkaupungissa tarjosi suuriakin iloja, jos vain\ntavat tiesi ja osasi vapautta hyväkseen käyttää.\n\nEi aikaakaan, niin ujo Pekka — kaiketi sellaisessa nousuhiprakassa —\noivalsi, että täällä ylioppilastalon paremmalla puolella saattoi\nkenenkään kieltämättä vaikkapa laulaakin. Hän avasi suunsa ja heläytti\ntäydellä rintaäänellä:\n\n    On niitä Suomessa syntynyt\n    niitä suuria patruuneita,\n    mutta harvat on vanhaksi elänyt\n    noita tukki junkkareita!\n\nSalit kajahtelivat hyvästi. Toinen, kolmas, neljäs, ... seitsemäs\nvärssy. Nuoret toverit kaikista pöydistä kurottivat päätään laulajaa\nkohden. Sekä sanat että nuotti oli kaikille tuttu. Mutta että tuo\nsalomaiden rekilaulu nyt kajahteli näissä upeissa saleissa ja\nkorupylväistöissä, se oli toki odottamatonta jokaiselle. Tukkiajathan\nne kyllä olivat synnyttäneet Suomen suuret rahapatruunat ja monen\nlauttamiehen elämän lyhentäneet, luoneet uudet koulut, saattaneet monen\nsivistykseen ja monen viinoihinkin upottaneet, mutta laulun kapinoiva\ntendenssi, johon rekilaulaja tähtäsi, tuntui näissä saleissa melkein\nsamalta, kuin jos joku frakkiin ja valkoisiin hansikkaihin pukeutunut\nherrasmies olisi ilmestynyt tänne sontainen tadikko kädessä.\n\nUseat lähtivät pois.\n\nUseimmat kuitenkin jäivät.\n\nNauraen ja loppusäkeisiin yhtyen he asettuivat Pekan ympärille\nistumaan, tuolinselkä sylissään. Pekalle tilattiin kaulankastiketta, ja\npian syntyi remuava yhteisryyppäys. Pekka lauloi lakkaamatta, hänessä\nkumpusi loputtomien rekilaulujen lähde, ja aineiden tilaukset yhä\nuudistuivat.\n\nNäin saivat alkunsa nuo sittemmin melkein säännöllisiksi muodostuneet\nPekan laulattamisillat, jolloin häntä yhteisesti syötettiin ja\njuotettiin ja hän puolestaan ravitsi kuulijakuntaansa mehevällä\nsavolaisella huumorillaan.\n\nHänen laulujensa ja koko hänen henkensä huumori oli tosin hyvin lähellä\nivan rajaa. Se ikäänkuin vasta haki ilmaisumuotoja ivallensa, joka\ntuntui kohdistuvan juuri tuohon patruunain varakkuuteen ja asioitsijain\nsivistykseen. Mitäpä muuta sivistystä Hartikainen olisi voinut\nnähdäkään kuin äkkiä rikastuneiden pomojen herraskaisuutta ja\nkaikenlaisten nousukkaiden matkivaa keikailua?\n\nKun Pekka sitten tutustui Elisabetiin, oli tämä tuttavuus hänelle\nmelkein kuin ilmestys.\n\nTosin hän tuli ensin meillekin suupielessä hienoinen ivanhymy,\nikäänkuin täältäkin etsien jotakin pilanaihetta. Vai oliko tuo\nteennäinen ylimielisyys hänen ainoa keinonsa, millä hän saattoi\nvoittaa maalaisen ujoutensa? Kaulankastiketta saatuaan hän kohta\nsuostui pyyntöömme ja ollenkaan ujostelematta alkoi leveästi laulaa:\n\n    Niinkuin tähtii Otavassa\n    veljiä on Jukolassa,\n    seitsemän pulskeaa jallii...\n\nNuotti oli kaiketi hänen omia sävellyksiänsä ja on sittemmin tullut\nyleisesti tunnetuksi. Kiven \"Seitsemän veljestä\" oli Pekan ainainen,\nainoa, milloinkaan tyrehtymätön taidenautintojen lähde.\n\nHänen eleensä osoittivat hänen aikovan valmistautua jatkamaan\nmeilläkin, niinkuin konsanaan \"paremmalla puolella\". Mutta kun\nElisabet, sivuuttaen monen huomatumman ja seuraelämään tottuneemman\nkutsuvieraan, valitsi keskustelutoverikseen juuri Pekan, joka oli sitä\nehkä vähimmin odottanut, punastui Pekka eikä saanut nolosti nauravasta\nsuustaan hyvään aikaan muita äänteitä kuin aiheettomia myönnytyksiä:\njoo, joo ... joo... Pekka oli äkkiä langennut samaan avuttomaan\nujouteen, joka oli häntä niin kauan pitänyt kahleissaan, ennen kuin hän\noli \"paremmalla puolella\" remahtanut jätkälaulujansa esittämään ja\nsiten kohonnut lukemattomia muita tovereitaan merkitsevämmäksi. He\nistuivat vähän muista erillään, Elisabet sohvassa, Pekka nojatuolissa,\njonka nojaa hän ei tosin käyttänyt, vaan oli ujouttaan suorana kuin\ntikku, kämmenet hermostuneesti värisivät. Taas entisenä maalaispoikana,\njoka ei osannut sinappia syödä. Taas hänen kellahtavan vaalea,\nmaalaisesti lainehtiva tukkansa teki kiharakäänteitään korvan takaa ja\nluvattomasti päästi niskasuortuvia kaulukselle. Taas hänen raskaat\nsilmäluomensa saivat silmän vain kapeaksi rakoseksi, joka oli kaukana\nsilmäkulmain alapuolella. Taas sama ujous oman olemisensa johdosta\nvaikutti ylähuulen mutkistumisen noloon hymyyn.\n\nMutta jopa hän kuuluu hiljaa vastailevan Elisabetin kysymyksiin.\n\nHe puhuivat kaunokirjallisuudesta, ja Elisabet kyseli, opittiinko\nkoulussa ruotsia niin hyvin, että umpisuomalainen saattoi vapaasti\nlukea ruotsalaista kirjallisuutta.\n\nHartikainen ei sanonut tuntevansa ruotsalaista kirjallisuutta ollenkaan\neikä voivansa lukea muuta kuin sitä vähää, mitä oli suomeksi\nkirjoitettu ja käännetty muista kielistä, kuten Waldemar Churbergin\nromaanijaksoa, \"Lokkiluotoa\", Runebergia, Topeliusta.\n\nElisabet alkoi kertoa hänelle venäläisestä kirjallisuudesta, sen\nmerkityksestä ja sen suurmiehistä. Hän sanoi, että jos tätä\nkirjallisuutta ei olisi ollut, niin ei olisi olemassa sivistystä\nVenäjällä. Kaikki mitä Venäjällä on valoa, tulevaisuutta, sivistystä,\nvapaudenrakkautta, on tämän kirjallisuuden luomaa. \"En voisi kuitenkaan\najatella Venäjää ilman sen kirjallisuutta.\"\n\nElisabetin vaatimaton olemus, koruton puku, luonnollinen\nkeskusteluunantautuvaisuus aivan riippumatta henkilöstä, jonka kanssa\nhän puhui, vaikutti, että Hartikaisenkin ujous alkoi hälvetä ja hän\notti yhä vapaammin osaa Elisabetin herättämiin ajatuksiin.\n\nVihdoin heidän keskustelunsa vilkastui niin, että se alkoi kerätä\nympärilleen muitakin kuulijoita, jotka istuutuivat samaan piiriin.\n\nUseat alkoivat kilvan vaihtaa ajatuksia emännän kanssa, mutta\nHartikainenpa ei enää antanutkaan Elisabetia itseltään anastaa.\nElisabet oli ikäänkuin hänen yksin, ja Pekka innostui yhä enemmän.\nErittäinkin hän torjui vilkkaasti Jussin anastamisyrityksiä, joka\nmyöskin tuli siihen ja kohta alkoi paremman seurustelukykynsäkin avulla\nvetää Elisabetin huomiota puoleensa.\n\nElisabetin ihmettelyyn, etteivät nuoret vielä osoittaneet oireita oman\nsuomalaisen kirjallisuuden luomiseen, sanoi joku, että Suomella ei\noikeastaan ollut mitään todellista historiaa, niinkuin muilla\nkansoilla, ja että siinä muka oli syy, miksi meillä ei voinut olla omaa\nkirjallisuuttakaan.\n\nTämä ajatus sai Elisabetin melkein kiivastumaan. Hänen mielestään\nhistoria ei ollut lainkaan välttämätön taidekirjallisuudelle.\nMahtipontisuuden tavoitteleminen ei ole taidetta, ja se historia, joka\nkelpaa taiteelle, ei ole kirjoitettua historiaa, vaan jokaisen omaa\nelämystä.\n\nJussi mainitsi jonkin kuuluisan _historiallisen_ romaanin, jonka hän\noli lukenut ruotsiksi, mutta Elisabet, joka oli lukenut sen venäjäksi,\nsanoi, että tekijä oli vain siirtänyt omat elävät muistonsa aikaan,\njolloin hän ei vielä ollut syntynytkään, ja että tuon romaanin ansio ei\nollut sen historiallisuudessa, vaan noiden omien elämysten etevässä\nsiirtämisessä vieraaseen maailmaan. Elisabetin mielestä historiallinen\nromaani _oikeastaan_ oli historian väärennystä, myöskin sellainen\nromaani kuin \"Sota ja rauha\", jossa ei ollut muuta kuin Tolstoin\nnaamioituja tätejä, setiä, mummoja, perheystäviä, heidän\nrakastettujaan, lapsiaan ja lasten lapsia — melkein kaikki henkilöitä,\njotka olivat kirjailijan omien muistojen sisällyksenä ja joita\nNapoleonin aikoina ei vielä ollut olemassakaan. Jos Napoleonin olisi\npitänyt riehua jossakin maassa ja luoda sille historiaa, ennen kuin\ntässä maassa kirjallisuus voisi syntyä, niin ei todella Suomella olisi\npaljon toivoa. Mutta onneksi historialla ei ole mitään tekemistä\ntaiteen kanssa. Eikö suomalaisilla ihmisillä ole omia elämyksiä, omaa\nlapsuutta, omia muistoja vanhasta kodista, isoisistä, isoäideistä,\nheidän merkillisistä tavoistaan ja ihmeellisistä luonteistaan, heidän\n\"ajastaan\"? Sehän on kyllä sekin historiaa, mutta historiaa, joka\nkelpaa taiteelle, se on _elettyä_ historiaa. Jokainen tuntee, että\njokin osa hänen elämästään, hänen entisyytensä muistoineen ja\ntunnelmineen, on auttamattomasti vaipumassa ikuiseen unhotukseen. Saako\nse tapahtua? Voiko kadottaa mitään kalliimpaa? Ja kuitenkin, taide on\nainoa, joka voi unhottuvasta elämästä jotakin pelastaa.\n\nElisabet ei tosin puhunut milloinkaan näin pitkään ja yksin. Hänen\nvoimansa oli vilkkaassa vuoropuhelussa ja aivan huomaamattomasti hän\nsai keskusteluissa kuulijat kiehdotuiksi omaan ajatukseensa, usein\nniinkin, että he itse tulivat sen pukeneeksi sanoihin ja lausuneeksi\njulki, jopa luullen sen itse keksineensä. Mutta juuri tämä keskustelun\nyhteisyys se saikin kuulijat intoihinsa.\n\nPitääkseen lempipoikaansa, Pekka Hartikaista, myöskin vireillä ja\nestääkseen hänet vajoamasta takaisin ujouteensa, kun muut olivat\nottaneet kaikki puheenvuorot, Elisabet sanoi lopuksi:\n\n— No, herra Hartikainen, sanokaa nyt, eikö teillä ole omista\nelämyksistänne mitään pelastettavaa?\n\nPekka joutui todella hämillensä. Hän ei varmaan ollut milloinkaan\nkuvitellut, että kaunokirjallisuus olisi muuta kuin tekijän keksimiä\niloisia tai surullisia juttuja, jotka koettivat herättää lukijan\nuteliaisuutta erittäinkin viemällä hänet kuninkaiden ja ylhäisten\nloistosaleihin.\n\n— Liekö noista minun elämyksistäni mihinkään, semmoisia ovat vain\nmaalaisen kansan tyhmyyksiä ja repostuksia, — sanoi Hartikainen\nharvaan ja poisvetäytyvästi. Elisabet koetti vieläkin tavoittaa hänet:\n\n— Jokaisella on oma maailmansa, ja jokainen tietää, että se on yhtä\narvokas kuin mikä muu tahansa. Olette varmasti taiteilija. Olen kuullut\nteidän laulavan ja tuntenut, että te osaatte elää tunnelmissa. Älkää\nvain pitäkö omaa maailmaanne vähäisenä. Kaikki on suurta, mikä on\nelettyä.\n\nSitten rupesivat taas muut puhumaan ja Pekka joutui syrjään. Mutta\narvattavasti oli näillä keskusteluilla mitä syvin vaikutus häneen.\nAjatus, että taide ei ollut pelkkää leikkiä tai mielivaltaista\nkeksintöä, vaan oman elämän totuutta, oli hänelle jotakin sanomattoman\nuutta ja näytti jollakin tavoin järkyttävän hänen olemustansa. Hän\ntaisi olla kovin kiintynyt Elisabetiin ja kävi meillä joka viikko\nmääräpäivänämme. Ehkä hän oli oikeastaan ensi kerran joutunut tosi\nsivistyneen ihmisen tuttavuuteen, joka osasi hänen kieltään ja rakasti\nsitä. Ja koko hänen entinen käsityksensä sivistyneistä ja hänen\nivallinen suhtautumisensa heihin oli saanut kovan kolauksen. Hänestä\ntuli vilpittömän uskollinen kotimme ystävä. Mutta illanvietoissa\nElisabetin luona hän nyttemmin istui enimmäkseen mitään puhumatta,\ntotisena, ja entinen pilailu oli kokonaan poissa. Arvatenkaan hän ei\nlöytänyt sanoja, joilla ilmaista uusia ajatuksia, sanat olivat\nikäänkuin muuta maailmaa varten olemassa. Ja ehkä hänessä heräsi\njotakin katkeruutta niitä sukkelampia ja kirjakielen käyttöön\ntottuneempia vieraita kohtaan, jotka mitään ujoutta tuntematta niin\nhelposti ja kevyesti osasivat keskustella Elisabetin kanssa.\n\n\"Paremman puolen\" toverit eivät tietenkään luopuneet Pekastansa. He\neivät ottaneet kuuleviin korviinsakaan hänen estelyitään ja\nlaimentunutta laulamishaluaan. Ja kun hän sitten, tarpeeksi juotettuna,\nvihdoin remahti renkutuksiinsa, oli riemu jälleen ylimmillään. Kukaan\nei huomannut Pekassa sitä katkeruuden ja kyllästymisen sävyä, joka oli\ntullut lisää. Hän ei enää välittänyt laulajanmenestyksestään ja lauloi\nvain juomingin vuoksi. Mutta siellä, minne hänen mielensä paloi ennen\ntuntematonta kaipausta tuntien, siellä hän oli äänetön, ujo,\nmerkityksetön, löytämättä enää mitään mahdollisuuksia päästä päteväksi\nmuiden, sivistyneistä kodeista lähteneiden rinnalla.\n\nSemmoinen oli tämän hienon, runollisen maalaispojan ensimmäinen kohtaus\nkorkeimman sivistyksen kanssa, joka niin odottamatta oli tullut häntä\nvastaan suomenkielisenä ja suomenmielisenä.\n\nHän pani avuttomuutensa kovin pahakseen. Jokin omituinen, näköjään\naiheeton alakuloisuus painoi häntä. Se houkutteli häntä yhä hartaampaan\njuopotteluun, joka noina isänmaallisen innostuksen aikoina oli\nylioppilasnuorison keskuudessa kylläkin kukoistuksessaan.\n\nMutta siinäkin pääsivät herraspojat voitolle maalaisista\nkansanlapsista. Nämä, ensimmäisen sukupolven juomareina, eivät\nenimmäkseen kestäneet juoppouden tuomaa henkisten ja ruumiillisten\nvoimain rääkkäystä, vaan joukoittain sortuivat eli menivät\n\"deekikselle\" — niinkuin heistä sanottiin. Edelliset taas, hyvän viran\nsaatuansa ja varakkaiden omaisten järjestettyä velka-asiat,\ntavallisesti kohottautuivat entiselleen.\n\nMitä erikoisesti Pekka Hartikaiseen tulee, niin hänkin lopulta sortui.\nOmaamatta ketään, joka olisi hänen raha-asioitaan järjestänyt, hän\neleli vuosikausia \"vippauksen\" varassa. Kaikki luvut jäivät, lopulta\nhän ei ollut muuta kuin remuavan piirin huvilaulaja. Epätoivoista\ntemmellystä viinanhuumauksen ja lankeavien vekselien välillä, sellaista\noli hänen elämänsä.\n\nKuului hän lopulta sentään tehneen suuren \"parannuksenkin\". Mutta\nsiitäkös raha-asiat paranivat!\n\nOli kovasti puuhannut nimeä vekselinuudistukseen. Hän oli silloin\nuudelleen alkanut lukea ja asui maalla. Saatuaan vekselinsä vihdoin\nkuntoon hän huomasi ajan olevan niin täpärällä, ettei auttanut muu kuin\nlähteä suinpäin juoksemaan kaupunkiin.\n\nHänen sen matkan juostuansa — sitä oli kai vähän toista peninkulmaa —\nhänessä jokin rävähti. Hän sairastui keuhkokuumeeseen ja siihen kuoli.\n\nJo kauan ennen tätä tapausta hän oli eristäytynyt pois Elisabetin\nkodista, ehkä arvellen maineensa käyneen jo liian huonoksi, että olisi\nsinne uskaltautunut. Monet muut olivat astuneet hänen sijaansa, ja\ntovereitamme, sekä herras- että maalaisylioppilaita, kävi edelleen\nusein luonamme, Elisabetin yhä ottaessa vilkkaasti osaa väittelyihimme\nja arvosteluihimme.\n\nKuitenkin oli, Pekan vetäydyttyä pois, Elisabetin lempiaines,\numpisuomalaiset kansanlapset, heikommalla puolella, jopa he lopulta\nhänen suureksi surukseen kokonaan hupenivat hänen ympäriltään, hänen\nvoimatta käsittää syytä. Mutta syy ei ollut muu, kuin että heidän\njoukossaan ei ollut ainoatakaan, joka olisi Pekankaan verran voittanut\nujouttansa ja edes laulaen toteuttanut omaa mailmaansa. Näin he\njoutuivat alakynteen. Vaitioleminen seurassa on sama kuin siitä\nluopuminen. Ja he luopuivat.\n\nEtualalle tulivat sivistyneistä ruotsalaistuneista tai\npuoliruotsalaisista kodeista lähteneet suomalaisen koulun käyneet ja\nnäin uudelleen suomalaistuneet pojat, joiden seurustelutaidosta ei\ntosin mitään puuttunut, mutta joista useita houkutteli Elisabetin\nkotiin — täytyy sanoa — osaksi jo uusi vetovoima, hänen kolme\ntytärtänsä.\n\nSe samainen Jussi oli pian hänen ainoa puhtaasti kirjallinen\nuskottunsa. Jussi oli ymmärtänyt anastaa Elisabetin kokonaan.\n\nTämä Jussi oli Iisalmen kappalaisen (myöhemmin rovastin) poika,\nJohannes Brofeldt, sittemmin Juhani Aho.\n\n\n\n\nXVII. JUHANI AHO.\n\n\nHän oli nuorena solakkavartaloinen ja sen vuoksi teki pitemmän\nvaikutuksen kuin sitten vanhempana. Käveli suorana ja reippaasti,\nkatseli ympärilleen niinkuin se, joka on omissa ajatuksissaan ja niihin\nkohdistaa kaiken, minkä näkee. Hän oli hienokäytöksinen, puhe oli\nhillittyä ja hiljaista, niinkuin ainakin vanhan sivistyksen perineellä.\nKehittyneet silmäluomet räpyttelivät mielevästi, ehkä vähän\nspasmisesti, ikäänkuin hän olisi aina karkottanut silmistään jotakin\nepämukavuudentunnetta. Sitä samaa hän tuntui karkottavan pois\nerikoisilla hänelle ominaisilla ääntelyillä, jotka tulivat jostakin\nkurkkutorven päästä ja esiintyivät erittäinkin, milloin hän oli\naikeissa sanoa jotakin tähdellistä.\n\nHän oli tavattoman herkkä vaikutelmille ja virittyi heti siihen\ntunnelmaan, minkä toinen hänessä herätti. Oikein näkyi hänen päähänsä,\nhänen silmiensä loisteesta, hänen ripeästä pystyyn kohoamisestaan,\nkuinka tuo tunnelma meni häneen, tunnelma taikka uusi aate, joka\nkeskustelussa oli irtonaisena liekkinä lehahtanut hänen editsensä.\nNiitä harvinaisia ihmisiä, jotka eivät milloinkaan innostu yksin ja\nitsekseen, mutta sitä palavammin toisen sanoista ja toisen kanssa, —\nniitä ihmisiä hän oli.\n\nSemmoiselle ihmiselle on tietenkin toveri, ystävä, hengenheimolainen\nkaikki kaikessa, ja niitä hän hakee niinkuin oikeata omaa elämäänsä.\n\nEn luule hänen löytäneen kotoansa, Vieremän pappilasta, virikettä sille\nluonnon ja luonnonihmisen rakkaudelle, joka sittemmin oli kaikkien\nhänen taidenäkemystensä sisältönä. Hengelliset ihmiset (hänen isänsä\noli pappi ja äitinsä herännäisiä) eivät ylimalkaan kohdista liikaa\nhuomiota tämän ajallisen maailman luontoon. Iankaikkisuutta ja\nhurskasten seuraa hakiessaan heistä tuntuu kiintymys jumalattomaan\nluonnonihmiseen melkeinpä synnilliseltä ja luonnon tunnelmain ihailu\nkatoavaisuuden ihannoimiselta, maallisuudelta.\n\nMutta kohtalo vei hänet Elisabetin läheiseen tuttavuuteen. \"Silloin\nminut löydettiin ja minä löysin itseni\", kirjoitti hän myöhemmin tästä\ntuttavuudesta.\n\nElisabetista voi todellakin käyttää sitä sanaa, että hän _löysi_\nJussin, löysi Suomesta suomalaisen henkilön, joka kokonaan sopeutui\nhänen henkeensä ja erittäinkin hänen taidekäsitykseensä, mikä oli\n_totuuden palvominen tunnemaailmassa_.\n\nElisabet oli alusta asti tuntenut ja aikaa myöten yhä selvemmin nähnyt,\nettä tärkeintä, mikä Suomen sivistykseltä puuttui, oli kehittyneempi\ntaideaisti, joka hänen mielestään oli varsinaisen sivistyksen\nolennaisin tunnusmerkki. Tästä saavat selityksensä hänen innokkaat\nkeskustelunsa erittäinkin juuri umpisuomalaisten toveriemme kanssa\ntaiteen tärkeydestä ja luonteesta. Mutta kun hän vihdoin löysi Jussin,\nsai hänen vaikutuksensa paljon suuremman tehokkuuden kuin mitkään\nkeskustelut: Jussi omaksui hänen taidekäsityksensä, ja niin heräsivät\nuudet, hedelmälliset taidenäkemykset. Jussi oli \"löytänyt itsensä\".\n\nJussin ensimmäinen novelli \"Siihen aikaan kun isä lampun osti\" sisältää\nElisabetin taidekäsityksen pääpiirteet: se on omaa elämystä, se on\n\"_tosi_kertomus\", se pelastaa kokonaisen eletyn aikakauden ikiunhoon\nvaipumasta. Julius Krohn antoi tälle novellille hyvin suuren arvon.\n(Hän oli Savo-Karjalaisen osakunnan kuraattorina ja toimi\nkilpakirjoitusten palkintotuomarina.)\n\nAleksanderilla oli Rantala niminen kesähuvila Päijänteen ja Vesijärven\nvälisen kanavan varrella. Korkeiden patosulkujen avulla höyrylaivat ja\nmuut alukset laskettiin Vesijärven tasolta Päijänteen tasolle, josta ne\nmenivät Heinolaan ja Jyväskylään. Siinä huvilassa Juhani Aho vietti\nluonamme monta kesää.\n\nKanavan päällikkönä oli lappalaissyntyinen Aslak Laiti, eräs noita\nharvoja pitemmälle koulutettuja lappalaisia. Hän oli yhteinen suuri\nystävämme. Elisabetiin Laiti oli lujasti kiintynyt samasta syystä kuin\nniin monet muut: koska ei tässä tuttavuudessa tuntunut vähääkään\nsivistyksen ylemmyydestä johtuvaa oman arvon yliarvioimista, vaan\nalituista valmiutta sydämelliseen keskusteluun. Laiti nauroi\nkiitollisuudesta ja pyyhki alituiseen silmiänsä, jotka tihkuivat\nkyyneleitä. Hänen puheessaan oli paljon lappalaisia, suomenkieleen\nkuulumattomia äännähdyksiä, ja lappalaisia jäännöksiä oli erittäinkin\nhänen syöntitavassaan: hän saattoi ottaa suureen suuhunsa kokonaisen\nhauenpään, ja vähän aikaa mutusteltua alkoi suusta tippua kalan\nlukemattomia pääluita, puhtaina ja siroina, sormien kertaakaan avuksi\ntulematta. Työn tehtyään ja tyhjää suutansa mauskuttaen Laiti\nvoitokkaana katseli miehestä mieheen, vaikutusta urkkien. Mutta yhtä\ntäydellistä selvää hän ei saanut kaikista niistä tiedoista ja\nmuistipykälistä, luvuista ja laskuista, joita hänen oli sivistyksen\nnimessä ahdettava päähänsä. Usein hän tuntui peräti hermostuneelta.\nKuukautisia kanavamaksujen tilityksiä hän piti maailman kaikkein\nvaikeimpana ja arkaluontoisimpana tehtävänä. Niinä päivinä hän\nikäänkuin puheli itsekseen, oli ajatuksiinsa vaipuneena eikä nähnyt\nketään edessään eikä sivuilla. Vihdoin alkoivat nuo uudistuvat\nhermostumistilat mennä niin pitkälle, että hänen täytyi itsensäkin\nhuolestua. Osaksi kaiketi lääkärin kehoituksesta hän rauhaa etsien meni\nnaimisiin hiljaisen suomalaisen neidin kanssa. Kerran — se tapahtui\nmeidän jo muutettuamme pois Vääksyn kanavalta — vaimo tämmöisen\nkriitillisen hermotilan aikana, jolloin Laiti kuvitteli juuri\nvalmistuneiden kuukausitilien olevan aivan sekaisin, pyysi häntä\nvirkistyskävelylle. Suurten vaikeuksien ja monien estelyiden jälkeen\nLaiti vihdoin suostui. He menivät yhdessä.\n\n— Odotapas, — sanoi Laiti, heidän jonkin matkaa kuljettuaan, — minun\ntäytyykin pistäytyä vielä kotona, odota tässä.\n\nVaimo jäi odottamaan. Mutta kun miestä ei alkanut kuulua, meni vaimo\nkatsomaan ja näki hänen lopettaneen päivänsä.\n\nTaaskin elävä esimerkki ensi polven voimattomuudesta sivistystä\nvastaan!\n\n       *       *       *       *       *\n\nHuvilan kohdalta aleni niittyinen rinne mutkikkaalle joelle, joka,\ntervaleppien kumartuessa kummaltakin puolen sen ylitse tiheäksi\nlehväkatokseksi, vuolaasti virtasi vihreässä varjossa. Kaksi\nAleksanderin Karjalasta asti hankkimaa, valkoiseksi maalattua venettä\nlipui vedessä, pieneen rantalaituriin sidottuina, ja niiden valkoisuus\nvilahteli vehreyden keskeltä. Kauempana, kylän keskellä, virta tuli\nulos leppäkatoksestaan ja eteni myllyille hajoten tekouomiin ja\npärskyen patojen ylitse jonkinlaisena koskena, kunnes jälleen tyyntyen\njätti kylän ja jälleen metsikköihin kadoten saavutti Päijänteen.\n\nEtelän puolelta huuhtelivat syvän ja kirkasvetisen Vesijärven aallot\nensin meidän huviretkiemme ainaista paikkaa, kivikkorantaista,\nhavumetsäistä saarta, josta näkyi huvilan eteläranta \"punaisine\nmökkeineen\", sitten, yhä suureten laineet vyöryivät kanavan suuta\nkohden ja kuohuina paiskautuivat hietikolle. Tämä tuulinen tunnelma\nvallitsi silloinkin, kun me tulimme kanavalle ensimmäistä kesäämme\nsiellä viettämään. Juhani Aho oli mukanamme.\n\nSamana kesänä oli Kasperin ja minun kuitenkin oltava kaartin\npataljoonan mukana Krasnoje Selon leirillä asevelvollisuuttamme\nlopettamassa. Aleksander taas, vaikka jo kerran sotaretkeltään\nkotiutuneena, oli lähtenyt jälleen matkoille, tällä kertaa Englantiin\ntopografisten koneiden uusinnoksia tutkimaan. Näin ollen Elisabet olisi\njäänyt yksin perheen nuorempien jäsenten kanssa. Hän kaipasi meitä\nkovasti ja Jussin kesävierailu oli hänelle siis suurena apuna ja\nlohdutuksena.\n\nKesän lopulla leiriltä palattuamme Jussi oli meidän suhteemme enemmän\nkuin koskaan veljen asemassa, hän oli aivan kotiutunut luoksemme. Mutta\njos sanoisi, että hän siis Elisabetin suhteen oli oman pojan asemassa,\nniin sanoisi liian vähän. Sillä kun omat pojat lapsuudestaan asti ovat\ntottuneet pitämään äitiänsä arvovaltaisena ennen kaikkea muuta\nsemmoisissa asioissa kuin puhtaiden alusvaatteiden jakelussa, nappien\nompelemisessa, sukkien ja vaaterepeymien paikkaamisessa, niin Jussi oli\nElisabetin kasvatti yksistään henkisellä alalla, taiteen ja\naatteellisuuden kysymyksissä. Ei kukaan meistä kuunnellut Elisabetia\nsemmoisen uskon ja hartauden vallassa kuin Jussi. Elisabetin aatteet ja\najatukset eivät olleet meille niin uusia kuin hänelle, joka tuli\nIisalmen pappilasta.\n\nVaivojaan säästämättä Elisabet selosteli hänelle parhaimpien\nvenäläisten kirjailijain teoksia, suomentaen hänelle erittäin tarkkaan\nTurgenjevin \"Metsästäjän muistelmia\". Nämä tunnelmakylläiset kuvaukset,\ntekivät Juhani Ahoon syvän, lähtemättömän vaikutuksen. Hän alkoi\nitsekin kirjoittaa \"tunnelmia\", jotka hän sitten toi Elisabetin\nluettavaksi ja arvosteltavaksi.\n\nElisabetin ankarin vaatimus oli, että kuvatun tunnelman täytyi olla\ntodella eletty, _totta_. Sen vuoksi hän, kun oli kysymys pelkästä\nharjoittelusta, käski menetellä näin: jos jokin hetki herättää\ntunnelman, niin se on kuvattava yksistään vain niitä apuneuvoja\nkäyttäen, joita tämä hetki _todellisuudessa_ tarjoaa. Ei saa ruveta\nomin päin runoilemaan ja tekemään lisäyksiä, joiden tarkoituksena on\nmuka tehostaa tunnelmaa. Mutta jos tunnelma on tunnettuna ollut\nvoimakkaampi kuin mitä se kirjoitettuna vaikuttaa, niin syynä on vain\nse, ettei kirjoittaja ole jaksanut tunkeutua kyllin syvälle hetken\ntodellisuuteen, jonka vuoksi hän on koettanut kuvaustansa täydentää\nvalheella.\n\nMuistan Jussin kerran sangen tyytyväisenä ja hyvissä menestymisen\ntoiveissa tuoneen Elisabetin arvosteltavaksi vereksen, tunnelmallisen\nluonnonkuvauksen. Hän oli kauan harhaillut mustikkametsässä ja sitten\nkirjoittaa rapistellut huoneessaan huvilan yläkerrassa. Kuvattuna oli\nmuistaakseni ensimmäinen syksyyn vivahtava kesäpäivä.\n\nElisabet kuunteli tarkkaavaisena sujuvasti kirjoitettua, runollista\nsepustusta, kehaisi sitä tapansa mukaan joka puolelta ja sanoi sitten:\n\n— Kaikki olisi hyvin, mutta sano minulle, Jussi, lensivätkö nuo kaksi\nvarista todellakin seudun yli?\n\nJussi meni hämilleen. Vähän puhkittuansa ja päristeltyään hän tunnusti:\n\n— Eivät.\n\n— No näetkös nyt — sanoi Elisabet, — minä tunsin selvästi, että\nvariksien ilmestyminen oli vain tunnelman tahallista tehostamista, ja\nminulle ne sitä heikensivät.\n\nMieli karvaana Jussi pyyhki variksensa pois.\n\nLuullakseni hänen oli vaikea täydelleen toteuttaa näitä Elisabetin\nankaria taiteellisen \"totuuden vaatimuksia\". Hänen myöhäisemmissä\nlastuissaan kyllä tapaa kohtia, jotka tuntuvat semmoisilta\n\"tehostuksilta\". Lieneekö suurempaa kiusausta kirjailijalle kuin\nkauniin sanan tai hyvän allitteraation vuoksi poiketa totuudesta? Mutta\nhän ymmärsi täydellisesti, mitä Elisabet vaatimuksillaan tarkoitti. Ja\nluulen myöskin, että Juhani Ahon tunnelmalastut, jotka mielestäni\nedustavat kirjallisuutemme hienointa ja aidointa taidetta, eivät olisi\nsitä mitä ne ovat, ellei hän olisi alati ainakin _pyrkinyt_ Elisabetin\nneuvoja noudattamaan. Eiväthän ne tarkoittaneet suinkaan sitä, että\nkirjoittaa olisi saanut vain siitä, mitä silmä näki tai korva kuuli,\nvaan ne tarkoittivat, että taiteilijan oli pysyttävä uskollisena sille\n_sisäiselle_ näkemykselle, tuntemukselle, tunnelmalle, jonka hän oli\nsaanut. Kaikki, minkä hän teosta luodessaan jätti omin valloin\nnäkemyksestään pois, vaikutti puutteelta, ja kaikki, minkä hän omin\nvalloin siihen lisäsi, vaikutti valheelta.\n\nTämä Elisabetin ankara totuuden vaatimus muistuttaa paljon Clodtien\nyleistä taiteilijaluonnetta. Se on erityisesti ominainen sekä hänen\nsedälleen kuvanveistäjä Pjotr Karlovitshille että veljelleen maalaaja\nMihail Konstantinovitshille (Mishalle). Myöskin Elisabetin pojan\nEerikin (Eeron) taiteessa on tuo uskollisuus sisäiselle näkemykselle\neli taiteellisen totuuden etsiminen ehkä yleisin ja luonteenomaisin\npiirre. Taiteessa valehteleminen oli hänellekin mahdottomuus.\n\nMutta minulle läheisistä henkilöistä oli Kasper kuitenkin se, joka\nperheessämme räikeimmin kannatti tätä Clodteille ominaista totuuden\nvaatimusta taiteessa. Hän tosin harjoitti vähän itsekin maalausta (ja\non jonkin verran aina sitä harjoittanut), mutta etupäässä hän esiintyi\nkeskuudessamme ankarana taiteenarvostelijana, johon Juhani Ahollakin\noli ehdoton luottamus.\n\nKirjallisuudessa Kasper tunsi epäluuloa ja epäluottamusta \"fantasiaa\"\nkohtaan. Ei niin, että hän olisi pitänyt aito taiteellisia näkemyksiä\npuhtaan fantasian alalla mahdottomina, vaan hän sanoi, ettei mikään ala\ntarjoa kirjailijalle niin aulista ja tarkistamatonta valehtelemisen\ntilaisuutta kuin fantasian. Jussi oli Kasperin ohjissa melkein vielä\nkireämmällä kuin Elisabetin. Sittenkin Kasperin arvostelu herätti\nhänessä sellaista vetovoimaa ja luottamusta, ettei hän julkaissut\nmitään siihen alistumatta, jopa usein kirjoitti innostuneena uudestaan\nsepustuksiansa tai hautasi ne laatikkoihinsa kypsymään, jos Kasper oli\nne hylännyt. Siten on esimerkiksi \"Rautatie\" syntynyt Kasperin\narvostelun alaisena melkein lause lauseelta. He asuivat silloin\nmolemmat Iisalmen pappilan yliskamarissa, Kasper tutki Ibseniä, Jussi\nkirjoitti novelliansa ja sai pian tavaksi lukea hänelle kohta kohdalta,\nkun oli kirjoittanut vähänkin matkaa eteenpäin.\n\nMutta vielä sittenkin, kun elämä jo oli eksyttänyt Juhani Ahon pois\nElisabetin ja Kasperin jokapäiväisestä yhteydestä, — kun uudet\nvaikuttimet alkoivat saada hänen kirjallisuudessaan sijaa ja\nsuurromaanien kirjoittaminen tuli hänen mielihalukseen, hän aina\nilmestyi heidän arvosteluansa kuulemaan, nyt tosin usein vasta sitten,\nkun teos jo oli julkaistu. Ehkä arvostelijain lahjomattomuus häntä\nvähän peloittikin, kun oli suurteoksista kysymys. Mutta sellaisista\nteoksista kuin \"Panusta\" ja \"Erakosta\" ei Elisabet — ehkä aavistaen\ntätä arkuutta — enää antautunutkaan ydinajatustaan lausumaan, vaan\ntyytyi ylimalkaiseen kehumiseen ja eteenpäin innostamiseen.\n\nSitä kirpeämmäksi ja vihaisemmaksi kävi arvostelussaan Kasper.\n\nKerran Juhani Aho oli saanut kuulla, että Kasper piti hänen viimeistä\nteostaan \"Muistatko\" suurena alaspäinmenona.\n\nKiihtyneenä Aho meni hänen luokseen ja kysyi, oliko se totta.\n\n(Vanhuutensa päivinä Elisabet ja Kasper asuivat yhdessä Helsingissä.)\n\n— On se totta, — sanoi Kasper, — ja minä olen vain odottanut\ntilaisuutta saadakseni sanoa sen sinulle itsellesi.\n\n— Mitä sinulla siis on teostani vastaan?\n\n— Sehän on vain löyhää fantasiaa alusta loppuun koko teos!\n\n— Fantasiaa! Entä sitten! Miksi ei semmoistakin saisi kirjoittaa, kun\nyleisö kerran semmoista tahtoo, — sanoi Jussi hiukan avuttomasti\nsammaltaen.\n\n— Siksi, että se ei ole totta. _Vain_ siksi! — vastasi Kasper\nvihaisesti, antautumatta sen enempiin selityksiin.\n\nJa minä luulen, että tämmöiset \"epätunnelmat\" olivat yhä useammin\nuudistuneet heidän lujan ystävyytensä loppupuolella.\n\nSurullisena Elisabet tällöin istui pyöreän pöytänsä ääressä olemattomia\nmuruja sen pinnalta pyyhkien.\n\nTilannetta keventääkseen Jussi nousi katselemaan niitä lukemattomia\nmaalausharjoitelmia, joilla Elisabet oli huoneensa seinät koristanut.\nHarjoitelmista olivat useimmat Kasperin maalaamia.\n\n— Nuo punaiset mökit tuossa, eivätkö ne ole niitä kanavan mökkejä? —\nkysyi Jussi ja ilahtui suuresti, kun kuuli, että ne olivat juuri niitä\nkaukaisten muistojen mökkejä.\n\nOmasta puolestani minun täytyy tunnustaa, että olin noina kanavan\npäivinä ja monena vuotena jälkeenkin päin mustasukkainen äidille tuon\nhänen Juhani Ahon kirjalliseen toimintaan tuntemansa kiintymyksen\njohdosta. Minusta tuntui, että hän osoitti paljon todellisempaa\nharrastusta Jussin sepustuksiin kuin minun (sillä minäkin kirjoittelin\nkertomuksia ja \"tunnelmia\"). Minun kirjoitelmistani hän _koetti_ olla\ninnoissaan, mutta Jussin kirjoitelmista oli. Asianlaita taisi olla\nniin, että minä kirjoittelin vain koska muutkin kirjoittelivat,\nkilpaillakseni Jussin kanssa taidossa. En siihen aikaan vielä\nymmärtänyt perimmäistä syytä Elisabetin Jussi-innostukseen. Onhan\nkuvanveistäjäkin innoissaan, kun hän huomaa sisäisen näkemyksensä\nvähitellen saavan silmin havaittavan, aineeseen kiinnitetyn muodon.\nEikö vielä suuremmalla syyllä voisi olla innoissaan se, joka _elävässä\nihmisessä_ näkee herättävänsä herkimmän taidekäsityksensä, erittäinkin\nkun kysymyksessä oli suomalainen karu, taideaistinsa puolesta vielä\nkovin alkuperäinen yleisö? Juhani Ahossa täydentyi Elisabetin rakkaus\nSuomeen ja suomalaisuuteen.\n\nToukokuun 27 päivänä v. 1919, siis noin 10 vuotta sitten, Juhani Aho\nkirjoitti Elisabetille näin kuuluvan viimeisen kirjeensä:\n\n  Jämsä laivassa, Päijänteellä 27.5.19.\n\n  Rakas Täti! Siitä on niin kauan, kun olen nämä sanat kirjoittanut,\n  mutta minun täytyy saada kirjoittaa ne vielä kerran, vaikka jo\n  vapisevalla kädellä. Eihän tiedä, kuinka kauan elää ja sitten se\n  on myöhäistä.\n\n  Minä olen juuri kulkenut ohi kanavan. Loioin hytissäni väsyneenä\n  ja elämään kyllästyneenä. Minusta on jo kauan tuntunut, niinkuin\n  ei elämältä olisi enää suuriakaan odotettavissa. Se on nyt vain\n  ehkä kuvittelua, mutta siltä tuntuu. — Silloin katsahdin ulos\n  ja näin tutun saaren, saman, josta Tädin seinällä eilen näin\n  pienen taulun. Ja kun laiva kulki vähän matkaa, näin \"punaiset\n  mökit\" tai ainakin luulin näkeväni, sillä stemninki oli sama kuin\n  ennen: laineet loiskuivat sinne kivikkorannalle ja ilta-aurinko\n  valaisi havumetsää. Niistä mökeistä, siitä näköalasta, alkoi\n  kerran minulle uusi elämä, kirjallinen, aatteellinen ja muu. Minä\n  tahtoisin langeta polvilleni ja kiittää siitä. Minusta ei olisi\n  koskaan tullut mitään ilman sitä kesää. Silloin minut löydettiin\n  ja minä löysin itseni. En ole koskaan sitä unohtanut ja\n  kiitollisuuteni on yhä edelleenkin rajaton. Harhaillut olen,\n  kirjallisesti ja aatteellisesti, ja aina tullut siihen, aina\n  kulkenut Tädin vanavedessä ja kuljen yhä, missä lienenkin\n  harhaillut. Eikä minulla koskaan ole ollut sitä semmoista\n  _ystävää ja ymmärtäjää_ kuin oli silloin. (Kun tahtoo tulkita\n  kiitollisuuttaan, täytyy puhua itsestään.)\n\n  Ja laiva liukui kanavaan ja sieltä etäämpää häämöitti Hillilän\n  ranta. Ja kanava oli juuri niin kuin ennen, puut vähän korkeammat.\n  Ja puro kääntyi puiden alle ja vesi liikutteli lehviä ja taisi\n  sieltä häämöittää valkoinen venhekin.\n\n  Yht'äkkiä avautuu metsä ja aukosta näkyy valkonen talo. Se oli ennen\n  harmaa, nyt se on valkonen, niinkuin jotenkuten henkevöitynyt,\n  taivastunut, niinkuin sen entisen asukkaan tukka. Siinä ei näytä\n  asuvan ketään, ja minä kuvittelen, että siellä sen jälkeen ei ole\n  kukaan asunut ja että siellä nytkin vain asuu entisyyden _henki_.\n  Ehdin nähdä, sen edessä kasvavien tuomien välistä, että talon\n  arkkitehtuuri on yhä sama, samat ikkunat, sama veranta... Ja\n  sitten se katosi, ja tuli näkyviin mylly ja pikku koski ja samat\n  talot ylhäällä maantien varrella. Ei mikään ole muuttunut tai jos\n  on, en sitä huomaa. Ja kun laiva liukuu slussiin, en ihmettelisi,\n  jos Laiti seisoisi sen reunalla ja heiluttaisi rakasta\n  univormulakkiaan.\n\n  Ja kun tullaan ulos kanavan suusta, näkyy Asikkalan kirkon torni\n  metsän yli kumartuen taivasta vasten.\n\n  Tulimme sinne eräänä keväänä näin monta, monta vuotta sitten.\n  Sillä matkalla minulle selvisi, että onhan maailmassa, näen mä,\n  ihmisiä, jotka minua ymmärtävät ja minä heitä. Se antoi minulle\n  luottamusta ja uskoa itseeni, jota minulla ei koskaan ole ollut\n  muuta kuin mitä olen muilta saanut. Itsekseni olen sitten paljon\n  vaeltanut, oikeastaan harhaillut, usein eksyksissä, ja tullut,\n  niinkuin aina eksyksissä tullaan, samaan paikkaan mistä olin\n  lähtenyt. Nyt olen taas siinä paikassa ja lähetän sieltä nämä\n  kiitokset, tuhantiset; minun täytyi saada se tehdä, ja Tädin\n  täytyy puristaa ystävällisesti kättäni, niinkuin täti vain voi.\n\n                                          Tädin _vanha_ Jussi.\n\n  Osote: Huopana.\n\n\n\n\nXVIII. VALOA JA PIMEÄÄ.\n\n\nEdellinen luku, jossa kuvasin Laitia ja Ahon alakuloisia muisteluita\ntuosta helkkyvän päiväpaisteisesta kanavan-kesästä, olkoon siirtymisenä\nsiihen alkavaan perheonnen pimenemiseen, johon Aleksanderin ja\nElisabetin keskinäiset välit vähitellen kääntyivät.\n\nSodan räikeät olot, sen kaikkea hentomielisyyttä pilkkaava henki, sen\nraaka, eläimellisen ihmistahdon kaikkivoipaisuutta tehostava\nomavaltaisuus, ruhtinasten ja komentavien kenraalien loisteliaat\nkenttäasumukset, heidän telttainsa toinen toistaan upeammat\nsisustukset, joiden oli todistettava heidän rahavarainsa rajattomuutta\nja joista Aleksander kirjoitteli Elisabetille (eikä aivan vailla\nmielipahaa sen johdosta, ettei _hänellä_ ollut mitään mahdollisuutta\nkilpailuun), kaikki tuo — vaikka se ei päässytkään köyhän kuopiolaisen\nAuroran pojassa järkyttämään hyveen ankaria periaatteita — oli\nkuitenkin antanut jotakin tukea ja kannatusta hänen jo ennestäänkin\nvanhoillisille ja eräässä merkityksessä ylimysmielisille\nkatsomuksilleen. Hänen fennomaniansakaan ei ollut mitään luokkien\nväliseen tasa-arvoisuuteen pyrkimistä. Se oli kyllä rakkautta\nsuomalaisuuteen, mutta kansanvaltaisuutta se ei ollut. Sen\nalkuperäisenä pohjana oli intohimoinen pyrkimys oikeuden toteuttamiseen\nkotoisen Karjalan suomalaista rahvasta kohtaan ja sen ihanteeksi tuli\nsuomalaisen sivistyneistön luominen ylimyksellisessä, ei\nkansanvaltaisessa merkityksessä.\n\nTämähän oli jotakin aivan vastakohtaista Elisabetille, jonka\nfennomaanisuus päinvastoin perustui hänen synnynnäiseen\nkansanvaltaisuuteensa, Clodtin suvun ominaisluonteeseen, ylimyksellisen\narvon väheksymiseen.\n\nAleksanderin palatessa nuorena, ryhdikkäänä kenraalina Balkanilta\nolivat pohjolassa kotoisen fennomanian asiat suistumassa loistavimpaan\nuomaansa. Kreivi Heiden, sodan ylin johtaja, nimitettiin odottamatta\nSuomen kenraalikuvernööriksi. Fennomaanien, tai aluksi vain Koskisen,\ntulo maan ylimpään hallitukseen oli taattu. Ja Aleksanderille\nitselleenkin oli avautumassa kauan odotettu, sitkeän vastustuksen\ntakana ollut tilaisuus päästä venäläisestä palveluksesta ja vihdoinkin\ntulla suomalaiseksi hallitusmieheksi.\n\nNoilta ajoilta muistan selvään fennomaanien kiihkeästi suunnittelevat\nkokoukset luonamme Koskisineen, Meurmaneineen, Ignatiuksineen,\nLöfgreneineen. Mélartia ei enää näkynyt, harvenneelta tuntui rivi\nmyöskin Godenhjelmin kohdalta. Sijaan oli tullut joitakin uusia ja\nheidän joukossaan pääkukkona tuo taipuisa, sulavasti puheleva, iloinen,\nlihava, mehevästi tupakkayskäinen Eneberg. Muistan Aleksanderin\nhuolestumisen, kun kenraalikuvernöörin ollessa kutsuttuna meille\nillallisille Aleksanderin fennomaaniystävistä toinen toisensa jälkeen\nkieltäytyi saapumasta vaillinaisen kielitaitonsa vuoksi, kuinka Eneberg\nHeidenin kysymykseen, puhuiko hän saksaa, vastasi: eine kleine, kuinka\nvaikea oli Heidenille aiottuun korttipöytään löytää venäjää tai ranskaa\ntaitavia myötäpelaajia, kuinka kaikki oli lopulta kuitenkin käynyt\nhyvin, sillä Elisabet oli illallispöydässä osannut venäjällään herättää\nylhäisten vieraiden iloista hilpeyttä ja käyttäytynyt heidän seurassaan\nvapaasti ja vaivattomasti kuten ennen muinoin kotonaan Pietarissa. —\nMuistan myöskin, kuinka Aleksander koetti innostaa meitäkin, poikiansa,\nylhäisön ihailuun. Kenraalikuvernöörin tanssiaisia varten hän hankki\nmeille kolmelle muodikkaat chapeauclaque'it, tuollaiset litteästä\nasennosta pönttöasentoon ponnahtavat silinterit, joita sisällä ollessa\nliikuteltiin keikailevasti ja usein tanssienkin aikana pidettiin\nkainaloon litistettyinä. Loisteliaassa iltajuhlassa loisti ruotsalainen\nkerma — mikäli mahdollista — poissaolollaan. Sitä runsaammin oli\nfennomaanisia kutsutuita, ehkä ensi kerran tässä palatsissa. Heiden\nkulki vieraittensa joukossa kohteliaana ja huomaavaisena isäntänä.\nPitkä, kummallekin puolelle hajautuva valkoinen parta antoi vanhan\narvokkuutta hänen ylimykselliselle olemukselleen, eikä hän säästänyt\nmitään ponnistuksia saadakseen pitoihinsa edes jonkinlaista eloisuutta.\nNäytti niinkuin hän ei olisi olojamme vielä ymmärtänyt: hän koetti\nyhdistää keskusteluihin ja esittää toisillensa aivan mahdottomia\nvastakohtia helsinkiläisistä tyypeistä. Tanssi ei tahtonut ollenkaan\nsujua: hienoston ruotsikot eivät olleet vielä milloinkaan tanssineet\nfennomaanien kanssa, ja miksi he olisivat nyt sitä tehneet, kun\nfennomaanien yllätyksellinen ilmestyminen kenraalikuvernöörin palatsiin\nmuutenkin tuntui heistä hansikkaan heitolta vasten heidän kasvojansa.\nKreivi teki parastansa saadakseen nuoret herrat hyppytuulelle. Vihdoin\nhän rupesi oikein kädestä pitäen johdattelemaan heitä naisten salonkiin\najutanttien luo, joiden käski esitellä heitä naisille. Kasper kertoi\nsuuttuneena, kuinka ajutantti oli esitellyt hänet aivan mahdottomalle\nvanhalle akalle — ilmeisesti kiusalla, sillä sama ajutantti oli kova\n\"sveesi\". Eerik kertoi tulleensa esitetyksi mahdottoman pitkälle ja\nvantteralle neiti Nordenstamille, jonka kanssa hän ei voinut\najatellakaan mennä liitelemään valssia. (Heistä oli kuitenkin tullut\noikein hyvät ystävykset ja myöhemmin Eerik tuli usein kutsutuksi tuon\nmahtavan kenraalin perheeseen.) Tunnustaa kuitenkin täytyy, että vanhat\nfennot, edustaen ulkonaisen käytöksensä puolesta enintään pappila- ja\nopettajasivistystä, eivät läheskään voineet vetää vertoja tässä\nsuhteessa ruotsalaiselle sivistyneistölle, aatelisille ja\nsuurporvareille, jotka olivat tottuneempia ylhäisön tapoihin ja\nkasvatuksessa kiinnittivät usein melkein yksinomaan huomiota juuri\nulkonaiseen esiintymiseen. Niinpä niinkin sivistynyt, ulkomuodoltaan\nedullinen ja olennoltaan miellyttävä henkilö kuin Koskinen tuntui tässä\nympäristössä, jota hän oli henkisesti monin verroin etevämpi,\navuttomalta ja alakynteen joutuneelta. Tuo mies, joka oli niin\nodottamatta saanut kannattajakseen Venäjän keisarivallan mahtavan\nedustajan Suomessa ja joka siis ainakin tällä hetkellä oli tavallaan\nmaan päämies, kuljeskeli yksikseen sivuhuoneissa tietämättä mitä tehdä\nja ikäänkuin paeten mahtavien seuraa. Ja kun Heiden hänet vihdoin\nlöysi, kumarteli Koskinen hänen edessään mielestämme aivan liian\nnöyrästi. Suurista korvistaan huolimatta kreivi oli huonokuuloinen, ja\nkun hän käsi korvan takana koetti päästä mahdollisimman lähelle\nKoskista, tämä aina peräytyi vastaten kysymyksiin kohteliailla\nkumarruksilla ja esittäen tuota fennomaanien ainaista tekonaurua. Näin\nhe kulkivat joltisenkin välin, Heiden koettaen lähestyä, Koskinen\nkumarrellen ja peräytyen. Muistelen ajatelleeni jo silloin: Kuinka\ntoisenlainen Koskinen oli siellä Leppälahden vilpoisessa salissaan!\nEntä Honkaen keskellä laulussaan! Ja pitääkö fennomaanien todellakin\nkulkea tämän katalan hovinöyryytyksen läpi, ennen kuin Suomi on\nsuomalainen!\n\nNiin loistavalla kannalla kuin fennomanian asiat siis olivatkin\nAleksanderin palattua kotiin, eivät hänen perheolonsa olleet tällä\nvälin suinkaan kehittyneet hänelle yhtä mieluisaan suuntaan.\n\nAleksanderin kaikille nykyisille suunnitelmille epäedullinen ja\nepämieluisa Clodtien henki oli näinä vuosina päässyt perheessä vapaasti\nkehittymään ja puhjennut kukoistukseensa, uhaten tehdä tyhjäksi\nAleksanderin aikeet kasvattaa lapsensa suomalaisiksi ylhäisömalleiksi.\nLukemattomat erikieliset guvernantit, joita hän oli toimittanut\nperheeseen jo poissaolonsa aikana, eivät olleet saaneet paljoakaan\naikaan. Mutta erittäin huolestuttava oli hänestä hänen neljän poikansa,\nKasperin, Arvidin, Eerikin ja vielä koulua käyvän Armaankin kehitys.\nTämä nuori poika alkoi jo koulupenkiltä asti rimpuilla lyseosivistystä\nvastaan, vaatien siirtämistään musiikkiopistoon. Hän soitteli pianoa,\njopa säveltelikin lahjakkaasti, mutta Elisabet ei ollut voinut\ntämmöistä asiaa yksin ratkaista. Aleksanderin ratkaisu, hänen\npalattuaan kotiin, oli sitä vastoin lyhyt ja selvä: ensin\nylioppilaaksi, sitten vasta oman nokan mukaan!\n\nEerik taas, joka oli koulussa osoittanut suuria taipumuksia\nmatematiikkaan, oli saanut päähänsä vieläkin kummallisempia aatteita.\nHän oli tosin — muistaakseni Kasperin aloitteesta — ruvennut hänkin\nmaalaustaidetta harrastamaan ja varmasti häntä tälle alalle\nvoimakkaasti vetivät hänen taipumuksensa ja lahjakkuutensa.\nMutta hän oli kerta kaikkiaan saanut päähänsä, että ihmisen täytyy\ntulla hyödylliseksi kansalle, ja koska hän ei voinut käsittää,\nmiten voisi taulusia maalaamalla olla kansalle hyödyllinen, oli\nhän päättänyt ruveta — kansakoulunopettajaksi. Tässä kohden tapasi\nhänet kotiinpalaava Aleksander. Varmaankin tuntui Eerikin päätös\nkovin lopulliselta, ja lieneekin ollut aivan mahdotonta selittää\nhänelle, että myöskin yliopistossa, esim. matematiikkaa tutkimalla,\nvoi tulla hyödylliseksi kansalaiseksi. Hän ei aikonut tulla\nmiksikään \"hyödylliseksi kansalaiseksi\", vaan tahtoi välittömällä\njokapäiväisellä työllä palvella kansaa. Semmoisia aatteita sitä\noli Balkanin sodan aikana kasvanut Aleksanderin yrttitarhassa!\nVaikeinta oli, että tuo teräväpäinen nuorukainen osasi käyttää\ntuekseen, ei ainoastaan Elisabetin, vaan itse Snellmanin oppeja\nsivistyneistön velvollisuuksista kansaa kohtaan. Mutta että juuri\nkansakoulunopettajaksi! Tuhat kertaa parempi sitten vaikkapa\ntaiteilijaksi, joksi pojalla on ilmeisiä taipumuksia ja jolla alalla\nonnellisessa tapauksessa saattoi odottaa edes jonkinlaisia\ntulevaisuuden mahdollisuuksia. Tähän Aleksanderin tekemään suureen ja\nodottamattomaan myönnytykseen Eerikin sitkeä vastustus kilpistyi ja hän\nluopui aikeestaan ruveta opettajaksi. Asia järjestyi niin, että\nAleksander — jalo mies kun oli eikä mitään kustannuksia lastensa\nkasvatuksessa kammonut — lähetti hänet Pietarin taideakatemiaan\ntaideopintoja harjoittamaan ja sittemmin niitä lisäksi Pariisissa\njatkamaan. Pietarissa oli silloin vielä Mishakin professorina. Kuinka\nmielenkiintoista olisikaan, jos Eerik kirjoittaisi muistelmansa näiltä\nopintovuosiltaan (ja samalla niissä myöskin oikaisisi, mitä minä\nmahdollisesti olen hänen elämästään vaillinaisesti tai väärin\nkäsittänyt).\n\nJa nyt tulee Kasper.\n\nAleksanderin alkuperäinen tarkoitus oli tehdä Kasperista finanssimies.\nSiinä tarkoituksessa hän oli neuvotellut ystävänsä ja entisen\nkadettikoulutoverinsa paroni Cronstedtin kanssa, joka oli Yhdyspankin\njohtaja, Kasperin ottamisesta pankkiin harjoittelijaksi, mutta C. oli\npitänyt hänen tulevaisuudelleen edullisempana maisterintutkinnon\nsuorittamista ensin. Samaa mieltä oli Aleksanderkin. Luultavasti hänen\nmielessään jo silloin häämötti vastaisen _suomalaisen_ pankin\nmahdollisuus. Ehkä oli tuuma suorastaan lähtöisin neuvottelusta\nKoskisen ja Ignatiuksen kanssa. Kaikissa tapauksissa, oli miten oli,\nKasperin oli saatava laajempi yleissivistys ja perusteellisempi\ntieto rahamaailman taloudellisesta merkityksestä, kuin mitä\npankkiharjoittelijana voi olettaa saavutettavan.\n\nNäin tapahtui, että Kasperin olisi siis pitänyt ruveta lukemaan\nfilosofian kandidaattitutkintoa varten, kuunnella kauniisti\nluentoja ja kiltisti seurata määrättyjä kurssikirjoja. Mutta\nhän oli jo koulussa perin kyllästynyt läksylukuihin ja aivan\nsietämättömänä painajaisena oli häntä vaivannut tuo vieraiden, usein\n\"epäloogillisuutta\" täynnä olevien ajatusten päähän pänttääminen ja\ntaas oman loogillisuudentunteen häätäminen kaikkien aitojen taakse.\nOpettajien pakko-arvovallasta vapauduttuaan ja ylioppilaaksi tultuaan\nhän omasta harrastuksestaan, luennoilla käymättä, rupesi tutkimaan\nkirjallisuudenhistoriaa, estetiikan ja erittäinkin filosofian\nkysymyksiä. Hän oli valinnut ystäväkseen ja toverikseen Minnin,\npuhdasrotuisimman suomalaisen kansanlapsen mitä suinkin voi ajatella,\nmutta tämä oli samalla myöskin oikea suomalainen pessimisti ja mitä\nkitkerin ja katkerin arvostelija. Minni oli Kasperia vähän vanhempi ja\noli jo ennestään lukenut sekä filosofiaa että estetiikkaa. Hän oli\nhyvin ruma, melkein kaljupäinen ja aivan mahdoton kaikkialla, missä\nmenestys vähänkin riippui käytöksestä ja ulkomuodosta. Mutta järki\nhänellä oli partaveistäkin terävämpi, ja salamoina välähdellen\nsinkoilivat nerokkaat ajatukset hänen suuresta, varhaiskypsästä\npäästään, joka kellui liian hennon kaulan jatkona.\n\nMinni kammoi suurempia seuroja ja vältti siis myöskin Elisabetin\nnuorisokokouksia. Mutta sitä hartaammin hän seurusteli kahden kesken\nKasperin kanssa. He olivat hengenheimolaisia ja erottamattomia\nystävyksiä. Yhdessä he häikäilemättömän arvostelevasti pohtivat\nfilosofian ja estetiikan pääkysymyksiä. Kasperista kehittyi myöhemmin\nkriitillinen Ibsenin-tuntija, ja filosofiassa hän minulle, alkaessani\nlukea filosofian laudaturkurssia, selitti juurta jaksain ja erinomaisen\nhelppotajuisesti Kantin aika- ja paikkakäsitteiden subjektiivisuuden\nsamoin kuin yleensäkin koko kategoriaopin. Oli Kasperin ja Minnin\nluonteenpiirteissä kuitenkin paljon eroavaisuuksiakin. Minni rakasti\nskandaaleja, erittäinkin kun sai siten joukossa osoittaa mieltään\nolevia oloja vastaan ja suorittaa jotakin sovinnaisuudesta poikkeavaa.\nHän oli tietysti ollut ensimmäisenä viheltäjänä siinä suuressa\nvihellyskonsertissa, jonka Nuija (suomalainen ylioppilasyhdistys) oli\nLauri Kivekkään johdolla pannut toimeen ruotsalaisessa teatterissa\ntämän teatterin ohjelmistoa vastaan. Kasperin ja tietysti myöskin\nMinnin mielestä Läderlappen (Lepakko operetti) oli aivan viaton\nkappale, mutta Minni ei vain voinut kieltää itseltään huvia saada\nruotsalaiselle hienostolle viheltää poskensa ja silmänsä pullolleen. He\nolivat varustautuneet savikukoilla.\n\nMuutenkaan ei Lauri Kivekkäällä ollut sanottavaa vaikutusta Kasperiin,\njoka vihasi mahtipontisuuksia. Kun minä ihastuneena kerroin, miten\nPohjalaisessa osakunnassa oli kello 12 yöllä juotu Martti Lutheruksen\nmalja ja sen jälkeen puhujan esityksestä lyöty kaikki maljalasit\nsäpäleiksi, sanoi Kasper, että hänen mielestään sekä maljanesitys että\nerittäinkin lasien rikkominen oli järjetöntä. Sain hänet kerran mukaani\nKivekkään pöytään \"paremmalle puolelle\". Joukko Kivekkään tovereita\nistui pöydän ääressä ja seurue kasvoi kasvamistaan, tilaten yhä uusia\npulloja ja laseja. Kivekäs oli loistavimmalla tuulellaan, eikä kukaan\nravintolaan tulijoista, joka hänet näki, malttanut olla seuraan\nliittymättä. Minä ajattelin: no nyt Kasper vihdoin saa nähdä, millainen\nse meidän Kivekäs oikein on, eikä varmaan voi olla hänkin ihastumatta.\nJa aivan oikein: Kasper yhtyi kerran toisensa perästä hyvä-huutoihin.\nMinä olin täynnä jännittynyttä odotusta. Innostus yhä paisui. Kivekäs\npuhui tapansa mukaan suomalaisuuden ohjelman tinkimättömästä\ntoteuttamisesta, yksikielisyydestä. Mutta nyt, kun hän oli juuri\npalannut Tukholmassa vietetystä Nordenskjöldin juhlasta, jossa oli\nkäynyt ylioppilaskunnan toisena edustajana ja ankarasti riitaantunut\ntoisen edustajan kanssa, ei hän puhunut muusta kuin moderaateista,\njoiden tyypiksi hän tahtoi tehdä tuon toisen. Hyvä-huutojen\nkannattamana hän yltyi yhä ivallisemmin kuvaamaan moderaattien\nvaltiollista pikkumaisuutta, heidän taipumustansa tinkimisiin ja\nsovitteluihin. Kun Kivekäs alkoi ivata sovitteluja, alkoi kuulijasta\ntodella näyttää, että mitään sen inhoittavampaa, alhaisempaa kuin\nsovitteleminen ei voinut olla olemassakaan. Alas siis moderaatit! He\nelävät laskelmissa, sanoi Kivekäs, — he puhuvat aatteesta, mutta\nmielessä heillä on säästäväisyyden säännöt, ja suurissa isänmaallisissa\ntilaisuuksissa he ajattelevat: mitähän booli tulee maksamaan! Samassa\nkilahti ensimmäinen lasi Kivekkään kädestä säpäleiksi vasten permantoa.\n— Toinen. — Kolmas. — Ja nyt hän omista eleistään kiihtyneenä yhä\nsuurempaan innostukseen sivalsi yhdellä pyyhkäisyllä pöydältä kaiken,\nmitä siinä oli. — Äänettömyys. — Tämä on sellaista vavahtelevaa\näänettömyyttä ennen räjähdystä. Rohkea ele on vaikuttanut seuraan\nsähköistävästi. Minä tunnen, että nyt-nyt he sieppaavat Kivekkään\nmaasta ja innostuksen volinassa nostavat hartioillensa kunniatuoliin.\n\nSilloin kuulen kauhistuen Kasperin sanovan rauhallisella, hiukan\nsuuttuneella äänellä Kivekkäälle:\n\n— Voi olla aivan totta, mitä sinä sanot moderaateista, mutta — miksi\nrikkoa _laseja_?!\n\nÄänettömyys jatkuu, mutta se on jo toinen äänettömyys. Miehet alkavat\nkatsella hattujansa. Enkä ole sen koommin kuullut, että Kivekäs olisi\nsanojensa vahvikkeeksi enää milloinkaan laseja rikkonut.\n\nKasper oli arvostelussaan aivan lahjomaton. Hän kävi arkailematta\nvaikka kuinka yleisesti tunnustetun suurmiehen kimppuun, jos vain\nhuomasi esimerkiksi minun uskovan arvostelutta tuon miehen sanoja, vain\nhänen arvovaltansa perusteella. Kasper oli huomannut, että sellaiset\nihmiset, jotka pitävät jotakuta toista ihmistä ihanteenaan, voivat\npysyä tässä ihanteessaan vain mikäli uskovat hänen olevan aivan vailla\npuutteita, ihan täydellisen, erehtymättömän. Tämmöinen kanta oli\nKasperin mielestä lyhytnäköisyyden huippu ja aivan sietämättömän\nepäloogillinen. Ja kun minun ihanteeni oli Snellman, niin hän ei\nsäästänyt itse Snellmaniakaan.\n\n— Tuo sinun Snellmanisi — sanoi hän kerran — voi kyllä olla monessa\nasiassa hyvin viisas, mutta ei kaikissa.\n\nKohta olin kiukkuisena kysymysmerkkinä, sillä minunkaan ihanteitani ei\nsaanut raapaista miltään puolelta, niiden lakkaamatta olemasta\nsemmoisina. Ja Snellmanista en toki olisi luopunut. Oikein sydäntäni\nriipaisi. Minä kysyin synkän uhmaavasti, mistä hän päättää, ettei\nSnellman muka ollut kaikissa asioissa yhtä viisas.\n\nKasper ei pelästynyt. (Minä olin ruumiillisesti häntä voimakkaampi.)\n\n— Jo siitäkin, — hän sanoi, — että Snellman niin ihailee Hegeliä. Se\nei ole erikoisen viisauden merkki.\n\nSisäistä kuohuntaa hilliten minä viskasin myrkyllisesti, että tuon hän\non ilmeisesti onkinut taas Minniltään. Mutta Kasper vastasi\nrauhallisesti:\n\n— Minniltäkö? Ei. Minnihän se pitää Snellmania suorastaan tyhmänä, ja\n_kaikissa_ kysymyksissä. Olen toista mieltä.\n\nNiin että tämmöiseksi se Kasper oli kehittynyt lukiessaan omin päin,\nluennoilla käymättä, filosofiaa ja maailman kirjallisuutta. Ja\ntämmöistä omapäisyyttä nyt tekemään finanssimieheksi! Aleksanderin\nmielestä olisi asia ollut aivan yksinkertainen ja selvä: filosofian\nja estetiikan tutkinnot olisi vain suoritettu, päästy maisteriksi,\nharjoiteltu joitakin vuosia Cronstedtin pankissa ja sitten\noltu valmiina kaikkeen, mitä tulevaisuus tälläkin alalla oli\nsuomenmielisille tarjoava. Hän ei ollenkaan voinut käsittää Kasperin\nvastahakoisuutta kurssilukuihin ja tutkintoihin. Itse puolestaan oli\nAleksander nuoruudestaan asti suunnitellut tulevaisuutensa linjan ja\nodotti parhaillaan nimitystä suomalaiseksi kuvernööriksi, jommoisena\nhän oli toteuttava omalta osaltaan suomalaisuuden ohjelmaa ja\nsuomalaistava vastaisen lääninsä hallinnon. Mutta Kasperpa ei itsensä\nsuhteen voinut sietää minkäänlaisia tulevaisuuden suunnitelmia. Ihmisten\nalituinen puhe siitä, miksi kukin on tuleva, ja kysely, miksi kukin\naikoo, lääkäriksikö, opettajaksi, tieteilijäksi, tuomariksi,\npankkimieheksi — se oli hänelle perin vastenmielistä. Hän ei voinut\nsietää koko tuota translatiivin päätettä -ksi, jolla tiedusteltiin ja\nhuolehdittiin tästä muka ihmisen kardinaaliasiasta, \"-ksi!\" — sanoi\nhän vihaisena, \"-ksi ja -ksi! Aivan kuin ihminen ei olisi yhtään\nmitään, ellei hän tule -ksi! Ja aivan kuin hän aikoisi vasta silloin\nsyntyä!\"\n\nPaitsi filosofiaa ja kirjallisuuden historiaa, joita hän siis harrasti\nvain mikäli haki ja löysi niistä vastauksia _omiin_ kysymyksiinsä,\nharrasti hän todenteolla myöskin taidetta ollenkaan edeltäpäin\npäättämättä ruveta taiteilija-_ksi_. Makasiininkadulla sijainneessa\npiirustuskoulussa hän täydensi tekniikkaansa ja harjoitteli pitkät ajat\nmaalausta Hjalmar Munsterhjelmin johdolla, joka ylisteli hänen\ntaipumuksiansa, — mutta ei sittenkään! Aleksanderin täytyi vihdoin\nluopua kaikesta toivosta saada Kasperista maisteri ja finanssimies.\nTäytyy kuitenkin sanoa, että Kasper teki usein suuriakin ponnistuksia\nvoittaakseen vastenmielisyytensä kurssilukuihin ja täyttääkseen\nAleksanderin toivomukset. Luullakseni hän jätti lopullisesti kaikki\ntaideharrastuksensakin voidakseen antautua yksinomaan tutkintolukuihin.\nLuulen myös, että Elisabet puolestaan, loputtomasti ja usein aamuyöhön\nasti keskustellen hänen kanssaan, mitä hartaimmin kehoitti häntä näihin\nponnistuksiin. Mutta aina kun tutkinto alkoi lähestyä, vei luonto\nvoiton ja Kasper jäi kuin jäikin uskolliseksi omille periaatteilleen.\nAleksander luopui verraten aikaisin kaikista yrityksistään taivuttaa\nhäntä. He olivat pohjaltaan oikeastaan suuria ystävyksiä, sanan\nsyvällisemmässä merkityksessä. Paitsi sitä, että Kasper oli esikoisena\nAleksanderinkin lempipoika, oli heidän luonteissaankin ilmeisiä\nyhtymäkohtia. Molemmat olivat samoja rehellisiä totuudenmiehiä ja\nmolemmat pysyivät yhtä kiinteästi periaatteissaan. Ja vaikka Aleksander\nei voinutkaan oikein käsittää Kasperin vaikuttimia, jotka hänestä\ntuntuivat Clodtmaisilta, oli hänellä niitä kohtaan kuitenkin\neräänlainen ritarillinen kunnioitus, joten hän antoi Kasperinsa olla\nrauhassa.\n\nMutta vielä pahempi vastus Aleksanderin suunnitelmille uhkasi tulla\nhänen toisesta pojastaan, Arvidista.\n\nTämä hyvin vapaata ylioppilaselämää viettävä, kaikissa Kivekkään\nkokouksissa riehuva, yltiöisänmaallinen, ehkäpä yltiöpäinenkin\nnuorukainen — ei ollut vielä käynyt ripillä eikä nauttinut\nherranehtoollista!\n\nElisabetin milloinkaan ottamatta semmoisia asioita puheeksi oli koko\nkysymys rippikoulusta Aleksanderin poissaolon aikana päässyt ikäänkuin\nluisumaan päiväjärjestyksestä. Mutta kotiin palattuansa Aleksander heti\notti asian puheeksi, vaatien sen järjestämistä viipymättä.\n\nArvid ei ollut tietääkseenkään. Ilmoittipa vain Elisabetin\nvälityksellä, ettei aikonut ripillä ollenkaan käydäkään.\n\nAleksander puolestaan ilmoitti Elisabetille asettavansa Arvidin\nkotona-asumisen ehdoksi sen, että hän alistuu isänsä vaatimukseen.\n\nElisabetin tehtäväksi tuli nyt taivuttaa Arvid suostumaan hyvän sään\naikana. Ensin Elisabet ei puhunut tuosta kotiin jäännin ehdosta mitään,\nsillä hän oli varma, että Arvid, ilman tarpeellisia valmistuksia, olisi\nheti sanonut: jaha, me siis eroamme, ja lähtenyt, itse tietämättä\nminne. Arvidin kanssa ei voinut pitkään puhella niinkuin Kasperin\nkanssa. Heillä oli niin perin erilaiset luonteet. Jo pieninä poikasina\n— sitä Elisabet muisteli ja kertoi usein — he kerran yhdessä\ntarkastelivat eteisen vaatekaapin korkeutta, että uskaltaisikohan\nsieltä hypätä alas. Kasper kapusi ylös ja tarkasteli kaapin korkeutta\njoka puolelta. Laskelmat tehtyänsä hän kiipesi taas alas ja sanoi\ntulleensa siihen päätökseen, että kaappi oli liian korkea. Nyt kiipesi\nArvid vuorostaan ylös kaapin korkeutta arvostelemaan. Mutta peläten,\nettä hän itsekin mahdollisesti pitäisi kaappia liian korkeana, hän ylös\npäästyänsä arvelematta ja mihinkään katsahtamatta heti hyppäsi alas.\n\nElisabet sen vuoksi hyvin varovasti otti asian puheeksi, kehoittaen\npuolestaan _riitaisuuksien välttämiseksi_ tekemään niinkuin pappa\nvaati.\n\n_Arvid_: Mutta he sanovat itse, että joka uskomatta menee\nherranehtoolliselle, se syö ja juo itsellensä kadotuksen.\n\n_Elisabet_: Ah, Arvid, jos emme usko ehtoolliseen, emme usko\nkadotukseenkaan. Eihän kysymys tässä ole mistään muusta kuin papan\ntahdon noudattamisesta. Koeta asettua hänen kannalleen. Hän sanoo, että\nkoko sinun tulevaisuutesi voi mennä pilalle tämän asian tähden ja että\nasia olisi pitänyt järjestää jo paljon aikaisemmin, nyt se tulee päivä\npäivältä yhä vaikeammaksi.\n\n_Arvid_: Tuota sinä et usko itsekään, mamma. Etkö ole itse sanonut,\nettä mitkään jumalat tai uskonnot eivät voi olla korkeammalla sitä,\nminkä ihminen tuntee todeksi?\n\nTämä huomautus järkytti Elisabetia, sillä se osui hänen oman uskonsa\nytimeen. Pitkään aikaan hän ei voinut sanoa mitään. Sitten otti jälleen\nlangan päästä kiinni, mutta heikoin sormin.\n\nHeikosti hän enää jaksoi ajaa Aleksanderin asiaa.\n\n_Elisabet_: Mutta oletko, Arvid, ollenkaan ajatellut, mitä _seurauksia_\nvoisi tästä olla?\n\n_Arvid_: Olethan monta kertaa itse sanonut, että täytyy puhua totta\nseurauksia pelkäämättä.\n\n_Elisabet_ (omana pelkonaan): Entä jos pappa asettaisi ripillä käynnin\nsinun kotiinjäämisesi ehdoksi?\n\n_Arvid_: Aineellisen syyn tähden vielä vähemmin voisi suostua\nvalehtelemaan. Mutta mamma — enhän ollenkaan tunne sinua! Tietysti\nolisi heti lähdettävä!\n\nElisabet huokasi syvään. Hän tosin jätti sanomatta, että semmoinen ehto\noli jo asetettu, sillä hän pelkäsi, että Arvid sen kuultuaan \"heti\nhyppää kaapilta\". Mutta viivyttely oli vain kauhean katastrofin\ntuonnemmaksi lykkäämistä. Eihän voinut ajatellakaan, että Aleksanderin\nsaisi peruuttamaan kerran sanomaansa uhkausta. Elisabet ei ollut\nonnistunut. Asia oli menetetty.\n\nEtevämmyytensä tunnossa, mitä tulee väittelyihin Elisabetin kanssa,\nArvid rupesi ylimielisesti puhumaan muista asioista, nousi ja avasi jo\noven lähteäkseen muuanne, kun äkkiä huomasi Elisabetin olevan\nkyyneltyneenä. Mamma — kyyneltyneenä!\n\nNiinkuin lasten taikalyhdyssä värikuva ilman mitään ylimenoa muuttuu\nsilmänräpäyksessä kokonaan toiseksi, niin muuttui sinä hetkenä\nArvidissa kaikki. Totuudet häipyivät. Ylimielisyys meni.\n\n— No, no, mamma — hän sanoi kiireesti palaten ovelta, — älä nyt,\nsuostun, tietysti suostun...\n\nAsia järjestyi.\n\nAleksander teki parastaan lieventääkseen Arvidille tuottamaansa\nnöyryytystä.\n\nHän meni kaupungin silloisen parhaan saarnamiehen, ihaillun pastori\nHildénin luo, kertoi tälle kaiken, ja he sopivat keskenään, että\nripille pääsyn ehdot, mitä tulee uskontunnustukseen, käsitellään\nmahdollisimman vapaamielisesti. Hildén lupasi suorittaa valmistuksen\nkahden kesken.\n\nNäin kävikin. Pastori osoitti olevansa kohteliaisuus ja myötämielisyys\nitse. Hänellä oli suuret, molempia huulia peittävät tummat viikset ja\ntavattoman sileähipiäinen iho. Suuret silmät kaarevine kulmineen ja\ntummine ripsineen erottuivat jyrkästi miellyttävän kalpeista,\nmaukkaaseen kahvinjuontiin kutsuvista kasvoista. Sekä opettaja että\noppilas olisivat ehkä mieluummin tulleet ystäviksi kuin pohtineet\nriitakysymyksiä. Tämän tunnelman vallassa Arvid olisi sovinnon\nsäilyttämiseksi ollut valmis myönnyttelemään enemmänkin kuin\nvaadittiin. Mutta pastori ei vaatinut muuta kuin nipin napin Jumalan\nolemassaolon tunnustamista.\n\nElisabet oli kirkossa rippisaarnan ja ehtoollistoimituksen aikana. Hän\noli mietteisiinsä vaipuneena eivätkä juhlahetken liikuttavat saarnat,\nmessut ja urkujensoitto näkyneet millään tavoin vaikuttavan häneen.\nKaiken päätyttyä Aleksander oli tyytyväinen ja keveällä mielellä. Hän\npuheli Arvidin kanssa naurahdellen ja sukkeluuksia laskien, niinkuin\nolisi tahtonut korostaa, että koko tämä tapaus oli hänen mielestään\nvain muodollinen pikkuasia, johon ei tarvinnut panna sen suurempaa\nhuomiota. Tehty ja unohdettu.\n\nSamoin suhtautui asiaan muukin maailma. Oli tapahtunut vain kaikille\ntuttu pieni muodollisuus, joka oli jokaiselle yhtä välttämätön täysien\nkansalaisoikeuksien saavuttamiseksi. Suhteissa ihmisiin, sekä\nvieraisiin että omaisiin, kirkkoon ja papistoon vallitsi taas rauha ja\nsula sovinto.\n\nAinoastaan Elisabetin ja Arvidin keskinäinen väli oli ikäänkuin\nliitoksistaan vähän höltynyt.\n\nHe huomasivat sen molemmat jo kirkosta tullessaan, ja kumpikin koetti\nparastaan saadakseen nuo liitokset entiselleen, mutta turhaan.\nKöykäisistä joutavuuksista ei voinut hakemallakaan löytää mitään\npuhelun aihetta, mutta totisista, sydämellä olevista oli ikäänkuin\nmyöhäistä puhua ja niitä piti siis välttää.\n\nHe kulkivat äänettöminä ja omasta äänettömyydestään vaivaantuneina.\n\nEhkä kumpikin aavisti, että tämä asia ei ollut vielä tähän päättynyt.\n\n\n\n\nXIX. YHÄ ILMEISEMPÄÄ ERIMIELISYYTTÄ ALEKSANDERIN JA ELISABETIN VÄLILLÄ.\n\n\nAleksanderin tie rupesi nousemaan pystyyn paitsi hänen poikiensa,\nmyöskin Elisabetin itsensä vuoksi.\n\nPerheen johtajana Elisabet oli noina eronvuosina kehityksessään\nitsenäistynyt, ja Aleksanderin palattua hän ei enää ollut sama kuin\nheidän erotessaan, vaan oli alkanut katsella oloja ja asioita\nomintakeisesti. Kasvavalla innolla hän oli antautunut Ibsenin ja\nBjörnsonin täälläkin heränneeseen vapaamielisyyden henkeen, liittyen\nvarsinkin naisliikkeen kannattajiin, \"naisemansipatsioniin\", kuten\nsilloin sanottiin, yhteiskouluaatteeseen ja muuhun sen ajan\nmodernisuuteen, joka oli Aleksanderille samoin kuin koko hänen vanhalle\nfennomaanistolleen niin peräti luonteenvastaista ja inhoittavaa.\n\nElisabetin suhteen kärjistyi heidän erimielisyytensä varsinkin\nseuraavan tapauksen johdosta.\n\nAivan kuohuksissaan ja suunniltaan järkyttyneenä tuli eräänä päivänä\nElisabetin luo tuttu fennomaaninen rouva kertomaan skandaalista, joka\noli kohdannut toista hänen vielä koulua käyvistä pojistaan.\n\nAjatelkaa!\n\nPoika oli ollut tulossa kotiin konventista noin 11:n aikaan illalla.\nHänen Esplanadin yli tullessaan oli hänen seuraansa tunkeutunut\nhienopukuinen nainen, joka puhui tukholmalaista murretta, mutta\nkäyttäytyi hyvin sopimattomasti, oli tahtonut kävellä käsikynkässä,\nvetänyt väkisin puoleensa ja tehnyt joitakin ehdotuksia.\n\nElisabet kysyi kauhistuneena, oliko tyttö mahdollisesti ollut\njuovuksissa.\n\n— Ei ollenkaan, — vastasi rouva. — Mutta ajatelkaa mitä olen saanut\nkuulla, ja vielä päälliseksi omalta pojaltani! Nainen oli prostituoitu!\n\n— Mitä se merkitsee? — kysyi Elisabet.\n\nRouva sanoi itsekin nyt vasta omalta pojaltaan saaneensa tietää, mitä\nprostituoitu merkitsee. Oli olemassa virallisesti suvaittu,\nterveydellisen valvonnan alainen laitos, jota sanottiin bordelliksi.\nHän kertoi ja selitti kaiken, minkä oli pojaltaan kuullut, nyt myöskin\nElisabetille, joka silmät pyöreinä kuunteli kuin hirveätä satua.\n\nRouva oli ollut jo useiden muiden rouvain puheilla, joilla oli kasvavia\npoikia, ja hän tahtoi nyt neuvotella Elisabetinkin kanssa. Hänen\nmielensä kuohunta ei ottanut laskeutuakseen ja sama oli ollut laita\nmuiden rouvain. Kaikki olivat olleet sitä mieltä, että oli heti\nryhdyttävä mitä jyrkimpiin toimenpiteisiin mokoman laitoksen\nhävittämiseksi, joka uhkasi heidän poikiansa turmiolla.\n\nRouvain kesken päätettiin pitää jyrisevä kokous asian vireille\npanemiseksi.\n\nSitä ennen Elisabet, yhäkään voimatta uskoa todeksi kuulemaansa,\nvarovasti tiedusteli Arvidilta, oliko tämä koulupoikana ollessaan\nmitään sentapaista kuullut tai tietänyt.\n\nArvid kertoi, että heidän ollessaan Kasperin kanssa vielä pikku\npoikina, silloin kun koulu oli Kasarminkadulla ja sinne oli mentävä\nAntinkatua myöten, oli tämän ja Fredrikinkadun kulmassa semmoinen\nEldoradoksi nimitetty talo, jonka ohi joka päivä mentiin kouluun ja\njossa asui maalattuja tyttöjä. Samassa pihassa ja porttikäytävän\nollessa yhteisenä oli Antinkadun puolella toinen pitkä puutalo, jossa\noli suuri poliisikonttori. Ja kun koulu sitten muutettiin Ratakadulle,\noli kohta ensimmäisen kulmauksen takana kaksikerroksinen puutalo, jossa\nniinikään asui pelkkiä maalattuja naisia. Mutta siinä ei sattunut\nolemaan mitään poliisikamaria ja tytöt kyllä uskalsivat uutimien takaa\nvilkutella silmää ja hymyillä yläluokkalaisille, kun nämä tulivat\nkoulusta.\n\nKokous pidettiin.\n\nSe lienee ollut aivan ensimmäisiä kokouksia, jossa rouvat ominpäin\nkeskustelivat ja päättelivät yleisistä asioista. Monelle heistä juuri\ntämä kokous oli ensimmäisenä sysäyksenä yhteiskunnallisiin\nharrastuksiin, se toi heidät ikäänkuin uuteen maailmaan ja uusiin ennen\naavistamattomiin tehtäviin, antoi tunnon, että nainenkin on\ntarpeellinen, jopa välttämätön myöskin yhteiskunnassa eikä ainoastaan\nperheessä, niinkuin tähän asti oli uskottu.\n\nNaisten ensimmäinen innostus ja mielten kuohunta kohtasi kuitenkin\nedessään kallionkovan mahdottomuudenmuurin. Niin yksimielisesti kuin\nrouvat tuomitsivatkin mainitun laitoksen ja niin valmiita kuin\nolivatkin heti sen hävittämään, ei ainoakaan kokouksen puhujista voinut\nesittää mitään käytännöllistä otetta asian alkuun panemiseksi ja\najamiseksi, ellei tahtonut tyytyä pelkkään julkiseen vastalauseeseen,\njoka sitä paitsi tuntui liika arkaluontoiselta julkisuudessa\nesitettäväksi.\n\nToiseen kokoukseen hankittiin siis miespuolisen lainopillisen\nasiantuntijan lausunto. Tämä lausunto tuli suurena yllätyksenä\nkaikille. Yleisten käsitysten ja vallitsevien lakien mukaan naisella ei\nollut mitään mahdollisuuksia saada julkisissa asioissa ääntänsä\nkuuluviin. \"Nainen vaietkoon seurakunnassa\", oli jo apostoli Paavali\nsanonut. Ja ilman miestensä valtuutusta naiset eivät siis saisi\noikeastaan kokouksiakaan pitää, saati toimia yhteiskunnallisten\nlaitosten muuttamiseksi.\n\nEikö naisen ole varjeltava perheensä siveellisyyttä, eikö äitejä ole\ntehty siitä vastuunalaisiksi? — kyseltiin kokouksessa. — Kuinka on\nsiis mahdollista, ettei hänellä olisi sananvaltaa kysymyksen ollessa\nperhettä uhkaavista siveysvaaroista?\n\nMutta mitään itsenäisen toiminnan mahdollisuuksia eivät laintuntijat\nosanneet rouville keksiä. Ei auttanut muu kuin pitää kolmas kokous,\njohon nyt päätettiin kutsua miehetkin neuvottelemaan. Sitä ennen oli\nrouvien, kunkin kohdastaan, parhaan kykynsä ja taitonsa mukaan\nkoetettava vaikuttaa miehiinsä, jotta nämäkin huomaisivat, kuinka\nturmiollisesti tietoisuuden prostitution olemassaolosta täytyi\nvaikuttaa siihen nuorisoon, joka oli saavuttamassa kypsyyden iän. Asiaa\nnäin valmisteltua pidettäisiin sitten miesten ja naisten yhteinen\nkokous.\n\n— Sellaisesta kokouksesta ei kuitenkaan tullut mitään, — kertoi\nElisabet näitä aikoja muistellessaan. — Miehet nauroivat koko asialle.\n\n\"Jos tämä laitos hävitettäisiin\", oli Aleksander hänelle sanonut, \"niin\nmiten silloin suojelisimme omia tyttäriämme?\"\n\nUseimpiin rouviin teki juuri tämmöinen argumentti mitä suurimman\nvaikutuksen. Todella, he olivat ottaneet asian vain poikiensa\nturmelusta peläten. Mutta jos laitos hävitettäisiin, ehkäpä seurauksena\nolisi, että siveettömyys leviäisi ennen koskemattomille aloille. Ja\nheidän täytyi myöntää, että tältä kannalta katsoen laitos kenties\ntodellakin turvasi heidän omia tyttäriään tungettelijoilta. Kun vanhat,\nyhteiskunnallisissa asioissa kokeneet miehet kauttaaltaan vakuuttivat\nlaitoksen ehdotonta välttämättömyyttä, alkoivat jotkut rouvat ikäänkuin\nhävetä, että olivat ollenkaan jotakin niin lapsellista keksineet.\n\nMutta Elisabetiin vaikutti Aleksanderin vastaus järkyttävästi. Kuinka\non mahdollista sallia _omien_ tyttärien turvaamiseksi _vieraiden_\ntyttärien käyttämistä kauppatavarana! — kysyi hän itseltään. — Ja\nkuinka on mahdollista, että oikeamielinen Aleksander semmoista\npuolustaa!\n\nEi Aleksander sitä kuitenkaan yksin puolustanut, sitä puolustivat\nkaikki muutkin sen ajan vanhoilliset. Outona kummittelijana esiintyi\najan hengelle sellainen ajatus, että muka yhteiskunnallisessakin\nelämässä voisi ja pitäisi soveltaa yksilöllisiä siveysperiaatteita,\nsemmoisia kuin: mitä et omillesi sallisi tehtävän, sitä älä tee\nvieraillekaan. Vuosisatoja oli eletty siinä lujassa vakaumuksessa, että\nyhteiskunta oli olemassa juuri vain suojellakseen jokaisen omaisia,\nomaisuutta, perhettä. Perhe oli elämän perus. Ja porttola oli\nvälttämätön, jotta poikien ei tarvitsisi mennä naimisiin, ennen kuin\nolivat päässeet hyville tuloille, ja jotta tyttäret säilyisivät\nviattomina morsiusaikaan asti.\n\nMutta Elisabetille juuri tämä tapaus avasi syvän näkemyksen koko siihen\nsydämettömyyteen, joka ihmisten yhteiselämässä syntyy oman hyvän\nsuojelemisesta vieraiden kärsimysten kustannuksella. Se oli hänelle\nolevien olojen epäinhimillisyyttä vastaan kohdistuvan pyhän vihan\nheräämys.\n\nSe oli myöskin perimmäisenä syynä hänen \"naisasiaan\" kiinnostumiseensa.\nHänessä heräsi tunto, että ellei nainen saavuta sananvaltaa julkisessa\nelämässä, jää ihmisten siveellinen kehitys pysähdyksiin. Hän liittyi\nsen vuoksi kiinteästi niihin ajanhengen uusiin ilmauksiin, jotka\nmaahamme tulivat ulkoapäin erittäinkin Ibsenin ja Björnsonin naisten\nvapautusta ajavan kirjallisuuden mukana ja jotka niin pian valloittivat\nsuomalaisen nuorison.\n\n\"Vanhain\" ja \"nuorten\" välit eivät siihen aikaan olleet suinkaan\nvähemmän katkerat kuin ne tavallisesti ovat kaikkina muinakin\nkehityksen murrosaikoina. Vanhat inhosivat nuorten \"uusia aatteita\" ja\nnuoret puolestaan olivat \"unohtaneet vanhojen aikaansaannokset\".\nKivekkäät eivät edes kieliasiassakaan muistaneet vanhojen ansioita,\nvaan luulivat nyt vasta itse keksineensä koko suomalaisuuden\ntahtoessaan hävittää ruotsinkielen olemattomiin. \"Valvojalaiset\"\nedustivat jonkinlaista vapaamielisyyttä ja arvostelivat akateemisessa\narvovallassaan ankarasti kirkollista suvaitsemattomuutta ja muuta\nvanhoillisuutta. Naiset omalta taholtaan moittivat \"olevia oloja\".\nLahkokunnat alkoivat vaatia oikeutta erota kirkosta. Ja Jonas Castrén\ntahtoi sysätä Meurmanin pankkivaltuusmiehen toimesta noustakseen itse\ntalonpoikaissäädyn valtaistuimelle. Kaikki olivat erkanemassa omille\nteilleen, ja eri aatteiden pohjalle oli syntymässä tarkkarajainen\neriseuraisuus. \"Vanhat fennotkin\", äsken vielä koko kansan tunnetut\nlempilapset, eristäytyivät uuden ajan vieraasta kuonasta pieneksi,\nsapekkaaksi ryhmäkunnaksi, joka tosin Heideninsä avulla sai jo tuntea\nhallitusvallan ohjain — meluttomasti, mutta sitä asiallisemmin —\nsiirtyvän omiin käsiinsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nElisabet ei kyllä puolestaan eristäytynyt vanhasta seurapiiristään. Hän\nvain antautui usein kiihkeihin väittelyihin entisten ystäväinsä kanssa,\nkoettaen kaikilla mahdollisilla todisteluilla saada heidät vakuuttumaan\nmielipiteittensä yhtäpitävyydestä terveen järjen kanssa.\n\nAleksanderille tuotti erikoista mielipahaa Elisabetin häikäilemättömyys\ntässä suhteessa, erittäinkin se, että Elisabet ei ollenkaan ottanut\nlukuun minkä henkilön kanssa keskustelu kulloinkin tapahtui, olipa se\nvaikka itse Koskinen tai niinkin arvovaltainen henkilö kuin ukko\nMeurman.\n\nMeurman oli suuri naiskysymyksen vihaaja, mutta useimmiten hän itse\naloitti keskustelun, ja kiivainkin väittely Elisabetin kanssa näytti\ntuottavan hänelle jonkinlaista mielihyvää. Aleksander oli silloin aina\nkuin tulisilla hiilillä.\n\nMeurmanilla oli tavallisesti lähtökohtana se väite, että naisen tehtävä\nyhteiskunnassa rajoittuu luonnostaan perheen piiriin, ja Elisabetilla\ntaas, että naisella olkoon luonnollinen oikeus itse määrätä tehtävänsä\nelämässä ja jos hän on menemällä naimisiin valinnut tehtäväkseen\nperheenemännyyden, niin hänelle olkoon sillä alalla miehen holhouksesta\nvapaa valta ja vastuu. Tätäkin tehtävää varten hänen siis täytyy\nvalistua, itsenäistyä, käsittää elämää ympärillänsä, tuntea\nyhteiskuntaa, päästä itsetietoisuuteen.\n\n_Meurman_: Minä en kodissani ollenkaan tarvitse naisten\n\"lukeneisuutta\", en heidän yhteiskunnallisia tietojaan enkä\nitsetietoisuuksiaankaan.\n\n_Elisabet_ (silmät pyöreinä tuijottaen Meurmania suoraan silmiin): Ei,\nei, mutta he _itse_ ehkä tarvitsevat kaikkea tuota!\n\n_Meurman_ (ottamatta huomioon vähäpätöisyyksiä): Minun Alineni ei ollut\nsaanut mitään tiedollista oppia, ja kuitenkaan ei minulla ole aihetta\nvalittaa, ettei hän käsittäisi ihanteitani. Hän antaa minulle neuvoja,\nhän hillitsee ja hän kannustaa minua. Tämän kaiken hän tekee vain\n_vaistonsa_ avulla, ilman mitään \"itsetietoisuutta\". Usein luen hänelle\nkirjoituksiani ja luettuani kysyn hänen mieltänsä. Joskus hän hyväksyy,\nmutta myös sangen usein pudistaa päätänsä. Minä silloin suutun, mutta\nmenen ja kirjoitan uudestaan ja taas uudestaan, kunnes tulee hyvä.\nJumalan kiitos, ettei hän osaa mielipidettään perustella eikä väitellä.\nMinä en tarvitse sitä, minulle riittää hänen vaistonsa.\n\n_Elisabet_ (hiljaisella äänellä, mutta kaikin voimin koettaen tunkeutua\nMeurmanin ajatuksien ytimeen ja ikäänkuin sormellaan painaen jokaista\nsanaansa): Tässä ei ole kysymys siitä, mitä Meurman tai joku muu\ntarvitsee vaimoltansa, vaan siitä, mitä vaimo tarvitsee itse itseänsä\nvarten.\n\nMeurmanille tämä naisen itsenäisyyden vaatimus on niin vierasta, ettei\nse pääse edes tunkeutumaan hänen ajatuspiiriinsä. Hän alkaa puhua\nvaimonsa erinomaisuudesta käytännöllisenä perheenemäntänä ja\ntaloudenhoitajana, kaikki seikkoja, joita Elisabet omien näkemiensä\nperusteella olisi valmis vieläkin enemmän ylistämään, mutta joilla\nhänen mielestään ei ole mitään yhteyttä väittelyn aiheen kanssa. Hän\nsiis vain huokaa ja luopuu todisteluistaan.\n\nVanha aika ei voinut tässä asiassa ollenkaan käsittää uutta.\n\nAleksanderin ja Elisabetin välien asteittainen synkkeneminen sattuu\nyhteen 80-luvun \"vanhain\" ja \"nuorten\" toisiansa vastaan murtautuvan\npesänselvittelyn kanssa, joka kuumeisena ja usein hyvinkin katkerana\nriehui melkein kaikkien yhteiskunnallisten kysymyksien, mutta enimmän\nkuitenkin kirjallisuuden ja taiteen aloilla. Siinä oli jo alun pitäen\njotakin sovittamatonta, ja semmoisena se esiintyi myöskin perheemme\nhistoriassa, Aleksanderin ja Elisabetin suhteessa toisiinsa.\n\nOlen tästäkin asiasta koettanut, vaikka enimmäkseen turhaan, saada\nElisabetilta itseltään selvitystä. Me lapset emme kyllä milloinkaan\nhuomanneet sellaisia eripuraisuuden ulkonaisia merkkejä kuin riitaa tai\nväittelyä heidän välillänsä, eipä edes kiivasta sanaa, joka olisi\nvahingossa tullut sanotuksi. Mutta sitä painostavampana vallitsi heidän\nvälillänsä alituinen vaitioleminen.\n\nYhden ainoan kerran — jo monen vuoden kuluttua Aleksanderin\npalaamisesta — Elisabet ikäänkuin huomaamattansa ilmaisi minulle\njotakin, joka on säilynyt muistissani tähän päivään asti ja jota en\nhevin voi olla tässä toistamatta. Omiin ajatuksiinsa vaipuneena hän\nsanoi:\n\n— Ikävöitsin ja kaipasin häntä suuresti, ja kärsimättömästi odotin\nhänen paluutansa Balkanilta, kirjeenvaihtommekin oli kaiken aikaa ollut\nmitä sydämellisintä, mutta hän oli tavatessamme kylmä, melkein tyly.\n\nMuuta Elisabet ei tästä puhunut, huokasi vain, ikäänkuin olisi\ntarkoittanut sanoa: ja niin se sitten jatkui ja on yhä pahentunut.\n\nVielä vähemmin hän myöhempinä aikoina halusi palata tähän asiaan, ja\nkaikkein vähimmin sinä viimeisenä elämänsä vuonna, jona kirjoitin hänen\nmuistelmiansa.\n\nMutta romaanin kirjoittajalle olisi juuri tämän asian selostaminen\nkaikkein tähdellisintä.\n\nSuotakoon hänen siis turvautua mielikuvitukseen. Toisenkin tyttärensä,\nHiljan kuolemasta viestin saatuansa Aleksander ajatteli Balkanilla ehkä\nnäin:\n\n\"Kahden nuorimman lapsemme terveys ei ole enää kestänyt tauteja ja\nsekin, joka nyt on nuorimmaksi jäänyt, on saanut elämänsä puolesta\nkovin taistella. Minun olisi siis jo aikoja sitten pitänyt ymmärtää\nannettu viittaus. Sen sijaan olen ollut anteeksiantamattoman heikko.\nOlen kaikkien heikkojen miesten tavalla uskonut, ettei ihminen muka voi\nvastustaa luonnonvoimia. Miehen on kuitenkin voitava kaikki, minkä hän\ntahtoo.\"\n\nJa kuvittelen hänessä tämän ajatuksen mukana syntyneen uuden voimakkaan\nperiaatteen.\n\nElisabetin taas kuvittelen miehensä paluun lähestyessä ajatelleen:\n\n\"Kuinka olenkaan kaivannut häntä, ja erittäinkin Hiljan kuoleman\njälkeen! Vihdoinkin, vihdoinkin saan Aleksanderin luokseni jälleen ja\npäättyy se suru, jota en ole ilman häntä vieläkään osannut surra\nloppuun.\"\n\nKuvittelen sitten, että kun odotettu hetki vihdoin koitti ja Elisabet,\nnähtyään ryhdikkään nuoren kenraalin laskeutuvan saapuvasta\nkaukojunasta asemasillalle, juoksi Aleksanderiansa syleilemään, hän ei\npäässytkään lähemmäksi kuin vain tervehtivien kätten ylettyville ja\nAleksanderin käsi ehkä lisäksi tuntui vähän jäykistyneeltä...\n\nEihän tämän mielikuvituksen näkemyksen tarvitse sisältää sitä, että\nAleksanderin periaatteellisuuden ilmaus olisi merkinnyt hänen\nrakkautensa kylmenemistä. Päinvastoin voi näkemykseen sisältyä vielä\ntodellisempi ja syvempi huoli toisen onnesta ja parhaasta. Mutta voi,\nkuinka vähän rakkaus sentään sietää periaatteita ja luonteenlujuuksia!\n\nNäen heidän jo matkalla asemalta kotiin kaipaavan puheenaihetta. Sillä\nvuosikausien pitkän kirjeenvaihdon jälkeen lieneekö heillä ollut mitään\nasiallista enää suullisesti lisättävää. \"Ja niin se sitten jatkui ja on\nyhä pahentunut.\" Mutta jos tämä kuvitelma vaikka kuinka tarkkaan\nvastaisi todellisuutta, niin luulisihan, että tuo vaitiolon suhde olisi\nvuosien kuluessa jälleen muuttunut ja he olisivat ainakin vanhetessaan\nkeskenänsä ystävystyneet. Mutta niin ei käynyt. Sen tähden täytyy\notaksua, että tuo kuvitelma, mikäli se enemmän tai vähemmän vastaa\ntodellisuutta, on ollut vain alkusyynä siihen toista vuosikymmentä\nkestäneeseen vaitiolemiseen, joka synkkänä varjona jäi painostamaan\nperhe-elämäämme, ja että sen varsinaiseksi ja lopulta ainoaksi syyksi\nmuodostui se Aleksanderin paluun jälkeen päivä päivältä yhä selvempänä\nilmenevä eroavaisuus heidän elämänymmärryksessään, joka vastaavasti\nniin räikeänä esiintyi myöskin ajan hengessä. Ja tämä ei ole enää\nmitään kuvitelmaa.\n\nMieleen muistuvat alakuloiset illat, jolloin istuimme ruokasalin suuren\npöydän ääressä. Milloin toinen, milloin toinen vanhemmista antautuu\nkeskusteluun kanssamme, joskus vilkkaastikin ja naurusuin, mutta\nkeskenänsä ei milloinkaan. Useimmiten vallitsee painostava äänettömyys.\nElisabet istuu teekeittimen ääressä huuhtoen kuppeja ja käsiliinalla\nniitä kuivaten, silmäluomet alhaalla, välinpitämättömästi vain\nkuppejansa liikutellen. Ei sano sanaakaan, onpa kuin valveilleen\nnukkunut. Aleksander istuu vastakkaisella puolella pöytää, hänellä on\nkyllä silmät auki, hän on ikäänkuin \"vallan päällä\", hän katsoo mihin\ntahtoo, mutta hänkään ei keksi mitä sanoa, vaan näyttää ikävöivän\nyksinäisyyteen omien ajatustensa maailmaan.\n\nVarmasti he joskus tekivät yrityksiä tämän painostuksen\nlieventämiseksi. Niinpä muistan Elisabetin kerran valmistaneen illaksi\nAleksanderille hänen mielijuomaansa, jota sanottiin \"olutjuustoksi\",\njonkinlaista oluen ja maidon yhteenkeitosta, jota oli käytetty\nKuopiossa hänen nuoruutensa kodissa. Aleksander joi nautinnokseen,\ntarjosipa vuorotellen pojilleen ja tyttärilleenkin, joista joku sai\nnielaistuksi enemmän, toinen vähemmän, kertoi jotakin Karjalasta,\nKuopion kodistaan, hymähtelikin. Ajattelin: nyt — nyt he sanovat\njotakin toisillensakin. Mutta — ei sanaakaan.\n\nVanhemmat yleensä eivät tiedä tai väheksivät sitä merkitystä, mikä\nheidän keskinäisillä suhteillaan on lasten onnelle. Kumpikin elää\nomalta kohdaltaan vain lapsia varten. Isä tekee päivät pitkät työtä\nheidän hyväkseen, ja kun hän työstä levähtäenkin illan hämärässä\nastelee edestakaisin huoneessaan, ei hän silloinkaan muuta ajattele\nkuin lastensa parasta, miten koota ne roposet, jotka ovat\nvälttämättömiä heidän kasvatukseensa, miten suorittaa kaikkien\nkoulumaksut, miten maksaa soittotunnit, miten palkata kotiopettajat,\nmiten saada se tai tämä pojista oppiin ulkomaille. Ja äiti, samoissa\nsäästämisen tarkoituksissa, koettaa omin käsin suorittaa kaiken, mikä\nmuuten kuuluisi palvelijain, pesijäin, ompelijain tehtäviin, ja koko\npäivän melkein näännyksiin asti puuhailtuansa sittenkin jaksaa\ninnostuen kuunnella jokaisen asioita. Ja vielä kaikkien jo mentyä maata\nja hiljettyä kuuluu hänen laskulautansa luisten nappulain kalina, kun\nhän laatii tilejänsä.\n\nNäin he kumpikin omalla tahollaan ponnistelevat ja uhraavat kaikki\nvoimansa lasten onneksi, ja kaikkensa annettuaan itsekin ehkä\nihmettelevät, mitä siitä vielä puuttuu. Yksi vielä puuttuu. Vanhemmat\neivät aavista, että lasten riemu remahtaisi ylimmilleen, että onni\nalkaisi iloisesti kukoistaa, jos he kerrankin — syleilisivät toisiaan.\n\nNiinpä kun äänetön olo illallispöydässä käy vihdoin kaikille liian\nikäväksi, Aleksander nousee pöydän äärestä, ja nyt alkaa hänen loputon\nvaelluksensa edestakaisin pimeän salin nurkasta nurkkaan. Vasen käsi on\nhousuntaskussa, pää on kumarassa, oikean käden sormilla hän\nkävellessään sivelee poskipartansa puoliskoja, vieden ajatuksissaan\nparran päitä huulien väliin ja taas päästäen irralleen.\n\nHän kuulee ruokasalista vilkasta keskustelua, joka on siellä heti hänen\nlähdettyään virinnyt Elisabetin ja lasten kesken. Puhutaan uudesta\nkirjallisuudesta, taiteesta, nauretaan iloisesti, innostutaan. Ehkä\njokin sana, jokin väitelmä kantautuu isänkin korvaan, hän pysähtyy\nkuuntelemaan, hän ihmettelee, se kuulostaa niin uudelta, oudolta,\nmelkein tekisi mieli mennä takaisin ruokasaliin ja jälleen istua\nlampunvaloon iloisesti puhelevan perheen piiriin. Mutta mitä hän siellä\nsanoisi? Tietämättä mitään heidän uusista kirjailijoistaan, tuntematta\nheidän taidemaailmansa viimeisiä odotuksia. Joskus hän ei ymmärrä enää\nperheensä uusia lauseparsiakaan, kaikki on outoa ja vierasta. Varmaan\nhe jälleen vaikenisivat, jos hän tulisi. Ja niin hän jälleen kävelee\nnurkasta nurkkaan, kävelee, kävelee...\n\nKeskustelu vilkastuu yhä, se on myös yhä äänekkäämpää, se kuuluu\nAleksanderin korviin vielä sittenkin, kun hän jo on vetäytynyt\nhuoneeseensa, paneutunut makuulle, sammuttanut lampun ja valvoo\npimeässä. Ehkä hän ajattelee, aikojen murrosta ymmärtämättä: Elisabet\nvieroittaa minulta lapsenikin.\n\nTodellakin, me olimme paljon lähempänä äitiä kuin isää. Ja jos meille\njotakin tapahtui, — jos piti jotakin tunnustaa, jos neuvotella, jos\nratkaista, — oli meistä kaikki tehty, kun olimme puhuneet asiasta\näidin kanssa. Usein ei juolahtanut mieleenkään, että olisi ollut\npuhuttava myöskin isän kanssa. Voisin luetella lukemattomia\nesimerkkejä. Tunnustan niistä kuvaavimman, jota minun tosin täytyy nyt\njo itsenikin oudoksua.\n\nKerran Elisabet kutsui meidät keittiöön katsomaan, mitä johtovedelle\noli tullut. Vesi oli todellakin omituisen näköistä, se oli täynnänsä\npienen pieniä ilmaporeita, jotka samensivat sen harmaan väriseksi.\nAleksander oli kaiketi kuullut, että keittiössä jotakin touhuttiin,\nkoska hänkin tuli sinne. Minä otin astian, täytin sen vedellä ja toin\nhänen nähtäväkseen, selvitellen ja läikytellen sitä vasemmalla\nkädelläni. Silloin huomasin, että nimettömässä sormessani oli raskas\nkultainen sormus ja etten ollut isälle vielä kertonutkaan olevani\nkihloissa.\n\nKaiketi hän luuli minun tällä tavalla tahtoneen valmistaa hänelle\nyllätyksen. Hän katsahti minuun oudoksuen, kääntyi ja meni sanaakaan\nsanomatta omalle puolelleen.\n\n\n\n\nXX. ALEKSANDER TARKOITUSTENSA PERILLÄ.\n\n\nAleksanderille oli perhe-elämä kuitenkin vain _puolet_ elämää, niinkuin\nse tavallisesti on toimen ja julkisuuden miehille. Aamusta iltapuoleen\nasti hän oli virastossaan (Suomessa toimivan topografikunnan\npäällikkönä). Muun osan päivää hän usein vietti tieteellisissä\nkotitöissä istuen työpöytänsä ääressä myöhäiseen yöhön ja lepäillen\nvain kävelemällä edestakaisin huoneessaan. Lahjoiltaan ja\ntaipumuksiltaan hän oli ennen kaikkea tiedemies, ja ehkä\nmatemaattisten, fysikaalisten ja astronomisten seikkain tutkiminen\ntuotti hänelle suurtakin sielullista nautintoa.\n\nJoka tapauksessa, \"alakuloiset illat\" perheen parissa ja tieto hänen\nsuunnitelmiensa epäonnistumisesta poikien suhteen ei ollut hänelle koko\nelämä eikä päässyt sitä synkistämään joka puolelta, vaan toinen reuna\noli avoinna mitä kirkkaimmalle päivänpaisteelle. Sieltä jo heloitti\nhänen sydämensä toisen, ehkä syvimmän, sisimmän toiveen täyttyminen:\nvapautuminen Venäjän palveluksesta ja oman maan palvelukseen\nsiirtyminen. Tämän teki nyt mahdolliseksi Heidenin politiikka.\n\nTultuaan nimitetyksi Mikkelin läänin kuvernööriksi ja sinne saavuttuaan\nhän kohta ensi töikseen ja virkakuntansa suureksi mielikarvaudeksi teki\nsuomenkielen lääninsä hallinnon viralliseksi kieleksi.\n\nSaatuaan tämän asian sekä lääninvirastossa että maaseudun virkailijain\nkirjeenvaihdossa vakaalle pohjalle hänet vuoden kuluttua nimitettiin\nkuvernööriksi Kuopion lääniin, jossa hän heti pani toimeen saman jyrkän\nkielimuutoksen.\n\nNeljättäkymmentä vuotta oli kulunut siitä ajasta, jolloin tässä samassa\nKuopiossa ruotsalainen kuvernööri lakkautti Snellmanin Saima-lehden ja\nkaikki suomalainen kirjallisuus kiellettiin. Neljänäkymmentä vuotta\nsitten (Kuopion silloisen tuomiorovastin pidoissa) nuoren kadetin\nsydämeen syttyi oikeudentunnon pyhä liekki, joka ei sitten milloinkaan\nenää sammunut. Mutta vasta 50:n ikäisenä hän vihdoin pääsi lyömään\nratkaisevan iskunsa vääryyttä vastaan. Silloin ei tosin enää hänen\npieni äitinsä Aurora ollut näkemässä poikansa tekoja tässä armaassa\nKuopiossa eikä onneksi ollut todistamassa myöskään sitä vihan raivoa,\njoka kaupungin vanhimmissa ja kunnioitetuimmissa perheissä nyt nousi\nhänen Aleksanderiansa vastaan.\n\nTämä viha, etsiessään itselleen tukea ja kannatusta mahdollisimman\nlaajoista virkamiehistön ja sivistyneistön piireistä, koetti verhoutua\nkauniisiin laillisuuden, jopa isänmaallisuuden muotoihin. Sen\nvaikuttimena ei muka ollutkaan vastenmielisyys suomalaisuutta kohtaan,\nvaan se, että suomenkielen viralliseksi julistaminen oli pantu alkuun\nvenäläisen kenraalikuvernöörin hallinnollisella luvalla eikä\nperustuslakien mukaisesti säätyjen aloitteesta. Tämä kaunis verho ei\nkuitenkaan voinut salata sitä ilmeistä tosiasiaa, että 80-luvulla\nfennomaaneja vastaan käydyn silmittömän kiihkeän taistelun pohjana oli\nsama suomalaisuuden inho, joka tuomiorovastin pidoissa 30 vuotta\nsitten, kysymyksen ollessa tyttökoulun suomenkielen tunneista, puhkesi\nmahtavan patruunan sanoihin: tarpeetonta! Sitä kieltä oppikoot\ntyttäreni karjakoilta!\n\nPaljon oli sillä välin kuitenkin jo suomalaisuuden ystäviäkin\nKuopioon kertynyt, lääninsihteerinäkin oli Aleksanderin sukulainen,\nsuomenmielinen lakimies (Fabritius), papiston kannatusta mainitsematta.\nMutta niin kiihkoisana kuin kaupungin vanhempien perheiden ja\nruotsinmielisen virkakunnan viha Aleksanderia vastaan kytikin, oli\n\"kansan\" kiitollisuus ja rakkaus häntä kohtaan sitä ilmeisempi.\nKaikkialla, minne ikinä hän tarkastusmatkoillaan tulikin, kaukaisinta\nKarjalaa myöten, otti rahvas hänet vastaan riemukasta myötätuntoa\nosoittaen, vaikkapa ruununvoudit ja nimismiehet eivät olleetkaan\nhurraahuutoja järjestämässä tälle kuvernöörille. Ja vanhoja ja nuoria\ntalonpoikia kokoontui sankoin parvin hänen kokouksiinsa, joissa he\nliikutuksen kyyneleet silmissä ja hillitty riemu sydämessä\nkuuntelivat hänen suomalaista puhettansa, valtoinaan, välittömästi\nantautuen laajoihin keskusteluihin kuntiensa asioista, hänen\nuudistusehdotuksistaan, silloista, maanteistä, kaivannoista, järvien\nlaskuista, vaivaishoidosta, yleisistä rakennuksista ... ja pelkästä\nkiitollisuudesta kaikkeen suostuen.\n\nNykyisen kansanvallan aikoina lienee lukijan vaikea käsittää, mistä\ntämä ylenpalttinen kiitollisuus johtui. Eihän kysymyksessä oikeastaan\nollut muu kuin oikeusvaatimuksen toteuttaminen, vääryydestä luopuminen,\njoka oli sivistyneen säädyn alkeellisimpia velvollisuuksia. Mutta\nmitään orjamaisuutta eivät nuo rakkauden osoitukset ja kiitollisuuden\nkyyneleet sentään merkitse. Täytyy ymmärtää, että kansa oli\nvuosisatojen kuluessa tottunut herrojensa muukalaisuuteen ja\nvieraskielisyyteen. Kun komeapukuinen kenraali astui heidän eteensä\nsupisuomalaisesti puhuen, vilpittömästi haluten kuunnella heidän\nvalituksiaan ja toiveitaan, välittömästi ja ilman tulkkia keskustellen\nheidän kuntansa ja lääninsä asioista, — se toki vaikutti kuin\nuskomattoman sadun muuttuminen todellisuudeksi, se oli ilmestystä,\nverhon iloinen katoaminen synkän nykyisyyden ja valkenevan\ntulevaisuuden väliltä.\n\nJos ihmiselämää täältä alhaaltapäin katsottuna voi pitää korkeuksiin\nsinkoutuvana kaarena, joka alkaa maasta ja päättyy maahan, niin\nvarmasti oli tämä Kuopion kuvernööriydenkausi Aleksanderin elämänkaaren\nhuippukohta. Hän oli saavuttanut sen tarkoitusperän, jonka oli itse jo\nnuorena itsellensä asettanut ja joka oli hänen elämänsä johtona\nsäilynyt huolimatta kaikista oleskeluista vierailla mailla ja vieraiden\ntsaarien palveluksessa.\n\nTässä mielentilansa nousukaudessa hän sortumatta saattoi kestää sen\nankaran iskun, minkä hänelle tuotti hänen vanhimman tyttärensä Elliidan\n(Liidan) kuolema, tyttö kun oli parhaassa nuoruuden iässä, morsiamena,\nkihloissa Uuden Suomettaren toimitussihteerin Janne Messmanin, siis\nmahdollisimman suositun tulevan vävyn kanssa.\n\nOnnellisena voi hänen suhteensa pitää myöskin sitä seikkaa, että hän\nKuopioon muutettuansa joutui niin kauas pois hänen arkaa mieltänsä\nvaivaavista ja loukkaavista helsinkiläisistä riitaisuuksista, jotka\nvaikuttivat hajoittavasti hänen vanhaan, rakkaaseen fennomaaniseen\npuolueeseensa. Vain ystäviensä kirjeiden avulla oli hänellä noista\nhyökkäyksistä ja sekasorrosta tietoja.\n\nAikaa ja oloja kuvaavana olkoon tässä julkaistuna hänen uskollisen,\nelinkautisen ystävänsä Yrjö Koskisen kirje hänelle Helsingistä\nKuopioon.\n\n  \"Helsingistä, Pääsiäispäivänä, Huhtik. 5 p. 1885.\n\n  Veli kulta!\n\n  Vaikk'en aivan tarkasti ota osaa valtiopäivätoimiin, on niistä\n  kuitenkin sen verta työn lisäystä, että kirjeenvaihto aina\n  lykkäytyy viikosta toiseen. Senpä tähden oletkin saanut odottaa\n  vastausta rakkaaseen kirjeeseen. Minä olen tästä pitkävetoisuudestani\n  sitä enemmän pahoillani, koska saatan hyvin ymmärtää, että se\n  perheellinen suru, jolla Herra on Sinua etsinyt, näinä aikoina\n  mieltäsi masentaa, niin että ystävällinen sana saattaa olla\n  tavallista enemmin tervetullut. Kun ihminen seisoo tuon suuren\n  arvoituksen edessä ja kääntyy omaan itseensä, olemuksen salaisuutta\n  miettimään, tuntuuhan tämä maailma kovin kummalliselta. Elämän\n  toimet tosin vähinerin haihduttavat kaipauksen, mutta joku arpi\n  saadusta haavasta aina jääpi, ja hyvä onkin että niin jää. Sillä\n  elämän katoovaisuus on semmoinen tosiasia, jota me myötäkäymisen\n  aikana niin helposti unohdamme, salaamme itseltämme, koska\n  tavallisesti katsomme sitä synkäksi, ikäväksi asiaksi. Vaan siihen\n  ajatukseen täytyy itseänsä totuttaa, ja läheltä, kristinuskon\n  valossa katsottuna, se ei todella olekkaan niin synkkä kuin ensin\n  luulimme. Silmillemme silloin aukeaa maailmanjärjestys semmoinen,\n  joka ei lopu tämän elämän kanssa, kehityssuunnitelma semmoinen,\n  jonka yleisiä piirteitä voimme oivaltaa, vaikk'emme kaikkia\n  yksityiskohtia tarkoin ymmärräkkään.\n\n  Olen usein Sinua ajatellut siitä asti kun kuulin tyttäresi\n  sairaudesta ja kuolemasta, ja olen toisinaan ollut aikeissa\n  Sinulle kirjoittaa joku lohdutuksen sana, mutta olen aina tuntenut\n  kuinka köyhä ja kykenemätön siinä kohden olen. Nytkään en tiedä\n  muuta neuvoa antaa kuin sitä, jonka uskonto tarjoo. En edes voi\n  Sinulle siinä asiassa osoittaa jotakin theologillista kirjallisuutta;\n  vaan jos kaipaat jotain, lue yksinomaisesti evankeliojen\n  yksinkertaisia kertomuksia. Lue niitä vaikka juttukirjoina,\n  historiallisina todistuskappaleina; jota enemmin niitä lukee,\n  sitä enemmin niihin mieltyy.\n\n  Mutta jo muista asioista jutelkaamme. Kuopion yksityislyseon\n  asia on ollut Senaatissa esillä ja siellä niin päättynyt, että\n  enemmistö on kymmeneksi vuodeksi ehdotellut sille 29 000 mk,\n  kaksi jäsentä, A. Mechelin ja muistaakseni Lerche, ainoastaan\n  18 000 mk, ja minä sekä Okerblom olemme kehoittaneet vähinerin\n  lakkauttamaan laitosta sillä tavoin, että ensi lukuvuodella se\n  saisi II:sta luokasta 2 500 mk ja III:sta-VII:stä luokasta 4000\n  markkaa kustakin (VIII:s luokka opetetaan yhdessä VII:nnen\n  kanssa eikä siis tarvitse mitään) eli yhteensä 22 500 mk, mutta\n  seuraavilta vuosilta vähennettäisiin yhden luokan apuraha,\n  kunnes kaikki loppuisi. Tähän ehdotukseen kuuluu Heidenkin\n  yhtyneen. Mutta varsin mahdollista on, että Pietarissa asia\n  saadaan toiselle kannalle; arvattavasti af Frosterus koettaa\n  vaikutustansa, minkä jaksaa.\n\n  Tulevan oktrojin suhteen voin Sinulle antaa joitakuita tietoja,\n  vaikka ne tietysti vielä ovat salassa pidettävät. Se tuskin\n  enää on salaisuutta, että W. v. Daehn tulee v. Kraemerin sijaan.\n  A. Mechelin tulee myöskin lähtemään, vaikka sanotaan, ettei hän\n  vieläkään ole itse pyytänyt eroa. Hän onkin kynsin hampain\n  pitänyt kiinni portefeuille'stään; mutta ei taida auttaa.\n  Kirkollisasiain päällikkyys tarjottiin ensin minulle; mutta\n  minä en millään tahtonut luopua kamari-toimista, joihin nyt\n  olen mitenkuten perehtynyt; ehdottelin Donner'in. Kun kuitenkin\n  monien keskusteluin perästä huomasin, että Heiden ei suostunut\n  Donner'ia esittämään, ja toiselta puolen hyvin ahkerasti koetettiin\n  Lindelöfiä puolustaa, täytyi minun, vaikka vastenmielisesti,\n  lupautua A. Mechelin'in jälkeläiseksi, kuitenkin sillä nimenomaisella\n  ehdolla, että joku suomenmielinen tulisi kamaripäälliköksi. Niin nyt\n  taitaa käydäkin; sillä Ignatiusta on puhuteltu. — On tietysti vielä\n  mahdollista, että mutkia ilmaantuu, joita ei saata arvata.\n\n  En voi sanoa, että omasta puolestani olen oikein tyytyväinen.\n  Olen paljoa enemmin huvitettu aineellisesta edistyksestä kuin\n  koulu- ja kirkko-asioista. Vaan sehän kumminkin on hyvä askele\n  eteenpäin, jos Ignatius saadaan hallituskuntaan. Mitä v. Daehn'iin\n  tulee, toivon minä hänestäkin hyvää, vaikka epäilemättä hänen\n  käsityksensä vielä lienee enemmin venäläinen kuin suomalainen;\n  rouva onkin puhdasverinen venakko ja lapset käyvät venäläisissä\n  kouluissa. Vaan mies on itsessään suora ja selvä, eikä ole suinkaan\n  vähäiseksi eduksi katsottava, jos hän vähitellen kodistuu ja\n  mukautuu meidän käsityskantaamme; sillä hyvin luultavaa on, että\n  hän ennen tai myöhemmin tulee Ehrnroothin sijalle.\n\n  Valtiollinen asemamme tähän aikaan ei ole suinkaan hauska.\n  Venäjän valtiomiehet, sen selvästi huomaa, katsovat Suomenmaan\n  joksikin abnormité'ksi, ja Bruun ei ole suinkaan se mies, joka\n  ymmärtäisi semmoista katsantokantaa vastustaa. Hänessä on\n  parvenu'n kaikki heikkoudet.\n\n  Tuttavistamme olisi syytä antaa Sinulle tietoja, jos vain nyt\n  muistaisin niistä jotakin kerrottavaa. Meurman ei ole oikein\n  entisessä kurasissaan; hänellä on ollut talonpoikaissäädyssä\n  rettelöitä \"Oinas\" Castrén'in kautta ja paitsi sitä häntä\n  rasittaa se parjaustulva, joka suomalaisissa maaseutulehdissä\n  on häntä vastaan levitetty. Suomalaisessa leirissä onkin\n  melkoinen hajous, toiselta puolen Kivekkäät, toiselta Rein ja\n  Valvojalaiset, kolmannella vielä levottomat naiset, kaikki\n  kulkevat omaa tietänsä. Löfgren ja Uusi Suometar koettaa pitää\n  vanhaa kohtuullista suuntaa. Ja luullakseni tämä kuitenkin\n  tulee johtoa pitämään, ainakin on Suomettaren tilausmäärä yhä\n  karttunut.\n\n  Valtiopäivä-asiat tiedät sanomalehdistä, niin ett'en nyt niistä\n  mitään puhu. Lopetan vain sillä toivolla, ettet minua unohda,\n  vaikka joskus saat jonkin viikon vastausta odottaa.\n\n                                                 Oma ystäväs\n                                                  _Yrjö Koskinen_.\n\n  Senaatti on hyväksynyt ehdotuksen, että kruunu tekisi etumaksun\n  osakas-jaoista Kuopion läänissä. Asia menee tulevalla viikolla\n  majesteetille.\"\n\nAleksanderin suomalaisuus oli hankkinut hänelle läänissään oikean\n\"kansanmiehen\" arvonimen, joka vieläkin elää monin paikoin Itä-Suomen\nvanhemman väestön suussa. Mutta niitä ominaisuuksia, joita _nykyinen_\nkansanvaltaisuus asettaisi semmoisen arvonimen ehdoksi, ei\nAleksanderilla kylläkään ollut. Tässä merkityksessä kansanvaltainen tai\nedes kansanomainen hän ei ollenkaan ollut. Hän ei olisi milloinkaan\nistunut samalle penkille yksityisistä asioista rupattelevien\ntalonpoikien kanssa. Seuratessani häntä kerran tarkastusmatkalla\nhuomasin, että hänen kokouksissaan kaikki seisoivat, tai istui hän\nyksin muiden seistessä. Ilomantsin pitäjässä ollessamme hän kutsui\nkunnallislautakunnan esimiehen yksityisesti puheilleen. He\nkeskustelivat salissa, kumpikin seisten, kun tulin sisälle. Pitäen\ntilannetta vähän kankeana minä, tultuani esitellyksi, avasin\nsavukekoteloni tarjoten esimiehelle. Mutta kuvernööri rykäisi\nmerkitsevästi ja esimies vetäisi kätensä pois.\n\nDemokraattisuuden ja suomalaisuuden yhteenkuuluvaisuus ei suinkaan\nollut mikään selviö vanhojen fennomaanien aikaan, niinkuin se oli\nmyöhemmin. Snellman itse oli teoriassa ehkä enimmän demokraattinen\nheidän joukossaan. Mutta jo Koskinen oli monessa suhteessa\nihanteiltaan toinen. Hän kirjoitteli varoittavia sanoja liiallista\nkoulujenperustamismaniaa vastaan, peläten \"sivistyneen köyhälistön\"\nsyntymistä, jonka selitti suureksi yhteiskunnalliseksi vaaraksi.\nSuomalainen vapaaherra, suomalainen kuvernööri, suomalainen\nmaamarsalkka, senaattori — se kaikki kuului vanhojen fennomaanien\nihanteisiin, mutta sellaiset saavutukset ajateltiin mahdollisiksi vain\njo olemassa olevan sivistyneistön tai sen perheissä kasvatettujen\njälkeläisten suomenmielisiksi kääntymisen avulla.\n\nVoidaan ajatella, että joku kuningas täydestä sydämestään rakastaa\nalamaisiansa, että hän yöt päivät miettii, miten parhaiten palvella\nmatalissa majoissa ja kaukaisissa korvissa asuvaa kansaansa ja että\nhänen rakkautensa on todellakin vilpitön, uhrautuvainen, jopa\nsydämellinenkin alhaisoa kohtaan. Mutta annapa, että tämä \"alhainen\"\nnostaa nokkansa pystyyn, nousee palatsiin ja alkaa uhitellen \"vaatia\"\nkaikkea, mitä kuningas on rakkaudesta vapaaehtoisesti tehnyt!\nKuninkaallinen viha leimahtaa. Ulos palatsista! Telkien taa! Täällä on\nsinulle tilaa vain lakeijana!\n\nNiin pienemmätkin herrat. Ja niin myöskin Aleksander. Hän ei voinut\nsietää nousukkaita. Sivistyneesti pyöriskelevä aliupseeri, herrasteleva\ntalonpoika — ne olivat hänen kauhujansa, yhteiskunnallisen\ntasa-arvoisuuden aate hänen inhojansa.\n\nMutta \"uudet aatteet\" seurasivat Aleksander parkaa kuin ulvovat koirat,\nminne ikinä hän olisikin niitä väistänyt. Niinpä ne olivat vihdoin jo\ntäällä Kuopiossakin hänen kintereillään.\n\nSillä täällä eleskeli juuri uusien aatteiden ja kaiken vapaamielisyyden\nkuopiolainen profeetta, kuuluisa kirjailija ja näytelmäin tekijä Minna\nCanth. Ja Elisabet tietysti kohta tutustui häneen, jopa piti häntä\nkaikkein hauskimpana tuttavuutenaan niiden lukemattomien kaupungin\nrouvien joukossa, joiden seurassa Elisabetin nyt olisi ollut\nesiinnyttävä kuvernöörin puolisoa edustaen.\n\nMinna Canthilla oli suuri ja hyötyisä kangaskauppa aivan Snellmanin\npuiston (entisen Kustaa Aadolfin torin) ääressä. Hän itse asui\nlapsineen kodikkaassa huoneistossa, erillään kangaskaupasta, toisessa\npiharakennuksessa, ja hänen talonsa oli aina avoinna vieraille.\n\nBergbom oli hänet \"löytänyt\" ja kangaskauppiaasta tehnyt\nnäytelmäkirjailijan. Hänen aatteellinen mielialansa oli näissä\nkirjallisissa puuhissa päässyt täyteen kukoistukseensa. Kun Bergbom\ntaas saapui teatterinsa kanssa kiertueellaan Kuopioon ja jokin\nuusi näytelmän aihe oli välähtänyt Minna Canthin vilkkaassa\nmielikuvituksessa, he aivan hekumoivat keskustellessaan ja yhteisesti\nsuunnitellessaan, miten Canthin kirjoittama luonnos nyt olisi oikein\nmuovailtava ja näyttämölle asetettava. Hyvin oivaltaen ajan hengen ja\nteatteriyleisön maun Bergbom ei ollenkaan pannut vastaan Minnan\nmeheviä sutkauksia, vaikka ne kohdistuivatkin yhteiskunnallisiin\nepäkohtiin, vaan päinvastoin mielihyvän loiste silmissä ja suu mehellä\nkähisi: mainiota! mainiota!\n\nHänelle oli tietenkin teatteri ja yleisö pääasiana, mutta toinen oli\nkuvernöörin asema. Kun Minna Canth antoi näytelmänsä päähenkilön, lain\nja oikeuden nimessä vangitun naisen, näytelmän loppupontena huudahtaa\nvangitsijoilleen kapinallisia, lakeja ja oikeutta halventavia sanoja,\nja kun kaupungin arvovaltaisimmat isät yhdessä kirkollisten kanssa\nalkoivat vaatia kappaleen kieltämistä, ei kuvernöörin enää sopinut\nosoittaa mitään suosiota mokomalle kumoushengen lietsojalle, vaan rouva\nCanth jäi kuin jäikin kuvernöörin kutsulistoista pois.\n\nElisabet taas ei ollut sellainen ihminen, joka kuvernöörin rouvana\nolisi pitänyt edustusvelvollisuuksiaan ensimmäisessä sijassa ja\nsuhteitaan ystäviinsä toisessa. Hän ei ottanut kaupungin hienon\nrouvasväen kuiskauksia kuuleviin korviinsakaan eikä liioin sukulaisten\nneuvoja, että seurusteleminen rouva Canthin kanssa oli hänen asemassaan\nmuka sopimatonta, vaan jatkoi tuttavuutta kaikessa viattomuudessa\nkuvernöörin palatsin ulkopuolella, — seikka, joka ei suinkaan\nvähentänyt Aleksanderin henkilökohtaista vastenmielisyyttä tätä\nkirjallista kuuluisuutta kohtaan.\n\nAleksanderin vastenmielisyys riippui kuitenkin kokonaan vain rouva\nCanthin vapaamielisyydestä eikä olemuksesta, johon hän ei päässyt\nmilloinkaan edes lähimain tutustumaan.\n\nMinna Canth oli miellyttävä, valoisa, hyvin puhelias ja iloluontoinen\nolento. Ulkomuodoltaan hän oli täyteläinen, ja täyteläisyytensä vuoksi\nvähän raskasliikkeinen. Enpä muistissani voi kuvitella häntä muuten\nkuin istuvana joko keinutuolissaan tai sohvassa laajan pyöreän\nkahvipöydän ääressä. Hänen kasvonsa olivat pyöreät, aina hymyileväiset,\nja tärkeän kysymyksen esiintyessä olivat kulmakarvat kyllä\nrypistyvinään, mutta ainoastaan kuin leikillä, sillä hän ei silloinkaan\nvoinut olla hymyilemättä pelkästä keskustelemisen nautinnosta.\n\nPöydän reunat olivat aina täynnä odottavia kuppeja ja suuri kahvipannu\nkannettiin sisään tarpeen vaatiessa. Vieraita tuli ja meni. Jokaisen\ntulijan hän otti vastaan mitä sydämellisimmin, istutti eteensä ja\nkahvitteli. Itse hän sanoi juovansa kahvia päivän mittaan vähintään\nyhdeksän kuppia. Hänen ensimmäisiä kysymyksiään oli aina: no, onko\nmitään uusia aatteita, kertokaa, kertokaa!\n\n\"Tasa-arvoisuuden aate\", sehän oli hänelle kaikkien aatteiden aate.\nOlihan Snellmankin puhunut ja kirjoittanut paljon sivistyneistön\nvelvollisuudesta sulautua kansaan, mutta varmasti hän ei ollut\ntasa-arvoisuudella tarkoittanut samaa kuin nyt Minna Canth. Snellman\noli teoriaa, Canth praktiikkaa: muutetaan olevat olot perustuksia\nmyöten ja ollaan kaikki veljeksiä ja sisaruksia. — Jollei vieraiden\njoukossa ollut ketään näiden asiain selostajaa, puhuttiin vaikkapa\nnaisliikkeestä, yhteiskasvatuksesta, vapaasta rakkaudesta tai muusta\nsellaisesta päivänkysymyksestä. Ellei saapuvilla ollut ketään, joka\nolisi näistäkin asioista keksinyt jotakin uutta sanoa, keskusteltiin\nuuden vapaamielisen lehden perustamisesta Helsinkiin vanhoillisen\nSuomettaren sijaan. Ja ellei siitäkään, niin käden käänteessä\nsiirrettiin kaikki kupit pöydältä, kämmenet nostettiin pöydän reunalle,\nsormet hajoitettiin, peukalot yhdistettiin, naapurusten pikkurillit\nliittyivät toisiinsa, ja ... syntyi suuri, salaperäinen äänettömyys.\nPöytä vavahtelee, pöytä tekee jonkinlaisia narahtavia töytäyksiä, pöytä\nliikahtelee... Nyt täytyy koko seurueen jo nousta voidakseen seurata\npöydän liikkeiden mukana ja ollakseen suuressa tungoksessa\nkatkaisematta sormiketjun yhteyttä. Pöytä vie koko seuran jonnekin\nnurkkaan, ellei suorastaan kallistu seisomaan kahdelle jalalle tai\nrupea vinhasti pyörimään.\n\nNäin Minna Canth huvitteli nuorisoa. Syntyi mitä kiinnostavin\nkeskustelu henkimaailmasta, spiritismistä, semmoisista\nmahdollisuuksista, että vainajat asettuivat elävien yhteyteen, että he\nvastailivat heille tehtyihin kysymyksiin, että he vihdoin\nnäyttäytyivätkin, että heitä melkein saattoi valokuvata. Tämä kaikki\noli kovin hauskaa. Uusia maailmoita aukesi nuorisolle, uusia jumalia\nluvattiin, kaikki eli uudestaan, koko aika kukoisti Minna Canthin\nkodissa, uusi aika, nuorison aika...\n\nMutta osasipa hän valitussa seurassa olla totinenkin. Niinpä\nhän ja Elisabet usein keskustelivat samasta ihmisten välisestä\n\"tasa-arvoisuudesta\", ja silloin Minnakin koetti olla tosissaan. Hänen\nkasvonsa saivat melkein vaivautuneen näön, kun hän yritteli olla\nhymyilemättä ja pitää silmäkulmansa rypistyksissä, mutta ystävänsä\nElisabetin tähden hän sen teki, ja he keskustelivat tuntikausia ja\nlopettivat vihdoin posket molemmilla kuumina.\n\nOlipa olemassa myöskin syvä eroavaisuus kummankin näkemysten\nluonteessa. Jos olisi soveliasta verrata heitä toisiinsa, pitäisi ehkä\nsanoa, että Minna Canth otti tuon ihmisveljeysaatteen enemmän vain\nkirjalliselta kannalta, uutena aatteena, jonka pohjalta singahteli\nvanhoillisuuden pimeälle taivaalle hänen leimahtelevien ajatustensa\nilotulitus. Sen vuoksi hän usein saattoi ikäänkuin vain leikillään\nsillä huvittaa nuorisoa ja lukijoitaan. Mutta Elisabetille oli kaikki\ntuo mitä syvintä totta ja kokonaan leikkipiirin ulkopuolella. \"Jos\nJumala ilmenee ihmisen omassa rakkaudessa lähimmäistä kohtaan\" —\najatteli Elisabet —, \"niin kaikki tuo ihmisten välillä vallitseva\nnöyryyden puute ja luokkaero on perin juurin jumalan tahtoa vastaan\".\nKirkollisten joukossa hän olisi kyllä löytänyt ihmisiä, jotka olisivat\nolleet halukkaat totisessa sävyssä puhumaan näistä asioista, mutta he\nsanoivat yhdestä suusta: ihmiset ovat kaikki tasa-arvoisia jumalan\nedessä, mutta maailman järjestyksessä on jumala itse säätänyt heidät\nkeskenään eriarvoisiksi. Sen tähden oli Minna Canth ainoa ihminen koko\nKuopion kaupungissa, jonka kanssa Elisabet saattoi tästä kysymyksestä\nkeskustella. He olivat molemmat sitä mieltä, että moinen kirkollisten\nnäkökanta oli perustuksia myöten väärä. Ja sitä paitsi Minna ei\nmilloinkaan nostanut silmiään taivasta kohden, kun oli puhe rakkaudesta\ntai totuudesta tai vaikkapa jumalastakin, vaan käsitteli näitä asioita\nihmisen luonnollisimpina ajatuksina ja tunteina, niinkuin Elisabetkin.\nSe teki heidät ystäviksi.\n\nMinna Canthin tavallisimpia vieraita olivat myöskin Juhani Aho ja\nKasper.\n\nJuhani Aho eli siihen aikaan kokonaan käytännöllisissä\nsanomalehtimieshommissa. Hän oli niitä uusia nuoria miehiä (Eero Erkko,\nAnsas, Lyly y.m.), jotka olivat Helsingistä käsin löytäneet tiensä\nmelkein kaikkien läänien pääkaupunkeihin toimittaakseen siellä\nmaaseutulehtiä uuden ajan hengessä. Aho oli sitä paitsi erikoisesti\nliittoutunut Jonas Castrénin kanssa ja otti mielellään lehtiinsä hänen\ninnoittamiaan paloartikkeleita, joissa käytiin rajua sotaa vanhoja\nfennoja ja erittäinkin Meurmania vastaan. Heidän ollessaan Minna\nCanthin luona ei siellä puhuttu mistään muusta kuin välttämättömyydestä\nperustaa pääkaupunkiin uusi lehti Suomettaren vastapainoksi. Tätä\nvastaista lehteä ajattelivat Minna Canth, Elisabet, Kasper, Juhani Aho,\nErkko ja Arvid etupäässä vain vapaamieliseksi, jota vastoin Jonas\nCastrén ja sittemmin Lauri Kivekäs tamperelaisine ystävineen\ntahtoivat uutta lehteä vain jyrkän kieliohjelman toteuttamista ja\nsuomettarelaisten kukistamista varten. Kaikissa tapauksissa, kuuluipa\ntähän seuraan niitä taikka näitä, oli sen alinomainen kiehunta\nSnellmanin puiston ääressä Aleksanderille liian vaikea sulatettava ja\nvain lähensi tulevaa katastrofia.\n\nKasperia Minna Canth suorastaan _pelkäsi_.\n\nKun Minna joskus tunsi menevänsä aatehurmioissaan liiallisuuksiin,\nvilkuili hän arasti Kasperiin ja pysyi verraten kohtuullisena.\n\nMutta kerran hän huomaamatta Kasperin läsnäoloa ahtautui kuvittelemaan,\nmiten tulevaisuuden ihminen käyttää ravintonaan pelkkiä kemiallisesti\nvalmistettuja pillereitä, miten hänestä on jäljellä vain pää ja\nhermosäikeet, miten koneet täyttävät hänen tahtonsa, miten hänen ei\ntarvitse enää kävelläkään, sillä hän _lentää_ minne ikinä haluaa.\n\nSilloin Minna äkkiä huomasi Kasperin, joka vaiti ollen muljotti häneen\noven suussa. Minna pelästyi ja punastui korvia myöten.\n\n— Niin, hän lentää! hän lentää! hän lentää! — huusi hän uhmaten\nKasperin odotettua kritiikkiä ja ollenkaan aavistamatta, minkä suuren\nennustuksen oli lausunut.\n\nMitä Kasperiin muuten tulee, niin hän ei ollut voinut täsmälleen\ntoteuttaa elämänsä ohjelmaa: olla vastoin kaikkia ihmisten sovinnaisia\nvaatimuksia tulematta miksikään, se on, vain olla ihminen. Hänelläkin\noli jo pieni -ksi, hänellä oli kielenkääntäjän toimi kuvernöörin\nvirastossa, ja kun hän meni naimisiin nuoren opettajattaren kanssa,\ntäytyi hänen, muutettuaan vanhempien kodista, ottaa oman talouden\ntueksi hoitaakseen kielenopetustunteja muutamassa koulussa. Hänen\nperiaatteellisuutensa puolustukseksi täytyy kuitenkin sanoa,\nettei hän kohonnut eikä milloinkaan edes pyrkinyt kohoamaan tätä\nyhteiskunnallista asemaa korkeammalle, vaan on kuin onkin tähän päivään\nasti pysynyt vain ihmisenä.\n\nHänen vaimonsa (jo kauan sitten vainaja) ja Elisabet olivat hyvin\nkiintyneet toisiinsa. Hän oli työmiehen tytär. Ja tietysti kohtalo,\njoka ajaa tasa-arvoisuuden asiaa tämän maan päällä, sommitteli asiat\nsiten, että opettajattaren isän kuoltua tyttären lähin miespuolinen\nsukulainen oli äidin veli, joka taas oli ammatiltaan niin sanottu\nkivalteri, se on kuvernöörin ovenaukaisija ja tarkastusmatkoilla\nlisäksi vielä hänen kuskinsa. Siinä sitä oltiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEi ollut kulunut vielä kuin enintään viisi tai kuusi vuotta\nAleksanderin kuvernöörikaudesta Kuopiossa, kun yli läänin levisi huhu,\nettä hän aikoo jättää Kuopion ja muuttaa kuvernööriksi Vaasan lääniin.\n\nTämä sanoma oli lääniläisille perin odottamaton. Joka suunnalta alkoi\ntulla hämmästyneitä kyselyjä ja hartaita kehoituksia päätöksen\nperuuttamiseen. Mitä mieltä se oli herättänyt sekä Aleksanderin\nlähimmissä sukulaisissa että muualla läänissä, näkyy ehkä parhaiten\nhänen veljensä, Kontiolahden rovastin kirjeestä, joka kuvaavana\npalasena olkoon tässä julkaistuna.\n\n  \"Kontiolahti Lokakuun 24 p. 1888.\n\n  Rakastettu veli!\n\n  En malta olla parilla rivillä sinua lähestymättä saadakseni\n  ilmoittaa hämmästykseni sinun pikaisesta poismuuttamisesta\n  Savon sulo maisemilta, Karjalan kauniilta kankahilta, ja vielä\n  sitte aivan oudoille maailmoille, jossa ruotsi on pääkielenä.\n  Kummastelleet me vaan olemme täällä tätä päätöstäsi, mutta\n  tottapa sinulla siihen lienee pätevät syyt. — Vaan kyllä\n  kipeästi sydämeeni koski, kun kuulin ja luin sanoman tuosta.\n  Arvelin: kun nyt tuo _rakkain_ veljeni joutuu noin kauas täältä,\n  niin tokkopahan enää tässä elämässä tavannemme toisiamme. Kun\n  asuit täällä samassa läänissä, niin olitpahan kumminkin ikäänkuin\n  kotiseuduilla, ehkä, valitettavasti kyllä, saimme harvemmin,\n  kuin olisin sen puolestani suonut, tavata toinen toisiamme.\n  Mutta nyt — tiesi Jumala — jos ja milloin se tapahtuu.\n\n  Onkohan sinun nyt niin pikaisesti muutto tehtävä, ettet enää\n  ennätä käydä täällä edes jäähyväisillä; jos sievä rekikeli\n  tulisi, niin pianhan tuon reissun tekisit; saisimme siten vielä\n  kerran johdattaa mieleemme entisiä, suloisia aikoja, jolloin\n  isän ja armaan äitimme kotona yhdessä piimää pistelimme ja\n  kattilapaistista \"nuora lihaa\" söimme, ja \"maitopartana pahaisna\n  piimäsuuna pikkaraisna\" juoksentelimme pitkin Hovilan pihoja ja\n  Kymenniekan kukkuloita — — voi niitä suloisia lapsuuden aikoja,\n  semmoiset ajat eivät koskaan palaja jälleen, eivätkä unohdu.\n\n  Mutta mitäs niistä sitten muistelee. Siinäpä se on — kun ei\n  jaksa unohtaa, niin minkäs sille tekee. — —\n\n  Suuren mielipahan on poismuuttosi synnyttänyt täällä sekä herroissa\n  että talonpojissa; jokainen kyselee: \"miksi, miksi!\" Miksi heitti\n  niin monet hyvät alulle pannut työt kesken? ja kuka niitä jatkaa?\n  eikö hän ole veljelleen mitään virkkanut syistä, jotka ovat hänet\n  tähän pakottaneet? — Minun on siihen täytynyt vastata: ei! en\n  tiedä mitään! Ja enhän minä tarvitsekaan tietää. Sen vaan tiedän,\n  että suuren mielipahan ja ikävän on tämä poismuuttosi synnyttänyt\n  Iidassani, joka sinua rakastaa kuin omaa veljeänsä, ja minussa.\n\n  Mutta Jumalassa on juoksun määrä ja hänen kädessään onnemme ohjakset\n  — olen vakuutettu, että tämäkin on hänen tahdostansa tapahtunut.\n  — Siis olkoon hän, rakas veli, kanssasi ja ohjatkoon tiesi niin,\n  että kuten tähänkin asti, uudessa toimessasi pidät rakkaan\n  isänmaamme parasta silmämääränäsi, sitä toivoo sinun rakkain\n  veljesi\n\n                                                      _Klas_.\n\n  Iida ja Saimi lähettävät sinulle sydämellisimmät terveisensä.\n  Sano myöskin terveisiä Roralle ynnä muille.\"\n\n\n\n\nXXI. VAASASSA.\n\n\nVaasaan muuttaminen oli ollut Elisabetille sangen pulmallinen kysymys.\nHän ja Kasper olivat pohtineet sitä asiaa puoleen jos toiseenkin ja\ntulleet hyvin valottomiin tuloksiin.\n\nElisabetin itsensä oli kovin vaikea sulattaa sitä ajatusta, että täytyy\nerota Kasperista, jonka nyt oli jäätävä Kuopioon. Vaasahan oli aivan\ntoisella puolen Suomea. He olivat kuin kaksi yhteenkasvanutta olentoa,\nolivat aina olleet. Samat tunteet heillä oli ja samat ajatukset, ja\nellei ollut, hioivat he niitä keskusteluissaan, kunnes ne tulivat\nsamoiksi. Tätä heidän ensimmäistä eroamistansa oli Elisabetin melkein\nmahdoton ajatella.\n\nKasper koetti häntä lohdutella sanoen, etteihän heidän eronsa ollut\nainainen, ja lupasi tulla jonakin kesänä sinne vaimoineen kesää\nviettämään. Mutta Kasperilla oli itsellään toisia, aivan lohduttomia\nsyitä Elisabetin Vaasaan muuttoa vastaan, joiden pätevyyttä hän tuolla\ntakovalla tavallaan väkisin koetti saada Elisabetin myöntämään.\n\n— Kuopion jälkeen Vaasaan! — sanoi Kasper. — Sehän on kamalaa. Koko\nPohjanmaa on lakeaa tasankoa, siellä täällä vaivaispetäjiä, kivistä,\nmatalaa merenrantaa. Voiko siellä kukaan viihtyä? En ymmärrä miten aiot\nollenkaan tulla toimeen semmoisessa maassa.\n\n— No, — en katsele näköaloja, ainahan sitä tulee toimeen, kun vain\nmuistaa, ettei antaudu ikävälle.\n\n— Sinä näyt ottavan asian helpolta kannalta, — sanoi Kasper, — mutta\nasemasi kuvernöörin rouvana on ollut kyllin vaikea täälläkin, kuinka\nsiis aiot esiintyä Vaasassa?\n\n— No aivan niinkuin olen esiintynyt täällä.\n\n— \"Aivan niinkuin täällä\", sanot, mutta täällä kaupunginrouvat osaavat\nedes vähän suomea tai ainakin ymmärtävät, mutta siellä ei yksikään\nymmärrä mitään.\n\n— Ah Kasper, älä nyt ole noin huolissasi...\n\n— Minä en ole huolissani, minä kysyn sinulta, miten — aiot —\nesiintyä — kuvernöörinkutsuissa? Miten?\n\n— No puhukoot keskenänsä, ja minä esiinnyn niinkuin esiinnyn.\n\n— Miten? — kysyn minä.\n\n— No jollakin lailla.\n\nKasperin epätoivo oli todellakin suuri. Mutta näin he lohduttelivat\ntoisiansa. Ja kun lähtö sitten tuli eteen, käyttäytyivät he niinkuin ei\nmitään erinomaista olisikaan tapahtumassa, tilanteen helpottamiseksi\nkummallekin. Varmasti kuitenkin heidän sydämensä olivat\nrepeytymäisillään.\n\nMutta jo kohta ensimmäisistä kirjeistä, jotka Kasper sai Elisabetilta\nVaasasta, kävi ilmi, että kaikki kuvittelut ja pelot olivat olleet\nliioiteltuja eivätkä ollenkaan vastanneet todellisuutta. Suureksi\nlohdutuksekseen Kasper sai nyt tietää, että Vaasa ei ollutkaan millään\ntoivottomalla lakeudella kivikkorantoineen ja vaivaispetäjineen,\nniinkuin oli kuviteltu, vaan että Elisabetia oli siellä kohdannut\nraikastuulinen, sinilaineinen meri, kauniit petäjiköt sisämaassa ja\nihanat kalastajamajat rannikolla — aivan kuin luotuina Kasperille\nmaalausten aiheiksi, kirjoitti hän. Luonto on — hän edelleen kirjoitti\n— niin peräti samanlaista kuin muualla Suomessa, että voisi aivan\nkuvitella olevansa Hikiässä Haukankallion juurella tai Takkulassa\nKontiolahdella, tai vaikkapa Kuopion Vihtakannassa. Aivan samanlaiset\nsammaleet kivissä ja samat valkeat jäkälät maassa, samat niittyjen\npientareet ja samat ojakukat. Kaupunki on hyvin siisti, vähän pienempi\nkuin Kuopio, ja jos täällä ei olekaan rakkaita Killisiä ja Kahroja,\nvaan joitakin -daaleja ja -rooseja, niin ovat nämä sen sijaan\nreippaita, iloisia ja vapaita, niinkuin heidän tuulinen merensä.\nHe puhuvat jotakin hauskaa, laulavaa ruotsia, osaavat nauraa\nenemmän kuin me siellä, ja kaikki on heillä iloista ja avonaista,\nteeskentelemätöntä. Tyttöjen kautta olemme tutustuneet moneen nuoreen\nja hauskaan ihmiseen, esimerkiksi Siiri Branderiin, joka todellakin on\naivan riippumaton siitä, \"mitä ihmiset sanovat\". Niinpä hän puheli\nkanssamme avonaiseen ikkunaan katukäytävältä ja osoittaakseen\nriippumattomuuttansa hajoitti tukkansa ja rupesi sitä jälleen\npalmikoimaan — huolimatta siitä, että vastapäätä, esplanadin toisella\npuolella, asuu hovioikeuden presidentti nuorukaisineen. Sinun pitäisi\nvälttämättä tutustua Siiri Branderiin. Hän on innokas eläinystävä ja\nylipäänsä hän elää sielullaan eikä maneereillaan, niinkuin monet muut\nihmiset. Tietysti on täällä vielä paljon meille outoa ja vierasta.\nMutta kun ajattelee, että nämä oudot ja vieraat ovat asuneet näillä\nmailla satoja vuosia ja aina rakastaneet ja rakastavat tätä samaa\nmeille kotoista suomalaista luontoa, niin todellakin alkaa tuntea\nyhteenkuuluvaisuutta heidän kanssaan, melkeinpä unohtaa, että puhumme\neri kieliä. Mitä se oikeastaan merkitsee, jos kerran rakastamme samaa\nluontoa.\n\nToisissa kirjeissä Kasper saa tietää, että kyllä Elisabet oli löytänyt\ntäällä suomalaisiakin tuttavuuksia. Niinpä oli eräänä päivänä hänen\nluokseen ilmestynyt Otto Edvard Könni, kuuluisan ilmajokelaisen\nkellosepän pojanpoika, sama Könni, joka oli ollut Arvidin luokkatoveri\nHelsingin suomalaisessa alkeisopistossa ja lähes vuoden asunut ja ollut\nruoassa Elisabetin luona (Aleksanderin ollessa Balkanilla). Hän oli nyt\njo naimisissa, eli maanviljelijänä ja hänen sanottiin tulevan pian\nedusmieheksi talonpoikaissäätyyn. Hänen kanssaan oli hauska puhella\nentisistä asioista. — Vielä oli Elisabet saanut tuttavakseen Vaasan\nsuomalaisen tyttökoulun johtajattaren neiti Naimi Ingmanin, jota sanoi\nhyvin uskonnolliseksi, mutta vapaamielisessä merkityksessä, niin että\nhänen kanssaan saattoi puhua jumalasta ilman mitään veriuhreja, mielin\nmäärin.\n\nMutta \"kansaa\" oli Elisabetin täällä ollut paljon helpompi lähestyä\nkuin Kuopiossa tai muualla. Ensiksikin oli köyhien joukossa paljon\nmaalta kaupunkiin muuttaneita suomalaisia, ja toiseksi oli hän itse nyt\nkeksinyt keinon, miten saattoi asemastaan huolimatta seurustella heidän\nkanssaan. Kuopiossa hän ikävä kyllä ei ollut vielä ymmärtänyt tätä\nkeinoa käyttää. Mutta täällä Vaasassa hän oli kohta keksinyt, että\nkuvernöörin rouvalle pidetään hyvin sopivana harjoittaa julkista\nhyväntekeväisyyttä, ja nykyään, kun hätääkärsivien hyväksi pidetään\nmyyjäisiä, näytellään teatteria ja tanssitaan, oli hän saman julkisen\nhyväntekeväisyyden nimessä perustanut alaluokkaan kuuluvien joukkoon\noman yksityisen ompeluseuran, jossa kyllä ommeltiin hätääkärsiville,\nmutta myöskin keskusteltiin elämänkysymyksistä. Ja Kasper sai tietää,\nettä Elisabetilla oli Vaasassa suuri joukko \"muijatuttavuuksia\" ja että\nhän oli aivan hämmästyksissään heidän elämänkokemustensa syvyydestä,\nmikä havainto oli hänelle suorastaan heräämys johonkin uuteen iloon. Ja\nnämä tuttavuudet, tämä lähestyminen oli valopilkkuna, ei ainoastaan\ntäällä Vaasassa, vaan varmasti ne tulisivat olemaan valona koko hänen\nelämässään.\n\nItse puolestani sain vasta parin vuoden kuluttua Aleksanderin ja\nElisabetin Kuopiosta muuton jälkeen tilaisuuden nähdä heidän elämäänsä\nVaasassa.\n\nAleksander teki tässäkin läänissä pitkiä tarkastusmatkoja, kutsuen joka\npaikassa väestöä kokoon ja ottaen selkoa heidän toivomuksistaan,\nkeskustellen erittäinkin kansakouluasiasta, tilattoman väestön asemasta\nja vaivaishoidosta. Hänen suomalaisuutensa herätti täälläkin kaikkialla\nsuurta innostusta, joka taas puolestaan vaikutti sen, että hänen kaikki\nehdotuksensa saivat kansan puolelta aulista kannatusta. Niinpä hänen\nkuvernöörikautensa lopulla ainoastaan pari kolme Vaasan läänin pitäjää\noli kansakoulua vailla, mikä silloisissa oloissa oli aivan tavaton\nedistys. Mutta virkamiehistön piireissä ei hänen suomalaisuutensa\ntietenkään Vaasankaan läänissä voinut olla lisäämättä hänen\nruotsinmielisten vihamiestensä lukua. En ollut milloinkaan ennen\nhuomannut, että tämä suhteiden katkeruus olisi päässyt järkyttämään\nhänen mieltänsä ja vaikuttanut hänen terveyteensä. Nyt täytyi se\nhuomata. Hän oli asemastaan rasittunut ja alkoi näyttää väsyneeltä,\nvaikk'ei hänellä ollut ikää kuin noin 58 vuotta.\n\nHiuskarvan tarkkaan hän kaikissa tapauksissa koetti noudattaa\noikeamielisyyttä kaksikielisen lääninsä kumpaakin asutusaluetta\nkohtaan, tehden taajoja matkoja myöskin ruotsalaisille alueille. Niinpä\nseurasin häntä tarkastusmatkalla keskisen Pohjanlahden selille,\nMerenkurkun äärimmäisille ulkosaarille asti. Suuressa luotsiveneessä\nsaattoi meidät purjehtija ensin Replotiin, sitten kauas Björköhön, ja\nvihdoin tulimme ihmeelliselle, mutta sittenkin asutulle saarelle, jonka\nkummut olivat muodostuneet kauttaaltaan meren hiomista suurista, nyt jo\nsammaltuneista pyöreistä kivistä.\n\n— Näetsen, näetsen, — sanoi Aleksander karjalaisesti, — tämä korkea\nkumpu on vanhaa vesijättöä!\n\nJa siitä tavattomasta mielenkiinnosta, millä hän tarkasteli maaperän\nkivistöä, pilkisti esille tiedemies. Aleksander kyykistyi alas ja\nmelkein lapsellisen hellästi siveli sammaleisia pyörylöitä.\nEhdottomastikin tuli ajatelleeksi: tiede on hänen oikea alansa, sitä\nhän rakastaa, ja koko tuo kuvernööriys on vain uhraus isänmaan\nalttarille!\n\nPaikoitellen oli metsikköjä ja niiden suojassa kalastajain asumuksia,\nvälistä pienten peltotilkkujenkin ja vähäisten niittyjen ympäröiminä.\nVarmasti ei tällä saarella sinä ilmoisna ikänä mikään kuvernööri ollut\nkäynyt. Väestö katseli kenraalipukuista miestä suut ammolla, ja\nerääseen siistiin asuntoon tultuamme talonväki otti meidät vastaan\ntuupertuen pirtin perälle naiset eturiviin ja miehet heidän taaksensa.\nKuvernööri kysyi, missä isäntä oli. Hänelle osoitettiin vuoteessa\ntäysissä pukimissa selällään viruvaa miestä, joka nyykäytti hänelle\npäätä tervehdykseksi. Kuvernööri puheli miehen kanssa kauan, seisten\nmuutaman askelen päässä vuoteesta, kyseli saaren asioita, tiedusteli\nkalastuksen tuottavuutta, lasten opetuksen mahdollisuuksia — mies ei\nnoussut vuoteelta, vastailipa vain lyhyeen ja haluttomasti, niinkuin\nainakin vieraalle kyselijälle. Veneelle palattuamme luotsi selitti\nnäillä saaristolaisilla olevan tapana osoittaa tuntemattomille\nvieraille, kuka on talon haltija, siten, että isäntä puhuttelee\nvierasta lojuen vuoteessaan. Kaiketi vasta sitten, kun vieras\non ovensuussa tunnustanut kumarruksella ja tervehdyksillä\nalistuvaisuutensa, isäntä nousee vuoteeltaan ja pyytää vierasta\nperemmälle.\n\nPaluumatkalla vallitsi ankara tuuli ja kova aallokko. Minä tulin\nmerisairaaksi ja koko maailma sumeni silmissäni. Mutta Aleksander istui\nluotsin vieressä peräpenkillä virkeänä ja toimeliaana, kaiken aikaa\ntiedustellen häneltä saaristolaisten oloja ja tarpeita, pitkä harmaa\nparta tuulessa hulmuten. Ja koko matkasta jäi mieleen se vaikutelma,\nettä hän oli näillä ruotsalaisillakin seuduilla yhtä suosittu kuin\nsuomalaisilla. Tuottipa siis hänen oikeamielisyytensä hänelle paljon\nlohdutustakin.\n\nMuuten, olihan Aleksander tähän aikaan saanut tuntea edes jonkinlaista\nlohdutusta pojistansakin, jotka olivat kehityksessään poikenneet hänen\nsuunnitelmistaan. Armaskin, vaikka oli heti ylioppilaaksi tultuaan\nantautunut soitannon alalle ja siirtynyt musiikkiopistoon — näin siis\nhänkin tehden tyhjäksi Aleksanderin toiveet — oli nyt jo ehtinyt\nherättää huomiota taiteellisilla taipumuksillaan ja häntä pidettiin\nHelsingissä hyvinkin lupaavana kykynä. Eerik taas oli ehtinyt Pariisin\nnäyttelyissä tulla palkituksi kultamitaleilla ja sen jälkeen\nkotimaassakin tullut tunnustetuksi. Lisälohdutusta Aleksander sai vielä\neräästä uudesta tuttavuudesta, nuoresta soittotaiteilijasta, joka oli\nmennyt kihloihin hänen nuorimman tyttärensä kanssa. Tämä mies miellytti\nAleksanderia kohta ensi näkemältä. Se oli nuori Jean Sibelius, meillä\nJanneksi kutsuttu. Aleksanderia ihastutti tämän rakkaus vanhaan\nkarjalaiseen kansanrunouteen, Kalevalaan ja sen perisuomalaiseen\nrunotyyliin, ihastutti myöskin se, että tämä ruotsinkielisessä kodissa\nkasvanut nuorukainen oli käynyt suomalaisen koulun ja oli syvästi\nkiintynyt suomalaiseen henkeen, mutta ihastutti ennen kaikkea myöskin\nhänen avonainen, vaikutuksille altis ja toisen ymmärtämisessä herkkä\nluonteensa. Sibelius oli siihen aikaan todellakin niin eloisa, niin\nhurmioitunut elämän sykkivästä nykyisyydestä, niin yhteiseen\ninnostukseen sytyttävä, että häneen täytyi jokaisen kiintyä. Siinä\nnuoruus, joka osasi nauttia kaikesta, hyvästä sikarista, keskustelusta,\njuomaseurasta, luonnon elämästä. Kun hänet näki maalla, esimerkiksi\nvain jollakin niityllä, osasi hän siinäkin elää omaa täyteläistä\nelämäänsä: linnun piiperrys — hän herkistää korviansa, paimentytön\nhoilotus — sen melodia on ainiaaksi painunut hänen mieleensä. Hän otti\nsisimpäänsä ja muutti Sibeliukseksi kaiken, mikä joka hetki tuoksui,\nmikä saapui hänen korviinsa, mikä näkyi hänen silmiinsä. Hän eli joka\nhetki niin voimaperäisesti, että välistä suorastaan muistutti jotakin\neläintä, koskessa loiskahtelevaa kalaa tai nuorta metsästyskoiraa, joka\nvainuten nuuskii ilmaa, — tai lintua, joka hiljaakin istuessaan\nkulmikkaasti kääntelee päätään kuullakseen joka risahduksen ja\nottaakseen huomioon kaiken, mitä nykyisyydellä on sille sanottavaa.\n\nJa taisipa Aleksanderilla olla lohdutusta vielä Arvidistakin, siitä\npojastaan, joka ei ollut antautunut millekään taiteilijan uralle, vaan\noli suorittanut lakit. kand.-tutkinnon, ollut suvun edustajana\naatelissäädyssä, toiminut tulkkina ja sihteerinä lakivaliokunnassa ja\njoka mahdollisesti siis oli kohoava korkeaan virka-asemaan ja\nsuomalaisena sivistyneenä toteuttava Aleksanderin alkuperäisen\nsuunnitelman poikiensa suhteen. Pitäköön Elisabet vaikka kaikki muut\npojat, Arvid oli ainakin jäävä Aleksanderille.\n\nSamalla Vaasan matkalla tapasin Elisabetin odottamattoman virkeänä,\nilomielisenä, uusiin asioihinsa innostuneena, ja pian pääsin perille,\nettä tähän oli syynä hänen \"muija-tuttavansa\" ja ihmeellinen\nkeksintönsä, miten \"kuvernöörskanakin\" sentään saattoi tasa-arvoisuuden\naatetta ajaa. Tämä aate oli hänen uskontonsa. Jos Jumala on rakkaus,\nsanoi hän, niin ihmisellä ei tässä elämässä ole muuta tehtävääkään kuin\nkoettaa rakastaa toista ihmistä oloihin ja tapoihin katsomatta. Mitä\nmerkitsee tuntea keskinäistä tasa-arvoisuutta vain jumalan edessä?\nMinkä jumalan? Jos jumala on rakkaus — ja niinhän kaikki uskovat —\nniin onhan ihmisen päästävä eriarvoisuudesta juuri tämän rakkauden\nnimessä. Näin hän todisteli todistelemistaan kaikille, jotka vain\ntahtoivat kuunnella, ja ihmetteli, että ihmiset joutuivat mietteisiinsä\neivätkä ottaneet myöntyäkseen niin selviin terveen järjen johdelmiin.\nIlmeisesti hän oli sadoille ihmisille puhunut tätä samaa, ennen kuin\nnyt puhui minulle. Ja minäkin olin kaiketi yhtä välinpitämätön noiden\nterveen järjen väitteiden suhteen kuin konsanaan muut hänen kuulijansa.\nUskovaisten kanssa hän ei lainkaan voinut puhella, koskapa perustui\nvain pelkkään terveeseen järkeen, ja sehän heillä merkitsee, ettei\nihmisellä ole uskoa.\n\nMutta nyt oli Elisabetille äskettäin sattunut suuri yllätys, joka teki\nhänelle mahdolliseksi vihdoinkin keskustella myöskin uskovaisten,\nerittäinkin vapaakirkollisten kanssa, joita Pohjanmaalla vilisemällä\nvilisi.\n\nAsia oli tämmöinen.\n\nHänen Pietarissa asuva sisarensa Olia (Olga) oli sieltä lähettänyt\nhänelle suuren määrän venäläistä kirjallisuutta, joukossa myöskin\nTolstoin uskonnollisia, Venäjällä kiellettyjä kirjoja, joita sinne oli\nsaatu Genèvestä, painettuina sikäläisessä venäläisessä kirjapainossa.\nNäihin teoksiin tutustuttuaan ja saadakseen niiden johdosta purkaa\ninnostustaan edes jonkun elävän sielun kanssa hän oli kohta toimittanut\nTukholmasta samojen kirjain ruotsinnoksia. Niitä hän sitten luetti\nVaasassa tyttärillään Ellillä ja Ainolla, jotka eivät venäjää\nymmärtäneet. Kaikkia näitä kirjoja oli hänen huoneensa pöydät täynnä ja\nniitä näkyi vierashuoneessakin. Aina heidät tapasi niitä selailemasta,\nja he olivat lukuunsa niin syventyneet, ettei heitä tahtonut saada\nmuusta puhumaankaan. En voinut käsittää, mistä tämä innostus!\n\nNäistä Tolstoin kirjoista Elisabet kertoi huomanneensa, että Jeesus,\njonka nimeä Elisabet tuskin milloinkaan elämässään oli edes\nmaininnutkaan, koska se nimi hänellä edusti terveelle järjelle eli siis\ntotuudelle kaikkein vastaisimpia dogmeja, olikin oikeastaan melkein\nainoa maailman ihmisistä, joka oli uskonut, että jumala on rakkaus ja\nuskonut niin, että oli uskonsa loppuun asti toteuttanut. Se nimi, jota\nhän ei ollut saanut suustansa, niin, jonka lausuminen oli häntä\nsuorastaan hävettänyt juuri tuon järjettömyyden vuoksi, se tuli nyt\nhänelle rakkaimmaksi nimeksi maailmassa. Tosin hän ei uskovaisten\nkanssa puhuessaan nytkään voinut sitä käyttää ilmaisematta samalla omaa\njyrkästi eriävää kantaansa, mutta vapaakirkollisten kanssa sujuivat\nkeskustelut — eräin edellytyksin ja molemmin puolin pidätetyin ehdoin\n— jotakuinkin hyvin. Heidänkin kokouksiinsa oli Elisabetin kuitenkin\nhyvin vaikea ottaa osaa, koska hän ei voinut polvistua heidän kanssaan\neikä yhtyä muihinkaan ulkonaisiin rukoilemisen ilmaisuihin.\n\nJoka tapauksessa hän oli saanut Tolstoinsa avulla paljon uusia\ntuttavuuksia, joille antoi mitä suurinta arvoa.\n\nNäiden joukossa oli myöhemmin myöskin Mathilda Wrede. Hän oli\nvapaakirkollisistakin vapain, ja heistä tuli kohta suuret ystävykset.\nMathilda Wrede oli aito ylimysnainen, mutta ennen kaikkea hengen\nylimys, joka ei mihinkään muuhun pyrkinyt kuin saavuttamaan\njumalallensa kelvollista tasa-arvoisuutta tämän maailman alimpien\nkanssa. Siitä hänen tarmokas ja taloudellisestikin miltei rajaton\nuhrautuvaisuutensa kaikkia tarvitsijoita kohtaan, aivan riippumatta\nheidän kielestään, kansallisuudestaan, rodustaan (hänen viimeinen\nelämäntyönsä oli Valamon venäläisten munkkien avustaminen!), siitä myös\nhänen elinikäinen erikoispyrkimyksensä kaikkia vankiloihin teljettyjä\nlohduttamaan ja palvelemaan.\n\nAivan päinvastoin kuin körttiläiset ja entiset pietistit, joiden\nherännäisyyden pääilmauksena oli heidän _surunsa_ maailman pahuuden\njohdosta, heidän mustiin pukeutuva alituinen totisuutensa ja\n\"suruttomien\" seurasta eristäytymisensä, useat uudet lahkokunnat\nkoettivat todistaa herännäisyytensä _ilon_ ilmaisuilla. Puhumattakaan\nlaestadiolaisista, \"hihhuleista\" ja muista vähemmin kehittyneistä\nuskovaisista oli kaikkien vapaakirkollisten yleisenä ominaisuutena\nilomielisyys, erittäinkin heidän keskinäisissä kokouksissaan, joissa he\nhartaitten rukoustensa ja polvistumisiensa välillä, yhteistä\nveljistymistä tuntien, aivan lapsenomaisella välittömyydellä\nriemuitsivat.\n\nMutta Mathilda Wrede riemuitsi aina ja kaikkialla ja kenen seurassa\ntahansa. \"Armo ja rauha\" oli suurin, lävistetyin kirjaimin kirjailtuna\nhänen hopeiseen kaulasolkeensa, ja että solki ilmaisi totta, sitä hän\ntahtoi kaikille todistaa. Ainainen ilo loisti hänen suurista, ruskeista\nsilmistään, välkkeen ihanasti taittuessa niiden kosteudessa. Ja\njokainen sielu, vaikka tiedottomasti aavistaen, kysyi: mistä tämä rauha\nja ilo? — ikäänkuin tuntien ihan luonansa näkymättömän syvän lähteen\nsykintää. Kaikki sen tunsivat, vanki, joka kitui kopissaan ja hänen\ntultuaan sai ilon tartunnan, muukalainen, joka kulki kodittomana ja nyt\nriemastui kotioven aukenemisesta, sairas, joka alkoi uskoa\nkärsimystensä ohimeneväisyyteen, lapsikin, joka oli tuonut täti\nMathildan nähtäväksi vesimyllynsä, sillä kohta Mathilda jätti kaikki\nkeskustelunsa Elisabetin ja muiden aikuisten kanssa, syventyi\nteeskentelemättömän totisena myllyn rakenteeseen, kyseli sen laitteita,\nkoetti nähdä rataspyörän allekin ja vakuutteli, että hänen\nymmärtääkseen se tulee pyörimään hyvin nopeasti, — kunnes lapsi meni\nhänen luotansa onnesta säteillen.\n\nElisabetin uusia tuttavuuksia oli myöskin kuuluisa vapaakirkollinen\nsaarnamies Edvard Björkenheim, Orisbergin suurtilan omistaja\nOrismalassa.\n\nVietimme siellä jonkin seuraavista kesistä, muistaakseni 1892.\n\nMaakartano oli hyvin vanha, Ruotsin aikainen. Sen suuren, Kustaa III:n\ntyyliin rakennetun päärakennuksen näköalana oli laajahko suopurojen\nvesistä muodostettu tekojärvi tekosaarineen, tekosalmineen, pikku\nsiltoineen, valkopylväisine katoksineen, metsikköineen ja iänikuisine\nsaarnipuineen, joiden lehvät hipaisivat tyyntä, tummaa suoveden pintaa.\nPatolaitteista vesi virtasi vanhanaikaiseen pajaan, jonka kahta\nhirmuisen suurta teräsvasaraa sen oli määrä panna liikkeelle. Mutta\n\"hamarit\" olivat aikoja sitten pysähtyneet, niiden kalkutus ainiaaksi\nvaiennut, ja vain kaksi ruotsalaista seppäukkoa eleskeli enää\nvanhuutensa päiviä kartanon muonassa. Syrjempänä, suurien pihojen\nympärillä olivat valtavat navetta- ja tallirakennukset, väen tuvat ja\nOrismalan kuuluisien maanviljelys- ja karjakkokoulujen huoneistot.\nMaatilat olivat niin laajat, että kun ajoimme isännän kanssa\nulommaisille karjakartanoille, meni matkaamme melkein koko päivä.\nOrisbergin kartanolla oli myöskin oma kirkkokappelinsa, jossa sinä\nkesänä vuosikokoukseen kokoontuneet \"evankelistat\" Björkenheimin\njohtaessa puhetta pitivät keskustelu- ja hartauskokouksiaan. Uskovaisia\noli silloin koolla melkein kaikista Suupohjan pitäjistä.\n\nBjörkenheim saarnasi joka pyhä väelleen koulutuvassa. Talvisin hän\nkyllä saarnaili muillakin paikkakunnilla, jopa joskus Helsingissäkin\nniin sanotussa Allianssitalossa. Silloin tämä vapaakirkollisten suuri\nkokoussali oli ääriä myöten täynnä yleisöä, lehtereiltä permannon\novipieliin asti, seisomassa, istumassa, puhujalavallekin tungeksimassa.\nTämän menestyksen kadehtijat kyllä väittivät, että sen aiheuttajana\netupäässä oli saarnamiehen harvinaisen kaunis ja miellyttävä ulkomuoto.\nHän oli todella hyvin kaunis, mutta arvostelijat eivät ottaneet lukuun\nhänen saarnansa kaunista ja voimakasta sisältöä eivätkä ymmärtäneet\nsitä kirkollisissakin piireissä jo puhaltamaan ruvennutta uuden ajan\nhenkeä, jonka airuita ihmiset niin innokkaasti riensivät kuuntelemaan.\nSiihen aikaan olivat nuoret tulevaisuuden naiset uuden ajan virtauksien\nsuhteen paljon valveutuneempia kuin miehet, ja siinä todellinen syy,\nmiksi he tavallisesti enemmistönä täyttivät vapaakirkollisten salit.\n\nSamana kesänä oli vihdoin Kasperkin saapunut Vaasan tienoille, niinkuin\noli Elisabetille erotessa luvannut.\n\nHänen ei olisi ehkä vieläkään tullut lähdetyksi niin pitkälle matkalle\nperheensä kanssa, mutta hän oli saanut kuulla ihmeellisiä viestejä.\nEnsiksikin oli Arvid, Elisabetin ja hänen tolstoilaisten kirjainsa\nvaikutuksesta, päättänyt jättää lainopin alan ja keskeyttänyt\nkäräjäharjoittelunsa. Tämä ei nyt olisi vielä ollut niin erinomaista,\nolihan Arvid arvelematta hypännyt koulunkin katolta (ja taittanut\njalkansa) — miksi hän ei olisi tullut suorinta tietä alas miltäkin\nlainopin korkeuksilta, joille oli kenenkään pyytämättä kiivennyt.\nMutta ihmeellisempää oli, että Elisabet oli ruvennut uskovaisten\nkanssa puhumaan Jeesuksesta! Mitähän uskovaisia _ne_ olivat! Kasper\noli kyllä Kuopiossa paljonkin väitellyt uskovaisten kanssa, mutta ei\nollut koskaan havainnut heissä muuta kuin mitä äärimmäisintä\nepäloogillisuutta. Hän pelkäsi pahoin, että samoin oli näidenkin uusien\nuskovaisten laita ja että molemmin puolin oli ehkä kierrelty arkaa\nydinkysymystä: Elisabet ei ehkä ollut hennonut kyllin jyrkästi esittää,\nettä Jeesus hänen mielestään oli tavallinen ihminen, ja uskovaiset\npuolestaan ehkä koettivat jotenkin vaitiollen lieventää tätä\nerimielisyyden kuilua.\n\nAivan oikein. Heti Orismalaan päästyänsä Kasper veti kaikki selville\nvesille. Keskusteltuaan perusteellisesti uskovaisten kanssa ja\nhytkyteltyään heitä tiheimpien seulojen läpi hän sanoi Elisabetille:\nsinä uskot, että jumala on rakkaus, jota ihmisen täytyy omin\nponnistuksin suurentaa, mutta nämä uudet uskovaiset, vaikka\nkoettavatkin lieventää veriuhrin pakanallista käsitettä, uskovat itse\nasiassa yhä samaan synneistä lunastukseen kuin vanhatkin, ja siis\nteidän käsityskantojanne on mahdoton millään sovittelemisella yhdistää.\nSemmoinen oli hänen ankara tuomionsa.\n\nKuitenkaan Kasper ei näyttänyt pääsevän tästä asiasta pelkällä\nlogiikallaan. Hän tosin painui maalailemaan Orismalan sammaleisiin\nmetsiin, ikäänkuin hänellä ei olisi ollut tässä kysymyksessä enää\nmitään selittelemistä, mutta ehkäpä juuri tässä metsäisessä\nyksinäisyydessä pääsikin liikahtelemaan se ihmeellinen arvoitus, joka\nlähtemättömänä kysymysmerkkinä alkoi hänen mieltänsä vaivata. Se\nkysymys oli: mistä johtuu näiden uskovaisten ilo? He itse sanoivat: se\njohtuu siitä, että me emme perusta omiin ponnistuksiimme, vaan\nainoastaan uskomme sielujemme lunastukseen Jeesuksen Kristuksen veren\nkautta. Kasper rupesi uudelleen ja yhä uudelleen tutkimaan heidän\nilonsa lähdettä. Uudelleen hän seuloi heidän ajatuksiaan. Luita ja\nmunaskuita myöten hän tutki ja kaiveli heitä. Paljon hän tietenkin\nlöysi heidän joukostaan sellaisiakin, joiden ilo johtui tartunnasta ja\nhävisi jälleen yhteisten riemulaulujen vaiettua, mutta oli\nsellaisiakin, joiden ilo oli lauluista ja yhteisyyden virikkeistä\nriippumatonta, aitoa, ikäänkuin todellakin jumalallisesta hengestä\nlähtenyttä. Tämä tosiasia se saattoi Kasperin ymmälle. Kuinka oli\nmahdollista, että tuo ilo olisi ollut jumalasta lähtenyt, kun kerran\nheidän perusdogminsa oli väärä, kun hän kerran _tiesi vääräksi_ juuri\nsen dogmin, jonka tunnustamisesta he sanoivat ilonsa johtuvan?\n\nTästä sai alkunsa se sitkeä, väsymätön, hermoille käypä aivotyö, jolla\non hänen myöhemmässä kehityksessään ollut niin keskeinen osa. Ei sitä\nlahkokuntaa, ei pelastusarmeijaa, ei adventismia, ei sitä vaeltavaa\nmaallikkosaarnaajaa, jota hän olisi ytimiin asti ruotinut ja\nkuulustellut, ei sitä Drummondia, ei Farraria, ei Euroopan eikä\nAmerikan uskonnollista filosofia, jonka teoksia hän ei olisi kannesta\nkanteen lukenut ja jälleen lukenut.\n\nJa kaikki filosofit, kaikki Tolstoitkin jälleen tutkittuansa hän aina\npäätyi takaisin vanhaan alkuperäiseen arvoitukseensa, tiedusteli,\nkyseli ja tutkimistaan tutki.\n\n\n\n\nXXII. ALEKSANDERIN ELÄMÄNKAARI KÄÄNTYY MAATA KOHDEN.\n\n\nKoskisen valtiollisiin suunnitelmiin olisi kaiketi kuulunut, että\nAleksander olisi yhä edelleen jäänyt kuvernöörinvirastojen kielioloja\njärjestelemään, joko pysyen toistaiseksi vielä Vaasassa tai sitten\nmuuttaen johonkin neljänteen lääniin, jossa ruotsinkielellä oli\nvalta-asema ja jossa samat kieliolojen mullistukset olisi siis ollut\npantava toimeen. Itse oli Koskinen sillä välin koonnut muut\nfennomaaniystävät lujaan ketjuun ympärillensä, ja tässä ahtaassa\nryhmäkunnassa nyt suunniteltiin senaatin vastaisia talousosaston\npäälliköitä, Aleksanderin tietenkin jäädessä näiden ehdokkaitten\nulkopuolelle.\n\nMutta Aleksander alkoi jo olla lopen väsynyt jylhään yksinäisyyteensä.\nViimeksi hän oli herättänyt karvasta vihaa virastonsa ulkopuolellakin\nkosketellessaan asevelvollisen armeijankin arkaluontoisia kielioloja.\nSe oli tapahtunut eräässä senaatin kuvernööreiltä vaatimassa\nlausunnossa. Sattumalta olen itse saanut tutustua tähän lausuntoon, se\nkun oli niiden asiapaperien joukossa, jotka lakivaliokunnan tilauksen\nmukaisesti olin sen sihteerinä noutanut senaatista. Valiokunnassa\nluettiin myöskin senaatin talousosaston keskustelupöytäkirja ja\nKoskisen antama lausunto, joka osoitti hänen olleen päätä pitempi\nkaikkia muita silloisia talousosaston jäseniä. Hänen kaikki lausuntonsa\nyleensä osoittivat tavatonta asiallisuutta, laajoja kameraalisia\ntietoja ja äärimmäisintä valtiomiehen varovaisuutta. Mutta Aleksanderin\nSuomen sotalaitosta arvosteleva lausunto ei osoittanut suinkaan\nvaltiomiehen varovaisuutta. Se oli kyllä sanamuodoltaan rauhallinen ja\nasiallinen, mutta sisällöltään häikäilemätön ja uhmaava. Hän näet\nvertaili Suomen ja Venäjän sotalaitoksia toisiinsa, mitä kummankin\nsotilaalliseen henkeen tulee, ja antoi etusijan empimättä —\njälkimmäiselle! \"Suhde upseerin ja sotamiehen välillä, tuo armeijan\nsotakuntoisuuden herkin ja tärkein sisällinen tekijä, oli Venäjällä\nverrattoman paljon luonnollisempi, keskinäisesti luottavampi,\nkodikkaampi, yhteyttään tuntevampi kuin konsanaan meillä. Ja syynä\nmeidän arveluttavaan huonommuuteemme tässä suhteessa ei ollut mikään\nmuu kuin upseeristomme epäkansallisuus, sen ruotsalaisuus, mikä sai\npäällystön ja miehistön pysymään toisillensa vieraina, ja sehän oli\nepäkohta, joka mitä pahimmin alensi armeijamme sotakuntoisuutta.\" —\nArvaahan sen, minkä luimistavan vihan moinen huudahdus saattoi niinä\naikoina herättää Aleksanderia vastaan, erittäinkin kun samaa miestä\nepäiltiin pääsyylliseksi siihen, että Heiden majaili Suomessa,\nuhkaillen senaatinkin täydellistä suomalaistamista.\n\nPaitsi tätä ympäröivän vihan alituista hermoille käypää ja väsyttävää\nrasitusta, joka alkoi nopeasti heikentää hänen terveyttänsä, kohtasivat\nhäntä — juuri tuon heikkenemisen seurauksena — ensimmäiset\npyörrytysoireet, jotka olisivat vaatineet ehdotonta lepoa. Mutta\nAleksander ei ollut mikään levon mies. Päinvastoin kaikenlaiset\n\"väsymyksen oireet\" juuri yllyttivätkin häntä vielä tarmokkaampiin\nponnistuksiin. Ja niinkuin hän nuorena kadettina ei ollut varjellut\nitseään vilustumiselta tai muita ruumiin hemmotteluja tunnustanut, niin\nhän nyt ukkonakin peräti ylenkatsoi \"mokomiakin pyörrytyksiä\", ja kun\neräs saattaja, hänen vähän horjahdellessaan kadulla pyörrytyksen\naikana, tahtoi ottaa häntä käsipuolesta, hän työnsi auttajan\nkimmastuneena syrjään ja meni menojaan.\n\nVaasaan jääminen tai johonkin uuteen lääniin siirtyminen alkoi hänestä\ntähän aikaan tuntua — Koskisen suunnitelmista huolimatta —\ntarkoituksettomalta. Aivan kuin hänet olisi jätetty penkille istumaan,\nkoska hän ei muka olisi jaksanut omin voimin määrän päähän astua!\n\nVerraten ankaran sairauden jälkeen tervehdyttyään hän siis, kenenkään\nneuvoja enää seuraamatta, kääntyi ystävänsä Heidenin puoleen\nilmoittautuen halukkaaksi senaattiin. Hänet nimitettiin silloin\nsenaatin sotilastoimituskunnan päälliköksi, ja niin hän muutti\nperheineen Helsinkiin.\n\nAleksander joutui siis jälleen vanhojen fennomaaniystäväinsä seuraan,\noltuaan heistä erossa suunnilleen kymmenen vuotta. Näin ollen hän\ntavallaan oli kyllä päässyt kaameasta yksinäisyydestään. Mutta paljon\nolivat sillä välin Helsinginkin olot muuttuneet, eikä entisestä\nkotoisesta politikoimisesta höyryävien totipöytien ääressä ollut enää\ntietoakaan. Kaikki oli jo toista, kylmää ja vierasta: Suomettaren\nrinnalla rehoitti Erkon vapaamielinen jokapäiväinen lehti, joka oli\njulistanut, että kielikysymys oli jo sivuuttanut polttopisteensä (voi\nkiusan kappaletta!) — naiskysymyksellä oli etevät ajajansa kaikissa\nsäädyissä, — valtiokirkon yhteys oli uhattu — Koskinen piti\nneuvotteluja jo aivan toisten miesten kanssa, — Ignatiuksella ei ollut\naikaa, — Meurman oli vanhentunut ja järkyttynyt katkerassa\ntaistelussaan nuoria vallananastajia vastaan.\n\nViimeisen kerran näin näitä harmaantuneita fennomaanivanhuksia koolla\nKoskisen perustaman kansantaloudellisen seuran päivällisillä — ei enää\nminkään vaatimattoman kodin kutsuissa, vaan Kämpin juhlallisessa\nyksityissalissa eikä enää tutunomaisessa esitelmätilaisuudessa, joka\noli järjestetty päivällisten yhteyteen ja johon oli saapunut\nAleksanderille tuntemattomia nuoria nousukkaita, taloustieteilijöitä ja\nyhteiskunnallisia toimihenkilöitä. Siellä oli myöskin useita vanhojen\nfennomaanijohtajien sukuihin kuuluvia lupaavia tulevaisuudenmiehiä.\n\nMinä puolestani olin tähän tilaisuuteen saapunut Aleksanderin tahdosta\nja hänen seurassaan. Tuntui niinkuin hän olisi tahtonut minulle\nnäyttää, mihin saavutuksiin tällä välin oli jo ehditty, ja koko tuosta\nhartaasta halusta johtaa minut Koskisen yhdistykseen jäi minulle se\nvaikutus, ettei hän ollut vielä heittänyt viimeistä toivoansa nähdä\nminun sittenkin palaavan juridiikan ja yhteiskunnallisen toiminnan\naloille, joten ainakin _yksi_ hänen pojistaan olisi jossakin\nkorkeammassa asemassa jatkanut suomalaisuuden ohjelman toteuttamista.\n\nEsitelmänpitäjäksi oli kutsuttu saksalainen tieteilijä, joka siihen\naikaan oleskeli Helsingissä saksalaisen seurakunnan pastorina.\nSisältönä oli sosialismin ilmiö semmoisena kuin se oli Saksassa\nesiintynyt. Esitelmöitsijä tahtoi vastata kysymykseen: miten tätä\nilmiötä olisi kohdeltava valtiovallan puolelta? Hän arveli, että\nkysymys oli aktuaalinen täälläkin, niinkuin se oli jo vuosikymmeniä\nollut Saksassa, sosialismin emämaassa. Laajassa historiikissa hän\nlopuksi esitti, miten ovelasti suuri valtiomiesten valtiomies Bismarck\noli ymmärtänyt sosialismia kohdella. Milloin hän oli ollut myöntyvinään\nsosialistien kaikkein epäkypsimpiin vaatimuksiin, siten vain saadakseen\ntilaisuuden osoittaa niiden täydellisen hallinnollisen mahdottomuuden,\nmilloin taas mennyt heidän vaatimustensa edelle esittäen niitä omina\naloitteinaan. Esitelmänsä saksalainen lopetti moneen kertaan\ntoistamallaan valiolauseella, jonka hän tahtoi sekä suunnan\nosoitukseksi että hienoksi varoitukseksi näin painaa suomalaisten\nvaltiomiesten muistiin: \"Man soll dem Sozialismus nicht entgegentreten,\nsondern entgegenkommen.\" (Sosialismia ei ole vastustettava, vaan\nkohdeltava myönnytellen.)\n\nKoskinen oli asettunut puolittain lepäävään asentoon sohvalle, niinkuin\nmies, joka väsyttävän virkatyön jälkeen vihdoinkin on saanut syödyksi\nhyvän päivällisen. Hän olikin jo aikalailla vanhentunut ja näytti\nrasittuneemmalta kuin milloinkaan ennen. Hiukset ja tuo tuttu siro\nsuorakaiteen muotoinen pukinparta olivat jo aivan valkoiset. Odotin\nkovin uteliaana, mitä hän nyt sanoo saksalaisen niin äkkipäätä\nherättämästä kysymyksestä, joka ei tosin vielä ollut joutunut minkään\nvirallisen huomion kohteeksi, mutta oli meidän nuorten kesken mitä\naktuaalisin.\n\nSenaattori näytti kuitenkin hyvin haluttomalta ryhtymään pohtimaan\nmokomaa, ohjelman ulkopuolella olevaa, tuulesta temmattua kysymystä.\nHän olisi mielellään antanut muiden puhua. Mutta kun muitakin vain\nhaukotutti, täytyi hänen seuran esimiehenä edes jotakin lausua.\n\nTavanmukaisesti kiitettyään esitelmänpitäjää Koskinen sanoi\nyläpuolelta punnitsijan hidastelevaan sävyyn, ettei hänen nähdäkseen\nkoko tuolla sosialismiksi sanotulla liikkeellä ole mitään edellytyksiä\nsaada jalansijaa Suomessa, — että täällä ei ole olemassa sitä\nsuurtilallisuutta, joka Saksassa mahdollista kyllä on luonut\nvaltiollisesti uhkaavan irtaimen ja tehdasväestön, — että meillä ovat\nvallalla keskikokoiset talonpoikaiset maanviljelystilat ja sopivien\npalstoituslakien avulla aiotaan irtaimelle väestölle suoda tilaisuus\nitsenäisten pikkutilojen muodostamiseen, mikä tietenkin on auttava\ntilatonta väestöä takaisin maanviljelykseen.\n\nLämpimästi lehahti entisyydestä Koskisen optimistinen, hilpeä, valoisa\nlaulu \"Honkaen keskellä mökkini seisoo\"...\n\nMitään muita puheenvuoroja ei käytettykään. Ovela saksalainenkin oli\ntykkänään vaiti, niinkuin mies, joka säpsähtäen huomaa virittäneensä\nsävelen aivan vieraasta oopperasta.\n\nKoskisen lausunto osoitti kuitenkin, että \"vanhat fennot\" olivat jo\nvanhentuneet, ei ainoastaan ulkonäkönsä puolesta, vaan että heidän\nhuomiokykynsäkin kaiken sen suhteen, mikä ei ollut välittömässä\nyhteydessä heidän aikansa kansallisen herätyksen kanssa, oli alkanut\nhimmetä.\n\nMutta vanhentuminenhan on luonnonlaki.\n\nKuka olisikaan osannut aavistaa, että Hegelin jälkeen, joka tuli\nSuomeen Snellmanin purressa, Marx niin pian 'seilaisi' perästä!\n\nJa niinpä näillekin vanhoille, ihanille ukoille jo kuului uuden ajan\nkolea hyvästely: Mauri on tehnyt tehtävänsä, Mauri saa mennä.\n\nHe rupesivatkin toinen toisensa perästä tekemään lähtöänsä.\n\nEnsimmäisenä suoriutui matkaan Aleksander.\n\nHänellä oli ollut jo toinenkin lähtövaroitus. Tietysti hänen mielestään\nvain taaskin pieni pyörrytyskohtaus.\n\nVaimoni ja minä pikku Eeron ja sylissä kannettavan Liisan kanssa\nvietimme silloin kesää Hollolan Siikaniemessä, Vesijärven rannikolla.\nOlimme niihin aikoihin jo ruvenneet ajattelemaan kokonaankin maalle\nmuuttamista ja kyselimme sopivaa palstatilaa.\n\nEräänä päivänä saapui odottamatta luoksemme Helsingistä ukko\nAleksander. Sanoi aivan välinpitämättömästi ja ohimennen vain aikovansa\njonkun päivän levähtää luonamme kaupungin kesäkuumasta.\n\nNyt eivät asiat ole oikealla tolalla, ajattelin. Pappa tunnustaa\ntarvitsevansa lepoa — semmoista ei ole vielä milloinkaan tapahtunut.\nHän olikin todella vähän toisenlainen: ei huolinut pitää itseänsä aivan\nyhtä solakan suorana kuin ennen eikä yhtä usein ojentautua, kun hartiat\nherpautuivat. Tavan takaa rinta-asentoon ojentautuminen oli hänellä\nmuuten ollut jo kadettiajoilta periytynyt liike. Nyt häneltä olat\nunohtuivat pitkiksi ajoiksi lyyhyksiin. Joskus hän suoristihen, mutta\njo taas unohti reipastelunsa.\n\nNäin unohtautuneena hänen olemukseensa oli nyt liittynyt jokin uusi,\nsanomaton lämpimyys — niinkuin se olisi hänen huomaamattaan jostakin\nlymystä vihdoinkin päässyt näyttäytymään. Syntyi outo halu kosketella\nhäntä hyväilevästi. Se olisi kuitenkin ollut niin outoa, ettei sitä\nvoinut ajatellakaan tapahtuvaksi, sitä ei ollut vielä milloinkaan\ntapahtunut.\n\nKäykö ihmisten välillä näkymättömiä, hellittämättömiä taisteluja,\njoista he itse ovat melkein tiedottomia ja jotka kumminkin määräävät\nheidän etäisyytensä toinen toisestaan?\n\nIloluontoinen vaimoni vei ukin heti pikku Liisaa katsomaan, jonka hän\nasetti alastomana potkimaan ja pärskyttelemään kootun vuoteen\nvalkoiselle päällykselle. Ukki nauroi ja nautti, leperteli lapsen\nkanssa, sanoi pikku nöpöseksi ja kärpäsen muoriksi ja valitteli vain,\nettei Liisalle vielä ollut ennättänyt kasvaa niskaan saparoa, josta\nolisi saanut vetäistä.\n\nMutta vielä enemmän hän hämmästytti meitä ehdottamalla, että lähtisimme\nyhdessä Heinola-laivassa katsomaan sitä kruununpuustellia, jonka\nvuokralle-ottamista olin vaimoni kanssa suunnitellut.\n\nJa me kun olimme kuvitelleet, että hän oli meidät lopullisesti hylännyt\nsaatuaan tietää meidän aikovan muuttaa ainiaaksi maalle! Vielä mitä!\n\nLaivaan tultuamme hän alkoi tiedustaa mieltäni, olisiko hänen vielä\njäätävä toimeensa vai katsoisinko, että hänen oli jo aika vetäytyä\nsyrjään. Minä kehoitin jälkimmäiseen sanoen, ettei mikään olisi niin\nihanaa kuin tietää hänen vihdoinkin lepäävän ja että jokainen hänen\ntyöpäivänsä tuntui iskulta omaantuntoon. Hän oli hämmästyttävän\nmyöntyväinen tähän virkaeroajatukseen, jopa sanoi aikovansa siinä\ntapauksessa mahdollisesti asettua luoksemme asumaan ja avustaa meitä\nmaanviljelyskaluston sekä muun kapitaalia kysyvän irtaimiston\nhankkimisessa.\n\nLaivamatkan jälkeen meidän oli suoritettava vielä aika pitkä\njalkapatikka. Tarkasteltuamme virkatalon ja päästyämme takaisin laivaan\nhän todella näytti väsyneeltä ja hänen piti mennä hyttiin lepäämään.\nSiellä oli kuuma ja tukahduttava ilma. Hänen ohimo- ja otsasuonensa\nolivat paisuksissa.\n\nSeuraavana aamuna kahvinjuonnin aikaan hän sai toisen varoituksen,\njosta huomasi, että kaikkinainen liikarasitus oli hänelle sopimatonta.\nSe tapahtui jälleen pyörrytyskohtauksen muodossa ja hän kadotti\nhetkeksi tajuntansakin.\n\nToimelias vaimoni lähetti hädissään voudin heti soutamaan Vesijärven\nylitse Lahteen lääkärinapua hakemaan.\n\nLääkäri määräsi tietenkin täydellistä lepoa. Mutta vouti oli Lahdessa\ntainnut toitotella liikoja, koska jo seuraavan päivän Nya Pressenissä\noli huomattavalla paikalla tiedoitus, että sotilastoimituskunnan\npäällikkö, kenraaliluutnantti J. oli saanut halvauksen.\n\nLehden saavuttua käsiimme Aleksander luki uutisen omasta lopustaan\nnäennäisesti aivan kylmäverisesti. Hänen kasvoissaan ei huomannut\nvärähdystäkään. Rauhallisena hän nousi sairasvuoteeltaan, joi kanssamme\nkahvia ja sitten sanoi aikovansa vielä samana päivänä matkustaa\nHelsinkiin virkatoimeensa.\n\nSuuri muutos oli hänessä jälleen tapahtunut. Ei rahtuakaan\nmistään hentomielisyydestä enää. Ei merkkiäkään sairaudesta tai\nväsymyksestäkään. Olat eivät lyyhyksissä, hartiat jälleen kohollaan,\naivan entisellään suora solakkuus.\n\n— Joutavia! Olen aivan terve, — sanoi hän torjuen, kun tahdoin\nsaattaa häntä Lahteen.\n\nJa vain keksimällä, että täytyihän minun peruuttaa uutinen ja kehoittaa\nPressenin herroja käymään sotilastoimituskunnassa senaattoria\nkatsomassa, sain hänet taipumaan. Hänen nenänsä venähti ja sen pielet\npainoivat ylähuulta. Se merkitsi hänellä hymähdystä aiotun sukkeluuden\nedellä, vaikka sukkeluus tällä kertaa jäikin sikseen.\n\nMatkustimme yhdessä.\n\nJa pitkät ajat Aleksander vielä toimi virastossaan, Senaatin\nneuvotteluissa ja täysi-istunnoissa, kestäen kaikki kestettävänsä ja\nsaamatta pyörrytyskohtausta edes niistä Pressenin sydämettömistä\nivakirjoituksista, joissa hänen alkavaa hajamielisyyttänsä pilkattiin.\n\nMutta kolmas pyörrytyskohtaus, kun se vihdoin tuli, ei ollutkaan enää\npelkkää varoitusta, vaan se merkitsi täyttä totta.\n\nTosin sittenkin sattui vuorokautta aikaisemmin pienoinen\nvaroituskohtaus, jota olisi ollut tilaisuus totella. Aleksander oli\nnimittäin pitkän ja rasittavan virkatyön jälkeen päättänyt mennä\nparhaan ystävänsä tähtitieteilijä Donnerin kanssa rakkaan Suomalaisen\nKirjallisuuden Seuransa kokoukseen seuran omaan taloon. (Omaan taloon!\nMikä unelmien unelma olikaan toteutunut!) Kun ystävykset kulkivat\nyhdessä Senaatintorin yli, huomasi Donner, että Aleksander horjahteli.\nDonner tarjosi silloin apuansa tukien häntä käsipuolesta. Mutta\nAleksander työnsi hänet syrjään, niinkuin oli kerran minullekin\nVaasassa tehnyt. No mitäpäs siitä. Kokous meni onnellisesti. Mutta\nmyöhään illalla sain viestin Elisabetilta (he asuivat Ritarikadun\n9:ssä), että oli tultava sinne.\n\nAleksander oli jo paneutunut vuoteeseensa, kun ennätin saapua\nKaivopuiston Ullanlinnasta, jonka yläkerrassa me puolestamme asuimme.\nHän näytti nukkuvan tavallista, rauhallista unta eikä ollut enää\ntainnoksissa, niinkuin oli ollut aikaisemmin, joten Elisabetin\nylenmääräinen pelästys näytti aiheettomalta ja oli täysi syy luulla\nhänen virkoavan niinkuin aina ennenkin.\n\nVarmuuden vuoksi lupasin sentään jäädä yöksi.\n\nJotta ukko ei epäilisi häntä vahdittavan, menin hiljaa hiipien hänen\nmakuuhuoneensa ovelle, avasin sen raolleen ja yövyin viereisen huoneen\nsohvalle riisuutumatta, sillä aioin valvoa yön.\n\nTuntikausiin ei kuulunut muuta kuin samaa rauhallista hengitystä.\nAamupuoleen yötä vaivuin tahtomattani uneen. Siitä kavahdin hereille\nviereisestä huoneesta kuuluvaan voihkinaan.\n\nIsä makasi alusvaatteisillaan, kyynärpäähänsä nojaten keskellä\nlattiata. Hänen leveä, punervaihoinen rintansa näkyi paidan aukosta.\n\n— Vihdoinkin! — sanoi hän minut nähtyänsä. Hän ei voinut nousta.\nAutoin hänet pystyyn, mutta hänen jalkansa eivät kannattaneet. Painaen\nhänet syliäni vasten kohotin hänet maasta. (Voi, kuinka voimakas sitä\noli siihen aikaan!) Hetken tunnustelin käsissäni isän koko vartaloa,\nsemmoisenaan, ilman sotilasverkaa välillä, hetken olimme puristuksissa\nrinta vasten rintaa. Vihdoinkin!\n\nPeitin hänet vuoteeseen ja katseemme kohtasivat toisensa. Hänen nenänsä\nvenähti huulta painamaan, eikä tällä kertaa jäänyt sukkeluuskaan\nsanomatta:\n\n— No nyt mennään valmistamaan Nya Pressenille iloa! — myhisi hän.\n\nNämä olivat hänen viimeiset sanansa. Ne sanottuansa hän koetti\ntavoittaa seinästä sähkönappulaa kutsuakseen palvelijoita, mutta käsi\nrupesi mahdottomasti vapisemaan, silmäin mustuaiset oudosti laajenivat,\nhän huusi rajusti, ja lopullinen aivohalvaus oli alkanut.\n\nOmaisista toinen toisensa jälkeen saapui ollakseen läsnä viimeisinä\nhetkinä. Elisabet viipyi.\n\nOllenkaan ottamatta lukuun, että yleinen tapa vaati omaisten\nkokoonkutsumista kuolinvuoteen ympärille Elisabet puolestaan tuli\nmyöhään ja silloinkin asettui vuoteen pääpuolen taa siten, että\nAleksander, jos olisi vielä avannut silmänsä, ei olisi häntä nähnyt ja\nsiitä arvannut, mitä oli kysymyksessä.\n\nKysyin häneltä hiljaa, miksi hän ei ollut ennen tullut.\n\nAito Clodtmaisella koruttomuudella ja avomielisyydellä hän vastasi:\n\n— Pelkäsin häiritä hänen viimeisiä hetkiään, tiesin, ettei hän uskonut\nvielä kuolevansa.\n\nNäin Aleksanderin mutkaton ja selväpiirteinen elämänkaari kohtasi\njälleen maan, Elisabetin elämänkaaren vasta alkaessa kohota ylimpään\nkeskikorkeuteen.\n\n\n\n\n\n\nKOLMAS OSA\n\nELISABETIN USKO\n\n\n\n\nI. UUDEN AIKAKAUDEN KYNNYKSELLÄ.\n\n\nIsämme Aleksanderin kuoleman jälkeen, joka tapahtui keväällä vuonna\n1896, me koolla ollessamme usein keskustelimme äidin kanssa siitä,\nmiten onnellisena ajankohtana hänen elämänsä oikeastaan oli päättynyt.\n\nEi niin, että aikaa itsessään synkistyvine taivaineen olisi missään\nsuhteessa voinut sanoa onnelliseksi, vaan oli onnellista, että\nAleksander ei enää joutunut tuon ajan valtiollisten järkytysten\nalaiseksi. Sillä hän ei olisi niitä enää kestänyt.\n\nEi olisi kestänyt ensiksikään sitä äkkiä ilmeiseksi käynyttä tosiasiaa,\nettä tuo Venäjän vallan puolelta tapahtunut fennomanian suosiminen\nei ollut muuta kuin panslavistista politiikkaa, jonka tarkoituksena\noli venäläisyyden sijoittaminen ruotsalaisuuden tilalle, samaan\nvalta-asemaan suomenkielen rinnalle kuin ruotsilla oli ollut.\nToiset meistä pitivät luultavana, että Aleksander, jos olisi elänyt,\nolisi viimeiseen asti seurannut ystäväänsä Koskista, joka kirkollisen\nmielenlaatunsa ja silloisille vanhoille fennoille ominaisen,\nkaikkeen esivaltaan kohdistuvan liikakunnioituksen vuoksi\njyrkästi vastusti avonaiseen vastarintaan ryhtymistä, siis myöskin\nnuorison kieltäytymistä noudattamasta Bobrikovin laitonta\nasevelvollisuus-ukaasia ja kutsunnoista poisjäämistä. Perimmäisenä\nsyynä Koskisen eristyneeseen asenteeseen tässä asiassa oli kaiketi myös\nhänen pelkonsa, että suomen- ja ruotsinmielisten yhteiseen\nisänmaalliseen innostukseen perustuva odottamaton yhtyminen tässä\nrohkeassa passiivisessa vastarinnassa oli antava ruotsalaisille\ntilaisuuden kavuta satulaan ja päästä maan yleisten asiain johtoon\nkukistamalla kenraalikuvernöörin valta-asema ja jälleen saattamalla\nohjat jonkun mieleisensä kotimaisen ministerivaltiosihteerin käsiin. Se\npelko olisi varmaan Aleksanderiinkin tehonnut. — Mutta toiset meistä\nkuitenkin arvelivat, että Aleksanderin luonteen pääominaisuus oli hänen\noikeamielisyytensä, — että se olisi varmasti rikkonut hänen välinsä\nKoskisen kanssa ja lähentänyt häntä tuohon toiseen ystäväänsä,\nIgnatiukseen, joka oli asettunut passiivisen vastarinnan kannalle ja\njyrkästi eronnut Koskisesta. Nämä kaksi ystävystä enää tuskin\ntervehtivät toisiansa, niin kiristyneet olivat heidän välinsä.\n\nElisabetin mielestä juuri tuo vanhain ystävyyssuhteiden rikkoutuminen\nolisikin ollut kaikkein raskainta Aleksanderin kantaa, kun kaikki hänen\nsydäntänsä lähinnä olleet harrastukset, hänen elämänsä voimakkain\npyrkimys, koko hänen uskonsa oli erottamattomasti kiintynyt tähän\naatetoveruuteen. Aleksander oli senaattori Suomen hallituskunnassa,\nmutta samalla hän oli myöskin venäläinen kenraaliluutnantti, ja\nsemmoisena hänen olisi ollut ylen vaikea asettua keisarillista käskyä\nvastustamaan, se on, passiivisen vastarinnan kannalle. Monta kertaa\nelämässään oli Aleksander onnellisesti selviytynyt hyvinkin vaikeista\nristiriitaisuuksista, joihin hän oli joutunut ollessaan yht'aikaa\nSuomen mies ja Venäjän sotilas. Mutta kieltäytyä venäläisenä kenraalina\npromulgoimasta keisarillista käskykirjaa olisi sentään ollut hänen\nasemassaan suoranainen mahdottomuus. Ja vaikkapa otaksuisikin, että hän\nolisi löytänyt jonkin mahdollisuuden asettuakseen vastarinnan kannalle,\nniin eipä voi edes kuvitellakaan, että hänen ritarillinen mielensä\nolisi sallinut hänen jäädä elävin silmin näkemään sitä ansaitsematonta\njoukkoylenkatsetta, jonka alaiseksi hänen Koskisensa tämän\nmyöntyväisyyden vuoksi lopulta joutui.\n\nVielä vähemmin olisimme voineet kuvitella Aleksanderin, jos hän olisi\ntäyteen ikäänsä elänyt, tulevan pakotetuksi sopeutumaan sosialismin\nilmestymiseen Suomen rannoille.\n\nSemmoiseen sopeutumiseen asti ei tullut yksikään niistä\nfennomaani-ukoista, jotka olivat elossa vielä toistakymmentäkin vuotta\nAleksanderin kuoleman jälkeen, aina suurlakkoon, Viaporin\nkapinan aikoihin, jopa maailmansotaankin asti. Tottapa tuossa\nsosiaalidemokratian aatteessa oli jotakin, mikä ei enää mahtunut sen\najan vanhan väen aatepiiriin; siinä näytti heistä olevan päinvastoin\njotakin vihamielistä ja alasrepivää koko heidän elämänkäsitykselleen.\nTasa-arvoisuuden aate oli heidän mielestään saavuttanut tai saavuttava\nylimmän mahdollisen tehonsa jo sillä, että rahvaan tieltä oli nyt\npoistettu kaikki kielelliset ja sivistykselliset vaikeudet,\njotka olivat estäneet sen vapaata kilvoittelua parempiosaisten\nkanssa. Mutta kaikki pyrkimykset taloudellistenkin eroavaisuuksien\ntasoittamiseen — mikäli nämä pyrkimykset eivät rajoittuneet\nyläluokan omasta aloitteesta syntyneisiin uudistuksiin, kuten\nesimerkiksi maan palstoittamisoikeuteen, vaan nojautuivat työväen\nomaperäiseen järjestäytymiseen ja valmistumiseen taistelemaan omien\nluokkaoikeuksiensa puolesta, — kaikki semmoiset pyrkimykset\ntuntuivat heistä vallankumouksellisilta ja kapinahenkisiltä.\n\nKaikkein vähimmin he olisivat voineet sulattaa ja sietää sitä yhä\nselvemmin esiintyvää ilmiötä, että tuo uusi alaluokkain liike ei\ntuntunut enää pitävänkään isänmaallisuutta ja kansallisuusaatetta\nminään kaikkein korkeimpana tarkoitusperänä, vaan että sen päähuomio\naatteellisessa suhteessa oli kääntynyt kansainvälisyyteen, koskapa\nvielä heikolle ja turvattomalle proletäärille saattoi olla mitä\nsuurinta apua ja kannatusta suurten maiden jo järjestyneistä\nproletäärijoukoista. Tämä alussa vain yhteisten etujen vainuna\nvaikuttava yhteydentunto saattoi, aineellisuudesta vapautuneena, panna\njonkun sosialistin aatteilemaan: isänmaat ja kansallisuusaatteet ovat\njo sanoneet sanottavansa, ne ovat käyneet jo liian pieniksi\nyhteyksiksi, nyt mennään kohti maailmallista yhteyttä!\n\nTämmöisiä herroja sanoivat vanhat \"kosmopoliiteiksi\", ja se oli siinä\nleirissä vielä \"nihilistiäkin\" vihatumpi nimi.\n\nVoisiko kuvitellakaan, mitä katkeruutta nuo ukot olisivat sydämessään\nkokeneet, jos olisivat eläneet meidän päiviimme asti ja saaneet todeta,\nettä heidän kohottamansa, sivistykseen ja itsetietoisuuteen\nkasvattamansa suomalainen rahvaanluokka on omaksunut sosialistin nimen\nja kosmopoliittina liittoilee ruotsinmielisten kanssa vanhoja\nkansallismielisiä vastaan!\n\nJa kaiken onnettomuuden lisäksi olisi Aleksanderin ollut nähtävä, että\ntuon fennomaanien leirissä tapahtuneen hajaannuksen jälkeen, jolloin\nosa johtajista Ignatiuksen johdolla ja perustuslakitaistelun nimessä\nliittyi ruotsalaisiin, muuttui ilmeisesti myöskin itse fennomanian\nluonne. Koskisen lämpimän heimokuntaisuusaatteen sijaan oli tullut\nvaltiollisuuden ihanne. Tämä oli Elisabetin mielestä vähän kylmempää ja\nkoleampaa. Suomen kieltä kyllä ajateltiin valtion kieleksi, mutta\nyläluokan sulautumisesta alaluokkaan, niinkuin Snellman oli tahtonut,\nei ollenkaan enää puhuttukaan.\n\nEi, kyllä oli vain hyvä, — ajatteli Elisabet uusien aikojen kulkiessa\nhänen ohitseen, — ettei Aleksanderin enää tarvinnut näissä oloissa\nelää.\n\nMutta Elisabet puolestaan — hän eli vielä kaikki nuokin ajanvaiheet,\npassiiviset vastarinnat, suurlakot, maailmansodat, sisällissodat,\nkunnes hänet haudattiin itsenäisen Suomen multaan.\n\nElisabet eli Aleksanderin kuoleman jälkeen vielä kolmekymmentäkolme\nvuotta, edes ajattelemattakaan muuttaa takaisin Venäjälle. Hänen\njuurensa olivat kaikkineen suomalaisessa maaperässä ja sinne jäivät.\n\nTietenkin hänen elämänsä, niinkuin tavallisesti kaikkien leskien,\njoiden miehet ovat olleet korkeassa yhteiskunnallisessa asemassa,\nsuuresti muuttui miehen kuoleman jälkeen.\n\nKun hän palasi hautajaisista kotiin suuriin autioituneihin huoneisiin\nja mietteissään kuljeskeli niiden läpi, ymmärsi hän kohta, että suuri\nväliverho oli nyt laskeutunut hänen entisen elämänsä eteen ja\nlopettanut näytöksen, niinkuin teatterin väliverho sulkee taaksensa\npalaamattomasti näytöksen henkilöt, kulissit, koristukset kultineen ja\nkirjavuuksineen, pakottaen katsojan mielessään kertaamaan, mitä\noikeastaan on tapahtunut ja mitä ihmeitä seuraavalla näytöksellä\nmahdollisesti on vielä tarjottavana. Valkoisen kotkan ritarimerkki\noli vaikuttanut hautajaisten loiston. Saattue oli kulkenut pitkin\nPohjois-Esplanaadin katua aikana, jolloin \"koko Helsinki\" oli siellä\nkävelyllä, sekä venäläisen että kotimaisen hallituksen jäsenet olivat\nseuranneet vaunuissaan, suuret jalka- ja tykkiväenosastot kolisevine\nkanuunoineen kulkeneet edellä, hienot kaartinupseerit kantaneet\nkorutyynyillä vainajan kunniamerkkejä, ja korvia huumaavassa\nasepaukkeessa oli Aleksanderin ruumis laskettu maanpoveen.\n\nTämmöinen oli Aleksanderin elämän loistelias loppu. Mutta kun Elisabet\nhautajaisten jälkeen vapautui edustamisvelvollisuudestaan,\nhermojännityksestä, kasvonpiirteiden luonnottomasta pinnistyksestä ja\npalattuaan kotiin omituisen väljiksi käyneisiin huoneisiinsa huokasi\nväsymyksestä, oli tuossa huokauksessa samalla kuitenkin suloisesti\nkeventävää helpotuksen tuntua koko hänen tähänastisen elämänsä\njohdosta, joka Aleksanderin palattua Balkanilta ja tultua ensin\nkuvernööriksi, sitten senaattoriksi, oli alusta loppuun ollut\nElisabetin luonnolle käyvää edustamisvelvollisuutta, se on, alituisia\nraskaita yrityksiä hänen todellisen ihmisyytensä peittämiseksi, jopa\ntukahduttamiseksi.\n\nNythän tuo kaikki oli kuin yhdellä sivalluksella pois pyyhkäistynä.\n\nJa pian, aivan pian Elisabetkin sai omakohtaisesti nähdä, miten käy\nleskien, kun heidän kuuluisat miehensä kuolevat. Huoneita on liian\npaljon, ne ovat liian väljiä, liian korkeita, liian tilavia, niissä\nei kukaan enää vieraile. Silloin tällöin joku mustissa ilmestyvä\nrouvan-käppyrä, joka entisenä talon tuttuna on ehkä saapunut\nlohduttamaan ja suuren muutoksen jyrkkyyttä lieventämään, istutetaan\nsohvan toiseen päähän ja häntä kahvitellaan, mutta sitä varten ei tässä\nsohvassa todellakaan tarvitse enää olla päällyksenä sinistä samettia,\ntarpeeton on parkettipermanto, tarpeettomat myöskin lasikiiluiset\nkattokruunut ja raskaat pöytälamput, matot, flyygelit, taulut,\nveistokuvat. Kaksi pientä huonetta siihen vierailuun riittää ja\nkeittiökomero.\n\nNiin oli maailman loisto lopussa.\n\nJa vihdoin muutkin kenraalskan, kuvernöörskän ja senatorskan entiset\ntutut unohtavat pienen, merkityksensä kadottaneen Elisabetin. Mitäpä\nhän ja hänen pikku fennomaniansa oikeastaan merkitsikään nyt enää, kun\nkenraali itse oli kuollut? Tavallinen, verraten varattomaksi jäänyt,\npian unohduksiin joutuva leski, siinä kaikki!\n\nMutta tähän vanhan, yhteisen fennomaanisuuden pohjalle rakentuneiden\ntuttavapiirien vieraantumiseen Elisabetista, erimielisten, ratkaisevien\nväittelyiden syntymiseen entisten ystävysten välillä, oli antanut\naihetta myöskin muuan erikoisseikka, joka niinkuin merestä pistävä\nkallio jakoi kahtia ennen yhtenäiset vedet, niiden voimatta enää\nmilloinkaan yhtyä. Elisabetin vanhat ystävät moittivat häntä näet\nsuuresti sen johdosta, ettei hän ollut tahtonut panna tikkua ristiin\nsen \"kulttuuriskandaalin\" välttämiseksi, jonka hänen poikansa Arvid oli\naiheuttanut keskeyttämällä äkkiä alkavan tuomariuransa ja esiintymällä\nloksuttavissa puukengissä nokisena seppänä kaupungin töissä, jopa\nuhaten muuttaa maalle maajussien mukana turpeita puskemaan. He\nmoittivat Elisabetia, että hän oli saattanut rauhallisin mielin\ntämmöistä villitystä katsella annettuaan lisäksi itse siihen\nalkusysäyksen tolstoilaisten oppien suosimisella. Kun Elisabet nyt\nnäki, mihin tuo Tolstoi oli vienyt, eikö hänen olisi pitänyt kaikin\nvoimin yrittää palauttaa pitkälle ennättänyttä, lupaavaa lukumiestä\njärkiinsä ja estää häntä tuhoamasta koko tulevaisuuttansa!\n\nNämä aluksi kaikessa ystävyydessä annetut neuvot johtivat kuitenkin yhä\nkiihkeämpiin väittelyihin ja peräti sovittamattomiinkin käsitysten\neroavaisuuksiin.\n\nAsia kävi Elisabetille vielä kiusallisemmaksi, kun muuan kuuluisa\narmeenialainen vapaakirkollinen saarnamies, Amirhanjantz, ilmestyi\nesitelmöimään Helsinkiin ja haisteltuaan vähän täkäläisiä tuulensuuntia\nheti otti tuon yleisenä puheenaineena olleen tapauksen ensimmäisen\nesitelmänsä aiheeksi. Hän esiintyi yliopiston juhlasalissa ja kokosikin\nsinne yleisöä ääriä myöten.\n\nMe istuimme Elisabetin kanssa vierekkäin vastapäätä puhujalavaa, pieni\nElisabet vetäytyneenä ikään kuin minun suojaani, vältellen suuren\nyleisön huomiota, mikä oli hänelle aina ollut kaikkein vaikeimmin\nsiedettävää.\n\nAmirhanjantz käsitteli ainettaan perusteellisesti, niinkuin Saksassa\nkasvatettu tiedemies ainakin. Ensiksikin sai Tolstoi häneltä aimo\nripityksen. Lyhyesti ja huumorin höystämänä hän todisti Tolstoin\nelämänkatsomuksen nurinkurisuuden vedoten lukuisiin hänen\narvostelijoihinsa, filosofeihin ja jumaluusoppineisiin ja lausuen\nkummastuksensa, että vielä meidän päivinämme (1890-luvulla) saattoi\ntavata täysijärkisiä ja sivistyneitä ihmisiä, jotka ottivat tuon opin\ntoden kannalta, jopa saattoivat omaksua sen ainoana uskontonaan,\nniinkuin tässä tapauksessa oli käynyt. Esitelmöitsijä syventyi tämän\nomituisen ilmiön syihin, ja nyt sai Elisabet vuorostaan ripityksensä.\n\nOsaksi vastailmestyneen kirjan (\"Heräämiseni\"), jossa sen tekijä tekee\nselvää mielenmuutoksensa vaikuttimista, ja osaksi myös yleisön\nkeskuudessa vallinneen mielipiteiden vaihdon perusteella esitelmöitsijä\ntotesi, että tekijä ilmeisesti ei ollut saanut minkäännäköistä\nuskonnollista kotikasvatusta. Hän ei ollut kodin lämmössä saanut mitään\nkannatusta, mitään sisäistä luottamusta siihen pitkälliseen\nkirkolliseen kulttuuriin, joka Jeesuksesta Kristuksesta asti on\nkehittynyt meidän päiviimme saakka ja josta kouluissa, kotien\nulkopuolella, saa vain muodollisen, ulkopiirteisen käsityksen. Vain\näidit voivat sen lapsillensa antaa. Siinä pahan juuri, siinä ainoa syy,\n— sanoi esitelmöitsijä.\n\n— O, arme, arme Mutter! — huudahti hän vihdoin profeetallisesti\nkorostaen ääntänsä.\n\nJa minä tunsin, kuinka Elisabet mahdollisimman pieneksi käpristyneenä\npainautui viereeni, kun salintäyteisen yleisön päät, sanojen vaikutusta\ntodetakseen, yht'aikaa kääntyivät häneen päin. Varmaan olivat hänen\nsilmänsä samalla tavalla puristuneet kokoon kuin ennen muinoin hänen\nseistessään suksilla Aleksanderin selän takana ja lähtiessään\nhiihtämään vuorelta tuntemattoman laakson syvyyteen.\n\nPalatessamme jalkaisin luennolta Elisabet sanoi kadulla:\n\n— Ihmeellistä, kun he kaikki moittivat minua juuri siitä, mitä itse\npitäisin päinvastoin ansionani, — etten ole koskaan opettanut\nlapsilleni muuta kuin mihin olen itse voinut uskoa.\n\nJa tuo \"o arme, arme Mutter\" muuttui meidän kahden kesken tavalliseksi\npilasanaksi, jonka aina toistimme toisillemme, milloin jouduimme elämän\nvaikeimpien ristiriitojen eteen.\n\nTämä tapaus sentään oli kuin olikin jonkinlaisena rajamerkkinä\nElisabetin tähänastisen ja nyt seuraavan uuden elämän välillä.\nAmirhanjantzin arvostelu oli mennyt kovin auliisti hänen kuulijoihinsa.\nYleisö taputteli käsiään. Kirjan herättämä jännitys laukesi. Kohta\nolivat kaikki samaa mieltä esitelmöitsijän kanssa, ehkä ujostelivat\nmuuta mieltä olleensakaan. Jos mikään, niin ainakin tämä ulkomaalaisen\npitämä esitelmä sai pyyhkäistyksi Elisabetin kokonaan pois muodista,\nainakin mitä tulee hänen entiseen seurapiiriinsä.\n\nMutta pahasti erehtyisi se, joka kuvittelisi, että Elisabetkin muiden\nleskien tavalla olisi tuntenut jotakin katkeruutta asemansa\nmenettämisen johdosta, jotakin nöyryyttävää elämänpettymystä tämän\ntavallisen leskenkohtalon vuoksi.\n\nKävi ihan päinvastoin. Jotakin vapautunutta, tarmokkaan riemukasta tuli\nElisabetin olemukseen. Hän oli kyllä elänyt tähän asti \"yhteisen\ninnostuksen\" ilmakehässä. Mutta osasi hän elää itsekseenkin.\n\nEnsiksikin hänellä alkoi kohta olla uusia, nyt jo aivan \"omia\"\ntuttavia. Puhumattakaan hänen vaasalaisista ystävistään, jotka\nHelsingissä oleskellessaan eivät milloinkaan unohtaneet käydä hänen\nkanssaan seurustelemassa, kerääntyi hänen ympärilleen suurin joukoin\n\"ihan uusia ihmisiä\", jotka liittyivät häneen hänen oman, koruttoman,\nitsenäisesti ajattelevan olemuksensa vuoksi eivätkä enää minkään\n\"aseman\" vetovoimasta. Näiden joukossa ei ollut enää paljonkaan\nerikoisesti fennomaaneja, vaan sekaisin sekä suomalaisia että\nruotsalaisia, ihmisiä mitä erilaisimmista piireistä. He olivat\nikäänkuin nyt vasta löytäneet Elisabetin, jonka luokse hänen \"asemansa\"\noli tätä ennen päinvastoin sulkenut heiltä tien. Varmaankin hän oli\ntäällä Suomessa jotensakin harvinainen ilmiö tuon ihmeellisen\nvälittömyytensä vuoksi. Kun jokin ajatus, aate, häntä innosti ja hän\nalkoi sitä selostaa ja todistella naapurilleen, oli hänelle aivan\nyhdentekevää, kuka hänen kuulijansa oli, ikäänkuin hän olisi tuntemalla\ntuntenut ihmissielujen yhteyden ja siksi ollut huomaamatta, oliko hänen\nnaapurinsa nuori vai vanha, ylioppilas vai professori, kreivitär vai\npyykkimummo. Tällaisissa tilaisuuksissa hänen silmänsä pyöristyivät ja\nsuurenivat, ja hän katsoi aivan suoraan toisen silmiin, minkään\nvoimatta päästä kahden toisillensa avautuvan sielun yhtymistä\nhäiritsemään. Ja varmaankin keskustelija — olipa hän kuka tahansa —\nvaikka yhteisymmärrystä ei olisikaan saavutettu, tunsi tuon sielujen\nyhteyden, johon Elisabet häntä vaati ja joka oikeastaan lieneekin\nkaiken tosiystävyyden pohjimmainen peruste.\n\nToiseksi, ei hänen aivan niin yksinäinen tarvinnut olla. Olihan\nElisabetin lapsista jo viidellä oma perheensä ja oma kotinsa, ja\nkirjeenvaihto heidän kanssaan oli mitä vilkkain.\n\nNäistä eli Kasper, naimisissa Emma Ahosen kanssa, Kuopiossa\nkielenkääntäjänä kuvernöörin virastossa ja koulunopettajana.\n\nArvid, naimisissa Emmy Parviaisen kanssa, oli muuttanut perheineen\nmaaseudulle ja valmisteli maanviljelystöihin ryhtymistä.\n\nEerik eli Eero, naimisissa Saimi Svanin kanssa, harjoitti maalaustöitä,\noli juuri muuttanut Pariisista ja asettunut asumaan Helsinkiin.\n\nArmas, naimisissa Maikki Pakarisen kanssa, oli hänkin asettunut\nHelsinkiin, ja\n\nAino, naimisissa Jean Sibeliuksen kanssa, asui Helsingissä.\n\nNiin että kyllä Elisabetilla olisi ollut valittavana montakin kaupunkia\nja uutta kotipaikkaa itsellensä; ei hänen olisi tarvinnut yksin olla.\n\nElisabet valitsi kuitenkin maaseudun.\n\nHän ajatteli kaiketi näin: \"Arvid tarvitsee apua palstatilan ostoon.\nMutta ei siinä kyllin. Arvid tosin kuvittelee voivansa omin neuvoin\nrakentaa, jaksavansa itse hoitaa hevosen, kyntää ja muokata maat\nottamatta mitään renkiä, mikä olisikin vastoin hänen periaatteitaan.\nMutta hän tärvelee itsensä. Tässä on siis jotakin tehtävä.\"\n\nNäin mietittyänsä Elisabetkin muutti maalle, sinne mihin Arvidit. (Näin\nhän kutsui yhteisesti vaimoani ja minua.) Hän auttoi heitä palstatilan\nostossa.\n\nMutta jäljellä olevilla avio-osansa varoilla hän lisäksi osti\nitsellensä sen pienen emätilan, Vieremän, josta Rantalan palstatila oli\nerotettu.\n\nTänne hän asettui laaksoon asumaan talonpoikaiseen suureen tupaan ja\nkahteen kamariin. Ja hän otti taloonsa kaksi vankkaa renkiä, joista\ntoista sanottiin voudiksi ja jonka taisi olla määränä auttaa\ntarvittaessa Arvidia.\n\nSitten hän vain silmäili ylös vuorelle, ettei Arvid päässyt riehumaan.\nElisabetilla oli vanha kiikari, jolla hän jo Arkadian teatterissa oli\nyleisöä katsellut ja jolla hän nyt Vieremän pihalta saattoi tarkkaan\nnähdä, mitä Rantalan pelloilla kulloinkin tapahtui.\n\n\n\n\nII. PIENI TALO OLI JÄRVEN RANNALLA.\n\n\nKaislainen, osaksi tukkilautan peittämä lahden poukama, joka keskeltä\naukeaa järveksi.\n\nTaivaanrantana matalat saarimaat.\n\nVasemmalle jää pieni sahalaitos lautatarhoineen ja ruskettuneine\nporovalleineen.\n\nOn kaksi korkeampaakin kohtaa: vasemmalla kallioniemi, oikealla\nlehtimetsää kasvava vuori. Mutta nämä korkeudet painavat keskimaisemaa\nvain yhäkin laakeammanluontoiseksi.\n\nHorisontin kiinnostamatonta laakeutta tehostavat nyt vielä varhaisen\naamuhämärän pitkät, harmaat pilvet ja niiden alla kirkastuva vihreä\navotaivaan viiru.\n\nSemmoinen on näky aamun ensi kajastuksessa pienen talon rannalta\npoispäin katsoessa. Mutta itse talon erikoisuuksia tuskin vielä\nerottaa. Asumuksen arvaa vastavuoratuksi ja vernissatuksi, koska se on\nkellertävä. On tuossa pihalla punerva eloaitta parvekkeineen,\npunertaa myöskin puinen navetta, viistosti rikkoen talonaseman\nsuorakulmaisuuden.\n\nRannan vietteessä erottuu puutarhantapaista, pitkiä lavoja asumuksesta\nalkaen rantaan päin ja hyötypensaiden rivejä.\n\nNyt kuuluu jo ovien avaamista. Ja nopeasti vaalistuvassa aamuhämärässä\nnäkyy vaimoihminen tulevan heräävästä talosta käsin puutarhaan päin.\nHänellä on pärekoppa kädentaipeessa ja aamuviileyden tähden vaippa\npäässä, ristiin sidottuna vyötärysten ympäri. Vaippa on tummaruutuinen,\nmuu vaatetus harmaa tai vaaleansinervä. Kohta aurinko nousee.\n\nHän menee keskelle puutarhaa, laskeutuu polvilleen erään porkkanalavan\nääreen ja alkaa sitä harventaa.\n\nAuringon noustua vuoriniemen takaa lämmittää vaippa liikaa, ja hän\nkäärii sen pois vapauttaen harmaantuvan päänsä. Mutta nyt valon\nlisäännyttyä hän huomaa, että harvennuksen ohella rivien välyksetkin\nkaipaavat kitkemistä ja kuohkeuttamista. Hän siirtyy takaisin penkin\npäähän ja aloittaa työnsä uudelleen. Rivien välykset — ne ovat hänestä\nkaikkein hauskimmat kitkeä.\n\nVieläkin hauskempaa tämä työ tietenkin olisi, jos sen teossa saisi\nviipyä mielin määrin, kuohkeuttaa maan syvältä ja äärimmäisen hienoksi.\nMutta tässä on alituinen taistelu hyödyn näkökannan kanssa, täytyy\najatella, että kannattavaisuuden puolesta porkkanapenkkiin ei\noikeastaan saisi tuhlata aikaa, erittäinkin kun pitäisi saada heinät\ntehdyiksi ja talossa on kiireet. Hän on sen vuoksi asettanut pitkään\nporkkanapenkkiin pienet tikut noin sylen päähän toisistaan osoittamaan,\nkuinka paljon saa joka päivä uhrata aikaa tälle mielityölle, joka\noikeastaan on varkautta oikealta työltä. Eilispäivänä on ollut niin\npaljon muuta touhua, ettei ennättänyt ollenkaan kitkeä. Sen vuoksi nyt\non pitänyt näin varhain nousta, — on ehdittävä samana päivänä kaksi\ntikunväliä. Sittenhän saa siirtyä jo punajuurikaspenkkeihin, mikä työ\nkäy nopeammin ja erinomaisen hauskuutensa vuoksi aina jää viimeiseksi\nmakupalaksi.\n\nVuoren takaa nouseva aurinko jo paistaa vinosti hänen kitkemälleen\nlavalle. Porkkanat seisovat suorina kuin sotilaat rivissä parin tuuman\npäässä toisistaan, ja niiden hienot varjot lankeavat siron\nyhdensuuntaisina puhdistetun mullan pinnalle. Västäräkki tekee\nuhkarohkeita juoksuhyökkäyksiä napatakseen pikku lieroja ihan kitkijän\nsormien luota.\n\nHän nousee nyt seisoalleen verryttääkseen hiukan polviaan ja\nkuunnellakseen hetken lintusten huikeata viserrystä rantapuissa. Se on\nElisabet, Vieremän talon emäntä.\n\nSanomaton riemu täyttää hänen sydämensä tänä varhaisena hetkenä, kun\nhän vuorelle katsahdettuaan huomaa kahvisavun siellä kohoavan Rantalan\nrakennuksen piipusta. Emmy miniäkin on siellä siis jo aamuhommissaan.\nKylätie nousee jyrkästi vuorelle kiertäen peltojen keskitse. Se tie\nloistaa päivällä häikäisevästi joka suunnalle ja on koko seudun\ntunnusmerkkinä. Sitä myöten Elisabetin ajatukset myös lennähtävät aina\nvuorelle; se on liian jyrkkä, että hän voisi sinne mennä milloin vain\nmieleen juolahti, mutta hän tietää ja voi kuvitella pilkulleen, mitä\nmäellä kulloinkin tapahtuu: nyt Arvid tulee tallista, nyt joku kiertää\nylös kaivon rautaketjua ja osa vedestä läikkyy täysinäisestä korvosta\ntakaisin kaivon pohjaan, nyt Emmy jo odottaa Arvidia avonaisella\nkuistilla ja he rupeavat yhdessä juomaan kahvia, hevonen häkkireen\neteen valjastettuna sill'aikaa hamuilee pihamaan ruohoja. Kaikki on\ntiedossa, vouti seuraa töitä toisella silmällään eikä mäellä voida\nmihinkään ryhtyä heidän kahden saamatta siitä vihiä.\n\nNyt Elisabetin täytyy kuitenkin painautua nopeasti takaisin polvilleen\nlavansa eteen. Hän kuuli omalta pihaltaan kakkularautain rämähtävän\nmaahan. Se merkitsee, että vouti on tullut omalta puoleltaan ja\nvalmistuu hänkin hevosta valjastamaan heinäreen eteen. Sitä ennen hänen\non kuitenkin ajettava järvestä kasteluvettä puutarhaan. Jos Elisabet\nolisi pystyssä, huomaisi vouti hänet ajaessaan rantaan. Sitä ei\nElisabet tahdo. Sillä vouti voisi luulla, että hän näin varhain\nnousemalla tahtoisi vaatia muitakin aloittamaan työnsä aikaisemmin.\nMutta mitään sellaista ei Elisabet ole lähimainkaan ajatellut. Hän vain\npelkän elämänriemun tähden ei voinut olla nousematta porkkanalavaa\nkitkemään. Ja sitäpä ei vouti puolestaan voi ikinä ymmärtää. Hän aina\nvain luulee, että Elisabet, joka ei työväeltänsä mitään koskaan\ntiukkaa, näin tahtoo muka vain esimerkillään antaa käskyn töiden\naloittamisesta varhemmin. Voudin kasvoilla, joissa kaikki mielialat\nhelposti kuvastuvat, näkyy usein tämän väärinkäsityksen johdosta pieni\nloukkaantumisen piirre suupielissä.\n\nSiksipä Elisabet piiloutuu, ja voudin ajaessa rantaan hän on melkein\nliikkumaton, sormet vain eivät malta olla hypistelemättä multaan\njääneitä saviruohon ituja, ja mieli ei voi olla edelleen\nriemuitsematta.\n\nSe vuorenlaelta kohoava savu se on hänelle itselleenkin\nkäsittämättömästä syystä saanut hänen riemunsa aivan yli laitain\npursuavaksi. Ehkä sen savun rauhallinen yleneminen kertoi hänelle,\nkuinka harmonisen sovinnollisesti Emmykin jo suhtautuu kohtaloonsa:\nmaalle siirtymiseen ja tulevaisuuden toiveista luopumiseen.\n\nTaas tapahtuu Elisabetille se, että hän riemuitsee, vaikka ei voi\nläheskään selittää itselleen oman riemunsa aihetta. Ehkä se ei\nkärsikään selitystä. Ehkä se, jos asiat oikein syvältä ottaisi ja\nkävisi ajatuksissaan oikein saivartamalla uudelleen lävitse kaiken\nalusta asti, hajoaisi perusteettomana kuin tuhka tuuleen. Ehkä ihmiset\novat oikeassa, jotkut läheisistäkin, jotka katsovat, että hänellä olisi\npäinvastoin täysi syy olla huolissaan Arvidin asiain kääntymisestä\nsille epätietoiselle, häilyvälle pohjalle, millä ne nyt ovat. Usein he\nniin pätevillä syillä todistavat esimerkiksi tämän maallemuuton\njärjettömyyttä, että Elisabet on katsonut parhaaksi ikään kuin\nteeskennellä ihmisten edessä olevansa ainakin jossakin määrin muka\nhuolissaan. Mutta itsekseen hän ymmärtää riemunsa olevan riemua juuri\nsiksi, että hän osaa olla kokonaan penkomatta noita huolestuttavia\nasioita, uskoa, että kyllä kaikki \"jollakin lailla\" (tavalla tai\ntoisella) parhainpäin selviää.\n\nKun ne ihmiset eivät tahdo uskoa mihinkään näkymättömään ylimpään\njohtoon, vaan huolehtivat ja huolehtivat!\n\nKun eivät ollenkaan osaa ymmärtää riemun voivan syntyä juuri siitä,\nettä _uskaltaa_ olla tulevaisuudesta huolehtimatta! Kunhan vain _nyt_\nmenettelee uskonsa mukaan oikein. Mitä enemmän uskaltaa, — mitä\nuhkaavammilta semmoisen menettelyn seuraukset näyttävät, — mitä\nrohkeammin syrjäyttää pelon ja on päästämättä sitä vaikuttamaan\nmenettelyyn, sitä suurempi riemu. Mutta tuotapa ei parhaallakaan\ntahdolla saa ihmisille selitetyksi. He vain luulevat, että kaikki\ntyynni riippuu ihmisen omasta huolehtimisesta ja että siis täytyy\nmäärätietoisesti osata luoda omaa tulevaisuuttansa. Kun kaikki onni\nriippuu päinvastoin siitä, että tulevaisuuttaan ei voi ollenkaan itse\nluoda ja että kokonaan luopuu huolista sen asian suhteen.\n\nTämä nyt oli Elisabetin usko, josta hän eli, mutta jota hän ei osannut\ntoistaiseksi millään sanoilla ihmisille selittää, niin suuri halu kuin\nhänellä siihen olisikin ollut. Jos vielä läheisille osasikin jotenkin\nvihjailla, niin kuinkapa selitellä vieraille ja koko sille oudolle\nuudelle maailmalle, jonka keskuuteen hän oli joutunut?\n\nVouti taisi sittenkin huomata hänet ajaessaan vesitynnyriä rannalta,\nkoskapa hän työn tehtyään tuli hitaasti kävellen alas puutarhan\nvietettä ja tervehdittyään asettui emäntäänsä puhuttelemaan.\n\nElisabet nousi seisoalleen ja silmät pyöreinä, syyllisenä katsellen\nvoutia odotteli, mitä tällä oli sanomista. Vaikka vouti puhuikin\npyöreästi hymyillen, olivat suupielet todellakin hiukan venähtäneet.\n\n— Jaa-a, sanoi hän, — kenraalska on jo töissä, joo, joo, saisihan se\nvaimokin tulla tänne kitkemään, koska näillä töillä näkyy olevan niin\nkiiru.\n\nVoudin vaimon tehtäviin kuuluivat oikeastaan vain navetta-siat, mutta\nvoudillahan oli tietenkin käskyvalta.\n\nEi tapahtunut ensikertaa, että vouti uhkasi lähettää oman vaimonsa tai\njonkun muun käskyläisensä avustamaan kenraalskaa sinne, missä näki\ntämän jotakin puuhaavan. Hän tietenkin oli käsittänyt tehtäväkseen\n_palvella_ kenraalskaa ja katsoa, ettei tämä saanut mitään toimittaa\nomin käsin.\n\nUudellamaalla rahvasväestö on tai oli joitakin vuosikymmeniä sitten\nenemmän kuin ehkä muissa Suomen maakunnissa herraskartanoiden\nvaikutuksen alaisena, mikä ilmeni verraten jyrkän ja toisillensa\nvieraan luokkaeron säilymisenä. Välittömässä herrasväen palveluksessa\nolijat, kuten keittiöläiset ja sisäköt, samoin kuin usein työnjohtajat,\nisäntärengit, jopa kuskitkin, saivat kyllä itseensä jonkinlaista\npinnallista herrastapojen ulkokuorta, mikä teki heidät omissa\nsilmissään vähän \"paremmiksi ihmisiksi\" kuin rengit ja torpparit. Mutta\nsyvemmälle katsottuna ei heissä ollut suinkaan muuttunut tämmöisten\nseutujen rahvaalle ominainen ulkopuolisten suhteiden nöyrä orjamaisuus\nja sisäisten suhteiden syvä vieraus, päinvastoin se oli saanut lisäksi\nteeskentelemisen ja liehakoimisen ikävän lisäpiirteen, joka vain\nsyvensi todellista vierautta.\n\nElisabetin vouti ei ollut milloinkaan palvellut herraskartanossa tai\nmuutenkaan päässyt näkemään herrastapoja. Hänen nykyinen voutinimensä\njohtui vain siitä, että hän nyt oli odottamattaan joutunut\n\"kenraalskan\" palvelijaksi. Olisi siinä moni muukin hänen sijassaan\nkulkenut olkapäät entistä kohompana, kun tämä pestaus tuli kylässä\ntiedoksi. Mutta kun hän sitten todella muutti kenraalskan taloon\nsaatuaan sekä vaimoltaan, joka oli kyllä herrasväkiä palvellut, että\nmuiltakin yhtä viisailta vanhoilta vaimoilta ja miehiltä ankarat\nvaroitukset ja tarkat ohjeet, miten semmoista korkeutta kuin\n\"kenraalskaa\" oli palveltava, olikin koko hänen olonsa talossa ollut\npelkkää outoutta ja ihmettä. Ei ihmeeksikään saanut mokomalta emännältä\nmitään käskyä kuulla, vaan piti itse tehdä kaikki oman tahtonsa mukaan,\nvieläpä päinvastoin antaa kenraalskalle neuvoja, miten parhaiten\njärjestää talon työt, mitä olisi ensin tehtävä, mitä sitten, mitä\njätettävä kokonaan tekemättä.\n\nNiinkuin nytkin, kun vouti oli tullut puutarhaan tiedustamaan töiden\njärjestystä ja vaatimaan kenraalskalta selvää vastausta (sillä paha oli\nheinäaikaan ottaa edesvastuuta yksin hartioilleen).\n\nOli kysymys, hajoittaako vielä heinät seipäiltä vai joko ajaa latoon ja\nkuinka monta miestä sai ottaa apureiksi ja montako naista.\n\nElisabet joutui lujille.\n\nTämmöisissä tapauksissa, jolloin talonemännän arvovalta olisi ollut\nsäilytettävä ja päättäväisyyttä osoitettava, hän vain ikäänkuin\npelästyneenä katseli kysyjän silmiin ja koetti pian päästä noiden\nsilmien kautta tunkeutumaan toisen aivoihin nähdäkseen, mikä tuon\ntoisen mielestä oli tässä tapauksessa viisainta tai sitten mikä olisi\nollut eniten toisen mieleen.\n\nUseimmissa tapauksissa hän arvasi oikein ja antoi senmukaisen käskyn.\nSilloin voudin kasvot ilahtuivat. Molemmat erkanivat tyytyväisinä.\n\nMutta jos hän sattui arvaamaan väärin, silloin voudin suupielet\nvenähtivät ja hän alkoi kielteisesti myönnytellä sanoen: joo, joo.\nSiitä taas Elisabet kohta tiesi, että voudin mielipide oli juuri\npäinvastainen, ja hän kiirehti muuttamaan oman mielipiteensä\npäinvastaiseksi. Näin he jälleen erkanivat tyytyväisinä. Sellainen oli\ntämä kenraalska maalaisemäntänä.\n\nVoudin mentyä Elisabet ajatteli:\n\n\"Kun ei se nyt vain ketään käskisi puutarhaan kitkemään!\"\n\nHän ei ollut ajoissa keksinyt mitään tekosyytä tuon asian estämiseksi,\noikeata syytä taas ei voinut ilmaista.\n\nSillä saada tuo mies uskomaan, että voi olla ihmisiä, jotka heräävät\nennen auringonnousua ja vuoteessaan hytisevät riemusta ajatellessaan\npääsevänsä kohta puutarhaan porkkanapenkkiä kitkemään, — se oli toki\nmahdotonta.\n\n\n\n\nIII. KENRAALSKA PERUNAPELLOLLA.\n\n\nElisabet vältteli tarkasti yleisen huomion herättämistä, mihin hänen\ntoimensa — kansan mielestä täysin hänen arvolleen sopimattomina —\nantoivat kylläkin aihetta. Erittäinkin naapurikylien vanhojen vaimojen\nkeskuudessa. Tavatessaan he tarttuivat suustaan kenraalskan nimiin.\n\nMutta kerranpa muistan hänen julkisen kylätien varrella joutuneen\npahasti \"kiinni\". Asia oli tämmöinen.\n\nSyksy oli kovin sateinen, mutta perunat olivat vielä maassa. Vanhat\nsanoivat, että sateitten jälkeen voi tulla pakkaset, ja maan\nroutaantumista peläten ihmiset alkoivat nostella perunoita poutia\nodottamatta. Kaikilla perunamailla kuhisi kirjavanaan naisia ja\nalaikäisiä.\n\nNiinpä kenraalska, jonka katse alati piti silmällä, mitä Rantalan\nmäellä hommailtiin, näki myös poikansa kyntävän auki perunavakoja ja\nsitten itse noppivan perunoita pärekoriin.\n\nElisabet meni voudin puheille sanoen, että nyt pitäisi mennä\n\"herasöödinkiä\" auttamaan. (Minulla oli tämmöinen titteli kansan seassa\nlähtemättömästi ja taitaa olla yhä vieläkin.)\n\nVouti oli siihen vastannut, että kenraalskan oma perunamaa olisi ensin\nsaatava selväksi ja ettei siihen enää menisi kuin huomispäivä. Vouti\nlupasi viedä hevosen ja Vieremän väen huomenna ylös Rantalan mäelle, ja\nkädenkäänteessä silloin perunat nostettaisiin.\n\nSanan voudin lupauksesta Elisabet kohta toimitti Arvidille. Mutta siitä\nhuolimatta tämä vain jatkoi työtänsä yksin ja omin neuvoin.\n\nNyt Elisabet vihdoin suorastaan närkästyi voudillensa, joka oli ottanut\nsellaisen vallan, että kaikki asiat tapahtuivat talossa hänen eikä\nemännän tahdon mukaisesti. Kuinka varmana vouti taas astelikaan\ntakaisin Vieremän perunamaalle!\n\nPitäisikö Elisabetin siis antaa mahtikäsky? Sanoako voudille: työt\nmeidän perunapellolla seisomaan, ja mars kaikki Rantalan mäelle!\n\nMikä loukkaantumus, mikä suupielien venähtäminen koko viikoksi, mikä\nvälien synkistyminen siitä olisikaan seurauksena! Ja todella, mikä\nepäjohdonmukaisuuden, mikä särkyneisyyden tunne Elisabetin omassakin\nrinnassa!\n\nMutta mitä siis tehdä?\n\nEikö sopusointuisuuden ja iloisen rauhan säilyttäminen hänen ja väen\nvälillä ollut nyt tullut hänen jokapäiväisen elämänsä tärkeimmäksi\nasiaksi? Eikö se ollut hänen sisäisintä uskontoansa? Mutta\nmahdotontahan oli myöskin nähdä Arvidin kyntävän puolimärkää maata ja\nitse noppivan perunoita, erittäinkin kun — teatterikiikarilla katsoen\n— kun hän näytti olevan avojaloin, housunlahkeet polviin asti\nkäärittyinä, tietysti saappaitten säästämiseksi. Saappaat ehkä\nsäästyvät, mutta hän vilustuu ihan varmasti! Ja kun kuitenkin koko\nVieremä oli ostettu vain Arvidin auttamiseksi!\n\nTuskastuneena hyörittyään jonkin aikaa talousasioissa ja yhä vain\nmiettiessään tätä järjen ja tunteiden ristiriitaa \"selvisi\" asia äkkiä\nhänelle, selvisi, mitä hänen oli tehtävä.\n\n\"En sittenkään rupea komentamaan\", — hän ajatteli, — \"menen yksin.\nIhminen saa komentaa vain itseänsä.\" Ja hän valmistautui lähtemään vain\nyksin auttamaan Arvidia. — \"Ihmisen valtapiiri älköön ulottuko tätä\nkauemmaksi\", — ajatteli hän katsellen omia käsiään.\n\nNäin hänen todella tulevan pitkin tietä, valkoinen liina käärittynä\notsan yli niskaan, kaksi pärekoria toisessa kädessä, toisessa\nperunakuokka.\n\nAina kun hänelle oli jokin \"selvinnyt\", hänen kasvonsa olivat\nkirkastuneina, silmäin ympärystät olivat hiukan punaisemmat kuin\nkasvojen muu iho, joka puolestaan oli ikäänkuin tavallista kalpeampi,\nja hänen puheessaan oli hillittyä, elämänilosta sykähtelevää rauhaa,\nniinkuin voi ajatella olevan ihmisellä, kun hän on ottanut askelen\nylöspäin niillä loputtomasti kohoavilla astuimilla, jotka joskus vievät\naavistettuun täydelliseen kirkkauteen.\n\nNiin nytkin.\n\nMäelle tultuaan hän ensin alkoi vanhalla äidin oikeudella moittia minua\nterveyssääntöjen laiminlyömisestä, niinkuin oli tehnyt lapsena\nollessani.\n\n\"Sinä olet aina ollut semmoinen, että kaikki taikka ei mitään\", —\nsanoi hän, tarkoittaen sillä, että minä olin muka mennyt\ntolstoilaisuudessa liian pitkälle, kun en tahtonut käyttää palkattua\napulaista ja ylenmäärin rasitin itseäni. Hän sanoi kyllä ymmärtävänsä,\nettä voudin, renkien ja siivoojain käyttäminen, niinkuin hänellä\nVieremässä, oli oikeastaan epäjohdonmukaista hänen puoleltaan. Mutta\nolihan sekin sentään parempi kuin hänen entinen elämäntapansa, ja\nihmisen oli tyydyttävä pieniinkin askeliin.\n\nJa niin hän johtui puhumaan siitä, mikä hänelle oli äsken juuri\nselvinnyt. Pienet, vähittäiset askelet olivat luotettavammat kuin\nharppaukset, sanoi Elisabet.\n\nOlimme molemmat yhtä mieltä siitä, että antaa jokaisen tehdä niinkuin\nhänestä on järjellisintä ja parasta.\n\nNauroimme kyyneliin asti, kun kuvittelimme, miten hurjiin tuloksiin\ntämmöinen menettely voisi talon asiat saattaa, jos väki alkaisi pitää\njärjellisimpänä ja parhaimpana esimerkiksi kuumana heinäpoutana\nhakeutua pensaikon siimekseen romaania lukemaan tai kokonaan luopua\ntyöstä, vaikkei kyllä palkasta.\n\nMutta sittenkin olimme sitä mieltä, että jokaisella olkoon valta\nmenetellä oman järkensä ja omantuntonsa mukaan ja että komentaa ihminen\nei saa muita kuin itseänsä.\n\nElisabet ei ollut muistanut ottaa työhön tullessaan mitään risakenkiä\njalkaansa, ja nyt hän huomasi, että maa paikoitellen vajotti ja\nmultakokkareita tarttui hänen hyviin jalkineihinsa suuresti vaikeuttaen\nliikkumista avatussa vaossa. Hän siis meni siihen lepikkoon, joka oli\npellon alapäässä tieojan pientarella, ja hetken viivyttyään tuli sieltä\navojalkaisena, reippaasti ryhtyen kokoamaan perunoita, kädellään\nhieraisten niistä mullan ja viskaten ne koreihinsa.\n\nOllessaan tämmöisessä asussa, selkä kumarassa, häntä ei mikään enää\nerottanut kylän muista peruna-akoista, ei puvun, päähineen eikä\njalkineiden puolesta.\n\nIloinen puhelumme keskeytyi, sillä harvoin enää jouduimme kohdakkain\nniin kauan kuin vakojen ajoa kesti.\n\nKun päästyäni alas tien puolelle lepuutin lepikon takana hevostani,\npysähtyi tiellä — minua huomaamatta — muuan Vappulan kylän\nmuonamiehen vaimo, joka oli puotimatkalla pysäkille päin. Hän seisahtui\nodottamaan toista vanhaa vaimoihmistä, joka oli ilmeisesti samalla\nmatkalla ja oli jäänyt jälkeen.\n\nHeidän yhdyttyään pysähtyi jälkimmäinenkin, ja edellinen sanoi,\nviitaten Elisabetiin päin:\n\n— Kas kun on näköin käyny huanoks, kun en pääs tundema kuka tuol\nherasööringin pelloll noppii.\n\n— Mahtaiskohan olla Linkreenska? — arveli toinen.\n\n— Olet sääkin sokee, eihän toi nyt Linkreenska ole! Linkreenska!\n\nSamassa Elisabet oikaisihen, ja ollakseen multaisia sormiaan\nkäyttämättä pyyhkäisi käsivarrellaan hiussuortuvan otsaltansa.\n\n— Herraijesta! — säikähti ensimmäinen vaimo työntäen toisen kulkemaan\nedellään, — se on kenraalska itse! — ja alkoi mennä huristaa toisen\nohi taakseen katsomatta.\n\n— Jesta varjelkoon! Kenraalska! — huudahti toinenkin, rientäen\nkumppaninsa rinnalle.\n\nHe menivät nopeasti, hameitten takaliepeet hulmusivat. He aivan kuin\npakenivat, kaiketi välttääkseen tervehtimisen velvollisuutta ja\nollakseen nolostuttamatta kenraalskaa ja itseänsä tämän räikeänoudon\ntilanteen johdosta.\n\nElisabet onneksi ei aavistanutkaan tuon huomion ja tuon paon syytä.\n\n\n\n\nIV. AMANDA GRAHN KÄY VIEREMÄSSÄ.\n\n\nVieremä — se ei ollut Elisabetin talon virallinen nimi.\n\nSen nimi oli ennen ollut toinen. Se mainittiin maakirjoissa ja\nrekistereissä nimellä Flasi skattehemman n:o 3 i Virkby by af Lojo\nsocken. Kooltaan se oli 1/16 manttaalia, noin 70 tynnyrinalaa.\nRakennukset olivat aivan kylätien vieressä, jonka vuoksi Elisabet oli\nensi asioikseen istuttanut pihan suojaksi koivuja ja kuusiaidan.\nAsuinrakennus korjattiin ja täydennettiin. Ränsistyneen navetan ja\ntallin tilalle rakennettiin uudet. Kauppahinta oli ollut seitsemän ja\npuoli tuhatta silloista Smk., mutta korjauksineen oli tämä asia niellyt\nmelkein kaiken, mitä Elisabetille oli naimaosana perinnönjaossa tullut.\n\nVieremä-nimen käsittivät ympäristön asukkaat, lohjalaiset, joilla oli\nhuono kielikorva, johtuneen muka siitä, että kenraalska oli asettunut\nasumaan poikansa palstatilan \"viereen\". Mutta niin ei ollut asianlaita.\nTämä nimi, joka sille sitten kuvernöörintarkastuksessa virallisesti\nvahvistettiin, oli talolle annettu sen iisalmelaisen Vieremä-pappilan\nmuistoksi, joka oli ollut Juhani Ahon lapsuudenkotina hänen isänsä\nollessa mahtavan Laguksen apupappina. Tuo kaukainen, punamullalla\nsivelty kappalaisen asunto oli puolestaan saanut nimensä jostakin\nmuinaisesta maan vieremästä, ja nimi oli tullut meille rakkaaksi\nAhon ainaisten kertomusten, luonnonkuvausten ja runollisten\nlapsuudenmuistelmain vuoksi. Elisabetin Vieremä ei ollut minkäänlaisten\nmaanvieremäin muodostamassa paikassa. Se oli Salpausselän eli oikeammin\nLohjanselän kivisten vuorijonojen välisessä laaksossa, toisella\nkupeellaan Lohjan järvi, toisella graniittikallioiden seiniä.\n\nMitä taas Amanda Grahniin tulee, tuohon uskolliseen hoitajaan\nlapsuutemme ajoilta, niin hän oli aito lohjalainen ja asui Lohjan\nkauppalassa, joka oli noin 8 kilometrin päässä meidän Virkkalan\nkylästä.\n\nHän oli jo käynyt vanhanpuoleiseksi enkä tahtonut uskoa silmiäni, kun\nhänet nyt näin. Vain hänen pienuudestaan ja hänen perunanenänsä tutusta\nnupukasta, joka nenänpääksi jouduttuaan yllättävästi muutti suuntansa\nsuoraan ylöspäin, hänet saattoi tuntea entisaikain Amandaksi, varhaisen\nlapsuusaikamme uskolliseksi ystäväksi. Hän oli joutunut palvelijaksemme\nkohta ensimmäisenä vuonna Viipurista Helsinkiin muutettuamme.\n\nSilloin hän vielä oli nuori ja pullean pulska.\n\nIsämme ankaran vaatimuksen mukaisesti hän ei ollut saanut kanssamme\npuhua muuta kuin suomea, jota Amanda kuitenkin osasi huonosti.\nNiinpä hänen mielestään saattoi jotakin tarvita \"anjeleegist\".\n_Pitäisi_-muotoa hän ei milloinkaan voinut oppia, vaan sanoi \"pidisis\",\nja niin poispäin. Mutta hän oppi sitä väärää suomeansa puhumaan hyvin\nsujuvasti ja nopeaan. Isä ei olisi hänestä tämän sekamelskan vuoksi\noikein huolinut, mutta Amanda oli osannut pian muuttua Elisabetin\noikeaksi kädeksi. Amanda tiesi kaikki, mitä Helsingissä oli tiedettävä,\nopetti tuntemaan kauppatorin salaisuudet, puodit, missä mikin tavara\noli parasta ja halvinta, ja hänen ruotsalaisuutensa oli kodin\nulkopuolisissa asioissa suureksi avuksi Elisabetille, koska Helsinki\noli niihin aikoihin vielä niin umpiruotsalainen, ettei puodeissa eikäpä\njuuri kauppatorillakaan voinut pelkällä suomella tulla edes\ntoimeenkaan. Jo tästäkin syystä oli Amanda ollut Elisabetille aivan\nvälttämätön apuri.\n\nLisäksi hän oli mainio lasten hoitaja. Hän osasi verrattomasti leikkiä.\nKeränä hän saattoi pyöriä pikku veljien ja sisarten kanssa lattialla,\nkiivetä sohvien alle, juosta huoneesta huoneeseen, piiloutua\nihmeellisiin paikkoihin ja löytyä vasta, kun oli huhuillen itsensä\nilmaissut. Kun pienokaiset oli nukutettu, otti hän leikkiäkseen\nmeidänkin vähän isompien kanssa. Hän opetti meille mitä moninaisimpia\nleikkejä, \"vedä verkaa, kudo sarkaa\" — \"kätken kätken sormusta\" ja\nmuita, mutta erittäinkin olivat hänen mieleisiään kaikenlaiset\npanttileikit, löydettyjen kapsäkkitavarain lunastamiset ja muut\nsemmoiset vaikeasti suoritettavat tehtävät. Välistä hän — kun\nisäntäväki oli kutsuissa tai teatterissa — innostui näihin leikkeihin\nniin, että posket alkoivat punoittaa ja tukankiehkurat hajosivat\nkorvien luota. Saatuaan käsiinsä jonkin pantin, jonka arvasi\nomistajalle kovin tärkeäksi ja kalliiksi, hän keksi lunastukseksi ylen\nvaikeita ehtoja eikä näyttänyt aikovankaan antaa pois, ellei ehtoa\ntäytetty. Ujostuttavin ehto oli, kun hän käski suutelemaan itseänsä,\nsuulle, eikä vain poskelle. Mutta mikäpäs siinä auttoi.\n\nSuutelihan äiti meitä useinkin meidän tuossa iässä ollessamme ja me\näitiä, mutta kovin oudolta tuntui sama hellyydenosoitus, kun suu oli\npainettava Amandan suuta vasten. Siihen ei olisi mitenkään suostunut,\nellei pantti olisi ollut niin välttämätön saada hänen hallustaan, eikä\ntuota temppua olisi edeltäpäin uskonut niin mahdottoman vaikeaksi,\nennen kuin suut jo lähestyivät toisiansa. Tämä oli lapselle ensimmäinen\nja hämmästyttävän voimakas todistus äärettömästä erotuksesta, joka\nvallitsee omaisen ja vieraan välillä, tai ehkä paremmin palvelijan ja\nherrasväen välillä.\n\nAmanda rakasti meitä suuresti ja itsensä kokonaan unohtaen hän meitä\nhuvitti pitkät illat. Hän oli vihainen vain milloin me päivisin häntä\nhäiritsimme salin ja vierashuoneiden siivoamisessa, sillä tuo työ oli\nhänelle toki pääasia, ja pois silloin leikit!\n\nVoineeko ajatellakaan ahkerampaa ja alituisemmin puuhailevaa ihmistä.\nEn todella muista hänen milloinkaan ahkeroineen omissa asioissaan, että\nhän olisi esimerkiksi ommellut jotakin itsellensä tai muuta sellaista.\nSen sijaan hän hääri ja juoksi kuin ajakka talon asioissa. Että\nparaatihuoneet olivat viimeiseen pölynhiveneen asti \"steedatut\",\nlattiat kiilloitetut, ikkunaverhot asianomaisesti puhvitetut ja\ntärkätyt, niin että kaikki näytti vieraiden silmissä mahdollisimman\n\"fiiniltä\", kas se oli Amandalle kaikki kaikessa ja tuntui olevan\nhänelle melkein tärkeämpää kuin konsanaan Elisabetille. Amanda tiesikin\npaljon paremmin kuin Elisabet, millaiset olivat Helsingissä herrasväen\nhienouden ja komeuden vaatimukset, ja Elisabet sai häneltä siinä\nasiassa kuulla alituisia neuvoja.\n\nAmanda taisi olla vähän vallanhimoinen, ja tämä neuvojan asema sai\nhänet usein tuntemaan liiaksikin oman arvonsa ja välttämättömyytensä.\nNiinpä hän kerran mielenosoituksellisesti muutti ominpäin ja\noman makunsa mukaan Elisabetin järjestämät harsoverhot salin\nkadunpuoleisissa ikkunoissa, laittaen Elisabetin yksinkertaiset ja\nsuorat laskokset mitä ihmeellisimpiin kaarimuotoihin, puhveihin ja\nsolmuihin. Tämä oli hänen mielestään kaunista ja hienoa, eikä hän\nmitenkään voinut hyväksyä emäntänsä hämmästyttäviä vakuutuksia, että\nyksinkertaisuus ja koruton tarkoituksenmukaisuus oli muka kaikkein\n\"fiineintä\".\n\nHeidän jyrkkä erimielisyytensä tämäntapaisissa asioissa ja Amandan\nylimielinen, hiukan halveksiva varmuus omien käsityksiensä puolesta\njohti heidät joskus sähiseviin kinastuksiin keskenänsä. Kävipä kerran\nniinkin, että Elisabet kiivastuksissaan läiskäytti häntä poskelle.\nSe oli peräti odottamaton, outo ja suuri tapaus, jonka johdosta\nmolemmat kauan murjottivat äänettöminä eri tahoilla, toinen syvästi\nloukkaantuneena ja toinen yhtä syvästi kiivastumistaan katuvana. Me jo\nluulimme, että Amanda lähtisi luotamme.\n\nMutta mitä vielä!\n\nSulkeutuivat keittiönpuoleiseen huoneeseen, josta jonkin ajan kuluttua\ntulivat liikuttuneina ja punaisina, Amanda kasvot turvoksissa, sillä ne\naina turposivat itkusta. Ja nytpä heistä vasta tulikin ystävykset.\nAmanda koetti olla sekaantumatta Elisabetin asioihin, ja Elisabet\npuolestaan salli hänen laittaa kiehkuroita ja koristuksia missä vain\noli mahdollista.\n\nAmanda palveli sitten vanhassa kodissamme melkein meidän\nylioppilaaksi-tuloomme asti. Mutta sitten hän suru sydämessä äkkiä\nsanoutui irti. Sen hän oli tehnyt kaiketi nuoremman sisarensa hyväksi,\njonka hän lähetti sijaansa matkustettuaan itse kotiseudulleen Lohjalle.\nNuoresta, sievästä sisaresta ei kuitenkaan tullut meidän taloomme\ntoista Amandaa, ja hän hävisikin pian muille teille. Amandasta taas,\njoka oli ollut niin tärkeänä tekijänä Elisabetin ja koko perheemme\nelämässä, emme sitten hänen lähtönsä jälkeen noin viiteentoista vuoteen\nkuulleet mitään.\n\nSitä suurempi oli yllätys ja Elisabetin ilo, kun hän niin pitkän eron\njälkeen, jo kauan sitten maalle muutettuansa, sai aivan odottamatta\nsanan tuolta vanhalta palvelijattareltaan. Sillä hän oli jo unohtanut,\nettä Amandan kotipitäjä oli Lohja.\n\nJonkun välittäjän, vanhan mummon kautta, joka arasti ilmestyi\nVieremään, Amanda antoi Elisabetille tiedon itsestään. Ilmeni, että\nhänen asuntonsa ja kotinsa ei ollut sen kauempana kuin kirkonkylässä,\njoka oli tuskin peninkulmankaan päässä Elisabetin talosta. Mutta\niloisin yllätys oli Elisabetille varmaankin tuon välittäjämummon\narvelu, että Amanda mielellään tulisi kenraalskan taloa katsomaan,\nehkäpä rupeaisi palvelukseenkin, jos hänestä vielä huolittaisiin.\n\nJa kirkonkylään palatessaan vei mummo Amandalle säkittäin ja\nkantamuksittain terveisiä kenraalskalta ja sen lisäksi moninkertaiset\nvakuutukset, että Amanda oli mitä sydämellisimmin tervetullut Vieremään\nja ettei siellä osattu odottaakaan mitään parempaa kuin hänen\ntulemistaan talonväeksi.\n\nSillä mikäpä olisi voinut ollakaan Elisabetille mieluisempaa kuin\nturvautua jälleen Amandaan. Kaikki nämä maalaisolot ja taloudet, tämän\nseudun maalaistapojen tuntemattomuus, suhteet näihin uusiin, outoa\nmurretta puhuviin palvelijoihin ja myös Elisabetin oma tottumattomuus\nmaatalouden tehtäviin tuottivat hänelle suuria hankaluuksia, joten\nusein syntyi pahojakin väärinkäsityksiä ja erehdyksiä. Mutta Amanda oli\nvarmasti neuvoillaan häntä auttava ja opettava häntä suhtautumaan\ntäkäläisiin ihmisiin, ehkäpä vielä suuremmassa määrässä kuin oli häntä\nauttanut kaupungissa. Sillä olivathan nämä olot ja nämä ihmiset Amandan\nkotiseudun oloja ja ihmisiä, joiden tapoja hän hyvin tunsi.\n\nSaavuttuaan Vieremän pihalle Amanda näki kenraalskan itsensä tulevan\nulos häntä vastaan, mutta hän tuskin uskoi silmiänsä, sillä vaatteet\nolivat pikemminkin jonkun keittiöläisen kuin kenraalskan ja\nsenatorskan. Vain sinervänharmaa hame, samanvärinen jakku ja valkoinen\nesiliina vyötäisillä!\n\nIlomielin tervehdittyään, taputeltuaan, melkeinpä syleiltyään vanhaa\nystäväänsä Elisabet johdatti Amandan talonsa suureen tupaan, istutti\npitkälle seinävieri-penkille vastapestyn puisen ruokapöydän luo ja meni\nitse takkauunin takana olevan pienen hellan ääreen kahvivehkeitä\nkopistelemaan. Sieltä hän tulta kohennellen vilkkaasti kyseli Amandan\nuutisia, mutta tämä oli äkkiä käynyt jostakin syystä ujoksi ja\nsanattomaksi.\n\nAmanda oli jo aika lailla vanhentunut, vaikka muuten suuresti\nmuistuttikin entisiä aikoja. Nyt hän oli kovin punakasvoinen, kaiketi\njostakin selittämättömästä mielenliikutuksesta tai pettymyksestä, ja\nhänen pienemmiksi käyneet silmänsä räpyttelivät pois itsestään jotakin\nepämukavuutta.\n\nLopulta hän ei sanonut enää mitään, myönnytteli vain hajamielisesti\njaa-jaa, juu-juu ja tuskin kuuntelikaan, mitä hänelle puhuttiin. Hänen\nsilmänsä vain liikkuivat kuopissaan katseen siirtyessä seinästä seinään\nja erittäinkin viipyessä välikaton rajassa, missä vanhat tukit olivat\nsavuttuneet melkein pikimustiksi, paikoitellen näyttäen kauniin, jalon\nteräskiillon pinnallaan. Alempana ne vähitellen ruskettuivat\nvaaleammiksi.\n\nHän katseli myöskin suurta, talonpoikaisen tilavasti ja koruttomasti\nrakennettua takkauunia pankkoineen ja kattiloineen, katseli rukkia,\nkangaspuita tilkkumatto-aloitteineen ja mustankiiltävää pianoa kaiken\ntämän keskellä, joka näytti saattavan hänet ymmälle. Oliko tämä musta\ntupa todellakin kenraalskan asuinhuoneita? Vuoteen tapainen oli kyllä\nsiellä hellan puolella nurkassa, mutta sen kai Amanda toki arvasi\npoissa olevan palvelijattaren vuoteeksi. Tietysti, tietysti täytyi\ntalossa olla vielä toisia huoneita, jotka paremmin vastasivat\nkenraalskan säätyarvoa!\n\nSitten kenraalska meni pihalle ja toi sieltä kantamuksen lastuja\nentisten kahvipuiden lisäksi, joita kyllä näytti vielä olevan\npakkilaatikossa. Sen hän kaiketi teki saadakseen tulen eloisammin\nloimahtamaan, mutta ehkä myöskin osoittaakseen vanhalle Amandalle, että\nnyt olivat hänen talossaan tavat muuttuneet ja etteivät mitkään liian\nraskaat työt Amandaa odottaneet, sillä hän oli oleva itse joka paikassa\nmukana ja apuna.\n\nMutta Amandaan ei tämä näky vaikuttanut suinkaan reipastuttavasti. Pian\ntulivat sentään näkyviin toisetkin huoneet, joita näytti olevan vielä\nkaksi. Kun Elisabet meni pimeästä välihuoneesta hakemaan lautaselle\nkahvikorppuja, olivat ovet noihin huoneisiin auki. Mutta voi\nkauhistusta: nekin huoneet olivat molemmat vailla seinäpapereita,\nmyöskin se huone, jossa näkyi kenraalskan pieni, Amandalle entisestään\ntuttu kirjoituspöytä ja matala, rautainen, ruskeaksi maalattu vuode. Ja\nkaikkialla näkyivät ikkunain puolikorkeuteen ylettyvät, nauhaan\npujotetut valkoiset kaihtimet, samanlaiset kuin oli tuvassakin.\n\nAmandan mitta tuli vihdoin täyteen, kun väen saapuessa niityltä pieni\nKarjalasta kotoisin oleva palvelustyttö, huivi niskaan valuneena ja\nvaaleankellertävät hiussuortuvat hujan hajan ympäri päätä, tuli sisälle\nja ketään tervehtimättä, vain hiukan syrjäytyen laski päällyshameensa\nmaahan ja veti ylleen toisen hameen, jonka otti seinään kiinnitetyn\nlakanan alta. Ei tuo edes liikahtanutkaan, vaikka kenraalska hänen\nohitsensa kulkien kantoi kahvitarjottimen pöytään Amandan eteen.\n\nKahvinjuonti ei tahtonut sujua. Amanda oli lakannut ollenkaan\npuhelemasta. Hän vain pyyhkieli punehtuneita kasvojaan ja vetistäviä\nsilmiään aivan kuin olisi hiljakseen itkenyt kenraalskan surkeata\nkohtaloa.\n\nVihdoin Elisabetkin vaikeni. Hän ei ollenkaan voinut käsittää, mikä oli\nsaattanut loukata tai suututtaa Amandaa. Punehtuneena hänkin,\nnoloudesta aivan ymmällään hän vain hörppi ystävättärensä kanssa liian\nkuumaa kahvia.\n\nJa pian tämän kiusallisen toimituksen jälkeen Amanda rupesikin tekemään\nlähtöä. Hän vain hiljaa ja nöyrästi kiitti kenraalskaa, mutta Vieremän\npalvelukseen tulemisesta ei puhuttu mitään. Hän lähti aivan\nvieraantuneena.\n\nParin päivän kuluttua ilmestyi taloon uudelleen sama välittäjämummo\nilmoittaen, ettei Grahnin Amanda sentään tulekaan takaisin.\n\nNäin alkoi Elisabetille vähitellen selvitä, että se hänen uusi\nelämäntapansa, jonka hän oli toivonut lähentävän häntä kansaan,\npäinvastoin tuntui ikäänkuin työntävän luotaan, vieroittavan kansaa\nhänestä. Eikä hän voinut keksiä mitään keinoa asian auttamiseksi. Eihän\nhän toki voinut luopua uskostaan.\n\nSaman asian oli Rantalan Emmy-miniä jo aikoja sitten myöskin huomannut\nja siihen ikäänkuin varustautunut jo ennen kuin Elisabet vielä oli\nmuuttanutkaan Vieremään. Emmyn mielestä ei koko tuosta ymmärtämyksen\nsaavuttamisesta voinut koskaan tulla mitään, ellei kansalle suoraan ja\nselvästi selittänyt, mikä oli oikeastaan tarkoituksena, kuka kreivi\nTolstoi oli, miksi hän luopui omaisuudestaan ja niin edespäin. Hän\nsuorastaan ei voinut nähdä, että hänen Arvidiansa ja sitten myöskin\nElisabetia niin väärinkäsitettiin.\n\nJa viivyttelemättä hän siis ryhtyi mitä tarmokkaimpiin toimenpiteisiin\ntämän epäkohdan auttamiseksi.\n\n\n\n\nV. EMMYN LUKUTUPA.\n\n\nEmmy tarvitsi ensiksikin sopivaa huoneistoa tarkoituksiinsa. Vieremän\nvälittömässä läheisyydessä oli vanhan Sorkin talon kylmille jäänyt\nrakennus; siinä ei ollut kuin kaksi porstuan erottamaa huonetta, joista\ntoinen oli iso tupa, jo ränsistynyt ja käyttämätön. Viereisessä\nhuoneessa eleli vielä puolisoineen Sorkin talon entinen omistaja,\nraihnainen ja nilkuttava eläkeukko, sillä myynnin jälkeen oli talo\nyhdistetty kauempana olevan, samaan kylään kuuluvan Kässän kartanon\nmaihin ja viljelyksiin. Tämä ukko oli sangen äkäinen ja ankara ja kävi\njoskus, rohkeusryypyt otettuaan, naapureissa keppiänsä heristelemässä,\nkun aituri-elukat sattuivat hänelle mitä vahinkoa tekemään tai kun\nmuuten hänen peräti vanhoillisia sääntöjänsä ja mielipiteitään vastaan\neleltiin. Nuoriväki pelkäsi häntä niin, että Sorkin omenat aina\nsäilyivät, vaikka muiden olivat aikoja sitten huvenneet. — Pariskunnan\nhuone pysyi lämpimänä, mutta tupa oli jo vuosikausia ollut asumaton.\nSiinä oli vielä säilynyt iso vanha pöytä ja seinän pituiset penkit sekä\ntilava hyllykaappi leivinuunin vieressä.\n\nEmmy iski katseensa tähän autioon tupaan.\n\nJo ennenkuin Elisabet oli tähän Virkkalan kylään muuttanut, siihen\naikaan, kun vaimoni ja minä vielä asuimme Jusolan suuressa talossa\nVappulan kylässä odotellen oman asumuksemme valmistumista Vieremän\nmaalla olevalle rantavuorelle, sai Emmy järjestetyksi lukutuvan juuri\ntuohon samaan Sorkin tyhjänä seisovaan puoleen, johon hän oli hankkinut\nkäyttämisoikeuden Kässän kartanon leskiemännältä. Tämän avuliaan\numpiruotsalaisen rouvan toimesta alettiin Sorkin tupaa lämmittää vähän\nmuinakin päivinä kuin vain lauantaisin, jolloin sorkkilaiset leipoivat.\nMutta eläkeukko itse — hänkin ruotsalainen — katsoi hyvin karsain\nsilmin mokomia uuden ajan vehkeitä, ja erittäinkin, kun vanhan kaapin\nhyllyille alettiin sääliä maallisia suomalaisia kirjoja, jotka\ntäyttivät kaikki paikat ja joita kohta käytiin ahkerasti lainailemassa,\nkulkien hänen eteisensä läpi.\n\n\"Besynnerliga tidär!\" — murahteli ukko uhkaavana tullessaan\nneuvottelemaan kylän muiden vanhuksien kanssa, ja hänen leukansa jo\nvärähteli.\n\nMutta Emmy ei häntä pelännyt.\n\nTämä pieni kirjasto ja lukutupa oli tarkoitettu erittäinkin rannempana\nsijainneen sahalaitoksen työväestön tarpeiksi, mutta ahkeria kävijöitä\nolivat myöskin kylän pikkueläjät, isoisten muonamiehet, mäkitupalaiset\nvaimoineen ja lapsineen. Lauantaisin kokoonnuttiin esitelmäin pitoon ja\nyhteiseen illanviettoon, ja pian alkoi tupa tuntua ahtaanlaiselta.\n\nHauskinta lienee tuvan yleisöstä ollut, kun Arvidin pitkäin esitelmäin\njälkeen Emmy jakoi kuulijoille pienet kirjaset, joissa oli\ntunnetuimpien kansallislaulujemme sanat, ja viritti jonkin\nlaulusävelen. Hänellä oli kaunis ja kaikuva lauluääni, ja innokkaasti,\ntoinen toisensa ylittäen yleisömme kajahutteli yksiäänisesti Emmyn\nmukana.\n\nTämä yksiääninen, vapaa, reipaspoljentoinen ja kirkonveisuuta nopeampi\nlaulaminen tuntui väestä niin mieluisalta, että harvoin siitä\nlakattiin, ennenkuin kaikki tunnetuimmat laulut olivat lauletut\nkannesta kanteen. Sorkin ukko se vain pudisteli päätään ja pysyi\nvisusti huoneessaan, ja hänen katkeruuttansa oli ikävintä kestää, sillä\nväkeä oli todella usein porstuankin täydeltä, ja sieltä kuului laulu\nhänenkin huoneeseensa raadellen ukon korvia, sillä hän ei lauluksi\ntunnustanut mitään renkutuksia, vaan ainoastaan herranhuoneen oikeita\nvirsiä.\n\nMutta kun Elisabet oli muuttanut Vieremään, tarjosi hän kohta ison\ntupansa ja kirjaston lauantaisten kokousten käytettäväksi. Hänen\ntupansa oli Sorkin tupaa paljon isompi. Ja niin Emmyn lukutupa\nmuutettiin Vieremään.\n\nTäällä lainakirjastoa saatettiin paljon laajentaa sekä suuremman\ntilan vuoksi että ruotsalaista osastoa varten tehtyjen uusien\nkirjalahjoitusten johdosta, johon tarkoitukseen lähimmät herrasväet\nlähettivät melkoisen määrän niteitä. Myöskin tuli pian työvoiman\nlisäystä, kun Vieremään muutti asumaan Elisabetin Elli-tytär, joka otti\nsitoakseen kirjaston hajanaiset niteet ja aina houkutteli kaikkia muita\noikein tehdasmaiseen yhteistyöhön. Tämä aloite kuitenkin keskeytyi\nEllin kuoleman johdosta. Vielä oli apuna Aili, Aleksanderin\nveli-vainajan tytär, jolta Antrean suuressa junaräjähdyksessä oli\nmennyt molemmat jalat poikki ja joka nyt oli oppinut liikkumaan\ntekojaloilla. Hänkin oli muuttanut Vieremän asukkaaksi ja otti mitä\ninnokkaimmin osaa sen harrastuksiin.\n\nLukutuvan toimiala siis laajeni, ja kaikki alkoi olla kansalle paljon\nkäsitettävämpää. Siihen yhdistettiin iltakurssit työväelle, joissa\nopetettiin useampana iltana viikossa lukemista, kirjoitusta ja\nlaskentoa. Työväki oli siihen aikaan verrattoman paljon alhaisemmalla\nkehitystasolla kuin nykyisen sosialismin aikakaudella, joka on\nihmeellisesti täydentänyt kansan luku- ja kirjoitustaidon. Meilläkin\njotkut ovelammista joutuivat algebraan asti, jopa pyrkivät siitäkin\nedemmäs.\n\nHauskimmat olivat kuitenkin täälläkin uudessa tuvassa lauantaiset\nlauluillat. Voimakkaan ryhdikkäänä kajahtelivat sävelet tilavassa\ntuvassa, nyt usein pianonkin säestäminä. Ja Emmyn ääni kaikui sitäkin\niloisempana, kun hän alkoi opettaa jotakin uutta, vielä tuntematonta\nlaulua. Moiset Emmyn otteet tekivät suhteemme kansaan kevyemmäksi ja\nläheisemmäksi ja niin alkoivat jo esitelmätkin kelvata.\n\nTämä Emmy oli sangen merkillinen olento, josta voisi ja ehkä pitäisikin\nkirjoittaa kirja erikseen.\n\nItse siitä tietämättään hän oli täysi tolstoilainen, ja paljon\nsuuremmassa määrässä kuin moni tietäväinen.\n\nMutta tietoisesti hän ei suinkaan kannattanut tolstoilaisuutta, mikä\nkaikki näkyy seuraavasta kuvauksesta. Hän oli suurkauppiaan tytär\nJyväskylästä ja oli aina viettänyt varakkaan perheen iloisen huoletonta\nelämää sisaruslauman nuorimpana jäsenenä.\n\nIsän ja äidin kuoltua vanhin sisaruksista tuskin osasi johtaa nuorimman\nveitikan omaperäisiä elämisen ja olemisen vaistoja. Tyttö ei ollut enää\npakotettavissa. Ainoa, minkä vanhemmat sisaret saivat vihdoinkin\naikaan, tosin monilla suurmaailman kuvauksilla ja vastaisten\nhauskuuksien houkutuksilla, oli että Emmy, — päästäkseen olemaan ja\nelämään unelmiensa kaupungissa, Helsingissä, — suostui siellä\njatkamaan opintojansa tyttökoulun ylemmillä luokilla.\n\nNiin tapahtuikin.\n\nAloitettuaan hiukan vallattoman koulunkäyntinsä Helsingissä hän kevään\ntultua ihastui nuoreen ylioppilaaseen, jonka vappuna näki Alppilassa\nylioppilaslaulajien joukossa.\n\nKaikista varoituksista huolimatta — sillä nuorukainen ei ollut vielä\npro exercitiota, tuskinpa pikku teologiakaan suorittanut — he menivät\nkihloihin, ja Emmy keskeytti koulunkäyntinsä. He viettivät häänsä\nJyväskylässä, jonne kummankinpuoliset suvut saivat luvan kokoontua,\ntehdä keskenään tuttavuutta ja oppia pitämään toisistaan niin hyvin\nkuin taisivat.\n\nNuorilla oli tietenkin mitä loistavimman tulevaisuuden haaveita, jotka\nsyrjäisten kaikkia epäilyksiä uhmaten ilotulituksena valaisivat pimeätä\ntaivasta. Nuorten elämällä pitää olla seikkailutuoksunsa. He rakastavat\nuhkapanoksia ja rakentavat luotolle.\n\nNaimisiin mentyä matkustettiin ulkomaiseen yliopistoon filosofisia\nopintoja harjoittamaan. Sitten oltiin vielä yliopiston stipendiaattina\nuudella 2-vuotisella ulkomaanmatkalla Moskovassa. Kun varat oli jo\nmelkein loppuun kulutettu, suoritettiin vihdoin tarkoitettu\nlakitieteiden kandidaattitutkinto.\n\nJa nyt olisivat avautuneet yhteiskunnallisen toiminnan mahdollisuudet\nja suuret tilaisuudet ansiotöihin.\n\nMutta silloinpa tulikin Emmylle keikaus, jota tuskin monikaan muu nuori\nvaimo olisi kestänyt.\n\nToimiessaan Vaasan hovioikeuden piirissä tuomarinapulaisena ja juuri\nodottaessaan määräystä omien käräjäin pitämiseen hänen miehensä jätti\näkkiä kaikki käräjätoimensa ja luopui lainopilliselta uralta.\n\nKun Emmy, hänen palattuaan maaseudulta takaisin pääkaupunkiin,\nhämmästyneenä tiedusteli, missä tarkoituksessa semmoinen jyrkkä käänne\noli tehty, vastasi mies vain, ettei hän voinut ruveta ketään\ntuomitsemaan. Ja kun Emmy sitten toimeentuloa tarkoittaen kysyi, että\nmitenkäs nyt sitten eletään ja ollaan, niin mies sanoi, ettei hän sitä\ntiedä ja ettei ollut edes tarkoitustakaan, että ihmisen pitää huolehtia\nhuomisesta, vaan ainoastaan nykyhetkenä menetellä oikein. Ja\ntuomarintoimen sijaan hän valitsi ammatikseen milloin mitäkin\nkäsitöitä, milloin naputteli puunauloja kengänpohjaan, milloin\ntehdaspajassa vasaraa kalkutteli.\n\nSinne menivät kaikki tulevaisuudentoiveet, sinne yhteiset laskelmat ja\ninnostukset!\n\nJo olisi toinen vaimo kääntynyt asianajajan puoleen ja ottanut eron\nmokomasta miehestä, joka noin antoi yhteisen perheonnen mennä\nhaaksirikkoon, — jonka ajatuksenjuoksua hänen oli mahdoton käsittää ja\njota ympäristö piti melkein mielisairaana.\n\nMutta Emmypä ei ollut millänsäkään.\n\nTehdäänpä sitten niinkuin mies tahtoo. Muutettiin maalle ja ryhdyttiin\nuusiin, outoihin töihin. Rantalan mäenkin Emmy oli itse löytänyt ja\nvalinnut samoillessaan järven rantoja ja lehtoisia niemiä. Pieni talo\nrakennettiin niemen vuorelle kolmen apurin avulla.\n\nJos oli mies tottumaton piiluamaan ja nurkkaa salvostamaan, niin kyllä\noli Emmynkin outoa, kun uutta taloa ruvettiin asumaan, suorittaa omin\nkäsin kaikkea semmoista, mitä ennen hänen varakkaassa kodissaan vain\npalvelijat olivat suorittaneet, pienimmistä keittiöhommista\nvedenkantoihin asti. Mutta työhän tekijäänsä neuvoo, ja totuttuaan\nkaikkiin askarteluihin hän vihdoin luopui kokonaan palkattujen\npalvelijain avusta. Lypsymummo vain kävi aamuin illoin navettatöissä.\nEmmy väitti tekevänsä näin vain taloudellisesta pakosta eikä\ntolstoilaisuuden vuoksi. Mutta mene tiedä, kuinka asia oikein oli!\n\nMiten tämän pariskunnan taloudellinen toimeentulo sitten järjestyi,\nsiitä voisi ehkä myöskin kirjoittaa eri historian.\n\nMutta palatkaamme Vieremän lukutupaan ja niihin omituisiin syihin,\njotka monen vuoden kukoistusajan jälkeen tekivät sen lauantaiset\nlauluillat ja esitelmän, jopa koko sen olemassaolonkin tarpeettomaksi.\n\n\n\n\nVI. SOSIALISTIT TULEVAT.\n\n\nVasta sitten, kun Vieremä lukutupineen ja lauantai-kokouksineen oli\nollut vaikuttamassa vuosikausia, alkoivat ympäristön pieneläjät\nvähitellen kuulostella, mitä nuo seudun tulokkaat oikeastaan puhuivat\nja tarkoittivat. Vanhatkin jo höristivät korviaan ja alkoivat tunnustaa\nnuo oudot ihmiset ystävikseen. Tolstoin kirjoja lainailtiin, luettiin\nja tutkittiin.\n\nOli epäilijöitäkin. He paheksuivat, että Jumala, jota muinaisista\najoista asti oli rukoiltu pyhäpäivin Lohjan vanhassa kivikirkossa, nyt\nikäänkuin tahdottiin tuoda sieltä pois taivasalle, papeittakin jokaisen\npuhuteltavaksi ja kuulusteltavaksi.\n\nMutta oli toisia, joita viehätti juuri tämä jumalsuhteen välittömyys,\nkun sanottiin, että Jumala on kaikkien ihmisten yhteinen, luonnon ja\ntaivaan vapaudessa oleva, ihmisen omassatunnossa puhuva isä, jota\nsaattoi lähestyä missä tahansa ja jota voi rukoilla vain täyttämällä\nhänen tahtonsa, omaatuntoansa kuulemalla, tunnustamalla suuren\nrakkaudenopin, tasa-arvoisuuden ylä- ja alaluokan, eri kansojen ja eri\nrotujen välillä.\n\nHartaimmiksi kuulijoiksi osoittautui kuitenkin aikaa myöten\nVieremän oma työväki, jonka kanssa Elisabet itse oli alituisessa\nkanssakäymisessä. Hän ei tässäkään uudessa ympäristössään, nyt kun\nlähenemistä oli syntynyt, ollut kadottanut harrasta keskustelemisen\nvalmiuttaan, vaan menetteli Vieremässä aivan niinkuin ennen muinoin\nkaupungissa tuttujensa seurassa, väsymättä selitteli ja todisteli\nkaikkea, mikä oli hänelle itselleen selvinnyt ja hänen uskokseen\nmuuttunut. Monen monet vanhan Sarénskan maitoretket venyivät aivan\npitkään, kun he, maidot mitattuansa, istahtivat tuvan pitkälle penkille\njuttelemaan elämän asioista. Monet niistäkin ennen vieraista\nkylämummoista, jotka puotimatkoillaan kulkivat Vieremän ohitse ja\ntahtoivat vain pikimmältään poiketa kenraalskaa katsomassa, tarttuivat\nsiellä suustaan kiinni ja viipyivät tuntikausia hänen pakinoillaan.\nTalon miehisetkin työntekijät unohtuivat kesken töitään kenraalskan\nkanssa keskustelemaan. Harvoinko vouti tai Stenmannin veljekset, jotka\nolivat Vieremän palveluksessa, tavattiin puutarhan käytävällä\nseisoskelemassa Elisabetin kanssa, mutta kun heitä lähestyi, ei kysymys\nollutkaan salaojien suunnittelemisesta, valkojuurten hävittämisestä,\nvaan — taivaan valtakunnan oikeasta käsittämisestä.\n\nVoudin alussa epäluuloinen, usein vähän pilkallinenkin katse oli\nvähitellen kokonaan kadonnut ja sijaan oli tullut vilpitön välittömyys\nhänen suhteissaan talon emäntään. Elisabet sai todellakin vapaasti olla\nketään komentamatta. Vouti vain tärkeimmissä käänteissä selitteli\nkenraalskalle, miksi oli maanviljelyksessä näin eikä noin meneteltävä.\nHän oli tullut ehdottoman raittiiksi, talon asiat olivat nyt hänen\nasioitansa, ja pian oli Vieremä todella muuttunut kuin hänen omakseen:\nhänen olivat vuotuiset viljelyssuunnitelmat ja hän se määräsi\ntyöajatkin: milloin vaatien hellittämättömään ponnisteluun miltei 14\ntuntia päivässä, milloin taas höllentäen ja lepuuttaen väkeä, niin että\nsyrjäiset kysyivät: eikö Vieremässä tänään ollakaan töissä?\n\nVouti ja Elisabet olivat nyt kaikissa viljelys- ja talousasioissa aina\ntäydellisesti yksimieliset.\n\nEräässä asiassa vouti ei kuitenkaan ollut aivan samaa mieltä\nkenraalskan kanssa, mutta se asia ei koskenut viljelyssuunnitelmia, ei\ntaloudenhoitoa, ei peltoja eikä metsiä. Se koski — samaista taivaan\nvaltakuntaa eli oikeastaan sen tulemisen ehtoja.\n\nEi tosin siinäkään asiassa — ainakaan voudin mielestä — erimielisyys\nollut kovin pitkälle menevää, jos sitä hänen nähdäkseen ollenkaan oli\nolemassa, hän kun oli yhtä mieltä pääasioissa. Vouti uskoi niinkuin\nkenraalskakin, että taivaan valtakunta oli käsitettävä tulevaksi tässä\najallisuudessa, ihmisten mielenmuutoksen seurauksena, eikä vasta\nkuolemantakaisessa elämässä, ei niinkuin voudin vanhemmat ja koko\nVappulan kylä ja yleensä kaikki vanhat uskoivat. Hänkin uskoi, niinkuin\nkenraalska, että sodat ja kaikkinainen väkivalta ja ihmisorjuus oli\nmaailmasta kerran poistuva. Hänkin oli lujasti vakuuttunut siitä, että\nsodat eivät lopu, ennen kuin ihmiset kieltäytyvät sotimasta, eikä\nmuukaan väkivalta lopu, ennen kuin ihmiset kieltäytyvät toisilleen\nväkivaltaa tekemästä.\n\nMutta tämmöisten suurten tarkoitusten saavuttamiseksi oli voudin\nmielestä olemassa vain yksi ainoa mahdollisuus: nimittäin se, että ei\nainoastaan Virkkalaa, Vappulaa, Lohjannummea ja muita lähikyliä ja\npitäjiä myöten, vaan kaiken kansan keskuudessa yli koko maan oli\nlevitettävä tätä jumalanvaltakunnan tulemisen oppia, niin että vihdoin,\nsovitun merkin saatua, voitaisiin _kaikki yht'aikaa_ heittää aseet\nkäsistä.\n\nKenraalskalla sitä vastoin oli noista levittämisen keinoista toinen\najatus. Hän oli sitä mieltä, ettei tässäkään asiassa ihminen saanut\nkomentaa muita kuin itseänsä ja että mikään kiihotus ei voinut olla\nhyväksi, vaan jokainen menetelköön omantuntonsa mukaan. Ja jos hänen\nrakkautensa lähimmäistä kohtaan on kasvanut niin suureksi, ettei hän\nvoi tätä tappaa, niin kieltäytyköön sotapalveluksesta mitään\nmerkinantoa odottamatta, — mutta jos hänessä ei ole niin suurta\nrakkautta, niin menköön sotaan.\n\nVoudin mielestä tämä oli kovin epätyydyttävää: vankeuden pelko estää\nkansaa yksitellen kieltäytymästä. Sen uskaltaa hänen laskelmiensa\nmukaan tehdä enintään yksi kymmenestä tuhannesta. Siihen Elisabetilla\npuolestaan ei ollut mitään vastaamista. — Sittenpähän saisi\niankaikkisesti odottaa sitä aikaa, — sanoi vouti ja lähti\nalakuloisesti huoahtaen.\n\nAina he tähän tulokseen töksähtivät, niin innokas kuin yksimielisyyden\nalku olikin ollut.\n\nTuloksettomasti yritti Elisabet myöskin selittää hänelle tätä\nkieltäymisen asiaa puhtaasti uskonnollisena, henkisen rakkauden\nvaatimuksena, josta yksistään riippuu, milloin ja miten Jumalan\nvaltakunta maan päällä toteutuu, jopa toteutuuko se ajallisesti\nmilloinkaan. Puheen jouduttua tähän uomaan, joka oli aina seurauksena\nvoudin liian innokkaista ehdotuksista, alkoivat vaivautuneen\nhaluttomuuden rypyt ilmestyä voudin kasvoihin, ja hän haukotteli yhä\nsyvempään. Ellei tuolla Tolstoin opilla ollut tarkoituksena saada tämän\nnäkyväisen maailman oloja pian kuntoon, ei hän puolestaan osannut siitä\nopista paljoakaan välittää.\n\nMutta vouti sai aivan odottamattaan voimakasta kannatusta omalle\nmielipiteelleen ja taholta, josta hänellä ei tätä ennen ollut\naavistustakaan.\n\nSe tapahtui niinä aikoina, jolloin sosialistit tulivat meidän\nseuduillemme.\n\nMitä miehiä he oikeastaan olivat ja mistäpäin he olivat näille maille\nosuneet, siitä ei voudilla yhtä vähän kuin muillakaan kyläläisillä\nollut vähintäkään tietoa.\n\nHe olivat ensin tulleet ikäänkuin töihin vastaperustetulle uudelle\nsahalle, joka rakennettiin etäämmällä olevan lahden poukamaan. Vanha,\nVieremän lähellä ollut pieni yksiraaminen sahalaitos oli tarpeettomana\nhävitetty ja sen savupiippu kaadettu maahan, kasaantuneiden\nsahanporokumpujen päälle.\n\nSitten tuli vielä suuremmissa laumoissa samoja sosialisteja muihin\ntehtaisiin, joita perustettiin tuon etäämmän lahden rantamille,\nKyrkstadin maille. Semmoisia tehtaita oli ensin pienoinen tiilitehdas,\nsitten kalkkitehdas omine louhimoineen, joita avattiin luonnon\naarteista rikkaan pitäjämme eri seutuihin. (Myöhemmin on samaan\ntehdasrykelmään rakennettu mahdottoman suuri sementtitehdas kolmine\npolttouuneineen, mutta sen historia ei tosin enää kuulu tämän\nkertomuksen puitteisiin.)\n\nSiihen aikaan kun voutimme, niinkuin edellä on kerrottu, ihmetellen\ntöllisteli uusia tulokkaita ja korvat hörössä kuunteli heidän uusia\npuheitaan, ei vielä ollut seudullamme olemassa noita suuria komeuksia,\njotka nyt viskaavat savupiippunsa pilvien tasalle ja todistavat\nitsestään peninkulmien päähän, muutettuaan pienen pysäkkimme ympäristön\nmelkein kaupungiksi puoteineen, osuuskauppoineen, näyteikkunoineen,\nkahviloineen, pankkeineen, teurastamoineen, partureineen,\nmuotiliikkeineen, elokuvineen ja teattereineen, joka sijaitsee\n\"Tietolassa\", työväen uhkeassa talossa.\n\nTämä Tietola, joka on kaiken sen ympärille kasvaneen komeuden keskellä,\nei kuitenkaan ole mikään viime aikain tuote, vaan se rakennettiin jo\nkuusikolmatta vuotta sitten eli melkein ensimmäisinä vuosina sen\njälkeen, kun sosialistit olivat seudullemme ilmestyneet.\n\nMutta heitä oli paljon, ja usein tupa täyttyi niin, etteivät he saaneet\nsijaa, vaan monet jäivät pihalle. Ja kun siis tämäkin iso tupa oli\nheille pieni, niin he pitivät kokouksen ja päättivät rakentaa erikseen\ntyöväentalon, kovasti pohtien kysymystä, mistä he nyt siihen\ntarkoitukseen rahaa saisivat.\n\nHeidän joukossansa oli pienikasvuinen, mutta topakka mies, joka oli\nennen ollut Valkomissa työväen asioita sielläkin järjestelemässä. Hän\nsanoi heille: minä tiedän, mistä ja keltä rahoja saadaan.\n\nJa he lähettivät hänet matkalle niitä luvattuja rahoja noutamaan.\n\nSeuraavana päivänä hän jo palasi matkaltaan, ja vaikka hän oli lyhyt\nmies, suuntautui hänen katseensa ylimielisesti kaikkien, pisimpienkin\nmiesten ylitse. Hän oli tullut harvasanaiseksi niinkuin mahtimies,\njonka aivoituksia saa vain arvailla, ei kysellä. Eikä puhunut enää kuin\nmuutamille vierusmiehilleen, nämä sitten saivat laverrella kelle\ntahtoivat.\n\nJa mahtimies hänestä tulikin, sillä tämän matkan jälkeen hänet\nvalittiin aina kaikkien kokousten puheenjohtajaksi ja häntä pidettiin\nsuorastaan koko sakin johtomiehenä.\n\nEi hän kuitenkaan ollut matkustanut kauemmaksi kuin kahden asemavälin\npäähän.\n\nPerille päästyänsä hän oli kohta askeltanut Mustion mahtavaan\nsukukartanoon, jota siihen aikaan hallitsi kamarijunkkari Linder.\nPieni, miltei herraskaiselta näyttävä puheenjohtajamme oli päässyt\ntulemaan hovin kaikkien puistojen ja loistokäytävien kautta kivisen,\nKustaa III:n aikaiseen tyyliin rakennetun kaksikerroksisen\npäärakennuksen eteen. Siinä hän oli pysähtynyt hetkiseksi, ottanut\nlakin päästään, kuivannut valkoisella nenäliinalla otsansa ja niskansa,\nsillä oli hiostavan kuuma kesäpäivä ja hän oli ottanut ylleen mustat\nverkavaatteensa. Sitten hän oli vetänyt takintaskusta valkoisen\ntärkkikauluksen ynnä pienen, punaisen tekosolmikkeen, kiinnittänyt ne\nkaulaansa ja ikäänkuin voimia keräten puhallettuaan keuhkoistaan\nmuutaman syvän henkäyksen oli lähtenyt kiertämään puoliympyrässä\nviimeistä pyöreätä tekonurmikkoa, jonka keskustassa oli jalustan päässä\nhäikäisevästi aurinkoa heijastava hopeapallo, ja niinpä hänen edessään\nolivat nyt vain portaat suurine pääovineen.\n\nPuheenjohtaja kyllä ihmetteli, että nämä paikat olivat niin kokonaan\nvartioimattomia, ja hän ajatteli, että sitä pidettiin kaiketi\ntarpeettomana, koska ei otaksuttu muiden kuin herrasvieraiden\nuskaltautuvan näille paraatiportaille. Mutta ovessakaan ei kukaan\ntullut hänelle keittiötietä osoittamaan. Hän kohensihen, ryhdistäytyi\nja astui niska jäykkänä sisälle.\n\nAulassa häntä vastaan tuli lakeija juosta sipsuttaen nopeasti alas\nyläkerran rappusia, kumarsi kohteliaasti ja johdatti hänet samoja\nrappusia ylös odotushuoneeseen, jossa hän kysyi vieraan nimeä ja\nammattia.\n\n— Virkkalan työväenyhdistyksen puheenjohtaja, — vastasi tulija\nsilmiänsä sipristäen, pää koholla. Sillä hän jo tiesi siksi tulevansa.\n\nLakeija meni ilmoittamaan, ja vähän ajan kuluttua aukenivat sisähuoneen\novet selko selälleen.\n\nHuoneessa vallitsi suloinen viileys ja puolihämärä, sen ikkunat olivat\nsilkein ja sametein verhotut. Vain etäisimmän ikkunan luona oli\nvaloisampaa. Siinä oli suuri tamminen kirjoituspöytä ja sen ääressä\nistui pöytään päin kumartuneena kamarijunkkari, yllään komean kirjava\nyömekko.\n\nMutta hänen edessään pöydällä ei ollut asiakirjoja eikä papereita, vaan\nylt'yli vihreän veran oli levitetty korttipeli. Se oli järjestetty\nniin, että kolme korttia oli aina ryhmitetty yhteen avonaisina.\n\nJa näihin hän nyt tuijotti niin hartaasti, ettei malttanut sen kuin\nkatsahtaa tulijaan ja viitata istuutumaan.\n\nRohkea puheenjohtaja istui yksinäiselle tuolille ovenpieleen.\n\n— \"Ohhoh näitä rahoja, näitä rikkauksia\" — hän ajatteli, — \"eikö\nniistä jotakin riittäisi työväellekin!\"\n\nHän näki kamarijunkkarin toisinaan nostavan kättänsä ikäänkuin\nottaakseen jonkin korteista, toisinaan ottavankin ja pitävän sitä\nkoholla, mutta voimatta päättää, mihin ryhmään se oli siirrettävä, hän\naina palautti sen siihen, mistä oli ottanut. Ja tuli yhä\nkiintyneemmäksi vaikeaan korttitilanteeseen, josta hän ei näyttänyt\nparhaalla tahdollaankaan voivan selviytyä.\n\nVieras oli kyllä kuullut kerrottavan, että tämä kuuluisa kamariherra\noli huima kortinpelaaja. Aivan äskettäin sanottiin hänen Pietarissa\npelanneen korkean virkamiehen kanssa, jonka olisi ollut määrä tulla\nkuvernööriksi Suomeen. Virkamies oli joutunut tappiolle kerta toisensa\nperästä ja vihdoin pannut koko omaisuutensa yhden ainoan kortin varaan.\nMenetettyään nytkin hän oli kohta matkustanut Imatralle ja heittäytynyt\nkoskeen.\n\nVaikea oli puheenjohtajan kuitenkin käsittää, kuinka tuo herra saattoi\npelata yksin. Semmoista ei hän ollut vielä milloinkaan nähnyt.\nSanottiin hänen usein yökaudet istuvan näin levitettyjen korttipakkojen\nääressä, siirrellen lehtiä paikasta toiseen.\n\nVai olisiko hänen vain niin sanomattoman ikävä elää? Tai ehkä hän sillä\ntavalla vain karkottaa tuon pietarilaisen ystävänsä surullista muistoa?\nKesantopellot, joiden ohi puheenjohtaja äsken oli tullut, pölysivät\nkymmenien mahtavien härkäparien niitä äestäessä, tuottoisa koski kohisi\nihmeellisten puutarhojen läpi, joissa ihanat koskista johdetut\nvesisuihkut pulppusivat ilmaan kastellen hyötyisiä taimilavoja ja\nulkomaisten puiden juuria, tallissa hirnuivat nuoret ratsuvarsat,\nvalkoiset huvimajat ja ikitammien tuuheat lehvät soivat siimestä, ja —\nkaiken tämän keskellä miehellä oli ikävä!\n\nTäytyi lopulta otaksua, että kamarijunkkari oli kokonaan unohtanut\nvieraansa läsnäolon.\n\n— Ellen minä nyt leikkaa rahaa, niin en milloinkaan! — ajatteli\npuheenjohtaja.\n\nHän rykäisi.\n\nNyt kamarijunkkari havahtui korttiensa äärestä, ja suuri hoviherra kun\noli, hän nolostui omaa epäkohteliaisuuttaan. Mutta se kaikki oli\nvieraalle vain eduksi.\n\nSillä korjatakseen laiminlyöntinsä kamarijunkkari tuli kohta ketterästi\nhänen luokseen, kätteli iloisesti ja istutti syvään nahkanojatuoliin,\njommoiseen hän itsekin istuutui, sekä rupesi kohteliaasti tiedustamaan\ntulokkaan asuinpaikkaa, oloja ja asiaa.\n\nHän kuunteli vierastaan ensin sangen virkeänä, silmät pingoitetun\nsuurina ja kirkkaina, mutta pienikasvuisen miehen äskeisestä maantien\npölystä ja kuumuudesta tulehtuneet kasvot jollakin tavoin nukuttivat\nkamarijunkkaria, koskapa hänen silmäluomensa alkoivat painua, seikka,\njosta hän olisi kyllä öisin ollut onnellinen.\n\nUlkonäkö se saattaa tottuneenkin hoviherran eksyttää. Vain pelkästä\nasiakkaan vaatetuksesta ja satunnaisesta hiostumisesta hän voi päättää:\nno, tuosta miehestä ei ainakaan ole ikinä lähtevä mitään kiinnostavaa!\nNukutti aivan armottomasti.\n\nMutta henkiset arvot, mitä parhaimmat puhelahjat, mitä lennokkain\nmielikuvitus ja ovelimmat aivot eivät kaipaa kovinkaan tilavaa\naivokoppaa, vaan aatteet viskautuvat usein pienestäkin keskuksesta\nilmoille valtavina kuin auringonsäteet tai riehuvat salamat, jotka\nvalaisevat taivaan idästä hamaan länteen.\n\nSuuri oli tämä mies puhujana, vaikka hänen vartalonsa oli pieni, ja\nniinpä hän osasi kasvattaa itsensä jättiläiseksi kostaen pienuutensa\nmitä valtavimmalla koolla, joka hämmästytti kuulijan, kuohutti hänen\nmieltänsä tai pani hänet kyyneltymään, milloin mitenkin, — mutta ei\nenää torkkumaan.\n\nNyt hän herätti kamarijunkkarin muutamalla odottamattomalla\näänenkorostuksella, ja sen jälkeen ei uinahtamisesta enää tullut\nmitään.\n\nLähes puoli tuntia yhteen menoon puheenjohtaja paasasi hienolle\nkuulijallensa tämän päästämättä hetkeksikään tarkkaavaisuuttaan\nherpaantumaan.\n\nPuheen aiheena oli lämpimän, tilavan, valoisan kodin välttämättömyys\njokaiselle ihmiselle, siis myöskin sille raatajajoukolle, jonka\nponnistuksista ihmiskunta elää. Työväentalo oli oleva sellaisena\nlämpimänä ja valoisana kotina, jossa Virkkalankin työläinen oli tunteva\ntodellista lepoa ja virkistystä raskaan päivätyönsä jälkeen.\nJa semmoisen kodin hankkimiseksi hän nyt sanoi olevansa\nrahankeräysmatkalla.\n\nKoko tämän puheen aikana oli kamarijunkkari, joka oli jo luonnostaan\nsangen punaverinen mies, siitäkin yhä enemmän punastunut, kunnes hänen\nhipiänsä oli tumman punasinervä. Kun hän istui selin valoon, ei vieras\nvoinut erottaa, oliko tämä punastus ehkä jatkuvan vihastumisen ilmettä,\njolloin saattoi odottaa kiivastumisen purkausta ja oli paras katsoa\nselväksi tiensä ovelle. Mutta kun välimatka oli aivan lyhyt ja ulos\nkiepsahtaminen tuntui helpolta, päätti hän vieläkin koettaa ja panna\nnyt todella parastansa. Hän alkoi kuvata laajalti työläisperheiden\ntoivottoman valotonta elämää ahtaissa kasarmeissa, ja huomattuaan\nkamarijunkkarin alkavan hermostuneesti nytkähdellä, ikäänkuin\nrummutella sormillaan tuolin nahkoja, hän päätti käyttää viimeistä\ntilaisuutta ennen ulospotkaistuksi tulemistaan ja laulaa julki koko\ntotuuden.\n\nViittaillen eri suunnille huoneessa oleviin ylellisyysesineisiin,\nkultapuitteisiin tauluihin, korkeisiin seinäpeileihin, mattohin,\nflyygeleihin, kimalteleviin kattokruunuihin hän puhetaitonsa koko\nvoimalla antautui tekemään vertailuja tämän ylellisyyden ja\ntyöläiskasarmien kurjuuden välillä. Valmiina hyökkäämään ovelle hän\nvihdoin vaahto suussa kiihottui nopeasti latelemaan mehevimpiä\nmyrkyllisyyksiään, välittämättä enää muusta kuin ilmeisesti\nepäonnistuvan matkansa kostamisesta. Silloin kamarijunkkari äkkiä\nkohosi seisoallensa. Vieras olisi nyt livahtanut ulos, ellei olisi\nkamarijunkkarin käännähtäessä hämmästyksekseen huomannut kyyneleiden\nkimaltelevan tämän silmissä. Hän jäi suu auki katsomaan kamarijunkkarin\njälkeen. Tämä meni huoneen toiseen, etäisempään nurkkaukseen\nkassakaappinsa luo, jonka hän avasi ottaen sieltä jotakin, sitten taas\nsulki. Sitten tuli taas puheenjohtajan luo ja hänen kädessään oli\n10 000 markkaa Suomen pankin seteleinä, jotka hän antoi vieraalleen\nsanoen:\n\n— Nämä ovat sen Virkkalan työväentalon avustukseksi.\n\nEikä ottanut vastaan kiitoksia eikä huolinut kuittia, sanoen taas:\n\n— Minä luotan siihen, että te ette petä työväen asiaa.\n\nJa hyvästeltyään meni nenäliinalla silmiään kuivaten takaisin\nkorttiensa ääreen.\n\nSiitä ajasta asti alkoi puheenjohtajan nousukausi. Hän tuli suurten\ntyöläisjoukkojen johtajaksi ja hänen puhetaitonsa terästyi\nterästymistään. Rakennusyritystä suosittiin työläisten taholla\njoka puolelta, ja kun eräs paikkakunnalla asuva hyväntahtoinen\narkkitehti oli antanut heille suurenlaisen lainan, vieläpä laatinut\nilmaiseksi upean rakennuspiirustuksen, ei tarvinnut enää moniakaan\nteatterinäytäntöjä, tanssi-iltamia ja arpajaisia pitää, ennen kuin\nsaatettiin ruveta työväentalon kivijalkaa perustamaan.\n\nEipä siis ihme, että näin kuuluisa puhuja, joka oli kääntänyt seudun\nrikkaimman herran mielen työväelle suopeaksi, teki mitä valtavimman\nvaikutuksen, kun hän palatsissa oleiltuaan ilmestyi hirsiseinäiseen,\nhämärävaloiseen Vieremän lukutupaan kuuntelemaan, mitä tässä matalassa\nmajassa oikein keskusteltiin.\n\nVoudin suureksi mielihyväksi juuri tuo kysymys, josta hän ja kenraalska\nolivat olleet erimielisiä, sattui samana lauantai-iltana joutumaan\nkeskustelun alaiseksi silloin pidetyn esitelmän johdosta, joka koski\njulkisen elämän ja yksityisen omantunnon keskinäistä suhdetta ja jossa\nasetuttiin voudin \"merkinanto-teoriaa\" vastaan, siis tuolle voudin\nmielestä epätoivoiselle saamattomuuden kannalle.\n\nEsitelmän johdosta oli syntynyt keskustelu, jonka aiheutti eräs\nVieremän tuvassa nyt ensi kertaa esiintyvä nuori työmies. Hän sanoi\nitseään nuorsosialistiksi ja kertoi kuuluvansa nuorsosialistien\nseuraan, jotka olivat ottaneet ohjelmaansa tämänkin aseista\nkieltäytymisen.\n\nMutta — sanoi hän — emme me aja tätä asiaa suinkaan Tolstoin\nhengessä, niinkuin asetaistelu muka olisi jonkun Jumalan kieltämä tai\nomantunnon vastainen. Jumalat eivät kuulu sosialismin ohjelmaan, vaikka\nemme kielläkään niihin uskomasta. Me taistelemme _porvaristoa vastaan_.\nMe palvelemme toistaiseksi hissuksiin heidän armeijoissansa, mutta kun\nseuramme on kasvanut niin suureksi, ettei enää ole montakaan nuorta\nmiestä, joka ei siihen lukeutuisi, silloin sanomme: seis, porvarit! Jo\nriittää!\n\nVoitokkaana vouti riemumielin katsahti esitelmöitsijästä Elisabetiin,\njoka oli kuunnellut nuorsosialistia sivuhuoneiden ovensuussa.\n\n— No jaa, ja mitä sitten tapahtuisi? — kysyi Elisabet mieltänsä\nrohkaisten, sillä hän arkaili julkisesti puhumista.\n\n— Koko valta olisi silloin köyhälistön käsissä! — sanoi\nnuorsosialisti pontevasti.\n\nHyväksymisen humaus kävi väkijoukossa.\n\nJulkisuuden kammosta ja sydämentykytyksestä väräjävällä äänellä\nElisabet uskaltautui edelleen kysymään, rupeaisivatko he aseilla\npuolustamaan köyhälistön valtaa, jos joku tulisi sitä heiltä ottamaan?\n\n— Se on tietty! — huudahti nuorsosialisti vääjäämättömän varmasti ja\nkiihottavasti.\n\nMutta paitsi joitakin innostuksen äännähdyksiä nuorempien keskuudessa\nolivat hyväksymisen ilmaisut tällä kertaa epämääräisempiä. Oli useita\nepävarmoja, joiden silmät huolestuneen kysyvinä kääntyivät Elisabetiin\npäin. Elisabet oli käynyt aika noloksi eikä vastannut enää mitään.\n\nSen sijaan hänen vanha ystävänsä Sarénska, joka iltaisin linkutteli\nmaidolla Elisabetin luona, mutta hartaan kirkollisuutensa vuoksi ei\nvoinut vapaasti — niinkuin kumpikin olisi halunnut — keskustella\nhenkisistä asioista hänen kanssaan, — avasi suunsa, ja loukkaantuneena\nnuorsosialistin jumalattomuuteen, hampaattomina lonksahtelevin ja\nvapisevin leuoin huusi:\n\n— Ja muuta merkkiä ei teille anneta kuin on Ihmisenpojan tulemus,\nkoska pasuunat pauhaa ja pitkäisen tuli leimahtaa idästä hamaan\nlänteen!\n\nMuutamat sosialisteista rähähtivät nauramaan ja siitä rohkaistuneena\nmuukin väki alkoi joko nauraa tai ääneen keskustella, räikein sanoin\nkukin esittäen vastakkaisia väitteitään.\n\nTämä kiihkeä väittely oli jotakin Vieremän tuvassa ensi kertaa\ntapahtuvaa ja järkytti Elisabetin mieltä.\n\nKääntääkseen keskustelun muille urille hän nyt istahti pöydän ääreen ja\nsanoi tahtovansa illan ohjelman jatkoksi lukea ääneen sadun, jonka oli\nlöytänyt Tolstoin kirjoitusten joukosta. Sen jälkeen ruvettaisiin\nlaulamaan.\n\nSatu oli itämaisesta kuninkaasta, joka tahtoi tulla onnelliseksi ja\njolle hänen viisaat neuvonantajansa olivat sanoneet, että tuon\ntarkoituksen voi saavuttaa, jos hankkii käsiinsä maailman onnellisimman\nmiehen paidan ja vetää sen yllensä. Kuningas lähetti nyt valtakuntansa\nkaikkiin osiin semmoisen paidan etsijöitä. Ja nämä suuntautuivat\nkaikkialle, missä vain luulivat onnea olevan, jättämättä pois\nainoatakaan huvilinnaa, ainoatakaan aarteiden ja rikkauksien omistajaa,\nainoatakaan kuuluisuutta, liikemiestä, koroilla eläjää. Mutta\ntutkivatpa he ketä tahansa, kullakin oli aina jotakin, mikä esti häntä\nolemasta täysin onnellinen. Vihdoin löytyi kuitenkin mies, joka\nlähettiläistä tuntui todellakin olevan täydellisesti onnellinen. Mutta\ntämä taas oli niin köyhä, ettei hänellä paitaa ollutkaan.\n\nOdottamattoman äkkikäänteensä vuoksi satu näytti suuresti huvittaneen\nläsnäolijoita. Ja Elisabetin tarkoittama mielialan keventyminen näytti\nsuotuisalta yhteisen laulelun alkamiseen.\n\nMutta silloin puheenjohtaja avasi suunsa. Hän oli vältellyt\nkeskusteluun sekaantumasta. Nyt hän nousi seisoalleen. (Hän ei\nmilloinkaan pitänyt puheita istualtaan.) Ja kaikki samassa vaikenivat.\nKutkutellen kuulijain hermoja hän aloitti venytellen:\n\n— Sen ajan lähestyminen, — sanoi hän, — josta tässä on nostettu\nkysymys, sen ajan, sen tulevaisuuden kaukaisuus tai läheisyys, sanon\nminä, jolloin valta on proletariaatin, jolloin se on köyhälistön,\njolloin se on raatajain käsissä, riippuu kokonaan ja yksistään Karl\nMarxin aatteen kehityksestä ja edistyksestä työläiskansan keskuudessa,\nsen leviämisestä yhä laajemmalle joukossamme. — Mitä ihminen yksin\nvoi? Mitä yksilö saa aikaan, olivatpa hänen ajatuksensa ja\nmielipiteensä kuinka jalot tahansa? Eikö hän ole niinkuin\nkaarnanpalanen, jota valtameren aallot heittelevät? Ja mitä maailma\nhyötyy hänestä ja hänen uhrautuvaisuudestaan, vaikka hän riisuisi\nyltään viimeisen paitansa antaakseen sen lähimmäiselleen? Mitä me hänen\nköyhyydestään ja voimattomuudestaan? _Rikkaita_ me tahdomme olla! Niin,\nveljet, tämän maailman ihanat aarteet me tahdomme omistaa, luonnon\nrunsaat antimet ovat meidän, me tahdomme päästä omaamme käsiksi!\n_Köyhyys_ on häpeä! Köyhyys on _rikos!_ — Ja mistä johtuu, että ne,\njotka omin käsin ja hiki otsalla nostavat kullan maan uumenista ...\nmistä johtuu, kysyn minä, että he nostavat sen porvareille ja itse\njäävät ryysyihinsä, mistä? Mistä johtuu, että rikas maanomistaja korjaa\naittoihinsa puhtaan voiton niiltä kypsyyttään nuokkuvilta, eloa ja\nonnea lainehtivilta pelloilta, jotka _te_ olette ojittaneet, jotka _te_\nolette kuokkineet, kyntäneet, äestäneet, kylväneet, jotka te olette\nnälkäpalkasta niittäneet, joiden viljan olette puineet ja jauhoiksi\nhieroneet, mistä johtuu, että itse aina jäätte entisiksi ryysyläisiksi,\nentisiksi orjiksi? Mistä vihdoin johtuu, että kapitalisti paisumistaan\npaisuu, mutta te kuihtumistanne kuihdutte hänen tehtaissansa imien\npölyä keuhkoihinne, valosta tietämättä, sivistyksen hedelmiä\nmaistamatta? Mistä se johtuu, kysyn minä? — Mistä muusta se johtuisi\nkuin juuri siitä erehdyksestä, että jokainen meistä on _yksin_, olemme\nhajallamme kuin pelästyneet lampaat, ajatellen kukin omaa yksityistä\nsieluamme tai säästellen nälkäpalkastamme vaivaisia pennejä ajallisen\nvanhuutemme varaksi. Maa on meidän, sen aarteet ovat meidän,\nja on voima, joka on myös saattava ne meidän käsiimme? Se on\n_yhteenliittymisen voima_. Liittykää yhteen, järjestykää, ja te luotte\nmahdin, jota eivät mitkään asevallat pysty vastustamaan. Sillä jos te\n_yhtaikaa_ kaikki lakkaatte töistä, joita teillä teetetään, jos\nvesipumput pysähtyvät, jos myllyjen kivet seisahtuvat, jos valot\nsammuvat _yhtaikaa, yhtaikaa, yhtaikaa!_ sanon minä, — niin kolmessa\npäivässä on porvaristo kukistettu ja valta on meidän. — Mitä taas\nsiihen kysymykseen tulee, onko tämä vallan siirtyminen köyhälistölle\ntapahtuva rauhallista tietä, aseettomasti, vähitellen, historiallisen\nkehityksen kautta, vaiko verisen vallankumouksen avulla, niin siitä\nasiasta Karl Marx ei ole antanut meille mitään varmaa ennustusta. Minun\nnähdäkseni hän on ajatellut, että kaikki on riippuva porvaristosta\nitsestään. Jos porvarit ajoissa huomaavat, mitä heidän rauhaansa sopii,\nniin mihinpä silloin aseita tarvittaisiin, mutta elleivät huomaa, niin\ntotisesti ei köyhälistökään ole aseettomana, kädet ristissä jäävä\nkatsomaan vallan luisumista takaisin porvariston käsiin, vaan on ottava\nomansa vallankumouksella, niin, jos tarvitaan, veriselläkin\nvallankumouksella. — Tämä lopullinen päämäärä, kaiken vallan\nsiirtyminen köyhälistön käsiin eli — jos niin tahdotaan sanoa —\ntuhatvuotisen valtakunnan täyttyminen maan päällä, on tietenkin sangen\nkaukaisen tulevaisuuden takana. Mutta sitä ennen meidän onkin paljon\nopittava, meidän on opittava valloittamaan, meidän on lyötävä maahan\nporvariston etuvarustukset yksi toisensa perästä, meidän on osattava\nolla sosialidemokraattisen puolueen jäseninä unohtamatta, että yksin\nemme voi mitään, yhdessä voimme kaiken, meidän on saatava itsemme\ntaistelukuntoon, meidän on voitava hyvin, meidän on syötävä paremmin,\nmeidän on asuttava jalommin, meidän on turvattava toimeentulomme,\nlastemme tulevaisuus, vanhuksiemme päivät! Siis veljet, ei yksin, vaan\n_yhtaikaa!_ Liittykää yhteen, järjestykää! Tulevaisuus on meidän!\n\nTämän puheen kuultuansa Vieremän lukutuvan ennen niin hiljainen\nkuulijajoukko alkoi ihastuksen valtaamana liikehtiä, kerääntyen\npuheenjohtajan ympärille, joka asettui valmistavasti kirjoittamaan\npaperille puolueen uusien jäsenten nimiä.\n\nVouti katsahti taas voitonriemuisesti kenraalskaan, tällä kertaa\nkuitenkin myös säälivästi hymyillen, ikäänkuin olisi tahtonut\nreipastuttaa ja lohduttaa niin pahasti alakynteen joutunutta emäntäänsä\nja sanoa hänelle: no älähän ole kovin pahoillasi, mutta eikö ollutkin\nsemmoinen puhe järkiin menevää!\n\nElisabet oli todellakin kuin poispyyhkäisty yleisestä huomiosta.\n\nHän tunsi varmasti, ettei nyt auttanut enää mitään selitellä, niin\npaljon tärkeätä kuin olisikin ollut sanomista äskeisen puheen johdosta\nja niin halukas kuin hän olisikin ollut perusteellisiin selittelyihin.\n\nHän olisi ehkä tullut alakuloiseksi tämän suuren tappionsa vuoksi,\nmutta oli muuan seikka, joka oli suorastaan ilon keränä ruvennut\nliikahtelemaan sydämen pohjalla.\n\nSen aiheutti hänen ystävänsä Sarénskan äskeinen esiintyminen, kun tämä\nvanha, hampaaton mummo oli pehmein, ryppyisin, toisiinsa vajoavin\nhuulin koettanut antaa mahdollisimman äänekästä pontta sanoillensa\nIhmisenpojan tulemisen merkeistä.\n\nHänen ja Elisabetin yhteisissä keskusteluissa oli aina tehnyt haittaa\nse seikka, että juuri keskustelun vilkkaimmillaan ollessa saattoi\nvahingossa tulla kosketetuksi jotakin kirkollista uskonkappaletta, ja\nsilloin heidän aina oli vaiettava, sillä kumpikaan ei tahtonut\nväitellen rikkoa perin ystävällisiä välejä. He eivät siis mielellään\nvoineet puhella henkisistä asioista, joista kumpikin olisi kuitenkin\nmieluimmin keskustellut.\n\nMutta nyt tuo Sarénskan ajatus, että vasta Ihmisenpojan tulemus oli\nvapauttava orjuudesta köyhälistön, valaisi salaman tavoin Elisabetille\nSarénskan uskon syvyydet. Sanottiinhan evankeliumeissa ihmisenpoikaa\nmyös totuudenhengeksi ja puhuttiin sen tulemuksesta. Salamat ehkä\ntarkoittivat vain totuuden yleistä tunnustamista, josta tuhatvuotinen\nvaltakunta riippui.\n\nElisabet iloitsi. Nythän hän saattoi tällä pohjalla ottaa ystävänsä\nkanssa henkisetkin asiat puheeksi. Sillä Elisabet uskoi niinkuin\nSarénskakin, että mitään muuta orjuudesta vapauttajaa ei maailmalla\nollut kuin sisäinen totuudenhenki.\n\n\n\n\nVII. AIKAMME PROFEETAN PUHEILLA.\n\n\nVoudin mielipide merkin antamisesta eli yhtäaikaisesta aseista\nluopumisesta sai kannatusta vielä toiseltakin taholta kuin vain\nsosialistien, semmoiselta, jolta hän olisi kaikkein vähimmin odottanut,\nnimittäin itse porvarien taholta.\n\nJotta nuoremmat näiden muistelmien lukijoista pääsisivät asiain\nperille, täytyy tässä luoda lyhyt historiallinen katsaus menneisyyteen.\n\nVenäjän panslavistinen puolue oli jo v. 1886 Moskovassa pitämässään,\nkoko valtakuntaa käsittävässä puolueen edustajakokouksessa päättänyt\nvaltakunnan täydellisen yhteyden ja voiman saavuttamiseksi venäläistää\nmyöskin Suomen, joka oli ollut poikkeuksellisessa asemassa muihin, jo\naikoja sitten venäläistettyihin rajamaihin verrattuna, nauttien\nsisäistä itsenäisyyttä Ruotsista perityn ja venäläisten keisarien\nvahvistaman hallitusmuodon ja perustuslakien turvin. Nämä lait olivat\ntaanneet sille ei ainoastaan oman rauhan, oman virallisen kielen, oman\nautonomisen hallinnon, omat valtiopäivät, vaan myöskin pääasian: oman\nasevelvollisen armeijan, jonka ylipäällikkönä oli oleva suomalainen\nmies ja jota oli käytettävä vain sisäpuolella maan rajojen, maan ja sen\nlaitosten suojana, mutta jota ei saanut viedä maan rajojen\nulkopuolelle.\n\nVenäläinen puoluepäätös oli kaiketi helposti tehty ja \"finis\nFinlandiae\" sinetöity. Mutta sen toteuttaminen ei ollut venäläisille\nhelppo asia. Oli tutkittava historiaa, oli syvennyttävä arkistojen\nasiakirjoihin, oli valmistettava yleistä mielipidettä, oli saatava\nyleisö kiihotetuksi. Ja sittenkin tuntui Suomen venäläistäminen ja sen\nsisäisen autonomian hävittäminen mahdottomalta tehtävältä, jos\nvähäistäkään laillisuuden ja oikeuden varjoa tahdottiin säilyttää, mikä\ntaas oli välttämätöntä Euroopan edessä. Kunnes vihdoin puolueen\naktivistien joukosta astui esille mies, joka vähät välitti laillisuuden\nvarjosta ja Euroopan mielipiteestä ja oli valmis katkaisemaan\ngordilaisen solmun yhdellä iskulla.\n\nTämä häikäilemätön mies oli venäläinen kenraali Bobrikov, ja hänet\nnimitettiinkin nyt Suomen kenraalikuvernööriksi.\n\nHän oli luvannut pelkällä mahtikäskyllä julistaa Suomen Venäjän lakien\nalaiseksi maakunnaksi. Mutta heti tänne tultuansa hän huomasi, että\ntäällä oli tie hänen panslavistisille aatteillensa jo valmistettu\nparemmin kuin olisi voinut toivoakaan. Hänen edeltäjänsä, kreivi\nHeidenin avulla olivat vanhat fennomaanit saatetut voittoon, ja he\nmuodostivat nyt hallituksessa vahvan enemmistön karkotettujen\nvihamiestensä ruotsinmielisten sijaan, joilla oli vanhastaan ollut\nyksinomainen sananvalta maan hallituksessa. Puolueviha paloi\nylimmillään. Uuden kenraalikuvernöörin ei tarvinnut kuin vähän aikaa\njutella hallituksen jäsenten kanssa huomatakseen, että nämä — jo\nvanhakirkollisen käsitystapansa vuoksi — olivat taipuvaisia\nkuuliaisuuteen ylintä esivaltaa kohtaan, mutta lisäksi vielä, että he\neivät olleet niinkään taipumattomia suostumaan venäjänkielen\njulistamiseen Suomen viralliseksi kieleksi suomenkielen rinnalla, jos\nvain ruotsinkieli sysättäisiin siitä asemasta pois. Niin tapahtuikin.\n\nLisäksi määrättiin vain hallinnollisella asetuksella venäjänkieli\npääoppiaineeksi kaikkiin kouluihin, venäläiset postimerkit käyviksi\nmyös Suomessa ja niin poispäin.\n\nMutta kun samanlaisella asetuksella oli venäläistettävä myöskin\nsotalaitos, niin sepä ei enää käynytkään helposti. Jotkut vähemmistöön\nkuuluvat hallituksen jäsenet kieltäytyivät semmoista asetusta\nallekirjoittamasta ja promulgoimasta. Enemmistö sitä vastoin suostui\nlähettämään sen ympäri maata kirkoissa julistettavaksi ja siten\nsaattamaan sen lainvoimaiseksi. Useat papit kuitenkin kieltäytyivät\nsellaista asetusta kuuluttamasta tai ilmoittivat kuuluttamisen käyneen\nmahdottomaksi, koska kansa oli ruvennut ääneensä veisaamaan kohta, kun\nkuuluttaja oli suunsa avannut. Näin tuon laittoman asetuksen\nlainvoimaisuus jäi kyseenalaiseksi, sen julistamista kun ei kukaan\nollut kuullut. Asevelvollinen nuoriso jäi joukoittain pois\nkutsunnoista, ja varakkaampi porvaristo auttoi auliisti ja uhrautuvasti\nheidät ulkomaille venäläisen vainon tieltä.\n\nMutta vaikka pilkkopimeys nyt vallitsi tulevaisuuden suhteen, mistä\nennen aina oli totuttu odottamaan maan onnen voimakasta kajastusta, oli\nihmisten mieliin kuitenkin syttynyt jokin uusi, ehkä ennen tuntematon\nvalo. Oli kuin jokin uusi henkisyys olisi liidellyt ajassa, sitä olisi\nmelkein sanonut uus'uskonnollisuudeksi. Sen ytimenä oli luottamus\nsiihen, että _omaatuntoa eli jumalantahtoa oli sokeasti seurattava ei\nainoastaan yksityisessä elämässä, niinkuin jo vanhakin uskonto vaati,\nvaan myöskin julkisessa elämässä_. Näin ollen väärää, perustuslain\nvastaista käskyä, olipa se annettu tuomarille, virkamiehelle tai muulle\nkansalaiselle, oli oltava noudattamatta, ollenkaan lukuun ottamatta\nniitä seurauksia, mitä semmoisesta tottelemattomuudesta saattoi olla\nyksityiselle, vieläpä riippumatta siitä, näyttikö isänmaankin kohtalo\nsemmoisesta menettelystä käyvän vielä entistäkin pimeämmäksi. Tätä voi\nsanoa uskoksi, koska semmoisen näennäisesti sokean menettelyn pohjana\noli vakaumus, että omantunnon pelottomasta seuraamisesta ei loppujen\nlopuksi ole yksityiselle eikä voi olla isänmaallekaan muuta kuin\nsiunausta.\n\nLiike on historiassamme saanut \"passiivisen vastarinnan\" nimen.\n\nMutta nimi on ylen ahdas eikä ilmaise sen henkistä ydintä.\n\nLiike muistuttaa suuresti vanhan Gandhin nykyistä taistelua Intian\nvapauttamiseksi vieraan ikeen alaisuudesta. (Tästä yhtäläisyydestä on\nGandhi muuten itsekin huomauttanut, pitäen Suomea siinä suhteessa\nedeltäjämaana ja suuresti ihaillen niitä virkamiehiä ja tuomareita,\njotka omaa kohtaloansa uhmaten rohkeasti asettuivat passiivisen\nvastarinnan kannalle.)\n\nSiihen aikaan eli noin kolmekymmentä vuotta sitten, oli Leo Tolstoin\nmaine Euroopassa ja Amerikassa ylimmillään, ja yleiseksi tavaksi oli\ntullut tiedustella hänen mielipidettään mitä erilaisimmista asioista,\njotka tavallisesti koskivat voimakkaamman vallan harjoittamaa vääryyttä\nheikompaa vähemmistöä vastaan. Hänen vastauksensa levisivät sitten yli\nkoko maailman sanomalehdistön ja lentolehtisten välityksellä, ja\nvaikutus oli suuri — ellei tosin välittömästi siihen valtaan, joka\nsortoa harjoitti, niin ainakin kaikkien maiden sivistyneistöihin,\njoille tapaus näin tuli tunnetuksi ja joiden mielipiteellä sentään oli\npainostava vaikutus mihin suurvaltaan tahansa.\n\nNiinpä joukko meidänkin sivistyneistöömme kuuluvia sekä suomen- että\nruotsinmielisiä miehiä, jotka siveellisessä merkityksessä olivat siihen\naikaan kansan todellisia johtajia ja jotka ensi kerran historiassamme\nolivat yhtyneet toisiinsa kielikysymyksestä riippumatta, katsoi\ntärkeäksi tiedustella Tolstoin mielipidettä Suomessa alulle pannusta\npassiivisesta vastarinnasta, koska heistä näytti tässä vastarinnassa\nolevan jotakin yhteistä Tolstoin vakaumuksen kanssa ja tietenkin myös,\nkoska siten saatiin maailman huomio kohdistetuksi asiaan ja torjutuksi\nvääristellyt tulkinnat siitä kansanliikkeestä, jota he edustivat.\n\nKaksi lähettiä, joiden oli matkustettava tässä asiassa Tolstoin\npuheille Moskovaan, varustettiin tarpeellisilla asiakirjoilla, joista\noli käyvä selville sekä Suomen oikeudellinen asema että koko se\nlaittomuus, minkä Bobrikovin politiikka sisälsi.\n\nTolstoin huomio oli niihin aikoihin keskittynyt niin sanottujen\n\"duhoboorien\", aseista kieltäytyjäin, asiaan, joiden tuhatlukuisia\njoukkoja hän koetti pelastaa Venäjän hallituksen ankarien vainojen\ntieltä.\n\nMoskovaan tullessamme hän oli juuri saanut valmiiksi laajan\n\"Ylösnousemus\"-romaaninsa ja sen myynnistä nostanut kustantajalta\nkymmenen tuhatta ruplaa, jotka oli varannut duhobooreille\nmatkarahoiksi, ja puuhasi nyt löytääkseen paikan maan rajojen\nulkopuolelta, minne nämä valtavat joukot olisi voinut sijoittaa.\n\nNäin ollen Tolstoin päähuomio oli jo valmiiksi kiintynyt juuri siihen\nkysymykseen, josta suomalaiset lähetitkin olivat tulleet hänen\nmieltänsä tiedustelemaan.\n\nNämä duhoboorit muodostivat Venäjällä suuren uskonnollisen,\nepäkirkollisen lahkokunnan, jonka päätunnuksena oli usko, että ihmisen\nomatunto on jumala, rakkaus, ja sen vuoksi he pitivät ihmistä pyhänä,\nkoska hänessä oli jumala, ja ulkonaisestikin kumartaen palvoivat\ntoisiaan.\n\nKun he siis näin pitivät ihmistä jumalan pyhänä temppelinä, eivät he\nvoineet suostua tsaarin käskystä edes oman kansan vihollisiakaan\nampumaan, vaan sota tuntui heistä aseen nostamiselta jumalaa itseänsä\nvastaan.\n\nVuosikymmenien aikana he olivat olleet Venäjällä hirmuisten\nuskonvainojen alaisina, mutta erittäin ankaran kohtelun uhreiksi he\nolivat tietenkin joutuneet nyt saman panslavistisen puolueen toimesta,\njoka uskonnonkin kysymyksessä yritti säilyttää Venäjän ehdotonta\nyhtenäisyyttä ortodoksisen kansankirkon merkeissä. Kun kidutuksista ei\nsittenkään ollut apua, alkoi synodi Pobedonostsevin johtamana taipua\nehdotukseen, että lahkokunnalle annettaisiin lupa siirtyä vaimoineen ja\nlapsineen jonnekin maan rajojen ulkopuolelle. Nyt oli siis Tolstoin,\njoka oli suurimmalta osalta ryhtynyt tätä valtavaa maastamuuttoa\nrahoittamaan, toimitettava heille myöskin tyyssija rajojen tuolla\npuolen. Mutta mikäpä Euroopan valtioista olisi ollut halukas ottamaan\nvastaan ja tekemään kansalaisikseen semmoista väkijoukkoa, joka\nkieltäytyi asevelvollisuudesta? Ja niinpä, kun Euroopassa sellaista\nvaltiota ei ollut, oli pakko hakea tälle epäsotaiselle väelle tyyssijaa\nvaltameren takaa, Amerikan Yhdysvalloista, missä yleistä\nasevelvollisuutta ei ollut voimassa.\n\nTolstoi puuhasi paraikaa oman poikansa lähettämistä Amerikkaan sopimaan\nsikäläisen hallituksen kanssa näistä asioista.\n\nTuli melkein surku nähdä Tolstoi-vanhusta niin rasittuneena ja niin\nmonen kiireen ahdistamana, joita oli erityisesti juuri tänä aikana\nhänen ympärilleen kasaantunut.\n\nTähän tuli vielä lisäksi ehkä jokin sisäinen huolestuminen, joka ilmeni\nhänen kasvoillaan, — niinkuin hän ei olisi ollut oikein tyytyväinen\nkoko hommaansa, ehkä taaskin epävarma siitä, auttaako hän\ntodellisuudessa niitä ihmisiä, joita hän nyt rahallisesti avustaa\njättämään maansa ja pakenemaan. Ainakin hän muutamia vuosia jälkeenpäin\nja vielä myöhemminkin, kun jo saattoi päätellä duhoboorien\nsiirtolaelämän tuloksista, usein sanoi: ihmisen ei ole hyvä vaikeuksien\nvälttämiseksi jättää omaa maatansa.\n\nTuo oli kaiketi samantapaista epävarmuutta, jota hän tunsi Venäjän\nsuurten katovuosien aikana, kun hän nälkäseuduilla suurilla\nrahasummilla avusteli hädänalaisia. Olihan hän vähän ennen sanonut\nrikkaalle rouvalle, joka tiedusteli, miten hänen oli rahojaan\nkäytettävä: rahoilla ei voi ketään auttaa. Ja kun rouva yhä kyseli,\nmitä hän siis seteleillään tekisi, oli Tolstoi vastannut: polttakaa ne!\n\nPaitsi tavallisia jokapäiväisiä kävijöitä, joilla oli kysyttävänä jos\njonkinlaisia yksityisiä asioita, avioeroista, työalojen valitsemisista,\nsukupuolielämän vaatimuksista, jolloin hänen oli aina vetäydyttävä\nkysyjän kanssa pois syrjäisten kuuluvilta, oli tähän rauhattomaan\naikaan erikoisen paljon kävijöitä tiedustelemassa hänen mieltään\nmyöskin julkisen elämän kysymyksistä, varsinkin aseellisesta\ntaistelusta hallitusta vastaan eli vallankumouksesta.\n\nPanslavistisen puolueen aitovenäläinen isänmaallisuus oli äärimmilleen\nkiristänyt kokoontumis- ja sanavapautta, ja erittäin ankarin\nkourin piteli hallitus ylioppilaspiirejä sekä näihin liittyneitä\nprofessoreja, joita piirejä se piti kaiken pahan alkulähteenä.\nSiperiaan karkotus, kotitarkastukset, pidätykset, vangitsemiset\nkuuluivat päiväjärjestykseen. Mutta vallankumouksen henki oli alkanut\npaisumistaan paisua sitä enemmän, mitä enemmän sen purkautumista\nkoetettiin tukahduttaa.\n\nKun tulimme teekutsuille viimeisenä päivänä ennen Moskovasta lähtöämme\nja nousimme yläkerroksen laajaan saliin, oli pitkän vieraspöydän\nääressä suuri joukko vallankumouksellisen nuorison johtajia, jotka\nteenjuonnin kokonaan unohtaen ja epäjärjestyksessä istuen vilkkaasti\nväittelivät Tolstoita vastaan, puolustellen väkivaltaista\nvallankumousta.\n\nNuoret mielet oli saanut kiihdyksiin Tolstoin itsepäinen väite, että\nvallankumouksellista periaatetta ei ole siveellisessä suhteessa\nasetettava olevia oloja puolustavan katsantokannan edelle, molemmat kun\nedustavat vain samoja väkivallan teitä, joita seuraten ihmiset luulevat\npääsevänsä omien tulevaisuudenihanteittensa perille. Ja kun he alkoivat\ninnokkaasti todistella omien ihanteittensa siveellistä etevämmyyttä, ei\nTolstoi tahtonut mielellään sitäkään myöntää, vaan sanoi, että tuota\netevämmyyden kysymystä on meidän päivinämme arvosteltava jo aivan\ntoiselta näkökannalta, nimittäin siltä, mitä _keinoja_ käytetään omien\nhyviksi ja jaloiksi tunnustettujen ihanteiden toteuttamiseksi. Ja tässä\ntapauksessa kumpikin käyttää ilmeisesti aivan samoja keinoja, nimittäin\nväkivaltaa. Erotusta ei siis ole ollenkaan olemassa. \"Te olette\nkumpikin puoli aivan samaa väkeä\", sanoi hän.\n\nSitten hän, aivan kuin jatkaakseen ja selventääkseen heille omaa\nkantaansa, kääntyi meidän puoleemme ja alkoi puhua asiasta, joka oli\nsuomalaiset vieraat sinne tuonut. Hän kertoi vallankumouksellisille\nniistä uusista keinoista, joihin Suomessa oli turvauduttu taistelussa\nväkivaltaa vastaan, kertoi passiivisesta vastarinnastamme,\nasevelvollisten kieltäytymisestä kutsuntoihin saapumasta, virkamiesten\nja tuomarien lakkoilusta laittomia asetuksia vastaan. Hän vertasi, yhä\nselventääkseen asiaa, tätä tottelemattomuustaistelua siihen suureen\nlakkoiluun, jonka esimerkiksi yliopistojen professorit olivat panneet\ntoimeen ja joka ei ollut enää mitään lakkoilua vain palkankorotuksen\nsaavuttamiseksi, vaan tapahtui oikeudentunnon vaikuttimesta, siis\nepäitsekkäissä, moraalisissa tarkoituksissa. Tietysti eivät nämäkään\nlakot, yhtä vähän kuin suomalaisten asevelvollisten jääminen pois\nkutsunnoista, ole mitään absoluuttisia, ehdottomia lakkoja, vaan\nnäyttävät olevan pantuja vireille jonkin ajallisen, isänmaallisen\ntarkoituksen saavuttamiseksi. Mutta niiden merkitys on sittenkin\ntavattoman suuri. Ne osoittavat lakkoaatteen leviävän yhä laajempiin\npiireihin, käyvän yhä henkevämmiksi, yhä enemmän lähentelevän sellaista\nehdotonta lakkoa, jonka vaikuttimena on kieltäytyminen tappamisesta,\nkaikesta väkivallasta, siis lakkoa puhtaasti henkisen vaikuttimen\nnimessä.\n\nOlihan tämä suomalaisten korvien kuultavaksi kylläkin selvä vastaus\nheidän tiedusteluunsa.\n\nMutta vallankumouksellisten keskuudessa se ei suinkaan herättänyt\ntyytyväisyyttä. Se tuntui masentavan heidän mieltään ja lopullisesti\nkäännyttävän heidät pois lahjomattomasta Tolstoista. Sillä koko heidän\nuskonsa asian onnistumiseen oli heidän keinojensa väkivaltaisuudessa.\nHeidän suurpiirteiset suunnitelmansa kumoustaistelun aloittamiseksi\nmerivoimilla yhtaikaa valtakunnan eri osista, Sevastopolista,\nKronstadtista ja Viaporista, olivatkin siihen aikaan jo valmiit.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Vieremässäkin sitten kuultiin, että Tolstoi oli suopeasti\narvostellut sitä, etteivät suomalaiset asevelvolliset saapuneet\nkutsuntoihin, nosti vouti päänsä ylpeästi pystyyn ja tunsi olevansa\ntäydellinen voittaja tässä vaikeassa ristiriitakysymyksessä, koskapa\nhänen mielestään Tolstoikin, hänen emäntänsä profeetta, oli hyväksynyt\n\"yhtaikaisen\" aseista kieltäytymisen. Juuri tämä yhtaikaisuus se oli\nhänelle pääasia ja hänen ihanteensa toteutumisen ainoa mahdollisuus.\n\nVouti oli runollisuuteen hyvin taipuisa mies, ja se kuva, jonka hän\nkerta kaikkiaan oli ihmiskunnan tulevaisuudesta itsellensä luonut, oli\nhänestä niin ihana, niin onnekas, niin täynnä rauhaa ja keskinäistä\nihmisrakkautta, ettei hän enää osannut ajatellakaan sen voivan jäädä\ntoteutumatta, niinkuin se hänen mielestään olisi varmaan jäänyt, jollei\nmuuta tietä olisi kuin tuo kenraalskan itsepäinen \"yksitellen\"-teoria.\nVouti ihmetteli, miksi ihmiset eivät ymmärtäneet tätä asiaa, se oli\nhänestä niin peräti yksinkertainen, hän selitteli sitä innokkaasti\nkaikille, mutta ei saanut muita oikein innostumaan niinkuin olisi\ntahtonut. Eihän toki maailman muuttumiseen kaikille onnelaksi tarvittu\nmuuta kuin levittää miehestä mieheen tätä aatetta kansan keskuudessa,\nsitten merkki, ja kaikki muuttuisi aivan itsestään hyväksi. Toverit\nsanoivat kyllä: niin, onhan se niinkin, tai: joo ja jaa, mutta sen\nenempää ei heistä lähtenyt. Oikein se kiukutti voutia ja olisi tehnyt\nmieli heitä ravistaa.\n\nNäin vouti.\n\nMutta merkillisintä oli, että suomalaisten passiivisen vastarinnan\njälkeen Elisabetkin oli alkanut hiukan horjua \"yksitellen\"- ja\n\"yhtaikaa\"-teoriojen välillä.\n\nHän oli aina ennen hylännyt kaikki yhtaikaisuuden ajatukset sen vuoksi,\nettä semmoinen oli ajateltavissa vain jonkin tahallisen yllytyksen\ntuloksena, joten joku voisi aseista kieltäytyä vain siihen kiihotettuna\neikä omantuntonsa pakottamana. Ja sopimattomalta hänestä tuntui\nkehoittaa nuorukaisia uhrautumaan tekoihin, joiden seurauksena saattoi\nolla vankeutta ja suuria kärsimyksiä, kun hän itse puolestaan ei ollut\nluopunut kaikesta, mistä olisi pitänyt, vaan nyt eli kaiken päällisiksi\nmaanomistajana, jonka oikeuksia maahansa viime tingassa suojeli juuri\nsotaväki! Ensinhän hänen itsensä oli oltava köyhä ja luovuttava\nkaikesta semmoisesta, mikä hänen kohdaltaan teki sotaväen\ntarpeelliseksi, eikä sälytettävä maailmanparantamisen kuormaa yksistään\nnuorukaisten niskoille, sanoen: menkää vankiloihin ja kärsikää meidän\npuolestamme! Oikeastaan ei hän ollut pitänyt oikeutenaan selitellä\nihmisille muuta, kuin että Jumala on rakkaus. Ja jos joku tämän\ntotuuden käsitettyänsä luopui aseista, oli se tämän yksityinen asia,\nsemmoinen henkilö kyllä jaksoi kestää vankeudenkin, sillä sen\nkärsimykset olivat hänelle pelkkää miehuuden iloa.\n\nMutta suomalaisten passiivisen vastarinnan jälkeen Elisabet oli alkanut\nvähän niinkuin horjua.\n\nHän ajatteli:\n\n\"Mitäpä jos tuosta tottelemattomuudesta, joka oli tapahtunut\npoliittisista syistä ja Suomen perustuslakien suojelemiseksi,\ntodellakin voisi joskus kehittyä yleislakko totuudenkin vuoksi ja\nihmisrakkauden vaikuttimesta!\"\n\nJa vielä hän ajatteli:\n\n\"Miksi ei tässäkin asiassa innostuksella tulisi joskus olemaan\nratkaisevaa merkitystä, niinkuin sillä oli ollut esimerkiksi\nsuomalaisuuden herätyksen aikoina. Mitä olisi saatu aikaan, ellei olisi\nollut tätä suurta, yleistä innostusta!\"\n\nMutta vaikka hänen loogilliseen ajatteluun taipuisa järkensä\nvoimakkaasti veti häntä pois haaveiluista ja sisäisen uskonsa\naineellistamisesta, käskien vain edelleenkin pysymään omassa\n\"yksitellen\"-teoriassa, ketään omaan uskoonsa kiihottamatta, tekivät\nnuo haaveet jollakin lailla hänelle niin hyvää, ettei hän — ikäänkuin\nsalaa itseltänsä — malttanut sittenkään olla vielä vähän\nhaaveilematta. Sillä, tosin kyllä salaa, hän innostui ainakin omasta\npuolestaan tuosta passiivisesta vastarinnasta melkein yhtä suuresti\nkuin entisinä aikoina Snellmanin aatteesta. Siksi hän ajatteli yhä\nvieläkin:\n\n\"Ehkäpä tämä suomalaisten passiivinen vastarinta on oleva alkuna\nuudelle suurelle innostukselle, joka tarttuu miehestä mieheen niinkuin\nkulovalkea puusta puuhun, kunnes koko maailma on herännyt totuuden\ntietoon.\"\n\nJa hän muisti lukeneensa Tolstoin evankeliuminkäännöksestä Jeesuksen\nsanat:\n\n\"Tulta olen minä tullut tuomaan maan päälle, ja kuinka haluaisinkaan,\nettä se jo leimahtaisi!\"\n\n\n\n\nVIII. KAUPUNKILAISIA VIEREMÄSSÄ KÄVIJÖITÄ.\n\n\nNiitähän voisi luetella aivan loputtomasti, alkaen Elisabetin\nomaisista, jotka Pietarista käsin vuorotellen matkustivat Hangonradan\npienelle pysäkille näkemään Elisabetia hänen Vieremässään ja joita oli\nnuorin sisar Olia, nuorin veli Kostja ja vanhin veli Misha.\n\nMainittakoon, että Oliahan oli kyllä \"tolstoilainen\" (muun muassa hoiti\nkolmivuotista Maijaamme palvelijan asemassa kokonaisen vuoden), mutta\nhän oli lisäksi joutunut jonkin stundistisen lahkokunnan voimakkaan\nvaikutuksen alaiseksi — tällaisia lahkokuntia oli Pobedonostsevin\nuskontovainojen johdosta syntynyt Venäjällä kuin sieniä sateella. Tästä\nhänen lahkolaisuudestaan johtui, että häneen oli tarttunut jokin\nsaarnailevainen henki, jota Elisabet ei oikein voinut sietää. He\nväittelivät usein. Olia puolestaan ei voinut suostua kaikkea\nyliluonnollisuutta kieltävään uskontoon, joka ilmeni Elisabetin\nlauseessa: toden yläpuolella ei ole yksikään uskonto. Olia kulki,\nloputtomasti puhuen, Vieremän suuressa tuvassa ja kädellään, jonka\nkyynärpää nojautui toista kättä vasten, teki yksitoikkoisia,\nselitteleviä liikkeitä kuulijaa kohden. Molemmille oli tietenkin\nkunnianasia, että erimielisyydestä huolimatta täydellinen rauhallisuus\nsäilyi, mutta tavallisesti Elisabet ensimmäisenä hermostui ja suutahti.\nMyöhemmin Oliastakin karisivat pois dogmit ja hänkin omaksui\nyksinkertaisen tolstoilaisuuden. Hän elää vieläkin venäläisessä\nmaakylässä jaellen niukkoja leipäkannikoitaan maantienkulkijain kanssa\nja kieltäytyy tulemasta Suomeen ensiksikin, koska ei tiedä, pääsisikö\nenää takaisin, ja toiseksi, koska \"ihmisen ei ole hyvä vaikeuksien\nvälttämiseksi lähteä siitä maasta, johon hän kuuluu\" (Tolstoi).\n\nKostja taas, nuorin Elisabetin veljistä, porhalsi eräänä kesäpäivänä —\nkenenkään siitä edeltäpäin aavistamatta — moottoripyörällään keskelle\nVieremän pihaa, tullen maanteitse Pietarista asti. Pyörän hän oli itse\nvalmistanut, etevä mekaanikko kun oli (siihen aikaan sellaisia pyöriä\nei vielä ollut kaupassa).\n\nTämä Kostja oli nuoruudessaan ollut perheen \"enfant perdu\", ja hänen\nhistoriansa on seuraava:\n\nCatherine Vignén, perheen äidin, kuoltua oli pikku Olia ollut vasta\n9-vuotias, ja ukko Clodt, joka oli vaimovainajansa ollessa\nkuolinvuoteella antanut tälle lupauksen pitää lapsesta mitä tarkinta\nhuolta, ryhtyikin ensin tyttöstä yksin hoitamaan, uskomatta sitä edes\npalvelijain käsiin. Mutta kokematon mies ei ollut arvannut, millaisia\nvaikeuksia on lapsenhoidossa ja kuinka välttämätön siinä olisi\nnaisen apu. Niinpä hän kerran meni taas kävelyttämään tyttöänsä\nLetni Sat-nimiseen kauniiseen kesäpuutarhaan, samaan puistoon, jossa\noli hänen veljensä Pjotrin muovailema Krylovin muistopatsas\nlukemattomine satueläimineen. Lapset eivät milloinkaan kyllästy\nkatsomasta tätä Pjotr Karlovitshin teosta. Olia tavallisesti istui sen\nedessä leikkien hiekkakasassa, isän istuessa viheriäisellä penkillä\nkirjaa lukien.\n\nMutta tällä kertaa istuikin penkillä joku rouva, ja isä jäi Olian\nviereen pistelemään kepillään reikiä hiekkakasaan. Silloin tuli siihen\nrouvakin ja tekeytyi kohta tuttavaksi pikku Olian kanssa, laittaen\nhänelle hiekkapullia, naureskellen ja puhellen kovin makeasti. Sitten\nrouva kysyi jotakin isältä ja kun isä oli vastannut, täyttyivät rouvan\nsilmät kyynelillä ja hän rupesi polvillaan ollen säälittelemään ja\nsyleilemään Oliaa. Sen jälkeen he menivät isän kanssa molemmat penkille\nistumaan, ja isä taisi kertoa hänelle kaiken, mitä oli tapahtunut Olian\näitiraukalle, joka vietiin kuoppaan ja kuoppa täytettiin mullalla,\nkoskapa rouva piti nenäliinaa silmiensä edessä ja paineli niitä\nniinkuin ne eivät olisi olleet kuivat.\n\nSeuraavanakin päivänä rouva odotteli heitä samalla penkillä, ja monena\npäivänä, ja sitten isä vei heidät molemmat huviajelulle, ja vihdoin\nrouva tuli Olian kotiin leikkimään yhdessä Olian kanssa, josta isä\nnäytti hyvin iloiselta, ja rouva tuli heille monena päivänä. Kunnes\neräänä päivänä Kostja kertoi, että nyt se rouva pahus ei mene ollenkaan\nheiltä pois, — että isä oli ottanut sen vaimokseen ja että oli\nankarasti käsketty puhutella sitä äidiksi. Kostja tosin lupasi olla\nsitä milloinkaan tekemättä, mistä hän kohta joutui rouvan vihoihin.\n\nKostja vihasi omastakin puolestaan emintimäänsä silmittömästi.\n\nSuhde huononi vuosi vuodelta ja loppui siihen, että Kostja löi rouvaa\nkorvalle ja lähti pois kotoa.\n\nJonkin ajan kuluttua hän ilmaisi itsestään isälle kirjeessä, sanoen\naikovansa tulla toimeen omin neuvoin eikä enää palaavansa kotiin.\n\nHän piti sanansa.\n\nElisabet ei ollut seurustellut hänen kanssaan kymmeniin vuosiin.\nViimeksi he olivat pitemmälti olleet yhdessä siihen aikaan kuin Kostja,\nkarattuaan kotoaan, toi Olian Viipuriin, pahaa äitipuolta pakoon. He\nasettuivat asumaan Aleksanderin ja Elisabetin luo Neitsytniemelle,\njossa näillä oli vuokrattuna asunto tuparakennuksineen ja suurine\npuutarhoineen.\n\nKostja ei silloin vielä ollut saanut mitään työpaikkaa, vaan oli\nvetelehtinyt enimmäkseen laiskana. Sillä mikään voima avaruudessa ei\nollut saanut häntä jatkamaan lukuja, kun hän kerran oli onnistunut\nkeskeyttämään vastenmielisen koulunkäyntinsä. Siinä ei ollut auttanut\nAleksanderin ankaruus eivätkä Elisabetin tuntikausia kestäneet\nselittelyt. Kostja oli lapsuudestaan saakka ollut innostunut vain\nkoneisiin, ja nyt, kun sähkövoima oli tulemassa käytäntöön, ei\nhän enää mistään muusta tahtonut tietääkään, vaan pyöritteli päivät\npääksytysten kahta hiottua lasilevyä, jotka hieroivat hänelle plus- ja\nmiinus-sähköä kahteen kultaliuskoilla täytettyyn lasipurkkiin. Tätä\nakkumulaattorivehjettä hän sitten aina käytti kokeiluihinsa.\n\nVielä hän oli innostunut myös talvilintujen pyydystämiseen onkivavan\npäähän kiinnitetyllä jouhipaulalla. Saatuaan sillä tavalla tilhen tai\npunatulkun elävältä kiinni hän vei ne tuparakennukseen, jossa hänellä\noli suuri joukko eläviä lintuja istumassa kuusinäreiden oksilla tai\nleivinuunin reunoilla. Hän olisi aina ollut semmoisissa mielitöissä,\nmutta mitään toisten ihmisten keksimiä pakkotöitä hänen oli suorastaan\nmahdotonta suoritella. Se nyt oli kaikkien Clodtien suuri sukuvika. Ja\njos hän joskus oli antanut jollekulle lupauksen, että muuttaisi\nelämänsä huomisesta päivästä alkaen, niin veltostui hänen ruumiinsa\npelkän lupauksen painosta, ja hänen piti soitella harmonikkaa maaten\nselällään vuoteessa. Kunnes hän itse alkoi hävetä ilmaista\nleivänsyöntiään ja palasi Pietariin paikanhakuun. Tietenkään hän ei\nmuuta paikkaa ajatellutkaan itselleen kuin semmoista, joka sitoi hänet\niäksi koneisiin.\n\nPalveltuaan lämmittäjänä useita vuosia ja harjoiteltuaan niukoilla\npalkoilla konepajoissa hän vihdoin naimisiinmenonsa johdosta suoritti\nveturinkuljettajantutkinnon. Semmoisena hän palveli Venäjän rautateillä\nparhaan ikänsä ja hänen korkein saavutuksensa oli, että hän sai\nerikoistehtäväkseen keisarillisten junain kuljetuksen. Hän oli\nlähestymässä 60:nnetta ikävuottansa siihen aikaan, kun hän porhalsi\nmoottoripyörällään Vieremän pihalle.\n\nNähtyään nyt veljensä vanhana veturinkuljettajana hämmästytti\nElisabetia vielä enemmän kuin Kostjan lennähtäminen Vieremän pihalle se\nseikka, että hänen kanssaan nyt saattoi puhella mistä asiasta tahansa\nja että hänen elämänkokemuksensa olivat syvät ja totiset, vieläpä hänen\nmieltänsä kiinnittivät monet niistä kysymyksistä, jotka Elisabetillakin\naina olivat sydämellä.\n\nKostjalla ilmeni nyt olevan omituinen, omatekoinen usko. Sen nimeksi\nolisi sopinut _minä_-usko. Ja hän koetti usein selittää sitä toisille,\nvaikkei aina onnistunut.\n\nMinä — sanoi hän — ei ole oikeastaan vain _minun_ minä, vaan se on\nyhteinen ja sama kaikissa ihmisissä. Se on yksi, vaikka me luulemme,\nettä meitä on monta.\n\nKun hänelle sanottiin täälläkin Vieremässä käyvän vieraisilla niin\nperäti erilaisia minuja, ettei niitä ikinä voisi samoina pitää,\nesimerkiksi sitä puheenjohtajaa ja Kostjaa, tai joku sanoi: jotakin\nneekeripoikaa ja Gladstonea, — niin hänpä vain pysyi uskossaan.\nEroavaisuus — väitti hän — johtuu vain ulkonaisista olosuhteista,\nkasvatuksesta ja muusta semmoisesta, mutta _minä_ on sama neekerillä ja\nGladstonella; sen he hyvin tietävätkin, koska nimittävät itseään\nsamalla nimellä _minä_.\n\nElisabetin kanssa he yhtyivät tässä asiassa, sillä Elisabet ei ruvennut\nmilloinkaan sofistisiin vastaväitteisiin, vaan ymmärsi Kostjan\ntarkoittavan, että _sinä ja minä_ olemme oikeastaan yhtä.\n\nHe puhuivat myöskin kuoleman kysymyksestä ja Kostja perusti siinäkin\nkaiken minä-uskoonsa. Jos minä on yksi — sanoi hän, — niin silloinhan\n... oikeastaan ... se on oikeastaan sama kuin...\n\nElisabet ymmärsi hänen ujostelevan sanoa: sama kuin jumala, ja vastasi\npian:\n\n— Niin tietysti onkin.\n\nJosta Kostja oli hänelle hyvin kiitollinen ja sanoi ilahtuneena:\n\n— Mutta sittenhän ... minä ... kuinkas sellainen minä voisi kuolla?...\nSiis minäkään en milloinkaan kuole.\n\nTämän sanottuaan hän jäi tiukasti katsomaan Elisabetia silmiin,\nikäänkuin odottaen hänen myöntävää vastaustaan.\n\nElisabet katsoi vastaan, ja tuntien todella olevansa sama minä Kostjan\nkanssa nyykäytti hänelle päätänsä.\n\nMaailmanparannus-kysymyksessä ei Kostjalla ollut minkäänlaisia\nsuunnitelmia eikä vaatimuksia. Hän vain oli sitä mieltä, että jos\nihmisellä vain olisi tilaisuus tehdä sitä työtä, jota _hän itse_ pitää\nmaailmalle tarpeellisimpana, niin työtätekevän elämä olisi onnea,\nniinkuin hänen oli ollut. Mutta sitä eivät ihmiset tahtoneet toisilleen\nsallia, vaan koettivat kaikin keinoin päästä määräämään, mitä toisen\noli tehtävä. Kostja siis toivoi vain valistuksen kerran joutuvan sille\ntasolle, että ihmiset lakkaisivat määräilemästä _toisilleen_ tehtäviä.\n\nSiinäkin kysymyksessä he olivat Elisabetin kanssa yhtä mieltä.\n\nTämän Vieremässä käynnin jälkeen Elisabet ei enää saanut Kostjaa\neläessään nähdä. Varmasti Kostja olisi mielellään käynyt vanhinta\nsisartaan vielä katsomassa, mutta tottapa hänellä oli samat syyt kuin\nOliallakin olla Venäjältä lähtemättä. Niinpä hän sai elää loppuikänsä,\nvielä noin parikymmentä vuotta, valtakunnassa, jossa toiset kokonaan\nmääräävät ihmisen työalan ja hänen oma valinnan vapautensa on\nlakkautettu. Hän kärsi perheineen suurta puutetta, sillä von'in ja\nparonin ei ollut helppo tulla toimeen Venäjällä, olipa hän kuinka\nkelvollinen veturimies tahansa.\n\nAivan elämänsä lopulla hänen oli kuitenkin onnistunut parantaa\nasemaansa. Luultavasti jonkun vaikutusvaltaisen tuttavansa avulla.\nKerran hän palasi kotiin pajasta ja alkoi lukea vaimonsa kouraan\nseteleitä, sanoen nyt alkavansa saada kuukautista eläkettä. Pani\nensimmäisen tshervontsi-setelin vaimon kouraan, ja vaimo jo ilostui,\npani toisen eikä vaimo voinut uskoa silmiänsä, pani kolmannen,\nneljännen, viidennen, ja vaimo puhkesi itkemään mielenliikutuksesta,\njolloin Kostjankin oli täytynyt itkeä.\n\nMutta jo parin viikon kuluttua sai vaimo itkeä toisestakin syystä.\nKostja kuoli.\n\nHänen sanottiin kuolleen sankarillisesti, niinkuin ihmisen aniharvoin\nnäkee kuolevan. Oli kehoittanut omaisiansa olemaan surematta, ja\npitääkseen jokapäiväisen kevyttä, huolettoman iloista tunnelmaa\nvireillä oli hän koettanut pilajutuilla heitä naurattaa. Vihdoin silmät\nummistuivat.\n\n\"Nyt se taitaa tulla... Mutta älkää olko millännekään...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nVanhin veli Misha kävi hänkin kerran Vieremässä sisartansa katsomassa,\nse Misha, joka oli Clodteistakin klootimaisin.\n\nMisha oli käyntinsä aikaan jo hyvin vanhentunut, ja hänen muistinsakin\noli niin mennyt, ettei hän osannut sanoa olevaa vuosilukua, vaan\nmainitsi siksi milloin mitäkin numeroja edellisen vuosisadan lopulta.\n\nMutta muu järki leikkasi viisautta yhäkin kuin partaveitsen terä, ja\ntäysi ateisti hän myöskin oli, niinkuin oli nuoruudestaan asti aina\nollut.\n\n\"Vai tässä vielä jumalia!\" — sanoi hän, kun tuli kysymys\nihmiskohtaloista ja \"johdosta\".\n\nTämä voimakas mies oli kuitenkin hyvin heikko — naisasioissa.\n\nHänen ensimmäisen vaimonsa, Shuran serkun Lizan, tuon \"ihannevaimon\"\nkuoltua, olivat kaikki hänen asiansa alkaneet mennä alaspäin. Hän oli\ntosin mennyt toisiin naimisiin ja tietysti sittenkin sen kauniin naisen\nkanssa, joka maisemataulua katsellessaan oli pitänyt puunvarjoa lehmänä\nja tietä jokena, ylenpalttisesti nauranut tyhmyyksille, mutta komiikkaa\nei ymmärtänyt. Sen vain oli ymmärtänyt, että oli maalattava\ntoimeentulon vuoksi mahdollisimman paljon. Tämä oppi oli Mishalle\nmyrkkyäkin vastenmielisempää.\n\nErottuaan tästä toisestakin vaimostaan hän luisui tilapäisten naisten\nkäsiin, jotka eivät ehtineet mitään maalauttaa, ennen kuin hän heidät\njätti. Kadotettuaan ensimmäisestä avioliitosta olevan poikansa\nBoriksen, joka oli ehtinyt jo kapteeniksi, hän jäi maailmaan ypö\nyksikseen eikä yleensä välittänyt itsestään yhtään enempää kuin hänestä\nmuutkaan ihmiset välittivät. Voimatkin jo alkoivat heiketä ja hän alkoi\nrappeutua. Kunnes hänet korjasi haltuunsa kaksi vierasta sisarusta\nväittäen hänen olevan toiseen heistä tai ehkä kumpaankin muka\nrakastunut. Ja tietysti taas vain maalailemaan! He antoivat hänen asua\nkodissaan pienessä huoneessa, jonne olivat toimittaneet Mishan vanhan\nmaalaustelineen, joitakin siveltimiä ja värien jäännöksiä siltä\nvaralta, että saisivat hänet maalaamaan ja nimellänsä varustamaan\njoitakin pikku tauluja, joita he sitten myivät hänen entistä suurta\nkuuluisuuttaan hyväksensä käyttäen muka hänen elatuksensa korvikkeeksi.\nMisha ei uskonut taivaisiin, mutta että tämä oli helvettiä, se hänen\npiti uskoa.\n\nEivätkä nämä naiset sittenkään olisi ukkoa kohtaan näin armahtavaisia\nolleet, elleivät he olisi jostakin onkineet tietoonsa, että oli\nolemassa vanha testamentti, jonka oli laatinut joku Clodt-suvun\nvainajista ja jonka mukaan suuret rahat olivat pankkiin talletettuina\nmaahovin ostamiseksi Virossa suvun jo Ruotsin vallan aikoina menettämän\nJürgensburgin hovin sijaan ja uusi maatila sitten jätettävä\nvapaaherralliseksi sukukartanoksi suvun vanhimmalle jäsenelle. Laaja\nmaatila (Grönhof nimeltään) hyötyisine olutpanimoineen olikin\ntestamentin mukaisesti ostettu, mutta nyt oli syntynyt riitakysymys,\nmitä tarkoitettiin testamentissa suvun vanhimmalla jäsenellä,\nvanhintako ikänsä vai esikoisuutensa puolesta. Ja naikkoset\ntuttavineen, joiden joukossa sattui olemaan myöskin asianajajia,\ntoivoivat onnistuvansa todistuttamaan Mishan tuoksi suvun vanhimmaksi\njäseneksi. Ihastuksissaan he jo haaveilivat tulevasta onnelasta, joka\nheitä odottaa, kun he kerran pääsevät ystävineen asettumaan Grönhofin\nupeaan hovirakennukseen ja edullisesti vuokraavat sekä panimon että\nviljelykset. Tässä vaiheessa olivat asiat, kun Misha kävi Vieremässä.\nMyöhempinä vuosina Olia kirjoitti käyneensä häntä katsomassa\nPietarissa. Kaikki oli ennallaan. Misha maalaili edelleen silloin\ntällöin, vaadittaessa, jonkin töherryksen, joka myytiin. Grönhofin asia\noli tosin vielä vireillä, mutta naikkosten toiveet olivat lamassa,\nkoska oli melkein helpompi todistaa, että Misha _ei ollut_ suvun\nvanhin. Misha itse oli nähtävästi aina ollut tästä tietoinen. Hänelle\noli tuo rahasta maalaileminen ollut niin helvetillistä piinaa, että hän\noli koettanut vähentää menonsa äärimmilleen, siten yhä enemmän\npäästäkseen maalailemisen velvollisuudesta, kunnes naikkoset olisivat\ntyytyneet pelkkään eläkkeeseen, jota he hänen nimissään nostivat\nvuosineljänneksittäin.\n\nOlia kirjoitti katsahtaneensa hänen kaappiinsa. Sen ylähylly oli\nvarattu ruokatarpeisiin, mutta niitä oli vain mustanleivän palasia ja\npullollinen väkevää.\n\n— Sanon sinulle, Olia, — oli hän virkahtanut, — mikä on \"ihmisen\ntärkein tehtävä\", se on tarpeittensa supistaminen äärimmäisen vähiin.\n\nVieremässä ollessaan hän siellä olleilla väreillä ja siveltimillä\nmaalasi Elisabetille muistoksi taulun, ja maalasi sen pitkästä aikaa\nilmeisesti \"tosissaan\". Senmoisena se oli varmasti hänen viimeinen\ntaulunsa.\n\nPuitteisiin pingoitettu, suurenlainen kangas tuotiin hänelle telineille\nVieremän tupaan, jotta kaikki vehkeet olisivat hänellä niinkuin ennen\nmuinoin. Hän vaati vielä hiilipuikkoa. Näin kaikin puolin varustettuna\nhän, vanhan koulun maalaustavan mukaisesti, alkoi ensin sepitellä\nhiilipuikolla taulun linjaviivoja. Uudemman ajan luonnosta-maalaaja ei\nolisi edes ymmärtänyt, mitä kaikkea hän viivoillaan ja pisteillään\ntarkoitti ja miksi hän oli niin perin tärkeän näköinen. Hän kallisteli\npäätään, milloin läheni, milloin loittoni kankaasta, ja kaikkea tätä —\nvain määritelläkseen, miten kaukana toisistaan ja millä välilinjalla ne\nkaksi pistettä tulivat olemaan, jotka sittemmin saimme tietää\nmerenpinnan alla häämöttäviksi kiviksi. Lukemattomia kertoja hän eteni\nja taas tultuaan kankaan ääreen muutti kivien asemaa ja joitakin muita\ntämän muutoksen vaatimia linjoja. Kun sitten kaikki oli näin\nsuunniteltu ja merkitty ja hän näytti olevan tyytyväinen vastaisen\ntaulun linja-arkkitehtuuriin, hankittiin Elisabetilta pieni eau de\nCologne-suihkuttaja, liika hiilenpöly huiskuteltiin vaatteelta pois ja\nluonnoksen päälle puhallettiin hieno suihku kuorittua maitoa, joka\nsitoi hahmottelun kankaalle.\n\nSitten aloitettiin maalaus. Se ei kestänyt paljonkaan kauemmin kuin tuo\ntarkkaan suunniteltu hiilipiirustus.\n\nTaulun aiheena oli muistikuva Terijoen hiekkarannasta. Vain palanen\nsiitä: muutama mänty, hiekkaviiru, aava meri, luultavasti juuri se\npaikka, jonka läheisyydessä Pjotr Karlovitshin oli ollut tapana\npysäyttää vaunut ja lepuuttaa hevosia sillä aikaa kuin Elisabet ja\nNatasha juoksivat rannalle uimaan ja katselivat onnellisina meren aavaa\nulappaa, jonka takana oli sininen Suomi.\n\nOnnellisia, kauan sitten menneitä aikoja Mishallekin!\n\n\n\n\nIX. YHÄ ERILAISEMPIA MINUJA.\n\n\nNiiden suomalaisten kävijäin joukossa, jotka aika ajoin pistäytyivät\nVieremässä, ei ollut suinkaan keskenään vähemmän erilaisia \"minuja\"\nkuin edellisessä luvussa mainitut Elisabetin pietarilaiset omaiset.\n\nArvokkaimpia ja kaivatuimpia olivat hänelle Mathilda Wreden käynnit.\nElisabet oli aikain kuluessa vain yhä enemmän kiintynyt häneen,\nerilaisten ajatustapojen voimatta heidän väleihinsä mitään vaikuttaa.\nHeissä oli sentään paljon enemmän yhteistä kuin erilaista.\n\nNeiti Wredellä oli siihen aikaan usein asiaakin Vieremään.\n\nHän oli näet sijoittanut Vieremän läheisimpään naapuritaloon\nelätettäväksi erään vanhan, jo yli 80-vuotiaan ukon, joka oli niitä\nhänen rakkaita vankejaan, elinkautisia.\n\nTämä ukko oli istunut 19 vuotta Kakolassa eikä olisi vieläkään sieltä\nhellinnyt, ellei neiti Wrede olisi ottanut häntä sieltä pois ja\nluvannut elättää omilla varoillansa.\n\nSillä vaikka elinkautiset tavallisesti armahdetaan jo 12 vuotta\npalveltuansa, ei tätä ukkoa voitu vapauttaa, koska hän ei suostunut\ntäyttämään armahduksen pääehtoa, myöntämään katuvansa.\n\nSäännöllisesti joka vuosi tuli tirehtööri hänen koppinsa ovelle\nkysymään:\n\n— Eikö Kekki jo kadu rikostansa?\n\nJohon vanki yhtä säännöllisesti vastasi:\n\n— Enkä kadu, en yhtään kadu.\n\nLopultakin levisi päällysmiesten keskuudessa se vakaumus, että ukko ei\nehkä halunnut jättää vankilan leipää ja oloja, joihin oli peräti\neläytynyt ja tottunut; hänellä oli siellä myös paljon tuttuja ja\nystäviä. Ja kun mies oli jo peräti raihnainen lotkupolvi eikä hänestä\nsaattanut enää olla yhteiskunnalle mainittavaa vaaraa, luovuttivat he\nhänet Mathilda Wredelle, — ehdonalaisesti.\n\nSuoraan sanoen, eipä ollut ihmekään, että hänen suhteensa katumusmieltä\npidettiin erikoisen tärkeänä armahduksen saamista varten. Hänen\nrikoksensa laatu oli kaamea. Hänen eläessään nuorempana kotiseuduillaan\nkaukana Pohjanmaalla joku hänen kyläläisistään oli häntä pahoin\npanetellut, josta hän oli sydänveriinsä asti loukkaantunut. Ajan mukana\nei tapaus ottanut unohtuakseen, vaan viha yhä kasvoi, ja aamuöistä hän\noli kuin hullu miettiessään parhainta kostotapaa. Ja kun panettelu\nlisäksi uudistui, oli Kekki tehnyt päätöksensä. Hän oli puumies ja\nhänen puukkonsa oli aina terässä. Hän otti taskuunsa viinapullon ja\nmeni metsään siihen paikkaan, missä tiesi vihamiehen olevan\nhalonhakkuussa. Nähtyään hänet Kekki tyhjensi katajapensaan takana\nkurkkuunsa puolet viinoista ja alkoi sitten lähestyä vihamiestään.\nHuomattuaan lähestyjän tämä otti piipunnysän suustaan ja pahaa\naavistaen asettui nojalleen selin pinoa vasten, kirvestä kädestään\npäästämättä. Mutta Kekki, juopuneen liikkeitä matkien, heilutteli\nviinapulloaan ja kohdalle tultuaan sanoi: hei, eikös jo sovita vanhoja\nvihoja! Toinen otti vastaan pullon, nosti sen huulilleen, kallisti\nkasvonsa taivasta kohden, ja kun hänen kitansa oli täynnä viinoja,\nhyökkäsi Kekki hänen kimppuunsa, kamppasi hänet lumeen selälleen ja\nviilsi puukollaan kielen ulos viinoihin läkähtyvän miehen suusta,\nsanoen sen tehtyään: vieläkö sinä nyt minusta pahaa puhut?\n\nTästä tapauksesta oli kulunut kolmattakymmentä vuotta ja Kekki eleskeli\nedelleen neiti Wreden elättinä Vieremän naapuritalossa. Sivistyneiden\nihmisten seurassa ukko osoitti olevansa mitä herttaisin vanhus. Hän\nkiintyi näihin siihen määrään, että oleskeli enimmät ajat juttusilla\nElisabetin ja muiden Vieremän asukkaiden kanssa. Kiitollinen hän oli\nsuuresti ruoasta ja kahvista, jota hänelle tarjottiin, ja kun hänelle\nvastattiin: ei kestä kiittää, muisti hän aina lisätä: no kiitokset\neivät lopu, tarkoittaen kaiketi: vaikka kahvit loppuivatkin. Jolloin\nhänelle kaadettiin lisää.\n\nKun Kekki huomasi, että hänen pitkät vierailunsa ja haastelunsa pahasti\nkeskeyttivät taloustöitä Vieremän tuvassa, mutta hän ei olisi mitenkään\nmalttanut olla sieltä poissakaan, alkoi hän inttää pikku töitä\nvanhuudesta jo vapiseviin käsiinsä. Ja kaikki ilostuivat suuresti, kun\nhuomattiin, että hän oli mitä taitavin mestari luutien, pärekorien ja\nvesisaavien valmistuksessa, jopa hänestä oli sellaisten asiain\nopettajaksikin. Mutta vaikka tämä toimi oli hänelle jo liian rasittavaa\nja hän olisi voinut elää naapuritalossa ihan toimettomanakin, veti\nhäntä aina vain herrasväkien luo.\n\nVihdoin Mathilda Wrede katsoi ajan tulleen ryhtyä vähän niinkuin\nsydämellisiinkin keskusteluihin ukon kanssa. He vetäytyivät\nnaapuritaloon Kekille varattuun huoneeseen ja hänen elättäjänsä otti\nvarovasti puheeksi ukon entisyyden. He viipyivät siellä sangen kauan.\nPalattuaan oli neiti Wrede alakuloisena. Kyseltyämme tulosta hän kertoi\ntiedustelleensa pari tuntia kestäneen keskustelun jälkeen, miten oli\nkatumuksen laita, johon Kekki oli ikäänkuin äkkiä unesta heräten\nvastannut: — Enkä kadu, en yhtään kadu.\n\nElisabet lohdutteli Mathilda Wredeä sillä, että Kekki mahdollisesti oli\nnoin sanonut vain vanhasta tottumuksesta tai sitten sen vuoksi, että\npelkäsi nykyisten suloisten olojensa taas voivan muuttua ties mihin\nsuuntaan, jos tunnustaisi katuvansa. Ja neiti Wrede suostuikin olemaan\nKekkiä enää tunnustuksille vaivaamatta.\n\nNeiti Wreden toinen Vieremässä-käynti ei ollut enää aiheutunut hänen\nhoidokkinsa sielullisista tai taloudellisista asioista, vaan hän oli\ntullut keskustelemaan ja keventämään sydäntänsä sen suuren valtiollisen\nmurhan johdosta, joka oli silloin juuri tapahtunut.\n\nEräänä päivänä ennen hänen saapumistaan olimme Elisabet ja joitakuita\nmeidän vieraitamme koolla Rantalan puutarhassa Emmyn valmuja ja muita\nmonivuotisia kukkakenttiä katsomassa.\n\nKeskipäivän aurinko paahtoi maata ylimmiltään ja kukat sekä perhosten\nmonivärisinä räpyttelevät siivet kimaltelivat kilpaa sen hohteessa,\nvalkoisten hattarain tutun rauhallisina vaeltaessa sinisellä laella.\n\nJoku runoilija, kyllin paatunut lausuakseen tunteitansa komein elein\nääneen, puhkesi sanomaan:\n\n\"Voi kuinka tyynnyttävä, kuinka autuaasti tuudittava onkaan luonnon\nhelma!\"\n\nTavallisuudessa nuo sanat olisivat tympäisseet, ehkäpä turmelleet koko\nolon, mutta nyt ne niin täydellisesti vastasivat jokaisen tunnelmaa,\nettä ne saattoi hyvin sietää, vain kääntymällä lievästi poispäin.\n\nEi todellakaan ollut tänä keskipäivän hetkenä mitään, mikä olisi\nkenenkään rintaa vaivannut, ketään tehnyt levottomaksi, sydämiä\nkalvanut, olipa vain sellaista unen lepoa valveilla, jota vain aurinko\nvoi ihmiselle antaa.\n\nSilloinpa niinkuin salama kirkkaalta taivaalta tuli pääkaupungista\nsana, että siellä Suomen kenraalikuvernööri oli murhattu.\n\nEnsin kaikkien veri syöksähti kauhusta sydämeen, niinkuin se aina tekee\nihmisen kauhistuessa miestappoa.\n\nSitten seurasi hetkinen äänettömyyttä, joka kului tämän kauhistuksen\nomakohtaiseen arvostelemiseen ja myös päätökseen olla sitä mitenkään\nsanoilla, huudahduksella, liikkeellä tai edes ilmeellä ilmaisematta.\n\nEnsimmäisenä sanoi joku:\n\n— Se oli oikein, olemme päässeet tyrannista!\n\nKaikki huoahtivat niinkuin todella olisivat juuri vapautuneet tyrannin\nkourista. Ja joku toinen sanoi:\n\n— Onpa vielä Suomessakin sankareita!\n\nJa kolmas:\n\n— Kuinka emme sitä olekin jo ennen tehneet!\n\nJa nyt alettiin melkein kilpailla semmoisista ihastuksen ilmaisuista,\njotka parhaiten ylistivät sankariteon tekijää. Joku neideistä,\nopettajatar ammatiltaan, sanoi:\n\n— Tästä lähtien on Eugen Schauman oleva kansallissankarimme!\n\nMinä katsahdin Elisabetiin.\n\nOllakseen mukana yhteisessä innostuksessa Elisabetkin koetti hymyillä.\nMutta se muodostui jonkinlaiseksi nolouden hymyksi, ja vähän ajan\nkuluttua hän kenenkään huomaamatta poistui.\n\nHän oli monena päivänä tämän jälkeen alakuloinen.\n\nNäinä päivinä hän ikäänkuin menetti uskonsa siihen passiiviseen\nvastarintaan, — johon hän oli pannut parhaan toivonsa Suomen\ntulevaisuudesta.\n\nMuiden intoilu painosti hänen mieltään, ja vilkkaista poliittisista\nkeskusteluista hän alkoi vetäytyä pois mennen mieluummin puutarhaan\nkitkemään. Ei hän olisi ennen toki milloinkaan malttanut jäädä\nkeskusteluista syrjään.\n\nJa ehkäpä hän olisi tästä ajasta lähtien menettänyt lopullisesti kaikki\npoliittiset harrastuksensa, ellei Mathilda Wrede olisi tullut juuri\nsopivaan aikaan taas Vieremään käymään.\n\nNeiti Wrede tuli suoraan Turusta vierailtuaan Kakolassa viikon päivät\nja oltuaan vuorotellen melkein kaikkien \"elinkautisten\" ystäväinsä\npuheilla. Hän oli tavannut jälleen myöskin Haapaojan, tuon hirmumiehen,\njonka tekemiksi suomalaisissa ja siperialaisissa rikosrekistereissä\nmainittiin lähes kaksikymmentä ihmismurhaa. Ensimmäinen seuraus\nMathilda Wreden käännytystyöstä oli ollut, että Haapaoja, vankilan\nruokalaan tultuaan, sai käsiinsä pöytäveitsen, jolla oli raivokkaana\npistellyt itsensä täyteen haavoja. Hän ei ollut kuitenkaan malttanut\npistää veistä syvemmälle ruumiiseensa, vaan oli sen sijaan tehnyt\nlukemattomia pienempiä haavoja, jotka eivät olleet kuolettavia.\n\nNeiti Wrede oli ruvennut selittämään hänelle, kuinka väärin oli yrittää\ntappaa itseänsä, kuinka suurta epäkiitollisuutta se oli ensiksikin omaa\näitiä kohtaan, joka oli hänet vaivoin synnyttänyt, imettänyt, toivonut\nhänen puolestaan... Ja tuskin oli päästy pitemmälle jatkamaankaan, kun\nHaapaoja oli äkkiä heltynyt ja ruvennut itkemään ilmeisesti käsittäen,\nettä jos oli noin väärin tappaa itsensä, kuinka väärin olikaan tappaa\nmuita. Sen jälkeen hän oli käännyttäjänsä seurassa aina ollut\nuskonnollisesti täysin herännyt mies, käyttäytynyt mitä hienoimmin,\nosoittanut yhä syvenevää henkisyyttä. Mutta hänet oli vallannut armoton\nvapaudenjano, vastustamaton halu paeta kauas kauas ja saada vapaana\nhengittää uuden ymmärryksen ilmaa. Onneksi oli neiti Wrede toimittanut\nhänet käsiraudoista vapaaksi.\n\nVerstaasta hän oli hankkinut kaksi puukkoa, jotka kätki housujensa\nlahkeisiin. Suunnitelman mukaisesti hän vankien ollessa pihalla\nkätkeytyi sen oven taakse, jonka vartija juuri oli avannut päästääkseen\nvangit palaamaan takaisin koppeihinsa. Kun kaikki olivat kulkeneet\nsisälle, ei vartija seurannutkaan heitä, vaan sulkiessaan jälkeensä\novea huomasi piiloutuneen. Haapaoja iski häntä puukolla sydämeen, ja\npahasti parahtaen mies kaatui kuoliaana sementtiastuimille. Itse hän\naikoi, lyömällä molemmat puukkonsa vuorotellen tiilien väliseen\nlaastaan, vetää itsensä vieressä olleen vankilamuurin ylitse, mutta\npaikalle rientäneet pihavartijat ylettyivät hänen toiseen jalkaansa ja\nvetivät hänet alas.\n\nNeiti Wrede oli hänet tämän jälkeen tavannut vankilan sairaalassa,\njonne Haapaoja oli siirretty uuden ja taaskin epäonnistuneen\nitsemurhayrityksen jälkeen. Saatuaan kuulla hyväntekijänsä tulosta hän\noli pyytänyt hoitajattarelta nenäliinan, joka sitten Wreden astuessa\nsisälle oli levitettynä hänen kasvojensa ylitse. Ei sanonut voivansa\nkestää tulijan katsetta eikä itsekään katsoa häntä silmiin. Pyysi\ntulemaan jonkin päivän kuluttua hänen koppiinsa, jonne hänet kohta\naiottiin siirtää.\n\nNeiti Wrede oli uudelleen toimittanut hänelle oikeuden olla sekä\nkäsi- että jalkaraudoitta.\n\nMutta ennen kuin hän tapasi holhokkinsa tämän kopissa, ilmoitettiin\nhänelle, että Haapaoja oli hänen lahjoittamistaan villasukista punonut\nnarun ja hirttäytynyt polvillensa kopinoven alempaan saranaan.\n\nMathilda Wreden silmäkulmassa kiilsi sama valoa taittava kosteus, joka\nhänellä oli yhtä hyvin surun kuin ylimmän ilon merkkinä. Sillä sekä\nsurun että ilon kyynelet ilmaisivat hänellä samaa haltioitunutta\nKristuksen ylistystä.\n\nJos Haapaoja teki itsemurhan tai jokin muu asia tapahtui vastoin\nMathilda Wreden harrasta odotusta, ei mikään muuttanut hänen\nmielialaansa: koska jokin oli niin tapahtunut, niin sen oli niin\ntapahduttava. Hänen oli vain pidettävä huolta siitä, etteivät mitkään\ntapaukset, eivät surut eivätkä ilot päässeet himmentämään Kristuksen\nolemusta hänessä itsessään. Hänen täytyi _aina riemuita_.\n\nSen vuoksi, kun Elisabet puolestaan kertoi tulleensa alakuloiseksi\nkadotettuaan uskonsa yleisen passiivisen vastarinnan mahdollisuuteen,\nei neiti Wrede sitä oikein ymmärtänyt. Eikä myöskään ymmärtänyt\nElisabetin mielenmasennusta Haapaojan kohtalon johdosta ja hänen\nsyytöksiään omaa itseänsä ja yhteiskuntaa vastaan sen johdosta, että\n\"me\" pidimme ihmisiä suljettuina vankiloihin ollenkaan ajattelematta,\nmihin semmoinen voi nuo ihmiset johtaa. Elisabetin mielestä me olimme\ntässä asiassa sulkeneet totuudenhengen kokonaan pois laskuistamme.\nMeidän asiamme oli vain antaa anteeksi, totuudenhenki oli kyllä itse\nomiatuntoja herättämällä johtava maailmaa. Elisabetin mielestä oli\ntäysikäisen ihmisen rankaiseminen jotakin aivan nurinkurista ja\njärjetöntä, eivätkä mitkään vankilat siis voineet olla sopusoinnussa\ntotuudenhengen kanssa.\n\nMutta Mathilda Wredellä ei tuntunut olevan rangaistusta ja\nvankiloita vastaan mitään sanomista. Ne olivat kaikki noita esivallan\nasioita, joihin hän ei tahtonut kajota. Sillä hänen varsinainen\nuskonherättäjänsä, apostoli Paavali, oli sanonut esivallasta, ettei se\nmiekkaa turhaan kanna.\n\nWreden käsityksen mukaan oli ainoa maailmanparannus Kristuksen yhä\ntapahtuva kirkastuminen ihmisissä, ja sen vuoksi hän aina riemumielin\nkertomistaan kertoi semmoisista vankiloissa tapahtuneista\nkääntymisistä. Mutta muuten oli maailmaa sotineen ja muine\nväkivaltoineen hänen mielestään verrattava peltoon, jossa kasvoi sekä\nrikkaruohoja että vehnää, ja oli kielletty nyhtämästä pois\nrikkaruohoja, ettei jalo vilja vahingoittuisi. Ajan tullen oli\njumalallinen voima kyllä kokoava saaliin ja hävittävä rikkaruohot.\n\nElisabet ei voinut olla huomaamatta, että tämä oli melkein samaa kuin\nmitä vanha Sarénska oli puhunut Ihmisenpojan tulemuksesta.\n\nJa kuka tietää vaikkapa tuokin Kostjan _Minä_, joka ei koskaan kuole,\nolisi juuri sama Mathildan heräävä Kristus. Eiväthän Kostjaakaan\noikeastaan kiinnostaneet mitkään maailmanparannukset.\n\nTämmöisen samastuksen ajatus, kun kysymys oli kahdesta niin peräti\nerilaisesta ihmisestä, suuresti ilahdutti Elisabetia, sillä hän oli\nasettanut heidät rinnakkain oikeastaan sellaisina vastakohtina, joita\noli ajatellut aivan mahdottomiksi samastaa. Ja nyt olikin\nosoittautunut, että heillä olikin molemmilla oikeastaan sama elävä\njumala.\n\nOmasta puolestaan oli Elisabet yhäkin kovasti kahdenvaiheilla nyt\nniinkuin ennenkin siitä, mikä oli oikea suhde yksityisen ihmisen ja\nmaailman välillä. Hänestä tuntui vähän kylmältä sellainen ajatus, että\nmaailma iankaikkisesti pysyisi rikkaruohokenttänä, josta vasta\nviimeisellä tuomiolla nyhdettäisiin korjuun jalompaa viljalajia. Ei,\nhän tahtoi, hän olisi melkein vaatinut, että jokaiselle olisi\nosoitettuna selvästi tie, jota myöten kulkien juuri tämä näkyväinen\nmaailma olisi vihdoin tullut onnelliseksi, kaikki, _kaikki, kaikki!_\n\n\n\n\nX. MUITA VIEREMÄSSÄ KÄVIJÖITÄ.\n\n\nMutta Vieremässä kävi kyllä sellaisiakin \"minuja\", joiden samastusta\nMathilda Wreden, Kostjan tai Kekin kanssa Elisabetin oli melkein\nmahdotonta ajatuksissaan suorittaa.\n\nSemmoisia kävijöitä olivat esimerkiksi spiritistit ja astrologit.\n\nNäitä kohtaan ei Elisabet voinut tuntea kovinkaan suurta\nkiinnostusta, koska he eivät tienneet eivätkä välittäneet mistään\nmaailmanparannuksista, vaan elivät sellaisten asiain tutkimisessa,\njotka koskivat jotakin ylämaailmaa ja jotka hänen mielestään olivat\nvain uudenaikaisen, usein lapsellisen taikauskon muotoja, siis sitä,\nmikä hänelle aina oli ollut eniten vierasta.\n\nSpiritistit taas olivat puolestaan Elisabetin suhteen pettyneitä,\neikä heitä ollenkaan kiinnostanut se yksinkertainen Elisabetin\ntotuudenhenki, jota ylempänä eivät muka mitkään uskonnot voineet olla,\n— joka melkeinpä _kielsi_ heidän tapaansa jättämästä tätä maailmaa ja\nvajoutumasta tähtiin tai yliluonnollisuuksiin.\n\n— Voihan olla, — sanoi Elisabet heille, että paitsi pöydän\npyörityksiä, vainajien esillekutsuja ja kohtalojen horoskooppeja on\näärettömän paljon muitakin ihmiseltä salattuja asioita, joista hänellä\nsaattaa olla vain hämäriä aavistuksia. Mutta miksi hanurilla\npilventakaisissa, kun meillä tässä näkyväisessä todellisuudessa on niin\npaljon ratkaisematonta, epäselvää, ja kun tie tasa-arvoon ja veljeyteen\nihmiskunnassa on vielä niin peräti tutkimaton.\n\nPaljon enemmän oli Elisabet kiinnostunut Matti Kurikasta, joka sentään\noli tästä maailmasta ja sielunsa koko voimalla rakasti sen eläviä\nasukkaita.\n\nMatti Kurikka, päinvastoin kuin Mathilda Wrede, kohdisti uskonsa vain\ntämän maailman asioihin ja tulevaisuuteen, nimittäin oikeastaan siihen\ntulevaisuudenkuvaan, jonka hän oli itse mielikuvituksessaan keksinyt ja\nluonut ja jonka uskoi kerran toteuttavansa koko maailman onneksi ja\nsiunaukseksi.\n\nEnsimmäisen kerran hän kävi Vieremässä juuri ennen matkaansa\nAustraaliaan ja Amerikkaan, mistä hänellä oli aikomus hakea\npaikkaa suurta työläissiirtokuntaa varten. Hän oli täynnä\nmaailmanparannusaatteita.\n\nTämä matka oli tosin hänellä myöskin jonkinlaista maanpakoa, sillä hän\noli joutunut porvariston puolelta ankaran vainon ja \"uloskatsomisten\"\nalaiseksi sen johdosta, että oli kehoittanut työväestöä olemaan\nosallistumatta suureen, keisarille lähetettävään kansalaisadressiin,\njonka tarkoituksena oli valittaa maassa jatkuvaa perustuslakien\npolkemista vastaan. Mutta juuripa nämä uloskatsomiset ja maasta\nkarkotukset soveltuivatkin mainiosti yhteen hänen vanhan aatteensa\nkanssa: erota kokonaan tästä porvarillisesta yhteiskunnasta ja\nmuodostaa uusi, tasa-arvoisuuteen ja veljeyteen pohjautuva\n_malliyhteiskunta_.\n\nElisabetin passiivisen vastarinnan aatteisiin ja sodista kieltäymisiin\nhän ei ollut ollenkaan tyytyväinen. Nyt ei ole mikään passiivisuus\nriittävä, — sanoi hän, — nyt tarvitaan toimintaa. Porvarillinen\nyhteiskunta on mätänemistilassa. Tuolle mätänevälle maailmalle\non näytettävä ihanneyhteiskunnan mahdollisuus, on luotava\nmalliyhteiskunta, jonka rakennus perustuu altruistiselle\n(epäitsekkäälle) pohjalle ja jonka nähdessään ihmiset eivät enää voi\njatkaa entistä elämäänsä, vaan vaivautuvat ottamaan selvää\nmalliyhteiskunnan rakenteesta ja tekevät siitä uuden rakenteen koko\nmaailmalle.\n\nTämän malliyhteiskunnan perustaminen oli hänen mielestään ainoa tie\nmaailmanparannukseen. Vielä enemmän: se oli ikäänkuin hänen ainoa\nuskontonsa, ainakaan hän ei tahtonut mistään muista uskonnoista kuulla\npuhuttavankaan, ja virallista kirkonuskoa hän piti suorastaan vain\nporvarien toimeenpanemana kansanpetoksena nimittäen sitä \"pirun\nkirkoksi\", jopa julkaisten sennimisen kirjankin. Mutta se seikka, että\nhän ei todellakaan näyttänyt ajattelevan mitään muuta kuin koko\nmaailman onnelliseksi tekemistä, oli Elisabetin mielestä niin suuri\nlisä Kurikan ansiopuoliin, että hän antoi anteeksi kaikki räikeydet.\n\nMatti Kurikka oli kooltaan jotensakin pitkä mies. Hänen melkein\nmustanruskea, tuuhea ja suortuvainen polkkatukkansa, joka liehui hänen\nliikkuessaan, hänen eloisat, kirkkaanruskeat silmänsä olivat koko hänen\nolemukselleen hyvin tunnusomaiset. Kurikkain suuren, inkeriläisen,\nTuuterissa sijaitsevan talonpoikaiskodin ja heidän vahvarakenteisen\nisänsä, joka oli paitsi maanviljelijä myöskin maakauppias, muistan\nhyvin niiltä ajoilta, jolloin olin kaartin mukana vapaaehtoisena\nKrasnoje selon leirillä. Matin vanhempi veli Tuomas oli luokkatoverini\nHelsingin suomalaisessa alkeisopistossa, ja Matinkin näin aina\nvälitunneilla alemman luokan oppilaiden joukossa. Koska molemmat pojat\nkävivät ahkerasti meillä, tunsi Elisabetkin Matin hyvin.\n\nMatti Kurikka oli varsinaisia suomalaisia paljon vilkkaampi. Varsinkin\nhänen puhetapansa oli elävä ja nopea. Kun hän pääsi jotakin keksimäänsä\nasiaa selittelemään, tahtoi hänen kielensä tuon huikean nopeuden vuoksi\ntakeltua sammalluksiin ja pienet sylkipisarat pärskähtelivät hänen\nsuustaan. Moinen maltittomuus johtui hänen mielikuvituksensa\nsuunnattomasta vilkkaudesta. Ilmeisesti hänen täytyi hyvin pian saada\nsanotuksi, mitä oli sanottavaa, jottei hänen mielessään välkkyvä kuva\nolisi ennättänyt häipyä muiden esille pyrkivien kuvien tieltä, nekin\nkun jo siellä olivat sanoja vaatimassa.\n\nNyt tultuaan tänne jo keski-ikäisenä, ehkä paljon kovaakin kokeneena\nmiehenä, hän oli tietenkin paljon kehittynyt ja muuttunut entisestään.\nMutta tuo hillittömästi kiirehtivä puhetapa oli yhä sama, ehkäpä\nentistäkin huomattavampi, kun hänen tulevan malliyhteiskuntansa\nvaltavat kuvat pyrkivät esille. Hänen puhumistapansa oli myös samalla\ntavoin yhtämittaista kuin ennenkin ja toisen oli mahdotonta päästä\nlomaan sijoittamaan mitään omaansa, niin lyhyet olivat hänen\nhengähdystensäkin väliajat. Hän ei voinut sietää mitään vastaväitteitä,\nja niitä välttääkseen hän ehkä puhuikin niin yhtämittaisesti.\n\nSanotaan meidän päiviemme Leninillä olleen samanlaisen yhtämittaisen\npuhetavan. Hänkään ei rakastanut muunlaista keskustelua kuin missä muut\nolivat vain kuulijoina. Minkäänlaisia vastaväitteitä hän ei voinut\nsietää. Ja syy oli kaiketi sama kuin Matillakin: vastaväitteet tekivät\nhaittaa sille mielikuvalle, joka hänellä kerta kaikkiaan oli\nmalliyhteiskunnastaan, ne olivat siis kuin hyökkäyksiä hänen pyhintä\nuskoansa vastaan.\n\nElisabetilla oli kuitenkin mielessä vastaväite sen johdosta, että Matti\noli antanut väheksyvän lausunnon passiivisesta vastarinnasta ainoana\nmaailmanparannuskeinona.\n\n— Minä luulen, — sanoi Elisabet käyttäen tilaisuutta hyväkseen, kun\nMatti joi vettä, — luulen, että nykyaikana on maailmassa olemassa ihan\nuusi synti, joka ennen ei ehkä ollutkaan synti...\n\n— Mikäs nyt on synniksi tullut? — sanoi Matti vähän ylimielisesti\nnaurahtaen.\n\nElisabet sanoi, pyyhkien olemattomia muruja pöydältä:\n\n— Se vain, että ihmiset yhä luulevat voivansa järjestää ja määrätä\ntoisten ihmisten elämää.\n\nMatti punastui, luultavasti kiivastumisesta.\n\n— Passiivisuuttako siis vain! — kysyi hän lyhyesti.\n\n— Niin, — vastasi Elisabet, — vain olla tottelematta\nomantunnonvastaisia määräyksiä, ja Jumala on itse ottava johdon\nkäsiinsä.\n\nTämä oli Matista jo liikaa. Jumala! Mikä Jumala?! — Hän oli tosin\nitsekin ajatellut, että jos hänen malliyhteiskunnassansa ilmaantuu\njonkinlaista uskonnollista tarvetta, hän on pitävä heille teosofisia\nluentoja. Mutta Jumala yhteiskunnan johdossa, se oli jo toki sitä\n_vanhaa_ hapatusta. Malliyhteiskuntansa hän oli itse keksinyt ja oli\nsitä myös itse johtava. Hän piti tauon, ikäänkuin olisi pitänyt turhana\njatkaa mokomaa keskustelua. Mutta Elisabet tietysti käytti tätä taukoa\nhyväkseen.\n\n— Matti hyvä, — sanoi hän, — sinä valitset yhteiskuntasi jäseniksi\nvain sellaiset, jotka tiedät hyviksi ja epäitsekkäiksi, niinhän?\n\n— En suinkaan minä sinne roistojakaan sijoita! — kivahti Matti.\n\n— Niin, mutta eihän se sitten kelpaakaan malliyhteiskunnaksi muulle\nmaailmalle, jonka täytyy tulla toimeen pahojenkin...\n\n— Se on tekevä pahatkin hyviksi, — kiiruhti Matti korjaamaan. Ja hän\naloitti loputtoman sanatulvan selittääkseen, kuinka juuri ulkonaiset\nolot vaikuttavatkin ihmisten pahuuteen tai hyvyyteen. Ihanneoloissa\nkaikki ihmiset ovat ihanteellisia. Kapitalismi luo varkaita,\npetkuttajia, rahan- ja vallanhimoa, synnyttää tappelua, ahneutta,\nedistää kaikkea itsekkyyttä, joka on oikeastaan aivan vierasta\nluonnolliselle ihmiselle. On siis annettava ihmisille tilaisuus elää\nsemmoisessa yhteiskunnassa, jossa heidän ei tarvitse taistella\nkeskenään henkilökohtaisesta toimeentulostaan ja he elävät\nyhteisomistuksessa, ulkopuolella kapitalismin herättämien kiusausten...\n\nElisabet olisi tahtonut väittää päinvastoin, ettei ihmisten hyvyys\nsynny ihanneoloista, vaan ihanneolot hyvyydestä, mutta semmoisia\nvivahduksia ei nyt ollut ajattelemistakaan saada kiilatuksi väliin.\nSitä paitsi hänen alkoi jostakin syystä tulla Mattia kovin sääli, kun\ntämä luuli niin varmasti voivansa johtaa sellaista yhteiskuntaa, jonka\nmenestys oli perustuva vain jäsenten hyvään tahtoon. Semmoiseksi\njohtajaksi ei Elisabet osannut ajatella ihmistä.\n\nUuden tilaisuuden sattuessa (Matti oli aivan tavaton veden juoja)\nElisabet siis, enemmän lohduttaakseen kuin väitelläkseen, sanoi:\n\n— No niin, niin, hyvähän tuo kaikki voi olla. Ja olenhan minä itsekin\nusein huomannut, että hyvien seurassa tavallisesti pahatkin pysyvät\nhyvinä. Mutta se johto, se johto ja mallina olo! siinä se vaikeus on.\n\n— Mitä voi olla johtoa vastaan? Minä _itse_ johdan. Ja miksi\nyhteiskuntamme ei voisi olla mallina koko maailmalle, jos olemme siellä\nsitä, mitä koko maailma turhaan koettaa olla: onnellisia!\n\nElisabet sanoi:\n\n— Jos sinulla olisi yhteiskunnassasi paitsi hyviä myöskin pahoja ja\nlisäksi vielä toisilleen vihamielisiä kansallisuuksia, eri rotuja,\npuoluepukareita, uskonkiihkoilijoita, niinkuin on maailmassa, ja sinä\nsittenkin osaisit johtaa niin, että hyvät olisivat voitolla ja te\nkaikki onnellisia, niin silloin todella kelpaisitte malliksi\nmaailmalle. Mutta nyt sinä viet sinne vain yksimielisiä, hyväntahtoisia\nsuomalaisia. Lieneekö yhtäkään edes ruotsalaista?\n\nTämä oli viimeinen huomautus, minkä Elisabet sai sanotuksi.\n\nSitten tuli taas Matin vuoro puhua.\n\nTämmöisiä epäilyksiä ja arvosteluja hän ei ollut vielä milloinkaan\nkuullut niissä piireissä, joita hänen pirteä ja kiintoisa oma lehtensä\noli ympärilleen koonnut. Hän oli todellakin herättänyt suurta ja\nlaajalti levinnyttä innostusta työläisten keskuudessa. Ja sadoittain\nlaskettiin niitäkin, jotka olivat valmiit seuraamaan häntä kaukaiseen\nmaanosaan, jos hän vain jostakin löytäisi sopivan paikan siirtokunnan\nperustamiseksi ja pääsisi välipuheisiin sen maan hallituksen kanssa.\n\nErittäinkin oli hänen innokkaita kannattajiaan suuri joukko\nEtelä-Pohjanmaan vähäisempiä maanviljelijöitä, joista useat, sitten\nkun hän oli Austraaliasta matkustanut Pohjois-Amerikkaan ja sieltä\nlöytänyt paikan Vancouverin lähistöltä, myivät maansa ja kontunsa\nsiirtola-aatteen toteuttamiseksi ja varustautuivat matkaan Tyynen\nvaltameren rannalle.\n\nVuoden tai ehkä parin kuluttua siitä kuin siirtola oli perustettu\nVancouverin \"Malkosaarelle\" (Malcolm), kirjoitti Matti useille\nsivistyneille tovereilleen Suomeen kehoittaen muuttamaan siirtolaan.\nMyöskin minulle hän kirjoitti, hartaasti pyytäen veljeäni Eeroa ja\nminua sinne tulemaan. Täällä kaivataan henkistä ravintoa, taidetta,\nmusiikkia, sivistyneitä, — kirjoittaa hän. — Minä olen pianolla\nsoitellut loppuun vähäisen ohjelmistoni kyllästymiseen asti, enhän\ntunne nuottejakaan, vain jonkin pianopätkän tai renkutuksen. Tulkaa\nveljet. Muuten menee täällä kaikki henkisyys alaspäin. Miehet\nlaulelevat rivouksia, istuvat pöydillä, kiroilevat ja syljeskelevät\npermannolle. Tulkaa!\n\nElisabet itki tätä kirjettä luettaessa.\n\n\n\n\nXI. MATTI KURIKAN PALUU.\n\n\nToisen kerran Matti kävi Vieremässä ja meillä muistaakseni 1905.\n\nSilloin oli Sointulan ooppera jo loppuun laulettu, ja Matti oli tullut\nsiihen vakaumukseen, että malliyhteiskuntia ei voi johtaa ilman\ntarpeellista pakkovaltaa. Tietysti siellä oli syntynyt ankara riita\njohdosta. Matti taisi olla vähän epäkäytännöllinen taloudellisissa\nkysymyksissä tai ainakin piti niitä toisarvoisina. Hän oli huomannut\npääasiaksi \"henkisen tason\" kohottamisen, piti esitelmiä teosofiasta ja\nspiritismistä ja vaati muitakin esitelmöimään, jos vain kuka semmoiseen\nkykeni, jopa oli tuonut mannermaalta kalliin pianon — lainarahojen\nsijaan, joita hänen piti hankkia siirtolan tarpeiksi. Naiset olivat\nmielissään. Silloin miehet ottivat johdon käsiinsä.\n\nHe pitivät kokouksen ilman Matin osanottoa ja päättivät myydä\nmannermaan sahoihin sen suurialaisen, upean honkametsän, joka oli\nsiirtolan ylpeytenä ja parhaana luottolähteenä. Suurten riitain\nvallitessa he tekivätkin niin, kaatoivat hongikon ja puomuttivat sen\nlaivan muotoiseksi lautaksi, jota läksivät meritse kuljettamaan\nmannermaalle. Myrsky hajoitti lautan.\n\nSamaan aikaan kaikenlaisten perheriitain ja sukupuolisten selkkausten\nsekasorrossa Matti, pitäen itseään ainakin näissä kysymyksissä\nyksinomaisena johtajana, julisti \"vapaan rakkauden\" siirtolansa\nperuslaiksi, jolloin hän sai myöskin naiset katkeriksi vastustajikseen.\nMitään pakkokeinoja ei ollut varattuna uppiniskaisten kurittamiseksi.\n\nMatti erotettiin siirtolan johdosta.\n\nSilloin hän jätti Sointulan oman onnensa nojaan ja perusti mannermaalle\nuuden, \"Kalevan kansa\"-nimisen yhteiskunnan, johtaakseen sitä samoja\ntarkoitusperiä kohden.\n\nMutta täälläkään eivät asiat selviytyneet rettelöimättä ja\njohtajakysymys alkoi horjuttaa uuttakin siirtolaa. Näihin \"rettelöiviin\nkääpiösieluihinsa\" Matti vihdoin tuskaantui siinä määrin, että jätti\nkaikki amerikkalaiset yrityksensä sikseen ja — palasi Suomeen.\n\nHän näytti muuten olevan entinen Matti, mutta jotakin miehekkäämpää,\nkokeneempaa ja varmasti myös katkerampaa oli häneen tullut.\n\nJa taas hän joutui väittelemään Elisabetin kanssa. Elisabetin mielestä\nhänen olisi ollut parempi jäädä vain Sointulaan, nöyrtyä, tehdä siellä\nvain sitä työtä, mitä itse piti kunakin päivänä tärkeimpänä,\nraskaimpana tai epämiellyttävimpänä, olipa se sitten vaikkapa\nmakkienkin puhdistamista. Semmoinen nöyryys ja kaikesta johdosta\nkieltäytyminen olisi varmasti tehnyt hänet noiden ihmisten todelliseksi\nhenkiseksi johtajaksi, jota parhaat ja kehittyneimmät olisivat\nkoettaneet seurata. Ja ehkäpä ei muita johtajia olisi tarvittukaan.\n\nMatti naurahti eikä ottanut asiaa toden kannalta. Hän oli kyllä\nmuuttunut, jopa osasi paljon paremmin kuunnella, mitä toiset puhuivat.\nJa vaikka hänen piti usein toisen puhuessa kärsimättömänä pitää\nsilmiänsä ummessa, ei hän enää ainakaan keskeyttänyt toisen puhetta.\n\nMutta eräässä asiassa hän ei ollut ollenkaan muuttunut: hän piti\njohtoa, hallitsemista, määräämisvaltaa, pakkokeinoja, nyt ehkä vieläkin\ntärkeämpänä onnen ehtona kuin milloinkaan ennen.\n\n— Miksi olisin sinne jäänyt johtamaan kourallista ihmisiä, kun täällä\non johdettavana miljoonia! — huudahti hän kiihkosta säihkyvänä\nElisabetin huomautukseen.\n\nMe hämmästyimme näitä sanoja.\n\nMutta asia oli todellakin se, että hänen Suomeen tulonsa oli herättänyt\naivan tavatonta huomiota ja mielenkiintoa pääkaupungin ja\nmaaseudunkin työväestössä, jolla oli ollut kyllä tilaisuutta\nseurata hänen sosiaalisten aatteittensa kehitystä hänen \"Elämä\"- ja\n\"Aika\"-lehdistään. Varsinaiset \"kurikkalaiset\" sosialistien joukossa\nlienevät suorastaan kutsuneetkin häntä palaamaan Suomeen ja panemaan\ntäällä toimeen ihanteittensa mukaisen työväen yhteiskunnan — vain\npaljon suuremmissa mitoissa kuin se oli voinut tapahtua Malkosaarella.\n\nMutta kuinka saada porvarit ja heidän hallituksensa semmoiseen\nsuostumaan? — oli nyt Matin ensimmäinen pulma.\n\nMatilla oli siitä asiasta oma suunnitelmansa, jota hän ei meiltä\nsalannut. Se suunnitelma kuitenkin osoitti, että hän, oltuaan kauan\npoissa Suomesta, oli kokonaan vieroittunut Suomen oloista ja että\ntäkäläinen tilanne oli hänelle aivan epäselvä. Hänen suunnitelmansa oli\nuskomattoman epäsuomalainen: hän tahtoi, että Suomen työläisluokka\nkokonaisuudessaan olisi asettunut tsaarin puolelle hänen taistelussaan\nVenäjän vallankumouksellisia vastaan, jotka jo yhä uhkaavammin nostivat\npäätänsä ja näyttivät valmistuneen ratkaisevaan taisteluun. Palkinnoksi\ntästä avusta olisi kiitollinen tsaari sitten antanut Suomen\ntyöväestölle täyden vapauden järjestää maan olot minkä ihanteiden\nmukaan tahansa. Ilmeisesti Kurikka nyt halusi kuulla mieltämme tästä\ntuumasta.\n\nMatti näytti siis muuttuneen siinäkin suhteessa, että hän uskoi vain\nsemmoisen johtaja-aseman mahdollisuuteen, jota tuki paitsi valtava\nenemmistö myöskin asevoima. Tämmöisen uuden työläisarmeijan luomiseen\nlienee hänestä tuntunut ajankohta sopivalta, sillä porvarien hallitsema\nasevelvollinen sotaväki oli lakkoilemisensa vuoksi hajoitettu, sen\naseet viety Venäjän arsenaaleihin ja sijaan tuotu maahan venäläistä\nsotaväkeä, jonka Matti, oloja tuntematta, kuvitteli olevan uskollista\nhallitukselleen ja siis vihamielistä Suomen porvaristolle.\n\nMatti ei olisi ikinä voinut aavistaakaan, että Venäjän\nvallankumouksellisten toimesta oli käynnissä voimakas kiihotus ei\nainoastaan tämän uskolliseksi luullun sotaväen, vaan suomalaisen\ntyöväenkin keskuudessa, ja vielä, että Suomen porvariston johtavat\nvirkailijatkin tarmokkaasti tukivat naapurimaan vallankumouksellisia,\nsuoden heille tyyssijaa ja auttaen rajan yli hallituksen vainoamia\netsiskeltyjä.\n\nElisabet joutui kohta kahakkaan Matin kanssa, mutta tietenkin vain\nomalta kannaltaan.\n\n— Matti rakas, oman itsesikin tähden sinun olisi paras olla jättämättä\ntyötäsi Sointulassa kesken. Siellä sinä tekisit joka päivä sitä, mihin\njärki ja omatunto käskee, voisit tehdä jokapäiväisessä elämässä\nonnellisiksi sekä itsesi että kaikki, jotka sinua seuraavat. Mutta nyt\nsinä aiot täällä ryhtyä aseelliseen taisteluun ja johtaa muutkin\nsiihen.\n\n— Ihanteeni eivät ole muuttuneet. Mutta niiden saavuttamiseksi ei ole\nmuuta tietä kuin aseellinen taistelu.\n\n— Vastaisen _hyvän_ nimessä siis tulisit jokapäiväisessä elämässäsi\najattelemaan ja harjoittamaan _pahaa_. Siitä sinä itse ja koko sinun\nihanteesi turmeltuisi. Ei mikään ihanne kestä verisiä keinoja, ei edes\nvihan _ajatuksia_.\n\n— Tuo nyt on sitä tolstoilaisuutta, jota minä en ymmärrä enkä koskaan\ntahdokaan ymmärtää, — sanoi Matti alkaen hermostua.\n\nElisabet ei hellittänyt. Hän varustausi väsymättömiin selittelyihin,\njoita olisi ollut valmis jatkamaan vaikka kuinka pitkälle. Hän teki\nmielessään tässä tarkoituksessa oikein suunnitelman ja sanoi Matin\nviimeisen lauseen johdosta:\n\n— Niin, sitä eivät olisi ymmärtäneet nuokaan — miksi niitä taas\nsanotaan ... tuokaan vanha jesuiittain veljeskunta, jonka\ntunnuslauseena kuuluu olevan: tarkoitus pyhittää keinot.\n\nMatti suuttui jo tästä alkulauseesta siinä määrin, ettei voinut enää\njatkaa keskustelua.\n\nSeuraavana päivänä hän palasi Helsinkiin — johtamaan miljoonia.\n\nJa me kaikki saimme pian hämmästyä hänen tarmoansa ja suurta\nvaikutusvaltaansa kaupunkilaiseen työväestöön.\n\n\n\n\nXII. JOHAN KOCK.\n\n\nValtameren yli Amerikasta palattuaan oli Kurikan aikomuksena alkujaan\nollut neuvotella — tuosta tsaarin kannattamisesta vallankumouksellisia\nvastaan — ystävänsä Johan Kockin kanssa ja saada hänet tässä\ntarkoituksessa mukaansa Suomen työväen johtoon, johon hän Matista oli\nerittäin sopiva. Mutta pahemmin ei voi lyödä kirvestänsä kiveen. Kock\noli aikoinaan palvellut Venäjän sotaväessä ja sittemmin luutnanttina\nsiirtynyt Suomen asevelvolliseen armeijaan, jossa hän suuresti\nkunnostautui, niin että häntä pidettiin yhtenä armeijan etevimmistä\nupseereista. Hänen sotilaallisten harrastustensa pääalana oli strategia\nja strateginen linnoitusoppi, mutta Suomen sotaväen päällikkö piti sitä\npaitsi hänen erikoisena ansionaan hänen suurta kykyänsä suhtautua\noikealla tavalla miehistöön eli hänen vaikutusvaltaansa niin sanottuun\njoukkosieluun.\n\nTodellakin suuria ansioita kaikkeen siihen katsoen, mitä Kurikalla oli\nmielessä!\n\nMutta Kurikalla vain ei ollut aavistustakaan siitä, mikä mies tämä\nJohan Kock oli, vaikka he olivatkin entisiä koulutovereita samasta\nHelsingin alkeisopistosta.\n\nKock oli jo ennen koulun lopettamista siirtynyt sotilasalalle ja\nlähtenyt menemään omia teitään.\n\nPitkän Venäjällä olonsa aikana hän joutui tuttavuuteen ja läheiseen\nyhteyteen sikäläisten sivistyneiden vallankumouksellisten kanssa, ja\nnäiden vaikutus on jättänyt kaikkein syvimmät jäljet hänen\nluonnekuvaansa.\n\nJos Ranskan vallankumouksen alkuunpanijoina olivat girondistit, tuon\nkansan kaikkein mielevimmät ja sivistyksen korkeimmalla tasolla olevat\nhenkilöt, niin vielä suuremmalla syyllä voi samaa arvostelua käyttää\nvenäläisistä vallankumouksellisista, jotka Herzenin ja Krapotkinin\naatteiden kasvattamina valmistelivat vallankumousta Venäjällä.\n\nSen vuoksi Kockin mielessä kaikki, mitä hän sivistyneissä\nihaili, koko hänen uskonsa ihmisjalouteen, miehekkyyteen,\nsiveelliseen korkeuteen, uhrautuvaisuuteen, kuolemanhalveksumiseen,\ntoverillisuuteen, uskollisuuteen, oli ehdottomasti yhtyneenä silloisiin\nvallankumousmiehiin ja heidän aatteisiinsa. Tästä juonti juurensa tuo\nhänen olemukselleen niin tunnusomainen sivistyneisyyden ihannoiminen ja\nkunnioittaminen. Jos hän itse tahtoi jotakin olla tai tulla olemaan,\nniin hän sitä tahtoi vain tämän vallankumouksellisen toveriston\narvostelemana. Kaikin voimin siveelliseen eheyteen pyrkiessään hän myös\nrajattomasti palvoi sekä muinaisuuden että nykyisyyden henkisiä\nsuurmiehiä, Sokratesta, Epiktetosta, Dostojevskiä, Tolstoita, joiden\nteoksia hän osasi sivumäärin ulkoa.\n\nSenpä vuoksi, kun hän jo Suomeen muutettuaan ja täällä upseerina\nsaavutettuaan suuren menestyksen äkkiä luopui sotilasuralta ja alkoi\nliikkua siviilimiehenä, moni luuli hänen tehneen sen Tolstoin oppien\nvaikutuksesta, joita hänen tiedettiin harrastaneen.\n\nMutta asianlaita ei ollut niin.\n\nTolstoin opin vaikutuksen alaisena hän ei ollut siihen määrään, että\nolisi omaksunut myöskin tuon \"pahan-vastustamattomuus\"opin, jota jotkut\nkyllä pitivät pääasiana koko tolstoilaisuudessa, mutta jota Kock\npuolestaan ei ollut koskaan voinut oikein hyväksyä.\n\nPäinvastoin, hän olisi pitänyt itsellensä suurena häpeänä elää\nlekotella porvarillisessa yhteiskunnassa olematta vallankumouksellinen,\nse on, aikomatta ajan tullen tovereineen perin pohjin myllertää koko\ntämän yhteiskunnan bordelleineen, santarmeineen, viinoineen ja\nvankiloineen. Tolstoi oli hänen mielestään, kieltäessään väkivallan,\nhiukan epäkäytännöllinen.\n\nKock jätti sotilasuran toisesta syystä.\n\nHänestä oli alkanut tuntua epämiellyttävältä, epäritarilliselta,\nkierolta palvella upseerina sitä valtakuntaa, jonka kumoamista hän\nhautoi. Toiset samassa asemassa olijat eivät huomanneet siinä mitään\nkieroutta, vieläpä katsoivat sen vallankumoukselle erittäin\nhyödylliseksi. Mutta Kock ei voinut siihen suostua.\n\nVain tähän omantunnon herkistymiseen rajoittui Tolstoin vaikutus Kockin\nsuhteen, ei edemmäksi. Hän jäi vallankumoukselliseksi.\n\nJa sotilasurasta vapautuminen osoittautuikin myöhemmin ei\nainoastaan hyödylliseksi, vaan välttämättömäksikin juuri\nvallankumousasialle, katsoen heidän suunnitelmiinsa Suomeen nähden ja\nsiihen erikoistehtävään, joka nyt aivan luonnostaan joutui Kockin\nvalmisteltavaksi ja suoritettavaksi. Tehtävä otti hänet kokonaan\nvaltoihinsa.\n\nOleskellessaan meillä ja Elisabetin luona Vieremässä (talvella v. 1906)\nhän kuitenkin siviilipuvussaankin näytti sangen sotaisalta.\n\nSuora, sotilaallinen ryhti. Liikkeet voimakkaat, mutta huolellisesti\nhallitut. Suunnattomat, tuuheat viikset, jotka eivät milloinkaan\nväsähtyneet riipuksiin, vaan aina ojentuivat suoraan sivuille. Posket\nja leuka tarkasti ajeltuina, leuassa ikäänkuin jokin juuri loukatun\nlapsen väreily. Rehellisen vilpittömät, vihertävät silmät tuijottivat\ntotisina kulmakarvojen alta, ollen ilmaisevinaan sotilaallista\nhäikäilemättömyyttä, periaatteellista armottomuutta, iskuvalmiutta,\nmutta voimatta salata luonteen pehmeää hellyyttä.\n\nHän toi tullessaan — näytteeksikö vai itse kokeillakseen — joukon\nerilaisia ampuma-aseita, joiden kantavuutta ja muita ominaisuuksia hän\nsanoi aikovansa tarkastaa, ne kun olivat uudenmallisia ja hänelle vielä\ntuntemattomia. Puheenjohtajan ja joidenkin muiden seurassa hän sitten\npani toimeen koeammunnan jäällä. Ja sieltä palattua puheenjohtaja ei\nvoinut kyllin ihmetellä sen miehen tavatonta varovaisuutta ampuma-aseen\nkäyttämisessä. Ammuskelemisesta ei ollut tahtonut tulla mitään vain sen\nvuoksi, ettei osattu pidellä ja käännellä kivääriä juuri niinkuin Kock\nvaati. \"Ei-ei-ei!\" — oli hän kiivastuneena ja äärimmilleen\nhermostuneena tiuskinut, jos pyssyn suu ennen ampumista vähänkin\nkäännähti sivulle päin eikä osoittanut suoraan maata kohden.\n\nMelkeinpä olisikin luullut hänen mieluummin kieltävän koko ampumisen\nkuin sallivan varomattomuuksia kiväärin käytössä. Ja vaikea oli\najatella hänen tosileikissäkään sallivan mennä niin pitkälle, että\ntodella kiväärin laukaiseminen lähimmäistä vastaan olisi tullut\nkysymykseen. Olisi mieluummin kuvitellut hänen silloinkin huudahtavan:\nei-ei-ei! Vaikea oli kuvitella vähemmän Marat'n tapaista\nvallankumousmiestä.\n\nEttä ihmisluonteen synnynnäinen hellyys, jopa joskus halu olla\nkärpästäkään kiduttamatta, huonosti sopi yhteen niiden tehtävien\nkanssa, jotka ovat aiotut vallankumousmiehen suoritettaviksi,\nesimerkiksi tuomita vallankumousoikeudessa joku kurja silmälasiherra\npyövelien haltuun vain lyhyellä viittauksella sanoen: \"roikkumaan!\" —\ntai pommittaa kaupunkia, jossa on itse käynyt koulua ja elänyt äidin\nhoteissa, tietäen, että viattomat kaupunkilaiset perheineen, lapsineen\nsortuvat luhistuvien muurien raunioihin — sen tiesi Kock niinkuin\njokainen muukin vallankumouksellinen. Ja sen tähden Kock niinkuin\njokainen vallankumouksellinen myöskin alituisesti harjoitteli ei\nainoastaan itse ajattelemaan itseänsä Marat'n tai Robespierren\nkaltaiseksi julmuriksi, vaan myös antamaan muille itsestään\nsenluontoisen kuvan. Ja kerran tehtyään vallankumousvalan he todella\nitsekin luulivat sellaisia olevansa.\n\nPohtiessaan Elisabetin kanssa kysymystä siitä, oliko väkivalta\nkatsottava jokaisessa tapauksessa hylättäväksi, ja Elisabetin\nkoettaessa todistaa, että väkivaltaa ei voi harjoittaa samalla\nrakastaen sitä, jolle väkivaltaa tekee, ja että väkivaltaa tehtäessä\naina herää viha kukistettavaa kohtaan, Kock räpytteli uskollisesti\nsilmiään ja näytti hyvin totiselta. Hän vähän punastui, arvatenkin\nniiden kiivaiden ajatusten vuoksi, jotka hänessä sillä hetkellä\nristeilivät. Sillä heidän vallankumouksellisten kesken pidettiin juuri\neräänlaisen vihantunteen säilyttämistä porvarillista yhteiskuntaluokkaa\nkohtaan aivan olennaisen tärkeänä. Se oli kuin vallankumoustahdon\nilmapuntari. Sen puhtaana ja voimakkaana säilyttämisestä he tunsivat\ntoisensa. Sen laimeneminen merkitsi luopiota.\n\n— Onko siis viha teidän mielestänne _kaikissa tapauksissa_\nmoitittavaa, esimerkiksi siinäkin tapauksessa, että äidin viha\nkohdistuisi hänen oman tyttärensä raiskaajaan? — sanoi Kock kerran\nElisabetille, sivistyneen kohteliaasti hilliten väittelyssä\nkiehahtanutta mieltään.\n\n— On. Tietysti on, — vastasi Elisabet lapsellisen vilpittömästi ja\nkatseli pyörein silmin häneen, ikäänkuin olisi ihmetellyt, että\nsellaista kysymystä voidaan edes tehdäkään.\n\nVastaus oli Kockille odottamaton. Ehkä hän ei ollut ennen tavannut\nhenkilöä, jonka usko rakkauteen olisi ollut siihen määrään ehdoton.\nMutta vallankumouksellisille oli moinen kaikki anteeksiantava rakkaus\neli vihan täydellinen kieltäminen suorastaan vastenmielistä, sillä se\nei heidän mielestään voinut enää johtua ihmisen luonnollisesta\nsydämestä, vaan siinä oli jo jotakin uskonnollisuuden hajua,\njoka heille aina oli vastenmielistä. Ja Kock muisti, mitä\nvallankumouksellisten oli juuri viime aikoina tullut yleiseksi tavaksi\nsanoa, kysymyksen ollessa sellaisesta rakkaudesta. Hän sanoi saman\najatuksen Elisabetille omanaan:\n\n— Rakkaus ja rakkaus ja rakkaus, siitä on huudettu jo parituhatta\nvuotta ja sitä tultaisiin saarnaamaan, kunnes kaikki vihdoin\nuskoisivat, että ihmiset eivät voi elää muunlaisessa kuin juuri\ntällaisessa yhteiskunnassa, että vallankumous on suuri ja rangaistava\nsynti, että nöyryys ja esivallan totteleminen on ihmisen korkein avu ja\nniin edespäin tunnettuun saarnatyyliin...\n\nKock nousi seisoalleen, pyysi saada sytyttää savukkeen ja alkoi\nylenmäärin kiihottuneena kävellä edestakaisin, intohimoisesti vetäen\nsavuja syvälle keuhkoihinsa. Ja kun hän oli siinä luulossa, että\nElisabet, jonka rohkeata vapaamielisyyttä hän oli jo koulupoikana\nollessaan ihaillut, ei ehkä käsittänyt tuota rakkausoppiaan aivan niin\npuustavillisesti, vaan että hänen sydämessään täytyi uskoa maailman\ntäydellisen mullistamisen välttämättömyyteen, hän ei ruvennut ollenkaan\nhillitsemään kiihtymystänsä, vaan antoi ajatuksilleen vapaan lennon\nluottaen siihen, että semmoisen purkauksen _oikeastaan_ täytyi olla\nElisabetin mieleen.\n\nJoka kerran pöydän luo tultuaan hän pysähtyi hetkeksi sen ääreen, ja\nhänen rajulla voimalla kokoonpuristettu nyrkkinsä, antaakseen pontta\nhänen sanoilleen, kosketteli rystyillään hillityn hiljaa pöydän pintaa,\nkoputuksen tuskin kuuluessa.\n\n— Mutta onneksi saarnaajat erehtyvät, — jatkoi hän. — Kaikki\nei ole vielä vakan alla. Vielä hävetään bordelleja, kapakoita.\nVielä eivät kaikkien niskat ole pehminneet, vielä uskotaan ihmisten\ntasa-arvoisuuteen, vielä orjuus hävettää. Viha elää vielä! Maan tasalle\nkaikki!\n\nKockin puhe masensi suuresti Elisabetin mieltä. Se ikäänkuin syytti\nhäntä hirveästä välinpitämättömyydestä, johon hän kenties oli todella\nvajonnut. Täällä maalla hän oli melkein unohtanut kaikki nuo bordellit\nja muut kauheudet, jotka ennen olivat hänen omankin mielensä saaneet\nniin kapinalliseksi yhteiskuntaa vastaan. Rakkaudella ja vain\nrakkaudella, — oli hän todella alituisesti sanonut sekä itselleen että\nmuille, ja nyt ilmeneekin, että viha se vain voikin tässä maailmassa\njotakin saada aikaan! Mitä kauemmin hän oli elänyt, sitä varmemmaksi\nhän oli tullut, että vihaan ja väkivaltaan turvautuminen oli maailmassa\nsuurimpien onnettomuuksien lähde. Ja jos hänen rakkaudenopissaan oli\njotakin väärää, niin ainakaan hän ei voinut kokonaan masentumatta\nruveta uskomaan väkivaltaan.\n\nViime aikoina hän oli päinvastoin yhä enemmän lähestynyt sitä ajatusta,\nettä rauhallinenkin puuhailu toisten ihmisten elämän johtamiseksi\nmielikuvituksen luomiin tulevaisuuden muotoihin oli harhaan viepää ja\njohti ihmistä pois pääasiasta, joka hänen mielestään oli vain oman\nhenkilökohtaisen rakkauden laajentamisessa eikä toisten elämän\njärjestämisessä, — mutta pakottaa _väkivallalla_ toiset elämään\njoidenkuiden kumousmiesten ihanteiden mukaisesti — se oli Elisabetille\nvähitellen käynyt suorastaan käsittämättömäksi, järjettömyydeksi.\nMuistihan hän nuoruudestaan semmoisia ihmisiä ja tiesi kyllä niitä\nyhäkin olevan, vieläpä tiedemiehiäkin, sekä teoreetikkoja että\nkäytännöllisiä toimihenkilöitä. Mutta nähdä sellainen ihminen ihan\ntuossa edessään ja kuulla hänen pommitushistorioitansa omin korvin,\ntuntui Elisabetista niiden pelkän järjettömyyden vuoksi jollakin\ntavalla henkisesti pöyristyttävältä.\n\nHuomattuaan Elisabetin mielenmasennuksen Kock istui taas pöydän ääreen\nja kokonaan luopuen äskeisistä Marat'n eleistä rupesi lohduttelevasti\nselittelemään, miten vallankumous, mikäli sen hyrskyt tulevat Suomeen\nylettymään, kaiken todennäköisyyden mukaan tulee sujumaan aivan\nverettömästi. Ja jos Helsingin pommitus meren puolelta tulisikin\nkysymykseen, on se rajoittuva vain uhkaan sen tapauksen varalta, että\nHelsingin porvaristo kieltäytyisi alistumasta vallankumouksellisten\nkomentoon.\n\nHän saattoi katsoa tarpeelliseksi lohdutella, koska luuli Elisabetin\nvain pommitusten pelosta vastustavan eikä ymmärtänyt tuon masennuksen\nsyyksi vain sitä, että viisaalla ja miellyttävällä miehellä, niinkuin\nKock oli, saattoi yhä vielä meidän päivinämmekin olla moisia\nmielipiteitä ja sellainen luottamus väkivaltaan.\n\nJoka tapauksessa oli Matti Kurikka kovasti eläytynyt pois Suomen\noloista luullessaan voivansa johtaa helsinkiläistä työväkeä tsaarin\navuksi vallankumouksellisia vastaan, sillä työväki oli hänen\nAmerikassa olonsa aikana melkein kauttaaltaan muuttunut mieleltään\nkumoukselliseksi. Vielä suurempi oli hänen erehdyksensä Johan Kockin\nsuhteen.\n\nMuutaman päivän kuluttua siitä, kun Kurikka oli lähtenyt meiltä,\nsaatiin kuulla hänen ihmeellisistä johtajansaavutuksistaan Helsingissä.\n\n\n\n\nXIII. VOUDIN TUUMAT TOTEUTUMASSA.\n\n\nVieremän ja kaikkien sen asukkaiden, koko kylän, sahojen, tiili- ja\nkalkkitehtaan työväen, talonpoikien yhtä hyvin kuin herrasväkienkin\nhämmästys oli yhtä suuri ja sanoin kuvaamaton, kun eräänä marraskuun\nsumuisena päivänä (noin viikon verran siitä, kun Kurikka oli lähtenyt)\nVirkkalan työväenyhdistyksen puheenjohtaja, tuo pieni mies, jolla tähän\nasti oli ollut sanomista vain työväentalolla ja joka ei kunnan\nyleisissä asioissa merkinnyt mitään, yht'äkkiä alkoi käyttäytyä\nniinkuin olisi ollut koko seudun yksinvaltainen diktaattori.\n\nHän kävi taloissa määräämässä, mitä töitä sai tehdä ja mitä ei saanut.\nHuomisesta päivästä asti hän kielsi mitään peltotöitä tekemästä, ei\nluvannut halkoja hakata, ei kuormia ajaa, ei valjastaa hevosia kääsien\neteen eikä mitenkään muutenkaan talon haltijoita palvella. Navetassa\nlupasi lehmät lypsää ja vedet ajaa, mutta jos heiniä puuttui, ne oli\nennen huomista ajettava. Mitään sisätöitä ei myöskään saanut tehdä,\nvaan palvelijoilla oli oleva sama vapaus kuin köyriviikkona.\n\nVouti meni kohta tiedustamaan toisista taloista, mutta kun sielläkin\npuheenjohtajan kätyrit olivat antaneet juuri samanlaiset käskyt, oli\nvouti täynnä ihmetystä, jopa kiukkuakin, sillä juuri huomenna hän oli\naikonut aloittaa takaniityn kynnön, joka oli myöhästynyt ja helposti\njäi kyntämättä maan alkaessa mennä routaan.\n\nFatjaan isäntä oli kyllä koettanut lähemmin tiedustella asiaa, mutta\npuheenjohtaja oli ollut niin tärkeän näköinen ja harvasanainen, ettei\nsiitä mitään selkoa tahtonut saada. Oli silmät puoliummessa vain\nviittoillut kädellään, niinkuin keisarit kuvissa ja muistopatsaissa, ja\nhokenut: suurlakko, suurlakko, hevoset talliin, rukit seisomaan!\n\nKuka semmoista ymmärsi?\n\nHuomisen koitossa vouti siis nosti isonauran reelle, valjasti Perhon ja\nTuiman eteen ja ajoi takaniityn kynnökselle.\n\nEi hän ollut kovinkaan monta vakoa kyntänyt, kun metsästä päin tuli\nsiihen se pitkä suutari Linti, hänkin ihmeissään ja kirota napostellen.\nHän tuli kirkonkylästä päin Lohtajannummelta eikä ollut saanut nahkoja\nmoniin odottaviin tilauksiinsa. Kaikki kaupat oli suljettu ja vanhan\nHillnerinkin nahkapuodin ovella oli kanki poikinpäin. Kun Linti oli\nmennyt sisälle keittiön kautta, olivat siellä piiat vain iloisesti\njuoneet kahvia ja nauraneet hänen tietämättömyyttään, sanoen: ei nyt\nuskalleta kauppaa tehdä, _herratkin_ ovat lakossa.\n\nVouti ei ymmärtänyt mitään, ja oikein hänen päänsä alkoi mennä\nsekaisin.\n\n— Suurlakko, suurlakko, näes, — koetti Linti selittää.\n\nVouti kimmastui.\n\n— Mikä helvetin suurlakko! Eikö saisi talon töitä tehdä!\n\nSamassa juoksi kotoa päin toinen Vieremän miehistä, Janne, ja hänkin\nalkoi hokea: hellitä jo helkkarissa hevoset, suurlakko, suurlakko!\n\n— Saatanan puheenjohtaja, — murahti vouti, sylkäisi kouraansa ja\ntarttui auran kurkiin.\n\nHevoset, vainuten kyntäjän kiukun, lennähtivät ripeään käyntiin.\n\n— Seisauta, hyvä mies, kenraalska kielsi.\n\n— Ei ennen kuin sahanpilli soi!\n\n— Sahanpilli! Sitä saat odottaa. Puheenjohtaja on pysäyttänyt kaikki\ntehtaat, ja miehet ovat Tietolassa kokousta pitämässä.\n\nVouti veti hevoset seisomaan ja kuulosteli. Ei todella kuulunut mitään\ntehtailta päin, mistä muutoin aina kuului kalkkimyllyjen jyske, sahojen\nsohina ja lautojen läiske. Hiljaa kuin sunnuntaina. Kaikki elämä kuin\nkuollut.\n\nVoudilta putosivat ohjakset käsistä.\n\nJanne yhä vain selitteli:\n\n— Se on suurlakko, näes, suurlakko se on. Herratkin ovat lakossa.\nSoittivat Helsinkiin ja seisauttivat, ennen kuin puheenjohtaja oli\nkäskenytkään. Helsingissä poliisitkin kuuluvat olevan lakossa.\n\nNyt Lintikin puuttui puheeseen.\n\n— Jaa-a, vai poliisitkin! Sitäpä minä ihmettelinkin, kun meidän\nvallesmannilla oli sivelilakki päässä, käyskeli katuväen seassa ja\njutteli niinkuin muukin ihminen. Vai että poliisitkin! No nyt sitten\nloppuu herrain valta!\n\nJanne yhä vain hoki voudille:\n\n— Ymmärrätkö sinä? Se on suurlakko, suurlakko!\n\nMutta vouti ei enää kuunnellut ketään. Äkkiä hän oli ymmärtänyt kaiken.\nHänen kasvonsa olivat saaneet erittäin lempeän ilmeen, silmät\nhymyilivät sanomatonta hyväntahtoisuutta säteillen, niinkuin ne varmaan\nolivat hymyilleet silloin, kun hänen vaimonsa oli synnyttänyt hänelle\nesikoisen.\n\nSanaakaan sanomatta, koska toiset eivät kuitenkaan olisi mitään puhetta\nymmärtäneet, hän riisui hevoset valjaista ja lähti taluttamaan niitä\nkotiin päin.\n\nTupaan tultuansa hän oli peseytynyt ja pukeutunut pyhävaatteisiinsa.\nHymyillen ja nyökytellen kenraalskalle päätään hän ikäänkuin tahtoi\nsanoa hänelle: no nyt on käynyt niinkuin minä olen sanonut, enkös minä\nsanonut: yht'aikaa!\n\nJa Elisabet kohta arvasi, että vouti tarkoitti sen ajan nyt tulleen,\njolloin ihmiset merkin saatuaan pysähtyvät töissään ja toimissaan,\nriisuvat aseensa, muuttavat mielensä, ja koko maailma ikäänkuin luodaan\nuudestaan hyväntahdon, veljeyden ja rauhan pohjalle.\n\nVouti ei puhunut mitään, siihen oli hetki melkein liian juhlallinen.\nKaikki olikin oikeastaan sanottu tuossa entisiä puheita mieleen\njohtavassa katsahduksessa ja hymyssä. Kenraalska kyllä ymmärsi hänet\nsanoittakin.\n\nEikä Elisabet hennonutkaan häiritä sitä suurten aavistusten onnea, joka\nnäytti vallanneen hänen rakkaan voutinsa. Kesken hommiensa hän hymyili\nvastaan, vaikkei voinutkaan kauan katsoa voutia silmiin, niinkuin tämä\nolisi tahtonut. Muutaman päivän perästä se kävi jo luontevammin.\n\nElisabet ajatteli: — \"Kuka tietää! Entäpä jos tämäkin lakko, vaikka\nKurikka tarkoittaakin sillä tsaarin avustamista, — vaikka Kock onkin\nvallankumouksellinen ja kaikki olisi vain heidän shakkisiirtojaan, ja\nvaikka Suomen porvariston onnistuukin käyttää sitä entisten olojen\npalauttamiseksi, — entäpä jos tämäkin lakko vain edistää sitä\naatteellista tulevaisuuden lakkoa, jota ei enää tehdä minkään\nvaltiollisten tarkoitusten vuoksi, vaan omantunnon vaatimuksesta!\"\n\nJunat olivat kaikki pysähdyksissä ja hevoskyytejäkään ei saanut tehdä,\nmutta sentään tuli joka päivä sanantuojia Helsingistä käsin, jotka\nkertoivat asiain menosta. Tuhatlukuisissa laumoissa ihmiset liikkuivat\nsiellä ilman mitään järjestyksen valvontaa, ainoankaan poliisin\nnäkymättä, ei missään juopottelua, ei ainoatakaan rikosta, ei\nvähintäkään vallattomuutta nyt jo lähes kokonaiseen viikkoon!\n\nJa vähänkö Elisabet sai omin silmin nähdä omassa kylässään! Täydellinen\nrauha vallitsi kaikkialla. Pihoilla ja teillä ihmiset kuljeskelivat tai\nseisahtuivat ryhmiin, sovussa ja yhteisymmärryksessä kaikki, herrat ja\ntyöläiset, rouvat ja mummot keskustellen näistä ihmeellisistä\ntapahtumista. Kaikki olivat keskenään tuttuja, ystäviä.\n\nSe oli kaikille kuin suurta juhlaa. Elämän tavallinen juoksu, sen\njatkuvaisuus oli keskeytynyt. Aivan kuin olisi pimeyden jälkeen\nhierottu silmiä ja uudessa valossa saatu nähdä tuhansia ennen\ntuntemattomia ystäviä, jotka vain hakivat tilaisuutta saadakseen\npalvella toisiaan ja osoittaa rajatonta uhrautuvaisuuttaan yhteisyyden\nhyväksi.\n\nEi kukaan tiennyt, mitä tänään, mitä huomenna, mitä seuraavanakaan\ntuntina oli tapahtuva. Ja kun jokainen tunsi, että saattoi tapahtua\nmelkein mitä hyvänsä, koetti jokainen lähestyä juuri niitä, joista hän\noli ennen ollut yhteiskunnallisesti kaikkein etäimpänä tai muuten\nvieraimpana. Näinä ihmeellisinä päivinä, jolloin ei ollut olemassa\nmitään valtaa, mikä olisi suojannut henkeä tai omaisuutta, ihmiset\nrakastivat toisiansa ikäänkuin aavistaen, että ainoastaan niin\ntoisiinsa suhtautuen voi tapahtua hyvää.\n\nJa Elisabet alkoi jälleen toivoa, niinkuin oli toivonut passiivisen\nvastarinnan aikana.\n\nMutta Helsingistä alkoi jo tulla sanomia, ettei siellä sopu herrojen ja\ntyöväen välillä enää ollutkaan eheä, vaan oli noussut taistelu\nvallasta. Tietysti, — ajatteli Elisabet, — sillä sitkein usko\nihmisessä ei ole usko rakkauteen, vaan väkivaltaan. He eivät usko, että\nilman komentajaa voisi elää viikkoa kauemmin, ja rupeavat taistelemaan\nvallasta.\n\nKurikkaan, joka tosin oli ollut suurlakon oikea julistaja, ei työväki\neikä porvaristo voinut yhtyä. Hän kadotti kohta johtaja-asemansa,\nsysättiin syrjään, ja hän häipyi tietymättömiin niinkuin kuiva lehti,\njonka myrsky riuhtaisee puusta.\n\nKock sitä vastoin valittiin \"kansalliskaartin\" päälliköksi. Tämä kaarti\noli muodostettu työväen omasta keskuudesta, ja sen tarkoituksena oli\nylläpitää järjestystä, jota kylläkään eivät häirinneet kadulla\nliikkuvat ihmiset, vaan sitä enemmän vallasta taistelevat puolueet.\nKock hallitsi poliisikamarin huoneistossa ja hänellä oli miltei\nylivoimainen tehtävä hillitä sinne tunkeutuvien eri puolue-edustajain\nvaatimuksia, vallankumouksellisten niinkuin porvarienkin.\n\nRuhtinas Obolenski, joka oli kenraalikuvernöörinä, pakeni lopulta\nsuureen, sataman vesille ankkuroituun venäläiseen sotalaivaan, jossa\nhän lupasi ottaa vastaan puolueiden edustajat neuvotellakseen\ntilanteesta ja siitä raportista, joka hänen oli lähetettävä keisarille\nPietariin. Mutta nämä neuvottelijat olivat keskenään riitaisia,\npuhuivat ja huusivat kaikki yhtaikaa ja esittivät asioita, jotka olivat\nruhtinaalle niin epäselviä, että hän ei lopulta keksinyt muuta keinoa\nkuin hankkia herroille luvan matkustaa henkilökohtaisesti Pietariin\nylimpien valtamiesten puheille.\n\nMatka tehtiin meritse, koska lakko yhäkin vallitsi rautateillä.\n\nNiin suuri oli venäläisten hallituspiirien pelko vallankumouksen\nmahdollisesta puhkeamisesta, ettei Suomessa voitu käyttää tänne\nsijoitettua, kumouksellisilla aatteilla kiihotettua venäläistä\nsotaväkeä, vaan se pysyi kaiken aikaa passiivisena. Toiselta puolen\narvailtiin, että mahdollisesti venäläiset hallitusmiehet yhä vieläkin\nodottivat Suomen työväen asettumista tsaarivallan puoltajaksi\nvallankumousta vastaan.\n\nHämmästys ja sekasorto oli joka tapauksessa Pietarissakin niin\nsuuri, että lähetystön tehtävä onnistui täydellisesti, ja molemmat\npäävaatimukset: (porvarien puolelta) entisen autonomian ja\nhallitusmuodon palauttaminen ja (työväen puolelta) yleinen,\nrajoittamaton äänioikeus ja yksikamarinen eduskunta, luvattiin.\n\nLakko julistettiin päättyneeksi.\n\nKun palattuani Helsingistä kerroin Elisabetille näistä tapahtumista ja\nkuvasin lakon suurenmoista alkurauhaa, Matin esiintymistä\nRautatientorilla lakonjulistajana kymmentuhatlukuisille väkijoukoille,\nsuunnattoman, punakeltaisen leijonalipun kohoamista asemahuoneen\nviirisalkoon, aseettoman poliisikunnan ilmestymistä yleisön keskuuteen\nilmoittamaan lakkoon yhtymisestään ja sitten tuota intohimoista\nvaltataistelua, sanoi Elisabet, välittämättä autonomiasta ja\näänioikeudesta:\n\n— No, ja pilasivat kaiken!\n\nVouti taas, vaikka olikin aluksi huolestunut puolueriitaisuuksien\nsyntymisestä, meni kohta sen viisaan suutari Lintin luo, ja täältä hän\npalasi vieläkin säteilevämpänä kuin oli ollut lakon alkaessa.\n\nLinti oli selittänyt hänelle, mitä se \"yleinen äänioikeus\" ja\n\"yksikamari\" oikeastaan merkitsivät. Lintin mielestä se nyt vasta\nolikin tulossa se oikeuden ja vapauden aikakausi, kun työväkikin sai\näänestää. Sillä työväkeähän oli monta vertaa enemmän kuin herroja, ja\nhullujako me olisimme, ettemme osaisi omaksi eduksemme äänestää! Nyt\noli vain kaikkien liityttävä yhteen ja järjestäydyttävä, niinkuin\npuheenjohtaja oli sanonut.\n\nTämän ajan jälkeen Linti, joka oli ollut alkujaan erittäinkin vaimonsa\nvaikutuksesta jumalinen kirkossakävijä, heitti haudantakaiset asiat\nvähemmälle, ja hänet valtasi kiihkeä maailman parantamisen into, niin\netteivät hänen ajatuksensa enää voineet vaeltaa muualla kuin tämän\nnäkyväisen maailman asioissa. Ja paljon, paljon voi vanha suutari\ntullakin ajatelleeksi, kun hän päivät pääksytysten istumistaan istuu\npaikoillansa jakkarallaan, maailman pyöriessä kiireissään touhuten\nhänen ympärillään. Heti talvipäivän alkaessa kallistua iltaan hän\nkuitenkin heitti nahat, lestit ja pikilangat käsistään ja vaelsi\ntyöväentalolle, Tietolaan, jonka avarassa, valoisassa salissa\nsosialistit pitivät kokouksia, kiihkeästi pohtien valtiollisia\nkysymyksiä.\n\nPitkä Linti avasi kokouksissa usein suunsa lausuakseen mielipiteensä\nasioista, mutta eipä ollut sitä kysymystä, jonka ainoana lopputuloksena\nja ratkaisuna hän ei olisi pitänyt juuri samaista työväen tulevaa\näänioikeutta. Mutta kotonaankin suutarintöitä tehdessään, jos joku\nasiakas sattui tulemaan, ei kauan kestänyt, kun Linti oli jo taaskin\nselittämässä äänioikeuden suurta merkitystä. Häneltä tiedusteltiin\nusein suullisten vuokrakontrahtien pitäväisyyttä, mutta nyt hän ei enää\nruvennutkaan vetoamaan lakipykäliin, vaan sanoi kohta: älä sinä köyhä\nsaatana semmoisista enää välitä, mutta tiedätkös sinä, mitä se työväen\näänestysoikeus merkitsee? Ja pitkään ja perusteellisesti selitettyään,\nmitä se merkitsee, hän sanoi: kun _se_ laki tulee voimaan, niin kyllä\nsitten sinunkin asiasi selvitetään, ohoh!\n\nNiinpä siis voutikin, joka oli mennyt Lintin luo ja väittänyt, ettei\nmitään hyvää voi syntyä, elleivät sosialistit nyt, juuri tänä aikana,\nkaikki yhtaikaa päätä hajoittaa punakaartiansa ja ikipäiviksi luovu\naseihin turvaamasta, sai kuulla Lintin mehevät selitykset köyhälistön\näänestysoikeudesta ja sen kaikkivoivasta merkityksestä. Hän nauroi sekä\nkenraalskan mielipiteelle, jonka mukaan asia oli jätettävä jokaisen\nomantunnon varaan, että myöskin voudin ajatukselle yleisen merkin\nantamisesta. Hän selitti, kuinka mahdottomia sellaiset yritykset\nolivat, ennen kuin köyhälistö oli päässyt äänestämään. Mutta kun se on\nkerran tapahtuva, — sanoi hän, — kas silloin vasta voi punakaartikin\nolla tarpeeton ja kaikista aseista voidaan luopua — jos köyhälistö\nniin äänestää.\n\nKeskusteltuansa useita tunteja Lintin kanssa voutikin tuli siihen\njärkähtämättömään päätökseen, että aseitten hylkäämistä ei voida\nsuinpäin toimittaa eikä ikuista rauhaa saada aikaan, ennen kuin\nköyhälistö pääsee äänestämään, ja että kunnes tämä tapahtuu,\nsosialisteja on tuettava vaikkapa kaartinkin avulla.\n\nTätä mielenmuutostaan hän ei tosin hennonut kenraalskalle tunnustaa, ja\npuheen kallistuessa siihen suuntaan, että työväen turvautuminen\nasevoimaan oli yhtä hylättävää kuin porvarienkin, hän edelleen oli\nmyönnyttelevinään sanoen tuon tuostakin: joo ... joo ... vaikka\nitsekseen piti työväen kaartia ihan välttämättömänä näissä oloissa.\nTämä kierous kenraalskan edessä oli voudista itsestäänkin sangen\nepämiellyttävää, mutta hän lohdutteli itseään sillä, että kaarti oli —\nkuten Linti sanoi — välttämätön vain _toistaiseksi_ ja että\nköyhälistön päästyä äänestämään kyllä aivan ensimmäiseksi äänestetään\nkaikki aseet mereen heitettäviksi.\n\nVoudista tuli sosialisti.\n\nHän alkoi usein käydä Tietolassa, joten häntä ei aina\nlauantai-iltoinakaan enää näkynyt Vieremän lukutuvan laulu- ja\nesitelmätilaisuuksissa.\n\nSaatuaan oman komean työväentalonsa valmiiksi sosialistitkin tietysti\nlakkasivat käymästä Vieremän lukutuvassa, jossa oli sekä ahdasta että\nvähän pimeää, puhumattakaan siitä, että sen henki alkoi heistä tuntua\n\"voitetulta kannalta\" nyt, kun suurlakon jälkeen sosiaalidemokratia\noli kohoamassa ennen aavistamattomiin saavutuksiin. Jos joku\nlauantai-illoin vielä eksyikin vanhaan lukutupaan, eivät häntä enää\ntyydyttäneet ne laulut, joita oli siellä käytetyssä laulukirjassa,\nsemmoiset kuin \"Honkaen keskellä\" tai \"Mun muistuu mieleheni\" tai\n\"Mistäs tulet, kustas tulet\" tai \"Kuullos pyhä vala, kallis Suomenmaa!\"\ntai edes \"Pojat kansan urhokkaan\", vaan heillä oli uudet laulukirjat,\njoihin oli koottu Marseljeesit ja Internatsionaalet, joissa puhuttiin\n\"sorron yöstä\" ja herrojen läheisestä kukistumisesta, ja he lauloivat\nuusin sävelinkin.\n\nYhteistä onnea, hyvinvointia, varakkuutta luvattiin Tietolassa\nköyhälistölle, jos se vain liittyy yhteen ja järjestäytyy. Kukapa olisi\nenää Vieremässä kuunnellut Tolstoin satuja, että maailman\nonnellisimmaksi havaittiin mies, jolla ei ollut edes paitaa!\n\nKun Vieremän lukutuvan esitelmiä eivät enää saapuneet kuuntelemaan muut\nkuin vanha Sarénska ja jotkut toiset mummot, lopetettiin sen\niltakurssit, lainakirjasto lahjoitettiin työväenyhdistykselle ja\nsiirrettiin Tietolaan.\n\nTämä tapahtui muutama vuosi jälkeen epäonnistuneen Viaporin kapinan.\nKock oli paennut Amerikkaan, kapinalliset upseerit oli ammuttu. Mutta\nvielä entistäkin kiihkeämmin alkoivat venäläiset kumoukselliset nyt\ntehdä aatteistansa propagandaa sekä sotaväen keskuudessa että\nsosialististen työväenyhdistysten piireissä. Ja onnistuneen suurlakon\nkautta voimansa tuntoon päässyt Suomen työväenluokka, joka jo alkoi\nhuomata, ettei pelkkä \"äänestysoikeus\" ollutkaan riittävä hankkimaan\nylivaltaa tälle luokalle, osoittautui kumoukselliselle kiihotukselle\nsangen kiitolliseksi vaikutusalaksi.\n\nSen vuoksi Vieremän lukutupakin ja sen henki, joka niin lahjomattomasti\ntuomitsi paitsi voimassaolevan väkivallan myöskin sen väkivallan, jota\nkumoukselliset valmistelivat, kävi tietolaisille yhä vieraammaksi,\nkunnes eristäytyi aivan erilleen, jäi yksikseen ja lakkasi olemasta.\n\n\n\n\nXIV. KAKSI VASTAKOHTAA.\n\n\nEdellisissä luvuissa aloitettuun selostukseen Vieremässä käyneistä ja\nElisabetiin vaikuttaneista henkilöistä jäisi suuri aukko, ellei vielä\nlisäksi lueteltaisi kahta kävijää, Jean Boldtia ja Akseli Isohiittä.\n\nHeidän mainitsemisensa on tässä tärkeätä sen vuoksi, että he\ntäydellisinä vastakohtina toisilleen olivat kahden vastakkaisen\nelämänkatsomuksen äärimmäisiä kärjistymiä.\n\nSaattaa hyvin olla, että heidän kummankin aatteellinen lähtökohta oli\noikeastaan sama, mutta se tekee heidän kehityksensä myöhemmän\nvastakohtaisuuden vain sitäkin mielenkiintoisemmaksi.\n\nEnsiksikin _Jean Boldt_.\n\nHän oli mielipiteiltään anarkisti. Hänen pääaatteensa oli alussa ollut\nvain vivisektion vastustaminen. Ei hän olisi edes lääkeopillisessa\ntarkoituksessa sallinut elävien elukkain koeleikkelemistä. Itse hän ei\nolisi ehdoin tahdoin tappanut pienintäkään itikkaa. Ei syönyt lihaa, ei\nkalaa, koska se edellytti elävien olentojen hengiltäottamista.\n\nMutta taisteltuaan turhaan vivisektiota vastaan \"laillisin keinoin\" hän\noli pian tullut huomaamaan, että lääkärien oikeutta koeleikkelyyn ei\nvoinut heiltä riistää. Hänen vastalauseittensa ja julkaisujensa\ntodistelut, hänen toimeenpanemansa kansalaiskokoukset ja perustamiensa\neläinsuojeluyhdistysten mielenosoitukset osoittautuivat\ntuloksettomiksi.\n\nJa tämä järkiolentojen tunteettomuus vajaajärkisiä veljiänsä ja\nelintoverejansa kohtaan järkytti siihen määrään Jean Boldtin mieltä,\nettä hän katkeruudessaan olisi mielellään käyttänyt mitä väkivaltaa\ntahansa, jopa vivisektiotakin, _ihmisiä_ kohtaan, jotka kannattivat\nsemmoista vääryyttä heikompaa vastaan. Syylliseksi teki ihmisen juuri\nihmisen oma järki.\n\nBoldtin koko vastainen anarkismi oli alkujaan johtunut tuosta\nkatkerasta voimattomuuden tunteesta niin huutavan vääryyden\nehkäisemisessä. Se oli hänen nähdäkseen kaikkein julmin vääryys, mihin\nihminen saattoi tehdä itsensä syylliseksi, sillä kuolemaan tuomittu\nihminenkin vain teloitettiin, mutta vajaajärkinen eläin kidutettiin\nelävältä kuoliaaksi.\n\nKun hän siis monista julkisista mielenosoituksistaan ja\nkatukulkueistaan huolimatta ei saanut tätä hänen mielestään niin\nhelposti korjattavaa vääryyttä ehkäistyksi, ei lainsäädännöllä eikä\nedes yleiseen mielipiteeseen vetoamalla, niin hän vihdoin päätti erota\nmokomasta yhteiskunnasta, joka sellaista vääryyttä salli ja jossa\nhänellä näytti olevan niin vähän sananvaltaa.\n\nHän rakennutti itsellensä yksihuoneisen erakkomajan metsäisen niemen\nkalliolle Lohjan pitäjässä Vohlaistentalon maalle, joka oli meiltä noin\nkolmen kilometrin päässä, joten Elisabetkin tuli hänet läheisesti\ntuntemaan.\n\nErakkoelämä osoittautui kuitenkin hänelle ylivoimaisen vaikeaksi, hän\nkun ylimysperheen lapsena oli aivan tottumaton minkäänlaisiin\ntalousaskareihin, halonhakkuuseen enempää kuin keittämiseenkään, ja\nhänen huono terveytensä ei suinkaan sallinut aivan vaillinaista\nkeittotaitoa.\n\nKerrankin hän soitti apua meiltä, ja apu näyttäytyikin todella\nvälttämättömäksi: aamusta asti hän oli turhaan yrittänyt saada tulta\nhellaansa, siinä onnistumatta. Paperintuhkaa, puoleksi palaneita risuja\nja tukuittain tulitikkuja oli uuninsuussa, mutta puut eivät edes\npihisseet. Joten hermostumiseen ei kyllä puuttunut aihetta.\n\nTämänkin yrityksen epäonnistumisen jälkeen Boldt alkoi pitää kaikkea\ntolstoilaisuutta peräti epäkäytännöllisenä elämänviisautena ja joutui\nkohta vilkkaisiin väittelyihin Elisabetin kanssa.\n\nErittäinkin oli hänen mahdoton käsittää tolstoilaista oppia \"pahan\nvastustamattomuudesta\" eli kaiken väkivallan kieltämisestä. Terävällä\nälyllään hän asetti tuon opin mitä kirpeimmän ivan esineeksi. Hän\nkyseli Elisabetilta, tietäen tämän kiintymyksen omaisiinsa, mitä\nElisabet tekisi, jos joku rosvo uhkaisi esimerkiksi Arvidin henkeä?\nElisabet vastasi tähän, että jos vain revolveri sattuisi silloin\nolemaan hänellä kädessään eikä muuta keinoa olisi, hän ampuisi rosvon,\nennen kuin tämä ehtisi ampua Arvidin. Rosvon tappaminen olisi kuitenkin\nollut hänen mielestään hyvin ajattelematon teko, sillä tappamalla sen,\njoka uhkasi hänen poikaansa, olisi hän menetellyt kanamaisen\nkiintymyksen eikä jumalallisen järjen mukaisesti: hän olisi asettunut\nmääräämään, kenen on elettävä ja kenen kuoltava, toisin sanoen, tehnyt\nitsensä syypääksi juuri samaan rikokseen, jonka rosvokin oli ollut\ntekemäisillään.\n\nBoldtilla oli nyt tietysti ihan päinvastainen mielipide.\n\nVäkivalta oli hänen mielestään useimmissa tapauksissa ainoa keino, joka\noli heikomman suojelemiseksi tarjolla. Hänen käsityksensä mukaan\nihmisen siveellinen velvollisuus oli, vaikkapa tuntien oman\nvoimattomuutensakin, suinpäin hyökätä rosvon kimppuun ja tehdä\nparhaansa väkivallanteon estämiseksi väkivallalla. Hän vain ei saanut\npysähtyä miettimään, voittaako hän tuon vai ei, hänen asiansa oli vain\nhyökätä.\n\nOn hyvin mahdollista, että usein uudistuvat väittelyt näistä asioista\nsaivat Boldtin vain yhä sitkeämmin vakiintumaan omaan käsitykseensä.\nHeikompina ja suojeltavina hän ei enää pitänyt vain vivisektion alaisia\nelukoita, vaan ala oli nyt laajentunut myös kaikkinaista vääryyttä\nkokeviin ihmisiin, alkaen Dreyfusista viimeiseen katurenttuun asti,\njota poliisi hänen mielestään liian kovakouraisesti oli raastanut\najuriin ja painellut jalkoihinsa.\n\nUsein hän vähän salaperäisesti katosi maalta kaupunkiin, ja eikös\nsaatukin kohta kuulla jostakin kulkueesta, jonka hän oli koonnut\nympärilleen satunnaisista samanmielisistä ja johtanut panemaan\nvastalausetta johonkin yhteiskunnan puolelta johtuneeseen vääryyteen.\nVälistä hän joutui järjestysvallan huostaan, jopa sai viettää yönsäkin\npahnoilla — poliisin vastustamisesta tämän virkatehtävissä.\n\nMutta sellaiset kokemukset eivät vähimmässäkään määrässä heikentäneet\nhänen vakaumustaan, jonka mukaan ihmisen velvollisuus oli puolustaa\nheikompaa väkivalloin voimakkaampaa vastaan. Päinvastoin.\n\nNäin hän, saman vakaumuksen edelleen kehittyessä, alkoi yhä enemmän\nlähestyä luokkataistelua, siis köyhälistön taistelua porvaristoa ja\nrahavaltaa vastaan. Ja siinäkin taistelussa hän tietysti piti\nväkivaltaa lopullisesti ainoana tehokkaana keinona, siis liittyi\nmieluimmin äärimmäisiin kumousmiehiin ja alkoi pitää äänestysoikeuksia\nja parlamentarismeja vain jättiläismäisenä kansan pettämisenä.\n\n\"Vivisektion\" vastustajasta kehittyi anarkisti.\n\nSuurlakon aikoina hän tietenkin oli pitkiä aikoja poissa\nerakkomajastaan. Ei näkynyt, ei kuulunut. Tietysti Helsingissä\nkeskellä suurlakon pahimpia lopputemmellyksiä. Kock, joka suuresti\nrakasti Boldtia, mutta myöskin hyvin tunsi hänen kumousmielensä ja\nintohimoisen valmiutensa hetken tekoihin, pelkäsi hänen milloin\ntahansa voivan nostattaa kiihottuneen katuyleisön ennenaikaiseen\nkumoukselliseen liikkeeseen ja nimitti hänet \"adjutantikseen\". Boldt\nsai käytettäväkseen Kockin kansliassa poliisikamarilla erikoisen\nhuoneen, jonne hänen läpiluettavakseen ja ratkaistavakseen tuotiin\nerinäisiä pinkkoja asiapapereita, että kriitillisimmät hetket menisivät\nniiden selailemiseen.\n\nViaporin onnettoman kapinan jälkeen, kun Kock jo oli paennut\nkotimaastaan ja Venäjän mahtavia sotalaivoja oli vartiossa siellä\ntäällä pitkin linnoituksen ja Helsingin satamaväyliä, tapasin Boldtin\nvaeltamassa rannikoilla ja kysyin häneltä, mitä hän siinä vaaniskeli.\n\n— Noita sotalaivoja, — hän vastasi.\n\n— Mitä niistä?\n\n— Niistä ovat useat melkein tyhjinä ja ne seisovat siinä vain\npeloittimina.\n\n— Entä sitten?\n\n— Katsopas, — sanoi Boldt, — minäkin olen sentään jonkin verran\nsääliväinen, kun on kysymyksessä ihmishenki, mutta ainakin nuo laivat,\njoissa ei ole matruuseja, pitäisi välttämättä saada räjäytetyksi\nilmaan. Tämmöisinä taantumuksen aikoina ei ihmisen siveellinen\nvelvollisuus voi lakata olemasta hänen velvollisuutensa, ja sen vuoksi,\nkun ei muuta voi, olisi ainakin hävitettävä heidän aseitansa, jos heitä\nitseänsä \"ei saa tappaa\". Senhän ei pitäisi olla Toistoinkaan mukaan\nmikään synti.\n\nMyöhemmin, maailmansodan aikana Boldt sairasteli eikä hänellä ollut\nvoimia minkäänlaiseen esiintymiseen. Joskus vain, kun hän ilmestyi\nmeille tai Vieremään, sattui hiljaisia ajatustenvaihtoja. Elisabet yhä\nkoetti hänelle selittää, mistä syystä ihanteellinen tarkoitus\nvälttämättä vaati yhtä ihanteellisia keinojakin. Väkivallantekoja\nmiettiessään ja vielä enemmän niitä toteuttaessaan, — sanoi Elisabet,\n— tulee käyttäneeksi rakkaudettomuuteen sitä ainoata elämää, jota\ntietoisesti elää. Nykyisyydessä siis turmellumme, sen sijaan kuin vain\nsiinä voisimme rakkauskykyämme laajentaa. Ja vihdoin olemme vain täynnä\nkiukkua, hermostusta, väkivallan ja koston ajatuksia. Ei ole niin\nihanteellista tulevaisuudenkuvaa, jonka nimessä ihminen saisi turmella\nnykyisyytensä.\n\nBoldt oli kuitenkin siinä määrin väsynyt ja heikko, ettei hän oikein\njaksanut kuunnella, mitä hänelle puhuttiin. Kalpeana hän vain istui\nnojatuolissa, kädet riipuksissa, tuon tuostakin ummistaen raskaat\nsilmäluomensa ja huokaisten:\n\n— Kyllä kaikki vielä hyvin päin kääntyy...\n\nMutta tämä hiljaisuus oli vain tyyntä myrskyn edellä. Bolshevikkien\nvallankumouksen alkaessa Boldt jälleen heräsi.\n\nOli kuin hänessä olisi jälleen syttynyt palamaan sammuksissa ollut\nliekki, ja nyt se leimahtikin täyteen loimuunsa.\n\nTerveenä, täynnä tarmoa hän ilmestyi Helsinkiin venäläisten\nkumousmiesten keskelle, ottaen kohta tehtäväkseen suomalaisen\ntyöväestön kiihottamisen. He antoivat hänelle veripunaisen lipun, johon\noli valkoisella kirjoitettu venäjäksi: SVOBODA, mikä merkitsee: vapaus,\nja saattoivat hänet Nikolainkirkon rappusille. Sieltä käsin hän sitten\njoka ilta piti kumouksellisia kiihotuspuheita senaatintorilla\nliikkuvalle yleisölle \"maailmankommunismista\". Ja nyt hän olisi ollut\nkyllä valmis lennättämään ilmaan ihmisineen päivineen minkä sotalaivan\ntahansa, jossa vain ei liehunut punaista lippua.\n\nTämä oli Jean Boldtin viimeinen voimainponnistus heikomman ja sorretun\npuolustamiseksi.\n\nSen jälkeen hän jälleen sairastui, tällä kertaa mitä ankarimpaan\nreumatismiin, joka lyhyessä ajassa teki hänet kyttyräselkäiseksi.\n\nMutta sittenkin olivat hänen viimeiset, hourailevat sanansa\nkuolinvuoteella olleet:\n\n— Aika on tullut! Tarttukaa aseihin! Aseihin!\n\n       *       *       *       *       *       *\n\nToinen noista kahdesta vastakohdasta oli _Akseli Isohiisi_ eli Örnmark,\nkuten hänen nimensä oli alkujaan ollut. Isohiisi eli aina\nnykyisyydessä.\n\nHän oli vastakohtana Boldtille toisessakin mielessä kuin\nesimerkiksi Matti Kurikalle, jonka mieli haaveili tulevaisuuden\nmalliyhteiskunnista. Boldt eli hänkin nykyisyydessä. Hän oli\nmielialaltaan anarkisti. Hän kokosi ja kaivoi itsestään esille kaiken\nmahdollisen kiukun, hermostumisen, vihanhimon, jopa paisutti niitä ja\nteki ne hyveiksi voidakseen sitten näillä voiman ja tarmon lähteillä\nhyökätä kaiken sen vääryyden ja sorron kimppuun, joka tuli hänen\neteensä nykyisyydessä.\n\nIsohiisi sitä vastoin tieten tahtoen tukahdutti itsessään kaiken vihan\npitäen sitä paheena ja esteenä nykyisyytensä elämälle. Hän koetti\npikemminkin olla näkemättä sitä vääryyttä, mitä ihmiset tekivät\ntoisilleen, ollakseen ketään tuomitsematta ja voidakseen täydelleen\nantautua vain ihmisrakkaudelle.\n\nIsohiisi eli nykyisyydessä niinkuin Boldtkin. Ja sittenkin he olivat\nmitä suurimpia vastakohtia.\n\nAkseli Isohiisi kävi ensi kertaa luonamme jo paljon ennen sotaa.\nSilloin ei hän herättänyt erikoista huomiotamme. Hän oli ylioppilas,\njoka oli antautunut maalaustaiteen alalle, jopa harjoittanut\ntaideopintoja Tukholmassa. Mutta hän oli tutustunut Tolstoin\nkirjoituksiin, joiden sanoi voimakkaasti vaikuttaneen häneen. Ja nyt\nhän oli tullut pyytämään neuvoja ja saamaan kannatusta aikomaansa\njyrkkään elämänmuutokseen.\n\nEi hän ollut ainoa luonamme kävijä tämmöisissä asioissa, eipä edes\nainoa ylioppilaskaan. Ja meillä oli tapana, melkeinpä sääntönä,\nkylmästi neuvoa ajattelemaan kolmesti ja neljästi päänsä ympäri, ennen\nkuin ryhtyi ilman ylivoimaista sisäistä pakkoa muuttamaan elämänsä\nulkonaisia olosuhteita. Kokemuksemme mukaan jo se seikka, että tultiin\nulkonaisen menettelyn suhteen neuvoja kysymään, osoitti, ettei kipinä\nollut osunut sytyttävään kohtaan. Emme siis Isohiidenkään suhteen\nsemmoisia neuvoja säästäneet.\n\nMutta muutaman vuoden kuluttua saimme syrjästä päin kuulla, että hän\ntodella oli luopunut perintöosastaan muiden sukulaisten hyväksi ja\nruvennut elämään \"päivästä päivään\", se on nykyisyydessä, huomisesta\nhuolimatta. Kerrottiin hänen vaeltavan paikasta toiseen tavallisena\npuuseppänä, kirvesmiehenä, varattoman kansan rakennustöissä, kaikkialla\nvain ruokapalkasta suorittaen häneltä pyydettyjä tehtäviä.\n\nJa pian me saimme jälleen nähdä hänet kasvoista kasvoihin. Varhaisena\nkevätaamuna hän tuli ylös mäelle kulkien koivikkotietämme. Hänen yllään\noli sininen työläisenpuku ja selässä tuohikontti. Hän tuntui kuin\nkasvaneen entisestään, hänen päivettyneet kasvonsa uhkuivat terveyttä,\nja silmistä ja hymyileviltä huulilta kuvastui onni ja ylevä rauha.\n\nHän oli tullut auttamaan meitä uuden asumuksen rakentamisessa ja jäi\nluoksemme melkein koko kesäksi, kunnes rakennus valmistui.\n\nNyt Elisabet sai tutustua ihmiseen, jolla oli _kokonaan_ sama usko kuin\nhänellä itsellään. He olivat niin samaa mieltä kaikissa kysymyksissä,\nettei heillä tuntunut olevan paljonkaan puhumisen ja selittelemisen\naihetta. Jo puolesta lauseesta toinen ymmärsi toisensa, he vain\nnyökäyttivät päätänsä ja lauseen lopettaminen oli tarpeetonta.\nEnimmäkseen he vain hymyilivät toisilleen.\n\nKunpa semmoinen mies voisi arvata, millaisen rakkauden syvyyden hänen\nolemuksensa herättää! Vielä hänen kuolemansakin jälkeen tuntee hänen\nelävän läsnäolonsa. Häntä kaipaa niin kuin kaipaa auringonpaistetta.\nHän oli todistamassa, että todella on olemassa, vieläpä ihmisille\ntarjona, ihan erikoinen, uusi elämä uskossa elävään nykyisyyteen ja\nvapaana huomisen huolista. \"Onni onkin juuri siinä, ettemme tiedä\nmitään tulevaisuudesta, emme omastamme emmekä muiden, ja saamme elää\nnykyisyydessä, vapaina kuin taivaan linnut\", — oli hänellä tapana\nsanoa. Tunnustelimme omin käsin ja näimme omin silmin, että oli\nsaavutettavissa se, mitä olimme epäilleet mahdottomaksi. Näimme\nedessämme rakastetun tien, jota olimme pitäneet olemattomana,\nepätodellisena. Näimme utuisen ihanteemme taivaista maahan tuoduksi.\n\nNäitä kahta vastakohtaa toisiinsa verratessaan Elisabet usein epäillen\ntuumaili, voiko heidän niin peräti erilaisia minujansa mitenkään\nyhdistää samaksi olemukseksi, ikuiseksi, kuolemattomaksi minuudeksi,\njota Jeesus sanoi Jumalan Pojaksi. Olivathan heidän alkuperäiset\nelämänvaikuttimensa — Boldtilla vivisektion vastustaminen ja\nIsohiidellä köyhimmän palveleminen — kotoisin samasta elämänlähteestä,\nrakkaudesta. Heidän kummankin minuuden pohja oli siis sama. Ja se, että\nhe näennäisesti olivat menneet niin eri suuntiin, Boldt anarkistiksi ja\nIsohiisi miltei ihanneihmiseksi, olisiko se riippunut vain muiden\nihmisten erilaisesta vaikutuksesta heihin: kumouksellisten\nvaikutuksesta Boldtiin ja Tolstoin vaikutuksesta Isohiiteen, siitä,\nettä Boldtiin oli pesiytynyt tuo ikivanha, pakanallinen usko\nväkivaltaan, ja Isohiiteen taas moderni kristillisyys, kaiken\nväkivallan kieltäminen, elämä nykyisyydessä.\n\nTämä kysymys ei tahtonut oikein selvitä Elisabetille.\n\nHän tunsi vain, että tuo samastus _täytyi_ voida tehdä maailman\nkaikkein suurimpienkin vastakohtien välillä.\n\n\n\n\nXV. ELISABET MUUTTAA VIEREMÄSTÄ.\n\n\nVaikka siis oli tapahtunut ja yhä tapahtui paljon semmoista, mikä\nvähensi Vieremän entistä merkitystä työväen ja pikkueläjäin\nkokouspaikkana, kuten lainakirjaston siirtyminen Tietolaan,\ntolstoilaisuuden täydellinen tappio sosialismin rinnalla, suoran\nväkivaltaisen kumousopinkin yhä kasvava vetovoima ja kaikkien\naseettomuusesitelmien jääminen kuulijoita vaille, ja vaikka tämä\nkukistuminen olisi voinut suuresti lamauttaa Elisabetin mieltä, jopa\nsammuttaa hänen innostuksensa, ei niin kuitenkaan käynyt. Hänen intonsa\nei voinut milloinkaan olla ravinnon puutteessa.\n\nIsohiiden Rantalassa oleskelun jälkeen hän oli vain yhä lujemmin\nvakaantunut uskossaan, että ainoastaan omakohtainen edistyminen\nomantunnon seuraamisessa saattoi merkitä jotakin maailmallekin,\nsaarnaileminen ei mitään. \"Ihmisen valtakunta on vain tässä\", — sanoi\nhän viitaten käsiinsä ja sillä tarkoittaen, ettei ihmisen valta\nulettunut maailmaa muuttamaan muuten kuin vain hänen omalta kohdaltaan\neli että valtapiirin laajentaminen omien käsien ulottuvilta johti\nväkivaltaan ja turmeltumiseen.\n\nVieremän omistaminen, joka oli hänestä noin kymmenen vuotta sitten\ntuntunut suureltakin edistysaskelelta verrattuna hänen entiseen\nelämäänsä kuvernöörin ja senaattorin rouvana, alkoi nyt vuorostaan\ntuntua pikemminkin edistymisen esteeltä kuin sen auttamiselta.\nSeuraavista syistä.\n\nToisten työssä olevalla ihmisellä ei ajan pitkään riitä tarmoa aina\nvain \"komentamaan itseänsä\", vaan hänestä tuntuu melkein helpotukselta,\nkun joku toinen ottaa häntä komentaakseen, nuhtelee häntä laiskuudesta\nja määrää hänen tehtävänsä. Ja niinpä oli vuosien kuluessa\nosoittautunut välttämättömäksi pitää töiden menoa hiukan silmällä, ehkä\nvähän jo komentaakin. Satunnaisempien palvelijain suhteen oli täytynyt\ntulla siihen kokemukseen, että \"mitä enemmän vapautta heille antaa,\nsitä vaativaisemmiksi he tulevat\". Varmaankin on asianlaita niin, —\najatteli Elisabet, että ihmisessä, palvelijassakin, piilee synnynnäisen\ntasa-arvoisuuden vaatimus, ja niin kauan kuin se ei ole herännyt, voi\nihminen tyytyä elämään ala-arvoisempanakin. Mutta heti kun se on\nherätetty — ja sen herättää useimmiten juuri tasa-arvoinen kohtelu, —\nei palvelija voi vaatimuksissaan pysähtyä, ennen kuin hän on\nsaavuttanut _täyden_ tasa-arvoisuuden, sillä oikeastaan vain _täysi_\ntasa-arvoisuus on tasa-arvoisuutta. Tolstoi oli esittänyt siitä asiasta\nvertauksen. On kaksi vesisaavia. Toisessa on vedenpinta alempana kuin\ntoisessa. Mutta heti, kun saavit yhdistetään pohjaputkella, täytyy\nvesien tulla luonnon pakosta keskenään täydellisesti tasapintaisiksi.\nMikään alempana oleminen ei voi enää tulla kysymykseenkään.\n\n\"Mitä parempi heille on, sitä pahemmiksi he tulevat\", — sanoivatkin\nrouvat piioista.\n\nMutta tämmöinen vaara ei suinkaan saanut horjumaan Elisabetin uskoa\ntasa-arvoisena-kohtelemisen velvollisuudesta.\n\nHänessä horjahti vain usko siihen, että maatilan omistaminen ja siinä\nisännöiminen olisi muka ollut totuudenhengen edessä erikoisesti\nansiollista, saavuttamisen arvoista. Jos ihmisen edistyminen riippui\nhänen hyvien suhteittensa edistymisestä ympäröiviin ihmisiin, niin\nisännäksi asettuminen renkien ja piikojen keskelle ei suinkaan ollut\nmikään paras mahdollinen suhtautuminen ihmisiin. Sen täytyi päinvastoin\nvihdoin tulla esteeksi edistymiselle. Sillä täyttä tasa-arvoisuutta ei\nvoi syntyä kahden ihmisen välillä, jotka ovat toisiinsa isännän ja\nrengin suhteissa. Palkasta palveleminen ja palveluttaminen synnyttää\nkieron välin, josta ei voi päästä muuten kuin tämmöisestä suhteesta\nirtautumalla. Oikeassa suhteessa toiseen ihmiseen voi olla vain\nvapaaehtoisesti häntä palvelemalla, niinkuin Isohiisi oli sanonut ja\ntehnyt.\n\nMitään välitilaa ei ollut, vaan ainoastaan: joko — tahi.\n\nElisabet oli kyllä koettanut lieventää tuota yhä tuntuvammaksi käynyttä\nkierouden tunnetta jos jollakin tavalla: komentamattomuudella,\navuliaisuudella, henkisellä veljistymisellä, mutta noista yrityksistä\noli sama kierous alkanut tuntua yhä vain selvemmin. Sitä ei voinut\nvälttää edes niinkään luonnollisissa tasa-arvoisuuden alkeissa kuin\nyrityksissä syödä palvelijain kanssa samoja ruokia ja saman pöydän\nääressä. Sillä palvelijat tavallisesti otaksuvat tuolla järjestelyllä\nvain tahdottavan valvoa, etteivät he söisi liian paljon voita eivätkä\npistelisi poskiinsa liikoja annoksia. Keskustelu yhteisen ruokapöydän\nääressä oli kummaltakin puolen tavallisesti luonnotonta ja\npingoitettua, ja summa oli, että suhteiden kierous tuntui melkein\nkiusallisimmalta juuri näiden yhteisateriain aikana, joten pöydän\näärestä nouseminen näytti antavan palvelijoille suloisen vapautuksen\ntunteen.\n\nKun Elisabetille vähitellen kävi päivänselväksi, ettei emännän ja\npalvelijain suhteissa voinut olla mitään välitilaa, jossa tuota\nkiusallista kieroutta ei olisi tuntunut, oli hänelle ilman muuta myös\nselvänä, että loppujen lopuksi Isohiiden menettely oli ainoa\nvapautuksen tie eli siis, että oli mentävä eteenpäin.\n\nIsohiisi oli kuitenkin luopunut paitsi perintöosuudestaan myöskin\n\"omaisistaan\" siinä merkityksessä, että hän oli katkaissut\nperhesiteensä näihin ja antautunut palvelemaan köyhiä, hänelle täysin\nvieraita ihmisiä, katsoen ihmisten olevan sukua toisilleen vain sen\nperusteella, että olivat \"saman Isän lapsia\".\n\nElisabet kyllä ymmärsi tämän menettelyn ja piti sitä ainoana täysin\njohdonmukaisena ajatustapana. Mutta itse puolestaan hän ei voinut edes\najatellakaan sellaista omaisista luopumista.\n\nKuinka hän olisi voinut jättää esimerkiksi Kasperia, joka oli juuri\nkadottanut vaimonsa ja jäänyt neuvottomaksi alaikäisten lastensa\nkanssa?! Elisabet oli juuri palannut Kuopiosta miniänsä kuolinvuoteen\näärestä ja luvannut täyttää hänen viimeisen pyyntönsä: ottaa lapset\nsuojaansa, erittäinkin pienen tyttären, hänen rakkaan Ainonsa. Kasper\nitse puolestaan oli taloudenhoitoon aivan tottumaton, hyvä kun hänen\nhermonsa kestivät opettajatoimenkin. Ja nyt aikoi Kasper vielä kaiken\npäällisiksi muuttaa Helsinkiin, joten Elisabetin apu olisi ollut yhäkin\nenemmän välttämätön.\n\nTämä Kasperin auttamisen ajatus oli tullut avuksi Elisabetille\nitselleen siinä mielessä, että se teki Vieremästä luopumisen hänelle\nvälttämättömäksi, joten hänen ei enää tarvinnut horjua noiden\nomakohtaisten henkisten syiden punnitsemisessa eikä liioin asetella\nvaakaan itsekästä, väkisin yhä palaavaa ajatusta siitä, miten vaikeaksi\nhänen tulee jättää Vieremän tutut pihapolut, sen niityt, metsiköt,\njärven ranta ja vielä nuo rakkaat tuolla mäellä.\n\nElisabet siis möi Vieremän.\n\nMaanarvo oli vähän noussut, joten hän olisi saanut pienen voitonkin,\nmutta hänen rahansa hupenivat pian, sillä hän antoi tavallisesti\nniille, jotka hänen mielestään tarvitsivat kipeämmin kuin hän itse, ja\nniin kävi nytkin suurimman osan kauppahinnasta.\n\nItse hän tosin joutui täten vielä varattomammaksi kuin oli jo\nentuudestaan ollut, sen jälkeen kuin oli luopunut suomalaisesta\neläkkeestään. Mutta hänellä oli vielä tuloja niistä rahoista, joita\nVenäjän valtio maksoi kenraalien leskille. Ja sitä paitsi köyhyyshän\noli melkein juuri sitä, mihin hänen mielestään oli pyrittävä, eikä hän\nsiis mitenkään voinut pitää sitä minään vitsauksena. Sitä oli\npäinvastoin — niinkuin Tolstoin sadussa sanottiin ja niinkuin\nIsohiisikin oli todistanut — pidettävä pikemminkin onnena, koska vain\nitse mitään omistamatta saattoi todellisesti, ruumiinsa ja henkensä\nkaikilla voimilla, kieräilemättä suhtautua oikein _kaikkiin_ ihmisiin.\n\nTämän askelen otettuansa hän ei enää tuntenut epävarmuutta tuossa\nmaailmanparantamiskysymyksessä, vaan tiesi seisovansa varmalla\npohjalla. Kunhan vain jaksoi aina pysyä tuomitsematta niitä, jotka yhä\nedelleen koettivat parantaa ympäristöänsä eikä itseään ja sen\ntarkoituksen nimessä käyttivät väkivaltaa!\n\nMutta lopullisen varmuuden siitä, että tuo hiljainen ja näkymätön\n\"yksitellen-teoria\" todella oli ainoa tie, jolla yksityinen ihminen\nsaattoi maailman parannukseen vaikuttaa, antoi hänelle se suuri\npettymys, minkä sisälsi maailmansodan syttyminen vain neljä vuotta\nTolstoin kuoleman jälkeen! Todella mikä toiveiden murskautuminen!\nNiinkö peräti vähitellen maailma on muuttava muotoansa, että kaikkien\npiti ensin sisäisesti muuttua Tolstoin kaltaisiksi, lakata vainoja\npelkäämästä, luopua omaisuudestaan, omaisistaan, — ennen kuin siitä\nsaattoi jotakin tulla! Ja nyt kaikki, kaikki olivat yhtyneet\nhirmuisimpaan väkivaltaan, mitä maailmassa oli koskaan\ntapahtunut. Sosialistitkin. Eipä ollut tullut mitään heidänkään\nsodanvastustamisestaan. Eivät hiiskahtaneet mitään edes siitä, että\nheidän pääjohtajansa Jaurés, ainoa, joka uskalsi sotaa vastaan puhua ja\nkirjoittaa, murhattiin Pariisissa. Kaikki nuorsosialistitkin marssivat\nnyt kauniisti riveissä!\n\nTämän jälkeen olisi todella ollut melkein naurettavaa enää uskoa\nmihinkään \"yht'aikaa-teoriaan\". Ja sen vuoksi ei Elisabetista koko\ntuolla maailmansodalla ollut yhtään mitään merkitystä, tulivatpa sen\nvaikutukset millaisiksi tahansa. Sen ainoa hyöty saattoi olla vain se,\nettä suunnattomat kärsimykset jälleen opettavat uudelle sukupolvelle,\nmihin väkivalta johtaa. Ja häntä kauhisti ajatella, mihin kärsimyksiin\nihmisten täytyikään vielä joutua, ennenkuin heidän uskonsa väkivaltaan\nhäviää!\n\nKoko sodanajan Elisabet asui pienessä huoneistossa Siltasaarenkadun\n5:ssä Kasperin ja tämän tyttären Ainon kanssa. Huoneiston useimmat\nikkunat antoivat leveälle kadulle, jossa aina liikkui loputtomia\ntyöläisjoukkoja matkalla tehtaisiin tai tehtaista, tämän kadun ollessa\nainoa kulkuväylä Sörnäisiin. Tämä kaupungin ehkä meluisin katu pauhasi\nlakkaamatta hänen korvissaan, jotka olivat jo tottuneet maaseudun\ntyyneen rauhaan. Onneksi Elisabet ei milloinkaan antanut minkään\nulkonaisen asian häiritä ajatuksiansa. Hän oli tosin \"vetäytynyt\nmaailmasta\" eikä ottanut juuri ollenkaan osaa keskusteluihin sodasta\ntai muusta politiikasta. Mutta hänen omat ajatuksensa olivat tähän\naikaan virkeimmillään, ja hänen vaiteliaisuutensa johtui vain siitä,\nettei kukaan hänen luonansa kävijöistä joutanut tämmöisinä myrskyävinä\naikoina kallistamaan korvaansa kuunnellakseen hänen selityksiään siitä\nainoasta ja vain henkilökohtaisesta tiestä, jolla maailma oli\nparannettavissa, vaan kaikkia elähdytti ajatus, että tämä maailmansota\nnyt oli saava aikaan joitakin suuria, ennen kuulumattomia muutoksia ja\nparannuksia oleviin oloihin.\n\nMitkä siis olivatkaan Elisabetin omat ajatukset. Koskaan ennen ei hän\nollut ajatellut noiden maailmanparannusaatteiden yhteydessä kysymystä\nsielun kuolemattomuudesta, minuuden ikuisuudesta, niin paljon kuin hän\nolikin sitä ajatellut erillään maailman parannuksesta.\n\nMutta nyt, juuri maailmansodan aikana, hänelle oli ikään kuin suurena\nilmestyksenä selvinnyt, että nuo asiat olivatkin keskenään mitä\nkiinteimmässä yhteydessä. Noita hänen ajatuksiaan voi poimia sekä hänen\nkirjeistään että puheistaan.\n\n\"Jos Jumala on rakkaus, niin ihminen voi olla _ikuista_ minuutta vain\nolemalla keskeytymätön rakkaus kaikkea elävää kohtaan.\"\n\n\"Koska muita ei voi pakottaa rakkauteen, niin ihminen voi vaikuttaa\nmaailman paranemiseen vain toteuttamalla omalta kohdaltaan rakkauden\nkäskyt.\"\n\n\"Niinpä tätä hirvittävää maailmansotaa ei voi kukaan vastustaa muulla\ntavalla kuin vain olemalla omalta kohdaltaan sotimatta. Ja jos\nsemmoinen yksilöllinen rakkaudenuhri tuntuu kovin vähässä määrin\nvaikuttavan maailmanparannukseen, niin ehkä hänen lohduttajakseen tulee\nikuisuuden tunto.\"\n\n\"Ihminen ei voi penikulmissa mitata rakkautensa vaikutusta. Hän voi\nvain omasta elämästään poistaa kaiken sen, mikä _hänen_ kohdaltaan\nestää maailman onnelliseksi tulemista.\"\n\nTähän Elisabetin ilmestyksen tapaiseen selviytymiseen sisältyi vielä\nJeesuksen menettelyn uudenlainen ymmärtäminen. Paitsi Jeesuksen\nnimenomaisia sanoja ja opetuksia, kuten: älkää tuomitko, älkää kantako\nvihaa, älkää tehkö vastarintaa sille, joka on paha, vaan rakastakaa\nvihollisianne, niitäkin, jotka teitä vihaavat ja vainoovat, on\nJeesuksen oma menettelykin yhtä ainoata todistamista väkivaltaa\nvastaan. Taisihan tosin olla vähän kysymystä aseistakin, kun\nväkivallantekijät jo lähestyivät, mutta mentyään erilleen rukoillakseen\nja hengessä vahvistuakseen Jeesus palasi täysin kirkastuneena, käskien\nehdottomasti panna miekat pois. Ja niin hän oli valmis omalta\nkohdaltaan toteuttamaan kaiken sen, mistä maailman onnellisuus riippui:\nolemaan nousematta vastarintaan ja viimeiseen hengenvetoonsa asti\nkieltämään kaiken väkivallan. Väkivallantekijät tulivat. Hänen\nkuninkuutensa pilkaksi he puettivat hänet narrinkaapuun, panivat hänen\npäähänsä orjantappurakruunun ja hänen häpeäkseen ripustivat hänet\nalastomana puuhun, käsistä ja jaloista siihen hajalleen naulittuna.\nJeesus kesti kaiken. Ja vain siksi, että hän näin suhtautui\nväkivaltaan, onkin hän ihmisten tie, totuus ja elämä.\n\n\"Mutta ihminen, esimerkiksi vanha vaimoihminen\", ajatteli Elisabet, —\n\"joka ei saata vastustaa sotaa siitä kieltäytymällä eikä liioin joutua\nristiinnaulitsijain käsiin, — mitä hänen siis on tehtävä elämässä, jos\nhänkin rakastaa maailmaa ja palavasti haluaa sen vapautumista\nväkivallan alaisuudesta?\"\n\nNiinkuin taivaanrannan etäisyydestä sinivuoret lähenevät ja\nsuurenemistaan suurenevat, kunnes pysähtyvät katsojan jalkain\nnoustaviksi ja läheisin on suurin ja vaikein, niin Elisabetin näin\nmiettiessä lukemattomat tehtävät ja velvollisuudet ympäröivät hänet. Ja\njyrkimmät ja suurimmat olivat ne, jotka olivat lähimpänä.\n\n\"Nuoret luulevat, ettei vanhuksesta ole enää mihinkään, mutta hänenpä\neteensä vasta tuleekin vuoria.\"\n\n\"Tuossa on se vuori, jonka nimi on: Rakasta Jumalaa koko sydämestäsi,\nkoko sielustasi ja koko voimastasi.\"\n\n\"Tuossa seuraava, jonka nimi on: Rakasta lähimmäistäsi niinkuin\nitseäsi.\"\n\n\"Mutta vaikka jätin Vieremän enkä ole enää maanomistaja, on ympärilläni\nyhäkin väkeä, jotka palkasta palvelevat minua ja jotka siis eivät voi\nsuhtautua minuun lähimmäisinä yhtä vähän kuin minä heihin. Me olemme\ntoisillemme muukalaisia, ja me palvelemme toisiamme rahasta niinkuin\nkauppiaat, jotka toisiansa pettävät.\"\n\n\"Ja tuossa kolmas, jonka nimi on: Niinkuin tahdotte teille tehtävän,\nniin tehkää tekin muille.\"\n\n\"Ja neljäs: Suurin on se, joka on kaikkien palvelija.\"\n\n\"Yläluokan suhde palvelijoihin on aivan pakanallinen, eikä siinä ole\njälkeäkään Jeesuksen opeista.\"\n\n\"Mutta koska maailmaa ei voi parantaa, täytyy antaa asiain olla\nniinkuin ne ovat, ja vain omalta kohdaltaan muuttaa suhteensa ihmisiin,\nlakata palveluttamasta itseään ja vain itse palvella kaikkia —\nrakkaudesta — ei hyödyn vuoksi, — niinkuin omaisia.\"\n\nJa niinpä Elisabet alkoi kiivetä uusien vuoriensa ylitse, joista juuri\nedessä olevat näyttivät jyrkimmiltä ja vaikeimmilta nousta. Mutta sen\nsijaan jo ylitsekavutut, taakse jääneet, joista yksi oli nimeltään\nVieremä, eivät enää ollenkaan herättäneet mitään iäksi kadonneen\nkaipausta.\n\nPäinvastoin. Sen polut, puutarhat, porkkana- ja punajuuripenkit, sen\nväki, sen naapurit, Sarénskat ja suutarit, sen kanat, elukat, niityt ja\nrannat olivat nyt ihan suloiset ajatella ja ihmeellisesti lohduttivat\nsilloin, kun edessä olevat vuoret tuntuivat liian jyrkiltä. Vielä sekin\najatus, että siellä oli nyt uudet asukkaat ja omistajat, jotka tietysti\ntahtoivat tehdä Vieremän entistäkin viihtyisemmäksi, antoi ihmeellistä\nonnea ja rauhaa. Joten hän rakasti Vieremää, omistamatta sitä, nyt\najatuksissaan \"melkein satakertaisesti enemmän kuin ennen omistaessaan\nsen\".\n\n\n\n\nXVI. ELISABETIN KIRJEESTÄ OLIALLE.\n\n\nOlia, Elisabetin nuorin sisar, oli jäänyt bolshevikki-vallankumouksen\npuhjetessa Venäjälle. Aavistaen, että se merkitsi heidän lopullista\neroansa, hän oli lukemattomia kertoja pyytänyt Elisabetia kirjoittamaan\nhänelle jotakin itsestään ja lapsistaan näinä levottomina aikoina.\n\nLukemattomia kertoja oli Elisabet omastakin aloitteestaan päättänyt sen\ntehdä, mutta kirjoitettavaa oli kerääntynyt niin paljon, ettei hän\nymmärtänyt, mistä päästä aloittaa. Ja lyhyissä kirjelapuissa hän aina\nvain lupaili kohta lähettävänsä \"pitkän kirjeen\".\n\nKun Olia puolestaan jokaisessa kirjeessään tiedusteli, milloin se\nluvattu pitkä kirje vihdoin tulee, ja kun Elisabetin omantunnon vaiva\noli tämän laiminlyönnin vuoksi kasvanut suorastaan kivimuurin\nkorkuiseksi, päätti hän viimeinkin ryhtyä kirjoittamaan ja meni sitä\nvarten, yön tultua, huoneeseensa, koettaen olla vähimmälläkään\nrisahduksella herättämättä viereisessä huoneessa nukkuvaa Kasperia,\njoka iltayöstä herättyään ei tavallisesti voinut enää saada unta\nsilmiinsä.\n\nEnnen kirjoittamista oli Elisabetin kuitenkin toimitettava päivän\nmenolaskut ja liitettävä ne viikon summiin, mikä vaati pieneen\nnappulataulukkoon turvautumista. Tuokin toimi oli suoritettava\näärimmäisen hiljaa, sillä Kasper oli, kaikista vastaväitteistään\nhuolimatta, joskus herännyt vain nappulainkin kalinaan.\n\nElisabetin tarkoituksena oli kirjoittaa Olialle kerrankin _kaikesta_,\nsekä niistä merkillisistä ajoista, jotka nyt olivat Suomessa vallalla,\nettä myöskin kaikista lapsistaan, heidän toimistaan, vaimoistaan,\nlastenlapsista ja vielä näidenkin lapsista, joita jo oli useita.\nSemmoiseen kirjeeseen oli varmasti menevä koko yö, sen hän tiesi ja\nsiis varustausi valvomaan. Mutta kun hän aamupuoleen mennessä,\nkirjoitettuaan vasta Kasperista ja Arvidista, huomasi kirjoittaneensa\njo viisi arkkia ja vielä oli muista paljon kirjoitettavaa, päätti hän\njättää muiden lasten kuvaamisen johonkin toiseen kertaan ja lähettää\ntämän alun erikseen.\n\nKasperin terveyden hän oli kertonut huonontuneen vaimon kuoleman ja\nperheen Helsinkiin muuton jälkeen. Ajoittain Kasperin hermot olivat\nniin huonossa tilassa, ettei kouluopetuksesta tahtonut tulla mitään ja\nhänen edessään ei ollut muuta kuin toimialansa jättäminen.\n\nNäistä perheonnettomuuksista ja muista vastoinkäymisistä huolimatta\nKasper vain yhä enemmän syventyi uskonnollisten pulmakysymysten\nratkaisemiseen, olipa Pietarissakin oleskellessaan tutkinut venäläisiä\nlahkolaisliikkeitä, jotka olivat hänestä näyttäneet tarjoavan jotakin\nuutta entisten jo tutkittujen lisäksi. Mutta nytkin oli tullut vain\npettymyksiä pettymysten jälkeen: hän oli kyllä tavannut näiden\nuskovaisten keskuudessa joitakuita, joiden mielialan iloisuus ei\nriippunut suorastaan vain laulelemisesta ja kiihkorukousten\nkuuntelemisista uskonveljien seuroissa, vaan jotka todella saattoivat\nnäyttää onnellisilta jopa keskellä vastoinkäymisiäkin. Mutta heissä oli\ntoinen vika, joka oli Kasperista ehkä kaikkein sietämättömin: he eivät\nolleet välittömästi riippuvaisia Jumalasta, vaan pikemminkin siitä\nuskonnollisesta seurakunnasta, johon kukin kuului. He eivät osanneet\nmäärätä omaa menettelyään ajattelematta ensin, miten heidän johtajansa\nolisi samanlaisessa tilanteessa menetellyt. Siitä taas syntyi tuo\nKasperille niin vastenmielinen uskonnollisten tapojen kaavamaisuus,\njoka ei koskenut ainoastaan heidän ajatuksiansa, vaan ylettyi sanojen,\njopa liikkeidenkin matkintaan. Johtajista itsestään Kasper oli sentään\nvieläkin enemmän harmissaan, sillä nämä ne vasta olivatkin oikein\nihmisistä riippuvaisia, nimittäin vuorostaan omasta seurakunnastaan. He\nolivat uskontapoihin kiteytyneitä ja niiden pysähdyttämiä ihmisiä,\njoilla uskonelämä oli enintään vain jotakin entisyyden muistoa. Nyt he\ntuskin uskalsivat edes antautua Kasperin kanssa vapaaseen keskusteluun\nhenkisistä asioista, sillä he pelkäsivät oman ajatustapansa\nkehittymistä, mielipiteittensä mahdollista muuttumista, mikä olisi\ntehnyt heidät seurakunnalleen kelpaamattomiksi. Heidän näennäisesti\npalavimmissakin julkisissa rukouksissaan tuntui jokin luotaantyöntävä\ntottuneisuus, pysähtyneisyys, joka herkemmälle kuulijalle teki\nmahdottomaksi ottaa asiaa täydestä.\n\nKasperin mielestä — kirjoitti Elisabet edelleen — on pääasiana\nkaikessa uskonnollisuudessa, että ihminen on _välittömässä_ suhteessa\nJumalaan. Semmoisen ihmisen tunnusmerkki on alituinen kehittyminen. Ja\njos vähäpätöisempien seurakuntalaisten keskuudessa olikin ollut\njoitakin olioita, jotka hänestä olivat näyttäneet kehityskykyisiltä,\nniin johtavissa ei ainoatakaan. Ja väitellessään minua vastaan maailman\nedistymisen mahdollisuuksista hän sanoo: kuinka maailma voisi koskaan\ntulla yhden ja saman totuudenhengen uskoon, kun kaikki uskovat\nvälittäjiin eikä omaantuntoonsa!\n\nTämä on kyllä totta. Pimeältähän näyttää, jos ajattelee kaikkea\nvain logiikan kannalta, niinkuin Kasper. Hän onkin tullut yhä\npessimistisemmäksi. Itseäni melkein hävettää, että olen hänen\nvieressään niin onnellisena. En ymmärrä millä häntä auttaa. Jos yöllä\nmunasta kuoriutuneelle kotkanpoikaselle selittäisi, että pimeälle\ntaivaalle kohta kohoaa suuri häikäisevä pallo, joka valaisee maailman,\nei hän sitä uskoisi. Kuinka ikävää, että omaa uskoansa ei voi siirtää\ntoisen sieluun! Mutta tottapa hänelle vihdoin jokin asia vielä selviää,\njoka antaa hänelle rauhan. Sitä hän itsekin toivoo.\n\nKaikki olisi hyvin, ellei hän niin rasittuisi noissa ihmisten uskon\nkaivelemisissa. Hänen hermonsa ovat käyneet niin huonoiksi, että\nkoulutoimen jättäminen näyttää käyvän välttämättömäksi. Pitkä lepo ei\nole mitään auttanut ja loman jälkeen hän aikoo ottaa eron. Toimeentulon\nkysymys häntä tietysti kovin huolestuttaa ja lisää hänen synkkien\nhetkiensä lukua. Mutta vaikka hän itse toivoo vielä niin parantuvansa,\nettä voi ryhtyä johonkin työhön, en minä sitä oikein usko. Kaikki\nansiotyö on hänelle vähitellen käynyt mahdottomaksi, vaikka hän itse ei\nsitä usko. Sydämensä syvimmässä hän, ehkä tietämättään, halveksii\nkaikkea ansaitsemista ansaitsemisen vuoksi, työtä, jonka yleistä\ntarpeellisuutta hän ei näe. Ruumiillista työtä taas ei hänen\nfysiikkansa enää kestä. Sen puutteessa hän usein istuskelee\nmuovailemassa kävelykeppejä kokoilemistaan kuivuneista katajanrungoista\nja myöskin laatii mitä kauneimpia paperiveitsiä maatuneista ja\nkovettuneista puunkappaleista. Noita esineitä hän sitten lahjoittelee\ntutuilleen. Nämä tämmöiset veistelemiset eivät paha kyllä estä häntä\najattelemasta ja tutkimasta niitä henkisiä kysymyksiä, jotka ovat yhä\nvain hänen sydämellään. Hän ei ollenkaan huomaa, että tuo alituinen\nmietiskeleminen ja ajatusten muistiinkirjoittaminen on mitä ankarinta\nsielullista työtä, olipa se sitten välttämätöntä vain hänen itsensä\nvuoksi tai ehkä jossakin tulevaisuudessa myös maailmalle. Tuon\ntuostakin hänet valtaa epätoivoinen synkkämielisyys, ja kun kysyy sen\nsyytä, hän vastaa: ah, mamma, sinä aina unohdat, minähän en _tee_\nmitään enkä _voi_ tehdä, no? Ja kun minä siihen sanon, ainahan me\njollakin lailla asioista suoriudumme, niin hän hermostuu sen johdosta,\nettä minä muka otan asiat niin keveältä kannalta. Keveältä! Jospa\ntietäisit, kuinka raskaana hänen kohtalonsa painaa minua!\n\nMiksi onkaan niin, että moniin vieraisiin voi vaikuttaa,\ntietämättänsäkin, mutta omaiseensa ei voi?\n\nAh, kunpa hän vihdoinkin löytäisi ihmisen, jonka iloon ja onneen hän\nuskoisi. Silloin hän varmaan omaksuisi tämän ihmisen uskon. Kaikki\nolisi silloin hyvin. Ja minä olisin maailman onnellisin ihminen.\n\nOlen puhunut vain Kasperista erikseen, koska me elämme ja asumme\nyhdessä. Mutta minun täytyy kertoa muistakin.\n\nNyt on Arvidkin ollut täällä jo toista kuukautta.\n\nEt voi aavistaakaan, mitä kaikkea täällä on tapahtunut! Mutta minun\ntäytyy ensin puhua sinulle vähän \"strategiaa\", että ymmärtäisit\ntilanteemme.\n\nPuolustukseksi Saksaa vastaan on Suomi ollut tulvillaan venäläistä\nsotaväkeä (meillä ei ole enää omaa sotaväkeä), ja nämä ovat kaivelleet\nmaan täyteen juoksuhautoja välittämättä puutarhoista, istutuksista tai\nedes rakennuksistakaan, joita he ovat repineet alas tai omavaltaisesti\nkäyttäneet asunnoikseen. He ampuvat kenen tahansa tai vievät Venäjälle\nvankiloihinsa, eikä vallattomuuksilla ole mitään rajoja. Se on aivan\nkuin uutta Suomen valloitusta, eikä täällä ole vielä milloinkaan ollut\nniin kauheata venäläisvihaa kuin mikä nyt vallitsee. Mutta ei siinä\nläheskään kaikki paha.\n\nKaivaus- ja patteritöihinsä he ovat käyttäneet suuret määrät\nsuomalaista työväestöä, joka on niihin mennyt osaksi pakosta\nja osaksi myös hyvien päiväpalkkojen houkuttelemina. Mutta nyt on\ntäällä Suomessakin olevan venäläisen sotaväen miehistö läpeensä\nvallankumouksellista, ja kiihotus on vaikuttanut suomalaiseen\npatteritöissä olevaan työväestöön ja sitä tietä levinnyt kaikkialle.\nSuomalaiset ovat imeneet itseensä valmiita kumouksellisia teorioja\nvenäläisiltä, jotka ovat niitä pohtineet jo Nikolai I:n ajoista asti\n(ja mekin olimme silloin vallankumouksen puolella, niinkuin kaikki\noikeat sivistyneet, vaikka sinä et taida niitä aikoja muistaa).\nSuomalaisen alaluokan pitäisi muka tehdä vallankumous omaa\nyläluokkaansa vastaan ja venäläisten omaansa. Sytykerisuja on nyt\ntäälläkin heitelty joka paikkaan ja valkea tutisee kaikkialla, vaikkei\nolekaan vielä ilmiliekkiin leimahtanut. Kovin kuivia risuja, eikä taida\nauttaa enää mikään. Juuri toivottiin sodan ehkä loppuvan, niin uusi\nväkivalta jo alkaa.\n\nOn kuitenkin optimisteja, jotka eivät näe mitään, vaikka meidänkin\ntyöväkemme on jo perustanut \"punaisen kaartin\" uudelleen, niinkuin\nennen sen Kockin aikoina. Ihmiset ovat kuin päästään sekaisin, tämä\nkaikki on tullut heille niin odottamatta. Kaikki ovat kaduilla tai\nseisoskelevat toreilla ja keskustelevat. Mitään oman maan hallitusta ei\noikeastaan ole olemassa, vaan kaikkialla on vain venäläisiä\nvallankumouksellisia, joita taitaa johtaa se teidän Kerenskinne.\nKaupungissa on poliisikunta jonkinlaisessa lakossa ja järjestystä\nhoitavat työväen valitsemat miehet, joita sanotaan \"miliisiksi\".\n\nArvid tuli maalta ja hän on vain lisännyt yleistä sekaannusta, vaikka\nhänen tarkoituksensa oli toinen. Ensin hän rupesi muutamien teosofien\nkanssa keräämään avustuksia kaupungin köyhille, mutta ajattele, mitä\nhän sitten teki! Hän meni siihen suureen kirkkoon, joka on\nsenaatintorin luona ja jossa on vielä kiviportaat, sinä tiedät, ja\nalkoi siellä puhua omin luvin, saarnan loputtua ja papin kiellosta\nhuolimatta. Seuraavina sunnuntaina hän samalla tavalla piti puheita\nvielä muissa kaupungin kirkoissa ja herätti vastaansa aivan hirvittävän\npaheksumisen, ei tosin työväen joukossa, vaan sitä enemmän\nsivistyneiden. Erittäinkin tuomitsivat häntä kaupungin päälehdet, sekä\nsuomalaiset että ruotsalaiset, ja eräässä lehdessä lausuttiin\njulkisesti ihmettely, etteivät omaiset ole ottaneet häntä hoitoonsa.\nSillä monet pitivät häntä mielisairaana.\n\nKasper, joka seurasi häntä kaikkialla, sanoi, ettei hänen puheissaan\nole mitään järjetöntä, ja näytti hyväksyvän hänen menettelynsä. Ja\nkuinka voisin minäkään pitää häntä mielisairaana, kun kaikki, mitä hän\npuhuu, on juuri minunkin syvintä uskoani?\n\nMutta miksi _kirkossa_? — sanovat ihmiset, nekin, jotka muuten\nhyväksyvät hänen ajatuksiansa. Ja samaa olen minäkin häneltä kysynyt.\nHän vastasi minun omilla sanoillani, joita usein olin käyttänyt heidän\nvielä lapsina ollessaan, \"ettei mikään uskonto voi olla totuutta\nylempänä\". Hän sanoo, ettei totuudensanoilla voi kirkkoa eikä siellä\nkävijöitä loukata, vaan päinvastoin on kaikkein tärkeintä saada ihmiset\nymmärtämään, että totuuden sanominen pyhittää kirkon eikä päinvastoin.\nMinä voin hyvin ymmärtää hänen ajatuksensa ja myönnän senkin oikeaksi,\nettä maailman eri kansat eivät voi milloinkaan yhtyä toisiinsa, ennen\nkuin he tunnustavat yhden ja saman Jumalan, mutta sen he voivat tehdä\nvain, jos luopuvat lahkolaisuudestaan ja dogmeistaan ja tunnustavat\nainoaksi jumalaksi yksinkertaisen totuudenhengen eli omantunnon, joka\nkäskee rakkauteen ja kieltää väkivallan ja on yhteinen maailman\nkaikille ihmisille. Minun täytyy päinvastoin olla onnellinen, että\nminun oma sisin uskoni on hänen välityksellään tullut näin sanoihin\npuetuksi, ja ehkä myös siitä, että se on tapahtunut kirkossa, jota\nmonet ihmiset pitävät kaikkein pyhimpänä paikkana.\n\nEräänä päivänä auto pysähtyi portaamme eteen ja siitä nousi ylös meille\nkaksi herraa kysyen Arvidia, joka silloin asui luonani. Toinen noista\nherroista oli poliisimestari ja toinen miliisin päällikkö. He olivat\nkaikessa sovussa yhdessä tulleet vangitsemaan häntä. Minä sanon sinulle\nOlia, olen pian 80-vuotias, mutta en ole koskaan eläessäni kauhistunut\nniinkuin nyt sitä ajatusta, että Arvid vietäisiin vankeuteen. Tiedänhän\nminä että pitäisi olla peloton ja suostua totuuden puolesta uhrauksiin,\nmutta minä nähtävästi en ole luotu semmoiseen. Vangit syövät siellä\nhapanta ruisleipää, suolakalaa ja kaljaa, viikon kuluttua hän olisi\nvatsakuumeessa, siitä olen varma, hän menehtyisi tai vielä rupeaisi\nnälkälakkoon! Ei, Olia! Joku _isä_ voi rakkaudesta maailmaan antaa\nainoan poikansa ihmisten raadeltavaksi ja ristiinnaulittavaksi, mutta\n_äiti_ ei voi sitä milloinkaan tehdä.\n\nLuultavasti Arvid huomasi minun tuskani ja epätoivoni, koska hän pyysi\nnuo herrat eri huoneeseen, jossa he sitten kolmisin jotakin\nkeskustelivat. Sen verran saatoin kuulla, että he vaativat häneltä\nlupausta olla enää jatkamatta kirkkopuheitaan. Joka tapauksessa olivat\najat niin levottomat, ettei vangitsemisesta tullut sillä kertaa mitään.\n\nTähän keskeytyi Elisabetin kirje. Sen muodostivat toistaiseksi monet\nkynällä kirjoitetut konseptilaput, jotka oli kaiketi aikomus kirjoittaa\npuhtaaksi.\n\nOli jo aamu ja maaliskuun kevätaurinko nousemassa.\n\n\n\n\nXVII. MITÄ ELISABET NÄKI IKKUNASTA ja mitä sitten tapahtui.\n\n(Koottu seuraavien öiden konseptilapuista.)\n\n\nEräänä päivänä, pari viikkoa edellisten tapausten jälkeen, istuin\nhuoneessani, josta ei näe kadulle, ja ihmettelin, miksi ei kuulunut\nmitään autojen törähdyksiä eikä tavallista kuormien räminää. Kun sitten\nalkoi kuulua lähestyviä hurraa-huutoja ja ihmisäänten sorinaa, menin\nkadunpuoleiseen huoneeseen, etkä voi uskoa, mitä sain nähdä.\n\nSinä muistat, että meidän ikkunastamme näkyy koko tuo leveä\nSiltasaarenkatu kolmannesta kerroksesta. Ihmiset alhaalla kadulla\nhurrasivat ja huiskuttivat nenäliinojaan ja katselivat kaikki työväen\ntalolle päin odotellen kulkuetta. Vastapäisten kivimuurien ikkunoista\nhuiskuteltiin myös ja katukäytävät olivat täynnä kirjavaa yleisöä,\nenimmäkseen työväkeä, joista monet juoksivat kulkuetta kohden siihen\nyhtyäkseen. Muutkin tulivat nyt katsomaan ikkunasta tätä jännittävää\nnäkyä.\n\nPian saimmekin nähdä ihmeellisen joukkueen lähenevän työväentalolta\npäin, ja sen tullessa leveä katu täyttyi meluavista saattajista,\nnaisista, jotka kasvot hehkuvina ja toinen toistaan äänekkäämmin\nhurraten koettivat osoittaa, että kyllä hekin, ja pojat, jotka punaisia\nlippuja huiskuttaen riemukkaina ja hurjina juoksentelivat sinne tänne,\nkun kerrankin tapahtui jotakin vapaata ja oikein heidän mieleistään.\n\nKulkueen saapuessa ikkunamme kohdalle saimme nähdä, että siinä\nesitettiin \"veljeilyä\", samanlaista kuin olet varmaan kuullut\ntapahtuneen sodankin aikana, jolloin vihollismieliset miehistöt\nkummaltakin puolen nousivat juoksuhaudoistaan ja veljistyen tapasivat\ntoisensa tantereella. (Jotkut täällä sanovat, että sodan lopettaminen\nkäy välttämättömäksi tämäntapaisten oireiden vuoksi.) Tämä veljeily oli\nnyt kadullamme järjestynyt niin, että venäläiset sotamiehet sekaisin\nsuomalaisten työläisten kanssa seurasivat toisiaan pitkässä\ntyöväentalolta keskikaupungille liikkuvassa rivissä. Hurraa-huutojen\nkaikuessa he etenivät pidellen toisiaan kädestä ja tanssahdellen.\nKutkutti vähän nauruhermoja, kun vertasi, miten kevyesti venäläiset\nhyppelivät ja miten jurosti, katse maahan kiintyneenä, ikäänkuin\nvähän häveten tanssin julkisuutta, suomalaiset ottivat kömpelöitä\npolkka-askeliaan. Mutta nauraa ei voinut, kun näki, kuinka totisesti ja\nhartaasti tämä toimitus suoritettiin suomalaisten puolelta ja kuinka\nhurjassa ilossa venäläiset tanssivat, ikäänkuin koettaen pitää\ntanssiopetusta uusille veljilleen.\n\nEmmekö olisi ennen muinoin sinun kanssasi, Olia, iloinneet, jos\nolisimme odottamatta saaneet nähdä venäläisten ja suomalaisten\nviettävän keskenään jotakin sovintojuhlaa? Olisiko meille voinut mitään\nsen iloisempaa tapahtua? Aleksander sanoi aina, että suomalaiset ja\nvenäläiset ovat muinaisista ajoista asti aina taistelleet ja sotineet\nkeskenään ja että siksi ei ole ihme, että keskinäinen viha on heissä\nihan kuin jotakin synnynnäistä, joka ei koskaan lähde pois. Kuinka minä\nolenkaan tätä asiaa itsekseni surrut koko elämäni ajan, kenenkään sitä\naavistamatta! Ajatus, että tuo vihan suhde on ja tulee olemaan jotakin\nauttamattomasti pysyvää ja parantumatonta, on — sanon sen sinulle —\nsuorastaan raadellut minua, vaikka en ole edes lapsillenikaan sitä\nmilloinkaan ilmaissut, ja he luulevat, että olen kokonaan unohtanut\nVenäjän. Ja nytkö olisi sovinto ollut tehty?\n\nVoi, Olia, — mitalilla on nurja puolensa. Tämä tanssi on\nvallankumousta, jonka pohja on verta ja väkivaltaa. Kaduilla on\nläjittäin sotamiesten olkalappuja, joita he ovat repineet puvuistaan ja\nviskelleet luotaan vallankumouksen merkiksi. Matruusit ovat ampuneet\nsadoittain upseerejaan ja heittäneet heidän ruumiinsa mereen, ja\nmaaväki sekä Viaporissa että täällä kaupungissa on heitä ampunut\nkaduilla ja heidän kodeissaan. Patologiselle laitokselle heitä oli\nkoottu muutamia kymmeniä ja siellä he ovat, jäätyneinä kaameihin\nasentoihin, omaisten nähtävinä. Eräs upseerinrouva, tullessaan\nlaitoksesta, jossa oli tuntenut miehensä, ampui revolverilla maahan\novella seisoneen vahtisotilaan, tietysti kostaakseen. Viha muuttuu\nhyveeksi ja kosto ansioksi.\n\nMutta mitä puhunkaan sinulle, joka tietysti olet Pietarissa sinäkin\nnähnyt, mitä vallankumous merkitsee! Historiaa lukiessa voi\nvallankumousta ihailla, mutta omin silmin nähdessä voiko olla mitään\nkaameampaa! Sanotaan, että Robespierren aikana Ranskassa mestattiin 400\ntuhatta porvaria, ja onko mahdollista, että me vain kevyesti käännämme\nsivua saadaksemme pian tietää, mitä kaikkea sitten vielä tapahtui? Ja\nonko mahdollista, että ihmiset kerran yhtä kevyesti kääntelevät sivuja,\nkun lukevat historian lehdiltä tästä meidän maailmansodastamme?\nKauheata! Mitä sotia, mitä kärsimyksiä pitääkään ihmisten vielä\nläpikäydä, ennen kuin he kääntyvät pois väkivallanteoista? Tai kuinka\nmonta poikaa jumalan täytyykään vielä luovuttaa ristiinnaulittavaksi,\nennen kuin ihmiset uskovat jumalan olevan rakkauden?\n\nMitään kirjettä en ole voinut sinulle vielä lähettää, koska postinkulku\non ollut niin epäsäännöllistä ja epäluotettavaa. Ja nyt alkaa olla jo\nvuosi sen kirjoittamisesta. Se, mitä minulla on vielä lisättävänä\nedelliseen, on kuitenkin sitä laatua, että sen saattaminen sinun\nluettavaksesi taitaa tulla vielä vaikeammaksi, mitä enemmän aikaa\nkuluu, sillä koko junankulku on pysähdyksissä ja suhteet Pietariin ovat\nkatkenneet. Kirjoitan vain siltä varalta, että ajat joskus muuttuisivat\nja ihmiset saisivat jälleen oikeuden, vaikkakin eri maissa ollen,\nvaihtaa kirjeellisesti ajatuksiaan ja tunteitaan omaistensa kanssa.\n\nMeillä on tämän viimeisen puolen vuoden aikana ollut kauhea\nkansalaissota, voisi melkein sanoa sota ylä- ja alaluokan välillä.\nSemmoinen sota on paljon kauheampi kuin oikean sodan voi ajatella\nolevan. Ei mitään armoa kummaltakaan puolen, vaan niinkuin\npedot toisiansa vastaan! En ymmärrä, voinko sinulle oikein\nselittääkään, kuinka se kaikki alkoi. Työväki vain tuli yhä enemmän\nvallankumoukselliseksi venäläisen vaikutuksen voimasta, ja kun se\nvihdoin yhtyi bolshevikkien vallankumoukseen, jotka tahtoivat panna\ntoimeen kommunismin koko maailmassa, niin meidän yläluokkamme asettui\nsemmoista aietta vastaan, ja niin tämä julma sota syttyi. Tietysti\nyläluokka voitti, sillä venäläiset vetivät joukkonsa pois maasta,\nsuomalaiset punaiset jäivät yksin, ja valkoiset kutsuivat avukseen\nvielä saksalaisetkin.\n\nMutta kyllä täytyy sanoa, että rinnasta pääsi syvä helpotuksen\nhuoahdus, kun Helsinki vihdoin joutui vapaaksi punaisten vallasta.\nSillä kyllä he olivat täällä julmaa isännyyttä ja terroria\nylläpitäneet. Se on jotakin aivan uskomatonta. Voit aavistaa, kuinka\npahaa tämän sodan näkeminen teki Kasper-raukan hermoille. Kanuunain\npaukkuessa ja kuularuiskujen rätistessä hän meni ulos Tähtitorninmäen\nkaduille ja sieltä hän oli nähnyt, miten saksalaiset pommittivat\nkaupunkia mereltä käsin. Myös rantatorin varrella olevia kivimuureja he\npommittivat, — sitäkin, jota sanottiin ennen seurahuoneeksi ja jossa\nsinäkin olit kanssamme kerran helppotajuisessa konsertissa kodikkaasti\nteetä juomassa, muistatko? Kajanus johti. Tähän rakennukseen nyt sattui\npommi pommin perästä tehden suuria jälkiä. Sillä siihen rakennukseen\nolivat viimeiset punaiset piiloutuneet ja aikoivat puolustautua.\nTietämättä saksalaisten tulosta he olivat odottaneet hyökkäystä vain\ntoiselta, maan puolelta kaupunkia ja luulleet olevansa turvassa\nmerenrannalla. Nyt, pyrkiessään pommitusta pakoon, heitä kaatui\njoukoittain seurahuoneen portaiden eteen, ja Kasper sanoo useiden,\njotka eivät olleet saaneet kuolettavia haavoja, vielä maassakin\nkiemurrelleen.\n\nKatkeruus ja viha punaisia vastaan on täällä noussut ylimmilleen, ja\nrankaisuretkikuntia pannaan toimeen maaseuduille. Onneksi on useita\nlakimiehiä, jotka vastustivat kuolemanrangaistusta, muuten ei tiedä\nkuinka meidän työväen olisi käynyt. Nuoret neitosetkin, joiden\nviattomasti kelluvat suortuvat eivät ole suinkaan tarkoitetut\nraivotar-kasvoja ympäröimään, sanoivat vihasta hehkuen ja pikku\nhampaitaan kiristellen: ne olisi pitänyt tappaa jok'ikinen!\n\nOikeastaanhan täytyy ymmärtää tätä vihaa ja leppymättömyyttä,\nerittäinkin kun ajattelee niitä lukemattomia ihmisiä, joiden poikia,\nveljiä, isiä on murhattu. Kostontunne on siinä tapauksessa hyvin\nymmärrettävä ja niin tekisikin mieli pitää ammuttavana tai hirtettävänä\nroistona sellaista ihmistä, joka on murhannut minulle rakkaan olennon.\nMuut tuntevat kostontunnetta ystäviensä puolesta ja kaikki\nsamanpuoluelaiset sanovat tuota tunnetta oikeudentunnoksi, ja näin\nkosto muuttuu kummallakin puolella oikeudeksi. Se on kauheata, ja\nmilloin tästä sekaannuksesta voikaan tulla loppua! Ihmisten pitäisi\njoka aamu herätä semmoiseen rukoukseen, että he saisivat voimaa\nollakseen pitämättä kostontunnetta oikeudentuntona. Ellei siihen\nsuuntaan kehitytä, on yhtä hyvä, vaikka maailma kokonaan lakkaisi\nolemasta.\n\nSanot kai, että minun on hyvä puhua, kun ketään omaisistani ei ole\nmurhattu. Olet vain puolittain oikeassa. Ei ole tosin ketään\nomaisistani murhattu. Mutta voi olla vieraitakin ihmisiä, jotka ovat\nyhtä rakkaita kuin omaiset ja joiden katoamisesta sydän on suruun\npakahtumaisillaan. Sinähän tietysti hyvin muistat Vieremän ajoilta nuo\nkaksi Isohiiden veljestä, Akselin ja Eelon, joiden joku meistä, ehkä\nsinä itse, sanoi olevan enemmän tolstoilaisia kuin Tolstoi olikaan,\nsillä Tolstoi vain kirjoitti uskonsa paperille, mutta nämä elivät\nsitä teoissaan, ruumiillisesti palvellen kaikkein köyhimpiä,\ntoimeentulostaan ja huomisesta huolehtimatta. Sinä sanoit itse, että\nsemmoiset ihmiset ovat elämän suola, ja se onkin mitä parhain vertaus.\nKuinka monta kertaa olenkaan sittemmin tuntenut lohdutusta ja saanut\nelämänhalua vain siitä ajatuksestakin, että semmoisia ihmisiä elää\nmeidän keskuudessamme, ja siitä elävöittävästä odotuksesta, että mitä\nhe saavatkaan aikaan kansan seassa liikkuessaan! — Mutta ajattele,\nOlia, ajattele kauheutta, heidät ammuttiin.\n\nPerääntyessään Viipuriin päin punaiset alkoivat joutua hyvin ahtaalle\njoka puolelta uhkaavien vihollisjoukkojen ahdistamina. He siis\nkutsuivat aseisiin poikkeuksetta joka miehen kaikista kylistä, joiden\nläpi perääntyivät, ja haeskelivat vielä metsistäkin piileskelijöitä,\njotka eivät olleet kutsuntaa totelleet, pakottaakseen heidät\ntaistelemaan valkoisia vastaan. Mutta Isohiiden veljekset eivät olleet\npaenneet, vaan heidät tavattiin kotoaan. Ja he sanoivat niille kahdelle\nnuorukaiselle, jotka tulivat heitä hakemaan: emme voi mennä tappamaan\nlähimmäisiämme. Silloin nuorukaiset kysyivät Akseli Isohiideltä:\n\n— Oletteko siis valkoisten miehiä? — Johon Isohiisi vastasi:\n\n— Emme ole teidän emmekä valkoistenkaan miehiä, ja jos valkoiset\nkäskisivät ampumaan teitä, emme heitäkään tottelisi, niinkuin emme aio\ntotella teitä.\n\nSilloin nuorukaiset menivät pois kysymään esimiehiltänsä, mitä\nsemmoisille miehille olisi tehtävä. Ja sieltä tuli vastaus, joka\nkuultiin puhelimessa: kyllähän te tiedätte, mitä on käsketty tehdä.\n\nNyt tulivat nuorukaiset uudelleen siihen pieneen mökkiin, jossa\nIsohiiden veljekset asuivat, ja heillä oli kiväärit mukanaan. He\nvaativat veljeksiä tulemaan punaisten esikuntaan, joka oli kaukana\ntoisessa kylässä. Isohiisi sanoi panevansa pyhäpuvun ylleen, koska niin\ntärkeään paikkaan oli lähdettävä, ja pyysi naisväen laittamaan sillä\naikaa hakijoille kahvit. Juotuaan kahvit ja ystävällisesti puheltuaan\nkeskenään nuo neljä miestä lähtivät matkaan. Akseli nousi toisen\nkiväärimiehen kanssa etumaisille rattaille ja Eelo ajoi toisen kanssa\nperässä tulevilla. Mutta ennen kuin he ehtivät esikuntaan, tuli vastaan\nkorkea mäki, ja miehet käskivät heidän nousta rattailta ja mennä edeltä\nylämäkeen ja seisahtua puolivälissä. He tekivät niinkuin oli käsketty.\nJa kun he mäen puoliväliin tultuaan seisahtuivat ja katsoivat\ntaaksensa, niin nuorukaiset ampuivat heidät ja raahasivat heidän\nruumiinsa metsään, piilottaen Akselin kaatuneen, oksien varassa\nmakaavan puun alle ja Eelon vähän syrjemmäs siitä sammalien alle, joita\nhe repivät maakiven päältä. Tämä kaikki on saatu selville nuorukaisten\nkuulusteluista ja tutkintopöytäkirjoista ja osaksi myös erään nuoren\nnaisen kertomuksista, joka rakasti Isohiittä ja sai ottaa haltuunsa\nveljesten ruumiit, jotka hän hautasi heidän mökkinsä läheisyyteen.\n\nMitä sanot tähän, rakas Olia? Jos olet näin suuren menetyksen johdosta\ntäynnä katkeruutta ja vihaa murhaajia kohtaan, niin pidäty semmoisista\ntunteista, ennen kuin luet kertomuksen loppuun. Sama nuori, rohkea\nnainen, jolle Akseli oli rakentanut olkikattoisen mökin kivikkomäen\nharjalle ja joka oli tuonut veljesten ruumiit metsästä ja ne haudannut,\nei puolestaan katsonut, että kaikki oli menetetty, kun veljekset oli\nammuttu, vaan sodan päätyttyä ja murhaajien tultua vangituiksi päätti\nantaa maailmalle tiedoksi sen, minkä hän yksin tiesi, että nimittäin\nAkseli ennen viimeiselle matkalle lähtöään oli jo edeltäpäin antanut\nanteeksi noille nuorukaisille, mitä ikinä tulisikin tapahtumaan. Ja\ntämä Akselin uskottu, tietäen hänen viimeisen tahtonsa, kiiruhti nyt\nLahden kaupunkiin, jonka lähistössä oli suuri leiri punaisten vankien\nsäilyttämistä varten. Pääsy leiriin oli syrjäisille melkein mahdoton,\nmutta kaikista vartijoista ja pistimistä huolimatta hänen onnistui\nkenenkään estämättä livahtaa ensimmäisestä aukosta sisälle. Itsekin\nihmetellen, mikä näkymätön käsi hänen askeleitaan johti, ja mitään\npelkäämättä hän pääsi leirin keskustaan asti ja tunkeutui\nkansliahuoneeseen, joka oli täynnä vartijoita ja sotaherroja ja jonka\nhän otaksui sotaoikeuden istuntohuoneeksi. Herrat ottivat hänet\npuheilleen, mutta hämmästyivät suuresti kuullessaan, mitä hänellä oli\nsanomista. Hän näet anoi armoa noille kahdelle murhaajalle ja sanoi\ntekevänsä sen murhatun nimessä, joka uskonsa mukaisesti oli aina\nkaikille antanut anteeksi ja oli tässäkin tapauksessa varmasti niin\ntehnyt. Tietysti tuomarit vain uteliaisuudesta ja omaksi hauskuudekseen\nkuuntelivat tämmöisiä outoja puheita, sillä vaikka Kristuksen oppia on\nsaarnattu jo lähes kaksituhatta vuotta, on tuo anteeksiantamuksen oppi\nihmisille yhäkin niin vieras, niin outo ja hämmästyttävä, että sen\nkuuleminen pöyristyttää heitä. He sanovat: minkä vaarojen alaisiksi\njoutuisimmekaan, jos aina antaisimme anteeksi! — Vainko siis _pelosta_\nei uskalleta noudattaa tätä jumalallista oppia?\n\nMinun mielestäni ainakin on koko tämän historian vaikuttavimpia ja\nliikuttavimpia kohtia juuri tuon nuoren naisen vilpitön anteeksiantamus\nihanteensa ja rakkautensa murhaajalle. Isohiisi-veljesten sankarimainen\nväkivallasta kieltäytyminen ja erittäinkin tuon naisen anteeksiantamus\non suuresti vahvistanut minuakin uskossani, joka niin helposti taipuisi\nhorjumaan tämmöisinä raakoina väkivaltaisuuksien aikoina. Aloin\nkysellä itseltäni, olisinko _minä_ puolestani aivan valmis olemaan\ntuomitsematta noita kahta murhaajaa ja muita \"kommunisteja\" heidän\nhäikäilemättömien veritekojensa vuoksi? Ensin tuntui kirvelevän\nkipeältä, niinkuin olisi kosketeltu syvää haavaa ja niinkuin minua\nolisi vaadittu antamaan yhdellä kertaa anteeksi kaikki väkivalta\nmaailmassa suursotineen, mestauksineen ja kidutuksineen. Mutta\nyrittäessäni päästä pahimman vaikeuden yli — ja se koski kyllä noita\nIsohiiden murhaajia — mieleeni tuli ajatuksia, jotka suuresti\nhelpottivat tunteitteni selviytymistä ja johtivat minut\nanteeksiantamukseen heidänkin suhteensa:\n\nMuistathan sen voudin, joka oli siellä meillä Vieremässä? Aivan tuntuu\nkuin olisit tutustunut häneen, vieläpä koettanut puhua hänen kanssaan\nsuomea. Hän oli pohjaltaan mitä runollisin ja herkkätunteisin mies.\nUsein juttelimme talvihämärissä töitten loputtua, ja hänen\najatusmaailmansa aukeni todella niinkuin kukannuppu päivä päivältä yhä\nenemmän, niin että Lohja ja Vappulankylä, jotka ennen olivat olleet\nhänen ajatustensa rajamaita, lakkasivat olemasta hänen ainoa maailmansa\nja sijaan tuli koko tämä elämää huokuva, yhtenäinen maapallo, jonka\nrakastamiseen ja välittömään yhteyteen hän alkoi ymmärtää Jumalan\ntahtovan ihmistä johtaa. Erittäin hartaana kiintyi hänen ihanteellinen\nlapsenmielensä kaikkiin kertomuksiin, joissa vain puhuttiin\nvanhojen alkukristittyjen yhteisestä elämästä, heidän omaisuutensa\nyhteisyydestä, heidän seurakunnistaan, joissa ylimmät olivat alimpia ja\njohtajina vain kaikkien palvelijat. Kansallisuuksien välisiä sotia\npidimme molemmat tämän maapallon suurimpina onnettomuuksina ja olimme\nsitä mieltä, ettei niistä voi päästä rauhanyhdistysten avulla, vaan\nyksinkertaisesti vain lakkaamalla sotimasta. Mutta tässä meidän tiemme\nerkanivat. Vouti joutui sosialistien lumoihin eikä häntä voinut enää\ntyydyttää minun uskonnollinen passiivisuuteni. Tämä sodasta\nkieltäytymisen asia ei minun mielestäni kaipaa minkäännäköistä\nkiihotusta ulkoapäin, vaan on välittömästi vain Jumalan oma asia, tie,\njolla hän, ihmisten omassatunnossa puhumalla, saattaa maailman yhtymään\nja veljistymään. Ei. Sosialistit lupasivat sen tehdä yhden miespolven\naikana, kunhan vain pääsevät valtaan. Ja niin tuli voudillekin\ntärkeimmäksi asiaksi tämän puolueen valtaan pääseminen ja vasta\ntoiselle jäi yksilöllinen väkivallasta kieltäytyminen. Se linja, jonka\ntoisella puolella on rakkaus ja toisella väkivalta, on peräti hieno ja\nnäkymätön, ja ken kerran on astunut väkivallan puolelle linjaa, hänen\nedessään ei ole enää mitään rajoja, vaan päinvastoin käy usein niin,\nettä mitä hienompi ja henkevämpi hänen alkuperäinen vaikuttimensa on\nollut, sitä julmemmaksi hän tulee aatettaan väkivalloin toteuttaessaan,\nkunnes hän voi turmeltua täydellisesti ja koko tuo alkuperäinen\nihanteellinen aate hänellä hämärtyy, ehkä unohtuukin.\n\nMutta luuletko, että minä voisin olla antamatta ihmiselle anteeksi vain\nsen vuoksi, että hän on astunut tuon hienon, melkein näkymättömän\nlinjan ylitse, jota todella harva aikalaisistamme ollenkaan näkee, ja\nkun sekä omassa että vastustajan leirissä uskotaan vain väkivaltaan,\nväkivaltaan ja väkivaltaan!\n\nMitä nyt erikoisesti tulee rakkaaseen voutiini, ei hän ollut väkivallan\ntiellä ehtinyt kehittyä pitkälle, vaan kun tuli kysymys punaisten\nrintamalle lähtemisestä, puhutteli hän kauniisti paikallisessa\nesikunnassa olleita tovereitaan selittäen näille, että helposti\ntodistettavasti häntä ei ole koskaan voitu talollisten renkinä\nollessaan käyttää teurastustoimiin, koska hänen luontonsa panee niin\nvastaan kaikkea veren näkemistä, ja että hän sen vuoksi epäilee,\nvoisiko hän ojentaa kivääriä ihmistäkään vastaan. Esikuntalaiset\npitivät pienen neuvottelun ja vapauttivat hänet seuraamasta juuri\nrintamalle lähtevää joukkokuntaa. Sen sijaan he — suomalainen ei\nmilloinkaan unohda huumoria — määräsivät hänet perunankuorijaksi\nesikunnan keittiöön.\n\nSodan jälkeen häntä kyllä kuljeteltiin muiden vankien mukana\nristikuulusteluissa leiriltä leirille ja vankilasta vankilaan. Mutta\nkun ei ilmaantunut todisteita, että hän olisi ottanut osaa mihinkään\nmurhiin tai sotilasmuonan ja heinän pakko-ottoihin tai edes saanut\nhaltuunsa mitään kivääriä, ei hänen tarvinnut kauankaan olla\npidätettynä, vaan hänet päästettiin vapaaksi.\n\nNiin onnellisesti ei käynyt monen muun meidän tuttavistamme.\n\nMuistat ehkä sen muurarin, joka laittoi uunit Rantalan\nuudisrakennukseen ja sementtilattian saunaan. Hänet ammuttiin\nesikuntaan kuulumisesta, jossa hänen tehtävänään lienee ollut kiväärien\npuhdistaminen. Hän oli taidostaan kuuluisa muurari ja kuului\npaikkakuntamme kunnioitetuimpiin ruotsinkielisiin työläissukuihin.\n\nSamoin kävi myöskin ruotsalaisen Strömberg-kalastajan, jolla oli mökki\nkallioselänteen tuolla puolen. Hänkin kuului seutumme melkein\nvanhimpaan ja tunnetuimpaan työläissukuun, ja on aivan väärin luulla,\nettä kommunismi ja rikoksellinen luonteenpiirre kuuluisivat yhteen.\nPäinvastoin, ainakin meidän seudullamme olivat juuri parhaat ja\nmiellyttävimmät työläiset eniten alttiita kumouksellisille aatteille.\nSe on vain ajatuksen erehdys, se on vain tuon linjan yli astumista,\njoka tekee kaiken. Strömbergiä ei näkynyt Vieremän lukutuvassa niinä\naikoina, kun sinä kävit meillä, mutta sen sijaan hänet saattoi usein\nnähdä varhain aamuisin istumassa keittiön rappusilla suuri kalakoppa\njalkojensa juuressa odottaen, milloin keittiöstä ilmestytään kalojen\nostoon. Hänen kuolemansa lienee tullut kansan suussa hyvin kuuluisaksi,\nja siksi kerron sen sinullekin. Sanotaan hänen seisseen pelottomana,\njäykässä sotilasasennossa sen kuopan ääressä, jonka hän oli itse omaksi\nhaudakseen käskystä kaivanut. Kaikki komennot hän oli täyttänyt\nsotilaallisella palvelevaisuudella ja reippaudella, ikäänkuin olisi\nmielensä sekaannuksissa unohtanut, mitä oli tekeillä ja jaksamatta enää\nymmärtää, kuka oli valkoinen, kuka punainen, ajatellut vain\nsotilaallista tottelemis-velvollisuuttaan. Kun ensimmäinen laukaus\npamahti, ei hän hievahtanutkaan. Vasta saatuaan viidennen kuulan\nrintaansa hän oli alkanut vähän huojua ja ikäänkuin anteeksi pyytäen\nsotilaallisen asentonsa höltymistä sanonut ruotsiksi: nyt minun kai\ntäytyy panna pitkäkseni. Jonka jälkeen hänen kerrotaan lyyhistyneen\npolvilleen ja kaatuneen kuoppaan.\n\nHänen molemmat poikansa myöskin ammuttiin. Ei tosin lähellä meidän\nseutujamme, vaan jonkin kaukaisemman kenttäoikeuden tuomitsemina.\n\nOlen nähnyt sen kirjeen, jonka vanhempi pojista kirjoitti nuorelle\nvaimolleen teloitusaamua edeltäneenä yönä. Se alkoi näin:\n\n  \"Rakas Alina!\n\n  Huomenna meidät ammutaan molemmat, Virtanen ja minut. Lähetän\n  sinulle viimeisen tervehdyksen. Jää hyvästi äläkä sure minua,\n  sillä me kaadumme uuden ajan esitaistelijoina...\"\n\nOi, rakas Olia, kynä jo heltiää kädestäni, en jaksa enää, tuskin voin\najatella, että pystyn näitä konseptitöherryksiäni enää milloinkaan\njärjestämään ja kirjoittamaan puhtaaksi sinun luettavaksesi; tuntuu\nniinkuin silloin saisin elää kaikki nämä kamaluudet uudestaan, ja juuri\nsiihen minulla ei ole voimia. Ehkä onkin parasta, että kaikki tämä jää\nsilleen, sillä tuskinpa tämmöistä kirjettä voi uskoa Venäjälle menevään\npostiin ja täällä taas ei sillä olisi lukijaa, kaikki tietävät itse,\nmitä on tapahtunut.\n\nSen tahdon vain vielä sanoa (ettei jäisi ennen kuolemaani sanomatta),\nettä minun mielestäni tämmöinen sisällinen sota on tuhat kertaa\nkamalampaa kuin oikea sota valtakuntien välillä. No ne siellä sotivat\nja sotivat anastaakseen jonkin maa-alueen toisiltaan, onpa vielä\nsääntöjä, mitä saa ja mitä ei saa sodassa tehdä, sitten jompikumpi\nvoittaa, rauha tehdään, vangit vaihdetaan kaikkien sääntöjen mukaan,\njokainen pääsee takaisin kotimaahansa ja kaikki rauhoittuvat. Mutta\nsisällisessä sodassa sekä voittajan että voitetun täytyy jäädä\nainaiseksi elämään samaan kotimaahan, yhdessä. Tämä tieto synnyttää\nvapisuttavan pelon kummallakin puolen. Täytyy päästä voittajaksi\nhinnalla millä hyvänsä ja vastustaja on tuhottava viimeistä miestä\nmyöten, ettei yksikään jää kostoa hautomaan. Sisällisessä sodassa voi\nhyvästäkin ihmisestä tulla veripeto. Pelko se on, joka julmaksi tekee.\n\n\"Me kaadumme uuden ajan esitaistelijoina...\" Varmastikaan nuo eivät ole\nminkään huonon miehen sanoja kuolemansa aattona. Mutta traagilliseksi\ntekee tuon kuoleman vasta se suunnaton erehdys, jonka uhrina mies\nkaatuu. Sillä voiko olla mitään järjettömämpää kuin luulla, että\nkommunismi — jos sen alkujuurena ja esikuvana todella pidetään\nmuinaiskristittyjen keskinäiseen rakkauteen perustuvaa yhteisomistusta\nja ihanteellista yhteiselämää — voidaan nykypäivinä toteuttaa\nveritöillä ja väkipakolla levittää yli koko maailman! Kommunismi, jonka\nkulmakivenä oli kaiken väkivallan kieltäminen ja kaikkien ihmisten\ntunnustaminen omaisiksi yhteisen isän vuoksi! Ja mikä voima maailmassa,\nmikä harhaantunut ihmisnero on tehnyt mahdolliseksi, että tämä\nkuulumaton luottamus väkivaltaan, tämä huutava hulluus on voinut\nmuuttua uskoksi nuorissa, tuoreissa ihmisissä, niin että he urhoina\nantavat henkensä sen edestä!\n\nJos sinä sanoisit, että Lenin sen on tehnyt, niin minä muistuttaisin\nmieleesi Matti Kurikan, josta aikoinani niin paljon kerroin sinulle\nsinun ollessasi Vieremässä. Hänkin perusti malliyhteiskunnan,\nkommuunin, tarkoin onnien mielikuvittelujensa mukaan, joista hän,\nkaikesta arvostelusta kilpistyen, ei sallinut vähintäkään poikkeusta ja\njoihin hän itse uskoi niinkuin paavi omaan erehtymättömyyteensä. Minä\nsanon sinulle, että koko teidän Lenininne ei ole mitään muuta kuin\nvenäläinen Matti Kurikka. Molemmilla on yhtä luja usko siihen, että\nheidän erikoinen pyhä tehtävänsä on suunnitella ja määrätä, miten\nmuiden ihmisten on elettävä, mitä tehtävä. Molemmat ovat samoja\nmodernien rajattomien itsevaltiaiden tyyppejä, joiden äärimmäisenä\ntarkoituksena olisi tehdä mielikuvittelunsa malliksi koko maailmalle.\nJa molemmat ovat yhtä kaukana siitä evankeliumissa ilmaistusta uskosta,\nettä ihmiset eläkööt tämän maan päällä niinkuin työskentelisivät\npäivätyöläisinä poissa olevan isännän puutarhassa, pitämättä sitä\nomanaan, asettumatta sen isänniksi ja toisten käskijöiksi, ja aina\nvain täyttäen tuon näkymättömän isännän tahtoa, jonka hän oli\npoislähtiessään heille ilmaissut. Molempien välillä on vain se erotus,\nettä Matilla ei ollut mitään mahtikeinoja Sointulassaan, mutta Leninin\nmielikuvittelujen takana ovat armeijat ja verinen tsheka.\n\nNiin, Olia, — armeijat ja armeijat — kunnes toiset armeijat tulevat\nja uudet väkivallan hyökyaallot huuhtelevat maailmaa.\n\nOikeastaan minun piti vielä kertoa sinulle... — — —\n\n\n\n\nXVIII. ELISABET ITSENÄISESSÄ SUOMESSA.\n\n\nJos — siihen aikaan kuin Elisabet muiden innostuneiden äitien mukana\nompeli ylioppilaille sinistä juhlalippua tai koristeli ylioppilastalon\nsuurta salia aiottua Snellman-juhlaa varten, johon tuo 80:n ikäinen\nvanhus, suomalaisuuden rakastettu herättäjä oli itse luvannut saapua,\n— jos siihen aikaan kansain kohtalojen tietäjä olisi kuiskannut\nihmisten korvaan salaisuuden: Suomi tulee itsenäiseksi, niin olisikohan\nollut Suomessa henkilöä, joka olisi enemmän ja vilpittömämmin\nriemuinnut kuin Elisabet? Sehän olisi ollut kuin lupaus ihmisten\nhartaimpien, sykkivimpien toiveiden täyttymisestä. Mitä enempää olisi\nelämältä enää voinut pyytää? Mikä olisi yksilölle tehnyt kuolemankin\najatuksen lohdulliseksi?\n\nNyt oli Suomi tullut itsenäiseksi. Ja kaikki riemuitsivat koettaen\nilmaista harrasta iloaan myös toinen toiselleen, jotta tämä riemu olisi\ntuntunut niin yleiseltä kuin miksi sen jokainen olisi suonut.\n\nElisabet koetti tietysti hänkin vilpittömästi ottaa osaa tähän\nisänmaalliseen tunnelmaan. Mutta hänen oli vaikea riemuitsevalta\nympäristöltään salata sitä sanokaamme fyysillistä kasvohermojen oikkua,\njoka esti häntä luonnollisesti ilmaisemasta iloaan, kiusallisesti\njäykistäen hänen huuliaan ja antaen hänen tarkoittamalleen riemuhymylle\njotakin noloa vinoutta, joka helposti olisi saattanut toiset vaikkapa\nepäilemään hänen ilonsa vilpittömyyttä, ellei hän olisi kääntänyt\nkasvojaan poispäin, ruvennut muka tarkastamaan sanomalehteä tai\npujahtanut hetkeksi koko seurasta erilleen.\n\nIlme muistutti muuten juuri sitä ilmettä, joka oli Elisabetilla ollut\nsilloin, kun hän Rantalan puutarhaseurassa ensi kerran kuuli Eugen\nSchaumanin sankariteosta. Silloinkin hän oli vetäytynyt pois seurasta\nollakseen häiritsemättä muutamien vieraiden haltioitunutta innostusta.\n\n\"Mutta olisiko mahdollista, etten minä tässäkään Suomen itsenäistymisen\nasiassa osaisi olla yksimielinen kaikkien riemuitsevien kanssa!\" —\najatteli Elisabet melkein kauhistuen itseänsä. Sillä _kaikki_\nriemuitsivat, eivätkä suinkaan vähiten Elisabetin omaiset, hänen\nlapsensa, lastensa lapset ja vielä näidenkin lapset isineen, vävyineen,\nminiöineen, joita oli kaikkia jo niin paljon, etteivät merkkipäivinä\nvoineet samalla kertaa mahtua Elisabetin ja Kasperin kahteen\nhuoneeseen. Tämän ilakoivan nuorisojoukon kokoontuessa Elisabetin\nympärille ja alkaessa keskustella Suomen vapaussodan koti- ja\nulkomaisista sankareista, oli Elisabetin parasta ottaa esille\nsukankutimensa ja olla laskevinaan sen silmukoita.\n\nOlisikohan syynä hänen mahdottomuuteensa mennä yleisessä riemun\nvirrassa vain hänen vanha, voittamaton kammonsa kaikkea väkivaltaa\nkohtaan? Jo nuoruudessaan, ranskalais-saksalaisen sodan jälkeen, kun\nSaksa alkoi ylpeänä koota voimiaan julistaen koko maailmalle väkevämmän\noikeutta, oli Elisabet ajatellut: tämä ei lopu hyvin. Ja nythän Saksan\nodottamaton hajoaminen oli hänelle lopullisesti todistanut, että\nkaikki, mikä on rakennettu väkivallalle, hajoaa ennemmin tai myöhemmin\ntakaisin alkuosiinsa.\n\nMutta tästä hänen uskostansa tiesivät ja olivat aina tienneet kaikki\nEerikit, Saimit, Jannet, Ainot ja myös muut hänen rakkaimmat\ntuttavansa, siihen olivat kaikki jo niin tottuneet, ettei asian\npuheeksi ottaminen olisi voinut saada aikaan mitään noloa äänettömyyttä\nja keskustelun seisahdusta. Korkeintaan olisi Eerik sanonut: no niin,\nniin, tiedämmehän me sinut, mamma, mutta tunnusta, että olit itsekin\niloinen, kun Helsinki valloitettiin!\n\nElisabetilla oli kuitenkin, kuten jälkeenpäin selveni, toinen, hänen\nmieltänsä todella painostava tyytymättömyyden syy, ja se koski\nerikoisesti juuri tätä Suomen itsenäisen valtion syntyä eikä suinkaan\nmitään Saksan asioita tai ylimalkaista väkivallan kieltämistä.\n\nSille, joka Elisabetin tavoin oli elänyt Snellmanin kansallisen\nherätyksen nousuajat ja ottanut hänen oppinsa sivistyneistön ja kansan\nyhteen sulautumisesta toden kannalta, sananmukaisesti, sille ei Suomen\nvastainen itsenäistyminen olisi voinut kuvastua muulla tavalla\nmieleenkään kuin yhdessä tuon aatteen toteutumisen kanssa. Siinähän\nkoko se voimakas, koko kansan yhteinen tehtävä, joka ennen oli antanut\nsisällystä ja lämpöä elämälle. Mutta nyt ei ollut semmoisesta enää\nkysymystäkään. Nyt olivat yhteensulautumisen sijaan kansan ylä- ja\nalaluokka päinvastoin eronneet toisistaan, niin että ei milloinkaan\nennen ole keskinäinen viha, epäluulo, koston pelko ollut näiden\nluokkien välillä suurempi. Nyt oli sijaan saatu Suomen itsenäinen\nvaltio, ja sen pitäisi muka korvata sisälliset ikävyydet. Mutta tämä\nnykyinen Suomen valtio — se oli Elisabetin mielestä semmoinen ihanne,\njohon enintään pinttyneimmät vanhan ajan ruotsinmieliset olisivat\nvoineet tyytyä. Ilman tuota eri luokkien yhteensulautumista se oli\nElisabetista vain tyhjyyttään koliseva, eloton, sydäntä ja verta vailla\noleva laitos. Sillä jos jokin valtio ei voi saattaa ylä- ja alaluokkaa\nlähentymään toisiaan — niin mitä virkaa on koko tuolla\nitsenäisyydellä!\n\nNäitäpä ajatuksiaan Elisabet tyystin salasi ympäristöltään. Sillä hän\ntiesi hyvin, kuinka kiihkeitä väittelyjä olisi syntynyt, jos hän olisi\nantanut pienimmänkin aiheen keskustelun viriämiselle tästä\narkaluontoisesta kysymyksestä. Ja väittelyynkö se olisi pysähtynyt! Ei,\nvaan veli olisi noussut veljeä vastaan, tytär miniää vastaan, ja mielet\nolisivat kuohahtaneet ilmi riitaan. Vähänkö oli Suomessa tapauksia,\nettä poliittiset erimielisyydet olivat vieroittaneet toisistaan ennen\nlujasti toisiinsa liittyneitä perheitä, jotka olivat muinoin yhdessä\nintoilleet suomalaisuuden asiasta ja lastensa avioliittojen kautta\nmuuttuneet kuin samaksi perheeksi. Nyt saattoi tapahtua, että sen\njäsenet kadulla tavatessaan eivät edes tervehtineet toisiansa. Ja\nkaikki on tapahtunut pelkkien väittelyiden vuoksi!\n\nSen vuoksi Elisabet nyt lopullisesti päätti olla milloinkaan antamatta\naihetta kiivaiden väittelyjen syntymiseen ja mennä vain, edes tätäkään\nväitettä kenellekään tyrkyttämättä, omaa tietänsä eteenpäin kaikessa\nhiljaisuudessa. Hän oli huomannut, että yksi ja toinen jo epäili\nhänellä olevan jotakin hampaan kolossa, mitä Suomen itsenäisyyteen\ntulee. Yksikin varomaton sana — ja hän olisi ilmaissut koko\nsalaisuutensa. Ilmeitänsä ja hymyään hän kerta kaikkiaan ei voinut\nhallita, ei ollut lapsuudestaan asti milloinkaan voinut. Siis hänellä\nei olisi ollut muuta keinoa kuin ehdottomasti vaieta. Ja hän olikin\npäättänyt niin tehdä. Mutta nyt oli onnettomuus siinä, että tämä\nitsepäinen vaikeneminen, aina kun päivän polttavin kysymys tuli\npuheeksi, se tuntuikin aiheuttavan epäluuloja häntä vastaan!\n\nPeräti kiero tilanne!\n\nJa kieräileminen oli hänelle sekin ollut lapsuudesta asti aivan\nmahdotonta jo senkin vuoksi, että hänen kasvoistaan aina kaikki näkyi.\n\nIhmeellistä, kuinka vaikeaan asemaan tämä Suomen itsenäisyys oli hänet\nsaattanut!\n\nElisabet kesti tilanteen vaikeuksia pitkät ajat, kunnes ihmiset niin\ntottuivat hänen vaikenemiseensa, etteivät poliittisissa kysymyksissä\nenää kääntyneetkään hänen puoleensa, vaan puhelivat keskenään.\n\n\"Vihdoin uskovat minua kyllin tuhmaksi\", — ajatteli Elisabet\ntyytyväisenä ja hengähti helpotuksesta.\n\nKului vuosikausia — ja Elisabet pysyi aina vain uskollisena\nvaikenemispäätökselleen. Lopulta eivät mitkään omavaltaiset kasvojen\nilmeet ja jäykistymiset enää häirinneet häntä, vaikka ympärillä\npuhuttiin Suomen velvollisuudesta aseistautua kiireestä kantapäähän,\nvihan lietsomisen välttämättömyydestä vastaisen sodan varalta... Tuntui\naivan kuin hänelle olisi todella ollut yhdentekevää, mitä ihmiset\nSuomessa hommasivat puolustuslaitoksensa hyväksi. Suojeluskunnat\nperustettiin, kasvatettiin ja järjestettiin ikäänkuin aivan Elisabetin\nhuomion ulkopuolella. Armeijat luotiin, harjoitettiin, sotalaivoja\nrakennettiin, kivääri- ja patruunatehtaita perustettiin — kaikki se\noli menevinään vanhentuvan Elisabetin ohitse.\n\nMutta kerran, kun oli paitsi omaisia saapuvilla myöskin vieraita,\nkertoi joku läsnäolleista, että nyt oli päätetty perustaa myöskin\n_kaasutehdas_ — ja nimitti kaupungin, jonka läheisyyteen tehdas\naiottiin sijoittaa.\n\n— Mummo, mummo, — sanoi leikillään joku nuoremmista, Elisabetin\nhuomiota herättääkseen koskettaen häntä polveen, — kuuletko mummo,\nrupeavat valmistamaan meilläkin myrkkykaasuja, mitä mummo siihen sanoo?\n\nElisabet ei sanonut mitään. Hän oli lukevinaan sanomalehdestä\npetiitillä painettuja pikku-uutisia. Mutta hänen hiukan punehtuneella\nohimollaan saatoin huomata pienen suonen sykkivän tavallista nopeammin.\n\nKaasusota, jota maailmansodan lopulla käytiin, oli kyllä Elisabetin\nmielestä ollut jotakin, jota epäinhimillisempää hän ei voinut\naivoissaan enää kuvitella. Pommien heitteleminen taivaasta maan päälle\nja veden alitse laivojen alle hiipiminen ei vielä ollut mahdotonta\nkestää, mutta myrkyttää kaasulla sitä, mitä ihmisten _täytyy_\nhengittää, se meni toki jo yli hänen voimiensa.\n\nMerkillistä oli, että vaikka hän oli kestänyt koetuksen eikä ollut\nhiiskunut halaistuakaan sanaa kaasusotaa vastaan ja vain ohimosuoni\nitsekseen sykki, kaikki rupesivat puhumaan niinkuin hän olisi antanut\nperustellun lausunnon semmoisen sodan hylättäväisyydestä.\n\n— Sota kuin sota, — väitettiin hänelle, — ja kun vihollinen käyttää\nkaasua _meidät_ tuhotakseen, on meidänkin käytettävä kaasua hänet\ntuhotaksemme.\n\n— Sillä erotuksella vain, — lisäsi joku, — että meidän täytyy keksiä\nkaasu, joka on vihollisen kaasua vieläkin tuhoisampi.\n\n— No, no, — sanoi kirkolliseksi tunnettu neiti, — eiköhän tuo jo ole\nliikaa, ei mitään kilpailua pahassa, olen tädin kanssa aivan samaa\nmieltä, eiköhän riitä, että kaasut ovat _yhtä_ voimakkaita, täti\nkaiketi sanoo vain, että... (Elisabet ei ollut sanonut yhtään mitään).\n\nVihdoin olivat kaikki väittelijät kääntyneinä suoraan Elisabetiin päin,\nvaatien häntä ikäänkuin tilille sanoistaan.\n\n— Ei sotaa ja ei sotaa, sanot sinä mummo aina, mutta sano siis\nkerrankin meille, mitä sinun mielestäsi Suomen olisi nykyisessä\ntilanteessa tehtävä?\n\n— Mitäkö tehtävä? — toisti Elisabet, ja hänen kätensä värisivät\nhiljaa, luultavasti hänen viimeisten yritystensä vuoksi olla mitään\nsanomatta. —\n\n— Niin, mitä olisi tehtävä uhatussa asemassamme?\n\nSilloin Elisabet sanoi:\n\n— Olisi pantava toimeen täydellinen aseistariisuminen. Niin, heti, ja\nihan täydellinen.\n\nEi kukaan voinut pitkään aikaan sanoa mitään.\n\nKuului vain sen kirkollisen neidin nolouttaan peittävä: haha.\n\nSilloin sanoi ensimmäinen kysyjä silmät pyöreinä hämmästyksestä ja\nvähän nuhtelevasti:\n\n— Kuinka?! Silloinhan bolshevikit heti hyökkäisivät tänne!\n\n— Luuletko niin?\n\n— No, \"luuletko\"! Sehän on päivänselvää!\n\nLieventääkseen tilanteen kärjistyneisyyttä sanoi se kirkollinen:\n\n— Ehkä tädillä on semmoinen _usko_, etteivät bolshevikit tulisi.\n\nElisabet sanoi tähän:\n\n— Ei, semmoista uskoa minulla ei voi olla. En tiedä ollenkaan,\ntulisivatko vai eivätkö tulisi.\n\nElisabetilla oli nyt hyvä tilaisuus puhua, sillä kaikki olivat vaiti ja\nvähän hämillään. Hän sanoi selitykseksi kirkolliselle:\n\n— No niinkuin nuokin virkamiehet ja tuomarit, jotka istuivat\nvankilassa omantuntonsa vuoksi, ja olihan yksi heistä istunut monta —\nmonta vuotta Siperiaankin karkotettuna: eihän heistä yksikään tiennyt,\nmitä seurauksia heidän lainkuuliaisuudestaan Suomelle tulee.\nPäinvastoin näytti tulevaisuus hyvinkin toivottomalta.\n\nKun äänettömyyttä yhä jatkui ja muusta puhelusta ei tahtonut mitään\ntulla ja kun muutamat vieraat olisivat aikoneet jo ruveta lähtöä\ntekemään, sanoi Elisabet vielä:\n\n— Ovathan monet maat ruvenneet ajattelemaan aseista riisumista, ja\neikö se pikku Tanska jo ole riisunutkin?\n\nTuolien jo rämistessä kuului lähtevien joukosta jonkun vanhemman ääni:\n\n— Siinä on suuri erotus, Tanskalla ei ole mitään pelkäämistä, mutta me\nelämme kraaterin partaalla.\n\nElisabet ei enää olisi voinut korottaa ääntänsä kaikkien kuuluville.\nHän sanoi siis vain hiljaa sille uskovaiselle, kun tämä tuli\nhyvästelemään:\n\n— Siinähän se _usko_ juuri onkin, että mitään pelkäämättä ja ottamatta\nlukuun mitään seurauksia on vain omalletunnolleen kuuliainen.\n\n       *       *       *       *       *       *\n\nTämä oli Elisabetin viimeinen lankeemus vaikenemattomuuteen.\n\nHän itse nimitti tapausta — \"skandaaliksi\".\n\nSen jälkeen hän ei enää milloinkaan ottanut puheeksi poliittisia\nasioita, taisipa lakata niitä ajattelemastakin, kun ne kuitenkin\nmenivät omaa väkivallan suuntaansa ja etenivät yhä kauemmas siitä, mikä\nElisabetin mielestä olisi ollut pääasia ja kaiken politiikan ainoa\noikeutus: ylä- ja alaluokan keskinäisestä lähenemisestä.\n\nMutta sitä suuremmalla antaumuksella hän nyt vanhoilla päivillään\nkoetti omissa kotioloissaan ja suhteissaan alaluokkaan kuuluviin\ntuttaviinsa toteuttaa vanhaa tasa-arvoisuuden ihannettaan: olla\nsuhtautumatta ihmisiin sen mukaan, kuka oli miellyttävä ja kuka\nvastenmielinen, vaan kaikkiin niinkuin saman isän lapsiin, siis\nniinkuin rakkaimpiin omaisiinsa.\n\nSiinähän oli edelleen Elisabetin uskon pääsisällys, nyt vain yhäkin\nkirkkaammaksi selviytyneenä ja aivan vapaana entisistä epäilyksistä,\nettä maailman parannusta olisi muka ollut odotettava myöskin\nparlamenteistä, joukkoliikkeistä tai ulkonaisista voimakeinoista.\n\nEi niin, että tuo hänen lopullinen vaikenemisensa olisi osoittanut\nhänen uskonsa missään suhteessa edenneen tai vieraantuneen tämän\nmaailman asioista ja muka siirtyneen enemmän haudantakaisiin asioihin.\n\nEi, vaan melkeinpä päinvastoin. Se, mitä uskovaiset puhuivat hänelle\njostakin mystillisestä \"Jumalan tahdosta\", se sama Jumalan tahto vaati\nhäneltä vain luokkatunteen hävittämistä omasta sydämestä ja tähtäsi\nsiis juuri sen poistamiseen, mikä oli syynä tämän maailman kehityksen\npysähtymiseen.\n\n\n\n\nXIX. ELISABETIN NÄKÖ JA MUISTI HEIKKENEVÄT, MUTTA HÄN TULEE YHÄ\nONNELLISEMMAKSI.\n\n\nMitä ensiksikin näön heikkenemiseen tulee, johtui se kaihin\nilmestymisestä oikeanpuoleiseen silmään. Näköä alkoi haitata esineiden\nääriviivojen hämärtyminen, joka suuresti vaikeutti kaikkia\nkutomistöitä, ja niitähän vailla eivät hänen kätensä olleet tottuneet\nolemaan. Monenlaisia silmälaseja hänelle tuotiin koetteeksi, mutta ne\neivät saaneet kuteen silmukoita näkyvämmiksi. Muutaman vuoden kuluttua\noli näkö niin huonontunut, että lukeminen ja kirjoittaminen tavallisten\nlasien avulla kävi hyvin vaikeaksi ja saattoi tapahtua vain\nsuurennuslasin avulla, jota piti viedä sanalta sanalle ja riviltä\nriville. Vielä jokunen vuosi — ja hänen kai täytyi kokonaan luopua\nkirjeiden kirjoittamisesta, se on: seurustelusta poissaolevien omaisten\nja ystävien kanssa.\n\nSamasta syystä oli täytynyt vähitellen järjestää toisella tavalla ne\nääneen lukemiset, joita he Kasperin kanssa olivat harjoittaneet\nsäännöllisesti siitä ajasta asti, kun he parikymmentä vuotta sitten\nolivat muuttaneet asumaan yhteen.\n\nOsat tässä ääneenlukemisessa oli jaettu niin, että Elisabet luki ja\nKasper kuunteli katajakeppejään tai paperiveitsiään näperrellen. Kasper\nei voinut lukea sydämentykytyksen vuoksi.\n\nUseat muistokuvat tämmöisistä tilaisuuksista tulevat erittäin selvinä\nmieleeni niiltä ajoilta, jolloin he asuivat Siltasaarenkadun 5:ssä,\nsitten Topeliuksenkadun Eurecassa, mutta erittäinkin, kun he yhä\nhalvempia vuokria hakien ja yhä laidemmaksi kaupunkia siirtyen\nasettuivat Stenbäckin ja Messeniuksen katujen kulmassa olevan korkean\nkivitalon 4:nteen kerrokseen. Se oli kaupungin melkein viimeinen talo\nTuruntien suuntaan.\n\nSiellä heillä oli kaksi huonetta, molemmat pitkulaisia, ja Elisabet,\njoka ei enää käynyt ulkona, oli kovin mielissään, että hänen\nhuoneestaan näkyi Turuntiellä askeltelevia ihmisiä, tosin sangen\npienikokoisina, mutta Eurecan huoneesta hän ei ollut nähnyt sitäkään,\nei ainoatakaan ihmistä mistään ikkunasta.\n\nElisabetin vanhat, tutut huonekalut tekivät uudenkin huoneen kohta\ntutuksi. Siinä hänen mahonkinen shifonjeensa, jonka alaskääntyvä,\nviheriällä veralla varustettu kirjoituslevy antoi avattaessa\nunohtumattoman, Viipurin ajoilta asti muistiin kotiutuneen särähdyksen.\nSiinä hänen kirjoituspöytänsä, jonka kohdalla seinässä pikku kehyksien\nja lasien alla hänen vanhempainsa ja Pjotr Karlovitshin suuret\nmuotokuvat, sekä pienempikokoisina muiden setien, sisarusten, heidän\nmiestensä, vaimojensa ja lapsiensa valokuvat. Siinä hänen\n\"etasheerinsa\" vanhoine nuotteineen ja kuva-alpumeineen. Tuossa\nvaatimaton piano, jolla Kasper toisinaan improvisoi sävelmiänsä, tuossa\nvaatekaappi laatikkoineen ja perempänä alkovi rautavuoteineen ja\npakkilaatikosta sommiteltuine, vaatteella verhottuine pesukaappeineen.\n\nMutta ennen kaikkea — keskelle huonetta on sijoitettuna Elisabetin\nhistoriallinen pyöreä pöytä, jonka ääressä on hänen alituinen\nistumapaikkansa, pieni pehmeä keinutuoli. Molemmin puolin seinillä on\nsäännöllisiin riveihin nupinauloilla kiinnitetty Kasperin maalaamia\npieniä taulukankaita, jotka täyttävät aika suuria seinäpintoja. Niistä\novat useat hyvin sieviä ja Elisabetille kalliita, koska ne muistuttavat\nhänen mieleensä niitä lukemattomia eri seutuja, joissa hän on kesiänsä\nviettänyt.\n\nNyt näen heidän yhdessä lukevan ääneen Mereshkovskia. Elisabet lukee\npyöreän pöydän ääressä, sankalasit kaukana nenännipussa. Kasper, istuen\npöydän toisella puolella niin, että kirkas sähkölamppu hänellekin\nvalaisee, veistelee ihmeellistä katajakeppiä, jonka viiruisen, pitkästä\nmaatumisesta ja taas kuivumisesta kovettuneen ja värikkääksi käyneen\nainepuun hänelle on joku ystävä maalta lähettänyt. Hän veistelee,\nnäpertelee ja viilailee puun oksamukuloita, koettaen säilyttää pyhänä\nniiden luonnonomaista muotoa ja kauneutta. Vähän väliä hän edentää puun\nluotaan, katselee sitä kummaltakin puolelta päätänsä kallistellen,\nniinkuin tekevät kuvanveistäjät ja niinkuin varmasti oli muinoin tehnyt\nmyöskin setä Pjotr muovaillessaan pikku hevosia puusta tai savesta. Ei\nmikään poleeraus tai muu keksitty koristelu luupäädyillä ja\nmetallirenkailla saanut Kasperilla tulla kysymykseen. Hänelle oli\npääasiana vain luonnonkauneuksien löytäminen ja esille saattaminen,\neikä niitä saanut koruilla banalisoida.\n\nMutta tuli vihdoin aika, jolloin Elisabetin täytyi tunnustaa\nKasperille, ettei hänen oikea silmänsä näe enää juuri ollenkaan ja että\nlukiessa oli melkein parempi pitää sitä kokonaan suljettuna. Elisabet\ntiesi kuitenkin, että hämärteli jo vasemmassakin silmässä, ja kun\nKasper toimitti lääkärin, sanoi tämä heille, että Elisabetia uhkaa\nmuutaman vuoden kuluttua täydellinen sokeutuminen ja että kaikesta\nlukemisesta oli tehtävä jyrkkä loppu.\n\nElisabet olisi vielä koettanut käyttää tuota isokokoista\nsuurennuslasia, sillä sehän ei rasittanut silmää, vaan vähän vain\nväsytti kättä, jonka piti lasia täsmällisesti kuljettaa ja pian löytää\nuudelle riville. Mutta Kasper ei semmoiseen suostunut.\n\nKasper oli aivan kauhuissaan lääkärin lausunnosta. Mamma — sokeaksi!\nTämä hirveä ajatus oli hänelle tullut mahdottomana yllätyksenä.\n\nKun Elisabet ääneenlukemisajan tultua taas vain otti käteensä\nsuurennuslasin ja avasi Mereshkovskin, niin Kasper melkein suuttui\nhäneen.\n\n— Etkö sinä siis usko, mitä tohtori on sanonut?\n\n— Olen itsekin jo kauan sitten aavistanut samaa.\n\n— Äsh, mutta oletko ajatellut, _mitä merkitsee olla sokeana!_\n\n— Olen. Ei näe mitään.\n\n— Ei näe mitään, ei mitään, mamma, eikä milloinkaan enää tule\nnäkemään, ei mitään eikä ketään.\n\n— Ajatuksissani näen kuitenkin teidät kaikki, ja jo kauan sitten\npaljon selvemmin kuin silmilläni.\n\nKasper otti mielenosoituksellisesti kirjan omalle puolelleen pöytää ja\nsydämentykytyksestä huolimatta rupesi lukemaan ääneen. Elisabet työnsi\nhuoaten suurennuslasin kauemmas luotaan ja olisi syventynyt\nkuuntelemiseen, ellei hänen olisi pitänyt ajatella kysymystä, miten\nsaada Kasper uskomaan siihen täydelliseen huolettomuuteen, jota\nElisabet itse tunsi oman sokenemisensa suhteen.\n\nMutta Kasper puolestaan oli yhä niin järkyttynyt, ettei hän voinut\nkeskittää huomiotansa kirjan sisältöön, vaan usein pysähtyi luvussaan\nja jäi vaieten tuijottamaan johonkin kirjan kohtaan.\n\nSilloin Elisabet aina käytti tilaisuutta jatkaakseen edellistä\nkeskustelua.\n\n— En muista, kuinka oli nuorena, — sanoi hän, — mutta ainakin\nvanhana on niin, että kun ummistaa silmänsä ja ajattelee, niin elää\npaljon syvemmin, voi nähdä kenet tahtoo, vainajiakin, olla\nmenneisyydessä, tulla taas nykyisyyteen, muistella Armasta,\nlastenlapsia, — mutta silmät avoinna ei voi nähdä kuin läsnäolevia,\nno, palasen Turuntiestä, ja aika rajoittaa kaiken vain yhteen\npisteeseen, nykyisyyteen. Elämä on paljon köyhempää.\n\nKasper katsahti Elisabetiin niinkuin olisi tahtonut sanoa jotakin,\nmutta ei sanonut mitään, rupesipa vain lukemaan eteenpäin. Ilmeisesti\nhän ei kuitenkaan nytkään ajatellut, mitä luki, vaan ehkä ajatteli,\nmitä Elisabet oli äsken sanonut. Taas hän jäi tuijottamaan.\n\nJa taas Elisabet käytti tilaisuutta.\n\n— Täytyyhän ihmisen lopulta kuitenkin ummistaa silmänsä...\n\nKasper keskeytti sanoen:\n\n— Mutta mamma, sinähän puhut aivan niinkuin _tahtoisit_ olla sokea!\n\nElisabet mietti vähän aikaa.\n\n— Hm, — sanoi hän hiljaa, — ehkä se voisi olla ihmiselle hyvinkin\ntarpeellinen harjoitus.\n\n— Harjoitus mihin?\n\n— No ... vaikkapa johonkin toiseen elämään, jossa ei enää näe\nsilmillä, vaan ajatuksilla.\n\nKasper nousi paikaltaan ja sulkien kirjan sanoi:\n\n— Tämä kirja ei näytä ollenkaan huvittavan sinua, minun täytyy hakea\njokin toinen.\n\nHän toi huoneestaan Tolstoin teoksia.\n\nAikoinaan hän oli suomentanut useita Tolstoin uskonnollisista teoksista\nja Otava oli ne julkaissut, mutta sittemmin oli tuo puuha jäänyt\nsikseen.\n\nNyt alkoivat heidän yhteiset Tolstoin lukemisensa.\n\nJa sen jälkeen he eivät paljon muuta lukeneetkaan kuin noita teoksia.\nSillä Kasper oli uudella tarmolla kiintynyt Tolstoin tutkimiseen ja\nsuomentamiseen. Ja Elisabet oli siitä onnellinen pitäen sitä\nsokenemisensa ansiona.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMitä sitten Elisabetin muistikyvyn heikkenemiseen tulee, niin olihan\nsekin jo kauan sitten alkanut tehdä tuloaan. Mutta että se jo saattoi\ntehdä Elisabetille suoranaisia kepposia, sitä hän ei olisi voinut\naavistaakaan.\n\nAsia koski hänen rakkaita lapsen-lapsen-lapsiaan.\n\nSuurena salaisuutena ja vannottaen olemaan kenellekään mainitsematta\nhän kertoi, että eräänä päivänä, hänen istuessaan kuten ainakin pyöreän\npöytänsä ääressä, tuntematon palvelustyttö oli tuonut hänen luokseen\n\"visiitille\" yhden noista pienokaisista, tyttösen. Oli riisunut siltä\npäällysvaatteet eteisessä ja laskenut sen ovesta hänen huoneeseensa\nniinkuin ainakin muka yllättääkseen mummon.\n\nTyttö nauroi, pikku kuopat pulleissa poskissaan, ja ojensi kätösensä\njuostakseen mummon syliin.\n\nMummo puolestaan teki niinkuin oli aina tehnyt, milloin tuollainen\nrakas pikku kävijä hänen luoksensa tuotiin: näytti muka kovin\nhämmästyneeltä ja riemastuneena levitti molemmat kätensä\nvastaanottaakseen tulevan töytäyksen.\n\nHän otti tytön syliinsä, puristeli ja suuteli sitä ja rupesi sanomaan:\n\n— No mutta päivää, päivää, rakas pikku...\n\nJa nimeä ei muistanutkaan.\n\nPitäen lasta sylissään hän alkoi sitä huvitella, selitteli kuvakirjan\nkuvia, leijonan hyökkäyksiä viatonta karitsaa vastaan ja karitsan\nihmeellistä pelastusta, kertoi satuja ja sai lapsen nauramaan kohti\nkurkkua, mutta samalla koko ajan itsekseen ajatteli:\n\n\"Kuinka tämä voi olla mahdollista? Tunnenhan minä tämän lapsen aivan\nläheisesti, tunnen nuo poskien kuopat, tunnen suloisen äänen, rakastan\naivan niinkuin ennenkin, olen pitänyt lempilapsenani ... ja nyt en\ntiedä, kuka se on!\"\n\nElisabet olisi kauhistunut tätä selvää merkkiä \"henkisten voimain\nheikkenemisestä\" tai \"veren kalkkeutumisesta\", niinkuin nuoret olisivat\ntapausta nimittäneet, ja ehkä hän olisi pillahtanut kyyneliinkin\nsäälistä lasta kohtaan, joka istui hänen sylissään niin turvallisena\neikä aavistanutkaan, ettei mummo tiennyt hänen nimeään tai edes kuka\nhän oli. Mutta Elisabetin pelasti nyt, niinkuin oli lukemattomia\nkertoja ennen pelastanut, hänen oma ajatuksensa.\n\n\"Eihän tuo tapaus\", — ajatteli hän, — \"oikeastaan todista muuta\nkuin että muistinsakin kadottanut ihminen voi elää täyteläistä\nrakkauselämää. Enhän minä häntä silti vähemmän rakasta... Nytkin voisi\nkysyä: harjoitusta mihin? Ja minä en voisi sanoilla vastata muuta kuin:\njohonkin. Niin, johonkin, jossa täytyy rakastaa kaikkia, mistään\nnimistä tietämättä. Mutta kuinka tyhmiä sanat ovatkaan, kun pitää\nselittää _oikeita_ asioita!\"\n\nNämä tämmöiset selvenemiset ne olivat hänen elämäänsä.\n\nUsein, kun tulin hänen luoksensa ja me olimme kahden kesken, hän\nkiiruhti kertomaan, mitä \"ajatuksia\" hänellä taas oli ollut.\n\nNiinpä hän kerran sanoi:\n\n— Eilen illalla, Kasperin nukuttua, luin suurennuslasilla Tolstoin\nkäännöstä Jeesuksen hyvästelypuheesta, jossa Jeesus turhaan koettaa\nselittää ymmärtämättömille oppilailleen, miten hänen minuutensa\nsamastuu isän kanssa ja myös sen kanssa, joka täyttää isän tahdon. Ja\nniin löysin taas tuon evankeliumin ihmeellisimmän paikan: ... \"ja Isä\nja Minä tulemme hänen luokseen ja otamme asuntomme hänessä\". Tulin\najatelleeksi, että voikohan sanoilla enää paremmin selittää tuota\nminujen yhteyttä ja ikuisuutta?\n\nMinä tahdoin vielä tarkemmin tietää, mitä hän ajatteli siitä minujen\nyhteydestä.\n\nHän sanoi:\n\n— No sitä vain, että se, joka suhtautuu väkivaltaan Jeesuksen tavalla,\nsaapi jo tässä elämässä oman ikuisuutensa tunnon.\n\nToisen kerran hän kertoi, miten onnellinen hän oli aina, kun nuo\najatukset hänelle tulivat.\n\n— Ja mistä ne tulevat, — sanoi hän, — sitä ei voi kukaan ymmärtää.\nNe laskeutuvat itsestään kuin sade kuivan maan päälle. Välistä herään\naamulla valmiiseen ajatukseen ja olen sitten koko päivän niin\nonnellinen, etten keksimälläkään voisi keksiä, mitä vielä lisäksi\ntoivoa.\n\nEräänä toisena päivänä hän puhui:\n\n— Nuoret usein sanovat keskenään: mitäpä noista vanhoista, eipä olisi\nsuurtakaan väliä, vaikkei heitä olisi. Ja totta on, että elämä on\nnuorille. Mutta jos he tietäisivät, miten ajatukset vanhalla muuttuvat\nhänen jokapäiväiseksi leiväkseen ja kuinka hyvältä se leipä maistuu,\nniin he itse tahtoisivat pian tulla vanhoiksi. Tästä nykyisen elämäni\nsuuresta onnesta en haluaisi milloinkaan kuolla pois, eläisin vaikka\nsokeanakin ja jalat yhtä sietämättömästi kolottavina kuin nytkin tällä\nhetkellä. Olen kohta 90-vuotias, no, tietysti pitää pian mennäkin, eikä\nminulla ole oikeastaan mitään sitäkään vastaan. Mutta elämisen onnen\nvuoksi eläisin mielelläni vaikka 100-vuotiaaksi, — ellei se jo alkaisi\nolla suorastaan — skandaali, — mitä arvelet?\n\n\n\n\nXX. VANHEMPIENI ROMAANI PÄÄTTYY.\n\n\nTavallisesti kaikki romaanit, jotka lukijakunnan suurinta osaa\nmiellyttävät, \"päättyvät hyvin\", se on, päättyvät johonkin yllätyksen\ntapaiseen käänteeseen, esimerkiksi pitkien väärinkäsitysten jälkeen\nrakastavaiset vihdoin \"saavat toisensa\", tai jos romaanin päähenkilö ei\nole enää mikään nuori henkilö, vaan on esimerkiksi pitkän aikaa\nkärsinyt köyhyyttä, hän lopulta äkkiarvaamatta saa jonkin suuren\nperinnön tai voittaa raha-arpajaisissa, ja lukijakunta sulkee\ntyytyväisin mielin paksun kirjan.\n\nMutta _tämän_ romaanin päättäjäisiksi ei sen kirjoittaja voi saada\naikaan minkäänlaista loppuleimahdusta. Elisabet köyhtyi köyhtymistään\nviimeiseen loppuun asti.\n\nHänen varattomuutensa tuli erittäin tuntuvaksi, kun hän\nbolshevikkivallankumouksen jälkeen kadotti senkin eläkkeen, jonka oli\nkenraalin leskenä vuosineljänneksittäin nostanut Venäjän valtiolta.\n\nElisabet olisi ehkä sittenkin tullut toimeen, sillä hän oli\näärimmäisiin asti supistanut kaikki omat tarpeensa, mutta hänen teki\nkovin kipeätä ajatella, että nyt kaikki nekin, joita hän oli tähän asti\nvähillä tuloillaan avustellut ja jotka olivat siihen jo tottuneet,\njäisivät nyt äkkiä hänen jakojaan vaille. Tässä kohden onnistui hänen\navukseen pääsemään se hänen pojistaan, joka oli saavuttanut parhaimman\ntaloudellisen aseman ja joka oli säännöllisesti avustellut myöskin\nElisabetin sisarta. Samasta syystä oli Elisabetin pakko viime vuosinaan\nottaa vastaan se pieni vuotuinen eläke, minkä muuan vaikutusvaltainen\nystävä oli hänen anomattaan hänelle toimittanut Suomen hallitukselta.\n\nNäiden tulojen lisäksi oli melkein mahdotonta saada Elisabetille mitään\nannetuksi. Ja jos jotakin saikin annetuksi, se kaikki entisellä tavalla\nhupeni jonnekin tietämättömiin. Jos hänelle tuotiin vaikkapa vain\nhedelmiäkin, kohta ne katosivat jonnekin, jossa hän kaiketi katsoi\nsemmoisten tuomisten maistuvan vieläkin paremmilta kuin hänen suussaan.\n\nKerrankin sain sanan, että oli tultava kiireimmän kautta hänen\nluokseen, sinne laita-Töölöön.\n\n— No mikä nyt asiana? — kysyin kohta tultuani.\n\nAivan kuin olisi joutunut kiinni jostakin pahanteosta hän minun\nkatsettani vältellen sanoi:\n\n— Nyt tarvittaisiin rahaa, — niin, Arvid, ajatteles, rahaa.\n\nMutta hän ei ruvennut sanomaan kuinka paljon.\n\nMinä, joka katsoin olevani hänelle entisiltä ajoilta jotakin velkaakin,\nvaikkei hän milloinkaan ollut tahtonut siitä mitään tietää, ilostuin,\nettä hän siis vihdoinkin oli päättänyt ottaa vastaan jotakin avustusta\nminultakin.\n\n— No, kuinka paljon tarvitaan, 500? — kysyin.\n\n— Ei, Arvid, — sanoi hän mennen aivan noloksi ja voimatta ollenkaan\nkatsoa minua silmiin, — ei 500, vaan _viisi tuhatta!_\n\n— Sopii mainiosti.\n\nMinä satuinkin olemaan juuri siihen aikaan rahoissani, sillä\n\"Vanhempieni romaanin\" I osa oli vähän ennen ilmestynyt ja menekki oli\nollut erinomainen.\n\nIlmeni kuitenkin, että rahoja ei ollut tarvittu Elisabetin omiin\ntarpeisiin. Niiden saamisen koko kiireellisyys oli johtunut siitä, että\neräs hänelle rakas köyhä perhe oli maksamattomien verojen vuoksi\njoutunut ulosmittauksen alaiseksi ja suorittamattoman vuokran tähden\nsitä uhattiin lisäksi asunnosta häädöllä. Se nyt saatiin toki\nonnellisesti estetyksi — Elisabetin omien muistelmien ansiosta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMinun on tässä vielä tehtävä selkoa Elisabetin helsinkiläisen\njokapäiväisen elämän menosta, ympäristöstä ja lähimmistä henkilöistä.\n\nMenojen vähentämiseksi äärimmilleen he olivat Kasperin kanssa\njärjestäneet yhteisen taloutensa seuraavalla tavalla.\n\nSamassa kivimuurissa, pari kerrosta ylempänä asui Kasperin tytär Aino.\nHän oli naimisissa Piirosen kanssa, joka oli ammatiltaan puuseppä ja\noli päivisin poissa verstaalla. Niukan toimeentulon vuoksi Ainon täytyi\nitsensäkin olla työssä; hän palveli ensin vakuutuslaitoksessa ja oli\nsitten äitiyden vuoksi pakotettu siirtymään muihin konttoritöihin. Kun\nheillä nyt oli lapsi, pikku Jorma, ei Aino mitenkään voinut tulla\ntoimeen ilman apuria, joka päivin hoiti lasta ja keitti ruoan. Täksi\napurikseen he saivat Piirosen sisaren, joka muutti heille kuin\nperheenjäseneksi ainakin.\n\nHeidän asunnossaan ei kuitenkaan ollut mitään \"palvelijanhuonetta\". Ja\nkun Elisabetin asunnossa sellainen oli eikä hän itse palvelijaa\nkäyttänyt, sovittiin niin, että Piirosen sisar sai tuon huoneen\nyökortteerikseen ja autteli sitten Elisabetia vähän siivouksessa ja\npäivällisastiain pesussa. Tullessaan näitä toimia varten alas Piirosen\nElvi toi Jorman mukanaan ja siitäpä kultakutrisesta pojasta mummolla\noli vasta iloa!\n\nRuoka nousi valmiina ylös keittiöhississä. Mutta aina oli Elisabetilla\nkuitenkin itselläänkin keittopuuhia tilattujen annosten ohella, ja\nmilloin Jorman hoitaja ei joutanut, suoritti hän kyllä itse\nastiainpesunkin. Se tapahtui usein ja silloin auttoi Kasper astiain\nkuivaamisessa.\n\nPaitsi tuota Elisabetin vapaaehtoista köyhyyttä, jonka hän\nsanoi antavan elämälleen sellaisen rauhan ja sopusuhtaisuuden,\nlisäsi hänen onneansa vielä sekin, että hän näki Kasperin\npäässeen sydämentykytyksistä, jopa jaksavan jälleen suoritella\nsuomennostöitäkin, joten hän nyt ilmeisesti kulki paranemista eikä\nhuononemista kohden.\n\nKasper oli myös alkanut tehdä jokapäiväiset ostokset ja puodissakäynnit\ntuoden Elisabetille tarvittavat leivät, suolat, tulitikut, kermat, voit\nkauniisti laukussa. Aivan tolstoilaisen elämäntavan mukaisesti. Sitten,\npäivällistunnin lähestyessä ja Elisabetin jo kolistellessa keittiössä\nhän toi pöytäliinan, lautasliinat, lautaset, veitset, haarukat, kattoi\npyöreän pöydän ja asetteli siihen kaiken, mitä tarvittiin. Hänen\ntehtäviinsä kuului vielä kantaa keittiöstä pöytään tarjotin, jolle\nElisabet oli asetellut valmistamansa ruoat ja liemet. Sillä Elisabet ei\nvoinut itse enää kantaa tarjotinta, koska hänen täytyi kulkiessaan\nsivuta toisella kädellään seinää. Jalat olivat käyneet niin\nepäluotettaviksi, ettei hän uskaltanut kulkea kahden vähän kauempana\nolevan tuolin väliä, ellei matkalla näkynyt mitään, mihin olisi voinut\nkäsin nojautua. Onneksi ei hänen huoneessaan ollut sellaisia\nvälimatkoja monta. Mutta rakkaasta keittiöstään hän ei vain millään\nluopunut.\n\nKun hänelle joskus soitti ulko-oven kilistintä eikä ketään muita\nsattunut olemaan hänen luonaan, sai kauan-kauan odottaa, ennen kuin\nvihdoin alkoi kuulua hitaasti lähestyvää jalkojen laahustamista ja ovi\navautui. Siinä kohden seinää, jota hänen kätensä oli sivunnut, näkyi\npitkät ajat hänen poistuttuansa vähän tummempi juova.\n\nMutta taloudessa tarvitaan myös paljon muutakin palvelusta kuin vain\nkeittiön ja siivouksen asioissa. Esimerkiksi sarana vääntyy poikki, tai\nlukonavain kiertyy ympäri, tai ikkuna on tiivistettävä. Silloin oli\nheillä kyllä tiedossa ihan tuossa kohta kulman takana asuva\ntyömiesystävä, työmies siksi, että hän todella osasi kaiken, ja ystävä\nsiksi, että hänen kanssaan saattoi puhua mistä aatteellisista asioista\ntahansa. Ainakin parina eri kertana, tullessani Elisabetin luo myöhään\nillalla, tapasin heidät kolmisin juomassa teetä, vajonneina mitä\nsyvällisimpiin keskusteluihin. Kaikki miehen työt olivat aina ystävän\ntöitä.\n\nTaloudessa voi sattua myöskin tapauksia, joita sanotaan\nsuursiivouksiksi, jolloin lattia on pestävä, seinät pyyhittävä, ikkunat\npestävä, ja rappusten ylimmälle astuimelle nousten verhot otettava\nalas. Semmoiseenko Elisabet olisi enää pystynyt kipeine jalkoineen?\nMutta hänellä oli tietysti siihenkin tuttunsa ja ystävänsä, ja\nkädenkäänteessä oli kaikki tehty, vieläpä oli ollut aikaa juoda\nkeittiössä monet kahvit ja keskustella elämänkysymyksistä sydämen\nkyllältä. Kuinka toista olikaan nyt tämä seurustelu kuin ennen muinoin\nVaasassa, jolloin hän oli kuvernöörinrouvana harjoittanut\n\"hyväntekeväisyyttä\" muijien keskuudessa! Silloin hän oli vain\nkuvernöörinrouva, mutta nyt hänen elämänsä oli muodostunut — sanoi hän\n— suorastaan ruhtinaalliseksi, sillä hänen ystävänsä kilpailivat\npalvelustehtävien anastamisessa toinen toiseltaan.\n\nNiinpä Mari, joka oli ollut hänen luonaan Vieremässä ja nyt muuttanut\nkaupunkiin, otti tehtäväkseen auttaa hänet kylpypäivinä ammeeseen,\npestä ja kuivata hänet, saattaa vuoteeseen peitteiden alle ja tuoda\nteetä oikein tarjottimella. Entä se pikku pullukka, Auruura Leinonen,\njoka hänkin oli Elisabetin entisiä \"uskottuja\". Hän oli käynyt joskus\nitkemässä Elisabetille onnettomuuksiaan, mutta hän ei oikeastaan\nosannut itkeä, sen kuin vain päästä alkuun, niin kohta jo piti taas\nsaada nauraa, jolloin hän onnellisena kikatti, kyynelet silmissä. Nyt\nhän oli tuonut Elisabetille useita purkillisia omia keittämiään\nmarjamehuja, eikä itkuista tullut sillä kertaa mitään, posket nauroivat\nja kyyneleitä oli silmissä vain tapaamisen onnesta.\n\nElisabet rakasti kovasti vieraiden ilmestymistä luokseen. Hän oikein\nkirkastui, kun ovikello kilisi ja äänet eteisessä ilmaisivat, että se\ntaikka se omaisista tai tutuista oli tullut, ja vieläkin enemmän, jos\nne ja ne olivat tulleet, mutta kaikkein eniten, jos oikein suuri joukko\noli päättänyt yhtyä hänen luonaan. Kun kaikki tiesivät tästä hänen\niloitsemisestaan, sattuikin usein, että hänen luonansa istui vieraita\nmelkein koko päivän, toiset menivät, toiset tulivat.\n\nSaattaisi kysyä, mitenpä silloin meneteltiin, jos Elvikin sattui\nvieraiden tullessa olemaan poissa, Jormaa ulkona kävelyttämässä. Ei\nmitään hätää. Vieraat olivat täysin tottuneet selviytymään Elisabetin\nluona omin neuvoin. He toivat tullessaan kaikki tarvittavat kakut ja\nkahvileivät. Vähän aikaa naureltua pyöreän pöydän ympärillä rupesi\nElisabet nousemaan tuolistaan. Mutta naiset painoivat hänet takaisin\nistumaan ja katosivat keittiöön, toiset kahvia keittämään, toiset\nkuppeja tuomaan ja pöytää kattamaan.\n\nMutta parhaittenkin vieraittensa seurassa Elisabetin oli yhä edelleen\nsäilytettävä vaiteliaisuutensa kaikessa, mikä koski hänen sisäisintä\nelämäänsä ja uskoansa. Avomielinen ja vapaa hän saattoi olla vain\nniiden lukuisien \"ystäviensä\" kanssa, jotka kyllä eivät kuuluneet\nmihinkään seurapiiriin. Ja tavallisissa kotioloissa Kasper oli ainoa,\njonka kanssa hän saattoi, mitään rajoituksia tuntematta, valtoinaan\nantautua keskustelemaan rakkaista henkisistä kysymyksistään.\n\nKasper oli kokonaan lakannut tutkimasta uskovaisten luita ja munaskuita\nja siinä tarkoituksessa heitä kaivelemasta. Tottapa hän oli vihdoinkin\nlöytänyt aivan läheltänsä sen ihmisen ja sen uskon, jota oli niin kauan\nhakenut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMitä vihdoin Elisabetin kuolemaan tulee, niin eipä siinäkään ollut\nmitään semmoista tavallisuudesta poikkeavaa, joka tehoaisi romaanin\nloppunumerona.\n\nSillä hän kuoli kaikkein tavallisimman kuoleman, ilman mitään\nomaisten kutsumisia vuoteen ääreen, \"viimeisiä sanoja\" tai muita\njuhlallisuuksia, joita hän olisi varmaan kuolinhetkellään ujostellut\nyhtä paljon kuin oli aina ujostellut eläessään. Sanalla sanoen, hän\nkuoli niinkuin kaikkein tavallisimmin kuollaan: kolmen päivän kuluessa\nvähitellen kadottaen tietoisuutensa.\n\nTosin sanotaan jotakin vähän merkillisempää tapahtuneen ensimmäisenä\nkuumepäivänä. Silloin ei ollut vielä ehditty hankkia lääkäriä eikä\nsairaanhoitajatarta, ja Elisabetia oli tullut hoitamaan eräs noista\nhänen \"ystävistään\". Elisabet oli jotakin hourinut silmät auki. Sitten\nhän oli, yhä puolittain hourien, ojentanut molemmat kätensä, kietonut\nne hoitajansa kaulaan, vetänyt hänen päänsä luokseen ja suudellut häntä\nmoneen kertaan. Tämän olisi nyt pitänyt merkitä elämästä lähdön tuntoa\nja hyvästelyä. Sellainen juhlallisuus ei olisi ollut oikein hänen\ntapaistaan. Mutta sen voi selittää toisinkin.\n\nOnhan jotensakin yleinen huomio, että kuoleman lähestyessä vanhus alkaa\nhouria kauan sitten sattuneista tapauksista. Ehkä hänen oman elämänsä\nfilminauha kehittyy auki hänen edessään ja näyttää hänelle kuvan\ntoisensa perästä, sen koko juonen lapsuudesta vanhuuteen asti. Ehkä\ntämmöistä katseltavaa oli Elisabetillakin. Ehkä filmi oli jo ennättänyt\nsiihen kohtaan, missä Aleksander vie häntä ensi kerran Suomeen ja he,\nkuomureessä vietettyään ankaran pakkasyön, kirkkaassa aamunkoitteessa\najavat ensimmäisen suomalaisen majatalon pihaan. Elisabet on niin\nviluissaan, ettei hän tahdo ollenkaan tulla pois lämpimien vällyjen\nalta. Emäntä tuo hänelle kahvin rekeen ja Elisabet tahtoo kiitokseksi\nsuudella miellyttävää emäntää. Mutta Aleksander, joka seisoo kuistilla\npuhellen, tekee hänelle estäviä merkkejä ja jäljestäpäin selittää,\nettei Suomessa ollenkaan sovi vallassäätyisen naisen suudella emäntiä.\nSeitsemänkymmenen vuoden kuluttua hän sen nyt teki omin valloin.\n\nSitten hän ummisti silmänsä ja kova keuhkokuume riehui hänessä kolmen\npäivän ajan. Mitään viittauksia siitä, kehikö elämänfilmi hänen eteensä\nvielä muita kuvia, näyttikö Kuopiot, Neitsytniemet, Örnintalot,\nkäyttikö Helsingissä, antoiko muistaa kansallisen herätyksen ajat,\nsinisen lipun neulomiset, Vaasat, Vieremät, — ei voinut huomata.\n\nEi tapahtunut itse kuolinhetkenäkään mitään tavallisuudesta poikkeavaa.\nKuolinkamppauksen kestettyänsä, kun sydämen sykintää ei enää tuntunut\nja kädet olivat jo alkaneet jäähtyä, hän yht'äkkiä avasi silmänsä.\nSekin on hyvin tavallista, ja kuka meistä ei olisi sitä joko itse\nnähnyt tai ainakin kuullut semmoista kuolevista kerrottavan. Joka\ntoinen heistä niin tekee.\n\nVanhat jumaliset sairaanhoitajattaret, jotka paljon näkevät ihmisten\nviimeisiä hetkiä, sanovat, että ihmiselle silloin näytetään kaikki ne\nkärsimykset, joita maailman vielä täytyy kestää, ennen kuin jumalan\nvaltakunta tulee.\n\nHyvin mahdollista, jopa luultavaakin.\n\nMutta jos niin on, niin ainakin Elisabetin katseessa olisi odottanut\nnäkevänsä jotakin kauhun ilmettä. Sitä tuntua ei siinä kuitenkaan ollut\nnimeksikään. Oli vain ääretön, juhlallinen totisuus, ihmettelevä\nhämmästys, niinkuin hän olisi kaikesta näkemästään tahtonut sanoa: Vai\nniinkö, niinkö!\n\nMiten siis lieneekään.\n\nEräs asia on vain varma. Tuosta katseesta ilmeni selvään, että hän oli\nkokonaan unohtanut meidät, jotka seisoimme hänen vuoteensa ääressä.\n\nEikä ihmekään, — jos hänelle oli nyt todella selvinnyt minujen yhteys\nja hän näki koko sen äärettömän alan, jossa kaikkia ihmisiä oli\nrakastettava omaisina.\n\n\n\n"]