[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fqmtPf3kz8fhftKiDGndD_XpbsrpHOBReNiJtnwdvOKk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},501,"Kuusi vuotta Siperiassa","Granö, Johannes",1850,1913,"501-grano-johannes-kuusi-vuotta-siperiassa","501__Granö_Johannes__Kuusi_vuotta_Siperiassa",null,"muistelmat",[],[],"fi",1893,53025,354956,false,37620,[22],"Siberia (Russia) -- Description and travel",[24,25,26],"Biographies","History - Other","Travel Writing","\"Kuusi vuotta Siperiassa\" by Johannes Granö is a historical account written in the late 19th century. The work chronicles the experiences of Granö, a Finnish pastor, during his six years as a missionary in Siberia, where he aimed to assist Finnish exiles and settlers. The narrative likely touches on themes of resilience, cultural displacement, and the challenges faced by marginalized communities.  The opening of the book introduces Granö's motivations for traveling to Siberia, sparked by his conversations with Pastor Lidelius, who highlighted the dire conditions of Finnish exiles there. Granö describes his journey from Turku to Omsk, detailing the preparations he made and the connections with various officials that facilitated his move. The text sets a personal tone as it outlines his commitment to help and care for his compatriots, while indicating the broader socioeconomic context of Finnish settlers in Siberia. Granö's reflections on his travels and the people he encounters hint at a forthcoming exploration of cultural dynamics, social struggles, and individual resilience in the face of adversity. (This is an automatically generated summary.)",[],220,"Kirkkoherra Johannes Granön muistelmateos kertoo hänen kuudesta vuodestaan suomalaisten sielunhoitajana Siperiassa 1880-luvulla. Teos kuvaa matkoja eri siirtokuntiin, suomalaisten siirtolaisten elämää, paikallisia kansoja ja Siperian luonnonoloja.","Johannes Granön 'Kuusi vuotta Siperiassa' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 501. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KUUSI VUOTTA SIPERIASSA\n\nKertonut\n\nKirkkoherra Johannes Granö\n\n\n\nHelsingissä\nWeilin & Göös'in osakeyhtiön kirjapainossa ja kustantamana\n1893.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLTÖ:\n\n     I. Johdanto\n    II. Matka Omskiin\n   III. Omsk ja sen ympäristö\n    IV. Suomalainen siirtola Rishkova\n     V. Bugene\n    VI. Bojarka\n   VII. Siirtokunta Omskin rannalla\n  VIII. Verhne-Suetuk\n    IX. Ashtshangul\n     X. Ensimmäinen virkamatkani Om-siirtokuntaan 1885\n    XI. Matka Bugeneen Kesäkuussa 1886\n   XII. Ensimmäinen matka Itä-Siperiaan 1886\n  XIII. Matka Siperiassa 1887\n   XIV. Matkalla 1888. -- Venäläisten luona.\n    XV. Meikäläiset Siperiassa\n   XVI. Kirgiisi-arolla 1891\n  XVII. Häälauluja, koottu Bugenen siirtokunnassa Siperiassa\n XVIII. Eräs höyrylaivamatka Irtish-joella\n   XIX. Tobolsk\n    XX. Ivanoffin nunnaluostari\n   XXI. Irtish, Obi ja Jenisei\n  XXII. Eräs yö syrjäteillä\n XXIII. Zaimka ja ukkojen koti\n  XXIV. Kirgiisit\n   XXV. Viimeinen käynti Om-siirtolassa ja ukkojen kodin hyvästi\n        jättäminen\n  XXVI. Paluumatka Omskista Suomeen.\n\n\n\n\nI.\n\nJohdanto.\n\n\nEnsimmäisen kehoituksen lähteä Siperiaan antoi minulle sittemmin\nkuollut Turun lääninvankilan pastori Lidelius. Kim minä syksyllä 1880\noleskelin jonkun aikaa Turussa, tapasin mainitun Lideliuksen useampia\nkertoja. Erään kerran sanoi hän: \"Sinun pitää lähteä Siperiaan\nhoitamaan meidän hyljättyjä maanmies raukkojamme siellä. Minä olen itse\npaljo ajatellut sinne lähtemistä, mutta näethän että minä tuskin jaksan\nhoitaa nykyistä helpompaa tointani; ja kun Jumala on antanut sinulle\nhyvän terveyden ja vahvan ruumiin, niin on sinun velvollisuutesi lähteä\nsinne.\" Päivä päivältä tuli hän ja esitti saman toivomuksensa.\nAntaakseen voimakkaampaa vaikutusta kehotukselleen, kutsui hän minua\nvankilaan. Täällä antoi hän erään Siperiasta karanneen siirtovangin\nkertoa kuinka surullinen oli suomalaisten tila Länsi-Siperiassa.\nPuheena oleva mies kertoi silloin asioista niinkuin ne todella olivat.\nSeurakunnan tilan kuvasi hän kyllä synkillä väreillä. Ulkonaiset\nelantosuhteet sanoi hän sitä vastoin erittäin hyviksi.\n\nKaiken tämän vaikuttamana tunsin itseni pian taipuisaksi lähtemään\nSiperiaan. Oli nyt vaan enää voitettavana se vastarinta, jota minulla\noli odotettavana niiltä, jotka olivat minua lähinnä. Sittenkuin tämä\nvastarinta oli lakannut ja vaimoni suostunut tuumaan, läksin syksyllä\n1882 Helsinkiin ilmoittamaan itseni asianomaisten luona halukkaaksi\nlähtemään Siperiaan sikäläisten suomalaisten sielunhoitajaksi.\nVirkaa oli nimittäin pastori Roschierin palattua kotiin v. 1879\nuseampia kertoja julistettu haettavaksi, eikä ketään hakijaa ollut\nilmestynyt. Senaatissa sain kuulla että laajoja muutoksia Siperian\npapinviran suhteen oli tekeillä, ja olivat muutokset nyt odottamassa\nH. Majesteettinsa vahvistusta. Niinpä ei pastorin asunto enää\ntulisi olemaan Verhne-Suetukissa Itä-Siperiassa, vaan Omskissa\nLänsi-Siperiassa, ja pastori tulisi hoitamaan suomalaisia ei ainoastaan\nJenisein vaan myöskin Tobolskin ja Tomskin kuperneissa. Asemapaikka\ntulisi kyllä mieluisampi kuin ennen; työ ja vaivat sitävastoin\nmoninkertaisesti lisääntyisivät. Mutta tähän katsoen oli myöskin\nvirka-aikaa lyhennetty. Viiden vuoden virka-ajan perästä olisi oikeus\nylennykseen kotimaassa, jos halusi palata, kun ennen sellaisen edun\nsaavutti vasta 15 vuoden palveluksen jälkeen.\n\nTämä muutos ynnä paremmat palkkaedut uudelle pastorille tekivät, etten\nenää pitänyt muuttoa Siperiaan uhrautumisena. Sittemmin sain kuitenkin\nkuulla että virkaa seuraavat edut, 1,000 ruplan vuotuinen palkka, eivät\nvastanneet helpoimpiakaan vaatimuksia toiminnasta ja oleskelusta\npahantekijä-siirtolassa 15 vuoden aikana.\n\nUusi asetus, joka sisälsi parannetut ehdot Siperian papille, ilmestyi\njoulukuun 23 p. 1884 ja virka julistettiin haettavaksi helmikuussa\nseuraavana vuonna.\n\nNautittuani kolme kuukautta virkavapautta venäjänkielen oppimista\nvarten, hain ja sain minä pastorinviran Siperiassa olevia suomalaisia\nvankeja ja siirtolaisia varten, sekä lähdin matkalle kesällä 1885\nSiperiaan, jonka nimellä on niin surullinen sointu ei ainoastaan meidän\nvaan myös kaikkien muiden eurooppalaisten korvissa. Monelta taholta\nsaamieni kehoituksien johdosta olen tässä kirjoittanut muistelmia\nolostani ja matkoistani Siperiassa. Kun teos on syntynyt siten että on\nliitetty yhteen havaantoja ja muistoonpanoja, joita on monen vuoden\nkuluessa kirjoiteltu, niin on ollut mahdotonta saada siitä mitään\nkokonaista sekä välttää sitä että samoihin asioihin on useampia kertoja\nkajottu. Jos olen kuitenkin näillä kuvauksilla, joista osa jo ennen on\nollut luettavana eri lehdissä, voinut herättää harrastusta Siperiassa\nolevia suomalaisiamme kohtaan ja hiukankin hajoittaa niitä vääriä\nluuloja mitä tästä maasta on ollut, niin on kirjan tarkoitus\nsaavutettu.\n\n\n\n\nII.\n\nMatka Omskiin.\n\n\nHeinäkuun 6 p. lähdimme Turusta höyrylaivalla Vasa. Ilma oli mitä\nihaninta matkalla Pietariin. Helsingissä liittyi seuraamme eräs\nsukulainen, neiti Fontell, joka seurasi meitä Siperiaan. Kun minun\nveljeni vielä tuli joukkoon Pietarissa, niin oli meitä viisi\ntäysikasvuista henkeä, palvelustyttö siihen luettuna, ja kaksi lasta.\nPietarissa viivyimme me erityisten valmistelujen puuhassa viikon.\nNiinpä kävin täällä ministeri-valtiosihteerin puheilla, joka\nystävällisesti ja kohtelijaasti otti minut vastaan. Hän lähetti tiedon\nsisäasiain ministerille että minä olin matkalla Omskiin. Hän tarjoutui\nvielä tuttavainsa kautta hankkimaan minulle yksityisen suosituskirjeen\nOmskin kenraalikuvernöörille. Sitä paitsi näki h. ylh. sen vaivan että\nitse kävi Pietarin kenraalikonsistoriossa, josta hän hankki minulle\nsuosituskirjan Moskovan kenraalisuperintendentille Jürgensenille.\nUudestaan käydessäni vapaaherra Bruunin luona puhui hän paljo ja\nharrastuksella tulevasta toiminnastani. \"Varsinkin pyydän teitä ettette\nväsy tähän työhön, vaikka se kyllä usein tulee olemaan vaikeata\", sanoi\nhän, sekä lisäsi erotessa: \"Jumala auttakoon teitä, ja jos jotakin\ntarvitsette, niin voitte kirjoittaa minulle yksityisesti.\"\n\nKun minä sitten tulin Omskiin, oli tieto minun odotettavasta tulostani\njo saapunut sinne kaikkiin virastoihin ja sikäläinen kenraalikuvernööri\nKolpakoffski pyysi minua kääntymään hänen puoleensa, jos joitakin\nvaikeuksia ilmestyisi.\n\nPäivä tuli, jolloin meidän täytyi ottaa ero suomalaisista ystävistämme\nja lähteä Pietarista. Vaikka me tulimme asemalle, josta matkaa\nMoskovaan piti alettaman, puolin tuntia ennen junan lähtöä, olivat\nkuitenkin melkein kaikki paikat otetut, ennenkuin me ehdimme antaa\npiletit ja saimme matkasälymme jätetyksi tulliin. Kuitenkaan ei meidän\ntarvinnut jäädä junasta ja matkalla onnistuimme saamaan paikatkin\nvaikka tilaa aluksi oli kyllä niukalta. Tie Pietarin ja Moskovan\nvälillä on jotenkin yksitoikkoista, mutta on siinä sentään\nvaihteluakin. Tuuheita lehtimetsä-ryhmiä ja niiden mehukas vihanta\nväikkyy läheltä ja kaukaa. Paikoittain on näköala niin laaja, että\nnäkee useampia kirkonkyliä yhtä kauvan. Venäläiset rautatiet ovat\ntasaisia ja niillä matkustaa koko mukavasti. Ateria-asemilla tarjotaan\nhyvin laitettua ruokaa kohtu hinnasta. Kaikki on siistiä ja\nmiellyttävää, ei ainoastaan ruokasaleissa vaan myös keittiöissä, joita\nminä parissa paikassa näin. Pöydille on asetettuna eri hintaisia\nruokalajeja eri ryhmiin. Hinnat ovat ilmoitetut kunkin ruokalajin\nkohdalla paperilla. Useimmilla asemilla seisoo lapsia ja vaimoja\nmyymässä maitoa. Ne vaativat 4 à 5 kopeekkaa pullosta. Useimmilla\nmatkustajilla on omat eväät ja he syövät vaunuissa sekä hankkivat\nmaitoa asemilta.\n\nMoskovaan tulimme Heinäkuun 18 p. k:lo 9 aamulla ja astuimme\n_Le Nord_-nimiseen hotelliin lähellä Pietarin rautatie-asemaa. Täällä\notimme isonpuolisen, väliseinillä kolmeksi jaetun huoneen, josta\nmaksoimme 2 ruplaa vuorokaudessa. Tämä oli tavallinen hinta huoneista,\njoihin matkalla poikkesimme. Tässä on lisättävä että matkustajan pitää\nitse kustantaa itselleen sänkyvaatteet. Meidän täytyi viipyä hetken\nMoskovassa, sillä minun oli käytävä kenraalisuperintendentti\nJürgensenin luona, jonka hiippakuntaan kaikki luteerilaiset\nkoko Aasianpuoleisella Venäjällä kuuluvat. Sattui kumminkin\nkenraalisuperintendentti olemaan matkalla ja ilmoitettiin ettei hän\npalaisi ennen kuin kahden viikon päästä.\n\nKonsistoorin sihteeri, Hasselblatt, lausui mielipahansa siitä että\nkenraalisuperintendentti nyt oli poissa. \"Pastori Roschierin kanssa oli\nväärin-ymmärryksiä toinen toisensa jälkeen\", sanoi hän, \"sillä me\ntulimme persoonallisesti tavanneiksi häntä vasta hänen palatessaan\nSiperiasta\". Hän arveli että olisi ollut parempi jos suomalaisen\npastorin asentopaikka olisi tullut muualle kuin Omskiin, jossa jo on\nyksi luteerilainen pappi. Minä sanoin että Omsk oli valittu\nasentopaikaksi sen vuoksi että useimmat suomalaiset asuvat siellä\nympäristöllä. \"Mitä hyötyä on muuten meidän suomalaisilla papista, joka\nei taida heidän kieltänsä?\" lausuin minä. Tähän ei sihteerillä ollut\nmitään väittämistä. Hänen toivotettuaan minulle onnea ja menestystä\ntyössäni, jätin hänet hyvästi.\n\nErään saksalaisen papin, P. Mikaelin kirkon pastorin, tapasin myös\nMoskovassa; tämä hyvästijätössä antoi minulle veljensuutelon ja sanoi:\n\"Jesus Kristus on meidän rauhamme.\" Näistä hänen sanoistaan, vaikk'ei\nniitä sen useampia ollut, voin minä päättää että hän tunsi meidän\nHerramme ja Mestarimme. Hän pyysi hyväntahtoisesti minua vielä\npäivälliselle seuraavana päivänä, josta minun kumminkin piti kieltäytyä\nhankkeissa olevan matkan tähden. Me katselimme Moskovassa sitä kaunista\nkirkkoa, jota kutsutaan \"Vapahtajan kirkoksi\". Se on aivan uusi ja\njättää kauneudessa jälkeensä kaiken mitä minä olen sen tapaista nähnyt.\nMaalaukset ovat mainioimpain mestarien tekemät ja esittävät tapauksia\nsekä raamatun että Venäjän historiasta. Eräs kirkonpalvelija näytti\nmeille kaikki ja kertoi meille muutamien maalausten sisällön y.m.\nKirkko oli maksanut jonkun verran yli 30 miljoonaa ruplaa.\n\nLauvantai-iltana kävimme me Kremlissä. Silloin oli meillä tilaisuutta\nkuunnella messua useammissa kirkoissa. Kirkkolaulu, joka ylimalkaankin\non vaikuttavaa kreikkalaisessa kirkossa, oli erittäin kaunista\nmuutamissa Moskovan kirkoissa. Varsinkin oli niin laita Uspenskin\ntuomiokirkossa, jossa meidän nykyinen keisarimme on kruunattu.\n\nOmituisen vaikutuksen tekee tämä ihmeellinen kaupunki, kun korkealta\npaikalta silmäilee sen satoja kirkkoja sekä kuuntelee kellojen\nsyväsointuista ääntä.\n\nSaatuamme hotellin-isännältämme Moskovassa osoitteen hyvään ja halpaan\nravintolaan Nizhnij-Novgorodissa, läksimme sille rautatie-asemalle,\njosta juna menee sinne, ja lähdimme matkaan 19 p:nä k:lo 4 j.p.p.\nSeuraavana aamuna k:lo 8 saavuimme me tähän omituiseen kaupunkiin. Tie\nMoskovasta Nizhnij-Novgorodiin kulkee viljeltyjen vainioiden ja suurien\nkyläin läpi. Rakennukset näissä ovat kurjia ja usein olkikatolla\nvarustettuja. Jokaisen venäläisen kylän läpi kulkee raitti, jonka\nmolemmille puolille asuinhuoneet ovat rakennetut, pääty kadulle päin.\nSiperiassa olen minä nähnyt kyliä, joissa useampia tuhansia ihmisiä\nasuu. Niinpä laskettiin eräässä sellaisessa kylässä kokonaista 450\nasuinrakennusta. Mainittakoon että Siperiassa on paljo paremmat\nrakennukset kuin muualla Venäjällä. Asuintupa sisä-Venäjällä näyttää\naivan rautaruukin luona olevalta hiiliuunilta.\n\nOli sunnuntai-ilta, kun me jätimme Moskovan. Kylän nuorisoa oli monin\npaikoin kokoontunut rautatie-asemille. Punaista väriä näyttivät\nrakastavan sekä naiset että miehet. Sekä täällä että myös matkustaessa\nVolgalla ja Kamalla voi välistä nähdä 5 à 6 maankirkkoa samalla kertaa.\nNämä näyttävät hyvin sieviltä valkoisine rapattuine seinineen ja\nviheriäisine kattoineen. Verrattaessa näitä ja Suomen kirkkoja, täytyy\nantaa edellisille etusija.\n\nNizhnij-Novgorod on, kuten sanottu, omituinen kaupunki. Kun mennään\nrautatie-asemalta Volgan rannalla olevalle höyrylaivasillalle, kolmen\nvirstan matka, niin kuljetaan markkinakaupungin kautta eikä nähdä juuri\nmitään muuta kuin suuria makasiineja, joissa on äärettömät varastot\nkaikenlajisia tavaroita. Viikon päästä siellä olostamme alkaisivat\nmarkkinat, suurimmat maailmassa. Yötä päivää oli täällä elämää ja\nliikettä. Nähtiin kaikenlaisia kansantyyppejä. Asujanten kunniaksi\nmainittakoon että sangen harvoin näki päihtyneen. Kun sattui olemaan\nerittäin kova kuumuus meidän oleskellessamme Nizhnij-Novgorodissa, emme\nme paljo voineet liikkua ulkona muina aikoina kuin varhain aamulla.\nLämpömittari osoitti päivällä 55 astetta C. ja yöllä 33°. Voi\navonaisten ovien kautta nähdä makasiineihin ja katsella heidän\nvarastojaan. Yksi oli täynnä köysikimppujn lattiasta kattoon,\ntoinen niinimattoja, kolmas teepakkoja j.n.e., sanalla sanoen,\nsiellä oli kaikenlaista tavaraa. Kuvatessani paluumatkaamme Siperiasta,\njoka sattui juuri markkina-aikaan, tulen tarkemmin kertomaan\nmarkkinaelämästä Nizhnijssä. Minua ihmetytti etteivät suomalaiset\nkauppiaat käy näillä markkinoilla. Onhan luultavaa että monellaisia\ntavaroita saisi täällä ostetuksi halvalla. Samoin luulisi Suomen\nteollisuustuotteiden voivan mennä kuupaksi täällä, jos vaan tultaisiin\noikein tuntemaan nämä markkinat.\n\nVarsinainen kaupunki, jota ei voi nähdä markkinapaikalta, on useampia\nsatoja jalkoja korkeammalla kuin tämä ja näyttää oikein sievältä.\nSieltä tarjoutuu laaja näköala yli Volgan ja ympärillä olevain\nseutujen.\n\nKuten kaupungissa niin oli myös virralla elämää ja liikettä. Sanottiin\nmeille, että noin tuhannen laivaa oli täällä ankkurissa. Toinen\nhinaajahöyry toisensa perästä tuli, vetäen perässään 4-5 mahdottoman\nsuurta proomua. Vuokrattuamme kaksi hyttiä eräällä Kamenski-veljesten\nlaivalla, muutimme me laivalle, vaikka se olikin vielä pari vuorokautta\nNizhnijssä. Erinomaisella kohtelijaisuudella ja ystävyydellä kohtelivat\nmeitä laivalla sekä päällystö että miehistö. Ensimmäisenä iltana, kun\nme olimme laivassa ja joimme teetä yläkannella, tuli kapteeni tuoden\npurkin hilloa ja pyytäen meitä käyttämään sitä hyväksemme. Venäjällä on\ntavallista että nautitaan marjahilloa teen kanssa. Teetä käytetään\nkaikkialla täällä ja teekeittiötä, samovaaria, ei puutu yhdestäkään\nmökistä. Kahdesti päivässä, aamiaiseksi ja illalliseksi, sekä usein\npäivälliseksikin, pannaan teekeittiöön valkea. Keittotaidossa ei ole\ntultu kauvas tässä maassa rahvaan kesken. Se syö enimmäkseen leipää ja\nsuolaa sekä juo teetä lisäksi. Sokuria käytetään hyvin tarkasti. Jos\ntulee vieras, niin asetetaan sokurinpala hänelle kun teetä tarjotaan,\nmutta jos hän ei ole kovin sysmäläinen, niin jättää hän sokurinpalan\nkoskematta. Mutta jos hän on niin taitamaton, että pistää sen\nposkeensa, niin sanotaan hänen mentyään: \"Sitä koiraa, joka söi koko\nsokurinpalan!\" Pian perehtyy maan tapoihin ja minä join teeni jo yhtä\nmielelläni ilmankin sokuria kuin sokurin kanssa. Että me kaikki juomme\nsitä pari kertaa päivässä, tarvitsee tuskin sanoa.\n\nSellaista ystävyyttä, jota laivan kapteeni ja kaikki matkustajat\nosoittivat meille, tulisi tuskin, pelkään mä, vieraan perheen osaksi\nsuomalaisella laivalla.\n\nMatkustajain joukossa oli useita saksaa puhuvia, ja niiden kanssa\nvietimme me monta hauskaa hetkeä. Erittäin hyvä sopu näytti vallitsevan\nlaivan päällystön ja miehistön kesken. Kun laiva lähti liikkeelle,\npaljastivat kaikki päänsä ja supattivat hiljaisen rukouksen. Niin\ntekivät ne myös, kun me onnellisesti saavuimme Permiin, jonka jälkeen\nkapteeni, perämies ja ruorimiehet pudistivat toisiaan kädestä,\nkiitollisuudeksi siitä että kaikki olivat hyvin tehneet\nvelvollisuutensa. Tämä yksinkertainen temppu näytti minusta sekä\nkauniilta että kohtuulliselta.\n\nPerm on paikotellen hyvin rakennettu kaupunki. Kaunis puisto\nkukkais-istutuksineen ja kesäteaatterineen on ihan vieressä. Heti\nkaupungin ulkopuolella Jekaterinenburgiin päin on kruunulla kanuuna- ja\nluotitehdas. Juna lähti k:lo 1/2 9 j.p.p. Permistä ja k:lo 1 yöllä\nsaavuttiin Ural-vuorten rajalle. Tuskin kuitenkaan huomasi olevansa\nvuoriseudussa. Toinen ylänkö tuli kyllä toisen perästä ja usein oli\nlaaja näköala yli kukkulain ja laaksojen, mutta en voi muistaa nähneeni\nainoatakaan paljasta kallioseinää tai huippua koko ylimeno-matkalla.\n\nRata kulkee synkkien metsien läpi ja asemat ovat hyvin vähäpätöisiä.\nKolmen aseman nimestä: Eurooppa, Ural ja Aasia, tulee huomaamaan\nastuvansa toiseen maan-osaan. Ennenkuin laskeudutaan Uraalin juurelle,\nkuljetaan Nizhnij Tagilskin kautta, jossa kuuluisat Demidoffin\nkaivannot sijaitsevat. Kuinka suurenmoisia nämä laitokset ovat, voi\nymmärtää siitä että väkiluku nousee niissä 30-40 tuhanteen henkeen.\nJunasta päin voimme nähdä savun nousevan monista paikoin, jota paitsi\nkolme kirkkoa ja joukko rakennuksia tuli näkösälle. Mielelläni olisin\nsinne pysähtynyt päiväksi, kun minulla oli syytä olettaa että\nluteerilaisia oli paikkakunnalla, mutta tämä ei voinut erityisistä\nsyistä tapahtua. Asemalla söimme päivällistä ja kaksi nuorta\nmiestä matkatovereistamme, jotka olivat seuranneet meitä aina\nNizhnij-Novgorodista, tarjosi meille viiniä virkistykseksi. Me emme\ntulleet oikein selville mitä väkeä nuo meidän matkatoverimme olivat.\nMinun kysymyksiini antoi toinen, insinööri, kierteleviä vastauksia.\nKysymykseen \"missä asutte?\" vastasi hän: \"toisella jalalla Euroopassa\nja toisella Aasiassa.\" Vielä kiihkeämmäksi tuli utelijaisuutemme, kun\ntämä kutsui meitä tulemaan puutarhaansa illalla Jekaterinenburgissa.\nOlin siinä luulossa että matkatoverimme oli köyhä paikkaa etsivä\ninsinööri ja täytyy sanoakseni että minun oli vaikea nauttia sitä\nviiniä mitä hän tarjosi \"köyhyydessään\", kuten minusta näytti. Sen\nvuoksi, kun hän kutsui meitä puutarhaansa, minä kysyin oliko hän\npalveluksessa jollakin, jolla oli puutarha Jekaterinenburgissa. \"Ei, se\non minun oma puutarhani\", vastasi hän aivan lyhyesti.\n\nMatkatoverimme neuvoivat meille ravintolan, johon asetuimme. Heti kun\nolimme pukeutuneet, saapuivat he ja veivät meidät suurenmoiseen vanhaan\npuistoon, jossa oli synkkää metsää ja keinotekoisia vesilammikoita.\nPäästäksemme puistoon, oli meidän kuljettava erään linnanpihan kautta.\nSen vieressä oli vanha, suuri linna. Kysymykseen kenen tämä oli,\nvastasi isäntämme: \"minun\". Puistossa oli ravintola, ja käveltyämme\njonkun hetken käytäviä pitkin tarjottiin meille teetä ja muita\nvirvoitusjuomia ja viimein hieno illallinen. Isäntämme nautti\nperinpohjaisesti ja tahtoi vaatia vieraitansakin tekemään samoin.\nVaikeata olisi meille ollut siitä selvitä, jollei eräs toinen nuori mies\nolisi osoittanut meille keinoa: \"kaatakaa maahan\", kuiskasi hän, ja\nniin teimmekin. Myöhempään yöllä rupesi satamaan ja isäntämme tahtoi\nettä me jäisimme linnaan, mutta me mieluummin lähdimme asuntoomme,\njohon herrat kohtelijaasti saattelivat meitä. Kun minä seuraavana\naamuna tulin Siperian pankkiin ja siellä tapasin erään pankkireviisorin,\njoka oli tullut meidän kanssamme Permiin, kysyi tämä hymyillen:\n\"oletteko tavanneet matkatoverinne vielä?\" \"Kyllä, eilis-iltana olimme\nyhdessä eräässä puistossa, jota hän sanoi omakseen\", vastasin minä.\n\"Varma onkin, että se on hänen\", jatkoi reviisori.\n\nInsinööri matkusti samana päivänä pois, mutta se toinen, nuori mies, jäi\nja tuli seuraavana iltana hakemaan meitä kaupungille. Hän vei meidät\nerääsen kauppakojuun, jossa oli kaikenlaisia valutavaroita Uraalin\nvuorista sekä osti meille muistia sieltä. Sitten vei hän meidät jo\nmainittuun linnaan, jonka hän näytti meille aina linnan kappelista\nsaunaan asti alaholvissa.\n\nNäiden muurien sisällä asui ainoastaan eräs vanha mies. Tarina\nkuuluu käyvän kaupungissa että täällä näkyy aaveita. Meille\nosoitettiin sänkyä, missä Aleksanteri I oli maannut oleskellessaan\nJekaterinenburgissa sekä sohvaa, jolla Katariina II oli istunut. Suuren\nosan salin seiniä täyttivät komeaunivormuiset muotokuvat, joista yhden\nsanottiin esittävän suvun kantaisää. Meidän oppaamme oli, kuten sitten\nsaimme kuulla, edellispäiväisen isäntämme, linnan nykyisen omistajan,\nserkku. Samoin kuulimme että tällä jälkimäisellä myös on suuria\nkaivantoja Uraalin vuoristossa ja että hän kuuluu Venäjän vanhimpaan\naateliin.\n\nVanha kirkko, jota hyvin harvat kuuluvat saaneen kunnian nähdä, sisälsi\nhienoja maalauksia ja hopeakaluja, joka kaikki osoitti suurta\nrikkautta. Kerrottiin meille että kun Aleksanteri I oli vieraana\nlinnassa, antoi sen omistaja illalliset 300 hengelle ja että koko\npöytäkalusto oli puhdasta hopeaa. Nuorempi meidän matkatovereista,\njonka kanssa me katselimme linnaa, oli hieno herrasmies. Hän oli vielä\ntieteellisessä tarkoituksessa kerran käynyt Suomessakin erään\nruotsalaisen tiedemiehen seurassa. Hänen nimensä, ruhtinaallinen nimi,\non hyvin tunnettu Venäjällä ja mainittu myöskin Suomen lehdissä.\nSaatuamme kunnian pitää matkatoveriamme yhden illan luonamme teellä,\nerosimme siinä toivossa että seuraavana vuonna tapaamme toisemme\nOmskissa, jonne hän silloin tulisi. Myöskin sanoi hän tulevansa käymään\nHelsingissä pian, ja jos niin tapahtuu, niin toivon minä että häntä\nsiellä kohdeltaisiin edes osalla sitä auliutta ja ystävällisyyttä, jota\nhän täällä kaukaisessa maassa osoitti meille.\n\nJekaterinenburgissa ostin minä vaunut, johon meidän tavaramme\nsälytettiin. Enimmät olimme me lähettäneet Pietarista kuljetusyhtiöllä\nRossija. Tavaramme saapuivat vahingoittumattomassa ja hyvässä kunnossa\nOmskiin kohta viikkoa jälkeen kuin me olimme sinne saapuneet. Tämä\nmainittakoon sanotun yhtiön ylistykseksi, se kun ennen muita on\ntunnettu säännöllisestä toimituksestaan. Kenraali R. Nybergiä saan\nkiittää siitä että tiesin käyttää tätä yhtiötä; hän muutenkin teki\nminulle neuvoilla ja ohjauksilla suuria palveluksia.\n\nPakattuamme, kuten sanottu, tavaramme ja kiinnitettyämme arkkumme\nrautavitjoilla ja lukoilla, lähdimme matkaan nelivaljakolla.\nHämmästyimme ensin täristyksestä, sillä emme olleet sitä niin kauheaksi\nkuvitelleet. Osaksi oli ehkä syytä ajopelimme laadussakin, ja minä\najattelin jo hankkia tarantassin heikoimmille meistä. Mutta vähitellen\ntulivat tiet paremmiksi ja me tottuneemmiksi, niin että me aivan\nterveinä tulimme kahden ja puolen päivän ajamisen perästä Tjumeniin.\nVaikka teitä ei Siperiassa juuri rakenneta eikä kunnossa pidetä, ovat\nne kuitenkin kuivana vuodenaikana vallan hyvät. Paraat ovat ne yhden\ntai kaksi päivää jälkeen sateen. Silloin ovat ne kovat kuin kivi, mutta\npitkän poudan jälkeen nousee hienoa vastenmielistä pölyä tieltä kun\najaa. Joutuu ihan kuin tomupilven sisään ja on sitten sen näköinen kuin\nriihestä tulisi. Voi muuten ajaa mihin tahtoo monin paikoin, sillä aro\non sileätä kuin pöytä. Usein tapahtuu että joutuu puolen virstan päähän\nvarsinaiselta tieltä, etenkin sadeaikana. Tavallisinta ajopeliä, mitä\nkäytetään matkoilla Siperiassa, kutsutaan tarantassiksi. Kun nämä\najopelit ehkä ovat lukijalle tuntemattomia, kerron niistä tarkemmin.\nEtu- ja takapyörät ovat yhdistetyt neljällä tai kuudella, 10 à 12 jalan\npituisella hoikalla leipävartaan tapaisella puutangolla. Tällä\naluksella lepää sitten vaununkori, joka on rautainen; siinä on istuin\najajalle sekä peitetty kuomi. Hyvä tarantassi joustaa varsin hyvin. Kun\nsiinä matkustaa, on paras asettua puoleksi makaavaan asentoon. Sen\nvuoksi on tehtävä itselleen säännöllinen vuode, jos ei tahdo tulla\nrunnelluksi. Mutta laittakoon itselleen vuoteen ja tilan kuinka hyvän\ntahansa, niin tuntee itsensä kankeaksi ja araksi ensimmäisen päivän\najettua. Nopeus, jolla kuljetaan Siperiassa, on uskomattoman suuri:\naina 250-300 virstaan mennään vuorokaudessa, jos tiet ovat hyviä. Minä\nolen kulkenut 34 virstaa kahdessa tunnissa. Koskaan ei ole minun\ntarvinnut kiiruhtaa ajajaa, päin vastoin on sattunut että olen saanut\nhillitä häntä, kun hän liiaksi on hevosia hoputtanut.\n\nMe hämmästyimme melkoisesti, nähdessämme niin asuttuja seutuja toisella\npuolen Ural-vuoria, kuin Jekaterinenburgin ja Tjumenin välillä on.\nLähemmä 200 virstaa ajoimme yhtä menoa peltoa ja niittyä pitkin.\nSysimusta multa pellolla sekä kukoistavat laihot todistavat kylläksi\nmaan hyvyydestä. Molemmin puolin tietä oli puita istutettuna, niin että\nvälistä sai ajaa useampia penikulmia kuin lehtokujaa myöten. Liikenne\non mahdottoman suuri tällä tiellä. En luule liioittelevani kun sanon\nettä me kohtasimme noin viisituhatta kuormaa Jekaterinenburgin ja\nTjumenin välillä. Tästä päättäen pitäisi rautatien, joka pian avataan\nnäiden kaupunkien välille, tuleman kannattamaan. Kun paljon tavaroita\nkuljetetaan Siperiasta Europaan, luulisi että rautatie olisi erittäin\nvälttämätön koko tämän maan poikki ja että sitä liikemiehet\nkaipaisivat. Mutta niin ei ole kuitenkaan laita. Hevosia on niin\nrunsaasti länsi-Siperiassa ja rehu niin halpaa, että rautatie ei tule\nolemaan kovinkaan onnellinen kilpailija elävän hevosen kanssa.\nRautatien Siperiassa tulee sen vuoksi synnystään kiittää enemmän\nsota- kuin kauppa-näkökantaa.\n\nTulimme Tjumeniin lauantai-iltana elokuun 1 p. Kun ei voitu toimittaa\nmitään sunnuntaina eikä maanantaina, joka jälkimäinen oli Marian päivä,\nja sen johdosta yleiset laitokset olivat suljetut, niin täytyi meidän\nodottaa muutamia päiviä tässä kaupungissa. Minun ensimmäinen huoleni\noli saada selkoa maanmiehistäni, joita muutamia tiesin asuvan täällä.\nLopuksi löysin erään kultasepän, joka oli täällä tehnyt työtä 22\nvuotta. Tämän kautta sain tietoa muutamista toisista maanmiehistä.\nKutsuttuani ne asuntooni, kirjoitin muistoon heidän nimensä ja pidin\nraamatunselityksen heille. Pesonen, se oli kultasepän nimi, ei ollut\nkuullut Jumalan sanaa saarnattavan eikä selitettävän äidinkielellään\nsitten vuoden 1859. Iloansa ja kiitollisuuttansa meille osoittivat\nmaanmiehemme monella tavalla. Sittenkuin ne vielä kerran olivat olleet\nkoossa minun luonani, erosimme me, ja minä lupasin joskus käydä heitä\nkatsomassa, vaikka heitä oli vähä tällä paikkakunnalla. Erään\nsuomalaisen naisen, joka oli kääntynyt kreikan-oppiin, tapasin\nTjumenissa. Hän kertoi että tämä kääntyminen tekee hänen omantuntonsa\naina rauhattomaksi.\n\nTjumenissa on konttori, jossa määrätään se paikka, johon siirtovangit\nviedään. Sieltä alkaa heidän vaelluksensa jalkasin. Tiistaina kävin\nminä vankikonttorissa ja pääsin sen päällikön puheille. Hän arveli että\nsuomalaiset eivät vielä olleet saapuneet, mutta pyysi minun kumminkin\nkäymään kruununkyyti-vankilassa katsomassa. Kun minä osoitin hänelle\nasetuksen siitä, että suomalaiset ovat koottavat muutamiin, heitä\nvarten määrättyihin paikkoihin, niin sanoi hän ettei ole saanut mitään\nsellaista määräystä, sekä lisäsi että oli mahdotonta asettaa niitä\nkaikkia samaan paikkaan, kun ei ollut kylläksi maata kaikille yhdessä\nkylässä. Näytti siltä kuin ei voisi tässä mitään tehdä, vaikka minä\nkoetin panna parastani.\n\nMutta sattumalta tulivat asiat kääntymään ihan toisin. Kun tämä upseeri\nkuuli että minä puhuin saksaa, oli hän niin kohtelias että haastoi\nminun kotiinsa, kun hänen rouvansa puhui saksaa ja oli luteerilainen.\nMinä en ollut hidas ottamaan vastaan kutsua. Rouva oli miellyttävä\nnainen ja näytti hellivän uskolaisiaan. Hänelle lausuin minä kuinka\nvaikeata oli toimittaa luteerilaisille mitään säännöllistä\nsielunhoitoa, kun ne olivat hajallaan siellä ja täällä ympäri koko\nlänsi-Siperian. Seurauksena oli, että päällikkö lupasi tehdä mitä hänen\nvallassaan oli. Että hän teki enemmän kuin mitä minä edes olisin voinut\nuskoa, huomasin jälkeenpäin.\n\nKun minä iltapäivällä kävin vankilassa niin sain minä kuulla eräältä\nsuomalaiselta, joka sairauden vuoksi oli jäänyt toisista jälelle, että\nkaikki sinä vuonna lähetetyt jo olivat lähteneet Tjumenista. Minä pidin\nvarmana, että he tulisivat hajotettaviksi sinne tänne venäläisiin\nkyliin kuten ennenkin. Sittemmin sain kuulla siirtovangeilta, että he\nmatkalla olivat saaneet käskyn pysähtyä vankilaan Tshukalinissa. Täällä\ntäytyi heidän odottaa kaksi viikkoa, ymmärtämättä syytä viivytykseen.\nSitten tuli käsky että he olivat tiloitettavat vanhaan luterilaiseen\nsiirtolaan Rishkovaan ja laskettavat vapaiksi. Että tämä oli seuraus\nkäynnistäni Tjumenin vankikonttorin päällikön luona, ymmärsin heti.\nMainitussa konttorissa kuulin että 18-20,000 siirtovankia tulee\nvuosittain Siperiaan. Vahinko vaan että konttorin nykyinen päällikkö\ntulee luopumaan siitä toimestaan ja siirtymään korkeampaan virkaan\nOmskissa. Sillä ei tiedä kuinka uusi tulee noudattamaan tuota asetusta.\nKuitenkin lupasi nykyinen päällikkö osoittaa asetusta jälkeläiselleen.\nAsetusta oli minulla mukana kaksi venäläistä kappaletta ja jätin toisen\ntähän konttoriin. Tjumen on hyvin renttumainen kaupunki. Eräässä\ntappelussa täytyi meidän sattumalta vasten tahtoamme olla läsnä.\nAjoimme issikalla ja kun tämä eräässä kadunkulmassa näki niin hauskan\nasian kuin tappelun, pysähtyi hän heti ja näytti hänellä olevan hyvä\nhalu sekaantua mellakkaan. Mutta kun hän nyt kumminkaan ei ollut siihen\ntilaisuudessa, niin huusi hän kuitenkin toiselle puolelle: \"lyökää,\nlujasti!\" Omituiselta näytti tappelu. Osanottajia oli? 7 à 8 miestä. He\nasettuivat ensin piiriin ja sitten hyökkäsivät he toistensa kimppuun\nlyöden ja hosuen. Sitten hajosivat he taas tullen entiseen asentoonsa\npiiriin ja silloin tehtiin uusi hyökkäys. Mutta heidän huomaamattansa\nmitään vaaraa tulikin poliisi ja sieppasi kiinni muutamia heistä, ja\nasia oli lopussa. Täällä olivat kaikki ikkunat varustetut luukuilla,\njotka huolellisesti suljettiin yöksi. Tämä tapa on yleinen Siperiassa,\nsekä kaupungissa että maalla. Luukkujen taitse kulkee rautakanki ja sen\ntoisessa päässä on koukku, jonka voi seinän läpitse pistää huoneeseen;\nsiellä pistetään nappula koukun läpi tehtyyn reikään ja varas ei siis\nvoi helposti tulla sisään tätä tietä. Kun piha sitä paitsi on aidattu\nneljän kyynärän korkuisella lauta-aidalla, jonka harja usein on\nvarustettu terävillä piikeillä, sekä kaksi tai kolme valpasta koiraa\nvartioimassa, niin voi ymmärtää ettei varas paljo saa toimeen\nsellaisissa paikoissa, varsinkin kun tähän on lisättävä että yksi\ntai useampia yövartijoita kävelee ympäri myöskin kylissä.\n\nMatka Tjumenista Omskiin, joka tapahtui höyrylaivalla, kesti kymmenen\npäivää. Kun harvoin astuttiin maihin eikä laivassa ollut mitään ruoaksi\nostettavana, niin oli usein ruoan puoli sangen laihaa. Varsinkin\nkärsivät lapset siitä ettei maitoa ollut saatavissa. Siperian entisen\npääkaupungin Tobolskin, jonka ohi kulimme ja jossa viivyimme kuusi\ntuntia, tulen myöhemmin kuvaamaan. Höyrylaivamatka näiden seutujen\nkautta oli jotenkin yksitoikkoista. Ei voinut nähdä muuta kuin joen ja\nsen jyrkät rannat. Mitä rannan takana oli, sitä ei tiennyt. Eräs\nlaivalla olevista matkustajista, ylimekaaniko lennätinlaitoksessa\nScharon, seurasi meitä aina Omskiin saakka. Tämän kanssa juttelin minä\npäivät päästään. Hän tunsi tarkoin olot Siperiassa, sillä hän oli ollut\ntäällä kolmetoista vuotta. Hän oli syntynyt Pietarissa ja palasi\nkäymästä syntymämaillaan. Hän piti itseään onnellisena kun sai palata\nkotiinsa. Lauvantai-iltana k:lo 9 (Elokuun 15 p.) saavuimme me Omskiin,\nmutta kun kova ukkosen ilma ja sade oli alkanut, jäimme laivaan yöksi.\nKoko matkallamme oli meillä ollut mitä kauniin ilma ja hyvin harvoina\npäivinä satoi sittenkuin me saavuimme tänne.\n\n\n\n\nIII.\n\nOmsk ja sen ympäristö.\n\n\nOmsk teki hyvän vaikutuksen meihin jokaiseen. Kaupungissa on useampia\nsuuria kivikartanoita, joista monta kuuluu kruunulle. Kadut ovat hyvin\nleveitä. Kaupungin rajana on lännessä majesteetillinen, virstan\nlevyinen Irtish-joki, idässä silmänkantamattomat arot, ja sen halki\njuoksee Om-joki, jonka poikki kaksi siltaa on rakennettu. Kaupunki on\nhyvin varustettu sivistyslaitoksilla. Täällä on kahdeksanluokkainen\nklassillinen lyseo, kahdeksanluokkainen naiskimnaasi, kadettikoulu,\nopettajaseminaari, reaalikoulu ja suuri joukko pienempiä kouluja. Tästä\nvoi ymmärtää että koko joukko sivistyneitäkin ihmisiä asuu täällä;\nvarsinkin kun ottaa huomioon että länsi-Siperian ja aroseudun\nkenraalikuvernööri, Akmolinskin alueen kuvernööri ja suuri joukko\nupseereja asuu Omskissa. Viime vuosina on kaupunkiin laitettu useampia\npuistoja, joissa soittokunnat puhaltavat kahdesti viikossa.\n\nOmsk on se paikka Siperiassa, jonne kaikki mielellään haluavat tulla,\nsekä sen vuoksi että elintarpeet täällä ovat halpoja ja siitä syystä\nettä täällä on, kuten mainittu, tilaisuutta sivistyneesen seurusteluun.\nErirotuisia, -kielisiä ja -uskoisia kansoja tavataan täällä. Siitä\nmuistuttavat eri kirkot, jotka kohottavat torninhuippujaan taivasta\nkohdin. Että kreikan-uskoiset asukkaat ovat lukuisimmin edustetut,\nymmärtää itsestään. Niillä on neljä kirkkoa, joista tuomiokirkko on\nrakennettu puolittain göötiläiseen tapaan. Luterilaisilla on pieni\nsievä kirkko, jota valtio ylläpitää. Sitä paitsi on täällä\nroomalais-katoolinen kirkko, kaksi synagogaa ja muhamedilainen moskeija\npuolikuineen. Moskeijan tornista kuulee välistä yksitoikkoista\nhuutamista, jolla Allahin tunnustajia kutsutaan jumalanpalvelukseen.\n\nHöyrylaivalla Nizhnij-Novgorodin ja Kasanin välillä oli muhamedilainen\npappi eli mollah sekä useampia tataareja. Nämä harjoittivat hartauttaan\nuskollisesti useampia kertoja päivässä. He seisoivat ensin hetken\npaikallaan, pää käännettynä Mekkaa kohden, silittivät kämmenillään\nkasvojaan, katsoivat kankeasti käsiinsä, ikäänkuin olisivat niistä\njotain lukeneet, suuntasivat katseensa milloin oikealle milloin\nvasemmalle ja lankesivat ehtimiseen kuten komennon perästä kasvoilleen.\nTataarit ovat rotevaa kansaa, kasvot jyrkät ja terävät, kuten pronssiin\nhakatut. Sitä vastoin ovat kirgiisit -- nämä myös muhamedilaisia --\njotka asuvat arolla Omskin ympärillä ja joita näkee kaikkialla\nkaupungissa, lyhytkasvuisempaa vinosilmäistä kansaa. Ne näyttivät\nraaoilta mutta kuuluvat olevan hyvin vieraanvaraisia. Eräs Om-siirtolan\nsuomalainen kertoi että hän matkallaan aikoi huomaamatta ajaa\nkirgiisi-teltin ohi, jonka asukkaat hän tunsi. Mutta poika huomasi\nhänen, juoksi perään, hyppäsi hänen hevosensa selkään ja suisti sen\nteltalle. \"Sano nyt mitä sinun sydämesi haluaa\", sanoi vieraanvarainen\nisäntä, \"jos puolellakin sanalla mainitset että mielelläsi söisit\nlihaa, niin tapatan heti lampaan\". Kun vieras kumminkin sai tämän\nestetyksi, pakotettiin hänet juomaan maljan kumis'ia (tammanmaidosta\ntehtyä juomaa, joka menee päähän).\n\nKuitenkaan ei kuulu olevan hyvä mennä ilman turvasaattoa kovin kauvas\nniiden luo. Omskissa näkee niitä, kuten sanottu, joka päivä, sillä he\ntuovat kaupunkiin heiniä ja halkoja. Minä ostin kaksi kuormaa halkoja\neräältä 4 ruplalla. Hän oli tuonut kuormansa yli 200 virstan päästä.\nHalot ja huoneenvuokra Omskissa ovat jotenkin samanhintaiset kuin\nTurussa, eli hiukan halvemmat kuin Helsingissä. Lämpöisestä ja jotenkin\nmukavasta huoneistosta, vaikka sellaista on jotensakin vaikea saada\nOmskissa, saa maksaa 3-400 ruplaa vuodessa. Vuokratun huoneiston mukana\ntulee navetta, talli, vaja, makasiini ja jääkellari, jotka mukavuudet\nlöytyvät kaikissa, pienimmissäkin, taloissa. Ruokatavara on ylimalkaan\nhalpaa. Ruisjauhot maksavat noin 40 kop. puuta, vehnä 80 kop. à 1 rupla\npuuta, naudanliha 4 kop. naula, perunat 90 kop. tynnyri, kaurat 1 rupla\nà 1 rupla 15 kop. tynnyri. Ulkoa tuodut tavarat ovat kalliimpia kuin\nSuomessa. Kuitenkin maksaa sokuri ainoastaan 20 kop. naula.\n\nKahdensadan virstan päässä Omskista on suuria suolajärviä. Se joka\ntahtoo nähdä sen vaivan ja hakea suolaa, saa sitä täältä ottaa\njärvenpohjasta niin paljo kuin vaan tahtoo ilmaiseksi. Jos maksaa kaksi\nkopeekkaa puudasta, niin saa sitä valmiiksi kuivattuna paikalla. Tämä\nsuola ei ole niin valkoista kuin mitä meillä Suomessa on, mutta\nerittäin hyvää. Ennenkuin sitä voi käyttää, on se pestävä.\n\nOmskin ympärillä olevalla arolla kasvaa metsää harvassa. Maiseman laatu\nmuistuttaa saaristoa suurine selkineen ja tuuheine saarineen. Nämä\nsaaret eli metsät ovat lehtimetsää, enimmiten koivua. Hirsiä ja tukkia\nuitetaan Omskiin Om-jokea pitkin paikoista, jotka ovat 250-300 virstan\npäässä ja Irtish-jokea myöten Semipalatinskin piiristä, 700-1,000\nvirstaa Omskista etelään. Tämä aro on suurempi pinta-alaltaan kuin\nmikään valtakunta Euroopassa; maapohja on enimmäkseen ruokamultaa,\nmutta etelässä on myöskin hiekkamaata.\n\nKun on tottunut näkemään laihaa maaperää Suomessa, joka antaa niukan\nleivän ahkeralle työntekijälle, ei tahdo uskoa silmiään kun näkee nämä\nhedelmälliset kedot Siperiassa, jotka lähes ilman työttä tuottavat\nrunsaan kasvullisuuden. Usein olen kulkenut apilaa ja virnaa kasvavien\nketojen poikki ja ihmetellyt miksi ei kukaan ole niittänyt sitä. On\nsilloin sanottu minulle: \"täällä on niin huonoa\". \"No, mutta tämähän\nruoho on parasta heinänlajia\", väitin minä. \"Kyllä tätä eläimet\nmielellään syövät, mutta kun menee hiukan edemmä, niin voi päivässä\nniittää monta kertaa enemmän\", on vastattu. He kuljeskelevat sen vuoksi\nkaukana ympäristöillä niittämässä vaan sellaisia paikkoja, missä ruoho\non kasvanut korkeaksi ja paksuksi kuin kaisla. Mutta kuivina kesinä\npolttaa auringonpaiste aron, niin että se heinäkuussa tulee\nruuninkeltaiseksi. Silloin saa heinää vaan suoperäisiltä paikoilta.\nMaata ei viljellä sen enempää kuin että kynnetään se ja äestetään\nsiemen multaan. Kun on kylvetty kerran ruista, niin tavataan toisinaan\nkorjata kaksi kertaa samasta kylvöstä. Tapahtuu kuitenkin täällä kuten\nmuuallakin, että välistä saadaan katovuosi. Tänä vuonna on sato ollut\nhyvä. Mikäli olen kuullut, on saatu noin viidestoista jyvä rukiista ja\nkahdeskymmenes kaurasta. Vehnän suhteen voi välistä onnistua hyvästi.\nNiinpä kertoi maanmiehemme översti Ammondt että hän kerran kylvi ei\ntäyttä puoltatoista tynnyriä turkkilaista vehnää ja sai 136 tynnyriä\nhyvää ja 8 tynnyriä huonompaa viljaa siitä.\n\nSuurin maanviljelijän vihollinen on karjarutto, joka nytkin raivoaa\nOmin piirissä. Kun se kerran on ilmestynyt, on se vaikea hävitettävä,\nkun talonpojat eivät mielellään jätä kuollutta eläintä nylkemättä.\nÖversti Ammondt, jolta yhdeksänkymmentä härkää ja viidenkymmenen\npaikoilla lehmiä kuoli muutamassa päivässä, kertoi että kirgiisejä\nseisoi kuopan ympärillä jonne elukat haudattiin ja sanoivat:\n\"viisitoista ruplaa annamme näistä, kaksikymmentä näistä raadoista\".\nVarma on että moni antaa itsensä viekotella ottamaan rahat vastaan ja\nsillä tavalla leviää karjarutto yhä edemmä.\n\n\n\n\nIV.\n\nSuomalainen siirtola Rishkova.\n\n\nEnnenkuin rupean kertomaan matkustuksistani Siperiassa, kuvaan lyhyesti\nsekä erityisten suomalaisten siirtolain maantieteellisen aseman sekä\nmyös niiden synnyn ja historian.\n\nVanhin suomalainen siirtola Siperiassa on Rishkova Tshukalinin piirissä\nTobolskin kuvernementtiä. Vuonna 1802 siirtyi vähä yli kahdenkymmenen\nperheen inkeriläisiä suomalaisia Narvan seudulta tuohon kaukaiseen\nmaahan. Syyksi siirtymiseen sanovat nämä jälkeläiset kuulleensa\nesi-isiltään sen julmuuden, jolla heitä kohtelivat tilanhaltijat,\njoiden orjia he olivat ja joille heidän piti alinomaa tehdä työtä, niin\nettä oman maanviljelyksensä, josta heidän ja heidän perheidensä oli\nelettävä, oli heidän tehtävä yöllä. Kun tämä olo tuli yhä raskaammaksi,\nlähettivät he kaksimiehisen lähetyskunnan keisari Aleksanteri I:sen luo\nPietariin. Näiden oli anottava useampien puolesta, että Hänen\nMajesteettinsa vapauttaisi heidät tästä orjuudesta sekä toimittaisi\nheidät vapaina talonpoikina vaikka mihin paikkaan hyvänsä suurta\nvaltakuntaansa. Saadakseen tavata keisaria, kääntyivät edustajat jonkun\nkorkea-arvoisen virkamiehen puoleen. Mutta tämä ei esittänyt heidän\nasiaansa yksinvaltiaalle vaan antoi tilanhaltijalle tiedon mitä hänen\nmaaorjansa puuhasivat. Seurauksena oli, että nämä edustajat siepattiin\nkiinni, silvottiin kuten kerrotaan ja lähetettiin kaivantoihin\nSiperiassa. Itsepäisyys on ominaisuus, jota on Siperiassa syntyneillä\ninkeriläisillä suuressa määrin. Tietysti on heidän isillään ollut samaa\nominaisuutta, joka on mennyt perintönä heidän lapsiinsa. He eivät\npelästyneet siitä huonosta onnesta, mikä heidän ensimmäisellä\nlähetyskunnallaan oli ollut, vaan lähettivät uuden kerran samallaisen\nPietariin, viemään pyyntökirjaa keisarille. Nämä miehet kääntyivät\nerään venäläisen sotamiehen puoleen saadakseen neuvoa millä tavalla he\nvoisivat saada pyyntökirjansa Majesteetin käsiin. Sotamies oli ruplalla\nosoitettua kiitollisuutta vastaan vienyt heidät erääsen paikkaan, josta\nkeisari oli kulkeva ohitse sekä käskenyt heidän langeta polvilleen ja\nojentamaan paperia. Niin olivat he tehneetkin. Keisari oli antanut\nkäskyn että joku seurueesta ottaisi haltuunsa sekä miehet että heidän\npaperinsa. Kun ukot suljettiin erääsen huoneesen, olivat he jo\nolettaneet että heitä odottaisi samallainen kohtalo kuin ensimmäistä\nlähetyskuntaa. Mutta kun heitä oli ruokittu hyvällä ruoalla, niin\nolivat he päättäneet siitä ettei heille kai niin pahaa tarkoitettane.\nParin päivän odotuksen jälkeen oli ihmis-ystävällinen keisari\nAleksanteri I ottanut heidät vastaan, kuunnellut heidän asiaansa ja\nluvannut suostua heidän pyyntöönsä. Eräs virkamies lähetettiinkin heti\nNarvaan, mutta tämä käyttäytyi puolueellisesti tilanhaltijan hyväksi ja\nvaikutti sellaisen kauhistuksen monessa, joka oli aikonut muuttaa, että\neivät uskaltaneet ilmoittaa itseään siihen halullisiksi. Kun joku oli\nkehoittanut toisia etteivät epäröitsisi ja pelkäisi, selitettiin tämä\nynseydeksi ja kiihoitukseksi, ja rankaistiin ankaralla vitsasaunalla.\n\nNe, jotka pysyivät lujina ja pelkäämättöminä, velvoitettiin parissa\npäivässä myymään omaisuutensa ja olemaan valmiina matkalle. Siten lähti\nnäitä suomalaisia kolmattakymmentä perhettä, pitäen parempana matkustaa\ntuntemattomaan kaukaiseen Siperiaan, kuin jäädä orjuuteen Inkerissä.\nPitkän ja vaivaloisen matkan perästä tulivat he heille osoitettuun\nasuinpaikkaan Rishkovaan. Silloin lienevät he myös aikoneet kääntyä\nkreikanuskoon, kun luulivat etteivät koskaan tulisi saamaan apua\nluteerilaiselta papilta. Mutta eräs vanha mies, joka sittemmin täytti\nkirkollisia toimituksia uskolaistensa keskellä, oli kehoittanut heitä\npysymään isiensä uskossa. Hänen sanojaan kuunneltiinkin. Ensimmäisiä\nrakennuksia mitä tehtiin oli pieni rukoushuone, josta vielä näkyy\njälkiä seurakunnan hautuumaalla. Sittemmin matkusti muutamia\nsuomalaisia kuvernöörin luo Tobolskiin ja saivat aikaan hänen kauttaan\nettä luteerilainen pappi silloin tällöin kävi Rishkovassa. Oman papin\nsaivat he luultavasti noin v. 1820, kun Omskin-Rishkovan pastori sai\nasentopaikakseen mainitun kylän. Tämä pastori, joka elää kansan\nmuistossa nimellä Roman Karpovitsh, ja joka on haudattuna Rishkovan\nhautuumaassa, näyttää olleen monissa suhtein merkillinen pappi. Mikäli\nnäkyy kertomuksista hänestä, kuului hän vapaamuurareihin. Hän näyttää\nolleen laajoissa ystävyysväleissä, joiden avulla hän voi hankkia\nsiirtolaan erilaisia kotieläimiä. Korkeampiarvoisia venäläisiä\nvirkamiehiä kuuluu usein käyneen hänen luonaan. Omituisessa asemassa\nkirkollistapoihin ja menoihin oli Roman Karpovitsh ollut. Niinpä oli\nRishkovan kirkko koristettu kreikkalaisilla pyhäinkuvilla, ja rukouksen\naikana kulki lukkari vahakynttilöillä valaistussa kirkossa ja viskoi\nkreikkalaisen tavan mukaan pyhää savua suitsutusastiasta. Mutta kun\nSuomesta lähtenyt Pundani hänen kuolemansa jälkeen tuli pastoriksi\nRishkovaan, tuli suuri puhdistus kirkossa, ja seurakunnan ent. vanha\nlukkari Markoff, joka näytti minulle muun muassa käytetyn\nsuitsutusastian, kertoi: \"kun Pundani tuli, niin se sanoi ettei tätä\ntarvita meillä, vaikka sitä kyllä Romani Karpovitshin aikana\nsuitsutettiin\". Kuten kerrottiin vallitsi Rishkovassa oikea hyvinvointi\nkoko alkupuolella tätä vuosisataa. Kylä, joka sijaitsee 220 virstan\npäässä länteen Omskista ja 12 virstan päässä Orlovan kylästä, suuren\nTjumenin ja Omskin välisen tien varrella, on alhaisella paikalla,\nrunsaskasvuisten niittyjen ympäröimänä, jota vastoin pellot ovat\nvähemmin hedelmällisiä kuin ylimalkaan Siperiassa. Kuitenkin ovat ne\nsiksi hyviä ettei niitä milloinkaan tarvitse lannoittaa eikä\nojittaa. Muinoin oli runsaasti koivumetsää, josta otettiin hirsiä\nasuinrakennuksiin. Mutta nykyään on metsä niin haaskattuna, että on\nvaikea saada muuta kuin polttopuuta siitä. Kaikki suuremmat tarvepuut\novat ostettavat. Useampia suurempia ja pienempiä järviä on\nympäristöllä. Pieni lampi on myöskin keskellä Rishkovan kylää, mutta on\nniin matala etteivät kalat viihdy eivätkä elä siinä. Sitä vastoin on\njoku järvi kahdenkymmenen virstan päässä Rishkovasta, jossa kuuluu\nrunsaasti olevan kaloja. Sinne menevät Rishkovalaiset usein\nkalastamaan. Muutamat järvet Tshukalinin piirissä ovat niin suuria,\nettä ne ovat tavallisissa koulukartoissakin. Maanviljelys ja\nkarjanhoito ovat molemmat yhtä tärkeitä elinkeinohaaroja siirtolalle.\n\nUseammat suuret markkinat pidetään vuosittain Omin piirissä. Niinpä\novat markkinat Ishimin kaupungissa, joka on vaan kuudenkymmenen virstan\npäässä Rishkovasta, suurimmat järjestyksessä Irbitin markkinain\njälkeen. Ne alkavat pyhän Nikolain päivänä ja kestävät lähemmä\nkuukauden. Toiset suuret markkinat pidetään Pietarin päivänä\nviidenkymmenen virstan päässä olevassa Arbatskunkylässä. Näillä\nmarkkinoilla saa maakansa kaupaksi tuotteitaan kuten voita, talia ja\nnahkoja niin edullisesti kuin se Siperiassa on mahdollista.\n\nVanha Rishkova kuuluu olleen niin hyvin rakennettu että kaukana\nylt'ympäri on siitä puhuttu. Myös kuuluu talonpojilla olleen suuria\nviljavarastoja ja aitat täynnä kaikkea. Tavat kuuluvat olleen\nyksinkertaisia ja puhtaita sekä siveys ja järjestys vallalla. Mutta\ntämä kultainen aika Rishkovalle loppui vuonna 1846. Silloin paloi koko\nkylä ja pappila poroksi. Jo vuonna 1843 määrää keisarillinen ukaasi,\nettä kaikki länsi-Siperiaan tuomitut luteerilaiset ovat koottavat\nRishkovan kylään. Niinpä alettiin koota sinne lättiläisiä, virolaisia,\nsaksalaisia -- viimeksi mainittuja varsinkin siirtoloista Samaran ja\nSaratoffin kuvernementeissa -- sekä suomalaisia. Ensimmäiset Suomesta\neli Viaporista siirretyt saapuivat vuonna 1848. Näistä löysin vielä\nelossa kaksi, Makkosen ja Levanderin. Mutta aavistaen minkälaista aikaa\noli nyt odotettava kylässä, muuttivat parhaat kylän vanhoista\nsuomalaisista ja perustivat kylät Bojarka ja Bugene. No siis, paremmat\nainekset alkoivat siirtymään pois, muutamat aina Minusinskiin\nitä-Siperiassa ja huonompia virtasi paikalle, niin että tila\nkuusikymmen-luvulla kuvataan eräässä kertomuksessa Venäjän\nEvankelis-luteerilaisten seurakuntain apukassan toiminnasta hyvin\nsurkeaksi. Lausutaan muun muassa: Huolimatta poismuuttamisista oli\nväkiluku Rishkovassa vuonna 1859 kasvanut 1,700:aan. Siirtolalle\nmitattu maa, 18 tuh. desjätinaa [desjätina on noin kaksi hehtaaria], ei\nvoinut antaa elatusta kaikille, varsinkin kun he olivat saaneet paljo\nsuolapitoista ja suoperäistä maata, mutta vähä hyvää peltoa. --\nParemmat rakennukset olivat kadonneet. Kirkon peljättiin romahtavan\nkasaan. Pappila, jona oli kaksi turvekattoista asuinhuonetta, joissa\npastori oli elänyt monta vuotta, oli niin kehnossa kunnossa että se\nmyytiin 16 ruplasta. Koko siirtola tarjosi surullisen näön --\njärjestyksetön joukko kurjia puurakennuksia ja turvehökkeliä sekaisin\npahalta haisevan lammen ympärillä. Mutta kaikkein sietämättömin oli\nsekaannus, joka oli syntynyt eri kansallisuuksien kokoamisesta yhteen\npaikkaan, joka myös tuotti vaikeuksia sielunhoidon toimittamisessa ja\njärjestyksenpidossa. Sen vuoksi syntyi eräässä tarmokkaassa nuoressa\npastori Johanssonissa ajatus perustaa uusi siirtola, jossa eri\nkansallisuudet asuisivat eri kylissään. Tämä tapahtui vuonna 1861, kun\nOmskin kenraalikuvernööri osoitti luteerilaisille maapalstan Om-joen\nrannalla. Sinne siirtyi suuri osa Rishkovan asujamia. Mutta osa vanhaa\nsuomalaista kantaväestöä piti kuitenkin vanhaa Rishkovaansa siksi\nrakkaana, ettei heitä saatu muuttamaan. Samoin jäi useita sinne\nkarkoitettuja sekä suomalaisia että virolaisia ja lättiläisiä. Niinpä\noli siellä kirjoissa v. 1880 kokonaista 1,420 luteerilaista, vaikka\nehkä vaan puolet niistä vakinaisesti asuivat kylässä. Nykyään on\nsuomalaisten luku tässä kylässä noin 400 henkeä, ja koululapsien luku\non vaihdellut 25 ja 40 välillä. Tällä välin oli se luteerilainen\npastori, joka oli ennen asunut Rishkovassa, valinnut Omskin\nasemapaikakseen. Tämä oli tarpeellistakin, kun uusia siirtoloita, joita\nhänen myöskin oli hoitaminen, oli syntynyt. Uusi kirkko rakennettiin\nRishkovaan apukassan varoilla, samoin kuin koulutalo. Suomalaista\njumalanpalvelusta toimitti lukkari, eräs Rishkovassa syntynyt\nsuomalainen, jota kutsuttiin Omskin divisioonan suomalaiseksi\nlukkariksi. Hän sai palkkaa valtionrahastosta Omskissa 75 ruplaa\nvuodessa. Kuitenkin vähennettiin hänen palkkaansa sittemmin. Sillä\nasetettiin myöskin lättiläinen lukkari, jonka piti saada puolet\nmainitusta palkkasummasta. Nyt ei suomalainen koulumestari saa mitään\nnäistä varoista. Pundanin ajan jälkeen ei kukaan pastori ollut pitänyt\nhuolta suomalaisen nuorison lukutaidosta. Varsinkin kärsivät\nsuomalaiset siitä että saksalaiset pastorit tavallisesti eivät\nymmärtäneet suomea. Opettaja Itämeren maakunnista asetettiin Rishkovaan\napukassan kustannuksella. Mutta kun tämän asettamisella oikeastaan\ntarkoitettiin virolais-lättiläisten lasten opetusta, niin on\nsuomalaisilla ollut hänestä varsin vähä hyötyä. Kuitenkin ovat muutamat\nedistyneemmät suomalaiset lapset oppineet lukemaan ja kirjoittamaan\nhänen koulussaan. Minun tullessani Siperiaan syksyllä 1885 oli tila\nRishkovassa kaikkea muuta kuin tyydyttävä. Valtava osa kylän väestöstä\novat tänne tuomittuja ja sen vuoksi olivat kaikki siveelliset siteet\nkatkeamaisillaan. Juoppous, varkaus, murha, murhapoltto, huoruus,\nväärät valat olivat miltei jokapäiväisiä tapahtumia. Tosin koetti vanha\nkantaväestö yhä edelleenkin tavallaan vastustaa tuota pahaa, mutta iso\nosa heidänkin jälkeläisiään oli ottanut turmelevaa vaikutusta\nsiirretyistä. Lukutaidon parantamiseksi kasvavan polven keskuudessa\ntoimitin minä opettajan, joka oli tänne karkoitettu suomalainen, ja\npalkkasin häntä osaksi valtion myöntämillä osaksi vapaaehtoisesti\nkootuilla varoilla kaksi talvea. Sittenkuin minä 1888 valtion varoilla\nolin ostanut talon koulumestarin asunnoksi, saatiin sellainen Suomesta\n1889, joka yhä edelleen työskentelee täällä sekä saa palkan Suomessa\nkootuista lahjavaroista. Kerran käydessäni Rishkovassa joulukuussa 1889\nperustettiin sinne raittiusyhdistys, haaraosastoksi Om-siirtolan\nraittiusseuralle. Vaikkapa se ei ole voinutkaan saada suurempaa joukkoa\nitseensä liittymään, niin on se kumminkin uljaasti taistellut\nväkijuomia vastaan, jotka ovat aivan imeä tyhjäksi ja turmella lopunkin\nväestöstä. Kylän kapakoitsijat ovat suurempina juhlina, kuten jouluna,\npääsiäisenä ja helluntaina, saaneet myydyksi paloviinaa aina 250\nkannua. Kapakoihin on kylä tavallisina vuosina vienyt 4-6 tuhatta\nruplaa. Mutta kun kapakoitsija maksaa 200 ruplaa kylän rahastoon\nsaadakseen avata kapakkaliikkeensä, niin pitävät asukkaat tätä niin\nedullisena asiana, että he eivät voi vastustaa tarjousta, varsinkin jos\nhe ovat saaneet tingityksi kaupan päätettyä oikeuden saada juoda\nilmaiseksi kaksi tai kolme ämpäriä \"votkaa\". Raittiusyhdistykseen\nRishkovassa kuuluu noin neljäkymmentä jäsentä. Minun vakaumukseni on,\nettei kylän tila voi parata ennenkuin raittius on saanut niin suurta\nkannatusta, että kapakka on saatu pois. Mutta tämä riippuu kokonaan\nsiitä kuinka voimakasta apua työ saa Suomesta. Muulta taholta ei ole\nodotettavana mitään ei aineellista eikä moraalista apua. Että Suomen\nkansa, joka, vaikka ilman tahtomattansa, karkoitettujen pahantekijäinsä\nkautta on turmellut siirtolan, on velvollinen ottamaan osaa työhön sen\ntakaisin auttamiseksi tästä kurjuudesta, ei kukaan, joka kohtuudella\npunnitsee asiaa, voine kieltää.\n\n\n\n\nV.\n\nBugene.\n\n\nTämä siirtola, jota Moskovan konsistoorin asiapapereissa ja kirjoissa\nkutsutaan nimillä Pudene tai Budene, mutta jonka nimenä kaikissa\nvenäläisissä kirjoituksissa ja papereissa on Bugene pienen samannimisen\npuron mukaan, jonka varrella kylä on, syntyi siten että varakkaimmat\nsuomalaiset perheet muuttivat vuonna 1848 Rishkovasta palon jälkeen\ntänne alhaisten soiden takana olevaan metsäiseen erämaahan. Bugene on\nTaran piirissä Tobolin kuvernementtia, 60 virstaa länteen Taran\nkaupungista ja Irtish-joesta. Sateisina kesinä on vaikeata päästä\nsinne, mutia kun on kerran sinne päässyt, niin elää rauhallisesti ja\nturvallisemmin siellä kuin useimmissa muissa suomalaisissa\nsiirtoloissa, sillä sen erillään oleva asema tekee että varkaita siellä\nharvoin käy. Sitä paitsi ei karkoitettuja ole koskaan sijoitettu sinne,\nvaan ne kymmenkuntaan nousevat suomalaiset karkoitetut, jotka siellä\nasuvat, ovat muuttaneet Bugeneen muista kylistä ja päässeet kylän\nkirjoihin vasta sitten kun on saatu varmuutta heidän kunnostaan ja\nrehellisyydestään. Siirtolaan kuuluu kolme eri kylää: Bugene,\nMatinsaimikka ja Arikova. Bugenesta Arikovaan lasketaan kolmekymmentä\nvirstaa, mutta Matinsaimikkaan vaan kaksikymmentä. Näiden kylien\nvälillä sekä ympärillä on vesiperäisiä maita, joissa on loppumaton\nmäärä aivan miehenkorkuista ruohoa. Näiden rummakkojen pohjana ei ole\nsuota ja rahkaa, kuten meillä, vaan puhtainta ruokamultaa ja alla savi.\nJos hiukkasenkin johdettaisiin vettä pois, niin kuivaantuisi maa\nmitättömällä kustannuksella ja olisi aivan sopivaa pelloksi.\nTavallisina kesinä on se heinä- ja elokuussa kuivaa. Korkeammilla\npaikoin kasvaa lehtimetsää. Aron luonnetta ei ole maalla tällä\nseudulla, vaan on raivattava metsä pois siellä missä tahtoo kyntää\npeltoa. Peltomaa Bugenessa on samanlaatuista ja arvoista kuin\nRishkovassa, s.o. ei parasta mitä Siperiassa on. Vehnä, jota\npaikkakunnalla vähä kylvetään, ei tule yhtä hyvää kuin Irtishin\nseuduilla ja etelämpänä. Sitä vastoin menestyy talviruis erinomaisen\nhyvin tässä metsäisessä ja lumisessa seudussa. Maanviljelystä\nharjoittavat kuitenkin ainoastaan varakkaammat talonpojat, jota vastoin\nköyhemmät elättävät itseään pääasiallisesti karjanhoidolla. Bugenessa\non vielä monta rikasta talonpoikaa vanhasta suomalaisesta\nkantaväestöstä. Ahkeruudella ja säästäväisyydellä ovat he koonneet\nitselleen melkoisia varoja. Heillä on aina varastossa enemmän viljaa\nkuin ympäristön venäläisillä, jotka tarpeen tullessa usein ostavat\nheiltä velaksi. Monta hyvinrakennettua taloa on tässä siirtolassa.\nNimellä \"tshuhni\" on tällä seudulla hyvä kaiku ja venäläiset naapurit\neivät voi kyllä kauniilla kiitossanoilla ylistää tshuhnien rikkautta ja\nhyvinvointia. Eräällä höyrylaiva-matkalla Irtish-joella satuin\nkuulemaan miten eräs venäläinen, joka oli käynyt Bugenessa, toiselle\nkertoi siitä melkein satumaisesta karjanpaljoudesta, minkä hän siellä\noli nähnyt. \"Jumaliste ovatkin tshuhnit varakasta väkeä siellä soiden\ntakana\", vakuutti hän. Sen vuoksi ovatkin usein kuntahallinnon\nluottamusmiehet Butakovin voolostihallituksessa usein suomalaisia.\nMieshenkilöt osaavat myöskin venäjänkieltä ja tuntevat venäläisten\ntavat. He voivat sen vuoksi kaikkialla esiintyä yhtä varmasti kuin\nmitkä muut venäläiset talonpoikaisylimykset hyvänsä. Ympärillä asuvien\nnaapurien kanssa elävät he mitä parhaimmassa sovussa. Niissä kylissä\ntai siirtoloissa, missä asianlaita on toinen, ei vikaa ole etsittävä\nvenäläisissä vaan Siperiaan karkotetuissa suomalaisissa.\n\nSe ääretön ruohonpaljous, mikä kasvaa ympäristöllä monen penikulman\nalalla, on luonnollisesti tehnyt että asukkaat Bugenessa ovat\nantautuneet karjanhoitoon. Teuraseläimiä myydään suurissa määrin Taran\nkaupunkiin ja kierteleville ostajille, joita tulee sinne eri seuduilta.\nTaran hevoset ovat hyviksi tunnettuja koko länsi-Siperiassa ja\nBugenessa on myöskin tavattoman hyviä hevosia. Arbatskun ja Ishimin\nmarkkinoilla myyvät he Venäjältä tulleille ostajille arvollisimmat\noriinsa. Kuitenkin pitävät he usein hyvää hevosta niin rakkaana,\netteivät raahdi siitä luopua mistään hinnasta. Sen sain kerran kokea,\nkun tahdoin itselleni ostaa parin samankarvaisia kauniita oriita.\n\nLintuja, varsinkin teeriä ja metsikanoja, pyydetään suurissa määrin.\nMyöskin on hirviä muinoin runsaasti ollut siellä, mutta kun venäläiset\npyydystivät niitä tavalla, joka pikemmin oli hävityssodan kaltaista,\nniin ovatkin ne nykyään melkein sukupuutossa. Karhu vierailee seudulla\njolloinkin, vaikka harvoin. Sitä vastoin lienee susi hyvin kotiutunut\nnäihin metsiin, sillä viimeisellä matkalla Bugeneen näin neljä\nkappaletta ihan likellä tietä. Ne juuri järsiskelivät jotain raatoa.\nEivät vähintäkään ne häiriintyneet toimessaan, vaikka me ajoimme ohitse\ntiukujen ja kellojen kanssa.\n\nJos missään niin on täällä runsaasti maata. Bugenen kyläkunnalle ei ole\nmitään rajoja mitattu. He saavat siis mennä mihin ja kuinka kauvas\nhaluavat kyntämään itselleen peltoa ja niittämään heinää. Kuitenkin on\nmonella mielessä lähteä täältä helppopääsyisemmille paikoille. Mutta\nedut ovat niin monet täälläkin, että ei lähdöstä sittenkään tahdo tulla\nmitään vaikka joku yksityinen sentään on muuttanut. Viimeistä kertaa\nollessani Bugenessa oli eräs mies saanut siirtymiskuumeen. Hän\nneuvotteli minun kanssani enkö minä ehkä voisi houkutella kymmenkuntaa\nsuomalaista perhettä muuttamaan siihen mainioon paikkaan, jonka hän\nsanoi löytäneensä erämaassa Irtishin itäpuolella. Paikka kuului olevan\nkorkealla ylängöllä, syvällä aarniometsässä, erään Irtishin kalarikkaan\nsivuhaaran varrella. Metsässä oli mäntyä, kuusta, seetripuuta,\nlehtikuusta ja lehtimetsää. Ihan lähellä oli puuton ruokamulta-\"griva\",\n8-10 virstan pituinen, josta tulisi mitä mainiointa peltoa. Heinää\nolisi siellä myöskin hänen puheensa mukaan saatavissa ja metsästysmaat\nolisivat äärettömän suuria ja laadultaan parhaimpia. Mitä puuttui siis?\nMutta kun hän ei saanut niin monta perhettä muuttamaan sinne kuin olisi\ntarvittu, niin ei hänen ollut mitenkään mahdollista asettua sinne.\nSiinä tapauksessa että kymmenen à viisitoista perhettä pyytää jotain\npaikkaa, niin saavat ne sen ynnä kaikki kyläoikeudet uudelle\nsiirtolalle. Puheena oleva henkilö näytti oikein kärsivän siitä ettei\nsaanut haltuunsa tätä hänen mielestään niin erinomaista paikkaa -- ja\nkyllä olen taipuisa uskomaan, että asia oli niin kuin hän sanoi.\n\nHavumetsät Taran luona Irtishin itäpuolella ovat minua aina\nerinomaisesti vetäneet puoleensa. Kuitenkaan en koskaan joutunut\ntunkeutumaan syvälle niihin. Paikkakunnan herrasmiehiltä kuulin että he\nperheineen usein viettävät kesää jonkun joen rannalla näissä metsissä\nsekä että he syksyllä lähtevät metsästysretkille kauvas tuohon metsään.\nEräs rikas tataarilainen ruhtinas Tarassa on sitä tarkoitusta varten\nrakennuttanut huoneita sadan virstan päähän metsän syvyyteen. Sinne\nmatkustaa hän joka syksy metsästämään ja viipyy silloin siellä useampia\nviikkoja. Myöskin lähtevät Bugenen suomalaiset syys- ja lokakuussa\n\"Urmanniin\" ampumaan oravia ja pyitä. Näillä matkoilla kuuluu usein\ntapahtuvan että metsästäjä kulkee päiväkausia tietämättä missä hän\noikeastaan on. Kun toverit, jotka mahdollisesti ovat jääneet\nnuotiopaikalle tai osanneet sinne takaisin, huomaavat että joku\njoukosta on eksynyt, on heillä keino, miten voivat auttaa eksyneitä tai\npitkän matkan päähän antaa tietoa itsestään. He lyövät nimittäin\nkirvespohjalla kuivanutta pystössä olevaa puuta vastaan, ja sen kumean\näänen sanotaan kuuluvan äärettömän kauvas, kauvemmaksi kuin pyssyn\npamahdus. Sitä paitsi kuulutaan aina voivan erottaa mistä päin tämä\nääni tulee, jota muuten sanotaan vaikeaksi aarniometsässä.\n\nMutta ihmiset eivät mene aarniometsään ainoastaan metsästämään, vaan\nmyös kokoamaan seetripähkinöitä. Tämä kokoaminen, joka tapahtuu\nelokuussa, tuottaa suuria rahasummia paikkakunnalle. On tuskin mökkiä\nkoko Siperiassa, johon ei hankita seetripähkinöitä suuriksi juhliksi,\njouluksi ja pääsiäiseksi. Kun vieraita tulee taloon, tarjotaan heille\nniitä, ja kun venäläisen kielenkanta on täysin työssä, särkee hän\nuskomattomalla taitavuudella pähkinän toisensa perästä. Nämä\nseetripähkinät ovatkin saaneet tuon kuvaavan \"Siperialaisen\nkeskustelun\" nimen.\n\nSyvällä aarniometsässä asuu ostjaakki, mutta niin kaukana että hän\nharvoin tulee ulos Irtishin rannoille. Suuri asumaton alue on tällä\nleveysasteella Irtishin ja Obin välillä. Irtishin sivuhaarat kuuluvat\nolevan hyvin kalaisia. Kerran kertoi eräs venäläinen minulle että kaksi\nhänen tuttavistaan oli lähtenyt isonpuolisella veneellä, ottaen\nmukaansa kalastimia, evästä ja suolaa, hyvin syvälle aarniometsään\nsellaista haarajokea pitkin. Kauvan ei viipynyt ennenkuin he palasivat\ntäysinlastatulla veneellä. He olivat saaneet niin äärettömän paljo\nkaloja, että heidän suolansa pian loppui.\n\nNäissä metsissä löytyy paljo muinaisjäännöksiä, nimittäin suuria\n\"kurgaaneja\" eli hautakumpuja, joista toiset ovat ympäröidyt valleilla\nja juoksuhaudoilla. Muutamat kuuluvat olevan niin kauhean suuria, että\nne näkyvät kymmenen virstan päähän. Varsinkin on niitä Tartass-joen\nyläjuoksun varrella. Kun kulkee Takmitskoen kylästä Irtishin rannalla\nKopiovan kautta Jelankkaan, niin näkee tien varrella sellaisia\njättiläiskurgaaneja, vieläpä toisin paikoin näkee niitä useampia\nsamalla kertaa.\n\nVenäläisiä ja tataareja asuu nyt täällä, mutta mitkä kansat ennen ovat\neläneet täällä ja jättäneet jälkeensä nämä muistomerkit, sitä ei ole\nkukaan selville saanut. Minun kysymykseeni mistä kansasta näiden\nmuistomerkkien arveltiin johtuvan, vastasi eräs kyytimies: Kertovat\ntshuhnia asuneen täällä. Mistä hän oli tuon tiedon saanut, en tiedä,\nmutta että meidän esi-isämme olisivat kerran maailmassa asuneet täällä,\nmissä metsästys ja kalastus ovat olleet niin tuottavia, on kyllä\ntodenmukaista. Suomalaiset kansat olisivat siinä tapauksessa joutuneet\nväistymään länteen, pohjoiseen ja koilliseen etelästä tulevien\nturkkilaisten kansojen tieltä. Taran seudulla asuvat tataarit sanovat\njohtuvansa Bukarasta. Tämän alueen, Jäämeren rannikolta pitkin Irtishiä\nsen lähteille saakka, vuoriseudun Vernoin ympäristöllä, jossa sanotaan\nasuvan ugrilaista kieltä puhuvan kansan, ja paikkakunnan sieltä länteen\nja luoteesen pitäisi olla erittäin tärkeitä suomalaisille kielen- ja\nmuinaistutkijoille.\n\nMutta palatkaamme tuossa tiheässä lehtimetsässä Bugenen luona asuviin\nsuomalaisiimme. Suomalaisten Inkeristä tuomat kansantavat ja\nkansanlaulut ovat parhaiten säilyneet Bugenessa. Mitä minä jouduin\nkuulemaan, kirjoitin minä muistiin. Kun he jo lähes sata vuotta ovat\noleskelleet Siperian sydänmaissa, ilman mitään vaikutusta ympäristöstä,\nlienee lauluilla jonkun verran arvoa. Lienee hauska lukijalle tulla\ntuntemaan muutamia niistä. Sen vuoksi olen XVII luvussa julkaissut\nmuutamia kappaleita.\n\nVaikka ulkonainen turvallisuus hengen ja omaisuuden puolesta vallitsee\nBugenessa sekä varallisuus myöskin on suurempi kuin muissa\nsuomalaisissa siirtoloissa, niin on kuitenkin tietämättömyys siellä\nverraten suurempi kuin missään muussa kylässä. Jotain kirkollista\nharrastusta osoittavat he kuitenkin itsellään olevan. He ovat\nrakentaneet rukoushuoneen, hankkineet kirkonkellon ja ovat aina\npalkanneet jonkun joka on lukenut heille rukoushuoneessa, kastanut\nlapset j.n.e. Nämä lukkarit ovat kuitenkin välistä olleet niin\ntietämättömiä että he eivät ole osanneet kunnollisesti veisata virttä\neikä kirjoittaa muistiin väestön muutoksia. Virka-aikanani Siperiassa\noli minulla tavallisesti toimitettuna joku henkilö siirtolassa, joka\nvoi opettaa lapsia lukemaan. Tämä sai siitä palkakseen kylältä niin\npaljo kuin entiset lukkarit olivat saaneet, ja sen lisäksi maksoin minä\nheille Suomessa kootuista vapaaehtoisista varoista. Koulumestarille\nostin minä talon, jossa on kaksi asuinhuonetta ja tarvittavat\nulkohuoneet. Kylä jatkoi rakennusta koulutuvalla ja sitoutui antamaan\nkoulumestarin, jos sellainen voitaisiin saada Suomesta, viljellä kaksi\ndesjätinaa koulurakennuksen vieressä olevasta kylän ha'asta. Sitä\npaitsi saisi hän kasvattaa viljaa ja niittää heinää kuten kaikki muut\nkylän asukkaat, tarvitsematta maksaa mitään kruununveroa, olla\nvapautettu kaikista muista ulosteoista sekä saada hiukkasen viljaa,\nvoita j.n.e. joka talosta. Nykyään ei ole mitään lukkaria eikä\nkoulumestaria seurakunnassa, joka on kyllä surullista, kun on noin sata\nlasta kouluijässä. Näistä on muutamia jo yli kahdenkymmenen vuoden\nvanhoja, mutta ripille lukemattomia.\n\nTähän rukoushuone-seurakuntaan kuuluu muutamia ympärillä olevissa\nvenäläisissä kylissä asuvia virolaisia ja suomalaisia perheitä. Taran\npiirissä asuu sitä paitsi Suomesta karkoitettuja suomalaisia, joita on\nhajallaan useammassa voolostissa. Mutta näillä ei ole vakinaista\nasuntoa, vaan kulkevat työnhaussa laajalta pitkin Siperiaa ja ovat sen\nvuoksi vaikeita tavata. Kuitenkin asettavat he matkansa niin että ovat\nBugenessa siihen aikaan kun pappi on tavallisesti tavattavana siellä.\nUsein tapahtuu myös että he matkoillansa poikkeavat pastorin luokse\nOmskiin.\n\nMutta ennenkuin minä jätän näitä metsäisiä niittymaita, mainitsen myös\nmuutamia sanoja eräästä pienestä suomalaisesta siirtokunnasta, joka on\nRishkovan ja Bugenen välillä ja jonka nimi on Bojarka.\n\n\n\n\nVI.\n\nBojarka.\n\n\nKuten Bugenekin, syntyi Bojarka Rishkovan palon jälkeen, kun muutamia\nsuomalaisia muutti tähän, erittäinkin siihen aikaan asumattomaan\nseutuun. Sittemmin asettui sinne myöskin muutamia Suomesta\nkarkoitettuja, jotka olivat perustaneet perhe-elämän Siperiassa.\nBojarka on sadan virstan päässä Rishkovasta pohjoiseen ja ainoastaan\nmuutaman virstan päässä Tobolskin ja Taran väliseltä postitieltä ja\nkahdentoista virstan päässä Atshinovan postiasemalta. Väkiluku täällä\nnousee tuskin sataan henkeen. Mistä se tulleekin, en tiedä, mutta\nBojarkan talonpojat ovat hyvin köyhiä, vaikka heillä on hyvä peltomaa,\nhyvä metsä, hyvät niityt ja kaikki tämä -- ihan lähellä.\n\nTietämättömyys, joka peittää synkkyyteensä sekä Siperian yleensä että\nmyös suomalaiset siirtokunnat ja varsinkin Bojarkan pienen seurakunnan,\nvaikuttaa ehkäisevästi kaikkeen kehitykseen. Päivä menee yhtä\nyksitoikkoisesti kuin toinen, toinen vuosi kuin toinen. Merkillisin\ntapaus kylässä on, kun pappi joskus käy siirtokunnassa ja viipyy siellä\njonkun päivän. Silloin on elämää ja liikuntoa leirissä. Lasten kasteet\novat vahvistettavat, nuoriso päästettävä ripille, täysi-ikäiset käyvät\nHerran pyh. Ehtoollisella j.n.e. Tila kylässä on kyllä tullut hiukan\nparemmaksi sitten kun minun asettamani koulumestari on siellä tehnyt\ntyötä viisi vuotta. Lapset ovat tällä aikaa oppineet lukemaan\nvälttävästi ja säännöllistä jumalanpalvelusta on pidetty joka\nsunnuntai. Minun tullessani Siperiaan oli kylässä vaan yksi tai pari\nmiestä, jotka osasivat lukea kirjasta, kuitenkin kovin kehnosti. Yksi\nnäistä toimitti tavallisesti hätäkasteet ja hautasi ruumiit. Mutta kun\nminä sittemmin tutkin hänen lukutaitoaan, oli se niin ala-arvoista,\nettä minun täytyi hämmästyä siitä kuinka hän oli voinut ottaa\ntehdäkseen kirkollisia toimituksia. Jos toimitusmiehet ovat olleet\nheikkoja, niin on myös seurakunta ollut sellaista, joka ei ole paljo\nvoinut ymmärtää siitä mitä on luettu. Esimerkkinä siitä kuinka\nkehnotietoisia he siinä suhteessa ovat olleet, mainitsen seuraavan\npikku tapauksen, joka tosin ei tapahtunut Bojarkassa vaan Bugenessa,\njossa valistus on hiukan suurempi. Eräs isäntä kertoi nimittäin\nuutisena, jonka hän jouluaamuna oli saanut kirkossa, että lukkarin\nemäntä oli saanut pojan. Mutta sekä hänen vaimonsa että muut saapuvilla\nolevat naapurivaimot inttivät vastaan ja väittivät ettei tämä suinkaan\nvoinut olla totta, sillä eivät mitään sellaista olleet lukkarin\nemännässä huomanneet. Mutta mies pysyi lujana sanassaan ja väitti kiven\nkovaan että lukkari oli sen itse sanonut samana päivänä kirkossa.\nKun alettiin tutkia ja kuulustella, mistä hän oli sellaisen uutisen\nsaanut, niin huomattiin että mies niin oli käsittänyt joulupäivän\nepistolatekstissä löytyvät sanat: \"lapsi on meille syntynyt, poika on\nmeille annettu\" j.n.e.\n\nBojarka on pienen puron varrella, ympärillä heinäisiä niittymaita,\njotka kyllä ovat alhaisia mutta eivät kuitenkaan niin vesiperäisiä kuin\nBugenen ympäristöt.\n\nEpäkohtana, joka on suuressa määrässä estänyt Siperian suomalaisten\nsiirtokuntien kehitystä, on ollut se, että on ollut paljo vähemmän\nnaisia kuin miehiä. Moni mieshenkilö on sen vuoksi ollut pakotettu\nvasten tahtoaan elämään yksin. Niinpä muistan että eräs talonpoika\nBojarkassa, joka oli kadottanut vaimonsa monia vuosia sitten, oli\njoutunut yksin hoitamaan talouttaan ilman mitään naisen apua. Kun minä\ntiesin kuinka vaikeata keski-ikäisellä miehellä on saada vaimoa\nsuomalaisissa kylissä, sanoin minä puoleksi leikillä puoleksi\ntotuudessa: \"Te tulette niin vanhaksi pian ettei kukaan tyttö huoli\nteistä\". Niin, sanoi hän syvästi huoaten, \"sepä se juuri on, joka niin\nharmittaa.\" Jos yhtä suoraa kieltä puhuttaisiin meidän maassa, niin\nsaisi sellaista valitusta pikemmin kuulla toiselta sukupuolelta.\nKaikille naimahaluisille naisille on Siperia oikea luvattu maa. Sillä\nyli kahdenkymmenen olevaa naimatonta naista ei liene Siperian\nsuomalaisten siirtokuntien rajojen sisällä.\n\nPuheen kerran ollessa perhe-asioista, niin voinee lisätä että perhe\nSiperiassa tuntee itsensä sitä onnellisemmaksi, mitä useampia lapsia\nsillä on. Maata on kyllin kaikille niin paljo kuin he vaan voivat\nviljellä. Sen vuoksi ei vanhempien tarvitsekaan olla huolissaan\nlastensa tulevaisuudesta tässä suhteessa ja leivästä ei ole ollut\npuutetta tähän päivään asti länsi-Siperiassa. Jos joku lapsi jää aivan\norvoksi, niin tarjoutuu useammiten monet perheet ottamaan lapsen\nomakseen. Kuinka toisin on meillä! Mutta monta taloutta on täälläkin,\njotka eivät milloinkaan kylvä mitään, vaan ostavat leivän-aineen,\nvaikka kuten sanottu hyvää peltomaata on kyllä runsaasti saatavana.\n\nVoimainsa mukaan on kylä auttanut koulumestarinsa eli lukkarinsa, kuten\nheitä yleensä kutsutaan Siperiassa, palkkaamiseen. Mutta ei voima eikä\nhalukaan ole varsin suuri, ja näyttää arveluttavalta koulun kohtalo\nvastaisuudessa, sillä sen lukkarin, joka heikon vointinsa mukaan on\ntoiminut Bojarkassa, täytyi minun taloudellisista syistä sanoa irti.\n\nEnnenkuin lukkari asetettiin Bojarkaan, kuuluu siellä hyvin vähä olleen\nerotusta pyhän ja arkipäivän välillä. Moni ei edes huolinut pitää\nselvillä koska sunnuntai olikaan, vaan jatkoi työtänsä. Kun otan\nhuomioon kuinka paljo Jumalan sanaa juuri kirjain kautta on levitetty\nSiperian suomalaisiin siirtokuntiin, niin uskallan toivoa että tämä\nkylvö aikanaan tuottaa hyvän hedelmän. Mutta kaikesta sydämestä toivon\nminä samalla ettei Bojarka eikä mikään muukaan kylä jäisi ilman\n\"lukkaria\", sillä näissä kaukaisissa kylissä ovat he, vaikka meidän\nvaatimustemme mukaan Suomessa vähäarvoisia, suuresta merkityksestä sekä\nlapsille että aikaihmisille; edellisille opettajana ja jälkimäisille\nystävänä ja neuvonantajana.\n\n\n\n\nVII.\n\nSiirtokunta Omin rannalla.\n\n\nNiissä kylissä, joita tähän saakka olemme kuvanneet, on, kuten\nmainittu, kantaväestönä olleet Inkerin suomalaiset. Nyt tulemme\nerääseen siirtokuntaan, missä on kylä, jonka väestö on tai ainakin\nalussa on ollut vaan Suomesta karkoitettuja pahantekijöitä. Tämän kylän\nnimenä on kruunun kirjoissa Helsinki, mutta naapurien kesken sitä\nsanotaan Ruotsinkyläksi eli Putkovaksi. Mutta ennenkuin rupeamme\ntarkemmin ottamaan selvää tilasta Helsingissä, mainitsemme hiukkasen\nsiitä miten Omin siirtokunta on syntynyt sekä luomme katsauksen muihin\nsiellä oleviin kyliin.\n\nKuten jo ennen on mainittu, tuli tila Rishkovassa luteerilaisille liian\nahtaaksi ja suuri vaikeus syntyi siitä, että monia eri kansallisuuksia\nasui sekaisin samassa kylässä. Sen vuoksi syntyi pastori Johanssonissa\najatus perustaa uusi siirtokunta, jossa olisi kaikilla saatavana sekä\npeltoa että metsää. Sellaiseen tarkoitukseen sopiva paikka löytyikin\n120 virstan päässä Omskista Om-joen rannalla. Vuonna 1861 osoitti\nOmskin kenraalikuvernööri mainitun alueen, jossa oli 29,000 desjätinaa\nmaata, asuinpaikaksi luteerilaisille. Ei viipynytkään kauvan\nennenkuin iso osa Rishkovan väestöstä ja paljo venäläisissä\nkylissä asuvia perheitä muutti sinne, sekä perustivat omat kylät\nkansakunnillani. Niinpä perustivat lättiläiset kylän nimeltä Riiga,\nvirolaiset Tallinna-nimisen, Inkerin suomalaiset Narvan ja Suomen\nsuuriruhtinaskunnan suomalaiset Helsingin. Vuonna 1889 nousi\nsiirtokunnan koko väestö 2,300 henkeen. Siirtola on rakennettu viiden\nvirstan matkalle länsi- eli etelärannalle Om-jokea. Kuitenkaan eivät\nkylät ole yhteen rakennetut, vaan on esim. Helsingin ja Narvan kylien\nvälillä puolen virstan asumaton taipale. Om-joki, joka on siirtolan\nrajana pohjoiseen, on varsinkin kevätaikaan mahtava joki jyrkkine\nsavisine rantoineen. Kun joki on hyvin virtava, niin tapahtuu harvoin\nettä elukkaa, joka tapaturmasta on joutunut jokeen, voidaan pelastaa.\nOm on hyvin kalainen joki, kuitenkaan ei siinä ole niitä kallisarvoisia\nkalalajeja, joita löytyy Siperian pääjoissa. Haukia, ahvenia, säynäitä,\nmateita ja useita särjen kaltaisia kalalajeja saadaan täältä. Kun\nruokaa on runsaasti, tulevat kalat hyvin lihaviksi. Niinpä esim. säynäs\nei hyvyytensä puolesta ole paljo huonompi Suomen lohta. Joessa\nlöytyvällä kalanpaljoudella ei ole mitään vastinetta Suomen joissa.\nMuutamin ajoin vuodesta, kun kalat ovat enemmän liikkeellä, on kuin\nkoko joki eläisi. Melkoisena sivu-elinkeinona on sen vuoksi kalastus\nOm-siirtokunnassa, vaikka kalastuksen tapa on niin alkuperäistä että\nainoastaan kalojen suuri runsaus voi tehdä että työ kannattaa.\n\nSeutu aina Omskista Om-siirtolaan on ylänköruohoaron luonteista, vaikka\ntosin isohkot lehtimetsät, jotka muistuttavat saaria saaristossa,\nantavat eloa ja suloa sille. Keväällä kun lumi on sulanut auringon\nlämpimistä säteistä, muuttuu aro äkkiä kuin taikasauvan voimalla\nmehevän viheriäksi. Sadoittain erilaisia loistavia kasvia pistää\nsilloin esiin ja loistaa mitä komeimmissa väreissä. Aron iloiset\nlaulajat, leivoset, lentelevät lukemattomin parvin yli koko aron.\nLukuisia karjalaumoja on laitumella tuolla tasangolla. Talonpoika\nkyntää ja kylvää viljavaa ruokamultaista aroa, josta hän voi odottaa\nrunsasta satoa, jos Jumala vaan antaa sadetta. Mutta jos hän poistuu\npellolta tunniksikin hevosineen lepäämään, vie hän varovaisesti auran\npois, sillä muuten se voitaisiin varastaa. Yöllä ei ole hänen leponsa\nmyöskään suuri, sillä silloin täytyy hänen valvoa ja vartioida\nhevosiansa, jotka syövät arolla, etteivät varkaat, joita kiertelee\nkaikkialla väjymässä piilopaikoissaan, saisi tilaisuutta varastaa\nniitä. Kuinka usein tapahtuu kumminkin että kun hän nukkuu päivän\nraskaasta työstä väsyneenä, herätessään huomaakin kauhukseen\nvetojuhtiensa kadonneen. Hän, jolla on koko toimeentulonsa\nmaanviljelyksestään, on nyt siinä avutonna voimatta saada kylvöään\npäätteesen. Mutta jos hän voi seuraamalla jälkiä kasteisessa ruohossa\npäästä varkaan perille, niin voi tätä, jos ei ole kerinnyt pääsemään\npakoon. Usein ovat nuo pelätyt hevosvarkaat tällä tienoolla\nOm-siirtokunnan karkoitettuja, ja sinne viedään useinkin varastetut\nhevoset. Kun ne kerran sinne tulevat niin voidaan ne saada takaisin\nainoastaan suurilla lunnailla. Mutta ei ainoastaan hevosia, vaan myös\nkaikkea mitä ottaa voi, alkoivat nämä pahantekijäin asumat kylät\nvarastaa rauhallisilta venäläisiltä naapureiltaan. Turmeluksen luola,\nvitsaus koko paikkakunnalle tuli Om-siirtokunnasta. Omituisuutena\nkaikilla näillä kansoilla, sekä suomalaisilla että virolaisilla ja\nlättiläisillä on se, että he ovat rohkeita ja viekkaita sekä\ntarmokkaita aikeittensa täyttämisessä. Kun pahimmat varkaat kaikista\nnäistä kansoista vuosi vuodelta ovat kootut samaan paikkaan, mitäpä\nmuuta on odotettavakaan. Paloviinaan taipuvaisia ovat he ja tätä\ntavaraa on yltäkyllin Siperiassa, sillä ei ainoastaan laillisia\nkapakoita ole Om-siirtokunnassa, vaan joka toisessa talossa on\nsalakapakka-liike sivutulona. Mitä kohtauksia on näytelty kylässä ja\nkapakkain edustalla! Loppuna oli useimmiten verinen tappelu ja murha.\nKun varoja tällaiseen roskaelämään puuttui, lähdettiin varastelemaan.\n\"Mennään varkaisille\" sanottiin vaan, ikäänkuin olisi ollut hankkeessa\njotain luvallista tointa. \"Kylään tuli aika lailla tavaraa taas viime\nyönä\", sanotaan sitten.\n\nLuteerilaisia ruvettiin yhtä pahoin vihaamaan kuin pelkäämään\nympäristöllä. Kuinka paljon tämä vaikeutti säädyllisempien\nkarkoitettujen ja vapaiden inkeriläisten asemaa ja kuinka paljo se\nalensi heidän arvoaan ja luottamustaan, on helposti ymmärrettävää. Kun\npahe oli päässyt vallan puolelle, niin oli vaan harvoja, niin tuskin\nketään joka uskalsi ilmoittaa varasta, vaikka kyllä tiesikin kuka oli\nvarastanut sen mitä etsittiin. Useimmiten ei kuitenkaan venäläisillä\nollut rohkeutta tulla siirtokuntaan etsimään varastettua, vaikka kyllä\ntiesivät, että se oli sinne joutunut. Vaarallista todella olikin tulla\nsinne käymään, mutta vielä vaarallisemmaksi tahtoivat pahantekijät\nkuvata sen kuin todella oli. Helsingin kylä oli pahimmassa maineessa\nvielä vuonna 1885, kun minä tulin Siperiaan. Kuitenkin oli elämä siellä\nmuutamia vuosia ennen ollut vielä hirveämpää. \"Siellä henkensä kuulemma\npian menettää.\" Tämän jos ei muuta tiesivät kauvimpanakin asuvat\nSiperian suomalaiset sanoa Om-siirtokunnasta. \"Mutta jos eivät löisi\nkuolijaaksi kun tulee sinne\", kysyivät Venäläiset kyytimiehet\npeloissaan, kun heidän piti minua kyyditä siirtolaan. Kuinka\nluteerilaiset ovat saaneet venäläiset niin pelkäämään, kuvaa seuraava\nkertomus. Annan erään karkoitetun maanmiehen, joka asuu venäläisessä\nkylässä 60-70 virstan päässä siirtolasta, kertoa. \"Eräältä minun\nnaapuriltani\", sanoi hän, \"varastettiin useampia hevosia, ja kun oli\nvarmoja syitä olettaa että ne oli viedyt suomalaiseen kylään, niin\npyysi minun venäläinen naapurini minua ja erästä toista suomalaista\nsaattamaan häntä Helsinkiin, koettamaan saada takaisin hänen hevosiaan.\nKun nyt on tapa naapurusten kesken että toisen naapurin on autettava\ntoista sellaisissa tapauksissa, niin emme voineet evätä hänen\npyyntöään, vaikka huolestuneina seurasimme häntä. Tulimmekin oikein\nRuotsinkylään. Minä tunsin erään talonpojan kylässä ja tämän luokse\nohjasimme matkamme. Sidoimme hevosemme kiinni ja astuimme tupaan.\nSiellä istui joukko rosvontapaisia miehiä pöydän ympärillä,\nryypiskellen paloviinaa. Kun he saivat tietää mitä me tahdoimme, nousi\neräs heistä, jättiläisen kokoinen mies ylös, otti pitkän puukon\ntupostaan, ojensi käsivartensa ja viilsi puukolla pitkin pöytää,\nkarjuen: 'kenen teistä minä ensin tapan, kuten te ryssät tapatte meidän\nmiehiä, niin teemme mekin teille.' Sitten astui hän meidän luoksemme ja\nkysyi meidän nimiämme. Minut jätti hän rauhaan, mutta minun\nsuomalaiselle toverilleni, joka ei näyttänyt häntä miellyttävän, antoi\nhän iskun vasten kasvoja, niin että verta tuli nenästä ja suusta. Me\nolimme kuoleman hädässä. Ulos emme me uskaltaneet ja sisälläkin oli olo\nkamalaa. Vihdoin tulimme onnellisesti ulos ja saatuamme hevosemme irti\nlähdimme ajamaan hyvää kyytiä. 'Niin, kyllä se oli minun viimeinen\nmatkani tshuhnien luo, vaikka he varastaisivat kaikki mitä minulla on',\nsanoi venäläinen ja huokasi helpotuksesta, kun kylän olimme jättäneet\ntaaksemme.\" Niin kertoi maanmiehemme. Mutta jos venäläiset pelkäävät\nuskolaisiamme, niin oli näilläkin syytä pelätä edellisiä. Jos he\nlöysivät luteerilaisen maidensa sisällä ja jos tämä ei voinut tehdä\nselvää asiastaan, joka jo kielen tähden usein voi olla vaikeata, niin\nsai hän kiittää onneaan jos hän pääsi heidän kynsistään hengissä. Mutta\nettä tämän vihamielisyyden syy oli kokonaan etsittävä luteerilaisista,\nkäynee selville edellä sanotusta. Kaikki tämä oli luonnollisena\nseurauksena siitä että suuri joukko yhteiskunnan hylkytavaraa oli\nkasattu yhteen paikkaan. Vielä sen lisäksi oli kehnoa siirtokunnan\nhengellinen hoito. Niin kauvan kun siirtolan perustaja, pastori\nJohansson, pysyi paikkakunnan luteerilaisten pastorina, kävi jotenkin\nhyvin. Sillä pastori on ainoa henkilö, jota nämä ihmiset hiukan\nkunnioittavat. Jos hänen esiintymisensä on varmaa ja sukkelaa, kuten\noli pastori Johanssonin, niin on hänellä suuri vaikutus tuohon\nkansaan. Varmalla esiintymisellään piti hän heidät aisoissa.\nMutta kun hän muutti pois ja heikompia voimia tuli hänen sijaansa, kävi\nkaikki yhä pahemmaksi. Asiat eivät parantuneet vaikka sivistynyt\nsaksalais-virolais-lättiläinen katekeetta sijoitettiin paikkakunnalle.\nKerta kerralta varastettiin häneltä elukoita sekä häntä uhattiin\nkuolemalla, kun hän astui sorrettujen puolustajaksi. Suomalaiset, joita\nsiirtolassa oli yli kahdeksansataa henkeä, jäivät kaikkea muuta\nhengellistä hoitoa vaille kuin mitä he virolaiselta katekeetalta voivat\nsaada. Tämä toimitti sekä niiden lastenkasteen että myös hautasi\nkuolleet ja piti jonkunlaista kirjaa väenmuutoksista seurakunnassa,\nmutta ei mitään kirkonkirjaa löytynyt. Saksalaiset pastorit päästivät\nlapset ripille, jos he ulkoa osasivat lukea isämeidän ja\nuskontunnustuksen, jotka toiset oppivat porstuassa, kun pastori jo\nkuulusteli toisia sisällä. Suomalainen väestö oli sitä paitsi\nenimmäkseen irtolaisia, jotka kuleskelivat toisin ajoin vuodesta\nvenäläisissä kylissä työn-ansiolla. Heillä oli pienet mökkinsä kylässä,\nmökit, jotka olivat toisilla tehdyt koivunhirsistä, toisilla maasta tai\nmättäistä. Tavallisesti eli joku mies ja nainen jonkun aikaa yhtenä\nhuonekuntana yhdessä, mutta pitkällinen ei ollut heidän liittonsa.\nTunnen naisia, jotka ovat eläneet muutamassa vuodessa neljän tai viiden\neri miehen kanssa. Tavallisesti on nainen se, joka valitsee kenen\nmukana tahtoo kulkea. Kuten yllä mainittiin, on niin vähä naisia, että\nhe ovat hyvin haluttuja. Kuinka asiat tulivat sentään paremmiksi\nHelsingissä ja Narvassa, vieläpä jossain määrässä koko siirtokunnassa,\nkäy selville tähän liitetyistä matkakertomuksista. Mitä ulkonaisten\nolojen suhteen tehtiin, voitanee lyhykäisesti tässä mainita.\n\nMinun ensimmäinen huoleni oli, kun aloin ryhtyä työhön, saada\nsuomalainen jumalanpalvelus joka sunnuntaiksi ja koulun kylään.\nSitä varten sopivana henkilönä oli minulla mukanani tulkkina\nseurannut pehtoori A. Granö, joka perheineen muutti mainittuun\nsuomalaiseen kylään syksyllä 1886. Monellaisten puutosten alaisena\nkylmissä huoneissa ja kehnolla palkalla alkoi hän työnsä kaikessa\nhiljaisuudessa. Sittenkuin me perinpohjin olimme oppineet tuntemaan\nolosuhteet täällä, aloimme yksissä neuvoin parantamaan ja korjaamaan\nepäkohtia. Lukutaito saatiin kouluopetuksella sekä kirjojen,\nsanomalehtien ja pienen kirjaston avulla vähitellen paranemaan. Kirkko\nynnä kouluhuone rakennettiin. Vasta perustetusta raittiusyhdistyksestä\nsaatiin melkoista apua työssä, kun tähän yhdistykseen voi turvata\nmonessa tapauksessa, kun apua tarvittiin. Venäläiset virastot rupesivat\nyhä enemmän käyttämään koulumestaria apuna vaikeammissa ja\nvaarallisemmissa tutkimuksissa ja viimein pitivät ne tarpeellisena\npalkata hänet Venäjän valtiovaroilla järjestyksen pitäjäksi siirtolassa\nja sen ympäristöllä. Kuinka monta ja kovaa taistelua on maksanut\nennenkuin kapakat, lailliset ja laittomat, saatiin pois, varkaat\nvoitettiin ja kylä tuli sille kannalle jolla se nyt on, tietää vaan se,\njoka itse on ottanut osaa työhön. Jos kiittämättömyys yleensäkin on\nmaailman palkka, niin kyllä saavat papit ja koulunopettajat Siperiassa\nkokea sitä enemmän kuin kukaan muualla.\n\nMonessa suhteessa on Om-siirtokunta, mitä luontoon tulee, kaikista\nSiperian suomalaisista siirtokunnista suosituin. Peltomaata on kylliksi\nja enemmänkin kuin kylliksi. Mitä sen hyvyyteen tulee, tarvitsee vaan\nsanoa että se on arvosteltu ensimmäisen luokan peltomaaksi, joka\netelä-Siperian mittakaavan mukaan merkitsee 1/2-1 metrin\nruokamultakerrosta. Metsät, joissa on koivuja ja haapoja, ovat\naikoinaan olleet erittäin hyviä, mutta järjettömän haaskaamisen kautta\novat ne tulleet huonommiksi. Vesakkoa on kuitenkin hyvin runsaasti.\nNiityt ovat yleensä jotenkin kaukana. Sillä ei viitsitä ruveta heinää\nniittämään, missä se ei ole lähes miehen korkuista. Tavallisesti\nkatsotaan vähemmin heinän laatuun kuin sen paljouteen. Sen vuoksi\njäävät suuret alat, jotka kasvavat mitä parasta heinälajia, kuten\nvilliä virnaa, niittämättä, ja etsitään alhaisia maita, missä kasvaa\npitkää saraheinää. Karjanhoito on alhaisella kannalla. Parempia\nheinälajia ei korjata sen vuoksi että -- karja syö niin paljo niitä.\nPääasia siperialaiselle on vaan että eläimet pysyvät hengissä talven\nyli.\n\nKun matkustaa siirtolan tiluksien läpi niin täytyy, jos on vähänkään\nkäsitystä luonnon kauneudesta, ehdottomasti ruveta sitä ihailemaan.\nViljavasta, viljelykseen kelpaavasta arosta on tuhansia tynnyrinaloja\nsilmien edessä, odottamassa vaan käsivartta ja auraa. Tuolla edempänä\ntaas näkee lehtimetsän, niin tasaisen kuin olisi se hoidettu puisto.\nNiin seuraa näköala toisensa jälkeen. Milloin kulkee kuin salmen läpi\nsaaristossa, milloin taas kuin ulapalla vuonossa, jossa on paljo\nlehtimetsään pistäviä lahtia ja poukamia. Tällä tavalla voi matkustaa\nuseampia tuntia siirtokunnan maa-aluetta. Kaikki muistuttaa herrastalon\ntiluksista. Odottaa vaan tuolta metsän takaa suurenmoisia\nherraskartanon rakennuksia näkyviksi, sillä tuntuu kuin vaatisi taulu\nsitä, tullakseen täydelliseksi. Mutta voi matkustaa päiviä, jopa\nviikkokausia sellaisia alueita pitkin Siperiassa, näkemättä\nherraskartanoita. Jos kehitys saa rauhassa tapahtua ja Siperian maa\nsäilyä niiltä puolivilleiltä paimentolaisjoukoilta, jotka ovat täällä\naikoinaan mekastaneet ja välistä tulvanneet Eurooppaan, niin saa\narvattavasti läheinen tulevaisuus nähdä nämä nyt uneksitut linnat\ntoteutetuiksi. Uusi Siperian rautatie, joka tulee leikkaamaan\nsiirtokunnan maata noin penikulman päässä kylästä, tuonee mukanaan\nuuden ajan Siperialle, tempaamalla sen lähemmäksi Eurooppaa. Silloin\ntulee kai myöskin se kirous, jonka tänne-karkoitus on tuottanut,\nvähitellen katoamaan. Kunpa vaan pysyisi silloinkin se luonnonvirkeä\nolo, joka niin mieltä ihastuttaa Siperiassa!\n\n\n\n\nVIII.\n\nVerhne-Suetuk.\n\n\nNyt siirrymme hyvän kappaleen itäänpäin kirgiisien eli Barabinin\naroilta. Verhne-Suetukin siirtola, jota käymme kuvaamaan, on 1,800\nvirstan päässä Omskista ja siellä on suomalaisen pastorin vuosittain\nkäytävä. Matka, kun ottaa lukuun ne poikkeukset valtatieltä, joita\nhänen täytyy tehdä käydäkseen katsomassa välillä olevalla alueella\nasuvia suomalaisia, tulee siten noin 4,000 virstaa. Verhne-Suetukin\nsiirtolan asemasta ja synnystä puhumme hiukkasen, vaikka sitä asiaa on\nkäsitelty joksikin osaksi jälempänä seuraavassa matkakertomuksessa.\nKuten länsi-Siperiankin ensimmäiset luteerilaiset kristityt olivat\nruotsalaisia ja suomalaisia sotavankia Pultavasta, jotka järjestyivät\nkirkko-yhdyskunnaksi Tobolskissa, niin muodostivat sellaiset vangit\nkahdeksannentoista vuosisadan alussa ensimmäisen Ev.luteerilaisen\nkirkko-yhdyskunnan Irkutskiin itä-Siperiassa. Sitten perustettiin v.\n1767 sotapapin virka sinne. Kuten Tobolskia katsottiin emäseurakunnaksi\nlänsi-Siperian toisille luteer. seurakunnille, niin on Irkutsk\nemäseurakunta kaikille Jenisein itäpuolella oleville luteerilaisille\nseurakunnille.\n\nSittenkuin kuolemanrangaistusta Suomessa ei enää käytännössä pantu\ntoimeen ja muutettiin elinkautiseksi pakkotyöksi kaivannoissa\nSiperiassa, siirrettiin vuosittain suurempi tai pienempi määrä\nmurhamiehiä kaukaiseen itään. Niiden tie kulki Moskovan, Perman,\nJekaterinenburgin ja Tjumenin kautta Tobolskiin. Koko matka kuljettiin\njalkasin ja kesti se, ennenkuin he tulivat viimeksi mainittuun\nkaupunkiin, tavallisesti vuoden.\n\nVaikka heidät oli kotimaassa tuomittu elinkautiseen pakkotyöhön, niin\njulistettiin uusi päätös Tobolskissa, joka määräsi 15-20 vuoden\npakkotyön, aina heidän rikoksiensa laadun mukaan; täällä saivat he\nmyöskin kuulla mihin paikkaan ja mihin laitoksiin he tulivat\nlähetettäviksi. Osa lähetettiin nimitäin Ustj-Kamennogorskiin, toiset\nkruunun verkatehtaihin Omskissa, polttimoihin Taran luona,\nkullanhuuhtomoihin Altailla tai myös aina Nertshinskiin Baikalin\ntakaisessa alueessa. Vaellus määrättyyn paikkaan voi kestää vielä yhden\nvuoden lisäksi. Kun he tulivat määräpaikkaansa, tapahtui luultavasti\nuseimmiten, etteivät he koskaan enää tulleet luteerilaista pappia\ntavanneeksi. Tosin tekivät sekä Tobolskin että myös Irkutskin\ndivisioona-saarnaajat laajoja matkoja käydäkseen uskolaistensa luona,\nmutta mahdotonta oli kumminkin käydä kaikissa paikoissa, minne\npahantekijöitä asetettiin. Tietämätöntä oli myös papeille, missä niitä\noli tavattavana. Siihen tuli lisäksi se vaikeus, että pastori ja hänen\nsanankuulijansa eivät juuri ymmärtäneet toistensa kieltä.\n\nJo vuonna 1843 teki Moskovan divisioonansaarnaaja T:ri K. Sederholm sen\nehdotuksen, että kaikki Siperiaan tuomitut ja karkoitetut koottaisiin\nsiirtokuntiin, kukin kansakunta erittäin. Moskovan vankeinhoito-komitea\nlähetti ehdotuksen korkeampaan paikkaan, ja Lokakuun 20 p. 1845\nilmestyi keisarillinen käsky, että kaikki luteerilaiset eri\nkuvernementeista koottaisiin yhteen tai useampaan kylään Minusinskin\npiirissä Jenisein kuvernementtia ja niiden sielunhoito tulisi yhden tai\nkahden papin toimitettavaksi. Näihin siirtoloihin koottaisiin myös ne\nluteerilaiset, jotka olivat palvelleet aikansa valtion pakkotyössä.\nKantaväestön muodostamiseksi näihin kyliin tuli Rishkovan suomalaisille\nkehoitus muuttaa Minusinskin alueelle. Kun hyvää peltomaata tässä\nsiirtolassa rupesi olemaan niukalta ja sinne rupesi vuosittain\ntulvaamaan eri kansakuntiin kuuluvia karkoitettuja, niin noudatti moni\nperhe kehoitusta. Kun Irkutskin divisioonansaarnaaja pastori Butzke\nkävi Minusinskin piirissä vuonna 1851, löysi hän täällä 116\nluteerilaista vapaaehtoisia siirtolaisia, mutta vielä ei ollut mitattu\nmaa-aluetta, joka v. 1845 annetun keisarillisen käskyn mukaan oli\nheille luovutettava. Kaikki kirjoitukset, jotka tästä asiasta olivat\nlähetetyt kameraalilaitokselle Krasnojarskiin, olivat jätetyt\nvastaamatta. Paikalliset viranomaiset olivat ensin osoittaneet\nsaapuneille hedelmättömän aron Jenisein varrella asuinpaikaksi, mutta\nluteerilaiset eivät olleet tyytyneet tähän vaan hyvällä aistilla\nvalinneet itselleen hedelmällisen seudun Sujetukin ja Kebeshin\nvarrella. Pastori Butzken välityksellä saivatkin he tuon alueen.\nPastori Cossmann, josta tuli hänen jälkeläisensä, jatkoi hänen työtään\nja järjesti olot uudessa siirtokunnassa. Luteerilaisille mitattiin\n20,000 desjätinan alue. Suomalaiset pysyivät Verhne-Suetukissa, joka\noli ensimmäinen ja vanhin siirtola, lättiläiset muuttivat 1858\nNizhnaja-Bulankaan, erääsen Kebesh-joen rannalla olevaan laaksoon, 25\nvirstaa Verhne-Suetukista etelään. Virolaiset saivat itselleen\nosoitetuksi paikan Bulan-joen varrella 7 virstan päässä sieltä ja\nantoivat kylälleen nimen Verhnaja-Bulanka. Että he pääsisivät alkuun\nasumisyrityksessään, kokosivat luteerilaiset seurakunnat Venäjällä\npastori Cossmannin kehoituksesta apua näille veljilleen. Apuraha oli\nmelkoinen. Se nousi 27 tuh. ruplaan.\n\nSitä osaa Minusinskin piiriä, jossa myöskin luteerilaisia asuu, on\nkutsuttu Siperian Sveitsiksi. Maa on niin väkevää että se tuottaa\nhedelmää viidentoista vuoden ajan lannoittamatta. Korkeita\nkukkuloita ja syviä ruohoa ja harvaa lehtimetsää kasvavia laaksoja\nvaihettelee. Kukkulain välillä suikertelee kirkasvetisiä jokia. Nisua,\narbuuseja, melooneja ja tupakkaa viljellään; myöskin harjoitetaan\nmehiläistenhoitoa. Se on maa, \"jossa maito ja hunaja vuotaa\", voisi\nsanoa. Etelässä muodostavat Sajanin vuoret kuten sinisen pilviseinän\nkukkuloilleen, jotka ovat lumen peitossa isomman osan kesää. Lännessä\ntaas, Jenisein länsirannalla, nähdään yksityisiä Altai-vuoristoon\nkuuluvia korkeita vuoria. Ilman-ala on terveellistä ja lauhkeinta mitä\nSiperiassa on. Yleensä voi sanoa että paikka on edullinen.\n\nLuteerilaisista kylistä tekee suomalainen kylä Verhne-Suetuk parhaan\nvaikutuksen. Luultavasti ovat virolaisetkin samaa mieltä, sillä vaikka\nasetus määrää että Verhne-Suetuk ja sille mitattu maa-alue yksinomaan\nkuuluu suomalaiselle kansallisuudelle, niin on kuitenkin virolaisia\npesiintynyt kylään niin lukuisasti, että heidän lukunsa 1890 nousi\n364:ään. Kylän koko väestö oli silloin 921. Kouluikäisten lasten luku\nvirolaisista vanhemmista nousi 131:een, kun suomalaisten vanhempain\nlasten luku oli vaan 104. Tällä on syynsä siinä seikassa, että\nvirolaisia tulee tavallisesti koko perhe Siperiaan, kun perheen-isä\nkarkoitetaan, mutta Suomesta tulee vaan mies ja perhe jää Suomeen. Sitä\npaitsi karkoitetaan Virosta usein ihmisiä pienemmistä rikoksista ja\nnämä voivat kyllä olla kunnollisia, mutta Suomesta lähetetään harvoilla\npoikkeuksilla vaan hylkyjä.\n\nEnsimmäiset karkoitetut saapuivat Verhne-Suetukiin 1857 ja pastori,\njoka oli toimekseen saanut suomalaisten vankien ja siirtolaisten\nsielunhoidon, kesällä 1863. Viimeksi mainittuna vuonna oli nimittäin\nkeisarillinen asetus ilmestynyt Helsingissä, joka määräsi että\nsuomalainen pastori ja katekeetta olivat lähetettävät tähän kaukaiseen\npaikkaan.\n\nPastori Roschier oli ensimmäinen Suomen hallituksen Siperiaan lähettämä\npappi ja Adamsson ensimmäinen katekeetta. Pastori Roschierin\nvelvollisuutena oli hoitaa ei ainoastaan Verhne-Suetukin suomalaisia\nvaan myös äskenmainituissa kylissä asuvia virolaisia ja lättiläisiä.\nSitä paitsi oli hänen vuosittain tehtävä matka niihin paikkoihin\nJenisein kuvernementtia, missä luteerilaisia asui. Irkutskin v.t.\ndivisioonansaarnaajana teki pastori Roschier laajoja matkoja aina\nTyynenmeren rannikolle.\n\nSittenkuin pastori Roschier 1878 palasi kotimaahan, sijoitettiin\nlättiläinen pastori Nizhnaja-Bulankaan ja suomalaista kylää tulisi, v.\n1884 annetun keisarillisen asetuksen mukaan, lähinnä hoitamaan\nsuomalainen katekeetta, joka olisi sen suomalaisen pastorin\ntarkastuksen alaisena, joka saman asetuksen mukaan asuisi Omskissa eli\nsen läheistöllä ja joka sieltä vuosittain kävisi Verhne-Suetukissa.\nPastori Roschierin aikana eli noin 1875 paloi vahinkovalkealla kirkko\nja pastorin asunto, jotka olivat rakennetut Apukassan varoilla.\nSittemmin rakennettiin uudestaan valtionvaroilla koulutalo, johon tuli\nkoulusali ja asunto katekeetalle. Katekeetta Lindholm, joka tuli\nAdamssonin jälkeen tähän virkaan, harrasti suuresti oman kirkon\nsaamista kylään. Kun oli Irkutskin pankissa varoja tähän tarkoitukseen\nnoin 1,500 ruplaa ja vapaaehtoisia lahjoja Suomesta kertynyt noin 700\nruplaa, niin voitiin aije toteuttaa, ilman varsin suuria uhrauksia itse\nsiirtokunnan puolelta.\n\nKirkko rakennettiin ja voitiin vihkiä syksyllä 1888. Se oli silloin\ntullut maksamaan 2,800-3,000 ruplaa.\n\nOnnellisessa tilassa ovat Verhne-Suetukin talonpojat verraten useimpiin\nmuihin Siperiassa sen kautta, että heidän on helppo muuttaa rahaksi\nviljansa kauppiaille, jotka ostavat läheisten kullanhuuhtomojen\ntarpeeksi. Hyvänä tulolähteenä on myöskin rahdinveto mainittuihin\nkullanhuuhtomoihin. Niinpä kertoi eräs talonpoika suomalaisessa kylässä\nansainneensa 200 ruplaa yhdessä talvessa sellaisten kuormien\nkulettamisella. Vilja on usein Minusinskissa hyvässä hinnassa, sillä\nsitä ostetaan ja kuletetaan laivoilla alas jokea pitkin sellaisiin\npaikkakuntiin, missä viljankasvu ei menesty.\n\nTie Minusinskista Verhne-Suetukiin eli Kamennoi-bradiin, kuten kylää\npaikkakunnalla jokapäiväisessä puheessa kutsutaan, kulkee milloin\nmäkiä, joista on laaja näköala sekä Sajanin- että Altaivuorille, joiden\nluulee olevan aivan lähellä, milloin taas hedelmällisiä laaksoja ja\nmetsiä. Kuinka voi erehtyä määrätessä etäisyyttä sellaisilla\npaikkakunnilla, näkee seuraavastakin. Eräs postimestari Minusinskissa\nkertoi luulleensa kun tuli paikkakunnalle, että matka Sajanin vuorille\nvoi olla korkeintaan 7-10 virstaa. Tässä luulossa ehdotti hän\nmuutamille tuttavilleen että tekisivät kävelymatkan vuorille. \"Kyllä\",\nvastasivat nämä ja silloin lähdettiin. Kun mennään Minusinskista\nVerhne-Suetukia eli Sajanin vuoristoa kohden, niin on kuljettava\nmuutaman virstan pituisen metsän eli laakson poikki. Heidän astuttuaan\ntämän matkan ja tultuaan taas korkeammalle paikalle, näyttivät vuoret\nolevan yhtä etäällä. Kummastuneena kysyi postimestari silloin kuinka\npaljo heillä oli vielä jälellä matkaa näille vuorille. \"Noin 150 à 200\nvirstaa on meidän vielä astuttava\", tuli vastaukseksi.\n\nJos minä nyt voisin lopettaa kuvaukseni Verhne-Suetukista, niin olisi\nhyvä; mutta silloin olisi lukija saanut liika valoisan kuvan\npaikkakunnasta. Luonto on ihana, ilma sinisen kuultava ja ilman-ala\nhyvä. Leivästä ja rahan-ansiosta ei ole mitään puutetta, kaikki on\ntotta, mutta asukkaat huokaavat kovan hirmuvaltiaan, juoppouden,\norjuudessa. Tämä pahe, joka on juuri moniin muihin paheihin ja\nrikoksiin, pitää meidän maanmiehemme vankinaan niin, että siirtokunta\nei ole voinut kukoistaa niin kuin voisi luulla ja toivoa. Suomen asema\non sellainen, ettei sillä voi olla siirtomaita siinä ymmärteessä kuin\nmuilla itsenäisillä valtioilla on, mutta meidän pitäisi pitää kunnian\nja rakkaan velvollisuuden asiana auttaa maanmiehiämme korkeammalle\nsivistysasteelle kuin millä ne ja niiden ympärillä olevat kansat ovat.\nMitä muuta on sanottavaa tästä siirtokunnasta, selviää seuraavista\nmatkakertomuksista.\n\n\n\n\nIX.\n\nAshtshagul.\n\n\nTämännimisestä suomalaisesta siirtokunnasta on tuskin kukaan Suomessa\nkuullut puhuttavan. Syy siihen on helposti löydettävissä. Ei nimittäin\nole kauvempaa kuin muutamia vuosia siitä kuin ensimmäiset suomalaiset\nasettuivat tähän paikkaan, jossa nyt pieni tämänniminen siirtola on\nsyntynyt. Tämä siirtola on eteläisin kaikista suomalaisista\nsiirtoloista Siperiassa ja on noin 51 leveysasteella Tomskin\nkuvernementin Barnaulin piirin lounaisimmassa kulmassa. Jo kauvan oli\nmoni Bugenen siirtolassa ollut tyytymätön asuinpaikkaansa ja halunnut\npäästä pois johonkin helppopääsyisempään paikkaan. Muutamat sikäläiset\nperheet olivat monta vuotta kuleskelleet etelä-Siperiassa, asuneet\nmilloin venäläisissä kylissä, milloin Barnaulin kaupungissa, löytämättä\nsopivaa asuinpaikkaa. Vihdoin asettuivat he arolle mainitulla alueella,\nmissä oli runsaasti saatavana suolatonta vettä. Niin pian kuin he\nolivat tehneet sen ja Tobolskin kuvernementissa asuvat luteerilaiset\nolivat saaneet tiedon siitä, muutti vielä vuosina 1887-1890 moniaita\nperheitä suomalaisia, virolaisia ja lättiläisiä Bugenesta ja\nOm-siirtokunnasta. Alue kuuluu keisarilliselle kabinetille ja on\nBarnaulin vuorihallituksen hoidossa. Asianomaisten toimesta mitattiin\nluteerilaisille maa-alue, laskettu 700 henkeä varten, jonka luvun\npitäisi kokoontua määrävuosien kuluessa, jos he tahtoivat pitää koko\nmitatun maa-alueen. Vuonna 1891 oli siirtokunnassa 102 henkilöä,\nenimmäkseen suomalaisia.\n\nUseampia kertoja olin saanut kirjeitä Ashtshagulista, joissa pyydettiin\ntulemaan heidän luokseen, mutta en ollut voinut saada matkarahoja\nennenkuin keväällä 1891. Toukokuun keskivälillä mainittuna vuonna olin\nvalmis lähtemään mainitulle virkamatkalle, joka oli viimeinen pitempi\nmatka mitä Siperiassa tein. Siitä tulen kertomaan jossakin seuraavassa\nluvussa.\n\n\n\n\nX.\n\nEnsimmäinen virkamatkani Om-siirtokuntaan 1885.\n\n\nPäästyäni vähä järjestykseen ja saatuani podorozhnan (kyytipassin),\nläksin matkalle Jelankaan, joka on 150 virstaa itään Omskista, sillä\nsiellä sanottiin suomalaisia asuvan. Kun tulin sinne, sanottiin että\nminun olisi pitänyt poiketa oikealle paljo ennen ja että minä nyt olin\ntehnyt 70 virstan mutkan. Kuultuani kuitenkin, että kylässä asui\nlähemmä sata luteerilaista, rauhoituin ja jäin yöksi sinne. Aamulla\nk:lo 5 lähetin sanan eräälle suomalaiselle, joka heti tuli\nkestikievariin. Tämä sanoi olevansa Ylistarosta ja nimensä olevan\nPajumäki. Sovittuamme ajasta ja paikasta kokoonnuimme k:lo 10 e.pp.\nerään Helsingistä kotoisin olevan suutari Strandin luona ja minä pidin\njumalanpalveluksen siellä kahdellekymmenelle hengelle. Sitten läksin\nminä taas matkaan etsimään suomalaista siirtokuntaa ja tulin k:lo 6\nj.pp. erääseen venäläiseen kylään Om-joen varrella. Toisella rannalla\noli suomalainen siirtokunta. Odottaessani miestä viemään kapineitani\nvenerantaan, näin kolme miestä tulevan, yksi keskellä ja hänen\nkummallakin puolellaan mies, kelpo nuija kädessä. Eräs venäläinen\nsanoi: tuo keskimmäinen on suomalainen. \"Hyvää päivää\", sanoin minä\nsuomeksi. -- \"Jumala antakoon\", vastasi hän. \"Jouduin tässä kiinni\",\njatkoi maanmieheni. -- \"No mistä syystä?\" -- \"Ei se asia ollut niin\nsuuri mutta ihminen joutuu toisinaan onnettomuuteen\", arveli hän, ja\nlisäsi: \"kyllä jo taitaa henki mennä, on seitsemäs kerta kun täällä\njouduin kiinni.\" Mies sanoi nimensä olevan Liisanpoika ja kotoisin\nolevansa Hämeenlinnasta. Sittemmin sain kuulla, että hän oli ollut\ntyössä eräällä venäläisellä, joka lähetti hänen hevosella ja kärryillä\nviemään ruokaa työväelle pellolla. Mutta Liisanpoika piti edullisempana\najaa tiehensä. Niin hän meni ja möi sekä hevosen ja kärryt että kaikki,\nmillä jotain arvoa oli. Tästä teostaan oli hän nyt vangittu.\n\nKun katselin suomalaista kylää etäältä, näytti se minusta monessa\nsuhteessa muistuttavan suomalaista kylää kotimaassa. Saunat\njoenrannalla ja pitkät koivut pihoilla, mutta ennen kaikkea kieli, jota\npuhuttiin, muistutti Suomea. Ajajan huudosta tuli eräs vanha mies\nveneellä minua hakemaan. Hän oli kivuloinen ja heikko. Kun hän kuuli\nminun olevan suomalaisen papin, joutui hän sellaisen ilon valtaan että\nhän lankesi polvilleen ja huudahti: \"Voi Herra Jumala, vai tuli tänne\nviimein oikea suomalainen pappi!\" Kun minä sitten istuin maanmiestemme\nkeskuudessa, niin tuntui minusta ihan kuin olisin löytänyt sen, mitä\nkauvan olin etsinyt. Ihmeellistä ei se ollutkaan, sillä ei päivääkään\ntuskin ollut kulunut viiteen vuoteen, etten olisi ajatellut näiden\nmaanmiestemme hyljättyä asemaa.\n\nSen vuoksi ei ollutkaan pieni ilo minulle nähdä että olin tervetullut\nja kauvan odotettu. Luteerilainen siirtola Om-joen varrella on 125\nvirstan päässä itään Omskista, mutta ei kuulu Akmolinskin alueesen,\njohon Omsk kuuluu, vaan Tobolskin kuvernementtiin. Siirtokuntaan kuuluu\nneljä kylää, Helsinki eli Ruotsinkylä, Narva eli Suomenkylä, Tallinna\neli Eestinkylä ja Riia eli Lätinkylä.\n\nKun pastori Johansson ei voinut saada kyllin paljo luteerilaisia tähän\nuuteen perustamaansa siirtokuntaan, niin pyysi hän Tobolskin\nkuvernöörinvirastolta että kaikki Siperiaan tuomitut koko Venäjän\nvaltakunnasta lähetettäisiin Om-siirtokuntaan. Niin tapahtuikin. Tässä\nlienee etsittävä syy siihen että lakattiin lähettämästä suomalaisia\nniille määrättyyn Verhne-Suetukin siirtokuntaan Minusinskin piirissä\nJenisein kuvernementtia. Vuosittain tulvasi siirtokuntaan sadoittain\nhenkilöitä, suurimmaksi osaksi pahantekijöitä ja roistoja. Pian muutti\npastori Johansson pois Omskista, jossa hänen oli asuntonsa, ja hänen\nsijaansa tuli vähemmin tarmokkaita miehiä, jotka kävivät siirtokunnassa\nvaan yhden taikka korkeintaan kaksi kertaa vuodessa. Elämä siellä tuli\naina pahemmaksi ja pahemmaksi, ja lopullisesti tuli luteerilaisista\nsellainen kauhistus ja vitsaus koko tienoolle, että väestö eli\nvenäläiset kääntyivät virastojen puoleen pyytäen ettei lähetettäisi\nkaikkia pahantekijöitä heidän piiriinsä, sillä siellä ei nyt enää ollut\nmitään turvaa hengen eikä omaisuuden puolesta. Lienee tapahtunut että\nmeidän maanmiehemme lähtivät 20 à 30 miehen suuruisina joukkoina\nrosvoamaan ja varastamaan. Sitten tulikin käsky, että luteerilaisia ei\npitäisi lähettää enää kaikkia yhteen paikkaan, vaan hajoittaa\nkaksittain kuhunkin kylään. Mutta pahuus ei ole vähentynyt\nluteerilaisissa, vaan on se viime vuosina noussut korkeimmilleen.\nKaikki siveelliset käskyt ja siteet ovat poistetut. Avioliittoa ei\npidetä ollenkaan pyhänä. On tavallista että vaimo jättää ja elää toisen\nkanssa, jätetty mies taas ottaa itselleen vuorostaan toisen vaimon\nj.n.e. Suomalaisessa kylässä sattui m.m. sellainen tapaus että kaksi\nmiestä oli vaihtanut vaimoja. Että vaimo varastaa miehensä omaisuutta\ntämän ollessa poissa kotoa ja lähtee tiehensä toisen kanssa, on\ntapahtunut usein. Eräs mies tuli minun luokseni ollessani\nsiirtokunnassa ja pyysi minua kuulustelemaan hänen vaimoaan\nmatkoillani. Kun hän oli ollut heinänteossa, oli hänen vaimonsa myynyt\nkaikki kalat, mitä hän oli pyytänyt keväällä, kaiken voin ja kaikki\nmunat, sekä juonut rahat suuhunsa ja sitten karannut kotoa. Kuulin\nkerrottavan että vaimo ensin oli ollut kelpo ihminen, mutta hänen\nmiehellään oli ollut tapana pakoittaa hänen juomaan, kun itsekin joi.\nSiten tuli vaimosta vähitellen juoppo. Eräs toinen tuli ja valitti että\nhänen vaimonsa oli jättänyt hänen kolme vuotta sitten sekä asui erään\nvirolaisen luona, jonka kanssa hänellä oli kaksi lasta. Siitä\nhuolimatta sanoi hän kumminkin ottavansa vaimonsa vastaan, jos tämä\ntahtoi tulla takaisin jota se kuitenkaan ei tehnyt. Toisilta kuulin\nettä hän oli ajanut pois vaimonsa ja antanut hänelle lehmän sekä\nsanonut että he nyt olivat eronneita ystäviä.\n\nSen talon isäntä, missä asuin, oli etevä mies, suomalaisenkin mitan\nmukaan. Hän oli kauvan pitänyt suomalaisia lehtiä ja lukenut hyvin\npaljo. Hän oli syntynyt Siperiassa vapaista vanhemmista ja oli suuressa\narvossa ei ainoastaan siirtokunnassa, vaan myöskin ympärillä olevissa\nvenäläisissä kylissä. Hän kärsi revolverinlaukauksesta, jonka oli\nsaanut eräältä lättiläiseltä, kun tätä oli pantava kiinni. Lättiläiset\nja saksalaiset ovat pahimpia siirtokunnassa. Melkein koko lättiläinen\nväestö on varkaita ja varkaan-salaajia. Jos joku rehellisempi olisikin\nheidän joukossaan, niin ei se uskalla avata suutansa, tietäen mitä\nolisi seurauksena. Sinä kesänä olivat lättiläiset kiskoneet rahoja\nympärillä olevista venäläisistä kylistä aina toista tuhatta ruplaa. Ne\nvarastavat nimittäin hevosia venäläisiltä, jotka sitten saavat lunastaa\nne kylästä sovitulla summalla. Minä näin luettelon, kuinka paljo kukin\noli saanut maksaa. Erästäkin oli verotettu 70 ruplaa. Kun ne sitten\nlähtevät hevosineen, ammutaan niitä jälestä. Kylän koulumestari\nMühlenberg, sivistynyt mies, kertoi minulle että lättiläiset kaksi\npäivää sitten juuri olivat hukuttamassa kahta venäläistä jokeen, kun\nnämä olivat tulleet etsimään varastettua tavaraa. Jos ei hän olisi\nseisonut revolveri kädessä ja uhannut ampua heti sen, joka uskalsi\nestää venäläisiä pelastamasta itseään, niin olisivat he epäröimättä\ntehneet tekonsa. Koulumestari oli sitten saanut terveisiä että olisi\nkauniisti, muuten saisivat he kyllä hänen vaikenemaan ijäksi.\nLättiläiset ovat ylimalkaan vaikeata kansaa. Erään lättiläisen vihin\nerään luteerilaisen naisen kanssa Omskissa muutamia päiviä jälkeen\ntuloni. Hääiltana oli sulhanen tullut hiukkasen juovuksiin, sanonut\nmorsiantaan huoraksi ja antanut selkään anopilleen. Niin lähti hän\nkotiinsa, joka oli 80 virstan päässä Omskista. Hänen vaimonsa meni\nmyöhemmin sinne, mutta huomasi tullessaan että miehellä jo oli luonaan\nnainen, joka rupesi syytämään uudelle vaimolle haukkumasanoja sekä\nväitti olevansa enemmän hänen vaimonsa kuin tuo toinen, kun hän pian\ntulisi antamaan hänelle perillisen. Nuori vaimo tuli suruisena isänsä\nkanssa minun luokseni neuvottelemaan, miten he saisivat laillisen eron.\nParin viikon päästä tuli mies minun luokseni ja sanoi että hän\npoliisilla tuottaisi uuden vaimonsa luokseen. Kun en voinut keskustella\nhänen kanssaan ilman tulkkia sekä tiesin että hänen oli syy kaikkeen,\nniin puhuin tällä kertaa enimmäkseen merkeillä ja tempuilla, mutta\nkieltä jota hän hyvin ymmärsi. Lieneekö sitten ollut minun\nkaunopuheliaisuuteni vai joku muu joka vaikutti, ainakin tuli hän parin\ntunnin päästä nuoren vaimonsa kanssa lähtötervehdykselle minun\nluokseni, sillä nyt oli vaimo muuttava hänen kanssaan hänen kotiinsa.\n\nMeidän suomalaisemme täällä Siperiassa eivät kehumista kannata, ja\nkuitenkin täytyi Om-siirtokunnan koulumestarin sanoa että ne ovat\nverraten \"sivistyneitä\". Luultavasti tarkoitti hän että ne kohtelevat\nhäntä siivosti ja kunnioituksella. Kun minä aamulla siirtolaan tuloni\njälkeen lähdin katselemaan \"Helsinkiä\", kokoontuivat pian ne kylän\nsuomalaisista, joilla ei ollut erittäin suuria (nim. äskeisiä)\npahantekoja omillatunnoillaan, minun ympärilleni. Useampia pohjalaisia\ntapasin täällä, niinpä esim. Matti Annalan Kauhavalta, Ylihärsilän\nLapualta, Liveljaan Alahärmästä y.m.\n\nOli ihmeellistä nähdä sitä vaikutusta, mikä minun ilmestymiselläni\nheihin oli. Osa vapisi niin, että heidän oli vaikea seisoa, ja kului\nhyvä aika, ennenkuin voin saada selvää keskustelua heidän kanssansa\ntoimeen. Samaa olen huomannut kaikkialla suomalaisistamme, niin että\nminun on usein täytynyt puhua niin hiljaa ja ystävällisesti kuin\nmahdollista, saadakseni heitä hiukan rohkaistuiksi. Kun he tulevat\nkaupunkiin, ovat he kuin pelotetut linnut. Ihmeellistä ei se olekaan,\nsillä varkauksista, joita luteerilaiset tekevät venäläisissä kylissä,\novat ne kaikki niin vihattuja, että niitä ajetaan takaa ja tapetaan\nkuin metsän petoja, jos niitä tavataan venäläisellä alueella. Asia\npahenee vielä siitä, että monikaan ei osaa puhua venäjää selittääkseen\nasiaansa ja matkansa syytä, joka voi olla kyllä laillinen ja\ntarpeellinen. Luullaan että enemmän kuin puolet kaikista mitä Suomesta\nkarkoitetaan menettää henkensä venäläisten käsissä ja haudataan salaa.\nAsianhaarat houkuttelevatkin siihen. Jos nimittäin varas saadaan kiinni\nja viedään \"voolostiin\", kuten täällä sanotaan, niin tulee varas\ntavallisesti takaisin viikon päästä. Voolosti on kunnan pääpaikka ja\nkäsittää useampia seurakuntia. Kussakin voolostissa on käräjätupa ja\nlautakunta, jonka eteen pahantekijä ensi sijassa viedään. Jos nyt tulee\nvarkaan ystävä ja antaa 15 à 20 ruplaa zasedatelille (nimismiehelle),\nniin päästää hän vangin pois ilman muuta. Kun tämä palaa kylään, niin\nsaavat hänen ilmiantajansa olla varoillaan. Sen vuoksi sanoi eräs\nvenäläinen talonpoika minulle: \"se, jolla on 30 tai 40 ruplaa, saa\nvarastaa niin paljo kuin tahtoo, mutta pahempi on köyhän tehdä sitä\".\nEipä olekaan siis ihmeteltävää että venäläiset talonpojat itse rupeevat\nkäyttämään oikeutta. Mutta on selvää että se usein menee laidalta ja\njulmuuteen asti. Kerrottiin minulle siirtolassa, että oli löydetty\njoesta viisikin miestä sidottuina yhteen ja suitset suussa; nämä olivat\nolleet hevosvarkaita, jotka venäläiset olivat hukuttaneet. Jos joku\nkäyttäytyy hyvin venäläisten joukossa ollessaan, niin auttavat ne häntä\nkaikella tavalla, sillä ne ovat hyväsydämisiä ja hyväntahtoisia. Mutta\nniiden hyvyyttä käyttävät meidän maanmiehemme useimmiten väärin. Jos\nhän saa lainaksi 15 tai 20 ruplaa, niin katoaa hän eikä enää palaa. Ja\npetetty venäläinen sanoo: \"Jumala hänen kanssaan, hän ei ymmärtänyt\nmikä hyvin ja oikein oli\".\n\nMutta joudun liika kauvas kerrottavastani asiasta. Ensimmäinen, mitä\nmaanmieheni kysyivät hiukan toinnuttuaan, oli tämä: \"Onko siinä perää\nkun sanotaan että täältä voisi vielä päästä Suomeen?\" Minun täytyi\nsanoa etten uskonut heidän saavan lupaa siihen mutta lisäsin: \"Miksi\ntahtoisittekaan täältä pois, maahan on parasta mitä olla voi ja jos\nolette ihmisiksi niin teidän on täällä hyvä olla\". -- \"Niin, mutta se\nikävä\", oli surullinen vastaus. \"Ehkä nyt tulee parempi, kun Te olette\ntulleet tänne\", lohduttelivat he itseään. Sittenkuin he olivat tulleet\nrohkeammiksi, kertoi eräs että viilsi oikein hänen sydämessään, kun hän\nkuuli herrasmiehen siinä puhuvan suomea; toinen taas kertoi että hikeä\nrupesi valumaan hänen otsaltaan j.n.e. Sunnuntaina saarnasin minä\nniiden rukoussalissa, joka oli pieni koulutupa lättiläisten kylässä.\nSillä vaikka täällä asuu pari kolme tuhatta luteerilaista, niin lienee\nmahdotonta saada heitä minkäänlaiseen uhraukseen kirkon rakentamiseksi.\nUseimmat ovat niin köyhiä että heillä tuskin on vaatteita millä itseään\nverhoisivat. Seurakuntaa oli koolla varsin runsaasti ja järjestys\nerittäin hyvä. Lieneekö ollut huono enne vai ilostako suomalaiset\npaukuttivat niin lujasti että he särkivät pienen kirkonkellonsa, mutta\nvahinko se oli joka tapauksessa laiminlyödylle ja kurjalle\nseurakunnalle. Iltapäivällä pidin raamatunselityksen Ruotsinkylässä\nsekä koetin tehdä muutamia kysymyksiä hengen-asioista. Ettei aivan\nturhaan tarvitse työskennellä näiden kadonneitten lampaiden\nkeskuudessa, uskon kyllä. Mutta kuinka paljo voi sentään ylimalkaan\nvaikuttaa, kun on tehtävä niin laajoja matkoja ympäri. Lukutaito lasten\nkeskuudessa on huono tai ei sitä olekaan. He näyttivät olevan iloisia\nsiitä että minä lupasin pitää lukukinkerit heidän kanssaan seuraavana\ntalvena. Suomalaisen tavan mukaan tahtoivat tuoda minulle \"muruja\".\nEnnen lähtöäni toi yksi munia, toinen voita ja kolmas vesilinnun.\nVaikka minä tiesin että antajat olivat köyhiä, niin otin minä iloisesti\nvastaan heidän lahjansa, jotka osoittivat että olin voittanut heidän\nsydämensä. Että täällä on paljo tekemistä ja työala jota ei niin\npitäisi laiminlyödä kuin on tapahtunut tähän saakka, selvesi minulle\nenemmän ja enemmän. Sydämestäni kiitin Jumalaa, etten ollut kuunnellut\nniiden neuvoa, jotka koettivat saada minua luopumaan tämän matkan\npuuhasta, sillä tarve on suurempi kuin kertoa voi. Sanoivat\nsiirtokunnassa koettaneensa kirjoittaa Suomeen ja kuvata hätäänsä,\nmutta eivät tietäneet olivatko kirjeet tulleet perille.\n\n\n\n\nXI.\n\nMatka Bugeneen Kesäkuussa 1886.\n\n\nKun nyt taas joku aika oli kulunut turhaan odottaessa matkarahoja\nVenäjältä, ja minä olin saanut hiukan säästetyksi omista varoistani,\nniin päätin minä tehdä matkan Bugenen siirtolaan Butakovskin\nvoolostissa Taran piiriä. Tehtyäni kaikki mitä olin voinut saadakseni\nvirkamatkoja varten määrättyjä varoja, niin en voinut muuta kuin\nkärsivällisesti odottaa parempia aikoja, vaikka se on vaikeata sekä\nseurakunnalle Siperiassa että minulle. Minulle on se sitä pahempaa, kun\non tekemisissä enimmäkseen sellaisten ihmisten kanssa, jotka kaikki\nasiat pahempaan päin kääntävät.\n\nIlmoitettuani kahta viikkoa ennen lähtöä matkastani ja pyydettyäni että\nsieltä tultaisiin hevosilla noutamaan Tarasta, läksimme me, vaimoni ja\nminä, höyrylaivalla Omskista ja saavuimme kahdenkymmenen tunnin matkan\njälkeen Taraan, joka on 280 virstaa pohjoiseen Omskista. Pitkin\nmutkikasta jokea tulee tie noin. 400 virstan pituiseksi. Tähän väliin,\njonka me myötävirtaan kulimme niin lyhyessä ajassa, kului paluumatkalla\nkokonaista neljä vuorokautta. Tässä on kuitenkin huomattava että\nlaivalla oli proomu hinattavana. Irtishin joki on aina mahtava, mutta\nsuurenmoisimmalta se näyttää kevättulvan aikana. Sen keskimääräinen\nleveys on noin puoli virstaa. Nyt kun vesi oli korkealla, voi laivasta\nkatsella kauvas ympärille, mutta myöhempänä kesällä ollaan niin syvällä\njokilaaksossa että harvoin näkee muuta kuin yksitoikkoisia, jyrkkiä\njokirantoja.\n\nNyt oli alinomainen näköala silmänkantamattomiin niittyjen ja peltojen\nyli. Mitä kauvemma tulimme Taraa kohden, sitä mäkisemmäksi ja\nmetsäisemmäksi tuli maa ja jo muutamia virstoja Tarasta etelään näkyi\naarniometsän eli \"urmannin\" reuna, kuten suomalaiset siellä venäläisten\nmukaan sitä kutsuvat. Tässä metsässä, jonka vertaa pituudessa ja\nleveydessä ei liene, vaeltaa ostjaakki vielä tuohivene pään päällä,\nmahdottomana sivistää, ja metsän villieläimillä on siellä rauhallinen\nkoti. Sellaisia paksuja honkahirsiä kuin sieltä tuodaan en ole koskaan\nnähnyt. Kun olimme tulleet Taraan ja saaneet asunnon erään siivon\npikkuporvarin luona, otin ensi työkseni kuulustella oliko ketään\nsuomalaisia tullut meitä vastaanottamaan, mutta niitä ei kuulunut eikä\nnäkynyt. Luultiin että oli mahdotonta päästä Bugeneen ja että syy\nsuomalaisten poisjäämiseen oli juuri tästä seikasta etsittävä. Mutta\nkoettaa täytyy, ajattelin, ja menin siis paikkakunnan ylhäisimmän\nvirkamiehen, ispravnikan eli poliisimestarin luo; tämä virkamies on\nkuvernöörin ja nimismiehen välillä. Hän oli hyvin ystävällinen mutta\nsanoi että oli mahdotonta päästä Bugeneen. Niin sanoi myös paikkakunnan\nrauhatuomari, joka sattui olemaan paikalla. Tämä sanoi kerran\nkysyneensä eräältä suomalaiselta, miksi he olivat ottaneet asuntonsa\nniin vaikeapääsyisten soiden taakse ja tämä oli vastannut: juuri sen\nvuoksi että sinne on niin vaikea päästä.\n\nKun minä pysyin aikeessani siitä huolimatta kuitenkin koettaa, antoi\nispravnikka minulle kirjoituksen, jossa hän käski alaisiaan\ntoimittamaan minulle hevosia sekä tarjosi minulle sotamiehen avuksi\nmatkalla, jonka tarjouksen minä kumminkin hylkäsin.\n\nPuolen tunnin päästä ovat hevoset teidän luonanne, sanoi hän, kun minä\nhyvästi-jätössä kiitollisena tartuin hänen käteensä. Pian istuimme me\nkapineinemme tarantassissa, jota ajoi paljaaksi ajeltu tataarilainen,\njoka ei suinkaan tahtonut viivyttää meidän perilletuloamme.\nNäytettyämme taas voolostin kansliassa kirjoitusta ispravnikalta,\nsaimme pian hevoset, vaikka kehoitettiin meitä ettemme lähtisi yön\nselkään. \"Te jäätte varmaan kiinni suohon\", arveli itsepäinen\nisäntämme, jonka oli lähdettävä matkaan hevosineen. Saimme nyt vaihtaa\ntarantassin tavallisiin kovoihin työkärryihin, ottaa kolme hevosta\nkahden sijasta ja sittenkuin kaikki oli järjestyksessä, läksimme\nmatkaan. Ensiksi laskettiin hyvää vauhtia, mutta pian rupesi olemaan\ntie huonoa. Toinen nevalätäkkö seurasi toisen perästä ja usein olivat\nhevoset aivan tarttua mutaan. Toisin paikoin taas kiskoivat hevoset,\njotka kahlasivat vedessä vatsaa myöten, kärryjä puolimädännyttä\ntelasiltaa pitkin. Viimein tuli melkein pimeä ja raskaita sadepisaroita\nrupesi putoilemaan mustista pilvistä.\n\nUseampia tuntia olimme jo ajaa rähmittäneet suossa, ja kun kysyimme\nkyytimieheltä emmekö pian tule kievariin, antoi hän sen ikävystyttävän\nvastauksen että meillä oli enemmän kuin puoli taipaletta jälellä, ja\nettä tämä osa tietä oli vielä pahempaa kuin se mitä oli kuljettu. Niin\nmeni sentään vähitellen eteenpäin, vaikka meillä usein oli syytä pelätä\nettä toteutuisi mitä meille oli ennustettu, että nimittäin saisimme\nviettää yömme istuen kiinni suossa. Vihdoin alkoi yksi hevosista, ja\nparas sitä paitsi, luopumaan liitosta, sillä sen kaviot olivat\nalinomaisesta kahlaamisesta tulleet niin aroiksi että se tuskin enää\nvoi jaloillaan seisoa. Koko kuorma muutettiin yksille kärryille.\nRuoskanläimäykset ja ajajan yksitoikkoiset huudot, kun se hoputti\nväsyneitä hevosiaan, kaikuivat melkein kamalilta synkässä erämaassa.\nJumalan avulla pääsemme viimeinkin erääsen venäläiseen kylään. Me\nkoputamme porttiin ja päästää meidät sisään isäntäväki, joka nousee\nylös ihan hämmästyneenä niin odottamattomasta vieraiden tulosta.\nSittenkuin kotitekoista olutta, jonka vertaista ei saa Suomessa, oli\ntuotu virkistykseksi, tahdottiin laittaa samovaari kuntoon, jonka me\nkuitenkin kielsimme, sillä päivän vaivojen jälkeen tarvitsimme\nparhaiten lepoa. Aamulla, niin pian kuin olimme nousseet ylös,\nkestitettiin meitä taas kaikellaisilla herkullisilla leivoksilla, joita\nemäntä aamupuhteen aikana oli alustanut vieraitaan varten. Yösijastamme\nja ravinnosta ei otettu mitään maksua. Sillä täällä metsissä viihtyy ja\nelää vieraanvaraisuus aivan hyvin vielä tänäpäivänä. Esimerkkinä tästä\nvenäläisten talonpoikien vieraanvaraisuudesta Taran seudulla tahdon\nmainita että kun palausmatkallani kulin torin poikki Tavassa, tuli eräs\nvenäläinen talonpoika, tervehti hyvin ystävällisesti minua, sanoi\nolevansa hyvä ystävä jonkun suomalaisen kanssa, selitti missä asui ja\npyysi minua olemaan niin hyvä ja tulemaan vieraaksi hänen luokseen, kun\nvastedes kuljen ohitse. Kun tapaa sellaista ystävyyttä vieraalla\npaikkakunnalla, niin tekee se sydämelle oikein hyvää. Että venäläiset\nkohtelevat erityisellä arvon-annolla ja kunnioituksella, siitä saa\npaljo kiittää saksalaisia pastoreja, jotka ennen ovat matkustelleet\ntäällä. Elämällään ja käytöksellään ovat he hankkineet luteerilaisille\npapeille hyvän arvon Siperiassa, jota sitä vastoin venäläiset papit\neivät aina nauti. Että moni luteerilainen pappi on ollut erittäin\ntarkka nimestään ja arvostaan, osoittaa kertomukset tarmokkaasta\npastori Johanssonista, joka kolmisenkymmentä vuotta sitten oli täällä.\nKun eräs venäläinen kerran oli sanonut suomalaiselle: teidän pastorinne\non vaan sikopaimen, oli hän haettanut miehen luokseen (hän oli tällä\nkertaa metsässä, jossa siirtolan rajoja käytiin) ja antoi hänelle kelpo\nvitsasaunan. Kun vielä lisää että pari huonoa virkamiestä sai eron\nsaksalaisten pastorien toimesta, niin voi ymmärtää että kansa oli\nsaanut kunnioitusta niihin ja niiden toimintaan.\n\nMe jatkoimme matkaa aamiaisen syötyämme ja vaikka minä usein olen\nmennyt hyvää vauhtia Siperiassa, niin en tiedä sentään kulkeneeni\nnopeammin kuin nyt. Tiet olivat tasaisia ja maa hiukan ylävämpää.\nMeillä oli vaan kolmekymmentä virstaa jälellä Bugeneen jossa meidän\nisäntämme, joka kyyditsi meitä, sanoi olevansa tuttu.\n\n\"Suomalaiset siellä ovat rikkaita ja kelpo ihmisiä\", sanoi hän. Yksi\nvaikea paikka oli meillä kuljettavana, nimittäin puolen virstan\npituinen suo, jossa hevoset toisinaan vajosivat niin syvään että muta\nnousi niiden selän yli. Jos nämä suot olisivat pohjattomia tai\nsellaisia kuin Suomessa, niin olisi niistä mahdoton kulkea. Mutta\nniissä on aina kova pohja ja kuivina kesinä ne kuivuvat niin, että\ntäytyy tehdä kaivoja jos tahtoo elukoille vettä.\n\nKello kaksitoista toisena helluntaipäivänä saavuimme me suomalaiseen\nkylään, jonne meitä ei ollut tiedetty odottaa, sillä minun kirjeeni ei\nollut vielä saapunut. Kun me tulimme postikello luokissa, niin luultiin\nettä se oli zasedateli eli nimismies, jota odotettiin kylään samaan\naikaan. Kaukaa osoitettiin meille mihin meidän piti ottaa asunnon.\nSattuikin niin onnellisesti että osoitus tarkoitti juuri samaa taloa,\njonne me olimme aikoneet.\n\nErittäin hämmästyivät ihmiset meidän tullessamme kun kuulivat meidän\nsanovan \"hyvää päivää!\" Olimme tuskin ehtineet meille osoitettuun\nhuoneeseen sisälle, ennenkuin se oli ihan täynnä ihmisiä. Kun me emme\nolleet erittäin ihanan näköiset, ollen yltä päältä ravassa ja mudassa,\npyysin minä heitä jättämään meidät hetkeksi siistimään itseämme. Sen\ntehtyä pääsivät he taas sisään. Nämä metsän siivot lapset tervehtivät\nmeitä vuorotellen itkien ja nauraen. Eräs ukko, joka näytti olevansa\nkokeneempi kuin toiset, sanoi: \"Minä sanoin heti nähdessäni teidän\najavan ikkunamme ohi että se ei ollut zasedateli vaan varmaankin uusi\npastorimme rouvineen.\"\n\nLukkari, eräs vanha virolainen, ei voinut kyllin harmita siitä etteivät\nolleet tienneet meidän tulostamme, sillä siinä tapauksessa olisivat he\nkunnioittaneet meitä pienellä rukoushuoneen kellolla kylään\ntullessamme.\n\nTavat kylässä ovat yksinkertaiset. Varkaudesta ja muista rikoksista\nkuulee harvoin. Ne viikot mitä me vietimme siirtolassa olivat kuin\nlepoa, kun vertaa niitä oleskeluun Omskissa tai muissa siirtoloissa,\njoissa aina hiipii ympärillä ihmisiä, joista ei tiedä mitä heillä on\nmielessä. Sillä Suomesta karkotettujen joukossa on hyvin harvoja, joita\nei voi laskea konnain ja roistojen kirjoihin. Mitä enemmän tulee niitä\ntuntemaan, sitä huonommiksi huomaa heidät. Vaikka ei ole minulle\nhauskaa antaa sellaista arvostelua maanmiehistäni Siperiassa, niin en\nvoi muuta. Usein kuvitellaan lähetettyjä murhanhaluisiksi rohkeiksi\nmiehiksi, joilla kuitenkin voi olla joku määrä kuntoa jälellä. Jos ne\nolisivatkin ainoastaan murhasta ja taposta karkotettuja, niin voisi\nsellainen ajatus olla oikea, mutta kun ne, kuten tunnettu, melkein\nkaikki ovat elinkautiseen vankeuteen tuomittuja vanhoja varkaita ja\nmaankulkijoita, on asia aivan toinen. Ne ovat useinkin hyvin\npelkureita, erittäin liehakkaita, kateita ja luottamattomia siihen\nmäärään asti, että toveri voi salaa hyökätä kimppuun ja murhata toisen,\njolle on luvannut uskollisuutensa ja ystävyytensä. Mitään\nkiitollisuutta osoitetusta hyväntahtoisuudesta eivät he enää voi\ntuntea. Päin vastoin, mitä enemmän niille antaa, sitä suurempia\nvaatimuksia heillä on, ja julkea rahalainain kiusaaminen on tavallinen\nseuraus jostakin osoitetusta hyvänteosta. Henkilöt, joille minä olen\nkieltäytynyt lainaamasta rahaa, ovat lähetelleet minulle niin\nhävyttömiä kirjeitä kuin hävytön olla voi, ja täytyy sen pahempi sanoa,\nettä sellaisia he ovat useimmat.\n\nSuomesta tulleista ei juuri enää kannata koettaakaan tehdä kelpo\nihmisiä, mutta jotain pitäisi kuitenkin tehdä, kun he nyt kerta ovat\ntäällä; ja varsinkin pitäisi huolehtia heidän lapsistaan, että he\nsaisivat paremman kasvatuksen, niin että ne edes oppisivat lukemaan.\nPahin seikka on, että karkoitetut ovat vaikuttaneet erittäin\nvahingollisesti niihin siirtokuntiin, joihin ne ovat lähetetyt.\nSanotaan että Rishkova oli ennen siivo kylä ahkeroine ihmisineen, mutta\nnyt asuu siinä enimmäkseen kansaa, joka alinomaa istuu kapakassa, ja 14\nà 15 vuotiset pojat voittavat, sanotaan, uudet tulokkaat\nkonnankoukuissa ja vehkeissä. Mitä on muuta odotettavaakaan lapsista,\njotka kasvavat sellaisessa ympäristössä. Tuleeko tila koskaan\nparemmaksi, en tiedä. Mutta varma on, ettei suomalainen seurakunta\nsemmoisenaan kuin se nyt on, omalla voimallaan voi auttaa itseään ylös.\nSitä täytyy auttaa ja asettaa paremmille jaloille toisten. Ehkä voi se\npuoli mennä omin avuin, varsinkin jos lakattaisiin karkoittamasta\nvanhoja rosvoja ja maankulkijoita. Kaikki sivistyneet ihmiset\nSiperiassa, jotka tuntevat, kuinka suomalaisia vankia suuressa määrässä\non vuosittain tullut länsi-Siperiaan sekä että ne ovat niin jätetyt\nilman mitään hengellistä hoitoa, paheksuvat ja moittivat tätä\nmenetystapaa kevytmielisenä ja vääränä ja muuksi ei sitä voikaan\nkatsoa. Voi sanoa ettei ole Suomen velvollisuus enää huolehtia niistä\nhenkilöistä, jotka ovat ikäänkuin leikatut sen valtioruumiista ja ovat\njäseninä toisessa yhteiskunnassa. Mutta kenenkäs on sitten velvollisuus\npitää huolta näistä eksyneistä, holhon-alaisista ihmisistä? Ehkä\nvastataan: luteerilaisen kirkon Venäjällä. Mutta tämä kirkko, joka\nsuureksi osaksi on koko valtakuntaan hajoitettuja pienempiä joukkoja,\njoista ainoastaan harvat voivat palkata pappinsa, on sangen köyhä.\nKootaan tosin koko valtakunnassa joka vuosi rahoja Pietarissa olevaan\napukassaan, pappien ja koulumestarien palkkaamiseksi näillä varoilla\nmyöskin Siperiassa, mutta varat eivät riitä. Useita papinvirkojakin\npysyy tyhjinä varojen puutteessa. Sitä paitsi ei Suomen kansa voi\nmillään oikeudella vaatia, että tämän köyhän kassan pitäisi palkata\nopettajia sen entisille maanmiehille.\n\nKuinka tämä työ voitaisiin tehdä niin, että suomalainen seurakunta\npääsisi nykyisestä onnettomasta asemastaan, en voi varmaan osoittaa\nitsekään, sillä suuri vaikeus on jo siinä että suomalaiset asuvat\nhajallaan niin kaukana toisistaan olevilla paikkakunnilla. Yksi\nasia ainakin on selvä ja se on että tarvittaisiin pari kolme\nlasten-opettajaa, jotka olisivat vakaantuneita ja kypsiä kristittyjä,\njotka myöskin voisivat kansalle lukea saarnan ja veisata jonkun virren\nsunnuntaisin.\n\nEräs seikka, jossa Suomesta tulleet suuresti voittavat Siperiassa\nsyntyneet, on lukutaito ja kristillisyyden käsitys. Sillä Bugenessa,\njossa on paljo rikkaita ja viisaita talonpoikia, on kuitenkin harvoja,\njotka osaavat ollenkaan lukea kirjaa. Ne ovat itse onnettomia siitä\nettä niin on asian laita, valittavat ettei heidän lapsiensakaan käy\nparemmin, mutta heidän valituksensa ei ole ulottunut kenenkään korviin,\njoka olisi voinut auttaa heitä. Että heillä on harrastusta johonkin\nkorkeampaan ja jalompaan kuin vaan siihen, mikä kuuluu ruumiin\nylläpitämiseen, todistaa se, että he ovat rakentaneet itsellensä\nrukoushuoneen, ostaneet itsellensä pienen kirkonkellon sekä itse\npalkkaavat lukkaria, joka kykynsä mukaan koettaa pitää huolta\njumalanpalveluksen pitämisestä. Mutta ukko, joka on syntyisin\nvirolainen, lukee kankeasti suomea eikä tunne mitään nuottia, vaan\nlaulaa vaan \"korvakuulolta\" kuten sattuu, yhden värsyn niin, toisen\nnäin. Hän valitti: kansa sanoo että lukkari on niin pehmeä, mutta jos\nlapsia kurittaa lukemaan, sanotaan heti \"kuka sinulle sen luvan antoi?\"\n\nLuonnollista on, ettei lukkari kykene opettamaan lapsia, kun hän ei\nedes kelvolleen taida suomea. Sitä paitsi on hän vanha ja höpertynyt\nsekä ilman palkkaa koulutyöstään. Kun minä aloin pitämään rippikoulua\nlasten kanssa siellä, oli koko opetus vaan siinä, että minä opetin\nheitä tavaamaan ja hiukkasen lukemaan sisältä. Lapset olivat kyllä\nahkeroita ja jos olisin jatkanut heidän kanssaan muutamia viikkoja,\nniin olisivat ne kyllä oppineet. Siinä toivossa että Jumala asettaisi\nniin että he seuraavana talvena voisivat saada jonkun opettajan, jätin\nminä heidät ripille laskematta toistaiseksi.\n\nToisena helluntaipäivänä pidin jumalanpalveluksen heidän\nrukoushuoneessaan; ja kun suomalaiset täällä viettävät myöskin\nhelluntain kolmatta ja neljättä päivää, sain minä pitää\npäivä-jumalanpalvelukset molempina näinä päivinä. Sitä paitsi\nkokoonnuimme joka ilta rukoushuoneesen päivän työn jälkeen\ntutkistelemaan Jumalan sanaa. Pyhän kolminaisuuden sunnuntaina oli\nrippi ja ehtoollisella käynti. Ehtoollisvieraiden luku oli noin sata.\n\nTapana, jota minä en ole muualla suomalaisten kesken huomannut oli se,\netteivät he ainoastaan suudelleet pappia käteen tervehtiessään, vaan\nmuutamat myös lankesivat kasvoilleen laattialle. Tämä tapa tuntuu hyvin\nloukkaavalta, varsinkin sille, joka on tottunut pohjalaisten suoraan\ntapaan. Ennenkuin he menivät ehtoollispöytään, menivät lapset\nvanhempiensa luokse ja tekivät samoin.\n\nYleensä oli ihmisillä tässä autiossa seudussa niin sanoakseni\ntaitavampi käytöstapa kuin useimmissa kaukaisissa seurakunnissa\nSuomessa. Niiden kohtelijaisuus meitä kohtaan meni melkein liian\nkauvas. Sillä niin pian kuin tieto meidän tulostamme oli saapunut\ntoisiin kyliin, katsoivat varakkaammat talonpojat velvollisuudekseen\ntulla tervehdyksille, ja jos joku piti viipyneensä liika kauvan, niin\npyysi hän anteeksi.\n\nVarakkain mies siirtokunnassa on kirkonisäntä, jonka luona me asuimme,\nja hänen kolme veljeään. Kaikki ovat he kauniita, komeita miehiä,\npitkä- ja mustapartaisia. Heillä on kullakin 30-40 hevosta sekä suuret,\nhyvinrakennetut kartanot. Melkein koko ajan mitä me siirtolassa olimme,\nolivat he meidän seurassamme. Kirkonisäntä seurasi meitä kaikkialla,\nvieläpä pari penikulmaa kotimatkallakin. Ne kaksi viikkoa mitä täällä\nviivyimme, kuluivat yhtä hupaisesti kansalta kuin meiltäkin.\n\nKuten mainittu ovat muutamat kelvollisemmat karkotetuista pyytäneet\npäästä Bugeneen, sekä sinne otetut talollisiksi. Kuinka pian\nkunnollinen karkoitettu voi päästä eteenpäin Siperiassa, osoittavat\nuseat esimerkit täältä.\n\nMuiden muassa tapasin siellä erään Unkurin Ylihärmästä, joka taposta\noli tullut vankeuteen ja pyytänyt päästä Siperiaan. Hänellä oli\nainoastaan viisikolmatta ruplaa tullessaan perille ja sen summan tähden\noli hän heittää henkensä kahden suomalaisen käsissä, tullessaan\nBugeneen. Nämä hänen maanmiehensä, eräs Ruuskanen ja eräs Koponen,\nolivat liittyneet häneen ja tahtoneet tulla hänelle osoittamaan tietä,\ntoivoen saavansa rosvota hänet. Kun hän kuitenkin onnellisesti oli\ntullut Bugeneen, alkoi hän heti työhön päiväpalkkalaisena, sillä välin\nkaataen hirsiä omia huoneita varten itselleen. Kun hän jonkun aikaa oli\noleskellut siellä ja ihmiset alkoivat huomata hänen kelpo mieheksi,\ntuli hänestä vävy siihen taloon, jossa hän oli asuntonsa ottanut. Parin\nvuoden päästä oli hänellä oma talo ja nyt on hänellä viisi hevosta,\nkymmenkunta lehmää sekä kaikki mitä hän maanviljelykseensä tarvitsee.\nOlimme kutsutut teetä juomaan hänen luokseen, kun olimme matkalla\ntoisissa kylissä. Hän asuu nimittäin toisessa kylässä, Matinsaimikassa,\njoka on 22 virstan päässä rukoushuoneesta. Kolmas kylä Arikova taas on\n30 virstan päässä. Kuten sanottu, Unkuri oli ahkeruudella ja\nsäästäväisyydellä hankkinut eli luonut itselleen hyvän kodin. Hänen\nvaimonsa oli kaunis nainen ja heillä oli useita terveitä lapsia.\nParempi sanoi hän olevan asua täällä kuin Suomessa, ja kun hänellä oli\nkotinsa täällä, niin ei hän sanonut ikävöivänsäkään täältä. Ainoastaan\nvanhempiansa kaipasi hän.\n\nKun oli vanhoja ja liikkumaan kykenemättömiä ihmisiä sekä kastamattomia\nlapsia kahdessa toisessakin kylässä, niin piti käydä niissä molemmissa,\nvaikka tiet olivat sanomattoman kehnoja. Täytyi taas kahlauttaa parin\nvirstan pituisia soita. Heinänkasvu oli täällä erittäin runsas ja kun\nnäki lehmien käyvän laitumella niityillä, joiden vertaisia ei löydä\nSuomessa, niin tuli ihan kummastuneelle mielelle. Heinäaikana on\ntavallista että mies tekee neljässä päivässä 25-30 kuormaa heiniä.\n\nMitä peltomaahan Bugenessa tulee, niin on se huonompaa kuin\nOm-siirtokunnassa. Sillä sellaista peltomaata kuin viimeksi mainitussa\npaikassa on, on vaikea löytää muualla. Bugenessa olisi ollut\ntarpeellista ojittaa peltoja, mutta sitä ei tehnyt kukaan. Jos sitä\ntehtäisiin, olen varma että sato tulisi paljon suuremmaksi.\nRuokamultakerros on vaan noin korttelin paksuista ja sen alla on joko\nvalkoista tai punaista savea. Valkoisen saven sanottiin olevan hyvin\nväkevää ja pelloksi kelpaavaa. Bugenen seudulla kasvaa lehmuksia,\nlehtikuusia ynnä muita puulajia runsaasti. Lehmuksen niinestä tehdään\nlujia köysiä. Hyvä hevosrotu sekä suuria lehmiä, jotka lypsävät aina\nkolme à neljä kannua kerralla, on väestöllä Taran seudulla. Onneksi\nsuomalaiselle siirtolalle on ollut se, ettei yhtään lehmiä täällä ole\nruttoon kuollut. Siperian rutto raivoaa muuten täällä usein. Viime\ntalvena kuolivat kaikki lehmät Om-siirtokunnassa. Luultavasti johtuu\ntauti suureksi osaksi siitä että lehmiä on huonosti hoidettu talvella,\nsillä siperialaisilla ei ole navetoita. Lehmä, joka on ollut kipeä ja\ntullut hiukan paremmaksi, asetetaan heti yhteen terveiden kanssa ja\nkuolleet elukat kuopataan ainoastaan osaksi.\n\nVapaita suomalaisia otettaisiin mielellään vastaan tähän siirtokuntaan.\n\nMainittuani että Tarassa pidin ripin ja ehtoollisen muutamille siellä\nasuville saksalaisille, voin päättää matkakertomukseni. Kuitenkin\ntahdon vielä lisätä, että venäläiset Taran vankilassa osoittivat\nsellaista suvaitsevaisuutta että he sallivat minun pitää luteerilaisen\njumalanpalveluksen ja ehtoollisen venäläisessä kirkossa siellä. Vankien\njoukossa tapasin siellä erään Kauhavalaisen, joka oli karannut aina\nSahalinista saakka, jonne hänet oli viety murhasta. Nyt ei hän ollut\nilmoittanut nimeään eikä mistä hän oli. Tuomionsa oli hän saanut, joka\noli viiden vuoden karkoitus itä-Siperiaan ja viisikolmatta paria\nraippoja.\n\nTyytyväinen näytti hän olevan tuomioon, sillä hän oli voittanut sen\nmitä karkaamisellaan tarkoittikin. Hän oli nimittäin siten saanut\nlyhennetyksi monta vuotta rangaistusajastaan. Omituiselta tuntui\nminusta, että hän uskalsi niin suoraan uskoa salaisuutensa minulle,\njonka hän näki ensimmäistä kertaa, pelkäämättä että minä ilmoittaisin\nhänen nimensä tai niin toisin. Muun muassa kertoi hän pari vuotta\nsitten istuneensa yhden talven samassa vankilassa kuin \"Napolan ukko\",\njoka siis vielä näyttää olevan elossa. Haapoja istui viime talven\nIshimin vankilassa ja lähetettiin sieltä itä-Siperiaan. Kun lisään että\nSutki elänee Verhne-Suetukissa, niin olen maininnut tunnetuimmat\npahantekijät Suomesta. Siihen loppupäätökseen ovat kaikki varkaat\ntulleet täällä, ettei ollenkaan käy tavalliselta varkaalta laatuun\nvarastaminen Siperiassa.\n\nHaapoja kuuluu isällisesti varoittaneen viime vuonna tulleita\nkoettamastakaan. \"Sillä\", oli hän sanonut, \"kyllä oli minussa rohkeutta\nja miehuutta, mutta ei siitä ole mitään hyötyä, kun venäläiset tulevat\nseipäineen.\"\n\nOn kulunut talvi, jonkun verran kylmempi kuin Suomessa. Nyt on meillä\nmitä ihanin kesä. Kevätkesästä satoi pitemmän aikaa joka yö ja päivät\nolivat poutaisia ja lämpöisiä. Runsasta satoa kaikin puolin voi sen\nvuoksi maanviljelijä itselleen odottaa.\n\n\n\n\nXII.\n\nEnsimmäinen matka itä-Siperiaan 1886.\n\n\nSyyskuun lopussa sain minä tietää kuvernöörinvirastosta Tobolskista\ntulleen kirjelmän kautta, ettei mitään esteitä enää ollut matkarahain\nsaamiseen. Siinä toivossa että asia oli järjestetty myöskin Tomskissa\nja Jeniseiskissä, lähdin minä matkaan itä-Siperiaa kohden saman kuun\nlopussa. Matkallani seurasi minua eräs Siperiassa syntynyt suomalainen\nMatti Saari eli Ivanoff, joka sekä puhuu että kirjoittaa venäjää sekä\nvielä sen lisäksi osaa viroa ja lätinkieltä. Kun vielä ottaa lukuun,\nettä hän osaa laulaa varsin hyvin ja on ollut ehdottomasti raitis\nkolmekymmentä vuotta, niin huomaa helposti että on vaikea saada\nsopivampaa matkatoveria.\n\nMatka Omskista Tomskiin on, kuten luontokin näiden kaupunkien välillä,\nyksitoikkoista. Irtishin ja Obin välinen maa on nimittäin laakeata ja\nmatalaa. Havumetsää ei ole ennenkuin Obin lähellä, mutta runsaasti\nlehtimetsää, peltomaata ja niittyä on siellä. Usein saa ajaa\nkolmekymmentä virstaa ja enemmän näkemättä ihmisasuntoa, mutta ovatkin\nkylät sitten, joihin sellaisen matkan perästä tulee, suuria ja\nväkirikkaita. Ne ovat usein neljän à viiden virstan pituisia ja\nasukasten luku nousee viiteen à kuuteen tuhanteen. Eräs suomalainen,\njoka kerran oli kulkenut tätä tietä, sanoi olevansa taipuvainen\nuskomaan ettei ihmisiä enää muualla löydykään, sillä niin suuria ja\nväkirikkaita olivat kylät hänen mielestään. Mutta on huomattava, että\njuuri pääasiallisesti valtatien varrella ihmisiä asuu, ja hyvin vähä\nnähdään senkin varrella peltoja ja viljelystä yleiseen. Talonpojat\nkylvävät vaan niin paljo, että heillä on vuositarpeekseen viljaa, ja\ntyöskentelevät enimmäkseen rahdinvedossa. Rahtikuormia kulkeekin siellä\nlukemattomat määrät. Sen vuoksi ajetaankin tiet niin pilalle, että\nniitä on vaikea kulkea, varsinkin kevätpuoleen. Omituista on nähdä\ntee-karavaaneja, sillä teetä kuljetetaan reissä, jotka ovat niin suuria\nkuin pienet niittyladot Suomessa; jalakset ovat niissä paksut kuin\nhirret. Valjastetaan eteen 8-10 hevosta ja sitten lähdetään lentokyytiä\nkylästä toiseen. Kuten mainittu on talonpojilla työnä ja rahanansiona\nnäiden kuormien ajaminen.\n\nMatkalla Omskista Tomskiin tullaan kulkemaan kahden kaupungin, Kainskin\nja Kalivanin kautta, kummassakin noin 8 tuhanteen nouseva väestö.\nKalivanista alkaen saa maa toisen ulkonäön. Loppumattomat Barabinin\narot ja tasangot loppuvat Obi-virran rannassa ja nyt tulee maa\nmäkisemmäksi. Kaupungista, joka sijaitsee korkealla kaikille puolin\nviettävällä kukkulalla, näkee kaukana tummanviheriän havumetsän. Noin\nneljäkymmentä virstaa ajettua tullaankin todella havumetsään.\nMinkälaisella tunteella hengittää sen tuoksua ja kuuntelee puiden\nhuminaa, oltuaan puolentoista vuotta poissa havumetsästä, tietää vaan\nse, joka on kokenut sitä. Tosiaan tuntuu se, jos tahtoo sanoa jotain\nsiitä, kuin tuntuu nähdessä uskollista lapsuuden-ystävää, kaivattua\ntoveria. Aivan olin minä kiusauksessa huutaa hyvää päivää rakkaille\nmännyille Obin rannalla.\n\nSähkötietä ilmoitin Tomskin poliisille tulostani, sekä pyysin sen\nantamaan tietoa sikäläisille luteerilaisille siitä. Mutta kun\nluteerilaiset ovat hajalla ja niistä vaikea saada tietoa niin\nväkirikkaassa kaupungissa kuin Tomsk on, niin ei poliisi voinut tai ei\ntahtonutkaan koota niitä.\n\nKun minä tulin kaupunkiin, sain minä itse alkaa kutsua näitä kokoon.\nEnsimmäinen mikä oli tehtävä oli kuitenkin käydä tervehdyksillä, josta\nollaan hyvin tarkkoja Siperiassa. Ensimmäinen tervehdyskäynti oli\nkuvernöörin luona, sitten kävin tervehtimässä kaupungissa olevan\nsotaväen komendanttia ja niin kaupungin kaikkia korkeampia virkamiehiä\narvojärjestyksen mukaan.\n\nTomskin kuvernööri oli hyvin kohtelias ja ystävällinen upseeri, joka,\nkun minä valitin etten osannut venäjää, sanoi että hänelle oli yhtä\nikävää ettei tuntenut mitään niistä kielistä, mitä minä puhuin.\n\nOli lauvantai, kun minä tulin Tomskiin. Heti panin useampia ihmisiä\nliikkeelle etsimään suomalaisia. Seuraavana päivänä olikin suomalaisia\n15-20 henkeä kirkossa. Tomskissa löytyy kaunis luteerilainen\ntiilikirkko ja siinä urut. Kun ei ketään luteerilaista pappia ollut\nkäynyt Tomskissa kahteen vuoteen, täytyi minun viipyä siellä hiukan yli\nviikon. Tänä aikana kävin minä kaupungin kolmessa vankilassa ja löysin\nniissä noin viisikymmentä luteerilaista, joista kaksikymmentä oli\nSuomesta. Suomalaiset olivat joko kaivantotöistä karanneita tai myös\nSuomesta tänne lähetettyjä murhamiehiä, joita vietiin edemmä itään\npäin. Eivät he aivan hiukkaa hämmästyneet, kun minä tervehdin heitä\nsuomeksi. He sanoivat ettei heillä ollut aavistustakaan siitä että\nsuomalainen pappi olisi Siperiassa.\n\nVankiloissa pidin minä jumalanpalvelusta ja jaoin ehtoollista.\nLääninvankilassa arveli tirehtööri varmaankin että meidän\njumalanpalveluksemme näytti liika yksinkertaiselta, sillä\nhän tuli jumalanpalveluksen aikana ja toi käsissään kaksi\nvahakynttilää, asettaen ne tilapäiselle alttarille. Tämä oli\nkyllä ystävällisesti tehty hänen kannaltaan. Kaupungin kirkossa pidin\nminä kaksi suomalaista, yhden ruotsalaisen ja yhden saksalaisen\njumalanpalveluksen. Ruotsalaisia oli vaan neljä henkeä, mitä minä voin\ntavata, vaikka sittemmin sain kuulla että vielä lisäksi yksi\nruotsalainen perhe asui siellä. Mutta yhtä vähä kuin minä tiesin\nheistä, tiesivät he minusta. Maanmiehemme, vapaaherra Aminoffin\nperheessä vietin minä joutohetkeni. Täällä Siperiassa tapaa harvoin\nihmisiä, joilla on muista asioista puhumista kuin mitä syödä ja juoda\nja miten pukeutua. Sitä ilahuttavampaa oli sen vuoksi minulle saada\nkeskustella henkilöiden kanssa, joilla oli korkeampia harrastuksia.\nSekä vapaaherra Aminoff että hänen rouvansa huolehtivat hellästi meidän\nsuomalaisparoistamme, joita vapaaherralla oli muutamia mukanaan\nkanavatyössä Obin ja Jenisein välillä. Kuten lienee tunnettu\nlukijalle, on hän mainitun kanavatyön päällikkö. Tomskissa oli eräs\nseurustelupiiri, johon myöskin Aminoffin herrasväki kuului, jossa ei\npelattu korttia eikä juotu, vaan kokoonnuttiin keskustelemaan päivän\nkysymyksistä ja sellaisista aineista, joista jokaisella voi olla jotain\nhyötyä tai sielun sivistystä. Sellaiset piirit ovat muuten harvinaisia\nSiperiassa, sillä niin pian kuin muutamia tulee yhteen, ollaan hiljaa\nkuin haudassa; ja jokainen tuijottaa vaan kortteihinsa, mietiskellen\nmiten voisi hiukan voittaen päästä pelistä.\n\nHengen ja omaisuuden turva on huonoa Tomskissa ja sen ympäristöllä.\nUskaliasta on missä Siperian kaupungissa hyvänsä näyttäytyä ulkona\niltasin, mutta Tomskissa kuitenkin enemmän kuin muualla. Viime talvena\noleskeli siellä rosvoseura, jonka tarkoituksena oli ryöstää ihmisiltä\nvaatteita kadulla, ja sen pahempi oli pari virkamiestä eräästä\nvirastosta osallisina asiassa, kuten sittemmin kävi selville. Ollessani\nTomskissa joutui juuri eräs tuttavistani, saksalainen telegrafisti,\naikaisin eräänä iltana rosvojen käsiin, jotka veivät häneltä turkit.\nKun hän kulki katua, tuli muutamia miehiä hevosella, laulaen ja\nsoittaen, ja ohikulkiessa toimitettiin teko ja niin taas lähdettiin\nmatkaan. Mutta meidän saksalaisella oli pitkät sääret ja hän lähti\nlaukkaamaan perässä minkä jaksoi, näki minne rosvot poikkesivat,\nilmoitti asian poliisille ja sai turkkinsa takaisin. Rosvot vangittiin,\ntullakseen seuraavana päivänä, kuten minulle vakuutettiin, taas irralle\nlasketuiksi.\n\nMutta vielä kauheampi tapaus sattui myöskin minun oleskellessani\nTomskissa. Kokonainen perhe, johon kuului mies, vaimo, kolme\nlasta ja kaksi piikaa, murhattiin k:lo 7 aamulla, kun täysi\nliike jo oli kaikkialla. Mainittu teko tapahtui talossa, joka oli\nvilkasliikkeisimmällä kadulla, kun kauppapuoti, jossa murha tapahtui,\njo oli avattu. Kun minä k:lo 9 ajoin ohitse, olivat ruumiit asetetut\nnähtäville. Kauhistusta ja kyyneliä näkyi ihmisten silmissä, heidän\nkatsellessaan murhattua perhettä, joka hurmeissaan tuossa makasi.\n\nEpävarmuus Tomskissa on niin suuri, että kun minä tilasin postihevosia\nlähteäkseni matkaan, kehoitti postimestari etten lähtisi kaupungista\niltapuoleen sillä ensimmäiset kyytivälit, sanoi hän, ovat hyvin\nvaarallisia. Teinkin kuten hän neuvoi. Päästyämme ensimmäiselle\nasemalle Tomskista itään, asettui joukko epäilyttävän näköisiä miehiä\nmeidän kapineiden ympärille, joita meidän nyt täytyi siirtää kärryiltä\nkärryille, kun minä olin myöhäisen vuodenajan vuoksi saanut jättää\najopelini Tomskiin. Eräs miehistä oli tai oli olevinaan hyvin\njuovuksissa ja näytti yhä tahtovan kaatua meidän kapineiden päälle.\nVihdoin loppui minun kärsivällisyyteni, niin että minä vihaisella\näänellä karjasin, jolloin he noloina vetäytyivät pois toinen toisensa\nperästä.\n\nTapojen villeyden ja raakuuden Siperiassa näkee siitäkin että rosvot\nmelkein aina murhaavat uhrinsa, vaikka eivät odota siltä saavansakaan\nmuuta kuin nutun. Jotenkin harvoin tapahtuu kuitenkin että\nkyytihevosilla kulkien matkustajain kimppuun käydään. Olen kuullut\ntäällä kerrottavan että edeltäjäni, pastori Roschier, joutui kerran\nTomskin lähellä eräänä yönä suurelta tieltä viedyksi johonkin\nsyrjäpolulle, arvattavasti jotakin viritettyä ansaa kohden, sekä että\nhän ainoastaan asevoimalla sai ajajan kääntymään oikealle tielle.\nSamoin kävi myös erään suomalaisen, joka viime kesänä tuli Omskiin. Kun\nhän joutui pois suurelta tieltä ja aavisti mitä oli aikomuksena, käski\nhän kyytimiehen kääntymään ympäri, mutta turhaan. Hänen ammuttuaan\nyhden laukauksen ja uhattuaan seuraavalla kerralla tähdätä hänen\npäähänsä, palasi tämä oikealle tielle ja tunnusti että hän isäntänsä\nkäskystä aikoi viedä häntä sinne, missä isäntä itse jo oli odottamassa\nsaalista.\n\nKolmen aseman päässä Tomskista itään oli jo rekikeli, niin että me nyt\nsaimme vaihtaa kärryt rekeen. Matka kului hyvin ja usein näki\nhavumetsiä. Pari vuorokautta matkattua tulimme eräänä iltana\nMarinskiin, joka on 12,000 asukasta käsittävä kaupunki. Siellä päätin\nottaa asunnon levätäkseni yhden yön. Muuten matkustimme tavallisesti\nyötä päivää. Annoimme sen vuoksi viedä itsemme kaupungin ainoaan\nravintolaan, jonka omisti eräs juutalainen. Minun lukkarini ja\nkyytimies menivät sisään huonetta kuulustelemaan. Mutta kun juutalainen\nkuuli, että oli kysymys papin ottamisesta asumaan, sanoi hän aivan\nlyhyesti: \"sellaisen väen kanssa en minä tahdo olla missään\ntekemisissä, menkää hakemaan muualta asunto.\" Nolostuneena tuli minun\nlukkarini ulos, kun ei ollut odottanut sellaista vastausta, mutta\nmeidän venäläinen kyytimies ei siitä säikähtynyt vaan ilmoitti\njuutalaiselle että se oli njemetskij (saksalainen) pastori. Se sai\njuutalaisen heti muuttamaan mielensä, niin että hän itse tuli juosten\nulos kynttilä kädessä ja toivotti meitä tervetulleiksi. Sitten tuli hän\nminun huoneeseni ja kun hän näki minun riisuvan toisen vaatekappaleen\ntoisen perästä, mainitsi hän \"ette suinkaan mahda paleltua\". Koko illan\nistui hän sitten ja pakisi siansaksaansa, mutta varsin hyvin tulimme\nsiltä toimeen keskenämme; minä puhuin huonoa saksaani ja hän\nuushepreaansa. Mutta seurauksena meidän keskustelusta oli että minä\npäätin lähteä oikotietä Marinskista Minusinskiin, ja silloin tulisin\nminä kulkemaan Altai-vuoriston yhden haaran yli. Marinskissa panin minä\nkaikki mahdolliset ihmiset liikkeelle etsimään luteerilaisia. Mutta\nyhden ainoan voin minä tavata. Hän oli kuitenkin suomalainen, seppä,\njoka asui täällä vierasten keskellä. Meitä tavatessamme tuli hän niin\niloiseksi että hän puhkesi itkuun. Minun mielestäni oli hänen mielensä\nauki Jumalan sanalle, mutta hän kärsi juomisen himosta. Sittemmin olen\nkuullut että hän paloi eräässä tulipalossa Marinskissa.\n\nNyt oli meidän kuljettava tietä, jossa ei ollut kestikievareita.\nSen vuoksi sovimme me erään ajurin kanssa, että hän kyyditsisi\nmeitä 80 virstaa. Tämä ajuri, joka tuhannet kerrat kertoi meille\nettä hänen isänsä oli ranskalainen, oli omituinen ilmiö. Tuskin\nminuuttiakaan oli hän vaiti koko matkalla, mutta paljo mitä hän\npuhui jäi minulta ymmärtämättä. Kun me matkalla kaupungista kuljimme\nhänen mökkinsä ohitse, juoksi hän sisään ja toi meille muutamia\ntuomenmarja-piirakoita. Vaikka kyllä osasin arvostella hänen\nystävyyttään, en kuitenkaan voinut nauttia hänen lahjoistaan vaan\npistin ne taskuuni kestitäkseni jossakin paikassa jotain nälkäistä\nkoiraa niillä. Muutamia vaikeita paikkoja oli meillä kuljettavana,\nsillä jokien jää ei vielä kestänyt ja lautat olivat jäätyneet kiinni.\n\nMyllynpatoja ja ojanteita myöten rähmimme yli miten kuten, lukkarini ja\nminä kuivin jaloin, mutta Frantsuzoff, ajuri, sai jalkansa märjiksi,\njoka ei suinkaan ollut hupaista 15-20 asteen pakkasessa. Sen vuoksi\ntäytyikin meidän pysähtyä erääseen kylään lämmittämään häntä ja\nitseämme muutamalla lasilla teetä. Kello oli kaksitoista yöllä kun\nsaavuimme kylään, johon Frantsuzoffin piti meitä viedä. Nyt päätin minä\nalkaa käyttää sellaisia hevosia, joita kruunun asioissa käyvät\nvirkamiehet saavat käyttää. Odottaessamme näitä hevosia, tulin\nsattumalta kysyneeksi löytyikö täällä luteerilaisia. En aivan vähä\nhämmästynyt kuullessani että niitä oli täällä noin viisikymmentä\nhenkeä.\n\nSen vuoksi päätin paluumatkalla pysähtyä täällä, jonka teinkin.\nUseimmat luteerilaiset olivat kuitenkin kullanhuuhtomoissa, niin että\nminä ainoastaan voin tavata viisi suomalaista ja pari virolaista ja\nlättiläistä. Näille pidin minä jumalanpalveluksen ja ehtoollisen sekä\nvihin yhden suomalaisen parikunnan.\n\nVaikka he eivät voineet millään todistuksella näyttää esteettömyyttään,\nei minulla ollut sydäntä jättää heitä vihkimättä, kun he jo olivat\neläneet kahdeksan vuotta ilman kirkollista siunausta ja heillä oli jo\nuseita lapsia. Erään Porvoosta kotoisin olevan ukon tapasin mainitussa\nkylässä. Hän ei ollut nähnyt luteerilaista pappia 26 vuoteen. Alun\npitäen ruotsia puhuva, oli hän unohtanut äidinkielensä siihen määrään\nettä hänen oli mahdotonta lausua ajatuksiaan ruotsiksi.\n\nSeikkailuun tai miksi sen kutsuisin, jouduimme neljän penikulman päässä\nmainitusta Tishulin kylästä. Eräs kylänkirjuri tahtoi nimittäin vangita\nmeidät. Hän väitti että me olimme väärentäneet podorozhnan.\nPodorozhnalla ymmärretään paperia joka saadaan kuvernöörinvirastosta\ntai pienemmän kaupungin poliisilta. Podorozhnan näytettyä on jokainen\nkestikievari velvoitettu antamaan postihevosia. Näitä podorozhnoja on\nkahta lajia: sellaisia joita annetaan kruunun virkamiehille niiden\nvirkamatkoilla ja sitten ostettuja, joita jokainen voi saada rahalla.\nMinulla oli tietysti edellistä lajia. Kirjuri, jonka oli toimitettava\nettä me saimme hevosia, väitti että me olimme itse tehneet paperimme\nsekä tahtoi lähettää meitä voolostiin. Sellaista matkaa emme katsoneet\nkovinkaan miellyttäväksi, sillä me olimme juuri tulleet saman tien\nemmekä halunneet tehdä neljän penikulman retkeä takaisin. Mutta kirjuri\nyhä kirjoitti raporttiaan eikä tahtonut kuulla mitään selityksiä. Minä\nkoetin pelottaa häntä sillä että tämä olisi hänen viimeinen raporttinsa\nmitä hän nyt kirjoitti, mutta hän sanoi palvelleensa sotaväessä\nkapteenina ja että hän kyllä ymmärsi asiansa. Tähän hänen\nvakuutukseensa huomautti minun lukkarini pilkallisesti: \"Teidän\nurannehan on mennyt taaksepäin. Pian teistä kai tulee kylän paimen, jos\nyhä samoin edistytte, kuten näyttää olevan syytä ennustaa.\"\n\nVähitellen lienee kirjuri huomannut ettei hänen tekonsa olleet\npaikallaan, varsinkin kun kylän asukkaat, joita uteliaisuudesta oli\nkokoontunut iso joukko, rupesivat meidän puolellemme ja alkoivat ivata\nkirjuriaan. Kun raportti oli valmis ja meille tullut lähtöaika, katosi\nmeidän vastustajamme ja kun hän ei enää näyttäytynyt, valjastettiin\nhevoset meille ja lähdettiin ajamaan eteenpäin.\n\nSeuraava asema oli tatarilaiskylä ja kun nämä Allahin lapset kuulivat\nminun olevan papin, kysyivät he oliko meillä myös yhtä paljo\npyhäinkuvia eli \"abrasteja\" kuin venäläisillä. Kun he kuulivat, ettemme\nme palvele pyhäinkuvia, näyttivät he tyytyväisiltä. Seuraavalla\nasemalla täytyi meidän kulkea joen poikki, joka on Tomskin ja\nJeniseiskin kupernien rajana. Joki oli jo jäässä, mutta ei kantanut\nhevosia. Minä jo huolestuin mutta tataari ei ollut neuvoton.\n\nHän ajoi jokirantaa niin kauvas kunnes tulimme paikkaan missä virta oli\nniin väkevä ettei mitään jäätä löytynyt. Sinne ohjasi hän nyt hevoset\nsuoraan virtaan. Ensin putosivat etupyörät ja sitten takapyörät aika\nkolauksella. Alaspäinhän menee aina helpommin mutta ylöspääsy on\nvaikeampaa. Sitä saimme mekin kokea. Etupyörät nousivat onnellisesti\njään päälle toisella rannalla mutta silloin rupesivat ne luistamaan\nsivuun, ja kengättömät hevoset eivät pystyneet vetämään iljangolla.\nHyvin vähällä olimme saada kylmän kylvyn, mutta tulimme kuitenkin\nonnellisesti takaisin kuivalle maalle.\n\nMitä lähemmä Altaita tulimme, sitä enemmän seudut muuttuivat.\nKukkuloita oli tullut tasangon sijaan ja itse Altain vuorenhuiput\nnäyttivät olevan ainoastaan muutaman virstan päässä, vaikka sinne oli,\nkuten sanottiin, vielä 100 virstaa. Toinen keilanmuotoinen vuorenhuippu\nnäkyi toisen perästä ja niin kauvas kuin voi nähdä etelään, siinti\nkaukaisia vuoria. Meidän täytyi kulkea vuorenhaaran ylitse, ja kun me\nolimme matkustaneet aina Marinskista saakka eteläkaakkoa kohden,\nkäännyimme nyt itään päin. Me kuljimme erään vuorivirran rantaa ja paha\nkyllä tulimme yön aikaan kulkemaan hyvin näkemistä ansaitsevan paikan\nkautta; se oli nim. korkealla vuoristossa oleva järvi, josta äsken\nmainittu joki saa alkunsa. Koko tie Jenisei-virran alueelle saakka oli\nyhtä vasta- ja myötämäkeä. Välistä oli kuljettavana 15-20 virstaa\nvastamäkeä ja sitten taas alas. Minulle oli tämä matka hauska, vaikka\nse kyllä oli jonkun verran rasittavakin. Täytyi matkustaa milloin\nreellä milloin kärryillä. Välistä olivat kärryt niin pieniä että täytyi\nistua jalat riippumassa ulkona kärryistä. Mutta mitä se teki asiaan?\nSillä terveitä ja ketteriä olimme me, emmekä voineet kyllin ihailla\nkaikkia näitä uusia ilmiöitä mitä näimme. Eräänä yönä olin hiukan\nnukuksissa mutta heräsin siitä että hevoset olivat seisahtaneet. \"Mitä\nnyt\", kysyin minä. Kyytimies osoitti pystysuoraan kallioseinään tien\nvarrella, ja kun minä sinne katsoin, seisoi minun lukkarini Matti\nsiellä ja silitti kallioseinää kädellään. Hän, joka ei koskaan ennen\nollut nähnyt vuorta eikä suurempaa kiveä, tahtoi nyt päästä varmuuteen\nsiitä että vuori todella oli kiveä.\n\nNiin pian kuin oli astuttu Minusinskin alueelle, voi runsaista\nmuinaismuistoista, joita siellä löytyi, ymmärtää polkevansa maata,\njolla äärettömät kansanpaljoudet aikoinaan olivat eläneet. Matkustaa\nsiellä kymmenin virstoin aroa, joka pysytettyine hautapatsailleen\nnäyttää yhtämittaiselta hautuumaalta.\n\nTultuamme onnellisesti Jenisein ja sen sivujoen Tuban poikki, jotka\nolivat täynnä jääsohjoa, saavuimme me yhdeksän päivän päästä Tomskista\nlähdettyämme Verhne-Suetukiin. Kylä, joka on laaksossa pienen puron\nrannalla, on niin piilossa ettei tiedäkään ennenkuin tulee ihan sen\npäälle. Se on virstan pituinen ja osittain hyvin hyvästi rakennettu.\nSuomalaisten luku nousee lähemmä neljäänsataan ja virolaisia on\nasettunut tänne niin kosolta, että niiden luku pian voittaa\nsuomalaiset.\n\nMihin hyvänsä suomalaisia on asettunut, on aina virolaisia ja\nlättiläisiä ilmestynyt heti perästä, joka on ollut ja on suureksi\nhaitaksi ensinmainituille. Sillä virolaiset muodostavat aina\nsuomalaisissa kylissä erityisen puolueen keskenään, joka usein kyllä\nvastustaa kaikkia parempia pyrintöjä ja edistää huonompia.\n\nVerhne-Suetuk, joka on 81 virstan päässä kaakkoon Minusinskin\nkaupungista, perustettiin noin neljä vuosikymmentä sitten, kun muutamia\nInkerin suomalaisia Omskin läheisistä siirtoloista asettui tähän osaan\nMinusinskin piiriä. Siperiassa tapahtuu sellaisia kansanvaelluksia,\njoille muualla vanhassa maailmassa ei ole mitään vastinetta. Jos joku\nmaankiertäjä tulee kotipaikalleen ja kertoo että hän matkoillaan on\nlöytänyt ihmeen kauniin maan, jonka maaperä, metsä ja heinälaji ovat\nerinomaisia, niin leimahtaa pian muuttokuume ilmituleen.\n\nKaikki mitä ei voida mukana kuljettaa myydään, kapineet ja perhe\npakataan muutamiin povoskoihin (kuormiin) ja niin lähdetään omistamaan\ntuota luvattua maata. Sellaisia kahden- tai kolmenkymmenen hevoskuorman\nmatkueita tavataan kesällä hyvin usein teillä.\n\nEräs vanha ukko elää vielä Verhne-Suetukissa, joka on ollut\npäähenkilöitä muutossa tähän paikkaan. Jotain hämärää aavistusta\nSajaanin vuorenrinteiden viljavuudesta, seudun sinisestä taivaasta ja\nihanasta luonnosta kuuluu olleen, ja \"kullan ja vihantain metsäin\"\ntoivossa jätettiin vanha kotiseutu sekä tultiinkin onnellisesti\nMinusinskiin. \"Kun me siellä eräänä iltana\", kertoi vanha mies, \"olimme\ntehneet nuotiomme arolle kaupungin lähellä, tuli ispravnikka ajaen\nohitse ja kysyi ketä me olimme ja mihin me aijoimme. Minä vastasin että\nme olimme luteerilaisia Tobolskin kupernista, jotka esivallan\nkehoituksesta tahdomme perustaa siirtolan tälle paikkakunnalle ja\netsimme itsellemme sopivaa asuinpaikkaa. Hän osoitti meidät erääseen\npaikkaan, joka oli kuivaa, autiota aroa, ja kun me emme hyväksyneet\nsitä, tuotiin meidät tänne jossa nyt asumme. Sitten rakensin minä heti\nitselleni turvemajan. Toiset asuivat ensimmäisen talven lähinnä\nolevassa venäläisessä kylässä ja tulivat tänne vasta sitten kun olivat\nrakentaneet itselleen huoneet täällä.\"\n\nPastori Kossmann, joka Irkutskista päin kävi tällä paikkakunnalla, ei\nkyllin voi ylistää tätä ihanaa paikkaa ja sen jumalisia ja uutteria\nasukkaita. Mutta pian oli tuleva toiseksi asiain tila. Samoin kuin\nelämä kaikkialla, minne inkeriläisiä siirtolaisia oli asettunut,\nhuonontui sinne ei ainoastaan Suomesta vaan Itämerenmaakunnistakin\nlähetettyjen pahantekijäin vaikutuksesta, niin vaihtuivat täälläkin\nvirrenveisuut kirouksiksi ja huudoiksi. Nyt olivat kaikki Suomesta\nkarkoitettavat Verhne-Suetukiin ja sen vuoksi lähetettiin sinne pappi\nja katekeetta ylläpitämään sielunhoitoa luteerilaisten kesken.\nMutta jo sitä ennen oli suomalaisen kylän oheen syntynyt virolainen,\nVerhne-Bulanka, ja lättiläinen, Nizhne-Bulanka. Nyt on lättiläinen kylä\nsuurin ja viime syksynä vihittiin siellä kirkko, joka on suurimmaksi\nosaksi rakennettu lättiläisten omilla varoilla.\n\nNykyään, kun suomalaisen pastorin asunto eli asemapaikka on tullut\nolemaan Omskissa, asuu Nizhne-Bulankassa, joka muuten on 25 virstan\npäässä Verhne-Suetukista, lättiläinen pappi. Kuinka sopimaton\nVerhne-Suetuk oli asemapaikaksi suomalaiselle papille, huomataan\nsiitä että syntyneiden, kuolleiden ja vihittyjen luku Omskin\nseudun suomalaisten keskuudessa on kolme kertaa suurempi kuin\nVerhne-Suetukissa. Tila Verhne-Suetukissa on melkoista parempi kuin\nOmskin seudun siirtokunnissa. Papin viistoistavuotinen toiminta tällä\npaikalla, joka kuitenkaan ei ole ollut kiitollista työalaa, ei ole\nsiltä ollut hedelmätöntä. Varsinkin on nykyinen katekeetta siellä,\nP.A. Lindholm, hoitanut työnsä hyvin ahkerasti, niin että lapset sekä\nlukevat että kirjoittavat varsin hyvin. Rippikoululapset olivat\njotenkin samalla kannalla kuin lapset jossain kotimaan suomalaisessa\nseurakunnassa. Suurempi osa asukkaita eli oikeammin miehistä väestöä on\nmurhamiehiä, jotka ovat palanneet kaivostyöstä.\n\nUsein tuovat nämä kaivoksista palatessaan melkoisia säästöjä, niin että\nhe voivat heti aloittaa maatyötä. Jos eivät he mitään ole voineet\nsäästää rangaistusaikanaan, niin matkustavat he kullanhuuhtomoille ja\nhankkivat itselleen, jos ovat kunnollisia, parissa kolmessa vuodessa\nniin paljo rahaa, että he hyvin voivat hankkia itselleen omat huoneet,\nhevoset, lehmät ja muut tarpeet. Tottunut työntekijä kultakaivoksissa\nvoi ansaita suotuisissa oloissa aina 300 ruplaa vuodessa. Ennen oli\nvoitu ansaita paljo enemmän, mutta ajat ovat tulleet huonommiksi\nkullanhuuhtomoissakin. Mutta niin näyttiin uskovan Verhne-Suetukissa ja\nniin olen kuullut muiltakin tahoilta että hyvät työntekijät voivat\nansaita paljo rahaa Irkutskissa ja sen tienoolla olevissa tehtaissa.\nEräs Verhne-Suetukin kauppias, joka oli ollut pakkotyössä siellä, oli\nvälistä voinut ansaita 3:kin ruplaa päivässä. Hänellä oli ollut yli\n3,000 ruplaa tullessaan siirtolaan kun oli kärsinyt loppuun\nrangaistusaikansa kruunun työssä.\n\nMainiommista pahantekijöistä tapasin minä siellä Sutkin ja Haapojan.\nOleskellessani suomalaisessa kylässä olivat he pari kertaa minun\nluonani. Haapoja oli tullut sinne edellisenä kesänä. Muuten ei Sutki\nasu Verhne-Suetukissa, vaan erään viinapolttimon luona puolimatkalla\nMinusinskista siirtolaan, ja hänen luonaan pitää Haapoja asuntoa.\nPalatessani Verhne-Suetukista pysähdyin Sutkin luona hänen hartaasta\npyynnöstään pari tuntia. Hänellä oli kaksi suutaria luonansa työssä ja\nhän nauttii suurta luottamusta paikkakunnalla rehellisenä ja hyvänä\nsuutarina. Ystävällinen ja vilkkaan luontoinen ollen, on hänen\nvieraanaan hauska olla, ja kun lampun valossa istuttiin teetä juomassa,\nunohti aivan mikä mies hän on ollut. Haapoja nauroi makeasti\najatellessaan mitähän Suomessa arvellaan kun kuullaan että Sutki ja\nHaapoja asuvat yhdessä.\n\nMinä luulen, sanoin minä, ettei erittäin suuresti luotettaisi tähän\nkomppiin. Kuinka Haapoja tulee käyttäymään siellä, tulee kai aika\nnäyttämään, mutta Sutki ennusti: \"ei tuosta Matista ainakaan vielä ole\nmiestä tullut ja tuskin tuleekaan\". Hänen puheidensa mukaan oli Haapoja\nkoettanut taivuttaa häntä alkamaan yksissä neuvoin harjoittaa vanhaa\nammattia. Kun hän sanoi siihen jyrkästi kieltäneensä, niin otin minä\nhäntä kädestä ja kiitin häntä sekä toivotin että Herra varjelisi häntä\ntakaisin lankeemasta.\n\nHiukan kamalalta tuntui minusta koko matkalla, kun Sutki vähintäin\nviisi kertaa pyysi minua hyvin katsomaan eteeni matkalla. \"Missä ollaan\nystävällisimpiä, siellä oikein olkaa varovainen\", sanoi hän.\n\nMonia pohjolaisia tapasin itä-Siperiassa. Muiden muassa erään\nOravaisten miehen, joka kolmasti oli ollut karkuretkellä kotipaikalle.\nHän näytti hiljaiselta mieheltä (jos en väärin muista oli hänen nimensä\nEriksson), mutta oli kärsinyt sietämätöntä koti-ikävää. Kerrottiin\nminulle muun muassa erään henkilön kohtalosta, josta lapsena olin\nkuullut usein mainittavan. Tämä henkilö oli Karl Granrot eli Pirilo\nKalle, tunnettu kahdeksan hengen murhaaja, joka koetti salata\nrikoksiaan tekopyhyyden varjolla. Hänen päivänsä olivat päättyneet jo\nmatkalla Siperiaan Permissä. Muuten kerrottiin hänestä että hän luki\nkaiket yöt ja tuli vähän sekaiseksi viimeiseltä.\n\nMutta aika ei myönnä kirjoittaa enempää tällä kertaa. Joskus aijon\nminä, jos Jumala auttaa, matkustaa keskikesällä tähän ihanaan\npaikkaan, jota usein kutsutaan Siperian Sveitsiksi. Silloin\ntoivon minä voivani matkustaa höyrylaivalla Krasnojarskista\nMinusinskiin sekä saavani nähdä miten Jenisei on raivannut itselleen\ntien pilvenkorkuisien vuorien läpi. On parina kesänä jo ylläpidetty\nhöyrylaivayhteyttä ylä-Jeniseillä, ja kaikki jotka ovat siellä\nmatkustaneet, puhuvat ihmetyksellä siitä suurenmoisesta luonnosta, jota\nsaa höyrylaivasta päin katsella.\n\nHankittuani itselleni oman reen ja saatuani sen puolen kylän isäntien\navulla kuntoon, läksin minä paluumatkalle. Katekeetta Lindholm seurasi\nminua kaksi penikulmaa ja sitten kääntyi takaisin kylään toimiakseen\nhiljaisuudessa vaatimattomassa sijassaan. Mainittava on että\nVerhne-Suetukin koulu on ainoa maapallolla, jossa lukutunnit alkavat\nkello neljä tai viisi aamulla. Koulumestari ei ole mikään unikeko ja\nennenkuin päivä koittaa, ovat lapset koulussa. Että \"aamuhetkellä on\nkultaa suussa\" sanoi koulumestari nähneensä toteutuvan.\n\nPalausmatka oli myöskin vaivaloinen, sillä Jenisein länsipuolella oli\nyli 100 virstan matka sulaa. Rekeä kiskotettiin toisin vuoroin hiekkaa\npitkin ja toisinaan kuletettiin sitä kärryille nostettuna ja\nköytettynä.\n\nViime vuonna virka-asioissa kulkemani tien pituus oli 7,000 virstaa, ja\nkun matkarahoja nyt ruvetaan antamaan tarpeen mukaan, niin tulee tämä\ntienpituus arvattavasti lisääntymään 3,000 virstaa vuosittain.\n\nYlimalkaan valitettiin Verhne-Suetukissa, että pahuus oli päässyt\nvallalle. Kuitenkin oli muutamia valittuja sielläkin, jotka olivat\ntaistelussa syntiä vastaan itsessään ja ulkona itsestään. He luulivat\nettä elämä voisi muodostua toiseksi ainoastaan siinä tapauksessa, että\nminä asettuisin heidän kyläänsä asumaan ja pitäisin hartaushetkiä pari\nkertaa viikossa. Tämä ei voinut tapahtua, vaikka minä kyllä ymmärsin,\nettä elämä voi parantua vaan Jumalan sanan saarnan kautta, joka\nlupauksen mukaan ei koskaan turhaan palaa. Siinä toivossa että Jumala\narmossaan katsoo hätäämme Siperiassa ja lähettää useampia työmiehiä\ntänne, jätän Teidät ja meidät Jumalan armolliseen suojaan ja sanon\ntällä kertaa hyvästi.\n\n\n\n\nXIII.\n\nMatka Siperiassa 1887.\n\n\nI.\n\nLukijalle kerron jotain matkastani Verhne-Suetukiin itä-Siperiassa\nvuonna 1887. Matka sinne tapahtui alkupuolella elokuuta. Mitään\nerinomaista ei minulla ole kertomista matkasta sinne, joka kaikin\npuolin kävi onnellisesti. Ainoastaan sen voin mainita että minä eräässä\nkestikievarissa Marinskin tuolla puolen tapasin Pietarista palaavan\njaapanilaisen lähetystön, johon kuului viisi henkeä. Tämän seurassa\nmatkustin sitten aina Atkinskiin, jossa meidän tiemme erosivat. He\nkertoivat että keisari oli matkustanut Suomeen heidän ollessaan\nPietarissa sekä kysyivät paljoko oli suomalaisia Siperiassa, kuinka\nusein minun täytyi matkustaa vuodessa sekä oliko määrätty kuinka paljo\noli annettava juomarahaa kyytimiehille j.n.e. Käytöksessään olivat he\nniin taitavia kuin mitkään sivistyneet eurooppalaiset.\n\nSuomalaisessa siirtolassa ollessani saapui sinne professori\nJ.R. Aspelin. Kun minun matkani oli niin myöhästynyt sen vuoksi että\nmatkarahoja ei voinut ajoissa saada ja vuoden-aika oli jo loppuun\nkulumassa, niin ei tehtykään mitään muita matkasuunnitelmia kuin että\nme yhdessä matkustaisimme Minusinskista Tomskia kohden sekä viipyisimme\njonkun verran meidän tutkijoillemme tärkeillä paikoilla. Muutamia\npäiviä jälkeen Aspelinin lähdön palasin minäkin Minusinskiin.\n\nKun puolenyön aikaan satuin tulemaan kaupunkiin, niin en tahtonut\nhäiritä ketään vaan päätin lukkarini Matin kanssa jäädä tarantassiin\nyöksi. Aamun koittaessa herätettiin meidät kotimaan sävelillä, laululla\n\"Aamulla varhain, kun aurinko nousi\" j.n.e. Äänen tunsin kohta, sillä\nsaman laulajan kanssa olimme yhdessä kouluaikana antaneet monta\nserenaadia ja laulaneet monta laulua. Laulaja ei ollut kukaan muu kuin\ntoinen Minusinskin matkueen jäsenistä, tri Appelgren. Jälleennäkeminen\noli sitä rakkaampaa, mitä kauvempana isiemme maasta oltiin. Tultuani\nhiukkasen uuden seurani tavoille, joka tosiaankin (olkoon tämä heidän\nkunniakseen sanottu) enemmän huolehti tieteellisen työnsä kuin\nmukavuutensa puolesta, tuli puheeksi että Appelgren ja minä\nkäväisisimme Sojoottien luona. Tämä olikin ollut matkueen tarkoitus,\njos minä olisin ennen saapunut, mutta myöhäisen vuoden-ajan vuoksi oli\nsiitä ajatuksesta luovuttu. Sajaanin vuorten eteläisellä eli Kiinan\npuolella on nimittäin eräässä vuoressa, Kemtshuk-virran rannalla,\nkirjoitus ainoastaan näissä paikoin tavattavilla tuntemattomilla\nmerkeillä. Tämän tahtoivat meidän muinaistutkijamme saada kopioiduksi.\nMe kysyimme yhdeltä ja toiselta, voiko nyt enää lähteä matkalle. Toiset\nluulivat sitä mahdottomaksi, kun lunta jo oli satanut pari viikkoa\nsitten ylhäällä vuoristossa, toiset taas arvelivat että kyllä voisi\npäästä ylitse Sojoottien luo. Kun ei mitään varmoja tietoja voitu\nsaada, pidimme paraana edes koettaa, kun me nyt kerran olimme niin\nlikellä. (Siperiassa ei pidetä neljän- à viidensadan virstan matkaa\nminään pitkänä matkana.) Päätettiin että Appelgren, minun lukkarini\nMatti ja minä matkustaisimme Kiinaan etsimään tuota \"viisasta\nkiveä\". Professori Aspelinin oli pakko palata Suomeen, kun hänen\nvirkavapautensa pian oli lopussa. Hänen lähdettyään viivyimme vielä\npari päivää Minusinskissa, valmistellen matkaamme ja pakaten löydettyjä\nmuinaiskaluja. Matkaa varten ostimme erityisiä tarvekaluja sekä neuloja\ny.m. vaihtokauppaa varten Sojoottien kanssa. Näiden kesken ei nimittäin\nVenäjän raha ole käypää tavaraa. Sojoottien olot hyvin tunteva kauppias\nja kaupunginpäällikkö Minusinskissa Sofianoff lainasi meille telttinsä\nja nahkasäkkinsä, joihin pantiin hevosen selässä kuletettava tavara\nsekä antoi meille sen lisäksi kaksi suosituskirjettä Sojooteille,\njoilla kirjeillä sanottiin olevan suurempi voima ja vaikutus\nMongoliassa kuin minkä viraston antamalla passilla hyvänsä.\n\nSiten varustettuina lähdimme Minusinskista syyskuun 10 p. ja ohjasimme\nmatkamme lounaasen, alkaaksemme kulun vuorten ylitse Arbatin kylän\nkohdalta. Tässä kylässä asui eräs Sofianoffin kauppa-apulaisia, jolle\nme veimme kirjeen. Siinä oli kehoitus että hän hankkisi meille hevosia.\nMitä lähemmä vuoriseutua saavuimme, sitä pohjattomammiksi kävivät tiet.\nViidenneljättä virstan päässä ennen Arbatia täytyi meidän vaihtaa\nkärrymme selkähevosiin. Paljon veden tähden olivat sillat niin\nsortuneet, että paikoittain oli vaikeata päästä yli. Arbatiin tultuamme\nkutsutimme luoksemme Sofianoffin kirjanpitäjän. Luettuaan kirjeen sanoi\ntämä uskovansa että nyt oli mahdotonta päästä vuorten ylitse. Sillä\nlumi, jota oli satanut kahden arssinan paksuudelta siellä ylhäällä, oli\njuuri sulamassa niin että kaikki joet olivat nousseet äyräittensä yli.\nHän ehdotti että odottaisimme muutamia päiviä, joiden kuluttua vesi\nmahdollisesti laskisi, jos sade taukoaisi. Eräs Arbatin talonpoika,\njonka itsensä piti niin pian kuin suinkin mahdollista matkustaa\nsojoottien luo, tarjoutui tässä tapauksessa rupeamaan meidän\noppaaksemme. Me päätimme sen vuoksi odottaa.\n\nTämä odotus oli minulle hyvin sopiva. Sillä joka tapauksessa tahdoin\nkäydä Abakanskin rautatehtaassa, kun olin kuullut siellä olevan\nluteerilaisia, jotka kauvan olivat odottaneet että joku pappi kävisi\nheidän luonaan. Myöskin Appelgren oli halukas lähtemään sinne,\nkoettaakseen yhä vielä etsiä missä se kivikirjoitus oli, jota Aspelin\nja hän jo kerran turhaan olivat etsiskellet. Kaunista ilmaa\nodottaessamme läksimme siis rautatehtaalle, jonne Arbatista oli vaan\nnoin 20 virstan matka.\n\nMe ilmoitimme itsemme konttoorissa. Minä pyysin että luteerilaisille\nilmoitettaisiin minun tuloni sekä että tilaa jumalanpalveluksen\npitämistä varten seuraavana päivänä minulle toimitettaisiin. Vaikka me\nkyllä huonosti kielellisessä suhteessa ajoimme asiamme, niin kohdeltiin\nmeitä siltä kaikkialla ystävällisesti ja auliisti. Tehtaanhoitajan\nluokse kutsuttiin meidät atrialle. Meidän maanmiehiämme Hammarströmiä\nja Ehnbergiä, jotka kaksi vuotta sitten olivat olleet tehtaalla,\nmuisteltiin ja kyseltiin. Hauskan muiston olivat nämä \"Suomen pojat\",\nkuten heitä Verhne-Suetukissa yleensä kutsuttiin, jättäneet jälkeensä\nkaikkialla missä he olivat kulkeneet, eikä vähimmän täällä Omskin\nseudun suomalaisten luona.\n\nRippivieraiksi ilmoittautui minun luonani pari suomalaista sekä\nmuutamia virolaisia ja saksalaisia, niin että jumalanpalveluksessa oli\nläsnä kymmenkunta henkilöä.\n\nKymmenkunta luteerilaisia sanottiin oleskelevan metsässä sysimiiluja\npolttamassa ja toisten taas sanottiin olevan viljanleikkuulla ympäri\nolevissa kylissä. Tehtaalla vallitsi tähän aikaan hiljaisuus, johon\nsyynä oli omistajan häviöön joutuminen varallisuuden puolesta. Jos\ntehdasta käytettäisiin taidolla ja tarmolla, niin olisi se tuottavampi\nkuin mikään kultakaivanto, vakuutettiin meille. Tämä olikin varsin\nuskottavaa, kun löytyi lähellä rautamalmia, joka sisälsi 70:stä aina 80\nprosenttiin puhdasta rautaa. Rauta kuuluu olevan erinomaisen hyvää\nlaatua ja menee sen vuoksi hyvin kaupaksi. Tehdas on kattilan\nmuotoisessa laaksossa, korkeain vuorten ympäröimänä; kuitenkaan ei\nmikään vuorista nouse lumirajan yli. Ilman-ala on terveellistä ja\nsuloista. Maapohja on hedelmällistä ja Abakanjoessa, joka juoksee\nlaakson pohjaa, on kirkas vesi ja runsaasti kaloja. Metsissä vilisee\nkaikenlaisia otuksia.\n\nTehtaalla oleskellessamme koetti Appelgren ottaa selkoa mainitusta\nkivikirjoituksesta mutta ei onnistunut. Näyttää siltä kuin ei sellaista\nolisi koskaan ollutkaan. Opas, joka annettiin meille osoittamaan tietä\nkysyttyyn paikkaan, vei meidät erään äkkijyrkän kallioseinän luo, joka\noli ehkä tuhannen jalkaa korkea, mutta kysymykseen missä kirjoitus oli\nei hän sanonut nähneensä eikä kuulleensa mistään sellaisesta. Opas\nlähetettiin etsimään jotakin toista, joka paremmin tuntisi\npaikkakunnan. Mutta hetkisen päästä tuli hän sen tiedon kanssa, ettei\nkukaan ihminen, ei edes eräs kahdeksankymmenen vuoden vanha ukko, joka\noli koko ikänsä elänyt täällä, ollut kuullut puhuttavan mistään\nkalliokirjoituksesta tällä seudulla.\n\nMalmilouhoksessa kävimme myöskin, ja jos työn-päällysmies olisi ollut\npaikalla, niin olisi meille annettu luonnollisia magneetteja, niin\nvakuutettiin. Niitä kuului olevan paljo rautalouhoksessa, sillä muuksi\nei voi kutsua paikkaa, kun louhitut kappaleet muodostavat valmista\nharkkorautaa. Rauta kuuluu maksavan tehtaalle 80 kopeekkaa puudalta\npaikalla, Abakanin ja Jenisein jokia myöten voi sitä kuljettaa alas.\n\nPäivälliselle kutsuttiin meidät erääseen virolaiseen perheeseen, jonka\nlapsen minä olin kastanut. Halusta otimme vastaan kutsumuksen, sillä\nkuinka hyvänsä koettaakin katsoa eteensä niin tulee kuitenkin saamaan\nkiristää nälkävyötä sellaisilla matkoilla. Leipä ja tee ovat\njokapäiväisenä ruokana usein viikkomääriä. Kun saksalaiset näkivät\nettemme pitäneet itsiämme liian hyvinä käymään vieraina virolaisen\nluona, katsoivat nekin voivansa kutsua meidät luokseen. Ettemme\nloukkaisi heitä kävimmekin erään saksalaisen luona, jossa\nmeitä kestittiin teellä, marjahillolla j.m. Omituisena ilmiönä\ntahdon mainita kirkonpalvelijan tehtaalla, sillä suvaitsevampaa\nkristittyä en ole koskaan nähnyt. Hän esitti itsensä minulle\noikeauskoisena luteerilaisena sekä piti huolta kaikista kirkonisännän\nvelvollisuuksista. Mutta tätä ei hän tehnyt ainoastaan luteerilaiselle\npapille. Kun kreikan-uskoinen sielunpaimen tuli paikkakunnalle, palveli\nhän häntä yhtä uskollisesti sekä sytytti suitsutusastian venäläisessä\nkirkossa j.n.e. Jos taas tuli roomalaiskatoolinen pappi sinne, liittyi\nhän hänen seurakuntaansa, johon hän, puolalainen kun oli, lienee\nkuulunutkin. Toimitettuamme tehtaalla kaikki mitä meillä oli tekemistä,\nläksimme takaisin Arbatiin, saadaksemme lopultakin tietää kuinka\nSojoottien luokse matkustamisen kävi. Yhä kestävän sateen johdosta oli\nvesi nousemistaan noussut. Muutamat metsästäjät olivat edellisenä\npäivänä tulleet joen yli, josta meidän oli matkallamme kahlattava\nsenkin seitsemän kertaa, ja olivat siinä kastuneet aina kainaloita\nmyöten. Sen vuoksi ei meitä suuresti ihmetyttänytkään ettei kukaan\nruvennut lähtemään sellaiselle matkalle meidän kanssa syksymyöhällä.\nAsuntomme isäntä, kasakka, kielsi meitä myöskin jyrkästi matkustamasta,\nsillä hän itsekään ei ollut voinut käydä katsomassa paulojaan ja\nloukkaitaan kahteen viikkoon, vaikka hän arveli kallisarvoisia\nturkiseläimiä olevan mätänemässä hänen pyydyksissään. Kun samalla\nkerrottiin meille millä tavalla muutamat sojootit, jotka viikko sitten\nolivat lähteneet kotiinsa, olivat kulkeneet jokien poikki, niin\nmenetimme toivon päästä \"taivaan valtakuntaan\". Sojootit olivat\nnimittäin sitoneet vaatteensa niskansa taakse, ajaneet hevosensa jokiin\nja tarttuneet niiden häntiin ja siten uineet yli jääkylmässä. Tällä\ntavalla emme kuitenkaan tahtoneet vaeltaa.\n\nVastenmielistä oli myöskin lähteä paluumatkalle Minusinskiin, kun\nkerran olimme jo näin kauvas länteen matkustaneet. Rupesimme tekemään\nuutta matkasuunnitelmaa, josta pian sovimme. Kesäaikana voi nimittäin\npäästä Altain vuoriston poikki Kuznjetskiin länsi-Siperiassa. Tätä\ntietä, joka vielä oli kuljettavaa ja vähemmin vaivaloista kuin tie\nMongoliaan, päätimme lähteä. Tieteellisessä katsannossa oli edullista\nAppelgrenille kulkea tätä tietä ja minulla oli kauvan ollut hiljainen\nhalu päästä kullanhuuhtomoille Altai-vuoristossa, sillä siellä\ntyöskenteli melkoinen joukko luteerilaisia, joilla ei ollut mitään\nsielunhoitoa. Sitä paitsi oli minulla tiedossa että löytyi muutamia\nsuomalaisia sekä Kuznjetskissä että Barnaulissa, jossa jälkimäisessä\nkaupungissa myöskin Appelgren mielellään halusi käydä siellä olevan\nmuseon vuoksi. Matti lähetettiin Minusinskiin viemään sieltä\nAppelgrenin tarantassia ja meidän kalujamme Tomskiin, jossa me\nyhtyisimme häneen.\n\n\nII.\n\nLähetettyämme pois minun tulkkini, sain minä ruveta hänen vaikeaan\ntoimeensa ja vaikka olinkin kovin tottumaton tähän tehtävään, tulimme\njuttuun kuitenkin. Arbatista oli meillä päivän matkan Tastipiin, joka\non viimeinen kylä Minusinskin puolella Altain vuoristoa. Sieltä oli\nvielä 400 virstan matka Kuznjetskiin. Tastipissa tahdoimme ottaa\nhevoset aina Daniloffin kullanhuuhtomoon Altailla. Erään maakauppiaan\nvälityksellä saimmekin tarpeellisen luvun hevosia. Kaikkialla tapasimme\nystävällisiä ja avuliaita ihmisiä. Niinpä oli esim. sama kauppias, joka\nei ainoastaan ollut liikkeessä puoli päivää hankkimassa meille hevosia\nvaan myös kutsui meidät kaksi eri kertaa luokseen vieraisiin,\nvierasvarainen mies. Yön ennen lähtöämme saimme maata oikein tehdyissä\nvuoteissa, joka muuten ei koskaan ole minulle tapahtunut matkoillani.\nHyvä jos itsellä on jotakin allensa heitettävää lattialle, sillä talon\npuolesta ei anneta mitään.\n\nMe otimme asunnon erään rikkaan lesken luona, jolla oli useampia\nhuoneita maalattuine lattioineen ja verhottuine seinineen. Koristusten\njoukossa huomattiin suuri joukko kallisarvoisia pyhäinkuvia. Emännän\nsisar oli tehnyt pyhissä vaelluksen Kijeviin. Varhain aamulla kävivät\nnämä hurskaat sisarukset rukoilemassa pyhimpien kuvain edessä. Minun\nkysymykseeni kuinka tyytyväinen hän oli pyhissä vaellukseensa Kijeviin,\nsanoi hän: \"kyllä olisi hyvin hauskaa tehdä sellainen matka uudestaan,\nkun vaan olisi kelpo tavalla rahaa\".\n\nVenäläiset ovat aina, sekä yöllä että päivällä, valmiita juttelemaan.\nHeidän suurin huvituksensa on kokoontua yhteen, joko kapakkaan tai\njohonkin muuhun rakkaasen paikkaan, jossa heidän puhetulvansa saa\nesteettömästi virrata. Usein on tapahtunut että naapurit ovat\nvarronneet tilaisuutta kun minä olen juonut teetä jossain talossa ja\ntulleet sinne saadakseen haastella minun kanssani. Sellaisissa\ntilaisuuksissa sanovat he usein hyvästijättäessä: \"paljo kiitoksia kun\nolette olleet niin hyvä ja jutelleet meidän kanssa.\" Ennen lähtöämme\ntuli nytkin muutamia meidän luoksemme mainitussa tarkoituksessa. Heidän\njoukossaan teki varsinkin eräs pikkukauppias itsensä huomatuksi\npuhelijaisuudestaan ja vaikka meidän oli vaikeata keskustella venäjäksi\nniin meni se kuitenkin mukiin kun he itse johtivat puhetta. Kun tuli\npuhe muinaistutkimuksesta, alkoi tämä kauppias laajalti selittää mitä\nhän oli lukenut jättiläisistä ja muista ihmeellisistä olennoista.\nSellaisten jäännöksiä ja luita oli hänen vakuutuksensa mukaan löydetty\nMuurmanin metsissä, jos oikein käsitin häntä. Toisen uskottavamman\ntarinan kertoi hän myös meille. Jotenkin näin kuului hänen\nkertomuksensa: \"Muutamia vuosia sitten syntyi kauhea liike täällä\nläheistöllä tataarien keskuudessa. He olivat nimittäin löytäneet, kuten\nuskoivat, pyhän kuvan jossain metsässä. Löydetyn kuvan luo alettiin nyt\njoukottain tekemään pyhiinvaelluksia. Viimein menin minäkin sinne ja\nmitäs näen! Metallista valetun naisenkuvan. Minä ymmärsin heti ettei\ntämä ollut mikään pyhimyksenkuva ja sanoin että yhtä pyhä olisi minun\nvaimoni tai minkä muun naisen kuva hyvänsä. Luultavasti on ollut,\nsanoin minä, joku kuningas tai ylhäinen mies, joka on teettänyt\nitselleen vaimonsa tai tyttärensä kuvan, pitääkseen muistona\nrakastetusta jos tämä kuolisi. Kuva on vihdoin joutunut maahan sekä on\nnyt sattumalta päässyt päivän valoon. Niin on se asia.\" Kun hän niin\npuhui täydestä vakaumuksestaan, tulivat tataarilaisparat hyvin\nalakuloisiksi ja noloiksi, kun kaikki heidän ilonsa siitä että Jumala\noli heitä muistanut ihmeellisellä pyhimyksenkuvalla, siten riistettiin\nheiltä pois. Asia päättyi siten että kuva ostettiin Minusinskin\nmuseoon, jossa se vielä on nähtävänä.\n\nHyvä halu olisi minulla kyllä ollut sanoa \"kuva kuin kuva\", mutta pidin\nhyödyllisempänä kiiruhtaa lähtöä ja menin sen vuoksi toimittamaan\nmatkalla tarvittavia aineita. Puudan rukiisia korppuja varustimme\nmukaamme sekä yhtä ja toista ruokatavaraa. Meidän oppaamme otti\ntoimekseen varustaa meidät tuoreella lihalla matkaksi, jossa\ntarkoituksessa hän teurasti lampaan. Paitsi meitä ja meidän kolmea\nhevosta kuului matkueesen opas ja eräs työmies rautatehtaasta sekä\nkuormahevonen, joka kantoi neljä puutaa rautakaluja kullanhuuhtomoita\nvarten. Kaikkiaan oli siten kuusi hevosta. Kun meidän tiemme kulki\nenimmäkseen pienien vuorenvirtojen rantoja, ei maan ylenemistä huomattu\njuuri muusta kuin veden nopeudesta virroissa, jotka koko kulussaan\nmuodostivat lakkaamattoman kosken.\n\nNäiden poikki täytyi silloin tällöin kahlata, sillä milloin kohtasimme\ntoisella puolen vuoren, joka sulki meiltä tien, milloin taas toisella\npuolella. Jo ensimmäisenä päivänä saavutimme korkeuden, missä kaikki\nviljankasvattaminen lakkasi, sillä yöhallojen kerrottiin turmelleen\nkaiken viljan mitä oli koetettu kylvää täällä. Päivä päivältä tuli\nmetsä yhä vaikeammaksi päästä läpitse. Minun pelkoni kuinka osaisimme\nperille, kun kaikki olimme ensikertalaisia, hälveni pian sillä oli\npaljo vaikeampaa päästä pois tieltä kuin pysyä sillä. Joka ei ole\nnähnyt aarniometsää ei voi aavistaa kuinka runko rungon vieressä siellä\nseisoo ihan toisessaan kiinni ja kuinka mahtavan suuria ne ovat. Me\nnäimme puita, jotka olivat pari kyynärää läpimitaten, mutta löytää\nsellaisiakin, jotka ovat kolme kyynärää läpimitaten, jos oikein rupeaa\netsimään. Sellaisia jättiläispuita oli usein kaatunut polkumme poikki\nja ainoastaan hakkaamalla, polttamalla tai sahaamalla oli niiden\nläpitse saatu tehdyksi tietä.\n\nTavallisimmat puulajit Altailla olivat lehtikuusi, kuusi, mänty ja\nseetripuu. Ensimmäisenä päivänä oli meillä ainoastaan lehtikuusimetsiä\nkuljettavana läpi, mutta toisena päivänä kulki tiemme suurien\nseetrimetsäin kautta, ja ylimpänä koristivat kuuset kukkuloita. Vahinko\nvaan että meidän matkamme tuli tapahtumaan niin myöhään syksyllä, sillä\nnyt emme saaneet nähdä ylistettyä Altain kasvistoa täydessä\nihanuudessa.\n\nSuomessa tavattavista puutarhakasveista näimme Altailla spireapensaan,\nSiperian hernepuun, humalan ja myrskyhatun. Paljo meille tuntemattomia\nsekä pensaskasveja että yrttejä näimme sekä vuoriseudussa että arolla.\nYöt vietimme tällä noin 3-400 virstan pituisella matkalla joko jossakin\nmuiden matkustajain tekemässä kodassa eli balaganissa, kuten niitä\nvenäjäksi kutsutaan, tai myös salvetuissa huoneissa, joita\nkullanhuuhdonta-yhtiöt ovat rakennuttaneet väestölleen lepopaikoiksi\nmatkoilla huuhtomoihin ja niistä takaisin. Edellisissä on hyvin vähän\nsuojaa sadetta ja tuulta vastaan. Kuitenkin ovat ne autioissa metsissä\nkyllä tervetulleita yösijoja. Appelgren piirusti yhden sellaisen kodan,\njonka kuvan lukijat sittemmin ovat Kyläkirjaston Kuvalehdessä nähneet.\nYöksi päästettiin hevoset irti etsimään itselleen ruokaa. Mutta kauvas\neivät meidän uskolliset kantajamme meistä erinneet, sillä niillä oli\nvaistomainen pelko tuosta äärettömästä metsästä. Sillä aikaa kun miehet\nriisuivat meidän hevosiamme, kokoilimme me toiset polttopuuta ynnä\nkuusen havuja joilla saimme istua. Kun tuli oli syttynyt, asetettiin\nteekattila kiehumaan ja me aloimme uskollisesti järsimään\nruiskorppujamme.\n\nEttei ruokahalua puuttunut, kävi ilmi silminnähtävästi eväspussista,\njoka arveluttavassa määrässä hoikkeni päivä päivältä. Opas, joka oli\nvarustanut meitä tuoreella lampaanlihalla, leikkasi siitä pitkiä\nviipaleita, joita hän sitte pisteli vartaalle. Sen toisen pään löi hän\nmaahan niin että toinen pää tuli nuotiotulen likelle. Siten paistettiin\nliha hiljalleen tulen ääressä. Kun se sitten syötiin suolan kanssa, oli\nse hyvin maukasta. Joka tahtoo koettaa voi tehdä sen, sillä konsti ei\nole suuri.\n\nKarhuja kuuluu löytyvän paljo Altain vuoristossa, mutta me emme\nsattuneet näkemään yhtään. Usein kuulimme vihellyksiä metsässä ja jo\narvelimme, Appelgren ja minä, olisiko se ehkä kontio joka antoi tietoa\nitsestään, mutta meidän oppaamme ilmoitti meille että se ei ollut\nmikään vaarallisempi otus kuin säysy metsäkauris, joka viheltelee\nmetsässä. Joka tapauksessa on viisasta ja varovaista olla varustettuna\nampuma-aseella, sillä ei koskaan tiedä milloin sitä voi tarvita.\n\nTällä tiellä tapaa harvoin ihmisolentoja ja nämä lienevät kyllä usein\nvaarallisempia kohdata kuin metsän villipedot. Vastenmielistä tunnetta\ntunsimme molemmat kohdatessamme joukon kullanhuuhdontatyöstä tulevia\nmiehiä.\n\nOn kuultu niin paljo näiden kullanhuuhtojain kauheista töistä, että\nniitä hiukkasen pelkää. Sillä kaikki seikkailijat länsi-Siperiasta\nhaluavat ja pyrkivät kullanhuuhtomoille, mistä moni heistä on sitten\npalannut suurien rahasummien kanssa, jotka usein ovat kootut kaikkea\nmuuta kuin kunniallisella tavalla. Minkälaisia vaivoja nämä työntekijät\nsaavat kärsiä, huomasimme hyvin sekä huuhtomoista palaavien ulkonäöstä\nettä myös siitä mitä itse työpaikoilla kuulimme. Vaeltaa useita satoja\nvirstoja aarniometsää sateessa ja loassa polviin saakka, kerta kerralta\nkahlata ryöppyävien virtojen poikki jääkylmässä vedessä, läpimärkinä\nistua nuotiolla ison valkean ääressä -- kaikkeen tähän täytyy\nkullanhuuhtojan alistua. Sitä paitsi täytyy hänen aina olla varoillaan,\nsillä kun uni painaa hänen silmiään, voi ryöstönhaluinen toveri lyödä\nhänen kuolijaaksi. Itse huuhtomoilla taas etsitään kultaa sellaisella\ninnolla ettei siellä ole mitään lepoa, mitään rauhaa. Ei edes\nlepopäivää pidetä pyhänä. Mitään välittämättä työskennellään pyhänä ja\narkena samalla tavalla. Annetaan ruumisparan kestää kaikki, kunhan vaan\nsaadaan kultaa!\n\nToisen kerran tapasimme odottamatta kaksi alkuasukasta näissä metsissä.\nMitä kansanheimoa ne oikeastaan ovat, en tiedä. Siitä vaan ei ole\nmitään epäilystä etteivät ne kuulu mongoolilaiseen rotuun. Mutta muuten\neivät ne ole länsi-Siperian kirgiisien eikä tataarien näköisiä.\nMainitut kaksi miestä edustivat suurinta raakuutta ja villiyttä mitä\nihmisten keskuudessa näkee. Nämä aarniometsän asukkaat elävät\nmetsästyksestä ja kalastuksesta sekä tunnustavat kreikan-uskoa, josta\nmerkiksi he pitävät ristiä kaulassa. Kuitenkin sanottiin heidän\npalvelevan omia jumaliaan, joka on luultavaakin, sillä mitään tietoa\nkristin-opista ei heillä ole. Tämä arvostelu on muuten annettava\nsuurimmasta osasta venäläistä rahvasta Siperiassa. Sillä vaikka se on\nulkonäöltään siistiä ja käyttäytyy hyvin sievästi ja vapaasti, niin on\nse valitettavassa henkisessä pimeydessä. Kansalla ei ole valistunutta\nomaatuntoa. Samoin kuin on Suomen kansan onni ja takaus sen\ntulevaisuudesta että sen omatunto on valistunut ja sen oikeudentunto\nkehittynyt, niin on sen puute juurena ja syynä kaikkeen pahaan\nSiperiassa.\n\nEttä kreikkalaisella kirkolla kuitenkin on huolta näistä\npuolivilleistä ihmisistä Altai-vuoristossa, voi päättää siitä että on\nlähetyssaarnaajia lähetetty heidän luokseen ja kasvatettu monia heistä\nitsistä papeiksi. Eräässä kylässä lähellä Kuznjetskia, jossa sekä\nvenäläisiä että tataareja asuu, oli pappi tataari. Venäläinen, joka\ntätä meille kertoi, lisäsi ettei koskaan ole heillä ollut niin\nkelvollista pappia kuin nykyinen.\n\nVaikka kristin-uskoa kaikkialla siellä tunnustetaan\nvaltio-uskonnoksi, niin kuuluu noita-usko paikoittain olevan vielä\ntäydessä kukoistuksessa. Syytä olisi kuitenkin tutkia tätä\nalkuperäistä, koko maapallolla niin levinnyttä uskonnonmuotoa, sillä\nminun vakuutukseni mukaan on siinä enemmän ilmestykseen osoittavaa kuin\nluullaan. Pian on kuitenkin se aika tuleva, jolloin ei mitään paikkaa\nlöydy Aasiassa, missä voi oppia tuntemaan tätä pakanallista uskoa.\nSillä ylä-Aasiasta on bramanismi tunkenut sen pois ja pohjoisesta sekä\nlännestä on kristin-usko astunut näille maille, niin että jäännöstä\nshamanismista nykyään löytyy ainoastaan Venäjän ja Kiinan välisellä\nrajamaalla. Mutta olkoon nyt kylläksi tästä asiasta.\n\nMe ostimme muutamia jäneksiä ja pyitä näiltä metsäläisiltä, jotka\nniistä saivat leipää ja vähä teetä. Hyvin lannistuneen näköisiä\nnäyttivät miehet olevan ja seisoivat koko ajan, minkä heidän luonaan\nolimme, paljain päin. Heiltä kuulimme myös että voimme ehtiä yöksi\nerääseen hirsimajaan. Siis kiiruhdimme jo väsyneitä hevosiamme ja\nkahlasimme joen poikki kerta kerralta. Päivä kului loppuun ja vaikka\nkuinka tirkistimme, ei missään näkynyt ihmisasunnon merkkiäkään. Jo\nolimme menettäneet kaiken toivon halutun lepopaikan saavuttamisesta ja\naijoimme jo laskeutua alas sateen ja lumisohjon liottamaan maahan, kun\neräs matkatovereista huomasi tulen välkkyvän metsästä. Minkälaisen ilon\nja toivon tunteen pimeänä yönä aarniometsässä valkean loiste voi\nherättää matkamiehessä, tajusimme täydellisesti. Ainoastaan kerran\nvielä joen yli ja silloin olimme hirsimajan luona. Kuivia ja lämpöisiä\nhuoneita oli meillä nyt tarjona. Juotuamme teemme, jota vartian vanha\nvaimo toimitti meille, menimme etsimään hyvin kaivattua lepoa. Paitsi\nmeitä oli myöskin kaksi paimenta ottanut yösijansa samaan majaan.\nNäistä näytti toinen olevan huonolla tuulella, sillä hän ei voinut\nkärsiä että meidän seuralaisemme, jotka siitä ilosta että olivat\npäässeet tähän ihmisasuntoon, ahkerasti suutelivat viinapulloa sekä\nkeskustelivat jotenkin vilkkaasti ja äänekkäästi tarjoamatta hänelle\nsiemaustakaan. Tyytymättömyytensä ilmaisi hän epäselvällä\nmurisemisella, joka hyvin kyllä muistutti kontion tapaa. Tätä hänen\nilon ja hauskan mielen häiritsemistään ei olisi suomalainen luullakseni\nkärsinyt, vaan olisi pian ollut riitaa ja tappelua odotettavana. Mutta\nvenäläiset eivät ole sellaisia. Viimein vihdoin, kun paimenen\nnuriseminen tuli yhä kovemmaksi, kääntyi yksi meidän seuralaisistamme\naivan ystävällisesti hänen puoleensa ja kysyi: \"mistä olet niin\npahoillasi, taattoseni?\" Tämän sanoi hän sellaisilla eljeillä ja\näänellä kuin olisi hän ollut valmis syleilemään ja halaamaan\npuhuteltua, joka olisikin ollut vähän enemmän päihtyneen venäläisen\ntapaista.\n\n\nIII.\n\nTie yömajasta Daniloffin kullanhuuhtomoon kulki korkeita vuorenharjuja,\njotka jo kauvan olivat olleet lumen peitossa. Oli luvattu meille\nsuurenmoinen näköala eräältä kukkulalta, jonka ylitse meidän oli\nkuljettava. Mutta paksu sumu peitti koko kukkulan niin että me olimme\nkuin pilvessä siellä ylhäällä emmekä sen vuoksi nähneet mitään. Kova\npakkanen vallitsi jo korkeimmissa piireissä vaikka oli suojainen\nsyksyilma alhaalla laaksoissa. Meidän läheisyydessämme olikin useita\nvuoria, joilla lumi pysyi koko kesän.\n\nYlimalkaan kulki koko meidän matkamme hyvin helppokulkuisten solain\neikä erin vaikeasti päästävien vuorien poikki. Ainoastaan juuri ennen\nkuin tulimme Daniloffin \"priskan'ille\", täytyi meidän kulkea alas\njyrkännettä, joka oli niin kohtisuoraa että oli vaikeata pysyä\nsatulassa. Tämä harju oli puolitoista virstaa (4,500 jalkaa)\nkorkeammalla Feodoroffka-jokea, joka juoksee laakson pohjaa. Kun meidän\ntiemme kulki kuten sanottu enimmäkseen jotain jokilaaksoa ja korkeain\nmetsäin läpi, niin oli näköalakin huono. Mutta että Altai-vuoristossa\non kauniita näköaloja, on koko maailmassa tunnettua. Eräältä\nluonnontutkijalta Minusinskissa, Klemensiltä, kuulimme että seutu\nAbakanjoen lähteiden luona on erittäin suurenmoista. Hän ei sanonut\nnähneensä mitään sen vertaista, vaikka hän oli matkustellut Sveitsin ja\nmuunkin Euroopan pitkin ja poikki. Feodoroffka-joen vedestä, joka\nnäytti savivelliltä, ymmärsimme että täällä huuhdotaan kultaa. Pian\nnäimmekin omituisia rakennuksia, jotka olivat keisarillisella lipulla\nkoristetut. Rakennukset olivat kullanhuuhdontalaitoksia. Ensimmäinen\nluteerilainen, jonka siellä kohtasimme, oli pakkotyöhön tuomittu\nsveitsiläinen, joka nuoruudessaan oli antanut houkutella itsensä\nottamaan osaa Puolan kapinaan. Lääketieteen ylioppilaana tunsi hän\nhiukan haavanlääkintäoppia ja pääsi viimein välskäriksi tähän\nkullanhuuhtomoon. Nyt koetti hän omana miehenään huuhtoa kultaa. Koko\nhänen käytöksestään voi huomata että hän piti elämäänsä harhaan\nmenneenä. Hän oli mennyt täällä naimisiin venakon kanssa, mutta\nkyynelet, jotka loistivat hänen silmissään hänen nuoruudenajastaan\npuhuessa, osoittivat että hän ei ollut löytänyt sitä onnea, jota hän\noli odottanut itselleen elämässä. Tulla sellaisiin väleihin vähemmin\nsivistyneiden ihmisten kanssa ja olla ilman toivoa jonkunlaisen\nkasvatuksen antamisesta lapsilleen sekä vielä sen lisäksi olla\nerotettuna läheisimmistään semmoisella juovalla kuin uskonto, siinä\nkylliksi asioita, jotka voivat tehdä ihmisen elämän synkäksi.\nKatseltuamme sveitsiläisemme kanssa yhdessä muutamia pienempiä\nhuuhtomoja, läksimme sieltä ainoastaan muutaman virstan päässä olevalle\nDaniloffin huuhtomolle. Koko tämän jokialueen oli Krasnojarskissa asuva\nhra Daniloff vuokrannut joltain ruhtinaalliselta henkilöltä Pietarissa.\nHän antoi luvan kelle hyvänsä huuhtoa kultaa täällä, kuitenkin sillä\nehdolla että kaikki kulta oli jätettävä hänelle 3 ruplasta\nsolotnikalta. Daniloffin täytyi maksaa kyllä runsas vuokra sekä sitä\npaitsi pari tuhatta ruplaa joka puudasta kultaa, mikä hänen alueellaan\nhuuhdottiin. Ennenkuin päästään kultapitoiseen maakerrokseen, täytyy\nluoda pois usein aina kolmen kyynärän paksuinen maa. Se maakerros,\njossa kultaa löytyi, oli hyvin sen punertavan peltomullan näköistä,\nmitä usein on Suomessa kivisellä maalla. Harvoin voi näissä\nhuuhtomoissa löytää mullassa kullanpalasta. Pari vuotta sitten kuuluu\nkuitenkin tapahtuneen kerran, että oli löydetty muutamia nauloja\npainava kultamöhkäle.\n\nTullessamme Daniloffin kultahuuhtomoon, seisoi muutamia miehiä erään\ntyöväenasunnon ulkopuolella. Olettaen että joku suomalainen voisi olla\nheidän joukossaan, sanoin suomeksi: \"Onko tässä ketään suomalaista?\" --\n\"On kyllä\", vastasi pari ääntä; ja yksi riensi ennen meitä konttooriin\nilmoittamaan että suomalainen pastori oli tullut. Hän tunsi minut\nnimittäin edellisestä vuodesta, kun hän oli Verhne-Suetukissa minun\nsiellä ollessani. Me seurasimme perässä konttooriin ja esittelimme\nitsemme siellä isännälle itselleen, joka sattumalta oleskeli\nhuuhtomolla, sekä hänen pojalleen, täydelle herrasmiehelle, joka\ntalvisin tavallisesti asuu Pietarissa. Tilapäisinä vieraina oli\nsiellä Altain piirin ispravnikka, 20 leiv. painava jättiläinen,\nsekä eräs herra Horst, Pietarissa sijaitsevan etelä-altailaisen\nkullanhuuhdontayhtiön neljän huuhtomon isännöitsijä. Herra Horst oli\nluteerilainen, kotoisin Narvasta, sekä erittäin kelpo mies. Hänestä\ntuli meille täällä Altailla oikein suojeluspatruuna.\n\nKuinka ihmiset kuulumalla samaan uskokuntaan tuntevat itsensä\ntoisiin vedetyiksi, sitä lienee jokainen huomannut, joka on\nmatkustellut maailmassa. Ilahuttavana huomiona voin mainita, etten\nSiperiassa tavannut meidän luteerilaistemme keskuudessa sellaista\nvälinpitämättömyyttä ja vihamielisyyttä kristillisyyttä vastaan kuin\nmitä Suomessa usein tapaa niiden joukossa, jotka mielellään haluaisivat\nitseään kutsuttavan \"sivistyneiksi\".\n\nHorst päätti jäädä Daniloffin luokse kunnes me olimme valmiit lähtemään\nsieltä. Meidän piti nimittäin sitten seurata häntä hänen piiriinsä,\njossa hän, käyttääkseni ispravnikan sanoja, asui kuin prinssi.\nHorstilla oli muutamia luteerilaisia työssä ja hän tahtoi itse käydä\nHerran ehtoollisella kotonaan.\n\nKuten sanottu, Horst piti isällistä huolta meistä. Meidän kummaksemme\nkomensi hän sekä isäntää että palkollisia. Kun hän huomasi että me\nolimme märkiä ja likaisia jaloista, sai vanha ukko Daniloff käskyn\ntuoda meille kuivia jalkineita. Tämän käskyn toimittikin miljonääri\nvastustelematta. Minä sain nyt kunnian astella hänen kengissään, mutta\ntunsin itseni koko illan erittäin epävakaiseksi jalkojeni päällä\npysymään. Illalla huomasin minä että syynä tähän olivat olleet\nseetripähkinät, joita minä kaadoin noin puoli korttelia kummastakin\nsaappaasta.\n\nToisen päivän iltana kutsutin minä kokoon ne luteerilaiset, mitä täällä\nlöytyi. Kahdentoista hengen suuruinen seurakunta saapui paikalle;\nniistä kaikki muut paitsi kaksi ymmärsivät suomea. Aivan\nyksinkertaisesti todistin minä heille Jesuksesta, syntisten\nVapahtajasta, sekä kehoitin heitä viljelemään Jumalan sanaa.\nMielipahakseni ja kummakseni kuulin nyt ettei heillä ollenkaan mitään\nkirjoja ollut. \"Mitä tekisimme niillä\", sanoivat he; \"eihän meillä ole\nkoskaan aikaa ajatella sitä, kun meillä on vaan kaksi vapaata päivää\nkoko kesässä.\" Arveltiin että noin viisikymmentä luteerilaista\ntyöskenteli läheisillä huuhtomoilla. Mitä heidän aineellisiin oloihinsa\ntulee, niin ei siitä ole mitään sanottavaa. Terveellistä ja voimakasta\nruokaa annetaan heille sekä hyvä palkka, mutta onpahan myöskin työ\nraskasta ja vaivaloista. Varsinkin näytti se tylyltä, että työmiehiltä\nriistetään se sunnuntainlepo, jonka Jumala itse on määrännyt ja joka on\nniin tarpeellinen ruumiille kuuden päivän raskaan työn jälkeen.\n\nKäyttäisivätkö luteerilaisemme joutohetkensä Jumalan sanan\ntutkistelemiseen, jos heillä olisikin joutohetkiä, ei ole kuitenkaan\nvarmaa. Sillä jos heillä olisi halua sanan käyttämiseen, niin kyllä\nolisi aina esim. iltasilla joku vapaa hetki siihen, sillä\npäivänurakkansa saavat he välistä hyvin aikaisin tehdyiksi.\n\nMutta luonnollinen hitaus ja välinpitämättömyys ottavat pian kokonaan\nvoiton, niin että nämä ihmisraukat lopulta eivät juuri huoli muusta\nkuin kullan saamisesta. Miten jonkinlaista hengellistä hoitoa\nvoitaisiin saada näille ihmisille, on vaikeata sanoa. Että täällä\nkuitenkin olisi kyllä kiitollinen ala kolportöörille tai\nlähetyssaarnaajalle, arvelen minä. Mutta valitettavasti ihan varmaa on\nettä tämä on vaan paljasta toivomusta niin kauvan kuin on useamman\nsadan hengen suuruisia kyliä, jotka ovat kaikkea muuta hengellistä\nhoitoa vailla kuin mitä he saavat siitä että pappi käy heidän luonaan\nkerran vuodessa. Vähä oli se apu, mitä minä voin toimittaa näille\nuskonveljilleni, varsinkin kun voin kuljettaa mukanani vaan kovin vähän\nkirjoja. Kuitenkin oli matkasta se hyöty että minä opin tuntemaan tämän\nsopen laajasta seurakunnastani. Mutta Herra Jumala, joka voi tehdä\nyhden ainoan sanan, oikeaan aikaan lausuttuna, hedelmää kantavaksi\nmonelle sielulle, voi myös kyllä kasvattaa hedelmän, ihanamman kuin me\nvoimme uskoa, siitä siemenestä minkä me heikkoudessa kylvämme.\n\nMutta ettei minun kertomukseni pituudellaan tulisi liian\nväsyttäväksi lukijalle, täytyy minun lyhentää kuvaustani oleskelusta\nAltai-vuoristossa. Hra Horstin toimesta saimme hevosia, jotka kantoivat\nmeidät ja meidän matkakalumme Tom-virralle. Tällä matkalla kulimme\nerään luolan ohitse, jonka sisäänkäytävän me näimme, mutta aika ei\nsallinut astua sinne sisään. Pitkin Tom-jokea laskimme nyt alas\nKuznjetskiin. Meidän aluksenamme oli koverrettu haavan runko, noin\nkaksi kyynärää leveä sekä kymmenen à kaksitoista kyynärää pitkä.\nOijennellen vilteillä ja karhuntaljoilla, joita minä lahjaksi sain\nkauniin kappaleen Horstilta, matkustimme nyt mukavasti sekä ihailimme\ntoista suurenmoista näköalaa toisen jälkeen. Mitä ihanin syysilma\nvallitsi. Kulku alas virtaa käy nopeasti ja tarvitsematta airoja\nkäyttää; mutta niillä jotka kulkivat vastavirtaan näytti kyllä olevan\nvaivaloinen työ. Parissa paikassa ostimme Kuznjetskin tataareilta\nkalaa. Harjuksia, taimenia ja useita muita herkullisia kalalajeja\nsaadaan Tomista, ja me ostimme kaloja halvalla hinnalla sekä keitätimme\nniitä venemiehellämme. Hra Horst oli myöskin varustanut meidät hyvällä\neväspussilla, niin että me emme kärsineet mitään puutetta, vaikka\nAppelgrenin koetukset vahvistaa ruokavarojamme ampumalla revolverilla\nvesilintuja eivät onnistuneet.\n\nKuznjetskissa viivyimme kolme päivää, jonka ajan asuimme hra Horstin\ntalossa; toimme hänen rouvalleen häneltä myös kirjeen. Minun lukkarini\nMatti Saaren poika palveli täällä pataljoonassa asevelvollisuuttaan.\nMinun pyynnöstäni komennettiin hänet palvelemaan meitä niin kauvan kuin\nolimme Kuznjetskissa. Aivan odottamatta tapasimme tässä kaukaisessa\nkaupungissa erään suomalaisen, neiti Molanderin Pietarsaaresta. Hän oli\nelänyt viisikolmatta vuotta Siperiassa ja oli nyt kätilönä\nKuznjetskissa. Koko tänä aikana ei hän ollut tavannut luteerilaista\npappia, sekä oli unohtanut pois äidinkielensä melkein kokonaan. \"Nog\ngår det harascho, kack ja' adin talar\" (kyllä se hyvin menee kun minä\nyksinäni puhun), vakuutti hän, mutta niin odottamatta puhua ruotsia\nmuiden ihmisten kanssa oli hänelle ihan mahdotonta. Ulkomuistista osasi\nhän kuitenkin lukea kappaleita katkismuksesta sekä tahtoi välttämättä\nnäyttää minulle ettei hän ollut unohtanut sisälukua. Useampia eri\nkertoja pyysi hän minun pitämään hänelle rippisaarnaa ruotsiksi.\nPalveltuaan kerran aikansa loppuun ja saatuaan eläkkeen, aikoi hän\npalata kotimaahan.\n\nEräällä kukkulalla Kuznjetskin kaupungin lähellä un vanha tataarilainen\nlinnoitus, jonka Appelgren piirusti. Venäläiset valloittivat sen\nkuudennentoista vuosisadan alussa ja ovat sittemmin laajentaneet\nvarustuksia. Pari vuotta sitte oli tuli hävittänyt suuremman osan\nkaupunkia, joka ei suuresti eronnut tavallisesta venäläisestä kylästä.\n\nOleskellessamme Kuznjetskissa sai kaupunki vieraakseen arkhierein\nBiskistä, joka piti messua useimmissa kaupungin kirkoissa. Että hän\nmyöskin piti jonkunlaista saarnaa, päätän siitä että eräs nainen kysyi\ntoiselta, joka oli ollut kirkossa: \"haukkuiko hän nyt taas kuin\ntavallisesti?\"\n\nKun me läksimme liikkeelle asunnostamme, jätti emäntämme meille\nhyvinvarustetun eväspussin. Siperialainen vieraanvaraisuustapa, jota ei\nsaa laimiin-lyödä, on varustaa vierailleen vielä evästä.\n\nMatka Kuznjetskista Barnauliin on 280 virstaa pitkä ja kulkee tie\nenimmäkseen hedelmällisiä ja viljavia tasankomaita. Barnaul on varsin\nhyvin rakennettu kaupunki; sinne tuodaan runsaasti kaikellaisia\nruokatavaroita, jotka täällä ovat miltei halvempia kuin Omskissa. Suuri\njoukko virkamiehiä, enimmäkseen insinöörejä, asuu täällä. Barnaul on\nAltain vuorikaivosten pääpaikka. Tänne tuodaan kaikki kulta, mikä\nhuuhdotaan länsi-Siperiassa, sekä sulatetaan täällä. Se kulta, mikä\nBarnaulissa sulatetaan, kuuluu nousevan noin 400 puutaan vuosittain.\nSitä paitsi sulatetaan täällä hopeaa, mutta kuinka suuressa määrässä,\nsiitä en saanut selkoa. Me kävimme katsomassa kaikkia näitä kruunun\ntehtaita. Hauskaa oli nähdä kuinka monen uunin ja kattilan läpi\nhopeanpitoisen kiven tuli kulkea, ennen kuin hopea erkani. Barnaulissa\non luteerilainen kirkko ja pastorin asunto. Tomsk ja Barnaul kuuluvat\nsamaan seurakuntaan. Ennen on pappi asunut Barnaulissa, mutta kun nyt\nseurakunta viime syksynä sai papin, oltuaan monta vuotta vailla,\nvelvoitettiin pappi asumaan Tomskissa. Suomalaisen ripin ja ehtoollisen\npidin minä Barnaulissa. Seurakuntana oli ainoastaan neljä henkeä,\nkaikki vapaita ihmisiä, sillä karkoitettuja ei ollenkaan saa olla\nBarnaulissa. Lounaaseen Barnaulista perustavat tätä nykyä suomalaista\nsiirtolaa Pietarin suomalaiset ja löytyisi siellä kyllä maata,\nsanottiin, useammillekin siirtolaisille. Maa on keisarin persoonallista\nomaisuutta ja olen kuullut että sinne mielellään otetaan luteerilaisia\nvastaan.\n\nErityistä ystävällisyyttä ja vieraanvaraisuutta saimme nauttia\nluteerilaisen kirkon-isännän tohtori Sassin talossa, jossa me vietimme\nkaikki joutohetkemme. Appelgren muuten työskenteli kaupungin museossa,\npiirustaen muutamia muinaiskaluja.\n\nPari vuorokautta matkustettuamme lentävää vauhtia tulimme Tomskiin ja\nlöysimme siellä terveenä lukkarimme Matin, joka muutamien vastusten\nperästä oli päässyt Tomskiin, viikkoa ennen meitä, ja asui nyt meidän\nmaanmiehemme Plathanin luona, joka, ohimennen sanottuna, on paras\nkaikista meidän karkoitetuistamme. Täällä saimme nyt myös kuulla, että\nprofessori Aspelin onnellisesti oli sinne saapunut sekä lähtenyt\nhöyrylaivalla Tjumeniin. Ja niin voin minä nyt katsoa kuvauksen tästä\nmeidän matkastamme päättyneeksi.\n\n\n\n\nXIV.\n\nMatkalta 1888. -- Venäläisten luona.\n\n\nI.\n\nKun matkat länsi-Siperian tasangolla ovat yksitoikkoisemmat kuin ehkä\nmissään muualla, niin ei ole hauskaa kertoa niistä eikä myöskään kovin\nhuvittavaa niistä lukea.\n\nNäistä matkoista mainittakoon sen vuoksi ylimalkaan ainoastaan\nseuraavaa: Niin paljo turkkia yllä kuin mahdollista, istun katettuun\nrekeen ja matkustan sitten yötä, päivää siksi että olen saavuttanut\nmääräpaikkani. Tavallisissa oloissa voin matkustaa 250 virstaa\nvuorokaudessa; mutta harvat ovat ne jotka ajan pitkään voivat kestää\nsitä. Minä olen siitä onnellinen että voin nukkua ajopeleissäni, olkoot\ntiet sitten minkälaisia hyvänsä. Reestä tai tarantassista kömmin ulos\npari kolme kertaa vuorokaudessa vahvistamaan itseäni parilla lasilla\nteetä. Jos on jotain eväspussissa, joka ei ole kivikovaksi jäätynyt,\nniin voi pitää itseään onnellisena, sillä muussa tapauksissa saa tyytyä\nvaan leipään ja teehen. Välistä tapahtuu että postitalon emäntä on\nerittäin toimelijas laittamaan matkustajalle soppaa, piirakkaa tai\njotain sellaista. Silloin voi olla varma siitä että hän tekee tämän\nsaadakseen jotain voittoa siitä, eikä huolenpidosta matkustajan\nhyväksi, niinkuin on näyttävinään.\n\nMinun matkatoverini Verhne-Suetukiin lokakuussa, hra Jarttu, joka\nsitten jatkoi matkaa Irkutskiin Brittiläisen pipliaseuran asioissa, ja\nminä saimme eräässä kestikievarissa huomata tätä. Emäntä katsoi mitä me\nladoimme esille ruoka-arkustamme mutta arveli ettei siinä vielä ollut\nkylläksi, ja kysyi eikö hän saisi tuoda meille lautasellista soppaa. Me\nkiitimme ja maistoimme hiukan siitä. Mutta kun rupesimme suorittamaan\nhänelle sopasta ja teetä varten tuodusta vedestä 25 kop., niin\nhämmästyi hän aivan ja sanoi että se oli \"malo\" (vähä), eikä ollut\ntyytyväinen vähempään kuin 40 kopeekkaan, jota voi pitää hyvänä hintana\npaikkakunnalla, missä liha maksaa 1-1/2 kop. naula. Kun olen kulkenut\nsamoja teitä useampia kertoja, niin olen oppinut tuntemaan ihmisiä\nkylissä siellä ja täällä, jotka ottavat ystävällisesti vastaan\nmatkustajia eivätkä koeta kiskoa liika suurta voittoa heistä. Jos\nmuuten sopii, pysähdyn aina sellaisiin paikkoihin. Sellaisia\ntuttavuuksia ei voi tehdä postitaloissa, jossa välistä katsotaan\nkarsain silmin jos matkustaja jää yöksi, vaan talonpoikien luona, jotka\nmielellään ottavat vastaan matkustajia ja kyyditsevät, samasta maksusta\nkuin kestikievaritkin. Kun kerran tulee vapaalle postitielle,\nkuljetetaan matkustajaa ystävä ystävältä, kylä kylältä, tulematta\nollenkaan tekemisiin kruununpostin kanssa. Kun kerran tulee tutuksi\nvenäläisessä perheessä, niin pidetään silloin jo melkein kuin\nsukulaisena.\n\nKuinka sellaisia tuttavuuksia tehdään, tahdon lukijan luvalla\nseuraavilla riveillä kuvata.\n\nMatkalla Minusinskiin tulimme me juoneiksi teetä eräänä aamuhetkenä\neräässä talonpoikaisperheessä Kargatski nimisessä kylässä. Talonväki\noli erittäin ystävällistä. Sen vuoksi päätin minä palausmatkalla ottaa\nyösijan heidän luonaan. Oli 40 asteen pakkanen ja kova tuuli samalla.\nMinä pyysin siis kyytimiehen ajamaan Savel Batjenkoffin luo ja minut\notettiin ystävällisesti vastaan. Rautakamiini kuumennettiin ja se hohti\nkovaa kuumuutta itsestään. Lämpö nousi kyllä 25 asteesen, ja vaikka\nminä vakuutin että oli kylläksi lämmin, niin pisteli hyväntahtoinen\ntalonisäntä yhä lisää puita kamiiniin, vakuuttaen että se joka on ollut\nulkona tällaisessa pakkasessa, tarvitsi kyllä saada lämmitellä. Minun\nkapineeni kannettiin talon komeimpaan huoneeseen, joka muuten oli\ntyttären makuuhuone. Kuitenkin kävi kaikki vielä kankeasti ja\njuhlallisesti.\n\nKun olin pessyt matkatomun itsestäni, astuu talon-isäntä tyttärensä\nkanssa sisään ja sanoo. \"Kun te, jalosukuinen herra, tervehditte minua\nkättelemällä rappusissa, niin häpesin minä kelpo tavalla etten voinut\ntervehtää teitä nimellänne, sen vuoksi pyydän minä saada tietää sen,\nettei sellaista toistamiseen tapahtuisi.\" -- \"Minun nimeni on Ivan\nIvanovitsh, ystäväiseni\", sanoin minä. \"Ja minun nimeni on Savel\nAndrejeff ja tämän minun tyttäreni nimi on Agriofovna\", lisäsi ukko.\n\"Niin, nyt olemme me, Ivan Ivanovitsh, 'znakomi' (tuttuja). Älä nyt\nkoskaan enää aja meidän ohitsemme, sillä sellaisista kelpo ihmisistä\npidämme, Ivan Ivanovitsh.\"\n\n\"Ei, sitä en kyllä tee, Savel Andrejeff\", sanoin minä, ja jatkoin: \"nyt\npyydän sinua Agriofovna Saveljevna että olet hyvä ja keität minulle\nkokonaisia perunoita ja asetat esille samovaarin.\" -- \"Kyllä, sen teen\nkohta, Ivan Ivanovitsh, mutta eikö sinulla ole mitään muuta\nkäskemistä?\" Pian olivat perunat keitetyt ja teekeittiö pöydällä.\nAterian aikana kertoi ukko Savel johtuvansa niistä miehistä, jotka jo\nJermakin aikana muuttivat Siperiaan.\n\nTämä kasakkaheimo, josta iso osa Siperian väestöä polveutuu, vaikka he\neivät enää palvele kasakkoina, on kookasta ja pulskeaa kansaa.\nEnglantilainen Lansdell väittää että he ovat maailman kauniinta kansaa.\nVarmaa on, että minä olen aivan hämmästynyt välistä, nähdessäni\nainoastaan mitä soreavartaloisimpia ja kauniimpia ihmisiä koko kylässä\nilman poikkeusta. Myöskin Savel Batjenkoff oli uljas mies, ja hänen\ntyttärensä Agriofovna, puhdasta slaavilaista muodonlajia, johon kuuluu\nmustat silmät ja valkoiset hampaat, oli kauniimpia venakkoja.\n\nMitä siisteyteen Siperian talonpoikien luona tulee, niin on se aivan\ntyydyttävää. Joka kerta kuin siperialainen talonpoika astuu pöytään,\npesee hän kätensä. Talouskalut pidetään huolellisesti puhtaina.\nSiirtolaiset, jotka ovat muuttaneet Euroopan puolelta, ovat sitä\nvastoin erittäin epäsiistejä. Myöskin luulen että varallisemmatkin\nasukkaat Siperian kaupungeissa ovat vähemmin siistiä kuin\nmaalaisväestö. Mitä seurustelutapaan tulee, niin käyttäytyvät\nmaalaisväestöön kuuluvat henkilöt säädyllisemmin kuin moni tshinovnikka\n(virkamies), joka pitää sivistyneen seurustelutavan todistuksena juuri\nrohkeutta ja vieläpä julkeuttakin. Kun talonpoika polttaa paperossiaan,\netsii se jotain mihinkä voi panna poron, mutta herrasmies pitää hienoon\ntapaan kuuluvana heittää poron lattialle taikka matolle. Ei sääntöä\nilman poikkeusta, mutta näin on useimmiten.\n\nKun minä otin esille voita ja lihaa ruokavakastani, niin hämmästyi\nAgriofovna suuresti ja kysyi enkö minä paastonnut. Kreikan-uskoisilla\noli nimittäin siihen aikaan kuuden viikon pituinen paasto. Minä\nvastasin etten pitänyt itselläni olevan mitään paastoamisen syytä ja\nkysyin mihin heidän tapansa paastota eräinä aikoina perustui. \"Herramme\nVapahtaja on niin käskenyt\", sanoi hän ihan varmana. \"Sitä hän ei ole\nkäskenyt, Agriofovna, sillä meillä on sama evankelio kuin teillä, ja se\nei sisällä mitään sellaista käskyä, sen tiedän.\" -- \"Sitä minä en\ntiedä, sillä en ole kirjan-oppinut, mutta me teemme kuten meidän isämme\nennen meitä ovat tehneet\", sanoi tyttö. \"Meidän joukossamme on kyllä\nmonia, varsinkin herrasväessä, jotka eivät paastoa niin paljo; myöskin\npaastotaan sotaväessä ainoastaan lyhyemmän aikaa\", liitti talon-isäntä.\n\nKun Savel-ukko oli saanut kylläkseen keskustelusta uskonnollisissa\nasioissa, tulimme muihin aineihin. Hän kyseli muun muassa minun\nkotimaani asioista eri kohtia. Minä vastailin niihin niin hyvästi kuin\nvoin. Se herätti hänessä suurta kummastusta kun kuuli että omenat\nSuomessa ovat kymmentä kertaa huokeammat kuin Siperiassa. Mutta ihan\nkäsittämättömältä näytti hänestä että desjätiina peltoa voi paikoittain\nmaksaa ainoastaan sulalle saattamisesta lähemmä 50 ruplaa.\n\nKun kaikesta tästä oli keskusteltu, oli aika lähteä levolle. Jo kello\nyhden aikaan olin taas pukeissa ja kahden aikaan jätin hyvästi\nystävälliselle väelle, joka lähteissäni yhtenään toisti\nonnentoivotuksia ja sanoja \"Ivan Ivanovitsh\", \"znakomi\" ja\n\"pozhalusta\".\n\nTällä olkoon vaan sanottuna että jokainen, joka siihen pyrkii, voi\nlöytää ystävällisiä ihmisiä kaikkialla maailmassa, -- Siperiassakin.\n\n\nII. Matkalla Verhne-Suetukissa: kirkon vihkiminen; kirkko ja kapakka.\n\nMuutamissa kylissä Tomskin ja Atsinskin välillä asuu suomalaisia,\njoita minä koetan saada toimellani avustaa matkoillani, mutta näitä on\nsangen vaikea tavata. Osasta he ovat myöskin kadottaneet kaiken\nharrastuksen Jumalaan ja jumalanpalvelukseen. Esimerkkinä sellaisesta\nvälinpitämättömyydestä voisi erään porvoolaisen mainita, joka asui\nTomskin kuvernementissa Tishulin kylässä. Minulla oli asuntoni hänen\nasuntonsa viereisessä talossa, mutta hän ei katsonut itsellään olevan\naikaa tulla jumalanpalvelukseen, vaikka hänellä nyt ensi kertaa\nkuudenkolmatta vuoden päästä oli siihen tilaisuutta. Ainoastaan\npuoliväkisin sain minä hänet saapuville. Saadakseni selvää onko ketään\nsuomalaista niissä kylissä missä käyn, lupaan minä tavallisesti 20\nkopeekkaa sille, joka minulle voi tuoda jonkun luteerilaisen. Kun\nkerran saan kiinni yhteen, niin hän tuo kyllä sitten kaikki muut.\nTavatakseni niitä maanmiehiä, jotka asuvat yleiseltä maantieltä kaukana\nolevissa kylissä, maksan tavallisesti jonkun ruplan henkilölle, joka\nottaa sellaisille maanmiehille viedäkseen tietoa koska he voivat tavata\nminua. Välistä onnistun siten tapaamaan yhden tai pari henkeä, välistä\nei tule ketään. On melkein mahdotonta toimittaa hajallaan asuville\nmitään sielunhoitoa. Useimmiten olen saapunut määrättynä päivänä\nperille; mutta jos on tapahtunut että minun tuloni jonkun\nvoittamattoman esteen kautta on myöhästynyt, niin ovat he taas kaikki\nhajautuneet kun minä saavun. Vaikka olisin ihan koko vuoden matkalla,\nen kuitenkaan voisi tavata kaikkia piirissäni hajallaan asuvia\nsuomalaisia, kun ne vaeltavat kylästä kylään. Muutamat niistä näyttävät\nvaativan että minä niin tekisin, vaikka he, kuten sanottu, sitten\npitävät omana asianaan tahtovatko saapua heidän läheisyydessään\npidettäviin jumalanpalveluksiin vai ei.\n\nTomskin kaupungissa oleskelee muutamia työmiehiä passilla. Heidän\ntähtensä olen minä joka vuosi oleskellut siellä jonkun päivän sekä\npitänyt jumalanpalveluksen ja ehtoollisen kirkossa. Eräänä vuonna\noleskelin Tomskissa kahdeksan vuorokautta, mutta kahtena viime vuotena\nvaan neljä ja viisi vuorokautta. Kun minä viime syksynä määräsin että\njumalanpalvelus oli pidettävä arkipäivinä, ei tämä näyttänyt\nmiellyttävän toisia, kun he siten tulisivat olemaan poissa työstä\npuolen päivää!\n\nSamassa kaupungissa olin minä tapaamassa erästä suomalaista Vilh.\nForsbergiä vankilassa. Hän oli siellä syytettynä erään suomalaisen\nnaisen Elisabet Parviaisen murhasta; tämä oli viimeksi nähty mainitun\nForsbergin seurassa ja seuraavana aamuna löydetty kuoliaaksi pistettynä\neräässä puutarhassa. Syyksi tuohon tekoon arveltiin että Forsberg, joka\nvarkaan käden kautta oli kadottanut muutamia vaatekappaleita, epäili\nParviaisen tietävän kuka oli varastanut, mutta ettei tämä ilmaissut.\nMyöskin kuuluu Forsberg olleen syytteen-alaisena jonkun kapakoitsijan\ntai sentapaisen henkilön ryöstämisen yrityksestä. Mutta kun hän\ntoimittaa rikoksensa selvällä päällä ja tarkoin suunnittelee ne\nedeltäpäin, niin voinee hän pujahtaa irti tästäkin asiasta; varsinkin\nkun Siperiassa ainoastaan kaikkien selvimmät todistukset riittävät\njonkun langettamiseen. -- Vuonna 1892 kuuluu Forsberg tulleen\nlangetetuksi uudesta murhasta, ja tuomituksi pakkotyöhön\nitä-Siperiassa.\n\nMatkoillani olen aina saanut levitetyksi koko joukon kirjoja, ja voin\ntoivoa että ne levittävät siunausta. Sittenkuin elämä luteerilaisissa\nsiirtoloissa on ruvennut hiukkasen asettumaan, toivon että\nkunnollisemmat meidän suomalaisista tulevat niitä yhä enemmän ja\nenemmän käyttämään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSiirtykäämme nyt, ilman mitään enempää matkan kuvausta,\nVerhne-Suetukiin. Jo etäältä voimme kuunvaloisessa yössä nähdä uuden\nnyt vihittävän kirkon torninhuipun. Sähkösanomalla olin ilmoittanut\nkylään tuloni, sillä edellisestä vuodesta aikain oli Minusinskikin nyt\nsähkölangalla yhdistettynä muuhun maailmaan. Asuntomme saimme nytkin\nkuten ennen, ent. pääkirjurin herra Möllerin luona, jonka siistissä ja\nystävällisessä perheessä tuntee olevansa kuin kotona. Herra Jarttu ja\nminä ryhdyimme nyt työhön yhteisesti. Me oleskelimme täällä Marraskuun\n12 p:stä 24:een. Harvoja olivat ne päivät, milloin emme pitäneet\nraamatunselitystä tai hartaushetkeä. Minulle oli iloista että oli\nmukanani henkilö, joka voi auttaa minua virkani toimituksessa. Pääjuhla\nmeidän oleskelu-aikanamme Verhne-Suetukissa oli kirkon vihkiminen, joka\ntapahtui tuomiosunnuntaina. Jo lauvantaina alkoi kansaa tulemaan 25-30\nvirstan päässä olevista virolaisista ja lättiläisistä kylistä.\nYmpärillä olevista venäläisistä kylistä oli muutamia utelijaita\nsaapunut, ja jokunen aina Minusinskista. Omitekoisen ohjelman mukaan,\njohon oli koottu kappaleita suomalaisesta ja saksalaisesta\nkäsikirjasta, toimitin minä vihkimisen. Suomalaisessa käsikirjassa\noleva kaava on minun mielestäni erittäin köyhä. Lättiläinen pastori\nSalith, Nizhnaja Bulankasta, autti kirkonvihkimisessä, joka tapahtui\nseuraavalla tavalla:\n\nSeurakunta kokoontui ensin koulusaliin, jossa jumalanpalvelusta oli\npidetty edellisinä vuosina. Virsi veisattiin, jonka jälkeen vihkimisen\ntoimittaja piti lyhyen puheen, joka päättyi kiitosrukoukseen Jumalalle\nsiitä elämän sanasta, jota hän oli antanut tässä huoneessa julistaa.\nVirsiä veisaten astui seurakunta juhlakulussa kouluhuoneesta kirkkoon.\nPapit ja koulunopettajat kulkivat etunenässä kantaen raamattua,\nehtoollisastioita ja muita alttariin kuuluvia esineitä. Uuteen kirkkoon\nastuessa piti vihkimisen toimittaja, ennenkuin ovi avattiin, puheen\nseurakunnalle sanoista: Herra varjelkoon sinun sisälle- ja\nuloskäymisesi nyt ja ikuisesti. Virren n:o 75 veisattua astuivat papit\nkuoriin alttarin ulkopuolelle, ja vihkimisen toimittaja puhui Matth.\n16: 15-18 johdosta.\n\nPuheen ja kirkko käsikirjassa määrätyn rukouksen pidettyä luki pastori\nSalith 84:nnen psalmin, jonka jälkeen kirkko saarnastuolissa ja\nalttarilla vihittiin siinä järjestyksessä kuin saksankielinen käsikirja\nVenäjän luteerilaisia seurakuntia varten määrää. Sitten kuin papit\nolivat astuneet alttarin eteen ja lausuneet siunauksen seurakunnalle,\nalkoi tavallinen jumalanpalvelus. Samana päivänä pääsivät sen vuoden\nrippikoululapset, luvultaan yksitoista ripille; sitä paitsi jaettiin\nehtoollinen 256 muulle rippivieraalle.\n\nUudessa kirkossa on istuinpaikkoja lähemmä kahdellesadalle hengelle, ja\non se hyvin aistikkaasti rakennettu; myöskin sisustus on tyydyttävä.\nKun vaan uusi kirkko houkuttelisi suurempia joukkoja puoleensa\nsunnuntaisin, kuin -- kylän kapakka. Niin kauan kuin kapakka, tämä\nturmeluksen pesä, on kylässä, ei ole odotettavana mitään suurempaa\nhedelmää työstä siveellisyyden kohottamiseksi.\n\nPanee varmaan kummastelemaan että oikeus kapakanpitoon riippuu\nasukasten mielivallasta ja että enemmistön päätös, myöskin niissä\nkylissä missä on yksinomaan karkoitettuja, määrää asian. Sellaiset\noikeudet ovat enemmän vahingoksi kuin hyödyksi, sillä niitä\nmelkein aina väärin käytetään. Sekä kirkko että kouluhuone on\nVerhne-Suetukissa, ja ne ovat molemmat oikein pulskeita rakennuksia,\njoista etusijassa saa kiittää katekeetta Lindholmia.\n\nMutta meneekö siveellisyys eteenpäin? Onko tullut olo yhtään paremmaksi\nedes ulkonaisesti tässä siirtokunnassa? Sen pahempi täytyy minun\nepäillä tätä. Kirjeessä, joka on lähetetty Tammikuussa, kirjoittaa\nkatekeetta Lindholm: \"Sellaista paloviinantulvaa, kuin täällä on\nvallinnut tänä jouluna, en ole ennen koskaan nähnyt, sillä 60 puolikkoa\nmeni kaupan kuudessa päivässä. Se edusti lähemmä 600 ruplan raha-arvoa.\nSellaiseen on rahaa kyllä.\" Viime vuonna kokosi kapakka kylästä\nluullakseni noin 8-9,000 ruplaa. Kuinka monen päivän työ on sitä paitsi\nmennyt hukkaan! Kuitenkin arvelevat kylän miehet olevan hyvin edullista\nsallia kapakkaliikettä harjoitettavan, kun kapakoitsija tästä\noikeudesta makaa 200 ruplaa kylän rahastoon. Näillä 200 ruplalla\nmaksaa kylä nyt velkaansa kirkonrakennusrahastolle. Siten avustavat\nVerhne-Suetukin ukot kirkonrakennusta! Katekeetta Lindholm on hyvin\npaljo nähnyt vaivaa viinan vastustamisessa ja sellaisen puolueen\nmuodostamisessa, joka tahtoisi kapakkaa pois. Hänen ansionsa on myös,\nkuten mainittu, se seikka että täällä on komea koulutalo sekä ennen\nkaikkea kirkko. Hra L. on myöskin ollut hyvä koulumestari, joka on\nosannut totuttaa lapset järjestykseen ja kuriin. Yhden ihmisen\ntoimintapiiri on kuitenkin rajoitettu ja lahjat ovat monenlaiset.\nLindholmin uskollinen työ ei tule jäämään hedelmää tuottamatta.\n\n\nIII. Ilman-ala, maaseikat y.m.\n\nNiinä päivinä kuin Verhne-Suetukissa oleskelimme, kävi minun luonani\njoka päivä ihmisiä neuvottelemassa minun kanssani uskonnon asioista.\nSuomesta karkoitettu joukko ei ole suuri tässä siirtolassa, mutta\nkaikki ne, jotka asuvat täällä ja joiden luku nousee noin 200\nperhekuntaan, ymmärtävät suomea. Vaikka ei olekaan Suomen hallituksen\nvelvollisuus kustantaa useampia työntekijöitä Verhne-Suetukiin, niin\nolisi täällä kuitenkin tärkeä työala vapaalle kristilliselle\nrakkaustoimelle, työala, jota ei pitäisi laiminlyödä. Työ tällaisessa\nsiirtolassa ei ole niin hauskaa kuin usein on esim. Suomessa, jossa\nollaan samanmielisten ystävien piirissä. Sen joka tahtoo työskennellä\nSiperiassa, täytyy olla valmis kärsimään monia ja suuria vaikeuksia.\nAina olen minä ajanut meidän suomalaisten asiaa Verhne-Suetukissa sinne\ntulvaavia virolaisia vastaan. Ehkä olen tehnyt tätä kyllä liian\ntuikeasti, mutta omituisen vaikutuksen sain kun erään sairaan luona\nkäydessäni minun kysymykseeni, oliko sairas suomalainen, vastattiin:\n\"Ei, herra pastori, kyllä hän on virolainen, mutta kyllä hänellä on\nkuolematon sielu.\" Oli äänessä ja puheentavassa jotain joka muistutti\ntunnetuista sanoista: \"Herra, syöväthän koiratkin niistä muruista,\nmitkä heidän herransa pöydältä putoovat.\" Ovathan inkeriläiset ja\nvirolaiset meille suomalaisille hyvin likeisiä. Sen vuoksi voi pitää\nmeidän velvollisuutenamme, kun olemme parempiosaisen veljen asemassa,\njakaa henkistä omaisuuttamme heillekin.\n\nJo varhaisemmissa kirjeissäni olen kehunut ilman-alaa Minusinskin\npiirissä. Kuitenkaan en minä voi olla ylistämättä sitä vielä nyt.\nSellaisia ihania päiviä kuin meillä nytkin oli, en ole koskaan nähnyt.\nSininen taivas, jonkalaista ainoastaan etelämaan vuoriseuduissa saa\nihailla, kevyt ja suloinen vuori-ilma parin asteen pakkasessa, etäällä\ntaivasta kohden nousevat Sajaanin vuoret, jotka näyttävät siniseen\nhuntuun peitetyiltä -- kuinka suurenmoista kaikki on! Tämän ylevän\nluonnon katseleminen vaikuttaa ylentävästi ja jalostuttavasti\njokaiseen, jolla on aistia ihailla luojan töitä. Unohtaa pienet murheet\nja ajattelee kuinka kaunis olisikaan tämä maa, jos ei olisi niin paljo\npahaa juuri meissä ihmisissä.\n\nMoni ajattelee ehkä että jokaisella on täysi syy olla tyytyväinen\nSiperiassa, siellä kun saa iloita suurenmoisesta luonnosta ja ihanasta\nilman-alasta, jos vaan aineelliset tarpeet ovat tyydytetyt. Sen pahempi\nei näin ole asian laita. Vuosi vuodelta tuntee selvemmin, että\noleskelee karkoitettujen maassa, että jotain epäterveellistä,\nvalheellista ja pahentavaa on myrkyttämässä ihmisiä Siperiassa. Tästä,\neikä tuomareista, riippuu esim. se seikka että on erittäin vaikeata\nsaada oikeutta Siperian oikeustoissa; ja jo tämä vaikuttaa\nmasentavaisesti siihen joka on järjestykseen ja lainkuuliaisuuteen\ntottunut.\n\nNe seikat että kaikki maa on valtion omaa ja että kylä hirmuvaltiaana\nvalvoo yksityisen kaikkia toimia, hervaisee kaiken kehityksen.\nErittäinkään uusien kokemuksien ja työtapojen seuraamisesta ja\nkäyttämisestä Siperian pääelinkeinon, maanviljelyksen, alalla ei tule\njuuri koskaan kysymystä. Siihen tulee lisäksi Siperian erillinen asema,\njoka vaikuttaa painostaen ja veltostaen ihmishenkeen. Sanomalehdistöllä\nei ole juuri mitään merkitystä Siperiassa ja ne harvat sanomalehdet,\nmitä löytyy, osaavat harvoin talonpojan majaan. Siellä ei olisikaan\nnäillä mitään tekemistä, sillä ne sisältävät tavallisesti vaan\nkaupunkijuoruja ja sen semmoista. Mutta antaa hyviä neuvoja joko\nhallitukselle tai maanmiehelle, sitä se ei voi. Tervesuuntaiselle\nsanomalehdistölle olisi Siperiassa suuri työala, vaikka on epävarmaa\nkannattaisiko se itseään.\n\nHallitus koettaa antaa apua maanviljelyksellekin, mutta vähällä\nmenestyksellä. Niinpä tilattiin Omskiin viime vuonna valtion toimesta\najanmukaisia maanviljelyskaluja että talonpojat saisivat koettaa niitä\nja oppia tuntemaan niiden hyödyn ja etuisuuden.\n\nKun minä kerran kävin kenraalikuvernöörin luona, pyysi hän minun\ntoimittamaan että joku noista kaluista tuotaisiin suomalaiseen\nsiirtolaan, talonpoikien koeteltavaksi. Minä tahdoin heti tehdä\nkoetuksen rautaäkeellä maatilallani, joka oli lähellä kaupunkia. Mutta\nsilloin pantiin, kaiketi ilman kenraalikuvernöörin tietoa, ehdoksi että\näkeen hinta, 25-30 ruplaa oli talletettava lääninrahastoon siksi kunnes\näes tuotiin takaisin. Kun nyt kaikki tämä toi mukanaan virkakirjeitä\nmonenlaisia ja vaivoja, niin annoin minä koko asian jäädä. Suomalaiset\ntaas nauraen sanoivat: \"mistäpä me ottaisimme sellaisen pääoman kuin\ntässä vaaditaan?\" -- Kun venäläisillä luultavasti on syytä samaan\nmuistutukseen, niin saavat nämä aseet, vaikka ovatkin Siperiaan tuodut,\nolla rauhassa, kenenkään niitä koettamatta. Aivan toisellainen olisi\nasian tulos ollut, jos olisi lahjoitettu tällaisia aseita yksi tai\nuseampia eri kunnille, niin että jokainen joka halusi olisi ilman\nmitään mutkia saanut niitä koettaa. Tuo takuusumman vaatimus pilaa\nhyvän asian.\n\nVielä tarkemmin valaistakseni minkälaisia olot täällä ovat,\nsallittakoon minun kertoa seuraava esimerkki:\n\nOmskin ympärillä oleva aro on melkein metsätöntä. Sen vuoksi on kaikki\npuiden kaataminen kaupungin ympärillä kielletty. Kun ei pastorinmaalla\nole mitään metsää, niin aijoin minä istuttaa sinne muutamia haapoja.\nNyt oli Om-joen rannalla lähellä Omskia nuori, parin vuoden vanha\nhaapametsä, jossa taimien luku nousi kymmeniin tuhansiin. \"Tästähän on\nerinomaisen sopiva ottaa taimia\", ajattelin minä, ja varustin itseni\nhaettamaan parikymmentä nuorta haapaa sieltä. Mutta silloin tuli eräs\nhyväntahtoinen kaupunkilainen ja ilmoitti meille että oli niin ja niin\nmonen ruplan uhkasakko taimen ottamisesta. \"Mutta\", sanoi hän,\n\"kääntykää kirjallisesti kenraalikuvernöörin puoleen niin sallitaan se,\nluulen minä.\"\n\nNiin suuriin puuhiin en tahtonut ryhtyä niin pienen asian vuoksi. Kun\nviime kesänä kulin saman parin virstan pituisen taipaleen poikki, jossa\nolin toivonut muutamien vuosien päästä näkeväni mitä kauneimman\nhaapametsän, niin olivat melkein kaikki haavantaimet hävinneet. Oli\npantu valkea arolla olevaan kuloon keväällä ja oli samalla poltettu\nkoko metsä, eikä kellään ihmisellä ollut mitään siihen muistuttamista.\nLuultavasti olin minä ainoa, joka mielipahan ja katkeruuden tunteilla\nnäin että se oli hävitetty. -- Niin menee vuosi vuodelta, eikä kukaan\nvälitä siitä. Vaikka jokainen valittaa että metsät katoavat, niin ei\nkukaan ajattele sitä että olisi suojeltava nuoria taimia valkealta,\njoka vapaasti kulkee pitkin aroa joka kevät.\n\nMutta kun eletään vielä muutamia vuosia lisäksi Siperiassa, niin\najatellaan kuin kaikki muutkin: \"soromnoo\" (ykskaikki).\n\nOn huomattava sekä tänne karkotetuista sivistyneistä että vapaista,\njotka ovat pitemmän ajan asuneet täällä Siperiassa, että heidän\nhenkiset vaatimuksensa ovat kelpotavalla supistuneet ja rajoittuneet.\nEi ole mitään korkeampia aatteita heitä innostuttamassa, ja heidän\ntarkoituksensa näyttää olevan palvella itselleen täysi eläke tai\nturvata asemansa niin hyvin kuin mahdollista. Että kehitys ja edistys\nniin nurinpuolisissa oloissa seisoo tai on vähäpätöinen, on helposti\nymmärrettävissä, tarvitsematta siitä paljo puhua. Ehkä on henkilöitä,\njoilla on harrastusta muuhunkin kuin omain välttämättömien tarpeidensa\ntyydyttämiseen, nimittäin yleisiin asioihin, mutta minulla ei ole ollut\nonnea tavata niitä. Jos alkaa keskustella jostakin sellaisesta, niin\nvastataan \"hm\":llä.\n\nEi mitään seuraelämää ole olemassa Omskissa, mikäli olen kuullut, missä\nei kortinpeli ole pääasiana. Kun on kovin tuskastuttavaa istua yksinään\nja katsella sellaista korttia pelaavaa seuraa, olen minä tullut elämään\nainoastaan perheeni keskuudessa. Me, kuten kaikki muut, jotka olemme\ntulleet onnellisemmista maista, tunnemme itsemme sen vuoksi hyvin\nyksinäisiksi ja vieraiksi.\n\nMitä minun suomalaisiini länsi-Siperiassa tulee, niin on minulla vuoden\nkuluessa ollut sekä iloa että surua niistä. Om-siirtolasta on minulla\nsuurin ilo. Kaikin puolin on se edistynyt, sitten kuin minun onnistui\nsaamaan heidät kieltämään kapakkaliikkeen. Itse ihmettelevät he että\nniin suuri muutos on voinut tapahtua verraten lyhyessä ajassa. Siellä\npidetään säännöllisesti jumalanpalvelusta joka sunnuntai ja\nlastenkoulua kuusi kuukautta vuodessa. Kirkko, joka samalla on\nkoulutupa ja kesällä on käytettävä sairaiden asunnoksi, on niin pieni\nettä välistä, esim. kun rippi ja ehtoollinen on pidettävä, täytyy\nkehoittaa kansaa ettei tulla kovin miehissä. Jumalan avulla toivon minä\nvastedes saatavan suuremman huoneen jumalanpalvelusta varten.\n\nTänä vuonna olen niillä varoilla, mitä valtio on myöntänyt, sekä\npalkannut koulumestarin että vielä ostanut talon, jossa on kaksi\nhuonetta ja tarvittavat ulkohuoneet, asunnoksi koulumestarille.\nViimeksi käydessäni siirtolassa perustettiin siellä ehdoton\nraittiusyhdistys, johon 33 henkeä heti kirjoitettiin jäseniksi ja\njälestäpäin sen ensimmäisessä kokouksessa 13 henkeä lisää.\n\nKun vielä mainitsen että kuumuus viime kesänä välistä Omskissa nousi\n+40° R. = 50° C. asti ja talvella laski aina -40° R., sekä että täällä\nparaallaan on kallis aika, niin että jauhot ja kaurat ovat yhtä\nkalliita kuin Suomessa, niin olkoon sitten kylliksi tällä erää.\n\n\n\n\nXV.\n\nMeikäläiset Siperiassa.\n\nVirkakertomuksesta v. 1/10 1889 -- 1/10 1890.\n\n\nOmskin kaupungissa olen pitänyt jumalanpalvelusta joka sunnuntai, kun\nolen ollut kotona, joko kaupungin luteerilaisessa kirkossa tai myös\nminun kodissani, sekä käynyt vankiloissa ja sairashuoneissa, joissa\nalinomaa muutamia suomalaisia ja muita luteerilaisia on ollut. Niitä\nmonia henkilöitä, jotka ovat muuten käyneet minun luonani, olen\nauttanut sanoilla ja töillä; erittäinkin olen jokaisen varustanut\nsovelijailla kirjoilla.\n\nMutta, kuten luonnollista on, on minun aikani enimmäkseen mennyt\nvirkamatkoihin. Palvellakseni Siperian suomalaista seurakuntaa sanalla\nja sakramenteillä ole minä tehnyt seuraavat matkat:\n\n1. Palatessani Suomesta Omskiin kävin minä vankiloissa Tjumenissa ja\nniiden suomalaisten luona, joita siellä oleskeli, sekä kävin myös\nTjumenin ja Omskin välillä olevassa _Rishkovan suomalaisessa kylässä_.\n\nTämä siirtola on vanhin kaikista Siperian luteerilaisista siirtoloista.\nSiellä on kirkko, joka on rakennettu Venäjän luteerilaisten\nseurakuntien Apukassan varoilla. Myöskin koulutalo on siellä, vaikka\nerittäin ränstynyt. Sitten kuin eräs virolainen koulumestari Tobolskin\nkuvernöörin toimesta oli sieltä erotettu virasta ja minä antanut\nvirkaeron säännöttömästä elämästä eräälle tänne tuomitulle\nsuomalaiselle lukkarille, on kylä ollut omaan haltuunsa jätettynä. Eräs\ntäällä syntynyt Inkerin suomalainen on kumminkin joka sunnuntai pitänyt\nsuomalaisen ja virolaisen jumalanpalveluksen sikäläisessä kirkossa.\nJuoppouspahe kuin myös muita siitä johtuvia syntejä vallitsee kylässä.\nEttä asiat eivät siitä parane, jos ei saada tänne hyvää koulumestaria,\njoka sekä hengellisillä esitelmillä että koululla vaikuttaisi sekä\nvanhoihin että nuoriin, huomasin minä. Koulumestariksi Rishkovaan\nsopivan henkilön luulen löytäneenikin. Sen jälkeen kuin Turussa oleva\nyhdistys, joka on kannattanut työtä Siperian suomalaisten sielunhoidon\nparantamiseksi, oli tämän henkilön kanssa sopinut palkkaehdoista,\nsaapui hän Siperiaan ja toimii nyt katekeettana mainitussa Rishkovan\nkylässä, joka on 225 virstaa Omskista länteen.\n\n2. Marraskuussa kävin Helsingin ja Narvan suomalaiskylissä Omin\nrannalla 120 virstan päässä Omskista itään. Tässä suomalaisessa\nsiirtolassa on säännöllistä koulua ja jumalanpalvelusta pitänyt\nkoulumestari A. Granö, joka on nauttinut palkkaa niistä varoista, mitä\nSuomen senaatti on myöntänyt minulle. Koululasten luku on vaihdellut\nkolmen- ja viidenkymmenen välillä.\n\nTyö _Helsingin kylässä_ on saavuttanut mitä parahinta menestystä. Sekä\ntaloudellisessa että siveellisessä katsannossa on kylä edistynyt,\nsitten kuin siellä saatiin raittiusyhdistys aikaan. Myös minun poissa\nollessanikin on koulumestari voinut ylläpitää innostusta raittiusasiaan\nniin että se on saanut kannatusta ei ainoastaan luteerilaisilta vaan\nmyös kreikan-uskoisilta. Niinpä seurasi eräs venäläinen pappi\nesimerkkiä ja perusti raittiusyhdistyksen lähimpään venäläiseen kylään.\nHarvinainen juhla oli kun mainitun yhdistyksen vuosijuhlaa vietettiin\nkesäkuussa. Siihen oli kutsuttu vieraita, sekä virolaisia, lättiläisiä\nettä venäläisiä. Kaikki olivat yksimielisiä siitä, etteivät olleet\nolleet iloisemmassa juhlassa kuin tässä, vaikka paloviinaa täältä\nihan kokonaan puuttui. Minua on suuresti ihmetyttänyt että monet\nhenkilöt, jotka ennen ovat olleet pahimpia juoppoja, ovat pysyneet\nraittiuslupaukselleen uskollisina, varsinkin kun paloviinan saanti on\nniin helppoa Siperiassa.\n\nVanhaa kouluhuonetta, jota samalla on käytetty kirkkona, on viime\nkesänä jatkettu, korotettu, sisältä laudoitettu sekä maalattu ja\nsisustettu rukoushuoneeksi. Rakennukseen kuuluu kaksi salia, sisempi,\njoka on varsinaisena kirkkona, sekä esihuone, jota käytetään\nkoulusalina ja joka tarpeen vaatiessa kaksoisovilla voidaan yhdistää\nkirkon kanssa. Sitä paitsi olen minä koulumestarin asunnon jatkoksi\nrakennuttanut kamarin, jonka pitää olla pastorin käytettävänä hänen\nkäydessään paikkakunnalla. Sillä tähän saakka on ollut lähes mahdotonta\npitempää aikaa viipyä täällä asunnon puutteen vuoksi. Kaikki nämä\nrakennustyöt ovat toimitetut niillä varoilla, mitä Suomessa on koottu\nSiperian suomalaisia varten.\n\nKummastellen ovat ympärillä asuvat venäläiset katselleet sitä suurta\nmuutosta, joka muutamassa vuodessa on tapahtunut tässä niin\npahamaineisessa kylässä, ja minä en voi muuta kuin iloita siitä että\nolen kuitenkin saanut nähdä sellaisen ilmiön tässä onnettomassa maassa.\n\nVaikka matka Helsingin kylästä _Narvan kylään_ on vaan virsta, niin ei\ntyö siellä ole kantanut sitä hedelmää mitä edellisessä. Inkeriläistä\nkylää pidettiin ennen paraana kylänä siirtolassa mutta pian kyllä voi\nsanoa että se on huonoin. Lukutaidossa ovat asukkaat kyllä jonkun\nverran edistyneet, kun heidät on pakotettu hankkimaan opetusta, mutta\nsiveellisessä suhteessa ovat nämä ottaneet askeleen takaperin. Yhdessä\nvuodessa, kun kapakka löytyi kylässä, meni se alaspäin pelottavassa\nmäärässä. Kuppatauti on aivan yleiseen levinnyt. Myöskin lapsissa on\ntätä tautia. Terveyden tila on sen vuoksi hyvin huonoa. Montakin, jotka\novat koettaneet päästä sairashuoneesen, ei ole tilan puutteen vuoksi\notettu vastaan. Kuinka vaikeata rahvaanmiehelle on saada apua jos hän\nsattuu tulemaan kipeäksi, todistakoon seuraava tapaus. Kaksi\nkarkotettua veljestä Oulun läänistä oli tullut kipeiksi. Toinen koetti\nensin päästä sairashuoneeseen omassa kuvernementissaan, mutta sai\nvastaukseksi että vaikka hän kuolisi heti kadulle, ei hänelle ollut\nsijaa siellä. Silloin kuletutti hän itsensä Omskiin ja pani pitkäkseen\nkadulle sekä kieltäytyi antamasta poliisille mitään tietoja siitä kuka\nhän oli. Poliisin välityksellä saikin hän paikan sairashuoneessa ja\nparannettiin myös. Sitten koetti veli samaa keinoa, mutta hän\nlähetettiin, niin kipeänä kuin hän oli, kotiin kruununkyydillä; hän\nkuoli kuitenkin matkalla.\n\n3. Tammikuun alussa läksin minä Omskista käydäkseni niiden suomalaisten\nluona, jotka asuvat Tomskin kupernissa ja Verhne-Suetukissa. Matkalla\nsinne ilmoitin minä kaikissa niissä kylissä, missä tiesin suomalaisia\nasuvan, päivän, milloin tulisin pitämään heille jumalanpalvelusta\npalatessani. Ilman suurempaa keskeytystä matkustin aina Tomskiin\nsaakka. Koko tie Omskista Tomskiin oli täynnä kuormia, joita\nkuletettiin Irbitin markkinoille. Tiet olivat sen vuoksi niin pilalle\najetut, että oli vaikea päästä kulkemaan. Oli kuoppia aina kolmen\njalan syvyisiä. Ettei sellaisilla teillä tulisi rikki runnelluksi,\ntäytyi asettaa itsensä patjojen sisään, mutta siitä varokeinosta\nhuolimatta tunsin pitkät ajat seurauksia näistä jysäyksistä. Irbitin\nmarkkina-aikana on paitsi rikkaita kauppiaita myöskin rohkeita rosvoja\nliikkeessä teillä. Jos ei matkatoveriksi satu saamaan jotain hyvin\ntunnettua henkilöä niin on paras matkustaa yksin. Minä olin sopinut\nerään talonpojanpojan kanssa Om-siirtokunnasta, joka Tomskin kupernissa\noli palvellut asevelvollisuutensa, että saapuisi Tomskiin samaan aikaan\nkuin minä, ja seuraisi minua lukkarina Verhne-Suetukiin ja muihin\npaikkoihin. Mutta häntä en nähnyt. Tomskissa kuulin Matti Haapojan\nuusimmista teoista sekä arvelin että hän oli lähtenyt Irbitiin\nmarkkinoille. Tiettiin kertoa että hän aikoi pyrkiä Amerikaan.\n\nOleskeltuani Tomskissa muutamia päiviä ja pidettyäni suomalaisen\njumalanpalveluksen sikäläisessä kirkossa noin kymmenelle suomalaiselle,\nlähdin matkalle itään ja pysyin suurella tiellä aina Atsinskiin saakka.\nSieltä poikkesin etelään, mennäkseni Minusinskia kohden. Ainoastaan\nyhden päivän seisahduksella, jonka viivyin eräällä postiasemalla\npitääkseni jumalanpalvelusta eräälle luteerilaiselle postimestarille,\njoka sisarensa kanssa siellä asuu, matkustin yhtä kyytiä ja tulin kolme\nviikkoa matkalla oltuani _Verhne-Suetukiin_, joka on 1,800 virstan\npäässä Omskista.\n\nKaksi viikkoa oleskelin tässä siirtolassa ja pidin kahtena sunnuntaina\nripin ja ehtoollisen kirkossa. Rippivierasten luku nousi 270:een.\nKoulutuvassa pidin muutamia kertoja raamatunselitystä ja muuten\ntyöskentelin rippikoulu-opetuksessa ja muissa virkaan kuuluvissa\ntehtävissä. Lukutaito on täällä jotenkin yleinen. Juoppouspahe, joka on\nsuomalaisten siirtokuntien suurin turmio, on hyvin yleinen täälläkin.\nVuonna 1889 oli juotu tässä kylässä yksinään noin 1,500 kannua\npaloviinaa. Juoppouspaheen seuraukset, kuten varkaudet, tappelut ja\ntapot eivät jää ilmestymättä myöskään. Lähellä turmiota tuottavaa\nkapakkaa on talo, johon poikkeamista en koskaan laiminlyö, vaikka\nkäynnit siellä jättävät surullisen vaikutuksen mieleen; tarkoitan kylän\n\"kansliaa\", kuten sitä kutsutaan. Tämän nimen on talo saanut\nluultavasti siitä, että kylän kokoukset pidetään siellä, mutta samalla\non se talo, johon jokainen oikein turvaton tiensä löytää. Jos joku\ntyöntekijä tulee kipeäksi ja avuttomaksi, niin viedään hänet kansliaan,\njos joku kipeä suomalainen tuodaan venäläisistä kylistä tänne, niin\ntoimitetaan hänet myös kansliaan, samoin tehdään jos joku työhön\nkykenemättömäksi tulee. Ne jotka ovat niin reippaita että voivat kulkea\nympäri kylässä, kuuluvat kokoavan ruokaa heikommille. Kesällä kömpivät\nne, jotka jaksavat, ulos sieltä, mutta ne, jotka ovat liian heikkoja\nsiihen, pysyvät siellä. Kun ei ketään ole, joka välittäisi näistä\nonnettomista, niin saavat he usein kärsiä sekä nälkää että janoa.\nSurullisempaa näköä kuin nämä kipeät ja leinitautiset, jotka istuvat\ntai makaavat siellä täällä kovalla permannolla repaleisissa\nrääsyissään, ei juuri hevin voi nähdä. Kaikkien hylkääminä, ilman\nmitään toivoa elämässä, odottavat he vaan kuolemaa ainoana\npelastajanaan. Heidän kärsimyksiensä lieventämiseksi olen minä voinut\nkovin vähä tehdä, jos ei joksikin lievennykseksi katsoisi että olen\nniitä ainakin sillä kertaa aina saanut iloisiksi lahjoittamalla teetä,\nsokuria ja muutamia vaatekappaleita.\n\n\"Nyt jätätte meidät orporaukat taas kokonaiseksi vuodeksi\", valittivat\nhe, kun jätin hyvästi nämä karkoitetut maanmieheni, mutta muuta en\nvoinut tehdä, sillä toiset toimet ja velvollisuudet kutsuivat minua\nsieltä.\n\nAvuksi matkalla otin Verhne-Suetukista mukaani erään nuoren miehen,\njoka on syntynyt Suomesta karkotetuista vanhemmista. Minulla oli\ntiedossa että parikymmentä suomalaista talvella oleskelee Marinskin\npiiriin kuuluvissa kylissä lähellä Altain kullanhuuhtomoja.\n\nKäydäkseni heitä katsomassa läksin nyt toista tietä kun olin tullut.\nTiemme kävi toinen toistaan seuraavia kukkuloita ja metsättömiä\nvuorenharjuja pitkin. Juuri eräällä näitä harjuja tapahtui että\njouduimme lumimyrskyn käsiin eräänä iltana. Hevoset eivät voineet pysyä\ntiellä ja putosivat viimein kuoppaan, josta ne ainoastaan suurella\nvaivalla voitiin saada ylös taas. Ajelimme tämän jälkeen sinne ja\ntänne, kunnes aamupuoleen löysimme tien. Tämä oli toisen kerran, kun\nminä olen joutunut niin kovaan lumimyrskyyn että olen joutunut tieltä\npois ja täytynyt yön viettää siellä myrskyssä.\n\nKullanhuuhtomoissa työskentelevistä maanmiehistäni olin tavallisesti\nkohdannut kymmenkunnan Tishulin kylässä, mutta nyt siellä oli vaan eräs\nvanha ukko. Minä matkustin sen vuoksi eteenpäin kylästä kylään, missä\nsuomalaisia on kirjoissa. Muutamat heistä, joita tapasin kotonaan,\nolivat niin vaatteettomia etteivät uskaltaneet lähteä matkalle Siperian\npakkaseen. Mutta useimmat olivat matkustaneet pois, osa\nkullanhuuhtomoihin, osa johonkin kaupunkiin.\n\nSuurelle postitielle tulin Marinskissa, jossa minä\npaikkakunnan luteerilaisten kanssa tehdyn sopimuksen mukaan olin\npitävä jumalanpalvelusta. Mutta kun juuri nyt sattui olemaan\nlaskijaissunnuntai, niin ei sattunut sen paremmin kuin että\njumalanpalvelukseen saapui ainoastaan eräs puolihumalainen\ntamperelainen. Pari muuta suomalaista, jotka täällä kuuluvat olevan,\nolivat hänen sanojensa mukaan joko alastomia tai vielä pahemmin pöhnässä\nkuin hän. Myöhemmin päivällä kävi minua asunnossani tapaamassa eräs\nleipurin kisälli Helsingistä ja eräs viipurilainen. Tällä jälkimäisellä\noli ammattina \"kruunun vaatteiden tuominen\", kuten sanottiin. Minun\nkysymykseeni mitä tämä merkitsi selitettiin että hän yhä kerta kerran\nperästä meni repaleisena ja passitta Tomskiin. Siellä otettiin hänet\nkiinni ja lähetettiin Marinskiin. Vaatteet, jotka vankilassa annettiin\nhänelle, sai hän pitää. Niistä voi hän saada talvella noin kuusi ruplaa\nja kesällä, kun niiden hinta on halvempi, neljä ruplaa. Suomeen oli hän\npari vuotta sitten tehnyt samanlaisen matkan.\n\nSadan virstan päässä Marinskista Tomskiin päin on kylä _Kolionski_.\nSinne olin kutsuttanut suomalaiset läheisistä kylistä. Kuusi henkeä oli\nsaapunut, niiden joukossa myöskin melkein kuolemaisillaan oleva sairas,\nRaninen, Kuopion läänistä. Minulla oli tiedossa että sekä hän että\nhänen vaimonsa olivat sairastaneet edellisenä talvena, ja että he\nolivat suuressa hädässä, jonka vuoksi minä lähetin heille kolme ruplaa\nrahaa. Mutta se henkilö, jonka mukana tämän summan lähetin, oli\n\"vaivoistaan\" pitänyt itse yhden ruplan. Ranisen vaimo oli kuollut ja\naivan varmaan on jo mieskin poissa elävien mailta. Minä jätin kuusi\nruplaa kylän hallitukselle hänen hoitamisestaan.\n\nTässä kylässä tapahtui minulle muuten jotain, jota ennen koskaan ei\nollut minulle tapahtunut matkoillani. Minut kiellettiin pitämästä\njumalanpalvelusta siinä talossa, jossa pidin asuntoa. Isäntä ei\nollutkaan kreikan-uskoinen vaan katoolilainen, rikas puolalainen.\nMuutin heti pois erään venäläisen luokse ja kysymykseen, saanko pitää\nhänen luonaan jumalanpalvelusta, vastasi hän: \"onhan meillä yksi Jumala\nja yksi usko, minun huoneeni ovat teidän käytettävänänne.\" Olkoon\nsanottuna etten minä ole huomannut edes suvaitsemattomuuden jälkeäkään\nei maallikoissa eikä papeissa, vaan ovat kaikki, varsinkin totisesti\nuskonnolliset, pitäneet minua uskonveljenä.\n\nKolionskista tulin minä Tomskiin, jossa tunsin hiukan pahoinvointia\nitsessäni, mutta jatkoin matkaa Kainskiin. Siellä oli minun pakko\nasettua vuoteenomaksi. Kahden päivän päästä voin kuitenkin pitää\njumalanpalvelusta niille muutamille suomalaisille, mitä siellä löytyi,\nmutta sivukyliin en uskaltanut lähteä, vaikka olin aikonut, vaan\nriensin niin kiiruusti kuin taisin Omskiin, jossa sairastuinkin\nlievästi rokkoon. Nyt olin vuoteen omana ja näin miten talvi kului,\nvoimatta käydä rekikelillä vaikeapääsyisissä siirtokunnissa Tara-joen\nvarrella.\n\n4. Maaliskuun lopussa kävin Om-siirtokunnassa ja pidin siellä\nlukukinkerit lapsille.\n\n5. Jään lähdettyä jo'ista ja teiden vähä kuivettua läksin toukokuun\nalussa Rishkovaan. Tähän kylään on vaikea päästä keväällä, ja vaikka\nminä matkalla vaihdoin tarantassini pienempiin kärryihin, niin\ntartuimme eräässä paikassa kiinni liejusaveen emmekä päässeet siitä\nirti ennenkuin saimme muilta apua. Että monet muut matkustajat olivat\njoutuneet vielä kovempiin tekemisiin, näin minä niistä kuolleista\nhevosista ja häristä, mitä savessa virui.\n\n6. Kesä- ja heinäkuussa kävin _Om-siirtolassa_ sekä vietin siellä\nulkoilmassa sikäläisen raittiusseuran ensimmäisen vuosijuhlan. Päivää,\njoka alettiin jumalanpalveluksella kirkossa, jatkettiin sitten\nleikeillä, kilpa-ammunnalla ja ruumiinharjoituksilla. Muutamia\npalkintoja jaettiin myöskin. Päivä päätettiin raittiuskokouksella,\njolloin muutamia uusia jäseniä ilmoittautui. Kuinka kummallisia\nkäsityksiä täällä yleensä on raittiusyhdistyksestä, näkyy niistä\nsanoista millä eräs virolainen ilmoitti itsensä jäseneksi. Hän sanoi:\n\"minä tahtoisin uskoni muuttaa ja ruveta körttiuskoon.\"\n\nKeväällä ja kesällä olin minä Moskovan konsistoorin kautta saanut kaksi\nvirkamääräystä, nimittäin toukokuussa määräyksen hoitaa niitä\nvirolaisia ja lättiläisiä, jotka asuvat Kainskin ja Marinskin piirissä\nTomskin kupernia ja kesäkuussa, sittenkuin rentustunut entinen pastori\noli saanut eron, olemaan v.t. kupernin-saarnaajana Tobolskin\nkupernissa, v.t. saarnaajana luteerilaisille Omskin kaupungissa ja\nAkmolinskin alueessa sekä v.t. saarnaajana karkotetuille virolaisille,\nlättiläisille ja saksalaisille länsi-Siperiassa. Kun yhden ainoan\nhenkilön siten pitää huolehtia sekä opettajista ja niiden ylläpidosta\nvirolais-lättiläisissä kouluissa ja uskonnon-opetuksesta\nkadettikoulussa, poika- ja tyttögymnaaseissa Omskissa, paitsi niitä\ntoimia mitä kuuluu varsinaiseen sielunhoitoon, niin on selvää että\ntyötä on liika paljo. Se on tullut niin laajaksi varsinkin\nkansliatointen kautta, että minun on täytynyt ottaa kirjuri avuksi,\njolle olen maksanut palkkaa 15 ruplaa kuussa. Toistaiseksi on\nkieltäydytty antamasta minulle minkäänlaista korvausta työstäni.\n\n7. Palvellakseni Taran ja Tobolskin kaupungissa sekä Bugenen\nsiirtolassa asuvia luteerilaisia, läksin elokuun alussa höyrylaivalla\nTobolskiin. Kuvernööri sattui olemaan matkustanut Kasanin näyttelyyn,\njonka vuoksi monet asiat, joista olisin mitä kipeimmin tarvinnut saada\nkeskustella hänen kanssaan, jäivät ratkaisematta. Kaupungin\nluteerilaisessa kirkossa pidin kolme kertaa jumalanpalvelusta saksaksi\nsekä yhden suomalaisen ja yhden saksalaisen jumalanpalveluksen\nvankiloissa.\n\nVuosituomiolla istui täällä kolme siirtolaisiksi länsi-Siperiaan\nkarkoitettua suomalaista sekä pakkotyö-osastossa eräs Suomesta\nelinajaksi tänne lähetetty murhamies. Sairashuoneessa tässä osastossa\noli eräs lättiläinen, joka jo neljä vuotta sitten oli armoitettu, mutta\noli ollut liian heikko lähetettäväksi kotipaikalleen Kuurinmaalle. Hän\nei ollut voinut päästä minkäänlaiseen yhteyteen sukulaistensa kanssa,\nvaan täytyi maata täällä elävänä haudattuna. Hän pyysi minua\nkyynelsilmin kirjoittamaan hänen kotiinsa, jonka minä teinkin.\nIlahuttavaa oli nähdä millä hellyydellä nuori lääkäri kohteli häntä.\nKorvaani kuiskasi tämä, että pian oli tuleva loppu lättiläisparan\nkärsimyksistä.\n\nPalasin Tobolskista suomalaisen _Bugenen siirtolan_ kautta. Tie sinne\nkulkee suuria koivumetsiä pitkin ja vesiperäisiä soita, joissa heinä ja\nkaisla kasvavat niin korkeiksi että kulkee niinkuin metsässä. Toisin\npaikoin teiden varsilla kasvaa villiä virnaa niin runsaasti, että töin\ntuskin pääsee sen läpi. Vaikea on täysin käsittää mikä heinän paljous\ntäällä vuosittain kasvaa vaan kuivamaan ja mätänemään. Kun viime kesä\noli tavattoman kuiva, niin oli kuitenkin helpompi kuin tavallisesti\npäästä Bugeneen.\n\nOleskeltuani siellä viikon, jona aikana minä laskin ehtoolliselle\nrippikoululapset, matkustin Taraan.\n\nLukutaito on kyllä tullut hiukkasen paremmaksi Bugenessa, sittenkuin\nminä kolme talvea olen ylläpitänyt siellä koulua; mutta se henkilö,\njoka on siellä opettajana toiminut, ei näytä olevan siihen sopiva,\njonka vuoksi olisi tarpeen saada sinne kykenevämpi mies. Asuinhuoneet\nkoulumestarille olen minä jo ostanut ja nyt lupasi kylä talven aikana\nrakentaa kouluhuoneen.\n\nSekä Om-siirtolassa, Rishkovassa että Bugenessa ovat seurakuntalaiset\nsitoutuneet antamaan koulumestarille palkaksi jonkun verran viljaa ja\nvoita. Myöskin olen minä kääntynyt apurahaston hallinnon puoleen\nMoskovassa pyytäen palkan apua koulumestarille, mutta on tähän tullut\nkieltävä vastaus.\n\nPalveltuani sanalla ja sakramenteilla Tarassa asuvia luteerilaisia,\npalasin Omskiin syyskuun alussa.\n\n8. Tultuani valmiiksi poissaoloni aikana saapuneiden virkakirjeiden\nasioissa, matkustin syyskuun lopussa Om-siirtolaan sekä palvelemaan\nsuomalaisia että pitämään jumalanpalvelusta siellä asuville\nvirolaisille, lättiläisille ja saksalaisille.\n\nKevään kuluessa sain valmiiksi _saamattomain rampain ja sokeain kodin_,\njonka olen rakennuttanut lähellä Omskia olevalle maatilalleni. Siellä\nolen Suomesta saaduilla vapaaehtoisilla avuilla pitänyt hoidossa kuutta\nhenkeä, joista kaksi on sokeaa, kaksi heikkomielistä ja kaksi rampaa.\nKun vielä lisään että olen pienemmillä raha-avuilla ja vaatteiden\nhankkimisella koettanut auttaa suurimpaan hätään joutuneita\nmaanmiehiäni, niin olen maininnut ulkonaiset piirteet toiminnastani\nSiperiassa kuluneena vuotena.\n\nSuomalaisen evankelis-luteerilaisen seurakunnan väkiluvun muutoksista\nmainittakoon tässä vielä että 45 on syntynyt, 41 kuollut, 48 ripille\nlaskettu, 14 paria vihitty. Rippivieraiden luku oli 624. Näihin\nlukuihin ei ole laskettu ainoastaan karkoitettuja, vaan myös Inkerin\nsuomalaiset.\n\nYllämainitusta käynee kyllä selville, että olen tunnollisesti koettanut\ntäyttää velvollisuuttani, mutta kuitenkin tiedän että paljoa ei ole\nehditty tehdä, joka kuitenkin olisi ollut tehtävä. Kun koko huolenpito\nnäistä 5,000:een nousevista karkoitetuista luteerilaisista on minulla\nyksinään ja olot monissa suhteissa eivät ainoastaan ole kehittymättömät\nvaan vielä vastaiset, niin on myös selvää että minun asemani ei ole\nhelpointa laatua. Luottaen Jumalan apuun ryhdyn kuitenkin työhön ja\nmatkoihin vielä ensi vuodeksi.\n\nOmskissa lokakuun 28 p. 1890.\n\n\n\n\nXVI.\n\nKirgiisi-arolla 1891.\n\n\nOli valittavana kaksi tietä Astshaguliin päästäkseni. Joko oli minun\nkuljettava maantietä Om-siirtolan ja Judinskin kautta, suuren\nTsani-järven ohitse ja sitten eteenpäin kaakkoa kohden, tai myös\nhöyrylaivalla Pavlodarin kaupunkiin Semipalatinskin alueessa. Vaikka\nhevoskyyti 700 virstan matkalla monessa suhteessa olisi ollut\nhuvittava, pidin kuitenkin parempana matkustaa höyrylaivalla\nIrtish-virtaa ylös Pavlodariin ja sitten sieltä hevosella 250 virstaa\npitkin kirgiisien asumaa aluetta. Kun pelkäsin että tulisi olemaan\nvaikeata kielellisessä suhteessa tulla toimeen näiden paimentolaisten\nkanssa, kirjoitin Astshaguliin ja pyysin jonkun sieltä tulemaan minua\nvastaan Pavlodariin. Siis astuin minä Omskissa erääseen Kurbatoff &\nIgnatoffin omistamaan höyrylaivaan ja olin pian matkalla etelään päin.\nOikeanpuolisella Irtishin rannalla sijaitsee kasakkakyliä 20-30 virstan\nmatkan päässä toisistaan. Tämä kasakkalinja ulottuu Omskista kauvas\netelään, luultavasti niin kauvas kuin Venäjän alusmaata piisaa.\nIrtishin koko vasemmalla rannalla asuu yksinomaan kirgiisejä ja\nhiukkasen yläpuolella Omskia myöskin oikeanpuolisella rannalla. Noin\nsata virstaa ylöskäsin Omskista näin erään kasakkain kesäleireistä,\njoka turvemajoineen ja pajusta niottuine aittoineen näytti kaikkea\nmuuta kuin sotaiselta. Norjalainen perämies, joka oli Kurbatoffin\npalveluksessa, sanoi nauraen: \"Kuinkahan pitääkään kirgiisien olla\npelossaan tuosta!\"\n\nIrtish oli noussut äyräittensä yli, sillä oli kevättulvan aika. Monin\npaikoin ei voinut nähdä oikeata eikä vasenta jokirantaa, toisinaan oli\nvaikeata pysyä virran uomalla, jonka vuoksi asetuttiin ankkuriin\npimeimmäksi osaksi yötä. Jos ei olisi siellä täällä nähnyt puita\npistävän esiin vedestä, olisi luullut olevansa merellä.\n\nMatkatovereina oli minulla pari unkarilaista ja yksi tataarilainen.\nUnkarilaiset olivat matkalla Smeinogorskiin Altaialueella, jossa\nheidän oli määrä rakentaa keisarillisen kabinetin laskuun uusimallisen\nhopeansulatus-uunin. Välimme tuli olemaan erittäin likeistä,\nsillä olimmehan, kuten unkarilaisetkin sanoivat, heimolaisia,\nvaikka kaukaisiakin. Tataari oli rikas kauppias, joka matkusti\nkauppa-asioissa. Unkarilaiset, joilla oli hyvin kiire, jättivät meidät\nviimein, pitäen parempana matkustaa hevosella. Kun tataari ja minä\njäimme kahden kesken, rupesin hänen kanssaan keskustelemaan\nuskonnollisista kysymyksistä. Muun muassa kysyin häneltä pitikö hän\nMuhamedin käskyä levittää hänen oppiansa maailmaan tulella ja miekalla\nyhtä jalomielisenä kuin Jesuksen käskyä levittää kristin-uskoa\nsaarnaamalla vakaumuksen kautta. Kun ei hän mitään vastausta antanut,\nniin lisäsin minä: \"katsoisitteko tulleenne hyväksi kristityksi, jos\nminä uhaten halkaista teidän päänne, väkipakolla kastaisin teidät?\"\nHyväntahtoinen nauru oli hänen ainoa vastauksensa.\n\nEnnenkuin tulimme Pavlodariin, kuljimme erään paikan kautta, missä\nkorkeita suolavuoria oli ladottuna jokirannalla. Tässä seudussa\nsijaitsevat Siperian paraat suolajärvet. Suola on hyvää ja maksaa\nOmskin torilla 15 kop. puuta, mutta Minusinskissa nousee sen hinta aina\nkahteen ruplaan puudalta.\n\nPavlodarissa, jonne tulimme kolmantena päivänä, oli useita proomuja\nKurbatoffin lastauspaikalla, joihin lastattiin valmistamattomia\nnahkoja. Satakunta puolialastonta kirgiisiä, tukka lyhyeksi leikattuna\nja kalotti päässä, toimitti lastausta nauraen ja hyppien. Päättäen\nheidän kovasta kiireestään luulisi heidän olevan erittäin kelvollisia\ntyöntekijöitä, vaikka heitä ylimalkaan pidetään laiskoina.\n\nRannalla olevassa ihmisjoukossa huomasin heti kaksi suomalaista, jotka\nAstshagulista olivat tulleet minua vastaan. Niin pian kuin olimme\nvalmiita lähtemään, jätimme Pavlodarin ja suuntasimme matkamme itää\nkohden. Nyt oli meillä edessämme aro, missä satojen virstain matkalla\nei löydä ainoatakaan puuta. Aallontapainen maanpinta oli hiekkasekaista\nmultaa. Siellä täällä näkyi pieniä järviä, enimmäkseen suolavetisiä.\nKappaleen matkan päässä Pavlodarin kaupungista oli laajoja peltoja,\njoita kaupungin porvarit olivat kyntäneet. Mutta sanottiin että myös\nkirgiisit olivat alkaneet viime aikoina kasvattamaan viljaa. Eräässä\npaikassa näin kirgiisin taluttavan kahta toisensa perässä kulkevaa\nkameelia, jotka vetivät äkeitä. Sanottiin että kameeli on erittäin\nhyödyllinen eläin, se kun voi vetää kahta vertaa enemmän kuin hevonen\nja syö puolta vähemmän.\n\nTie Astshaguliin oli erittäin tasaista ja hyvää ja ilma oli mitä\nihaninta. Joka puolella näki mehukasta vihantaa ja suuren runsauden\nmonenvärisiä kukkia. Toisin paikoin peittivät aroa pitemmällä matkaa\nspirea-pensaat. Mitään muuta ei ollut nähtävänä kuin aroa ja taivasta,\nmutta kuinka ihanalta ja valppaalta tuntui kuitenkin!\n\nKaukaa voi nähdä jonkun kirgiisiläisen paimenen karjoineen, jossa oli\nkameelia, hevosia, lampaita tai lehmiä. Samaten kulimme muutamien\nkirgiisiaulien ohi. Kun alkoi hämärtämään illalla, otimme yösijan\narolla lähellä pientä lampia, jonka vesi oli suolatonta. Minun\nmaanmieheni olivat varustaneet itsensä polttopuilla ja hiilillä\nlämmittääkseen teekeittiötä, joka heillä oli mukana. Tehtyämme tulen\nalkoi toinen suomalaisista, Mikkel Matvejeff niminen seppämies,\nkeittämään kalaa. Toinen, Taneli Ivanoff eli Saari, työskenteli\nteekeittiön kanssa.\n\nSill'aikaa kävelin minä arolla hengittämässä sitä ihanaa tuoksua, joka\nillalla täytti koko ilman. Kun sitten istuimme teekeittiön ympärillä,\nniin emme teen juomisen taidossa tosiaankaan jääneet jälelle\ntäysiverisistä venäläisistä. Ruoan jälkeen rupesimme odottamaan unta\nsekä nukuimmekin pian niin suloisesti kuin mikään kirgiisi niillä\ntienoilla. Emme olleet niin heikkohermoisia että juotuamme kymmenkunnan\nlasia teetä, olisimme tämän jälkeen olleet unettomia. Mutta aron pienet\nsiivelliset asukkaat olivat valppaampia kuin me, ja nämä herättivät\nminun kerta kerralta. Tarkoitan laululintuja. Koko ilma kaikui\nensimmäisessä aamukoitteessa leivosten lirityksestä; leivosia onkin\nlukematon paljous Siperian aroilla. Toisena päivänä tulimme\nhavumetsään, joka neljän penikulman levyisenä ulottuu useampia satoja\nvirstoja aroa pitkin. Me kulimme koko päivän ja osan seuraavaakin tätä\nmetsää pitkin. Täällä oli joukko työväkeä kaivamassa kanavaa, joka\ntulisi kiertämään koko metsän. Aina parinkymmenen virstan päässä on\nmetsänvartija. Hänen työnsä ei ollut helpoimpia. Kun aukea tasainen aro\nympäröitsi metsää, niin oli varkaiden helppo tulla sinne ja sieltä. Sen\nvuoksi kaivettiin, varkaiden pidättämiseksi, kanavaa metsän ympäri.\nSitä paitsi olisi se metsälle suojeluksena valkeaa vastaan, jos aro\nkuivana aikana rupeaisi palamaan. Voi nimittäin syksyllä tapahtua että\nkulo rupeaa vahingossa palamaan. Silloin raivoaa tuli hillittömästi.\nKyliä, peltoja, heinäsuovia ja elukoita palaa ja ihmisiä hukkuu\nliekkeihin. Kuva on aivan sama kuin ruohokentillä Amerikassa. Toisena\niltana otimme yösijamme arolle lähellä Bor'ia, kuten tätä metsää\nkutsutaan.\n\nYöllä kääntyi tuuli; se kääntyi pohjoiseen ja ilma tuli jäätävän\nkylmäksi. Tietäen kyllä kuinka epäluotettava Siperian kevät on, olin\npakannut kirja-arkkuuni lampaannahka-turkit, jotka nyt tulivat minulle\nerittäin hyvään tarpeeseen.\n\nKolmannen päivän iltana näkyi kaukaa tumma piste. \"Se on meidän\nkotimetsämme\", sanoi Mikkel. \"En minä näe mitään metsää\", vakuutin\nminä. \"Ettekö näe siellä semmoista tupsua\", sanoi Mikkel kummastellen.\nNiin vähäpätöinen oli metsä, että sitä todellakin voi verrata tupsuun,\nmutta vielä pahempi oli että tämä \"kotimetsä\" ei kuulunut Astshagulille\nvaan eräälle venäläiselle kylälle.\n\nVasta kolmannen päivän iltana saavuimme Astshaguliin, ja silloin olivat\nmeidän hevosemme sangen väsyneet. Eripuraisuutta näytti vallitsevan\nkylässä siitä kuka saisi papin asumaan luokseen. Väestö oli jakautunut\nkahteen puolueesen, joilla kummallakin oli valmistettuna asunto\npapille. Mikkel vei minut tietysti siihen asuntoon minkä hänen\npuolueensa oli valinnut. Lampun valossa voin nähdä miten seinä oli\nvehreänään rusakoista ja muista syöpäläisistä. \"Eikö täällä ole mitään\nmuuta asuntoa, missä syöpäläiset eivät vaivaisi minua?\" kysyin. \"On\ntäällä kyllä vastapäätä teitä varten varustettuna siisti tupa, mutta\neivät näytä sallivan teidän ottaa asuntoa sinne\", sanoi eräs toisen\npuolueen miehistä.\n\nEnempää kursailematta kannatin minä kaluni sinne ja sain puhtaan ja\nsiistin asunnon, koko tuvan yksinään itseäni varten, sekä voin levätä\nsyöpäläisien häiritsemättä. Talonväkenä oli emäntä ja hänen\nyksikolmattavuotinen tyttärensä. Perheen-isäntä oli Barnaulissa\nvankina, murhasta epäluulon alaisena. He olivat muuttaneet Bugenesta jo\nmonta vuotta sitten ja olivat oleskelleet milloin missäkin venäläisissä\nkylissä. Tytär ei ollut koskaan nähnyt luteerilaista pappia ja oli siis\nvielä ripille laskematon. Kaiken tämän sain tietää jo ensimmäisenä\niltana.\n\nLukijalla ei juuri voi olla muuta käsitystä puuttomalla arolla olevasta\nkylästä kuin että se ja sen ympäristö on erittäin kolkkoa. Mutta niin\nei ole Astshagulin laita. Se on notkossa kahden järven välillä. Vesi\nnäissä järvissä on hiukan karvasta, mutta suolatonta vettä on kuitenkin\ntoisaalta runsaasti saatavana. Järvissä ja rannoilla kasvoi korkeaa\nkaislaa, johon kaikellaiset linnut olivat ottaneet asuntonsa. Mutta kun\nei ollut venettä koko kylässä, niin eivät linnut paljo tarvinneet\nhuolia rannoilla pyssy kädessä kulkevista metsästäjistä. Että kuitenkin\naina joku oli päässyt hengestään, siitä olivat todistuksena paistin\nmuodossa esille tulevat sorsat.\n\nPääelinkeinona kylässä on maanviljelys. Valkoinen turkkilainen vehnä\nmenestyy täällä erinomaisesti, ja vaikka siirtolaiset leipovat siitä\nlesimättä, tulee leipä valkoista kuin ensimmäisen luokan\nkonvehtijauhosta. Pelto on hiekkasekaista mustaa multaa, ja antaa\ntavallisina suotuisina kesinä runsaan sadon. Vaikka voitaisiin viljellä\nvehnää suuressa määrässä, ei tehdä tätä, sillä saadaan vaan 30-50\nkopeekkaa parhaasta turkkilaisesta vehnästä. Jotenkin hyviä niittyjä on\njo olemassa, ja jos tahdottaisiin kulkulaitoksilla nostaa kevät-vettä,\nniin voitaisiin saada laajoja niittyjä lisäksi. Arbuuseja viljellään ja\ntulevat ne näillä seuduilla erinomaisen makeita. Tätä hedelmää\nviljellään paljo aroseudussa. Erityisellä innolla näyttivät meidän\nsuomalaiset hoitavan arbuusimaitaan ja huolehtivan niistä.\nOleskellessani kylässä tein kiertoretken sen tiluksille ja tulin siihen\nkäsitykseen siitä mitä näin että voi elää ja voida hyvin täälläkin,\nvaikka metsä oli viidenneljättä virstan päässä kylästä ja tilaisuutta\nrahan ansaitsemiseen vähä. Kirkollisia oloja, jotka olivat huonossa\nkunnossa, koetin järjestää. Yksitoista lasta laskettiin muutaman päivän\nrippikoulu-opetuksen jälkeen ripille. Kylän hautuumaa vihittiin,\nsyntyneet ja kuolleet pantiin kirjoihin j.n.e. Joka päivä illalla oli\nminulla hartaushetki luonani. Mutta eräänä päivänä tuli pari naista\nminun luokseni pyytäen että minä pitäisin nämä hartaushetket jossain\nmuussa paikassa, koska moni kyläläisistä oli epäsovussa talon emännän\nkanssa eivätkä sen vuoksi tahtoneet tulla hänen kynnyksensä yli.\nSaatuaan vakavan varoituksen lähtivät he häpeissään pois, mutta sillä\nseurauksella, että sekä he että monet muut heidän kanssaan tekivät\nsovinnon emännän kanssa. Sunnuntaina pidin minä suomalaisen ja\nlättiläisen jumalanpalveluksen ynnä ehtoollisen. Koko joukon kirjoja\njätin minä kylään ja kehoitin heitä kokoontumaan sunnuntaisin lukemaan\nhartaudekseen Jumalan sanaa. Innokkaasti halusivat he saada jonkun\nkoulumestarin kylään, joka opettaisi heidän lapsiaan ja pitäisi huolta\njumalanpalveluksesta. Mutta kun heillä itsellään ei ole varoja palkata\nsitä ja muitakaan varoja ei ole käytettävänä, niin ei tämä heidän\npyyntönsä tai halunsa voi tulla täytetyksi, ainakaan kovin pian.\n\nMuutamia perheitä jotka kuuluivat Molokana lahkoon (protestanttisen\ntapainen lahko kreikkalaisessa kirkossa) oli äskettäin saapunut\npaikkakunnalle, haluten ruveta asumaan yhdessä luteerilaisten kanssa.\nLähetyskunta niitä oli sen asian vuoksi minun puheillani. Minä pidin\nparaana heille perustaa oman siirtolan, vaikka minulla ei ollut mitään\nvastaan että he eläisivät lähellä luteerilaista siirtolaa ja\nystävällisissä väleissä sen kanssa.\n\nIlma oli ensimmäisinä päivinä Astshagulissa ollessani ollut sateista ja\neräänä yönä kävi hirvittävä ukon-ilma kylän yli. \"Pahan ilman jälkeen\nantaa Jumala auringon paistaa\", sanotaan, ja niin kävi nytkin. Illalla\nistuin minä maan tavan mukaan oven ulkopuolella kylän raitin varrella\nja katselin huvikseni miten kirgiisineidot kulkivat poimien kuivanutta\nkarjanlantaa itselleen polttoaineeksi. Pian tulivat he niin \"kesyiksi\"\nettä uskalsivat tulla niin lähelle minua että pääsin keskusteluun\nheidän kanssaan. Varsinkin kiinnyin erääseen heistä, joka näytti\npuoleksi lapselta puoleksi vanhukselta. Hän sanoi olevansa\nkahdeksantoista vuoden vanha ja olleensa naimisissa jo yhdentoista\nvanhasta. Hänen miehensä oli hyvä hänelle. \"Hän pitää niin minusta,\nettei hän sano ottavansa ketään lisäksi\", vakuutti hän. Kysymykseeni\neikö hän pitänyt liian varhaisena mennä naimisiin yhdentoista vuoden\nvanhana, sanoi hän sen olevan kyllä aikaista, mutta piti viidentoista\nvuoden ikää suloisimpana naimisiin menemistä varten. Eräs toinen tyttö,\n10-12 v. ikäinen, sanoi olevansa kihloissa mutta tulevansa viettämään\nhäitä vasta kolmen vuoden kuluttua.\n\nToimitettuani kylässä mitä olin voinut, läksin minä kotiin päin.\nHiukan alakuloisena jätin nämä usko- ja heimolaiset kaukaiselle\nkirgiisiarolle, saadakseen seuraavan kerran apua Jumala tietää koska\njoltain toiselta luteerilaiselta papilta.\n\nKolmenkymmenen virstan päähän kyyditsi minua eräs suomalainen Makkonen,\nBugenesta muuttanut. Seuraavaksi kyytiväliksi sain venäläisen\nkyyditsijän, mutta sitten oli minun koetettava päästä kulkemaan omin\npäin kirgiisien keskuudessa. Puoli-yön aikana tulin erääsen\nkirgiisiauliin ja vaivoin saimme muutamia viistosilmäisiä kirgiisejä\nherätetyksi. Nyt ruvettiin kulkemaan aulista auliin. Kello kuuden\naikana aamulla tulin minä erääsen auliin, jossa asui kirgiisivanhin,\njolla sanottiin olevan tuhannen hevosta. Minut vietiin telttiin, vaikka\nse ehkä ei ollut niin aivan sopivaa, sillä staarostan kaksi nuorta\nvaimoa oli vielä vuoteissaan, toinen toisella seinällä jurttaa ja\ntoinen toisella. Muuten on tavallista että kirgiiseillä on\nmonivaimoisuudessa eläessään jokaista vaimoaan varten eri jurtat ja\nettä mies asuu vuorotellen viikon kunkin luona. Staarosta oli harteva\nkookas mies, noin 25 v. ikäinen. Pian olivat kaikki jaloillaan jurtassa\nja eräs tataari Pavlodarista saapui paikalle. Tämä kysyi minulta\nvenäjäksi enkö halunut juoda samppanjaa. Vaikka minulla oli sääntönä\netten maistanut mitään väkijuomaa matkoillani, niin olin kuitenkin\nutelijas saamaan nähdäkseni oliko heillä tosiaankin samppanjaa\ntarjottavana ja pyysin saada. Nyt tarjottiin minulle malja kumisia,\njolle tataari oli antanut tämän nimen. Sill'aikaa oli teekeittiö\nkiehunut ja asetettiin ympyriäinen pöytä jossa oli noin korttelin\nkorkuiset jalat, keskelle jurttaa ja levitettiin sille liina, joka oli\nniin likainen etten sen vertaista ole nähnyt. Tällä pöytäliinalla\nrupesi emäntä pyyhkimään kuppeja, joihin hän meille kaatoi teetä. Tuo\noli nyt liian ilkeää katsella, niin että minä, unohtaen ehkä mitä\nkatsottiin sopivaksi kirgiisien luona, otin käsiliinan laukustani,\nhuuhdoin ja pyyhin yhden kupin itseäni varten. Aurinko rupesi jo\ntulemaan hyvin lämpimäksi kun minä jatkoin matkaa toiseen auliin,\nosaamatta vaihtaa sanaakaan kyytimieheni kanssa. Nämä kirgiisit, jotka\nharvoin tulevat tekemisiin venäläisten kanssa, ymmärtävätkin sen vuoksi\nhyvin vähä venäjää. He elävät karjanhoidosta. Moni viidenkymmenen\nvuoden vanha mies ei kuulu koskaan maistaneen leipää. Kun he ensin\nmaistavat leipää, kuuluvat he usein sylkevän sen suustansa pois\nensimmältä. Mutta kyllä useimmat näyttävät jo tottuneet siihen.\nMerkeillä ja liikkeillä antoi kyytimieheni tietää että hän mielellään\nsöisi palasen leipää. Käsitettyäni mitä hän pyysi, leikkasin hänelle\nhyvän kappaleen leipää, jonka hän ilman vastenmielisyyttä nautti. Eräs\ntoinen kyytimies tahtoi tietää kuka minä olin, ja kun ilmoitin hänelle\nolevani \"tshinovnik\", niin näytti hän tulevan siitä mitä suurimman\nihailun ja kummastuksen tilaan. Maiskuttaen suullaan ja heiluttaen\npäätään molemmille puolille sanoi hän: \"hoi voi\".\n\nSaadakseni pian hevosia auliin tultuani otin minä, niin pian kuin\njoukko miehiä oli kokoontunut minun ympärilleni, esiin painetun\npodorozhnani, joka oli varustettu kahdella venäläisellä kotkalla, ja\nluin painokkaasti ensimmäiset sanat \"Me Aleksanteri III:s\" ja lisäsin:\n\"hevosia heti!\" Sanoilla oli hyvä vaikutus ja kuin tuuliaispää ratsasti\njoku tabunin (lauman) luo ja toi hevosia. Eräs kyytimies osasi hiukan\nvenäjää mutta ajoi niin kamalan hurjasti että minä olin hiukan\npeloissani. Hän vakuutti kerran kyydinneensä erästä tohtoria ja vaikka\ntämä oli maannut ja nukkunut kuomissa, niin oli kaikki käynyt hyvin,\njonka vuoksi minun piti rauhoittua. Hetken päästä kysyi hän olinko\ntyytyväinen vauhtiin, ja kun olin siihen myöntänyt, kysyi hän vielä\nolinko niin tyytyväinen että hän voi toivoa pientä juomarahaa. Kun olin\nhänelle vakuuttanut sitä tulevani antamaan, tasaantui hän hiukan.\nViimeisessä hevostenvaihto-paikassa ennen Pavlodaria ei ollut mitään\nmuuta kuljetuskeinoa saatavana koko aulissa kuin noin kahdentoista\nkyynärän pituisella aluksella oleva kori, jolla aluksella tavallisesti\nkuljetettiin pitkiä rakennushirsiä. Mutta mitäs oli tehtävä. Minä\nvaljastutin sen eteen hevoset ja tulin sillä ajaen Pavlodarin\nkaupunkiin. Minkälaista naamaa katsojat ikkunoista näyttivät, en voi\nsanoa, mutta hiukan nolona risteilin kirgiisini kanssa katuja pitkin\nsiellä täällä, etsien majalaa.\n\nSellaisen sainkin viimein erään porvarin luona, mutta itse sain minä\ntoimittaa itselleni sekä ruoan että sängyn. Minun oli pakko odottaa\nkaksi päivää höyrylaivan lähtöä Omskiin, joiden kuluessa minulla oli\nhyvää aikaa katsella kaupungin merkillisyyksiä. Näitä ei ollut muuta\nkuin moskeea ja venäläinen kirkko. Tataarilais- eli kirgiisiläiskoulu\noli kaupungissa, mutta oppilaat näyttivät kehnoilta ja pörröisiltä.\nIrtish oli täälläkin tulvinut niin että vastapäinen ranta ja aro olivat\nveden alla 16-20 virstan matkalta. Oli kuljettava tämä matka lossilla,\njos aikoi Karkaralin kaupunkiin päin, joka on 331 virstan päästä\nlounaseen Pavlodarista. Tämä kaupunki on juuri aron ja vuoriseudun\nrajalla. Siellä kuuluu olevan hautakumpuja ja keskenjääneitä\nkuparilouhoksia, joita asukkaat kuuluvat kutsuvan tshuudilaisiksi\nkuparilouhoksiksi. Siis muinaistutkijoille tärkeä paikka. Samassa\nvuoriseudussa, hiukan luoteesen, on pieni Koktsetan kaupunki. Kun sen\nläheisyydessä on havumetsää ja vuorijärviä, matkustaa ylimystö Omskista\nja ne, joilla on aikaa ja varoja siihen, sinne viettämään osan kesäänsä\nvuoristossa. Tutkivan silmäyksen loin minä oikeanpuoliselta ja\nkorkealta Irtishin rannalta sinne ylitse, mutta tiesin myös etten\nsinne koskaan tule menemään. Kuitenkin on aina ihmetyttänyt minua\nmiksi matkailijat niin harvoin käyvät katsomassa näitä pohjois- ja\nkeski-Aasian vuoriseutuja, vaikka elämä sekä arolla paimentolaisten\nkeskuudessa, ylhäällä vuoristossa ja synkeissä metsissä tarjoaa niin\npaljo luonnollista virkistystä ja niin paljo uutta huvittavaa, että\nihmisen, joka on kiusaantunut liiaksihienostuneen maailman pakosta ja\nrauhattomuudesta, luulisi halusti hakevan lepoa ja virkistystä juuri\nsemmoisissa paikoissa kuin nämä. Mutta ovathan mieliteot ja halut niin\nerilaisia täällä maailmassa.\n\nOdotettuani, kuten sanottu, pari päivää Pavlodarissa, saapui eräs\nhinaajahöyry, jolla matkustin Omskiin. Tämä matka, jolloin olin\ntilaisuudessa nähdä kirgiisejä heidän oikeassa kotipaikassaan, pysyy\nhauskimpien muistojen joukossa, mitä minulla Siperiasta on.\n\n\n\n\nXVII.\n\nHäälauluja, koottu Bugenen siirtokunnassa Siperiassa.\n\n\nYlkä-miehen kotona, ennen kun hänen kutsutut istuvat ruualle.\n\nI.\n\nJuuri ennen kun morsianta lähdetään noutamaan.\n\n    Lähekkö Jumala aviksi\n    Jo on tuonut Luoja tunnin\n    Ajan annelt armollinen\n    Minun viljo vellolleni,\n    Kullalleni kukkumaan,\n    Vierelleni vierimään.\n\nII.\n\nKääntyen ylkään lauletaan:\n\n    Istukko velvyeni\n    Taatan tuvin turkin päälle\n    Mammon höyhenpatjan päälle.\n    Selin seinää sinistä\n    Lahti lautaa valkeata,\n    Alle pyyhkin pyhäisen\n    Alle tuohukset! vahaisen\n    Alle liitsan armollisen,\n    Miss' on Maaria maannut\n    Luoja lounatta piellyt\n    Pyhä risti rengotellut.\n\nIII.\n\nNyt istuu ylkä sanotulle paikalle, ja laulajat pitkittävät aterian\naikana:\n\n    Loi Jumala pojan emolle\n    Antoi Luoja hautojalle.\n    Kuin syntyi emylle pojut\n    Emä oli hengettä olilla\n    Pojat hengettä tyvessä.\n    Loi Jumala hengen emälle,\n    Emyt hellä hengen pojalle.\n    Isä hulkku hyytä hymppynen piossa\n    Jäätä käntty kainalossa.\n    Isä rapsii saunatietä\n    Kaprii saunan kynnyksiä.\n    Isyt kyseli: min' antoi Jumala meille?\n    Loiko Luoja luokkakättä,\n    Antoiko armollinen atrakättä?\n    Vieras nainen, viekas nainen\n    Kylän nainen pettelikko\n    Se petti vanhan isän\n    Vanhan taatan vaaliani.\n    Se vaites vastaeli:\n    Ei luonut Luoja luokkakättä\n    Ei antanut armollinen atrakättä,\n    Antoi astian pesiän\n    Toi tuvan pyyhkiän\n    Toi pirtin pesiän.\n    Isyt oli mielillä pahoilla\n    Sydämmillä surkiammilla\n    Sapsii tulia saunatieltä\n    Kepsii mennä kiuka'alle.\n    Toinen nainen naapurista\n    Se toi toet sanomat.\n    Oo! isyt vana isä\n    Vanha taatta vaaliani,\n    Elä ole mielillä pahoilla\n    Ole mielillä hyvillä\n    Sy'ämmillä lempeämmillä.\n    Loi teille Luoja luokkakättä\n    Armollinen antoi atrakättä.\n    Isyt mielellä hyvillä\n    Syämmillä lempeämmillä\n    Kepsy tulla kiukaalta\n    Kepsi mennä kellariin.\n    Sivalsi sian lihutta\n    Otti vanhaa lehmän voita\n    Toi siis tuopilla olutta\n    Kantoi kaksikorvasella.\n    Hiiva alla, vahto päällä,\n    Keskellä olut punanen.\n    Hyysi hyytä piossa\n    Jää kättynen käessä,\n    Millä emyttä siiyttää\n    Emyn saunan maassa maatessa\n    Olkosilla olossa\n    Lavosilla levätessä. --\n    Toi isä soimesta hevosen\n    Kaukalolta kauran syöjän.\n    Toi papin Paiteesta\n    Kirkkoherran Kiiovasta.\n    Toi lukkarin omiltamailta,\n    Pantiin nimi vellolleni\n    Pantiin kutsu kullalleni\n    N. N. (esim. Juho) papin pantu nimi.\n    Nimi on papin panema\n    Nimi lukkarin luettu\n    Kirkkoherran kirjoitettu\n    Nimi mammon mairoiteltu.\n    N. hellä velvyeni!\n    Jos nyt muutat polvuttasi\n    Elä muuta mielyttäsi\n    Ylön elä kaso kantajasi\n    Vett'o vanha vaaliasi.\n    Emy on nähnyt suuret vaivat\n    Kuoria kovat kipiät.\n    Monet yöt oli unetta\n    Monet aamut murkinatta\n    Monet päivät lounaatta\n    Monet illat iltaisetta.\n    Yhes kesäses yös\n    Kuuet hunnut kuivaeli\n    Kaheksat kapaloitsi.\n    Muut naiset unet makasi\n    Kälyt kyljet kääntelivät.\n    Ain oli käsi kätköissä\n    Viisi sormee vivussa.\n\nIV.\n\nSyönnin ajalla kääntyvät laulajat isä-miehen eli puhe-miehen puoleen\nlaulaen:\n\n    Isä mies isyjen poika\n    Päämies päivetty kypärä\n    Lagle lauan otsallinen!\n    Papin sulka paras sulka\n    Se on pantu parrallesi\n    Levitetty leuvallesi.\n    Kuule tänne kuin mä puhelen\n    Tähe tänne kuin sanelen.\n    Kysykkö isyen appii\n      (Nyt rupee isämies apua korjaamaan).\n    Min annap isyt aviksi?\n    Taatta soimesta hevosen\n    Kaukalolta kauran syöjän.\n    Kysytkö emyen appii\n    Min annap emyt aviksi\n    Pojalle ainoalle?\n    Emyt paijan palttinaisen\n    Narvan kaaren kankahista\n    Pihkavan pitkistä linoista.\n    Maahan asse avinainen\n    Rinnan eestä ristitelty\n    Ihan suista sulkuteltu\n    Kulkun alta kulliteltu\n     (toinen:\n    Alta kulkun kumakoittu)\n    Alta polven poimiteltu.\n    Kysykkö vellon appii\n    Min annap vello aviksi?\n    Vello vaskisen satulan\n    (Vello saarnaisen satulan)\n    Kysykkö sisson appii\n    Min antaa siso aviksi?\n    Siso silkkisen sinerkan\n    Siso kultasen kussikan.\n    Kysykkö setän appii\n    Min annap setä aviksi?\n    Setä rapsaa rahalle.\n    Kysykkö vävyn appii\n    Min annap vävy aviksi?\n    Vävy ruoskan vaskivarren\n    Vaskivarren ja kultasiiman.\n    Kysykkö enon appii\n    Min annap eno aviksi?\n    Eno rapsaap rahalle.\n    Kysykkö mimmin appii\n    Min anap mimmi aviksi --\n    Mimmi rapsap rahalle.\n    Kysykkö kylän appii --\n    Kylän miehet isäni\n    Kylät naiset emäni\n    Kylän pojat puolet vellot\n    Kylän tyttäret sisarueni.\n    Avittakaa ainuttani\n    Matkamiestä marjuttani.\n    Ken soalla, ken solella\n    Ken on vaskisormuksella.\n    (Ainoat ajat kylässä\n    Kylä kyyttiä kysyy\n    Paimen palkkaa anoo).\n\nV.\n\nKerääjä kääntyen ylkään.\n\n    Mä kyselen kannattelen\n    Mihin panet apirahasi?\n    Vai ostat sota-hevosen\n    Vai ostat sota-satulan\n    Vai ostat pyrreen pyssyn?\n    Elä osta sota-hevosta\n    Elä osta sota-satulaa\n    Elä osta pyrreetä pyssyy.\n    Osta orja emällesi\n    Tuo tulen puhuja\n    Saa saunan lämmittäjä\n    Tuo veen tuoja.\n    Vett' on vanha vaaliasi\n    Nousee ohkaen olilta\n    Voivotellen vuoteelta\n    Lyöpi kättä kylkiissä.\n\nVI.\n\nSyötyä kiitetään isäntää, emäntää näin:\n\n    Kyl' on meijän taatalla\n    Kyl' on huolta huolitellut\n    Kyl' on murrellut murotta.\n    Noustu on aamulla varrain,\n    Ennen muitten nousemaa\n    Ennen kuun kumettamista.\n    Viepi verkkoja veteen\n    Tuotu on lohta Laukaasta\n    Vimpaan meren selältä\n    Lohet suuret hammasluista\n    Kaik' oli taatan lauvan päällä,\n    Vielä on orrella ravattu.\n    Pyhät on käynyt pyssyn kanssa\n    Aret on käynyt atran kanssa.\n    Tuonut on tetret lehtikorvat\n    Saanut sarvipää jänikset. --\n    Aitumala mammolleni!\n    Syöttämästä, juottamasta\n    Päälle paljo palvomasta.\n    Kyllin syötti, kyllin juotti\n    Kyllin kyllältä piteli.\n    Kyl' on meiän mammolleni\n    Noustu aamulla varain,\n    Ennen muien nousemista\n    Ennen kuun kumettamista.\n    Sulaili kesäisen voin,\n    Kakut paisto paisteella.\n\nVII.\n\nEnnen lähtöä lauletaan juuri hankkiessa:\n\n    Jouvu jouvu velvyeni\n    Jouvu juomukaisueni\n    Jo kävin uksesta ulos\n    Veräjästä vainiolla\n    Jo löin silmiä iteen\n    Jo löin luomet lounaassa.\n    Jopa illakko joutuu\n    Hämärikkö heittiää.\n    Isä mies isyjen poika\n    Päämies päivätty kypärä!\n    Laho kyselen kannattelen\n    Perin pohjin poimittelen\n    Etimmäinen tien käyjä\n    Vellon aseen ajoja!\n    Onko sinne soinen matka\n    Vai onko vesinen matka?\n    Ku on soinen matka\n    Suku suuri silloittaapi,\n    Ku on vesinen matka\n    Sitte viekää vene vesille.\n      (Kääntyen sulh. lauletaan:)\n    Jouvu jouvu velvyeni!\n    Neiti kutsuu kuun valolla\n    Äijä päivän vaietessa\n    Muu suku murkinaksi. --\n    Jo on tuotu tuomivitsat\n    Hankittu hanen pajuset\n    Niillä pieni pieksetään\n    Matala maahan lyyään\n    Neion suuressa suvussa\n    Leviässä lensiössä. --\n    Elä huoli velvyeni!\n    Kyll' on seinä setiä\n    Toinen se'än poikia\n    Kyll' on karja kaasikkeita.\n\nVIII.\n\nJuuri kun rekehen istutaan lauletaan:\n\n    Viisas vahtii viilon alta\n    Kavala katoksen alta\n    Joka aita on arpaita --\n    Noiat nuoleksi noiskoot!\n    -- Lähteköön Luoja luokallesi\n    Armollinen aisallesi!\n    Aja hiljaa velvyeni!\n    Elä aja kiustun kiireest'\n    Ajat hingistys hikeen\n    Kassat ne utuiset hurstit\n    Liinalakanat hyväiset.\n    Onnekas oli velvyeni,\n    Kynsi kymmenen vakoo\n    Kylvi kymmenen jyvää,\n    Siitä kasvoi onni kaura\n    Onni kaura ja onni otra.\n    Sillä syötteli hevosta\n    Jaaikkoista jalotteli.\n\nIX.\n\n    Jo näkyy neion linna\n    Neion kastari kojoaa.\n\n(Sinne tullessa tehdään vastarintaa morsiamen talossa, eikä tahdota\npäästä sisään ennen kun on kortteri ostettu rahalla. Lauletaan):\n\n    Tehkää lahti lauta portit\n    Lahti lautaiset veräjät!\n    Ammu avattaessa\n    Kiuksu kiinni pannessa!\n    Neito pilotaa piilosta\n    Vaataa vaski renkahasta.\n      (Talon puolustajille):\n    Elä ota verta velloltani\n    Kauvetta kalevastani\n    Ota veri vieraalta\n    Kauve kaiken rahvaan.\n      (Sulhaselle):\n    Elä nouse maahan marjueni,\n    Hevoselta hellyeni\n    Varsalta valermueni!\n    Ennen kun kuusi kumartaa,\n    Ennen kun viisi vitsaksi venyy.\n      (Morsian-talon laulajat tarjoen olutta yljälle):\n    Nouse maahan marjueni,\n    Hevoselta hellyeni\n    Varsalta valermueni\n    Vastumaisille valoille.\n    Nouse onnemme ojasta\n    Hateemme haon alta\n    Kultasilla kortoisilla\n    Hopiaisilla olilla.\n    Kuin menet puola porstuaan,\n    Siastarani sienitsaan\n    Läpi uksien ounapuisien\n    Läpi vitsasen veryen,\n    Elä kosse saapastas kynnyksis\n    Kynnykset on kyven alaiset.\n    Lyökkö risti rinnallesi,\n    Kahen puolin kaulallesi,\n    Eteen tee emäsi risti,\n    Taaksesi taatan risti,\n    Viereesi vellon risti,\n    Sivullesi sisaren risti.\n\nX.\n\nTupaan tullessa tulijat:\n\n    Terve tuppaa tultu\n    Ennen nähtyä majaa\n    Eletty rahvaassa!\n    Varpaat alas valuvat\n    Kynnet kylmettyvät,\n    Nyt oli utunen ilma\n    Juoksi räntä rästähistä\n    Puissa viitta viisin varsin\n    Kauhtana kaheksin varsin\n    Kussikasta kultaherneet.\n\nXI.\n\nYljän laulajat lausuvat:\n\n    Isä mies isyjen poika\n    Päämies päivetty kypärä\n    Lakle lauan otsallinen!\n    Kuule tänne ku mä juttelen,\n    lähe tänne ku mä sanelen.\n    Elä piä maassa marjuttani\n    Permannolla pienyttäni,\n    Ei oo marjut maasta saatu\n    Permannolta pienyttäni.\n    Ossa sihu sirkulleni\n    Paras paikka partilleni,\n    Alle pyykien pyhäisen\n    Alle tuohuksen vahaisen,\n    Miss' on Maaria maannut\n    Luojut lounatta piellyt\n    Pyhä risti rengotellut.\n    Kappaa lauta rahalla\n    Peitä penkki penningillä.\n    Elä itke isän rahaa,\n    Kyllä meillä rahaa ompi.\n    Sepyt on meiän isämme\n    Meillä ompi setä seppä\n    Taatan vello on takoja.\n    Yksi laiva lainehtii\n    Toinen purjeissa ajaa.\n    Olkoon kiitetty Jumala\n    Tänätty totinen Luoja!\n    Jo sain sihan sirkulleni\n    Parhaan paikan partilleni\n    Alle pyykien pyhäisen,\n    Alle tuohuksen vahaisen,\n    Miss' on Maaria maanut\n    Luojut lounatta piellyt\n    Pyhä risti rengotellut.\n    Istukko velvyeni\n    Äijän tuvin turkin päälle\n    Ämmän höyhenpadjan päälle,\n    Selin seinää sinistä\n    Lahti lautaa valkiata.\n\nXII.\n\nYlkä istuu nyt pöydän taakse, hänen laulajansa laulaa morsiamen talon\nkunniaksi:\n\n    Lankoiseni lintuiseni\n    Langot linnukaisueni!\n    La' kyselen kannattelen\n    Perin pohjin poimittelen.\n    Onko nääliä vävyllä\n    Onko nälän poikasia?\n    Viekää velloni hevonen,\n    Se on velloni hevonen\n    Mik' on hurstiin huputeltu\n    Synnykseltä suitset päässä.\n    Viekää kultaiseen kunitsaan\n    Hopiaiseen soimeen,\n    Siellä ompi kulta patsas\n    Siellä ompi kulta kokka\n    Sinne sio velloni hevonen.\n    Katso kaasiken hevoista,\n    Se on kaasiken hevonen,\n    Mik on helmillä ehitelty,\n    Heitä heiniä etehen\n    Katso saaha kauroja.\n    Muulla suulla mustat ruunat.\n    Lankoiseni lintuiseni\n    Hyväiset on meijän langot\n    Hyväinen laatu lankoisilla.\n    Lako katso langon riihtä\n    Lako langon laattiata\n    Lako katson kainostani\n    Vaata varjostani.\n    Lako katson kantapäillä\n    Varpaan nenillä vajotan.\n    En minä seiso sillallesi\n    Seison kemppi kengilläni.\n    -- Lankoseni lintuseni\n    Langot linnukkaisueni!\n    Hyväiset on meiän langot\n    Hyväinen laatu langoilla\n    Hyväiset on meiän langot\n    Hyväiset on langon lapset.\n    Hoitaneet kylän sikoita\n    Kaiseneet kylän kanoja.\n    Ei ole sian tonkelmaa\n    Ei kanan kaapelmaa.\n    Tiion taion on ootettu velvyttäni\n    Halattu emäni lasta.\n    Toisin tupa lämmitetty\n    Taion tare suojennettu.\n    Onko lakien laulajata?\n\nXIII.\n\nNyt esiintyvät morsiamen laulajat.\n\n    Lähekkö Jumala aviksi\n    Kullalleni kukkumaan\n    Virrelleni vierimään!\n    Terve kuu, terve päivä\n    Terve vastoinen vävyni\n    Kukali tulit?\n    Tulitko Luojan tietä myöten\n    Maariaisen maata myöten?\n    Ken sinun tiellä terveytti\n    Ken antoi arolla kättä? --\n    Kuu alta, päivät päältä\n    Luojat luotehen nenästä\n    Jumala jojen takanta. --\n    Terve hattu pää-laelta\n    Terve kauhtana kultaloimi\n    Terve kultanen kusakka.\n    Terve kintaat käjestä\n    Terve kirjat kintaista\n    Terve viitta viisin varsin\n    Terve kauhtana kaheksin,\n    Terve paita palttinainen\n    Maahan asti avinainen\n    Narvan kaaren kankahista\n    Pihkavan pitkistä linoista\n    Rinnan eestä ristitelty\n    Hihan suista sulkuteltu\n    Kulkun alta kulliteltu\n    Alta polven poimiteltu.\n    Terve saappaat jalasta\n    Terve sukka saappaista\n    Terve kirjat sukista.\n    Istuu kuin Moskovan molotsa\n    Niinkuin pajarin pantu\n    Ivolinnan isvosikka\n    Narvan kaaren kaupan poissa.\n    Kaksi kaikesta väestä\n    Mies valittu kymmenestä.\n    Terve kaikki saae-väki\n    Kaik' on suku suurta miestä\n    Kaik' on saajut saappaissa\n    Hienot herrasväkeä.\n    Vellot verka kauhtanoissa\n    Itse saarut sametissa.\n    Kaasiket vävyn sisaret\n    Kaik' on silkissä hyvässä\n    Pyhä päivän rätsinäissä.\n    Kuin on kaason päät siottu\n    Niin on miekan päät niottu.\n    Kuin on kaasot kengitetty\n    Niin on hevoset rauvotettu.\n    Isä mies isyjen poika\n    Päämies päivetty kypärä\n    Kuule tänne kun mä juttelen\n    Tähe tänne kui sanelen!\n    En mie rahatta laula\n    Suutani kullatta kuluta\n    Kieltä en pieksä penningittä.\n    Mie oon vanha ja rumala\n    Tervaskanto ja kamala.\n      (Nyt korjaa laulaja itsell. rahaa.)\n\nXIV.\n\nYlkä-miehen puolesta:\n\n    Isä mies isyjen poika\n    Päämies päivetty kypärä\n    Kuule tänne kuin mä juttelen\n    Tähe tänne kuin sanelen:\n    Ei mee meto minuun\n    Ei puutu olut punainen\n    Koi saa neittä nähäkseni\n    Neion nimee tietääkseni.\n    Miss' on neion piilospaikka\n    Hanuen sala sakara,\n    Missä neio piilustelee?\n      Morsiamen puolue:\n    Hanut hiusta harjaeloo\n    Hanut on aitassa kovassa\n    Vellon vehnä salvon päällä\n    Yhdeksän lukon takana\n    Esi-lukku kymmenettä.\n      Isämies:\n    Lukut suullani sulatan\n    Votan ilman vottimitta.\n\nXV.\n\nSulhasen seurassa olevat vaimot menevät morsian-kamariin ja laulavat:\n    Terve sauna, terve sammal\n    Terve kiukaa merin kivinen\n    Laki lahnan suomuksinen\n    Perä sein' on petran luinen\n    Kylki-sein' on kynne päinen\n    Ovisein' on ouna puinen.\n    Terve sopa, terve solki\n    Terve se soan alainen.\n    Terve kaksi kaasa naista\n    Kolme korvan vierellistä\n    Neljä neion ituita.\n    Kaikki maa valasteloo\n    Valkealta aanovalta,\n    Kaikki maa punerteloo\n    Punaselta aanovalta.\n    Kaikki maa kellarteloo\n    Hyviltä kelta pauloilta.\n      (Tarjovat neiolle leipää ja olutta).\n    Syö syötetty minoni\n    Juo juotettu minoni!\n    Syökkö meijän syömisiä?\n    Saarut saajani lähetti\n    Mesileivät velvyeni.\n    Haukkaa pala haapiasti\n    Pure pala puikiasti.\n    Juo juotettu minoni\n    Maista meijän mallasvettä\n    Juo meijän humalavettä\n    Ota meijän otravettä.\n    Katso meijän kauravettä.\n      (Neito kolmesti haukkaa ja kolmesti juo).\n    -- Näytä käkö kätesi\n    Virpu viisi sormuttasi!\n    Jo näytti käkö kätensä\n    Synnykkö sormus sormeesi\n    Oikeaasi sormeesi\n    Sormeen nimettömään!\n    Käet on paksut minnollani\n    Käet paksut, sormet hoikat\n    Käet käärimän kutojan\n    Sormet rihman suoristajat.\n      (Sormus annetaan morsiamelle).\n\nXVI.\n\nKun palaavat morsiamen tyköä yljän luo:\n\n    Olkoon kiitetty Jumala\n    Tänätty totinen Luoja\n    Jo sain neittä nähäkseni\n    Jo söi meijän syömisiä\n    Jo joi meijän juomisia\n    Jo joi meijän humala-vettä\n    Maisti meijän mallas-vettä\n    Otti meijän otra-vettä\n    Katso meijän kaura-vettä\n    Pitää mieltä meijälää\n    Mieltä meijän vellolleni.\n      (Sulhaselle):\n    Minä näin sie et nähny!\n    Sait sen mitä halasit\n    Saimme sen himotun minjän\n    Saimme sen hänen halatun.\n\nNäitten viime värsyjen aikana ostaa isämies morsianta hänen isältänsä,\nja morsian lahjoineen tulee yljän tuomana sisään.\n\nXVII.\n\nNyt tuodaan morsiamen lahjat sulhaisen su'ulle.\n\n      Lahjan tuojat:\n    Nouskaa eestä risten rahvas\n    Kahen puolen kaltiskaa\n    Laha paistaa pilosta päivä\n    Kuu ikkunasta kumettaa\n    Suku katsoo lahjojasi. --\n    Onko lahjani lahkeet?\n      Tarkastajat:\n    -- Kui oo pantu papuskoija\n    Tuppaeltu tupuskoita --\n    Kyll' on pitkät, kyll' on hienot\n    Kyll' on hienoo heijaeltu\n    Kalan kieltä keträelty\n    Kyll' on hienoo kuottu.\n\nXVIII.\n\n      Hää-väki:\n    Aitumala neijolleni\n    Kaksi neijon kantajalle\n    Kolme neijon kuorialle\n    Neljä neijon emälle\n    Koi antanu neijon maata\n    Ripasäären rengotella\n    Kuin kutoi näitä lahjoja\n    Tupa kuusinen kumisi\n    Laki lautanen helisi\n    Ei oo antanu kylän maata\n    Siltä kaiteen kaljunalta\n    Siltä pirron piukkinalta\n    Kääryrattaan kärinältä.\n\nXIX.\n\nHääväkeä asetetaan ruualle.\n\n      Yljän seurue:\n    Elä kanna kaakkujasi\n    Pilaeli piirajasi\n    En minä tullut syömistä varten\n    Enkä juossut juomista varten,\n    Tulin aineeni aviksi\n    Vähä vellon vierilliseks'.\n    Lankoiseni lintuiseni\n    Langot linnukaisueni\n    Kaikki on pesty puhtaaksi\n    Lusikat lumen palasiksi\n    Lauat lahti valkiaksi\n    Kynnykset kyyhkeän alaiset.\n    On käynyt käkö tuvassa\n    Vierryt virppi permannolla\n    Kuiskannut kuusi pihassa\n    Tuutikko toisessa käessä.\n    -- Ei käynyt käkö tuvassa\n    Eikä vierryt virppi permannolla.\n    Vierit virpit vellon naiset.\n\nXX.\n\nSyönnin jälkeen:\n\n    Aitumala langolleni\n    Pomosiba kullalleni\n    Syöttämästä, juottamasta\n    Päälle paljo palvomasta\n    Kyllin syötiin, kyllin juotiin,\n    Kyllin kylliltä piteli.\n    En kraaksutellut kovita\n    Enkä paukutellut palanneita\n    Piirakat reen pituiset\n    Leivät saijan saarnalliset\n    Oluet meen makuiset.\n    Kyll' on minun lankoiseni\n    Kyll' on minun lintuiseni\n    Kyll' on huolta huolitellut\n    Kyll' on murrellu muretta\n    Tämän tunnin tarpeheksi\n    Tämän kuuron kunniaksi\n    Kyll' on minun lankoiseni\n    Kyll' on minun lintuiseni\n    Kyll' on huolta huolitellut\n    Aret on käynyt atran kans'\n    Pyhät on käynyt pyssyn kans'.\n    Aret on pyytänyt ahvenia\n    Pyhät pyytänyt pyyn lihoja.\n    Mitä on lohta Laukahassa\n    Mitä on vimpaa meressä?\n    Suuret hauet kulta suomut\n    Kaik' oli langon lauan päällä.\n    Viel' on orrelle ravattu.\n    Ees' oli ehinen lauta\n    Takan' oli tammen lauta.\n    Kyll' oon käynyt pulmissa monissa\n    Käynyt saassa saajuessa,\n    En oo syönyt niitä syömisiä\n    Enkä juonut niitä juomisia\n    Mitä näissä lankuessa.\n\nXXI.\n\n      Morsianparia kehutaan:\n    Olkoon kiitetty Jumala\n    Tänätty totinen Luoja\n    Jo sain kaksi kasvanutta\n    Yhtä pitkät, yhtä suuret\n    Yhtä muotoiset molemmat\n    Yhteen käyvät silmän rypsyt\n    Vierööt poset verevät.\n    Jos on naista minneessä,\n    Kyll' on miestä vellossa.\n    Viel' on velloni pitempi\n    Vielä on päätä korkeampi.\n    Kerjäläiset käyvät kieltä\n    Santit saatteli sanoja\n    Sanottiin velvyttäni\n    Ei sanottu saavan naista.\n    Sai naisen naapurista,\n    Otti naisen omilta mailta.\n    Yksi ounapuu oli kylässä,\n    Yksi oksa ounapuussa,\n    Yksi oksassa omena.\n    Sekin sillalle putosi\n    Vieri sillalta veteen.\n    Senkin otti velvyeni\n    Sen tapasi tammieni.\n    Oto toto velvyeni\n    Laha lähen kottii\n    Laha mie juttelen ennellesi\n    Sanon saunan tuojallesi\n    Vieraat otit omakses\n    Omat heitit vieraaksi\n    Sisos siirtelit sivulle\n    Vellon naiset vierastasi.\n    Elä huoli velvyeni\n    Sen on suutinut suuri Luoja\n    Laatinut hyvä Jumala\n    Pojan naija morsianta\n    Tytön mennä miehelään.\n    Teille tyhjä, meille tyhjä\n    Tyhjä tytön sihaan\n    Tyhjä tytön tyyvittäjälle\n    Lapsen laakitellulle.\n    Kuin katson neijon kantajaa\n    Kuin hulkkuu syän piossa\n    Kaksi kättä kainalossa\n    Aina on vesisin silmin.\n    Ai hullua tytön isää!\n    Toista hullua tytön emää\n    Kuin antavat käskyn käestä\n    Antoi orjan ovesta.\n    Ketä nouset käskemään?\n    Käsket kahta kämmentä\n    Niinkuin käärimäisyttäni,\n    Lähettele jalkoja\n    Niinkuin lemmiteltyjäni,\n    Ojentele olkapäitä\n    Niinkuin ottamaisuttani --\n    Kun tulee suvi suloinen\n    Tulee hellä heinä-aika\n    Kallis kauran leikkoo-aika.\n    Isä mies isyjen poika\n    Päämies päivetty kypärä!\n    Laha kyselen kannattelen\n    Onko sanassa tehny\n    Kättä lyyessä kädellä\n    Saaha isälle tytön sihaan\n    Kihlakunta kirveitä\n    Valtakunta valjaita,\n    Mit' itse metsään menööt\n    Mit' itse metsästä kotiin tuloot\n    Sylen puita mennessä leikkaa\n    Tois on tullessa sahaavat\n    Emälle tytön sihaan\n    Vakan täysi vaapukoita\n    Seulan täysi siestareja\n    Saaha pankit paasi pohjat\n    Saaha kultainen korenta\n    Minet itse kaatuu kaivotielle\n    Kaivolta itse tupaan?\n    Neitsyeni neitsykkeni\n    Elä ole pahoilla mielin\n    Elä oo surkein syämmin\n    Ei pannut siun isäsi\n    Ei pannut sinun emäsi\n    Ei pannut pakenialle.\n    Panit vanhalle talon pojalle\n    Kyntömiehelle kypenelle.\n    Kyntömies on vellyeni\n    Mutajalka muurameni.\n    Kyllä meijän vellollamme\n    Ompi maita kynnettynä\n    Kyll' on siementä selitetty\n    Pellolle viritelty\n    Ääret vieret vehnämaita.\n    -- Neitsyeni neitsekkoni\n    Elä oo pahoilla mielin\n    Elä surkeen syämmin\n    Ei pannut sinun isäsi\n    Eikä pannut sinun emäsi\n    Ei pannut pakenevalle\n    Panivat kun kannalle kapustan\n    Niinkuin naatin nauriille.\n    Tuntoo, velvyeni tuntoo\n    Tupaa tehdä, tallii salvoo\n    Pannoo pangille vannetta\n    Pyrryttelee lypsikölle.\n    Neitsyeni neitsikkoni\n    Elä käy kengättä kujalla\n    Kapsikatta kaivotiellä.\n\nXXII.\n\n      Morsiamen suku:\n    Sisarueni N. N. (nimi)!\n    Olit yksi, maksoit kaksi\n    Seisot seitsemän sihassa\n    Olitko kuu kotosi päällä\n    Päivyt päällä tanhuvasi.\n    Kun astut jalan tupahan\n    Kynnys eessä kynehtii.\n    Ku astut laavitsalle\n    Niin lauta eessä lainehtii.\n    Se oli ilmutta ijässä\n    Se oli polvutta parasta,\n    Mi ikä isän kotona\n    Polvut mamman polven luona,\n    Kylä ei kuullut kurjuttasi\n    Vanhemmat valeuttasi.\n    Toisin toisessa talossa\n    Toisin vieraat veräjät\n    Toisin ukset ulvahteloo.\n    (N. N.) sisarueni!\n    Kuhun jätät vanhan emän\n    Vanhan mamman vaaleasi,\n    Kevät kankaan kutojaksi\n    Hienon pirran pirkuttajaks'.\n\nXXIII.\n\n      Tyttö erotessa:\n    Siitkööt minun sihaani!\n    Paratkoot paikkueni --\n    -- Taian teille toisen tulla\n    Toisen teijän vieraaksi --.\n    Otrat otsin kasvakoot,\n    Otrat otsin, kaurat kaksin\n    Vehnät vaon viertees!\n\nXXIV.\n\nSulhasen taloon mennään.\n\n      Yljän seurue:\n    Jouvu jouvu velvyeni\n    Jouvu juomukkaisueni!\n    Isyt kotona oottelee\n    Hautoja halailee\n    Rinnakkaisen riihen eessä.\n      Ylkä:\n    -- Yksin tulin, kaksin menen\n    Sylen täyen, saanin täyen.\n    On mitä hevonen veittää,\n    Liina harjan liikutella.\n    Neittä helminta vetää\n    Panimistä taluttaa.\n    Halle on hänen erota --\n    Ihastukko meijän ennee?\n    Ihastu elä pelästy.\n    -- Jo toin tulen puhujan\n    Jo toin saunan lämmittäjän\n    Jo toin veen tuojan.\n\nXXV.\n\nToisena hää-päivänä kun huivi pannaan pään ympäri:\n\n    N. N. (mors. nimi) sisarueni\n    Kuule tänne kui mä juttelen\n    Tähe tänne kui sanelen\n    Kui näälän naiset nappajaat:\n    Jo kassa kaotetaan\n    Hieno hiuksi heitetään.\n    Kun oli kassa kauluessasi\n    Sinis oli viitta valta'asi.\n    Tuli vihma, ne virutti\n    Tuli tuuli, kuivaeli.\n    Kuin sait marjut muille maille\n    Tuomut toisille vesille,\n    Kano muille kallioille,\n    Lintu muille liivakkoille,\n    Nimi toinen annetaan\n    Entinen unohetaan.\n    Kutsutaan jo kurjueksi\n    Maan pahaksi mainitaan.\n    Siis ett' maksa maasta rohta\n    Rikkaa riihen edestä\n    Olen kortta ett kuominalta\n    Peltikkäistä permannolta --.\n    Se oli polvutta parasta\n    Mi ikä isän kotona,\n    Polvut mamman polven luona.\n    Olit yksi, maksoit kaksi\n    Seisot seitsemän sihassa.\n    Mamma kutsu meijän marja,\n    Taatto kutsu meijän tammi,\n    Vello kutsu meijän virppi,\n    Siso kutsu meijän sirkko.\n    Kysymätt' kävit kylässä\n    Anomatta vainiolla.\n    Kysy äijät, kysy ämmät\n    Kysy kymmenen kyty'y\n    Sapsi sata nattaa.\n    Siis kysy kypärä päältä\n    Ni'ku kovalta koivulta\n    Ni'ku kylmältä kiveltä.\n    -- Itetin ihanat silmät\n    Viäretin poset verevät -.\n      (Yhtämittaa nyt sulhaselle ja taas morsiamelle):\n    Tunsit tulla, tunne olla\n    Taija tarkasti piellä\n    Tunsit ottaa, tunne hoitaa\n    Taija tarkasti pitää\n    Elä lyö yhestä syystä\n    Elä kaikkia kahesta\n    Elä kohta kolmannesta --\n    Lyö syystä kymmenestä.\n    Neitsieni neitsikkoni,\n    Kuin lienee ylön hyvä\n    Saat kuussa kuus kiitosta\n    Kaksitoista kymmentä kesässä.\n    Kun lienet ylön pahaja\n    Siis saat kuussa kuuet ruoskat\n    Kahettoista kymmenet kesässä.\n\nXXVI.\n\nLauletaan viime-aterian aikana ennen kun hääväki lähtee, kun jo morsian\non ruokaa laittamassa:\n\n    Aika aika neitsyeni\n    Istumasta astumaan\n    Käymään kälyn jälillä\n    Ano piian askaleilla.\n    Kuule tänne kui mä juttelen\n    Tähe tänne ku sanelen!\n    Ku se kukko kerran laulaa\n    Siis sie päätäsi kohenna.\n    Kun se kukko toisen laulaa\n    Siis sie jalkasi kengitä.\n    Kun se kukko kolme laulaa\n    Siis sie tuisaha tupaan.\n    Lietso lekko permannolla\n    Ota tuli tupaan\n    Ota pangit paasi pohjat\n    Ota kultanen korenta,\n    Siis sie vieri vesille\n    Siis sie ka'a kaivotielle.\n    Vieritä vakka kivelle\n    Jauha jauhot kiireesti\n    Seulo jauhot siiviästi\n    Leivo leivät liehkeästi\n    Elä jätä alle hänen munia\n    Päälle elä pääskysen munia.\n    Sitä ei suo meijän enne\n    Meijän hautoja ei halaja.\n    Elä oottele meijän nattoo,\n    Nato laajap lahjoja.\n    Elä oottele kälyy,\n    Käly kääri lapsia.\n    Elä ottele kytyy,\n    Kyty menee kyntämään. --\n    -- Neitsyeni neitsikkoni!\n    Kuule tänne kui mie juttelen\n    Tähe tänne kui sanelen:\n    Kun tulee tora taloon\n    Ääni äijälän taloon,\n    Siis sie tuissaha tuaasta ulos,\n    Siis sie armu ammujia\n    Heitä heinät hevosille\n    Lase kättä lampaalle.\n    Sinne viskaa vihasi,\n    Tule naurulla tupahan.\n    Siis tunnut hyvän hyväksi\n    Hyvän miehen tyttäreksi\n    Hyvän pojan puolisoksi.\n\n\n\n\nXVIII.\n\nEräs höyrylaivamatka Irtish-joella.\n\n\nTuntia, milloin höyrylaiva on lähtevä jostakin paikasta Siperiassa,\nmäärätään harvoin tai ei koskaan. Käydään kysymässä päivä päivältä\n\"pristanissa\" ja siellä voidaan lähimain ilmoittaa edes päivä milloin\nlaiva saapuu, mutta usein kyllä käy niin että saa yhden tai useampia\npäiviä odottaa laivaa ilmoitetun ajan ylitse. Jos ei ole oikein\nhuolellinen niin voi helposti tapahtua että laiva on tullut ja mennyt\nennenkuin pristaniin ehtii. Pristanilla ymmärretään suurempaa proomua,\njossa on kannella odotussaleja matkustajille, huoneita päällysmiehelle\neli prikashtshikalle, joksi häntä kutsutaan, ja konttori y.m. Pristani\non kiinnitetty jokirantaan, johon se on yhdistetty sillalla. Sellaisia\npristaneita on joka kaupungin tai suuremman paikan kohdalla, missä\nhöyrylaivat seisahtuvat.\n\nEräällä matkalla, jonka tein keväällä 1887, tulin hevosella Taran\nkaupunkiin Irtishin rannalla, ja kun pristani on virstan päässä\nkaupungista, niin päätin mieluummin ajaa sinne heti ja siellä odottaa\nhöyrylaivaa, jolla olin Tobolskiin matkustava, kuin ottaa asunto\nkaupungissa ja ehkä herätessä aamulla saada sen tiedon että laiva jo on\nlähtenyt.\n\nMinun saapuessani oli ennen minua pristanissa koko joukko muita\nmatkustajia, niiden joukossa kaksi venäläistä pappia. Toinen oli\nmuuttoretkellä jäämerenrannikkoa kohden, jossa hän oli saanut \"kirkon\"\npohjoispuolella Beresovia. Tutustuttuani hiukkasen ympäristööni ja\nerittäinkin pappeihin, aloimme keskustelemaan kaikellaisista seikoista\nkeskenämme. Pian saivat venäläiset virkaveljeni tietää että minäkin\nolin pappi, ja silloin tahtoivat he tutkia mitä minä oikeastaan uskoin\nja opetin. Ilmoitustani siitä että uskoin ja opetin niitä totuuksia\nmitä on raamatussa lausuttuna, eivät he näyttäneet epäilevän; mutta\noliko se raamattu mikä meillä luteerilaisilla oli, sama kuin heidän,\nsiitä olivat he epätiedossa. \"Alkaako teidän raamattunne sanoilla:\nAlussa loi Jumala taivaan ja maan\", kysyivät he. \"Niin alkaa se\",\nvakuutin minä. Kun lisäksi selvitin uskovani niihin uuden testamentin\ntotuuksiin, joita evankelistat ja apostolit -- luettelin niiden nimet\n-- olivat kirjoittaneet, niin alkoivat he jo saada edullisen ajatuksen\nminun uskonnostani, mutta luettuani osan apostolista uskontunnustusta\nheille, tulivat he niin tyytyväisiksi että toinen pappi otti\njuhlallisesti lakin päästään, kumarsi syvään minulle ja sanoi:\n\"harashoo.\" Siten oli tuttavuus solmittu ja he selittivät että meillä\nkaikilla oli sama usko. Kävelimme laivaa odottaessamme jokirantaa\npitkin ja oli meillä suuri vaiva itsemme suojelemisessa hyttysiä\nvastaan, jotka hätyyttivät meitä. Eivät ainoastaan maalla kävellessämme\nvaan myös pristanin odotussalissa vaivasivat hyttyset. Siellä täällä\nrannalla olivat odottajat tehneet nuotiotulia savulla karkoittaakseen\nnäitä itsepäisiä veren-imijöitä. Illan kuluessa sattui tapaus, joka\nehkä näyttää lukijasta kummalliselta, mutta joka osoittaa millaisessa\narvossa venäläiset papit ovat omien uskolaistensa luona. Ollessamme\nkävelemässä rannalla oli pristanin päällysmiehen eli kirjanpitäjän\nrouva laittanut kannelle voileipäpöydän ynnä teetä. Vähän hämmästyin\nhuomatessani että nämä varustukset tarkoittivat minua osaksi, sillä\npäällysmies tuli minua kohteliaasti pyytämään juomaan teetä hänen ja\nhänen rouvansa kanssa. Jos minä olin kummastunut siitä että olin\nsellaisen huomion esineenä, vaikka olin tuntematon ja vieras\npaikkakunnalla, niin hämmästyin vielä enemmän ettei venäläisiä pappeja,\njoiden seurassa olin, haastettu joukkoon. Vieläpä se hiukan harmittikin\nminua, kun pidin epähienosti tehtynä kirjanpitäjän puolelta ettei\nosoittanut samaa kunnioitusta omille papeille kuin vieraan uskonnon.\nMutta vielä pahemmin kävi. Minun venäläiset virkaveljeni olivat menneet\nodotussaliin ja kun siellä oli sietämättömän paljo hyttysiä, niin tuli\ntoinen niistä ja pyysi lupaa saada karkoittaa ne savulla ulos. Jotenkin\nkarkeilla sanoilla kielsi kirjanpitäjä sen, koska se sekä oli\ntulenvaarallista että myöskin savustuisivat vastamaalatut huoneet,\nkuten hän sanoi.\n\nNyt suuttui pappi. \"Tiedätkö mikä velvollisuutesi matkustajia kohtaan\non?\" kysyi hän. \"Ilmoitan sinulle että sinun velvollisuutesi ei\nainoastaan ole sallia että hyttyset savulla karkoitetaan odotussalista,\nvaan myöskin että sinun täytyy toimittaa niin että tämä tulee\ntehdyksi.\" -- \"Vai niin, arvelet sinä,\" sanoi kirjanpitäjä. \"Minä\nnäytän pian sinulle mikä minun velvollisuuteni on. Mene\", huusi hän\neräälle laivamiehelle, \"sammuttamaan kaikki valkeat mitä rannalle on\ntehty, ettei tuli vaan pääsisi halkopinoihin\". Palvelija teki kuten\nhänen oli käsketty, ja sammutti tulen, jonka ympärillä myöskin pappien\nperheet istuivat. Papilla ei ollut mitään sanottavaa tähän, vaan meni\nhäpeissään pois. Vastenmielisen vaikutuksen teki tapaus minuun, kun\ntästä kaikesta näin miten vähäsenkään sivistynyt venäläinen kohtelee\nsielunpaimeniaan. Mistä se tulee, että luteerilaisella papilla on niin\nsuuri arvo Siperiassa, olen siellä täällä maininnut. Ettei tämä seikka\nole jäänyt venäläisiltä papeilta huomaamatta, sen todistaa erään papin\nsanat, jolle eräällä matkalla esittelin itseni. \"Niin, te olette aivan\ntoisella arvoasteella kuin me\", sanoi hän ikäänkuin surullisesti. En\nvoi muuta kuin surkutella Siperian venäläisiä pappeja, sillä he saavat\nensin jotenkin puutteellisen sivistyksen seitsenvuotisessa seminaarissa\nTobolskissa ja sitten kuin he ovat virkaan tulleet on heidän määrätty\npalkkansa niin alhainen -- luulen sen olevan 120 ruplaa -- ja lopun\nsaavat he kerjäämällä ja vaatimalla kitsailta talonpojilta, joiden\nmielivallasta riippuu paljoko suvaitsevat antaa. Kun sen maksun\nsuuruus, mitä papit ovat saavat vihkimisestä, lapsenkastamisesta ja\nhautaamisesta, on määräämätön, niin syntyy aina pitkiä keskusteluja ja\nkaupanhieromisia papin ja hänen seurakuntalaistensa välillä, ennenkuin\nnäitä toimia tehdään. Talonpojat koettavat tinkiä palkkion niin vähäksi\nkuin suinkin ja pappi taas on luja puolestaan sillä se on juuri hän\nnyt, joka määrää. Esimerkkinä kuinka sellaisessa tinkimisessä käy,\ntahdon mainita mitä eräs kyytimies kerran kertoi minulle. Hänen isänsä\noli kuollut, ja kun hän hieroi kauppaa papin kanssa sen hautaamisesta,\nniin tahtoi tämä palkaksi hiehoa. Mutta kun kertoja ei tahtonut suostua\ntähän, niin uhkasi pappi ja sanoi: \"jos annat minulle hiehon, niin\nhautaan isäsi kuin kristityn tulee tulla haudatuksi, mutta muussa\ntapauksessa hautaan hänet paholaiselle.\" Ettei kertojaa tuollainen\nuhkaus peljättänyt, voin päättää niistä heleistä nauruista, joilla hän\nkertomustaan säesti. Kaikki venäläiset papit, joiden kanssa tuli\npuheeksi heidän palkkaustapansa, pitivät meitä luteerilaisia pappia\nonnellisempina sen vuoksi että meillä oli määrätty palkka eikä meidän\ntarvinnut olla riippuvaisia talonpoikien mielivallasta. Kuitenkin on\npapin ja hänen seurakuntansa väli usein hyvä. Kuulin monessa paikassa\nSiperiassa talonpoikien kiittävän pappejaan hurskaiksi ja avulijaiksi\nsielunpaimeniksi.\n\nYöllä tuli odotettu höyrylaiva, ja päästyämme sinne, erääsen\nKurbatoffin ja Ignatoffin suuria jokilaivoja, pääsimme tosin vapaiksi\nsääskistä, mutta muita vaikeuksia syntyi. \"Sarapolets\", se oli laivan\nnimi, oli niin täynnä matkustajia, että oli mahdotonta saada sijaa\nkannen alla. Välikansi oli myöskin täyteen ahdettuna. Pitkänpuolisen\netsimisen jälkeen löysin tyhjän paikan vastapäätä erästä kalmukkia,\njoka oli Kiinan puolelta Altaita. Matkakaluni panin penkin alle ja tein\nitselleni vuoteen mukanani olevista tyynyistä ja vaatteista. Pian oli\nminulla valmiina tuota kolmen vuorokauden pituista matkaa varten\njotenkin mukava paikka. Lähimpänä naapurinani oli, kuten sanottu,\nkalmukki, uskonnoltaan muhamedilainen. Hänellä oli muhamedilaisten\ntavan mukaan lyhyeksi leikattu tukka ja lyhyenpuoleinen parta. Hän ei\nosannut sanaakaan venäjää. Penkillä, jossa hänellä oli sijansa, oli\nvielä, jos hän tahtoi hiukan väistää, tilaa yhdelle hengelle lisäksi.\nVastatulleet kulkivat ympäri, etsien itselleen leposijaa. Pian huomasi\neräs nuori venakko, jolla oli suuri neitsy-Marian kuva rinnalla,\njoutilaan sijan muhamedilaisen vieressä ja alkoi kokoomaan kalujaan\nsinne. Muhamedilainen, joka ylimalkaan katsoo että naisten pitäisi\nhävelijäästi pysymän etäällä ja joka muutenkaan ei liene pitänyt Marian\nkuvasta, sai suuret silmät ja teki kaikellaisia poiskäskeviä liikkeitä.\nNuori venakko, joka oli pyhiinvaellus-retkellä Kijeviin, kysyi\nihmetellen venäjäksi mitä hän tarkoitti. Kalmukki ei voinut selittää\ntarkoitustaan muulla tavalla kuin tarttui kiinni parrastaan, näytti\nsitä hänelle ja katsoi sitten tuikeasti häntä silmiin. \"En ymmärrä\",\nsanoi venakko ja asettui tyyneesti muhamedilaisen viereen. Hän ei\nvoinut käsittää että muhamedilainen piti erittäin sopimattomana hänen\nasettumistaan makaamaan hänen viereensä.\n\nEnnenkuin rupean kuvaamaan muuta \"publiikkia\", niin kerron loppuun\nnäistä kahdesta ensimmäisestä tuttavastani. Kalmukki ja minä istuimme\nkatsellen toisiamme, voimatta vaihtaa sanaakaan, ja niin rupesimme\nmakaamaan. Seuraavana aamuna seisahtui laiva jonkun kylän luona ja\nkalmukki nousi ylös ja meni maalle. Hetken perästä tuli hän kirjavassa\nviitassaan ja pisti minun käteeni kaksi keitettyä, lämmintä munaa.\nTämä osoitti että olin voittanut hänen erityisen suosionsa ja\nluottamuksensa. Vaikka emme ymmärtäneet toisiamme, niin syntyi matkalla\njonkullainen ystävyys välillämme. Kun hän astui maalle, merkitsi hän\nminulle että pitäisin silmällä hänen kalujaan, ja kun minä lähdin\njohonkin, jätin kapineeni hänen huomaansa. Erään tataarin kautta, joka\nkielellisessä suhteessa voi käsittää kalmukin tarkoituksia, sain tietää\nettä tämä oli pyhiinvaellus-matkalla Mekkaan. Todellakin pitkä\npyhiinvaellus-matka!\n\nToinen pyhiinvaeltaja, mainittu venakko, oli viidenkolmatta vuoden\nvanha nainen, jonka mies oli hänen jättänyt, ja nyt pyrki vaimo päästä\njohonkin luostariin. Hän matkusti ilmaiseksi laivassa. Ennen laivaan\nastumistaan kääntyi hän kapteenin puoleen sanoen: \"Sallitteko köyhän\npyhiinvaeltajan, joka on matkalla Kijeviin rukoilemaan Jumalaa, kulkea\nlaivassanne?\" -- \"Ole Kristuksen tähden tervetullut\", vastasi kapteeni\nhartaasti ja niin astui hän laivaan. Mutta laivassa oli useampia\nmuitakin pyhiinvaeltajia. Eräs diakoni Omskista oli matkalla\nJerusalemiin rukoilemaan Kristuksen haudalla ja kymmenkunta tataaria\nBukarasta matkusti Mekkaan rukoilemaan profeetan haudalla. Osa näistä\nBukaaran tataareista piti päivän aikana, kun oli lämmin, yllään\nainoastaan pitkää valkoista hametta, joka oli aivan kuin aina jalkoihin\nulottuva paita. Kun minä näin eräällä heistä bukaaralaisen\nnelikulmaisen hopearahan, niin pyysin saada sitä häneltä ja tarjosin\nsiitä 15 kopeekkaa. Tataari suostui vaihtokauppaan. Eräs venäläinen\nkauppamatkustaja, joka oli kuullut meidän pienen kaupanhieromisemme,\ntahtoi tunkeutua väliin ja tarjosi hänelle muutamaa kopeekka enemmän.\nYlenkatseellisella silmäyksellä karkoitti hän venäläisen ja antoi\nminulle rahan sovitusta summasta. Ylimmällä kannella oli koko päivä\nyhtä kaupantekoa, sillä muutamia kuljeskelevia tataarilaisia\nkauppamiehiä oli mukana ja osasivat he panna tavaransa kaupaksi\ntäälläkin. Kun he tässä usein kyllä näyttivät ahneutta ja voitonhimoa,\njoka ei näyttänyt olevan sopusoinnussa sen hartauden ja hurskauden\nkanssa, jota he osoittivat yleisölle paljolla rukoilemisellaan\nyläkannella, niin huomautti eräs sveitsiläinen, joka myöskin seurasi\nmukana matkustajana, tataarilaista mullah'ta tästä, sekä pyysi hänen\nkehoittamaan uskolaisiaan esiintymään arvollisemmalla tavalla. Mutta\nmullah ei aikonutkaan sekaantua siihen asiaan.\n\nKuinka monenlaista kansaa matkustaa siperialaisella höyrylaivalla,\nvalaiskoon seuraava tieto. Pääväestönä tietysti olivat venäläiset;\nsitten tuli tataareja, kalmukkeja, kirgiisejä, juutalaisia,\nsaksalaisia, sveitsiläisiä, norjalaisia ja suomalaisia, siis yhdeksää\nlajia kansaa. Yhtä eroavaisia kuin ne olivat uskonnoltaan ja\nkansallisuudeltaan, yhtä erilaisia olivat he myös ammatiltaan ja\nyhteiskunnalliselta asemaltaan. Hyvin eri tarkoituksia oli myöskin eri\nhenkilöiden matkalla. Matkustajain joukossa huomattiin Semipalatinskin\nkuvernöörin perhe, tataarilaisruhtinas Tarasta, kenraaleja ja kadetteja\nOmskista, paimentolaisina kuljeskelevia arolaisia, venäläisiä,\njuutalaisia ja tataarilaisia kauppiaita, oluenpanijoita ja muita\nkäsityöläisiä ja sen lisäksi vielä me, jotka kuuluimme hengelliseen\nsäätyyn. Mutta kaikki olimme me rauhassa keskenämme, eikä muita\nväittelyitä uskonnollisista kysymyksistä tullut kuin eräs, mikä\ntapahtui Omskista kotoisin olevan juutalaisen pikkukauppiaan ja\nyllämainitun mullah'in välillä. Tämä jälkimäinen näytti kuitenkaan\ntuskin ottavan korviinsa juutalaisen innokkaita esityksiä, vaan siveli\nhymyillen partaansa.\n\nSiten kuluivat päivät ja puolivaloisat yöt keskustellessa ja\nkatsellessa kaikkia näitä erilaisia kansoja, jotka ristiinrastiin\nliikkuivat sekaisin laivassa. Kolmen vuorokauden matkan jälkeen\nlaskimme pristaniin Tobolskissa, jossa minä nousin maalle muutamaksi\npäiväksi, palvelemaan sikäläisiä uskolaisiani ja maanmiehiäni. Vaikka\nolin ensin nureksinut, olin vihdoin iloinen siitä etten ollut saanut\nsalonkipaikkaa, sillä jos olisin siellä olostanut, olisi paljo siitä\nmitä kansimatkustajana näin, jäänyt minulta näkemättä. Kalmukin lahjaa,\njota, vaikka se vähäpätöinen olikin, luen rakkaimpien joukkoon mitä\nSiperiassa sain, en myöskään olisi saanut, jos olisin salonkiin\njoutunut.\n\n\n\n\nXIX.\n\nTobolsk.\n\n\nMatkakertomuksissani olen usein maininnut Tobolskin kaupungin, mutta\nkun se on Siperian vanhin kaupunki ja kauvan aikaa ollut sen\npääkaupunki, niin on paikallaan luovuttaa sille tässä muutamia riviä.\nKaupunki vietti kolmensadan-vuotisen juhlansa vuonna 1889, jona aikana\nVenäjä oli pannut valtansa alle Aasiassa maa-alan, joka on puolitoista\nkertaa niin suuri kuin koko Eurooppa. Tobolskin kaupunki on rakennettu\nIrtishin oikealle rannalle vastapäätä sitä paikkaa, missä Tobol siihen\nyhtyy. Suurempi osa kaupunkia on niin matalalla paikalla, että osa\nsiitä on joskus ollut korkeain kevättulvain aikana veden alla. Pienempi\nosa siitä on korkealla mäellä, joka on yhteydessä alemman kaupungin\nkanssa puolen virstan pituisen, vuoren läpi kaivetun, tien kautta,\njonka sanotaan olevan niiden ruotsalaisten sotavankien kaivaman, jotka\nPultavan tappelun jälkeen vietiin Tobolskiin. Sitäpaitsi ovat\nkaupungin-osat yhdistetyt rappustiellä, jota käypäläiset usein\nkäyttävät. Alempi kaupunki, jossa kuvernöörintalo, noin kymmenen\nvenäläistä kirkkoa, luostari, luteerilainen ja katoolinen kirkko\nsijaitsevat, on niin vesiperäistä, ettei mitenkään voitaisi pitää\nkatuja kunnossa, jos ei niitä päällystettäisi lankuilla. Sekä kadut\nettä pihat näyttävät sen vuoksi lattialta. Kuinka pehmeätä maa on,\nosoittaa se seikka että luterilaisen pastorin asunto, joka aikoinaan on\nollut kahdenkertainen puurakennus, on painunut niin syvälle maahan,\nettä nyt näkee ainoastaan yläkerroksen. Parissa vuosikymmenessä mennee\ntämä yläkerroskin samaa tietä.\n\nSittenkuin Tobolsk lakkasi olemasta Siperian pääkaupunki, on se mennyt\nyhä enemmän ja enemmän alaspäin. Sitävastoin on Omsk, josta Tobolskin\njälkeen tuli länsi Siperian kenraalikuvernöörin asuntopaikka ja\nhallituskaupunki, mennyt eteenpäin. Jonkunlaisella katkeruudella\npuhuvat vanhat ukot Tobolskissa, jotka muistavat kaupunkinsa\nloistoajan, kilvoittelevasta kaupungista Omskista. Useimmat rakennukset\nTobolskissa ovat puusta, ja monet ovat huonon perustuksen vuoksi\njoutuneet arveluttavasti kallelleen.\n\nLähellä satamaa on kauppatori eli basaari, johon ei ainoastaan kuulu\navonainen kauppapaikka vaan myös useampia riviä pieniä puu-makasiinia\neli puotia, joissa on myytävänä hyvin erilajisia tavaroita. Varsinkin\nrunsaasti on myytävänä kaloja. Sen vuoksi on suuri osa torista\neroitettu kalankaupalle. Kun kalastajat tulevat veneineen kaupunkiin,\nvetävät ne veneensä mutaa pitkin aina torille saakka. Mitä\nkelvollisimpia ja jaloimpia kalalajeja saadaan ostaa hyvin halpaan\nhintaan. Paitsi meillä tavallisesti nähtäviä kalalajeja saadaan täällä\nsampia, sterlettiä (jota moni pitää maukkaimpana kaikista kaloista) ja\nnjelmoja. Kaupungin ympäristö on mäkistä ja metsäistä ja hyvin rikasta\nmarjoista. Tobolskissa voi saada kaikkia Suomessa tavattavia\nmarjalajeja. Toisin on laita Omskissa, joka on hyvin marjattomalla\nseudulla. Sen huomion tekee heti kun istuu pöytään Tobolskissa että\nparas tavara, leipä, on paljo huonompaa täällä kuin eteläisemmillä\naroseuduilla.\n\nYlimalkaan ei Tobolsk ole mikään epämukava olopaikka ja luulen että ne\nruotsalaiset ja suomalaiset sotavangit Pultavalta, jotka olivat saaneet\ntämän kaupungin monivuotisen vankeutensa paikaksi, voivat olla yhtä\ntyytyväisiä täällä kuin missään muussakaan paikassa Venäjän\nvaltakunnassa. Arvokkaita muistomerkkejä ovat nämä sotavangit jättäneet\njälkeensä Siperiaan. Tobolskissa kuuluu osa linnanmuurista ja eräs\ntorni ylemmässä kaupunginosassa olevan heidän rakentamansa. Vaikka\nahkerasti tiedustelin taloa, missä sotavangit olivat pitäneet kouluaan,\nen siltä saanut selvää siitä. Kuitenkin sanoo eräs uudempina aikoina\ntäällä käynyt matkustaja, että se vielä on jälellä. Vankien hautuumaata\nnäytettiin minulle v. 1887, mutta nyt on kasarmi rakennettu sille\npaikkaa. Erään hautakiven löysin myöskin, jossa voi tavata kokoon nimen\n\"Craemer\". Kummastusta herättävä asia on se, että noiden maassamme\nlaajain pietistisien herätyksien alku on etsittävä täältä kaukaisesta\nmaailman sopesta. Kaukana kotimaastaan ja omaisistaan, hakivat\nruotsalaiset ja suomalaiset sotavangit lohdutustaan Jumalan sanan\ntutkistelusta. Vainoja oli heillä jo täällä kärsittävänä, vieläpä\nmuutamilta vankeuteen seuranneilta sotapapeilta. Mutta toiselta puolen\nsaivat he rohkaistusta samanmielisiltä veljiltä Euroopassa. Tunnettua\non että kuuluisa Francke Hallesta lähetti heille sekä kirjoja,\nkehoittavia kirjeitä että raha-apua.\n\nKuten Tobolskissa ovat nämä vangit jättäneet jälkeensä muistomerkkejä\nIrkutskissa. Ranskalainen de Lanoye sanoo kirjassaan Siperiasta\nIrkutskista puhuessaan: \"Kaupungin kirkot ovat kaikki kauniilla\npaikalla ja sievien istutuksien ympäröimiä. Useita näistä ovat\nrakentaneet ruotsalaiset upseerit, jotka olivat Pultavalla joutuneet\nvangeiksi ja jotka Pietari Suuri oli karkoittanut näihin kaukaisiin\npaikkoihin. He lienevät kai opiskelleet rakennustaidetta, sillä he ovat\njättäneet jälkeensä muistomerkkejä, joita harvat eurooppalaiset\nolisivat voineet pystyttää. Niinpä kuuluvat vangit juuri parhaillaan\nrakentaneen itsellensäkin kirkkoa, kun he saivat vapauden palata\nkotimaahansa. Kirkon sitten rakensivat valmiiksi venäläiset ja se on\nsiellä vielä nytkin kreikkalaisena pyhäkkönä.\"\n\nTobolskin merkillisyyksistä on tuomiokirkolla ja piispantalolla\nylemmässä kaupungin-osassa etusija. Tästä kaupungin-osasta on lavea\nnäköala Tobolin ja Irtishin yli, jotka suikertelevat kaupungin ympäri.\nTuomiokirkon seinät ovat koristetut metropoliittien ja arhhiereiden\nkuvilla. Näiden joukossa näkee myöskin Vapahtajan kuvan. Tuomiokirkko\ntekee juhlallisen vaikutuksen. Kerran olin siellä kuuntelemassa messua\nenkä koskaan ole kuullut niin valtavaa basso-ääntä, kuin siellä\npalvelevalla papilla oli. Lähellä kirkkoa on kuuluisa Uglitsh-kello\ntelineillä. Sen karkoitti Siperiaan Boris Godunoff, koska sillä oli\nannettu merkki erääsen kapinaan. Sittenkuin sitä oli julkisesti\nruoskittu ja manattu, sai se matkustaa samaa tietä kuin niin moni muu\nkapinoitsija, mutta sellaisen kuuluisuuden on se saavuttanut, että\ntuskin kukaan vieras kulkee Tobolskin kautta käymättä Uglitsh-kelloa\nkatsomassa. Aivan lähellä linnaa on puisto, jonka sisäänkäytävän\nviereen rakennettiin museo v. 1889. Itse puistossa on Jermakin,\nSiperian valloittajan, muistopatsas. Museo, joka rakennettiin Tobolskin\nkolmensadanvuotisen riemujuhlan muistoksi, käsittää suuren kokoelman\nesineitä sekä kansa- että muinaistieteen alalta. Se osasto,\njohon välttämättä huomio kääntyy, kuvaa edellisten aikain\nrangaistusjärjestelmää kidutuskaluineen ja leimasimineen, joilla\npakkotyöhön tuomitut merkittiin. Kun katselee eräässä museon kaapissa\nolevaa \"knut\"-ruoskaa, niin täytyy tuntea itsensä iloiseksi kun elää\nsellaisena aikana jolloin ihmisten, vaikkapa olisivatkin olleet\npahantekijöitä, ei enää tarvitse väänteleidä tämän kauhistavaisen\nkidutusaseen alla. Jos Kennan, joka panee liikutukseen kaikkien\nheikkojen ihmisten hermot jo kuvatessaan Siperian rajapylvästä, saisi\nnähdä jotain sellaista, kuinka monta juttua syyttömästi kärsivistä se\nmies sepittäisi, -- hän joka julkisesti väittää että nihilistit ja muut\nsamallaiset valtiolliset haaveksijat ovat jaloimpia ihmisiä mitä\nVenäjän valtakunnassa on. Ja eikös yleisö siitä suurella nautinnolla\nlukisi! Suomalaisten vankien joukossa, jotka ovat karanneet pakkotyöstä\nja sitten taas joutuneet kiinni, olen tavannut sellaisia jotka ovat\nkärsineet knut-rangaistuksen, mutta ei kukaan ole kärsinyt sitä\nsyyttömästi. Kuinka viisasta nyt vallitseva järjestelmä lieneekin, että\nihmiset, jotka ovat yhteiskunnan kauhuna, ihmiset, jotka voivat silpoa,\nryöstää ja murhata kokonaisia perheitä ja jotka tekevät sen uudestaan\nja yhä uudestaan, että sitten kiinni tultuaan eivät tule kärsimään\nvähintäkään ruumiinrangaistusta, kuinka viisasta tämä Siperiassa nyt\nvallitseva rangaistusjärjestelmä on, ajatelkoot ne jotka voivottelevat\nvankien kärsimisistä Siperian vankiloissa. Niin, mutta nehän ovat\nvaltiolliset vangit, hallinnollista tietä lähetetyt, jotka viattomasti\nkärsivät, sanotaan. Siihen vastattakoon että sillä henkilöllä on jo\nliiaksi vähä arvostelukykyä, joka ehdottomasti uskoo pahantekijän omiin\nilmoituksiin ja vakuutuksiin viattomuudestaan. Että valtiollisista\nsyistä karkoitetut eivät myöskään ole aivan vaarattomia ja että\nhallituksella kyllä on syytä pitää heitä silmällä, olen tullut\nhuomaamaan, sillä niin paljo olen tullut tekemisiin näiden\nhengenheimolaisten kanssa Siperiassa.\n\nNiitä kidutusaseita, jotka nyt ovat muiden muinaismuistojen joukossa\nTobolskin museossa, ei ole koskaan käytetty muille vangeille kuin\ntörkeille pahantekijöille ja murhamiehille.\n\nOppilaitoksia on Tobolskissa, paitsi hengellistä pappisseminaaria,\nklassillinen kahdeksanluokkainen gymnaasi, tyttökoulu ja hengellinen\npensionaatti nuoria tyttöjä varten. Asukkaat tässä pensionissa ovat,\njos saa uskoa erästä venäläistä naista, jonka kanssa katselin laitosta,\n\"hyvin hartaita ja hurskaita neitosia\". Sieltä saavat ne nuorukaiset,\njotka ovat päättäneet kurssin hengellisessä seminaarissa, valita\nitselleen aviopuolison. Kuten tunnettu, ei heitä vihitä papiksi\nennenkuin he ovat \"yhden vaimon mies\". Kaupungissa on läänin\nhouruinhuone ja sairashuone, joka täyttää kaikki nykyajan vaatimukset.\nJoka kerta kun kävin katsomassa jotain kuumetautista, puettiin minut\ndesinfisioituun liinakaapuun.\n\nEttä Tobolsk on terveellinen paikka, voinee päättää siitä että sen\nasukkaat saavuttavat usein tavattoman korkean ijän. Luteerilaisen\nseurakunnan \"fac totum\", eräs Otteson, joka on sekä kirkonvartija ja\nlukkari että väliaikainen pappi, on nähnyt seitsemänkymmentä kevättä\nsiitä kun hänet Siperiaan karkoitettiin. Vaikka hän ei mielellään sano\nikäänsä, niin voi siitä jotain käsitystä saada hänen lausunnostaan,\njoka kerran oli päässyt häneltä: \"minä olin iso poika, lähes\ntäysikasvuinen, kun ranskalaiset olivat Moskovassa\". Sama Otteson\nkertoi että kun hän tuli Tobolskiin, eli siellä eräs suomalainen, jonka\nnimi oli Dahlberg. Vielä 102 vuoden vanhana kävi hän vapaasti rappusia\nmyöten ylempään kaupunkiin. Kerran oli hän ottanut mäelle päästyään\nerään tytön vyötäisistä ja pyörähytti tanssin sen kanssa. Hän eli 105\nvuoden ikään, \"mutta viimeiseltä alkoi ukko tulla miltei lapseksi\nuudestaan\", arveli Otteson. Samalta Ottesonilta ei paljo puuttune\nsadasta, mutta vielä on hän ripeä kuin kuudenkymmenen vanha mies, ja on\nhänellä sen vuoksi hyviä toiveita saavuttaa Dahlbergin ikä. Paitsi\nniitä suomalaisia, jotka ovat vuosituomiolla lääninvankilassa tai\npakkotyö-osastolla, asuu Tobolskissa yksi ainoa suomalainen, nimittäin\nkelloseppä Blomqvist, joka aikoinaan on karkoitettu Venäjältä. Hänellä\non oma liike ja tulee toimeen varsin hyvin. Hän on naimisissa erään\nnyttemmin kuolleen Tobolskin kauppiaan ja kirkonisännän tyttären\nkanssa. Kun vanhemmat eivät tahtoneet antaa hänelle tytärtään, niin\nmenetteli hän maan tavan mukaan. Hän maksoi 10 ruplaa papille, joka\neräänä aamuna kello neljä vihki kirkossaan Blomqvistin ja hänen\nmorsiamensa. Sellaista tapahtuu usein Siperiassa, vaikka tuommoinen\nvihkiminen nyt jo kuuluu olevan laissa kielletty. Kun tällainen\nvihkiminen on tapahtunut, menevät vastanaineet muutamien päivien päästä\nmorsiamen vanhempien luokse, lankeevat heidän jalkojensa juureen ja\npyytävät heiltä anteeksi. Ensimmäisen kerran saavat he kuitenkin tehdä\ntämän turhaan. Jonkun ajan päästä tulevat he taas ja sama temppu\nuudistetaan jälleen. Nyt antavat vanhemmat heille anteeksi ja siunaavat\nheitä. Että papit ovat taipuvaisia suostumaan tällaisiin ylimääräisiin\ntekoihin, vaikka ne ovat laissa kiellettyjä, on kyllä tunnettu\nSiperiassa. Muistan jutun samallaisesta tapauksesta Suetukissa\nMinusinskin piirissä. Meidän maanmiehemme Möller Verhne-Suetukissa\nkertoi että kun hän oli voolostin kirjurina, niin tapahtui kerran että\njuuri kun oikeus istui, joku tuli sisälle ja sanoi zasjedatelille, joka\non oikeuden puheenjohtaja: \"sinun tyttäresi on juuri nyt kirkossa\nvihittävänä sen ja sen kanssa\". Zasjedateli syöksi heti kirkkoon, mutta\nliian myöhään. Kun hän sitten nuhteli pappia siitä että oli vihkinyt\nhänen tyttärensä, niin oli tämä aivan tyyneesti sanonut: \"anna poikiesi\nottaa itselleen vaimot samalla tavalla, niin pääset kaikista\nhääkustannuksista, kyllä minä lupaan vihkiä nekin.\"\n\nMeidän maanmiehemme professori Ahlqvist asui usein\nkielentutkimusmatkoillaan Blomqvistin luona. Kerran oli hän tuonut\nmukanaan ostjakin jostakin pohjoisemmasta seudusta Tobolskiin ja tämän\navulla täydentänyt Blomqvistin luona jotain teosta ostjakin kielestä.\n\"Professori oli kiivas mies\", sanoi Blomqvist. \"Kun hän kerran kysyi\nostjakilta mitä piru merkitsee ostjakin kielellä, sanoi tämä: 'ei ole\nlupa lausua hän syntistä nimeään'. Professori nousi ylös ja antoi\nostjakille korvapuustin ja karjasi: 'sanotko heti mitä piru merkitsee!'\nOstjakki sanoi sitte koreasti tuon syntisen sanan.\"\n\nKesäkuukausina, kun kaikki Obilta ja Irtishiltä lähteneet laivat\nkulkevat Tobolskin ohitse matkallaan Tjumeniin ja takaisin, on siellä\nelämää ja liikettä. Sitä vastoin on kaikki kuollutta ja hiljaista\ntalvisaikaan.\n\nItse kaupungin sisällä on munkkiluostari, jossa en tullut koskaan\nkäyneeksi; sitä vastoin olin vaimoni kanssa kerran eräässä\nnunnaluostarissa, joka on kymmenen virstan päässä kaupungista, ja\ntahdon kertoa lukijalle tästä matkasta.\n\n\n\n\nXX.\n\nIvanoffin nunnaluostari.\n\n\nEuroopan Venäjällä ei tarvitse kulkea pitkiä matkoja ennenkuin näkee\njonkun luostarin fantastisine kupooleineen ja tornineen. Mutta\nSiperiassa on niitä sitä vastoin hyvin harvassa. Laajassa Tobolskin\nkupernissa on minun tietääkseni ainoastaan kolme luostaria, ja nämä\nkaikki Tobolskin kaupungissa tai ympäristöllä. Kun matkustaa\nhöyrylaivalla Tobolskista Omskiin, niin näkee Irtishin oikealla\nrannalla rakennusryhmän, johon kuuluu kirkkoja ja suuria valkoisiksi\nkalkittuja kivirakennuksia. Se on eräs munkkiluostari, joka siellä\nuljastelee korkealla mäellä. Irkutskin kaupungissa tai lähellä sitä\nkuuluu olevan mainio luostari, jonne ihmisiä lähtee pyhiinvaellukselle\nkoko Siperiasta, vieläpä Euroopastakin. Paitsi näitä luostareita löytyy\npyhiinvaellus-paikkoina kirkkoja, joissa on ihmeitätekeviä pyhäinkuvia,\njoita hurskaat kreikan-uskoiset käyvät kumartamassa. Sellaisia\npyhiinvaeltajia tavataan usein kesällä suuria joukkoja. Niissä on\nsokeita, rampoja ja muita, jotka eivät ole löytäneet onneaan\ntäällä maan päällä, vaan etsivät parempaa kotimaata. Monet\nhurskaat kreikan-uskoiset pitävät melkein omantunnon asiana tehdä\nsellaisia rasittavia matkoja. Tarari kaupungissa olin kerran asuntoa\nerään hurskaan kivuloisen lesken luona, joka kuvasi minulle\nsielun-ahdistuksiaan ja sanoi muun muassa olevan aina hänen tunnollaan\nettä hänen pitäisi tehdä pyhiinvaellus Irkutskiin, johon hänellä oli\n3000 virstan matka. \"Kuinka te, rakas mummo, kestäisitte sellaista\nmatkaa\", sanoin minä. \"Onhan sitäpaitsi Herra Kristus, lupauksensa\nmukaan, meidän tykönämme joka päivä, ja kuuleehan Jumala meidän\nrukouksemme, missä hyvänsä me häntä uskossa avuksi huudamme\". -- \"Juuri\nsillä olen itseäni lohduttanut\", sanoi muija. Keskustelumme kuluessa\ntulin siihen varmuuteen, että muijan sielunsilmät olivat avatut ja että\nhän yksinkertaisessa lapsenuskossa piti itsensä siihen sovintoon, joka\nKristuksessa tapahtunut on. Keskustelun jälkeen sanoi muija, ikäänkuin\nitsekseen: \"niin, kyllä asia on se että meillä kristityillä on sama\nusko, mutta tataareilla ja juutalaisilla on eri.\"\n\nSamoin kuin roomalais-katoolisessa kirkossa koettavat myöskin monet\nkreikkalaisessa kirkossa saavuttaa rauhaa luostarielämällä. Mutta ettei\nluostarielämä aina ole mallikelpoista, kertovat ne, jotka ovat tulleet\nlähempiin tekemisiin niiden asukkaiden kanssa. Mutta tässä on sama\nsääntö kuin muuallakin: \"sekalainen on seurakunta\".\n\nMainittuani nämä seikat luostari-elämästä yleensä, ryhdyn kuvaamaan\nedellisessä luvussa mainittua käyntiä Ivanoffin nunnaluostarissa.\n\nErään saksalaisen Tobolskissa asuvan herrasväen kanssa päätimme lähteä\nkäymään kymmenen virstan päässä sieltä olevassa luostarissa. Tie kulki\nseutua, joka mäkisyytensä kautta hyvin muistutti Hämettä. Erään pitkän\nmäen rinteellä, kauniin metsän ympäröimänä on Ivanoffin nunnaluostari,\njosta on näköala laakson ja metsäisen kukkulan ylitse. Me pysähdyimme\nluostarin portin ulkopuolelle ja meidät otti vastaan eräs nunna,\nosoittaen meidät luostarinkirkkoon, missä jumalanpalvelusta paraillaan\npidettiin. Seisottuamme puoli tuntia kirkossa ja kuultuamme lymyssä\nolevan luostarisisaren yksitoikkoista lukemista ja katseltuamme nunnien\nhartautta, ikävystyimme ja läksimme ulos kirkosta nähdäksemme jotain\nlisää. Eräässä ovessa näimme miellyttävän näköisen nunnan utelijaasti\nkatsovan meihin. Hyvin auliisti suostui hän viemään meitä erääsen\nosastoon luostaria, missä viidenkymmenen verta nunnia oli valamassa ja\nkultaamassa vahakynttilöitä. Ivanoffin luostarilla on yksinoikeutena\nvahakynttiläin valmistaminen kaikkiin Tobolskin kupernin kirkkoihin.\nKatseltuamme kynttilätehdasta vietiin meidät toiseen osastoon\nluostaria, maalaustyöpajaan. Siellä työskenteli muutamia, tätä taidetta\nvarten Euroopan Venäjällä opetettua tyttöä, maalaten pyhäinkuvia.\nMitään itsenäisyyttä aineiden käsittelyssä ei tietystikään tullut\nkysymykseen, mutta tarkasti ja hyvin tekivät he työnsä. Minä kysyin\nkuinka paljo taulu, joka kuvasi Kristusta ristillä, puoliko'ossa\nmaksaisi, ja muistelen sen hinnaksi ilmoitetun 50 ruplaa ilman\npuitteita. Säälin näitä nuoria naisia joiden piti haudata itsensä\nluostarimuurien sisälle koko elämäkseen ja kysyin eikö tuntunut\nraskaalta pysyä täällä ijäti. Tämän kielsi se jyrkästi, joka johti\npuhetta, mutta minä en uskonut häntä täydellisesti sittenkään. Sieltä\nvietiin meidät erääseen osastoon, joka lähinnä muistutti koulusalia,\nollen täynnä 15-20 vuoden ikäisiä tyttöjä. En voinut saada selville\nolivatko kaikki nämä valmistettavat pukeutumaan huntuun vai olivatko he\ntäällä jonkunlaisessa pensionissa. Taipuvampi olin olettamaan\njälkimäistä seikkaa, sillä minusta tuntui luonnottomalta että näistä\nnuorenpirteistä, iloisista tytöistä tehtäisiin nunnia. Seurassamme\nolevat naiset ihailivat heidän kirjailutöitään ja ompelujaan. Näitä\nteoksiaan toimittivat he ilman mallia ja monet olivat oikeita\ntaidekappaleita. Nunnat ja sisäoppilaat näyttivät erityisellä\nmielihalulla osoittavan hyvyyttään ja huolenpitoaan meidän pienille\npojille. Tämä näytti minusta myöskin todistavan, että he luostarissa\nkaipasivat sitä, mikä kodissa levittää valkeutta ja iloa!\n\nLuostarin hallussa oli suuria maatiluksia, jonka vuoksi nunnat myös\nharjoittivat maanviljelystä ja karjanhoitoa, mutta meillä ei ollut\naikaa lähemmin ottaa katsellaksemme niitä osastoja. Minä pidin\nluostarissa käyntiä onnistumattomana, jollemme näkisi ja tapaisi\nabedissaa. Kun ehdotin saksalaisille tovereilleni että käytäisiin\nhänenkin luonaan, niin asettuivat he vastaan, sillä he pitivät sitä\nnokkamaisena. Mutta minulla oli omat mietteeni ja ajattelin että jos\nabedissalla on tavallinen ihmisjärki, niin täytyy hänen mieluummin\npitää sitä kunnioituksen osoitteena kuin epäkohteliaisuutena, että\nevank.luteerilainen pappi käy häntä katsomassa. Niin läksin minä hänen\nluokseen ja muu seura rohkaisi itseään ja läksi mukaan. Abedissa otti\nmeitä vastaan isonpuoleisessa huoneessa. Hän oli noin 45 vuoden ikäinen\nnainen, hänellä hienot, naiselliset piirteet ja erittäin miellyttävä\nkäytöstapa. Hän otti hyvin sydämmellisesti vastaan meitä ja osoitti\nminulle paikan, jossa hän sanoi Tobolskin arhhierein tavallisesti\nistuvan luostarissa käydessään. Minun vaimoni näytti erittäin\nmiellyttävän häntä, sillä ehtimiseen tuli hän taputtamaan häntä. Meidät\npyydettiin jäämään teelle. Abedissa kertoi että heitä oli kolme sisarta\nja kaikki nunnia. Heidän isänsä oli ollut kauppias Tjumenissa ja oli\nkuollessaan määrännyt että hänen äidittömät orpotyttönsä olivat\nkasvatettavat luostarissa.\n\nTultuaan täysikasvuisiksi olivat he jokainen päättäneet ruveta\nnunniksi. Lieneekö sitten ollut abedissan vai jonkun muun ansio, mutta\nmallikelpoinen siisteys ja järjestys vallitsi kaikkialla luostarissa.\nEi jälkeäkään siitä raskaudesta ja synkkyydestä, jota ylimalkaan\npidetään omituisena luostarille. Iloisia ja päivänpaisteisia olivat\nhuoneet ja ikkunat verhoilla varustetut. Komeat kukat kaikkialla\ntekivät parastaan saattaakseen olon hupaiseksi ja kodikkaaksi. Emme\nvoineet kylliksi ihailla abedissan harvinaisen hienoa kukkakokoelmaa,\njonka lehdillä turhaan etsi tomunhiukkaakaan. Huoli kaikista töistä ja\nabedissan hoidon alla olevista kolmesta sadasta naisesta antoi hänelle\nniin paljo päänvaivaa, \"että usein menee pää pyörälle\", sanoi hän.\nYstävyyttään meitä kohtaan tahtoi abedissa näkyvällä tavalla osoittaa,\nlahjoittamalla minun vaimolleni loistokappaleen kiinalaista ruusua,\njonka seuraavana päivänä haetimme luostarista ja lähetimme\nhöyrylaivalla Omskiin. \"Huomatkaa\", sanoi nunna hymyillen, \"minä en\nlahjoita sitä teille, pastori, vaan teidän matushkallenne\". Mitä\nsuloisimmalla mielialalla läksimme luostarista ja näkisimme varmaan\nsuurimmalla riemulla uudestaan abedissan, jos se olisi meille sallittu\njoskus elämässä.\n\n\n\n\nXXI.\n\nIrtish, Obi ja Jenisei.\n\n\nKun virroilla Siperiassa on melkein sama tehtävä, mikä merellä meillä,\nniin katson olevan paikallaan omistaa niille erityisen lukunsa. Niin\nhauskaa kuin olisikin puhua itä-Siperian virroista, joista olen lukenut\nniin paljo, niin en rupea tekemään sitä kun en ole niitä omin silmin\nnähnyt. Kuvaus käsittää siis vaan Obi-, Irtish- ja Jeniseivirrat.\nKumpika jo'ista Irtish vai Obi on pidettävä pääjokena, siitä ovat\nmielipiteet olleet eroavaiset. Omasta puolestani pidän niitä kumpaakin\nitsenäisenä jokena. Ne ovat molemmat melkein yhtä pitkiä ja yhtä\nvesirikkaita. Ennen Jäämereen laskemistaan yhtyvät ne. Veden paljouden\nsuhteen päässee tarkoin laskettuna Obi etusijaan, mutta pituuden\nsuhteen sitä vastoin Irtish. Nämä molemmat joet ovat laivalla\nkulettavia vähintäin 2000 virstan matkalta. Sitä paitsi on Irtishillä\nlaivalla kulettavia sivujokia, Tobol ynnä sen sivujoki Tura ja Ishim.\nNäillä sivuhaaroilla on 10 à 15 virstan levyinen rantamaa, joka joka\nkevät jää veden alle. Obin sekä myös Irtishin keski- ja alaosa\nsivuhaaroineen ovat jotenkin verkallisia laskussaan ja sen vuoksi myös\nsekä helppoja kulkea että runsaskalaisia. Irtishin lähteet ovat\nkiinalaisessa Mongoliassa, jonka vuoksi jokea usein runoissa kutsutaan\n\"kiinalaiseksi neitsyeksi.\" Se juoksee sitten runsaskalaisen\nSaisan-järven läpi, joka on 1,700 jalan korkeudessa merenpinnasta. Koko\ntätä osaa jokea on mahdoton laivoilla kulkea, mutta aina Saisanista\nJäämereen voi sillä alkukesästä purjehtia.\n\nObi taas syntyy Altai-vuoristossa Venäjän alueella ja juoksee seutujen\nkautta, jotka suurenmoisuudessa ja kauneudessa voivat kilpailla minkä\nalppiseutujen kanssa hyvänsä. Obin tärkeimmät sivuhaarat ovat Tom ja\nTshulim, joista varsinkin edellinen kulkee pohjois-Altain vuoriston\nkautta nopeaa vauhtia.\n\nJenisei, joka ylä- ja keskijuoksullaan on raivannut itselleen tien\nvuoriseutujen kautta, on tämän johdosta hyvin virtava ja vähemmän\nkalakas. Kuitenkin voi Jeniseillä kulkea kovalla höyryvoimalla\nvarustettu laiva aina Jäämerestä Minusinskiin saakka, siis lähemmä\n1,500 virstan matkan. Sittenkuin kanava, joka tulee yhdistämään\ntoisiinsa Obin ja Jenisein, on valmistunut, on oleva mahdollista\nhöyrylaivalla kulkea Tjumenista Minusinskiin, vieläpä Irkutskiin, jos\nnimittäin kuten toivotaan Angaralla voidaan laivaliikettä panna\ntoimeen. Jäät lähtevät Irtishistä Omskin luona noin huhtikuun 15 p., ja\njoki jäätyy samoilla paikoilla marraskuun alussa. Jäiden lähtö tapahtuu\nilman suurempia häiriöitä. Kuulee vaan suhinaa ja rotinaa kun jääleipot\nmenevät jokea myöten Jäämerta kohden. Rannoilla olevien kaupunkien ja\nkylien asukkaat tervehtivät riemulla joen vapautumista ja moni uhraa\nsille rahaa tai muita arvoesineitä. Näin huomasin tekevän\nsivistyneidenkin ihmisten Omskissa. Luultavasti on tämä tapa jäännöstä\nsiitä ajasta, jolloin osoitettiin joelle jumalallista kunnioitusta.\nKuitenkin kuuluu jäiden lähtö muutamissa Irtishin sivuhaaroissa olevan\nväkivaltainen. Niinpä kertoivat vanhat ihmiset Rishkovassa että\nuseampia ihmisiä heidän kylästään oli hukkunut Ishimiin erään sellaisen\njäidenlähdön aikana.\n\nHe olivat nähneet, ollessaan jo keskellä Ishimin laaksoa, miten\njääsohjoinen vesipaljous tuli vyöryen alaspäin. He ajoivat minkä vaan\nheidän hevosensa jaksoivat juosta, ehtiäkseen maalle, mutta ainoastaan\nkahdelle onnistui pelastua. Viisi muuta joutui kevättulvan\nvietäväksi, joka vuoren tavalla vei mukanaan huoneet, elukat\nja kaiken muun mitä tuli sen tielle. Mutta sellaisia tapauksia sattuu\nharvoin länsi-Siperiassa, ja voivat tapahtua ainoastaan silloin\nkun jää on muodostanut padon eli röykkiön ja suuri vesijoukko on\nkokoontunut yläpuolelle, niin että viimein murtaa padon ja syöksyy\nhävittäen eteenpäin. Kaikissa tapauksissa on keskusliike Siperiassa\nhäiriintynyt joksikin aikaa jäiden lähtiessä. Sittenkuin joet ovat\npäässeet jääpeitteestään, tulee tulvain aika, jolloin saa kulkea\nraskassoutuisilla proomuilla usein 10 à 20 virstaa. Kuinka vastainen\nSiperian rautatie voitanee johtaa näiden jokien poikki, on oleva hauska\nnähdä. Samoin kuin keskusliike keväällä kätkee, niin syksyllä käy\nsamaten, jokien jäätyessä. Kun talven tulo Siperiassa on yhtä\nsäännöllinen ja nopea kuin kesänkin, niin ei viivy erittäin monta\npäivää ennenkuin joet, proomuilla kulkemisen lakattua, ovat joutuneet\nniin vahvan jään peittoon, että niistä voi hevosella kulkea. Jenisei on\ntässä suhteessa oikullisempi kuin Obi ja Irtish, samoin kuin jäiden\nlähtökin siinä on väkivaltaisempi kuin ensinmainituissa.\n\nEn voi olla ottamatta H. Lansdellin kuvauksen mukaan erästä herra\nSeebohmin kertomusta jäänlähdöstä ala-Jeniseillä 1877. Hän ja hänen\nseurueensa matkustivat alas virtaa jäätä pitkin kapteeni Wiggingsin\nkanssa ja tulivat Thames-laivalle sen talvikortteeriin lähellä Kureikan\nlaskua Jeniseihin, jossa he aivan rauhallisina odottivat laivakulun\nalkamista, kun kesäkuun 1 p. tuli ja sen mukana mitä Seebohm kutsuu\n\"Jenisein taisteluksi\".\n\n\"Paino altapäin vaikutti että eräs iso jääala nousi ylös, ja\nsysätessään kulmikasta rannan nientä vastaan muurautui vähitellen jakso\n50 à 60 jalan korkuisia jäävuoria, jotka tarjosivat erittäin hauskan\nnäyn. Suuria jäämöhkäleitä, kuuden jalan paksuisia ja kahdenkymmenen\njalan pituisia, oli siellä pystyssä, toiset musertuivat palasiksi ja\nnäyttivät rikkoontuneelta posliinilta. Toiset palaset olivat valkoisia,\ntoiset kirkkaita kuin kristalli tai sinisiä kuin Italian taivas. Sen\njälkeen rupesi joki nousemaan ja yön kuluessa murtautui koko Jenisein\njääkuori irti, niin laajalta kuin voi nähdä, hirmuisella räiskeellä.\nSankka joukko jääleippoja ja ahtojäätä syöksyi hillitsemättömällä\nvauhdilla ylös Kureikaa, lykkäsi laivaparkaa edellään kuten leikkikalua\nja jätti sen illalla melkein kuivalle maalle suurten jäälohkareiden\nkeskelle. Näillä ahtojään joukoilla Jeniseillä oli muutamina päivinä 30\nvirstan nopeus tunnissa. Siten jatkui neljätoista päivää. Monta\nneliöpenikulmaa jäätä kulki ylöspäin muutamia tuntia ja sitten taas\ntakaisin. Välistä olivat ahtojää ja leipot pakkaantuneina niin tiviisti\nyhteen, että näytti kuin olisi hyvin helposti voinut päästä joen\npoikki. Toisin paikoin voi löytyä iso määrä avointa vettä ja jäävuoret\n'poikivat', kulkiessaan eteenpäin suuresti huojuen ja loiskuen, niin\nettä se kuului penikulman päähän. -- Lopuksi seurasi viimeinen hävitys\nvoitetun talven voimille, jotka yhä enemmän väsyivät 14 päivän\npituisessa taistelussa, ja seitsemän päivän vielä kuluttua tulivat\nsuuren pohjoisarmeijan taistelijat hiljakseen purjehtien alas jokea\nmuserrettuina ja päivettyneinä pieninä jäävuorina, likaisina\njääkappaleina jotka näyttivät liejumöhkäleiltä ja särkyneenä ahtojäänä\nperikatonsa viimeisessä tilassa, -- jonka jälkeen joki oli noussut 70\njalan korkeuteen.\"\n\nJenisei-joen keskimääräinen nopeus sen keskijuoksulla, joksi on\nlaskettava Minusinkin-Jeniseiskin väli, on laskettava niiden tietojen\nmukaan mitä olen nähnyt noin 10 virstaksi tunnissa. Mutta on paikkoja,\nmissä virran nopeus nousee puolta suuremmaksi. Jenisein yläjuoksulla\nkuljetaan Sajoottien luota Minusinskiin Sajaanin vuoriston läpi\nhirsilautoilla. Nämä matkat eivät ole vaarattomia. Kun on kuljettava\njostakin koskesta, niin tarvittanee kyllä teräksisiä hermoja etteivät\nkasvot käy kalpeiksi. Muutamat suomalaiset, jotka tulivat\nkullanhuuhtomoista Amurista hirsilautalla, kertoivat että heillä oli\nmukanaan eräs korkeampi venäläinen virkamies, joka, kun he lähestyivät\nvaarallisinta paikkaa, rupesi hädissään huutamaan: \"laskekaa minut\nmaalle, laskekaa minut maalle, minulla on vaimo ja lapsia!\" Luultavasti\ntapahtuu jotenkin samallaisia kohtauksia joka kerta, kun näistä\npaikoista kuletaan. Virran nopeuden vuoksi pysyvät muutamat paikat\njokea talvella jäätymättä. Kestää usein kauvan ennenkuin jää on\nkuljettavaa Jenisein poikki. Usein kuljin jäätä Obin ja kaikkien sen\nsivuhaarojen poikki, mutta kun tulin Jeniseille, oli se niin sula että\nsen poikki voi kulkea lossilla. Vielä kauvan sittenkin kun lossi on\nlakannut kulkemasta, voi veneellä päästä jäähyhmän läpi. Koettaminen\nkestääkö jää joella jo hevosen kulkea, ei ole sekään vaaratonta. Kuinka\ntämä tapahtuu, näkyy seuraavasta.\n\nMatkalla Minusinskista Omskiin tulin minä joulukuun keskipalkoilla\n1888 eräänä yönä Abakanskin kylään, joka on Minusinskin puolella\nJenisei-jokea. Kun ei kukaan tietänyt oliko jää niin lujaa että sitä\nvoi kulkea, täytyi minun pysähtyä postitaloon päivänkoittoon asti. Minä\nrupesin makaamaan reessäni postitalon edustalla, etten tarvitsisi viedä\nsisälle matkakalujani joita muuten olisi voitu varastaa. Sellainen uni,\nkun on vartioitava kapineita ja epäluulolla kuultava joka askelta ja\nääntä läheistössä, ei suinkaan ole virkistävää. Matkatoverina oli\nminulla eräs kolportööri, joka makasi sisällä postitalossa, mutta hän\nvalitti aamulla ettei ollut saanut rahtuistakaan unta, kun oli\nkuvitellut mielessään koko yön että varkaat olivat hyökänneet minun\npäälleni ja murhanneet minut. Päivän tultua pyysimme postihevosia,\nmutta kieltäydyttiin jyrkästi antamasta niitä matkalle epävarman\nJenisein poikki. Minä läksin kylään ja tapasin viimein miehen, joka\nkolmesta ruplasta ryhtyi koetukseen viedä meidät yli. Hän valjasti\nhevosparin minun rekeni eteen ja niin lähdettiin ajamaan alaspäin\nvirran rantaa myöten. Tultuamme erääsen paikkaan, jossa saari jakoi\njoen kahteen haaraan, kulimme onnellisesti ensimmäisen haaran poikki,\nvaikka näytti kamalalta, kun oli paikoittain sula vesi kahden kyynärän\npäässä reestä. Tultuamme saarelle pysähtyi kyytimies ja tahtoi tutkia\njään lujuutta virstan levyisellä päävirralla. Me seurasimme mukana ja\npian saimme nähdä erään kalastajan, joka laski koukkujaan. Häntä\nkoetimme saada tutkimaan jään kestävyyttä ja lupasimme hänelle ruplan\ntästä vaivasta. \"Minä tunnen Jenisein liika tarkoin ja tiedän kuinka\nmonta uhria se joka vuosi vaatii ollakseni niin kevytmielinen että\nruplan tähden antautuisin sellaiseen hengenvaaraan\", sanoi kalastaja.\nMitähän minun venäläinen kyytimieheni nyt rupeaa tekemään, ajattelin\nminä. Melkein pidin varmana että hän palaisi. Mutta hän lähti hetken\nmatkan päähän joelle ja koetteli jään kestävyyttä lyömällä siihen\nkirveellä siellä täällä. Sitten tuli hän taas hevosten luo, jonne minun\nmatkatoverini ja minä olimme menneet ja sanoi että olisi parasta\nuskaltaa koetus. \"Tehkää te kuinka tahdotte ja kapineet ja reki menkööt\nJeniseihin, mutta itseäni en minä pane sellaiseen vaaraan\", sanoin\nminä. Niin arveli matkatoverinikin, ja molemmat nousimme reestä.\nVenäläinen nousi seisomaan reen nenään ja löi hevosia ruoskalla. Hänen\nhuutaessaan ja viheltäessään lähtivät nämä juoksemaan täyttä laukkaa.\nHuolestuneina seurasimme katseillamme tuota rohkeata ajajaa. Parin\nminuutin päästä, kuljettuaan vaarallisimman paikan yli, seisahtui hän\nja viittasi iloisesti meitä seuraamaan. Ihmetellen katselimme tuota\npitkäpartaista venäläistä talonpoikaa ja ajattelimme: \"sotajoukolla\ntällaisia voisi maailman voittaa\". Tultuamme seuraavaan kestikievariin,\nannoimme hänelle mielellämme ei ainoastaan sovittua kyytipalkkaa vaan\nmyös juomarahan, joka oli jonkun verran runsaampi tavallista.\n\nMitä olisikaan Siperia ilman näitä suuremmoisia jokia! Luoksepääsemätön\nalue, joka näyttäisi kuolleelta ruumiilta, ilman elostavia valtasuonia.\nSillä sellaisiin suoniin voi näitä jokia, jotka ovat suurimpia\nmaapallolla, verrata. Minun mielestäni ei se ole Jenisei, kuten yleensä\nnäytään olettavan, vaan Obi-Irtish sivujokineen, joka tulee aikoinaan\nolemaan tärkeimpänä välittäjänä Siperian kaupalla, sillä se leikkaa\npitkin ja poikki viljavimman osan Siperiaa, tuon maanviljelykselle\nsopivan ja hedelmällisen länsi-Siperian tasangon.\n\n\n\n\nXXII.\n\nEräs yö syrjäteillä.\n\n\nAivan yleinen luulo Siperiassa on että asukkaat useimmissa paikoissa\novat valmiit ryöstämään ja murhaamaan matkamiehen, jos vaan tämä voi\ntapahtua ilman kiinnitulemisen vaaratta heille itselleen. Että kaikki\ntämä osaksi on tottakin, siitä sain Siperiassa ollessani varmoja\ntietoja ja siitä ovat todistuksena usein teiden varsilla tavattavat\nristit. Asetetaan aina risti tiepuoleen, missä ryöstömurha on\ntapahtunut. Miten siirtolaisjoukkoja, joihin oli kuulunut aina viisi\ntai kuusi perhettä, oli jäljettömiin kadonnut, miten monia kymmeniä\nmurhattujen ruumiita oli löydetty siitä tai siitä joesta tai järvestä,\nmiten se ja se murhattiin ja ryöstettiin matkalla, kaikki nämä ovat\nasioita, joita eri muodossa yhä kuulee kerrottavan. Matkoilla, kun\nkulkee tuntemattomien ihmisten keskuudessa ja tuntemattomissa\npaikoissa, tarvitsee aina olla hiukan varovainen. Joka matkustaa ilman\nsellaista varovaisuutta, todistaa sillä joko että hän on ihan\ntietämätön olosuhteista taikka myös kevytmielinen. Eräs varokeino, joka\non otettava huomioon niin tarkoin kuin suinkin, on matkustaa\nkruununpostilla. Sillä jos tämän tekee, niin matkustaa ihan varmasti.\nPostitalossa eli kestikievarissa joka, kuten koko kyydinpito, on\nkruunun laitos, löytyy kirja, johon kruunun palkkaama kirjuri merkitsee\nmatkustajan nimen, milloin hän tuli, kuinka kauvan hän viipyi paikalla,\nmilloin hän läksi ja kyytimiehen nimen. Joka posti-asemalla saa\nkyytimies ilmoituksen kaikesta tästä, jonka hän seuraavalla asemalla\nnäyttää kirjurille, joka kuittaa ottaneensa sellaisen kyytin vastaan.\nNiin kuljetaan asemalta asemalle ja siten on mahdotonta jäljettömiin\nkadota. Mutta kun on monta etua matkustamisesta \"vapaalla postilla\" eli\nystävän luota toiselle, jolla tavalla voi päästä \"ketjun katkeamatta\"\nTjumenista Irkutskiin, niin pitävät monet tätä matkustustapaa\nparempana. Suurilla valtateillä voi vaaratta matkustaakin näin,\nmutta ei syrjäisemmillä seuduilla. Myönnän vielä että virkamies voi\nilman suurempaa vaaraa matkustaa missä tahtoo, sillä tiedetään että\nhänen katoomisensa ei tapahdu ilman jälkoluja. Mutta alempaan\nyhteiskunta-asemaan kuuluvan muukalaisen tulee matkustaa mitä\nsuurimmalla varovaisuudella.\n\nSiperiasta kotiin tultuani on usein kysytty minulta enkö koskaan ollut\nhengenvaarassa siellä. Mutta mikäli itse tiedän, en koskaan semmoisessa\ntullut olemaan, vaikka kyllä minua muutamia kertoja varoitettiin\nvaromaan itseäni ilkiöiltä omain maanmiesteni joukossa, jotka olivat\nminua uhkailleet. Yhden ainoan kerran oli minulla suurempaa\nvastahakoisuutta lähtiessäni matkalle erääsen pahanmaineiseen\npaikkakuntaan, jossa muutamia tunnettuja suomalaisia roistoja asui, ja\njoista yksi oli lausunut kovia uhkauksia minua vastaan. Saavuttuani\npaikalle lähetin heti tiedon kaikille että olin saapunut heidän\nkaupunkiinsa ja olin pitävä jumalanpalvelusta silloin ja silloin. Se\nhenkilö, joka oli uhanut minun henkeäni, ei ollenkaan saapunut\njumalanpalvelukseen, ja siihen olin minä tyytyväinen. Yhden ainoan\nkerran jouduin käsikähmään erään päihtyneen suomalaisen kanssa, joka jo\nnyt on saanut surmansa Siperiassa.\n\nMatkalla ei saa pitää itseään, kuten sanottu, kovin huolettomana.\n\nEräs yö Siperian matkastani on unohtumattomaksi painunut minun\nmieleeni, sillä se oli hyvin synkkä ja kamala. Tosin teki\nvastenmielisen vaikutuksen minuun kun kyytimies yöllä herätti minun\nhuudolla: \"Luulen että olemme rosvojen piirittämät!\" Mutta pian\nhuomattiin että ne olivatkin rauhallisia ihmisiä, joiden kanssa olimme\najaneet yhteen. Kamalia olivat myös ne yöt, milloin ajoimme harhaan ja\nolimme pakotetut viettämään yön lumimyrskyssä arolla. Mutta kaiken\ntämän kestäessä oli kuitenkin varma ettei ainakaan ryövärit kimppuun\nhyökkäisi. Mutta ei mikään yö tuntunut niin karmealta kuin se jota nyt\ntarkoitan.\n\nMatkatoverina mainitulla matkalla oli minulla uskollinen ystäväni ja\nlukkarini Siperiassa, Matti Saari. Me olimme matkustaneet muutamia\nkyytivälejä Jeniseistä Tomskia kohden ja oli meillä edessämme se\nvuorenselkä, joka erottaa Obin ja Jenisein vesialueet. Toinen puoli\nedessämme olevasta tiestä oli vastamäkeä ja toinen myötämaata.\nPostiasemalla emme voineet saada hevosia, joita me huonon tien tähden\ntarvitsimme kaksi paria. Meidän täytyi sen vuoksi hankkia niitä mistä\nvoimme. Pian tulikin luoksemme kaksi nuorta miestä, jotka tarjoutuivat\nkyyditsemään meitä. Olimme pian sopineet kyytipalkasta ja minun\navonaisen rekeni eteen valjastettiin neljä hevosta. Minusta näytti\nhiukan ihmeelliseltä että kaksi täysikasvuista miestä tuli kyyditsemään\nmeitä, sillä sellaista ei ollut ennen tapahtunut. Pimeässä voin myöskin\neroittaa että molemmilla oli vyössä valkoisen lammasnahka-turkin päällä\nkirves. Mutta kun tiesin ettei Siperiassa milloinkaan lähdetä matkalle\nilman jonkunlaista asetta, niin en ensin ajatellut siitä mitään.\nAloimme matkamme nousemalla ylös 16 virstan pituista korkeata\nhavumetsää kasvavaa mäkeä. Mitä korkeammalle tulimme, sitä huonommaksi\nkävi keli, niin että hevoset viimein kiskoivat rekeämme eteenpäin\nmelkein paljasta maata. Vastoin tavallisuutta olivat meidän\nkyytimiehemme jotenkin harvapuheisia, vaikka olisi muuten ollut\nvaikeata kuulla heitä, sillä piti sellaista ääntä jalaksien alla kun\nrauta raappi paljaisiin kiviin. Raju myrsky oli noussut, niin että\nkuuli alinomaista natinaa ja räiskettä metsästä. Vaikka ei Matilla eikä\nminulla ollut halua nukkua, niin ei puhelu tahtonut vaan sujua. Oli\nsellainen mieliala kuin vaaraa jännityksellä odottaessa. Mitä\npitemmältä yötä kului, sitä useammin alkoi ajatus noista kahdesta\nkyytimiehestä kirveineen tulla meitä vaivaamaan. Olemmehan yleisellä\nmaantiellä kumminkin, vaikka meillä ei ole postihevoisia, lohdutimme\nitseämme. Mutta kuinka on tie tullut niin kaidaksi ja epätasaiseksi?\n\"Matti, nyt emme ole valtatiellä\", sanoin minä. -- \"Ei, emme olekaan,\n-- hoi kyytimiehet, mihin viette meitä?\" huusi Matti. -- \"Me\npoikkesimme tänne syrjätielle ja kulemme ahtaan solan kautta, sillä\nsitten tulemme jokilaaksoon, jossa on ruohoa kasvavia niittyjä ja\nsiellä kulkee reki helpommin kuin hiekkaisella tiellä\", vastasivat\nmiehet. Ilmoitus tuntui varsin luonnolliselta, mutta se mahdollisuus\nettä pahoja aikomuksia piili kyytimiehissä, oli hyvin lähellä.\nIlmoittaisinko epäluuloni Matille? Sitä en tehnyt. Kuinka suuri\nmahdollisuus oli meillä menestyksellä puolustaa itseämme, ajattelin\nminä, jos meidän kimppuumme käytäisiin. Me istuimme turkit korvissa ja\nkäärittyinä rekeen, niin että ainoastaan päänuppi pisti esiin. Juuri\ntämä oli onnettomuus, sillä kuljettajamme olisivat kerran kirveillään\nlyöden voineet särkeä pääkallomme. Kuitenkin, ne olivat etupuolella\nmeitä ja vaikka oli pimeä, voimme aina pitää niitä silmällä. Me\nkuljemme ahtaiden solain ja paikkain läpi, jotka pimeässä näyttivät\nkamalilta. Miehet pysäyttivät hevosensa ja hiljaa supisevat keskenään.\nMitähän he aikovat tehdä? Toinen, joka oli ratsastanut erään hevosen\nselässä, nousee alas. Toinen ajaa hevosia, sill'aikaa kun toinen\njättäytyy jälkeen ja pysytteleikse ihan reen tasalla. \"Miksi kulet sinä\nreen sivulla, mies?\" kysyy Matti rauhattomalla äänellä. \"Minä nojaan\nrekeä ettei luiskahtaisi alas syvyyteen, jonka näette tuolla oikealla.\"\nMinä käännyin osotetulle puolelle ja näin pimeän läpi jotakin\nkimaltavaa syvyyden pohjassa ihan meidän vieressämme. Se oli erään\npienen joen pinta, joka joki juoksi melkein suoraan meidän allamme.\nMies voi, jos tahtoi, kaataa meidät sinne alas, antaa meidän musertua,\nryöstää meidät ja sitten sanoa onnettomuuden tapahtuneen. Mitä kaikkia\nmahdollisuuksia ilmestyikään, kun mielikuvitus kerran pääsee\nvalloilleen. Tie kulki nyt yhä alaspäin ja pian olimme tasaisella\nmaalla, missä reki sujui helpommin kuin ruohostossa. Siellä seisoi\npylvääntapaisia kiviä niityllä, jotka pimeässä näyttivät kuin\nkummituksilta. Me kuljimme nimittäin nyt hautuumaan poikki, johon\nmuinaisajan kansat, jotka aikoja sitten täällä ovat asuneet, ovat\nkuopanneet kuolleensa ja joiden muistoksi he ovat pystyttäneet näitä\npatsaita. Missä me olimme, emme tietäneet, ja tulisimmeko vielä\npääsemään ulos tästä sokkelosta, oli myöskin epävarmaa. Tie kulkee\nmilloin metsiä milloin laaksoja ja viimein kentän poikki, joka oli\nkokonaan pyöreän mulkkerokiven peitossa. Lopuksi kuljemme pitkin\npystysuoraa vuorenseinää, jossa me olemme jonkun verran suojassa yhä\nlisääntyvältä hirmumyrskyltä. Aavistamatta tai uskaltamatta toivoa\nmitään sellaista, tulemme suoraan erääsen kylään. Me koputamme erään\ntalon portille ja meidät päästetään heti sisälle lämpimään tupaan. \"No,\nMatti, onko teillä halua kulkea syrjäteitä vielä jonkun yön?\" kysyin\nlukkariltani. -- \"Ei, olen saanut jo tarpeeni siitä, mutta Jumalan\nkiitos että olemme nyt siellä missä olemme, sillä minä epäilin jo\nsuuresti, tulemmeko vielä näkemään auringon nousemista\", vastasi Matti\njuhlallisesti.\n\nJuuri kun olin kirjoittanut näitä muistelmia matkoistani Siperiassa,\notin käteeni Finland-lehden, se oli marraskuun 24 p:nä 1892, ja luin\nsen ensimmäisellä sivulla uutisen, joka todistaa että on vaarojen\nalaisena suurella Siperian maantielläkin. Uutinen kuului näin:\n\"Matkalla Krasnojarskin ja Irkutskin välillä, ei kaukana Kanskin\nkaupungista Jeniseiskin kupernissa, hyökkäsivät rosvot erään\nsirkus-seuran kimppuun. Johtaja lyötiin paikalla kuoliaaksi ja kaksi\nnuorallatanssijaa sai hengenvaarallisia haavoja. Sen jälkeen\nryöstettiin kaikki paljaiksi, jonka jälkeen rosvot pötkivät pakoon\nvieden vankeina mukanaan kolme seurueesen kuuluvaa pikkulasta.\"\nСибирь Сибирь (Siperia on Siperia) sanoo siperialainen,\nkuullessaan jotakin tuollaista tapahtuneen.\n\n\n\n\nXXIII.\n\nZaimka ja ukkojen koti.\n\n\nZaimkaksi kutsuvat siperialaiset ulkotalojaan. Sellaisia on jokaisella\nvähänkään varakkaammalla talonpojalla. Venäläiset asuvat suurissa\nkylissä, joiden ympärillä on tavallisesti aitaus elukoita varten.\nEdempänä on heillä peltonsa, usein kahdenkymmenen virstan päässä. Kun\nhe tulevat oleskelemaan osan vuotta kaukana pelloillaan, niin syntyy\nsinne pian ulkotalo kaikkine tarpeellisine rakennuksineen. Näissä\nulkotaloissaan, jotka rakennetaan mikäli mahdollista lehtimetsän\nrantaan, viettää siperialainen hauskimmat päivänsä. Kun kysyin\nSiperiassa syntyneeltä ja kasvaneelta suomalaiselta Ivanovilta eli\nSaarelta, lukkarini pojalta, joka seurasi minua Suomeen, mitä hän piti\nmeidän maasta ja kaikesta mitä hän oli matkalla nähnyt, sanoi hän:\n\"mitään en ole nähnyt jota pitäisin parempana kuin zaimkamme\nOm-siirtolassa, sillä se on korkeine koivuineen, ruohoisine aroineen ja\nvihantine nisulaihoineen kauniin paikka minun mielestäni.\" Kuitenkin\noli hänellä kyllä käsitystä luonnon kauneudesta, joka näkyy siitä että\nkun olimme nousseet näkötorniin Pyynikillä ja katsoimme Näsi- ja\nPyhäjärveä, hän sanoi: \"Nyt voin ymmärtää miksi Suomesta karkoitetut\naina ikävöitsevät kotimaahansa.\"\n\nKuten muillakin siperialaisilla, on suomalaisella pastorillakin\nzaimkansa. Se sijaitsee kuudentoista virstan päässä Omskin\nkaupungista Om-joen varrella. Asetuksen mukaan piti suomalaisen\npastorin saada maata Venäjän valtiolta ja monien mutkien ja\nuutterien muistuttelemisien jälkeen siitä sain itselleni mitatuksi\nsatakaksikymmentä desjätinaa maata mainitussa paikassa. Arvaamattoman\nhyödyllinen on tämä suomalaiselle pastorille, sillä sinne voi\nhän muuttaa kesäksi, kun oleskelu kaupungissa tulee melkein\nsietämättömäksi. Omskissa on myrskytuulia koko kesän, tavallisesti k:lo\n8:sta aamulla iltaan saakka. Tuuli nostaa hiekkaa ja tomua kaduilta,\nniin että saa peljätä näkönsä kadottamista. Melkein joka kesä raivoaa\nvaikeantapaisia mahatauteja kaupungissa. Sen vuoksi odottaakin\njonkunmoisella ikävällä sitä aikaa, kun saa muuttaa zaimkaan.\n\nZaimkassa ei ollut mitään rakennuksia, kun minä otin sen vastaan. Ensi\nkesän asuimme eräässä kirgiisijurtassa, jonka minä vuokrasin kuudesta\nruplasta kuulta. Sittemmin rakennettiin sinne kaikenlaisia rakennuksia,\nvieläpä tuulimyllykin.\n\nKun me vietimme hauskimmat päivät oloajastamme Siperiassa juuri\nzaimkassa, niin otan kuvatakseni sitä ja elämää siellä.\n\nZaimkamme oli Omin länsirannalla, noin kahden virstan päässä Omskin ja\nTomskin väliseltä suurelta maantieltä. Aro viettää niin suuresti jokeen\npäin että tieltä ei näe edes myllyä, joka kuitenkin on korkeimmalla\npaikkaa talossa. On kumminkin edullista Siperiassa olla niin piilossa\nkuin mahdollista. Osa maa-aluetta on joen ympäröimänä, joki kun tekee\nsellaisen mutkan että sadan sylen aidalla on aidattu 50 tynnyrin-alan\nsuuruinen niemi. Tätä aitausta käytetään syöttöhakana ja niittynä.\nSillä niinä kesinä, milloin sataa runsaasti, voi tuskin nähdä nuorta\nkarjaa, kun se kahlaa ruohossa. Kuivina kesinä sitä vastoin ei saa\nmainittavan paljo heiniä sieltä. Aitauksen ulkopuolella olevaa aroa on\nalaltaan yli kaksisataa tynnyrin-alaa. Maata annettiin minulle miltei\nsilmämitalla, tai oikeammin, joen tekemää nientä ei otettu ollenkaan\nlaskuun. Kaikkialla tiluksilla on mustaa multaa kyynärän paksuudelta ja\nsitten sen alla merkelinsekainen savikerros. Minä kynnätin 30-40\ntynnyrin-alaa peltoa. Kun ei kiviä eikä kantoja ole estämässä, niin on\nhyvin helppo saada peltoa itselleen. Kuitenkin tekivät tiheät\nruohonjuuret sen että kyntäminen on varsin raskasta, sillä vaikka ensi\nkerran vaan kamaraa kuorii, niin tarvitaan hyvin ruokittu hevospari\nvetämään auraa. Kun minä kylvin vaan toisen puolen pelloista vuosittain\nja pidin toista puolta kesantona, niin tarvitsin maanviljelykseen vaan\nkaksi paria hevosia. Pellot kasvavat ojittamatta tai lannoittamatta.\nHeinälajeja kylvin sekä timoteitä että apilaa, mutta apila ei\nmenestynyt vaikka hankin siemeniä sekä Pietarista että Vjernoista. Sitä\nvastoin onnistui timotei jotenkin hyvin. Mitään taloudellista voittoa\nei ollut maanviljelyksestä, sillä vilja oli halvassa hinnassa, mutta\nsiinä oli voittoa kyllä että voi pitää muutamia maanmiehiä työssä eikä\ntarvinnut ostaa sitä ruokaa, mikä meni ruokkiessa tänne karkoitettuja\nmaanmiehiä, joita usein kävi pastoriaan katsomassa. Kun sellaisia\nkuleskelevia suomalaisia melkein aina oleskeli meidän luona sekä\nkaupungissa että zaimkalla ja osa niistä oli vanhoja ja voimattomia,\napua ja tukea tarvitsevia, niin rakennutin ukkojen kodin varoilla,\njotka kerättiin Suomessa.\n\nKuinka tarpeellinen sellainen koti oli, voi ymmärtää siitä kun tietää\nettä luonakävijöitä oli kymmeneen henkeen saakka kerralla, ja niistä\nmuutamia sokeita tai raajarikkoja. Vaivaishuoneesen kuuluu kaksi salia,\nyksi kumpaisessakin päässä rakennusta, sekä porstua ja keittiö välillä.\nToista salia käytetään asuinhuoneena kotiin otetuille ukoille, ja\ntoista kokoushuoneena rukousta ja Jumalan sanan tutkistelua varten.\nTäällä oli kulkijamilla aina koti eli maja muutamaksi päiväksi. Kun\nitsellä oli annettavana niille leipä-ainetta, niin oli mahdollista\nilmaiseksi pitää muutamia raajarikkoja alinomaa ukkojen kodissa, sekä\nruokkia jonkun päivän niitä, jotka muuten tulivat katsomaan. Vihdoin\nrupesivat kulkijamet pitämään minun velvollisuutenani elättää heitä\njonkun aikaa ja monet työhön kykenevät pyrkivät talveksi ukkojen\nkotiin. Tätä käsitystä koetin minä oikaista hyvin selvillä puheilla,\nsillä tulin katkeran kokemuksen kautta huomaamaan, kuinka suureksi\nvahingoksi hyvälle asialle liika kauvas menevä avun-anto voi viedä.\n\nJos tulee kuiva aika, joka on maanviljelijän suurin vihollinen\nSiperiassa, niin on kaikki työ mennyt hukkaan. Silloin on pastorin\ntyölästä elättää ukkoja kodissa, eikä myöskään raahdi ajaa niitä sieltä\npois nälkäaikana. Sen vuoksi ovat ne rovot, mitä armelijaat ihmiset\nSuomessa ovat uhranneet ukkojenkodille Siperiassa, olleet tarpeen ja\ntervetulleita, ja tarvitsee se yhä ystäviä Suomessa, jos kodittomat\nsokeat ja rammat edelleenkin saavat oleskella tässä kodissa, joka\narmeliaisuudesta on rakennettu arolle kaukaisessa Siperiassa heitä\nvarten.\n\nSanoin viettäneemme hauskimmat päivät Siperiassa-olomme ajasta\nzaimkallemme. Mitä hauskuutta on asua puuttomalla arolla, voi moni\nihmetellä, joka ei ole koskaan asunut sellaisessa paikassa. Sanotaan\nusein että on mahdotonta sanoin lausua mitä sydän tuntee. Kun on\nkerrottava mikä miellyttää jollakin paikkakunnalla tai kun on\nselitettävä miksi rakastaa juuri sitä maanpaikkaa, missä on viettänyt\nlapsuudenvuotensa ja saanut ensimmäiset vaikutukset, niin voivat sanat\ntuntua toisesta hyvin jokapäiväisiltä tai runottomilta, vaikka niissä\nkätkeytyy koko runouden maailma sille joka kertoo. Siten käynee\nminunkin, koettaessani kuvata mitä hauskuutta voi olla puuttomalla\narolla asuessa.\n\nKello on neljä aamulla ja aurinko rupeaa juuri valaisemaan aroa, kun\nlähden joelle poikineni onkimaan. Joki on kirkas kuin peili. Kirkasta\npintaa röyheltää ainoastaan kalojen loiskiminen ja koko luonto, joka\nvielä on ikäänkuin aamukapaloon kääritty, on juuri heräämässä\nlevoltaan. Kun kulemme mehevän vihannan peittämää aroa pitkin, emme\nkyllin voi ihailla sen kauneutta. Kastehelmet näyttävät miljoonilta\ntimanteilta, jotka kimaltavat milloin yhden milloin toisen värisinä.\nMoniväriset loistavat kukat, jotka juuri ovat avanneet kehänsä, kun\naamuaurinko on heittänyt lämmittävän säteen niiden ylitse, koristavat\naroa, ja mitä suloisin kukantuoksu nousee maasta kuten itsetiedoton\nkiitosuhri luomakunnasta luojalle. Muistan erään kauniin kesäaamun, kun\nminun poikani huudahtivat ihastuksissaan: \"tunnetko, isä, kuinka\nhyvältä tuoksuu?\" Lykkäämme vesille veneen ja kuljemme virran poikki\neräälle saarelle, joka on joen toisella rannalla. Siellä olemme kuten\nseinän ääressä, missä kaiku vastaa meille joka sanan minkä lausumme,\nsillä ranta on melkein pystysuora ja ehkä sataa jalkaa korkea. Pikku\nsaarellamme on muutamia halava- ja pajupensaita sekä ruohikkoa.\nArotuuli olkoon kuinka tuima hyvänsä, täällä olemme suojassa. Rupeamme\nonkimaan ja otamme kalan toisensa jälkeen, sillä ilman jotensakin hyvää\nsaalista emme koskaan tule kotiin. Pian on pyydettyjä kaloja\nsadoittaisin. Mitä paremmin ottaa onkeen, sitä innokkaammiksi tulemme,\nkuten oikeain urheilijain tulee.\n\nNauttimaan kesän ihanuutta luonnon helmassa tulee äiti palvelustytön\nkanssa, tuoden mukanaan ruokavasun ja padan. Valkea laitetaan ja sekä\nteetä että kalaa keitetään, ja maukkaampaa aamiaista iloisemman\nmielialan vallitessa ei syö kukaan tsaarin valtakunnassa, -- niin\nuskomme ainakin me. \"Hoi!\" huutaa joku rannalta. Kukahan se mahtaa\nolla, ihmettelemme, mutta pian tulevat pojat ilosta hyppien kertomaan\nettä se on \"Saaren vaari\" eli lukkarini Matti, joka on tullut\nkalastelemaan meidän kanssa muutamia päiviä ja \"myllyä käyttämään\",\nkuten hänellä oli tapana sanoa. Niin olemme saarellamme aina\niltapuoleen saakka. Kun kuumin aika on mennyt, lähdemme pelloille\nkatsomaan miten ne kasvavat. Siitä tulee kolmen kilometrin kävelymatka,\nennenkuin olemme kaikki katsoneet. Mutta lukija ei varmaankaan\nunohtaisi tätä kävelymatkaa, jos olisi ollut mukana. Etten ainoastaan\nitse todistaisi arokasvullisuuden loistosta, vaan antaakseni muidenkin\npuhua, mainitsen kahden kirjailijan kuvauksen siitä. Mitä Kennan lausuu\nluonnosta Siperiassa, on totta, jota kuitenkaan ei voi sanoa paljosta\nmuusta, mitä hän kertoo; siihen en kumminkaan voi tässä koskea, syystä\nettä hänen kirjansa on täällä kielletty. Hän sanoo luonnosta Omskin ja\nTshukalinskin välillä seuraavaa: \"Tuntee helpotusta ja sisällistä iloa\njättäessään kylän ja lähtiessään laajalle, puhtaalle ja vilpoiselle\narolle, missä kukkien tuoksu täyttää ilman, lintujen riemu kuuluu\nkorvaamme ja ihastunut katse milloin lepää suurilla aloilla\nsametinhienoa nurmikkoa, milloin harhailee etäisyyteen pitkin\naaltoilevaa aroheinää, jonka etualalla lukemattomia villiruusuja,\nsatakaunoja, englantilaisia hyasinttia ja tummia liljoja loistaa sitä\nvastaan. Krutajan ja Kolmakovan kylien välillä kulimme aron poikki,\njoka sanan mukaan oli kukkamerta. Minä nousin vaunuista ja syöksyin\ntähän tuoksuvaan valtamereen nauttimaan hiljaisuudesta ja\nyksinäisyydestä. Minun vasemmalla puolellani, toisella puolen tietä,\nkulki alanne, joka vähitellen yleni ja näköpiirin rannassa päättyi\nkoivumetsän tummansinisiin piirteihin. Koko tasanko, jota siellä täällä\nkatkaisi pieni järvi, oli peitetty samettihienolla ruoholla, jonka\nkeskessä joukoittain lehmiä, härkiä ja lampaita kulki laitumella.\nKorkeammalla oleva osa ympäröivää aroa oli yhtenä kukkamattona, siinä\noli kauniita oranssin keltaisia astereja, pilkukkaita liljoja suuresti\ntaipuneine kukkalehtineen, valkoapilaa, satakaunoja, englantilaisia\nhyasintteja, spireoita, lutserneja ja omituisia kukkia, jotka kasvoivat\npitkinä hentoina tähkinä ja muistuttivat pienistä raketeista, joita\naron keijukaisneidet lähettivät ylös. Liikkumaton haalea ilma oli\ntäynnä omituista suloista tuoksua, jota tahtoisin verrata villiin\nhunajaan. Mikään ääni ei häirinnyt hiljaisuutta aavalla arolla paitsi\nmehiläisten surina, muutamien sirkkojen säännöllinen tirskuttaminen ja\narolinnun valittava huuto lentäessään peltohiiren pesän yli. Oli ihanaa\nmaata pitkällään kukkien keskellä ruohossa, nähdä, kuulla ja\nhengittää.\"\n\nEräs toinen matkustaja, englantilainen Lansdell, joka kertoo kaikki\ntodenmukaisesti, mitä hänen kirjassaan luetaan, kuvaa aroa seuraavalla\ntavalla: \"Matka Barnauliin osoitti meille ihanuuksia näköalain ja\nkasvullisuuden puolesta, joita emme ollenkaan odottaneet. -- --\nMatkustimme aaltoilevia tasankoja ja ne matkustajat, jotka kulkevat\netelämmäksi Bijskiin ja sinne edemmä, tulevat lähelle noita suuresti\nkehuttuja ja erittäin näkemistä ansaitsevia seutuja Altai-vuoristossa.\nKasvullisuus Tomskin ja Barnaulin välillä oli ihmetyttävän kaunis ja\nmitä edemmä tulimme etelää kohden, sitä loistoisammaksi kävi se. Paljo\nseudun kasvistosta oli meille tunnettua, mutta näimme myös koko joukon\npuita, pensaita, kasveja ja kukkia, jotka olivat uusia meille. -- --\nKevätkukista kaipasimme säynäskukkaa, tai ehkä emme huomanneet\nsitä, mutta orvokkia oli, sekä myös harjaneilikoita, satakaunoja,\nkissankelloja, uhkeita kamillikukkia, villiruusuja, krokuksia,\nniittyneilikoita ja monia muita. Keto loisti sananmukaisesti sinisistä\nmuistiaiskukista. Me keksimme myös tällä matkalla minulle uuden kasvin,\njota kasvoi hyvin runsaasti; siinä oli oransinväriset kukat, hiukan\naholeinikköjen tapaiset, mutta paljo suuremmat. Tomskista itään näimme\nsuuria, punaisia liljoja, joita pidetään harvinaisuutena Englannin\npuutarhoissa, mutta jotka täällä kasvoivat villeinä. Myöskin oli siellä\nsuurin määrin punaisia kukkia, jotka suuresti muistuttivat piooneja.\"\n\nKaikki mitä tässä on sanottu Tomskin ja Barnaulin välisen aron\nkasvistosta, sopii myöskin Omskin tienoosen. Tahdon vaan vielä lisätä\nettä zaimkalla kasvoi villinä useita meille tuntemattomia kukkia, jotka\nhienoutensa vuoksi olisivat olleet kaunistuksena mille puutarhalle\nhyvänsä. Mutta me katselimme kävelymatkallamme ei ainoastaan villejä\nkasveja, vaan pääasiallisesti viljeltyjä. Peruna- ja naurismailta\nmenemme katsomaan kuinka valkoinen turkin- ja kiinanvehnä rehottaa.\nOlin kylvänyt neljää eri lajia vehnää, joita vuosien kuluessa olin\nhankkinut itselleni eri paikkakunnista. Syysruista, kesäruista, ohraa,\nkauroja ja herneitä, kaikkia näitä lajeja olimme kylväneet ja kesällä\n1889, joka oli sateinen ja suotuisa kasvullisuudelle, korjasimme noin\nneljäsataa tynnyriä viljaa.\n\nIlta lähestyy ja työmiehet sekä ukkojenkodin hoidokkaat kokoontuvat\nsaliin iltarukoukseen. Ilta-aurinko on jo vajonnut näköpiirin taakse,\nmutta kauvan istumme turvemajamme takana Omin rannalla hengittämässä\nkeveätä aroilmaa.\n\nMutta eivät ainoastaan kirgiisit, jotka hoilottaen Omin toisella\nrannalla ajoivat hevoslaumojaan joelle juomaan, vaan myös meidän\nyövartijamme, joka käveli edestakaisin pyssy olalla, muistuttavat meitä\nettä olemme Siperiassa. Niin, tosin oleskelimme puuttomalla arolla\nSiperiassa, mutta se miellytti meitä niin että hyvin käsitän miten eräs\nsuomalainen virkamies Helsingissä, joka oli nähnyt päivän valon ja\nkasvanut Uraalin arolla, voi sanoa: \"Sen vuoksi että olen temmattu\nsieltä, tunnen itseni vaan puoli-ihmiseksi.\"\n\n\n\n\nXXIV.\n\nKirgiisit.\n\n\nTämä paimentolaiskansa, joka tunnustaa Muhametin oppia ja kuuluu\nturkkilaisiin kansoihin, asuu suurella osalla keski- ja länsi-Aasian\nylängöstä. Omskin kaupunki on kirgiisein aromaan rajalla, mutta sitä\npohjoisemmaksi eivät heidän asuinsijansa ulotukaan. Omskissa heitä\nnäkee joka päivä ja kaikkina vuoden aikoina, mutta erittäinkin saapuu\nheitä joukottain joulun edellä pidettäville markkinoille. Siinä nähdään\npitkiä karavaaneja, joissa on useampia kymmeniä kamelia, mitkä\neuroopalaisille markkinoille kuljettavat sisemmän kirgiisiläis-aron\ntuotteita.\n\nKesäisin olen usein käynyt kirgiisein luona heidän auleissaan\n(kylissään). Se on sopinut minulle hyvästi, he kun, näet, joka kesä\nkevätpuoleen asettavat leirinsä Om'in vastaiselle rannalle, vastapäätä\nsitä maapalstaa, minkä valtio on antanut suomalaisen pastorin\nasuttavaksi.\n\nAsunnostamme voimme nähdä koko aulin. Sinistä aromaan-taivasta vasten\nnäyttävät heidän oikeanpuolisella rannalla sijaitsevat, noin\nnelikymmenlukuiset jurttansa varsin haaveellisilta, olletikin kun niitä\nkatselee kesäöiden himmeyden peittäminä. Heidän leiristänsä kuuluva\nhälinä, heidän tuhansien nautainsa ja lammastensa mylvinä ja\nmääkiminen, tuo sointuisa, kova outo kieli; nämä kaikki johdattavat\nmieleemme, että olemme aasialaisen paimentolaiskansan keskuudessa.\nHelposti voi tulla tutuksi heidän kanssansa. Sen pahempi rupeevat he\nkylläkin pian niin tuttaviksi, että tunkeilevaisuutensa takia käyvät\nvastuksiksi. Kun he sittemmin kuulivat, että me pian aijoimme lähteä\npois paikkakunnalta, oli heillä olevinaan syytä tulla valittamaan sitä\nettä me, \"heidän ylhäisimmät tuttavansa\", niin pikaan heidät jätimme.\nSamalla tietysti soveltui hyvin ottaa lainaksi \"Luojan lukuun\" yhtä ja\ntoista, niinkuin muutama kopeekka rahaa j.n.e.\n\nKesä on kaikille ihmisille iloinen vuoden-aika, mutta erittäinkin on se\nilon-aika paimentolaiskansoille, jotka asuvat telteissään. Tyytyväisenä\nsilloin kirgiisikin istuskelee jurttansa ovella, katsellen laumojansa,\njotka käyvät laitumella pitkin tuota silmänkantamatonta aroa. Se on\nhänestä kaikkein suurin nautinto, kun saa istua levossa ja juoda itse\nmielestään niin verratonta kumissijuomaa, jota hänelle naisensa\nvalmistavat tammanmaidosta. Hänen leponsa ei häiriinny siitä, että\nlapsensa juoksentelevat arolla alastomina, päivän polttamina ja\nlikaisina, eivätkä saata tarpeettomat huolet tulevasta talvesta\nkarkoittaa tyytyväisyyden hymyä, mikä on luettavana hänen suopeilla,\nleveillä kasvoillaan.\n\nMonesti olen perheeni kera soutanut Om-joen poikki ja lämpimänä,\nkirkkaana kesäpäivänä ohjannut kulkuni kirgiisiläis-auliin. Hyvän\nystävämme Vektur-Gan'in silloin aina tapasimme istumassa vaipuneena\nainakin päältä nähden syvällisiin mietiskelyihin. Voidaan kyllä näitä\nystäviämme soimata kaikesta muusta, mutta ei tylyydestä vieraita\nvastaan. Mitä sydämmellisimmällä tavalla vastaanottaa kirgiisi\nvieraansa eli ystävänsä, puristaen tämän kättä molempain käsiensä\nvälissä, kuten heillä on tapana tervehtiä. Kumissia, jota säilytetään\nraa'oista vuodista ommellussa säkissä, huljutetaan kelpo lailla ja\ntarjotaan sitten vieraiden nautittavaksi pienissä puukupeissa. Mutta jo\nennenkun olet ehtinyt tyhjentää kuppisi, on levinnyt maine vieraan\ntulosta auliin, ja tuossa tuokiossa tähystelee sinua puolensataa\nhymyilevää vinoa silmää. Jos viitsit pudistaa kättä jonkun heikäläisen\nkanssa, saat kuulla kuiskattavan: \"tuo on komeata herrasväkeä\", tai\njotakin sellaista.\n\nSamassa aulissa on kaikenlaatuisia jurttia. Rikkaat laittavat jurttansa\nhienommasta ja kalliimmasta huovasta, köyhät saavat tyytyä karkeaan\nkarvahuopaan. Monen jurtan ulkonäöstä huomaa, että ovat olleet jo\narollaan auringon paahteessa kymmenen kesää. Keskikokoisesta jurtasta\nmaksetaan vuokraa 6-10 ruplaa kuukaudelta. Jurttain hinta vaihtelee\n100-400 rupl. Meidän rikkaimmalla ystävällämme ja naapurillamme,\neräällä sulttaani Ustan-Bek'illä, on kolme jurttaa, joiden arvo\nyhteensä nousee 1000 ruplaan. Hänellä on sen lisäksi muutakin\nomaisuutta. Niinpä on hänellä esim. tabun (lauma), jossa on 600\nhevosta. Kun astuu sisälle hänen jurttaansa, hämmästyy sitä loistoa,\nmikä siellä kohtaa silmää. Kallisarvoisia mattoja ja koreita satuloita\nriippuu jurtan seinillä. Myöskin jurtan sisemmän osan lattiata\npeittävät kalliit matot. Kun ystävämme Vektur-Gan vei meidät tämän\nylimyksen luoksi, ilmoittamatta että se, jonka luo meitä vietiin, oli\nsulttaani, joka kruunausjuhlassa Moskovassa oli edustanut kirgiisejä,\nniin tunsimmepa sisäänastuessamme itsemme melkein nolostuneiksi.\nKohtelias isäntä, keski-ikäinen mies, jonka ulkomuodossa kuvastui\navomielisyys ja säädyllisyys, pyysi meitä astumaan peremmäksi ja asetti\ntuoleja istuttavaksemme. Kirgiisit istuvat muuten samoinkuin\nlappalaiset jalat ristissä alla. Sulttaani esitteli meille vaimonsa,\nitämaisen kaunottaren, ja kahdeksantoista vuotiaan poikansa. Viimeksi\nmainittu oli kookkain ja kauniin kirgiisi mitä milloinkaan olen nähnyt.\nSekä isällä että pojalla oli päällään pitkät, hienot vaipat ja päässään\nkallisarvoiset kalotit. Emäntä tarjosi meille kumissia kiinalaisissa\nkupissa, mitkä suuruudelleen olivat sovitetut sen mukaan kuin\nitsekunkin luultiin voivan nauttia. Vaikka meistä tullessamme tuntui\nharmilliselta, että kutsumatta olimme tunkeutuneet päällikköhenkilön\njurttaan, niin jopa lähdettyämme olimme lujasti päättäneet noudattaa\nUstan-Bek'in ystävällistä pyyntöä, että saapuisimme heidän juhlaansa;\njosta juhlasta minä kuitenkin olin estetty läsnäolemasta. Samoin kävi\neräiden häiden, joihin olimme kutsutut.\n\nAntaakseni lukijalle kuvan kirgiisien elämästä sekä kesä- että\ntalvis-aikana, tahdon esittää tässä seuraavat kertomukset, joista\nensimmäinen on ennen julkaistu eräässä sanomalehdessä.\n\n\nYötä kirgiisien luona.\n\nKun katselee ihmispaljoutta, mikä liikkuu Omskin kaduilla taikka\nkauppatorilla, näkee kasvonmuotoja, jotka suuresti eroavat\neuroopalaisista. Olemme tässä tekemisissä erään mongoolilaisen kansan\nkanssa. Nämä lyhkäiset, mutta vankkarakenteiset ihmiset, joiden väärät\nsääret ja vaappuva käynti heti ilmaisee että he ovat paremmin\nperehtyneitä satulassa istumiseen, kuuluvat suureen kirgiisien sukuun,\njonka asuinseutuna on Omskin etelä- ja lounaspuolella oleva aro. Kun\nkaupankäynnissä alinomaa tulee tapaamaan näitä aromaan poikia, niin\nherää halu omin silmin nähdä, millaista on heidän koto-elämänsä noilla\näärettömillä aavikoilla. Sellaisen tunteen valtaamana päätin minä\nmuutamana kauniina kesäpäivänä v. 1886 lähteä erääseen kuusikymmentä\nvirstaa Omskista sijaitsevaan kirgiisiläis-auliin. Auliin vievällä\ntiellä tuli minua vastaan muuan varakas kirgiisi, joka, kuultuaan minne\nmatkani piti, ystävällisesti pyysi minua yöksi jurttaansa. Kun hän nyt\noli erään Omskissa asuvan teurastajan kanssa menossa laumainsa luoksi\nmyydäkseen jonkun härän, jatkoin minä, heidän neuvonsa mukaan, matkaani\nauliin, missä oitis löysin Iskakin jurtan. Iskak oli, näet, kirgiisin\nnimi.\n\nKylässä, jossa oli parikymmentä jurttaa, syntyi eloa ja liikettä, kun\nvieras herra tuli heidän luoksensa, sillä tämmöistä ei joka päivä\ntapahdu. Vieläpä naisetkin, jotka muhamedilaisten seassa ovat hunnuilla\nvarustetut, kurkistelivat uteliaasti jurttain ovilta. Ylt'ympäri minua\nkertyi pian joukko uteliaita katselijoita, jotka isojen lasten tavoin\nseisoivat siinä naureskellen. Tulipa heidän mullah'insa niinkin\nrohkeaksi, että astui siksi lähelle minua, jotta saattoi kädellänsä\nkoskettaa kellonvitjojani, ja naurahteli huomatessaan vitjoissa\nriippuvan kompassin levottoman heilumisen. Kappale, mikä erittäinkin\nnäytti olevan heistä mieluinen, oli minun suomalainen puukkoni\ntuppineen. Jokainen uusi tulokas sitä ihaili, mutta minä ihailin\njotakin toista, jota kirgiisit eivät näkyneet huomaavan, ihailin sitä\nluonnontaulua, mikä oli silmäini edessä. Punertava kesäaurinko loi\nviimeisiä säteitänsä moniväriseen aroon, ja kun näki nuo suunnattomat\nkarjalaumat ja paimenten istuvan telttiensä ulkopuolella, tuntui siltä\nkuin olisi noin vaan ilman mitään tullut muutetuksi patriarkkain\naikoihin ja mielikuvituksessaan katseli, millaisessa tilassa isä\nAbraham oli istuessaan majansa ulkopuolella Mamren tammistossa.\nHetkisen katseltuani tätä näköalaa ja oltuani vuorostani uteliaan\ntöllistelemisen esineenä, sain minä hyvän syyn astua sisälle jurttaan,\nsillä Iskak ja teurastaja tulivat samassa auliin.\n\nMuodoltaan on kirgiisiläisjurtta ampiaispesän kaltainen. Sisävarustus\non puista, joiden päälle huovat pingoitetaan ja jotka ovat taidokkaasti\ntaivutetut ja toisiinsa kiinniliitetyt. Kun jurtta on muutettava\ntoiseen paikkaan, otetaan ensinnä pois huovat, jotka ovat vississä\njärjestyksessä asetetut kukin paikalleen; sitte irrotetaan puuvarus ja\nkaikki saadaan sitten helposti kulkemaan rattailla. Iskakin jurtta oli\nmuuten samallainen kuin toisetkin, se vaan eroa että se oli hiukan\nsuurempi ja runsaammin koristeltu. Keskellä jurttaa oli tulisija, jonka\nkohdalla katossa oli räppänä eli lakeinen. Oven vastaista seinää\nkoristivat kirjavat matot ja ylenympäri pitkin seiniä oli tiloitettu\nkoreasti silattuja kirstuja, joissa perheen omaisuus säilytettiin.\nMinua pyydettiin astumaan niin perälle jurttaa kuin suinkin, ja hiukan\narveltuani teinkin sen ja istuuduin matolle. Tuoleja tahi penkkejä ei\njurtassa ole käytettävänä.\n\nAurinko oli mennyt mailleen ja nyt voivat kirgiisit ryhtyä syömään ja\njuomaan tarvitsematta loukata omiatuntojansa. Oli, näet, juuri\nparhaallaan heidän suuri paastonsa, ramadan, jolloin he eivät nauti\nmitään auringon noususta sen laskuun saakka. Isäntä, joka istui\nvieressäni, tarjotutti itselleen maljallisen kumissia, ja sen\ntyhjennettyään antoi hän tarjota samaa meille, vieraillensa. Illan\nkuluessa join minä pari maljallista sanottua juomaa, mutta isäntä\ntyhjensi ainakin kymmenkunta maljaa. Kumissia, joka on kirgiiseillä\nlempijuoma, oikeinpa pyhä juoma, valmistetaan tammanmaidosta, jota\nhuljutetaan ja piestään nahkasäkeissä. Tämä juoma on jokseenkin\nsamanmakuista kuin hiukan hapannut kirnumaito ja kummallisen\nvoimakasta. Jos heikonpuoleinen henkilö juo sitä pullollisen, niin on\nhänen vaikea kestää jaloillansa, siinä määrässä se \"laskee kaikkiin\njäseniin\". Laihahko henkilö voi muutamassa viikossa lihoa uskottomasti,\njos hän joka päivä juo muutamia pulloja kumissia. Heikkorintaisia\nihmisiä matkustaa pitkät matkat saadakseen juoda kumissia kirgiisien\narolla. Usein palaavat huonoina sairastaneet potilaat terveinä\nja virkeinä omaistensa luoksi eleltyään kesäkauden jurtassa\nkirgiisin-ruoilla. Vastenmielisyys, joka ensinnä on tammanmaidon\njuomista vastaan, katoaa pian eikä ole olemassa virkistävämpää juomaa\nkuumana kesäpäivänä kuin on lasillinen kumissia. Kumissi ei ole\njuovuttavaa kuten esim. airan, jota kirgiisit myöskin osaavat valmistaa\nkäyneestä tammanmaidosta. Muuten ovat kirgiisit raitista väkeä, jotka\nharvoin tahi ei koskaan juovat itsensä humalaan. Meidän juotua\nkumissimme ja sittenkun myös oli ahkerasti viljelty täälläkin\nkäytäntöön tullutta samovaaria, astui jurttaan kymmenkunta\nmieshenkilöä, niiden joukossa myöskin mullah. Heidän perästänsä astui\nsisään mies taluttaen lammasta, jota hän uskollisesti piteli kiinni\nniskasta, samalla kun hän lakkaamatta tirkisteli isäntään.\nViimemainittu vihdoin viittasi kädellään, jolloin mullah nousi ylös,\nveti esiin puukkonsa ja meni lampaan luoksi. Kuultiin veren virtaavan\npermantoon tehtyyn kuoppaan, uhraus oli toimitettu ja minut tämän\ntoimituksen kautta otettu vieras-ystäväksi heidän sekaansa.\n\nKun tämä seremonia oli päättynyt, hajaantui kokous ja pian kuultiin\nteurastajan mitä suloisimmassa levossa vetelevän aimo hirsiä. Minä\nnojasin kyllä patjaani vasten, mutta unta en sinä yönä tutuistakaan\nhalunnut enkä saanutkaan silmiini. Likelle meitä oli isäntä paneutunut\npuoleksi makaavaan asentoon ja hänen jalkopuoleensa laskihe hänen\nvaimonsa levolle. Mies näytti laskevan leikkiä vaimonsa kanssa, ja\nkerran lykkäsi hän tätä jaloillansa virkkaen: sinä käyt jo vanhaksi,\nminun täytyy hankkia itselleni nuori vaimo. Vaikka tämä oli pilaa\npuolivillin kansan keskessä, saatoin lampun valossa huomata, miten\ntuskallisen vaikutuksen nämä sanat tekivät vaimoon. Hän tiesi että\nhänen miehensä ja herransa voi tehdä niin koska vaan tahtoi, ilman että\nhänellä olisi mitään oikeutta sellaista menettelyä vastustaa. Kauvaksi\naikaa vaivuin miettimään, kuinka tyytyväisiksi ja iloisiksi meidän\nnaistemme kristikunnassa pitäisi itsensä tunteman. Sillä siinä\ntunnustetaan naisen persoonalle sama korkea arvo kuin miehenkin ja\navioliitossa on hänellä sama oikeus kuin miehelläkin yksin omistaa\npuolisonsa rakkaus ja uskollisuus. Oli jo tullut sydänyön aika, mutta\nkirgiisiläis-aulissa vallitsi täydellinen elämä ja toiminta. Vähitellen\ntäyttyi jurttamme miehillä ja nämä muodostivat pari piiriä ympäri\ntulisijan. Sillä välin keitetty lammas kannettiin kokonaisena sisään\nkaukalossa. Keveällä kädellä koskettaen pyydettiin minua ottamaan osaa\nateriaan. Meille leikattiin joitakuita lihapalasia ja ne asetettiin\nvatiin, mistä me, toisten esimerkkiä noudattaen, niitä otimme\nkäyttämällä siihen tarkoitukseen muita välikappaleita kuin omia\nsormiamme. Ennenkun aterialle käytiin, olivat kaikki saaneet pestä\nkätensä, siitä olivat palvelijat pitäneet huolen. Ei ollut siinä\nnähtävänä veitsiä, kahvelia eikä lusikoita, eipä vielä leipääkään,\nsillä kunnon kirgiisit eivät sitä käytä. Liha, mikä eteemme asetettiin,\noli harvinaisen maukasta. Kirgiisit ovat hyvin taitavia laittamaan\nruokaa lammaslihasta, taitavampia kuin yksikään sivistynyt kansa. Kuten\nsanottu, \"viisihaaraisilla\" me, teurastaja ja minä, kävimme käsiksi\nlihapalasiin ja minä ehkä olisin tullut käyttäytyneeksi varsin\n\"moukkamaisesti\", joll'ei teurastaja olisi antanut minulle tarpeellista\nohjausta. Kuuluu, näet, asiaan, että \"ylhäisempi mies\", kuten hän\nsanoi, ei kalua kaikkea lihaa luusta, vaan tulee hänen sittenkun on\nhiukan syönyt siitä, tarjota se jollekulle, joka istuu hänen\ntakapuolellaan piirissä. Näyttääkseni säädylliseltä tein minä tietysti\nneuvon mukaan ja uudet vierasystäväni kävivät kärkkäästi kiinni\nlihapalasiin, jotka minä heille ojensin. Miehestä mieheen tarjoiltiin\nmyöskin lientä, missä lammas oli keitetty, mutta minulla ei ollut halua\nsitä juoda.\n\nLammas oli pian nautittu terveydeksemme ja ainoastaan munuaiset olivat\ntähteinä vadissa. Muuan palvelija eli \"viinuri\" leikkeli ne palasiksi\nja taitavammin kuin eurooppalaiset viinurit hän suikahutti kullekin\ntulevan osan sormillaan suoraapäätä hänen suuhunsa.\n\nSelvityksen vuoksi virkkoi teurastaja kirgiiseille: \"näin ei ole meillä\ntapana tehdä\". Aterialta päästyä lähti yksi toisensa jälkeen pois ja\nnoudattaen teurastajan esimerkkiä minä paneusin pitkäkseni saadakseni\njotakaan lepoa. Isäntä ja emäntä istuivat vielä sairaan lapsensa\nvuoteen ääressä, ja liikuttavaa oli nähdä, mitenkä ruskeaihoinen\nkirgiisi armaasti hyväili kipeätä poikaansa. Vieläkään ei vieraiden\nkulku ollut tau'onnut, sillä ulkoa kuului kovaa kaviontöminää ja sisään\ntuli vieras kirgiisi, joka tervehdittyään isäntäväkeä alkoi puhella\nisännän kanssa kirgiisien kielellä, josta minä en saanut mitään\ntolkkua.\n\nMutta samoin kuin tässä, ajattelin itsekseni, kävi varmaankin\nkeskustelu Jobin aikana, vuoronperään, näet, puhuivat muukalainen ja\nisäntä, pitäen pitkiä esityksiä, joll'aikaa toinen istui pelkkänä\nkorvana. Emäntä seurasi tarkasti keskustelua, sen näki hänen\nelehtelevistä kasvon-ilmeistään; mutta hänellä oli lahja, josta moni\nhänen eurooppalaisista sisaristaan saattaisi kadehtia häntä, hän osasi\nolla vaiti. Keskustelujen tuloksena oli se että vieras mies otti\ntaskustaan paperin, minkä antoi isännälle, heitti hyvästi ja meni\nmatkaansa. Päivä alkoi jo sarastaa, kolme satuloitua hevosta\ntalutettiin jurtan ovelle, Iskak, Omskista kotoisin oleva seuralaiseni\nja minä hyppäsimme satulaan ja ratsastimme ulos varhaisena aamuhetkenä\nnähdäksemme erään maatalon, joka oli muutamain virstain päässä\nIrtishjoen varrella. Lähtiessäni kirgiisijurtasta en raskinut ottaa\nmukaani heidän niin kovin kalliina pitämäänsä puukkoani tuppineen, vaan\nannoin sen muistoksi jurtan emännälle, joka ilosta huudahtaen otti sen\nvastaan.\n\n\nKirgiisien luona talvella.\n\nUseimmat Omskin asujamista tuntevat kirgiisien kesäelämän, jotavastoin\nvarsin harvoille on tuttua, miten he elostavat talvis-aikana.\nVarmaankaan en minä koskaan olisi tullut käyneeksi heidän luonaan tähän\nvuoden-aikaan, joll'ei muuan tapaus olisi siihen vaikuttanut.\nKirgiisit, jotka kesällä asuvat jurtissa aukealla arolla, muuttavat\ntalveksi metsiin tahi notkoihin, missä ovat suojassa kylmiltä tuulilta.\nHe rakentavat siellä itsellensä huoneita turpeista ja palmikoivat\npajusta suojuksia karjallensa. Sellaiseen kylään minä matkustin\nenglantilaisen naisen, miss Kati Marsden'in seurassa, joka v. 1891\nkulki Omskin kautta matkallansa Kamtshatkaan, missä hän tahtoi oppia\ntuntemaan pitaalitautisten tilaa. Lukija on ehkä sanomalehtien\nvälityksellä tutustunut mainittuun naiseen, joka kotiuduttuansa tältä\nmatkalta sai pääsyn sekä Englannin kuningattaren että myöskin Wales'in\nprinsessan puheille. Viimeisten viestien mukaan, mitä olen Kati\nMarsden'ista nähnyt, oli hän matkalla Ameriikkaan, siellä esitelmillä\nkerätäkseen varoja, joilla perustettaisiin pitaalisten sairashuone\nKamtshatkaan. Oleskellessaan Omskissa kävi mainittu nainen muutamia\nkertoja meidän luona ja kerran hän lausui haluavansa saada nähdä\nmitenkä kirgiisit asuivat. Kun minulla oli joitakuita tuttuja\nkirgiisejä, päätimme me yhdessä tehdä huvimatkan heidän kyläänsä, joka\nsijaitsi kolmenkymmenen virstan päässä Omskista. Mutta meidän\nhankkeemme ei sujunutkaan niin hiljaa ja huomaamatta kuin olimme\naprikoineet. Päivää ennen kuin matkalle piti lähdettämän saapui\npoliisimestari luokseni, sanoen tulleensa kenraalikuvernöörin käskystä\nkuulemaan minne meillä oli aikomus lähteä. Tämä kaikki muka tapahtui\nsitä varten, että he voisivat edeltäkäsin ilmoittaa kirgiiseille meidän\naijotusta tulostamme heidän auliinsa. Jonkun tunnin päästä tuli\nkenraalikuvernöörin kirgiisiläinen tulkki, Oblai Hamov, ja ilmoitti\nsaaneensa käskyn seurata meitä tulkkina. Hänen kanssaan me sovimme\nsiten että hän ja minä ajaisimme yksissä ja miss Marsden toverinsa kera\ntoisessa reessä. Jo k:lo yhdeksän seuraavana aamuna oli Oblai Hamov\nminun luonani, mutta me saimme odottaa likemmä tuntikauden ennenkun\nMiss Marsden saapui. Häntä oli juopunut kyytimiehensä, joka vakuutti\ntietävänsä missä minä asuin, kuljetellut ympäri kaupunkia. Lopultakin\nhänen oli täytynyt kääntyä brittiläisen raamattuvaraston puoleen ja\nsieltä hän sitte sai erään, joka opasti hänet minun asunnolleni. Siinä\nsyy viipymiseen. Kummankin reen eteen oli valjastettu kolme hevosta, ja\nhyvää vauhtia mentiin poikki kahdenkymmenenviiden virstan laajuisen\nmetsättömän aron, joka erotti meitä siitä metsästä, missä kirgiisiauli\nsijaitsi. Metsän rinteessä oli meitä vastassa kirgiisi, päällään\nkirjava, pitkä päällysnuttu, joka oli kiinnitetty hopeahelaisella\nvyöllä. Hän ajaa karautti meidän edellämme koreassa satulassaan auliin.\nMe pysähdyimme ystäväni Ustan-Bekin tuvan edustalle, joka oli osaksi\npuusta osaksi turpeista. Sekä isä että poika olivat ovella meitä\nvastassa ja lausuivat meidät tervetulleiksi. Mutta ei ainoastaan nämä,\nvaan kaikki ylhäisemmät kirgiisit aulissa, niiden luku nousi\npariinkymmeneen mieheen, olivat juhlapukineissaan vieraita\nvastaanottamassa. Sulttaani Ustan-Bekillä ja hänen pojallansa oli\npäällään pitkät takit, jotenkin samallaiset kuin meidän yönuttumme,\nmitkä olivat reunustetut kultanauhuksilla. Lyhyeksi kerityissä päissään\noli heillä kalotit, jotka olivat runsaasti kullalla kirjaillut. Kun\nolimme tervehtäneet emäntää, kutsuttiin meidät teelle. Sen jälkeen\nmenimme ulos katselemaan aulia, jossa oli kaikkiaan parikymmentä,\nosaksi maahan kaivettua turvemökkiä. Kumminkin saattoi täälläkin\nhuomata, että araapilainen eli, jos niin sopii sanoa muhameedilainen\ntyyli on ollut rakennusmestareilla määräävänä heidän laatiessaan näitä\nyksinkertaisia asunnoita. Huoneuksen toisessa päässä oli ymmyrkäinen,\njurtantapainen rakennus, johonka sitten oli liitetty kapeampi\nsuorakaiteenmuotoinen kylkiäinen. Nämä mätästuvat ovat hyvin lämpimiä,\nsillä niiden seinät ovat parin kyynärän vahvuiset. Kaikki tuvat\nkylässä oli lakaistu puhtaaksi ja vasikoista ja lampaista ei nyt\nnäkynyt jälkeäkään heidän asumuksissaan. Yön ajalla olivat kirgiisit\npanneet kuntoon yhden jurtan, jonka seinät he olivat koristelleet\nkaikenkaltaisilla korukaluilla, jotta englantilaisnainen saisi jotain\nkäsitystä heidän kesäelämästään. Katseltuamme Ustan-Bekin karjaa,\npalasimme hänen asuntoonsa tietysti koko kirgiisijoukon saattamina.\nTäällä alkoi nyt miss Marsden ostella kaikellaisia kirgiisiläisiä\nesineitä ja vaatteita, joita hän saikin oikein sievän kokoelman.\nVieraiden kunniaksi lauloi nuori Ustan-Bek, säestäen laulantaansa\njollakin käsiharmonikan tapaisella soittokoneella, laulun, jota\nkirgiisit sanoivat laulettavan ainoastaan vanhempainsa tahi\nkorkea-arvoisten vieraiden kunniaksi. Sillä aikaa puuhaili naisväki\nkyökkiaskareissa viereisessä huoneessa. Me kurkistimme sinne, mutta\nruoanlaittaminen näytti käyvän sanan täydessä merkityksessä\nkäsinkoskettavaan tapaan, sillä, kuten edellä jo on sanottu, eivät\nkirgiisit käytä lainkaan kahvelia. Siksipä virkkoikin Miss Marsden: \"on\nparempi ettei ollenkaan näe\" (nim. miten ruokaa laitetaan). Kohta\ntuotiin sisään valmiiksi laitettu ruoka, jona oli keitettyä hevosen- ja\nlampaanlihaa riisisuurimoiden kera. Erinomaisen oivana herkkuna\ntarjottiin sydämestä lähtevää suurta hevosen verisuonta. Tulkki Oblai\nHamovista, joka oli syntyään kirgiisi, maistuivat herkkupalat hyviltä,\nmutta Miss Marsdenia, hänen naistoveriansa ja minua ei maittanut muu\nkuin lampaanliha. Kysymykseeni oliko hevosenliha yhtä hyvänmakuista\nkuin lampaanliha, sain Oblai Hamovilta tällaisen vastauksen:\n\"Hevosenliha on sangen maukasta, mutta kyllähän lammaslihakin on\nhyvää.\" Aterioiminen kävi jokseenkin säädyllisesti eikä siihen ottanut\naulin kirgiiseistä osaa yksikään muu kuin isäntä. Kirgiisiläiset\nseuralaisemme istuivat kaikin lattialla jalat ristissä allansa sekä\nseurasivat ahnain silmäyksin jokaista palaa, jonka me suuhumme\npistimme.\n\nSydämmellisesti he lähteissämme hyvästelivät meitä kaikkia, mutta\nsentään näin heidän hellivän hartaimmin tulkki Oblai Hamov'ia. Heidän\nsilmistään luki selvästi että he ajattelivat: \"hän on kumminkin yksi\nmeistä\". Tulkki oli muuten syntyisin Semiretsinskin alueelta ja oli hän\nviimeisen itsenäisen kirgiisisulttaanin veljenpoika. Muun muassa\nkertoi hän kotiseudultaan että siellä oli kaukana vuoristossa\nkivikirjoituksia, joita ei kukaan osaa lukea. Istuessamme reessä\nkotimatkalla sanoi Oblai Hamov olevansa oikein mielissänsä kirgiisien\nsäädyllisestä esiintymisestä meidän siellä ollessamme, sekä arveli että\nheidän aulissansa olot olivat sangen hyvällä kannalla. Vaikka he meiltä\nolivat kyllä kokeneet salata puutteitansa, ei minulta voinut jäädä\nhuomaamatta että kirgiisit saivat kelpo lailla kiristää nälkävöitänsä\ntalven ajalla. Tämän näki jo heidän ulkomuodostaankin. Ystävälläni\nVektur-Ganilla, jonka luona myöskin käväsin, olivat varat niin\nniukassa, ettei voinut tarjota edes lasillista teetä. Mutta kesällä\nhänellä sitä vastoin oli 20-30 tammaa lypsämässä ja mies joi kumissia\npäivät pääksytysten, niin että oli pyöreä naamaltaan kuin täysikuu.\n\nSamoinkuin ihmisillä, niin oli myös elukoilla toimeentulo\ntiukanlaista. Ulkona arolla etsivät heidän hevoslaumansa ravintoa\nlumen alta, jonka he kuopivat pois kavioillansa. Sittenkun hevoset\nensin olivat muokanneet lumen, seurasivat lampaat aivan heidän\nkintereillänsä keräilläkseen ruohonkorret, mitä hevosilta oli jäänyt\ntähteeksi. Hallitus on koettanut saada näitä kirgiisejä ryhtymään\nmaanviljelykseen, mutta ilman mainittavampaa menestystä. Minä\npuolestani kumminkin olen sitä mieltä, ettei tällainen toimenpide\nniinkään suuria vaikeuksia kohtaisi, kunhan sitä vaan ruvettaisiin\ntoteuttamaan käytännöllisellä tavalla. Sellainen käytännöllinen keino\nolisi lähettää mies varustettuna auralla heidän kyläänsä. Hän sitte\nopettaisi sekä hevoset että miehet auralla työskentelemään ja\nsiementäisi muutaman desjätinan alan maata kylän yhteiseksi. Sittenkun\nhe kerran olisivat saaneet korjata elon, he kyllä pian ryhtyisivät\nviljelemään maata. Ystäväni Vektur-Gan pyysi minua lähettämään mieheni\nauroineen heidän kyläänsä kyntämään ja kylvämään hänelle kappaleen\nmaata, mutta minä tarvitsin itse väkeni enkä voinut niin muodoin hänen\npyyntöönsä myöntyä. Hallituksen sitä vastoin olisi helppo moinen\ntoivomus täyttää, ja jos yritys täten onnistuisi, olisi otettu suuri\naskel Siperian vastaiseen edistymiseen nähden.\n\n\n\n\nXXV.\n\nViimeinen käyntini Om-siirtolassa ja ukkojenkodin hyvästijättäminen.\n\n\nTalven ja kevään aikana 1891 kävin viimeisen kerran Bugenen, Bojarkan\nja Rishkovan siirtoloissa ja jätin silloin niiden asujamet hyvästi.\nSydämmelleni rakkain oli kumminkin Om-siirtola aina ollut, osittain sen\ntähden että siellä asustivat useimmat Suomesta lähetetyt maanmieheni,\nosittain myöskin siksi että minun vaikutukseni siellä oli kantanut\nrunsaimman hedelmän. Muutamaa viikkoa ennen Siperiasta lähtöämme\nmatkasimme sinne omilla hevosilla koko perhe ja oleilimme siellä jonkun\npäivän. Sunnuntaina pidin jäähyväissaarnani uudessa kirkossa, jota\ntosin jo kauvan oli jumalanpalvelukseen käytetty, mutta joka vähäistä\nennen oli valmiiksi sisustettu ja maalattu sisäpuolelta. Päivä oli\nvakava sekä seurakunnalle että minulle. Mitä silloin tunnettiin ja\npuhuttiin, ei kuulu tähän. Sitä vastoin sopii kertoa hiukan juhlasta,\njonka vietimme siirtolasta lähtöämme edellisenä päivänä; tarkotan\nraittiusyhdistyksen vuosijuhlaa. Niinkuin edellisenäkin vuotena\nvietimme tätä juhlaa nytkin vähän matkan päässä kylästä joen rannalla\nolevassa lehdossa. Juhlakulussa, lippu ja kaksi viulunsoittajaa\netunenässä, vaelsivat yhdistyksen jäsenet ja kutsutut vieraat kylän\nläpi. Vieraiden joukossa oli saksalais-lättiläinen pastori, joka\nvast'ikään oli tullut Siperiaan, ja virolais-lättiläinen koulumestari.\nJuhlakentälle oli laitettu puhujalava, joka oli kokoonpalmikoittu\nviheriöistä koivunlehdistä ja muotonsa puolesta näytti saarnastuolilta.\nSiihen nousin minä ja pidin pidemmän puheen suurelle väkijoukolle\nsuomalaisia ja virolaisia, mikä tilaisuuteen oli kerttynyt. En voi\ntilan ahtauden takia esittää enkä muistakaan puhetta kokonaisuudessaan,\ntahdon kumminkin kertoa siitä muutamia kohtia, koska esitelmässäni\nkoskettelin joihinkuihin seikkoihin, mitkä lienevät lukijalle\ntuntemattomia. \"Rakkaat ystävät! Kokonnuttuamme viettämään\nraittiusyhdistys Aamuruskon toista vuosijuhlaa ja kun tämä samalla on\nviimeinen kerta, jolloin minä sen juhlaan osaa otan, sallittakoon minun\nluoda silmäys aikaan, minkä olen vaikuttanut teidän seassanne. Miten\nkurja tila teidän kylässänne vallitsi minun tullessani tänne kuusi\nvuotta sitte, sen te itse tiedätte, tarvitsematta minun sitä teille\nselittää. Mutta sallikaa minun kumminkin verrata toisiinsa teidän\nentistä tilaanne ja nykyoloja. Silloin oli kylässä lähes yhtä monta\nperhekuntaa kuin nytkin, mutta kuinka paljon onkaan kylä edistynyt jo\nulkomuotoonsakin nähden. Rakennus toisensa jälkeen on kohonnut\nturvemökkien sijaan. Siihen aikaan ei ollut olemassa kuin kolme à neljä\ntaloa, joilla oli maanviljelystä. Kaikki muut ansaitsivat elatuksensa\nkulkemalla venäläisiin työansiolle -- puhumatta niistä, jotka\nretkeilivät sinne varastamaan. Nykyään ei koko kylässä liene useampaa\nkuin kolme à neljä huonekuntaa, joilla ei ole maanviljelystä. Ennen oli\nkapakka kylttineen ensimmäinen ja tärkein rakennus kylässä. Nyt on\nsiinä asemessa kirkko ristineen ja koulukartano, mitkä ovat ne\nrakennukset, joihinka yleisö kokoontuu sen sijaan kuin se muinen\npakkausi kapakkaan. Ennen harjoitettiin salakapakoimista joka toisessa\nmökissä. Nyt ovat ne talot poikkeuksena, missä paloviinaa on edes\ntavattavissakaan. Ennen nähtiin juopuneita, repaleisia olennoita\nehtimiseen hoipertelevan kaduilla, nyt ne ovat kadonneet. Te itse\nolette sanoneet, että langenneessa joukkiossa ja juoppolalleissa\nsiirtolassa syntyi yhtä tyrehdyttävä mielentila kuin varpusparvessa\nmilloin haukka iskee sen keskeen, kun minä vakavasti ryhdyin\ntaistelemaan vallitsevia paheita vastaan. Vaikkakin muutos parempaan\npäin alkoi silloin, tahdon sentään julkisesti tunnustaa, ett'en minä\nolisi voinut saada mitään aikaan, ellei Jumala olisi herättänyt teidän\nsydämmissänne halua ottamaan osaa puhdistustyöhön. Raittiusyhdistys on\nollut paras ja ainoa avustajani olojen uudesta luomisessa. Sillä kaikki\nmitä minä täällä läsnäollessani olin rakentanut, hajoitti viina minun\npoissa ollessani. Raittiusyhdistyksen jäseniä on meidän kiittäminen\nsiitä ettei varastettua tavaraa enää tuoda kylään, ettei varkailla ole\nmitään kannatusta sekä että ne rupeavat häviämään. Näyttääpä ikäänkuin\nJumala olisi erityisellä siunauksella ja rakkaudella ottanut huomaansa\ntämän yhdistyksemme. Meillä on silmäimme edessä useampia Jumalan\nvitsauksia, jotka ovat kohdanneet yhdistyksen pahimpia vastustajia. He\novat nyt liittyneet meihin ja työskentelevät nykyjään yhdessä\nkanssamme. -- -- -- Itse olette huomanneet minkä tyydytyksen saa\nraittiina olemisesta, itse olette tulleet havaitsemaan mikä\ntaloudellinen etu teillä siitä on. Ennen oli Helsingin kylä pahimmassa\nhuudossa naapuristossa asuvain venäläisten kesken. Nykyään te itse\nsanotte, että yösijaa ei milloinkaan keltään kielletä, kun venäläiset\nvain kuulevat että on kotoisin Helsingistä. Jumalan kunniaksi ja\nlausuaksemme totuuden on meidän tunnustaminen kaikki tämä. Mutta synti\nja kiusaukset eivät nuku. Sen tähden tulee teidän olla alati\nvaroillanne ja karttaa kaikkia juovuttavia juomia niinkuin myrkkyä,\njota ne ovatkin, ja paeta niitä niinkuin tulta, joka helvetistä\nviritettynä saattaa turmella sekä ruumiinne että sielunne.\"\n\nPuheen jälkeen soittivat soittajat, joihin myöskin eräs virolainen\nsäkkipillillään yhtyi. Yhteinen päivällinen syötiin ulkona nurmikolla\nja tarjottiin teetä. Juhlavaroiksi oli jokainen tuonut hiukan, vaikka\ntosin me olimme pääasiallisen osan niitä varanneet mukaamme Omskista.\nJoukko virolaisia seisoskeli katselemassa meidän juhlanviettoamme ja\neräs heistä sanoi minulle: \"Teillä on paljoa hauskempaa kuin meillä,\nvaikkei teillä ole viinaa, jota me sitä vastoin nautimme.\" Iltasella\npoltettiin joitakuita rakettia, mitä aliupseeri Johannes Ivanoff oli\nvalmistanut. Olimme ulkona aina k:lo 10 saakka. Oli jo pimeä, mutta yhä\nkestävät leimaukset valaisivat pimeyttä. Tässä omituisessa valossa me\nkuljimme kylään. Kadulla vielä seisahdimme, sillä tällä kertaa\nerinomaista kotitekoista olutta oli jäljellä kaksi puolikkoa, jotka\npiti tyhjennettämän. Siinä lausui joku yhdistyksen puolesta minulle\nkiitoksensa.\n\nTällaisten juhlain katsoin olevan hyvin tärkeitä raittiusasian\nedistämiselle laajemmissa piireissä. Vakaumukseni on että\nkiitollisempaa työalaa raittiusasian ajamiselle tuskin löytyy kuin ovat\nvenäläiset kylät Siperiassa.\n\nOli vihdoin meidän tullut aika jättää Om-siirtola ja sikäläiset\nystävämme. Tuntehin, joita tuntee milloin on heitettävänä hyvästi siinä\nmielessä ettei enää tässä ajassa saa toisiansa nähdä, puristimme me\ntoistemme käsiä ja sen jälkeen me lähdimme matkalle zaimkaamme.\n\nKatkerin hyvästijättö oli meillä kumminkin jäljellä ja muisto siitä\nsaattaa sydämmen vieläkin kirventelemään. Se oli köyhäinhuoneessa\nolevien ukkojen hyvästijättäminen. Äiti rakastaa enimmän sairasta\nlastansa ja joka ihminen tulee enite kiintyneeksi siihen, joka on\nenimmän tarvinnut hänen apuansa, erittäinkin kun sellainen henkilö\nosottautuu kiitolliseksi saamastaan avusta. Mistähän sitte lie\njohtunutkin, sitä on vaikea sanoa, mutta miten tahansa, me olimme\nerityisesti kiintyneet ukkosiimme. Ennen lähtöämme zaimkasta kutsuimme\nme heidät rukoussaliin, missä yhdessä kiitimme Herraa kaikesta Hänen\nhyvyydestänsä meitä kohtaan kuluneina vuosina, sekä jätimme itsemme\nHänen huostaansa tuntemattomain päivien varalle, joita kävimme\nkohtaamaan. En voi unhottaa sitä näkyä, kun sokeat viimeisen kerran,\nääneensä itkien, käsillänsä sivelivät meidän poikaimme päitä ja\nkasvoja; pojat, näet, olivat olleet heidän uskolliset ystävänsä hyvinä\nja pahoina päivinä ja saatelleet heitä pitkiä matkoja ympäri aroa.\nMutta myötätuntoisuuttani heitä kohtaan, joilta puuttuu koti,\nsukulaiset ja isänmaa täällä maan päällä sekä sitäpaitsi näkö tahi\nterveys muuten, en voi paremmalla tavalla osottaa kuin ystävällisesti\nkehottaen näiden rivien lukijaa, ettei unohtaisi ukkojen-kotia\nSiperiassa, sillä se tarvitsee meidän apuamme.\n\n\n\n\nXXVI.\n\nPaluumatkalla Omskista Suomeen.\n\n\nKoettuani niin perinpohjin kuin mahdollista opastaa seuraajaani pastori\nErikson'ia Siperian omituisiin oloihin, lähdimme me sieltä Elokuun 16\np:nä 1891, jolloin olimme oleskelleet Omskissa päivälleen kuusi vuotta.\nKun me lossilla kuljimme Irtishin poikki jatkaaksemme matkaa\nhevoskyydissä Tjumeniin ja viimeisen kerran näimme Omskin, semmoisenaan\nkuin se siinä sijaitsi niin rauhallisena varhaisena aamuhetkenä,\ntunsimme että se oli anastanut suuremman sijan meidän sydämissämme kuin\nolimme luulleet. Tosin olimme saaneet kokea monia suruja ja\nvaarallisuuksia tässä kaupungissa, mutta Jumalan käsi oli suojelevana\nlevännyt meidän päällämme. Monta ystävää jo olimme saaneet ja kaupungin\nsivistyneiden venäläisten puolelta oli osaksemme tullut ystävyys ja\nluottamus, jota me aina säilytämme rakkaassa muistossa.\n\nSekä avuksi matkalla että myöskin jollain tavoin osoittaakseni\nkiitollisuuttani \"Saaren vaarille\", joka oli ollut ystäväni ja toverini\nmonissa vastuksissa Siperiassa, toin minä hänen poikansa, aliupseeri\nJohannes Ivanoffin mukanani Suomeen, mistä hän syksymyöhällä samana\nkesänä palasi takaisin Siperiaan. Me tarvitsimme kaksi troikkaa tai,\ntoisin sanoin, kaksi tarantassia, joiden kummankin eteen oli\nvaljastettu kolme hevosta.\n\nSiten jatkoimme matkaa yötä päivää yli kauniin, mutta yksitoikkoisen\naron, kunneka neljäntenä päivänä tulimme Tjumeniin. Kun olin vanha\ntuttu useimmissa postitaloissa, sain tehdä selkoa minne matkustimme ja\nmiksi muutimme pois Siperiasta. \"Ettekö voineet viihtyä meidän luona?\"\nkyseltiin alinomaa. Suurista siirtolaislaumoista, joita tiellä tuli\nvastaamme, voi päättää että huhu Venäjällä uhkaavasta nälänhädästä oli\ntodenperäinen. Omskin ja Tjumenin välillä kohtasimme noin tuhatkunnan\nsiirtolaista. Jota kauvemmas me tulimme länteenpäin Omskista, sitä\nkuivuneempia olivat sekä pellot että aro. Sen vuoksi siirtyivät ei\nainoastaan venäläiset Euroopan puolelta, vaan myöskin siperialaiset\nKurganien ja Jaluterovin piireistä, jotka niinmuodoin kokivat välttää\nnälänhätää muuttamalla kauvemmaksi itäänpäin, missä kuivuus ei ollut\nniin lopelle polttanut kaikkea kasvullisuutta. Suuren siirtolaisjoukon\ntakia, mikä kokoontui Omskiin, puhkesi siellä seuraavana talvena\nraivoamaan kova kulkutauti, lavantauti, joka saattoi monta ihmistä\nhautaan. Kaupungin kustannuksella avattiin siellä keittolaitoksia,\nmissä hädänalaiset voivat kerta päivässä tyydyttää nälkäänsä. Miten\nperinpohjainen kato oli ollut eurooppalaisessa osassa Venäjää, tulimme\nläpi matkustaessamme näkemään. Suuria aloja, joihin oli viljaa\nkylvetty, oli melkein mustalla mullalla. Siellä täällä vaan saattoi\näkätä jonkun pikkuisen eloauman.\n\nTjumeniin tulimme, kuten jo on mainittu, neljäntenä päivänä Omskista\nlähdöstämme. Jäimme kaupunkiin päiväkaudeksi, sekä saadaksemme kylpeä\nmatkatomun ruumiistamme että myöskin sitä varten, jotta heikommat\nperheenjäsenet saisivat tarpeellista lepoa. Sen jälkeen kuin me ensi\nkerran olimme matkustaneet Tjumenin kautta, oli kaupunki saanut\nrautatien ja asemahuoneen, jonka vertaista komeudessa, niin syvällä\nSiperiassa kuin onkin, saanee etsiä Suomen rautateillä. Paitsi että\nrautatien-asemalle oli laitettu istutuksia ja kaunistuksia, oli itse\nkaupunki suuresti edistynyt sekä siisteyden että rakennustensa suhteen.\nJuna lähti Tjumenista k:lo 11 i.p. Toisena päivänä jälkeen puolisen\nolimme Jekaterinenburgissa ja saman päivän iltana lähdimme kulkemaan\nUraalin vuorijonon yli, joka vielä erotti meidät Euroopasta. Puolenyön\naikana jätimme taaksemme Aasian maan ja tulimme Euroopan puolelle,\nmistä seikasta meitä kulkeissamme muistutti nuo kolme asemaa: Aasia,\nUraali ja Eurooppa. Vaunut olivat täpösen täynnä, sillä kauppamiehiä\nkaikista kansa- ja uskokunnista oli matkalla Nizhni-Novgorodiin. Me\nemme saaneet makuupaikkoja muille kuin lapsille ja kun otaksuin että\ntoisessa luokassa ehkä olisi tilaa, niin menin etsimään konduktööriä.\nToisessa luokassa istui muuan lihava vanhanpuoleinen herrasmies, joka\nhyvin äreästi kysyi minulta mitä tahdoin. Kun sanoin hakevani\nkonduktööriä, ärjäsi hän sopimattomalla tavalla: \"Mitä te hänestä\ntahdotte?\" -- Sana sanasta, naapuri-kulta, arvelin minä ja vastasin\nyhtäläisellä äänellä: \"itsepähän tietänen mitä hänestä tahdon\".\nTällainen vastaukseni teki erinomaisen rauhoittavan vaikutuksen\nherraamme, joka nyt kysyi minulta kohteliaalla äänellä, olinko\nulkomaalainen, sekä esitteli itsensä, ilmoittaen olevansa rautatien\nylitarkastaja Uraalin rataosalla. Syntyperältään oli hän englantilainen\nja sanoi olevan itsellään sukulaisia Helsingissä. On muuten tärkeätä\nVenäjällä, ettei hopussa nolostu, vaan on lujaa miestä puolestansa,\netenkin jos on tekemisissä virkamiehen kanssa. Mutta syynä siihen että\nylitarkastaja kävi niin leppyiseksi, luulen olleen sen asianhaaran että\nolimme ainoastaan kahden kesken vaunussa pimeänä yönä Uraalin\nvuoristossa, sekä että hän hoksasi, jotta en ollut niin vähällä\nsäikytetty. Kolmantena päivänä Tjumenista lähdöstämme, aamusella,\nsaavuimme Permiin. Useampia höyryveneitä oli siellä täysin\nlähtövalmiina odotellen vain junan tuloa. Pian saimme kantajia, jotka\nsiirtivät kamppeemme erääseen Kamenskin veljesten postilaivaan, joka\nniinikään oli valmis lähtemään. Ennätimme hädin tuskin varustaa\nitsellemme ruokavaroja ennen kun annettiin merkki lähtöön ja\njättiläisalus alkoi liikkua viedäkseen meidät 25-30 virstan nopeudella\ntunnissa pitkin Kama-jokea Kasaniin ja sitten Volgaa myöten\nNizhni-Novgorodiin.\n\nMinä vuokrasin hytin, jossa oli kolme sijaa, mitkä tarpeeksi riittivät\nkahdelle aikaihmiselle ja molemmille lapsille, lvanoffin paikka oli\nvälikannella. Hytit ovat jokialuksissa pienten kammarien kokoisia ja\nniissä on suuret akkunat. Kun kerran on maksanut kajuuttansa, saa siinä\nisännöidä niin kauvan kuin matka kestää; aivan niinkuin huoneustossa,\njonka on vuokrannut. Tilaa niissä on niin paljon että voi asettaa\nsuuremman pöydän lattialle ja aterioida omassa hytissään. Mitä\neväsvakassa on, ladotaan pöytään, ja jos mitä puuttuu, niin saa sitä\ntilata itselleen. Vaikk'ei tahdo muuta kuin lautasen veitsineen ja\nkahvelineen, niin ne saa; ja jos taas tahtoo päivällisen kolmella à\nneljällä ruokalajilla taikka vaan annoksen ruokaa, niin kaikki voi\nsaada mielensä mukaan. Vapaus on rajaton ja kukin elää miten tahtoo ja\nmiten kunkin kannattaa, tuntematta itseänsä toisista riippuvaksi.\nKäsket viinurin ja kysyt häneltä paljonko vadillinen keittoa viidelle\nhengelle maksaa. Hän juoksee hakemaan vadin ja selittää antavansa\nsellaisen ruplasta. \"Suurempi vadillinen täytyy ruplalla saada!\" -- \"Me\nvoimme antaa pienen vadin vielä lisäksi, meillä ei ole yhtään tätä\nsuurempaa.\" Jokseenkin niin ne asiat käyvät.\n\nMatkustusta Kama-joella, jonka rannat ovat täynnä kunnaita ja\nvaihtelevaiset, kiittävät kaikki matkustajat hupaiseksi. Kuulinpa\nmaanmieheni vapaaherra Aminoffin sanovan että matkustaminen tällä\njoella tuntuu hänestä hauskemmalta kuin mikään muu höyrylaivamatka\nEuroopassa. Mutta, lisäsi hän, kenties se tulee siitä että muutos\ntuntuu niin suurelta, kun tullaan Siperiasta Eurooppaan. Olipa\nasianlaita miten tahansa, niin on tämä laivamatka sangen herttainen.\nKyliä ja pikku kaupungeita sijaitsee kauniin luonnon ympäröiminä joen\nrantamilla viheriäin lehdistöjen peitossa. Kun istuu valvoen myöhempään\nillalla -- eikähän ketään matkustavaisista näy haluttavan mennä levolle\n-- niin näkee siinä kulkevan jokialuksia toinen toisensa jälkeen. Nämä\nnäyttävät, sähkövalolla valastuine akkunoineen, kaksikerroksisilta\nhuviloilta.\n\nJos matka tapahtuu kevätkesästä, niin kuulee siellä satakielen laulaa\nlivertelevän joka metsikössä. Suurin satama Permin ja Nizhni-Novgorodin\nvälillä on Kasanin satama. Kun laiva seisoo siinä ainoastaan kaksi\ntuntia ja kaupunki on kahden virstan päässä satamasta, niin ehtii vaan\nhät'hätään käväistä sitä katsomassa. Me käytimme tilaisuutta\nsaadaksemme käsitystä siitä millainen Kasan oli näköjään ja lähdimme\nsinne raitiovaunulla, joka meni aina kaupungin keskustaan saakka. Minun\nhuomioni kiintyi heti esikaupungeissa oleviin komeihin puutarhoihin.\nTataarit, joilla yksinomaan on hallussaan seudun hedelmäkauppa, ovat\nvarmaankin niiden isäntiä. Elämä Kasanin satamassa on hyvin kirjavaa.\nKun kaikki alukset, sekä Kaspian merelle menevät että myöskin ne, jotka\nkulkevat Permin ja Nizhnin välistä linjaa, poikkeevat Kasaniin, on sen\nsatamassa alinomaa kymmenkunta höyrylaivaa; yksi lähtee ja toinen\ntulee. Sillalla seisoksii tataareja, jotka kaupittelevat kaikellaisia\ntavaroita. Tuotteita, mitä matkustajat usein ostavat mukaansa, on\nlavealta kuuluisa Kasanin saippua. Kun menee ylemmäs kauppapaikoille\npäin, jotka ovat parinsadan metrin päässä sillasta, on kuljettava\nalueen poikki, mikä molemmin puolin tietä on täpösen täynnä\nkaupustelijoita, jotka kokevat kilvan huutaa, toinen toistansa kovemmin\ntarjoillen tavaratansa kaupaksi. Kaikellaisia hedelmiä, kaloja,\nlämpöisiä piirakoita, juustoa, lihamakkaraa, kaviaaria ja kaikkea mitä\nsuinkin ajatella voi, on siellä tarjolla.\n\nKasanissa kuulimme kerrottavan, että Volga-virtaan, päivänmatkan päässä\ntäältä, oli muodostunut hiekkasärkkä, jonka yli olisi vaikea päästä.\nSaavuttuamme mainitulle paikalle huomasimme puheen todeksi. Meidän on\nruvettava ankkuriin, samoin kuin satakunnan muun aluksen. Paikka on\näkkiä muuttunut joen päälle rakennetun kaupungin näköiseksi.\nVihellystä, piipittämistä ja huudon hoilatusta joka taholla. Jäämme\nlaivaan yöksi, mutta seuraavana aamuna varhain saamme käskyn sälyttää\nitsemme lotjaan, jolla meidät viedään särkän ylitse toiseen alukseen,\nminkä piti kuljettaa meidät Nizhni-Novgorodiin.\n\nTässä laivassa, jolla ei ollut varaa antaa erityisiä hyttejä kaikille\nsalonkimatkustajille, oli meidän pakko asustaa kannella olevassa\nsuurehkossa kajuutassa yksissä kahden Petropavlovskista Siperiasta\nkotoisin olevan tataarilaisen kauppiaan ja erään kadetin kanssa, joka\noli Sarapoletsista. Kauppiaat olivat matkalla Nizhni-Novgorodiin\nmarkkinoille, minne veivät jouhia ja villoja 200,000 ruplan arvosta.\nOlimme tavanneet samat kauppamiehet jo Tjumenissa ja matkan varrella\noli välillämme syntynyt jonkunlainen molemminpuolinen luottamus, mikä\nosottausi siinä että he meidän palvelijamme huostaan jättivät\nkapineensa, kun jossain satamassa poistuivat laivasta. Vanhempi\ntataari näytti olevan hieno mies. Ylimalkaan olen minä tataareista\ntullut hyvään käsitykseen ja turvallisesti voi luottaa heidän\nrehellisyyteensä. Heidän luonteessaan on jonkunlaista karkeutta, mikä\nsuuresti muistuttaa suomalaisia. Nuorempi tataari oli enemmän\nhilpeämielinen ja laski leikkiä kadetin kanssa. Muun muassa rupesivat\nhe kerran keskustelemaan moniavioisuudesta. \"Ihan varmaan on meillä\nsiinä kohden asiat paremmin kuin teillä\", sanoi tataari. \"Te ette voi\nottaa useampaa kuin yhden vaimon, mutta me saamme pitää yhtä monta\nvaimoa kuin kukon hoteissa on kanoja --, kas sillä tapaa me voimme\ntehdä\", hän virkkoi ja nyökkäsi härsyttävästi päätänsä kadetille.\nToinen tataari ja minä istuimme ja kuuntelimme heidän ilveilyänsä.\nTehden ääneni vakavammaksi kysyin minä, eikö monivaimoisuus heidän\nmielestänsä, katsoen puolelta tai toiselta, ollut pahe, jota pitäisi\nvälttää. Mutta molemmat tataarit puolustivat sitä, vaikkei juuri\nerittäin kiihkeästi. Saattaahan sattua, he arvelivat, että liitetään\nyhteen kaksi niin erilaista luonnetta, että heidän on mahdotonta pitää\nitseänsä onnellisina toinen toisensa yhteydessä. Silloinhan on parempi\nettä mies saa hakea itsellensä toisen vaimon, jonka kanssa heidän\nluonteensa paremmin sopivat yhteen. \"Edellisen kohtalo jää kaikkea\nmuuta kuin hupaiseksi sen jälkeen\", muistutin minä. \"Laki säätää, että\nmies on kuitenkin velvollinen pitämään huolta ja hoitoa ensimmäisestä\nvaimostaan, niin ettei hän missään suhteessa joudu kärsimään mitään\",\nhuomautti tataari. Minä tajusin, että meidän kummankin käsitys naisen\nasemasta oli niin erilainen että ajatusten vaihto siitä asiasta oli\nmahdotonta. Ei kumpikaan näistä matkatovereistamme elänyt moniaviossa,\nja kaikesta mitä vanhempi kertoi perhe-elämästään, selveni että hän\npiti avioliittoaan onnellisena, vaikka se oli lapseton. Oltuamme\nmatkakumppaneina kokonaisen viikon heitimme me toisillemme hyvästi\nNizhni-Novgorodin valkamassa. Me otimme kuormahevosen kapineitamme\nkuljettamaan ja vaunut itseämme varten ja niin ajoimme erääseen\nrautatienaseman likellä olevaan hotelliin. Kun siellä astuimme\nvaunuista maahan, teki muuan poliisi meille kunniaa sekä toivotti hyvää\nmarkkinaonnea. Hän arvatenkin otaksui, että me olimme tulleet kuten\nuseimmat muutkin, kauppa-asioille. Viivyimme Nizhni-Novgorodissa\nlikemmä kaksi päivää, saadaksemme jonkinlaisen käsityksen\nmarkkinaelämästä, joka nyt oli noussut ylimmilleen. Mutta pian tulimme\nnäkemään, ettei tällä kertaa saa muuta kuin varsin pintapuolisen\nkäsityksen markkinoista. Tulen ehkä kertomaan toistamiseen yhtä ja\ntoista, mitä jo olen tästä kaupungista lausunut kuvaillessani matkaamme\nOmskiin, mutta sitä ei tässä voi välttää.\n\nNizhni-Novgorod sijaitsee Volgan oikeanpuolisella rannalla, siinä missä\nOka yhtyy Volgaan. Itse kaupunki on korkealla mäellä, mistä tarjoutuu\nlavea näköala väkirikkaan kuvernementin yli. Tiedämmehän, että\nNizhni-Novgorodin kuvernementissa on neljää vertaa enemmän väkeä kuin\nSuomenmaassa. Korkeammalla oleva kaupunki on sangen hyvin rakennettu ja\nmelkein yhtä suuri kuin Helsinki. Merkillisyyksien joukossa, joita\ntavallisesti käydään katsomassa, on vanha linna \"Nizhnin Kreml\",\nikivanha kirkko ja ennen kaikkea vanha tuomiokirkko, jonka portailta\nesitettiin merkillisin puhe, minkä ehkä milloinkaan kukaan venäläinen\non pitänyt ja jonka seurauksien laajaperäisyyttä puhuja ei itsekään\nosannut aavistaa. Puhuja oli Kusma Minin, Venäjän suurin isänmaan\nystävä, joka on haudattuna saman tuomiokirkon muurien sisälle.\nOhjasimme askeleemme tuomiokirkolle ja pyhällä kunnioituksella astuimme\npaikalle missä Kusma Minin on seisonut. Kenties eivät kaikki lukijamme\ntunne tämän miehen historiaa ja sen vuoksi tahdon lyhyesti kertoa\nNizhni-Novgorodin portailla tapahtuneen kohtauksen.\n\nEi koskaan ole Venäjänmaan tulevaisuus näyttänyt himmeämmältä kuin sinä\naikana. Puolalaiset olivat taistelussa lyöneet venäläiset, heidän\ntsaarinsa oli kaatunut ja Moskova oli valloitettu. Alakuloisuus oli\nvallannut heidät kokonaan eikä näkynyt missään johtajaa Venäjän\nkansalle. Silloin astui esiin yksinkertainen Nizhni-Novgorodin porvari,\nKusma Minin. Jumalanpalveluksen päätyttyä piti hän tuomiokirkon\nportailta puheen, jossa kuvaili väkijoukolle isänmaan suurta vaaraa.\nNyt oli jok'ikisen velvollisuus uhrata kaikkensa isänmaan alttarille.\nHän laski kalleutensa ja rahansa kirkon oven eteen ja kehotti muita\ntekemään samoin. Isänmaallinen innostus heräsi, ja pian oli koko tori\nläjäpäissä täynnänsä kaikenkaltaista kallista tavaraa. Sotajoukko\nkerättiin kokoon ja varustettiin. Sen mukana retkesi myöskin Kusma\nMinin Moskovaan ja he karkoittivat muukalaiset sieltä matkoihinsa.\nJuuri samaan aikaan nousi Romanovin suku Venäjän valtaistuimelle. Kusma\nMinin on kiitolliselta synnyinmaaltaan saanut hautansa tuomiokirkossa,\nmissä Nizhni-Novgorodin ruhtinaat lepäävät. Lamppu palaa alati Kusma\nMininin haudalla ja keisarilliset eivät koskaan Nizhni-Novgorodissa\nollessaan jätä käymättä hänen lepokammiossaan. Syvällisellä hartaudella\nseisoimme hänen haudallaan, sillä me tiesimme ja tunsimme, että\njokaista joka on uhrannut kaikkensa synnyinmaansa hyväksi, on\njälkimaailman pidettävä kunnioittavassa muistossa. Kun vielä\nlisään että yläkaupungissa on luteerilainen kirkko ja pappila,\nkuvernöörin-talo ja kadettikoulu, voin jälleen palata varsinaiseen\nmarkkina-kaupunkiin.\n\nMarkkinakaupunki sijaitsee niemekkeellä, joka muodostuu Okan laskiessa\nVolgaan. Pitkän sillan kautta on se yhteydessä itse Nizhni-Novgorodin\nkanssa. Messukaupunki, kuten markkinakaupunkia nimitetään, koska\nmarkkinat ovat saaneet alkunsa siten että kansaa eri osista\nmaata kokoontui messulle eli juhlalle, jota vietettiin eräässä\nNizhni-Novgorodin lähistöllä olevassa luostarissa, on täynnänsä\nmakasiineja ja asuinhuoneita, jotka ovat avoinna ainoastaan\nmarkkina-aikana, kirkkoja, pankkeja, teaattereita, hotelleja ja jos\njonkinlaisia huvipaikkoja. Erinomattain komea on tuomiokirkko, joka on\nrakennettu markkinamiesten antamilla lahjoilla sekä markkinapaikan\nkeskellä oleva talo, missä on pankki, pasaashi, ravintola y.m.\nPasaashissa soittaa kaksi soittokuntaa vuoronperään. Se on se paikka,\njonne markkina-aikaan kokoontuu kaikki mitä kaupungissa on somaa ja\nloistavata. Muissa paikoissa esiintyvät kuuluisimmat laulajat ja\nlaulajattaret, joita aina kosolta vierailee Nizhni-Novgorodissa\nmarkkina-aikana. Aikomuksemme oli saada katsahdus markkinaelämästä,\nmutta milloin ja missä kauppoja tehtiin, sitä ei nähnyt. Pikkukauppa on\nsiellä vähäarvoista ja paraasta päästä tapahtuu vähittäismyynti\npasaasheissa. Pitkät linjat eli kadut makasiineja täynnä yhtä lajia\ntavaraa, tuhansittain ajureita, jotka kuljettavat tavaroita, uusia\nesineitä joka taholle minne silmää käänsi, tataareja, kiinalaisia,\npersialaisia, araapilaisia, sartteja, englantilaisia, ameriikkalaisia,\nsanalla sanoen kansaa kaikkia lajia mitä maan päällä asuu, vilisee\nsiinä sekaisin kirjavassa paljoudessa. Muutamassa tunnissa väsyy niin\nkatselemiseen, että on melkein tylsistynyt ja välinpitämätön kaikki\nkaikesta. Täytyy olla jotakin oikein eriskummaista, mikä edes voi\nitseensä kiinnittää huomiotamme. Sen tähden tyydyimme jättämään koko\nkomeuden jo toisena päivänä ja jatkoimme matkaamme Moskovaan. Kuten\nhöyrylaivoilla, samoin myöskin on rautateillä Venäjällä hiukan toisin\nkuin Suomessa. Kun matkustajatulva oli niin suuri, että sai odottaa\nkokonaisen tunnin ennenkun pääsi pilettiluukulle, saattoi jo edeltäpäin\narvata miten vaikeaksi kävisi saada edes hiukankaan mukiinmenevätä\nyösijaa. Menin sen vuoksi konduktöörin pakeille ja pyysin hänen\nneuvomaan meille jonkun vaunun, missä ahdinko ei olisi niin suuri kuin\ntavallisissa vaunuissa. Mutta osaamatta odottaa sen suurempaa\nmyötätuntoisuutta hänen puoleltaan meitä kohtaan, lisäsin: \"olen\nosottava teille siitä kiitollisuuteni\". Hän pyysi meidän odottamaan\nsiksi kuin kaikki olivat asettuneet paikoilleen ja sitte hän lähetti\nerään palvelusmiehen saattamaan meidät vaunuun, missä ennestään oli\nainoastaan muutamia henkilöitä. Kiitollisuuttani konduktööriä kohtaan\nminä osotin siten että annoin hänelle ruplan juomarahaa. Se rupla tuli\nkyllä ansaituksi matkan varrella. Joka suuremmalla asemalla hän kysyi\nmeiltä, tahtoisimmeko saada vettä teekannuumme. Kiitollisuutensa\nosotteeksi toimitti konduktööri meille vettä. Iltasella hän toi\nmuutamia ohkaisia lautoja, jotka me taisimme asettaa lyhyiden penkkien\nvälille ja siten laittaa itsellemme säällisen yövuoteen. Aina kun hän\nkävi meidän vaunumme läpi, muisti hän katsoa että lapsilla oli\nhuopapeitteet ympärillään. Kun muistaa noiden konduktöörien\nystävällisyyttä, josta he tosin saavat juomarahaa, eivät meidän kopeat,\njäykät konduktöörimme näytä juuri miellyttäviltä. Muukalaiselle\non hyvä asia, että hän voi Venäjällä toivoa saavansa apua\nrautatienpalvelijoilta, ja mielellään hän heille siitä antaa vähäisen\npalkkion.\n\nMatkakumppanina oli meillä muiden muassa eräs moskovalainen kauppias,\njoka ei sanonut milloinkaan pitävänsä tapana maata matkustaessaan\nrautatiellä. Hän joi kaiken yötä teetä herkeämättä. Venäläiset\nmaistelevat teelasiansa, niinkuin totimiehet Suomessa totiansa.\nNiinpian kun joko puolisoni tai minä kohotimme päätämme, oli hän heti\nteessänsä käsin, ystävällisesti pyytäen juomaan lasin hänen kanssansa.\nHän oli viisaasti varannut mukaansa lasia myöskin vieraitten varalle.\nSaatuani unta kyllikseni noudatin hänen pyyntöänsä ja join teetä\nkanssansa. Pian tuli puheeksi Suomen olot ja Moskovskija Vjedomosti.\n\"Minä en juuri välitä politiikasta, vaan pidän huolta omista\nasioistani, mutta kummalliselta minusta tuntuu että hommataan muutoksia\nSuomen oloissa, vaikka suomalaiset itse ovat aivan tyytyväisiä niihin\",\nsanoi moskovalainen kauppias, ja todennäköisesti hän lausui\nmielipiteen, joka on yhteinen Venäjän suurelle yleisölle. Hän kyllä\nkäsitti, ettei heidän lehtensä asioita paranna, vaan pahentaa. Mutta\nhäpeä ja vastuunalaisuus ei ole kohtaava Venäjän kansaa, vaan noita\nkunnottomia sanomalehtimiehiä itseänsä ja kaikkia niitä, jotka heidän\ntakanansa piilevät. -- K:lo 11 a.p. saavuimme Moskovaan ja menimme\nasumaan meille vanhastaan tuttuun paikkaan, S:t Petersburg-nimiseen\nhotelliin. Mainitussa hotellissa, joka on lähellä \"punaista porttia\",\nvoi asua hyvin halvalla. Saa nimittäin 1 ruplan 50 kopeekan\nvuorokautisesta maksusta jotenkin suuren huoneen, joka on väliseinillä\njaettu kolmeen kammariin. Mistään ylimääräisistä menoista ei ole\npuhettakaan ja laskunsakin tietää itse tarkoin edeltäpäin.\n\nJäimme Moskovaan muutamaksi päiväksi sekä katsellaksemme kaupunkia ja\nranskalaista näyttelyä, joka silloin oli avattu, että myöskin minä\nheittääkseni hyvästi Moskovan konsistoorion, jonka alaisena olin ollut\nkuusi vuotta. Kuten aina kohtelivat konsistoorinjäsenet nytkin minua\nerittäin ystävällisesti. Kenraalisuperintendentin luoksi olin eräänä\niltana kutsuttuna teelle. Muutoin ei minulla konsistoorista ollut\nmitään tukea toiminnassani Siperiassa. Ei mitään ehdotuksia, joita minä\nsille tein, otettu korviin. Sen jäsenet näkyivät otaksuvan osaavansa\narvostella asioita, joita he eivät olleet nähneet ja joiden käyttöä he\neivät ymmärtäneet; ja vaikka he panivat alttiiksi melkoisia summia\nSiperiassa olevien virolaisten ja lättiläisten hyväksi, niin eivät\nantaneet ropoakaan inkeriläis-suomalaisten auttamiseksi, jotka ovat\nkantaväestönä luteerilaisissa siirtoloissa. Työ virolaisten ja\nlättiläisten hyväksi oli myöskin velttoa. Autettiin, mutta juuri kun\npäästiin niin pitkälle että vähäinen apu olisi vielä ollut tarpeen työn\nedistymiseksi, silloin sanottiin \"seis!\", ja siten oli murrettu\npontevan opettajan vaikutushalu ja kyky. Tein konsistoorille useampia\nehdotuksia silloin kun olin virolais-lättiläisen seurakunnan\nesimiehenä, mutta turhaan. Jos Suomen hallitus olisi kohdellut minua\nsamallaisella välinpitämättömyydellä, niin ei kenraalisuperintendentti\nCossmann olisi saattanut Siperiassa toimittamansa tarkastuksen jälkeen\nantaa sikäläisistä suomalaisista sellaista lausuntoa että \"he olivat\nison matkaa edellä muista kansakunnista\".\n\nKun kaikki tämä jätetään huomioonottamatta, ei ollut mitään\nnurjamielisyyttä vallinnut konsistoorin ja minun välilläni.\nMaanmiehemme Backman, joka on Pyhän Mikaelin kirkon esipappina\nMoskovassa ja samalla konsistoorin asessorina, ymmärsi kyllä että\nminulla oli ollut oikeus puolellani, ja oli pahoillansa siitä etteivät\nehdotukseni olleet tulleet hyväksytyiksi.\n\nHyvin miellyttävää oli katsella näyttelyä, jonka ranskalaiset olivat\npanneet toimeen Moskovassa. Kuitenkaan ei siitä voinut olla tulematta\nsiihen käsitykseen että koko puuhan tarkoituksena oli saada kiskotuksi\nkelpo tavalla rahoja siellä kävijöiltä. Senpä tähden ei koko näyttely\nMoskovassa saavuttanut lainkaan yleistä suosiota, vaikka Ranskassa oli\narveltu aivan toisin. Suurissa parvissa näki ranskalaisia\nmatkailijoita, joita siihen aikaan oleskeli Moskovassa ja joita me\ntapasimme sekä näyttelypaikalla Kremlissä että palatsissa.\n\nKun mielemme teki näkemään Moskovassa olevaa keisarillista palatsia,\nkäännyin poliisimestarin puoleen ja sain väelleni pääsyliput sinne.\nYhdessä meidän kanssamme pääsi eräs ranskalainen seurue palatsiin,\njonka kokonaisuudessaan meille näytteli muuan palvelija. Korkeita\nsaleja runsaasti koristelluin pylväsrivein, jotka olivat kullatut ja\njoihin kalliita kiviä oli kiinnitetty -- siinä kuva mikä on muistiin\njäänyt käynnistäni palatsissa. Kappaleen matkaa keisarillisesta\npalatsista, missä hallitsija aina Moskovassa käydessään pitää asuntoa,\non osasto, missä kruunun kalleuksia säilytetään. Sinne pääsee jokainen\nilman pilettiä. Siellä saa nähdä kaikki kruunauspuvut sekä vielä\nvaltakunnan kruunun ja valtikan. Tarumaiset aarteet kallisarvoisia\nastioita ja jalokiviä, satuloita ja aseita häikäisee siellä silmää.\nMutta mielessään tuntee, katsellessa kaikkea tuota rikkautta, jonka\nraha-arvoa tuskin voidaan määrätä, ettei onnellisuus ole riippuvainen\nsellaisten omistamisesta.\n\nEnimmin minua miellytti katsella sitä osastoa, missä säilytettiin\nhalvempiaineisia mutta historiallisessa suhteessa arvokkaita esineitä.\nPietari Suuren yksinkertaisen kätkyen ja halvan poikamies-aikuisen\nsängyn, re'en, jolla Napoleoni pakeni Moskovasta, suunnattoman suuret\nkullatut ajopelit, joissa Katariina II oli matkustanut Pietarista\nMoskovaan, Pietari I:sen saappaat ja hänen omatekoiset huonekalunsa\nsekä määrättömän joukon muita samankaltaisia kapineita sai siellä\nnähdä.\n\nEnnenkun lähdimme Kremlistä, kävimme Uspenskin tuomiokirkossa, sillä\nMoskovan kauniiseen Vapahtajan katedraaliin, josta olen puhunut\nkertomuksessani matkasta Omskiin, ei sillä kertaa päässyt.\nPalveluhaluinen kirkonpalvelija näytteli meille kirkossa olevat\npyhäinjäännökset, -- kunnia, joka ei tule kaikkien kirkossa kävijäin\nosaksi. Muun muassa avasi hän kallisarvoisen rasian, missä lasin alla\nsäilytettiin kappale pyhän Nikolain ruumista kultakuorukseen\nkätkettynä. Muuan oikeauskoinen käytti heti tilaisuutta saadakseen\nsuudella lasia. -- Sitte näytettiin meille useampia merkillisempiä\npyhäinkuvia, muun muassa neitsyt Marian kuva, jonka muka evankelista\nLuukas oli maalannut. Oikeauskoisilla ei ole ainoastaan sellaisia\nmerkillisiä kuvia, joiden he uskovat juontavan alkunsa niin kaukaisilta\najoilta, vaan on heillä vielä semmoisiakin, joiden sanotaan olevan\ntaivaasta tulleita. Kuten tiedämme pitää kreikkalainen kirkko näitä\npyhäinkuvia suuressa kunniassa. Tuomiokirkosta menimme katsomaan Ivan\nVelikijn tornia ja sen vieressä olevaa \"Tsar-kolokol'ia\". Sanotusta\ntornista tarjouu eteemme näköala Moskovasta, \"jota ei milloinkaan\nunohda\", kuten nykyinen Ruotsin kuningas kuuluu sanoneen, kun hän\nkruununprinssinä ollessaan kävi tornissa. Mutta mikähän merkillinen\nlaitos se \"Tsar-kolokol\" sitten on? kysynee joku. Se on maailman suurin\nkirkonkello, minkä kunnian se saanee edelleenkin pitää, ainakin\nkaukaisiksi ajoiksi. Venäläisillä on kirkoissaan useita ja suuria\nkelloja, niin että he siinä suhteessa epäilemättä käyvät kaikkien\nmuiden kirkkokuntien etunenässä. Henry Lansdellin tiedonannon mukaan\npainaa Englannin suurin kello Oxfordissa 7 tonnia eli noin 15,100\nnaulaa, suurin kello Pietarissa 23 tonnia, vanhassa pääkaupungissa\noleva \"Suuri Juhana\" 96 tonnia, mutta \"Tsar-kolokol\" eli kellojen\nkuningas Moskovassa painoi uudekseltaan liki 200 tonnia eli 432,000\nnaulaa. Tämä jättiläiskello on 26 jalkaa korkea ja sen läpimitta 67\njalkaa. Kellon toisesta kyljestä on lohennut kappale sen pudotessa\ntornista maahan. Nyt se olla kohjottaa maassa Ivan-Velikijn tornin\njuurella, ja sitä kummastelevat kaikki Moskovassa kävijät.\n\nMatka Moskovasta Pietariin kestää noin kaksikymmentä tuntia. Terveinä\nja reippaina saavuimme Pietariin oltuamme matkalla kolme viikkoa siitä\npitäin kuin Omskista läksimme. Oleiltuamme Pietarissa pari päivää\nlähdimme kulkemaan kohti kallista kotimaata. Niiden kuuden vuoden\nkuluessa, minkä ajan olin hoitanut Siperiassa olevain suomalaisten\nvankien ja siirtolaisten pastorin virkaa, olin matkustanut noin 60,000\nvirstaa, siitä enemmän kuin puolet hevosella.\n\nRohkenen toivoa, ettei työni ole hukkaan mennyt, vaikka siinä oli\npaljon vastuksia, jotka sen menestymistä ehkäisivät. Työ Siperiassa on\nniinkuin ylimalkaan hengellisellä alalla sitä laatua, että pitkiä\naikoja voi kulua ennenkun sen hedelmät tulevat näkyviin. Työmiehet,\njotka ovat muokanneet maan ja siihen kylväneet siemenen, voivat olla\naikoja sitte unhoon joutuneina tahi kuolleina, mutta aikanaan on heidän\nkylvämänsä siemen kantava hedelmän.\n\nOlkoon aina Suomenmaan mieluisena velvollisuutena pitää huolta\nSiperiassa olevain poikainsa hengellisestä hoidosta ja lähettäköön se\ntyöntekijöitä heidän luoksensa!\n\n\n\n"]