[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fitlpRS5Mk5tBEQKFRtId1SAU1jDrxPlRoPNP6A6Qsrg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},503,"Leo Tolstoin kertomuksia","Tolstoi, Leo",1828,1910,"503-tolstoi-leo-leo-tolstoin-kertomuksia","503__Tolstoi_Leo__Leo_Tolstoin_kertomuksia",null,"novelli",[],[15],"venalainen","fi",1881,1888,20410,118962,false,37008,[24,25],"Russia -- Fiction","Short stories, Russian -- Translations into Finnish",[27,28],"Russian Literature","Short Stories","\"Leo Tolstoin kertomuksia\" by graf Leo Tolstoy is a collection of short stories likely written in the late 19th century. The book delves into moral and philosophical themes, presenting characters from various walks of life who grapple with issues related to love, duty, and the human condition. In particular, the opening story introduces us to a shoemaker named Simo, who embodies the struggle of the poor and the importance of compassion.  At the start of the book, we are introduced to Simo, a shoemaker living in poverty with his wife and children. The narrative unfolds as Simo, after a failed attempt to buy a new coat, encounters a naked and cold man behind a chapel. Initially fearful and hesitant, Simo's conscience compels him to help the stranger, demonstrating his deeply ingrained sense of empathy. This opening sets the tone for the philosophical exploration of love, selflessness, and humanity that continues throughout the collection, as both Simo and the man he helps navigate the complexities of life and divine providence. (This is an automatically generated summary.)",[31],"Hämäläinen, Konstantin",305,"Kokoelma sisältää venäläisten talonpoikien elämään sijoittuvia opettavaisia kertomuksia, jotka käsittelevät moraalisia ja uskonnollisia kysymyksiä. Tarinoissa pohditaan ihmisyyden perusteita, kuten rakkautta, anteeksiantoa ja ahneuden seurauksia.","Leo Tolstoin 'Kertomuksia' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 503. E-kirja\non public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","LEO TOLSTOIN KERTOMUKSIA\n\nKirj.\n\nLeo Tolstoi\n\n\nSuomentanut K. H. [Konstantin Hämäläinen]\n\n\n\nWerner Söderström, Porvoo, 1888.\nOulun Uudessa Kirjapainossa.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n   I. Mistä ihmiset elävät\n  II. Kaksi ukkoa\n III. Vaikea on valkea sammuttaa, kun se vauhtihin pääsee\n  IV. Kynttilä\n   V. Ensimmäinen viinanpolttaja\n\n\n\n\nI.\n\nMISTÄ IHMISET ELÄVÄT.\n\n\nMe tiedämme, että me olemme kuolemasta elämään siirretyt, sillä me\nrakastamme veljiä. Joka ei veljeänsä rakasta, se pysyy kuolemassa\n(P. Johanneksen 1 epistola, III: 14.)\n\nMutta jos jollain olisi tämän maailman hyvyyttä, ja näkisi veljensä\ntarvitsevan ja sulkee sydämmensä häneltä, kuinkas Jumalan rakkaus pysyy\nhänessä? (III: 17).\n\nLapsukaiseni, älkäämme rakastako sanalla eli kielellä, vaan työllä ja\ntotuudella. (III: 18.)\n\nSillä rakkaus on Jumalasta: ja jokainen, kuin rakastaa, se on Jumalasta\nsyntynyt ja tuntee Jumalan. (IV: 7).\n\nJoka ei rakasta, ei hän tunne Jumalata, sillä Jumala on rakkaus.\n(IV: 8.)\n\nEi ole yksikään Jumalata koskaan nähnyt. Jos me rakastamme toinen\ntoistamme, niin Jumala meissä. (IV: 12).\n\nJumala on rakkaus ja joka rakkaudessa pysyy, hän pysyy Jumalassa ja\nJumala hänessä. (IV: 16).\n\nJos joku sanoo: minä rakastan Jumalata, ja vihaa veljeänsä, se on\nvalehtelija; sillä joka ei rakasta veljeänsä, jonka hän näkee, kuinka\nhän taitaa Jumalata rakastaa, jota ei hän näe. (IV: 20).\n\n\n\nI.\n\nAsuipa kerran muuan suutari vaimoineen ja lapsineen hyyryläisenä\ntalonpojan talossa. Eipä hänellä ollut omaa kotoa eikä kontua;\nsuutarintyöllään vaan elätti itsensä ja perheensä. Leipä on kallista,\nmutta työ halpaa, niin että sen, minkä työllään sai, sen söikin\nsuuhunsa. Hänellä vaimoineen oli yhteinen turkki ja sekin oli jo\npahanpäiväiseksi kulunut; jo toista vuotta oli hän hommassa saada\nlampaan nahkoja uudeksi turkiksi.\n\nSyksyksi saikin suutarimme vähän rahoja kokoon: kolmen ruplan seteli\noli akalla arkun pohjalla ja viisi ruplaa ja kaksikymmentä kopeekkaa\noli lainattu kylän talonpojille.\n\nNiinpä eräänä aamuna lähteekin suutarimme kirkonkylään turkin\nhankintaan. Paitansa päälle puki akkansa liinaisen, pumpulilla\nalustetun mekon ja sen ylle verkakauhtanan; kolmiruplaisen pisti\ntaskuunsa, taittoi matkasauvan ja niin lähti suuruksen jälkeen.\nMennessään arvelee: \"miehiltä saan viisi ruplaa, siihen lisäksi nämä\nkolme, sillä saankin turkikset\".\n\nTuli siitä suutari kirkonkylään ja poikkesi yhden talonpojan taloon, --\neipä ollutkaan kotona, akka lupasi viikolla lähettää äijän tuomaan\nrahoja, mutta nyt ei antanut rahaa; kävi siitä toisen luo -- mies\nvannoo, ettei ole rahaa; kaksikymmentä kopeekkaa oli kaikkiaan rahaa,\nne nyt vaan pisti kouraan saappaittensa korjuusta. Silloin suutari\narveli ottaa turkikset velaksi. Mutta turkkuripa ei velkaa uskonutkaan.\n\n-- Tuo ensin rahat, sanoi hän; sitten saat valita mieleisesi nahat;\nkyllä me tiedämme kuinka niitä mekkoja saa hakea.\n\nNiinpä suutari ei saanutkaan asiatansa aikaan; saihan vaan\nkaksikymmentä kopeekkaa saappaitten korjuusta ja samalla otti mieheltä\nvanhat huovikkaat nahalla päällystettäväksi.\n\nSuutari kävi alakuloiseksi, joi nuo kaksikymmentä kopeekkaa viinassa ja\nlähti turkitoinna kotia. Aamulla oli häntä hieman palellutkin, mutta\nnyt, ryypättyään, oli hänen turkittakin lämmin. Kulkee siitä tietään,\ntoisella kädellään kopahuttelee sauvallaan jäätikköjä ja toisella taas\nhuovikkaillaan hosuu, puhellen itsekseen.\n\n-- Onpa minun, sanoo hän, turkittakin lämmin. Tuo viinatilkka suolissa\noikein luikertelee. Mitäpä minä turkilla teenkään. Näin sitä mennään ja\nhuoletkin ovat haihtuneet. Semmoinen mies minä olen! Mitäs minä? Elänpä\nminä turkittakin. En minä ikänäni tarvitse sitä. Se vaan on paha --\nakka sitä kaipaa. Ja onhan se katkeraakin -- minun täytyy tuolle\nmiehelle tehdä työtä ja hän pitää minua pilkkanaan. Malta, malta:\njollet tuo rahoja, niin minä riistän lakinkin päästäs, totta maar\nriistänkin. Mitä tämä tämmöinen on? Maksaa parikymmentä kopekkaa\nkerrassaan! Mitäs sitä sillä rahalla saa! Ei muuta kuin -- juo suuhusi.\n\"Puute on kova\", sanoo hän. Sinulla on puute; eikös sitä minulla sitten\nolekkaan puutetta. Sinulla on talo ja karjaa ja kaikkea muuta, mutta\nmitäs minulla; sinulla on oma leipä, mutta minä olen ostoleivässä;\nkolme ruplaa viikossa saa leipään, vaikka mistä. Kun tulen kotiin, on\nleipäkin lopussa. Taaskin pane puolitoista ruplaa liikkeelle. Niinpä\nannakkin minulle omani.\n\nSiten saapui suutari tienristeyksessä olevan kuvakappelin luo. Sen\ntakaa kiiltää jotain valkoista. Suutari tähystää eikä saa selville,\nmikä se on; hämärä oli jo päivän vallannut. Eihän tässä mitään\nkiveäkään ennen ole ollut, arvelee itsekseen. Oisiko joku eläin? Ei se\nsiltä ainakaan näytä. Näyttää siltä, kuin sillä olisi ihmisen pää;\nmutta kun se on valkoinen. Ja mitäs ihminen siinä seisoisi?\n\nKävi lähemmäksi -- jo näkyy aivan selvään. Mikä ihme: tosiaankin se on\nihminen; kuollut vai elävä hän lienee, alasti istuu liikkumatonna,\nnojaten kappelin seinään. Suutaria rupesi hirvittämään; arvelee\nitsekseen: \"ovat kai tappaneet ihmisen, riisuneet ja heittäneet sitten\nsiihen. Jos tuota lähestyisi, ei siitä sitten vähällä irti pääsisi\".\n\nJa niin suutari meni ohi; kun pääsi siitä kappelin taa, niin katosi\nihminenkin näkyvistä. Päästyään kappaleen matkaa kappelista, hän\nkatsahti taakseen ja näkikin silloin, että tuo ihminen oli hiukan\nsiirtynyt ulommaksi kappelista, liikahdellen ja kurkistellen\nympärilleen. Suutari säikähti kahta kauheammin, arvellen mielessään:\n\"käynköhän sen luo vai menenköhän vaan tieheni. Kun vaan ei kävisi\npahoin, jos sitä lähestyn: kuka sen tietää, mikä mies se on. Saattaapa\nse äkkiä karata kurkkuun kiinni ja kuristaa, eikä siitä sitten hyvällä\nirti pääse; ja vaikkei tuo kuristaisikaan, kyllä sen kanssa sittenkin\nolisi pääsemättömissä. Mitä minä alastoman ihmisen teen? Enhän saata\nainoita vaatteitani päältäni riisua ja sille antaa. Mennään vaan pois\nJumalan nimeen!\"\n\nSuutari kiirehti kulkuaan. Kappeli alkoi jäädä jälkeen; silloin\nomatunto rupesi häntä soimaamaan.\n\nJa suutari seisahtui maantiellä.\n\n-- Mitäs sinä Simeoni teet, lausui hän nuhdellen itseään. Lähimmäisesi\non nääntymäisillään ja sinä pelkuri menet tiehesi. Vai oletko jo tullut\nupporikkaaksi? Pelkäät kai aarteesi ryöstettävän? Nyt, Simoseni, et tee\nkauniisti.\n\nSimo kääntyi takaisin ja meni tuon ihmisen luo.\n\n\n\nII.\n\nSimo lähestyy miestä, katselee sitä ja näkee sen olevan nuoren,\ntäysivoimaisen miehen; mitään lyönnin merkkejä sen ruumiissa ei näy;\nsen vaan huomaa, että se on vilusta jähmettynyt ja peljästynyt; istuu\nvaan kyyryssä eikä katsokkaan edes Simoon; ikäänkuin olisi aivan\nuuvuksissa, niin ettei silmiänsäkään saa ylös käännetyksi. Simo astui\naivan viereen: silloin se vasta ikäänkuin heräsi, käänsi päänsä,\naukaisi silmänsä ja katsahti Simoon. Tuo silmäys saattoi Simon\nmieltymään mieheen. Simo heitti huovikkaansa maahan, päästi vyönsä\nirti, asetti sen huovikkaiden päälle ja riisui kauhtanansa.\n\n-- Mitäpä tässä pitkistä puheista, sanoo hän. Paneppa tuo päällesi.\nKuuletkos.\n\nSimo otti miestä käsivarresta ja alkoi sitä nostaa pystyyn. Mies nousi.\nSimo näkee, että sen iho on puhdas ja hieno, kädet ja jalat hennot ja\nkasvot lempeät. Simo heitti kauhtanan hänen hartiolleen. Mutta eihän se\nsaa käsiään hihoihin. Simo sovitti kädet hihoihin, vetäisi kauhtanan\nselkään, kääri sen kaksinkerroin ja sitoi sen sitten vyöllään kiinni.\n\nOttipa Simo repaleisen lakkinsakin päästään, aikoi sen pistää hänen\npäähänsä, mutta kun omaa päätä alkoi palella, arveli itsekseen: \"minun\non pääni kalju kauttaaltaan, mutta hänellä on pitkät kiharat\nsuortuvat.\" Niinpä pani lakin taas omaan päähänsä. \"Parempi on, että\nannan hänelle saappaat.\"\n\nAsetti sen siihen istumaan ja pani huovikkaat jalkaan.\n\nPuettuaan siten hänet, sanoi suutari hänelle:\n\nKas niin veljeni, lähdeppä nyt liikkeelle, ettäs lämpiät. Kyllä tässä\nilman meitäkin toimeen tullaan. Voitko sinä käydä?\n\nMies seisoo vaan, katsoo lempeästi Simoon eikä sano mitään.\n\n-- Miksi sinä et vastaa? Emme tähän aijo jäädä talvea pitämään. Täytyy\nmennä ihmisasunnoille. Tuossa on sauvani; nojaa siihen, jos olet\nheikko. Lähtään nyt vaan.\n\nJa mies lähtikin, astui kepeästi, jäämättä jälkeen.\n\nKäyden tietä, kysyy Simo häneltä:\n\n-- Mistä kaukaa olet?\n\n-- En minä täältä päin ole.\n\n-- Kyllähän minä täkäläiset tunnen. Mutta kuinka sinä jouduit tänne\nkappelin seinämälle?\n\n-- Sitä ei ole minun lupa sanoa.\n\n-- Ihmiset arvatenkin ovat olleet ilkeitä?\n\n-- Ei minulle kukaan ole ollut paha. Jumala on minua rangaissut.\n\n-- Jumala kai; mutta johonkin sitä täytyy päänsä pistää. Minne sinun on\nmentävä?\n\n-- Sama se minusta.\n\nSimo kummastui. Mies ei ollenkaan näyttänyt irvihampaalta; hänen\npuheensa oli lempeä, mutta ei vaan ilmaise mitään itsestään. Simo\narveli itsekseen, saattaahan sitä ihmisellä olla kaikenlaista\nelämässään. Ja hän sanoi miehelle:\n\n-- Käy sitten minun luokseni; lämpenethän edes vähän.\n\nSimo lähestyi kotoaan; vieras kulkee vaan vieressä eikä jää jälkeen.\nAlkoipa tuulikin puhaltaa, tunkien Simon paidan sisään. Siitä rupesi\nhän selviämään, kun pakkanen alkoi palella. Kulkee nokkaansa\nnipistellen ja akkansa mekkoa tiukemmasti ympärilleen käärien ja\narvelee itsekseen: \"Näinkö se turkki saatiinkin; menin turkin hakuun ja\nkadotin kauhtanankin ja kaupan päällisiksi tuon alastoman miehen kotia.\nTästä muija ei suinkaan kiittele!\" Muistellessaan eukkoansa, tuli Simon\nikävä. Mutta kun sai katsahtaneeksi vieraaseen ja kun muisti, kuinka\ntämä silmäsi häntä kappelin kohdalla, niin tuntui sydämmessä niin\nsanomaton ilo.\n\n\n\nIII.\n\nSimon vaimo toimitti varhain kaikki aamuaskareensa: hakkasi puut,\nkantoi veden, ruokki lapset. Sitte otti itsekin jonkun suupalan ja\nalkoi arvella, milloin panisi taikinan, huomennako vai tänään? Olihan\niso kyrsänkannikka vielä jälellä.\n\n\"Jos, arvelee hän, Simo siellä syö päivällisensä eikä sitten syö paljon\nillalla, niin huomisen päivää leipä kyllä riittää.\"\n\nSiinä Martta käänteli ja katseli kyrsää ja päätti: \"en teekkään tänään\nvielä taikinaa. Jauhojakaan ei ole enää muuta kuin yhteen taikinaan.\nPerjantaihin päästään tavalla tai toisella.\"\n\nMartta pisti leivän talteen ja istui pöydän ääreen paikkaamaan miehensä\nmekkoa; neuloessaan muistelee miestään ja ajattelee, kuinka se nyt\nturkiksia ostelee.\n\n\"Kunhan vaan turkkuri ei sitä pettäisi. Kovin se meidän äijämme on\nyksinkertainen. Itse ei se ketään petä, mutta pieni lapsikin voi hänet\npettää. Kahdeksan ruplaa on suuri raha. Sillä saa jo hyvätkin\nturkinainekset. Turkki on aina turkki, vaikka se ei olisikaan\nparkkinahoista. Mikä leikki oli viimekin talvena ilman turkkia! Ei\npäässyt avannolle eikä muuannekaan. Kun ukko meni kylään, niin pani se\nkaikki vaatteet päälleen, minä jäin aivan ilman. Kylläpä oli jo aikakin\nmennä. Pitäisipä sen jo palata. Kunhan vaan ukkoseni ei olisi jäänyt\nkyläilemään!\"\n\nJuuri näitä miettiessään, kuuleekin Martta-muori askeleita portailta;\njoku astui porstuaan. Hän pisti neulansa kankaaseen ja lähti porstuaan.\nNäkeepä kaksin tultavan: Simo seisoo porstuassa ja hänen takanaan\nvieras, hatuton mies huovikkaissa.\n\nMartta tunsi heti miehessään viinan hajun. Aivan oikein, arvelee hän,\nnyt se on ollut omilla teillään. Oikein sydäntä kouristi, kun näki\nmiehensä, ilman kauhtanaa, mekko vaan yllä ja kädet tyhjillään,\nvaikenevan ja kainostelevan. Joi kun joikin rahat, arvelee hän, tuhlasi\nkaikki jonkun maankulkijan keralla ja vielä päälle päätteeksi senkin\nraahasi mukaansa kotia.\n\nMartta päästi heidät edellään tupaan, meni itse perässä ja,\ntarkastellessaan vierasta, huomasikin sen olevan tuntemattoman, laihan\nnuorukaisen, puetun heidän kauhtanaansa. Ei paitaa eikä takkia sillä\nollut ollenkaan. Tultuaan sisään, jäi se liikkumatonna seisoa\ntuijottamaan, luoden silmänsä maahan. Martta arveli: ei se suinkaan ole\nmikään hyvä ihminen -- kun on niin peloissaan.\n\nNyreänä meni Martta uunin ääreen ja katselee, mitä siitä nyt tulee.\n\nSimo otti lakin päästään ja istui hyvänpäiväisesti penkille.\n\n-- Noh, Martta, sanoi hän, etkös toimita syötävää illalliseksi?\n\nMartta mutisi jotain itsekseen; seisoo vaan pankon vieressä\nliikahtamatta, katsellen milloin toista, milloin toista ja pudistellen\npäätään. Simo kyllä huomaa, ettei eukko suinkaan ole tyytyväinen, mutta\nminkäs sille voi; ei ole mitään huomaavinaan ja tarttuu vierasta\nkäteen.\n\n-- Käydäänpäs veliseni syömään, sanoo hän hänelle.\n\nVieras istui penkille.\n\n-- Mitäs nyt! Etkös ole mitään keittänyt?\n\nMartta vimmastui.\n\n-- Kyllä keitin, mutta en sinulle. Johan sinä olet järkesikin juonut.\nMenit turkin hakuun ja kadotit kauhtanasikin ja lisäksi toit kotiasi\nalastoman maankulkijan. En minä ole juopoille illallista laittanut.\n\n-- Riittää jo, Martta. Mitäs järjettömästi suutasi soitat?\nTiedustelisit ensin, mikä mies vieras on...\n\n-- Sano sinä, mihin rahat olet hukannut?\n\nSimo hakemaan kauhtanaa, sai sieltä setelin ja levitti sen.\n\n-- Tuossa on rahat; naapuri ei maksanutkaan velkaansa, huomenna lupasi\ntoimittaa.\n\nMartta suuttui kahta kauheammin: turkkia ei ostanut ja talon ainoan\nkauhtanankin antoi alastomalle, oudolle miehelle, ja senkin sitten\nkuljetti kotiansa.\n\nTempasi rahan pöydältä, kävi kätkemään sen ja samalla sanoo:\n\n-- Ei minulla ole illallista. Mikä sitä kaikkia alastomia juoppoja\njaksaisi ruokkia.\n\n-- Voi Martta! Hallitseppa kielesi. Kuule ensin, mitä sinulle sanotaan,\n\n-- Eipä humalaisen hullun puheista kuitenkaan viisastuisi. Enpä syyttä\nestellyt sinun vaimoksesi ruvetessani. Äitini antoi minulle ison joukon\npalttinakääryjä myötäjäisiksi -- sinä joit ne; menit ostamaan turkkia\n-- joit senkin.\n\nSimo kylläkin tahtoi selittää vaimolleen juoneensa vaan kaksikymmentä\nkopeekkaa ja kertoa, missä ja kuinka tuon vieraan kohtasi; mutta Martta\nei suo hänelle sananvuoroa, sanat tulvailevat parittain hänen\nsuustansa. Mitä jo kymmenen vuotta sitten tapahtui, senkin nyt laulaa\nkuuluville.\n\nMartta toimitti ja puhui puhumistaan; viimein kohahti Simon luo ja\ntempasi häntä hihasta.\n\n-- Anna pois minun mekkoni. Yksi vaan minulla onkin ja senkin riistit\npäältäni ja kiskoit yllesi. Anna pois sinä kylänkoira. Jospa siihen\npaikkaan pakahtuisit.\n\nSimo alkoi riisua mekkoa, käänsi hihan nurin, akka nykäisi siitä, niin\nettä neulokset rasahtivat. Sitten eukko tempasi mekkonsa, heitti sen\npäähänsä ja tarttui kääkään. Oli jo lähteä tuvasta, mutta pysähtyi\nvielä: sydän rupesi sulamaan -- halusi päästä mielipahasta ja saada\ntietää, kuka tuo vieras oli.\n\n\n\nIV.\n\nMartta siis pysähtyi ja sanoi:\n\n-- Jos se olisi kunnon ihminen, niin ei se suinkaan alaston olisi ollut\nhyvillä retkillä, niin kyllä voisit sanoa, mistä sellaisen keikarin\nkäsitit.\n\n-- Johan minä sen sanoin sinulle: minä kävin tietäni ja hän istui\nalastomana ja kohmettuneena vilusta kappelin seinämällä. Eihän nyt ole\nkesä alastomana oltavaksi. Jumala varmaan ohjasi tieni hänen luoksensa,\nmuutoin hän olisi ollut hukassa. Mitäs tässä muuta saatoin tehdä.\nTapahtuuhan sitä ihmiselle kaikenlaista. Minä puin hänet ja toin tänne.\nHallitse sinä mielesi. Tämä on synti, Marttaseni! Kaikkihan olemme\nkuolevaisia.\n\nMartta halusi torata sydammensä tyhjäksi, mutta katsahti vieraaseen ja\nvaikeni. Vieras istuu penkin kulmalla liikahtamatta; kätensä hän oli\nlaskenut polvilleen, päänsä rinnalleen ja, sulkien silmänsä, käpristeli\nikäänkuin hengenahdingossa. Martta vaikeni. Simo sanoi hänelle.\n\n-- Martta hoi! Eikö sinulla Jumalaa enää olekkaan!\n\nMartta kuuli nämät sanat, katsahti vieraaseen ja heltyi. Hän lähti\novensuusta, meni uuninpuoliseen nurkkaan ja sai sieltä illallista.\nRuokakupin asetti pöydälle, kaatoi kaljaa ja asetti viereen viimeisen\nkyrsänkannikan. Toipa veitsen ja lusikankin.\n\n-- Särppikää nyt, jos maistaa, sanoi hän.\n\nSimo siirsi vieraan.\n\n-- Käänny nyt pöytään, poikaseni, sanoi hän.\n\nSimo leikkasi leipää, murensi sen kaljaan, ja sitten miehet rupesivat\nsyömään. Mutta Martta istui pöydän nurkkaan, nojasi käteensä ja katseli\nvierasta.\n\nJa Martan tuli sääli vierasta ja hän mieltyi häneen. Ja äkkiä vieras\nkävi iloisen näköiseksi, lakkasi rypistelemästä kasvojaan, loi silmänsä\nMarttaan ja hymyili.\n\nSaivat siitä syöneeksi; eukko korjasi ruuan ja rupesi kuulustelemaan\nvierasta:\n\n-- Mistä kaukaa vieras on?\n\n-- En minä ole näiltä tienoilta.\n\n-- Kuinkas sinä tielle jouduit?\n\n-- Minä en saa sanoa.\n\n-- Kukas sinut ryöväsi?\n\n-- Minua on Jumala rangaissut.\n\n-- Noin alastiko sinä istuit?\n\n-- Näin alasti vaan istuin ja palelin; Simo näki minut ja armahti:\nriisui päältään kauhtanan, puki sen päälleni ja käski tulla mukanaan.\nTäällä taasen sinä minut syötit, juotit ja säälit. Jumala teitä siitä\npalkitkoon.\n\nMartta nousi, otti akkunasta Simon vanhan paidan, juuri sen, jota oli\npaikkaellut, ja ojensi sen vieraalle. Sai vielä housutkin ja ojensi ne\nmiehelle.\n\n-- Otas tuo; eihän sinulla näy olevan paitaakaan. Pue se päällesi ja\nasetu makaamaan, mihin mielesi tekee, laudoille tai uunille.\n\nVieras riisui kauhtanan, pukeutui paitaan ja meni laudoille maata.\nMartta sammutti kynttilän, otti kauhtanan ja kiipesi ukkonsa viereen.\nPeitti sitten itsensä kauhtanan liepeellä, makaa, vaan ei nuku; vieras\npyörii vaan hänen ajatuksissaan.\n\nSurulliseksi käypi hänen mielensä, muistellessaan, että vieras söi\nviimeisen kyrsän ja ettei huomenna ole leivänmurua; muistellessaan\nantaneensa pois paidan ja housut; mutta kun samalla muistaa hänen\nhymyilynsä, käy hänen sydämmensä niin riemuisaksi.\n\nKaukaa Martta ei maannut, kun jo kuuleekin, ettei Simokaan nuku, kuinka\nse kiskoo kauhtanaa päälleen.\n\n-- Simo kuuleppas!\n\n-- Häh!\n\n-- Leipä on aivan lopussa, enkä minä tullut uutta alustaneeksi. Kuinka\nsitä huomenna tullaan toimeen? Lainaisinko Liisa-tätiltä?\n\n-- Kyllä Herra pitää huolen huomisesta.\n\nAkka vaikeni vähäksi aikaa.\n\n-- Kyllä se näyttää kunnon ihmiseltä, mutta miksi se ei puhu mitään\nitsestään?\n\n-- Varmaankaan ei saata.\n\n-- Simo hoi!\n\n-- Mitä nyt?\n\n-- Me kyllä annamme, mutta miksi meille ei kukaan mitään anna.\n\nSimo ei osannut siihen mitään vastata. Sanoi siis: \"Kyllä sitä jo on\npuhuttu kylliksi.\" kääntyi toiselle kupeelleen ja nukkui.\n\n\n\nV.\n\nAamulla Simo herasi. Lapset makaavat; vaimo oli lähtenyt kylään\nleivänlainaan. Eilinen vieras istuu yksin penkillä vanhassa paidassa ja\nkantioissa ja katselee ylöspäin. Hänen kasvonsa olivat paljon\nkirkkaammat kuin eilen.\n\nJa Simo sanoi:\n\n-- Kuinkas nyt, ystäväni: vatsa vaikeroi leipää ja alaston anoo\nvaatetta. Kunkin täytyy elättää itse itsensä. Mitä sinä osaat tehdä?\n\n-- En minä osaa mitään.\n\nSimo kummastui ja sanoi:\n\n-- Kyllä kaikkeen oppii, kun vaan on halua.\n\n-- Kun muut tekevät työtä, niin teen minäkin.\n\n-- Mikä sinun nimesi on?\n\n-- Mikaeli.\n\n-- Niin aina Mikaeli; sinä et tahdo ilmoittaa asioitasi; se olkoon\nsinun oma asiasi; mutta elää täytyy jokaisen. Jos suostut tekemään,\nmitä käsken, niin minä ruokin sinua.\n\n-- Jumala sinua palkitkoon; kyllä minä teen työtä. Sano, mitä tulee\ntehdä.\n\n-- Työ on mitä yksinkertaisinta. Katso...\n\nMikaeli tarkasteli, otti rihman sormiinsa, heti ymmärsi asian ja teki\nlanganpään.\n\nSimo osoitti, kuinka lanka oli pidettävä. Senkin hän heti käsitti.\nMestari neuvoi, kuinka harjas oli kiinnitettävä, kuinka neulottava;\nkaikki tämä heti käsitti.\n\nNäytti Simo hänelle mitä työtä tahansa, heti hän sen ymmärsi, ja\nkolmantena päivänä hän jo teki työtä niin kuin hän koko ikänsä olisi\nsitä harjoittanut. Hän tekee työtä pysähtymättä, syö vähän; jos työ\nloppuu, hän on vaan vaiti ja katselee ylös. Kadulle hän ei käy, liikoja\nei puhu, ei laske leikkiä eikä naurahtele.\n\nYhden ainoan kerran nähtiin hänen hymyilevän; se oli sinä ensimmäisenä\niltana, jolloin emäntä oli asettanut hänelle illallista.\n\n\n\nVI.\n\nPäivä liittyi päivään, viikko viikkoon, täyttyi jo vuosiakin umpeen.\nMikaeli elää elämistään Simolla ja tekee työtä. Levisipä ympäriinsä\nmaine, ettei kukaan tee niin puhdasta ja vahvaa työtä kuin Simon\ntyömies. Ja ylenympäri tienoilta ruvettiin tilaamaan Simolta jalkineita\nja varallisuus kasvoi Simon kodossa.\n\nNiinpä kerran, kun Simo ja Mikaeli istuivat talvisaikaan työnsä\nääressä, karahutti tuvalle komea reki, kolme hevosta edessä ja monet\nkellot aisoissa. Katsotaan ikkunasta, reki pysähtyi tuvan eteen, reipas\nrenkipoika hyppäsi etulaudalta aukaisemaan kuomin ovea. Kuomista kömpi\nturkkiin puettu herra. Päästyään reestä, astui hän Simon taloon ja tuli\nporstuaan. Martta hyppäsi ja tempasi oven selko seljälleen. Herra\nkumartui, tuli tupaan, oikaisihe, oli koskea päällään kattoon,\nvaltasipa yksin koko tuvan nurkan.\n\nSimo nousi seisomaan, kumarsi herraa ja ihmetteli. Simo itse oli\nnäivettynyt, Mikaeli laiha ja Martta taasen tuima ja laiha kuin lastu;\nmutta tämä herra oli aivan kuin toisen maailman miehiä: turpa punainen\nja verevä, kaula kuin härän ja koko ruumis kuin tukista veistetty.\nHerra henkäisi, riisui turkit, istui penkille ja sanoi;\n\n-- Kuka tässä on mestari?\n\nSimo astui esiin ja sanoi:\n\n-- Minä, teidän armonne.\n\nHerra huusi rengilleen: Pekka, tuos tavara tänne.\n\nRenkipoika juoksi tupaan ja toi kääreen. Herra otti kääreen ja asetti\nsen tuolille.\n\n-- Aukaise se, sanoi herra. Renki aukaisi.\n\nHerra tokkasi sormellaan nahkaan ja sanoi Simolle:\n\n-- Kuules suutari, näetkös nahan?\n\n-- Näen kyllä, teidän ylhäisyytenne, sanoo suutari.\n\n-- Mutta ymmärrätkö sinä myös, mimmoinen tämä nahka on?\n\nSimo tunnusteli sormin nahkaa ja sanoi:\n\n-- Hyvää on nahka.\n\n-- Sitä minäkin! Sinä pöllö et sellaista nahkaa ole nähnytkään. Se on\nSaksan nahkaa, maksaa kaksikymmentä ruplaa.\n\nSimo kävi araksi ja sanoi:\n\n-- Missäpä meikäläinen sellaista saisi nähdä.\n\n-- Niin juuri. Osaatkos sinä tästä nahasta neuloa minulle sopivat\nsaappaat?\n\n-- Osaan, teidän armonne.\n\nHerra sanoi, huutaen hänelle:\n\n-- Osaat vai! Käsitätkö, kenelle sinun tulee neuloa ja minkälaisista\naineksista? Sinun pitää laittaa minulle sellaiset saappaat, jotka\nkestävät vuoden ratkeumatta ja vääristymättä. Jos kykenet, niin ota\nsitten työ ja leikkaa nahka, mutta, jollet pysty, niin älä sitten\notakkaan äläkä leikkaa nahkaa. Sen sanon sinulle ennalta: jos saappaat\nratkeavat tai vääristyvät ennen vuotta -- niin toimitan sinut linnaan;\njolleivät ratkea eivätkä vääristy ennen vuotta, maksan minä kymmenen\nruplaa.\n\nSimo säikähti eikä tiedä, mitä pitää tehdä. Katsahti Mikaeliin, tokkasi\nhäntä kyynärpäällään kylkeen ja kuistasi:\n\n-- Otetaanko vai ei?\n\nMikaeli nyökkäsi päällään: otetaan vaan.\n\nSimo totteli Mikaelia, otti tehdäkseen sellaiset saappaat, jotka\nvuoteen eivät ratkeaisi eivätkä vääristyisi.\n\nHerra huusi renkipoikaansa, käski riisumaan vasemman saappaan ja ojensi\njalkansa. \"Ota mitta\".\n\nSimo neuloi kymmenvaaksaisen paperin mitaksi, silitti sen, asettui\npolvilleen, pyyhkäisi hyvin kätensä esiliinaansa, ettei olisi tahrannut\nherrassukkaa, ja rupesi ottamaan mittaa. Mittasi pohjan, sitten rinnan,\nrupesi pohjetta mittaamaan, eipä paperi ulettunutkaan. Jalka on pohkeen\nkohdalta kuin pölkky. \"Varo vaan, ettei varresta ahdista\". Simo rupesi\njatkamaan paperia. Herra istuu ja kaivelee peukaloillaan sukkansa\nvartta ja katselee tuvassa olijoita. Näkipä Mikaelinkin.\n\n-- Mikä mies se tuo on, kysyi hän.\n\n-- Sepä se mestari itse onkin; hänpä juuri ne neulookin.\n\n-- Muista siis, sanoo herra Mikaelille, ettäs neulot niin, että vuoden\npitävät. Simo katsahti Mikaeliin ja huomasi, ettei tämä edes katsokkaan\nherraan, vaan oli asettunut nurkkaan herran taa, ikäänkuin tarkastelisi\njotakin. Siellä hän katsoi katsomistaan; äkkiä ilmestyi hymy hänen\nkasvoillensa, jotka kokonaan kirkastuivat.\n\n-- Mitä sinä hassu irvistelet; parasta olisi, ettäs pitäisit varasi ja\nlaittaisit saappaat aikoinaan valmiiksi, sanoi herra.\n\nJa Mikaeli sanoi:\n\n-- Kyllä ne siksi valmistuvat, kun niitä tarvitaan.\n\n-- Hyvä vaan.\n\nHerra veti saappaan jalkaansa, kääriytyi turkkiinsa ja meni ovelle;\nmutta unhottikin kumartua ja löi päänsä kamanaan.\n\nHerra torui ankarasti, hieroi päätänsä, istui rekeen ja ajoi tiehensä.\n\nHerran lähdettyä sanoi Simo:\n\n-- Olipa sen pää oikein piistä. Eipä siitä moukarillakaan saisi henkeä\nlähtemään. Kamanan siirsi kallollaan, vähääkään vammaa saamatta.\n\nMutta Martta taasen sanoi:\n\n-- Mikäpä sen on voidessa sellaisessa elämässä. Eihän moiseen\nsyöttilässonniin kuolemakaan tohdi käydä käsiksi.\n\n\n\nVII.\n\nJa Simo sanoi Mikaelille:\n\n-- Kyllähän me otimme työn tehdäksemme; kun vaan siitä kunnialla\npääsisimme eroon. Ainekset ovat kalliit ja herra niin vihainen. Kun\nvaan emme erehtyisi. Kas niin, sinun on silmäsi terävämpi ja minua\npaljoa kätevämmäksikin sinä olet käynyt: ota sinä siis mitta ja leikkaa\nnahka, minä taasen päätän nämä terät.\n\nMikaeli totteli, otti herran tuomat ainekset, levitti pöydälle, asetti\nne kaksinkerroin, otti veitsen ja alkoi leikata.\n\nMartta lähestyi Mikaelia, katsoo kuinka tämä leikkaa ja ihmettelee,\nmitä Mikaeli nyt tekee. Marttakin oli jo tottunut käsittämään\nsuutarintyötä; hän katsoo siis ja näkee, ettei Mikaeli leikkaakaan\nnahkaa saappaan muotoon, vaan laittaa päät pyöreiksi.\n\nMartta aikoi sanoa jotakin, mutta sitten arvelikin itsekseen:\n\"varmaankaan minä en käsittänyt, kuinka ne herrassaappaat ovat\nneulottavat; kai Mikaeli sen paremmin ymmärtää, en puutu mihinkään.\"\n\nMikaeli sai parin leikanneeksi, otti langan ja alkoi ommella; mutta ei\nkahdella harjaksella, vaan yhdellä langalla, niinkuin pieksuja\nommellaan.\n\nMarttaa yhä enemmän kummastutti, mutta ei hän kuitenkaan puuttunut\nasiaan. Mikaeli yhä vaan neuloo. Tuli päivällishetki, Simo nousee\ntyöstään, katso: Mikaeli on herran nahasta neulonut pieksut.\n\nSimo ällistyi ja huokasi. Mikä nyt on Mikaelin? Koko vuoden on hän\ntehnyt työtä erehtymättä koskaan, ja nyt teki työnsä näin onnettomasti.\nHerra teetti reunuspohjaiset varsisaappaat ja hän neuloo sileät\npieksut, ilman pohjaa; pilasi nahan pahanpäiväisesti. Kuinka minä nyt\nherrasta suorian. Sellaista nahkaa minä en saa mistään.\n\nJa hän sanoo Mikaelille:\n\n-- Mitäs sinä, poikaseni, nyt olet tehnyt? Turmioon minut olet\nsaattanut. Herra tilasi saappaat, ja mitäs sinä olet laittanut?\n\nMutta juuri kun hän alkoi näin torua Mikaelia, kilahti ovenrengas ja\njoku löi oveen, pyrkien sisään. Kurkistettiin ikkunasta, joku oli\nsaapunut ratsain ja sitoi kiinni hevostaan. Ovi auaistiin ja se samanen\nherran renkipoika tuli tupaan.\n\n-- Hyvää päivää!\n\n-- Jumal'antakoon! Mitäs on asiaa?\n\n-- Rouva lähetti tiedustamaan niitä saappaita.\n\n-- Mitäs niistä?\n\n-- Se vaan, ettei herra saappaita enää tarvitsekaan. Hän en mennyt\ntoiseen maailmaan.\n\n-- Todellakin?\n\n-- Eipä päässyt hengissä täältä edes kotiansakaan, reessä heitti\nhenkensä. Kun, päästyämme taloomme, ruvettiin häntä nostamaan reestä,\nkaatui hän kuin jauhomatto; jo oli aivan kohmettunut, siinä makasi\nruumiina, töin tuskin saimme hänet reestä ulos. Rouva lähetti siis\nsanomaan, että se herra, joka kävi teillä tilaamassa saappaita, ei\nniitä enää tarvitsekkaan; sen sijaan käskee rouva teitä kiiruimman\nkautta neulomaan ruumiille pieksut siitä samasta nahasta. Käskipä minun\nodottamaan, kunnes valmistuvat ja tuomaan ne mukanani. Sen vuoksi minä\nnyt tänne saavuin.\n\nMikaeli kokosi pöydältä nahanjäännökset, kääri ne tötteröön, otti\nvalmiit pieksut, läjähytti niitä vastatusten, pyyhkäisi esiliinallaan\nja ojensi rengille. Tämä otti jalkineet ja sanoi:\n\n-- Hyvästi nyt, talonväki! Voikaa hyvin!\n\n\n\nVIII.\n\nKului siitä vuosi, kaksi. Mikaeli asuu jo kuudetta vuotta Simolla, asuu\nja on kuin ennenkin: ei käy missään, liikoja ei puhu; kaiken sen aikaa\nhän on kahdesti vaan hymyillyt, ensikerran, kun emäntä asetti hänelle\nillallista ja toisen kerran, kun herra tilasi saappaita. Simo ei voi\nkyllin kiitellä työmiestään. Eikä hän enää häneltä utele, mistä hän on;\nsitä vaan pelkää, ettei Mikaeli menisi heiltä pois.\n\nNiinpä istuvat kerran kotona. Emäntä työntää kattiloita uuniin ja\nlapset juoksevat penkeillä ja katselevat ikkunoista ulos. Simo neuloo\ntoisessa ikkunassa ja Mikaeli kiinnittää korkoa toisessa.\n\nPoikanen juoksi pitkin penkkiä Mikaelin luo, nojasi hänen olkaansa ja\nkurkisti ikkunaan.\n\n-- Katsoppas setä Mikaeli, katsos, tuolta tulee kauppiaanrouva\ntyttöineen meille. Toinen tytöistä ontuu.\n\nHeti kun Mikaeli sen kuuli, heitti hän työnsä pois, ja, kääntyen\nikkunaan, alkoi katsella ulos.\n\nSimon kävi kummaksi. Eihän Mikaeli ennen koskaan katsonut kadulle ja\nnyt, lyhmistyen akkunaan, kurkistelee hän ulos. Simokin katsoi ulos:\nsieltä todellakin näkyy vaimo lähestyvän hänen taloaan; se oli\npuhtaasti puettu ja talutti kädestä kahta turkkiin ja kirjaviin\nvillahuiviin puettua pientä tyttöä. Tyttöset ovat niin toisensa\nkaltaiset, ettei niitä voi eroittaa. Toisen jalka vaan on vähän\nviallinen -- se ontuu vähän kulkiessaan.\n\nVaimo astui portaita porstuaan, haparoi ovea, vetäisi säpistä ja\naukaisi oven. Laski sitte edellään tyttöset tulemaan tupaan ja itse\ntuli perässä.\n\n-- Hyvää päivää, talonväki!\n\n-- Jumala antakoon! Terve tuloa! Mitäs vierailla olisi asiaa?\n\nVaimo istahti pöydän ääreen, tyttöset painuivat hänen syliinsä,\nvierastaen oudossa paikassa.\n\n-- Tarvitsisi ommella näille tytöille kevääksi nahkakengät.\n\n-- Laitetaan vaan. Eihän noita noin pieniä meillä tosin ole ommeltu,\nmutta kyllä ne silti saadaan tehdyksi. Joko sitten haluatte\nreunuspohjaisia tai neulekenkiä, aluskankaalla ilman reunusta. Tämä\ntyömies minulla on aika taituri.\n\nSimo katsahti Mikaeliin: tämä on heittänyt työnsä pois ja katselee\ntyttösiä.\n\nSimon kävi Mikaeli kummaksi. Tosin tyttöset ovat sangen sieviä:\nmustasilmäisiä, pullea- ja punaposkisia, sievissä turkeissa ja\nliinasissa: mutta kuitenkaan Simo ei voi käsittää, mitä hän niistä niin\nkovin tarkastelee, ikäänkuin ne ennalta olisi tuntenut.\n\nSimo kummasteli ja alkoi sitten puhutella vaimoa ja sopimaan kengistä.\nSovittiin hinnasta, ruvettiin mitanottoon. Vaimo nosti polvilleen\nontuvan tyttösen ja sanoo:\n\n-- Tästä tulee sinun ottaa kaksi mittaa; väärään jalkaan neulo yksi\nkenkä ja suoraan kolme. Niillä kummallakin on yhtäläiset jalat. Ne ovat\nkaksosia.\n\nSimo otti mitan ja sanoi ontuvasta: Kuinka sen tyttöpahan on käynyt?\nVai onko se syntyjään jo ollut sellainen?\n\n-- Ei ole. Äiti likisti sellaiseksi.\n\nMartta tarttui siinä puheeseen, haluten tietää, kuka vaimo oli ja kenen\nlapsia ne olivat; kysyi siis:\n\n-- Etkö sinä olekkaan niiden äiti?\n\n-- En minä ole niiden äiti enkä sukulainenkaan edes, aivan ne minulle\novat vieraita -- ottolapsia.\n\n-- Kuitenkin niitä niin hellit, vaikka vieraitakin ovat.\n\n-- Kuinkapa minä voisin olla niitä säälimättä; itsehän olen ne\nrinnoillani imettänyt. Olihan sitä omakin lapsi, mutta Herra otti pois;\nsitä en niin säälinyt kuin näitä.\n\n-- Kenen lapsia ne ovat?\n\n\n\nIX.\n\nVaimo kävi puheliaaksi ja alkoi kertoa:\n\n\"Noin kuusi vuotta takaperin, sanoi hän, joutuivat nämä lapset orvoiksi\nsekä isästään että äidistään; isä haudattiin tiistaina ja äiti kuoli\nperjantaina. Nämä raukat syntyivät kolme päivää jälkeen isänsä kuolon,\näiti ei elänyt päivääkään. Minä asuin mieheni kanssa siihen aikaan\nmaalla, jossa pidimme taloa. Heidän isänsä oli yksinäinen talonpoika ja\neli metsätyöllä. Vahingossa kaatui puu hänen päälleen ja osui\nvyötäisten kohdalle, likistäen sisukset pahanpäiväisesti. Kotia saatiin\ntosin hengissä, mutta siellä sitten heitti henkensä; vaimo taasen\nsamalla viikolla synnytti nämä kaksoset, juuri nämä samaset tytöt.\nSiinä vielä köyhyys, yksinäisyys; vaimo oli ypö yksin, ei ollut ämmää,\nei edes mitään tyttöäkään läsnä.\n\n\"Yksin synnytti, yksin kuolikin.\"\n\n\"Kävin siis aamulla katsomaan naapuria, tulen tupaan, tuo raukka olikin\njo jäykkänä. Mutta kuollessaan oli hän vierähtänyt tämän tytön päälle\nja nurjahduttanut siten sen jalan sijoiltaan. Naapuria tuli kokoon, --\nruumis pestiin, puettiin, laitettiin arkkuun ja haudattiin. Hyvät\nihmiset toimittivat kaiken tuon. Lapset jäivät jälkeen. Mitäs niiden\ntehdä? Vaimoista olin minä ainoa, jolla oli vakainen lapsi. Ensimmäistä\npoikaani imetin, se oli kahdeksannella viikolla. Otin nämäkin\ntoistaiseksi luokseni. Kylän miehet tulivat kokoon, neuvottelivat, mitä\nniiden piti tehdä, viimein sanoivat minulle: 'pidä sinä, Mari, näitä\ntyttöriepuja luonasi vähän aikaa, kunnes me pääsemme asiasta selville.'\nMinä imetin kerran suorajalkaisen, mutta tätä likistettyä en\nruvennutkaan imettämään. En luullut sen kuitenkaan jäävän eloon. Sitten\nkuitenkin rupesin arvelemaan: miksipä viattoman lapsiparan pitäisi\nkärsimän ja menehtymän. Imetin sitäkin ja niin sekä omani että nämät\nkumpaisetkin ruokin rinnoillani. Minä olin nuori, väkevä ja maito oli\nvoimakasta. Ja Jumalakin antoi niin paljon maitoa, että rinnoista yhä\nulos pyrki. Kahta kerrassaan ruokin ja kolmas odotti. Kun toinen\nrinnasta hellitti, otin kolmannen. Jumala soi minun nämä isoiksi\nimettää, mutta omani laskin hautaan, kun se kävi toista vuotta. Eikä\nHerra sen enempää minulle lapsia suonutkaan. Varallisuus kasvoi\nkasvamistaan. Nyt asumme täällä myllyllä, kauppiaan luona. Palkka on\niso, elämämme mukava. Lapsia vaan ei ole. Kuinkapa yksin tulisinkaan\ntoimeen, jollei näitä lapsosia olisi! Täytyyhän minun niitä rakastaa!\nNehän ovatkin elämäni ainoa ilo ja valo.\"\n\nVaimo painoi toisella kädellään ontuvan tytön rintaansa ja toisella\npyyhkäisi kyyneleet poskiltaan.\n\nMartta huokasi ja lausui:\n\n-- Oikeinpa näyttää sananlasku sanovan: \"ilman isoa, ilman emoa on\nkyllä eloa, vaan ilman Jumalata ei ole elämätä.\"\n\nHeidän puhellessaan siinä keskenään, lähti valo siitä nurkasta, jossa\nMikaeli istui, ja valaisi huoneen ikäänkuin aamunkoite. Kaikki\nkatsahtivat häneen ja näkivät Mikaelin istuvan kädet polvillaan,\nkatsovan ylös ja hymyilevän.\n\n\n\nX.\n\nVaimo tyttöineen lähti pois; Mikaelikin nousi penkiltään ja, pantuaan\npois työnsä ja riisuttuaan esiliinansa, kumarsi isännälle ja emännälle\nja lausui:\n\n-- Antakaa, haltijat, minulle anteeksi. Jumala on minulle anteeksi\nantanut, antakaa tekin anteeksi. Ja haltijat näkivät kirkkaan valon\nlähtevän Mikaelista. Ja Simo nousi, kumarsi Mikaelille ja sanoi:\n\n-- Minä näen, Mikaeli, ettet sinä ole tavallinen ihminen, eikä minulla\nole oikeutta pidättää sinua eikä kysellä sinulta. Sitä ainoastaan\npyydän sinua sanomaan, miksi sinä olit niin synkän näköinen, kun minä\ntapasin sinut ja toin kotiani ja miksi sinä, kun eukko toi ruokaa\nsinulle, hymyilit ja kirkastuit. Sitten, kun herra tilasi saappaita,\nsinä hymyilit toisen kerran ja siitä pitäen kävivät kasvosi vielä\nkirkkaammaksi; ja nyt, kun vaimo toi tyttöset tänne, sinä hymyilit\nkolmannesti ja kirkastuit kokonaan. Sano minulle, Mikaeli, miksi\nsinusta käy sellainen valo ja miksi sinä kolmasti hymyilit?\n\nJa Mikaeli lausui:\n\n-- Siksi käy kirkkaus minusta, että minä olin rangaistu, mutta nyt\nJumala on antanut minulle anteeksi. Kolmasti minä hymyilin, kun minun\npiti saada tietää kolme Jumalan sanaa. Ja minä sainkin tiedon niistä\nsanoista: yhden sanan sain silloin, kuin vaimosi armahti minua, --\nsiksi ensi kerran hymyilin. Toisen sanan sain silloin, kuin rikas\ntilasi saappaita, -- ja minä hymyilin toisen kerran; ja nyt, kun minä\nnäin tyttöset, minä sain tietää viimeisen, kolmannen sanan -- ja minä\nhymyilin kolmannen kerran.\n\nJa Simo sanoi:\n\n-- Sano minulle, Mikaeli, minkä tähden Jumala on sinua rangaissut ja\nmitkä ne Jumalan sanat ovat, että minäkin ne tuntisin.\n\nJa Mikaeli sanoi:\n\n-- Jumala rankaisi minua sen vuoksi, että minä en totellut Häntä. Minä\nolin taivaan enkeli enkä totellut Jumalaa.\n\nMinä olin enkeli ja olin taivaassa ja Jumala lähetti minut ottamaan\nvaimon sielua. Minä lensin maahan, katso: vaimo makaa yksin, sairaana,\njuuri oli synnyttänyt kaksoset, kaksi tyttöstä. Lapset kuhertavat\näitinsä kainalossa, mutta äiti ei voi ottaa niitä rinnoilleen. Vaimo\nhuomasi minut, käsitti Jumalan minut lähettäneen hakemaan hänen\nsieluansa, parahti itkuun ja sanoi: \"Herran enkeli! Puu tappoi mieheni\nmetsässä, hänet juuri haudattiin. Ei minulla ole siskoa, ei tätiä, ei\näitiä, ei ketään, jonka haltuun lapseni jättäisin; älä siis ota minun\nsieluani, suo minun ruokkia lapseni, kasvattaa ne ja elämän tielle\nsaattaa. Eiväthän lapset voi elää ilman isoa, ilman emoa.\" Ja minä\ntäytin äidin pyynnön; toisen lapsen asetin hänen rinnoilleen, toisen\nannoin hänen käsiinsä ja kohosin taivahasen Jumalan luo. Tultuani\nHerran tykö, lausuin: \"Minä en voinut ottaa synnyttäjä äidin sielua.\nPuu tappoi isän, äiti synnytti kaksoset ja pyytää minua, etten ottaisi\nhänen sieluaan, sanoen: 'suo minun elättää lapseni, kasvattaa ne ja\ntoimittaa elämän tielle. Eiväthän lapset voi elää ilman isoa, ilman\nemoa. Minä en ottanutkaan äidin sielua'.\" Ja Herra sanoi: \"Mene ja ota\näidin sielu; ja sinä saat tietää kolme sanaa: sinä saat tietää, mitä\nihmisissä on, mitä ihmisille ei ole annettu ja mistä ihmiset elävät.\nKun ne olet saanut tietää, niin palajat taivaaseen.\" Minä lensin\ntakasin maahan ja otin äidin sielun.\n\nLapset vierähtivät pois rinnoilta. Ruumis vaipui vuoteelle ja,\nlikistäen toista tyttöstä, nurjahdutti sen jalan sijoiltaan. Minä\nkohosin kylän ja kirkon yli, tahtoen viedä sielun Jumalalle. Silloin\ntuuli tempasi ja kantoi minut, siipeni vaipuivat sivuille ja lohkesivat\npois; sielu kiiti yksin Jumalan luo, ja minä putosin alas maantielle.\n\n\n\nXI.\n\nSilloin Simo ja Martta käsittivät, ketä he olivat vaatettaneet ja\nruokkineet, kuka heidän luonaan oli asunut; ja he itkivät ilosta ja\npelosta; ja enkeli lausui:\n\n-- Minä jäin yksin alastomana kedolle. Ennen minä en tuntenut ihmisten\npuutteita, en tuntenut kylmää en nälkää; nyt minä tulin ihmiseksi.\nMinun oli nälkä ja vilu, enkä minä tietänyt, mitä piti tehdä.\nKatsellessani ketoa pitkin, näinkin Jumalalle rakennetun kappelin; minä\nlähestyin herran kappelia, tahdoin saada siinä suojaa. Kappeli olikin\nlukossa eikä sen sisään voinut päästä. Minä istuin kappelin taakse,\nsaadakseni tuulelta suojaa. Ilta joutui, minä olin nälkään ja viluun\nnääntymäisilläni. Äkkiä kuulen miehen tulevan tietä pitkin; se kantaa\nsaappaita ja puhuu itsekseen. Ja ensikerran, ihmiseksi tultuani, näin\nminä ihmiskasvot ja ne herättivät minussa kauhua ja minä käänsin\nkasvoni pois niistä. Ja minä kuulin tämän miehen arvelevan itsekseen,\nkuinka hän ruumiinsa talvella vilulta varjelisi, kuinka vaimonsa ja\nlapsensa ruokkisi. Minä ajattelin silloin: \"minä näännyn nälkään ja\nviluun ja tuo mies kulkee ja huolehtii vaan, kuinka itsensä ja vaimonsa\nturkilla turvaisi ja leivällä ravitsisi\". Mies näki minut, synkistyi,\nnäytti kahta kauheammalta ja meni ohi. Ja minä jouduin epätoivoon.\nÄkkiä kuulen miehen palajavan. Minä katsahdin häneen enkä ollut tuntea\nhäntä samaksi mieheksi: äsken hänen kasvoissaan oli ollut kuolema,\nmutta nyt ne elivät, ja minä tunsin hänen kasvoissaan Jumalan. Hän\nastui luokseni, puki minut, otti mukaansa ja johdatti kotiansa. Minä\ntulin hänen huoneeseensa; vastaamme tuli vaimo ja alkoi puhua. Vaimo\noli vielä hirviämpi miestä, kalman henki kävi hänen suustaan ja minä en\nvoinut edes vetää henkeäni kuoleman löyhkältä. Hän aikoi ajaa minut\nviluun, ja minä tiesin hänen kuolevan, jos hän ajaa minut huoneestaan\nulos. Ja äkkiä hänen miehensä muistutti hänelle Jumalaa. Ja vaimo äkkiä\nmuuttui. Ja kuin hän antoi meille illallista ja kun hän itse katsoi\nminuun ja minä häneen, -- hänessä ei ollut enää kuolemaa, hänessä oli\nelämä ja minä tunsin hänessä Jumalan.\n\nSilloin minä muistin Jumalan ensimmäisen sanan: \"sinä saat tietää, mitä\nihmisissä on.\" Ja minä sain tietää, että ihmisissä on rakkaus. Ja minä\nihastuin siitä, että Jumala oli jo alkanut ilmoittaa minulle sitä, mitä\ncli luvannut, ja minä hymyilin ensimmäisen kerran. Mutta kaikkea minä\nen voinut vielä käsittää. Minä en tiennyt mitä ihmiselle ei ole suotu,\nenkä, mistä ihmiset elävät.\n\nAloin siitä asua luonanne; asuin vuoden ja silloin tuli mies\nteettämään saappaita, sellaisia, jotka vuoden pitäisivät ratkeumatta,\nvääristymättä. Minä vilkaisin häneen -- ja äkkiä hänen takanaan näin\nseisovan toverini, kuolon enkelin. Kukaan muu ei nähnyt tätä enkeliä,\nvaan minä tunsin hänet ja tiesin, että ennen kuin päivä maillensa\nehtisi mennä, oli rikkaan sielu pois temmattu. Ja minä ajattelin:\n\"ihminen varustaa itselleen vuodeksi, tietämättä jo ennen ehtoota\nkuolevansa.\" Silloin minä muistin Jumalan toisen sanan: \"sinä saat\ntietää, mitä ihmiselle ei ole suotu.\"\n\nMitä ihmisissä on, sen minä jo tiesin. Nyt minä sain tietää, mitä\nihmisen ei ole suotu. Ihmisen ei ole suotu tietää, mitä hänen ruumiinsa\non tarvis. Ja minä hymyilin toisen kerran. Minä iloitsin, nähdessäni\ntoverini, enkelin, ja käsittäessäni, että Jumala oli minulle ilmaissut\ntoisen sanansa.\n\nMutta kaikkea minä en voinut käsittää. Minä en tiennyt vielä, mistä\nihmiset elävät. Ja minä elin elämistäni ja odotin odottamistani,\nmilloin Jumala ilmoittaisi minulle viimeisen sanansa. Ja kuudennella\nvuodella tulivat tyttö kaksoset vaimoineen ja minä tunsin tytöt ja sain\nkuulla, kuinka ne olivat jääneet henkiin. Minä sen kuulin ja arvelin\nitsekseni: \"äiti rukoili lastensa puolesta ja minä uskoin äitiä,\nluulin, etteivät lapset voi elää ilman isoa, ilman äitiä; kuitenkin\nvieras vaimo ne elätti ja kasvatti.\" Ja kun vieras vaimo heltyi\nvieraille lapsille ja puhkesi kyyneliin, silloin minä näin hänessä\nelävän Jumalan ja käsitin, mistä ihmiset elävät. Ja minä tunsin, että\nJumala oli minulle ilmaissut viimeisen sanansa ja antanut minulle\nanteeksi. Ja minä hymyilin kolmannen kerran.\n\n\n\nXII.\n\nJa enkelin ruumis kävi alastomaksi ja kirkas valo verhosi hänet\nkokonaan, niin ettei silmä kärsinyt katsoa häneen; ja hän lausui\nkorkeammalla äänellä, ikään kuin hänen äänensä olisi tullut taivaasta\neikä hänestä.\n\nJa enkeli sanoi:\n\n-- Minä sain tietää, ettei yksikään ihminen elä omalla\nhuolehtimisellaan, vaan rakkaudesta.\n\nÄidin ei oltu suotu tietää, mitä hänen lapsensa elääksensä tarvitsivat.\nRikkaan ei suotu tietää, mitä hän itse tarvitsi. Yhdenkään ihmisen ei\nole suotu tietää, tarvitseeko hän elämän saappaita vai kuolinkenkiä\nennen ehtoota.\n\nOllessani ihmisenä, minä en jäänyt henkiin siten, että itse itsestäni\nolisin pitänyt huolen, vaan sen kautta, että ohikulkijassa ja hänen\nvaimossaan oli rakkaus, että he armahtivat minua ja mieltyivät minuun.\nOrvot eivät jääneet eloon siksi, että heistä oli ennalta huolta\npidetty, vaan siksi, että vieraan vaimon sydämmessä oli rakkaus, joka\nsääli heitä ja mieltyi heihin. Ja kaikki ihmiset elävät siitä, että\nihmisissä on rakkaus, mutta ei siksi, että he itse eteensä huolehtivat.\n\nMinä tiesin ennen, että Jumala oli antanut ihmisille elämän ja toivovan\nheidän elävän, nyt minä käsitin vielä toisenkin asian.\n\nMinä käsitin, ettei Jumala tahtonut, että ihmiset eläisivät erillään\ntoisistaan, eikä sen vuoksi ole ilmaissut heille, mitä kukin itse\nyksinomaisesti tarvitseisi; mutta Hänen tahtonsa on, että he eläisivät\nyksissä ja sen vuoksi Hän ilmaisi heille sen, mitä he kaikki itseänsä\nja kaikkia varten tarvitsevat.\n\nMinä käsitin, että ihmisistä vaan näyttää siltä, että he elävät\npitämällä itsestään huolta, mutta että he elävät ainoastaan\nrakkaudesta. Se, joka elää rakkaudessa, se elää Jumalassa ja Jumala on\nhänessä, sillä Jumala on rakkaus.\n\nJa enkeli alkoi veisata ylistysvirttä Jumalalle ja hänen äänestänsä\ntuvan seinät vapisivat. Ja katto aukeni ja tulinen patsas kohosi maasta\ntaivaaseen. Ja Simo vaimoineen ja lapsineen lankesi maahan. Ja enkelin\nseljästä levisivät siivet ja hän kohosi taivaaseen.\n\nJa kun Simo tointui, niin tupa oli taas entisellään, eikä siinä, paitsi\nomaa väkeä, ketään enää ollut.\n\n\n\n\nII.\n\nKAKSI UKKOA.\n\n\nJohann. IV: 19. -- Vaimo sanoi Hänelle: Herra minä näen, että Sinä olet\nprofeetta.\n\n20. -- Meidän isämme ovat tällä vuorella kumartaneet ja rukoilleet, ja\nte sanotte: Jerusalemissa on se sija, jossa pitää rukoiltamaan.\n\n21. -- Jesus sanoi hänelle: Vaimo, usko Minua, se aika tulee, ettette\ntällä vuorella, ettekä Jerusalemissa Isää rukoile.\n\n22. -- Ette tiedä, mitä te rukoilette, mutta me tiedämme mitä me\nrukoilemme, sillä autuus on Juutalaisista.\n\n23. -- Mutta hetki tulee ja jo nyt on, että totiset rukoilijat\nrukoilevat Isää hengessä ja totuudessa, sillä Isä tahtoo myös\nsenkaltaisia, jotka häntä rukoilevat.\n\n\n\nI.\n\nKaksi ukkoa päätti kerran lähteä Jerusalmiin rukoilemaan Jumalata.\nToinen oli rikas ukko; sen nimi oli Tuomas Tarasitch Schemeleff.\nToinen, Elias Bobroff, oli vähävarainen.\n\nTuomas oli vakava talonpoika; viinaa hän ei koskaan nauttinut, tupakkaa\nei polttanut eikä nuuskannut, pahaa sanaa ei koskaan oltu hänen\nsuustaan kuultu; hän oli ankara ja luja mies, kahteen erään oli ollut\nkylänvanhin, virastaan cli nuhteetonna eronnut. Hänellä oli iso\nperhe: kaksi poikaa ja pojanpoika, sekin jo nainut mies; he asuivat\nkaikki yhdessä. Hän oli terve, parrakas, suora mies ja vasta\nseitsemännellä-kymmenellä alkoi parta vähän käydä harmaaksi. Elias ukko\ntaasen ei ollut rikas eikä köyhä; ennen kävi salvumiehen työssä, mutta,\nvanhemmaksi tultuaan, asettui kotiaan ja viljeli mehiläisiä. Toinen\npoikansa kävi ulkona ansiotyössä, toinen oli kotoisalla. Elias oli\nhyväntahtoinen ja iloinen ukko. Joi hän vähän viinaakin, nuuskasi ja\nlaulelikin mielellään, mutta luonteeltaan hän oli hiljainen, eli niin\nkotolaistensa kuin naapuriensakin kanssa aina hyvässä sovussa.\nUlkomuodoltaan hän oli lyhyenläntäinen, mustanverinen, kiharapartainen\nja samoin kuin hänen pyhimyksensäkin, Elisa profeetta, kaljupää\nkauttaaltaan.\n\nJo kauan sitten olivat ukot suostuneet keskenään lähtemään yhdessä,\nmutta Tuomas-ukon aika ei antanut myöten, kun hänen asiansa eivät\ntahtoneet vähetä. Kun yhdestä asiasta pääsee, niin kohta toinen on\nedessä; milloin naittaa poikansa-poikaa, milloin odottaa nuorinta\npoikaansa sotapalveluksesta kotia; tuonnoin taasen alkoi hommata uuden\ntuvan rakentamista.\n\nKerran taas, joutohetkellä, tulivat ukot yhteen ja istuivat hirrelle.\n\n-- Kuinkas nyt, sanoo Elias, milloinka me lähdemme lupaustamme\ntäyttämään?\n\nTuomas kävi totiseksi. -- Meidän täytyy vielä odottaa; tämä vuosi on\nminulle ollut niin puuhakas. Rupesin tuota tupaa laittamaan; arvelin\nsadalla sen saavani ja nyt se jo on vienyt kolmatta sataa, enkä\nvieläkään ole sitä saanut kokoon. Kai se kesään joutuu. Ensi kesänä\nsitten, jos Jumala suo, varmaan lähdemme.\n\n-- Minun mielestäni on turhaa sitä kesäksi jättää; pitää lähteä nyt.\nKevät on paras aika.\n\n-- Kyllähän sitä jo oisi aika lähteä, mutta kun työ on pantu alkuun,\nniin vaikea sitä keskenkin on jättää.\n\n-- Eikö sinulla sitten ole, kenen huostaan jättäisit? Hoitaahan poikasi\nasiasi.\n\n-- Hoitaa niinkuin hoitaa! Vanhimpaan, joka taloa hoitaa, en voi oikein\nluottaa, aika ajoin kun on viinaan menevä.\n\n-- Täytyyhän niiden tulla toimeen ilman meitäkin, kun meistä aika\njättää. Pojankin tulee jo tottua.\n\n-- Onhan se sitäkin, mutta kuitenkin tekee mieli omin silmin nähdä työ\npäättyneeksi.\n\n-- Voi veliseni! Kaikkia asioita et kuitenkaan saa päättäneeksi. Äsken\nmeillä akkaväki teki pyhäsiivoa, pesivät ja raivasivat. Sitä pitäisi\ntehdä, tuota pitäisi tehdä, eikä tahdota joutua valmiiksi. Vanhin\nminiä, viisas vaimo, sanoo:\n\n-- Hyvä vaan, että se pyhäkin joutuu, meitä odottamatta; muutoin,\nvaikka kuinka puuhaisimme, ei siitä loppua tulisi.\n\nTuomas alkoi ajatella asiaa.\n\n-- Minulta on mennyt paljo rahaa tuohon rakennukseen; eikä sitä käy\ntyhjin käsin matkaan lähteminen. Sata ruplaa on suuri raha.\n\nElias naurahti.\n\n-- Synti on noin sanoaksesi. Sinun varasi ovat kymmenenkertaisesti\nisommat kuin minun, ja sinä vielä tässä puhut menoista. Sano vaan,\nmilloin lähdetään. Vaikk'ei olekkaan, niin kyllä hankitaan.\n\nTuomastakin nauratti.\n\n-- Katsos vaan sitä ämmästä äijää, sanoi hän; mistäs sinä kapajat\nkokoon?\n\n-- Kotoani kokoon, minkä saan; sen, mikä puuttuu, hankin niin, että\nmyön naapurille kymmenkunta mehiläispölhöä. Se on aikoja jo niitä\nkäyttänyt.\n\n-- Niin; mutta mistä saisit hyvät mehiläisparvet; vieläpä ehkä tulet\nkatumapäälle.\n\n-- Katuako?! Ei maar, naapuri! Eläessäni, en ikinäni ole muuta katunut\nkuin syntiä. Sielu on kaikista kalliin.\n\n-- Kyllähän se niin on, mutta ei se käy laatuun, kun kotona asiat eivät\nole reilassa.\n\n-- Pahempi on kun sielumme asiat eivät ole reilassa. Kun kerran teimme\nlupauksen, niin täytyy lähteä. Niin, naapuri, lähdetään vaan matkaan.\n\n\n\nII.\n\nElias sai kuin saikin toverinsa lähtemään. Tuomas arveli, ajatteli ja\naamulla tulikin Eliaksen luo.\n\n-- Kyllä sinä olet oikeassa, sanoo hän: lähdetään sitten. Elämämme\nmäärä on Herran käsissä; kukapa tietää, kauaksiko sitä on suotu. Täytyy\nlähteä niin kauan kuin vielä ikää ja voimia on suotu.\n\nViikon kuluttua ukot olivat valmiit lähtöön.\n\nTuomaalla oli rahat kotona. Hän otti sata ruplaa matkaan ja kaksi sataa\njätti ämmälleen.\n\nEliaskin laittihe valmiiksi; möi naapurille kymmenen mehiläispuuta ynnä\nmikä niistä sikiäisi. Kaikesta tuosta otti seitsemänkymmentä ruplaa.\nPuuttuvat kolmekymmentä kokosi kotolaisiltaan, vähän yhdeltä, vähän\ntoiselta. Ämmänsä antoi viimeisensä joita hautajaisiksensa oli säästöön\nkokoillut; miniäkin antoi säästönsä.\n\nUkko Tuomas määräsi tarkoin pojalleen kaikki tehtävät: mistä\nniittomaata oli otettava, minne lanta ajettava, kuinka tupa laitettava\nja katettava; joka asian tarkoin mietti, tarkoin määräsi. Elias sanoi\nämmälleen vaan että nuoret mehiläiset olisivat erilleen asetettavat ja\nrehellisesti naapurille toimitettavat; muista kototoimistaan ei puhunut\nmitään, arveli vaan: \"kyllähän työ tekijäänsä neuvoo. Kai oman talonne\nparasta valvoa koetatte, kun kerran sen isäntiä olette\".\n\nUkot laittautuivat matkaan. Kotolaiset leipoivat kyrsiä, laittoivat\nlaukut ja leikkasivat uusia jalkariepuja, ukot vetivät uudet kengät\njalkaansa, ottivat varavirsuja mukaan ja lähtivät. Kotoväki saattoi\nheitä ulos kylästä; jäähyväiset lausuttiin ja ukot lähtivät\ntallustamaan tietään.\n\nElias lähti iloisella mielellä ja, päästyään kylän näkyvistä, unhotti\nkaikki asiansa. Arveli vaan, kuinka olisi toverilleen mieleen matkalla,\nkuinka pääsisi kenenkään mieltä pahoittamatta, kuinka rauhassa ja\nrakkaudessa perille pääsisi ja sitten taas kotiansa saapuisi.\nKulkiessaan yhä vaan kertoo itsekseen jotakin rukousta tai muistelee\npyhäin elämäkertoja, mikäli ovat muistoon jääneet. Kun tiellä tai\nyöpaikassa joutuu yhteen jonkun kanssa, niin koettaa kaikin tavoin\nkunkin kanssa tulla ystävällisesti toimeen ja jumalista puhetta pitää.\nSiten kulki ilolla. Yhtä asiaa Elias ei voinut täyttää. Hän tahtoi\nlakata nuuskaamasta; olipa tuohisen nuuskurasiansakin jättänyt kotia,\nmutta kovin tuli ikävä. Matkalla hänelle muuan mies antoi toisen. Hän\nkyllä koetti vastustaa kiusausta, mutta ei auta; jo jää jälkeen\ntoveristaan, ettei johdattaisi häntä syntiin, ja pistää nuuskaa kun\npistääkin.\n\nTuomaskin kulkee moitteettomasti -- vakavana, mitään pahaa tekemättä ja\nturhia loruilematta, mutta kuitenkin hänen mielensä on niin raskas.\nKotoiset huolet eivät lähde mitenkään hänen mielestään. Aina vaan\nmuistelee, mitähän nyt kotona tehtänee; kunhan vaan ei olisi jotakin\njäänyt sanomatta! Ja tekeeköhän se poika sitten niinkuin oli määrä.\nNähdessään pellolla, ohikulkiessaan, perunaa istutettavan tai\npellonparannusta vedettävän, arvelee itsekseen: \"tekeeköhän se poika\nniinkuin sen käskin? Oikeinpa tekee mieli palata kotia, kaikki neuvoa\nja itse toimittaa.\"\n\n\n\nIII.\n\nUkot kulkivat viisi viikkoa, kotoiset virsunsa kuluttivat, uusiakin jo\nostelivat ja saapuivat siten \"töyhtötukkaisten\" [Vähänvenäjän eli\nUkrainin asukkaiden pilkkanimi. Suom. muist.] maahan. Kotoaan asti\ntähän saakka olivat he maksaneet yösijastaan ja ruoastaan, mutta\ntöyhtötukkain maassa pyytelivät asukkaat heitä kilvan ja kiistellen\nasuntoihinsa. Ne veivät heidän huoneisiinsa ja syöttivät ja juottivat\neivätkä huolineet maksusta, ajoivatpa vielä leipää laukut täyteen,\nväliin kakkujakin niihin kasaten. Siten ukot mukavasti kulkivat\nseitsemisen sataa virstaa; samosivat vielä yhden läänin läpi ja\nsaapuivat viljattomaan ja puuttomaan seutuun. -- Hyvin siinäkin\npääsivät kulkemaan ja aina yösijankin saivat, mutta ruokaa ei enää\nannettu. Eipä edes leipääkään kaikkialla annettu, väliin ei sitä\nrahallakaan ollut saatavissa. Viime vuonna, kertoi kansa, ei saatu\nmitään viljanpuolta pelloista. Rikkaammat möivät kaikki, mitä oli, ja\njoutuivat häviöön; vähävaraiset joutuivat puulle paljaalle, köyhimmät\nhäipyivät mikä minnekin, mikä mieroa kiertää, mikä kotoisalla\nkoikkelehtii. Talven söivät akanakakkuja ja olkileipää.\n\nKerranki ukot olivat yötä muutamassa kauppalassa, ostivat leipää toista\nleiviskää ja, yönsä maattuaan, lähtivät liikkeelle ennen auringon\nnousua, ehtiäksensä kauemmaksi ennenkuin päivä paahtaisi täydeltä\nterältään, Kuljettuaan kymmenkunta virstaa, saapuivat he joen\npartaalle, istuivat, ammensivat vettä kuppiinsa, kostuttivat siinä\nleipänsä, syödä nutustivat ja, muutettuaan jalkineitaan, istahtivat\nlepäämään. Elias sai nuuska-sarvensa esiin. Tuomas pudisti päätään,\nsanoen:\n\n-- Ettes jo heitä tuota ruokotonta tapaasi!\n\nElias viittasi kädellään.\n\n-- Minkä sen tekee, kun paha kerran saa valtaansa.\n\nNoustiin siitä ja lähdettiin eteenpäin. Kulkivat vielä kymmenisen\nvirstaa. Saapuivat suureen kirkonkylään ja kulkivat sen halki. Kuumakin\njo alkoi ahdistaa. Elias oli jo nääntynyt; hän halusi juoda ja\nlevähtää, mutta Tuomas ei ota pysähtyäkseen. Tuomas oli vahvempi\nkäymään ja Eliaksen oli vaikea pysytellä hänen rinnallaan.\n\n-- Eikös käydä juomaan, sanoo hän.\n\n-- Juo vaan, minä en pidä väliä.\n\nElias pysähtyi.\n\n-- Sinä älä odota minua, sanoi hän. Minä vaan kiireimmiten poikkean\ntuohon mökkiin juomaan. Kyllä sinut heti taasen saavutan.\n\n-- Tee niin, sanoi Tuomas ja lähti yksin tallustamaan eteenpäin; Elias\ntaasen kääntyi taloa kohti.\n\nElias lähestyi taloa. Se oli vähäinen, savisila talo, jonka ylinen oli\nmusta, alinen valkoinen. Savikin oli jo lohkeillut pois -- arvattavasti\nsitä ei oltu pitkiin aikoihin silattu -- ja kattokin ammotti toisesta\nsyrjästä. Ovi oli pihanpuolla. Elias astui pihaan. Tanhualla makasi\nparratoin, laiha mies, paita kaatioissa -- töyhtötukkain tapaan.\n[Venäläiset pitävät paitansa liepeet housujen päällä.] Hän oli\narvatenkin asettunut katveeseen, mutta päivä cli siirtynyt hänen\npäälleen. Se makasi siinä nukkumatta. Elias huusi hänelle, pyysi\njuomista -- mies ei virka mitään. \"Joko se on sairas tai vihainen\",\narveli Elias ja lähestyi ovea. Tuvasta kuuluu lapsen itku. Elias\nrämisti oven rengasta. \"Väki hoi!\" Ei kuulu mitään. Elias löi sauvansa\nkärjellä muutamasti oveen. \"Ristiveljet!\" Ei mitään vastausta. \"Jumalan\nluomat!\" Tuvasta ei kuulu mitään liikettä. Elias oli jo menemäisillään\ntiehensä, kun samassa on kuulevinaan jonkun voihkavan oven takaa. \"Kun\nvaan ei olisi joku tapaturma kohdannut talonväkeä. Pitää ottaa asiasta\nselko!\" Ja Elias astui tupaan.\n\n\n\nIV.\n\nElias kiersi kääkää -- ovi ei ollut lukossa. Hän longahutti ovea ja\nkulki etehisen halki. Tuvan ovi oli auki. Vasempaan oli uuni; suoraan\novesta oli peränurkka, jossa oli pöytä ja jumalankuvisto; pöydän takana\noli rahi; rahilla istui vanha, hunnutoin vaimo ja hänen vieressään\nheikko, vahanvärinen mutta paksuvatsainen poikanen; ämmä oli laskenut\npäänsä pöydälle ja poikanen kiskoi häntä hihasta ja pahasti poraten\npyysi jotakin. Elias astui tupaan. Tuvassa oli raskas henki. Hän\nkatseli ympärilleen. Laattialla, uunin takana venyi naisihminen\nsuullaan ja koristen; väliin se ojensi jalkansa suoraksi, väliin taas\nveti sen koukkuun. Se kääntelihe kyljeltä toiselle ja siitä levisi\nraskas löyhkä; arvatenkaan se ei päässyt itse liikkeelle eikä ollut\nketään, joka hänet olisi siivonnut. Vanha ämmä kohotti päänsä ja näki\nedessään miehen.\n\n-- Mitä sinä haet? sanoo hän; mitäs haet? Ei täällä, mies parka, ole\nmitään.\n\nElias ymmärsi hänen jotakin lausuvan ja lähestyi häntä.\n\n-- Minä, Luojan luoma, sanoo hän, poikkesin tänne juomaan.\n\n-- Eipä ole kuka antaisi; ei täältä saa mitään, mene vaan Herran\nnimeen.\n\nElias alkoi kysellä. -- Eikös teillä ole yhtään tervettä ihmistä, joka\nkorjaisi edes tuon sairaan vaimon?\n\n-- Eihän sitä ole, ei ole. Mies tekee kuolemaa pihalla ja me täällä\nsisällä.\n\nPoikanen oli vaijennut, nähtyään vieraan. Mutta kun ämmä oli ruvennut\npuhumaan, alkoi se taas kiskoa häntä hihasta. -- \"Leipää, mummo,\nleipää,\" ja taas rupesi poraamaan.\n\nElias aikoi juuri kysellä enemmän ämmältä, kun samassa mieskin kompuroi\ntupaan, kulki pitkin seinää ja tavotteli rahia; mutta ei se\njaksanutkaan kulkea niin pitkälle, vaan lyhmistyi nurkkaan, kynnyksen\nviereen. Siihen se jäi ja sieltä alkoi puhella. Sanan kerrassaan vaan\nsanoo ja välillä aina hengähtää.\n\n-- Sekä sairaus, sanoo hän, että nälkä... -- Jooseppikin kuolee\nnälkään, jatkoi mies, osoittaen päällään poikaa, ja hyrähti itkuun.\n\nElias pudisti laukkuaan hartioillaan, heitti kaikki käsistään pois,\nnakkasi laukkunsa maahan, nosti sen sitten rahille ja alkoi päästää\nsitä auki. Auaistuaan otti leivän ja veitsen, leikkasi aika palan ja\nojensi sen miehelle. Mies ei ottanut, vaan osoitti poikaa ja tyttöstä,\n-- niille piti muka antaa. Elias antoi palan pojalle. Poika tunsi heti\nleivän, kurottihe, tarttui siihen molemmin käsin ja katosi kasvoineen\nleipään. Uunin takaa tuli tyttökin ja seisahtui katselemaan leipää.\nElias ojensi palan sillekin. Sitten leikkasi vielä palan ja antoi\nämmällekin. Ämmäkin otti ja alkoi syödä nutustaa.\n\n-- Kunpa saisi tuolta vettä tuoduksi. Kovin ovat heidän suunsa\nkuivuneet. Minä yritin, jatkoi hän, eilen tai tänään, -- enpä enää\nitsekään muista, tuoda kaivolta, mutta lankesin enkä jaksanut käydä\nkaivolle; sankokin on siellä, jollei sitä ole joku ottanut.\n\nElias kysyi, missä heidän kaivonsa oli. Ämmä selitti. Elias lähti,\nlöysi sangon, toi vettä, juotti ihmiset. Lapset söivät vieläkin leipää\nja joivat vettä; mummokin söi ja joi, mutta mies ei ruvennut syömään.\nEi tee mieli syödä, sanoi hän. Vaimo ei tullut ollenkaan tuntoonsa,\nheittelihe vaan permannolla. Elias meni kylään, osti puodista\nhirssisuurimaa, suoloja, jauhoja ja voita, haki kirveen, hakkasi\nhalkoja ja alkoi lämmittää uunia. Tyttö rupesi häntä auttamaan. Sitten\nElias laittoi keiton ja puuron ja ruokki talonväen.\n\n\n\nV.\n\nMies söi vähän ja ämmäkin söi, mutta poika ja tyttö söivät kaikki tyyni\nja nuolivat astiankin puti puhtaaksi, jonka jälkeen kaulatusten\nvaipuivat vuoteelle.\n\nTalonpoika ja mummo alkoivat nyt kertoa, kuinka kaikki oli näin käynyt.\n\n-- Ennenkään emme suinkaan varallisia olleet, kertoivat he, mutta viime\nvuonna ei saatu mitään pelloista, syksystä jo kaikki varat syötiin. Kun\nkaikki oli loppunut, rupesimme pyytämään naapureilta ja hyviltä\nihmisiltä. Alussa antoivat, mutta sitten alkoivat kieltää. Toiset\nolisivat vielä antaneetkin, mutta kun ei niillä ollut. Ja hävettihän\nsitä pyytääkin, kun kaikille oli velkaa, mille jauhoja, mille rahaa,\nmille leipää. Hainhan minä työtäkin, kertoi mies, mutta ei sitä ollut.\nKaikkialla tarjoutui väkeä työhön leipäpalkoista. Päivän jos teit\ntyötä, niin kaksi olit jouten ja sen haussa. Mummo ja tyttö alkoivat\nkulkea loitomma leivän hakuun; mutta huonoa sen saanti oli, kun ei\nkelläkään itselläänkään ollut. Kuitenkin tulimme niin ja näin toimeen,\narvellen tavalla tai toisella keväimeen ja uutiseen kestävämme. Mutta\nkevään tullen lakkasivat kaikki antamasta ja siihen sitten tautikin\npakkasi päälle. Asia kävi aivan arveluttavaksi. Päivän syömme ja kaksi\nollaan ilman. Aloimme syödä ruohoa. Siitäkö sitten vai muutenko lienee\nvaimoni sairastunut. Hän kääntyi vuoteen omaksi ja perin voimaton sitä\nminäi olen. Ja milläpä sitä tästä paranisikaan.\n\n-- Minä tässä yksin ponnistelin, sanoi ämmä, mutta eihän sitä syömättä\nkauan pystyssä pysy; pian minäkin kävin heikoksi. Tyttökin kävi\nheikoksi ja araksi. Ei enää mennyt kylään, kun lähetimme. Kätkeytyi\nvaan nurkkaan eikä lähde. Naapurin eukko pistäysi täällä toissa\npäivänä, mutta kun näki meidät nälkäisinä ja sairaina, kääntyi ja meni\ntiehensä. Hänenkin miehensä on mennyt maailmaan eikä hän itsekään\ntiedä, millä pienet lapsensa ruokkisi. -- Tässä nyt olemme maanneet ja\nkuolemaa odotelleet.\n\nElias kuunteli heidän puheensa loppuun ja jäikin taloon yöksi,\npäätettyään vasta seuraavana päivänä lähteä saavuttamaan toveriaan.\nAamulla Elias noustuaan tarttui talon töihin, aivan kuin olisi ollut\nsen talon isäntä. Alusti ämmän kanssa taikinan ja lämmitti uunin.\nSitten läksi hän tytön kanssa naapuriin hakemaan talontarpeita. Ei\nmitään ollut, vaikka mitä olisi tarvinnut -- kaikki talon kapineet ja\nvaatteet oli myöty ja syöty. Ja Elias alkoi hankkia, mitä tarvittiin:\nväliin teki itse, väliin osti. Siten hän viipyi päivän, viipyi toisen,\njopa kolmannenkin. Poikanen voimistui, alkoi kävellä pitkin rahia ja\nmielistellen lähennellä Eliasta. Tyttö oli käynyt jo aivan iloiseksi ja\nautteli kaikkialla askareissa. Aina vaan seurasi Eliasta, lausuen:\nsetä! setä hoi! Mummokin pääsi jalkeille ja läksi naapuriin. Mieskin\nrupesi kulkemaan seinää pitkin. Vaimo vaan yhä venyi, mutta sekin\nkolmantena päivänä tuli tuntoonsa ja pyysi ruokaa. -- Noh, arveli\nElias, enpä suinkaan aikonut näin äijä aikoa hukata; nyt minä lähden.\n\n\n\nVI.\n\nNeljäntenä päivänä oli pääsijäisjuhlan alku ja Elias arveli: \"vietän\npois pääsijäiset tämän väen seurassa, ostan jotakin juhlaksi heille ja\nillan suussa sitten lähden matkaan\". Elias lähtikin taas kylään, osti\nmaitoa, nisujauhoja, rasvaa. Mummon kanssa sitten keittivät ja\nleipoivat; aamulla Elias kävi kirkkoon, josta tultuaan talonväen\nseurassa päätti juhla-aterialla paastonsa. Emäntäkin nousi sinä päivänä\nvuoteeltaan ja alkoi hiljakseen liikkua. Isäntä ajoi partansa, puki\npuhtaan paidan yllensä -- mummo oli sen pessyt -- ja meni kylään\npyytämään rikkaalta isännältä elonapua. Sekä niitty että pelto oli\npantattu tuolle rikkaalle isännälle ja mies läksi nyt pyytämään, että\ntuo antaisi takaisin ne uutisviljaan asti. Illan suussa isäntä palasi\nsurullisena kotiaan ja puhkesi kyyneliin. Rikas isäntä ei armahtanut;\nsanoi vaan: tuo rahat.\n\nElias kävi miettiväiseksi. -- \"Kuinkas ne nyt, arvelee hän, voivat\nelää? Muut menevät niittämään, eikä heillä ole mitään, kun niitty on\npantissa. Kun ruis joutuu, menevät ihmiset leikkuuseen (ja hyvää se\nruis tänä vuonna tuleekin), mutta heillä ei ole toivon aihettakaan, kun\npeltosarka on ennalta rikkaalle naapurille myöty. Minun lähdettyäni\njoutuvat ne taas kurjuuteen.\" Ja Elias ajatteli niin ja ajatteli näin\nja kun ei selville päässyt, niin ei lähtenytkään illan suussa -- jätti\nmenonsa aamuun. Hän meni pihalle maata; siellä siunasi itsensä ja\nasettui levolle, mutta ei voinut nukkua: pitäisi lähteä -- johan sitä\nmuutoinkin on rahaa ja aikaa kulunut ylen paljon -- mutta sääli on\nkovin tuota väkeä. Nyt pitäisi jo lunastaa niitty ja peltokin. Ja kun\npellon lunastaa, täytyy naisväelle ostaa lehmä ja miehelle hevonen\nviljan vetoon. Pahasti olet nyt takertunut, Elias Bobroff. Eihän sitä\nkaikkia saata auttaa. Tahdoin vaan tuoda heille vettä ja antaa kullekin\npalan leipää, ja nyt on jo täytynyt näin kauas joutua. Nyt on laiva\nliikkeellä ja vaikea tässä on takaisin kääntyä. -- Elias nousi, otti\nkauhtanansa päänsä alta, aukaisi sen, sai sarvensa ja pisti nuuskaa,\narvellen sillä ajatuksensa selvittävänsä; mutta ei siitäkään apua\nlähtenyt; ajatteli ja arveli eikä nähnyt mitään keinoa. Lähteä pitäisi\n-- ja sääli on ihmisiä; ei tiedä kuinka olla ja elää. Kääri kauhtanansa\npäänsä alle ja rupesi levolle. Loikoi siinä loikomistaan, kukotkin jo\nalkoivat laulaa ja olipa hän jo nukahtaakin. Äkkiä tuntui, ikäänkuin\njoku olisi hänet herättänyt. Hän näkee olevansa täysissä tamineissa,\nlaukku seljässä ja sauva kädessä pyrkivänsä portista sisään; portti oli\nlongallaan, niin että yksi vaan kerrassaan saattoi siitä tunkea läpi.\nHän käy portista ja tarttui laukustaan pihtipieleen; tahtoessaan\nirroittaa laukkua, tarttui hän toiselta puolen jalkarievustaan, joka\nsiinä laukesi jalasta. Hän rupesi irroittamaan laukkua, mutta ei hän\nollutkaan kiinni sen siteistä, vaan tyttönen pitelikin kiinni ja huusi:\nsetä, setä hoi, leipää! Hän katsahti jalkaansa; siellä poikanen piteli\nvirsusta; isäntä ja mummo katselivat ikkunasta. Elias heräsi ja lausui\nääneensä: \"Huomenna lunastan sekä niityn että pellon ja ostan hevosen\nja jauhoja uutisviljaan asti; ostanpa lehmänkin lapsille. Mitäpä sitä\nmenee merten taa Kristusta hakeen, kun hänet sisällisesti sydämmestään\nkadottaa. Pitää auttaa ihmiset jaloilleen.\" Ja Elias nukkui aamuun\nasti.\n\nAamulla varhain herättyänsä, meni Elias rikkaan isännän luo ja lunasti\nrahallaan niityn ja pellon. Tullessaan osti vikatteen -- sekin oli\nmyöty -- ja toi sen kotia. Miehen lähetti niittämään ja itse meni\nkylään; ravintolan isännällä kuuli hevosen ja rattaat olevan kaupan.\nHän meni sinne, sopi hinnasta ja osti ne; ostipa samalla säkin jauhoja,\nheitti sen rattailleen ja meni ostamaan lehmää. Mennessään hän saavutti\nkaksi vaimoa, jotka kulkien puhuivat keskenään paikkakuntansa murretta.\nTarkatessaan heidän puhettaan, huomasikin Elias heidän puhuvan hänestä.\n\n-- Ensin ne eivät tietäneet, mikä mies hän oli; arvelivat vaan\ntavalliseksi ihmiseksi. Näytti pistävän vaan juomaan, mutta sitten\njäikin taloon. Se kuuluu ostaneen niille jos jotakin. Omin silmin näin,\nkuinka hän tänään osti hevosen ja rattaat. Tuskinpa luulisi sellaisia\nihmisiä enää maan päällä olevankaan. Täytyypi oikein lähteä sinne\nkatsomaan.\n\nSen kuultuaan, ymmärsi Elias, että häntä kiitettiin, eikä mennytkään\nostamaan lehmää. Hän palasi ravintolan isännän luo, maksoi hevosen ja\nrattaat, valjasti hevosen ja lähti ajamaan mökille päin. Päästyänsä\nportille, pysähtyi hän ja kiipesi alas rattailta. Talonväki näki\nhevosen ja kummastui. He kyllä arvelivat hänen heille hevosen ostaneen,\nmutta eivät tohdi sitä sanoa. Isäntä tuli aukaisemaan porttia.\n\n-- Mistäs, vaari, olet hevosen saanut? sanoohan.\n\n-- Ostinpa vaan, kun halvalla osuin saamaan. Niitäppäs häkkiin heinää\nhevoselle yöksi. Otappas tämä säkki tästä.\n\nIsäntä riisui hevosen, vei säkin aittaan, niitti kantamuksen heiniä ja\najoi sen häkkiin. Käytiin siitä tupaan maata. Elias asettui ulos\nkartanolle ja vei sinne illasta laukkunsakin. Kaikki vaipuivat uneen.\nElias nousi, sitoi laukkunsa, pani saappaat jalkaansa, puki kauhtanan\npäällensä ja lähti tavoittamaan Tuomasta.\n\n\n\nVII.\n\nKun Elias oli kulkenut noin viisi virstaa, rupesi päiväkin valkenemaan,\nHän istui puun juurelle, aukaisi laukkunsa ja rupesi lukemaan rahojaan:\nKaikkiansa oli jäljellä vaan 17 ruplaa ja 20 kopekkaa. \"Näillä ei\nsuinkaan meren yli pääse,\" arvelee hän, \"ja jos taasen Jumalan nimeen\nalmuja käy anomaan, niin ehkäpä vaan tekee enemmän syntiä. Tuomas\nveljeni kyllä yksinkin pääsee perille ja asettaa minun puolestani\nkynttilän alttarille. Kyllä tämä velka jää nyt kuolinpäivään\nniskoilleni. Mutta onhan Herra armollinen -- kyllä Hän tämän kärsii.\"\n\nElias nousi, kohautti laukkuaan hartioilleen ja kääntyi kotia päin.\nKirkonkylän kiersi kaukaa, etteivät ihmiset olisi häntä nähneet. Ja\npian hän pistetikin kotomatkansa. Kotoaan kulkiessaan tuntui niin\nraskaalta, töin tuskin väliin jaksoi seurata Tuomasta, mutta takaisin\nkäydessään ei tunne ollenkaan väsymystä, ikäänkuin Jumala oisi hänen\nvoimiaan lisännyt. Käy vaan kuin huvikseen, sauvallaan huiskien,\nseitsemän penikulmaa päivässä pääsee.\n\nElias saapui kotia. Siellä oli vilja jo korjattu. Kotolaiset ihastuivat\nukkonsa tulosta ja alkoivat kysellä, kuinka matka kävi, miksi ja missä\ntoverista luopui, miksi ei mennyt perille asti ja miksi kotia kääntyi.\nElias ei sitä heille kertonut.\n\n-- Jumala ei sitä sallinut; matkalla kulutin rahani ja häivyin\nkumppanistani. Sen vuoksi palasin kotia. Suokaa nyt Herran nimessä\nanteeksi.\n\nJa hän antoi ämmälleen loput rahoistaan. Sitten tiedusteli kotoisia\ntöitä: kaikki oli hyvin; kaikki työt oli toimitettu, mitään ei ollut\nlyöty laimin, ja kaikki elivät sovussa ja rauhassa.\n\nSamana päivänä kuulivat Tuomaankin talolaiset Eliaksen palanneen ja\ntulivat tiedustelemaan omasta ukostaan. Elias sanoi heille samaa.\n\n-- Teidän äijänne jatkoi matkaansa vankasti; me erosimme toisistamme\nkolme päivää ennen Pietarin päivää; minä ensin aijoin tavoittaa häntä,\nmutta tiellä tapahtui kaikenlaista, etten päässytkään; rahani hukkasin,\neikä sitten ollut, millä oisin jatkanut matkaani; niinpä käännyinkin\nkotia.\n\nIhmiset kummastelivat, kuinka niin viisas mies saattoi menetellä niin\ntyhmästi -- lähteä matkaan, menemättä perille ja kuluttaa turhaan\nrahansa. Kummastelivat aikansa ja unhottivat. Ja Eliaskin unhotti koko\nasian. Hän ryhtyi kotoaskareihin: hakkasi poikineen halkoja talveksi,\npui akkaväen kanssa viljan, kattoi ladot, korjasi mehiläiset, joista\nantoi naapurille kymmenen pesäkuntaa ynnä mikä niistä oli lisiä\nsiinnyt. Hänen eukkonsa tahtoi salata, kuinka paljon myydyistä oli\nlisään siinnyt, mutta Elias tiesi itse tarkoin, mitkä olivat\nyksinäisiä, mitkä uusia, ja antoi naapurille kymmenen asemesta\nseitsemäntoista pesäkuntaa. Niin sai Elias asiansa järjestäneeksi,\npoikansa lähetti työnansiolle ja itse asettui talveksi tekemään virsuja\nja puukenkiä.\n\n\n\nVIII.\n\nTuomas odotteli toveriaan kaiken sen päivää, jonka Elias viipyi\nsairasten luona. Hän astui tiepuoleen ja istahti odottamaan. Vartoi,\nvartoi, nukkui, heräsi, taaskin istui, -- ei vaan kuulu kumppania.\nMelkeinpä katsoi silmänsä sokeiksi. Aurinkokin jo laski metsän taa, --\nei vaan Eliasta kuulu. \"Kun vaan ei olisi mennyt minun ohitseni,\narvelee hän, tai ehkä ajanut sivutse (jos joku oisi ottanut\nrattailleen), eikä ehkä ole huomannut minua maatessani. Mutta kuinkas\nhän oisi voinut olla huomaamatta; näkeehän tässä kauas aroa pitkin. Jos\nmenen takaisin, niin ehkä hän pääsee aina enemmän edelleni. Pahempi se\nvielä on, jos joudumme kauas toisistamme. Käyn vaan eteenpäin, kai\nyöpaikassa yhdymme.\" Hän saapui kylään ja pyysi kylänvanhinta\nsaattamaan samaan taloon yöksi, jos kylään tulisi samanlainen vanha\nmies. Eipä Elias tullutkaan yöksi majapaikkaan. Tuomas astui eteenpäin\nja kyseli kaikilta, eivätkö olleet nähneet paljaspäistä vanhusta. Mutta\nkukaan ei ollut nähnyt sellaista. Tuomas kummasteli ja läksi yksin\neteenpäin. Kylläpä yhdymme jossakin, arvelee hän, Odessassa tai\nlaivalla, -- eikä enään sen koommin asiaa arvellut.\n\nTiellä hän kohtasi toiviolaisen. Toiviolainen oli puettu patalakkiin\nja aluskaapuun; hänellä oli pitkät hiukset ja hän oli ollut\nAthos-vuorellakin; nyt hän jo toiste kulki Jerusalmiin. He yhtyivät\nyöpaikassa, joutuivat puheisiin ja lähtivät yhdessä kulkemaan.\n\nOdessaan he pääsivät vallan hyvin. Kolme vuorokautta odottivat siellä\nlaivaa. Paljon oli siellä hurskaita matkalaisia odottamassa jos\njoltakin maailman haaralta. Taaskin tiedusteli Tuomas Eliasta, -- ei\nkukaan ollut häntä nähnyt.\n\nTuomas hankki itselleen ulkomaan passin -- se maksoi kokonaista viisi\nruplaa. Matkastaan edestakaisin hän maksoi neljäkymmentä ruplaa;\neväikseen osti hän leipää ja sillejä. Laiva lastattiin ja toiviolaiset\nvietiin veneellä laivaan; Tuomaskin istahti laivaan uuden\nmatkakumppaninsa keralla. Ankkuri nostettiin, erottiin rannasta ja\nlähdettiin laskemaan merta. Se päivä kuljettiin sievästi: illalla nousi\ntuuli, alkoi sataa ja keinuttamaan ja huuhtelemaan laivaa. Ihmiset\njoutuivat häiriöön, akat alkoivat huutaa ja heikommat miehetkin\njuoksivat pitkin kantta, etsien sopivaa sijaa. Tuomastakin rupesi\npeloittamaan, mutta hän ei sitä osoittanut: hän istui alallaan siinä\npaikassa, johon laivaan tullessaan oli asettunut; siinä Tombovan\nukkojen vieressä istui koko sen yön ja koko seuraavan päivän; he\npitelivät vaan laukkujaan käsissään eivätkä puhuneet mitään, kolmantena\npäivänä ilma asettui. Viidentenä päivänä päästiin Konstantinopoliin. Ne\ntoiviolaiset, jotka kävivät maissa, kävivät myöskin katsomassa pyhän\nSofian kirkkoa, jossa nyt Turkkilaiset vallitsevat; Tuomas ei liikkunut\nlaivasta, vaan pysyi paikallaan; valkoista nisuleipää vaan osti.\nVuorokauden siinä seisottua, lähdettiin taas kyntämään merta. Smyrnan\nkaupungissa vielä poikettiin sekä Aleksandriiassa, sitten päästiin\nonnellisesti Jaffaan. Jaffassa tulee kaikkien toiviolaisten lähteä\nlaivasta: siitä on 70 virstaa jalkamatkaa Jerusalmiin. Laivasta\nlähdettäissä maalle, oli julma joukko kansaa koossa: laiva oli korkea\nja siitä alas heitettiin ihmisiä veneisiin; vene oli alinomaa\nliikkeessä, jotta täytyi yhä peljätä, ettei osuisi putoamaan veneeseen,\nvaan veteen; kaksi henkeä kastuikin, mutta muut pääsivät kuitenkin\nonnellisesti maalle.\n\nMaalle päästyä, lähdettiin astumaan; kolmantena päivänä päivällisen\naikaan päästiin Jerusalmin edustalle. He asettuivat kaupungin\nulkopuolelle, Venäläisten majataloon, jossa söivät päivällistä. Kun\npassit oli tarkastettu, läksi Tuomas toiviolaisvanhuksen seurassa\nkäymään pyhillä paikoilla. Vapahtajan haudalle ei vielä kuitenkaan\npäästetty. He menivät patriarkan luostariin, johon kaikki toiviolaiset\nkäskettiin kokoon; siellä istutettiin naiset ja miehet erilleen\ntoisistaan. Heidän käskettiin riisumaan jalkineensa pois ja istumaan\nkehään. Sitten tuli munkki pyyhinliina kädessä ja alkoi pestä kaikkien\njalkoja; hän pesi, pyyhki ja suuteli kaikki järjestänsä. Tuomaankin\njalat pesi ja antoi suuta. Sitten he olivat kuulemassa ilta- ja\naamusaarnan, asettivat kynttilät alttarille ja toimittivat muistomessun\nvanhemmilleen. Siellä heidät tutkittiinkin ja viinillä juotettiinkin.\nAamulla he kävivät siinä luolassa, jossa neitsy Maaria pelastui\npaetessaan Egyptiin. Asetettuaan kynttilät, olivat he läsnä\njumalanpalveluksessa. Sieltä he menivät Aaprahamin luostariin.\nNäkivätpä myös Saavekin puutarhan ja sen paikan, jossa Aapraham tahtoi\nuhrata poikansa Jumalalle. Sitten mentiin siihen paikkaan, jossa\nKristus ilmestyi Maria Magdaleenalle, sieltä Jaakopin, Herran veljen,\nkirkkoon. Toiviolainen näytteli kaikki nämä paikat, ja kaikkialla\nilmoitti, kuinka paljon kulloinkin tuli maksaa. Päivällisiksi he\npalasivat majataloonsa, jossa söivät ja asettuivat levolle; juuri\nlevolle käytäissä, rupesi toiviolainen voihkamaan, käänteli\nvaatteitaan, kiihkeästi hakien niistä jotakin. Minulta ovat vieneet\nrahakukkaroni; siinä oli 23 ruplaa, kaksi kymmenen ruplan seteliä ja\nkolme ruplaa pientä rahaa. Siinä sitten hän aikansa suri ja valitti,\nmutta mikäs auttoi -- lopuksi pantiin maata.\n\n\n\nIX.\n\nMaatessaan joutui Tuomas kiusaukseen. -- Ei kukaan toiviolaiselta\nvienyt rahoja, arvelee hän; niitä ei hänellä ollutkaan. Missäkään hän\nei antanut mitään. Minun kyllä käski antaa, mutta itse ei koskaan\nantanut, ja lainasihan hän minultakin vielä ruplan.\n\nNiin arveli Tuomas hetkisen ja sitten alkoi nuhdella itseään: \"Mitäpä\nminun tarvitsee tuomita toista? -- syntiähän minä siten teen. Heitän\npois mielestäni koko asian\". Mutta unhottaen, alkaa hän taas muistella,\nkuinka kärkäs toiviolainen oli rahalle ja kuinka tavattomia hän puhuu,\nväittäessään, että häneltä rahat varastettiin. Eihän hänellä mitä\nrahoja ollut. Turhaa puhetta vaan.\n\nEnnen iltaa noustiin ylös ja lähdettiin varhaiseen jumalanpalvelukseen\nylösnousemuksen kirkkoon, -- Vapahtajan haudalle. Toiviolainen ei eroo\nTuomaasta, aina vaan pysytteleikse hänen sivullaan.\n\nSaavuttiin kirkkoon. Kansaa -- Jumalaa palvelevia toiviolaisia,\nVenäläisiä, Kreikkalaisia, Armeenialaisia. Turkkilaisia, Syyrialaisia,\nynnä muita monenlaisia kansoja, oli kokoontunut suuri joukko. Tuomas\ntuli kansajoukossa pyhälle portille. Munkki johti heitä; vei heidät\nturkkilaisen vahdin ohi siihen paikkaan, jossa Vapahtaja otettiin alas\nrististä ja voideltiin ja jossa palaa yhdeksän suurta kynttiläjalkaa.\nKaikki hän näytti ja selitti. Tuomas asetti sinne kynttilän. Sitten\nveivät munkit Tuomaan portaita myöten oikealle Golgataan, siihen\npaikkaan, jossa risti seisoi, siellä Tuomas rukoili; sitten hänelle\nosoitettiin se rako, joka maan haljetessa oli syntynyt ja joka ulottui\nhelvettiin asti; sitten näytettiin se paikka, jossa Kristuksen kädet ja\njalat naulittiin ristiin; sitten näytettiin Aatamin hauta, johon\nKristuksen veri oli valunut hänen luilleen. Sen jälkeen tultiin\nsille kivelle, jossa Kristus istui, kun Hänen päähänsä pantiin\norjantappurakruunu; sitten näytettiin se patsas, johon Kristus oli\nsidottu, kun Häntä ruoskittiin. Sitten Tuomas näki kiven, jossa oli\nkaksia läpeä Kristuksen jalkoja varten. Tahdottiin vielä jotakin\nnäyttää, mutta kansa rupesi hätiköimään: kaikki kiirehtivät siihen\nluolaan, jossa Vapahtajan hauta oli. Vieras jumalanpalvelus siellä oli\nloppunut ja oikeauskoisten alkoi. Tuomas meni kansan seurassa luolaan.\n\nHän tahtoi päästä irti toiviolaisesta, koska hän ajatuksissaan yhä teki\nsyntiä häntä vastaan, mutta toiviolainen ei eronnut hänestä; Kristuksen\nhaudallekin seurasi häntä. He tahtoivat asettua lähemmäksi, mutta\nmyöhästyivät. Kansan tungos oli niin suuri, ettei päässyt edes eikä\ntakaisin. Tuomas seisoo, katsoo eteenpäin ja rukoilee; mutta ei saata\nolla tuon tuostakin kouraisematta kukkaroaan, oliko se vielä tallella.\nHänen ajatuksensa käyvät kahtaalle: ensinnäkin arvelee toiviolaisen\nvalhetelleen; toiseksi \"jollei hän valhetellutkaan, vaan jos todellakin\nhäneltä vietiin rahat, niin tulee minun katsoa, ettei minullekin samoin\nkävisi.\"\n\n\n\nX.\n\nSiinä seisoo Tuomas, rukoilee ja katsoo eteensä kappeliin, jossa arkku\noli ja arkun yläpuolella kuusi neljättä lamppua. Seisoessaan ja\nkatsellessaan yli muitten päitten, näkee Tuomas kummia! Juuri lamppujen\nalla, siinä, missä pyhä tuli palaa, kaikkien etunenässä seisoo pieni\nukko sarkakauhtanassa; sen pää on aivan paljas ja loistaa kauttaaltansa\nkuin Eliaksen pää. -- Se on kai vaan Eliaksen näköinen, arvelee Tuomas.\nEihän se voi olla hän. Eihän hän mitenkään oisi voinut ehtiä minun\nedelleni. Laiva lähti viikkoa ennen meitä. Kuinka hän olisi päässyt\nniin paljon edellemme. Meidän laivassamme taasen hän ei ollut. Kyllä\nminä näin kaikki tänne tulevan.\n\nKun Tuomas oli täten päättänyt arvelunsa, rupesi pieni vanhus\nkumartamaan, tehden kolme kumarrusta: yhden eteensä Jumalalle ja sitten\nkummallekin sivullensa oikeauskoiselle seurakunnalle. Ja heti, kuin hän\nkäänti päänsä oikealle, tunsi Tuomas hänet Eliakseksi. Kyllä se on hän,\nBobroff; senhän on mustahko, käherä parta, harmaa poskien kohdalta; ja\nkulmakarvat ja silmät ja nenä ja kaikki kasvonpiirteet ovat hänen.\nKyllä se on kun onkin Elias Bobroff itse.\n\nTuomas ihastui suuresti, kun löysi toverinsa ja ihmetteli vaan, kuinka\nElias oli päässyt niin kauas hänen edelleen.\n\n-- Onpa se Bobroff aika mies, kuin näin edelleni tunkihe, arveli hän;\narvatenkin joutui sellaisen pariin, joka hänet hyvin opasti. Lähtiessä\ntäytyy siitä miehestä saada selko; toiviolaiseni minä hylkään ja yhdyn\nsen seuraan, ehkäpä se minutkin opastaa eteenpäin.\n\nJa kaiken aikaa katsoi Tuomas tarkkaan, ettei päästäisi Eliasta\nnäkyvistään. Kirkonmenot loppuivat, kansa lähti liikkeelle, käytiin\nsuutelemassa ristiä ja ahdingossa sysättiin Tuomas syrjään. Taaskin\nvaltasi hänet pelko, ettei kukkaroa vaan vietäisi. Hän painoi\nkukkaroaan kädellään ja tunki kansajoukon läpi, päästäkseen vaan\nväljälle. Päästyään viimein ahdingosta, kävi hän ylenympäri, haki\nhakemistaan Eliasta sekä kirkosta että sen ulkopuolelta.\nKirkkokammioissa näki paljon kaikenlaista kansaa: muutamat samassa\npaikassa sekä söivät että joivat viinaa, makasivat ja lukivat. Eliasta\nei näkynyt missään. Tuomas palasi majataloon; sieltäkään ei löytänyt\nkumppaniaan. Toiviolaistakaan ei kuulunut sinä iltana. Se katosi,\nmaksamatta ruplaansa. Tuomas jäi yksin.\n\nToisena päivänä Tuomas meni taas Vapahtajan haudalle Tombovan ukon\nkanssa; he olivat tulleet samassa laivassa. Hän tahtoi tunkea\netunenään, mutta taaskin hänet työnnettiin syrjään; hän asettui patsaan\nviereen ja alkoi rukoilla. Katsahtaessaan eteenpäin, näki hän, kuinka\nlamppujen alla, juuri Vapahtajan haudan vieressä, etusijalla seisoo\nElias, levitetyin käsin niinkuin pappi; ja sen paljas pää paistoi\nkauttaaltansa. -- Noh, nyt en ainakaan päästä häntä käsistäni, mietti\nTuomas. Sen vuoksi alkoi tunkeutua eteenpäin. Pääsi kun pääsikin --\nmutta Eliasta ei enää näykkään. Ehti kai lähteä pois. Ja kolmantena\npäivänä, ollessaan Vapahtajan haudalla, näkee Tuomas taaskin Eliaksen\nseisovan etusijassa ja pyhimmässä paikassa, levitetyin käsin ja katse\nylöspäin, ikäänkuin hän näkisi jotakin yläpuolellaan. Ja paljas pää se\npaistaa kauttaaltansa. -- Noh, arvelee Tuomas, nyt en suinkaan päästä\nsinua katoamaan; nyt menen ja asetun ovelle. Siellä emme ainakaan pääse\ntoistemme ohi. -- Tuomas lähti ja asettui ovelle. Siinä seisoi\nseisomistaan, seisoi puolen päivää: kaikki väki kulki hänen ohitsensa,\n-- Eliasta vaan ei ollut.\n\nTuomas oleskeli Jerusalmissa kuusi viikkoa ja kävi kaikissa paikoissa,\nsekä Betleheemissä että Bethaniassa ja Jordanin joella; hän antoi\nVapahtajan haudalla painaa sinetillä merkin uuteen paitaansa,\ntullaksensa siinä haudatuksi; otti pulloseen vettä Jordanista, ottipa\nmyös multaa ja siunatuita kynttilöitä; kahdeksassa paikassa teetti\nmuistomessuja vainajille, kulutti kaikki rahansa, niin että vaan kotia\npääsi ja lähti takaisin kotipuoleen. Jaffaan asti kulki jalan, siellä\nkävi laivaan, kulki meren yli onnellisesti Odessaan ja lähti jalan\nkäymään kotiaan.\n\n\n\nXI.\n\nTuomas kulki yksin samaa tietä. Kun rupesi pääsemään lähemmä kotoa,\nniin alkoi häntä taas arveluttamaan, kuinkahan siellä kotona on ilman\nhäntä toimeen tultu. Paljon sitä ehtii vuodessa vettä virrata. Kodon ja\nkonnun kokoamiseen menee koko ikä, mutta pianpa sen talon voi hävittää.\nKuinkapa se poika lie poissa ollessani asiat toimittanut kevään\nkuluttua; mitenkä karjakin lie yli talven päässyt, niinköhän ne ovat\nsen tuvan kattaneet? Niin joutui Tuomas siihen paikkaan, jossa\nedellisenä vuonna oli eronnut Eliaksesta. Eipä enää ollut tuntea koko\npaikkakuntaa. Siinä, missä viime vuonna kansa oli puutteesen menehtyä,\nnyt kaikki elivät varallisesti. Oli tullut hyvä vuosi. Kansa oli\ntointunut ja unhottanut menneet huolensa. Illan suussa Tuomas lähestyy\nsitä kirkonkylää, jossa Elias viime vuonna oli hänestä eronnut. Tuskin\noli hän ehtinyt saapua kylään, niin tuvan takaa hypähtää esiin tyttönen\nvalkoisessa paidassa.\n\n-- Setä hoi, setä hoi! Poikkea meille.\n\nTuomas tahtoi mennä ohi, mutta tyttö ei päästänyt, otti liepeestä ja\nkiskoi nauraen tupaan.\n\nVaimokin poikineen tuli portaille; nekin kehottivat tulemaan: tulehan\nnyt, isoseni, syömään illallista ja lepää yösi meillä. Tuomas\npoikkesikin taloon. -- \"Samalla tiedustan vähän Eliaksesta; kun ei vaan\nhän olisi poikennut juuri tähän taloon juomaan\".\n\nTuomas tuli tupaan; vaimo riisui häneltä laukun, toi pesuvettä ja\nasetti hänet pöytään ruoalle. Hän kantoi pöytään maitoa, piirakaisia ja\npuuroa. Tuomas kiitti ja ylisti heitä, kun niin hyvin ottivat\nmatkalaisia vastaan. Silloin vaimo nyökäyttäen päätään lausui:\n\n-- Meidän tulee olla ystävällisiä hurskaille matkalaisille. Sellainen\nneuvoi meille oikean elämän. Me elimme vaan ja olimme unhottaneet\nJumalan ja Herra rankaisiki meitä niin, että kaikin vaan kuolemaa\nodotimme. Suven tullen kaikki vaan makasimme sairaina ilman leipämurua.\nSiihen olisimme kuolleetkin, jollei Jumala olisi luoksemme lähettänyt\nsamanlaista vanhusta kuin sinäkin. Hän poikkesi keskellä päivää juomaan\nja, nähtyään meidät, sääli ja jäi luoksemme. Hän meidät juotti ja\nsyötti ja toimitti jalkeille, lunasti maan ja osti hevosen ja rattaat\nja jätti ne meille. --\n\nMummo astui tupaan ja keskeytti emännän puheen.\n\n-- Emmepä itsekään tiedä, sanoi hän, oliko se ihminen vai Herran\nenkeli, kaikkia hän rakasti ja sääli ja meni pois, ilmoittamatta, kuka\noli, niin ettemme tiedä hänen nimeänsäkään rukouksissamme mainita.\nAivan selvään muistan kaikki: minä makaan tuossa ja odotan kuolemaa;\nsilloin astuu tupaan yksinkertainen pieni paljaspää ukko ja pyytää\nvettä. Minä syntisparka vielä ajattelin itsekseni: mikähän maankulkija\ntuokin lienee? Mutta mitäs hän teki! Nähtyään meidät heti heitti\nlaukkunsa tuohon paikkaan ja aukaisi sen.\n\nTyttökin kävi nyt puheesen.\n\n-- Ei mummo! Hän ensin asetti laukkunsa keskelle tupaa ja sitten vasta\nnosti sen penkille. Ja niin he rupesivat kiistelemään ja muistelemaan\njokaista hänen sanaansa ja tekoansa: missä hän istui, missä makasi,\nmitä hän teki ja mitä kullekin sanoi.\n\nYöksi saapui isäntäkin hevosella kotiin ja hänkin alkoi kertoa\nEliaksesta ja hänen olostaan heidän luonaan.\n\n-- Jollei hän oisi tullut luoksemme, niin me kaikki olisimme synnissä\nkuolleet. Me olimme nääntymäisillämme epätoivoon ja nuruimme Jumalaa ja\nihmisiä. Mutta hän saattoi meidät elämään; hänen kauttansa me opimme\ntuntemaan Jumalaa ja luottamaan ihmisten hyvyyteen. Jumala palkitkoon\nhänen työnsä. Ennen häntä me elimme kuin eläimet; hän teki meidät\nihmisiksi.\n\nTalonväki syötti ja juotti Tuomaan; laittoivat hänelle yösijan ja\nlaskeusivat itsekin levolle.\n\nTuomas makaa vuoteellaan, saamatta unta; Elias yhä on hänen mielessään,\neikä hän voi unhottaa, että hän näki hänet Jerusalemissa etumaisimmassa\nsijassa.\n\n-- Tässä näin hän siis pääsi minun edelleni. Tietämätöntä on,\nhyväksyykö Jumala minun vaivani vai ei, mutta hänen työnsä ovat\nkelvanneet Herralle.\n\nAamulla talonväki sanoi jäähyväiset Tuomaalle, evästi hänet\npiirakaisilla ja meni askareillensa; Tuomas taasen lähti kulkemaan\ntietänsä kotiaan.\n\n\n\nXII.\n\nTasan vuoden viipyi Tuomas matkallaan. Kevääksi palasi hän kotia.\n\nKotiansa hän saapui illansuussa. Poika ei ollut kotona, kuului olevan\nviinakaupassa. Kun hän sitten päihtyneenä tuli kotia, alkoi Tuomas\nhäneltä tiedustella asioita. Kaikesta huomasi poikansa toimettomesti\ntuhlanneen; kaikki rahat oli menettänyt ja toimet laiminlyönyt. Isä\nalkoi häntä nuhdella; poika vastaili suurisuisesti.\n\n-- Oisitpa edes itse työt toimittanut, sen sijaan kuin menit maita\nkiertämään; sillä tiellä rahatkin tyyni tuhlasit ja nyt niitä minulta\nkyselet.\n\nUkko suuttui ja antoi poikaa selkään.\n\nAamulla Tuomas lähti kylänvanhimman luo puhumaan pojastaan; tiellä hän\ntuli käymään Eliaksen talon ohi. Eliaksen ämmä seisoo tuvan portailla\nja tervehtii.\n\n-- Hyvää päivää, naapuri; terveenäkö sieltä, veli armas, kotia pääsit?\n\n-- Jumalan kiitos, terveenä tultiin; sinun ukkosi tiellä hukkasin,\nmutta kuuluuhan se jo palaneen kotia.\n\nJa ämmä alkoi juttuamaan asioita, mielellään kun muutoinkin puheli.\n\n-- Kyllä se palasi, veliseni, aikoja sitten palasi. Tuossa se taisi\nolla kohta syys-Maarian jälkeen. Kylläpä me olimmekin iloissamme, että\nJumala hänet meille takaisin toimitti. Ikävä meidän oli hänettä. Eihän\nsen työstä enää sanottavaa ole, -- johan hänen työvuotensa ovat olleet\nja menneet. Mutta talon päämies hän on ja silloin meidän on hauskempi\nolla. Poikakin oli ylen iloinen. Talo ilman häntä on kuin silmä ilman\nvaloa, sanoo hän. Ikävä meidän on hänettä, hyvä isäntä; kovin me häntä\nrakastamme, kovin hänestä arkoja olemme.\n\n-- Onkos hän nyt siis kotona?\n\n-- Kotona on, veliseni, kotona! Hän on nyt mehiläistarhassa, pesiä\nkorjaamassa. Hyvin sanoo mehiläisten karttuvan. Niin suuresti sanoo\nJumalan mehiläisiä lisänneen, ettei sellaista sano koskaan muistavansa\nennen olleen. Jumala ei anna syntiemme mukaan, sanoo hän. Käy nyt\nkatsomaan häntä, naapurini; kovin hän siitä ihastuu.\n\nTuomas meni porstuan läpi ja pihan yli Eliaksen luo mehiläistarhaan.\nTultuaan tarhaan, näkee hän -- Elias seisoo ilman silmikkoa, ilman\nkintahia, harmaassa kauhtanassa koivun juurella; kätensä hän oli\nlevittänyt ja katseli ylöspäin, jolloin paljas pää paistoi\nkauttaaltaan, aivan kun silloin, kuin hän seisoi Jerusalmissa\nVapahtajan haudalla; ja hänen päälaeltaan, koivun lehtien lomitse,\nkimaltelee aurinko kuin tuli ikään ja hänen päänsä ympäri\nkullankarvaiset mehiläiset liidellen kiertyvät seppeleeksi, lentelevät,\nliehuvat, pistämättä häntä. Tuomas pysähtyi.\n\nEliaksen ämmä huusi miestään.\n\n-- Naapurimme on tullut, sanoi hän.\n\nElias vilkasi taakseen, ihastui ja lähti Tuomasta vastaan, hiljakseen\nravistellen mehiläisiä parrastaan.\n\n-- Terve veliseni, terve rakas veli.... Kävikö matkasi hyvin?\n\n-- Kyllähän jalat veivät ja toivat; sinulle toin vettä Jordanin\nvirrasta. Poikkea meille hakemaan. Lieneekö sitten Jumalalle vaivani\notolliset.\n\n-- Kas niin. Jumalan kiitos ja kunnia; hyvinhän kaikki kävi.\n\nTuomas oli vaiti.\n\n-- Kyllähän jalkani minut sinne saattoivat, mutta olikohan minun\nsydämeni siellä, tai joku muu...\n\n-- Se on Herran huoli, veliseni. Jätä se Herran haltuun.\n\n-- Paluumatkallani poikkesin myös siihen mökkiin, jossa sinä erosit\nminusta, kun...\n\nElias säikähti, hätääntyi.\n\n-- Se oli Jumalan sallimus, veliseni, Jumalan sallimus. Etkös käy\ntupaan? Tule toki, minä tuon simaa.\n\nJa Elias sekoitti pois koko jutun ja rupesi puhumaan kotioloista.\n\nTuomas huokasi vaan eikä ruvennut sen pitemmältä puhumaan mökinväestä;\neikä hän virkannut mitään siitäkään, että oli hänet nähnyt\nJerusalmissa. Ja hän käsitti, että Jumala on käskenyt jokaista\nvähentämään maailmassa velkaansa -- rakkaudella ja hyvillä töillä.\n\n\n\n\nIII.\n\nVAIKEA ON VALKEAA SAMMUTTAA KUN SE VAUHTIHIN PÄÄSEE.\n\n\nSilloin Pietari tuli hänen tykönsä ja sanoi: Herra, kuinka usein minun\npitää veljelleni, joka rikkoo minua vastaan, antaman anteeksi? Onko\nseitsemässä kerrassa kyllä? (Matth. XVIII: 21.)\n\nSanoi Jesus hänelle: en minä sano sinulle ainoastaan seitsemän kertaa,\nmutta seitsemänkymmentä kertaa seitsemän. (22).\n\nSentähden on taivaan valtakunta kuninkaahan verrattu, joka tahtoi lukua\nlaskea palvelijainsa kanssa. (23).\n\nJa kuin hän rupesi laskemaan, tuli yksi hänen eteensä, joka oli hänelle\nvelkaa kymmenentuhatta leiviskää. (24).\n\nMutta ettei hänellä ollut varaa maksaa, käski hänen herransa hänen\nmyytää ja hänen emäntänsä ja lapsensa ja kaikki mitä hänellä oli; ja\nmaksettaa. (25).\n\nNiin se palvelija lankesi maahan ja rukoili häntä, sanoen: Herra, ole\nkärsivällinen minun kanssani ja minä maksan kaikki sinulle. (26).\n\nNiin armahti Herra sitä palvelijata, päästi hänen ja antoi hänelle\nvelan anteeksi. (27).\n\nNiin se palvelija meni ulos ja löysi yhden kanssapalvelijoistansa, joka\nhänelle oli velkaa sata penninkiä: ja hän tarttui häneen ja kiristi\nhäntä kurkusta, sanoen: maksa minulle velkasi. (28).\n\nNiin hänen kanssapalvelijansa lankesi maahan hänen jalkainsa juureen ja\nrukoili häntä, sanoen: ole kärsivällinen minun kanssani ja minä maksan\nkaikki sinulle. (29.)\n\nMutta ei hän tahtonut, vaan meni ja heitti hänen torniin, siihen asti\nkuin hän velan maksaisi. (30.)\n\nMutta koska muut hänen kanssapalvelijansa näkivät, mitä tehtiin,\nmurhehtivat he sangen kovin, tulivat ja ilmoittivat herralle kaiken,\nmitä tehty oli. (31.)\n\nSilloin kutsui herra hänen eteensä ja sanoi hänelle: sinä paha\npalvelija, minä annoin sinulle anteeksi kaiken sen velan, ettäs minua\nrukoilit: (32).\n\nEikö myös sinun pitänyt armahtaman kanssapalvelijatasi, niinkuin\nminäkin armahdin sinua? (33).\n\nJa hänen herransa vihastui ja antoi hänen pyöveleille siihen asti, kuin\nhän maksaisi kaikki mitä hän oli hänelle velkaa. (34.)\n\nNiin myös minun taivaallinen Isäni tekee teille, jollette kukin\nveljellensä teidän sydämmistänne anna anteeksi, heidän rikoksiansa.\n(35).\n\n       *       *       *       *       *\n\nKylässä eli talonpoika Iivana Schtscherbakoff. Hän tuli hyvin toimeen,\nollen mies täysissä voimissaan, ensimmäinen työmies koko kylässä;\nhänellä oli kolme aika poikaa; yksi oli naimisissa, toinen kulki\nsulhasmiessä, mutta kolmas, vielä kasvavainen, hoiteli hevosia ja alkoi\nvähin kynnellä. Iivanan eukko oli järkevä ja säästäväinen emäntä ja\nminiäkseenkin olivat he saaneet hiljasen ja ahkeran ihmisen. Sopi siinä\nkyllä Iivanan perheinensä elellä. Ainoa joutomies koko talossa oli\nvanha sairas isäukko. (Hän kitui jo seitsemättä vuotta hengenahdistajaa\nja makaili vaan uunilla.) Kaikkia oli Iivanalla kyllin -- kolme hevosta\nvarsoineen, lehmä vasikkoineen ja viisitoista lammasta. Naisväki\nvaatetti miehet, neuloi heille, olipa pellollaki apuna, miehet hoitivat\nmaanviljelystä. -- Leipää piisasi talossa aina yli uutisviljan;\npaljailla kauroilla maksoivat veronsa ja hankkivat kaikki tarpeensa.\nKyllä siinä oisi kelvannut Iivanan lapsineen elää. Mutta aivan\nlähekkäin asui hänellä, talot nurkka nurkassa, naapuri, ontuva Kaapo --\nGordej Ivanovan poika. Ja heidän välilleen syntyi vihollisuus.\n\nNiinkauan kuin ukko Gordej oli elossa ja Iivanan isä piti isännyyttä,\nelivät ukot sovinnossa. Jos akkaväki tarvitsi sihtiä taikka saavia, jos\nmiehet kaipasivat liinasäkkiä tahi halusivat lainata vähäksi aikaa\npyörää, niin lähettivät talosta toiseen hakemaan ja auttelivat\ntoisiansa, kuten hyvät naapurit ainakin. Jos vasikka juoksi peltoon --\najoivat sen pois ja sanoivat vaan: älä päästä niitä toiste, meillä on\nkuhilaat vielä pelloilla. Ei sitä koskaan piiloteltu tai suljettu\nriihiin tai aittaan, ei parjattu toinen toistansa eikä pahennettu.\n\nNiin elettiin vanhain aikana. Mutta kun nuoret alkoivat pitää taloutta,\nniin syntyi toinen leikki.\n\nAivan turhasta sai kaikki alkunsa.\n\nIivanan miniällä oli kana, joka rupesi aikaiseen munimaan. Nuori emäntä\nrupesi siitä keräämään pääsiäismunia. Joka päivä kävi hän aitan alle\nhakemaan munaa vaunulaatikosta. Mutta arvattavasti lapset olivat\npelottaneet kanan, se lensi yli aidan naapuriin ja muni siellä. Miniä\nkuulee kanansa kaakattavan, mutta arveli itseksensä: nyt ei ole aikaa,\ntäytyy siivota tupa pyhäksi; jahka joudan, niin käyn hakemaan. Illalla\nmeni sitten aidan alle, mutta muna laatikossa ei ollutkaan. Miniä\nkyseli anopiltaan ja kydyltään, eivätkö he olleet ottaneet. Ei,\nsanoivat he, emme me ole ottaneet; mutta Taraska, nuorin kyty, sanoo:\nsinun kanasi muni naapurin pihassa, siellä kaakatti ja sieltä tänne\nlensi. Miniä katsahti kanaansa; se istui orrella kukon vieressä\ntuijottavin silmin, yritellen asettua levolle. Ja kyllähän miniä\nkysyisi siltä, minne se muni, mutta eihän se vastaisi. Niinpä lähti\nminiä naapuriin; siellä tuli talon mummo vastaan.\n\n-- Mitä sinulla on asiaa, nuorikkoni?\n\n-- Kanaseni, mummoni, lenti tänne äsken yli aidan; eiköhän se mahtanut\nmunia tänne?\n\n-- Emme me ole nähneet emmekä kuulleet sen täällä munineen. Meillä,\nJumalan kiitos, omat kanat aikaa sitten munivat. Me olemme omat munamme\nkoonneet, eikä meille vieraita ole tarvis. Me, tyttöseni, me emme tapaa\nkäydä toisten pihoissa munien keruussa.\n\nMiniän tuli paha mieli, hän vastasi terävästi, naapurimummo siihen\nkahta terävämmin ja niin akat alkoivat riidellä. Iivanan akka tuli\nkaivolta ja myöskin sekaantui riitaan. Kaapon akka hyppäsi tuvastaan ja\nalkoi naapuriaan soimata, pannen sekä tosia että valheita kokoon. Ja\nniin oli mylly käymässä. Kaikki yhtä aikaa huutavat; kun toinen sanoo\nsanan, antaa toinen kaksi vastaan. Eivätkä ne sanat koreita olleet.\nSinä olet sellainen, sinä olet tällainen, sinä olet varas, sinä juokset\naina kylään, sinä appivaarisikin nälkään tapat, sinä sen hutikko.\n\n-- Entä sinä kaiken mailman kerjäläinen; sihtinikin kaikki rikki\nkiehnäsit. Meidänpä teillä on korentokin, anna pois korento.\n\nTarttuivat korentoon ja kaatoivat vesisaavin; huivinsakin repivät ja\nrupesivat tappelemaan. Kaapokin tuli ajaen pellolta ja rupesi pitämään\neukkonsa puolta. Iivanakin poikineen syöksi tuvasta ja niin kaikki\nkaatuivat yhteen kasaan. Iivana oli roteva mies ja heitteli pian\nkaikki, toisen sinne, toisen tänne. Kaapoltakin nyhti parrasta palan.\nJoukko kansaa keräytyi heidän ympärilleen; töin tuskin saivat heidät\neroon.\n\nNiin sai asia alkunsa.\n\nKaapo kääri partansa palan paperiin ja meni käräjiin etsimään oikeutta.\n\n-- En minä sitä partaani sitä varten kasvattanut, että pisanaama Iivana\nsitä repisi.\n\nJa hänen vaimonsa kehui naapureille, että nyt he Iivanan panevat\nahtaalle ja toimittavat Siperiaan, -- niin pääsi vihollisuus valtaan.\n\nUkko kehoitteli heitä uuniltaan jo ensi päivänä sovintoon, mutta\neiväthän ne nuoret totelleet. Hän lausui heille vakavasti:\n\n-- Turhaa te nyt, lapset, hommaatte ja tyhjästä riitaa rakennatte.\nAjatelkaapa, että koko teidän riitanne on syntynyt vaan munasta.\nMukulat lienevät ottaneet munan; mitäpä tuosta; eipä yhdestä munasta\nhyödy eikä häviä. Kyllä Jumalalla tavaraa kaikille piisaa. Jos toinen\nsanoi pahan sanan, niin neuvo sinä häntä puhumaan paremmin. Noh,\nvaikkapa olisitte tapelleetkin -- syntisiähän olemme ihmisparat --\nsattuuhan sitä sellaistakin. Mutta nyt menkää ja sopikaa ja sillä asia\npäättyköön. Mutta jos pahaa rupeatte pitkittämään, itsellenne vaan\npahemmin käypi. Nuoret eivät totelleet vanhusta, arvelivat vaan, ei se\nvanha asioita ymmärrä, möriseehän vaan kuin vanhat ainakin.\n\nEikä Iivana käynyt sovintoon naapurinsa kanssa.\n\n-- Minä en hänen partaansa repinyt, sanoi hän; itse se sen leuastansa\nnyhti; hänen poikansa repi minun rinnukseni ja koko paitanikin. Tuossa\nse on.\n\nJa Iivana lähti oikeuteen. He käräjöivät sekä rauhatuomarin edessä että\npitäjän käräjissä. Vielä heidän käräjöidessään, katosi Kaapon kärryistä\nsokkanaula. Kaapon akat syyttivät tästä Iivanan poikaa. -- \"Me\",\nsanoivat he, \"näimme kuinka hän yöllä lähestyi rattaita ja naapurin\neukko kertoi hänen poikenneen kapakkaan ja siellä sen isännälle\ntarjonneen sitä.\"\n\nTaaskin rupesivat käräjöimään. Kotona taasen on aamusta iltaan riita ja\nsota. Lapsetkin toraavat, kun vanhemmista oppivat; akatkin kun rannassa\ntapaavat toisiansa, pieksevät enemmän kieltään kuin karttujaan; tästä\nkaikesta asiat vaan pahenivat.\n\nAlussa ukot syyttelivät toinen toisiaan pilan päiten, mutta sitten\ntodellakin alkoivat toisiltaan näpistellä, mitä vaan osui saatavissa\nolemaan. Totuttivatpa siihen myös vaimonsa ja lapsensakin. Ja heidän\nelämänsä kävi aina vaan pahemmaksi. Iivana ja Kaapo käräjöivät sekä\nkylä- että kihlakunnan oikeudessa kuin myöskin rauhatuomarinkin edessä,\nniin että tuomarienkin jo rupesi käymään ikäväksi: milloin Kaapo\ntoimittaa sakot Iivanalle, milloin taasen Iivana ruunun kortteerin\nKaapolle. Ja mitä enemmän he toisillensa harmia saattoivat, sitä\nenemmän he äkämystyivät. Koiratkin, mitä enemmän tappelevat, sitä\nilkeämmiksi käyvät. Kun tappelevaa koiraa takaa lyödään, luulee se,\nettä edellä oleva sitä puree ja raivostuu siitä aina enemmän. Niin oli\nnäittenkin miesten laita --- kun he menivät käräjiin, rangaistiin\ntoista tai toista sakoilla tai arestilla ja siitä ne vaan yhä enemmän\ntoinen toisellensa vihaa puskivat. \"Malta, kyllä minä vielä sinulle\nkaikki maksan\". Ja niin sitä elettiin sitten kuusi vuotta. Ukko\nuuniltaan vaan aina samaa toimitti. Tuon tuostakin neuvoi ja lausui:\n\n\"Mitä te, lapset, teette? Heittäkää kaikki toranne, älkäähän\nlaiminlyökö töitänne, älkääkä ihmisiä syyttä vihatko; teidän tulee\nsiten varmaan paljon parempi olla. Sillä mitä enemmän toisiinne\nsuututte, sitä pahempi\".\n\nMutta ukon sanoja ei otettu varteen.\n\nSeitsemäntenä vuonna syntyi taasen juttu siitä, että Iivanan miniä\neräissä häissä, kaikkien kuullen, alkoi häväistä Kaapoa, syyttäen häntä\nhevosten varkaaksi. Kaapo oli jo päihtynyt, ei hillinnyt itseänsä, vaan\nlöi vaimoa; iskipä vielä niin, että tämä koko viikon makasi vuoteessa.\nPahinta oli se, että vaimo osui olemaan raskaana. Iivana ihastui ja\nmeni valituksinensa tutkintotuomarin luo. Nyt, arveli hän, pääsen\nviimeinkin hänestä selville, nyt se ei ainakaan pääse ilman vankeutta\ntai Siperiaa. Mutta Iivanan asiasta ei nytkään tullut mitään.\nTutkintotuomari ei ottanut valituskirjaa vastaan; vaimo tutkittiin: hän\nnousi ylös vuoteesta ilman mitään vamman merkkiä. Iivana ajoi\nrauhatuomarin luo; sekin siirsi asian kihlakunnan oikeuteen. Siellä\nIivana rupesi puuhaamaan, juotti kirjurille ja kylän vanhimmalle puolen\nämpäriä viinaa ja sai kun saikin hommillaan niin paljon aikaan, että\nKaapo tuomittiin piiskattavaksi. Oikeudessa tälle luettiin päätös.\n\nKirjuri lukee: oikeus on määrännyt rangaistavaksi talon pojan Kaapo\nGordejevan kahdellakymmenellä parilla vitsoja kihlakunnan oikeudessa.\nIivana kuulee tuomion ja katsoo Kaapoon -- mitähän tuo nyt tuosta\narvelee? Kaapo, kuultuaan tuomion, vaaleni, kääntyi ja läksi porstuaan.\nIivana meni hänen jälkeensä, aikoen mennä hevosensa luo; silloin hän\nkuuli Kaapon lausuvan:\n\n-- Olkoon menneeksi! hän minut ruoskittaa ja selkäni kuumentaa, mutta\nvarokoon vaan, ettei hänen pesänsä hänelle kuumemmaksi kävisi.\n\nIivana kuuli nämät sanat ja palasi heti oikeussaliin.\n\n-- Korkea oikeus! hän uhkaa polttaa minut. Kuulkaa, kuinka hän sen\nsanoi todistajain kuullen. Kaapo kutsuttiin saliin.\n\n-- Onkos totta, että olet uhannut?\n\n-- En minä ole uhkaillut. Ruoskikaa vaan, kun teillä on valta.\nNäyttääpä siltä, että minä vaan saan kärsiä, vaikka kuinka oikeassa\nolisin, mutta hänelle näyttää kaikki käyvän päinsä.\n\nTahtoipa Kaapo vielä jotakin lausua, mutta huulet ja posket\nvärähtelivät vaan, ja hän kääntyi selin. Tuomaritkin peljästyivät,\nnähdessään hänet sellaisena, ja arvelivat, kunhan se ei vaan saattaisi\nturmiota itselleen tai naapurilleen.\n\nJa vanha tuomari lausui:\n\n-- Kuulkaapa, veljeni: sopikaa nyt hyvällä. Ethän sinä, veli Kaapo,\nhyvin tehnyt, lyödessäsi raskasta vaimoa. Kiitä Jumalaasi, ettei siitä\nsen pahempaa tullut; olisihan siitä saattanut suurikin rikos helposti\nsyntyä. Oliko se mielestäsi oikein tehty? Sinä nöyrry ja pyydä anteeksi\nja kyllä hän sen sinulle suopi. Sitten me tämän tuomion muutamme.\n\nMutta kun kirjuri kuuli sen, sanoi hän;\n\n-- Se ei käy päinsä, sillä 117 §:n mukaan myönnettyä keskinäistä\nsopimusta ei tapahtunut, mutta lausuttiin oikeuden päätös ja se päätös\npitää panna toimeen.\n\nMutta tuomari ei välittänyt kirjurin sanoista.\n\n-- Kyllä kieli nyt saa olla syhyämättä, sanoi hän. Ensimmäinen pykälä,\nveljeni, on se, että tulee muistaa Jumalaa ja Jumala taasen on käskenyt\nkaikkien olla sovinnossa.\n\nJa tuomari alkoi taas sovitella miehiä, mutta ei saanut sopimaan. Kaapo\nei ottanut kuullakseen häntä.\n\n-- Minä olen, sanoi hän, vähää vaille viidenkymmenen vanha, minulla on\nnainut poika, eikä minua vielä ikinä ole lyöty, mutta nyt tuo Jussi,\npisanaama, hankki minulle raipat, ja siitäkö minun tulisi vielä häntä\nkumarrella! Kyllä tässä jo on kylliksi ... kyllä Jussi minua vielä\nmuistaa.\n\nKaapon ääni taas vapisi; hän ei voinut enää puhua, kääntyi selin ja\nlähti ulos.\n\nOikeuspaikasta taloon oli kymmenen virstaa ja Iivana palasi myöhään\nkotia. Vaimot olivat tulleet ulos tuvistaan karjaa vastaan ottamaan.\nIivana riisui hevosen, korjasi kapineensa ja astui tupaan. Tuvassa ei\nollut ketään. Nuori väki ei ollut vielä palannut pelloilta ja vaimot\nolivat lehmäin kanssa. Iivana, tultuaan tupaan, istui penkille ja\nrupesi miettimään. Hän muisti, kuinka tuomio Kaapolle julistettiin,\nkuinka tämä vaaleni ja kääntyi selin. Hän rupesi arvelemaan, miltä\nhänestä tuntuisi, jos hänet olisi tuomittu saamaan raippoja. Ja hänen\ntuli sääli Kaapoa. Silloin hän kuuli, kuinka ukko uunilla rupesi\nyskimään, kuinka se käänteli, laski jalkansa uunilta ja kiipesi alas.\nKiivettyään ukko töin tuskin pääsi rahille, johon hän istahti. Ukko oli\nnääntymäisillään; kulkiessaan uunilta penkille, ryki rykimistään, sai\nrintaansa viimein selväksi ja lausui:\n\n-- Kuinkas kävi? tuomittiinko se?\n\nIivana sanoi:\n\n-- Kaksikymmentä paria tuomittiin.\n\nUkko nyykäytti surullisesti päätään.\n\n-- Pahasti sinä, Iivana, teit, sanoi hän; kovin pahasti. Enemmän\nitseäsi vahingoitat, kuin häntä. Onko sinun siitä helpompi olla, että\nhänet piiskataan?\n\n-- Vasta paremmin varoo, sanoi Iivana.\n\n-- Mitä hän sitten varoo? Onko hän mielestäsi pahemmin menetellyt kuin\nsinä?\n\n-- Eikö hän ole sitten kylliksi minua solvaissut? sanoi Iivana.\nOlihan hän vähältä vaimonikin kuoliaaksi lyödä; nytkin hän uhkaa\nmurhapoltolla. Pitäisikö häntä siitä vielä kumarrella?\n\nUkko huokasi ja lausui:\n\n-- Sinä, Iivana, käyt ja kuljet avaraa maailmaa, vaan minä vuosia jo\nuunilla makailen; sen vuoksi sinä luulet, että sinä kaikki näet ja\netten minä mitään ymmärrä. Voi, poikaseni, sinä et näe mitään, sillä\nviha on sokaissut silmäsi. Toisten viat ovat kyllä sinulla silmiesi\nedessä, mutta omasi ovat selkäsi takana. Sinä sanot hänen menettelevän\npahoin: jos hän yksin tekisi pahaa, niin eipä sitten pahennusta\nolisikaan. Eihän ihmisten keskinäinen pahennus yhdestä ihmisestä lähde.\nPaha käy kahdesta. Sinä näet hänen pahuutensa, mutta et omaasi. Jos hän\nyksin olisi ilkeä, vaan sinä hyvä, niin ilkeyttä ei olisi. Kukas repi\nhänen partansa? Kuka rettuutti häntä käräjistä käräjiin? Ja sitten\nvielä sinä ajat kaikki hänen syyksensä. Itse huonosti menettelet --\nsiinä syy kaikkeen pahaan. Niinkö me hänen isäukkonsa kanssa elimme?\nEmmekö me elelleet kuin naapurit ainakin? Kun häneltä jauhot loppui,\ntuli hänen vaimonsa meille: isä Tahvo! tarvitsisi jauhoja. Mene,\ntyttäreni, aittaan, ota sieltä niin paljon, kuin tarvitset. Kun hänellä\nei osunnut olemaan ketään, joka olisi vienyt hevoset hakaan, sanoin\nvaan: menes, Janne, vie hänen hevosensa. Jos minulla jostakin tuli\npuute, kävin hänen luoksensa. Setä Sakari, sitä ja sitä tarvitsisin.\nOta vaan, isä Tahvo. Niin meillä elettiin ja helppo teidänkin oli sen\nohessa olla. Entäs nyt. Äsken kertoi se sotamies, kuin hiljan oli\nmeillä, Plevnan tappelusta. Nytpä teillä on vielä pahempi Plevna\nkotona! Onko tämä ihmisten elämää enää? Johan tämä on julkeata syntiä.\nSinä olet isäntä talossasi, sinun tulee kaikista vastata. Kuinka sinä\nopetat vaimoasi ja perhettäsi -- olemaan kuin koirat. Äskettäin tuo\npieni räkänokka Taraskakin kiroillen sadatteli Anni-tätiä ja äiti\nnauroi sille. Onko sekin nyt laitaa? Sinunhan tulee kerran siitäkin\nvastata. Ajattelepa vähän sieluparkaasikin. Niinkö sinun tulee\nkäyttäytyä? Sinä minulle sanan -- minä kaksi vastaan; sinä minua kerran\nkorvalle -- minä sinua kahdesti. Ei niin poikaseni; Kristus kävi\nmaailmassa ja toisin neuvoi hän meitä tyhmiä. Jos sinulle joku sanan\nsanoo, sinun tulee vaijeta -- kyllä hänet omatuntonsa rankaisee. Näin\nhän meitä, poikaseni, opetti: jos joku lyö sinua korvalle, niin käännä\nhänelle toinen, sanoen: lyö, jos minä sitä ansaitsen. Kyllähän hänet\nomatuntonsa langettaa. Hän leppyy ja kuuntelee sinua. Niin hän meidän\nkäski tekemään, mutta ei kopeilemaan. Mitäs olet vaiti? Enkö minä puhu\ntotta?\n\nIivana vaan on vaiti ja kuuntelee.\n\nUkko alkoi taasen rykiä, sai töin tuskin rintansa selväksi ja rupesi\ntaasen puhumaan.\n\n-- Luuletko Kristuksen meille huonoa opettaneen? Kaikessa hän vaan\nmeidän hyväämme tarkoitti. Ajattelepa maallista elämääsi: onko sinun\nollut huonompi tai parempi siitä asti, kun tämä Plevna taloosi tuli?\nLaskepa, mitä olet hukannut käräjissä ja matkoissa ja ravintoloissa.\nPoikasikin ovat jo kasvaneet aikamiehiksi, mikäpä sinun olisi eläessä;\nsinun pitäisi rikastua, mutta sinä köyhdyt köyhtymistäsi. Ja mistä se\ntulee? Kaikki vaan samasta syystä: ylpeydestäsi vaan. Sinun tulisi\nväkinesi pellolla kyntää ja itse kylvää, mutta silloin vihamies ajaakin\nsinua oikeuteen taikka jonkun nurkkakirjurin luo. Niin et ajoissa saa\nkyntäneeksi etkä kylväneeksi, eikä maasi siis kasvakaan. Miksi\nviimeinen kaurakaan ei onnistunut? Koska sinä kylvit? Kaupungista tulit\nja mitäs sieltä hyödyit? Itsellesi vaan vahinkoa hankit. Voi,\npoikaseni, muista sinä asiasi, puuhaa poikinesi pellolla ja kodissa;\njos sinua joku solvaisee, niin anna Jumalan nimessä anteeksi; niin käy\nasiatkin sinulle helpommiksi ja mielesikin on aina tuntuva niin\nköykäiseltä.\n\nIivana vaan on vaiti.\n\n-- Kuuleppas, Janne, mitä minä vanhempi sinulle nyt sanon. Pistäppä nyt\nruuna valjaisiin ja aja tuota päätä oikeuteen; päätä siellä kaikki\nasiat ja aamulla mene Kaapon luokse. Sovi hänen kanssansa kauniisti ja\nkutsu luoksesi; huomenna on pyhä (asia tapahtui Maarian päivän aikaan),\nkeitä teetä, osta puoli tuoppia viinaa ja huuhdo pois kaikki synnit,\nniin ettei vast'edeskään mitään pahennusta olisi, ja lue laki\nvaimollesi ja lapsillesi.\n\nIivana huokasi ja ajatteli itsekseen: kyllä ukko on oikeassa, ja hänen\nsydämmensä lauhtui. Ei vaan tiedä kuinka asian alkaisi ja kuinka\nsovinnon toimeen panisi.\n\nJa ukko alkoi taas puheensa ikäänkuin olisi arvannut hänen ajatuksensa.\n\n-- Mene, Janne, äläkä viivyttele; sammuta valkea kydössä, ennenkuin se\npääsee vauhtiin; sitten et sitä enää hallitsekaan.\n\nUkko tahtoi vieläkin jotakin sanoa, mutta ei saanut puhutuksi, kun akat\njoutuivat tupaan, ja räkättivät kuin harakat. Niittenkin tietoon oli jo\ntullut, että Kaapo oli tuomittu ruoskittavaksi ja kuinka hän oli\nuhannut polttaa talon. Kaikki he jo tarkoin tunsivat ja omiansakin\nolivat joukkoon jo panneet; jopa Kaapon akkain kanssa olivat ehtineet\naika lailla riidellä, ollessansa karjan haussa. He kertoivat kuinka\nKaapon miniä peloitteli tutkintotuomarilla. Tämä muka pitää Kaapon\npuolta. Hän nyt kääntää koko asian toiselle tolalle; opettajakin jo\nkirjoitti toisen valituskirjan Iivanaa vastaan; se lähetetään itse\nkeisarille ja siinä on mainittu kaikki asiat sekä sokkanaula että\npeltojuttu, ja puolet tilaa lankeaa nyt heille. Iivana kuuli heidän\npuheitaan, hänen sydämmensä taas kylmeni ja hän jätti koko sovinnon\nteon sikseen.\n\nIsännällä on aina talossa paljon tointa. Niinpä Iivanakaan ei ruvennut\npitemmältä kuulemaan akkain puheita, mutta nousi ja lähti tuvasta,\nkäydäkseen riihessä ja aitassa. Ennenkuin hän siellä sai tehtävänsä\ntoimitetuksi, oli aurinkokin jo laskenut ja väki palaili pellolta. Ne\nolivat syysviljoja kylvämässä. Iivana meni heitä vastaan, tiedusteli\nheidän töitään ja auttoi heitä kapineitten korjuussa, samalla asettaen\nrikkinäiset länget syrjään korjattaviksi; tahtoipa vielä pistää aitan\nalle seipäät, mutta kovin jo rupesi käymään pimeäksi. Iivana siis jätti\nseipäät huomiseksi paikoilleen, heitti karjalle ruokaa, aukaisi portit\nja päästi Taraskan hevosineen raitiolle viemään hevoset yöksi metsään,\nsitten taasen sulki portin ja asetti sen aluslaudan paikoilleen. \"Nyt\nsyödä ja sitten maata\", arveli Iivana, otti rikkinäiset länget\nkainaloonsa ja meni tupaan; eikä hän enää muistanut Kaapoa, eikä isänsä\nneuvoja. Juurikuin hän tarttui säppiin ja jo oli päässyt porstuaan,\nkuulee hän aitan takaa naapurin käheällä äänellä haukkuvan jotakin.\n\"Mitä pirua siitäkin on\", huusi Kaapo, \"tappaa hänet pitäisi\". Kaikki\nentinen viha naapuriaan kohtaan pääsi Iivanassa taas täyteen voimaan.\nHän pysähtyi ja kuunteli kaiken aikaa kun Kaapo haukkui. Kun tämä oli\nvaijennut, lähti Iivana tupaan; tuvassa oli jo valkea; nuorikko istui\nrukkinsa ääressä, ämmä laittautui syömään illallista, vanhin poika\npunoi pieksuja, toinen istui pöydän ääressä kirjoineen; Taraska\nvalmistelihe yöpaimeneen.\n\nTuvassa on kaikki hyvin ja hauskaa, kun vaan ei olisi tuota äkämää --\ntuota ilkeätä naapuria.\n\nIivana tuli vihaisena tupaan, heitti kissan pois penkiltä ja torui\nvaimot pahanpäiväisiksi siitä, että allas ei ollut paikoillaan. Ja\nkovin kävi Iivanan mieli haikeaksi; hän istui pahalla mielellä\nkorjaamaan länkiä, eivätkä Kaapon uhkaukset oikeudessa lähde hänen\nmielestään, semminkin kun hänen juuri kuuli käheällä äänellä huutavan\njostakin: \"tappaa se pitäisi\".\n\nÄmmä asetti Taraskalle illallisen; tämä söi vähän, pani lyhyen turkin\npäälleen, pukeutui kauhtanaan ja vyötti sen, otti leipää mukaansa ja\nmeni kadulle hevostensa luo.\n\nVanhin veli tahtoi saattaa häntä, mutta Iivana itse nousi ja lähti\nportaille. Pihalla oli pilkko pimeä, taivas oli mennyt mustaan pilveen\nja tuulikin alkoi käydä. Iivana astui portailta alas, istutti poikansa\nhevosen selkään, ajoi varsan menemään hänen jälkeensä ja sitten,\nseisoen tähysti ja kuunteli, kuinka Taraska ajoi pitkin kylää, kuinka\nhän yhtyi toisiin poikiin ja kuinka kaikki he kuuluvista katosivat.\nIivana seisoi seisomistaan portilla, eikä hänen mielestään lähde Kaapon\nsanat: \"varokoon vaan, ettei hänen pesänsä hänelle kuumemmaksi kävisi.\"\n\nEi suinkaan se itseänsäkään sääli, arveli Iivana. Nyt on kylmä aika ja\ntuuli. Jos hän hiipii talojen takaa ja pistää valkean, niin mitä hänen\nteki; polttaa pakana talon, ja minkä hänelle sitten voi. Jos hänet\nsaisi kiinni juuri siinä toimessa, niin ei hän sitten ainakaan\nminnekkään pääsisi. Ja niin perehtyi tämä ajatus Iivanaan, ettei hän\nmennytkään takaisin tupaan, vaan astui suoraan kadulle ja asettui\nnurkan taa. \"Annas kun käyn koko talon ympäri, kuka sen takaa\". Ja\nIivana kulki hiljaisin askelin pitkin porttia. Juurikun hän oli päässyt\nnurkan taa ja katsahtanut pitkin aitaa, näytti hänestä: ikäänkuin\ntoisessa nurkassa olisi jotakin liikahtanut, ensin tullut näkyviin ja\nsitten taas piiloutunut nurkan taa. Iivana pysähtyi ja oli aivan\nhiljaa, kuuntelee ja katsoo; kaikki oli aivan hiljaa, tuuli vaan\nliikutteli lehtiä pensaassa ja katon olkia. Oli aivan pilkkosen pimeä;\nmutta kuitenkin Iivanan silmät vallan hyvin jo oppivat eroittamaan\nesineet pimeässäkin: hän näkee koko nurkan, auran ja katoksen. Siinä\nhän seisoi aikansa ja katsoi, mutta ei nähnyt mitään.\n\n\"Arvatenkin silmäni pettivät\", arveli Iivana, \"mutta kierränhän\nkuitenkin talon\" ja hän lähti hiipien, pitkin aidan vierustaa. Hän\nkulkee hiljaa pieksuissaan niin ettei omiakaan askeleitaan kuule.\nPäästyään nurkkaan asti, huomasi hän jotakin välähtävän toisessa\nnurkassa auran luona ja taas peittyvän pimeään. Iivanan sydän oikein\nsykähti kauhusta ja hän seisattui. Samassa leimahti samalla paikalla\nkirkkaammin, niin että hän selvästi eroitti kyykkyisillään olevan\nmiehen, hattu päässä ja selin häneen; sillä oli kädessä olkia tukko\njota se sytytteli. Iivanan sydän rupesi niin ankarasti sykkimään, että\nolisi luullut sen halkeavan; hän pingoitti kaikki hermonsa ja harppasi\nsuurilla askelilla. \"Nyt et ainakaan pääse, itse teossa saan sinut nyt\nkiinni.\"\n\nIivana ei ehtinyt kulkea montakaan askelta, kun äkkiä välähti kirkas\nvalo, mutta aivan toisessa paikassa; se ei ollut enää pieni valkea,\nsillä leimahtaen oli katoksen olki syttynyt ja siitä valkia lähti\nmenemään katolle; Kaapo seisoi vieressä ja Iivana saattoi nähdä hänet\naivan selvään.\n\nKuin haukka leivon niskaan, syöksähti Iivana ontuvaan päin. -- Kyllä\nminä sinut nyt kouristan, arveli hän, nyt et pääse mihinkään. Mutta\nontuva varmaankin kuuli askeleet, katsahti taakseen, ja kuinkahan\nlieneekin päässyt hyppäämään, mutta niin luisti pitkin aitan sivua kuin\njänis.\n\n-- Et nyt vain pääse, huusi Iivana, ja kiidätti hänen päälleen.\n\nJuurikuin hän oli tarttumaisillansa Kaapon niskaan, riipasihe tämä irti\nhänen käsistään; Iivana tarttui hänen takkinsa liepeeseen; lieve repesi\nja Iivana kaatui. Hän hypähti kohta taas pystyyn ja lähti huutaen\najamaan takaa.\n\nMutta ennenkuin Iivana pääsi pystyyn oli jo Kaapo ehtinyt talonsa\novelle, jossa Iivana saavutti hänet. Juurikuin hän oli taas\ntarttumaisillaan häneen, sai hän sellaisen iskun päähänsä, ikäänkuin\nkalliolla olisi päälakeen juntattu. Kaapo oli nimittäin pihastaan\ntemmannut tammisen seipään, ja kun Iivana syöksi häntä vastaan, oli hän\nkaikin voimin iskenyt häntä sillä päähän.\n\nIivana pyörtyi, hänen silmänsä pimenivät ja hän kaatui tunnottomana\nmaahan. Kun hän taasen tuli tuntoonsa, Kaapoa ei enään näkynyt, mutta\nhänen talonsa puolelta kuului ryske ja kolkko kohina, ja ylen ympäri\noli niin valoisaa kuin päivällä. Iivana kääntyi ja huomasi, että hänen\ntakimmainen liiterinsä oli täydessä liekissä; talonsivuinenkin liiteri\noli jo alkanut palaa ja tuuli ajoi tulen ja savun ja oljen palaset\nasuintuvan päälle.\n\n-- \"Mitä tämä on, ystävät!\" huusi Iivana, nosti kätensä ylös ja\nläjähytti ne taas lanteihinsa. \"Eihän minun olisi tarvinnut muuta kuin\ntemmata pois katoksesta ja polkea sammuksiin. Mitä tämä on? ystävät!\"\nkertoi hän. Hän tahtoi huutaa, mutta ei saanut ääntä kulkustaan; hän\ntahtoi juosta, mutta jalat eivät ottaneet liikkuakseen, käyden kiinni\ntoinen toiseensa. Hän astui hiljaa horjuen, vaan hengenahdistukselta ei\nhän tahtonut päästä paikaltaan. Hän seisattui, hengähti ja lähti taas\nmenemään. Ennenkuin hän, kierrettyään liiterin, oli päässyt valkean\nääreen, oli sivuliiteri jo täydessä tulessa, tuvankin nurkka oli jo\nsyttynyt, portti jo paloi ja tuvasta hulmusi valkea, niin että pihaan\nei ollut enää menemistä. Kansaa oli suuri joukko koossa, mutta mistään\nei tässä ollut apua. Naapurit toivat kapineitaan ulos taloistaan ja\najoivat karjaansa pois valkean tienoilta. Iivanan taion jälkeen syttyi\nKaapon talo; siitä kiihtyvä tuuli kiidätti valkean toiselle puolelle\nkatua. Niin paloi puoli kylää.\n\nIivanan talosta saatiin vaan ukko pelastetuksi ja muukin väki pelastui\ntöin tuskin, hypäten ulos alasti huoneistaan; kaikki muu jäi valkean\nvaltaan. Paitsi hevosia, jotka osuivat olemaan ha'assa, paloi kaikki\nkarja, kanatkin orsillaan paloivat; rattaat, aurat, harat, vaimoväen\narkut, vilja aitoissa, kaikki paloi puti puhtaaksi. Kaapon talosta\nsaatiin karja ajetuksi pellolle ja yhtä ja toista korjatuksi talteen.\n\nPaloa kesti kauan, koko yö. Iivana seisoi vaan talonsa vieressä,\nkatseli sitä ja sanoi tuon tuostakin: \"mitäs tämä on? Naapurit! Eihän\nolisi tarvinnut kuin temmata ja polkea sammuksiin\". Mutta kun tuvan\nkatto romahti, niin hän tunki keskelle valkeaa, tempasi palanneen\nhirren ja alkoi raahata sitä pois. Vaimoväki näki hänet ja rupesi\nkutsumaan häntä pois valkeasta, mutta hän kiskoi hirren hiiluksesta;\nsitten hän tunkihe hakemaan toista, mutta horjahti ja kaatui valkeaan.\nSilloin hänen poikansa tunki hänen jälkeensä ja kiskoi hänet sieltä\nulos. Iivana poltti partansa ja hiuksensa, paloivatpa vaatteet ja\nkädetkin, mutta hän ei mitään tuntenut. \"Hänen päänsä on surusta mennyt\nsekaisin\", sanoivat ihmiset. Palo rupesi vähenemään, mutta yhä vaan\nseisoi Iivana vieressä ja hoki: \"Hyvät naapurit! mitä tämä on? eihän\nminun olisi tarvinnut muuta kuin temmaista pois\". Päivän valjetessa\nlähetti kylän vanhin poikansa hakemaan Iivanaa.\n\n-- Janne setä, isäsi tekee kuolemaa ja käski sinua tulemaan\njäähyväisille.\n\nIivana oli unhottanut kokonaan isänsä eikä ymmärtänyt, mitä hänelle\nsanottiin. -- Mikä isä? sanoi hän. Ketä hän kutsuu?\n\n-- Sinua käski jäähyväisille; hän on meidän tuvassamme kuolemassa.\nLähde nyt, setä, sanoi poika ja veti häntä kädestä. Iivana lähti\nseuraamaan poikaa.\n\nKun ukkoa nimittäin kannettiin tuvasta, oli valkea oljista lehahtanut\nhänen päälleen ja polttanut hänet. Hänet vietiin kylänvanhimman taloon,\nkylän toiseen päähän; tämä toinen äärimmäinen puoli kylää oli jäänyt\npalamatta.\n\nKun Iivana tuli isänsä luo, oli tuvassa ainoastaan kylänvanhimman\nijäkäs vaimo ja lapset uunilla makailemassa. Kaikki muut olivat\ntulipalossa. Iivanan isä makasi penkillä, kynttilä kädessä, ja katseli\noveen. Kun poika astui sisään, liikahti hän. Vanha emäntä lähestyi\nhäntä ja sanoi pojan tulleen. Hän käski kutsua poikansa lähemmäksi. Kun\nIivana oli tullut ukon viereen, lausui tämä:\n\n-- Mitäs, Janne, minä sanoin sinulle? kuka poltti kylän?\n\n-- Hän sen poltti, isäni, sanoi Iivana, minä tapasin hänen, kun hän oli\nsytyttämässä. Minun aikanani hän pisti valkean kattoon. Minun ei olisi\ntarvinnut muuta kun temmaista palava tukko katosta ja polkea se\nsammuksiin, niin ei mitään vahinkoa olisi syntynyt.\n\n-- Poikani, sanoi vanhus. Minun kuoloni on tullut ja kerran sinäkin\nkuolet. Kenen syy tämä on?\n\nIivana vaan katsoi pitkään isäänsä ja oli vaiti eikä voinut mitään\nsanoa.\n\n-- Vastaa Jumalan edessä, kenen syy se on? Mitä minä sinulle sanoin?\n\nTässä vasta Iivana tuli tuntoonsa ja käsitti kaikki. Hänen äänensä\nvärisi, kun hän lausui: anna, isäni, minulle anteeksi, minä olen\nrikkonut sekä sinua että Jumalaa vastaan.\n\nUkko liikutti käsiään, muutti kynttilän vasempaan käteensä, kurotteli\noikeaa otsaansa, tahtoen ristiä silmänsä, mutta hän ei jaksanut nostaa\nkättänsä ja se jäi sikseen.\n\n-- Kiitos olkoon Jumalan! Kiitos olkoon Sinun, taivaan Herra! sanoi hän\nja loi katseensa taas sivulle poikaansa.\n\n-- Janne! kuules Janne!\n\n-- Mitä, isäni?\n\n-- Mitä sinun nyt tulee tehdä?\n\nIivana vaan itki.\n\n-- En tiedä, isäni, sanoi hän, kuinka nyt olla ja elää?\n\nUkko sulki silmänsä, liikutteli huuliaan, ikäänkuin kootakseen\nvoimiaan, aukaisi taas silmänsä ja sanoi:\n\n-- Kyllä te vielä tästä pystyyn pääsette. Jumalan avulla kyllä pääsette\nelon alkuun ja toimeen tulette. Ukko vaikeni hetkeksi, hymyili sitten\nja lausui:\n\n-- Varo vaan, poikani, ettes kellenkään puhu mitään. Vieras vika peitä,\nniin Jumala kaksi sinulle anteeksi antaa. Ja ukko otti kynttilän\nmolempiin käsiinsä, painoi kätensä rintaansa, huokasi, oikaisihe ja\nkuoli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIivana ei ilmaissut Kaapoa, eikä kukaan saanut tietää, kuinka valkea\noli päässyt irti.\n\nJa Iivanan sydän leppyi; eikä Kaapo voinut ymmärtää, miksi Iivana ei\nkellenkään ilmaissut häntä. Alussa Kaapo pelkäsi häntä, mutta sitten\ntottui häneen. Miehet lakkasivat ensin riitelemästä ja sitten lakkasi\nheidän kotoväkensäkin. Niin kauan kuin uusia taloja rakennettiin,\nasuivat molemmat perheet samassa talossa, ja kun kylä sitten taas\nsaatiin kuntoon ja talot asetetuiksi kauemmaksi toisistaan, jäivät\nKaapo ja Iivana naapuruksiksi samaan pesään.\n\nJa niin elivät Iivana ja Kaapo kuni naapurit ainakin, niinkuin heidän\nisänsäkin olivat elelleet. Ja aina muistaa Iivana Schtscherbakoff\nisänsä neuvoa ja Jumalan käskyä, että valkea on alussa sammutettava.\n\nJa jos joku tekee hänelle pahaa, niin ei hän koita sitä sille kostaa,\nvaan kokee kääntää asiaa parhaaseen päin; ja jos joku sanoo hänelle\npahan sanan, niin ei hän suinkaan koeta keksiä kahta katkerampaa\nvastausta, vaan neuvoo toista, ettei hänen niin pahasti pitäisi\npuhuman; ja niin hän vaimomäkeäkin ja lapsiansakin neuvoo tekemään. Ja\nniin parani Iivanan olo ja elo ja hän rupesi voimaan entistänsä\nparemmin.\n\n\n\n\nIV.\n\nKYNTTILÄ.\n\n\nTe kuulitte sanotuksi: silmä silmästä ja hammas hampaasta. Mutta minä\nsanon teille: älkäät olko pahaa vastaan. (Matth. V: 38, 39).\n\n       *       *       *       *       *\n\nAsia tapahtui herrain vallan aikaan. Olihan niitä herroja jos\njonkinlaisia. Olihan niitä sellaisia, jotka muistivat kuolemaansa ja\nJumalaansa ja pitivät väliä ihmisistä; olihan niitä koiriakin, vaikka\nmaatkoot hekin nyt rauhassa. Mutta pahimmat päälliköt olivat ne, kuin\norjista otettiin. Tietäähän sen, kun loasta linnaan pääsivät! Ne ne\nvasta elämän katkeraksi tekivät.\n\nNiinpä erääseen herraskartanoon saatiin kerran sellainen vouti.\nTalonpoikain täytyi olla päivätöissä kartanossa. Maata oli kyllin kyllä\nja hyvää maata olikin, sekä vettä että niittyä ja metsää. Kaikkia lajia\nolisi kaikille riittänyt, niin hovin herralle kuin talonpojillekin;\nmutta herra oli asettanut voudiksensa yhden alustalaisistansa toisesta\nperintötalosta.\n\nVouti keinotteli itselleen kaiken vallan ja rupesi kiristämään\ntalonpoikia. Hän oli perheellinen mies, ja kaksi tytärtäkin oli hänellä\njo naimisissa ja rahaakin oli hän jo koonnut aikalailla; kyllä hänen\nolisi kelvannut elää ilman mitään pahennusta, mutta kun oli niin kade,\nniin sai paha hänet valtaansa. Asia alkoi siitä, että hän pakotti\nmiehiä yli määrän päivätöihin. Hän oli perustanut tiilitehtaan ja siinä\noli hän työllä tappaa sekä miehet että vaimot, tiiliä hyvin\nsaadaksensa. Miehet kävivät Moskovassakin isännälle valittamassa, mutta\neipä siitä mitään lähtenyt. Tyhjin toimin lähetti isäntä heidät\ntakaisin ja jätti voudin virkaansa. Vouti sai tietää miesten käyneen\nvalittamassa ja rupesi heille siitä kostamaan. Talonpoikain tila kävi\naina vaan tukalammaksi. Heidänkin keskuuteensa ilmestyi viekasta väkeä;\nne rupesivat voudille panettelemaan veljiään ja parjaamaan\nkyläläisiään. Ja niin kaikki meni nurin narin ja vouti kävi vaan\nentistä ilkeämmäksi.\n\nTila paheni pahenemistaan ja viimein päästiin niin pitkälle, että kansa\nrupesi pelkäämään voutia kuin villiä petoa. Kun hän osui ajamaan kylän\nläpi, riensivät kaikki häntä pakoon kuin sutta, ja kukin kätkeytyi\nminne suinkin vaan pääsi, välttääksensä joutumasta hänen näkyviinsä.\nVouti kyllä näki sen ja julmistui siitä entistä enemmän. Sekä ruoskalla\nettä työllä kiusasi hän kansaa ja paljon tuskaa sai kyläkunta häneltä\nkärsiä.\n\nTapahtuihan sitä semmoistakin väliin, että sellaisia julmureita\ntoimitettiin tieltä pois; siitäkin rupesivat miehet puhelemaan. Kun\nosuivat yhteen jossakin syrjäisemmässä paikassa, sanoi rohkeampi muita:\nkauanko me kärsimme tuota julmaa miestä? Vaikkapa sen kanssa yhdessä\nhukkuisikin, -- ei liene synti tappaa sellaista.\n\nKokoontuivatpa kerran miehet metsään pääsijäisen edellä: vouti oli\nlähettänyt raivaamaan hovin metsää. He kokoontuivat yhteen päivällisen\naikaan ja alkoivat puhella:\n\n-- Kuinkas me nyt voimme elää? sanoivat he. Hävittäähän se meidät\njuurta jaksain. Onhan se uuvuttanut meidät työllä aivan näännyksiin; ei\nyöllä eikä päivällä ole rauhaa, ei meille eikä vaimoillemme. Ja jos\npieninkään asia ei ole hänen mieltänsä myöten, niin käy hän kohta\nkiinni kuin takiainen ja ruoskii. Simokin kuoli hänen ruoskimisestaan;\nAnteron kiusasi kuoliaaksi kopissaan. Mitä me hänestä enää odotamme? Kun\nse nyt illalla ajaa tänne ja alkaa taas torata, kiskaistaan se hevosen\nseljästä alas, hotaistaan kerran kirveellä päähän, niin sillä siitä\npääsee. Kuopataan se sitten johonkin kuin koira ja peitetään koko asia.\nSiitä vaan meidän täytyy vankasti sopia, että kaikki olemme yksistä\npuolin, emmekä ilmaise toisiamme.\n\nNiin puhui Vasili Minajeff. Hän oli enemmän muita vihoissaan voudille.\nTämä piiskasi häntä joka viikko ja oli ottanut häneltä vaimonsakin pois\npalvelijaksi kyökkiinsä.\n\nNiin miehet arvelivat, kun illan suussa vouti saapuikin. Hän tuli\nratsain ja kohta nosti toran siitä, etteivät he kaataneet puita hänen\nmielensä mukaan.\n\nKaadettujen puitten joukosta hän löysi lehmuksen.\n\n-- Enhän minä käskenyt teitä lehmuksia kaatamaan, huusi hän. Kuka sen\nkaasi? Sanokaa heti, muutoin ruoskin kaikki!\n\nHän rupesi tutkimaan, kenen rivissä lehmus oli. Nähtiin, että se oli\nMartin rivissä. Vouti hakkasi Martin kasvot veriin, vetelipä\npiiskallaan muutaman kerran Vasiliakin siitä, että hänen kasansa oli\nniin pieni, ja ratsasti kotiin.\n\nIltasilla miehet taas yhtyivät ja alkoivat puhella. Vasili lausui:\n\n-- Voi veikkoset! varpusia te olette, ettekä miehiä; \"ollaan yksistä\npuolin\", mutta kun tointa tarvitaan, niin silloin kaikki katon alle\npiiloon. Niinpä kerran varpusetkin varustautuivat haukkaa vastaan: \"ei\npaeta, ei paeta, mennään miehissä, mennään miehissä!\" Mutta kun haukka\nlenti kohti, niin kaikki pensaisiin piiloon. Haukka veikin, minkä mieli\nja lenti sen kanssa tiehensä. Varpuset pyrähtivät pensaistaan: tiu tiu\ntiu tiu! -- Yksi on joukosta pois. \"Kuka on joukosta pois? Jussi. Vai\nniin! Mitäpä siitä? Eipä se parempaa ansainnutkaan\". Niin olette tekin,\nyksistä puolin! Hyvinpä te olettekin yksistä puolin. Kun hän iski\nMarttiin, oisitte käyneet kaikki käsiksi ja tehneet leikistä lopun. Sen\nsijaan kyllä hoetaan: yksistä puolin, yksistä puolin, kaikki vaan\nmiehissä vastaan, mutta kun lähätti, niin kaikki pensaisiin lehahti.\n\nNiin ruvettiin puhumaan useammin ja useammin ja viimein miehet\ntodellakin varustautuivat ottamaan voutia hengiltä pois. Piinaviikolla\nvouti ilmoitti miehille, että heidän pääsijäisenä piti varustautua\nkyntämään hovin kaurapeltoa. Tämä tuntui miehistä sangen katkeralta ja\nhe kokoontuivat edellisellä viikolla Vasilin luo takapihalle\nneuvottelemaan:\n\n-- Kun hän on näin Jumalan unhoittanut, sanoivat he, ja todellakin\ntahtoo sellaista syntiä saada aikaan, niin täytyy se todellakin tappaa,\nvaikkapa itsekin siinä hukkuisimme.\n\nSaapuipa heidän luoksensa myöskin Pietari Mihejeff. Tuo Pietari oli\nhiljainen mies, eikä yhtynyt muitten miesten tuumiin. Hän tuli heidän\nkokoukseensa ja, kuultuaan heidän aikeensa, lausui:\n\n-- Kovin suurta syntiä oijotte te nyt, veljeni, tehdä. Ankara asia on\nsaattaa sielunsa kadotukseen. Kyllä aina on helppo ottaa toisen henki,\nmutta kuinkas oman sielun silloin käypi? Jos hän tekee pahoin, niin\nkyllä hän sen edestänsä löytää. Meidän tulee, veljeni, kärsiä.\n\nVasili suuttui tästä puheesta.\n\n-- Sinä nyt sait päähäsi ja jauhat aina samaa: synti on tappaa ihmistä!\nKyllähän se nyt on meillekin tiettyä, että miestappo on suuri synti.\nMutta, synti vaan on tappaa hyvää ihmistä, mutta sellaisen koiran\nkäskee Jumalakin hengiltä ottaa. Pitäähän raivoisa koirakin tappaa, kun\nihmisten etu vaatii. Jollemme häntä tapa, teemme suuremman synnin.\nKuinka monta ihmistä hän onkaan turmellut? Jos me tästä joudumme\nkärsimään, niin kärsimme muitten edestä. Ihmiset ovat meille siitä\nkiitollisia. Mutta jos me rupeamme tässä kyynelöimään, niin saattaa hän\nmeidät kaikki häviöön. Turhia sinä, Pietari, tässä toimitat. Mitäs\nluulet? Onko se pienempi synti, että Vapahtajan juhlapäivänä kaikki\nmenemme työhön? Ethän sinä itsekään mene.\n\nTähän vastasi Pietari:\n\n-- Miksipä en menisi? Kun lähetetään kyntämään, niin menen. Enhän\nitselleni tee työtä. Kyllä Jumala tietää, kenen syy on, kunhan me vaan\nemme Häntä unhota. En minä tässä, veliseni, omiani latele. Jos meidän\nolisi käsketty pahaa pahalla poistamaan, niin se olisi lausuttu Jumalan\nlaissa; mutta toisin se meitä opettaa. Kun sinä rupeet pahaa pahoin\nhäätämään, niin paha siirtyy sinuun. Eipä ole mikään vaikea asia tappaa\nihminen! mutta veri tarttuu sieluun. Tappaessasi ihmisen, saastutat\nsielusi sen verellä. Sinä luulet, että, tappaessasi huonon ihmisen,\nsinä poistit pahuuden; mutta tiedä, että sinä silloin annoit sijaa\nsinussasi paljon suuremmalle pahuudelle. Ole nöyrä onnettomuudessa,\nniin onnettomuuskin nöyrtyy.\n\nNiin eivät miehet saaneet sopineeksi. Heidän ajatuksensa kävivät\nkahtaalle: toiset olivat taipuvaiset Vasilin tuumaan, toiset taasen\nhyväksyivät Pietarin neuvon, ettei pitäisi puuttua pahaan, mutta\nkärsiä.\n\nEnsimmäisen juhlapäivän viettivät miehet rauhassa, mutta illalla saapui\nkylänvanhin hovista miehineen ja toi sanan että vouti oli antanut\nkäskyn miehille, jonka mukaan kaikkien piti huomenna saapua kaurapellon\nkyntöön. Vanhin kävi koko kylän talosta taloon, ilmoittaen kaikille\nkyntökäskyn, ja määräsi kullekin, mihin oli mentävä, kenen joen\ntoiselle puolelle ja kenen taasen maantien varrelle. Miehet itkeä\nnytystivät, mutta eivät tohtineet panna vastaan; aamulla lähtivät\nauroineen ja alkoivat kyntää. Huomenkellot kutsuivat kansaa Jumalan\npalvelukseen, kaikkialla vietettiin juhlaa, -- mutta sen kylän miehet\nkyntivät.\n\nVouti Mihaila Semionovitsch nousi myöhään ja lähti tarkastelemaan\ntalouttaan. Hänen kotiväkensä oli siivonnut ja pukenut itsensä: hänen\nvaimonsa ja tyttärensä, joka ollen leski oli tullut heille viettämään\njuhlapäiviä; renki oli valjastanut hevosen, he olivat ajaneet kirkkoon\nja palanneet sieltä; piika oli tuonut teekeittiön pöydälle ja vouti cli\nistunut pöytään juomaan teetä. Juotuaan teetä, sytytti hän piippunsa ja\nkutsui kylänvanhimman luoksensa.\n\n-- Kuinkas kävi? kysyi hän, toimititko miehet kyntöön?\n\n-- Toimitin, Mihaila Semionovitsch.\n\n-- Ovatko kaikki pellolla?\n\n-- Kaikki ovat, itse asetin heidät paikoilleen.\n\n-- Mitäs siitä, jos asetitkin, mutta kyntävätkö ne? Ota sinä hevonen ja\nmene katsomaan niitä ja sano, että minä itse tulen iltapäivällä\nkatsomaan ja silloin pitää olla kynnettynä tynnyrin ala kahta auraa\npäälle ja vieläpä hyvin kynnetty. Jos vaan tapaan vilppiä, niin en\nvälitä yhtään, jos onkin juhla.\n\n-- Kyllä toimitan, vastasi kylänvanhin nöyrästi.\n\nKylänvanhin oli lähtemäisillään, mutta vouti palautti hänet. Hän tahtoi\nhänelle jotakin vielä sanoa, mutta ei vaan saa sitä sanotuksi, kun ei\noikein käsitä, kuinka sen ilmoittaisi. Vähän aikaa nolona vaijettuaan,\nsanoi hän viimein;\n\n-- Sen ohessa voisit vielä kuunnella, mitä ne roistot minusta puhuvat.\nPane mieleesi, mitä ne sanovat, kuka minua haukkuu, ja kerro sitten\nminulle kaikki. Kyllä minä ne roistot tunnen; eivät ne viitsisi tehdä\ntyötä, mieluummin vaan hautoisivat kylkiään ja laiskottelisivat. Syödä\nkuin elukat ja joutelehtia, sitä ne kyllä rakastavat, mutta sitä eivät\najattele, että, kun kyntö myöhästyy, niin kylvökin jää. Sinä siis\nkuuntele tarkoin heidän puheensa ja kerro minulle, mitä kukin sanoo.\nMinä tahdon sen tietää. Mene nyt ja varo vaan, että kerrot kaikki, etkä\nsalaa mitään.\n\nMies kääntyi, lähti ulos, istui hevosen selkään ja ajoi pellolle.\n\nVoudin vaimo osui kuulemaan miehen puheen, tuli hänen luoksensa ja\nalkoi häntä pyytää. Hän oli hiljainen ja hyväsydämminen nainen; missä\nhän suinkin saattoi hillitsi hän mieltänsä ja piti talonpoikain puolta.\n\nNytkin hän lähestyi miestänsä jo rupesi pyytämään:\n\n-- Mikkoseni, ystäväni, sanoi hän, päivän merkityksen vuoksi,\nVapahtajan juhlan takia älä sinä tee syntiä, vaan päästä Jumalan nimeen\nmiehet työstä.\n\nVouti ei ottanut korviinsa vaimonsa puhetta, nauroi vaan häntä ja\nsanoi:\n\n-- Tuntuuko siltä, ettei piiska ole pitkään aikaan selkääsi sivellyt,\nkun niin rohkeaksi rupeat, ettäs sekaannut vieraisiin asioihin?\n\n-- Mikkoseni, hyvä ystäväni, minä näin sinusta niin pahaa unta; tottele\nsinä minua ja päästä miehet pois.\n\n-- Kyllä kai se niin on, kuin minä sanoin, vastasi vouti pilkallisesti;\nvarmaankin olet syönyt itsesi niin lihavaksi, ettet luule piiskankaan\nenää tuntuvan. Varo!\n\nVouti suuttui, tokaisi vaimoaan tulisella piipunpesällä hampaisiin,\najoi hänet pois luotaan, käskien tuoda ruokaa.\n\nSitten Mihaila Semionovitsch söi piirasta, kaalia ja sianlihaa,\npaistettua porsasta, maitovelliä, joi kirsikkaviiniä ja lopuksi\nhaukkasi makeata piirakaista; sitten hän kutsui piian, asetti sen\nsoittelemaan lauluja, itse otti kitaran ja näppähytteli sitä.\n\nNiin istui Mihaila Semionovitsch hyvällä mielellä, röyhkäisi aina\nväliin, näppäili kieliä ja naureskeli piian kanssa. Kylänvanhin tuli\nhuoneesen, kumarsi ja rupesi kertomaan, mitä hän oli pellolla nähnyt.\n\n-- Noh, kyntävätkö ne? pääsevätkö ne päähän?\n\n-- Jo ovat yli puolen kyntäneet.\n\n-- Eivätkö ne vaan tee vilppiä?\n\n-- En luule, hyvin ne kyntävät, sillä kovasti näkyvät pelkäävän.\n\n-- Onkos maa hyvin muokattu?\n\n-- Kyllä se on pehmeä, murenee kuin valmu.\n\nVouti oli hetken aikaa vaiti.\n\n-- Entäs mitä ne minusta puhuvat, haukkuvatko?\n\nKylänvanhimman ei tehnyt mieli siihen vastata, mutta vouti käski\nkertomaan kaikki sanasta sanaan.\n\n-- Sano vaan kaikki; eiväthän ne ole sinun sanojasi, vaan heidän. Jos\npuhut totta, niin minä sinut palkitsen, mutta jos salaat, niin syytä\nitseäsi -- ruoskaa saat. Hei, Kaisa, annas hänelle lasi viinaa\nrohkaistukseksi.\n\nPiika toi lasin, ojentaen sen kylänvanhimmalle. Tämä joi voudin\nterveydeksi, pyyhki suunsa ja alkoi kertoa. \"Sama se\", arveli hän,\n\"eihän se minun vikani ole, ettei häntä kiitetä; sanon vaan totuuden,\nkun hän käskee.\" Ja hän rohkaisi mielensä ja lausui:\n\n-- Ne nurisevat, Mihaila Semionovitsch, kovin nurisevat.\n\n-- Mutta mitä ne sanovat? Kerroppas nyt.\n\n-- Sitä ne vaan sanovat, ettei hän usko Jumalaan.\n\nVouti naurahti.\n\n-- Kuka sitä sanoi? kysyi hän.\n\n-- Kaikki ne sitä hokivat. Sanovat hänen liittäytyneen paholaiseen.\n\nVouti vaan nauroi.\n\n-- Se on kaikki hyvä, sanoi hän, mutta kerro sinä juurta jaksain, mitä\nkukin sanoi. Mitä Vasili sanoi?\n\nKylänvanhin ei olisi ruvennut mielellään ilmaisemaan kumppaneitaan,\nmutta Vasiliin oli hänellä jo kauan vanhaa vihaa.\n\n-- Vasili haukkui kaikista pahimmin, sanoi hän.\n\n-- Mutta sano sinä, mitä hän sanoi.\n\n-- Se on niin kauheata sanoa. Hän sanoo: \"Se mies ei pääse hautaan\nilman väkivaltaista kuolemaa.\"\n\n-- Sepä vasta aika poikaa on, vastasi vouti. Miksi hän siis ei ota\nminua hengiltä? Ei taida kädet ulottua? Hyvä vaan, Vasili, kyllä minä\nvielä sinun tilille vaadin. Mitäs se Timo koira sitten sanoo?\n\n-- Kaikki ne vaan pahaa puhuvat.\n\n-- No, mitä ne sitten sanovat?\n\n-- Ikävähän tuota on ruveta kertomaan.\n\n-- Mitä sinä ikävästä, kerro rohkeasti vaan.\n\n-- Sanovathan vaan: jospa siltä maha repiäisi ja sappi vuotaisi.\n\nVouti ihastui sanomattomasti, oikein rähähti nauramaan.\n\n-- Katsotaanpa vaan, kenenkä - sappi tässä ensin vuotaa. Kukas sen\nsanoi? Timoko?\n\n-- Eipä sitä kukaan hyvää puhunut, kaikki vaan haukkuvat ja uhkaavat.\n\n-- Entäs Pekka Mihejeff? mitä hän sanoo? Kai sekin nahjus haukkuu.\n\n-- Ei, Mihaila Semionovitsch, Pietari ei hauku.\n\n-- Mitäs se sitten tekee?\n\n-- Hän on ainoa kaikista miehistä, joka ei sano mitään. Ja kovin hän on\nkummallinen mies. Minä kummastelin häntä tavattomasti, Mihaila\nSemionovitsch.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Kaikki miehet kummastelivat hänen käytöstään.\n\n-- Mitäs se sitten teki?\n\n-- No se nyt on niin ihmeellistä. Kun minä ajoin hänen luoksensa, oli\nhän kyntämässä kokosarkaa yläpäässä. Kun minä lähestyin häntä, kuulin\njonkun laulavan niin hienosti, niin kauniisti, ja auran aisain välistä\nvälkkyi jotakin.\n\n-- Entäs sitten?\n\n-- Niin se välkkyi kuin valkea. Kun ajoin lähelle, niin huomasin, että\nhän oli kiinnittänyt auraansa viiden kopeekan vahakynttilän; se paloi\nvaan, eikä sitä tuulikaan sammuttanut. Itse hän käveli uudessa\npaidassaan auran jälessä, kynti ja lauloi pyhiä virsiä. Hän kääntelee\nja pudistelee auraansa, eikä kynttilä vaan sammu. Minunkin aikana hän\npudisti auraansa, käänsi sen kieltä, järjesti sen, eikä kynttilä vaan\nsammu, palaa vaan palamistaan.\n\n-- Mitä hän sitten sanoi? kysyi vouti.\n\n-- Ei se sanonut mitään, mutta nähtyään minut antoi minun suuta ja\nrupesi taas laulamaan. [Kun venäläiset pääsiäisenä tapaavat toisensa,\nsuutelevat he toisiansa, sanoen: Kristus on noussut kuolleista.\nSuoment. muistutus.]\n\n-- Mitä sinä puhuit hänelle?\n\n-- En minä puhunut mitään, mutta siihen tulivat toiset miehet ja\nrupesivat nauramaan häntä: nyt ei Mihejeff ikinään ehdi rukouksillaan\npoistaa sitä syntiä, että hän pääsijäisenä kynti.\n\n-- Mitä hän siihen sanoi?\n\n-- Hän vastasi vaan: maassa rauha, ihmisille hyvä tahto. -- Sitten hän\ntaas tarttui auraansa, pani hevosen liikkeelle ja alkoi laulaa vienolla\näänellä; ja kynttilä se paloi sammumatta.\n\nVouti lakkasi nauramasta, pani pois kitaransa, laski päänsä rinnalleen\nja alkoi ajatella.\n\nNiin hän istui jonkun aikaa, sitten ajoi piikansa pois ja käski\nkylänvanhimman mennä tiehensä; itse hän meni uutimen taa ja heittäytyi\nvuoteelle; siellä hän ensin huokaili, mutta sitten rupesi voihkamaan\naivan kuin kitisevä viljakuorma. Hänen vaimonsa tuli hänen luoksensa ja\nrupesi häneltä kyselemään, hän ei vastannut hänen kysymyksiinsä,\nsanoihan vaan:\n\n-- Nyt hän voitti minut. Nyt se kerran sattui minuunkin.\n\nVaimo rupesi häntä lohduttelemaan:\n\n-- Aja sinä nyt pellolle ja päästä heidät vapaaksi. Ehkäpä sitten\nhaihtuu. Oletpa tehnyt paljon suurempaakin maailmassa, etkä ole\npeljännyt; mitäs tuosta nyt noin säikähdät?\n\n-- Minä olen hukassa, valitti mies, hän on voittanut minut.\n\nVaimo tiuskasi hänelle:\n\n-- Mitä siinä nyt jauhat sitä samaa: \"hän on: voittanut minut, hän on\nvoittanut minut.\" Aja sinä pellolle ja päästä miehet vapaaksi, niin on\nkaikki taas hyvin. Lähde nyt heti, minä käsken satuloida hevosen.\n\nHevonen tuotiin, ja vaimo sai miehensä lähtemään pellolle päästämään\ntalonpoikia työstä.\n\nVouti istui hevosen selkään ja ajoi pellolle. Hänen tultua kylän\nrajalle, aukaisi eräs vaimo hänelle portit, ja hän ajoi kylään. Heti\nkun kyläläiset näkivät voutinsa, riensivät he kaikki häntä karkuun,\ntoiset taloon, toiset talon taakse, toiset taasen tarhoihinsa.\n\nVouti ajoi koko kylän lävitse ja lähestyi kylän vastaista porttia.\nPortti oli kiinni, eikä hän itse voinut sitä hevosen seljästä aukaista.\nHän huusi huutamistaan aukaisijaa, mutta ei kukaan tullut. Viimein hän\nkiipesi hevosensa seljästä, aukaisi portin ja alkoi sen sisäpuolella\ntaas nousta hevosen selkään. Hän oli asettanut jalkansa jalustimeen,\nnousi pystyyn, ja aikoi heittäytyä satulaan, kun samalla hevonen\npeljästyi sikaa ja syöksyi pisteaitaa kohden; mutta miehen pää olikin\ntäynnä, eikä hän osannutkaan satulaan, vaan kaatui mahalleeen\npisteaidan piikkiin. Aidassa olikin vaan yksi piikki, joka oli muita\nkorkeampi ja teräväkärki. Ja hänen vatsansa osuikin juuri tähän\npiikkiin. Siinä hän puhkaisi vatsansa ja kaatui maahan.\n\nMiehet tulivat kynnöstä; mutta kun saapuivat portille, hevoset\nhirnuivat, eivätkä tahdo kulkea läpi. Miehet rupesivat tarkastamaan ja\nhuomasivat maassa voudin, kädet levällään ja silmät seljällään;\nsisälmykset olivat vuotaneet maahan ja veri oli muodostunut lammikoksi\n-- maakaan ei ollut huolinut sitä sisäänsä imeä.\n\nMiehet peljästyivät ja veivät hevosensa takaperin paikan ohi; Pietari\nMihejeff vaan astui hevosensa seljästä ja lähestyi voutia; kun huomasi\nhänen jo kuolleeksi, sulki hän hänen silmänsä, hankki rattaat, kiskoi\npoikansa avulla ruumiin arkkuun ja vei sen kartanoon.\n\nKun kartanon herra sai tietää, kuinka asian laita oli, päästi hän,\npahaa korjatakseen, talonpojat vapaiksi, tehden heidät vaan\nveronalaisiksi.\n\nJa silloin miehet ymmärsivät, että Jumalan voima ei ole pahassa, vaan\nhyvässä.\n\n\n\n\nV.\n\nENSIMMÄINEN VIINANPOLTTAJA.\n\n\nKöyhä talonpoika läksi pellolleen kyntämään. Hän ei ollut syönyt\naamiaista ja otti sentähden palasen leipää kanssansa. Käännettyään\nauran vaolle pisti hän leipäpalansa piiloon pensaan alle ja levitti\nviittansa päälle.\n\nVäsyipä viimein hevonen ja talonpojalle tuli nälkä. Hän riisui hevosen,\npäästi sen syömään ja meni itsekin viittansa luo päivälliselle. Hän\nnosti viittaa, vaan leipäpala oli poissa! Hän etsii, etsii, kääntelee\nviittaa ja pudistelee, mutta ei mitään leipäpalaa näy.\n\nTalonpoika ihmettelee.\n\n\"No, sepä oli kummallista\", ajatteli hän. \"Enhän minä ole nähnyt tästä\nkenenkään kulkevan ohi ja joku on kuitenkin ottanut minun leipäni!\"\n\nLeivänottaja oli pikku piru, joka oli sen varastanut talonpojan ollessa\ntyössään. Ja sitten hän oli istuutunut pensaan taa kuuntelemaan, miten\ntalonpoika oli kiukustuva, kiroava ja mainitseva perkeleen nimeä.\n\nTalonpoika ei ollut hyvillään.\n\n\"Mutta joutamia!\" ajatteli hän, \"enhän minä siitä vielä nälkään kuole.\nKen leivän otti, hän ehkä tarvitsi sitä paremmin; no, voikoon hän siitä\nhyvin, syököön onnekseen!\"\n\nTalonpoika astui kaivolle, joi vettä ja lepäsi vähän aikaa. Sitte hän\nvaljasti taas hevosensa auran eteen ja alkoi kyntää.\n\nPikku piru raivostui, ett'ei saanut houkutelluksi talonpoikaa syntiin.\nHän läksi pääpirulta kysymään neuvoa ja kertoi hänelle ottaneensa\nleipäpalan talonpojalta, mutta hän ei ollut siitä pahastunut, vaan\npäinvastoin sanonut: \"syököön onnekseen!\"\n\nPääpiru, niin, hän suuttui.\n\n\"Jos talonpoika\", sanoi hän, \"pääsi eheänä tästä paulasta, niin on se\nsinun oma vikasi, ett'et tehnyt velvollisuuttasi. Sinä et ole osannut\nkäsitellä asiaa oikealla tavalla. Jos annetaan talonpoikain\", sanoi\npääpiru, \"ja vielä heidän naisväkensäkin tällä tavalla itseämme\nuhoitella, niin tulee pian ihan mahdottomaksi tulla enää toimeen. Tästä\npitää tulla kerrassaan loppu. Mene takaisin sen talonpojan luo ja\nansaitse leipäsi, ennenkuin voit vaatia sitä syödäksesi. Ell'et kolmeen\nvuoteen saa talonpoikaa lannistumaan, niin pistän minä sinut\nvihkiveteen!\"\n\nPikku piru vallan kauhistui.\n\nHän riensi täyttä vauhtia jälleen maan päälle ja mietiskeli kauankin,\nmiten voisi korjata laiminlyöntinsä. Ja kyllikseen mietiskeltyään pikku\npiru viimeinkin keksi keinon.\n\nHän muuttui kelpo rengin haahmoon ja meni palvelukseen talonpojalle.\nTietäen edeltäkäsin, että oli tuleva kuiva kesä, alkoi hän houkutella\nisäntäänsä kylvämään suomaahan. Talonpoika teki rengin neuvon mukaan ja\nkylvi suomaahan.\n\nMuilta talonpojilta laiho kaikki paloi kuumuudesta, mutta köyhän\ntalonpojan laiho kasvoi pitkäksi ja tiheäksi. Hänellä oli kylliksi\nsyömistä tulevaan elonaikaan asti ja vielä sittenkin oli hänellä paljo\nleipää jäljellä.\n\nToisena kesänä houkutteli renki talonpojan kylvämään viljansa\nkorkeimmille paikoille, ja sateinenpa se kesä olikin.\n\nMuilta paneutui vilja lakoon ja mätäni eikä ruvennut kypsymään, mutta\ntämä köyhä talonpoika korjasi yläisiltä pelloiltaan taaskin oiva kasan\nviljaa. Ja hän sai niin paljon, ett'ei hän enää tiennyt mitä tehdä\nkaikella viljallansa.\n\nSilloin renki opetti talonpojan polttamaan siitä viinaa, joi itse ja\nhoukutteli muutkin juomaan.\n\nJa sitte pikku piru läksi pääpirun luo ja kerskasi nyt ansainneensa\nleipänsä, mutta pääpiru tahtoi omin silmin nähdä asian.\n\nTultuaan talonpojan luo, näki hän hänet kutsuneen luoksensa seudun\netevimmät talonpojat ja tarjoavan heille kaikille viinaa. Emäntä itse\nkaatoi heille, mutta astuessaan pöydän ohi sattui hän sysäämään pöydän\nnurkkaa ja kaatamaan yhden lasin.\n\nTalonpoika pahastui ja ryhtyi riitelemään vaimollensa.\n\n\"Onko koskaan nähty\", sanoi hän, \"tuollaista perhanan löntystä?\nLuuletko sitä pesuvedeksi, kun sitä noin huolimattomasti kaatelet\nlattialle\".\n\nPikku piru sysäsi kyynyspäällään pääpirua.\n\n\"Kuuleppas vain\", sanoi hän. \"Saammepahan nähdä, jättäisikö hän nyt\nnostamatta melua leipapalasta.\"\n\nRiideltyään kyllikseen vaimollensa, kaateli talonpoika itse laseihin ja\nkaikki pöydän ympärillä istujat joivat. Tulipa siihen köyhä talonpoika\nkutsumatta, tervehti ja kävi istumaan. Nähdessään muiden juovan viinaa\nolisi hänkin mielellään juonut pisaraisen lämpimiksensä. Mutta hän,\nköyhä talonpoika, sai vain istua ja nieleksi sylkeänsä koko ajan.\nIsäntä ei tahtonut tarjota hänelle ryyppyä, hän vain käveli muristen:\n\n\"Onko minulla sitä muka niin liiaksi, että voisin juottaa kelle hyvänsä\nmieronkiertäjälle?\"\n\nSe oli pääpirulle mieleen. Ja pikku piru ylvästellen sanoi:\n\n\"Ei siinä vielä kaikki ole. Odotahan, kyllä vielä tulee parempaa.\"\n\nJuotuaan viinaa kotvasen alkoivat vieraat ja isäntä imarrella ja\nkiitellä toinen toistansa ja lausua toisilleen kohteliaisuuksia, ja\nheidän sanansa olivat imelät kuin hunaja.\n\nPääpiru vain kuuntelemistaan kuunteli ja kiitteli pikku pirua.\n\n\"Jos sinun juomasi\", sanoi hän, \"on tehnyt heidät teeskentelijöiksi,\njotka pettävät toinen toistaan, niin ovat he meidän vallassamme\".\n\n\"Odotahan, kyllä vielä tulee parempaa!\" sanoi pikku piru kuin ennenkin.\n\"Kunhan he saavat vielä pienenkään lasin lisäksi. Nyt he ovat kuin\nketut, jotka lirkuttelevat häntiänsä toisilleen ja koettavat toinen\ntoistansa pettää, mutta vähän ajan kuluttua saat nähdä että he ovat\nkuin raatelevaiset sudet.\"\n\nTalonpojat joivat vielä lasin ja ryhtyivät heti kirkumaan ja\nkiroilemaan. Hunajaisten kohteliaisuuksien sijaan rupesivat he\nhaukkumaan ja nimittelemään toisiansa, tulivat raivoisiksi ja ryhtyivät\ntappelemaan. Isäntä, joka antautui rymäkkää asettamaan, sai hyvän\nosansa iskuista.\n\nPääpiru, hän vain katseli ja iloitsi.\n\n\"Niinhän tämä käy kuin rasvattu!\" sanoi hän.\n\nJa pikku piru taaskin vastasi:\n\n\"Maltahan, vielä tulee parempaa. Saakoot vielä lasin lisäksi. Nyt he\novat kuin raatelevaiset sudet, mutta juotuaan vielä lasin ovat he\nilmeiset siat\".\n\nTalonpojat joivat kukin vielä ryypyn ja tulivat heti kuin huumauksiin.\nHe röhkivät ja kiljuivat ja lörpöttelivät, tietämättä itsekkään mitä\nsanoivat, eikä kukaan kuunnellut toisensa puhetta. Sitte hoipertelivat\nhe pois kukin tahollensa, muutamat yksin, toiset kaksin tai kolmin\nyhdessä, jo kaikki he viimein kaatua kupertuivat keskelle kylän katua.\n\nTalonpoika, joka aikoi saattaa vieraitansa, kellahti likarapakkoon ja\nryvetti itsensä pahanpäiväiseksi, ja siihen hän sitte jäi makaamaan\nkuin röhkivä sika.\n\nTämä oli pääpirusta vielä enemmän mieleen.\n\n\"Toden totta\", sanoi hän, \"oletkin keksinyt oivallisen juoman! Sinä\nolet tosiaankin kunnialla ansainnut leipäsi. Mutta neuvoppas nyt, miten\nsinä tuon juomasi laitoit. Voisinpa vaikka vannoa, että siihen ensin\nseoitit ketun verta, joka teki talonpojat petollisiksi kuin ketut, ja\nsitten sudenverta, joka teki heidät raatelevaisiksi susiksi, ja viimein\nsianverta, josta he tulivat sijoiksi\".\n\n\"En\", sanoi pikku piru, \"en minä ollenkaan sillä tavalla menetellyt.\nMinä vain toimitin, että hän sai yllin kyllä viljaa. Kaikki tuo\neläinveri oli hänessä ennestään, mutta se ei voinut vaikuttaa niin\nkauan kuin viljaa riitti paraiksi vain välttämättömimpiin tarpeihin. Ja\nsilloin hän myöskin saattoi kaipauksetta menettää viimeisenkin\nleipäpalansa. Mutta kun hän alkoi saada enemmän viljaa kuin tarvitsi,\nryhtyi hän miettimään, mitenkä voisi käyttää sitä hyödykseen. Ja\nsilloin minä opetin häntä polttamaan sitä viinaksi. Ja kun hän ryhtyi\nomaksi huvikseen muuttamaan Jumalan lahjaa viinaksi, silloin heti\nmyöskin ketun, suden ja sian veret pääsivät hänessä näkyviin, ja nyt\nhänen ei tarvitse muuta kuin juoda viinaa, niin hän heti tulee muiden\nelukkain kaltaiseksi.\"\n\nPääpiru kiitteli ja ylisteli pikku pirua, antoi hänelle leipää niin\npaljon kuin tahtoi, ja ylensi hänet korkeampaan virkaan.\n\n\n\n"]