Kertomus sijoittuu Rajajoen tienoille ja Härkäjoen kylään Karjalan rajaseudulla. Tarina seuraa varakkaan maanviljelijän Eerikki Korpelan perheen elämää ja kuvaa seudun oloja, joita salakuljetus ja rajan läheisyys leimaavat.
Antero Kanervan 'Salakulettaja' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 506. Digikirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
SALAKULETTAJA
Kertomus Rajajoen tienoilta
Kirj.
ANTERO KANERVA
Wiipurissa, Matti Kurikka, 1889.
I.
Siitä on jo kulunut kauvan aikaa, kun Härkäjoen kylässä eli rikas talonpoika, Eerikki Korpela. Eerikin kartano oli ollut rakennettuna korkealle kunnaalle Härkäjoen kylän pohjoisimpaan päähän. Asuinrakennus oli ollut pyöreistä hirsistä rakennettu ja monistettuna neliruutulsilla suurilla ikkunoilla. Yksinkertaisena, vaan juhlallisena sen pystykatto halkasi kylmiä pohjantuulia. Samallainen yksinkertaisuus, vaan puhdas ja raitis järjestys, vallitsi seinien sisälläkin. Ei mitään ylellisyyttä. Kaikki tarvittavat kalut olivat paraastaan kotitekoa, jos ei ota lukuun tuota nahkakansista raamattua, testamenttia ja virsikirjaa, jotka olivat saaneet sijansa pöydän nurkassa olevalla nurkkahyllyllä, ja almanakkaa, sekä kuittikirjoja ulosteoista, jotka uskollisesti pitivät edellisille seuraa. Olipa talossa taiteilijankin alku, joka oli ottanut pitääkseen huolta talon avaran pirtin kaunistelemisesta. Renki Matti oli näet iltapuhteilla vuoleksinut "vaakalinnun" kuvan ja sitte aneliinissa värjännyt ja ripustanut sen pöydän kohdalle nauhasta riippumaan, joten se näytti olevan alituisessa lentämisen touhussa. Kun mainitsee vielä konstikkaasti tehdyn olkiruunun, joka riippui kurkihirrestä keskellä tupaa, niin siinäpä ne Korpelan huonekoristukset tulevatkin mainituiksi.
Uhkeina piirittivät talon muut rakennukset tasaista, pisteaidalla kahdeksi jaettua pihamaata. Avaroina levenivät kaltevat pellot ympäri kartanon aina tuonne jylhän korpimetsän reunoille asti, jättäen kumminkin vihreille niityille tarpeeksi tilaa. — Ahkeralla työllä ja säästäväisyydellä oli Korpela hankkinut 'itselleen talon, jonka jokainen soppi uhkui hyvinvointia. Puutoksen hän oli onnistunut karkoittamaan kuulumattomiin. Nerokkaana ja uutterana maanviljelijänä, sekä hyvänä ihmisystävänä oli hän monessa kohden saavuttanut kansalaistensa luottamuksen ja kohonnut siten aikalaisiaan korkeammalle.
Elämän taisteluissa auttoi häntä uskollinen vaimonsa. Yhtä tunnollinen oli tämä perheen emäntänä, kuin hänen miehensä isäntänä. Yksi tytär, Helka, heillä oli, josta he toivoivat harmaille hapsillensa iloa hautansa partaalle asti. Hänestä he näkivät parhaimmat unensa; hänelle he tekivät parhaimmat työnsä; hän se oli isän ilo ja äidin lohdutus... hän oli heille kaikki kaikissa.
Eräänä lämpöisenä kesäiltana, joka oli lauvanta-ilta elokuun alkupuolella, istui Eerikki tapansa mukaan taas aittojen tasaisella kalliolla, vasta saunasta tulleena, uuden uutukainen palttinapaita päällä. Renki Matti kömpi vasta saunan rinnettä ylös, niinikään valkeassa paidassa, housut käsivarrella.
— "Oh hop! oikeinpa rupesi väsyttämään se kylpy", sanoi Matti ja rupesi istumaan kalliolle isännän viereen.
— "Wäsyttäähän se, mutta kyllä se kuitenkin on oikein virvoittava lääke viikon työstä kangistuneille jäsenille", vastasi isäntä.
— "Kyllä se niin on... tuskin sitä ilman saunatta toimeenkaan tulisi..."
— "Eihän ne muutamat pese silmiäänkään ja toimeenpahan tulevat", virkkoi isäntä leikillisesti.
"Onhan niitä semmoisiakin. Minä kun olin renkinä, ennen teille tuloani, tuolla Waittisissa sillä Korpin Sakarilla, sillä hevosnarisniekalla, niin se isäntä ei pessyt silmiään paljon koskaan. Hän sanoikin, että: 'mitä niistä silmistä aina talttoilee, kunhan vaan pesee huttupäivinä ja kylälukuun lähtiessä.' Se talo oli muutenkin hyvin huonosiiivoinen. Siinä kun oli naisillakin paidat päällä, niin ei niitä tahtonut eroittaa paraimmista sysisäkkilöistä. Pyhinä niillä oli sentään puhtaat paiat, hienosta 'kalenkuorisia'"...
"On niitä tässä meidän omassa kylässäkin semmoisie", tuumaili isäntä. "Mene tuohon Karvolan Mikolle milloin tahansa, niin aina sen tuvan lattialla saapi kaaloa polvia myöten rikoissa ja tomussa. Lapsetkin ovat kuin mitkä peloitukset; silmät noessa, että silmämunistaankin vaan vähän valkeaa leimahtelee. Paitaviitat niin pitkää pitävät päällä, että varpaisiin ulottuvat ja niin mustat, kuin kattilan kylki. Aikaihmisetkin ovat melkein samanlaisessa tilassa. Kylällä kävelemiseltään eivät raukat jouda edes lattiaansa lakasemaan. Rappujen edus — se olkoonkin sanomatta. Se haiseekin niin, että luulisi hevosen raatoja siihen haudatuksi."
"Ovathan rappujen edukset täällä yleensä muistakin taloloisia huonosiivoiset mutta se on sen vuoksi, että Wenäjän tapaan karjakartanot rakennetaan yhteen asuinhuoneiden kanssa. Karja kun siten pääsee eteiseen asti tekemään huonoa siivoa, jota ihmiset sitte lisäävät."
Nyt keskustelu taukosi vähäksi aikaa. Isäntä puristeli pois vettä märistä hiuksistaan. Renki Matti ojentautui lepäämään käsivarttansa vastaan. Piika Maija meni sivuitsensa saunasta; hänen isäntä käski tuomaan juotavata. Maija toikin kapallisen vaahtoavaa oluita. Sitä isäntä joi ensin ja ojensi sitte kapan Matille.
Keskustelu alkoi taas uudelleen. Isäntä sanoi Matille... paidan hihalla suutaan pyyhkäistyään: "kyllä nyt on oikein sorja ilma. Ihan lämpymiä ja hyvänhajulsia aaltoja yhtäsueraa löyhähtelee vasten silmiä. Kyllä se Jumala muistaa aina meitä, vaikka emme sitä ansaitsisikaan. Ajallansa se tulee aina kesä, niinkuin talvikin, Paljon Hän on meidän haltuumme uskonut kaikenlaista tavaratakin. Muistaneeko vaan monikaan häntä siitä kiittää?"
"Wieläkös mitä", sanoi Matti... "sitähän se kuka oikein joutaa ajattelemaan; kunhan sitä vaan mennä reijataan eteenpäin. Ei sitä moni taida muistaa noita hevosraukkojakaan Jumalan luomiksi eläimiksi. — Tässä keskiviikkoaamima, kun minä tulin myllystä, niin tuli tuossa Polvelan rinteesä vastaan minulle 'saksa' Mikkeli. Se oli tulossa Pietarista ja oli kärrillä juuri kuorma Wenäjän sianlihaa... kokonaisia sikoja. Hevosella ei ollut setolkkaa ensinkään, länget olivar ilman toplinkia ja hakanneet sentähden hevosen olkapaat kaikki mäsäksi. Hevonen ei mitenkään tahtonut saattaa vetää kuormaa Polvelan rinteestä ylös; mutta hän se vaan humalapäissään kirosi ja melusi ja hakkasi piiskallaan, että hevoeraukka oli siihen nääntymäikillään."
— "Olisit mennyt ja antanut piiskalla itseään körville.. mokomaa hevosen kurittajaa."
— "Jo ajattelin itsekin sitä... kovin pisteli vihaksi hänen pelinsä. En kumminkaan muuta tehnyt kuin sanoin vaan hänelle: 'kuinka kauvan vaan Jumala kärsinee sinun tämmöistä peliäsi luontokappaltenkFanssa. — Mutta mitäs sille humalikkaalle lähtee laatimisesta."
Sillä aikaa kun isäntä ja Matti keskustelivat pihalla, oli emäntä tuvassa laittanut illallisen pöydälle, jonka ympärille talonväki kokoontui. Helka kävi käskemässä isäänsä ja Mattia yhtaikaa toisten kanssa illalliselle ja toi tullessansa aitasta puulautasella kolme isoa "seltiä", joita hän ensin huuhteli kylmällä vedellä, leikkeli Matin pärepuukolla pienemmiksi ja vei sitte pöydälle.
— "Kun te läksitte taanoin", alkoi emäntä puhella, "pois lounailta, niin tuli tähän 'saksa' Mikkelin Riitta paipattelemaan pahojaan..."
— "No mitä paipattelemista hänellä oli, vai jo kahvit ovat vähenemään päin?" kysyi isäntä.
— "Woi veikkonen!... ei se ollut kahvin aikakaan... et tiedäkään mitä paipattamista hänellä on... kun viskaalit ovat ottaneet Mikkeliltä Pietarista tullessaan hevosen ja kuorman pois kaikkine kampsuineen."
— "No minkätähden?"
— "No, sanoppae nyt muuta!"
— "Warmaan hänellä on ollut taas kontrapanttia kärrillä... Ei suinkaan ilman olisi hevosta otettu. Sanoithan sinä, Matti, nähneesi hänet myllystä tullessasi, etkö sinä huomannut mitä hänellä oli tärrillä?
"Läskiä minä luulin olleen kuormassa... ainakin näkyvissä oli kokonaisia sikoja, mutta hyvin raskaalta se kuorma muuten tuntui... Olihan tuolla sentääu korkeat reslat, jos hänellä lienee niissä mitä ollut."
— "Onhan sillä ollut, sanoihan se Riitta minulle. Woi, voi sentääu! Se kirkonkylän kauppamieshän ie on oikein se viimeinen peijuoni. Hän on, kuuluu, yllyttänyt Mikkelin panemaan sokuripäät tyhjien sikojen sisään ja tuomaan siten läskinä rajan yli hänelle, sitte hän vasta ostaisi ja maksaisi muka hyvät voittorahat Mikkelille. — Sitä keinoahan ne ovat, kuuluu, käyttäneet jo kauvan aikaa."
— "No miten ne vahtimestarit päästävät heitä sitte rajan yli?"
— "Mistäs he tietävät? Kun kerran sikoja oli Mikkelilläkin kärrillä, niin mitäs siinä oli epäilemistä."
— "Mistäs ne nyt sen ovat tulleet huomaamaan?"
— "Sitähän se Riitta kaaritti, että heidän vihamiehensä ovat käyneet viskaaleille kielimässä. He vartavasten laskivat ensin rajan yli ja sitte tulivat jälestä ja ottivat kaikki pois."
— "Menepäs Helka ottamaan maitoa lisäkki", sanoi isäntä ja jatkoi hetken ääneti oltuaan: "lienee ne sokurit olleet ostettu kauppamiehen varoilla?"
— Wieläkös mitä! Etkös sinä kuullut, johan taanoin laajin siitä asiasta... Sehän se rahansa panin semmoiseen vaaraan. Narraa ja peijaa näitä hölmöjä, niin kyllähän ne hänelle tavaraa völjäävät. Mikkelikin vei näet kuorman parkkia Pietariin ja sen hinnalla osti sokuria ja olisi tuonut ne kauppamiehelle, saadakseen suurta voittoa.
— "No nyt on hänellä voitto kädessä! Kyllä se olis aina parempi pyy pivossa, kuin kaksi oksalla. Hänelläkin oli vielä tuo pahanpäiväinen hevoskaakki, niin nyt hänen piti menettää sekin", tuumaili isäntä.
— "Tekis työtä eikä aina kutlehtis Pietarin väliä, niin pysyisi paremmin leivässä", sanoi Matti.
"Kyllä olis leipää tarvis nytkin", jatkoi emäntä. "Ei sanonut heillä olleen leivän palaa, kun odottivat lapsien kanssa Mikkeliä kotiin. Jussin Kaisalta sanot saaneensa vähän jauhoja, niistä sanoi keittäneensä vähän velliä mitä lappavat lapsineen. Nyt minä annoin hänelle kaksi leipää ja puolenkymmentä seltiä."
"Woi sentään sitä Riikka raukkaa", sanoi piika Maija. "Kun vaan lumelta rupesi pääsemään, niin jo alkoi juosta pitkin metsää parkkien perään ja siihen se nyt meni. — Ei edes saanut rievun ripaskoa päähänsä; ei yhtä paitavaatetta eräälle lapselleen."
— "Kenenkä syy?", kysyi Matti. "Warmaankin se hänelle sallittiin? Tietysti Jumala salli hänelle ien vahingon. Eiköhän tuohon omaa syytä heillä liene ollut ensinkään?"
— "Mikäs muu, kuin sallimus", väitti Maija, "kun juuri viskäalien silloin piti huomata se sokurin tuomisen konsti, kun Mikkel tuli Pietarista. Onpas ne muut vetäneet kuorma kuormalta, eikä ole tullut mitään, kun ei ole sallittu."
"Oliko se sitte Mikkelillä ensimmäinen kerta! Ikäpäivänsähän on hän sitä rahtia pitänyt. Tuskin on mies elämässä päivääkään kovaa työtä tehnyt. Oliko se sitte sallimusta, kun hän vartavasten, ihan tietensä, rupeaa lakia ja esimiesten tahtoa rikkomaan ja saattaa siten itsensä ja, niinkuin nyt näkyy, perheensäkin suuren puutteeseen", tuumaili Matti.
Samaa mieltä oli isäntäkin sanoen: "Olis mennyt siksi aikaa päiväläiseksi johonkin taloon ja tehnyt työtä rehellisesti, niin olis saanut leipää itselleen ja perheelleen, eikä suinkaan silloin hänelle tämmöistä sallimusta olisi tapahtunut."
— "Ei ne muuten siitä kontrapantin vedosta lakkaa, ennenkuin olisi laatia semmoinen kielto, joka niitä vähän peloiltaisi."
– "Ei ne tästä kiellosta välitä mitään", sanoi Matti.
— "Minkälaisenhan kiellon siitä panisit, kun pääsisit lakia laatimaan?" kysyi Maija, äkeissään moisista asetuksista.
— "Minä panisinkin semmoisen uhkan, että kuka vaan rikkoisi kieltoa vastaan, niin sille paikalla raudat jalkaan ja viimeistä tietä. Sen minä tekisin. Ja saisittepahan nähdä, ettei yksikään mies uskaltaisi lähteä sokurikuormaa rajan yli saattamaan. Kyllä niiden työllään täytyisi sitte henkeänsä elättää."
— "Hyvä on toki, jottei puskevalle lehmälle ole luotu sarvia", intti vaan yhä Maija.
Kaikki olivat herenneet syömästä. Naiset alkoivat korjata ruoka-aineita pois pöydältä; isäntä ja Matti ottivat uunilta päreen, josta kumpikin repivät hampaillaan tikun, ruveten sitten kaivelemaan hampaitaan.
— "Et olisi sinä Matti mieleistä miestä kontrapanttikoille, kun sinä niin kovaa luet heille", sanoi isäntä.
— "Oli mitä tahansa", tuumaili vaan Matti, "mutta se auttaisi. Ei niin moni silloin turhan tautta lakia rikkoisi ja hevosiaan menettäisi, kuin nyt. Nyt on meidänkin pitäjästä melkein jokainen mies salatavaran kuljettaja. Joka toista miestä melkeen siitä on sakotettu. Mitä se sakko on nyt auttanut? Ei niitä sakotettuja miehiä pidetä halvempana kuin muitakaan. Sanotaan vaan, etteivät he ole mitään vääryyttä ja pahaa tehneet, ovat vaan tienanneet rahoja, mitä jokainen ihminen tekee. Heille se nyt vaan sattui semmoinen vahinko, että nähtiin, ei muuta mitään. Se oli vaan heille sallittu muka sellainen vahinko, niinkuin Maijakin vast'ikään tuumasi. Mutta kunhan joku passitettaisi Siperiaan, niin kylläpä toinen ajattelis, että ahaa! enpäs panekaan sokuria rekeeni, viedään Siperiaan'."
Isäntä ja Matti juttelivat vielä monenmoisista asioista. Sillä aikaa olivat Helka ja Maija laittaneet vuoteet valmiiksi. Kun kaikki askareet olivat toimitetut, niin meni isäntä pöydän päähän ja otti sieltä nurkkahyllyltä virsikirjan, josta vähän aikaa selailtuaan alkoi laulaa matalalla, vähän väräjävällä äänellä: "Käy nyt sielun kaikell' mielell' Herrall' kunniaa kantamaan, j.n.e." Kohta yhtyivät siihen lauluun toisetkin, jotta värssyn lopulla kaikki lauloivat kuin yhdestä suusta, riepotellen sen kaunista säveltä tuhansiin mutkiin. Kuu tulivat yhdeksänteen värssyyn, jossa lauletaan: "Koska silmän kiinni taipuu, unehen myös raukeevat j.n.e.", niin alkoi emäntä Katrin silmistä herahdella vesiherneitä, jotka pyörivät poskia myöten ja tipahtelivat avatun virsikirjan alareunaan. Helka kun huomasi tämän, niin hänenkin tunteensa kohosivat äyräittensä yli ja keskeytyi tuo heleästi kuuluva lauluääni. Sitte hän nosti kirjan suunsa eteen ja pureksi sen yläreunaa ja kohta hän taas otti osaa lauluun entisellä heleällä ja sointuvalla äänellään. Wirren loputtua luki isäntä ehtoosiunauksen lauvantaina ja rukouksen valmistuksesta sapatin viettämiseen. Sen jälkeen he lauloivat vielä muutaman värssyn, jonka perästä kaikki menivät levolle. Isäntä ja emäntä menivät nukkumaan tuvan peränurkassa olevaan sänkyyn. Helka ja Maija olivat tehneet itselleen vuoteen tuvan lattialle, haavan lehdille. Matti otti pitkän nuttunsa hartioilleen ja meni nukkumaan tallin ylisille; sinne hän oli laatinut vuoteensa heinillä täytettyyn ajorekeen.
Hetken kuluttua oli Korpelassa aivan hiljaisuus. Kaikki nukkuivat sikeässä unessa, päivän työnsä väsyttämänä. Luontokin näytti ikäänkuin väsyneenä vaipuvan unettaren pehmeille patjoille. Auringon säteitten kuumentava vaikutus oli poistunut. Wieno tuulen löyhke, joka päivällä oli nyökytellyt kuusien latvoja pellon takana, oli myöskin asettunut nukkumaan yöuntansa. Synkkä kuusimetsä seisoi hiljaisena, lehväänsäkään väräyttämättä. Haavan lehdet, jotka mielellään pitävät, muiden nukkuessa, hiljaista kahinaa, riippuivat nyt pitkistä kantimistaan laitaansakaan liikahuttamatta. Rukiin tähkätkin olivat kumartaneet päänsä maata kohden. Hiilikkikin oli lopettanut märehtimisensä ja ojensi päänsä pitkin pihaa, silmät ummessa. Sitä esimerkkiä olivat monet sen kumppanitkin noudattaneet. Kaikki oli tyyntä ja hiljaista. Wähän vaan kuului Härkäjoen lorinaa, kun se saunan sivulla olevien kalliolokeroiden välitse kiirehti tietänsä pilkin, Tätä lorinaa säesti Matti kuorsaamisellaan tallin parvilta ja seinähirret yksitoikkoisella äänellään aittojen takaisella pientareella. Korven kaiuttamana kuului Latonummelta vanhan tamman rämiä ääninen rautakello, josta tiedettiin, ettei tamma vielä ollut iltaseltaan herennyt.
Peltojen ohi kulkevaa maantietä astui kiiruusti kaksl miestä, kummallakin harava ja viikate evässäkin kanssa olalla. He tulivat päivätyöltä hovista. Miehet hiukan aikaa lepäsivät Härkäsillan käsipuilla ja sitte läksivät nousemaan pienoista rinnettä ylös Tetrikankaalle. Kohta olivat miehet kadonneet tuuheiden puiden varjoon. Jo lakkasi tamman kellokin kuulumasta. Heinäsirkatkin olivat väsyneinä lopettaneet laulunsa. Rauhallinen hiljaisuus ympäröi nyt Korpelan uneen vaipunutta perhettä.
II.
Illalla länteen katoova aurinko nousi uutena valonjakajana itäiseltä taivaan rannalta, lähettäen säteitään valaisemaan sunnuntaiaamua Korpelan kartanolla. Ei hiiskaustakaan kuulunut, kaikki nukkuivat vielä sikeässä yöunessaan. Ainoastaan linnut olivat jo kauvan aikaa kilvan viserrelleet pellon taustan korpikuusien oksilla. Pääskyset tuijasivat nopeasti kärpästen ja muiden hyönteisten perästä. Minkä saivat kiinni, sen kohta veivät pojilleen, jotka kaikki olivat pesän laidalla odottamassa. Iloisella säkätöksellä kiittivät pojat emoansa ruo'astaan. Wanha Mirri oli juuri pyydyksiltään tulossa, kantaen hampaissaan tuomisia pojilleen, vaan kun porstuan ovi vielä oli kiinni, joten se ei päässyt tupaan, jätti se saaliinsa rappujen viereen ja tuumasi vähän narrata pääskysiä. Se rupesi rappujen eteen pitkäkseen ja kun pääskyset lentelivät siitä sivu, niin se käpälillään niitä tavoitteli. Siitä pääskyset suuttuivat ja hyvin äkeästi tirskuen lentää tuijasivat niin liki Mirriä, että niiden siivet sipsahtelivat Mirrin viikseihin. — Wasta paistamaan tirkahtanut auringonsäde katseli tätä leikkiä vähän aikaa, mutta sitte se alkoi mennä toivottamaan hyvää huomenta Korpelan nukkuvalle väelle. Ensin se meni rapuille ja nousi porstuan ovea vasten, päästäkseen siitä sisään. Mutta ovipa ei säteille auennutkaan. Kohta aikoi se hiipiä oven päällisestä pitkästä ikkunasta katsomaan, minkätähden jo ovi ei auennut. Siitä se ei kumminkaan saanut tietoa, kun se ei voinut matalasta lasista näntä oven taustaa. Sen vuoksi se siitä poistui ja kapusi seinää myöten elotuvan ovensuun ikkunaan päin, putkahti ylimmäisestä ruudusta tupaan ja meni tuvan perälle asti ja alkoi lämmittää emännän oikeaa poskea. Se herätti kohta emännän unestaan. Hän viruttelihe, siunaili itsekseen ja nousi ylös. Puki päällensä ja otti vettä kappaan ja meni ulos pesemään silmiään. Kun porstuan ovi avaantui, niin silloin Mirri lopetti leikkinsä ja meni viemisinensä poikiensa luo porstuan nurkkaan. Emäntä tuli tupaan, otti orrelta pyyhinrievun, pyyhki silmiään ja luki hiljaisella jupinalla aamurukoustaan, välin polviansa notkistaen. Sitten nykäsi hän Maijaa ja Helkaa kyljestä, jotka pian nousivat ylös, pesten kasvonsa ja pukien päällensä, niinkuin emäntäkin. Sitte he ottivat rainnat kukin ja menivät lypsämään lehmiä. Sen tehtyä meni Helka ajamaan karjaa metsälle, jolla aikaa emäntä Maijan kanssa toimitteli muita aamutöitä. Mattikin oli sillä aikaa tullut tupaan ja otti pankon alta terva- ja rasvakupin, voiteli isännän ja omat kenkänsä ja vei ne kuivamaan aidan seipäiden nenään pihalle. Isäntä myös oli jo noussut ylös ja pannut puhtaat vaatteet yllensä, sekä istui nyt sängyn laidalla paitahihasillaan, hyräillen milloin mitäkin laulua, Matti istui kolpitsan nenällä kyynäspäät polvia vasten, tupakkaa poltellen pienellä piippunysällään. Aamutöitä toimitettuaan joutuivat naisetkin tupaan. Isäntä otti hyllyltä vanhan virsikirjansa ja alkoi laulaa: "Herra Jesus, ainoa auttajan j.n.e." Siihen yhtyivät kohta toisetkin. Wähän aikaa kun oli laulettu, alkoivat tunteet puristella taas kyyneliä Katrin ja hänen tyttärensä silmistä, niinkuin usein muulloinkin tällaisissa tilaisuuksissa. Isännänkin ääni alkoi värähdellä tavallista enemmän. Warsinkin karkea kämmen, jota hän piti poskeansa vasten, oli kostunut silmänurkasta herahtaneesta kyyneleestä.
Sen virren loputtua lauloivat he vielä muutamia ehtoollisvirsiä, sillä talon väki oli aikeessa mennä rippikirkkoon. Laulamisen loputtua sanoi isäntä Matille:
"Meneppäs hakemaan hevonen ha'asta, pitää sitä jo alkaa lähteä kirkkoon. Tänäpäivänä kun on messu ja kaksi saarnaa, niin se kirkkoherra menee varemmin kirkkoon kuin muulloin."
Matti pani kengät jalkaansa ja nutun päälleen; sitten leikkasi pöydän laatikosta kaksi palasta leipää ja pisti ne taskuunsa, kysyen vielä isännältä:
— "Pitääkö tuoda molemmat hevoset, vai eikö niitä molempia ole tarvis?"
— "Jos et sinä meinaa lähteä kirkkoon, niin mitäpäs niistä sitte molemmista tuopikaan; menemmehän me kolmekin yksillä rattailla."
— "Olenhan minä vähän aikonut mennä, jos hänestä joutanee?"
— "Mikäpäs tästä kieltää joutamasta, onhan Maija yksinäänkin kotona. Tuo sitte molemmat hevoset."
Sitte Matti läksi joutuin menemään. Wiskasi porstuan naulasta ohjat olkapäähänsä ja oli oikein mielissään, kun pääsi hevosella kirkolle.
Matin hevosissa ollessa laittoi emäntä aitassa tyttärineen pyhävaatteet päällensä. Helka oli ensin vienyt tupaan isänsä kaikki kirkkonutut. Kohta tuli Mattikin hevosten kanssa. Hän valjasti molemmat hevoset. Tamman pani hän nelipyöräisten "roskien" eteen ja pani heinäkulin keskelle "roskia". Sälköruunan valjasti hän "tupinakiesseilhn". Sitten juoksi hän itse tupasesta muuttamassa pyhävaatteet päällensä. Nyt olivat kaikki kirkkomiehet valmiina lähtemään. Emäntä Katri antoi vielä neuvoja Maijalle kodin hallinnosta hänen kirkossa ollessaan. Kaikki nyt nousivat rattaille. Isäntä ja emäntä kävivät "roskiin" heinäkulin päälle, sillä isäntä tahtoi mielellään aina ajaa vanhalla tammalla, kun se oli jo kolmattakymmentä vuotta häntä palvellut ja tiesi vähillä merkeillä hänen tahtonsa. Matti sai ajaa Helkan kanssa tupinakiesseissä. Se olikin Matista tehtyä; eikä sitä Helkakaan taitanut panna pahaksensa. Sillä Helkan ja Matin välillä oli vähän semmoista — mitähän lienee ollutkaan, mutta hyvin mielellään he tahtoivat olla toistensa seurassa, ja aina heillä oli tämmöisissä tilaisuuksissa — erinomaisen hauskaa. Ilosta säihkyivät nytkin Matin sekä Helkan silmät ja sähähtelivät välistä vastatusten. Mutta silloin kohta molemmat loivat katseensa pois toisistaan. Helkan ja Matin välillä vallitsevia tunteita ei tietänyt kukaan perheen jäsenistä, ei kukaan muu, paitsi asianomaiset. Ei missään, missä vaan muita ihmisiä oli, ilmaantunut lempeämpiä tunteita heidän välillään. Helka oli liika kaino puolestansa niitä esiin tuomaan. Matti taas tunsi itsensä mitättömäksi Helkan rinnalla, joka oli suuren talon tytär. Sen vuoksi ei hän rohjennutkaan missään tilassa osoittaa pitävänsä Helkasta. Näistä asioista he tavallisesti eivät koskaan mitään keskustelleet keskenään, vaan kumminkin heidän sydämmessään leimusi liekki, joka vastustamattomaslla voimalla veti heitä toistensa pariin. Hauskaltapa se kirkkomatkakin tuntui heistä. Iloisessa keskustelussa aika kului ett'ei Matti tahtonut muistaa hevostaan hoitaa. Wanhukset ajaa kupsuttivat edellä, istuen heinäkulin päällä hartiat kyyryksiin painuneina. Puhelivat keskenään monenmoisista seikoista. Ajaessaan riihen ja ruispellon sivu sanoi isäntä:
— "Kunhan Jumala auttaa ensimmäiseen aneen, niin pitää kiiruulla ruveta leikkaamaan ruista, ennenkuin se rupeaa karisemaan."
— "Kyllä se kohta kariseekin, kun näin poutaa vaan Jumala antanee kauvemmaksi aikaa", tuumaili emäntä.
— "Pitää ottaa päiväläisiä, niin saapi välemmin leikatuksi."
— "Niin, saapihan sen sitte välemmin. Mutta kyllä nyt on hyvä Jumala antanut meille kauniin kesän."
— "Niin, kyllähän Hän meitä muistaa; muistaisimme vaan Häntä siitä riittää."
— "Eihän se tule syntisiltä ihmisiltä niin kiitetyksi hyvän antajaa, kuin tulisi", sanoi emäntä syvästi huoa'ten.
— "Taivaan linnut ovat par'aikaa kaikki kilvan nousseet kiittämään lauluillaan Jumalatansa, joka heille kaikki heidän tarpeensa antaa, vaan kuinka moni ihminen tänäkin aamuna tehnee samaa."
Silloin jyrähtivät kärrinpyörät rumpusiltaan, joka oli maantienojassa. Tamma nousi maantielle ja kääntyi itsestään kirkolle päin. Eerikki räppäsi tamman kylkeen oikealla ohjaksella ja käski sitä vähän kiirehtimään. Se alkoikin hyvin tyytyväisenä juosta hölkätä, korvat sujollaan eteen päin. Katri katsoi taaksensa, miten Helka ja Matti sieltä tulivat. Suuret joukot jalkamiehiä kulki maantiellä kirkkoon menossa, joille matkalaisemme tuon tuostakin tekivät hyvää huomenta päänkumarruksillaan. Wälistä ajaa karautti toisia hevosmiehiä heidän sivutsensa; kun tahtoivat kovemmin ajaa, niin eivät käyneet heidän jäljestään ajamaan, sillä Eerikillä ei ollut kiirettä. Hän antoi hevosen mennä tahallaan. Sanoi Matillekin: "anna niiden mennä, joilla on kiire, vielä mekin sinne ehdimme, on meillä hyvää aikaa." Näin hiljalleen hevosten hölkätessä ja ajajain tarinoidessa oli matka kulunut jo hyvästi voittopuolilleen. Ei ollut enää kuin korkeintaan pari virstaa kirkolle. Silloin yht'äkkiä kuulivat kirkkomiehemme takanansa pari kovaa piiskan sivallusta ja ähkymistä hevoselle. Kohta alkoi kuulua jo kamala huuto: pois eestä! pois eestä! ottakaa kii! ottakaa kii!
Isäntä, kuultuaan huudon, kääntyi taaksensa katsomaan, vaan ei vielä nähnyt ketään tulevan. Kuului vaan kovaa rattaiden ratinaa. "Käännä Matti syrjään; mikä vaivattava hänestä nyt tulenee..." sanoi Eerikki.
Silloin Matti alkoikin pidättää hevostaan ja kääsin sivulle; isäntä oli jo ennen ennättänyt kääntää "roskansa" maantien laitaan. Tuskin Matin kärrinpyörät ennättivät siirtyä raitiolta kun tuuliaispään nopeudella suhahti heidän sivutsensa musta, vaahtoinen, uhkea ori, kaksipyöräisten kärrien kanssa. ⁻ Hevosen isäntä näkyi istuvan toimettomana kärvillään, pidellen vaan kahdella kädellään kiinni kärrien istuimista, silmät harmaina, suu ammollaan, väliin ärähdellen ymmärtämättömiä sanoja. Kärrien pyörät vaan vuorotellen ja välistä yht'aikaa nassahtelivat maantiellä oleviin kiviin, heitellen kärriä milloin korkealle ilmaan, milloin taas syrjälleen puolelle ja toiselle.
— "Se mies menee viimeistä tietään", sanoi Matti katsellen ajajan jälkeen.
— "Mikäs turkanen sitä sillä tavalla kiidätti?" kyseli isäntä.
— "Ettäkös huomanneet, kun ohjasvarren päät roikkuivat hevosen jaloissa. Ne olivat varmaankin käyneet poikki. Lienee lyönyt hullua hevostaan, niin että se siitä sai raivoon ja sitte kiinnipitäissä taittoi ohjasvarret... Ja kyllä se nyt meni viimeistä tietään..."
— "Woi! hyvänen aika..." sanoi Helka, "kukahan se oli?"
— "Olipa kuka tahansa, se sille hullulle on oikeen parahaksi, kun käypi kirkkotiellä reistaamaan suotta aikojaan hevosen — viattoman hevosen kanssa", tuumaili isäntä.
— "Kyllä se raukka nyt taitaa olla hukassa. Pitäisi meidän ajaa kovemmin, että kerittäis siihen, jos hänelle pahoin käypi", sanoi emäntä.
Silloin isäntäkin, vaikka sanoikin ajajan itse ansainneen kohtalonsa, kumminkin kohotti itseään suoremmaksi, lyödä lötsäsi tammaa kylkeen ohjasvarren perillä ja läksi kovemmin ajamaan hätääntyneelle ajajalle avuksi.
Matti oli vähän tunnustellut sitä huimapäistä ajajaa. Oli sanonut isännälle, että se oli vähän Pullin Simon näköinen, Jalkalan kylästä. Sillä oli ollut sellainen musta ori, kuin tälläkin ajajalla. — Wähän aikaa ajettuaan tulivat kirkonmenijät korkean mäen töyräälle, johon jo kirkkokin näkyi. Mutta huimapäistä ajajaa ei kuulunut ei kapajanut. Se oli mennyt kuin tuhka tuuleen.
Rinteen alapuolelta kääntyi tie melkeen kiperään vasemmalle. Kun kirkkomiehemme tulivat sen polven kohdalle, niin kohta huomasivat miehen vasemman puolisessa maantien ojassa, pää ojan pientareella maantiellä. — Maantien oikealla puolella, juuri mutkan kohdassa oli suuri kivi, tien puolella ojaa. Siihen oli paukahtanut kärrin pyörä ja kaatanut kärrit, ja ajaja oli pudonnut päälaelleen kovaa maantietä vasten ja siitä heilahtanut ojaan. Kun kirkkomiehemme huomasivat miehen ojassa, niin kohta pysäyttivät hevosensa ja hyppäsivät miehen luokse. Matti ja isäntä tuntivatkin miehen siksi, miksi Matti oli häntä arvellutkin. He nostivat hänet maantielle istumaan, vaan säikähtivät suuresti, kun mies ei osottanut mitään elon merkkiä, hän retkahti voimattomana milloin harteille, milloin rinnalle, kun koettivat pitää häntä istuvillaan. 'Naiset itkussa silmin hokivat häneltä: "mikä sinulla on"? "miten sinulle kävi"? ja kaikenlaista muuta semmoista. Mutta eivät mihinkään kysymykseen saaneet vastausta. Kuollut, niin kuollut. — Jo olivat heittämässä miehen siihen ja lähtemässä kirkkoherralle ilmoittamaan, että sinne on mies kaatunut kärryiltään ja kuollut. Mutta samassa jyrähti isännän mieleen, että ehkä se onkin täräyksestä mennyt vaan pyöryksiin. Silloin isäntä ja Matti rupesivat huopahatuillaan kantamaan vettä läheisestä poukamasta, jota sitten heittivät Simon päähän ja polville. Tämäpä vaikuttikin. Jo alkoi Simo liikutella silmiään, kättään ja jalkojaankin, vaan ei vielä näkynyt tajuavan, missä tilassa hän oli. Ei hän vielä saanut sanaakaan suustansa. — Kun kirkkomiehemme näkivät, että mies sillä tavalla siitä virkeni, niin emäntä ja isäntä läksivät sanaa viemään kirkolle, ja Matti läksi hurjaantunutta hevosta jälestä ajamaan. Helka jäi yksinään viruttelemaan Simoa vedellä. Hän kävi aina kastamassa nenäliinaansa vedessä ja sillä siveli Simon otsaa ja kasvoja. Siitä Simokin alkoi vähä kerrassaan virroota. —
Kun Helka nosti häntä taas istualleen, niin rupesi hän jo puhumaan, vaikka hyvin epäselviä sanoja. "Kuka... nii — mikä... tä... ä... mä'ä... Missä... ä kas min... mä o... olen, vo... o... oi", sanoi hän ja meni taas uudestaan tainnoksiin. Uudelleen Helka kasteli hänen päätänsä ja nosti taas hänet istualleen. Nyt hän jo oli vähän selvempi, ja istui omissa huimenissaan. Sanoi itsekseen: "kyllä se... oli a... aika py....yöräys. Kuka sinä, vo... oi voi, olet. W—o... oi! voi! Sinä... enke... enkeli." Silloin hänen silmänsä pimenivät ja hän kaatui istualtaan sekä rupesi valtavasti ylön-antamaan. Silloin vähän Helkan nenään löyhähti — juuri kuin missä olisi tummehtunut viina-lekkeri vuotamaan ruvennut. Semmoinen puhti selvitti Simoa vielä enemmän. Nyt alkoi hän valittaa päälakeansa kipeäksi. Helka kävi vielä kastelemassa nenäliinansa ja hauteli sillä Simon päälakea. Nyt tointui Simo ihka selväksi ja rupesi kiitoksiansa jakelemaan Helkalle, kun herätti hänen kuoleman unesta; jota hän varmaankin ilman Helkan avutta olisi jäänyt ijäksi nukkumaan. Tämä hänen pitempi haastelemisensa vaikutti kumminkin hänen terveyteensä masentavasti. Hän taas kaatui pitkälleen tainnoksiin. Maailma kellui niin oudosti häneen silmissään sinne ja tänne. Joka hetki hän luuli putoavansa. Huusipa jo apuakin, pitelemään kiinni itsiään. Korvat ne soivat, että olisi luullut sata posteljoonia ajavan sivuitse.
Pari miestä tuli kirkolta ajaen pitkillä lavettikärrillä, ottamaan Simoa. Paikalle päästyään he kohta nostivat, toinen käsistä ja toinen jaloista, Simon rattaille. — Helkakin kävi kärreihin ja yhä pyyhki kostealla nenäliinallaan Simon otsaa. Simo vaipui kärryillä unen toreihin, välistä aina ylenantaen.
Simoa kärrille nostaessaan olivat miehet kohta huomanneet, että tämä mies oli ollut viinan viljassa. Toinen nostajista oli kohta sanonut: "Wina-ratti koko mies." — "Ei suinkaan nyt selvä mies tällä tavalla ajele"... oli toinen sanonut. Helka oli puolustellut Simoa, arvellen, että minkä hän mahtoi, kun ohjasvarret olivat menneet poikki ja hevonen vei häntä väkisin. Waan kun toinen mies Helkalle huomautti, että Simo oli varmaankin viinapäissään reijunut ja repinyt hevosta siihen asti, kunnes sai sen semmoiseen vimmaan, ett'ei jaksanut hallita millään ja että siinä kinaamisessa juuri siltä sitten ohjasvarret olivat taittuneet ja tuho siten tullut, niin ei Helka enää virkkanut mitään Simon puolustukseksi, eikä pahennukseksikaan. Toinen miehistä vielä sanoi: "voi sentään, kun näin nuorella ijällä viinan tähden täytyi miehen ojanpohjissa rypeä! Ei sitä tämänkään pojan isää ennen tarvinnut humalapäisenä ojan pohjista herätellä. — Waan pojistahan se polvi muuttuu."
Miehet veivät Simon pitäjäntuvalle ja kantoivat hänen suntion makuukamariin. Korpelan isäntä ja paljon muitakin isäntiä menivät katsomaan, tokko siitä vielä eläjää tulee. Kun vielä saivat tietää, että viina oli Simolle tuhon tehnyt, niin ei he muuta osanneet kuin surkutella nuorta miestä, kun tuo jo alkoi sillä ijällä semmoisia teitä kuljeksia.
Kohta oli Simon onnettomuus tunnettu jokaiselle kirkkomiehelle. — Akat kinailivat keskenänsä siitä, missä muka Simo olisi juonut itsensä humalaan. Toiset tiesivät, että hän pitää kotonansakin aina väkevää. Oli pitänyt muka aina isän hautajaisista asti. Kukapa häntä oli kieltämässä, vaikka kotonaankin joisi, kun äitinsäkin oli jo kymmenkunta vuotta maannut maan povessa. Nyt hän oli isäntä itsensä. — Toiset akat taas väittivät hänen juoneen kirkkoon tullessaan Tarpeen torpassa. He olivat nähneet tullessaan Simon oriin Tarpeen torpan aitan takana, muka piilossa kirkkomiehiltä. Sitten oli Simo taas ajanut heidän sivutsensa, oikeen vimmastutti, lyöden läiskäytellen orittaan. Tämä viimeksimainittujen akkojen mielipide sai suurimman kannatuksen akkaparvessa. Ja kaikki huokailivat: "voi sentään kun ei kirkkotielläkään malteta ajaa sivu tuosta mokomasta Tarpeen torpasta!"
Korpelan renki Matti ajoi pitäjäntuvan eteen, tuoden mukanaan Simon oriin ja vielä kärrien jäännöksiäkin. — Silloin kun Simo oli pudonnut kärriltä, olivat karrit vielä leijahtaneet jälleen pystyyn, ja ori oli kiitänyt yhden virstan matkan sivu kirkosta. Siellä tuli suuri joukko kirikommiehiä vastaan, ja ne rupesivat pyytämään oritta kiinni. Mutta se hyppäsi ojan yli, kaatoi kärrit ja puiden väliin rikkoi pyörät ihan palasiksi. Sitte aisojen kanssa se oli vielä otellut kauvan pitkin metsää, kunnes tarttui niin kovasti puihin kiinni ettei päässyt liikahtamaankaan. Siitä sitte saivat kirkkomiehet hevosen vihdoinkin kiinni.
Kun kirkkomiehet näkivät vaahtoavan oriin ja karrien kappaleet, niin moni surkutteli viatonta hevosraukkaa, joka viattomasti sai kärsiä viinan tähden. Sääli oli heillä ollut Simoakin, kun hänelle kävi niin onnettomasti. — Toiset taas eivät olleet millänsäkään. Nauraa rähisivät vaan ja laskivat omia leikkipuheitaan siitä, miten lustisti muka Pullin Simolle kävi...
Silloin pamahtivat kirkon kellot ja keskeyttivät kaikki kirkkoväen tuumailemiiset. Hiljalleen astuivat miehet ja naiset pitkissä jonoissa, kirjat kädessä kirkon leveistä ovista sisään. Kun kellojen ääni taukosi, niin alkoi lukkari aamuvirren, johon yhtyivät kaikki, miehet sekä naiset.
Aurinko paistoi taas korkeimmallaan. Lukkari oli juuri lopettanut viimeisen värssyn. Kirkon kellot taas helähtivät soimaan ja suuri väen tungos purkautui kirkon ovista ulos, pitkässä jonossa ne tulivat pitäjäntuvan eteen, jossa kättä puristivat ystävät toisiltaan ja sanoivat sitte vielä: "käy, veikkonen, mökissä!" 'Niin puheineen menivät miehet sitte hevosiaan laittamaan. Naiset puhelivat vielä paljon asioita. Äidit kutsuivat tyttäriään syys-"oljamiin". Tyttäret taas kutsuivat äitejänsä käymään naurishautain aikana. Wielä vähän siinä sitte haasteltiin pellavista, hameenkirjoista, anopeista ja naapurin emännistäkin. Siten tulivatkin tärkeimmät asiat selvitetyiksi. Tyytyväisenä erosikin akkaparvi. Mitkä heistä lienevät lähteneet jalan, mitkä taas hevosella kotiin menemään.
Korpelankin Eerikki käänsi hevosensa ja istui tukille "rospuuskiin", ja emäntä nousi viereen. Emäntä katsahti vielä taaksensa, joko muka Helka ja Matti olivat joutuneet. Siinä ne olivatkin jo valmiina. Eerikki lätkäsi tammaa kylkeen, ja niin sitä sitte lähdettiin matkaamaan omille olosijoille. —
Piika Maija oli keittänyt ryynivellin kirkkomiehille päivälliseksi ja tehnyt kaikki muutkin tehtävänsä tarkkaan, mitä emäntä oli käskenyt. Nyt hän jo töistään vapaana istui paitahihasillaan tuvan otsassa, pihlajan juurella katselemassa pellon alatse ajavia kirkkomiehiä. Kun omat kirkkomiehet ajoivat pihaan, niin Maija meni kohta ruokaa laittamaan pöytään. — Siinä sitä sitte syötiin ja juteltiin päivän tapahtumista, joita Maija kummeksien kuunteli. Syötyä sitte levättiin. Ja illan suussa naapurin miesten ja naisten kanssa laadittiin. Siihen sitte jo kerkesi iltakin tulemaan. Illan perästä tuli yö, yön perästä päivä ja päivän perästä taas yö ja niin yhä eteenpäin. Niin se aika yhä kului Korpelan mäeltä ahkerassa työssä. Tyytyväistä, hiljaista ja rauhallista olikin se elämä. Ei se aika koskaan pitkältä tuntunut. Työn perästä aina levättiin ja lepäämisen perästä tehtiin työtä, joten ei koskaan ikävän ja harmin hetkiä kerinnyt tulemaan. Niin ne menivät viikot, kuukaudet ja vuodet yhä hiljaista ja tyyntä menoansa toinen toisensa jälkeen, näkymättömään ijankaikkisuuteen.
III.
Wesisateita oli kestänyt muutaman viikon. Ilma oli muuttunut hyvin jolakaksi. Eläimet olivat tulleet hyvin viluisiksi, eivätkä kestäneet enää metsässä, kuin vähän päivänsydämmellä. Lehdet kellastuneina putoilivat puista. Halla kampi soita aina ylemmäs ja ylemmäs, kuroen aina oikein pieniä puroja ja vesilammikoita jään peittoon. Synkkiä pilviä kulki taivaalla ehtimiseen, ripautellen mennessään milloin vettä, milloin taas lumiräntää. Kaikki kesän sulous oli lahonnut, ja synkkä syksy oli astunut sijaan. Pois oli maan viljeliäkin poistunut pelloltaan, kartanotöitään toimittelemaan. Riihet ne nyt pussusivat savua joka taholla kylissä. Havukuormia ehtimiseen mennä körötteli karjapihoille. Lapiot kädessä hääräävät muutamat joilla, luoden pitkiä mustia jonoja mättäiden väliin. — Wankka "Salsoja" — niitä vilisi yhtenään taloissa, hienonkaiset notkeat koivunvitsat kädessä, joita he pitivät keppinään. — Niin sitä nyt vaan hiljaisessa nuhjeessa toimitettiin syksytöitä, kukin oman lietensä kuulumilla.
Eräänä maanantaina, samaa syksyä, ei mennytkään väki kylässä tavallisille syksytöillensä, vaan pysyivät kukin omissa lämpömissään ja pukivat päällensä pyhävaatteet, mitkä edellisenä päivänäkin olivat heillä olleet. Se oli Kekri-maanantai, jota yleensä pideltiin pyhänä.
Korpelanki Eerikki oli pyhävaatteissaan. Hän oli juuri tullut kotiin Mattia saattamasta ja pani nyt tamman syömään ladon ovelta. — Matti oli näet mennyt "apaleivilleen" kahdeksi viikoksi Sillankorvan kylään, jossa asusteli hänen vanha äitinsä. Äiti oli läksiämenä eräässä talonpojan talossa. Hänen luonaan kävi Matti joka syksy "apaleivillään". — Tuskin oli Eerikki kerennyt tupaan, kun pihalle ajaa karautti kolme nuorta pulskaa poikaa, mustassa verassa kiireestä kantapäähän asti. Musta ori se rinpoili ja riehui ajajansa käsissä, niinkuin tulisien hiilien päällä. Nelipyöräiset, viisilinjaiset "trillat" välkähtelivät niin, että olisi kuvaisensa nähnyt vaikka mistä pihasta. Hevosen kapineissa oli hopia valtansa saanut jokapaikassa, katsoi häntä miltäpuolelta hyvänsä... Piika Maija sattui olemaan askareillaan pihalla juuri silloin, kun vieraat tulla rymähtivät. Silloin hän kohta juoksujalassa tupaan sanomaan: "mistä portaloista hänessä nyt meille tulenoo." — Silloin sitä Helka tuulena juoksi perämaaikkunaan tunnustelemaan tulijoita. Kohtapa hän tuntikin tulijat. Tunsi jo mustan oriinkin, joka kuopi ja päristen aidan patsaasen kiinni sidottuna. Maijakin vilkasi ulos ikkunasta ja sanoi: "Pullin Simohan tuo on tuo yksi tuolla, mitä Jalkalan poikia lienevät nää kaksi tässä portaiden edessä?"
Kuului kopinaa porstuasta ja vieraat perätysten astuivat tupaan. Siinä sitä sitte kättälyötiin, ja kyseli se isäntä kuulumisiakin ja penkille istumaan neuvoi vieraita. Tupakkaa toki ensiksi pantiin, ja sittehän se kielikin vasta alkoi paremmin puheesen kyetä... Paljonpa tuossa haasteltiinkin, niinkuin hyvistä ja huonoista ilmoista, syyskynnöstä, puimisista ja enimmäkseen kuitenkin Pietarista. Sen leveistä kaduista, etenkin "Nevskin" kadusta. Ja niistä monista tuhansista isvossikoista ja mahdottoman korkeista kivikartanoista ja siitä merkillisestä "Liteenin" sillasta ja erinomaisesta tavaran paljoudesta, mitä kukin oli siellä nähnyt. Pullin Simo se tuntui kaikista enimmän tuntevan Pietarin elämää. Hän tiesi kertoa kauneista hotelleista, joissa yksi viinaryyppy maksaa ruplan ja yökortteeri yhdelle hengelle viisi ruplaa. Sanoi hän nähneensä eräässä "lyst'tarhassa" hyvin kummallisia eläimiäkin. Ja oikein toisia nauratti kuollakseen, kun hän jutteli hulluja tarinoita Pietari reisustaan. Hän jutteli miten yhdelle Suomen puolen kauppamiehelle kävi, kun hän Pietarissa humalaan rupesi ja kadulla kävi ryssälle konstia tekemään, kuinka siihen sitte hänen ympärilleen ryssiä ja poliisia kerääntyi, kuin muurahaisia sokeripalan ympärille. Kuka heistä lienee kauppiasta nyässyi nenästä, kuka korvasta, kuka tukasta, kuka parrasta, kuka taas syleskeli silmille. Olivat ne muutamat muksineet polvilleen ja nyrkillään häntä selkäänkin ja ties mitä he olisivat hänelle viimeinkin tehneet, jos ei olisi keksinyt konstia pelastuksekseen. Kun vaan pisti punasen paperin pääpoliisin kouraan, niin silloin ne ryssät hävisivät hänen ympäriltään, niinkuin siivellä pyyhkien. Sanoi se Simo itsekin olleensa vähällä joutua kiinni, kun vähän oli koittanut pettää ryssää voikaupassa. Jo oli ryssä huutanut "kortavoita" ja ne olivat jo lyöttäytyneet Simon käsikynkkään, vaan kun hän kanssa vaan oli näyttänyt punaisia papereita, niin kaikki rauha. Oli se Simo sanonut vielä nähneensä yhdessä makasiinissa niin paljon sokuria, että Simon arvelun mukaan vaikka koko Suomi joisi viis' vuotta "tsaijuu" yht'suoraa, niin kyllä sokuria, muka, riittäisi. Sanoi hän kerran pettäneensä "Engelsmanninkin", kun vei hänen laivaansa muurahaisen munia ja painon kartuttamiseksi oli pannut pieniä kiviä joltisestikin niiden sekaan. Kiireen sanoi olleen laivasta pois tulla, kun sai vaan rahat näppiinsä. —
Eipä ne Simon hauskat petosjutut olleetkaan Eerikin mieleen. Ajatteli hän, miten ihminen voipi noin julkisesti pettää lähimmäistään... Eiköhän tuommoisen ihmisen omatuntokaan enää varoita moisista töistä?... Eiköhän tuolle ihmiselle kukaan ole sanonut, että pettäminen on synti?... Eipä Eerikki malttanut olla puhumatta ajatuksiaan, vaan sanoi vakaasti Simolle:
— "Eikös ole synti tehdä vääryyttä ja petosta lähimmäiselleen."
— "Kuka sitä joutaa ajattelemaan kauppaa tehdessään", sanoi Simo.
— "Mutta jos olis ajatella."
— "Silloin ei kaupasta tulisikaan mitään. Silloin ne kaupat kohta menisivätkin myttyyn, jos joka asiassa tarkkaan rupeaisi tutkimaan: onkos tämä nyt syntiä vai ei. Ja venäläisen kanssa ei tule aikaan mitenkään ilman pettämättä. Hän pettää joka asiassa, niin pitäähän häntäkin välistä pettää vastaan päin jos mielii jäädä omilleen."
Niin se Simo sanoi petoksen olevan ihan välttämättömän, oikein tarpeen vaatiman kauppamiehelle. — Paljon hän kertoi vielä, mitä kaikkia konstiaan hän oli Pietarissa tehnyt, ja ne kaikki olivat olleet aina "lustia" niinkuin hän itse sanoi. Paljon hän jo ehti kertomaan Pietarista ja ties mitä hän vielä olisi kertonut, kun olisi ollut aikaa, vaan emäntä tuli käskemään vieraita toiseen tupaan. Sinne sitä sitte mentiinkin ja siellä emäntä syötti ja juotti vieraita parhaansa mukaan. — Sitten sitä taas Simon kumppalit laativat, miten muka Simolla on lehmiä ja hevosia paljon ja viljaa monet aitalliset, sekä miten paljon hän aina voittaa Pietarireissuillaan. — —
Siinäpä se vaan aika kului keskustellessa, että kohta jo iltakin alkoi tulla ja vieraat alkoivat sanoa, että pitäispä sitä alkaa kotiinkin päin katsoa. Mutta katsomisella vielä todellakin tällä kertaa se lähtö jäikin, ei siitä vielä tullut mitään. Näytti siltä, että vierailla oli vielä jotain toimitettavaa ennen kotiin lähtöänsä. — Ja niinpä niillä todellakin olikin. — Jo ryvähti parikertaa toinen mustempiverinen Simon toveri ja nykäsi viis'piisellä hiuksiansa järjestykseen. Wielä rykäsi raskaammin ja kävi pankon viereen sylkemässä ja vilkasi Simon päälle. Se kohta ällän ymmärsi ja lensi punaseksi kuin kukko, korvia myöden, ja alkoiki katsella maahan päin... Wielä yksi rykäys ja vähän nenän nyyskytystä, niin alkoi puhemies viimeistä temppuaan suorittaa. Hän sanoi: "tuota olisihan sitä meillä vähän... tuota... asiaakin." —
— "Wai niin! mitä asiaa?" kysyi isäntä. "Sanokaa vaan pois?"
— "Se on sen näköistä... että mie mies nuor', assiit vanhat, mie uon narri naimateillä... Sitävastenhan tämä Simo meitä käski parvehensa,... että niiku... puhemieheksi"...
— "Wai niin! vai semmoiset asiat teillä ovat."
— "Niinhän sitä olisi... e he he... Ja se olisi vähän meillä meininki, että jos... tuota... asiasta tulisi niiku asiaa, niin sitte vaikka ensisunnuntaina... he... hehee... kuulutettais'... Niin, mitä te sanotte siihen? Sopiikoo käydä lähtemään ja niin... ja laittamaan ja... niin. Ja sopiikos niinku menopaikka ja... nii... heh hehhehhee..."
— "Niin mut' sepäs onkin asia, johon minä en osaa sanoa, nyt ainakaan, mitään. Jos minä olisin läksijänä, niin sitte kyllä sanoisin, lähdenkö vai en, vaan nyt sitä on minun vaikea sanoa. Jos pakoittaisin tyttäreni menemään ja jos hänelle kävisikin pahoin, niin hän kohta sanoisikin, että isähän hänelle sen onnettomuuden saattoi."
— "Niihän se onkin", tuumasi myöskin valkoverinen puhemies isännän kanssa.
— "Ja jos taas", jatkoi isäntä, "en häntä laskisi, niin hän ehkä ikänsä kurnuttaisi, että isä on hänen onnensa vanginnut tähän yhteen ikävään paikkaan... Mutta nyt hänellä on jo kyllä senverran mieltä, että hän tietää, jotta jos hyvin tekee, niin itselleen parempi, tahi jos pahoin, niin eestään löytää."
— "Mikäs tälle Simolle on mennessäkin", haasteli mustempiverinen puhemies, "ei ole sukukaan ketään käden tiellä... hehhehhee... Höö... mut... ähhöö... minkä tekee, niin se on tehty... On taas kyllä ruista ja rahaa hehhee... Puutosta ei suinkaan tule semmoisen talon emäntä näkemään hehhehhehhee..."
— "On sitä sentään naimiskaupassa muutakin varteen otettavaa, kuin ruista ja rahaa", sanoi isäntä.
— "Saattaahan sitä olla... hehheh... mutta sehän se on kuitenkin pää-asia... hehheh..."
— "Jos sitä ei ole suosiota ja sovintoa pariskunnalla keskenään, niin rukiit... ja vieläpä rahatkin ovat silloin hyvin pieni arvoisia. Jos taas sovinto ja rakkaus on pariskunnan keskuudessa, niin kuivanut leipäkasakin veden kanssa on paras herkku. Ei sitä muuta silloin tiedä kaihotakaan."
Kauvan ne kosiomiehet siinä vielä keskustelivat isännän, sekä äidinkin kanssa. Wiiitaili se emäntä puheessaan siihen suuntaankin, että kovinhan sitä Simoa kuulutaan juomariksi hoettavan. Minkälainen avioliitto siitä muka tulisi, kun mies ei kirkkotielläkään jaksaisi selvillä päin olla.
Pian se Simo huomasikin viittauksen ja rupesi pakinoille emännän kanssa tästä asiasta.
— "Kyllähän ne minuakin kuuluvat juomariksi huutavan", sanoi hän emännälle, "vaan turhaan ne kumminkin siitä suutansa soittavat. Ei ole tippaakaan mennyt kielelleni sen jälkeen, kun tässä kerran se pahuus teki minulle sen suuren... 'promakkon'. Ei se sen perästä ole minulle pientäkään hairinkoa tehnyt... Enkä luule sen enään tulevan milloinkaan pelttaamaan asioitani."
— "Hyvähän se olis', hyvähän se olis'... kun vaan niin kävis'!" huokaili emäntä.
Sillä aikaa, kun vieraat tarinoivat vanhuksien kanssa toisessa tuvassa, kävivät Helka ja Maija katsomassa vieraiden kuopivaa ja päristeleivää oritta. Sitä he olivat taputelleet ja kiitelleet omia hevosia paremmaksi. Olivat he "trilloissa" peilailleetkin, ja olipa Helka koittanut istuakin niissä. Ja hyvältäpä se oli tuntunutkin. Oli sanonut Maijalle että kylläpä näissä pitäis ajaakin. Ja kyllä näissä eräs tyttö saisi erään kerran "metkaa" kyytiä kirkolle, kun vaan pääsee Simolle emännäksi... "Eipä niinkään 'metkaa'", oli Maija sanonut, "jos miehellä sattuu olemaan 'yläkamarissa', niin lyöpi ryysyksi eukkonsakin, niin» kuin tässä tuonoin itse rupesi olemaan hengestään vainaa... Eipä siinä 'metkaa' olisi likelläkään", oli Maija vielä lisännyt. — Eipä Hella ollut siihen paljon sanonut mitään. Oli vaan mennyt pois koko hevosen tiloilta ja pistäynyt hänkin vierastupaan.
Siellä kohta oli isä sanonut Helkalle: "tässä on nyt niinku kosiomiehet, vaan kun minusta ei ole läksijäksi, niin en ole osannut sanoa heille 'uutta enkä kysta.' Mitäs sinä Helka tästä asiasta sanoisit?"
Tämä kaikki tuli niin äkkiä Helkalle, että hän ei osannut päästää sanaakaan suustansa. Hän seisoi peränurkan ikkunan vieressä liikahtamatta, kuin taideniekan veistämä kipsikuva, luoden silmänsä lattiaan ja näpistellen punaista esiliinaansa.
Silloinpa rupesivat kosiomiehetkin virkansa toimitukseen ja alkoivat ladella kaikenlaista makeaa, jota kuunnellessa olisi vesi suuhun tullut kelle tahansa. — Tämä kaikki alkoi Helkastakin tuntua hyvin mukasalle, ja se rupesi verta käyttämään paljon nopeammin hänen suonissaan. Sydän tykytti kiivaasti, posket hehkuivat purppuranpunaillna, että vähän ajan kuluttua olis luullut veren tekevän niistä itselleen tiensä vapaammalle kulkuväylälle.
Sellaisia mestaria ne kosiomiehet olivat. Ne älysivät puheessaan kosketella valloitettavan sydämmen arimpia kohtia, jotka tekivät valtavan vaikutuksen valloiitajan eduksi... Kovasti se Helkan sydän pamppaili. — Mitä tämä on? .. Mitä olis tehdä?... Jos olis mennä? — Nämä kysymykset ne vaikuttivat nyt kuumeen tavalla Helkan aivoja.
Mutta siinä aprikoidessaan lensi hänen mieleensä salaman nopeudella pappilan "Elli ryökkinän" puheet... vapaudesta, naisen asemasta ja tehtävistä yhteiskunnan palveluksessa, sekä heidän sortotilastaan, etteivät edes omaa omaisuuttaankaan saa ominpäinsä hallita. Näistä mietteistä oli Helka myöskin kuullut "Elli ryökkinältä", vaan ei ensinkään ymmärtänyt. Häntä ei ollut kukaan sortanut, eikä hän liioin muita. Ilman kaikitta huolitta hän oli oppinut elämään tähän asti. Mutta nyt kun puhuttiin itsenäisestä emännästä ja talon hallinnosta, niin lensi hänen päähänsä ajatus: "siellähän minäkin saisin vapaamman alan, siellähän olisi minullakin valtaa sanoa ja tehdä mitä hyväksi näen, saisin itse hoitaa asioitani, en tarvitsisi ikuisesti olla vanhempieni holhottina... Niin, mutta Simo... hän olisi isäntä... no, mutta hän käypi kauppaa..." Hän alkoi ymmärtää "Elli ryökkinän" tarkoituksen. —
Helka oli kumminkin kansan lapsi, oppimatoin, niinkuin muutkin aikalaisensa. Katkismuksensa hän oli osannut rippikoulussa ulkoapäin, kannesta kanteen, niinkuin toisetkin tytöt. Mutta kun oli rikkaan talon- ja vielä kirkkomiehen tytär, niin oli hän tullut tuntemaan pappilan "Elli ryökkinän", kun oli isänsä kanssa usein kirkkotiellä pistäynyt pappilassa. Kun "Elli ryökkinä" oli Helsingissä koulunkäyntinsä lopettanut, niin oli hän kirkonkylään perustanut käsityökoulun, missä opetti käsitöitä seudun tytöille ja piti väliajoilla esitelmiä myöskin muistakin aineista. — Hyvin se "Elli ryökkinä" olikin innostunut asiaansa. Niin se oli puhua paukutellut tytöille, monenlaisista asioista, kuin isänsä kirkossa. Keväällä hän piti pienen juhlallisuuden kouluin päättäjäisiksi, jota seudun ylhäiset sekä alhaiset läsnäolollaan kunnioittivat. Siinä tilaisuudessa oli hän pitänyt puheen naisten alhaisesta asemasta yhteiskunnassa ja heidän sortotilastaan, kehoittanut järkeviä Suomen naisia ryhtymään taisteluun tätä luonnotonta yhteiskunnallista järjestystä vastaan, ja pontevan puheensa hän oli lopettanut innostusta hehkuvilla runosäkeillä:
"Pää pystyyn vaan,
Sä olet nainen,
Et halpa mato maan!"Helka oli myöskin ollut läsnä tässä juhlallisuudessa muiden mukana. Oli hän koulussakin käynyt muutamia kertoja kuuntelemassa ja lainaamassa "Elli ryökkinältä" hauskoja kirjoja luettavaksi jouto-aikoina.
Tätä tietä virtaili vähitellen Helkan sydämmeen halu, päästä omin neuvoin jotain maailmassa työskentelemään. Tämän halun olivat kosiomiehet osanneet kiihdyttää suureksi vallan haluksi. Nyt kun hänelle tarjottiin emännän paikkaa talossa, niin ei hän enään luullut sen laveampaa vaikutus-alaa missään löytävänsä. Hän oli niin ihastunut kosiomiesten kauneisin, paljon lupaaviin, lauseisiin, että hän olisi... kukaties... vaikka paikalla mennyt heidän kanssaan.
Helka oli juuri kuin varpusen poika, joka pesän laidalla räpistelee lentoon lähtemäisillään, vaikka eivät siivet vielä kannattaisikaan. Hän ei voi mitenkään tyytyä enää emänsä komennon alle; se tahtoo itse hallita itseään. Avarammalle alalle se tahtoo päästä, pois tuosta ahtaasta pesästä. Senvuoksi se pyrähtääkin pesänlaidalta lentoon, mutia kun siipensä ovat vielä heikot, niin se vähänaikaa räpiköityään vaipuu maahan... Kissa tulee ja... syöpi sen suuhunsa...
Tyytymättömyys oli Helkalla sydämmeen päässyt. Häntäkin alkoi ikävystyttää äitinsä neuvot ja isänsä käskyt. Wapaampaa toiminta-alaa hän halusi. Itse hän tahtoi tietää asiansa. Käskettävästä hän halusi käskijäksi. Sittenhän sitä vasta saisi nähdä mihin sitä kelpaa...
— — — Päästä rikkaan talon emännäksi... yksinvaltiaaksi, jota kaikkien tulee totella... se se oli jotakin Helkan mielestä. Se se oli se päämaali, jonka saavuttamista moni tyttö Helkan paikkakunnalla toivoo kaikesta sydämmestään. Sen saavuttamiseksi he tekevät parhaimmat työnsä; näkevät parhaimmat unensa. Senvuoksi ei Helkankaan miehelään menoa mikään este voinut seisauttaa. — Mennähän tämmöiseen paikkaan pitää... kävi muuten miten tahansa, kunhan vaan emännäksi pääsee.
Isä kumminkin ehdotti — johon puhemiehetkin suostuivat — että Helka saisi perjantaisiin asti tuumata asiaa, ja jos hän ei meinaa tulla, niin siinä tapauksessa tuodaan sulhasen merkit takaisin, vaan jos Helka rupeaa läksiäksi, niin sitte ei tuoda merkkiä takaisin, vaan saapi tulla ensi lauvantaina kuulutukselle viemään. Helkan mielestä oli tämmöinen viivytys ihan turha, vaan ei hän sentään ruvennut isänsä ehdoitusta vastaan sotimaan.
Niin se asia sovittiin, ja sulhanen antoi Helkalle "merkiksi" punasen [kymmen ruplan], sekä sinisen [viiden ruplan] paperin, niinkuin oli rikkaiden tapa. Sitte kosiomiehet menivät kättä lyötyään matkoihinsa. Hyvillään ne olivatkin asiansa onnistumisesta. Siitä he olivat olleen vakuutetut ettei Helka "merkkejä" takaisin tuo "vaikka siihen kihahtais'." — Siinä ilon innossa ei sitä suoraan kotia kohden maltettukaan kulkea, vaan Simo tahtoi vähän tarjota hyvitystä oiville puhemiehilleen, ja pyöräytti sentähden oriinsa Tarpeen torpan aidan taa. Torpassa sitä sitte Simon onneksi "tsajua" juotiin ja pullosta nautittiin... laulettiin... ja vieläpä hurrattiinkin ja oli se yläkamari jo heilumaankin ruvennut, puhemiehet ne kumpikin kilvan ylvästelivät siitä, miten he osasivat tyttöä "mairotella". Siitäpä se sitte riitakin syntyi, kumpi heistä muka oli ansiollisempi. Waativat Simoa sanomaan, kumpi heistä oli etevämpi ja ratkaisemaan siten riidan. Simo kun oli maininnut toisen nimen, niin silloin kehnommaksi jäänyt alkoi huiskia Simoa korville. Toinen rupesi Simoa auttamaan ja kohta olivat kaikki kolme miestä yhdessä vänttäässä pitkällään torpan lattialla. Siinä ne mylläköivät siihen asti, että jokaisen verkavaatteita komeat hetaleluiskat ylt'yleensä kaunistivat. Mustia sarvia ilmestyi useampia kunkin otsaan ja verta juoksi suuri lammikko Simon nenästä torpan lattialle. Wasta sitte erosivat he, kun torpan emäntä viskasi ämpärillisen kylmää vettä mylläröivien päälle ja sanoi: "vettä koirille väliin". Sitte vasta kelpasi kotiin lähteä kosioretkeltä.
IV.
Kosiomiehet menivät Korpelasta, niinkuin jo tiedämme, jättäen jälkeensä sylkipilkkuja, tupakan poroa ja tulitikun näitä rehevästi vierastuvan lattialle, pöydän ympäri. Wanhukset olivat menneet niinikään pois tuvasta omille askarelllensa. Syvä hiljaisuus vallitsi tuvassa, jota aina välistä kumminkin keskeytti pankon nenällä istuva vanha Mirri hyrinällään. Helka istui peräpenkillä, sukan kudin hyppysissä. Näytti olevan hyvin ajatuksiinsa vaipunut. Näpit ne läpäjivät koneentapaisesti sukkapuikkojen kanssa. Ne tiesivät tehtävänsä juuri kuin hampaat myllynrattaassa. Wartalo se hiukan tuuti eteen- ja taaksepäin, juuri kuin vanhoilla piioilla kissaa silittäessä. Ei hän kumminkaan laulaa hyrrittänyt, vaan sen toimen hän oli jättänyt yksinään Mirrin tehtäväksi. Silmät ne tuijottivat sukan kutimeen, vaan näytti siltä, kuin ne olivat olleet tykkänään toisessa toimessa. Wälistä vetäytyi hänellä toinen suupieli nauruun, välistä taas koko suu, tehden kaksi poimua kumpaankin suupieleen. Silloin hän seisaalleenkin hypähti ja käsiään rimpoili. Korvat olivat hänellä niinkuin lukotut. Hän ei ollut kuullut vaikka piika Maija oli kahdesti käynyt häntä käskemässä saunavettä käymään. Hän vaelteli ajatuksineen loistavassa tulevaisuudessa, joten hän ei joutanut kuuntelemaan ympärillään olevaa muinaisuutta.
Siinä se Helka vaan penkillä istui ja tuuti sinne-tänne sukan kudin käsissä. — Sitä hän ajatteli sitä tulevaa elämätänsä, miten hauska se muka tullee olemaan. Kosiomiehet ne olivat jo maalanneet hänen tulevan elämänsä oikein loistavaksi, vaan hän omissa ajatuksissaan sitä vielä rakenteli hyvät paikat.
"Ah sentään, niitä viisilinjaalisia 'trilloja' ja sitä mustaa oritta, kyllä sillä parilla leipää ajeskennella", tuumi Helka. "Kyllä ne ovat vähän toista, kuin meidän tupinakiessit... Ah, kun minä istua lekotan niissä ja sitte kun sitä mennään Jalkalaan, niin kyllä pitää Jalkalan tyttöjen ja hää-tyttöjenkin sydäntä vähän näröstella... Mut' kyllä se olis' sentääu komeampi, jos se Simo hankkisi semmoiset ajopelit, kuin kirkk'herrallakin on kirkossa käydessä. Niissä kun on pari hevosia edessä ja sitte kun niissä on vielä semmoinen kappeli takana, jotta... voipas kuitenkin. Sillähän sitä kun ajaa kumauttaisi Pullin kartanolle, niin... pois tieltä. Sitten kun ne oriit oikein päristeleivät ja kuorsuvat, niin... Niillä kun me sitte Simon kanssa kirkollekin ajettaisi, niin se olis toista... ja jotain"... Tätä ajatellessa vetääntyi toinen suupieli Helkalla nauruun ja itsekin huomasi hän pilventakaisia ajatelleensa.
Wähäksi aikaa ajatukset häneltä joutuivat pois tulevasta kodistaan, vaan kohta hän kumminkin alkoi tuumata itsekseen: "kun minä siellä pääsen itsevaltiaaksi, niin 'siit' sen vast' tiiät'. Se on vähän toista, kuin nyt. Nyt ei muuta, kuin mene vaan sinne, minne isä ja äiti käskee, vastaan sanomisesta ei puhettakaan. Mutta annappas kun tulen emännäksi, niin on sitä sitte sananvaltaa minullaki. Kyllä minä sitte opetan piiat sekä rengit ahkeriksi, ei ne sitte saakaan mielinmäärin 'leukailla', niinkuin meillä... Kun minä sitte laitan läävi-maitohommat, nii: sen pitääkin olla semmoisessa kunnnossa, kuin huoneissa. Ja jos vaan piiat eivät osaa sitte tehdä minun mielikseni, kun minä neuvon ja käsken, niin..."
"Kyllä niinä osaan talon hoitaa. Simo käyköön vaan kuuppaa; minä renkien ja piikojen kanssa 'hommaan' kotona. Ei sitä Lainuun Huimakaan olisi muuten rikastunut. — Mutta mihin niistä köyhistä sitte pääsee? Nehän ne sitte ovat aina puistamassa. — Waan onhan sitä sitten... toistaiseen... niistä antaakin. Minä vaan istun siellä kolkkakamarissa ja käsken vaan emäntäpiiian antamaan apua köyhäraukoille... Kuu kerran itsellä on, niin pitää sitä muistaa heitäkin. — Pitää sitte ostaa semmoinen nahkapäällyksinen 'luttutuoli', semmoinen kuin pappilan salissa; siinä on niin 'metka' heilua. Siinä kun minä istua kenotan, ja sitte kun toiset kylän emännät, sekä isännätkin, tulevat ruista ja rahaa pyytämään lainaksi, niin käsken vaan emäntäpiikaa: 'menes mittaamaan tälle niin paljon viljaa ja tässä on rahakaapin avain, anna hänelle niin ja niin monta ruplaa', niin, eikös se ole jotain, 'siit' sen vast' tiiät'."
Näinikään se Helka tuumaili, ja tästä se tuli niin hyvilleen, että seisoalleen hyppäsi ja yhdellä jalalla, kädet niskassa, hyppimään rupesi. Sitte hän ajatuksissaan katsoi jokaisesta ikkunasta ulos, ikäänkuin nähdäkseen, missä se uusi koti sijaitsee, jonka komennon hän aikoi haltuunsa ottaa.
Niin nyt se Hellä rukka ajatuksissaan tuulentupia rakenteli.
Perjantain murkina oli syöty Korpelasta. Naisväki korjasi ruokaa pois pöydältä. Eerikki laittoi uunilla päreestä hammastikun ja istui kolpitsan nenälle hammastaan kaivelemaan. Ruo'an korjattuansa rupesi emäntä Katri kehräämään lepeitä, ja Helka alkoi hänen vieressään kiireesti kartata. Piika Maija mihin lienee mennyt eläinten ruokaa laittamaan.
"No Helka!" haasteli Eerikki hammasta kaivellessaan, "mitä sinä nyt olet tuumannut maanantaillisesta asiastasi? Meinaatko mennä, vai et? Nyt se on heti päätettävä ja laitettava tieto sinne Jalkalaan minkälainen hyvänsä. Waan ennenkuin asia päätökseen saatetaan, niin minäkin sanon asiasta sinulle Helka mielipiteeni, sillä se on minun velvollisuuteni. Ehkä niilläkin olisi sinulle jotain arvoa; kun minä kuolen, niin muistelethan sitte, hyvinä tahi huonoina päivinäsi, että niin se isä minua neuvoi. — Minä meinaan sitä asiaa semmoiseksi, että sinun Helka ei pitäisi lähteä ensinkään menemään koko Pullin Simolle. Siitä syystä, minä luulen, että sinä et semmoisen miehen kanssa onnellista avioelämää tule koskaan viettämään. Sinä olet nuori ja luonteeltasi vielä kovin kepeä, ja sen vuoksi olet hyvin pian vietelty moneen hairankoon. Sinä sen vuoksi tarvitsisit vakavaa ja toimellista miestä, joka neuvolla ja omalla esimerkillään osaisi sinua ohjata karille joutumasta tämän elämän myrskyisellä matkalla. Sinä tarvitsisit sellaista miestä, joka puhtaasta rakkaudesta tahtoisi sinun kanssasi jakaa ilonsa, sekä surunsa. Mutta nyt minä luulen melkeen varmaan, ettei Simo sinua mistään rakkaudestaan pyydä vaimokseen, vaan ainoastaan siitä syystä että kun me vanhat tästä konsa kupsahtaisimme, niin tästä meidänki, vaikka huonosta, mökistä hän jonkun ruplan saisi. Minun neuvoni on siis semmoinen, että sinun olisi paljon parempi pysyä erillään koko siitä miehestä. Itse kumminkin saat päättää miten rahansa. Semmoisessa asiassa en minä tahdo paljon pauna. Minä en sano sen enempää, vaan siitäki voit huomata, että minä tarkoitan sinun parastasi, niinkuin oman lapseni ainakin."
"Niin minäkin ajattelen", sanoi äiti, "että parasta on, kun vaan, Helka, pysyt kotona. Sillä 'hyvä on lapsen läsnä olla, kun on vanhempi varana'. Tässä kotona ei sinulla ole huolta tuon taivaallista. Waan kun siellä ei olisi kehenkään luottamista, kaikki olisi sinun hoidettavanasi, kun ei heillä ole ketään ominaista katsojaa, niin siinäkös sinulle huolta ja hoppua tulisi. Ihanhan sinut, piika rukka, elävät söisi. Sinäkin vielä kun olet tottumatoin kaikkeen talon hoitoon, niiinkuin Simokin, niin eihän teistä tulisi minkäänlaista eläjää. — Päälle päätteeksi läksisit sinä vaimoksi semmoiselle viinaratille, mikä kirkkotielläkin juopi itsensä siaksi. Et sinä ole, piikaseni, kuullut minkälaiisen juomarin koti on. Eikä siinä ole mitään toivoa parempaan päin. Sillä kenessä kerran on yksi synti, niin se tuopi mukanaan yhdeksän. — Wiina se viisaankin villitsee. Wiinastahan kaikki paha meno tulee ja alkunsa saapi. Kuka sitä vielä tietää minkälaisena roistona Simokin kuolee, kun on nyt jo niin hyvään alkuun päässyt."
— "Eihän Simo ole mitään pahaa tehnyt, jos sitä nyt jonkun kerran sattuu, niin eihän sitä kenkään tarvitte... ja johan hän sanoi jättäneensä poio koko väkevän käyttämisen", puolusteli Helka.
— "Eihän hän nyt vielä olekaan mitään suurempaa rikosta tehnyt, jotta olisi kiinni tarvittu panna, mutta kuka sitä vielä voipi taata mitä hän humalapäissään tekee ennenkuin elämästä herkeää. — Usko sinä häntä, että hän jättäisi juomisen; se on sanottu, vaan ei tehty."
Näin ne isä ja äiti varoittelivat tytärtään Pullin Simolle menemästä. Oikeinpa itkussa silmin äiti selitteli tyttärelleen avioliiton tärkeyttä ja varoitti häntä kevytmielisestä miehelään menosta. Hän ehdotti, että otettaisiin Helkalle mies kotiin. Sellainen käytökseltään siivoksi tunnettu mies, mikä olisi Helkasta mieluinen. — Mutta siitä ehdotuksesta ei ollut apua. Helka oli päätöksensä tehnyt. Hän tahtoi tulla itse emännäksi, eikä jäädä kotiin muiden käden alle. — Ennen oli Helka aina tottunut luottamaan vanhempainsa neuvoihin, nyt hän itse luuli tietävänsä enemmän. Sen verran vanhempain estelemiset saivat kumminkin aikaan, ettei sillä kertaa Simolle lähetetty myöntävää eikä kieltävää sanaa.
Kun Simo et saanut asiastaan mitää tietoa, niin kävi hän itse lauvantaiaamuna asiaansa kuulustelemassa ja silloin se sitte viimein päätettiinkin... Seuraavana päivänä kirkk'herra saarnastuolista ilmoitti, että Helka Eerikin tytär Korpela Härkäjoen kylästä ja Simo Tahvanan poika Pulli Jalkalasta aikovat mennä kristilliseen avioliittoon.
V.
Sillankorvan kylän nuori väki sekä muutamia vanhojakin oli kokoontunut Huumosen lautamiehen taloon sinä sunnuntai-iltana, jona Korpelan Helkaa ensikerran kuulutettiin. Pöydän ympärillä istui joukko miehiä korttia lyömässä, oikein kiivaanlaisesti. Toiset katsoivat ympärillä asianomaisien sukkeluuksia ja yhtyivät samaan aikaan kuin hekin hohottamaan nauruun jonkun korttihuijarin kokkapuheen johdosta. Joukko nuoria poikia loikoi ristikolla kolpitsalla puhellen asioista, jos jonkinlaisista. Muutamat istuivat sivupenkillä melkein äänettöminä. Peränurkassa istuivat tytöt sylitysten, sopotellen keskenään, mikä leikki nyt alettaisiin ja kunka pojan tämä tai tuo tyttö ottaisi nyt parikseen. Wälistä he aina pyrähtivät lattialle ja käskivät poikia kolpitsalta mukaansa. Silloin aina "herra Mikko", joka istui peräikkunan pielessä, rupesi viulunsa tappeihin syljeskelemään ja kieliä näpillään pimputtelemaan. Kun parit olivat lattialla järjestyksessä, niin silloin Mikko viulun leukansa alle sipasi, pää kallellaan ja molemmilla jaloillaan tahtia taputtain veteli hän Hollolan-polskaa, että saunapellon veräjälle asti olisi kuulunut hänen pelinsä liverrykset ja laverrukset. Semmoinen Mikko se oli...
Tuvan rappusilla reuhasi suuri lapsikarja, tyrkkien toisiansa rappujen sivulla olevaan likaropakkoon. Kun joku oli onnistuttu saamaan koprilleen likaropakkoon, niin sitte sitä alkoi kohta sieltäpäin kuulua kamalaa itkun ulinaa. Silloin tuvasta töytäsi joku vanha akka rappusille ja tiuskui lapsille; "mitä taas reistaatta, ei saa itkee... mitä se Mattiki juutas aina tappeloo ja työkkii. Ku sanon äitilleis, niin 'siit' sen vast' tiiät'... Tänne pit meijän Willenkin lentää reistaamaan, nyt vaan suuremmat sinua lyövät. Ets astu nyt kotiin... ja Antti kanssa... ei ole mitään tyrkkämistä." — Sellaisilla komentosanoilla aina hiukan hiljeni lapsien pauhaava parvi, Likaropakossa käyneet alkoivat verkalleen astua kotiinsa päin, mutta meluavan joukon pääviikarit pujahtivat tupaan pöydän ympärille, oppimaan kortinlyöntiä.
Sivupenkillä istui Korpelan renki Matti, Lassin Paavon kanssa, katsellen melkein äänettömänä toisten hyörinää ja pyörinää. — Jopa taukosi leikki, ja tytöt sekä pojat istahtivat penkille, pyyhkien hiostunutta otsaansa nenäliinallaan. — Lassin Paavokin kaivoi tupakkikukkaron taskustaan, täytti oman piippunsa ja tarjosi Matillekin. Mattikin täytti nysänsä, raapasi tulitikulla tulen ja sytytti piippunsa, sekä nosti sitte tikun tyngän Lassin Paavonkin piipun päälle, vaikka sormia vähän polttamaan rupesi. Siinä sitten piiput savuta sihajivat, ja paksuja rengassavuja tuprauttelivat Matti ja Paavo ilmaan, joita poikaressut päretikuilla särkivät. Siinäpä se sitte puhekin alkoi syntyä entisen äänettömyyden sijaan.
— "Olit sinä kirkossa tänä päivänä?" kysäsi Paavo Korpelan Matilta.
"Ett ollut."
— "No sitte sinä et vielä tiedä mitä uusia teillä, sinun poissa ollessasi on tapahtunut."
— "Enhän minä mistä tiellä, Mitäpäs eriskummaista siellä nyt sitten olisi tapahtunut?"
— "Ei muuta eriskummaista, kuin vaan teidän talon tytärtä kuulutettiin tänä päivänä ensimmäisen kerran."
— "Kuulutettiin!"
— "Niinpä tehtiin."
— "Jopa nyt jotain! Ei se mahda olla totta, sinä olet ehkä kuullut määrin."
— "Kyllä se on totta, kun minä kuulin sen ihka omilla korvillani."
— "Mutta kyllä se on sittenki kumma asia... mitenkä se nyt näinpian olisi voinut tapahtua, kun ei minun lähtiessäni ollut mitään puhetta koko asiasta... Ja jos se on vaan totta, niin kyllä se on koko kumma asia", tuumaili Matti ja koputti piippuansa kenkänsä kärkeen.
— "Mitäs sinä siitä niin oudostelet ja kummeksit. Wai kävikö se kipiään kohtaan... Tais' olla sinulla vähän miel' niinku kot'vävyn paikkaa, vai miten? He he he!"
— "Mitäpäs minä tuosta nyt niin sentään kummeksin ... Eipä tuo minua mitä liikuta. Syntihän se olis', jotta näin meikäläinen köyhä poika ajattelisi semmoisen talon tytärtä. Eihän se sääsken ääni kuulu kumminkaan taivaasen asti... Kenen kanssa sitä sitte, muka, olisi kuulutettu?"
— "Pullin Simon kansia, Jalkalasta, sen parisniekan."
— "Wai sen! No saahan nyt nähdä, miten käypi meidän tytölle. Kyllä se nyt tavaralle menee, minun meininkini mukaan, eikä miehelle."
— "Pianhan ne Simon tavarat ovat pidetyt. Par' vuotta kun Simo ryyppii vaan entiseks', niin silloin onkin jo ihka puhdas talo. Ei se ole niin rikas kuin luullaan. Sillä on perä auki. Meidän kylän Mattisen Tommillekin kunhan selvittää kahdeksan tuhatta hopiaa, niin siinä niitä tavaroita tarvitaankin", tiesi Paavo haastella.
Tytöt pujahtivat kaikki yhdessä tyräpässä pois leikkituvasta ja pojatkin alkoivat mennä samaa tietä... Siihen keskaantuivat Matin ja Paavonkin tarinat, ja kotiinsa päin hekin alkoivat vajua.
Matin äiti oli valmistanut jo illallisen valmiiksi, kun Matti tuli kotiin. Illallista syötyään ja vähän aikaa tarinoituaan alkoivat talossa jo nukkumaankin käydä. Hetken kuluttua jo useimmat talon väestä makasivatkin sikeässä unessa. Mutta Matilla se uni ei tahtonut sujua. Hän ajatteli kaikki maailman ja taivaan asiat, vaan ei ne silmät sittenkään tahtoneet umpeen painua. Se Helkan kuuluttaminen ei mitenkään tahtonut poistua hänen mielestään.
— "Olisikohan ollut"... tuumaili hän, "se Helka niin hullu, että läksi menemään semmoiselle juopporentulle... Mutta se raha ja tavara... mitä sitä ei tehdä nykymaailmassa niiden tähden? 'Raha se on, joka komtieraa', sanoi ennen Jurkan Tahvokin. Mutta olisko hän nyt sentähden... en minä usko oikein sitä vielä. Eihä hänen pitäisi olla semmoinen. Semmoisen viisaan miehen tytär. Waan 'pojastahan se polvi muuttuu'... Ja niinku' hän aina naurattelihe minulle, vaikka olisin mitä laatinut... Ja aina oli minun kanssani vaikka missä työssä ja teki minulle kaikkia ilkojaan, Mutt' eipäs sentään ... vaan mitäs minusta köyhästä. — Mutt' kyllä sillä oli sentään mielessä. Kyllä minä huomasin sen monta kertaa. Mutta mitä turkanen sen nyt viisasi... Jos se olisi epäillyt, kun minä en tullut virkkaneeksi mitään hänelle siitä asiasta. Kyllä hänen sentään olisi pitänyt melkein huomatakin. Turkanenkos sitä meikäläisenä uskaltais semmoisista seikoista puhelemaan mennäkään. — Mutta voishan sen ehkä vielä saada puretuksikin, jos nyt olis' hänelle siitä puhua. Kyllä siitä nyt pitää tulla asia, kunhan minä vaan menen sinne. Kyllä sinne pitää lähteä oikein kohta ja Simon kaupat pitää saada purkaantumaan vaikka mikä olisi, niin pitää justii."
Näinikään se Matti tuumaili itsekseen loikoellessaan rutisevalla olkisäkillä tuvan lattialla. Wielä hän tuumasi koettavansa valloittaa pois Helkan sydäntä Simolta, kunhan vaan kotiin ehtii. Tuhannet ajatukset ne vielä risteilivät hänen valvaantimeessa mielessään, kunnes nukkumatti viimein armahti häntä ja uuvutti hänet raskaasen uneen.
VI.
Myöskin syys-llma raivosi ulkona. Tuuli puhalteli ankarasti jokaiseen seinän halkeamaan ja salvamen nurkkaan, soitellen niitä omituisella äänellään. Tuiskuna toi tuuli mukanansa jääksi kylmettyneitä vesiherneitä ikkunan ruutuja vastaan. Ne helistelivät valtonaisia ruutuja, koetellen niiden kestäväisyyttä. Synkkä pimeys varjosi tuota raivoavaa myrskyistä yötä.
Tumma lampun valo pilkutti Korpelan vierastuvan peräikkunasta, luoden hämärän valon pihalle rappujen viereen. Renki Matti tuli hevosia illastamasta ja kurkisti mainitusta ikkunasta, nähdäkseen kuka siellä vielä näin myöhään valvoo, kun toisessa tuvassa jo kaikki nukkuivat sikeässä unessa. Matti huomasi Helkan siellä istuvan lampun ääressä ja kiireesti ompelevan valkeata "kalenkuori" paitaa. "Onpas nyt toi' kiire", ajatteli Matti, "sulhaselleenko ommellee, vai kelle?" — Hiljaan hipsi Matti elotupaan. Nykäsi kengät jalastaan penkin alle ja turkkirasun päältään pisti hän ovenpieliseen naulaan. Saatuaan piippunysänsä savuamaan, rupesi hän lattialle tehdylle tilalleen vatsallensa.
Siinä taas Matille lensi monenlaisia ajatuksia mieleen. "Mitä jos nyt oisi koettaa puhua Helkalle siitä purkamisasiasta. Nyt olis' sopiva tilaisuus, kun hän on aivan yksinään. Nyt ei kukaan saisi aikeistani tietoa, vaikka huonosti onnistuisikin. Kyllä sitä nyt täytyy koettaa... kävi miten kävi."
Wielä vähän aikaa asiata aprikoituaan nousi hän vuoteeltaan, pisti naulasta uuden nutun päälleen, koputti piipustansa entiset porot pois ja pani uuden tupakan palamaan. Näin varustettuna longotti hän hiljaan tuvan ovea ja pistäytyi porstuaan. Oikein käsi vähän vavahteli Matilla, kun hän pimeässä porstuassa etsi vierastuvan oven rautaa. Wiimeinkin tapasi hän raudan kouraansa ja siitä nostamalla aukasi hän oven, joten se ei ennättänyt yhtään narahtaa ja hän hiljaa paljasjaloin, Helkan huomaamatta, pistäysi tupaan, ovea kiinni perässään vetäessä se kumminkin vähän rusahti, josta Helka säpsähti ja loi kerkeästi ruskeat terävät silmänsä ompeluksesta tulijaan.
— "Ka, Mattihan se on! Oikein pelästyin. Luulin, että kuka ihme sieltä näin myöhään tulee. Yhäpäs sinä vielä valvot?", sanoi Helka.
— "Wieläpäs tuota sinäkin valvot", vastasi Matti.
— "Minullapa onkin kiire. On vielä monta paitaa ommeltava ja vielä muutakin tehtävää ennen häiden tulemista."
— "Wai niin! Wai kiire sulla on", sanoi Matti ja istui peräpenkille lähelle Helkaa.
— "Kiire on. Kun päivällä pitää vielä käydä muussa työssä, niin täytyy sitte näin myöhää yöt valvoa."
— "Mutta eikös noita nyt sopisi jättää?"
— "Häitäkö myöhemmäksi?... Eikö mitä... Ei se passaa. Nytkin ovat jo huonot ilmat, mutta jos jätettäis häät vielä tuonemmaksi, niin sitte tulisivat pidettäväksi sellaisten röntseiden aikana, ettei pääsisi kulkemaan hevosella eikä veneellä sillä huonolla tiellä."
— "Ei pidä jättää myöhemmäksi, vaan tykkänään pitämättä."
— "Pitämättä! Sepäs nyt olis' vasta ensimmäinen kumma. Pitäväthän nuo häitä köyhemmätkin. Simo nyt ei jättäis häitä pitämättä, vaikka mikä olis'."
— "En minä sitä tarkoittanutkaan, vaan että jättäisit pois koko menohommasi ja purkasit koko kaupat Simon kanssa."
— "Woi kuinka hupsu! Mistäs minä sen paremman menopaikan saan?"
— "Waikk'ei menopaikkaa — niin jotai muuta. Onhan sitä miehistäkin valitsemisen varaa."
— "Mikäs sitte Simolla on? Eikö hän ole rikas, suuri ja komea..."
— "Olkoon vaan, kun sinulle siitä piisannee. Saattaa ollaki Simo hyvä mies, niinkuin sanoit. En minä häntä akkojen lailla panettelemaan rupeakaan. Olkoon vaan hyvä mies rauhassa minusta nähden."
— "No mitä sinä sitte semmoisia horajat purkamisia ja muita..."
— "No minä sanon suoraan aikeeni, ilman mullistelematta. Minulla on näet aina ollut mielessä, että eiköhän tulisi vaikka pariskunta. Oikein pelästyin, kun kuulin Sillankorvassa, että sinua kuulutettiin ja Simon kanssa. Niin nyt minä päätin sinulta itseltäsi tulla kysymään, eikös sopisi sinun purkaa Simon kanssa koko kaupat ja ruveta vaikka minun kanssani yhteen tuumaan."
— "Hyhhyh... Maantielle sinun jälestäsi juoksemaan, hyvän talon eholla. Kaikki ihmisethän minulle sitte nauraisivat."
— "Kyllähän minulla ei ole taloa, vaan ehkähän tuo saataisiin, kun ahkerasti yhdessä pyydettäisiin. Johan sitä aluksi sentään olisi vähin entisiä pyydettyjäkin."
— "Elä veikkonen virka mitään koko semmoisista asioista, ei siitä koskaan voi kumminkaa tulla mitään."
— "Wai ei koskaan... ei koskaan!" sanoi Matti raskaalla painolla ja meni pöydän viereisen ikkunan luo ja katsoi pimeään myrskyiseen syysyöhön.
— "Niin muuttuu maailma", ajatteli Matti. "Eilen oli kirkas auringonpaiste, nyt synkkä myrskyinen pimeys. — Niin se ilmakin muuttuu. Se muuttuu kuin nuoren tytön mieli..."
Pettyneenä toiveissaan hiipi Matti hiljaa toiseen tupaan. Pani nuttunsa naulaan ja piippunysänsä pääalaslaudan alle ja rupesi vatsalleen tilallensa. "Niin muuttuu maailma", ajatteli hän vielä, kunnes rauhoittava uni päästi hänen murheellisen mielensä virvoittavaan lepoon.
VII.
Pulskat läksiäiset piti Korpelan Eerikki ainoalle tyttärelleen. Pulskemmat sentään olivat häät Pullissa Simon kotona. Siellä oli viinaakin niin runsaasti, että yksi häävieraista sen kyllyyteen henkensäkin heitti.
Tämmöisillä juhlamenoilla Helkaa vihittiin Pullin talon emännäksi. Nyt hän oli päässyt toiveensa perille. Hän oli itsevaltias talossa. Käskettävänä ei hänellä kumminkaan ollut enempää kuin yksi piika ja yksi renki. Eikä helliä muuta tarvinnutkaan pitää, kun "huusholli" oli jotenkin pieni. — Olisi siinä tullut rengittäkin toimeen, jos isäntä itse olisi pysynyt kotosalla ja tehnyt työtä. — Wiljaa olisi aina piisannut omiksi tarpeiksi oman maan kasvusta, jos ei olisi myöty. Simo kumminkin aina möi ja osti, kuten kauppias ainakin. Niin se oli eläintenkin laita. Wälistä oli sata määrä lehmiä, välistä taas ei ollut läävään asiaa lehmien tautta. Ei se Simo malttanut kauvaa yhdellä hevosellakaan ajella, kauppaa sitä täytyi silläkin tehdä.
Kartano oli hänellä sentään liiaksikin suuri, verrattuna pieneen maanviljelykseen. Läävärakennus oli kivestä ja suurempi monen suuren talon läävää. Tallia, liiteriä ja muita sen semmoisia oli lukemattomia, siellä täällä kartanoa. Mahdottoman suuri katos levitteli räystäitään tuvan räystääsen asti. Sauna oli pihassa tuvan rinnalla rappusilta parin harppauksen päässä. Tupia oli kaksi. Toiseen tupaan oli laudoilla salvattu, paikkakunnan tavan mukaan, kamarin tapainen köksä, missä isäntä ja emäntä makasivat ja missä isäntä salaisimmat kauppansa teki ja konjakkiryyppyjään "litkoiksi" tarjoili. — Semmoinen se nyt oli se Helkan uusi koti, johon hän oli niin ikävällä halunnut.
Oudolta oli kumminkin Helkasta ensimmäiset viikot uudessa kodissaan tuntunut. — Itse piti tietää lehmien lypsyn aika ja ylösnousu, ei ollut äitiä enää kylestä kysäsemässä. Ja olivat hänelle vähässä ajassa monta kertaa juohtunut mieleen äitinsä sanat: "hyvä on lapsen lassa olla, kun on vanhempi mallina." Tässä vähässä ajassa hän jo tuli huomaamaan, että totta se äiti olikin sanonut; "ei se vanha valetta hauku." — Olipa oikein ikäviksi alkaneet Helkasta päivät käydä. Kaikki oli siellä toisenlaista, kuin entisessä kodissa. "Toisin ukset ulvaisivat, sanoivat sarananrauat." — Kun vaan porstuan kynnyksestä sai jalkansa ulos, niin siinä ne lehmätkin jo odottivat lypsäjätänsä. Rappusia ei ollut "tupasiinkaan", joten niiden lakasemisesta ei tarvinnut vaivaa nähdä, mikä entisessä kodissa oli ollut Helkalle jokapäiväisenä työnäkin. Yhdellaista likamertä oli porstuvan ovesta läävään asti. Sepä olikin syysaikoina konstia, päästä tuvasta läävään ja sieltä pois saappaitaan menettämättä.
Oudointa kaikista oli Helkan mielestä se alituinen "tsaijun" juonti. Ei vettä keittämästä pääskyt. Konsa juotiin minkin kaupan harjaksia. Konsa taas joka kaupan tekijä tahtoi isäntää kestitä "tshaijullaan." Sepä Helkasta sentään kumminta oli kun ihka naapurin miehet tulivat kotoaan ja sanoivat: "paaks' emäntä 'tshaijuvettä' varistumaan." Eikö heillä ollut yhtä hyvä kotonansa juoda "tshaijuaan"? Ei se Helka olisi ensin viitsinyt heiltä rahaakaan ottaa, kun ei tiennyt heidän tapojaan; sanoi vaan että pitäähän sitä senverran naapurille ilmankin tarjota. Mutta kun ne hyvin vaan tarjosivat ja sanoivat, "että ottavat ne muutkin", niin sitte se Helkakin otti rahaa ja sanoi, että "eihän sitä sitte osaa muodista pois olla." — — —
Pianpa se Helka sentään perehtyi uuden kotinsa tapoihin. Wuoden parin perästä ei enään huomannut hänen entisiä tapojansa nimeksikään. Entinen sananlaskun, että "maa painaa mutaisekseen" näytti tässäkin kohden paikkansa pitävän. — Ei se Helka enään pitänyt minään kummana sitä alinomaista "tshaijun" juontia, vaan antoi rauhallisesti pöydän olla märkänä aamusta iltaan asti. Pyyhinriepu ei enään tehnyt tehtäväänsä.
Pian hän perehtyi kaikkeen talouden hoitoonkin, joka yksinomaan jäikin hänen huoleksensa, Simo kun enimmät ajat oli kauppamatkoillaan. Milloin oli kotonakin, joka tavallisesti oli hyvin lyhyt aika, niin se aika meni hänellä levätessänsä ja päätä selvitellessä, kun se oli välistä harjakaisia juodessa liiaksi kihajamaan ruvennut. Senvuoksi täytyi Helkan pitää huoli kaikista talouden askareista. — Ja kyllä hän oli pitävinäänkin. Hän tiesi kyntämiset, niittämiset, leikkaamiset, puimiset, kerrassaan sanottuna — kaikki mitä pienessä talossaan on tehtävää. Hän käski piikaa, renkiä, palkkasi päiväläisiä konsa niitä oli tarvis ja usein tarpeettakin. Paljon hänellä piti olla työväkeä, sitte se näytti hovilaiselta. Olipa niillä sitte työtä tahi ei. "Yhennepäin on yhden jäljet", sanoo sananlasku. Niin se oli Helkankin. Ei hän yksinään jokapaikkaan ennättänyt. Sen vuoksi ei ollut mikään kumma, jos palvelijat ja päiväläiset ottivat vähän pitemmän puolipäiväislevon, tahi jättivät joitakuita viisikoita tahi kuhilaita talven alle tahi unhottivat nurmen reunat haravoimatta. — 'Niin se Helka hoitaa resusi taloaan, syöttäen monet kuukaudet päiväläisiään, vaikka niiden työ ei vastannut syömöksiäänkään, ammonka sitte vielä kallista palkkaa.
Simo se koitti hommata rahaa omiin, sekä talon asioihin. Jos ei kauppa auttanut, niin sitte hän otti velaksi lisään. Puuttua vaan ei saanut, se oli tarkoitus. Kyllä hän olikin koittanut ahkerasti hommata. Omain sanojensa mukaan olisi häntä luullut miljoonien omistajaksi. Kauppaa hän teki — vaikka mitä. Ei ollut hänellä sellaista tavaraa, mitä hän ei olisi raatsinut myödä, eikä muilla taas semmoista, mitä hän ei olisi ostanut. Jos kuka myyksenteli hänelle vaikka vanhoja rukkasiaan, variksia, harakoita tahi koiranraatoja, niin ei hän sanonut: "en huoli". Waan hän kysyi aina: "mitä se maksaa?" Kun hän tällä tavalla osteli kaikellaisia roskia, niin arvaa sen, ettei hän parempia tavaroitakaan jättänyt ostamatta. Sillä tavoin oli hän usein ostanut suuret summat tavaroita, jotka muille eivät kelvanneet ilmankaan, sen vähemmän niistä kukaan olisi rahaa maksanut. Tämmöisestä ajattelemattomasta kaupasta oli tietysti seurauksena, ettei kaupankäynti ollut läheskään niin tuottava, kuin Simo vaimolleen ja rahanlainaajilleen uskotteli.
VIII.
Jo olivat Simo ja Helka kappaleen toistakymmentä vuotta yhdessä elää retuuttaneet. Siinä oli aikaa jo kylliksi näyttämään heille monta vilua ja varia, monta ylä- ja alamäkeä. Olipa heille jo perhekin lisääntynyt kahdella hengellä. Kaksi poikaa heillä oli. —
Helkan vanhemmat olivat jo kuolleet. Helka oli saanut yksinään periä kaikki heidän perunsa. Helka oli pyytänyt Simoa lähtemään asumaan hänen entiseen kotiinsa, vaan ei Simo ollut siihen tyytynyt. Simo oli myönyt kaikki tavarat ja tilan huutokaupalla. Korpelan entinen renki Matti oli ostanut tilan sekä enimmät tavaroistakin. Simo oli appivainaansa perinnön muuttanut rahaksi senvuoksi, että hän olisi muka niillä rahoilla voittanut kaupassa tuhansia, vaan voittamatta ne tuhannet sittenkin jäivät.
Oli kirkas Heinäkuun päivä. Aurinko paistoi oikein polttavasti maan pinnalle. Paljainjaloin kävellessä tuntui kuinka kivet kuumensivat jalkapohjia, ja jos niille olisi vettä viskannut, niin varmaankin ne olisivat surahtaneet juuri kuin löylykivet saunanuunin päällä. Ei tuulen löyhäystäkään liikahtanut. "Riihkalliolla" seisova pihlajakin oli kuumuudesta nääntymäisillään, kun ei jaksanut edes lehteänsäkään heilauttaa. Lampaat liehmottivat suuressa "syräpässä" tallin kupeella siimeksessä. Siat "posasivat" kujasilla olevassa rapakossa, kastellen konsa kumpaakin sylkeänsä likavedessä. Simon uskollinen tupavahti "Maltzik" oli mennyt aidan alle siimekseen, jossa se käpäleinsä päällä laamallaan loikoi, kieli pitkälle ojennettuna. — Heinäväki paitasillaan käänteli pitkävartisilla haravoillaan heiniä polttavaan auringon paisteesen päin. Heinät käännettyään rupesivat he aina istumaan karheiden viereen haravan varrelle, odottamaan heinien kuivamista. — Pullin isäntä ja emäntä joivat tuvassa puol'päivä-kahviaan, jutellen talon asioista.
— "Etkö sinä nyt", alkoi Helka laatia Simolle, "vois mennä sinne heinänurmelle, jotta saisivat viimeinkin ne heinät latoon, kun tänäpäivänä on niin pouta. Koko maantienvarsi-niitty on karheella... Jos siellä ei ole ketään mukana, niin eihän ne vetelykset saa mitään toimeen. Minä en tästä nyt joutais, kun on leivänpaistot ja kaikki muut hommat."
— "Eihän tästä oikein joutais kenkään, vaan jos nyt kerran sentään lähtenee käymään tänä kesänäkin nurmella."
Sinne se Simo sitte meni, sinne heinänurmelle kerran. Wähän kädellään heiniä kopastuansa käski hän ensimmäiseksi käännettyjä karheita panemaan jo latoon. Jo jätti hänkin nutun pois päältään ja alkoi käydä mättämään yhden päiväläisen kanssa heiniä latoon, kun toiset silläaikaa olisivat koonneet, kun samassa ajaa pölyytti maantietä myöten kauppias Huima ladon kohdalle, ja kun hän huomasi Simon heinähanko kourassa, pysäytti hän hevosensa ja huusi: "johan nyt on ilmonen kumma, kun isännän pitää olla itsensä heinää mättämässä, eikö nyt enään muita työmiehiä ole talossa?"
— "Enhän minä tässä mättänytkään", kiirehti Simo sanomaan ja astui aidan viereen Huiman luokse, "tulin vaan muuten katsomaan heinäväkeä... Mistäs sinä tulet?"
— "Pietariahan tuota piti taas käydä katsomassa. — Sinuahan ei ole näkynyt koko Pietarissa enään moneen aikaan. Johan sinä olet kovin siihen suuttunut."
— "Jo suutuinkin tässä keväällä 'maaslitsan' aikana koko Pietariin, enkä tiedä jos leppynen enään koskaan, kun varastivat minulta kaksi hevosta ja vähän rahojakin. Sitte viskaalin pakanat veivät vielä 'tshaijuja' noin tuhannen ruplan arvosta. En ole nyt käynyt sen koommin koko kylässä... Mitä tavaraa sinä veit?"
— "Oli vähän muuriaisen munia."
— "Mitä ne vielä maksoivat?"
— "No virk'elä mitään, niillä lähtee nyt sen verran, minkä vaan älyää ottaa..." sanoi Huima, vaan hyvin hiljaan, ett'ei heinäväki olisi kuullut.
— "Wai on ne nyt niin hinnassaan", sanoi Simo, hänkin melkein kuiskuttamalla.
— "On niillä hintaa! Nyt minä lähden taas ostamaan... Etkö sinä tiedä, mistä sais vanhan miehen ostamaan tuolta etempää Suomesta?"
— "Enpäs tiedä... Kyllä sitä tähän aikaan on vaikea semmoista miestä saada."
— "Etkö sinä Simo käy minun kanssani yhteen kauppaan? — — Käy pois! Sittehän meitä jo olisikin kaksi."
— "En tiedä — — Tokkopa tuo maksanee"...
— "No, nyt elä virka mitään, tiedänhän minä, kun juuri tulen hintojen luota. Eihän sitä ole ehkes arvelemistakaan, jotta se ei maksaisi vaivoja... Sinulla taas rahoja on kyllä, ne seisovat vaan jouten; joutashan niitä vähän liikutella."
— Kyllähän rahaa on! Eihän siit' olekaan mitään, vaon kuinka tosiaankin...
— "Lähde vaan pois, mitäs turhaa sinä... eihän tämä nyt ota, jos ei annakkaan."
— "Lähe meille, niin sittepähän päätetään."
— "En minä jouda... nyt pitää näet liikkua. Silloin pitää ottaa konsa annetaan."
— "No lähde ryyppäämään ehkes tshaijut."
— "Et sinä lähde kumminkaan; mitä minä sinne väärään lähden suotta ajamaan."
— "No lähdetäänhän tshaijulle, ehkä minä miksi mietin..."
— "Kyllähän minä en mitenkään joutais', vaan jos häntä nyt sitte tshaijulle... Tule tänne kärrille, niin mennään sitte parvessa."
Sinne se sitte isäntä meni heinäväeltä. Nyt saivat omin "pasinein" tehdä, mitä lystäsivät. — -— —
Joutuin se emäntä tshaijun valmisti vieraalle, ja isäntä toi kolkkakamarista täyteläisen viinapullon seista töröttämään tshaiju-kuppien keskelle. Siitä se Simo tarjoili vieraalleen milloin tshaijuaan, milloin kylmiä ryyppyjä. Walmistivatpa vielä oivallisia "morssu" kuppiakin, tshaijusta ja viinasta sokerin kanssa. — Siinä ryyppiessä he sitte viimmeinkin päättivät ruveta yhteen kauppaan. Päättivät myöskin kumpikin mennä erihaaroille ostamaan, että saisivat enemmän, ennenkuin muut ennättävät ostamaan. Yhdessä he sitte päättivät käydä Pietarissa myömässä, kun saisivat enemmän ostaneeeksi.
Kun "samavari" ja viinapullo oli tyhjennetty, niin sitte sitä jo kelpasi ruveta lähtemäänkin.
— "Mutta kuulehan Simo", sanoi Huima ja veti Simoa perästään kolkkakamariin, "siulla kun on liiemmaksi tahoja, niin voit antaa minulleki, jottei minun tarvitsisi enää kotiin mennäkkään, vaan pääsen tästä suoraan lähtemään ostoille. Ei tullut rahalompakko ensinkään kanssani. Kun lähteissäni muutin toisen palton päälleni, niin en kuolemaksenikaan muistanut muuttaa lompakkoa tämän palton 'karmantoon', vaan se jäi kun jäikin kotiin."
— "Eikö sinulla ole yhtään rahaa? Sanoithan tuolla maantiellä olevasi menossa muuriaismunan ostoon, etkä aikonut tulla täällä käymäänkään. Mistäs sinä silloin olisit rahat saanut?"
— "Minä näet luulin, että lompakko on karmannossani, mutta kun nyt kopasin karmantoani, niin eihän mitä missä... Anna nyt, velikulta, minulleki rahat, jott'ei minun tarvisisi turhaan mennä ajamaan neljääkymmentä virstaa väärää."
— "Mitä neljääkymmentä?... Eihän tästä tule ympäriseenkään jos kaksikymmentä kaikkiaan. — Mutta toistakseen voinhan tästä sentään antaakin. Onhan tässä nyt rahoja. Paljonko sinä luulisit tarvitsevasi?"
— "Kunhan nyt sataa seitsemän, kahdeksankin ottaa mukaan, niin ehkäpä siitä jo alkaa tullaki."
Kahdeksan sataa ruplaa luki Simo Huimalle, ja sitte he läksivät ostolle, kumpikin eri suunnille.
IX.
Kesän ihanuus oli kadonnut. Marraskuun kolkot ilmat olivat tulleet kesälämpimän sijaan. Pakkainen oli yöllä kuivannut kaikki syksyn sateista syntyneet likarapakot. Lionnut maa oli jäätynyt kovaksi. Kylmä itätuuli puhalteli pitkin kovaksi kylmettynyttä maantietä. Kauvaksi kuului hevosten jalkain kopse ja "telekoiden" jyminä, kun pitkät jonot "liuhkin vetäjiä" ajoi Pietariin päin. Oikeinpa rupesi nenä punaseksi tulemaan maitomiehiltä "koslalla" istuessa, kun kylmä tuuli puhalteli vasten naamaa. Oikein se vilu pyrki muuta ruumistakin karjunaan. Waan kun Tarpeen torpasta vähän lämmitti rukkasiaan ja pienen lämmitöksen sydänalaankin viskasi, niin sitte sitä jo ajoi ihkailmojaan, ettei tarvinnut kuin muutamassa "hartshonassa" pistäytyä koko Pietarin välillä.
Kylmä se oli ilma Pietarissakin. Kaikki "napulherrat", joilla ei ole varaa hankkia itselleen turkkia, mennä viilsivät kylmän kynsissä melkein juoksujalassa katuja pitkin, kädet taskuissa, palton kaulus pystyssä ja pää tyyryksissä olkapäiden välissä. Rikkaat sitävastoin istuivat huolettoman näköisinä "kaleskoissaan", supiturkkiensa sisässä, ajaen vinhasti eteenpäin, ettei pyörätkään ennättäneet kolista kivikadulla, vaan mennä lipasivat juurikuin saippuoitetulla laudalla. — Maalais-ukot taas seisoivat torilla heinä- ja olkikuormiensa vieressä, lyöden rukkasiaan yhteen vuorotellen edessä ja takana ja naksautellen kylmyneitä kenkänsä kärkiä kantapäitään vasten. Jos ostajat kauvemmin viipyivät, niin eipä rukkasten rapistaminen ja varpaiden kopistaminen yksinään kyennytkään kylmää karkoittamaan. Waan kun tuohikontista otettiin pitkäkulkkunen ja sitä vähänaikaa suun edessä pulputettiin, niin sittepä se sydänkäpy alkoi tuntua lämpymältä ja siitäpä sitä lämmintä alkoi virtailla muihinIin ruumiin osiin, aina nokkaan asti.
Pienet, verkapäällyksiset, mustalla lammasnahkalla reunustetut turkit päällä astuivat Pullin Simo ja kauppias Huima tuoltapuolen Nevan uutta siltaa myöten Koisaaren puolelle.
— "Kyllä tänä kesänä läks' rahaa munilla. Perhana jos meistä vaikka kumpanen miten tahansa olisi tehnyt työtä, niin eipä olisikaan tällä haavaa tuhattakahtasataa ruplaa 'sumasniekassamme', niinkuin nyt on. Ja mitäs meidän ruoka ja kyydit ovat tehneet? Saapi hyvästi lukea niille, vaikka nyt pienimmänkin laskun mukaan, kolmesataa ruplaa. Tulemme siis kaikkiaan tänä kesänä saamaan tuhatta viisisataa ruplaa puhdasta voittoa mieheen. Aatteles sitä!" sanoi Simo.
— "Nätti summa. — Eihän sitä millä helkkarin työllä olisi saanut kokoon semmoista summaa. Sen hankkimiseen työllä olis' mennyt koko meidän pieni ikä", tuumasi Huima.
— "Ei se olis' ollut suur' mennessänsäkään... Mutta nyt on ihmeen kylmä ilma... Eikös lähdetä johonki hotelliin ottamaan vähän lämmitöstä."
— "En suinkaan minä ole vastaan", sanoi Huima, "Woisit panna nyt kaupan loppiaisiksi oikein hyvät juotot, kun minä sain sinua näin hyvään 'arpiettiin'. Ilman minutta olisit heinänurmella kukaties tänäkin päivänä, etkä olis' tiennyt koko muuriaismunan kaupasta niin mitään."
— "Elä lörpöttele! Heinänurmella minä en ole käynyt iässäni. Silloin satuin olemaan siellä katsomassa vaan työmiehiä. Kyllä minä olisin mennyt muuriaismunan ostoon ilman sinuttakin, jo minulla oli se vähän mielessä, kun vaan olisin kerinnyt... Sinunhan pitäisi panna minulle juotot, se olis' ehkes vähän asiaa. Kun läksimme ostoon, niin sinulla ei ollut rahaa niin kopekkaa, mutta nyt olet minun rahoillani voittanut tuhatkaksisataa ruplaa."
— "No minä sitä en kitkallekaan; sen tulet saamaan ja oikein Koisaaren paraimmassa hotellissa", pöyhkeili Huima.
— "No en sitä kiellä minäkään, jos niikseen tulee", sanoi Simo vähän nenästyneenä.
— "Kyllä tuo sinun kannattaisikin. Huokealla nuo sinun rahasi ovat saatuna. Entinen Korpelan isäntä teki työtä yöt ja päivät ja nyt ne hänen vaivannäkönsä joutuivat kaikki sinun taskuusi, joilla nyt sinun on kyllä mukava herrastella."
— "Ei tämä rahat kaikki ole niitä. Oli minulla itsellänikin — — —."
— "Mennäänkö tähän, tässä on siisti hotelli?" kysyi Huima Simolta seisattuen erään kartanon eteen.
— "Yhdentekevä... mennään vaan."
Sisään astuivat sankarimme ja menivät istumaan suureen saliin eräälle suurelle sohvalle, jonka edessä oli iso pyöreä pöytä. Pienempiä pöytiä ja niiden ympärillä pehmeitä tuolia oli asetettu ympäri huonetta. Keskellä seisoi iso urkujen tapainen soittokone, joka viritettynä itsestään soitteli useampia kappaleita.
— "Mitä sinä parhaiten tahdot, niin minä sitä kutsun", kysyi Huima.
— "Yhdentekevä minusta... kutsu mitä tahansa."
— "Minä kutsun viiniä... eihän nyt vielä ole konjakin juontiaika."
— "Kutsu vaan."
Kaksi viinipulloa hän kutsui. Sitte he siinä kilistelivät, maistelivat ja taas kilistelivät kaupan loppiaisiksi... ynnä muuksi.
— "Kuules kauppaveli", sanoi Simo ja otti Huimaa kaulasta kiinni... "mitäs me nyt käydään hommaamaan, kun tulee talvi?"
— "Enpäs tiedä."
— "Talvisaikana ei juuri muu kauppa vetele, kuin kontrapantin veto. Käydään vetämään tänne suolaa, sitsiä ja rommia ja täältä viemme Suomeen sokuria ja tupakkaa, niin kyllä lähtee rahaa, Me olemme varmoja miehiä, kyl' me jaksamme tapella viskaalien ja 'obessikkain' kanssa..."
— "Kyllähän sillä tavalla lähtee rahaa, jos vaan onnistuu..."
— "Se onnistuu, se on tietty... Kippis nyt! Siihen se loppuikin... Sen verrankos sinä raahtisit pannakin?"
— "Kyllä sitä saadaan lisää, jos vaan tarvitaan. Mitä lajia sinulle vaan pitää?"
— "Tuota nyt, si .. itä mitä he .. erratkin juovat. Mitä se on?"
— "Samppanjaako?"
— "Niin, niin! justii sitä, sitä sanp .. pankaljaa", sanoi Simo. "Häntä alkoi viini vähän nikottamaan ruveta."
— "Kaksi pulloa samppanjaa", huusi Huima. Ei siinä kauvan viipynyt, kun ne olivat pöydällä.
— "Antia sen hoikkatulkun vaan pulputtaa... Tässä on poika Tuutarista, jok'ei likkoi pelkää... hih! meidän pojat, sa .. ankkaljaa vaan, niinkuin suuret herrat."
— "Johan sinä tässä lauluksi käyt panemaan", sanoi Huima ja kaatoi Simon lasin täyteen, vaan omaansa ainoastaan pienen tilkan, kun hän ei ollut entistä juonut kaikkia pois. Niin hän teki alusta asti.
— "Sen sinä tiedätkin että tässä 'koloraassa' on vähän muutakin kuin..."
— "Kyllä näyttää olevan... Sinulla on hyvä laulunääni."
— "Onhan se .. e minulla."
"'Mikäs pojan on laulella, kun hellä on ääni, Nättiä likkoja valita, kun lavia on lääni', kuulit sinä?"
— "Kuulin! kyllä välttää."
— "Niin! sen pitää välttää, minä luulen sen, että se välttää."
Kun Simo ja Huima olivat alkaneet juominkinsa, niin oli kohta heidän jälestään tullut samaan huoneesen eräs venäläisen herrasmiehen näköinen mies. Se kutsui pullon olutta ja rupesi istumaan pienen pöydän ääreen, vastapäätä sankariamme. Siinä hän istui ja ryyppi oluttaan ja kuunteli Simon ja Huiman tarinoita kauppahommistaan ja rahoistaan y.m. — Wiimein meni vieras heidän luoksensa ja rupesi myöksentelemään heille suurta summaa sokeria. Hän sanoi itsellään olevan suuren sokurimakasiinin Pietarporin puolella ja sanoi myövänsä paljon halvemmalla, kuin muut kenkään. — Siinä kauvan aikaa tingittyään sopivat he Simon kanssa viimeinkin. Sata tynnöriä Simo osti ja antoi viisikymmentä ruplaa "satankkaa" jo myöjälle käteen. Kaupan synnyttyä alkoivat Huima ja venäläinen pyytää Simoa panemaan harjakaisia. — Eipä niitä nyt paljon tarvinnut tinkiäkään, kun hänellä jo oli entistä hyvästi yläkamarissa. Hän sanoi vaan:
— "Sen te tiedätte, että täss' ei olla mitään naukumaijan poikia... Kantakaa tuo pö .. öytä täyteen sa .. ankkaljaa, viinaa, kolja .. attia ja mitä tahtojaan... kyllä pumasniekka vastaa", sanoi hän ja lopuksi rintaansa rahakukkaronsa kohdalta.
— Ei siihen tarvinnut kahdesti käskeä; kohta oli pöytä täpösen täynnä kaikenlaisia pulloja.
Siinä he sitte kolmen miehen maistelivat ja taas maistelivat, milloin mistäkin pullosta. — Taas pani Simo lauluksi ja rupesi jaloillaan tahtia lyömään, mutta varomattomuudestaan kolautti hän polvellaan pöytään, niin että se pulloineen päivineen kaatui Huiman ja venäläisen päälle. Siitä venäläinen suuttui ja alko haukkua Simoa kaikilla siivottomilla sanoilla.
— "Ole laskematta matikoitasi, tahi muuten saat korvapuustin", sanoi Simo.
Wenäläinen ei siitä varoituksesta paljon välittänyt, vaan yhä kiivaammin haukkui häntä. Nyt ei enää Simo kärsinyt moista koiran päiväläistä, vaan paukkasi venäläistä korvalle, että se kerrastaan tupertui lattialle, mutta siitä puhdista rumahti hän itsekin maahan. Siellä lattialla he taas pääsivät yhteen ja rupesivat ankarasti mylläköimään ja ties mitä he olisivat tehneetkään, jos ei hotellin palvelijat olisi ennättäneet väliin.
Kun Simo parhaillaan telmusi venäläisen kanssa, niin Huima näki parhaaksi sillä aikaa luikahtaa takaovesta ulos. Kadulle päästyään hyppäsi hän ajurin kärryihin ja ajoi rautatien asemalle. Juna oli juuri lähtemäisillään Suomeen. Hän parhaaksi ennätti siihen ja pääsi siten menemään matkaansa.
Hotellin palvelijat asettivat tappelijat. Simon täytyi maksaa kaikki juomat, kun Huima oli kadonnut, sekä rikkootuneet astiat ja vielä kymmenen ruplaa venäläiselle sovintoisia, kun hän ei Simoa jättänyt poliisin käsiin.
Sitten viekoitteli venäläinen Simon kanssansa katsomaan ostamiaan sokureita. Isvossikalla ajelivat he siksi, kunnes tuli pimeä. Sitten vei hän Simon erään kartanon luokse ja sanoi siinä olevan makasiininsa. Mutta pyysi kumminkin Simoa tulemaan ensiksi hänen omaan asuntoonsa, jossa hänkin puolestaan tahtoi tarjota harjakaisia. Simo kun oli jo melkein älytön, niin hän myöntyi siihenkin. Wenäläinen vei Simon pieneen kamariin, missä ei ollut mitään muita huonekaluja, kuin yksi rautasänky, ränstynyt pöytä ja kaksi hajallista tuolia. — Saatettuaan Simon sinne, meni hän toiseen huoneeseen ja toi sieltä toisen miehen kanssa koko korillisen olutta. Niitä he rupesivat sitte juomaan. Mutta eivät ennättäneet juoda kun kaksi pulloa, kun Simon tuolista yksi jalka nurjahti pois sijoiltaan ja Simo tupertui lattialle. Siihen hän nukkuikin ja kuorsata rutisi niinkuin juopunut ainakin. Kun Simo tuosta tärräsi lattialla tiedottomana, niin otti venäläinen häneltä kaikki rahat pois, sekä saappaat jalasta ja turkin päältä ja kantoi toisen kumppaninsa avulla Simon ulos kadulle...
Aamulla kun Simo heräsi, niin tunsi hän olevansa kovalla lattialla seljällään. Waivaloisesti sai hän silmänsä auki. Ajatukset olivat hänellä niin sekaisin, ettei hän kuolemakseenkaan muistanut, missä hän viimeksi oli ollut ja milloin hän oli tähän joutunut ja missä hän nyt oli. Se kaikki tuntui hänestä arvoitukselta. Hän koetti nousta kompuroida ylös, paremmin tarkastaaksensa olopaikkaansa, vaan ei siitä yrityksestä tullut mitään. Pää ei ensinkään tahtonut ottaa noustaksensa. Sitä viilasi juuri kuin olisi veitsellä leikannut, kun vaan rupesi ylös pyrkimään. Kun ei päässyt ylös, niin hän pyörähti vatsalleen. Mutta silloin alkoi niin pahasti kiertää aina mahanpohjasta asti, eikä heittänyt ennenkuin piti useamman kerran vahvasti ylenantaa. Se helpotti vähän päätäkin. Siinä kauvan lojottuaan onnistui hän viimein pääsemään istualleen lattialle, vaikka päätä vielä hyvin leilutteli. Silmät pimenivät ja korvat alkoivat soida ja huone tuntui pyörivän hirmuista vauhtia. Wähän kumminkin alkoivat silmät selvitä, vaikka päässä kävi yhä vielä sellainen luske, juurikuin jalkoja olisi sahattu. Siinä hän nyt katseli ympäri huonetta ja huomasi ylhäällä maasta olevan ikkunan, jonka eteen rautainen ristikko oli naulattu. Nyt hänelle paikalla selvisi, missä hän oli niin hyvään talteen korjattu. Rahat juolahtivat ensimmäiseksi hänen mieleensä. Kopasi taskuansa — eihän niitä missä. Rahat oli viety. Tarkemmin itseään tutkittuansa huomasi hän olevansa sangen kurjassa tilassa. Ei ollut turkkia, ei kenkiä. Nenä oli hirmuisen kipeä ja turvonnut niin suureksi, ettei tahtonut kouraan sopia, kun hän sitä koetti. Raamuja ja naarmuja oli kosolta kasvoissa ja käsissä... Hattu oli vähän etempänä lattialla. Sen hän otti sieltä ja pisti päähänsä käyden odottamaan tulevaa tuomiotansa, ajatuksissaan katkerasti kiroten venäläistä, jonka hän varmaan tiesi rahojensa ottajaksi. Kovasti hän oli vihoissaan Huimallekin siitä, kun jätti hänet yksinään. Jo suuttui itseensäkin, eikö ilman syyttä ja ihmetteli, miten hänen piti tulla niin hölmöksi ja uskoa mokomaa »masurniekkaa.
Siinä hän istui karvaalla mielellä siihen asti, kunnes vahtimies tuli häntä noutamaan pois. Nyt oli Simo vähällä päästä ruununkyydillä Wiipurin kautta kotiinsa, mutta kun hän osasi hyvästi venäjän kielellä selittää asiansa ja kun hänellä oli passi, niin laskettiin hän kumminkin omin neuvoin menemään kotiansa.
X.
Jo oli pitkä aika kulunut siitä, kun Simo palasi onnettomalta matkaltaan. Hän oli tavannut Pietarissa erään naapurinsa miehen, jolta sai lainaksi rahaa, millä osti saappaat itselleen. Sen miehen kyydissä hän oli päässyt kotiinsakin. Onneksi se olikin, että sai naapuriltaan apua, sillä talvi alkoi tulla minkä ennätti ja Simolla ei ollut saappaita. Pietarista he läksivät kärryillä, vaan loppumatkaksi täytyi heidän reki hankkia, kun lunta satoi oikein ralvoksi asti.
Ei Simo antanut kotonaan paljon mitään selvää kaupastaan, vaikka Helka oli häneltä monesti kysynytkin. Oli vaan sanonut Helkalle:
— "Mitä siitä aina utelet, miten minun kauppani onnistuu, enpäs minä utele sinun asioistasi."
Siihen se Helkakin sitte jätti utelemisensa ja arveli: "mikäs niillä kaupoilla... hyvästihän ne menevät."
Niin meni muutamia viikkoja, ett'ei toinen kysynyt toisensa asioita, elää jähötettiin vaan ilman turhitta neuvotteluitta, huolitta ja hopuitta. — Ei he sentään missään vihassa eläneet. Kyllä he puhuivat kaikista muista asioista, vaan omista asioistaan eivät he virkkaneet mitään.
Eräänä talvi-iltana istui Helka kolpitsalla vokkinsa ääressä. Simo loikoi sängyssä seljällään, kädet taivutettuina ristiin niskan taakse, pääaluseksi. Waivaloisesti palavan päreen tumma liekki loi himmeää valoansa savusta mustuneesen tupaan. Mitsk... retsk... pani päre palaissaan ja kun tuli sattui otsan kohtaan etenemään, niin silloin aina pitkiä kirkkaita tulipilliä sirisi ylä- ja alapuolelle pärettä. Pintapärekö hän lienee ollut, vai mitä? Pitkän hiilen se teki, joka vielä halkesi kaksihaaraiseksi, ja molemmat haarat kiertyivät pässin sarven tapaiselle koukerolle, ennenkuin pudota rimahtivat maahan. Mikon ja pikku Simon suureksi harmiksi. Mikko ja Simo olivat Helkan ja Simon lapsia. He aina iltakaudet härräsivät tulipäreen ympärillä. Milloin tyynesti katsellen päreen palamista, milloin taas pistäen palavan hiilen suuhunsa ja välistä taas kirjoitellen hiilellä uunin rintaan jos minkinlaisia kuvia ja koukeroita.
Rihma taittui Helkalta kehrätessä ja tarttui harakan ympärille. Kovin ajatuksissaan se Helka nyt näytti olevankin. Ei häneltä ennen koskaan rihma päässyt katkeamaan, pian hän selvitti rihman pois harakasta ja alkoi taas kehrätä, mutta se ei tahtonut luokastaa. Hän aina välistä unohti polkemisenkin ja silloin se liipasin alkoi kovasti loiskuttaa. Sepä hänen taas herätti aatelmistansa ja pyörä alkoi kulkea entistä vauhtiaan. — Nyt hän katkasi sen äänettömyyden, joka tähän asti oli tuvassa vallinnut ja alkoi Simon kanssa puhua minkä mistäkin asioista, ja sittepä se kehrääminenkin alkoi paremmin luonnistua. Wähin erin alkoi hän muiden puheiden ohessa kääntää keskustelua omiin talon asioihinkin. Ensin puhui hän kumminkin paljon naapurinsa asioista, kuinka paljo niillä on närtteitä ja montako pielestä ja ladollista niillä on heinää ja miten siitä ja siitä jo alkavat heinät vähäytyä. Wiimein tuli omiin asioidenkin vuoro.
— "Kuulehan Simo", sanoi Helka, "ihka meidänki pitäisi ostaa heiniä lisäksi, ei suinkaan niitä piisaa keväähän asti."
— "Onpas niitä piisannut muinakin talvina, miksi niitä nyt ei sitte piisaisi? Eihän nyt ole eläimiä enempää kuin viimetalvenakaan, vielä on yhtä hevosta vähemmän."
— "Ei niitä nyt piisaa; pitää ostaa ajoissa, ennenkuin kovin kallistuvat."
— "No eikös se maantievaro-lato ole vielä liikuttamatta?"
— "Wielä mitä! eihän siellä ole enään toki heinän karvaa", sanoi Helka matalalla äänellä, katsellen kuontaloansa.
— "Mitä! Eikö ole karvaakaan? Mihinkäs ne ovat sitte saaneet?"...
— "No, niistä elä nyt virka enään mitään... Ei se maksa enää ottaa puheeksi koko asiata."
— "No herranen aika... enhän minä ole vielä niistä puhunutkaan mitään, kun vasta kuulenkin koko asian."
— "No kyllä ne ihmiset ovat jo kylliksi koittaneet suutansa niiden heinien tautta."
— "Miten niille sitte kävi?"
— "No se oli nyt sellaista asiaa, että kun sinä läksit muuriaisen munan ostoon Huiman kanssa, niin ne heinät jäivät karheelleen. Sinä kun läksit sieltä nurmelta pois, niin ne päiväläisen venkulat menivät niitä heiniä kuivatessansa niittämään ehopellolle. Mutta siellä he venkuloivat siihen asti etteivät ennättäneet panna latoon koko heiniä. Sillä iltapuolella vähän satoi, ettei niitä latoon voinut sellaisenaan panna. He hylkäsivät ne kaikki, karheelleen, ei ollut edes senverran älyä, että olisivat panneet saattoloille. He luulivat, että toisena päivänä saavat ne kuiviksi ja sitte panevat latoon, vaan sittepä kävikin satamaan ja satoi koko viikon vähän joka päivä, niin ettei heinille osannut tehdä mitään. Ne tulivat sitte semmoisiksi, ettei niitä olisi syönyt mikään eläin. Minä annoinkin vetää ne sitte mudan sekaan kujamaalle... Semmoinen konsti niille kävi. Sille ovat ihmisten koiratkin vedelleet leukojaan, juuri kuin meidän eläimet jäisivät kuolemaan yhden nurmen heinien tähden."
— "Mitäpäs sille taitaa... Eihän sitä vahingon veräjällä ole seisonutta... Ja mitäpäs se kehenkään koskee, vaikka jättäisimme kaikki niityt tekemättä ja ostaisimme heinät."
— "Niinhän sitä luulis'... Olis' sitä työtä jokaiselle omassa turkistaan, vaan ei se tule tehdyksi. Toisen asioihin ne aina tunkeutuvat."
— "Ei auta sitte muuta, kuin pitää ruveta apeita syöttämään lehmilleki. Panee jauhoja ennen vähän enemmän, niin kyllähän se heiniä vastaa."
— "Mutta mistä sitä jauhoa pannaan? Rukiit ovat niin vähissä, että tuskin niistä piisaa ihmisillekään. — 'Renki Jurkka teki päiväläisen kanssa ruisnärtteen semmoiseksi, että siihen meni vesi pohjavarpoihin asti, Loman kanssa saivat nyt hajalleen. Latvoja taittelivat vähän riiheen, mitkä paikat eivät olleet niin kankeina, mutta enimmästä osasta ei ollut riiheen vietävääkään"...
— "No nehän ne ovat!... Kyllä ne on ihmisiä... Ei, nyt osata närtteitäkään tehdä. Kyllä se on vähän paha asia. Minulla nyt ei ole vielä tässä rahaakaan käsillä, kun ovat luvut vielä pitämättä Huiman kanssa ja satuin tässä antamaan ihmisille lainaksi vähän paikkaansa. Taitaa pitää ottaa nyt vaikka Rautasen Juhanalta lainaksi rahat ja mennä viemään suolaa Pietariin, ja tullessa tulisihan niitä sokuria. — Siitä saisikin hyvästi voittoa millä saisi ostaa heiniä ja muutakin tavaraa tuolta etempää Suomesta."
— "Hyvähän tuo olis', vaikka millä saisi, kun on tarvis."
Tähän loppui heidän keskustelunsa. Helka meni hommaamaan illallista. Simo nousi sängystään, sytytti piippunsa ja meni istumaan kolpitsan nenälle.
XI.
Seuraavana aamuna läksi Simo pyytämään Rautasen Juhanalta rahaa lainaksi. Mennessään hän vähän epäili asiansa onnistumisesta, mutta meni kumminkin, ajatellen, että "käytyähän sen näkee." — Kun Simo oikein hyvästi haastoi ja selitteli asioitansa, sekä helmansa alta työnsi konjakkipullon ukon turkin sisälle, niin heltisi kun heltisikin sataiset ruplat ukko-Juhanan näpistä, jossa ne eivät olleet missään tuulen ajeltavana. — Simo näet ei pitänyt minään sopimattomana pistää pientä valetta, missä asian haarat sen vaativat. Niinpä hän nytkin Rautaselle lateli, niinkuin vaimolleenkin oli sanonut, että rahaa hänellä olisi muka kyllä, kun vaan saisi luvut tehdyksi Huiman kanssa. Erinomaisella puhetaidolla osasi hän selittää sitä valheeksi, ette ihmiset hölyävät hänellä olevan velkoja. "Jos minulla", sanoi hän, "on tuhat ruplaa velkaa, niin silloin aina on kaksituhatta ruplaa saatavaa." — Tämän kaiken valheesen tottumaton ukko piti totena ja antoi rahat Simolle sillä ehdolla, että hänen pitää heti maksaman rahat takaisin, kun vaan saapi sokurit myödyksi.
Nyt oli Simo rahakas mies. Nyt hän taas omien sanojensa mukaan ei ollut köyhä eikä kipeä. Kohta palkkasi hän kolmekymmentä hevosta, sekä meni erääsen Suomen kaupunkiin ja osti joka hevoselle kuorman suolaa. Sitten läksivät he miehissä menemään Pietariin. He tuumasivat, että jäätämyöten päästään paraiten "obessikkain" huomaamatta. Sen vuoksi he eivät ajaneetkaan tavallista maantietä myöten, vaan ajoivat erääsen kylään Suomenlahden rannalla ja odottivat siinä pimeän tuloa. Ennenkuin kylästä lähdettiin jäälle, niin käski Simo jokaisen varustamaan hyvän aseen rekeensä, jos tarvis sattuu tulemaan. Jokainen totteli käskyä. Kuka lienee tehnyt itselleen oivallisen koivukurikan, kuka taas otti vaan tavallisen kangen. Muutamat ottivat puntareja, toiset tuuria, toiset taas kiiroja. Simolla itsellään oli vanha venäjän puntari. Näin varustettuna lähtivät he sitte ajamaan jäätämyöten Kronstadt'ia kohti. — Sää oli kirkas, aivan paljas lumesta. Siinä oli hevosten helppo juosta. Kovasti he ajoivatkin, kaikki rinnatusten, juuri kuin sotajoukko. Wapaasti he pääsivät ajamaan. Ei mikään muu häirinnyt ajoa, paitsi muutamat vanat, joista hevoset hypätä luiskahtivat ylitse, vaikka olisivat päässeet harpppaamallakin. Jo luulivatkin kovin helpolla pääsneensä Kronstadt'iin, kun olivat jo muutaman puolenkymmenen virstan päässä määräpaikasta. Luulivat suotta niin kiirehtineensä ja ajaneensa turhaan hevosensa niin märiksi. Sen vuoksi he pysähtivät hevosensa ja antoivat niiden, kiivaan ajon perästä vähän huoata..
Siinä seisottaessa ja levätessä eräs miehistä huomasi Kronstadt'ista päin ajavan kaksi ratsastajaa. "Nyt ne pirut tulevat", hän kohta huudahti. Toisetkin huomasivat sen ja että vielä toista kaksi ratsastajaa ajoi ensimmäisten perästä. Kaikki ymmärsivät ilman selittämättä mitä miehiä ne olivat. Jokainen hyppäsi kiireesti rekeensä ja alkoi ajaa täyttä laukkaa Pietariinpäin. Sinne heidän täytyi kääntää suuntansa. — Ratsastajatkin näkyivät huomanneen miesten kiireen ja senvuoksi hekin kiirehtivät kulkuansa. Pian olivatkin he pakenevien kintereillä, kun näiden väsyneet hevoset eivät ennättäneetkään jättää ratsastajia. Kun ratsumiehet, jotka olivat venäläisiä tullimiehiä, 'obessikkoja', olivat päässeet pakenevien rinnalle, niin käskivät he miehiä seisauttamaan hevosensa, vaan ei miehet olleet sitä kuulevinansakaan. Ajoivat vaan minkä ennättivät. Silloin yksi ratsastajista ajoi ensimmäisen kuormamiehen rinnalle ja löi sapelillaan sen vempeleesen, joka samassa liistoillen meni poikii, ja miehen täytyi ajaminen seisauttaa. Saman konstin tekivät toisetkin ratsastajat. "Nyt ovat hevoset ja kuormat meidän", huusi yksi 'obessikka'. Kaksi hyppäsi heistä maahan ja jäi vahtimaan seisattuneita hevosia ja kuormia sillä aikaa, kun toiset menivät ahdistamaan muita pakenijoita. Huomattuaan, että muutamia hevosia 'obessikat' pysäyttivät, seisauttivat he kaikki hevosensa nähdäkseen mitä niillä on muka mielessä. Ne kaksi 'obessikkaa', jotka jäivät kuormia vahtimaan, eivät niinkään hevillä päässeet kuormien isännäksi. Miehet eivät lähteneet pois kuormiensa päältä, sieltä vaan huiskivat pitkillä koivusilla kangillaan, kun 'obessikat' rupesivat rekeen nousemaan. 'Obessikat' kyllä koetelivat pelotella miehiä sapeleillaan, vaan eivät päässeet niin lähelle, että olisivat voineet miehiä vahingoittaa. Toisetkin 'obessikat' tulivat näiden ensimmäisten avuksi.
— "Pojat! lähtäänpäs tekemään loppu tuosta mokomasta näytelmästä ja päästämään meidän miehet vapaaksi. Wiisi miestä saapi jäädä hevosien luo", komensi Simo.
Kaikki olivatkin valmiina tottelemaan päällikön käskyä. Jokainen läksi ase kädessä juoksemaan kamppaileviin päin huutaen ja kiroten: "vai että te sen vietävät eroa meidän miehistä; kyllä me teidät p....leet opetamme." Kun "obessikat" huomasivat semmoisen lauman juoksevan päällensä, niin olisivat he menneet matkaan, jos olisivat ennättäneet, vaan nyt se oli myöhäistä. Heidän siis täytyi taistella. — Jopa ryntääjät pysähtyivät hämmästyneenä, kun sotamiehet riehuivat heidän edessään sapeliensa kanssa. Ja olivatpa aikeessa jo pötkiä samaa tietä takaisin, mitä oivat tulleetkin. Silloin Simo huusi: "nääkös p....le meitä tässä tämän yötä viivyttävät", ja samassa juoksi vähän syrjään ja läimäsi puntarillaan yhtä sotamiestä käsivarteen. Silloin sitä sapeli helähti jäälle. Tästä voitostaan innostuneena tekivät toiset miehet toisille vihollisille samalla tavalla. Nyt oli heillä "obessikat" aseettomina käsissään. Saivat tehdä vangeilleen mitä vaan tahtoivat. "Wai te lurjukset säritte meidän vempeleet ja te tässä meitä tämän yötä pyörittelette... aa 'massaimeiat'" — ärjyivät he "obessikoille". — "Mutta teillä on kiellettyä tavaraa ja sentähden teidät otetaan kiinni", sanoivat sotamiehet puolustuksekseen.
— "Wai te lurjukset vielä käytte pullikoimaan... Pojat! kaksi avantoa joutuin, niin kohta päästään näistä roistoista", huusi Simo, pidellen kiinni yhtä "obessikkaa".
— "Eikö helkkarissa! Eihän tässä murhaan pidä tehdä suotta itsiään syypääksi. Pääsköönhän näistä oikiallakin"... sanoi eräs miehistä. — "Wait!! Ei puhumistakaan! Kaksi avantoa joutuin! — Jos me laskemme heidät valloilleen, niin käyvät he hankkimassa koko sotajoukon meitä jahtimaan kiinni ja silloin saapi meistä ihka varmaan jokainen raudat kaulaansa."
Nyt oli Simon esiintuoma syy niin todenmukainen ja kamala laadultaan, ett'ei kukaan enää uskaltanut vastustaa hänen käskyänsä. Pian oli miehissä hakattu sanotut avannot. — "Pää alaspäin lykätään riiviöt avantoon", komensi taas Simo.
Nyt näkivät sotamiehet, että heidän loppunsa lähestyi. Tähän asti he olivat rauhallisina kuunnelleet miesten neuvotteluja, luullen vaan niitä lausutun heille peloitukseksi, eikä muka toden perästä, vaan nyt he huomasivat, että tässä olikin tosi käsissä. Wäkivoimalla oli heidän mahdoton päästä vapaaksi. Ei apuakaan ollut mistään saatavissa, kun olivat etäällä jäällä kaukana ihmisasunnoista. Ei siis muuta neuvoa, kuin vedota jalojen valloittajainsa omiin tuntoihin ja lähimmäisrakkauteen. He rupesivat hyvin nöyrtyneinä rukoilemaan Simolta ja hänen tovereiltaan armoa ja lupailivat vielä olla virkkamatta koko tätä asiata kenellekään. Tämä sydäntä särkevä, kuoleman hädässä olevien rukous vaikutti Simon tovereihin ja he kaikki yhdestä suusta sanoivat, että: "päästetään pois; ei hukuteta, kun he vielä lupaavat olla puhumattakin tästä asiasta."
— "No, päästetään heidät sitte, kun niin tahdotte, vaan joku rangaistus heidän pitää tästä saaman. Pistetään heidät kainaloitaan myöten avantoon, niin on heille vähäksiaikaa housujen kuivaamista, eivätkä jouda rauhallisia matkustajia hätyyttelemään."
Miehissä pistivät he sitte "obessikat" kainaloitaan myöten avantoon ja pitivät heitä avannossa niinkauvan kunnes toiset miehet ennättivät laittaa asiat kuntoon ja pääsivät jatkamaan matkaansa edelleen Pietariin. Kronstadt'iin eivät uskaltaneet mennä.
Pietarissa sai Simo kohta suolot myödyksi hyvään hintaan. Kotiinpäin vietäväksi hän osti viidelletoista hevoselle sokuria, toisille osti mille tupakkaa, mille "tshaijua", mille mitäkin pientä tavarata.
Kun kaikki kuormat olivat laitettuna, niin sitte lähdettiin ajamaan kotiin päin, vaan ei samaa tietä mistä tultiin, sillä he sitä pitivät vaarallisena. He meinasivat paremmin pääsevänsä maata myöten. Hiljakseen he ajoivat maantietä pitkin erääsen Wenäjän-puolen kylään. Siinä he menivät muutamaan taloon syöttämään hevosiaan ja vartoamaan pimeän tuloa. — Kun olivat itsekin syöneet, sekä "tshaijut" ja pienet "norssu" kupitkin ottaneet, niin sitte sitä taas kelpasi lähteä. Ja nytpä taas kykenikin, vaikka karhujen kanssa painia heittämään. — Kaikki olivat valmiina lähtemään. Wiimein sanoi Simo: "koska olette semmoisia jäniksen poikia, niin tulkaa perästä", ja hyppäsi samassa kuormansa päälle ja alkoi ajaa. Toiset seurasivat häntä. Watsallaan se Simo loikoi kuormansa päällä ja lauleli erästä venäläisten "pesnin" tapaista reki-renkutusta. — Kun matkalaisemme tulivat erään mäen alle, niin Simo seisatti hevosen, nousi seisoalleen kuormansa päälle ja matalalla äänellä neuvoi miehiään, miten heidän pitää käyttäidä, jos sattuisi vaara tarjolle.
— "Ajakaa kaikki hiljaa minun perästäni", sanoi hän, "tässä ei mahdu ajamaan rinnatusten. Mutta jokaisen pitää olla välttämättömästi niin hiljaa kuin kala meressä. Ja silloin kun minä huudan: 'hei pojat!' nii: silloin pitää jokaisen ase kädessä paikalla juosta minun luokseni, ja sitte älkää vähällä heittäkö... ymmärrättekö nyt?" — — "Ymmärretään!" — vastasivat miehet. — Simo rupesi polvilleen rekeensä ja käänsi hevosensa pois maantieltä koidolle korpitielle. Werestä jälkeä ei tuntunut yhtään tiellä, mutta hevosten tarkat jalat tunsivat vanhan tien, pohjan. Tie, jos sitä siksi sopii sanoa, kulkea luikerteli monimutkaisesti ryhevien kuusien ohitse, jotka oksistaan olivat muodostaneet monta monituista juhlaporttia, seurueemme kunniaksi. Solakkavartaloinen, valkeapintainen koivun keikarikin, joka kesällä oli päätään kohotellut ylemmäksi mahtavaa kuusta, oli nyt nöyrästi kumartanut päänsä aivan yli korpitien, maahan asti, muodostaen oikein aimo vempeleen, jommoisia eivät vempeleen painajat kykenekään tekemään. Silot petäjät seisoivat tien kahdenpuolen, ikäänkuin sotamiehet, komennettuna kunniavahdiksi jollekin suuriarvoiselle seurueelle.
Tämmöistä oli se tie, jota matkalaisemme kulkivat. Se meni selänteeltä notkoon ja notkosta taas selänteelle, mäen mytkylälle ja niin yhä eteenpäin. Hitaasti edistyi joukkion matkan teko tällä umpisella ja mäkisellä tiellä. Mutta aina sitä vaan sentään kumminkin eteenpäin päästiin, vaikka vaivemmalla. Usein piti käydä kirveen kanssa karsimassa puita, jotta kuormat mahtuivat niiden välitse. Sillä tavoin olivat he jo päässeet kappaleen matkaa yli rajan Suomen puolelle. Hiljalleen ajaessa töytäsi erään mäen päältä metsästä mies ja hyppäsi suoraan Simon kuorman päälle. — "Nyt olen minä isäntä tälle hevoselle. Käy joutuin jalkamieheksi tahi muuten ei hyvä peri", sanoi mies ja alkoi työntää Simoa pois kuorman päältä.
— "Ei tästä niin hevillä lähdetä", sanoi Simo, otti miestä vantterasti kiinni ryntäistä ja koetti työntää häntä maahan. Hevoset astuivat hiljalleen tietä myöten ja Simo vaan mylläköi miehen kanssa kuormansa päällä.
— "Jos et häviä pois tästä kuorman päältä, niin minä ammun; tiedät sinä että minä olen tullimiehiä", sanoi mies ja alkoi ottaa revolveria toisella kädellä taskustaan, kun toisella kädellä piti kiinni Simoa ryntäistä.
— "Ole mitä miehiä tahansa, kyllä minä nyt näytän ampujille sekä kolistajille", sanoi Simo, alkoi voimiensa takaa tullimiestä potkia rintaan ja sai miehen siten vatsalleen kuormansa päälle. Sitte hän vielä pari kertaa antoi aika laukauksen leuvoille kengän kornilla; sitte se vahtimestari hervahtikin itsestään pois kuorman päältä. — Tämä kaikki tapahtui vähemmässä ajassa, kuin sen kertomiseen on mennyt.
— "Ajakaa nyt h..vetissä joutuin! Wiskaalin p....leet ovat täällä vahdissa. Yks' kupertui jo tuonne tien viereen", huusi Simo tovereilleen ja hakkasi hevostaan selkään joka askeleella.
Simon huudosta säikähtivät toisetkin ja alkoivat Simon tavalla hakata hevosiaan niillä kangilla, mitkä olivat ihmisiä vasten varustaneet. Hirmuisella kyydillä he kiisivät rinnettä alas notkoon. Waan kun tuli sieltä taas noustavaksi ylös mäelle, niin eivätpä hevoset enää jaksaneetkaan samaa kyytiä ylöspäin mennä. Astua siinä täytyi antaa hevosten, vaikka olisi kuinka kiire ollut. — Kun he alkoivat päästä jo mäen päälle, niin törmäsi taas metsästä, ei enää yksi, vaan kolme miestä, joista yksi seisatti hevosen ja toiset raastoivat Simon kuorman päällä maahan.
— "Hei pojat! Nyt on täällä tekemistä!" huusi Simo kohta, kun vaan näki viskaalien juoksevan metsästä. Samassa juoksivat miehetkin ase kädessä Simolle avuksi. Simo oli pois reestään hangessa ja yksi vahtimestari myiläköi hänen kanssaan siinä koettaen saada käsiä kiinni. Mutta kun semmoinen miesjoukko kiroten ja huutaen juoksi vahtimestarien päälle, niin kääntyi heidän huomionsa tykkönään ryntääjiin ja he jättivät Simon rauhaan. Huomattuaan joukon niin mahdottoman suureksi ja hurjaksi, niin alkoivat he kohta ampua ryntääjien parveen. Mutta se vaan enemmän ärsytti miesten kiukkua ja he, monikin haavoitettuna, sitä hurjemmin ryntäsivät huutaen ja kiroten kurikoineen kankineen ja kiiroineen vahtimestarien kimppuun. Simokin oli sillä aikaa kömpinyt ylös hangesta ja hapuroinut puntarinsa käsiinsä. Silloin alkoi hirveä näytelmä. Ei vahtimestaritkaan joutaneet enään ampumaan, vaan ne sapelit kädessä hakkasivat vihollisiaan minkä ennättivät. — Se neljäs vahtimestari, jonka Simo oli tienviereen potkinut, joutui jo hänkin yhteen kähmään. Hän kanssa alkoi sapelillaan tehdä työtä minkä jaksoi.
Hirmuinen se oli se meteli ja kyllä siinä olisivat vilmeinkin »vahtimestarit tappiolle jääneet. Mutta hätä aina neuvoja keksii. He rupesivat huutamaan "upsyninksman'ia" tulemaan toisten miesten kanssa avuksi heille; vaikka häntä ei ollut tilamaillakaan. Kun "kontrapantsikat" kuulivat, että heillä on vielä apumiehiäkin tulossa, niin he vähä kerrassaan alkoivat pötkiä pakoon. Wiimeisenä liehui Simo puntarinsa kanssa tappelutantereella, vaan viimein sortuivat hänenkin voimansa. Puntari hervahti maahan, ja hän alkoi lakittomin päin juosta korpea myöten pakoon. — Siten jäivät vahtimestarit kolmenkymmenen hevosen isännäksi. He sitoivat kaikki hevoset toistensa perään kiinni ja läksivät ajamaan pois. Kahdelta heistä oli kädet hakattu niin mäsäksi, etteivät kyenneet hevosiakaan ajamaan. Yhdellä oli jalat ja sivut lyöty vaivasiksi. Sitäpaitsi oli heillä millä pienempiä, millä suurempia verihaavoja. — — —
Pakolaiset harhailivat pitkin korpea sinne tänne. Kymmenen miestä heitä oli sattunut yhteen joukkoon. He juoksivat edeltäpäin maantienviereen piiloon ja ryöstivät muutamia hevosia viskaaleilta takaisin. Toiset hevoset ennättivät maantielle, millä viskaalit ennättivät pakoon. — —
Seuratkaamme seurueen komentajaa Simoa. Tappelussa hän oli menettänyt jo lakkinsa silloin, kun hän joutui kuormansa päältä maahan. Sitte olivat viskaalit tappelussa hakanneet hänen päänsä sapeleillaan kaikki haavoja täyteen. Käsivarsissa ja olkapäissä oli hänellä monta haavaa, mutta pahimmat kumminkin olivat pään haavat. Niistä ensin juoksi sanomattomasti verta, ennenkuin pakkanen ne jäädytti paksuun verijäähän. Siten oli hänen päänsä muuttunut suureksi verimöyhkäleeksi, hiuksia ei tuntuun ollenkaan. Tämmöisessä tilassa olisi voimiltaan ja ruumiin rakennukseltaan heikompi mies jo ammoin sortunut, vaan Simo vielä juoksi kovasti korvessa, vaikka hänellä ei enää ollut selvillä, mihin hän juoksi ja mitä varten. Kauvan hän vielä juoksi väsymättä. Wiimein tuli hänen eteensä pieni aukeama, ahon tapainen. Siinä hän huomasi torpan, jonka pienestä yksiruutuisesta ikkunasta viitoitti tuli. Tulta kohden hän suuntasi juoksunsa ja pian olikin torpan tuvan edessä.
Torpan väki oli juuri noussut makaamasta. Isäntä halkoi pärehalkoja "pirkaleiksi" pankon nenässä lattialla. Emäntä seisoi lieden ääressä kohennellen tulta pienen "kiperänokkasensa" alla. Kolme lasta, jotka eivät olleet aamutorkkuja, istuivat paitasäkissä isänsä "pirkaleiden" vieressä odottamassa milloin se hyvä isä joutuisi niiden selästä heille silkkiä kiskomaan. Wanha harmaahapsinen äijä istui perämaalla sänkynsä laidalla, kokottaen nuuskasarveansa peukalonsa selälle.
Ei vielä kukaan torpan väestä ollut käynyt ulkona tällä aamupuhteella. Tukeva ramppi oli vielä viritöksissään yöllistä tietään.
Simo nykäsi ulkoapäin ovea, mutta se ei liikahtanut. "Laskekaa hyvät ihmiset lämmittelemään", sanot Simo hiljaisella rukoilevalla äänellä ja kopisti hieman ovea.
— "Kuka sinä olet", kysyi emäntä.
— "Woi!... voi! voi!»voi! Laskekaa, velikullat, sisään. Wiiskaalit minut tappavat... voi! voi! voi!" vaikeroi Simo.
— "Laske tupaan, olkoon nyt kuka tahansa", käski isäntä.
Silloin emäntä avasikin oven.
— "Woi!... voi! voi! voi! Viskaalit tappavat", voivotteli Simo ja tulla hoiperteli tupaan.
— "Hui!! uh!... nyt syöp'... voi! voi!" kirkuivat lapset ja vilistivät kilpaa uuninpäälle, kun näkivät Simon hirmuisen muodon. Wähän hämmästyivät aikaihmisetkin, kun semmoinen verimöhkäle pölähti tupaan.
— "Kuka sinä olet? ja missä sinä olet tuommoiseksi tullut?", kysyi isäntä Simolta. Waan Simo ei kyennyt muuta sanomaan kuin: "voi!... voi! voi! viskaalit tappaneet minun, voi!... voi! voi!" ja sitte vaipui pitkälleen penkille ja pyörtyi siihen.
Torpan väki kyllä arvasi Simoa sanoista, missä löylyssä hän oli ollut. — Emäntä lämmitti vettä, ja äijä pesi sillä veriä pois Simon päästä. Sitten voiteli hän haavat puuöljyllä ja luki niille verensulkusanoja ja raudan lukuja, syleskeli niihin vielä kolme kertaa ja sitoi ne sitte kiinni liinaisella rievulla. Niin hän teki kaikille haavoille. Wielä kantoi lunta ulkoa ja virutteli sillä Simon päätä ja polvia ja sai hänet siten vähän virkoamaan pyörryksistä. Jo alkoi vähän 'tuntua veren liikettä hänen kasvoissansakin, jotka tähän asti olivat olleet kalmankalpeat.
Sillä aikaa kun Simon haavoja sidottiin, teki emäntä vuoteen kolpitsalle, johon he sitte Simon nostivat.
— "Woi raukkaa!... pitääpäs näet mennä semmoisiin paikkoihin... Kyllä tämä kohta kuolee", sanoi emäntä, kun laski Simoa jaloista kolpitsalle.
— "Sen Jumala yksin tietää, kuoleeko hän vai virkoaa", sanoi äijä.
Siinä loikoi Simo koko sen päivää jäsentäänkään liikuttamatta. Hieno hengitys vaan todisti, että vielä oli elonmerkkiä rinnassa. Seuraavana yönä alkoi veri punottaa poskissa. Weren liikunto eneni enenemistään, ruumis kuumeni jokapaikassa ja Simo alkoi houria minkä mitäkin. Äijällä oli pippuriviinaa pullosessa hyllyn nurkassa. Sitä hän laski muutamia nielauksia Simon suuhun. Se asetti häntä vähän. Senjälkeen hän nukkui rauhallisemmin.
Kovaksi kuumeeksi kääntyi Simon tauti. Hänen täytyi viikkokausi maata torpassa. Torpan vanha vaari ja emäntä hoitivat häntä suurella huolella ja rakkaudella. Wiikon perästä tuntui jo sairas vähän paremmalta. Hän alkoi haluta päästä omaan kotiinsa. Hän ei olisi tahtonut vaivata köyhää torpan perhettä enää kauvemmin. Senvuoksi pyysi hän isäntää saattamaan itseänsä kotiinsa. Ensin isäntä esteli Simon lähdönhommaa, luullen häntä niin heikoksi, ettei hän voisi jaksaa olla re'essä niin kauvaa, vaan kun Simo yhtämittaa pyyn häntä itseään saattamaan, niin viimein hänkin siihen taipui. Isäntä kävi läheisestä kylästä lainaamassa hevosen, kun heillä itsellään ei sitä ollut. Pitkään reslarekeen pani isäntä ensin heiniä ja sitte emäntä laittoi siihen vuoteen. Turkkien sisässä he sitte kantoivat Simon rekeen. Waatteilla ja heinillä he peittivät Simon, ett'ei jäänyt kuin pieni reikä, mistä hän sai hengittää. Näin varustettuna läksivät he sitte aamupuhteella matkalle.
Suurella ikävällä oli Helka lastensa kanssa odottanut isää kotiin, vaan turhaan. Jopa he olivat yhdessä isän tähden monta kyyneltäkin vuodattaneet. Warmasti he luulivat isälle jonkun onnettomuuden tapahtuneen. Monenlaiset sanomat olivat heille tulleet isästä, jotka vaan olivat omiansa lisäämään heidän huoliaan. Jopa kerrottiin täytenä totena vähän aikaa, että "obessikat" olivat Simon ampuneet kuoliaaksi Suomenlahden jäällä. Senjälkeen saapui kumminkin lieventävämpi sanoma, että Simoa oli nähty Pietarissa tavaroitaan myömässä. Nyt Helka ja lapset odottivat varmuudella häntä kohta kotiin, pikku Simo oli jo viikonpäivät joka päivä käynyt isää odottamassa Solansuun Heikistä. Jopa hän tien senkin, miten suuren vehnäleivän isä tuopi. Ja olipa isä sanonut uudet kengätkin tuovansa Simo-pojalleen. Niistä oli pikku Simo käynyt puhumassa naapurissa jo monta kertaa. Olipa hän jo naapurin Hessulle kerskaillutkin kengistään, ett'ei Hessulla muka sitte olekaan sellaisia kenkiä kuin hänellä, kun vaan hänelle tuodaan uudet. — Mutta isä viipyi... Mikä oli viipymiseen syynä, sitä eivät lapset ajatelleet. Vehnäleipä ja uudet kengät, ne vaan heidän mielessään pysyivät. Helkaa jo taas alkoi epäilyttää se pitkällinen viipyminen.
Eräänä iltana istuivat Mikko ja pikku Simo uunin "lesantkalla". He olivat vasta tulleet isää odottamasta Solansuusta. Siinä he istuivat ja haastelivat kaskuja, joita Ruoti-Kaisa oli heille kertonut. Olipa vehnäleipä ja uudet kengätkin puheenaineena. — Äiti tuli piian kanssa läävästä lehmiä illastamasta ja istautui perä-ikkunan viereen ja katsoi siitä ulos.
— "Mikäs pata-saksa sieltä näin myöhään tulee pitkällä reslare'ellä?" sanoi Helka.
Samassa korahtivat re'en jalakset, kun mies ajoi salvaimen sivutse pihaan.
— "Nyt tuli isä!" huusivat yht'aikaa lapset, kun kuulivat hevosmiehen ajavan pihaan ja hyppäsivät ikkunasta katsomaan.
— "Ei olekaan isä... ei tuo ole meidän hevonenkaan... kuka hän lienee", tuumasivat lapset.
Mies tuli tupaan ja kysyi: "Onko miehiä kotona, että tulisivat avuksi nostamaan isäntää tupaan, hän on minun re'essäni hyvin sairaana."
— "Woi Herra Jumala! enkös minä jo aavistanut", huusi Helka itkussa suin ja meni kiireesti pihalle. Lapset seurasivat mukana ja kun he näkivät äitinsä itkevän re'en vieressä, niin hekin yhtyivät samaan virteen. — Renki ja piika tulivat Helkalle ja torpan miehelle avuksi ja yhdessä he sitte kantoivat Simon omaan sänkyynsä.
Pitkästä matkustuksesta kylmässä ilmassa oli sairas taas tullut paljon huonommaksi, ett'ei jaksanut puhuakaan mitään. Torpan isäntä kertoi Helkalle kaikki, miten Simolle oli käynyt. Helka vaan itkeä nyyhkytti koko kertomuksen ajan ja välistä aina moitti tullimiehiä, kun eivät anna ihmisten rauhassa liikkua omilla asioillaan.
Pikku Simo vaan aina tarikehti äitin hameessa kiinni ja tiedusteli
mihin se isän kontti vietiin, missä se suuri vehnäleipä on, ja entäs
ne kengät, mihinkäs ne ovat joutuneet? — Äiti lohdutteli murretulla
mielellä lastansa, että "toisenkerran kun isä tulee Pietarista, niin
sitte hän tuopi lapselleen kengät, oikein 'risintkoiden' kanssa.
Sitte hän tuopi vehnäistä, 'litenskoita' ['litenskoita‘ sana johtuu
venäläisestä sanasta, tarkoittaa makeisia, konvehtia] ja kaikkea
meille... ja sitte kun me työmme vehnästä niin... Nyt hänellä ei
ollut aikaa ostaa." — Helka antoi torpan isännälle vähän särvinainetta
palkaksi Simon hoitamisesta. Talossa syötyänsä ja juotuansa läksi mies
ajamaan kotiansa kohti.XII.
Simon tauti yhä kiihtyi kiihtymistään. Jokainen luuli hänen päivänsä olevan luetut, vaan Jumala oli päättänyt toisin. Pääsiäisen jälkeen alkoi hän parata vähä kerrassaan ja Juhannuksen aikana saattoi hän jo jättää vuoteen. Entiseen hyvään terveyteensä hän ei kumminkaan enää päässyt koskaan.
Kohta sen tappelun jälleen, joka oli tullimiesten, Simon ja hänen palkkalaistensa välillä, seurasi oikeuden tutkinto, jossa koetettiin saada selville, ketkä olivat syyllisiä ja siis rangaistuksen ansanneita. Moni tappelijoista tuomittiinkin vankeuteen; kuka pitemmäksi kuka lyhemmäksi aikaa. Toiset taas pääsivät sakoilla. Simo, joka oli tappelun johtaja, olisi tietysti ansainnut suurimman rangaistuksen, mutta kun hän oli niin heikko sairas, niin lievennettiin hänen rangaistuksensa korkeimpaan sakkoon.
Kun Simolla ei ollut rahaa, millä maksaa sakkoa, niin myötiin häneltä sen suorittamiseksi suurin osa irtainta omaisuutta. Kun hänen velkamiehensä näkivät, että Simo nyt oli jo köyhtymään päin, niin jokainen heistä kiiruhti ensimmäiseksi ottamaan velkaansa takaisin. Sitten vasta nähtiin, miten paljon Simolla oli velkaa. Tavarat myötiin kaikki talosta tarkoin, ja moni velkamies jäi sittenkin aivan ilman. Maatilaa ei myöty. — Siihen meni se rikas Pullin Simo, josta niin paljon puhuttiin. Nyt huomasi Helkakin, että hänen vanhempansa olivat puhuneet totta. Nyt hän tunsi tarkoin, mihin talon varat olivat menneet. Waan kenenkäs syy? — — —
Katkerata se oli ollut Helkasta ensipäästä ajatella, että he olisivat köyhät. Mutta kaikkeenhan sitä ihminen taipuu. Wähän kerrassaan hänkin tottui elämään köyhien tavalla. Ei ollut enää piikaa eikä renkiä tarvis. Jopa isäntä ja emäntä itsekin joutivat päiväläisiksi, hankkimaan siten elatusta lapsilleen. — Helka opetteli hierojaksi ja sillä virallaan hän elättikin oikein hyvästi itsensä ja lapsensa, joita jo oli kolme; niistä vanhin jo kykeni itsekin pieniä askareita toimittamaan, joten hän jo osaksi itse hankki elatustaan. Simon pyytölöistä ei paljon joutanut perheen elatukseen. Hän kun ei ollut tottunut lapsuudestaan asti työtä tekemään, niin ei hän tahtonut siihen tottua vanhanakaan. Jos hän muutaman ruplan millä tavalla sai, niin alkoi hän kohta sillä käydä konsa mitäkin kauppaa. Wälistä hän niillä kaupoillaan oikein vähin saisin, vaan toisinaan taas ne voitot menivät kaksinkertaisesti takaisin, joko epäedullisilla kaupoilla tahi juomatiloissa, joista Simo ei köyhänäkään luopunut.
Olisi luullut Simon jättävän jo koko "kontrapantin" vedon, kun hän oli saanut sitä tehdessään niin monta vaaraa ja vahinkoa kärsiä, vaan hän ei siitä raatsinut luopua. Se oli pinttynyt hänelle tavaksi, josta ei ollut niinkään helppo irti päästä. Hänen luonteensakin oli elämän kovissa rautakourissa tullut niin karaistuksi, ettei se lii'oin peljännyt mitään vaaraa. Koetella vaan pitää! Kävi kuinka tahansa!...
Usein oli hän joutumassa pulaan, vaan aina vaara opetti häntä sukkelammaksi, hän aina säilytti keinonsa, millä viiineisestä tempusta luiskahti lävitse. Tullimiesten kanssa hän oli silmäin edessä paraimpia ystäviä, mutta seläntakana hänellä aina oli nyrkki puristettuna. Jo kartanolla mennessään heidän taloonsa, hän lakki kädessä ensimmäiset kumarrukset teki. Ja sitte kun sisään pääsi, niin sitte ne kumarrukset yhä vaan syvenivät, hyvä ettei Simolta otsa siltaan kolahtanut. Usein hänellä oli tullimiehille asioita lukemattomia, jos minkinlaisia. Hän heiltä osteli yhtä ja toista ja taas myöskenteli omia tavaroitaan. Hänellä tosin ei ollut myömistä pennin edestä, eikä taas penniäkään taskussa, millä olisi jotain ostanut, mutia se olikin vaan sellainen kepponen. Sillä aikaa kun hän itse tullimiesten hauskuudeksi kumarteli heidän edessään ja pieksi kieltänsä monenmoisilla turhilla loruillaan, niin sillä aikaa joku palkanmies kantoi sokuri- tahi teelehti-taakan rauhassa rajan ylitse.
Kun Simon vanhin poika jo alkoi liikkeesen kyetä, niin kohta isä rupesi häntä opettamaan omaan ammattiinsa. — Hän oli saanut sen verran rahoja kokoon, millä sai ostetuksi halpahintaisen hevosen. Nyt sopi siis taas liikettä laajentaa. Tähän asti oli hän vaan tavaroitaan kulettanut selkäkuormissa, vaan nyt sopi ruveta hevosen kanssa liikkumaan. Nyt sopi taas alkaa se vanha suolarahti. Mutta nyt hän ei enää ruvennutkaan entisellä varomattomalla tavalla toimeensa. Aika oli tuonut mukanansa parempia keinoja. Hän ei lähtenytkään enään suolaa vetämään pitkällä reslare'ellä, talonpoikain tavoin. Sillä eihän niillä talonpojilla mitään puolta ole, poishan heiltä otetaan suolat sekä hevoset. Ja saapihan sitä talonpoikana olla aina, oli Simo tuumannut. Senvuoksi päätti hän nyt ruveta herrasmieheksi. Hän hankki suuren koppelore'en. Koppelon pohjalle hän latoi suolasäkit ja peitti ne hyvästi heinillä ja päällimmäiseksi hän levitti karhun nahkan, niinkuin on muillakin herroilla. Hyvän aisakellon hän hankki aisaan, mikä jo kaukaa ilmaisi, että herra tässä koppelissa ajaa, eikä suinkaan mikään suolanvetäjä. Poikansa pani hän "kuskilaudalle" hevosta ajamaan ja itse hän istuskeli koppelissa karhunnahan päällä, niinkuin muutkin suuret herrat. — Tämä neuvo auttoi. Ei tullimiehet nyt yhtään kertaa seisattaneet häntä tiellä. Päinvastoin käänsivät hyvin nöyrästi tiepuoleen, kun vaan kaukaa näkivät koppelo-herran tulevan. Jos vielä kuka kähnysteli tiepuoleen kääntäessään, niin sitä aina Simo koppelostaan haukkui hyvin äreästi ruotsin voittoisella puheenparrella. Jos pojalta kuka kysyi, ketä herraa hän kyyditsi, niin sai hän joka matkalla erilaisen vastauksen. Konsa hän sanoi kyyditsevänsä maaherraa, konsa ruununvoutia, konsa rovastia, konsa mitäkin virkamiestä, jota hän vaan piti sen arvoisena, että kannattaa koppelissa ajaa. — Wiimein tämä hyvä herraskyyti Simolta lopetettiin, Tullimiehet saivat asiasta vihiä ja rupesivat jo hätyyttelemään koppeliherraakin, joten Simon täytyi hyljätä koko keino. Tästä erinomaisesta neuvokkaisuudesta sai Simo sekä hänen poikansa kansalaisiltaan kunnianimen. Simo nimitettiin "herra Simoksi" ja poika "herra kuskariksi".
Wielä niitä keinoja Simolla sentään piisasi... Kerran tuli "obessikkain" päällikkö Simon kotiin. Simo taas palveli häntä parhaan ymmärryksensä jälkeen. — Hyvän aikaa kestitystä hyväkseen käytettyänsä alkoi vieras pyytää Simoa olemaan hyvän ja saattamaan häntä pois.
— "Olkaa aamuun asti, niin sitte minä lähden saattamaan", sanoi Simo erinomaisen nöyränä.
Wähän ensin vastustettuaan suostui vieras viimein Simon ehdotukseen. Yön aikana laittoi Simo re'en istumien sijalle kaksi pientä lekkeriä rommia ja kaksi pakkaa "sitsiä" ja peitti ne tarkasti heinillä. — Aamusella lähdettiin matkaan. Simo käänsi hevosen portaiden eteen, levitti täkin re'en päälle ja kumarteli hattu kourassa tunnetulla tavallansa vieraansa mieliksi. — "Ohhoh! miten korkea on istuin. Mitä sulla on tämmöinen kuorma?" sanoi vieras ja nykäsi kädellään täkin alusta.
— "No ei mitään, kyllä tässä mennään. Minä viivyn siellä yötä, niin panin heiniä tähän istumille vähän runsaammasti... Olkaa niin hyvä istukaa"... kiirehti Simo selittämään.
— "Yhdentekevä", sanoi vieras, ja sitte he läksivät ajamaan.
Päästyänsä rajan yli katkesi Simon re'estä rauta, kääntyi käppyrään jalaksen alle ja rupesi kovasti karrittamaan. — "Mikä siellä niin karrittaa?" kysyi vieras. — "Mikä lienee naula vähän pitemmällä... ei siinä mitään... kyllä tässä sentään mennään." — "Käännetään reki alassuin ja otetaan se naula pois karrittamasta."
— "Ei huoli... enhän minä käy nyt tässä viivyttelemään. Kohta päästään tuonne lasisavotalle, niin siellä minä sitte korjaan"... sanoi Simo lyöden vaan hevoistaan ja ajoi kiiruusti eteenpäin.
Päästyänsä "savotalle" meni "obessikkain" päällikkö "savotan" isännän luo. Sillä aikaa Simo möi tavaransa lasitehtaan työmiehille ja oikasi rekensä raudan. — Kun he siitä taas lähtivät etemmäksi, niin sanoi "obessikkain" päällikkö Simolle: "mihinkäs sinä nyt olet pannut kuormasi, kun tässä re'essä on nyt näin väljää?"
— "Se tämä tuota... minun hevoseni on semmoinen lekkerimaha, että se söi niistä heinistä enimmät puolet. Jätin minä vähän niitä takatuloksikin." — "Elä vaan valehtele! Sinulla oli jotain kiellettyä tavaraa", puristeli päällikkö Simoa.
— "Kah ihmettä! mitäs minä siitä valehtelisin", sanoi Simo hyvin totisena. — Tähän päättyi kinasteleminen heidän välillään ja Simo saattoi "sedakkansa" päähän asti.
Petti hän kerran Suomalaisen vahtimestarinkin. Hän läksi kyyditsemään erästä vahtimestaria Wiipuriin ja pani tupakkakulin rekensä pohjalle. Eihän vahtimestarille mennyt sitä tuumaa päähän, että olisi ruvennut omaa kyytimiestänsä "visintieraamaan." Niinpä tulivat he rauhassa Wiipuriin asti, tullipiirin kadulla ajaessaan sanoi Simo vahtimestarille: "nousepas vähän pois reestä; sinun allasi on piiska, jota kaupungista ajaessani tarvitsen." — Kun vahtimestari nousi re'estä kadulle, otti Simo piiskan käteensä ja sanoi vahtimestarille: "vuottele minua vähän aikaa, minä käyn myömässä tupakkakulini" ja samassa löi läimäytti piiskalla hevostaan ja ajoi täyttä vauhtia matkaansa. Wahtimestari jäi itsekseen astuskentelemaan kadulle ja kiroilemaan Simon petosta.
Tämmöistä elinkeinoa se Simo harjoitti monta kymmentä vuotta. Eipä hänestä muu työnteko maksanutkaan mitään... "Eläähän sitä ihminen helpommallakin... Kauppahan se auttaa, vaan ei rengin virka", oli Simo tuumannut. Mutta eipä tuo Simon elinkeino ollut niintään helppoa, vaikka hän itsekin luuli sitä helpommaksi muuta työntekoa. Hän oli siihen niin kiintynyt sielustaan ja mielestään, ettei hän tämän ilman kannen alta enää sen parempaa tointa voinut havaita. Se alituinen liikkeellä olo, hyvällä sekä huonolla jäällä, yöllä sekä päivällä, konsa palavaan pakahtumaisillaan, konsa taas pakkasen kouriin kohmettumaisillaan, niin se masensi vahvatkin voimat. Simon täytyi jättää kaikki kauppahommat sekä muutkin hommat sikseen. Alituisesta tarkasta katsomisesta pimeässä ja tuulessa tulivat hänen silmänsä niin kipeiksi, ettei hän enään alkanut nähdä kävelläkään. Sen lisäksi vaivasi häntä vielä hirmuinen luun kivistys, joka teki lopun kaikista hänen pienimmistäkin liikkeistään. Ei saanut hän moneen aikaan unta silmäänsä. Ei hänen ollut hyvä istua, eikä astua; rauhaa ei hän löytänyt mistään. — Tästä tuskasta lakastuivat kaikki hänen ruumiinvoimansa. Kalpeana kuin kuoleman kuva viehkuroi hän tuskissaan sängyssänsä laidasta lataan, huonojen vaateretkujen päällä. — Helka itki lapsineen sängyn ääressä, voimatta lieventää rakastettunsa kauheita tuskia. Lusikka vettä ja palanen leipää, ne olivat ne ainoat mitä hän voi tarjota kurjalle puolisolleen. Muuta lohdutusta ei hän voinut antaa. Ei yksikään lohdutuksen sana voinut mitään auttaa, sillä sairas ei ymmärtänyt hänen lohduttavaisia taitojaan. Hänen hengenvoimania olivat sortuneet samanlaiseen rappiotilaan kuin ruumiin voimatkin. — Alituinen valehteleminen, liehakoitseminen ja lähimmäisen pettäminen oli vähitellen tukehduttanut Simolta kaikki paremmat tunteet. Ei hänellä ollut enään mitään pyhää. Kaikki oli yhdenarvoista. — Eli miten eli, kunhan vaan päivä kului iltaan. — Tämmöisissä oloissa tylsistyi hänen järkensä vähän kerrassaan, joten se ei enää kyennyt eroittamaan hyvää pahasta. Järki katosi. Mielettömänä hän kiemuroi tilallaan tuskissansa. — Tämmöisessä haaksirikossa vaikeroi Simon ruumis sekä sielu. Ei ollut pelastajata, jonka hän olisi tuntenut ja johon hän olisi voinut turvautua. Ei ollut voimaa enää huutaa apua. Hätä oli sanomaton. — — —
Kun kevät-aurinko kirkkaasti säteili vihreän ruohon peittämälle aholle, leivonen kauniisti liverteli korkealla sinisellä taivaalla ja koivut seisoivat tyyninä ja juhlallisina vihreässä kesäpuvussaan, niin silloin seisoi pienoinen joukko ihmisiä vihreällä hautausmaalla, avoimen haudan ympärillä. Hiljaan nuorien varassa vaipui Simon muste arkku alas haudan pohjaan. — Juhlallisina seisoivat miehet haudan partaalla, hatut leuvan alla. Waimot nyyhkyttivät etempänä, pidellen nenäliinaa suunsa edessä. Pappi siunasi haudan ja lukkari lauloi värssyn. Kolme kertaa viskasivat kukin kourallansa ruskeaa multaa mustalle kirstulle. Lapiot kädessä nuoret miehet täyttivät haudan. Kaikki poistuivat hiljaan haudalta. Haudankaivaja pani viimeiset turpeet ristin juurelle ja sanoi: "lepää rauhassa", ja hänkin poistui. — Kirkon kello pamahti... Kaikuna sen ääni kulki kukkulalta kukkulalle, mäeltä mäelle. Sen ääni juurikuin matki haudankaivajan sanoja: "rauhasta", "rauhassa", "lepää rauhassa." — Niin, löysikö hän nyt rauhan — —?
XIII.
Talven työstä oli vanhan kappalaisen rinta ahdistunut kovin ahtaaksi. Hartioita painoi ja yskiä täytyi katkeamatta. Hän ajatteli keinoa, joka voisi auttaa tästä vaivasta. Waikka kelle ystävälleen puhui vaivastaan, niin kaikki kehoittivat häntä hierottamaan itseään hyvällä hierojalla. Se oli uusi parannustapa, jota vanha kappalainen ei alussa ottanut uskoaksensa, sillä hän oli yliopistossa ollessaan lukenut lääketiedettä, aikoen lääkäriksi, ja silloin hieromista ei suvaittu. Kun ei kumminkaan tullut muista parannuskeinoista apua, niin päätti hän kumminkin koetteeksi yhden kerran hierottaa. Kutsui hierojaksi entisen Pullin Helkan, jota ei enää nyt nimitettykään sillä nimellä. Mökin Helkaksi häntä nyt sanottiin, asuntonsa mukaan. Helkaa kehuttiin seudun paraimmaksi hierojaksi. — Eukko tuli kohta, kun vaan oli saanut sanan. Itse hän lämmitti saunan ja laittoi kaikki valmiiksi, ja sitte ei auttanut muuta kuin kappalaisen täytyi mennä eukon kouriin. Uskollisesti se eukko virkaansa toimittikin. Wielä oli voimaa vanhoissa ja laihoissa peukaloissa. Oikein älähtämään toisinaan teki kappalaisen mieli. — Työnsä alettua alkoi hän kohta haastaa rupattaa minkä kerkesi, joka kuuluu olevan kaikilla hierojilla omituisena tapana. Ensin puheli hän hyvästä kesän tulosta, leipäkeskestä ja monista muista päivänkysymyksistä, jott'ei hierottavan tarvinnut vielä sanaakaan sanoa. Wiimein näytti hänestä keskustelu käyvän liian yksipuoliseksi. Senvuoksi hän alkoi kysellä kappalaisen elämänvaiheita, missä hän muka oli syntynyt, vieläkö hänellä on kotipaikkaa yhtä ja toista semmoista. Kappalainen koetti parhaan taitonsa mutaan tyydyttää eukon uteliaisuutta ja kertomuksen lopussa kysyi Helkalta: "miksikäs teitä sanotaan myöskin Helkaksi, eihän teitä ennen ole niin kutsuttu?"
— "Ne rupesivat minua sillä nimellä huutamaan, kun muutin mieheni kuoltua mökkiin, missä nyt asun."
— "Miksikäs te ette miehenne kuoleman jälkeen asunut kotonanne, kun muutitte siihen huonoon mökkiin?"
— "Miksi sitä, veikkonen kirkk'herra, ei olis' asuttu, kuin vaan olis' siinä annettu olla, vaan eihän sitä köyhillä orvoilla ole puolta. Sitä täytyy mennä sinne, minne vaan käsketään... Hyvä minun sentään on ollut tässä mökissäkin olla. Siinäpähän olen saattanut lapseni jalalle."
— "Miten teille sitte kävi miehenne kuoleman jälkeen, kertokaapas minulle, olis' hauska kuulla?" kyseli kappalainen vuorostaan.
— "Tietäähän sen, miten köyhille käypi... Mieheni kun kuoli Juhannuksen päivän aikana, niin minä jäin lapsineni niin tyhjäksi, ettei ollut leivän palaa, mitä syömään käydä. Ei muuta kuin minä kävin naapurin emännältä pyytämässä kehräämistä ja sillä tavoin aina vähän sain leipää lapsilleni. Wälistä kävin hieromassa ja niin aina väkyröitin eteenpäin sen kesää... Oli meillä silloin vähän kylvetty ruista sekä kauraa maahan, niistä toivoin saavani talven leivän. — Ei sitä silloin joutanut Jumalan viljaa hukkaan panna. Monta kertaa piti mennä työlle ja olla iltaan asti suurustakaan maistamatta. Woi sentään!... kaikkihan sitä on saanut nähdä. Jo oli minulla kylläki, vaan silloin kuin en osannut pitää Jumalan lahjaa oikeassa arvossaan, niin näytti Jumala senkin ajan, jotta sitä ei ollutkaan.
"Wanhin poika, Mikko nimeltään, mikä jo olisi vähän kyennyt töissä auttelemaan, meni isänsä jälkeen hautaan. Justiin oli ummelleen kaksi viikkoa isänsä ja pojan kuoleman välillä... Se poika-raiska olikin jo hyvin kivuloinen siitä asti, kun kovin pienenä rupesi isänsä kanssa kulkemaan kauppamatkoilla. — — Niin jäin tyhjäksi mieheni kuoleman jälkeen, ettei ollut muuta kuin kaksi alastonta lasta ja muutamia pahanpäiväisiä vaateretkuja päälläni. Niin tarkkaan oli täytynyt vaatteetkin hukata leivän eteen mieheni ja poikani sairauden aikana. Siinä sitä sieti neuvotella ennenkuin vähänkin rupesi eteenpäin pääsemään.
"Yhdenkin kerran, kun menin lapsineni leikkaamaan kauraa, niin kuusikymmentä viisikkoa sipasin leivän palaakaan maistamatta. Tulin sitte sieltä pois, yks' laps' oli selässäni, toinen sylissä ja kolmas vielä syntymättä. Niinikään tulla rumpsutin kotiin hyvin kiireesti. Ajattelin mennä naapurin emännältä pyytämään vähän leipää... vaan enpä joutunuttaan. Wähän ajan perästä syntyi tyttö. — Sitten vasta, kun olin sen korjannut, joudin itselleni leipää hankkimaan. Oli minulla kaksi kanan munaa, ne vein naapurin emännälle. Hän antoi minulle niistä pienen kaaliaiskakun ja pani vielä hyvästä sydämmestään pienen palan voita päälle...
"Woi sentään! kirkk'herra, kun se oli minusta hyvää... Se kakku oli minusta paljon kalliimpi, kuin ne monet elosalvot, joita minulla oli ennen ollut. Itkin monet kyyneleet ennenkuin kykenin siitä muruistakaan panemaan suuhuni. Luvin kaikki luvut, mitä suinkin osasin, itkin ja kiitin Jumalaa että oli minulle kiittämättömälle lapselleen vielä armostansa antanut leipäpalasen. Sitte jaoin siitä lapsilleni ja söin itseki... ja itkin. — Syötyäni luin taas monet ruokaluvut, jotka, polonen, olin monet kerrat ennen kyllyyden päivinä tykkönään unohtanut... Woi, voi, kirkk'herra, niitä päiviä!... Kaikista on vaan hyvä Jumala auttanut." —
Tässä keskeytyi vanhuksen puhe, hänen äänensä väräji ja kirkkaat kyyneleet vierivät hänen silmistään, pitkin nenän kupeissa olevia ryppyjä myöten. — Tämä vanhuksen kertominen ja hänen liikutuksensa, se muistutti kappalaisellekin menneitä aikoja. Juohtui hänen mieleensä, kuinka huttuvesi kiehua ropisti liedellä ja kuinka hän pikku veljiensä ja sisariensa sekä äitinsä kansia ikävällä odotti isää, joka oli mennyt lainaksi pyytämään eräältä kauppiaalta jauhoja. Monta kertaa oli hän juossut kujasilla katsomassa, eikö isää jo näy tulevan. Ja kun isä viimein tuli, niin oli heidän ilonsa sanomaton. Maukkaasti ne lapset sitte söivät huttua, jota äiti kantoi kivivadissa heille penkin nenälle. — "En muista josko muistin silloin panna syömään käydessäni käsiänikään ristiin... ammonka siinä ei ollut lukemisen aikaa"... ajatteli kappalainen itsekseen. Sen ajatteleminen täytti hänen rintansa erinomaisilla tunteilla. Hänkin tunsi kyyneleen herahtaneen silmistänsä. Hän kääntyi kohta seinään päin ja pyyhkäsi käden selkämällä silmänsä kuivaksi ja kysyi vanhukselta: "mitenkäs Teille sitten kävi?"
— "No sitten", jatkoi vanhus, "hyvät naapurit toivat minulle vähän ruokaneuvoja. Minä kävin Huuhtasen isännältä pyytämässä saunaa lainaksi. Metsästä sitte hain puut, lämmitin sen ja menin sinne asumaan. Kaksi viikkoa olin heidän saunassaan. Mutta tuo hyvä isäntä otti minulta vuokran siltäkin ajalta, vaikka aina omilla puillani lämmitin. Kuusikymmentä kuhilasta ruista piti minut leikata saunan hyyristä... Woi sentään miten sekin isäntä maailman tavaraa ahmusi, mutta eipä noita hänelläkään mukaan pantu. Niin! hän on jo niistä vastaamassa, milloin tulenee meidän vuoro... Jumalahan sen yksin tietää."
— "Mitenkäs Te sitte elitte?" kysyi kappalainen taas eukolta, kun hän keskeytti kertomuksensa.
— "Sitten ne taas tulivatkin kovat ajat. Mies vainaan velkamiehet rupesivat minulta ottamaan pois niitä vähiäkin viljoja, joita kesällä kasvoi. Sitten olisin minä jäänyt lapsineni leipäpalatta pakkasen käsiin. H———n pitäjän entisen kappalaisen tyttärien velasta kävi vallesmanni arvaamassa kaikki viljat ja lupasi ne myödä kahden viikon perästä, jos vaan en rahoja saisi. Minulle silloin häiskähti hätä käteen, jotta mitä nyt tehdä. — Wiimein päätin lähteä niiltä papin ryökkinöiltä pyytämään armoa ja sillä tiellä käydä Wiipurin markkinoilta suolaa saamassa ja jotain särvinaineitakin talveksi. Senvuoksi kävin pyytämässä miesvainaani sedän pojilta hevosen; panin kolme tynnöriä kauroja kärrille ja läksin muiden markkinamiesten mukana matkalle. Kaikki nauroivat minulle. Kuka vaan vastaan tuli tahi ajoi sivuitseni, niin kaikki sanoivat: 'eikös ämmä käy hevosia vaihtamaan.' — 'Wielä... lossakkia...' sanoin ja ajoin vaan eteenpäin. En minä ennättänyt perille niiden markkinamiesten kanssa, joiden kanssa läksin, sillä minun hevoseni oli hyvin huono, eikä jaksanut seurata toisia. Samoihin paikkoihin kumminkin aina käytiin yöksi ja syöttämään, missä he sanoivat käyvänsä. Eräänä iltanakin oli oikein pimeä, ettei nähnyt silmään pistää. Toiset jättivät minun ja minä jäin yksinäni salon keskelle nykittämään sitä huonoa hevosta. Waan onnellisesti minä sentään pääsin viimeinkin siihen yötaloon, mihin toisetkin olivat menneet. Siellä jo kaikki nukkuivat. Minä riisuin hevosen kujamaalla ja panin syömään rattailta. Menin tupaan. Se oli niin täynnä... niin täynnä markkinamiehiä kuin suinkin veti ja mahtui. Lattia oli ladottu laidasta laitaan makaajia täyteen juuri kuin halkoja. Penkit samaten. Minä panin eväskonttini pankon alle, vedin reunamaisten makaajien alta olkia lisäksi alleni ja kykistyin siihen konttini viereen... Waan ei minulla siinä tullut uni silmään. Kaikellaiset ajatukset silloin tulivat mieleeni... Alkoi minua huolestuttaa hevos-raiska, kun se oli niin märkänä ja viluisena. Mitenkähän se on? Se ajatus ei lähtenyt mielestäni, vaikka kuinka olisin synnytellyt unta silmääni. Wiimein nousin ja menin katsomaan hevosta. Woi, kun säikähdin! hevonen oli kärrin aisojen välissä ja ihka selällään, vähän vaan köräji enään henkeä sisässä. Minä juoksin tupaan ja sanoin: 'hyvät miehet, lähtekää auttamaan veikkoset minua, minun hevoseni kuolee.'
"'Mikä sen tappaa?' sanoi yksi reunalla makaajista. — 'Se on kaatunut karrin aisojen väliin', sanoin minä.
"Silloin hyppäsi kaksi miestä avukseni ja nostivat hevoisen seisoalleen. — Siihen se minun uneni sitte selkkautui. En uskaltanut nukkua koko yössä. Wähän päästä aina juoksin hevosta katsomassa... Wiimein tuli aamu ja minä taas läksin muiden mukana nykittämään edelleen. —
"Markkinoilla möin kaurat ja rahoilla ostin säkin suoloja ja sian. Sitten läksin pyrkimään takaisin päin. — Mutta se vasta oli matkan tekoa. Sikaa en saanut kärrille hyvästi kiinni köytetyksi. Täytyi toisella kädellä syyhyttää sikaa ja toisella kädellä ajaa hevosta. Tullessanikin jäin monta kertaa ajamaan yksinäni pilkkopimeässä synkillä saloilla... Woi kun minua silloin pelotti! Sika välistä vinkui ja kompuroi rattailla ja pyrki hyppäämään maahan. Olisi pitänyt sikaa syyhyttää ja hevosta ajaa; siinä oli kiirettä myydäkkin... Hevon kompurakin vielä pelkäsi. — Hyvästi minä kuitenkin pääsin... ei mitään vaaraa tapahtunut...
"Kun aamusella vähän päivää alkoi tuntua saavuin kappalaisen ryökkinöiden pihalle. Kun sidoin hevostani portin pihtipieleen ja maanittelin sikaa pysymään kärryillä, niin toinen ryökkinä astui juuri pihalla rappusille päin. Minä tein sille hyviä huomenta ja aloin selitellä asiatani, vaan ei se ollut kuulevinaankaan, astui vaan sisään. Jo jäyvähti sydämmeni, että näinköhän huonosti minulle käypikin... Menin kumminkin kyökkiin ja kysyin piialta, josko ryökkinät ovat valveella. Hän kävi katsomassa toisessa kamarissa ja käski minua sitte menemään sinne. Minä menin paikalla. Ryökkinät olivat juuri aamukahviaan juomassa. Minä aloin heille paipatella pahojani. Itkin ja rukoilin heiltä armoa. Kerroin kaikki minun asiani ja minkälaisessa tilasta olin. — Alkoi kuulua samassa koiran haukunta. 'Eiköhän tuo karkota minun kärriltäni sikaa', älähdin ja töytäsin katsomaan ikkunasta. — 'Nyt on pahuus... mut kyllä minä sulle näytän', huusin ja juoksin koiran peliin. Se hulttio haukkua tärväsi kärrien vieressä ja sika vaan seisoi kärrillä harja pystyssä. Mut kun minä tapasin kyökin edestä korennon ja sillä oikein väläytin sitä kintuille, niin kyllä se korjasi siitä luunsa pian, Taas syyhyttelin sikaa ja sain sen loikomaan kärrille, ja sitte läksin menemään taas ryökkinöiden luo. Pääsin kyökkiin asti, niin jo alkoi taas haukkuminen kuulua. Minä taas sen peliin. Sika ennätti jo putkahtaa maahan ja alkoi juosta koiraa pakoon... koira perästä... minä sen perästä. En kumminkaan saanut sikaa kiinni, ennenkuin piika toi ämpärillä juomista. Sitte rengin kanssa nostimme sian kärrille ja hän antoi minulle sitte nuoran pään, millä köytin sian paremmin kiinni. Sitte menin taas ryökkinöiden luokse. Heistä oli se minun hätäni niin lustia, että tahtoivat nauraa itsensä kuoliaaksi. — Kun taas aloin heitä rukoilla, niin antoi toinen ryökkinä minulle paperipalasen ja sanoi: 'mene nyt matkaasi ja vie tämä paperi teidän vallesmannille.'
"Sitte minä läksin ajamaan ja ajattelin, että mitähän ne tähän paperilappuun lienevät kirjoittaneet. Pyysin kaikkia vastaantulijoita lukemaan sitä, vaan ei niistä moni sattunut osaamaan. Yksi olis' osannut lukea, vaan se sanoi, ettei hän rupea availemaan vallesmannin kirjettä.
"Jo oli illansuu, kun saavuin vallesmanniin. Annoin hänelle kohta sen ryökkinän kirjan. Hän kun vähän aikaa sitä katseli, niin sanoi minulle, että 'ne ryökkinät eivät enää sinulta velo mitään, ainoastaan vallesmannin vaivat käskevät maksamaan.' — Siitä minulle hyvämieli näppiin ja luvin kiitoksia vallesmannille ja ryökkinöille vielä maantiellä tullessanikin...
"Sillä tavalla, kirkk'herra-veikkonen, on minun pitänyt pyrkiä eteenpäin. Minkäs sille taisi... kärsiähän se täytyi, kun Jumala oli minulle sellaisen kohtalon määrännyt. Omilla töilläni olin kaikki rasitukset ansainnut, ei niissä ollut nureksimiseen syytä...
"Sitten kun minä vähän aikaa elää rentuloin konnun kanssa, niin Hiirelän lautamies pani tuumansa tukkuun herrojen kanssa ja otti minulta konnun pois; ihka niin 'pes'kopekatta'. Sitten minä puuhasin siihen solansuuhun sen mökin, missä nyt olen asunut."
— "Mitenkäs nyt olette jaksanut?" kysyi vielä kappalainen.
— "Jumalalle kiitos! nyt olen elänyt oikein hyvästi. Olen aina sen jaksanut pyytää, minkä olen tarvinnutkin. Lapsieni vastuksina en vielä ole ollut päivääkään. Enkä hyvin muidenkaan vastuksina. Rauhassa olen oman mökkini nurkassa syönyt mitä olen saanut.
"Kyllä ne nyt lapsenikin tulevat toimeen. Jo on nuorin tyttäreni kappaleen toistakymmentä vuotta palveluksella tienannut leipänsä, niin kyllä se jo itsestään huolen pitää, Jumalalle kiitos, nuorimmalla pojallanihan tuota nyt olis' millä minua elättääki, vaan en vielä ole ollut niin tarpeessa, että olisin pakoitettu häneen turvautumaan. Kyllähän ne ovat ovat lapseni, vaan kun näin vanhaksi elää, eikä enää ala olla töistä sanottavaa, niin sitä tulee tielle omille lapsilleenkin, aikaa sitte vieraammille. Marttikin kun on mennyt toiseen taloon mieheksi, niin vaikka hän mielestään elättäisikin minua, niin miniä kohta rienaasi häntä siitä, että eukkonsa tavaraa vaan siten tuhlaa. Pahat puheet vaan syntyisivät. — Simo tuli isäkseen. Ei hänestä tämä tavallinen maamiehen työ luokastanut. Kauppaa hän kävi, vaan nyt on ollut jo Pietarissa toistakymmentä vuotta. En ole saanut mitään tietoja... miten elänee. Ei taida nämä silmät nähdä koko poikaa", haasteli eukko väräjävällä äänellään. Itku esti pitemmälle puhumisen.
— "Oli miten tahansa, vaan kyllähän lapset ovat velvolliset elättämään vanhempansa", vakuutti kappalainen.
— "Taitaneehan se niinkin olla, vaan en minä ole vielä sitä tarvinnut ja hyvä olis' kun ennättävin kuolla etten vastakaan tarvitsisi ja jäisi kenenkään vastukseksi.
"Tässä yhtenä vuonna pääsiäisenä oli oikein kova tuisku. Silloin yhtenä yönä peitti tuisku mökkini kokonaan lumivuoren sisään. Aamusella kuin nousin, niin ikkunasta ei nähnyt mitään ulos. Koetin avata ovea auki, vaan se ei ehkes pytskähtänytkään. Silloin ajattelin, että joko nyt lienevät viimeiset ajat käsissä. Mutta niin ei vielä ollut. Naapurin pojat huomasivat, että mökkini oli hangessa näkymättömässä. He rupesivat sitä lapioimaan näkyviin. Koko päivän lapioivat kolmen kesken, ennenkuin saivat oven auki mökistäni... Kaikki olen katala nähnyt, kokenut kovaosanen."
— "Minkästähden te menitte naimisiin niin kunnottomalle miehelle? Ettekö tuntenut häntä? vai pakotettiinko teitä menemään?" kysyi kappalainen.
— "Ei minua kukaan pakoittanut. Wanhempani antoivat minulle vapaan vallan. Kyllähän he ensin vähän estelivätkin, vaan ei tullut silloin heitä totelluksi. 'Nuoruus on hulluus'. Minäkin syntinen ajoin vaan maailman tavarata ja kunniaa perästä, niin sentään se huonosti kävikin. Simo-vainaa kun oli silloin komia poika ja rikas, sekä pääsin paikalla emännäksi, niin en huolinut, vaikka mitä pahaa hänestä olisi haastettu, menin vaan. Luulin kaikki semmoiset pahat puheet lähteneen kateudesta ja panettelemisen halusta, vasta myöhemmin tulin huomaamaan, että oli niissä puheissa paljon perääkin. Waan se oli sitte jo liian myöhäistä, ruveta sitä ajattelemaan."
— "Niin, siitä sen nyt huomaa, ettei rikkauteen voi turvata. Teidän miehenne oli rikas, missä rikkaus nyt on? Se häviää niinkuin varjo, kun ei Jumalan siunaus ole sen kanssa. Se väärä penninki viepi suorankin. Simon tikkaus ei ollut rehellisesti ansaittu, senvuoksi sille niin kävikin. Olisit kukaties ollut paljon onnellisempi, kun olisit mennyt vaimoksi jollekin ahkeralle, vaikka köyhemmällekin miehelle, mikä olisi rehellisellä työllä hankkinut jokapäiväisen toimeentulonsa. Semmoisen rehellisen kilvoittelemisen kanssa on aina Hertan siunauskin ja Herran siunaushan tekee rikkaaksi ilman vaivatta. — Surkeata on nähdä, kun niin usein solmitaan avioliittoja kevytmielisesti rikkauden, kauneuden ja muitten semmoisten häilyvien perustusten nojaan. Ne kun häviävät, usein ennemmin kuin luullaankaan, niin silloin on onneton avioliitto käsissä. Tyytymättömyys, surut ja murheet ja pettymys toiveissa tekevät elämän raskaaksi, sekä antavat aihetta onnettomuuteen ajassa, sekä ijankaikkisuudessa."
— "Niinhän se on. Kyllähän se on totta. Mutta sitä nuorena ei tule ajatelluksi niin pitkälle. Minuakin toki tämä nykyinen Korpelan isäntä (taloa nimitettiin yhä edelleen entisen isännän nimellä)... taitanettehan te tuntea hänen... mikä nyt on kunnan esimies ja kaikki. Hän oli jo silloin hyvin siivo ja siisti mies, vaan kun hän oli minun isälläni renkinä, niin mitä sitä rengin eukoksi olisi ruvennut. Koko pitäjähän sitä olisi muka nauranut. — Matti oli silloin hyvin pahoillaan. Ei sanonut muita ketään huolivansa, jos ei minua saa. Eikä tuo ol ottanutkaan. Yksinään vaan hallitsee, ilman emännättä, semmoista suurta taloa... Sanotaan olevan nyt hyvin rikkaan. Rahatkin kuuluvat olevan 'lampartissa'. Olen minäkin monesti ajatellut sitä aikaa... Nytkin kun astuin pellon alatse, niin ajattelin, että olisi se ollut hyvä minun olla emäntänä tuollaisessa talossa ja elää niin viisaan miehen kanssa ja kuolla entisessä isän kodissa... mutta 'ota vettä kaatunutta'. — — —
"No, niin, nouskaa nyt ylös... Ei... ei... ei... ei niin suoraan... näin syrjittäin... no nii... loikataan vähän vettä... no nyt on hyvä."
Siihen lopetti eukko tarinoimisensa ja siihen se työki päättyi. Werkalleen asteli kappalainen saunasta pois ja ajatteli eukon elämänvaiheita.
Postinkuljettaja palasi takaisin kyytimatkaltaan. Hän oli koko yön ajanut, sillä kyytiväli oli kolmenkymmenen virstan pituinen. — Aurinko oli vasta tirkahtanut paistamaa: puiden oksien välitse ja lämmitti kyytimiehen unisia kasvoja tehden ne vielä unisemmiksi entistänsä. Hevonen juosta hölkkäsi hiljalleen hyvin väsyneen näköisenä. Ajajansa ei sitä kiirehtinyt. Mies oli pujottanut, yökylmän takia, kätensä nuttunsa hihoihin, kun ei ollut lähtiessään arvannut ottaa käsineitä ja oli sitonut ohjasvarret senvuoksi kärrin istuimen pienaan. Siinä hän sitte istui rattailla torkuksissa, pää heilui ryntäillä sinne tänne. Yht'äkkiä seisattui> hevonen, kuorsahti, nosti korvansa pystyyn, alkoi vimmatusti peräytyä taaksepäin ja työntää kärriä maantienojaan. Paikalla se kyytimieskin havahti, kun polvilleen romahti kärrien pohjalle ja puukkasi päänsä hevosen lautaseen. — "Ptruu... ptruu, mitä sinä siinä nyt pelkäät?" haasteli kyytimies hevostaan asetellessa ja samassa hyppäsi maahan suupielestä kiinni pitelemään. — Hevosen pelkäämistä ihmetellessä huomasi hän vanhan eukon loikovan maantien penkereellä.
"Nouse ylös ämmä, ettei hevonen pelkäisi..." huuteli mies.
Mutta ämmä ei liikahtanut. Kyytimiehen täytyi taluttaa hevonen eukon ohitse. Hyvin se vielä korhisteli ja syrjittäin karitti eukon kohdassa, vaan kun se huomasi, että siinä loikookin ihminen, niin asettui se aivan rauhalliseksi. — Eukon vaitiolo ja loikominen näytti miehestä vähän kummalliselta, senvuoksi päätti hän ottaa asiasta tarkemman selvän. Eukolla oli silmät ja suu auki, juuri kuin valveella ollessa, mutta ei se mitään tietänyt kumminkaan. Mies nosti kättä. Se vääntyi, mutta kylmä se oli. Hän nyki vielä olkapäästä, vaan ei siinä enää ollut vastaajata. Pussinen oli hervonnut ojaan jalkojen viereen. Mies kopasi sitä pikimmältään ja oli tuntevinaan muun muassa kupparin sarvia siellä löytyvän.
— "Nyt on kumma käsissä, kuin eukko-paha on kuollut maantielle, kyllä tästä täytyy 'tölymättä' korjata luunsa, ettei vielä joudu epäluulon alaiseksi ja pääse kuljeksimaan käräjästä toiseen..." tuumaili mies ja alkoi ajaa eteenpäin, jättäen eukon loikoilemaan entiselle paikalleen. Wähän matkaa ajettuaan tuumasi hän kumminkin menetelleensä väärin, kun jätti eukon ilman mitään maantien penkerelle. Ei hän yksinään uskaltanut ruveta kuollutta mihinkään kuljettamaan, vaon päätti mennä ilmoittamaan asian Korpelan isännälle, kun hänen talonsa oli aivan likellä maantietä ja isäntä vielä oli kunnanesimies, niin tottakai hän sitte korjaajat toimittaa. Kun isäntä Matti sai kuulla, että maantielle oli tuntematoin eukko kuollut, niin lähetti hän toisen rengin vallesmannia ja toisen lääkäriä hakemaan, postimiestäkään hän ei päästänyt pois. — Kuollut haettiin Korpelaan ja pian saapuivat lääkäri ja vallesmannikin tutkimaan äkillisen kuoleman syitä. Kun lääkäri todisti, että äkillinen sydämmenhalvaus oli eukon elämänlangan katkaissut, niin sai vallesmanni palata takaisin asiaan sekaantumatta.
Kun ruumis tuotiin Korpelan pihalle, niin kokoontuivat kaikki kotosalla olijat katsomaan eukkoa.
— "Woi hyvä Jumala! Mökin Helkahan se on... ihka mökin Helka. Maantielle näet hänen piti kuolla. Ei sitä ihmisrukka tiedä milloin täältä temmataan... Ei ennättänyt edes tänne kartanoon kuolemaan, kun jo oli näin likellä. Olis' ehkes saanut kuolla entiseen isän kotiin", huokaili Korpelassa läksiämenä oleva Maija-muori. Hän oli entisellä, sekä nykyiselläkin isännällä ollut piikana ja nuoruutensa ajan elänyt yhdessä Helkan kansia, vaan kun ei enää alkanut jaksaa tehdä työtä, niin erosi hän palveluksesta ja eleli viimeiset aikansa omissa liemissään ja leivissään.
Kaikilla muillakin oli kuolleelle jotain sanomista, kuka surkutteli hänen äkillistä kuolemataan, kuka taas piti sitä suurena armona. Isäntä Matti vaan yksin seisoi totisena ruumiin vieressä sanaakaan virkkamatta. Rypisteli kulmiaan, kääntyi selin ihmisjoukkoon ja alkoi astua tupaan päin. Mitä tunteita hänen sydämmessään liikkui, niistä ei kukaan mitään tietänyt. Siellä ne kovan kuoren alla säilyivät hänen yksinomaisena salaisuutenaan.
— "Mihin se ruumis nostetaan?" kysyi yksi miehistä, tultuaan isännän perästä tupaan.
Wähän aikaa ääneti oltuaan sanoi isäntä: "nostetaan tuohon peräkamarin sänkyyn. Siinä hänen isänsä sekä äitinsä ummistivat silmänsä viimeisen kerran, vaan Kaikkivaltias ei hänen suonut samassa paikassa erota tästä elämästä."
Ääneti se Matti sitten istui pöydän vieressä, toinen käsi poskellaan. Kysymyksiin vaan hyvin lyhyesti vastaili. Ei edes vallesmannikaan saanut häntä pitempiin puheisiin, vaikka otti puheenaineeksi vaivastalon perustamisen, mistä Matti aina oli ennen mielellään keskustellut. Matti oli viime kuntakokouksessa tarjonnut tilan ja huoneet kunnalle ilmaiseksi, jos perustaisivat vaivastalon, vaan ehdotus sittenkin valtaavalla enemmistöllä hyljättiin. Vallesmanni kyseli isännältä mitä ukot tuumasivat, kun eivät ymmärtäneet niin suurta lahjoitusta vastaan ottaa.
— "Eipäs nuo ymmärtäneet", sanoi vaan isäntä lyhyesti.
Miten se nyt on niin harvapuheinen tuo isäntä? ajattelivat kaikki.
Kun vallesmanni ja lääkäri olivat menneet pois, niin korjattiin ruumis paikkakunnan tavan mukaan. Isäntä Matti lauloi, kun kaikki ruumiin vaatteet olivat paikalleen pantu ja ruumis asetettu laudalle keskelle tupaa jakkujen päälle, siitä samasta virsikirjasta, mistä ennen isännän ja emännän kuollessa oli laulanut värssyn: "Tääll' ihana ompi olla, kyll' monen mielestä, Kuitenk' on paremp' kuolla ja päästä synnistä j.n.e." — Laulun vaijettua kannettiin sitte ruumis aittaan.
Rovasti Hantz oli eräänä lauantaiaamuna noussut varemmin ylös vuoteeltaan kuin tavallisesti. Yönuttu yllään istui hän leveällä selkänojalla varustetulla tuolilla työpöytänsä ääressä, vedellen "vaakuna" savuja mahdottoman isosta pitkävartisesta, helmiletkulla varustetusta piipusta. Siinä hän odotteli kyökki-Stiinan varia aamu-kahvia. — Koira rupesi vimmatusti haukkumaan konttorin rappujen alla. Kohta myöskin rapistettiin konttorin ovea. "Kukahan siellä jo näin varhain on liikkeessä?" tuumaili rovasti ja meni avaamaan ovea...
"Kah! Korpelan isäntähän se on, ja näin varhain liikkeessä... käy sisään... Kai sinä nyt olet tullut kuulutukselle panemaan, kun näin varhain rupajat. No, kyllähän tuota semmoisessa talossa emäntää tarvitaankin", lateli rovasti leikillisesti.
— "Ei ole kuulutukselle panemisesta puhettakaan, kun ei ole morsianta. Kuka minua vanhaa huolisi, johan minun morsiameni on kuollut; kohta tässä menen itse perästä, kun toinen jalka alkaa olla jo haudassa, toinen haudan partaalla", sanoi isäntä, hyvin vakavana.
Rovastikin huomasi kohta, ettei nyt ollut Matilla leikin laskemisen aika ja rupesi senvuoksi haastelemaan muista taloutta koskevista asioista.
— "Olisi minulla vähän asiatakin. Meillä on siellä yksi vainaa huomenna haudattava."
— "Kuka se on?"
— "Se on Pullin Simo-vainaan leski Jalkalasta; mökin Helkalta se kuulu viimeaikoina."
— "Se hierojako?"
— "Se sama."
— "Wai jo eukko kuoli? Oli se meilläkin monesti hieromassa... Teillekö se kuoli?"
— "Se kuoli meidän kohtaan maantielle, vaan minä korjasin ruumiin meille."
— "Wai maantielle"... ihmetteli rovasti ja alkoi selailla kirjojaan.
— "Tietysti pannaan koulutta?"
— "Ei."
— "Eikö?! Mutta eikös se ollut perin köyhä?"
— "Taisihan se sitäkin olla; vaan onhan se Jumalan sana köyhälle niin tarpeen kuin rikkaalleki?"
— "Ei siltä... Ei siltä... Mutta se tulee maksamaan. Kuka sen maksaa, kun ei eukolta itseltään liene jäänyt varoja. Kyllä minä sen voisin tehdä puolestani ilman maksuttakin, vaan siinä tarvitaan muillekin."
— "Kyllä minä olen aikonut ne kaikki maksaa."
— "No sitten se on vallan eri asia."
— "Kannetaanko koulu kahdella papilla?..."
— "Niin."
— "Ruumissaarna ja, vai miten?"
— "Niin."
— "Yhdeksän ruplaa kaksitoista kopekkaa!"
— "Tässä on kymmenen."
— "Hyvä... haudasta saatte maksaa kirkkoväärtille."
Maksettuansa läksi Matti pois kätellen rovastia.
"Mitähän tuon miehen mieleen nyt on mennyt? Ennen aina niin tarkka, vaan nyt menettää semmoisen summan tuon muorin hautaamiseen", tuumaili rovasti Matin pois mentyä.
— "Waivaistalonkin olisi tehnyt kunnalle. Kyllä se mahtaa olla rikas. Sentään se kappalainen aina sanoo, että 'siitä isännästä nähdään mitä rehellisellä työllä saadaan toimeen" — — —
— "Tuleppas tänne?... Tule katsomaan mökin Helkan hautaa", sanoi Jaakkolan Ristinä, Jalkalasta, Sakarilan emännälle, kun yhdessä kävelivät sunnuntaiaamuna hautausmaan poikki kirkkoon.
— "Tämäkös se nyt on?... kun on valkea 'takettikin?'" ihmetteli Sakarilan emäntä, "ja noin iso risti ja tuommoiset nupukatkin, ihka taitavat olla varvalin varvaamat. — Kukahan tämän nyt on laitattanut? Ei suinkaan hänen lastensa rahat tämmöisin jouda."
— "Eikö mitä!... Korpelan läksiäin muoti sanoi Helatorstaina kun tässä satuttiin yhteen, että sen 'taketin' ja komean ristin on pystyttänyt 'vanha rakkaus'."
— "Ole jo!... mitä se on... 'vanha rakkaus'... onpas se rakkaus."
— "Niin, niin!... etkö sinä sitä tiedä, ettei vanha rakkaus ruostu?"
Loppu.