[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fDoA4Cf57YUiod8I_5eRO4oKt9CVMZvYyZkxO5P5pvoA":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},506,"Salakulettaja","Kanerva, Antero (oik. Korjonen)",1863,1937,"506-kanerva-antero-salakulettaja","506__Kanerva_Antero__Salakulettaja","Kertomus Rajajoen tienoilta","romaani",[],[],"fi",1889,null,22981,140291,false,37150,[23],"Smuggling -- Fiction",[25],"Novels","\"Salakulettaja: Kertomus Rajajoen tienoilta\" by Antero Kanerva is a novel written in the late 19th century. The story unfolds in the rural setting of Härkäjoen village, focusing on the life of a prosperous farmer, Eerikki Korpela, and his family. It explores themes of community life, morality, and the complex dynamics of relationships within a tight-knit village atmosphere.  The opening of the novel introduces Eerikki Korpela, a wealthy and respected farmer who lives with his diligent wife and cherished daughter, Helka. On a warm summer evening, the family engages in light-hearted discussions about cleanliness and local characters, while contrasting their own well-kept home with that of their less tidy neighbors. A series of events unfold, including banter about a local man, Simo, whose reckless behavior leads to trouble. As the narrative progresses, it hints at the budding romantic tension between Helka and Matti, the farmhand, while also touching on broader social issues, such as the impact of dishonesty in trade. The atmosphere is rich with everyday life, revealing the character’s personalities and setting the stage for future conflicts and developments. (This is an automatically generated summary.)",[],292,"Kertomus sijoittuu Rajajoen tienoille ja Härkäjoen kylään Karjalan rajaseudulla. Tarina seuraa varakkaan maanviljelijän Eerikki Korpelan perheen elämää ja kuvaa seudun oloja, joita salakuljetus ja rajan läheisyys leimaavat.","Antero Kanervan 'Salakulettaja' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 506. Digikirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","SALAKULETTAJA\n\nKertomus Rajajoen tienoilta\n\n\nKirj.\n\nANTERO KANERVA\n\n\n\n\n\nWiipurissa,\nMatti Kurikka,\n1889.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nSiitä on jo kulunut kauvan aikaa, kun Härkäjoen kylässä eli rikas\ntalonpoika, Eerikki Korpela. Eerikin kartano oli ollut rakennettuna\nkorkealle kunnaalle Härkäjoen kylän pohjoisimpaan päähän. Asuinrakennus\noli ollut pyöreistä hirsistä rakennettu ja monistettuna neliruutulsilla\nsuurilla ikkunoilla. Yksinkertaisena, vaan juhlallisena sen pystykatto\nhalkasi kylmiä pohjantuulia. Samallainen yksinkertaisuus, vaan\npuhdas ja raitis järjestys, vallitsi seinien sisälläkin. Ei mitään\nylellisyyttä. Kaikki tarvittavat kalut olivat paraastaan kotitekoa,\njos ei ota lukuun tuota nahkakansista raamattua, testamenttia ja\nvirsikirjaa, jotka olivat saaneet sijansa pöydän nurkassa olevalla\nnurkkahyllyllä, ja almanakkaa, sekä kuittikirjoja ulosteoista, jotka\nuskollisesti pitivät edellisille seuraa. Olipa talossa taiteilijankin\nalku, joka oli ottanut pitääkseen huolta talon avaran pirtin\nkaunistelemisesta. Renki Matti oli näet iltapuhteilla vuoleksinut\n\"vaakalinnun\" kuvan ja sitte aneliinissa värjännyt ja ripustanut sen\npöydän kohdalle nauhasta riippumaan, joten se näytti olevan alituisessa\nlentämisen touhussa. Kun mainitsee vielä konstikkaasti tehdyn\nolkiruunun, joka riippui kurkihirrestä keskellä tupaa, niin siinäpä ne\nKorpelan huonekoristukset tulevatkin mainituiksi.\n\nUhkeina piirittivät talon muut rakennukset tasaista, pisteaidalla\nkahdeksi jaettua pihamaata. Avaroina levenivät kaltevat pellot ympäri\nkartanon aina tuonne jylhän korpimetsän reunoille asti, jättäen\nkumminkin vihreille niityille tarpeeksi tilaa. — Ahkeralla työllä\nja säästäväisyydellä oli Korpela hankkinut 'itselleen talon, jonka\njokainen soppi uhkui hyvinvointia. Puutoksen hän oli onnistunut\nkarkoittamaan kuulumattomiin. Nerokkaana ja uutterana maanviljelijänä,\nsekä hyvänä ihmisystävänä oli hän monessa kohden saavuttanut\nkansalaistensa luottamuksen ja kohonnut siten aikalaisiaan korkeammalle.\n\nElämän taisteluissa auttoi häntä uskollinen vaimonsa. Yhtä tunnollinen\noli tämä perheen emäntänä, kuin hänen miehensä isäntänä. Yksi tytär,\nHelka, heillä oli, josta he toivoivat harmaille hapsillensa iloa\nhautansa partaalle asti. Hänestä he näkivät parhaimmat unensa; hänelle\nhe tekivät parhaimmat työnsä; hän se oli isän ilo ja äidin lohdutus...\nhän oli heille kaikki kaikissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä lämpöisenä kesäiltana, joka oli lauvanta-ilta elokuun\nalkupuolella, istui Eerikki tapansa mukaan taas aittojen tasaisella\nkalliolla, vasta saunasta tulleena, uuden uutukainen palttinapaita\npäällä. Renki Matti kömpi vasta saunan rinnettä ylös, niinikään\nvalkeassa paidassa, housut käsivarrella.\n\n— \"Oh hop! oikeinpa rupesi väsyttämään se kylpy\", sanoi Matti ja rupesi\nistumaan kalliolle isännän viereen.\n\n— \"Wäsyttäähän se, mutta kyllä se kuitenkin on oikein virvoittava lääke\nviikon työstä kangistuneille jäsenille\", vastasi isäntä.\n\n— \"Kyllä se niin on... tuskin sitä ilman saunatta toimeenkaan tulisi...\"\n\n— \"Eihän ne muutamat pese silmiäänkään ja toimeenpahan tulevat\",\nvirkkoi isäntä leikillisesti.\n\n\"Onhan niitä semmoisiakin. Minä kun olin renkinä, ennen teille tuloani,\ntuolla Waittisissa sillä Korpin Sakarilla, sillä hevosnarisniekalla,\nniin se isäntä ei pessyt silmiään paljon koskaan. Hän sanoikin, että:\n'mitä niistä silmistä aina talttoilee, kunhan vaan pesee huttupäivinä\nja kylälukuun lähtiessä.' Se talo oli muutenkin hyvin huonosiiivoinen.\nSiinä kun oli naisillakin paidat päällä, niin ei niitä tahtonut\neroittaa paraimmista sysisäkkilöistä. Pyhinä niillä oli sentään puhtaat\npaiat, hienosta 'kalenkuorisia'\"...\n\n\"On niitä tässä meidän omassa kylässäkin semmoisie\", tuumaili isäntä.\n\"Mene tuohon Karvolan Mikolle milloin tahansa, niin aina sen tuvan\nlattialla saapi kaaloa polvia myöten rikoissa ja tomussa. Lapsetkin\novat kuin mitkä peloitukset; silmät noessa, että silmämunistaankin\nvaan vähän valkeaa leimahtelee. Paitaviitat niin pitkää pitävät\npäällä, että varpaisiin ulottuvat ja niin mustat, kuin kattilan\nkylki. Aikaihmisetkin ovat melkein samanlaisessa tilassa. Kylällä\nkävelemiseltään eivät raukat jouda edes lattiaansa lakasemaan. Rappujen\nedus — se olkoonkin sanomatta. Se haiseekin niin, että luulisi hevosen\nraatoja siihen haudatuksi.\"\n\n\"Ovathan rappujen edukset täällä yleensä muistakin taloloisia\nhuonosiivoiset mutta se on sen vuoksi, että Wenäjän tapaan\nkarjakartanot rakennetaan yhteen asuinhuoneiden kanssa. Karja kun\nsiten pääsee eteiseen asti tekemään huonoa siivoa, jota ihmiset sitte\nlisäävät.\"\n\nNyt keskustelu taukosi vähäksi aikaa. Isäntä puristeli pois vettä\nmäristä hiuksistaan. Renki Matti ojentautui lepäämään käsivarttansa\nvastaan. Piika Maija meni sivuitsensa saunasta; hänen isäntä käski\ntuomaan juotavata. Maija toikin kapallisen vaahtoavaa oluita. Sitä\nisäntä joi ensin ja ojensi sitte kapan Matille.\n\nKeskustelu alkoi taas uudelleen. Isäntä sanoi Matille... paidan hihalla\nsuutaan pyyhkäistyään: \"kyllä nyt on oikein sorja ilma. Ihan lämpymiä\nja hyvänhajulsia aaltoja yhtäsueraa löyhähtelee vasten silmiä. Kyllä se\nJumala muistaa aina meitä, vaikka emme sitä ansaitsisikaan. Ajallansa\nse tulee aina kesä, niinkuin talvikin, Paljon Hän on meidän haltuumme\nuskonut kaikenlaista tavaratakin. Muistaneeko vaan monikaan häntä siitä\nkiittää?\"\n\n\"Wieläkös mitä\", sanoi Matti... \"sitähän se kuka oikein joutaa\najattelemaan; kunhan sitä vaan mennä reijataan eteenpäin. Ei sitä moni\ntaida muistaa noita hevosraukkojakaan Jumalan luomiksi eläimiksi. —\nTässä keskiviikkoaamima, kun minä tulin myllystä, niin tuli tuossa\nPolvelan rinteesä vastaan minulle 'saksa' Mikkeli. Se oli tulossa\nPietarista ja oli kärrillä juuri kuorma Wenäjän sianlihaa... kokonaisia\nsikoja. Hevosella ei ollut setolkkaa ensinkään, länget olivar ilman\ntoplinkia ja hakanneet sentähden hevosen olkapaat kaikki mäsäksi.\nHevonen ei mitenkään tahtonut saattaa vetää kuormaa Polvelan rinteestä\nylös; mutta hän se vaan humalapäissään kirosi ja melusi ja hakkasi\npiiskallaan, että hevoeraukka oli siihen nääntymäikillään.\"\n\n— \"Olisit mennyt ja antanut piiskalla itseään körville.. mokomaa\nhevosen kurittajaa.\"\n\n— \"Jo ajattelin itsekin sitä... kovin pisteli vihaksi hänen pelinsä. En\nkumminkaan muuta tehnyt kuin sanoin vaan hänelle: 'kuinka kauvan vaan\nJumala kärsinee sinun tämmöistä peliäsi luontokappaltenkFanssa. — Mutta\nmitäs sille humalikkaalle lähtee laatimisesta.\"\n\nSillä aikaa kun isäntä ja Matti keskustelivat pihalla, oli emäntä\ntuvassa laittanut illallisen pöydälle, jonka ympärille talonväki\nkokoontui. Helka kävi käskemässä isäänsä ja Mattia yhtaikaa toisten\nkanssa illalliselle ja toi tullessansa aitasta puulautasella kolme isoa\n\"seltiä\", joita hän ensin huuhteli kylmällä vedellä, leikkeli Matin\npärepuukolla pienemmiksi ja vei sitte pöydälle.\n\n— \"Kun te läksitte taanoin\", alkoi emäntä puhella, \"pois lounailta,\nniin tuli tähän 'saksa' Mikkelin Riitta paipattelemaan pahojaan...\"\n\n— \"No mitä paipattelemista hänellä oli, vai jo kahvit ovat vähenemään\npäin?\" kysyi isäntä.\n\n— \"Woi veikkonen!... ei se ollut kahvin aikakaan... et tiedäkään mitä\npaipattamista hänellä on... kun viskaalit ovat ottaneet Mikkeliltä\nPietarista tullessaan hevosen ja kuorman pois kaikkine kampsuineen.\"\n\n— \"No minkätähden?\"\n\n— \"No, sanoppae nyt muuta!\"\n\n— \"Warmaan hänellä on ollut taas kontrapanttia kärrillä... Ei suinkaan\nilman olisi hevosta otettu. Sanoithan sinä, Matti, nähneesi hänet\nmyllystä tullessasi, etkö sinä huomannut mitä hänellä oli tärrillä?\n\n\"Läskiä minä luulin olleen kuormassa... ainakin näkyvissä oli\nkokonaisia sikoja, mutta hyvin raskaalta se kuorma muuten tuntui...\nOlihan tuolla sentääu korkeat reslat, jos hänellä lienee niissä mitä\nollut.\"\n\n— \"Onhan sillä ollut, sanoihan se Riitta minulle. Woi, voi sentääu! Se\nkirkonkylän kauppamieshän ie on oikein se viimeinen peijuoni. Hän on,\nkuuluu, yllyttänyt Mikkelin panemaan sokuripäät tyhjien sikojen sisään\nja tuomaan siten läskinä rajan yli hänelle, sitte hän vasta ostaisi ja\nmaksaisi muka hyvät voittorahat Mikkelille. — Sitä keinoahan ne ovat,\nkuuluu, käyttäneet jo kauvan aikaa.\"\n\n— \"No miten ne vahtimestarit päästävät heitä sitte rajan yli?\"\n\n— \"Mistäs he tietävät? Kun kerran sikoja oli Mikkelilläkin kärrillä,\nniin mitäs siinä oli epäilemistä.\"\n\n— \"Mistäs ne nyt sen ovat tulleet huomaamaan?\"\n\n— \"Sitähän se Riitta kaaritti, että heidän vihamiehensä ovat käyneet\nviskaaleille kielimässä. He vartavasten laskivat ensin rajan yli ja\nsitte tulivat jälestä ja ottivat kaikki pois.\"\n\n— \"Menepäs Helka ottamaan maitoa lisäkki\", sanoi isäntä ja jatkoi\nhetken ääneti oltuaan: \"lienee ne sokurit olleet ostettu kauppamiehen\nvaroilla?\"\n\n— Wieläkös mitä! Etkös sinä kuullut, johan taanoin laajin siitä\nasiasta... Sehän se rahansa panin semmoiseen vaaraan. Narraa ja peijaa\nnäitä hölmöjä, niin kyllähän ne hänelle tavaraa völjäävät. Mikkelikin\nvei näet kuorman parkkia Pietariin ja sen hinnalla osti sokuria ja\nolisi tuonut ne kauppamiehelle, saadakseen suurta voittoa.\n\n— \"No nyt on hänellä voitto kädessä! Kyllä se olis aina parempi pyy\npivossa, kuin kaksi oksalla. Hänelläkin oli vielä tuo pahanpäiväinen\nhevoskaakki, niin nyt hänen piti menettää sekin\", tuumaili isäntä.\n\n— \"Tekis työtä eikä aina kutlehtis Pietarin väliä, niin pysyisi\nparemmin leivässä\", sanoi Matti.\n\n\"Kyllä olis leipää tarvis nytkin\", jatkoi emäntä. \"Ei sanonut\nheillä olleen leivän palaa, kun odottivat lapsien kanssa Mikkeliä\nkotiin. Jussin Kaisalta sanot saaneensa vähän jauhoja, niistä sanoi\nkeittäneensä vähän velliä mitä lappavat lapsineen. Nyt minä annoin\nhänelle kaksi leipää ja puolenkymmentä seltiä.\"\n\n\"Woi sentään sitä Riikka raukkaa\", sanoi piika Maija. \"Kun vaan lumelta\nrupesi pääsemään, niin jo alkoi juosta pitkin metsää parkkien perään ja\nsiihen se nyt meni. — Ei edes saanut rievun ripaskoa päähänsä; ei yhtä\npaitavaatetta eräälle lapselleen.\"\n\n— \"Kenenkä syy?\", kysyi Matti. \"Warmaankin se hänelle sallittiin?\nTietysti Jumala salli hänelle ien vahingon. Eiköhän tuohon omaa syytä\nheillä liene ollut ensinkään?\"\n\n— \"Mikäs muu, kuin sallimus\", väitti Maija, \"kun juuri viskäalien\nsilloin piti huomata se sokurin tuomisen konsti, kun Mikkel tuli\nPietarista. Onpas ne muut vetäneet kuorma kuormalta, eikä ole tullut\nmitään, kun ei ole sallittu.\"\n\n\"Oliko se sitte Mikkelillä ensimmäinen kerta! Ikäpäivänsähän on hän\nsitä rahtia pitänyt. Tuskin on mies elämässä päivääkään kovaa työtä\ntehnyt. Oliko se sitte sallimusta, kun hän vartavasten, ihan tietensä,\nrupeaa lakia ja esimiesten tahtoa rikkomaan ja saattaa siten itsensä\nja, niinkuin nyt näkyy, perheensäkin suuren puutteeseen\", tuumaili\nMatti.\n\nSamaa mieltä oli isäntäkin sanoen: \"Olis mennyt siksi aikaa\npäiväläiseksi johonkin taloon ja tehnyt työtä rehellisesti, niin olis\nsaanut leipää itselleen ja perheelleen, eikä suinkaan silloin hänelle\ntämmöistä sallimusta olisi tapahtunut.\"\n\n— \"Ei ne muuten siitä kontrapantin vedosta lakkaa, ennenkuin olisi\nlaatia semmoinen kielto, joka niitä vähän peloiltaisi.\"\n\n-- \"Ei ne tästä kiellosta välitä mitään\", sanoi Matti.\n\n— \"Minkälaisenhan kiellon siitä panisit, kun pääsisit lakia laatimaan?\"\nkysyi Maija, äkeissään moisista asetuksista.\n\n— \"Minä panisinkin semmoisen uhkan, että kuka vaan rikkoisi kieltoa\nvastaan, niin sille paikalla raudat jalkaan ja viimeistä tietä. Sen\nminä tekisin. Ja saisittepahan nähdä, ettei yksikään mies uskaltaisi\nlähteä sokurikuormaa rajan yli saattamaan. Kyllä niiden työllään\ntäytyisi sitte henkeänsä elättää.\"\n\n— \"Hyvä on toki, jottei puskevalle lehmälle ole luotu sarvia\", intti\nvaan yhä Maija.\n\nKaikki olivat herenneet syömästä. Naiset alkoivat korjata ruoka-aineita\npois pöydältä; isäntä ja Matti ottivat uunilta päreen, josta kumpikin\nrepivät hampaillaan tikun, ruveten sitten kaivelemaan hampaitaan.\n\n— \"Et olisi sinä Matti mieleistä miestä kontrapanttikoille, kun sinä\nniin kovaa luet heille\", sanoi isäntä.\n\n— \"Oli mitä tahansa\", tuumaili vaan Matti, \"mutta se auttaisi. Ei niin\nmoni silloin turhan tautta lakia rikkoisi ja hevosiaan menettäisi,\nkuin nyt. Nyt on meidänkin pitäjästä melkein jokainen mies salatavaran\nkuljettaja. Joka toista miestä melkeen siitä on sakotettu. Mitä se\nsakko on nyt auttanut? Ei niitä sakotettuja miehiä pidetä halvempana\nkuin muitakaan. Sanotaan vaan, etteivät he ole mitään vääryyttä ja\npahaa tehneet, ovat vaan tienanneet rahoja, mitä jokainen ihminen\ntekee. Heille se nyt vaan sattui semmoinen vahinko, että nähtiin, ei\nmuuta mitään. Se oli vaan heille sallittu muka sellainen vahinko,\nniinkuin Maijakin vast'ikään tuumasi. Mutta kunhan joku passitettaisi\nSiperiaan, niin kylläpä toinen ajattelis, että ahaa! enpäs panekaan\nsokuria rekeeni, viedään Siperiaan'.\"\n\nIsäntä ja Matti juttelivat vielä monenmoisista asioista. Sillä aikaa\nolivat Helka ja Maija laittaneet vuoteet valmiiksi. Kun kaikki\naskareet olivat toimitetut, niin meni isäntä pöydän päähän ja otti\nsieltä nurkkahyllyltä virsikirjan, josta vähän aikaa selailtuaan alkoi\nlaulaa matalalla, vähän väräjävällä äänellä: \"Käy nyt sielun kaikell'\nmielell' Herrall' kunniaa kantamaan, j.n.e.\" Kohta yhtyivät siihen\nlauluun toisetkin, jotta värssyn lopulla kaikki lauloivat kuin yhdestä\nsuusta, riepotellen sen kaunista säveltä tuhansiin mutkiin. Kuu tulivat\nyhdeksänteen värssyyn, jossa lauletaan: \"Koska silmän kiinni taipuu,\nunehen myös raukeevat j.n.e.\", niin alkoi emäntä Katrin silmistä\nherahdella vesiherneitä, jotka pyörivät poskia myöten ja tipahtelivat\navatun virsikirjan alareunaan. Helka kun huomasi tämän, niin hänenkin\ntunteensa kohosivat äyräittensä yli ja keskeytyi tuo heleästi kuuluva\nlauluääni. Sitte hän nosti kirjan suunsa eteen ja pureksi sen yläreunaa\nja kohta hän taas otti osaa lauluun entisellä heleällä ja sointuvalla\näänellään. Wirren loputtua luki isäntä ehtoosiunauksen lauvantaina ja\nrukouksen valmistuksesta sapatin viettämiseen. Sen jälkeen he lauloivat\nvielä muutaman värssyn, jonka perästä kaikki menivät levolle. Isäntä\nja emäntä menivät nukkumaan tuvan peränurkassa olevaan sänkyyn. Helka\nja Maija olivat tehneet itselleen vuoteen tuvan lattialle, haavan\nlehdille. Matti otti pitkän nuttunsa hartioilleen ja meni nukkumaan\ntallin ylisille; sinne hän oli laatinut vuoteensa heinillä täytettyyn\najorekeen.\n\nHetken kuluttua oli Korpelassa aivan hiljaisuus. Kaikki nukkuivat\nsikeässä unessa, päivän työnsä väsyttämänä. Luontokin näytti ikäänkuin\nväsyneenä vaipuvan unettaren pehmeille patjoille. Auringon säteitten\nkuumentava vaikutus oli poistunut. Wieno tuulen löyhke, joka päivällä\noli nyökytellyt kuusien latvoja pellon takana, oli myöskin asettunut\nnukkumaan yöuntansa. Synkkä kuusimetsä seisoi hiljaisena, lehväänsäkään\nväräyttämättä. Haavan lehdet, jotka mielellään pitävät, muiden\nnukkuessa, hiljaista kahinaa, riippuivat nyt pitkistä kantimistaan\nlaitaansakaan liikahuttamatta. Rukiin tähkätkin olivat kumartaneet\npäänsä maata kohden. Hiilikkikin oli lopettanut märehtimisensä ja\nojensi päänsä pitkin pihaa, silmät ummessa. Sitä esimerkkiä olivat\nmonet sen kumppanitkin noudattaneet. Kaikki oli tyyntä ja hiljaista.\nWähän vaan kuului Härkäjoen lorinaa, kun se saunan sivulla olevien\nkalliolokeroiden välitse kiirehti tietänsä pilkin, Tätä lorinaa säesti\nMatti kuorsaamisellaan tallin parvilta ja seinähirret yksitoikkoisella\näänellään aittojen takaisella pientareella. Korven kaiuttamana kuului\nLatonummelta vanhan tamman rämiä ääninen rautakello, josta tiedettiin,\nettei tamma vielä ollut iltaseltaan herennyt.\n\nPeltojen ohi kulkevaa maantietä astui kiiruusti kaksl miestä,\nkummallakin harava ja viikate evässäkin kanssa olalla. He tulivat\npäivätyöltä hovista. Miehet hiukan aikaa lepäsivät Härkäsillan\nkäsipuilla ja sitte läksivät nousemaan pienoista rinnettä ylös\nTetrikankaalle. Kohta olivat miehet kadonneet tuuheiden puiden varjoon.\nJo lakkasi tamman kellokin kuulumasta. Heinäsirkatkin olivat väsyneinä\nlopettaneet laulunsa. Rauhallinen hiljaisuus ympäröi nyt Korpelan uneen\nvaipunutta perhettä.\n\n\n\n\nII.\n\nIllalla länteen katoova aurinko nousi uutena valonjakajana itäiseltä\ntaivaan rannalta, lähettäen säteitään valaisemaan sunnuntaiaamua\nKorpelan kartanolla. Ei hiiskaustakaan kuulunut, kaikki nukkuivat\nvielä sikeässä yöunessaan. Ainoastaan linnut olivat jo kauvan aikaa\nkilvan viserrelleet pellon taustan korpikuusien oksilla. Pääskyset\ntuijasivat nopeasti kärpästen ja muiden hyönteisten perästä. Minkä\nsaivat kiinni, sen kohta veivät pojilleen, jotka kaikki olivat pesän\nlaidalla odottamassa. Iloisella säkätöksellä kiittivät pojat emoansa\nruo'astaan. Wanha Mirri oli juuri pyydyksiltään tulossa, kantaen\nhampaissaan tuomisia pojilleen, vaan kun porstuan ovi vielä oli kiinni,\njoten se ei päässyt tupaan, jätti se saaliinsa rappujen viereen ja\ntuumasi vähän narrata pääskysiä. Se rupesi rappujen eteen pitkäkseen\nja kun pääskyset lentelivät siitä sivu, niin se käpälillään niitä\ntavoitteli. Siitä pääskyset suuttuivat ja hyvin äkeästi tirskuen\nlentää tuijasivat niin liki Mirriä, että niiden siivet sipsahtelivat\nMirrin viikseihin. — Wasta paistamaan tirkahtanut auringonsäde katseli\ntätä leikkiä vähän aikaa, mutta sitte se alkoi mennä toivottamaan\nhyvää huomenta Korpelan nukkuvalle väelle. Ensin se meni rapuille ja\nnousi porstuan ovea vasten, päästäkseen siitä sisään. Mutta ovipa\nei säteille auennutkaan. Kohta aikoi se hiipiä oven päällisestä\npitkästä ikkunasta katsomaan, minkätähden jo ovi ei auennut. Siitä\nse ei kumminkaan saanut tietoa, kun se ei voinut matalasta lasista\nnäntä oven taustaa. Sen vuoksi se siitä poistui ja kapusi seinää\nmyöten elotuvan ovensuun ikkunaan päin, putkahti ylimmäisestä ruudusta\ntupaan ja meni tuvan perälle asti ja alkoi lämmittää emännän oikeaa\nposkea. Se herätti kohta emännän unestaan. Hän viruttelihe, siunaili\nitsekseen ja nousi ylös. Puki päällensä ja otti vettä kappaan ja meni\nulos pesemään silmiään. Kun porstuan ovi avaantui, niin silloin Mirri\nlopetti leikkinsä ja meni viemisinensä poikiensa luo porstuan nurkkaan.\nEmäntä tuli tupaan, otti orrelta pyyhinrievun, pyyhki silmiään ja luki\nhiljaisella jupinalla aamurukoustaan, välin polviansa notkistaen.\nSitten nykäsi hän Maijaa ja Helkaa kyljestä, jotka pian nousivat\nylös, pesten kasvonsa ja pukien päällensä, niinkuin emäntäkin. Sitte\nhe ottivat rainnat kukin ja menivät lypsämään lehmiä. Sen tehtyä\nmeni Helka ajamaan karjaa metsälle, jolla aikaa emäntä Maijan kanssa\ntoimitteli muita aamutöitä. Mattikin oli sillä aikaa tullut tupaan ja\notti pankon alta terva- ja rasvakupin, voiteli isännän ja omat kenkänsä\nja vei ne kuivamaan aidan seipäiden nenään pihalle. Isäntä myös oli jo\nnoussut ylös ja pannut puhtaat vaatteet yllensä, sekä istui nyt sängyn\nlaidalla paitahihasillaan, hyräillen milloin mitäkin laulua, Matti\nistui kolpitsan nenällä kyynäspäät polvia vasten, tupakkaa poltellen\npienellä piippunysällään. Aamutöitä toimitettuaan joutuivat naisetkin\ntupaan. Isäntä otti hyllyltä vanhan virsikirjansa ja alkoi laulaa:\n\"Herra Jesus, ainoa auttajan j.n.e.\" Siihen yhtyivät kohta toisetkin.\nWähän aikaa kun oli laulettu, alkoivat tunteet puristella taas kyyneliä\nKatrin ja hänen tyttärensä silmistä, niinkuin usein muulloinkin\ntällaisissa tilaisuuksissa. Isännänkin ääni alkoi värähdellä tavallista\nenemmän. Warsinkin karkea kämmen, jota hän piti poskeansa vasten, oli\nkostunut silmänurkasta herahtaneesta kyyneleestä.\n\nSen virren loputtua lauloivat he vielä muutamia ehtoollisvirsiä, sillä\ntalon väki oli aikeessa mennä rippikirkkoon. Laulamisen loputtua sanoi\nisäntä Matille:\n\n\"Meneppäs hakemaan hevonen ha'asta, pitää sitä jo alkaa lähteä\nkirkkoon. Tänäpäivänä kun on messu ja kaksi saarnaa, niin se\nkirkkoherra menee varemmin kirkkoon kuin muulloin.\"\n\nMatti pani kengät jalkaansa ja nutun päälleen; sitten leikkasi pöydän\nlaatikosta kaksi palasta leipää ja pisti ne taskuunsa, kysyen vielä\nisännältä:\n\n— \"Pitääkö tuoda molemmat hevoset, vai eikö niitä molempia ole tarvis?\"\n\n— \"Jos et sinä meinaa lähteä kirkkoon, niin mitäpäs niistä sitte\nmolemmista tuopikaan; menemmehän me kolmekin yksillä rattailla.\"\n\n— \"Olenhan minä vähän aikonut mennä, jos hänestä joutanee?\"\n\n— \"Mikäpäs tästä kieltää joutamasta, onhan Maija yksinäänkin kotona.\nTuo sitte molemmat hevoset.\"\n\nSitte Matti läksi joutuin menemään. Wiskasi porstuan naulasta ohjat\nolkapäähänsä ja oli oikein mielissään, kun pääsi hevosella kirkolle.\n\nMatin hevosissa ollessa laittoi emäntä aitassa tyttärineen pyhävaatteet\npäällensä. Helka oli ensin vienyt tupaan isänsä kaikki kirkkonutut.\nKohta tuli Mattikin hevosten kanssa. Hän valjasti molemmat hevoset.\nTamman pani hän nelipyöräisten \"roskien\" eteen ja pani heinäkulin\nkeskelle \"roskia\". Sälköruunan valjasti hän \"tupinakiesseilhn\". Sitten\njuoksi hän itse tupasesta muuttamassa pyhävaatteet päällensä. Nyt\nolivat kaikki kirkkomiehet valmiina lähtemään. Emäntä Katri antoi\nvielä neuvoja Maijalle kodin hallinnosta hänen kirkossa ollessaan.\nKaikki nyt nousivat rattaille. Isäntä ja emäntä kävivät \"roskiin\"\nheinäkulin päälle, sillä isäntä tahtoi mielellään aina ajaa vanhalla\ntammalla, kun se oli jo kolmattakymmentä vuotta häntä palvellut ja\ntiesi vähillä merkeillä hänen tahtonsa. Matti sai ajaa Helkan kanssa\ntupinakiesseissä. Se olikin Matista tehtyä; eikä sitä Helkakaan\ntaitanut panna pahaksensa. Sillä Helkan ja Matin välillä oli vähän\nsemmoista — mitähän lienee ollutkaan, mutta hyvin mielellään he\ntahtoivat olla toistensa seurassa, ja aina heillä oli tämmöisissä\ntilaisuuksissa — erinomaisen hauskaa. Ilosta säihkyivät nytkin Matin\nsekä Helkan silmät ja sähähtelivät välistä vastatusten. Mutta silloin\nkohta molemmat loivat katseensa pois toisistaan. Helkan ja Matin\nvälillä vallitsevia tunteita ei tietänyt kukaan perheen jäsenistä,\nei kukaan muu, paitsi asianomaiset. Ei missään, missä vaan muita\nihmisiä oli, ilmaantunut lempeämpiä tunteita heidän välillään. Helka\noli liika kaino puolestansa niitä esiin tuomaan. Matti taas tunsi\nitsensä mitättömäksi Helkan rinnalla, joka oli suuren talon tytär.\nSen vuoksi ei hän rohjennutkaan missään tilassa osoittaa pitävänsä\nHelkasta. Näistä asioista he tavallisesti eivät koskaan mitään\nkeskustelleet keskenään, vaan kumminkin heidän sydämmessään leimusi\nliekki, joka vastustamattomaslla voimalla veti heitä toistensa pariin.\nHauskaltapa se kirkkomatkakin tuntui heistä. Iloisessa keskustelussa\naika kului ett'ei Matti tahtonut muistaa hevostaan hoitaa. Wanhukset\najaa kupsuttivat edellä, istuen heinäkulin päällä hartiat kyyryksiin\npainuneina. Puhelivat keskenään monenmoisista seikoista. Ajaessaan\nriihen ja ruispellon sivu sanoi isäntä:\n\n— \"Kunhan Jumala auttaa ensimmäiseen aneen, niin pitää kiiruulla ruveta\nleikkaamaan ruista, ennenkuin se rupeaa karisemaan.\"\n\n— \"Kyllä se kohta kariseekin, kun näin poutaa vaan Jumala antanee\nkauvemmaksi aikaa\", tuumaili emäntä.\n\n— \"Pitää ottaa päiväläisiä, niin saapi välemmin leikatuksi.\"\n\n— \"Niin, saapihan sen sitte välemmin. Mutta kyllä nyt on hyvä Jumala\nantanut meille kauniin kesän.\"\n\n— \"Niin, kyllähän Hän meitä muistaa; muistaisimme vaan Häntä siitä\nriittää.\"\n\n— \"Eihän se tule syntisiltä ihmisiltä niin kiitetyksi hyvän antajaa,\nkuin tulisi\", sanoi emäntä syvästi huoa'ten.\n\n— \"Taivaan linnut ovat par'aikaa kaikki kilvan nousseet kiittämään\nlauluillaan Jumalatansa, joka heille kaikki heidän tarpeensa antaa,\nvaan kuinka moni ihminen tänäkin aamuna tehnee samaa.\"\n\nSilloin jyrähtivät kärrinpyörät rumpusiltaan, joka oli maantienojassa.\nTamma nousi maantielle ja kääntyi itsestään kirkolle päin. Eerikki\nräppäsi tamman kylkeen oikealla ohjaksella ja käski sitä vähän\nkiirehtimään. Se alkoikin hyvin tyytyväisenä juosta hölkätä, korvat\nsujollaan eteen päin. Katri katsoi taaksensa, miten Helka ja Matti\nsieltä tulivat. Suuret joukot jalkamiehiä kulki maantiellä kirkkoon\nmenossa, joille matkalaisemme tuon tuostakin tekivät hyvää huomenta\npäänkumarruksillaan. Wälistä ajaa karautti toisia hevosmiehiä heidän\nsivutsensa; kun tahtoivat kovemmin ajaa, niin eivät käyneet heidän\njäljestään ajamaan, sillä Eerikillä ei ollut kiirettä. Hän antoi\nhevosen mennä tahallaan. Sanoi Matillekin: \"anna niiden mennä, joilla\non kiire, vielä mekin sinne ehdimme, on meillä hyvää aikaa.\" Näin\nhiljalleen hevosten hölkätessä ja ajajain tarinoidessa oli matka\nkulunut jo hyvästi voittopuolilleen. Ei ollut enää kuin korkeintaan\npari virstaa kirkolle. Silloin yht'äkkiä kuulivat kirkkomiehemme\ntakanansa pari kovaa piiskan sivallusta ja ähkymistä hevoselle. Kohta\nalkoi kuulua jo kamala huuto: pois eestä! pois eestä! ottakaa kii!\nottakaa kii!\n\nIsäntä, kuultuaan huudon, kääntyi taaksensa katsomaan, vaan ei vielä\nnähnyt ketään tulevan. Kuului vaan kovaa rattaiden ratinaa. \"Käännä\nMatti syrjään; mikä vaivattava hänestä nyt tulenee...\" sanoi Eerikki.\n\nSilloin Matti alkoikin pidättää hevostaan ja kääsin sivulle; isäntä oli\njo ennen ennättänyt kääntää \"roskansa\" maantien laitaan. Tuskin Matin\nkärrinpyörät ennättivät siirtyä raitiolta kun tuuliaispään nopeudella\nsuhahti heidän sivutsensa musta, vaahtoinen, uhkea ori, kaksipyöräisten\nkärrien kanssa. ⁻ Hevosen isäntä näkyi istuvan toimettomana kärvillään,\npidellen vaan kahdella kädellään kiinni kärrien istuimista, silmät\nharmaina, suu ammollaan, väliin ärähdellen ymmärtämättömiä sanoja.\nKärrien pyörät vaan vuorotellen ja välistä yht'aikaa nassahtelivat\nmaantiellä oleviin kiviin, heitellen kärriä milloin korkealle ilmaan,\nmilloin taas syrjälleen puolelle ja toiselle.\n\n— \"Se mies menee viimeistä tietään\", sanoi Matti katsellen ajajan\njälkeen.\n\n— \"Mikäs turkanen sitä sillä tavalla kiidätti?\" kyseli isäntä.\n\n— \"Ettäkös huomanneet, kun ohjasvarren päät roikkuivat hevosen\njaloissa. Ne olivat varmaankin käyneet poikki. Lienee lyönyt hullua\nhevostaan, niin että se siitä sai raivoon ja sitte kiinnipitäissä\ntaittoi ohjasvarret... Ja kyllä se nyt meni viimeistä tietään...\"\n\n— \"Woi! hyvänen aika...\" sanoi Helka, \"kukahan se oli?\"\n\n— \"Olipa kuka tahansa, se sille hullulle on oikeen parahaksi, kun\nkäypi kirkkotiellä reistaamaan suotta aikojaan hevosen — viattoman\nhevosen kanssa\", tuumaili isäntä.\n\n— \"Kyllä se raukka nyt taitaa olla hukassa. Pitäisi meidän ajaa\nkovemmin, että kerittäis siihen, jos hänelle pahoin käypi\", sanoi\nemäntä.\n\nSilloin isäntäkin, vaikka sanoikin ajajan itse ansainneen kohtalonsa,\nkumminkin kohotti itseään suoremmaksi, lyödä lötsäsi tammaa kylkeen\nohjasvarren perillä ja läksi kovemmin ajamaan hätääntyneelle ajajalle\navuksi.\n\nMatti oli vähän tunnustellut sitä huimapäistä ajajaa. Oli sanonut\nisännälle, että se oli vähän Pullin Simon näköinen, Jalkalan kylästä.\nSillä oli ollut sellainen musta ori, kuin tälläkin ajajalla. — Wähän\naikaa ajettuaan tulivat kirkonmenijät korkean mäen töyräälle, johon jo\nkirkkokin näkyi. Mutta huimapäistä ajajaa ei kuulunut ei kapajanut. Se\noli mennyt kuin tuhka tuuleen.\n\nRinteen alapuolelta kääntyi tie melkeen kiperään vasemmalle. Kun\nkirkkomiehemme tulivat sen polven kohdalle, niin kohta huomasivat\nmiehen vasemman puolisessa maantien ojassa, pää ojan pientareella\nmaantiellä. — Maantien oikealla puolella, juuri mutkan kohdassa oli\nsuuri kivi, tien puolella ojaa. Siihen oli paukahtanut kärrin pyörä\nja kaatanut kärrit, ja ajaja oli pudonnut päälaelleen kovaa maantietä\nvasten ja siitä heilahtanut ojaan. Kun kirkkomiehemme huomasivat\nmiehen ojassa, niin kohta pysäyttivät hevosensa ja hyppäsivät miehen\nluokse. Matti ja isäntä tuntivatkin miehen siksi, miksi Matti oli häntä\narvellutkin. He nostivat hänet maantielle istumaan, vaan säikähtivät\nsuuresti, kun mies ei osottanut mitään elon merkkiä, hän retkahti\nvoimattomana milloin harteille, milloin rinnalle, kun koettivat pitää\nhäntä istuvillaan. 'Naiset itkussa silmin hokivat häneltä: \"mikä\nsinulla on\"? \"miten sinulle kävi\"? ja kaikenlaista muuta semmoista.\nMutta eivät mihinkään kysymykseen saaneet vastausta. Kuollut,\nniin kuollut. — Jo olivat heittämässä miehen siihen ja lähtemässä\nkirkkoherralle ilmoittamaan, että sinne on mies kaatunut kärryiltään\nja kuollut. Mutta samassa jyrähti isännän mieleen, että ehkä se onkin\ntäräyksestä mennyt vaan pyöryksiin. Silloin isäntä ja Matti rupesivat\nhuopahatuillaan kantamaan vettä läheisestä poukamasta, jota sitten\nheittivät Simon päähän ja polville. Tämäpä vaikuttikin. Jo alkoi\nSimo liikutella silmiään, kättään ja jalkojaankin, vaan ei vielä\nnäkynyt tajuavan, missä tilassa hän oli. Ei hän vielä saanut sanaakaan\nsuustansa. — Kun kirkkomiehemme näkivät, että mies sillä tavalla siitä\nvirkeni, niin emäntä ja isäntä läksivät sanaa viemään kirkolle, ja\nMatti läksi hurjaantunutta hevosta jälestä ajamaan. Helka jäi yksinään\nviruttelemaan Simoa vedellä. Hän kävi aina kastamassa nenäliinaansa\nvedessä ja sillä siveli Simon otsaa ja kasvoja. Siitä Simokin alkoi\nvähä kerrassaan virroota. —\n\nKun Helka nosti häntä taas istualleen, niin rupesi hän jo puhumaan,\nvaikka hyvin epäselviä sanoja. \"Kuka... nii — mikä... tä... ä...\nmä'ä... Missä... ä kas min... mä o... olen, vo... o... oi\", sanoi hän\nja meni taas uudestaan tainnoksiin. Uudelleen Helka kasteli hänen\npäätänsä ja nosti taas hänet istualleen. Nyt hän jo oli vähän selvempi,\nja istui omissa huimenissaan. Sanoi itsekseen: \"kyllä se... oli a...\naika py....yöräys. Kuka sinä, vo... oi voi, olet. W—o... oi! voi!\nSinä... enke... enkeli.\" Silloin hänen silmänsä pimenivät ja hän kaatui\nistualtaan sekä rupesi valtavasti ylön-antamaan. Silloin vähän Helkan\nnenään löyhähti — juuri kuin missä olisi tummehtunut viina-lekkeri\nvuotamaan ruvennut. Semmoinen puhti selvitti Simoa vielä enemmän. Nyt\nalkoi hän valittaa päälakeansa kipeäksi. Helka kävi vielä kastelemassa\nnenäliinansa ja hauteli sillä Simon päälakea. Nyt tointui Simo ihka\nselväksi ja rupesi kiitoksiansa jakelemaan Helkalle, kun herätti\nhänen kuoleman unesta; jota hän varmaankin ilman Helkan avutta olisi\njäänyt ijäksi nukkumaan. Tämä hänen pitempi haastelemisensa vaikutti\nkumminkin hänen terveyteensä masentavasti. Hän taas kaatui pitkälleen\ntainnoksiin. Maailma kellui niin oudosti häneen silmissään sinne ja\ntänne. Joka hetki hän luuli putoavansa. Huusipa jo apuakin, pitelemään\nkiinni itsiään. Korvat ne soivat, että olisi luullut sata posteljoonia\najavan sivuitse.\n\nPari miestä tuli kirkolta ajaen pitkillä lavettikärrillä, ottamaan\nSimoa. Paikalle päästyään he kohta nostivat, toinen käsistä ja toinen\njaloista, Simon rattaille. — Helkakin kävi kärreihin ja yhä pyyhki\nkostealla nenäliinallaan Simon otsaa. Simo vaipui kärryillä unen\ntoreihin, välistä aina ylenantaen.\n\nSimoa kärrille nostaessaan olivat miehet kohta huomanneet, että tämä\nmies oli ollut viinan viljassa. Toinen nostajista oli kohta sanonut:\n\"Wina-ratti koko mies.\" — \"Ei suinkaan nyt selvä mies tällä tavalla\najele\"... oli toinen sanonut. Helka oli puolustellut Simoa, arvellen,\nettä minkä hän mahtoi, kun ohjasvarret olivat menneet poikki ja hevonen\nvei häntä väkisin. Waan kun toinen mies Helkalle huomautti, että Simo\noli varmaankin viinapäissään reijunut ja repinyt hevosta siihen asti,\nkunnes sai sen semmoiseen vimmaan, ett'ei jaksanut hallita millään\nja että siinä kinaamisessa juuri siltä sitten ohjasvarret olivat\ntaittuneet ja tuho siten tullut, niin ei Helka enää virkkanut mitään\nSimon puolustukseksi, eikä pahennukseksikaan. Toinen miehistä vielä\nsanoi: \"voi sentään, kun näin nuorella ijällä viinan tähden täytyi\nmiehen ojanpohjissa rypeä! Ei sitä tämänkään pojan isää ennen tarvinnut\nhumalapäisenä ojan pohjista herätellä. — Waan pojistahan se polvi\nmuuttuu.\"\n\nMiehet veivät Simon pitäjäntuvalle ja kantoivat hänen suntion\nmakuukamariin. Korpelan isäntä ja paljon muitakin isäntiä menivät\nkatsomaan, tokko siitä vielä eläjää tulee. Kun vielä saivat tietää,\nettä viina oli Simolle tuhon tehnyt, niin ei he muuta osanneet kuin\nsurkutella nuorta miestä, kun tuo jo alkoi sillä ijällä semmoisia teitä\nkuljeksia.\n\nKohta oli Simon onnettomuus tunnettu jokaiselle kirkkomiehelle.\n— Akat kinailivat keskenänsä siitä, missä muka Simo olisi juonut\nitsensä humalaan. Toiset tiesivät, että hän pitää kotonansakin aina\nväkevää. Oli pitänyt muka aina isän hautajaisista asti. Kukapa häntä\noli kieltämässä, vaikka kotonaankin joisi, kun äitinsäkin oli jo\nkymmenkunta vuotta maannut maan povessa. Nyt hän oli isäntä itsensä.\n— Toiset akat taas väittivät hänen juoneen kirkkoon tullessaan Tarpeen\ntorpassa. He olivat nähneet tullessaan Simon oriin Tarpeen torpan\naitan takana, muka piilossa kirkkomiehiltä. Sitten oli Simo taas\najanut heidän sivutsensa, oikeen vimmastutti, lyöden läiskäytellen\norittaan. Tämä viimeksimainittujen akkojen mielipide sai suurimman\nkannatuksen akkaparvessa. Ja kaikki huokailivat: \"voi sentään kun ei\nkirkkotielläkään malteta ajaa sivu tuosta mokomasta Tarpeen torpasta!\"\n\nKorpelan renki Matti ajoi pitäjäntuvan eteen, tuoden mukanaan Simon\noriin ja vielä kärrien jäännöksiäkin. — Silloin kun Simo oli pudonnut\nkärriltä, olivat karrit vielä leijahtaneet jälleen pystyyn, ja ori oli\nkiitänyt yhden virstan matkan sivu kirkosta. Siellä tuli suuri joukko\nkirikommiehiä vastaan, ja ne rupesivat pyytämään oritta kiinni. Mutta\nse hyppäsi ojan yli, kaatoi kärrit ja puiden väliin rikkoi pyörät\nihan palasiksi. Sitte aisojen kanssa se oli vielä otellut kauvan\npitkin metsää, kunnes tarttui niin kovasti puihin kiinni ettei päässyt\nliikahtamaankaan. Siitä sitte saivat kirkkomiehet hevosen vihdoinkin\nkiinni.\n\nKun kirkkomiehet näkivät vaahtoavan oriin ja karrien kappaleet, niin\nmoni surkutteli viatonta hevosraukkaa, joka viattomasti sai kärsiä\nviinan tähden. Sääli oli heillä ollut Simoakin, kun hänelle kävi niin\nonnettomasti. — Toiset taas eivät olleet millänsäkään. Nauraa rähisivät\nvaan ja laskivat omia leikkipuheitaan siitä, miten lustisti muka Pullin\nSimolle kävi...\n\nSilloin pamahtivat kirkon kellot ja keskeyttivät kaikki kirkkoväen\ntuumailemiiset. Hiljalleen astuivat miehet ja naiset pitkissä jonoissa,\nkirjat kädessä kirkon leveistä ovista sisään. Kun kellojen ääni\ntaukosi, niin alkoi lukkari aamuvirren, johon yhtyivät kaikki, miehet\nsekä naiset.\n\nAurinko paistoi taas korkeimmallaan. Lukkari oli juuri lopettanut\nviimeisen värssyn. Kirkon kellot taas helähtivät soimaan ja suuri\nväen tungos purkautui kirkon ovista ulos, pitkässä jonossa ne tulivat\npitäjäntuvan eteen, jossa kättä puristivat ystävät toisiltaan ja\nsanoivat sitte vielä: \"käy, veikkonen, mökissä!\" 'Niin puheineen\nmenivät miehet sitte hevosiaan laittamaan. Naiset puhelivat vielä\npaljon asioita. Äidit kutsuivat tyttäriään syys-\"oljamiin\". Tyttäret\ntaas kutsuivat äitejänsä käymään naurishautain aikana. Wielä vähän\nsiinä sitte haasteltiin pellavista, hameenkirjoista, anopeista ja\nnaapurin emännistäkin. Siten tulivatkin tärkeimmät asiat selvitetyiksi.\nTyytyväisenä erosikin akkaparvi. Mitkä heistä lienevät lähteneet jalan,\nmitkä taas hevosella kotiin menemään.\n\nKorpelankin Eerikki käänsi hevosensa ja istui tukille \"rospuuskiin\", ja\nemäntä nousi viereen. Emäntä katsahti vielä taaksensa, joko muka Helka\nja Matti olivat joutuneet. Siinä ne olivatkin jo valmiina. Eerikki\nlätkäsi tammaa kylkeen, ja niin sitä sitte lähdettiin matkaamaan omille\nolosijoille. —\n\nPiika Maija oli keittänyt ryynivellin kirkkomiehille päivälliseksi ja\ntehnyt kaikki muutkin tehtävänsä tarkkaan, mitä emäntä oli käskenyt.\nNyt hän jo töistään vapaana istui paitahihasillaan tuvan otsassa,\npihlajan juurella katselemassa pellon alatse ajavia kirkkomiehiä.\nKun omat kirkkomiehet ajoivat pihaan, niin Maija meni kohta ruokaa\nlaittamaan pöytään. — Siinä sitä sitte syötiin ja juteltiin päivän\ntapahtumista, joita Maija kummeksien kuunteli. Syötyä sitte levättiin.\nJa illan suussa naapurin miesten ja naisten kanssa laadittiin. Siihen\nsitte jo kerkesi iltakin tulemaan. Illan perästä tuli yö, yön perästä\npäivä ja päivän perästä taas yö ja niin yhä eteenpäin. Niin se aika\nyhä kului Korpelan mäeltä ahkerassa työssä. Tyytyväistä, hiljaista ja\nrauhallista olikin se elämä. Ei se aika koskaan pitkältä tuntunut.\nTyön perästä aina levättiin ja lepäämisen perästä tehtiin työtä, joten\nei koskaan ikävän ja harmin hetkiä kerinnyt tulemaan. Niin ne menivät\nviikot, kuukaudet ja vuodet yhä hiljaista ja tyyntä menoansa toinen\ntoisensa jälkeen, näkymättömään ijankaikkisuuteen.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nWesisateita oli kestänyt muutaman viikon. Ilma oli muuttunut hyvin\njolakaksi. Eläimet olivat tulleet hyvin viluisiksi, eivätkä kestäneet\nenää metsässä, kuin vähän päivänsydämmellä. Lehdet kellastuneina\nputoilivat puista. Halla kampi soita aina ylemmäs ja ylemmäs, kuroen\naina oikein pieniä puroja ja vesilammikoita jään peittoon. Synkkiä\npilviä kulki taivaalla ehtimiseen, ripautellen mennessään milloin\nvettä, milloin taas lumiräntää. Kaikki kesän sulous oli lahonnut, ja\nsynkkä syksy oli astunut sijaan. Pois oli maan viljeliäkin poistunut\npelloltaan, kartanotöitään toimittelemaan. Riihet ne nyt pussusivat\nsavua joka taholla kylissä. Havukuormia ehtimiseen mennä körötteli\nkarjapihoille. Lapiot kädessä hääräävät muutamat joilla, luoden pitkiä\nmustia jonoja mättäiden väliin. — Wankka \"Salsoja\" — niitä vilisi\nyhtenään taloissa, hienonkaiset notkeat koivunvitsat kädessä, joita\nhe pitivät keppinään. — Niin sitä nyt vaan hiljaisessa nuhjeessa\ntoimitettiin syksytöitä, kukin oman lietensä kuulumilla.\n\nEräänä maanantaina, samaa syksyä, ei mennytkään väki kylässä\ntavallisille syksytöillensä, vaan pysyivät kukin omissa lämpömissään\nja pukivat päällensä pyhävaatteet, mitkä edellisenä päivänäkin olivat\nheillä olleet. Se oli Kekri-maanantai, jota yleensä pideltiin pyhänä.\n\nKorpelanki Eerikki oli pyhävaatteissaan. Hän oli juuri tullut kotiin\nMattia saattamasta ja pani nyt tamman syömään ladon ovelta. — Matti\noli näet mennyt \"apaleivilleen\" kahdeksi viikoksi Sillankorvan\nkylään, jossa asusteli hänen vanha äitinsä. Äiti oli läksiämenä\neräässä talonpojan talossa. Hänen luonaan kävi Matti joka syksy\n\"apaleivillään\". — Tuskin oli Eerikki kerennyt tupaan, kun pihalle\najaa karautti kolme nuorta pulskaa poikaa, mustassa verassa kiireestä\nkantapäähän asti. Musta ori se rinpoili ja riehui ajajansa käsissä,\nniinkuin tulisien hiilien päällä. Nelipyöräiset, viisilinjaiset\n\"trillat\" välkähtelivät niin, että olisi kuvaisensa nähnyt vaikka mistä\npihasta. Hevosen kapineissa oli hopia valtansa saanut jokapaikassa,\nkatsoi häntä miltäpuolelta hyvänsä... Piika Maija sattui olemaan\naskareillaan pihalla juuri silloin, kun vieraat tulla rymähtivät.\nSilloin hän kohta juoksujalassa tupaan sanomaan: \"mistä portaloista\nhänessä nyt meille tulenoo.\" — Silloin sitä Helka tuulena juoksi\nperämaaikkunaan tunnustelemaan tulijoita. Kohtapa hän tuntikin tulijat.\nTunsi jo mustan oriinkin, joka kuopi ja päristen aidan patsaasen kiinni\nsidottuna. Maijakin vilkasi ulos ikkunasta ja sanoi: \"Pullin Simohan\ntuo on tuo yksi tuolla, mitä Jalkalan poikia lienevät nää kaksi tässä\nportaiden edessä?\"\n\nKuului kopinaa porstuasta ja vieraat perätysten astuivat tupaan. Siinä\nsitä sitte kättälyötiin, ja kyseli se isäntä kuulumisiakin ja penkille\nistumaan neuvoi vieraita. Tupakkaa toki ensiksi pantiin, ja sittehän\nse kielikin vasta alkoi paremmin puheesen kyetä... Paljonpa tuossa\nhaasteltiinkin, niinkuin hyvistä ja huonoista ilmoista, syyskynnöstä,\npuimisista ja enimmäkseen kuitenkin Pietarista. Sen leveistä kaduista,\netenkin \"Nevskin\" kadusta. Ja niistä monista tuhansista isvossikoista\nja mahdottoman korkeista kivikartanoista ja siitä merkillisestä\n\"Liteenin\" sillasta ja erinomaisesta tavaran paljoudesta, mitä kukin\noli siellä nähnyt. Pullin Simo se tuntui kaikista enimmän tuntevan\nPietarin elämää. Hän tiesi kertoa kauneista hotelleista, joissa\nyksi viinaryyppy maksaa ruplan ja yökortteeri yhdelle hengelle\nviisi ruplaa. Sanoi hän nähneensä eräässä \"lyst'tarhassa\" hyvin\nkummallisia eläimiäkin. Ja oikein toisia nauratti kuollakseen,\nkun hän jutteli hulluja tarinoita Pietari reisustaan. Hän jutteli\nmiten yhdelle Suomen puolen kauppamiehelle kävi, kun hän Pietarissa\nhumalaan rupesi ja kadulla kävi ryssälle konstia tekemään, kuinka\nsiihen sitte hänen ympärilleen ryssiä ja poliisia kerääntyi, kuin\nmuurahaisia sokeripalan ympärille. Kuka heistä lienee kauppiasta\nnyässyi nenästä, kuka korvasta, kuka tukasta, kuka parrasta, kuka\ntaas syleskeli silmille. Olivat ne muutamat muksineet polvilleen ja\nnyrkillään häntä selkäänkin ja ties mitä he olisivat hänelle viimeinkin\ntehneet, jos ei olisi keksinyt konstia pelastuksekseen. Kun vaan\npisti punasen paperin pääpoliisin kouraan, niin silloin ne ryssät\nhävisivät hänen ympäriltään, niinkuin siivellä pyyhkien. Sanoi se\nSimo itsekin olleensa vähällä joutua kiinni, kun vähän oli koittanut\npettää ryssää voikaupassa. Jo oli ryssä huutanut \"kortavoita\" ja ne\nolivat jo lyöttäytyneet Simon käsikynkkään, vaan kun hän kanssa vaan\noli näyttänyt punaisia papereita, niin kaikki rauha. Oli se Simo\nsanonut vielä nähneensä yhdessä makasiinissa niin paljon sokuria, että\nSimon arvelun mukaan vaikka koko Suomi joisi viis' vuotta \"tsaijuu\"\nyht'suoraa, niin kyllä sokuria, muka, riittäisi. Sanoi hän kerran\npettäneensä \"Engelsmanninkin\", kun vei hänen laivaansa muurahaisen\nmunia ja painon kartuttamiseksi oli pannut pieniä kiviä joltisestikin\nniiden sekaan. Kiireen sanoi olleen laivasta pois tulla, kun sai vaan\nrahat näppiinsä. —\n\nEipä ne Simon hauskat petosjutut olleetkaan Eerikin mieleen. Ajatteli\nhän, miten ihminen voipi noin julkisesti pettää lähimmäistään...\nEiköhän tuommoisen ihmisen omatuntokaan enää varoita moisista\ntöistä?... Eiköhän tuolle ihmiselle kukaan ole sanonut, että pettäminen\non synti?... Eipä Eerikki malttanut olla puhumatta ajatuksiaan, vaan\nsanoi vakaasti Simolle:\n\n— \"Eikös ole synti tehdä vääryyttä ja petosta lähimmäiselleen.\"\n\n— \"Kuka sitä joutaa ajattelemaan kauppaa tehdessään\", sanoi Simo.\n\n— \"Mutta jos olis ajatella.\"\n\n— \"Silloin ei kaupasta tulisikaan mitään. Silloin ne kaupat kohta\nmenisivätkin myttyyn, jos joka asiassa tarkkaan rupeaisi tutkimaan:\nonkos tämä nyt syntiä vai ei. Ja venäläisen kanssa ei tule aikaan\nmitenkään ilman pettämättä. Hän pettää joka asiassa, niin pitäähän\nhäntäkin välistä pettää vastaan päin jos mielii jäädä omilleen.\"\n\nNiin se Simo sanoi petoksen olevan ihan välttämättömän, oikein tarpeen\nvaatiman kauppamiehelle. — Paljon hän kertoi vielä, mitä kaikkia\nkonstiaan hän oli Pietarissa tehnyt, ja ne kaikki olivat olleet\naina \"lustia\" niinkuin hän itse sanoi. Paljon hän jo ehti kertomaan\nPietarista ja ties mitä hän vielä olisi kertonut, kun olisi ollut aikaa,\nvaan emäntä tuli käskemään vieraita toiseen tupaan. Sinne sitä sitte\nmentiinkin ja siellä emäntä syötti ja juotti vieraita parhaansa mukaan.\n— Sitten sitä taas Simon kumppalit laativat, miten muka Simolla on\nlehmiä ja hevosia paljon ja viljaa monet aitalliset, sekä miten paljon\nhän aina voittaa Pietarireissuillaan. — —\n\nSiinäpä se vaan aika kului keskustellessa, että kohta jo iltakin alkoi\ntulla ja vieraat alkoivat sanoa, että pitäispä sitä alkaa kotiinkin\npäin katsoa. Mutta katsomisella vielä todellakin tällä kertaa se lähtö\njäikin, ei siitä vielä tullut mitään. Näytti siltä, että vierailla oli\nvielä jotain toimitettavaa ennen kotiin lähtöänsä. — Ja niinpä niillä\ntodellakin olikin. — Jo ryvähti parikertaa toinen mustempiverinen Simon\ntoveri ja nykäsi viis'piisellä hiuksiansa järjestykseen. Wielä rykäsi\nraskaammin ja kävi pankon viereen sylkemässä ja vilkasi Simon päälle.\nSe kohta ällän ymmärsi ja lensi punaseksi kuin kukko, korvia myöden,\nja alkoiki katsella maahan päin... Wielä yksi rykäys ja vähän nenän\nnyyskytystä, niin alkoi puhemies viimeistä temppuaan suorittaa. Hän\nsanoi: \"tuota olisihan sitä meillä vähän... tuota... asiaakin.\" —\n\n— \"Wai niin! mitä asiaa?\" kysyi isäntä. \"Sanokaa vaan pois?\"\n\n— \"Se on sen näköistä... että mie mies nuor', assiit vanhat, mie uon\nnarri naimateillä... Sitävastenhan tämä Simo meitä käski parvehensa,...\nettä niiku... puhemieheksi\"...\n\n— \"Wai niin! vai semmoiset asiat teillä ovat.\"\n\n— \"Niinhän sitä olisi... e he he... Ja se olisi vähän meillä meininki,\nettä jos... tuota... asiasta tulisi niiku asiaa, niin sitte vaikka\nensisunnuntaina... he... hehee... kuulutettais'... Niin, mitä te\nsanotte siihen? Sopiikoo käydä lähtemään ja niin... ja laittamaan ja...\nniin. Ja sopiikos niinku menopaikka ja... nii... heh hehhehhee...\"\n\n— \"Niin mut' sepäs onkin asia, johon minä en osaa sanoa, nyt ainakaan,\nmitään. Jos minä olisin läksijänä, niin sitte kyllä sanoisin, lähdenkö\nvai en, vaan nyt sitä on minun vaikea sanoa. Jos pakoittaisin tyttäreni\nmenemään ja jos hänelle kävisikin pahoin, niin hän kohta sanoisikin,\nettä isähän hänelle sen onnettomuuden saattoi.\"\n\n— \"Niihän se onkin\", tuumasi myöskin valkoverinen puhemies isännän\nkanssa.\n\n— \"Ja jos taas\", jatkoi isäntä, \"en häntä laskisi, niin hän ehkä ikänsä\nkurnuttaisi, että isä on hänen onnensa vanginnut tähän yhteen ikävään\npaikkaan... Mutta nyt hänellä on jo kyllä senverran mieltä, että hän\ntietää, jotta jos hyvin tekee, niin itselleen parempi, tahi jos pahoin,\nniin eestään löytää.\"\n\n— \"Mikäs tälle Simolle on mennessäkin\", haasteli mustempiverinen\npuhemies, \"ei ole sukukaan ketään käden tiellä... hehhehhee... Höö...\nmut... ähhöö... minkä tekee, niin se on tehty... On taas kyllä ruista\nja rahaa hehhee... Puutosta ei suinkaan tule semmoisen talon emäntä\nnäkemään hehhehhehhee...\"\n\n— \"On sitä sentään naimiskaupassa muutakin varteen otettavaa, kuin\nruista ja rahaa\", sanoi isäntä.\n\n— \"Saattaahan sitä olla... hehheh... mutta sehän se on kuitenkin\npää-asia... hehheh...\"\n\n— \"Jos sitä ei ole suosiota ja sovintoa pariskunnalla keskenään, niin\nrukiit... ja vieläpä rahatkin ovat silloin hyvin pieni arvoisia. Jos\ntaas sovinto ja rakkaus on pariskunnan keskuudessa, niin kuivanut\nleipäkasakin veden kanssa on paras herkku. Ei sitä muuta silloin tiedä\nkaihotakaan.\"\n\nKauvan ne kosiomiehet siinä vielä keskustelivat isännän, sekä\näidinkin kanssa. Wiiitaili se emäntä puheessaan siihen suuntaankin,\nettä kovinhan sitä Simoa kuulutaan juomariksi hoettavan. Minkälainen\navioliitto siitä muka tulisi, kun mies ei kirkkotielläkään jaksaisi\nselvillä päin olla.\n\nPian se Simo huomasikin viittauksen ja rupesi pakinoille emännän kanssa\ntästä asiasta.\n\n— \"Kyllähän ne minuakin kuuluvat juomariksi huutavan\", sanoi hän\nemännälle, \"vaan turhaan ne kumminkin siitä suutansa soittavat. Ei ole\ntippaakaan mennyt kielelleni sen jälkeen, kun tässä kerran se pahuus\nteki minulle sen suuren... 'promakkon'. Ei se sen perästä ole minulle\npientäkään hairinkoa tehnyt... Enkä luule sen enään tulevan milloinkaan\npelttaamaan asioitani.\"\n\n— \"Hyvähän se olis', hyvähän se olis'... kun vaan niin kävis'!\"\nhuokaili emäntä.\n\nSillä aikaa, kun vieraat tarinoivat vanhuksien kanssa toisessa tuvassa,\nkävivät Helka ja Maija katsomassa vieraiden kuopivaa ja päristeleivää\noritta. Sitä he olivat taputelleet ja kiitelleet omia hevosia\nparemmaksi. Olivat he \"trilloissa\" peilailleetkin, ja olipa Helka\nkoittanut istuakin niissä. Ja hyvältäpä se oli tuntunutkin. Oli sanonut\nMaijalle että kylläpä näissä pitäis ajaakin. Ja kyllä näissä eräs tyttö\nsaisi erään kerran \"metkaa\" kyytiä kirkolle, kun vaan pääsee Simolle\nemännäksi... \"Eipä niinkään 'metkaa'\", oli Maija sanonut, \"jos miehellä\nsattuu olemaan 'yläkamarissa', niin lyöpi ryysyksi eukkonsakin, niin»\nkuin tässä tuonoin itse rupesi olemaan hengestään vainaa... Eipä siinä\n'metkaa' olisi likelläkään\", oli Maija vielä lisännyt. — Eipä Hella\nollut siihen paljon sanonut mitään. Oli vaan mennyt pois koko hevosen\ntiloilta ja pistäynyt hänkin vierastupaan.\n\nSiellä kohta oli isä sanonut Helkalle: \"tässä on nyt niinku\nkosiomiehet, vaan kun minusta ei ole läksijäksi, niin en ole osannut\nsanoa heille 'uutta enkä kysta.' Mitäs sinä Helka tästä asiasta\nsanoisit?\"\n\nTämä kaikki tuli niin äkkiä Helkalle, että hän ei osannut päästää\nsanaakaan suustansa. Hän seisoi peränurkan ikkunan vieressä\nliikahtamatta, kuin taideniekan veistämä kipsikuva, luoden silmänsä\nlattiaan ja näpistellen punaista esiliinaansa.\n\nSilloinpa rupesivat kosiomiehetkin virkansa toimitukseen ja alkoivat\nladella kaikenlaista makeaa, jota kuunnellessa olisi vesi suuhun tullut\nkelle tahansa. — Tämä kaikki alkoi Helkastakin tuntua hyvin mukasalle,\nja se rupesi verta käyttämään paljon nopeammin hänen suonissaan. Sydän\ntykytti kiivaasti, posket hehkuivat purppuranpunaillna, että vähän ajan\nkuluttua olis luullut veren tekevän niistä itselleen tiensä vapaammalle\nkulkuväylälle.\n\nSellaisia mestaria ne kosiomiehet olivat. Ne älysivät puheessaan\nkosketella valloitettavan sydämmen arimpia kohtia, jotka tekivät\nvaltavan vaikutuksen valloiitajan eduksi... Kovasti se Helkan sydän\npamppaili. — Mitä tämä on? .. Mitä olis tehdä?... Jos olis mennä? —\nNämä kysymykset ne vaikuttivat nyt kuumeen tavalla Helkan aivoja.\n\nMutta siinä aprikoidessaan lensi hänen mieleensä salaman nopeudella\npappilan \"Elli ryökkinän\" puheet... vapaudesta, naisen asemasta ja\ntehtävistä yhteiskunnan palveluksessa, sekä heidän sortotilastaan,\netteivät edes omaa omaisuuttaankaan saa ominpäinsä hallita. Näistä\nmietteistä oli Helka myöskin kuullut \"Elli ryökkinältä\", vaan ei\nensinkään ymmärtänyt. Häntä ei ollut kukaan sortanut, eikä hän liioin\nmuita. Ilman kaikitta huolitta hän oli oppinut elämään tähän asti.\nMutta nyt kun puhuttiin itsenäisestä emännästä ja talon hallinnosta,\nniin lensi hänen päähänsä ajatus: \"siellähän minäkin saisin vapaamman\nalan, siellähän olisi minullakin valtaa sanoa ja tehdä mitä hyväksi\nnäen, saisin itse hoitaa asioitani, en tarvitsisi ikuisesti olla\nvanhempieni holhottina... Niin, mutta Simo... hän olisi isäntä...\nno, mutta hän käypi kauppaa...\" Hän alkoi ymmärtää \"Elli ryökkinän\"\ntarkoituksen. —\n\nHelka oli kumminkin kansan lapsi, oppimatoin, niinkuin muutkin\naikalaisensa. Katkismuksensa hän oli osannut rippikoulussa\nulkoapäin, kannesta kanteen, niinkuin toisetkin tytöt. Mutta kun\noli rikkaan talon- ja vielä kirkkomiehen tytär, niin oli hän tullut\ntuntemaan pappilan \"Elli ryökkinän\", kun oli isänsä kanssa usein\nkirkkotiellä pistäynyt pappilassa. Kun \"Elli ryökkinä\" oli Helsingissä\nkoulunkäyntinsä lopettanut, niin oli hän kirkonkylään perustanut\nkäsityökoulun, missä opetti käsitöitä seudun tytöille ja piti\nväliajoilla esitelmiä myöskin muistakin aineista. — Hyvin se \"Elli\nryökkinä\" olikin innostunut asiaansa. Niin se oli puhua paukutellut\ntytöille, monenlaisista asioista, kuin isänsä kirkossa. Keväällä hän\npiti pienen juhlallisuuden kouluin päättäjäisiksi, jota seudun ylhäiset\nsekä alhaiset läsnäolollaan kunnioittivat. Siinä tilaisuudessa oli hän\npitänyt puheen naisten alhaisesta asemasta yhteiskunnassa ja heidän\nsortotilastaan, kehoittanut järkeviä Suomen naisia ryhtymään taisteluun\ntätä luonnotonta yhteiskunnallista järjestystä vastaan, ja pontevan\npuheensa hän oli lopettanut innostusta hehkuvilla runosäkeillä:\n\n    \"Pää pystyyn vaan,\n    Sä olet nainen,\n    Et halpa mato maan!\"\n\nHelka oli myöskin ollut läsnä tässä juhlallisuudessa muiden mukana. Oli\nhän koulussakin käynyt muutamia kertoja kuuntelemassa ja lainaamassa\n\"Elli ryökkinältä\" hauskoja kirjoja luettavaksi jouto-aikoina.\n\nTätä tietä virtaili vähitellen Helkan sydämmeen halu, päästä omin\nneuvoin jotain maailmassa työskentelemään. Tämän halun olivat\nkosiomiehet osanneet kiihdyttää suureksi vallan haluksi. Nyt kun\nhänelle tarjottiin emännän paikkaa talossa, niin ei hän enään luullut\nsen laveampaa vaikutus-alaa missään löytävänsä. Hän oli niin ihastunut\nkosiomiesten kauneisin, paljon lupaaviin, lauseisiin, että hän olisi...\nkukaties... vaikka paikalla mennyt heidän kanssaan.\n\nHelka oli juuri kuin varpusen poika, joka pesän laidalla räpistelee\nlentoon lähtemäisillään, vaikka eivät siivet vielä kannattaisikaan.\nHän ei voi mitenkään tyytyä enää emänsä komennon alle; se tahtoo itse\nhallita itseään. Avarammalle alalle se tahtoo päästä, pois tuosta\nahtaasta pesästä. Senvuoksi se pyrähtääkin pesänlaidalta lentoon, mutia\nkun siipensä ovat vielä heikot, niin se vähänaikaa räpiköityään vaipuu\nmaahan... Kissa tulee ja... syöpi sen suuhunsa...\n\nTyytymättömyys oli Helkalla sydämmeen päässyt. Häntäkin alkoi\nikävystyttää äitinsä neuvot ja isänsä käskyt. Wapaampaa toiminta-alaa\nhän halusi. Itse hän tahtoi tietää asiansa. Käskettävästä hän halusi\nkäskijäksi. Sittenhän sitä vasta saisi nähdä mihin sitä kelpaa...\n\n— — — Päästä rikkaan talon emännäksi... yksinvaltiaaksi, jota kaikkien\ntulee totella... se se oli jotakin Helkan mielestä. Se se oli se\npäämaali, jonka saavuttamista moni tyttö Helkan paikkakunnalla toivoo\nkaikesta sydämmestään. Sen saavuttamiseksi he tekevät parhaimmat\ntyönsä; näkevät parhaimmat unensa. Senvuoksi ei Helkankaan miehelään\nmenoa mikään este voinut seisauttaa. — Mennähän tämmöiseen paikkaan\npitää... kävi muuten miten tahansa, kunhan vaan emännäksi pääsee.\n\nIsä kumminkin ehdotti — johon puhemiehetkin suostuivat — että Helka\nsaisi perjantaisiin asti tuumata asiaa, ja jos hän ei meinaa tulla,\nniin siinä tapauksessa tuodaan sulhasen merkit takaisin, vaan jos\nHelka rupeaa läksiäksi, niin sitte ei tuoda merkkiä takaisin, vaan\nsaapi tulla ensi lauvantaina kuulutukselle viemään. Helkan mielestä\noli tämmöinen viivytys ihan turha, vaan ei hän sentään ruvennut isänsä\nehdoitusta vastaan sotimaan.\n\nNiin se asia sovittiin, ja sulhanen antoi Helkalle \"merkiksi\" punasen\n[kymmen ruplan], sekä sinisen [viiden ruplan] paperin, niinkuin oli\nrikkaiden tapa. Sitte kosiomiehet menivät kättä lyötyään matkoihinsa.\nHyvillään ne olivatkin asiansa onnistumisesta. Siitä he olivat\nolleen vakuutetut ettei Helka \"merkkejä\" takaisin tuo \"vaikka siihen\nkihahtais'.\" — Siinä ilon innossa ei sitä suoraan kotia kohden\nmaltettukaan kulkea, vaan Simo tahtoi vähän tarjota hyvitystä oiville\npuhemiehilleen, ja pyöräytti sentähden oriinsa Tarpeen torpan aidan\ntaa. Torpassa sitä sitte Simon onneksi \"tsajua\" juotiin ja pullosta\nnautittiin... laulettiin... ja vieläpä hurrattiinkin ja oli se\nyläkamari jo heilumaankin ruvennut, puhemiehet ne kumpikin kilvan\nylvästelivät siitä, miten he osasivat tyttöä \"mairotella\". Siitäpä se\nsitte riitakin syntyi, kumpi heistä muka oli ansiollisempi. Waativat\nSimoa sanomaan, kumpi heistä oli etevämpi ja ratkaisemaan siten\nriidan. Simo kun oli maininnut toisen nimen, niin silloin kehnommaksi\njäänyt alkoi huiskia Simoa korville. Toinen rupesi Simoa auttamaan\nja kohta olivat kaikki kolme miestä yhdessä vänttäässä pitkällään\ntorpan lattialla. Siinä ne mylläköivät siihen asti, että jokaisen\nverkavaatteita komeat hetaleluiskat ylt'yleensä kaunistivat. Mustia\nsarvia ilmestyi useampia kunkin otsaan ja verta juoksi suuri lammikko\nSimon nenästä torpan lattialle. Wasta sitte erosivat he, kun torpan\nemäntä viskasi ämpärillisen kylmää vettä mylläröivien päälle ja\nsanoi: \"vettä koirille väliin\". Sitte vasta kelpasi kotiin lähteä\nkosioretkeltä.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nKosiomiehet menivät Korpelasta, niinkuin jo tiedämme, jättäen jälkeensä\nsylkipilkkuja, tupakan poroa ja tulitikun näitä rehevästi vierastuvan\nlattialle, pöydän ympäri. Wanhukset olivat menneet niinikään pois\ntuvasta omille askarelllensa. Syvä hiljaisuus vallitsi tuvassa, jota\naina välistä kumminkin keskeytti pankon nenällä istuva vanha Mirri\nhyrinällään. Helka istui peräpenkillä, sukan kudin hyppysissä. Näytti\nolevan hyvin ajatuksiinsa vaipunut. Näpit ne läpäjivät koneentapaisesti\nsukkapuikkojen kanssa. Ne tiesivät tehtävänsä juuri kuin hampaat\nmyllynrattaassa. Wartalo se hiukan tuuti eteen- ja taaksepäin,\njuuri kuin vanhoilla piioilla kissaa silittäessä. Ei hän kumminkaan\nlaulaa hyrrittänyt, vaan sen toimen hän oli jättänyt yksinään Mirrin\ntehtäväksi. Silmät ne tuijottivat sukan kutimeen, vaan näytti siltä,\nkuin ne olivat olleet tykkänään toisessa toimessa. Wälistä vetäytyi\nhänellä toinen suupieli nauruun, välistä taas koko suu, tehden kaksi\npoimua kumpaankin suupieleen. Silloin hän seisaalleenkin hypähti\nja käsiään rimpoili. Korvat olivat hänellä niinkuin lukotut. Hän\nei ollut kuullut vaikka piika Maija oli kahdesti käynyt häntä\nkäskemässä saunavettä käymään. Hän vaelteli ajatuksineen loistavassa\ntulevaisuudessa, joten hän ei joutanut kuuntelemaan ympärillään olevaa\nmuinaisuutta.\n\nSiinä se Helka vaan penkillä istui ja tuuti sinne-tänne sukan kudin\nkäsissä. — Sitä hän ajatteli sitä tulevaa elämätänsä, miten hauska se\nmuka tullee olemaan. Kosiomiehet ne olivat jo maalanneet hänen tulevan\nelämänsä oikein loistavaksi, vaan hän omissa ajatuksissaan sitä vielä\nrakenteli hyvät paikat.\n\n\"Ah sentään, niitä viisilinjaalisia 'trilloja' ja sitä mustaa oritta,\nkyllä sillä parilla leipää ajeskennella\", tuumi Helka. \"Kyllä ne ovat\nvähän toista, kuin meidän tupinakiessit... Ah, kun minä istua lekotan\nniissä ja sitte kun sitä mennään Jalkalaan, niin kyllä pitää Jalkalan\ntyttöjen ja hää-tyttöjenkin sydäntä vähän näröstella... Mut' kyllä se\nolis' sentääu komeampi, jos se Simo hankkisi semmoiset ajopelit, kuin\nkirkk'herrallakin on kirkossa käydessä. Niissä kun on pari hevosia\nedessä ja sitte kun niissä on vielä semmoinen kappeli takana, jotta...\nvoipas kuitenkin. Sillähän sitä kun ajaa kumauttaisi Pullin kartanolle,\nniin... pois tieltä. Sitten kun ne oriit oikein päristeleivät ja\nkuorsuvat, niin... Niillä kun me sitte Simon kanssa kirkollekin\najettaisi, niin se olis toista... ja jotain\"... Tätä ajatellessa\nvetääntyi toinen suupieli Helkalla nauruun ja itsekin huomasi hän\npilventakaisia ajatelleensa.\n\nWähäksi aikaa ajatukset häneltä joutuivat pois tulevasta kodistaan,\nvaan kohta hän kumminkin alkoi tuumata itsekseen: \"kun minä siellä\npääsen itsevaltiaaksi, niin 'siit' sen vast' tiiät'. Se on vähän\ntoista, kuin nyt. Nyt ei muuta, kuin mene vaan sinne, minne isä ja\näiti käskee, vastaan sanomisesta ei puhettakaan. Mutta annappas kun\ntulen emännäksi, niin on sitä sitte sananvaltaa minullaki. Kyllä\nminä sitte opetan piiat sekä rengit ahkeriksi, ei ne sitte saakaan\nmielinmäärin 'leukailla', niinkuin meillä... Kun minä sitte laitan\nläävi-maitohommat, nii: sen pitääkin olla semmoisessa kunnnossa, kuin\nhuoneissa. Ja jos vaan piiat eivät osaa sitte tehdä minun mielikseni,\nkun minä neuvon ja käsken, niin...\"\n\n\"Kyllä niinä osaan talon hoitaa. Simo käyköön vaan kuuppaa; minä\nrenkien ja piikojen kanssa 'hommaan' kotona. Ei sitä Lainuun Huimakaan\nolisi muuten rikastunut. — Mutta mihin niistä köyhistä sitte pääsee?\nNehän ne sitte ovat aina puistamassa. — Waan onhan sitä sitten...\ntoistaiseen... niistä antaakin. Minä vaan istun siellä kolkkakamarissa\nja käsken vaan emäntäpiiian antamaan apua köyhäraukoille... Kuu kerran\nitsellä on, niin pitää sitä muistaa heitäkin. — Pitää sitte ostaa\nsemmoinen nahkapäällyksinen 'luttutuoli', semmoinen kuin pappilan\nsalissa; siinä on niin 'metka' heilua. Siinä kun minä istua kenotan,\nja sitte kun toiset kylän emännät, sekä isännätkin, tulevat ruista\nja rahaa pyytämään lainaksi, niin käsken vaan emäntäpiikaa: 'menes\nmittaamaan tälle niin paljon viljaa ja tässä on rahakaapin avain, anna\nhänelle niin ja niin monta ruplaa', niin, eikös se ole jotain, 'siit'\nsen vast' tiiät'.\"\n\nNäinikään se Helka tuumaili, ja tästä se tuli niin hyvilleen, että\nseisoalleen hyppäsi ja yhdellä jalalla, kädet niskassa, hyppimään\nrupesi. Sitte hän ajatuksissaan katsoi jokaisesta ikkunasta ulos,\nikäänkuin nähdäkseen, missä se uusi koti sijaitsee, jonka komennon hän\naikoi haltuunsa ottaa.\n\nNiin nyt se Hellä rukka ajatuksissaan tuulentupia rakenteli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPerjantain murkina oli syöty Korpelasta. Naisväki korjasi ruokaa\npois pöydältä. Eerikki laittoi uunilla päreestä hammastikun ja istui\nkolpitsan nenälle hammastaan kaivelemaan. Ruo'an korjattuansa rupesi\nemäntä Katri kehräämään lepeitä, ja Helka alkoi hänen vieressään\nkiireesti kartata. Piika Maija mihin lienee mennyt eläinten ruokaa\nlaittamaan.\n\n\"No Helka!\" haasteli Eerikki hammasta kaivellessaan, \"mitä sinä nyt\nolet tuumannut maanantaillisesta asiastasi? Meinaatko mennä, vai\net? Nyt se on heti päätettävä ja laitettava tieto sinne Jalkalaan\nminkälainen hyvänsä. Waan ennenkuin asia päätökseen saatetaan, niin\nminäkin sanon asiasta sinulle Helka mielipiteeni, sillä se on minun\nvelvollisuuteni. Ehkä niilläkin olisi sinulle jotain arvoa; kun minä\nkuolen, niin muistelethan sitte, hyvinä tahi huonoina päivinäsi, että\nniin se isä minua neuvoi. — Minä meinaan sitä asiaa semmoiseksi,\nettä sinun Helka ei pitäisi lähteä ensinkään menemään koko Pullin\nSimolle. Siitä syystä, minä luulen, että sinä et semmoisen miehen\nkanssa onnellista avioelämää tule koskaan viettämään. Sinä olet nuori\nja luonteeltasi vielä kovin kepeä, ja sen vuoksi olet hyvin pian\nvietelty moneen hairankoon. Sinä sen vuoksi tarvitsisit vakavaa ja\ntoimellista miestä, joka neuvolla ja omalla esimerkillään osaisi sinua\nohjata karille joutumasta tämän elämän myrskyisellä matkalla. Sinä\ntarvitsisit sellaista miestä, joka puhtaasta rakkaudesta tahtoisi sinun\nkanssasi jakaa ilonsa, sekä surunsa. Mutta nyt minä luulen melkeen\nvarmaan, ettei Simo sinua mistään rakkaudestaan pyydä vaimokseen, vaan\nainoastaan siitä syystä että kun me vanhat tästä konsa kupsahtaisimme,\nniin tästä meidänki, vaikka huonosta, mökistä hän jonkun ruplan saisi.\nMinun neuvoni on siis semmoinen, että sinun olisi paljon parempi\npysyä erillään koko siitä miehestä. Itse kumminkin saat päättää miten\nrahansa. Semmoisessa asiassa en minä tahdo paljon pauna. Minä en sano\nsen enempää, vaan siitäki voit huomata, että minä tarkoitan sinun\nparastasi, niinkuin oman lapseni ainakin.\"\n\n\"Niin minäkin ajattelen\", sanoi äiti, \"että parasta on, kun vaan,\nHelka, pysyt kotona. Sillä 'hyvä on lapsen läsnä olla, kun on vanhempi\nvarana'. Tässä kotona ei sinulla ole huolta tuon taivaallista.\nWaan kun siellä ei olisi kehenkään luottamista, kaikki olisi sinun\nhoidettavanasi, kun ei heillä ole ketään ominaista katsojaa, niin\nsiinäkös sinulle huolta ja hoppua tulisi. Ihanhan sinut, piika rukka,\nelävät söisi. Sinäkin vielä kun olet tottumatoin kaikkeen talon\nhoitoon, niiinkuin Simokin, niin eihän teistä tulisi minkäänlaista\neläjää. — Päälle päätteeksi läksisit sinä vaimoksi semmoiselle\nviinaratille, mikä kirkkotielläkin juopi itsensä siaksi. Et sinä ole,\npiikaseni, kuullut minkälaiisen juomarin koti on. Eikä siinä ole mitään\ntoivoa parempaan päin. Sillä kenessä kerran on yksi synti, niin se\ntuopi mukanaan yhdeksän. — Wiina se viisaankin villitsee. Wiinastahan\nkaikki paha meno tulee ja alkunsa saapi. Kuka sitä vielä tietää\nminkälaisena roistona Simokin kuolee, kun on nyt jo niin hyvään alkuun\npäässyt.\"\n\n— \"Eihän Simo ole mitään pahaa tehnyt, jos sitä nyt jonkun kerran\nsattuu, niin eihän sitä kenkään tarvitte... ja johan hän sanoi\njättäneensä poio koko väkevän käyttämisen\", puolusteli Helka.\n\n— \"Eihän hän nyt vielä olekaan mitään suurempaa rikosta tehnyt, jotta\nolisi kiinni tarvittu panna, mutta kuka sitä vielä voipi taata mitä hän\nhumalapäissään tekee ennenkuin elämästä herkeää. — Usko sinä häntä,\nettä hän jättäisi juomisen; se on sanottu, vaan ei tehty.\"\n\nNäin ne isä ja äiti varoittelivat tytärtään Pullin Simolle menemästä.\nOikeinpa itkussa silmin äiti selitteli tyttärelleen avioliiton\ntärkeyttä ja varoitti häntä kevytmielisestä miehelään menosta. Hän\nehdotti, että otettaisiin Helkalle mies kotiin. Sellainen käytökseltään\nsiivoksi tunnettu mies, mikä olisi Helkasta mieluinen. — Mutta siitä\nehdotuksesta ei ollut apua. Helka oli päätöksensä tehnyt. Hän tahtoi\ntulla itse emännäksi, eikä jäädä kotiin muiden käden alle. — Ennen oli\nHelka aina tottunut luottamaan vanhempainsa neuvoihin, nyt hän itse\nluuli tietävänsä enemmän. Sen verran vanhempain estelemiset saivat\nkumminkin aikaan, ettei sillä kertaa Simolle lähetetty myöntävää eikä\nkieltävää sanaa.\n\nKun Simo et saanut asiastaan mitää tietoa, niin kävi hän itse\nlauvantaiaamuna asiaansa kuulustelemassa ja silloin se sitte viimein\npäätettiinkin... Seuraavana päivänä kirkk'herra saarnastuolista\nilmoitti, että Helka Eerikin tytär Korpela Härkäjoen kylästä ja\nSimo Tahvanan poika Pulli Jalkalasta aikovat mennä kristilliseen\navioliittoon.\n\n\n\n\nV.\n\n\nSillankorvan kylän nuori väki sekä muutamia vanhojakin oli kokoontunut\nHuumosen lautamiehen taloon sinä sunnuntai-iltana, jona Korpelan\nHelkaa ensikerran kuulutettiin. Pöydän ympärillä istui joukko miehiä\nkorttia lyömässä, oikein kiivaanlaisesti. Toiset katsoivat ympärillä\nasianomaisien sukkeluuksia ja yhtyivät samaan aikaan kuin hekin\nhohottamaan nauruun jonkun korttihuijarin kokkapuheen johdosta. Joukko\nnuoria poikia loikoi ristikolla kolpitsalla puhellen asioista, jos\njonkinlaisista. Muutamat istuivat sivupenkillä melkein äänettöminä.\nPeränurkassa istuivat tytöt sylitysten, sopotellen keskenään, mikä\nleikki nyt alettaisiin ja kunka pojan tämä tai tuo tyttö ottaisi\nnyt parikseen. Wälistä he aina pyrähtivät lattialle ja käskivät\npoikia kolpitsalta mukaansa. Silloin aina \"herra Mikko\", joka istui\nperäikkunan pielessä, rupesi viulunsa tappeihin syljeskelemään\nja kieliä näpillään pimputtelemaan. Kun parit olivat lattialla\njärjestyksessä, niin silloin Mikko viulun leukansa alle sipasi, pää\nkallellaan ja molemmilla jaloillaan tahtia taputtain veteli hän\nHollolan-polskaa, että saunapellon veräjälle asti olisi kuulunut hänen\npelinsä liverrykset ja laverrukset. Semmoinen Mikko se oli...\n\nTuvan rappusilla reuhasi suuri lapsikarja, tyrkkien toisiansa\nrappujen sivulla olevaan likaropakkoon. Kun joku oli onnistuttu\nsaamaan koprilleen likaropakkoon, niin sitte sitä alkoi kohta\nsieltäpäin kuulua kamalaa itkun ulinaa. Silloin tuvasta töytäsi joku\nvanha akka rappusille ja tiuskui lapsille; \"mitä taas reistaatta,\nei saa itkee... mitä se Mattiki juutas aina tappeloo ja työkkii. Ku\nsanon äitilleis, niin 'siit' sen vast' tiiät'... Tänne pit meijän\nWillenkin lentää reistaamaan, nyt vaan suuremmat sinua lyövät. Ets\nastu nyt kotiin... ja Antti kanssa... ei ole mitään tyrkkämistä.\"\n— Sellaisilla komentosanoilla aina hiukan hiljeni lapsien pauhaava\nparvi, Likaropakossa käyneet alkoivat verkalleen astua kotiinsa päin,\nmutta meluavan joukon pääviikarit pujahtivat tupaan pöydän ympärille,\noppimaan kortinlyöntiä.\n\nSivupenkillä istui Korpelan renki Matti, Lassin Paavon kanssa,\nkatsellen melkein äänettömänä toisten hyörinää ja pyörinää. —\nJopa taukosi leikki, ja tytöt sekä pojat istahtivat penkille,\npyyhkien hiostunutta otsaansa nenäliinallaan. — Lassin Paavokin\nkaivoi tupakkikukkaron taskustaan, täytti oman piippunsa ja tarjosi\nMatillekin. Mattikin täytti nysänsä, raapasi tulitikulla tulen ja\nsytytti piippunsa, sekä nosti sitte tikun tyngän Lassin Paavonkin\npiipun päälle, vaikka sormia vähän polttamaan rupesi. Siinä sitten\npiiput savuta sihajivat, ja paksuja rengassavuja tuprauttelivat Matti\nja Paavo ilmaan, joita poikaressut päretikuilla särkivät. Siinäpä se\nsitte puhekin alkoi syntyä entisen äänettömyyden sijaan.\n\n— \"Olit sinä kirkossa tänä päivänä?\" kysäsi Paavo Korpelan Matilta.\n\n\"Ett ollut.\"\n\n— \"No sitte sinä et vielä tiedä mitä uusia teillä, sinun poissa\nollessasi on tapahtunut.\"\n\n— \"Enhän minä mistä tiellä, Mitäpäs eriskummaista siellä nyt sitten\nolisi tapahtunut?\"\n\n— \"Ei muuta eriskummaista, kuin vaan teidän talon tytärtä kuulutettiin\ntänä päivänä ensimmäisen kerran.\"\n\n— \"Kuulutettiin!\"\n\n— \"Niinpä tehtiin.\"\n\n— \"Jopa nyt jotain! Ei se mahda olla totta, sinä olet ehkä kuullut\nmäärin.\"\n\n— \"Kyllä se on totta, kun minä kuulin sen ihka omilla korvillani.\"\n\n— \"Mutta kyllä se on sittenki kumma asia... mitenkä se nyt näinpian\nolisi voinut tapahtua, kun ei minun lähtiessäni ollut mitään puhetta\nkoko asiasta... Ja jos se on vaan totta, niin kyllä se on koko kumma\nasia\", tuumaili Matti ja koputti piippuansa kenkänsä kärkeen.\n\n— \"Mitäs sinä siitä niin oudostelet ja kummeksit. Wai kävikö se kipiään\nkohtaan... Tais' olla sinulla vähän miel' niinku kot'vävyn paikkaa, vai\nmiten? He he he!\"\n\n— \"Mitäpäs minä tuosta nyt niin sentään kummeksin ... Eipä tuo minua\nmitä liikuta. Syntihän se olis', jotta näin meikäläinen köyhä poika\najattelisi semmoisen talon tytärtä. Eihän se sääsken ääni kuulu\nkumminkaan taivaasen asti... Kenen kanssa sitä sitte, muka, olisi\nkuulutettu?\"\n\n— \"Pullin Simon kansia, Jalkalasta, sen parisniekan.\"\n\n— \"Wai sen! No saahan nyt nähdä, miten käypi meidän tytölle. Kyllä se\nnyt tavaralle menee, minun meininkini mukaan, eikä miehelle.\"\n\n— \"Pianhan ne Simon tavarat ovat pidetyt. Par' vuotta kun Simo ryyppii\nvaan entiseks', niin silloin onkin jo ihka puhdas talo. Ei se ole\nniin rikas kuin luullaan. Sillä on perä auki. Meidän kylän Mattisen\nTommillekin kunhan selvittää kahdeksan tuhatta hopiaa, niin siinä niitä\ntavaroita tarvitaankin\", tiesi Paavo haastella.\n\nTytöt pujahtivat kaikki yhdessä tyräpässä pois leikkituvasta ja\npojatkin alkoivat mennä samaa tietä... Siihen keskaantuivat Matin ja\nPaavonkin tarinat, ja kotiinsa päin hekin alkoivat vajua.\n\nMatin äiti oli valmistanut jo illallisen valmiiksi, kun Matti tuli\nkotiin. Illallista syötyään ja vähän aikaa tarinoituaan alkoivat\ntalossa jo nukkumaankin käydä. Hetken kuluttua jo useimmat talon\nväestä makasivatkin sikeässä unessa. Mutta Matilla se uni ei tahtonut\nsujua. Hän ajatteli kaikki maailman ja taivaan asiat, vaan ei ne\nsilmät sittenkään tahtoneet umpeen painua. Se Helkan kuuluttaminen ei\nmitenkään tahtonut poistua hänen mielestään.\n\n— \"Olisikohan ollut\"... tuumaili hän, \"se Helka niin hullu, että läksi\nmenemään semmoiselle juopporentulle... Mutta se raha ja tavara...\nmitä sitä ei tehdä nykymaailmassa niiden tähden? 'Raha se on, joka\nkomtieraa', sanoi ennen Jurkan Tahvokin. Mutta olisko hän nyt\nsentähden... en minä usko oikein sitä vielä. Eihä hänen pitäisi olla\nsemmoinen. Semmoisen viisaan miehen tytär. Waan 'pojastahan se polvi\nmuuttuu'... Ja niinku' hän aina naurattelihe minulle, vaikka olisin\nmitä laatinut... Ja aina oli minun kanssani vaikka missä työssä ja teki\nminulle kaikkia ilkojaan, Mutt' eipäs sentään ... vaan mitäs minusta\nköyhästä. — Mutt' kyllä sillä oli sentään mielessä. Kyllä minä huomasin\nsen monta kertaa. Mutta mitä turkanen sen nyt viisasi... Jos se olisi\nepäillyt, kun minä en tullut virkkaneeksi mitään hänelle siitä asiasta.\nKyllä hänen sentään olisi pitänyt melkein huomatakin. Turkanenkos sitä\nmeikäläisenä uskaltais semmoisista seikoista puhelemaan mennäkään. —\nMutta voishan sen ehkä vielä saada puretuksikin, jos nyt olis' hänelle\nsiitä puhua. Kyllä siitä nyt pitää tulla asia, kunhan minä vaan menen\nsinne. Kyllä sinne pitää lähteä oikein kohta ja Simon kaupat pitää\nsaada purkaantumaan vaikka mikä olisi, niin pitää justii.\"\n\nNäinikään se Matti tuumaili itsekseen loikoellessaan rutisevalla\nolkisäkillä tuvan lattialla. Wielä hän tuumasi koettavansa valloittaa\npois Helkan sydäntä Simolta, kunhan vaan kotiin ehtii. Tuhannet\najatukset ne vielä risteilivät hänen valvaantimeessa mielessään, kunnes\nnukkumatti viimein armahti häntä ja uuvutti hänet raskaasen uneen.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nMyöskin syys-llma raivosi ulkona. Tuuli puhalteli ankarasti jokaiseen\nseinän halkeamaan ja salvamen nurkkaan, soitellen niitä omituisella\näänellään. Tuiskuna toi tuuli mukanansa jääksi kylmettyneitä\nvesiherneitä ikkunan ruutuja vastaan. Ne helistelivät valtonaisia\nruutuja, koetellen niiden kestäväisyyttä. Synkkä pimeys varjosi tuota\nraivoavaa myrskyistä yötä.\n\nTumma lampun valo pilkutti Korpelan vierastuvan peräikkunasta, luoden\nhämärän valon pihalle rappujen viereen. Renki Matti tuli hevosia\nillastamasta ja kurkisti mainitusta ikkunasta, nähdäkseen kuka siellä\nvielä näin myöhään valvoo, kun toisessa tuvassa jo kaikki nukkuivat\nsikeässä unessa. Matti huomasi Helkan siellä istuvan lampun ääressä\nja kiireesti ompelevan valkeata \"kalenkuori\" paitaa. \"Onpas nyt toi'\nkiire\", ajatteli Matti, \"sulhaselleenko ommellee, vai kelle?\" —\nHiljaan hipsi Matti elotupaan. Nykäsi kengät jalastaan penkin alle\nja turkkirasun päältään pisti hän ovenpieliseen naulaan. Saatuaan\npiippunysänsä savuamaan, rupesi hän lattialle tehdylle tilalleen\nvatsallensa.\n\nSiinä taas Matille lensi monenlaisia ajatuksia mieleen. \"Mitä jos nyt\noisi koettaa puhua Helkalle siitä purkamisasiasta. Nyt olis' sopiva\ntilaisuus, kun hän on aivan yksinään. Nyt ei kukaan saisi aikeistani\ntietoa, vaikka huonosti onnistuisikin. Kyllä sitä nyt täytyy\nkoettaa... kävi miten kävi.\"\n\nWielä vähän aikaa asiata aprikoituaan nousi hän vuoteeltaan, pisti\nnaulasta uuden nutun päälleen, koputti piipustansa entiset porot\npois ja pani uuden tupakan palamaan. Näin varustettuna longotti\nhän hiljaan tuvan ovea ja pistäytyi porstuaan. Oikein käsi vähän\nvavahteli Matilla, kun hän pimeässä porstuassa etsi vierastuvan oven\nrautaa. Wiimeinkin tapasi hän raudan kouraansa ja siitä nostamalla\naukasi hän oven, joten se ei ennättänyt yhtään narahtaa ja hän hiljaa\npaljasjaloin, Helkan huomaamatta, pistäysi tupaan, ovea kiinni perässään\nvetäessä se kumminkin vähän rusahti, josta Helka säpsähti ja loi\nkerkeästi ruskeat terävät silmänsä ompeluksesta tulijaan.\n\n— \"Ka, Mattihan se on! Oikein pelästyin. Luulin, että kuka ihme sieltä\nnäin myöhään tulee. Yhäpäs sinä vielä valvot?\", sanoi Helka.\n\n— \"Wieläpäs tuota sinäkin valvot\", vastasi Matti.\n\n— \"Minullapa onkin kiire. On vielä monta paitaa ommeltava ja vielä\nmuutakin tehtävää ennen häiden tulemista.\"\n\n— \"Wai niin! Wai kiire sulla on\", sanoi Matti ja istui peräpenkille\nlähelle Helkaa.\n\n— \"Kiire on. Kun päivällä pitää vielä käydä muussa työssä, niin täytyy\nsitte näin myöhää yöt valvoa.\"\n\n— \"Mutta eikös noita nyt sopisi jättää?\"\n\n— \"Häitäkö myöhemmäksi?... Eikö mitä... Ei se passaa. Nytkin ovat jo\nhuonot ilmat, mutta jos jätettäis häät vielä tuonemmaksi, niin sitte\ntulisivat pidettäväksi sellaisten röntseiden aikana, ettei pääsisi\nkulkemaan hevosella eikä veneellä sillä huonolla tiellä.\"\n\n— \"Ei pidä jättää myöhemmäksi, vaan tykkänään pitämättä.\"\n\n— \"Pitämättä! Sepäs nyt olis' vasta ensimmäinen kumma. Pitäväthän nuo\nhäitä köyhemmätkin. Simo nyt ei jättäis häitä pitämättä, vaikka mikä\nolis'.\"\n\n— \"En minä sitä tarkoittanutkaan, vaan että jättäisit pois koko\nmenohommasi ja purkasit koko kaupat Simon kanssa.\"\n\n— \"Woi kuinka hupsu! Mistäs minä sen paremman menopaikan saan?\"\n\n— \"Waikk'ei menopaikkaa — niin jotai muuta. Onhan sitä miehistäkin\nvalitsemisen varaa.\"\n\n— \"Mikäs sitte Simolla on? Eikö hän ole rikas, suuri ja komea...\"\n\n— \"Olkoon vaan, kun sinulle siitä piisannee. Saattaa ollaki Simo hyvä\nmies, niinkuin sanoit. En minä häntä akkojen lailla panettelemaan\nrupeakaan. Olkoon vaan hyvä mies rauhassa minusta nähden.\"\n\n— \"No mitä sinä sitte semmoisia horajat purkamisia ja muita...\"\n\n— \"No minä sanon suoraan aikeeni, ilman mullistelematta. Minulla on\nnäet aina ollut mielessä, että eiköhän tulisi vaikka pariskunta. Oikein\npelästyin, kun kuulin Sillankorvassa, että sinua kuulutettiin ja Simon\nkanssa. Niin nyt minä päätin sinulta itseltäsi tulla kysymään, eikös\nsopisi sinun purkaa Simon kanssa koko kaupat ja ruveta vaikka minun\nkanssani yhteen tuumaan.\"\n\n— \"Hyhhyh... Maantielle sinun jälestäsi juoksemaan, hyvän talon eholla.\nKaikki ihmisethän minulle sitte nauraisivat.\"\n\n— \"Kyllähän minulla ei ole taloa, vaan ehkähän tuo saataisiin, kun\nahkerasti yhdessä pyydettäisiin. Johan sitä aluksi sentään olisi vähin\nentisiä pyydettyjäkin.\"\n\n— \"Elä veikkonen virka mitään koko semmoisista asioista, ei siitä\nkoskaan voi kumminkaa tulla mitään.\"\n\n— \"Wai ei koskaan... ei koskaan!\" sanoi Matti raskaalla painolla\nja meni pöydän viereisen ikkunan luo ja katsoi pimeään myrskyiseen\nsyysyöhön.\n\n— \"Niin muuttuu maailma\", ajatteli Matti. \"Eilen oli kirkas\nauringonpaiste, nyt synkkä myrskyinen pimeys. — Niin se ilmakin\nmuuttuu. Se muuttuu kuin nuoren tytön mieli...\"\n\nPettyneenä toiveissaan hiipi Matti hiljaa toiseen tupaan. Pani\nnuttunsa naulaan ja piippunysänsä pääalaslaudan alle ja rupesi\nvatsalleen tilallensa. \"Niin muuttuu maailma\", ajatteli hän vielä,\nkunnes rauhoittava uni päästi hänen murheellisen mielensä virvoittavaan\nlepoon.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nPulskat läksiäiset piti Korpelan Eerikki ainoalle tyttärelleen.\nPulskemmat sentään olivat häät Pullissa Simon kotona. Siellä oli\nviinaakin niin runsaasti, että yksi häävieraista sen kyllyyteen\nhenkensäkin heitti.\n\nTämmöisillä juhlamenoilla Helkaa vihittiin Pullin talon emännäksi.\nNyt hän oli päässyt toiveensa perille. Hän oli itsevaltias talossa.\nKäskettävänä ei hänellä kumminkaan ollut enempää kuin yksi piika ja\nyksi renki. Eikä helliä muuta tarvinnutkaan pitää, kun \"huusholli\" oli\njotenkin pieni. — Olisi siinä tullut rengittäkin toimeen, jos isäntä\nitse olisi pysynyt kotosalla ja tehnyt työtä. — Wiljaa olisi aina\npiisannut omiksi tarpeiksi oman maan kasvusta, jos ei olisi myöty.\nSimo kumminkin aina möi ja osti, kuten kauppias ainakin. Niin se oli\neläintenkin laita. Wälistä oli sata määrä lehmiä, välistä taas ei ollut\nläävään asiaa lehmien tautta. Ei se Simo malttanut kauvaa yhdellä\nhevosellakaan ajella, kauppaa sitä täytyi silläkin tehdä.\n\nKartano oli hänellä sentään liiaksikin suuri, verrattuna pieneen\nmaanviljelykseen. Läävärakennus oli kivestä ja suurempi monen suuren\ntalon läävää. Tallia, liiteriä ja muita sen semmoisia oli lukemattomia,\nsiellä täällä kartanoa. Mahdottoman suuri katos levitteli räystäitään\ntuvan räystääsen asti. Sauna oli pihassa tuvan rinnalla rappusilta\nparin harppauksen päässä. Tupia oli kaksi. Toiseen tupaan oli laudoilla\nsalvattu, paikkakunnan tavan mukaan, kamarin tapainen köksä, missä\nisäntä ja emäntä makasivat ja missä isäntä salaisimmat kauppansa teki\nja konjakkiryyppyjään \"litkoiksi\" tarjoili. — Semmoinen se nyt oli se\nHelkan uusi koti, johon hän oli niin ikävällä halunnut.\n\nOudolta oli kumminkin Helkasta ensimmäiset viikot uudessa kodissaan\ntuntunut. — Itse piti tietää lehmien lypsyn aika ja ylösnousu, ei ollut\näitiä enää kylestä kysäsemässä. Ja olivat hänelle vähässä ajassa monta\nkertaa juohtunut mieleen äitinsä sanat: \"hyvä on lapsen lassa olla,\nkun on vanhempi mallina.\" Tässä vähässä ajassa hän jo tuli huomaamaan,\nettä totta se äiti olikin sanonut; \"ei se vanha valetta hauku.\" —\nOlipa oikein ikäviksi alkaneet Helkasta päivät käydä. Kaikki oli\nsiellä toisenlaista, kuin entisessä kodissa. \"Toisin ukset ulvaisivat,\nsanoivat sarananrauat.\" — Kun vaan porstuan kynnyksestä sai jalkansa\nulos, niin siinä ne lehmätkin jo odottivat lypsäjätänsä. Rappusia ei\nollut \"tupasiinkaan\", joten niiden lakasemisesta ei tarvinnut vaivaa\nnähdä, mikä entisessä kodissa oli ollut Helkalle jokapäiväisenä\ntyönäkin. Yhdellaista likamertä oli porstuvan ovesta läävään asti.\nSepä olikin syysaikoina konstia, päästä tuvasta läävään ja sieltä pois\nsaappaitaan menettämättä.\n\nOudointa kaikista oli Helkan mielestä se alituinen \"tsaijun\" juonti. Ei\nvettä keittämästä pääskyt. Konsa juotiin minkin kaupan harjaksia. Konsa\ntaas joka kaupan tekijä tahtoi isäntää kestitä \"tshaijullaan.\" Sepä\nHelkasta sentään kumminta oli kun ihka naapurin miehet tulivat kotoaan\nja sanoivat: \"paaks' emäntä 'tshaijuvettä' varistumaan.\" Eikö heillä\nollut yhtä hyvä kotonansa juoda \"tshaijuaan\"? Ei se Helka olisi ensin\nviitsinyt heiltä rahaakaan ottaa, kun ei tiennyt heidän tapojaan; sanoi\nvaan että pitäähän sitä senverran naapurille ilmankin tarjota. Mutta\nkun ne hyvin vaan tarjosivat ja sanoivat, \"että ottavat ne muutkin\",\nniin sitte se Helkakin otti rahaa ja sanoi, että \"eihän sitä sitte osaa\nmuodista pois olla.\" — — —\n\n       *       *       *       *       *\n\nPianpa se Helka sentään perehtyi uuden kotinsa tapoihin. Wuoden parin\nperästä ei enään huomannut hänen entisiä tapojansa nimeksikään. Entinen\nsananlaskun, että \"maa painaa mutaisekseen\" näytti tässäkin kohden\npaikkansa pitävän. — Ei se Helka enään pitänyt minään kummana sitä\nalinomaista \"tshaijun\" juontia, vaan antoi rauhallisesti pöydän olla\nmärkänä aamusta iltaan asti. Pyyhinriepu ei enään tehnyt tehtäväänsä.\n\nPian hän perehtyi kaikkeen talouden hoitoonkin, joka yksinomaan jäikin\nhänen huoleksensa, Simo kun enimmät ajat oli kauppamatkoillaan.\nMilloin oli kotonakin, joka tavallisesti oli hyvin lyhyt aika, niin\nse aika meni hänellä levätessänsä ja päätä selvitellessä, kun se oli\nvälistä harjakaisia juodessa liiaksi kihajamaan ruvennut. Senvuoksi\ntäytyi Helkan pitää huoli kaikista talouden askareista. — Ja kyllä hän\noli pitävinäänkin. Hän tiesi kyntämiset, niittämiset, leikkaamiset,\npuimiset, kerrassaan sanottuna — kaikki mitä pienessä talossaan\non tehtävää. Hän käski piikaa, renkiä, palkkasi päiväläisiä konsa\nniitä oli tarvis ja usein tarpeettakin. Paljon hänellä piti olla\ntyöväkeä, sitte se näytti hovilaiselta. Olipa niillä sitte työtä\ntahi ei. \"Yhennepäin on yhden jäljet\", sanoo sananlasku. Niin se oli\nHelkankin. Ei hän yksinään jokapaikkaan ennättänyt. Sen vuoksi ei ollut\nmikään kumma, jos palvelijat ja päiväläiset ottivat vähän pitemmän\npuolipäiväislevon, tahi jättivät joitakuita viisikoita tahi kuhilaita\ntalven alle tahi unhottivat nurmen reunat haravoimatta. — 'Niin se\nHelka hoitaa resusi taloaan, syöttäen monet kuukaudet päiväläisiään,\nvaikka niiden työ ei vastannut syömöksiäänkään, ammonka sitte vielä\nkallista palkkaa.\n\nSimo se koitti hommata rahaa omiin, sekä talon asioihin. Jos ei kauppa\nauttanut, niin sitte hän otti velaksi lisään. Puuttua vaan ei saanut,\nse oli tarkoitus. Kyllä hän olikin koittanut ahkerasti hommata.\nOmain sanojensa mukaan olisi häntä luullut miljoonien omistajaksi.\nKauppaa hän teki — vaikka mitä. Ei ollut hänellä sellaista tavaraa,\nmitä hän ei olisi raatsinut myödä, eikä muilla taas semmoista,\nmitä hän ei olisi ostanut. Jos kuka myyksenteli hänelle vaikka\nvanhoja rukkasiaan, variksia, harakoita tahi koiranraatoja, niin\nei hän sanonut: \"en huoli\". Waan hän kysyi aina: \"mitä se maksaa?\"\nKun hän tällä tavalla osteli kaikellaisia roskia, niin arvaa sen,\nettei hän parempia tavaroitakaan jättänyt ostamatta. Sillä tavoin\noli hän usein ostanut suuret summat tavaroita, jotka muille eivät\nkelvanneet ilmankaan, sen vähemmän niistä kukaan olisi rahaa maksanut.\nTämmöisestä ajattelemattomasta kaupasta oli tietysti seurauksena, ettei\nkaupankäynti ollut läheskään niin tuottava, kuin Simo vaimolleen ja\nrahanlainaajilleen uskotteli.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nJo olivat Simo ja Helka kappaleen toistakymmentä vuotta yhdessä elää\nretuuttaneet. Siinä oli aikaa jo kylliksi näyttämään heille monta vilua\nja varia, monta ylä- ja alamäkeä. Olipa heille jo perhekin lisääntynyt\nkahdella hengellä. Kaksi poikaa heillä oli. —\n\nHelkan vanhemmat olivat jo kuolleet. Helka oli saanut yksinään periä\nkaikki heidän perunsa. Helka oli pyytänyt Simoa lähtemään asumaan hänen\nentiseen kotiinsa, vaan ei Simo ollut siihen tyytynyt. Simo oli myönyt\nkaikki tavarat ja tilan huutokaupalla. Korpelan entinen renki Matti\noli ostanut tilan sekä enimmät tavaroistakin. Simo oli appivainaansa\nperinnön muuttanut rahaksi senvuoksi, että hän olisi muka niillä\nrahoilla voittanut kaupassa tuhansia, vaan voittamatta ne tuhannet\nsittenkin jäivät.\n\nOli kirkas Heinäkuun päivä. Aurinko paistoi oikein polttavasti maan\npinnalle. Paljainjaloin kävellessä tuntui kuinka kivet kuumensivat\njalkapohjia, ja jos niille olisi vettä viskannut, niin varmaankin ne\nolisivat surahtaneet juuri kuin löylykivet saunanuunin päällä. Ei\ntuulen löyhäystäkään liikahtanut. \"Riihkalliolla\" seisova pihlajakin\noli kuumuudesta nääntymäisillään, kun ei jaksanut edes lehteänsäkään\nheilauttaa. Lampaat liehmottivat suuressa \"syräpässä\" tallin kupeella\nsiimeksessä. Siat \"posasivat\" kujasilla olevassa rapakossa, kastellen\nkonsa kumpaakin sylkeänsä likavedessä. Simon uskollinen tupavahti\n\"Maltzik\" oli mennyt aidan alle siimekseen, jossa se käpäleinsä päällä\nlaamallaan loikoi, kieli pitkälle ojennettuna. — Heinäväki paitasillaan\nkäänteli pitkävartisilla haravoillaan heiniä polttavaan auringon\npaisteesen päin. Heinät käännettyään rupesivat he aina istumaan\nkarheiden viereen haravan varrelle, odottamaan heinien kuivamista. —\nPullin isäntä ja emäntä joivat tuvassa puol'päivä-kahviaan, jutellen\ntalon asioista.\n\n— \"Etkö sinä nyt\", alkoi Helka laatia Simolle, \"vois mennä sinne\nheinänurmelle, jotta saisivat viimeinkin ne heinät latoon, kun\ntänäpäivänä on niin pouta. Koko maantienvarsi-niitty on karheella...\nJos siellä ei ole ketään mukana, niin eihän ne vetelykset saa mitään\ntoimeen. Minä en tästä nyt joutais, kun on leivänpaistot ja kaikki muut\nhommat.\"\n\n— \"Eihän tästä oikein joutais kenkään, vaan jos nyt kerran sentään\nlähtenee käymään tänä kesänäkin nurmella.\"\n\nSinne se Simo sitte meni, sinne heinänurmelle kerran. Wähän kädellään\nheiniä kopastuansa käski hän ensimmäiseksi käännettyjä karheita\npanemaan jo latoon. Jo jätti hänkin nutun pois päältään ja alkoi\nkäydä mättämään yhden päiväläisen kanssa heiniä latoon, kun toiset\nsilläaikaa olisivat koonneet, kun samassa ajaa pölyytti maantietä\nmyöten kauppias Huima ladon kohdalle, ja kun hän huomasi Simon\nheinähanko kourassa, pysäytti hän hevosensa ja huusi: \"johan nyt on\nilmonen kumma, kun isännän pitää olla itsensä heinää mättämässä, eikö\nnyt enään muita työmiehiä ole talossa?\"\n\n— \"Enhän minä tässä mättänytkään\", kiirehti Simo sanomaan ja astui\naidan viereen Huiman luokse, \"tulin vaan muuten katsomaan heinäväkeä...\nMistäs sinä tulet?\"\n\n— \"Pietariahan tuota piti taas käydä katsomassa. — Sinuahan ei ole\nnäkynyt koko Pietarissa enään moneen aikaan. Johan sinä olet kovin\nsiihen suuttunut.\"\n\n— \"Jo suutuinkin tässä keväällä 'maaslitsan' aikana koko Pietariin,\nenkä tiedä jos leppynen enään koskaan, kun varastivat minulta kaksi\nhevosta ja vähän rahojakin. Sitte viskaalin pakanat veivät vielä\n'tshaijuja' noin tuhannen ruplan arvosta. En ole nyt käynyt sen koommin\nkoko kylässä... Mitä tavaraa sinä veit?\"\n\n— \"Oli vähän muuriaisen munia.\"\n\n— \"Mitä ne vielä maksoivat?\"\n\n— \"No virk'elä mitään, niillä lähtee nyt sen verran, minkä vaan älyää\nottaa...\" sanoi Huima, vaan hyvin hiljaan, ett'ei heinäväki olisi\nkuullut.\n\n— \"Wai on ne nyt niin hinnassaan\", sanoi Simo, hänkin melkein\nkuiskuttamalla.\n\n— \"On niillä hintaa! Nyt minä lähden taas ostamaan... Etkö sinä tiedä,\nmistä sais vanhan miehen ostamaan tuolta etempää Suomesta?\"\n\n— \"Enpäs tiedä... Kyllä sitä tähän aikaan on vaikea semmoista miestä\nsaada.\"\n\n— \"Etkö sinä Simo käy minun kanssani yhteen kauppaan? — — Käy pois!\nSittehän meitä jo olisikin kaksi.\"\n\n— \"En tiedä — — Tokkopa tuo maksanee\"...\n\n— \"No, nyt elä virka mitään, tiedänhän minä, kun juuri tulen hintojen\nluota. Eihän sitä ole ehkes arvelemistakaan, jotta se ei maksaisi\nvaivoja... Sinulla taas rahoja on kyllä, ne seisovat vaan jouten;\njoutashan niitä vähän liikutella.\"\n\n— Kyllähän rahaa on! Eihän siit' olekaan mitään, vaon kuinka\ntosiaankin...\n\n— \"Lähde vaan pois, mitäs turhaa sinä... eihän tämä nyt ota, jos ei\nannakkaan.\"\n\n— \"Lähe meille, niin sittepähän päätetään.\"\n\n— \"En minä jouda... nyt pitää näet liikkua. Silloin pitää ottaa konsa\nannetaan.\"\n\n— \"No lähde ryyppäämään ehkes tshaijut.\"\n\n— \"Et sinä lähde kumminkaan; mitä minä sinne väärään lähden suotta\najamaan.\"\n\n— \"No lähdetäänhän tshaijulle, ehkä minä miksi mietin...\"\n\n— \"Kyllähän minä en mitenkään joutais', vaan jos häntä nyt sitte\ntshaijulle... Tule tänne kärrille, niin mennään sitte parvessa.\"\n\nSinne se sitte isäntä meni heinäväeltä. Nyt saivat omin \"pasinein\"\ntehdä, mitä lystäsivät. — -— —\n\nJoutuin se emäntä tshaijun valmisti vieraalle, ja isäntä toi\nkolkkakamarista täyteläisen viinapullon seista töröttämään\ntshaiju-kuppien keskelle. Siitä se Simo tarjoili vieraalleen milloin\ntshaijuaan, milloin kylmiä ryyppyjä. Walmistivatpa vielä oivallisia\n\"morssu\" kuppiakin, tshaijusta ja viinasta sokerin kanssa. — Siinä\nryyppiessä he sitte viimmeinkin päättivät ruveta yhteen kauppaan.\nPäättivät myöskin kumpikin mennä erihaaroille ostamaan, että saisivat\nenemmän, ennenkuin muut ennättävät ostamaan. Yhdessä he sitte päättivät\nkäydä Pietarissa myömässä, kun saisivat enemmän ostaneeeksi.\n\nKun \"samavari\" ja viinapullo oli tyhjennetty, niin sitte sitä jo\nkelpasi ruveta lähtemäänkin.\n\n— \"Mutta kuulehan Simo\", sanoi Huima ja veti Simoa perästään\nkolkkakamariin, \"siulla kun on liiemmaksi tahoja, niin voit antaa\nminulleki, jottei minun tarvitsisi enää kotiin mennäkkään, vaan pääsen\ntästä suoraan lähtemään ostoille. Ei tullut rahalompakko ensinkään\nkanssani. Kun lähteissäni muutin toisen palton päälleni, niin en\nkuolemaksenikaan muistanut muuttaa lompakkoa tämän palton 'karmantoon',\nvaan se jäi kun jäikin kotiin.\"\n\n— \"Eikö sinulla ole yhtään rahaa? Sanoithan tuolla maantiellä olevasi\nmenossa muuriaismunan ostoon, etkä aikonut tulla täällä käymäänkään.\nMistäs sinä silloin olisit rahat saanut?\"\n\n— \"Minä näet luulin, että lompakko on karmannossani, mutta kun nyt\nkopasin karmantoani, niin eihän mitä missä... Anna nyt, velikulta,\nminulleki rahat, jott'ei minun tarvisisi turhaan mennä ajamaan\nneljääkymmentä virstaa väärää.\"\n\n— \"Mitä neljääkymmentä?... Eihän tästä tule ympäriseenkään jos\nkaksikymmentä kaikkiaan. — Mutta toistakseen voinhan tästä sentään\nantaakin. Onhan tässä nyt rahoja. Paljonko sinä luulisit tarvitsevasi?\"\n\n— \"Kunhan nyt sataa seitsemän, kahdeksankin ottaa mukaan, niin ehkäpä\nsiitä jo alkaa tullaki.\"\n\nKahdeksan sataa ruplaa luki Simo Huimalle, ja sitte he läksivät\nostolle, kumpikin eri suunnille.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nKesän ihanuus oli kadonnut. Marraskuun kolkot ilmat olivat tulleet\nkesälämpimän sijaan. Pakkainen oli yöllä kuivannut kaikki syksyn\nsateista syntyneet likarapakot. Lionnut maa oli jäätynyt kovaksi. Kylmä\nitätuuli puhalteli pitkin kovaksi kylmettynyttä maantietä. Kauvaksi\nkuului hevosten jalkain kopse ja \"telekoiden\" jyminä, kun pitkät jonot\n\"liuhkin vetäjiä\" ajoi Pietariin päin. Oikeinpa rupesi nenä punaseksi\ntulemaan maitomiehiltä \"koslalla\" istuessa, kun kylmä tuuli puhalteli\nvasten naamaa. Oikein se vilu pyrki muuta ruumistakin karjunaan. Waan\nkun Tarpeen torpasta vähän lämmitti rukkasiaan ja pienen lämmitöksen\nsydänalaankin viskasi, niin sitte sitä jo ajoi ihkailmojaan, ettei\ntarvinnut kuin muutamassa \"hartshonassa\" pistäytyä koko Pietarin\nvälillä.\n\nKylmä se oli ilma Pietarissakin. Kaikki \"napulherrat\", joilla ei ole\nvaraa hankkia itselleen turkkia, mennä viilsivät kylmän kynsissä\nmelkein juoksujalassa katuja pitkin, kädet taskuissa, palton kaulus\npystyssä ja pää tyyryksissä olkapäiden välissä. Rikkaat sitävastoin\nistuivat huolettoman näköisinä \"kaleskoissaan\", supiturkkiensa sisässä,\najaen vinhasti eteenpäin, ettei pyörätkään ennättäneet kolista\nkivikadulla, vaan mennä lipasivat juurikuin saippuoitetulla laudalla. —\nMaalais-ukot taas seisoivat torilla heinä- ja olkikuormiensa vieressä,\nlyöden rukkasiaan yhteen vuorotellen edessä ja takana ja naksautellen\nkylmyneitä kenkänsä kärkiä kantapäitään vasten. Jos ostajat kauvemmin\nviipyivät, niin eipä rukkasten rapistaminen ja varpaiden kopistaminen\nyksinään kyennytkään kylmää karkoittamaan. Waan kun tuohikontista\notettiin pitkäkulkkunen ja sitä vähänaikaa suun edessä pulputettiin,\nniin sittepä se sydänkäpy alkoi tuntua lämpymältä ja siitäpä sitä\nlämmintä alkoi virtailla muihinIin ruumiin osiin, aina nokkaan asti.\n\nPienet, verkapäällyksiset, mustalla lammasnahkalla reunustetut turkit\npäällä astuivat Pullin Simo ja kauppias Huima tuoltapuolen Nevan uutta\nsiltaa myöten Koisaaren puolelle.\n\n— \"Kyllä tänä kesänä läks' rahaa munilla. Perhana jos meistä vaikka\nkumpanen miten tahansa olisi tehnyt työtä, niin eipä olisikaan tällä\nhaavaa tuhattakahtasataa ruplaa 'sumasniekassamme', niinkuin nyt on. Ja\nmitäs meidän ruoka ja kyydit ovat tehneet? Saapi hyvästi lukea niille,\nvaikka nyt pienimmänkin laskun mukaan, kolmesataa ruplaa. Tulemme\nsiis kaikkiaan tänä kesänä saamaan tuhatta viisisataa ruplaa puhdasta\nvoittoa mieheen. Aatteles sitä!\" sanoi Simo.\n\n— \"Nätti summa. — Eihän sitä millä helkkarin työllä olisi saanut kokoon\nsemmoista summaa. Sen hankkimiseen työllä olis' mennyt koko meidän\npieni ikä\", tuumasi Huima.\n\n— \"Ei se olis' ollut suur' mennessänsäkään... Mutta nyt on ihmeen kylmä\nilma... Eikös lähdetä johonki hotelliin ottamaan vähän lämmitöstä.\"\n\n— \"En suinkaan minä ole vastaan\", sanoi Huima, \"Woisit panna nyt kaupan\nloppiaisiksi oikein hyvät juotot, kun minä sain sinua näin hyvään\n'arpiettiin'. Ilman minutta olisit heinänurmella kukaties tänäkin\npäivänä, etkä olis' tiennyt koko muuriaismunan kaupasta niin mitään.\"\n\n— \"Elä lörpöttele! Heinänurmella minä en ole käynyt iässäni. Silloin\nsatuin olemaan siellä katsomassa vaan työmiehiä. Kyllä minä olisin\nmennyt muuriaismunan ostoon ilman sinuttakin, jo minulla oli se vähän\nmielessä, kun vaan olisin kerinnyt... Sinunhan pitäisi panna minulle\njuotot, se olis' ehkes vähän asiaa. Kun läksimme ostoon, niin sinulla\nei ollut rahaa niin kopekkaa, mutta nyt olet minun rahoillani voittanut\ntuhatkaksisataa ruplaa.\"\n\n— \"No minä sitä en kitkallekaan; sen tulet saamaan ja oikein Koisaaren\nparaimmassa hotellissa\", pöyhkeili Huima.\n\n— \"No en sitä kiellä minäkään, jos niikseen tulee\", sanoi Simo vähän\nnenästyneenä.\n\n— \"Kyllä tuo sinun kannattaisikin. Huokealla nuo sinun rahasi ovat\nsaatuna. Entinen Korpelan isäntä teki työtä yöt ja päivät ja nyt ne\nhänen vaivannäkönsä joutuivat kaikki sinun taskuusi, joilla nyt sinun\non kyllä mukava herrastella.\"\n\n— \"Ei tämä rahat kaikki ole niitä. Oli minulla itsellänikin — — —.\"\n\n— \"Mennäänkö tähän, tässä on siisti hotelli?\" kysyi Huima Simolta\nseisattuen erään kartanon eteen.\n\n— \"Yhdentekevä... mennään vaan.\"\n\nSisään astuivat sankarimme ja menivät istumaan suureen saliin eräälle\nsuurelle sohvalle, jonka edessä oli iso pyöreä pöytä. Pienempiä pöytiä\nja niiden ympärillä pehmeitä tuolia oli asetettu ympäri huonetta.\nKeskellä seisoi iso urkujen tapainen soittokone, joka viritettynä\nitsestään soitteli useampia kappaleita.\n\n— \"Mitä sinä parhaiten tahdot, niin minä sitä kutsun\", kysyi Huima.\n\n— \"Yhdentekevä minusta... kutsu mitä tahansa.\"\n\n— \"Minä kutsun viiniä... eihän nyt vielä ole konjakin juontiaika.\"\n\n— \"Kutsu vaan.\"\n\nKaksi viinipulloa hän kutsui. Sitte he siinä kilistelivät, maistelivat\nja taas kilistelivät kaupan loppiaisiksi... ynnä muuksi.\n\n— \"Kuules kauppaveli\", sanoi Simo ja otti Huimaa kaulasta kiinni...\n\"mitäs me nyt käydään hommaamaan, kun tulee talvi?\"\n\n— \"Enpäs tiedä.\"\n\n— \"Talvisaikana ei juuri muu kauppa vetele, kuin kontrapantin veto.\nKäydään vetämään tänne suolaa, sitsiä ja rommia ja täältä viemme\nSuomeen sokuria ja tupakkaa, niin kyllä lähtee rahaa, Me olemme varmoja\nmiehiä, kyl' me jaksamme tapella viskaalien ja 'obessikkain' kanssa...\"\n\n— \"Kyllähän sillä tavalla lähtee rahaa, jos vaan onnistuu...\"\n\n— \"Se onnistuu, se on tietty... Kippis nyt! Siihen se loppuikin... Sen\nverrankos sinä raahtisit pannakin?\"\n\n— \"Kyllä sitä saadaan lisää, jos vaan tarvitaan. Mitä lajia sinulle\nvaan pitää?\"\n\n— \"Tuota nyt, si .. itä mitä he .. erratkin juovat. Mitä se on?\"\n\n— \"Samppanjaako?\"\n\n— \"Niin, niin! justii sitä, sitä sanp .. pankaljaa\", sanoi Simo. \"Häntä\nalkoi viini vähän nikottamaan ruveta.\"\n\n— \"Kaksi pulloa samppanjaa\", huusi Huima. Ei siinä kauvan viipynyt, kun\nne olivat pöydällä.\n\n— \"Antia sen hoikkatulkun vaan pulputtaa... Tässä on poika Tuutarista,\njok'ei likkoi pelkää... hih! meidän pojat, sa .. ankkaljaa vaan,\nniinkuin suuret herrat.\"\n\n— \"Johan sinä tässä lauluksi käyt panemaan\", sanoi Huima ja kaatoi\nSimon lasin täyteen, vaan omaansa ainoastaan pienen tilkan, kun hän ei\nollut entistä juonut kaikkia pois. Niin hän teki alusta asti.\n\n— \"Sen sinä tiedätkin että tässä 'koloraassa' on vähän muutakin kuin...\"\n\n— \"Kyllä näyttää olevan... Sinulla on hyvä laulunääni.\"\n\n— \"Onhan se .. e minulla.\"\n\n\"'Mikäs pojan on laulella, kun hellä on ääni, Nättiä likkoja valita,\nkun lavia on lääni', kuulit sinä?\"\n\n— \"Kuulin! kyllä välttää.\"\n\n— \"Niin! sen pitää välttää, minä luulen sen, että se välttää.\"\n\nKun Simo ja Huima olivat alkaneet juominkinsa, niin oli kohta heidän\njälestään tullut samaan huoneesen eräs venäläisen herrasmiehen näköinen\nmies. Se kutsui pullon olutta ja rupesi istumaan pienen pöydän ääreen,\nvastapäätä sankariamme. Siinä hän istui ja ryyppi oluttaan ja kuunteli\nSimon ja Huiman tarinoita kauppahommistaan ja rahoistaan y.m. — Wiimein\nmeni vieras heidän luoksensa ja rupesi myöksentelemään heille suurta\nsummaa sokeria. Hän sanoi itsellään olevan suuren sokurimakasiinin\nPietarporin puolella ja sanoi myövänsä paljon halvemmalla, kuin muut\nkenkään. — Siinä kauvan aikaa tingittyään sopivat he Simon kanssa\nviimeinkin. Sata tynnöriä Simo osti ja antoi viisikymmentä ruplaa\n\"satankkaa\" jo myöjälle käteen. Kaupan synnyttyä alkoivat Huima ja\nvenäläinen pyytää Simoa panemaan harjakaisia. — Eipä niitä nyt paljon\ntarvinnut tinkiäkään, kun hänellä jo oli entistä hyvästi yläkamarissa.\nHän sanoi vaan:\n\n— \"Sen te tiedätte, että täss' ei olla mitään naukumaijan poikia...\nKantakaa tuo pö .. öytä täyteen sa .. ankkaljaa, viinaa, kolja .. attia\nja mitä tahtojaan... kyllä pumasniekka vastaa\", sanoi hän ja lopuksi\nrintaansa rahakukkaronsa kohdalta.\n\n— Ei siihen tarvinnut kahdesti käskeä; kohta oli pöytä täpösen täynnä\nkaikenlaisia pulloja.\n\nSiinä he sitte kolmen miehen maistelivat ja taas maistelivat, milloin\nmistäkin pullosta. — Taas pani Simo lauluksi ja rupesi jaloillaan tahtia\nlyömään, mutta varomattomuudestaan kolautti hän polvellaan pöytään,\nniin että se pulloineen päivineen kaatui Huiman ja venäläisen päälle.\nSiitä venäläinen suuttui ja alko haukkua Simoa kaikilla siivottomilla\nsanoilla.\n\n— \"Ole laskematta matikoitasi, tahi muuten saat korvapuustin\", sanoi\nSimo.\n\nWenäläinen ei siitä varoituksesta paljon välittänyt, vaan yhä\nkiivaammin haukkui häntä. Nyt ei enää Simo kärsinyt moista koiran\npäiväläistä, vaan paukkasi venäläistä korvalle, että se kerrastaan\ntupertui lattialle, mutta siitä puhdista rumahti hän itsekin maahan.\nSiellä lattialla he taas pääsivät yhteen ja rupesivat ankarasti\nmylläköimään ja ties mitä he olisivat tehneetkään, jos ei hotellin\npalvelijat olisi ennättäneet väliin.\n\nKun Simo parhaillaan telmusi venäläisen kanssa, niin Huima näki\nparhaaksi sillä aikaa luikahtaa takaovesta ulos. Kadulle päästyään\nhyppäsi hän ajurin kärryihin ja ajoi rautatien asemalle. Juna oli juuri\nlähtemäisillään Suomeen. Hän parhaaksi ennätti siihen ja pääsi siten\nmenemään matkaansa.\n\nHotellin palvelijat asettivat tappelijat. Simon täytyi maksaa kaikki\njuomat, kun Huima oli kadonnut, sekä rikkootuneet astiat ja vielä\nkymmenen ruplaa venäläiselle sovintoisia, kun hän ei Simoa jättänyt\npoliisin käsiin.\n\nSitten viekoitteli venäläinen Simon kanssansa katsomaan ostamiaan\nsokureita. Isvossikalla ajelivat he siksi, kunnes tuli pimeä. Sitten\nvei hän Simon erään kartanon luokse ja sanoi siinä olevan makasiininsa.\nMutta pyysi kumminkin Simoa tulemaan ensiksi hänen omaan asuntoonsa,\njossa hänkin puolestaan tahtoi tarjota harjakaisia. Simo kun oli jo\nmelkein älytön, niin hän myöntyi siihenkin. Wenäläinen vei Simon\npieneen kamariin, missä ei ollut mitään muita huonekaluja, kuin yksi\nrautasänky, ränstynyt pöytä ja kaksi hajallista tuolia. — Saatettuaan\nSimon sinne, meni hän toiseen huoneeseen ja toi sieltä toisen miehen\nkanssa koko korillisen olutta. Niitä he rupesivat sitte juomaan. Mutta\neivät ennättäneet juoda kun kaksi pulloa, kun Simon tuolista yksi\njalka nurjahti pois sijoiltaan ja Simo tupertui lattialle. Siihen hän\nnukkuikin ja kuorsata rutisi niinkuin juopunut ainakin. Kun Simo tuosta\ntärräsi lattialla tiedottomana, niin otti venäläinen häneltä kaikki\nrahat pois, sekä saappaat jalasta ja turkin päältä ja kantoi toisen\nkumppaninsa avulla Simon ulos kadulle...\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamulla kun Simo heräsi, niin tunsi hän olevansa kovalla lattialla\nseljällään. Waivaloisesti sai hän silmänsä auki. Ajatukset olivat\nhänellä niin sekaisin, ettei hän kuolemakseenkaan muistanut, missä\nhän viimeksi oli ollut ja milloin hän oli tähän joutunut ja missä\nhän nyt oli. Se kaikki tuntui hänestä arvoitukselta. Hän koetti\nnousta kompuroida ylös, paremmin tarkastaaksensa olopaikkaansa, vaan\nei siitä yrityksestä tullut mitään. Pää ei ensinkään tahtonut ottaa\nnoustaksensa. Sitä viilasi juuri kuin olisi veitsellä leikannut, kun\nvaan rupesi ylös pyrkimään. Kun ei päässyt ylös, niin hän pyörähti\nvatsalleen. Mutta silloin alkoi niin pahasti kiertää aina mahanpohjasta\nasti, eikä heittänyt ennenkuin piti useamman kerran vahvasti ylenantaa.\nSe helpotti vähän päätäkin. Siinä kauvan lojottuaan onnistui hän\nviimein pääsemään istualleen lattialle, vaikka päätä vielä hyvin\nleilutteli. Silmät pimenivät ja korvat alkoivat soida ja huone tuntui\npyörivän hirmuista vauhtia. Wähän kumminkin alkoivat silmät selvitä,\nvaikka päässä kävi yhä vielä sellainen luske, juurikuin jalkoja olisi\nsahattu. Siinä hän nyt katseli ympäri huonetta ja huomasi ylhäällä\nmaasta olevan ikkunan, jonka eteen rautainen ristikko oli naulattu. Nyt\nhänelle paikalla selvisi, missä hän oli niin hyvään talteen korjattu.\nRahat juolahtivat ensimmäiseksi hänen mieleensä. Kopasi taskuansa —\neihän niitä missä. Rahat oli viety. Tarkemmin itseään tutkittuansa\nhuomasi hän olevansa sangen kurjassa tilassa. Ei ollut turkkia, ei\nkenkiä. Nenä oli hirmuisen kipeä ja turvonnut niin suureksi, ettei\ntahtonut kouraan sopia, kun hän sitä koetti. Raamuja ja naarmuja oli\nkosolta kasvoissa ja käsissä... Hattu oli vähän etempänä lattialla.\nSen hän otti sieltä ja pisti päähänsä käyden odottamaan tulevaa\ntuomiotansa, ajatuksissaan katkerasti kiroten venäläistä, jonka\nhän varmaan tiesi rahojensa ottajaksi. Kovasti hän oli vihoissaan\nHuimallekin siitä, kun jätti hänet yksinään. Jo suuttui itseensäkin,\neikö ilman syyttä ja ihmetteli, miten hänen piti tulla niin hölmöksi ja\nuskoa mokomaa »masurniekkaa.\n\nSiinä hän istui karvaalla mielellä siihen asti, kunnes vahtimies tuli\nhäntä noutamaan pois. Nyt oli Simo vähällä päästä ruununkyydillä\nWiipurin kautta kotiinsa, mutta kun hän osasi hyvästi venäjän kielellä\nselittää asiansa ja kun hänellä oli passi, niin laskettiin hän\nkumminkin omin neuvoin menemään kotiansa.\n\n\n\n\nX.\n\n\nJo oli pitkä aika kulunut siitä, kun Simo palasi onnettomalta\nmatkaltaan. Hän oli tavannut Pietarissa erään naapurinsa miehen, jolta\nsai lainaksi rahaa, millä osti saappaat itselleen. Sen miehen kyydissä\nhän oli päässyt kotiinsakin. Onneksi se olikin, että sai naapuriltaan\napua, sillä talvi alkoi tulla minkä ennätti ja Simolla ei ollut\nsaappaita. Pietarista he läksivät kärryillä, vaan loppumatkaksi täytyi\nheidän reki hankkia, kun lunta satoi oikein ralvoksi asti.\n\nEi Simo antanut kotonaan paljon mitään selvää kaupastaan, vaikka Helka\noli häneltä monesti kysynytkin. Oli vaan sanonut Helkalle:\n\n— \"Mitä siitä aina utelet, miten minun kauppani onnistuu, enpäs minä\nutele sinun asioistasi.\"\n\nSiihen se Helkakin sitte jätti utelemisensa ja arveli: \"mikäs niillä\nkaupoilla... hyvästihän ne menevät.\"\n\nNiin meni muutamia viikkoja, ett'ei toinen kysynyt toisensa asioita,\nelää jähötettiin vaan ilman turhitta neuvotteluitta, huolitta ja\nhopuitta. — Ei he sentään missään vihassa eläneet. Kyllä he puhuivat\nkaikista muista asioista, vaan omista asioistaan eivät he virkkaneet\nmitään.\n\nEräänä talvi-iltana istui Helka kolpitsalla vokkinsa ääressä. Simo\nloikoi sängyssä seljällään, kädet taivutettuina ristiin niskan taakse,\npääaluseksi. Waivaloisesti palavan päreen tumma liekki loi himmeää\nvaloansa savusta mustuneesen tupaan. Mitsk... retsk... pani päre\npalaissaan ja kun tuli sattui otsan kohtaan etenemään, niin silloin\naina pitkiä kirkkaita tulipilliä sirisi ylä- ja alapuolelle pärettä.\nPintapärekö hän lienee ollut, vai mitä? Pitkän hiilen se teki, joka\nvielä halkesi kaksihaaraiseksi, ja molemmat haarat kiertyivät pässin\nsarven tapaiselle koukerolle, ennenkuin pudota rimahtivat maahan. Mikon\nja pikku Simon suureksi harmiksi. Mikko ja Simo olivat Helkan ja Simon\nlapsia. He aina iltakaudet härräsivät tulipäreen ympärillä. Milloin\ntyynesti katsellen päreen palamista, milloin taas pistäen palavan\nhiilen suuhunsa ja välistä taas kirjoitellen hiilellä uunin rintaan jos\nminkinlaisia kuvia ja koukeroita.\n\nRihma taittui Helkalta kehrätessä ja tarttui harakan ympärille. Kovin\najatuksissaan se Helka nyt näytti olevankin. Ei häneltä ennen koskaan\nrihma päässyt katkeamaan, pian hän selvitti rihman pois harakasta ja\nalkoi taas kehrätä, mutta se ei tahtonut luokastaa. Hän aina välistä\nunohti polkemisenkin ja silloin se liipasin alkoi kovasti loiskuttaa.\nSepä hänen taas herätti aatelmistansa ja pyörä alkoi kulkea entistä\nvauhtiaan. — Nyt hän katkasi sen äänettömyyden, joka tähän asti oli\ntuvassa vallinnut ja alkoi Simon kanssa puhua minkä mistäkin asioista,\nja sittepä se kehrääminenkin alkoi paremmin luonnistua. Wähin erin\nalkoi hän muiden puheiden ohessa kääntää keskustelua omiin talon\nasioihinkin. Ensin puhui hän kumminkin paljon naapurinsa asioista,\nkuinka paljo niillä on närtteitä ja montako pielestä ja ladollista\nniillä on heinää ja miten siitä ja siitä jo alkavat heinät vähäytyä.\nWiimein tuli omiin asioidenkin vuoro.\n\n— \"Kuulehan Simo\", sanoi Helka, \"ihka meidänki pitäisi ostaa heiniä\nlisäksi, ei suinkaan niitä piisaa keväähän asti.\"\n\n— \"Onpas niitä piisannut muinakin talvina, miksi niitä nyt ei sitte\npiisaisi? Eihän nyt ole eläimiä enempää kuin viimetalvenakaan, vielä on\nyhtä hevosta vähemmän.\"\n\n— \"Ei niitä nyt piisaa; pitää ostaa ajoissa, ennenkuin kovin\nkallistuvat.\"\n\n— \"No eikös se maantievaro-lato ole vielä liikuttamatta?\"\n\n— \"Wielä mitä! eihän siellä ole enään toki heinän karvaa\", sanoi Helka\nmatalalla äänellä, katsellen kuontaloansa.\n\n— \"Mitä! Eikö ole karvaakaan? Mihinkäs ne ovat sitte saaneet?\"...\n\n— \"No, niistä elä nyt virka enään mitään... Ei se maksa enää ottaa\npuheeksi koko asiata.\"\n\n— \"No herranen aika... enhän minä ole vielä niistä puhunutkaan mitään,\nkun vasta kuulenkin koko asian.\"\n\n— \"No kyllä ne ihmiset ovat jo kylliksi koittaneet suutansa niiden\nheinien tautta.\"\n\n— \"Miten niille sitte kävi?\"\n\n— \"No se oli nyt sellaista asiaa, että kun sinä läksit muuriaisen\nmunan ostoon Huiman kanssa, niin ne heinät jäivät karheelleen. Sinä\nkun läksit sieltä nurmelta pois, niin ne päiväläisen venkulat menivät\nniitä heiniä kuivatessansa niittämään ehopellolle. Mutta siellä he\nvenkuloivat siihen asti etteivät ennättäneet panna latoon koko heiniä.\nSillä iltapuolella vähän satoi, ettei niitä latoon voinut sellaisenaan\npanna. He hylkäsivät ne kaikki, karheelleen, ei ollut edes senverran\nälyä, että olisivat panneet saattoloille. He luulivat, että toisena\npäivänä saavat ne kuiviksi ja sitte panevat latoon, vaan sittepä\nkävikin satamaan ja satoi koko viikon vähän joka päivä, niin ettei\nheinille osannut tehdä mitään. Ne tulivat sitte semmoisiksi, ettei\nniitä olisi syönyt mikään eläin. Minä annoinkin vetää ne sitte mudan\nsekaan kujamaalle... Semmoinen konsti niille kävi. Sille ovat ihmisten\nkoiratkin vedelleet leukojaan, juuri kuin meidän eläimet jäisivät\nkuolemaan yhden nurmen heinien tähden.\"\n\n— \"Mitäpäs sille taitaa... Eihän sitä vahingon veräjällä ole\nseisonutta... Ja mitäpäs se kehenkään koskee, vaikka jättäisimme kaikki\nniityt tekemättä ja ostaisimme heinät.\"\n\n— \"Niinhän sitä luulis'... Olis' sitä työtä jokaiselle omassa\nturkistaan, vaan ei se tule tehdyksi. Toisen asioihin ne aina\ntunkeutuvat.\"\n\n— \"Ei auta sitte muuta, kuin pitää ruveta apeita syöttämään lehmilleki.\nPanee jauhoja ennen vähän enemmän, niin kyllähän se heiniä vastaa.\"\n\n— \"Mutta mistä sitä jauhoa pannaan? Rukiit ovat niin vähissä, että\ntuskin niistä piisaa ihmisillekään. — 'Renki Jurkka teki päiväläisen\nkanssa ruisnärtteen semmoiseksi, että siihen meni vesi pohjavarpoihin\nasti, Loman kanssa saivat nyt hajalleen. Latvoja taittelivat vähän\nriiheen, mitkä paikat eivät olleet niin kankeina, mutta enimmästä\nosasta ei ollut riiheen vietävääkään\"...\n\n— \"No nehän ne ovat!... Kyllä ne on ihmisiä... Ei, nyt osata\nnärtteitäkään tehdä. Kyllä se on vähän paha asia. Minulla nyt ei ole\nvielä tässä rahaakaan käsillä, kun ovat luvut vielä pitämättä Huiman\nkanssa ja satuin tässä antamaan ihmisille lainaksi vähän paikkaansa.\nTaitaa pitää ottaa nyt vaikka Rautasen Juhanalta lainaksi rahat ja\nmennä viemään suolaa Pietariin, ja tullessa tulisihan niitä sokuria.\n— Siitä saisikin hyvästi voittoa millä saisi ostaa heiniä ja muutakin\ntavaraa tuolta etempää Suomesta.\"\n\n— \"Hyvähän tuo olis', vaikka millä saisi, kun on tarvis.\"\n\nTähän loppui heidän keskustelunsa. Helka meni hommaamaan illallista.\nSimo nousi sängystään, sytytti piippunsa ja meni istumaan kolpitsan\nnenälle.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nSeuraavana aamuna läksi Simo pyytämään Rautasen Juhanalta rahaa\nlainaksi. Mennessään hän vähän epäili asiansa onnistumisesta, mutta\nmeni kumminkin, ajatellen, että \"käytyähän sen näkee.\" — Kun Simo\noikein hyvästi haastoi ja selitteli asioitansa, sekä helmansa alta\ntyönsi konjakkipullon ukon turkin sisälle, niin heltisi kun heltisikin\nsataiset ruplat ukko-Juhanan näpistä, jossa ne eivät olleet missään\ntuulen ajeltavana. — Simo näet ei pitänyt minään sopimattomana pistää\npientä valetta, missä asian haarat sen vaativat. Niinpä hän nytkin\nRautaselle lateli, niinkuin vaimolleenkin oli sanonut, että rahaa\nhänellä olisi muka kyllä, kun vaan saisi luvut tehdyksi Huiman kanssa.\nErinomaisella puhetaidolla osasi hän selittää sitä valheeksi, ette\nihmiset hölyävät hänellä olevan velkoja. \"Jos minulla\", sanoi hän,\n\"on tuhat ruplaa velkaa, niin silloin aina on kaksituhatta ruplaa\nsaatavaa.\" — Tämän kaiken valheesen tottumaton ukko piti totena ja\nantoi rahat Simolle sillä ehdolla, että hänen pitää heti maksaman rahat\ntakaisin, kun vaan saapi sokurit myödyksi.\n\nNyt oli Simo rahakas mies. Nyt hän taas omien sanojensa mukaan ei\nollut köyhä eikä kipeä. Kohta palkkasi hän kolmekymmentä hevosta, sekä\nmeni erääsen Suomen kaupunkiin ja osti joka hevoselle kuorman suolaa.\nSitten läksivät he miehissä menemään Pietariin. He tuumasivat, että\njäätämyöten päästään paraiten \"obessikkain\" huomaamatta. Sen vuoksi he\neivät ajaneetkaan tavallista maantietä myöten, vaan ajoivat erääsen\nkylään Suomenlahden rannalla ja odottivat siinä pimeän tuloa. Ennenkuin\nkylästä lähdettiin jäälle, niin käski Simo jokaisen varustamaan hyvän\naseen rekeensä, jos tarvis sattuu tulemaan. Jokainen totteli käskyä.\nKuka lienee tehnyt itselleen oivallisen koivukurikan, kuka taas otti\nvaan tavallisen kangen. Muutamat ottivat puntareja, toiset tuuria,\ntoiset taas kiiroja. Simolla itsellään oli vanha venäjän puntari.\nNäin varustettuna lähtivät he sitte ajamaan jäätämyöten Kronstadt'ia\nkohti. — Sää oli kirkas, aivan paljas lumesta. Siinä oli hevosten\nhelppo juosta. Kovasti he ajoivatkin, kaikki rinnatusten, juuri kuin\nsotajoukko. Wapaasti he pääsivät ajamaan. Ei mikään muu häirinnyt\najoa, paitsi muutamat vanat, joista hevoset hypätä luiskahtivat\nylitse, vaikka olisivat päässeet harpppaamallakin. Jo luulivatkin\nkovin helpolla pääsneensä Kronstadt'iin, kun olivat jo muutaman\npuolenkymmenen virstan päässä määräpaikasta. Luulivat suotta niin\nkiirehtineensä ja ajaneensa turhaan hevosensa niin märiksi. Sen vuoksi\nhe pysähtivät hevosensa ja antoivat niiden, kiivaan ajon perästä vähän\nhuoata..\n\nSiinä seisottaessa ja levätessä eräs miehistä huomasi Kronstadt'ista\npäin ajavan kaksi ratsastajaa. \"Nyt ne pirut tulevat\", hän kohta\nhuudahti. Toisetkin huomasivat sen ja että vielä toista kaksi\nratsastajaa ajoi ensimmäisten perästä. Kaikki ymmärsivät ilman\nselittämättä mitä miehiä ne olivat. Jokainen hyppäsi kiireesti rekeensä\nja alkoi ajaa täyttä laukkaa Pietariinpäin. Sinne heidän täytyi kääntää\nsuuntansa. — Ratsastajatkin näkyivät huomanneen miesten kiireen ja\nsenvuoksi hekin kiirehtivät kulkuansa. Pian olivatkin he pakenevien\nkintereillä, kun näiden väsyneet hevoset eivät ennättäneetkään jättää\nratsastajia. Kun ratsumiehet, jotka olivat venäläisiä tullimiehiä,\n'obessikkoja', olivat päässeet pakenevien rinnalle, niin käskivät\nhe miehiä seisauttamaan hevosensa, vaan ei miehet olleet sitä\nkuulevinansakaan. Ajoivat vaan minkä ennättivät. Silloin yksi\nratsastajista ajoi ensimmäisen kuormamiehen rinnalle ja löi sapelillaan\nsen vempeleesen, joka samassa liistoillen meni poikii, ja miehen täytyi\najaminen seisauttaa. Saman konstin tekivät toisetkin ratsastajat. \"Nyt\novat hevoset ja kuormat meidän\", huusi yksi 'obessikka'. Kaksi hyppäsi\nheistä maahan ja jäi vahtimaan seisattuneita hevosia ja kuormia sillä\naikaa, kun toiset menivät ahdistamaan muita pakenijoita. Huomattuaan,\nettä muutamia hevosia 'obessikat' pysäyttivät, seisauttivat he\nkaikki hevosensa nähdäkseen mitä niillä on muka mielessä. Ne kaksi\n'obessikkaa', jotka jäivät kuormia vahtimaan, eivät niinkään hevillä\npäässeet kuormien isännäksi. Miehet eivät lähteneet pois kuormiensa\npäältä, sieltä vaan huiskivat pitkillä koivusilla kangillaan, kun\n'obessikat' rupesivat rekeen nousemaan. 'Obessikat' kyllä koetelivat\npelotella miehiä sapeleillaan, vaan eivät päässeet niin lähelle, että\nolisivat voineet miehiä vahingoittaa. Toisetkin 'obessikat' tulivat\nnäiden ensimmäisten avuksi.\n\n— \"Pojat! lähtäänpäs tekemään loppu tuosta mokomasta näytelmästä ja\npäästämään meidän miehet vapaaksi. Wiisi miestä saapi jäädä hevosien\nluo\", komensi Simo.\n\nKaikki olivatkin valmiina tottelemaan päällikön käskyä. Jokainen läksi\nase kädessä juoksemaan kamppaileviin päin huutaen ja kiroten: \"vai\nettä te sen vietävät eroa meidän miehistä; kyllä me teidät p....leet\nopetamme.\" Kun \"obessikat\" huomasivat semmoisen lauman juoksevan\npäällensä, niin olisivat he menneet matkaan, jos olisivat ennättäneet,\nvaan nyt se oli myöhäistä. Heidän siis täytyi taistella. — Jopa\nryntääjät pysähtyivät hämmästyneenä, kun sotamiehet riehuivat heidän\nedessään sapeliensa kanssa. Ja olivatpa aikeessa jo pötkiä samaa tietä\ntakaisin, mitä oivat tulleetkin. Silloin Simo huusi: \"nääkös p....le\nmeitä tässä tämän yötä viivyttävät\", ja samassa juoksi vähän syrjään ja\nläimäsi puntarillaan yhtä sotamiestä käsivarteen. Silloin sitä sapeli\nhelähti jäälle. Tästä voitostaan innostuneena tekivät toiset miehet\ntoisille vihollisille samalla tavalla. Nyt oli heillä \"obessikat\"\naseettomina käsissään. Saivat tehdä vangeilleen mitä vaan tahtoivat.\n\"Wai te lurjukset säritte meidän vempeleet ja te tässä meitä tämän\nyötä pyörittelette... aa 'massaimeiat'\" — ärjyivät he \"obessikoille\".\n— \"Mutta teillä on kiellettyä tavaraa ja sentähden teidät otetaan\nkiinni\", sanoivat sotamiehet puolustuksekseen.\n\n— \"Wai te lurjukset vielä käytte pullikoimaan... Pojat! kaksi avantoa\njoutuin, niin kohta päästään näistä roistoista\", huusi Simo, pidellen\nkiinni yhtä \"obessikkaa\".\n\n— \"Eikö helkkarissa! Eihän tässä murhaan pidä tehdä suotta itsiään\nsyypääksi. Pääsköönhän näistä oikiallakin\"... sanoi eräs miehistä. —\n\"Wait!! Ei puhumistakaan! Kaksi avantoa joutuin! — Jos me laskemme\nheidät valloilleen, niin käyvät he hankkimassa koko sotajoukon meitä\njahtimaan kiinni ja silloin saapi meistä ihka varmaan jokainen raudat\nkaulaansa.\"\n\nNyt oli Simon esiintuoma syy niin todenmukainen ja kamala laadultaan,\nett'ei kukaan enää uskaltanut vastustaa hänen käskyänsä. Pian oli\nmiehissä hakattu sanotut avannot. — \"Pää alaspäin lykätään riiviöt\navantoon\", komensi taas Simo.\n\nNyt näkivät sotamiehet, että heidän loppunsa lähestyi. Tähän asti he\nolivat rauhallisina kuunnelleet miesten neuvotteluja, luullen vaan\nniitä lausutun heille peloitukseksi, eikä muka toden perästä, vaan\nnyt he huomasivat, että tässä olikin tosi käsissä. Wäkivoimalla oli\nheidän mahdoton päästä vapaaksi. Ei apuakaan ollut mistään saatavissa,\nkun olivat etäällä jäällä kaukana ihmisasunnoista. Ei siis muuta\nneuvoa, kuin vedota jalojen valloittajainsa omiin tuntoihin ja\nlähimmäisrakkauteen. He rupesivat hyvin nöyrtyneinä rukoilemaan Simolta\nja hänen tovereiltaan armoa ja lupailivat vielä olla virkkamatta koko\ntätä asiata kenellekään. Tämä sydäntä särkevä, kuoleman hädässä olevien\nrukous vaikutti Simon tovereihin ja he kaikki yhdestä suusta sanoivat,\nettä: \"päästetään pois; ei hukuteta, kun he vielä lupaavat olla\npuhumattakin tästä asiasta.\"\n\n— \"No, päästetään heidät sitte, kun niin tahdotte, vaan joku rangaistus\nheidän pitää tästä saaman. Pistetään heidät kainaloitaan myöten\navantoon, niin on heille vähäksiaikaa housujen kuivaamista, eivätkä\njouda rauhallisia matkustajia hätyyttelemään.\"\n\nMiehissä pistivät he sitte \"obessikat\" kainaloitaan myöten avantoon\nja pitivät heitä avannossa niinkauvan kunnes toiset miehet ennättivät\nlaittaa asiat kuntoon ja pääsivät jatkamaan matkaansa edelleen\nPietariin. Kronstadt'iin eivät uskaltaneet mennä.\n\nPietarissa sai Simo kohta suolot myödyksi hyvään hintaan. Kotiinpäin\nvietäväksi hän osti viidelletoista hevoselle sokuria, toisille osti\nmille tupakkaa, mille \"tshaijua\", mille mitäkin pientä tavarata.\n\nKun kaikki kuormat olivat laitettuna, niin sitte lähdettiin ajamaan\nkotiin päin, vaan ei samaa tietä mistä tultiin, sillä he sitä pitivät\nvaarallisena. He meinasivat paremmin pääsevänsä maata myöten.\nHiljakseen he ajoivat maantietä pitkin erääsen Wenäjän-puolen kylään.\nSiinä he menivät muutamaan taloon syöttämään hevosiaan ja vartoamaan\npimeän tuloa. — Kun olivat itsekin syöneet, sekä \"tshaijut\" ja pienet\n\"norssu\" kupitkin ottaneet, niin sitte sitä taas kelpasi lähteä. Ja\nnytpä taas kykenikin, vaikka karhujen kanssa painia heittämään. —\nKaikki olivat valmiina lähtemään. Wiimein sanoi Simo: \"koska olette\nsemmoisia jäniksen poikia, niin tulkaa perästä\", ja hyppäsi samassa\nkuormansa päälle ja alkoi ajaa. Toiset seurasivat häntä. Watsallaan se\nSimo loikoi kuormansa päällä ja lauleli erästä venäläisten \"pesnin\"\ntapaista reki-renkutusta. — Kun matkalaisemme tulivat erään mäen alle,\nniin Simo seisatti hevosen, nousi seisoalleen kuormansa päälle ja\nmatalalla äänellä neuvoi miehiään, miten heidän pitää käyttäidä, jos\nsattuisi vaara tarjolle.\n\n— \"Ajakaa kaikki hiljaa minun perästäni\", sanoi hän, \"tässä ei mahdu\najamaan rinnatusten. Mutta jokaisen pitää olla välttämättömästi niin\nhiljaa kuin kala meressä. Ja silloin kun minä huudan: 'hei pojat!' nii:\nsilloin pitää jokaisen ase kädessä paikalla juosta minun luokseni, ja\nsitte älkää vähällä heittäkö... ymmärrättekö nyt?\" — — \"Ymmärretään!\"\n— vastasivat miehet. — Simo rupesi polvilleen rekeensä ja käänsi\nhevosensa pois maantieltä koidolle korpitielle. Werestä jälkeä ei\ntuntunut yhtään tiellä, mutta hevosten tarkat jalat tunsivat vanhan\ntien, pohjan. Tie, jos sitä siksi sopii sanoa, kulkea luikerteli\nmonimutkaisesti ryhevien kuusien ohitse, jotka oksistaan olivat\nmuodostaneet monta monituista juhlaporttia, seurueemme kunniaksi.\nSolakkavartaloinen, valkeapintainen koivun keikarikin, joka kesällä\noli päätään kohotellut ylemmäksi mahtavaa kuusta, oli nyt nöyrästi\nkumartanut päänsä aivan yli korpitien, maahan asti, muodostaen oikein\naimo vempeleen, jommoisia eivät vempeleen painajat kykenekään tekemään.\nSilot petäjät seisoivat tien kahdenpuolen, ikäänkuin sotamiehet,\nkomennettuna kunniavahdiksi jollekin suuriarvoiselle seurueelle.\n\nTämmöistä oli se tie, jota matkalaisemme kulkivat. Se meni selänteeltä\nnotkoon ja notkosta taas selänteelle, mäen mytkylälle ja niin yhä\neteenpäin. Hitaasti edistyi joukkion matkan teko tällä umpisella ja\nmäkisellä tiellä. Mutta aina sitä vaan sentään kumminkin eteenpäin\npäästiin, vaikka vaivemmalla. Usein piti käydä kirveen kanssa\nkarsimassa puita, jotta kuormat mahtuivat niiden välitse. Sillä tavoin\nolivat he jo päässeet kappaleen matkaa yli rajan Suomen puolelle.\nHiljalleen ajaessa töytäsi erään mäen päältä metsästä mies ja hyppäsi\nsuoraan Simon kuorman päälle. — \"Nyt olen minä isäntä tälle hevoselle.\nKäy joutuin jalkamieheksi tahi muuten ei hyvä peri\", sanoi mies ja\nalkoi työntää Simoa pois kuorman päältä.\n\n— \"Ei tästä niin hevillä lähdetä\", sanoi Simo, otti miestä vantterasti\nkiinni ryntäistä ja koetti työntää häntä maahan. Hevoset astuivat\nhiljalleen tietä myöten ja Simo vaan mylläköi miehen kanssa kuormansa\npäällä.\n\n— \"Jos et häviä pois tästä kuorman päältä, niin minä ammun; tiedät\nsinä että minä olen tullimiehiä\", sanoi mies ja alkoi ottaa revolveria\ntoisella kädellä taskustaan, kun toisella kädellä piti kiinni Simoa\nryntäistä.\n\n— \"Ole mitä miehiä tahansa, kyllä minä nyt näytän ampujille sekä\nkolistajille\", sanoi Simo, alkoi voimiensa takaa tullimiestä potkia\nrintaan ja sai miehen siten vatsalleen kuormansa päälle. Sitte hän\nvielä pari kertaa antoi aika laukauksen leuvoille kengän kornilla;\nsitte se vahtimestari hervahtikin itsestään pois kuorman päältä. — Tämä\nkaikki tapahtui vähemmässä ajassa, kuin sen kertomiseen on mennyt.\n\n— \"Ajakaa nyt h..vetissä joutuin! Wiskaalin p....leet ovat täällä\nvahdissa. Yks' kupertui jo tuonne tien viereen\", huusi Simo\ntovereilleen ja hakkasi hevostaan selkään joka askeleella.\n\nSimon huudosta säikähtivät toisetkin ja alkoivat Simon tavalla hakata\nhevosiaan niillä kangilla, mitkä olivat ihmisiä vasten varustaneet.\nHirmuisella kyydillä he kiisivät rinnettä alas notkoon. Waan kun\ntuli sieltä taas noustavaksi ylös mäelle, niin eivätpä hevoset enää\njaksaneetkaan samaa kyytiä ylöspäin mennä. Astua siinä täytyi antaa\nhevosten, vaikka olisi kuinka kiire ollut. — Kun he alkoivat päästä\njo mäen päälle, niin törmäsi taas metsästä, ei enää yksi, vaan kolme\nmiestä, joista yksi seisatti hevosen ja toiset raastoivat Simon kuorman\npäällä maahan.\n\n— \"Hei pojat! Nyt on täällä tekemistä!\" huusi Simo kohta, kun vaan\nnäki viskaalien juoksevan metsästä. Samassa juoksivat miehetkin ase\nkädessä Simolle avuksi. Simo oli pois reestään hangessa ja yksi\nvahtimestari myiläköi hänen kanssaan siinä koettaen saada käsiä kiinni.\nMutta kun semmoinen miesjoukko kiroten ja huutaen juoksi vahtimestarien\npäälle, niin kääntyi heidän huomionsa tykkönään ryntääjiin ja he\njättivät Simon rauhaan. Huomattuaan joukon niin mahdottoman suureksi\nja hurjaksi, niin alkoivat he kohta ampua ryntääjien parveen. Mutta\nse vaan enemmän ärsytti miesten kiukkua ja he, monikin haavoitettuna,\nsitä hurjemmin ryntäsivät huutaen ja kiroten kurikoineen kankineen ja\nkiiroineen vahtimestarien kimppuun. Simokin oli sillä aikaa kömpinyt\nylös hangesta ja hapuroinut puntarinsa käsiinsä. Silloin alkoi hirveä\nnäytelmä. Ei vahtimestaritkaan joutaneet enään ampumaan, vaan ne\nsapelit kädessä hakkasivat vihollisiaan minkä ennättivät. — Se neljäs\nvahtimestari, jonka Simo oli tienviereen potkinut, joutui jo hänkin\nyhteen kähmään. Hän kanssa alkoi sapelillaan tehdä työtä minkä jaksoi.\n\nHirmuinen se oli se meteli ja kyllä siinä olisivat vilmeinkin\n»vahtimestarit tappiolle jääneet. Mutta hätä aina neuvoja keksii.\nHe rupesivat huutamaan \"upsyninksman'ia\" tulemaan toisten miesten\nkanssa avuksi heille; vaikka häntä ei ollut tilamaillakaan. Kun\n\"kontrapantsikat\" kuulivat, että heillä on vielä apumiehiäkin tulossa,\nniin he vähä kerrassaan alkoivat pötkiä pakoon. Wiimeisenä liehui Simo\npuntarinsa kanssa tappelutantereella, vaan viimein sortuivat hänenkin\nvoimansa. Puntari hervahti maahan, ja hän alkoi lakittomin päin juosta\nkorpea myöten pakoon. — Siten jäivät vahtimestarit kolmenkymmenen\nhevosen isännäksi. He sitoivat kaikki hevoset toistensa perään kiinni\nja läksivät ajamaan pois. Kahdelta heistä oli kädet hakattu niin\nmäsäksi, etteivät kyenneet hevosiakaan ajamaan. Yhdellä oli jalat ja\nsivut lyöty vaivasiksi. Sitäpaitsi oli heillä millä pienempiä, millä\nsuurempia verihaavoja. — — —\n\nPakolaiset harhailivat pitkin korpea sinne tänne. Kymmenen miestä heitä\noli sattunut yhteen joukkoon. He juoksivat edeltäpäin maantienviereen\npiiloon ja ryöstivät muutamia hevosia viskaaleilta takaisin. Toiset\nhevoset ennättivät maantielle, millä viskaalit ennättivät pakoon. — —\n\nSeuratkaamme seurueen komentajaa Simoa. Tappelussa hän oli menettänyt\njo lakkinsa silloin, kun hän joutui kuormansa päältä maahan. Sitte\nolivat viskaalit tappelussa hakanneet hänen päänsä sapeleillaan\nkaikki haavoja täyteen. Käsivarsissa ja olkapäissä oli hänellä monta\nhaavaa, mutta pahimmat kumminkin olivat pään haavat. Niistä ensin\njuoksi sanomattomasti verta, ennenkuin pakkanen ne jäädytti paksuun\nverijäähän. Siten oli hänen päänsä muuttunut suureksi verimöyhkäleeksi,\nhiuksia ei tuntuun ollenkaan. Tämmöisessä tilassa olisi voimiltaan ja\nruumiin rakennukseltaan heikompi mies jo ammoin sortunut, vaan Simo\nvielä juoksi kovasti korvessa, vaikka hänellä ei enää ollut selvillä,\nmihin hän juoksi ja mitä varten. Kauvan hän vielä juoksi väsymättä.\nWiimein tuli hänen eteensä pieni aukeama, ahon tapainen. Siinä hän\nhuomasi torpan, jonka pienestä yksiruutuisesta ikkunasta viitoitti\ntuli. Tulta kohden hän suuntasi juoksunsa ja pian olikin torpan tuvan\nedessä.\n\nTorpan väki oli juuri noussut makaamasta. Isäntä halkoi pärehalkoja\n\"pirkaleiksi\" pankon nenässä lattialla. Emäntä seisoi lieden ääressä\nkohennellen tulta pienen \"kiperänokkasensa\" alla. Kolme lasta, jotka\neivät olleet aamutorkkuja, istuivat paitasäkissä isänsä \"pirkaleiden\"\nvieressä odottamassa milloin se hyvä isä joutuisi niiden selästä heille\nsilkkiä kiskomaan. Wanha harmaahapsinen äijä istui perämaalla sänkynsä\nlaidalla, kokottaen nuuskasarveansa peukalonsa selälle.\n\nEi vielä kukaan torpan väestä ollut käynyt ulkona tällä aamupuhteella.\nTukeva ramppi oli vielä viritöksissään yöllistä tietään.\n\nSimo nykäsi ulkoapäin ovea, mutta se ei liikahtanut. \"Laskekaa hyvät\nihmiset lämmittelemään\", sanot Simo hiljaisella rukoilevalla äänellä ja\nkopisti hieman ovea.\n\n— \"Kuka sinä olet\", kysyi emäntä.\n\n— \"Woi!... voi! voi!»voi! Laskekaa, velikullat, sisään. Wiiskaalit\nminut tappavat... voi! voi! voi!\" vaikeroi Simo.\n\n— \"Laske tupaan, olkoon nyt kuka tahansa\", käski isäntä.\n\nSilloin emäntä avasikin oven.\n\n— \"Woi!... voi! voi! voi! Viskaalit tappavat\", voivotteli Simo ja\ntulla hoiperteli tupaan.\n\n— \"Hui!! uh!... nyt syöp'... voi! voi!\" kirkuivat lapset ja vilistivät\nkilpaa uuninpäälle, kun näkivät Simon hirmuisen muodon. Wähän\nhämmästyivät aikaihmisetkin, kun semmoinen verimöhkäle pölähti tupaan.\n\n— \"Kuka sinä olet? ja missä sinä olet tuommoiseksi tullut?\", kysyi\nisäntä Simolta. Waan Simo ei kyennyt muuta sanomaan kuin: \"voi!... voi!\nvoi! viskaalit tappaneet minun, voi!... voi! voi!\" ja sitte vaipui\npitkälleen penkille ja pyörtyi siihen.\n\nTorpan väki kyllä arvasi Simoa sanoista, missä löylyssä hän oli ollut.\n— Emäntä lämmitti vettä, ja äijä pesi sillä veriä pois Simon päästä.\nSitten voiteli hän haavat puuöljyllä ja luki niille verensulkusanoja\nja raudan lukuja, syleskeli niihin vielä kolme kertaa ja sitoi ne\nsitte kiinni liinaisella rievulla. Niin hän teki kaikille haavoille.\nWielä kantoi lunta ulkoa ja virutteli sillä Simon päätä ja polvia ja\nsai hänet siten vähän virkoamaan pyörryksistä. Jo alkoi vähän 'tuntua\nveren liikettä hänen kasvoissansakin, jotka tähän asti olivat olleet\nkalmankalpeat.\n\nSillä aikaa kun Simon haavoja sidottiin, teki emäntä vuoteen\nkolpitsalle, johon he sitte Simon nostivat.\n\n— \"Woi raukkaa!... pitääpäs näet mennä semmoisiin paikkoihin... Kyllä\ntämä kohta kuolee\", sanoi emäntä, kun laski Simoa jaloista kolpitsalle.\n\n— \"Sen Jumala yksin tietää, kuoleeko hän vai virkoaa\", sanoi äijä.\n\nSiinä loikoi Simo koko sen päivää jäsentäänkään liikuttamatta. Hieno\nhengitys vaan todisti, että vielä oli elonmerkkiä rinnassa. Seuraavana\nyönä alkoi veri punottaa poskissa. Weren liikunto eneni enenemistään,\nruumis kuumeni jokapaikassa ja Simo alkoi houria minkä mitäkin. Äijällä\noli pippuriviinaa pullosessa hyllyn nurkassa. Sitä hän laski muutamia\nnielauksia Simon suuhun. Se asetti häntä vähän. Senjälkeen hän nukkui\nrauhallisemmin.\n\nKovaksi kuumeeksi kääntyi Simon tauti. Hänen täytyi viikkokausi maata\ntorpassa. Torpan vanha vaari ja emäntä hoitivat häntä suurella huolella\nja rakkaudella. Wiikon perästä tuntui jo sairas vähän paremmalta. Hän\nalkoi haluta päästä omaan kotiinsa. Hän ei olisi tahtonut vaivata\nköyhää torpan perhettä enää kauvemmin. Senvuoksi pyysi hän isäntää\nsaattamaan itseänsä kotiinsa. Ensin isäntä esteli Simon lähdönhommaa,\nluullen häntä niin heikoksi, ettei hän voisi jaksaa olla re'essä\nniin kauvaa, vaan kun Simo yhtämittaa pyyn häntä itseään saattamaan,\nniin viimein hänkin siihen taipui. Isäntä kävi läheisestä kylästä\nlainaamassa hevosen, kun heillä itsellään ei sitä ollut. Pitkään\nreslarekeen pani isäntä ensin heiniä ja sitte emäntä laittoi siihen\nvuoteen. Turkkien sisässä he sitte kantoivat Simon rekeen. Waatteilla\nja heinillä he peittivät Simon, ett'ei jäänyt kuin pieni reikä, mistä\nhän sai hengittää. Näin varustettuna läksivät he sitte aamupuhteella\nmatkalle.\n\nSuurella ikävällä oli Helka lastensa kanssa odottanut isää kotiin,\nvaan turhaan. Jopa he olivat yhdessä isän tähden monta kyyneltäkin\nvuodattaneet. Warmasti he luulivat isälle jonkun onnettomuuden\ntapahtuneen. Monenlaiset sanomat olivat heille tulleet isästä, jotka\nvaan olivat omiansa lisäämään heidän huoliaan. Jopa kerrottiin täytenä\ntotena vähän aikaa, että \"obessikat\" olivat Simon ampuneet kuoliaaksi\nSuomenlahden jäällä. Senjälkeen saapui kumminkin lieventävämpi sanoma,\nettä Simoa oli nähty Pietarissa tavaroitaan myömässä. Nyt Helka ja\nlapset odottivat varmuudella häntä kohta kotiin, pikku Simo oli jo\nviikonpäivät joka päivä käynyt isää odottamassa Solansuun Heikistä.\nJopa hän tien senkin, miten suuren vehnäleivän isä tuopi. Ja olipa isä\nsanonut uudet kengätkin tuovansa Simo-pojalleen. Niistä oli pikku Simo\nkäynyt puhumassa naapurissa jo monta kertaa. Olipa hän jo naapurin\nHessulle kerskaillutkin kengistään, ett'ei Hessulla muka sitte olekaan\nsellaisia kenkiä kuin hänellä, kun vaan hänelle tuodaan uudet. — Mutta\nisä viipyi... Mikä oli viipymiseen syynä, sitä eivät lapset ajatelleet.\nVehnäleipä ja uudet kengät, ne vaan heidän mielessään pysyivät. Helkaa\njo taas alkoi epäilyttää se pitkällinen viipyminen.\n\nEräänä iltana istuivat Mikko ja pikku Simo uunin \"lesantkalla\". He\nolivat vasta tulleet isää odottamasta Solansuusta. Siinä he istuivat\nja haastelivat kaskuja, joita Ruoti-Kaisa oli heille kertonut. Olipa\nvehnäleipä ja uudet kengätkin puheenaineena. — Äiti tuli piian kanssa\nläävästä lehmiä illastamasta ja istautui perä-ikkunan viereen ja katsoi\nsiitä ulos.\n\n— \"Mikäs pata-saksa sieltä näin myöhään tulee pitkällä reslare'ellä?\"\nsanoi Helka.\n\nSamassa korahtivat re'en jalakset, kun mies ajoi salvaimen sivutse\npihaan.\n\n— \"Nyt tuli isä!\" huusivat yht'aikaa lapset, kun kuulivat hevosmiehen\najavan pihaan ja hyppäsivät ikkunasta katsomaan.\n\n— \"Ei olekaan isä... ei tuo ole meidän hevonenkaan... kuka hän lienee\",\ntuumasivat lapset.\n\nMies tuli tupaan ja kysyi: \"Onko miehiä kotona, että tulisivat avuksi\nnostamaan isäntää tupaan, hän on minun re'essäni hyvin sairaana.\"\n\n— \"Woi Herra Jumala! enkös minä jo aavistanut\", huusi Helka itkussa\nsuin ja meni kiireesti pihalle. Lapset seurasivat mukana ja kun he\nnäkivät äitinsä itkevän re'en vieressä, niin hekin yhtyivät samaan\nvirteen. — Renki ja piika tulivat Helkalle ja torpan miehelle avuksi ja\nyhdessä he sitte kantoivat Simon omaan sänkyynsä.\n\nPitkästä matkustuksesta kylmässä ilmassa oli sairas taas tullut paljon\nhuonommaksi, ett'ei jaksanut puhuakaan mitään. Torpan isäntä kertoi\nHelkalle kaikki, miten Simolle oli käynyt. Helka vaan itkeä nyyhkytti\nkoko kertomuksen ajan ja välistä aina moitti tullimiehiä, kun eivät\nanna ihmisten rauhassa liikkua omilla asioillaan.\n\nPikku Simo vaan aina tarikehti äitin hameessa kiinni ja tiedusteli\nmihin se isän kontti vietiin, missä se suuri vehnäleipä on, ja entäs\nne kengät, mihinkäs ne ovat joutuneet? — Äiti lohdutteli murretulla\nmielellä lastansa, että \"toisenkerran kun isä tulee Pietarista, niin\nsitte hän tuopi lapselleen kengät, oikein 'risintkoiden' kanssa.\nSitte hän tuopi vehnäistä, 'litenskoita' ['litenskoita‘ sana johtuu\nvenäläisestä sanasta, tarkoittaa makeisia, konvehtia] ja kaikkea\nmeille... ja sitte kun me työmme vehnästä niin... Nyt hänellä ei\nollut aikaa ostaa.\" — Helka antoi torpan isännälle vähän särvinainetta\npalkaksi Simon hoitamisesta. Talossa syötyänsä ja juotuansa läksi mies\najamaan kotiansa kohti.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nSimon tauti yhä kiihtyi kiihtymistään. Jokainen luuli hänen päivänsä\nolevan luetut, vaan Jumala oli päättänyt toisin. Pääsiäisen jälkeen\nalkoi hän parata vähä kerrassaan ja Juhannuksen aikana saattoi hän jo\njättää vuoteen. Entiseen hyvään terveyteensä hän ei kumminkaan enää\npäässyt koskaan.\n\nKohta sen tappelun jälleen, joka oli tullimiesten, Simon ja hänen\npalkkalaistensa välillä, seurasi oikeuden tutkinto, jossa koetettiin\nsaada selville, ketkä olivat syyllisiä ja siis rangaistuksen\nansanneita. Moni tappelijoista tuomittiinkin vankeuteen; kuka\npitemmäksi kuka lyhemmäksi aikaa. Toiset taas pääsivät sakoilla.\nSimo, joka oli tappelun johtaja, olisi tietysti ansainnut suurimman\nrangaistuksen, mutta kun hän oli niin heikko sairas, niin lievennettiin\nhänen rangaistuksensa korkeimpaan sakkoon.\n\nKun Simolla ei ollut rahaa, millä maksaa sakkoa, niin myötiin häneltä\nsen suorittamiseksi suurin osa irtainta omaisuutta. Kun hänen\nvelkamiehensä näkivät, että Simo nyt oli jo köyhtymään päin, niin\njokainen heistä kiiruhti ensimmäiseksi ottamaan velkaansa takaisin.\nSitten vasta nähtiin, miten paljon Simolla oli velkaa. Tavarat myötiin\nkaikki talosta tarkoin, ja moni velkamies jäi sittenkin aivan ilman.\nMaatilaa ei myöty. — Siihen meni se rikas Pullin Simo, josta niin\npaljon puhuttiin. Nyt huomasi Helkakin, että hänen vanhempansa olivat\npuhuneet totta. Nyt hän tunsi tarkoin, mihin talon varat olivat\nmenneet. Waan kenenkäs syy? — — —\n\n       *       *       *       *       *\n\nKatkerata se oli ollut Helkasta ensipäästä ajatella, että he olisivat\nköyhät. Mutta kaikkeenhan sitä ihminen taipuu. Wähän kerrassaan\nhänkin tottui elämään köyhien tavalla. Ei ollut enää piikaa eikä\nrenkiä tarvis. Jopa isäntä ja emäntä itsekin joutivat päiväläisiksi,\nhankkimaan siten elatusta lapsilleen. — Helka opetteli hierojaksi ja\nsillä virallaan hän elättikin oikein hyvästi itsensä ja lapsensa,\njoita jo oli kolme; niistä vanhin jo kykeni itsekin pieniä askareita\ntoimittamaan, joten hän jo osaksi itse hankki elatustaan. Simon\npyytölöistä ei paljon joutanut perheen elatukseen. Hän kun ei ollut\ntottunut lapsuudestaan asti työtä tekemään, niin ei hän tahtonut\nsiihen tottua vanhanakaan. Jos hän muutaman ruplan millä tavalla sai,\nniin alkoi hän kohta sillä käydä konsa mitäkin kauppaa. Wälistä hän\nniillä kaupoillaan oikein vähin saisin, vaan toisinaan taas ne voitot\nmenivät kaksinkertaisesti takaisin, joko epäedullisilla kaupoilla tahi\njuomatiloissa, joista Simo ei köyhänäkään luopunut.\n\nOlisi luullut Simon jättävän jo koko \"kontrapantin\" vedon, kun hän\noli saanut sitä tehdessään niin monta vaaraa ja vahinkoa kärsiä, vaan\nhän ei siitä raatsinut luopua. Se oli pinttynyt hänelle tavaksi,\njosta ei ollut niinkään helppo irti päästä. Hänen luonteensakin oli\nelämän kovissa rautakourissa tullut niin karaistuksi, ettei se lii'oin\npeljännyt mitään vaaraa. Koetella vaan pitää! Kävi kuinka tahansa!...\n\nUsein oli hän joutumassa pulaan, vaan aina vaara opetti häntä\nsukkelammaksi, hän aina säilytti keinonsa, millä viiineisestä tempusta\nluiskahti lävitse. Tullimiesten kanssa hän oli silmäin edessä paraimpia\nystäviä, mutta seläntakana hänellä aina oli nyrkki puristettuna. Jo\nkartanolla mennessään heidän taloonsa, hän lakki kädessä ensimmäiset\nkumarrukset teki. Ja sitte kun sisään pääsi, niin sitte ne kumarrukset\nyhä vaan syvenivät, hyvä ettei Simolta otsa siltaan kolahtanut. Usein\nhänellä oli tullimiehille asioita lukemattomia, jos minkinlaisia. Hän\nheiltä osteli yhtä ja toista ja taas myöskenteli omia tavaroitaan.\nHänellä tosin ei ollut myömistä pennin edestä, eikä taas penniäkään\ntaskussa, millä olisi jotain ostanut, mutia se olikin vaan sellainen\nkepponen. Sillä aikaa kun hän itse tullimiesten hauskuudeksi kumarteli\nheidän edessään ja pieksi kieltänsä monenmoisilla turhilla loruillaan,\nniin sillä aikaa joku palkanmies kantoi sokuri- tahi teelehti-taakan\nrauhassa rajan ylitse.\n\nKun Simon vanhin poika jo alkoi liikkeesen kyetä, niin kohta isä\nrupesi häntä opettamaan omaan ammattiinsa. — Hän oli saanut sen verran\nrahoja kokoon, millä sai ostetuksi halpahintaisen hevosen. Nyt sopi\nsiis taas liikettä laajentaa. Tähän asti oli hän vaan tavaroitaan\nkulettanut selkäkuormissa, vaan nyt sopi ruveta hevosen kanssa\nliikkumaan. Nyt sopi taas alkaa se vanha suolarahti. Mutta nyt hän ei\nenää ruvennutkaan entisellä varomattomalla tavalla toimeensa. Aika\noli tuonut mukanansa parempia keinoja. Hän ei lähtenytkään enään\nsuolaa vetämään pitkällä reslare'ellä, talonpoikain tavoin. Sillä\neihän niillä talonpojilla mitään puolta ole, poishan heiltä otetaan\nsuolat sekä hevoset. Ja saapihan sitä talonpoikana olla aina, oli\nSimo tuumannut. Senvuoksi päätti hän nyt ruveta herrasmieheksi. Hän\nhankki suuren koppelore'en. Koppelon pohjalle hän latoi suolasäkit\nja peitti ne hyvästi heinillä ja päällimmäiseksi hän levitti karhun\nnahkan, niinkuin on muillakin herroilla. Hyvän aisakellon hän hankki\naisaan, mikä jo kaukaa ilmaisi, että herra tässä koppelissa ajaa,\neikä suinkaan mikään suolanvetäjä. Poikansa pani hän \"kuskilaudalle\"\nhevosta ajamaan ja itse hän istuskeli koppelissa karhunnahan päällä,\nniinkuin muutkin suuret herrat. — Tämä neuvo auttoi. Ei tullimiehet nyt\nyhtään kertaa seisattaneet häntä tiellä. Päinvastoin käänsivät hyvin\nnöyrästi tiepuoleen, kun vaan kaukaa näkivät koppelo-herran tulevan.\nJos vielä kuka kähnysteli tiepuoleen kääntäessään, niin sitä aina Simo\nkoppelostaan haukkui hyvin äreästi ruotsin voittoisella puheenparrella.\nJos pojalta kuka kysyi, ketä herraa hän kyyditsi, niin sai hän joka\nmatkalla erilaisen vastauksen. Konsa hän sanoi kyyditsevänsä maaherraa,\nkonsa ruununvoutia, konsa rovastia, konsa mitäkin virkamiestä, jota hän\nvaan piti sen arvoisena, että kannattaa koppelissa ajaa. — Wiimein tämä\nhyvä herraskyyti Simolta lopetettiin, Tullimiehet saivat asiasta vihiä\nja rupesivat jo hätyyttelemään koppeliherraakin, joten Simon täytyi\nhyljätä koko keino. Tästä erinomaisesta neuvokkaisuudesta sai Simo sekä\nhänen poikansa kansalaisiltaan kunnianimen. Simo nimitettiin \"herra\nSimoksi\" ja poika \"herra kuskariksi\".\n\nWielä niitä keinoja Simolla sentään piisasi... Kerran tuli\n\"obessikkain\" päällikkö Simon kotiin. Simo taas palveli häntä parhaan\nymmärryksensä jälkeen. — Hyvän aikaa kestitystä hyväkseen käytettyänsä\nalkoi vieras pyytää Simoa olemaan hyvän ja saattamaan häntä pois.\n\n— \"Olkaa aamuun asti, niin sitte minä lähden saattamaan\", sanoi Simo\nerinomaisen nöyränä.\n\nWähän ensin vastustettuaan suostui vieras viimein Simon ehdotukseen.\nYön aikana laittoi Simo re'en istumien sijalle kaksi pientä lekkeriä\nrommia ja kaksi pakkaa \"sitsiä\" ja peitti ne tarkasti heinillä. —\nAamusella lähdettiin matkaan. Simo käänsi hevosen portaiden eteen,\nlevitti täkin re'en päälle ja kumarteli hattu kourassa tunnetulla\ntavallansa vieraansa mieliksi. — \"Ohhoh! miten korkea on istuin. Mitä\nsulla on tämmöinen kuorma?\" sanoi vieras ja nykäsi kädellään täkin\nalusta.\n\n— \"No ei mitään, kyllä tässä mennään. Minä viivyn siellä yötä, niin\npanin heiniä tähän istumille vähän runsaammasti... Olkaa niin hyvä\nistukaa\"... kiirehti Simo selittämään.\n\n— \"Yhdentekevä\", sanoi vieras, ja sitte he läksivät ajamaan.\n\nPäästyänsä rajan yli katkesi Simon re'estä rauta, kääntyi käppyrään\njalaksen alle ja rupesi kovasti karrittamaan. — \"Mikä siellä niin\nkarrittaa?\" kysyi vieras. — \"Mikä lienee naula vähän pitemmällä...\nei siinä mitään... kyllä tässä sentään mennään.\" — \"Käännetään reki\nalassuin ja otetaan se naula pois karrittamasta.\"\n\n— \"Ei huoli... enhän minä käy nyt tässä viivyttelemään. Kohta päästään\ntuonne lasisavotalle, niin siellä minä sitte korjaan\"... sanoi Simo\nlyöden vaan hevoistaan ja ajoi kiiruusti eteenpäin.\n\nPäästyänsä \"savotalle\" meni \"obessikkain\" päällikkö \"savotan\" isännän\nluo. Sillä aikaa Simo möi tavaransa lasitehtaan työmiehille ja oikasi\nrekensä raudan. — Kun he siitä taas lähtivät etemmäksi, niin sanoi\n\"obessikkain\" päällikkö Simolle: \"mihinkäs sinä nyt olet pannut\nkuormasi, kun tässä re'essä on nyt näin väljää?\"\n\n— \"Se tämä tuota... minun hevoseni on semmoinen lekkerimaha, että\nse söi niistä heinistä enimmät puolet. Jätin minä vähän niitä\ntakatuloksikin.\" — \"Elä vaan valehtele! Sinulla oli jotain kiellettyä\ntavaraa\", puristeli päällikkö Simoa.\n\n— \"Kah ihmettä! mitäs minä siitä valehtelisin\", sanoi Simo hyvin\ntotisena. — Tähän päättyi kinasteleminen heidän välillään ja Simo\nsaattoi \"sedakkansa\" päähän asti.\n\nPetti hän kerran Suomalaisen vahtimestarinkin. Hän läksi kyyditsemään\nerästä vahtimestaria Wiipuriin ja pani tupakkakulin rekensä pohjalle.\nEihän vahtimestarille mennyt sitä tuumaa päähän, että olisi\nruvennut omaa kyytimiestänsä \"visintieraamaan.\" Niinpä tulivat he\nrauhassa Wiipuriin asti, tullipiirin kadulla ajaessaan sanoi Simo\nvahtimestarille: \"nousepas vähän pois reestä; sinun allasi on piiska,\njota kaupungista ajaessani tarvitsen.\" — Kun vahtimestari nousi re'estä\nkadulle, otti Simo piiskan käteensä ja sanoi vahtimestarille: \"vuottele\nminua vähän aikaa, minä käyn myömässä tupakkakulini\" ja samassa löi\nläimäytti piiskalla hevostaan ja ajoi täyttä vauhtia matkaansa.\nWahtimestari jäi itsekseen astuskentelemaan kadulle ja kiroilemaan\nSimon petosta.\n\nTämmöistä elinkeinoa se Simo harjoitti monta kymmentä vuotta. Eipä\nhänestä muu työnteko maksanutkaan mitään... \"Eläähän sitä ihminen\nhelpommallakin... Kauppahan se auttaa, vaan ei rengin virka\", oli\nSimo tuumannut. Mutta eipä tuo Simon elinkeino ollut niintään\nhelppoa, vaikka hän itsekin luuli sitä helpommaksi muuta työntekoa.\nHän oli siihen niin kiintynyt sielustaan ja mielestään, ettei hän\ntämän ilman kannen alta enää sen parempaa tointa voinut havaita. Se\nalituinen liikkeellä olo, hyvällä sekä huonolla jäällä, yöllä sekä\npäivällä, konsa palavaan pakahtumaisillaan, konsa taas pakkasen\nkouriin kohmettumaisillaan, niin se masensi vahvatkin voimat. Simon\ntäytyi jättää kaikki kauppahommat sekä muutkin hommat sikseen.\nAlituisesta tarkasta katsomisesta pimeässä ja tuulessa tulivat hänen\nsilmänsä niin kipeiksi, ettei hän enään alkanut nähdä kävelläkään.\nSen lisäksi vaivasi häntä vielä hirmuinen luun kivistys, joka teki\nlopun kaikista hänen pienimmistäkin liikkeistään. Ei saanut hän moneen\naikaan unta silmäänsä. Ei hänen ollut hyvä istua, eikä astua; rauhaa\nei hän löytänyt mistään. — Tästä tuskasta lakastuivat kaikki hänen\nruumiinvoimansa. Kalpeana kuin kuoleman kuva viehkuroi hän tuskissaan\nsängyssänsä laidasta lataan, huonojen vaateretkujen päällä. — Helka\nitki lapsineen sängyn ääressä, voimatta lieventää rakastettunsa\nkauheita tuskia. Lusikka vettä ja palanen leipää, ne olivat ne ainoat\nmitä hän voi tarjota kurjalle puolisolleen. Muuta lohdutusta ei hän\nvoinut antaa. Ei yksikään lohdutuksen sana voinut mitään auttaa,\nsillä sairas ei ymmärtänyt hänen lohduttavaisia taitojaan. Hänen\nhengenvoimania olivat sortuneet samanlaiseen rappiotilaan kuin ruumiin\nvoimatkin. — Alituinen valehteleminen, liehakoitseminen ja lähimmäisen\npettäminen oli vähitellen tukehduttanut Simolta kaikki paremmat\ntunteet. Ei hänellä ollut enään mitään pyhää. Kaikki oli yhdenarvoista.\n— Eli miten eli, kunhan vaan päivä kului iltaan. — Tämmöisissä oloissa\ntylsistyi hänen järkensä vähän kerrassaan, joten se ei enää kyennyt\neroittamaan hyvää pahasta. Järki katosi. Mielettömänä hän kiemuroi\ntilallaan tuskissansa. — Tämmöisessä haaksirikossa vaikeroi Simon\nruumis sekä sielu. Ei ollut pelastajata, jonka hän olisi tuntenut ja\njohon hän olisi voinut turvautua. Ei ollut voimaa enää huutaa apua.\nHätä oli sanomaton. — — —\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun kevät-aurinko kirkkaasti säteili vihreän ruohon peittämälle aholle,\nleivonen kauniisti liverteli korkealla sinisellä taivaalla ja koivut\nseisoivat tyyninä ja juhlallisina vihreässä kesäpuvussaan, niin silloin\nseisoi pienoinen joukko ihmisiä vihreällä hautausmaalla, avoimen haudan\nympärillä. Hiljaan nuorien varassa vaipui Simon muste arkku alas haudan\npohjaan. — Juhlallisina seisoivat miehet haudan partaalla, hatut leuvan\nalla. Waimot nyyhkyttivät etempänä, pidellen nenäliinaa suunsa edessä.\nPappi siunasi haudan ja lukkari lauloi värssyn. Kolme kertaa viskasivat\nkukin kourallansa ruskeaa multaa mustalle kirstulle. Lapiot kädessä\nnuoret miehet täyttivät haudan. Kaikki poistuivat hiljaan haudalta.\nHaudankaivaja pani viimeiset turpeet ristin juurelle ja sanoi: \"lepää\nrauhassa\", ja hänkin poistui. — Kirkon kello pamahti... Kaikuna sen\nääni kulki kukkulalta kukkulalle, mäeltä mäelle. Sen ääni juurikuin\nmatki haudankaivajan sanoja: \"rauhasta\", \"rauhassa\", \"lepää rauhassa.\"\n— Niin, löysikö hän nyt rauhan — —?\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nTalven työstä oli vanhan kappalaisen rinta ahdistunut kovin ahtaaksi.\nHartioita painoi ja yskiä täytyi katkeamatta. Hän ajatteli keinoa,\njoka voisi auttaa tästä vaivasta. Waikka kelle ystävälleen puhui\nvaivastaan, niin kaikki kehoittivat häntä hierottamaan itseään hyvällä\nhierojalla. Se oli uusi parannustapa, jota vanha kappalainen ei alussa\nottanut uskoaksensa, sillä hän oli yliopistossa ollessaan lukenut\nlääketiedettä, aikoen lääkäriksi, ja silloin hieromista ei suvaittu.\nKun ei kumminkaan tullut muista parannuskeinoista apua, niin päätti\nhän kumminkin koetteeksi yhden kerran hierottaa. Kutsui hierojaksi\nentisen Pullin Helkan, jota ei enää nyt nimitettykään sillä nimellä.\nMökin Helkaksi häntä nyt sanottiin, asuntonsa mukaan. Helkaa kehuttiin\nseudun paraimmaksi hierojaksi. — Eukko tuli kohta, kun vaan oli saanut\nsanan. Itse hän lämmitti saunan ja laittoi kaikki valmiiksi, ja\nsitte ei auttanut muuta kuin kappalaisen täytyi mennä eukon kouriin.\nUskollisesti se eukko virkaansa toimittikin. Wielä oli voimaa vanhoissa\nja laihoissa peukaloissa. Oikein älähtämään toisinaan teki kappalaisen\nmieli. — Työnsä alettua alkoi hän kohta haastaa rupattaa minkä kerkesi,\njoka kuuluu olevan kaikilla hierojilla omituisena tapana. Ensin\npuheli hän hyvästä kesän tulosta, leipäkeskestä ja monista muista\npäivänkysymyksistä, jott'ei hierottavan tarvinnut vielä sanaakaan\nsanoa. Wiimein näytti hänestä keskustelu käyvän liian yksipuoliseksi.\nSenvuoksi hän alkoi kysellä kappalaisen elämänvaiheita, missä hän\nmuka oli syntynyt, vieläkö hänellä on kotipaikkaa yhtä ja toista\nsemmoista. Kappalainen koetti parhaan taitonsa mutaan tyydyttää eukon\nuteliaisuutta ja kertomuksen lopussa kysyi Helkalta: \"miksikäs teitä\nsanotaan myöskin Helkaksi, eihän teitä ennen ole niin kutsuttu?\"\n\n— \"Ne rupesivat minua sillä nimellä huutamaan, kun muutin mieheni\nkuoltua mökkiin, missä nyt asun.\"\n\n— \"Miksikäs te ette miehenne kuoleman jälkeen asunut kotonanne, kun\nmuutitte siihen huonoon mökkiin?\"\n\n— \"Miksi sitä, veikkonen kirkk'herra, ei olis' asuttu, kuin vaan olis'\nsiinä annettu olla, vaan eihän sitä köyhillä orvoilla ole puolta. Sitä\ntäytyy mennä sinne, minne vaan käsketään... Hyvä minun sentään on ollut\ntässä mökissäkin olla. Siinäpähän olen saattanut lapseni jalalle.\"\n\n— \"Miten teille sitte kävi miehenne kuoleman jälkeen, kertokaapas\nminulle, olis' hauska kuulla?\" kyseli kappalainen vuorostaan.\n\n— \"Tietäähän sen, miten köyhille käypi... Mieheni kun kuoli Juhannuksen\npäivän aikana, niin minä jäin lapsineni niin tyhjäksi, ettei ollut\nleivän palaa, mitä syömään käydä. Ei muuta kuin minä kävin naapurin\nemännältä pyytämässä kehräämistä ja sillä tavoin aina vähän sain\nleipää lapsilleni. Wälistä kävin hieromassa ja niin aina väkyröitin\neteenpäin sen kesää... Oli meillä silloin vähän kylvetty ruista sekä\nkauraa maahan, niistä toivoin saavani talven leivän. — Ei sitä silloin\njoutanut Jumalan viljaa hukkaan panna. Monta kertaa piti mennä työlle\nja olla iltaan asti suurustakaan maistamatta. Woi sentään!... kaikkihan\nsitä on saanut nähdä. Jo oli minulla kylläki, vaan silloin kuin en\nosannut pitää Jumalan lahjaa oikeassa arvossaan, niin näytti Jumala\nsenkin ajan, jotta sitä ei ollutkaan.\n\n\"Wanhin poika, Mikko nimeltään, mikä jo olisi vähän kyennyt töissä\nauttelemaan, meni isänsä jälkeen hautaan. Justiin oli ummelleen kaksi\nviikkoa isänsä ja pojan kuoleman välillä... Se poika-raiska olikin jo\nhyvin kivuloinen siitä asti, kun kovin pienenä rupesi isänsä kanssa\nkulkemaan kauppamatkoilla. — — Niin jäin tyhjäksi mieheni kuoleman\njälkeen, ettei ollut muuta kuin kaksi alastonta lasta ja muutamia\npahanpäiväisiä vaateretkuja päälläni. Niin tarkkaan oli täytynyt\nvaatteetkin hukata leivän eteen mieheni ja poikani sairauden aikana.\nSiinä sitä sieti neuvotella ennenkuin vähänkin rupesi eteenpäin\npääsemään.\n\n\"Yhdenkin kerran, kun menin lapsineni leikkaamaan kauraa, niin\nkuusikymmentä viisikkoa sipasin leivän palaakaan maistamatta. Tulin\nsitte sieltä pois, yks' laps' oli selässäni, toinen sylissä ja kolmas\nvielä syntymättä. Niinikään tulla rumpsutin kotiin hyvin kiireesti.\nAjattelin mennä naapurin emännältä pyytämään vähän leipää... vaan enpä\njoutunuttaan. Wähän ajan perästä syntyi tyttö. — Sitten vasta, kun\nolin sen korjannut, joudin itselleni leipää hankkimaan. Oli minulla\nkaksi kanan munaa, ne vein naapurin emännälle. Hän antoi minulle niistä\npienen kaaliaiskakun ja pani vielä hyvästä sydämmestään pienen palan\nvoita päälle...\n\n\"Woi sentään! kirkk'herra, kun se oli minusta hyvää... Se kakku oli\nminusta paljon kalliimpi, kuin ne monet elosalvot, joita minulla oli\nennen ollut. Itkin monet kyyneleet ennenkuin kykenin siitä muruistakaan\npanemaan suuhuni. Luvin kaikki luvut, mitä suinkin osasin, itkin ja\nkiitin Jumalaa että oli minulle kiittämättömälle lapselleen vielä\narmostansa antanut leipäpalasen. Sitte jaoin siitä lapsilleni ja\nsöin itseki... ja itkin. — Syötyäni luin taas monet ruokaluvut,\njotka, polonen, olin monet kerrat ennen kyllyyden päivinä tykkönään\nunohtanut... Woi, voi, kirkk'herra, niitä päiviä!... Kaikista on vaan\nhyvä Jumala auttanut.\" —\n\nTässä keskeytyi vanhuksen puhe, hänen äänensä väräji ja kirkkaat\nkyyneleet vierivät hänen silmistään, pitkin nenän kupeissa olevia\nryppyjä myöten. — Tämä vanhuksen kertominen ja hänen liikutuksensa, se\nmuistutti kappalaisellekin menneitä aikoja. Juohtui hänen mieleensä,\nkuinka huttuvesi kiehua ropisti liedellä ja kuinka hän pikku veljiensä\nja sisariensa sekä äitinsä kansia ikävällä odotti isää, joka oli\nmennyt lainaksi pyytämään eräältä kauppiaalta jauhoja. Monta kertaa\noli hän juossut kujasilla katsomassa, eikö isää jo näy tulevan. Ja\nkun isä viimein tuli, niin oli heidän ilonsa sanomaton. Maukkaasti ne\nlapset sitte söivät huttua, jota äiti kantoi kivivadissa heille penkin\nnenälle. — \"En muista josko muistin silloin panna syömään käydessäni\nkäsiänikään ristiin... ammonka siinä ei ollut lukemisen aikaa\"...\najatteli kappalainen itsekseen. Sen ajatteleminen täytti hänen\nrintansa erinomaisilla tunteilla. Hänkin tunsi kyyneleen herahtaneen\nsilmistänsä. Hän kääntyi kohta seinään päin ja pyyhkäsi käden\nselkämällä silmänsä kuivaksi ja kysyi vanhukselta: \"mitenkäs Teille\nsitten kävi?\"\n\n— \"No sitten\", jatkoi vanhus, \"hyvät naapurit toivat minulle vähän\nruokaneuvoja. Minä kävin Huuhtasen isännältä pyytämässä saunaa\nlainaksi. Metsästä sitte hain puut, lämmitin sen ja menin sinne\nasumaan. Kaksi viikkoa olin heidän saunassaan. Mutta tuo hyvä isäntä\notti minulta vuokran siltäkin ajalta, vaikka aina omilla puillani\nlämmitin. Kuusikymmentä kuhilasta ruista piti minut leikata saunan\nhyyristä... Woi sentään miten sekin isäntä maailman tavaraa ahmusi,\nmutta eipä noita hänelläkään mukaan pantu. Niin! hän on jo niistä\nvastaamassa, milloin tulenee meidän vuoro... Jumalahan sen yksin\ntietää.\"\n\n— \"Mitenkäs Te sitte elitte?\" kysyi kappalainen taas eukolta, kun hän\nkeskeytti kertomuksensa.\n\n— \"Sitten ne taas tulivatkin kovat ajat. Mies vainaan velkamiehet\nrupesivat minulta ottamaan pois niitä vähiäkin viljoja, joita kesällä\nkasvoi. Sitten olisin minä jäänyt lapsineni leipäpalatta pakkasen\nkäsiin. H———n pitäjän entisen kappalaisen tyttärien velasta kävi\nvallesmanni arvaamassa kaikki viljat ja lupasi ne myödä kahden\nviikon perästä, jos vaan en rahoja saisi. Minulle silloin häiskähti\nhätä käteen, jotta mitä nyt tehdä. — Wiimein päätin lähteä niiltä\npapin ryökkinöiltä pyytämään armoa ja sillä tiellä käydä Wiipurin\nmarkkinoilta suolaa saamassa ja jotain särvinaineitakin talveksi.\nSenvuoksi kävin pyytämässä miesvainaani sedän pojilta hevosen; panin\nkolme tynnöriä kauroja kärrille ja läksin muiden markkinamiesten\nmukana matkalle. Kaikki nauroivat minulle. Kuka vaan vastaan tuli\ntahi ajoi sivuitseni, niin kaikki sanoivat: 'eikös ämmä käy hevosia\nvaihtamaan.' — 'Wielä... lossakkia...' sanoin ja ajoin vaan eteenpäin.\nEn minä ennättänyt perille niiden markkinamiesten kanssa, joiden kanssa\nläksin, sillä minun hevoseni oli hyvin huono, eikä jaksanut seurata\ntoisia. Samoihin paikkoihin kumminkin aina käytiin yöksi ja syöttämään,\nmissä he sanoivat käyvänsä. Eräänä iltanakin oli oikein pimeä, ettei\nnähnyt silmään pistää. Toiset jättivät minun ja minä jäin yksinäni\nsalon keskelle nykittämään sitä huonoa hevosta. Waan onnellisesti minä\nsentään pääsin viimeinkin siihen yötaloon, mihin toisetkin olivat\nmenneet. Siellä jo kaikki nukkuivat. Minä riisuin hevosen kujamaalla\nja panin syömään rattailta. Menin tupaan. Se oli niin täynnä... niin\ntäynnä markkinamiehiä kuin suinkin veti ja mahtui. Lattia oli ladottu\nlaidasta laitaan makaajia täyteen juuri kuin halkoja. Penkit samaten.\nMinä panin eväskonttini pankon alle, vedin reunamaisten makaajien alta\nolkia lisäksi alleni ja kykistyin siihen konttini viereen... Waan\nei minulla siinä tullut uni silmään. Kaikellaiset ajatukset silloin\ntulivat mieleeni... Alkoi minua huolestuttaa hevos-raiska, kun se oli\nniin märkänä ja viluisena. Mitenkähän se on? Se ajatus ei lähtenyt\nmielestäni, vaikka kuinka olisin synnytellyt unta silmääni. Wiimein\nnousin ja menin katsomaan hevosta. Woi, kun säikähdin! hevonen oli\nkärrin aisojen välissä ja ihka selällään, vähän vaan köräji enään\nhenkeä sisässä. Minä juoksin tupaan ja sanoin: 'hyvät miehet, lähtekää\nauttamaan veikkoset minua, minun hevoseni kuolee.'\n\n\"'Mikä sen tappaa?' sanoi yksi reunalla makaajista. — 'Se on kaatunut\nkarrin aisojen väliin', sanoin minä.\n\n\"Silloin hyppäsi kaksi miestä avukseni ja nostivat hevoisen\nseisoalleen. — Siihen se minun uneni sitte selkkautui. En uskaltanut\nnukkua koko yössä. Wähän päästä aina juoksin hevosta katsomassa...\nWiimein tuli aamu ja minä taas läksin muiden mukana nykittämään\nedelleen. —\n\n\"Markkinoilla möin kaurat ja rahoilla ostin säkin suoloja ja sian.\nSitten läksin pyrkimään takaisin päin. — Mutta se vasta oli matkan\ntekoa. Sikaa en saanut kärrille hyvästi kiinni köytetyksi. Täytyi\ntoisella kädellä syyhyttää sikaa ja toisella kädellä ajaa hevosta.\nTullessanikin jäin monta kertaa ajamaan yksinäni pilkkopimeässä\nsynkillä saloilla... Woi kun minua silloin pelotti! Sika välistä\nvinkui ja kompuroi rattailla ja pyrki hyppäämään maahan. Olisi pitänyt\nsikaa syyhyttää ja hevosta ajaa; siinä oli kiirettä myydäkkin...\nHevon kompurakin vielä pelkäsi. — Hyvästi minä kuitenkin pääsin... ei\nmitään vaaraa tapahtunut...\n\n\"Kun aamusella vähän päivää alkoi tuntua saavuin kappalaisen\nryökkinöiden pihalle. Kun sidoin hevostani portin pihtipieleen ja\nmaanittelin sikaa pysymään kärryillä, niin toinen ryökkinä astui\njuuri pihalla rappusille päin. Minä tein sille hyviä huomenta ja\naloin selitellä asiatani, vaan ei se ollut kuulevinaankaan, astui\nvaan sisään. Jo jäyvähti sydämmeni, että näinköhän huonosti minulle\nkäypikin... Menin kumminkin kyökkiin ja kysyin piialta, josko ryökkinät\novat valveella. Hän kävi katsomassa toisessa kamarissa ja käski minua\nsitte menemään sinne. Minä menin paikalla. Ryökkinät olivat juuri\naamukahviaan juomassa. Minä aloin heille paipatella pahojani. Itkin ja\nrukoilin heiltä armoa. Kerroin kaikki minun asiani ja minkälaisessa\ntilasta olin. — Alkoi kuulua samassa koiran haukunta. 'Eiköhän tuo\nkarkota minun kärriltäni sikaa', älähdin ja töytäsin katsomaan\nikkunasta. — 'Nyt on pahuus... mut kyllä minä sulle näytän', huusin\nja juoksin koiran peliin. Se hulttio haukkua tärväsi kärrien vieressä\nja sika vaan seisoi kärrillä harja pystyssä. Mut kun minä tapasin\nkyökin edestä korennon ja sillä oikein väläytin sitä kintuille, niin\nkyllä se korjasi siitä luunsa pian, Taas syyhyttelin sikaa ja sain sen\nloikomaan kärrille, ja sitte läksin menemään taas ryökkinöiden luo.\nPääsin kyökkiin asti, niin jo alkoi taas haukkuminen kuulua. Minä taas\nsen peliin. Sika ennätti jo putkahtaa maahan ja alkoi juosta koiraa\npakoon... koira perästä... minä sen perästä. En kumminkaan saanut sikaa\nkiinni, ennenkuin piika toi ämpärillä juomista. Sitte rengin kanssa\nnostimme sian kärrille ja hän antoi minulle sitte nuoran pään, millä\nköytin sian paremmin kiinni. Sitte menin taas ryökkinöiden luokse.\nHeistä oli se minun hätäni niin lustia, että tahtoivat nauraa itsensä\nkuoliaaksi. — Kun taas aloin heitä rukoilla, niin antoi toinen ryökkinä\nminulle paperipalasen ja sanoi: 'mene nyt matkaasi ja vie tämä paperi\nteidän vallesmannille.'\n\n\"Sitte minä läksin ajamaan ja ajattelin, että mitähän ne tähän\npaperilappuun lienevät kirjoittaneet. Pyysin kaikkia vastaantulijoita\nlukemaan sitä, vaan ei niistä moni sattunut osaamaan. Yksi olis'\nosannut lukea, vaan se sanoi, ettei hän rupea availemaan vallesmannin\nkirjettä.\n\n\"Jo oli illansuu, kun saavuin vallesmanniin. Annoin hänelle kohta\nsen ryökkinän kirjan. Hän kun vähän aikaa sitä katseli, niin sanoi\nminulle, että 'ne ryökkinät eivät enää sinulta velo mitään, ainoastaan\nvallesmannin vaivat käskevät maksamaan.' — Siitä minulle hyvämieli\nnäppiin ja luvin kiitoksia vallesmannille ja ryökkinöille vielä\nmaantiellä tullessanikin...\n\n\"Sillä tavalla, kirkk'herra-veikkonen, on minun pitänyt pyrkiä\neteenpäin. Minkäs sille taisi... kärsiähän se täytyi, kun Jumala oli\nminulle sellaisen kohtalon määrännyt. Omilla töilläni olin kaikki\nrasitukset ansainnut, ei niissä ollut nureksimiseen syytä...\n\n\"Sitten kun minä vähän aikaa elää rentuloin konnun kanssa, niin\nHiirelän lautamies pani tuumansa tukkuun herrojen kanssa ja otti\nminulta konnun pois; ihka niin 'pes'kopekatta'. Sitten minä puuhasin\nsiihen solansuuhun sen mökin, missä nyt olen asunut.\"\n\n— \"Mitenkäs nyt olette jaksanut?\" kysyi vielä kappalainen.\n\n— \"Jumalalle kiitos! nyt olen elänyt oikein hyvästi. Olen aina sen\njaksanut pyytää, minkä olen tarvinnutkin. Lapsieni vastuksina en vielä\nole ollut päivääkään. Enkä hyvin muidenkaan vastuksina. Rauhassa olen\noman mökkini nurkassa syönyt mitä olen saanut.\n\n\"Kyllä ne nyt lapsenikin tulevat toimeen. Jo on nuorin tyttäreni\nkappaleen toistakymmentä vuotta palveluksella tienannut leipänsä, niin\nkyllä se jo itsestään huolen pitää, Jumalalle kiitos, nuorimmalla\npojallanihan tuota nyt olis' millä minua elättääki, vaan en vielä ole\nollut niin tarpeessa, että olisin pakoitettu häneen turvautumaan.\nKyllähän ne ovat ovat lapseni, vaan kun näin vanhaksi elää, eikä\nenää ala olla töistä sanottavaa, niin sitä tulee tielle omille\nlapsilleenkin, aikaa sitte vieraammille. Marttikin kun on mennyt\ntoiseen taloon mieheksi, niin vaikka hän mielestään elättäisikin minua,\nniin miniä kohta rienaasi häntä siitä, että eukkonsa tavaraa vaan siten\ntuhlaa. Pahat puheet vaan syntyisivät. — Simo tuli isäkseen. Ei hänestä\ntämä tavallinen maamiehen työ luokastanut. Kauppaa hän kävi, vaan nyt\non ollut jo Pietarissa toistakymmentä vuotta. En ole saanut mitään\ntietoja... miten elänee. Ei taida nämä silmät nähdä koko poikaa\",\nhaasteli eukko väräjävällä äänellään. Itku esti pitemmälle puhumisen.\n\n— \"Oli miten tahansa, vaan kyllähän lapset ovat velvolliset elättämään\nvanhempansa\", vakuutti kappalainen.\n\n— \"Taitaneehan se niinkin olla, vaan en minä ole vielä sitä tarvinnut\nja hyvä olis' kun ennättävin kuolla etten vastakaan tarvitsisi ja jäisi\nkenenkään vastukseksi.\n\n\"Tässä yhtenä vuonna pääsiäisenä oli oikein kova tuisku. Silloin yhtenä\nyönä peitti tuisku mökkini kokonaan lumivuoren sisään. Aamusella\nkuin nousin, niin ikkunasta ei nähnyt mitään ulos. Koetin avata ovea\nauki, vaan se ei ehkes pytskähtänytkään. Silloin ajattelin, että\njoko nyt lienevät viimeiset ajat käsissä. Mutta niin ei vielä ollut.\nNaapurin pojat huomasivat, että mökkini oli hangessa näkymättömässä.\nHe rupesivat sitä lapioimaan näkyviin. Koko päivän lapioivat kolmen\nkesken, ennenkuin saivat oven auki mökistäni... Kaikki olen katala\nnähnyt, kokenut kovaosanen.\"\n\n— \"Minkästähden te menitte naimisiin niin kunnottomalle miehelle?\nEttekö tuntenut häntä? vai pakotettiinko teitä menemään?\" kysyi\nkappalainen.\n\n— \"Ei minua kukaan pakoittanut. Wanhempani antoivat minulle vapaan\nvallan. Kyllähän he ensin vähän estelivätkin, vaan ei tullut silloin\nheitä totelluksi. 'Nuoruus on hulluus'. Minäkin syntinen ajoin vaan\nmaailman tavarata ja kunniaa perästä, niin sentään se huonosti kävikin.\nSimo-vainaa kun oli silloin komia poika ja rikas, sekä pääsin paikalla\nemännäksi, niin en huolinut, vaikka mitä pahaa hänestä olisi haastettu,\nmenin vaan. Luulin kaikki semmoiset pahat puheet lähteneen kateudesta\nja panettelemisen halusta, vasta myöhemmin tulin huomaamaan, että oli\nniissä puheissa paljon perääkin. Waan se oli sitte jo liian myöhäistä,\nruveta sitä ajattelemaan.\"\n\n— \"Niin, siitä sen nyt huomaa, ettei rikkauteen voi turvata. Teidän\nmiehenne oli rikas, missä rikkaus nyt on? Se häviää niinkuin varjo, kun\nei Jumalan siunaus ole sen kanssa. Se väärä penninki viepi suorankin.\nSimon tikkaus ei ollut rehellisesti ansaittu, senvuoksi sille niin\nkävikin. Olisit kukaties ollut paljon onnellisempi, kun olisit mennyt\nvaimoksi jollekin ahkeralle, vaikka köyhemmällekin miehelle, mikä olisi\nrehellisellä työllä hankkinut jokapäiväisen toimeentulonsa. Semmoisen\nrehellisen kilvoittelemisen kanssa on aina Hertan siunauskin ja Herran\nsiunaushan tekee rikkaaksi ilman vaivatta. — Surkeata on nähdä, kun\nniin usein solmitaan avioliittoja kevytmielisesti rikkauden, kauneuden\nja muitten semmoisten häilyvien perustusten nojaan. Ne kun häviävät,\nusein ennemmin kuin luullaankaan, niin silloin on onneton avioliitto\nkäsissä. Tyytymättömyys, surut ja murheet ja pettymys toiveissa tekevät\nelämän raskaaksi, sekä antavat aihetta onnettomuuteen ajassa, sekä\nijankaikkisuudessa.\"\n\n— \"Niinhän se on. Kyllähän se on totta. Mutta sitä nuorena ei tule\najatelluksi niin pitkälle. Minuakin toki tämä nykyinen Korpelan\nisäntä (taloa nimitettiin yhä edelleen entisen isännän nimellä)...\ntaitanettehan te tuntea hänen... mikä nyt on kunnan esimies ja kaikki.\nHän oli jo silloin hyvin siivo ja siisti mies, vaan kun hän oli minun\nisälläni renkinä, niin mitä sitä rengin eukoksi olisi ruvennut.\nKoko pitäjähän sitä olisi muka nauranut. — Matti oli silloin hyvin\npahoillaan. Ei sanonut muita ketään huolivansa, jos ei minua saa. Eikä\ntuo ol ottanutkaan. Yksinään vaan hallitsee, ilman emännättä, semmoista\nsuurta taloa... Sanotaan olevan nyt hyvin rikkaan. Rahatkin kuuluvat\nolevan 'lampartissa'. Olen minäkin monesti ajatellut sitä aikaa...\nNytkin kun astuin pellon alatse, niin ajattelin, että olisi se ollut\nhyvä minun olla emäntänä tuollaisessa talossa ja elää niin viisaan\nmiehen kanssa ja kuolla entisessä isän kodissa... mutta 'ota vettä\nkaatunutta'. — — —\n\n\"No, niin, nouskaa nyt ylös... Ei... ei... ei... ei niin suoraan...\nnäin syrjittäin... no nii... loikataan vähän vettä... no nyt on hyvä.\"\n\nSiihen lopetti eukko tarinoimisensa ja siihen se työki päättyi.\nWerkalleen asteli kappalainen saunasta pois ja ajatteli eukon\nelämänvaiheita.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPostinkuljettaja palasi takaisin kyytimatkaltaan. Hän oli koko yön\najanut, sillä kyytiväli oli kolmenkymmenen virstan pituinen. — Aurinko\noli vasta tirkahtanut paistamaa: puiden oksien välitse ja lämmitti\nkyytimiehen unisia kasvoja tehden ne vielä unisemmiksi entistänsä.\nHevonen juosta hölkkäsi hiljalleen hyvin väsyneen näköisenä. Ajajansa\nei sitä kiirehtinyt. Mies oli pujottanut, yökylmän takia, kätensä\nnuttunsa hihoihin, kun ei ollut lähtiessään arvannut ottaa käsineitä\nja oli sitonut ohjasvarret senvuoksi kärrin istuimen pienaan. Siinä\nhän sitte istui rattailla torkuksissa, pää heilui ryntäillä sinne\ntänne. Yht'äkkiä seisattui> hevonen, kuorsahti, nosti korvansa pystyyn,\nalkoi vimmatusti peräytyä taaksepäin ja työntää kärriä maantienojaan.\nPaikalla se kyytimieskin havahti, kun polvilleen romahti kärrien\npohjalle ja puukkasi päänsä hevosen lautaseen. — \"Ptruu... ptruu, mitä\nsinä siinä nyt pelkäät?\" haasteli kyytimies hevostaan asetellessa\nja samassa hyppäsi maahan suupielestä kiinni pitelemään. — Hevosen\npelkäämistä ihmetellessä huomasi hän vanhan eukon loikovan maantien\npenkereellä.\n\n\"Nouse ylös ämmä, ettei hevonen pelkäisi...\" huuteli mies.\n\nMutta ämmä ei liikahtanut. Kyytimiehen täytyi taluttaa hevonen eukon\nohitse. Hyvin se vielä korhisteli ja syrjittäin karitti eukon kohdassa,\nvaan kun se huomasi, että siinä loikookin ihminen, niin asettui se\naivan rauhalliseksi. — Eukon vaitiolo ja loikominen näytti miehestä\nvähän kummalliselta, senvuoksi päätti hän ottaa asiasta tarkemman\nselvän. Eukolla oli silmät ja suu auki, juuri kuin valveella ollessa,\nmutta ei se mitään tietänyt kumminkaan. Mies nosti kättä. Se vääntyi,\nmutta kylmä se oli. Hän nyki vielä olkapäästä, vaan ei siinä enää ollut\nvastaajata. Pussinen oli hervonnut ojaan jalkojen viereen. Mies kopasi\nsitä pikimmältään ja oli tuntevinaan muun muassa kupparin sarvia siellä\nlöytyvän.\n\n— \"Nyt on kumma käsissä, kuin eukko-paha on kuollut maantielle, kyllä\ntästä täytyy 'tölymättä' korjata luunsa, ettei vielä joudu epäluulon\nalaiseksi ja pääse kuljeksimaan käräjästä toiseen...\" tuumaili mies ja\nalkoi ajaa eteenpäin, jättäen eukon loikoilemaan entiselle paikalleen.\nWähän matkaa ajettuaan tuumasi hän kumminkin menetelleensä väärin,\nkun jätti eukon ilman mitään maantien penkerelle. Ei hän yksinään\nuskaltanut ruveta kuollutta mihinkään kuljettamaan, vaon päätti mennä\nilmoittamaan asian Korpelan isännälle, kun hänen talonsa oli aivan\nlikellä maantietä ja isäntä vielä oli kunnanesimies, niin tottakai\nhän sitte korjaajat toimittaa. Kun isäntä Matti sai kuulla, että\nmaantielle oli tuntematoin eukko kuollut, niin lähetti hän toisen\nrengin vallesmannia ja toisen lääkäriä hakemaan, postimiestäkään hän\nei päästänyt pois. — Kuollut haettiin Korpelaan ja pian saapuivat\nlääkäri ja vallesmannikin tutkimaan äkillisen kuoleman syitä. Kun\nlääkäri todisti, että äkillinen sydämmenhalvaus oli eukon elämänlangan\nkatkaissut, niin sai vallesmanni palata takaisin asiaan sekaantumatta.\n\nKun ruumis tuotiin Korpelan pihalle, niin kokoontuivat kaikki kotosalla\nolijat katsomaan eukkoa.\n\n— \"Woi hyvä Jumala! Mökin Helkahan se on... ihka mökin Helka.\nMaantielle näet hänen piti kuolla. Ei sitä ihmisrukka tiedä milloin\ntäältä temmataan... Ei ennättänyt edes tänne kartanoon kuolemaan, kun\njo oli näin likellä. Olis' ehkes saanut kuolla entiseen isän kotiin\",\nhuokaili Korpelassa läksiämenä oleva Maija-muori. Hän oli entisellä,\nsekä nykyiselläkin isännällä ollut piikana ja nuoruutensa ajan\nelänyt yhdessä Helkan kansia, vaan kun ei enää alkanut jaksaa tehdä\ntyötä, niin erosi hän palveluksesta ja eleli viimeiset aikansa omissa\nliemissään ja leivissään.\n\nKaikilla muillakin oli kuolleelle jotain sanomista, kuka surkutteli\nhänen äkillistä kuolemataan, kuka taas piti sitä suurena armona.\nIsäntä Matti vaan yksin seisoi totisena ruumiin vieressä sanaakaan\nvirkkamatta. Rypisteli kulmiaan, kääntyi selin ihmisjoukkoon ja alkoi\nastua tupaan päin. Mitä tunteita hänen sydämmessään liikkui, niistä ei\nkukaan mitään tietänyt. Siellä ne kovan kuoren alla säilyivät hänen\nyksinomaisena salaisuutenaan.\n\n— \"Mihin se ruumis nostetaan?\" kysyi yksi miehistä, tultuaan isännän\nperästä tupaan.\n\nWähän aikaa ääneti oltuaan sanoi isäntä: \"nostetaan tuohon peräkamarin\nsänkyyn. Siinä hänen isänsä sekä äitinsä ummistivat silmänsä viimeisen\nkerran, vaan Kaikkivaltias ei hänen suonut samassa paikassa erota tästä\nelämästä.\"\n\nÄäneti se Matti sitten istui pöydän vieressä, toinen käsi poskellaan.\nKysymyksiin vaan hyvin lyhyesti vastaili. Ei edes vallesmannikaan\nsaanut häntä pitempiin puheisiin, vaikka otti puheenaineeksi\nvaivastalon perustamisen, mistä Matti aina oli ennen mielellään\nkeskustellut. Matti oli viime kuntakokouksessa tarjonnut tilan ja\nhuoneet kunnalle ilmaiseksi, jos perustaisivat vaivastalon, vaan\nehdotus sittenkin valtaavalla enemmistöllä hyljättiin. Vallesmanni\nkyseli isännältä mitä ukot tuumasivat, kun eivät ymmärtäneet niin\nsuurta lahjoitusta vastaan ottaa.\n\n— \"Eipäs nuo ymmärtäneet\", sanoi vaan isäntä lyhyesti.\n\nMiten se nyt on niin harvapuheinen tuo isäntä? ajattelivat kaikki.\n\nKun vallesmanni ja lääkäri olivat menneet pois, niin korjattiin ruumis\npaikkakunnan tavan mukaan. Isäntä Matti lauloi, kun kaikki ruumiin\nvaatteet olivat paikalleen pantu ja ruumis asetettu laudalle keskelle\ntupaa jakkujen päälle, siitä samasta virsikirjasta, mistä ennen isännän\nja emännän kuollessa oli laulanut värssyn: \"Tääll' ihana ompi olla,\nkyll' monen mielestä, Kuitenk' on paremp' kuolla ja päästä synnistä\nj.n.e.\" — Laulun vaijettua kannettiin sitte ruumis aittaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRovasti Hantz oli eräänä lauantaiaamuna noussut varemmin ylös\nvuoteeltaan kuin tavallisesti. Yönuttu yllään istui hän leveällä\nselkänojalla varustetulla tuolilla työpöytänsä ääressä, vedellen\n\"vaakuna\" savuja mahdottoman isosta pitkävartisesta, helmiletkulla\nvarustetusta piipusta. Siinä hän odotteli kyökki-Stiinan varia\naamu-kahvia. — Koira rupesi vimmatusti haukkumaan konttorin rappujen\nalla. Kohta myöskin rapistettiin konttorin ovea. \"Kukahan siellä jo\nnäin varhain on liikkeessä?\" tuumaili rovasti ja meni avaamaan ovea...\n\n\"Kah! Korpelan isäntähän se on, ja näin varhain liikkeessä... käy\nsisään... Kai sinä nyt olet tullut kuulutukselle panemaan, kun näin\nvarhain rupajat. No, kyllähän tuota semmoisessa talossa emäntää\ntarvitaankin\", lateli rovasti leikillisesti.\n\n— \"Ei ole kuulutukselle panemisesta puhettakaan, kun ei ole morsianta.\nKuka minua vanhaa huolisi, johan minun morsiameni on kuollut; kohta\ntässä menen itse perästä, kun toinen jalka alkaa olla jo haudassa,\ntoinen haudan partaalla\", sanoi isäntä, hyvin vakavana.\n\nRovastikin huomasi kohta, ettei nyt ollut Matilla leikin laskemisen\naika ja rupesi senvuoksi haastelemaan muista taloutta koskevista\nasioista.\n\n— \"Olisi minulla vähän asiatakin. Meillä on siellä yksi vainaa huomenna\nhaudattava.\"\n\n— \"Kuka se on?\"\n\n— \"Se on Pullin Simo-vainaan leski Jalkalasta; mökin Helkalta se kuulu\nviimeaikoina.\"\n\n— \"Se hierojako?\"\n\n— \"Se sama.\"\n\n— \"Wai jo eukko kuoli? Oli se meilläkin monesti hieromassa... Teillekö\nse kuoli?\"\n\n— \"Se kuoli meidän kohtaan maantielle, vaan minä korjasin ruumiin\nmeille.\"\n\n— \"Wai maantielle\"... ihmetteli rovasti ja alkoi selailla kirjojaan.\n\n— \"Tietysti pannaan koulutta?\"\n\n— \"Ei.\"\n\n— \"Eikö?! Mutta eikös se ollut perin köyhä?\"\n\n— \"Taisihan se sitäkin olla; vaan onhan se Jumalan sana köyhälle niin\ntarpeen kuin rikkaalleki?\"\n\n— \"Ei siltä... Ei siltä... Mutta se tulee maksamaan. Kuka sen maksaa,\nkun ei eukolta itseltään liene jäänyt varoja. Kyllä minä sen voisin\ntehdä puolestani ilman maksuttakin, vaan siinä tarvitaan muillekin.\"\n\n— \"Kyllä minä olen aikonut ne kaikki maksaa.\"\n\n— \"No sitten se on vallan eri asia.\"\n\n— \"Kannetaanko koulu kahdella papilla?...\"\n\n— \"Niin.\"\n\n— \"Ruumissaarna ja, vai miten?\"\n\n— \"Niin.\"\n\n— \"Yhdeksän ruplaa kaksitoista kopekkaa!\"\n\n— \"Tässä on kymmenen.\"\n\n— \"Hyvä... haudasta saatte maksaa kirkkoväärtille.\"\n\nMaksettuansa läksi Matti pois kätellen rovastia.\n\n\"Mitähän tuon miehen mieleen nyt on mennyt? Ennen aina niin tarkka,\nvaan nyt menettää semmoisen summan tuon muorin hautaamiseen\", tuumaili\nrovasti Matin pois mentyä.\n\n— \"Waivaistalonkin olisi tehnyt kunnalle. Kyllä se mahtaa olla rikas.\nSentään se kappalainen aina sanoo, että 'siitä isännästä nähdään mitä\nrehellisellä työllä saadaan toimeen\" — — —\n\n       *       *       *       *       *\n\n— \"Tuleppas tänne?... Tule katsomaan mökin Helkan hautaa\", sanoi\nJaakkolan Ristinä, Jalkalasta, Sakarilan emännälle, kun yhdessä\nkävelivät sunnuntaiaamuna hautausmaan poikki kirkkoon.\n\n— \"Tämäkös se nyt on?... kun on valkea 'takettikin?'\" ihmetteli\nSakarilan emäntä, \"ja noin iso risti ja tuommoiset nupukatkin, ihka\ntaitavat olla varvalin varvaamat. — Kukahan tämän nyt on laitattanut?\nEi suinkaan hänen lastensa rahat tämmöisin jouda.\"\n\n— \"Eikö mitä!... Korpelan läksiäin muoti sanoi Helatorstaina kun tässä\nsatuttiin yhteen, että sen 'taketin' ja komean ristin on pystyttänyt\n'vanha rakkaus'.\"\n\n— \"Ole jo!... mitä se on... 'vanha rakkaus'... onpas se rakkaus.\"\n\n— \"Niin, niin!... etkö sinä sitä tiedä, ettei vanha rakkaus ruostu?\"\n\nLoppu.\n\n\n\n"]