[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fZ4jBfzc4NvERSG6Bt2v-fCwrf3gcaUDFzlHkSMaL9X0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},507,"Ystävän kertomus","Roos, Mathilda",1852,1908,"507-roos-mathilda-ystavan-kertomus","507__Roos_Mathilda__Ystävän_kertomus",null,"romaani",[],[15,16],"ranskalainen","nobel","fi",1887,1903,9754,62733,false,65095,[25],"French literature -- Translations into Finnish",[27,28,29],"French Literature","Novels","Nobel Prizes in Literature","\"Ystävän kirja\" by Anatole France is a semi-autobiographical novel written in the late 19th century. The story centers on the reflections of the protagonist, who delves into memories of his childhood, exploring themes of nostalgia, innocence, and the bittersweet nature of life. The narrative is woven together through vivid recollections of characters, events, and emotions from the protagonist's early years.  The opening portion of the novel introduces us to the narrator, who is at a reflective stage in life, contemplating his past and experiences. He recalls his childhood with both fondness and melancholy, detailing whimsical memories of living in a grand old house filled with extraordinary objects, encounters with peculiar characters, and the complexities of familial love. These reminiscences include interactions with enigmatic women in his youth and the whimsical adventures of being a curious child. France's lyrical prose invites readers into a world that is both enchanting and tinged with the inevitable passage of time, setting the stage for a deeper exploration of love, loss, and the richness of human experience. (This is an automatically generated summary.)",[32],"Hollo, J. A. (Juho Aukusti)",251,"Rouva B. muistelee ystävälleen Tukholmassa vietettyä nuoruuttaan ja elämänsä suunnan muuttanutta hengellistä heräämistä. Kertomus kuvaa, kuinka vaatimattomat tapahtumat ja kutsumus johdattavat varakkaan kodin tyttären lähetystyöhön Etelä-Afrikan Zulumaahan.","Mathilda Roosin 'Ystävän kertomus' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 507.\nDigikirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","YSTÄVÄNI KERTOMUS\n\nKirj.\n\nMathilda Roos\n\n\nSuomennos.\n\n\n\nWSOY, Porvoo, 1903.\n\n\n\n\nSinua haluttaa kuulla, kuinka minun elämäni on saanut nykyisen\nsuuntansa? sanoi ystäväni, rouva B., kun eräänä iltana istuimme valkean\nääressä hänen salissansa ja keskustelimme. -- Niin, se oli oikeastaan\npikkuseikka, joka muutti elämäni suunnan, vähäpätöinen tapaus, jonka\nehkä olisin aivan unohtanut, jollei se olisi tehnyt minuun niin syvää\nvaikutusta ja jollei sillä minuun nähden olisi ollut niin suuria\nseurauksia. Katsoppas ystäväni, minä kiinnitän erityistä huomiota\nsiihen mikä on pientä, vähäpätöistä ja halveksittua. Minä uskon\nvähäpätöisten tapausten ja sanojen, vaatimattomien tekojen\nsalaperäiseen voimaan. Vaiherikkaan elämäni aikana olen oppinut, että\nniinkuin luonnossa suurennuslasin avulla pienimmässä lumihiutaleessakin\nvoi nähdä kokonaisen kauneuden ja sopusointuisuuden mailman, niin voi\nrakkauden näkölasi meille näyttää tuskan, ilon tai hyvyyden syvyyksiä\nsiinä, mitä tavallisesti sanotaan pieneksi ja vähäpätöiseksi. Mutta nyt\nolen joutua tavallisen heikkouteni uhriksi muille saarnata\nlempiaatteitani, etkähän sinä niistä tahtonut kuulla. Tahdoit kuulla\nkappaleen elämänkokemuksistani, eikö niin? Kernaasti kyllä, siinä saat\nnähdä aatteeni käytännöllisessä muodossa, eikä se haittaa.\n\nYstäväni hymyili, keskeytti hetkeksi puheensa, tuijotti valkeaan ja\njatkoi sitte:\n\nMinun pitänee ensiksi mainita joku sana kodistani ja lapsuudestani,\njotta täysin voisit ymmärtää mitä sitte aion kertoa. Niinkuin tietänet,\noli kotini Tukholman varakkaimpia, uskallanpa sanoa onnellisimpiakin.\nMinä olin niitä etuoikeutettuja, joiden lapsuus kuluu niin, etteivät\ntiedä kärsimyksistä niin mitään. Kodissa olimme aina iloisia,\nonnellisia ja huolettomia. Taudeissakin, jotka meitä kohtasivat, oli\njotain erinomaisempaa meidän suhteemme. Olihan meillä toisinaan lasten\ntauteja, tuhka- ja tulirokkoa y.m., mutta taudin kulku oli\nsäännöllistä, meillä oli taitavat lääkärit, kalliit rohdot ja kun\nrupesimme paranemaan, tuotiin meille lohdutukseksi leluja ja makeisia,\nniin että minulla on se muisto, että meistä oli jotenkin hyvä olla\nsairaana.\n\nMitä köyhyyteen tulee, oli minulla siitä hyvin omituinen käsitys. Siitä\noli ainoa kokemukseni köyhät ukot, akat ja lapset, jotka tulivat\npyytämään apua äidiltäni ja jotka lähtivät luotamme korit tavaraa\ntäynnä kiitellen ja siunaillen äitiä. Näen vielä niin selvästi äitini,\nkuinka hänen tummat silmänsä täyttyivät kyyneleillä, kun hän\nkärsivällisesti kuunteli köyhiensä surullisia kertomuksia. Toisinaan\ntulin etehiseen, jossa äitini seisoi keskustelemassa, silloin hän aina\nsanoi vakavasti: \"tyttöni, tervehdä tätä vaimoa\". Tein niinkuin\nkäskettiin ja ojensin käteni vaimolle; tämä niiasi ja kutsui minua\n\"armolliseksi ryökkynäksi\" ja kiitteli minua ja ihaili, kuinka kaunis\nja suloinen olin. Nuo kohteliaisuuden osoitukset tosin minua\nvaivasivat, mutta samalla tunsin jotain tiedotonta mielihyvän tunnetta,\nja kuukausi kuukaudelta, vuosi vuodelta minussa kasvoi ja juurtui se\nkäsitys, että nuo vaivaiset olennot, jotka aika ajoin tulivat luomaan\nkärsimyksien varjoa isäni asuntoon, olivat aivan toista sukuperää kuin\nminä, vanhempani, siskoni ja seurustelupiirimme. Muistan myös kodissani\nkuulleeni useita lausuntoja, jotka lapsellisella luottamuksella\nikäänkuin imin sieluuni ja joista sitte muodostin omat mielipiteeni,\nsellaisia lauseita olivat esim.: \"sellaisilla ihmisillä ei ole mitään\nitsetuntoa\", tai \"sellaiset ihmiset eivät käsitä noita tunteita\",\ntai \"sellaisia ihmisiä täytyy kohdella heidän vähemmän kehittyneen\ntunne-elämänsä mukaisesti\". Uskoin todella, että köyhien ajatukset ja\ntunteet erosivat meidän ajatuksistamme ja tunteistamme yhtä paljon,\nkuin heidän riepunsa erosivat meidän hienoista puvuistamme. Jos joku\nolisi minulle vakuuttanut, että tuo pieni kerjäläistyttö, jolle äitini\ntapasi antaa vanhoja vaatteitamme, rakasti isäänsä ja äitiänsä yhtä\npaljon kuin minä, että hän halusi leluja ja makeisia yhtä hartaasti\nkuin minä, että hänellä oli pieni, likainen, ruma nukke, jota hän\nrakasti yhtä paljon kuin minä kaunista vaaleatukkaista, sinisilnmäistä\nRoosaani, joka osasi avata ja sulkea silmänsä, niin olisinpa sitä\nsuuresti epäillyt.\n\nLapsuuteni ja nuoruuteni kului ilman että tapahtui mitään, joka olisi\nmuuttanut käsitystäni köyhien ja rikkaiden yhteiskunnallisesta asemasta\ntai heidän suhteestaan toisiinsa. Minä en milloinkaan tullut tekemisiin\nköyhälistön kanssa, paitsi milloin sain osakseni heidän kiitostansa ja\nsiunauksiansa siitä aineellisesta avusta, jota olin heille antanut. Ja\nkoska vanhempani ja minä emme koskaan olleet auttamatta hädänalaista,\nvallitsi meidän ja köyhien välillä aina hyvä suhde ja meitä pidettiin\nerinomaisen hyväntekeväisinä.\n\nPitänee minun vielä sanoa sinulle, että minulla kaikissa muissakin\nsuhteissa oli iloisia elämänkokemuksia. Ihmiset olivat aina hyviä ja\nkohteliaita minulle, seuraelämässä minua hyvin suosittiin, minne tulin\nkohtasivat minua hyväntahtoiset katseet. Minusta elämä näyttikin niin\nvaloisalta ja minä nautin täydestä sydämestä onnellisesta asemastani,\njoka niin sanoakseni piti loitolla minusta kaiken, mikä on\nepämiellyttävää.\n\nKahdenkymmenen vuotiaana jouduin naimisiin. Miehenikin oli, niinkuin\ntiedät, hyvin varakas, ja ihmiset tulivat yhä ystävällisemmiksi ja\nkohteliaammiksi minua kohtaan, kun minusta oli tullut nuori rikas\nrouva.\n\nMinä järjestin elämäni samaan tapaan kuin äitini oli tehnyt vanhassa\nkodissa. Minullakin oli köyhät ystäväni, jotka tulivat luokseni ja\nvuodattivat kyyneleitä, \"kun olin niin hyvä\" ja minä tunsin aina\nsuloista mielenliikutusta heidän kiitoksistaan. Varsinkin joulun aikaan\nminä oikein nautin näistä tunteista. Kun omat täydet joululahjakorit\nkannettiin sisälle, niin minä itsekkäisyydessäni ja tietämättömässä\nfarisealaisuudessani kyyneleet silmissä ajattelin, kuinka suloista oli\nviettää joulua, kuu tiesi auttaneensa muita saattamaan kotejaan\niloisiksi ja valoisiksi.\n\nKuitenkin täytyy minun tunnustaa, että aikaa myöten silloin tällöin\njoku häiritsevä ajatus nousi mieleeni. Tein esim. muutamia huomioita,\njotka saattoivat minua epäilemään, tokko köyhien tunteet olivat\nerilaisia kuin meidän, ja tokko he olivat ainoastaan rahan ja leivän\ntarpeessa. Tulin nimittäin lähempään yhteyteen köyhien kanssa, kun itse\nrupesin käymään heidän kodeissaan, sen sijaan kuin ennen olin\nlähettänyt palvelijani tai antanut heidän tulla minun luokseni. Se,\nminkä siellä näin, herätti minussa uusia ajatuksia ja vaikutuksia, ei\nkuitenkaan kyllin syviä, jotta olisivat voineet saada aikaan todellisen\nkäänteen katsantotavassani. Enin minuun koski, kun pari kertaa sain\nnähdä, kuinka epähienotunteisesti ja sydämettömästi \"yliluokka\" kohteli\nköyhiä; se järisytti sydämeni sisintä, mutta luulin, että olin sattunut\nnäkemään vaan surullisia poikkeustapauksia, eikä mieleenikään johtunut,\nettä minun n.s. \"hyväntekeväisyyteni\" oli samantapaista.\n\nTällä kehityksen asteella olin, kun eräänä päivänä -- olin äskettäin\ntäyttänyt 35 vuotta -- sain käärön ja kirjeen eräältä ystävältäni, joka\nasui maalla. Käärössä oli timanttisormus ja kirjeessä hän pyysi minua,\njos mahdollista myymään sitä. Ei hän ollut köyhä, mutta hän tarvitsi\nrahaa erääseen erityiseen tarkoitukseen -- aavistin, että se oli\nneulouskouluun, jota hän paraillaan oli järjestämässä -- ja hän pyysi\nminua auttamaan itseään.\n\nMinä olin sellaisiin toimiin perehtymätön, kuin henkilö minun\nasemassani ainakin. Koristeen myyminen oli minusta jotain tavattoman\nvaikeata ja kummallista, mielessäni häämöitti hämäriä mielikuvia\npanttilainaustoimistoista, kun istuin tuijottaen sormukseen ja tuumin\nmiten nyt olisi meneteltävä.\n\nEi minua haluttanut kysyä neuvoa muilta -- ei mieheltänikään -- vaan\npäätin tulla toimeen omin neuvoin. Eräänä iltapäivänä kun lapset\nistuivat läksyjensä ääressä ja mieheni oli mennyt omiin huoneisiinsa,\npäätin lähteä toimittamaan tätä ikävätä asiaa ja panin ylleni\nhuonoimman takkini -- vaisto, jota ehdottomasti seurasin, saattoi minut\npukeutumaan niin huomaamattomaksi kuin mahdollista -- ja sitte läksin\nsormusta kaupalle.\n\nJos olisin menetellyt viisaasti, olisin mennyt tutun kultasepän luo ja\naivan tyynesti sanonut, että eräs ystävistäni oli antanut minulle\ntoimeksi myydä tämän sormuksen. Siten minulla ei olisi ollut mitään\nvastusta sormuksen myymisestä. Mutta onneksi en menetellyt \"viisaasti\",\nvaan seurasin naisellista vaistoani. Tai oikeammin -- niinkuin nyt\narvostelen asiaa -- en minä itse, vaan Jumala johti askeleeni, jotta\nminä sen vähäpätöisen seikan kautta, joka oli tapahtuva, saisin\nilmoituksen ja persoonallisen kokemuksen niistä suhteista, joita tähän\nasti olin tajunnut ainoastaan epäselvästi.\n\nMenin siis minulle aivan tuntemattoman kultasepän luo. Kun käteni\nkosketti oven avainta, tunsin sydämeni sykkivän; mutta voitin\nlapsellisen pelkoni ja aukaisin reippaasti oven.\n\nEnnen minua oli puodissa komeasti puettu herra ja nainen, jotka tekivät\nkauppaa tiskin ääressä. Heidän läsnäolonsa teki minuun tuskastuttavan\nvaikutuksen, mutta nyt oli myöhäistä vetäytyä pois. Epäröiden lähestyin\nkultaseppää ja minä, joka muuten tein tilaukseni niin tyynesti ja\nvarmasti, seisoin siinä arkana ja epävarmana.\n\nMutta kesti hetken aikaa, ennenkuin puotiherra suvaitsi tulla luokseni.\n-- Mitä haluatte? -- kysyi hän äänellä, joka sai minut säpsähtämään. Ei\nvielä milloinkaan puotiherra ollut puhutellut minua sillä tavalla,\npäinvastoin olin aina nähnyt heidät hymy huulillaan ja selkä köyryssä.\n\nOtin esille sormuksen kääröstäni ja ojensin sen hänelle. Mitä voin\nsaada tästä? -- kysyin ujosti.\n\nSanottuani nämä sanat punastuin korvia myöten ja loin katseeni maahan.\nNyt perästäpäin ymmärrän, että seisoin siinä kultasepän edessä kuin\ntodellinen \"pauvre honteux\" -- köyhä, joka häpee ilmoittaa hätäänsä --\njonka täytyy myydä koristuksensa leivän hankkimiseksi.\n\nHuolettomasti otti hän minulta sormuksen ja tuijotti minua\nepäkohteliaasti kasvoihin. Samassa silmänräpäyksessä herra vieressäni\nkysyi häneltä jotakin, hän jätti sormukseni, alkoi heti puhella\nostajien kanssa ja antoi minun taaskin odottaa hyvän aikaa.\n\nKun hän tuli takaisin, loi hän minuun saman hävyttömän tutkivan\nkatseen, ikäänkuin olisi tahtonut saada tietää, kuinka paljon rahaa\ntarvitseisin. Sitte otti hän sormuksen, antoi sen pari kertaa\nkimallella lampunvalossa ja tarkasteli sitä uudestaan.\n\n-- Niin, -- sanoi hän lopuksi kääntyen minuun, kummallinen hymy\nhuulillaan, se osoitti tuttavallisuutta, alentuvaisuutta, salaista\nymmärtämistä ja halveksumista, -- korkein mitä voin tarjota on sata\nkruunua ... mutta epäilen voinko antaa sitäkään. Pitääkö se päättää nyt\naivan heti? --\n\nEn voinut vastata hänelle mitään, koetin nielaista kyyneleeni ja\nkurkkuni oli kuristumaisillaan. Vapisevin käsin otin sormuksen,\nkumarsin ja riensin puodista ulos.\n\nTuskin olin ehtinyt kadulle, ennenkuin kyyneleet virtanaan valuivat\nsilmistäni. Itkin kuin loukkaantunut lapsi -- hillittömästi,\nmielettömästi. Nopein askelin riensin katua alas ja sillan yli ja\nkyyneleeni yhä tulvivat. Unohdin aivan, kuka oikeastaan olin, unohdin\nonnellisen yhteiskunnallisen asemani, olin mielestäni köyhä raukka,\njoka, kääriytyneenä vanhanaikaiseen takkiin, oli hiipinyt kultasepän\npuotiin, saadakseen vähän rahaa myymällä rakkaan koristeen, ja jota oli\nkohdeltu ylenkatseella ja ivalla. Muutamien minuuttien ajan sain juurta\njaksain tuntea, kuinka toisten ylpeys ja epähienotunteisuus kirvelevät\nkuin tikarinpisto arassa sydämessä. \"Syystä että hän luuli minun olevan\nköyhän, että näki, kuinka epäröin ja häpesin kaupitellessani\nomaisuuttani, että olin onneton, sentähden hän minua kohteli\nivallisesti ja ylenkatseellisesti\", sanoin itsekseni nyyhkytyksien\nvälissä ja tuijotin melkein epätoivoisena virtaan, joka synkkänä ja\nraivoisana kohisi sillan alla, \"oi, kuinka kurjaa, kuinka halpamaista,\nkuinka sydämetöntä! Kun ihmiset tulevat köyhiksi ja onnettomiksi, kun\nhätä ja huolet kalvavat heidän sydäntään, juuri silloin kuin heidän\nolisi tarvis saada osakseen vähän rakkautta ja osanottoa, silloin\nlisätään kuormaa ja ivataan heidän onnettomuuttaan. Oi, se on\nkauheata ... kauheata.\"\n\nTunnin aikaa kuljeskelin katuja pitkin, tällaiset ajatukset mielessäni.\nLopulta kyyneleeni taukosivat vuotamasta ja subjektiivinen\nloukkaantumisen tunne hävisi sekin.\n\nMutta katkeruus, joka oli syntynyt tästä persoonallisesta kokemuksesta,\nnähdessä, mitä kärsimyksen verkkoja köyhyys kietoo saaliinsa ympäri, ei\npoistunut, se päinvastoin kiihtyi ja kääntyi lopulta oikeaksi\nihmisvihaksi. Siihen aikaan oli minun melkein vaikea seurustella\nihmisten kanssa, kaikkialla, puodeissa, raitiovaunuissa, seuraelämässä,\njossa niinkuin ainakin minulle oltiin ystävällisiä ja kohteliaita, näin\nkuin kummituksen, itseni olevan komeutta ja rikkautta vailla ja sen\nsijaan olin arka, kömpelö ja nöyrä, jommoiseksi käy köyhyyden painon\nalla. Ja samassa näin, kuinka kaikki tuo ystävällisyys muuttui\nhuolimattomuudeksi tai alentuvaisuudeksi tai halveksimiseksi ja silloin\nminut valtasi melkein vihan vimma sitä syytöntä ihmisraukkaa kohtaan,\njoka tarjosi minulle tuolia tai maasta otti minulle ylös jotain, jonka\nolin pudottanut, ja tunsin lapsellisen raivokasta halua lyödä häntä\nkasvoihin ja sanoa hänelle: \"Te olette kurja raukka! jos olisin köyhä\nja yksinkertaisessa puvussa, kääntyisitte minuun selin, tehkää se yhtä\nhyvin nytkin!\"\n\nNiin, eihän tuo ollut ymmärtäväistä ja viisasta, mutta tunteeni ovat\naina olleet kiihkeät, ja tiedäthän kuinka käy, kun kiihkeäluontoiset\nkauan ja tiedottomasti ovat kulkeneet yhteen suuntaan kun he huomaavat\nkulkeneensa väärää suuntaa, tulee vastavaikutus niin valtavaksi, että\nkestää kauan aikaa, ennenkuin taas tulevat tasapainoon.\n\nMinun kesti monta vuotta. Senjälkeen mitä tapahtui kultasepän luona,\nalkoi kauhea sieluntaistelu, jonka eri asteita en nyt voi sinulle\nkuvata. Mutta varmaa on, etten saavuttanut tasapainoa ja rauhaa,\nennenkuin katseeni kiintyi Vapahtajaan ja hänen rakkauteensa. Oi,\njollen olisi oppinut tuntemaan häntä, luulen että olisin hukkunut\ntoivottomuuteen ja vihaan, niin kurjia, itsekkäitä ja pikkumaisia\nihmiset minusta olivat, vuosi vuodelta yhä suuremmassa määrässä. Mutta\nkun keksin, että on olemassa rakkaus, joka yhdistää rikkaat ja köyhät,\njoka poistaa kaikki aitaukset, jotka itsekkäisyys on pystyttänyt eri\nkansanluokkien välille, niin samassa vapauduin niitä kahleesta, joka jo\noli sitomaisillaan minut ikipäiviksi. Kristuksen rakkaus minulle\nselitti kärsimyksen ja köyhyyden arvoitukset, ymmärsin, että missä\nKristuksen rakkaus vallitsee, siellä ei enää ole köyhyyttä ja hätää, --\nsillä rakkauden puute se on, joka tuottaa elämän katkerimmat tuskat. Ja\ntämä rakkaus opetti minua ymmärtämään, ettei köyhä tarvitse ainoastaan\nrahaa ja apua, vaan yhtä paljon myötätuntoisuutta ja -- kunnioitusta.\nNiin, köyhyyden _kunnioittaminen_, siinä se pitkä vaikea elämänläksy,\njota olen saanut ja yhä uudestaan saan oppia.\n\nTällä tavalla minun elämäni sai nykyisen suuntansa. Kokemukseni\nkultasepässä oli juuri se sysäys, jota tarvitsin tullakseni pois\nentisiltä jäljiltäni. En voi sinulle kertoa, kuinka sen jälkeen olen\ntaistellut. Kuinka olenkaan saanut kurittaa itseäni, oppiakseni vaan\nniinkin yksinkertaista asiaa, kuin että tervehtiä kaikkia samalla\ntavalla! On oikein pitänyt tarkata ja vakoilla itseäni, huomatakseni,\nenkö missään suhteessa ottanut huomioon ihmisten erilaisia elämänehtoja\nja kuinka monasti teinkään surullisia kokemuksia itseni suhteen!\nMuistan kerran -- siitä ei ole pitkä aika -- kun luokseni tuli eräs\nhädänalainen -- hän oli muuten hyvästä suvusta, vaikka oli joutunut\nköyhyyteen -- enkä minä edes pyytänyt häntä käymään sisälle, vaan\nannoin hänen seista etehisen ovella. Minulla oli kiire, hän oli\nhuonossa puvussa, kerjäsi ja vaikeroi, ja minä käytin hyväkseni\nviimemainittuja seikkoja päästäkseni hänestä niin pian kuin\nmahdollista. Jos hän olisi ollut moitteettomassa puvussa, eikä olisi\ntarvinnut apuani, s.o. jollei hän olisi ollut onneton ja siis entistä\nenemmän hienotunteisuuden ja ystävällisyyden tarpeessa, en olisi\nkäyttäytynyt häntä kohtaan niinkuin tein. Kuinka paljon tylyyttä tässä\nnäennäisesti niin vähäpätöisessä seikassa! Mutta ainoastaan se, jonka\nsilmät ovat auenneet niinkuin minun, ymmärtää, kuinka vaikeata on\nvapautua vanhoista ennakkoluuloista, ja hän näkee, että henkemme\njäsenissä aina on riippumassa jotain vanhoja riekaleita.\n\nTiedän kyllä, että ihmiset mielipiteitteni ja käytökseni suhteen\nsanovat minua innoitsevaksi, niin ehkäpä hullunkuriseksikin. Mutta on\nolemassa _yksi_, joka ei ajattele niin, _yksi_, joka minua ymmärtää.\nHän on kuollut yhtä hyvin kerjäläisraukan kuin kuningattaren puolesta:\ntoinen on saman arvoinen kuin toinenkin. Tiedän kyllä, että tämä on\njokapäiväinen lauselma, joka on käynyt sisällyksettömäksi syystä että\nsitä alituiseen toistetaan. Siksi olen pyrkinyt siihen, ettei se\nminulle, kuten useimmille, olisi pelkkä lausemuoto. Sentähden minä\ntervehdin aivan samalla tavalla -- huomaa aivan -- alhaisinta kuin\nylhäisintä, en samettitakille kumarra syvempään kuin yksinkertaiselle\ntohvelitakille. Siksi en osta ala-arvoisia tavaroita köyhilleni, vaan\nparasta mitä saan, siksi koetan aina osoittaa hienotunteista ja\nystävällistä käytöstä huolimatta siitä, peseekö henkilö, jonka kanssa\npuhelen, ihmisten lattioita vai kirjoittaako hän tieteellisiä teoksia.\nKoetan aina pitää elävänä mielessäni yhtä raamatun sanaa: \"se veli,\njonka puolesta Kristus on kuollut\". -- -- --\n\nYstäväni lopetti ja nousi äkkiä istuimeltaan kohentaakseen kekäleitä\npesässä, puut olivat jo palaneet. Sillä hetkellä en voinut sanoa niin\nmitään hänen kertomukseensa, joka oli koskenut minuun syvästi, vaan\nistuin liikkumattomana ja tuijotin hehkuviin kekäleisiin sillä välin\nkuin hiljaisuudessa ympärillämme, kuin kaiku, kuuluivat ihanat,\nkehoittavat sanat: \"se veli, jonka puolesta Kristus on kuollut\".\n\n\n\n\nHANNA TÄTI.\n\n\nEi kukaan kylässä tietänyt milloin täti Johanna tai Hanna, niinkuin\nhäntä tavallisesti kutsuttiin, oli muuttanut heidän kyläänsä asumaan.\nNuoret, jotka olivat kasvaneet viimeisen kymmenen vuoden kuluessa,\neivät olisi uskoneet _sen_ sunnuntaiaamun milloinkaan koittaneen,\njolloin Hanna täti ei olisi kulkenut kirkkotietä virsikirja kädessä ja\nsilkkihuivi vedettynä otsan yli, ja kylän vanhemmat asukkaat tapasivat\nsanoa, ettei täti eilispäivänä ollut alkanut raivata kiviä tällä\npaikkakunnalla.\n\nItse hän kyllä muisti, milloin ja miksi oli tänne tullut. Koko\nelämänsä oli hän toiminut armeliaisuuden sisarena; missä olikin ollut,\noli hän aina auttanut, lohduttanut ja pitänyt ihmisistä huolta, hän\nmeni aina sinne, missä luuli jonkun sairaan tai hädänalaisen häntä\ntarvitsevan. Ja siksi oli hän asettautunut tännekin seurakunnan\ndiakonissaksi.\n\nSillä täällä oli hänellä suuri työala, kansa oli tylsistynyttä ja\ntaitamatonta ja köyhyyskin oli yleinen. Juoppous ja laiskuus olivat\nsiihen suurena syynä.\n\nKaksi tyhjää kättä, muuta hänellä ei ollut tänne tullessaan. Eräs vanha\nystävä, joka asui kylässä, oli pyytänyt häntä tulemaan, sanoen, että\nhän täällä voisi tehdä Jumalan töitä ja todistaa Vapahtajansa\nrakkaudesta. Mutta hänellä oli vahvat ja työhön pystyvät kädet, niillä\nhän rakensi itselleen tuvan ja alkoi raivata kivisiä mäkiä sen\nympärillä. Ja vuosien kuluessa kivikko muuttui pientä tupaa\nympäröiväksi peruna- ja ryytimaaksi.\n\nMutta samaan aikaan kuin hän teki työtä kivikossa, kävi hän kylän\nasukkaiden luona ja auttoi niitä, jotka olivat köyhiä, sairaita tai\nmuuten avun tarpeessa.\n\nJonkun ajan kuluttua ilmestyi tädin tuvan rinnalle toinen samanlainen,\njoka sekin oli hänen kättensä työtä, ja siihen hän pani asumaan kolme\nraajarikkoista, jotka hän oli keksinyt matkoillaan köyhien luona, näitä\nhän nyt hoiti ja hemmotteli kuin omia lapsiaan. Yksi oli rampa, toinen\nvähämielinen ja kolmas kaatuvainen, kaikki onnettomia olentoja, jotka\nolivat eläneet kurjaa elämää köyhissä kodeissaan. Mutta nyt he olivat\nsen onnellisempia; rampa poika, joka ennen oli istunut kuin liikkumaton\nmöhkäle, saattoi nyt kävellä tädin tekemien kainalosauvojen nojassa,\ntäti oli nimittäin hieronut häntä -- ja tädin kädet olivat yhtä\npehmoiset ja lienteät sairaita pidellessä, kuin voimakkaat ja kovat\nraivatessaan kiviä mäellä -- ja vähämielinen ja kaatuvainen saivat koko\npäivän olla ulkoilmassa perkaamassa puutarhaa tai maata kaivamassa.\nMutta täti otti heidät joka päivä hetkeksi luoksensa kamariinsa ja\nkoetti opettaa heitä tavaamaan ja lukemaan virren säkeistöjä ulkoa.\n\nEi kukaan tiennyt, millä hän ja holhokkinsa tulivat toimeen, mutta\nvarma on, ettei heiltä milloinkaan mitään puuttunut. Hän sai usein\nrahakirjeitä ystäviltä, joita hänellä oli kaikkialla maassa, useinpa\nvierailtakin, ja hän saattoi kertoa, että nuo rahalähetykset monasti\nolivat tulleet juuri kun hänen omat varansa olivat lopussa.\n\nHanna täti oli vähitellen saavuttanut melkein rajattoman vaikutusvallan\nkylässä, hänestä oli tullut asukkaiden lääkäri, apteekari, sielun\nhoitaja ja neuvonantaja kaikissa asioissa. Sairaat tulivat hänen\nluoksensa ja saivat rohtoja tai hierottiin heitä, usein hän itse meni\nheidän luokseen, laittoi heidät kylmiin kääreisiin -- hänen\nlempikeinonsa -- ja antoi heille jotakin suuresta keltaisesta\narkustaan, jota kaikki katselivat tavattomalla kunnioituksella.\nTai jos joku joutui sielunahdistukseen tai jos oli ratkaistavana joku\nriita-asia, niin huolestunut aina mieluimmin meni Hanna tädin kuin\nmuiden luo, ja harvat olivat ne, jotka hänen luotaan menivät saamatta\napua tai lohdutusta.\n\nHänellä oli muuten jonkinlainen salaperäinen vaikutusvoima ihmisten\nmieliin, he tiesivät, että hän oli hurskas nainen, joka rakasti\nJumalaansa ja seurasi Vapahtajansa jälkiä, ja he katselivat häntä\nsentähden kunnioituksella ja rakkaudella. Mutta he tiesivät myös, että\nhän näki näkyjä ja että hänellä oli aavistuksia, ja tämä tuotti\nsalaperäisen lisän heidän tunteihinsa.\n\nEräänä aamuna, hän oli silloin ollut paikkakunnalla noin kaksi vuotta,\ntuli hän Lauri Laurinpojan taloon tilaamaan itselleen kyytihevosta,\nsillä hän sanoi lähtevänsä pois pariksi päiväksi.\n\n-- Vai niin, vastasi Lauri ottaen lakin käteensä mennäkseen\nvaljastamaan, no kuinka kauas sitä lähdetään?\n\n-- Pohtarin Liisa, vanha ystäväni, kävi luonani viime yönä sanomassa\nminulle jäähyväisiä, vastasi täti juhlallisesti, ja siitä minä ymmärrän\nettä hän valmistautuu lähtemään kotiin ja tahdon siksi käydä häntä\ntervehtimässä.\n\nLauri ei vastannut, vilkutti vaan silmiään ihmetellen sillä välin kun\nveti rillat ulos ja valjasti hevosen. Niin astui sitte täti rilloihin\nja lähti matkaan, ajaen hitaasti ja varovasti, niinkuin tapansa oli,\nsäästääkseen hevosta. Hän oli poissa pari päivää, mutta kotiin\ntullessaan kertoi hän parille läheisimmälle ystävälleen, että vanha\nLiisa oli kuollut juuri sinä yönä ja sillä tunnilla kuin täti oli\nnähnyt hänen tulevan luoksensa jäähyväisille.\n\nToisen kerran hän kertoi unessa nähneensä tulipalon raivoavan suuressa\nkaupungissa ja kohta sen jälkeen luettiin sanomalehdissä, että yksi\nnaapurikaupungeista oli palanut aivan poroksi.\n\nSellaiset tapaukset, joita vuosien kuluessa aina väliin sattui,\nherättivät ihmisissä harrastusta ja uteliaisuutta, niistä kerrottiin\nkuiskaamalla miehestä mieheen ja ne aiheuttivat sen että Hanna tätiä\npidettiin erikoisilla lahjoilla varustettuna olentona, jonka\nsalaperäistä voimaa ei kukaan voinut vastustaa.\n\nHanna täti oli nyt noin viidenkymmenen vuotias nainen, selkänsä oli\nkoukussa ja kasvoissa syvät juovat ja rypyt, uutteran työn jälkiä,\ntyön, joka oli alkanut heti kun pienokainen oli ollut kylläksi suuri\npitämään lapiota kädessään tai sekottamaan puuropataa. Hänellä oli\nihmeelliset silmät, suuret, syvät, lämpöiset, niissä oli sinertävä\nsamettimainen värivivahdus, joka muistutti kevään ensi vuokkoja, ja kun\nhän loi katseensa holhokkeihinsa tai puhui lohdutuksen sanoja\nkärsivälle, säteili näistä silmistä mitä lämpimin rakkaus. Mutta hänen\nkatseensa saattoi olla niin tuimakin, että sen, jolla oli paha\nomatunto, täytyi oikein pelätä sitä kohdata. Hän rypytti silloin\nulkonevaa otsaansa niin että silmien väliin tuli syvä laskos ja\nkulmakarvat painuivat alaspäin ja sinertävä silmän valkuainen pisti\nesiin silmäterän alta ja hänen katseensa sai niin myrskyntapaisen\nsynkän ja ankaran ilmeen, että se koski paatuneimpaankin. \"Kukapa niin\nkatsoo ihmisen läpi\", oli ihmisillä tapa sanoa.\n\nOmituisen alkuperäinen olento hän todella oli kun hän päivän työstä\npalasi kotiin pitkin askelin ja hänen syvä katseensa oli ikäänkuin\npoiskääntynyt kaikesta mikä tapahtui hänen ympärillään, käveli hän\nvaipuneena niihin ajatuksiin ja kuviin, jotka valtasivat hänen\nmielensä, kunnes joku hänen holhokeistaan tuli häntä vastaan ja huusi:\n\"Hanna täti, Hanna täti\", silloin hän heti heräsi unelmistaan ja\nkasvonsa loistivat rakkautta ja iloa.\n\nNuorena oli Hanna täti ollut kaunis nainen, sen näki hänen suurista\nsilmistään, säännöllisesti kaareutuvasta nenästään, kauniista\nhampaistaan ja suuresta kaunismuotoisesta suustaan, huulistaan, joilla\naina oli niin henkevä hymy. Hän oli kotoisin Blekinge'n maakunnasta ja\nolihan hänessä jotain saaristolaisen rohkeasta hillitsemättömästä\nluonteesta, joka painoi häneen omituisen leimansa. Hän oli elämänsä\naikana seurustellut eri kansanluokkien keskuudessa, mutta hän oli\nsäilyttänyt omituisuutensa, hän ei koskaan ollut ympäristöltään ottanut\nenempää vaikutuksia, kuin mitä hän tarvitsi persoonallisuutensa\nkehittämiseksi.\n\nKerran vuodessa, tavallisesti syksyisin, kun hän kävi naapurivaimojen\nluona, oli Hanna tädin tapana antaa viittauksia siitä, että pian aikoi\njättää tämän paikkakunnan ja siirtyä muuanne, missä häntä paremmin\ntarvittaisiin. Mutta siitä muutosta ei tullut mitään; hän oli juurtunut\nliian syvälle tänne, Hanna täti tahtoi hallita ja hän tunsi kyllä että\nhänen valtansa täällä oli kasvamassa vuosi vuodelta.\n\nEräänä päivänä, kun Hanna, täti heitteli sukkulaa kädestä toiseen\nsamalla käännellen kirjan lehtiä, joihin aina väliin vilkaisi, tuli\nvanha vaimo kulkien maantietä ja poikkesi tädin alueelle. Vaimo käveli\nkumarassa, hitain askelin ja kun hän oli ehtinyt tädin ovelle, seisoi\nhän siinä hyvän aikaa ja huokasi pari kertaa syvään ja raskaasti,\nennenkuin vihdoin kolkutti ovelle.\n\n-- Sisään, sanoi täti lyhyeen ja ovellepäin kääntymättä.\n\n-- Hyvää päivää, täti, sanoi hän avatessaan oven, jonka hän varovasti\nsulki ja istuutui syvään huoahtaen penkille.\n\n-- Hyvää päivää, Beda muori, vastasi täti ja nyökäytti päätään\nsivullepäin, kuinka nyt on laita, koska kuuluu niin pahalta?\n\n-- Voi, kaikki on hullusti, huokaili muori parka, Jumala varjelkoon,\nmutta pelkään että Antti lopulta surmaa itsensä, hän tulee huonoa\nhuonommaksi, kuulin kuinka hän yöllä vaikeroi ja sitte hän kahtoo\nihmiseen niin kummallisesti ... en tii'ä mikä lie, mutta on kuin\npaholainen olisi vie'ä silmät, kun hän oikein minua töllistää...\n\nHanna täti lakkasi kutomasta, nojasi päätä käteensä ja rypisti\nkulmakarvojaan sillä välin kuin katseensa sai miettivän sisäänpäin\nkääntyvän ilmeen.\n\n-- Niin, niin, kyllä se niin on, sanoi hän lopulta itsekseen muoriin\nkatsahtamatta.\n\n-- Niinkö luulette, luuletteko ihan että Antti on paholaisen riivaama,\nkysäsi vaimo hämmästyneenä ja uteliaana.\n\n-- Ja-a kyllä minä sen uskon, sanoi täti ja löi vahvistukseksi kättä\nkangaspuihin, siinä on jotain, joka pitää saada hänen ruumiistaan.\n\n-- Jos niin on, niin ei ole muuta kuin täti, joka voi hänestä\nkarkoittaa pahan hengen, puhkesi vaimo vakuutuksella lausumaan.\n\nHanna täti hymyili, lapsellinen tyytyväisyyden hymy! Hän kernaasti\nkuuli lahjakkaisuuttansa ylistettävän samalla kuin hän, tuo karkea\nkaraistu kansan nainen, tunsi hellyyden ja onnen väreitä, kun pienet\nlapset, vaikka kuinkakin ujostelivat muita, heti viihtyivät hänen\nluonaan.\n\nHetken päästä jatkoi hän:\n\n-- Joulusta astiko hän on ollut noin kummallinen?\n\n-- Niin, het' joulusta, het' kun päätettiin, että meiän pit' tehä tuo\nva -- -- va -- rarikko ja kaikki mitä meillä on myötämän huutokaupassa.\nSe koski niin että hän on kuin päiviltä poissa. Jo-oskus hän on\nparempi, mutta sitte se taas tulee sen ylitte ja se on kun noi'uttu\neikä syö eikä puhu. Ja sitte se mutisee että mennä hirteen ja muuta\nsemmoista...\n\n-- Eikö se tullut paremmaksi sen jälkeen kuin viimein olin luonanne ja\nrukoilin hänen kanssaan?\n\n-- Ei niin hivettäkään, luulen että se käv' pahemmaks'. Kun täti oli\nmennyt, niin se kirosi ja reuhtoi kuin paholainen itse ja sitte alkoi\ntaas samanen sureskeleminen.\n\nHanna täti ravisti päätään.\n\n-- Siinä piilee jotain, jotain jonka perille emme ole päässeet, Beda\nmuori. Se on luonnotonta, että ihminen sillä tavalla suree kurjaa\nmammonaa!\n\n-- Sitähä'ä mie sanon, jatkoi Beda muori melkein iloisena, Antti, sanon\nmie, elä sure noin epäristillisesti sellasta, josta Jesus on sanonu',\nettei meiän pi'ä surra, aarteista, joita koi ja ruoste raiskaa, sanon\nmie. Ja nähkääs täti, sentähen paholainen saa sellasen vallan sen\nylitte, kun se suree _epäristillisesti_.\n\nTäti ei vastannut, hän tahtoi itse tarkata tautia, sekä ruumiin että\nsielun tautia, eikä hän pitänyt siitä, että muut puuttuivat hänen\ntoimiinsa.\n\n-- Niin, saapahan nähdä kuinka sen laita on, sanoi hän lopulta, kun\nvaan olen antanut lapsilleni ruokaa, tulen teille ja koetan puhua\nsille.\n\n-- Ai kiitos siitä, sanoi Beda muori ja pyyhkäisi peukalolla kyyneleen\nkummastakin silmästä, kunhan tulisitte siunattuun aikaan! Mie oikein\noon ahistuksessa, että se Antti tekee ittelleen pahaa. Mutta eihän\nJumala sitä tok' salline?\n\n-- Elkää puhuko noin epäkristillisesti, sanoi Hanna täti ankarasti ja\nrupesi taas kutomaan, ei _Jumala_ kellenkään pahaa tee, vaan me itse,\nHän, rakastava isämme, suo meille vaan sitä mikä on hyvää.\n\n-- Nii'hän se on, nii'hän se on, huokasi muori nöyrästi, se on\nkumminkin totta, että Jumala suo meille vaan hyvää! Niin, tulkeehan\nsitte, hyvä täti, sen kanssa puhumaan... Jumalan haltuun...! Hyvästi\nsitte!\n\n-- Hyvästi, sanoi täti päätään kääntämättä ja Beda muori nousi hitaasti\nja lähti pois.\n\nRaskain askelin vanhus asteli kotia kohden. Hänen tupasensa oli noin\npuolentunnin matkan päässä Hanna tädin asunnosta metsän takana. Melkein\nhäntä vähän pelotti, kun aukaisi oven, hän pelkäsi, niinkuin aina viime\naikoina, näkevänsä Antin riippuvana jossakin, tai muuten olevan\nhengetönnä itsemurhan kautta. Hän hengitti keveämmin kun näki Antin\ntavallisuuden mukaan viruvan vuoteella. Hän makasi aivan liikkumatonna;\nkun Beda muori astui sisään, heitti hän häneen pikaisen, aran katseen,\nmutta kääntyi heti taas seinään päin, sulki silmät ja huulet, eikä\nvastannut, kun muori häntä puhutteli.\n\nNäin kului pari tuntia; Antti makasi yhä liikkumatonna, sillä välin kun\nBeda muori tallusteli huoneessa ja asettautui kehräämään. Pari kertaa\nsairas äkkiä nousi istualleen sängyssä, katsoi ympärilleen silmät\nhurjasti tuijottavina, pyyhkäisi kädellä otsaansa ja laskeutui taas\nvuoteeseen. Kolmatta vuorokautta hän oli tässä tilassa. Ennen oli hän\nkuitenkin ollut pystyssä ja toimittanut askareitaan, mutta nyt paha\nhenki näytti saaneen hänet kokonaan valtaansa. Beda muori huokasi\nsyvään; joll'ei Jumala armahtaisi häntä ja lähettäisi hänelle apua\nHanna tädin kautta, ei tämä voinut päättyä muuten kuin että Antti joko\ntulisi heikkomieliseksi tai lopettaisi itsensä.\n\nMutta myöhempään aamupäivällä tuli täti, niinkuin oli luvannut. Hän\ntervehti ystävällisesti ensin Beda muoria ja sitte Anttia, mutta tämä\nei vastannut, vaan katsahti tätiin arasti sivultapäin.\n\n-- No, kuinka Antin laita on, kysyi täti, otti tuolin ja istuutui\nvuoteen ääreen taputtaen sairasta käsivarteen. Mutta Antti ei\nvastannut; puri vaan huuliaan entistä lujemmin ja kääntyi taas seinään\npäin.\n\nTäti otti nyt esiin raamattunsa ja alkoi silmäillä sitä. Hänelle oli\nomituista, ett'ei hän itse _puhunut_ sairaittensa kanssa, joll'eivät\nhäneltä erityisesti tahtoneet kysyä jotakin, hän antoi Jumalan sanan\nvälittömästi vaikuttaa heidän sieluunsa, sentähden hän aina luki heille\nkappaleen raamatusta. Tavallisesti hän alkoi Isä meidän rukouksella ja\nHerran siunauksella tai myös luki hän juhlallisesti ja harvaan\njoitakuita säkeistöjä ruotsalaisesta virsikirjasta.\n\n-- Saanko lukea vähän Antille, kysyi hän, kun oli löytänyt sopivan\nraamatun kohdan.\n\nAntti ei vastannut, hän vaan mutisi jotain, sen sai ymmärtää miten\ntahtoi. Täti kumminkin selitti sen myöntymykseksi ja alkoi lukea\nMarkuksen evankeliumin viidettä lukua, kuinka Jesus paransi riivatun,\njoka sitte istui kuuntelemassa Vapahtajan sanoja.\n\nHanna täti luki yksitoikkoisella laulavalla äänellä ja takertui\naina väliin sanoihin, mutta hänen voimakas äänensä ja vakavuus koko\nhänen esiintymisessään, joka vakavuus paraiten ilmeni syvässä\nsisäänpäinkääntyneessä katseessa, tekivät aina valtavan vaikutuksen\nkuulijaan. Antti ei tosin ensin näkynyt ollenkaan kuultelevan,\nliikkumattomana ja poispäinkääntyneenä kuin oli, mutta vähitellen hänen\nsilmänsä kääntyivät tätiin päin, katse kävi yhä itsetietoisemmaksi,\nvähemmän araksi ja epäluuloiseksi ja lopulta hän jännityksellä seurasi\ntädin lukua.\n\nKun täti oli lopettanut lukunsa, sulki hän raamatun, pani kädet ristiin\nja istui jonkun sekunnin silmät suljettuina rukoukseen vaipuneena.\n\nSitte hän kääntyi Antin puoleen, laski kätensä hänen kädellensä, katsoi\nhäntä kauan ja totisesti silmiin ja sanoi sitte melkein rukoilevasti\nnöyrällä, mutta kuitenkin vahvalla ja vakuuttavalla äänellä:\n\n-- Jesuksen nimessä kysyn sinulta, _tahdotko_ vapautua pahasta\nhengestä, joka sinua sitoo ja on saattanut sinut ijankaikkiseen\nkadotukseen, joll'et tunnusta mitä sinulla on sydämelläsi. Anna nyt\nJesuksen tehdä sinulle samoin kuin tuolle riivatulle, josta äsken luin.\nNouse Antti, tunnusta mikä sinua painaa ja on viemäisillään sinut\nperikatoon, ja anna Herran Jesuksen parantaa ja pelastaa sinua.\n\nAntti ei enää vältellyt tädin läpitunkevia ja kuitenkin niin lempeitä\nsilmäyksiä, hän katsoi tätiin katseella, jossa kauhu, vastahakoisuus,\nlevottomuus ja kaiho taistelivat keskenään, niinkuin pilvet taivaalla,\nkun aurinko on pistäymäisillään esiin.\n\nÄkkiä Antti työnsi tädin syrjään, heitti kiivaasti peiton yltään, nousi\nlattialle, otti housut ja takin ja alkoi pukeutua.\n\n-- Herra Jumalani, vaikeroitsi muori, mitästä siitä nyt tulee? Saattepa\nnähä, että se nyt menee tekemään ihtelleen jotain pahaa...\n\nTäti heitti muoriin ankaran silmäyksen ja kohotti varottavasti kättään.\nSitte hän nousi seisalleen pisti raamatun taskuunsa ja seurasi\näänetönnä Antin liikkeitä.\n\n-- Saisinko tulla Antin kanssa, kysyi hän ystävällisesti, kun Antti\nvihdoin oli valmiiksi pukeutunut ja horjuvin askelin lähestyi ovea.\n\nAntti ei vastannut, mutta ei kieltänytkään ja antoi tädin seurata.\n\nHorjuen, mutta nopeasti, joka osoitti että hänellä oli päämäärä\nmielessä, astui Antti portaita alas ja pihan poikki. Hanna täti seurasi\nhäntä kintereillä; hän oli hyvin liikutettu, sydän sykki ja aina väliin\nhän pani kädet ristiin ja rukoili apua, sillä hänkin pelkäsi, että\nAntilla oli pahaa mielessä, hänen ulkomuotonsa ja käytöksensä\nosoittivat melkein mielenhäiriötä. Taempana seurasi Beda muori\nvaikeroiden ja itkien.\n\nAntti kiipesi nyt heinälatoon, alkoi vapisevin käsin heittää heiniä\nnurkkaan päin, paneutui polvilleen ja piteli jonkun aikaa jotakin, joka\nnäkyi olevan kahden palkin välissä. Lopulta hän veti esiin\npaperikäärön, kouristuksen tapaisella liikkeellä nousi hän ylös, heitti\npaperin päänsä yli ja huusi korkealla kirkuvalla äänellä, silmät\nhehkuvina:\n\n-- Nyt saatana, et enää saa minua kahlehtia, et saa!\n\nSitte ojensi hän paperit tädille, joka seisoi vieressä ja seurasi\nkaikkia hänen liikkeitään.\n\n-- Katsokaa tässä täti, jatkoi hän samaan tapaan, ottakaa nämä ja\nviekää ne toimitsijalle. Lauri Laurinpoika vietteli minua ottamaan ne\nerilleen vararikosta, sillä hän arveli ett'ei kukaan sitä huomaisi,\neikä heidän tarvitsisi riistää minulta kaikkea, sanoi hän, mutta kas\nJumala taivaassa näki sen, eikä minulla ole ollut hetkenkään rauhaa\nsittenkuin tämän tein ja saatana, se sitoi minua niin että olin\nmenettää sekä henkeni että järkeni. Mutta nyt olen vapaa ... vapaa...\nHerra on temmannut minut kuin kekäleen tulesta ... ylistetty olkoon\nHänen nimensä!\n\nJa nyt puhkesi ilmoille melkein hurjistunut into. Hänen aivo parkansa,\njotka olivat lopussa unettomuudesta ja levottomuudesta, eivät voineet\nkestää tuota äkkinäistä siirtymistä tuskasta ja omantunnonvaivoista\nvapauteen ja iloon, äkkiä hän rupesi pyörimään, silmät tuijottivat ja\nhän huusi lakkaamatta: \"vapaa ... vapaa ... halleluja ... halleluja..!\"\n\n-- Herra jesta ... herra jesta ... vaikeroi Beda muori -- nyt se vasta\ntulee heikkomieliseksi, saattepa nähä...\n\n-- Antti, sanoi Hanna täti lempeimmällä äänellään, tarttui häntä\nlujasti käsivarteen ja pakotti hänen olemaan alallaan, tahtooko Antti\nnyt tulla meidän kanssamme tupaan, niin saamme yhdessä kiittää Herraa\nsuuresta armostaan.\n\nAntti totteli paikalla, hän oli hiljainen ja myöntyväinen kuin lapsi ja\nseurasi heti tätiä, joka talutti häntä käsivarresta ja auttoi häntä\nhuoneeseen. Täällä hän ja muori riisuivat Antin ja saivat hänet\nvuoteeseen. Sitte täti alkoi hiljaa silitellä hänen otsaansa, niinkuin\nhänellä oli tapana rauhoittaa sairaitaan, ja hetken perästä Antti\nnukkui.\n\nHän nukkui rauhallisesti monta tuntia ja kun heräsi, pyysi hän kohta\nruokaa ja kun hän oli syönyt nousi hän ylös ja pukeutui kuin\ntavallisesti.\n\nJa siitä päivästä asti oli Antti taas kaltaisensa, hän teki työtä ja\nrukoili ja luki raamattuansa niinkuin ennenkin, eikä muori öisin enää\nmilloinkaan kuullut raskaita huokauksia.\n\nEi kauvaa tämän jälkeen Antin tupa ja tavarat myötiin huutokaupalla,\nmutta ei hänen mielensä silloinkaan järkkynyt tasapainostaan.\n\n-- Kun minä olin saatanan vallassa ja olin rikkonut Jumalan käskyä\nvastaan, silloin olivat jalkani kuumat kuin uuni, mutta tämä on helppoa\nkantaa, kun on rauha Jumalan kanssa, sanoi hän Hanna tädille, joka oli\nheillä huutokauppapäivänä, sillä välin kuin hän vähän surumielisin\nkatsein seurasi lehmää ja hevosta, joita kuljetettiin pois.\n\n-- Niinpä se kyllä on, rakas Antti, vastasi täti ja nyykäytti päätään\nikäänkuin vakuudeksi, onhan kallis Vapahtajammekin lausunut nuo\nhuomattavat sanat: \"Mitä se auttaa ihmistä, vaikka hän mailman\nvoittaisi, mutta saisi sielullensa vahingon?\"\n\n\n\n\nTOSISATU.\n\n\nPyydän saada esittää itseni ennenkuin alan kertomukseni, tahdon\nnimittäin kertoa, kuka olen ja minkälaisissa olosuhteissa elän.\n\nTosin kyllä en sillä tule herättämään mitään harrastusta; minulla ei\nnimittäin ole mitään hauskempaa kerrottavaa itsestäni, kuin että olen\nvanha yksinäinen nainen, joka elän hyvin vähissä varoissa. Ja tiedän\nettä ihmisten mielestä yleensä sellaisissa henkilöissä ei ole mitään\nharrastusta herättävää -- mielipide, johon muuten minäkin täydellisesti\nyhdyn.\n\nEn minä kuitenkaan aina ole ollut yksinäinen ja vanha; olen minä,\nniinkuin muutkin kerran ollut -- nuori, iloinen ja toiveita täynnä, ja\nsiihen aikaan oli elämäni kylläkin vilkasta ja jouduin monien ihmisten\npariin, useimmat heistä ovat nyt kuolleet. Siihen aikaan tein myös\nankarasti työtä; minun täytyi, sillä köyhäksi en ole tullut vasta\nvanhoilla päivilläni, olen köyhänä syntynyt ja vaikka toisinaan\nelämässäni on ollut keveämpää, on köyhyys kuitenkin uskollisesti\nseurannut minua.\n\nTyöllä ja säästäväisyydellä onnistui minun kuitenkin siihen aikaan,\njolloin jaksoin tehdä työtä, koota pieni rahasumma, pari tuhatta\nkruunua vanhuuden varaksi; eräältä vanhalta sukulaiselta perin vielä\nnoin neljä tuhatta. Pidin itseäni siis, kun yli 60 vuotiaana \"erosin\nvirasta\" melkein rikkaana, joka saattoi elää koroistaan ja tyytyväisenä\nja Jumalaa kohtaan kiitollisena katsoin kohti vanhuuttani ja toivoin\nsaavani pitkän päivätyön jälkeen nauttia illan lepoa.\n\nIloni ei kuitenkaan kestänyt kauan ja syy oli seuraava.\n\nTiedätte ehkä, että jokaisessa pikkukaupungissa löytyy -- yhtä varmasti\nkuin siellä on tori, torninkello ja kaupungin puutarha, jossa herrat\nsaavat punssia ja naiset marjamehua ja vettä -- joku mahtaja, joka\nvähitellen on saavuttanut kaikkien luottamuksen. Miksi häneen\nluotetaan, sitä en tiedä, sillä ei suinkaan toinen ihminen ole enemmän\nluottamusta herättävä kuin toinenkaan sentähden että elää komeasti,\non laajassa liikeyhteydessä, että häntä kutsutaan konsuliksi\ntai pankkitirehtöriksi ja että hän pistää nenänsä jokaiseen\nosakashankkeeseen kahdenkymmenen peninkulman alueella. Mutta niin asian\nlaita kuitenkin on, sillä ihmiset ovat kuin suuri lammaslauma: mihin\ntoinen rientää sijoittamaan rahojaan, sinne rientää toinenkin,\nymmärtämättä asiaa niin rahtuakaan.\n\nNiin tein minäkin, vanha hyvänsävyinen lammasparka. Siinä\npikkukaupungissa, jossa elin, asui eräs pankkitirehtöri, joka nautti\n\"yleistä luottamusta\", joka loisti kuin kynttilä ystävien ja tuttavien\nkeskuudessa ja hänen luonaan sijoitin minäkin vaivalla ansaitut rahani.\nMinun täytyy kumminkin puolustuksekseni mainita, että tämä herra --\nhänen nimeänsä en tahdo mainita, vaan kutsun häntä herra X, niinkuin\nolen nähnyt sanomalehdissä, kun henkilön nimeä ei mainita -- oli\nharvinaisen rakastettava, ystävällinen ja luottamusta herättävä\nhenkilö, hyvä köyhiä kohtaan ja aina avulias, niin että en minä nyt\naivan ollut lammaslaumaliikkeessä.\n\nTästä minulla kuitenkaan ei ollut suurta iloa, kun eräänä päivänä,\njonkun ajan tuskan ja levottomuuden perästä, minulle selvisi, että\nsiitä vararikosta, johon herra X oli joutunut, minä en saisi enempää\nkuin 30 tai 40 prosenttia.\n\nHäpeäkseni minun täytyy tunnustaa, ett'en kantanut tätä onnettomuutta\nniinkuin olisin toivonut voivani kantaa sen. Rukoilin yötä ja päivää\nvoimia voidakseni antaa anteeksi, voidakseni taipua Jumalan tahdon\nalle, mutta liha ja veri nousi vastaan vastustamattomalla voimalla.\nKoko elämäni olin tehnyt työtä ja ollut puutteessa ja vihdoin saanut\nlepoa ja hauskuutta ja sitte 60 vuoden ikäisenä minun uudestaan piti\nruveta \"ansaitsemaan leipääni\", ja tämä ei tapahtunut minulle oman\nhuolimattomuuteni tai kykenemättömyyteni tähden, vaan toisten\nkevytmielisyyden takia, kun heillä ei ollut kunnian tuntoa.\n\nMinun täytyi rajoittaa menoni entistäkin pienemmiksi, lopuilla\nrahoillani ostin pienen elinkoron ja menetin siis koko pääomani, jonka\nolin aikonut jättää perinnöksi veljeni lapsille, muita omaisia kuin\nminulla ei ollut. Sitte minun täytyi jättää asuntoni, hauska valoisa\nhuoneeni, josta oli näköala virran yli, ja muutin pieneen ahtaaseen\nkomeroon pihan puolella, missä en nähnyt aurinkoa enkä kuuta. Mutta\nvielä vaikeampi kuin huoneestani oli minun luopua eräästä toisesta\nnautinnosta. Minä olin väliin pitänyt pieniä kahvikutsuja kaupungin\nköyhille lapsille, oi, kuinka nuo pienet juhlat minusta olivat\nhauskoja, ne olivat iloni, elämäni valokohta, johon aina kaipauksella\nloin katseeni. Mutta ne olivat nyt mennyttä; ei minulla ollut varaa\nsaada itsellenikään kuppia kunnollista kahvia, vaan sekoitin siihen\nrukiita saadakseni sen halvemmalla, saati sitte tarjota muille. Oi, te\npienet kahvikekkerini, kuinka teitä kaipasin! Ja tämä kaikki sentähden,\nettä olin uskonut rahani henkilölle, jolla oli yleistä luottamusta...\n\nAika kului kuitenkin hiljalleen ja vaikka minun olikin kovin vaikea\ntaipua -- sillä luonnostani olen kankea ja uppiniskainen -- onnistui\nminun kuitenkin voittaa katkerat tunteeni ja sydämessäni suoda anteeksi\nsille, joka oli tuottanut minulle tämän onnettomuuden. Kymmenen vuotta\nelin tällaista elämää; olin siis seitsemänkymmenen vuoden vanha, kun\neräänä päivänä sain kirjeen, joka minua suuresti hämmästytti. Se oli\nherra X:ltä. Hän oli taas, tiesin sen kyllä, päässyt jaloilleen ja\nostanut maatilan parin peninkulman päässä kaupungista, siellä hän\noleskeli perheineen. Kirje sisälsi päivälliskutsun hänen maatilalleen,\nja kutsun alla oli luettavana sanat: \"koska isännällä on hyvin tärkeä\nasia ilmoitettavana vierailleen, pyydetään, että he jos mahdollista\neivät antaisi minkään estää tuloansa\".\n\nTämä kirje tietystikin saattoi minut ihmettelemään ja kiihdytti\nmieltäni. Enpä minä usein saanut kirjeitä, saati sitte kirjeitä, joissa\noli päivälliskutsu jo viikkoa aikaisemmin ja tuo salaperäinen lisäys\nkummastutti minua vielä enemmän. Aluksi aioin kieltäytyä tulemasta;\nkuinka saattaisin esiintyä vanhassa kuluneessa puvussani niin hienossa\nseurassa? Mutta pian kyllä huomasin, ett'en todenperäisesti aikonutkaan\nkieltäytyä ja kun istuin kutsukirje kädessä ja höpisin: \"kuinka hän\nluulee, että sellainen köyhä raukka kuin minä tulisin hänen\nkutsuihinsa?\", niin olin mielikuvituksessani jo siellä, palaen\nuteliasuudesta saada kuulla mitä hänellä oli ilmoitettavaa. En siis\nenää huolinut näytellä, vaan otin esiin 25 vuotta vanhan\nsilkkileninkini, aloin parsia hihoja ja korjata hameen helmaa, hain\nvähän vanhaa pitsiä myssyyni ja pesin kaasuöljyllä parin valkosia\nhansikkaita, niin että koko huone ja piha tuli öljylle.\n\nSen viikon aikana en miettinyt mitään muuta kuin herra X:n kutsuja ja\nmitä hänellä olisi ilmoitettavaa. En voi sanoa aavistaneeni, mistä\nolisi kysymys, mutta aina väliin tunsin niin kummallisia ilon ja\nliikutuksen tunteita.\n\nSe päivä koitti vihdoin, niinkuin kaikki muutkin päivät, joko me niitä\ntoivomme tai pelkäämme. Kutsuihin minä menin laivalla, niinkuin monet\nmuutkin vieraista. Laivasillalla olivat vaunut meitä vastassa, sillä\ntalo oli vähän matkaa rannasta. Kaikki vieraat olivat harvapuheisia ja\nnäyttivät vakavilta; ne jotka tunsivat toisensa, puhelivat vähäsen,\ntoiset olivat ääneti ja mielessään kummastelivat kaiketi niinkuin\nminäkin mitä oli tuleva.\n\nPerille tullessamme oli isäntä portailla vastassa ja tervehti\nystävällisesti, mutta hänkin näytti totiselta, melkeinpä juhlalliselta.\nItse hän oli leskimies, mutta hänellä oli luonaan eräs vanhanpuoleinen\nnaissukulainen, joka hänkin tervehti meitä ystävällisesti. Melkein heti\nmeitä kutsuttiin ruualle ja kullekin osoitettiin paikkansa. Minä sain\nnaapurikseni erään vanhan kamreerin, jota vähän tunsin ennestään,\nerittäin olin ollut hänen kanssaan tekemisissä herra X:n vararikon\naikana ja pian me olimme joutuneet vilkkaaseen keskusteluun. Mutta ei\nkumpikaan meistä kosketellut sitä asiaa, joka luultavasti oli ei\nainoastaan meidän, vaan muidenkin mielessä, nimittäin näitä omituisia\nkutsuja ja tuota kummallista kutsukirjettä. Hienotunteisuutemme\nkaiketikin esti meitä siitä puhumasta.\n\nPöydässä oli jotenkin jäykkää. Isäntä oli hajamielinen, toisinaan\nnäytti hän liikutetulta, niinkuin hänen olisi ollut vaikea pidättää\nkyyneleitä.\n\nVihdoin tuli jälkiruoka; herra X nousi äkkiä ylös, aivan kalpeana\nja huomasin että kätensä vapisi kuu hän tarttui tuolin nojaan.\nPäätään nyökäyttäen antoi hän palvelijalle merkin tarjota\nviimeinen \"ruokalaji\", jonka hän otti esiin taskustaan ja asetti\nhopeatarjottimelle, joka oli palvelijan kädessä. Tämä oli varmaankin\nkummallisin jälkiruoka, mitä milloinkaan on tarjottu, jokainen vieras\nsai nimittäin sinetillä varustetun kirjeen. Palvelija kuljetti nyt\ntarjotinta ympäri pöytää ja jokainen otti kirjeen, jolla oli hänen\npäällekirjoituksensa. Oli juhlallisen hiljaista ja luulen että me\nkaikki, sekä vanhat että keski-ikäiset, näytimme yhtä liikutetuilta\nkuin isäntä itse, ainakin vapisi minun käteni niin, että kirje tuskin\nsiinä pysyi.\n\n\"Aukaiskaa kirjeenne, olkaa hyvät!\" sanoi herra X puoleksi\ntukahutetulla äänellä.\n\nEn voi sanoa mitä sillä hetkellä tunsin, kun kömpelösti aukaisin\nkirjeeni ja siitä putosi pöydälle neljä tuhannen kruunun seteliä ja\nkoko joukko pienempiä -- pääoma jonka olin menettänyt ja arvatenkin\nkorko. -- Muistan vaan että rupesin itkemään, noin kuin vanhat naiset\nitkevät, niin että kyyneleet valuivat kurttuisia poskia pitkin, kuin\nsyyssade kastaa kynnetyn pellon.\n\nKun katsoin ympärilleni, huomasin että monet muutkin itkivät,\nherratkin.\n\n\"Ystäväni\", alkoi herra X vapisevalla äänellä, \"kuinka olenkaan\nkärsinyt siitä, että kymmenen vuotta sitten tein teille niin suurta\nvääryyttä, sen ymmärrätte ehkä kun minä nyt teille, jokaiselle\nvelkojalleni maksan korkoineen sen summan, jonka kerran minun kauttani\nmenetitte. Olen kärsinyt sanomattomasti ja sitä enemmän kuin kaikki\nlain edessä oli oikeata ja minua pidettiin rehellisenä miehenä, jota en\nkuitenkaan ollut. Mutta Jumala, joka auttaa sitä, joka rehellisesti\ntahtoo korjata mitä on rikkonut, on auttanut minuakin saavuttaman\npäämääräni: voida maksaa jokaiselle mitä olin velkaa, ja siitä tällä\nhetkellä Häntä kiitän ja ylistän, minä ja koko minun huoneeni.\"\n\nHän pani kätensä ristiin ja kumarsi päätänsä ja ehdottomasti kaikki\nvieraat tekivät samoin. En luule että monikaan meistä oli nähnyt\njuhlallisempaa hetkeä. Lopun päivää oli herra X niin iloinen ja\nystävällinen, että teki hyvää vaan nähdäkin häntä. Hän näytti niin\ntäydellisesti onnelliselta, kun kävi ympäri keskustelemassa\nvieraittensa kanssa, että hänen ilonsa ehdottomasti tarttui muihinkin.\n\nHeti päivällisen jälkeen tuli hän istumaan minunkin viereeni:\n\n\"No, neitiseni, mihin nyt sijoitamme rahat, johonkin pankkiin kaiketi\ntai ostammeko muutamia valtion obligatsiooneja, sillä ei suinkaan niitä\nenää uskalla tallettaa minun luonani?\"\n\nHän taputti minua kädelle ja katseli minua veitikkamaisesti.\n\n\"Uskallanpa kyllä, herra X!\" huudahdin minä ja olisin paikalla\nsyleillyt häntä, joll'ei se olisi ollut epäsoveliasta. \"Joka äyrin\nsijoitan juuri teidän luonanne, enkä kenenkään muun. Tässä on, olkaa\nhyvä ja ottakaa ne heti!\"\n\nHän nauroi ja vastusteli, mutta huomasin kyllä, että hän vaan tahtoi\nkiusoitella minua. Ennenkuin läksin, otti hän rahani, jotka siitä asti\novat olleet hänen liikkeessään ja joista hän on minulle antanut kuusi\nprosenttia korkoa. Niin että jos vielä saan elää jonkun vuoden, voin\nelää iloisena ja tyytyväisenä, muuttaa takaisin päiväpaisteiseen\nhuoneeseeni ja taas pitää kahvikestiä kaupungin köyhille lapsille.\n\nRakkaat ystäväni, ennenkuin lopetan, toistan vielä kerran mitä äsken\nsanoin; elkää milloinkaan uskoko rahojanne herroille, jotka ovat\nsaavuttaneet yleistä luottamusta, sillä uskokaa minua, herra X oli\npoikkeus; kaikki joille olen kertonut tämän tapauksen -- ja niitä on\nmonta -- kaikki sanovat, että saisin etsiä kautta koko Ruotsin\nlöytääkseni sellaista kunnon miestä.\n\nJa minä olen vakuutettu siitä, että he ovat oikeassa. Hänen tekonsa on\nnoita suuremmoisia, joita kaikki ihailevat, mutta joita ei kukaan tai\nani harvat tekevät.\n\nJumala siunatkoon häntä, tuota rakasta miestä! Kaksinkertaisessa\nmerkityksessä on hänestä tullut minulle aurinko elämäni iltana.\nEnsinnäkin koska hänen rehellisyytensä on tehnyt minulle mahdolliseksi\nviettää hauskaa ja huoletonta elämää vanhoilla päivilläni, mutta vielä\nenemmän sentähden, että tuntuu niin sydämen pohjasta hyvälle voida\nrakastaa ja ihailla jotakuta henkilöä.\n\n\n\n\n\n\n\"KALLIOMIES\"\n\nTutkielma Raamatun mukaan\n\n\nKirj.\n\nMATHILDA ROOS\n\n\nSuomennos.\n\n\nSortavalan Kirjakauppa- ja Kustannusliike O.-Y.\nSortavalan kirjapainossa 1904.\n\n\n\n\nKun tutkistelemme pyhää Raamattua ja koetamme tunkeutua sen äärettömiin\nsyvyyksiin, valtaa meidät samanlainen tunnelma, kuin tarkastellessamme\ntalviyön tähtitaivasta. Me tiedämme, että näköaistilla havaittavien\nilmiöitten tuolla puolen leviää käsittämätön, suunnaton äärettömyys,\njossa rajattomia maailmoja vilisee ja tähtikuntia vaihtelee\nloppumattomassa jaksossa, -- vaikka himmeä silmämme ei salli meidän\nhavaita siitä muuta kuin pienen häviävän osan.\n\nHengen alueella on nimittäin Raamattu juuri samanlainen mittaamaton\näärettömyys, joka sisältää ikuisia totuuksia, loppumattomia ihanuuksia\nja salattuja viisauden aarteita. Mutta samoin kuin avaruuden tähtimeri\nkatoaa äärettömyyteen sallien meidän havaita ainoastaan osan\nkirkkaudestaan, samoin meidän riittämätön älymme ja himmeä katseemme ei\nkoskaan kykene täysin ja yht'aikaa tutkimaan kaikkien Raamatun\nihanuuksien syvyyttä. Yksitellen ne meille ilmenevät, milloin hitaasti,\nmilloin äkkiä välkähtäen niinkuin tähti taivaanrannalla hämärän tullen;\nyksitellen selvenevät nämä totuudet henkemme taivaalle, jota epäuskon\nusvat ja maallisen elämän eksyttävät harhavalot niin usein pimittävät.\nMutta kerran selvenneenä ne kohoavat kirkkaudesta kirkkauteen, epäuskon\nusvat haihtuvat, pettävät harhavalot himmenevät ja henkemme silmä yhä\nvahvistuu hiljaisen mietiskelyn yksinäisyydessä.\n\nTämän olen itsessäni havainnut tarkastellessani Pietarin luonteenkuvaa\nja mietiskellessäni, miten ihmeellisillä piirteillä Raamattu kuvaa tätä\nHerran Jesuksen \"kalliomiestä\".\n\nLapsena ja nuorena luin ajattelemattomasti kertomuksen siitä, miten hän\nkielsi Herransa ja Mestarinsa. Sen enempää en sitä ajatellut. Koska\nRaamattu näin kertoi, oli asia ehdottomasti niin, että Pietari,\nensimmäinen noista kahdestatoista opetuslapsesta, joiden nimet minä\nvirheettömästi osasin luetella ulkoa, kielsi Mestarinsa, samoin kuin\neräs toinen opetuslapsi hänet petti. Korkeintaan yhtyi pintapuoliseen\nkäsitykseeni lapsellinen kummastus siitä, että \"kalliomies\", jolle\nJesus tahtoi rakentaa seurakuntansa, hän, joka juuri oli ylpein sanoin\ntaannut uskollisuutensa Jesukselle, saattoi tehdä tänlaisen\npelkurimaisen työn.\n\nMyöhemmin nousivat epäuskon usvat ja himmensivät minussa kokonaan\nPietarin kuvan. Aloin katsella häntä epäilyksen ja ivan silmillä\nsielunvihollisen tahkomien silmälasien kautta ja näin hänessä yksinomaan\npelkurimaisen raukan. Kiinnyin tarkastamaan ainoastaan yhtä tapahtuman\npuolta, joten näin pelkkää kavaluutta, uskottomuutta ja pelkuriuutta,\nmutta kaikki muut vaikuttimet: syvä traagillisuus, liikuttava katumus,\nhillimätön tuska, ne jäivät huomioni ulkopuolelle. Säälimättä,\nylenkatseellisesti pyyhkäsin ne piirteet pois.\n\nVanhemmaksi tultuani aloin lieventää tätä nuoruuteni ehdotonta\ntuomiota. Pietarin kuva alkoi muuttua ihan toiseksi. Syvempi\npsykolooginen käsitys oli luonut hänen ääri-piirteensä tasaisemmiksi ja\nselvemmiksi. Hän ei enää ollut minun silmissäni kurja pettäjä, hän oli\n_ihminen,_ varustettuna varsin selväpiirteisillä persoonallisilla\nominaisuuksilla, joiden monipuolisesta yhdistyksestä teot ja toimet\nihan loogillisesta ja luonnollisesti johtuivat.\n\nMutta vasta sitten, kun aloin lukea Raamattua _uskon valossa_, tuli\nPietarin kuva täysin elävänä näkyviini. Entisen ajattelemattomuuden ja\nepäilyn hämärästä alkoi vähitellen esiintyä _ihminen_ kaikkine\nlukemattomine mahdollisuuksineen ja psykoloogisine omituisuuksineen.\nNäin hänessä horjahtaneen opetuslapsen, näin puutteellisen ystävän,\nmutta ennen kaikkia näin hänessä _tosi-inhimillisyyden kaikkina aikoina\nvoimassa olevan perikuvan_, jossa jokainen meistä saattaa itsensä\ntuntea.\n\nNäin on elämäni vieriessä tämä evankelistan kertomus Pietarin\nkieltämisestä minulle kehittynyt liikuttavimmaksi draamaksi, mikä\nihmiskunnan historiassa milloinkaan on esiytynyt. Tuon omituisen synkän\naamuhetken tunnelma, jolloin kukon kolkko, räikeä laulu sattui\nkieltäjän korvaan kuin tuomiopasunan kajahdus, on saattanut sieluni\nsisimmät kuohuksiin; on kuin olisin nähnyt tuon katseen Ihmisen Pojan\nsyvämietteisissä silmissä, joka sulatti kivisydämet ja tunki luihin ja\nytimiin. On kuin olisin tuntenut koko tuon polttavan tuskan, joka tässä\nsisältyy yhteen ainoaan sanaan: \"katkerasti\", -- \"ja Pietari meni ulos\nja itki katkerasti.\" Sydämeni on vavahdellut syvästä säälistä ja\nsanomattomasta osanotosta, jota ihminen tuntee käsittäessään ei\nainoastaan syntisen katumuksen ja epätoivon, vaan itse _synninkin_.\n\nPoloinen Pietari! Täydellä syyllä saatoit sinä itkeä, sillä suurempaa,\npolttavampaa tuskaa kuin sinun ei ole koskaan ollut olemassa.\nKatkerasti kirvelee sen ihmisen sydäntä, joka hädän hetkenä on\nkieltänyt jonkun maallisen ystävänsä, veljensä tai isänsä; miten\nkauhistavalta sitte tuntuneekaan katumuksen tuska sille, joka on\nkieltänyt itse Mestarinsa, Herransa ja Jumalansa! Sinäkö Pietari, joka\nolit niin korkealle kohonnut, joka riemuitsevan uskonvarmuuden hetkenä\nolit lausunut sanat: \"sinä olet Kristus, elävän Jumalan Poika\", -- ja\nolit saanut Vapahtajan suusta kuulla tuon ihanan vastauksen: \"autuas\nolet sinä Simon Pietari\" -- sinäkö saatoit niin langeta? Vastoin omaa\ntahtoasi, tuntemattomien vaikuttimien ansaan takertuneena petit\nihanteesi, suurimman rakkautesi; puit oman itsetietoisen olentosi\nsalaperäisen irvikuvan hahmoon; kielsit koko entisen elämäsi,\niäisyystoiveesi, kaikki, kaikki... Todenperäiseltä tuntuu kyllä taru,\njoka kertoo, että polttavan katumuskyynelen uurtama jälki ei\nmilloinkaan poskeltasi poistunut.\n\nMiten lienee Pietari viettänyt ne pimeät tuskan tunnit, jotka kuluivat\nviimeisestä kukonlaulusta siihen hetkeen, jolloin hän kuuli vaimojen\nkertovan Kristuksen nousseen kuolleista? Ehkä erosi hän ihmisten\nseurasta yksinäisyyteen kätkien sinne häpeänsä ja epätoivonsa. Tai\nhiiviskelikö hän ehkä esille seuraamaan tapausten kulkua ja kehitystä;\nkatselemaan, miten lopulta kävisi Hänelle, jota Pietari ei nyt enää\nuskaltanut kutsua Herraksensa ja Mestariksensa? Mitä lienee hän siinä\ntapauksessa tuntenut kuullessansa vasaran lyönnit Golgatalta ja\nnähdessään nauloja iskettävän niihin käsiin, jotka olivat niin monta\nhaavaa parantaneet, niin monen tuskat lievittäneet? Mitä lienee hän\ntuntenut nähdessään kuolon kaihen laskeuvan niille silmille, joiden\nviimeinen katse häneen oli ollut niin murheellisen nuhteleva?\nJa mitä lienee hän vihdoin tuntenut, nähdessään ne huulet, joiden\nviisaussanoilla hän niin usein oli sieluansa ravinnut, iäksi\nsulkeutuneena, ennenkuin olivat lausuneet hänelle sitä anteeksiannon\nsanaa, jota hänen tuskautunut sydämensä parkuen kaipasi.\n\nRaamattu ei kerro meille mitään siitä. Ja tosiaankin on tämä vaitioloon\nverhoutunut tuska kaikessa hirvittävässä syvyydessään niin pyhää, että\nsiihen kosketteleminen, sen lähempi selvitteleminen on ikäänkuin\npyhyyden loukkaamista ja häväisemistä. Jotakin ääretöntä piilee tässä\näänettömyydessä. Siinä tuntuu se iäisyyden tuulahdus, joka salaperäisen\nheittovarjon tavalla seuraa jokaista suurta surua.\n\nEi mitään kerrota meille Pietarista, ennenkuin enkelin\naamutervehdyksessä murheellisille opetuslapsille saamme lukea: \"menkäät\nja sanokaat Hänen opetuslapsillensa _ja Pietarille_.\"\n\nVarmaankin oli jumalallinen rakkaus itse pannut nämä sanat enkelin\nhuulille. Pietarilla ei enää ollut oikeutta pitää itseään opetuslasten\njoukkoon kuuluvana, sillä hän oli menettänyt tuon oikeutensa. Epätoivon\nja itsensä halveksimisen tunne oli kokonaan valloittanut hänen\nsielunsa, ja juuri sentähden, ett'ei hän hukkuisi tähän epätoivoon,\nettä hän _rohkenisi_ lähestyä ylösnoussutta Vapahtajaa, lähetettiin\nhänelle erityiseksi tervehdykseksi nämä rakkauden syvintä\nhellätuntoisuutta uhkuvat sanat: \"ja Pietarille.\"\n\nJos meitä äsken värisytti kuvaillessamme Pietarin sydäntävihloavia\ntuskia sinä hetkenä, kun kukon laulu ja Mestarin vakava katse hänet\ntaas tajuihinsa tainnutti, niin sitä enemmän saatamme nyt riemuita,\najatellessamme iloa, joka seurasi epätoivon yötä silloin, kun Pietari\nenkelin tervehdyksen kautta sai tietää Jesuksen nousseen kuolleista.\nVarmaankin oli hänen sydämensä ilosta pakahtumaisillaan, kun hänet näin\ntuokiossa siirrettiin katumuksen ja tunnonvaivojen synkästä yöstä\ntoivon ja anteeksi-antamisen, pääsiäisaamun valkeuteen. Ja tämä\nPietarin _ilokin_ ilmaisee jotakin valtavan suurta, siinäkin on\njonkinlainen salaperäinen iäisyys-sävy. Ihmekö siis, jos hän kiirehtien\njuoksi haudalle? Ihmekö, jos hänen koko olentonsa, ruumiinsa ja\nsielunsa riensi rakastettua, kuolleista noussutta Mestaria vastaan?\n\nPietarin _ensimmäisestä yhtymisestä_ Jesuksen kanssa ei kerro Raamattu\nmitään. Luk. 24: 34:ssä luemme: \"ja ilmaantui Simonille.\" Tästä\npäättäen olisi Herra puhutellut Simonia kahdenkesken, joko ennen tai\njälkeen yhtymistänsä muitten opetuslasten kanssa. Nämä kahdenkeskiset\nhetket ovat kuitenkin siksi pyhät, ett'emme tohdi niihin kajota muuten\nkuin tunteen ja aavistuksen avulla; -- mitä Herra tällöin lienee\npuhunut, miten hän lienee kohdellut rikollista opetuslasta, sitä emme\nvoi emmekä saakaan erityiskohdissa tiedustella. Sen vaan tiedämme, että\nrakkaus ja anteeksi-antamus oli pohjasäveleenä niissä sanoissa, joilla\nHerra Pietaria puhutteli.\n\nTämän liikuttavan draaman viimeinen kohtaus tapahtui Genetsaretin meren\nrannalla. Siellä Jesus kolmasti esittää Pietarille kysymyksen:\n\"rakastatko minua?\" Tuolle Pietarille, joka kolmasti oli hänet\nkieltänyt. Tässä tulee nyt Pietarin parannus täydelliseksi ja hän saa\nopetuslapsi-oikeutensa takaisin. Jesuksen juhlallisen vakava kysymys\nsaattaa hänet tutkimaan ja koettelemaan sydäntänsä, ja kun se kolmannen\nkerran uudistetaan, tulee hän _murheelliseksi_. Tämä murhe on heijastus\nkieltämisen tuottamasta tuskasta; vielä kerran hiipii epätoivon varjo\nhänen sydämeensä ja ilmenee hänen äänensä väreessä, kun hän\nsurullisesti vastaa: \"Herra, sinä tiedät kaikki, sinä tiedät, että minä\nsinua rakastan.\"\n\nMutta senjälkeen Jesus ikäänkuin vahvistaa sinetillänsä sen\nvapauskirjan, jonka Hän on Pietarille antanut. Pietarin synnin ja\nlankeemuksen muistokin on nyt ihan haihdutettu. Jesus ei tee häntä\nosalliseksi ainoastaan parannuksen kieltoperäisistä eduista antaen\nhänen syntinsä anteeksi ja unhottaen hänen entisyytensä, vaan suo hänen\nnauttia sen myöntäperäisiäkin ansioita uskoen hänelle luottamustoimen.\nTässä toteutuvat nyt ne sanat, jotka varmaankin kerran olivat\ntäyttäneet Pietarin sydämen epäilyksellä ja hämmästyksellä: \"täst'edes\nsinä saat ihmisiä\" ... \"tälle kalliolle rakennan minä seurakuntani.\"\n\nLausuen kehoituksen: \"ruoki minun lampaitani\", vihki Jesus Pietarin\n\"kalliomieheksi\", joka karkaistuna kärsimyksen helteessä, synnin ja\nnöyryytyksen ahjossa, sittemmin kypsyi nousevan seurakunnan\nitsetietoiseksi tukeeksi ja johtajaksi.\n\nJa sitten antaa Herra ihmeellisen ihanan tulevaisuus-näköalan avautua\nPietarin eteen. Juuri hän, tuo Herran heikko ja arasteleva opetuslapsi\ntulisi kerran suurella voimalla ja altiudella _kestämään ristin\nkärsimykset Jumalan kunniaksi_.\n\nSaatammeko kuvaillakaan ihanampaa ja täydellisempää sovitusta niin\nsyvän ja häpeällisen lankeemuksen jälkeen?\n\nMutta lukiessamme Pietarin historiaa ja koettaessamme seurata hänen\nsisällisen elämänsä kehitystä sen hienoimpiin vivahduksiin asti,\nherännee meissä itsekussakin kysymys: eiköhän jokainen totuutta etsivä\nja rakastava ihminen ole ainakin joskus elämässänsä saanut kokea\nsamanlaista itsensätuntemisen nöyryytystä kuin Herran Jesuksen\n\"kalliomieskin\", jos kohta ei kaikkia kokemuksia voitaisikaan näin\nselvään ja tarkkapiirteisesti kuvata? Eiköhän Pietarin kieltäminen\nkuvaa juuri yleistä inhimillistä luontoa? Samoin kuin kullakin meistä\non ollut Damaskus-matkansa, jolloin Herra Jesus täydellisesti\nilmoittausi meille, samoin tulee meidän kunkin kokea Pietarin hetkikin,\njolloin koko sisällinen elämämme avautuu eteemme ja me tänlaisen\npaljastuksen kautta nöyryytettynä opimme tuntemaan oman olentomme\nsalaisuudet.\n\nSillä, voi, varsin vähän me lähtiessämme maailmalle, sen taisteluja ja\nvastuksia kokemaan, vielä tunnemme omaa itseämme, käytettävinämme\nolevia voimia sekä niitä heikkouksia, jotka voivat vietellä meitä\nlankeemukseen. Suotta ei suinkaan kreikkalainen filosoofi kutsunut\nitsensätuntemista kaiken viisauden kruunuksi ja täydellisyydeksi. Mutta\noman älymme avulla emme koskaan voi saavuttaa tätä täydellisyyttä.\nTurhaan me omilla ponnistuksilla pyrimme tutkimaan salaperäisiä\nkuiluja, missä kutoutuvat nuo ihmeelliset psykoloogiset yhdistelmät,\njotka kypsyneenä rikoksiksi ja intohimoiksi, saattavat meitä kaikkia\nhämmästymään. Siellä salaisissa kätköissään ne myöskin uinailevat, nuo\nhyvän ja pahan monet tuhannet aiheet, uinailevat kuin siemenet, joista\ntoiset ovat määrätyt kuolemaan, toiset elämään ja hedelmätä tekemään.\n\nSillä jokainen ihmissielu on oikeastaan pienoismaailma, jonka syvyyttä\nei mikään sielutieteilijä milloinkaan ole mitannut, yhtä vähän kuin\ntähtientutkijankaan on onnistunut päästä aurinkokunnan kierron\npääpisteeseen. Me teemme arvostelujamme kuinka sattuu: kuka on\nmielestämme hyvä, kuka paha, kuka täynnä lempeyttä, kuka epähieno,\nmutta asianlaita on senlainen, että me huolimatta psykoloogisesta\narvostelukyvystämme ja tarkkanäköisyydestämme, näemme ainoastaan tuiki\nvähäisen osan kaikesta siitä, mitä saattaa liikkua sen pienen ikkunan\ntakana, jota kutsumme sielun kuvastimeksi. Kun joku ihmis-veljistämme\ntekee rikoksen lakia vastaan, olemme heti valmiit painamaan häneen\npahantekijän leiman, aavistamatta, ajattelematta, että saman rikoksen\naihe saattaa uinua itsessämme, lähimmässä ystävässämme tahi puolisossa,\njohon täysin luotamme.\n\n_Mahdollisuus_ rikoksiin, jopa n.s. törkeimpiinkin, piilee meissä\nitsekussakin. Ken meistä ei ole ainakin kiihkon ja ärtymyksen tilassa\njoskus ajatellut: \"kevyemmältä ja mieluisammalta tuntuisi toki elämä,\njos tuo ihminen ei olisi vaivanamme\", tahi: \"jopa päästäisin\nhelpoituksen huokauksen, jos vaan se tai se ihminen näkyvistäni\nkatoaisi\" j.n.e. Mutta, tässähän piileekin jo alku murhaan! Ulkonaiset\nsuotuisat olot ovat sen kyllä kutistaneet hyvin pieneksi ja\nsukupolvesta sukupolveen periytyneet hyvät taipumukset sen jo\nsiihen määrään tukahuttaneet, ett'ei se enää edes vaikuta\nkuvittelemisvoimaammekaan, joka kuitenkin on niin herkkä, että sitä\nvienoinkin värähdys saattaa tärisyttää. Mutta varsin helppo on seurata\ntänlaisen pienen alun asteittaista kasvamista: se kehittyy\nvastenmielisyydestä inhoon, inhosta katkeruuteen, katkeruudesta vihaan.\nJa sen ohessa kasvavat tunteet yhä voimassa, mielikuvitus alkaa kuohua,\nkiivaus hiiviskelee esiin, monet asianhaarat alkavat kietoa ja\nvietellä.... Näin avautuu tutkivan silmämme eteen vähitellen tuo\nkalteva pinta kokonaisuudessaan ja yhä paremmin tulemme ymmärtämään,\nettä eroitus n.s. hurskaan ihmisen ja pahantekijän sielunelämässä\nilmenee rikoksen astemäärässä, ei laadussa.\n\nJa ken meistä ei liene nähdessään toisen ihmisen onnen ja varallisuuden\njoskus sydämessänsä tuntenut katkeruuden kaunaa, varsinkin, jos oma\nelämämme on ihan toisenlaista, koettelemuksia ja kieltäymisiä täynnä?\nTässä tunteessa piilee jo siemen viidennen, yhdeksännen ja kymmenennen\nkäskyn rikkomiseen. Ja rohjenneeko vihdoin kukaan meistä varmuudella\nväittää, ettei hän milloinkaan ole sydämensä syvyydessä tuntenut\nsenlaisia intohimon oireita, jotka vähemmän suotuisissa ulkonaisissa\noloissa, kovien kiusausten pakottaessa ehkä olisivat saattaneet kypsyä\nkuudennen käskyn rikkomiseksi.\n\nTotta on, että muutamissa ihmisissä Jumalan kuva esiintyy niin\nselväpiirteisenä, että meistä pintapuolisista arvostelijoista näyttää\nkuin ei heidän sydämessään milloinkaan olisi liikkunut tahraista\najatusta, pahaa viettelystä. Nämä tänlaiset olennot, joiden\nmielenpuhtaus tuntuu tuulahdukselta kadonneesta paratiisista, tuskin\nkäsittävät, vielä vähemmän tuntevat pahan voimaa. Mutta ne eivät ole\ntyypillisiä, eivät ole niitä tavallisia \"_homo sum_\" luonteita, jolle\nei mikään inhimillinen ole vierasta, ja senvuoksi emme voi niitä\nyleiskelvollisina esimerkkeinä esittääkään.\n\nMyös on olemassa toisia, kummallisen itsetiedottomia ja kehittymättömiä\nluonteita, jotka eivät tunne itseänsä, ei elämää eivätkä muita ihmisiä.\nHe eivät ole tehneet mitään silminnähtävästi suurempaa rikosta ja\nsentähden pitävät he itseänsä vanhurskaina. Pelottavalla voimalla\nkypsyy näissä ihmisissä luulo, _että he ovat muita parempia_, kunnes\nviimein farisealais-tyyppi on täysin kehittynyt ja yksinkertaisessa\nitsetyytyväisyydessään kiittävät he Jumalaa siitä, \"etteivät ole, kuten\ntuo publikaani.\" Jos tänlaiselle ihmiselle sanoisimme, että hänenkin\nsielunsa syvyydessä, _hänen_ tasaisen virheettömän ulkomuotonsa takana\nsaattaa uinua mahdollisuus samaan rikokseen, joka vast'ikään johti\njonkun kurjan raukan vankilan komeroihin, -- niin hän varmaan sekä\nhämmästyisi että suuttuisi.\n\nJa kuitenkin on asian laita niin. Turhaan ei ole Jesus varoittaen\nhuutanut: \"joka teistä on synnitön, se heittäköön ensin häntä kivellä!\"\nHän, sydänten tutkija, tiesi, että me syvimmästä sielustamme olemme\nkaikki yhdenvertaiset, kaikki olemme langenneet, toinen enemmän, toinen\nvähemmän. Ihmisen sydäntä, sen salaperäisiä outoja oloja, kussa pahojen\nhalujen ja intohimojen myrskyt temmeltävät, Herra tarkoittaakin, kun\nHän säälimättä lausuu tuomiosanansa: \"_kaikki_ ovat he poikenneet pois\nja ynnä kelvottomiksi tulleet, ei ole _yhtään_, joka hyvää tekee, ei\nyhtäkään...\"\n\nRaamattu sanoo: \"ei yksikään tiedä, mitä ihmisessä on, ainoastaan\nihmisen henki, joka on hänessä.\" Se sanoo myös: \"henki kaikki\n_tutkistelee_.\"\n\nNiin; hämärätä ja monimutkaista on ihmisen sielun elämä, mutta ihmisen\n_henki_, tuo ylevin hänessä, jonka avulla hän voi tajuta korkeimpia\nasioita, se yksin voi käsittää, mitä ihmisessä on, tai oikeammin, _sen\nvoi kasvattaa_ sitä käsittämään. Ja sen kasvattaja on Jumalan henki,\nPyhä henki, joka todistaa sen syylliseksi syntiin ja siten johtaa sitä\nitsensätuntemiseen.\n\nJa sentähden täytyi Pietarinkin näin langeta, sillä sen, jonka Jumala\njo edeltäpäin oli valinnut seurakuntansa pylvääksi ja johtajaksi, piti\ntunteman itsensä. Hengen todistamisen kautta tuli hänenkin päästä\nselvyyteen sisimmästä olennostaan.\n\nMutta, ihmetellee joku, saattaako se olla Jumalan tahdon mukaista, että\nmeidän pitää tekemän syntiä tullaksemme itsetuntoon? Eiköhän Jumala\nisällisessä rakkaudessaan olisi voinut käyttää jotakin muuta keinoa\nmuodostaaksensa ja kehittääksensä ihmisluonnetta korkeita\ntarkoituksiansa varten?\n\nEipä kaiketikaan; Jumalan tiet eivät ole meidän teitämme. Pietarin\nhistoriaa lukiessamme ja tutkiessamme täytyy meidän uskoa, että\n_hänelle_ ainakaan ei ollut mahdollista tulla todelliseen synnin\ntuntoon muulla tavoin kuin lankeemuksen ja nöyryytyksen kautta. Näemme,\nettä Herra usein johdossaan käyttää äärimmäisiä keinoja: kun Jesus ei\nhyvällä voinut vetää Paavalia puoleensa, käytti hän, niin sanoaksemme,\nväkivaltaa; kun Mestari lemmekkäin sanoin ja nöyryyteen kehoittavan\nesimerkkinsä avulla ei saanut kukistetuksi Pietarin kerskailevaa\nitsensä luottamusta, täytyi hänen antaa Pietarin vaipua\nitsensähalveksimisen ja epätoivon hyrskyävään aallokkoon. Kun Herra\nhuomaa, että joku synnin siemen sydämessämme alkaa elpyä, kun hän\nnäkee, että meillä esimerkiksi on joku kehittynyt vaarallinen\nluonteenomaisuus, josta itsekylläisyyden sokaisemina emme tarpeeksi\nvälitä, vaan annamme sen vapaasti itää ja työntää vesoja sinne tänne,\njotta se alkaa ilmetä sanoissamme, käytöksessämme, jopa teoissammekin,\n-- silloin ryhtyy Hän ankarampaan rangaistustapaansa. Hän milloin\nkurittaa meitä kärsimyksillä, milloin syöksee meidät joksikuksi aikaa\nhengelliseen pimeyteen, milloin kieltää meiltä _näennäisesti_ kaiken\napunsa, antaen meidän lopulta suistua siihen syntiin, johon itsepäinen,\nylpeä luontomme meidät vihdoinkin johti.\n\nMutta itse asiassa ei Hän sittekään ole koskaan päästänyt meitä\nkäsistänsä; pimeissä syvyyksissäkin, kussa aallot ja hyrskyt ylitsemme\nkuohuvat, pitää Hän meitä lujasti kädestä. Kun Hän kerran on\nsaavuttanut tarkoituksensa meissä, vie Hän meidät vihdoin murheen\nhelteestä, synnin hädän sulatusuunista jälleen ulos... \"Ja Pietarille\"\n-- näitten tervehdyssanojen pääsiäissointu kaikuu varmaan suloisesti\nmeidänkin korviimme, jos me vaan olemme tunteneet jotakin kieltämisyön\ntuottamasta tuskasta.\n\nJesus sanoi Simon Pietarille: \"Simon, Simon, katsos, saatana on\npyytänyt seuloa teitä niinkuin nisuja; mutta minä olen rukoillut sinun\npuolestasi, ettei sinun uskosi puuttuman pidä. Ja, kun sinä kerran\npalajat, niin vahvista veljiäsi!\"\n\nNiin, saatana oli pyytänyt \"seuloa\" Pietaria, ja Herra oli siihen\nmyöntynyt; sillä Pietarista, tuosta kiivasluontoisesta opetuslapsesta,\njoka aina arvasi omat kykynsä liian suureksi, juuri tätä tietä oli\ntuleva suuri ihminen, se kalliomies, jonka tuli veljiänsä _vahvistaa_.\nMutta Jesus on rukoillut ett'ei hänen _uskonsa_ puuttuman pidä, -- se\nusko, joka kerran niin vahvana oli ilmennyt tunnustuksessa: \"sinä olet\nKristus, elävän Jumalan Poika.\" Ja kun Jesus näin oli rukoillut\nopetuslapsensa puolesta, ei Pietarille _voinut_ lankeemuksen kautta\ntapahtua mitään pahaa, vaikka saatana kaikella kavaluudella oli iskenyt\nkiinni juuri hänen luonteensa heikompiin puoliin. Mitään pahaa ei\nhänelle tapahtunut; päinvastoin tuotti kieltäminen kaikkine\nvastenmielisine kauhuineen hänelle hyötyä, sillä kaikki, mitä ikänänsä\ntapahtuu, kaikki puheemme ja työmme, tuottavat, herkällä vaa'alla\npunnittuna, meille aina joko voittoa tai tappiota.\n\nJa Pietarin voitto oli siinä, että hän kadotti oman itsensä, siten\npelastaen elämänsä. Pelottavan seulomistoimituksen kestäessä katosi\nkaikki, mikä oli hänen omansa, ainoastaan _yksi_ jäi, juuri se ainoa,\njoka sisälsi itse elämän, se, jonka puolesta Jesus oli rukoillut:\n_usko_ jäi. Syvän nöyryytyksen ja itsensäpaljastamisen kautta oppi\nPietari ymmärtämään sen pyhän ongelman sisällyksen, jonka Paavali\nmyöhemmin on sovittanut seuraaviin sanoihin: \"Koska minä heikko olen,\nniin minä väkeväkin olen.\" Näissä sanoissa ilmeni Paavalin hengellisen\nelämän pääsisällys, -- ja ilmaiskoot ne samoin jokaisen muunkin\nkristityn elämän tunteen!\n\nVarsin pelottava hetki on tosiaankin se, jolloin näin saamme katsella\nomaa heikkouttamme ja viheliäisyyttämme silmästä silmään. Tulemme näin\nselvemmin tuntemaan oman sisällisen elämämme, jota me ennen, silloin\nkuin ei mikään vielä häirinnyt ulkonaista hurskauttamme, tarkastelimme\nitsekylläisen tyynesti, jos sitä milloinkaan syvemmälti ajattelimme.\nMutta tänlainen nöyryytyksen hetki saattaa terveellisesti mullistaa\nolevat olomme, se saattaa kerran tuottaa meille mitä runsaimmat\nhedelmät. Sillä tänlaisena hetkenä ei selvene minulle yksin oma\nheikkouteni, vaan muittenkin; kun synti näin salaman leimauksena sattuu\nsydämeeni, avautuvat silmäni samassa näkemään, miten monia tuhansia\nsynnin mahdollisuuksia liikkuu sekä minun että kaikkien muitten Adamin\nlasten sydämessä. Oman lankeemiseni kautta olen oppinut tuntemaan ja\nkäsittämään koko ihmiskunnan lankeemuksen; itse ollen katumuksen ja\nepätoivon vallassa käsitän myös koko ihmissuvun synnin tuskan. On\nikäänkuin olisi pieni lieve kohotettuna siitä hunnusta, joka verhoo\nsuurta, salaperäistä maailman draamaa: valon ja pimeyden taukoamatonta\ntaistelua. Äärettömän etäisyyden päästä saatan seurata tämän taistelun\nkulkua loppuun asti; näen, miten kaikista näennäisistä tappioista ja\nhäviöistä huolimatta _yksi_ alati kestää ja pysyy vahvana vuosisatojen\nhalki, se _yksi_, jota Jesus rukoillen pyysi: se on _usko_. Näen, miten\nvoitto lopultakin tulee Jesuksen ja Hänen sotasankariensa osaksi.\n\nMinä en siis ole yksin tuskineni, katumuksineni. Tunnen, että on\nolemassa yhteinen edesvastuu, joka sitoo sekä minut, että kaikki muut\nyhteiskunnan jäsenet yhdeksi kokonaisuudeksi. Ja juuri suurimmassa\nheikkoudessani tunnen silloin itsessäni ensimmäiset oireet siitä\nvoimasta, joka ilmenee Jesuksen sanoissa: \"vahvista veljiäsi!\"\n\nNiin voi syvimmän lankeemuksen ja näennäisesti äärettömän tappion hetki\navata meille tien mitä suurimpaan voittoon ja korotukseen. Se opettaa\nmeitä tuntemaan oman itsemme, ja itsetuntemus tekee meidät nöyriksi; se\nsaattaa meidät käsittämään täydellisen heikkoutemme; mutta\nheikkoudestapa juuri lähtee suurin voima.\n\nEn tiedä, lieneekö Luther erityisesti ajatellut Pietarin lankeemusta,\nmutta ainakin arvelen, että tämän Herran Jesuksen opetuslapsen\nihmeelliset vaiheet hänen mielessänsä liikkuivat, kun hän kirjoitti\nseuraavat vaikeatajuiset, mutta samalla niin yksinkertaisen ylevät\nsanat:\n\n\"Jumala antaa aika-ajoin pyhiensä ihmeellisesti langeta, jotta he\noppisivat nöyryydessä jälleen nousemaan.\"\n\n\n\n"]