[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f5VLmub61IngLxsIenmYb4zbZmvAfSZ85-YJr32KUeEw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},508,"Seitsemän päivää keskusasemalla","Kock, Johan",1861,1915,"508-kock-johan-seitseman-paivaa-keskusasemalla","508__Kock_Johan__Seitsemän_päivää_keskusasemalla",null,"tietokirja",[],[],"fi",1906,16149,114807,false,37875,[22,23],"Kock, Johan, 1861-1915","Soldiers -- Finland -- Biography",[25,26,27],"History - European","History - Modern (1750+)","History - Other","\"Seitsemän päivää keskusasemalla\" by Johan Kock is a historical account written in the early 20th century. The narrative centers around a critical moment in Finnish history during a period of significant political upheaval influenced by Russian governance, focusing on the experiences of the main character, who grapples with maintaining order amidst the chaos of a general strike. The book delves into themes of authority, responsibility, and the dynamics of public sentiment in a time of crisis.  The opening of the book introduces us to the protagonist, who reflects on his seclusion in a small countryside home as unrest begins to surface in Helsinki. The tension escalates when he makes his way to the city, encountering crowds and witnessing the declaration of a strike, which leads to widespread fear and confusion among the populace. As events unfold, he is entrusted with the responsibility of maintaining order during a tumultuous period characterized by the threat of violent suppression from Russian forces. The prologue sets the stage for exploring the societal emotions and psychological undercurrents that accompany public movements and the delicate balance needed to prevent bloodshed while navigating a potential uprising. (This is an automatically generated summary.)",[],208,"Omakohtainen kuvaus vuoden 1905 suurlakon tapahtumista Helsingissä. Teos tarjoaa näkymän rautatieaseman ja kaupungin jännittyneeseen ilmapiiriin, lakon julistamiseen sekä kirjoittajan toimintaan kansalliskaartin johtajana vallankumouksellisen liikehdinnän keskellä.","Johan Kockin 'Seitsemän päivää keskusasemalla' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 508. Digikirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Matti Järvinen, Tapio Riikonen ja Projekti Gutenbergin DP oikolukijat.","SEITSEMÄN PÄIVÄÄ KESKUSASEMALLA\n\nKirj.\n\nJohan Kock\n\n\n\nKirjapainoyhtiö Valo, Helsinki, 1916.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nJohdatus\nMiksi ei ollut pelkäämistä, että venäläiset ampuisivat\nHelsingin asemasta sodallisessa suhteessa\nKapinan vaara ja sen välttäminen\nVirkatoimitukseni lakkopäivinä\nJälkikirjotus\n\n\n\n\nJohdatus.\n\n\nOleskelin kaikessa hiljaisuudessa maalla, kolmetoista kilometriä Espoon\nasemalta olevassa pienessä talossani niinä päivinä, joina Venäjän suuri\nlakko puhkesi ja yli valtakunnan vyörivänä aaltona alkoi mahtavain,\ntähän asti vielä jatkuvain tapahtumien sarjan. Uutiset kuohuttivat\ntunteitani. Kohiseva metsä, lintujen piiperrykset, koko maalainen\nhiljainen luonto, joka äsken vielä oli niin yltäkylläisesti mieltäni\ntyydyttänyt, ei nyt enää voinut kysymyksiini mitään vastata. Kuinka oli\nmahdollista, ettei tämä kaikkia nukkuneita vapauden tunteita vavahuttava\nliike vieläkään ollut suomalaisiin tarttunut? -- Vaan oliko se ehkä jo\ntarttunut, oliko vanha synnyinkaupunkini jo ehkä noussut kahleitansa\nhartioiltaan kalistelemaan, sillä aikaa kuin minä kaikesta tiedottomana\ntäällä yksinäisyydessä kuuntelen sadeveden yksitoikkoista laulua\nnurkkaränneissä ja kostean männikön syksyistä, nukuttavaa huokumista?\n\nHeitin kuin heitinkin käsistäni kaikki pikku naperrukset ja kauemmin\nenää malttamatta läksin jalkasin Helsinkiä kohden tepustelemaan. Jospa\nolisin aavistanut mille matkalle läksin!\n\nOlin maanantai-päivän Helsingissä. Käyskelin rautatietorilla ja\nkeskikaupungilla, katselin liikettä, joka yhä enemmän ja enemmän näytti\nsähköttyvän, kuulostelin ihmisten puheita. Avartunut oli ihmisten rinta,\navartunut minunkin rintani.\n\nRautatietorilla olin myöskin tiistai-päivänä, sinä hetkenä, jona lakko\njulistettiin. Näin äärettömien ihmisjoukkojen keskellä Matti Kurikan\ntutun mustan pään. Hän on koulutoverini Helsingin Suomalaisesta\nAlkeisopistosta. Hän puhui jotakin kansanjoukolle. Kuulin hänen sanovan,\nkättänsä suunnattoman väkijoukon yli tenhovasti ojentaen:\n\n-- Kapakat kaikki kiinni!\n\nJa sinä hetkenä kaikki ravintolat sulkeutuivat.\n\n-- Hyrrät seisomaan!\n\nJa kaikki tehtaat lakkasivat käynnistä, remmit erottuivat, pyörät\npysähtyivät.\n\nTiistai-iltana läksin liikkeelle kenraalikuvernöörin talolle, jossa\nsanottiin väkijoukon keskittyvän. Tuskin olin sinne päässyt kuin jouduin\ntodistajaksi siihen suureen \"paniikkiin\" eli pakokauhuun väkijoukossa.\nSuljetun, Fabianinkadunportin takana sijaitsi näet pihalla joukko\nkasakoita ja jonkun satunnaisuuden kautta yleisön herkästynyt korva oli\nkuulevinaan sieltäpäin huudon: Kasakat tulevat! Niinkuin järjetön\nlammasjoukko syöksyi yleisö pakoon, naisia putosi, olipa näistä tietysti\njotkut ottaneet lapsiakin mukaan, väkijoukko painautui rauta-aitausta\nvastaan, joka erottaa kenraalikuvernöörin talon edustan noin syltä\nalempana olevasta kapelli-esplanaadista. Tämä aitaus, kuten kerrotaan,\nsärkyi ja suuri joukko ihmisiä ruhjoutui sen mukana alas, taittaen\nkäsiään, jalkojaan, niskojaan. \"Alas senaatti!\" huutoon sekaantui nyt\nsurkea valitusten ja voivotusten vikinä. Kadut olivat jo aivan pimeät.\nAinoastaan sieltä täältä tuikahtelevat ikkunavalot viskasivat hämärää\nheijastusta mustien väkijoukkojen yli, jotka suurissa laumoissa\nliikkuivat keskikaupungilla, epätietoisina, täynnä salaperäisiä\naavistuksia, vaistoinsa ohjaamina hallituksen rakennusten ympärillä.\nTämmöinen väkijoukko on luottavainen niinkuin lapsi, se liikkuu yöllä\njoka paikassa, se menee kuin lapsi vaikka kanuunan suun eteen sitä\nkoskettelemaan, se ei epäile, että kukaan sitä aikoo turmella, mutta se\non yhtä lapsellinen myös silloin kuin kasakkaparvi lentää sen kimppuun,\nkiljaisten se syöksyy pakoon ja putoilee toinen toisensa ylitse. Olin\nsilminnäkijänä kuuluisassa senaatintorin katumellakassa, enkä sitä näkyä\nole voinut milloinkaan unohtaa. Mutta mitä tänä yönä olikaan tapahtuva!\nTänä yönä, jolloin väkijoukot olivat satoja kertoja lukuisammat, jolloin\npimeys on täydellinen ja mielten kuohu ylimmillään!\n\nNäitä ajatellen läksin raskain mielin kotiin. Minä asun jotenkin kaukana\nkeskikaupungilta. Tuskin olin kuitenkaan päässyt kotiini kuin työväen\nlakkokomitean puolesta saapui lähettinä luokseni S. Hellsten kutsumaan\nminua komitean jäsenten puheille. Kutsua noudatin viipymättä. Ja jo\nmatkalla minulle täydellisesti selkeni, missä tarkotuksessa minua oli\nkutsuttu. Sain sittemmin tietää, että minua -- herra Kurikan alotteesta\npyydettiin ottamaan haltuuni järjestyksen ylläpitäminen Helsingin\nkaupungissa lakkopäivien aikana. Minulle tehtiin muutamia kysymyksiä\nkannastani hetken asemaan nähden. Vastaukseni näyttivät herättäneen\nluottamusta ja niin minä otin vastaan tämän viran, joka uudestaan antoi\nkäsiini komennus-oikeuden ihmisten yli ja varusti minut vielä paljon\nsuuremmalla vallalla kuin mitä minulla ikinä upseerina oli ollut.\n\nRatkaisevana hetkenä en kuitenkaan katsonut voivani kieltäytyä tarjottua\nluottamustointa vastaanottamasta. Se tuntui minusta olevan jonkinlainen\nkansallisvelvollisuus tämmöisenä välittömän vaaran hetkenä. Pidin asemaa\ntodella äärimmäisiin asti vaarallisena ja kärjistyneenä, enkä silloin\nolisi ikinä luullut, että olisimme ilman ihmisverta tapahtumien\njuoksusta suoriutuneet. Mutta kun tuo vastaanottamisen kysymys oli\nkerran ehdottomasti ratkaistu, täytyy minun tunnustaa, että ryhdyin\ntoimeen mitä suurimmalla mielihyvällä, sillä joskin vakaumus on\nerottanut minut sotilasammatista, niin onpa minua aina erityisesti\nvetänyt puoleensa joukkovaistojen seuraaminen ja tutkiminen.\nVallankumousten historia on aina ollut lempiaineeni, senvuoksi että se\non minulle tarjonnut tilaisuutta niiden syitten tutkimiseen, jotka\nliikuttavat joukkoja. Minua veti puoleensa edelleen tämän tehtävän suuri\nvaikeus, se, että se kysyi _kaikkea_ tarmoani, _kaikkea_ voimaani,\n_kaikkea_ kestävyyttäni, kaikkea tuota, mikä minussa oli vuosikausia\nsaanut olla käyttämättömänä, nukkuvana.\n\nNe periaatteet, joita olin aikonut seurata asemassani, olivat: 1)\nSäilyttää johto ehdottomasti yksiin käsiin. Tämä ei ollut suinkaan\nmitään vallanhimoa, vaan perustui yksinomaan käsitykseen siitä asemasta,\nmihin oltiin jouduttu. 2) Pysyä puolueettomana, olla mitään julmuutta\ntai vääryyttä harjoittamatta, vaan mikäli mahdollista katsoa ihmisten\nvirheitä sormien läpi. Enemmissä tapauksissa on järjestyksen ylläpito\nvallankumouksien aikana jäänyt onnistumatta senvuoksi, että johto on\njoutunut joko liian koviin tai päinvastoin liian löyhiin käsiin, jonka\ntähden se on siirtynyt miehestä mieheen ja alituisesti synnyttänyt\nepäluottamusta asian yleiseen kulkuun. Oikean keskitien löytämisen pidin\nsentähden tässä asemassani sekä tärkeimpänä että vaikeimpana\ntehtävänäni. Sitävastoin ei minua ollenkaan huolestuttanut se seikka,\netten ollut milloinkaan hoitanut mitään administratiivista virkaa, sillä\ntällä toimellani ei ollut mitään yhteyttä minkään hallinnollisen viran\nkanssa meidän maassamme. Tiesin siis, ettei yhdelläkään kansalaisella\nvoinut olla siinä sen suurempaa kokemusta kuin minulla. Ja siitä asiasta\ntulin vielä enemmän vakuutetuksi, kun huomasin, että minua muutamilta\ntahoilta koetettiin saada asemastani syrjäytymään ja antamaan sijaa\nmäärätyille \"administratiivisesti kokeneimmille\". Ja tämä todisti minun\nsilmissäni, että ihmisillä oli perin väärä käsitys koko toimeni oikeasta\nlaadusta. Sivumennen sanoen: jos sinä hetkenä olisin jollekin toimeni\nluovuttanut, niin en suinkaan kellekään administratiiviselle\nvirkamiehelle, vaan paljon ennemmin jollekin psykiaterille eli\nsielutilojen tuntijalle, jolla voi olettaa olevan kykyä arvostelemaan\njoukkovaistoja ja mielialoja levottomina aikoina.\n\nHeti viran vastaanotettuani näin selvän selvästi, että varsinainen\njärjestyksen ylläpitäminen kaupungin kaduilla oli tällä hetkellä\nverrattain vähäpätöinen osa tehtävästäni. Sillä paitsi järjestystä oli\nminun vastaaminen myös siitä, ettei mitään veren vuodattamista syntyisi.\nMutta jos _tämäkin_ oli minun tehtäviäni, niin ulottuivat ne paljon\nlaajemmalle kuin poliisimestarin tehtävät, sillä veren vuodatuksen\nmahdollisuuksien arvaaminen ja niiden hallitseminen edellytti täyttä\nselkoa asemasta koko sen laajuudessa, se vaati kaikkien lankain\ntuntemista omassa kädessäni; eikä ainoastaan selko asemasta riittänyt,\nvaan minun täytyi olla myös sen herrana: minun täytyi eräässä suhteessa\nolla rajana kaikille niille tunteille ja vaistoille, jotka sinä hetkenä\nniin erilailla yleisön aineksia kuohuttivat.\n\nEi ollut niinä päivinä lakeja, ei oikeuksia, ei esimiehiä, ei\nneuvostoja, ei ollut edes aikaa, jota olisi avukseen huutanut. Kaikki\ntäytyi minulla olla yhteen hetkeen ja yhteen päivään keskitettynä,\nkaikki täytyi yhdestä ainoasta tarmosta tapahtua, yhdessä hetkessä\nselviytyä ja yhdessä hetkessä jo lentää valmiina käskynä ulos\nkaupungille.\n\nSemmoinen oli se asema, johon nuo äkkiä muodostuneet olosuhteet olivat\nminut asettaneet.\n\nSeuraavissa luvuissa tahdon tehdä tiliä siitä, mimmoiseksi itse\npuolestani käsitin asian yleistä tilaa, joka käsitykseni sitte oli\nkaikille toimilleni määräävänä.\n\n\n\n\nMiksi ei ollut pelkäämistä, että venäläiset ampuisivat.\n\n\nMinä olin alusta alkaen vakuutettu, että täällä olevat venäläiset\nsotavoimat eivät tulisi käyttämään aseita, elleivät suomalaiset\nsuorastaan väkivallalla siihen pakottaisi. Toisessa yhteydessä,\nosottaessani kuinka Helsinki sodallisessa suhteessa todellisuudessa\nilman vähintäkään epäilemistä, aivan ehdottomasti ja täydellisesti oli\nvenäläisten vallassa, -- olen osottanut kuinka onnetonta sellaiseen\ntilaan joutuminen olisi ollut suomalaisten kannalta katsottuna, --\nkuinka se olisi ollut samaa kuin joukottainen itsemurha. Oli siis\nkäytettävä kaikki keinot ettei mielten kuohun aikana mitään sattuisi,\njoka pakottaisi venäläisiä luopumaan passiivisesta kannastaan. Se ei\nollut niin helppoa kuin nyt saattaa näyttää, sillä yleisesti pelättiin\nja yhteen aikaan ihan varmasti odotettiin pommitusta hetki hetkeltä yhä\npingoittuvassa jännityksessä. Kiihtyneitä lähetystöjä juoksi\nkenraalikuvernöörin ja venäläisten sotapäälliköiden luona hermostumassa\nja hermostuttamassa -- hermostumassa, koska he kuitenkaan eivät voineet\nsaada muuta varmuutta kun suullisia vakuutuksia, että aseisiin\ntarttumista kartetaan niin kauvan kuin suinkin mahdollista, ja\nhermostuttamassa, koska lähetystöjen käynnit näyttivät osottavan\nvenäläisille, että suomalaiset puolestaan eivät pitäneet mahdottomana\nsellaisen olotilan syntymistä, jolloinka ei enään väkivaltaa voitu\nvälttää.\n\nTässä suhteessa olin minä onnellisemmassa asemassa, kuin useimmat muut,\nkoska vakaumukseni siitä että venäläisten puolelta ei olisi väkivaltaan\nryhtymistä peljättävissä, perustui asiain yleisen tilan syy-yhteyteen\ntäällä ja Venäjällä. Saatoin sentähden tässä suhteessa olla aivan\nlevollinen ja punnita kunkin hetken tilaa tyynellä mielin, mikä tietysti\noli suureksi eduksi toimeni onnistumiselle.\n\nNe syyt, joihin perustin vakaumukseni, että ruhtinas Obolenski\n_valtakunnan edun kannalta_ tulee karttamaan aseiden käyttämistä niin\nkauvan kuin pieninkin mahdollisuus sitä karttaa vielä on olemassa,\nolivat pää-asiallisesti seuraavat.\n\nEnsinnäkin se seikka, että toiminnan keskusjohto ilmeisesti oli\nkeskitetty Helsinkiin, osotti hänelle selvästi että yleisen kapinan\nvaaraa Suomessa ei ollut, niinkauvan kuin Helsinki ei ollut kapinassa.\nToiseksi: kun hän varsin hyvin ymmärsi, että Helsinki heti, muutamalla\nlaukauksella, olisi täydellisesti hänen vallassaan, käsitti hän tietysti\nmyöskin että kukistamalla Helsingin samalla olisi kapinaltakin pää\nkatkaistu. Tämä luonnollisesti oli omiansa häntä rauhoittamaan, ja\nvahvistamaan sitä varmuutta, että liike, jonka päämaja oli suojattomana\nVenäjän laiva- ja linnatykkien suun edessä, ei voinut olla suunnattu\nvaltakuntayhteyttä vastaan Venäjän kanssa. Kaikkien yllätyksien varalle\noli lisäksi ehkä vain tarpeen se varakeino, että muutamia tärkeitä\nrautatien solmukohtia miehitettiin, kuten Viipuri ja Riihimäki y.m. Kun\ntämä oli tapahtunut, saattoi hän täydellisesti olla rauhassa Venäjän\nratkaisevaan ylivoimaan nähden ja arvostella oloja yksinomaan muita\nnäkökohtia silmälläpitäen.\n\nJa ne näkökohdat epäilemättä hänen menettelytapansa ratkaisivat, sillä\neipä tieto varmasta ylivoimasta muuten olisi tämmöisissä oloissa syyttä\nollut voimaansa näyttämättä -- päinvastoin. Mutta Venäjän sisällisen\ntilan luonne sillä hetkellä vaikutti sen, että olin vakuutettu tämän\nseikan täytyvän ruhtinaalle olla lujana lisäsyynä aseita karttamaan.\nVarsin hyvin hän nimittäin tiesi että lakkotila Venäjällä vaikka\nsielläkin pääluonteeltaan rauhallinen, millä hetkellä hyvänsä saattoi\npuhjeta verisiksi melskeiksi yli koko valtakunnan. Niinä päivinä oli\nVenäjä, niinkuin tänäänkin, kuin ruutitynnyri, johon vaan tarvitsee\nnakata palava tulitikku, jotta se räjähtää. Helsingin pommitus olisi\ntuona hetkenä hyvin todennäköisesti sellaiseksi sytykkeeksi riittänyt.\nSe olisi kyllä, Helsinki, muutamassa silmänräpäyksessä murskattu, mutta\nviesti siitä olisi välttämättömästi synnyttänyt verisiä melskeitä\nsuomalaisten ja venäläisten kesken kaikkialla sisämaassa, jossa\nlakkoliikkeen muuttuminen ilmikapinaksi samalla olisi ollut välttämätön\nseuraus. Varustelujen täydellinen puuttuminen -- sillä nuo suuren huudon\nalaiset aseiden tuonnit tuskin ansaitsevat mainitsemistakaan -- olisi\nkyllä tehnyt kapinan onnistumisen mahdottomaksi, mutta sen kukistaminen\nolisi kuitenkin kysynyt aikaa ja sillä välin olisi viesti Suomen\nkapinasta kulovalkeana levinnyt yli Venäjän, Itämeren rannoilta Mustalle\nmerelle, Puolasta Aasian ääriin. Mikä sähkökipinä Puolalle, Kaukaasialle\nja kaikille lukemattomille tyytymättömille aineksille yli koko Venäjän!\nEihän muuta tarvittu kuin että yksi osa valtakuntaa todella oli\nyleisessä ilmikapinassa, niin leimahti kapina kaikkialla. Ainakin se oli\nsillä hetkellä peljättävää, hyvin todennäköistä, melkein varmaa.\nSeisoiko semmoisessa melskeessä valtaistuin, vai kaatui, se oli mahdoton\nsanoa, mutta ainakin se olisi arveluttavasti horjunut. Hinnalla millä\nhyvänsä oli vapausliikkeiden puhkeaminen kapinaksi estettävä, sen kyllä\nVenäjän valtiomiehet ymmärsivät kaikkialla, eikä ole mitään syytä\nepäillä, ettei se täällä ollut myöskin ruhtinas Obolenskille selvänä;\npäinvastoin. Koko hänen toimintansa osotti että hän katsoi parhaiten\nsuojaavansa valtakunnan etua ja valtaistuinta kaikin tavoin koettamalla\npysyttää liikettä rauhallisena. Toista päivää liehuivat täällä\nvirallisten rakennusten katoilla Suomen liput Venäjän lippujen sijalla.\nKyllä hän varsin hyvin käsitti, että se muodollisesti oli sodan aihe,\nselvä sodan aihe, jos hän sotaa tahtoi, ja että hän tulisi menettämään\nvirkansa salliessaan tällä tavoin valtakunnan arvoa loukattavan. Mutta\nhän näki pintaa syvemmälle ja ymmärsi aseman koko muusta luonteesta,\nettä tämä lippuhistoria ei ollut muuta kuin lapsellinen teaatteritemppu,\njoka minun -- vaikka sen arveluttavan vaaran hyvin tiesin -- kuitenkin\nhurjapäiden mieliksi täytyi aluksi sallia, kunnes johdon ohjakset olivat\nsiksi käsissäni, että kaikessa rauhassa otatin ne pois, jotta 3 p.\nmarraskuuta, keisarin valtaistuimelle nousun vuosipäivänä, jolloinka\nkenraalikuvernööri ei enää olisi saattanut asialle ummistaa silmiänsä,\nlipputangot olivat tyhjinä Venäjän lippujen ylösvetämistä varten;\nsamalla kun koko ajan pidin varani, ettei koko aikana päästy tekemään\nyritystä vetää Venäjän lippua alas kenraalikuvernöörin palatsin katolta.\n\nOli vielä yksi syy, minkä vuoksi tiesin venäläisten koettavan rauhan\nrikkomista välttää: kaupungissa olevan venäläisen väestön turvallisuus.\n\nNäin ollen olin täydellisesti vakuutettu, että niihin toinen toistaan\nhurjempiin huhuihin, jotka odotettavasta pommituksesta tulivat\nliikkeelle, ei ollut pantava mitään huomiota.\n\nKeskusteluistani sotaväen komentajan, kenraaliluutnantti Salzan, ja\nkenraalikuvernöörin Obolenskin kanssa vahvistui vakaumukseni, vaikkakin\nnäin heidän samaan aikaan, kaikkien odottamattomuuksien varalta,\nvarustautuvan.\n\nPäähuoleni oli siis estää kaikki sellainen toimi suomalaisten puolelta,\nmikä saattaisi venäläiset vasten tahtoansa sekaantumaan asiaan.\n\nMutta ennenkuin lopetan selitykseni siitä mikä minun vakaumukseni mukaan\nsen vaikutti, että venäläiset eivät ampuneet, tahdon kuitenkin sanoa,\nettä tulin kyllä selvästi näkemään, että suurin ansio siitä oli ruhtinas\nObolenskin harvinaisen mielenmaltin. Että hän menetteli niin järkevästi\n-- huolimatta siitä loukkaavasta tavasta, jolla häntä sen tähden\npersonallisesti kuuluu kohdellun m.m. suuriruhtinas Vladimirin puolelta,\n-- se oli niin Venäjälle kuin Suomellekin hyvätyö, jonka kautta hän\npelasti, niinkuin ylläolevista viittauksista saattaa arvata, ehkä\nenemmän, kuin kukaan sillä hetkellä saattoi aavistaa. Sanotaan että\nhänet aijotaan panna sen vuoksi syytteeseen valtiorikoksesta Venäjällä,\nja olimmehan mekin puolestamme valmiit kirkuen ajamaan häntä maasta\npois. Mutta se ei estä, että hän kuitenkin oli sekä Venäjän että Suomen\nhyväntekijä, jolleka niin Venäjän (keisari) kuin Suomen kansakin itse\nasiassa on suuressa kiitollisuuden velassa.\n\nVaan se sikseen. Minun toiminnalleni oli mitä tärkein seikka se, että\nvakaumukseni mukaan valtakunnan ilmeinen etu vaati venäläisiä pitämään\ntulpat tykkien suilla ja että olin myöskin vakuutettu siitä, että\nkenraalikuvernöörin ylimpänä silmämääränä luonnollisesti oli näiden\nvaltakunnan etujen valvominen, jotenka asevaara venäläisten puolelta oli\nminun ajatukseni mukaan paljoa pienempi, kuin se vaara, joka tässä\nsuhteessa uhkasi --omassa keskuudessamme.\n\nSe oli kahtalainen: yksinomaan omain kansalaisten keskeinen tai\nvenäläisiä vastaan suunnattu. Mutta kummassakin tapauksessa olisi\nvenäläisten aseellinen sekaantuminen asiaan ollut välttämättömänä\nseurauksena.\n\nVaikka siis, silmällä pitäen tätä näkökohtaa, saattaisi hyvin käsitellä\nkumpaakin vaaran laatua yhtaikaa, kosketelkaamme nyt ensin sitä vaaraa,\njoka oli olemassa siitä, että aseeton lakko äkkiä olisi muuttunut\naseelliseksi taisteluksi Venäjää vastaan.\n\nSemmoinen vaara oli todella olemassa.\n\n\n\n\nHelsingin asemasta sodallisessa suhteessa.\n\n\nJos katsotte Helsingin asemakarttaa tai muuten tunnette tämän kaupungin\nja samalla tahdotte pitää mielessänne, mitä asevoimia venäläisillä\nvallanpitäjillä tarpeen tullessa olisi ollut käytettävänä, niin onpa\nmyönnettävänne, että Helsinki oli kerrassaan turvaton.\n\nViaporin linna yksin täydellisesti vallitsee tämän kaupungin.\n\nJokainen lakon aikana satamassa ollut sotalaiva erikseen samaten, ja\nerityisestikin panssarilaiva \"Slava\", suurin ja uusin Venäjän\nsota-aluksista. Mitä sitten nuo laivat yhdessä! Entäs yhdessä linnan\nkanssa!\n\nTämä vain taustaksi. Näitä päävoimia ei olisi koskaan tarvinnut käyttää.\nMutta olkoon kuitenkin niistä puhuttaessa sanottu, että kaupunki, jossa\nei ole ainoatakaan rannikkotykkiä, on niitä vastaan ihan avuton, aivan\nkerrassaan, vaikka olkoon väkeä miten paljon hyvänsä, järjestettyäkin,\nharjotettua sotaväkeä.\n\nMutta sitäkään ei ollut. Eipä edes sen vertaa, että puolustus, saati\nsitten hyökkäys, olisi ollut mahdollista edes itse kaupungissa olevia\nvenäläisiä sotavoimia vastaan. Täällä oli jalkaväkeä toista rykmenttiä:\nUudenmaan, kaartin, Turun ja meriväen kasarmeissa täysin varustettu\njoukko-osasto kussakin, ja lisäksi tykkiväkeäkin jonkunverran; mikä\nlisää tuotiin, ei merkinnyt yhtään mitään, koska se ei millään tavalla\nvoinut vaikuttaa voimasuhteisiin, jotka alusta alkaen kaikki olivat vain\nyhdellä puolella.\n\nOlettakaamme, että venäläisten olisi täytynyt syystä tai toisesta ryhtyä\naseelliseen toimintaan kaupunkia vastaan.\n\nAseman tuntien olisivat he kohta ymmärtäneet, että pommitus on\ntarkotuksen saavuttamiseksi tarpeeton. Linna ja laivat olisivat pysyneet\nvaiti. Samoin olisi jalkaväki, turhan verenvuodon välttämiseksi, aluksi\nvoinut jäädä kasarmeihinsa, asettaen ne vain puolustuskuntoon tavallista\ntarkemman vartiotoimimisen kautta. Koko asian olisivat voineet toimittaa\nne pienet höyrypurret, barkassit, joita täällä oli ja on enemmän kuin\nriittävästi. Sellaisen keulaan tai perään asetetaan kuularuisku:\nPohjois- ja Etelä-satamasta, Hietalahden satamasta ja Töölönlahdelta\nolisi niiden avulla kadut nopeasti lakaistut. Se ei olisi kohdannut\nmitään vaikeutta. Olkoon, että täällä olisi ollut vastaan asettaa\nmuutamia kuularuiskuja, että niitä olisi osattu käyttää, ei asema siitä\npaljoa olisi muuttunut. Sitä mukaa olisivat venäläiset voineet käyttää\nkarheampaa tykistöä, ampua raehauleja (kartessia), tarvitsematta vielä\nvarsinaiseen järeään pommitukseen ryhtyä. Pitkänsillan molempiin päihin\nhe pikku laivojensa avustamina helposti olisivat voineet sijoittaa kyllä\ntepsivät kadunlakaisijat. Kaupunki olisi tuossa tuokiossa ollut joka\nhaaralta ristitulen alaisena. Jonkun osaston maihinnousu Edesvikin luona\nolisi niinikään ollut toimi, jota me emme olisi kyenneet estämään. Ja\nsilloin oli kaupunki kuin pussissa, jonka suun venäläiset vetävät kiinni\nja kysyvät kaikessa rauhassa, aijotaanko nyt pysyä siivolla.\n\nTietysti olisi vastapainoksi saattanut tapahtua dynamiittiräjähdyksiä,\ntai jotakin muuta sellaista. Mutta se ei minkään järkisyyn nimessä olisi\nvoinut olla muuta kuin ihan satunnainen ja ohimenevä menestys. Aina oli\nvenäläisillä jäljillä äärimmäistä tapausta varten päävoimansa, joiden\nkimppuun meillä ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta päästä, ja jotka\nmuutamassa tuokiossa saattoivat murskata kaupungin niin ettei tästä\nolisi ollut jäljellä kuin surullinen muisto.\n\nNämä olivat tosiasioita, jotka jotakin painoivat.\n\nAinoa mahdollisuus oli, että venäläiset olisivat kaikkialla, niinhyvin\nitse kaupungissa, kuin Viaporissa ja laivoilla, nousseet kapinaan\npäällystöä vastaan, eivätkä olisi totelleet.\n\nOliko todellisuudessa mitään aihetta sitä odottaa. Huhuja kyllä kuultiin\nkaikenmoisia. Minkäverran niihin oli luottamista, sitä osottaa minun\nnähdäkseni varsin riittävästi se seikka, että sotaväen komentaja,\nkenraaliluutnantti v. Salza sekä salaisesti että virallisesti\nkenraalikuvernöörille ilmotti sotaväen olevan valmiina käytettäväksi ja\nlopulta suorastaan vaati saada sitä käyttää. \"Koska en saa käyttää\nkomennossani olevia sotavoimia, niin suvainnee sitten ehkä Teidän\nylhäisyytenne jollakin tavoin pitää huolta minun ja perheeni\nturvallisuudesta\", sanotaan hänen pilkallisesti kirjoittaneen\nObolenskille. Muotoa en tunne, mutta asiallisesti on tietoni\nluotettavalta taholta.\n\nMutta en tarvinnut tämänlaatuisia todistuksia, nähdäkseni että ei ollut\nmitään todellista aihetta luottaa siihen, että sotamiehet täällä\ntekisivät tenän, jos heitä ampumaan komennettiin. Olin kyllä, kuten\ntoisessa yhteydessä osotan, vakuutettu että venäläiset tahtoivat aseihin\nryhtymistä kaikin mokomin karttaa. Mutta nyt onkin puhe siitä, eivätkö\nhe olisi voineet niitä käyttää, jos olisivat tahtoneet.\n\nEi tarvitse olla sotilas ymmärtääkseen, että niskottelun aikaansaaminen\nsotaväen keskuudessa on kaikista meteleistä toimeenpanijoillensa\nvaarallisinta, ja itse organisatsioonin vuoksi vaikein saada käyntiin,\nja sentähden sellaista, johon syrjäisen aina on paras uskoa vasta\njälkeenpäin. En sano sitä sen vuoksi että tietäessämme nyt jälkeenpäin\nsotilaskapinan jääneen syntymättä, muka tahtoisin väittää, että se sillä\nhetkellä olisi ollut mahdoton syntymään. Olen tämän lausunut vaan\nhuomauttaakseni kuinka sotilaskapina yleensäkin on vaikea saada\nsyntymään, jotta sitä paremmin huomattaisiin, mitenkä vähän sellaiseen\nsyntymiseen sopii luottaa. Ja oikeastaanhan on kysymys vieläkin\nmyrkyllisempi: olisivatko venäläiset sotamiehet, siinä tapauksessa, että\nsuomalaiset antoivat aihetta vihollisuuksiin, pitäneet puoliansa, vai\nantautuneet meidän käytettäväksemme? Kyllä minä olin siinä uskossa, että\nheitä sittenkin oli helpompi saada nousemaan meitä, kuin omia\npäälliköitänsä vastaan. Kuulin minäkin, että Viaporin linnassa samaten\nkuin täkäläisen varusväen keskuudessa oli levottomuutta, mutta katsoin\nmyöskin tuntevani oloja riittävästi ollakseni selvillä siitä, että\nmoiset levottomuudet voivat kohdistua ketä vastaan hyvänsä, tai sekä\nsitä että tätä vastaan. Ensimäisenä päivänä puhuttiin jotakin sellaista:\noli, niin sanottiin, venäläisiä ylioppilaita ollut kasarmeissa\nsotamiehiä innostuttamassa, ja kehoittamassa käyttämään tilaisuutta\nyht'aikaa suomalaisten kanssa; mutta nähtävästi oli heidän toimensa,\nainakin tämän yhteistoiminnan suhteen, kokonaan epäonnistunut; sen näkyy\njo yleinen vaistokin hyvin pian sanoneen, koska niin nopeasti sittenkin\noltiin valmiit yleisesti pelkäämään että sotamiehet mahdollisesti\nampuvat. Lyhyesti, ei ollut ilmestynyt mitään syytä otaksumiseen että\nsotaväki ei olisi päälliköidensä käytettävissä, jos nämä tahtoivat sitä\nkäyttää.\n\nMinä menen vielä pitemmälle. Kun varsin hyvin tiesin, että venäläisillä\noli täällä koossa voimaa kukistamaan kaupungin vaikka kymmeneen kertaan,\nniin täytyi sen seikan ehdottomasti ratkaista kantani, vaikka olisin\nmielessäni ollut verenhimoisin ja kapinallisin ihminen maailmassa, enkä\nse rauhaa rakastava ja melkein lojaalikin kansalainen, joka olen,\n--minun oli otettava se huomioon siinäkin tapauksessa että olisi ollut\nsyytä epäillä sotamiesten niskottelevan. Ainoastaan varma, lopullinen\ntosiasia, joka tässä tapauksessa ei olisi voinut olla mikään muu, kuin\nettä Viaporin linna ja sotalaivat olisivat luovutetut meille ja kaikki\nkaupungin sisälläkin olevat sotajoukot samoin antaneet aseensa, -- olisi\nollut sellainen syy, joka ehkä olisi minussa voinut puolustaa sellaista\nuskoa, että Helsinki olisi voitu riistää venäläisten käsistä.\n\nTätä tosiasiaa ei minulla näissä muistelmissani ole aikakirjoihin\nmerkittävänä, vaan minun oli, niin nololta kuin se ehkä tuntuu, koko\najan toimittava siinä olettamuksessa, että Helsinki oli ja pysyi\nvenäläisten vallassa.\n\nJa niinpä oli minulla ainakin yksi jo ennakolta selvä ja varma\ntoiminta-ohje: tuo seikka täytyy minun muistaa, jos joku sen unohtaisi.\nMinun täytyi se jo siltäkin varalta muistaa, että Rajajoen toisella\npuolella löytyy armeija, jota täydellä syyllä on totuttu pitämään\nmaailman mahtavimpana sotavoimana.\n\nOlihan tehtäväni tosin vähältä osaltani edistää lakon tarkotusperän\nsaavuttamista, mutta samalla koettaa keksiä keino, mitenkä verenvuodon\nvaara vältettäisiin. Se on onnistunut, mutta seuraava kertomus osottaa\nkyllä, että helposti olisi saattanut käydä toisin, ja että suopea\nsattuma useinkin toimiani auttoi.\n\n\n\n\nKapinan vaara ja sen välttäminen.\n\n\nMinulle tehtiin kysymys:\n\n\"Onko Teidän luullaksenne aseellinen toiminta Venäjää vastaan\nmahdollista?\"\n\n\"Ei läheskään. Se on päinvastoin sula mahdottomuus. Seurauksena ei olisi\nmuuta kuin täydellinen sekasorto ja tappio. Olen varma että sitä ei\ntodenteolla kukaan ole suunnitellutkaan, jo yksin siitä syystä että\nkaikki pyrkivät tänne Helsinkiin. Sellaiseen toimeen ryhtyessä olisi\nnäet ensi työksi täytymys muuttaa Helsingistä sisämaahan.\"\n\nJokseenkin näillä sanoilla vastasin. Mutta jo tuo kysymys osotti, että\nkapinaa ei suunnitelmaan kuulunut, ja on olemassa muitakin todistuksia\nsiitä.\n\nMutta silti ei ollut ensinkään sanottu, etteikö yhtä kaikki ollut\nolemassa kapinan vaaraa. Se oli olemassa jo itse lakon aiheessa: eihän\nSuomen suurlakko, edes myötätunnon osotuksena Venäjän vapausliikettä\nkohtaan, ollut muuta kuin nousemista Venäjän hallituksen toimenpiteitä\nvastaan, ja nimenomaan lakko heti täälläkin muodostui omakohtaiseksi,\noli suunnattu venäläistä sortohallintoa vastaan Suomessa. Sitä hallintoa\nedusti Venäjän hallitus. Ei muka Venäjää eikä Venäjän hallitsijaa, mutta\nhallitsijan väärinkäytöksiä vastaan! Kuka vetää hiushienot rajat\ntyynellä mielin yleisessä kiihtymyksessä, kuka jaksaa ne alati pitää\nmielessänsä, kun käsitteet usein tavallisissakin oloissa helposti\nsekaantuvat toisiinsa. Ei hallitsijaa, mutta hänen toimiansa vastaan!\nKuinka moni tuntee hallitsijaa muuta kuin toimistaan, ja kuinka monelle\nhän muuten kuin tointensa kautta ylimalkaan on muuta, kuin se, joka\nmäärää hallitustoimet, suotuisat tai vihattavat?\n\nKapinaa ei ollut ajateltu, mutta jo nämä viittaukset riittävät\nosottamaan, että kapinan vaara oli sittenkin olemassa, -- minun\nvakaumukseni mukaan sangen suuri, siitä huolimatta että olin vakuutettu\nvenäläisten puolestaan sitä kaikin tavoin karttavan.\n\nSaattoi näet sattua tapahtumia, jotka väkisinkin siihen johtivat.\n\nKaikkien kumousliikkeiden historia osottaa, että aina on ihmisiä, jotka\nheti alusta alkaen kadottavat näkyvistään liikkeen päämaalin ja\ntakertuvat kaikkinaisiin turhiin pikkuseikkoihin: -- satoja ihmisiä\nkääntyi puoleeni joka päivä tämmöisissä turhissa jutuissa, jokainen\nilmeisesti omasta mielestään äärettömän tärkeällä asialla. Joku\nmuotokuva on nyt sopimattomalla paikalla, liput, liput on saatava ylös,\njollekin santarmille tai jollekin virkamiehelle j.n.e. olisi nyt\nnäytettävä, kuka tässä on herrana y.m. y.m. Kaikki ylimalkaan sellaisia\nlapsellisia vähäpätöisyyksiä, että käy sääliksi puuhaajien järkeä. Mutta\nkiihtymys on suuri, asema vielä ensimäisessä kaaos-tilassansa ja noilla\nonnettomilla pienillä asioilla saattaa olla suuret seuraukset. Niitä ei\nvoi jyrkästi ja lyhyeen pidellä: täytyy antaa ihmisten saada ainakin\ntoivoa, että heidän mielitekonsa täytetään, hetkellä, jolloinka on\npääasia että he hiukan tyyntyvät, jotta saadaan aikaa onnettomuuksien\nvälttämiseen.\n\nTämä oli vaikeimpia tehtäviä, mikä minun osalleni sattui koko tänä\nvaikeuksista niin runsaana viikkona.\n\nLuonnollisesti oli kaikkien huomioon otettava, että yhteiskuntaelämän\nmuotojen täydellisen seisahduksen synnyttämä epätietoisuus, yleinen\nepävarmuus lisäsi venäläisen väestön keskuudessa kiihtymystä ja että se\nvoisi levitä upseereihinkin ja kenraaleihin. Oli huolellisesti\nkartettava kaikkea mikä saattoi venäläisiä kiihoittaa tai loukata. Moni\ntoimi, joka itsessään ei sitä tarkottanut, olisi kuitenkin helposti\nsaattanut siltä näyttää. Mutta ensi aluksi siitä ei ollut puhumistakaan:\nepäröiminen olisi tulkittu pelkuruudeksi, luottamus kadonnut, sekasorto\ntullut vielä suuremmaksi ja kukatiesi kaikki joutunut tuuliajolle.\n\nNiinpä en jyrkästi vastustanut hulluimpiakaan vaatimuksia; aivan\nturhanaikaisiin suostuminen sitä paitsi oli varsin vaaratonta ja antoi\nkuitenkin isänmaan palvelukseen innostuneelle terveellistä toimintaa.\nPääasia kuitenkin oli saada johto yhteen käteen. Sentähden olikin\nensimäisiä ohjeitani: \"kaikki hurjapäät luokseni tänne, sellaisia minä\ntarvitsen.\" Ja jos syytetään että minun joukkojeni riveissä oli liian\nkirjavata kansaa, kuten lakon aikana ääneen syytettiin, niin viittaan\nvaan siihen, että kumousliikkeen aikana on yleiselle turvallisuudelle\nparempi ottaa hurjemmatkin ainekset rauhallisten ihmisten rinnalle, kuin\njättää ne irralleen heitä vastaan. Niistä, joiden papinkirja ehkä ei\nliene ollut ihan moitteeton, ei minulla itselläni ollut enkä luule\nyleisölläkään olleen lakon aikana mitään peljättävää. Ne eivät olleet\npahimpia hurjapäitä. Paljon, paljon arveluttavampia olivat kaikki\nmuotokuva- ja lippusankarit, jotka suinkaan eivät alhaisoon kuuluneet.\n\nVarsinaiset kuvainraastot saatoin kuitenkin helposti välttää ja niistä\nsyntyvän turhanpäisen ärsytyksen siten karttaa. Pahempi oli Suomen\nleijonalipuilla leikitteleminen.\n\nJoko eivät lippusankarit käsittäneet sitä merkitystä mikä lipulla on, ja\nminkä sen varsinkin sellaisella hetkellä täytyy saada. Taikka ymmärsivät\nhe sen ja tahtoivat kuulla kanuunain soittoa. Oliko sekään mahdollista?\nJonkun verran dynamiittia, muutamia satoja browning-revolvereita he kai\ntiesivät olevan käytettävissä, mutta tuskin he sentään uskoivat niillä\nkojeillansa pystyvänsä tuhoamaan panssarilaivoja tai valloittamaan\nViaporin linnaa. Asia saakin selityksensä siitä, että he uskoivat\nenemmän kaduilla kiertäviä kulkupuheita, kuin linnan ja laivain\nedustamia todistuskappaleita. Puhuttiin näet ja uskottiin, että\nvenäläinen sotaväki ei missään tapauksessa tule käyttämään aseita; että\nsotamiehet eivät tottele, siitä oltiin aivan varmoja. Tämä varmuus\nluonnollisesti lisäsi rohkeutta, jota ei myöskään vähentänyt se selitys,\njota niinikään levitettiin, että jos sotamiehet vastoin luuloa\ntottelisivatkin, eivät upseerit kuitenkaan muka uskalla käskeä, sillä\nvenäläiset johtomiehet pelkäävät, että koko kansa on aseissa, koska\nkarille joutunut \"John Grafton\" ei ollut ainoa laiva, joka tänne on\naselastissa tullut.\n\nMutta yhtä herkästi kuin kulkupuhe saavuttaa luottamusta, yhtä helposti\nseuraava sen kumoaa. Liikkeelle pääsi melkein samaan aikaan toinen, että\nvenäläiset sittenkin varustautuvat ampumaan, ampuvat varmasti, siitä ei\nole enään vähintäkään epäilystä. Ja juoksutetaan taas näitä tietoja.\nErään kauppiaan palvelijattarella on tuttava venäläinen sotamies ja \"se\non sanonut\", niin vakuutetaan, ja se riittää saamaan arvohenkilöitä\n\"äärettömän tärkeässä asiassa\" kääntymään minun puoleeni, toisia\nkiirehtimään kenraali Salzan, kolmansia ruhtinas Obolenskin luokse. Ei\nJumalan nimessä, ei pidä ampua! Uljuus ja pelkuruus, mahtipontisuus ja\nraukkamaisuus kulkevat käsi kädessä, ristiin rastiin, ja juoksevat\ntoisensa nurin.\n\nEi mikään saattanut kuitenkaan minulle olla otollisempaa, kuin se että\nsain kuulla tuon pommituskauhun olevan kulkemassa. Nyt oli se aika että\nihmiset olisivat kiitollisia kun vedättäisin nuo Venäjän ärsytykseksi\nnostetut leijonaliput taas alas, mitä pikemmin sen parempi. Ja itse\nteossa: ei kuulunut pienintäkään vastalausetta, kun se tapahtui.\n\nIloiten näen Suomen rakennusten katoilla omat liput niinkuin ennenkin,\nmutta kyllä tuona hetkenä kuitenkin olin iloisempi saadessani vedättää\nne alas tyhjän päiten ärsyttämästä, tuntiessani että samalla vedettiin\nalas mitä uhkaavin asevaara.\n\nPommituspelko sai ensimäisen varsinaisen virikkeensä, kun tuli tieto\nettä venäläistä tykkiväkeä oli tulossa Tuusulasta tänne. Tieto nähtiin\npian todeksi ja ihmiset menettivät malttinsa. Yhdet puhuttelemaan\nsotamiehiä, toiset juoksemaan venäläisten päämiesten luona j.n.e.\nSaatiin hyviä lupauksia, ja kukin mukana ollut oli taas pelastanut\nisänmaan.\n\nVaan entä jos lupauksiin ei ollut luottamista?\n\nLentää keskusasemalle läähättävä mies:\n\n\"Herra kapteeni Kock! Pannaanko Vantaan silta ilmaan?\"\n\nSamassa toinen: \"Totta se räjäytetään?\"\n\n\"Kapteeni! Mistä saa dynamiittia?\"\n\n\"No pojat, ammutaan hiljaa! Eihän meidän tule repiä, vaan rakentaa.\"\n\nMutta saan kuulla, että varustuksiin on ryhdytty, odotetaan vain minun\nlopullista määräystäni hetkestä. Ja tällä kertaa on vaara niin lähellä,\nettä Herra Luoto ehtii paikalle hanketta ehkäisemään vain 20 minuuttia\nennen kuin tykit ajavat sillalle.\n\nEivätkö tosiaan hankkeen puuhaajat nähneet, että, jos se tapahtui, se\nehdottomasti olisi ollut sodan aihe?\n\nKuinka hyvänsä. Ehkä sekin olisi vielä selityksillä saatu sovitetuksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta tuli sitten se päivä, jona rautatien torilla piti valittaman\nmaalle väliaikainen hallitus. Siihen aikaan olin jo kauvan ollut\nasemasta varmempi, kuin alussa, jolloinka kaikki vielä oli kaaostilassa,\nmutta huolestutti tämä puuha sittenkin. Voin tässä kokonaan syrjäyttää\nkertomuksen niistä syistä, joiden nojalla lakkohallinto eräiden\nmaaseutulaisten esityksen mukaisesti oli päättänyt julistuttaa, että\nlauvantaina 4 p. marraskuuta Helsingin rautatientorilla valitaan\nhuutoäänestyksen kautta Suomen maalle väliaikainen hallitus, joka\ntoimeenpanee yleisen kansalliskonventin kokoonkutsumisen, ja\nymmärrettävästikin hoitaa kaikkea muuta hallintoa siihen saakka kun tuo\nkansalliskokous ehtii maan asiat pysyvästi järjestää.\n\nEttä tätä toimenpidettä ei enää mitenkään sopinut katsoa vain Suomen\nsisälliseksi kysymykseksi, vaan että se jo tuntuvasti kosketti maan\nperussuhdetta Venäjään ja hallitsijaan, oli epäilemättä työväen\njohtajillekin täysin selvillä. Siitä ei kysymystäkään. Mutta että sillä\nsittenkin tarkotettiin täyttä totta, sekin on yhtä epäilemätöntä, kuin\nmyöskin se, että kaikki muut puolueet olivat aivan voimattomat mitään\nsiinä suhteessa työväestön päätöksiin vaikuttamaan. Perustuslaillinen\npuolue tämän ymmärsi niin selvästi, että se ei enään edes yrittänyt\ntyöväestön kanssa siitä keskustelemaankaan, aktiivisen vastustuspuolueen\njohtokunta kuuluu laatineen jonkunlaisen selityksen, että asiaa\nharkittuaan havaitsee puolue, ettei sillä sittenkään ole aseita\nriittävästi ryhtyäkseen sotaan Venäjää vastaan, ja vanhain\nsuomenmielisten puolelta oli itse valtioneuvos Danielson saapunut\nvaroittamaan. Mutta kaikkein muiden puolueiden irtautuminen ei työväkeä\ntaivuttanut. Muut eivät uskaltaneet antautua keskustelemaankaan niin\nvaarallisesta asiasta; ainoastaan hra Danielson, nähdessään että työväki\noli päättänyt tämän askeleen ottaa, oli ryhtynyt asiata käytännöllisesti\nkäsittelemään. Vanhain suomenmielisten puolue seuraavana aamuna\nkirjallisissa julistuksissa esitti keinon aseman selvittämiseksi; mutta\nsillä hetkellä ei muilla julistuksilla ollut mitään merkitystä kuin\nniillä, jotka annettiin lakkohallinnon taikka minun nimessäni.\nMinkäverran se lopulta vaikutti lakkohallinnon päätöksen muuttamiseen,\nen myöskään tiedä. Muistan ainoastaan, että kohta nähdessäni asiain\nkehittyvän sille kannalle, joka olisi yhdenveroinen kapinajulistuksen\nkanssa ja pakottaisi venäläiset käyttämään aseita, katsoin\nvelvollisuudekseni -- en suinkaan töykeästi asettua jyrkkään\nvastarintaan, joka vain olisi rikkonut työväestön rivit, vaan käsitellä\nkysymystä järjestyksenpitoasiana, antamalla sille se muoto, että ainakin\nvarsinainen kapinajulistuksen leima vältettäisiin. Siihen lakkohallinto\nsuostui, ja minä levitytin kaupungille julistuksia, että\nlakkohallituksen vaali alistetaan Hallitsijan vahvistettavaksi.\n\nSe auttoi. Vaali tapahtui ja jo vannottiin, mutta kanuunat olivat vaiti.\n\nJännitysten ohimentyä on jälkeenpäin mukavassa rauhassa helppo pakista,\narvella ja arvostella mitä tahansa. Mutta tokkohan kukaan, joka noina\npäivinä Helsingissä oli mukana ja hiukan jotakin ymmärsi, jäi\nymmärtämättä, että me tuon tuostakin olimme asemassa, jonka kautta\nsuorastaan vaadimme venäläisiä ampumaan, ja että viimeksi mainitsemani\nhetki niistä kaikista oli arveluttavin, vaara niin ilmeinen, että kaikki\nriippui hiuskarvasta.\n\nTyöväki näytti muille kansanluokille, mihinkä se voi mennä, ja menee\nhätätilassa yksin, mutta se näytti samalla myöskin, että se\narveluttavimmassakin asemassa voipi malttaa mielensä, ja ratkaista\nsenkin asian yksin.\n\nSiinä on valtapuolueilla jotakin miettimistä taistelujen väliajoiksi\nsiksi kunnekka ehkä vielä kerran kuljetaan kapinan kuilun reunaa.\n\nMutta aina on ihmisiä, joita täydellisesti riittää rauhoittamaan\npäätelmä: eivät ne siihen mene, eiväthän ne sentään menneet viime\nkerrallakaan. Ja riikinviisaat ratkaisevat, että se tuskin oli niin\ntosissa tarkotettukaan, koska sitä ei tapahtunut. Ehkei vaaraa\nollutkaan. Olenhan jo sanomalehdissä lukenut kertomuksen, että\nhallituksen vaali muutettiin ehdokasvaaliksi muka siitä syystä, että --\nperustuslaillinen puolue oli lakannut kannattamasta työväkeä.\n\nOn sekin historian kirjottamista! Asema oli kuitenkin aivan\npäinvastainen: joka sen päivän psykologiaa ymmärsi, se tiesi että\nsuurimpana kiihottimena tuohon toimeen ryhtymiseen ratkaisevimmassa\nmuodossaan oli juuri se suuttumus, jonka perustuslaillisen puolueen\nmenettely koko viikon kestäessä oli työväestössä synnyttänyt!\n\nVaan minun ei ollut puhuminen siitä. Kaiketihan ylläolevat viittaukset\nriittävästi osottavat sen mitä olen tahtonut kertoa: missä vaarassa\noltiin ja miten siitä päästiin.\n\nItsestään selvää on, että yllämainitun lisäksi asiaan kuului, että\ntoimitin rauhoittavan julistuksen kaupungin venäläiselle yleisölle\nja että säännöllisesti lähetin sotaväen komentajalle ja\nkenraalikuvernöörille raportteja järjestyksen tilasta kaupungissa,\nniinkuin säännöllisissä oloissa. Niinikään kävin personallisestikin niin\nusein kuin tarve vaati kummankin viimeksi mainitun puheilla.\n\n\n\n\nVirkatoimitukseni lakkopäivinä.\n\n\nOlen pitänyt tarpeellisena näin laajasti esittää käsitykseni yleisestä\nasemasta senvuoksi, että tämä käsitykseni on omansa paremmin kuin mikään\nmuu selittämään toimenpiteitäni lakkoviikolla. Sillä tämän kirjotukseni\ntarkotus ei ole ainoastaan kevyt kuvaus vaikutelmistani ja ympärilläni\nsattuneista tapahtumista suurella lakkoviikolla, vaan sen täytyy --\nvalitettavasti kyllä -- olla samalla myös itsepuolustusta niitä raakoja\nsyytöksiä ja kömpelöjä väärinkäsityksiä vastaan, jotka toimiani suuren\nyleisön puolelta ovat kohdanneet.\n\n\n_Tiistaina_.\n\nLakkokomitean kokouksesta saattoi minut työväenyhdistyksen puheenjohtaja\nPerttilä, sitte kun olin asianomaisella valtakirjalla varustettu, kello\n8:n ajoissa illalla poliisilaitoksen keskusasemalle, jossa esitti\nminulle ylioppilas Haapalaisen. Tämä oli hoitanut järjestyksenpitäjän\ntointa kello 6:sta asti, sillä ajatus kansalliskaartin perustamisesta\noli, kuten sittemmin kuulin, jo aikasemmin, herra Luodon alotteesta\npantu toimeen. Minun tullessani herra Haapalainen paraillaan kirjotteli\nväkeä kansalliskaartin riveihin. Minä otin vastaan toimen häneltä.\nHalukkaita oli niin paljon kuin suinkin ehdimme paperille merkitä.\n\nTämä tiistai -- se oli minun \"onnellisin päiväni\" koko tuolla viikon\nkestäneellä virka-ajallani, eli oikeastaan pitäisi kai sanoa onnellisin\n_yöni_, sillä yöllä keskiviikkoa vastaan alkoi virkani.\n\nKohta tulin huomaamaan, että tuo \"kansalliskaartin\" nimi vaikutti\ntenhoavasti Helsingin nuorisoon. Iloisin, reippain, päättävin kasvoin\nalkoi poliisiasemalle, jonne olimme sijoittuneet, saapua sivistynyttä\nyläluokan nuorisoa, josta monet minua suuresti miellyttivät. Hauska oli\nnähdä sitä intoa, sitä alttiutta rohkeimpiinkin tekoihin. Rauhallisimmat\nryhtyivät pyynnöstäni kansliatoimiin, hurjapäät jäivät odottamaan\nmahdollisesti annettavia toimia, joissa saisivat panna tarmokkuuttaan ja\nrohkeuttaan koetukselle. Erittäin voimakkaan ja valtavan vaikutuksen\nteki minuun tuo outo näky: jäseniä melkein kaikista kansankerroksista\nhyöri edessäni iloisessa, toverillisessa yhteistoiminnassa. Minusta\ntuntui kuin todenteolla uusi aika olisi syntymässä, aika ilman\nluokkaerotuksia, niin vilpitön ja sydämmellinen tuntui suhde olevan\nhienojen herrasnuorukaisten ja vakavain, ystävällisten työmiesten\nvälillä. Näytti kuin olisi nuori polvi yhdellä iskulla repinyt vanhan,\nvuosisataisen eromuurin alas ja ojennetuin käsin siirtynyt työväen\npuolelle, joten tämän nuorison ansiota arvostelin silloin hyvin\nsuureksi. Kaikki olivat uhrautuvaisia, rohkeita ja järjestymään\nvalmiita, -- seikka, joka ennen kaikkea antoi hyvän tulevaisuuden\ntakeita. Sanalla sanoen: harvoin olen elämässäni tuntenut niin\nvilpitöntä iloa ja innostusta kuin tuona ensimäisenä virkayönäni.\n\nKaikki oli alussa täydellisessä sekaannuksen tilassa: pikalähettien\nvastaanotto ja lähettäminen, vahtipalveluksen toimittaminen,\npoliisitoimen suorittaminen -- se kaikki oli mitä alkuperäisimmällä\nkannalla; eikä mistään järjestelystä tässä suhteessa voinut olla\nkysymystäkään, sillä juoksevien asiain tulva oli niin suuri, ettei\nvähintäkään aikaa jäänyt muuhun. Mutta jos aikaa olisi ollutkin,\ntuskinpa meistä kukaan olisi siihen edes pystynyt, sillä kukapa meistä\ntunsi edes poliisilaitoksen rakennusta, jossa me levittelimme itseämme\nsen mukaan kuin asiain paljous kasvoi, ja vallotimme huoneen huoneen\nperästä aivankuin uutisasukas, joka anastaa maita kuokkansa alle. Suuri\nvaikeus oli minulla personallisesti siinä, etten ollut eläessäni ennen\nnähnyt niitä henkilöitä, joiden kanssa nyt olin tullut tekemisiin. En\nvoinut siinä kiireessä ja hälinässä edes oppia heidän nimiänsä. Sitä\npaitsi minulla ei ollut mitään pakottavaa valtaa kenenkään ylitse, vaan\nkaikki täytyi tapahtua vapaaehtoisen alistumisen, \"hyväntahtoisuuden\"\navulla. Kansliani jäsenet tulivat ja menivät milloin hyväksi näkivät,\ntyöstä luovuttiin yhtä vapaaehtoisesti kuin oli siihen ryhdyttykin.\n\nNäin ollen päätin minä jo kohta ensi yönä kokonaan luopua kaikista\npoliisilaitoksen järjestely-hankkeista entiseen malliin ja korvata\njärjestetyn passipalveluksen joukkojen paljoudella. Missä ennen oli yksi\nainoa poliisi vahtivuoroa suorittanut, sinne nyt pantiin kymmenen.\n\nTämä ensi yö kului kaikessa rauhassa, ellei ota lukuun niitä monenmoisia\nhuhuja, joita jännittynyt ja kiihottunut mielikuvitus loi ja lakkaamatta\npoliisiasemallemme lennätti. Toiselta puolen en voi kieltää, että\nympärilleni ikäänkuin itsestään muodostunut kaarti osotti tavallaan\njonkinlaista suurtakin rohkeutta, sillä kaiken aikaa uhkasi meitä se\nmahdollisuus, että venäläinen sotaväki olisi ottanut käsistämme\njärjestyksen valvomisen tehtävän, ja tunkenut meidät väkipakolla\nkeskusasemalta, jonka aivan hyvin saattoi ajatella tapahtuvaksi\nkiväärinperien ja miksei pistintenkin avulla.\n\n\n_Keskiviikkona_.\n\nVerrattain rauhallisen yön jälkeen, jonka kuluessa taisimme kerran juoda\nteetäkin, vaikkei tosin nukkumisesta voinutkaan olla kysymystä, alkoi\nvarsinainen kuuma aikamme kohta keskiviikko-aamusta varhain.\nKeskusasemalle alkoi tulvaamalla tulvata väkeä puhelemaan kanssani\nhetken vaatimuksista ja tehtävistä. Useimmilla oli tietysti \"perin\"\ntärkeätä sanottavaa, mutta oli myös paljon niitä, joilla oli\n\"äärettömän\" tärkeätä sydämmellään, ja oli yleensä tuo sana \"tärkeä\"\nmelkein kaikkien meille raportteerattujen tapahtumien välttämätön\natribuutti sinä viikkona. Lukemattomat olivat ne kansalaiset, jotka\ntulivat kertomaan, mitä he olivat kuulleet \"varmalta taholta\", mutta\nvielä useimmat olivat uutisensa saaneet \"ehdottomasti varmalta taholta.\"\nPaljon oli myös niitä, jotka kävivät selittämässä minulle, kuinka\nvaarallista muutamien rakennusten katolle vedettyjen suomalaisten\nlippujen paikalleen jättäminen oikeastaan oli. Monet tulivat suoraan\nkysymään, josko minä ymmärsin situatsionia. Toiset vaativat minua\ntekemään selvää tästä situatsionista, jotta he sitten saattaisivat\npäättää, olinko minä sen oikein käsittänyt. Oli tosin myös niitä, jotka\ntulivat suoraan tiedustamaan situatsionia. \"Antakaa meille avain tähän\nkummalliseen vyyhtiin!\" --\"Tiedättekö ja voitteko antaa meille selvää,\nmikä tämän salaisuuden lunnas-sana on?\" -- \"Sanokaa meille suoraan ja\nrehellisesti koko totuus, niin me voimme rauhottua.\" -- \"Meidän täytyy\nsaada tietää, oletteko te 'situationen vuxen', esittäkää siis\npeittelemättä ajatuksenne, sanokaa suoraan koko totuus, se yksin voi\nrauhottaa ihmisiä tällä hetkellä! _Jos_ te sen tiedätte, niin _sanokaa_,\ntotuus, totuus on ylin kaikesta!\" -- Tämmöisiä ohjeita sateli minulle\nvanhemmilta ja hienommilta herroilta. Minulta vaadittiin muun muassa\ntakeita siihen, että minä voin hillitä näiden työmieslaumojen käytöstä,\nja ettei ole suunniteltu mitään väkivallantekoja, joiden seurauksena\nvoisi olla sekaantuminen venäläiseltä taholta. Vastasin, että kansan\npuolelta ei ollut mitään suunniteltu, mutta valitettavasti eräältä\ntoiselta puolelta. \"Miltä puolelta, ketkä, missä on suunniteltu?\"\ntiuskastiin minulle. -- \"Siitä en voi ruveta tekemään selkoa, en voi\nketään ilmiantaa, mutta olkaa varmat, että jos kaupungissa kaikki pysyy\nhiljaisena ja rauhallisena, niin asiat voivat ajautua myös onnellisille\nperille.\" -- Ei ollut niitäkään aivan vähän, jotka kävivät ainoastaan\nantamassa minulle \"hyviä neuvoja\". Kuten sanottu, olivat \"liput\"\nuseimpien huulilla: \"Herran nimessä, vetäkää alas nuo liput!\" Ja\nomituiselta näytti minusta, että ne, jotka _tänä_ päivänä antoivat\nminulle näitä neuvoja, kuuluivat samaan yhteiskunta-luokkaan kuin ne,\njotka eilen olivat samat liput nostaneet. Vastaukseni oli: \"Minä en\ntällä hetkellä uskalla sitä tehdä, sillä en vielä tunne tarpeeksi\nyleistä mielialaa, mutta tehkää te se, minä olisin todella teille hyvin\nkiitollinen siitä, en ainakaan tule tekemään mitään esteitä.\" Jos olisin\nheidän puolestaan sen tehnyt, niin tuskinpa olisin voinut välttää mitä\nraskauttavimpia syytöksiä saman yleisön puolelta, joka nyt minulta sitä\nvaati; mutta siinä yleisössä ei ollut ainoatakaan sellaista uskalikkoa,\njoka olisi minun luvallani \"isänmaan onnen nimessä\" itse vetänyt liput\nalas, niinkuin oli ne nostanut.\n\nSitte oli vielä semmoisia -- eikä niitäkään suinkaan vähän, -- jotka\nkävivät minua kehottamassa luopumaan tehtävästäni siirtääkseni sen\növersti Gordielle. \"Se olisi minun puolelta muka hienotunteisuuden\nvaatimus, se olisi myös yhteishyvän vaatima palvelus isänmaalle.\"\n\nYht'aikaa kuin varovaisten ja huolestuneiden joukko yhä näytti kasvavan,\nkasvoi toistaiseksi myös yltiöpäiden sekä lukumäärä että rohkeus. Niistä\nehdotuksista, joita päivän kuluessa minulle näiden puolelta tehtiin,\nmainitsen tässä muutamia, joita esitettiin \"erittäin tärkeinä\". Kas\ntässä useimmin toistuvat niistä: 1) ehdotus toimenpiteistä, joiden\navulla \"eräs puolue\" lopullisesti nolattaisiin, 2) ehdotus\neräänlaisten kuvien alasottamisesta, 3) santarmien riisumisesta ja\npoislähettämisestä, 4) sensorien rankaisemisesta ja vangitsemisesta, 5)\nsenaattorien käyttämisestä yleisön nähtävänä häpeä-kulkueessa pitkin\nkatuja, 6) luterilaisen kirkon erottamisesta valtiosta, 7) pappien\npidättämisestä virkatoimituksesta ja estämisestä tulemasta kirkkoon, 8)\nkirkon avaamisesta yleiseksi kokoushuoneeksi, 9) kaikkien yleisten\nrahavarain anastamisesta, 10) senaatin haltuunottamisesta, 11) vankien\nvapauteen päästämisestä, 12) panttitavarain ulosantamisesta pelkkää\nkuittia vastaan, 13) hyyrymaksujen julistamisesta ainaiseksi\nlakkautetuksi. Mutta riittäköön jo tätä luetteloa. Sanon vaan vielä,\nettä aivan samassa tuokiossa kuin puheillani oli ollut joku\n\"valtiovarain anastaja\", saattoi seuraavassa tuokiossa jo esiintyä\ntämmöisen sanan tuoja: \"Olen aivan varmalta taholta kuullut, että on\nolemassa suurenmoinen suunnitelma yleisten rahavarain anastamisesta,\noletteko saaneet siitä vihiä?\" Näihin ilmotuksiin tavallisesti vastasin:\n\"Sula mahdottomuus, herrani, sillä olen ryhtynyt tarpeellisiin\ntoimenpiteisiin, olen erityisesti käskenyt pitää silmällä Suomen pankkia\nja muita rahalaitoksia.\" -- Asialla kävijät tavallisesti vaativat\npuheilleen kahden kesken, mieluummin vielä eri huoneeseen. Muutamat\nvaativat minulta kiven kovaan valtakirjaa, jotta olisivat saaneet muitta\nmutkitta panna mielihalujaan täytäntöön. Vaikka nämä radikaaliset\nehdotukset tunnustaakseni useinkin saattoivat minut levottomaksi ja\nmieltäni pöyristytti kun ajattelin niitä seurauksia, joita moiset teot\nolisivat saattaneet aiheuttaa, onnistuin kuitenkin säilyttämään\ntasapainoa ja purjehdin kaikkien karien ohitse niihin törmäämättä.\nAntamatta kieltävää tai myöntävää vastausta minä tavallisesti vaan\nselitin, että muka olin itse jo suunnitellut näitä samoja seikkoja ja\nettä odotan vaan soveliasta hetkeä pannakseni aikeeni toteen kaikki\nyhdellä kertaa, mutta että se hetki ei vielä ollut käsillä, pakottavien\nasianhaarain vuoksi se oli muka lykättävä tuonnemmaksi, ja otin näiden\nlupaukset, ettei mihinkään valmistumattomaan tekoon ilman minua\nryhdyttäisi. Tämmöisillä hätävalheilla sain hetki hetkeltä lykätyksi\nskandaalit tuonnemmaksi.\n\nMutta mainitsematta olen vielä jättänyt kokonaisen lahkon kävijöitä: ne\nolivat niitä, jotka aivan yksinkertaisesti tulivat -- omissa asioissaan!\n-- Niinpä eräs aviomies sanoi hänkin \"tulleensa erittäin tärkeissä\nasioissa\". Minä vein siis hänet eri huoneeseen, istuin häntä vastapäätä,\nja nyt hän alkoi kertoa minulle onnettomasta avioelämästään -- (istu ja\npala!) -- vaimonsa pahuudesta, heidän vuosikausia kestäneestä\neripuraisuudestaan. Hänet sain kuitenkin suostutetuksi siihen, että hän\ntulee viikon perästä uudelleen puheilleni, silloin minä ratkaisen hänen\navioero-asiansa, mutta että nyt estävät kiireellisemmät seikat siihen\ntarpeeksi syventymästä. Samassa meitä jo keskeytetään: \"Herra kapteeni,\ntäällä on eräs kansalainen äärettömän tärkeissä asioissa!\" Pyrkipä\nkerran huoneeseen ja myös pääsi eräs tuttava, jota en ollut kymmeneen\nvuoteen tavannut. Hän tulee loistavin kasvoin, ojennetuin käsin: \"Terve!\nTäälläkö sinä nyt istut! Kuka olisi luullut, että sinä kerran maailmassa\nistut täällä Carlstedtin ja Enehjelmin valtaistuimella! Kylläpä ovat\nsuuria vastakohtia nuo kuvat tuossa seinällä ja sinun läsnäolosi täällä!\nNo paneppa tupakaksi!\" -- Hän vetää esiin paperossikotelonsa, tarjoo,\ntaputtaa minua olkapäälle, nauraa, sytyttää tupakkansa, ja on valmis\nistumaan uudelleen --turisemaan. Tarvinneeko sanoa, miltä tämmöinen\nminusta tuntui? Tuskin olisi merihädässä oleva voinut panna enemmän\nhuomiota rantaan saapuneelle tutulle, joka olisi hänelle ojentanut\npaperossikoteloa ja sanonut: \"pannaanko tupakaksi!\" Lyhyeen\nkysymykseeni: \"onko mitään muuta asiaa?\" pompahti tuttavani tietysti\npystyyn ja rupesi sanomaan: \"No, no, ei minulla mitään sen kummempaa\nmuuta kuin tahdoin vaan toivottaa sinulle onnea, taitaa sinulla olla\nvähän kiire? No voi hyvin, voi hyvin sitte!\"\n\nUseat avustajistani neuvoivat minulle, etten lainkaan ottaisi tämmöisiä\nkävijöitä vastaan, vaan antaisin sen tehtävän muille, jotta itse voisin\nsitä paremmin pitää pääasioita silmällä. Mutta sitä neuvoa en liioin\nvoinut seurata, sillä ensiksikin kävijät itse eivät olisi tyytyneet\npuhumaan kenenkään muun kanssa kuin juuri minun, sillä minä olin nyt\nkerran tullut heidän näkökulmaksensa. Minä olisin heitä pahasti\nloukannut kieltämällä keskustelua, ja niinä hetkinä ei ollut varaa\nketään loukata. Käytökseni olisi helposti antanut aihetta käsitykseen,\nettä on olemassa terroristinen hallitus, joka ei ota mitään lukua\nyleisön mielipiteistä. Toiseksi oli perin tärkeätä minulle itselleni,\nettä olin tilaisuudessa omin silmin näkemään ihmisten vaikuttimia,\nmielihaluja ja puuhia niinä hetkinä, että olin toisin sanoen ikäänkuin\ntilaisuudessa koko ajan pitämään kädessäni eri virtausten ja vaistojen\nvaltimoa, jota paitsi minun toimeni olisi saattanut muuttua hyvinkin\numpimähkäiseksi. En voi kyllin usein kertoa, että toimessani oli\nkaikkein tärkeintä osata johtaa yht'aikaa sekä yltiöpäisyyttä että\npelkuruutta, sekä rajua toimintahalua että hätääntyvää saamattomuutta\nkultaiselle ja rauhalliselle keskitielle.\n\nTämän sanomattoman hälinän ja hyörinän suuruutta kuvaa myös se tosiasia,\nettä aamusta alkaen noin viiteen asti iltapäivällä en löytänyt\nhetkeäkään aikaa, jolloin olisin ehtinyt pistää ruokapalaa suuhuni tai\nedes juoda lasillisen vettä. Huuleni olivat niin kuivat, että minun oli\nlopulta melkein mahdoton mitään puhua. Tunsin jo muutenkin olevani niin\nväsyksissä äärimmäisestä ajatusten ja hermojen jännityksestä, etten\npystynyt ottamaan selvää tavallisesta kirjotuksesta, en jaksanut\nymmärtää ajatusta, vaan oli minun pyytäminen, että joku läsnäolijoista\ntekisi minulle selkoa kirjotuksen sisällyksestä. Vaikken ollut\ntilaisuudessa katsahtamaan peiliin, saatoin hyvin arvata, että olin\nulkomuodoltanikin aivan sairaan näköinen. Sen voin sitäkin paremmin\nkäsittää ympärilläni olijoista, jotka olivat yhtä paljon puuhanneet ja\nvalvoneet kuin minäkin, useat horjuivat aivankuin juopuneet, silmät\ntörröttivät kuin mielettöminä päässä ja kieli sammalteli sekavia,\nkatkonaisia sanoja.\n\nMinun ollessani jotenkin tämmöisessä tilassa saapui keskusasemalle herra\nKurikka, puoluehallinnon kehotuksesta käskemään minua hänen ja herra\nHellstenin seurassa kenraalikuvernöörin puheille, tämän asunnolle.\nSiellä en jaksanut puhua melkein mitään. Olletikin oli minun mahdoton\nsuostua puhumaan venättä, sillä minun oli sangen vaikea puhua suomeakin.\nMuistan erittäin selvästi, että esimerkiksi sellaisen venäläisen sanan\nlausuminen kuin \"konstitutsija\" oli minulle sillä kertaa täydellinen\nmahdottomuus. Kurikka sitävastoin esitti kenraalikuvernöörille työväen\nvaatimuksia kaikessa laajuudessaan. Sitä esittämistä kesti toista\ntuntia. Kenraalikuvernööri kuunteli hyvin tarkkaavasti ja suopeasti\nlähetystöämme. Sittemmin siirtyi puhe myöskin siihen mitä oli tapahtunut\nedellisenä iltana, ja mainitsi hän erityisesti kuinka vähän oli\ntarvittu, että oli syntynyt mitä hirvein sekasorto, eipä ollut tarvittu\nmuuta kuin, että joku pahansuopa tai pahoin pelästynyt ihminen oli\nnostanut huudon: \"kasakat tulevat!\" silloin oli kaikki ollut valmista.\nJa hän lisäsi vielä painavasti: \"Jumala varjelkoon, ettei tippaakaan\nihmisverta tulisi vuotamaan, saati sitä, mikä sen ylitse on\nmahdollista!\" Tämän käynnin jälkeen olivat voimani niin lopussa, että\nilmotin keskusasemalle lähteväni kotiin lepäämään. Kello saattoi silloin\nolla noin 1/2 5:n paikoilla, kuten jälestäpäin saatan arvella, sillä\nkellon lyönneistä, ajan kulusta, vuorokauden ajoista, viikon päivistä\nemme muuten keskusasemalla mitään tienneet. Kaikki aika oli sulanut\nyhdeksi suureksi ajan hyökyaalloksi. Toisinaan muutamat hetket tuntuivat\nikuisuudelta, toisinaan lensivät tunnit tuokioina, ja me useinkaan emme\nolisi voineet miettimättä ratkaista, oliko käsillä yö vai päivä.\n\nOleskelin kotonani muistaakseni kaikkiaan noin pari tuntia. Nukkumisesta\nei voinut tulla puhettakaan, ruumiissa kävi hermostuneet hytkäykset, ja\najatukset liikkuivat niinkuin kuumeessa. Ainoa lepo oli istua paikallaan\nja tahdon voimalla pakottaa ajatuksia pois vuorokauden tapahtumista.\n\nNoin 7:n ajoissa, ikäänkuin jonkun merkillisen vaiston ajamana, minä\nkavahdin pystyyn ja läksin kotoani jälleen keskusasemalle. Kuitenkin\npäätin sitä ennen poiketa lakkokomitean puheille Yrjönkadulle N:o 31.\nTalon portilla minut pysäytti kaksi henkilöä hyvin hätääntyneinä:\n\"Oletteko kuullut, että tänä yönä alkaa Helsingin kaupungin pommitus!?\"\nTähän vastasin: \"Hyvä on, kiitän tiedonannostanne.\" Ja kun tahdoin\ntunkeutua portista sisälle, niin huudettiin minulle edelleen: \"Te\ntiedätte siis, te siis ymmärrätte, mitä on tehtävä?!\" -- \"Ymmärrän,\nymmärrän\", minä vastasin. Oltuani hetken työväen talolla läksin edelleen\nkeskusasemalle. Matkalla sinne pysäytettiin minua vielä\nAleksanterinkadulla pari kertaa: \"Oletteko te herra Kock?\" -- \"Olen.\" --\n\"Oletteko kuullut, että pommitus alkaa tänä yönä?\"\n\nMinä kun sitte tulin keskusasemalle, niin siellä se vasta hirveä\nsekasorto vallitsi --sekasorto ja äärimmäinen hätääntyminen. Ensi\nhetkenä minun oli mahdoton käsittää mitä ihmiset puhuivat, kaikki tuli\nniin yhdestä suusta, niin yht'aikaa, niin välittömänä purkauksena\nsisällisestä levottomuudesta. Tuntui kuin olisi yleinen mielenhäiriö\nsaanut vallan ihmisten yli. Jo ovesta sisään tultuani kuulin kuitenkin\nhuudon: \"Missä on kapteeni Kock?\" Ja kuulin myös vastauksen siihen: \"Hän\non karannut kaupungista, ei maksa vaivaa häntä hakea!\" Nyt avasin\nminäkin suuni: \"Mitä Herran nimessä nyt on oikeastaan tapahtunut?\" --\n\"Kaikki on hukassa!\" minulle vastattiin. Ja nyt sain kuulla kertomuksen\ntapahtumista minun poissa-ollessani, lopulta sain selville melkein\nvälittömästi, että pommitusjuttu oli syntynyt väärästä tiedosta, että\nmuka sähkölennätinlaitoksen koneet olisi väkivaltaisesti siirretyt\npaikoiltaan, kannetut rakennuksen vinnille ja siten saadut\ntoimettomuuteen. Minä annan tässä \"Työmiehen\" kertojan puhua.\n\"Työmiehessä\" 8 p:ltä marraskuuta lausutaan tästä tapahtumasta\npuhuttaessa:\n\n\"Haapalaisen ollessa näissä puuhissa klo 6 illalla oli epäjärjestys\nhänen saapuessaan keskusasemalle täällä sangen suuri. Oli kysymys\nvenäläisen telegrafilaitoksen kohtalosta. Tämä kysymys kuitenkin\nratkaistiin siten, että tuohon laitokseen ei saa koskea, sillä se samoin\nkuin muutkin venäläiset laitokset ovat jätettävät koskematta, jotta\nvältettäisiin sotaväen kanssa yhteentörmäystä. Mutta tuskin oli tämä\npäätös tehty kun lähetti tulee ja ilmoittaa, että venäläisen\nsähkösanomalaitoksen kaapeli on katkaistu ja koneet rikottu. Hetken\nkuluttua tulee kapellimestari Apostol hengästyneenä erään toisen\nherrasmiehen kanssa ja ilmoittaa Haapalaiselle olleensa venäläisten\ntykistöupseerien luona. Samalla hän kertoi, että koska nyt on\nsähkölennätinlaitos rikottu ja tehty yhteys Helsingin ja Pietarin sekä\nRäävelin kanssa mahdottomaksi, tulee heti tykistö kaduilla puhdistamaan\nsen kansasta ja ottamaan sähkölennätinlaitoksen haltuunsa.\nSotaneuvottelua pidetään kenraalikuvernöörin luona. Haapalainen komensi\nheti ne kaartin joukot, jotka olivat lähetetyt vahtiin venäläisen\nsähkölennätinlaitoksen luo, tulemaan takasin keskusasemalle. Vasta\ntoistamiseen käskemällä saatiin nuo joukot lähtemään vahtipaikastaan.\nMutta tuskin he olivat saapuneet keskusasemalle kun jo saapui sanoma,\nettä toiset kaartin osastot ovat marssineet heidän sijaansa. Kuka tuon\nteki, kuka lähetti nuo uudet joukot sähkölennätinlaitokselle, on\ntuntematonta.\n\n\"Mutta sillä välin oli toinen apulainen Mannerstam lähettänyt\nautomobililla lähetin hakemaan ylipäällikkö Kockia kotoaan, kun\nepäjärjestys keskusasemalla yltyi ja tuo puhe tykistön tulosta\niltapimeässä pääsi yhä valtavammaksi saattaen levottomaksi mielet. Mutta\ntyhjin toimin palasi tuo lähetti. Kertoi olleensa Kockin kotona, mutta\ntäällä oli ilmoitettu että Kock perheineen on lähtenyt asunnostaan. Heti\nselitettiin yhteen ääneen että Kock on livistänyt pakoon ja jättänyt\nkoko Kansalliskaartin oman onnensa nojaan ja mitä tukalimpaan pulaan\nvenäläisen tykistön ruuaksi. Samalla äärettömästä sekamelskasta vaativat\nherrat keskusasemalla että översti Gordie on kutsuttava heti sinne ja\nhänelle on annettava puolustuksen ylijohto. Heti saapuikin Gordie\nkaupungin valtuuston edustajain kanssa paikalle. Haapalainen selitti\nhänelle aseman saamainsa tietojen perustalla. Gordie oli taipuvainen\nottamaan ylijohdon käsiinsä, jos koko kaarti asettuisi häntä\nehdottomasti tottelemaan. Kockin apulainen Haapalainen selitti, että jos\nGordie lupaa ajaa työväen vaatimuksia ja kaikelle kansalle antaa tästä\ntiedon, niin kyllä häntä tullaan seuraamaan. Tätä hän ei ollut\nkuitenkaan valmis antamaan. Samalla aukeni Haapalaisenkin silmät\nhuomaamaan, että meillä Helsingissä ei ollakaan yksimielisiä, vaan että\nkoko tuo ääretön sekamelska oli vartavasten pantu toimeen, jotta sen\navulla Gordie joukkoineen saisi käsiinsä koko liikkeen johdon mielensä\nmukaan. Tämän tajuttuaan Haapalainen heti lähetti kutsumaan\nKansallislakon keskuskomitean, joka saisi päättää asiasta. Tämä\nsaapuikin tuossa tuokiossa ja samalla tuli paikalle ylipäällikkö, herra\nKockikin. Kysyttäessä häneltä, onko hänen luonaan käynyt lähettejä,\nsaatiin tietää, ettei lähettiläät hänen kotonaan olleet käyneetkään. He\nolivat siis suoraan valhetelleet. Nyt ei ollut enää epäilystä.\nKeskuskomitea piti Valtuusmiesten kanssa kokouksen, jossa päätettiin,\nettä työväki luottaa ylipäällikköönsä, eikä Gordiella ole mitään\ntekemistä liikkeen johdossa. Näin oli tämä herrain suunnittelema\nvaltiokaappaus torjuttu.\"\n\nTähän kertomukseen on minun ainoastaan lisääminen, etten minä puolestani\nusko, että mitään \"vallankaappausta\" olisi herrain puolelta tällä\npetollisella tavalla suunniteltu. On kyllä mahdollista, että jollakin\ntaholla olisi innolla vastaanotettu huhua minun paostani, jolloin\nGordien astuminen sijalleni olisi ollut itsestään selvä. Mutta että nämä\ntämmöiset huhut olisivat herrain puolelta mietityn suunnitelman aikeissa\npantu vireille, sitä on minun vaikea ajatella. Moiset huhut ovat\npikemminkin selitettävissä ainoastaan sen suuren hätääntymisen ja\nmielikuvituksen tavattoman herkistymisen tuotteeksi, jotka niinä hetkinä\nolivat valloilla.\n\nKuinka lieneekään, saapuivat keskusasemalle nyt herrat Norrmén, Gordie\nja ehkäpä vielä joku kolmaskin, kutsuttuina sinne arvattavasti jonkun\nerehdyksen kautta, vastaanottamaan tointani. Samassa saapui myös herra\nKurikka paikalle lausuen suuren kummastuksensa sen huhun johdosta, jonka\noli minusta kuullut, eli että minä olisin luopunut toimestani. Ilmotin\nnyt jääväni paikoilleni siksi kunnes lakkokomitea, joka on minut\ntoimeeni asettanut, toisin päättää. Silloin Kurikka kääntyi tulokkaiden\npuoleen selittäen, että koska tällä hetkellä ei kukaan muu nauti työväen\nluottamusta kuin kapteeni Kock, niin saa hän ilmottaa, ettei voi tulla\nkysymykseen mitään personamuutosta siinä asiassa. Muuten on minun vielä\nlisääminen, että herrain Kurikan ja Valppaan läsnäolo ja heidän\nmaltillinen ja arvokas esiintymisensä mitä suurimmassa määrin helpotti\nminulle järjestyksen palauttamisen ja mielten rauhottamisen\nkeskusasemalla.\n\nKun siis tästä onnettomasta sähköjutusta oli näin päästy selville, jäi\nyleisöön sittekin se luulo, että Helsingin pommitus oli yöllä alkava.\nNähtävästi sitä luuloa piti vireillä osaltaan sekin seikka, että\nTuusulassa majaileva tykkiväki sai vapaasti kulkea Helsinkiin ja kaikki\npuolustustoimet, yksin \"sillan räjähdystäkin\", meidän puolelta\ntarmokkaasti estettiin. Aseman ollessa jo kauan sitte selvänä kävi minun\npuheillani vielä monta henkilöä kehottamassa ryhtymään tarpeellisiin\ntoimenpiteisiin pommituksen ehkäisemiseksi. Eräskin sanoi minulle\nseuraavat kovat sanat: \"Kuinka teillä on otsaa istua levollisena täällä,\nkun sellainen vaara uhkaa kaupunkiamme!\"\n\nVaikken mitenkään voinut uskoa pommituksen mahdollisuuteen, päätin\nkuitenkin siltä varalta että joku asianhaara olisi todella jotenkin\njäänyt tietooni tulematta, lähteä kenraalikuvernöörin palatsiin. Otin\nylioppilas Toikan kumppanikseni. Tässä sivumennen huomautettakoon, etten\nkertaakaan käynyt venäläisten viranomaisten luona ilman venäjän kielen\ntaitavaa seuraajaa, joten kaikki puheeni ja toimenpiteeni näiden luona\novat päivän valossa ja todistettavissa. Kenraalikuvernöörin asunnolla\nmeitä otti vastaan översti Lvovskij, joka kohta kysyi tahdommeko\nkeskustella kenraalikuvernöörin itsensä kanssa. Tähän vastasin, etten\nmitenkään tahtonut vaivata ruhtinasta, jos översti luulee voivansa\nsaattaa perille keskustelumme sisällyksen. Minulle oli tämmöinen\nkeskustelutapa mukavampikin, koskapa arvelin mahdolliseksi, että minun,\ntämmöisen \"laittomasti asetetun\" järjestyksen valvojan ilmestyminen\nkorkeimman-vallan edustajan puheille olisi saattanut suuressa määrin\nvaikeuttaa suorapuheista keskustelua hänen itsensä kanssa. Nyt aloin\nminä kautta rantain selitellä överstille aseman vaaran-alaisuutta, kun\noli liikkeellä kaikenmoisia kiihottavia huhuja muka Venäjän uhkaavista\nhankkeista kaupungin asujamistoa vastaan. Pidin samalla tarpeellisena\nhuomauttaa itse puolestani varmasti uskovani siihen, ettei venäläisten\nasema nykyhetkellä mitenkään ollut sellainen, että se olisi antanut\naihetta pommituksen pelkoon, vaan että nuo huhut olivat ehkä saaneet\nalkunsa pahansuopain ihmisten suusta, jotka mahdollisesti tulisivat\nkalastamaan sameassa vedessä. Vielä mainitsin että jos venäläisen\nsotaväen puolelta ilman syytä ryhdyttäisiin tarpeettomiin ja julmiin\ntoimenpiteisiin niin tuo sytyttäisi sellaisen liekin, ympäri koko\nSuomea, joka ei enää olisi mitenkään sammutettavissa. Esitykseeni\növersti heti vastasi voivansa antaa kunniasanansa pantiksi siitä, ettei\nruhtinaalla, Suomen korkeimmalla sotilasvallan edustajalla, ollut\nvähintäkään aihetta agressiivisiin toimenpiteisiin muussa kuin siinä\ntapauksessa, _että suomalaiset itse hyökkäisivät sotaväen kimppuun_.\nTämän ilmotuksen saatuani tein vielä muutamia kysymyksiä sen johdosta,\nettä mahdollisesti saattaisi syntyä selkkauksia yksityisten\nsotilaspatrullien ja kaupungin väestön kesken, johon översti vastasi!\n\"Olkaa aivan huoleti, ruhtinas käsittää mainiosti mikä kahakka on\nyksityistä laatua ja millä voidaan katsoa olevan suurempaa kantavuutta,\njälkimäisellä ymmärretään ainoastaan sitä tapausta että venäläisen\nsotaväen kimppuun hyökätään _järjestelmällisesti_.\" \"Herra översti siis\",\njatkoin minä, \"vakuuttaa, ettei tulla panemaan mitään merkitystä,\nvaikkakin sellainen valitettava tapaus sattuisi, että esimerkiksi joku\nyksityinen sotamies tai joku siviili henkilö väkivaltaisella tavalla\ntulisi jossain kahakassa menettämään henkensä, seikka, joka tämmöisenä\naikana, kun ihmiset sekä epäilevät että pelkäävät toisiansa, voi olettaa\nmahdolliseksi, koskapa yksityisiä murhia 'laillisinakin aikoina' -- kuten\nherra överstille on tunnettu -- saattaa tapahtua.\" Tietysti, tietysti,\nvakuutti översti Lvovskij ja lisäsi vieläkin, että hallituksen taholta\nei tarvitse mitään pahaa odottaa. Sen jälkeen minä vielä pyysin, että\njos mahdollista niin koetettaisiin välttää sotilasvahtien liikkumista\nkaupungilla, mikä mahdollisesti saattaisi aiheuttaa ikävyyksiä. Tähän\npyyntöön suostuttiin asianomaisella taholla _ilman mitään ehtoja_, ja\nmainitsen minä tästä asiasta kumotakseni sen kaupungissa liikkuneen\nhuhun että kenraalikuvernööri olisi muka tuon lupauksen antanut ehdolla\nettä kansalliskaarti olisi itse astunut hänen henkivartijoikseen. Että\ntodella kenraalikuvernöörin asunnon seutua eristimme, emmekä sen\nympärillä oleville kaduille yleisöä päästäneet, niin se tapahtui\nkokonaan omasta alotteestamme ja yksinomaisessa tarkotuksessa estää\nedellisen illan tapahtumia uudistumasta, joissa noin 40 henkilöä\nruhjoutui ja vikaantui. Myös oli tarkotuksemme estää yltiöpäiden\njatkuvia yrityksiä vetää kenraalikuvernöörinkin asunnon katolta\nvenäläinen lippu alas ja pystyttää sijalle suomalainen. Viimeiset sanani\növersti Lvovskille olivat: Jos niin on kuin herra översti sanoo -- eikä\nminulla ole vähintäkään syytä sitä epäillä -- niin voin minä puolestani\ntällä hetkellä vakuuttaa teille, ettei suomalaisten puolelta tule\ntapahtumaan mitään ankarampaa häiriötä. Tähän översti Lvovski sanoi\nliikutettuna: Te siis luulette todella voivanne sitä vakuuttaa?\nMinä vastasin: Olen asiasta varma, ellei vaan minun toimintaani\ntulla häiritsemään. Översti läksi nyt yläkertaan tekemään\nkenraalikuvernöörille selkoa keskustelustamme. Jonkun ajan kuluttua hän\npalasi kysymään oliko minulla mahdollisesti vielä jotain lisättävää,\njohon minä vastasin että olin sanottavani sanonut. Överstin koko\nolemuksesta näin, että se minkä hän oli luvannut oli todenteolla\ntarkotettu. Ja me läksimme tyytyväisinä pois.\n\nKeskusasemalle ilmotin kohta muutamille läheisilleni keskustelun\ntuloksen ja sanoin että nyt olin saanut varmuutta siihen mitä oikeastaan\nkaiken aikaa olin varmaksi otaksunut. Kuinka todella olisin saattanut\nistua rauhallisena keskusasemalla odottamassa synnyinkaupunkini\npommitusta; johon pelkkä ajatus siitä kauhun tuskasta, mikä sellaisissa\ntilaisuuksissa esimerkiksi synnytyskipuja kärsivät vaimot tai kuoleman\nkanssa kamppailevat ja yleensä tautivuoteella olevat ihmiset saavat\nkokea, ajatus siitä, miten hädissään katuja pitkin juoksevat äidit\nhakevat lapsiaan, miten palavien rakennusten yläkerroksista ihmiset\nheittäytyvät alas räjähtävien pommien keskelle; ja pelkkä ajatuskin\nolisi pitänyt minua pöyristyttää ja herättää minussa levottomuutta. Jos\nolisin tämmöisiä hirmuja edes vähimmässä määrässä pitänyt mahdollisena,\nsaattaako kukaan uskoa, että olisin voinut jäädä paikoilleni istumaan,\nedes lakko-komiteallekaan pelkoani ilmaisematta ja varottamatta?! Ei,\nvaan olisin minä kaiketi vaikka rukoilemalla rukoillut kaikkia niitä\nihmisiä, joista onnettomuuden ehkäiseminen olisi riippunut, ryhtymään\nkaikkiin heille mahdollisiin toimiin. Kun en minä mitään tällaista\ntehnyt, vaan todella istuin rauhallisena paikallani, täytyi minulla\ntietysti olla hyvin varma vakuutus pommitus-huhujen perättömyydestä. Ja\nrauhallisuuteni ainoa tarkotus oli vaikuttaa rauhottavasti myös\nympäristööni.\n\nNämät tärkeät rauhottamisen tehtävät minun kuitenkin oli jättäminen\nmuille ja käyttäminen tätä turvan tunnetta vihdoin voidakseni vastaisten\nmahdollisten ponnistusten varalle koota uusia ruumiillisia voimia.\nLäksin kotiin levähtääkseni jonkun tunnin kuluessa. Mutta tuskin olin\npäässyt kotiin ja heittäytynyt pitkäkseni kun oveni taakse ilmestyi\nherra, joka soitti kelloa ja ilmotti minua vaadittavan viipymättä\n\"erittäin tärkeissä asioissa\" saapumaan pankkitirehtööri Norrménin\nasuntoon. Minä koetin tiedustella mikä se erittäin tärkeä asia oli,\nmutta lähetti ei sanonut siitä tietävänsä muuta kuin että asia oli\n\"erittäin tärkeä\".\n\nKoska minun oli mahdoton tietää mitä odottamatonta oli saattanut\ntapahtua, lähdin vaikkakin puolikuolleena lähetin seurassa liikkeelle.\nOlen minä ollut vaikeissa manöövereissä, olen öitä valvonut sateessa ja\nkuurassa ja viikkokausia kenttäpalvelusta suorittanut ja voinpa ilman\nylpeyttä sanoa, etten ole ollut kaikkien huonompia kestämään vaivoja ja\nväsymyksiä, mutta näin läpiväsynyt, sairaaksi asti nääntynyt en ole\nvielä koskaan ollut. Äidit, jotka valvovat kuolevien lastensa vuoteen\nääressä voivat jotenkin samaa tuntea.\n\nNo niin. Ajoimme siis kiesirattailla Katajanokalle. Kauppatoria myöten\najaessamme venäläisten sotalaivain heijastimet voimakkaasti valaisivat\nkaupunkia, jolloin huomautin vieruskumppanilleni, että tuo oli\nmahtavanlainen ilotulitus. Hän vastasi: Saammepa nähdä millä se päättyy.\nSilloin jo ymmärsin että retkemme oli yhteydessä tuon saman painajaisen\nkanssa, josta olen edellisessä pitkältä puhunut. Päästyämme perille emme\nkuitenkaan tavanneetkaan pankkitirehtööriä hänen asunnossaan, vaan\nneuvottiin meitä lähtemään parooni Salzan luo, joka asui Uudenmaan\nkasarmissa. Täällä minut saatettiin etehisten ja käytävien läpi erääseen\nvastaanottohuoneeseen, jonne mentäessä muuan kapteeni, jolla näkyi\nolevan harmaita täpliä päässä sanoi: \"Tekisi mieleni antaa vasten\nnaamaa!\" En tiedä ketä hän tällä tarkotti, itseäänkö vai ketä muuta.\nVastaanottohuoneessa näin kenraalimajori Preshentzovin, rouva\nGrotenfeltin, översti G. Gadolinin, erään kaartin luutnantin, jota\nsanottiin Spåreksi sekä muistaakseni samaisen kapteenin, joka oli\nitsekseen puhunut naamaan lyömisestä. Myös muistelen huoneessa olleen\nerään kasakka-överstin, mutta sitä en voi varmuudella sanoa. Salzaa\nitseänsä en ollenkaan nähnyt. Päähenkilöinä keskusteluissa esiintyivät\nyllä mainitut Preshentzov, översti Gadolin sekä rouva Grotenfelt. Tästä\nkeskustelusta en kuitenkaan tahdo kertoa muuta kuin että kysymys oli kun\nolikin yksinomaan tuosta pelätystä yhteentörmäyksestä, jonka vuoksi minä\nen muistaakseni lausunut täällä halkaistua sanaakaan, minulla kun oli,\nkuten edellisestä näkyy oma tietoni ja oma vakaumukseni asiasta.\n\n\n_Torstaina_.\n\nEipä keskusasema torstainakaan jäänyt yleisön puolelta unohdukseen,\njoskaan väkeä ei käynyt juuri yhtä paljon kuin edellisinä päivinä.\nItsestään selvää on myös, että eilisen pommituskauhun jälkeen kaikki\nyltiöpäiset ehdotukset olivat peräti vaijenneet. Nytpä siis arvelinkin\nsopivan hetken tulleen jolloin saattoi vaaratta vedättää alas kaikki nuo\npommituskauhua herättäneet liput. Nyt en tarvinnut myös pelätä, että\nkukaan olisi selittänyt tekoni epäisänmaalliseksi. Pyysin siis\nylioppilas Haapalaisen viipymättä ryhtymään tähän toimenpiteeseen.\nEpäilemätöntä on, että venäläinen yleisö ja etenkin sotaväki suuressa\nmäärin rauhottui tämän toimenpiteen johdosta. Muutamat kaunosielut\nlienevät pitäneet toimenpidettä todella epäisänmaallisena ja siitä\npahastuneet, mutta tuleehan muistaa, ettei lippua ole koskaan tapana\nnostaa ennen kuin kaupunki on varmasti ja lopullisesti vallotettu.\nLohduttakoon siis heitä tässä se tieto, että he puolestaan olivat\nmenetelleet urhoollisemmin kuin itse kenraali Nogi, joka vasta useampia\npäiviä Port Arturin vallotuksen jälkeen nosti valtakuntansa lipun sen\nmuureille. --Tänä päivänä rupesivat muuten myös ensimäiset\nylioppilas-avustajani jättämään minut. Lähetystö saapui ilmottamaan,\nettä nämä ylioppilaat eivät voi enää jatkaa yhteistoimintaa minun\npäällikkyyteni alaisena. Lähetystölle lausuin syvän valitukseni sen\njohdosta, että olin apuvoimani menettänyt, ja pyysin heitä ainoastaan\nsaattamaan perille tervehdykseni ja kiitokseni heidän avustuksestaan.\nMitään varsinaista syytä luopumiseensa he eivät tuonneet esille, en minä\nmyöskään itse tiennyt millään lailla pahottaneeni heidän mieltään.\nKaikissa tapauksissa heidän lähdettyä alkoivat kansliatoimet tuntuvalla\ntavalla ontua, jonka vuoksi pyysin apulaisiani ylioppilas Haapalaista,\nMannerstamia y.m. kaikin mokomin toimimaan siihen suuntaan, että mitä\npikemmin saisi harvenneet rivimme jälleen täytetyiksi. Kaikeksi\nonneksi rupesikin torstai-illalla entisten lisäksi saapumaan\nsosiaalidemokraatisia aineksia ylioppilaspiireistä, jopa oppineita\nyliopiston miehiäkin, ja nyt alkoi tuo melkein jo pysähtynyt\nkansliakoneisto entistä vielä virkeämmin toimia. Kansliatointen\njärjestäminen tuli hiukan kehittyneemmälle kannalle, ja jäi erittäinkin\nherrain insinööri Severi Alanteen, maisteri Ailion, herrain Pertti\nHämäläisen, Väinö Hakkilan ynnä joidenkuiden muiden huoleksi. Insinööri\nAlanne sai sitä paitsi tehtäväkseen panna kuntoon keskusasemalla\nlöytyvän kirjapainon ja toimittaa sen käyttämiseen tarvittavat\nammattimiehet.\n\nMuuten kului torstaipäivä edelliseen päivään verraten jotenkin\nlevollisesti.\n\nNiinkuin jokaisella päivällä oli oma tunnussanansa kaartin keskuudessa,\nniin myös jokaisen päivän huhujen ja ryövärijuttujen seassa oli aina\njoku päähuhu, joka sille päivälle antoi leimansa ja värinsä. Tämmöinen\nmahtihuhu syntyi aina pimeän laskeuduttua kaupungin yli, eli siis\naikana, jolloin mieli herkistyy ja rupeaa helposti näkemään kummituksia.\nLuonnollinen yön pimeys loihti epätietoisuuden ja salaperäisyyden\npimeästä, joka mielissä vallitsi, ihmeellisiä tapausten aaveita, jotka\nse varusti sadun siivillä. Tuossa yhdeksän ja kymmenen välillä alkoi\ntoinen kulkuvahti toisensa perästä saapua ilmottamaan: \"Herra kapteeni,\nkerrotaan että tänä yönä tulee kaksi taloa räjäytettäviksi!\" -- Mikä\ntoinen näistä taloista oli sitä ei tiedetty, mutta toinen oli tietysti\nkeskusaseman rakennus. Jo tulee uusi kulkuvahti uudella ilmotuksella,\njoka kuulostaa jo aivan varmalta: on päästy perille siitä että\n\"santarmit tulevat räjäyttämään keskusaseman ilmaan!\" Myöhempään yöllä\nlennätetään meille huhu, että aamuyöstä on aikomus sytyttää kaupunki\nuseista kohdista yht'aikaa palamaan. Minä tavallisesti käskin ryhtyä\nmitä tarkimpaan järjestyksen silmälläpitoon, vaikken omasta puolestani\npannutkaan juuri mitään uskoa huhuihin. Muuten oli huhuilla kyllä\nhyvätkin puolensa, sillä niiden avulla saatoin erinomaisella tavalla\nkiihottaa vapaaehtoista kaartia yhä kasvaviin voimainponnistuksiin\njärjestyksen ylläpitämiseen, joka muuten olisi tehoisan toiminnan\npuutteessa saattanut tositarpeen tullessa osottautua laimenneeksi.\nTämmöisiä tositarpeita järjestyksen valvomiseen antautuneiden voimien\nkäyttämiseen olisi kylläkin saattanut minä hetkenä hyvänsä ilmaantua.\nAjatelkaamme esimerkiksi, että olisi todella puhjennut joku suurempi\ntulipalo. Se olisi niinä aikoina mitä hirvittävimmässä määrin voinut\npelästyttää kaupungin asukkaita, koska sille olisi tietysti heti annettu\njoku valtiollinen merkitys. Mitkä muut satunnaisuudet tahansa olisivat\nvoineet herättää arveluttavia paniikkeja, tai saada väenkokouksia\nsyntymään. Näidenpä mahdollisuuksien varalta oli perin tärkeätä pitkin\nyötä pitää miehistöä mitä valppaimmassa toimintahalussa, jopa hienossa\nkiihotuksessa. Samalla terotettiin miehistön mieleen, ettei se saa\nmissään tapauksessa menettää mielenmalttia vaikka sattuisi mimmoisia\nonnettomuuden kohtauksia tahansa, vaan että oli estäminen väen\nkokoontumisia yhteen paikkaan ja myös, ettei ole levitettävä mitään\nhuhuja ennen kuin niistä oli keskusasemalle ensimäinen tieto annettu.\n\n\n_Perjantaina_.\n\nTämä oli Keisarin valtaistuimelle nousemisen päivä, jota vietettiin\ntavanmukaisilla juhlamenoilla paraatineen ja kunnialaukauksineen. Jotta\ntämä toimitus saattaisi käydä niin esteettömästi kuin mahdollista,\nasettui kaartimme ketjuun kaikkien mahdollisten häiriöiden estämiseksi\nsotaväen kulkiessa Uspenskin kirkosta kaupungille.\n\nEdelliset päivät olivat kuluneet sellaisessa hyörinässä ja pyörinässä,\nettä oli ollut sula mahdottomuus antautua minkäänmoiseen välittömään\nkosketukseen kaupungin väestön kanssa, vaikka semmoinen kosketus eli\nyhteys olisi ollut perin tarpeellinen. Näinä levottomina päivinä,\njolloin kaikki siteet kaupungin ulkopuolella olevan maailman kanssa\nolivat suureksi osaksi katkaistut, tuntui sangen arveluttavalta pitää\nihmisiä epätietoisuudessa väliaikaisen järjestysvallan laadusta ja\ntoimenpiteistä. Että tuo tietämättömyys saattoi hermostuttaa ihmisiä\nvielä monin verroin enemmän kuin se pimeys, joka yön tullessa\nkaupungilla vallitsi, oli minulle enemmän kuin selvää. Tämä näkökohta\noli lähimpänä vaikuttimena siihen, että minä, niin pian kuin sain\nkerrankin hengähtämisen aikaa aloin keskusasemalla löytyvän kirjapainon\navulla painattaa pieniä lentolehtisiä kaupungin asukkaiden luettaviksi.\nYleisöllä oli täydellinen oikeus vaatia selvyyttä siitä, missä hengessä\njärjestysvalta työskenteli. Perjantai on siis lentolehtisten ja\nasiapapereiden kuuma päivä. Mitenkä kiireellistä laatua tämäkin toiminta\noli, se ilmenee muun muassa siitä, että tärkeimmistäkin asiapapereista\nja myös useimmista lentolehtisistä puuttuu, ei ainoastaan tuntimäärän,\nvaan päivämääränkin ilmotus. Sama puutteellisuus haittaa muuten myös\nuseimpia niistä asiapapereista, jotka ulkoa päin meille saapuivat.\n\nTärkeimmät julki naulatuista \"julistuksistamme\" lueteltakoot tässä.\n\nJulkaisu N:o 1.\n\n    Ilmotus.\n\n    Tästä päivästä alkaen on ohjesääntöinen haureus Suomen\n    pääkaupungissa kumottu. Tähän vaadittaviin toimenpiteisiin ryhdytään\n    tarmokkaasti heti.\n\n    Samalla ilmotetaan, että toistaiseksi on asetettu opettaja V.\n    Sippola siveysosaston (\"Raittiuden valvojien ja\n    siveysjärjestysmiesten\") ylipäälliköksi ja tohtori Matti Helenius\n    hänen apulaisekseen. Kaikissa väkijuomaravintolain ja\n    väkijuomakauppain sekä porttolain kiinnipitämistä koskevissa\n    asioissa on käännyttävä _Siveysosaston puoleen_.\n\n    Helsingissä, 3 p. marrask. 1905.\n\n                                       Kansalliskaartin päällikkö\n                                           _Johan Kock_.\n\nTämän ilmotuksen johdosta minulla on ainoastaan huomautettava, että\nilmotuksen loppuosa ei minua nyt tyynellä mielellä ollen tyydytä. Olisin\ntahtonut sen hienommin lausutuksi ensinkin siihen nähden, että\nravintolat ja porttolat ovat siinä asetetut ikäänkuin samalle\nsiveellisyyden asteelle ja toiseksi itse tuohon \"porttola\" nimitykseen\nnähden, joka on loukkaava. Tähän huomautukseen on sitäkin enemmän\naihetta, kun ainoa päämääräni pyrki olemaan toimia niin, etten ketään\ntulisi tahallisesti loukanneeksi.\n\nJulkaisu N:o 2.\n\n    Kansalaiset!\n\n    Koska me tahdomme painovapautta niin kiellän minä vapauden nimessä\n    minkäänlaisten ilmoitusten väkivaltaisen alasrepimisen.\n\n    Kielletty on myös ankarasti kaikki väkivalta, kuten yksityisten\n    asuntoihin tunkeutuminen j.n.e.\n\n    Muuten työväen tulee luottaa ainoastaan niihin tiedonantoihin, jotka\n    ovat annetut Kansalliskaartin keskusasemalta ylipäällikkö Kockin\n    allekirjoituksella varustettuina.\n\n    Helsinki, marrask. 3 p:nä 1905.\n\n                                          Kansalliskaartin päällikkö,\n                                              _Johan Kock_.\n\nTämän ilmotuksen aiheutti nuo monelta taholta kuuluneet valitukset\nsiitä, että työväki muka repi alas muiden puolueiden ja yksityisten\nhenkilöjen julkisiin paikkoihin, kuten pylväihin ja katujen kulmiin\nkiinnittämiä ilmotuksia, samoin myös valitukset siitä, että yksityisiä\nhenkilöitä olisi tunkeutunut ihmisten asuntoihin kehottamaan\npalvelustyttöjä lakkoon yhtymään ja muutenkin antamaan kaikenmoisia\nmääräyksiä mitä erilaisimmista asioista. Vaikka minulle toiselta\npuolelta ilmotettiin, että myös keskusaseman julistuksia revittiin alas,\nkatsoin kuitenkin aivan välttämättömäksi tämmöisinä \"kansan vallan\nhetkinä\" antaa kaupungin yleisön tuntea, että kansa itse tahtoo\ntoteuttaa vapauden periaatteita ja olla mahdollisimman tasapuolinen,\njoten keskusaseman puolelta koetettiin tällä ilmotuksella antaa sekä\npylväät että katujen kulmat yleisön vapaiksi ilmotuspaikoiksi\nkeskusaseman ilmotusten rinnalla. Ilmotusten molemmin puolinen repiminen\non luettava yksityisten vallattomien teoiksi. Muuten katson tässä\nyhteydessä sopivaksi huomauttaa, ettei keskusasemalta annettu yhtäkään\nilmotusta, joka ei olisi ollut minun nimikirjotuksellani varustettu,\neikä ylipäänsä mitään määräystä, jonka tuoja ei olisi ollut minun\nkirjallisesti valtuuttamani.\n\nJulkaisu N:o 3 oli venäjänkielinen ja kuuluu suomennettuna näin:\n\n    Ilmotus.\n\n    Kansalliskaartin nimessä, joka tällä hetkellä täyttää poliisin\n    tehtäviä Helsingin kaupungissa, vakuutamme täällä asuville\n    venäläisille kansalaisille, että mainitun kaartin tulee pitää\n    tarkasti silmällä järjestystä sekä erittäin huolehtia siitä, ettei\n    yksikään venäläinen asujain joutuisi minkään vaaran tai\n    epäkohteliaan kohtelun alaiseksi. Vähimmässäkin suhteissa tätä\n    määräystä vastaan rikottaessa pyydämme kaikkia vahingon kärsineitä\n    kääntymään keskuspoliisilaitoksen puoleen.\n\n    Helsingissä 3 p. marrask. 1905.\n\n                                         Kansalliskaartin päällikkö,\n                                             _Johan Kock_.\n\nTämän ilmotuksen aiheutti erittäinkin se seikka, että kaupungissa asuva\nvenäläinen yleisö, josta suurin osa oli kaksinkertaisessa\ntiedottomuudessa yleisen aseman laadusta, koska heillä ei voinut olla\nvähintäkään aavistusta niistä aatevirtauksista, jotka suomalaisessa\nyleisössä liikkuivat, oli senvuoksi epätietoinen myös siitä, missä\nmäärin Helsingin asukkaiden mielenosotukset mahdollisesti sisälsivät\nvihamielisyyttä heitä vastaan. Toiseksi oli rauhottaminen senkin vuoksi\nperin tärkeä, että venäläisten alotettua edellisenä yönä suurissa\njoukoin muuttaa kaupungista Viaporin linnotukseen; se tosiasia vaikutti\nerittäin hermostuttavasti suomalaisiin, jotka siinä luulivat näkevänsä\nsotatoimien enteitä.\n\nJulkaisu N:o 4.\n\n    Kansalaiset!\n\n    Pimeän tultua karttakoon yleisö tarpeettomasti liikkumasta kaduilla\n    tai keräytymästä joukkoihin sekä pysyttäytymään etäällä venäläisistä\n    sotaväen osastoista. Samoin kehotetaan niin kansalliskaartin kuin\n    muiden järjestysjoukkojen karttamaan eripuraisuuksien syntymistä\n    järjestyksen ylläpidossa.\n\n                                        Kansalliskaartin päällikkö,\n                                            _Johan Kock_.\n\nTämmöisen ilmotuksen lähimpänä syynä olivat keskusasemalle saapuneet\nhyvin uskottavilta kuulostaneet tiedonannot siitä, että Katajanokan\nkasarmien ympäristöä varustettiin miinoilla, ja että tämä toimenpide\nsinään sangen suuressa määrin osotti venäläisen sotaväen epäluottamusta\nkaupungin suomalaista väestöä kohtaan. Tämä tiedonanto saapui\nkeskusasemalle jo yöllä perjantaita vastaan.\n\nTänään vihdoin onnistui herra Haapalaisen ja vasta mainittujen herrain\njärjestää poliisikamarin kansliatyöt tyydyttävämmälle kannalle. He\njakoivat kaupungin poliisipiireihin, jopa laativat ehdotuksen\nsäännölliseksi poliisijärjestöksi, joka ehdotus sittemmin painettiin\nkeskusasemalla olevassa kirjapainossa, mutta jääköön sen sisältö tässä\ntarkemmin esittämättä. Kaupungin jakaminen sopiviin poliisipiireihin\nhelpotti suuressa määrin kansalliskaartin tehtäviä, koskapa nyt\nmiehistön vahtipalvelus järjestettiin heidän omia asuinpaikkojansa\nsilmällä pitäen, ja he niinmuodoin pääsivät paikalleen paljon vähemmällä\nkävelyllä.\n\nJos minun kertomuksestani tältä perjantaipäivältä nyt tulee siihen\nkäsitykseen, että elämä poliisiasemalla jo oli hiljennyt ja että\nasioilla kävijöitä ei enää näkynyt, niin olisi suuri erehdys, mutta\nmainitsematta ne jäivät ainoastaan sen vuoksi, ettei ne sanottavasti\neroa edellisen päivän asioista ja kävijöistä. Erityistä mainitsemista\nansaitsee ehkä kolmen soittotaiteilijan käynti keskusasemalla\nperjantai-illalla. He toivat mukanaan Viipurista saapuneen sähkösanoman,\njoka kertoi, että venäläiset sotaväen osastot olivat siellä anastaneet\nhaltuunsa rautatieaseman ja muutamia muita yleisiä laitoksia. Tämän\nilmotuksen silminnähtävä tarkotus oli osottaa meille, että siis\nHelsingissäkin sellaisen vaaran mahdollisuus oli tarjona. Tiedonanto\nitsessään oli oikea, ja olimme me jo aikasemmin saaneet sen käsiimme\nniin hyvin mitä tulee Viipurin tapahtumiin kuin myös tapahtumiin Turussa\nja muualla Suomessa. Mutta me olimme katsoneet tavattoman tärkeäksi\npitää näitä toistaiseksi yksinomaan keskusaseman tietoina, koska ne\nyleisöön levinneinä, olisivat olleet omiaan tekemään ihmiset vieläkin\nenemmän rauhattomiksi, meidän ollessamme voimattomat mitenkään\nvaikuttamaan tapahtumiin ulkopuolella Helsinkiä ja siis mieliä\nrauhottamaan. Siinä syy miksi käyttäydyimme näitä taiteilijoita kohtaan\nniinkuin emme olisi ottaneet uskoaksemme koko asiaa. Tätä\nsalaperäisyyttä en kadu ollenkaan, vaan oli se ehdottomasti tarpeen\nvaatima jopa välttämätönkin. Vielä saapui keskusasemalle Porvoon\nkaupungista pormestari ja muuan kirkkoherra kertomaan siellä\ntapahtuneista pommiräjähdyksistä, ja näytti tarkotus olleen kuvata\nmeille siellä vallitsevan terrorismin hirmua. Meidän oli kuitenkin\nvastaaminen että tällaisiin kertomuksiin ei voida nyt panna mitään\npainoa, koskapa tällä hetkellä on muuallakin Suomessa jos jotakin\ntapahtunut. Näitä tapauksia en kuitenkaan ilmaissut. Turun selkkaukset\nolivat, kuten mainitsin alusta asti meidän tiedossamme ja saimme me ne\nyleisöltä onnellisesti salatuiksi.\n\nSanomattoman uupumukseni vuoksi pyysin lakkokomitealta, että minulle\nannettaisiin yöksi pari apulaista, ja tämä pyyntöni täytettiin. Minä\nsain avukseni herrat Hällebergin ja Karjalaisen, jonka jälkeen pääsin\nensi kerran tilaisuuteen nukkumaan koko yön ajan. Kuitenkaan en enää\nuskaltanut yönkään ajaksi jättää keskusasemaa, vaan yövyin sinne.\n\n\n_Lauantaina_.\n\nTämä oli nyt se kuuluisa \"väliaikaisen hallituksen\" päivä, ja ehkä\nsamalla koko tämän sähköisen viikon sähköisin päivä. Keskusasema muuttui\nmarkkinapaikaksi, jonka vertaista tuskin mitkään markkinat voivat\nnähtäväksi tarjota. Minua sanan täydellisessä merkityksessä riistettiin\neri suunnille samalla kuin korviini eri tahoilta huudettiin yht'aikaa\nmitä vastakkaimpia neuvoja, uhkauksia, käskyjä, rukouksia, herjauksia:\n-- \"Poistukaa heti asemaltanne niin kauan kun vielä täältä hengissä\npääsette!\" -- \"Tokko nyt vihdoinkin huomaatte kuinka kypsymätön te\nolette asemaanne!\" -- \"Joko älyätte ettette te voi johtaa tätä kansan\nliikettä!\" -- \"Herra kapteeni, tämmöisessä asiassa ei saa asettaa\nturhamaista itserakkautta kansan etua ylemmäksi!\" -- \"Te ette siis\nvieläkään huomaa, että teidän sijallanne olisi toisen miehen oltava\ntäällä?\" -- \"Sanokaa toki, mitä herran nimessä te aiotte tehdä nyt kun\non enää vaan hetkistä kysymys, ettekö aio toimia?\" -- (Ystävän ääni:)\n\"Mitä helvettiä sinä annat tuon joukon reuhata tuolla torilla, hajota\nse!\" -- \"Johan me olemme saaneet kaikki mitä olemme pyytäneet, vieläpä\nenemmänkin; mitä te siis vielä tahdotte?\" -- Ja olkoon tässä vielä\nmainittu erään vanhan aatelismiehen esiintyminen keskusasemalla. Hän on\nminun tuttujani entisiltä upseeriajoilta. -- \"Kuuleppas, hyvä veli,\ntulehan tänne, minun on kahden kesken puhuttava sinulle sangen tärkeitä\nasioita, yksi minutti vaan, veliseni, yksi minutti! No niin, enpä olisi\nikinä uskonut sinun koskaan maailmassa joutuvan tällaiseen asemaan,\nmutta en kuitenkaan tahdo sanoa, ettet sinä olisi aivan paikallasi\ntäällä.\" Ja kohteliaasti kumartaen hän tuli pääasiaan: \"Minä olen\nensimäinen, joka olen valmis luopumaan kaikista aatelisoikeuksistani,\nsillä tunnustan ne vääriksi, eikä siinä kyllä, vaan olen vakuutettu että\nsamoin on menettelevä _koko aatelisto_ ja kaikki muut, joilla on\netuoikeuksia! Mutta sinun tulee nyt myöskin työväen luottamusmiehenä\nlausua totuuden sana ja toimia niinkuin omatuntosi vaatii. Minä tiedän\nettä sinä käsität tämän hetken tärkeyden!\" -- Ja taas kohteliaasti ja\nmerkitsevästi kumartuen hän poistui.\n\nVihdoin, voimatta enää kuunnella tätä neuvojen tulvaa, läksin kuin\nläksinkin parin oppineen henkilön seuraamana \"pelastamaan isänmaata\" --\nparooni Salzan luo. Parooni näytti hyvin hämmästyneeltä eikä tuntunut\nedes ymmärtävän mistä oli kysymys. Hän vaan vakuutti tuota samaa mistä\nminulle oli jo ennenkin annettu tieto, että nimittäin venäläinen\nsotaväki on toimiva vasta silloin kun sen kimppuun välittömästi\nhyökätään.\n\nTuntia myöhemmin kävivät ylioppilaat Haapalainen ja J. Peräläinen\nkaupungin valtuuston lähetystön ja översti Gordien kanssa samassa\ntarkotuksessa parooni Salzan puheilla. Näille oli parooni antanut saman\nvakuutuksen kuin minullekin. Muuten näyttivät eräät korkeat viranomaiset\nolevan aivankuin jonkinlaisessa ahdistuksen tilassa näiden\nloppumattomien asiallakävijäin keskellä. Innokkaammat kävijöistä\nsuorastaan _asuivat_ heidän luonansa, arvellen kai, että sinä hetkenä,\nkun he luopuvat vahtivuorostaan, alkavat kanuunat auttamattomasti\njyristä tuon onnettoman väliaikaisen hallituksen vuoksi. Täytyypä toki\nminunkin myöntää, etten aivan levollisin silmin katsonut tämän jutun\nkehittymistä, mutta minussa oli jonkinlainen rauhottava vakuutus siitä,\nettä tämmöisiä asioita hallitsevat jonkinlaiset meistä ja meidän\ntoimenpiteistämme riippumattomat luonnonlait, joiden kehittymistä ei\nauta muu kuin koreasti odottaa, kuten kemistin on maltillisesti\nodottaminen ainesten käymistilan päättymistä. Ihmisten ajatusten\nkypsyminen jossakin äkkiarvaamattomassa kysymyksessä vaatii yhtä\nvälttämättömästi aikansa, yleisön täytyy saada rauhassa harkita, eikä\nole suinkaan viisasta koettaa tuota välttämätöntä aikaa siltä lyhentää\ntai viivyttää minkäänlaisilla kehotuksilla tai pakkokeinoilla. Mitä\nvapaampana kaikista häiriöistä tuo kemiallinen prosessi saa tapahtua\nsitä sopivampana aikana aiottu sekotus on valmiina. Tai sanonko toisen\nvertauksen? Niinkuin omena ei ennen kypsymistänsä syliin putoa, vaikka\nkymmenet ihmiset sitä polvillaan rukoilisivat, niin ei tällaisessakaan\ntapauksessa mitkään rukoukset ja mahtikäskyt auta. Omena putoo silloin\nkuin se on kypsä.\n\nJa niinpä kävikin. Aivan itsestään selvisi tuo niin suurta levottomuutta\nherättänyt kysymys väliaikaisen hallituksen alistamisesta hallitsijan\nhyväksyttäväksi, ja jo kello kahden aikaan päivällä olin tilaisuudessa\nlevittämään seuraavaa ilmoitusta:\n\nJulkaisu N:o 5.\n\n    Kansalaiset!\n\n    Kaikkien väärinkäsitysten välttämiseksi ilmotan Keskuslakkokomitean\n    päättäneen rautatietorin kokoukselle klo 2 esittää väliaikaisen\n    hallinnon asettamisesta, että _kokouksen päätös ehdotetaan\n    Hallitsijan vahvistettavaksi_.\n\n                                       Kansalliskaartin päällikkö,\n                                           _Johan Kock_.\n\nNiinpä oli siis tämä pulmallinen asia ratkaistu.\n\nMitään muuta sen kummempaa ei tänäpäivänä enää tapahtunut kuin että\nkirjallinen esitys väliaikaisen hallituksen asettamisesta oli\nkokoonpantava, käännettävä venäjäksi, ja saatettava ruhtinas Obolenskin\nluo. Tämäpä toimi antoi koko iltapäiväksi kuuman kiireistä touhua sekä\nitse esityksen laatijoille että sen kääntäjille. Kiirehdimme asiaa myös\nsenvuoksi, että kenraalikuvernöörikin omalta osaltaan rauhottuisi.\n\nNäissä puuhissa ollessamme sain iltasella luotsitirehtöri N. Sjömanilta\nhänen käyntikorttinsa, johon oli nimen puolelle kirjotettu:\n\n\"Uppvisa kortet å ångbåten. Vänd.\"\n\nSekä nurjalle puolelle:\n\n\"Generalguvernören kallar Eder till privat sammanträde å 'Slava' i\nafton. Ångbåt afgår kl. 9 från lotsbryggan å Skatuddens norra strand.\n4.11.05.\"\n\n(Suomeksi: Näyttäkää tämä kortti laivalla. Kääntäkää. --\nKenraalikuvernööri kutsuu Teitä yksityisesti puheilleen \"Slavalle\" tänä\niltana. Höyrylaiva lähtee kello 9 luotsisillalta Katajanokan\npohjoisrannasta.)\n\nSaimme kuulla että kenraalikuvernöörin luo oli lähetystö muistakin\npuolueista kutsuttu. Tämä kutsumus soveltui mainiosti aikeesemme, koska\nme nyt emme itse tarvinneet pitää huolta perille pääsystä, mikä\ntavallisesti tuotti jonkun verran hankaluutta.\n\nEsityksemme tuli valmiiksi vasta hiukan yli 9, joten me emme ehtineet\nyllämainitulle laiturille ennenkuin vähää ennen 10. Lähetystömme oli\nkolmimiehinen ja kuului siihen S. Hellsten, Leppänen, ylioppilas Toikka\nja minä. Laskeuduimme peräkannen alihyttiin odottelemaan lähtöä.\nIstuimme odotimme; -- mutta eipä siitä lähdöstä näkynyt tulevankaan\nmitään.\n\nNoin puolen tuntia turhaan odoteltuamme, astuu vihdoin sisään mies\njättäen oven jälkeensä auki. Hänen levä-peräisestä, ja röyhkeän varmasta\nesiintymisestään päätin hänet laivan kapteeniksi ja kapteeniksi siis\nhäntä puhutellen käännyin nyt hänen puoleensa kysymyksellä milloin laiva\nlähtee laiturilta. -- Vaikka kello oli silloin jo noin 1/2 11, arveli\nmies, että ilma on vielä liian sumuinen ja pimeä (mitään sumua en minä\nainakaan voinut huomata), ja että muka täytyy odottaa noin tunnin ajan\njotta tulisi vähän valoisampi.\n\nKun nyt jokaiselle -- ja erittäin laivan kapteenille -- pitäisi olla\nselvänä se yleinen havainto, että yö yhä pimenee 12:een käydessä,\nvieläpä hiukan ylikin, tuntui tämä hänen vastauksensa minusta enemmän\nkuin kummalliselta. Luultavasti itse kapteenikin piti tätä\nviivyttelemisen tekosyytä liian kouraantuntuvana, koska hän rupesi\nsopertelemaan merkillisiä juttuja joistakin lakoista, joihin muka hänen\nkoneväkensä olisi ryhtynyt. Huomattuani kaikki nämä vastaukset pelkiksi\nverukkeiksi, koetin varovasti päästä varmuuteen siitä, oliko miehellä\nlainkaan aikomus viedä meitä määräpaikkaan. Kysyin muunmuassa kuinka\nkaukana \"Slava\" oli täältä. \"Yhdeksän tunnin retkellä\", oli vastaus.\nKummastusta osottamatta kysyin nyt milloin \"Slava\" oli niin pitkälle\ntaipaleelle lähtenyt, johon sain vastaukseksi, ettei \"Slava\" ole koskaan\nminnekään lähtenyt, vaan se on aina kiinteästi pysynyt paikallaan.\nSilloin minä viittasin luotsitirehtörin kutsuun ja huomautin, että tässä\nsiis oli kysymys hänen päällikkönsä antamasta määräyksestä eikä\nminkäänmoisista ilveilyistä. Laivamies tokasi tähän: \"Sjöman ei ole\nminun päällikköni, minä otan käskyt vastaan ainoastaan omalta\npäälliköltäni.\" Kun ottaa lukuun, että tällaisen pikku laivan kapteeni\nsuhtautuu luotsitirehtöriin jotenkin niinkuin nimismies kuvernööriin,\nniin käsittää varsin hyvin mistä tässä oli kysymys. Annoin hänen nyt\nymmärtää sen, minkä hänen jo itsensäkin täytyi ymmärtää, että\naikomukseni ei tällä kertaa voinut olla lähteä yhdeksäntuntiselle\nretkelle, vaan ainoastaan Kronbergin selälle, jossa pansarilaiva \"Slava\"\noli ankkurissa ja että meidän oli viipymättä tapaaminen\nkenraalikuvernööriä sanotulla laivalla. Kapteeni ei sanonut tietävänsä\nmissä kenraalikuvernööri on, eikä myös tietävänsä mitään pansarilaiva\n\"Slavasta\". Hän tiesi ainoastaan että Kotkan kaupungin edustalla on\nSlava niminen fortti (pikku linnoitus). Ilveily alkoi olla jo kyllin\nselvää. Niin vaatimattomassa yhteiskunnallisessa asemassa oleva henkilö\nkuin pikku höyrylaiva \"Ahkeran\" kapteeni ei olisi koskaan uskaltanut\nmenetellä niin kuin hän menetteli, ellei hänellä olisi ollut selkänojaa\njoltakin taatulta taholta. Tahtomatta tässä ketään mieskohtaisesti\nsyyttää ja erityisesti mainiten, että luotsitirehtöri Sjöman myöhemmin\nkävi personallisesti keskusasemalla asiasta pahottelemassa, täytyy minun\nkuitenkin pysyä siinä käsityksessä, että olimme kuin olimmekin\njonkinlaisen tahallisen ilveilyn esineeksi joutuneet; siitä käsityksestä\nen tule koskaan luopumaan. Selvää siis oli, että meiltä sinä iltana\nkaikin mokomin tahdottiin riistää pääsy \"Slavalle\".\n\nVaikka nyt saatoimme hyvin arvata, että se tärkeä neuvottelu, oli tämän\nviivyttelyn tähden jo ollut ja mennyt, päätimme kuitenkin hinnalla millä\nhyvänsä vielä tänä yönä päästä panssarilaiva \"Slavalle\", sillä olihan\nmeillä myös _omaa_ asiaa sinne. Olihan työväestölle annettu varma\nlupaus, että lähetystö on juuri sinä iltana käyvä kenraalikuvernöörin\npuheilla, eivätkä mitkään viipymisen syyt olisi näin perin tärkeässä\nasiassa näyttäneet työväen silmissä kyllin päteviltä -- ja täydellä\nsyyllä. Kehotin siis tovereitani kiirehtimään takasin keskusasemalle ja\nsiellä pyysin ylioppilas Haapalaista ylioppilas Toikan seurassa heti\nlähtemään parooni Salzan luo sekä sitä tietä hankkimaan meille pääsy\nruhtinas Obolenskin puheille. Lupa saatiinkin kahta käydessä yöllä,\njonka jälkeen toimimme niin virkeästi, että noin 2:n tienoissa jo olimme\nkuin olimmekin kenraalikuvernöörin luona. Meitä oli tässä uudessa\nlähetystössä seuraavat henkilöt: Herrat Leppänen, Haapalainen, Toikka,\nTikander ja minä.\n\nEsitettyäni toverini kenraalikuvernöörille pyysin anteeksi viipymistämme\nsekä selitin sen syyt sellaisina kuin olen tässä ne lukijalle kertonut,\nmikä näytti suuressa määrin kummastuttavan kaikkia läsnäolevia\nvenäläisen hallinnon miehiä. Selitin myös miksi tätä käyntiä emme olleet\nedes näin myöhäisen ajan vuoksi katsoneet voivamme tuonnemmaksi lykätä.\nKenraalikuvernööri otti meidät vastaan ymmärryksellä ja suopeudella.\nMinä esitin nyt työväestön laatiman ehdokaslistan väliaikaisen\nhallituksen jäseniksi, ja hänen kyselynsä mukaan tein selkoa kustakin\nehdokkaasta erikseen. Tarkasti kuunneltuaan kaikki mitä meillä oli\nsanomista, kenraalikuvernööri valitti kovasti, että tämän häiriön kautta\nme olimme jääneet vaille tilaisuutta yhdellä kertaa perustuslaillisten\nkanssa ehdokkaista keskustelemaan ja yleensäkin yleistä asemaa\nharkitsemaan. Kaikella minulle mahdollisella ponnella minä koetin\nosottaa kuinka tämä lista olisi koko kansan etujen kannalta katsoen\nvälttämättömästi hyväksyttävä jotta tänä murrosaikana voisi olla\ntodellisia takeita siitä, että kansan perusvaatimukset tulevat\ntäytetyiksi; -- koetin myös viitata siihen, että tämmöinen menettely\nnäyttää ainoalta keinolta saada kansa pysyvästi rauhottumaan,\njotavastoin muussa tapauksessa siihen on aivan vähän takeita. Toin esiin\nsen työväessä olevan varman vakaumuksen, että jos kansanomainen hallitus\npääsee vaikka vähäksikin aikaa toimimaan, niin useat nyt hunningoille\njätetyistä alempien kerrosten elinkysymyksistä tulevat heti vireille\npannuiksi. Kaikki lainsäädännön paino siirtyisi kohta sille alalle, joka\non työväelle tähdellisin eikä pysyisi yksinomaa vaan varakkaiden\nluokkain elinkysymyksissä; lainsäädännön kärki siirtyisi toisin sanoin\ntyönantajain ja työnkauppaajain keskinäisten välien järjestämiseen.\nVaikka sekä kenraalikuvernööri että meidän lähetystömme kyllä tunsimme,\nettä keskustelumme ei koskenut välittömästi päivän kysymyksiä, kesti\ntätä keskustelua kuitenkin lähes kaksi tuntia ja kosketeltiin siinä mitä\nerilaisimpia aloja. Muunmuassa poikkesi keskustelu Suomen\nvankeuslaitoksienkin kysymykseen. Tällöin minä huomautin\nkenraalikuvernöörille eräästä seikasta, jota ei luulisi mahdolliseksi\nperustuslaillisissa valtioissa ja joka myös tavallaan osottaa kuinka\ntakapajulla inhimillisyyden pääperusteet saattavat tämmöisissäkin\nvaltioissa olla silloin kun nämä perusteet koskevat aliluokkaa. Yleinen\nlakimme myöntää näet vankien piiskaamista 25:llä raippalyönnillä, josta\nhäväistyksestä eivät edes naiset ole vapautetut. Kaikki tämmöiset ja\nmonet muut seikat tulisivat epäilemättä ensi sijassa korjatuiksi, jos\nlistaamme merkityt miehet saisivat vähänkin aikaa johtaa maan hallintoa.\nEi uskoisi, mutta juuri humaanisten uudistuksien pikainen\ntoimeenpaneminen on kansan käsityksen mukaan huutavin tarve meidän\nperustuslaillisessa maassamme. Ruhtinas Obolenski rupesi nyt pitkässä\nselvittelyssä tekemään tiliä omasta vaikeasta asemastaan nykyisenä\npulmallisena hetkenä. Hän on ollut puolueitten ristitulessa, joista\njokainen pyrkii oman merkityksensä nimessä toisten merkitystä\nalentamaan. Kuitenkin sanoi hän huomannensa, että milloin vanha\nsuomalainen puolue on esiintynyt, niin se on sanonut edustavansa vaan\nomaa puoluettaan, samoin on sosiaalidemokraatinen puolue sanonut\nedustavansa vaan sosiaalidemokraatista työväestöä, mutta kun\nperustuslaillinen puolue haluaa saada tahtonsa esille, niin se sanoo\nedustavansa koko Suomen kansaa. Ruhtinas vakuutti useampaan kertaan\nsuurta myötätuntoansa työväenpuolueelle, jonka rauhalliselle toiminnalle\ntänä vaikeana aikana sanoi antavansa mitä suurinta arvoa, ollen varma\nsiitä, että juuri tämän puolueen maltillisuudesta ennen kaikkea on\nriippunut asiain tyyni kulku. Ja hän vieläkin toisti, että hänen hartain\nhalunsa olisi ollut saada _yhdellä kertaa_ kuulla kaikkia näitä\npuolueita, ja sitten kunkin puolueen asettamien ehdokasten keskuudesta\nsaada aikaan koalitsiooni- eli kokoomislistan, joten sovinnon\nmahdollisuus syntyisi. Tässä minä nyt tein vieläkin yrityksen ajaa\npuolueeni asian läpi. Huomautin ensiksikin, että meidän asettamamme\nlista juuri edustaakin sellaista kokoomislistaa ja pitäisi sen -- jos\nvaan hyvää tahtoa riittää --voida tulla hyväksytyksi, erittäinkin kun\nilman meidän syytämme emme ole olleet tilaisuudessa yhteistoimintaan\nmuiden puolueiden kanssa ehdokaslistan valmistamisessa. Täydellistä\nyhtäväkisyyttä puolueiden kesken ei kokoomislistaa laatiessa missään\ntapauksessa saa noudattaa, sillä eihän käy unohtaminen sitä ylen\ntärkeätä näkökohtaa, että määrävänä tekijänä täytyy ennen kaikkea\nesiintyä se työ, minkä kukin puolue omalta osaltaan on nykyisen\nvaltiollisen aseman luomisessa suorittanut. Huomautin vielä, että niin\nvaikea kuin minun onkin Hänen Ylhäisyydelleen puhua suuren lakon\ntuottamista eduista, tahdon kuitenkin suoraan ilmaista -- mitä\noikeastaan ei kukaan voi kieltääkään -- että nimittäin ilman\nsosiaalidemokraattisen puolueen jättiläisponnistusta niin hyvin\nVenäjällä kuin täällä meillä, emme nyt tässä tilaisuudessa keskustelisi\nnäistä asioista. Siihen ruhtinas hiukan hymähti, ja vastaamatta\nedelliseen osaan esitystäni kertoi ainoastaan sanoneensa tässä äsken\nperustuslaillisille, että he olivat venäläisen työmiehen selän päältä\nvastaanottaneet kaikki menetetyt oikeutensa takasin. Siksipä onkin,\nsanoin minä, kohtuullista että tästä lähtien työväenpuolue on pääsevä\nsiitä viheliäisestä lapsipuolen asemasta, mikä sillä tähän asti on\nollut.\n\nMutta mihinkään varsinaisiin tuloksiin tässä asiassa pääsemättä siirtyi\nkeskustelu pois ehdokaslistastamme kansalliskokouksen kutsumiseen. Minä\nasetuin kohta sille kannalle, että välitön kansalliskokouksen kutsuminen\non koko kansan etuun nähden ainoa luonnollinen ja järkevä ratkaisu ja\nrauhan palaaminen olisi varmasti taattu. Mutta ruhtinas tuntui jo\ntässäkin asiassa olevan sidottu ja hänen vastauksensa kuulosti\nedeltäpäin päätetyltä -- ainoa oikea menettelytapa hallitsijan puolelta,\nsanoi hän, on vastaisen lainsäädännön laskeminen nykyisen\nnelikamarijärjestelmän perustalle, muussa tapauksessa saattaisi suuri\nosa väestöä syyttää hallitsijaa perustuslakien rikkomisesta, sillä --\njatkoi hän puhuen kuvannollisesti -- kun meillä on kerran talossa neljä\nhuonetta, onko välttämätöntä että revimme koko talon alas muuttaaksemme\nsen yhdeksi huoneeksi? Eikö ole luonnollisempaa että vaan puramme\nväliseinät? \"Ja olkaa huoletta\", lisäsi hän vielä, \"tämän rakennuksen\nväliseiniä ei uskalleta enää jättää entiselleen, sen verran toki luulen\nkäsittäväni tapausten merkitystä, väliseinät tulevat puretuiksi.\" Minä\nhuomautin kuinka tarpeellista olisi juuri tästä asiasta saada varmat\ntakeet, jotka nimenomaan tällaisina levottomina aikoina olisivat aivan\nvälttämättömät, että rauha palautuisi.\n\nTähän vastasi ruhtinas: \"Jos niin kävisi, ettei kansan tahto tulisi\ntyydytetyksi, niin onhan teillä aina sama keino käytettävänä, jota\nnytkin olette käyttäneet.\"\n\n-- Sen yksin Jumala tietää, sanoin minä, mitä lakon sattuessa\nvastaisuudessa voi tapahtua, eipä mikään tapahtuma historiassa ole\ntoisensa kaltainen.\n\n-- Niinpä niin, vastasi ruhtinas, mutta enpä usko, että he kernaasti\nantavat teille uutta aihetta lakkoon, ja juuri siksi että hekin\nkäsittävät kuinka erilaisia eri lakot saattavat seurauksiltaan olla.\n\nHuomautin että työväellä on tässä asiassa vähän huonot kokemukset\ntaistelussaan yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden puolesta. Työväen\nankara ja jäykkä esiintyminen \"perustuslaillisia\" kohtaan aiheutuu juuri\nnäistä huonoista kokemuksista, nimittäin siitä myöntymättömyydestä, jota\nsyyttä viime valtiopäivillä osottivat, ja joka tietenkään ei ollut\nmitään muuta kuin verukkeita. Jospa kansa silloin olisi saanut tahtonsa\ntunnustetuksi, seisoisimme nyt aivan toisella pohjalla.\n\nRuhtinas lopetti keskustelun lausuen samaa mitä hän sittemmin\nsunnuntai-iltanakin lausui ja luoden katsauksen työväenpuolueen\nkehitykseen Suomessa.\n\n-- Joku aika sitte -- sanoi hän, --teidän kaupunkinne olivat vielä aivan\npienet eikä ollut juuri mitään huomattavaa erotusta maalaisen ja\nkaupunkilaisen työmiehen välillä, joka asui milloin maalla milloin\nkaupungissa riippuen kunakin aikana tarjona olevasta työansiosta.\nSitävastoin nyt kun eräät teidän kaupungeistanne muutamassa kymmenessä\nvuodessa ovat kasvaneet kolmenkertaisiksi, on niissä kehittynyt\nsuurilukuinen kaupunkilainen työväestö omine selväpiirteisine\nelämänvaatimuksineen, joita vaatimuksia nykyään on enää\nvaltiollisellakaan alalla mahdoton syrjäyttää ja jonka väestön voima\nkuten äsken mainitsitte on pystynyt synnyttämään asiain nykyisen tilan.\n\nTähän päättyi keskustelumme, jonka olen kaikessa lyhykäisyydessä\nesittänyt. Kello oli jo 4 aamulla kuin palasimme pansarilaivalta\nkaupunkiin.\n\n\n_Sunnuntaina_.\n\nSunnuntai oli lakon rauhallisin ja hiljaisin päivä. Sovinnollisuutta\nosotti itse päälakkokomiteakin salliessaan perustuslaillisten pyynnöstä\nsenaatin kirjapainossa painattaa keisarillisen manifestin, jonka\npainattamista minä olin vielä vähää ennen pitänyt aivan mahdottomana, ja\nsentähden kaikki sellaiset pyynnöt hylännyt. Itse asiassa herättikin\ntämä painatuslupa työväen piireissä jonkun verran suuttumusta. Sillä\ntämä tavattoman nopeasti aikaansaatu paperi hyvin vähän tyydytti\ntyöväkeä; olihan se tavallaan osotuksena heidän tappiostaan muiden\npuolueiden rinnalla, sillä tuon manifestin kautta oli kaikki valta\nsiirtynyt vanhalla tavalla valittavan säätykokouksen käsiin, ja niin\nollen kaikki tuo eloa antava toivo, että kansa saisi välittömästi\nkokoontua niittääkseen oman luomansa valtiollisen voiton hedelmiä oli\nlykkääntynyt kaikkein onnellisimmassa tapauksessa ainakin vuodeksi\neteenpäin, jonka vuoden kuluessa -- katsoen rauhattomuuksiin\nkeisarikunnassa -- saattoi arvaamattomia asiankäänteitä tapahtua. Näin\nollen ei olisi ollut mitään syytä tämän manifestin painattamiseen ennen\nlakon loppua, eli ennen kuin kaikki tilit puolueiden välillä olivat\nselvät. Mutta lakkokomitean menettelyyn vaikutti tietysti sama näkökohta\nmikä pitkin viikkoa joka kohdassa ilmeni, nimittäin työväen vilpitön\npyrkimys noudattamaan suvaitsevaisuutta toisin ajattelevia kohtaan,\nvieläpä silloinkin kun tästä suvaitsevaisuudesta sille itselleen koitui\nilmeistä haittaa. Mikäpä muu puolue, jos olisi ollut ohjaksissa, olisi\nsamaa suvaitsevaisuutta osottanut!\n\nSe puolue, jolle tämä manifesti taas oli voiton lippuna, eli\nperustuslailliset, tunsivat nyt ajan tulleen, jolloin lakko olisi ollut\nlopetettava, koskapa tietenkin heidän mielestään lakon tarkotus oli\nsaavutettu. \"Valkonen risti\", johon kuului etupäässä ylioppilasneitosia,\npäätti lakkauttaa kaiken puutteenalaisten avustuksen ensi yönä kello 12.\nOli silminnähtävää, että he olisivat jo nyt sunnuntaina tehneet kaiken\nvoitavansa lakon lopettamiseksi, ellei tuo olisi ollut pyhäpäivän vuoksi\nmahdotonta, koska semmoisena päivänä työlakko itsestään on voimassa.\nPantiin kuitenkin vahvat huhut vireille, että lakko lopetetaan jo\nmaanantai-aamusta alkaen.\n\nNäiden huhujen johdosta annettiin sunnuntain kuluessa ruotsinkielinen\njulistus meidän puoleltamme:\n\nJulkaisu N:o 6. (Suomennos:)\n\n    Kansalaiset!\n\n    Koska kaupungissa on levitetty harhaan johtavia huhuja lakon\n    lopettamisesta ja myös apurahain maksamisen keskeyttämisestä,\n    ilmotan täten, että moiset huhut ovat levitetyt aikomuksessa saada\n    työväki luopumaan taistelusta oikeuksiensa puolesta, eikä näin ollen\n    työväen ole noihin huhuihin paneminen mitään merkitystä. Lakkoa\n    luonnollisesti jatketaan kunnes työväki itse toisin päättää ja eri\n    ilmotus tästä päätöksestä annetaan.\n\n    Helsingissä 5 päivä marraskuuta 1905 klo 2 i.p.\n\nNimenomaisesta ehdotuksestani pantiin kokoon uusi lähetystö, jonka\ntehtäväksi annettiin työväen toivomusten saattaminen vieläkin kerran\nkenraalikuvernöörin kuuluville. Tähän lähetystöön kuuluivat seuraavat\nhenkilöt: T:ri Väinö Vallin, Hellsten, Hälleberg, Fihlman, Eero Erkko ja\nminä.\n\nKuten näkyy oli tässä lähetystössä yksi työväen puolueeseen kuulumaton\nhenkilö (Erkko). Tarkemman selonteon tämän lähetystön käynnistä\nkenraalikuvernöörin luona ja esityksistä siellä jätän kuitenkin tässä\npois, koska siitä on sanomalehdissä jo tarkkaa selkoa tehty.\n\n\n_Maanantai_.\n\nJos oli sunnuntai lakkoviikon rauhallisin päivä, niin oli maanantai sen\nsekä kamalin että myös vaarallisin päivä. Silloin oli päätetty -- niin\nnäkyi kaikesta -- antaa sille puolueelle, joka oli lakon alkanut ja\nsitte kantanut päivän helteen ja kuorman, ratkaiseva isku. En nyt rupea\nmuistuttamaan mieleeni niitä pahoja huhuja, joita jo varhain aamusta\nalkoi kierrellä ympäri kaupunkia, enkä niitä aikeita, joita aiottiin\ntoimeenpanna työväen mustaamiseksi ja heidän asiansa pilaamiseksi. Olen\nikäänkuin jäävi näistä juonista puhumaan, koska ne olivat kohdistetut\nliian lähelle minun omaa personaani, ja jätän siis tämän tehtävän niille\nihmisille, jotka pitävät oikeutta ja totuutta jossain arvossa ja ovat\nniissä asioissa syrjästäkatsojia. Yksi syy vaikenemiseeni on myös se,\nettä olin keskusasemalla melkein yksinomaan työväestön ympäröimänä enkä\nniinmuodoin voi ammentaa tietojani täysin puolueettomalta taholta.\nKerron ainoastaan minkä omin silmin näin:\n\nNäin toistasataa ylioppilasta kokoontuneena Unioninkadulla. Näin että\nuseilla heistä oli revolverit koholla, ojennettuina työväkeä vastaan.\nNäin heidän lähenevän Senaatintorille päin. Unioninkatu Edlundin\nkirjakaupasta yliopistonrakennuksen kulmaan ja melkein koko\nAleksanterinkatu olivat täynnänsä väkeä. Että vaara todella oli\näärettömän suuri sen näkyivät valitettavasti ainoastaan harvat\nymmärtäneen. Muutamat minulle tuiki tuntemattomat herrasmiehet sanoivat:\n\"Nyt saatte nähdä, että tämä näytelmä päättyy venäläisen sotaväen väliin\ntulolla!\" Kun ottaa lukuun, että ampumaan harjaantumattomien ihmisten\nkäsissä revolveri saattaa niin sanoaksemme laueta _itsestään_, oli\nyleisen turvallisuuden asia tässä tilaisuudessa hyvinkin täpärällä.\nAsema oli lähimmin verrattava vaaraan, joka uhkaa, kun lapsi lähestyy\nkynttilä kädessä avonaista paloöljytynnöriä. Millä tavalla on palava\nkynttilä siepattava lapsen käsistä? Jos sitä äkkihuudolla varotetaan,\nkääntyy hän taakseen katsomaan ja tahtomattaan pudottaa kynttilän\nastiaan. Jos taas hiljaa hiivitään hänen taaksensa aikomuksessa\näkkiarvaamatta temmata kynttilä hänen käsistään, niin hän saattaa\nsäpsähtää ja pudottaa sen ennenkuin olen ehtinyt hänen luokseen, ja tuho\non valmis. Niinpä minäkin pelkäsin huutaa omia miehiäni perääntymään,\nsillä kiihottuneet kun he kaikki olivat, olisi käskyni voitu käsittää\nhyökkäyskäskyksi vaan väärin kuulemisen perustuksella. Tiesin varmaan,\nettä ylioppilaitten revolverit eivät voi enää montakaan hetkeä olla\nlaukeamatta, ja niin pian kun ensimäinen pamaus kuuluu, silloin pamahtaa\nkohta satoja peräkkäin. Huusin siis tarmoni takaa niin kovalla äänellä\nkuin suinkin jaksoin pitemmän lauseen, jota ei voinut väärin kuulla eikä\nväärin ymmärtää: \"Tuhansien ihmisten pelastuksen vuoksi -- perääntykää!\"\n\nJa ihmetellä täytyy, että uhkaava verenvuodatuksen vaara oli ainoastaan\ntällä käskyllä vältetty. Itsestään selvää on, että jos verenvuodatus\nkerran olisi alkanut Aleksanterin- ja Unioninkatujen risteyksessä, niin\nse olisi jatkunut ylt'ympäri maata. Vaikea on tappuroihin leimahtanutta\ntulta sammuttaa. Yhtä vaikea on myös sammuttaa ilmituleen puhjennutta\nluokkavihaa. Onneksi on myös luettava, että samoihin aikoihin\npoliisikamarin pihalle oli kerääntynyt niin paljon miehiä, ettei ollut\nmitään mahdollisuutta kenenkään tunkeutua väkirynnäköllä keskusasemalle.\n\nEnemmän kuin otaksuttavaa on, että ylioppilasten johtaja, jolla siinä\ntilaisuudessa varmasti väitetään olleen poliisimestarin valtakirja\ntaskussaan, olikin asettanut retkeilynsä päämääräksi keskusaseman\nväkivaltaisen anastamisen, vaikka tätä myttyyn mennyttä yritystä\nsittemmin hyvin \"ymmärrettävistä\" syistä ruvettiin selittämään\nolemattoman terrorismin lakkauttamisen välttämättömäksi toimenpiteeksi.\n\nNäin oli uhkaavin vaara torjuttu, mutta toimiin täytyi ryhtyä\nmahdollisten muiden selkkausten välttämiseksi. Siinä tarkotuksessa\nehdotin, että lakon juhlallista päättäjäiskohtausta ei pidettäisi\nrautatientorilla, koska keskusaseman turvallisuus vaati koko miehistön\nläsnäoloa keskusasemalla, ja tämän miehistön siis olisi pitänyt jäädä\nkokouksesta pois. Tämä ehdotus saikin tarpeellisen kannatuksen ja niin\nasetimme Senaatintorille keskusaseman edustalle sankat rivit neliöön,\njonka sisäpuolelle väkijoukot saattoivat turvallisesti kokoontua\ntarvitsematta pelätä mitään mahdollisia hyökkäyksiä ulkoa päin. Tämä\nvarovaisuuden toimenpide osottautuikin sittemmin tarpeelliseksi, sillä\n2:n aikaan päivällä, kun Senaatintori oli täynnänsä työväkeä, kuului\nsitä suojelevien kansalliskaartin rivien ulkopuolelta tuo jo monesti\nennen tuhoa tuottanut huuto: \"Kasakat tulevat!\"\n\nSyntyi paljon suurempi sekasorto kuin aamupuolen revolverinäytelmässä.\nOnneksi kuitenkin kansalliskaartilaiset niin hyvin itse ketjussa kuin\nkansanjoukon keskeen asetettuina jäivät lujana muurina paikalleen, siten\ntäsmälleen täyttäen heille jo edeltäpäin antamani käskyn, että\ntämmöisessä tapauksessa liikahtamatta paikaltaan mitä tarmokkaimmin\nkoettavat yleisöä rauhottaa ja pakokauhua estää. Ankarasti olin myös\nkaartia kieltänyt mihinkään tekoihin ryhtymästä ilman nimenomaista\nkäskyä. Näin pelastui tämä monituhansinen kansanjoukko mitä suurimmalta\nsekasorrolta, ja työväenpuolue siltä häpeältä, johon sitä oli katalasti\ntahdottu pakokauhun sekamelskeen kautta saada. Kun nyt jälkeenpäin\najattelee kaikkia lakkoviikon vaaroja, niin mitä todellakaan olivat\nkaikki nuo mielettömät pommitusjutut ja muut sen tapaiset\nmielikuvituksen synnyttämät hirmut tämän päivän tapahtumiin verraten,\njoihin Venäjän sotaväki ei ottanut osaa, mutta jotka kuitenkin omin\nsilmin, eikä ainoastaan mielikuvituksessa, näimme edessämme!\n\nMaanantaipäivä oli siis kuin olikin lakkoviikon kamalin ja rauhattomin\npäivä. Ja myönnettäköön myöskin se, mitä ei yksikään ihminen valheeksi\nkykene väittämään, että työväki tänä kamalana päivänä maltillisuudellaan\nkahdesti saattoi sortajansa häpeään. Sellaisissa tilaisuuksissa kysytään\nei ainoastaan kärsivällisyyttä, vaan myöskin anteeksiantavaisuutta.\n\nTahdon tähän merkityksi, että saman päivän iltana, kuuden ajoissa\nilmotin pormestari von Haartmanille aikovani luopua järjestyksenpidosta\nhuomenna, eli tiistaina kello 12:n tienoissa.\n\nMerkittäköön maanantaipäivän laskuun vielä seuraavat julistukset.\nEdellinen annettiin sen johdosta, että osa kaupungin yleisöä, johon\nvalitettavasti kuului myös muutamia työväen miehiä, ennenaikaisesti\nrikkoivat lakon:\n\nJulkaisu N:o 7.\n\n    Kansalaiset!\n\n    Se taistelu, johon Suomen työväki on ryhtynyt oikeuksiensa\n    saavuttamiseksi, ei ole loppunut. Vielä on saavuttamatta\n    yksikamarieduskunta. Vaikka työväen taistelua täten täydellisen\n    tasa-arvoisuuden, kansanvaltaisuuden ja ihmisyyden hyväksi vielä\n    kestää, ovat eräät liikkeet ja laitokset ryhtyneet tätä taistelua\n    murtamaan. Tällaisten luokkaetujaan silmälläpitäväin varakkaiden ja\n    lakonrikkureiksi ruvenneiden työläisten luopiomenettelyä vastaan on\n    lausuttava mitä jyrkin siveellinen paheksuminen.\n\n    Helsingissä, marrask. 6 p. 1905.\n\n                                       Kansalliskaartin ylipäällikkö,\n                                           _Johan Kock_.\n\nToisen julkaisun sisältö ei kaipaa selitystä:\n\nJulkaisu N:o 8.\n\n    Varotus.\n\n    Koska järjestyksen ja rauhan ylläpitämiseksi on ehdottomasti\n    välttämätöntä, että kaikkinainen juovutusjuomien, niin hyvin\n    poltettujen väkijuomien kuin viinien ja muiden miedompien\n    väkijuomien sekä mallasjuomien, myynti ja anniskelu pidetään\n    edelleen suljettuna, varotetaan täten yleisen turvallisuuden nimessä\n    ketään uskomasta sellaisia aivan perättömiä huhuja, että\n    väkijuomamyymälät ja anniskelupaikat tänään saataisiin avata.\n    Sellaiset paikat samoin kuin porttolatkin pidetään _ehdottomasti_\n    suljettuina.\n\n    Helsingissä, marrask. 6 p. 1905.\n\n                                   Kansalliskaartin ylipäällikkö,\n                                       _Johan Kock_.\n\n\n_Tiistaina_.\n\nEilisaamuisten tapahtumien johdosta Unionin- ja Aleksanterinkatujen\nristeyksessä annoin Kansalliskaartille seuraavan julistuksen, jonka\nsisältö ei sen enempää selitystä kaipaa:\n\nJulkaisu N:o 9.\n\n    Kansalliskaartille.\n\n    Sen johdosta, että minun eilenaamuinen kieltoni voiman käyttämisestä\n    erästä pientä rauhanhäiritsijäjoukkokuntaa vastaan on herättänyt\n    useissa kansalliskaartilaisissa suurta paheksumista, tahdon lausua\n    seuraavaa:\n\n    Kansalaiset! Ajatelkaa mikä hirvittävä pakokauhu kaikkine kamaline\n    seurauksineen olisi syntynyt niissä taajoissa ihmisjoukoissa, jotka\n    sillä haavaa olivat kerääntyneet Unionin- ja Aleksanterinkaduille ja\n    vallankin niiden risteykseen, jos olisin asettanut raa'an voiman\n    maltin ja viisauden vaatimusten yläpuolelle. Se olisi ehkä johtanut\n    siihen, että satoja naisia ja lapsia olisi tallattu kuoliaaksi. Ja\n    kuka takaa, että saavutetun \"voiton\" hinta ei olisi ollut vieläkin\n    suurempi...? En ainakaan minä.\n\n    Niinkö meidän sitte todellakin olisi pitänyt turvata sen yleisön\n    rauhaa ja onnea, jonka vahdiksi olimme asettuneet? Hyvät\n    kansalaiset! Juuri sen vuoksi, että teiltä vaadittiin niin\n    tavattoman paljo enemmän rohkeutta peräytymiseen kuin etenemiseen,\n    ja _vielä hiukan muunkin vuoksi_, minä valitsin edellisen, ja te\n    kestitte tulikokeenne. Kiitos siitä teille! Muistakaa, veljet, että\n    tämä \"tappio\" on meidän ensimäinen suuri voittomme! Vieläkö enempää\n    voitte pyytää.\n\n    Helsingissä, marrask. 7 p. 1905.\n\n                                       Kansalliskaartin ylipäällikkö,\n                                           _Johan Kock_.\n\nTämä tiistai-päivä oli keskusasemalla viikon helpoin päivä, mutta eipä\nkummakaan, koska se ei oikeastaan lakkoviikkoon enää kuulunutkaan. Tänä\npäivänä kävi lähetystömme viimeisen kerran kenraalikuvernöörin puheilla,\njoka oli siirtynyt sotalaivalta Katajanokan kasarmille ja kutsunut\nlähetystön luoksensa. Lähetystöön kuuluivat seuraavat henkilöt: T:rit\nVäinö Vallin, Matti Helenius sekä S. Hellsten ja minä ja esitti\nkenraalikuvernööri lähetystölle perustuslaillisten senaattorilistan ja\nkysyi lähetystön mielipidettä siitä. Kuten jokainen varsin hyvin\nkäsittänee, vastasi lähetystö tähän, ettei työväestö mitenkään voi\nkannattaa sellaista listaa. Jäähyväissanoiksi kenraalikuvernööri lausui\ntyytyväisyytensä työväen erinomaiseen käytökseen ja mallikelpoiseen\njärjestyksenpitoon, jota se lakkoviikolla oli kaikissa suhteissa\nosottanut.\n\nTehtävämme keskusasemalla oli päättynyt.\n\nKello 2 päivällä jätimme tämän laitoksen, joka lähinnä kirkkoa ja\narmeijaa, muodostaen porvarillisen yhteiskunnan lujimman kulmakiven, on\nja jää köyhälistön ainaisen kammon esineeksi. Lyhyet olivat ne päivät,\njoiden kuluessa laitos oli työväen omissa käsissä ja työväen omaa asiaa\nsuojeli. Luultavasti edes jossakin suhteessa tämmöistä asemaa\npitkittääkseen tahtoi työväestö tämän viimeisen lähetystönsä kautta\nilmaista kenraalikuvernöörille toivonsa, että minä nimitettäisiin\nHelsingin kaupungin poliisimestariksi. Ruhtinas Obolenski oli puolestaan\ntähän ehdotukseen hyvin myöntyväinen. Ja asia olisi ollut ratkaistu,\nellen minä itse puolestani olisi kieltäytynyt rupeamasta tämän laitoksen\npalvelukseen. Enkä hetkeäkään epäillyt kieltäytyessäni. Sillä enhän minä\nsiihen virkaan olisi astunut enää köyhälistön palvelijana. En. Vaan\nminussa on näitä laitoksia vastaan sama luontainen kammo kuin\nköyhälistölläkin. Ja jos loppuun asti puhutaan: Kuka ei sitä sydämmensä\nsyvimmässä tuntisi, vaikkapa ulkonaisesti sen kieltäisikin.\n\nVielä on yksi ikävä asia mainittavanani. Nuo kuuluisat 160,000, joita\nvarakkaat luokat ovat verranneet Judaksen 30:een hopeapenninkiin!\n\nMutta ennenkuin näistä hopeapenningeistä puhun, täytyy minun lausua pari\nsanaa niistä 10,000 penningistä, jotka kaupungin rahatoimikamari\nvaltuuston ja maistraatin suostumuksella käytettäväkseni määräsi. Nyt\nperästä päin on näet sanomalehdissä kerrottu kuinka lamppuihin,\npaperosseihin, punaseen kankaaseen y.m. sellaisiin muka tarpeettomiin\nasioihin on kulutettu suunnattomia rahoja. Tililaskuja semmoiselta\nviikolta kun lakkoviikko oli, saattaa olla hyvinkin kiitollista\njälestäpäin penkoa ja arvostella kamareissa, joita ei enää mitkään\npommitukset uhkaa eikä pimeys haittaa. Mutta itse lakkoviikon hyöryssä,\njolloin jokainen hetki kysyi mitä suurinta voimain jännitystä, ei\ntodellakaan tule ajatelleeksi, että rauhan palattua saa jokaisesta\npaperossista vastata, -- jokaisesta paperossista ja jokaisesta\nnauhasesta, jonka on täytynyt kiertää järjestysmiesten hihain ympärille\nheidän erottamisekseen muusta yleisöstä. Olkoon nyt pari sanaa\nerityisesti paperosseista. Lakon ensi päivinä, kun keskusasema oli\ntäyttynyt etupäässä nuorista herroista, jotka reippaasti ryhtyivät\nkansliatöihin, lähetettiin suuret määrät Borgströmin tupakkatehtaasta\n_ilmaiseksi_, arvattavasti hyväntahtoisessa tarkotuksessa osottaa\nkohteliasta huomaavaisuutta vapaaehtoisesti vaikeaan työhön ryhtyneille\njoukoille. Kun mitään erotusta keskusasemalla ei tehty herrain ja\ntyömiesten välillä, ei sitä ymmärretty tehdä myöskään paperosseihin\nnähden, vaan otaksuttiin lahjaa yhteiseksi. Sittemmin, kuten olen\nkertonut, luopuivat herrat toimestaan ja samassa keskeytyivät myös\ntupakkalähetykset keskusasemalle. Miehistö oli jo kuitenkin tottunut\nsaamaan tupakkia ilmaiseksi ja kun me emme tahtoneet katkeroittaa mieliä\nkääntämällä huomiota tähän anteliaisuuden sammumiseen, rupesimme\nmiehistölle _ostamaan_ paperosseja. Sama on myös lamppujen laita. Ne\nolivat yleisen pimeyden vallitessa aivan välttämättömiä kapineita\njärjestyksen valvojain käsissä. Pitänee olla jokaiselle selvä, että\nsuurlakon tapaisessa poikkeustilassa lamppujen luvun laskeminen ja\nkirjaan merkitseminen jäi aina tois'arvoiseksi tehtäväksi, jonka muut\npaljoa kiireellisemmät tehtävät sysäävät syrjään. Mitä tulee sitte\nmeidän tilijämme vastaan tehtyyn muistutukseen, joka koski eräälle\nKivekäs nimiselle miehelle Stockmannin asekaupan luona katurähäkän\naikaansaaman vamman johdosta annettua kipuapua, niin oli se\nvälttämättömyys, koska oli mahdoton tietää ja ottaa selvä kuka yleisöstä\noli hänelle tuon vamman aiheuttanut. Ainoa varma tietommme oli, ettei\ntuo rääkkääjä kuulunut työväen luokkaan. Vielä on tilejämme vastaan\ntehty sekin muistutus, että siinä tavataan menoerä muutamasta retkestä\nHelsingin ulkopuolelle. Tämmöinen muistutus osottaa kuinka vähän\ntehtävämme laatua osattiin ja osataan ymmärtää. Ei se suinkaan voinut\nrajottua kuten tavallinen poliisimestarin toimi tarkalleen kaupungin\npiiriin (eikä edes sekään kokonaan rajoitu siihen), vaan sen piti\nmonessa suhteessa ulottua myös kauas kaupungin ulkopuolellekin. Täytynee\nkai tilintarkastajainkin sen verran ymmärtää, että rauhallisuus\nHelsingissä riippui sangen suuressa määrin siitä, että meillä oli tarkat\ntiedot tuumista kaupungin ulkopuolella ja me näin saatoimme yleistä\nmielialaa hallita. Liian suuriksi on sanottu erityisesti ajurimenojamme.\nAjureita käytimme pikaviestien kulettamiseen. Koko hallinto oli\ntoimitettava näiden viestien avulla, sillä ei saa unohtaa, että posti,\ntelefooni, rautatiet eivät olleet siihen tarkotukseen käytettävissämme;\nemme voineet esimerkiksi Fredriksbergiin tai Oulunkylään lähettää\njuniamme, emme liioin voineet näin kiireellisissä toimissa käyttää\njalkamiehiä. Vielä on otettava huomioon sekin, että ajurien palkka näinä\npäivinä ei voinut riippua yksinomaan heidän tahdostaan eikä siitä\ntaksasta, joka tavallisissa oloissa on vallitsevana. Ajureita sitäpaitsi\nkäyttivät suostumuksellamme ja meidän laskuumme sangen monet\nporvarillisten puolueitten toimimiehet, jotka eivät järjestyskuntaan\nkuuluneet. Menojamme enensivät tietysti myös tuhannet satunnaiset\ntarpeet, joita oli jos jonkinlaisia näin suuremmoisessa toiminnassa.\nTarvitsimme läkkiä, kyniä, paperia, kynttilöitä, -- rupeisinko todella\nluettelemaan? Kyllähän minä jo ensi hetkestä aavistin, että kaikista\nnäistä asioista vielä tullaan napisemaan, erittäinkin kun tiesin\netteivät nuo 10,000, joiksi kaupungin hallinto näkyy menomme arvioineen,\ntulisi riittämään mihinkään. Paitsi ajureita, punasta kangasta,\ntupakkia, läkkiä, kyniä, kynttilöitä, lamppuja tarvitsi miehistö\nnimittäin myöskin ravintoa. Eipä semmoisesta vahtipalveluksesta olisi\nmitään tullut, jos Fredriksbergissä, Sörnäisissä, Berghällissä asuvain\nmiesten olisi pitänyt kolmasti päivässä käydä kotonaan syömässä.\nKeskusasema sijaitsee keskellä kaupunkia, hallintorakennusten ja\nvarakkaan väestön palatsien keskellä. Tuskin ainoatakaan työmiehen\nasuntoa voi löytää virstaa lähempänä keskusasemalta, vaan täytyy pitää\nkeskimääräisenä etäisyytenä puolitoista virstaa. Näin ollen olisi\njokaisen heistä, paitsi raskasta, yhtämittaista seisomista ja kävelyä\nvahtipalveluksessa, ollut vielä käveleminen 9 kilometriä\nruokapaikalleen. Mitä ruokamenoihin muuten tulee niin jos ne lasketaan\nviittätuhatta miestä kohden markaksi päivässä, huomaa helposti, ettei\nnuo 10,000, vaikka niitä olisi yksinomaan ruokaan käytetty, olisi\nriittäneet enempään kuin kahden päivän ruuaksi. Mutta me olimme\nkeskusasemalla seitsemän päivää. Rahaa oli siis saatava tuntuvassa\nmäärässä muulta taholta.\n\nJa näin nyt tulemme noihin hopeapenningeihin, senaatilta saatuihin\n160,000 markkaan.\n\nNäiden käyttämisestä on minulla seuraavaa sanottavaa:\n\n30,000 näistä rahoista jaettiin niille köyhälistön kaikkein köyhimmille\njäsenille ja perheille, joiden puutteenalaisesta tilasta keskusasemalle\nerityisesti ilmotettiin. Hätä oli lakkoviikon loppupäivinä kaupungissa\nhyvin suuri. Meidän hyvässä Helsingissämme kuolee tavallisinakin aikoina\njoukko ihmisiä kroonilliseen nälkään, hoidon puutteeseen tai muuhun\naineelliseen kurjuuteen. Helppo on käsittää mitä kokonaisen viikon lakko\ntällaisten ihmisten elämänehtoihin vaikuttaa. Olisipa ollut suorastaan\njulmaa jättää tällaisten ihmisten viheliäistä tilaa huomioon ottamatta.\nKansa oli itse ohjaksissa, kansa ei sitä voinutkaan tehdä. Ainoastaan se\ntietää missä kohden kenkä puristaa, kellä se on jalassa. Merkitkää se\ntileihinne, hyvät herrat! -- Paitsi näitä kaikkein köyhimpiä oli paljon\nsellaisiakin autettavia, jotka olisivat muuten hyyryvelkainsa vuoksi\ntulleet asunnoistaan häädetyiksi; löytyi ihmisiä, jotka eivät voineet\nitselleen lääkkeitä apteekista lunastaa, löytyi sellaisiakin, joille\ntäytyi antaa jatkorahoja heidän lähteäkseen kaupungista kotiseudulleen;\nkun vihdoin kaupunki ei katsonut velvollisuudekseen pitää riittävää\nhuolta kenraalikuvernöörin talon luona haavottuneista ihmisistä, vaikka\njärjestyksen pito silloin vielä olikin kaupungin omain viranomaisten\nhallussa, jäi sekin meidän tehtäväksemme ja tämä tietenkin kysyi rahoja.\nPaitsi menoja miehistön ravitsemiseen ynnä muihin satunnaisiin\ntarpeisiin jaettiin loppusumma miehistölle niukaksi korvaukseksi heidän\nenimmäkseen sateisen sään aikana toimitetusta vahtipalveluksesta,\njolloin heille koitui suurta vahinkoa vaatteiden ja jalkineiden\npilaantumisesta. Asiantuntija tietää, että tämmöisenä sateisena\nvuodenaikana yhden viikon vahtipalvelus kivisellä kaupungin kadulla\ntekee melkein lopun uudesta saapasparista. Saman kohtalon alaiseksi voi\nmyös vähänkin huonoverkaisempi päällystakki ja lakki joutua. Näiden\nvahinkojen korvaukseksi jaettiin noin 20 markkaa mieheen koko viikolta,\neli 3 markkaa päivää kohden. Minä en ole ollenkaan noita rahoja\nkädessäni pidellyt, enkä edes nähnytkään, mutta sen kuitenkin tiedän,\nettä mitään _palkintoa ei niistä kenellekään jaettu_, sillä palkinnoksi\nei noita 3 markkaa todellakaan voi nimittää. Jos tulipaloon\nvapaaehtoisesti saapuneet sammuttajat, tulipalon sammutettua\nesittäisivät vaatimuksenaan jonkinlaisen _palkinnon_ saamisen, niin\nvoitaisiin heitä jollakin syyllä työntää pois sanomalla, ettei ennen\ntulipaloa oltu tehty mitään sopimusta palkinnosta; mutta jos kysymys on\nniiden suoranaisten vahinkojen korvaamisesta, joita tulipalo on\naikaansaanut, esimerkiksi kärventämällä sammuttajain saappaita ja\npolttamalla heidän vaatteitaan, niin tuskinpa mitkään näkökohdat voivat\npelastetun talon omistajaa sellaisesta korvauksen velvollisuudesta\nvapauttaa. Vähintäkin kaikesta, jos tämä talonomistaja kuuluu\ngentlemannien varakkaaseen rotuun. Senpävuoksi nuo yleisön ja\nsanomalehtien pikkumaiset, kitsastelevaiset tililaskut tuntuvat niin\nkauppiasmaisilta, ollakseni nyt sanomatta -- porvarillisilta.\n\nTämän yhteydessä älkööt myöskään tästä kansan rahavarojen liiallisesta\n\"tuhlaamisesta\" huolestuneet saivartelijat unohtako sitä tosiasiaa, että\nnoista rahoista lopullisessa tilityksessä on jätetty valtiolle takaisin\nhiukan yli 19,000 markkaa.\n\nOlinpa unohtaa vielä viimeisen synnin, joka on hartioillemme sälytetty:\n-- Me olimme anoneet ja saaneet nuot rahat \"_vanhalta_\" senaatilta.\nTähän syytökseen ei minulla kuitenkaan ole muuta huomautettavaa kuin\nettä mitään muuta senaattia ei silloin ollut ja että varemmin sen\nsenaatin puoleen olivat kansalaiset, vieläpä sen ankarimmat\nvihollisetkin kääntyneet jos jonkinlaisilla rahapyynnöillä ja\npalkintojen anomisilla, tuntematta omantunnon vaivoja tai osakseen\nsaamatta yleisön paheksumista.\n\nMe emme odota, vielä vähemmin vaadimme mitään kiitoksia\nponnistuksistamme tuona vaikeana viikkona; vaadimme ainoastaan, ettei\nmeitä syyttä koetettaisi halventaa yleisön silmissä. Kiitosta on meillä\nyllin kyllin siinä tiedossa, että olemme tehtävämme tehneet, joka oli\nkäsiimme annettu, olemme ylläpitäneet järjestyksen ja estäneet niin\nlähellä olleita melskeitä ja rettelöitä kansallisryhmäin välillä. Ja kun\nsiinä tehtävässämme olemme onnistuneet, niin olemmepa tehneet työn,\njonka arvoa ei käy millään rahoilla mittaaminen.\n\n\n\n\nJälkikirjotus.\n\n\nNäin olen nyt siis muutamin piirtein kuvannut suurlakon asioita ja\nniitten yhteydessä olevia tapahtumia keskusasemalla. Että tämmöinen\ntehtävä olisi kysynyt laajempaa tilaa ja täydellisempää ja\ntäsmällisempää muotoa, myönnän kernaasti, mutta toivon samalla, että\nnämä vaillinaisuudet vastedes tulevat toisen miehen käden kautta kaikin\npuolin tyydyttävällä tavalla täydennetyiksi. On sitäpaitsi järkeenmenevä\nasia, että tämä tehtävä kaipaa täysin puolueetonta henkilöä.\n\nYksi seikka on kuitenkin vielä mainitsematta, nimittäin poliisilakko.\nKun tämä asia ulkonaisesti katsottuna oli ainoastaan irrallisessa\nyhteydessä minun toimintani kanssa keskusasemalla, olin vähällä\nsivuuttaa sen kokonaan, mutta koska jälestäpäin olen tullut huomaamaan,\nettä löytyy joltisenkin paljon ihmisiä, jotka eivät tälle tapahtumalle\nläheskään pane sitä merkitystä mikä sille asiain yleiseen kulkuun nähden\nlakon aikana oli, pidän tarpeellisena lausua siitä pari sanaa. Ei ole\nvaikeata arvata mitä rettelöitä, -- käyttääkseni tässä asiassa kaikkein\nlievintä sanaa, -- silloisten poliisien virkatehtäviinsä jäämisestä\nolisi syntynyt sellaisena mielten kuohun aikana, kun suurlakon aika oli,\nkun niitä jo tavallisinakin aikoina niin tuntuvassa määrin vihattiin.\nSeurauksia tietenkin ei olisi tarvinnut kauvan odottaa ja suurlakko\ntodennäköisesti olisi saanut aivan päinvastaisen luonteen, kuin mikä\nsille poliisilakon kautta kehittyi. Itsestään selvä asia on, että\npoliisit mainiosti oivalsivat myöskin oman vaaranalaisen asemansa, ja\nettä he ahdistetuin sydämin odottivat ulkoapäin tulevaa pelastavaa\nsysäystä. Sellainen sysäys tulikin. Löytyikin näet kaksi henkilöä,\nlakkokomitean jäsen herra K.G.K. Nyman ja neiti Alma Malander, jotka\nkehotuksillaan vapauttivat poliisit ikävän pakkovelvollisuuden ja\nitsesäilyttämisvaiston synnyttämästä ristiriidasta ja niin saatiin\npoliisilakko aikaan.\n\nLopuksi tahdon muutamin sanoin mainita siitä kokemuksesta, minkä\nköyhälistö suurlakon aikana sai. Silloin tuli nykyisten valtiollisten ja\nyhteiskunnallisten laitosten mädännäisyys niin räikeällä tavalla\nnäkyviin, ettei yksikään totuutta harrastava ihminen kykene tätä\nväitettä toiseksi selittämään. Yhteiskuntavalheissa kasvatetut ihmiset\nolivat tottuneet pitämään tätä esivaltaa, jonka sanotaan olevan\nJumalasta kotoisin, kaikkine vankiloineen, tuomareineen, syyttäjineen,\nilmiantajineen ja urkijoineen niin tuiki tarpeellisena, että sen\nlakkauttaminen tuottaisi mitä suurinta onnettomuutta ja sekasortoa, ja\nsenpätähden he niin pahasti peljästyivätkin, kun kaikki nuo laitokset\nviinoineen päivineen yhdellä kertaa seisautettiin. Ja kuinka kävi.\nVaikka koko maassa ei ollut muuta hallitusta kuin työväen miehistä äkkiä\nkokoonpantu lakkokomitea, vallitsi kuitenkin kaikkialla sellainen\nrauhallisuus ja järjestys jota ei ole vielä koskaan Suomessa ennen\nnähty. Sellainen oli köyhälistön hallitus, oppikoot muutkin samalla\ntavalla hallitsemaan.\n\n\n\n"]