[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fP_dXzYoO42R_rAa-xHS_GS3r7uoUTf1OGKBwYDXkLno":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},509,"Amerika, sen löytö, valloitus ja kehitys","Hagman, Tyko",1849,1914,"509-hagman-tyko-amerika-sen-loyto-valloitus-ja-kehitys","509__Hagman_Tyko__Amerika_sen_löytö_valloitus_ja_kehitys",null,"tietokirja",[],[],"fi",1892,51531,368877,false,37822,[22],"United States -- History",[24,25,26,27],"Archaeology & Anthropology","History - American","History - Ancient","History - Modern (1750+)","\"Amerika, sen löytö, valloitus ja kehitys\" by Tyko Hagman is a historical account written in the late 19th century. This work delves into the discovery, conquest, and evolution of the Americas, providing a comprehensive examination of the indigenous cultures, their interactions with European colonizers, and the resulting socio-political transformations. The book aims to shed light on the historical context surrounding key figures like Christopher Columbus and the indigenous populations that once thrived in the New World.  At the start of the publication, the reader is introduced to the ancient agricultural civilizations of the Americas, specifically focusing on the native populations prior to European contact. Hagman reflects on the drastic changes these societies faced following the arrival of Europeans, equating the European discovery of the continent to a cataclysmic event for the original inhabitants. The opening portion establishes a critical tone regarding colonization and offers insights into the rich tapestry of pre-Columbian cultures, underscoring the loss of indigenous heritage in the wake of conquest and development prompted by European settlers. (This is an automatically generated summary.)",[],375,"Hagmanin teos käsittelee Amerikan mantereen historiaa esikolumbiaanisista sivilisaatioista aina 1800-luvun lopulle saakka. Kirja käy läpi löytöretket, siirtokuntien perustamisen, vapaussodan ja Yhdysvaltain sisällissodan vaiheet sekä maanosan asuttamisen eri vaiheet.","Tyko Hagmanin 'Amerika, sen löytö, valloitus ja kehitys' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 509. Digikirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän digikirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","AMERIKA, SEN LÖYTÖ, VALLOITUS JA KEHITYS\n\nKirj.\n\nTyko Hagman\n\n\nWerner Söderström, Porvoo 1892.\nWerner Söderströmin kirjapainossa.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n    I. Punanahkojen maanosan muinainen viljelys\n   II. Uuden maanosan nimi\n  III. Amerikan löytö Pohjan miesten kautta. Viinimaa\n   IV. Kolumbus:\n       1. Cristoforo Colombon nuoruus ja valmistavat puuhat\n       2. Colombon ensimäinen matka\n       3. Colombon toinen matka\n       4. Colombon kolmas matka. Cabotto\n       5. Brasilian löytö\n       6. Colombon neljäs matka\n       7. Amerigo Vespucci\n       8. Colombon kuolema ja jälkeläiset\n    V. Tyvenen Meren löytö. Magalhaens\n   VI. Fernando Cortez. Pohjois-Amerikan muinaisen viljelyksen kukistus\n  VII. Francisco Pizarro. Etelä-Amerikan muinaisen viljelyksen kukistus\n VIII. Amazoni- ja Mississippi-laaksojen löydöt\n   IX. Espanjalainen Amerika. Brasilia\n    X. Pohjois-Amerikan alku-asukkaat. Heidän kohtalonsa\n   XI. Ranskalaiset Canadassa\n  XII. Itäisen rannikko-alueen asutus:\n       1. Virginia\n       2. Uusi Englanti\n       3. Uusi Alankomaa\n       4. Uusi Ruotsi\n       5. Maryland. Carolina\n       6. Pennsylvania. Georgia\n XIII. Englantilaiset valloittavat Canadan\n  XIV. Siirtokunnat ja Englanti riitautuvat. Benjamin Franklin\n   XV. Vapaussota. Yrjö Washington\n  XVI. Liittokunta järjestyy. Yrjö Washington. Uusi sota\n       ja uusi aikakausi\n XVII. Lännen asutus. Etelä ja Pohja riitautuvat\nXVIII. Orjuus ja abolitionistit. Abraham Lincoln\n  XIX. Kansalais-sota. Abraham Lincoln. Ulysses Grant\n   XX. Uudestaan-rakentaminen. Amerika meidän päivinämme\n       Viiteselitykset\n\n\n\n\nI.\n\nPunanahkojen maanosan muinainen viljelys.\n\n\nJos jostakin muusta kiertotähdestä, jossa asukkaiden sivistyskanta ja\nälyvoima olisi monta vertaa mahtavampi kuin meidän, -- esimerkiksi\nMars-tähdestä, missä muutamain taivaantuntijain vakuutuksen mukaan\nviljelys ja viisaus on monta miljoonaa vuotta meikäläisten edellä\n-- meidän maamme päälle yht'äkkiä ilmestyisi, äärettömän suurilla\nilmalaivoilla purjehtien, lumivalkoisia olentoja, vaikkapa tuon\nonnellisen, tuhatvuotisen valtakunnan edustajia, jossa ei enää mitään\nmoitteen-alaista ole; jos nämä kummalliset Jumalan-luomat korkeamman\nsivistyksensä ja jonkun sanomattomasti jalomielisen uskonnon nimessä,\njonka ylevyyttä me emme pysty käsittämään, meiltä veisivät kaikki mitä\nmeillä on ja hävittäisivät meidät, tämän maapallon asukkaat, viimeiseen\nsieluun saakka, joko suorastaan tappamalla tai esim. raskaan orjatyön\nkautta, asettuen sitten kaikessa mukavuudessa itse herroiksi elämään\ntämän viheliäisen ihmiskunnan raunioille ja kehittämään täällä\nkehittämistään tuhatvuotisen valtakuntansa perin oivallisia\nperi-aatteita; niin olisi kai tämä tämmöinen tapaus korkeamman\nsivistyksen, jalomman uskonnon ja ainakin tuon kiertotähden asukkaiden\nkannalta katsoen aivan oikeutettu, maapallon valloitus heidän kauttansa\ntietysti suuri askel eteenpäin kiertotähtien yhteisessä historiassa,\n-- ja noiden lumivalkoisten, arvattavasti myöskin hienopukuisten\nmuukalaisten rinnalla olisivat Euroopan ihanimmatkin kaunottaret\npetomaisia punanahkoja, joiden täytyisi väistyä pois kilpailijain tieltä\nja joiden olemassa-olo ei enää tuntuisi oikeutetulta. Mutta meille,\nmaapallon tähän-astisille ruskea-ihoisille villeille, ei tuo\nMars-laisten suuri löytöretki olisi niinkään mieluinen, ja jonkun aikaa\nihmeellisiä tulokkaita ihailtuamme, toivoisimme heidät varmaankin\nilmalaivoineen päivineen niin kauas kuin pippuri kasvaa -- sittenkun\nheidän lähetystoimensa vaikutukset jotakuinkin astuisivat meille päivän\nvaloon. Eikö se sentään olisi suuri synti, että kaikki, mitä meillä\ntäällä rakkaalla maapallollamme nyt on olemassa, vuosituhansien\nsynnyttämä viljelys ja sivistys, parahimmatkin uskonnon-muodot,\nviisaimmatkin valtiolliset ja yhteiskunnalliset laitokset, tieteiden ja\ntaiteiden komeimmatkin tulokset, kaikki tyyni, ja lopuksi me itse\nhäviäisimme kuin tuhka tuuleen, -- olkoonpa sitten niinkin, että tämän\nhävitystyön toimittaisi enkelit taivaasta ja maapallo meidän perästämme\njäisi heidän asuttavakseen? Meidän kannaltamme katsoen ei se ainakaan\nolisi hauskaa.\n\nMutta joteskin tänkaltainen mullistus on tapahtunut sen \"uuden maailman\"\noloissa, jonka rannoille 400 vuotta sitten Cristoforo Colombo, mainio\nGenovalainen, laski laivansa, -- yhtä suureksi ihmeeksi sen\nalkuperäisille asukkaille, kuin jos Mars-tähdestä tulla lennähtäisi\nkummallisia ilmalaivoja tänne meidän matoisen maapallomme päälle. On\ntapahtunut niin juurtajaksainen mullistus ja uudistus, että se jossakin\nmäärin vetäisi vertoja maan asukkaiden häviämiseen toisten olentojen\nkautta, jotka muka paremmin oikeutetun kehityskannan nimessä ottaisivat\ntämän kiertotähden haltuunsa. Mutta niinkuin meidän sopisi epäillä esim.\njuuri Mars-tähden asukkaiden tänne-asettumisen oikeutta, niin saattavat\ntäydellä syyllä Amerikankin alku-asukkaat nyrpistää nenäänsä ja\npudistella nyrkkiänsä (housun-taskuissa, jos näitä on) heidän maanosansa\nvalloittajille. Euroopalaisten toimittaman \"löydön\" ja valloituksen\nkautta on, näet, kadonnut kokonaisen maanosan muinainen viljelys ja\nkohta sukupuuttoon hävinnyt kokonainen ihmisrotu, jonka eri heimo- ja\nkansakunnat aikoinaan tarjosivat nähtäväksi melkein yhtä kirjavaa\ntemmellystä kuin \"vanhan maailman\" historia osoittaa, ollen muutamat\nvallan alkuperäisellä, toiset taasen hyvinkin korkealla sivistyksen\nkannalla, ja puhuen sadottain eri kieliä. Amerikassakin oli tapahtunut\nvaltavia kansain-vaelluksia, jolloin -- aivan niinkuin Euroopassa --\nveltostuneet sivistyskansat silloin tällöin saivat väistyä pois\nvoimakkaiden raakalaisten tieltä, jättäen kultturinsa rauniot\njälkimaailman kummeksittavaksi. Sielläkin oli itänyt ja kasvanut --\nkuten Kaldeiassa ja Egyptissä -- omasta sisällisestä voimastaan tieteen\nja taiteen taimi, tosin heikko vielä, mutta ihmeteltävä kuitenkin kuin\noppimattoman keksintö. Ja taimi oli monin kerroin muuntunut, jalostunut,\nisonnut, levittäen lehtiänsä laajoille aloille. Kehitystä siis,\nelimellistä kehitystä, osoitti Muinais-Amerikankin historia.\n\nMutta koko tuo muinainen, varmaankin varsin monipuolinen kehitys\nseisahtui yht'äkkiä. Niinkuin opiskelevan nuorukaisen toiveet\näkki-arvaamatta voi katkaista säälimätön kuolema, niin keskeytti\nkerrassaankin Muinais-Amerikan omatakeisen kehityksen Euroopalaisten\nvalloitus, ja koko sikäläinen ihmisrotu oli surman-iskunsa saanut.\nSiltä oli oman edistyksen ja siten myöskin varsinaisen olemassa-olon\nmahdollisuus väkivaltaisesti temmattu pois; ja se kehitys, jota Amerikan\nhistoria sittemmin osoittaa, ei ole enää maanosan oikeiden omistajien\nkehitystä, vaan meidän, Euroopalaisten, jotka siellä olemme osaksi\nuusineet, osaksi jatkaneet vanhan historiamme työtä, huolimatta --\nviimeisiin aikoihin asti -- rahtuakaan sen kova-onnisten alku-asukkaiden\nkohtalosta.\n\nEikä olekkaan tämä euroopalaisen viljelyksen kehitys Amerikassa\nvähäpätöiseksi arvattava. Taistellen vanhoja, kangistuneita muotoja\nvastaan, jotka tuotiin perintönä Euroopasta ja jotka tällä puolen\nAtlanttia vielä itsepänttäisesti pitävät puoltansa, on itse teossa\nvapauden-käsite Uudessa maailmassa saavuttanut asteen, joka\nmeidän päivinämme välttämättömästi vaatii yhden-arvoisuutta\nkaikille rehellisille, työtään suorittaville ihmisille; ja tämä\nvapauden-käsitteen kanta on melkoisesti vaikuttanut takaisin Euroopaan.\nNiinpä tulee meidän maanosamme vapaiden kansojen etupäässä muistaa että\nensimäinen yllytin menneen vuosisadan loppupuolella tapahtuneesen\nsuureen mullistuksen lähti juuri Amerikasta, -- tässä nyt muista\nseikoista puhumattakaan. Meillä Euroopassa on siis kyllä syytä yhdessä\nAmerikan nykyisten kansojen kanssa veisata kiitosvirttä uuden manteren\n400 vuotta sitten tapahtuneesta löydöstä, johtaa mieleemme kuuluisat\nlöytöretkeilijät ja katsella meikäläisten siellä suorittamaa\ntähän-astista työtä -- yleisen viljelyksen ja sivistyksen palveluksessa.\n\nMutta ne, joilla tänä vuonna ei suinkaan ole syytä säestää meidän\nHalleluijaamme, ne ovat juuri Amerikan alku-asukkaat. Heidän aikansa on\nollut ja mennyt, -- mennyt juuri tämän meikäläisten \"kehitystyön\"\nkautta, eikä heitä itse teossa -- jos emme ota lukuun entisen\nespanjalaisen ja portugalilaisen Amerikan \"indiaaneja\", jotka osaksi\novat sulaneet yhteen valloittajien kanssa, sitä ennen kuitenkin\nkäytyänsä epäkelvoiksi, turmeltuneiksi ihmisiksi -- enää ole\nolemassakaan muuta kuin muutamat kurjat indiviidit aarniometsäin\npimeässä peitossa ja kaukaisten kallioiden luolissa. Amerikalainen\nihmisrotu on itse ytimessään sammunut pakolliseen sukupuuttoon, ja siitä\nkohtalostaan saapi se kiittää juuri meikäläisten mahtavaa sivistys- ja\nviljelystyötä.\n\nEikä tämä sama viljelys muutenkaan ole kaikin puolin ollut muuntamista\nparempaan päin. Väkirikkaita, kukoistavia kaupunkia on tosin kasvanut\nerämaasta, ja missä aarniometsä kerran tiheänä rehoitti, siellä leviävät\nnyt maailman rikkaimmat vehnävainiot. Mutta toiselta puolen on myöskin\nerämaa voittanut takaisin mitä se muinoin maailmassa oli menettänyt.\nYukatanin niemimaalla peittää synkkä aarniometsä enemmän kuin\nviidenkymmenen loistavan kaupungin rauniot, ja Mexikon ja Perun\nylätasangot, jotka tähän aikaan ovat autioita hiekka-aroja, olivat\nmuinoin mitä uhkeimman vihannan vallassa ja viljeltyjä kuin puutarhat.\n\nNiin. Punanahkojen maanosalla on ollut kotimainen viljelyksensä, vaikka\nheidän perästään vallitsevat sukupolvet siitä ovat hyvin vähän tietäneet\n-- taikka olleet tietävinänsä. Ja se viljelys oli -- jos kohta ei\nerittäin korkeakaan -- mitä merkillisin maailmassa ja ansaitsee meidän\nerinomaista kunnioitustamme juuri sen tähden, että se, niin sanoaksemme,\noli itänyt ja orastanut omasta voimastaan omalla pellollansa. Se ei\nkoskaan ollut niin missäkään yhteydessä vierasten viljelysmuotojen\nkanssa, vaan kehittyi aivan itsenäisesti siksi, mitä siitä viimein tuli.\nYhtä vähän kuin Vanhan maailman viljelys sai mitään vaikuttimia\nPunanahkojen maanosasta, yhtä vähän lainasi aikoinaan tämä mitään\nvaltameren toiselta puolen. Eivätkä ne tietysti sitä voineetkaan. Kauvan\npiti niitä erillään valtamerten pauhaavat aallot melkein yhtä\nvoimakkaasti kuin kahta kiertotähteä avaruuden meri, ja kumpanenkin eli\nomaa elämäänsä omalla maapallon puoliskolla.\n\nMinne ikinä Euroopalaiset tunkivatkin Amerikassa, huomasivat he tämän\nmaanosan kaikkialla asutuksi, ja muutamilla tienoin oli tämä asutus\nhyvin tiheä. Sitä seikkaa selittääksensä otaksuivat kauvan kyllä jotkut\ntutkijat että muka kerran maailmassa oli tapahtunut jonkinmoinen\nkansanvaellus Aasiasta Beringin salmen poikki, eikä tietysti olekkaan\naivan mahdotonta että toinenkin ihmisrotu kuin pohjoisnavan seuduilla\nasuskeleva olisi voinut sen kautta siirtyä Amerikaan, niin uskottomalta\nkuin se tuntuukin. Mutta selittääksemme ihmisen olemassaoloa Amerikan\nmanterella, ei meidän tarvitsekkaan semmoista arvelua kannattaa. Ihminen\n\"Uudessa maailmassa\" on silminnähtävästi yhtä vanha kuin \"Vanhassakin.\"\nHänen jälkiään, sanasta sanaan hänen jalkainsa jälkiä, nähdään\npatakivissä nykyisen maanpinnallisen ajanjakson varhimmasta osasta, ja\njääkauden somero- ja savikerroksissa makaa hänen aseitaan, työkalujaan\nja koristuksiaan rinnatusten hänen omien luurankojensa ja samanaikaisten\nsuurten eläinlajien luurankojen kanssa.\n\nAmerikan maanosan ihminen ei liioin ollut mikään muuntumaton villi, niin\nettä hän olisi seisahtunut päästyään sille inhimillisen viljelyksen\nkannalle, jolla hän milloin missäkin tavattiin; vaan hänen historiansa\nosoittaa selvästi asteettain tapahtunutta kehitystä, joka, jos se olisi\nsaanut esteettömästi jatkua, arvattavasti olisi kohonnut hyvinkin\nkorkealle.\n\nEikä myöskään Amerikan ihmisrodun kaikki lahkokunnat olleet yhtä\nlahjakkaita. Aivan niinkuin Vanhassa maailmassa, astui yksi heistä\ntoisten edelle edistyksen tiellä ja tuli viljelystä varsinaisesti\nkannattavaksi heimoksi. Se oli Nahua-heimo, Uuden maailman Arjalaiset.\n\nTämän kansakunnan ensimäisiä jälkiä tavataan samoilla tienoilla, missä\nAmerikan nykyinen viljelys on saavuttanut korkeimman kukoistuksensa:\nMississippin ja Ohion laaksoissa. Täällä tuli se maata viljeleväksi\nkansaksi ja oppi rakentamaan valtavia maaröykköjä ja valleja, niin\nisoja ja lujia, ett'ei vuosituhannetkaan ole niihin pystyaeet. Röyköt\novat yläpäästä katkaistujen keilain eli pyramiidien muotoiset, 90-100\njalkaa korkeat ja juurelta toisinnan 2,000 jalkaa ympäri-mitaten. Vallit\nympäröivät 500 à 600 tynnyrinalan suuruisia neliskulmia ja ovat\nsilminnähtävästi olleet puolustusneuvoina aikoja sitten hävinneiden\nkylien ja kaupunkien ympärillä, kun mainitut röyköt sitä vastoin ovat\ntehneet temppelien palvelusta. Monessa vallissa on oikeita\njättiläiskuvia eläimistä ja kasveista, ja ne ovat erinomattain\ntaidokkaasti tehtyjä.\n\nNäistä röykönrakentajista lohkesi vähitellen parvi toisensa perästä,\nsiirtyen vaeltamaan länteen ja lounaasen päin. Monen vuosisadan perästä\ntapaamme niitä hallitsevina kansoina siinä viljelys-valtioiden ryhmässä,\njoka ulottui Mexikon ylätasangoista pohjosessa Perun tasangoille\netelässä. Aymará ja Quechua tulivat suurten valtakuntain\nperustajiksi Cuzcon, Quiton ja Bogotan ylänteillä. Maya-kansat\nlevittivät Yukatanin niemimaalta viljelystänsä Keski-Amerikan\nläheisimpiin osiin, ja Toltekit hallitsivat puolen vuosituhatta\nMexikossa, jonka pengermaa heidän aikanansa muuttui yhdeksi ainoaksi\npuutarhaksi, täynnänsä kukoistavia kaupunkia.\n\nKaikkia näitä Nahua-valtoja kaunisti hyvin korkea viljelys, ainakin\ntämän sanan aineellisessa merkityksessä. Taidokkaan kastamisjärjestelmän\nkautta tehtiin melkein jok'ainoa maatilkku hedelmälliseksi. Puuvillasta\nja kirjavista linnun-höyhenistä valmistettiin kallisarvoisia kankaita.\nAseita ja työkaluja tehtiin vaskesta sekä puusta, johon asetettiin\ntuosta lasinkaltaisesta obsidianista hiottu terä. Rautaa, näet, eivät\nnämä heimokunnat tunteneet. Savesta muodostettiin somasti koristettuja\nastioita. Kulta- ja hopeatöissä olivat varsinkin Toltekit mestareita.\nMutta ennen kaikkea oli rakennustaide näissä kansoissa saavuttanut\nkorkean, omituisen kehityskannan. Sen aineksena ei ollut enää, niinkuin\nMississippin lakeuksilla, maan multa, vaan valtavat, hakatut\nkivimöhkäleet. Semmoisista tekivät ne pyramiidi-temppelinsä,\nteokallionsa, ja kuningastensa palatsit. Paraimmin säilyneitä ovat\nnäistä rakennuksista ne, joita tutkijat ovat löytäneet Yukatanin\nmetsissä, jossa Maya-kansojen useiden kaupunkien rauniot ovat\nhaudattuina tropiikien uhkean kasvullisuuden alle. Temppelien ja\npalatsien seinät ovat täynnänsä veistokuvia ja kirjoituksia. Sekä\nMaya-kansat että Toltekit viljelivät, näet, hieroglyfi-kirjoitusta,\njonka kuvamerkkiä he piirsivät suuriin rakennuksiinsa, mutta myöskin\npaperille, jota valmistettiin agave-kasvin kinteistä.\n\nSekä Mexikossa että Perussa yhdisti eri maanosia oivalliset tiet ja\nnäitä pitkin juoksevat, säännölliset postit. Kuljetusta toimittivat\nkantajat, koska, näet, kuorma-eläimiä ei ensinkään ollut, paitsi\nPerussa, jossa siihen käytettiin laamaa.\n\nTätä rikasta aineellista viljelystä ei tosin vastannut yhtä rikas\nhenkinen. Nahualainen uskonto näkyy ainakin osaksi olleen verinen\nuhripalvelus, jonka kuitenkin joksikin aikaa Toltekit ja Quechuat\nlakkauttivat, kunnes taasen Espanjalaisten tullessa Mexikoon se oli\ntäydessä voimassaan Aztekeissä. Amerikan eri heimokunnat kävivät, aivan\nniinkuin Euroopankin, melkein alituisia sotia keskenänsä, ja sotavankeja\npidettiin sotajumalan omana, jolle heitä usein suuret joukot uhrattiin.\nMeidän tulee kuitenkin, näitä tapoja kauhistuessamme, muistaa että\nVanhan maailman historia tietää kertoa aivan yhtä julmia juttuja, ja\nettä tällä puolen valtamerta on itse teossa varmaankin yhtä monen\nihmisen veri sotajumalan alttarilla vuotanut kuin Muinais-Amerikassa,\nvaikka ei juuri ennakko-uhrina. Ja espanjalaisen inkvisitionin historia\nsitä paitse osoittaa että meidän uskontomme oli rääkkäystaidossa vienyt\nvoiton hurjimmankin muinais-amerikalaisen hurskauden tempuilta\nsotajumalan palveluksessa. Mutta itsessään tietysti nyt kuitenkin\nNahualaisten uskonnolliset menot todistavat varsin puutteen-alaista\nhenkistä viljelyskantaa, kuten heidän yhteiskunnalliset ja valtiolliset\nlaitoksensakin.\n\nKaikki nämä valtiot olivat, näet, itse teossa pappis-valtoja, sillä\nkorkein hallitsija valittiin tästä säädystä. Lähinnä häntä oli\nsotilasaatelisto, josta valtakunnan tärkeimmät virkamiehet otettiin.\nVallitseva kansanluokka oli, kuten ainakin, vähemmistönä kukistettujen\nja veronalaisten kerrosten suhteen, jotka tavallisesti olivat toista\nheimoakin.\n\nVanhan Nahua-valtakunnan Mississippin varsilla hävittivät viimein\n-- kuten Germanit Rooman -- pohjosesta päin tulleet metsästäjäheimot.\nRöykönrakentajat katosivat entisiltä kotipaikoiltaan Ohion ja Miamin\nlaaksoissa, -- mihin, sitä ei varmaan tiedetä. Mahdollista on että he\nvaelsivat samaan suuntaan kuin heimolaisensa, vuorilaaksoihin ja\nylätasangoille lounaassa. Mahdollista on että juuri tämän\nlinnoitustöissä taitavan kansan pirstaleet Colorado-joen pystysuoriin\nrantaseiniin ovat olleet kovertamassa niitä luola-labyrinttejä, jotka\nvielä tänä päivänä Arizonan erämaissa herättävät matkustavan tutkijan\nhämmästystä. -- Milloin tämä viimeinen kansanvaellus tapahtui, on\nmahdotonta päättää. Varmaa vain on että, kun siirtolaiset Englannista 17\nja 18 vuosisadalla tunkesivat Mississippin laaksoon, aarniometsä\nkaikkialla oli voittanut alkuperäiset alansa, ja \"indiaanit\" olivat sen\nainoina asukkaina. Kuinka kauvan he olivat maassa asuneet, eivät he\ntietäneet itse. Hämärä kulkutarina kertoi kuitenkin että heidän\nesi-isänsä muka muinoin olivat samonneet \"suurten vesien maahan\",\nkäyneet pitkällisiä sotia sen asujanten kanssa ja viimein ajaneet ne\npois.\n\nSivistyneet osat Amerikaa olivat siten 16 vuosisadan alussa yksistään\nmainituilla ylätasangoilla sekä Keski-Amerikan molemmilla niemimailla.\nKolumbus ja hänen lähimmät seuraajansa tapasivat ainoastaan raakoja\nluonnon-kansoja. Vasta espanjalaiset valloittajat, conqvistadorit,\ntulivat yhteyteen sivistyneen Amerikan kanssa.\n\n\n\n\nII.\n\nUuden maanosan nimi.\n\n\nMitään yhteistä nimeä koko manterelleen ei ollut Perulaisilla eikä\nMexikolaisillakaan. Ja se olisikin ollut tarpeetonta, koska he eivät\nmitään muuta maanosaa tunteneet. Espanjalaiset antoivat Kolumbuksen\nlöytämille maille nimityksen: Indiat, koska tämä Amerikan löytäjä\nluuli viimeiseen asti että hän Atlantin poikki oli päässyt Indiaan.\nKolumbus ei ensinkään tietänyt löytäneensä mitään uutta maanosaa. Ja\nnimitys Indiat ja indiaanit säilyi vielä sittenkin, kun seikka jo oli\nselvinnyt, ja on oikeastaan säilynyt --hullunkurisesti kyllä -- tähän\npäivään saakka, vaikka vielä toinenkin suuri valtameri kuin Atlantti\neroittaa nuo maat varsinaisesta Indiasta. Itä- ja Länsi-Indiaa sittemmin\nkuitenkin ruvettiin eri laskuun panemaan, mutta \"indiaaneina\" ovat\nAmerikan alku asukkaat yhä edelleen saaneet pysyä.\n\nPian huomattiin kuitenkin että löydetyt maat olivat aivan uutta\nmannerta, uutta maailmaa. Tämmöisen olemassa-oloa oli jo hamassa\nmuinaisuudessa yksi ja toinen -- meidän ajanlaskumme alussa m.m.\nmaantieteilijä Strabo -- aavistanut, ja kansantarut haaveilivat syystä\ntai toisesta suuria, rikkaita saarimaita kaukana lännessä. No, vuonna\n1498 tekee nyt sivistyneempi mies kuin Cristoforo Colombo matkustuksen\ntuonne suureen länteen, seuraavana vuonna toisen ja vihdoin vuosina\n1501-1502 kolmannen, jolloin hänen retkikuntansa kulkee Etelä-Amerikan\nkoko itärannikon, Näistä matkoistaan kirjoittaa hän oivalliset\nkertomukset, jotka julkaistaan painosta, ja lausuu samalla\nvakuutuksensa, joka perustuu tutkimuksiin, että nimittäin löydetty maa\non uusi maailma. Tästä miehestä kerromme alempana vielä. Mutta hänen\nnimensä oli Amerigo Vespucci, ja sivistynyt maailma, joka jo ensi\naikoina erinomaisella mieltymyksellä luki hänen hehkuvia kertomuksiaan\nlöydetyn maanosan ihanuudesta, on, kun onkin, antanut sille nimeksi:\nAmeriga eli Amerika, -- mielestämme aivan täydellä syyllä, sillä\nKolumbus tosin oli sen löytänyt, vaan ei tiennyt mitä hän löysi, kun\nAmerigo Vespucci puolestaan osasi määritellä sitä todellakin uudeksi\nmantereksi. Nimitykset \"Länsi-India\" ja \"Indiaanit\", joille Kolumbus on\nantanut aiheen, ovat ymmärtääksemme aivan omiansa säilyttämään\nGenovalaisen tieteellistä kunniaa. Nimityksen Amerika ehdoitti jo v.\n1507 eräs Martin Waltzemüller niminen saksalainen koulunopettaja, joka\nsilloin julkaisi latinalaisen käännöksen Vespuccin italiankielisistä\nmatkakertomuksista; -- ja maailma on yhtynyt ehdoitukseen, antaen\nkunnian sen miehen nimelle, joka tiesi missä hän matkusti, jos kohta\nKolumbus olikin ennen häntä astunut Indiansa maalle.[1] Että sitä paitse\nmuutenkin kylliksi kuuluisa Genovalainen itse teossa ei ollut ensimäinen\nmies Euroopasta, joka on polkenut uuden maanosan rantoja, saamme\nseuraavasta luvusta nähdä.\n\n\n\n\nIII.\n\nAmerikan löytö Pohjan miesten kautta. Viinimaa.\n\n\nEttä Cristoforo Colombo on Amerikan ensimäinen löytäjä, pysyi kauvan\njärkähtämättömänä uskonkappaleena, ja niinpä opetetaan vielä tänä\npäivänäkin kaikissa kouluissa. Jos pidetään silmällä löydön\nkäytännöllisiä tuloksia, onkin tämä oppi aivan oikea, sillä vasta tuon\nmainion Genovalaisen kautta astuu Amerika varsinaiseen, pysyväiseen\nyhteyteen Vanhan maailman kanssa. Mutta itse teossa oli, kuten myöhempi\ntutkimus osoittaa, Amerikan manterelle astunut euroopalaisia jalkoja jo\n500 vuotta ennen Kolumbusta, vaikka tämä aikaisempi \"löytö\" tapahtui\nvielä vähemmällä tietoisuudella kuin Genovalaisen ja pian kyllä joutui\nkokonaan unohduksiin, jääden alusta alkaen ainoastaan muutamain ihmisten\nmuistiin, ulkopuolelle \"suuren mailman\" tietopiiriä.\n\nSilmäys maapallon karttaan osoittaa että Islannin puuton saari on koko\njoukon lähempänä Pohjois-Amerikan vieläkin osaksi tuntemattomia\nmaan-ääriä kuin Euroopan mannerta, ja siltä saarelta nuo ensimäiset\nlöytöretket tapahtuvat. Islanti oli saanut asutuksensa pää-asiallisesti\nNorjasta, jonka jo muinaisuudessa levoton ja riitainen väestö oli hyvin\nkärkäs pötkimään maastansa pois, kun asiat kotosalla eivät käyneet\nitsekunkin nokan mukaan. 8:n sataluvun loppupuoliskolla kukisti kuningas\nHarald Kaunotukka maan pikkuruhtinaat, yhdistäen Norjan \"fylkit\" yhdeksi\nvaltakunnaksi; ja erittäinkin tämä tapaus sai suuret laumat\ntyytymättömiä etsimään uusia laitumia. Islannin asukkaat nyt olivat\nparaasta päästä tämmöistä hurjapäistä kansaa, jotka ennemmin pitivät\nasuinsijaansa puuttomalla, kolkolla saarella kuin tottelivat esivaltaa\nvanhassa kauniissa kotimaassaan. Ja itsepäisyys ja hurja seikkailuhalu\nseurasi heitä yhä uudessakin kodissa, josta riidassa tappiolle jäänyt\ntaaskin pyrki etsimään uusia asuinsijoja.\n\nTämmöinen seikkailija-luonne oli nyt myöskin eräs Erkki Punainen (Erik\nRöde) niminen mies, joka asuskeli Islannin länsirannikolla. Hän oli\nisänsä kanssa tullut pakolaisena Norjasta Islantiin, jossa hän jonkun\najan perästä joutui riitoihin naapuriensa kanssa ja pakoitettiin taaskin\npakenemaan tiehensä. Hän laittoi viikingi-laivansa kuntoon ja lähti\npurjehtimaan pois valtameren ulapalle. Hänen toisessa isänmaassaan,\njonka hän nyt oli jättänyt etsiäkseen kolmatta, kävi siihen aikaan\ntarina eräästä Gunbjörn nimisestä miehestä, joka kerran tuulien\najamana oli joutunut muutamalle kalliosaarelle kaukana lännessä ja siitä\nvielä kauvempana nähnyt korkean, jäävuorten ympäröimän rannikkomaan,\nhuolimatta käydä tätä tutkimaan. Tuon tuntemattoman maan päätti nyt Erik\nRöde etsiä. Ja ainoastaan muutaman päivän purjehdittuansa saikin hän sen\nnäkyviin ja pääsi asettumaan sen rannalle. Maa oli Grönlanti, ja jos\n-- kuten maantieteelliset kirjailijat tekevät -- tämä suuri maa, jonka\nulottuvaisuutta pohjoseen päin ei tunneta, luetaan Amerikaan, niin olisi\nErik Röde Amerikan ensimäinen löytäjä. Grönlanniksi (Vihantamaaksi)\nnimitti sitä Erik itse -- niin kertovat asiakirjat --sentähden, että hän\narveli ihmisten mieluummin sinne muuttavan, \"jos sillä oli hyvä nimi.\"\n\nJa ihmiset sinne muuttivat. Muutaman vuoden perästä -- \"15 vuotta ennen\nKristinuskon istuttamista Islantiin\", siis v. 985 -- on Grönlannin\nlänsi-rannikolla islantilainen siirtokunta. Brattalid'in uutistalossa\nkasvaa Erikille voimakas perhe, kolme reipasta poikaa ja yksi yhtä\nreipas tyttö. Vanhin poika Leif teki nyt kerran isältään saamallansa\nlaivalla matkustuksen Norjaan, jossa silloin hallitsi kuningas Olaf\nTryggveson. Tämä käännätti Leifin ja hänen seurueensa Kristinuskoon ja\nantoi hänelle, koska Leif sitä ennen oli yhtynyt kuninkaan\nsotilasjoukkoon, toimeksi palata takaisin Grönlantiin ja istuttaa siellä\nuutta uskontoa siirtolaisten sydämiin. Leif lähti, suostuen kuninkaan\npyyntöön, uudelleen merelle, mutta kotimatka kävi kovin myrskyiseksi, ja\ntuulet ajoivat hänen laivansa yhä kauvemmas länteenpäin. Monta viikkoa\nlakkapäillä laineilla harhailtuansa, näkivät matkustajat edessänsä aivan\ntuntemattoman maan, ohjasivat aluksensa sinne ja astuivat rannalle.\n\"Siellä oli\" -- kertovat ne aikakirjat, joihin tätä Amerikan-löytöä\nperustetaan -- \"omakylvöisiä (itsestään kasvaneita) vehnävainioita, ja\nviiniköynnöksiä kasvoi siellä.\"\n\nHarharetkeilijät purjehtivat nyt pohjoseen päin pitkin tämän onnellisen\nmaan rantoja ja pääsivät viimein Grönlantiin, jossa nuori siirtokunta\nLeifin kehoituksesta kääntyi Kristin-uskoon.\n\nMaa, jonka rannalle Leif Eerikinpoika oli astunut, oli nyt\nPohjois-Amerikan itäinen rantamaa. Bostonin kaupungissa on tälle\nmiehelle pystytetty komea muistopatsas. Löytö oli tapahtunut vuonna 1001\nj.Kr.\n\nSeuraavana vuonna tuli Islannista Grönlantiin kaksi laivaa, joista\ntoista päällikkönä johti Thorfinn Karlsefni, mies, joka nyt ryhtyy\njatkamaan Leifin löytöä, mentyään naimisiin tämän sisaren kanssa.\nSaadaan aikaan 140 miestä pitävä retkikunta, joka -- myöskin paljon\nnaisia muassaan -- kolmella laivalla lähtee matkalle tuohon Leifin\nlöytämään uuteen maahan, jonne, jos kaikki käy hyvin, aiotaan asettua\nasumaankin.\n\nTämän retkikunnan matkasta kertovat vanhat, tosin hyvin taruntapaiset\naikakirjat pää-asiassa seuraavaa:\n\nEnsimäinen maa lännessä päin, jonka Thorfinn miehineen sai näkyviin, oli\nkallioinen rantakaistale, jolle retkeläiset antoivat nimeksi Helluland\n(Paasimaa). Siitä purjehdittiin pohjatuulella, ja he saivat eteensä\nmaan, jossa oli suurta metsää ja paljon villiä eläimiä. Sille annettiin\nnimeksi Markland (Metsämaa), josta taaskin purjehdittiin rantoja\npitkin etelään päin etsimään tuota varsinaista viinimaata, jonka Leif\noli löytänyt. Kerran panivat he maalle miehen ja vaimon, jotka olivat\noivallisia juoksijoita. Nämä juoksivat, laivain ollessa ankkurissa,\nmuutaman päivän etelään päin ja palasivat sitten sukkelasti takaisin.\nToinen toi muassaan viinitertun, toinen itsestään kasvaneen vehnätähkän.\nNyt jatkettiin merimatkaa, kunnes tultiin pitkälle vuonolle, johon\npurjehdittiin sisään ja käytiin maalle. Vuono sai nimekseen\nStraumfjord. Maa oli kaunista, vuorista mannermaata, ja siihen\nasettuivat he talveksi, kärsien sen kuluessa kaikellaista puutetta.\nViimein lähti heistä kymmenen miestä Thorhall nimisen päällikön johdolla\npurjehtimaan pohjoseen, etsiäksensä sitten lännempätä viinimaata,\nVinlandia; mutta nämä ajoi ankara länsituuli Irlantiin, jossa he\njoutuivat kovan rääkkäyksen alaisiksi ja viimein kaikki orjiksi.\n\nMutta Karlsefni enemmistön kanssa purjehti Straumfjordista pois\neteläänpäin, tuli muutaman joen suuhun ja laski siitä sisään. Astuttiin\nrannalle erään järven kohdalla, jonka läpi joki juoksi, ja tavattiin\noivallinen maa. Siellä oli omakylvöisiä vehnävainioita kaikkialla\nlaaksoissa, mutta korkeimmilla paikoilla kasvoi viiniköynnös. Jokainen\npuro oli täynnään kaloja ja metsissä vilisi syötävää riistaa. Täällä oli\nhyvä olla. Muutaman viikon perästä läheni retkeläisten olopaikkaa\nsuuri joukko nahkaveneitä, joista seipäitä heilutettiin. Ja\nseipäiden-heiluttajat olivat ruskea-ihoisia miehiä, rumat ja riettaat.\nHe katselivat hetken aikaa kummeksien outoja vieraita ja soutivat sitten\ntiehensä. Karlsefni väkineen vietti täällä talven, jonka kuluessa ei\nlunta satanut, niin että elukat, joita heillä oli muassaan Grönlannista,\nsaattoivat olla ulkona kaiken aikaa. Kevään puoleen tulivat nahkaveneet\nuudestaan, ja nyt syntyi näiden ja retkeläisten kesken vilkas\nvaihtokauppa. Alku-asukkaat saivat punaisia kankaita ja retkeläiset\nhyviä nahkoja ja turkiksia. Karlsefnin karjasta valloilleen päässyt\nvihainen sonni peljästytti alku-asukkaat pois. Mutta kolmen viikon\npäästä tulivat he jälleen, ja nyt syntyi tappelu. \"Skrälingit\" (sanasta\nskral = heikko) -- niin nimittivät Karlsefnin miehet näitä ihmisiä --\n\"panivat pitkän tangon päähän pallonmuotoisen esineen, joka oli\nlampaan-mahan suuruinen ja musta väriltään, ja lingoittivat sen\ntangon-päästä ylös rannalle; ja pudotessaan maahan teki pallo kauheaa\njyryä.\" Karlsefni miehineen peljästyi kovin ja juoksi pakoon, asettuen\nkuitenkin puolustukseen, päästyänsä muutaman kallioryhmän suojaan.\nHeidän paetessaan tapahtui että Erik Röden reipas tytär Freydis, joka\nkovasti nuhteli pakenevia miehiä heidän pelkuruudestaan, jäi jälkeen --\nraskaan tilassa kun sattui olemaan. Juostessaan perästä tapasi hän erään\nkaatuneen ja kuolleen maamiehensä paljastetun miekan. Hän otti sen,\naikoen sillä puolustaa itseänsä ahdistavia skrälingejä vastaan. Näiden\nlähetessä paljasti hän rintansa ja löi siihen miekan laakealla kyljellä.\nSiitä peljästyivät skrälingit, riensivät alas veneillensä ja soutivat\ntiehensä. Kaksi Karlsefnin miehistä ja suuri joukko skrälingejä oli\njäänyt tappelu-tanterelle. Mutta urhokasta Freydistä (kai hän oli\nAmerikan ensimäinen emansipeerattu nainen!) kiittivät Karlsefni ja hänen\njoukkionsa hartahin sanoin tuosta tehokkaasta avusta.\n\nVaikka heidän olopaikkansa oli kaikin puolin hyvä, päättivät he\nkuitenkin, koska se ei luvannut mitään turvallisuutta skrälingejä\nvastaan, palata takaisin kotimaahansa. Niin purjehtivat he siis jälleen\npohjoseen päin, tappoivat m.m. matkalla viisi rannalla nukkuvaa\nskrälingiä ja tulivat Straumfjordiin, jossa tavattiin yltäkyllin mitä\ntarvittiin. Sieltä tehtiin vielä retkiä ympäristöön ja saatiin kokea sen\nseitsemän seikkailusta. Niinpä tapahtui kerran että Karlsefni miehineen\nnäki muutaman kimaltelevan pilkun liikkuvan avonaisella paikalla\nmetsässä. Tämä pilkku oli yksijalkainen ihminen. Kummitus ampui\nThorvaldin, Erik Röden pojan, sisälmyksiin nuolen, jonka saattamasta\nhaavasta tämä pian heitti henkensä. Yksijalka katosi meren syvyyteen. He\nluulivat nähneensä Yksijalkain maan. Purjehdittiin taas pohjoseen päin.\nEripuraisuus syntyi heidän keskensä sen johdosta, että \"ne, joilla ei\nollut vaimoja, yrittivät ottaa omikseen niiden, joilla oli; ja siitä\ntuli kova levottomuus.\"\n\nSnorri, Karlsefnin poika, syntyi ensimäisenä syksynä, ja hän oli kolmen\nvuoden vanha heidän lähtiessään Vinlandista. Viimein tulivat he takaisin\nGrönlantiin, jossa Karlsefni vielä vietti yhden talven, purjehtiakseen\nsitten takaisin Islantiin. --\n\nNiin kuuluu yleisimmissä piirteissään luotettavin tarina Viinimaan\nlöydöstä. Se puolestaan löydettiin eräästä vanhasta käsikirjoituksesta,\njonka 16-sataluvun keskivaiheilla muutamat isänmaalliset islantilaiset\nvetivät esiin pitkällisestä piilosta, jossa se ynnä muiden\nislantilaisten kirjallisten tuotteiden kanssa oli kauvan aikaa levännyt.\nKäsikirjoituskokoelma, jossa se löytyy, on saanut nimekseen\nHauk'in-kirja, ensimäisen omistajansa, islantilaisen laamannin Hauk\nErlendinpojan, mukaan, ja itse tarinaa nimitetään siinä: Thorfinn\nKarlsefnin satu, mutta sanotaan myöskin Erik Röde'n saduksi.\n\nToinen tarina -- säilytettynä Flatö-kirjassa, joka on saanut nimensä\nsen saaren mukaan Islannin länsirannassa, jossa sitä monet sukupolvet\nläpitsensä talletettiin -- jakaantuu kahteen kertomukseen: Pieni juttu\nErik Röde'stä ja Pieni juttu Grönlantilaisista. Nämä pitävät\npääasiassa yhtä Haukinkirjan kertomuksen kanssa Grönlannin ensimäisestä\nasuttamisesta, mutta eroavat siitä siinä kohden, ett'ei se mies, joka\nensiksi näki Viinimaan, muka ollutkaan Leif Eerikinpoika, vaan munan\nBjarni Herjulfinpoika, ja että tämä tapahtui jo vuonna 985. Vasta\nkuusitoista vuotta myöhemmin olisi, Flatö-kirjan mukaan, Leif\nEerikinpoika tehnyt varsinaisen löytöretken Viinimaahan. Flatö-kirja\nnäkyy kuitenkin, kaikesta päättäen, perustuvan hämärämpään muistoon kuin\nHaukinkirja, vaikka se toiselta puolen antaa tukea tälle.\n\nKummastakin käy yhtä hyvin selville että kohta 11:n vuosisadan alussa\nmuutamat Islantilaiset lännessäpäin Grönlannista löysivät siihen saakka\nEuroopalaisille tuntemattomia rannikkoja, että he oleskelivat siellä\nvähintäinkin kolme talvea, mutta sitten \"skrälingien\" hyökkäysten\njohdosta pakoitettiin lähtemään tiehensä. Siinäkin pitävät molemmat\nkertomukset yhtä, että löytäjä nimitti näitä rannikkoja: Helluland,\nMarkland ja Vinland.\n\nEttä nämä maat olivat Pohjois-Amerikan itärantaa, sitä ei ole käynyt\nepäilläkkään. Niinikään osoitti tutkimus varsin pian että Helluland oli\nLabrador-niemen koillisranta ja Markland New-Foundlandin kaakkoinen\nrannikko. Näiden seutujen nykyinen maanlaatu sopii aivan täsmälleen\nislantilaisiin kertomuksiin Hellulannin ja Marklannin luonnosta. Sitä\nvastoin eroavat mielipiteet melkoisesti Viinimaan aseman suhteen.\nÄskettäin on kuitenkin historioitsija, professori G. Storm Kristianiassa\nvarsin tukevilla perusteilla osoittanut että Vinland arvattavasti oli\nUuden Skotlannin kaakkoisrannalla. Siellä kasvaa viiniköynnös vielä tänä\npäivänä itsestään ja vuorten notkoissa on pitkät kaistaleet villisti\nkasvavaa riisiä, tarinan \"omakylvöiset vehnävainiot.\"\n\nIslantilaisten löytöretket Amerikaan eivät vaikuttaneet mitään\npysyväistä asuttamista Euroopalaisten puolelta, vaan jäivät pian kyllä\nmelkein aivan unohduksiin. Leif Eerikinpojan ja hänen seurueensa löytö\nei ollut aikaan saanut mitään käytännöllistä tulosta. Lystillisyyden\ntähden sopii myöskin mainita että Islannissa uskottiin siihen aikaan,\nkuin tarina kirjoitettiin, että Viinimaa oli yhdessä -- Afrikan kanssa,\njohon luuloon antoi syytä juttu yksijalkaisesta miehestä? Keski-ajan\nkansanluulojen mukaan oli, näet, Afrikassa olemassa ihmisiä, joilla muka\nei ollut muuta kuin yksi jalka.\n\nIslantilaisten Amerikan löytö siten tapahtui vielä vähemmällä\ntietoisuudella kuin sen miehen, jota syystä kyllä pidetään Amerikan\nvarsinaisena löytäjänä, vaikkapa hän arvelikin löytämäänsä maata\nAasiaksi ja suoritti suuren työnsä viisisataa vuotta myöhemmin kuin Leif\nEerikinpoika satunnaisen retkensä.\n\n\n\n\nIV.\n\nKolumbus.\n\n\n1. Cristoforo Colombon nuoruus ja valmistavat puuhat.\n\nGenovan mahtava kauppakaupunki oli 14 sataluvulla ikääskuin idän ja\nlännen yhtymäpaikkana, jossa varhain saatiin tietää mitä maailmassa\nmerkillistä tapahtui. Sen suuressa satamassa vilisi laivoja kaikilta\nääriltä, ja sen merimiehet kulkivat kaikkia tunnettuja vesiä,\nnauttien etevimpäin merentuntijain mainetta. Sieltä olivat m.m.\nne miehet lähteneet, jotka tulivat Portugalilaisten opettajiksi\nmerenkulku-taidossa ja loivat tästä valtakunnasta mahtavan merivallan.\nNiinikään oli Genovan kaupunki mainio teollisuudestaan ja etenkin\nkutomateoksistaan. Sen tukkukauppiaat olivat kustantajia suurelle\njoukolle verkakankureita, jotka kodeissansa vaimoineen lapsineen\nammattiaan harjoittivat.\n\nTämmöisessä vilkkaassa paikkakunnassa näki päivän valon ja vietti\nnuoruutensa kuuluisa Cristoforo Colombo, Amerikan \"varsinainen\nlöytäjä.\" Hänen isänsä oli verkakankuri Domenico Colombo, jonka\nkangaspuut jyskyivät Quinto nimisessä kylässä puolen penikulmaa\nkaupungista. Kuten muinoin seitsemän paikkakuntaa Kreikassa riiteli\ntuosta kunniasta, mikä heistä olisi Homeroksen syntymäpaikka, niinpä eri\nkylät ja kaupungit vielä tänä päivänä käyvät lystillistä kynäkiistaa\nsiitä, missä heistä Amerikan löytäjä ensin olisi avannut silmänsä.\nNiinkuin ruotsalainen tohtori O.W. Alund, jonka vasikoilla tässä parasta\npäästä kynnämme, annamme kunnian Quinto-kylälle, jossa siis Domenicolle\nja hänen vaimolleen Susanna Pontanarossalle vuonna 1446 taikka 1447[2]\nsyntyi poika Cristoforo sekä myöhemmin Giovanni Pellegrino ja\nBartolommeo. Jo vuonna 1451 muutti perhe San Stefano nimiseen Genovan\nesikaupunkiin, jossa jatkettiin kankaan-kutomista ja elettiin kuin\nennenkin. Siellä syntyi sille vielä tyttö Blanchinetta ja nuorin poika\nDiego. Pojat antautuivat kaikki isän ammattiin, kuten ajan tapa vaati;\neikä heillä ollut mitään valitsemisen oikeutta. Ammattikunnan\nkoulumestarilta oppivat he lukemaan, kirjottamaan ja lukua laskemaan.\nMitään korkeampaa koulu-opetusta eivät pojat näy saaneen, eikä olisi\nsiihen ollut varaakaan. Amerikan löytäjä jäi itse teossa jokseenkin\n\"oppimattomaksi mieheksi\", jos varsinaista koulu-opetusta silmällä\npidetään. Mutta itse Genovan kaupunki oli hänelle oivallisena kouluna\nhänen vastaista elämän-työtään varten. Hallitsevista luokista levisi\ntiedot maailman tapahtumista sukkelasti alempiinkin, joiden\nperheen-jäseniä oli purjehtimassa ylt'ympäri maailmaa. Varsinkin\nkiinnittivät sen ajan suuret löytöretket kaikkein mieltä, ja Cristoforo\nColombo kuunteli jo pienestä pitäen korvat pystyssä merimiesten juttuja,\nniin hyvin totta kuin valhetta. Paljon sai hän kuulla puhuttavan \"San\nBrandanin salaperäisestä saaresta\", \"Amazonien maasta\" ja \"Antillasta,\njossa oli seitsemän kaupunkia\", jotka oli rakentanut seitsemän piispaa,\njotka Länsi-Götien valtakunnan hävittyä Espanjassa kerran olivat\nlähteneet tuohon kaukaiseen saareen, jonka sitten muutamat merenkulkijat\nolivat nähneet, mutta joka myöhemmin oli käynyt mahdottomaksi löytää.\n\nMoiset ihmeelliset jutut jännittivät nuoren Cristoforon mielikuvitusta,\nja hän uskoi niitä kuin äitiänsä, uskoi vielä vastaisilla\nmerimatkoillaankin, jolloin hän muun muassa ajoi takaa Amazonien\n(naiskansan) kuuluisaa luotoa.\n\nMutta Colombo oli vielä kiinnitettynä kangaspuihinsa, ja San Brandanin\nja muita merkillisiä saaria haaveksi hän sukkulan lentäessä edes\ntakaisin loimilankain väliä. Vasta vuonna 1471 on hän omana herranaan.\nIsän valta ulottui vielä siihen aikaan Italiassa pojan 25:een vuoteen\nasti.\n\nMitään varmaa Colombon vaiheista kahden vuoden aikana hänen\npääsemisestään omille jaloilleen ei tunneta. Mutta hän näkyy edistyneen\ntiedoissa ja päässeen liikkumaan aatepiirissä, joka on ylempänä\ntavallisen käsityöläisen. Jo poikana oli hän tehnyt pienempiä\nmerimatkoja Välimerellä. Nyt antautuu hän täyttä totta tälle uralle.\nMutta mitäs tavallisesta merimiehestä! Cristoforo tahtoo pyrkiä\nkorkeammalle. Hän mietiskelee löytöretkiä, ja portugalilaisten\nretkeilijäin maine, joka tähän aikaan lentää ympäri maailmaa, kutkuttaa\nhänen halujansa. Portugalilaiset pyrkivät silloin pääsemään meritse\nrikkaasen Indiaan, mutta he yrittivät sinne kiertämällä Afrikaa. Colombo\nsitä vastoin aikoo päästä tuonne höysteitten ja mausteitten maahan\npurjehtimalla suoraan länteenpäin, -- sillä maa on pyöreä kuin pallo.\nMutta mistä oli tietämätön Colombo saanut tämän opin päähänsä? Siihen\naikaan oli vielä yhteisen kansan yleinen luulo että maa vesineen\npäivineen on ääretön lakeus. Kuitenkin opettivat, perustuen ennen meidän\najanlaskuamme eläneisin kreikkalaisiin ajattelijoihin ja vanhoihin\nmaantieteilijöihin, muutamat yliopiston-opettajat jo silloinkin että maa\noli pyöreä kuin pallo; ja korkeamman sivistyksen saaneet merenkulkijat\nolivat tutustuneet tähän oppiin. Karttojen-piirustajatkin jo käyttivät\nsitä. Genovassa eleskeli tämmöinen kartanpiirustaja, nimeltä Gracioso\nBenincasa; ja luultavaa on että Cristoforo ja Bartolemmeo Colombo hänen\nluonaan oppivat piirustamaan karttoja. Muutaman vuoden perästä ainakin\ntapaamme heidät Portugalissa, jossa he elättävät itseään\nkartan-piirustuksella.\n\nTäällä, Portugalissa Lisboan kaupungissa, jonne hän oli tullut 27 tai 28\nvuoden ijällä ollessaan, mietiskeli Cristoforo ahkerasti aatettaan:\npäästä Indiaan purjehtimalla länteenpäin. Erään tuntemansa kauppiaan\nvälityksellä sai hän maamiehensä, kuuluisan tähtien-tutkijan Paolo\nToscanellin Firenzessä, joka oli aikansa etevin maantuntija, antamaan\nhänelle neuvoja. Toscanellia oli samassa asiassa jo sitä ennen\nneuvotellut Portugalin kuningas Alfonso viides, jolle kuuluisa tiedemies\nolikin lähettänyt vastaukseksi kirjeen ja kartan. Kopion näistä sai nyt\nColombokin, ja ne vahvistivat hänen omia aatteitaan. Kirjeessään väittää\nToscanellikin kiven kovaan että \"mausteitten maahan\" päästään kaikkein\npikemmin, jos purjehditaan suoraan länteenpäin. Ja hänen kartassaan on\npurjehdittava väli tunnetuine ja tuntemattomine saarineen sekä Indian\nrannikkomaat kuvattuna.\n\nPortugalilaiset olivat siihen aikaan löytäneet Guinea-rannikon Afrikassa\nsekä kaukana Atlantin meressä sijaitsevat Azorien saaret; ja näistä sekä\nMadeirasta tehtiin mainitun kuningas Alfonson suosituksella länteenpäin\nlöytöretkiä, joiden tarkoituksena oli tutustuminen San Brandanin ja\nmuihin hämäräperäisiin saariin. Mutta retkeilijät olivat palanneet\ntakaisin mitään uutta löytämättä. Heidän matkansa oli vain maksanut\njoltisestikin rahaa. Kun sentähden Colombo esitti asiansa Alfonso\nkuninkaalle, sai hän kieltävän vastauksen. Kuningas ei tahtonut\nkustantaa niin epäluotettavia yrityksiä. Sitä paitse oli rohkealla\nGenovalaisella nyt jo joteskin suuret vaatimukset. Hän pyysi,\nnäet, itselleen ja jälkeläisilleen perinnöllisen oikeuden\nkäskynhaltian-virkaan kaikissa maissa, jotka löydettäisiin, sekä\nmäärätyn osan kaikista tuloista, jotka niistä tulisi lähtemään.\nKuitenkin pani samaan aikaan kuningas Alfonso, joka Portugalin\nhistoriassa on saanut kunnianimen Africanus, toimeen retkikuntia\ntoiselle puolelle Kongo jokea, poikki Punaisen Meren ja viimein Hyvän\nToivon niemelle saakka. Mutta kaikki nämä perustuivat mahdollisuuteen,\njolle kokemus antoi tukea. Nuoren Colombon yritys sitä vastoin näytti\nkovin epävarmalta, niinkuin se itse teossa olikin, sillä höystörikkaasen\nIndiaan ei herkkäverinen Genovalainen koskaan päässyt.\n\nColombo näkyy nyt joksikin aikaa luopuneen aikeistaan. Jokapäiväisen\nleivän murhe on ainoana mielen-kiinnittäjänä, ja hän saa ahkerasti\npiirrellä karttojaan, voidakseen elättää itseään ja perhettänsä. Hän on,\nnäet, tähän aikaan (1475 tai 1476) mennyt naimisiin Filipa Moniz'in,\nerään köyhän tytön, kanssa.\n\nPortugalissa oleskeli Colombo kymmenen vuotta, tehden aika ajoin\nmerimatkoja, m.m. yhden Guinea-rannikolle saakka. Päättäen muutamasta\nhänen kirjeestään, josta ei kuitenkaan varmaan tiedetä onko se lähtenyt\nhänen omasta kädestään, oli hän v. 1477 tehnyt merimatkan Islantiin, ja\njotkut hänen historioitsijansa arvelevat että hän tällä saarella muka\nsai jotain vihiä vanhoista matkoista Viinimaahan. Mutta siihen aikaan\noli siellä tuo vanha tarina jäänyt jo kokonaan unohduksiin, ja kenpä\nolisi hänelle noista matkoista jutellut? Itse hän ei -- jos sanottu\nkirje onkin oikea -- niistä mitään mainitse.\n\nMutta hänen veljensä Bartolommeo oli (1486-1487) muassa Diaz'in\nmainiolla matkalla Hyvän Toivon niemelle. Ja palattuaan sieltä rupesi\ntämä veli, joka oli Cristoforoa etevämpi tiedoissa, kehoittelemaan tätä\nuusiin ponnistuksiin kerran tuumattua Indian-matkaa varten, todistaen\nhänkin päivän selväksi että purjehtimalla länteenpäin täytyy päästä\nIndiaan. Herkkäverinen Cristoforo nyt uudestaan ryhtyy puuhiin.\nPortugalin hallitukselta ei ollut mitään toivomista, mutta, miten\nlieneekin ollut, Colombon onnistui päästä Espanjan kuningasparin,\nFerdinandin ja Isabellan, puheille. Juuri tähän aikaan valmistivat nämä\nkuitenkin sitä sotaa Granadan mohrilaista valtaa vastaan, joka oli\ntekevä lopun muhametilaisten vanhasta herruudesta Espanjassa; ja maan\nhallituksella, joka ei muutenkaan vielä tähän asti ollut osoittanut\nmitään mieltymystä löytöretkiin, oli muuta ajattelemista kuin\ntuntemattoman muukalaisen tuumia läntisestä meritiestä Indiaan.\nFerdinand ja Isabella tosin hyväntahtoisesti kuuntelivat rohkeamielisen\nGenovalaisen esityksiä, vaan eivät antaneet mitään suoranaista\nvastausta.\n\nColombo tarttui nyt kuin takiainen hoviin, seuraten sitä paikasta\npaikkaan. Salamancassa kyselivät hallitsijat sikäläisen mainion\nyliopiston opettajilta sekä kirkon oppineimmilta miehiltä neuvoa\nColombon asiassa, mutta saivat yksimielisesti epäävän vastauksen.\nColombolle luvattiin kuitenkin että hänen hankettaan pidettäisiin\nmuistissa, ja niinikään annettiin hänelle, \"kustannusten korvaamiseksi\",\nlahjapalkinto, joka neljässä eri kerrassa suoritettiin valtiokassasta\nSevillassa Cristoforo \"Colomolle\".[3]\n\nYhä seurasi nyt Colombo hovia kaupungista kaupunkiin. 1487 on hän tullut\nMalagan piiritykseen. Mutta kelläkään ei ole aikaa häntä nyt kuunnella.\nSeuraavana talvena on hän Cordovassa ja joutuu siellä m.m. Beatriz\nEnriquez nimisen naisen kanssa lemmenpeliin, jonka seurauksena on hänen\nnuorin poikansa, Herman Colon. 1488 palasi Cristoforo Portugaliin, jossa\nhänen laillinen vaimonsa täll'aikaa oli kuollut, ja korjasi sieltä\nainoan elossa olevan, tämän kanssa synnyttämänsä lapsen, Diego Colon'in.\n\nVeljensä Bartolommeon kautta on Colombo sill'aikaa tarjonnut esityksensä\nmyöskin Englannille, mutta turhaan. Itse on hän juuri lähtemäisillään\nRanskaan samassa tarkoituksessa, kun -- hänen kiertäessään Andalusian\nmaakyliä, pieniä painettuja kirjasia elatuksekseen myyskennellen, koska\nEspanjan hallituksella ei enää ole varaa häntä elättää -- hänen\nsuojelijakseen tulee nuori Medinan herttua, Luis de Cerda, jonka\nvieraana Colombo nyt viettää kaksi onnellista vuotta. Tämä herttua niin\nmieltyi Colombon aatteisin, että hän omalla kustannuksellaan toimitti\nvieraalleen kolme pientä laivaa. Nämä eivät kuitenkaan saaneet lähteä\nmatkalle ilman hallitsijan lupaa. Ja korkea kruunu arveli ett'ei niin\nsuurenmoinen yritys sopisi yksityiselle, vaan oli se muka kruunun\nitsensä toimitettava. Colombo sai siis käskyn tulemaan Granadan\nedustalla olevaan hoviin. Hän lähti ja saapui hoviin, joka oleskeli\ntilapäisesti syntyneessä Santa Fé nimisessä leirikaupungissa. Mutta\nnytkään ei joudeta häntä kuulla. Taluttaen pientä poikaansa Diegoa\nkädestä lähtee Colombo tiehensä Santa Fé'stä, jossa väen-tungoksen\ntähden on vaikea saada ruokaa ja yösijaa. Hän päättää etsiä muutaman\nlankomiehensä, joka asun Huelva nimisessä satama-kaupungissa\nAndalusiassa. Ja hän astuu jalkaisin, raskahin mielin tietänsä.\nNälissään ja väsyneinä tulevat matkamiehet myöhään eräänä iltana Palos\nkaupunkiin, joka on kappaleen matkaa Huelvasta, myöskin meren rannalla.\nYösijan ja rahan puutteessa kolkuttaa Colombo muutaman luostarin\nportille, sillä luostarit ovat siihen aikaan turvattomien tavallinen\nsuojapaikka. Se on La Rabida niminen Franciskanien veljeskunnan\nluostari. Colombo pääsee sisään ja joutuu pian esimunkin, priorin,\npakinoille. Nautittuaan pienen poikansa kanssa runsaan aterian, kertoo\nColombo hyvänsävyiselle vanhalle herralle asioistaan, matkastaan\nGranadaan ja niin edespäin.\n\nJa Cristoforo Colombolla oli mainio \"supliiki.\" Sen ohessa uskoi hän\njoka sanan katoliskirkon katkismuksessa. Vanha priori lämpeni\nmierolaisen hehkuvista puheista, mutta koska hän ei oikein ymmärtänyt\nColombon esitelmää tämän matoisen maan muodosta, meri-asioista ja muista\nseikoista, jotka olivat yhteydessä tuon ai'otun matkan kanssa, lähetti\nhän noutamaan kaupungin lääkäriä, joka myöskin oli tunnettu\n\"astroloogi\", tahtien-ennustaja. Ja nyt päätettiin yksissä neuvoin että\nkuningattarelle oli annettava tarkemmat tiedot Colombon hankkeista.\nPriori, jonka nimi oli Juan Perez ja joka oli ollut Isabellan\nrippi-isä, kirjoitti jo seuravana päivänä tälle kirjeen, joka heti\npantiin menemään Santa Fé'n leiriin. Neljäntoista päivän perästä tuli,\nkun tulikin, vastaus, jossa kuningatar pyysi prioria heti saapumaan\nhänen luoksensa. Juan Perez istui muulin selkään ja ratsasti\nleirikaupunkiin, puhutteli Isabellaa, kuvaili hänelle kaikki ne edut,\nmitkä pyhälle uskolle semmoisesta yrityksestä lähtisi, ja huomautti\nhäntä kristillisen ruhtinattaren velvollisuudesta pitää huolta siitä,\nettä noiden kaukaisten rannikkojen pakanalliset asujamet tulisivat\nkäännetyiksi oikeaan ja ainoaan autuuttavaan uskoon. Ja tämä naula veti.\nPriorille vakuutettiin että Colombon asia otettaisiin huolellisesti\npunnittavaksi, Genovalainen sai käskyn palata tuota pikaa Santa Fé'hen\nsekä 2,000 dukaatia asustamistaan varten.\n\nTämä oli päättävä vaihe Colombon elämässä, ja aina muisti hän\nkiitollisuudella Juan Perez vanhuksen tehokasta apua, käyttäen usein\npukimenaankin Franciskanien munkkikunnan kaapua ja pääpussia.\n\nJättäen Diegonsa munkkien luokse luostariin, lähti Colombo takaisin\nSanta Fé'n leirikaupunkiin. Kuningatar Isabella kutsui nyt kokoon joukon\noppineita miehiä neuvottelemaan asiasta. Näiden joukossa oli myöskin\nprinsessojen opettaja, Italialainen Alessandro Geraldini, jolta meillä\non kertomus tästä merkillisestä kokouksesta. Mielipiteet menivät ens'\nalussa kovasti hajalleen. Suurin osa espanjalaisia pääpappeja piti\nColombon yritystä kauheana jumalattomuutena. Tuo väite maan\npallomuodosta oli muka ristiriidassa Jumalan sanan kanssa ja sitä paitse\nsuora hulluus. Jos maa on pyöreä kuin pallo -- arvelivat nämä muuten\nniin oppineet herrat -- silloinhan täytyy niissä maissa, jotka ovat\nvastapäätä meitä, ihmisten seisoa päälaellaan ja jalat ilmassa, puiden\ntäytyy kasvaa latva alaspäin ja juuret ylöspäin, ja jos jonkun laivan\nonnistuisikin päästä äärimmäiseen Indiaan, niin se ei koskaan pääsisi\nsieltä takaisin, koska tosin kyllä kävisi purjehtiminen maan pyöremää\nalas, mutta ei sinä ilmoisna ikinä sitä ylöspäin. -- Geraldini kuiskasi\nsilloin puheenjohtajalle korvaan että hurskaat kirkko-isät, joihin\npappismiehet perustivat epäilyksensä, varmaankin olivat hyvin\nperehtyneitä jumaluusoppiin, mutta kehnoja maantieteilijöitä, koska\nPortugalilaiset nyt olivat tunkeuneet semmoiselle paikalle maan toisella\npuoliskolla, josta ei enää näe pohjantähteä, ja löytäneet toisen tähden\nvastakkaisella maan-navalla, jopa huomanneet kaikki maat kuumassa\nvyöhykkeessä asutuiksikin.\n\nJa miten lienee ollutkaan, kokouksen enemmistö myöntyi viimein ja antoi\npuoltosanansa Colombolle. Tammikuun 2 p:nä 1492 oli Granada kukistunut,\nCastilian ja Aragonian liput liehuivat Alhambran ikivanhan ihmelinnan\ntornihuipusta, ja Granadan viimeinen mohrilainen kuningas suuteli\nIsabellan ja Ferdinandin käsiä. Ilo oli korkeimmillaan, ja Cristoforo\nColombo sai vihdoin viimeinkin majesteettien suosituksen suurelle\nretkellensä.\n\n\n2. Colombon ensimäinen matka.\n\nLähimmät kuukaudet menivät nyt Granadan maakunnan olojen järjestämiseen,\nmutta huhtikuun 17 p:nä nimitettiin Colombo perinnölliseksi amiraaliksi\nja käskynhaltiaksi kaikissa maissa, jotka hän ehkä löytäisi. Sen ohessa\nhän saisi 8:n osan kaikista tuloista, jotka uusista voittomaista tulisi\nlähtemään, ja 10:n osan löydettävästä kullasta ja muista kalleuksista.\nSitä vastoin tuli hänen suorittaa 8:s osa matkan kustannuksista. --\nVanha tarina kertoo että kuningatar Isabella oli myynyt jalokivensä,\nsaadakseen kokoon ne 1,140,000 maravedia, jotka Castilian kruunu pani\nmatkakustannuksiin. Mistä Colombo sai rahoja osuutensa suorittamiseen,\nei tiedetä.\n\nHuhtikuun 30 p:nä nyt annettiin käsky kolmen laivan valmistamiseen\nPalos-satamassa, joka sijaitsee muutamassa Atlantin muodostamassa\npienessä lahdessa ja johon jo siihen aikaan ainoastaan pienemmät laivat\npääsivät, semmoiset, joita käytettiin rannikkokulkua ja Välimeren\nmatkoja varten. Niitä sanottiin karavelleiksi, ja ne olivat joko\nkokokantiset taikka varustetut kannella ainoastaan kummastakin päästä,\nmutta avonaiset keskeltä. Ne laivat, jotka Colombo nyt sai\nkäytettäväkseen, olivat nimeltään Marigalanta, La Pinta ja La Nina,\njoista Marigalanta oli kokokansinen, toiset kaksi ainoastaan\npuolikantisia. Laivankuljettajina Pintalla ja Ninalla oli kaksi veljestä\nPinzon ja perimiehenä Marigalantalla niinikään kolmas veli Pinzon.\nMiehistö oli sekalaista seurakuntaa, sekä hyviä, kokeneita merimiehiä,\nkuten mainitut Pinzon veljeksetkin, että m.m. joukko pahantekijöitä,\njotka paremman puutteessa otettiin vankiloista.\n\nElokuun 3 p:nä 1492 nosti viimeinkin pieni laivasto ankkurinsa ja lähti\npurjehtimaan. Kanarian saarilla viivyttiin kuitenkin kokonainen kuukausi\nviimeisten valmistusten suorittamista ja muutamia korjauksia varten.\nVasta syyskuun 8 p:nä laskettiin Teneriffan ohitse ulos valtameren\naukealle ulapalle.\n\nJa meren selvällä selällä keikkuvat nyt nuo kolme pientä alusta, ohjaten\nkulkunsa länteenpäin, yhä vain länteenpäin. Syyskuun 16 p:nä tulevat ne\npaksuun meriruohostoon, sargossa-mereen, joka vaikuttaa vaihetusta\ntuossa ikuisessa yksitoikkoisuudessa ja jota muutamat merimiehet jo,\nkaukaa katsoen, ovat arvelleet maaksi. Mutta \"uiskentelevat\nruoholautat\", kuten Colombo niitä nimittää, lakkaavat, ja taas kynnetään\nääretöntä vesilakeutta. Tämä ikävystyttävä, ijankaikkinen\nyksitoikkoisuus alkaa vaikuttaa masentavasti miehistön mieleen, ja\nvanhimmatkin merikarhut rupeevat pudistelemaan päätänsä, kun viikko\ntoisensa perästä kuluu ilman mitään muutosta. Pitäisi kai tuon\nhoureellisen amiraalin jo huomata että valtameren pinta on päätön, että\nsitä kestää \"maailman loppuun\" asti, jota ei ole olemassa. Veljekset\nPinzonkin, jotka ovat kokeneimpia merimiehiä, aavistavat pahaa. Mutta\nCristoforo Colombo yksinään seisoo tyvenenä, rohkeana, järkähtämättömänä\nMarigalantan keulassa, tähystellen taivaan-reunaa, valmiina tervehtimään\nikivanhan Indian rikkaita rantoja. Mutta näitä ei näy, ei näy. Miehistö\nrupee nurisemaan, ja jo pyydetään että amiraali kääntäisi kokat takaisin\nitäänpäin.\n\nMitään varsinaista kapinaa ei kuitenkaan, kaikesta päättäen, syntynyt,\nvaikka kulkupuheet sittemmin tiesivät yhtä ja toista semmoisesta kertoa,\nmuun muassa että miehistö jo olisi uhannut viskata Colombon mereen,\nell'ei hän kääntyisi kotiapäin. Tästä on hän vain lyhyesti merkinnyt\npäiväkirjaansa: \"Väki ei enää sano kestävänsä ja valittaa matkan\npituutta; mutta minä koen parastani elähyttääkseni heidän rohkeuttaan ja\nvirittääkseni heissä uutta toivoa.\"\n\nTämä muistiin-pano on siltä ajalta, jolloin arvattavasti nurina oli\nkovimmillaan. Samaan aikaan rupesi kuitenkin jo näkymään enteitä\nläheisestä maasta: tuoretta ruohoa, samaa lajia kuin ainoastaan jokien\nrannoilla kasvaa, uiskenteli veden-pinnalla; vihreävärinen kalalaji,\njota tavataan ainoastaan karien luona, saatiin näkyviin,\norjantappura-pensas, jossa oli tuoreita marjoja, ajelehti ohitse, ja\nmerimiehet onkivat vedestä milloin ruokoputken, milloin pienen\nlautapalasen, milloin taidokkaasti veistetyn sauvan. Silloin väistyi\nviimeinkin synkkä mieli-ala meriväen rinnasta, ja 11 p:nä lokakuuta\nnähtiin taivaan rannalla tuota \"tärähtelevää valostusta\", jonka sanotaan\nmerkitsevän asutun maan läheisyyttä. Sitä kohden kuljetaan, ja laivaväki\nodottelee \"pamppailevalla sydämellä.\" Ilta tulee, pilvinen lokakuun\nilta. Kello on 10. Amiraali on vielä kannella, ja hänen silmänsä kokee\ntunkea paksun pimeyden läpi. Silloin näkee hän yht'äkkiä valoloisteen,\njoka hetkisen aikaa liikkuu ylös alas ja sitten katoo. Hän tietää nyt\nvarmaan että maata on lähellä; ja klo 2 aamulla lokakuun 12 p:nä --\neräänä perjantaina -- paukahtaa La Pintasta ennakolta sovittu laukaus,\njoka merkitsee että maata on näkyvissä. Merimies Juan Rodriguez\nBermejo on La Pintan mastohäkistä, juuri kun kuu pisti esiin pilvistä,\nnähnyt valkoisen, hiekkaisen niemen pistävän ulos mereen, ja hänen\nhieman ylöspäin siitä silmäillessään huomannut maata sen takana. Se oli\nAmerikan ranta, jonka hän -- ensimäisenä kaikista Etelä-Euroopan\nasukkaista -- oli nähnyt. Itse luuli hän, kuten Colombokin, että se oli\nIndian. Kuningatar Isabella oli määrännyt 10,000 maravedin vuotuisen\neläkkeen sille, joka ensiksi näkisi maata. Bermejo tämän johdosta\nilmoitti oikeutensa, mutta -- Colombo piti, kun pitikin, itse rahat,\nväittäen että hän muka jo edellisenä iltana, tuon liikkuvan valoloisteen\nhuomatessaan, oli ensiksi nähnyt maata. Tämä seikka oli niitä, jotka\nvaikuttivat että merimiehet eivät suuresti pitäneet Genovalaisesta.\n\nPäivän valjetessa nähtiin matala, vihreä maa ylenevän aalloista. Sitten\nselveni tulokkaiden silmiin komea metsä, ja metsästä juoksi alastomia\nihmisiä rantaan. Ankkurit laskettiin. Colombo astui, puettuna loistavaan\npukuun, veneesen ja soudatti maalle, pitäen kädessään Castilian ja\nLeonin kuningaskuntien lippua. Häntä seurasivat toisissa veneissä Pintan\nja Ninan katteinit. Vieraiden hypätessä rannalle, juoksivat maan\nasukkaat peloissansa pakoon, mutta palasivat pian takaisin, ja nyt alkoi\nvilkas vaihtokauppa. Asukkaat toivat hedelmiä ja maissia, josta saivat\nlasihelmiä, neuloja, pieniä kulkusia ja muita arvottomia leluja, hyppien\niloisina kuin lapset tavattomista tulijaisistaan. Vieraita arvelivat he\nkorkeimmiksi olennoiksi ja osoittivat, erittäinkin Colombolle, melkein\njumalallista kunniaa. Viitoten ja merkiten tultiin jotakuinkin toimeen,\nja siten sai Colombo tietää että heidän maansa oli saari, jota he\nnimittivät Maguayana (Guanahani), mutta Colombo antoi sille, -- hän\nluuli sen sijatsevan Indian rannikon edustalla, -- nimeksi San\nSalvador (Pelastaja). Se oli kaunis, hedelmällinen maa ja asujamet\nerittäin lempeäluontoista, hyvänsävyistä, siivoa kansaa. Vyötäisillä oli\nheillä verho, mutta muuten ei peittänyt kaunista, solakkaa ruumista\nmikään vaatetus. Tämä saari oli Bahama-saariston pitkää ryhmää, joka\nulottuu Floridasta pohjassa Haitiin etelässä, mutta mikä näistä 28\nsaaresta Guanahani oli, siitä ei koskaan ole päästy selville. Saarilla\non nyt ihan toiset, englannin-kieliset nimet, ja niiden maanluonto on\nsurkean metsähävityksen kautta niin muuttunut entisestä, että niitä on\nmahdoton tuntea. Mitään liriseviä lähteitä ja sisäjärviä, joista Colombo\npuhuu, ei enää ole olemassa -- kiitos euroopalaisen sivistyksen\nkehitykselle!\n\nMitään kultaa ei tältä saarelta saatu. Naiset käyttivät kuitenkin\nkoristuksena pieniä kultapalasia nenänjuuressa, ja kun kysyttiin missä\ntuota keltaista metallia olisi saatavana, viittasivat asukkaat etelään.\n\nKoko retki tarkoitti etupäässä kultaa, ja nuo pienet kultalevyt\nGuanahani-naisten nenänjuuressa kiihoittivat kovasti Colombon ja hänen\nseuralaistensa himoa. Viikon päivät saarella viivyttyänsä, nosti\nlaivasto jälleen ankkurinsa ja ohjasi kulkunsa länsi-etelään, purjehtien\nuseiden pienempien saarien sivutse ja käyden monessa maallakin. Kaikki\nolivat ne kauniita kuin pienet paratiisit ja vieraat ihan\nihastuksissaan. Lokakuun 27 p:nä saavutaan viimein suurelle Cuban\nsaarelle. Laivat lasketaan ankkuriin komeaan Nepe-lahteen. Colombo on\nkovasti mielissään maan erinomaisesta kauneudesta, oivallisista\nsatamista ja valtavista joista, jotka täällä hänen silmäänsä kohtaavat.\nHän jo todellakin luulee saapuneensa tarujen ylistämään Zipangoon Aasian\nitärannalla ja lähettää kaksi miestä, joista toinen ymmärtää\nhebrean-kieltä, viemään katolisten majesteetien tervehdyskirjettä maan\nkuninkaalle, joka tarinan mukaan asuu \"kultakattoisessa palatsissa\";\nmutta miehet tietysti pian palaavat takaisin tyhjin toimin. Tuo\nkultainen kuningas oli alaston \"kaziki\", heimopäällikkö, yhtä\nalastomassa villilaumassa. Kultaa ei Cuban saareltakaan saatu muuta kuin\nhyvin vähäsen, mutta sen sijaan tavattiin viljeltyjä vainioita, joissa\nkasvoi Espanjan pippuria ja yam-juuria sekä vielä toinenkin kasvi, josta\nkerran oli koko sivistyneellekin maailmalle tuleva merkillinen nautinto.\nTuon kasvin kuivia, kierteelle käärittyjä lehtiä tämän saaren villit\npitivät suussaan, sytyttivät toisesta päästä palamaan ja puhalsivat\nsitten kurkustaan ja sieramista paksuja savupilviä. Näitä lehtikääryjä\nnimittivät villit: tabak, ja sen nimen on tämä \"indiaanien\" keksimä\nnautintoaine saanut pitää tähän päivään saakka. Me hartaat\ntupakoitsijat, kiittäkäämme heitä kaikki tästä oivallisesta keksinnöstä.\nMitä olisi maailma ilman sitä!\n\nMuutaman päivän perästä lähti amiraali taas merelle, kulkien tällä\nkertaa itäänpäin pitkin rannikkoa, jota tutkittiin. Yöllä vasten\nmarraskuun 21 päivää hiipi Alonzo Pinzon Pinta-laivoineen tiehensä ja\noli aamulla kadoksissa. Hän, näet, lähti tekemään löytöjä omin päinsä ja\nsaavuttamaan kultaa ja kunniaa ilman Colombotta. Pian löysikin hän San\nDomingon, jolle nyt ensiksi annettiin nimi Hispaniola (Pieni Espanja).\nKultaa löysi Pinzon kuitenkin tältä saarelta niinikään varsin vähän[4]\nja lähti sentähden muutaman viikon mentyä jälleen merelle.\n\nJoulukuun 5 p:nä tuli Colombokin Hispaniolaan, \"Länsi-Indian Eeteniin.\"\nAsujamet täälläkin olivat rauhallisia ihmisiä, joita -- luvultaan noin\n300,000 henkeä -- heimopäälliköt eli kazikit hallitsi. Kovasti he\nihmettelivät vieraita; ja samat kohtaukset kuin Guanahanissa ja muilla\nsaarilla uusittiin. Joulu-aattona tapahtui Colombolle täällä suuri\nonnettomuus. Marigalanta joutui kovassa myrskyssä karille ja\nperinpohjaiseen haaksirikkoon. Nyt ei ollut muu neuvona kuin muuttaa\nNinaan, jonka maston nokkaan siis Colombo nosti lippunsa. Mutta kun\ntähän laivaan ei mahdu niin paljon väkeä, päättää Colombo jättää osan\nväestään saarelle ja itse purjehtia takaisin Euroopaan. Haiti-niemelle\nperustetaan pieni linnoitus, jolle annetaan nimeksi Navidad ja\nmiehistöksi 40 sielua kolmen upseerin johdolla. He saavat aseita,\nampuma- ja ruokavaroja sekä käskyn odottaa amiraalinsa takaisin-tuloa,\nmutta samassa myöskin osviittoja varsinaisen siirtokunnan muodostamiseen\nja -- kullan kokoilemiseen.\n\nColombo nyt lähti purjehtimaan takaisin Espanjaan, annettuaan sitä ennen\nvilleille pienet läksiäispidot, joissa näitä m.m. säikähytettiin pyssyn\nja kanoonan paukauksilla. Se opettaisi heitä pitämään merentakaisia\nvieraita kunniassa. No, mutta Colombo on nyt kotimatkalla, ja tammikuun\n10 p:nä tullaan yhteen karkuteillä olleen Pintan kanssa. Karkuretken\njohdosta syntyneet riidat sovitaan pois ja purjehditaan sitten yhdessä\npari viikkoa. Mutta kun Colombo matkalla tekee pienen poikkeuksen\nkurssistaan, etsiäksensä Amazonien satusaarta, jättää hänet taasen\nPinzon oman onnensa nojaan ja purjehtii toisaalle.\n\nColombo ei kuitenkaan -- kummallista kyllä! -- löytänyt tuota\nihmeellisiä maata, missä ainoastaan naiset hallitsevat ja vallitsevat,\nja hän siis käänsi kokkansa Euroopaan. Tuuli tuuditteli hänen pientä\npurttansa varsin sievästi eteenpäin, kunnes Azorien saaret tulivat\nnäkyviin. Mutta silloin nousi, helmikuun 12 p:nä, ankara myrsky, ja tuo\nheikko hernepalko oli hautansa partaalla. Colombo, joka ei luullut\npälkäästä pääsevänsä, tahtoi kuitenkin että hänen tärkeä löytönsä tulisi\nmaailman tiedoksi ja kirjoitti pergamentille lyhyen kertomuksen\nmatkastaan, kääri sen vahakankaan sisään, piirsi osoitteen Espanjan\nkuninkaalle ja kuningattarelle, sulki sitten kääryn pieneen tynnyriin ja\nviskasi tämän mereen. Sitä ei sitten koskaan löydetty -- eikä\ntarvittukaan; sillä Nina laiva pelastui, kun pelastuikin, hirmumyrskyn\nvallasta ja saapui helmikuun 18 p:nä Santa Marian satamaan Azorien\nsaarilla. Siellä viivyttiin kymmenen päivää, mutta maaliskuun 4 p:nä\nlaskee alus ankkuriin Tajo-joen suussa.\n\nTäältä kirjoitti Colombo kirjeen Portugalin kuninkaalle, joka heti\nkutsutti hänet Valparaisoon ja piti siellä hyvin hyvänä, kuunnellen\nhartaasti tavatonta matkakertomusta. Mutta pian lähtee Colombo taas\npurjehtimaan ja on maaliskuun 15 p:nä 1493 jälleen eheänä\nPalos-satamassa, samassa paikassa, josta retkikunta 7 kuukautta ja 12\npäivää sitten lähti oudolle matkalleen. Samana päivänä saapui Pintakin\nsatamaan. Pinzon oli kieltämättä paljon vaikuttanut Uuden Maailman\nlöytöön. Ninan kuljettaja kuitenkin kotiin palattuansa pian kuoli. Hänen\npoikansa sekä hänen veljensä pojat koroitti sittemmin Kaarle viides\naatelissäätyyn, koska isät olivat Espanjalle suuret hyvät-työt tehneet.\n\nPalos-satamasta jo lähetti Colombo niinikään kirjeen Espanjan\nmajesteeteille, jotka silloin oleskelivat Barcelonassa, sekä täydellisen\nkertomuksen matkastaan. Tämä kertomus painettiin heti Barcelonassa,\njohon kirjapaino vasta oli perustettu. Ja muutaman viikon perästä oli se\nkäännettynä latinan-kielelle. Tätä käännöstä ilmestyi toinen toisensa\nperästä 4 painosta, ja vielä samana vuonna otettiin siitä jälkipainoksia\nmelkein kaikissa Euroopan suuremmissa kaupungeissa. Sillä tavoin sai tuo\nvähää ennen keksitty kirjan-painamisen taito aavistamattomalla\nnopeudella levittää tietoa siitä suuresta maailmantapauksesta, joka ynnä\nsen itsensä kanssa oli alkava uuden, entistä valoisamman ajanjakson\nihmiskunnan historiassa.\n\nColombo itse lähti, oltuaan pari viikkoa tervehtimässä vanhoja ystäviään\nLa Rabida luostarissa, Barcelonaan, ja matkalla sinne häntä kohdeltiin\nkuin ruhtinasta. Niinikään tervehtivät häntä majesteetit erinomaisella\nkunnioituksella, ja kaikki hänen arvonimensä ja etunsa vahvistettiin.\nUusi retkikunta päätettiin välimmiten panna toimeen, ja joukko hovi- ja\naatelismiehiä pyysi saadakseen seurata Colomboa uudella retkellä --\nkultamaihin, sillä kulta se kovasti ritaria kutkutti.\n\n\n3. Colombon toinen matka.\n\nSyyskuun keskipaikoilla olikin jo uusi laivasto kokoontuneena Cadizin\nsatamassa. Siinä oli koko 17 laivaa, joista kuitenkin ainoastaan 4 à 5\nsuurempaa. Päälaiva oli Nina nimeltään (toinen kuin ensimäiseltä\nretkeltä tunnettu). Retkikunnassa oli yhteensä 1,100 miestä, niiden\njoukossa 20 ratsumiestä ja 12 munkkia, joiden viimeiksi mainittujen tuli\nkääntää \"indiaaneja\" kristinuskoon. Upseereissa oli muutamat herrat,\njotka sittemmin saavuttivat erityisen maineen löytöretkien historiassa:\nAlonzo de Hojeda ja hänen aseveljensä Gines de Corbalon, Floridan\nlöytäjä Juan Ponce de Leon ja Hispaniolan vastainen kuvernööri Diego\nVelasguez. Retkeläisten joukossa oli myöskin Colombon veli Diego.\nBartolommeo, joka tähän aikaan oleskeli Ranskan hovissa, ei ennättänyt\nCadiziin ennen retkikunnan lähtöä.\n\nJa syyskuun 25 p:nä 1493 tämä retkikunta lähti, pitäen hieman etelämpää\nsuuntaa kuin viime kerralla. 20 päivän purjematkan perästä saavuttiin\nPienten Antillien saariryhmään, joka ulottuu Portoricosta Trinidad'iin\nEtelä-Amerikan pohjois-vesillä. Näistä tavattiin ensiksi Desirade\nniminen saari ja sitten toinen toisensa perästä Dominica, Marigalanta,\nGuadelupe, Sata Maria la Antigua, San Martin, Santa Cruz sekä joukko\npienempiä, joissa muutamissa asui ihmissyöjiä. Marraskuun 16 p:nä\nlöydettiin suuri Portorico, josta lähdettiin suorastaan Navidadiin.\nSinne saapui laivasto marraskuun 29 p:nä --taikka oikeammin: Navidadin\npaikalle. Sillä missä oli koko Navidad? Ja miksi ei sen miehistö antanut\nmitään merkkiä?\n\nColombon silmää kohtasi surkea näky: linnoituksesta oli jälellä\nainoastaan rauniot ja sen miehistöstä ainoastaan mätäneviä ruumiita.\nSaadakseen kultaa olivat nämä ensimäiset siirtolaiset, näet, ryöstäneet\nseudun asujamet paljaiksi ja sitten harjoittaneet mitä häpeällisintä\nväkivaltaa heitä kohtaan. Ja nuo muuten niin rauhalliset asukkaat olivat\noikeutetussa raivossaan suurin joukoin karanneet muukalaisten kimppuun,\npolttaneet linnoituksen poroksi ja tappaneet miehistön viimeiseen\nsieluun saakka.\n\nMutta Colombo ei tätä onnettomuutta säikähtynyt. Hän rakennutti uuden\nlinnoituksen, ja sen ympärille kasvoi pian pieni kaupunki, joka\nkuningattaren kunniaksi sai nimekseen Isabella. Se oli Uuden Maailman\nensimäinen kaupunki, ja sen raunioita, joita metsä nyt peittää, kuuluu\nvieläkin olevan nähtävissä kappaleen matkaa Haiti-niemeltä. -- Määräten\nveljensä Diegon hallitusmieheksi Isabellaan ja lähetettyään kaikki\npienet laivat takaisin Espanjaan, lähti Colombo uudelle\ntutkimusretkelle, jolloin löydettiin suuri Jamaican saari. Täältä\npalasi hän Cubaan, jota itsepänttäinen amiraali kiven kovaan väitti\nIndian mannermaaksi, vaikka useat hänen seuralaisistaan jo olivat\nhuomanneet sen saareksi. Colombo antoi, kun antoikin, väkensä vannoa\npyhän valan että, koska muka maata oli tarkasti tutkittu, heidän\nvakuutuksensa mukaan Cuba oli mannermaa, ja uhkasi leikkauttaa kielen\nsuusta jokaiselta, ken kotiin tultuansa uskaltaisi puhua toisin.\n\nSyyskuun 29 p:nä 1494 palasi Colombo takaisin Isabellaan, jossa hänen\npoissa-ollessaan espanjalaiset aatelismiehet olivat ruvenneet\nkinastelemaan heikkoa Diegoa vastaan, joka ei osannut pitää heitä\nkurissa. He harjoittivat yhä vain kaikellaista raakuutta ja väkivaltaa\nmaan viattomia asukkaita vastaan, ja seuraus oli että jokainen valkoinen\nmies, joka uskalsi Isabellan paalutusten ulkopuolelle, ilman armotta\ntuli tapetuksi. Diegon onneksi oli kuitenkin johannuksen aikana 1494\nBartolommeo Colombo, kuningattaren lähettämänä, tullut kolmella\nkaravellilla Espanjasta, ja hänen viisaat toimensa saivat järjestyksen\njotenkuten palajamaan, varsinkin sitten kun pahimmat kinastelijat eräänä\nyönä olivat varastaneet Bartolommeon laivat ja niillä matkustaneet\nEspanjaan. Mutta samaan aikaan olivat Hispaniolan indiaanit urhoollisten\nkazikien johdolla nousseet yleiseen kapinaan julmia vieraitansa vastaan.\n-- Semmoinen oli nyt tila Colombon palatessa. Bartolommeon tehokkaalla\navulla ryhtyi hän siirtokunnan olojen parantamiseen, -- vaikka aivan\nväärästä päästä. Cristoforo Colombo oli itse teossa jokseenkin\nraakamainen sielu. Indiaaneja arveli hän ala-arvoisiksi olennoiksi,\njotka Jumala oli orjiksi luonut. Kun nyt ei ollut kultaakaan kylliksi\nlähettää Espanjaan, jossa odoteltiin jotain tuntuvia tuloksia kalliista\nretkikunnasta, päätti hän --Cristoforo Colombo -- lähettää kotiin elävää\ntavaraa.[5] Kauhea ryöstöretki pantiin toimeen muutamaan läheiseen\nkylään, jonka kaikki asukkaat -- miehet, vaimot ja lapset -- yhteensä\n500 henkeä, otettiin vangiksi, sullottiin laivan-ruumaan ja lähetettiin\nEspanjaan --myytäviksi Sevillan torilla orjiksi. Kalulista oli\nasetettu Valencian arkkipiispan, Fonsecan, nimelle. Colombo oli, näet,\nhyvin jumalinen ja hurskas mies. -- Melkein kaikki nämä orjat kuitenkin\nperille päästyänsä kuolivat. Sanomaton suru ja matkan rasitukset oli\nvienyt heidän viimeiset voimansa. Kuningatar Isabellan kunniaksi on\nkuitenkin mainittava että hän kovasti moitti tätä amiraalin\nmenetystapaa. Mutta moitetta pahempaa ei näy tulleen, sillä Hispaniolan\nsaarella järjestettiin orjalaitos nyt, ja Colombo jakasi onnettomia\nmaan-asukkaita joukottain lahjaksi miestensä kesken. Euroopalaisten\nsivistystyö Amerikassa oli alkanut.\n\nColombo oli jumalinen mies, sanoimme juuri. Tämä sielunsuunta hänessä\npuhkesi täydelliseksi haaveiluksi hänen palattuaan Cubasta ja\nJamaicasta. Epäterveellinen ilmanala ja alituinen mielenjännitys oli\npannut hänet tautivuoteelle, jossa hän kitui viisi kuukautta. Ne suuret\ntyöt, jotka hän oli toimittanut, synnyttivät hänen päähänsä sen hyvin\nuskottavan luulon, että Jumala oli hänet valinnut aivan tavattomiin\ntöihin. Hän ei enää tyydy maiden löytämiseen Espanjan kruunulle tai\nmillekään maalliselle vallalle; hän tahtoo valloittaa kristikunnalle\ntakaisin Kristuksen haudan ja perustaa Uuden Jerusalemin. Niin, hän on\nristiritari nyt.\n\nMutta tämä hänen haaveksiva luonteensa ei estä häntä pitämästä tarkkaa\nhuolta käytännöllisen elämän vaatimuksista, kuten yllä-mainitut toimet\nsiirtokunnan järjestämiseksi osoittavat. Hänen noustessaan\ntautivuoteelta, on siirtokunta taas suuressa vaarassa. Indiaanit,\nurhoollisen ja nerokkaan kazikin Caonabon johdolla, ovat tehneet\nviimeisen ponnistuksen ja ahdistavat kuokkavieraitaan aika lailla. Mutta\nveljekset Colombo kokoovat kaikki asekuntoiset miehensä ja ryntäävät\nhuhtikuussa 1495 vihollista vastaan. Tämä voitetaan perin pohjin\nnykyisen Matanzan aukealla kedolla.\n\nTäll'aikaa olivat kuitenkin siirtokunnasta lähteneet karkulaiset\nsaapuneet Espanjaan ja hovissa tehneet kovia valituksia ja syytöksiä\nColomboa ja hänen hirmuhallitustaan vastaan. Tämän johdosta lähetettiin\nEspanjasta erityinen komisarius -- Juan Aguado -- asioita tutkimaan. Hän\ntuli Hispaniolaan 1496 vuoden alussa. Silloin päätti Colombo, joka ei\ntahtonut alistua tämän herran tutkittavaksi, itse matkustaa Espanjaan\nasiaansa puolustamaan. Pitkän matkan perästä saapui hän sinne kesäkuun\n11 p:nä 1496. Hänen astuessaan maalle Cadizin satamassa, eivät uteliaat\nkatsojat enää nähneet tuota entistä ylpeää, pystypäistä amiraalia, vaan\nkaapuun ja pääpussiin puetun franciskaani-munkin, joka kaiken kallella\nkypärin asteli satamasta kaupunkiin.\n\nMutta hovissa onnistui Colombon puolustaa itseänsä hyvin. Hän oli varsin\nsukkela kieleltään, kuten jo ennen olemme huomauttaneet. Taitavasti\nosasi hän nytkin viitata niihin melkoisiin maan-alueisin, jotka hän jo\noli voittanut Espanjan kruunulle, ja olihan yhä uusia tulossa, kunhan\nvain pidettäisiin kiinni aljetusta suunnasta. Pian kyllä aukenisivat\nkaikki Indian aarre-aitat. Nuori siirtokunta Hispaniolassa vain tarvitsi\napua.\n\n\n4. Colombon kolmas matka. Cabotto.\n\nHyväntahtoisesti Colomboa kuunneltiinkin; ja uusi retkikunta oli hänen\njohdollaan lähtevä tuohon kaukaiseen Kultalaan. Viipyi kuitenkin lähes\nkaksi vuotta, ennenkun tämä pääsi liikkeelle. Mutta toukokuun 30 p:nä\n1498 purjehti Colombo 6 karavellilla ja 200 miehellä ulos San Lucar de\nBarramedan satamasta lähellä Cadizia kolmannelle retkelleen. Ferron\nkohdalla jakasi hän laivastonsa kahteen osaan, joista toinen lähti\nsuorastaan Hispaniolaan. Itse purjehti hän toisen osaston etupäässä\n-- 3:l1a laivalla -- hieman etelämpään kuin ennen ja saapui heinäkuun 31\np:nä Trinidad nimiselle suurelle saarelle, joka Etelä-Amerikan\npohjoisrannikon kanssa yhdessä muodostaa suuren Paria-lahden. Tähän\nlahteen purkaa vesiänsä valtava Orinoco monen laskuhaaran kautta.\nColombo päästi, kuljettuaan lahden poikki, elokuun 5 p:nä ankkurinsa\nPato nimiseen satamaan sen länsirannalla. Satunnaisen silmätaudin\nvaivaamana kun oli, hän ei itse voinut lähteä laivastaan, mutta lähetti\nosan väkeänsä maalle julistamaan sitä tavallisilla tempuilla Espanjan\nomaksi. Sinä päivänä -- sunnuntaina elokuun 5:nä v. 1498 --\nEspanjalaiset nyt ensi kertaa panivat jalkansa Amerikan mannermaalle.\n\nColombo kyllä sen heti mannermaaksi arvasikin. Tarkalla silmällään\nhavaitsi hän ne mahtavat, suolattomat vesivirrat, jotka maalta päin\ntulvailivat lahden läpi ja kauhealla pauhulla kohisivat ulos sen\nmolemmista salmista. Ne eivät voineet tulla muusta kuin valtavasta\njoesta, joka juoksi suuren mannermaan halki. \"Minä uskon\" -- kirjoitti\nhän päiväkirjaansa -- \"että tämä maa on mannermaa sekä että maallinen\nparatiisi on täällä.\" Tuo suuri joki on nyt -- niin arveli hän -- yksi\nniitä, jotka raamatun mukaan laskevat ulos paratiisista, ja se seikka\nmyöskin selittää sen hurjan vauhdin.\n\nColombo ei kuitenkaan ollut ensimäinen Euroopalainen, joka oli löytänyt\nUuden Maailman mannermaan. Puhumattakaan Leif Eerikinpojasta ja\nIslantilaisista, oli jo edellisenä vuonna, 1497, kesä- tai heinäkuussa\neräs toinen Italialainen, Giovanni Cabotto, englantilaisella laivalla\nBristolista, uudestaan löytänyt Labrador'in, ehkäpä Pohjois-Amerikan\nkoko itärannikon.\n\nParia-lahdesta ohjasi Colombon laivasto kulkunsa suorastaan Hispaniolaan\nja saapui elokuun viimeisenä päivänä Bartolommeon perustamaan uuteen\nSan Domingo nimiseen kaupunkiin saaren kaakkoisrannalla. Siirtokunnan\nasiat olivat joteskin huonossa tilassa. Indiaanit olivat, raivoissaan\nvierasten yhä jatkuvista nylkemisistä ja julmuuksista, nousseet uuteen\nkinastukseen, ja niinikään kapinoitsivat äveriäät espanjalaiset\nseikkailijat, jotka eivät tyytyneet Bartolommeon komentoon. Colombo ei\npystynyt tätä tilaa parantamaan. Hän oli liiaksi raaka voidakseen\nvoittaa ihmisten sydämiä puolelleen. Espanjalaiset eivät saattaneet\nkärsiä hänen jyrkkää, käskevää olotapaansa. Seuraus oli uudet valitukset\nhovissa. Karkulaiset Hispaniolasta syyttivät häntä siitä, että hän muka\noli pistänyt omaan pohjattomaan säkkiinsä kaikki kullat, joita hän oli\nantanut indiaanien louhia itselleen San Domingon kaivoksissa; -- ja\nnäissä syytöksissä näkyi olevan perää.\n\nHallitsijat lähettivät uuden komisariuksen asioita tutkimaan, ja niinpä\ntuli, kun tulikin, elokuun 23 p:nä 1500 Antonio Bobadilla, muuan\nhovimies, Hispaniolaan. Häntä sanovat ainakin hänen aikalaisensa\nrehelliseksi ja hurskaaksi mieheksi. Miten lienee ollutkaan\nasiainhaarain laita, -- Bobadilla pani kaikki kolme veljestä\n-- Cristoforon, Bartolommeon ja Diegon -- vankeuteen, jossa he istuivat\nkaksi kuukautta. Sen jälkeen saivat he kahleet jaloissaan La Gorda\nnimisessä karavellissä matkustaa Espanjaan. Alusta kuljetti katteinina\nVillejo niminen aatelismies, joka matkalla tahtoi päästää Colombon\nkahleet; mutta tämä ei siihen suostunut. Raskaat rautaketjut jaloissaan\nvietiin Amerikan löytäjä marraskuun 22 p:nä 1500 Cadizissa maalle ja\njätettiin kaupungin tuomarin huostaan.\n\nMutta kun hallitsijat, jotka silloin oleskelivat Granadassa, saivat\ntiedon tästä häpeällisestä käytöksestä niin ansiokasta miestä kohtaan,\nkuin Colombo kuitenkin oli, antoivat he heti käskyn hänen ja hänen\nveljiensä laskemisesta vapaiksi, ja Cristoforo sai vastaanottaa\narmollisen kirjeen, 2,000 dukaatia ja kutsumuksen Granadaan.\n\nColombon ylpeä luonee oli kuitenkin saanut pahan iskun, jonka haavaa ei\nedes kuningasten kunnioitus enää saanut umpenemaan. Hän huomasi\njoutuneensa sysätyksi syrjälle. Viime vuosina, hänen ollessaan\nretkillään ja Hispaniolassa, olikin koko joukko uusia löytöjä tapahtunut\n-- ilman hänettä. Ja se tietysti hieman harmitti mahtavaa Genualaista.\nLuettelemme tässä lyhyesti nämä löytöretket.\n\n\n5. Brasilian löytö.\n\nVasco de Gama oli v. 1498 vihdoin viimeinkin löytänyt meritien\nIndiaan, oikeaan Indiaan, ja seuraavana vuonna sieltä palannut,\nmuassaan suuret aarteet. Ja samana vuonna, 1498, oli neljä eri\nretkikuntaa lähtenyt vesille Espanjan satamista. Alonzo de Hojeda ja\nJuan de la Cosa, molemmat Colombon seuralaisia hänen ensimäisillä\nmatkoillaan, olivat löytäneet ja kulkeneet Etelä-Amerikan\npohjois-rannikon molemmin puolin Paria-lahtea, Surinamista idässä Cabo\nde la Velaan lännessä. Ja pari viikkoa heitä ennen oli Alonzo Nino,\nMarigalantan miehiä Colombon ensimäisellä retkellä, tunkeunut Cumanaan\nsaakka Venezuelan rannikolla, niinkuin Hojeda Paria-lahden poikki, ja\ntämän länsirannalta saanut rikkaan sadon helmiä. Vicente Pinzon, Ninan\nkatteini Colombon ensimäisellä matkalla, oli joulukuussa 1499 löytänyt\nBrasilian rannikon ja Amazoni-joen suut. Tätä jokea oli hän\nkuitenkin luullut Ganges-joeksi. Diego de Lepe oli sitten kulkenut\nBrasilian pohjois-rannikkoa pitkin. Huhtikuussa v. 1500, kolme kuukautta\nPinzonia myöhemmin, tuli samalle rannikolle, vaikka hieman etelämmälle,\nPedralvarez Cabral. Hänen aikomuksensa oli oikeastaan jatkaa Gaman\ntyötä Indiassa, mutta merivirta oli hänet ajanut Guinea-lahdesta Afrikan\nrannalla Etelä-Amerikan rannikolle. Löydetylle maalle antoi hän nimen\nTerra de Santa Cruz, lähetti Portugaliin yhden laivan viemään tietoa\ntästä löydöstä ja jatkoi sitten matkaansa itään päin.\n\nEtelä-Amerikan pohjois-rannasta tunnettiin siis koko kaistale Cap San\nRogue'sta kaakkosessa Cap de la Velaan luoteessa. V. 1500 matkusti\nRodrigo Bastidas Panama-kannakselle ja Chiriqui-lahteen saakka.\n\nNäistä retkikunnista oli ainoastaan Ninon tuottanut aineellista\nvoittoa. Ei kultaa eikä mausteita tältä pitkältä rantakaistaleelta\ntavattu. Pettyneinä kultaisissa toiveissaan olivat retkikunnat\nkotimatkalla vieneet suuret joukot Bahama-saarten asukkaita muassaan,\nmyydäkseen heitä Espanjassa orjiksi. Colombon antama esikuva oli\ntuottanut hedelmänsä.\n\n\n6. Colombon neljäs matka.\n\nCristoforo Colombo oli yhä enemmän vajonnut uskonnollisiin haaveiluihin.\nHän sepusteli pienen kirjasen, jossa hän koki tyrkyttää aikalaistensa\nmieliin, kuinka välttämätöntä oli että Jerusalemi jälleen\nvalloitettaisiin mohametilaisilta kristikunnalle. Ja valloituksella oli\nkiire, sillä 155 vuoden perästä häviäisi tämä matoinen maailma suuren\nvedenpaisumuksen kautta. Itse tahtoi hän -- Cristoforo Colombo\n-- valloitusretkeä johtaa. Mutta siihen tarvittiin tietysti rahaa, ja\ntätä saataisiin \"Indiasta\", jonne hän nyt taaskin pyrkii pääsemään. Ja\nmiten lienee ollutkin, hallitsijat toimittivat hänen käytettäväkseen\nkolme joteskin ränstynyttä karavellia ja yhden pienemmän laivan. Häntä\nkiellettiin kuitenkin astumasta matkallaan maalle Hispaniolassa.\n\nTälle neljännelle ja viimeiselle retkelleen otti Colombo mukaansa\nmolemmat poikansa, Hernanin ja Diegon, sekä veljensä Bartolommeon. Veli\nDiego rupesi papiksi ja jäi Espanjaan. Miehistössä oli 140 henkeä, tällä\nkertaa ei enää yhtään hoviherraa.\n\nToukokuun 11 p:nä 1502 lähti pieni laivasto liikkeelle Cadizista ja oli\nkesäkuun 15 p:nä Martinique nimisen saaren kohdalla Länsi-Indiassa.\nSieltä purjehti Colombo (parannettuaan yhden laivoistaan, joka oli\nmennyt pilalle, muutamassa Hispaniolan satamassa -- saaren käskynhaltia\nei päästänyt häntä maalle --) Hispaniolan ja Cuban välisen salmen kautta\nlounaseen päin ja näki heinäkuun 30 p:nä suuren Honduras-niemen\nrantaviivan edessään. Seuraavana päivänä noustiin maalle pieneen\nGuanajo-saareen, jossa Colombo tapasi kauppamiehiä Yukatanista. Näiden\naluksissa oli suuret joukot tavaroita, jatka osoittivat paljon\nkorkeampaa viljelyskantaa kuin mitä Colombo tähän asti oli näillä\nmaailman kulmilla nähnyt: kauniita puuvillakankaita, taidokkaasti\nveistetyitä puu-astioita, marmorimaljoja, veitsiä ja kirveitä\nobsidianista sekä puumiekkoja, joiden terä niinikään oli tästä\nlasinkaltaisesta aineesta valmistettu. Colombo ei kuitenkaan huolinut\nlähteä heidän maahansa -- tyhmästi kyllä, sillä parin päivän perästä\nolisi hän purjehtimalla länteenpäin, kuten kauppamiehet viittasivat,\ntullut Yukataniin ja luultavasti myöskin saanut tietoja Mexikosta, jotka\nmaat todellakin olisivat voineet antaa tukea hänen luulolleen että hän\nmuka nyt oleskeli tuossa kultaisessa Indiassa. Mutta Colombo vain arveli\nettä tarinain ylistämä Cathay Aasian itärannalla oli jossakin\nläheisyydessä sekä että hän purjehtimalla eteläänpäin tulisi salmeen,\njoka viepi Indian valtamereen. Tätä ohjelmaa noudattaakseen, ohjasi hän\nsiis ensiksi, kuten rannikon asema vaati, aluksensa itäänpäin, mutta jäi\npitkäksi aikaa aaltojen valtaan. Hirveät myrskyt olivat joka päivä ajaa\nhänen huonot aluksensa syvyyteen, kunnes hän vihdoinkin syyskuun 12 p:nä\npääsi Honduras'in itäisimmälle niemelle, jolle hän keventyneellä\nsydämellä antoi nimeksi Gracias á Dios (Jumalan kiitos!). Purjehdus\ntästä eteläänpäin kävi sitten helpommasti. Saavuttiin Carial nimisen\nindiaani-kylän kyljessä olevaan satamaan nykyisen Greytown'in lähellä,\njossa hyväntahtoisen väestön avulla laivoja parannettiin ja ko'ottiin\nruokavaroja. Pienet, mereen laskevat joet osoittivat olevansa\nkullan-antavia, mutta kaakkoseen päin olisi tätä metallia vielä enemmän,\nsanoivat maan-asukkaat. Matkaa jatkettiin siis ja tultiin lokakuun 7\np:nä Chiriqui-lahteen, jonka itärannalla oli maakunta Aburema,\nnykyinen Veragua. Täällä astui Colombo maalle ja sai asukkailta tietää\nettä 9 päivämatkan perästä suorastaan maan poikki päästäisiin toiselle\nvaltamerelle, jonka rannalla olisi paljon kultaa ja muuta hyvää. Colombo\nsiis nyt tiesi tämmöisen olevan olemassa näillä tienoin, mutta hän\narveli -- itsepänttäisesti pitäen kiinni vanhasta viisaudestaan -- tätä\nuutta valtamerta Indian mereksi; ja hän teki semmoisen laskun, että nyt\nei enää olisi enemmän kuin 10 päivämatkaa Ganges-joelle. Täällä --\nVeraguassa -- luuli hän olevansa Malakka-niemellä ja tahtoi sen\neteläisen kärjen ympäri kulkevasta salmesta päästä toisella puolella\nmuka sijaitsevaan suureen mereen. Hän purjehtii sentähden pois --\nitäänpäin; mutta tropiikien tuimat tuulet pakoittavat häntä palaamaan,\nja tammikuussa 1503 on hän kovin surkeassa tilassa olevine laivoineen\njälleen Veraguassa. Saatuaan eräältä kazikilta tietää että kultaa\nlöytyisi oikein kosolta lännempänä, lähettää hän sitä etsimään\nBartolommeon vahvan väki-osaston etupäässä. Bartolommeo löysikin\nkultahiekkaa vesistöissä, mutta varsinaista kultamalmia verraten\nvähäsen. Sitten saatiin tietää että viekas kaziki olikin heitä narrannut\nja että rikkahin kultakenttä oli itse Veraguassa. Colombo silloin päätti\nperustaa siirtokunnan pienen Belen nimisen joen varrelle ja jättää tänne\nBartolommeon, purjehtiakseen itse takaisin Espanjaan hankkimaan\nlisävoimia. Mutta maan-asukkaat katsoivat tätä yritystä karsain silmin\nja päättivät hävittää siirtokunnan. Colombo sai tiedon heidän aikeistaan\nja pääsi kolmen laivan kanssa turviin joen suuhun; mutta indiaanit\npistivät vasta rakennetut pölkkymökit palamaan ja tappoivat yhden hänen\nlaiva-katteineistaan ynnä kokonaisen venheväen kanssa. Bartolommeo,\njonka laiva vielä oli ylempänä joessa, joutui saarroksiin ja suljettiin\nerilleen pää-retkikunnasta. Hän oli kovassa vaarassa. Vasta viikon\nperästä onnistui Colombon päästä yhteyteen hänen kanssansa. Reipas\nPedro Ledesmo ui, käskykirje hampaissaan, kauhean kuohun läpi hänen\nluokseen. Pian olikin Bartolommeo väkineen veljensä laivalla, mutta\nhänen oma aluksensa jäi vihollisen saaliiksi.\n\nKolmella laivalla lähti nyt Colombo tiehensä -- etsimään taaskin tuota\nsalaperäistä salmea. Mutta laivat olivat mitä kamalimmassa kunnossa, ja\njo oli täytymys jättää niistä yksi ihan hylkynä muutamaan satamaan.\nPäästiin kuitenkin Daria-lahteen saakka. Mutta jälellä olevat kaksi\nlaivaa uhkasivat niinikään hajota pirstaleisin. Nyt kysyttiin ainoastaan\nhenkien pelastusta, ja kauheiden kärsimysten perästä, joiden kestäessä\nnuo kurjat hernepalot lensivät toiselta taivaanreunalta toiselle,\ntultiin onneksi kesäkuun 25 p:nä Jamaican rannalle, jossa Colombo ajoi\njo uppoamaisillaan olevat aluksensa maalle. Ainoastaan vähän kansia\nnäkyi veden-pinnan yläpuolella. Se oli täydellinen haaksirikko.\nCristoval-lahti, jossa se tapahtui, sai Colombolta nimekseen Santa\nGloria (Pyhä kirkkaus). Retkikunnan tila oli joteskin arveluttava.\nMutta Colombo kokosi kaiken entisen jäntevyytensä ja neuvokkaisuutensa,\nvuodattaen rohkeutta alakuloisiin seuralaisiinsa. Indiaanit olivat\nonneksi hyvin ystävällisiä ja toimittivat vierailleen ruokavaroja. Mutta\nmiten saada sana Hispaniolaan ja apua sieltä haaksirikkoisten poispääsöä\nvarten? Heidän joukossaan oli kaksi urhokasta miestä, Diego Mendez ja\nBartolommeo Fiesco, jotka eräänä päivänä elokuussa astuivat kahteen\nindiaanilaiseen veneesen, ja näiden miehistöksi rupesi kumpaankin 6\nEspanjalaista ja 10 indiaanilaista soutajaa. Nämä veneet saapuivat\nviiden päivän yhtämittaisen soudon perästä Hispaniolaan. Sikäläinen\nmaaherra ei tahtonut uskoa kertomusta Colombon retkikunnan vaiheista ja\nhädästä, mutta lähetti kuitenkin, kauvan viivyteltyään, laivan Jamaicaan\nottamaan selkoa asian todellisesta laidasta. Tätä laivaa kuljetti\nkatteinina Diego de Escobar, joka oli Colombon vihollisia. Hän tosin\npurjehti saarelle ja näki haaksirikkoisten hädänalaisen tilan, mutta\nlähti heti laivoineen takaisin, luvattuaan että suurempi laiva muka pian\ntulisi heitä noutamaan.\n\nRetkeläisten tila kävi nyt kahta kauheammaksi. Indiaanit eivät enää\ntahtoneet näille vaivaisille antaa ruokavaroja, ja osa upseereista ja\nmiehistöstä nousi kapinaan. Toukokuun 18 p:nä 1504 tapahtui puolueiden\nkesken julkinen tappelu, jossa kapinoitsijat voitettiin ja heidän\npäällikönsä Francisco Porras tehtiin vangiksi. Vasta kesäkuun 28 p:nä,\nretkeläisten oltua kokonaisen vuoden saarella, saapui sinne mainitun\nMendezin Hispaniolassa suurella vaivalla vuokraama laiva, joka\nvihdoinkin pelasti haaksirikkoiset pois ja vei heidät San Domingoon.\nKuukauden täällä oltuaan, lähti Colombo poikansa Hernanin ja veljensä\nBartolommeon kanssa paluumatkalle Espanjaan, jonne he myrskyisen matkan\nperästä saapuivat marraskuun alussa v. 1504.\n\nSe oli Cristoforo Colombon viimeinen retki, josta hän nyt oli palannut\nmurtunein voimin. Kotosalla hänestä ei enää paljoa piitattu. Uudet\nsuuret tapahtumat pimensivät hänen nimensä loiston.\n\n\n7. Amerigo Vespucci.\n\nTämä Colombon maanmies oli nyt etupäässä kääntänyt puoleensa maailman\nhuomion. Hän oli syntynyt vuonna 1451 Firenzessä, jossa hän sai\nhuolellisen kasvatuksen paraimmissa oppilaitoksissa. Etenkin hän\nharrasti tähtitiedettä ja maailmanoppia, kosmografiaa. V. 1493 pääsi\nAmerigo palvelukseen Berardi nimiseen suureen italialaiseen\nkauppahuoneesen Sevillassa, joka kruunun puolesta toimitti valmistustyöt\nColombon kahta ensimäistä retkeä varten. Vespucci silloin tuli yhteyteen\nColombonkin kanssa, ja hänessä heräsi suuri halu löytöretkiin.\nEnsimäisen merimatkansa sanoo hän tehneensä v. 1498, mutta hänen\nkertomuksensa siitä on hyvin hämärä.\n\nToinen matka tapahtui seuraavana vuonna joko Alonzo de Hojedan taikka\nDiego de Lepen kanssa. Vespucci ei koskaan mainitse niiden johtajien\nnimiä, joiden retkikunnassa hän matkusti. Mutta sillä matkallaan näki\nhän Etelä-Amerikan pohjois-rannikon ja kertoi hyvin vilkkaasti\nhavainnoistaan kirjeissä muutamille ystäville. Kirjeet painettiin ja\nherättivät yleistä ihastusta.\n\nV. 1501-1502 teki Vespucci uuden matkustuksen vasta löydettyyn\nBrasiliaan, ensiksi tähtitieteilijänä, sitten katteinina yhdellä\nlaivalla. Tällä matkalla kulki hän Etelä-Amerikan melkein koko\nitärannikon ja oli jo vähällä löytää salmen sen eteläisimmässä päässä.\nRio Janeiron lahti löydettiin tammikuun 1 p:nä 1502. Matkan tulokset\nolivat itsessäänkin melkoiset kyllä, mutta maailman huomio kiintyi\nniihin vielä enemmän Vespuccin oivallisten kertomusten tähden. Hänen\nhehkuvat kirjalliset kuvaelmansa uusien maiden luonnosta ja niiden\nasukkaiden elämän-tavoista saavuttivat aivan tavatonta mieltymystä ja\nolivat pian koko sivistyneen maailman käsissä, ne kun ennen pitkää\nkäännettiin ranskan-, saksan-, ja englannin-kielille. Amerigo Vespucci\noli päivän sankari, ja häntä kunnioitettiin Uuden Maailman löytäjänä.\nTätä nimeä käytettiin, näet, nyt ensi kertaa vasta löydettyjen maiden\nnimityksenä. Vapaana niistä ennakkoluuloista, jotka kaiken aikaa\nhämärsivät Colombon silmää, oli Vespucci pian saanut selville että maa,\njonka rannikko oli niin pitkä ja virrat niin valtavat, oli ihan toinen\nkuin Vanha Maailma, ihan uusi mannermaa; sillä mitä hän täällä näki ei\nensinkään soveltunut siihen, mitä sivistynyt ja oppinut maailma tunsi\nIndiasta.\n\nVespuccinkin onnen-tähti kuitenkin pian rupesi sammumaan. Hän sai\nPortugalin hallituksen toimittamaan retkikuntaa sen salmen löytämistä\nvarten, joka vei Amerikan eteläpäästä toiseen valtamereen, mutta\nlaivasto osaksi hukkui, osaksi hajaantui, ja yritys meni aivan hukkaan,\nell'ei ota lukuun sitä että Vespucci sai perustetuksi ensimäisen\nsiirtokunnan Brasiliaan. Palattuaan takaisin Portugaliin sai Vespucci\nvain nuhteita vaivoistaan. Hän meni sitten Espanjan palvelukseen, jossa\nhän nimitettiin merikarttalaitoksen päälliköksi ja pysyi siinä virassa\nkuolemaansa saakka v. 1512.\n\n\n8. Colombon kuolema ja jälkeläiset.\n\nCristoforo Colombolta oli, hänen suureksi harmikseen jo v. 1500\nriistetty hallitusoikeus hänen löytämissään maissa. Niin kauvan kuin\nkuningatar Isabella oli elossa, ei kuitenkaan koskettu niihin tuloihin,\njoita hänellä entisen sopimuksen mukaan oli oikeus sieltä nauttia. Mutta\nIsabellan kuoltua peruutti kuningas Ferdinand tämän oikeuden, ja kruunu\nkorjasi Colombonkin osan. Vanha juttu mainion löytöretkeilijän suuresta\nköyhyydestä hänen viimeisinä vuosinaan on kuitenkin perätön. Colombolta\non vieläkin kirjeitä tallella, jotka osoittavat että hän tähän aikaan\npojallensa Diegolle, joka palveli hovissa ja seurusteli maan\nmahtavimpien kanssa, tuon tuostakin lähetti suuria summia; ja\nkuollessaan jätti hän jälkeensä omaisuuden, jonka avulla Diego voi\npäästä naimisiin suurisukuisen, mutta köyhän aatelisneiden kanssa.\nColombo ei ollut niitä miehiä, jotka niin hevillä päästävät kullat\nkäsistänsä. Niin jumalinen ja haaveiluun asti hurskas kuin hän olikin,\nei hän suinkaan unohtanut tämän maailman asioita eikä omaa etuansa.\nUnelma pyhän haudan valloittamisesta saa jäädä sikseen, kun esim. tulee\nkysymykseen hänen hallitusoikeutensa Länsi-Indiassa, jotka hän\nväkisinkin kokee saada takaisin ja jälkeläisilleen turvatuiksi --vaikka\nturhaan. Tässä tarkoituksessa hännystää hän viime päivinään hovin\nperässä paikasta paikkaan -- aivan kuin ennen aikaan --, mutta kuningas\nei ota häntä kuullakseen. Vuonna 1506 on hän siten hovin kanssa saapunut\nValladolidin kaupunkiin. Täällä pettävät viimeisetkin voimat, loppu on\nkäsissä. Molemmat pojat ovat näinä hetkinä hänen luonaan, ja rakkaan\nDiegonsa helmassa henkäisee Amerikan löytäjä toukokuun 21 p:nä 1506\nviimeisen huokauksensa.\n\nHänen maalliset jäännöksensä, -- käärittynä munkkikaapuun, kuten hän\nitse oli tahtonut --, pantiin ensiksi läheisen franciskanien luostarin\nhautaholviin. Kolmenkymmenen kahden vuoden perästä joutuivat ne viimein\nDiegon lesken, Indian varakuningattaren Maria de Colon y Toledo'n,\ntoimesta San Domingon kirkkokuorin hautaholviin. Maanjäristys, joka\n1700-sataluvulla hävitti tämän kirkon ja sen hautaholvinkin, pyyhkäisi\nColombon tomun tietämättömiin.\n\nSevillaan pystytettiin v. 1513 hänen haudalleen -- Colombon luut\nlepäsivät sielläkin jonkun aikaa -- muistopatsas, johon piirrettiin\nkirjoitus:\n\nA Castilla y a Leon nuevo mundo dió Colon.\n\n(Castillalle ja Leonille antoi Colon uuden maailman).\n\nGenovan kaupunki on niinikään mainiolle pojalleen pystyttänyt kauniin\nmuistopatsaan, joka paljastettiin marraskuun 9 p:nä 1862.\n\nColombon luonne selvenee tietysti paraiten hänen teoistaan. Suuret\naatteet liikkuivat hänen aivoissaan, hän oli yritteliäs, kekseliäs,\nrohkea ja voimallinen, ystäväinsä seurassa iloinen ja puhelias, hän\nharrasti uskontonsa kunniaa ja oli itse liiankin jumalinen; mutta hän ei\nymmärtänyt kaikkein ihmisten synnynnäisiä oikeuksia eikä niistä mitään\nvälittänyt. Löytämiensä maiden asukkaita piti hän \"huonompina ihmisinä\",\ntavaranansa, jotka eivät ansainneet parempaa kohtelua kuin sieluttomat\nluontokappaleet. \"Itse hän heitä möi kuin metsän riistaa ja ajoi heitä\nverikoirilla takaa.\" Rahaa ja rikkautta piti Colombo, huolimatta\nkummallisesta hurskaudestaan, kenties suurimmassa kunniassa kaikesta\nmaailmassa. Niinpä kirjoittaa hän muutamassa kirjeessä neljänneltä\nmatkaltaan -- kesken hartaimpia hengellisiä haaveitansa --: \"Kulta on\nkuitenkin parahinta kaikesta. Kullalla luopi ihminen rikkautta, ja\nrikkaudella tekee hän tässä maailmassa kaikki mitä tahtoo. Niin, sillä\njopa saattaa lähettää sieluja paratiisiinkin.\"\n\nColombo kirjoitteli mielellään ja paljon. Häneltä on vielä tallella koko\njoukko kirjeitä, kertomuksia ja väitöskirjoja. Muutamat painatti hän\nitse.\n\nHänen ulkomuotoaan kuvailee eräs aikalainen vuodelta 1501 seuraavasti:\n\"Amiraali on suurikasvuinen, voimakas, vielä pystypäinen mies. Kasvot\novat pitkulaiset, teirenpilkut punaverisillä poskilla, nenä koukeroinen,\nkirkkaat silmät täynnänsä vilkkautta. Hiukset, alkuansa punaiset, ovat\nviime vuosina harmaantuneet.\"\n\nColombon jälkeläisistä on huomattava että poika Diego jo v. 1508 sai\ntakaisin kaikki isänsä arvonimet ja oikeudet. Amiraalina ja\nvarakuninkaana hallitsi hän Espanjan suuria alusmaita Amerikassa\nkuolemaansa saakka v. 1528. Hänen naimisistaan herttuallisen\nAlba-suvun tyttären kanssa lähti joukko loistavia sukuja. --Diegon\npoika Luis myi v. 1536 Kaarle viidennelle kaikki varakuninkaalliset\noikeutensa. V. 1578 sammui Colombon suku miespuolelta, mutta elää\nnaispuolelta vielä tänä päivänäkin.\n\nCristoforon molemmat veljet, Bartolommeo ja Diego, kuolivat\nnaimattomina. Samaten myöskin hänen poikansa avioliiton ulkopuolelta,\nHernan Colon, jaloluontoinen, hienosti sivistynyt, vaatimaton herra.\nHän luki ja tutki paljon, kokoillen muun muassa aikakautensa ehkä\nsuurimman ja kallisarvoisimman yksityisen kirjaston.\n\n\n\n\nV.\n\nTyvenen Meren löytö. Magalhaens.\n\n\nColombo oli alkanut espanjalaisten seikkailijain kultaisen aikakauden.\nNeljänkymmenen vuoden kuluessa hänen kuolemastaan toimittavat\nEspanjalaiset nyt hämmästyttäviä töitä löytöretkien ja valloitusten\nalalla. Ja uusiin voittomaihin rientää parvi toisensa perästä\ninnokkaita, rohkeita, kullanhimoisia ihmisiä kaikista säädyistä\n-- onnen-onkijoita kaikki tyyni.\n\nTähän ihmisluokkaan on luettava sekin mies, jolle tulee kunnia Tyvenen\nMeren löydöstä. Hänen nimensä oli Vasco Nunes Balboa, rappeutunut\naatelismies Estremadurasta Espanjassa. Siirtolaisena Hispaniolassa\nharjoitti hän jonkun aikaa maanviljelystä, mutta kyllästyi eräänä\nkauniina päivänä siihen ja piiloutui -- matkarahan puutteessa --\nEnciso nimisen lakimiehen omistamaan laivaan, joka oli menossa Dariaan\nperustamaan siirtokuntaa. Santa Maria del Antiguan nimellä\nperustettiinkin tämmöinen Uraba-lahden länsirannalle; mutta siirtolaiset\ntekivät Balboan johdolla kapinan Encisoa vastaan, panivat tämän laivaan\nja lähettivät hänet takaisin Espanjaan.\n\nBalboa, joka nyt valittiin siirtokunnan hallitusmieheksi, järjesti\npontevalla voimalla tämän asiat, muodostaen, näet, varsinaisen\nryövärivallan, joka laski allensa läheiset indiaani-heimot ja\nsäälimättömällä julmuudella ryösti kaikki mitä heillä oli. Muutamalla\nryöstöretkellään sai Balboa kuulla puhuttavan suuresta merestä, joka\nolisi kuuden päivämatkan päässä eteläänpäin ja jonka rannalla rikas\nkultala tavattaisiin. Sinne sitä mennään. Syyskuussa v. 1513 lähti\nBalboa parin sadan Espanjalaisen kanssa, joiden kapineita 600 indiaania\nkantoi, liikkeelle pohjois-rannikolta, samosi joukkoineen vuorten poikki\nja aarniometsäin halki, voittaen vaarat ja vaivat, ja saapui vihdoin\nsyysk. 25 p:nä Cordillerien vuorten korkeimmalle harjalle, josta\nihastunut retkikunta näki edessään äärettömän valtameren. Neljä päivää\nkuljettiin nyt vuoren rinnettä alaspäin, kunnes syysk. 29 p:nä\nseisottiin San Miguel-lahden partaalla Etelämeren rannikolla.\n\nRannikon asujamilta sai Balboa tietää että etelämpänä olisi olemassa\nerinomattain kultarikkaita maita ja väkirikkaita, suuria kaupunkeja,\njoissa vilkasta kauppaa käydään. -- Tätä tarinaa oli m.m. kuulemassa\nBalboan lähin apulainen, muuan laiha, kalpea, mustaverinen mies, jonka\nsilmistä kävi kamala ja kavala katse. Se oli Francisco Pizarro.\nTapaamme hänet myöhemmin.\n\nMutta Balboa palasi takaisin, tehtyään kaikki seudun kazikit\nveronalaisiksi. Ja paluumatkalla ryöstettiin maan-asukkaiden kylät\npaljaiksi, hävitettiin ja poltettiin. Ihan syyttömästi hakattiin\nindiaaniparkoja laumottain maahan, Espanjalaisten verikoirat repivät\nheitä hampaissaan, ja sammumaton viha valko-ihoisia vastaan sytytettiin\nsitä ennen ystävällisten heimojen sydämiin. Lastattuna kullalla ja\nhelmillä -- ja luultavasti myöskin hyvällä omatunnolla -- palasi Balboan\nkunnianarvoisa retkikunta tammikuussa 1514 takaisin Uraba-lahdelle.\n\nBalboa lähetti sitten suorastaan Espanjaan laivan -- viemään tietoa\nmerkillisestä löydöstä ja paljon kultaa. Täten toivoi hän saavansa\nEncisoa vastaan tekemänsä kapinan anteeksi ja tietysti tulevansa\nasianomaisesti vahvistetuksi käskynhaltiaksi siirtokunnassa. Mutta se\noli jo liian myöhäistä. Espanjasta oli lähetetty Pedrarias de Avila\nkäskynhaltiaksi Dariaan ja hänen kanssaan loistava seurue aatelismiehiä\nja sotureita. Balboa nyt nimitettiin adelantadoksi, maaherraksi,\nEtelämeren rannikolle, mutta alistettiin Avilan käskettäväksi. Tässä\nvirassaan oli Balboa tavattoman toimekas. Hän aikoi m.m. etsiä tuon\nrikkaan kultamaan etelässä. Sitä varten tarvittiin laivasto. Kun sopivia\nlaivapuita ei ollut saatavissa etelärannikolla, hinautti hän niitä\naarniometsäin halki indiaanein hartioilla pohjoisrannasta asti; ja kun\nainekset saatiin perille, olivat ne kelvottomat, jonka tähden\nsanomattoman vaivaloinen hinausretki oli tehtävä uudestaan. Mutta se\ntehtiin; ja Balboa oli juuri kerjennyt saada neljä sotaprikiä valmiiksi,\nkun Pedrarias de Avila kutsutti hänet Santa Mariaan. Kuninkaan\nkäskynhaltia oli ruvennut epäilemään alapäällikköään ja katseli karsain\nsilmin hänen suuria varustuksiansa. Päästyään Santa Mariaan vangittiin\nsentähden Balboa heti, ja lahjottu oikeus tuomitsi hänet kapinallisista\nvehkeistä kuolemaan. Eikä se ensinkään auttanut että hän oli -- Avilan\nvävy. Tyvenen Meren löytäjän kaula katkesi mestauspölkyllä v. 1517.\n\nBalboan rakentamaa laivastoa käytettiin muihin yrityksiin -- pohjosessa\npäin, jolloin Fernandez de Avila, Pascual de Andegoya ja Hernandez de\nCordova valloittivat Nicaraguan. Darian siirtokunta itse eli\nKultainen Castilia, kuten sitä siihen aikaan nimitettiin, joutui\ntykkänään rappiolle. Indiaaniväestö hävitettiin, maanviljelys jäi\nsikseen, ja erämaa ja liejukuume pääsivät vanhoille valloilleen. Viimein\nlähtivät Espanjalaisetkin sieltä tiehensä kaikki tyyni ja muuttivat\nEtelämeren rannalla olevaan Panamaan, joka silloin tuli uusien,\nmerkillisten yritysten alkupisteeksi, kuten vastedes saamme nähdä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTyvenen Meren löytö olisi, niin suuri kuin se itsessään olikin,\nkuitenkin jäänyt puolinaiseksi, ell'ei mitään meritietä sinne ja siten\nAmerikan länsirannikolle niinikään olisi löydetty. Tämän seikan\noivalsivatkin tietysti heti Espanjalaiset, jotka samaa tietä pyrkivät\nMaustesaarille. Jo v. 1515 koki muuan Diaz de Solis etsiä pääsytietä\nBalboan löytämään mereen, mutta La Plata-lahden rannalla tappoivat hänet\nalku-asukkaat, ja hänen retkikuntansa palasi takaisin kotia.\n\nSen salmen löytäjäksi, joka Amerikan eteläisimmästä osasta viepi\nTyveneen Mereen, tuli Portugalilainen Fernao Magalhaens. Hän oli\nsyntynyt vuonna 1480, kunnosti itseään Indiassa ja taisteli mohrilaisia\nvastaan Afrikassa, mutta joutui esivaltansa epäsuosioon ja vetäytyi\nyksityis-elämään. Harjoitellessaan nyt kosmografillisia ja\nmeritieteellisiä opintoja, tuli hän siihen vakuutukseen, että\nMaustesaarille paraiten päästäisiin Balboan löytämän valtameren poikki,\nkunhan vain löydettäisiin siihen johtava salmi, jonka olemassa-oloa hän\nei epäillyt.\n\nMagalhaens kääntyi Espanjan hallituksen puoleen ja saikin\nkäytettävikseen viisi laivaa, jotka syyskuussa 1519 lähtivät liikkeelle\nLucar de Barramedan satamasta. Retkikunta saapui Brasilian rannikolle\n8:n leveysasteen alla ja purjehti, tarkasti tutkien kaikkia sen lahtia,\netelään päin, kunnes se vihdoin, vietettyänsä talven pienessä San Julian\nnimisessä lahdessa ja kadotettuaan myrskyssä yhden laivan, lokakuun 10\np:nä 1520 tuli korkean kallioniemen kohdalle, jolle annettiin nimi Cabo\nde las Virgines. Ja sen takana aukeni retkeläisten eteen tuo kauvan\nkaivattu salmi. Kolme viikkoa kesti matkustus sen eksyttävän saariston\nkautta, sen luikertelevien, kapeiden pikku-salmien läpi, ulapalta\nulapalle; mutta vihdoin, marraskuun 18 p:nä 1520, päästiin Cabo\nDeseadon ohitse ulos Suuren valtameren lakeudelle -- nyt enää\nainoastaan kolmella laivalla, sillä yksi oli taas menetetty sillä\ntavoin, että miehistö tappoi sen katteinin ja purjehti tiehensä takaisin\nEspanjaan.\n\nMutta löydetyn salmen kautta oli nyt viimeinkin päästy vesitietä myöten\nsiihen suureen valtamereen, joka yhdessä Atlantin kanssa yhdistää\nEuroopan Aasiaan ja muinaiseen Indiaan. Tapaus oli siis\nmaailman-historiallisesti tärkeä; ja tuolla pitkällä salmella on\nvieläkin Magelhaensin nimi.\n\nCabo Deseadosta purjehti Magalhaens sitten pohjoseen päin pitkin\nEtelä-Amerikan länsirannikkoa 37 leveysasteelle saakka, josta hän\nrohkeasti kääntyi luoteesen päin, todistettuansa että Uusi Maailma\nulottui yhä edemmäs pohjoseen.\n\nLoppupuoli Magalhaensin matkaa, joka tuli vieläkin tärkeämmäksi\nkosmografian puolesta, ei koske suorastaan aineesemme, jonka tähden\ntässä siitä vain muutamalla sanalla muistutamme. Neljä kuukautta yhtä\nmittaa purjehti Magalhaens tuon äärettömän valtameren lakeuksia -- ja\nretkeilijöitä suosi alinomaa myrskytön ilma, jonka tähden merelle\nannettiin nimi Tyven (El pacifico). Vihdoin marraskuun lopussa 1521\ntultiin, kun tultiinkin, Filippinien saaristoon, jossa Matan-saaren\nasukkaat mainion Magalhaensin tappoivat. Kolmesta laivasta onnistui\nainoastaan yhden, Viktorian, Afrikan eteläpuolelta, tuhannet vaivat\nkestettyään, mutta rikas maustelasti Molukkeilta muassaan, päästä\ntakaisin Espanjaan. Sen päällikkönä oli Sebastian del Cano ja se oli\ntehnyt ensimäisen matkan maapallon ympäri. Cano sittemmin aateloittiin\nja sai vaakunakseen maapallon kuvan, johon oli piirretty kirjoitus:\nPrimus me circumdedisti (Sinä ensimäisenä minun ympärini kuljit).\nKertomuksen tästä merkillisestä matkasta kirjoitti Italialainen Antonio\nPigafetta, joka kaiken aikaa oli retkikunnan muassa.\n\n\n\n\nVI.\n\nFernando Cortez. Pohjois-Amerikan muinaisen viljelyksen kukistus.\n\n\nTähän asti olivat espanjalaiset löytöretkeilijät matkoillaan Amerikassa\nmelkein yksinomaan tulleet yhteyteen ainoastaan sivistymättömäin\nluonnonihmisten kanssa, jotka eivät ymmärtäneet minkä vaaran nuo\nmerentakaiset vieraat heille ja heidän maillensa toivat. Eivätkä he\nliioin sanottavaan vastarintaan kyenneet.\n\nVakavaa vastustusta saatiin kokea vasta sitten, kun tultiin tekemisiin\nAmerikan sivistys- ja viljelyskansojen kanssa. Olemme jo edellisessä\nkertoneet missä nämä sivistyskansat olivat tavattavissa ja antaneet\nlyhyen kuvauksen heidän viljelyskannastaan.\n\nNiinpä nyt oli Yukatanin niemimaa ja nykyinen Mexiko (lue: Meijiko)\nsivistyneiden heimokuntain hallussa. Ja varsinkin Mexikossa oli tämä\nsivistys saavuttanut kylläkin korkean asteen. Annamme seuraavassa lyhyen\nkertomuksen sen ja Mexikon valtakunnan kukistuksesta.[6] -- Cuban\nsaarella oli maaherrana Diego Velasquez, muuan Cristoforo Colombon\nentisiä seuralaisia. Yhdessä useiden muiden seikkailijain kanssa\ntoimitti hän v. 1517 kolme laivaa löytöretkelle länteen päin. Sitä johti\naatelismies Hernandez de Cordova. Matkallaan löysivätkin nämä\nretkeläiset nyt Yukatanin niemimaan ja näkivät suureksi\nhämmästyksekseen maya-kansan rikkaan viljelyksen: väkirikkaita\nkaupunkeja temppeleineen palatsineen, oivallisesti viljeltyjä vainioita,\nhienopukuisia asukkaita. Mutta nämä asukkaat esiintyivät vihollisina\nEspanjalaisia vastaan, ja täynnään vammoja palasi Cordovan joukkokunta\ntakaisin Cubaan, jossa hän itse ja puolet hänen miehistään pian kuolivat\nhaavoihinsa. -- Uusi retkikunta, Juan de Grijalvan johdolla, pantiin\nkuitenkin jo seuraavana vuonna toimeen. Se tunkeusi nykyiseen Tampicoon\neli Tanuco-joen suuhun asti, nähden kaikkialla Mexikon lahden\netelärannoilla rikkaita yhteiskuntia. Tabascossa teki oikeutta rakastava\nGrijalva ystävyyttä asukkaiden kanssa, ja nykyisen Vera Cruz'in\ntienoilla harjoitettiin vaihtokauppaa, jossa retkikunta kokosi melkoiset\naarteet jalokiviä, kultaa ja kauniita kankaita. Epäterveellinen ilmanala\npakoitti kuitenkin retkikunnan palaamaan.\n\nMutta Cubassa hommasikin jo Velasquez uutta retkeä. Sen päälliköksi tuli\nmies, jonka loistava sotilasnero oli tekevä lopun koko Mexikon\nkultaisesta valtakunnasta. Tämä mies oli Fernando Cortez,\nespanjalainen aatelismies Estremadurasta. Hän oli jo 1504 tullut Uuteen\nMaailmaan etsimään kultaa ja kunniaa. Tähän aikaan, 1519, oli hän 34\nikävuodellaan, oli voimakas, jäntevä, reipas, oli sivistyneempi kuin\nuseimmat muut tämän ajan seikkailijat, oli teräväpäinen, sukkela,\nneuvokas, hurjuuteen saakka rohkea, päättäväinen, viekas -- ja\narvelematta petollinen kuin tarvittiin. Samalla oli hän melkein\nnarrimaisuuten asti \"jumalinen\", ja katolisuskon voittokulku ympäri\nmaailmaa oli hänen mieli-aatteenaan. Naiset tästä loistavasta\nristiritarista erinomattain pitivät, -- ja hän heistä.\n\nTämmöinen oli se mies, jota Velasquez tahtoi käyttää omiin\nvalloitus-tarkoituksiinsa. Cortez oli hänen sihteerinään ja samalla\nmyöskin tuomarina San Iagossa, niinikään naimisissa erään Velasquezille\nsukulaisuudessa olevan naisen kanssa. Kun laivasto oli lähtemäisillään,\nkatui Velasquez kauppaansa ja aikoi ottaa päällikkötoimen Cortezilta\npois, mutta tämä sai hyvissä ajoin tiedon Velasquezin tuumasta ja\npurjehti tiehensä ihan hänen nenänsä alta, jättäen suuttuneen\nkuvernöörin rannalle kiroilemaan.\n\nRetkikunnassa oli 400 miestä espanjalaista jalkaväkeä, 200 indiaania, 16\nratsumiestä ja 14 kanoonaa. Laivoja oli 11. Cortezin kenraalikuntana oli\nloistava joukko nuoria aatelismiehiä: hurjan urhokas ja iloinen ritari\nPedro deAlvarado, ponteva Velasquez de Leon, Hondurasin valloittaja\nCristoval d'Olid, jaloluontoinen Gonzalo de Sandoval, retken\nhistorioitsija Bernal Diaz y.m. Kaksi pappiakin oli muassa.\n\nLaivasto laski mannermaalle mainitun Tabascon luona, jonka asukkaat\nnyt tekivät jyrkkää vastarintaa, kunnes koko päivän taisteltuaan\ntaipuivat rauhaan ja sitten siinä uskollisesti pysyivätkin. Heidän\nkazikiltaan sai Cortez lähtiessään muiden lahjojen joukossa kauniin\norjattaren, Marinan, joka seurasi Espanjalaisia tulkkina ja muutenkin\noli Cortezin hyvänä enkelinä koko tällä monimutkaisella matkalla.\nHuhtikuun 21 p:nä 1519 saavuttiin Mexikon valtakunnan alueelle ja\nnoustiin maalle nykyisen Vera Cruz'in tienoilla. Täällä tuli Mexikon\nkeisarin maaherra Cortezin puheille ja pyysi saadaksensa tietää mitä\nvieraat tahtoivat. Cortez vastasi tulevansa suuren, merentakaisen\nhallitsijan käskystä, tuodakseen keisarille lahjoja ja kirjallista\nsanomaa, ja pyysi vapaata pääsyä maan pääkaupunkiin. Mexikolainen\nmaaherra silloin toimitti juoksijain kautta, jotka valtakunnan hyvillä\nteillä kuljettivat postia, keisarille tiedon muukalais-armeijan tulosta.\nSanoma oli piirretty hieroglyfi- eli kuvakirjaimilla agavepaperille, --\nkirjoitustapa, jossa vanhat Mexikolaiset olivat saavuttaneet\nhämmästyttävän taidon.\n\nMexikon valtakunta, jonka kanssa Cortez nyt oli tullut ensimäiseen\ntuttavuuteen, ulottui maya-valtiosta Yukatanissa Coloradon ja Rio del\nNorten erämaihin asti. Rannikon alangoilta nousi maa, jonka yhteisenä\nnimenä oli Anahuak, vähitellen sisämaan ylätasangoille, laaksojen ja\nylänköjen vaihdellessa monin kerroin. Majesteetilliset vuorikeilat,\njoista useat oli tulivuoria, kohottivat siellä täällä lumipeittoiset\nhuippunsa pilviin. Noin 30 penikulmaa rannikolta oli Mexikon ylälaakso,\nmainiosti viljelty tasanko täynnään kukoistavia kaupunkeja ja kyliä.\nKeskeltä laaksoa kohtasi ihastuneen matkustajan silmää, joka\nympäröivältä vuorelta katseli sinne alas, viisi järveä, joiden kohdalta\nsuuren pääkaupungin palatsit ja temppelitornit välkkyivät auringon\nvalossa. Se oli Tenochtitlan, sittemmin Mexikoksi nimitetty.\n\nMaan korkea kukoistus oli saanut alkunsa Toltekeista, lahjakkaasta\nnahua-kansasta, joka täällä 500 vuotta oli rauhan töitä harjoittanut ja\nperustanut rauhalle rakennetun vakiomuodon. Tieteet ja taiteet olivat\nheidän aikanaan saavuttaneet huomattavan asteen. Varsinkin kutoma- ja\nmetallitöissä olivat Toltekit mestareita. Mutta tapojen ylenmääräinen\nhienostuminen oli vaikuttanut turmiollisesti kansan sotalaitokseen, ja\ntoiset, voimakkaammat heimokunnat ottivat maan haltuunsa. Espanjalaisten\ntullessa oli vallalla Aztekien sotainen sukukunta, joka entisten\nvaltain raunioille oli perustanut mahtavan pappis- ja sotilasvaltion,\nlaskien voitetut heimokunnat osittaiseen orjuuteen. Toltekien aikana oli\nsotajumalan verinen uhripalvelus jättänyt sijaa lempeämmille\nuskonnollisille menoille, mutta Aztekit sen jälleen elähyttivät; ja\nmonen voitetun vihollisen veri juoksi taas Huitzilopochtlin,\nsotajumalan, alttarilla. Muinoin rajoitettu kuninkaanvalta oli Aztekien\nhallitessa käynyt melkein rajattomaksi yksinvallaksi. Pappis- ja\nsotilassäädyt olivat mahtavimmat. Varsinainen kansa, suuri enemmistö,\nkitui osittaista orjuutta, ja valloitetut naapuriheimot vihasivat\nAztekien rasittavaa iestä. Kuitenkin olivat Aztekit huolellisesti\nsäilyttäneet maan aineellisen sivistyksen, osaksi sen henkisenkin.\nPaitsi julmaa Huitzilopochtlia, sota- ja kansallisjumalaansa, palvelivat\nhekin ylimmäistä olentoa, \"tuntematonta jumalaa\", sekä lempeää\nTezkatlipokaa, \"maailman sielua\".\n\nHuitzilopochtlin alttarille oli kukistettujen heimokuntain kuitenkin\njoka vuosi suorittaminen alentava verivero, ja he ikävöivät pelastusta\nikeestänsä. Tätä ikävöimistä ilmaisi taru valkoisesta ja lempeästä\nQuetzalkoatlista, puolijumalasta, joka muka kerran oli opettanut\nAnahuakilaisille maanviljelyksen ja lempeitä, puhtaita tapoja, mutta\nsitten Huitzilopochtlin palvelusta paeten kadonnut itäisen meren\navaruuteen, josta hän kuitenkin kerran oli palaava takaisin pystyttämään\nuudestaan Toltekien valtaa Anahuakin asukkaiden onneksi.\n\nMexikon hallitsijana Espanjalaisten tullessa oli nyt azteki Montezuma,\njulman Huitzilopochtlin harras palvelija, mutta heikko ja taika-uskoinen\nruhtinas. -- Kun sen tähden rannikkomaaherran kuvallinen kertomus\nCortezin tulosta saapui, luuli Montezuma että jo olikin Quetzalkoatl\nmaahan tullut valtakuntaansa perimään.\n\nKäsky pantiin sentähden rannikolle menemään että vieraiden tuli lähteä\ntiehensä maasta. Mutta samassa lähetti Montezuma runsaat lahjat: kaksi\nsuurta kiekkokilpeä, toinen kullasta, toinen hopeasta; kypärin täynnänsä\nkultajyväsiä, kauniita kankaita ja joukon kalliita koristuksia. Nämä\nkuitenkin vain enemmän kutkuttivat Espanjalaisten kullanhimoa, eikä\npaluumatkasta ollut puhettakaan. Cortez vastasi mexikolaiselle\nmaaherralle ett'ei hän millään mokomin voinut luopua aikeestaan tulla\nitse keisarin puheille.\n\nValtansa merkiksi perusti Cortez nyt lähelle maalle-nousupaikkaansa\nlinnoituksen ja kaupungin, jolle annettiin nimi Villa rica de la Vera\nCruz (totisen ristin kultainen kaupunki), asetti siihen ennakolta\nvirkamiehet ja nimitytti itsensä niiden kautta \"Espanjan kruunun\nnimessä\" valloitusretken päälliköksi, tekeytyen siten riippumattomaksi\nVelasquezista.\n\nMontezuman käskystä kieltäytyivät ympärystön asukkaat antamasta\nretkeilijöille ruokavaroja, mutta näitä saatiin pohjoisempana olevan\nCempoalan totomakilaiselta kazikilta, jonka vastikään oli täytynyt\nnotkistua Aztekien ikeen alle, vaan joka heitä vihasi ja vielä uskalsi\nniskoitella heitä vastaan.\n\nJätettyään 150 miestä varustusväeksi Villa Ricaan ja kapinallisen\nvehkeen johdosta upotettuaan laivansa, jott'ei kenkään voisi\najatellakkaan peräytymistä -- lähti Cortez elokuun 16 p:nä matkalla maan\nsisäosaan 300 jalkamiehen, 15 ratsun ja 7 tykin kanssa. Cempoalassa\nyhdistyi hänen joukkoonsa 1,300 totomakilaista soturia.\n\nKolmen päivän vaivaloisen matkan perästä saavuttiin Tlascala eli\n\"Leipämaa\" nimisen vapaavaltion alueelle. Tämä tasavalta oli niinikään\nsotakannalla Aztekeja vastaan, jotka senkin tahtoivat laskea valtansa\nalle. Sen kansa oli Anahuakin urhokkaimpia heimokuntia, ja sen vapaat\nmiehet pitivät menestyksellä puoltaan Aztekien anastushankkeita vastaan.\nMutta Euroopalaisia pitivät Tlaskalaiset vihollisina, ja vasta ankarain\ntappelujen perästä ratkaisivat Cortezin kanoonat taistelun\nEspanjalaisten eduksi. Tlaskalan urhokas, ritarillinen sotapäällikkö\nXikotenkatl lakkasi taistelemasta ainoastaan hallituksen\nnimenomaisesta käskystä; ja nyt syntyi Espanjalaisten ja Tlaskalan\nmiesten kesken liitto, jonka nämä loppuun asti vilpittömästi pitivät.\n\nCortez oli uskonnollisessa innossaan tähän-astisilla lepopaikoilla\nhävittänyt maan-asukkaiden jumalain-kuvat, ripustuttaen heidän\ntemppeleihinsä sen sijaan neitsyt Maarian ja muiden pyhimysten kuvia:\nmutta Tlaskalassa sai varovainen espanjalainen pappi hänet tästä\nhankkeesta luopumaan. Tlaskalan miehet pitivät kovasti kiinni\nuskonnollisestakin arvostaan, ja heidän pyhimpiä tunteitansa olisi ollut\nvaarallista käydä liian kovasti loukkaamaan.\n\nTlaskalasta kuljettiin rikkaasen Cholula nimiseen kauppakaupunkiin,\njonka asukkaat Montezuman käskystä yrittivät vastarintaa; mutta Cortez\nhoukutti kaikki heimokunnan päälliköt suureen temppelipihaan ja\nsurmautti heidät petollisesti kaikki tyyni, jonka jälkeen\nTlaskalaisetkin ryntäsivät kaupunkiin ja teurastivat yhdessä\nEspanjalaisten kanssa tuhansittain paikkakunnan viattomia asukkaita, --\nurosteko, joka historiassa on saanut nimityksen \"Cholulan verilöyly.\"\n\nHuhu tästä hirmutyöstä kävi Cortezin edellä, eikä enää mikään kaupunki\nEspanjalaisten tiellä uskaltanut häiritä heidän kulkuaan.\nPopokatepetl'in (Suitsuavan vuoren) ja Iztaccihuatl'in (Valkoisen\nneitsyen) nimisten vuorijättiläisten välistä kuljettiin nyt Mexikon\nihanaan laaksoon. Mitä lähemmälle pääkaupunkia tultiin, sitä enemmän\nhämmästytti retkeläisiä seudun rikkaus ja viljelyksen loisto. Noiden\nkaunisten järvien ympärillä, jotka nyt ovat melkein kauttaaltaan kuivina\nja muunnettuina suola-aroksi, oli sadottain kyliä ja kaupunkeja; ja\nvesillä vilisi tuhansittain aluksia ja lautoille rakennettuja\npuutarhoja; jotka kaikki kulkivat pääkaupunkiin päin. Tämän kiiltelevät\npalatsit ja temppelit (teokalliot) näkyivät jo kaukaa. Maatie tähän\nkaupunkiin, joka oikeastaan oli saarella suurimmassa järvessä, meni\npitkin neljää patoa; ja kun näihin rakennetut vipusillat nostettiin\nylös, oli pääsy maan puolelta kaupunkiin ehkäisty. Itse kaupunkiakin\nristeili lukuisat kanavat.\n\nMarraskuun 8 p:nä 1519 marssi Cortezin joukko sisään Tenochtitlaniin.\nMontezuma, joka kaiken aikaa oli uusilla lahjoilla kokenut saada\nvieraita palaamaan, ryhtymättä kuitenkaan mihinkään vastarintaan, oli\nitse loistavassa puvussa ja loistavan saattojoukon kanssa vieraita\nvastassa. Espanjalaisille annettiin sitten kortteriksi suuri,\nlinnoituksen tapainen palatsi, johon he asettuivat kuin hyvin\nvarustettuun sotaleiriin ainakin. Montezuma ja Cortez kävivät nyt\nvuorotellen toinen toistaan tervehtimässä, ja Cortez selitti saaneensa\nhallitsijaltaan toimeksi kääntää Montezuman ynnä koko hänen kansansa\nkanssa kristinuskoon. Montezuma arveli omaa uskoaan yhtä hyväksi ja oli\nyhä sittemminkin tässä asiassa taipumaton. Vieraita sanoi hän kuitenkin,\ntyhmästi kyllä, luulevansa Quetzalkoatlin jälkeläisiksi ja lupasi maksaa\nEspanjan kuninkaalle veroa. Cortez päätti nyt ottaa Montezuman vangiksi,\npäästäkseen hänen kauttansa maan herraksi. Niinpä lähti siis hurjan\nuskalias espanjalainen päällikkö eräänä päivänä rohkeimpien toveriensa\nkanssa Montezuman palatsiin häntä \"tervehtimään\". Nyt oli vähää ennen\nrannikolta tullut tieto että sikäläinen mexikolainen maaherra oli\nhyökännyt Villa rican kimppuun, jolloin monta espanjalaista sotamiestä\noli menettänyt henkensä ja heidän päällikkönsä saanut surmaavaan haavan.\nCortez vaati rangaistusta maaherralle[7] sekä että Montezuma itse\njoksikin aikaa muuttaisi Espanjalaisten kortteriin, merkiksi\nystävyydestään näitä kohtaan. Montezuma ensimmältä pani vastaan, mutta\nkun espanjalaiset ritarit silloin heti paljastivat miekkansa, uhaten\nväkivaltaa, suostui hätääntynyt keisari Marinan kehoituksesta Cortezin\nvaatimukseen ja seurasi Espanjalaisia heidän kortteriinsa. -- Tästä\nlähin oli itse teossa Cortez maan herrana. Hän rupesi Montezuman\npakollisella suostumuksella ja hänen nimessään -- ryöstävien upseeriensa\nkautta kokoilemaan \"veroa\", ja suuret aarteet kasaantui Espanjalaisten\npesään.\n\nHuhtikuun loppupuolella 1520 tuli tieto rannikolta että muuan\nVelasquezin lähettämä sotajoukko, jota johti Pamfilo de Narvaez, oli\nsaapunut riistämään Cortezilta päällikkyyttä, joka oli annettava\nNarvaezille. Silloin riensi Cortez ainoastaan 70 espanjalaisen ja\nindiaanialaisen apujoukon etupäässä Narvaezia vastaan, joka Cempoalan\nlähellä perin pohjin voitettiin. Hän itse, Narvaez, lähetettiin\nhäpeällisesti takaisin Cubaan, ja hänen sotajoukkonsa meni Cortezin\npuolelle.\n\nTäll'aikaa oli Alvarado, jonka Cortez oli jättänyt Espanjalaisten\npäälliköksi pääkaupunkiin, suuren mexikolaisen juhlan kestäessä\nhyökännyt aseettomain juhlivien kimppuun ja siinä tilaisuudessa\nhakkauttanut maahan m.m. melkein koko aztekilaisen aateliston. Seuraus\noli aseellinen hyökkäys Espanjalaisia vastaan julmistuneiden\nmaan-asukkaiden puolelta, ja Alvarado oli pahemmassa kuin pulassa. Mutta\nsilloin saapui myös Cortez suuresti lisääntyneen armeijansa kanssa ja\npelasti hetkeksi alapäällikkönsä, sulkeutuen taas tuohon hyvään\nlinnoitukseen. Mexikolaiset kuitenkin katkerassa vihassaan jatkoivat\nhyökkäyksiään sitä vastaan, ja kovia kähäköitä oli nyt joka päivä.\nRuokavarat alkoivat Espanjalaisilta loppua; ja viimein päättivät he muun\nneuvon puutteessa pyrkiä satimestaan irti. Tätä varten pantiin onneton,\nyhä vankina siellä oleskeleva Montezuma pitämään puhetta kansalle, jolle\nhänen tuli vakuuttaa ett'ei hän muka ollutkaan vankina sekä kehoittaa\nsitä päästämään vieraita rauhassa pois. Mutta tuskin oli hän avannut\nsuunsa, ennenkun kauhea ulvonta kuului hänen alamaistensa joukosta ja\nkiviä ja nuolia sateli hänen ympärillään. Keisari siinä sai surmaavat\nhaavat ja heitti henkensä kesäk. 30 p:nä, viimeiseen saakka pysyen\nkiinni uskonnossaan ja inholla hyljäten espanjalaisten pappien\nkääntämis-yritykset.\n\nMutta Espanjalaisten täytyi millä hinnalla hyvänsä päästä pois, koska\nheidän tilansa nyt kävi yhä tukalammaksi. Niinpä lähtivätkin he yöllä\nvasten heinäkuun 1 päivää liikkeelle. Mutta Mexikolaiset olivat\nvaruillaan. Espanjalaiset olivat tuskin päässeet sille padolle, jota\npitkin heidän oli yrittäminen ulos kaupungista, ennenkun maan-asukkaat\nmolemmin puolin rupesivat hätyyttämään heitä veneistänsä, edestä ja\ntakaakin. Pato-aukoista oli vipusillat otettu pois, ja se kuljetettava\nsilta, jonka Espanjalaiset laskivat ensimäisen aukon poikki, kulkien\nsiitä yli, romahti toisessa aukossa järveen. Kauhea näytelmä seurasi.\nJälkijoukko tyrkkäsi etummaisia veteen, ja aukko täyttyi pian\nkanoonista, hevosista, aseista, varastoista ja kuolevista ihmisistä, ja\ntuota hirveää siltaa myöten kulkivat vähäiset loput Cortezin sotaväestä\naukon yli. Hurjan rohkea Alvarado hyppäsi, nojautuen pitkään keihääsen,\njonka alapään hän iski kiinni pohjassa olevaan romuun, muutamasta\ntämmöisestä paikasta poikki -- mexikolaisten ja oman väkensäkin\nhämmästykseksi ja ihmeeksi. Se oli mainio \"Alvaradon hyppäys\", \"Salto\nde Alvarado,\" jota nimeä tämä paikka Mexikon kaupungissa vieläkin\nkantaa. Espanjalaisten lähtö on historiassa saanut nimekseen:\n\"Surullinen yö\" -- La noche triste -- ja ainoastaan 440 miehellä\nl,400:stä pääsi Cortez päivän valjetessa manterelle. Espanjalaiset nyt\npyrkivät Tlaskalaan päin. Otumban luona koilliseen järvistä oli heitä\nvastassa suuri mexikolainen armeija, joka kuitenkin hajaantui hurjaan\npakoon, sittenkun urhokas Juan de Salamanca oli sen päälliköltä\nriistänyt Mexikolaisten sotalipun, hakatessaan itse päällikön maahan.\nNyt marssivat Espanjalaiset Tlaskalaan, jossa levähdettiin. Cubasta tuli\ntänne melkoinen apujoukko, ja Cortez ryhtyi uudelleen yritykseensä --\nMexikon valtakunnan kukistamiseen ja valloittamiseen.\n\nTätä varten rakennutti hän nyt laivaston, kolme sotaprikiä, joiden\nvalmiiksi hakatut laivapuut irtonaisina kuljetettiin ystävälliseen\nTezkukoon Mexiko-järven itärannalla, -- vaivaloinen hinaus maitse,\nniinkuin Balboan samankaltainen mainio työ. Saapuneena sotaväkineen\nTezkukoon, liittäytti Cortez laivansa kokoon, työnnätti ne järveen ja\nalkoi Tenochtitlanin piirityksen. Tätä kesti puoli kolmatta kuukautta.\nMexikolaisten keisarina oli nyt voimakkaampi mies kuin Montezuma,\nnimittäin hänen vävynsä ja veljensä-poika, nuori, urhokas Guatemozin.\nTämä oli varustanut pääkaupunkinsa hyvään puolustustilaan, tehden joka\ntalosta linnoituksen; ja Mexikolaiset sotivat isänmaansa, kunniansa ja\nhenkensä puolesta kuin sankarit, pelkäämättä kuolemaa, pelkäämättä\nnälkää, joka lopulta kävi piiritetyssä kaupungissa kauheaksi. Näytelmiä\nJerusalemin kauhistuksesta oli nähtävänä, mutta kerta toisensa perästä\nsyöstiin hyökkäävät Espanjalaiset takaisin. Viimein -- kun läheiset\nheimotkin, jotka vihasivat Aztekien yliherruutta, olivat yhtyneet\nEspanjalaisiin -- päätti Guatemozin, kaikilta tahoilta ahdistettuna,\nsuljettuna linnaansa, pujahtaa pois etsimään apujoukkoja kauvempaa\nmaaseuduilta. Silloin äkkäsivät hänet Espanjalaiset, ja urhoollinen\nkeisari puolisoineen joutui vangiksi. Päällikön kukistuttua murtui\nMexikolaisten vastarinta. Kaupunki, nyt suureksi osaksi raunioina,\nantautui. 200,000 oli kaatunut sen piirityksessä. Huolimatta\nhävityksestä, oli Espanjalaisten sotasaalis ääretön. Mutta kun arveltiin\nvangitulla keisarilla olevan vieläkin suuremmat aarteet piilossa,\npantiin hän polttolavalle, tunnustusta varten kidutettavaksi. Guatemozin\nei kuitenkaan mitään \"tunnustanut\", jonka tähden Cortez hänet pelasti\npalamasta, mutta sittemmin kuitenkin mestautti.\n\nMexiko oli valloitettu. Pääkaupungin kanssa alistui koko maa, koko\nAnahuak. Espanjalaiset jakasivat viljelysmaat keskenänsä, ja kotimainen\nväestö tehtiin orjiksi. Kristillisten pappien uskonnollinen hurjuus ja\nsotamiesten raakuus oli hävittänyt kaikki, mikä vain oli minkäänlaisessa\nyhteydessä vanhan viljelyksen ja sivistyksen kanssa. Anahuakin\nkirjalliset muistomerkit ja parahimmat näytteet Toltekien taiteesta\nkorjasi murhaava liekki. Ikivanha kultuuri vaipui ikuiseksi hautaan.\nKristittyjen kirkkoja kohosi teokalliojen paikoille, ja ihan uusi Mexiko\nkasvoi vähitellen vanhan raunioille. Joukko espanjalaisia perheitä\nmuutti Cubasta tänne. Valloitettu maa sai nimekseen Uusi Espanja, ja\nCortez tuli kuninkaan käskynhaltiaksi.\n\nSivistysvallat Guatemala ja Yukatan valloitettiin sitten, ja nyt\nCortezin alapäälliköt saivat tilaisuutta osoittaa johtaja-kuntoansa. --\n\nMexikon valloittajalla oli vihollisia, jotka Espanjan hovissa syyttivät\nhäntä itsevaltaisista pyrinnöistä ja yhteisten varojen tuhlaamisesta.\nHän matkusti v. 1527 Espanjaan puolustamaan itseänsä, ja loistavasti\nhäntä kohdeltiin, mutta Mexikon sivilihallinnon Cortez menetti. Hän\nvetäytyi suurille tiluksilleen Oaxaca-laaksossa, mutta ryhtyi sittemmin\njälleen merilöytöihin. Niinpä hänen toimestaan löydettiin Californian\nniemimaa v. 1533 ja perustettiin sinne Culiacan niminen siirtokunta.\nSivilimaaherra Mendoza viimein kielsi Cortezin haaskaamasta väkeä\ntämmöisiin yrityksiin. Silloin hän uudestaan, v. 1540, lähti Espanjaan\n-- valittamaan. Mutta täällä ei nyt enää \"Aztekien teurastajasta\"\npiitattu. Niinkuin ennen Colombo hännysti hän nyt hovin perässä\nkaupungista kaupunkiin, saamatta koskaan ratkaisevaa vastausta. Mexikoa\nCortez ei enää nähnyt. Hän kuoli joulukuun 2 p:nä 1547 lähellä Sevillaa.\nRuumis vietiin sittemmin Uuteen Espanjaan; mutta 1823 vuoden\nvallankumouksessa katosi kirstukin, jossa lepäsi Mexikon valloittajan\nluut.\n\n\n\n\nVII.\n\nFrancisco Pizarro. Etelä-Amerikan muinaisen viljelyksen kukistus.\n\n\nPanamassa, jossa espanjalaisia seikkailijoita ja rosvoja tällä\nkultaisella aikakaudella aina oli varastossa, sattui eräänä kauniina\npäivänä yhteen kolme etevää kappaletta tästä kunnioitettavasta\nihmisluokasta. Ne olivat: Francisco Pizarro, vanha kavalasilmäinen\ntuttavamme Balboan retkeltä; Diego Almagro, maailman mierolainen,\njonka syntyperää ei kenkään tiennyt, kiivas, intohimoinen, mutta\nhyväsydäminen, vilpitön, suoraluontoinen lurjustelija; sekä Hernando de\nLuque, Panaman kirkkoherra.\n\nTämä kolminaisuus nyt teki keskinäisen liiton muutaman kultamaan\nvalloittamista varten, joka oli etelässä päin Panamasta ja josta Pizarro\noli kuullut puhuttavan jo Balboan retkellä. Siellä oli tähän asti käynyt\nainoastaan Pascual Andagoya, Nicaraguan vallottajia, mutta\npikimmältään vain ja sen pohjois-päässä, nykyisen Columbian rannikolla.\nMaakunnan nimi oli Biru, ja sen mukaan sai sitten koko maa nimensä:\nBiru eli Peru. Andagoya oli matkallaan kuitenkin saanut kutkuttavan\nkäsityksen maan mahtavasta viljelyksestä ja äärettömästä rikkaudesta.\nHän itse pian kuoli, mutta jätti löytönsä perinnöksi Pizarrolle.\n\nMikä mies oli oikeastaan Pizarro, Amerikan kultarikkaimman maan\nvalloittaja? Syntyisin oli hän, kuten Balboa ja Cortez, Estremaduran\nmaakunnasta Espanjassa, muutaman sotaherran äpärä-poika, joka\nnuoruudessaan paimensi isänsä lampaita, karkasi jonkun tepposen tähden\nsaamansa rangaistuksen perästä tiehensä ja viimein kruunun sarkoja\nkulkiessaan joutui San Domingoon. Täältä teki hän Hojedan retkikunnassa\nmatkan Venezuelaan ja pääsi uhkarohkeutensa palkaksi Hojedan\nalapäälliköksi. Dariassa oli hän palvellut Balboaa ja sittemmin Avilan\nja Andagoyan miesten joukossa ollut osallisena Nicaraguan\nvalloituksessa. Pizarron kasvatus oli ollut joteskin huono. Hän ei\nosannut lukea eikä kirjoittaa.\n\nSitä ei liioin osannut Almagro. Kun Luquen kanssa tehty sopimuskirja,\njonka mukaan tämän tuli panna rahat retkikunnan varustamiseen ja\nPizarron ja Almagron sitä johtaa, oli kunkin nimikirjoituksella\nvahvistettava, ei Pizarro eikä Almagro saanutkaan itse nimeänsä sen\nalle, vaan vieraan-miehen täytyi ne siihen piirtää. Mutta välikirja oli\nyhtä voimakas kuitenkin, ja vuonna 1524 lähti retkikunta Birun\nvalloittamista varten liikkeelle, joteskin huonosti varustettuna.\nKaikkialla, missä retkeläiset astuivat maalle Etelä-Amerikan\nluoteisrannalla, tekivät maan-asukkaat tehokasta vastarintaa. Viimein\npalasi Almagro takaisin Panamaan hakemaan apuväkeä ja ruokavaroja, mutta\nPizarro 12 miehen kanssa jäi pienelle Gorgona nimiselle saarelle\nkärsimään kaikellaista kauheaa puutetta. Seitsemän kuukautta viettivät\nnämä argonautit autiolla luodollaan, kunnes vihdoin Almagro palasi,\njolloin matkaa jatkettiin Guayaquil-lahden etelärannalle asti, jossa oli\nsuuri ja rikas kauppakaupunki Tumbez. Täällä tervehdittiin\nretkeilijöitä vieraanvaraisesti, ja Pizarro näki niin mahtavia enteitä\nPerun voimasta ja vallasta, että hän sillä kertaa jätti asiansa sikseen\nja päätti hakea kannatusta itse Espanjasta.\n\nJoulukuussa 1527 tapaamme Pizarron siis hänen kotimaassaan -- vieläpä\nvanhassa La Rabidan luostarissa; ja siellä hän puolestaan odottamatta\ntapaapi Cortezin, joka nyt on omilla asioillaan Espanjassa. He joutuvat\npakinoihin keskenänsä, -- ja Pizarro näkyy oppineen paljon vanhalta\nvalloittaja-mestarilta, sillä hänen vastainen politiikinsa on itse\nteossa ainoastaan uskollinen kopia Cortezin menetystavasta, julmuudessa\nvain sitä melkoisesti mahtavampi.\n\nKeisari Kaarle viides suostui Pizarron yritykseen ja antoi hevoset,\naseet ja muut sotatarpeet. Itse tuli Pizarron hankkia laivat ja\nsotaväki. Vastaisten voittomaiden käskynhaltiaksi hän tulisi, Almagro\nsaisi osakseen jonkun suuren kaupungin ja Luque pääsisi piispaksi. Ne\nkaksitoista, jotka olivat pysyneet Pizarron luona Gorgonasaarella,\ntehtiin aatelismiehiksi.\n\nTammikuussa v. 1531 purjehti Pizarro Panamasta kolmella laivalla.\nMatkalla yhtyivät häneen Sebastian de Benalcasar ja Hernan de Soto.\nRetkikunnan tullessa Tumbeziin oli sen yhteinen sotavoima 340 miestä ja\n37 hevosta. Päällikön kolme veljestä, Juan, Hernan ja Gonzalo Pizarro,\noli myöskin muassa. Ja nyt alkoi ryöväriretki.\n\nMutta heittäkäämme heidät hetkeksi Tumbeziin, katsellaksemme sitä\nvaltakuntaa, joka nyt oli ryöstettävä, -- ei, vaan \"valloitettava\" ja\n\"tehtävä osalliseksi kristinuskon ja euroopalaisen sivistyksen\nsiunauksista\", kuten tavalliseksi tullut virallinen lauseparsi kuuluu.\nTämän valtakunnan alueena oli koko se ylänkö, joka suurena kaarena\nulottuu Antillien merestä pohjassa Chiliin etelässä. Siihen kuuluivat\nsiis sekä nykyinen Peru että Bolivia, Ecuador ja Columbia. Leveästä\nrannikko-tasangosta nousevat Andien kaksinkertaiset ja kolmikertaiset\njyrkät selänteet, ja näiden välissä on pitkät ylätasangot, jotka osaksi\novat erittäin hedelmällisiä. Vuoriselänteistä kohoaa pitkät ryhmät\nkorkeita tulivuori-keiloja. Tälle ylängölle johtaa rannikkotasangolta\njyrkät, vaikeat tiet. Idässä laskee vuorimaa yhtä jyrkästi niihin\nruoholakeuksiin eli \"savanneihin\" ja aarniometsiin, joissa Orinoco-,\nMaranon- ja Madeira-jokien äärettömät lähdeverkot risteilee. Pohjassa\njuoksevat Magdalena ja Cauca alas Antillien selälle. Kauvimpana kaakossa\non jylhässä alppimaisemassa suuri Titicaca-järvi monine saarineen. Maa\nsen ympärillä on hedelmällistä seutua, ikivanhan viljelyksen koti.\nTäällä, näet, Ayamara, Amerikan ehkä vanhin sivistyskansa, saavutti\nsen korkean kultuurikannan, josta vieläkin ovat todistamassa Titicacan\nsuurimmalla saarella löytyvät valtavat temppelirauniot. -- Ayamaraa\nseurasivat Quechua- ja Chimu-kansat, jotka Perun ja Quiton\nylälaaksoihin perustivat samallaisia kultuurivaltioita. He palvelivat\nluonnon-esineitä, erittäinkin aurinkoa, jolle oli rakennettu kauniit,\nkullalla koristetut temppelit. Auringon-jumalan alttarilla paloi\nalituinen tuli, jota pitivät vireillä naispapit, kuten Vesta-neitsyet\nRoomassa. Kullat ja hopeat käytettiin temppelien koristamiseen. --\nNäiden vanhimpien nahua-kansojen tavat olivat leppeät. Ihmis-uhria tuli\nainoastaan hyvin harvoin kysymykseen. Kastilaitos oli siten vallalla,\nettä poika valitsi isänsä elinkeinon. Mahtavin oli täälläkin\npappissääty, josta ruhtinas, inka, otettiin. Hänen valtansa oli\nrajaton. Pappissäätyä lähinnä vaikutti sotilas- ja virkamies-sääty.\nSotilailla oli komeat, joko kullalla ja hopealla tai vaskella\npäällystetyt puiset kypärit, haarniskat moninkertaisesta\npuuvillavaatteesta, kilvet, miekat, keihäät, vaskiset, pronssiset tai\nkiviset nuijat ja tapparat. Rautaa ei täälläkään tunnettu. -- Maa oli\nyhteismaana ja jaettiin viljeltäväksi joka vuosi uudestaan perheiden\nkesken, melkein niinkuin meidän aikanamme Venäjällä. Ja se oli hyvästi\nviljeltyä. Kuivalla maaperällä johdettiin kanavain kautta vettä\nvainioille. Lannoitukseksi käytettiin guanoa, linnunlantaa. Maissi,\nhirssi, banaanit ja maaperunat olivat tärkeimpinä viljelyskasvina. --\nKansalaisten jokapäiväinen elämä oli tarkoin määritelty, eri maakuntien\nasukkailla eri puvutkin. Kuolleille osoitettiin suurta kunniaa. Niiden\nruumiit balsamoittiin ja säilytettiin muumioina maanalaisissa\nhautakammioissa kaikkine aseineen ja työkaluineen, vaimot\ntalontarpeineen ja koristuksineen, lapset leikkikaluineen. Tämä tapa on\ntehnyt mahdolliseksi että me vielä tänä päivänäkin, huolimatta\nEspanjalaisten raatelevasta hävitystyöstä, voimme saada käsitystä\nvanhain Perulaisten koti-elämästä. --Rakennustaidossa, kutoma- ja\nmetalli-teollisuudessa olivat he Toltekien vertaisia. Heidän muhkeat\ntemppelinsä ja palatsinsa ihmettävät vielä raunioinakin matkustajan\nsilmää. Mutta erittäinkin ovat huomattavat tämän kansan oivalliset\ntierakennukset. Komea inkatie, joka Cuzcosta ulottui 150 suom.\npenikulmaa pohjoseen, oli tehty tasaisista neliskulmaisista\nkivimöhkäleistä, oli 20-25 jalkaa leveä, suora, oli varustettu tuuheilla\nistutuspuilla ja jokipaikoissa kivi- tai puusilloilla; laaksojen seiniä\nylös veivät pitkät, vuoreen hakatut portaat. Penikulmakivet osoittivat\ntien pituutta, ja joka toisella penikulmalla oli mukavat majatalot. Inka\nja ylhäiset kulkivat kantotuolilla, muut ihmiset jalkaisin. Kuormiakin\nkuljetettiin ihmisten hartioilla taikka laama-eläimen selässä. Peru\nolikin Euroopalaisten tullessa ainoa maa Amerikassa, jolla oli mitään\nkuorma-eläintä. Nämä elukat olivat valtion omia, ja kukin perhekunta sai\nkuninkaallisilta tiluksilta säädetyn määrän villoja vuosittain.\n\nPostikuljetusta toimittivat, kuten Mexikossa, pikajuoksijat. Kirjoitusta\neivät Perulaiset tunteneet, mutta sen virkaa toimitti muuan omituinen\nkeksintö, n.s. qvipus, s.o. kimppu erivärisiä, solmuilla varustettuja\nnuoria, joiden eri pituus ja väri yhdessä erilaisten solmujen kanssa\nosoitti eri käsitteitä ja ajatuksia. Niiden kautta saattoivat\nkuninkaalliset käskynhaltiat maakunnissa lähettää pääkaupunkiin\ntoisinaan varsin seikkaperäisiä tietoja.\n\nQuechua itse nimittivät maatansa Tehuanlefuyu, Maailman neljä nurkkaa.\nInkavallan siellä oli perustanut Manco Capac 11:llä vuosisadalla ja\nsotien kautta sitä laventanut. 15:llä vuosisadalla oli Huaynan Capac\nvalloittanut Chimu-valtakunnan pohjosessa, joka hänen kuollessaan jäi\nAtahualpalle, hänen nuoremmalle pojalleen. Vanhempi poika, Huascar,\nhallitsi Cuzcossa. Juuri ennen Espanjalaisten tuloa oli veljesten kesken\nsyntynyt sota, jossa Atahualpa oli voittanut ja saanut vangiksi\nvanhemman veljensä. Täten koko \"Maailman neljä nurkkaa\" nyt totteli\nAtahualpan valtikkaa.\n\nTästä veljessodasta oli Pizarro saanut Tumbezissa tietoa ja päätti\nkäyttää sitä hyväkseen. Oleskeltuaan kauvemman aikaa Puna nimisellä\nsuurella saarella, jonka asujamissa hän pani toimeen hirvittävän\nverilöylyn, jatkoi Pizarro matkaa eteläänpäin. Punta Parinassa,\nEtelä-Amerikan läntisimmällä niemellä, noustiin maalle, perustettiin\nSan Miguel niminen siirtokunta ja linnoitus, ja marsittiin sitten taas\n-- nyt enää ainoastaan 100 jalka- ja 68 ratsumiehellä -- etelää kohti,\nkunnes lokakuun 1 p:nä 1532 tultiin Caxamarcaan, jossa Atahualpa oli\nleirissä 40,000 miehen kanssa. Tämä oli ennakolta lähettänyt Pizarrolle\nlahjoja ja ystävällisen kutsumuksen. Espanjalaisille annettiin\nkortteriksi uhkea rakennus, jonka pihaan Atahualpa hovineen päivineen ja\nlukuisa saattojoukko ylhäisiä soturia niinikään muassaan tuli heitä\ntervehtimään. Silloin astui muuan espanjalainen pappi esiin ja piti\nAtahualpalle pitkän puheen Kristinuskosta ja Rooman paavista, Kristuksen\nkäskynhaltiasta maan päällä, kehoittaen Perulaisten kuningasta heti\ntunnustamaan tätä käskynhaltiaa ja kääntymään vieraiden uskoon. Tulkki\nteki tämän puheen vieläkin pontevammaksi. Atahualpa kysyi mistä pappi\noli saanut tämän tietonsa ja uskonsa. Tämä ojensi hänelle raamatun.\nKuningas piti kirjaa korvansa edessä, kuunteli sitä hetken aikaa, mutta\nlausui sitten: \"Eihän se sano mulle mitään\", ja heitti kirjan\nväliäpitämättömästi maahan. \"Voi!\" huudahti suuttunut pappi,\n\"Evankeliumi on häväisty! Aseisin, kristityt! Kostakaa noille\njumalattomille pakanoille!\" Pizarro antoi merkin jo ennakolta sovittuun\npetolliseen hyökkäykseen. Atahualpa otettiin vangiksi -- aavistamattansa\nja hämmästyneen seurueensa kauhuksi --, hänen hoviväkensä teurastettiin,\nja espanjalaisten kanoonat ja sotaväki joko tappoivat tai ajoivat pakoon\nsotilaat. Neljä tuhatta kuollutta jäi paikalle. -- Sitä laatua oli\nkristittyjen valloittajien urostyöt.\n\nVankina ollessaan antoi Atahualpa nyt salaisesti toimittaa veljensä\nHuascarin päiviltä pois, koska hän pelkäsi että Pizarro nostattaisi\ntämän valta-istuimelle. Kullannälkäisiä Espanjalaisia tyydyttääkseen\nlupasi hän täyttää huoneen, jossa häntä pidettiin vankina ja joka oli 22\njalkaa pitkä ja 17 jalkaa leveä, kullalla niin korkealle kuin hän itse\nulottui. Tämä kultaläjä olisi hänen lunastushintansa. Pizarro siihen\nsuostui, -- ja nyt alkoi kauhea ryöstö. Maan temppeleistä vedättivät\nespanjalaiset sotilasparvet kultaa ja jalokiviä äärettömät aarteet.\nKullan arvo yksistään lienee noussut noin sataan miljoonaan Suom.\nmarkkaan, mikä summa siihen aikaan oli monta vertaa arvoisempi kuin nyt.\nPizarro piti itseään varten 312,000 dukaatia, jokainen ratsumies 19,400\ndukaatia j.n.e.\n\nNyt vaati Atahualpa päästäksensä vapaaksi, koska hän todellakin oli\nvankihuoneensa kullalla täyttänyt. Mutta mitä teki Pizarro? Hän asetti\ntuomio-istuimen, joka huomasi Perun onnettoman keisarin\njumalanhäpäisijäksi -- tämä kun oli viskannut raamatun jalkoihinsa --ja\ntuomitsi hänet kuolemaan. Elokuun 29 p:nä 1533 Perun onneton kuningas\nkuristettiin nuoralla kuoliaaksi. -- Pizarro asetti valta-istuimelle\njonkinmoisen valekuninkaan, joka tunnusti Espanjaa yliherruuden ja\ntyytyi kaikkiin Pizarron tekoihin. Tämä nyt marssi 500 miehellä\npääkaupunkiin, Cuzcoon, joka jätettiin espanjalaisten ryöstettäväksi.\nIhanat temppelit ja palatsit hävitettiin, kuninkaiden hautakammiotkin\nryöstettiin paljaiksi. Kaupunki ei ollut pienimpiä, koska sen asukkaita\nsiihen aikaan sanotaan olleen päälle 2 sataa tuhatta.\n\nSeuraavana vuonna, 1534, valloitti Benalcazar pohjoisenkin\nvaltakunnan, ja koko inka-valta siten tuli Espanjan alusmaaksi.\nAsettamansa varjokuninkaan kautta hallitsi Pizarro koko maata.\nKapinayrityksiä tosin tehtin, mutta Perulaiset olivat tottuneet\nyksinvaltiaan holhouteen, ja tämmöisen ankaran johdon puutteessa eivät\nhe kyenneet maatansa puolustamaan. Yritykset tukehtuivat, ja\nEspanjalaiset raivosivat onnettomien asukkaiden keskuudessa pahemmin\nkuin raatelevat pedot. Muuan espanjalainen historioitsija on laskenut\nettä valloituksen ensimäisinä vuosina enemmän kuin puolitoista miljoonaa\nmaan alkuperäisiä asukkaita hukkui miekkaan ja nälkään.\n\nPizarro oli maan valloituksen perästä ryhtynyt valtakunnan\n\"järjestämiseen\", s.o. kaikki viljelysmaat jaettiin voittajien kesken,\nja alkuväestö tehtiin orjiksi. Uusi pääkaupunki, Lima, perustettiin.\n\nInkain valta oli loppunut veljessotaan, Espanjalaisten alkoi hurjalla\npuoluetaistelulla. Pizarron ja hänen yhtiökumppaninsa Almagron väli oli\nkauvan ollut kireällä. Päästäkseen kilpailijastaan, toimitti hänet\nviekas Pizarro kesällä v. 1535 valloitusretkelle etelämpänä olevaan\nChiliin. Sieltä ei Almagro löytänyt mitään kultaa, jonka tähden hän,\nsanomattomia matkavaivoja kärsien, palasi takaisin. Hänen 2-vuotisesta\nretkestään ei ollut muuta tulosta kuin että hän ensimäisenä\neuroopalaisena pohjosesta päin oli päässyt sille paikalle Etelä-Amerikan\nrannikolla, johon asti Magalhaens aikoinaan oli tullut etelästä. --\nPoissa ollessaan oli Almagro kuninkaallisen valtakirjan kautta tullut\nnimitetyksi itsenäiseksi käskynhaltiaksi kaikissa maissa 1° 20' pohj.\nleveysasteen eteläpuolella, mutta Perulaiset olivat oman valitsemansa\ninkan johdolla tehneet uuden kapinan ja valloittaneet Cuzcon, jonka\ntosin veljekset Hernan ja Gonzalo Pizarro olivat saaneet takaisin, vaan\njota taasen inka Manco piiritti. Almagro nyt palatessaan marssi tätä\ninkaa vastaan, voitti hänen sotajoukkonsa ja kehoitti Pizarro-veljeksiä\nluopumaan Cuzcosta, jonka hän arveli sijaitsevan hänen alueellansa. Kun\nveljekset panivat vastaan, otti Almagro pesälinnan väkirynnäköllä ja\nvangitsi molemmat Pizarrot. Juan Pizarro oli kaatunut entisessä\npiirityksessä. Gonzalo pääsi karkuun, ja Francisco Pizarron\ntoimeen-paneman petollisen sopimuksen kautta joutui Hernankin taas\nvapaaksi. Mutta tuskin oli tämä päässyt liikkumaan, ennenkun suuri\nsotajoukko hänen johdollaan oli sairaana makaavan Almagron kimpussa.\nAlmagro voitettiin huhtikuussa 1538; pizarrolainen sota-oikeus tuomitsi\nhänet kuolemaan, ja heinäkuun 8 p:nä vietiin hänen kuristettu ruumiinsa\nulos vankihuoneesta.\n\nNuori Diego Almagro koki sitten saada takaisin isänsä käskykuntaa, ja\nkumpikin puolue lähetti asianajajansa Espanjaan. Pizarron edustaja oli\nhänen veljensä Hernan, Almagron pyöveli, joka kuitenkin kotimaahan\ntultuansa heti pantiin vankeuteen, häntä kun epäiltiin Almagrolaisten\nlähettilään myrkyttämisestä. Hän sittemmin vankeuteen kuoli. Mutta\nEspanjasta lähetettiin Perun asioita suorittamaan Vaca de Castro.\n\nTäll'aikaa oli kuitenkin Francisco Pizarro itse saanut surmansa.\nMuutamat nuoret Almagrolaiset olivat kesäkuun 26 p:nä 1541 tunkeuneet\nhänen palatsiinsa ja pistäneet hänet sekä hänen nuorimman veljensä,\nMartin'in, väkipuukoilla kuoliaaksi. Perun valloittaja oli silloin 63\nvuoden ijässä.\n\nGonzalo Pizarro, viidestä veljeksestä ainoa henkiin jäänyt, oli\nedellisenä vuonna saanut käskykunnakseen pohjoisen valtakunnan, mutta\nCastron käskystä täytyi hänen siitä luopua ja vetäytyä takaisin suurille\nmaatiluksilleen nykyisessä Boliviassa. Diego Almagroa, joka Pizarron\nmurhan jälkeen piti herruutta eteläisessä Perussa, vaati Castro\nniinikään luopumaan. Mutta Diego teki vastarintaa. Silloin ryntäsi\nCastro sotavoimalla häntä vastaan ja voitti hänet. Diego mestattiin.\n\nCastro palasi Espanjaan. Kun uusi kuninkaallinen käskynhaltia Vasco de\nVela tahtoi panna käytäntöön uutta lakia, joka sääti suojelusta maan\nalku-asukkaille, nousivat suuret maatilus-herrat kapinaan, valitsivat\nGonzalo Pizarron päällikökseen ja voittivat kuninkaalliset sotajoukot\nAnaquiton luona tammikuun 18 p:nä 1546, jossa Vela itse kaatui.\nVoitollinen kapinajoukko huudatti Gonzalo Pizarron koko Perun\nkäskynhaltiaksi.\n\nSilloin lähetettiin taas Espanjasta uusi komisarius, tällä kertaa ei\nkuitenkaan korkeaa sivili-virkamiestä eikä sotaherraa, vaan kaapuun\npuettu pappi, -- Pedro de Gasca. Tämä viisas mies, vaikka tuli ihan\nyksinään, sai osan Gonzalon sotajoukosta puolelleen, ja kun vihdoin\nhuhtik. 9 p. 1548 Pizarron ja hänen sotavoimansa törmäsivät yhteen\nXaquixaguanan laaksossa lähellä Cuzcoa, meni toinenkin puoli Pizarron\njoukosta kuninkaallisten puolella. Gonzalo joutui vangiksi ja\nmestattiin.\n\nSiihen päättyivät hurjat puoluetaistelut. Viimeisen Pizarron ja\nviimeisen Almagron oli täytynyt kallistaa päänsä mestauskirveen alle.\nInhimillisempi hallitus koetti sitten rauhoittaa maata, ja Gasca palasi\nEspanjaan v. 1550.\n\nVielä jonkun aikaa nousi perulaisia varjokuninkaita Espanjalaisten\nholhouden alaisina inkojen istuimelle, kunnes vuonna 1571 Tubac Amaru,\nkotimaisen hallitsijasuvun viimeinen jälkeläinen, kaatui espanjalaisen\nkateuden uhrina. Espanjan varakuningas Toledo mestautti hänet julkisesti\nCuzcon torilla. Mutta vieläkin elää maan kukistetuissa alku-asukkaissa\nmuisto heidän mainehikkaista kuninkaistaan, ja tarina käy että joku\nnäiden sittenkin elossa-oleva jälkeläinen kerran on nouseva Perun\nvalta-istuimelle ja palauttava muinaisen mahtavuuden ja loiston.\n\n\n\n\nVIII.\n\nAmazonia ja Mississippi-laaksojen löydöt.\n\n\nGonzalo Pizarro oli veljensä käskynhaltiana Pohjois-Perussa kuullut\npuhuttavan idässäpäin muka olevasta uudesta kultamaasta. Etsiäkseen sitä\nlähti hän syksyllä 1540 hyvin varustetun retkikunnan etupäässä\nNapo-joen laaksoon. Matka tiheiden metsien ja rämeiden läpi oli kovin\nvaivaloinen, ja kun tammikuussa 1541 tultiin Napon rannoille,\nhuomattiin koko seutu täydelliseksi erämaaksi. Pizarro rakennutti\npienen laivan, joka Francisco de Orellanan, taitavan merimiehen,\njohdolla kuljetti retkikunnan potilaita sekä raskainta kuormastoa jokea\nalaspäin, samalla kun Pizarro itse pääjoukon kanssa kulki pitkin\njoen-vartta. Orellana, jolla oli miehistönä 50 henkeä, sai kuitenkin\npian käskyn kulkea edeltäpäin laivalla, koska ruokavarat jo olivat niin\nlopussa, ett'ei niitä kaikille riittänyt. Hän, Orellana, siis ohjasi\naluksensa valtavaa jokea alaspäin autioiden seutujen läpi, kunnes\nsaavuttiin muutamaan väkirikkaasen indiaani-kylään, jossa asukkaat\nkohtelivat retkeläisiä hyvin ystävällisesti. Siellä heille myös\nkerrottiin \"suuresta vedestä\", joka olisi etelässä 10 päivän matkan\npäässä. Koska paluumatka vastavirtaan olisi vaatinut kovin pitkällistä,\nankaraa soutoa eikä luultavasti kuitenkaan enään olisi tavattu Pizarron\njoukkoa hengissä, päätti Orellana jatkaa matkaansa etelään, päästäkseen\nehkä sitten tuota \"suurta vettä\" myöten Atlantin merelle. Hän aavisti,\nnäet, että tämä vesi oli sama valtava virta, jonka suut V. Pinzon 40\nvuotta sitten oli löytänyt. -- Pizarro olikin jo, monta viikkoa\nodotettuaan Orellanaa, lähtenyt paluumatkalle. Lähes vuosikauden\nkestäneen kauhean marssin perästä saapui hänen joukkonsa nälistyneet,\nkurjat tähteet takaisin Quitoon. Mutta Orellana rakensi itselleen vielä\ntoisenkin laivan, johon siirrettiin 30 miestä ja laitettiin matoista ja\nmantteleista purjeet. Kymmenen päivän perästä tulivatkin hänen aluksensa\nmaaliskuun 3 p:nä 1541 \"suurelle vedelle\". Se oli Maranon-joki, jonka\nmuuan espanjalainen samanniminen sotamies kuusi vuotta sitä ennen\nharharetkillään Panamasta Peruun oli nähnyt sen yläjuoksussa ja antanut\nsille nimensä. Orellana nyt saavutti joen noin 200 suom. penikulmaa sen\nlähteistä ja 400 sen suusta. Seuraten virran suuntaa purjehti hän siis\nnyt itäänpäin. Virta oli par'aikaa tulvillaan; kokonaisia metsikköjä\nvyöryi uivina saarina sitä alaspäin, ja pohjaan oli tarttunut tropiikien\njättiläispuita, joiden vedenpinnan alla piilevät latvat tekivät\npurjehduksen tällä suunnattoman suurella joella vaaralliseksi. Rannalla\nväijyi vihollisia indiaaneja, jotka seikkailijoille tekivät kovaa\nkiusaa; mutta melkein nuolen nopeudella kiitivät Orellanan laivat viikko\ntoisensa perästä eteenpäin. Toukokuun lopussa pääsivät he viimein Rio\nNegro nimisen lisäjoen laskupaikalle, jonka ystävällisten asujanten\nluona väsyneet matkamiehet saivat levätä monta viikkoa. Runsaat eväät\nsieltä saatuaan, purjehtivat he taaskin eteenpäin. Valtava Maranon\nlaveni lavenemistaan, varsinkin sitten kun oli kuljettu Madeiran suun\nohitse. Johannuksen aikana tuli retkikunta muutamaan kylään joen\npohjois-rannalla, jossa -- kuten Orellana väittää -- asui yksistään\nnaisväkeä, isoja, vahvavartisia, aseellisia urottaria. Näiden\nmiehekkäiden naisten mukaan, joita hän arveli muinais-tarun\nAmazoneiksi, antoi Orellana jättiläis-virralle sen nimen, joka sillä\nvieläkin on: Amazoni-joki (Rio de las Amazonas). Mutta Orellanan\namazoni-satu on -- kuten saman miehen kultainen El doradokin --\nhuomattu hänen vilkkaan espanjalaisen mielikuvituksensa tuotteeksi.\nVirran kotimainen nimitys sen alajuoksussa oli Amasson, joka sana\nsuomeksi olisi \"veneiden-turmelija;\" ja äänteen-yhtäläisyys antoi\naihetta tarinalle.\n\nOrellanan retkikunnalla oli vielä kestettävänä monet vastukset, m.m.\nkuumia kahakoita ihmissyöjäin kanssa pohjois-rannalla, ennenkun he\nvihdoin elokuun 3 p:nä saapuivat pohjoiseen suunhaaraan.\n\nMatka, johon höyrylaivoilta nyt menee ainoastaan puoli toista kuukautta,\noli kaikkine pysähdysaikoineen kestänyt ummelleen viisi kuukautta.\nRohkeat retkeläiset purjehtivat nyt ränstyneine laivoineen valtamerelle\nja pääsivät viimein joulun-aikana 1541 San Domingoon, viisitoista\nkuukautta Quitosta lähdettyänsä.\n\nTulokset Orellanan matkasta olivat tärkeät. Amazoni-jokea oli kuljettu\nkoko 400 suom. penikulmaa; oli tultu tuntemaan ääretön joukko\namerikalaisia heimokuntia eri kielineen ja tapoineen; oli löydetty\njoki-alue, joka käsittää melkein puolet Etelä-Amerikaa ja jonka läpi\nvirtailee lukematon joukko päävirran sivujokia. Oli lopuksi nähty\ntroopillinen luonto, jonka kauneus ja rikkaus sai Espanjalaisia sitä\nmielessänsä kuvittelemaan maalliseksi paratiisiksi. Mitään\nkäytännöllisiä tuloksia ei kuitenkaan Orellanan löytö siltänsä\ntuottanut. Tosin hän pari vuotta myöhemmin yritti uuden retkikunnan\nkautta perustamaan siirtokuntaa Amazoni-joen laskupaikoille, mutta hänen\nuseimmat laivansa hukkuivat jo matkalla, ja itse pääsi hän perille\nainoastaan joutuakseen keltakuumeen uhriksi, kuten tähteet hänen\nseuralaisistaankin.\n\nSamaan aikaan kuin Orellana purjehti pitkin Amazoni-jokea, löysivät\ntoiset espanjalaiset joukot Mississippi-joen ja sen valtavan laakson.\nVirran suulle oli jo 1520-luvulla tullut laivakatteini Pineta. Nyt\nlähtivät sen laaksoa etsimään Hernan de Soto ja Francisco de\nCoronado.\n\nHernan de Soto oli taistellut Pizarron joukkokunnan riveissä, muuta\nrehellisenä, kunnollisena ritarina pian kyllästynyt päällikkönsä\nuskottomuuteen, petollisuuteen ja julmuuteen ja lähtenyt tiehensä\nPerusta, takaisin Espanjaan. Seikkailu-halu palautti hänet kuitenkin\njälleen Amerikaan. Hän tahtoi tutkia seutuja vasta löydetyn Floridan\npohjoispuolella ja purjehti 1538 1,000 miehen kanssa tämän niemimaan\nitärannikolle. Floridan sotaisat asukkaat olivat tähän saakka tehneet\ntyhjäksi kaikki Euroopalaisten yritykset tunkeumaan heidän maahansa.\nEnsimäinen löytäjä, Ponce de Leon, oli saanut surmansa heidän\nnuolistaan, ja Pamfilo de Narvaez, Cortezin vanha vastustaja, oli ynnä\nmelkein koko suuren retkikuntansa kanssa, pyrkiessään maan sisä-osiin,\nhukkunut sen veteliin soihin. --Soto tunkeusi rohkeasti suorastaan maan\nkeskeltä läpi, voittaen alku-asukkaat, milloin he tahtoivat estellä\nhänen kulkuaan. Vietettyään talven Apalachee-lahden rannoilla\nystävällisten indiaanien parissa, samosi hänen joukkonsa seuraavana\nvuonna, taistellen tuimasti vastustavia heimokuntia vastaan, nykyiseen\nAlabama-valtioon ja siitä länteen päin, kunnes he syyskuussa 1540\nsaapuivat Mississippille, vähän matkan päässä Ohio-joen suusta. Täältä\nkulki Soto indiaanien veneillä Mississippiä alaspäin, tavaten kaikkialla\nsotaisia kyläväestöjä, jotka nylkivät päänahan kaatuneiden vihollistensa\nkalloista, Aikoen jatkaa länteen päin, meni hän toiselle puolen virtaa,\nmutta sairastui täällä, Quiqvaltanqnin maassa, kuumeesen, joka 21 p.\ntoukokuuta 1541 teki lopun hänen elämästään. Seuraajakseen oli Soto\nmäärännyt Luis de Alvaradon. Tämä kuljetti nyt joukkokuntaa Missourin\nja Kansas'in ruoho-aavikkojen poikki Kalliovuorten juurelle saakka,\njossa ruokavarain puute pakoitti heidät palaamaan. Paljon kärsittyänsä\npääsivät he repaleisissa vaatteissa takaisin Mississippin rannalle,\nollen luvultaan nyt enää ainoastaan 320 miestä. Seitsemän venettä\nrakennettiin ja Johannuksen aikana 1542 lähdettiin purjehtimaan tuota\nisoa jokea alaspäin. Alituisesti tapellen indiaaneja vastaan, jotka\nkanooteistaan heitä hätyyttivät, pääsivät nämä kovia kokeneet\nretkeläiset viimeinkin, 19 päivää soudettuansa, Mexikon lahteen.\n\nAlvaradon retki Mississippiltä Kalliovuorille ja näiltä takaisin oli\nkaksi kertaa käynyt ristiin lännestäpäin samaan aikaan tulevan Coronadon\nretkikunnan kanssa, heidän kuitenkaan sattumatta yhteen. Coronado oli\nkultaa etsiäkseen keväällä v. 1540 Culiacanista Californiassa tunkeunut\nColorado- ja Gila-jokien laaksoihin. Kultaa hän ei löytänyt, mutta sen\nsijaan merkillisiä indiaani-kyliä. Nämä pueblos ja pueblozuelos olivat\nsuuria, melkein pääsemättömille kallioille rakennettuja kyliä, muutamat\nvielä asuttuja, mutta useimmat ihan autioina. Kivestä ja savesta\nmuuratuissa taloissa oli kaksi, jopa kolmekin kerrosta, penkereittäin\ntoinen toisensa päällä.\n\nCoronado samosi yhä kauvemmas koilliseen, etsien jo kullan asemesta\nainoastaan löytöretkeilijän seikkailuja. Kärsien sen seitsemän vastusta,\nponnisti hän nykyisen Arizonan ja Arkansasin läpi, vaelsi Kansas'in ja\nMissourin äärettömäin lakeuksien poikki ja seisoi vihdoinkin syyskuussa\n1541 Mississippin rannalla, lähellä Missouri-joen laskupaikkaa. Silloin\nvasta palasi hän samaa pitkää tietä takaisia ja saapui Culiacaniin\njoulun aikaan seuraavana vuonna. Suunnattoman maa-alan oli Coronado\nlöytänyt, vaikk'ei kultaa.\n\nSekä Soton että Coronadon löydöt jäivät pian unohduksiin. Espanja ei\nymmärtänyt käyttää niitä hyväkseen. Kun Ranskalaiset toista sataa vuotta\nmyöhemmin Canadasta tunkesivat Mississippin laaksoon, pidettiin heitä\nsen ensimäisinä löytäjinä.\n\n\n\n\nIX.\n\nEspanjalainen Amerika. Brasilia.\n\n\nOlemme nähneet mikä mahdottoman suuri alue Amerikassa oli joutunut\nEspanjalaisten haltuun. Se ulottui Texas'in tasangoista pohjosessa\nPampas'iin etelässä. Tätä aluetta asukkaineen päivineen piti nyt\nvoittaja hyvin ansaittuna omaisuutenansa, joka oli käytettävä yksistään\nemämaan hyväksi. Itse voittomaan menestyksestä ei lukua pidetty;\nalku-asukkailla ei arvelta mitään inhimillisiä oikeuksia olevan.\n\"Indiaani\" oli kalu, jonka arvon määräsi ainoastaan se hyöty, minkä hän\nsaattoi herralleen tuoda. Tämmöinen oli voittajan yleinen katsantotapa,\nja katsantotapa oli lakina.\n\nHallinnollisia tarkoituksia varten oli espanjalainen Amerika jaettu\nkolmeen varakuningas-kuntaan: Mexiko, Uusi Granada ja Peru, sekä\nviiteen kenraalikatteini-kuntaan: Yukatan, Guatemala, Venezuela, Chili\nja Cuba. Nykyiset valtiot Bolivia, Paraguay, Uruguay ja Argentina\nsaivat siirtolais-asukkaansa Chilistä ja Perusta, osaksi myöskin\nsuorastaan Espanjasta. Koko tämä alue oli kauvan Perun varakuninkaan\nhallittavana, kunnes siitä viime vuosisadan loppupuolella tehtiin oma,\nneljäs varakuningas-kunta nimityksellä La Plata, jonka pääkaupungiksi\ntuli Buenos Ayres.\n\nVarakuninkaat ja kenraalikatteinit hallitsivat rajattomalla vallalla\nsekä sotilas- että sivili-asioissa. Itsenäisiä heidän suhteensa olivat\nainoastaan korkeimmat tuomio-istuimet, muutamat kaupunkikunnat ja\nkirkko.\n\nVäestönä oli alkuansa kaksi jyrkästi eroitettua rotua: Espanjalaiset ja\nIndiaanit. Espanjalaisten Amerikassa syntyneitä jälkeläisiä sanottiin\ncreoleiksi, eroitukseksi emämaassa syntyneistä Espanjalaisista eli\nconqvistadoreista (valloittajista). Espanjalaisten ja indiaanien\nsekoituksesta syntyi sitten ihan uusi rotu: mestizit. Näihin lisäksi\ntuli neekeri-orjuuden perustamisen perästä neekerit, Espanjalaisten ja\nneekerien sekoituksesta mulatit, neekerien ja indiaanein sekoituksesta\nzambos eli chinos -- sekä tietysti vielä muitakin sekarotuja.\n\nIndiaaneja oli, kuten jo olemme nähneet, itsessään monta eri lajia. Ihan\ntoista oli Antillien heikot, leväperäiset caribit kuin esim. sotaisat\nAztekit. Heidän kansojensa tavat, luonteet ja kielet vaihtelivat\nmoninkertaisesti. Tutkijat ovat laskeneet että yksistään\nEtelä-Amerikassa puhutaan lähes 200 eri indiaani-kieltä. Heidän\nvastustusvoimansa niinikään vaihteli paljon. Antillien asukkaat kuolivat\nennen pitkää ihan loppuun; heistä ei ole ainoatakaan enää olemassa.\nMannermaan kestävämmät heimot ovat sitä vastoin jota kuinkin säilyneet,\njoko sulautuen yhteen valloittajien kanssa taikka vieläkin vapaina\nsynkkiä salojansa samoten.\n\nMutta hirvittävä oli niille maan-asukkaille, jotka tulivat yhteyteen\nEspanjalaisten kanssa, näiden rautainen ies. Kruunu käytti heitä\norjinaan, suuret maan-omistajat, jotka repartimiento'ksi saivat\nisomman tai vähemmän määrän indiaaneja, käyttivät heitä orjinaan, kirkko\nkäytti heitä orjinaan Ja orja oli pelkkä kalu, toisen omaisuus. Hän ei\nvoinut ostaa eikä myydä mitään valkoisen miehen avutta, häntä varten ei\noikeutta eikä mitään tuomio-istuinta ollut. Mitä pyörristyttävimpiä\njulmuuksia harjoitettiin indiaaneja vastaan. Tosin ilmestyi silloin\ntällöin joku kuninkaallinen asetus heidän suojakseen, melkein niinkuin\nmeidän aikanamme koti-eläinten rääkkäystä koetetaan ehkäistä; mutta\nturhaan. Niillä, joiden tuli näitä asetuksia toteuttaa, oli juuri suurin\netu epäkohtain pysyttämisestä. -- Yksi ja toinen valkoinen ystävä oli\nindiaani-raukoillakin sentään, kuten kuuluisa dominikaanimunkki\nBartolomé Las Casas, joka Cubassa oli Velasquez'ilta saanut osakseen,\nhänkin, repartimienton, s.o. maata ja indiaaneja. Jonkun aikaa eleli hän\nnyt täällä kasvimaan- ja orjan-omistajana, opettaen orjiaan ja saarnaten\nheille. Mutta pian selveni hänelle tämän julman laitoksen koko\nhirvittävä vääryys. Niinpä Las Casas rupesi julkisesti saarnaamaan\norjuutta vastaan, laski itse orjansa vapaiksi ja matkusti Espanjaan\npuhumaan sorrettujen puolesta. Täältä pantiinkin menemään lähetyskunta\nhieronymiiti-munkkeja, joiden tuli oloja parannella; mutta mitäs\nolisivat nämä hurskaat isät voineet orjaherrain lujalle vastarinnalle!\nKaikki jäi entisilleen. Silloin Las Casas, joka ajatteli\nainoastaan indiaanien kärsimyksiä, v. 1517 ehdoitti että jokainen\nkasvimaan-omistaja, joka vapauttaisi indiaaninsa, saisi tuoda maahan\nkaksitoista neekeri-orjaa. Kunnianarvoisa munkki, sinun tarkoitukses\noli parempi kuin älysi! Ehdoitukseen suostuivat sekä tilanomistajat että\nhallitus, -- ja Amerikan kirous, neekeri-orjuus, oli perustettu. Las\nCasas mietiskeli ensiksi että neekerit olivat vahvempaa rotua kuin\nheikot caribit, että he paremmin kuin nämä kestäisivät kovaa työtä\nkasvimailla ja kaivoksissa. Mutta pian hän itsekin tunnusti ainoastaan\nvaihtaneensa yhden vääryyden toiseen, -- saavuttamatta tarkoitustaan,\nsillä indiaaneja sorrettiin siitäkin lähin yhtä hyvällä maulla kuin\nennen. Vuonna 1539 tapaamme Las Casas'in jälleen Espanjassa, jossa hän\nahkerasti saarnailee ja kirjoittelee orjuutta vastaan, puhuen nyt sekä\nindiaanien että neekerien puolesta, ja aatteittensa levittämistä varten\nkäyttää hän menestyksellä kirjapainoakin. Keisari Kaarlo julistuttikin\nnäiden johdosta uuden asetuksen indiaani-parkojen hyväksi ja nimitytti\nLas Casas'in piispaksi Mexikoon. Kolme vuotta työskenteli nyt\nhyväntahtoinen pappismies väsymättä siellä yhteiskunnan orpojen\npuolesta, mutta missä ikinä hän liikkuikin, seurasi häntä\nkasvimaan-omistajien hurja viha ja virkamiesten, jopa pappienkin,\nkylmäkiskoisuus. Huomatessaan kaikki puuhansa turhaksi, muutti Las Casas\ntakaisin Espanjaan, jossa hän vietti loppu-elämänsä luostarissa,\nkirjoitellen suurta teostansa \"Historia de las Indias.\" Hän kuoli v.\n1568 heinäkuussa 94 vuoden ijällä.\n\nSeuraavalla vuosisadalla saivat indiaanit paikka paikoin huojennusta\nsortotilassaan muutaman munkkikunnan kautta, jolla muuten ei ole mitään\nhyvää mainetta historiassa. Tämä munkkikunta oli -- jesuiitit, jotka\nUudessa Maailmassa kokivat hankkia katolis-kirkolle korvausta niistä\nvahingoista, joita uskonpuhdistus oli tuottanut sille Vanhassa.\nVeljeskunnan innokkaat lähetyssaarnaajat asettuivat erämaahan\nalku-asukkaiden keskuuteen, rakensivat itselleen pienen rukoushuoneen,\nkohtelivat indiaaneja ystävällisesti, opettivat heitä, paransivat heidän\ntautejaan ja saivat heitä perustelemaan kyliä lähetystalojen ympärille.\nJokainen indiaani, ken asettui tämän alueelle asumaan, oli samassa vapaa\nmies; ja jesuiiti-isät osasivat suojella lammaslaumaansa espanjalaisilta\npedoilta. Muutaman vuoden perästä oli jylhä korpi muuttunut kauniiksi\nviljelysmaaksi somien kylien kyljessä. Isät työskentelivät itse\npelloilla ja opettivat kouluissa. Lähetysalue kasvoi ajan pitkään\nkokonaiseksi maakunnaksi, ja sillä tavoin syntyivät n.s. Lähetyskunnat\nParana-joen itäpuolella ja suuri San Paulon maakunta Brasiliassa. Tämän\nlempeän, isällisen hallinnon huomassa elivät indiaanit onnellisina ja\ntyytyväisinä.\n\nMutta 18:nen vuosisadan keskipalkoilla karkoitettiin Jesuksen mahtava\nveljeskunta pois sekä Espanjasta että Portugalista, ja sen lähetyskunnat\nAmerikassa lakkautettiin. Kuitenkin oli täll'aikaa indiaanien tila\njohonkin määrin parantunut. Tavat olivat lieventyneet, -- ja neekerit\nolivat nyt heitä auttamassa kuormaa kantamaan. Ja lopuksi tarvitsivat jo\nmaatilanherratkin, creolit, heidän apuaan yhteistä vihollista vastaan.\nNämä, näet, saivat kärsiä paljon sortoa ja vääryyttä Espanjassa\nsyntyneeltä joukkokunnalta, jonka käsissä oli kaikki yksin-oikeudet ja\nvirat, etupäässä varakuninkaan ja kenraalikatteinin. Nämä emämaasta\ntulleet n.s. capetones halveksivat sekä indiaaneja että\nconqvistadorien jälkeläisiä. Emämaan virkavalta oli saanut aikaan\ntulli-järjestelmän, joka esti siirtokuntia ottamasta tarpeitaan muualta\nkuin Espanjasta, nelinkertaisesti kalleuttaen kaikki tavarat.\nTullirajoja oli olemassa siirtokuntain keskenkin. Sorto ehkäisi kaikkea\nyritteliäisyyttä. Muita kirjoja kuin hengellisiä ei saanut tuoda maahan,\n-- mutta niitä tuotiin; ja Ranskan vallankumouksen uudet aatteet\nlevisivät. Samaan aikaan tuli Pohjois-Amerikan vapaussota, antaen\nkehoitusta näillekin siirtokunnille sortavaa emämaata vastaan.\n\nKun vihdoin keisari Napoleon v. 1808 oli pakoittanut Espanjan silloisen\nkuninkaan, Fernando VII:n, luopumaan valta-istuimelta ja sille nostanut\nveljensä Josepin, kieltäytyivät Espanjan alusmaat Amerikassa\ntunnustamasta uutta hallitusta -- käyttäen siten tätä tilaisuutta\npäästäkseen irroilleen koko emämaasta. Väli-aikaiset hallitukset, n.s.\njuntat, muodostuivat mikä missäkin suuressa kaupungissa, sotajoukko\nluotiin ja lähettiläs pantiin menemään Englantiin pyytämään apua.\n\nTämä lähettiläs oli Simon Bolivar, nuori, sivistynyt, vapautta\nrakastava, isänmaallinen mies Venezuelasta. Hänestä oli tuleva\nEtelä-Amerikan Washington. Fernando VII:n oikeuksista eivät siirtokunnat\npaljoa piitanneet. Käytettiin vain hänen nimeään tarpeellisia\nvalmistuksia varten. V. 1811 julistautui ensiksi Venezuela itsenäiseksi,\nja sen esimerkkiä seurasivat sitten kaikki toisetkin siirtokunnat. Cuba\nyksinään pysyi ja on yhä edelleen pysynyt Espanjalle uskollisena.\nKapinat kuitenkin ensi aluksi kaikkialla kukistettiin. Buenos Ayres ja\nVenezuela vain pitivät puoltansa. Edellisen sotaväkeä johti kenraali\nSan Martin, jälkimäisen Bolivar. Sota-onni vaihteli nyt jonkun aikaa.\n1819 yhdistyivät Venezuelan ja Uuden Granadan voimat, ja Espanjan joukot\nvoitettiin perin pohjin Bojacan luona elok. 7 p:nä. Silloin Uusi\nGranada ja Venezuela myös yhdistyivät liitto-tasavallaksi, joka sai\nnimekseen Columbia, ja Bolivar tuli sen ensimäiseksi presidentiksi.\nPeru oli vielä Espanjalaisten käsissä. Sinne tuli vihdoin,\nvapautettuansa Chilin, San Martin ja toisaalta päin Bolivar.\nEspanjalainen sotavoima sai kaikkialla tuntuvat tappiot ja voitettiin\nviimein perin pohjin Ayachucon luona joulukuun 9 p:nä 1824. Se oli\nkuoleman-isku Espanjan vallalle Amerikassa. Sota oli itse teossa\nloppunut. Sittenkun myöskin Mexiko ja Guatemala olivat vapautuneet,\nEcuador ja Ylä-Peru lohjenneet Perusta sekä Paraquay ja Uruquay Buenos\nAyres'ista, oli koko kymmenen valtiota muodostunut espanjalaisen\nAmerikan raunioille. Kaikki ne tulivat vapaa- eli tasavalloiksi, ja\nkaikissa julistettiin samat oikeudet kaikille ihmisille, huolimatta\nluokasta tai ihoväristä. Valkoinen mies, indiaani, neekeri, mestizi,\nmulatti, -- kaikkein tuli nyt tarjota kättä toinen toiselleen.\nTämmöiselle leveälle perustukselle laskettiin nuo uudet tasavallat ja\nlepäävät sillä tänä päivänäkin, mutta potevat siitä huolimatta vielä\nentisten aikain mätähaavoja, joita tuo tietopuolinen yhtäläisyys ei ole\nkyennyt ummistamaan.\n\nBolivar ei suosinut tätä äkkinäistä yhtäläisyyden järjestelmää. Vapauden\npelastamista varten tahtoi hän voimakasta hallitusta, joka kykenisi\nhillitsemään kypsymättömän rahvaan irti-pääsneitä intohimoja.\nYlä-Perulle, joka hänen kunniakseen sai nimen Bolivia, laati hän sen\ntähden valtiosäännön, joka hallituksen etupäähän asetti elinkautisen\nylivaltiaan, diktaatorin, jonka myös tuli määrätä seuraajansa. Tätä\nhanketta paheksuivat tasavaltalaiset kovasti, ja kapinallisia\nvehkeitäkin syntyi. Mutta itse hallitsi Bolivar valittuna diktaatorina\nColumbiaa kuolemaansa saakka, joka tapahtui v. 1830 hänen 48\nikävuodellaan. Valtaansa oli hän käyttänyt hyvin. Oikeuslaitoksista\nperattiin pahentavat ainekset, kouluja perustettiin indiaaneille,\ntiedettä ja taidetta edistettiin; ja kun ei valtion varat riittäneet,\npani Bolivar omasta kukkarostaan. Suurimman osan melkoisesta\nomaisuudestaan oli hän jo uhrannut vapautussodan tarpeisin. -- Hänen\nmaalliset jäännöksensä lepäävät Caracasissa, Venezuelan pääkaupungissa,\njonka suurelle torille on pystytetty Etelä-Amerikan vapauttajan\nmuistopatsas.\n\n       *       *       *       *       *\n\nBrasilia, jota ensimmältä käytettiin paraasta päästä portugalilaisten\npahantekijäin siirtopaikkana, rupesi saamaan varsinaisen asutuksensa\nEuroopasta varta 1530 vuoden paikoilla. Portugalin kuningas Johana\nkolmas jakoi silloin koko pitkän rannikkomaan Amazoni- ja La\nPlata-jokien välillä rikkaiden aatelismiesten kesken, jotka tulivat\nitsenäisiksi herroiksi kukin alueellaan. Työväkeä tuotiin emämaasta\nsiirtolaisiksi, ja neekeri-orjuus tuli pian tavalliseksi. Indiaaneja\nkohdeltiin täällä paremmin kuin Espanjalaisten Amerikassa, ja jesuiitit\nvaikuttivat hyvää heidän keskenään. Mahtavat aatelisherrat menettivät\nsittemmin itsenäisen valtansa, ja yhteinen hallitus kaikille\nsiirtokunnille asetettiin Bahiaan. Samaan aikaan perustettiin nykyinen\npääkaupunki Rio de Janeiro ranskalaisten hugenottien kautta, jotka\nkuitenkin pian karkoitettiin.\n\nMutta Brasiliassakin herätti emämaan hallitus vähitellen\ntyytymättömyyttä, samoista syistä kuin espanjalaisessa Amerikassa.\nPortugalilaiset aatelismiehet, joita tänne siirtyi suuret laumat, saivat\nkaikellaisia etu-oikeuksia, ja rasittava yksinoikeus-järjestelmä etenkin\nkauppa-asioissa ehkäisi vanhain siirtolaisten yritteliäisyyttä kaikilla\naloilla. Kouluja ei ollut, eikä muita kirjoja kuin pyhimysjuttuja\npäässyt maahan. Vasta v. 1806 sai Brasilia ensimäisen kirjapainonsakin.\n\nRanskalaisten hyökätessä Pyreneain niemimaalle muutti v. 1808 Portugalin\nkuningasperhe Rio de Janeiroon, ja siitä ajasta lähtein rupesi Brasilian\nasiat paranemaan. Satamat avattiin, teollisuus päästettiin kahleistaan,\nja vapaampi henki alkoi puhaltaa hallinnon eri haaroissa. Mutta vieläkin\nsuosittiin Portugalilaisia maassa syntyneiden Brasilialaisten\nkustannuksella, jotka nyt, noudattaen Espanjan Amerikalaisten\nesimerkkiä, rupesivat huutamaan eroa emämaasta. Kun vihdoin vanha\nkuningas palasi takaisin Portugaliin, jättäen siirtomaan hallituksen\npojalleen, kutsui tämä, dom Pedro, kansalliskokouksen, joka elokuun\n1 p:nä 1822 julisti Brasilian itsenäisyyden ja huudatti dom Pedron sen\nkeisariksi.\n\nPedro I hallitsi perustuslaillisena valtiaana maata v. 1831 asti,\njolloin hän luopui hallituksesta poikansa, Pedro II:n, hyväksi. Ja\ntämä taitava, jalo mies nyt laski perustuksen ikääskuin aivan uuteen\nBrasiliaan. Hallinto järjestettiin, kansanopetus parannettiin, suuret\nerämaat valtakunnan sisä-osassa avattiin viljelykselle, säännöllinen\nhöyrylaivakulku Amazoni-joella aina Perun rajalle saakka pantiin\ntoimeen, tiedettä ja taidetta, joita keisari itse hartaasti viljeli,\nedistettiin useilla laitoksilla, ja viimein lakkautettiin myöskin\nneekeri-orjuus. Mutta tasavaltainen liike oli Brasiliassakin jo pitkät\najat etelän kuumaa verta kiihoittanut, ja sotilaskähäkän kautta\nkumottiin marraskuun 15 p:nä 1889 keisariuus Brasiliassa ja perustettiin\nliittotasavalta Amerikan Yhdys-Valtain mallin mukaan. Siinä on nyt\njokainen entinen maakunta omana valtiona. -- Vanha Pedro keisari pakeni\nEuroopaan, lopettaakseen täällä vuosi takaperin päivänsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUusin kehitysjakso muinaisen espanjalaisen ja portugalilaisen Amerikan\nhistoriassa on oikeastaan aineemme ulkopuolella, ja uusimpia\nhistoriallisia tapahtumia on yleensäkin kaikkein vaikeinta arvostellen\nsilmäillä, koska me kaikki vielä ikääskuin pyörimme itse mukana\ntapausten ja aatteiden virrassa. Tasavaltainen hallitusmuoto on nyt\ntällä äärettömällä alueella kaikkialla vallitsemassa, ja epäilemättä on\nse, leväten kaikkein ihmisten yhtäläisyyden perustuksella, saanut paljon\nhyvää aikaan, missä vain tätä ylimmäistä peri-aatetta on kyetty\nnoudattamaan. Mutta ne elävät ainekset, joiden sopimuksesta ja\nsuostumuksesta nämä tasavallat syntyivät, olivat itse teossa kaikki\netuoikeutettua ihmisluokkaa, itsekkäitä, heikomman sortoon tottuneita\nindiviidejä; ja espanjalaisten tasavaltain tähänastinen historia tarjoo\nnähdäksemme melkein yhtämittaisen jonon vallankumouksia ja\ndiktaatorihallituksia, ollen kaikellaisten onnen-onkijain ja rosvojen\nkultaisena aikakautena. Mexikossa on näitä vallankumouksia 70 vuoden\nkuluessa ollut sadottain, ja yksi euroopalainenkin ruhtinas, onneton\n\"keisari\" Maximilian, tehtiin siellä aikoinaan päätä lyhyemmäksi, ja\nhänen vielä onnettomampi leskensä jäi mielipuolena harhailemaan, pitkin\nmaailmaa. Venezuelassa, jalon Bolivarin omassa valtiossa, on raivonnut\nmitä mielettömin rotusota; ja Paraguayssa, Buenos Ayres'issa ja Perussa\non sotilaston toimeenpanemia vallan-keikkauksia tapahtunut melkein yhtä\ntiheään kuin Mexikossa. Chilissä pysyivät tasavaltalaiset laitokset\nkauvan eheinä, kunnes Perua vastaan syttyneen sodan tähden\nkunnianhimoiset, mutta kunniattomat kenraalit sielläkin pääsivät\npeliänsä pitämään. -- Cuba ja Portorico ovat vielä vanhan emämaan\nhallussa. -- San Domingon eli Hispaniolan kadotti Espanja jo menneellä\nvuosisadalla Ranskalaisille, joiden taas puolestaan täytyi luovuttaa\nsaari hirveään kapinaan nousseiden neekerien ja mulattien haltuun. Nämä\nuudet herrat muodostivat kumpanenkin tasavaltansa, jotka julmien\nverilöylyjen ja vallankumousten riehuessa ovat säilyneet, -- Jamaica\njoutui jo 16 sataluvulla Englantilaisten käsiin. -- Brasilia on ainakin\nhedelmällisyytensä ja metallirikkautensa puolesta toivorikas maa, ja\nmahdollista on että sen vielä johonkin määrin säilyneet indiaanit ja\nlukuisat sekarodut, joiden asuttavaksi maa ilmanalansa vuoksi paraiten\nsopiikin, kerran maailmassa voivat nostaa päätänsä muiden ihmisrotujen\njoukossa. -- Säilyneet ovat tavallansa ja osaksi espanjalaisenkin\nAmerikan indiaanit, sulautuen, kuten neekeritkin, vähitellen yhteen\nalhaisemman espanjalaisen väestön kanssa. Peri-aatteellisesti voi\nindiaani nousta mihin virkaankin hyvänsä -- muutamat, niinkuin Juarez\nMexikossa, ovat kiivenneet presidentin-tuolillekin -- ja indiaanilainen\nkeikari pasteerailee kaupunkien kaduilla keppi kädessä yhtä mahtavana\nkuin muut narrit. Mutta jos saamme uskoa matkustavien tieteilijäin\nkertomuksia, ei se sivistyskanta, jolle espanjalaisen Amerikan indiaani\nsiellä täällä on kohonnut, ole erittäin kehuttavaa laatua eikä siten\nhänen kohtalonsa yleensä suuresti kadehdittava -- hänen aarniometsään\najetun taikkapa sukupuuttoon kuolleen veljensäkään puolelta. Niinpä\nkertovat meille Hellvald, Mason y.m. että näiden kunnioitettavain\ntasavaltain arvoisat kansalaiset ovat, suoraan sanottu, ihmiskunnan\nhylkyjä, konnamaisia heittiöitä kaikki tyyni -- niinhyvin entinen\nisäntä kuin entinen renki. Espanjalaiset ovat, varmaankin vanhoja\nmakean-leivän päiviä muistissaan pitäen, etenkin Mexikossa laiskoja\ntyhjän-toimittajia, jotka paraasta päästä elävät muukalaisten\nryöstämisellä ja nylkemisellä, uhkapelillä ja varkaudella. Kortit on\naina hienoimmankin herran taskussa. Vaimoväki ei tee niin mitään.\n\"Lasten kuolevaisuus on tavattoman suuri.\" \"Kansan täydellinen tylsyys\nja ponnettomuus on hämmästyttävä\". Tietämättömyys muukalaista\nkummastuttaa. \"Historiasta ja maantieteestä ei heillä ole vähintäkään\nkäsitystä. Euroopasta he tuntevat ainoastaan Espanjan, josta ovat\nkotoisinkin, Rooman, jossa paavi hallitsee, ja Parisin, josta he saavat\nvaatteensa.\" Huvituksina ovat paraasta päästä mitä hurjin uhkapeli,\njossa usein koko omaisuus pannaan viimeiselle kortille, inhoittavat\neläintaistelut -- ja tappelut. Murhat ovat milt'ei joka nurkassa\njokapäiväisiä tapauksia. -- Ja indiaanit, entiset orjat, tietysti\nmatkivat valkoisten tapoja, jotka sitten kuvastuvat valtiollisissa\ntapauksissa, s.o. alituisissa vallan-keikkauksissa.\n\nHuolimatta tästä kaikesta ei kuitenkaan saa kieltää että tasavaltainen\nhallitusmuoto on monelle miljoonalle ennen sorrettuja olentoja, yksinpä\nkuoleville punanahoillekin, antanut oman ihmisarvon tunteen heidän\nhuokaavaan rintaansa.\n\n\n\n\nX.\n\nPohjois-Amerikan alku-asukkaat. Heidän kohtalonsa.\n\n\nSiihen aikaan, kun ensimäiset Euroopalaiset ilmestyivät Pohjois-Amerikan\nrannoilla, oli punainen mies vielä koko tämän äärettömään alueen\nherrana, tämän alueen, jolla jylhät, paksut aarniometsät vaihtelevat\nvihannoivien ruohokenttäin kanssa, jolla idässä Alleghany-vuorten\nselänteet ja lännessä vakavain Kalliovuorten kukkulat kohoavat osaksi\nhedelmällisten laaksojen, osaksi autioiden hiekkatasankojen keskeltä,\njolla jättiläisvirrat Mississippi, Missouri, Ohio ja muut vyöryttävät\nvesiänsä, jolla vihdoin pohjosessa mahtavat järvet muodostavat\näärettömän, rikkaiden metsästysmaiden ympäröimän vesistön.\n\nPunainen mies, \"indiaani\", jonka sivistyneemmät rotuheimot olivat\n\"aikojen alussa\" painuneet etelään päin, Mexikon ja Perun\nylätasangoille, vaelteli, kuten ennenkin, \"kalpeanaamain\" tullessa,\nvielä vapaana metsämiehenä, jousi, keihäs ja sotatappara kädessään,\nnäillä avaroilla aloilla, pyydystellen heinä-aavikkojen härkää ja muuta\nriistaa, hänen vaimonsa istuessa kodassa, \"wigwam'issa\", kotitöitä\ntoimitellen. Tosin oli vaskenvärinen metsäläinen sivistymätön, mutta\nonnellinen; hänen tarpeensa olivat vähäiset, vaan ne elämän-nautinnot,\njotka hän tunsi, saivat hänen vilpittömän sielunsa iloitsemaan. Sota\nvihollisia heimoja vastaan ja metsän-otuksen kaataminen, hänen\nsamotessaan paikasta paikkaan, oli mielityötä ja kunniaa. Ja hänen\nrinnassaan asui inhimilliset tunteet yhtä hyvin kuin sinunkin,\nsivistyksen kalpea kantolapsi. Rehellisyyttä, kuntoa ja jaloutta tiesi\nhän pitää arvossa ja rakastaa, ja hänen silmänsä vettyivät, jos osoitit\nhänelle odottamattoman hyvän-työn. Eikä hän apuasi koskaan unohtanut.\nMeni vaikka kuolemaan sua kiittääksensä. Mutta vääryyttä, petollisuutta,\nkonnuutta osasi hän myöskin kostaa. Ja voi sitä verivihollista, joka\njoutui hänen käsiinsä! Silloin kimalsihe ilmassa kauhea \"tomahawk\",\ntapparakirves, ja pian oli poloisen päänahka nyljettynä riippumassa\nhänen vyötäreillään. Mutta sovitun rauhan merkiksi hautasi hän\nsotatapparansa maahan ja poltteli ystävyydenpiippua yhdessä äskeisen\nvihollisen kanssa. Omituisen voimakkaana, ylevänä, kuvarikkaana virtaili\nsilloin sointuva puhe hänen huuliltaan. -- Joka päivä lähetti hän\nrukouksensa \"suurelle hengelle ylhäällä\", toivoen sankarikautensa\nloputtua täällä maan päällä pääsevänsä \"toiseen valtakuntaan\", jossa\näärettömät, \"tuntemattomat metsästysmaat\" häntä odottivat. -- Hänen\nrotusukulaisiaan, kaikki melkein yhtäläisellä tiedon ja taidon asteella,\noli, joko ystävällisinä tai vihollisina hänelle, jo olemassa melkoinen\npaljous -- sanotaan kokon. 18 miljoonaa -- hajallansa yltympäri hänen\nvaltakuntaansa.\n\nSilloin tuli, kolme sataa vuotta sitten, \"valkoisia miehiä\" \"suuren\nsuolameren\" ylitse hänen maahansa. Hämmästyksellä näki hän miten he\nasettuivat asumaan joen tai meren rannalle. Yhä enemmän heitä tuli,\njylhän aarniometsän jättiläiset kaatuivat maahan kirveiden pontevasta\niskusta, ei saanut heiltä maan multakaan olla rauhassa eikä vuorten\nsisukset pysyä paikallaan. Näitä kalpeita aaveita, joilla oli tuhannet\ntai'at, rupesi mutkaton punainen mies pakenemaan, joko omin ehdoin\ntaikka pakosta. Vähemmän kuin yhden vuosisadan kuluessa olivat\nmuukalaiset kerjenneet anastaa haltuunsa suolameren koko rannikon; yhä\nkauvemmas länteen päin väistyi hän, maan entinen ja oikea isäntä,\nhuoaten käsittämättömän kohtalon kovuutta. -- Nyt ovat kalpeanaamat\nkannustaneet korskuvan \"tulihevosensa\" koko hänen entisen\nmetsästys-alueensa poikki, ja hän itse on vavisten hiipinyt viimeisten\nerämaiden lymyluoliin kolkoimpain kallioiden kyljessä. Vuosisata vielä,\nniin ei ole olemassa ainoatakaan punaista miestä koko sillä äärettömällä\nalueella, jota tähtilipun tasavalta hallitsee.\n\nPunainen mies ei koskaan voi tulla valkoisen ystäväksi. Ensiksi tervehti\nhän häntä kyllä vieraanvaraisesti, \"vihreillä tähkäpäillä ja\npemmikanilla,\"[8] mutta valkoinen mies kävi yhä vaativammaksi, sysäsi\nkorven pojan pois tieltään ja rupesi noudattamaan varsinaista\nhävitysjärjestelmää. Moni siihen saakka tuntematon pahe tuotiin\npunanahkain pariin, euroopalaiset taudit korjasi heistä monta miljoonaa,\nja heidän tavaransa maksettiin, milloin maksettiin, \"tulivedellä\",\nhuonolla paloviinalla, jota metsän vilpittömät miehet eivät ymmärtäneet\nkohtuudella käyttää, vaan hukuttelivat sillä surujansa, kunnes nukkui\nainiaaksi sekä suru että henki. Mitä ei paheet eikä taudit tappaneet,\nsen kaasi kalpa, pyssy ja pajonetti.\n\nOlihan syytä punanahalla valkoista ihmisveljeään vihata. Ja hän vihaa\nhäntä vielä tänäpäivänä kuin verivihollistaan ainakin ja viepi hänen\npäänahkansa, milloin vain hän vapaana miehenä uskaltaa lymyluolastaan\nulos, terävä sotatappara kädessään.\n\nMissä tilassa ovat nyt tuon muinoin onnellisen miehen antavat\nriistamaat? -- Uhkeat, meluisat kaupungit kohoavat niiltä paikoilta,\nmissä hänen rauhallinen wigwaminsa seisoi, ja aura kyntelee niitä\nruoho-aavikkoja, joilla sata vuotta takaperin miljoonittain\npuhvelihärkiä kävi laitumella. Niiden hautojen päällä, jotka kätkevät\nmiljoonittain muinoin vapaiden miesten luurankoja, orjailee kalpeanaama\nelämän etujen ja nautintojen tähden, sen tähden, jota hän, hänen\nkannaltaan katsoen, sanoo elämäksi. Sukupolvi toisensa perästä entisiä\nmaanomistajia on kaatunut uhrina viljelykselle, jota indiaani ei käsitä,\nei rakasta eikä kunnioita. Ainoastaan muutamat, valkoisten laumoihin\nverraten vähäiset parvikunnat punanahkoja elää vielä muutamissa\nlymypaikoissa, joihin he ovat vetäytyneet takaisin. Mutta näihinkin\npiilopaikkoihin on viljelys tunkeuva, ja jos punanahat nousevat\nvastarintaan, musertuvat he säälimättömän sivistyksen sotavaunun alle.\n-- Muutamille indiaani-heimoille annettiin aikoinaan hyvinkin laveat\nmaan-alueet, joihin ei kenkään valkoinen saanut asettua asumaan. Näitä\nalueita sanotaan \"reserveiksi.\" Siellä saivat he Yhdys-Valtain\nhallitukselta rahoja, vaatteita ja ruokavaroja; mutta jo risteilee\nnäitäkin heidän turvapaikkojansa rautatiet, ja siten on se tunti tullut,\njolloin viimeinenkin jäännös indiaanien itsenäisyyttä katoaa. Näinä\npäivinä on hävityssota punanahka-parkoja vastaan uudestaan syttynyt\nilmi-tuleen, ja Amerikan muinaisten omistajien viimeiset vapaat\njälkeläiset laulavat jo kuolinvirttään. -- Silmäilkäämme heitä vielä\npikimmältämme, ennenkun heidät kaikki on korjannut tämän matoisen\nmaailman musta multa.\n\nSiellä täällä Kalliovuorten luolissa, ylisestä Missourista Texasiin\nsaakka, sekä Winipeg-järven tienoilla tavataan vielä muutamia\nheimojäännöksiä, jotka ovat säilyttäneet jonkunmoisen itsenäisyyden ja\nluonnollisen yksinkertaisuuden, ollen kuitenkin kaikki, paitsi ehkä\nsiouxit, jo niin kesytettyjä, ett'ei valkoisen miehen enää ole heiltä\nmitään peljättävää. Mutta siellä asuvat \"mustajalat\", \"varis-indiaanit,\"\nitsepänttäiset siouxit (l: shuuit), jotka viime aikoina ovat antaneet\nYhdys-Valtain hallitukselle koko joukon tekemistä, assiniboinit ja mitä\nhe kaikki lienevät. He ovat enimmäkseen ko'okkaita, vaaleamman tai\ntummemman vasken värisiä ihmisiä, indiaanin vanhassa ihantavassa\npukimessa, joka ainoastaan osaksi verhoo heidän ruumiinsa voimakkaat\nmuodot. Metsän ja heinä-aavikon pojat ovat --taikka ainakin arvelevat\nolevansa -- vapaita miehiä, synnynnäisiä sotilaita, heidän naisensa\ntuskin muuta kuin orjattaria. Ell'ei valkoinen mies niin kovasti joka\ntaholta ahdistaisi, niin ei punanahalle maistuisi muu kuin vihollisen\ntai puhvelin tappaminen. Mielellään kaataa hän myöskin karhuja, pyytää,\nkesyttää ja varastaa hevosia, hänen vaimonsa istuessa kotona, s.o.\njonkinmoisessa lappalais-kodassa, wigwamissa, valmistaen lampaiden ja\nmuiden eläinten nahkoja, keittäen ruokaa ja imettäen lastaan.\nNyt lienevät jo paraasta päästä euroopalaiset aseet hänenkin\nkäytettävissään, mutta varsinaisena kansallisaseena oli, hänen täydessä\nvapaudessa eläessään, tuo kahden meetrin pituinen jousi, josta\nvaski- tai piipiikillä varustettu nuoli lensi vinkuen vihollisen rintaan\ntai ketteräjalkaisen otuksen pysähytti; keihäs oli usein viisi meetriä\npitkä; kilpi suojeli vihollisen nuolia vastaan; kauhea tomahawki tappoi\nsäälimättä, ja yksiteräinen puukko vyöllä vartoi päästäksensä vihollisen\npäänahan kimppuun. Niiden päänahkojen luvun mukaan, joilla sotilas voi\nitseänsä koristaa, arvosteltiin hänen urhoollisuuttaan, ja hänen\nkunniansa oli niiden vallassa. Nuoren indiaanin ottaminen asekuntoisten\nsotilaiden joukkoon tapahtui suurilla juhlallisuuksilla,\ntappelunäytteillä, tanssilla, jopa kidutuksillakin. -- Indiaanin\nsotaiseen pukuun kuuluu vielä tuo \"sotakotkan\" höyhenillä koristettu\n\"kalumet\" eli rauha-piippu, jota ainoastaan juhlatiloissa, niinkuin\nsotaneuvotteluissa, rauhanteoissa j.n.e., solmittujen liittojen tai\nsitoumusten vahvistukseksi, \"kenraalit\" polttavat, jonka jälkeen se\njälleen huolellisesti kääritään ja säilytetään päällikön wigwamissa.\nIndiaani on muutenkin harras tupakkamies, ja piippu on melkein aina\nhänen hampaissaan. Se seuraa häntä hautaankin -- ei vaan \"suuren hengen\"\nluo noille \"lempeille ja kauniille metsästysmaille.\"\n\nIndiaani on luonteeltaan juhlallisen vakava, hän on teräväjärkinen,\nmiettiväinen -- ja viekas kuin kettu, kun tarvitaan. Mutta hänen\nnäkö-alansa on tietysti hyvin rajoitettu, ja kaikkea, mitä hän ei ennen\nole nähnyt, hämmästyy hän sanomattomasti. Ja kaikki mikä hänelle on\nsalaperäistä, se on \"lääkettä.\" Hänen tietäjänsä ja noitansa ovat\n\"lääkemiehiä\", mahtavan soturin puukko on \"suuri lääke\" ja ensimäinen\nhöyrylaiva, joka kulki Mississippi-joella, oli myöskin \"lääkettä.\"\nLääkettä on niinikään se persoonallinen suojelushenki, jota jokainen\nindiaani aina kantaa muassaan eläimen-nahan muodossa. Ken tämän\n\"lääkkeensä\" hukkaa, hän on kunniaton. Tarjoo indiaanille mitä hyvänsä,\nhän ei mistäkään hinnasta myy \"lääkettänsä.\" Se -- ynnä tomahawkin ja\npiipun kanssa -- seuraakin häntä hautaan, ja taivaasen.\n-- Uteliaisuudella hän tosin silmäilee sivistyksen tarvekaluja, ja\nhämmästyksellä hän kuultelee matkustavan turkisten-ostajan ja kauppiaan\nkertomuksia idän kalpeiden miesten elämästä; mutta hän ei voi käsittää\nmeidän olojemme ihmeitä, ja \"valehdella kuin valkoinen mies\" on\nindiaanilainen sananparsi.\n\nAlku-asukkaiden jälkeläinen ei voi taipua uusien olojen mukaan, hän ei\ntahdo tarttua auraan eikä asettua vakinaisesti asumaan,[9] hänen\nilonansa on ainoastaan metsästäjän ja sotilaan elämä, samalla kun\nkalpeanaama supistamistaan supistaa hänen metsästysmaitaan. Punainen\nmies, sanalla sanaan, ei sovi nyky-ajan kultuuri-elämään eikä tahdo\nsiitä mitään tietää. Senpätähden juuri on, kun onkin, mahdotonta estää\nPohjois-Amerikan alku-väestön häviämistä.\n\nEns' alussa etenkin koki indiaani kyllä, huomattuaan vaarallisen\nasemansa, pitää puoltaan ja ajaa tunkeilevia kuokkavieraita alueeltansa\ntaikka ainakin tehdä heille kaikellaista kiusaa, mutta kun kaikki oli\nturhaa, väistyi hän pois. Taipuakseen maan-anastajain elämän-tapaan, oli\nhän liian ylpeä. \"Isät\" -- sanoi kerran muuan etevä päällikkö\nhallituksen asiamiehille -- \"te neuvotte meitä kaivamaan maata ja\nvartioimaan karjaa, mutta me emme tahdo kuulla puhuttavan semmoisista\nasioista. Me olemme kasvaneet puhvelin kanssa ja rakastamme sitä, me\nolemme oppineet olemaan urhoollisia, me tahdomme pystyttää telttamme\nmihin mielemme tekee ja mennä sinne, missä puhveli ruohoa syöpi.\nArmahtakaa meitä ja antakaa meidän mennä.\" Ja he ovat saaneet mennä.\n\n\n\n\nXI.\n\nRanskalaiset Canadassa.\n\n\nOlemme jo ennen kertoneet, miten Italialainen Giovanni Cabotto vuonna\n1497 englantilaisella laivalla oli uudestaan löytänyt Labrador'in ja\nluultavasti Pohjois-Amerikan koko itärannikon.[10] Tämän löydön johdosta\npitivät Englannin kuninkaat mainittua rannikkoa yksistään heidän maansa\nomaisuutena, -- tietysti laisinkaan huolimatta alku-asukkaiden\nmahdollisesta oikeudesta. Mutta viisikolmatta vuotta myöhemmin etsiskeli\nmuuan toinen Italialainen, Giovanni Verazzano, kulkuväylää Kiinaan\nAmerikan pohjoispuolelta ja purjehti silloin ranskalaisilla laivoilla\npitkin Pohjois-Amerikan itärannikkoa Floridasta New-Foundlandiin saakka,\ntutkien sitä jokseenkin tarkasti. Ja tämän retken johdosta arvelivat\ntaasen Ranskan kuninkaat samaa rannikkoa heidän omaisuudekseen.\nVaatimukset sen omistamisesta jäivät kuitenkin lepäämään sillänsä yli\npuolen vuosisataa. Mutta vuosina 1534 ja 1535 teki Ranskalainen Jacques\nCartier matkustuksia S:t. Lawrencen mahtavalla joella, joka yhdistää\nCanadan suuret järvet suolamereen, ja kauppa-asemia perustettiin sen\nrannalle. Näille asemille toivat, jäiden lähdettyä keväällä, äärettömän\nlavean sisämaan indiaanit veneillänsä kalliita turkiksia: majavan,\nnäädän, suopelikärpän ja muiden metsä-otusten nahkoja; ja Ranskalaiset\nkokosivat lasihelmillä ja muilla joutavilla rihkamatavaroilla, mutta\nennen kaikkea paloviinalla, laivansa täyteen mitä kalliimpia kaluja. Jo\nsitä ennen oli sama kansa ruvennut harjoittamaan erittäin tuottavaa\nkalastusta New Foundlandin suurilla karilla. Siten oli sillä tärkeät\nedut valvottavana Pohjois-Amerikan täntienoisella rannikolla.\n\n17:nen vuosisadan alussa rupeekin Ranskan hallitus täydellä todella\nasuttamaan tätä aluetta. Mutta samaan aikaan alkaa jo Englantikin pitää\npuoltansa; ja molemmat kruunut jakavat nyt yksityisille tai yhtiöille\nisoja kaistaleita tästä rannikosta.\n\nPitääksemme nyt ensiksi silmällä Ranskan asutuspuuhia, niin lahjoitti\nsiten Ranskan kuningas Henrik Neljäs koko rannikon Delaware-lahdesta\nS:t. Lawrenceen saakka Pierre de Monts nimiselle hugenottilaiselle\naatelismiehelle. Tällä rannikko-osalla oli silloin nimenä Acadia.\nPierre de Monts olikin jo ruvennut perustamaan siirtokuntaa Uuden\nSkotlannin länsi-rannalle, kun kuninkaan kuoltua läänitys peruutettiin\nja annettiin jesuiiteille, jotka perustivat siirtokunnan Mainehen.\nMutta tämän hävittivät Englantilaiset, ja nyt sai läänityksen haltuunsa\nde Monts'in seuralainen Samuel de Champlain. Tämä mies oikeastaan on\npidettävä Ranskan vallan perustajana Amerikassa. Hän rakennutti v. 1608\nsille paikalle, jossa nyt mahtava Quebec kaupunki sijaitsee,\npölkkylinnoituksen ja joukon mökkiä, joista sitten tuo suuri kaupunki\nkasvoikin. Siirtokuntaa nimitti Champlain Uudeksi Ranskaksi, jonka\nsijaan sittemmin vähitellen tuli käytäntöön Canada, minkä nimityksen\nindiaanit olivat Champlain'in uutiskunnalle antaneet. Se merkitsee\nlinnoitettua kylää.\n\nChamplain'in siirtolaiset elivät hyvässä sovussa ympäröivien Huron\nindiaanein kanssa ja auttoivat heitä toisella puolen S:t Lawrence-jokea\nasuvia Iroquois-indiaaneja vastaan, jotka olivat Huronien vihollisia.\nChamplain teki monta tutkimusmatkaa maan sisäosiin, etsiskellen --kuten\nnäinä samoina aikoina tunnettu, Hollantia palveleva Englantilainen\nHudson, Hudson-järven ja Hudson-joen löytäjä --kulkuväylää pohjoisimman\nAmerikan kautta Tyveneen Mereen ja Kiinaan. Mutta hänen siirtokuntansa\nvaurastui hitaasti. Mitään maanviljelevää väestöä ei ollut; ja se\nkauppaseura, jolle Champlain oli luovuttanut oikeutensa, rakensi\nkaupalle ankarat rajoitukset. Yksin-oikeus-järjestelmä pääsi vallalle,\nja jesuiitat pitivät huolta siitä, että ainoastaan luotettavia\nkatolilaisia pääsi Canadan maalle. Täälläkin olivat siitä huolimatta\njesuiitit innokkaita lähetyssaarnajia. He tunkeusivat, pari kolme\nerältään, Huron-järven ympärillä asuvien indiaanien keskuuteen, oppivat\nheidän kieltänsä, perustivat kouluja j.n.e., kun äkki-arvaamatta\nIrokeesit hyökkäsivät Huronien alueelle, hävittivät heidän kylänsä ja\nmelkein koko kansan sekä tappoivat jesuiitit. Nämä Huronit olivat varsin\nlahjakasta heimoa, harjoittivat maanviljelystäkin ja asuivat\nlinnoitetuissa kylissä ja salvatuissa pienissä taloissa, mutta heidän\nheimoyhteytensä oli löyhä. Irokeesit sitä vastoin, joiden sekä\nurhoollisuus että julmuus näinä aikoina oli hyvin tunnettu, olivat\njärjestyneet \"kuuden kansan\" liitoksi ja vihasivat kovasti Ranskalaisia,\nkoska nämä suojelivat Huroneja heitä vastaan. Rajasodissa Ranskalaisten\nja Englantilaisten kesken pitivätkin he sittemmin tavallisesti aina\nEnglantilaisten puolta.\n\nLudovik XIV ja hänen ministerinsä Colbert kokivat keinotekoisella\ntavalla valaa uutta eloa riutuvaan siirtokuntaan Canadassa. Suurilla\nkustannuksilla kuljetettiin sinne toinen laivanlasti toisensa perästä\nnuorta, voimakasta väkeä kotimaasta, ja avioliittoja suosittiin\npalkintojen kautta. Ei kenkään saanut käydä vetelehtiä naimatta.\nTeollisuutta edistettiin kaikin tavoin, ja maanviljelystä koettiin\npuhaltaa henkiin keski-aikaisen läänityslaitoksen kautta.\nLudovik kuningas siirti, näet, Canadaan kokonaisen rykmentin\nsotamiehiä, jotka -- kuritettuaan irokeesi-indiaanit -- muunnettiin\nmaanviljelijöiksi. Upseerit saivat omakseen isoja maan-aloja, joista\nhe lääni-herroina jakoivat osuuksia sotamiehilleen, vasalleilleen.\nTämän torppa-jäjestelmän kautta kasvoi muutamassa vuodessa ylhäisö\ntilusherroja, joiden maatilat levisivät pitkin Lawrence-joen rantoja.\nNoille rannoille rakensivat vasallitkin talonsa kyläkunnittain, ja ne\npienet kauppalat -- kadulle päin antavine päätyseinineen --, joita\nmatkustaja usein tapaapi Ala-Canadassa, ovat kaikki tältä ajalta.\n\nSuurten maatilain -- eli, niin sanoaksemme, \"hovien\" -- herrat olivat\nkuitenkin itse teossa köyhänpuolista väkeä. Nuoremmat pojat rupesivat\ntavallisesti turkisten-pyytäjiksi ja samosivat, pienet alustalaisjoukot\nmuassaan, pitkin maata mannerta kauvas länteen päin, Ranskalaisen\ntavallisella iloisuudella kovasti mielistyttäen indiaaneja, joiden\ntyttöjä he usein ottivat vaimoikseen. Siten syntyi sekarotu\n\"Canadalaisia\", metsänvaeltajia -- coureurs des bois -- ja\nturkisten-pyydystäjiä, joiden romantillinen joukkio oli melkoisena osana\nsiirtokunnan asukkaissa.\n\nCanadaa hallitsi nyttemmin kuninkaalliset maaherrat. Mitään\nedustuslaitosta ei koskaan syntynyt. Maaherraa auttoi sivili-asioissa\n\"intendentti\", joka ynnä jesuiitain kanssa samassa valvoi ja vakoili\nhänen toimiaan. Tämmöinen intendentti oli muiden muassa herra Jean\nTalon, Colbertin aikalainen. Hän tutkitti upseerien, kauppamiesten ja\nmetsästäjäin kautta varsin lavealta maita lännessä, Huron-järven\ntoisella puolen saakka; ja niinikään tunkeusivat jesuiitit, menetettyään\nlähetyskuntansa Huronien keskuudessa, hänen kehoituksestaan\nMichigan-järven heimojen pariin, joista he puuhasivat itselleen uuden\nvaltakunnan alamaisia. Siellä kuulivat jesuiitit puhuttavan muutamasta\nsuuresta vedestä kaukana auringon laskuun päin. Mutta näitä kaukaisia\nmaan-ääriä joutui tutkimaan jesuiitain tarkoitusten ulkopuolella oleva\nmies, nimittäin kuuluisa Robert Cavelier de la Salle.\n\nHän oli syntyisin Rouen'in kaupungista, oli nuorena muuttanut Canadaan\nja asettunut uutisasukkaaksi Montrealin tienoille. Ratkeillen suurten\njärvien erämaita, joissa hän oppi Huronien kielen, kuuli hän eräänä\npäivänä puhuttavan suuresta joesta, joka muka juoksi länteen päin ja\nviimein laski valtamereen. Arvellen sitä kauvan etsityksi kulkuväyläksi\nTyveneen Mereen ja Kiinaan, lähti hän sitä etsimään ja löysi valtavan\nOhion, jota alaspäin hän kulki pitkän matkan. Pian selveni hänelle\nkuitenkin ett'ei Ohio vienytkään Kiinaan. Vuonna 1669 tekemällänsä\nmatkalla saapui hän, näet, Green bay nimiselle suurelle lahdelle\nMichiganin luoteisrannalla, josta yhtämittainen vesitie viepi\nIllinois-joen läheisyyteen saakka. Tästä eroittaa sitä ainoastaan kapea\nkannas. Alku-asukkailta kuuli nyt La Salle että tuota vesitietä pitkin\npäästäisiin, -- kantamalla veneitä kannaksen poikki -- viikon kestävän\nmatkan perästä hirveän suurelle joelle, joka muka virtaili etelään päin\nja johon Ohiokin laski. Nyt selveni hänelle kaikki. Suuri joki, jonka\nnimen Mississippi hän nyt myöskin ens' kertaa kuuli, ihan varmaan\nlaski Mexikon lahteen. Mutta sen tutkimiseen tarvittiin suuremmat varat\nkuin La Sallella oli käytettävissään, ja hän matkusti sentähden\nParisiin, jossa hän kuninkaalle esitti täydellisen suunnitelmaa koko\ntuon läntisen alueen laskemiseksi Ranskan vallan alle. Siten päästäisiin\nEnglantilaisten siirtokuntia Amerikan itärannalla hätyyttämään\ntakaapäin. La Salle pyysi saadakseen perustaa linnoituksia minne hyvänsä\nsekä läänitykseksi melkoisen maanalueen Ontario-järven rannalla. Ludovik\nkuningas mieltyi ehdoitukseen ja myönsi kaikki. La Salle ryhtyi toimeen.\nPian kasvoi Ontarion rannalle Fort Frontenac nimisen linnoituksen ympäri\nkaupunki, jonka asukkaat olivat La Salien alustalaisia. Niagaran luo\ntehtiin toinen linnoitus, joka hallitsi pohjoisiin metsästysmaihin\nvieviä teitä, ja kosken yläpuolelle rakennettiin suurempi laiva.\nKauppiaat ja jesuiitit, joiden kilpailijana La Salle näillä toimillaan\nesiintyi, katsoivat hänen puuhiaan karsain silmin. Mutta v. 1679 oli hän\nvalmiina lähtemään suurelle retkelleen. Jo kuusi vuotta sitä ennen oli\nkuitenkin jo Canadan maaherra Frontenac erään Joliet nimisen kauppiaan\nsekä jesuiiti-isä Marquette'n kautta tutkituttanut Illinois- ja\nMississippi-joet Arkansasin laskupaikkaan saakka.\n\nLa Sallella oli muassaan tarvekaluja linnoitusten ja laivojen\nrakentamista varten. Talven vietti hän Crèvecoeur'in linnoituksessa\nIllinoisin varrella lähellä sitä paikkaa, jossa nyt Chicagon\njättiläiskaupunki sijaitsee, lähteäkseen sieltä keväällä matkalle. Mutta\nnyt kohtasi häntä monet onnettomuudet. Turkiksilla lastattu laiva, jonka\nhän oli lähettänyt kotiin, joutui haaksirikkoon matkalla, ja hänen\nitsensä marssiessa Fort Niagaran uutta laivaa hankkimaan, nousi\nCrèvecoeuriin jätetty varustusväki kapinaan, hävitti kaikki varastot ja\nlähti tiehensä kotiin. Palatessaan tapasi La Salle ainoastaan uskollisen\ntoverinsa, Tonti nimisen Italialaisen, paikalla. Hänen kanssaan kulki\nnyt tutkija, ainoastaan muutamia indiaaneja muassaan, veneillä\nIllinois- ja Mississippi-jokeja alaspäin ja näki eräänä päivänä syksyllä\nv. 1680 Mexikon lahden laineiden välkkyvän heitä vastaan. Ranskan\nkuninkaan kunniaksi antoi hän maalle joen-suun ympärillä nimen\nLouisiana ja valitsi paikan sen vastaiselle pääkaupungille. --\nMuutaman vuoden perästä tuli La Salle Ranskasta neljällä laivalla ja\nmelkoisella joukolla siirtolaisia uudestaan näille tienoille\nperustaakseen siirtokuntaa, mutta Mexikon lahdessa purjehtivat laivat\nhuomaamattansa Mississippi-joen suun ohitse ja laskivat rannalle\nnevaiseen seutuun Texas'in rannikolla. Kuumeesen sairastunut La Salle\nlähti veneellä etsimään joen-suuta, mutta tällä matkalla murhasi hänet\nmaaliskuun 19 p:nä 1689 kapinoitseva miehistö, hänen 45 ikävuodellaan.\nHänen alkamaansa yritystä ei kyennyt kenkään jatkamaan, eikä Ranskalla\nsiihen aikaan ollut varojakaan tällaisiin tarpeisin. Joukko linnoituksia\nrakennettiin kuitenkin pitkin Mississippi-joen vartta. Missourin\nlaskupaikkaan olivat jo La Salle ja Tonti perustaneet S:t. Louis nimisen\nlinnoituksen, ja Canadalaiset upseerit rakensivat nyt Huron ja\nErie-järvien väliselle salmelle Detroit'in sekä kauvas etelään\nNatchez'in. Nouvelle Orléans, sittemmin New Orleans, perustettiin 17\nsataluvun alulla, mutta vietti kauvan jokseenkin kituvaa elämää, kuten\nyleensäkin Ranskan siirtokunnat etelässä, -- jopa pohjosessakin,\nverraten esim. Englannin uutisasutuksiin. Tämän valtakunnan haltuun\nolikin kerran Ranskalaisten koko ääretön alue Pohjois-Amerikassa\njoutuva, kuitenkin vasta veristen sotien kautta, joista alempana annamme\nkertomuksen. Näissä sodissa toimitti varsin tärkeää osaa muuan\nranskalainen siirtokunta, jonka tässä vielä mainitsemme, nimittäin\nMontreal. Se sai alkunsa pari vuosikymmentä Quebec'in perustamisesta\nmuutaman hurskaan seuran kautta, joka S:t. Lawrence-joessa olevalle\nsaarelle, jossa se vieläkin -- nyt suurena kaupunkina -- sijaitsee, oli\nperustanut sairastalon ja koulun indiaanien lapsia varten. Montrealissa\njärjestettiin sodan aikana ne joukot, jotka tuon tuostakin kävivät\nhavittelemassa Englantilaisten siirtokuntia.\n\n\n\n\nXII.\n\nItäisen rannikkoalueen asutus.\n\n\n1. Virginia.\n\n\nVaikka Englannin kuninkaat jo Giovanni Cabotton matkustuksista asti\npitivät Pohjois-Amerikan itärannikkoa omanaan, kului kuitenkin\nkokonainen vuosisata, ennenkun Englantilaisten puolelta ruvettiin\nhommaamaan sen asuttamista. Mutta vihdoin, v. 1587, pani naiskuningas\nElisabetin suosikki, yritteliäs merenkulkija ja valtiomies Walter\nRaleigh, suurenmoisen retkikunnan menemään näille tienoille, ja se\nsaikin perustetuksi siirtokunnan, jolle nuoren hallitsijattaren\nkunniaksi annettiin nimi Virginia, s.o. Neitsytmaa. Sillä nimityksellä\ntarkoitettiin alkuansa koko rannikko-kaistaletta Delaware-lahdesta\nFloridaan asti, vaikka tämä ensimäinen siirtokunta sijaitsikin vain\npienellä alueella nykyisen Pohjois-Carolinan rannikolla. Se kuitenkin jo\nmuutaman vuoden perästä tykkänään hävisi, erittäinkin niiden\nväkivaltaisuuksien johdosta, joita uutisasukkaat harjoittivat indiaaneja\nkohtaan; ja Raleigh joutui taloudelliseen häviöön. Tältä ajalta on\nkuitenkin muistettava se lähetys, jonka englantilainen merisankari\nFrancis Drake toimitti Virginiasta Walter Raleighin luo Irlantiin,\nnimittäin muuan näöltään vähäpätöinen juurikasvi, joka Draken mielestä\nsopisi viljeltäväksi Euroopassa, --maaperuna eli potaati.\n\nV. 1607 uusittiin asutus-yritys Virginiassa. Kuningas Jaakko I Stuart\njakoi silloin koko alueen Floridasta Canadaan kahden kauppaseuran\nkesken, jotka saisivat maan asuttaa. Vastaisille asukkaille luvattiin\nmuun muassa täydellinen verovapaus. Toinen näistä seuroista,\nLondonilainen, lähettikin jo samana vuonna joukon siirtolaisia siihen\nosaan Virginiaa, jolla nyt erittäin on tämä nimi. Se on suuren\nChesapeak-lahden länsi-rannikko. Lahteen laskee koko joukko mukavia\njokia, maa on erittäin hedelmällistä ja ilmanala melkein troopillinen.\nPalmut, puuvillakasvi ja sokuriputki viihtyvät oivallisesti. Tänne,\nJames-virran rannoille, asettuivat uutisasukkaat ja perustivat Jamestown\n(Jaakonkaupunki) nimisen kaupungin. He eivät kuitenkaan olleet\ntavallista uutisasukas-väkeä, vaan paraasta päästä entisiä sotilaita ja\nmerisissiä, rohkeita, hurjapäisiä uskalikkoja, joita kullanhimo oli\ntänne houkutellut. Vaivaloinen kuokkatyö ei heitä miellyttänyt. Koko\nsiirtokunta olikin jo rappiolle joutumassa, sekä puutteen ja sisällisen\neripuraisuuden että indiaanien hyökkäysten kautta; mutta silloin tuli\napuväkeä Euroopasta, ja jo ryhdyttiin tosi-työhön. James- ja\nPotomac-jokien varsille syntyi ensimäiset tupakka- ja puuvilla-maat.\nTupakka oli kuitenkin ens'aikoina etevimpänä \"viljalajina.\" Sitä\nkäytettiin paremman puutteessa rahanakin. Niinpä ostivat naimahaluiset\nmiehet 75 tupakka-kilolla itselleen kukin aviosiippansa niistä 150\nnaisesta, jotka tänne ensiksi tulivat. Ja uusia asukkaita tulikin toinen\nlaivalasti toisensa perästä, nytkin yhä vielä suurimmaksi osaksi\nnuorempia poikia varakkaista englantilaisista maakartano-perheistä,\njotka ottivat viljelläkseen isoja maan-aloja. Ens' alussa käyttivät he\nkyllä valkoihoisia työläisiä, mutta jo v. 1619 toi eräs hollantilainen\nlaiva ensimäisen lastin neekeri-orjia Virginiaan, -- ja siitä saakka\npysyi orjuus siellä kotimaisena laitoksena meidän miespolveemme asti.\nMutta rotu, josta ei käynyt orjia tekeminen, oli Pohjois-Amerikan ylpeä\nalkuväestö. Sitä kuitenkin monella tavalla ahdistettiin, ja häpeällistä\nväkivaltaa tehtiin tuon tuostakin. Katkera viha vieraita vastaan sai\nviimein, vuonna 1622, seudun indiaanit yhtymään suurempaan liittoon ja\näkki-arvaamatta hyökkäämään uutisasukkaiden kimppuun. 1,300\nEuroopalaista sanotaan tässä menettäneen henkensä. Mutta tämä tappio ei\nlaimentanut asutus-intoa, ja siirtokunta vaurastui vaurastumistaan, yhä\nuusien joukkojen tulvaillessa Englannista. Ensiksi hallitsi sitä melkein\nyksinvaltainen maaherra emämaasta, mutta pian vaativat ja saivat\nuutisasukkaat edustuslaitoksen, joka tiesi pitää heidän puoltansa\nkuvernöörejä vastaan, niin että he ennen vuosisadan loputtua jo itse\nteossa hallitsivat itseänsä. Siitä huolimatta olivat Virginialaiset\nkuningasmielisiä, ja Englannin kansalaistaistelussa pitivät he Stuartien\npuolta. Englannin valtiokirkkoa he niinikään kannattivat. Uskonnollista\nvapautta ei mahtunut Virginiaan. Se oli, kun olikin, ylimysvaltainen\nsiirtokunta, uskollinen kopio emämaasta parlamentineen piispoineen.\nKasvimaallaan, plantagellaan, eleli Virginian kartanon-herra perheensä\nja mustien palvelijansa keskellä kunnianarvoisan patriarkan elämää, piti\nsuurta \"hovia\", harjoitti urheilua ja valvoi kreivikuntansa hyötyä.\nAmerikan kansanmielinen yhteiskuntalaitos ja uskonnollinen vapaus siten\nei ole taiminut Virginian maassa, vaan muualla; mutta sen reippaista ja\nylpeistä isännistä polveutuivat ne miehet, jotka sittemmin ajoivat\nperille Amerikan itsenäisyyden.\n\n\n2. Uusi Englanti.\n\nAmerikan uskonnollisen ja kansallisen vapauden kehtona on pidettävä se\nkulmikas rannikkokaistale, joka molemmin puolin Cod-nientä ulottuu\nMassachussetts-lahden pohjois-päästä New Yorkin lähelle saakka ja jolla\njo vanhastaan on ollut nimenä Uusi Englanti. Tälle rannikolle\nmuodostuivat ne yhteiskunnat, joiden vapaita laitoksia Yhdys-Valtain\nperustuslaki jäljittelee. Kertokaamme tässä lyhyesti miten tämä\nuutisasutus tapahtui.\n\nJoulukuu 16 p:nä 1620 purjehti Cod-niemen muodostamaan lahteen The\nmayflower (toukokukka) niminen laiva, tuoden muassaan 102 siirtolaista,\nmiehiä, naisia ja lapsia. Se tuli Hollannista, mutta siirtolaiset olivat\nkuitenkin enimmäkseen köyhiä maalaisia Pohjois-Englannista, jotka\nEnglannin valtiokirkon harjoittamien vainojen tähden olivat paenneet\nHollantiin ja siellä jonkun aikaa oltuansa päättäneet ruveta\nrakentelemaan uutta kotia valtameren toiselle puolelle. Mainitun lahden\nlounais-kulmaan pistää pieni poukama länteen päin. Siinä nousivat he\nmaalle, sittenkun kuitenkin kaikki, kokoontuneina laivan-kannelle,\nolivat kiittäneet Jumalaa onnellisesta matkasta ja hyväksyneet\nkirjallisesti laatimansa siirtokunta-säännön, jonka perustuksena oli\ntäydellinen itsehallinto ja kaikkein yhdenvertaisuus. Johtavia miehiä\nheidän joukossaan olivat Brewster, Bradford, Winslow ja Carver, joiden\nnimet vieläkin elää kiitollisessa muistossa Uuden Englannin asukkaiden\nkesken. Jo Hollannissa ollessaan olivat nämä \"pyhät vaeltajat\", --\nkuten heitä nimitettiin --keskenään yhtyneet vapaasen, kirkolliseen\nyhteiskuntaan. Nyt astuivat he kapineineen rannalle ja rakensivat\nitselleen vähäisiä hirsimökkiä talven turvaksi. Uutis-paikka sai\nnimekseen Uusi Plymouth, New Plymouth.\n\nSeudun indiaanit -- Pokanoketit -- tervehtivät heitä ystävällisesti.\nEnsimäinen, joka tuli heidän kyläänsä asti, puhutteli tulokkaita\nenglannin-kielellä, lausuen: \"Terve tultuanne, Englantilaiset!\" ja\nkertoi jo ennenkin tavanneensa heidän maamiehiään, joita kävi\nkalastelemassa Penobskot-joen suussa. Miehen nimi oli Samoset. Pian toi\nhän muassaan toisenkin englannin-kieltä taitavan indiaanin, nimeltä\nSqvanton, joka kauvan aikaa oli palvellut yksityisen miehen luona\nLondonissa. Sqvantonin välityksellä tekivät uutisasukkaat sitten\nvarsinaisen sopimuksen Pokanoketien päällikön, Massasoitin, kanssa, ja\nnäiltä ostettiin maa-ala lähinnä lahtea. Ystävällistä väliä kesti sitten\nMassasoitin kuolemaan saakka v. 1661.\n\nMutta ens' alussa sai nuori siirtokunta kuitenkin kovat kohtalot kokea.\nRuokavarain puute ja tottumattomuus ilmanalaan vei enemmän kuin puolet\nsiirtolaisista manalan majoihin. Toiset kuitenkin jotenkuten kestivät,\nkunnes muokatusta maasta saatiin parempi sato ja apua tuli emämaasta.\n\nSuuri joukko puritaaneja, uskonsa tähden vainottuja kansalaisia,\njoiden joukossa oli melkoinen määrä varallisiakin perheitä, muuttivat\nkotijumalansa uuteen maahan Massachussets-lahden rannalla, saatuaan sitä\nennen kruunulta vapauskirjan eli n.s. kartan, joka antoi heille\noikeuden järjestää hallituksensa miten itse mielivät. Kahtena eri\nretkikuntana, vuosina 1629 ja 1630, purjehtivat he valtameren poikki ja\nperustivat Massachusets' bay (M.-lahti) nimisen siirtokunnan, johon\ntulivat kuulumaan kaupungit Boston, Salem ja Portsmouth. Hekin\njärjestivät yhteiset asiansa täydellisesti tasavaltaisten kaavojen\nmukaan, tunnustaessaan kuitenkin emämaan yliherruutta. Tämä siirtokunta\nvaurastui vaurastumistaan kalastuksen ja kaupan kautta, ja uusia\nuutisasukkaita tulvaili tulvailemistaan sen alueelle. Pian perustettiin\nopetuslaitoskin, jossa koko siirtokunnan kasvavalle nuorisolle annettiin\nmaksuton ja yhtäläinen tiedollinen kasvatus. Se oli Amerikan ensimäinen\nvapaakoulu Cambridgessä lähellä Bostonia, ja siitä sukeutui sitten\nUuden maailman etevin oppilaitos, kuuluisa Harvardin yliopisto.\n\nSiten olivat New Plymouth ja Massachusetts' bay antaneet Amerikalle, sen\nyhteiskunnallisen elämän perustukseksi, itsehallinnon ja vapaakoulut;\nmutta vielä puuttui uskonnollinen vapaus.\n\nMassachusetts'in uutisasukkaat, vaikka itse olivat kärsineet paljon\nemämaan valtiokirkon vainoista, eivät puolestaan kärsineet alueellansa\nmuita kuin omia uskolaisiaan. Siirtokunta oli itse teossa joteskin\nahdasmielinen hierarkiia, pappisvalta, jonka innokkaat paimenet\nvalppaasti valvoivat ett'ei mitään mustaa lammasta päässyt pujahtamaan\nsisään heidän puhtaasen laumaansa.\n\nSilloin tuli v. 1630 muutamassa siirtolaislaivassa Bostoniin eräs nuori\npappismies, Roger Williams. Hänenkin oli täytynyt jättää\nisänmaansa uskonnollisen vapaamielisyytensä tähden, ja hän toivoi nyt\nUudessa maailmassa saavansa ajatella ja saarnata täydellistä\nomantunnon-vapautta. Mutta Williams erehtyi. -- Englannissa oli toinen\nlahkokunta toisensa perästä ajanut hänet keskuudestaan, koska hänen ei\nsopinut noudattaa mitään rajoittavia määräyksiä uskon-asioissa. Kaikki\nne muka kannattivat omantunnon-vapautta, mutta ainoastaan saadakseen\ntämän peri-aatteen turvissa vainota toisin-ajattelevia. Williams vaati\nett'ei mikään valta saa puuttua toisen uskonnollisiin asioihin. Ihmisen\nsuhde Jumalaan on hänen oma asiansa. Ketään ei saa pakoittaa käymään\nkirkossa, jonka uskonkappaleita hän ei tunnusta; ketään ei saa pakoittaa\nmaksamaan kymmenyksiä papistolle, jonka opinkappaleita hän ei tunnusta.\nSe on väkivaltaa. Ajatelkoon itsekukin mitä tahtoo autuutensa asiassa.\nMaallinen valta on maallisia asioita varten. --\n\nTätä oppia ei nyt kuitenkaan Williams saanut julkisesti tunnustaa edes\nMassachusettsissakaan. Täydellistä omantunnon-vapautta oli olemassa\nyhtävähän tällä kuin toisellakaan puolen valtamerta. Salem'in asukkaat\npitivät häntä vähän aikaa pappinaan, mutta hän kun pelkäämättä ja\nvilpittömästi tuomitsi vallanpitäjäin sekaantumista uskon-asioihin,\ntäytyi hänen täälläkin pistää pillinsä pussiin ja lähteä tiehensä.\n\nWilliams'in täytyi paeta pois erämaahan, jossa hän kauvan harhaili\nmetsissä, kunnes vihdoin vilpittömät indiaanit Cod-niemen tienoilla\nottivat hänet turviinsa. Nämä ihmiset, jotka, sivumennen sanottu, ovat\nosoittaneet rakastavansa vapautta enemmän kuin henkeä ja elämää,\nkohtelivat tätä kaikkein sivistyneiden yhteiskuntain hylkyä\nerinomaisella ystävyydellä, antoivat hänelle viljeltäväksi kappaleen\nmaata suuren Narragansett-lahden rannalla, länteen päin Cod-niemestä, ja\nWilliams puolestaan rupesi heidän opettajakseen. Miantonomoh oli näiden\nkelpo indiaanien heimokunnan päällikön nimi. Hänen suostumuksellaan\nperusti nyt Williams yhdessä muutamain salemilaisten ystäväin kanssa\nuutiskunnan, joka sai nimekseen Providence, kukoistavan Rhode\nIsland-valtion ensimäinen alku.\n\nTänne mahtui kaikki uskonnot. Maallinen valta ei vähintäkään sekaantunut\nihmisten uskon-asioihin. Samassa rakennettiin myöskin kansallis-vapaus\nmitä laveimmalle perustukselle: jokainen, ken maksoi pienen,\nvähäpätöisen kunnallismaksun, oli äänivaltainen.\n\nVuonna 1638 syntyi saarelle Narragansett-lahdessa, varsinaiselle Rhode\nIsland'ille, toinen siirtokunta, jonka alkuperä on yhtä merkillinen.\nJoukko pakolaisia, jotka, kuten kvääkärit, uskon-asioissa eivät\ntunnustaneet muuta ohjenuoraa kuin omantunnon äänen, saapui, näet, tänne\nja asettui indiaanien suostumuksella Williamsin uutiskunnan viereen.\nRetkeläisten johtajana oli muuan nainen, nimeltä Anna Hutchinson. Koko\nsaaresta maksettiin Miantonomoh'lle muutama pari silmälasia.\n\nWilliams'in ja Hutchinson'in uutiskunnat pian yhdistyivät ja saivat\njohtajainsa toimesta emämaasta \"kartan\", joka turvasi tämän tällä tavoin\nmuodostuneen yhteiskunnan valtiollisen ja uskonnollisen vapauden. Ja\ntämä vapaa siirtokunta viihtyi ja menestyi hyvin, monen pahan ennustajan\nhäpeälle saattaen. Asukkaiden varallisuus kasvoi kasvamistaan\nesteettömän yritteliäisyyden kautta. Kaikenlaiset uskokunnat: hugenotit,\nkatolilaiset, kvääkärit, anabaptistit, jopa suuri joukko juutalaisiskin,\njotka olivat saaneet matkapassinsa Espanjasta, toivat kotijumalansa\ntänne; ja kokemus pian osoitti että sopu sijaa antaa, kun ei toinen\ntoisen oikeutta loukkaa. -- Roger Williams eli pitkään ikään\nsiirtokunnan kunnioitettuna isänä ja neuvonantajana, luottaen\nkuolemaansa saakka kylvämänsä siemenen voimaan. Ja hyvin se siemen\nitikin. Sadan vuoden perästä tuli uskonnollinen vapaus, semmoisena kuin\nsitä oli toteutettu näissä molemmissa uutiskunnissa, yhdeksi\nkulmakiveksi Amerikan unionin valtiosäännössä.\n\nMassachusetts'ista lähetettiin varhain uutisasukkaita erämaihin idässä\nja etelässä. Uutiskunnat New Haven ja Connecticut, Rhode Island'ista\nlänteen päin, syntyivät sillä tavoin. Ne yhdistettiin sittemmin nimellä\nConnecticut ja saivat samallaisen vapauskirjan kuin Rhode Island. New\nHampshire, johon silloin kuului myöskin nykyisen Vermontin valtion\nalue, muodostui Massachusettsilaisten kautta Pohjosessa; ja Maine oli\njo sitä ennen välittömästi Massachusetts'in aluetta, johon muutaman\nvuosikymmenen kuluessa niinikään vanhin uutiskunta, New Plymouth,\nyhdistettiin.\n\nIndiaanein kanssa olivat nämä siirtokunnat ens' alussa eläneet hyvässä\nsovussa, mutta vähitellen, mikäli uutisasutus levisi ja anasti ainetta,\nkävi heidän välinsä kitkeräksi, ja arkatuntoiset indiaanit, jotka eivät\nvoineet kärsiä muukalaisten vaativaa kopeutta, hyökkäsivät milloin\nmistäkin sattuneesta syystä yksinäisten uutistalojen kimppuun ja\ntappoivat niiden asujamet. Viimein, kun tietysti uutisasukkaat\npuolestaan kävivät miehissä kostamassa, yhdistyivät kaikki\nindiaani-heimot näillä tienoin lujaksi liittokunnaksi, jonka johtajaksi\ntuli yllämainitun Massasoitin urhokas poika, Filippo Pokanoketilainen --\nkuningas Filippo, kuten untisasukkaat häntä nimittivät --; ja nyt\nalkoi kauhea hävityssota kiittämättömiä kalpeanaamoja vastaan.\n\nTämä alku-asukkaiden yritys vaikutti että eri uutiskuntain asukkaat\npuolestaan yhdistyivät liittoon yhteistä puolustusta varten, ja sillä\ntapaa syntyi v. 1643 ensimäinen unioni näiden siirtokuntain kesken. Se\nsai nimekseen Uuden Englannin Yhdys-Vallat, -- kesti kuitenkin\nainoastaan neljäkymmentä vuotta. Pitkällistä, katkeraa, veristä sotaa,\njonka aikana siirtokunnat kovasti kärsivät, käytiin, kunnes kuningas\nFilippon surmasi muuan indiaani; ja hänen manalassa maatessaan joutuivat\njo Uuden Englannin indiaani-heimot joko kokonaan hävitetyiksi taikka\nsysätyiksi pois muukalaisten tieltä kauvemmas länteen päin,\naarniometsäin syvyyteen. Julkinen sota taukosi vuonna 1676, mutta jätti\njälkeensä kummallekin puolen katkeran koston-tunteen.\n\nUuden Englannin siirtokunnissa vallitsi aina ja kaikissa sama\nkansanvaltainen yhdenvertaisuus ja itsehallinnon peri-aate.\nUutisasukkaat valitsivat itse maaherransa ja hänen neuvoskuntansa\njäsenet sekä lainsäätävän kokouksen, tavallisesti ainoastaan yhdeksi,\nkorkeintaan kahdeksi vuodeksi. Uskonnollisessa lainsäädännössä noudatti\nkuitenkin ainoastaan Rhode Island täydellistä vapautta.\n\n\n3. Uusi Alankomaa.\n\nUuden Englannin ja Virginian välille oli jäänyt lavea, asutukselle avoin\nmaa-alue, joka ulottui Connecticutista pohjosessa Marylandiin etelässä.\n16 sataluvun keskipalkoilla oli se vielä yksistään metsästävien\nindiaanein hallussa. Mahtavat joet, Hudson, Delaware, Susquehanna,\nvyöryttivät vesiään sen lävitse, ja Alleghany-vuorten itäpuolella oli\nsuuret, hedelmälliset tasangot. Tätäkin edullista rannikkoa pitivät\ntietysti Englantilaiset omanaan, ja n.s. Plymouth-seura oli saanut\noikeuden sen asuttamiseen. Mutta sukkelampi kilpaveli oli jo ennättänyt\nPlymouth-seuran edelle.\n\nMainio löytöretkeiliä Henry Hudson oli Hollannin palveluksessa\ntutkinut ja kulkenut sitä suurta jokea, joka on saanut pitää hänen\nnimensä. Ja tänne, Hudson-joen rannalle, perustivat Hollantilaiset v.\n1621 kauppapaikan, nimeltä Fort Orange, johon indiaanit toivat kalliita\nturkiksiaan. Viisi vuotta myöhemmin syntyi sitten joen suuhun, sille\npienelle saarelle, jossa New York nyt sijaitsee, hollantilainen\nuutiskunta Uusi Amsterdam. Siirtomaa kokonaisuudessaan sai nimekseen\nUusi Alankomaa.\n\nUuden Amsterdamin sija oli erinomattain edullinen. Meren myrskyiltä\nsuojelee sen satamaa pitkä ja suuri Long Island (Pitkä saari), ja\nkulkuneuvot kaikille suunnille ovat mitä mukavimmat ajatella saattaa.\nPienestä kaupunki-saarestaan, jonka indiaanilainen nimi oli Manhattan,\nmaksoivat Hollantilaiset alku-asukkaille ostohinnaksi noin\n140 Suom. markkaa. -- Minkähän arvoinen se nyt olisi mahtavine\nmaailman-kaupunkineen?\n\nEi aikaakaan, ennenkun vähäinen paikkakunta, jossa ens' aluksi oli\nainoastaan kymmenkunta olkikattoista tölliä ja ampumarei'illä varustettu\npieni hirsitalo (blockhouse), rupesi kovasti vaurastumaan väkiluvussa ja\nvarallisuudessa. Viisaasti kyllä avasivat Hollantilaiset siirtokuntansa\nkaikille kansallisuuksille ja uskonnoille. Puritaanit, hugenotit,\nkatolilaiset, juutalaiset, kaikki saivat esteettömästi asettua maahan.\nMutta maalliset yhteiskunta-olot vaikeuttivat siirtolaisten viihtymistä.\nMaaherrat hallitsivat omavaltaisesti, ja kaikki viljelysmaat jaettiin\nmuutamain vähälukuisten maanomistajain kesken, joiden alustalaisina\nvarsinaiset maanviljelijät tuskin olivat tavallisia maaorjia paremmat.\nHätätilan uhatessa vallanpitäjät sentähden eivät voineet odottaa mitään\nvoimallisempaa kannatusta väestön puolelta. Kun siis Englantilaiset,\nuusien vanhoja vaatimuksiaan rannikon omistamisesta, v. 1664 lähettivät\nlaivaston Uuteen Amsterdamiin, joutui koko siirtokunta pitemmittä\nmutkitta valloittajan saaliiksi.\n\nSitä aluetta, joka silloin tuli Englantilaisten omaksi, oli, paitsi\nnykyinen valtio New York, myöskin nykyinen New Jersey, jonka niinikään\nHollantilaiset olivat ensiksi asuttaneet, sekä samaten se meille\nSuomalaisillekin kallismuistoinen siirtokunta, josta nyt otamme\npuhuaksemme, nimittäin:\n\n\n4. Uusi Ruotsi.\n\nNew Yorkin ja Marylandin väliseltä rannikkomaalta laski lavealla\nlahdella valtamereen Delawaren kaunis joki, indiaanien Poutaxat. Eräänä\npäivänä maaliskuun alussa vuonna 1638 purjehti sen suusta sisään kaksi\nlaivaa, täynnään matkalaisia, jotka toivoloistoisin silmin katselivat\nympärilleen. Aukeni siinä heidän edessään lavea laakso, jota korkeat,\nmetsää kasvavat kukkulat ympäröivät, ja sen halki väreili, niin kauvas\nkuin silmä kannatti, joen hiljainen juova. Sieltä täältä sivulta päin\nlirisi emävirtaan pienempiä puroja, joiden kirkas vesi välkkyi niin\nviehättävänä kevät-auringon loistaessa. Ja olipa matkalaisten vasemmalla\npuolen rannalla erittäinkin miellyttävä maisema, --metsineen,\nkukkuloineen, laaksoineen ja lirisevine puroineen. Se muodosti vähäisen\nniemimaan. Ja \"he laskit laivansa rannalle, kävit maalle astumaan\".\nPaikka sai heiltä nimekseen: Paratiisi-niemi.\n\nNämä matkalaiset tulivat Ruotsista. Oli, näet, täälläkin halu ja into\nherännyt ottamaan osaa muun maailman suuriin yrityksiin valtamerten\ntakana, ja jo Kustaa toinen Aadolf oli puuhaillut kauppayhtiötä, jonka\ntuli toimia kaikissa maan-osissa, siten myöskin Amerikassa. Tänne oli\nperustettava ruotsalais-saksalainen siirtokunta --turvapaikaksi kaikille\nvainotuille kristityille. Eikä saisi siinä siirtokunnassa koskaan mitään\norjuutta olla. -- Kuninkaan kaaduttua Saksan suuressa sodassa, raukesi\ntuuma toistaiseksi tyhjiin; mutta pari kolme vuotta myöhemmin tuli\nPeder Minuit, Hollantilaisten virkaheitto maaherra Uudessa\nAmsterdamissa, Ruotsiin ja ehdoitti kansleri Axel Oxenstjernalle\nsiirtokunnan perustamista Delawaren rannalle. Seuraus olikin että tuuman\ntoteuttamista varten syntyi ruotsalais-hollantilainen yhtiö, ja tämän\nkaksi laivaa Kalmar Nyckel ja Gripen ne nyt oli, jotka ankkuroivat\nParatiisi-niemen rantavedessä. Seutu, johon matkalaiset täten\nasettuivat, oli viljelyksen puolesta peräti autio, oli erämaa, mutta\nasujamia siellä kuitenkin kuljeskeli, nimittäin minqua-heimon\nindiaaneja. Näiltä osti Minuit pitkän maakaistaleen, joka kauppakirjan\nmukaan ulottui joen suusta nykyiseen Trenton'iin asti, -- lähes 20 suom.\npenikulmaa. Itäiseltäkin puolen Delawarea ostettiin sitten rannikkomaa\nlähinnä joen-suuta, niin että purjehdus merestä sen sisään kävi 8\npenikulmaa ruotsalaisen alueen läpi. Pienen kylkijoen päähän, noin 6\npenikulmaa Delawaren laskupaikoilta, rakennettiin linnoitus, s.o.\nampumarei'illä varustettu hirsitalo ynnä muutaman mökin kanssa. Se sai\nnimekseen Kristiina, Ruotsin nuoren naiskuninkaan kunniaksi. Paikalla,\njolla tämä ensimäinen ruotsalainen uutiskunta majaili, sijaitsee meidän\npäivinämme Wilmington, suurin kaupunki Delaware-valtiossa.\n\nIndiaanein kanssa eli nuori siirtokunta alusta alkaen hyvässä sovussa,\nnoudattaen oikeuden ja inhimillisyyden käskyjä heitä kohtaan. Pian\njoutuikin sentähden tuottava turkisten-kauppa melkein yksinomaan\nRuotsalaisten käsiin. Majavan-nahkoja sekä sen ohessa tupakkaa saivatkin\nsittemmin melkein joka vuosi Ruotsista lähetetyt laivat siirtokunnasta\nvietäväkseen. Mutta ell'ei indiaanein puolelta mikään vaara uhannut,\nniin tuli sitä sen sijaan toisaalta päin. Minuit oli vakuuttanut että\nmaakunta molemmin puolin Delawarea muka oli vapaata. Mutta itse teossa\nväittivät sitä omakseen sekä Hollantilaiset että Englantilaiset, ja jo\nv. 1638 julistutti hollantilainen kuvernööri Uudessa Amsterdamissa,\nWilhelm Kleist, epäyskirjan, jossa kiellettiin Ruotsalaisten oikeus\nasettua näille maille. Sitä paitse olivat Hollantilaiset Delawaren\nitäiselle rannalle, vastapäätä Schuyilkill-jokea, rakentaneet\nlinnoituksen, nimeltä Nassau, ja vaativat itselleen senkin nojassa ja\nturvissa omistusoikeuden koko Delaware-laaksoon. Ruotsalaiset maaherrat\ntoivat Ruotsinvallan puolustukseksi esiin indiaanilaiset kauppakirjat;\nmutta Hollantilaisilla oli, heilläkin, puolestaan heti näyttää ihan\nsamallaiset, joissa oli samat indiaanilaiset puumerkit kuin riitaveljen\nkauppakirjoissa. Ilmeistä vihollisuutta ei vielä kuitenkaan syttynyt,\nmutta katkera kiukuntila kuitenkin naapurusten kesken vallitsi, ja\nsiitäpä viimein puhkesi julkinen kähäkkä, joka vaikutti Ruotsin vallan\nkukistumisen Delawaren rannoilla.\n\nPeder Minuit'in jälkeen, joka jo muutaman vuoden perästä joko kuoli\nKristiinassa taikka lähti siirtokunnasta pois (tiedot ovat vaillinaiset)\nhallitsi sitä luutnantti Mauno Kling ja hänen perästään luutnantti\nPietari Hollender, kunnes v. 1642 Ruotsin kruunu, joka nyt oli\nvarsinaisena osakkaana yhtynyt yritykseen, lähetti kuvernööriksi Johana\nPrintz nimisen everstiluutnantin, vanhan sotakarhun 30-vuotisesta\nsodasta. Tämän herran kanssa ei ollut leikkimistä. Hän piti ankaraa\nkuria itse siirtokunnassa, ja sekä Hollantilaiset että Englantilaiset\nsaivat häneltä oppia pitämään Ruotsin valtaa kunniassa. Kirjoituksissaan\nhollantilaisille kuvernööreille käytti hän käskevää kieltä ja ymmärsi\npontevilla toimillaan sulkea Hollantilaiset kokonaan pois laivakulusta\njoella ja kaupasta minqva-indiaanien kanssa. Tätä varten rakennutti hän\nkoko joukon linnoituksia ja kauppa-asemia pitkin Delawaren ja\nSchuyilkill-joen varsia. Kolme penikulmaa Kristiinaa yläpuolelle,\nTenackongh eli Tinicum nimiselle saarelle joessa, syntyi siten Uusi\nGöteborg, jonne Printz itse asettui asumaan kartanoonsa Printzenhofiin,\njoka sitten kauvan pysyi hänen perheensä hallussa. Sen ympärille sekä\nrannalle vastapäätä etevimmät siirtolaisetkin pesänsä tekivät. Muhkea\npuinen kirkko niinikään kaunisti tätä paikkaa. Vastapäätä\nhollantilaisten Nassau-linnoitusta, Schuylkill-joen suuhun, rakennettiin\nUusi Korsholm. Siltä paikalta meidän päivinämme Filadelfian kaupungin\nkomeat rakennukset kohoavat. Schuylkill oli indiaanien maahan johtavana\nsuurena kauppaväylänä. Sen tähden perusti Printz sen varrelle kaksi\npuulinnoituksilla varustettua kauppapaikkaa: Wasa ja Mölndal.\nViime-mainittuun tehtiin ensimäinen vesimylly. Penikulman matkan päässä\nGöteborgista alaspäin sijaitsi Upland niminen linnoitus.\n\nHieman alempana Uplandia oli Finland (Suomi), ja siinä asuivat yhdessä\nSuomalaiset.[11] Paikan nimenä on meidän päivinämme \"Marcus Huck\".\nUuteen Ruotsiin siirtyneistä Ruotsin alamaisista oli, näet, melkoinen\nosa meidän kansalaisiamme, vaikk'ei tiedetä aivan kuinka paljon. Ei\nliioin voi varmuudella päättää milloin ensimäinen siirtolaisparvi\nSuomalaisia tänne saapui. \"Kalmar Nyckel\" ja \"Gripen\" niitä ei ainakaan\nvielä tuonut, tuskinpa sitten vielä pariin vuoteen mikään\nsiirtolaislaiva. Vasta myöhemmin, kun emämaassa kävi vaikeaksi saada\nihmisiä tänne muuttamaan, ryhdyttiin -- kuten ruotsalaiset lähteemme\ntietävät mainita -- siihen erinomaiseen hankkeesen, että Suomeen ja\nRuotsin vuorikuntiin pantiin menemään pestaajia, joiden tuli yllyttää\nihmisiä muuttamaan Uuteen Ruotsiin. Jommoinenkin määrä siirtolaisia oli\nsiten tällä tavoin houkuteltuja kansalaisiamme, mutta joku prosentti\nheidän joukossaan lienee myöskin ollut semmoisia Ruotsin Suomalaisia\n(arvattavasti Vermlannista), \"joita oli vangittu sen tähden, että he\nluvattomasti asettuivat kruunun metsiin\". Pian kuitenkin syttyi oikea\nsiirtokiihko, ja halullisia uutisasukkaita ilmestyi liiaksikin, niin\nettä, heidän pyrkiessään lähteviin laivoihin, sadottain täytyi käskeä\npois. Ja erittäinkin paloi sitten monen Suomalaisen mieli hänen\nraukoilta kotirajoiltaan tuonne uuteen maahan, jossa hän toivoaksensa\npääsisi paremmin leiville kuin täällä kotona, jossa Ruotsin mahtavuuden\naikakausi ei rahvaan miehelle ollut edullinen. Niinpä m.m. mainitaan\nRuotsin neuvoskunnan pöytäkirjoissa vuodelta 1649 että kerrassaan koko\n300 Suomalaista oli pyytänyt päästäksensä Uuteen Ruotsiin. Montako sillä\nkertaa tuli onnesta osalliseksi ei tiedetä. Printzin seurassa kenties jo\ntuli suurempi lähetys meidän kansalaisiamme. Että ne muodostivat\njonkinmoisen \"valtion valtiossa\", osoittaa heidän kasaantumisensa\nparaasta päästä yhteen paikkakuntaan: Finland'iin.\n\nPrintzin rakentamien linnoitusten joukossa oli ehkä tärkein Elfsborg,\nDelawaren itäpuolella, noin kaksi penikulmaa Kristiinasta. Se suojeli,\nnäet, tykkineen joen suuta, ja sen varustusväki tutki kaikki\nhollantilaiset laivat, jotka purjehtivat Delawareen. -- Siten oli Printz\npannut parastansa siirtokunnan suojelemiseksi muukalaisten\nvaikutukselta, ja kyllä hän olikin tuima herra puoltansa pitämään, mutta\nmitään varsinaista valtioviisautta hänessä ei näy ensinkään olleen.\nViisi vuotta kävi kaikki varsin hyvin, mutta silloin tuli Uuteen\nAmsterdamiin uusi maaherra, joka oli yhtä ponteva kuin Printzkin, mutta\nsen ohessa viisas ja kohtuullinen vaatimuksissaan. Hänen nimensä oli\nPeder Stuyvesant. Ahdistaen Printziä hänen omilla aseillaan, purjehti\nStuyvesant, huolimatta Elfsborgin kanoonaista, pienellä laivalla\nDelawaren suusta sisään ja perusti (v. 1651) sen länsirannalle,\nainoastaan penikulman matkan päähän Kristiinasta, hänkin puolestaan\nlinnoituksen, joka sai nimekseen Fort Casimir. Tämä linnoitus, joka\nvoi estää laivoja pääsemästä sisään jokehen, sai kunnon Printzi-herran\nraivostumaan. Mutta hän ei saanut muuta aikaan kuin tulisia muistutuksia\nUuteen Amsterdamiin, sillä kotimaasta ei kuuteen vuoteen ollut tullut\nminkäänlaista apua, ja Uusi Göteborg oli palanut poroksi ynnä melkein\nkoko hänen varastonsa kanssa. Monta kertaa oli hän pyytänyt tullaksensa\nkutsutuksi pois, mutta mitään vastausta saamatta. Silloin lähti Printz\nherra syksyllä v. 1653 tiehensä siirtokunnasta, jätettyään hallituksen\nvävylleen, Johana Papegojalle.\n\nMutta kauvan odotettu apulaiva, joka vihdoin viimeinkin oli Ruotsista\nlähetetty, kulki hänen ohitsensa matkalla. Siinä oli muassa\nkauppakolleegin sihteeri Johana Rising, joka oli lähetetty apumieheksi\nkuvernöörille. Rising oli ponteva ja päättäväinen mies. Purjehtiessaan\nDelawaren suusta sisään, laski hän laivansa Fort Casimirin edustalle ja\npakoitti linnan vähäväkisen hollantilaisen varustusväen antautumaan.\nRuotsin lippu nostettiin vallitukselle, ja linnoitus pantiin parempaan\nkuntoon. Se sai nyt toisen nimenkin: Kolminaisuuden-linna. Pian sen\njälkeen Papegoja palasi takaisin Euroopaan, ja koko hallitus jäi\nRisingin käsiin.\n\nMutta kuultuaan että Fort Casimir oli menetetty Ruotsalaisille, antoi\nLänsi-Indian komppania Amsterdamissa, Uuden Alankomaan omistaja,\nStuyvesant'ille käskyn viipymättä hyökätä Uuden Ruotsin kimppuun. Se oli\npantava tämän komppaniaan vallan alle. Syyskuussa v. 1654 purjehtikin\nStuyvesant seitsemällä laivalla ja 6 à 7 sadan miehen kanssa joen suusta\nsisään ja pakoitti Kolminaisuuden-linnan antautumaan. Niin kävi syyskuun\n18 p:nä Kristiinankin, ja sillä oli koko Uusi Ruotsi valloitettu.\nKuusitoista vuotta vain oli se ollut olemassa.\n\nSekä Kolminaisuuden-linnan että Kristiinan varustusväet saivat lähteä\ntiehensä kaikella kunnialla; samoin ruotsalainen kuvernööri\nvirkamiehineen. Ja sama oikeus suotiin muuten kaikille muillekin Ruotsin\nalamaisille; mutta -- sanotaan kuitenkin heittämysehdoissa --\"jos jotkut\nRuotsalaiset ja Suomalaiset eivät tyydy lähtemään, niin kuvernööri\nRising saakoon heitä siihen taivuttaa soveliaalla keinolla; ja jos\nsiihen taipuvat, niin heitä ei ole väkivallalla pysyttäminen; mutta ne,\njotka jäävät, saakoot vapauden pysyä Augsburgin tunnustuksessa ja pitää\ntykönänsä yhden opettajan\". Ainoastaan 19 miestä teki uskollisuus-valan\nHollantilaisille. Muut kenties aikoivat muuttaa takaisin Euroopaan,\njahka saisivat kiinteän omaisuutensa myydyksi. Mutta miten lienee\nollutkaan, -- harvassa vain oli niitä, joilta lähtöä tuli. Kaikkein\nuseimmat jäivät paikoilleen. Uudet asuinsijat olivat jo kodikkaiksi\nkäyneet. Vaikka siis emämaan valta oli loppunut, elivät Ruotsalaiset ja\nSuomalaiset ikääskuin pienenä omana yhteiskuntana itsekseen,\nHollantilaisten heitä yhä vieläkin karsain silmin katsoessa. Valloitus\noli tapahtunut verta vuodattamatta, mutta kuitenkin kulki sodan seurassa\nryöstöä ja väkivaltaa. Hollantilaisten hallitustapa oli epäluuloinen ja\nsiten kyllä tirannillinen. \"Niin pian kuin joku Ruotsin entisistä\nalamaisista joutui vähimmänkin epäluulon alaiseksi, joko ystävyytensä\ntähden indiaanien kanssa tai muista syistä, muutettiin hän heti vastoin\ntahtoansa Uuteen Amsterdamiin\". Kaikki, jotka olivat asuneet\nKristiina-puron alapuolella, pakoitettiin muuttamaan yläpuolelle, koska\nHollantilaiset tahtoivat yksinomaan isännöidä virran laskupaikoilla.\nSillä tavoin tulivat maan entiset isännät asumaan enemmän yhdessä,\nsäilyttäen jotakuinkin kansallisuuttaan, ruotsalaisuuden kuitenkin\npäästessä yhä enemmän voitolle. Heidän voutinaan oli Hollantilainen van\nDyke, mutta alavoutina eräs Suomalainen Antti Jurgen (Yrjönpoika?), joka\nheti alussa oli vannonut uskollisuusvalansa Hollannille. Jokaiselle\n\"ruotsalaiselle ja suomalaiselle perheelle\" pantiin veroa 5 à 6 hollant.\ngylleniä.\n\nOnneksi ei Pohjan miesten siirtokunta pitkäksi aikaa jäänytkään\nHollantilaisten vallan alle. Kuten jo olemme kertoneet, joutui, näet,\nkoko Uusi Alankomaa ja sen kanssa tietysti myöskin \"Uusi Ruotsi\" v. 1664\nEnglantilaisten haltuun. Ruotsalais-suomalaisia uutisasukkaita mainitaan\nsilloin olleen 600. Vuosisadan mennessä umpeen olivat he kasvaneet\nlikimmiten yhdeksi tuhanneksi. He viihtyivät hyvin uudessa maassaan, ja\nruotsalais-suomalainen tienoo oli kauvan aikaa paraimmin viljelty seutu\nDelawaren rannoilla. Ja niinkuin meidän päivinämme kansalaisemme\nAmerikassa kohtaloansa kehuvilla kirjeillä tuon tuostakin kutsuvat\nsukulaisiaan ja tuttaviaan tuonne valtameren toiselle puolen, niinpä\nsilloinkin jo tämmöiset kiitoskirjeet tehtävänsä tekivät. Niinpä v. 1664\nAmsterdamin kaupunkiin Euroopan Hollannissa oli tullut joukko\nsuomalaisia perheitä, yhteensä 140 henkeä, vanhoja, nuoria ja lapsia,\njotka olivat menossa Uuteen Ruotsiin. Kuten Ruotsin valtakunnan asiamies\nAmsterdamissa tästä seikasta mainitsee, olivat nämä matkalaiset\nenimmäkseen umpisuomalaisia -- ainoastaan muutamat miehistä osasivat\nruotsiakin, -- heidän lapsensa kulkivat paitasillaan, ja kovasti he\nvalittivat rasituksen-alaista tilaansa kotimaassa (Pohjois-Ruotsissa,\nsillä he eivät olleet suorastaan Suomen puolelta). Heillä oli muassaan\nmuutamia Uudesta Ruotsista v. 1657 lähetettyjä kirjeitä, joissa sitä\nmaata paljon kiitettiin. Niinpä olivat he päättäneet muuttaa sinne.\nTokko sitten perille pääsivät, ei tiedetä. --\n\nEnglantilaisen hallinnon alaisiksi jouduttuaan nauttivat Delawaren\nRuotsalaiset ja Suomalaiset samoja oikeuksia kuin vallitseva\nenglantilainen kansallisuuskin, mutta mitä tämmöinen yhteiskunnallinen\nyhteen sulaminen Englantilaisten kanssa vaikutti Pohjolaisten omaan\nkansallisuuteen, on tietysti toinen asia. -- William Penn (katso alemp.)\nkuvailee Ruotsalaisia ja Suomalaisia seuraavasti: \"He ovat\nsuorasukaista, rotevaa ja ahkeraa väkeä; eivät kuitenkaan ole paljon\nedistyneet hedelmäpuiden hoidossa ja istuttamisessa, ikääskuin enemmän\nhaluaisivat tarpeiden täyttämistä kuin rikkautta ja kauppaa. Arvaan että\nindiaanit enensivät heidän huolettomuuttaan, tarjotessaan heille\nhyötymisen keinoja, nimittäin nahkoja ja turkiksia rommin ja muun\nväkevän juoman edestä. He kohtelivat minua ystävällisesti, kunnioittavat\nesivaltaa ja ovat siivoja Englantilaisia kohtaan. He kun ovat kelpo\nväkeä ja ruumiiltaan rotevat, niin heillä on kauniit lapset ja melkein\njoka huone täynnä; muutamilla on kuusi, seitsemän, jopa kahdeksankin\npoikaa. Ja heidän kunniakseen täytyy mun tunnustaa että harvoin olen\nnähnyt raittiimpia ja ahkerampia nuorukaisia.\"\n\nVaikka, kuten vasta mainitsimme, entisen Uuden Ruotsin asukkailla\nEnglantilaisten yhteydessä yleensä oli hyvä olla, näkyy kuitenkin ens'\nalussa -- ennenkun William Penn sai tämän alueen omakseen --vallinneen\njonkunmoista tyytymättömyyttä, johon lienee etevin syy ollut\nenglantilaisen kuvernöörin New Yorkissa, Lovelacen, veroitusyritykset;\nja siihen aikaan rikkoontui hetkeksi maan isäntien ja Pohjolaisten väli\nvähäisen kapinan kautta, jossa etupäässä Suomalaiset näkyvät olleen\nosalliset. Muuan seikkailija, kylän kesken Pitkäksi Suomalaiseksi\n(Långe Finn) sanottu, talonpojan renki viraltaan, kehui olevansa\nkenraali Königsmarckin poika sekä saaneensa emämaasta toimeksi jälleen\nsaattaa siirtokuntaa Ruotsin vallan alle. \"Hän sai monta seuralaista\nvarsinkin Suomalaisista\", mutta pian tuli hänen valesyntynsä\npaljastetuksi, kapina tukehutettiin ja järjestys palautettiin. Långe\nFinn itse poltto-merkittiin ja ajettiin maasta pois. \"Hänen\nseuralaisensa osaksi menettivät tilansa ja tulivat suureen vahinkoon.\"\nKoko tämä seikka on muuten joteskin hämärä.\n\nSiirtokunnan kirkollinen tila kävi 16 sataluvun loppupuoliskolla\njoteskin ahtaaksi, se kun ei enää saanut mitään pappia vanhasta\nemämaasta. Siihen saakka oli heillä aina ollut oma sielunpaimenensa,\nm.m. muuan Johana Campanius, joka myöskin on kirjoittanut kertomuksen\nsiirtokunnan ensimäisistä vaiheista. Niinikään oli heillä kolme kirkkoa.\n-- V. 1693 lähettivät siirtolaiset -- sittenkun Ruotsin kuningas Kaarle\nXI oli saanut tiedon heidän tilastaan ja kehoittanut Turun piispaa,\nGezeliusta, heitä auttamaan -- kirjoituksen Ruotsiin, antaen siinä\npyydettyjä tietoja tarpeistaan. He anovat saadaksensa kaksi ruotsalaista\npappia, jotka lupaavat palkita, sekä joukon hengellisiä kirjoja, joista\nlupaavat hinnan maksaa. Muuten sanovat he elävänsä varsin onnellisina\nmaanviljelyksellään ja hyvässä sovussa hallituksensa ja naapuriensa\nkanssa. Hengellisessä suhteessa vain oli puutetta. Suomalaisten puolesta\nkuitenkin kirjoituksessa lisätään: \"Suomalaista pappia ei ole meillä\nollut emmekä tarvitsekkaan, sillä me ymmärrämme kaikki ruotsia.\" Muassa\noli luettelo ruotsalaisen seurakunnan perheistä. Niitä oli yhteensä 139\nja asukkaita kaikkiaan 938. Nimissä huomaa monta, jotka silminnähtävästi\novat suomenkielistä syntyperää, kuten esim. Nils Laican (Laikkanen),\nEric Molica (Molikka), Hindric Parchon (Parkkonen), Olle Kuckow (Kukko)\ny.m. -- Vuonna 1697 tuli vihdoin Ruotsista kaksi pappia ja joukko\nruotsinkielisiä kirjoja. Suomalaisista ei enää ollut puhetta. Heidän\nkielellinen kansallisuutensa oli jo tähän aikaan sammunut; eikä olekkaan\nsiinä mitään ihmettelemistä, koska ei ollut milloinkaan mitään\nvaikuttavaa mahtia olemassa, joka sen säilyttämisestä olisi huolta\npitänyt. Mutta vaikka Ruotsalaiset saivat pappinsa ja kirjansa, sammui\nheidänkin kansallisuutensa vähitellen, niin että 17 sataluvun\nloppupuolella jo kaikki puhuivat ainoastaan englannin-kieltä. Sillä\nkielellä täytyi heille viimein niiden pappienkin saarnata, joita yhä\nlähetettiin vanhasta emämaasta. Viimeinen ruotsalainen pappi kuoli v.\n1831. Hänen nimensä oli Niilo Collin.\n\nSe erämaa, jossa Ruotsalaisten ja Suomalaisten aura ensiksi vakoa teki,\non nyt kukoistavana maakuntana, jota luonnon ja ihmisen työt yhdessä\nkaunistaa. Kolmella valtiolla on siitä osansa: Kristiinan ja Fort\nCasimirin ympärillä leviää pieni Delaware-valtio; pohjoispuoli, Uuden\nGöteborgin ja Korsholman seudut, on Pennsylvaniaa ja viimein Elfsborgin\nympärystö New Jersey-valtiota, -- kaikki voimakkaan ja vapautta\nrakastavan väestön hallussa, jonka kanssa Ruotsalaiset ja Suomalaiset\nhelposti sulivat yhteen.\n\n\n5. Maryland. Carolina..\n\nMelkein yhteen aikaan kuin Uuden Englannin siirtokunnat oli maa\nPotomac-joen pohjois-puolella, nykyinen Maryland, tullut avatuksi\nasutukselle. Tämän maakunnan kanssa syntyi aivan uusi laji siirtokuntia.\nSiihen saakka oli menetelty niin, että kruunu luovutti omistusoikeutensa\nseuroille eli yhtiöille, \"komppaniioille\", jotka sitten toimittivat\nasutuksen. Sillä tavoin oli syntynyt Virginia, sillä tavoin Uusi\nEnglantikin. Nyt alkoivat kuninkaat yksityisille, enimmäkseen\nsuosituilleen ja hovimiehille, mutta myöskin velkojilleen lahjoittaa\nisoja maa-alueita Amerikassa, huolimatta siitä oliko samat alueet jo\nennen annettu muille. Lahjan-saaja oli sitten asianomaisen alueen\nproprietor, omistaja.\n\nSillä tavoin sai lordi Yrjö Calvert Baltimore, joka oli Kaarle I:n\nministereitä, tältä omakseen silloisen Virginian pohjoisimman osan,\nPotomac-joen pohjoisen rantakaistaleen. Se oli ihanaa, hedelmällistä\nmaata, jolla oli hyvät satamat sekä Chesapeak-lahden että Atlantin\nrantavedessä. Lordi Baltimore oli jaloluontoinen ja valistunut mies.\nItse hän oli uskonluopio, katolisuskoon kääntynyt, ja hän avasi maansa\nkaikille kristityille siirtolaisille, joiden joukossa sattui olemaan\nmuutamia Ruotsalaisia ja Suomalaisiakin. Ilman mitään kirjoitettua lakia\ntuli uskonvapaus pian käyttöperäiseksi tavaksi Marylandissa. (Maa sai\nnimensä kuningatar Henrietta Maryn kunniaksi.) Siirtolaiset saivat vapaan\nhallitussäännön kaksihuoneisen edustuslaitoksen kanssa. Itse tahtoi\nlordi Baltimore vain perustuslaillisena hallitsijana hoitaa siirtokuntaa\ntaikka asettaa maaherran sijaansa. Kuninkaallinen vapaakirja saatiin\nkesäkuun 22 p:nä v. 1632. Maan asuttamisen toimitti paraasta päästä\nlordin veli Leonard Calvert. Vapaamielisen hallitusmuotonsa turvissa oli\nMaryland tupakkakauppoineen onnellinen siirtomaa. Sen pääkaupunki\nBaltimore on nyt Amerikan mahtavimpia satamakaupunkeja.\n\nToisin menettelivät sitä vastoin maan mahtavat Carolinassa. --Tämän\nsiirtokunnan olivat oikeastaan perustaneet jo v. 1562 ranskalaiset\nhugenotit, amiraali Coligny'n toimesta. Mutta kolme vuotta myöhemmin\ntunkeusi maahan joukkokunta Espanjalaisia, jotka tappoivat kerettiläiset\nRanskasta ja ottivat maan omaan haltuunsa. Tosin kostivat Ranskalaiset\npian kyllä tämän hirmutyön, mutta kun sittemmin englantilaisia\nuutisasukkaita ilmestyi Carolinaan, ja kun vuosisadan kuluessa koko\njoukko katolilaisia ja puritaanilaisia siirtolaisia heihin yhdistyi,\njäivät Ranskalaiset lopuksi vähemmistöön. Näin ollen, ja kun\nRanskalaiset ja Espanjalaiset jo melkein olivat jättäneet koko\nsiirtokunnan, lahjoitti sen Kaarle II ylhäisille englantilaisille\naatelisherroille, jotka tällä lavealla alalla saisivat hallita ja\nvallita mielensä mukaan. Siihen kuului silloin sekä Pohjois- että\nEtelä-Carolina. Taas tulvaili maahan kaikellaista kansaa: perheitä\nUudesta Englannista, maailman paraimpia uutisviljelijöitä, Languedoc'in\nhugenotteja, Skotlantilaisia, Irlantilaisia, Hollantilaisia,\nEnglantilaisia Barbados-saarelta Länsi-Indiassa. Lordi Shaftesbury,\ntunnettu politikoitsija ja yhteiskunnallinen haaveilija, joka oli maan\netevimpiä isäntiä, sommitteli yhdessä filosofi Locke'n kanssa\nsiirtokunnalle hallitussäännön, jonka mukaan tänne oli perustettava\nperinnöllinen aatelisvalta ja keski-aikainen läänityslaitos. Maa\njaettaisiin kreivi- ja paronikuntiin \"maakreivineen\" ja \"kazikeineen\",\nja tämän maa-aatelin valtaan jätettäisiin koko lainsäädäntö ja veroitus.\nTähän loistavaan kehykseen sijoitettiin sitten Englannin\nvaltiokirkkokin, piispoineen ja muine pääpappineen.\n\nMutta vakavat miehet Uudesta Englannista ja Skotlannista eivät tästä\nloistosta vähintäkään välittäneet. He hosuivat sen luotaan, ja Locken\nsuurenlaatuinen hallitusmuoto oli ikuiseksi aikaa naurettava\nvaltiollinen hullutus. Siirtolaiset sitä paitse olivat jo itse säätäneet\nhallitusmuodon, joka paremmin vastasi heidän tarpeitansa. Se kannatti\nitsehallintoa ja uskonnollista vapautta. Heidän täytyi tosin pitää\nluonansa proprietorien eli omistajien lähettämä maaherra, mutta tarkasti\nvalvottiin ett'ei tämä saanut vähintäkään supistella heidän\noikeuksiansa; ja kun kerran eräs kuvernööri semmoista yritti, pistivät\nhe hänet laivaan ja lähettivät takaisin Englantiin. Vuosisadan lopussa\noli kummallakin Carolinalla, jotka erotettiin v. 1673, itse teossa ellei\nkohta nimeksi, täydellinen itsehallinto. Proprietoritkin viimein\njättivät koko siirtokunnan oman onnensa nojaan. Se oli heille huono\n\"affääri.\"\n\n\n6. Pennsylvania. Georgia.\n\nV. 1666 oli Kaarle II lahjoittanut vasta valloitetun Uuden Alankomaan\nveljellensä, Yorkin herttualle, joka Englannin historiassa on tunnettu\nnimellä Jaakko toinen. Hänen mukaansa sai sekä maakunta että kaupunki\nHudson-joen suussa nimekseen New York. Tämä siten myöskin oli\nproprietori-siirtokuntia.\n\nKaarle II:n kuoltua ja mainitun Jaakon päästyä hallitukseen seurasi\nkovat ajat tämän seudun siirtokunnille. James (Jaakko) toinen ei\nsaattanut noita vapaita yhteiskuntia kärsiä. Hän vihasi niitä sydämensä\npohjasta, ja hänen käskynhaltiansa Andros koki riistää niiltä pois\nkaikki oikeudet ja vapaat laitokset, määräten itse veroja oman mielensä\nmukaan. Massachusettsin täytyi luopua kartastaan ja vastaan-ottaa\nkuninkaallinen kuvernööri. Rhode Island ja Connecticut pysyivät\nhallitusmiestensä viisaiden toimien johdosta vapaina.\n\nViimein -- vuonna 1688 -- syöksi vallankumous Englannissa tirannin\nvalta-istuimelta pois, ja siirtokunnat saivat vapaat laitoksensa osaksi\ntakaisin.\n\nNykyiset valtiot New Jersey ja Delaware (entinen Uusi Ruotsi) olivat\nosia Uudesta Alankomaasta. Mutta siitä eroitti ne Yorkin herttua, joka\nlahjoitti edellisen ja myi jälkimäisen. New Jersey tuli\nproprietori-siirtokunnaksi. Mutta täällä kävi niinkuin Carolinassa.\nVoimakkaat siirtolaiset Uudesta Englannista ja Skotlannista asuttivat\nitä-osan, ja kvääkärit pääsivät isännöimään länsi-osassa. Nämä pitivät\npuoltansa proprietoreja vastaan ja säätivät itselleen väkisinkin vapaat\nlaitokset, kunnes viimein proprietorein oli täytymys kokonaan väistyä\npois. Vallankumouksen perästä New Jersey tuli kuninkaalliseksi\nsiirtokunnaksi.\n\nDelawaren osti mainehikas William Penn. Hän oli syntynyt Londonissa v.\n1644, sai kasvatuksensa Oxfordin kirkko-opistossa (the college of\nChrist-church) ja liittäytyi aikaisin kvääkärien (the qvakers =\nvapisijat) omituiseen uskonnolliseen lahkokuntaan, tunnustaen näiden\nkanssa ainoastaan sisällistä ääntä jokaisessa ihmisessä hänen uskonsa\nylimmäksi ohjenuoraksi ja harrastaen suurta yhteistä ja yhtäläisyydelle\nrakennettua veljeskuntaa kaikkein ihmisten kesken, olkoot nämä mitä\nrotua hyvänsä. Vietettyään uskonsa vuoksi monta vuotta vankeudessa ja\nharhailtuaan kauvan vierailla mailla, päätti William Penn, vapaaksi\npäästyään, perustaa turvapaikan uskon tähden vainottuja ihmisiä varten,\nmitä tunnustusta hyvänsä nämä olivatkin. Hänen isänsä oli Britannialle\ntehnyt monta hyvää-työtä, m.m. valloittanut Jamaican, ja kruunu oli\nhänelle velassa. Kaarle toinen mielellään suostui maksamaan pojalle\nmaa-alueella Amerikassa. Siten sai Penn v. 1681 laaditun lahjoituskirjan\nkautta omakseen koko maa-alueen New Yorkin ja Marylandin välillä sekä\noikeuden hallita ja vallita sitä miten ikinä tahtoi. Ja ihana olikin se\nmaa, joka tuli hänen osaksensa. Alleghany-vuorilta lännessä laskee\nmaakunta hiljoilleen, vuorten, laaksojen, kukkulain ja hedelmällisten\ntasankojen vaihdellessa, alas Delawaren lahdelle ja joelle. Suuri\nSusquehanna-virta kiertelee sen keski-osan läpi, laskeutuen viimein\nChesapeak-lahteen. Siirtomaa sai nimekseen Pennsylvania eli Pennin\nmetsistö. Sen itäosissa asui jo Ruotsalaisia, Suomalaisia ja\nHollantilaisia, mutta muualla ainoastaan indiaanit. Ja koska Penn tahtoi\nettä nämäkin -- indiaanit --tunnustaisivat hänen oikeutensa maahan, osti\nhän heiltä heidän alueensa. Siinä kirjeessä, jonka hän oston\naikaan-saamiseksi lähetti heidän päälliköilleen, lausutaan muun muassa:\n\n\"Minua kovasti liikuttaa se tylyys ja vääryys, jota ihmiset usein\nharjoittivat teitä kohtaan, tullessaan luoksenne uhratakseen teidät\nomien etujensa tähden eikä näyttääkseen teille esikuvaa\nkärsivällisyydestä ja hyväntahtoisuudesta. Kuullakseni on tämä seikka\nusein vaikuttanut levottomuuksia, nurisemista ja katkeruutta, toisinaan\nverenvuodatustakin. Siitä on suuri Jumala pahoillaan. Minä en ole mikään\nsemmoinen ihminen, minä rakastan ja kunnioitan teitä ja toivon\nystävällisen, oikean ja rauhallisen käytöksen kautta saavuttavani samaa\nteidän puoleltanne. Niitä miehiä, jotka olen lähettänyt teidän\nluoksenne, elähyttää sama henki. He ovat toimivat sen mukaan, ja jos\njoku heistä loukkaisi teitä taikka teidän väkeänne, niin saatte pikaisen\nja täydellisen korvauksen oikeutta rakastavain miesten antaman tuomion\nkautta, jotka miehet ovat yhtä suureksi osaksi valittavat kummaltakin\npuolen. Pian tulen minä itse teidän tykönne, ja silloin voimme vapaammin\npuhua kaikista asioista. Vastaiseksi lähetän asiamieheni luoksenne\nsopimaan teidän kanssanne maan-luovutuksista ja pysyväisestä rauhasta.\nToivon että te kohtelette heitä ja meidän väkeämme ystävällisesti sekä\npidätte hyvänänne ne lahjat, jotka lähetän merkiksi hyvästä tahdostani\nja päätöksestäni elää teidän kanssanne oikeutta, rauhaa ja\nystävällisyyttä harjoittaen.\"\n\nKun sopimus indiaanien kanssa oli saatu aikaan, kuljetti Penn tähän\nmaahansa suuret joukot uskolaisiaan, jotka hän oli vapauttanut\nhirvittävistä vankiluolista Englannissa. Sen ohessa kutsuttiin erinäisen\njulistuksen kautta kaikki vainotut ihmiset Euroopassa asettumaan\nPennsylvaniaan. Kutsumusta noudattikin suuri joukko uutteria Saksalaisia\nja Ranskalaisia, jotka pian kyllä tekivät Pennsylvanian pohjois- ja\nlänsi-osista mitä ihanimman yrttitarhan maan päällä. Siirtolaiset saivat\nitse säätää hallitusmuotonsa, joka turvasi heille itseveroituksen ja\nlainsäädännön oikeuden. Ainoastaan toimeen-paneva valta jäi\nproprietorille tai hänen lähettämilleen maaherroille. Hallitussääntö\nsitä paitse määräsi täydellisen uskon-vapauden.\n\nVuonna 1682 lähti Penn itse 2,000 siirtolaisen kanssa uuteen maahansa,\njossa kaikki asukkaat tervehtivät häntä riemulla. Hän kulki\nDelaware-jokea ylöspäin, valitakseen paikkaa ensimäiselle suurelle\nkauppa-asemalleen Pennsylvaniassa. Pysähtyen Schuylkill'in ja Delawaren\nväliselle kairalle, ryhtyi hän välipuheisin indiaanien kanssa, osti\nheiltä maakappaleen, jonne sanottu kauppapaikka oli perustettava, ja\nsolmi rauhaliiton heidän kanssansa. Indiaanit puolestansa lupasivat\nseuraavaa: \"Tämä ystävyys on oleva pilvetön, niin puhdas ja säteilevä\nkuin aurinko kauniimmassa valossaan; sitä kietova side ei ole koskaan\nkatkaistava, niin kauvan kuin tähdet tuikkivat taivaalla.\" Se vanha\ntammi, jonka alla indiaanit ensi kertaa pitivät kokousta Pennin kanssa,\ntuli koko seudulle pitkäksi aikaa suuren hartauden esineeksi. Sen\nsiimeksessä uudistettiin sitten vielä monta kertaa vanhat lupaukset. Ja\nniille tienoille nousi ennen pitkää ryhmä puumökkiä, joille Penn antoi\nnimeksi Veljesrakkaus, Filadelfia. Siinä kylässä asuu meidän\npäivinämme lähes yksi miljoona ihmistä, ja se on suuruudeltaan kolmas\nAmerikan Yhdys-Valtain kaupungeista.\n\nViisikymmentä vuotta Pennsylvanian asuttamisesta, v. 1732, perusti\nPennin ja Roger Williams'in sielunheimolainen James Oglethorpe,\nylevämielinen Skotlantilainen, Georgian siirtokunnan Carolinan\neteläpuolelle. Se sai nimensä kuningas Georg eli Yrjö II:n mukaan, joka\nOglethorpille myönnytti oikeuden sen asuttamiseen. Ihmisystävällinen\nSkotlantilainen muutti sinne monta tuhatta onnetonta, jotka hän oli\nlunastanut Englannin velkavankiloista; ja pian tulvaili hänen maahansa\npaljon muitakin ihmisiä Skotlannista ja Saksasta. Vähitellen rupesi\ntämäkin siirtomaa kukoistamaan ja oli vapaussodan alkaessa hankkinut\nitselleen samat oikeudet kuin molemmat naapurit pohjosessa,\nCarolinat. Niinkuin nämäkin lakkasi Georgia pian kyllä olemasta\nproprietori-siirtokuntana ja tuli kuninkaalliseksi, s.o. siirtomaan\nmaaherraa ei asettanut enää proprietori virkaan, vaan kruunu.\n\nTämmöisiä kuninkaallisia siirtokuntia olivat sen ohessa\nVirginia, New Jersey, New York, Massachussetts ja New Hampshire.\nProprietori-siirtokuntina pysyivät Maryland, Pennsylvania ja Delaware.\nNäissä kaikissa siirtomaissa oli edustuslaitos, tavallisesti kaksi\n\"kamaria;\" mutta eduskunnan päätökset olivat, ennen pääsemistänsä\nvoimaan, maaherran vahvistettavat, ja neuvoskunnan eli ylikamarin\nnimitytti enimmäkseen kruunu tai proprietori. Toisin oli laita n.s.\nkartta-siirtokunnissa, joilla oli kuninkaallinen vapauskirja. Semmoisia\nolivat ainoastaan Rhode Island ja Connecticut. Näissä valitsi kansa itse\nkaikki virkamiehensä, ylimmästä alimpaan, maaherralla ei ollut mitään\nveto- eli kielto-oikeutta, ja kumpasenkin kamarin valitsi niinikään\nkansa. Semmoinen oli alkuansa myöskin Massachusetts, kunnes, kuten\nolemme nähneet, James II riisti siltä kartan pois; ja uudessa, joka\nsaatiin Englannissa tapahtuneen vallankumouksen perästä, ei enää ollut\noikeutta kuvernöörin valitsemiseen.\n\nValtiollisiin oloihinsa nähden olivat siten nämä kolmetoista\nsiirtokuntaa varsin erilaiset. Ja paljon erilaisuutta oli niinikään\nniiden maan-laadussa, ilmanalassa, kansanluonteessa j.n.e. Toista oli\nUusi Englanti verrattain niukempine maaperineen ja vakavine,\nkansanvaltaisine väestöineen, toista Virginia rikkaine tasankoineen ja\nylimysvaltaisine kasvimaan omistajineen. Ja väestö itse oli mitä\nkirjavinta sekamelskaa: Englantilaisia, Skotlantilaisia, Irlantilaisia,\nSaksalaisia, Hollantilaisia, Ruotsalaisia, Suomalaisia, Ranskalaisia,\npuhumattakaan neekereistä, joita jo oli melkoinen määrä. Mutta tästä\nkirjavuudesta huolimatta rakastivat he kaikki vapaita laitoksia taikka\noikeammin: laitoksia, jotka sopivat heidän oloihinsa. Tässä kohden\nvetivät kaikki siirtokunnat yhtä köyttä, Itseveroitus-oikeuden puolesta\ntaisteli Virginia yhtä voimakkaasti ja yhtä innollisena kuin\nMassachusetts, ja viimeinpä astuikin suuren vapaussodan johtajaksi\nvirginialainen mies. -- Ulkonaisetkin erilaisuudet katosivat\nkatoomistaan, ja jo 18 vuosisadan keskivaiheilla oli eri siirtokuntain\nerilaiset väestö-ainekset enimmäkseen sulaneet yhteen, yhdeksi ainoaksi,\nenglannin-kieltä puhuvaksi kansaksi.\n\n\n\n\nXIII.\n\nEnglantilaiset valloittavat Canadan.\n\n\nKen nuoruudessaan on lukenut Fenimore Cooper'in kertomuksia, hän\nvarmaankin säilyttää sielunsa silmän edessä mitä parahimman kuvaelman\nniistä tuhansista taisteluista, joita siirtolaiset Pohjois-Amerikan\nrannikkomailla saivat kestää alueittensa alkuperäisiä isäntiä vastaan.\nIndiaanit, harmissaan maansa ylpeille anastajille, hyökkäsivät tuon\ntuostakin rajaseutujen yksinäisten uutistalojen kimppuun ja tappoivat\nsäälimättä niiden asujamet. Siitä sitten seurasi verinen kosto\nsiirtolaisten puolelta, ja punanahkojen wigwamkylät haihtuivat\nratisevana liekkinä ilmaan. Nämä tämmöiset kähäkät olivat melkein\njokapäivästä leipää uutisasukkaalle läntisemmissä erämaissa, kunnes\nveljien viljelys häntäkin saavutti ja naapurit pääsivät auttamaan. Mutta\ntämä metsäläiselämä kasvatti sukupolven tarkkasilmäisiä pyssymiehiä,\njoita pian tarvittiin vieläkin suuremman vaaraan uhatessa.\n\nNe suuret sodat, joita 17 ja 18 vuosisadan kuluessa Ranska ja Englanti\nEuroopassa keskenään kävivät, ulottuivat aina myöskin Amerikaan, jossa,\nkuten olemme kertoneet, Ranskalaisillakin oli tukeva jalansija,\nnimittäin Canadassa. Heidän kuvernöörinsä Quebekissä kokosivat suuret\nsotajoukot punanahkoja, jotka hävittäen ja polttaen tunkesivat Uuden\nEnglannin ja New Yorkin maakunnan rajaseutuihin. Ja Englantilaiset\nmaksoivat samalla mitalla. Heidän palkkaamansa irokeesit pujahtivat tuon\ntuostakin polttaen ja tappaen Canadaan. Indiaanilaisia etujoukkoja\nseurasi sitten säännöllinen sotaväki kummaltakin puolen, käyttäen\ntavallisesti kulkutienään sitä pitkää laaksoa, joka Montreal'in seudulta\nulottuu Hudson'iin asti. Tämän laakson täyttävät George- ja\nChamplain-järvien pitkulaiset vesistöt, jotka yhdessä Hudson- ja S:t\nLawrence-jokien kanssa, joihin ne laskevat, muodostavat melkein\nyhtämittaisen vesiväylän New York'ista Quebekiin. Tänne rakennetiinkin\njo aikaisin joukko linnoituksia, joista Ticonderoga ja Crownpoint\nChamplain-järven rannalla olivat tärkeimmät. Ne olivat milloin minkin\nriitaveljen käsissä. Ja emämaan synnyttämiin sotiin täytyi siirtolaisten\nottaa osaa sekä raha- että veriverolla.\n\nEikä ainoastaan Canadan rajoilla näitä rajasotia käyty.\nAlleghany-vuorten länsipuolella, Ohion lähteillä, oli avara, autio alue,\njota Virginia väitti omakseen, käyttäen siellä metsästäjiään ja\nmaanmittariaan. Täällä retkeili jo myöskin -- 1750-luvun alussa\n-- Virginian kuvernöörin toimesta Yrjö Washington sotaisissa\nyrityksissä sillä Quebekin kuvernöörit puolestaan pitivät Ohio-aluetta\nRanskan omana ja olivat sinne rakentaneet Fort Duquesne nimisen\nlinnoituksensa, samalle paikalle, jossa Pittsburghin kaupunki nyt\nsijaitsee. V. 1755 lähetti Englannin hallitus sotajoukon, jota johti\nkenraali Braddock, tätä linnoitusta valloittamaan; mutta Ranskan\npalkkaamat indiaanit olivat väijyksissä metsässä ja hakkasivat\nBraddockin sotajoukon melkein tykkänänsä maahan. Ainoastaan Washingtonin\nrohkeus ja toimekkuus pelasti sen vähäiset tähteet.\n\nMaailmanvaltojen välinen sota sai Englannin puolelta paremman vauhdin\nvasta sitten, kun William Pitt vanhempi oli astunut hallituksen\netupäähän. Hän pani menemään yhdellä kertaa kolme armeijaa Canadaa\nvastaan. Näistä valloitti yksi Fort Niagaran, toinen Ticonderogan ja\nCrownpointin; mutta kolmas, nerokkaan kenraali Wolfe'n johtamana,\nkulki vahvalla laivastolla S:t Lawrence- jokea ylöspäin Quebekiä kohden.\nTämä kaupunki oli lujilla linnoituksilla varustettu ja asemansakin\npuolesta hyvissä turvissa. Sitä arveltiin mahdottomaksi valloittaa, ja\nsen puolustajana oli urhokas, ponteva kuvernööri Montcalm. Mutta\nWolfessa, joka vielä oli vallan nuori mies, asui leijonan rohkeus,\nsamalla kun hänen tulisen sielunsa lentoa ohjasi taitavan sotapäällikön\naprikoiva äly.\n\nHän oli saanut koetella oppiansa Euroopan tappotanterilla ja viimeiksi,\nv. 1758, armeija-osastolla, joka enimmäkseen oli muodostettu\nsiirtomaiden asukkaista, valloittanut vahvan Louisbourg nimisen\nlinnoituksen, joka puolusti S:t Lawrencen suuta. Tappelu Quebekin luona\nkävi mitä rajuimmaksi. Ensimmältä näkyi voitto kallistuvan Ranskalaisten\npuolelle, ja heidän peitetyt patteriansa syöksivät ryntäävän vihollisen\ntakaisin, saattaen Englantilaisille kauhean mieshukan. Mutta muutamana\npimeänä syysyönä kuljetti Wolfe väkensä erästä jyrkkää polkua myöten\nRanskalaisten takana olevalle ylätasangolle ja rupesi täältä\näkki-arvaamatta pommittamaan heidän asemaansa. Ranskalaiset puolestaan\nhyökkäsivät ulos vihollistansa vastaan, mutta niin tuima oli tämän tuli,\nettä heidän kolonnansa joutuivat epäjärjestykseen ja viimein hävisivät\nhurjaan pakoon. Englantilaisten voitto oli täydellinen. Mutta sen hinta\nkävi kuitenkin kalliiksi. Wolfe oli kaatunut. Ennen kuoltuaan sai hän\nkuitenkin, kuten muinoin Epaminondas Mantineian luona, ilosanoman\nvihollisen täydellisestä tappiosta ja heitti henkensä, antaen viimeisen\nmääräyksen voiton käyttämisestä. Mutta myöskin urhokas Montcalm oli\nhaavoittunut ja kuoli pari tuntia myöhemmin kuin onnellisempi\nvastustaja.\n\nTämä lopputappelu tapahtui syyskuun 13 p:nä 1759, ja jo seuraavana\npäivänä antautui Quebek. Vuoden kuluttua, sittenkun myöskin Montreal oli\nmenetetty, jättivät Ranskalaiset Canadan voittajan haltuun; ja koko\nPohjois-Amerika Hudsonin lahdesta pohjosessa Mexikon rajalle saakka oli\nEnglannin omana.\n\nSyynä Ranskan vallan häviöön Amerikassa ei ollut ainoastaan hetken\nheikkous, vaan koko ranskalainen siirtokunta-järjestelmä. Sen valta\nulottui äärettömän suuren alueen ylitse, mutta tämä alue oli enimmäkseen\njäänyt asuttamatta. Ainoastaan tuolla täällä joku linnoitus tai\nkuninkaallisella nimimerkillä varustettu, puuhun kiinnitetty vaskilevy\nsiellä täällä erämaassa ilmoitti Ranskan yliherruutta. S:t Lawrencen\nrannoilla Canadassa oli tosin kokoontunut väestö, mutta tämäkin kaipasi\nsitä vapautta, joka yksinään voi puolustuksen intoa ja kuntoa synnyttää.\nVirkamiehet, jesuiitit ja lääniherrat pitivät sitä alituisessa\nala-ikäisyyden tilassa. Toisin oli laita englantilaisissa maakunnissa.\nUutisasukas oli vapaa, ja hän piti sitkeästi kiinni kerran\nvoittamastansa turpeesta. Naapuriensa kanssa muodosti hän lujan\nyhteiskunnan; ja kaikki rannikon siirtokunnat olivat yhdessä ryhmässä\neikä niin kovin hajallansa kuin Ranskan siirtolaiset. Sitä paitse näiden\n-- Ranskalaisten -- esivalta itse siirtokunnassa oli aivan rappiolla.\nMaaherrat ja jesuiitit riitelivät alinomaa, ja virkamiehet elivät\nlahjuksilla. Voimakas Montcalm oli ainoa, joka vielä voi pitää Ranskan\nvaltaa pystyssä, mutta hänen kuoltuaan hajosi kaikki tyyni. Ranskan\nsiirtolaisia Canadassa säästi Englanti minkä mahdollista, antaen heidän\nkauvan säilyttää keski-aikaiset läänityslaitoksensa, jopa\noikeustapansakin. Mutta kun Englantilaisia rupesi tulvailemaan maahan\nliian kosolta, tuntui viimein Ranskalaisille maa heidän jalkojensa alla\nepäkodikkaalta, ja he nousivat kapinaan. Viisaiden myönnytysten kautta\nse kuitenkin saatiin taukoomaan, ja Ala-Canada, Ranskan alkuperäinen\nsiirtomaa, on meidän päivinämme yhtä lainkuuliainen osa Britannian\nvaltakunnasta Amerikassa kuin puhtaasti englantilaiset maakunnat. Canada\non, näet, vieläkin Englannin omaa, vaikka tuskin enää muuta kuin\nnimeksi. Viisastuneena siitä vahingosta, jonka vanhojen siirtokuntain\nluopumus tuotti, antoi emämaa uudelle siirtomaalleen melkein täydellisen\nitsehallinnon, ehkäisten täten luopumuksen halua.\n\n1880-luvulla solmivat kaikki brittiläiset maakunnat Pohjois-Amerikassa\nliiton, niin että ne nyt muodostavat unionin, jonka liittoparlamentti\nratkaisee kaikki yhteiset asiat, mutta muuten hoitaa kukin maakunta itse\nsisällistä hallintoansa, -- siis ihan Yhdys-Valtain mallin mukaan. Suuri\nonkin nyt jo tämä englantilainen siirtomaavalta Amerikassa. Canadan\nalueesen luetaan, paitsi entistä Ylä- ja Ala-Canadaa (Ontario ja Quebek)\nsekä sisämaan metsästysmaita, myöskin metalli- ja kalarikas British\nColumbia lännessä, Tyvenen meren rannalla, joka pohjoisen\nPacific-rantatien kautta on yhteydessä itäisempien maakuntain kanssa.\n\n\n\n\nXIV.\n\nSiirtokunnat ja Englanti riitautuvat. Benjamin Franklin.\n\n\nJo 16 sataluvun keskivaiheilla oli Englanti sulkenut siirtokuntain\nsatamat kaikilta muilta laivoilta kuin omiltaan, se kun itse teossa\n-- niinkuin muutkin aikakauden siirtomaa-vallat -- arveli siirtokuntain\nolevan olemassa ainoastaan emämaan rikastuttamista varten. Mitä tämä\n\"merenkulku-laki\" (act of navigation) merkitsi, ymmärtää helposti.\nKaikki tuontitavarat olivat otettavat ainoastaan Englannista ja\nenglantilaisilla laivoilla maahan kuljetettavat, samaten kuin kaikki\nsiirtokuntain tuotteet yksistään englantilaisissa laivoissa maasta\nvietävät. Ja vientitavara oli ainoastaan raaka-aineita. Niiden valmistus\nmuuksi oli ankarasti kielletty. Siirtolaisten täytyi myydä\nraaka-aineensa polkuhinnasta ja sitten ostaa ne tehdastuotteina takaisin\nsuunnattomalla pakkohinnalla. Amerikalaiset oikeutetussa vihassaan\nkuitenkin tätä sortolakia kiersivät oikein suurenmoisella\nsalakuljetuksella. Sen määräyksiä tosin sittemmin lievennettiin, niin\nettä siirtokunnat saivat viedä ja tuoda tavaransa omillakin laivoillaan,\nmutta vielä he eivät saaneet itse jalostaa raaka-aineitansa. Kotimaista\nteollisuutta ehkäisi niinikään suuressa määrin neekeri-orjain tuonti; ja\nsiinä kauniissa kaupassa olivat osallisina sekä Englannin kauppiaat että\nsen korkea ylimystö, prinssit, jopa itse kuninkaatkin. Orjatyön kautta\ntukehutettiin vapaa työ ja siten kaikkinainen teollinen yritteliäisyys.\nSamaa tarkoitusta varten oli jokainen käsityöläinen kielletty pitämästä\nenemmän kuin kaksi oppipoikaa.\n\nJa muutenkin harjoitti emämaan hallitus kaikellaista väkivaltaa, jopa\nselvää vilppiäkin. Kun tahdottiin uutisasukkaita erämaihin, silloin\njaettiin runsaalla kädellä vapauskirjoja, jotka tarjosivat jos\njonkinlaisia oikeuksia. Mutta tuskin olivat uutisasukkaat saaneet\nviljelysalansa muokatuksi ja järjestäneet olonsa vapauskirjain mukaan,\nennenkun nämä riistettiin heiltä pois ja äkki-arvaamattomia rasituksia\ntahdottiin sysätä heidän niskoilleen. Ainoastaan jäykkä vastustus voi\npelastaa heidän vapautensa.\n\nTämän kaiken ohessa olivat myöskin emämaan lähettämät maaherrat\nuseimmasti joteskin epäkelpo miehiä, jotka tulivat tänne ainoastaan\nparantaakseen huonoa talouttaan, saatuaan virkansa ystävien kautta\nhovissa tai parlamentissa, joille sitten joku osa ryöstöistä oli\njaettava. Pahennus emämaan hallituspiireissä olikin tähän aikaan vallan\ntörkeä. Virkoja myytiin julkisesti, ja toinen puoli parlamentin\njäsenistä olivat ostaneet paikkansa, myydäkseen sitten taas äänensä\nhallitukselle. Siirtokuntain kuvernöörien ahnaus vaikutti joskus\nkähäköitä. Muuan Berkeley Virginiassa 1670-luvulla tukehutti semmoisen\nkapinoitsijain vereen. Kuvernöörit saivat kuitenkin palkkansa\nsiirtokunnilta eikä emämaasta, ja asukkaat pitivät tavallisesti\npuoltansa siten, että kieltäytyivät palkitsemasta tirannillista\nmaaherraa.\n\nTästä kaikesta sorrosta huolimatta kehittyivät kuitenkin siirtomaat\nvapaiden yhteiskunnallisten laitostensa turvissa, ja niitä ne sentähden\nvaroivat kuin silmäänsä. Itsehallinnon peri-aate tunkeusi pienimpäänkin\nkuntaan. -- 17 vuosisadalla olikin Englannilla niin paljoa tekemistä\nomissa sisällisissä rettelöissään, että siirtokunnat saivat jäädä\njoteskin unohduksiin ja rauhassa varttua vahvoiksi ja vapaiksi. Mutta\ntämä ei ensinkään miellyttänyt kuvernöörejä. Kirjoituksissaan kotimaahan\noli heillä aina jotakin pahaa kantelemista. Siirto-asukkaat muka olivat\nkapinoitsijoita, jotka tarvitsivat ankaraa kuria kotimaan puolelta. Kun\ntämä kotimaa nyt jälleen käänsi heihin silmänsä, näki se edessään\nkolmetoista itseään-hallitsevaa maakuntaa, joiden perittyjä oikeuksia\noli vaarallista loukata, niin kauvan kuin Englannin vallan naapureina\nolivat Ranskalaiset Canadassa, jotka ehkä voisivat näitä maakuntia\nauttaa; mutta kun juuri näiden tehokkaalla avulla Ranska oli kukistettu\nja kuningas Yrjö III:n kanssa uusi järjestelmä Englannin hallituksessa\npäässyt valtaan, päätettiin, kun päätettiinkin, tehdä loppu\nsiirto-asukkaiden vapauden-unelmista ja panna heidät Englannin\nparlamentin tuomio-vallan alle, jolloin tämä parlamentti tietysti tulisi\nveroittamaan ja vallitsemaan heitä aivan kuin kotimaan asukkaita.\nSiirtokuntain vapauskirjat kumottaisiin, niiden edustuslaitos\nlakkautettaisiin, ja emämaa ne laskisi välittömän valtansa alle. Tämä\narvattavasti tulisi synnyttämään vastarintaa, mutta senpä tähden\nmajoitettaisiinkin uutis-asukkaiden keskuuteen pysyväinen sotajoukko,\njonka kustannukset he itse saisivat suorittaa parlamentin määräämän\nveron kautta.\n\nTätä yritystä kannatti nuori kuningas itse, ja hyökkäys alkoi v. 1761\nvanhan merenkulku-lain koventamisella. Samassa säädettiin että kaikki\ntuomarivirat Amerikassa jäävät asianomaisten virkamiesten haltuun\nainoastaan niin pitkäksi aikaa kuin kuningas suvaitsee sallia.\nOikeuslaitoksista, näet, tahdottiin nöyriä palvelijoita kruunulle. Mutta\nmyöskin uskonnollista vapautta uhattiin. Englannin piispat tahtoivat\nsiirto-asukkaille tyrkyttää juuri samat valtiokirkolliset laitokset,\njotka olivat ajaneet heidän esi-isänsä etsimään turvapaikkaa valtameren\ntoiselta puolen. Ja Yrjö III, jonka ymmärrys ei kuullut varoittelevia\nhoi-huutoja, sanoi piispojensa pyrintöihin: amen!\n\nMutta Amerikalaiset eivät olleet niinkään ilman mutkitta\nkukistettavissa. Vapautensa vaaran-hetkenä nousivat nämä siirtokunnat\nikääskuin yhtenä miehenä puoltansa pitämään, ja onneksensa oli heillä\netupäässään älykkäitä, taitavia, pelkäämättömiä miehiä. Näiden joukossa\ntaasen on epäilemättä etusija annettava Benjamin Franklin'ille, tuolle\noikean Amerikalaisen kunnolliselle tyypille, oman onnensa sepälle, joka\nköyhän käsityöläisen pojasta rohkean yritteliäisyytensä, pontevan\ntahtonsa ja sukkeluutensa kautta ylenee kansansa suureksi\nhyväntekijäksi, joka itse kasvattaa ja kouluttaa itsensä huomattavaksi\ntiedemieheksi, huomattavaksi valtiomieheksi, käyden siten samallaista\nuraa kuin melkein kaikki muutkin hänen mainioiksi päässeet maamiehensä.\nUutisasukkaissa Pohjois-Amerikan rannikolla asui ja asuu vielä\ntänäpäivänäkin merkillinen hengen pontevuus, joka ei tunne mitään\nesteitä, kun joku haluttu tarkoitusperä on saavutettava, ja joka on\npidettävä perintönä heidän esi-isiensä vahvasta itsenäisyyden-tunteesta.\nNiinkuin nämä, ikääskuin muun maailman uhaksi ja aivan omin päinsä,\nkäyttämättä suurten sivistys-kansain neuvoja, rakensivat mahtavan\nviljelys-kunnan erämaiden korvesta, niin ovat melkein kaikki Amerikan\netevimmät yksityiset henkilötkin koulua käymättä itse itseänsä\nopettaneet ja saavuttaneet huomatun sijan tieteen, keksintöjen,\nvaltiotaidon alalla. Kekseliäisyys on yankee-hengen etevin ominaisuus --\nerämaan neuvokkaasta uutisasukkaasta ukkosen-johdattimen ja fonografin\nkeksijöihin saakka. -- Rajoitettu tilamme ei salli meidän antaa mitään\nkokonaiskuvaa Franklin'in henkilöstä ja vaikutuksesta, jonka tähden\ntässä vain muutamia piirteitä hänen elämästään. Hän syntyi v. 1706\nsaippuan- ja kynttilänvalajan poikana Bostonissa, oppi isältänsä\nlukemaan, kirjoittamaan ja lukua laskemaan, kävi kaikellaisten\nkäsityöläisten luona opissa, osoittamatta taipumusta juuri mihinkään,\ntuli viimein latojaksi vanhemman veljensä kirjapainoon ja rupesi\nkyhäilemään kirjoituksia tämän sanomalehteen, harjoittaen samaan aikaan\nja omin neuvoin ahkerasti kaikellaisia lukemisia. 16-vuotiaana lähti hän\nFiladelfiaan, jossa hänen taitonsa typografina ja kynämiehenä pian\nherätti huomiota, niin että kaupungin kuvernööri kehoitti häntä\nlähtemään Londoniin ostamaan kirjasimia ja muita tarpeita uuden\nkirjapainon perustamista varten, antaen hänelle vekseleitä, jotka\nEnglannissa kävisi muuttaa rahaksi. Franklin lähti, mutta Londonissa\neivät kuvernöörin arvopaperit kelvanneetkaan, vaan 19-vuotisen\nnuorukaisen täytyi taas elääksensä ruveta latojaksi muutamaan\nkirjapainoon. V. 1726 pääsi hän kuitenkin onnellisesti takaisin\nFiladelfiaan ja perusti nyt omilla säästöillään kirjapainon, lennättäen\nsiitä sitten sanomalehteä, joka pelkäämättä paljasti kaikellaisia\nepäkohtia Amerikan oloissa ja valtiollisessa asemassa. Niinikään\nkirjoitteli ja painatti Franklin pieniä kansan luettavaksi sopivia\nkirjasia, jotka käytöllisen sisältönsä ja selvän, terävän, useimpa\nleikillisen ja pistelevänkin kirjoitustapansa vuoksi, niinkuin\nsanomalehtikin, kävivät hyvin kaupaksi. Näiltä toimiltaan ei hän\nunohtanut tieteellisiä harrastuksiansa, ja niinpä Franklinin tutkimukset\nsähköstä johtivat ukkosen-johdattimen keksimiseen. V. 1761 näki hän\nerään semmoisella varustetun talon, johon leimaus iski, säilyvän\npalamatta. -- Suurin on Franklin kuitenkin väsymättömästi toimeliaana\nisänmaan-ystävänä. Lahjomattoman rehellisyytensä ja pontevaa\ntoimekkuutensa tähden -- hänen vaikutuksensa kautta perustettiin m.m.\nFiladelfian yliopisto -- saavutti Franklin kansalaistensa yleisen\nluottamuksen, valittiin Pennsylvanian edustuskuntaan ja pääsi pian sen\njohtavaksi sieluksi. Hänpä myöskin kenties aikaisimmin kaikista\nkansalaisistaan huomasi kuinka tarpeellista oli että eri siirtokunnat\nliittyivät yhteen, vahvaksi kokonaisuudeksi. Hänen ehdoituksestaan\nkokoontui v. 1754 edusmiehiä kaikista siirtokunnista Albany'yn Hudson'in\nvarrella neuvottelemaan tästä asiasta, ja he laativat ehdoituksen\nvarsinaiseen unionin-valtiosääntöön, josta sittemmin, 34 vuotta\nmyöhemmin, syntynyt valtiosääntö hyvin vähän eroaa. Presidentin sijan\ntäytti tietysti Franklinin ehdoituksessa kuitenkin vielä englantilainen\nkenraali-kuvernööri. Hanke jäi tosin sillä haavaa sikseen, koska eri\nmaakunnat eli siirtokunnat olivat kovasti kateelliset itsenäisyydestään;\nmutta tämä Benjamin Franklinin tuuma eli ja vaikutti Amerikan\nparaimmissa miehissä, kunnes siitä sittenkin aikanansa toimeen\nryhdyttiin. -- Riidan syttyessä siirtokuntain ja emämaan välillä,\nlähetettiin Franklin Pennsylvanian ja useiden muidenkin siirtokuntain\nasiamiehenä Londoniin puhumaan kansalaistensa puolesta, ja täällä moni\nEnglannin jaloimmista miehistä -- niimpä esim. vanha Pitt -- koki häntä\nparlamentissakin säestää; mutta yleisin mielipide oli kuitenkin niin\närtyinen Amerikalaisia kohtaan, että sekä Franklinin että hänen\nenglantilaisten ystäväinsä varoitushuudot kaikuivat kuuroille korville.\nMinisterit suorastaan soimasivat siirtokuntain lähettilästä Englannin\npahimmaksi vihamieheksi, pysyen jyrkästi kiinni tirannillisissa\nhankkeissaan. Franklin varoitti, väittäen puolestaan heidän toimiansa\nepä-oikeutetuiksi ja sitä paitsi perin typeriksi. \"Ellen minä tunne\nmaanmiehiäni aivan väärin, niin ovat teidän hankkeenne ihan mahdottomat\npanna toimeen.\"[12]\n\nJa Franklin oli oikeassa. Uusi, kovennettu act of navigation vaikutti\nvain yhä jyrkempää vastustusta. Tosin kyllä ottivat englantilaiset\nsotalaivat takavarikkoon monta amerikalaista alusta, jotka kuljettivat\nkiellettyä tavaraa; mutta maalla meni tullinuuskarien toimet myttyyn.\nNämä olivat saaneet käskyn tunkeutumaan yksityisiin asumuksiinkin,\nurkkiaksensa tullaamattomia tavaroita, ja sitä varten oli heille annettu\nvaltakirjat -- n.s. writs of assistance eli apukirjat --, jotka\nvaltuuttivat heitä tarpeen vaatiessa käyttämään kaikkein virkamiesten\napua. Mutta tämä häpeällinen laitos herätti katkeraa vihaa, varsinkin\nBostonissa ja New Yorkissa, jotka suurina merikaupunkeina kärsivät siitä\nenimmin. Bostonin vapauttaan tulisesti rakastavat asukkaat tekivät heti\nvastarintaa. Aineellista apua tarjosi rikas laivanomistaja John\nHancock, harras isänmaan-ystävä, hän, joka sittemmin valittiin\npresidentiksi siihen kongressiin, joka teki itsenäisyyden-julistuksen.\nTullinuuskarien vaatiessa apua kaupungin virkakunnilta talontarkastusten\ntoimeen-panemisessa, kieltäytyivät nämä semmoista apua antamasta.\nYleinen syyttäjä silloin haasti heidät oikeuteen. Näiden virkamiesten\nasianajajana ilmestyi kruunun virkamies ja juristi James Otis, joka\ntätä varten oli luopunut hyvin palkitusta paikastaan ja nyt puolusti\nnäitä syytettyjä. Otis näytti toteen että \"writs of assistance\" sotivat\nsuorastaan Englannin perustuslakia vastaan, ne kun loukkasivat kodin\npyhyyttä ja häpäisivät Englannin omia vapaita laitoksia. \"Minä olen\nvalmis viimeiselläkin verenpisarallani vastustamaan tämmöistä\nväkivaltaa, joka jo ennenkin on käynyt Englannin kuninkaille kalliiksi,\"\nlausui hän uhkaavalla äänellä. Otis'in puhe levisi ja luettiin\nkaikkialla ihastuksella, ja semmoinen hälinä syntyi koko maassa, että\nasianomaiset huomasivat viisaimmaksi heittää kanneasian sikseen, -- ja\ntalontarkastukset taukosivat kerrassaan.\n\nNew Yorkin eduskunnassa nousi John Morin Scott vastustamaan sitä\nkuninkaallista asetusta, joka teki tuomarien virka-ajan riippuvaksi\nkuninkaan mielivallasta, ja sai aikaan päätöksen ett'ei maakunta\npalkitsisi ainoatakaan tuomaria, joka oli asetettu virkaan tämän\nasetuksen voimassa-ollessa.\n\nV. 1764 hyväksyi Englannin parlamentti -- uuden ja yhtä tyhmän\nministeristön päästyä hallitukseen -- lain, joka määräsi tullit\nsokurista, kahvista, viinistä, silkki- ja puuvilla-kankaista, joita\nmuista maista kuin Englannista tuotiin siirtokuntiin. Silloin päättivät\nyksimielisesti kaikki Bostonin, Filadelfian ja New Yorkin suuremmat\ntuontifirmat olla tuomatta maahan näitä tavaroita, ja kaikkialla syntyi\nyhdistyksiä, joiden jäsenet sitoutuivat olemaan käyttämättä semmoisia\ntarvekaluja. Miehet ja naiset kävivät tästä lähin kotitekoisissa\nvaatteissa, eikä enää syöty lampaan-lihaakaan, jott'ei villojen tuotanto\nvähentyisi. -- Tästä huolimatta hyväksyi parlamentti seuraavana vuonna\nkarttapaperi-asetuksen, joka sääti kartoittavaksi kaikki viralliset\nasiakirjat Amerikassa, jopa sanomalehdetkin ja aikakauskirjat. Tämän\nveron suorittamisen valvominen uskottiin ainoastaan englantilaisille\nvirkamiehille. Asetuksen säätämistä kokivat kuitenkin muutamat viisaat\nmiehet Englannissakin ehkäistä. Vanha William Pitt piti loistavia\npuheita sitä vastaan, lausuen muun muassa iloitsevansa siitä, että\nAmerika tämmöistä väkivaltaa kaikin voimin vastusti. Ja kun muuan\nministeri parlamentissa arveli että siirtomaiden tulee rahallisella\nkiitollisuudella muistaa sitä emämaata, joka muka oli niitä \"perustanut,\nkasvattanut ja suojellut\", nousi kenraali Barré, joka oli ottanut osaa\nCanadan valloitukseen ja hyvin tunsi amerikalaisia oloja, puhumaan ja\nlausui m.m. seuraavat sanat: \"Vai tekö olette ne perustaneet! Eipä\nniinkään. Teidän sortonne se oli, joka ne perusti. Siirtolaiset\npakenivat teidän hirmuvaltaanne silloin autioon ja karuun maahan, jossa\nhe saivat taistella kaikkia vaaroja ja kärsimyksiä vastaan, joita voi\ninhimillisten olentojen osaksi tulla. Ja kuitenkin kestivät he\nkärsimyksensä iloisella mielellä eivätkä pitäneet niitä minäkään niihin\nkärsimyksiin verraten, joita he olivat saaneet kokea isänmaassansa\nniiden puolelta, joiden olisi tullut olla heidän ystävinään, sillä he\ntunsivat nyt olevansa vapaita ihmisiä. -- Vai tekö olette niitä\nkasvattaneet! Ei, vaan ne kasvoivat ja menestyivät, koska te ette niistä\npiitanneet mitään. Ja kun te rupesitte niitä kysymään, tapahtui se\nainoastaan teidän saadaksenne lähettää semmoisia miehiä niitä\nhallitsemaan, jotka kenties vain olivat kätyrien kätyriä muutamille\ntämän parlamentin jäsenille, ja joita toimitettiin sinne heitä\nvakoilemaan, kuvailemaan heidän tekojansa mitä pimeimpään valoon ja\niskemään heihin kiinni kuin petolinnut, -- henkilöitä, joiden\nmenetystapa monta kertaa on ollut vähillä saattaa nämä vapauden pojat\nraivoon, henkilöitä, jotka koroitettiin tärkeimpiin tuomarivirkoihin\nsiirtokunnissa, sittenkun he itse ainoastaan pakenemisella olivat\npäässeet joutumasta oikeuden käsiin kotimaassa. -- Vai tekö olette heitä\nsuojelleet! He ovat uskollisesti tarttuneet aseisin teidän\npuolustustanne varten, ovat jättäneet uutteran työnsä puolustaaksensa\nmaata, jonka rajat oli hukutettu vereen, ja antaneet käytettäväksenne\npienet säästönsä. Ja uskokaa minua, sama vapauden-henki, joka alusta\nasti on elähyttänyt sitä kansaa, on sitä iäti elähyttävä.\" -- Nämä sanat\neivät tosin parlamentissa mitään vaikuttaneet, mutta Amerikassa ne\nkohottivat innostusta, koska nyt nähtiin että siirtokunnilla oli ystäviä\nEnglannin kansassakin.\n\nKarttapaperi-asetusta vihattiin vielä enemmän sen tähden, että Englanti\nnyt joteskin selvästi osoitti tarkoitustaan tällä ja entisillä\nveroitus-yrityksillä. Kertyvillä varoilla aiottiin, näet, yllä-pitää\npysyväistä armeijaa siirtokunnissa, joiden vapaat hallintolaitokset\ntämän armeijan avulla kumottaisiin. Vastustus kävi ankaraksi. Virginian\nkansalais-kokouksessa ehdoitti Patrick Henry viisi päätöstä, joissa\nselitettiin että siirtokunnat olivat emämaan kanssa yhtä-arvoisia, saman\nkuninkaan alaisia valtioita, ett'ei Englannin parlamentti voinut niitä\nveroittaa eikä säätää niille lakeja ja että karttapaperi-asetus oli\nmitätön. Nämä päätökset, joita Virginian vanhoilla-olijat vielä kokivat\nehkäistä, väittäen niitä kapinallisiksi, hyväksyttiin kokouksessa\nkuitenkin, ja pian yhdistyivät niihin kaikki muutkin maakuntakokoukset.\nSen ohessa muodostui kaikkialla maassa yhdistyksiä, \"Vapauden poikia\",\njotka estivät englantilaisia viranomaisia nostamasta tätä veroa. Vielä\nsamana vuonna täytyi asianomaisen ministerin peruuttaa koko asetus.\n\nMutta uusi ministeri, Townshend, joka nyt astui valtaan, oli rohkeampi\nja sai kaksi vuotta myöhemmin aikaan lain, joka määräsi tullin\nnostettavaksi paperista, maalista, tinasta, lasista ja teestä. Nyt eivät\nAmerikalaiset puolestaan tuoneet maahan näitä tavaroita ensinkään.\nBostonin kaupunki kävi etupäässä, ja sen etevimmät miehet vastustivat\njulkisesti tätä lakia. Silloin lähetettiin kaksi rykmenttiä Amerikaan\npitämään muka Bostonilaisia kurissa, ja kuvernööri sai käskyn\nvangitsemaan kaksi miestä, jotka olivat pitäneet \"kapinallisia puheita\",\nnimittäin John Hancock ja Samuel Adams. Adams, entinen pankkimies, oli\n-- vaikka varsin köyhä -- rehellisyytensä, järkevyytensä ja\nkansanmielisyytensä vuoksi, kuten rikas Hancock'kin, erinomaisessa\nkunniassa pidetty kansalainen. Ja näitä molempia kansan luottamusmiehiä\nei uskallettukaan vangita.\n\nKun nyt Amerikan kauppiaat eivät enää tuoneet noita tavaroita maahan,\nrupesivat Londonin suuret vientimiehet kovasti valittamaan; ja tulli ei\ntuottanut mitään. Tämä oli huono \"affääri\", ja nyt oli pakko lakkauttaa\nnuo tullit. Ainoastaan teestä oli vielä tulli nostettava, mutta nimeksi\nvain -- sillä siirtokuntain piti muka ainakin periaattessa tunnustaa\nemämaan veroitusoikeus -- ja niin vähäpätöinen, ett'ei se maksussa\nmerkinnyt mitään. Päin vastoin saivat tuontimiehet Londonissa niin\nsuuria helpoituksia teekaupassaan, että Amerikalaiset itse teossa voivat\nostaa heidän teetänsä huokeammalla kuin kenkään muu. Tämäkään temppu ei\nkuitenkaan auttanut. Siirtokuntalaiset eivät menneetkään satimeen.\nEnglantilaiset teelaivat saivat viittauksen lähtemään lastineen\npäivineen Amerikan satamista pois. Mutta Bostonissa kielsi puolestaan\nenglantilainen kuvernööri niitä lähtemästä. Silloin Bostonilaiset, jotka\neivät huolineet tästä heille väkisin tyrkytetystä teestä, päättivät\nett'ei ainoatakaan teenaulaa päästettäisi maille; ja illalla joulukuun\n26 p. 1773, pari tuntia ennenkun teekirstut kuvernöörin käskystä olivat\nrannalle saatettavat, kiipesi joukko Mohawk-indiaaneiksi pukeutuneita\ntyömiehiä ylös noiden kolmen teelaivan kansille; ja he väänsivät kirstut\nauki ja paiskasivat niiden sisällyksen mereen. Se oli \"Bostonin\ntee-iltama\" (the Boston teaparty), oli ensimäinen korvapuusti\nrasitetun kansan puolelta häpeemätöntä ylimysvaltaa vastaan, joka luuli\npitävänsä kaikki ohjakset käsissään. \"The Boston teaparty\" avasi pitkän\njonon tapauksia, jotka viimein tuottivat hyvän voiton vapaudelle, --\neikä ainoastaan Amerikassa, vaan jopa vanhassa Euroopassakin, kun\nkuusitoista vuotta myöhemmin Ranskan sorrettu rahvas katkaisi kahleensa\nja hukutti ne sortajainsa vereen.\n\nMutta tämän tee-iltaman johdosta nyt kirjoitti Massachusettsin\nkuvernööri kotiansa ja kanteli; ja parlamentti lähetti sotalaivaston\nBostonin edustalle ja majoitti kaupunkiin melkoisen miesjoukon, jonka\ntuli valvoa että, kuten parlamentti samassa oli päättänyt, Bostonin\nsatama pidettäisiin suljettuna kaikelta merenkululta ja että kuvernööri\nsaisi nimityttää valatuomarit. Bostonin asukkaat joutuivat satamansa\nsulkemisen kautta kovaan hätään, ja ääretön väkijoukko jäi\nleivättömäksi. Mutta muu Amerika auttoi, ja joka haaralta tuli\nruokavaroja kaupunkiin, jonka asia nyt oli tullut koko Amerikan kansan\nasiaksi.\n\nSyksyllä 1774 kokoontui edusmiehiä kaikista siirtokunnista Filadelfiaan,\njosta nämä nyt vetosivat Englannin kansaan sen parlamenttia vastaan. He\nkyllä sanoivat olevansa uskollisia emämaalle, mutta sortoa ja\norjuuttamista eivät kärsineet. Samalla ryhdyttiin hankkeisin vastarinnan\ntekemistä varten, ja turvallisuus-komiteoita asetettiin joka\nsiirtokuntaan. Kansa sitoutui kirjallisen välipuheen kautta yhteiseen\npuolustukseen. Seuraavana keväänä -- huhtik. 19 p. 1775 -- lähetti\nenglantilainen kenraali Gage, joka oli linnoittunut Bostoniin,\nsotamiesjoukon valloittamaan muutamaa ruutivarastoa, jonka\nturvallisuus-komitea oli kätkenyt Concord'in pieneen paikkakuntaan\nlähellä Bostonia. Sotamiesten onnistuikin toimittaa tehtävänsä, mutta\npaluumatkalla alkoi toinen peli. Lexingtonin kylän tienoilla rupesi\nheidän tiheihin riveihinsä tuiskumaan kuulia tien varrelta. Joka talon,\njoka ladon, joka puun ja kiven takaa paukahteli, -- ja ainoastaan puolet\nsotamiesparvesta pääsi hengissä takaisin Bostoniin.\n\nSota oli alkanut. Vieläkin koki kivuloinen Pitt vanhus Englannin\nparlamentissa sitä ehkäistä, ja sauvan nojassa seisoen lausui hän:\n\"Hyvät herrat! Te ette pysty Amerikaa kukistamaan, -- yhtä vähän kuin\nminä tällä sauvallani saisin teidät ajetuksi pakoon!\" Mutta hänen\nneuvojaan ei kuultu.\n\n\n\n\nXV.\n\nVapaussota. Yrjö Washington.\n\n\n\nSanoma Lexingtonin luona tapahtuneesta kahakasta levisi kuin leimaus\nlähiseutujen läpi. Maamies heitti hevosineen kyntönsä sikseen, nousi sen\nselkään ja ratsasti täyttä lentoa Bostoniin. Eikä aikaakaan, niin oli\ntäällä, kunnahilla kaupungin ympäristössä, kokoontuneena pieni armeija\nvapaa-ehtoista nostoväkeä, joka rakenteli vallituksia. Melkoinen osa\nheistä oli palvellut sodassa Ranskan valtaa vastaan, ja kaikki olivat he\ntarkka-silmäisiä pyssymiehiä. Johtamassa oli kelpo poikia, heidän omia\ntuttaviaan, niinkuin Israel Putnam Connecticutista ja Nathaniel\nGreene Rhode Islandista. Samaan aikaan valloitti äkki-arvaamattoman\nhyökkäyksen kautta muuan partiojoukko Vermont'ista Ticonderogan\nlinnoituksen Champlain-järven rannalla ja sai haltuunsa suuren varaston\naseita ja ampumavaroja. -- Jo noustiin kaikkialla kapinaan kiittämätöntä\nemämaata vastaan. Maakunta-kokoukset ryhtyivät hallitukseen, ja\nenglantilaiset kuvernöörit pakenivat tiehensä. Siirtokunnat nimittivät\nitseänsä valtioiksi ja lähettivät edusmiehensä uuteen kongressiin,\njoka kokoontui Filadelfiassa asioita johtamaan. Valtioita kehoitettiin\nyleiseen väen-nostoon, ja kesäkuun 17 p:nä nimitettiin kertyvän\nsotajoukon päälliköksi Yrjö Washington.\n\nYrjö Washington on niitä harvoja ihmiskunnan sankareita, joiden maine ja\nmuisto on säilynyt täydellisesti puhtaana, joista historia ei tiedä\nnäyttää vähintäkään tahrapilkkua. Aikalaistensa silmissä oli hän\nitseänsä-uhraava isänmaan-ystävä, miehuullinen sotilas, taitava\npäällikkö, älykäs, maltillinen valtiomies, toimekas maanviljelijä, jalo\nihmisystävä, oikeutta rakastava, rehellinen kansalainen, -- tuskinpa\nenempää, ja onhan siinä jo ihmiselle kylliksi, on enemmän kuin kenkään\nsaisi pyytää; mutta nuoren Amerikan kasvavalle sukupolvelle on tarina\nhänestä tehnyt saavuttamattoman kansallissankarin, tehnyt Teseuksen,\ntehnyt Herkuleksen, ja sammumaton kunnian säde-kehä ympäröi kansan\nmuistissa hänen otsaansa. Hänen hautakivellään on piirrettynä sanat:\n\"Ensimäisenä sodassa, ensimäisenä rauhassa, ensimäisenä kansalaistensa\nsydämissä.\"\n\nMutta käydäksemme hetkeksi hänen kehdollensa, syntyi Yrjö Washington\nhelmikuun 22 p. 1732 Virginian poikana Bridges Creek nimisellä\nmaatilalla Potomak-joen varrella varakkaista vanhemmista. Isä oli kelpo\nmaanviljelijä, innokas urheilija, hyvä isänmaan-ystävä. Kuten muutkin\nvirginialaiset kasvimaan-omistajat piti hän kovasti uljaista hevosistaan,\nrakasti vanhan-aikaisia kartano-herran tapoja, oli vieras-varainen ja\nylevämielinen. Noudattaen säätyläistensä ja isiensä esimerkkiä, hoiti\nhänkin maanviljelystään neekeri-orjilla, mutta kohteli heitä hyvin,\nollen huolehtivana isänä näille onnettoman rodun lapsille, joita\ntavallisesti virginialaisen kasvimaan-herran kartanolla vilisi isot\nlaumat. Oli kuitenki jo Virginiassakin huomattu että orjatyö itse teossa\non huonoa taloutta, ja sen porvari-kokous oli monta kertaa pyytänyt\nhallitukselta että neekerien maahan-tuonti kiellettäisiin.\n\nTämmöisessä ympärystössä kasvoi Yrjö Washington. Isä kuoli hänen\nollessaan 12-vuotiaana, jonka jälkeen hellä, ymmärtäväinen, käytöllinen\näiti häntä kasvatti ja kasvatti ennen kaikkea oikeutta ja rehellisyyttä\nrakastavaksi nuorukaiseksi, jolle erittäinkin velvollisuuden-tunne oli\njuurrutettu syvälle sydämeen. Mutta vapaasti sai nuori Yrjö kuljeskella\nmaita ja metsiä, ratsastaa kartanon tulisimmilla hevosilla, metsästää ja\nuida. Kirja-oppia ei hän sanottavasti saanut. Vanhempi veli ja muuan\npikkukoulun opettaja jakeli hänelle tavallisimmat alkeistiedot.\nMatematiikaa sattui tämä koulunopettaja joltisestikin älyämään, ja\noppilas siihen kovasti mieltyi, jatkaen sitten omin päin opintojansa,\nniinkuin tavallisesti muutkin mainiot maamiehensä. Maanmittausta\nerittäinkin harrasti Yrjö Washington innokkasti. Hän mittasi äitinsä,\nveljensä ja erään vanhan naapuri-lordin tilukset, jonka ohessa\nviime-mainittu lähetti hänet kauvas erämaahan samoille askareille.\nShenandoa-laakson jylhät maisemat kulki sitten nuori maamittari ristin\nrastin, ainoastaan muuan vanhempi ystävä, eväslaukku, pyssy ja\nmaanmittaus-lauta muassaan, viettäen raitista, vaikka vaivaloista\nmetsä-elämää useat kuukaudet. Joskus nukuttiin yöt risumajoissa, mutta\nuseimmiten taivasalla nuotiotulen ääressä. Kun eväät loppuivat, elettiin\nmetsän ja jokien antimilla. Palattuaan tältä matkalta, joka oli\nvanhan lordin mieliksi suoritettu, nimitettiin Washington\nsiirtokunta-hallituksen kautta varsinaiseksi maamittariksi ja sai siltä\npalkan. Samassa tuli hän ajutantiksi nostoväessä, saaden\nsotatieteellistä opetusta veljeltään, joka oli ollut sotaväessä. Nyt\nharjoitteli Washington nostoväkeä ja lueskeli ahkerasti kaikellaisia\nsotatieteellisiä kirjoja -- kaikki mitä vain sattui käsiinsä saamaan.\nHän oli nyt 19:llä. Ranskalaiset par'aikaa puuhailivat Ohiolaaksossa,\njota Virginia piti omanaan. He olivat rakentaneet Fort Duquesne'n.\nKuvernööri silloin lähetti nuoren Washingtonin sinne vaatimaan Ranskan\nvarustusväkeä lähtemään paikasta pois. Hän toimitti asiansa yhtä\nsuurella viisaudella kuin rohkeudella. Kaksi vuotta myöhemmin, 1754,\ntuli hän uudestaan sinne, nyt maakunnan sotaväen päällikkönä, ja perusti\nFort Necessity nimisen linnoituksen, jota hän urhokkaasti puolusti\nRanskalaisia vastaan. Kun seuraavana vuonna englantilainen kenraali\nBraddock, kuten olemme kertoneet, retkellään näille seuduille joutui\ntappiolle, pelastui hänen joukkonsa jäännökset ainoastaan Washingtonin\nneuvokkaisuuden kautta. Braddock itse oli saanut surmansa. Mutta vuotta\nennen Quebekin kukistusta joutui Ranskalaisten linnoitus Ohion varrella\nlopullisesti Englantilaisten käsiin. Silloinkin johti Virginian\nsotajoukkoa Washington. Fort Duquesne sai nimekseen Fort Pitt, Englannin\nsuuren valtiomiehen kunniaksi. Senkin on aika vienyt, mutta samalta\npaikalta kohoaa nyt Pittsburg'in kaupungin lukuisat tehdaspiiput\nilmaan.\n\nWashington palasi tämän sodan loputtua kotiaan, peri veljensä maatilan,\nMount Vernon'in, meni naimisiin ja eleli monet vuodet onnellista\nperhe-elämää maatilallansa. Mutta tulipa taasenkin toiset päivät,\njolloin tarvittiin juuri semmoisia miehiä kuin oli Yrjö Washington.\nEmämaa ja siirtokunnat olivat riitautuneet, ja Virginian porvarikokous\noli ensimäinen, joka vaati aseellista vastarintaa Englannin parlamentin\nsilmittömille hankkeille, ja ensimäisiä ensimäisten joukossa oli\nWashington itse. Hän heti oli älynnyt ett'ei tässä voinut tulla\nmyönnytyksiä kysymykseen kummaltakaan puolen. Filadelfian kongressissa,\njonne hän maakuntansa puolesta oli lähtenyt, äänesti Washington sen\ntähden empimättä sotaa. Ja kun Lexington'in luona tapahtuneen kähäkän\nperästä huomattiin tarpeelliseksi että Bostonin ympärille kokoontunut\nnostoväki sai ylipäällikön, lähetettiin, kun lähetettiinkin, sinne Yrjö\nWashington. Kongressille lausui hän ennen lähtöänsä: \"Minä pyydän\njokaisen jäsenen tässä kokouksessa tarkasti muistamaan että minä tänä\npäivänä täydellisimmällä vilpittömyydellä olen selittänyt ett'en tunne\nitseäni kykeneväksi siihen toimeen, jolla minua on kunnioitettu.\"\nSamassa ilmoitti hän ett'ei hän tahdo kantaa mitään palkkaa töistänsä\nisänmaan palveluksessa. Semmoinen mies oli Yrjö Washington. Hänen\nhistoriansa on historian kauniimpia lehtiä.\n\nUuden ylipäällikön tullessa Bostonin ulkopuolella olevaan leiriin,\nolivat Amerikan sotilaat vast'ikään saaneet osoittaa kuntoansa tuimassa\ntaistelussa, jonka jälkeen tosin tappotanner jäi Englantilaisten\nhaltuun, mutta vasta sitten kun nämä olivat menettäneet kolmannen osan\nväestänsä ja Amerikalaiset heitä kauheasti peljästyttäneet. Tämä oli\nkuuluisa \"Bunkers Hill'in\" tappelu. William Prescott, amerikalainen\neversti, oli kesäkuun 16 p:nä 1775 miehittänyt Breeds Hill nimisen\nkukkulan Bostonin pohjois-puolella ja rakentanut siihen vallituksen.\n(Bunkers Hill, josta tappelu väärin on saanut nimensä, on hieman\nkorkeampi kukkula kappaleen matkaa länteenpäin). Tätä vallitusta vastaan\nryntäsivät Englantilaiset seuraavana päivänä, mutta saivat hirveästi\nselkäänsä. Laumoittain jäi heitä kuolleina ruumiina makaamaan pitkin\nkukkulan rinteitä. Tähteiden tultua sysätyiksi takaisin, saivat heidän\njohtajansa, kenraalit Pigott ja Hove, viimein apuväkeä Bostonista, 2,000\nmiestä, ja ryntäsivät uudestaan, mutta nytkin turhaan. Kuitenkin loppui\njo Amerikalaisilta ruuti, ja vihollisen taaskin hyökätessä heidän\nkimppuunsa, alkoi kauhea käsikähäkkä, jossa tapeltiin kuin vimmatut.\nLopuksi täytyi Prescottin kuitenkin väistyä ylivoiman tieltä, ja\nvallitus jäi Englantilaisille. Mutta näitä ei voitto suuresti auttanut.\nHe olivat, kuten sanottu, menettäneet osan väestään, paljon enemmän kuin\nverraten Amerikalaiset, eikä jaksaneet jatkaa ajolla. Siirtokuntalaiset\npitivät uhkaavat asemansa Bostonin yläpuolella ja, mikä tärkeämpi oli,\nsaavuttivat sotamaineen, jota vihollisen täytyi ruveta suuresti\nkunnioittamaan, vaikka ylpeä Britti tähän saakka oli sydämensä pohjasta\nhalveksinut poikia Amerikan aarniometsistä. Englantilainen kenraali Gage\nkirjoitti kotiaan ja kuvaili Amerikan sotavoimaa varsin vaaralliseksi\nviholliseksi. Mutta asianomaiset emämaassa eivät kallistaneet korviansa\nhänen varoituksilleen.\n\nKuitenkin oli Amerikalaisten sotaväki Bostonin kukkuloilla mitä\nhuonoimmasti valmistettuja ja varustettuja nahkapoikia maailmassa.\nSuurin osa oli vielä puettuna maamiehen tavalliseen asuun tai rajalaisen\nmetsästyspaitaan. Telttoja ei ollut, ainoastaan lauta- tai multamökkiä.\nAmpuma-aseissa ei ollut pajonetteja. Ei ollut mitään varsinaista\neväslaitosta; joukkoja elätti vapaa-ehtoisesti lähiseudun väestö,\nkantaen ruokakonttinsa leiriin. Kuri oli huonolla kannalla, sotamies eli\nja oli melkein oman mielensä mukaan. Useimpain palvelusaika kestikin\nainoastaan muutaman kuukauden, joiden kuluttua sotamies tavallisesti\nmuitta mutkitta meni tiehensä. Siirtokunnat eivät pestanneet väkeä\nkauvemmaksi aikaa, sillä he kamoksuivat pysyvää armeijaa pahemmin kuin\nruttoa.\n\nTämmöisen joukon nyt Yrjö Washington sai johtoonsa. Tultuaan heinäkuun 2\np:nä paikalle, ryhtyi hän heti parannus-puuhiin. Säännöllinen\nruoka-laitos perustettiin, sota-kuri annettiin kelvollisten upseerien\nvalvottavaksi, ja eri valtiot saatiin toki pitämään, vaikka\nvastahakoisestikin, parempaa huolta soturiensa vaatetuksesta ja\nelättämisestä. Yhteisellä kongressilla ei näet vielä ollut maan kukkaroa\ntakanansa, ja kovaa kynätyötä Washingtonilta kysyttiin, ennenkun hän sai\nkunkin siirtokunnan myöntymään tarpeellisiin suorituksiin.\n\nNiin kului jälkimäinen puoli vuodesta 1775 ilman mitään uutta tappelua.\nEnglantilaiset makasivat toimettomina Bostonissa, uskaltamatta enää\nkäydä vihollisen kimppuun, ja Washingtonilla puolestaan oli puute\nampumavaroista. Mutta semmoisia saatuaan miehitti hän eräänä yönä\nkeväällä 1776 Dorchester-kukkulat Bostonin eteläpuolella ja pommitti\nsieltä sekä satamaa että kaupunkia niin tulisesti, että Englantilaisten\ntäytyi paeta laivoihinsa ja purjehtia tiehensä koko Bostonista.\nMelkoinen varasto tykkejä, ampumavaroja ja jyviä jäi siinä kiireessä\nAmerikalaisten käsiin; ja nekin englantilaiset laivat, jotka olivat\nmatkalla paikalle uusien varastojen ja apuväen kanssa, joutuivat\nsatamassa Amerikalaisille, koska eivät aikanansa saaneet tietoa\nsotaveljiensä paosta. Maaliskuun 19 p:nä marssitti Washington väkensä\nBostonin sisään, ja kaupunkilaiset yleensä tervehtivät häntä\nihastuksella, vaikka heissä oli jommoinenkin joukkokunta, joka tässä\nsodassa piti emämaan puolta.\n\nSyksyn tullen tehtiin Amerikalaisten puolelta yritys koko Canadankin\nväestön nostattamiseen Englantia vastaan, ja kenraalit Montgomery ja\nArnold samosivat sinne pienen armeija-osaston kanssa. Mutta Quebekin\nedustalla, jota kaupunkia he kokivat äkkihyökkäyksellä saada haltuunsa,\nkaatui Montgomery ja paljon hänen väkeänsä. Loput lähtivät takaisin.\n\nParemmin onnistui Amerikalaisten etelässä. Sinne oli kenraali Hove, joka\nBostonista lähdettyään oleskeli Uudessa Skotlannissa, lähettänyt vahvan\nlaivaston ja maallenousu-väkeä valloittamaan Charlestonin kaupunkia\nEtelä-Carolinassa. Mutta täällä oli amerikalainen nostoväen-eversti\nMoultric vallittanut kaupungin edustalla olevan Sullivanin saaren,\njoka sitten sai nimekseen Moultric'in saari, ja Englantilaisia\ntervehdittiin niin ankaralla tulella, että heidän laivastonsa oli pakko\npurjehtia tiehensä. Maallenousu-väki, jota johti lordi Cornewallis,\nsai lujasti selkäänsä ja palasi melkoisen mieshukan perästä laivoihin.\nPäälle päätteeksi joutui yksi näistä Amerikalaisten käsiin, ja sen\nkanoonat paukkuivat tappelun loppuessa pakenevia Englantilaisia vastaan.\nCharleston oli siksi kertaa pelastettu.\n\nTäll'aikaa oli Washington huhtikuussa lähtenyt Bostonista puolustamaan\nNew Yorkia, jota veljekset Hove, toinen kenraali, toinen amiraali,\nuhkailivat. Washington varusti Hudsonin ja East river'in rannat\npatterioilla, maan puolelle tehtiin vallitukset, ja Long Island'iin\nperustettiin vallitettu leiri. Hänen johdossaan oli nyt 12,000 miestä;\nmutta suurin osa näitä oli vasta nostettua väkeä, josta usealla\nrykmentillä ei ollut edes aseitakaan. Vieläkin pestattiin sotamiehet\nainoastaan lyhyeksi ajaksi; ei kongressi eikä valtiot suostuneet\nWashingtonin esitykseen että sotilaan tulisi palvella niin kauvan kuin\nsota kestää. Vakinaista armeijaa ei siedetty; peljättiin sotilasvaltaa.\nVoidakseen pitää joukkoansa ko'ossa, täytyi upseerin sentähden\nmelkoisesti höllittää kuria. Tässä armeijan huonossa tilassa sitten\nolikin syy niihin onnettomuuksiin, jotka nyt toinen toisensa perästä\nkohtasivat Amerikan aseita.\n\nSota-asiain ollessa tällä kannalla, otti kongressi ratkaistavakseen\nkysymyksen, olisiko Englannin yliherruus enää ensinkään säilytettävä vai\njulistuisiko Amerika kokonaan irralleen siitä, itsenäiseksi\nvaltakunnaksi. Siirtokunnat olivat, näet, nyt toista vuotta olleet\nkapina-kannalla, julistamatta itsenäisyyttään. Tämmöistä hanketta monet\nmiehet vielä pitivät liian uskallettuna, koska eivät tahtoneet poistaa\nviimeistä sovinnon-sijaa. Mutta yleinen mielipide kuitenkin pian\nkallistui itsenäisyyden-julistuksen puolelle; ja huhtikuun 12 p:nä sai\nPohjois-Carolinan edusmies valtioltansa toimeksi puoltaa semmoista\njulistusta. Esimerkkiä noudatti ensiksi Etelä-Carolina, sitten Rhode\nIsland ja pianpa muutkin Uuden Englannin valtiot, kaikki vaatien\nitsenäisyyttä. Seurasi sitten Virginia, joka sitä paitse vastikään oli\nomasta puolestaan hyväksynyt uuden, täydelliselle itsenäisyydelle\nraketun valtiosäännön. Virginia siten yhdistyi sisarvaltioiden\nvaatimukseen ja omaksui samassa oikeus-julistuksen, joka on merkillinen\nperi-aatteittensa puolesta. Samat aatteet, näet, sitten tulivat Ranskan\nvallankumouksen omaksi. Ne olivat: valta on kansan; verovelvollisuutta\nei saa eroittaa edustusoikeudesta, tuomarina on valakunta (jury);\nkirjapaino on vapaa; uskonto on vapaa.\n\nKesäkuun 7 p:nä otettiin itsenäisyyden-julistus puheeksi kongressissa.\nRichard Henry Lee Virginiasta ehdoitti silloin valtionsa puolesta\nryhmän päätöksiä, jotka sisälsivät seuraavaa: Yhdistetyt siirtokunnat\novat vapaita ja itsenäisiä valtioita; ne purkavat ja peruuttavat kaiken\nuskollisuutensa Englannin kruunua kohtaan; valtiollinen yhteys niiden ja\nSuur-Britannian kesken on tykkönään lakannut; ne ryhtyvät heti\ntarpeellisiin sopimuksiin ulkovaltain kanssa; liittosuunnitelma tehdään\nja annetaan eri valtioiden tarkastettavaksi. -- Henry Lee'tä avusti\nvoimakkaasti asianajaja John Adams Massachusettsista, taitava puhuja,\nkirjailija, jalo isänmaan-ystävä. Alustavassa äänestyksessä oli\nseitsemän valtiota päätösten puolella, kolme vastaan. Kolme oli\näänestämättä, kosk'ei niiden edusmiehillä ollut tarpeellisia käskyjä\nvalitsijoiltaan. Asia silloin lykättiin kolmeksi viikoksi, mutta samalla\nasetettiin viisimiehinen valiokunta laatimaan ehdotusta\nitsenäisyyden-julistukseen. Tämän ehdotuksen kirjoitti valiokunnassa\nThomas Jefferson Virginiasta, myöskin asianajaja. Jefferson oli --\ntässä sivumennen sanottu -- niitä, jotka kovasti pitivät kiinni Amerikan\neri valtioiden itsenäisyydestä, kun sitä vastoin esim. Washington ja\nJohn Adams vaativat lujaa liittovaltaa.\n\nHeinäkuun 2 p:nä otettiin asia uudestaan esille. Silloin yhdistyi jo\nLee'n ehdoittamiin päätöksiin 12 valtiota. Kolmastoista, New York,\njossa oli paljon kuningasmielisiä aineksia, lähetti vasta myöhemmin\nmyönnytyksensä.\n\nTäten oli kongressi selittänyt nuo kolmetoista valtiota itsenäiseksi\nmaaksi, jonka asioissa vanhalla emämaalla ei ollut mitään sanomista.\nJeffersonin ja valiokunnan ehdoitus itsenäisyyden-julistukseen otettiin\nnyt tarkastettavaksi, ja heinäkuun 4 p:nä 1776 se melkein muuttamalta\nomaksuttiin. Julistus alkaa seuraavin sanoin:\n\n\"Kun inhimillisten tapausten menossa jollekin kansalle tulee\ntarpeelliseksi purkaa ne siteet, jotka ovat yhdistäneet sitä toiseen, ja\nmaailman valtojen joukossa astua siihen erityiseen ja yhdenarvoiseen\nasemaan, johon Luonnon ja Luonnon Jumalan lait sitä oikeuttavat, niin\nvaatii säädyllinen kunnioitus ihmiskunnan yleistä mieltä kohtaan että se\nilmoittaa ne syyt, jotka ovat vaikuttaneet tämmöisen eron.\" Sitten\nvedotaan siihen, että muka kansoilla on ja täytyy olla oikeus vaihtaa\nhallituksensa uuteen, jos vanha on osoittanut olevansa haitallinen\nyhteiskunnan korkeammille tarkoituksille, -- \"ei kuitenkaan\nvähäpätöisistä eikä hetkellisistä syistä.\" Tämän perästä käy julistus\nsuoraksi syytöskirjaksi Yrjö III:tta ja Englannin parlamenttia vastaan,\nluetellen alusta loppuun kaikki näiden hankkeet, joilla oli ahdistettu\nsiirtokuntain oikeuksia ja vapaita laitoksia ja joilla tarkoitettiin\nväkivaltaisen hallitustavan perustamista. Jatkaa sitten julistus:\n\"Jokaisessa tämän sorron vaiheessa olemme me mitä nöyrimmillä sanoilla\nanoneet oikeutta, mutta meidän anomuksiimme on aina vain vastattu\nuusilla vääryyksillä. Ruhtinas, jonka luonne on niin tahrattu kaikilla\ntirannin töillä, ei sovi hallitsijaksi vapaalle kansalle. Meiltä ei\nmyöskään ole puuttunut kärsivällisyyttä brittiläisiä veljiämme kohtaan.\nOlemme monin kerroin huomauttaneet heitä siitä, miten heidän\nparlamenttinsa ehtimiseen on yrittänyt anastaa itselleen perätöntä\ntuomio-oikeutta keskuudessamme. Olemme muistuttaneet heitä niistä\nasianhaaroista, jotka vaikuttivat meidän siirtymisemme pois emämaasta ja\nvallitsivat meidän asettuessamme tänne asumaan. Olemme vetoneet heidän\nsynnynnäiseen oikeuden-tuntoonsa ja jalomielisyyteensä, ja me olemme --\nniiden verensiteiden kautta, jotka meitä yhdistävät --mananneet heitä\nluopumaan kaikesta yhteydestä niiden anastusten kanssa, jotka\nvälttämättömästi katkaisevat kaikki ystävälliset suhteet keskenämme.\nMutta hekin ovat ummistaneet korvansa oikeuden ja veren ääneltä. Meidän\ntäytyy sentähden turvautua välttämättömään pakolliseen eroon ja pitää\nheitä, kuten pidämme muutakin ihmiskuntaa, vihollisina sodassa, ystävinä\nrauhassa. Me, Amerikan Yhdistyneiden valtioiden edusmiehet,\nkokoontuneina Yleiseen kongressiin ja ottaen maailman Ylimmän tuomarin\ntodistajaksi aikomustemme rehellisyydestä, ilmoitamme ja julistamme\ntäten juhlallisesti, Amerikan kansan nimessä ja sen valtuuttamina, että\nnämä Yhdistyneet siirtokunnat ovat ja että niiden täydellä oikeudella\ntulee olla Vapaita ja Itsenäisiä valtioita; että ne ovat kokonaan irti\nBritannian kruunun vallasta; että kaikkinainen valtiollinen yhteys\nniiden ja Suur-Britannian kesken on täydellisesti purettu ja että niin\ntulee olla; että niillä, vapaina ja itsenäisinä valtioina, on\ntäydellinen valta ja oikeus alkaa sotaa, tehdä rauhaa, päättää liittoja,\nsolmia kauppasopimuksia ja tehdä kaikkea muutakin, mitä itsenäiset\nvaltiot oikeuden-mukaisesti voivat tehdä. Lujasti luottaen Jumalallisen\nSallimuksen apuun, lupaamme kaikinpuolisesti henkemme, omaisuutemme ja\nkunniamme uhalla kannattaa tätä julistusta.\"\n\nTämän suuren asiakirjan alle kirjoittivat kaikki kongressin jäsenet\nnimensä, puhemies John Hancock ensimäisenä; ja sitä levitettiin\nlukemattomissa kappaleissa sekä sanomalehtien kautta ylt'ympäri\nmaailmaa, niin hyvin koti- kuin ulkomailla. Washingtonin käskystä se\nluettiin juhlallisesti sotaväelle. Kaikkialla, jopa moniaalla\nEnglannissakin, vaikuttivat nuo arvokkaat sanat vilpitöntä kunnioitusta,\nja erittäinkin Ranskan kansassa Yhdys-Valtain juhlallinen julistus sai\naikaan mitä hartaimman mieltymyksen.\n\nRanska rupesikin jo, vaikk'ei vielä julkisesti, kallistumaan Amerikan\npuolelle. Sinne oli kongressi helmikuussa lähettänyt Sileas Deane'n\npyytämän aseellista ja rahallista apua sekä liittoa, ja Ranskan\nkabinetti varsin mielellään rupesikin keskusteluihin. Näistä sai\nEnglannin hallitus vihiä ja kävi, peljäten julkista liittoa vanhan\nverivihollisensa ja siirtomaittensa kesken, yht'äkkiä leppeämmäksi\nAmerikalaisia kohtaan. Amiraali Hove sai käskyn vähitellen ryhtymään\nsovinnon-hieromisiin kongressin kanssa. Kaikki nuo vihatut hankkeet\nperuutettaisiin, jos siirtomaat riisuisivat aseensa ja astuisivat\nentiseen asemaansa emämaata kohden. Mutta huolimatta näistä kauniista\nlupauksista jatkoi Englannin hallitus kuitenkin sotavarustuksiaan,\npestaten lisäväkeä Euroopan mannermaalta. Melkoisesta summasta osti\nhallitus muun muassa muutamilta pieniltä saksalaisilta pikkuruhtinailta\n18000 miestä, jotka nyt kuljetettiin Amerikaan. Tämä häpeällinen\nihmiskauppa herätti kaikkialla, jopa itse Englannissakin, suurta harmia.\nFredrik II Preussissa, jonka alueen läpi nuo ostorykmentit vietiin\nHampuriin, otatti niiltä saman tullin kuin teurastuseläimistä.\n\nLordi Hoven rauhan-ehdoitukset jäivät sikseen, \"koska häntä ei\nvaltuutettu keskustelemaan suorastaan kongressin kanssa.\" Saivat siis\nsittenkin aseet ratkaista riidat.\n\nElokuun loppupuolella pakoitti sir William Hove amerikalaisen\narmeija-osaston peräytymään Long Island'in saarelta, jossa kenraali\nSullivan piti komentoa ja jonne Washingtonkin oli rientänyt New Yorkista\ntätä auttamaan. Washington sulkeutui nyt New Yorkiin ja koki täältä\nWhite Plains'in luona lähellä kaupunkia torjua uutta, vihollisen tekemää\nrynnäkköä, mutta nytkin oli hänen täytymys peräytyä. Syynä oli\namerikalaisen sotajoukon epäluotettavuus, huono valmistus ja varustus.\nSemmoisilla voimilla ei voinut vastustaa hyvin harjoitettua armeijaa, ja\njo päättikin Washington vetäytyä pois koko New Yorkista. New Jerseyn\nkautta marssitti hän siis sotajoukkonsa Delaware joen läntiselle\npuolelle, jossa nyt tarkempi järjestys perustettiin. Englantilaiset\nolivat, Cornwallis'in johdolla, ajaneet Amerikalaisia takaa ja viimein,\nuseampiin joukkokuntiin jaettuina, asettuneet eri paikkoihin New\nJerseyssä. -- \"Kotka on levittänyt siipensä,\" sanoi Washington, \"nyt\nsopivat ne paraiten leikattavaksi.\" Vastapäätä häntä majaili\nTrentonissa muuan hessiläinen lauma, jota johti eversti Rahl.\nJoulupäivänä kuljetti Washington joukkonsa veneillä virran yli ja\nhyökkäsi jouluk. 26 p:nä äkki-arvaamatta hessiläisten kimppuun, jotka\nmelkein kaikki joutuivat vangiksi. Eversti Rahl sai lyhyessä\nvastustus-yrityksessä surmansa.\n\nMuut englantilaiset joukkokunnat pyrkivät nyt yhdistymään päävoimaan,\njonka kanssa Cornwallis lähestyi Trentonia. Tämän lähellä piti\nWashington leiriä pienen Assipink nimisen joen rannalla, joka laskee\nDelawareen. Siinä aikoi Cornwallis hyökätä hänen päällensä tammikuun 3\np:nä 1777, mutta yöllä lähti Washington tiehensä ja joutui\nPrinceton'issa, pari penikulmaa pohjoseen Trentonista, kovaan otteluun\nenglantilaisen jälkiväen kanssa, jonka pian oli täytymys peräytyä ja\nrientää yhtymään Cornwallis'in pääjoukkoon, joka kiitomarssia lähestyi.\nWashington tunsi joukkojensa heikkouden eikä nytkään käynyt taisteloon\nvihollisen koko armeija-osaston kanssa, vaan vetäytyi pohjoseen päin,\nasettuen viimein talvimajaan Morristown'in lähelle, jossa saatiin sopiva\nturvapaikka. Täältä lähetettiin tuon tuostakin pienempiä parvia\nryöstämään vihollisen kuormastoja ja hätyyttämään kaikkia englantilaisia\npikkujoukkoja, jotka uskalsivat ulos pääpesästä. Tämän kautta estyi\nCornwallis'in yhteys muun maailman kanssa niin, että hänen pian oli\npakko lähteä joukkoineen kokonaan tiehensä New Jerseystä ja peräytyä New\nYorkiin.\n\nNämä pienet edulliset tapaukset kohottivat Amerikalaisten rohkeutta, ja\nluottamus Washington'iin samassa suuresti kasvoi. Kongressi antoi\nhänelle suuremman vallan, niin että hän sai väestöltä tilata mitä\ntarvitsi ja itse oli korkeimpana toimeen-panevana valtana niillä\nalueilla, joissa hänen armeijansa majaili. Tämä valta suotiin hänelle\nens' alussa ainoastaan kuudeksi kuukaudeksi ja uudistettiin sitten kerta\ntoisensa perästä, mutta sittemmin sai Washington pitää sen sodan loppuun\nsaakka. Rahat olivat kuitenkin yhä vielä kovin vähissä, niin että\nkongressin täytyi panna liikkeelle pakkokurssilla käypä paperiraha,\njonka arvo pian aleni. Tähän aikaan tuli kuitenkin jo apua Ranskasta,\nnimittäin yksi miljoona dollaria selvässä rahassa sekä aseita ja\nvaatteita 25,000 miehelle. Ne olivat Franklin ja Deane toimittaneet\nRanskan hallitukselta, joka ne kuitenkin antoi salaa Englannilta, koska\nvielä tahdottiin välttää julkista kinastusta tämän vallan kanssa.\n\nKevään tullen lähti sir William Hove laivastolla eteläänpäin,\nvalloittakseen Filadelfian kaupungin, kävi maalle Chesapeak-lahden\npohjoisimmassa nurkassa ja joutui tappeluun vastaan-rientävän\nWashingtonin kanssa Brandywinen pienin joen rannalla lähellä\nWilmingtonia. Brandywine laskee siinä Delawareen. Washington tuli\ntappiolle ja pelasti joukkonsa tähteet Schuylkill-joen toiselle\npuolelle. Filadelfia joutui vihollisen käsiin. Parin viikon perästä sai\nWashington uuden tappion Germantownin luona ylempänä Delawaren\nrannoilla, jonka perästä hän asettui lujaan asemaan vuoriseudussa\nSchuylkillin lähellä, muinoisen ruotsalaisen Wasa-linnan tienoille.\nPaikan nimi on nyt Valley Forge.\n\nSamaan aikaan tuli pohjosesta tieto suuresta voitosta, jonka Amerikan\naseet olivat saaneet. Englantilainen kenraali Burgoyne oli 2,000\nmiehen kanssa lähtenyt Quebekistä liikkeelle kukistamaan koillisia\nvaltioita, valloittanut vanhat linnoitukset Champlain-järven rannalla ja\nviimein edennyt Saratogan kylään Hudsonin länsi-rannalla. Matka tänne\noli kuitenkin ollut kovin vaivaloinen. Mutta amerikalaiset, vaikka kyllä\nsuurempaan vastarintaan käydessään saivat ylivoimalta selkäänsä,\nhävittivät kaikkialla tiet ja sillat ja veivät pois karjat ja muut\nruokavarat, hätyyttäen sitä paitse menestyksellä kaikkia Burgoynen\nparvikuntia, jotka uskalsivat ulos pääjoukosta muonaa hankkimaan. Näitä\nvastaan paukahteli joka pensaasta väijyvän väestön ja vanhain\nrajasoturien tarkat pyssyt. Amerikalaisia johti kenraali Schuyler, jonka\nkuitenkin sitten täytyi kongressin käskystä luovuttaa komanto\nHoratio Gates'ille, nuorelle englantilaiselle upseerille, joka oli\nmennyt Amerikan palvelukseen. Gates sai suuren vallan. Hän ei, näet,\nollut Washingtonin käskyjen alaisena, vaan sai toimia omia päinsä.\nKongressi kai tahtoi jommoistakin vastapainoa Washingtonille. --\nSyyskuun 19 p:nä nyt Burgoyne hyökkäsi Amerikalaisten kimppuun\nleiristään Saratogan luona, ja kova tappelu syntyi, jonka perästä\nEnglantilaiset vetäysivät takaisin. Heidän tilansa kävi kuitenkin pian\nahtaaksi, koska kaikki parvikunnat, jotka lähtivät muonan-hakuun,\njoutuivat väijyvien Amerikalaisten kynsiin. Lokakuun 10 p:nä koetti\nvihdoin Burgoyne kaikkine joukkoineen päästä vapaaksi satimestaan, mutta\ntappelu avonaisella kentällä, jossa Amerikalaiset nyt tekivät hurjaa\nvastarintaa, joutui hänelle tappioksi, ja hän vetäytyi taaskin takaisin\nvarustettuun pesäänsä. Tätä ympäröivät kuitenkin nyt Amerikalaiset yhä\nahtaammalle, ja heidän kuuliansa rupesi kovin sakeasti satelemaan leirin\nsisään. Ei ollut enää muu neuvona Englantilaisilla kuin antauminen, ja\nlokakuun 17 p:nä 1777 laski Burgoynen sotajoukko, joka nyt oli\nsupistunut 6,000 mieheksi, aseensa maahan.\n\nSaratogan suuri tapaus tuli käännekohdaksi Amerikan kohtalossa.\nRanskassa elähytti se yleistä mielipidettä yhä enemmän Englannin\nsiirtokuntain eduksi. Nuori markiisi Gilbert Motier de Lafayette lähti\nystävänsä, eversti de Kalb'in seurassa meren yli ja astui Amerikan\npalvelukseen, taistellen sitten sodan loppuun asti uskollisesti\nWashingtonin rinnalla ja muutenkin monin tavoin tehokkaasti vaikuttaen\nYhdys-Valtain hyväksi. Lafaytte toimiskeli kuitenkin ainoastaan omalla\nehdollaan ja sulasta rakkaudesta vapauteen. Mutta jopa myöntyi viimein\nRanskan hallituskin julkisesti auttamaan Yhdys-Valtoja vanhaa\nverivihollista Englantia vastaan, varsinkin sitten kun Amerikalaiset\nolivat esiintyneet voitollisina merelläkin, saattaen ryöstölaivoillaan\nmonta tuntuvaa vahinkoa Englannin kaupalle. Benjamin Franklinin ja\nDeanen toimet Versaillesissa olivat vaikuttaneet että 1778 vuoden\nalussa vihdoin liitto syntyi Ranskan ja Amerikan kesken. Se oli sekä\nkauppa- että hyökkäys- ja puolustus-liitto Amerikan itsenäisyyden\nkannattamista varten. Amerika sitoutui iäti pysymään erillään\nEnglannista, ja Ranska lupasi auttaa liittolaistaan laivastolla.\n\nNyt tuli asianomaisille Englannissa kiire. Parlamentti hyväksyi lain,\njonka kautta hankkeet Bostonia vastaan ja teetulli peruutettiin, samassa\nkun parlamentti ylipäänsä luopui kaikista veroitusyrityksistään\nAmerikassa. Rauhanhierojia lähetettiin tänne. Mutta mikään\nliehakoitseminen ei auttanut enää. Amerikalaiset vaativat suorastaan\nitsenäisyytensä tunnustamista, johonka nöyryyttävään hätäkeinoon ei\nEnglanti kuitenkaan vielä myöntynyt. Mutta niinpä olikin sota taas\njulistettu Ranskan ja Englannin kesken.\n\nPelkäsivät nyt Englantilaiset ensiksikin ranskalaista hyökkäystä New\nYorkia vastaan, ja kenraali Clinton, joka oli astunut Hoven sijaan, sai\nkäskyn kokoomaan sotavoimansa New Yorkiin. Sir Clinton jätti sentähden\nFiladelfian sikseen, lähetti yhden osan sotavoimastaan meritse New\nYorkiin ja marssi itse toisella osalla New Jerseyn kautta pohjoseen.\nTätä tilaisuutta käytti Washington astuakseen ulos varustetusta\nasemastaan ja häiritäkseen sir Clintonin kulkua pienillä hyökkäyksillä\nhänen jälkijoukkojaan vastaan, jotka viimein Monmouth Courthouse'n luona\nkärsivät tuntuvan tappion. Clintonin onnistui kuitenkin saada\npää-armeijansa Sandy Hook'iin ja siitä laivoilla New Yorkiin.\n\nWashington, jonka armeija yhä edelleen kärsi kaikellaista puutetta ja\njonka suosituksi kilpailijaksi Gates pohjois-armeijan kanssa oli\nSaratogan voiton perästä kohonnut, asettui nyt vanhaan paikkaansa White\nPlains'illä New Yorkin läheisyydessä, pitääkseen silmällä vihollisen\nliikkeitä. Mutta tämä pysyi paikoillaan New Yorkissa, sillä olipa\nranskalainen laivasto, jota johti kreivi d'Estaing, saapunut rannikolle.\nTämä nyt oli pahana pöppönä kyllä Clintonille, mutta mihinkään\nteholliseen taisteluun se ei ryhtynyt. Kun Englantilaisten miehittämä\nRhode Island oli valloitettava takaisin, ilmestyi d'Estaing tosin\nlaivoineen Newportin edustalle, mutta purjehti Amerikalaisten\nmielikarvaudeksi heti tiehensä taas.\n\nNyt ei kokonaiseen vuoteen tapahtunut mitään suurempaa ottelua. Mutta\n1779 vuoden loppupuolella lähti sir Clinton yhdellä armeija-osastolla\nyht'äkkiä etelään, jättäen loput voimastaan New Yorkiin. Nousten\nEtelä-Carolinan rannikolla maalle, samosi Clinton Charlestonia vastaan\nja rupesi, perille päästyään, sitä piirittämään. Mutta vaikka etelässä\noli tuskin nimeksikään amerikalaista sotaväkeä, kului Clintonilta\nkuitenkin koko kolme kuukautta, ennenkun hän pääsi herraksi kaupunkiin,\njota sen porvarit ja pieni varustusväki olivat mitä miehuullisimmasti\npuolustaneet.\n\nCharlestonin kukistuttua palasi Clinton New Yorkiin, jättäen lordi\nCornwallisin valloittamaan etelän muita paikkakuntia. Tämä ei kuitenkaan\nollut mikään helppo tehtävä. Mitään säännöllistä amerikalaista sotaväkeä\ntosin ei löytynyt koko Carolinassa, mutta Cornwallisin julma sotatapa\nsai väestön mitä tulisimpaan raivoon, ja urheita partiojoukkoja\nmuodostui kaikkialla, jotka paita-hihasillaan tai nahkaröijyissään\ntapellen hätyyttivät Englantilaisia milloin missäkin ja saattivat heille\ntuntuvia vahinkoja. Sepät maaseudulla takoivat vahvoja vartaita ja\npitkiä peitsiä, farmari-vaimot antoivat parahimmat tinavatinsa kuuliksi\nvalettaviksi, ja sillä tavoin varustettuina iskivät nuo reippaat sissit\nkiinni jokaiseen englantilaiseen parvikuntaan, joka vain uskalsi\nulkopuolelle pääjoukkoansa. Tämän kautta oli Cornwallisin armeijan\nyhteys muun maailman kanssa alituisesti häirittynä.\n\nEtelä-Carolinan avuksi samosi nyt pohjosesta päin kenraali Gates ja\njoutui tappeluun Cornwallisin kanssa Camdenin luona, luoteesen päin\nCharlestonista ja lähellä Pohjois-Carolinan rajaa. Gates'in nostoväki\npakeni suinpäin hajalleen jo tappelun alkaessa ja hän itse myöskin, jota\nvastoin säännölliset joukot de Kalbin johdolla pitivät urhoollisesti\npuoltansa, väistyen hyvässä järjestyksessä pois tappotanterelta, joka\njäi Cornwallisin haltuun. De Kalb, urhokas saksalainen ja Lafayetten\nystävä, oli kaatunut.\n\nCamdenin tappion perästä otettiin päällikkyys Gates'ilta pois ja\nannettiin Greenelle, joka pysyi siinä sodan loppuun asti. Ja tämä\nlähestyikin nyt lähestymistään. Kummallakin puolen vallitsi suuri\nväsymys ja uupumus. Washington pysyi leirissään, joka nyt oli ylempänä\nHudsonin rannalla, eikä hän ollut siitä lähtenyt edes silloinkaan, kun\nClinton vei joukkonsa etelään. Vaikka Washingtonin armeija oli varsin\nkurjassa tilassa, säästi hän sitä kuitenkin, koska se oli Amerikan\nviimeinen toivo.\n\nAsiain näin ollen matkusti Lafayette Ranskaan, puhui kauniisti\nAmerikalaisten puolesta ja sai viimeinkin toimeen että loppukesällä v.\n1780 ranskalainen laivasto, jota johti amiraali Ternay, ja siinä 6000\nmiehinen sotajoukko kenraali Rochambeau'n johdolla saapui Amerikaan.\nRochambeau miehineen alistui Washingtonin käskettäväksi ja nyt sai sota\nparemman vauhdin. Pian oli muuan yhdistynyt ranskalais-amerikalainen\njoukko voittanut takaisin Rhode Islandin.\n\nEnglannin onnen-tähti aleni muutenkin alenemistaan; Espanja ja Hollanti\nliittyivät sen vihollisiin. Venäjä ja sen kanssa muut pohjoisvallat sekä\nRanska ja Espanja antoivat Lontoossa julistuksen, jonka mukaan\npuolueettomain valtain laivat saisivat esteettömästi harjoittaa\nlaivakulkua ja kauppaa sotivain valtojen kesken; ja puolueettomain\noikeuden turvaamiseksi olivat pohjois-vallat perustaneet n.s. Aseellisen\npuolueettomuuden. Jo v. 1780 laskettiin sota Pohjois-Amerikassa\nmaksaneen Englannille 100 miljonaa puntaa (2,500 miljonaa S. markkaa),\nja verot ja valtiovelka nousivat nousemistaan. Yleinen mielipide vaati\nrauhaa, mutta Yrjö III ja hänen hallituksensa, luottaen parlamentin jo\njoteskin supistuneesen enemmistöön, päätti jatkaa tyhmää vastustustaan\nviimeiseen asti. Tarvittiin vielä karvas isku, ennenkun sotapuolue\nEnglannissa oli saanut kylliksensä. Mutta se tuli pian.\n\nLordi Cornwallis oli joukkoineen vetäytynyt Pohjois-Carolinasta\nVirginiaan, jossa ei ollut amerikalaista sotaväkeä, -- samalla kun\nkenraali Greene poistui Etelä-Carolinaan, arvellen saavansa Cornwallisin\nhoukutelluksi sinne. Tämä odotti saavansa apuväkeä meritse New Yorkista,\nja voidakseen turvata sen maalle-pääsyä, vallitti hän Yorktown nimisen\npienen paikkakunnan, joka sijaitsi muutamalla kapealla maan-kielekkeellä\nkahden pitkulaisen lahdelman välissä Virginian kaakkoisimmassa osassa.\nWashington, saatuaan tästä tiedon, riensi heti leiristään Hudsonin\nvarrella sinne 16,000 miehen kanssa, niihin luettuna myöskin Rochambeaun\njohtama ranskalainen apujoukko. 7,000 miestä jätettiin New Yorkin\nulkopuolelle. Washington'in armeija oli nyt paremmin varustettu kuin\nkoskaan ennen. Ranskan apurahoilla hankittiin ruoka ja vaatetus\nsotamiehille, jonka ohessa sekä kongressi että eri valtiot nyt\nponnistivat viimeisetkin voimansa suuren asiansa onnellista ratkaisua\nvarten. Syyskuun 30 p:nä 1781 asetti Washington leirinsä Yorktownin\nulkopuolelle ja ryhtyi heti piiritykseen. Ja lokakuun keskipalkoilla\nolikin Cornwallis kaikilta tahoilta suljettuna satimeensa, sillä kreivi\nde Grassen johdolla oli nyt myös ranskalainen laivasto sulkenut salmen,\njoka viepi Chesapeak-lahteen ja Yorktowniin, samassa laskien maallekkin\nuutta apuväkeä Washingtonille. Englantilainen laivasto, jota johti\namiraali Graves, koki kyllä täällä ahdistaa Ranskan merivoimaa, mutta\nperäytyi, saatuaan ankarassa taistelussa kovat vammat, New Yorkiin näitä\nparantelemaan. Nyt alkoi Washington hyvistä saartokaivannoistaan hirveän\npommituksen, eikä aikaakaan ennenkun Yorktown oli tuhkana ja porona.\nSitten otettiin väkirynnäköllä, jossa erittäinkin kunnosti itseänsä\nsankari Lafayette, Englantilaisten ulkovarustukset. Lordi Cornwallis\njoutui mitä pahimpaan pulaan. 7,000 miehestä oli jo kaatunut 1,000, ja\nruokavarat olivat loppumaisillaan. Tällöin sai hän jotakin salatietä\nHenry Clintonilta kirjeen, jossa ilmoitettiin että amiraali Digby parin\npäivän perästä tulisi suurella laivastolla ajamaan de Grassen voimat\nmeren syvyyteen ja laskemaan apuväkeä Yorktowniin. Cornwallis tämän\ntoivossa siis vielä piti puoltansa, mutta kun päivä toisensa perästä oli\nmennyt eikä Digbyn apua vieläkään kuulunut, päätti hän vihdoinkin\nantautua. Lokakuun 19 p:nä laski varustusväki, 6,000 miestä, aseensa\nmaahan ja meni sotavangiksi. Suuret varastot joutuivat tässä\nAmerikalaisten haltuun, ja amiraali Digbyn laivasto, joka saapui\ntienoolle kaksi päivää antautumisen perästä, purjehti tyhjin toimin ja\nkovasti hämmästyksissään suoraa päätä takaisin.\n\nSota oli itse teossa loppunut, vaikka vielä kului kaksi vuotta ennenkun\nvarsinainen rauhanteko saatiin solmituksi. Englannissa pääsi, näet,\nYorktownin tappion perästä rauhapuolue kokonaan voitolle, ja kuninkaan\noli pakko vaihtaa sotainen ministeristönsä rauhan miehiin. Maaliskuussa\n1782 hyväksyi alihuone päätöksen, joka julisti isänmaan viholliseksi\njokaisen, ken vain uskaltaisi neuvoakkaan sodan jatkamiseen.\n\nVihdoin, syyskuun 3 p:nä 1783, tehtiin Versailles'issa lopullinen\nrauhasopimus, jossa Englanti tunnusti noiden kolmentoista siirtokunnan\nitsenäisyyden.[13] Marraskuun 25 p:nä lähtivät Englantilaiset New\nYorkista, jonne muutaman päivän perästä Washington sotajoukon etupäässä\nkulki juhlallisesti sisään.\n\nPohjois-Amerikan vapaussota oli loppunut. Se oli siirtokunnille maksanut\npaljon varoja ja paljon verta. 70,000 miestä oli kaatunut\ntappotanterilla ja noin 40,000 kuollut englantilaiseen vankeuteen,\nnäiden joukossa m.m. 11,000, jotka kaikki heittivät henkensä muutamassa\nkauheassa, New Jerseyn rannikkovesillä risteilevässä laivassa, missä\nruumiit makasivat päälletysten isoissa läjissä. Yleensä Englantilaiset\ntässä sodassa pitelivät vankejansa kovin pahasti, useinpa\npyörristyttävän julmastikin.\n\nSotavuosina oli melkein yhtä mittaa vallinnut nurinaa ja\ntyytymättömyyttä Amerikan sotaväessä, koska kongressi ei kyennyt sitä\nelättämään eikä vaatteissa pitämään, ja loppupuolella murehtivat etenkin\nupseerit tulevaisuuttaan. Mihin he joutuisivat? Useimmat olivat sodan\nalkaessa jättäneet jonkun tuottavan paikan, joka nyt oli heiltä mennyt.\nHe pyysivät kongressilta päästäkseen puolelle palkalle, ja kun tämä ei\nsitä uskaltanut luvata, uhkasivat he miehineen päivineen vaeltaa pois\nlännen erämaihin uutta maata muokkaamaan. Silloin sai Washington asian\njärjestetyksi siten, että kaikki upseerit kahdeksan vuoden aikana saivat\nkoko palkkansa. Kongressin epäröisyys ja voimattomuus, johon se muuten\neri valtioilta ei mitään voinutkaan, synnytti tähän aikaan muutamissa\nsotilaspiireissä semmoisen tuuman, että muka Washington julistettaisiin\nperustuslailliseksi kuninkaaksi; mutta kun hanke hänelle ilmoitettiin,\nsysäsi hän sen sekä hämmästyksellä että harmilla luotaan eikä enää\nkoskaan tahtonut kuulla sanaakaan puhuttavan moisista yrityksistä. New\nYorkissa puhui vain Amerikan jaloluontoinen pelastaja liikuttavat,\nylevät jäähyväissanat sotatovereilleen ja lähti sitten Annapolis'iin\nMarylandissa, jossa kongressi nyt oli kokoontuneena. Sen eteen astui\njoulukuun 23 p:nä Yrjö Washington ja luopui juhlallisesti\npäällikkötoimestaan, ilmoittaen nyt siirtyvänsä yksityiseen elämään.\nSyvän liikutuksen vallitessa vastasi presidentti: \"Te olette johtaneet\nsuurta kamppausta viisaudella ja rohkeudella, ette ole koskaan, ette\nhetkeksikään, ei edes vastusten ja onnen-vaiheiden kohdatessa,\nloukanneet kansalaisvallan oikeuksia. Te olette pysyneet paikallanne,\nkunnes nämä Yhdistetyt valtiot ovat voineet päättää sodan vapaina,\nturvallisina ja itsenäisinä. Me kiitämme teitä siitä että aina olette\nluottaneet isänmaan menestykseen.\"\n\nWashington palasi takaisin maatilallensa Virginiassa, levätäkseen jonkun\naikaa kahdeksan-vuotisesta raskaasta työstään.\n\n\n\n\nXVI.\n\nLiittokunta järjestyy. Yrjö Washington. Uusi sota ja uusi aikakausi.\n\n\nYhteisen vihollisen torjumista varten olivat vanhat siirtokunnat tosin\nmuodostaneet liiton eli konfederationin, mutta mitään varsinaista\nliittokuntaa eli unionia ei ollut vielä syntynyt. Konfederationin\neri jäsenet, \"valtiot\", olivat vieläkin täydellisesti itsenäiset, ja se\nvalta, jonka he muutamia yhteisiä asioita varten olivat kongressille\nsuoneet, oli itse teossa valtaa ainoastaan nimeksi. Niinpä\nveroitus-oikeus esim. yhä vielä oli kunkin eri valtion omassa vallassa.\nKongressi saattoi päättää mitä ja kuinka paljon hyvänsä, asiain\ntoimeen-panossa oli se kuitenkin ihan voimaton. Tämä todellisen\nkeskusvallan puute oli kyllä jo sodan aikana käynyt varsin tuntuvaksi,\nja Washington oli -- kuten olemme nähneet -- yhtä mittaa ollut\npahemmassa kuin pulassa sen johdosta, ett'ei tämmöistä isäntävaltaa\nollut olemassa. Mutta sodan loputtuakin tuntui tämä puute melkein yhtä\npainavaksi. Yhdysvaltain suhde ulkomaihin, erittäinkin Englantiin, oli\njärjestettävä, sodan tuottama ulkomainen valtiovelka maksettava, rauhan\nkanta kotosalla ja rajoilla turvattava; ja kaikkea tätä varten\ntarvittiin vahvasti järjestetty liittovalta.\n\nMutta eri valtiot, jotka alusta alkaen olivat kehittyneet aivan\nomatakeisesti, itse itsensä kasvattaneet ja yhä vieläkin pitivät itseään\nomana erityisenä kokonaisuutena kukin alallansa, eivät niin hevillä\nluopuneetkaan itsevaltaisuudestaan, vaan katselivat päin vastoin\nepäluulolla kaikkia yrityksiä semmoisen keskusvallan synnyttämiseen,\njoka tulisi rajoittamaan heidän itsenäisyyttään. Varsinaisen\nliittokunnan eli unionin tuuma oli heille vastenmielinen. Mutta toiselta\npuolen tämmöisen tarve oli jokaiselle hyvinkin silmin-nähtävä, koska --\nkuten katkera kokemus osoitti -- eri jäsenten menestys juuri riippui\nkoko ruumiin terveydestä ja voimasta.\n\nTämä taistelu kokonaisuuden ja osien kesken kävi 1780-luvun\nloppupuolella ankaraksi sana- ja kynäsodaksi, jossa edellinen vihdoinkin\noli vievä voiton jyrkän erikois-valtiollisuuden kannattajilta. Puolueita\nnimitettiin: federalistit (lat. sanasta foedus = liitto) eli vahvan\nliittovoiman ystävät ja antifederalistit eli semmoisen vastustajat.\nFederalistisen liikkeen etupäässä olivat kirjailijoina ja puhujina\nAlexander Hamilton ja James Madison.\n\nMadison, Virginialainen, oli kuntonsa ja kykynsä kautta saavuttanut\nsuuren luottamuksen valtiossaan. Vaikka hän sittemmin muutti\nmielipiteitä ja astui \"demokraatisen\" eli muka kansanmielisen puolueen\njohtajien joukkoon, oli hän kuitenkin tällä haavaa federalisti ja\nvaikutti valtiossaan unionin hyväksi, yhdistyen Hamiltonin kanssa\ntoimittamaan tuon tuostakin ilmestyviä lentokirjoja, -- jotka\nlukemattomissa kappaleissa levisivät pitkin maailmaa ja tukevilla syillä\npuoltivat unionin asiaa. Hamilton oli skotlantilaista sukua\nLänsi-Indiasta, palveli jonkun aikaa muutamassa kauppakonttorissa ja\nmuutti sitten New Yorkiin, jossa hän, harjoitettuaan ahkerasti\nvaltio-opillisia lukemisia, joutui katteiniksi New Yorkin tykistöön ja\nviimein pääsi Washingtonin sihteeriksi. Hamiltonin, Madisonin y.m.\nharrastusten kautta saatiin viimein aikaan suuri \"konventti\", joka\ntoukokuun 25 p:nä 1787 kokoontui Filadelfiassa keskustellakseen\nliittolakien säädännöstä. Siihen oli tullut edusmiehiä kaikista\nvaltioista, paitsi Rhode Islandista ei, muiden muassa myöskin Washington\nja unioni-aatteen synnyttäjä Benjamin Franklin. Puheenjohtajaksi\nvalittiin yksimielisesti Washington.\n\nTämän konventin työ kesti kaiken kesää, ja taistelu oli toisinaan tuima\nkyllä federalistien ja antifederalistien välillä, edelliset kun,\nHamilton etupäässä, mielivät hyvin lujaa liittovaltaa ja jälkimäiset\ntaasen puolestaan tahtoivat kaiken todellisen vallan jätettäväksi eri\nvaltioille. Mutta miten siinä soviteltiin ja tasoiteltiin, niin syntyi\nlopulta kuitenkin onnellinen kompromissi eriävien mielipiteiden kesken,\nja syyskuun 17 p:nä varhain aamulla oli viimeinen pykälä Amerikan\nYhdys-Valtain perustuslaissa hyväksytty. Sinä hetkenä juuri nousi\naurinko, ja vanha Franklin lausui, sitä osoittaen, paikaltaan: \"Nyt\nnousee Amerikan päivä!\"\n\nTällä tavoin omaksuttu valtiosääntö kaipasi kuitenkin vielä eri\nvaltioiden vahvistusta, ja tässä kohden ponnistettiin vielä paljon\nvastaan. Niinpä Pohjois-Carolina antoi vahvistuksensa vasta 1789 vuoden\nlopulla ja Rhode Island siitäkin puoli vuotta myöhemmin. Mutta unionin\nvaltiosääntö oli kuitenkin lakina jo kesäkuun 21 päivästä 1788 lähtien,\nkoska yhdeksän valtiota silloin oli antanut vahvistuksensa. Se jakaa\nunionivallan lainsäätävän, toimeen-panevan ja tuomarivallan kesken.\nLainsäätävä valta on kongressilla, joka jakaantuu senaatiin ja\nedusmieskuntaan. Senaatin jäsenet valitaan kuudeksi vuodeksi\nvaltioiden lainlaatija-kuntain kautta, kaksi kustakin valtiosta,\nhuolimatta siitä onko valtio suurempi vai pienempi, ja erkanevat\nkolmannella osalla joka toinen vuosi. Senaatin tulee vahvistaa kaikki\nnimitykset sekä välipuheet ulkovaltain kanssa. Tämä senaati on Amerikan\nvaltiosäännössä pidettävä valtioiden erikois-etujen edustajana, jota\nvastoin edusmieskunta eli edustuskamari lähtee suorastaan unionin\nkokonais-kansasta, muodostaen siten valtiosäännön federalistisen\naineksen. Edusmieskunnan jäsenet valitsee kahdeksi vuodeksi suorastaan\nkansa väkiluvun mukaan niin, että yksi edusmies valitaan 40,000 hengelle\nväestöstä, johon indiaaneja ei lueta. Sitä vastoin onnistui\netelä-valtioiden edustajain saada aikaan, että heidän väestöönsä\nluettaisiin 3/5 orjistakin, mikä määräys vast'edes vaikutti hyvin\ntärkeitä seurauksia, koska nämä valtiot yhä kestävän orjatuonnin kautta\nsaattoivat melkoisesti lisätä edusmiestensä lukumäärää kongressissa.\nKongressilla kokonaisuudessaan on valta julistaa sotaa, panna toimeen ja\nkustantaa sotajoukkoja ja laivastoja, säätää ja ottaa veroja, ulko- ja\nsisätulleja, myntätä rahaa sekä laatia kaikki valtio-kokonaisuudelle\ntarpeelliset lait. -- Toimeen-paneva valta on uskottuna neljäksi\nvuodeksi valitulle presidentille. Tämän vaali tapahtuu sillä tavoin,\nettä kukin valtio valitsee yhtä monta valitsijamiestä kuin se lähettää\nsenaatoreja ja edusmiehiä kongressiin, ja nämä valitsija-miehet sitten\nvalitsevat presidentin. Alkuansa tapahtui valitsija-miesten vaali vasta\ntammikuussa samana vuonna kuin uusi presidentti oli astuva virkaansa, ja\npresidentin vaali toimitettiin helmikuussa. Mutta nyttemmin on tämä\nmuutettu niin, että valitsijamies-vaalit pidetään jo marraskuussa,\nsitten kun suuret puolueet kansallis-kokouksissaan edellisenä\nkesänä ovat asettaneet kukin ehdokkaansa presidentti- ja\nvarapresidentti-virkoihin. Ja koska valitsijamiesten tulee äänestää\nsaamiensa ohjeiden mukaan, niin tiedetään presidentin-vaalin tulos\ntavallisesti samalla kertaa kuin tulos valitsijamiesten vaalista. Uusi\npresidentti astuu virkaansa maaliskuun 4 p:nä ja erkanee siitä neljä\nvuotta myöhemmin samana päivänä, ell'ei häntä valita uudestaan.\nValtiosääntö ei estä saman presidentin valitsemista kuinka monta kertaa\nhyvänsä; mutta aina siitä saakka kuin Washington kieltäytyi rupeamasta\nkolmanneksi kertaa presidentiksi, on tullut noudatetuksi tavaksi ett'ei\nkenkään presidentti ole virassa kauvemman aikaa kuin kahdeksan vuotta.\nPresidentin valta on varsin laaja. Hän valitsee itse ministerinsä ja\nasettaa ylipäänsä virkaan kaikki unionin virkamiehet sekä edustaa\nunionia ulkomaan edessä. Hän voi veto- eli kielto-sanallaan estää\nkongressin hyväksymää lakiehdoitusta pääsemästä laiksi, mutta jos\nkongressi toistamiseen hyväksyy ehdoituksen, jota varten kuitenkin tällä\nkertaa vaaditaan 2/3 enemmistö kummassakin kamarissa, niin on ehdoitus\nsillä lakina. Jos presidentti joutuu syypääksi laittomiin tekoihin, niin\nvoi edustuskunta nostaa kannetta häntä vastaan senaatin edessä, jolla on\nvalta tuomita hänet virkansa menettäneeksi. -- Samalla kertaa kuin\npresidentti valitaan varapresidentti, joka astuu presidentin sijaan,\njos tämä sattuisi kuolemaan virka-aikansa kestäessä taikkapa joutumaan\nkykenemättömäksi tointansa hoitamaan. Varapresidentti on niinikään\nitseoikeutettu presidentti senaatissa. Alkuansa tuli se\npresidenttitoimen ehdokas, joka oli saanut presidenttiä lähimmän\näänimäärän, varapresidentiksi; mutta nyttemmin valitaan tämä erittäin.\n-- Unionin tuomarivalta on jätettynä Yhdysvaltain korkeimmalle\noikeustolle sekä erityisille alemmille oikeustoille. Niihin kuuluu\nkaikki asiat, jotka koskevat valtiosäännön tulkitsemista, kongressin\nlakeja ja välipuheita ulkovaltain kanssa, kaikki kauppaa ja merenkulkua\nkoskevat asiat sekä kaikki riidat eri valtioista olevien kansalaisten\nkesken, kuten myöskin amerikalaisten ja ulkomaalaisten väliset riidat.\n\nUnionin ensimäiseksi presidentiksi valittiin helmikuun 1 p:nä 1789\nWashington ja varapresidentiksi John Adams, joka kahdeksan vuoden\nperästä myöskin tuli presidentiksi. Näiden aikana oli federalistinen\npuolue voitolla. Hamilton raha-asiain ministerinä järjesti onnellisesti\nunionin rahaseikat, perustaen muun muassa kansallispankin. Ulko-asiain\nministerinä oli tässä kabinetissa ensimmältä Jefferson, joka kuitenkin,\nhartaana demokraatina ollen, sitten riitaantui Hamiltonin kanssa ja\nerosi toimestaan.\n\nYrjö Washington, joka toisen presidenttikautensa loputtua oli muuttanut\nrakkaalle maatilalleen viettämään vaiherikkaan elämänsä viimeiset\npäivät, kuoli siellä melkein yhdessä vuosisatansa kanssa, joulukuun 14\np:nä 1799, 67 vuoden ijässä. Yhdys-Valtain presidenttinä oli hän ollut\nsama ylevä luonne kuin sodan aikana, aina tunnollisesti raskaita\nvelvollisuuksiaan täyttänyt ja kokenut pysyä taistelevia puolueita\nylempänä. Lapsetonna ollen, määräsi hän melkoisen osan omaisuudestaan\nyliopiston perustamiseksi, jossa Amerikan nuorukaiset saisivat nauttia\nvapaata opetusta, tarvitsematta etsiä ulkomaan yliopistoja, jotka\nkenties vain, kuten isänmaallinen vanhus arveli, opettelevat viisautta,\njoka ei ensinkään edistä tasavallan pyrintöjä. Niinikään lahjoitti\nWashington vapauden kaikille neekeri-orjillensa, osoittaen tällä\nteollaan selvemmästi kuin sanoilla ett'ei hän ainakaan hyväksynyt tätä\nvapaan kansan suunnatonta häpeäpilkkua. Suru hänen kuolemansa johdosta\noli yhtä suuri ja vilpitön kaikissa puolueissa. Kongressi keskeytti\nkokouksensa, ja koko edustuskunnan jäsenet pukeusivat suruvaatteisin.\nSenaatin surunvalitus-kirjoituksessa presidentti Adams'ille sanottiin:\n\"Isänmaallisella ylpeydellä voimme muistella meidän Washingtonimme\nelämää ja verrata häntä muiden maiden mainioimpiin miehiin. Vanhemmat ja\nnuoremmat nimet kalpenevat hänen rinnallansa. Liian usein vain on\nsuuruus ja rikollisuus ollut yhdistettynä; mutta hänen maineensa on\nvielä puhtaampi kuin se on loistava. Kansojen orjistajat hämmästyivät,\nnähdessään hänen hyvien avujensa majesteetin.\" Vastauksessaan tähän\nlausui Adams: \"Olen nähnyt hänet kovan onnen päivinä, hänen ankarimman\nlevottomuutensa ja kiusaavimman hätänsä hetkinä; olen nähnyt hänet\nylennyksen ja onnen päivinä, mutta aina vain tavannut hänessä saman\nviisauden, maltillisuuden ja vakavuuden. Kuninkuuden nimi olisi\nainoastaan himmentänyt näiden hyveiden majesteetia, jotka tekivät hänet,\ntuon tavallisen kansalaisen, esikuvaksi meille kaikille.\"\n\nV. 1790 päätettiin antaa nuorelle unionille oma pääkaupunki. Virginia ja\nMaryland luovuttivat tätä varten pienen maakaistaleen kummallakin puolen\nPotomak-jokea, 17 penikulmaa sen suusta; ja tälle alueelle, joka sai\nnimekseen Columbia, syntyi Washington'in kaupunki. Sekä alue että\nkaupunki ovat suorastaan kongressin hallinnon alaisina, eikä kumpikaan\nlähetä edusmiehiä liittokokoukseen. Täällä on Capitolium, kongressin\npalatsi, ja Valkoinen kartano, presidentin virkatalo. V. 1800 muuttivat\nmolemmat valtiovallat sinne.\n\nAdamsin presidenttikautena oli federalistien valta jo ruvennut\nvähenemään, ja v. 1801 valittiin presidentiksi Tuomas Jefferson, joka\nhartaasti puolusti erikois-valtiollisuutta, mikä paikkakunnallisen\nitsehallinnon nimessä muka yksinään kannatti kansan-vapautta. Tämä\ntämmöinen kansanvalta, demokratiia, pysyi sitten vähillä poikkeuksilla\nvoiton puolella kuudettakymmentä vuotta ja painoi leimansa koko\namerikalaiseen valtio-elämään. Jefferson tosin noudatti tarkkaa\nsäästäväisyyttä kaikissa hallinnon-haaroissa, vähensi virkamiesten\nlukumäärän ja sotalaitoksen kulunki-arvion, joten melkoinen\nvero-helpoitus kävi mahdolliseksi; hän lakkautti sen sisätullin, jonka\nkongressi ennen oli säätänyt ulkomaisen valtiovelan suorittamista\nvarten; hän sai valtiokirkon Virginiassa lakkautetuksi, jota esimerkkiä\nsitten kaikki toisetkin valtiot noudattivat, siten perustaen täydellisen\nuskonvapauden kaikkialla Amerikassa; Jefforsonin presidenttikautena\nvihdoin lavennettiin tasavallan alue siten, että silloinen Louisiana,\ns.o. koko tuo ääretön alue Mississippin ja Kalliovuorten välillä, v.\n1803 ostettiin Ranskalta. Mutta tällä hallituksella oli myöskin\nvarjopuolensa, ja monet amerikalaiset epäkohdat, jotka vieläkin ovat\nsikäläisen valtiollisen ja yhteiskunnallisen elämän epäkoristuksina,\nsaivat alkunsa siitä. Niinpä tuo yksipuolinen erikoisvaltiollisuus, jota\nunionin miehet niin kovasti olivat vastustaneet, pääsi demokraatien\nvallan-aikana uuteen vauhtiin; ja Jefferson oli ensimäinen presidentti,\njoka jakeli unionin virkoja palkaksi puoluelaisilleen.\n\nJo kauvan aikaa oli Yhdys-Valtain suhde vanhaan emämaahan ollut erittäin\nkireä. Englanti oli tosin Versailles'n rauhanteossa tunnustanut entisten\nsiirtomaittensa itsenäisyyden, mutta nämä eivät voineet estää että se\nloukatun ylpeytensä kostoksi kahlehti Amerikalaisten kauppaa ja\nmerenkulkua, sulkemalla heidät pois paraimmilta ja mukavimmilta\nmarkkinoilta. Tätä menetystapaa noudattikin Britannia ahkerasti, jonka\nohessa amerikalaisia merimiehiä otettiin väkisin englantilaisten\nsotalaivain palvelukseen ja amerikalaisia laivoja aivan omavaltaisesti\ntarkastettiin karanneita englantilaisia merimiehiä etsittäessä. Tässä\nkäytettiin usein mitä ilkeintä väkivaltaakin. Viimein kiellettiin\namerikalaisia laivoja käymästä minkäänmoista kauppaa Ranskan satamissa,\nell'eivät nämä laivat muka suorittaisi maksua tästä oikeudesta, jota\nvastoin Napoleon keisari uhkasi toimittaa takavarikkoon kaikki laivat,\njotka semmoisia maksuja suorittivat. Viimein ei ollut kongressilla, joka\npelkäsi Amerikan kauppalaivaston joutuvan lopulliseen perikatoon, muu\nneuvona kuin vastaiseksi kieltää kaiken merenkulun. Mutta silloin\nrupesivat koilliset valtiot, jotka melkein yksinomaisesti elivät\nkaupalla ja merenkululla, kovasti nureksimaan ja jopa uhkasivat\nerotakkin koko unionista, vaikka etupäässä juuri ne olivat sitä tähän\nasti kannattaneet. Kongressin täytyi peruuttaa kieltonsa, mutta\nJeffersonin erotessa v. 1809 ja Madisonin astuessa hänen sijaansa, vaati\nyleisin mielipide maassa kuitenkin sotaa, ja niinpä se kahden vuoden\nturhien sovitushieromisten perästä vihdoin julistettiinkin.\n\nMainitsemme siitä ainoastaan pääpiirteet. Vuosina 1812-1813 käytiin\nenimmäkseen pienempää sotaa Canadan rajoilla, joiden toiselle puolen\nAmerikalaiset pyrkivät, päästäkseen tämän englantilaisen siirtomaan\nherroiksi; mutta yhtä turhaan kuin vapaus-sodan aikana. Sitä vastoin\nsaivat he kaksi loistavaa voittoa Englannin laivoista Champlain- ja\nErie-järvillä, jonka ohessa valtamerelläkin kestettiin kunnialla monta\nkuumaa kahakkaa, ja Amerikalaisten kaapparit perkkasivat melkein koko\nAtlantin puhtaaksi Englannin kauppalaivoista. V. 1814 kuljetti tosin\namiraali Rose englantilaisen laivaston Potomak-jokea ylöspäin ja\npoltatti unionin uuden pääkaupungin; mutta kenraali Pakenhamin 1815\nvuoden ensimäisinä päivinä yrittämä hyökkäys New Orleans'in kaupunkia\nvastaan meni tykkänään myttyyn. Sitä puolusti kenraali Andrew Jackson,\njoka kaupungin etelä-puolelle oli varustanut vahvat vallitukset. Näitä\nvastaan teki vihollinen maallenousuväki ankaran rynnäkön, mutta\npuolustus oli vielä ankarampi, ja kovat vammat saatuansa oli\nEnglantilaisten täytymys pötkiä pois laivoihinsa. Pakenham itse kaatui.\n-- Mutta ennen New Orleansin ottelua oli jo rauhanteko tapahtunut. Siinä\nluovutettiin kummaltakin puolen takaisin mitä sodassa oli valloitettu,\njonka ohessa Englanti peruutti kieltonsa amerikalaisten laivain kaupasta\nRanskan satamissa, mutta tuo ilkeä laivain-tarkastusoikeus pysyi\nentisillään.\n\nVaikka tämä sota tietysti oli saattanut melkoiset haitat yleiselle\naineelliselle vaurastukselle, tointui Amerikan reipas ja yritteliäs\nkansa kuitenkin tavattoman pian vammoistaan. Väkiluku ja sen tuotanto\nkasvoi hämmästyttävää vauhtia, kulkuneuvot paranivat ja maan\nviljelysalue laveni lavenemistaan. V. 1823 avattiin liikkeelle Erie- ja\nChamplain-kanavat, joten vesitie New Yorkista Hudson-jokea ylöspäin\nsuurille sisävesille oli valmiina. Ensimäinen höyrylaiva, Fulton'in\nGlermont, oli jo v. 1807 ollut liikkeellä Hudson-joella, ja sodan\nloputtua oli Amerikalla jo kokonainen laivasto höyry-aluksia. V. 1803\noli, kuten olemme kertoneet, Louisiana joutunut Yhdys-Valtain omaksi, ja\n1819 valloitti kenraali Jackson Espanjalta Floridan suuren niemimaan.\nVermont niminen osa New Hampshirea oli jo v. 1791 otettu omana,\nneljäntenä-toista valtiona unioniin, ja Maine'sta tehtiin niinikään v.\n1820 oma valtio. Mutta suurimmat maavoitot oli saatu Alleghany-vuorten\nlänsipuolella suoritetun asutustyön kautta. Siitä kerromme erittäin\nseuraavassa luvussa.\n\nVuosina 1817-1825 oli presidenttinä James Monroe, hän, joka v. 1824 --\nheti Etelä-Amerikan vapaussodan loputtua ja sen johdosta, että silloin\npuuhattiin espanjalaista vallan-palauttamista eteläiseen mannermaahan --\nantoi kongressille ja sen kautta \"Pyhän alliansin\" siihen aikaan\nhallitsemalle Euroopalle julistuksen, jossa lausuttiin että Yhdys-Vallat\neivät voi puolueettomina katsella mitään euroopalaista sekaantumista\nAmerikan mannermaan asioihin. Tämä \"Monroe-oppi\" on siitä lähtein\npysynyt johtavana peri-aattena unionin politiikassa. Mutta muissakin\nsuhteissa on Monroen virkakausi pidettävä ikääskuin rajapyykkinä\nvanhemman ja uudemman Amerikan välillä. Se sukupolvi, joka oli\nperustanut unionin, on hänen aikanaan lähimmiten kadonnut näyttämöltä ja\nuusia, toisissa oloissa kasvaneita miehiä astunut sijaan. John Adams,\nJefferson, Hamilton, Madison lepäävät joko haudassa tai viettävät\nvanhuksen hiljaista, yksinäistä elämää ulkopuolella valtiollisten\ntapausten pauhinaa. Mielipiteet ja harrastukset ovat muuttuneet. Sen\naatteellisemman ajan-hengen sijaan, jonka vaikuttaessa taisteltiin\nsuuria yhteisiä pyrintöjä varten, on tullut toinen, joka jälleen\nnostattaa valtioiden erikois-etuja. Pohjoiset ja keski-valtiot, unionin\nvoimmakkaimmat kannattajat, kadottavat johtaja-valtansa Etelälle,\n\"demokraatisen\" puolueen pesämaalle. Ja tämä puolue ja tämä Etelä nyt\nneljänkymmenen vuoden vierressä vahvistavat valtansa vahvistamistaan,\nantaen samalla yhä pontevampaa tukea sille laitokselle, jota he pitävät\nylivaltansa kulmakivenä, nimittäin orjuudelle. Eriskummallinen\nristiriita vapauden-käsityksessä! Samat ihmiset, jotka ennen kaikkea\nharrastavat vapaata itsehallintoa ja vihaavat keskusvaltaa, tämä kun\nmuka kansalaisten vapaata toimintaa rajoittaapi, samat ihmiset pitävät\nvalkoisen nahkansa nojassa hyvällä omalla-tunnolla toista ihmisrotua\nhäpäisevässä orjuudessa.\n\nUutta, omituista luonnetta Amerikan elämään luovat myöskin ne ainekset,\njotka tähän virtaavat lännessä syntyneiden valtioiden kautta. Niiden\nroteva, metsäläis-vapautta rakastava väestö puskee kuin ruoho-aavikon\nhärkä joteskin epähienoine tapoineen tuohon uuteen yhteiskuntaan ja\nantaa sille melkoisin määrin oman leimansa. Kongressin parlamenttaariset\ntavat, jotka ensi aikoina vielä olivat noudattaneet euroopalaisia\nkaavoja, käyvät lännen tuottaman lisäjoukon kautta karkeiksi, usein\nsäädyttömiksikin ja raakamaisiksi. Mutta elonvoimaa ja verevää\nreippautta siinä vain on! Uusi yhteiskunta on kasvanut vanhan\nhartioille.\n\nMiten tämä yhteiskunnallinen lisäys lähti läntisen erämaan povesta,\ntahdomme nyt lyhyesti tarkastaa.\n\n\n\n\nXVII.\n\nLännen asutus. Etelä ja Pohja riitautuvat.\n\n\nJo 1750 luvulla oli Pohjois-Carolinasta uutisasukkaita asettunut siihen\nerämaahan, josta sitten tuli Tennessee. Mutta vasta parikymmentä\nvuotta myöhemmin alkoi Alleghany-vuorten länsipuolella olevien maiden\nvarsinainen asutus, kun nuo hedelmälliset seudut Ohio-joen eteläpuolella\nsaivat asukkaansa ja Kentucky syntyi. Tämän asutuksen perustajana on\npidettävä muuan eriskummainen mies Pohjois-Carolinasta, Daniel Boone\nnimeltään, joka pyssy olalla monet vuodet vaelteli näitä villien\nmetsästysmaita, tutkien niiden maanlaatua ja muita suhteita. Vihdoin\npalasi hän takaisin ja sai parvikunnan halukkaita uutisasukkaita v. 1775\nasettumaan Kentuckyyn, nykyisen Louisville nimisen kaupungin tienoille.\nLähiseutu oli tosin vallan autiona ihmisistä, mutta molemmin puolin\nasusteli indiaani-heimoja, jotka usein taistelivat veriset tappelunsa\njuuri tällä autiolla alueella, jota he nimittivät \"Ken-tukk-i\",\n\"Viheriän ruovokon maa\", täällä kun miehen-korkuista, mehukasta ruohoa\nkasvoi. Uutisasukkaat saivat niinikään monta tuimaa tappelua kestää\nnäitä indiaani-heimoja vastaan, jotka tuon tuostakin polttivat heidän\npölkkymajansa poroksi ja tappoivat tai laahasivat vankeuteen niiden\nasukkaat. Mutta siitä huolimatta varttui nuori uutiskunta ihmeteltävällä\nnopeudella, ja mitäs ollakkaan! sääti keskenänsä hallitus-säännön, jossa\nmuun muassa sallittiin täydellinen uskonvapaus. Uusia asukkaita tuli\nparvi toisensa perästä, ja seitsemäntoista vuotta siitä, kun ensimäinen\npuu oli hakattu kumoon näillä tienoin, pyysi uusi territorio\npäästäksensä valtiona unioniin. Pari vuotta myöhemmin seurasi sitä\nTennessee, joka siten myöskin tuli valtioksi, vuonna 1794.\n\nMutta Daniel Boone, \"Kentuckyn isä\", ei viihtynyt tiheään asutussa\npaikassa, vaan halusi jälleen korpea samoomaan. Ainoastaan muija\nmuassaan tallusti hän kauvemmas länteenpäin, muokaten itselleen\nerämaasta uutta asuinsijaa, kunnes siirtolaisvirta hänet taaskin\nsaavutti ja hän muutti vieläkin lännemmäksi. Hän meni Mississippin yli\nja Missouri-jokea ylöspäin, parvi uutisasukkaita yhä kintereillään,\nsillä mihin Boone-ukko pysähtyi, siinä oli hyvää maata. Täällä nähtiin\nhän vielä vanhoilla päivillään pölkkymajassaan, ja metsänriista riippui\nkoukussaan lieden yllä. Täällä hän 90-vuotiaana laski luunsa lepäämään.\nMutta kiitollinen Kentucky ne korjasi suurella juhlallisuudella\ntakaisin, ja niinpä Daniel Boonen ja hänen uskollinen vaimonsa maalliset\njäännökset yhdessä lepäävät muutaman kummun alla siinä laaksossa, johon\nhän rakensi ensimäisen majansa Kentuckyn neitsyeellisellä maalla.\n\nMaaliskuussa v. 1788 lähti evesti Rufus Putnam, kotoisin\nMassachusettsista, hyvin varustetun siirtolaisjoukon etupäässä\nasuttamaan Ohion luoteis-puolella olevia hedelmällisiä maita, joista jo\nensimäinen kongressi oli muodostanut suuren territorion. Putnam\ntoimiskeli unionin palveluksessa, joka nyt oli ottanut tämän lavean\nalueen asuttamisen omaksi asiakseen. 25,000 henkeä, miehiä, vaimoja ja\nlapsia, sanotaan, olleen tässä joukkokunnassa. Asutus kävi niinkuin\nKentuckyssäkin, ja tällä tavoin syntyi ennen pitkää kolme uutta\nvaltiota: Ohio (1802), Indiana (1816) ja Illinois (1818). Indiana\noli kokonaan Ohiolaisten perustama, jota vastoin Illinoisissa oli\nharvalukuinen väestö Canadalaisia jo Ranskan ajoilta, kunnes nyt yhä\nuusia asukkaita tulvaili maahan joko suurten järvien poikki ja\nOhio-jokea pitkin taikka Kentuckyn kautta.\n\nMelkein samaan aikaan joutuivat Etelässä Mississippi ja Alabama sekä\nennen niitä (1812) Louisiana (ahtaammassa merkityksessä eli\nMississippi-joen laskupaikat) valtioiksi liittokuntaan. Missouri tuli\nvaltioksi vuonna 1821, niiden rettelöiden perästä, joista tuossa\npaikassa kerromme, mutta siitä eri territorioksi lohkaistu Arkansas\nvasta v. 1836.\n\nTämän valtavan asutustyön kautta oli Yhdys-Valtain alue neljässä\nkymmenessä vuodessa laventunut kolmenkertaiseksi, ja entisestä erämaasta\nmuuttui palsta toisensa perästä kauniiksi viljavainioksi. Unioni oli jo\nottanut koko asutuksen omaksi asiakseen. Sille luovuttivat vanhat\nvaltiot alueensa vuorien toisella puolen, ja niinpä lähetti liittokunnan\nhallitus suuret joukot maamittareita jakelemaan tuota yhteismaata\nsuurempiin ja pienempiin osiin, joita sitten erityisten virastojen\nkautta myytiin huokeasta hinnasta kelle hyvänsä, joka vain tahtoi\nmaanviljelijäksi ruveta, annettiin usein melkein ilmaiseksikin, niin\nettä köyhinkin työmies varsin helposti pääsi maanomistajaksi. Tämmöistä\nerämaan asutustapaa on sitten lakina noudatettu meidän päiviimme saakka\nja noudatetaan -- muutamilla ajan-tarpeiden vaatimilla muutoksilla --\nvieläkin.[14]\n\nUutisasukkailla oli kaikkialla kovat ottelut kestettävänä indiaanien\nkanssa, joita vastaan usein varsinaisen sotaväen apua tarvittiin\n-- kunnes Amerikan entiset isännät, heimo toisensa perästä, kokonaan\nperäytyivät Mississippin toiselle puolelle, pois esi-isiensä maalta,\njota eivät pystyneet viljelemään. Suurena haittana uutisasukkaille oli\nmyöskin ajanmukaisten kulkuneuvojen puute. Vielä v. 1820 paikoilla\nlähetti Kentuckylainen, Illinois- ja Indianalainen tuotteensa\nMississippi-jokea pitkin New Orleans'iin, kunnes Erie-kanava avasi tien\nNew Yorkiin ja valtiot vähitellen rupesivat rakentamaan maanteitä.\n\nTavat ja elämänlaatu näissä lännen valtioissa oli tietysti mitä\nyksinkertaisinta: hirsihökkelit, kotitekoiset vaatteet ja työkalut.\nMutta ytimekästä voimaa, kestävyyttä ja rohkeutta uhkuili erämaan\nuutisasukas, yritteliäisyyttä ja vapauden-rakkautta. Missä vain\npieninkin kaupungin-alku ilmestyi, siinä oli samassa vapaa\nkunnallislaitos, koulu ja sanomalehti; ja uskonvapaus vallitsi heti ensi\nhetkestä lähtien.\n\nMahtava oli se voiman lisäys, jonka Länsi tuotti unionille. Mutta\ntuottipa se paljon huoltakin, ja siitä tuli riidan-aine, joka vihdoin\noli halkaista koko unionin iäksi päiviksi. Minkä tähden?\n\nKysymys kuului kaikessa yksinkertaisuudessaan -- ja kauheudessaan --:\nsaisiko noissa uusissa valtioissa vuorten länsipuolella olla orjuutta?\nJa niin astuu nyt vähitellen tämä Amerikan vanha mätähaava\nvaltiolliseksi asiaksi. Kongressi oli, unionin puolesta järjestäen\nLuoteis-territoriota, määrännyt ehdoksi ett'ei saisi orjuus olla siellä\nsallittuna; ja Virginiakin, luovuttaessaan Ohio-alueensa, oli vaatinut\nsamaa. Täten oli Ohion pohjoispuoliset uutisvaltiot julistettu\norjattomiksi; niissä ei tätä häpeällistä järjestelmää saisi perustaa.\nMutta toisin kävi Lännen etelä-valtioissa, Alabamassa, Mississippissä ja\nLouisianassa. Viimeiksi mainitussa oli orjuuden-laitos jo Espanjan\najoista juurtuneena, ja Alabama ja Mississippi olivat saaneet\nasutuksensa Georgiasta ja Etelä-Carolinasta, orjuuden pääpesistä. Vielä\nenemmän kuin näitä, joissa orjuus niin sanoaksemme jo oli päätetty asia,\nkoski kysymys kuitenkin sitä Suur-Louisianan osaa, joka ei vielä ollut\nvaltioina, eli koko tuota suurta aluetta Mississippin länsipuolella.\nEtelän etuna nyt oli että niin monta valtiota kuin suinkin omaksui\norjuuden, sillä mitä enemmän orjavaltioita, sitä enemmän ääniä Etelällä\nsenaatissa; jota vastoin Pohjan poliitiki kannatti orjattomuutta\nkaikissa uusissa territorioissa, jotka pyrkivät jäsenkunniksi\nliittokuntaan.\n\nRiidan-kipinä leimahti ilmituleen v. 1819, kun ensimäinen\nLouisiana-valtio, Missouri, pyysi päästäkseen valtioksi unioniin.\nEdustuskunta, jossa Pohjalla oli enemmän ääniä, kieltäytyi tunnustamasta\nMissouria valtioksi, ennenkun tämä olisi hyljännyt orjuuden rajojensa\nsisäpuolella; jota vastoin Etelä, jolla oli ääni-enemmistö senaatissa,\nväkisinkin tahtoi sitä orjavaltioksi. Tämä ensimäinen suuri riita\norjakysymyksessä ratkaistiin kompromissin kautta siten, että Missouri\nsaisi tulla orjavaltioksi, mutta ett'ei -- sillä ainoalla poikkeuksella\nnyt -- mitään orjuutta tästä lähin saisi olla olemassa pohjoispuolella\n36° 30' leveysastetta. Tämä Missouri-kompromissi jakoi Unionin kahteen\npuoliskoon, joista eteläinen oli isompi. Mitään varsinaista sovintoa se\nei saanut aikaan. Päinvastoin rupesivat orjuuden vastustajat,\nabolitionistit (sanasta abolish = lakkauttaa, poistaa) vaatimaan koko\ntuon häpeällisen laitoksen lakkauttamista, jota vastoin slaveristit\n(sanasta slavery = orjuus) yhä pontevammasti sitä kannattivat.\n\nEripuraisuutta Etelän ja Pohjan välillä synnyttivät myöskin unionin\nsäätämät suojelustullit, joilla ens'alussa tahdottiin edistää Amerikan\nkehnoa teollisuutta. Mutta Pohjan mahtavat tehtailijat kannattivat näitä\ntulleja sittenkin, kun tehdasteollisuus jo oli tullut kukoistavaan\nkuntoon. Etelässä sitä vastoin oli teollisuutta tuskin nimeksikään, vaan\ntäytyi sen tuottaa kaikki tämmöiset tarpeensa joko Pohjasta taikka\nulkomailta, eläen yksinomaan kasvimaidensa antamilla raaka-aineilla. V.\n1832 vieläkin koroitettiin tullit ulkomaisista teollisuus-tavaroista.\nSilloin nousi Etelä ilmeiseen kinastukseen, ja Etelä-Carolina selitti\nkoko tuon uuden tulli-asetuksen mitättömäksi, uhaten erota koko\nunionista, ell'ei sitä kumottaisi. John Calhoun oli sen miehen nimi,\njoka siihen aikaan johti demokratiiaa eli valtioiden erikois-politiikia.\nMutta yleinen mielipide tällä kertaa vieläkin pelasti unionin, jonka\npresidenttinä oli kenraali Jackson, ja Calhoun puoluelaisineen tyytyi\nsopimukseen, jonka kautta tullit vähitellen alennettiin entisilleen.\nJackson puolestaan oli kyllä harras etelävaltalainen, mutta piti\nkuitenkin, vaikka itse kotoisin Etelä-Carolinasta, rehellisesti unionin\npuolta kaikkia erikois-yrityksiä vastaan. Vanhaa federalistien\npuoluetta, jota nyt uudistettuna sanottiin whig-puolueeksi ja josta\nsittemmin suuri tasavaltalais-puolue oli muodostuva, kannattivat\nkuitenkin tähänaikaan etupäässä Henry Clay ja Daniel Webster, Pohjan\netevimmät valtiomiehet. Whigien ponnistusten johdosta ja Lännen avulla\npääsi v. 1840 presidentiksi kenraali William Harrison, nykyisen\npresidentin isä, ja demokraatit olivat hetkeksi aikaa takapajulla; mutta\nHarrison kuoli muutaman kuukauden kuluttua, ja nyt valittiin\npresidentiksi Virginialainen Tyler, jonka aikana taas orjavaltio-riita\npuhkesi täyteen tuleen. Texas, joka ennen oli ollut osana Mexikosta,\nmutta v. 1836 siitä irtautunut itsenäiseksi tasavallaksi, tarjoutui\nvaltioksi unioniin. Se oli vanha orjamaa, josta Etelälle olisi tullut\npaljon vallan-lisäystä. Senpä tähden Pohja sen anomusta kauvan ja\nkiivaasti vastusti, mutta nytkin saatiin kompromissi aikaan, ja Texas\ntuli, kun tulikin, jäsenkunnaksi unioniin v. 1845. Samana vuonna lisäsi\norjattomain valtioiden lukumäärää Iowa, uusi hedelmällinen siirtomaa\nMissisippin länsipuolella, jonne paljon uutisasukkaita viime aikoina oli\ntullut Euroopasta. Wisconsin, Iowasta koilliseen, tuli valtioksi 1848.\nJo v. 1836 olivat Michigan ja Arkansas päässeet jäseniksi\nliittokuntaan, Arkansas Missouri-kompromissin mukaan orjavaltiona.\n\nTexas'in yhdistäminen liittokuntaan tuotti Yhdys-valloille sodan Mexikoa\nvastaan, joka vaati takaisin entistä maakuntaansa, jonka itsenäisyyttä\nse ei ollut koskaan tunnustanut. Unioni lähetti kolme armeijaa Mexikoon,\njoka perin pohjin masennettiin ja rauhan-teossa v. 1848 pakoitettiin\nluopumaan sekä Texasista että Uudesta Mexikosta ja Ylä-Californiasta\nGila-jokeen asti etelässä.\n\nJo kolme vuotta sitä ennen oli päästy Tyvenen meren rannalle, kun\nOregon (nykyiset territoriot Oregon ja Washington) Englannin kanssa\nkestetyn kiivaan kiistan perästä oli joutunut Yhdys-Valtain omaksi.\nMutta Mexikon kanssa tehty rauha lisäsi unionin alueen koko tuolla\näärettömällä ylängöllä englantilaisesta Amerikasta pohjosessa Mexikoon\netelässä, -- alue, joka käsittää yhdeksän suurta valtiota tai\nterritoriota, koko nykyinen Suuri länsi.\n\nTämä maa oli siihen aikaan, jos lukee pois vaeltelevat indiaanit ja\nmuutamat mexikolaiset linnoitukset ja lähetysasemat, api autiona.\nAinoastaan yksi mainittava siirtokunta oli täällä olemassa, nimittäin\nMormonien yhteiskunta Utah'ssa. Tämän kummallisen uskokunnan oli\n1820-luvulla perustanut muuan Josef Smith niminen mies Vermontista.\nHänelle olivat enkelit ilmoittaneet että Tuhatvuotinen valtakunta pian\noli tulossa sekä että \"Mormonin\" kirja, jossa uuden uskonnon oppi oli\nselitettynä, olisi löydettävissä siitä ja siitä paikasta, missä se\nvuosituhansia oli maannut. Siitä raamatusta saataisiin myöskin lukea\nAmerikan alkuperäisimmän kansan kohtaloista, joka kansa -- ijältään\nvanhempi kuin indiaanitkin -- aikoinaan oli joutunut Amerikaan\nBaabelista. Smith-profeeta sai uskolaisia ja muutti niiden kanssa\nOhioon, mutta sieltä pois-ajettuna Illinoisiin, jossa \"viimeisten\npäiväin pyhät\" nyt rakensivat ensimäisen tabernaakelinsa. Heidän\nuskonvimmansa ja 1830-luvulla perustamansa monivaimoisuus suututti\nkuitenkin maan-asukkaita niin, että tabernaakeli muutamassa\nkansan-kähäkässä sytytettiin palamaan ja Smith herra ammuttiin. Silloin\npötkivät nämä sorretut lahkolaiset pois erämaahan ja pysähtyivät viimein\nSuuren Suolajärven rannalle, jonka autioita suola-aroja he hyvällä\nmenestyksellä rupesivat viljelemään. Heidän Mooseksenaan korvessa oli\nBrigham Young, Smithin jälkeläinen, joka nyt myöskin uudessa luvatussa\nmaassa, Utah'ssa, perusti täydellisen pappisvallan. Uskovaisia tuli\nmelkein tulvanaan uusia Euroopasta, ja Mormonien uuttera uutiskunta\nrupesi kukoistamaan. Pohjois-Amerikan unioni ei sitä kuitenkaan ole\ntunnustanut valtioksi, vaikka se on vanhin territorio Suuressa lännessä.\nSiihen on syynä pappisvaltainen hallitusmuoto ja monivaimoisuus.\n\nMutta ilmestyipä pian Kalliovuorten länsipuolelle toisiakin siirtolaisia\nidästä päin. Helmikuussa 1848 löysi muuan uutisasukas, myllyränniä\nrakentaessansa, kultahiekkaa pienestä purosta, joka laskee\nSacramento-jokeen Californiassa. Ja jo huomattiin että tätä kallista\ntavaraa näillä tienoin oli olemassa oikein kosolta. Ihmisiä rupesi\ntulemaan parvi toisensa perästä, eikä aikaakaan, ennenkun Sacramenton\nkauniissa laaksossa tunkeili rähisevä, sekalainen seurakunta kaikkia\nmaailman kansoja. Euroopalainen, Kiinalainen, Australialainen,\nIndialainen kaiveli ja huuhtoi siellä toinen toisensa vieressä. Hiki\npihkui otsasta ja kulta maa-emän povesta. Parissa päivässä muuttui\nentinen mierolainen pöyhkeileväksi pohataksi. Mitään muuta lakia ei\nensimmältä ollut kuin nyrkki, puukko ja revolveri. Vähitellen saivat\nseikkailijat kuitenkin keskenänsä ja omaksi turvakseen jonkinmoisen\nhallituksen aikaan, kunnes vihdoin unionin hallitus tuli väliin ja\njärjesti siirtokunnan melskeiset olot. Silloin kuitenkin suuri osa\nkullankaivajia korjasi nahkansa tienoolta, ja jälelle jäi uuttera\nkantajoukko kunnollisia maanviljelijöitä, jotka ennen pitkää muuntivat\nSacramenton ihanan laakson kukoistavaksi viljavainioksi ja hehkuvaksi\nviinimaaksi, joiden runsaat tuotteet meidän päivinämme kannattavat\nloistavan yhteiskunnan. San Franciscon kirjava maailman-kaupunki\nkohoaa nyt siltä paikalta, missä neljäkymmentä vuotta sitten\nkullankaivajain viheliäiset puuhökkelit seisoivat.\n\n\n\n\nXVIII.\n\nOrjuus ja abolitionistit. Abraham Lincoln.\n\n\nOrjuus! Mitä on orja? Onko hän ihminen? Ei. Hän ei ole ihminen. Hän on\nkalu, hän on luontokappale, hevonen, härkä, koira. Hän on toisen\nomaisuus, ja hänen hintansa vaihtelee aivan kuin esim. hevosen hinta.\nItse hän ei voi sanoa mitään omaksensa, koska hän ei itseänsä omista.\nVaatteet hänen päällänsä ovat hänen omiaan yhtä vähän kuin kello lehmän\nkaulassa on sen omaa. Hänen lapsensa on hänen omansa samassa\nmerkityksessä kuin vasikka on lehmän. Ne myydään erikseen. Katso koiraa,\nkuinka surkeasti se silmäilee pientä penikkaansa, jota viedään pois.\nKäyhän sinun emä-parkaa surku. Se ehkä kiljaisee, ehkää ryöstäjää puree.\nMutta tuhansia, satoja tuhansia ja tuhansia tuhansia ihmislapsia on\nriistetty äidin sylistä tuntemattomaan tulevaisuuteen, eikä ole\nryöstäjän käynyt onnetonta surku, eikä ole onneton uskaltanut purra, ei\nkiljaistakkaan. Hiljaista huokausta hänen povestaan ei ole kenkään\nkuullut. Orjuutta on ollut melkein kaikissa kansoissa ja maissa. Olisi\nkenties kuitenkin sopinut odottaa että Pohjois-Amerikan englantilaiset\nsiirtokunnat, joista useimmat rakennettiin niin vapaamieliselle\nperustukselle, olisivat kerrassaankin tämän häpeällisen laitoksen\nhyljänneet. Mutta niin ei käynyt. Niiden perustuessa oli vapaus\nkaikkein tunnussanana, joka siirtolaisen huulilla; mutta pitkä aika oli\nkuluva, ennenkun ymmärrettiin mitä vapaus on. Ja tuimat taistelot\ntarvittiin ennenkun tämä käsite, horjahtaneena pois itsestään, pääsi\njälleen itsehensä, horrostilastansa heräten; -- tarvittiin kauhea sota,\nennenkun vapaus pääsi vapaaksi.\n\nOrjuus joutui perehtymääm englantilaiseenkin Amerikaan melkein yhdessä\nitse uutisasutuksen kanssa. Ensimäinen neekerilasti tuotiin Virginiaan\njo v. 1619, ja orjatuonti Afrikasta kävi sitten loistavaksi.\n\"affääriksi\" Englannin suurille kauppakaupungeille. Ja orjuutta oli sekä\nPohjassa että Etelässä, niin hyvin New Yorkissa ja Massachusettsissa\nkuin Virginiassa ja Etelä-Carolinassa. Mutta Pohjassa se ei sentään\npäässyt juurtumaan niin syvälle, vaan lakkautettiin vallankumouksen\naikana kokonaan. Tähän vaikutti, paitsi Pohjan väestön inhimillisempi\nkatsantotapa, sekin seikka, että mustien pakollinen työ siellä ei ollut\nniin suuresta arvosta kuin Etelässä. Varsinainen maanviljelys,\ntehdasliike, käsityö ja kauppa kävi paremmin vapaiden valkoisten\nvoimalla kuin taitamattomien neekerein. Etelä sitä vastoin viljeli\nsokuriputkea, riisiä ja puuvillaa suurilla kasvimaillaan,\nplantageillaan; ja kuumassa ilmanalassa, jota valkoisen työväen oli\nvaikea kestää, arveltiin neekerien paraimmin ponnistukseen sopivan.\nMutta erittäinkin kannatti orjuuden kukoistamista Etelässä se onneton\npykälä valtiosäännössä, joka sääti että 3/5 orjaväestöstä otettaisiin\nlukuun, kun tuli kysymykseen niiden edusmiesten lukumäärä, jotka kukin\nvaltio lähetti kongressiin. Senpä tähden Etelän miehet ennen kaikkea\npyrkivät lisäämään orjiensa joukkoa, ja heidän etunaan tietysti myöskin\noli että niin paljon uusia orjavaltioita kuin suinkin tuli jäsenkunniksi\nunioniin. Etelän valtiollinen voima oli tämän asian vallassa. Pohjan ja\nEtelän väli oli kyllä ollut kireä jo pitkät ajat, mutta Suuren lännen\nauetessa, kun yhä uusia valtioita pyrki unioniin, rupesi taistelu\nkäymään hyvin katkeraksi. Tilapäisillä sovinnoilla, \"kompromisseilla\",\noli sitä tähän saakka estetty puhkeamasta julkiseksi sotatilaksi; mutta\njo käy, kun käykin, yhä selvemmäksi ett'ei kompromissit enää auta. On,\nnäet, tullut väliin kolmaskin valta nyt, joka ei enää pidä lukua Pohjan\ntaikka Etelän vallan-asemasta, vaan nousee näyttämölle ihmisyyden\nnimessä ja julistaa oikeuden pyhät peri-aatteet, hylkäämällä\nkerrassaankin kaikki sovinnon-hieromiset vääryyden ja väkivallan kanssa.\nSe on orjuuden-vastustajain liike, abolitionistien päivä päivältä\nyltyvä herätyshuuto, joka semmoisenaan saa Etelän vapisemaan. Eivät he\ntahdo, kuten Pohjan valtiomiehet, Etelää kukistaa sentähden että tämä on\nEtelä, vaan sentähden että Etelä on orjuus. Orjuutta kannattava Etelä on\nkuritettava, ei Etelä itsessään. Neekerien kauhea asema orjavaltioissa\nse oli, joka sittenkin etupäässä joudutti sodan puhkeamista ja Etelän\nkukistumista. Pohjan vapaamielinen väestö ei lopulta voinut tuota\nihmiskunnan mätähaavaa kärsiä silmäinsä edessä. Ja se on\nabolitionistinen liike, joka vihdoin saa horroksissa lepäävän omantunnon\nheräämään.\n\nOrjanomistajat rupesivat pelkäämään. He pelkäsivät kapinaa itse orjain\npuolelta. Ja syytä olikin. Moniaalla oli orjia viisi vertaa enemmän kuin\nvalkoisia, ja julma kohtelu oli saattanut heidät raivoon.\nKasvimaan-omistaja ja hänen apulaisensa kävivät aina aseissa, ja ken\nvain osoitti vähintäkään uppiniskaisuuden merkkiä, tuli rääkätyksi mitä\nhirveimmällä tavalla taikka ammuttiin paikalla kuoliaaksi. Texasissa\nyrittävätkin orjat kerran kapinaliittoa, mutta se tukehutettiin heti\nsäälimättä vereen, ja yllyttäjät poltettiin elävältä. -- Orjia ei saanut\nopettaa lukemaan, koska semmoisesta taidosta voisi herätä halua\nkapinallisiin vehkeisin. Kiellon rikkominen rangaistiin tavallisesti\nvankeudella, mutta moniaalla raipoilla. Muuan nuori pappi\nPohjois-Carolinasta, joka oli antanut neekeritytölle katkismuksen, jossa\nei ollut muuta kuin Jumalan Kymmenen Käskyä, sidottiin häpeäpaaluun ja\nruoskittiin. Eräs jaloluontoinen nainen Virginiassa, joka oli opettanut\nmustaa palvelustyttöä lukemaan ja kirjoittamaan, sai tästä rikoksestaan\nistua kuusi kuukautta vankeudessa. Ken piti piilossa karannutta orjaa,\nrangaistiin 3 à 7 vuoden kuritusvankeudella, ken kehoitti heitä\nkinastukseen, sai 5 à 21 vuotta kuritusvankeutta. Lopulta kovennettiin\nnämä lait siihen määrään asti, että kuolemanrangaistus säädettiin sille,\njoka esitelmäin tai lentokirjain kautta huomautti neekereitä heidän\nalhaisesta tilastaan.[15] Orjain tuonti Afrikasta oli tosin kongressin\nsäätämän lain kautta kielletty; mutta niitä kuljetettiin maahan salaa,\nja sitä paitse kukoisti muutamissa valtioissa muuan kaunis elinkeino:\n\"neekerinsyötöslaitokset\", joilla aina oli nuoria neekerejä varastossa,\ns.o. lapsina ostetuita mustia, joita sitten joukottain myytiin Etelään\ntaikka suorastaan huutokaupalla. Orjamarkkinoita pidettiin niinikään\nmelkein kaikissa kaupungeissa, ja silloin oli elämä yhtä vilkasta ja\nylentävää kuin meidän hevosmarkkinoillamme. Siinä tunnusteltiin elävän\ntavaran käsivarsia ja sääriä, siinä katsottiin heitä suuhun, siinä\nkerskattiin, tingittiin, huudettiin ja hoilattiin. Lapsi myytiin\nsäälimättä pois äidiltänsä, vaimo mieheltään j.n.e.\n\nTämmöisten lakien säätäjät ja toimeen-panijat olivat, huolimatta\nulkonaisesta säädyllisyydestään ja \"hienoista tavoistaan\", itse teossa\njoteskin raakamaisia sieluja. Tuo keikaileva nuori-herra, joka\nseuraelämässä ilmenee niin miellyttävänä, joka sukkelalla puheellaan ja\nritarillisella käytöksellään vetää naisten sydämet puolelleen, joka\nlavennuksillaan demokraatisesta eli kansanvaltaisesta hallitustavasta ja\nkuntain itsehallinnosta saa herkkä-uskoisen muukalaisen luulemaan häntä\noikeaksi vapauden-sankariksi, -- hän on kasvanut koira- ja orjaruoska\nkädessään, hän ajaa huviksensa takaa karanneita neekereitä ja revittää\nheitä verikoirillaan palasiksi. Hän on demokraati, mutta itse teossa\nainoastaan mikäli eri valtioiden oikeudet (\"state rights\") ovat\nkysymyksessä; muuten on hän aristokraati, ylimys, ja mitä pahimpaa\nlaatua vielä.\n\nMutta ell'ei nyt orja isäntänsä verikoirilta tavallisesti päässyt kauas\nkotitiluksista, eikö hänen onnistunut paeta pohjois-valtioihin, joissa\nei orjia pidetty? Onnistui tosin useinkin, mutta täälläkin hän joutui\nkiinni. Unioni eli liittokunta oli saatu aikaan ainoastaan arveluttavien\nmyönnytysten kautta Etelälle, ja niiden joukossa oli sekin pykälä\nunionin valtiosäännössä, että jokainen \"työhön paikoitettu henkilö\",\njoka luvattomasti oli luopunut velvollisuudestaan ja lähtenyt toiseen\nvaltioon, oli tämän kautta jätettävä takaisin omistajallensa. Siten ei\norja ollut turvattuna missään unionin valtiossa, huolimatta siitä oliko\ntämä \"orjavaltio\" vai ei. Mutta tuotakaan pykälää ei vielä arveltu\nriittäväksi, koska se toisinaan antoi aihetta eroaviin tulkitsemisiin.\nSenpä tähden tuli (v. 1850) uusi karkulais-laki -- the fugitive slave\nlaw --, joka velvoitti jokaista unionin virkamiestä vangitsemaan ja\nomistajalle saattamaan karanneita orjia, huolimatta siitä mistä paikasta\nunionissa tämmöinen kulloinkin tavattiin. Tämä lemmollinen laki sai\nvihdoinkin Pohjan paremman väestön kirkumaan vihasta, ja kongressin\nedustuskamarissakin se ensimmältä herätti kovaa vastarintaa. California\noli tähän aikaan omaksunut valtiosäännön, joka sen rajojen sisäpuolella\nkokonaan kielsi orjuuden, ja nyt (1850) se pyrki valtioksi unioniin.\nTaaskin huudettiin ylt'ympäri liittokuntaa \"Slavery\" ja \"No slavery\", ja\npuolueiden kiivaus oli katkaisemaisillaan kaikki unionin siteet. Vihdoin\nsaatiin, niinkuin ennen Missourin asiassa, Henry Clay'n toimesta\nkompromissi aikaan, joka sääti että California saisi orjattomana\nvaltiona (free-soil-state) yhdistyä unioniin, mutta karkulaislaki jäi,\nkun jäikin, laiksi ja siis Californian, kuten kaikkein muidenkin\nvaltioiden, noudatettavaksi. Nyt olivat orja-parat kokonaan herrainsa\nhallussa. Laki oli selvä, sitä ei käynyt kiertää. Missä ikinä karannut\norja vieraassa valtiossa tavattiin, lähetettiin hän ilman armotta\ntakaisin. Ja niin suuri oli paatumus vielä melkoisessa osassa Pohjankin\nväestöä, että \"viisaat, jalotuntoisetkin ihmiset vakaasti vaativat että\nkaranneet orjat olisivat säälimättä jätettävät omistajilleen\", että\n\"hyväsydämisetkin, kelpo ihmiset\" puolustivat tämmöistä takaisin-jättöä\n\"jokaisen kunnon kansalaisen\", jokaisen \"kristityn velvollisuutena\".[16]\nMutta Pohjan ajattelevassa yleisössä noustiin salaiseen kinastukseen\ntuommoista laillista väkivaltaa vastaan, ja muuan kvääkäri Dayton\njärjesti ylt'ympäri Pohjaa turva-asema-laitoksen -- n.s. maanalaisen\nrautatien --, jonka avulla onneton karkulainen salaa kuljetettiin\nCanadaan, missä orjuus oli ehdottomasti kielletty, se kun ei ollut\ntuskissaan potevan unionin vallassa.\n\nEsimerkiksi karkulaislain kovuudesta ja \"maanalaisen rautatien\" toimista\nlainaamme tähän äsken mainitusta kirjasesta seuraavan jutun: \"Kerrankin\nkarkasi muuan orja ja pääsi onnellisesti ja eheänä aina Rochesteriin\nsaakka, jossa Amy Post (muuan helläsydäminen abolitionisti) otti hänet\nvastaan ja lähetti eteenpäin. Mutta kun viimeinen asiamies maanalaisella\nrautatiellä oli lähettämäisillään hänet rajan yli Canadaan, pääsivät\ntakaa-ajajat hänen jäljillensä. Hädissään ei tiennyt asiamies muuta\nneuvoa kuin panna hänet menemään tyhjässä tynnyrissä, johon oli\nlävistetty hienoja reikiä. Tynnyri lähetettiin ynnä parin tusinan kanssa\nmuita semmoisia, nauloilla täytettyjä, rautateitse Canadaan. Kuitenkin\njoutui salaisuus ilmi, ja orjanomistajan asianajaja lähetti\nsähkölangalla käskyn että tynnyrit pidätettäisiin ja tutkittaisiin,\nennenkun saapuivat rajalle. Niin tehtiin. Mutta selittämättömän, vaikka\nvarsin onnellisen erehdyksen johdosta oli tynnyri, jossa orja piti\npiiloaan, jäänyt pidättämättä ja tullut lähetetyksi Canadaan. Sinne\ntultuaan, pantiin se tavaramakasiiniin, kun ei siinä ollut mitään\nosoitetta. Vasta kolmen päivän perästä saivat paikkakunnan\nabolitionistit tiedon asiasta, kiiruhtivat makasiiniin ja tapasivat\ntynnyrin. Mies-raukka oli puoleksi tukehtunut, nälkään nääntymäisillään;\nja vallan uupunut epämukavan asentonsa tähden. Mutta kesken\nkärsimyksiään ei hänelle ollut edes juolahtanutkaan mieleen ilmaista\nitseänsä, koska hän ei tietänyt missä oli, Canadassa vaiko\nyhdysvalloissa.\"\n\nSen mielipiteen herättäminen, joka antoi kuolemaniskun orjuuden\nlaitokselle ja joka jo tähän aikaan vaikutti valtavana voimana, oli\ntapahtunut vähitellen ja on mitä kauniimpia liikkeitä ihmiskunnan\nhistoriassa. Väreenä oli se alkanut muutamista kvääkärikunnista, jotka\njo v. 1727 julkisesti moittivat orjuutta. V. 1760 vapautti Newportin\nkvääkäri-kunta Rhode Islandissa orjansa, ja, kuten olemme nähneet, Yrjö\nWashington teki samoin, ilmoittaen tällä teollaan että tuo laitos oli\nristiriidassa vapautta kannattavan kansan pyrintöjen kanssa, jos kohta\nmoniaalla, kuten tietysti hänen maatilallaan, \"mustia palvelijoita\"\npideltiin ja kohdeltiin erinomattain hyvin -- niin että niiden \"oli\nmonta vertaa parempi olla kuin useiden valkoisten vapaiden palvelijain\".\nPohjassa lakkautettiinkin, kuten olemme maininneet, vallankumouksen\naikana orjuus kokonaan, mutta ainoastaan kotoisena laitoksena. Etelän\nkaranneet orjat olivat sielläkin yhä vielä orjiksi katsottavat ja\ntakaisin lähetettävät, joten orjuus itse peri-aatteessa jäi kaikkialla\nhyväksytyksi. -- Koko laitoksen vastustajia oli tämän vuosisadan alussa\nmyöskin eräs kvääkäri-pappi Elias Hick, joka suoraan saarnasi tuota\nhäpeällistä perisyntiä vastaan. V. 1829 piti niinikään kvääkärinainen\nLucretia Mott esitelmiä orjuuden pahennuksesta.\n\nMutta vasta 1830-luvulla järjestyi abolitionistien liike varsinaiseksi\naatevallaksi, kun William Lloyd Garrison, -- hänkin köyhistä\nvanhemmista syntynyt ja aivan itse-oppinut mies -- astui sen etunenään.\nYhteydessä erään kvääkärin kanssa alkoi hän ensiksi julkaista \"The\ngenius of Universal Emancipation\" (Yleisen vapautuksen haltiahenki)\nnimistä aikakauskirjaa ja sitten -- istuttuaan jonkun aikaa Baltimoren\nvankeudessa muka kapinallisista yrityksistään Yhdys-Valtain lakeja\nvastaan -- v. 1831 Bostonissa sanomalehteä \"The liberator\"\n(Vapauttaja), jossa hän säälimättä paljasteli Etelässä harjoitettuja\nkauheuksia ja julmuuksia orja-parkoja vastaan, kääntyen nyt erittäinkin\nPohjan väestön puoleen. Pari vuotta myöhemmin perusti hän\n\"Kansallis-yhdistyksen orjuuden vastustamista varten\" (The National\nAnti-Slavery Association), jonka jäsenet pian kyllä kokosivat yhä\nenemmän hartaita puoluelaisia. Garrison oli sekä oivallinen puhuja että\noivallinen kynämies. Hänen hehkuva hartautensa ilmestyi joka rivistä,\njoka sanasta, ja erittäinkin tiesi hän aina tuoda esiin juuri semmoisia\ntosi-asioita orjalaitoksen pahennuksesta, jotka saattoivat hänen\nrehelliset lukijansa ja kuulijansa vihan vimmaan orjaherroja vastaan.\n\nTehokkaimpia orjuuden-vastustajia, vaikka toisella alalla kuin Garrison,\noli myöskin tunnettu ajattelija ja hengellinen kirjailia William Ellery\nChanning, Bostonin unitaarisen seurakunnan saarnamies. Vaikka hänen\nkirkollinen suuntansa ei hyväksynyt sitä oikea-uskoisen kristinopin\nvaatimusta, että Kristus välttämättömästi on tunnustettava \"Jumalan\npojaksi\" ennen kaikkia muita olentoja, vaan enemmän taipui vanhaan\nAreiolaisuuteen, joka aikoinaan tosin myönsi Kristuksen olevan\nsamallaista olentoa kuin Isä on, vaan ei samaa; --niin oli Channing\nkuitenkin mitä ankarin kristitty siinä mielessä, että Kristuksen\nihmisystävällinen oppi on maailmassa noudatettava, ja hän näytti päivän\nselvästi toteen että kristinoppi ja orjalaitos ovat mitä jyrkimmässä\nristiriidassa keskenään, että semmoinen kristinoppi, joka hyväksyy\norjuutta, ei ainakaan ole Kristuksen oppia. Ja Channing tuomitsi sekä\nkirjoituksissaan että saarnastuolistaan orjuuden-laitoksen mitä\ntörkeimmäksi jumalattomuudeksi, samalla kun se, kuten kaikkein\najattelevain täytyi tunnustaa, oli epä-inhimillisin järjestelmä\nmaailmassa. Mutta -- oi sinä skolastiikin ijankaikkinen ketunhäntä! --\noikea-uskoisen kirkon pappismiehet vetivät, harvoilla poikkeuksilla,\nyhtä köyttä orjaherrain kanssa, puolustaen ja suojellen tätä oivallista\njärjestelmää, samalla kun Etelän kunnianarvoisat sielunpaimenet itse\nhyvällä maulla orjia pitivät. Ja he puolustivat tuota helmalastaan\noikein raamatun perustuksella. Siinä on muka orjuus sallittu. \"Kainin\njälkeläiset ovat määrätyt ikuiseen orjuuteen. Orjuus on neekereille\nterveellinen laitos, koska musta ihmisrotu on ala-ikäinen, vapauteen\nkelpaamaton, ja koska Jumala sen on ikuiseksi määrännyt valkoisen rodun\nalamaiseksi.\"[17] Amen! -- Mutta moista katsantotapaa vastaan taisteli\nvoittavalla kaunopuheliaisuudellaan ja taitavalla kynällään Channing, ja\nolkoon se sanottu hänen ja hänen kirkollisen suuntansa kunniaksi, että\nhällä oli Amerikan sivistynein yleisö puolellaan. Etelän miehet tietysti\nhäntäkin hartaasti vihasivat, niinkuin Garrisonia.\n\nSuureen rahvaasen ei kuitenkaan kenkään abolitionisti, ei edes\nGarrisonkaan, vaikuttanut niin paljon kuin Wendell Phillips, nuori\nasianajaja Bostonista ja orjuuden-vastustajain yhdistyksen vara-päämies.\nHänestä kerrotaan että hän muutamana päivänä näki miten muuan raaka\nväkijoukko orjuuden kannattajain yllytyksistä, kiroten ja ivaten,\nlaahasi Garrisonia pitkin katuja, että hän silloin tuli ajattelemaan\nkuinka paljon olevainen laki, jota hän tähän asti oli ihaillut ja\nharrastanut, erosi siitä laista, joka oli kirjoitettuna hänen\nrinnassaan, että hän heitti lakikirjansa seinään ja riensi ulos kadulle,\n-- että hän siitä hetkestä lähtein oli abolitionismin ehkä ankarin\napostoli. Innoituksen ja harmin tuli hehkui hänen puheistaan, joita hän\npiti missä ja milloin hyvänsä. Säälimättä viskasi hän tuon häpeällisen\nlaitoksen kannattajille silmiin mitä rohkeimpia syytöksiä Amerikan\nvapaan \"valtiosäännön kavaltamisesta\", \"puritanisten esi-isien\nhäpäisemisestä\" j.n.e., saaden heitä kalpenemaan kiukusta, mutta samalla\nvapisemaan hänen edessänsä. Kulkien kaupungista kaupunkiin, kylästä\nkylään, leimahutti Phillips, usein taivasalta puhuen, kaikkialla\nukkosen-tulensa tuota kurjaa järjestelmää vastaan, pelkäämättä kiroten\nsemmoista lainsäädäntöä, joka suojeli orjuutta. Ja hän kosketti kipeästi\nkansan tympistyneesen oikeuden-tuntoon. Siinä heräsi moni, joka oli\nmaannut.\n\nAbolitionisti-yhdistyksellä oli sitä paitse ehtimiseen liikkeellä\nlukuisa kantajoukko miehiä ja naisia, jotka esitelmillä ja\nkirjoituksilla taistelivat orjuutta vastaan ja joista moni sai verellään\nja hengellään todistaa kalliin asiansa puolesta. Orjuuden kannattajat,\nnäet, usein kyllä ussuttivat roskajoukkoja näiden rohkeiden apostolien\nkimppuun, ja hurja omakäden-oikeus -- Amerikan yhteiselämän arveluttavin\nilmiö -- pian lausui tuomionsa hetkellisen raivon onnettomasta uhrista.\nMutta siitä huolimatta jatkoivat abolitionistit järkähtämättä tointansa\n-- sanalla ja työllä. Pelkäämättä lain ankaraa rangaistusta toimitettiin\njoka päivä joku karannut onneton salaisesti rajan yli Canadaan,\nautettiin, milloin voitiin, neekeriparkoja oikeudessa, puhuttiin ja\nkynää käytettiin heidän puolestaan. Ja tässä työssä, joka vaati yhtä\npaljon kekseliäisyyttä kuin uskallusta, vaikuttivat Amerikan sivistyneet\nnaiset yhtä tehokkaasti kuin toinen sukupuoli, useimpa ehkä\nparemmallakin menestyksellä, koska naisellinen hätähuuto tavallisesti\ntunkee syvemmälle sydämeen ja naisellinen heikkous sitä paitse on paras\nsuojelusmuuri raakuutta ja väkivaltaa vastaan. Niistä lukuisista\njaloista naisista, jotka abolitionisti-liikkeen palveluksessa itseään\nerityisesti kunnostivat, mainitsemme tässä vain Harriet\nBeecher-Stowe'n, kuuluisan \"Setä Tuomaan tupa\" nimisen romaanin\nkirjoittajan. Se sama kirja on varsin melkoisesti vaikuttanut Amerikan\nmusta-ihoisen rodun vapauttamiseen orjuuden kahleista; ja moni mies ja\nnainen, joka aikoinaan otti sen käteensä orjuuden puoltajana,\nkatsoakseen mitä tuo haaveksiva rouva Bostonista rohkenikaan laverrella\nhalveksituista neekereistä, laski kirjan kädestään abolitionistina.\n\nMutta näihin aikoihin orjuuden vastustajat tarvitsivatkin yhä enemmän\ntyövoimia. Kuten viimeiksi California, oli nyt 1850-luvulla Kansas\nkäynyt puolueiden riita-palaksi ja presidentit Pierce ja Buchanan\n(1853-61) pitivät peittelemättä orjaherrain puolta, varsinkin Buchanan.\nMaa-alue Iowan ja Missourin länsipuolella, kalliovuoriin asti, oli\njärjestetty kahdeksi territorioksi: Nebraska pohjassa ja Kansas\netelässä. Koko alue oli vielä aivan asumatonta maata, ja sitä nyt Etelä\nahnailla silmillä tähysteli, pyytäen siitä uusia orjavaltioita, kun\npuolestaan Pohja, jota tähän aikaan abolitionismi elähytti, oli\npäättänyt lujasti vastustaa orjaherrain pyrintöjä. Ja niinpä kumpasetkin\nriitaveljet lähettivät sinne suuria siirtolais-joukkoja, joiden kesken\noikea asutus-kilpailu syntyi. Pian nousi riitaa maasta ja territorian\nhallinnosta. Uutisasukkaat Pohjasta olivat paremmin varustetut, ja heitä\noli enemmänkin, mutta Eteläläiset saivat apua läheisestä Missourista.\nMonta kuukautta riideltiin ja tapeltiin nyt mitä hurjimmasti, kunnes\nunionin hallitus tuli väliin, saadakseen yleisen kansanäänestyksen\nkautta omaksutuksi jommonkumman niistä valtiosäännöistä, jotka puolueet\nolivat tehneet. Mutta unionin virkamiehet käyttivät tässä julkista\nväkivaltaa, antaen Missourin raja-asukkaiden, jotka tietysti eivät\nkuuluneet uuteen territorioon, ottaa osaa äänestykseen. Sillä tavoin\nvoittivat orjuuden kannattajat. Unionin hallituksen maine oli kuitenkin\nsaanut kovan iskun, ja kongressi hylkäsi äänestyksen. Uusi tehtiin, ja\nnyt, kun tarkastus oli parempi, voittivat orjuuden vastustajat. Kansas\npelastui orjuudesta, mutta tuli valtioksi vasta v. 1861.\n\nAbolitionisti-puolue oli aina kokenut vaikuttaa ainoastaan herätyksen ja\nvakuutuksen kautta. Väkivaltaisia keinoja se ei suositellut, vaikka\ntietysti asian luonne vaati että Etelä oli pakoitettava luopumaan\norjuuden-laitoksesta. Olipa kuitenkin olemassa muuan mies, joka jo näinä\naikoina oli kyllästynyt abolitionistien ijankaikkisiin valituksiin\nneekerien surkeasta tilasta ja päätti, kun päättikin, kerran tehdä\ntäyttä totta tuosta suuresta vapautus-aatteesta. Hän yritti saada\nneekerit itse suureen kapinaan. Se oli kuuluisa John Brown, farmari\nConnecticutista. Ainoastaan pienen ystäväjoukon kanssa karkasi hän\neräänä yönä lokakuussa v. 1859 Harpers Ferry nimisen pienen kaupungin ja\nlinnoituksen kimppuun, jossa muun muassa säilytettiin suuri varasto\nunionin aseita. Harpers Ferry on Potomak-joen varrella Virginiassa. John\nBrown miehineen valloitti tuon pienen paikkakunnan ja sai asevaraston\nhaltuunsa. Virginian orjaherrat kauhistuivat, sillä jos heidän\nneekerinsä nyt olisivat saaneet aseita käsiinsä, olisi hirveä verilöyly\nseurannut. Mutta nämä herrat olivat myöskin tottuneet valppauteen ja\nrivakkaan toimintaan. Eikä aikaakaan, ennenkun nostoväki oli Harpers\nFerryssä. Rynnäkkö tehtiin John Brownin asemaa vastaan ja tulinen\ntappelu alkoi. Kähäköitsijät puolustivat itseään kuin miehet, mutta\nsortuivat kuitenkin pian väkivoiman alle. Useimmat kaatuivat kuoliaina\npaikalle, mutta John Brown itse muutamain lähimpien miestensä kanssa\njoutui kiinni ja hirtettiin. -- Tapaus oli kuitenkin orjaherroille\nosoittanut ett'ei ollut leikintekoa abolitionistien kanssa, ja John\nBrownin kuolema kävi heille kalliiksi. Pohjan paras väestö kunnioitti\nhänen muistoansa niinkuin vapaudensankarin ja marttiiran ainakin, ja\nviha Etelän miehiä vastaan kiihtyi kiihtymistään.\n\nTähän aikaan sattui taas uuden presidentin vaali. Lähes kuusikymmentä\nvuotta olivat demokraatit nyt olleet voitolla ja unionia ystävät\ntappiopuolella, koska ainoastaan kaksi presidenttiä koko tällä ajalla\noli lähtenyt vanhasta federalistisesta eli whig-puolueesta. Etelän\nvaltiolliset hairahdukset ja abolitionistien liike oli nyt kuitenkin\nmelkoisesti muuttanut asiain tilan, niin että jo 1857 vuoden vaalissa\nunioni-mielinen presidentin-ehdokas oli ollut voittamaisillaan. Kansasin\nrettelöissä oli, näet, abolitionisteista ja whigeista muodostunut uusi\npuolue, joka otti nimekseen: republikaanit (tasavaltalaiset), ja tämä\nse on, joka nyt, v. 1860, vihdoinkin sysää demokraatit vallalta ja\nvalitsee presidentin, joka harrastaa lujaa unionivaltaa ja samalla on\nabolitionisti.\n\nMiehen nimi on Abraham Lincoln.\n\nHän oli syntynyt v. 1809 Illinoisin valtiossa -- köyhänä kuin rotta.\nPienestä pitäen sai hän harjaantua \"omatakeiseen työhön\". Jonkun aikaa\nvuodesta suotiin hänen käydä koulua, mutta muutoin -- paimenessa.\nSitten ansaitsi Aapo poika leipänsä tavallisena päiväläisenä\nmaanviljelys-työssä, sitten veneen-kuljettajana Ohio-joella, pitäen\nkuitenkin hyvin muistissa vanhat koululäksynsä ja tietomääräänsä\nlaventaen milloin vain oli vähänkin tilaisuutta. Veneen-kuljettajasta\nyleni hän kauppapalvelijaksi ja pääsi nyt vähän ahkerammmin\nharjoittamaan lukemisiansa, niin että hän jonkun ajan perästä voi\nsuorittaa ne oikeustieteelliset tutkinnot, joita Amerikassa vaaditaan\ntavalliselta asianajajalta. Pian kyllä valittiin Lincoln Illinoisin\nlainlaatijakuntaan ja lähetettiin v. 1846 edusmiehenä kongressiin. Hän\noli harvapuheinen mutta teräväjärkinen ja piti lujasti kiinni\nperi-aatteistaan sekä julkisessa että yksityisessä elämässä. Unionin\neheys oli etupäässä hänen valtiollisena silmämääränään, sillä vasta sen\nkautta pääsisivät, arveli hän, ajan humaniteeti- eli ihmisyys-aatteet,\nniinkuin orjain vapauttaminen, voitolle. Eikä epäillyt Lincoln asiansa\nvoittoa, vaikka usein näytti synkältä kyllä. Ja tämä sitkeä luottamus\npahimmassakin pulassa se oli, joka pelasti unionin.\n\n\"Vanha Aapo\" -- niin häntä leikkisästi nimitettiin -- oli kansan\nlemmikki. Hänen horjumaton rehellisyytensä, iloinen ja leikkisä\nluontonsa veti kaikkein sydämet puolelleen. Omituiselta mahtoi tuntua\nsuurten Yhdys-Valtain vakaville ministereille, kun tuo pitkä, laiha,\nroikaleinen, karkeanaamainen ukko kesken juhlallista neuvoskunnan\nistuntoa yht'äkkiä, jonkun voitto-sähkösanoman saatuaan, hypähti ylös,\njaloillaan ja käsillään mitä lystillisimpiä ilon-elkeitä tehden ja mitä\nvilpittömimpiä hei!- ja hurraa!-huutoja päästäen.\n\nLincolnin vaaliin vaikutti myöskin demokraatisen puolueen pirstaus, joka\ntapahtui tähän aikaan. Aina siitä asti kuin orjanomistajat Kansasin\nasiassa olivat tulleet tappiolle, julistivat he peri-aatteenaan sen\nkauniin opin, ett'ei territoriot, ei valtiot eikä kongressikaan saisi\nmäärätä oliko orjuus jossakin valtiossa siedettävä vai ei, vaan olisi\njokainen Yhdys-Valtain kansalainen oikeutettu omaisuuksineen, siis\nmyöskin orjinensa, asettumaan mihin paikkaan hyvänsä Yhdys-Valtain\nalueella. Orjuus voitaisiin siten levittää kaikkialle, eikä yksikään\nvaltio saisi sitä poistaa alueeltansa. Presidentti Buchanan itse julisti\nkannattavansa tätä oppia, mutta Pohjan demokraateille oli se sentään\nliian paksua, ja he luopuivat puolueesta, jonka äänet siten hajosivat\nkahtaalle.\n\nLincoln oli, kun olikin, valittu presidentiksi. Mutta nytkös Etelä\nraivostui. Se oli jo ennenkin uhannut erkaantua unionista, ja nyt\nkäytiin tuumasta toimeen. Etelä-Carolina teki marrask. 20 p:nä alun ja\nkehoitti samassa kaikkia muitakin orjavaltioita lähettämään edusmiehiä\nyhteiseen konventtiin, jonka tuli huhtikuussa seuraavana vuonna\nkokoontua Montgomeryn kaupunkiin Alabamassa, perustaaksensa erityistä\nvaltiokuntaa eli konfederationia.\n\nUnionin hallitus, s.o. presidentti Buchanan ja hänen ministerinsä\norjuuden-järjestelmän nöyriä kätyreitä kaikki tyyni, olivat itse\nhiljaisuudessa ja kauvan tätä Etelän kapinaa valmistelleet, siten\nhäpeällisesti kavaltaen unionia, jonka palveluksessa olivat. Niinpä\nsotaministeri Floyd kaikellaisten verukkeiden nojassa oli kuljetuttanut\nsuuret joukot aseita ja ampumavaroja Pohjan varastohuoneista Etelään, ja\nnämä nyt kaikki olivat kapinoitsijain käytettävissä. Vielä oli muutamia\nkuukausia jälellä, ennenkun uusi hallitus sai ohjakset käsiinsä, ja tätä\naikaa käyttivät, Buchananin hallituksen hiljaisella suostumuksella,\netelävaltiot hyväkseen, valmistaen varustuksiaan minkä kerkesivät.\nEtelä-Carolina erittäinkin oli täydessä hommassa, kokien toimittaa\npääkaupunkiaan, Charlestonia, niin hyvään puolustustilaan kuin suinkin.\nSitä varten yritti se muun muassa saada haltuunsa Fort Sumter nimistä\nvahvaa linnoitusta, joka sijaitsi muutamalla, pienellä kalliosaarella\nnoin puoli suom. penikulmaa kaupungista. Sen oli Buchananin hallitus\ntahallansa jättänyt huonoon kuntoon, jotta se tarvittaessa niin helposti\nkuin mahdollista joutuisi kapiaoitsijain käsiin. Linnoituksen päällikkö,\nmajori Andersson, joka oli rehellinen mies, oli kauvan pyytänyt\napuväkeä ja apu-aseita, mutta turhaan. Nyt vaativat Etelä-Carolinan\nkapinapäälliköt linnoitusta antautumaan; mutta majori Andersson, joka\narvasi unioni-hallituksen kavaluuden, ja omin päinsä oli ryhtynyt\nkaikkiin mahdollisiin puolustustoimiin, antoi jyrkästi kieltävän\nvastauksen.\n\nEtelä-Carolinan kehoitukseen oli täll'aikaa jo suostunut kuusi\netelä-valtiota, nimittäin: Georgia, Florida, Mississippi, Alabama,\nLouisiana ja Texas. Muut seitsemän orjavaltiota: Maryland, Virginia,\nPohjois-Carolina, Kentucky, Tennessee, Missouri ja Arkansas epäröivät\nvielä. Konventti Montgomeryssa oli rientänyt kokoon nyt jo, heti\nanastanut nimityksen \"kongressi\" ja päättänyt perustaa konfederationin\nkaikkein orjavaltioiden kesken. \"Amerikan konfedereerattujen valtioiden\"\npresidentiksi valittiin siten senaatori Jefferson Davis, entinen\nsotilas, mahtava orjaherra, ponteva teräväpäinen mies, kunnianhimoinen,\nsäälimätön.\n\nEtelä käytti ennakko-aikaansa hyvin. Useimmat unionin linnoitukset ja\nasehuoneet Mexikon lahden rannalla joutuivat melkein vastustamattansa\nsen haltuun, unionin sotajoukko Texasissa, 5,000 miestä, antautui\nsuorastaan, ja Etelästä kotoisin olevat upseerit unionin sotaväessä\nriensivät kotiin, asettuakseen konfederationin lippujen alle. Nostoväki\nkutsuttiin kokoon ja vapaa-ehtoisia tuli kuin tuhkaa, sillä Etelän\nvalkonaamaiset nuoret keikarit pitivät kovasti tästä \"vapaus-sodastaan\".\n\nNämä tapaukset herättivät suurta hämmästystä Pohjassa, ja unionin\npelastamiseksi ryhdyttiin vielä sovinnon-hieromisiin. Helmikuussa yhtyi\nWashingtonissa tätä varten muuan \"rauha-kongressi\", ja Pohjan edustajat\nlupasivat että Missouri-kompromissi saatettaisiin uuteen eloon ja\nkarkulaislaki kovennettaisiin. Mutta Etelän miehet vaativat sovinnon\nperustukseksi lakia, joka avaisi koko unionin alueen seppo selälleen\norjuudelle, ja koska Pohja ei tähän voinut suostua, hajosi\n\"rauha-kongressi\" saamatta aikaan mitään. -- Maaliskuun 4 päivä tuli, ja\nAbraham Lincoln astui virkaansa. Puheessaan tässä juhlallisessa\ntilaisuudessa julisti hän tahtovansa viimeiseen hengenvetoonsa saakka\npuolustaa unionia, ja ankara vakavuus ilmeni hänen kasvoistaan. Matkalla\nWashingtoniin oli hän jo ollut murha-yrityksen esineenä. Muutamat herrat\nEtelävaltalaiset olivat sen virittäneet, mutta salaliitto saatiin ilmi,\nja Lincoln pääsi eheänä perille, vaikka tosin töin tuskin.\n\nViimeiseen saakka koki uusi hallitus ehkäistä julkista sotaa ja katseli\nikääskuin silmät ummessa, miten Etelän rohkeat soturit veivät toisen\nlinnoituksen toisensa perästä ja anastivat melkein kaikki unionin\nasevarastot etelässä. Se ei liikuttanut kättänsäkään sitä estääksensä,\nsillä vielä ei tahdottu kaikkea sovinnon mahdollisuutta poistaa, Mutta\njo tuli tapauksia, jotka pakoittivat tosi-tukkanuottaan.\n\n\n\n\nXIX.\n\nKansalais-sota. Abraham Lincoln. Ulusses Grant.\n\n\nEtelä-Carolinan sotajoukkojen päällikkö, kenraali Beauregard, oli\nvalloittanut Fort Sumter'in, pommitettuaan sen varustukset melkein\npalasiksi. Ja se oli liian julkea sotateko, voidakseen tulla jätetyksi\nsiksensä. Siitä hetkestä lähtien päättää Lincoln ja hänen hallituksensa\npanna kovan kovaa vastaan ja arvelematta ryhtyä kapinan kukistamiseen.\nUnioni on pelastettava millä hinnalla hyvänsä. Ja tämä suuri tehtävä\najaa orjakysymyksenkin toiseen sijaan. Ensiksi unionin eheys, vasta\nsitten, jos asianhaarat myöntävät, neekeri-orjain vapautus.\n\nNyt alkavassa sodassa oli etu ens'alussa Etelän puolella. Se oli jo\nkauvan kamppausta valmistanut ja hyvin varustanut itsensä. Entisen\nhallituksen kavaluuden kautta oli se saanut käsiinsä melkoisen osan\nunionin asevarastoja ja linnoitettuja paikkoja. Sillä oli\nkäytettävissään sekä unionin paraat upseerit että sotakuntoinen\nvalkoinen väestö, jonka nuorukaiset kaikki olivat hyviä pyssymiehiä, he\nkun kovasti rakastivat kaikellaista urheilua. Heidän ryhtinsä oli\nponteva ja käskeväinen, ja tyytymätön orjaväestö oli heitä opettanut\naina olemaan varoillansa. -- Pohjan väestö kyllä oli yhtä uskalias ja\npelkäämätön, yhtä voimakas kuin Etelänkin -- sen se loistavasti sodan\naikana todisti --, mutta itse sotilasura sitä ei viehättänyt. Kauppa ja\nteollisuus eivät kasvata sotaista mieltä. Säännöllinen armeija oli tosin\nPohjassakin olemassa, mutta ainoastaan 20,000 miestä, joita tarvittiin\nrajaseutujen suojelemiseen indiaaneja vastaan. Aseet ja ampumavarat\nolivat tietysti myöskin vähissä. Mutta -- Pohja oli vapaan työnsä kautta\nrikas, Etelä orja-järjestelmänsä tähden itse teossa verraten köyhä. Ja\nintoa, uhraavaisuutta oli yltäkyllin olemassa Pohjassa, jos Etelässäkin.\n\nUnionin hallitus osoitti nyt, kun sota oli käynyt välttämättömäksi, mitä\nsuurinta pontevuutta ja tointa. Lincoln ja hänen sotaministerinsä\nCameron kutsuivat kokoon nostoväen, ja vapaa-ehtoisia kehoitettiin\nyhtymään lippujen alle. Niitä tulikin kuin tuulessa, eikä aikaakaan,\nennenkun Lännessä ja Washingtonin ympärillä oli 300,000 sotilasta,\nvalmiina uhraamaan henkensä yhteisen isänmaan puolesta. Näiden\nvarustamiseksi tehtiin työtä yöt päivät, ja suuret varastot kiväärejä ja\nkanooneja ostettiin Euroopasta. 40 miljoonan dollarin kotimainen laina\noli saatu heti. Itse Kapitoliumi Washingtonissa tehtiin asehuoneeksi, ja\nkongressin salit muuttuivat kasarmiksi. Sen alakerrassa leivottiin\nleipää, ja pengermäin holveista kaikui alituinen vasarain kalke ja\npalkeiden läähötys. Tästä huolimatta jäi kuitenkin Pohjan varustus\nvaillinaiseksi. Aseita ei kerjetty valmistaa niin paljon kuin olisi\ntarvittu, ja sotajoukkojen harjoitus oli kehnonpuolinen.\nPäällikkökuntaan täytyi ottaa mitä milloinkin saatiin: entisiä\nsotilaita, jotka sittemmin olivat kääntyneet sivili-uralle,\ntuntemattomia muukalaisia j.n.e. Alemmat päälliköt olivat itse joteskin\nharjaantumattomat. Mutta ei auttanut. Sota sai itse kasvattaa.\nPuutteellisuus maksoi paljon sekä verta että rahaa, mutta Amerikalaiset\nantoivat mielellään kumpaakin; ja totta vain on että nuo työmiehet,\nkauppiaat, maamoukat, kirjailijat, asianajajat edistyivät tavattoman\nrivakasti sodan omassa koulussa.\n\nHeti Fort Sumterin kukistuksen perästä yhdistyi vanha Virginia\nkonfederationiin, ja sen esimerkkiä noudattivat Pohjois-Carolina,\nTennessee, Missouri ja Arkansas. Kentucky pysyi uskollisena unionille,\nmutta Maryland saatiin ainoastaan sinne majoitetun unionin-sotajoukon\nkautta estetyksi liittymästä kapinaan. -- Virginian luopuminen unionista\nherätti suurta riemua Etelässä, mutta surua Pohjassa. Olihan jalon Yrjö\nWashingtonin oma kotivaltio siten käynyt uskottomaksi hänen suurelle\nelämän-työlleen, unionille. Ja vielä pahempaa oli se että unionin\npääkaupunki, jonka ainoastan Potomak-joki eroittaa Virginiasta, täten\njoutui kovan vaaran alaiseksi. Washingtonin valloittaminen tulikin\nEtelän tärkeimmäksi silmämääräksi, kuten unionistit puolestaan etupäässä\ntähtäilivät Richmondia, Virginian pääkaupunkia, joka pian myöskin tuli\nkonfederationin pääkaupungiksi. Tällä tavoin oli Virginiasta arvatenkin\ntuleva sotanäyttämön tärkein osa, ja sielläpä itse teossa taisteltiinkin\nsuurimmat ja ratkaisevimmat tappelut.\n\nMutta kovia otteluja oli muuallakin. Ja toisinaan tapeltiin yhtä haavaa\nmonessa eri paikassa. Niinpä sanotaan että unionin lippujen alla v. 1864\nkoko 1,200,000 miestä oli eri tahoilla yht'aikaa sotimassa. Kummallakin\npuolueella oli mitä erinomaisimmat aseet, mitä parahinta nyky-ajan\nkeksintö oli aikaan saanut. Kauheasti kaatui väkeä molemmin puolin, ja\näärettömiä rahasummia oli liikkeellä. Pohjan valtiovelka, joka sodan\nalussa oli ollut 64 miljoonaa dollaria, oli sen lopussa kolmatta\nmiljaardia eli kolmattatuhatta miljoonaa. Edellisissä suurissa sodissa\noli armeijain vielä täytynyt liikkua huonoilla teillä, ja niiden\nkuljetus oli ollut sangen vaivaloista. Nyt oli jo paljon rautateitä, ja\nniiden avulla lennätettiin armeija-osasto yht'äkkiä toisesta päästä\nsotanäyttämöä toiseen, ja niin törmäsivät usein yhteen äärettömät\nlaumat. Varsinkin Pohja oli mestarina käyttämään rautateitä hyväkseen,\nja tämäpä taito vaikuttikin varsin melkoisesti sen lopulliseen voittoon.\nHaavoitettujen hoito oli kummallakin puolen aivan erinomainen, ja tästä\nkunniasta saa Amerika paraasta päästä kiittää uhraavia, toimekkaita\nnaisiaan, jotka apuineen olivat saapuvilla joka paikassa ja kokosivat\nsuuria summia tähän tarpeesen. -- Ylipäällikköjen valinnassa oli unionin\nhallitus kauvan joteskin onneton. Joukko epäröiviä, taitamattomia\nkenraaleja seurasi toinen toistaan, kunnes viimein satuttiin saamaan ne\nmiehet, jotka olivat paikallansa. McClellan oli oivallinen\njärjestäjänä ja vaikutti semmoisena erinomattain tehokkaasti, mutta\ntappelutanterella hän hidasteli ja aprikoitsi liikaa, niin että moni\nsopiva tilaisuus pääsi hänen kynsistänsä. Hän oli Potomak-armeijan\npäällikkö. Ulysses Grant ja Sherman alkoivat uransa pienillä\npäällikkötoimilla Lännessä, kunnes heidän kuntonsa sittemmin tuli\ntutuksi ja tunnustetuksi ja he saivat tärkeät paikkansa. -- Etelällä\nsitä vastoin oli alusta alkaen monta erinomaista sotapäällikköä, joiden\njoukosta varsinkin on mainittava Robert Edmund Lee, ammatiltaan\nsotilas. Hän oli kunnostanut itseänsä sodassa Mexikoa vastaan, ja kun\nhänen kotivaltionsa, Virginia, yhtyi konfederationiin, arveli hän\nvelvollisuudekseen astua sen palvelukseen, vaikk'ei hän puolestaan\nhyväksynyt orjuuden-laitosta. Lee oli varovainen niinkuin McClellan,\nmutta samalla päättäväinen ja yritteliäs. Sotamiehet pitivät hänestä\npaljon. Heidän lemmikkinsä oli myöskin kenraali Jackson, nuori,\ntulinen, hurjan rohkea herra, joka -- kuten meidän mailla kerran Kulneff\n-- äkki-arvaamatta, kuin tuuliaispää, milloin missäkin karkasi jonkun\nvihollisparven kimppuun, voitti sen ja katosi, ilmestyäkseen seuraavana\npäivänä toisessa paikassa ja toista vihollisjoukkoa vastaan. Hänelle oli\nannettu etunimi \"Stonewall\" (Kivimuuri) sen levollisen pontevuuden\ntähden, jota hän vaaran hetkinä aina osoitti. \"Stonewall\" Jackson kaatui\npian kesken loistavaa uraansa, tarvitsematta nähdä sen asian perikatoa,\njota hänen miekkansa palveli.\n\nMitään täydellisempää kertomusta siitä jättiläis-taistelusta, joka nyt\nseurasi, ei kai lukija meiltä odottanekkaan. Kirjamme tarkoitus sallii\nmeidän ainoastaan tapausten joukosta tuoda esiin ne pääkohdat, jotka\ntehokkaimmasti vaikuttivat sodan menoon ja unionin lopulliseen voittoon.\n\nEnsimäinen suuri ottelu tapahtui heinäk. 21 p:nä 1861 Virginiassa noin 5\nsuom. penikulmaa eteläpuolella Washingtonin kaupunkia, Bull Run\nnimisen pienen joen luona, missä unionistit McDowell'in johdolla\nkarkasivat konfedereerattujen kimpuun, joita johti kenraali Beauregard,\n-- sillä seurauksella, että unionistit ajettiin Potomak-joen\npohjoispuolelle ja suoraa päätä takaisin Washingtoniin. Jos Beauregard\nnyt olisi heti jatkanut voitollista etenemistään, niin kenties\npääkaupunki olisi hukassa ollut; mutta häntä arvelutti, ja sopiva\ntilaisuus liukui hänen käsistään.\n\nLincolnin hallitus ryhtyi nyt ponteviin toimiin pääkaupungin puolustusta\nvarten, ja McClellan harjoitutti hyvällä menestyksellä uusia sotilaita,\njoita suuret joukot kutsuttiin kaatuneiden sijaan. Vasta seuraavana\nvuonna hän kuitenkin uudestaan uskalsi vihollisen kimppuun.\n\nTäll'aikaa oli kuitenkin unionistien laivasto pitänyt Etelän satamia\nsulussa ja voittanut takaisin kaikki unionin linnoitukset\nPohjois-Carolinan rannikolla; mutta kaikkein tärkein tapaus oli New\nOrleansin kukistus ensimäisinä päivinä vuodesta 1862. Huolimatta\nEtelävaltalaisten erinomattain hyvistä varustuksista, sai sen viimeinkin\namiraali Farragut kiedotuksi tuliensa väliin, ja kaupunki antautui.\nVoitto oli tärkeä sen puolesta, että Pohjan laivasto nyt taas voi ruveta\ntoivomaan päästäksensä hallitsemaan Mississippi-jokea ja siten pitämään\nläntisiä orjavaltioita erillään itäisistä. Tätä tarkoitusta edistettiin\nniinikään useiden Kentuckyssä, Missourissa ja Tennesseessä olevien\nlinnoitettujen paikkain voittamisella Pohjalle, jotka jo aikaisin olivat\njoutuneet konfedereerattujen haltuun. Mutta vielä esti Pohjan etenemistä\nMississippi-joella useat linnoitukset Arkansasin ja Mississippin\nvälisellä pitkällä rantakaistaleella, ja vahvin näistä oli Vicksburg\nniminen linnoitus joen itärannalla. Sen valloitusta nyt erittäinkin\ntarkoittivat unionistien sotatoimet Lännessä.\n\nIdässä tapahtui maaliskuun alussa 1862 suurenmoinen meritaistelu\nHampton Roads'illa Virginian rantavesillä. Siinä mittailivat voimiansa\npansarilaiva Merrimac ja John Ericsson'in maailman-mainio Monitori,\n-- ens' kertaa kuin nämä aselajit astuvat esiin. Etelän suuri\nuudenaikainen meritursas, Merrimac, jonka se jo sodan alussa oli\nanastanut haltuunsa unionilta, upotti sanotun kuun 8 p:nä kaksi unionin\nsuurta sotalaivaa, jotka olivat puusta, helposti meren syvyyteen; mutta\nseuraavana päivänä tuli Ericssonin kummitus ja hyökkäsi Merrimac'in\nkimppuun, joka -- niin rautakylkinen kuin olikin -- pahasti runneltui ja\noli pakoitettuna pötkimään sataman turviin. Monitori sai pian useampia\nkumppania, jotka tunkeusivat sisään Etelän satamiin, ja Etelä hävitti\nviimein itse koko tuon kerran niin kauhean Merrimac'insa, estääksensä\nsitä joutumasta unionistien haltuun.\n\nPaljon vahinkoa unionille tekivät kuitenkin Etelän kaapparit, jotka\nkaikilla merillä ajoivat ja ryöstivät Pohjan kauppalaivoja. Kuuluisin\nnoista ryöstölaivoista oli Alabama, joka oli rakennettu Englannissa ja\nusein kävi parantelemassa vammojaan Englannin satamissa. Muutenkin\nvanhassa emämaassa aivan julkisesti, varsinkin aatelis- ja kauppamies\npiireissä, pidettiin Etelävaltain puolta, ja kerran -- kun unionistit\nolivat vanginneet kaksi konfedereerattujen lähettilästä, jotka\nenglantilaisessa laivassa matkustivat Euroopaan pyytämään apua\nvaltioillensa -- huudettiin jo sotaa Pobjois-valtioita vastaan; mutta\nlordi Palmerston, joka silloin oli Englannin hallituksen etupäässä, sai\nkuitenkin maltillisilla ja viisailla toimillaan kansansa hillityksi.\n\nHampton Roads'in meritappelujen perästä alkoi uudestaan sota\nVirginiassa. McClellan kulki meritse Yorktowniin, edetäkseen sieltä\nRichmondia vastaan, jota nyt ja sittemmin unionistit erittäinkin kokivat\nkukistaa. Mutta kesäk. 26 p:nä kärsi hän tuntuvan tappion\nChickahominyn joen luona ja pakoitettiin peräytymään takaisin\nYorktowniin. Yritys, joka maksoi paljon verta, oli mennyt hukkaan, ja\nMcClellan sai käskyn rientämään Washingtonin avuksi, jota kenraali Lee\nnyt, tehtyään kierroksen Marylandiin, uhkasi selästä päin. McClellan\nkiiti kuitenkin vaarallista vihollistaan vastaan ja pakoitti hänet,\nAntietamin ankaran tappelun perästä, peräytymään takaisin Virginiaan.\n\nTämän perästä erkani McClellan Potomak-armeijan päällikkyydestä, koska\nhänen mielestään unionin hallitus ja sotaministeri liian paljon\nsekaantui itse sodankäyntiin. Hänen paikalleen astui ensiksi Burnside,\nsitten Hooker, mutta vielä huonommalla menestyksellä, sillä Hooker\njoutui jo toukok. 2 p:nä Chancellorsvillen luona peräti tappiolle\ntaistelussaan Lee'tä ja Jacksonia vastaan. Tässä tappelussa kadotti\nEtelä kuitenkin uljaan \"Kivimuurinsa\" Jacksonin, jonka muuan oman väen\nsotamies erehdyksessä ampui, luullessaan häntä joksikin viholliseksi\nupseeriksi.\n\nLee tahtoi nyt käyttää voittoansa hyökätäkseen uudestaan Marylandiin ja\netenikin Gettysburgiin saakka Pennsylvaniassa; mutta täällä voitti\nhänet heinäk. 4 p:nä 1863 kenraali Meade, Potomak-armeijan uusi,\ntaitava ja voimakas päällikkö. Lee peräytyi takaisin Potomak-joen\ntoiselle puolelle.\n\nOlemme jo edellisessä maininneet Ulysses Grant'in nimen. Hän oli\nnahkakauppiaan poika Ohiosta, oli harjoittanut sota-opintojaan\nWestpointissa ja Mexikon sodassa, oli sitten elättänyt itseään karttojen\npiirustuksella ja viimein, kun tämä toimi ei voinut miestänsä elättää,\nruvennut isänsä apumieheksi nahkakaupassa. Kansalais-sodan syttyessä\ntuli hän ensin muutaman vapaajoukon päälliköksi, sitten suuremman,\nTennesseessa toimiskelevan sotaväen-osaston johtajaksi. Grantia ei ens'\nalussa arveltu muuta kuin varsin keskinkertaiseksi sotilas-ky'yksi, ja\nhän saikin ensimmältä muutamassa tappelussa aika lailla selkäänsä, mutta\nviisastui vahingosta ja menetteli siitä lähin erinomaisella tarkkuudella\ntoimissaan, punniten suunnitelmiansa joka puolelta. Miten olikaan,\nonnistui hänen, monta voittoa saatuansa, ajaa konfedereeratut pois\nläntisestä Tennesseesta; ja nyt sai hän Lincoln'ilta suoritettavakseen\nerinomaisen tärkeän tehtävän. -- Vahva Vicksburgin linna ja kaupunki\nMississippin rannalla esti yhä vielä vapaata laivakulkua joella ja oli\nsen ohessa läntisten ja itäisten orjavaltioiden yhdyssiteenä. Sitä\narveltiin melkein mahdottomaksi valloittaa. Metsät ja järvet suojelivat\nsen selkää, ja itse se sijaitsi jyrkällä kalliolla. Mutta Grant ja hänen\nalapäällikkönsä William Tecumseh Sherman menivät Mississippin yli\nVicksburgin alapuolella, etenivät metsäin halki linnan takareunoille,\nvalloittivat etuvarustuksista toisen toisensa perään, voittivat\nkaupungin avuksi rientävän kenraali Braggin ja ryhtyivät sitten\nkaupungin pommitukseen, -- sillä menestyksellä, että ylpeän\nVicksburgin viimein täytyi antautua, vieläpä juuri Amerikan\nitsenäisyyden-julistuksen vuosipäivänä, heinäk. 4:nä, jolloin, kuten\nvasta kerroimme, myöskin kenraali Meade idässä sai voittonsa\nGettysburgin luona.\n\nVicksburgin kukistus oli kukistamaisillaan koko konfederationin. Nyt ei\nsillä enää ollut odottamistakaan mitään apua Mississippin takana\nolevista valtioista. Voimat alkoivat vähetä ja uupua, ja mikä pahinta\noli, Etelän väestön innostus ja uhraavaisuus laimeni laimenemistaan.\nAinoastaan joku onnellinen sattuma saattoi enää konfederationin\npelastaa, ja kenraali Leen miekkaan katseltiin vielä ikääskuin\nviimeiseen olkikorteen, jota hukkuva tavoittelee. Ainoastaan Jefferson\nDavisin hirmuvallan-tapainen hallitus pystyi vielä pitämään sotaväkeä\nko'ossa ja johonkin määrin täyttämään armeijan aukkoja. Yhteen aikaan\naiottiin jo täyttä totta varustaa neekerit aseilla -- niin suuri oli\nväen-puute -- ja pakoittaa heitä tappelemaan isäntäkultien puolesta;\nmutta tämä epätoivon keino jäi toki käyttämättä.\n\nSiihen oli sitä vastoin Pohja hyvällä menestyksellä ryhtynyt. Kaikki\nneekeri-orjat, jotka karkasivat unionin sotajoukkojen puolelle,\njulistettiin jo sodan alussa vapaiksi, ja niitä käytettiin sitten\nenimmiten linnoitustöissä, mutta myöskin valkoisten riveihin pistettyinä\nsotureina otteluissa, joissa he tappelivat kiitettävällä urhoudella.\nMutta tammikuun 1 p:nä 1863 ilmestyi vihdoin Lincolnin suuri julistus,\njonka kautta kaikki kapinamiesten omistamat neekerit vapautettiin\nikuisiksi päiviksi orjuudesta; ja nyt järjestettiin kokonaisia\nneekeri-rykmenttejä.\n\nVicksburgin kukistuksen perästä teki Grant lyhyen ja loistavan\nsotaretken itäiseen Tennesseehen, jolloin kenraali Bragg perin pohjin\nvoitettiin; ja nyt nimitettiin Grant unionin kaikkein sotajoukkojen\nylipäälliköksi. Ansiokas Meade pysyi Potomak-armeijan päällikkönä, mutta\nsen varsinaiseksi johtajaksi tuli niinikään Grant itse. Ja jo ruvettiin\ntäydellä todella ahdistamaan Richmondia, konfederationin pääkaupunkia.\nMutta se oli hyvin varustettu ja vallitettu, ja Grant ajoi koko 1864\nvuoden kestäessä laumansa turhaan sen vallikanoonain kitoja vastaan. Sen\nohessa teki kaupungin puolustaja, kenraali Lee, tuon tuostakin\nonnistuneita hyökkkäyksiä ulos pesästään; ja verta vuoti tulvanaan\nkaupungin ympärystön metsissä. -- Nyt rakensi puolestaan Grantkin lujia\nvallituksia, joiden turvaan hän vetäytyi; ja viholliset seisoivat monta\nkuukautta vastatusten toisiansa, mylvien ja mulkoillen toinen toisensa\npuolelle kuin kaksi kytkettyä härkää. Viimein Grant kuitenkin vähitellen\nsiirti vasemman siipensä James-joen toiselle puolelle, jonka rannalla\nRichmond sijaitsee, ja uhkasi siten Leen peräytymis-linjaa. Mutta hänen\ntätä tehdessään, hätyytti häntä Lee voimiensa takaa; ja hirveän verisiä\ntappeluja oli taaskin melkein alinomaa. Näissä tappeluissa kunnosti\nitseään suuresti nuori hevosväen-kenraali Scheridan, Grantin oma\noppilas, joka äsken oli ajanut melkoisen konfedereeratun sotavoiman pois\nMarylandista. Scheridan oli nyt saapunut hyvään aikaan Potomak-armeijaa\nauttamaan ja tämän kanssa yhdessä ahdistamaan Etelävaitain sotajoukkoa\nRichmondissa ja sen ympärillä. Tämä sotajoukko suljettiinkin nyt\nvähitellen yhä ahtaamman piirin sisään. Paitsi Grantia ja Sheridania oli\nLee'llä tällä haavan vastaansa myöskin Sherman, joka oli syössyt\nGeorgiaan, voittanut ainakin 20:ssä tappelussa Etelän joukot,\nvalloittanut Augustan ja Savannahn kaupungit ja viimein edennyt kapinan\npesävaltioiden, Etelä- ja Pohjois-Carolinan, kautta Virginian rajalle,\nsulkeaksensa Lee'ltä tien, jos tämä yrittäisi peräytymään etelään päin.\nSiten oli unionin liput liehuneet Etelän tärkeimmän alueen halki, ja\nEtelä tunsi jo itsensä nöyryytetyksi. Mutta lähellä oli jo sekin hetki,\njolloin Richmondinkin oli nöyrtyminen. Sen varat olivat niukalla, tuonti\nkaupunkiin kovin vaikea, ja supistumistaan supistunut armeija ei enää\ntahtonut riittää laveiden linjain miehittämiseen.\n\nMaaliskuun 29 päivänä alkoi Grant yleisen hyökkäyksen Richmondin linjoja\nvastaan, ja kovasti häntä kyllä vastustettiin, vaan eipä kuitenkaan niin\nkovasti kuin ennen. Huhtikuun 2 p:nä olivat ulkolinjat unionistain\nhallussa; ja huomaten asemansa mahdottomaksi peräytyi Lee pois,\nkoettaakseen yhdistyä Etelän sotajoukkoon Pohjois-Carolinassa. Mutta\nsilloin sulki yht'äkkiä Sheridan tien hänen edeltänsä, samalla kuin\nGrantin muut joukot ahdistivat takaa ja sivultapäin. Jo aikoi Lee\nyrittää raivaamaan itselleen tietä vihollisten läpi; mutta kaikki\nleipävarat olivat loppuneet, ja Scheridanin takana odotti, jos hän\npääsisikin tämän joukkojen läpi, Shermanin vahva armeija. Ei siis\ntahtonut Lee vuodattaa uskollisten miestensä viimeistä veripisaraa.\nHuhtikuun 9 p:nä 1865 teki hän Appomaltox Courthouse'ssa Grantin\nkanssa antaumus-sopimuksen, jonka mukaan siis Leen vielä lähes 50,000\nmiehen vahvuinen sotajoukko riisui aseensa. Siinä meni kapinoitsijain\nviimeinen toivo; sillä kenraali Johnstonin pienempi armeija-ososto\nPohjois-Carolinassa ei nyt enää yrittänytkään mitään sanottavaa\nvastarintaa, vaan antautui melkein kohdastaan. Pitkällisempi\nniskoitteleminen voitollista unionia vastaan olisi ollut hulluutta.\nKapina oli kukistettu. Unionistit marssivat sisään Richmondiin, joka\nnurisematta avasi porttinsa.\n\n\n\n\nXX.\n\nUudestaan rakentaminen. Amerika meidän päivinämme.\n\n\nUnioni oli pelastunut. Siinä voiton ensimäinen, suoranainen seuraus. Ja\nsiitä itse teossa on johtunutkin näiden Amerikan Yhdys-Valtain\nturvallisuus ja menestys. Ainoastaan kokoontunut keskusvalta oli\naikoinaan nämä kukoistavat siirtokunnat voinut vapauttaa vanhan emämaan\nhallituksen rasittavasta ikeestä; ainoastaan luja liitovalta on voinut\nsamat siirtokunnat vapauttaa sisällisistä mätähaavoista ja ruveta oikeaa\nvapautta luomaan. Kansalais-sodan kauhut olivat kuitenkin olleet liian\nsuuret, että voittajat nyt olisivat voineet käyttää voittoansa\nkukistettujen masentamiseksi. Ei mitään meluavaa riemuhuutoa kuulunut,\nei mitään kostoa pyydetty. Ja se on luettava jalojen voittajain\nikuiseksi kunniaksi. Jonkun ajan kuluttua seurasi yleinen anteeksi-anto\nkaikille kapinoitsijoille, heidän johtajillensakin. Jefferson Davis,\njoka otettiin kiinni pakoretkeltä, sai tosin yhden aikaa istua\nvankeudessa, mutta päästettiin sitten vapaaksi.\n\nPohjan ja vapauden voiton hiljaista iloa häiritsi kuitenkin kohta sodan\nloputtua kauhea tapaus. Abraham Lincoln, joka marraskuussa edellisenä\nvuonna oli suurella enemmistöllä uudestaan valittu presidentiksi ja aina\ntarkoin silmin valvonut unionin parasta, sai murhamiehen käden kautta\nsurmansa. Huhtikuun 14 p:nä illalla istui hän ynnä vaimonsa ja muutamain\nystäväinsä kanssa teaterissa, kun kesken näytelmää yht'äkkiä muuan mies\nhiipi heidän loosiinsa ja takaapäin ampui laukauksen revolverista\nLincoln'in niskaan. Presidentti kaatui heti tuoliltaan lattialle.\nMurhaaja hyppäsi alas saliin, sänttäsi ylös näyttämölle ja huusi,\nkääntyen yleisön puoleen ja murha-asettansa heiluttaen: \"Nyt on Etelä\nkostettu!\" Tuossa paikassa oli hän poissa. Kaikki oli tapahtunut parissa\nsilmänräpäyksessä. Mutta Lincoln kuoli seuraavana aamuna, tulematta sitä\nennen enää ollenkaan tietoihinsa. Murhaaja, muuan raivostunut\netelävaltalainen, nimeltään Booth ja näyttelijä ammatiltaan, pääsi\npakenemaan Virginiaan, jossa kuitenkin takaa-ajava ratsumiesjoukko hänet\nsaavutti ja ampui kuoliaaksi, hänen yrittäessään vastarintaa.\n\nMyöskin valtiosihteeri Seward tuli samana iltana pahasti haavoitetuksi\nerään toisen höperön kautta, joka oli tunkeunut hänen kotiinsa häntä\nmurhaamaan. Näistä veritöistä ei kuitenkaan saa suoranaisesti syyttää\nkapinan johtajia; he eivät olleet ketäkään semmoisiin yllyttäneet. Mutta\ntoiselta puolen täytyy myöntää että he paljon vaikuttivat puoluevimman\nkasvattamiseen; ja puoluevimma kasvatti murhaajat.\n\nSodan loputtua hajosivat armeijat, ja kukin palasi jälleen rauhallisiin\ntoimiinsa. Ja mitä ihmeellisintä tässä hajauksessa oli ett'ei mitään\nhäiriöitä syntynyt. Löysää, joutilasta väkeä ei jäänyt mihinkään muiden\nihmisten rasitukseksi, vaan kaikille näkyi rikkaassa Amerikassa työtä\nlöytyvän.\n\nPaljon oli tämä sota maksanut sekä varoja että verta. Puhumattakaan\nniistä dollari-miljaardeista, jotka se oli niellyt, olivat yksistään\npohjois-valtiot menettäneet, kuten lasketaan, 275,000 ihmishenkeä, ja\nEtelästä oli kai myöskin sen reippain nuoriso jäänyt tappotanterelle.\nMutta toiselta puolen olivat kuitenkin sodan tulokset äärettömän suuret.\nPaitsi sitä, että Pohjois-Amerikan Yhdys-Valtain eheys nyt oli\nlopullisesti voitettu ja saatu turvatuksi, niin oli sama veljes-taistelu\nmyöskin kantanut toisen hedelmän, joka on jaloimpia mitä mikään sota\nkoskaan on tuottanut: Orjuus tuli lakkautetuksi unionin koko alueella.\nOnneton musta ihmisrotu pääsi vapaaksi vuosisatoja kestäneistä\nkahleistaan. Olemme jo maininneet Lincolnin julistuksen tammikuun\n1 p:ltä 1863. Sitä seurasi helmikuun 3 päivänä 1865, jolloin\nkonfederationi veti viimeisiä henkäyksiään, uusi julistus, joka\nkerrassaankin teki kaikki orjat Yhdys-Valtain rajojen sisäpuolella\nvapaiksi ihmisiksi, huolimatta siitä olivatko he kapinoitsijain vai\nmuiden orjia.\n\nGarrisonin ja Phillipsin työ ei ollut hukkaan mennyt. Ja he saivat itse\nnähdä voittonsa päivän. Mutta, jos näiden abolitionistien harras\nintoisnus oli ihmisten mielet herättänyt tajuamaan orjalaitoksen\nsopimattomuutta vapaalle kansalle, niin on kunnia tuon mätähaavan\npoistamisesta myös suureksi osaksi annettava maltilliselle, mutta\nvalppaalle Abraham Lincolnille, joka julistuksellaan helmikuun 3 p:ltä\npystytti itselleen ijäti kestävän muistopatsaan.\n\nNeekeri ja mulatti Yhdys-Valloissa olivat nyt vapaita miehiä, mutta he\neivät vielä olleet kansalaisia. Persoonallista vapautta ei enää kenkään\nvoinut heiltä riistää, mutta heidän pääsemistään täydellisiin\nkansalais-oikeuksiin vastustivat Etelän valkonaamaiset pohatat vielä\nkynsin hampain. Presidentti Andrew Johnson, joka Lincolnin kuollessa\noli, varapresidenttinä ollen, astunut hänen paikalleen, oli itse\nkotoisin Etelästä, mutta unionisti mielipiteiltään. Hän tahtoi että nuo\nvasta kukistetut kapinavaltiot heti ja ilman muitta mutkitta\njulistettaisiin täysin oikeutetuiksi jäsenkunniksi unioniin; mutta\nkongressi ja sen kanssa Pohjan väestö ei tahtonut niille antaa entisiä\noikeuksia, ennenkun ne olisivat selittäneet tunnustavansa valtiosäännön\n14 artikkelia, joka, kuten nyt erinäisellä lisäyksellä nimenomaan\njulistettiin, koskee jokaisen Yhdys-Valtain asukkaan -- siis\nvapautettujen neekerienkin -- persoonallisia vapauksia ja oikeuksia.\nKunnes nämä valtiot tämän tunnustaisivat, jaettaisiin ne -- niin tahtoi\nkongressi -- sotilaspiireihin, joissa unionin hallituksen määräämä\nkäskynhaltia sotaväen avulla suojelisi vapautettuja neekereitä heidän\nentisten herrainsa kostosta, jota syystä kyllä peljättiin. Kongressi\najoi, huolimatta presidentin kiivaasta vastarinnasta, asiansa\nperille. Neekeri ja mulatti julistettiin kongressin päätöksellä\nhuhtikuun 8 päivältä 1866 täysin oikeutetuiksi kansalaisiksi; ja\n\"Uudestaan-rakentamisen\" työ -- kuten tätä Etelän asiain\njärjestämistointa nimitettiin -- rupesi onnistumaan. Presidentti\nJohnsonin ja kongressin väli oli täll'aikaa jo käynyt niin riitaiseksi,\nettä Johnson vedettiin oikeuteen rikoksesta Yhdys-Valtain lakeja\nvastaan. Kongressi oli, käyttäen valtiosäännöllistä oikeuttaan, hänen\nsyyttäjänsä, ja presidentti tosin lausuttiin syytöksestä irti, mutta\nkongressin hyväksymät lait ja hankkeet pysyivät voimassa. Vuonna 1869\nerosi Johnson tavallisessa järjestyksessä, ja hänen sijaansa valittiin\nUlysses Grant, jonka aikana presidentin ja kongressin väli jälleen\nvakaantui, koska tämä kelvollinen mies ymmärsi ylläpitää unionin arvoa\nja pontevasti turvata mustien oikeuksia Etelässä.\n\nUudestaan-rakentamisen työ oli onnistunut siihen määrään, että toinen\nkapinavaltio toisensa perästä tunnusti valtiosäännön 14 artikkelin siinä\nmerkityksessä kuin sille nyt oli annettu, jolloin asianomainen valtio\njälleen pääsi täysin oikeutetuksi jäsenkunnaksi unioniin ja siis saattoi\nuudestaan ruveta omia sisällisiä asioita hoitamaan ilman unionin\nhallituksen välityksettä. 1871 oli kaikki valtiot jälleen edustettuna\nkongressissa.\n\nMutta tätä pitkällistä uudistustyötä häiritsi kuitenkin kaiken aikaa\nentisten orjaherrain sanomaton viha sitä onnetonta ihmisrotua vastaan,\njoka nyt ilman omaa vaikutustansa oli saavuttanut yhtäläisen\nyhteiskunnallisen arvon lain edessä kuin he itse. Vaikka unionin\nsotaväkeä oli majoitettuna ylt'ympäri Etelää mustien suojelemista\nvarten, tiesivät Etelän ylpeät ylimykset -- nuo samat, jotka aina olivat\nitseään demokraateiksi, kansanvaltaisiksi nimittäneet -- keksiä jos\njoitakin keinoja entisten orja-parkain kiusaamiseksi. Niinpä muodostui\nsalaisia seuroja, joihin kuului valkoisia kansalaisia kaikista\nihmisluokista ja jotka ottivat varsinaiseksi työkseen piiskata, rääkätä\nja tappaa neekereitä, milloin nämä vain yrittivät käyttämään\näänestys-oikeuttansa taikka millä tavalla hyvänsä pyrkimään kilpailuun\nvalko-ihoisten kanssa. Näiden seurojen toimivat jäsenet ratsastivat\nvälin yksitellen, välin parvittain, usein suurissa joukoissa -- sekä\nitse että hevoset verhottuina aaveentapaisiin valepukuihin, niin että\nnäyttivät kauheilta, irvistäviltä kummituksilta -- paikasta paikkaan,\npanemassa käytäntöön hirveän kosto-oikeuden verituomioita semmoisia\nneekereitä vastaan, jotka uskalsivat käyttää valtiollisia ja\nyhteiskunnallisia oikeuksiansa taikka asettua valkoisen miehen\nkilpailijaksi jollakin toimi-alalla. Nämä salaisen kosto-oikeuden\npalvelussotilaat, \"Ku-Klux'it\" eli \"Ku-Klux-Klan'it\", kuten heitä\nnimitettiin, olivat niin mahtavana voimana Etelässä, että unionin\nhallituksen asettamat järjestysmiehet usein eivät voineet mitään heitä\nvastaan. Kosto-oikeus oli \"valtiona valtiossa\", jota vastustamaan oli\nvarsin vaarallista nousta. \"Päähallitus katseli\" --sanoo muuan kertoja\nnäiltä ajoilta -- \"levollisesti asiain menoa, kun onnettomia neekereitä\narmottomasti ruoskittiin, miehet temmattiin vuoteistansa ja hirtettiin,\nnaiset häväistiin, talot poltettiin.\" --Ulysses Grantin voimakas käsi\nvihdoinkin eai nämä hirmutyöt taukoomaan, ja \"Ku-Klux'it\" hajaantuivat;\nmutta mitään yleisempää rangaistusta salaisten kosto-seurojen jäsenille\nei seurannut, sillä jäsenenä niissä oli melkein joka toinen\nvalko-ihoinen Etelän mies.[18]\n\nEntiset orjat olivat täten kyllä saavuttaneet laissa tunnustetun\nyhdenvertaisuuden valko-ihoisten kanssa, ja heidän vapaa asemansa oli\njotakuinkin turvattu; mutta vapautuksen kautta olivat he itse teossa\njääneet oman onnensa nojaan. Mistä saada heille työtä ja jokapäiväistä\nleipää? Taitamattomat ja tietämättömät kun olivat, oli heille melkein\nmahdotonta itse pitää huolta itsestään. Siinä aukeni taas entisille\nabolitionisteille lavea työ-ala, sillä vanhat orjan-isännät kiukuissaan\neivät tietysti laisinkaan edistäneet neekerien vaurastumista.\nAbolitionistit nyt panivat kaikki voimansa liikkeelle, hankkiakseen\nmustille työtä, toimittaakseen heidän lapsilleen opetusta, antaakseen\nnälistyneille ruokaa ja alastomille vaatteita. Ja tätä abolitionistien\nharrastusta on kestänyt meidän päiviimme saakka. Vaikein tehtävä heillä\nkuitenkin on niiden ennakkoluulojen poistamisessa, jotka valko-ihoisissa\nyhä vielä melkein entisellä voimallaan vallitsevat mustaa rotua vastaan,\njoka taas juuri tällä hetkellä näkyy olevan mitä ilkeimmän vihan ja\nvainon alaisena Pohjois-Amerikan Etelässä. --Painatamme tähän, näiden ja\nmuidenkin Pohjois-Amerikan nykyisten valtiollisten olojen\nvalaisemiseksi, muutamia otteita eräästä Pohjassa ilmestyvästä\nsanomalehdestä (\"Chicago Daily News Record\") vuodelta 1892, jonka\nkuvausten kanssa muutkin viestit pitävät yhtä:\n\nSiitä saakka -- lausuu lehti -- kuin Etelävaltiot v. 1876 unionin\nsotaväen poistumisen kautta saivat kätensä vapaiksi, ovat ne yhä\nkiivaammasti ruvenneet vaatimaan suurempaa erikois-itsenäisyyttä, \"home\nrulea\". Amerikan kansa on kallistanut korvansa niille vaatimuksille,\njoita toinen puoli Etelän väestöstä on tuonut esiin, samalla kun toinen\nvaikeni tai jätettiin kuulematta milloin vain se joskus uskalsi nostaa\nääntänsä. Musta Etelä heitettiin taaskin valkoisen valtaan. Hallituksen\nohjakset siirtyivät niiden käsistä, jotka olivat taistelleet unionin\nkannattamiseksi, niiden haltuun, jotka olivat sitä ankarimmin\nvastustaneet. Tuo uudestaan vallalle päässyt vanha ylimystö oli pian\nunohtanut sodan kovat opetukset ja pyrki taasen tarmojensa takaa\npalauttamaan valko-ihoisten ylivaltaa. Se teki kaikki minkä suinkin voi,\nmusertaakseen vasta vapautettujen mustien rohkeuden ja intoisuuden.\nMutta koska kuitenkin pian saatiin kokea ett'ei tämä --niiden\nvaltiosäännön lisäysten tähden, jotka sota oli tuottanut --käynyt päinsä\nlaillisia muotoja noudattamalla, heitettiin lain koneisto kokonaan\nsyrjään ja valta pantiin roskaväen käsiin. Veruke oli kuitenkin\nkeksittävä, kansan silmien sokaisemiseksi ja peljätyn vastarinnan\nhäätämiseksi, -- ja niinpä keksittiin tuo syytös, että muka neekerit\ntekevät väkivaltaa valkoisille naisille. (Tämmöisiä juttuja tietävät\nitse teossa sanomalehdet varsin usein kertoa.) Ja tämän syytöksen\ntekevät miehet, jotka itse kehuvat olevansa naisellisen puhtauden\nsuurimpia voittajia ja jotka ovat käyttäneet orja-herrain raakaa valtaa\nluodakseen maailmaan mulatti-rodun! Pohjan väestölle kerrotaan kuitenkin\nettä neekerit tapetaan hyvistä syistä, että lynch-rangaistus (väestön\ntoimeen-panemat \"kuoleman-rangaistukset\" eli ihmistapot ilman oikeuden\nvälityksettä taikka päin vastoin tuomio-istuimen tuomiota) on\nylläpidettävä, jotta muka neekerien solvaukset valkoisia naisia vastaan\nsaataisiin taukoomaan. -- Lehti tekee sitten laskun, jonka mukaan\nyksistään tänä vuonna (1892) etelävaltioissa lynchattujen neekerien\nlukumäärä tulee nousemaan noin 400 henkeen, koska vallattomuus viime\naikoina on ollut aivan tavattoman hurja; jonka ohessa edellisinä vuosina\nniin ikään on tällä tavoin tapettu sadottain mustia -- kansalaisten\nkautta niissä valtioissa (lausuu lehti), joiden viranomaiset paljon\nuseammin auttavat ja tukevat murhaajia kuin kokevat kannattaa lakia ja\noikeutta. Nyt, niinkuin orjuuden päivinä, pidetään lakia liian kalliina\njalokivenä, että sitä saattaisi käyttää mustan miehen hyväksi.\nHän on lain ulkopuolella, arvellaan. Jos hän rohkenee käyttää\näänestys-oikeuttansa, tulee hän ammutuksi; jos hän lyöpi valkoista\nmiestä, tulee hän ammutuksi; jos hän katselee valkoista naista, tulee\nhän ammutuksi; jos hän on lainkuuliainen kansalainen, joka hoitaa omia\nasioitaan ja saavuttaa taitoa jossakin ammatissa, pidetään häntä\nvaarallisena ja hän tulee ammutuksi. Ei valtioiden eikä unionin lait\nhäntä suojaa. Kun hän lynchataan, ei komenneta sotaväkeä liikkeelle\njärjestystä ylläpitämään. Jos hän puolustaa itseänsä, kuten äskettäin\ntapahtui muutamassa paikkakunnassa, niin julistetaan tämä heti\npiiritystilaan ja sotaväkeä lähetetään paikalle kukistamaan \"kapinaa\".\n-- Etelän sanomalehdistö on saman lynchauksia toimittavan roskaväen\nkäsissä, jotta harvoin saadaan oikeita tietoja asiain menosta. --\nToiselta puolen on sodan loputtua kaikissa etelävaltioissa tuskin viittä\nvalkoista tullut hirtetyksi neekerimurhasta, semmoista pidetään melkein\nyhtä luvallisena kuin jäniksen-ajoa. Sitä harjoitetaan melkein yhtä\nreippaasti kuin urheilua, ja kaikki yhteiskunnan luokat ovat siinä yhtä\ninnokkaita. -- -- Jos neekerit käyttäisivät itsepuolustusta roskaväkeä\nvastaan, pideltäisiin heitä heti aivain kuin kapinoitsijoita.\nPaikallis-virastot kääntyvät kuvernöörin puoleen ja tämä unionin\nhallitukseen, saadakseen aseellista apua, ja aseellinen apu tulee. --\nHome-rule-järjestelmä ja \"valkoisten ylivalta\" käypi ajan pitkään\nuhkaukseksi, vaaraksi, eikä ainoastaan neekereille, vaan koko unionille,\nkansalliselle rauhalle. Kun lukuisa roskaväkijoukko maaliskuussa 1891\nmurtausi sisään New Orleansin vankilaan, hinasi sieltä ulos ja murhasi\n11 Italialaista, valtasi pelko ja kauhistus koko sivistyneen maailman.\nKolme noista onnettomista oli Italian alamaisia, ja heitä tietysti\nsuojeli voimakkaimmat kansainväliset säädännöt. Siitä huolimatta eivät\nNew Orleansin viranomaiset vanginneet ainoatakaan henkilöä murhaajista.\nJa kun unionin hallitus tulee väliin, käskee Louisianan kuvernööri\nhalveksivalla ylpeydellä sen vain pitämään huolta omista asioistaan.\nLouisianan hallitus kieltäytyi antamasta minkään-moista korvausta,\nja unionin hallitus sai maksaa vahingot. Semmoisia ovat\nhome-rule-järjestelmän hedelmät. Vuotta myöhemmin tehtiin Memphisissä\nTennesseen valtiossa vielä inhoittavampi hirmutyö. Kolme kunniassa\npidettyä ja hyvin toimeen-tulevaa neekeriä pitivät kauppaa muutamassa\nesikaupungissa ja kilpailivat sen kautta erään valkoisen miehen kanssa.\nTämä päätti karkoittaa heidät väkivallalla pois. Myöhään muuanna iltana\ntuli hän paikalle, muassaan joukko valepukuisia polisipalvelijoita.\nTappelu alkoi, neekerit ampuivat, ja pari hyökkääjistä sai surmansa.\nSilloin otettiin neekerit väkivoimalla kiinni ja vietiin vankeuteen;\nmutta joukko roskaväkeä mursi auki vankilan portit ja lynchautti vangit.\nKolme muuta neekeriä, jotka olivat joutuneet sekaantumaan tähän\nepäjärjestykseen, tuomittiin vankeuteen 5-15 vuodeksi. -- Vähän\njälestäpäin syytettiin muuanta neekeriä Arkansasissa väkivallan-teosta\nnaista vastaan. Roskajoukko sitoi hänet puuhun; nahka nyljettiin\nruumiista, ja se nainen, joka oli häntä syyttänyt, sytytti itse rovion.\nTuskin sitä päivää enää menee, jona ei sanomalehdet tietäisi kertoa\njostakin lynchauksesta etelävaltioissa. Ne sanomalehtimiehet, jotka\nniitä kertovat, ovat usein itse ottaneet niihin osaa. He ovat roskaväen\nomia lapsia ja pitävät sen puolta. Eivätkä he uskaltaisikaan panna\nvastalausettaan, sillä silloin olisi heidän oma nahkansa vaarassa.\nSananvapautta ei enää ole Etelässä olemassa. Pari vuotta takaperin\nlähetti muuan Cincinnatin sanomalehti kirjeenvaihtajan Mississippin\nvaltioon. Heti kun hänen toimensa tuli tietyksi, kivitti hänet roskaväki\nkuoliaaksi ja viskasi ruumiin erääsen luolaan. Ainoastaan muutamia\npäiviä sitten lakkautettiin \"Vapaa Sana\" niminen sanomalehti Memphisissä\nsen tähden, että se piti mustien puolta. Sen naispuolinen toimittaja,\nIida B. Wens, ja hänen kirjanpainajansa karkoitettiin pois kaupungista.\nJoukko kaupungin paraimpia porvareita kokoontui puuvilla-pörssi-taloon\nja julisti tuon kuuluisaksi tulleen tuomion. --\n\nNiin kuuluu Chicago-lehden synkkä kuvaus. Ja vaikka se olisikin hieman\nliioiteltua, osoittaa yhä eleillä oleva rotuviha, joka ei hevillä näy\nolevan poistettavissa, että Etelän valkoisilla asukkailla ei\nvielä ole mitään selvää käsitystä vapaudesta eikä edes siitä\nerikois-itsenäisyydestä, \"home rule'sta\", jonka asiaa he etupäässä ovat\nkannattavinansa. Nuo julmat vainotyöt mustaa väestöä vastaan\nmuistuttavat vielä liian paljon Ku-Klux'ien ajasta, voidakseen oikeuttaa\nsitä valtiollista itsehallintoa, jota valkoinen Etelä niin kovalla\nkaipauksella halajaa, -- todistavat että päin vastoin ainoastaan\nlujennettu unioni-valta on kykenevä kasvattamaan varsinaista vapautta,\ntodistavat että ainoastaan valistunut republikaaninen Pohja itse teossa\nyksinään kannattaa sitä kansallista ja persoonallista vapautta, jolle\nYhdys-Valtain valtiollinen ja yhteiskunnallinen elämä aikoinaan\nrakennettiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAikoja tietysti vielä kuluu, ennenkun tämä Pohjan kasvatustoimi Etelässä\non täytetty, ja jos ennen tarvittiin ankarat herätyshuudot orjuuden\nabolitionisteilta, ennenkun se vihdoinkin saatiin poistetuksi, niin\ntarvitaan vielä yhtä ankara kasvatus rotuvihan abolitionisteilta,\nennenkun tämä Etelästä poistuu, tarvitaan, kuten mainitsimme, myöskin ja\netupäässä lujennettua unionivaltaa, joka kykenee tukemaan jokaisen\nrehellisen kansalaisen, siis neekerinkin, syntyperäisiä oikeuksia. Mutta\nvaikka oikea vapauden-käsite täten ei vielä ole päässyt juurtumaan\nEtelän valkoiseen väestöön, on kuitenkin vapauden-aate semmoisenaan\nmelkein väestön tietämättä monessa suhteessa jo vaikuttanut\nkasvattavasti siihen ja sitä itse teossa hyödyttänyt. Niinpä ovat nuo\nsamat vanhat orjaherrat saaneet kokea ett'ei orjatyö olekkaan niin\nkannattavaa ja tuottavaa kuin he aikoinaan olivat luulleet. Orjatyö oli\nitse teossa tehnyt Etelän köyhäksi; se tuli yltäkyllin näkyviin\nkansalais-sodassa, ja tämän perästä oli Etelän taloudellinen tila aivan\nhäviö-kannalla. Mutta sittenkun orjat kasvimailla vaihdettiin vapaisin\ntyöläisiin, joista jo tähän aikaan enemmän kuin puolet ovat\nvalko-ihoisia, niin on kasvimaan-viljelys ruvennut kannattamaan monta\nvertaa paremmin kuin ennen. Vapaa työ on tehnyt Etelän rikkaaksi. Ennen\noli sillä teollisuutta tuskin nimeksikään, nyt on ainakin päästy varsin\nkauniisen alkuun; sen kivennäis-aarteita kaivetaan yhä enemmän ylös maan\npiiloittavasta povesta, ja erittäinkin rautateollisuudessa kilpailee se\njo itse Pohjan kanssa. Asian laita on se, että Etelän valkoinen väestö\non, siitä asti kuin sen itse täytyi ryhtyä työhön, oppinut antamaan\narvoa tälle ja kunnioittamaan työntekijää. Ennen aikaan sama väestö\nsydämensä pohjasta halveksi tuota mustaa rotua, joka ei saanut muuta\ntehdä kuin työtä, sill'aikaa kuin valkoinen mies pysyi kaukana kaikesta\ntosi-työstä; mutta nyt on tuo entinen halveksiminen ruvennut muuttumaan\nsanomattomaksi vihaksi, koska neekeri uskaltaa työssä kilpailla\nvalko-ihoisen kanssa. Ja vihan astuminen halveksimisen sijaan on jo\nmuuntumista parempaan päin -- vieläpä molemmin puolin. Parempi vihata\nkuin halveksia, parempi olla vihattuna kuin halveksittuna.\n\nMitä muuten tulee Pohjois-Amerikan kehitykseen kansalaissodan loputtua,\nniin on meidän ensiksikin huomauttaminen että republikaaneilla eli\ntasavaltalaisilla melkein kaiken aikaa[19] -- tähän päivään saakka\n-- ainakin näennäisesti on ollut valta käsissään, mutta unionin\nhallituksen on tietysti täytynyt, muutenkin tarkoin noudattamalla\nvaltiosääntöä, rajoittaa valtansa käyttämistä asiainhaarain mukaan ja\netenkin pitää silmällä Etelän omituisia oloja, jotka vielä niin\nmelkoisesti pidättävät vapaampaa edistymistä. Republikaanisen puolueen\nsisällinen politiiki muuten on yhä edelleen kannattanut samaa ankaraa\nsuojelustulli-järjestelmää, joka on ollut vallalla aina vapaussodasta\nasti. Ulkopolitiikissa noudatettiin, kansalais-sodan loputtua,\npontevalla voimalla Monroe-oppia Ranskan keisarikuntaa vastaan, joka\npakoitettiin vetämään pois voimansa Mexikosta, missä Napoleon III:n\nsinne toimittama keisari Maximilian sai surkean surmansa; ja\nsovintotuomio Genèvessä, -- joka tuomitsi Englannin maksamaan runsaat\nkorvaukset niistä vahingoista, joita \"Alabama\" ja muut Englannissa\nvarustetut Etelän kaapparilaivat olivat tuottaneet Amerikan kaupalle\n-- oli myöskin suuri voitto unionin hallitukselle.\n\nJo vuonna 1858 oli nuori territorio Minnesota Ylä-Järven (Lake\nSuperior'in) länsirannalla ja Mississippin latvoilla otettu valtioksi\nunioniin. Sitä seurasi v. 1859 Oregon Tyvenen Meren rannikolla; v.\n1863 Länsi-Virginia, vanhasta Virginiasta lohkaistu alue vuorten\nlänsipuolella; v. 1864 hopearikas Nevada, Californian naapurimaa; v.\n1867 Nebraska, ruoho-aavikko-valtio Iowan länsipuolella; v. 1876\nkaivosvaltio Colorado Utah'n ja Kansas'in välillä. Viimeisten kahden\nvuosikymmenen kuluessa on kokonaista kuusi valtiota lisäksi tullut:\nPohjois- ja Etelä-Dakota Minnesotasta länteenpäin Missouri-tasankojen\nluoteis-kulmassa, Montana, Wyoming, Idaho, Dakotan ja Oregonin\nvälisellä suurella ylängöllä, sekä Washington, Oregonista pohjoseen\nTyvenen Meren rannikolla.\n\nTerritorioina ovat vielä: Utah, joka omituisten olojensa vuoksi ei ole\npäässyt valtioksi, Arizona ja Uusi Mexiko, joilla ei vielä ole\ntarpeeksi asti asukkaita unionin jäsenkunniksi päästäkseen, sekä\nindiaanilainen territorio Oclohama, jonka ikivanha väestö juuri\nkansallisuutensa tähden on suljettu pois siitä kansalais-oikeudesta,\nminkä maahan tuotu musta rotu on saavuttanut. Oclohaman indiaanit ovat\nkuitenkin osaksi taipuneet maanviljelykseen, mutta -- ei auta! Amerikan\nalkuväestö on, kun onkin, tuomittu vieraaksi isiensä maassa -- ja tässä\nmatoisessa maailmassa, josta sille on ikuinen matkapassi annettu.\n\nKansalais-oikeuksia eivät myöskään ole saaneet Amerikaan syöpyneet\nKiinalaiset, joita Californiassa ja muissa Tyvenen Meren valtioissa on\n1 miljoonan paikoille. He työskentelevät hyvin vähällä päiväpaikalla ja\nkiusaavat siten valkoista työväestöä.\n\nV. 1868 ostivat Yhdys-Vallat Venäjältä suuren Aljashka nimisen\nniemimaan Beringin salmella.\n\nTäten on Yhdys-Valtain alue kasvamistaan kasvanut ja täyttää nyt\näärettömän alan valtamerestä valtamereen, joita meidän päivinämme\nsuurenmoiset Pacific-rautatiet yhdistävät, niin että tuon suunnattoman\npitkän matkan, johon muinoin meni vuosikausi, nyt kulkee yhdessä\nviikossa. Yhdys-Valtain aluetta risteilevät muutenkin rautatiet paikasta\npaikkaan, joten Pohjois-Amerika kulkuneuvojen puolesta kenties on\nparaimmin varustettu maa maailmassa, kun samalla ottaa lukuun nuo monet\nja valtavat vesistöt, joiden virtoja ja laineita tuhansittain\nhöyrylaivoja halkailee.\n\nPohjois-Amerikan maanviljelys -- kokonaisuudessaan käsitettynä -- on\nmeidän päivinämme jo niin mahtavalla kannalla, että sille tuskin enää\nVanha maailma vertoja vetää; ja päivä päivältä lavenee viljeltyjen\nturpeiden ala, jonka ohessa itse viljelys-keinot yhä edistyvät. Amerikan\nmaanviljelijä, \"farmari\", on sivistynyt mies, on tavallisesti lähtenyt\nsamasta kodista ja saanut saman koulu-opetuksen kuin tehtailija,\nasianajaja, lääkäri. Hän ymmärtää sentähden asiansa ja tietää käyttää\nhyväkseen sekä keksintöjä että ajan-suhtia. Koko maailman maantuotteista\nantaa Pohjois-Amerika yksinään viidennen osan. Omituista sen\nmaanviljelykselle on muuten se suuri arvo, joka on työllä itse maan\nsuhteen, ja se lavea käytäntö, jonka tämän johdosta koneet ovat saaneet,\nkoska ihmisvoima on kallista.\n\nTeollisuudessa on viime sadan-vuoden edistys antanut vieläkin\nhuomattavammat tulokset. Ennen vallankumousta oli Amerikassa\nteollisuutta tuskin nimeksikään. Englanti oli sen ehkäissyt. Nyt on\nYhdys-Valtain teollisuus tuotantonsa arvon puolesta mahtavin maailmassa\nja voitti v. 1886 tässä suhteessa Englannin teollisuuden 130\npunta-miljoonalla. Ja mahdotonta on laskea niiden aarteiden arvo, jotka\npiileilevät Uuden maailman kultaisessa, hopeisessa ja kivihiilipovessa.\n\nKauppa ja merenkulku on niinikään edistynyt jättiläisaskeleilla, ja\nsuuria kauppakaupunkeja kohoaa meidän päivinämme semmoisiltakin sisämaan\nseuduilta, jotka vielä muutamia vuosikymmeniä sitten olivat melkein\ntäydellisinä erämaina. Semmoisia ovat esim. Omaha Kansasissa, keskisen\nPacific-rautatien lähtöpaikka, Denver Coloradossa, S:t Paul ja\nMinneapolis jauhorikkaassa Minnesotassa, puhumattakaan kultaisen\nCalifornian kirjavasta San Franciscosta ja \"Lännen ruhtinattaresta\",\nmillioona-kaupungista Chicago'sta Michigan-järven rannalla. Chicagoa,\nniin uusi kuin se onkin (1830-luvun alussa vielä ainoastaan vähäpätöinen\n\"hirsilinna\" indiaani-kauppaa varten) pidetään nyt jo Amerikan toisena\nkaupunkina väkilukunsa ja liikkeensä puolesta. New York on ensimäinen,\nvanha Filadelfia kolmas.\n\nKirjallisen elämän ja hienomman sivistyksen pääpaikkana sitä vastoin on\npidettävä puritanien, Otis'in ja Phillips'in kaupunki, kunnianarvoisa\nvanha Boston. Aivan sen lähellä, ainoastaan kappaleen matkaa itse\nkaupungista, Cambridgessä, vaikuttaa myöskin Amerikan vanhin yliopisto,\nkuuluisa Harvard, joka vetää vertoja Euroopan mainioimmille\nyliopistoille ja vielä toimii jokseenkin samojen kaavojen mukaan kuin\nnämä. Samaan malliin perustettuja ovat myöskin Filadelfian \"Yale\ncollege\", \"Columbia\" New Yorkissa ja John Hopkins'in yliopisto\nBaltimoressa. Muuten ovat Amerikan \"yliopistot\", joita tätä nykyä on\nkoko 370 kappaletta, suurimmaksi osaksi ainoastaan pappisseminaareja eri\nuskontokuntia varten taikka vain ylempiä kouluja. -- Ylipäätään pidetään\nAmerikassa aivan erinomaista huolta opetuksesta, jota varten on\nolemassa oppilaitoksia ylt'ympäri unionia, kaukaisimmassakin kolkassa.\nJa näissä kaikissa on opetus vapaa, maksuton. Kunnat, valtiot ja unioni\nniitä lämpimällä kädellä hoimivat; ne ovat kansan rakkaimmat laitokset,\nja kansan lapset ja nuoriso niitä käyttävät ahkerammasti kuin missään\nmuualla maailmassa. Tämänpä tähden onkin sivistys, ell'ei kohta aivan\nsyvätietoinen, kuitenkin ihmeteltävän laajalle levinnyt, on levinnyt\nkaikkiin kansankerroksiin, s.o. jokaisen työ-alan väestöön. Mutta niinpä\nharrastaakin Amerikalainen yleisiä asioita sammumattomalla innolla, ja\nhänen, niin sanoaksemme, hartautensa tässä kohden on sitä suurempi,\nkoska hän itse yhtä hyvin kuin kukaan toinen on näitä asioita\nohjaamassa, on vapaa kansalainen tämän sanan kauniimmassa\nmerkityksessä. Aatteiden leviämisestä pitävät huolta -- paitsi nyt\nkoulut -- myöskin saarnastuolit ja sanomalehdet. Ensimäiset yhteiskunnat\nPohjois-Amerikassa rakennettiin uskonnolliselle perustukselle ja silläpä\nne suureksi osaksi vieläkin lepäävät. Puritaanit, episkopaalit,\npresbyteriaanit, metodistit, katolilaisuus ja luterilaisuus ovat\npainaneet ja painavat yhä vielä henkisen leimansa asianomaisen\nkansalaisen koko katsantotapaan ja harrastuttavat häntä hengelliseen\nkunta-elämään, josta hän viepi sielunsa virkistyneen sisällön ulos\nmaallisen elämän toimi-aloille. Se on kuitenkin huomattava ja aina\nmuistettava, että Pohjois-Amerikassa valtiolla ei ole niin mitään\ntekemistä minkään uskonnollisen seurakunnan kanssa, että siis mitään\nvaltiokirkkoa ei ole eikä saa olla olemassa, ja että seurakunnat itse\nsekä valitsevat että palkkaavat pappinsa. Mutta tämä uskonnollinen\nvapaus juuri on suuressa määrässä vaikuttanut myöskin valtiolliseen ja\nyhteiskunnalliseen vapauteen. -- Sanomalehtien merkitys niin vapaassa\nmaassa kuin Amerikassa on tietysti äärettömän suuri, ja niitä luetaankin\nenemmän kuin missään muualla maailmassa. Tuskinpa lienee sitä\nkauppalanalkuakaan Lännen perimmäisissä nurkissa, jolla ei olisi omaa\nsanomalehteänsä paikkakunnan erinäisiä tarpeita varten; ja suurten\nkaupunkien jättiläislehdet, jotka pohtivat kaikkia ajan kysymyksiä ja\nleimauksen nopeudella lennättävät mitä kaukaisimpiakin tiedonantoja\nylt'ympäri valtakuntaa, ovat joka miehen käsissä.\n\nPohjois-Amerikan kirjallisuus on rikas, vaikka verraten nuori. Ennen\nsiirtomaiden vapautusta tuotiin melkein jokainen kirja Englannista;\nmutta tämän vuosisadan alusta astuu esiin kotimaisia kirjailijoita\ntoinen toisensa perästä ja hyvällä menestyksellä. Ensimäinen tunnetumpi\nrunoilija, Bryant, laski laulunsa ilmoille 1820-luvulla, jolloin myös\nilmestyivät Fenimore Cooper'in miellyttävät kertomukset uutisasukasten\nelämästä silloisessa Lännessä ja Washington Irving'in terävän kynän\nhienosti piirretyt kuvaelmat. Myöhemmistä kauno-kirjailijoista on\nerittäinkin muistettava isänmaallinen runoilija Longfellow.\nHistorioitsijoita ovat: Prescott, joka on kirjoittanut Mexikon ja Perun\nvalloituksista; Bancroft, joka laveassa teoksessa on kuvaellut\nisänmaansa, Yhdys-Valtain, vaiheet; Lothrop-Motley, Euroopan\nAlankomaiden vapaussodan historioitsija. -- Tässä nyt puhumattakaan\nmeidän päiviemme lukuisista tiedemiehistä ja kirjailijoista. Se vain\nolkoon lopuksi lausuttu, että samate kuin tiedon-halu Amerikan kansassa\non erinomattain suuri, samate myös on se kasvattanut henkiä, jotka\nosaavat sen tarpeita tyydyttää ja kunnialla vetävät vertoja Vanhan\nmaailman henkisen liikkeen kannattajille.\n\nAmerikan sivistyksen kannattajana on kuitenkin vielä, eikä suinkaan\nviimeisessä sijassa, itse valtiollinen elämä, johon Amerikalainen\naikaisin perehtyy. Hänen oma kotikuntansa, jonka asioita hän kiivasti\nharrastaa, on ensimäisenä asteena kansalaisen yhteiskunnallisessa\nkasvatuksessa; sitten seuraa oma erikois-valtio, jota hän pitää pienenä\nisänmaanaan, ja viimein unioni, tuo suuri, yhteinen, mutta korkein\nisänmaa, jonka terveyden vallassa osien terveys ja menestys on. Amerikan\nvaltiollisessa elämässä tosin on monta varjopuolta, niinkuin esim.\npuolue-lahjomiset ja ammatti-politikoitsijat; mutta tämän ulkokuoren\nalla piilee kuitenkin itse teossa valtava vapauden-rakkaus, ja sehän\nantaa jokaiselle ihmiselämälle niin suuren arvon. Kysymys on vain siinä,\nmillä tavoin tämä maailman mahtavin aate vihdoinkin on paraiten\ntoteutuva.\n\n\n\n\nVIITESELITYKSET:\n\n\n[1] Amerika koko maanosan nimityksenä löytyy ensiksi v. 1570 Orteliuksen\nkarttateoksessa \"Theatrum orbis terrarum.\"\n\n[2] Syntymä aikakin on niin epävarma, että kun muutamat lähteet\nmainitsevat vuoden 1436, toiset taasen siirtävät sen aina vuoteen 1456\nsaakka.\n\n[3] Italialaisen nimensä Colombo oli retkeilijä siihen aikaan siis\nmuuttanut Colomo'ksi. Myöhemmin vaihtoi hän sen espanjalaiseen muotoon:\nCristóval Colon. Latinoittu muoto Columbus, jonka suomenkielessä\ntavallisesti kirjoitamme Kolumbus, on alkuansa lainattu\nlatinankielisestä kertomuksesta hänen ensimäisestä matkastaan.\n\n[4] Niin väittävät myöhemmät tutkijat. Vanhempien kertomusten mukaan ei\nPinzon tätä kuitenkaan olisi löytänyt niin aivan \"vähän\", koska hän muka\nsisämaassa käydessään oli muutamalla nuppineulalla saanut ostaa\n\"nyrkinkokoisia kultamöhkäleitä.\"\n\n[5] Länsi-Indian maantuotteita oli tähän aikaan tarjona melkein\nyksistään puuvilla ja tupakka, joiden tavarain arvoa Colombo ei\nymmärtänyt. Sittemmin tuotiin tältä kalkkona ja maissikasvi Euroopaan,\njosta Colombo puolestaan oli täällä toisella retkellään istuttavaksi\nIndiaan tuonut lampaan, sarvi-karjan, hevosen ja sian sekä meidän\nviljelyskasvit.\n\n[6] Niitä lukijoitamme, jotka näistä merkillisistä tapauksista haluavat\ntarkempia tietoja, viittaamme äsken ilmestyneesen kirjaseen \"Mexikon\nvalloitus. Kappale Amerikan historiaa\" Werner Söderströmin kustantamassa\nkokoelmassa; \"Tuhansille kodeille tuhatjärvien maassa\".\n\n[7] Rangaistus pantiin sittemmin toimeen sillä tavoin, että maaherra\nMexikolaisten kauhuksi poltettiin roviolla, -- näytelmä, jonka vertaista\njulmuudessa nämä eivät ennen olleet nähneet, niin tottuneita kuin\nihmisuhreihin olivatkin.\n\n[8] Pemmikan on koputettua ja kuivattua bison-härän lihaa.\n\n[9] Oclahoma nimisen uuden territorion indiaanit ovat kuitenkin viime\naikoina vähittäin ruvenneet taipumaan maanviljelykseen.\n\n[10] Jotkut tutkijat ovat kokeneet näyttää todeksi että sama mies jo\nsitä ennen olisi matkustellut tämän rannikon vesillä ja muun muassa\nastunut Pohjois-Amerikan mannermaan rannalle neljätoista kuukautta ennen\nkuin Colombo löysi Etelä-Amerikan.\n\n[11] Tätä kertomuksemme osaa toimittaessamme käytämme lähteenämme\nmyöskin -- ja, mitä kansalaisiimme tulee, pääasiallisesti\n--Yrjö-Koskisen kirjoitusta: \"Suomalaiset Delawaren siirtokunnassa\nPohjois-Amerikassa\" (Opiksi ja Huviksi. Lukemisia Suomen perheille.\nHelsingissä 1863).\n\n[12] Myöhemmin, sodan jo aljettua, lähetettiin Benjamin Franklin Parisiin\nhieromaan Ranskan kanssa liittoa, joka sitten saatiinkin aikaan. V. 1785\npalasi hän viimein suuren tervehdysriemun vallitessa kotimaahan,\nvalittiin kongressiin ja vaikutti sanallaan ja työllään kuolemaansa\nsaakka v. 1790. Franklinin viimeinen kirjoitus oli innokas herätyshuuto\nneekeri-orjuuden poistamiseksi. Hänen marmorisessa muistopatsaassaan on\nkirjoitus:\n\n    Erupuit coelo fulmen sceptrumque tyrannis.\n    (Taivaalta ryösti hän tulen ja vallan vallikkoloilta.)\n\n[13] Jo vuonna 1778 oli tästä itsenäisyydestä ollut Englannin\nparlamentissa puhetta. Silloin sitä vastusti myöskin vanha Pitt\n--samalla innolla kuin hän ennen oli moittinut kaikkea väkivaltaista\nmenetystä siirtokuntia kohtaan --, sillä Pitt ei suinkaan ollut niitä,\njotka suosivat Englannin vallan lohkaisemista. Kesken tätä puhettansa\nparlamentissa meni vanhus tainnoksiin ja vietiin kotiin. Kuukauden\nkuluttua oli hän kuolleena.\n\n[14] Ks. Konne Zilliacus \"Käsikirja Pohjois-Amerikasta\". Porvoossa 1892.\nSivu 70 ja seur. sekä 89 ja seur.\n\n[15] Ks. Alexandra Gripenberg: \"Orjain vapauttaminen\nPohjois-Amerikassa\". Helsingissä 1892. Sivu 6.\n\n[16] Ks. Alexandra Gripenberg. Mainittu kirjanen. Sivu 43.\n\n[17] Ks. Aleksandra Gripenberg. Mainittu kirjanen, siv. 7.\n\n[18] Tunnettu amerikalainen kirjailija Albion W. Tourgee on\n\"Uudestaan-rakentamisen\" eli \"rekonstruktionin\" ajoilta kirjoittanut\noivallisen, tosi-tapauksiin perustuvan romaanin, \"A Fool's Errand\", joka\nnimityksellä \"Hullun Yritys\" löytyy suomeksikin käännettynä.\n\n[19] Ainoana poikkeuksena on demokraati Grover Cleveland'in\npresidenttikausi vv, 1885-1889. -- Siitä kun yllä-oleva kirjoitettiin,\non Cleveland taas uudestaan valittu presidentiksi.\n\n\n\n"]