[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fXq8QLAUbFXy7oQZcy5405z8B3FM9VoS8YQRI5oK4rG4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},51,"Totta ja leikkiä","Malmberg, Aino",1866,1933,"51-malmberg-aino-totta-ja-leikkia","51__Malmberg_Aino__Totta_ja_leikkiä",null,"romaani",[],[],"fi",1903,14012,85450,false,15264,[22,23],"Fiction","Short stories",[25],"Novels","\"Totta ja leikkiä\" by Aino Malmberg is a fictional work written in the early 20th century. The narrative begins with a hymn to \"Humbugi,\" which seems to symbolize the complexities of human emotions and societal norms, contrasting love and goodness with the overwhelming force of social deception. The opening portion suggests that the story will explore themes of relationships, identity, and the societal pressures that affect individual lives, likely focusing on various characters who navigate these challenges.  At the start of the story, we are introduced to a sanatorium setting where the characters interact in a seemingly lighthearted but deeply layered manner. The descriptions of the characters, particularly a young girl named Sissi and her interactions with others, hint at underlying tensions and emotional struggles. There is also a sense of community as various guests arrive for breakfast, each carrying their own stories and social dynamics. The dialogue and observations reveal the personalities and relationships among the guests, pointing towards themes of friendship, rivalry, and personal growth as they engage with one another amidst the backdrop of the sanatorium. (This is an automatically generated summary.)",[],303,"Kokoelma sisältää kertomuksia, satuja ja satiirisia havaintoja ihmisyydestä ja yhteiskunnasta. Tekstit käsittelevät muun muassa hyvyyttä, rakkautta ja teeskentelyä ironisella otteella, yhdistellen arkisia aiheita ja vertauskuvallisuutta.","Aino Malmbergin 'Totta ja leikkiä' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 51.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Matti Järvinen, Tuija Lindholm ja Projekti\nGutenbergin DP oikolukijat.","TOTTA JA LEIKKIÄ\n\nKirj.\n\nAino Malmberg\n\n\n\nOtava, Helsinki, 1903\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nHymni Humbugille\nYstävyyttä\nPäivän poika\nSatiirikko\nLuonnonkaunista ja taidekaunista\nHyvä tyttö ja paha tyttö\nÄiti\nOpettaja Touhio\nSatu pienestä rakista\nTyytyväinen\n\"And it isn't the shame\"\nSairaita lapsia\n\n\n\n\nHYMNI HUMBUGILLE\n\n\nYlistetty ollos mahtava Humbugi!\nSinä olet se voima, joka maailmaa hallitsee\n     ja eteenpäin vie!\nMinne joutuisimmekaan me ihmislapset,\n     mikä olisikaan kohtalomme,\n     jos sinä, oi Humbugi, maailmasta katoisit?\nMutta sinä et katoo, ennenkuin maailma\n     katoo!\nSinä olet ikuinen kuin ihmissuku!\nYlistetty ollos ikuinen Humbugi!\n\nNäin kerran Rakkauden.\nSe tuli maailmaan ja kulki hiljaa ja ääneti.\nEi se etsinyt omaansa.\nKaikkensa se antoi, kysymättä, pyytämättä.\nMikä oli sen palkka?\nTuska.\nJota suuremmaksi Rakkaus kasvoi, sitä tulisemmaksi\n     tuli tuska.\n\nEi tuntenut maailma Rakkautta.\nSen hellyyttä sanottiin tunkeilevaisuudeksi.\nSen uhrautuvaisuutta sanottiin tyhmyydeksi.\nSen uljuutta sanottiin julkeudeksi.\nJa kylmyydeksi nimitettiin sen puhtautta.\nPois ryöstettiin siltä Rakkauden nimikin.\nKöyhänä ja alastomana se ajettiin maailman\n     poluilla paleltumaan.\n\nMutta silloin astuit esiin sinä, oi Humbugi.\nSinä otit Rakkauden rikkirevityn viitan, silasit\n     sen silkillä ja kiiltävällä kullalla ja levitit\n     laajana hartioillesi.\nTorvilla toitottaen ja lippuja liehuttaen sinä\n     vaelsit valtateillä, vaatien itsellesi Rakkauden\n     nimen ja palkan.\nJa sinä saitkin ne, oi mahtava Humbugi,\n     sillä sinun voimasi on suuri.\nYlistetty ollos, voimakas Humbugi!\n\nNäin kerran Hyvyyden.\nSe oli luottavainen ja lämmin.\nSe tahtoi unohtaa vihan.\nSe tahtoi auttaa avuttomia.\nMaailma polki sen jalkoihinsa ja tahrasi lialla\n     sen valkean viitan.\nEpäluulolla lamautettiin sen ojennettu käsi.\nIvalla tukahdutettiin sen kutsuva ääni.\nPala palalta se surmattiin.\n\nSilloin tulit sinä, oi Humbugi, loistavassa\n     asussa astuen.\nSiinä huusit julki sen, minkä Hyvyys oli\n     vaiennut.\nSinä vaikenit silloin, kuin Hyvyys oli puhunut.\nJa maailman silmät seurasivat sinua ihastuksella.\nKun sinä, oi Humbugi, pukeuduit Hyvyyden\n     asuun, rakensi maailma alttarin, jossa\n     se sinulle polttouhria suitsutti.\nYlistetty ollos, loistava Humbugi!\n\nNäin kerran Neron.\nTulta sen silmät iskivät ja säkenöitä säihkyi\n     sen säilä, kun se rohkeana julisti sodan\n     sinua vastaan, oi voimakas Humbugi!\nEnsi iskulla katkesi kurkihirsi linnastasi ja\n     ammottava aukko syntyi lahonneeseen\n     seinään.\nVapise, vapise, oi Humbugi!\nJo ovat päiväsi luetut!\nJo lähenee valtasi loppuaan!\n\nMutta tyynenä kokosit sinä kantajoukkosi,\n     oi Neroakin nerokkaampi Humbugi!\nKateus kierosilmä tarttui ojennettuun käteesi.\nViha polvistui povellesi.\nTyperyys typsähti syliisi.\nHiljaa ja varmasti sinä hiivit Neroa vastaan.\nHiljaa ja varmasti varastit Nerolta aseet.\nMutta Nero ei lakannut taistelemasta, ennenkuin\n     sinä, oi Humbugi, sen kuolleena\n     jalkoihisi poljit.\nSinä poljit Neron jalkoihisi ja pusersit ulos\n     sen sydänveren viimeiseen pisaraan\n     asti.\nSe sydänveri muuttui hohtaviksi helmiksi.\nNe sinä keräsit, oi laupias Humbugi, ja ripustit\n     kaulaasi iki-ihanaksi koristukseksi.\nYlistetty ollos nerokas Humbugi!\n\nOi Humbugi! taivaanko tyttäreksi sinua sanoisin,\nvaiko manalan hengettäreksi?\nEt ole kumpikaan, voimakas Humbugi.\nKeskivälillä aina liehut.\nMaa on oikea olopaikkasi.\nSiellä on ikuinen kotisi, siellä valtaistuimesi!\nOta kruunu päähäsi ja nouse oikealla niinelläsi\n     joukkoja johtamaan.\nSillä sinä olet maailman voimista mahtavin.\nKaikki, kaikki maailmassa on humbugia,\n     paitsi sinä oi Humbugi!\n\n\n\n\nYSTÄVYYTTÄ\n\n\nSanatorion ruokasali oli vielä aivan tyhjä, vaikka kello jo oli yhdeksän\nja puoli kymmenen oli aamiaistunti. Heloittava päiväpaiste oli\nnähtävästi houkutellut vieraat ylös tuntureille, sillä jo puoli\nkahdeksan olin nähnyt suuren parven naisia ja herroja, alppisauvat\nkädessä astuvan ylös läheisintä jyrkännettä. Astuin salin vieressä\nolevalle suurelle lasiverannalle katsomaan näkyikö ketään, mutta kaikki\noli hiljaa ja ääneti. Jämtlannin komeat tunturit kohosivat\nlumihuippuisina maiseman taustassa ja keskikasvuisten haapojen lehdet\nvärähtelivät sanatorion seinivierissä aivan kuin aristellen omaa\nvähäpätöisyyttään tuossa luonnon äärettömässä mahtavuudessa.\n\nEn tiedä miten kauan lienen istunut siinä, kun äkkiä heräsin siitä että\nkuulin keveitä askeleita salista. Käännyin katsomaan ja näin nuoren\ntytön astuvan sisään, suuri vihko sinikelloja kädessä, niin heleän\nsinisiä, kuin ainoastaan tunturiseutujen sinikellot ovat. Ja itse hän\noli kuin tunturikukka, tuo nuori neitonen. Koska vasta eilisiltana\nmyöhään olin saapunut sanatorioon, en ollut kerinnyt nähdä ketään muista\nvieraista ja siksi olin hiukkasen utelias näkemään keitä täällä oli.\nSeurasin silmilläni neitosen puuhia.\n\nHän asetti sinikellot kukka-astiaan pienellä pöydällä, johon oli katettu\nkahdelle hengelle. Sitten hän riisui hattunsa ja järjesteli peilin\nedessä tuuhean keltaisen tukkansa sekä kiinnitti vihdoin pari sinikelloa\nvalkoisen silkkipuseronsa vyöhön. Lieköhän ollut seitsemäntoista kesää\nnähnyt tuo nuori neitonen?\n\nSamassa hän tuli verannalle, jossa istuin, jotain noutamaan. Saatoin\nsilloin nähdä hänet lähemmältä ja huomasin että huoleti saatoin lisätä\nkymmenen vuotta äsken otaksumaani ikään, ja varmaan olin silloin\nlähempänä totuutta. Mutta hänen olennossaan oli jotain niin lapsellista\nja pehmeätä, että tuommoinen erehdys saattoi tapahtua vähemmänkin\nlyhytnäköiselle, kuin minä.\n\nHän palasi takasin saliin pöytänsä ääreen ja järjesteli kukkia ja hänen\npienet valkoiset kätensä liikkuivat hermostuneesti ja hätäillen.\n\nKelle, kelle, kaikki tuo kukkien loisto?\n\nSamassa kuului kovia askeleita etehisestä. Neitonen säpsähti ja lensi\ntulipunaiseksi. Minäkin loin uteliaana katseeni oveen päin, jonne\nneitonen oli kiirehtinyt.\n\nOvi aukeni samassa ja sisään astui -- -- -- niin -- -- --\n\nNainen hän oli. Hame oli hyvin lyhyt, tukka vielä lyhyempi. Päässä\nmiesten hattu, hameessa tasku kummallakin puolella ja kädet hameen\ntaskuissa.\n\n\"Oletko sinä nukkunut näin kauan, unikeko?\" huudahti hento neitonen\nsuudellen kummitusta hellästi molemmille pulleille poskille.\n\n\"Niinpä kyllä, kyyhkyseni\", nauroi kummitus, \"pitäisihän sinun jo tuntea\nminun pahat tapani.\"\n\nYhdessä he astuivat sitten pöytänsä luo puhellen puoliääneen. Kummitus\nasettui mukavasti istumaan, nosti toisen jalkansa ristiin polven yli ja\nnojasi tuolin selkään sekä alkoi sitten tutkivasti tähystellä minua\nsilmilasiensa läpi.\n\nKoetin näyttää niin vähäpätöiseltä ja vaatimattomalta kuin suinkin,\nsillä tunsin että katse oli ankara ja syyttävä. Hän näkyi olevan\ntyytyväinen käytökseeni. Katse lauhtui ja hän sanoi jotain puoliääneen\nsille pienelle ja hennolle. Tämäkin nyt loi aran ja pelokkaan katseen\nminua kohti.\n\nRuokasali alkoi samassa täyttyä vierailla. Äskeinen tunturiseurue tuli\nnauraen ja puhellen sisään aloittamaan aamiaistaan.\n\nJoukossa huomasin erään tuttavani, rouva Dahlin Helsingistä. Hän näytti\njo olevan vallan kotonaan täällä, kuten kaikkialla, missä hän liikkui,\nja tuttu jok'ikisen kanssa. Menin häntä tervehtimään enkä malttanut olla\nkysymättä ketä nuo kaksi tuolla sinikellojen ääressä olivat.\n\n\"Vai ette tunne edes heitäkään\", ihmetteli rouva Dahl. \"Se on neiti\nVästman, tuo merkillisen näköinen. Neiti Hanna Västman. Me sanomme häntä\ntavallisesti Fästmanniksi -- hi, hi, hii!\"\n\n\"Entä tuo hento, vaalea?\"\n\n\"Se on Sissi Ström. Molemmat ovat kansakoulunopettajia jostakin\nKråkvinkelistä, jonka nimeä en muista.\"\n\n\"Onko hänkin opettaja, tuo pieni? Hän näyttää niin lapselliselta.\"\n\n\"Lapselliselta? Hi, hi, hii! Vai lapselliselta! Kun ei ole huolia, niin\nsitä kai pysyy lapsellisena.\"\n\nRouva Dahlilla oli epämiellyttävä tapa aina tyrskähtää nauruun, eikä\nkukaan voinut tietää nauroiko hän omalle sukkeluudelleen vai\npuhuteltavansa tyhmyydelle.\n\n\"Hän on rikas, neiti Ström\", jatkoi rouva Dahl, \"mutta hän on ruvennut\nkansakoulunopettajaksi pelkästä innostuksesta hyvään asiaan -- tai\nFästmanniin, hi, hi, hi, hii!\"\n\nJa sitten hän hävisi laskemaan leikkiä parin äskentulleen herran kanssa.\n\nVielä samana päivänä neiti Västman esitti itsensä ja toverinsa minulle.\nRouva Dahl kysyi pidinkö sitä kohteliaisuutena vai epäkohteliaisuutena\nja kun sanoin että se epäilemättä oli kohteliaisuus, varoitti hän minua\nvajoamasta suuruudenhulluuteen.\n\n\"Fästmanni ei ole koskaan vielä uskaltanut esittää Sissi Strömiä\nkenellekään, mutta nähtävästi hän pitää teitä liian vaarattomana, jotta\nvoisitte tulla hänen rivaalikseen, hi, hi, hii!\"\n\nEnnenkuin ennätin vastata, oli rouva Dahl jo liehunut muitten sanatorion\nvieraiden luo kertomaan tuota merkillistä tapausta.\n\n\"Rivaaliksi!\" Oliko hän aivan mieletön? Mitä rivaalisuutta tuommoisessa\ntapauksessa saattoi tulla kysymykseen?\n\nTuoko lienee kumminkin vaikuttanut minuun, en tiedä, mutta\nvaistomaisesti vältin neiti Strömiä, jonka avuttomuus suorastaan\ntympeytti minua. Hän ei näyttänyt uskaltavan sanoa sanaakaan tai\najatella ajatustakaan, ellei neiti Västman sitä ollut ensin hyväksynyt.\nJa sitten hänellä oli alituinen suutelemisinto.\n\nNeiti Västman ei ollenkaan näyttänyt pahastuvan, että selvästi osoitin\nvälinpitämättömyyteni hänen ystäväänsä kohtaan. Päinvastoin se tuntui\nmelkein miellyttävän häntä. Hän kävi yhä ystävällisemmäksi minua kohtaan\nja tahtoi hyvin mielellään keskustella kirjallisuudesta ja\nkaikenlaisista nykyajan virtauksista. Eikä hän pahastunut siitäkään,\nettä minä verraten jyrkästi kieltäydyin vastaanottamasta papyrossia,\njonka hän päivällisen jälkeen minulle tarjosi. Itse hän aina sanoi\npolttavansa pari ruuan jälkeen. Se vaikutti niin rauhoittavasti. Rouva\nDahl sanoi, että minä vaikutin vielä enemmän rauhoittavasti, koska neiti\nVästman ei nähtävästi yhtään luullut minusta sitä samaa kuin muista,\nettä nimittäin kaikkien ainoana päämääränä oli ryöstää Sissi Ström pois\nhäneltä.\n\nMutta sitten tuli se suuri muutos.\n\nEräänä päivänä tuli sähkösanoma, joka ehdottomasti pakoitti neiti\nVästmanin matkustamaan pois pariksi viikoksi. Mutta Sissin täytyi jäädä\nsanatorioon hermojaan hoitamaan.\n\nNiin sanoi neiti Västman.\n\nLähtöpäivän aamuna Sissin silmät olivat yön itkusta niin turvonneet että\nhän näytti puoli sokealta. Neiti Västmankin tuntui hieman levottomalta\nja tuon tuostakin hän siveli leukaansa vasemmalla kädellään, samalla kun\nhän oikealla taputti Sissiä hiukan umpimähkää, milloin olalle, milloin\nvyötäisille.\n\nAsema oli aivan lähellä sanatoriota ja minäkin läksin sinne saattamaan\nneiti Västmania ja mahdollisesti pelastamaan Sissiä suistumasta junan\nalle. Niin arvelin. Eikä se arvelu niin vallan turha ollutkaan.\n\n\"Vielä yksi muisku!\" itki Sissi junan ollessa jo liikkeellä ja yritti\nhypätä vaunun portaille.\n\n\"Ottakaa hänet! Heti paikalla!\" komensi neiti Västman minua, ja totellen\nkuin kenraalia iskin kiinni Sissin kyynäspäähän vetäen hänet pois junan\nluota. Se meni menojaan ja siinä minä nyt seisoin tuon avuttoman olennon\nkanssa. Vein hänet huoneeseensa, jossa hän tahtoi olla yksin surunsa\nkanssa, ja läksin ruokasaliin.\n\n\"Nyt me lyömme Fästmannin pois laudalta!\" riemuitsi rouva Dahl. \"Saatte\nnähdä että tästä vielä alkaa toinen leikki.\" Ja hän vilkasi voittoisasti\nkahteen suomalaiseen insinööriin ja yhteen ruotsalaiseen tohtoriin päin,\njotka olivat jo viikkokauden olleet hänen uskollisena kunniavahtinaan\nsanatoriossa.\n\n\"Mitä aiotte tehdä?\" kysyin minä.\n\n\"Minä uhraan vaikka molemmat insinöörit hyvän asian vuoksi ellei muu\nauta, hi, hi, hii!\"\n\n\"Entä tohtorin?\" kysyin minä.\n\n\"Varjelkoon! Jotain kai minun täytyy saada itsekin pitää!\" Ja hän liehui\npois tohtorinsa luo.\n\nHetken perästä tuli Sissi ruokasaliin ja asettui traagillisena\nyksinäisen pöytänsä ääreen. Mutta samassa silmänräpäyksessä oli rouva\nDahl hänen vieressään.\n\n\"Pikku neiti Ström! Elkää toki istuko noin yksin! Meidän pöydässä on\nkyllä tilaa! Tulkaa nyt! Hi, hi, hii!\"\n\nJa niinkuin tuuliaispää hän lennätti Sissin istumaan molempien\ninsinöörien väliin asettuen itse vastapäätä.\n\nMinunkin oli pitänyt siirtyä samaan pöytään ja uteliaisuudella odotin\nmitä rouva Dahl voisi aikaansaada.\n\nKaikki kävi paremmin kuin olin ajatellut. Sissi Ström, joka ensin näytti\nvallan puusta pudonneelta, kotiutui merkillisen pian uuteen ympäristöön.\nEnnenkuin päivä oli lopussa, hän jo puheli vapaasti meidän kaikkien\nkanssa ja nauroi kiitollisesti rouva Dahlin jutuille.\n\nPäivä päivältä Sissi näytti yhä paremmin viihtyvän tässä seurassa.\nSilmiin oli tullut puoleksi utelias, puoleksi ihastunut ilme, aivan kuin\nhän olisi herännyt tuntemattomaan elämään, ja poskilla oli aina raitis\npuna. Minusta tuntui kuin toinen rouva Dahlin insinööreistä yhä\ninnokkaammin olisi totellut rouva Dahlia, kun tämä komensi häntä\nnäyttämään että hän voisi olla yhtä hyvä Fästmanni kuin toinenkin.\n\nViikon lopulla kysyi rouva Dahl minulta:\n\n\"Oletteko huomannut, etten ole koko ajalla sanonut hänelle sanaakaan\nFästmannista?\"\n\nSanoin huomanneeni.\n\n\"Katsokaas, se on ollut pelkkää hienotuntoisuutta -- mutta tänään aion\npuhua.\"\n\nKysyin eikö hän voisi ulottaa hienotuntoisuuttaan tähänkin päivään,\nmutta hän selitti että minä en ymmärtänyt nais-psykologiaa.\n\n\"Paitsi sitä tiedän että hän on tänään saanut kirjeen Fästmannilta\",\nlisäsi hän.\n\nSamassa saapui keskustelumme esine saliin ja rouva Dahl ehdotti että\ntilaisimme kahvia, koska vielä oli yli kaksi tuntia illallisaikaan.\nSissi Ström näytti hajamieliseltä, mutta istui kumminkin kanssamme\nkahvipöytään.\n\n\"No -- onko Fäst -- neiti Västman kirjoittanut mitään?\" aloitti rouva\nDahl vallan ilman esipuheita.\n\n\"O-on -- tänään.\" Sissi punastui ja näytti onnettomalta.\n\n\"Koska hän sanoo palaavansa?\"\n\n\"Vasta parin viikon päästä\", kuului Sissin uneksiva vastaus.\n\n\"No -- ei suinkaan teillä vielä ole ollut ikävä?\" kysyi taas rouva Dahl\nmitä hellimmällä äänellä.\n\n\"E--ei\", kuului hiukan epäröivä vastaus.\n\n\"Kirjoittakaa nyt hänelle, että hän voi huoleti viipyä kuukauden\npoissa\", ehdotti rouva Dahl.\n\nSissin silmät lensivät vallan pyöreiksi kauhusta. Kuinka hän voisi\nHannaa loukata niin? Hannaa, joka oli aina ollut hänelle enemmän kuin\nkukaan muu maailmassa.\n\n\"No -- mitä hyvää hän sitten on tehnyt teille?\" kysyi rouva Dahl\nviattomasti.\n\nJa Sissi kertoi. Seminariin hän, Sissi, oli tullut kun hänellä oli niin\nhirveän suuri halu lukemaan eikä siellä kotikaupungissa ollut muuta\nsopivaa opistoa. Ja siellä hän oli tavannut Hannan. Hanna oli heti\nrakast -- niin -- jaa -- kyllä se oli vallan oikeata ja syvää rakkautta\njota Hanna oli tuntenut häntä kohtaan. Ja silloin hän oli päättänyt\nruveta kansakoulunopettajaksi, vaikka vanhemmat eivät ensin tahtoneet\nsitä sallia. Mutta ilman Hannaa hän ei olisi jaksanut elää, sillä\nsemmoista rakkautta hän ei koskaan elämässään voisi saada keneltäkään.\n\n\"Mitä siihen tulee\", mutisi rouva Dahl puoliääneen, \"niin kyllä\ninsinööri -- -- --\"\n\nSain hänet töin tuskin vaikenemaan, ja onneksi Sissi oli siksi\ninnoissaan ettei hän ollut huomannut rouva Dahlin keskeytystä vaan\njatkoi:\n\n\"Hanna sai paikan sitten siellä pienessä kaupungissa ja minä muutin\nsinne myöskin, sillä Hanna ei tahtonut että hakisin erityisen koulun\nitselleni. Hän ajattelee aina vain minun etuani. Hannan koulussa minä\npidän laulutunnit ja käsityötunnit ja sitten hoidan meidän talouttamme.\"\n\n\"Eikös se joskus tunnu hiukan kuivalta?\" kysyi rouva Dahl.\n\n\"Kuivalta -- -- -- E-ei.\" Tuntui kuin tuo ajatus nyt vasta ensi kerran\nolisi tullut Sissin päähän.\n\nRouva Dahl käänsi nyt puheen toisaalle, mutta Sissi näytti onnettomalta\nja levottomalta. Selvä reaktsiooni viimeisten päivien ilon jälestä oli\nhuomattavissa. Vähän ajan perästä hän hiipi pois huoneeseensa jättäen\nminut rouva Dahlin kanssa pöydän ääreen.\n\nRouva Dahl oli niin vakavan näköinen kuin hänen hymyyn tottunut suunsa\nsuinkin salli.\n\n\"Minun täytyy käyttää toista keinoa\", sanoi hän synkimmällä äänellään.\n\n\"Mutta hyvä rouva Dahl, miksi olette niin suuttunut neiti Västman\nraukkaan, että välttämättä tahdotte riistää hänen Sissinsä pois\nhäneltä?\" kysyin minä.\n\n\"En minä ole ollenkaan suuttunut Fästmanniin semmoisenaan\", vakuutti\nrouva Dahl, \"mutta -- myöntäkää että tuo tuommoinen on luonnotonta ja\ninhoittavaa.\"\n\n\"Se riippuu tietysti -- -- --\"\n\n\"Uh -- elkää ollenkaan yrittäkö selittää\", keskeytti rouva Dahl minut,\n\"minä _tunnen_ että se on hullua, ja sillä hyvä. Ja minä teen Sissistä\ninsinörskan ja toimitan hänet pois Suomeen, erilleen kaikesta\nturmiollisesta vaikutuksesta. Ja se on oleva ikuisena loistokohtana\nminun ansioluettelossani.\"\n\nMinulla tietysti ei ollut mitään sitä vastaan sanomista, toivotin vain\nhyvää menestystä hänen hyville aikeilleen.\n\nSeuraavana päivänä huomasin että rouva Dahl kohteli Sissiä erityisen\nlempeästi. Sissi, joka koko viikon oli saanut paastota suudelmien ja\nmuitten hyväilyjen puutteessa, näytti autuaalliselta, kun rouva Dahl\nsuuteli häntä poskelle ja kiersi kätensä hänen vyötäisilleen.\nIltapäivällä kuulin, kun rouva Dahl pyysi Sissiä kanssaan \"ihailemaan\nsuuremmoista luontoa iltaauringon hohteessa.\" Minulla oli hiukan\nkokemusta siitä millaista rouva Dahlin luonnonihailu oli, varsinkin jos\ntohtori sattui olemaan mukana, enkä oikein voinut ymmärtää, mikä hänet\nnyt oli noin saanut innostumaan tuntureihin. Tohtoria ei näkynyt\nlähimaillakaan eikä suinkaan rouva Dahl aikonut antaa Sissin auttaa\nitseään kaikkein noiden lukemattomien pikku purojen ja kivikkojen yli.\nMutta tuonne näin hänen häviävän Sissin kanssa tunturipolulle, käsi\nSissin olkapäällä.\n\nPari tuntia ainakin kului ennenkuin he palasivat, ja silloin saattoi\nselvään huomata, että Sissi oli itkenyt.\n\nEnnen illallista supatti rouva Dahl korvaani: \"Minä olen selittänyt\nhänelle kuinka kaikki miehet yleensä ja varsinkin insinööri, ovat\navuttomia olentoja ja tarvitsevat naisten hoitoa ja rakkautta ja hän\nitki liikutuksesta. Kun hän nyt vain käsittäisi että hänen tulee\nrakastua insinööriin eikä minuun.\"\n\nSinä iltana näytti todellakin siltä kuin rouva Dahlin rohkeimmat toiveet\nolisivat olleet toteutumaisillaan. Sissi punastui nätisti, kun insinööri\nistui hänen viereensä, ja oli koko illan hilpeämpi ja suloisempi kuin\nkoskaan. Insinööri kiersi viiksiään onnellinen hymy huulillaan ja hänen\nsilmänsä seurasivat koko ajan Sissiä. Minä vähän epäilin että rouva Dahl\noli kohottaakseen lämpömäärää insinöörin sydämmessä lisännyt omin päin\npari nollaa, kertoessaan Sissin myötäjäisistä. Oli miten oli, en voinut\nmuuta kuin ihailla tuloksia hänen puuhistaan. Rouva Dahl itse kulki\nvoittoisa hymy huulilla ja hän näytti niin innostuneen ja vajoutuneen\ntuohon uuteen rooliinsa Sissin äidillisenä onnellistuttajana että hän\nunohti tohtorinkin läsnäolon ja koetti mikäli mahdollista antaa Sissille\ntilaisuutta esiintymään edullisessa valossa.\n\nIllempänä, tunnelman kohotessa, insinööri ehdotti että ylihuomenna\nvarhain läksisimme kävelyretkelle runollista tunturikoskea katsomaan,\njoka oli parin penikulman päässä, ja palaisimme vasta seuraavana\npäivänä. Rouva Dahl ja Sissi tarttuivat innolla esitykseen ja pian oli\npäätetty, että me kolme naista, molemmat insinörit ja tohtori läksisimme\nretkelle ja palaisimme seuraavana päivänä.\n\n\"Te saatte pitää huolta toisesta insinöristä\", kuiskasi rouva Dahl\njalomielisesti minulle.\n\n\"Kiitos!\" kuiskasin takaisin, \"mutta minusta tohtori olisi -- -- --\"\n\n\"Ei, ei ikinä!\" huudahti rouva Dahl vallan ääneensä, mutta selitti\nsitten lempeästi, kun koko seurueen silmät kääntyivät meihin päin: \"Me\nväittelimme vain ilmasta.\"\n\nSeuraavana aamuna kun sanatorion vieraat alkoivat kokoontua, ei Sissiä\nnäkynytkään. Hetken odotettua hän kumminkin saapui hiukan hengästyneenä\nja posket punottaen. Hän riensi suoraan rouva Dahlin luo, jota hän\ninnoissaan suuteli huudahtaen:\n\n\"Arvatkaappa mistä minä tulen?\"\n\n\"No mistä, lapseni?\" kysyi rouva Dahl äidillisesti.\n\n\"Junalta! Nyt minä kirjoitin sen kirjeen Hanna Västmannille!\"\n\n\"Minkä kirjeen?\" Rouva Dahl näytti säpsähtävän.\n\n\"Minä kirjoitin että te olette niin rakas ja kultainen, ja että me\nlähdemme pitkälle huviretkelle, ja että minä olen niin terve ja iloinen,\nja että hänen ei yhtään tarvitse kiirehtiä minun tähteni tänne. Hän saa\nviipyä kuinka kauan tahansa, sillä minun on niin hyvä olla!\" Ja Sissi\nsuuteli taas rouva Dahlia.\n\n\"Siunatkoon!\" puhkesi rouva Dahlin suusta, ja kääntyen minuun hän\nlisäsi: \"Ellei ihmeitä tapahdu, on hän nyt turmellut koko asian!\"\n\nMutta Sissi oli täydellisesti tietämätön mistään uhkaavasta vaarasta.\nRouva Dahl koetti lohduttautua sillä että huomispäivän huviretki saattoi\nkaikki korvata.\n\nMutta huomispäivänä satoi niinkuin taivas olisi auennut ja vielä\nsittenkin seuraavana huomenna. Huviretkeä ei voinut ajatellakaan.\n\nTuli sitten vihdoin kirkas iltapäivä ja näytti siltä kuin seuraava\naamukin tulisi selkeäksi. Silloin piti lähdettämän ilman muuta.\n\nMe istuimme vilkkaasti keskustellen, rouva Dahl, tohtori, toinen\ninsinööri ja minä, niistä sanatorion vieraista, jotka eivät sattuneet\nolemaan läsnä, ja koska rouva Dahl tiesi jokaisesta jotain huvittavaa,\nkului aika hyvin nopeasti. Sissi oman insinöörinsä kanssa istui vähän\nsyrjempänä ja he näyttivät täydellisesti vajonneen omaan idylliinsä.\nSilloin tällöin sattui joku yksityinen sana korvaamme sieltä päin, mutta\nylipäänsä he näkyivät mieluummin istuvan ääneti. Heidän kasvojensa\nilmeestä päättäen ei kumminkaan aika näyttänyt tuntuvan ikävältä. Kuulin\nvihdoin Sissin puoliääneen sanovan:\n\n\"Voi -- -- näyttäkää hiukan iloisemmalta -- -- minun tähteni -- -- en\nvoi nähdä -- -- tuota surullista ilmettä silmissänne -- -- --\"\n\nJa insinööri veti suunsa sopivaan synkkämieliseen hymyyn ja loi Sissiin\npitkän katseen.\n\nMutta samassa silmänräpäyksessä Sissi hypähti pystyyn vallan kalpeana,\nja hänen kasvonsa osoittivat hämmästyksen sekaista pelkoa. Me käänsimme\nkaikki ehdottomasti katseemme oveen päin, jonne Sissi tuijotti, ja siinä\nseisoi uhkaavana kuin ukkospilvi neiti Hanna Västman, hattu työnnettynä\ntaaksepäin otsalta, molemmat kädet syvällä hameentaskuissa, ja huulilla\nkatkera hymy.\n\n\"Taisin häiritä erittäin hauskaa seuraanne\", kuului vihdoin ivallinen\nhuomautus hänen huuliltaan.\n\n\"E-ei suinkaan, neiti Västman\", kiirehti rouva Dahl vastaamaan saaden\nheti takaisin mielenmalttinsa. Minä näin kuinka hänen vilkkaat silmänsä\nhehkuivat taisteluintoa. Tässä oli kysymys elämästä tai kuolemasta.\nKumpiko oli nyt Sissin saava haltuunsa?\n\n\"Olkaa hyvä vain ja käykää istumaan, neiti Västman. Oli todellakin yhtä\nodottamatonta kuin hauskaa, neiti Västman, saada teidät noin -- -- --\"\n\n\"Sinä seuraat minua nyt huoneeseni\", sanoi neiti Västman tyynellä\nankaruudella Sissille, kuuntelematta vähääkään rouva Dahlin puhetta. Se\nkatse jonka hän samalla loi Sissiin, oli siksi varma ja käskevä, että\nparas kenraali olisi saattanut kadehtia sitä. Ja nöyrästi kokoon\nlyyhistyneenä hiipi Sissi pois uskaltamatta kertaakaan kohottaa silmiään\nmeihin. Vilkaisten meihin hetkisen puoleksi ylenkatseella, puoleksi\nvoitonriemulla seurasi neiti Västman Sissiä pitkillä, jymisevillä\naskeleilla.\n\nRouva Dahl oli vaiennut.\n\nMinä kuulin insinöörin hiljaa mutisevan itsekseen: \"Perrr -- -- --\"\n\nSiihen hajosi rouva Dahlin luoma tuulentupa.\n\nKun seuraavana aamuna tulin ruokasaliin, astui rouva Dahl juhlallisena\nvastaani ja sanoi:\n\n\"Menneet!\"\n\n\"Kutka ovat menneet?\" kysyin.\n\n\"Fästmanni ja hänen armaansa.\"\n\nJa sitten hän kertoi palvelustytöltä kuulleensa kuinka neiti Västman\nkoko yön oli pakannut tavaroita ja aamulla puoli kahdeksan toimittanut\nsekä tavarat että Sissin junaan, joka oli kiidättänyt heidät etelään\npäin.\n\n\"Tämän sanatorion ilma oli liian turmeltunutta Fästmannin mielestä\",\nlisäsi rouva Dahl pisteliäästi.\n\n\"Voi, voi sitäkin surkeutta!\" en voinut olla huudahtamatta.\n\n\"Rauhoittukaa!\" sanoi rouva Dahl juhlallisesti kohottaen molemmat\nkätensä. \"Sissi oli puoleen yöhön saakka itkenyt ja nyyhkyttänyt,\nrukoillen anteeksi uskottomuuttaan. Ja voimmehan otaksua, että hänen\nvakava katumuksensa sai palkakseen täydellisen anteeksiannon!\"\n\n\n\n\nPÄIVÄN POIKA\n\n\nPäivän poika seisoi Ukko Ylijumalan edessä ja ojensi kahleisiin kiedotut\nkätensä Ukkoa kohti rukoillen:\n\n\"Oi Ukko Ylijumala, eikö ole jo aika katkoa kahleeni? Eikö jo ole aika\nminun kiirehtiä kansani luo? Kovin jo minua kaivataan, kohta tulemaan\ntoivotaan.\"\n\n\"Miksi kaipaat kansasi luo, oi Päivän poika?\" kysyi Ukko Ylijumala.\n\"Eikö ole oivempi ollaksesi täällä Päivän asunnoilla, taivaan tilavilla\ntanhuvilla.\"\n\n\"Tulta kantaisin kansalleni, kipunoita kuljettaisin, loisin liekit\nleimahtamaan, pahan polttaisin poroksi\", virkkoi tuohon Päivän poika.\n\n\"Kerran jo kävit kansasi luona, kannoit kipunat, kulutit kasket, mutta\npaloipa siinä samassa lintuin laulupuutkin\", virkkoi Ukko Ylijumala.\n\nMutta Päivän poika lausui:\n\n\"Oi Ukko Ylijumala, jo on ne ajat aikoja olleet. Nyt on kansani\nkasvanut, Marjatan pojan turvissa ylennyt, ei polta se enää lintuin\nlaulupuita, vaikka tuleni sen käsiin kantaisinkin.\"\n\nUkko Ylijumala katsoi Päivän pojan kahlehdittuja käsiä ja virkkoi\nvihdoin:\n\n\"Niinpä käänny kysymyksinesi Marjatan pojan puoleen. Hän se arvaa\naivoitukseni, osaa oikeat ohjeet antaa.\"\n\nPäivän poika läksi Marjatan pojan luo ja lausui:\n\n\"Oi sinä Marjatan poika, Karjalan kuningas, joko on aika katkoa\nkahleeni? Onko jo aika mennä kansani luo?\"\n\n\"Päätä itse Päivän poika\", virkkoi tuohon Marjatan poika. \"Joko ovat\ntiet tasaiset sinun kompastumatta kulkeaksesi? Joko ovat valkamat\nvalmiit lepopaikoiksi Päivän pojalle?\"\n\n\"Sinähän tuon tiedät, oi Marjatan poika. Sinähän ne tiet tasoitit,\nsinähän ne valkamat valmistit\", vastasi siihen Päivän poika.\n\n\"Lähde kanssani katsomaan, joko lie aika tullut sinun tulta viedäksesi,\nkipunoita kantaaksesi\", virkkoi tuohon Marjatan poika.\n\nJa yhdessä he läksivät astumaan, saloja pitkin samoamaan.\n\nJo oli tiet tasaiset, urat selviksi uurretut. Jo olivat Kalevan urhot\nkovat kalliotkin murtaneet, naiset korsia kantaneet. Ei näkynyt enää\nkiviä, ei kohonnut kantoja, joihin Päivän poika olisi pelännyt\nkompastuvansa. Pienet kivoset itsestään tien viereen vyöryivät Päivän\npojan polkiessa, ja oksat syrjään ojentihe, etteivät sankaria\nsatuttaisi. Lehevät oli lehdot, valoisat oli valkamat Päivän poikaa\nodottamassa.\n\n\"Hyvä on täällä ollakseni\", virkkoi tuosta Päivän poika. \"Kauniiksi olet\nkaiken kasvattanut, oi Marjatan pyhä poika, Karjalan korkea kuningas.\nVielä taittaos kahleeni, päästä jo vapaaksi vanki!\"\n\n\"Ei ole kahleesi minun katkottavani\", vastasi vakavana Marjatan poika.\n\n\"Kukapa siis kahleeni katkoo, ellet sinä Karjalan kuningas?\" kyseli\ntuosta Päivän poika.\n\n\"Kansasi ne itse katkokoon\", lausui siihen Marjatan poika.\n\n\"Milläpä kansani ne katkoa taitaa?\" kyseli kaihomiellä Päivän poika.\n\nJa Marjatan poika lausui:\n\n\"Laulun voimalla ne on ennenkin kahlehet katkottu, soitolla on\nselvitetty.\"\n\nMutta Päivän poika virkkoi valitellen:\n\n\"Oi sinä Marjatan pyhä poika, koska kansani niin mahtavat laulut laatii,\nniin suuret soitot suorittaa, että ne minun kahleeni kykenevät\nkatkomaan?\"\n\nSiihen lausui Marjatan poika:\n\n\"Silloin kun se soiton syntysanat oppii, silloin on sillä laulun voima\nvoittamaton ja silloin se kahleesi kappaleiksi katkoo.\"\n\nMutta Päivän poika virkkoi:\n\n\"Äijä on jo aikaa vierinyt siitä kun kansani soiton syntysanat oppi.\nSitähän jo lapsetkin laulavat, ei yksin partasuut urohot, että soitto on\nsuruista luotu, murehista muovaeltu. Mutta eipä ole vielä kahleeni\nkatkenneet!\"\n\n\"Ei ole se vielä opittua, mikä on huulin lausuttua\", virkkoi tuohon\nMarjatan poika.\n\n\"Jo on kansani surut surrut, murheet mustimmat kokenut. Kauan olen sen\njo kyyneleisnä nähnyt\", vastasi siihen Päivän poika.\n\nMutta Marjatan poika virkkoi vakavana:\n\n\"Koviakin on kyllä kansasi kokenut, vastoinkäyntejä kärsinyt. Mutta\nitkemättä ne ovat vielä ne tuimimman tuskan kyyneleet, surematta ovat\nsuuret surut, jotka suuria soittoja synnyttävät. Ei ollut se surua, mitä\nnäit, oi Päivän poika, vaikkei ollut se iloakaan. Ilman oli kesäillan\nkaihoa vain. Ja turhaan ne vuotivat tuskattomat vedet, eivät luoneet\nlauluun tarmoa, eivät terästäneet urosten mieltä. Vienoutta vain ne\nvaloivat kantelon kieliin, hellyyttä saivat säveleet helkkymään, jotka\nkansasi uneen uuvuttivat.\"\n\n\"Niinpä päästä minut, oi Marjatan pyhä poika, uuen laulun laatijaksi,\nuuen soiton suorijaksi, joka kansani unesta herättää\", rukoili Päivän\npoika.\n\nJa Marjatan poika lausui:\n\n\"Lähde ensin katsomaan, itse kanssani näkemään, joko kansasi kaipaa\nPäivän poikaa, joka odottelee omaansa.\"\n\nYhdessä he astuivat eteenpäin, jo joutuivat laajaan laaksoon, jossa\nnuoret leikkiä löivät. Siellä lauluja laulettiin, siellä kannelta\nkajahutettiin, illan ihanuutta ylisteltiin.\n\n\"Pysähdy tänne, Päivän poika, kanssamme karkeloimaan, luonamme leikkiä\nlyömään\", pyytelivät immet. \"Opeta meille laulusi, käy karkelomme\nkuninkaaksi. Hellästi sua hoitelemme, sylissämme souattelemme.\"\n\n\"Kuuletko kutsun, Marjatan poika? Täällä jo minua kaivataan, täällä\npysähtymään pyydetään\", lausui silloin Päivän poika.\n\nMutta vaiti seisoi Marjatan poika, kunnes vihdoin virkkoi:\n\n\"Oi on sinua Päivän poika, siksikö sulle tiet tasoitin, että laaksoihin\nleikkiä lyömään jäisit, kuluttaisit kanteleesi kesäiltojen iloissa? On\nniitä lapsellisempia laulajia, heikompia soittajia, jotka karkeloiden\nkuninkaiksi kelpaavat, tyttöin tuuiteltaviksi. Ei ole tuolla Päivän\npojan paikka!\"\n\nYhä kauemmaksi he kulkivat, jo joutuivat urosten joukkoon, missä runoja\nruikuteltiin menneitten aikojen muistoksi, kerrottiin katkerista\nkärsimyksistä, mainittiin muinaiset murheet, suurten sankarien sitkeyttä\nsaneltiin.\n\n\"Pysähdy tänne Päivän poika\", pyysivät urohot, \"laula laulut entistä\nehommat kansasta mi kaikki kärsi, surut suuret, hallat hyiset, suri vaan\nei sortununna. Soita meille soitot sorjat, soita sankarisuvusta, joka\nvalvovi alati, torjuu tuhot tulemasta, varjelee Kalevan kentät.\"\n\n\"Sano sananen, Marjatan poika. Tännekö pysähtyä pitäisi?\" kyseli tuosta\nPäivän poika.\n\nMutta synkäksi oli himmentynyt Marjatan pojan katse, kun hän Päivän\npojalle lausui:\n\n\"Ei ole tuolla Päivän pojan paikka, urosten itkusuiden seassa. Suussa on\nheidän suuruutensa, huulilla Kalevan kunto. Ei varjella Kalevan kenttiä\nmuinaisilla muistelmilla, kehumalla, kerskumalla, eikä myöskään maassa\nmatelemalla, vaan on tarmolla urosten. Ei siedä mokomat miehet\ntulilaulua Päivän pojan.\"\n\nPois kulkivat sieltäkin, jo saivat vainiolle, missä mies maata kuokki.\n\n\"Raskasta on raataa rahanalaisna!\" huokasi mies. \"Jää tänne Päivän\npoika, laula huolet unohduksiin, anna uutta tarmoa työhön!\"\n\n\"Etkö tännekään, oi Marjatan poika, minun pysähtyä anna?\" kysyi silloin\nPäivän poika.\n\nMutta Marjatan poika hymyili.\n\n\"Kyllä kerran, oi Päivän poika, saat raatajankin huolet haihduttaa,\nuutta tulta tuoda mieliin, mutta vielä ei ole tehtäväsi tullut.\"\n\n\"Oi Marjatan pyhä poika, kauanko vielä täytyy minun kahlehdittuna\nkulkea? Kauanko vielä saa kansani kaivata omaansa?\"\n\nMutta Marjatan poika osoitti taivasta, jonka rannalle pimeät pilvet\nalkoivat kertyä, ja sanoi:\n\n\"Luo katseesi tuonne, Päivän poika. Kuuletko jylhän jyrinän? Arvaatko\nUkko Ylijumalan aivoitukset? Ilmansa on Ukko nostattanut, vedet käskee\nvalumaan, salamat sinkoamaan, vihurit vinkumaan. Siinä kansasi kykyä\nkysytään, siinä urosten uljuutta koetellaan. Mitä mietit Päivän poika?\"\n\nKalpeana seisoi Päivän poika lausuessaan:\n\n\"Oi Marjatan pyhä poika, kovasti Ukko kansaani koettelee. Kestääkö se\nvihaisen vitsan? Eikö masennu maan tasalle?\"\n\nJa ylevänä yleni Marjatan poika vastatessaan:\n\n\"Suottako minut Virokannas Karjalan kuninkaaksi kastoi? Suottako pantiin\nMarjatan poika kaiken vallan vartijaksi? Eikö ole minussa miestä myrskyn\ntuhoja torjumaan?\"\n\n\"Sinun on valta, Marjatan poika\", virkkoi silloin Päivän poika. \"Voit\nvarjella vaaroilta, saatat suojella pahalta, mutta kerro kuitenkin\nkuinka kansani käynee!\"\n\nJa Marjatan poika virkkoi:\n\n\"Kohta koetellaan kansasi kuntoa. Ei jouda silloin immet leikkiä\nlyömään, ei miehet menneitä muistoja miettimään eikä raataja työnsä\nraskautta vaikeroimaan. Silloin alkaa ankara aika, kun vedet vievät\nvalmiit vainiot, kun salamat kaatavat kauniit hongat ja vihaiset vihurit\nuhkaillen ulvovat. Silloin sankarit suurisuiset omaan surkeuteensa\nsortuvat, silloin maassa matelijat raunioiden alla surmansa saavat,\nsilloin kaikki Kalevan väki verta hikoillen vapisee. Silloin on kansasi\nsuuri suru tullut! -- -- Mutta silloin, oi Päivän poika, opitaan myöskin\nsuuren soiton syntysanat, jotka kerran kahleesi katkovat!\"\n\nJa Marjatan pojan silmistä säkenöi päivääkin kirkkaampi paiste.\nSädekehällä se ympäröi pimeät pilvet, kun hän kätensä ojensi siunaten ja\nlausui:\n\n_\"Silloin olet vapaa, Päivän poika!\"_\n\n\n\n\nSATIIRIKKO\n\n\nHelsinki on siitäkin syystä edellä kaikkia muita kaupunkeja, että täällä\non niin paljon neroja. Ja uusia syntyy syntymistään. Erittäinkin loka-\nja marraskuussa. Se on kai aiottu korvaukseksi siitä että luonto silloin\nalkaa vaipua karuun hedelmättömyyteen.\n\nMuualla maailmassa saa useinkin tehdä työtä elinikänsä pääsemättä\nneroksi. Hyvin harvoin, ehkä kerran vuosisadassa, tapahtuu että joku jo\nensi yrityksellä saa neron nimen. Mutta meillä saa. Juuri ensi\nyrityksellä. Toisella ja kolmannella ja neljännellä j. n. e. ei enää\nsaakaan. Se on Helsingin hauskimpia ja omintakeisimpia puolia.\n\nNeroja on tietysti meillä, kuten muuallakin monta eri laatua. On\nkirjailija-neroja, laulaja-neroja, maalari-neroja, kuvanveisto-neroja\ny. m., y. m., y. m. Sitten on vielä semmoisia neroja, joista Muusat\nriitelevät, s. o. semmoisia, joilla on neroa niin hirvittävän moneen\nsuuntaan, etteivät enää lopulta itsekään tiedä mitä ottaa, mitä jättää.\nJa vielä on semmoisiakin neroja, joista Muusat eivät riitele, mutta\njotka sen sijaan itse riitelevät sitä enemmän. Nämä ovat oikeastaan\nkaikkein suurimpia neroja, ja niistä kerron toisen kerran. Nyt minun\ntäytyy pysyä pääasiassa.\n\nTapahtui kerran että meitä oli koolla noin parikymmentä neroa\nKansallisteaatterin lämpiössä juhlimassa. Juhlan syynä oli se että\njoukkomme taas oli onnellisesti lisääntynyt yhdellä sielulla. Janne\nKankkunen oli näet julaissut ensimäisen lyriikkakokoelmansa. Se oli\nherättänyt oikeutettua huomiota. Tuon olimme innostuksella\njulkilausuneet sanomalehdissä. (Me nimittäin useimmiten pidämme itse\nhuolta kritiikeistä, koska muilla, ulkopuolella olevilla nerottomilla,\nei voi edellyttää olevan \"forstaaelse\"). -- Isänmaata ja rakkautta oli\nJanne Kankkunen ylistänyt.\n\nPäivän sankari istui pöydän päässä ja me pidimme hänelle puheita\ntapahtuman merkityksestä Suomen vastaiselle kirjalliselle kehitykselle.\nSitten joimme hänen maljansa ananas-limunaatissa. Nuorin nero-veljemme\noli sekä kiitollinen että syvästi liikutettu. Innostuneena hän alkoi\nuskoa meille tulevaisia aikeitaan saadakseen sympatiaa ja neuvoja\nkokeneemmilta hengenheimolaisiltaan. Kaikkein lähimmässä tulevaisuudessa\nhän aikoi dramatiseerata yhden lyyrillisistä runoistaan. Siinä\nylistettiin Pohjolan neidon ihanuutta. Ensimäinen näytös alkoi sillä\nettä kymmenenkunta patalakkista urosta ja tinarintaista impeä oli\nkokoontunut karkeloimaan Pohjolan pirtissä, ja sitten -- -- -- --\n\nTyytymätön murina monelta eri taholta pöydän ympäriltä keskeytti hänen\nselityksensä. Meitä oli kahdeksan, jotka nousimme seisomaan ja sanoimme\nsuoraan Jannelle että hänen ei sopinut ajatella enää tuota aihetta. Me\nolimme jo aikoja sitten päättäneet kukin kirjoittaa draaman samasta\naiheesta ja alkaa juuri karkelolla Pohjolan pirtissä.\n\nJanne Kankkunen näytti nolatulta, mutta taipui nöyrästi tahtoomme ja\nsanoi että kyllä hän saattoi kirjoittaa toisenkin draaman nimittäin\nKyllikistä ja Lem -- -- --\n\nMutta sen pitemmälle hän ei päässyt, kun viisi muuta neroa nousi pystyyn\npannen vastalauseensa. Kolmella heistä oli jo viides näytös siitä\naiheesta alulla ja kaksi oli ennättänyt toiseen näytökseen, neljänteen\nkuvaelmaan.\n\nJanne Kankkunen oli vallan ymmällä. Hän koetti kumminkin urhoollisesti\nylläpitää rohkeuttaan ja sanoi ymmärtävänsä että vanhemmilla oli\netuoikeus. Paitsi sitä hänellä aina oli ollut koulussa 10 historiassa,\nja siksi hän sanoi jo ennenkin arvelleensa että ehkä joku draama Suomen\nhistorian alalta olisi sopivam -- -- --\n\nMutta nytkin hän tuli keskeytetyksi ja me kaikki aloimme näyttää\nlevottomilta. Janne Kankkunen oli kaikesta päättäen liian\ntoimintahaluinen eikä malttanut seurata luonnollista kehityskulkua.\n\nHetken mietittyään nousi yksi meistä seisomaan ja pyysi saada lyhyesti\nja tyynesti selittää tätä asiata Janne Kankkuselle. Hän sanoi vakavasti\nettä draamallinen runous ja varsinkin Kalevalasta ja Suomen historiasta\notetut aiheet edellyttivät suurempaa kehitystä kuin saattoi olettaa niin\nnuoressa runoilijassa. Suomalaisella yleisöllä oli oikeus saada ainakin\npari lyyrillistä kokoelmaa vielä Janne Kankkuselta, ennenkuin hänen oli\naika ruveta dramatiseeraamaan runojaan.\n\nMe huusimme kaikki \"hyvä! hyvä!\" sillä hän oli julkilausunut meidän\nkaikkien ajatukset.\n\nJanne Kankkunen oli ainoa, joka ei näyttänyt oikein tyytyväiseltä. Hänen\noli nähtävästi vaikea luopua draamatuumistaan. Silloin hänen\npöytänaapurinsa, jota kunniavieraamme alakuloisuus arvattavasti\nsäälitti, koetti hiukan lohduttaa häntä:\n\n\"Elä ole milläsikään, Janne kulta! Ennätäthän sinä sinne vielä. Ennemmin\ntai myöhemminhän me kaikki löydämme itsemme Kansallisteaatterin\nnäyttämöltä. Kirjoittele sinä nyt vain aluksi lyriikkaa odotellessasi\nvuoroasi. -- Tai, jos sinun lyyrillinen suonesi hetkeksi on kuivunut,\nniin voithan vaikka laittaa romaanin ensi jouluksi. Minä neuvon sinulle\naiheen. Kirjoita rakkaudesta, vapaasta tietysti, sillä muuta rakkautta\nei olekaan, vaikka sinä Janne et sitä ehkä vielä ymmärrä. Lue ensin joku\nhelppotajuinen anatomia, että opit ymmärtämään mitä on rakkaus.\"\n\nMe nyökäytimme hänelle hyväksyvästi, sillä juuri niin oli alotettava.\nSen tiesimme kokemuksesta. Siitä innostuneena jatkoi Jannen\nnaapuri-nero:\n\n\"Ja elä aristele liiaksi Janne esittäessäsi mitä olet kirjoista oppinut\nja sitten oman sielusi valimossa valanut.\"\n\nTuo oli meistä kaunis ja originelli vertaus. Siksi joimme heti hänen\nmaljansa. Jannenkin suu alkoi vetäytyä tajuavaan hymyyn ja hän kysyi:\n\n\"Niin että mitäs minä sitten oikeastaan niinkuin kirjoittaisin?\"\n\n\"Sen sanon heti\", lupasi Jannen naapuri-nero. \"Kirjoita esimerkiksi\nnuoresta sankarittaresta, joka on kaiken ylevyyden perikuva, mutta jonka\nrakkauksia ja niiden seurauksia turmeltunut yhteiskunta ei ymmärrä, eikä\nkäsitä hänen kauneudenkaipuutaan, vaan tuo -- -- --\"\n\nMutta nyt luulin että syntyisi täysi tappelu. \"Ei! Ei! Tuhat kertaa\nei!!!\" huudettiin ympäri pöytään. Siitä aineesta meillä oli jokaisella\njo valmiina romaaneja, draamoja, sonetteja, elegioja, hymnejä, eepoksia\n-- ooh -- mahdoton oli saada selkoakaan kaikesta, minkä kilvan koetimme\nselittää ehdottajalle.\n\nMinä huomasin että ehdottaja kalpeni tuhkanharmaaksi. Hän luuli\nnähtävästi tulevansa heti heitetyksi alas portaita. (Tai oikeastaan ylös\nportaita, sillä me istuimme ala-lämpiössä). Hän koetti kumminkin\nselittää asian ja vakuutti, ettei hän ollenkaan ollut tarkoittanut sitä\nmitä hän oli sanonut. Meillä Helsingissä ollaan aina niin valmiita\nuskomaan että tarkoitetaan juuri sitä mitä sanotaan, ja sillä lailla\nviattomat ihmiset saavat kärsiä.\n\nMe myönsimme että tuo oli järkevää puhetta ja tyynnyimme.\n\nMutta nero-veljemme tahtoi kumminkin auttaa Janne Kankkusta, joka istui\nsynkkänä pöydän päässä ja sanoi siksi lempeästi:\n\n\"Kuuleppas Janne -- -- mitä sinä sanot -- satiirista? Mitähän jos\nyrittäisit kirjottamaan satiireja!\"\n\nSe oli uusi ajatus, vallan omituisen uusi ollakseen lausuttu meidän\npiirissämme. Me vähän niinkuin säpsähdimme jok'ikinen. Mutta sitten pari\nmeistä sanoi suoraan että ei se ole oikein sopivata suomalaiselle\nluonteelle. Me olemme kaikki enemmän taipuvaisia tunnelmarikkaaseen\nsurumielisyyteen. Emmekä me neuvoisi ketään ryhtymään semmoiseen alaan,\njoka edellytti pintapuolisuutta ja pahuutta ja rakkauden puutetta.\n\nMutta Janne Kankkunen mutisi jotain itsekseen, jota ei kukaan kuullut.\nHänen valkea, pohjoismainen tukkansa seisoi harjaskankeana, kuin ennen\nmuinoin nummisuutarin Eskolla ja minä jo silloin epäilin että alkutyypin\nitsepäisyys myöskin piili tässä Eskon nuoressa kansalaisessa. Sitten hän\noli koko illan merkillisen epätasainen, milloin iloinen ja puhelias,\nmilloin ajatuksiinsa vaipunut. Näkyi selvään että hänellä oli jotain\ntärkeätä mielessään.\n\nNoin viikon perästä oli hedelmä seniltaisesta keskustelusta kypsynyt.\n\nKun eräänä aamuna heräsin ja vilkasin \"Iltalehden\" alakertaan, näin\nsiinä pitkän jutun, jonka alla oli selvillä kirjaimilla painettu _Janne\nKankkunen_. Luin sen läpi ja kauhistuin. Siinä jaeltiin pistoksia\noikealla ja vasemmalle, mihin sattui vain, ilman edeltäpäin ajateltua\nmetoodia ja ennen kaikkia ilman pienintäkään varovaisuutta. Aivan kuin\nnuori varsa, joka potkii mihin tahansa, mikä vain sattuu eteen tulemaan,\nomaksi ilokseen vain.\n\nOnhan täällä meillä paljon asioita, joille saa vapaasti nauraa ja\npidellä kuinka pahasti tahansa, mutta paljoa enemmän on semmoisia\nasioita, joista ei saa sanoa sanaakaan muuta kuin lakki kädessä ja\nsilmät alaspäin luotuina.\n\nJanne Kankkusta oli hänen kova kohtalonsa johtanut kirjoittamaan\nyksinomaan sellaisista asioista, joista hänen oman rauhansa tähden ei\nkoskaan, ei millään ehdoilla eikä missään tilaisuuksissa olisi pitänyt\npuhua muuta kuin ihailulla ja myötätuntoisuudella. Naiivilla rohkeudella\nhän puski päänsä mihin seinään tahansa, joka hänen silmissään hämärsi\nmustalta. Ei säästänyt yhtään mitään.\n\nOlin hiukan utelias näkemään kuinka Janne Kankkunen mahtoi levätä\nlaakereillaan tuon tekonsa jälkeen. Hän asui samassa talossa kuin minä,\ntätinsä luona, kerrosta ylempänä, mutta en tavannut häntä koko päivänä,\nvaikka hän muulloin monasti tuli portaissa vastaani. Paha aavistus sanoi\nminulle, että laakerit olivat mitä nopeimmin alkaneet muuttua\nohdakkeiksi, joilla lepääminen ei tuottanut nautintoa.\n\nIltapäivällä tuli Janne Kankkusen täti portaissa vastaani. Hän näytti\nniin synkältä ja onnettomalta, että minä luulin tädin harmaan kissan\nehkä saaneen surmansa viimeöisessä tappelussaan. Kysyttyäni varovasti\nsyytä hänen suruunsa sain kumminkin kuulla että asian laita ei, luojan\nkiitos, ollut niin surkea. Mirri voi hyvin. Se oli vain Janne Kankkunen,\njoka oli ollut kateissa koko päivän. Aamulla hän oli saanut koko\npakallisen anonyymiä kirjeitä, joissa oli uhkailtu mitä hirveimpiä\nasioita Janne Kankkuselle ja kaikille, jotka olivat hänen kanssaan\nmissään tekemisissä. Janne itse oli lähtenyt kävelemään jo ennen\naamiaista, eikä vieläkään ollut palannut (uu--uuh--uu!) Tiesi mikä\nhänelle oli tapahtunut.\n\nKoetin lohduttaa häntä minkä voin ja lupasin ulos mennessäni tarkkaan\nkatsella näkyisikö Janne Kankkusta missään.\n\nMutta juuri kun minun piti astua katuovesta ulos, pimitti roteva miehen\nhaamu oven ja minä astuin syrjään odottamaan. Sisään tuli\nturkkikauluksinen herrasmies, joka minut nähtyään seisahtui ja kysyi\nmuitta mutkitta:\n\n\"Tiiättäkö työ missee tiällä assuu se Janne Kankkunen?\"\n\nÄäni ja asento tuntuivat siksi uhkaavilta, että minä vapisin Janne\nKankkus-raukan puolesta. Koetin vähän vältellen vastata että ei herra\nKankkunen ole kotona, eikä tiedetä milloin -- -- --\n\n\"Kyllä minä outan, mutta nähä minun se pittää\", keskeytti turkkiniekka\nminut jyrisevällä äänellä ja lisäsi sitten: \"Lukijako työ mittee se\nkirjotti minusta Iltalehessä?\"\n\nEn voinut muuta kuin katsoa häneen niin kummastuneella ilmeellä kuin\nsuinkin saatoin pusertaa esiin kasvoistani.\n\n\"Min'oon justiisa se patruuna Suastamoinen Eisalamesta\", selitti vieras\nja lisäsi ylpeänä: \"Kyllä minä näytän jokkaiselle, joka ruppee\nnalakuttammaan minusta lehissä -- -- --\"\n\nNähtävästi hän epäili minuakin kynäniekaksi, sillä katse, jonka hän loi\nminuun ei lupaillut hyviä. Koetin selittää hiljaisesti että tuskinpa\nherra Kankkunen tunsikaan herra patruunaa, eikä suinkaan hän ollut\ntarkoitt -- -- --\n\n\"Näkkyypä tuo tuntevan, kosk' on kirjottanna\", keskeytti patruuna, ja\nsiinä samassa minä pääsin livahtamaan ulos ovesta jättäen hänet yksin\ntyynnyttämään tunteitaan.\n\nOlin aika levoton Janne Kankkusen puolesta ja katselin ympärilleni\nkaduilla nähdäkseni hänet ja varoittaakseni häntä menemästä kotiin\nvielä. Mutta päivän sankaria (tai oikeammin uhria) ei näkynyt. Vihdoin\nkäyskennellessäni Kaisaniemessä, luulin kuulevani hänen nimeään\nmainittavan ja seisahduin. Penkillä tuolla näin hämärässä kaksi henkeä\nja kuulin itkunsekaisen äänen sanovan:\n\n\"En olisi koskaan uskonut -- uuh -- että te -- uu--uuh -- -- herra\nKankkunen, olette niin paha -- -- uu -- uu -- että ivaatte minua -- --\n-- uuh -- --\"\n\n\"Mutta rakas neiti Himmelros\", kuului Janne Kankkusen epätoivoisesti\nrukoileva ääni, \"minä vakuutan, etten tarkoittanut teitä!\"\n\n\"Kyllä minä tunsin että -- uu -- uu -- uuh -- tarkoititte minua -- --\nuuh -- kun kirjoititte siitä neidistä, jonka hattu -- -- huu -- uuuh --\n-- oli niin suuri että -- uuh. --\"\n\nMinä kiirehdin pois. Olin jo kuullut liiaksi. Tunsin sääliä Janne\nKankkusta kohtaan. Ja koska hän ei ollut kirjoittanut Iltalehteen\nmitään, josta minä personallisesti olisin voinut loukkautua, toivoin\nettä armelias kohtalo suojaisi häntä.\n\nSen koommin en Janne Kankkusta nähnyt ennenkuin parin päivän perästä.\nHän tuli kadulla vastaani ja minä tuskin olin tuntea häntä. Posket\nolivat kalpeat ja silmät kuopalla.\n\n\"Oletteko sairas, herra Kankkunen?\" kysyin osaaottavasti.\n\n\"En\", oli lyhyt vastaus, joka esti muut kysymykset siihen suuntaan.\n\n\"Tuletteko juuri Kaisaniemestä?\" kysyin vaihtaakseni ainetta.\n\n\"En.\"\n\n\"Vai niin. Minä vain luulin -- --\"\n\n\"Kävin passia lunastamassa.\"\n\n\"Passia!\" Minun hämmästykseni oli todellinen.\n\n\"Niin juuri. Huomenna lähden Amerikkaan.\"\n\nIlman lähempiä selityksiä hän sanoi hyvästi.\n\nSen koommin en ole Janne Kankkusesta kuullut. Mutta kun me nerot\nseuraavan kerran kokoonnuimme, päätimme ikipäiviksi eroittaa seurastamme\nsen neron, joka oli houkutellut Janne Kankkus-raukkaa poikkeamaan\nvanhoista traditsiooneistamme ja kirjoittamaan satiirin, siten turmellen\nlupaavan nuorukaisen tulevaisuuden.\n\n\n\n\nLUONNONKAUNISTA JA TAIDEKAUNISTA\n\n\nKaunista on kahdenlaista, luonnonkaunista ja taidekaunista.\nLuonnonkaunis on alempi aste, taidekaunis ylempi. Me suomalaiset\nrakastamme taidekaunista. Ja miksemme rakastaisi? Se todistaa korkeata\nkulttuuria.\n\nLuonto lahjoitti kerran Suomelle suuren kosken. Sen nimi oli Imatra.\nKaikki sanoivat että se oli ihmeellisen luonnonkaunis. Ei tietty toista\nsen vertaista. Ei ollut \"Vuoksen voittanutta, yli käynyttä Imatran.\"\n\nMutta mahtavat herrat kulkivat syvissä mietteissä ja arvelivat, että\nolisihan meillä jo varaa hankkia Suomelle taidekauniskin koski. Onhan\nmuillakin sivistyskansoilla taidekauniita koskia, on oikein sellaisia,\njoiden uomat on taidokkaasti vuoreen uurrettu, ja itse kosken voi panna\nhöyryn voimalla käymään tai seisahtumaan. Vaikkei sovikaan vielä pyrkiä\nniin pitkälle meidän köyhässä Suomessa, niin voihan sitä kumminkin\njotain saada aikaan täälläkin, jos oikein harrastaa.\n\nJa mahtavat herrat antoivat raivata Imatran rannat, sannoittaa sirot\nkäytävät pitkin sen partaita ja istutella hentoja puutarhakukkia\nsivistyneeksi vastapainoksi kosken raivokkaalle riehunnalle. Ja kaikki\nsuli herttaiseen sopusointuun jylhän luonnon kanssa. Kun sitten vielä\nkomea hotelli kohosi kosken partaalle, hymähtivät mahtavat herrat\ntyytyväisesti, sillä tuo alkoi jo tuntua taidekauniilta.\n\nMutta kovin oli kummin vielä jylhä tuo koski ja osoitti sellaista raakaa\nvoimaa, jota sivistyneen sukupolven ei tarvitse sietää. Mahtavat herrat\nrypistivät kulmakarvojaan ja sanoivat että kyllä me vielä näytämme. Ja\nhe laittoivat itsestään komitean, jonka tuli harkita, kuinka voitaisiin\nnöyryyttää Imatra. Ja komitea harkitsi ja päätti: \"Hurjimman hyrskyn\nniskaan on rakennettava silta!\" Se oli syntysana. Imatran yli\nrakennettiin silta todisteeksi siitä että taidekaunis on korkeampi aste\nkuin luonnonkaunis. Ja nyt kävelevät mahtavat herrat Imatran sillalla\ntyytyväisesti hymyillen ja kädet housuntaskuissa, kuten hyvä maan tapa\nvaatii.\n\nMutta luonto oli antanut Suomelle toisenkin luonnonkauniin paikan, jota\noli aivan yhtä vaikea muuttaa taidekauniiksi. Sen nimi oli Punkaharju.\nSuuret herrat miettivät ja harkitsivat. Yksi sanoi että voisihan sen\nrinteet kaataa kaskeksi, tasoittaa penkereet pyöreiksi, kylvää ne\nhienolla heinällä ja sitten sirotella sinne tänne tasapäisiä pensaita ja\nsylen korkuisia, pallolatvaisia laakereita, niin voisi se ehkä ajan\npitkään koitua yhtä kauniiksi kuin Helsingin taideihana Tähtitornivuori.\nMutta toiset sanoivat, että saattaisi kyllä olla hyvä sekin, mutta\npitäisihän voida keksiä jotain uudempaakin ja originellimpää. Ja taas\nvaipuivat mahtavat herrat miettimään.\n\nVihdoin kavahti kaikkein mahtavin pystyyn, pyysi sanavuoroa ja lausui:\n\"Hyvät herrat! Miksi me tässä turhaan järkeämme vaivaamme? Luokaamme\nkatseemme luontoon ja ymmärtäkäämme, minkä ohjeen se itse ylevyydessään\non meille antanut! Minkälainen on Punkaharju? Se on korkea, kapea ja\npitkä hiekkaharjanne. Voimmeko todellakin vaatia vielä selvempää\nviittausta luonnolta? Hyvät herrat! Tehkäämme Punkaharju siksi, miksi\nluonto selvästi ikuisessa järkiperäisyydessään sen on aikonut, nimittäin\nrautatiepenkereeksi!\"\n\n\"Hyvä! Hyvä! Eläköön!\" kajahti yksimielisesti kaikkien suusta.\nPunkaharjusta päätettiin tehdä rautatiepenger. Ja silloin vasta on\ntaidekaunis oleva sopusoinnussa luonnonkauniin kanssa.\n\nKuuluu täällä Suomessa olevan kolmaskin luonnonkaunis paikka, jota\nsanotaan Koliksi. Se on jossakin, missä lienee, ja kovin vaikea taitaa\nolla sinne pääsy. En ole siellä käynyt enkä käy, ennenkuin sinne on\nrakennettu hotellit ja paviljongit ja näkötornit ja kiertorata, jota\nmyöten pääsee sähkövaunuissa ylös asti, ettei tarvitse kiivetä. Nyt se\non vielä vallan alkuperäisellä kannalla, eikä siitä kannata sen enempää\npuhua. En olisi sitä maininnutkaan, ellei se olisi hiukan yhteydessä sen\nkanssa, josta nyt aion kertoa. Tämä tähänastinen on näet ollut\nalkulausetta vain, jonka tarkoituksena on ollut todistaa, että me\ntodellakin rakastamme taidekaunista. Nyt vasta tulee itse kertomus.\n\nSiellä Kolin lähellä oli kirkko, vanha ja huono. Ja harmaapää rovasti,\njoka näytti yhtä vanhalta kuin kirkkokin, oli pitkien, hiljaisten\nvuosikymmenien kuluessa uneksinut yhtä ainoata unelmaa ja toivonut sen\ntoteutumista. Se oli unelma uudesta kirkosta. Hän toivoi ja rukoili,\nettä hän vielä ennen kuolemaansa saisi nähdä uuden laajan ja valoisan\nkirkon kohoavan, jonka hän saisi vihkiä seurakuntansa hartauspaikaksi.\nEi hän muuta pyytänyt elämältä, vanha rovasti. Usein hän puhui siitä\nuudesta kirkosta, mutta köyhä oli seurakunta eikä ollut ketään tuon\ntoimen alkuunpanijaksi.\n\nSilloin se selveni Kolin Kallelle, että hän sen kirkon vielä rakentaa.\nKolin Kalleksi häntä sanottiin siksi, että hän oleskeli suurimman osan\najastaan Kolilla, jonka rinteelle hän oli rakentanut pienen hirsimajan\nitselleen. Siellä hän teki kaikenlaista puutyötä juuri sen verran että\nhengissä pysyi, mutta ei ruvennut toisen rengiksi. Joutoaikansa, jota\noli runsaasti, hän vietti Kolia kierrellessä. Siellä hän istuskeli\nkivillä tai loikoi sammalilla ja uneksi kummia unia siitä uudesta\nkirkosta. Ei tainnut olla vallan täysijärkinen se Kolin Kalle. Niin\nihmiset kuiskailivat.\n\nHän näki vallan selvään millainen se oli oleva se kirkko. Kuningas\nSalomo oli tuottanut seetripuita Libanonilta temppelikseen Morian\nvuorella, ja rovasti oli sanonut että ne olivat jotain hongan tapaisia\nne seetripuut. Se oli viisas kuningas se Salomo, joka ymmärsi kuinka\ntemppeli oli rakennettava. Hongista oli tämäkin kirkko rakennettava ja\nKolin rinteellä sen piti seistä. Liekö ollut Morian vuori korkeampi\nKolia? Tuskin. Kolille vedetään punaisia honkia, vanhoja tervashonkia,\nja niistä tehdään seinät. Ja valkoisesta koivusta hän veistää kaksi\nkerubimia, niinkuin oli ollut Salomonkin temppelissä. Toinen asetetaan\npääoven yläpuolelle, toinen saarnastuolin yläpuolelle siivet levällään.\nJa punertavaa leppää se oli itse saarnastuolikin ja siinä leveä reunus,\njohon oli veistetty pihlajan lehtiä ja riippuvia pihlajanmarjaterttuja\n-- -- -- Leppäpuuta oli alttarikin, sitä oli hyvä veistää vaikka\nminkälaisiksi kukiksi ja lehdiksi. Semmoista se kai oli ollut Salomonkin\ntemppelissä -- -- -- Hän näki sen kirkon ihan selvänä tuossa Kolin\nrinteellä.\n\nVihdoin se kävi niin pakoittavaksi tuo temppelin unelma, ettei hän\njaksanut sitä kestää, vaan meni ja kertoi vanhalle rovastille, kuinka\nhän oli sitä asiaa ajatellut. Vanha rovasti kuunteli mietteissään ja\narveli että ehkä se oli Jumalan vastaus hänen rukouksiinsa. Ja sitten\nhän kirjoitti sukulaiselleen kamarineuvokselle Helsinkiin, ja syksyllä\nvietiin Kolin Kalle pääkaupunkiin oppimaan rakennustaidetta.\n\nKamarineuvos oli taiteenharrastaja, ja kamarineuvoksen rouva puhui\nranskaa aivan sujuvasti, ja molemmat he olivat jo kauan katselleet,\nmistä löytäisivät köyhän neron, jota voisi auttaa eteenpäin tässä\npahassa maailmassa, koska heillä itsellään ei ollut yhtään lasta. Kolin\nKalle tuli kuin lahjana taivaasta.\n\nKamarineuvos toimitti hänelle heti parhaat piirustuksen ja\nrakennustaiteen opettajat, kamarineuvoksen rouva rupesi antamaan hänelle\nruotsin ja ranskan tunteja, ja yhdessä he määräsivät hänelle nimeksi\nKarl Collin.\n\nJa kumman nopeasti hän edistyi tuo uusi Karl Collin. Tutustuin häneen\nheti hänen tultuaan Helsinkiin ja usein kävelimme yhdessä puhellen hänen\ntöistään. Ensi alussa kun Kolin Kalle vielä oli voimakkaampi kuin Karl\nCollin, hän yhtä mittaa puhui siitä kirkostaan, jonka hän kerran aikoi\nrakentaa punaisista hongista Kolin rinteelle, mutta sivistyksen\nedistyessä uudet kuvat alkoivat työntää entiset syrjään, ja hän puhui\nsiitä yhä harvemmin.\n\nSitten kahden vuoden kuluttua tuli hänen \"suuri päivänsä\", kun Ateneumin\nsalissa oli näytteillä piirroksia, puuveistoksia, kipsiveistoksia,\nrakennusluonnoksia y. m., joitten kaikkien reunassa oli nimi Karl\nCollin. Hän oli nero. Sen sanoivat kaikki arvostelijat ja sen myönsi\nkamarineuvoskin, vaikka hän vaatimattomasti vastusteli liiallista\nkiitosta.\n\n\"Tjaa\", kuulin hänen sanovan, \"täytyyhän myöntää, että hän on nero. Olen\nhyvin iloinen, että olen voinut tehdä jotain. -- Tjaa -- -- noissa\npiirustuksissa on perspektiiviä ja -- hm -- jonkunmoista groteskia\nhuumoria -- clair-obscure on varsin hyvä -- -- mutta --\" (hän tirkisti\ntarkkaan toisella silmällään) -- \"tjaa -- niistä puuttuu vielä\neleganssia -- ne ovat -- hm -- ehkä hiukan karkeita. Mutta sen saamme\nkyllä häviämään Parisissa.\"\n\nHän teki sorean liikkeen vasemmalla kädellään ja minä ymmärsin että\nKalle lähetettäisiin Pariisiin. Tietysti. Sehän on selvä ja tunnustettu\nasia että suomalaisen taiteen tulee hakea mallinsa ja henkensä ravinnon\nPariisista. Suomalais-ugrilainen henki sulautuu niin omituisen helposti\ngallialaiseen henkeen ja ranskalaiset kulttuurikukat soveltuvat niin\nhyvin istutettaviksi meidän maaperään. Verraten vähässä ajassa ne sitten\ntäällä saavuttavat vallan kodinomaisen tuoksun.\n\nTapasin Kallen iltaa ennen hänen lähtöään.\n\n\"Kuulkaa\", sanoi hän äkkiä, \"minusta tuntuu melkein kuin tekisi mieleni\nKolille eikä Pariisiin.\"\n\n\"Kuinka niin?\" kysyin.\n\n\"En ymmärrä, mitenkä se tuntuu niin kummalta. Jos vanha rovasti sattuu\nkuolemaan, ennenkuin minä ennätän sen kirkon rakentaa. -- -- Se olisi\nensin pitänyt saada valmiiksi. -- -- Se on melkein unohtunut -- -- --\"\n\n\"No, eihän se nyt sentään unohtune -- -- --\"\n\n\"Kun on niin paljon muuta muistettavaa -- -- -- mutta samapa se, vaikka\nunohtuukin! Opin kai siellä Parisissa rakentamaan toisen ja paremman.\"\n\nJa huolettomalla heilahduksella hän nosti lakkiaan hyvästiksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSitten kahden vuoden perästä hän palasi Parisista. Kävelin Esplanaadilla\ntoukokuun lopulla, kun etäältä huomasin ulkomaalaiseen tyyliin puetun\nherran lähestyvän. Hän heilutti keppiään hiukan huomiota herättävällä\ntavalla, housunlahkeet olivat ylös käärityt, vaikka nyt oli tuhkakuiva\nkadulla, kaulassa hänellä oli kahdeksan senttimetriä korkea kaulus ja\nsen ympäri jättiläiskravatti. En katsonut häntä sen enempää, mutta äkkiä\nkuulin tutun äänen huudahtavan:\n\n\"Ah -- tekö siinä?!\"\n\nJa Kolin Kalle seisoi ihka elävänä edessäni nostaen muodikasta, vaaleata\nhattuaan. Katseeni mahtoi ilmaista hämmästykseni, sillä hän puhkesi\niloiseen nauruun. Samassa putosi myöskin pince-nez pois hänen nenältään,\njoka nähtävästi oli ainoa, mikä ei ollut vähääkään muuttanut muotoaan\nParisissa, vaan pyrki yhtä itsepäisesti kuin ennenkin kohti ilmoja, eikä\ntahtonut ottaa kannattaakseen mitään outoja kulttuurituotteita.\n\nKun tervehdykset oli vaihdettu, poikkesimme Kämpin kahvilaan, jossa\nkahvia juodessa rupesimme puhelemaan ja kyselemään kuulumisia.\n\n\"Kuinka sen kirkon laita nyt on?\" puhkesin kysymään, sillä kovin teki\nmieleni tietää, vieläkö tuolla vanhalla unelmalla oli mitään voimaa\ntässä uudessa miehessä.\n\n\"Jaa -- jaha -- vai olette tekin siitä kuullut.\"\n\nEn tiennyt mitä ajatella. Eikö hän muistanut enää että hän ennen muinoin\nalinomaa oli minulle kertonut siitä? Mutta hän jatkoi samassa:\n\n\"Jaa, se oli todellakin onnellista, että heti sain tuon tilauksen.\nPiirustukset ovat jo kaikki valmiina. Mutta ettekö suvaitse ilahduttaa\nminua tulemalla katsomaan niitä? Saanko kunnian vaivata teitä huoneeseni\ntässä samassa hotellissa? -- Pyydän, sallikaa minun saattaa teidät\nsinne!\"\n\nEihän noin siroa pyyntöä voinut vastustaa. Me kiiruhdimme siis ylös\nportaita Karl Collinin hyräillessä itsekseen: \"Allons enfants de la\npatrie!\"\n\nSuurella pöydällä olivat piirustukset levällään ja toisella pöydällä oli\nneliskulmainen marmorilohkare. Komealta näytti tuo monitorninen,\npylväspäinen kirkon kuva, ja tyytyväisenä osoitti herra arkkitehti ensin\nsitä ja sitten kivilohkaretta.\n\n\"Tässä piirros ja tuossa rakennusaine!\"\n\n\"Marmoria!\" huudahdin minä, ja sanatonna hämmästyksestä koetin kuvitella\nmillaiselta tuo marmorinen komeus tulisi näyttämään Kolin honkien\nseassa.\n\n\"Jaa, jaa! Tällaista marmoria!\"\n\nHän käänsi toisen puolen lohkaretta minuun päin, ja minä näin että se\nolikin varsin vaatimatonta tiilikiveä. Sitten hän puhkesi nauruun, niin\nettä pince-nez lennähti kauas.\n\n\"Niin kaikki muutkin tulevat huudahtamaan. Tämä on näettekö vallan uusi\nkeksintö. Vallan erinomainen! Pinta on laitettu niin sileäksi että sen\nvoi maalata aivan marmorin väriseksi. Kaikki lohkareet valmistetaan\ntehtaassa aivan valmiiksi -- ei muuta kuin latoo ne vain päällekkäin\nsitten. Siitä tulee aivan kuin marmorikirkko.\"\n\nTuntui kuin olisin kuullut Kolin honkien hiljaa huokailevan.\n\n\"Ja katsokaappa ikkunoita! Sekin on verraten uusi keksintö, vaikka se jo\nalkaa olla täällä pääkaupungissa hiukan käytännössä. Pienistä\nerivärisistä lasipaloista ja pullonpohjista kokoonpantu! Aivan kuin\nlasimaalaus! Kuin hienoin lasimaalaus! Eikä maksa kymmenettä osaakaan\nsiitä kuin oikea lasimaalaus maksaa! Ja kaikki ornamentit tulevat\nsamassa tehtaassa val -- -- --\"\n\n\"Mutta sille paikalle, johon kirkko rakennetaan, ei oikein sopine -- --\n--\"\n\n\"Jaa -- eikö totta? Paikka on vallan sopimaton! Mutta minä toivon\nvarmasti että ystäväni kamarineuvos, joka nyt on kaupungin\nvaltuusmiesten puheenjohtaja, voi vaikuttaa siihen suuntaan, että\nvaltuusmiehet suostuvat vaihtamaan paikkaa ja sallivat kirkon\nrakennettavaksi Rautatietorille -- -- --\"\n\n\"Helsinkiinkö tämä kirkko siis tulee rakennettavaksi?\"\n\n\"Niin, niin, tietysti. Luulin teidän tietävän. Rautatietori olisi mainio\npaikka jo siitäkin syystä, että matkustajat silloin heti ensimäiseksi\nnäkisivät Helsingin marmorikirkon ja saisivat tuntea niinkuin\npääkaupungin tuulahduksen jo ensi askeleillaan.\"\n\n\"Minä luulin -- hm --\"\n\n\"Mitä te luulitte?\"\n\n\"Luulin vain, että puhuitte siitä toisesta kirkosta.\"\n\n\"Mistä toisesta kirkosta?\"\n\n\"Siitä, joka oli rakennettava punaisista hongista ja valkoisesta\nkoivusta sinne kauas Kolin rinteelle, ennenkuin vanha rovasti kuolee.\"\n\nHerra arkkitehti vaikeni äkkiä ja kävi tulipunaiseksi.\n\n\"Niin -- se -- sitähän minä aina ennen -- -- taisin ajatella -- -- --\"\n\nJa sitten hän puhkesi nauruun, sellaiseen onttoon, äänekkääseen nauruun.\nEnkä minä oikein tiennyt oliko se naurua, vai liekö ollut itkua.\n\n\n\n\nHYVÄ TYTTÖ JA PAHA TYTTÖ\n\n\nOli kerran hyvä tyttö, jolla oli hyvin paljon hyviä periaatteita. Niitä\nhän seurasi, teki aina oikein ja tuli niin onnelliseksi.\n\nSamaan aikaan eli myöskin paha tyttö, jolla oli kovin vähän\nperiaatteita. Niitäkin vähiä hän seurasi vielä vähemmän ja hänen tekonsa\nja toimensa olivat milloin oikeita, milloin vääriä, ja hän tuli niin\nonnettomaksi. Vihdoin hän vallan kuoli onnettomuudesta.\n\nTässä maailmassa on nimittäin asetettu niin (kuten me kaikki hyvin\ntiedämme), että hyvä aina saa palkkansa ja paha rangaistuksensa. Se\nkuuluu siveelliseen maailmanjärjestykseen.\n\nHyvän tytön ja pahan tytön elämäntiet kulkivat vallan lähetysten.\nLuultavasti siksi että muutkin ihmiset saattaisivat verrata niitä ja\nymmärtää kuinka hyvä on hyvä ja kuinka paha on olla paha. Kohtalo panee\nusein toimeen semmoisia opettavaisia esityksiä.\n\nHyvän tytön elämäntie oli tasainen ja leveä ja periaatteet olivat\nasetetut kuin virstantolpat aina määrämatkan päähän pitkin tietä. Paljon\noli istutettu tuuheita puita varjostamaan liialta lämmöltä sekä myöskin\nrakeilta ja rajuilmoilta. Helppo oli astua sitä tietä, helppo ajaa\nvaikka nelivaljakolla.\n\nMutta hyvätkin tytöt ovat kerran nuoria, ja lintujen laulu ja kukkien\nloisto ja metsän hyminä voivat silloin joskus vallata mielen niin, että\nkaikki muistot haihtuvat ja silmät eivät näe selvää tietä. Pois, pois\ntekee mieli silloin siimekkäille metsäpoluille ja aurinkoisille ahoille,\nkauas pois viitoitetulta ajotieltä.\n\nHyvä tyttö nuoruudenhulluudessaan rakastui ylioppilaaseen, joka lauloi\ntenoria ja vietti iloista elämää, hiukan iloisempaa kuin järkevät\nihmiset pitivät kohtuullisena. Tenorilaulajilla on usein semmoinen ruma\ntapa.\n\nYlioppilas rakasti myöskin hyvää tyttöä, ja voi, voi, voi, millainen\nonnettomuus siitä olisi saattanut syntyä, ellei hyvä tyttö olisi ajoissa\nlujasti tarttunut kiinni siihen periaatteeseensa, joka kielsi häntä\nrakastamasta semmoista ylioppilasta, joka lauloi tenoria ja vietti\niloista elämää. Eihän sitä yhtään tiedä olisiko tenorilaulaja koskaan\nvakaantunut ja käynyt lujaksi ja tarmokkaaksi, vaikka hän kyllä lupasi\nja vannoi. Hyvät tytöt ovat liian hyviä ruvetakseen mihinkään\nuhrautumispuuhiin ellei ole varmoja takeita tuloksista. Siitä syystä\nylioppilas sai mennä menojaan, ja sitten hän rupesi viettämään vielä\niloisempaa elämää kuin ennen. Tai ei se oikeastaan ollut iloista, vaan\nsurullista. Mutta ihmiset sanoivat sitä iloiseksi. Sitten hän meni\nvallan pilalle. Hyvä tyttö oli sitten niin iloinen, kun hän oli osannut\nolla varovainen.\n\nSen jälkeen tapahtui kerran että toinenkin mies, joka vietti vakavata\nelämää eikä laulanut yhtään mitään, rakastui hyvään tyttöön. Hyvä\ntyttökin alkoi tuntea jotain rakkaudentapaista rinnassaan. Mutta hyvän\ntytön periaatteisiin kuului sekin, että pohjoismaalaisen naisen tulee\naina olla uskollinen ensimäiselle rakkaudelleen eikä saa rakastaa muuta\nkuin yhden kerran. Siksi hän päätti olla rakastamatta sitä vakavaa,\nlaulamatonta miestä ja elää vain koko ihmiskunnan hyväksi. Ja kaikki\njotka sen kuulivat, kunnioittivat hyvää tyttöä.\n\nEnsin hän päätti uhrautua veljensä onnen hyväksi, sillä hyvä tyttö piti\nniin paljon veljestään, joka oli hyvä poika. Ei tosin niin hyvä kuin\nhyvä tyttö, sillä hyvät pojat eivät _voi_ olla niin hyviä kuin hyvät\ntytöt. Heillä on luonto vastassa.\n\nVeli teki sen erehdyksen, että rakastui pahaan tyttöön. Hyvä tyttö kyllä\nvaroitti ja sanoi että varo sinä sitä tyttöä, mutta hyvä poika ei\nvälittänyt varoituksista. Ei välittänyt yhtään mitään järkevistä\npuheista, vaan meni naimisiin pahan tytön kanssa.\n\nKaikki näytti alussa käyvän oivallisesti. Hyvä poika rakasti koko\nsielullaan pahaa tyttöä ja paha tyttö rakasti hyvää poikaa. Mutta hyvä\ntyttö sanoi alituiseen että saa nähdä vielä kuinka käy.\n\nJa sitten kävi.\n\nPaha tyttö oli ennen vallan nuorena rakastanut leikkitoveriaan, joka\nmeni merille. Mutta koska tytöllä ei ollut periaatteita, jotka olisivat\nestäneet häntä rakastumasta uudestaan, oli hän muutaman kuukauden\nkuluttua unohtanut merimiehensä ja rakastunut hyvään poikaan. Pahoilla\ntytöillä on usein semmoinen liian läikkyvä luonto.\n\nNyt oli merimies taas palannut kotiin. Hän oli käynyt niin komeaksi ja\nmiehekkääksi siellä aavalla merellä. Iho oli ruskettunut, tukka käynyt\ntummemmaksi ja silmissä oli meren syvää, salaperäistä loistoa.\n\nHän tapasi sitten pahan tytön ja he nauroivat yhdessä muistellessaan\nlapsuuden aikoja. Eikä heidän naurussaan ollut mitään pahaa, ei muuta\nkuin nuoruuden iloa vain.\n\nMutta pahan tytön mieli kävi niin kummaksi, kun merimies kertoi\nkaukaisista maista ja mustasilmäisistä tytöistä ja merestä, merestä,\njoka tenhosi ja lumosi enemmän kuin loistavat silmät ja punaiset huulet.\nRintaan tuli kuin kaipaus kauas pois tuntemattomia vaaroja kohti.\n\nPäivä laski metsän taa ja linnut lakkasivat laulamasta ja hongikon\nhumina oli kuin etäisen meren kutsu.\n\nAika ei enää vierinyt eteenpäin vaan taaksepäin, kauas, kauas lapsuuden\naikoihin asti.\n\nPaha tyttö oli lapsi taas, avuton raukka, jolla ei ollut kotia, ei\nomaisia. Mutta ei hän sitä surrut, sillä merimies oli luvannut viedä\nhänet pois aavaa merta pitkin päiväpaisteisiin maihin.\n\nHongikko humisi niin salaperäisesti ja paha tyttö oli lapsi taas, joka\npelkäsi ja haki turvaa. Eikä hän vetäytynyt pois kun merimies kiersi\nkäsivartensa hänen ympärilleen ja suuteli häntä. Se oli hyvästi-suudelma\najoille, jotka olivat olleet.\n\nMutta sitten hän heräsi ja muisti että nyt oli nykyisyys.\n\nJa hän meni pois hyvän pojan luo, jota hän rakasti, ja kertoi mitä oli\ntapahtunut. Ja hyvän pojan silmiin tuli jotain murtunutta, sillä hän\nmuisti nyt mitä hyvä tyttö aina oli sanonut.\n\nEikä se murtunut katse enää hävinnyt hyvän pojan silmistä, vaikka paha\ntyttö vakuutti rakastavansa häntä yksin, häntä vain. Paha tyttö raukka\nkoetti selittää ja vakuuttaa, vakuuttaa ja selittää, mutta ei hyvä poika\nymmärtänyt hänen selityksiään eikä luottanut hänen vakuutuksiinsa. Paha\ntyttö käsitti että jotain oli särkynyt, jota hän ei enää koskaan saanut\nehyeksi.\n\nEikä sitä ollut kukaan tahallaan särkenyt. Mutta semmoista on elämä. Kun\npäivä laskee ja hongikko humisee ja kukat tuoksuvat, käy mieli niin\nkummaksi, että onni voi särkyä.\n\nJa paha tyttö kävi hiljaiseksi ja surulliseksi, eikä enää osannut nauraa\nniinkuin ennen. Se päivä koitti sitten, jolloin hän lepäsi kalpeana\nvuoteellaan ja tunsi kuoleman tulevan. Ja pikkunen tyttölapsi lepäsi\nkätkyessä vuoteen vieressä ja nukkui rauhallista untaan.\n\nPaha tyttö katsoi kauan ja rukoilevasti hyvään poikaan, joka oli\nkumartunut hänen ylitsensä. Sitten hän käänsi katseensa pikku tyttöönsä\nja koetti puhua.\n\n\"Armas -- -- opeta häntä ymmärt -- -- -- --\"\n\nMutta hän ei jaksanut sanoa sanottavaansa loppuun. Kuolema läheni ja\nkatkasi sanat -- -- --\n\nHyvä poika oli surun murtama, ja hän suuteli säälien äiditöntä pikku\ntyttöään.\n\n\"Kuulitko mitä hänen äitinsä sanoi erotessaan?\" kysyi hyvä tyttö\nosanottavasti.\n\n\"Niin -- niin -- 'opeta häntä ymmärtämään', se oli hänen viimeinen\npyyntönsä\", sanoi hyvä poika hiljaa, ja hänestä tuntui kuin hänellä\nolisi ollut suuri velka maksettava tuolle pienelle lapselle.\n\n\"Eihän se niin ollut\", virkkoi hyvä tyttö varmasti. \"Opeta häntä\nymmärtäväiseksi, niinhän hän sanoi.\"\n\nHyvä poika katsoi arasti hyvään tyttöön, joka seisoi siinä varmana ja\ntarmokkaana.\n\nEikä kukaan tiennyt mitä paha tyttöraukka oikeastaan oli tahtonut sanoa.\n\n\n\n\nÄITI\n\n\nÄiti näki Suruttaren lähestyvän.\n\n\"Mitä tahdot Surutar?\" kysyi äiti.\n\n\"Punaiset ovat poikasi posket, kalpeat minun. Vien ruusut hänen\nposkiltaan\", sanoi Surutar.\n\n\"Punaisethan ovat minunkin poskeni. Ota ruusut niistä, Surutar. Säästä\nnuoren poikani poskia!\" pyysi äiti.\n\nJa Surutar vei ruusut äidin poskilta.\n\n\"Oi äiti armain -- kalpeat ovat poskesi. Miksi huolehdit kantajani?\"\nkyseli punaposkinen poika.\n\n\"Elä huoli siitä poikani nuori. Paina poskesi poskeeni, niin ruusut\nkyllä palajavat\", virkkoi äiti tyynnytellen.\n\nPoika painoi poskensa äidin poskeen ja puna nousi äidin poskille,\nentistä armaampi.\n\nMutta lisää tahtoi Surutar.\n\n\"Kirkkaat ovat poikasi silmät, himmeät minun. Vien loiston hänen\nsilmistään.\"\n\n\"Oi Surutar, katso. Kirkkaathan ovat minunkin silmäni. Ota loisto\nniistä. Säästä nuoren poikani silmät!\" rukoili äiti.\n\nJa Surutar vei loiston äidin silmistä.\n\n\"Emoni kallis, minne häipyi silmäisi loisto? Itkuko sen sammutti?\"\nkyseli poika.\n\n\"Elä huolehdi siksi poikani armas. Katso silmiini kauan, kauan, niin\nloisto taas niihin palajaa\", lohdutti äiti.\n\nJa poika katsoi kauan äidin silmiin ja loisto palasi niihin entistä\nlämpimämpi.\n\nMutta ei vieläkään tyytynyt Surutar.\n\n\"Hymyilevät ovat poikasi huulet. Minun ovat tuskasta vääntyneet. Vien\nhymyn hänen huuliltaan.\"\n\nMutta taas rukoili äiti:\n\n\"Säästä Surutar poikaani nuorta! Hymyileväthän minunkin huuleni. Ota\nhymy niistä!\"\n\nJa Surutar vei hymyn äidin huulilta.\n\n\"Emoni, kantajani, minne pakeni huultesi hymy? Suruko sen särki?\"\nvalitti poika.\n\n\"Elä huolehdi poikani nuori! Paina huulesi huuliini, niin hymy kyllä\npalajaa\", lohdutteli äiti.\n\nPoika painoi huulensa äidin huuliin ja hymy palasi entistä vienompana.\n\nMutta kateellinen on Surutar. Ei siedä ihmisonnea.\n\n\"Johan kerran poimin ruusut poskiltasi, johan himmensin silmäisi\nloiston, johan sammutin huultesi hymyn. Mistä poimit uudet ruusut, mistä\nlöysit uuden loiston, mistä hymy huulillesi hiipi?\"\n\nMutta se oli äidin sydänsalaisuus. Eikä sitä Surutar arvannut.\n\nTurhat ovat hyökkäyksesi, Surutar. Ei himmene enää äidin silmä, sillä\npojan nuoren silmästä siihen loisto heijastaa. Ei hälvene enää äidin\nhymy sillä pojan huulilta hymy heijastaa. Turhaan ammut nuolesi,\nSurutar!\n\nJo kyllästyi Surutar.\n\n\"Pidä hymysi! Pidä onnesi! Mitäpä niistä huolisin! Paljon olen poiminut\näitien hymyjä, paljon olen kalventanut äitien poskia. Mitäpä välittäisin\nmokomista enää! Haen aarteita kalliimpia, otan saaliita suurempia. Vien\npoikasi kevätunelmat. Otan poikasi nuoren uskon!\"\n\nSe oli uhka Suruttaren. Paljon, paljon pyytää Surutar.\n\nSilloinpa kalpeni äidin poski. Silloinpa himmeni silmän loisto.\n\n\"Ota kaikki mitä mulle on annettu. Ota kaikki kaksinkerroin. Mutta\nsäästä poikani kevätunelmat! Säästä poikani nuori usko!\"\n\n\"Ja mitä mulle uhriksi tarjoot, äiti? Oman kalpean hymysikö? Oman onnesi\npirstaleetko? Köyhä on uhrisi, liian köyhä, ja sen otan antamattasikin\",\nilkkui Surutar.\n\n\"Surutar, Surutar, sääli vielä kerran! Pyydä sydämmeni, pyydä sieluni,\nmutta säästä nuoren poikani onni!\"\n\n\"Annatko kalleimman aarteesi, niin säästän?\" sanoi Surutar.\n\n\"Annan, Surutar, annan!\"\n\n\"Anna poikasi!\"\n\n\"-- -- -- Poikani -- -- --\"\n\n\"Luovu nuoresta pojastasi, niin säästän poikasi onnen!\"\n\n-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --\n\nMaailma kävi kylmäksi ja päivä pimeni yöksi.\n\n\"Luovun pojastani\", sanoi äiti -- -- --\n\nYössä alkoivat tähdet kimmeltää -- --\n\nJa taas värisi hymy äidin huulilla.\n\nJoku sanoi sen olevan äärettömän onnen hymyn.\n\nToinen sanoi sitä pohjattoman tuskan hymyksi.\n\nJa kolmas arveli sen hymyn olevan kotoisin sieltä, missä ääretön onni ja\npohjaton tuska yhtyvät yhdeksi.\n\n\n\n\nOPETTAJA TOUHIO\n\n\nEn sano onko opettaja Touhio mies vai nainen. Jos sanon että hän on\nmies, luullaan heti, että tarkoitan opettaja A:ta. Jos taas sanon että\nhän on nainen, pidetään sitä kavalana salaviittauksena opettaja B:ta\nvastaan. Semmoiset seikat ovat niin vaikeita täällä meidän\nsuurkaupungeissa. Siitä syystä en sano. Enkä myöskään sano onko hän\nkansakoulun, vai tyttökoulun, vai lyseon, vai yliopiston opettaja.\nSamasta syystä. Ja oikeastaan nuo ovatkin sivuasioita. Olipa hän mies\ntai nainen, ei se vähääkään muuttaisi häntä, ei heikontaisi, ei\nvahvistaisi, ei sulostuttaisi, ei jäykentäisi. Opettaja Touhio sanoo\naina itse että miehen ja naisen välillä ei oikeastaan ole mitään\neroitusta. Se on vain tyhjää taikauskoa se, että muka on.\n\nVielä vähemmän se merkitsee, _missä_ hän on opettaja. Pääasia on että\ntiedämme, että hän on _opettaja_ tuon sanan kaikkein mahdollisimmin\nlaajassa merkityksessä.\n\nMutta sekään ei sentään ole kaikkein tärkein asia. Opettaja Touhiossa on\nyksi ominaisuus, joka tekee hänet merkkihenkilöksi: Hän tietää kuinka\nmaailma on parannettava.\n\nOnhan meillä jokaisella himmeä aavistus siitä, että tämä maailma olisi\nparannuksen tarpeessa. Hyvin harvoilla kumminkaan on selvillä kuinka tuo\nparantuminen olisi aikaansaatava, vaikka kyllä voisimmekin yhtä ja\ntoista ehdoittaa, joka ehkä hiukan auttaisi.\n\nMutta opettaja Touhio tietää: Maailma on parannettava esitelmillä.\n\nSiitä syystä hän jakaa ihmiskunnan kahteen ryhmään: hyödyllisiin ja\nhyödyttömiin, s. o. sellaisiin, jotka pitävät esitelmiä ja sellaisiin,\njotka eivät pidä. Ja siitä syystä opettaja Touhio on valinnut\nelämäntehtäväkseen saada mikäli mahdollista koko ihmiskuntaa pitämään\nesitelmiä. Ja hänen työnsä kantaa yhä uusia hedelmiä.\n\nEnnenkuin tunsin hänet, ajattelin häntä aina jonkunmoisella\nkateudensekaisella epäluulolla. Mitä hän nyt oikeastaan oli sen parempi\nkuin minä ja monet muut? Enkä minä ymmärtänyt että ihmiset niin nöyrästi\ntottelivat häntä, kävivät esitelmiä kuuntelemassa ja pitämässä. Mutta\nsitten tutustuin häneen ja ymmärsin. Tapaus oli seuraava:\n\nOlin kerran tohtori Vuoren luona hakemassa apua yskälleni. Koska nyt ei\nollut vastaanottotunti, puhelimme kaikenlaisista asioista, m. m.\nopettaja Touhiosta. Tohtori Vuori, tulinen mies, käytti jotenkin\nvoimakkaita sanoja ilmaistakseen että hän ei ainakaan ihaillut opettaja\nTouhiota. Minä säestin häntä kykyni mukaan. Tämä sielujemme sopusointu\ntuntui innostuttavan tohtoria. Hän nousi seisomaan ja lausui tarmolla:\n\n\"Toivoisinpa tosiaankin, että hän kerran tulisi minuakin vaatimaan\nesitelmän pitoon! Kyllä minä vastaisin!\"\n\nIhmisen ei koskaan pitäisi tuolla lailla kerskailla. Sen kuuli Nemesis.\n\n\"Kling-kling-kling\", kuului ovikellon ystävällinen kilahdus. Hetken\nkuluttua astui sisään palvelija ja ilmoitti, että opettaja Touhio\npyytäisi puhutella tohtoria.\n\nTohtori säpsähti. Minusta näytti kuin hän olisi aavistanut tulevaa\nonnettomuutta.\n\nHienotuntoisesti nousin heti ylös lähteäkseni pois, mutta tohtori pyysi\nminua jäämään. Ojentautuen suoraksi hän vakuutti mielellään suovansa\nettä muitakin oli näkemässä kuinka _hän_ kaikenlaisia humbugeja\nkohtelee. Arvelin että onhan se opettavaista, ja jäin.\n\nTohtori vilkasi peiliin ja asettui ryhdikkääseen asentoon. Ovi aukeni,\nja sisään astui opettaja Touhio. Pari sekuntia nuo molemmat katsoivat\näänetönnä toisiaan ikäänkuin mittaillen voimiaan. Sitten lyhyen\nesittelyn jälkeen tohtori pyysi vierastaan istumaan.\n\nOpettaja Touhio loi hitaan ja tutkivan katseen ympäri huonetta ja sitten\ntohtoriin. Huone ei ollut aivan hyvässä järjestyksessä. Sen saattoi\nmyöskin lukea opettaja Touhion silmistä. Tohtori näytti hiukan\nhermostuvan. Vihdoin avasi opettaja hiukan vasenta puolta suustaan ja\nsanoi:\n\n\"Tulin kysymään tahdotteko pitää esitelmän ensi sunnuntaina puoli\nkahdeksan Valon vuosijuhlassa?\"\n\nSe on omituista kuinka mitättömän pieneksi ihminen tuntee itsensä, kun\nse, joka häntä puhuttelee, ei viitsi avata koko suutaan, vaan ainoastaan\ntoisen puolen. Tohtorin hermostus eneni silminnähtävästi.\n\nKun hän ei mitään vastannut, vetäytyi opettaja Touhion suun sama vasen\npuoli hiukkasen hymyyn. Se ei enentänyt tohtorin itseluottamusta. Hän\nkoetti kumminkin rauhoittua ja vastasi nopeasti:\n\n\"Olen hyvin kiireellisissä töissä nyt, enkä ehdi siis tehdä mitään -- se\non -- tarkoitan -- --\"\n\n\"Jaa -- ah\", kuului hitaasti opettaja Touhion vasemmasta suupielestä ja\nhän loi pitkän, läpitunkevan katseen tohtoriin. Sitten hän lisäsi\npuoleksi itsekseen: \"Paljonhan sitä aina on töitä, jos kansan hyväksi\njotain tulisi tehdä.\"\n\nTohtori näytti nolatulta, mutta virkkoi jotain sanoakseen:\n\n\"Ehkä tohtori Kallio joutaisi.\"\n\n\"Paraan te mainitsittekin!\" kuului syvästi halveksiva hymähdys.\n\nTohtori Kallio oli tohtori Vuoren vaarallinen kilpailija avoinna\nolevasta piirilääkärin virasta. Huomasin että opettaja Touhion\nhalveksiva hymähdys ei tuntunut aivan epäonnistuneelta tohtori Vuoresta.\nHän loi minuun nopean katseen, joka näytti sanovan että \"kyllä hän\nsentään jotain näkyy ymmärtävän.\" Mutta ääneensä hän virkkoi\njalomielisesti:\n\n\"Onhan tohtori Kallio varsin ansiokas tiedemies.\"\n\n\"Soo-oh\", virkkoi opettaja Touhio säälivästi. Ja kun tohtori ei tuohon\nosannut mitään vastata, lisäsi opettaja: \"Mitäs hän on tehnyt kansan\nhyväksi?\"\n\n\"Jaa -- hm --\" alotti tohtori verraten suopeasti, mutta ei jatkanut sen\nenempää.\n\nMinusta oli jo kauan tuntunut nololta ja väkivaltaiselta luonnon\nmasentamiselta istua noin vallan ääneti. Arvelin että nyt oli otollinen\nhetki, jolloin minunkin sopisi sanoa jotain, joka osottaisi että\nymmärsin asioita. Alotin siis:\n\n\"Voihan sitä ihminen tehdä hyötyä ja työskennellä kansan hyväksi,\nvaikk'ei pidä esitelmiäkään.\"\n\n\"Soo-oh, vai voi\", kuului hyvin hitaasti opettaja Touhiosta päin. En\nkatsonut häneen, sillä minusta oli niinkuin rauhallisempi katsoa ulos\nikkunasta. Siitä huolimatta tunsin, että hän minulle puhuessaan ei\nviitsinyt avata edes koko vasenta puoltakaan suustaan. Koetin kumminkin\nrauhoittaa mieleni ja esimerkkien avulla valaista rohkeata väitettäni.\nAlotin taas:\n\n\"Onhan niitä ollut suuria miehiä maailmassa, semmoisia kuin Goethe ja\nShakespeare ja Byron ja -- -- --\"\n\nValtava nauru keskeytti minut.\n\n\"Ha-ha-ha-haa! Byron, ha-ha-haa! -- Goethe -- Shakesp -- ha-ha-haa!\nHa-ha-haa!\"\n\nEn ollut koskaan kuullut kenenkään niin vilpittömästi nauravan äsken\nmainituille suuruuksille. Tunsin itseni niin epämiellyttävän naiiviksi.\nTohtori, joka oli ystävällinen mies, tahtoi hiukan parantaa asiaa ja\nasettua jonkunmoiselle välittävälle kannalle.\n\n\"Eihän sitä ollenkaan tiedä\", virkkoi hän, \"vaikka esimerkiksi\nShakespeare olisi pitänyt esitelmiäkin, koska häntä pidetään niin\nsuurena miehenä.\"\n\nOpettaja Touhio ponnahti seisomaan kuin nuoli ja hänen silmänsä\nkiilsivät.\n\n\"Sitähän minäkin olen sanonut! On todellakin hauska kuulla, että meidän\netevä tiedemiehemme tohtori Vuori on tullut samoihin tuloksiin. Juuri\nsiitä voitte pitää esitelmän, juuri Shakespearesta ja hänen -- -- --\"\n\n\"Ei -- ei -- enhän minä -- en tahdo semmoista väittää -- ja en mitenkään\njouda -- ja -- --\" änkytti tohtori kauhistuen.\n\nOpettaja Touhio ojentautui äkkiä suoraksi, astui aivan lähelle tohtoria,\nloi häneen ankaran katseen ja virkkoi painavasti koko suullaan:\n\n\"Sanokaa suoraan tahdotteko vai ettekö tahdo uhrata yhtä ainoata lyhyttä\ntuntia elämästänne kansan hyväksi?\"\n\nMinä huomasin kuinka hikipisarat kohosivat tohtorin otsalle, kun hän\nsyyllisen näköisenä sopersi:\n\n\"Tietysti -- kyllähän minä aina -- mutta --\"\n\n\"Sitä teiltä odotin! Sallikaa minun puristaa kättänne. Ensi sunnuntaina\nsiis puoli kahdeksan! Minä kyllä pidän huolen ilmoituksista. Hyvästi!\"\n\nJa ennenkuin ennätimme tointua, oli opettaja Touhio hävinnyt.\n\nSyntyi syvä äänettömyys. Vihdoin virkkoi tohtori pyyhkien otsaansa:\n\n\"Mitä minä oikeastaan lupasin?\"\n\n\"Mikäli minä ymmärsin, lupasitte pitää esitelmän Valon vuosijuhlassa\nensi sunnuntaina\", sanoin lempeästi, sillä minun kävi sääli tohtoria.\n\n\"Mikä se on se Valo?\"\n\n\"En minä suinkaan tiedä.\"\n\n\"Hm --. Ja mistä minä lupasin puhua?\"\n\n\"Eikös se ollut Shakespearesta esitelmäin pitäjänä?\"\n\n\"Shakespearesta! Minäkö? Minä lääkärinä pitäisin esitelmän\nShakespearesta! Jolta en muutoin pariinkymmeneen vuoteen ole lukenut\nriviäkään! -- Olenko minä joutunut pois järjeltäni?\"\n\n\"Jaa, en minä suinkaan tiedä\", kiiruhdin vastaamaan, ja samalla aloin\nnopeasti poistua. Tohtorin silmissä paloi jotain, jonka puhkeamista en\ntahtonut odottaa.\n\nSiitä päivin en ole koskaan puhunut ylenkatseellisesti opettaja\nTouhiosta.\n\n\n\n\nSATU PIENESTÄ RAKISTA\n\n\nOli kerran hyvin vanha täti, jolla oli hyvin nuori rakki. Tädin nimeä en\nmuista, mutta rakin nimi oli Prisse.\n\nTädin mielestä ei mikään rakki maailmassa koskaan ollut haukkunut vov,\nvov, vov semmoisella varmalla ponnella, hehkuvalla innostuksella ja\nheleällä soinnulla kuin Prisse. Ja muutkin myönsivät että Prissellä oli\ntodellakin hyvät keuhkot.\n\nMutta tädin mielestä tuo myönnytys oli kovin laimea. Maailma on niin\npaha. Ei myönnä vähällä mitään suuruutta, ennenkuin on sula pakko\nmyöntää.\n\nMutta täti päätti että kyllä hän vielä pakoittaa koko maailman\nmyöntämään että hänen Prissensä haukkui suuremmoisemmin kuin kenenkään\nmuun tädin Prisse.\n\nMutta jokaisella joka aikoo nousta korkealle, täytyy olla telineet.\nMuutoin ei pääse. Sen ymmärsi täti. Siksi hän päätti hankkia\nPrissellensä telineet. Ei hän iki maailmassa aikonut sallia oman pikku\nPrissensä haukkua kujilla ja porttikäytävissä, jossa koko kaupungin\nPrisset haukkuivat. Ei ikinä! Sillä vallan yhtä tärkeä, melkeinpä\ntärkeämpi tädin mielestä kuin se kuinka haukkui ja kuka haukkui, oli se,\n_missä_ haukkui.\n\nSiitä syystä täti teetti korkeat kiiltäväksi maalatut telineet, joitten\nylimmälle huipulle hän asetti suuren heleänpunaisen silkkityynyn.\nSilkkityynylle hän asetti Prissen. Ja kolmelle puolelle tyynyä\nkiinnitettiin suuret peilit vinoon, niin että Prisse istuessaan tyynyllä\nsaattoi nähdä itsensä edestä ja takaa ja kummaltakin puolelta yht'aikaa.\nSe vaikutti niin innostuttavasti Prisseen, kun se saattoi nähdä itsensä\nkoko ajan edestä ja takaa ja kummaltakin puolelta.\n\nSiinä Prisse sitten harjoitteli haukkumaan, käänsi päänsä oikealle,\nkäänsi vasemmalle ja sanoi vov, vov, vov milloin kimeästi, milloin\nkarkeasti, milloin sillä välillä, kunnes se oppi perinpohjin kaikki\nmahdolliset tavat millä mikään kuolevainen Prisse voi sanoa vov, vov,\nvov!\n\nSitten pani täti toimeen suuret kutsut ystävilleen, jotta Prisse saisi\ntilaisuuden näyttää taitoaan suuremmalle yleisölle.\n\nJa Prisse istui tyynyllään ja haukkui vov, vov, vov! niin että seinät\nkajahtelivat. Kun joku tädin vieraista yritti sanoa sanankaan, kuului\nPrissen vov, vov, vov! niin voimakkaasti että vieraan pakosta täytyi\nvaieta säästääkseen korviaan ja toisten korvia. Ja mikä merkillinen\nkestävyys siinä Prissessä! Se tuskin piti mitään muita pausseja kuin\nniitä lyhyitä hetkiä, jolloin se nieli vieraiden lahjoittamia\nsokerileivoksia. Muutamat vieraista antoivat jok'ikisen murun tädin\ntarjoamista sokerileivoksista Prisselle, en oikein tiedä miksi. Kai se\noli ihastuksesta Prisseen. En voi uskoa että se olisi ollut mitään\nkorvien säälimistä. Ja Prisse söi ja keräsi voimia uusiin ponnistuksiin.\n\nJa kaikki vieraat ihmettelivät. Noin ei mikään Prisse maailmassa vielä\nollut haukkunut.\n\n\"Ja ajatelkaa kuinka nuori se vielä on!\" riemuitsi täti. \"Mitä se vielä\nennättääkään vanhetessaan, kun sitä koko ajan säännöllisesti\nharjoitetaan!\"\n\n\"Vov, vov, vov!\" ärähti Prisse, sillä se ei pitänyt siitä, että täti\npuhui sen nuoruudesta ja jatkuvista harjoituksista. Täti loi ylpeän\nsilmäyksen vieraisiinsa. Oli se viisas se Prisse!\n\nSitten etehisessä saivat vieraatkin lausua mielipiteensä, pukiessaan\npäällysvaatteita yllensä. Prisse oli näet jätetty telineelleen saliin.\nTädin mielestä oli viisainta, että Prisse aina istui ylhäällä\ntelineellään, kun oli paljon vieraita. Semmoiset pienet rakit niin\nhelposti sotkeutuvat hameenhelmoihin ja tulevat tallatuiksi\nraajarikoiksi, elleivät pysy ylhäällä telineillä, jonne ei kukaan ulotu\ntallaamaan.\n\nEi ollut kellään vieraista muuta kuin yksi mielipide: Prisse oli\nihanne-rakki. Jos joku ennen ehkä olisikin kuvitellut ihannettaan\ntoisenlaiseksi, vaikeni hän ja taipui yleisen mielipiteen alle, niinkuin\njärkevän ihmisen aina tulee tehdä.\n\nYksi sentään oli hiukan yksinkertainen, ja yritteli lausua jotain\nomintakeista. Kyllä häntä tosin aika lailla pelotti kun hän alotti näin:\n\n\"Sitä minä vain vähän yritin arvella, että se oli hieman niinkuin ehkä\nomituista että Prisse, joka muutoin epäilemättä on mitä ihmeellisin\nrakki, haukkui vov, vov, kaikille. Tavalliset rakit aina -- --\"\n\n\"Ha, ha, ha, haa!\" keskeytti häntä äänekäs nauru. Prissen täti ja kaikki\nvieraat nauroivat niin että kyyneleet tippuivat pitkin poskia. Kuinka\nhän saattoi, kuinka hän tosiaankin saattoi verrata tädin Prisseä\ntavallisiin rakkeihin! Eikö hän ymmärtänyt että juuri siinähän se oli se\nsuuri juopa Prissen ja kaikkien muiden rakkien välillä että Prisse\nsilkkityynyltään haukkui vov, vov, vov kaikille ja kaikelle? Eikö hän\ntodellakaan ymmärtänyt että se juuri todisti tädin Prissen merkillistä\nintelligenssiä ja syvää kauneudenkaipuuta että se korkeasta asemastaan\nrohkeasti singahutti vov-vov-vovinsa kaikkia vastaan paitsi itseään!\nEikö hän todellakaan käsittänyt että -- -- --\n\nMutta onneton huomautuksen tekijä oli häveten hiipinyt ulos kadulle,\neikä kuullut loppua. Hän oli kyllä vallan masennuksissa tyhmyydestään,\nmutta sydämmessä kyti samalla pieni kateuden kipinä, joka kerran oli\nleimahtava tuleen, Kyllä hän vielä kostaa, kunhan aika tulee! Hänellä\noli myöskin rakki ja se osasi hypätä tynnörivanteen läpi ja passata ja\nnoutaa esine piilosta, mutta ei kukaan ollut sitä huomannut. Ja se oli\nkumminkin muuta kuin haukkuminen, jota kaikki rakit osasivat!\n\nMutta vanhan tädin nuoren Prissen maine levisi kuin kulovalkea ympäri\nkaupunkia. Kaikki tädin tuttavat riensivät kilvan kuulemaan kuinka\nPrisse haukkui punaisella silkkityynyllään. Ja ne jotka eivät tunteneet\ntätiä, painattivat itselleen kauniit nimikortit ja lähettivät ne tädille\npyytäen että heillekin suotaisi ilo nähdä Prisseä ja uhrata hänelle pari\nvaatimatonta sokerileipää. Ja Prisse sekä Prissen täti nauttivat onnen\npäiväpaisteesta.\n\nMutta onni ei ole pysyväistä. Kun Prisse kasvoi ja vaurastui ijässä,\nalettiin alituiseen kysyä tädiltä mitä uusia konsteja tädin harvinaisen\nviisas Prisse oli oppinut. Eikä siitä ollut apua että täti katsoi\nkummissaan kysyjiin selittäen, ettei ollut tarkoituskaan että Prisse\noppisi mitään konsteja. Sen tuli ennen kaikkia seurata luontoaan. Ja kun\nkerran luonto vaati Prisseä haukkumaan, niin se haukkui.\n\nMutta ihmiset seurasivat myöskin luontoaan ja vaativat uutta. Turhaan\nselitti täti että siinähän oli Prissen suuruus, että se ei tahtonutkaan\noppia mitään konsteja, vaan haukkui herkeämättä kaikkia, jotka oppivat.\n\n\"Jaa, jaa, mutta vov, vov on kumminkin aina vain vov, vov, käänsipä sen\nmiten tahansa, eikä sitä jaksa koko ikäänsä kuunnella!\" sanoivat toiset\ntädit.\n\nJa toinen toisensa perästä he käänsivät suosionsa siihen Prisseen, joka\nosasi hypätä tynnörivanteen läpi.\n\nTädin mieli oli murtua ja Prisse istui katkerana tyynyllään, eikä kukaan\nenää tuonut sokerileipiä niinkuin ennen.\n\nÄkkiä juolahti tädin mieleen tuuma. Hän päätti tehdä uuden ponnistuksen.\n\nHän puki päällensä, läksi kaupungille ja osti komeimman tynnörivanteen\nminkä löysi. Hän tahtoi näyttää koko maailmalle, että kyllä hänenkin\nPrissensä osaa hypätä sen läpi, jos vain tahtoo. Muutoin vain ei ole\nviitsinyt sitä ennen yrittää.\n\n\"Prisse\", komensi täti kotiin tultuaan, \"tule heti hyppäämään vanteen\nläpi!\"\n\nPrisse istui tyynyllään ja katseli kummeksien tätiä. No, sama se!\nSaattoi kai se tädin mieliksi hypätä.\n\nSe nousi seisomaan ja yritti laskeutua alas telineeltään. Mutta voi,\nvoi! Jo olivat jäsenet jäykistyneet paljosta istumisesta ja ruumis\npaisunut liian lihavaksi sokerileipien runsaudesta! Ei ollut Prisse\nraukasta enää vanteen läpi hyppääjäksi.\n\nMutta koko sielu nousi Prissessä kapinaan tätiä vastaan, joka noin oli\ntahtonut sitä nöyryyttää. Se istautui punaiselle silkkityynylleen\nlujemmin kuin milloinkaan ja alkoi haukkua niinkuin se ei vielä koskaan\nollut haukkunut.\n\n\"Vov, vov, vov! Vai minun pitäisi alentua lattialla konsteja tekemään!\nVov, vov, vov! Niinkuin kaiken maailman katurakit! Vov, vov, vov! Minä\njoka olen uhrannut koko elämäni haukkumiseen! Vov, vov, vov, _vov_!\"\n\nTäti piteli korviaan, mutta Prisse ei hellittänyt. Se haukkui niin että\nkoko talo kaikui ja ikkunalasit tärisivät. Kaikki ihmiset kadulla\nseisahtuivat kuuntelemaan ja muutamat riensivät sisään tädin luo\nkatsomaan mikä oli hätänä.\n\nJa Prisse yhä haukkui ja haukkui. Täti pani pumpulia korviinsa ja koetti\nkermalla ja sokerileivoksilla, kyyneleillä ja uhkauksilla saada Prisseä\nvaikenemaan, mutta kaikki oli turhaa. Prisse vain yltyi.\n\nSilloin yht'äkkiä kuului _\"pau!!!\"_ -- -- Sitten syvä äänettömyys.\nPrisse putosi komahtaen tyynyltään lattialle. Se oli kuollut. Keuhkot\nolivat halenneet!\n\nSitten Prisse haudattiin ja muut Prisset haukkuivat sen haudalla, että\nniin käy, niin käy kun haukkuu enemmän kuin keuhkot kestävät. Mutta\nPrissen täti katsoi heihin ylenkatseella ja sanoi että eihän sitä voinut\nodottaakaan että moiset rakit marttyyriä ymmärtäisivät.\n\n\n\n\nTYYTYVÄINEN\n\n\nLehtori asteli katua pitkin palaillen kortteeriinsa Patrian hotelliin\n\"Kristillisten kansan ystäväin\" vuosijuhlasta. Hän oli vartavasten\nmatkustanut Helsinkiin sieltä kaukaa maaseutukaupungista ollakseen\nmukana juhlassa. Ja hyväpä oli että oli tullut. Näytti tosiaankin siltä\nkuin tämä tulisi muodostamaan käännekohdan hänen elämässään. Siltä\nvallan tuntui. Olipa tosiaankin hyvä, että hän oli tullut.\n\nEi hän ollut käynytkään pääkaupungissa moneen vuoteen. Oikein tuntui\nvirkistävältä taas. Oikein ylentävältä tuntui.\n\nLehtori veti turkinkauluksensa ylös.\n\nPakkanenpa oli täällä Helsingissäkin, mutta eihän sitä muuta voinut\ntoivoakaan näin tammikuussa. Ja tuuli täällä aika tiukasti, mutta\nniinhän sitä aina tuulee näin meren rannalla. Ja jos on varaa pitää\nhyvät turkit, niin kestäähän sitä. Eikä ollut pitkä matka hotelliinkaan,\nmuutoin olisi voinut ottaa ajurinkin. Olihan hän, luojan kiitos, siinä\nasemassa että saattoi ajaakin, jos tahtoi.\n\nTuossa loisti jo sähkövalokin hotellin ovelta. Oikein olivat mukavia nuo\nsähkövalot. Ei tarvinnut kenenkään turhaan hakea asuntoaan.\n\nPortieri avasi oven ja lehtori nyökäytti ystävällisesti päätään. Hyvin\nolivat kohteliaita nuo suurkaupungin portierit. Kumarsivat nöyrästi ja\nvastasivat kohteliaasti kysymyksiin.\n\nHitaasti ja nauttien astui lehtori ylös matoitettuja portaita\nhuoneeseensa ja väänsi sähkönappulaa. Oli se toista kuin öljylamput.\nValoisa kuin keskellä päivää! Ei hän tosiaankaan vielä malttanut mennä\nmaata. Kovin tuntui hauskalta tämä huone.\n\nMukavampi oli kumminkin istuskella ilman tärkättyä kaulusta ja etumusta.\n-- Lehtori rupesi suuren peilin edessä irroittamaan kaulahuiviaan.\n\nPeili kuvasti niin kirkkaasti lehtorin kirkkaat kasvot, jotka hetki\nhetkeltä yhä enemmän kirkastuivat. Posket olivat suuret, sileät ja\npyöreät, silmät suuret, sileät ja pyöreät ja kasvot kokonaisuudessaan\nsuuret, sileät ja pyöreät. Nenä vain oli niin mitättömän pieni että\nvähemmän tyytyväinen mies ehkä olisi nurkunut. Se vallan hukkui\npyöreiden poskien väliin. Mutta ei lehtori sitä surrut. Saman asian se\ntoimitti pienikin nenä, saman asian.\n\nLehtori irroitti kauluksen ja etumuksen, istautui kiikkutuoliin ja\nsytytti sikarin.\n\nTyytyväisyydestä oli puhunut \"Kristillisten kansan ystäväin\"\njuhlapuhuja. Kuinka meidän tulisi olla tyytyväisiä eikä niskotella\nkorkeimman tahtoa vastaan. Tämä kansa on hengen kansa ja Herran valittu\nkansa, joka aina on ollut esimerkkinä kaikille Euroopan turmeltuneille\nsuurkansoille. Pitäisikö meidän nyt ruveta tyytymättömiksi ja napisemaan\nniitä vastaan, jotka kaikkivaltias on asettanut meidän holhoojiksemme?\nEi, olkoon se kaukana meistä! Tyytymättömyyden seuraukset olivat kauheat\nja vetivät ylitsensä rangaistuksen. Muistakoon siis kukin ajatteleva\nkansalainen velvollisuuksiaan.\n\nSe oli viisasta puhetta se. Ja tyytyväinen ainakin hän aina oli ollut.\nEipä siltä, että hän siitä tahtoi kerskailla. Tyytyväisyys oli lahja\nylhäältä niinkuin kaikki muutkin lahjat.\n\nJa velvollisuuksiaan hän oli koettanut täyttää, niin paljon kuin\npuutteellinen ihminen voi. Oli puheissa ja esitelmissä koettanut\nteroittaa tyytyväisyyden hyvettä vähemmän tietäviin. Oli koettanut\nkylvää hyviä siemeniä, vaikka usein oli saanut vain kiittämättömyyttä\npalkakseen. Oikein tuntui virkistävältä, kun joskus sai kokea, että oli\nniitä semmoisiakin ihmisiä, jotka osasivat panna arvoa toisen työlle.\nIhmeellisesti oli kaikkivaltias hänet johtanut tänne \"Kristillisten\nkansan ystäväin\" pariin, jossa hän sai tiedon, että häntäkin oli\nmuistettu täällä suuressa pääkaupungissa. Huomenna hänen piti saada\nkuulla siitä asiasta tarkemmin. Kylläpä oli virkistävä tämmöinen matka.\n\nLehtori riisui pois saappaat. Oli mukavampi istua tohveleissa.\n\nMutta missä olivat tohvelit? Ei koko kapsäkissä! Eikös ollut se Liina\ntaas unohtanut panna niitä mukaan!\n\nKyllä se Liina rukka oli käynyt niin huolimattomaksi että siinä oli\nkestämistä! Kyllä piti joka hetki muistaa että vaimo on heikompi astia\nja että miehen tulee hänen heikkouksiaan kärsimän eikä olla häntä\nvastaan tyly. Väliin tahtoi kumminkin tuskastua ja toinen mies olisi\nvarmaan tuskastunutkin. Mutta lehtori muisti aina että koettelemukset\novat ylhäältä annettuja.\n\nKahdeksan vuotta hän nyt täsmälleen oli ollut naimisissa ja kahdeksan\noli perillistäkin. Lahjoja ylhäältä nekin.\n\nMutta se Liina rukka oli vuosi vuodelta käynyt huolimattomammaksi ja\nmuistinsakin vallan menettänyt. Kyllä siinä oli kärsimistä. Jo hän sitä\nvähän oli pelännyt kahdeksan vuotta sitten. Mutta Liinan vanhemmat\nolivat tahtoneet uskoa Liinan hänen turviinsa silloin kun se\nylioppilas-penikka Liinaa meinaili. Ja oikeassa olivat olleet Liinan\nvanhemmat. Mikäs siinä Liina rukassa olisi semmoista nuorta huliviliä\nviehättänyt muu kuin se suuri maallisen tavaran paljous? Eipä suinkaan\nkauneus. Heh, heh, heh, hee! Ei kauneus varmaankaan. Toista oli ollut\nMinna Mökkönen. Kaunis ja verevä.\n\nLehtori hieman punastui muistellessaan niitä aikoja.\n\nMutta Liina oli hyvästä kodista, johon oli siunautunut runsaasti\nmaallistakin tavaraa. Ja se oli korkeimman tahto että heidän piti yhtyä\navioliittoon. Tämä risti oli hänelle annettu koettelemukseksi. Ei ollut\nse suinkaan helppo risti kantaa. Vaikka hän aina oli kohdellut Liinaa\nniinkuin ei kukaan muu mies olisi kohdellut. Vallan vapaasti oli Liina\nsaanut lapsia kasvattaa ja hoitaa. Ei ollut hän koskaan isänä siihen\npuuttunut, vaikka olisi ehkä syytäkin ollut. Eikä ollut hän rahojakaan\nkieltänyt, milloin vain Liinan vaatimukset olivat kohtuuden rajoissa\npysyneet. Mutta huolimattomuus Liinassa kasvoi kasvamistaan. Eikös hän\nollut kymmeniä kertoja siitäkin sanonut, että tohvelit ovat aina\npantavat mukaan matkoille? Mutta, mitä vielä! Ei tohveleita nyt enemmän\nkuin viime kerrallakaan! Ei siinä auttanut hyvät puheet eikä pahatkaan.\n\nLehtori hypähti tuskastuneena ylös kiikkutuolista ja alkoi astua\ntassutella sukkasillaan toisesta seinästä toiseen. Matto oli pehmeä ja\nlämmin ja tyynnyttävä.\n\nEi siitä Liina rukasta enää ollut tähän elämään. Paras olisi jos pääsi\npois. Huonoksi oli käynyt ruumiillisestikin. -- Hoh-jaa, jos sekin\nkoettelemus hänellä vielä olisi kestettävä että Liina rukka häneltä\notettaisi pois, niin ei hän sitäkään nurkuisi. Nöyrästi hän koettaisi\nsen kestää.\n\nLehtorin silmät kostuivat ja hän istautui uudestaan kiikkutuoliin.\nSikari alkoi jo loppua. Jopa taisi olla aika mennä levollekin.\nPääkaupungissa tuli niin kauan valvottua. Mutta eihän sitä aina ole\nsemmoisia juhlia, kuin tänään.\n\nOmituinen se todellakin oli ollut se vuosijuhla ja ylentävä ja\nvirkistävä. Ja huomenna kello 9 ja 10 välillä häntä oli neuvottu käymään\npuhuttelemassa sitä -- mikäs sen nimi nyt olikaan. Hoh-jaa, kyllä hän\naina oli ollut tyytyväinen tähänkin asemaansa, vaikka hän tunsi ja\nnöyryydellä tunnusti että hänellä aina oli ollut kutsumusta korkeampiin\ntehtäviin. Jos se nyt oli korkeimman tahto, että hänen piti astua\nvaikuttavampaan asemaan, niin ei hän tahtonut nurkua vastaan eikä\nniskotella.\n\nNikolainkirkon kello kuului lyövän kaksi. Jopa oli aika mennä levolle.\nKotona hän aina rupesi kello 9 nukkumaan. Luojan kiitos, hänellä oli\naina riittänyt unta, ja hyvä oli ruokahalukin.\n\nLehtori riisuutui lopullisesti ja veti peitteen päälleen.\n\nHyvätpä olivat nämä rautasängyt ja vieterimatrassit. Semmoisen hän vielä\nhankkii, jos tulee tänne Helsinkiin muutto.\n\nLehtori väänsi sähkön sammuksiin, kääntyi kyljelleen, siunasi itsensä ja\nnukkui.\n\n\n\n\n_\"AND IT ISN'T THE SHAME, AND IT ISN'T\n                               THE BLAME\nTHAT STINGS LIKE A WHITE HOT BRAND --\nIT'S COMING TO KNOW THAT SHE NEVER\n                               KNEW WHY,\n(SEEING AT LAST SHE COULD NEVER KNOW\n                               WHY)\nAND NEVER COULD UNDERSTAND!\"_\n\n\nOli kerran kaksi nuorta naista. Toinen oli punaposkinen ja voimakas.\nToinen kalpea ja hieno. Se punaposkinen ja voimakas nainen rakasti\nnuorta miestä. Ja mies otti vastaan hänen rakkautensa, sillä se lämmitti\nhänen mieltään. Mutta oman rakkautensa hän antoi sille kalpealle ja\nhienolle naiselle.\n\nSen tiesi se voimakas nuori nainen. Ja hän tunsi tuskaa, suurta,\nraskasta tuskaa. Mutta hän ei voinut surmata rakkauttaan siihen mieheen.\nEikä hän tahtonutkaan. Hän rakasti rakkautensa tuskaakin. Ja rakkaus\nkasvoi hänessä ja täytti hänen olentonsa suurella lämmöllä, joka peitti\ntuskan.\n\nMutta miehen lempi siihen kalpeaan naiseen oli polttavaa tulta, joka\ntuhosi hänen tarmonsa, imi hänen voimansa. Se ei lämmittänyt, se poltti\nja tuhosi.\n\nMutta kalpea nainen pysyi kylmänä ja verettömänä. Hän oli niin hienon\nhieno ja kalpea ja kylmä.\n\nTuota suri se voimakas nuori nainen. Hän ei voinut nähdä sen miehen\nsortuvan, jota hän rakasti. Rakkaus oli avannut hänen silmänsä näkeviksi\nja hän katsoi ja katsoi sen kalpean naisen sydämmeen, eikö siellä\nsyttyisi lempeä siihen nuoreen mieheen. Ja vihdoin hän näki että miehen\nlempi alkoi lämmittää sen kalpean naisen sydäntä ja loi siihen heikosti\npunoittavan hohteen. Ja kalpea lemmen kukka puhkesi esiin sen kalpean\nnaisen sydämmessä. Mutta se kukka oli valkoinen kuin lumi ja se huojui\nhennolla varrella.\n\nMies näki hämärästi että se valkoinen kukka alkoi puhjeta, ja rajaton,\nraju riemu täytti hänen rintansa. Vaikka se kukka oli valkoinen kuin\nlumi ja vaikka sen varsi oli hento ja heikko.\n\nMutta se voimakas nuori nainen pelkäsi. Hän pelkäsi kukan katkeavan ja\nkuolevan.\n\nSe kukka ei saanut kuolla, sillä silloin murtuisi miehen onni, sen\nmiehen, jota hän rakasti.\n\nVoimakas, nuori nainen tunsi lämmön kasvavan rinnassaan. Hän tahtoi\npelastaa miehen onnen, sen miehen, jota hän rakasti. Hän oli jo antanut\nniin paljon, että hän sai antaa vielä enemmän sille miehelle, jota hän\nrakasti. Hän tahtoi antaa oman voimansa valkoiselle lemmen kukalle sen\nkalpean naisen sydämmessä. Hän tahtoi antaa kaikki mitä hänellä oli,\nettä sen miehen onni pelastuisi, sen miehen, jota hän rakasti.\n\nJa hän paljasti oman sydämmensä ja viilsi siihen haavan. Syvän haavan.\nSiitä haavasta vuoti hänen lämmin, punainen sydänverensä. Sillä hän\nkostutti sitä valkoista lemmen kukkaa, jotta se imisi voimaa hänen\nsydänverestään ja kävisi punaiseksi.\n\nJa kalpea lemmen kukka sen kalpean naisen sydämmessä kävi punoittavaksi\nsen voimakkaan naisen sydänverestä, mutta hetkeksi vain. Sitten se\nlakastui ja kuoli. Se ei kestänyt sitä lämmintä sydänverta, joka vuosi\nsen voimakkaan nuoren naisen sydämmestä, sillä se oli sen kalpean naisen\nkalpea kukka.\n\nJa se nuori nainen, joka oli sydänverensä antanut, näki kuinka mies\nmurtui, kun se kalpea lemmen kukka kuoli. Hänen tähtensä mies murtui. Se\nmies, jota hän rakasti, ja jonka onnen hän oli tahtonut pelastaa.\n\nJa se kalpea ja hieno nainen kävi entistä kalpeammaksi ja hienommaksi,\nkun lemmen kukka hänen sydämmessään hukkui toisen naisen sydänvereen. Ja\nhän katsoi kylmästi siihen toiseen naiseen ja varoitti häntä koskaan\nenää kantamasta sydänvertaan pyytämättä kenellekään. Ei kestä hennot\nlemmen taimet pyytämättä vuodatettua sydänverta.\n\nEi tiennyt se kalpea nainen että sydänvertaan ei voi kukaan kahta kertaa\nantaa.\n\nSe voimakas nuori nainen, joka oli sydänverensä antanut, värisi\ntuskasta, suuresta, syvästä tuskasta. Ja hän tunsi kuinka hänen elämänsä\nvirtasi pois. Sillä sen elämä on ijäksi mennyt, joka sydänverensä antaa.\n\nEikä siitä ollut mitään hyötyä kenellekään. Ei mitään.\n\n\n\n\nSAIRAITA LAPSIA\n\n\nSalon sydämmessä oli erakon mökki. Erakosta kerrottiin että hän tiesi\nsalaisuuden joka antoi ihmiselle rauhan niin suuren ja syvän kuin salon\nhiljaisuus.\n\nSitä erakkoa hakemaan läksi kerran mies, joka oli rauhansa kadottanut,\neikä jaksanut elää ilman sitä. Hän oli nauttinut paljon ja kärsinyt\nvielä enemmän, ja paljon oli kertynyt mustaa hänen mieleensä, joka oli\nsurmannut rauhan. Ehkä tietäisi erakko neuvoa, mistä hän sen jälleen\nlöytäisi.\n\nHän astui polkua myöten, joka johti lepikköön, missä suuret sananjalat\nkasvavat lähteiden reunoilla. Ei ollut siellä erakon asuntoa. Ei ollut\nse hymyilevän järven rannallakaan eikä aurinkoisella kukkulalla. Vasta\nkaukana ahojen ja niittyjen ja metsäkylän takana salon sydämmessä hän\nsen löysi, siellä missä polku kiertelee kuusien ja honkien välitse.\nSiellä mies löysi erakon.\n\n\"Sano, erakko, oletko onnellinen?\" kysyi mies.\n\n\"En tiedä\", vastasi erakko.\n\n\"Oletko ehkä onneton?\" virkkoi mies.\n\n\"En tiedä\", sanoi erakko.\n\nSilloin mies hymyili hiljaa.\n\n\"Nyt tiedän, erakko, että tunnet sen salaisuuden, jota etsin ja joka\nmulle voi rauhan antaa. Sano se minulle, erakko, jotta minäkään en\ntietäisi olenko onnellinen vai onneton.\"\n\n\"En voi sitä sanoa\", virkkoi erakko. \"Ei voi toinen toiselle\nsalaisuuttaan antaa. Löydä se itse.\"\n\n\"Mistä voin sen löytää?\" kysyi mies.\n\n\"Minne rauhasi kadotit?\" kysyi erakko.\n\n\"Ihmiset sen minulta veivät\", virkkoi mies.\n\n\"Jos luulet ihmisten rauhasi vieneen, niin hae sitä heidän luonaan\",\nsanoi erakko.\n\n\"En löydä sitä koskaan heidän luonaan. Anna minun jäädä tänne, erakko.\nEhkä salosi mulle neuvoo mitä etsin\", pyysi mies.\n\n\"Mykkä on saloni. Se vain säilyttää salaisuuksia, ei ilmoita\", vastasi\nerakko.\n\nMutta mies tuskastui.\n\n\"En usko sinua, erakko, en usko. Kateellinen olet salaisuudestasi.\nSalossa olet itsekin sen löytänyt. Täältä pitää minunkin sen löytämän.\"\n\n\"Koeta\", sanoi erakko.\n\nMies jäi saloon. Hän kuunteli honkien huminaa, hän imi kostean sammaleen\nja puolukanvarsien tuoksun, hän tunsi päivän lämmön ja kesäsateen\nvirvoituksen -- mutta rauhan salaisuutta hän ei löytänyt. Ei löytänyt\nsitä salaisuutta, joka saisi hänet unohtamaan oliko hän onnellinen vai\nonneton.\n\n\"Lähden pois luotasi, erakko. En kestä tätä enää. Erämaan hiljaisuus\npainaa niin raskaasti\", sanoi mies.\n\n\"Lähde ihmisten luo\", sanoi erakko. \"Siellä sen salaisuuden löydät --\njos löydät.\"\n\nMies läksi ihmisten luo. Hän viipyi kuukausia, viipyi vuosia, mutta\nsitten hän palasi erakon luo. Hänen silmänsä iskivät tulta ja ääni\nvapisi vihaa.\n\n\"En löydä salaisuutta, jota etsin. Huono oli neuvosi erakko!\"\n\n\"Mitä löysit ihmisten parissa?\" kysyi erakko.\n\n\"Kurjuutta löysin, en muuta. Veli vihasi veljeään, ystävä petti\nystävänsä. Valhetta löysin, kun hain totuutta. Vihaamaan opin heitä, en\nmuuta. Tarmoni tahtoisin käyttää tehdäkseni heidän kurjuutensa vielä\nkurjemmaksi. Taitoni tahdon käyttää haavoittaakseni heidän myrkyllisiä\nsydämmiään! Kostaa tahdon, tuhat kertaisesti kostaa!\"\n\n\"Mitä tahdot kostaa?\" kysyi erakko.\n\n\"Oman tuskani!\"\n\n\"Kuka on tuskasi luoja?\" kysyi erakko.\n\n\"Ihmiset.\"\n\n\"Olet ihminen\", sanoi erakko hiljaa ja lisäsi sitten: \"Palaja siis\nkostamaan -- jos voit.\"\n\n\"En vielä lähde salostasi. Anna minun levätä luonasi hetkinen\", pyysi\nmies.\n\n\"Lepää -- jos voit levätä\", sanoi erakko.\n\nMutta salon hiljaisuus painoi niin raskaasti eikä antanut lepoa, ja\nkohta kiirehti mies taas pois maailmaa kiertämään.\n\nVieri kuukausia, vieri vuosia, ennenkuin hän taas palasi erakon luo.\nHopeasäikeitä oli ilmaantunut ruskeisiin kiharoihin ja katse oli väsynyt\nja surullinen.\n\n\"Väsynyt olen erakko. Joko sallit minun jäädä luoksesi lepäämään?\" kysyi\nmies.\n\n\"Mitä löysit ihmisten seassa?\" kysyi erakko.\n\n\"Mitäpä olisin löytänyt enää. Lapsia, sairaita lapsia olivat kaikki.\nLeikkikaluistaan riitelivät, tuulentuvista taistelivat. Miltä oli\nsärkynyt kaunis kuva, mikä kadehti toisen leikkilinnaa, mikä itki muita\nlapsen huolia. Turhaan kävelin heidän joukossaan etsien ihmistä. Turhaan\nhain vertaistani, jolle olisin voinut huoleni uskoa ja joka olisi minua\nlohduttanut. -- En tiedä säälinkö heitä, vai enemmänkö heitä halveksin.\n-- Väsynyt olen ja tahdon levätä.\"\n\n\"Et löydä salossani lepoa vielä\", virkkoi erakko, \"etkä vielä lepoa\nkaipaakaan, vaikka luulet. Jo olet alun salaisuudestani löytänyt. Palaja\ntakaisin vielä, niin löydät sen kokonaan. Silloin ei hiljaisuus enää\npaina vaan kohottaa.\"\n\nJa vielä palasi se väsynyt mies maailmaan. Vielä jätti salomaan rauhan.\n\nMutta sitten hän tuli jälleen erakon luo.\n\nSilmien loisto oli syvä ja selittämätön kuin kaukainen kaipaus, mutta\npää oli kumarassa.\n\n\"Mitä löysit nyt maailmassa?\" kysyi erakko.\n\nMutta mies ei vastannut. Hänen katseensa vain katsoi syvälle, niinkuin\nhän olisi katsonut omaan sieluunsa.\n\n\"Joko jäät luokseni salon hiljaisuuteen -- veljeni?\" kysyi erakko.\n\n\"Jo jään\", sanoi mies hiljaa, \"sillä nyt sen tiedän -- että sairas lapsi\nolen itsekin.\"\n\nJa erämaan rauha oli suuri ja syvä.\n\n\n\n"]